diff options
Diffstat (limited to '57557-0.txt')
| -rw-r--r-- | 57557-0.txt | 8872 |
1 files changed, 8872 insertions, 0 deletions
diff --git a/57557-0.txt b/57557-0.txt new file mode 100644 index 0000000..13b054a --- /dev/null +++ b/57557-0.txt @@ -0,0 +1,8872 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57557 *** + + + + + + + + + + + +HEKUBAN TYTTÄRET + +Romaani + + +Kirj. + +CLARA VIEBIG + + +Tekijän luvalla suomentanut + +Hilja Walldén + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Oy, +1919. + + + + +I. + + +Rouva Bertholdi istui suorana vuoteessaan. Hän kuunteli. Ei kuulunut +mitään. Kuinka toista olikaan ollut ennen! Silloin pojat jo aamulla +olivat täyttäneet talon touhullaan, niin runsaalla raikkaalla +elämällä. Nyt oli hiljaista. He olivat poissa. Että Heinz meni, oli +päivän selvää, hänen olisi muutenkin pitänyt lähteä suorittamaan +sotapalvelustaan. Ja hän oli aina halunnut upseeriksi -- miksipä +muuksikaan? Erityisiä taipumuksia ei hänellä ollut, opiskeluun +ei mitään halua; mutta rohkeutta, pontevuutta, ruumiin notkeutta +hänellä oli, hyvä ryhti ja kauniit kasvot. Kun hän ensi kerran tuli +sunnuntaiksi kotiin Spandausta -- tykistön lipunkantajana -- oli +jotakin, ylpeyden tapaista hiipinyt äidin sydämeen. Jos kaikki olivat +Heinzin kaltaisia ja niin helposti mukaantuivat sotapalveluksen +rasituksiin, niin ei Saksalla ollut hätäpäivää. + +Vaistomaisesti kohosi rouva vielä pystympään; hän käänsi päänsä +vuoteensa vieressä olevaan yöpöytään päin, jolla, yhteisten kehysten +keskellä, hänen molempien poikiensa kuvat olivat. Hänen miehensä oli +vähää ennen heidän lähtöään lähettänyt kumpaisenkin valokuvaajaan, +ja sitten jouluna, ensimäisenä joulujuhlana, jonka he viettivät +ilman lapsia, äiti oli saanut tuon odottamattoman lahjan. Isä oli +tarkoittanut hyvää, hän luuli ilahduttavansa häntä, mutta hänen oli +täytynyt itkeä, itkeä niin kovin, että hänen miehensä ensin oli ollut +huolissaan ja sitten suuttunut: olihan se päivänselvää, että pojat +olivat sodassa, terveet, voimakkaat miehet! Jos kaikki äidit olisivat +nyt tahtoneet pitää poikansa kotona, kuinka silloin olisi käynyt? Ja +olivathan pojat vielä elossa ja ehein nahoin. + +Niin kyllä, Jumalan kiitos, mutta, mutta -- hän ei ollut enää itsekään +oikein tietänyt, mitä tahtoi sanoa. Voi, että hänen nuorimpansakin +oli mennyt! Vasta kahdeksantoista vuotias hän oli; ei hänen olisi +tarvinnut. Mutta yleinen huumaus oli hänetkin vallannut. Tuli koulusta, +paiskasi kirjat menemään, niin että irtaantuneet lehdet lentelivät -- +taas oli muuan opettaja sanonut: "Kuinka, Bertholdi, te olette vielä +täällä? Olettehan te iso ja vahva." Niitä koulumestareita, voi niitä +koulumestareita! Turhaan äiti oli varoittanut, turhaan pyytänyt: "Älä +mene! Sinä olet vielä liian nuori, et kestä sodan rasituksia." Eiväthän +he olleet kukaan oikein järjissään, eivät pojat, eivät opettajat, +eivätkä isät -- eivät ketkään. Äidit vain näkivät, kuinka todella oli +laita ja kuinka kävisi, ja oli käynyt. + +Hiukan viluissaan Hedwig Bertholdi veti peitteen ylemmäksi. Hänen +hartiansa lysähtivät kokoon, kuin lyijypaino laskeutui hänen niskaansa. +Sodan koura se kouristi. + +Väärät profeetat olivat silloin luvanneet: kun ensi lumi peittää +maan, soittavat kellot rauhaa. Enemmän oli siitä retkestä tullut +kuin vain lyhyt kulku läpi vihollisinaan, rohkea rynnistys, nopea +voitto. Lumi oli peittänyt maan ja sulanut, vihannuus oli puhjennut ja +kuihtunut -- kevät, kesä, syksy oli kulunut -- päivä päivältä, viikko +viikolta, kuukausi kuukaudelta. Ja taas oli tullut talvi, kevät ja +kesä. Vain luonto oli muuttanut pukuaan, muuttumatonna oli yhä sota. +Laajana, suurena, järkähtämättömänä; nyt sen kauheus jo melkein tuntui +asiaankuuluvalta. Veren lemua oli kaikkialla. + +Rouvaa pöyristytti. Hänen hienot nenänpielensä värähtelivät. Avoimesta +parvekkeen ovesta tulvi sisään lehmusten tuoksua. Hän ei tuntenut sitä. +Vetäen polvensa koukkuun nojasi hän kyynärpäillään niitä vastaan ja +kätki kasvonsa käsiinsä. + +Perhonen pyrähti sisään pikaiselle vierailulle, siitepölyn peittämä +mehiläinen eksyi huoneeseen ja surisi siinä ympäriinsä. Isossa +lehmuksessa, joka leveäoksaisena siimesti kadunpuoleista puutarhaa, +ajeli viserrellen toisiaan pari peipposta. Toisella puolella +huvilakatua kuhersivat metsäkyyhkyset vanhassa puistossa. + +Kuinka yksin hän oli! Huoahtaen veti rouva pois kätensä kasvoiltansa +ja pyyhkäisi taaksepäin hiuksiaan, jotka olivat palmikoiksi punottuina +kuin nuorella tytöllä. Hänen päätänsä pakotti, hän oli nukkunut +huonosti, eikä hänellä ollut ensinkään halua nousta vuoteesta. +Palvelijattarethan pitivät kaikesta huolen, ja nythän olikin aivan +yhdentekevää, mitä tuli pöydälle ja korjattiinko ruoka tuntia ennemmin +tai myöhemmin. + +_Koskahan_ he palasivat?! Levottomana, kuin jotain etsien käänteli +rouva Bertholdi päätään. Hyvä Jumala, kuinka kauan hänen vielä piti +odottaa? Nyt oli hän odottanut jo kokonaisen vuoden. Odottaa, aina +vain odottaa. Joka päivä piti odottaa kirjeenkantajaa: toikohan +hän kirjeen Heinziltä? Kirjeen Rudolfilta? Paperilappupahaisen, +lyijykynällä kirjoitetun, epäselväksi hankaantuneen, jota tuskin +saattoi lukea. Ja jota kuitenkin luettiin yhä uudestaan ja uudestaan, +pantiin pois, otettiin taas esille, jonka jokaista sanaa tavailtiin, +aprikoitiin, mietittiin, käänneltiin ja väänneltiin kuin kirjanoppineet +hieroglyfejä. Tämä vitkallinen sanojen selvitteleminen oli niin peräti +tuskallista sydämelle, joka kiiti silmän edellä. Ja jollei tullut +tuollaista kirjelippua? Silloin kävivät minuutit tunneiksi, tunnit +päiviksi, päivät viikoiksi -- ei, vuosiksi. + +Kuin torjuen ojensi Hedwig Bertholdi molemmat kätensä eteensä. Yöpaidan +väljät hihat valahtivat hänen hennoilta ranteiltaan. Itselleen +säälivästi hymähtäen, katsoi rouva käsivarsiaan: olivatpa ne ohenneet. +Taivaan tähden, ei vain enää tuota kamalaa odotusta, kuin äskettäin! +Silloin eivät he kumpainenkaan olleet kirjoittaneet, melkein kolmeen +viikkoon ei ollut kummaltakaan tullut mitään tietoja; ei Heinziltä +Argonnien seudulta, eikä Rudolfilta, joka taisteli idässä. Hän oli +ollut silloin aivan menehtyä, ei syönyt, ei nukkunut, vaatteet +riippuivat hänen päällään. Turhaan oli hänen miehensä koettanut häntä +rauhoittaa: "Kirjeet takavarikoidaan. Eiväthän muutkaan saa tietoja." +Mitä hän muista välitti? Hänen miehensä puhui aina jonkinlaisella +ihailulla heidän naapuristaan, Krügerin leskestä; mutta rouva Krügerhän +oli talonpoikaissukua ja niin paljon vankempi. + +Rouva Krügerin puutarha kosketti takaapäin Bertholdien maatilaan. Se +oli vielä tykkänään maalaispuutarha, peruna- ja vihannesviljelyksessä, +vanhaa perua vieruskaupungin kylä-ajalta. Mies oli jo kauan ollut +kuollut. Rouva Krügerin ainoa poika Gustav oli sodassa. Hänen +rykmenttinsä oli ollut mukana Dixmuidenissä -- pelkkiä nuoria +miehiä, jotka eivät vielä tietäneet, mitä sota oli, -- mitä taistelu +oli. He olivat rientäneet eteenpäin kuin lampaat, jotka juoksevat +tuleen, aavistamatta, että se korventaa heidät. Moni oli heistä +jäänyt tantereelle. Rouva Krüger oli uutterasti tutkinut luetteloja +kaatuneista, hänen poikansa nimeä ei ollut niissä. Siksi hän eli +hyvässä toivossa. + +Kolme neljännesvuotta oli jo kulunut Dixmuidenin taistelusta. Rouva +Bertholdi kohotti kulmakarvojaan: kuinka saattoi sentään olla +levollinen? Kun hän ajatteli, että hänen pitäisi odottaa niin kauan +kuin rouva Krügerin! Ei mitään tietoja, aina vain odottaa, odottaa, +kunnes -- + +Hän säpsähti. Kuului kolkutusta. Pelästyneenä katsoi hän ovelle. + +Palvelustyttö siellä oli. "Armollinen rouva", sanoi nuori, +sirkeäsilmäinen tyttö ja hymyili, "minä tulin vain kysymään, haluaako +armollinen rouva mitään. Herra käski tulla katsomaan, kun kello tulee +kymmenen. Herra ei tahtonut häiritä, armollinen rouva nukkui vielä." + +"En minä nukkunut." Rouva sanoi sen oikein loukkaantuneena: kuinka +saattoi hänen miehensä luulla, että hän nukkui? Silmiään hän vain oli +pitänyt suljettuina, kun hänen miehensä vielä kerran kurkisti hänen +huoneeseensa. + +"Herra käski sanomaan terveisiä", sanoi taas tyttö. "Hän lähti +kaupunkiin. Tuli kirje tänä aamuna." Tyttö kävi hyvin tärkeän +näköiseksi. "'Sota-asioita' seisoi siinä." + +"Sota-asioita?" Rouva säpsähti. + +Tyttö katsoi häntä säälivästi. "Armollinen rouva pelästyy heti niin +kovin. Ei se mitään pahaa ollut. Herra oli oikein hyvillään, kun lähti." + +Vai hyvillään -- hän saattoi olla hyvillään?! Hiukan katkera piirre +tuli rouvan kapeisiin kasvoihin. + +"Toisinko nyt aamiaisen?" + +"Ei, kiitos, Emilia. Ei minun ole nälkä". + +Tyttö vitkasteli vielä. "Armollinen rouva, ja sitten on Krügerin rouva +alhaalla. Hän olisi kovin halukas tapaamaan herraa. Me olemme kaikki +vallan kiihdyksissä. _Hän_ se on meidänkin mielestämme!" + +"Kuka sitten?" Rouva Bertholdi tuskin käänsi päätään; olihan hänelle +kaikki niin yhdentekevää, kiusoitti vain, että häntä häirittiin. + +"No, Krügerin Gustav. Krügerin rouva kun ei ole niin pitkään aikaan +kuullut mitään pojastansa. Nyt hänellä on kuva mukanansa, kuva vangiksi +joutuneista. Niiden joukossa on hänen Gustavinsakin. Hän tahtoisi +mielellään vähän näyttää sitä kuvaa armolliselle rouvallekin." + +Gustav Krüger -- oliko se mahdollista? Nyt ei Hedwig sentään ollut +niin aivan välinpitämätön enää. Hän nousi vuoteesta ja heitti yllensä +aamupuvun. "Antaa rouva Krügerin tulla tänne." -- -- -- + +Krügerin leski seisoi makuuhuoneen kynnyksellä. Hänen paksuksi paisunut +vartalonsa ja kokonaan harmaantuneet hiuksensa tekivät hänet vanhemman +näköiseksi kuin hän todella oli. Hänestä ei huomannut, että hän oli +kiihdyksissä. Hänen matala äänensä kaikui levollisena: "Tunsittehan +tekin hänet, rouva Bertholdi, jo silloin kun hän vielä oli poika; +hänhän on jokseenkin samanikäinen kuin teidän Heinzinnekin. Katsokaapas +nyt, eikös seisokin hän tuossa?" Nopeasti tuli hän lähemmäksi ja piti +lehteä, joka siihen saakka oli ollut piilossa hänen hameensa poimuissa, +aivan rouva Bertholdin kasvojen edessä. + +Se oli kuvallinen sanomalehti: "Saksalaisia vankeja Korsikassa" +(englantilaisten ottaman kuvan mukaan). + +"Tuossa hän on! Tuossa, tuossa!" Krügerin rouva osoitteli sormellaan +muuatta vankia. Tuon sormen vapisemisesta kuitenkin huomasi, että +hän oli kiihdyksissä. "Ja niin näköisensä! Niin seisoi hän aina: pää +riipuksissa ja selkä hiukan kumarassa. Minä sanoin hänelle aina: +seisohan suorempana." Matala ääni hiljeni: "Ja vaikkapa hän onkin nyt +vankina, niin tuleehan hän kerran takaisin sentään!" + +Hedwig Bertholdi joutui hämilleen. Hän oli turhaan koettanut tuntea +tuota vankia Gustav Krügeriksi. Ryhdissä saattoi olla jotakin +samanlaista. Mutta siinä olikin kaikki. Kaikkien kasvot olivat +epäselvät, vaaleampia täpliä vain; yhdennäköisiä ne olivat kaikki +tyyni. Hän vaikeni. + +Rouva Krügerin katse kohosi nyt lehdestä ja kaivautui hänen +kasvoihinsa. "Eikös olekin se Gustav teidän mielestänne?" + +"Voisihan se olla mahdollista -- onhan se mahdollista", korjasi Hedwig +kiireesti. Hän tapaili sanoja. "Tuollaisesta kuvasta on vaikea varmasti +tuntea ketään. Enkä minä tunnekaan teidän poikaanne niin hyvin kuin te +hänet tunnette." + +"Minä olenkin hänen äitinsä", tokaisi rouva Krüger. Ja ikäänkuin vielä +enemmän varmistuakseen, piteli hän kuvaa aivan silmiensä edessä ja meni +sitten ikkunan ääreen aivan kuin ei huoneessa olisi vielä ollut kyllin +valoisaa. + +Kesäinen päivänpaiste tulvi sisään ja kietoi tuon tummapukuisen olennon +kultaiseen välkkeeseensä. Niin seisoi hän hievahtamatta pari minuuttia +keskellä kirkkainta valoa ja tuijotti kuvalehteen. + +Hedwig veti tiukemmin aamupukuaan ympärilleen, hän tunsi yhtäkkiä +vilunväreitä, vaikka olikin kuuma: rouva Krüger erehtyi -- erehtyi +varmasti -- mutta kuka rohkenisi sitä hänelle sanoa? + +"Vai sitä mieltä te olette, ettei se ole Gustav?" sanoi äkkiä Krügerin +leski ja astui pois ikkunan luota. Nyt seisoi hän varjossa mustassa +puvussaan, kasvot kalpeina. Hänen äänensä oli soinnuton. + +Hedwig kielteli: "En suinkaan -- minä tarkoitin vain -- minä ajattelin +-- tehän sen tietysti itse parhaiten tiedätte." + +"Minä tiedänkin sen." Hänen äänensä soi taas lujana. "Se on minun +poikani. Minun hyvä kunnon poikani!" Hän likisti sanomalehteä rintaansa +vastaan. "Äiti ei erehdy. Ei!" Hän hymyili tyyntyneenä, varmentuneena. +Tuo hymy kaunisti hänen leveitä, jokapäiväisiä kasvojaan. + +Hedwig ei uskaltanut vastata mitään -- ehkäpä hän ei erehtynytkään. +Äidithän tuntevat lapsensa vaikka kuinka pitkän ajan perästä ja missä +tahansa. Hän ojensi toiselle kätensä. "Iloitkaa sitten, rouva Krüger. +Mutta miksei teidän Gustavinne ole niin pitkään aikaan antanut tietoja +itsestänsä? Onhan hän siinä tehnyt hyvin väärin." + +"Väärin -- väärin?!", muori mumisi harmissaan. "Väärinpä tietenkin. +Mutta kukas sen on sanonut, että hän yksin on tehnyt väärin. Minä olen +myöskin tehnyt väärin." Hän astui lähemmäksi. "Ehkäpä sanoisin teille, +rouva Bertholdi, miksei poika niin pitkään aikaan ole kirjoittanut. +Se -- se on minun syyni. Gustavilla nähkääs oli täällä eräs. Ja kun +hän toistamiseen kävi lomalla kotona, tahtoi hän 'sotavihityttää' +itsensä tyttöön. Tyttö oli pikkusiin päin. Minä en suostunut. 'Mistäs +tiedät, onko lapsi sinun', minä sanoin. Kyllähän se tyttö muuten oli +aivan siisti ihminen -- ja ahkera se oli -- mutta eihän sitä nyt +sentään salli, että nuori mies, joka on varakaskin, ottaa niskoilleen +sellaisen, jolla ei ole mitään ja joka ei ole mitään, kyllähän te sen +ymmärrätte, rouva Bertholdi. Eikä se ollut mikään niin kovin kauniskaan +ja vanhempi kuin Gustav. En minä ymmärrä sitä Gustavia" -- hän korjasi +joutuisasti -- "en minä ymmärtänyt häntä. Hän kun oli aina niin siivo. +Koko loma-ajan me sen asian takia kinasimme. Ei se ollut juuri hauskaa. +Viimein sain hänet taivutetuksi. Mutta ei hän hyvillään siitä ollut. +Aamulla, lähtiessään, ei minulle edes kättä antanut. Ja sen takia hän +ei ole kirjoittanut -- ei kellekään." Muori huokaisi syvään: "Jumalalle +olkoon kiitos, että hän elää! Ettei hän iäksi lähtenyt minun luotani +vihoissansa." Hänen kätensä menivät ristiin kuin rukoukseen: "Jumalalle +olkoon kiitos!" + +"Mutta, rouva Krüger, ettekö te sitten ole hänelle ollenkaan +kirjoittanut?" + +"Johan nyt!" Muori heitti niskojaan. "Kun _hän_ kerta ei kirjoita! +Mutta nyt minä otan ja kirjoitan hänelle, sen teen. Varmaankin herra +Bertholdi on niin hyvä ja sanoo minulle, kuinka pitää kirjoittaa. +Korsika -- Korsikassa -- voi hyvä Jumala, se mahtaa olla kaukana? Minun +hyvä, kunnon poikani!" Hänen kasvonsa vavahtelivat kuin olisi itku +ollut tulossa; mutta kyyneleitä ei näkynyt. "Kun epäsovussa erotaan, +niin silloin tämä odottaminen on kahta kamalampaa. Se on vissi, se!" + + * * * * * + +Verkalleen astui Krügerin muori Bertholdin huvilasta katua alaspäin. +Aurinko oli korkealla, kuumuus herpaisi. Hän kulkea laahusti hiljalleen +katveen puolella. Ja hänen kun oikeastaan olisi pitänyt astua kuin +nuori neitokainen, juosta, lentää -- sillä hänen Gustavinsa oli elossa! +Vaikea matka oli hänellä vielä edessään. Se hänen täytyi tehdä. +Puhellessa rouva Bertholdin kanssa oli yhtäkkiä kivahtanut hänen +mieleensä: hänen oli mentävä tytön luokse. Käväistä täytyi hänen sen +luona, katsastaa, kuinka siellä jaksettiin, jotta voisi kirjoittaa +siitä pojallensa. Ja mieluummin hän kävi siellä heti, nyt paikalla. -- + +Pitkä oli matka sinne tältä kulmalta. Ennen oli tyttö asunut vallan +likitienoilla, lähellä vanhaa hautuumaata, sen takana, kukka- ja +seppelesitomossa. Siellä Gustavkin oli häneen tutustunut. Sitten hän +oli muuttanut. Nyt kuului hän asuvan aivan vastakkaisella suunnalla, +ulkolaidassa, siellä, missä huvilat loppuvat ja työväen asunnot seista +törröttävät toinen toisensa näköisinä kedoilla, jotka eivät enää olleet +peltoja, mutta eivät vielä puutarhojakaan. Rouva Krügerilla ei ollut +koskaan ollut tänne mitään asiaa, mutta nyt hän kulki hakien talosta +taloon. Hänen oli hiki, hän jo onnahteli. Hänen jalkojansa särki. +Tämä kävely keskipäivän paahteessa näännytti häntä. Täällä ei ollut +vähintäkään varjoa, pikku puut, joita oli istutettu kadun vierille, +olivat vielä nuoria ja matalia. Ei olisi hän koskaan muulloin tähän +aikaan päivästä lähtenyt varjoisasta puutarhastaan ja viileästä +huoneestaan, jossa pöytä jo oli katettuna ja mukava, leveä sohva kutsui +uinahtamaan päivällisuneen. Ei se olisi pälkähtänyt hänen päähänsäkään. +Mutta nyt ei muu auttanut, hänen täytyi korjata, mitä oli laiminlyönyt; +hän tahtoi hyvittää. Jos hän voisi kirjoittaa Gustaville, että hän oli +käynyt Gertrudin luona, oli ollut ystävällinen tyttöä kohtaan, että +hän oli nähnyt lapsen -- Gustavin lapsen -- silloin hänen poikansa +olisi iloissaan. Hän saisi pojaltaan kirjeen, sovinnollisen kirjeen, ja +silloin hän, silloin hän -- niin mitä hän silloin tekisi? Sitä hän ei +vielä itsekään tiennyt. Mutta sittenpä saisi nähdä. + +Päättäväisesti, voittaen väsymyksensä, haki hän edelleen. Mutta +tyttöä ei löytynyt. Eiköhän hän enää asunut täälläkään? Jo loppuivat +asumukset. Viimein kuuli hän kirjeenkantajalta, joka tuli tietä +pitkin: "Hieselhahn -- neiti Hieselhahn --? Ahaa, se, jolla on lapsi? +Se asuu vielä etempänä, pienessä talossa, tuolla perunamaan laidassa, +ratatyömies Dombrowskin luona." + +Rouva Krüger työnsi auki lahonneen säleportin ja astui aidattuun +pihaan. Yksinkertaiselta täällä hyvin näytti, melkeinpä kurjalta. +Muutamia peltokalupahaisia oli huiskin haiskin; käsikärryt, lapio, +luuta, pari rikkinäistä koppaa. Surkeasti naukuva kissa hiiviskeli +aukijääneen lautavajan ympärillä, ja sen ovessa roikkui kulunut miehen +nuttu, josta tuulet ja tuiskut olivat tehneet linnunpelättimen, ja +vanha huopahattu, josta enää oli lieri jäljellä. Tuo rikkiliehunut +nuttu, lävellinen hattu, tyhjä vaja teki apean ja hylätyn vaikutuksen, +vaikka aurinko kirkkaasti paistoi. Rouva Krügerin mieltä ahdisti: vai +_tämän_ näköistä täällä oli! Vain kaakattava hanhi, joka nyt vaapersi +esiin, ja sulkasatoinen kana, joka kaaputti hiekassa, häntä tyynnytti; +olihan täällä siis jotain luottamustakin herättävää. + +Nais-ihminen, jonka hihat olivat korkealle käärityt ja jalat +puutohveleissa, seisoi pesusoikon ääressä tuvanoven edustalla ja +huuhtoi lapsenvaatteita. Hänen täytyi kumartua syvään, hikihelmiä +tipahteli pesuastiaan, mutta hänen kätensä liikkuivat vikkelästi. Ja +ahkera hän oli. + +Se oli Hieselhahnin tyttö! Rouva Krüger tunsi hänet heti, vaikka oli +hänet vain pari kertaa vilaukselta nähnyt. Muori jäi seisomaan aivan +hiljaa ja katsoi ahertajaa. Olipa siinä viheliäisiä pikku paitoja, +jo ohueksi kuluneesta, vanhasta vaatteesta kokoonkyhättyjä, pari +pikkaraista kolttua ja kapalovöitä! + +Rouva Krüger pyyhki hikeä otsaltaan: olipa tänään sietämättömän kuuma! +Ja kotona hänellä oli vielä niin paljon hyviä lapsenkapineita. + +Matalasta alakerran akkunasta kuului nyt vahva lapsen ääni, äänekästä, +rajua parkunaa. + +"Odota, odota sinä vaan!" Pesijä nosti päätään, silloin kohtasi hänen +silmänsä Krügerin muorin katseen, joka häntä kiinteästi tarkasti. +Tyttö hätkähti; hän näytti miettivän hetkisen, sitten lehahtivat hänen +kasvonsa äkkiä punaisiksi. Jotakin vihamielistä tuli hänen ilmeeseensä. +"Mitä haluatte?" + +Rouva Krüger käsitti kohta: se tunsi minut ja vihainenkin se on +vielä minulle. Eikö ollutkin vihaa tytön silmissä -- kuin uhmaa -- +vai torjuiko hänen katseensa vaan luotaan? Mutta eihän tässä mikään +auttanut, nyt hänen täytyi hyvittää, hän tuli Gustavin tähden, niin +juuri, Gustavin tähden, ja -- ja -- + +Lapsi kirkui yhä kiivaammin, ja kesken kirkunaa sanoi Krügerin muori +aivan tyynesti, vaikka hänen sydämensä tykytti kaiken aikaa: "Pikku +poikako se huutaa? Onpa sillä hyvät keuhkot. Poikahan se on, vai +kuinka?" + +"Niin on", sanoi nuori äiti yksikantaan ja kääntyi poispäin, mennäkseen +sisään. + +Silloin teki vanha äiti lujan päätöksen: ei hän saanut välittää toisen +tylyydestä, hänen täytyi sanoa tytölle, mitä hänellä oli sanottavana, +tytön täytyi kuulla. Ja hän harppasi hänen luoksensa ja tarttui häntä +ranteeseen: "Kuulkaas, tiedättekö mitä? Gustav elää!" + +"Mitä se minua liikuttaa?" Tyttö koetti tekeytyä välinpitämättömäksi, +mutta hän tuli kumminkin kalmankalpeaksi. Hän ei pyrkinyt enää pois, +hän jäi seisomaan. Silmät selko selällään, melkein tuskaisina tuijotti +hän Gustavin äitiin: miksi, miksi hän tuli ja sanoi hänelle, hänelle +sitä? Tahtoiko eukko taas häntä loukata, taas pahoittaa hänen mieltään +niinkuin silloin? Voi, tiesihän hän sen hyvin, eukko ei voinut häntä +sietää, hän oli estänyt Gustavin menettelemästä kunniallisesti häntä +kohtaan. Ei Gustav itsestään olisi ikinä sanonut: "Lapsi ei ole minun." +Tiesihän Gustav, ettei hän ollut katsonutkaan kehenkään, siitä alkaen +kun he olivat ruvenneet seurustelemaan keskenänsä, ettei hän edes +päätään ollut kääntänyt kenenkään toisen puoleen. Mitä hänen äitinsä +tuli nyt ja sanoi: 'Gustav elää!' Hänelle Gustav oli kuollut, kuollut, +vaikkapa häneltä olisi tietojakin tullut. + +Gertrud Hieselhahn puri lujasti hampaansa yhteen. Itku nousi hänen +kurkkuunsa, mutta hän pakotti sen alas. Mitä, vai vielä itkeä? Eikö +hän ollut jo kylliksi itkenyt, kun Gustav hänet jätti? Ja kylliksi +salaa itkenyt, kun hän muilta kuuli, että Gustav Krügeriä kaivattiin +Dixmuidenin taistelun jälkeen, ettei hänen äitinsä ollut saanut +mitään tietoja häneltä. No, ei suinkaan hän nyt vain aikonut itkeä +ilosta, koska Gustav vielä oli elossa? Mitä se häntä liikutti? Olipa +Gustav elävä tai kuollut, hänelle se oli yhdentekevä. Tytön kasvot +kivettyivät, hän pyrki erilleen, mutta eukon käsi piti häntä lujasti +kiinni. + +"Ettekö te sitten kuule, ettekö te sitten ymmärrä?! Gustav!" Äidin käsi +pudisteli märkiä, veden kuluttamia sormia. "Gustav on vielä elossa. Hän +ei ole kuollut. Hän on vain vankina. Ja minä voin hänelle kirjoittaa -- +minä kirjoitan vielä tänään -- sanonko teiltä terveisiä? Mitä -- mitäs +te siitä sanotte?" + +Gertrudilta oli tahtomattaan päässyt ilon ja tuskan äännähdys. Nyt +sanoi hän hitaasti, tarttuen vapaalla kädellään otsaansa ja sulkien +silmänsä, kuin pyörryttäisi häntä: "Mistä te sen tiedätte?" + +"Mistäkö? Tässä, katsokaahan!" Voitonriemuisena veti äiti lehden +taskustaan. Ja niinkuin hän aikaisemmin oli näyttänyt rouva +Bertholdille, näytti hän nyt sitä Gertrud Hieselhahnille, pitäen sitä +aivan hänen nenänsä edessä: "Tunnetteko hänet, tunnetteko? Tuon tuossa, +joka seisoo noin väärässä? Ainahan hänen olikin niskansa kumarassa. Ja +laihtunut hän on myös aikalailla. Ihmekös se, kun kerran on vankina. +Mutta hänen rakkaat kasvonsa ne siinä näkee sentään selvästi. Sitä +Gustavia!" + +Muorin sormi, joka kaiken aikaa oli näppäillyt erästä nuorekkaan +hoikkaa vankia, joka seisoi kuvassa murheellisena, pää kumarassa, +pyyhkäisi nyt kuin hyväillen paperia. "Hän se on -- Gustav! Tunnetteko +hänet?" + +"En minä tuota tunne." Gertrud pudisti vakavana päätänsä. "Taidatte +erehtyä!" + +"Minäkö erehtyisin?!" Nyt rouva Krüger vallan remahti nauramaan. Ja +sitten hän vilkaisi tyttöön paheksuvasti, melkein halveksivasti. +"Vaikka te ette häntä tuntisikaan, niin kyllä minä hänet tunnen." +Hän tunsi äkkiä intonsa laimenevan, tunsi itsensä loukatuksi, hänen +hyväätarkoittavaa ystävällisyyttään torjuttiin pois. Hänen ilostaan +mureni jotakin pois. Mitä se tuokin tyttö rakkaudeksi nimittää! Eihän +se edes tuntenut sulhastaan! Mieluimmin olisi muori kääntynyt heti +ovelle ja lähtenyt tiehensä -- mitä tuo tyttö tiesi, miltä hänestä +tuntui -- mutta lapsen parkuna pidätti häntä. Pitihän hänen nyt sentään +saada nähdä sitä hiukan; herra ties oliko se ensinkään Gustavin +näköinenkään! Ruma epäluulo heräsi taas hänessä. Ei hän silloin ilman +syytä ollut poikaansa varoittanut, tämä Hieselhahnin tyttö kuului +kerran aikaisemmin eläneen hiukan ylellisesti. Nyt ei kylläkään siltä +näyttänyt. Surkean näköinen hän oli, vallan kalpea. Olisi tarvinnut +hyvää hoitoa. Ei ollut hauskaa siitä Gustaville kirjoittaa. "Enkös +saisi nähdä vähän pikku poikaa," kysyi hän hiljaa. + +Tyttö ei vastannut, hän kohautti olkapäitään. Mutta sitten hän +kumminkin viittasi eukkoa astumaan sisään. Hän antoi eukon mennä +edellänsä huoneeseen. + +Tämä oli sangen vaatimattomasti sisustettu: sänky, pöytä, pari tuolia, +kaappi, ompelukone ikkunan edessä ja sängyn vieressä vanhoissa +lapsenvaunuissa pienokainen. + +Se oli lakannut huutamasta, ikäänkuin se olisi huomannut äidin olevan +tulossa. Silmät katselivat suurina ja sinisinä pyöreästä pikku päästä. +Krügerin muori oikein pelästyi: tytöllä oli ruskeat silmät, mutta nuo +olivat Gustavin silmät, silmäänpistävän suuret tähdet, pitkien, tummien +ripsien reunustamat. Häntä oli usein puhuteltu Gustavin silmien vuoksi, +ennen vanhaan, kun hän vielä kantoi häntä sylissään Ja tällä lapsella +oli samat kauniit silmät, jotka Gustavilla oli ollut lapsena ja jotka +hänellä vieläkin oli. Hän kumartui pikku vuoteen yli; hänen teki +mielensä ottaa lapsi ja pitää sitä hiukan sylissään. + +Mutta tyttö ennätti ennen häntä. Se työnsi vaunut jalallaan nurkkaan +ja sanoi tylysti: "parkusuu!" Sitten käänsi se taas punaisiksi käyneet +kasvonsa epämieluisen vieraan puoleen: "Mitä te oikeastaan haluatte?" + +Krügerin muori vallan nolostui, tytön ääni oli niin torjuvan töykeä. +Mutta oikeassahan se oikeastaan oli: mitäpä syytä sillä olisi olla +erikoisen ystävällinen ja kohtelias? "Minä vain Gustavin tähden -- minä +tahdoin -- minä ajattelin, että tekin olisitte iloissanne siitä, että +hän vielä on elossa." + +"Mistäs sen sitten niin varmaan tiedätte, että hän vielä on elossa? +Tuosta kuvastako?" Tyttö sanoi jokaisen sanan hirvittävän selvästi. "En +minä vielä sitä usko. En usko sitä ollenkaan. En usko ylipäänsä enää +mitään tässä maailmassa. Kun kerran on niin uskonut ja luottanut kuin +minä, ja kuitenkin aivan hukkaan, niin silloin ei enää usko." Katkera +piirre uurtautui hänen suunsa ympärille, hän pani kätensä ristiin +rinnalleen ja katseli synkkänä eteensä. + +Tyttö raukka! Gustavin äiti tunsi äkkiä syvää sääliä. Nyt tunsi hän +kaikkea sitä, mitä hän ei ollut tuntenut silloin kun hän koetti saada +poikansa luopumaan tytöstä. Hän kurotti kätensä. "Neiti Hieselhahn," +hän sanoi lepytellen, "minä tulin suuressa ilossani. Viime vuoden +lokakuusta asti minä olen odottanut tietoja pojastani, nyt viimeinkin +tiedän, että hän vielä on elossa -- ja minä olen niin iloinen, niin +kiitollinen, niin -- niin -" hän pysähtyi hetkeksi puheessaan, mutta +sitten hän suorastaan sysäsi suustaan seuraavat loppusanat: "Minä +tahdon ilahduttaa Gustavia. Ja kyllä hän siitä tuleekin iloiseksi: +tulkaa minun luokseni, tänään, huomenna, koska vain tahdotte! Tulkaa +hakemaan vähän Gustavin vanhoja lapsenvaatteita -- ja vielä vähän +muutakin. Kai minä nyt saan ottaa pojun syliini?" + +Vastausta odottamatta astui hän nopeasti vaunujen luo, otti sätkivän +lapsen ja nosti sen molemmin käsin korkealle. Pienokainen kirkui. + +"No, kas vaan sitä poikaa! Johan sinä olet iso mies. Säi, säi!" + +Niin oli eukko ennen vanhaan leperrellyt omille lapsilleenkin, joista +Gustav vain enää oli elossa, -- toiset kaksi olivat kuolleet pieninä. +Kaikki se heräsi taas, verestyi hänen mielessään. "Kuinka vanha se on +nyt? Sellainen pulska poika!" Hän oli ihastuksissaan. + +"Vasta neljä kuukautta!" Nyt oli hieman ylpeyttä nuoren äidin äänessä, +se ei kuulunut enää niin jurolta. Tyttö tuli puheliaammaksi. "Se oli +heti alusta alkaen niin vankka. Kätilö sanoi: 'varmasti kahdeksan +naulaa.' Tämä hyvä ilma täällä maalla sen tekee; en minä paljon muuta +voi hänelle antaakaan." "Itsekö imetätte?" + +"En voi. Minulla on toimeni. Se vaimo, jonka luona asun, pitää huolta +lapsesta. Ihan sattumalta olen tänään kotona. Saan maitoa pojalle." + +"Sen minä maksan," sanoi rouva Krüger nopeasti. Tämän hän nyt ainakin +saattoi tehdä; mielellään olisi hän tehnyt enemmänkin, paljon enemmän. +Hän ei vain tietänyt, kuinka asettaisi sanansa, ei tohtinut. Hän ei +oikein ymmärtänyt tuota Hieselhahnin tyttöä. Oliko se vihoissaan +Gustaville, vielä niin vihoissaan, ettei enää ollenkaan tahtonut +tietää hänestä? Vai oliko tämä vain kiukkua häntä, hänen äitiään +kohtaan? Vai oliko hän jo unohtanut Gustavin ja lakannut suremasta? +Hän oli niin kylmä, niin kummallisen välinpitämätön. Mutta oli miten +oli, hänen, äidin velvollisuus oli Gustavin vuoksi olla ystävällinen. +Ja hän pani lapsen nopeasti vaunuihin takaisin, peitti sen ja ojensi +tytölle kätensä: "No, ehkäpä nyt sitten taas lähden, neiti hyvä. Mutta +tulettehan te pian meillä käymään? Se olisi minusta hyvin hauskaa!" +Hän odotti vastausta. Sitä ei kuulunut. Hänen täytyi suoraan kysyä: +"Tulettehan te?" + +"En." Tytön ääni oli taas jääkylmä, niinkuin alussakin "Meillä kahdella +ei ole mitään tekemistä keskenämme, jos Gustav jotakin tahtoo, niin +voihan hän tulla. Taikka kirjoittakoon minulle. Mutta hän ei tule enää. +Eikä hän voi kirjoittaakaan enää. Minä tiedän sen." Tyttö pani kuten +aikaisemminkin kätensä silmilleen, aivan kuin häntä pyörryttäisi. -- --. + +Mitähän se Hieselhahnin tyttö oikein sillä tarkoitti? Äiti mietti +sitä asiaa, tallustellessaan kesäkuumalla kotiinsa. Hänen jalkansa +painoivat kuin lyijypunnukset, ja hänen mieltään kirveli kun se ihminen +oli antanut hänen lähteä niine hyvineen. Ja mitäs sekin merkitsi: hän +ei tule enää, eikä hän voi kirjoittaakaan enää --?! Luuliko hän ehkä, +ettei Gustav enää ollut elossa? Vai tarkoittiko hän sillä vain: hän +ei tule enää _minun_ luokseni? Niin, niin se oli, sitähän hän vain +tarkoitti. Sillä olihan Gustav elossa, Jumalan kiitos! Eikä enää viivy +kauan, vuoden oli jo sotaa kestänyt, pian tulee rauha ja tuo kaikille +vangeille vapauden. Ja Gustavin kotiin! -- -- -- + +Gertrud Hieselhahn ei ollut saattanut ulos vierastansa, hänen jalkansa +olivat kuin kasvaneet maahan kiinni. Hän seisoi paikallaan kuin +lattiaan naulattuna. Hänen silmänsä tuijottivat hajamielisinä tyhjään +ilmaan. Oliko tuo eukko, Gustavin äiti, ihan hullu, kun saattoi luulla, +että se oli _hän_? Se mies siinä kuvassa, vanki, joka katseli maahan! +Sitä saattoikin uskoa vain sellainen, joka ei ollut Gustavia niin +rakastanut, kuin hän, Gertrud, oli häntä rakastanut. Hän, joka vielä +muisti hänen kasvonsa -- hänen jokaisen piirteensä -- hänen otsansa, +nenänsä, suunsa, hänen silmänsä niin ilmielävästi kuin olisi viimeksi +nähnyt hänet eilen. Hän tiesi ihan tarkalleen: Gustav se ei ollut. Joku +muu se oli, vartaloltaan ja ryhdiltään ehkä hiukan Gustavin näköinen, +mutta kasvot vallan vieraat. Sillä vaikka Gustav olikin menetellyt +halpamaisesti häntä kohtaan, vaikka hän satoja kertoja olikin tuntenut +syvää vihaa ajatellessaan sulhastansa, niin kyllä hän sentään hänet +tuntisi, aina ja kaikkialla. Gustavin äiti erehtyi; mutta hän tuntisi +hänet vielä monien, monien vuosien perästäkin, vanhana ja vapisevana +mummonakin. + +Gertrud Hieselhahn itki, hän itki katkeria petetyn kyyneleitä. +Hetkisen oli hän kuitenkin luullut, että Gustav vielä oli elossa, se +oli vavahduttanut häntä iloisena säikähdyksenä, joka teki hänet aivan +voimattomaksi. Nyt tuntui kahta raskaammalta. Nyt vasta hän tunsi, että +hän yhä vielä rakasti häntä -- kaikesta huolimatta. Hän otti lapsen +vaunuista ja suuteli sitä kiihkeästi, hänen kyyneleensä kastelivat +pikku pään aivan märäksi. Hän vaipui pienokainen sylissään lähimmälle +tuolille. + +Sellaisena tapasi hänet rouva Dombrowski tullessaan perunamaalta +molempine lapsineen, jotka salaa tyrkkivät toisiaan äidin selän takana. +Hän oli kuumissaan ja väsynyt. Siitä pitäen, kun hänen miehensä +oli lähtenyt sotaan, oli hänen täytynyt yksin pitää huolta pellon +viljelyksestä; se oli tosin vain pieni pellonnurkka, se, minkä he +omistivat, mutta se antoi kuitenkin työtä, etenkin kun hänellä oli +vielä pesu- ja siivouspaikkoja. + +"No, neiti, jokos ruoka on valmista? Eikö vielä? No mitä ihmettä!" +Hän oli harmissaan, olihan neiti tänään luvannut pitää siitä huolta. +Perunat olivat kyllä kuoritut, mutta ne eivät olleet vielä tulella. +"Vai sillä tavalla," tiuskaisi hän, "meikäläiseltä sitä kyllä kaikkea +vaaditaan, mutta siinä te istutte ja --." Hän vaikeni nähdessään +toisen kyyneleet. Nuoren tytön asennossa, kun tämä istui siinä aivan +kokoon lyyhistyneenä, lasta rintaansa vasten pusertaen, oli jotakin, +joka sai hänen heltymään. "No, mikä teitä nyt vaivaa?" Hän alkoi +hyväntahtoisesti lohdutella: "Herranen aika, älkää nyt suotta itkekö! +Ainako vain te surette sitä armahaistanne? Neiti kulta, olettepa te +tyhmä! Kymmenen saatte vielä yhden sijasta. Hoetaan ja hoetaan, että +miehet nyt ovat vähissä -- mitä vielä! Kun ne nyt tulevat lomalle, ovat +ne ihan hulluja. Kuulkaa, neiti, minä voisin teille kertoa. Jos _minä_ +vain tahtoisin!" Hän naurahti ja oikaisi jonkinlaisella mielihyvällä +upeaa vartaloansa. + +Lievää oudoksumista oli siinä katseessa, jonka Gertrud loi vaimoon; +ohhoo sen eukon puheita! Mutta oikeassa hän oli, mieletöntähän oli ja +tyhmää itkeä vetistellä sitä yhtä, sitä ainoaa. Päättäväisesti nousi +hän pystyyn ja kuivasi silmänsä ja lapsen märäksi itketyn pään. Lapsi +oli käynyt hiljaiseksi hänen povellaan ja nukahtanut. Varovaisesti +laski hän sen vaunuihin ja kielsi sitten lapsia, jotka taas olivat +livahtaneet ulos ja nyt pihalla ikkunan edessä rautalapio ja luuta +ojossa kuin aseistetut ainakin ryntäsivät toisiaan vastaan: "Heretkää +jo siitä! Hyvä isä, kuoliaaksi vielä lyötte toisenne!" + +Eukko Dombrowski nauroi: "Älkää niistä huoliko, neiti kulta. Eihän se +mitään tee." Hän ei välittänyt vähääkään vesojensa vallattomuudesta. + +Ennen oli isä aina mennyt väliin. Silloin oli poika oikein siivo, eikä +tyttökään lähimainkaan näin pahankurinen. Mutta nyt oli isä sodassa. +Ei opettajatarkaan enää saanut poikaa tottelemaan, vaikka hän piti +häntä istumassa vähintään neljä kertaa viikossa. Hän oli jo pari +kertaa kutsunut äidin puheilleen: "Kuulkaa, rouva Dombrowski, teidän +täytyy pitää huolta siitä, että Erich lukee läksynsä. Hän ei tee +koskaan mitään kotona. Ja hävyttömiä vastauksia hän antaa!" Kalpean, +rasittuneen opettajattaren kasvot vavahtelivat hermostuneesti. "Ei +kukaan ole niin pahantapainen kuin teidän poikanne, hän turmelee koko +luokan. Ei sen nulikan kanssa enää jaksa otella!" + +"Mutta neiti kulta!" Eukko Dombrowski pysyi aivan levollisena. "Älkää +huoliko kiihtyä! Minkäs sille taitaa. Syyttäkää sotaa! Mitäs minä voin, +jollei se poika tahdo totella. Minä käyn työssä, työssä on käytävä, +ei sitä niillä parilla vaivaisella sota-apukolikolla toimeen tule. Ja +se on sitten kurjaa, kun ei edes uskalla sanoa, että ansaitsee hiukan +lisää -- mitä ne oikein ajattelevat! -- On se sentään väärin: ne +naiset, jotka käyvät työssä, saavat pelätä että heiltä napataan pois +avustus, toiset taas ovat rutilaiskoja ja ne -- no, mutta minä olen +nyt semmoiseksi luotu, minä teen vallan halusta sitä työtä. Sitä kun +on siihen nuoresta asti oppinut: arkipäivinä työssä ja pyhäpäivinä -- +niin pyhäpäivinä --!" Hän naurahti; mutta sitten hän huokasi: "Niin +pyhäpäivinä, eihän sitä nyt ole silloinkaan mitään." Hänen silmänsä, +jotka kiiluivat kuin mustat marjat päivän paahtamissa kasvoissa, +kävivät surullisiksi. + +Eukko Dombrowski oli todellakin kaunis nainen, eikä hän niin vallan +väärässä ollutkaan, vaikeata oli äitien, jotka kävivät työssä, samalla +huolellisesti valvoa lapsiansa. Opettajatar palasi asiaan. "Niin, niin. +Mutta kumminkin te voisitte lähettää pojan siistinä kouluun. Minun +täytyy viedä hänet aina ensiksi vesijohdon ääreen." + +"No, tiellä se silloin kumminkin taas likaa itsensä!" Eukko vaan ei +ollut millänsäkään. + +Eikä hän ollut millänsäkään nytkään, kun molemmat lapset taas parkuen +ryntäsivät sisään. Erich oli töytännyt Minnaa lapiolla nenään, +niin että se vuoti aika tavalla verta ja oli itsekin kauhuissaan, +nähdessään, mitä oli saanut aikaan. He parkuivat molemmat ja haukkuivat +aina välillä toisiaan. Gertrud oli säikähtäen juossut avuksi ja pesi +verta pois tytön kasvoista. + +Rouva Dombrowski virkkoi vaan: "Maltahan Erich, kunhan minä kirjoitan +isälle. Hän tulee ja ottaa sinut mukaansa ampumahautoihin. Siellä +syövät sinut rotat. Tai tulevat mustat ranskalaiset ja vievät sinut; +ne syövät kanssa lapsia." Häntä huvitti, kun poika silmät selällään +tuijotti häneen. + +"Syökö meidän isäkin lapsia?" kysyi poika hitaasti. + +"Ei, toki," sanoi äiti nauraen. "Eihän isä ole musta. Mutta läimähyttää +osaa hänkin, jos jokin vaan ei ole mieleen." Oli kuin kevyt varjo olisi +valahtanut hänen nauraville kasvoilleen. + +Ehkä hän ajatteli, että mies kerran oli lyönyt häntä. Ja aivan turhan +tähden. He olivat yhtenä pyhäiltana istuneet jossakin huvipaikassa, +siellä oli viereisen pöydän ääressä istunut muutamia miehiä, ja yksi; +niistä, pulska poika, oli vaihtanut silmäyksiä hänen kanssaan. Siinä +kaikki. Mutta hänen Stanislaunsa ei sietänyt sellaista. Mustasukkainen +oli, auta armias! + +Minka Dombrowski vaipui hetkiseksi mietteisiin: kuinkas se Stanislaus +taas sanoikaan, kun hänen täytyi lähteä? "Minka, pidä mielessäs, +jollet sinä pysy uskollisena minulle!" Vallan oli vapissut puhuessaan, +mies parka. "Minkä, pidä mielessäs, silloin --." Hän ei ollut antanut +miehensä puhua loppuun. Hän oli nopeasti pannut kätensä miehensä +silmien eteen, jotka olivat alkaneet levottomasti pyöriä, ja oli +ollut sitten niin hellä, niin tulinen, että he olivat eronneet mitä +parhaimmassa sovussa. + +Eikä asemalla hyvästeltäessä ollut kukaan niin kovin itkenyt kuin Minka +Dombrowski eikä kukaan niin kauaa viittoillut. + + + + +II. + + +Kun naiset nyt tapasivat kadulla toisensa, seisoivat he vielä kauemmin +yhdessä kuin entisinä aikoina. Iltaisin oli asemalla sotatiedonanto +julki naulattuna, sinne kokoontuivat he ryhmiin. Vaimot puhuivat +miehistään, tytöt mielitietyistään; ei ollut siellä ketään, jolla ei +olisi ollut joku sodassa. Mutta Gertrud Hieselhahn ei seisoskellut +heidän joukossaan; hän tuli iltaisin Berlinistä, hän työskenteli +siellä eräässä suuressa liikkeessä -- pelkkiä sotatarpeita siellä +valmistettiin -- ja nyt oli niin paljon työtä, että he alkoivat jo +tuntia aikaisemmin aamulla ja lopettivat illalla tuntia myöhemmin. Yhä +uusia joukkoja kutsuttiin aseisiin, yhä uusia vaatetettiin, toisia +lähti yhä rintamille. + +Kohtapuoleen ei ole ainoatakaan miestä jäljellä, päätteli Minka +Dombrowski. Hän nouti usein iltaisin neidin asemalta; tavallansa +ystävällinen suhde oli muodostunut hänen ja hänen vuokralaisensa +välille. Hän ihaili neitiä, joka oli niin paljon hienompi kuin hän, +pukeutui paremmin, puhui paremmin, osasi paremmin käyttäytyä, ja +Gertrud taas piti mielessänsä, että eukko Dombrowski oli hetkeäkään +empimättä ottanut luokseen hänet, yksinäisen naisen, joka odotti lasta, +jota ei kukaan mies omistanut. Eikä hän olisi saattanut niin paljon +ansaitakaan, jollei eukko Dombrowski tavan takaa olisi pujahtanut +työstään kotiin pienokaista katsomaan, ottipa sen kauniina päivinä +mukaansakin peltotilkullaan työskennellessään ja piti sitä vieressään +vaunuissa. + +Väsyneenä palasi Gertrud tänään kotiin, väsyneempänä vielä kuin +muulloin. Kolmas luokka oli niin täynnä, hänen täytyi seista. Kuuma +oli vaunussa, ja he juttelivat kaikki niin paljon. Kun joku vain sanoi +sanasen, niin heti oli yleinen keskustelu käynnissä. Jokaisella oli +täällä kohtalonsa, omia elämyksiään. + +Nurkassa istui vanha vaimo, jonka poika ja pojanpoika olivat sodassa; +hän itse ei puhunut mitään, mutta puheliaampi oli naapurin vaimo, +joka oli lähtenyt hänen kanssaan Berliniin, kun mummo vielä kerran +halusi nähdä asemalla pojanpoikansa, jonka piti kulkea Berlinin kautta +matkalla Venäjälle. Ikävä kyllä eivät he olleet poikaa tavanneet, +vaikka olivat odottaneet neljä tuntia Potsdamin ja sitten vielä neljä +tuntia Schlesian asemalla. + +"Ihan ollaan uuvuksissa, eikös ollakin?" Hän sysäsi mummoa kylkeen. + +Tämä nyökkäsi vain ja pyyhki hikeä otsaltansa. Hänen kuihtunut kätensä, +joka piteli nenäliinaa, vapisi ja vaipui sitten hervottomana hänen +helmaansa. + +Puhelias vaimo kertoi juurtajaksain edelleen, kuinka kovasti isoäiti +oli iloinnut. "Se on niin kovin kiintynyt siihen poikaan -- ei koko +yönä saanut untakaan silmäänsä pelkästä mielenliikutuksesta. Jo tämä on +surullista. Odotettiin ja odotettiin, eikä nyt kumminkaan saanut nähdä +poikaa. Seitsemänkymmentä on jo täyttänyt ja halvattu, ties tokko enää +elääkään, kun poika palaa." + +"Minunkin on keskimäinen poikani rintamalla," puuttui nyt eräs toinen +puheeseen, surupukuinen säätyläisnainen; hänen silmistään näki, että +hän oli paljon itkenyt. "Vanhimman poikani minä jo olen kadottanut, hän +oli mukana sinä kovanonnenpäivänä Dixmuidenissa. Nyt kutsutaan kolmas +poikani aseisiin. En enää muuta kuin istun ja odotan milloin taas +tulee rintamalle lähettämäni kirje takaisin: 'Kaatunut'." Hän puhui +epätoivoisen katkerasti. + +Aika melu nousi: kuinka saattoikaan noin puhua?! Kaikki huutelivat +hänelle. + +Halvattu mummokin avasi nyt suunsa. "Odotetaan -- vielä hiukkasen," +kangersi hän. + +Naapurin vaimo näpäytti kädellään otsaansa: "Hän on jo vähän +lapsellinen. Ja nyt vallan sekaisin tästä pitkästä odotuksesta." + +"Niin odotan minäkin", sanoi nuori vaimo, jolla oli pieni lapsi sylissä +ja edessään seisomassa toinen, joka painautui täpötäydessä vaunussa +pelokkaana hänen polviaan vastaan. "Odotan tietoja mieheltäni. Lehdestä +luin, että englantilaiset ovat Ypernin pohjoispuolella tunkeutuneet +juoksuhautoihimme. Siellä juuri on mieheni. Kun ei hänelle vain olisi +mitään tapahtunut! Öisin en silmää ummista. Alinomaa ajattelen: kuinka +on hänen laitansa? Kun nyt edes saisin tietoja!" Näki, kuinka levoton +hän oli, hänen vielä nuorekkaan pyöreillä kasvoillaan oli jännittynyt, +tuskallinen ilme. + +"Niin, odottaminen on kauheata", sanoi joku. "Kaikkein kauheinta." + +Niin, niin! He huokasivat kaikki. + +Gertrudkin tunsi odottamisen ja sen tuskan. Hänkin oli odottanut, +ensin salaisen kärsimättömästi, että Gustav vielä tulisi lomalle ennen +lähtöään, tekisi hänet vaimokseen ennen menoaan rintamalle. Hänen +toivova odotuksensa oli ollut turhaa. Gustav ei ollut kuullut hänen +pyyntöänsä. Ja sitten oli hän siitä huolimattakin taas odottanut: +korttia, kirjettä, jotakin elonmerkkiä häneltä -- _sekin_ odotus +oli ollut turhaa. Ei hän enää palannut, sanokoon hänen äitinsä mitä +hyvänsä! Syvä huokaus, joka kuului voihkaukselta, pusertui hänen +rinnastansa; kaikki katsoivat häneen. + +"Ette kai jaksa seista enää?" Nuori tyttö, joka siihen saakka oli +näköjään välinpitämättömänä istunut nurkassaan, nousi seisomaan ja +antoi hänelle paikkansa. + +Kiitollisena hymyili hän nuorelle tytölle, joka nyt seisoi hänen +edessään. Kuinka laiha tyttö olikaan! Kevyen, valkoisen puseron alta +kuulsivat ohuina käsivarret, ja kaula, joka kohosi pääntiestä, oli +samaten hyvin ohut. Ja silmät ylen suuret ja levällään. Hänkin varmaan +odotti, sen näki hänestä. Tahtomattaan kysäisi Gertrud: "Teiltäkin on +kai joku sodassa?" + +Toinen nyökkäsi hätäisesti, tumma puna lehahti hänen näivetystautisen +kalpealle iholleen. "Sulhaseni!" + +Nyt kääntyivät häneen kaikkien katseet: raskasta on sen tytön olo, +jonka sulhanen on rintamalla! "Missä hän sitten on?" + +Tyttö hymyili. "Voi, aina siellä, missä tuimimmin taistellaan. Ensin +Weichselillä, sitten kaukana Venäjällä -- ja sitten Ranskassa -- ja nyt +-- nyt -- niin, nyt hän on Przemyslin edustalla." + +No, se ei ollutkaan mitä tahansa! Yleinen mielenkiinto heräsi. Ensin +Venäjällä, sitten Ranskassa ja nyt taas Galitsiassa! Jopa sitä miestä +heiteltiin edestakaisin. + +Surupukuinen vallasnainenkin tiedusteli tarkemmin: "Missä +joukko-osastossa on teidän sulhasenne?" + +Morsian ei näyttänyt kuulevan kysymystä. Eloisan vilkkaaseen tapaan, +joka omituisesti erosi hänen aikaisemmasta välinpitämättömyydestään, +kertoi hän nyt: "Tiedättekö, sulhaseni on kerrassaan erinomainen. +Hänellä on rohkeutta. Mutta hänellä onkin ollut risti jo kauan aikaa. +Ja nyt aiotaan hänelle antaa ensi luokan risti." + +Ihastus kuvastui kaikkien katseessa. + +"Minun miehelläni on myös risti," sanoi hiljaa nuori rouva, joka piti +lasta sylissään, "mutta vain toisen luokan risti." + +"Onko teidän sulhasenne sitten upseeri?" kysyi surupukuinen nainen. + +"Ei." Jonkinlaista epävarmuutta tuli tytön katseeseen. "Hän on +korpraali." + +Silloinhan se oli kaksinkertainen kunnia: tavallinen sotamies ja ensi +luokan risti! Ihastus nousi yhä. + +Ja ikäänkuin tämän yleisen ihastuksen kantamana leimahteli morsiamen +into yhä korkeammalle, hänen mitätön vartalonsa näytti kasvavan, +hänen laihat kasvonsa kävivät oikein kauniiksi. Hän oli niin ylpeä +sulhasestaan, niin ylenpalttisen onnellinen kaikesta ajan ankeudesta +huolimatta. + +"Ja millaisia kirjeitä hän kirjoittaa! Niin tavattoman +mielenkiintoisia. Kun tulen sentraalista -- minä olen telefonityttö -- +jaksan tuskin odottaa että pääsen niitä lukemaan!" + +"Kirjoittaako hän sitten niin usein?" + +"Kirjoittaa, hyvin usein!" + +"Kyllä teidän sitten kelpaa," huokasi nuori rouva, joka ikävöi tietoja +mieheltään Ypernistä. + +"Mutta minäkin kirjoitan hänelle joka päivä!" + +Häntä miekkoista, joka saattoi niin tehdä! Gertrud tunsi kuin kateutta +mielessään. Hän näki tuon mitättömän tytön silmistä pelkkää tyydytystä, +pelkkää mielihyvää. Tuo tyttö taisi olla ainoa koko vaunussa, ainoa +kaikista näistä odottavista, jota ei odotus ollut masentanut, joka ei +ollut käynyt alakuloiseksi eikä katkeraksi. + +Kun he astuivat ulos junasta, ojensi Gertrud hänelle kätensä. Nyt kun +tyttö ei enää puhunut sulhasesta, oli hän taas kalpea, hiljainen ja +mitättömän näköinen kuten aikaisemmin. "Neiti, minä toivotan teille +kaikkea hyvää. Te olette sangen onnellinen. Meikäläisen ei ole niin +hyvin laita." Gertrudin silmät kostuivat, hän tunsi itsensä tuon +onnellisen morsiamen rinnalla vielä hylätymmäksi kuin muulloin, ja +kuitenkin tunsi hän vetovoimaa tyttöä kohtaan, aivan kuin tässäkin +olisi kärsimyskumppani. Hän ilmoitti nimensä ja asuntonsa. "Jollei +siitä ole teille vaivaa, neiti, niin käykäähän joskus minua katsomassa. +Minä olen iltaisin kotona kello kahdeksasta asti ja sunnuntaisin koko +päivän." + +Toinen punastui kainosti, hymyili ja kuiskasi, nyt niin +vaatimattomasti: "Mielelläni!" -- + +Dombrowskin eukko, joka oli Gertrudia vastassa, tunsi tytön ulkonäöltä. +"Vai sekö! Se on Dietrichin tytär sikarikaupasta; hän asuu siellä +äitinsä luona. Isä oli postissa, kuoli pari vuotta takaperin." + +"Hänhän on kihloissa?" + +"Sitä en tiedä", sanoi eukko Dombrowski. "Saattaa olla. Vaikka en +minä vain häntä ottaisi, jos olisin mies. Semmoista kuikkanaa!" Hän +nauroi ja hänen tummat marjasilmänsä kiiluivat. "Neiti kulta, mitäs jos +mentäis vielä vähän kävelylle, on niin korea ilta?" + +"Minä olen väsynyt." Gertrud haukotteli uupuneena. Hän ei huomannut, +kuinka toisen silmät vilkuilivat ympärilleen; hän ajatteli vain lasta, +missä tilassa hän sen tapaisi tänään. Eilen illalla se oli niin kovin +huutanut, hän oli kuullut huudon jo kauas kadulle, hyvän matkan päähän +asunnosta. Ja hän oli juossut, oli syöksynyt eteenpäin. + +Nyt aikoi hän taas kiiruhtaa, mutta Dombrowskin eukko piteli häntä +hihasta: "Odottakaahan hiukan. Tuolla seisoo hänen ylhäisyytensä, +kenraalitar von Voigt, minä käyn siellä pyykillä." Eukko oli oikein +ylpeä suhteistaan. "Häntä minun täytyy puhutella. Huomenna minun +pitäisi mennä hänen tyttärensä luokse. Sen italialaisen rouvan luokse. +Siellä minä pesen ikkunoita." + + * * * * * + +Kenraali von Voigt'in ainoa tytär oli neljä vuotta sitten mennyt +naimisiin italialaisen luutnantin Rossin kanssa. Hän oli tutustunut +luutnanttiin matkustellessaan vanhempiensa kanssa Italiassa. Herra +von Voigt, joka silloin oli vasta eversti, ei ollut aavistanut mitään +pahaa, vaikka he yhä tapasivat matkallaan tuon nuoren upseerin: +Venetsiassa, Milanossa, vieläpä Firenzessäkin. Kun italialainen +upseeri ei puhunut saksaa, eikä saksalainen upseeri italiaa, täytyi +Lilin olla tulkkina, jollei keskusteltu ranskaksi. Nuori mies oli +sangen herttainen, hieman veltosta ryhdistään huolimatta aika sorea; +saksalaista upseeria huvitti, kun tuo pieni italialainen luutnantti +oli niin tarkoin selvillä itävaltalaisten rajalinnoituksista. Hän +puhui verrattain halveksivasti Itävallan voimasta ja puolustuskyvystä, +Saksasta sitävastoin suurella kunnioituksella. Everstiä miellytti +hänen seuransa -- järkevä, herttainen nuorukainen -- kunnes äkkiä +sumu haihtui, jonka matkavaikutelmien vilinä ja irtaantuminen +tavallisesta arkielämästä oli synnyttänyt hänen silmiensä eteen. Mitä, +hänen tyttärensä, preussilaisen upseerin tytär aikoi mennä naimisiin +italialaisen kanssa? Lili oli hullu! He matkustivat kiireimmän kautta +tyttärineen kotiin. + +Mutta Lili von Voigt oli pitänyt päänsä. Äiti ei ollut koskaan +kuvitellut tuon kauniin, hemmotellun lapsen tulevaisuutta muullaiseksi +kuin että hänestä tulisi rikkaan miehen puoliso; isä näki hänet +erään nuoren toverinsa rinnalla, jonka elämää hän saattoi seurata +kadettikoulusta asti -- mutta tyttären ajatukset lentelivät yötä ja +päivää yli rajan, miehen luokse, joka oli kahlehtinut hänet tummilla +silmillään, mitkä tuntuivat hänestä syvyyden kuiluilta. + +Hän ajoi tahtonsa läpi vastoin vanhempien toivomuksia. Korkealla +Spezian sataman yläpuolella, jonka sotalaivojen yli he näkivät kauas +Välimeren ihmeelliseen sineen, olivat he asuneet ruusunpunaisessa +maahuvilassa, keskellä puutarhaa, jonka rinteet tuoksuivat ruusuista ja +oransseista Kuin unelma oli se aika ollut, kuin unelma täynnä tuoksua +ja väriä, kauneutta ja onnea. -- + +Ja nyt oli hän kumminkin taas kotona vanhempiensa luona. "Minä rakastan +miestäni, rakastan myös Italiaa -- kaikesta huolimattakin", sanoi hän +äidilleen. "Älkää puhuko mitään Italiasta, en siedä sitä." + +Kauhealta tuntui varmaan tyttärestä! Murheellisin katsein tarkasteli +rouva von Voigt nuoren rouvan kasvoja, joiden kaunis vienous oli +saanut kovia piirteitä. Ei, kyllähän he hillitsisivät itsensä, eivätkä +sanoisi mitään, vaikka se olikin vaikeata tänä aikana, joka aivan +kuohui suuttumusta entisen liittolaisen petollisuuden takia. Se oli +hirveän vaikeata varsinkin hänen miehellensä. Rouva von Voigt vapisi +sydämessään, peläten kenraalin tunteenpurkausta. He kolme, jotka ennen +olivat viettäneet niin sydämellistä yhteiselämää, istuivat nyt aterian +aikoina kylmäkiskoisina ja vaiteliaina toisiaan vastapäätä. Voi, jospa +hänen miehensä jo taas lähtisi sotaan! Vaikka rouva pelkäsikin retkien +rasituksia hänen puolestansa, oli se kumminkin parempi hänelle, parempi +heille kaikille, kuin tämä sietämätön tila. + +Kenraali raivosi sisimmässään, mutta kohteli tytärtään kaavamaisesti +kuin vierasta. Se oli sietämätöntä. Mutta vain siten hän saattoi +hillitä itseään ja estää sen purkautumista, mikä nyt kokonaan täytti +hänen mielensä: se kirottu Italia! + +Hänen vaimonsa huomasi hänestä, että hän halusi kärsimättömästi +päästä matkalle. Mutta kenraalin täytyi odottaa, kunnes hänen uusi +divisionansa oli saatu kokoon. Oli onni, että hän oli niin vähän +kotona. Ei ollut helppoa äidinkään seurustella tyttären kanssa -- Lili +oli ärtynyt -- hän ei useinkaan tietänyt, pitikö hänen kysyä: "mitä +sinun miehesi kirjoittaa?" vaiko olla kysymättä. + +Nuori rouva oli matkustaessaan Saksaan Sveitsin kautta käynyt Italian +lähettilään luona Bernissä. Hänen kauniit, tuskaiset silmänsä olivat +puhuneet liikuttavampaa kieltä kuin hänen huulensa; lähettiläs välitti +hänen kirjeenvaihtoaan luutnantti Rossin kanssa. + +Voi, kuinka hän kaipasi miestään! He olivat olleet sanomattoman +onnelliset. Nyt kirjoitti tämä aivan haltioissaan rintamalta: voitto, +voitto! Hän kirjoitti aina menestyksistä: ennen pitkää saisi Italia +valloitetuksi takaisin ne vanhat alueet, jotka orjuudessa huokailivat +Itävallan ikeen alla. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että Italian +asia oli oikea, hän käytti suuria sanoja. Nuori rouva näki hänet +hengessä edessään kasvot hehkuvina, silmät; säihkyvinä, kuohuen +innostusta, johon hänen vaimonsa ei voinut ottaa osaa, ei saanut ottaa +osaa. Mutta eikö hänen kuitenkin olisi pitänyt ottaa siihen osaa? Eikö +hänkin nyt ollut italiatar? Oi, nuo neljä korkeimman onnen vuotta +maailman kauneimmassa maassa eivät kuitenkaan olleet voineet työntää +pois hänen sydämestään sitä maata, jossa hän oli syntynyt. Ennen ei hän +ollut sitä koskaan tietänyt. Mutta kun hänen miehensä oli rynnännyt +huoneeseen hänen luokseen, tuskallisesti kiihtyneenä ajatellessaan eroa +hänestä, mutta samalla riemuiten täynnä tyydytystä: "Sota, sota, me +lähdemme Itävaltaa vastaan!" -- silloin tiesi hän: Itävalta ja Saksa +kuuluivat yhteen. Ja hän tunsi äkkiä, ettei hänestä _kuitenkaan_ ollut +tullut italiatarta. + +Hänen kurkkuaan kuristi ja hänen sydäntänsä kouristi, kun hänen +italialaisista lehdistä täytyi lukea, kuinka huonosti Saksan laita +oli. Häntä suretti paljon vähemmän se, että hän nyt tuijotti yksinään +ruusunpunaisen talonsa ikkunasta Välimeren ihmeelliseen sineen, kuin +että hänen täytyi ajatella: Saksa, kuinka käy Saksan?! Vanhemmat eivät +olleet kirjoittaneet: "Tule", hän ei ylipäänsä kuullut heistä nyt +mitään, eikä hän sitä ollenkaan odottanutkaan, hän ei odottanut edes +miehensä vastausta enää, hän matkusti Saksaan. Kuin paeten oli hän +kiiruhtanut pois, -- äkillinen, hillitön kaipuu ajoi häntä, sangen +vaikeaksi käyneen matkan vastukset eivät merkinneet mitään -- vain +Saksaan! + +Ja nyt hän oli täällä. Mutta kuitenkaan ei hänen mieltänsä täyttänyt +sellainen valtava tunne, jota hän oli odottanut, ei kotoisen +viihdytyksen tunne. Miksi isä oli niin pidättyväinen? Miksei hän +puhunut peittelemättä? Ei hän ennen maailmassa salannut ajatuksiaan. +Sanomalehdet, jotka muulloin aina olivat saaneet jäädä esille, pisti +hän nyt taskuunsa. Tytär ei muistanut, että hän itse oli halunnut: ei +sanaakaan pahaa Italiasta. Ja miksei äiti kysynyt mitään Enricosta? +Pitihän äidin tietää, että hän tänään oli saanut kirjeen, -- +seikkaperäisen kirjeen. + +Hän istui huoneessaan -- se oli vielä sama vaikeasti kalustettu, +ilmava-uutiminen huone, jossa hän tyttönä oli asunut niin mielellänsä +-- mutta nyt hän ei siinä enää viihtynyt. Häntä ahdisti. Missä +oli sininen meri, jonne hän oli katsellut, kauas, kauas -- missä +oranssintuoksuinen puutarha? Voi, kuinka ihanaa se sentään oli ollut +Sumentunein silmin luki hän uudestaan miehensä kirjeen. Hänen miehensä +oli lähellä Roncegnoa -- sen paikan hän kyllä tunsi. Siellä hän oli +ollut kerran äidin kanssa, kun se vielä oli Itävallan hallussa. Hän oli +juonut Levicossa rautavettä. Silloin oli ollut varhaiskevät, ylhäällä +vuorilla vielä talvi, mutta alhaalla laaksossa lukemattomia isoja, +mustantummia orvokkeja ja kedot hohtavina hedelmäpuiden kukkalumesta. +Ikäänkuin tuo kaikki nyt taas olisi Italian aluetta, niin kirjoitti +hänen miehensä. + +Luutnantti Rossi ei kirjoittanut, kuten naiselle kirjoitetaan. Niin +vaikeata kuin hänestä oli ollutkin eroaminen vaimostansa -- alhaalla +vuoren juurella hän oli vielä kääntynyt, oli vielä kerran syöksynyt +ylös puutarhaan hänen luokseen, oli vielä kerran tempaissut hänet +ovella syliinsä ja vielä kerran häntä suudellut pitkään ja tulisesti +-- nyt oli hän kokonaan soturi. Hän kuvaili vaimolleen asemaansa, +kirjoitti sotilaallisia yksityisseikkoja, mikäli hän uskalsi niistä +kertoa. Eilen he olivat tehneet hyökkäyksen vuoristoon, vallanneet +vihollisen lujasti varustaman aseman -- viisikymmentä vankia, paljon +kaatuneita -- mutta toista, vallan toista vielä oli tuleva. "Evviva l' +Italia!" -- niinhän hän silloin oli huutanut, kun sotalaivat nostivat +lippunsa alhaalla satamassa, riemuiten huutanut! Hän kuuli taas sen +huudon. Se kaikui tämän kirjeen joka riviltä, joka sanasta. Vain yksi +ainoa aatos täytti hänen miehensä mielen: Italia ja Italian voitto. + +Nuori rouva sulki silmänsä. Hän loihti esiin miehensä kuvan: tämä +seisoi taas hänen edessään, nuorena, kauniina, rakastettavana, hän +katsoi noiden tummien silmien syvyyteen -- miksei mies puhunut +rakkaudesta? Sodasta vain, sodasta. Eikö hän ollenkaan muistanut, että +hänen vaimonsa oli saksalainen? Eikö hän tietänyt, kuinka vaikealta +hänen vaimostaan täytyi tuntua tiedon, että mies oli toisessa leirissä? +Oliko sitten kaikki mitä vaimo silloin oli uskonut: "sinun kansasi, +minun kansani, minun maani, sinun maasi", muuttunut? Kuvitteluako se +vain oli ollut? Kauheasta todellisuudesta rakentui muuri ja kasvoi +nopeasti yhä korkeammaksi ja korkeammaksi, -- vallitus, paljon +mahtavampi kuin alpit, kohosi Italian ja Saksan, miehen ja vaimon +välille. Mahtoikohan tuntua samallaiselta hänen miehestäänkin? Tuossa +-- vain vihoviimeiseksi, pari rakkauden sanaa. Ikäänkuin ne vain +loppusanoiksi olisivat juolahtaneet hänen mieleensä! Ne loukkasivat +enemmän kuin paransivat asiaa. Kirje putosi hänen kädestänsä lattialle, +hän antoi sen olla. + +Hiljalleen alkoivat hänen kyyneleensä valua ja tipahtelivat hänen +käsillensä, jotka kuin avuttomina olivat hänen helmassaan. Voi ei, +hän ei ymmärtänyt enää miestään, eikä hänen miehensä ymmärtänyt enää +häntä. Kuinka saattoikaan hänen miehensä hänelle, juuri hänelle, +kirjoittaa _sillä tapaa?_ -- -- -- Evviva l' Italia! -- -- -- Pitihän +hänen miehensä tietää, että hän loukkasi vaimoaan riemuitessaan Italian +puolesta. Voi tuota kavalaa, petollista uskotonta maata! Kiihdyksissään +hän ei löytänyt kylliksi tuomitsevia sanoja. Tuota maata, joka ei ollut +ansainnut että luonto oli sille niin runsaasti tuhlannut kauneuttaan. +Kuin epätoivoissaan hypähti hän pystyyn. Rauhattomin askelin astui hän +edestakaisin huoneessaan. Ja itki yhä. Eikö sitten kukaan enää häntä +ymmärtänyt? Eikö kukaan voinut käsittää, miltä hänestä tuntui, -- +irroitettuna vanhasta kotimaasta, istutettuna uuteen maahan, ja sitten +taas uudesta kotimaasta irroitettuna ja uudestaan istutettuna vanhaan +maahan! Sellaisella kasviraukalla ei ole mitään oikeata- kotimaata, se +ei ole missään kotona. + +Hänen miehensä ei lähettänyt tervehdyksen sanaakaan hänen +vanhemmilleen -- ei edes maininnut heitä kirjeessään -- oliko hän niin +välinpitämätön? Vai oliko hän vihoissaan heille, koska luuli heidän +olevan syynä siihen, että hänen vaimonsa oli lähtenyt Italiasta? + +Hän pysähtyi ja oikaisi hoikkaa vartaloaan, uhkamielisenä nosti +hän päänsä; hän puri huuliaan ja tukahdutti nyyhkytyksen, hänen +kyyneleensä lakkasivat vuotamasta: oi ei, heissä ei ollut syytä. Eivät +he olleet käskeneet häntä tulemaan. Hän, hän yksin oli tahtonut, aivan +itsestänsä, kukaan ei ollut häneen vaikuttanut. Tuolla, tuolla syvällä +sydämessä -- hänen kätensä pusersi pukua rinnan kohdalta -- siellä oli +jotakin, se häntä oli ajanut. Mitä tekemistä oli hänellä sinisen meren +äärellä ja loistavan auringon alla? Kun taivas niin synkkänä kaareutui +yli Saksan, silloin oli hänenkin paikkansa tämän synkän taivaan alla. + + + + +III. + + +Vieruskaupungin katujen varsilla olivat lehmukset jo aikoja sitten +lakanneet kukkimasta. Puistossa, Bertholdin huvilaa vastapäätä, +loistivat leveät latvat tuossa tummassa vehreydessä, joka +värikylläisenä selvästi sanoo: viheriämmäksi minä en voi tulla, pian +minä kellastun. + +Rouva Hedwig Bertholdi oli aivan yksinään. Hänen miehensäkin oli +poissa. Hänen miehensä oli kyllä jo kahdeksanviidettä, mutta hänellä +oli ollut maatila, jonka hän poikiensa kasvatuksen vuoksi oli myynyt, +ja maalaisisännän toimi oli pitänyt hänet reippaana. Hän oli kuin +kymmentä vuotta nuorempi ja häntä oli jo pitkän aikaa kiusannut että +hän, reserviupseeri, kapteeni, kädet ristissä istui kotona, kun +hänen nuorin poikansakin oli sodassa, päälle päätteeksi tavallisena +sotamiehenä. Hän oli ilmoittautunut. Kun iso lehmus vielä kukki talon +edustalla, saapui hartaasti odotettu kirje, -- 'sota-asioita' -- nyt +sai hän edes harjoittaa rekryyttejä kaukaisessa kolkassa, Venäjän +Puolan rajalla. "Ja vaikka minä en saa tuntea ruudinhajua, kuulen minä +sentään suotuisalla tuulella tykkien jyminää", kirjoitti hän vaimolleen. + +Nyt hänen miehensä' oli viimeinkin tyytyväinen Hedwig painoi alas +päänsä: kuinka paljon helpompi oli sentään miesten olla! Niidenkin, +jotka olivat rintamalla, kaikista rasituksista, kuoleman vaarastakin +huolimatta. Hän huokasi. Naisten oli vaikeampaa. He olivat samassa +kadotuksessa kaikki -- minne vain katsoikin: naisia, naisia -- hyvä +Jumala, ei hän ollut aavistanutkaan, että naisia oli niin viljalti +-- eikä muuta ollut heillä mielessänsä, ei muuta huulillansa kuin: +sota, sota. Ja kumminkin täytyi heidän elää päivästä toiseen elämänsä +pienissä arkiaskareissa ja hiljaa riutua taukoamattomasta surusta. + +Hänen elämänsä oli siihen saakka kulunut kokonaan poikien elämään +kietoutuneena, aluksi, kun he vielä olivat pieniä, pikku huolissa; kun +he tulivat suuremmiksi, suuremmissa huolissa. Nyt viimeksi kaikkein +raskaimmassa: huolessa heidän olemassa olostaan yleensä. Nyt oli tullut +vielä yksi huoli lisää -- ei, ei oikeastaan mikään huoli, olihan hänen +miehensä kaiken vaaran ulkopuolella -- mutta kumminkin alituinen pieni +levottomuus. Kuinka hänen reumatisminsa kävisi? Se vaivasi häntä aika +ajoin. Ja sitten: saattoihan hänen mielensä ruveta tekemään rintamalle! +Saattoihan hänetkin vallata vastustamaton halu päästä mukaan ja +saattoihan hän viimein saada tahtonsa perillekin! Hän ajatteli, +kuinka kauan he olivat olleet naimisissa: pian saisivat he viettää +hopeahäitä, olisipa katkeraa, jolleivät voisikaan viettää. Ei viettää +sanan tavallisessa merkityksessä -- ei, vaan hiljaa yhdessä katsahtaa +menneisyyteen. Rakkaudesta, jolla avioliitto solmitaan, murenee kyllä +pois yksi ja toinen pala, tunteet tyyntyvät, tottumus tylsyttää, +mutta nyt kohosi kuitenkin kuin lämmintä punaa hänen poskiinsa, kun +hän ajatteli miestänsä. Oli myöskin niin vaikeaa, itse pitää huolta +kaikesta. Nyt hän vasta huomasi, kuinka paljon hänen miehensä oli +vähentänyt hänen vaivojaan, kuinka hän oikeastaan oli tehnyt hänen +elämänsä sangen miellyttäväksi. Ulkonaisen elämän ainakin. Sisimmässään +oli hän usein tuntenut tyydytyksen puutetta; hän olisi suonut, että +hänen miehensä olisi ollut toisenlainen, henkisesti virkeämpi ja +virkistävämpi, eloisampi ja elähyttävämpi. Hän oli suuresti iloinnut +muutosta suurkaupungin välittämään läheisyyteen, siellä moni seikka +muuttuisi toiseksi. Hänen miehensä oli pysynyt samana. Olihan +Hedwigillä poikansa; hän otti osaa kaikkiin heidän harrastuksiinsa, +luki heidän kanssaan, kun he vielä olivat pieniä, oli heidän tukenaan, +kun he tulivat suuremmiksi. Kummallakin oli omat aatteensa, omat +mielipiteensä, omat ihanteensa; hän oli vilpittömästi koettanut ottaa +osaa. Eikä hän kuitenkaan ollut aina jaksanut seurata mukana: hehän +olivat nuoria, nuoria ja hulluja -- ja hän?! + +Hedwig katsoi itseään yksinäisen huoneensa peilistä. Hänen miehensä +sanoi aina, että hän oli vielä vallan kuin nuori tyttö. Tokkohan? +Kyllä, laatiessaan illoin tuuheata tukkaansa palmikoille. Mutta nyt?! +Hän kääntyi nopeasti pois ja huoahti: tänä aikana vanheni äkkiä. Hyvä, +jos sai vanheta yhdessä. Yhdessä -- eikä yksinään. + +Hän katsahti arasti ympärilleen. Huone oli suuri, sen pohjukassa +leveiden, leikkauksilla koristettujen kaappien takana väijyi varjoja. +Joka ilta valaisi hän nurkkia, sinne saattoi helposti joku piiloutua. +Ja jos joku kiipesi etupihan suureen lehmukseen ja liukui pitkin paksua +oksaa, joka ulottui parvekkeelle saakka, saattoi hän yhtäkkiä hypähtää +huoneeseen. Ennen ei ollut hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hänen +tarvitsisi pelätä, silloin nukkui hänen miehensä hänen vieressänsä. +Nyt hätkähti hän huonekalujen rasahduksestakin eikä uskaltanut enää +kuten ennen pitää öisin auki ikkunaa. Luukut piti sulkea lujasti. Ja +sittenkin hän makasi vielä tuntikausia silmät levällään ja käsivarret +ristissä pään takana. Olikohon täällä paljonkin naisia, joilla oli +samallaista? + +Hedwig Bertholdi ei ollut siihen saakka välittänyt muista, omissa +asioissa oli ollut kylliksi. Nyt täytyi hänen ajatella rouva Krügeriä +ja hänen poikaansa: kuinkahan oli käynyt sen nuoren miehen? Hänen +miehensä oli ennen lähtöään kirjoittanut asiasta vielä Geneven +Punaiselle ristille. Olikohan äiti nyt viimeinkin saanut joitakin +tietoja? Häntä ei ollenkaan näkynyt. Hänen maalaispuutarhassaan oli +kaikki hiljaista, silloin tällöin näkyi siellä vain eräs nainen +illansuussa kävelevän. Se oli hänen ylhäisyytensä von Voigtin tytär, +italialaisrouva, kuten hänen palvelustyttönsä sanoi. Eikä hän +oikeastaan kävellyt puutarhassa, hän hiipi vain. Kovin hiljaista oli +siellä. + + * * * * * + +Krügerin talo ei ollut mikään uudenaikainen eikä liioin mikään aistikas +rakennus; se oli vielä vanhan kyläajan perua. Viisikymmentä vuotta +takaperin se oli saattanut näyttää aika komealta. Se oli matala ja +pitkänpuoleinen, ja taaja muratti, joka kierteli seiniä, teki sen +hiukan synkäksi. Mutta pienet, kiiltävät ikkunat, jotka vaaleine +luukkuineen kurkistelivat melkein mustasta muratista, tekivät siistin +ja soman vaikutuksen. Pulleaposkinen poika, joka ennen vanhaan, +kun ukko Krüger vielä eli, oli etupihan pensaikossa sunnuntaisin +puhallellut vesisuihkua, oli nyt kuivilla, mutta muistutti kuitenkin +parempia aikoja. + +Että Lilin päähän oli voinut pistää tämän asunnon vuokraaminen! Rouva +von Voigt oli loukkaantunut, kun tytär ei tahtonut pysyväisesti jäädä +asumaan vanhempien luokse. Heidän huvilassaan oli niin paljon tilaa, +ja kun hänen miehensä taas oli sodassa, oli hän aivan yksin; olihan +luonnotonta, että heillä oli kummallakin oma asuntonsa. Ei olisi +tarvinnut tyttären pelätä, ei hän millään tavalla olisi pyrkinyt häntä +holhoamaan. Mutta hän varoi panemasta millään lailla vastaan. Ehkä oli +viisaampaakin, että Lili kerran sai jäädä aivan yksikseen. Äidinrakkaus +tunsi tyttären sielun ristiriidan. Eikö hänen tyttärensä ollutkin +vaikeammassa asemassa kuin kukaan muu paikkakunnan nainen, jonka mies +oli sodassa? Eikö ollut tuon vaimoparan, tuon siivoojaeukonkin, parempi +olla? + +Iloisesti oli Minka Dombrowski laulellut, pestessään rouva Rossin uuden +asunnon ikkunoita. Hän rallatti uusinta katulaulua niin äänekkäästi, +että ohikulkijat siitä loukkaantuivat ja Krügerin rouva kurotti päätään +alhaalta ikkunastaan: "Olkaahan vaiti siinä!" + +Rouva von Voigt oli oikeastaan aikonut olla enää ottamatta Dombrowskin +eukkoa työhön -- tämän työnteko oli viime aikoina alkanut käydä +laimeasti -- mutta hän ei sentään ollut hennonut. Eikös ollut hyväkin, +että tuo vaimoparka, jonka ei suinkaan ollut helppoa elättää itseään +ja lapsiaan, jonka mies minä päivänä tahansa saattoi kaatua tai palata +kotiin raajarikkona, oli säilyttänyt mielensä iloisuuden? Ja mikäs +kumma se oli, jos eukko joskus kyllästyikin jokapäiväiseen työhönsä -- +väsyihän sitä itsekin! Väsyipä niinkin. + +Nyt oli kesä jo kohta lopussa, syksy alkoi; kuinka kypsiltä kuulsivat +jo omenatkin Krügerin lesken puutarhassa! Pian alkoi jo toinen +sotatalvi. Eikä vieläkään loppua kuulunut. Ikuisestiko sotaa sitten +kestäisi?! Rouva von Voigt ei saanut kysytyksi mieheltänsä. Hänen +tuttavansa ahdistivat häntä alinomaa: "Mitäs sanoo teidän miehenne? Hän +se varmaankin tietää jotakin. Kertokaahan toki, mitä sanoo kenraali!" +Kenraali ei sanonut yhtään mitään. Kohautti vain olkapäitään ja teki +eleen ikäänkuin: kuka sen tietää. + +"Jos sinulla on jotakin, jota et enää käytä, niin annahan Dombrowskin +eukolle", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen. "Hänellä on pieni tyttö, +sille hän voi siitä laittaa jotakin." Ja Lili, joka muuttaessaan uuteen +asuntoonsa penkoi arkkujaan, antoi. Hän ei välittänyt enää ollenkaan +tavaroistaan, hän ei edes enää tiennyt, että hänestä ennen aikaan +oli ollut hyvin tärkeätä käydä kauniisti puettuna. Hän veti esille +arkusta pehmeän valkoisen puvun, josta hänen miehensä oli erikoisesti +pitänyt. Hän lennätti sen luotaan, kuin tuo utuinen kangas polttaisi +hänen sormiaan. Kiihkeä tuska vihloi häntä: hänen miehensä käsivarret +eivät koskaan, koskaan enää kiertyisi tuon puvun ympäri. Tässä -- tässä +kohden oli hänen kätensä usein viivähtänyt, oli hellästi sivellyt +poimuja. Oih, tuossa puvussa, tuossa puvussa -- --! Koskaan ei hänen +miehensä ollut enemmän ihaillut hänen kauneuttaan. + +Hän sulki kuin uneksien silmänsä. Kaikki ne onnen hetket, jotka +hän tuossa puvussa oli elänyt, kolkuttivat hänen sydämensä ovelle. +Kallionlujaksi oli hän kuvitellut onneaan, kuoloon asti kestäväksi -- +hän vavahti. Silmät harallaan tuijotti hän nurkkaan, hänen huulensa +vaalenivat: oh, miksi täytyi hänen nyt niin usein ajatella kuolemaa, +miehensä kuolemaa? Hänen miehensä oli lähellä kuolemaa joka päivä, joka +hetki. Kuolema vaani häntä vuoriston kallionkielekkeiden takaa, ja +jollei se lennättäisikään kuulia häntä kohden, saattoi se syöstä hänet +alas kammottaviin kuiluihin. + +"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" Hän voihkaisi. Yhtäkkiä oli poissa kaikki +se, mikä oli erottavana kohonnut hänen ja hänen miehensä välille. +Mitä merkitsi hänelle Saksa, isänmaa, isänkoti? Hänen miehensä, hänen +miehensä, jota hän rakasti, oli vaarassa. Tuskassaan miehensä hengen +puolesta unohti hän sen ristiriidan, joka runteli hänen sydäntään. + +Nuori rouva antoi pois valkoisen puvun, hän ei sietänyt sitä enää +vaatteittensa joukossa. Eihän hän kumminkaan koskaan enää siihen +pukeutuisi, ajatteli hän äkillisessä toivottomuudessaan. + +Mutta Minka Dombrowski ei suinkaan tahtonut tehdä siitä mekkoa pikku +tytölleen. "Vahinkohan siitä ois lapselle laittaa." Hän pyysi neiti +Hieselhahnia laajentamaan sen hänelle. "Mutta ei liikoja, ei vaan +liikoja!" Hän tahtoi mielellään olla hoikka. + +Gertrud aivan pelästyi: mitä pälkähti eukon päähän? Eihän hän _siinä_ +puvussa voinut mennä kävelylle, ei edes sunnuntaina. + +"No miksikäs ei?" Eukko oli loukkaantunut. "Sitä te kai meinaatte, +että kun ei ole aatelia, ei saa olla kauniskaan. Mutta minäpä näytän +teille." Ja hän veti vatsansa sisään ja painoi molemmin käsin korkeita +lonkkiaan. "Kas noin! Katsokaahan, katsokaahan! Vallan kuin minulle +tehty!" + + * * * * * + +Päätään pudistaen katseli Gertrud Hieselhahn Dombrowskin vaimon +jälkeen, kun tämä seuraavana sunnuntaina lähti ulos. Ei ollut enää +ilmakaan sopiva tuollaiselle kevyelle, valkoiselle puvulle. Mutta Minka +oli siitä liian ylpeä, hänen päätään ei saatu käännetyksi. + +Tyttö oli jäänyt seisomaan ulko-ovelle. Hänen vakaviin kasvoihinsa +kaivoi hieno hymy kaksi kuoppaa: olipa se hassunkurista! Minka +Dombrowski, joka arkioloissa ei käyttänyt kureliivejä, oli nyt +nyörännyt itsensä sellaiseen. Hän oli vetänyt kurenauhan niin tiukalle, +että tuskin saattoi hengittää, mutta yhä vain pullotti kaikkialla. +"Jopa tämä on rääkkiä!" Eukkoparka voihki. Mutta ei auttanut, muuten +puku ei mennyt ollenkaan kiinni. Se oli muutenkin jo niin tiukalla, +että saattoi pelätä sen ohuen kankaan repeävän. Mutta se sopi hyvin +noihin päivettyneisiin pyöreihin kasvoihin, joissa mustat silmät +välkähtelivät ja poskilla hohti terve puna. Kun eukko hilpeänä kuin +tytön heilakka taputti käsiään: "Enkös vain olekin korea?", ei Gertrud +voinut sanoa: ette. Mitäpä hän turmelemaan toisen iloa! Olihan Minka +kaunis kaikesta huolimatta, mutta, mutta -- hymy haihtui Gertrudin +kasvoilta -- oliko hän kevytmielinen? Voi, kunpa voisikin olla hiukan +huoleton, iloita jokaisesta pikku murusta ja unohtaa surun! Eukko +Dombrowski ei ollut liiaksi huolissaan miehensä tähden. Kuinka hän +tuolla mennä viuhtoi! Hän ei näyttänyt ollenkaan vaimolta, jonka mies +on sodassa. Iloisesti lepattivat kirjavan nauhan pitkät päät, jonka hän +oli sitonut vyötäisilleen, hattu oli niskassa. + +Eukon takana lakaisi tuuli maata ja hulmautteli ohutta hametta +pitkin reisiä. Hänen jalkansa, joissa oli valkoiset sukat ja mustat +puolikengät, kepsuttivat levottomasti -- kello neljä alkoi soittokunta +soittaa puistikossa, sotilassoittokunta, eikä hän tahtonut menettää +säveltäkään. Mutta hän ei vain päässyt nopeammin eteenpäin, liian ahdas +hame takertui hänen jalkoihinsa, hän ei voinut ottaa pitkiä askeleita. +Sitäpaitsi täytyi hänen tempoa taakseen Minnaansa, joka oli saanut +ylleen punaruutuisen, mustalla sametilla reunustetun mekon. Tyttö +huusi ja ulvoi ja tahtoi välttämättä myös kerran puhaltaa torvea, +jota vieressä juokseva ja pilkallisesti hohottava veli tavan takaa +törähytteli. + +"Pane pois torvi, herkeä jo toitottamasta, Erich", äiti sanoi. Poika +ei ollut kuullakseenkaan. "Se on kamalaa, korvat ihan halkeaa. Ette +pääsekään ikinä enää mukaan!" Nyt poika vasta oikein törähyttelikin. + +"Minä kanssa, minä kanssa", kirkui Minna. Sisarusten kiljuna sekaantui +veljen torven toitotukseen, ja nyt nauroi jo äitikin: ne pitivät jo +ennakolta konserttia. -- -- -- + +Vielä sittenkin, kun puvun valkoinen purje jo aikaa oli kadonnut +ensimäisten talojen taa, jäi Gertrud yhä ovella seisomaan. Viertotie +oli tyhjä ihmisistä. Katuvieren nuoret puut huojuivat tuulessa, +pelloilta tuli jo kuin lakastua vien perunanvarsien hajua. Vielä +oli kesä, syksy vasta teki tuloaan, ja kuitenkin oli täällä jo niin +yksinäistä. Jos joku tahtoi tehdä pahaa jollekulle, niin täällä +oli sopiva paikka. Taloihin asti ei mikään huuto kuulunut. Ja tämä +heikko laho aita ei voinut estää ketään, joka tahtoi tänne tunkeutua. +Olisipa ilkeätä yksin täällä kulkea kun pimeä tulee aikaisin. No niin, +Dombrowskin eukko hänet varmaan noutaisi, kun hän illalla myöhään tuli +työstä, hän ei sitten pelännyt vähääkään. Mutta silloinhan pitäisi +lasten jäädä pitkäksi aikaa yksin. Ne pantaisiin lukon taa. + +Kun Gertrud Hieselhahnista oli ollut mieluista päästä piiloon tänne +syrjäiseen kolkkaan, oli kevät. Mutta nyt pelotti häntä talvi: kuinka +olikaan Minka Dombrowski jo niin kauan voinut kestää täällä yksinään? +Hän huokasi. Voi, miltä tuntuisikaan, kun aurinko ei enää paistanut, +kun sumunharmaa marraskuu ryömi yli ketojen eikä taloja enää ollenkaan +erottanut. Ei enää tänäänkään näkynyt yhtään ihmisolentoa, ei kuulunut +ääntäkään kedoilta. Kuin kuollutta oli kaikki, hän kuuli vain oman +ahdistetun hengityksensä. Suuri sunnuntairauha kiusasi häntä. Silloin +oli hänestä Erich Dombrowskin pahaääninen toitotus mieluisampaa. +Ehkäpä olisi ollut parasta että hän olisi mennyt Minka Dombrowskin +matkaan, tämähän oli pyytänyt niin ystävällisesti. Mutta tuollaisen +naisen seurassa --! Gertrud Hieselhahn heitti päänsä niskaan. +Suurempiarvoisena hän oli sentään aina pitänyt itseään. Ja joskin +hänellä nyt -- hänen katseensa himmeni äkkiä, ja kuuma verihyöky kohosi +hänen päähänsä -- joskin hänellä nyt oli lapsi, jonka isäksi ei kukaan +tunnustautunut, -- oman arvonsa tuntoa oli hänellä sittenkin vielä. + +Hän käännähti lähteäksensä: pois, työhön, eihän hänellä ollut +aikaa arkisin korjailla vaatteitansa. Työskennellessä haihtuisivat +alakuloiset ajatukset, ompelukoneen ratina ajoi ne kuulumattomiin, ja +pienokainen avusti sitä kirkunallaan. Silloin näki hän naisolennon +tulevan tietä pitkin. Oliko hän tulossa tänne? Siltä näytti. Nyt +viittoeli hän. Kukahan siellä tulikaan? + +Vasta kun tulija seisoi ihan Gertrudin edessä, tunsi tämä jälleen nuo +laihat kasvot, suuret kaihoisat silmät, tuon läpikuultavan kalpean +ihon: sehän oli neiti, jonka hän oli nähnyt junassa, ja joka oli +luovuttanut hänelle paikkansa. Hänhän oli pyytänyt häntä käymään +luonansa. + +"En tuntenut teitä heti, mutta teitte kovin kiltisti kun tulitte, -- +käykää sisään, tehkää hyvin!" + +"Te -- te pyysitte minua tulemaan", soperteli Margareta Dietrich, ja +ujouden puna kohosi hänen sairaalloisen kelmeille poskillensa. "Minä -- +minä olen ollut sairaana, muutoin olisin tullut jo aikoja sitten." + +"Niin, on kulunut jo pitkä aika!" Nyt muistuivat yksityiskohdat +Gertrudille mieleen. + +"Kuinkas sulhasenne voi?" kysyi hän nopeasti, osoittaakseen että vielä +muisti kaikki. + +"Hän voi oikein hyvin!" Neiti Dietrich veti syvään henkeä, hänen +raukeat silmänsä kirkastuivat. "Hän on kunnostautunut kovasti, on hyvin +rohkea, -- hän on jo kauan sitten saanut rautaristin, ja nyt on hänelle +ehdotettu ensi luokan ristiä." + +Kuinkas olikaan -- eikös se ollut tapahtunut jo silloin? Niinhän +Gertrud muisteli. + +Tyttö jatkoi nyt aivan ujostelematta: "Hän kirjoittaa minulle hyvin +usein, -- teidänpä pitäisi joskus lukea, millaisia viehättäviä +kirjeitä! ja katsokaa -- tässä!" Hän päästeli hansikkaan ja haaroitti +ohuet sormensa. Neljännessä sormessa loisti kultainen sormus. "Tuon +lähetti hän minulle syntymäpäiväkseni, se on kihlasormus!" Hän seisoi +kuin haltioissaan sormusta katsellen. + +Olipa siinä haaveilevaisuutta kerrakseen! Tytön käytöksessä oli jotain +Gertrudille vastenmielistä, mutta samalla hän tunsi kuin sääliä häntä +kohtaan -- perin kurjalta näytti tyttöparka! "Millä tavoin te olitte +sairaana?" kysyi hän, pannen kätensä vieraan kainaloon. + +Kalpea neiti punehtui jälleen ja loi katseensa maahan. "Minä ikävöin +niin kovin. Siitä kävin hermostuneeksi. Päänpakotus vaivasi alati ja +väsymys." Hän huokasi. + +Gertrud teki samaten. "Ikävöin niin", -- sen ymmärsi hän niin hyvin! +Pusertaen toisen laihaa käsivartta, sanoi hän sydämellisesti: "Tuleehan +hän jälleen. Saahan hän tietysti joskus lomaakin. Eikö hän sitten vielä +ole ollut täällä lainkaan lomalla?" + +"Ei, ei kertaakaan vielä!" Neitonen vaikeroi: "En voi lainkaan kestää +nähdä, kun toiset seisovat sulhastansa odottamassa, -- tai kun he +kävelevät sulhasensa kanssa käsityksin. Se on minulle vallan kauheata." +Huokaisten niin syvään, että se melkein kuului voihkaukselta, pyyhkäisi +hän ensin otsaansa ja pusersi sitten kätensä sydämelleen. "Minua +vaivaa alituisesti sydämentykytys, ja silloin tunnen kouristusta +joka kohdassa. Hyvä Jumala, olenhan vielä nuori, -- ja tunteita on +minulla enemmän kuin monella muulla. Ja kun sitten aina vaan täytyy +katsella toisia syrjästä, -- ei, se on kauheata, liian kauheata." Hänen +kalpeitten kasvojensa hento puna oli käynyt kiihkeämmäksi. + +Nyt ei Margareta Dietrich enää ollut arka, ujo tyttönen, hän oli +kiihkeästi tunteva nainen. Laskien kätensä Gertrudin vyötärölle ja +puristaen häntä niin tulisesti itseänsä vasten että hänen hengityksensä +salpaantui, sopersi hän, nyyhkytys ja nauru sekaantuen: "Jospa hän +tulisi!" + +"Tuleehan hän, rauhoittukaa toki!" Gertrud oli aivan hämillään ja +pelästyksissään, -- jopa olikin tuo tyttö kiihkeä! Hänen levolliselle +luonnollensa se oli käsittämätöntä: kuinka hän voikaan käyttäytyä +tuolla tavoin! Ja kumminkin oli salainen side olemassa hänen ja +Margaretan välillä, side, jota ei nähnyt ja johon ei voinut käydä +käsiksi, vaan joka kumminkin yhdisti heidät. Hän piti hyvänänsä, kun +neiti Dietrich laski käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä. +Mieluisa ei suutelo hänestä tosin ollut, noiden kosteitten huulten +tulinen kosketus tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta hän voitti +tunteensa ja vastasi siihen. Yksinhän hänkin oli, ja kaihoisa oli +hänenkin mielensä. Tuhansin verroin yksinäisempi kuin tuo toinen, +jolla vielä oli toivo jäljellä. Gertrud oli jo lakannut toivomasta. +"En ollenkaan käsitä, miksi te olette niin kiihtynyt, neiti Dietrich", +lausui hän. + +"Sanokaa minua toki Gretcheniksi!" + +"Niin, neiti Gretchen, en ymmärrä, miksi te olette niin kiihtynyt!" + +"Ei sanokaa vain 'Gretchen' -- 'Gretchen', kuten Faustissa. Tunnettehan +te Faustin?" + +"En." + +"Minä lainaan sen teille. Se teidän täytyy lukea. Pidän siitä niin +paljon. Luen yleensä aika paljon, -- aina öisin. Aivan liiaksi, tuumii +tohtori. Mutta mitä minun on tekeminen, kun en kumminkaan saa unta. +Telefonissa palvellessa tulee kauhean hermostuneeksi. Ja sitten sota! +Ennen sotaa olin aivan terve, -- mutta nyt!" Kuin tuskasta vetääntyivät +hänen kulmakarvansa yhteen, hänen silmiensä loiste oli sammunut, ne +näyttivät jälleen väsyneiltä ja kuin epämääräisen kaihon himmentämiltä. +"Ellei hän tule pian -- --" + +Gertrud hymyili. "Tuleehan hän. Ja mitä te sitten teette?" + +"Oi, sitten menemme naimisiin. Vietämme sotavihkiäiset!" Margareta +säpsähti tuon uuden ajatuksen elähyttämänä. "Niin, sotavihkiäiset, +niin, niin! Hän saa kymmeneksi päiväksi lomaa, -- me menemme heti +naimisiin, -- heti, heti, -- teemme pienen häämatkan, -- sitten hänen +täytyy kiireesti palata, -- minä saatan hänet asemalle vielä, -- seison +viittoellen hänelle --, mieheni, kaikkeni --, se on kovin vaikeata -- +voi, kuinka tuskallista, -- mutta olenhan sitten kumminkin rouva, hänen +vaimonsa!" + +Nyt nauroi hän hilpeästi. + +"Hänen vaimonsa!" Hitaasti toisti Gertrud hänen sanansa. Hän katsoi +toveriansa sivulta ja painoi päänsä alas, -- Gretchenin oli hyvä olla! + +Hitaasti kulkivat he käsityksin yli pihan. Se oli järjestämätön +ja epäsiisti. Maanviljelyskaluja oli siellä maassa sikin sokin, +työntörattaita, viikatteita ja luutia. Tyhjän, vajan ovella riippui +rikkinäinen miehentakki, joka tuulessa ja sateessa oli muuttunut +linnunpelätiksi. Lierittömällä rikkinäisellä huopahatulla oli Erich +Dombrowski koristanut pumpun. + +Neiti Dietrich oli nyt tyyntynyt, hän ei katsonut ympärilleen, vaan +antoi viedä itsensä sisään, kulkien kuin onnenhuumeessa. + +Sisällä kirkaisi lapsi äkkiä. Silloin kohotti Gertrud päätänsä ja +sanoi lujana, kuin uhmaten kovaa kohtaloansa: "Kuuletteko, Gretchen? +Pienokaiseni huutaa. Minulla on lapsi --, mutta minä en ole 'hänen +vaimonsa' -- en ole kenenkään vaimo." + + * * * * * + +Kesti kauan, ennenkuin Gretchen Dietrich ajatteli lähtöä. Hämärsi jo, +ja hän pelkäsi kulkea pimeässä. Miksikä heillä olikin ollut niin paljon +toisillensa kerrottavaa! Gertrud oli istunut ompelukoneensa ääressä ja +neulonut, ja istuen matalalla jakkaralla, joka oli Dombrowskin lasten +omaisuutta, oli Margareta nojannut päätään Gertrudin polviin, pidellen +pienokaista sylissään. "Antakaa hänet minun syliini, antakaa!" oli hän +pyydellyt. + +Katkerin kyynelin otti hän osaa ystävättärensä kovaan kohtaloon eikä +väsynyt siitä kuulemaan. "Oi, kertokaa -- ja kun te sanoitte sen +hänelle, mitä hän silloin sanoi? Ja sittenkään hän ei tahtonut mennä +naimisiin?" + +"Hänen äitinsä ei tahtonut sitä." + +Tuohan oli kuin romaaneissa! Neiti Dietrich katsoi häneen silmät +selkoselällään. Kiihkeällä hellyydellä painoi hän pienokaisen itseään +vasten, pusersi hänet vasten rintaansa kuin äiti: "Tuollainen lapsi, +tuollainen suloinen lapsi! Oi, jospa minulla edes olisi lapsi." Hän +leperteli pienokaiselle, joka ei voinut häntä ymmärtää, kertoen sille +pitkiä juttuja isästä, joka oli sodassa. + +Gertrud hymyili surumielisesti. Hänellä ei ollut pitkiin aikoihin ollut +vieraita luonansa, hän oli niin tottunut hiljaisuuteen kotonansa, +että häntä melkein huimasi. Mitä kaikkea Gretchen kertoikaan! Hänen +sulhasensa oli Ranskassa, -- koko ajan hän oli ollut Ranskassa, +vakuutti hän, vaikka Gertrud muisteli heidän aikaisemmin tavatessaan +kuulleensa että hän oli ollut Venäjälläkin. + +Mutta Gretchen kertoili vain ja kohotti samalla kättänsä, niin +että vaipuvan päivän viimeinen säde kohtasi hänen sormuksensa: tuo +sormus oli Ranskasta, ranskalaista kultaa. Se oli tehty suuresta +ranskalaisesta kultarahasta, jonka kreivi oli pannut hänen sulhasensa +käteen, kun sulhanen oli pelastanut epätoivoiselle isälle hänen +tyttärensä kiihkeitten sotamiesten käsistä. "Tietysti hän ei +olisi tahtonut ottaa vastaan palkintoa, mutta kun kreivi oli niin +itsepintainen, sanoi hän lopuksi: 'No, minä annan sitten valmistaa +siitä kihlasormuksen rakkaalle morsiolleni, joka kotona odottaa minua!'" + +"Ettekö te sitten vielä olleet kihloissa? Eikö teille vielä ollut +häneltä sormusta?" kysyi Gertrud. Hän kysyi sitä vain jotain +sanoaksensa, hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Kuinka kadehdittava +olikaan tuo tyttö, hänellä oli rakastettunsa sormus sormessaan, +tapahtuipa mitä tahansa, niin olisi hän kumminkin hänen kihlattu +morsiamensa! Vaistomaisesti loi hän katseen omaan käteensä: hänen +sormensa oli sormukseton! + +Margareta nauroi hiljaa ja kuiskasi sitten salaperäisesti: "Hiljaa, ei +vieläkään saa kukaan kotona tietää että olen kihloissa. Panen sormuksen +sormeeni ainoastaan kotoa lähtiessäni. Ennenkuin palaan, otan sen +sormestani. Olemme vielä salakihloissa." + +"Mutta miksikä sitten? Kun hän sentään on sellainen kunnon poika!" +ihmetteli Gertrud. + +"Äitini ei voi sietää häntä, -- hän on niin paha! Mutta jos en saa +häntä, hyppään veteen!" Kiihtyneenä hypähti hän paikaltaan, levotonna +kulki hän huoneessa edestakaisin. + +Lapsi, jonka hänen kiihkeytensä oli herättänyt kevyestä unesta, alkoi +vikistä. Gertrud halusi ottaa sen syliinsä, mutta Margareta ei antanut +sitä. "Millainen lapsi, millainen suloinen lapsi, kunpa minullakin +olisi sellainen!" Nyt alkoi hän nyyhkyttää. + +Tuollainen kiihkeys tuntui todellakin huolestuttavalta. Gertrud oli +oikeastaan hyvillään, kun hänen vieraansa vihdoinkin teki lähtöä. +Hän lupasi saattaa häntä ensi talojen luo. Hän otti liinan itsensä +ja lapsen ympärille, joka hänellä oli käsivarrellaan, ja toisessa +käsivarressa riippui neiti Dietrich. + +Nuo molemmat naisolennot, jotka hitaasti lähestyivät taloja, peittyivät +hämärään. Heillä oli molemmilla tumma puku, ja tummat olivat myöskin +jo tien molemmin puolin olevat kedot. Salaperäisiä valkoisia olentoja +seisoi pimeässä, ne näyttivät viittoilevan. Margareta tarttui lujemmin +Gertrudin käsivarteen ja painautui häntä vastaan: "Kuinka hyvä että +tulitte mukaan, kuolisin muutoin pelosta. Oi, rakas Trudeni, eikö +totta, sinähän tulet häihini? Kutsun sitten sinut. Sano minua 'sinuksi' +-- se tekee minut onnelliseksi. Sano, pidätkö sinä minusta? Minulla ei +ole ainoatakaan ihmistä, joka oikein todella pitäisi minusta, -- olen +niin köyhä." + +Olipa todellakin ihmeellistä, että hän puhui tuolla tavoin. Gertrud +mietiskeli sitä palatessaan nyt yksin kotiin. "Minä olen niin köyhä", +-- kuinka sopikaan tämä siihen, mitä hän aikaisemmin oli puhunut? + +Äkkiä Gertrud säpsähti, hän kuuli itkua. Pimeässä käydä tepasteli jokin +hänen jälkeensä. Nyt kävi itku äänekkääksi. Pelästyneenä hän pysähtyi, +-- Dombrowskin lapsetkohan siellä olivat? "Kuinka te olette täällä? +Missä äitinne on?" tiedusteli hän. + +Pikku Minna tarttui mielenahdistuksissaan Gertrudin hameeseen ja +painautui häneen: "Hyi, kuinka nyt on pimeä, -- on niin pimeä." + +Mutta poika purki sisuansa: "Äiti --? Senkin mokoma! Hän lähetti meidät +kotiin. Hän huvitteleikse!" + +Mitä tuo merkitsi? 'Hän huvitteleikse!' Gertrud aikoi juuri +vastenmielisyyden ja samalla jonkunlaisen vastuunalaisuuden tunteen +valtaamana lähemmin tutkia tuota asiaa pojalta, kun kumea värähdys +kulki halki illan pimeyden. Se oli kaukainen kajahdus. Kirkonkellot +soivat. Kirkko oli syrjässä, ja tuuli ei käynyt sieltäpäin, mutta silti +voi tuntea nuo hitaanraskaat juhlalliset kumahdukset. + +Gertrud pysähtyi ja käski äänekkäästi torailevan pojan vaikenemaan. +Nyt kuuli jo selvemmin. Kumeata, vakavaa metallisointua. Tähän aikaan? +Iltapäivän jumalanpalvelus oli jo aikoja lopussa, hautajaisia ei +pidetty näin myöhään, -- se ei voinut merkitä muuta kuin voittoa! Siinä +tapauksessa uudistuisi soitto kolmasti. Se tunnettiin jo, monta voittoa +olivat kellot jo julistaneet, tuskin kolme viikkoa sitten Varsovan +suuren voiton. Siihen oli jo ehtinyt tottua, -- se ei tehnyt enää juuri +mitään vaikutusta. Kumminkin kääntyi Gertrud takaisin. Voittoako se +todella merkitsi?! Nyt se alkoi kolmannen kerran! Ja joskaan hänellä +henkilökohtaisesti ei ollut mitään kadotettavissa eikä voitettavissa, +ajoi sisäinen pakko hänet kumminkin asemalle. Ei hän tahtonut olla näin +yksin tuollaisena hetkenä. Siellä olisi muitakin, ihmisiä yllinkyllin, +-- hän saisi tietää, missä voitto oli saavutettu -- ja tulisiko pian +rauha! + + + + +IV. + + +Illan hiljaisuuteen vaipuneelle seudulle olivat kirkonkellot kertoneet +voitosta! Asemalla vallitsi tungos. Niin paljon väkeä ei sinne +kokoontunut silloinkaan, kun joukkoja kuljetettiin aseman ohitse +kaukojunien raidetta. Ne eivät pysähtyneet täällä, väki tervehti +viittauksilla harmaatakkeja, jotka riippuivat puolta ruumistaan +myöten ulos seppelöidyistä, kaikenmoisilla liitukirjoituksilla +varustetuista vaunuista, ja huusi heille liikutetuin mielin +tervehdys- ja jäähyväissanoja. Sanat tosin häipyivät kuulumattomina +tuohon tuulennopeaan jyskeeseen, mutta viittauksiin vastattiin +raikuvilla hurraahuudoilla. + +Nyt tungeskeli ihmisjoukko tiedonantoa lukien asemahuoneeen oven +vieressä. + +"Novogeorgievskin linnoitus, vihollisen viimeinen tukikohta Puolassa, +valloitettu itsepintaisen puolustuksen jälkeen. Koko varusväki, +yksistään eilisissä lopputaisteluissa yli 20000 miestä, ja suunnaton +sotasaalis, jota ei vielä ole ehditty arvioida, joutui valtaamme." + +Rivit nopeasti silmissä kiitäen luettiin tuo -- vaieten. Eivät +kajahdelleet enää samat riemuhuudot kuin ensi aikoina, -- olihan sotaa +jo kestänyt yli vuoden. + +"Äiti, joutuvatko ne nyt kokonaan tappiolle?" kysyi lapsenääni äkkiä +aivan kovasti. + +Äiti oli himmeässä tähtivalossa vaivoin saanut sen puoliääneen +luetuksi, nyt vaikeni hän hämillään. Kimeä lapsenääni oli kuulunut +kauas. Lähinnäseisovat nauroivat. "Hiljaa", kuiskasi äiti. + +"Sitten tulee meidänkin isä jälleen kotiin, eikö niin, äiti?" kyseli +lapsi ujostelematta edelleen. + +Vaieten pudisteli vaimo kieltävästi päätänsä. Tehden itselleen nopeasti +tietä läpi tungoksen ja vetäen lapsen mukaansa, kiiruhti hän pois. + +Se oli lukkoseppä Frankin vaimo, jolla oli liikkeensä torin kulmassa. +Kaksi viikkoa sitten oli hänen miehensä kaatunut Narevin edustalla. +"Nyt on hänen yksin hoidettava tuota suurta liikettä", tuumiskeli joku, +"pari vanhaa kisälliä on hänellä tosin vielä apunansa. Mies käytti +kaikki varansa liikkeeseen. Vaikea hänen on selvitä lapsinensa, -- +viisi niitä on, kaikki vielä pieniä." + +"Hänen laitansa ei ole kaikkein huonoimmin", sanoi toinen ääni. "Mutta +entä sitä, jolla on ollut _vain_ mies, ei liikettä eikä lapsia, -- +ainoastaan mies!" + +Kaikki käännähtivät kuullessaan tuon haikean äänen, joka kuului +epätoivon huokaukselta. + +Pieni riutunut vaimo vetäytyi arasti syrjään. Hän ei ollut tahtonut, +että kaikki kääntyisivät häntä katsomaan, aivan tahtomattaan oli hän +tullut ilmaisseeksi tunteensa ääneen. Ikäänkuin jokainen säälivä katse, +joka kohtasi häntä pimeydestä, olisi tuntunut hänestä loukkaukselta, +sulkeutui hän aivan omaan itseensä. Ei hän kaivannut kenenkään sääliä, +eikä kenenkään tarvinnut välittää hänestä, -- hän ei tarvinnut ketään, +sillä hän ei aikonut enää elää. Hän halusi vain sairaan eläimen tavoin +vetääntyä piilopaikkaan, kuollaksensa sinne. + +Avuttoman itkun vallassa, kuin hylätty lapsi, aikoi hän juuri hiipiä +tiehensä, kun käsi laskeusi hänen olallensa. "Rouva rakas!" Sanalla +'rakas' oli erityinen korko, sydämellistä ystävällisyyttä kuului äänen +sävyssä. + +Kenraalinrouva von Voigt ei ollut suinkaan hempeämielinen, hänen +miehensä oli kasvattanut hänet ottamaan joka asian mahdollisimman +levolliselta kannalta. "Elämän laita on kuten vihollisen", oli hän +usein sanonut vaimolleen, kun tämä vielä oli nuorempi ja helposti +menetti tyyneytensä, "tulee ottaa selko asemasta, tähdätä tarkoin, +lähestyä askel askeleelta -- aina vaan yhtä tyynenä -- yhä lähemmäksi +ja sitten kimppuun!" Rouvan oli täytynyt oppia hillitsemään itseänsä. +Mutta tällä kertaa valtasi tunne hänet kumminkin. Tuo vaimo, tuo yksin +jäänyt vaimoparka! Taivuttaen pystyä varttansa hiukan tuota surkean +pientä olentoa kohti, sanoi hän sisäisen vakaumuksen valtaamana, joka +saa muutkin vakuutetuiksi: "Te ette ole hylätty, rouva rakas! Teillä +on vielä äiti -- meidän saksalainen kotimaamme. Hänen huomaansa on +miehenne uskonut teidät. Hän on ansainnut teille oikeuden siihen. Ja +meidän saksalainen kotimaamme on hyvä äiti, joka huolehtii lapsistansa." + +"Roskaa! Ylhäisten ja rikkaitten on hyvä puhua!" kajahti hänelle +ivallisesti vastaan jostakin. + +"Ken sen sanoi?" Nähdäksensä puhujan käänsi kenraalinrouva päätänsä, +oikaisten komean vartensa vielä komeammaksi. "On surullista", sanoi hän +hyvin kovalla äänellä, "että on vieläkin olemassa ihmisiä, on olemassa +saksalaisia, joille parjaaminen ja kiihottaminen tuottaa huvia. Mitä +merkitsee nykyisin ylhäinen ja rikas!? Ken makaa juoksuhaudassa, häntä +ei hyödytä, vaikka hän olisi prinssi, samassa kurassa hän kumminkin +makaa kuin vaatimattomin työläinen, ja sen, jolla on miljoona, ei ole +siinä yhtään parempi olla kuin sen, joka ei omista penniäkään!" + +No, olipa sillä sanat valmiina suussansa! Ja 'kurasta' oli hän puhunut +-- 'kurasta'! Toisia se huvitti kovasti. He nauroivat. Heidän naurunsa +tarttui muihin, ja koko parvi vaimoja ympäröi kenraalinrouvan. Tämä +ei ollut oikein selvillä, oliko nauru ivallista, vai merkitsikö se +iloista myöntymystä. Äkillinen arkuus valtasi hänet. Hän katui että oli +antautunut tunteensa valtaan. Hän raivasi itselleen tien ja poistui +nopein askelin, mieli masentuneena. Hänen ilonsa Novogeorgievskin +voitosta oli haihtunut. Tälläkö tavoin voitonsanoma otettiin vastaan? +Eihän enää tosin käynyt odottaminenkaan äänekästä riemua, mutta miksi +eivät he ottaneet vastaan tuota sanomaa hiljaisen ilomielisellä +liikutuksella? Hänen miehensä oli sittenkin oikeassa, -- tuollaisia +ihmisiä ei käynyt arvosteleminen saman mittakaavan mukaan kuin heitä +itseänsä. Ne olivat sentään ilossa ja surussa toisenlaisia kuin he. + +Hän näki äkkiä ammottavan kuilun, -- ken pystyisi rakentamaan sillan +sen poikki? Sotako, jonne kaikki läksivät, kaikki, ylhäiset ja +alhaiset, köyhät ja rikkaat? Tähän saakka sen ei ollut onnistunut sitä +tehdä. Onnistuisikohan rauhan tehdä se --? + +Katu, jota hänen oli kulkeminen, oli pimeänä hänen edessään. Ylhäällä +ei näkynyt tähteäkään. Tuuli, joka oli puhaltanut kaiken päivää, +oli kasannut pilviä, ja nyt ne lentelivät, omituisina lonkareina ja +hattaroina, kuin mitkäkin kummitukset ja hirviöt, vaaleanharmaalla +iltataivaalla. Hänen täytyi, ajatella sitä iltaa, jolloin määräys +liikekannallepanosta oli saapunut. Miehensä käsivarteen nojaten oli hän +Berlinissä kulkenut "Unter den Linden" katua pitkin, sankka ihmisjoukko +oli vienyt heidät muassaan, ja virran hitaasti kuljettamina olivat he +saapuneet linnan edustalle. Nähdessään upseerin univormun, tekivät +ihmiset kunnioittavasti tilaa. Linnassa oli nyt pimeää ja hiljaista. +Keisari oli puhunut kansalleen, he olivat tulleet liian myöhään, mutta +kaikkialla kuulivat he siitä vielä puhuttavan. "'En tiedä enää mistään +puolueista,' -- niin, niin hän sanoi", olivat he kuulleet erään miehen +takanansa kertovan. Toinen selitti sitä tarkemmin: "Nyt ei nimittäin +enää ole minkäänlaista eroa. Onko sulla rahaa vai ei, oletko kreivi +vai tiilentekijä Fritz, oletko lukenut yliopistossa latinaa vai etkö +osaa yhtään lukea ja kirjoittaa, sillä ei väliä mitään, -- kaikki tyyni +olemme yksiä ja samoja saksalaisia, _vain_ saksalaisia!" + +Tuota muistellessaan täytyi hänen hymyillä, nopeasti tietään +astellessaan. Sadepisaroita tipahteli, taivas itki. Hän kiiti eteenpäin +syvällisiin ajatuksiin vaipuneena: niin, niin, ei ollut niin helppo +saavuttaa ymmärtämystä! Mutta liikuttavaa oli se ollut, mitä ajuri +oli sanonut, joka vei heidät Linnantorilta kotiin, liikuttavaa ja +samalla hullunkurista. Viitaten piiskalla taaksensa kohden pimeätä, +ylvästä rakennusta, jossa Saksan keisari nyt varmaankin sydämessään +punnitsi Europan kohtaloita, ja kääntyen istuimeltaan puolittain heihin +päin, oli ajuri hyväksyvästi nyökäten sanonut: "Emme ole sentään tätä +ennen oikein tunteneet Wilhelmiämme!" Tuo vanha lihava ajuri ja hänen +kompasteleva koninsa olivat jääneet unohtumattomasti hänen mieleensä. +Ja unohtumaton oli myöskin ollut toinen näky, jonka he näkivät +kääntyessään katsomaan taaksensa. + +Vesiltä päin oli tullut hitaasti mahtavan suuri lintu, liitäen yli +puiston ja linnan, kirkon ja asehuoneiston. Siivet levitettyinä +pysytteli se nyt liikkumatonna. Pilvimuodostus se vain oli, rajuilman +enne kesäisellä taivaalla. Mutta punertavana hehkuivat sen alapuolella +kalevantulet. Kiihtyneenä päivän tapahtumista oli hän tarttunut +miehensä käsivarteen: "Katso -- katso -- näetkö sinäkin sen?" Liitävä +kotka se oli, siivet levällään. Pelko oli vavahduttanut heitä: eikö se +ollut venäläinen kotka? + +Se oli ollut preussilainen kotka -- Jumalan kiitos! + +Kenraalitar oli nyt saapunut Krügerin talon luo, sillä hän aikoi käydä +tytärtään tervehtimässä. Jälleen täytyi hänen ihmetellä, että Lili +oli valinnut juuri tämän asunnon. Sehän oli niin vaatimaton: huoneet +matalat, ei parkettilattioita, ei sähkövaloa. Eteisen oven yläpuolella +palaa kitusti pieni viheliäinen öljylamppu. + +Kun rouva von Voigt avasi lukitsemattoman oven ja tuli eteiseen, +lankesi sinne valo eräästä alakerran huoneesta. Huoneen ovi oli auki. +Siellä istui rouva Krüger pöydän ääressä ja näytti lukevan lampun +himmeässä valossa kirjaa. Hän oli niin syventynyt lukemiseen, ettei +huomannut vierasta, joka kulki hänen ovensa ohitse. + +Kenraalitar nousi portaita ylös. Lili avasi itse asuntoonsa vievän +lasioven. Palvelustyttö oli rientänyt asemalle soiton alkaessa. "Enhän +tarvitsekaan häntä", sanoi nuori rouva välinpitämättömästi. Pitkä +valkoinen yöpuku yllään hän valkoisine kasvoineen muistutti aavetta. + +Äiti silmäili häntä huolestuneena. "Novogeorgievskin linnoitus, Lili", +sanoi hän painokkaasti. "Novogeorgievsk merkitsee suurta voittoa, +tärkeätä saavutusta." Hänestä oli kuin olisi hänen pudistettava +hereille tuo edessään oleva kalpea nainen. Hän laski molemmat +kätensä tyttärensä hartioille ja pudisti häntä lempeästi. "Kuinka +isä nyt iloitseekaan! Hän on tietenkin nyt vielä Varsovassa. Odotan +jännityksellä hänen kirjettään. Iloitse sinäkin, Lili, nyt sota pian +loppuu!" + +"Sitä et usko itsekään." Rouva Rossin suupielet vetääntyivät epäilevään +hymyilyyn. "Mitäpä minua hyödyttäisivät voitot ja menestys?!" Hän +kohautti hartioitaan. "Ja rauhakaan?! Kansojen välistä vihamielisyyttä +ei sekään poista. En koskaan enää toivu tästä sodasta." Hän huokasi, +ja kiihkeästi ponnahtivat sitten esiin sanat: "Kiroan sitä kaiken +elinaikani!" + +"Mutta Lili!" Äiti koetti kädellään silittää tyttärensä rypistynyttä +otsaa. "Sinä olet liiaksi yksin. Sinulla on liiaksi aikaa mietiskelyyn, +lapseni. Jään mielelläni täksi illaksi luoksesi." Hän veti tyttären +sisään ja kävi istumaan. + +Mutta Lili sanoi väsyneesti: "Ei, ei, mene vaan kotiin. Minun +luonani ei ole hyvä olla. Sinä olet iloinen ja voimakas, ja sinulla +on oikeus siihen, -- mutta minä!" Hän tarttui molemmin käsin +kauniiseen vaaleaan tukkaansa. "Olen kuin rikkirunneltu. Rakkaus ja +viha taistelevat minusta ja raatelevat minua. Olen alati pelon ja +toivon ristiaallokossa. Tuollainen voitto tuottaa minulle aina niin +kammottavia taisteluita. Kun soitetaan, on minusta kuin vietäisiin +jotain minulle kallista hautaan. Minun täytyy pidellä korviani, en voi +sitä kuulla!" + +Rouva von Voigt ei sanonut: "Lapsiparka!" eikä myöskään sulkenut +tytärtään säälivästi syliinsä. Siitä ei olisi ollut paljon apua. +Lilin oli itsensä katsottava, kuinka suoriutui tuosta kaikesta, +itsensä taisteltava taistelunsa. Ei kukaan muu voinut auttaa häntä +tästä tunteiden ristiriidasta. Niinpä kysyi äiti nyt vain noustessaan +lähteäksensä: "Oletko taas saanut kirjeen mieheltäsi?" + +Nuori rouva muuttui eloisammaksi. "Hetkinen vielä, äiti!" Hän +kiiruhti pienen kirjoituspöytänsä luo ottamaan kirjeen. Hän meni +kattolampun alle ja luki sen. Hän ei lukenut sitä kokonaan ääneen, vaan +käänsi vain sieltä täältä jonkun lauseen. "Emme ole enää entisissä +asemissamme. Olemme edenneet Monte Pianolle saakka. Eilen teimme +hyökkäyksen Schluderbachin itäpuolella!" Nuori rouva keskeytti, +tuskaisena katsoi hän äitiinsä. "Ei näytä käyneen hyvin. Tämä kirje on +kirjoitettu heinäkuun kahdentenakolmatta päivänä, tänään meillä on jo +elokuun kahdeskymmenes päivä. Tunnen Enricon. Jos heillä olisi ollut +menestystä, olisin jo saanut häneltä aikoja sitten uuden kirjeen. +Silloin hänen täytyy saada kertoa voitosta. Hyvä Jumala, vaikka noiden +italialaisten voitto järkyttääkin mieltäni, niin täytyy minun melkein +toivoa sitä." Hän painoi kirjeen kasvoilleen. "On niin kauheata, kun ei +saa tietoja!" + +"Vai Schluderbachin luona!" Äiti koetti ohjata nuoren rouvan ajatukset +toisaanne. "Muistatko vielä, kun olimme Schluderbachissa? Siitä on kai +seitsemän vuotta. Se oli ihanalla Tyrolin matkallamme, alkaessamme +retkemme Dolomiiteille. Tulimme Dürrnsteiniä alas, kauhea ukkosilma +oli yllättänyt meidät, isä oli saanut rakkuloita jalkoihinsa, minäkin +jaksoin lopuksi tuskin laahata jalkojani perässäni, likomärkinä +saavuimme Schluderbachiin. Mutta hauskaa vain oli kaikki tyyni! +Vaatteemme oli pantava kuivatusuuniin, isäntä toimitti meille apua. +Sinä sait sisäkön tyrolilaisen pyhäpuvun. Illallisella alhaalla salissa +tuli eräs herra pöytäämme -- muuan kuuluisa maalari -- ja pyysi saada +maalata sinut. Muistatko vielä, lapseni?" + +"En tiedä. En tiedä enää mitään. Elä sano seitsemän vuotta -- +seitsemänkymmentä vuotta siitä on!" Nuoren rouvan ääni sammui +toivottomaan välinpitämättömyyteen. Hän rypisti otsaansa, ja hänen +silmiinsä tuli ilme, kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet kaukana +poissa. + +Ulkonaisesti rauhallisena, mutta sisäisen levottomuuden masentamana +sanoi äiti hyvää yötä. Kun hän alhaalla kulki rouva Krügerin oven +ohitse, istui tämä vielä samassa asennossa kuin äsken, kumartuneena +syvälle alas pöytää kohden. Hänen edessään oli suuri kartta ja sen +vieressä paksu kirja. Nyt kohotti hän päätänsä ja säpsähti kuullessaan +ohikulkijan tervehdyksen. + +Kenraalitar tuli ovelle. Hän halusi lausua pari ystävällistä sanaa; +olihan rouvalla kaikki hyvässä järjestyksessä, talo oli peräti siisti. +"No, rouva Krüger, mitä pidätte tyttärestäni, vuokralaisestanne? +Toivottavasti olette tyytyväinen. Liikaa melua ei hän pidä." + +"En tiedä." Rouva silmäili häntä aivan toisiin ajatuksiin vaipuneena. +Kuin tullen tajuihinsa hän sitten nousi paikaltaan: "Suokaa anteeksi! +En tuntenut heti kenraalitarta!" + +"Te luitte niin innokkaasti jotain?" + +Rouva Krüger hymyili hämillään. "Minä koetin hakea Korsikaa. Täällä +kirjassa on" -- hän näytti avattua tietosanakirjaa, -- "'saari +Välimeressä!' Mutta en pääse oikein selville; en voi löytää sitä." +Avuttomana haeskeli hänen etusormensa kartalta. + +"Kas tässä." Rouva von Voigt opasti häntä. "Monet kiitokset." Rouva +Krüger ilahtui nähtävästi; hän kävi puheliaaksi. "Minun poikani on +nimittäin nyt siellä." Kuin lumottuna hän katseli saarta, joka nyrkin +kaltaisena, sormi ojennettuna, oli kuvattuna italialaisen saappaan +vasemmalla puolen. Hän nyökkäsi haaveissaan: "Nyt toki edes tiedän, +millaista siellä on. Kovin iso ei se ole. Kaksisataayhdeksänkymmentä +tuhatta ja kuusikymmentäkahdeksan asukasta luin siellä olevan. Vuorista +siellä on ja sakeata metsää. Laaksot ovat hyvin hedelmällisiä, mutta +huonosti viljeltyjä. Sitä mahtanee Gustav katsella silmät suurina; +huonosti viljeltyyn ei meillä olla totuttu. Karjanhoitoa harjoitetaan +ja kalastusta; tonnikaloja minä en tunne. Mutta varmaankin hän pitää +niistä; hän piti kovasti kalasta. 'Äiti, keitäpä vihreää ankeriasta', +sanoi hän alinomaa -- ja jouluksi piti olla 'puolalaista toutainta'. +Sitähän hän nyt ei siellä saa." + +Rouva von Voigt olisi voinut nauraa: Korsikalla vihreätä ankeriasta ja +puolalaista toutainta! Mutta niin hullunkurinen kuin tuo ajatus olikin, +oli rouva Krügerin silmissä ilme, joka karkotti kaiken hullunkurisuuden +loitolle. Ei ikinä hän ollut vielä nähnyt sellaista epäröivää kaihoa, +hurskasta uskoa, itsepintaista toivoa ihmiskatseessa. Tuossa oli +silmät, jotka olivat valvoneet yön toisensa perästä, vuodattaneet +paljon kyyneleitä ja kätkeneet niitä vielä enemmän itkemättöminä, +silmät, jotka olivat käyneet puolisokeiksi lukiessaan tiheään +painettuja kaatuneiden, haavoittuneiden ja kadonneitten luetteloita, +silmät, jotka olivat levottomalla rakkaudella alati tähystelleet +etäisyydessä, tavotellen vain yhtä ja ainoata, -- ne olivat poikaansa +odottavan äidin silmät. + +Kenraalitar ojensi rouva Krügerille kätensä. Liikutettuna katsoi hän +tuon vaimon ryppyisiä kasvoja, joihin huoli oli uurtanut syvät vaot. +"Suokoon Jumala, että sota pian loppuisi! Tänään oli jälleen suuri +voitto!" + +Ryppyisten luomien takaa levisi kimmellys rouva Krügerin muinoin +leveille, nyt kapeiksi käyneille kasvoille. Toivon säde valahti hänen +katseeseensa, vuodattaen silmien vaaleaan sineen tummemman värityksen. +"Sitten pääsevät kaikki vangit vapaiksi!" + +Rouva Krüger nojasi kätensä pöytään, kuin kolkuttaakseen sitä +vakuuttavasti. Hän hymyili. "Raamatussa sanotaan: 'Sitten on oleva ilo +ja riemu ja ainainen rauha.'" + + * * * * * + +Novogeorgievskin ilta ei toki saanut jäädä viettämättä. Muutamia +lomailijoita oli sattunut yhteen. Näiden joukossa oli Minka Dombrowski +tuntenut erään vanhan tuttavan. Kun hän iltapäivällä oli lasten kanssa +puistossa -- entisellä kyläniityllä -- kuuntelemassa sotilassoittoa, +ja monet katseet, joita hän arvosteli pelkäksi ihailuksi, kiintyivät +tutkivasti hänen uuteen pukuunsa, oli Minka heti tuntenut hänet. +Tuskin oli hän voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta: hyvät ihmiset +sentään, sehän oli tuo, johon hän oli tutustunut ravintolassa, ja jolle +Stanislaus oli ollut niin mustasukkainen! -- -- -- "Minka, sen sanon +sinulle, että jos et pysy minulle uskollisena, niin -- --!" Hän oli +vavissut ja mulkoillut silmillään. Jes sentään, miesparkaa! No, nythän +hän oli Ranskassa. Tai olisiko kenties ollut Venäjällä. Viikkomääriin +ei häneltä ollut tullut mitään tietoja. Kenpä tiesi, missä hän oleksi! + +Minka oli nyt hymyillyt ystävällisesti ihailijalle, joka silloin +ravintolassa oli silmäillyt häntä merkitsevin katsein, ja joka nyt +sotilaspuvussa miellytti häntä vieläkin enemmän. Olihan hän naimisissa, +eihän se merkinnyt mitään. Ja kenpä voi nyt paheksua sitä, jos hän, +joka sai nähdä niin paljon vaivaa ja hääriä lastensa kanssa ja jolla +ei edes ollut miestään luonansa, joka olisi sanonut: "Minka, sinä olet +vallan viehättävä!" -- jos hän suostui soturin pyyntöön ja vietti illan +hänen seurassansa. Varsin mielellään hän myös söi kerrankin jotain +hyvää. Pukkimakkaraa ja hapankaalia oli ihailija luvannut tarjota. +Ja olutta saisi Minka myöskin juoda. Niinpä lähetti hän siis lapset +kotiin. Poika pani vastaan eikä tahtonut lähteä, mutta Minka antoi +hänelle aimo läimäyksen, niin että poika jäi kauhistuneena tuijottamaan +häneen. Silloin sanoi Minka heti: "Saat vielä lantinkin." + +Harmaatakki oli nauranut: tuo nainen oli todellakin lystikäs. Olipa +siinä elämänhalua! He tekivät ensin vielä pienen kävelyretken, jolloin +Minka kulkea laahusti hänen rinnallaan ohuessa puvussaan, illan +viileyden käydessä jo tuntuvaksi. Vasta kun he olivat metsässä, ja +soturi laski kätensä Minkan vyötärölle, tuli hänen lämpimämpi olla. +Hän ei nyt ajatellut miestänsä. Kun mies on liian kauan poissa, +tottuu siihen lopuksi ja alkaa unohtaa... Mutta toisaalta oli hänestä +kumminkin, harmaatakin astellessa hänen rinnallaan, kuin kulkisi +hän Stanislaunsa kanssa, ja hän nojasi kiinteästi seuralaiseensa +tämän käydessä helläksi. Pitkiin aikoihin ei kukaan mies ollut häntä +syleillyt! Samalla hän koko ajan lörpötteli iloisesti. + +Heidän palatessaan takaisin oli ruokala jo täpötäynnä. Töin tuskin +saivat he vielä paikan erään pöydän ääressä, jossa jo istui kolme +harmaatakkia. Muutoin oli jokaisella soturilla rakastettunsa mukanaan, +mutta nämä kolme olivat vielä seuralaista vailla. He ryhtyivätkin +vaaralliseen kilpailuun herra Lehmannin -- siviilitoimeltaan parturin +-- kanssa. + +Minka Dombrowski oli autuaallinen; ei yksi, vaan neljä miestä hänellä +oli ihailijoina! Se vallan huumasi hänet. + +He istuivat nurkkaan työnnettyinä pienen pöydän ääressä ja niin lähellä +toisiansa, että milloin mikin miehenjalka kosketti Minkan jalkaa. +Polvet sattuivat pöydän alla yhteen, ja jos jokin polvi erityisen +lujasti painautui hänen polveensa, vastasi hän samalla mitalla. Herra +Lehmann oli kaunein noista neljästä ja vanha tuttava, ja hänhän myöskin +maksoi Minkan puolesta. Niinpä loikin Minka sormille jokaista toista, +joka häntä tavotteli. + +"Maljanne, kaunis Minka!" He joivat vahvasti. Herra Lehmann maksoi +viidestä lasista kutakin kohden, toiset kukin vain yhdestä. Sen voi +hän hyvin tehdäkin, sillä hän omisti siviilielämässä hyvin tuottavan +liikkeen Dennewitzin kadun varrella Berlinissä. Kun tulisi jälleen +rauha ja hän palaisi kotiinsa, silloin sopisi kauniin Minkan vain +tulla hänen luoksensa, hän kähertäisi kyllä hänen tukkansa. Ja herra +Dombrowskia hän myöskin palvelisi. Näin sanoessaan hän iski silmää, ja +toiset nauroivat haljetakseen. Miksikä ei nyt olisi pidetty hauskaa! +Kun jälleen lähdettäisiin liikkeelle, kenpä tiesi kuinka kauan sitten +olisi enää nauruun tilaisuutta! "Luoti vain, ja jääkää hyvästi!" sanoi +herra Lehmann. + +Minka kävi aivan hempeämieliseksi. Kuudes olutlasi oli ollut jo liikaa; +hän alkoi äkkiä itkeä: Oi Jumala, hyvä jumala, hänen kelpo miehensä, +missä hän mahtoikaan olla! Soturin vaimolla on sentään huonot päivät! +Liian surullinen on hänen kohtalonsa. Ken tiesi, elikö hänen miehensä +ollenkaan enää! Hän nojasi herra Lehmanniin, ja hänen sekava päänsä +vaipui hänen olallensa. + +"Voi hyvä Jumala, mieheni, voi, voi!" Samalla hän sentään salli +ihailijan hyväillä niskaansa, joka raikkaana ja täyteläisenä pyrki +esiin ohuesta puvusta. Hän tavotteli soturin vasenta kättä ja piti sitä +hellästi sylissänsä. + + + + +V. + + +Kun Hedwig Bertholdi meni puutarhaansa, näki hän kuinka Krügerin +rouva omassa puutarhassaan kokosi hedelmiä puista. Ne olivat kypsiä; +pian varisisivat lehdet pois. Hänet valtasi tuska, kun hän ajatteli +talven yksinäisyyttä. Edellinenkin talvi oli jo ollut kyllin vaikea, +mutta silloin oli hänen miehensä toki vielä ollut kotona. "Ota joku +luoksesi", kirjoitti hän. "Onhan niin hauskoja nuoria tyttöjä, jotka +iloitsevat saadessaan turvapaikan -- erittäinkin tällaisina aikoina." + +Ei sanaakaan siitä, että hän palaisi pian, toivoi voivansa palata +pian. Eikä myöskään mitään pahoittelua siitä, ettei itse voinut olla +vaimonsa luona. Eivätkä hänen poikansakaan kirjoittaneet siitä mitään. +Oli kuin olisivat he sotatoimissaan unohtaneet kaikki hellemmät +tunteet. Hänen vanhimpansa, Heinz, oli saanut rautaristin ja Rudolf +oli tullut aliupseeriksi. Mutta ei kukaan sanonut: "Äitiparka, kuinka +yksin oletkaan!" -- ja se olisi sentään ilahduttanut häntä enemmän kuin +mikään muu. + +Häntä kammotti kun hän ajatteli seuranaista, joka olisi opetettu aina +hymyilemään, aina olemaan hilpeä, kuinka sietämättömiä käskijättären +oikut olisivatkin. Ei, sellaista ei hän voisi sietää! Silloin saapui +hänelle kirje eräältä nuoruudenystävättäreltä, josta hän ei pitkiin +aikoihin ollut kuullut mitään, rouva von Lossbergiltä Koblenzista. +Se sisälsi pyynnön. Herra von Lossberg -- majuri -- oli kuollut +pitkällisten kärsimysten jälkeen neljännesvuosi sitten, saamiensa +pahojen haavojen johdosta. Rouva von Lossberg, heikko ja mieleltään +runneltu kun oli, olisi halunnut muuttaa vanhan äitinsä luo, joka asui +pienessä hesseniläisessä kaupungissa, eläen pienellä eläkkeellä. Vanhin +poika oli myöskin jo upseeri ja sodassa, molemmat nuoremmat olivat +Bensbergissä kadettikoulussa; tytär vain oli kotona. + +"Hilpeän Anna Mariani käy raskaaksi kuluttaa nuoruutensa tuossa +pienessä sopukassa meidän kahden elämään kyllästyneen vanhan naisen +seurassa. Soisin mielelläni että hän pääsisi johonkin perheeseen, +jossa voisi auttaa talouden tai lasten hoidossa. On myöskin hyvä, +jos hän nyt jo oppii mukaantumaan muihin, -- minä en enää elä kauan, +tunnen sen. Seuraan pian miestäni. Silloin käy Anna Marialle kumminkin +välttämättömäksi tulla vierasten pariin. Mitään erikoisempaa ei hän +ole oppinut, -- arvelimme sitä tarpeettomaksi mieheni aseman ja hänen +miellyttävän ulkomuotonsa perusteella. Kenties voit sinä, rakas Hedwig, +jolla varmaankin on paljon tuttavia, auttaa minua tyttäreeni nähden!" +-- -- + +Talon hiljaiset huoneet kammottivat rouva Bertholdia; istuessaan +yksin päivällis- ja illallispöydässä avarassa tyhjässä ruokasalissa, +ei hän voinut syödä. Yksinäisyys kuristi hänen kurkkuansa. Syysillat +olivat loppumattoman pitkiä. Entä yöt! Ryöväreitä, murhaajia ja +varkaita ei hän enää pelännyt eikä tarkastellut kaappien taustoja. +Mutta toisenlainen pelko oli vallannut hänen mielensä, -- paljoa +tuskallisempi pelko: suunnaton levottomuus siitä, kuinka kaikki +päättyisi! Nyt alkoi jo toinen sotatalvi. Kuinka kauan tätä vielä +kestäisi?! Voisiko Saksa yhä edelleen pitää puoliansa? Oliko sillä +vielä tarpeeksi miehiä taistelemaan, voittamaan? Surevien luku näytti +hänestä lisääntyvän päivä päivältä. Kävivätkö kaikki ihmiset mustiin +puettuina? Eivätkö ilmoitukset "sankarikuolemasta" lisääntyneet +lisääntymistään? Ne täyttivät pitkät palstat sanomalehdissä, kokonaiset +sivut. Eikä missään enää kuulunut naurua. Jospa hän tietäisi jonkun, +joka vielä voisi nauraa oikein sydämellisesti! Huoletonta, viatonta, +hilpeätä naurua! Voisikohan tuo nuori tyttö nauraa sillä tavoin? +Nythän ei tosin nuorisokaan enää nauranut. Rouva Krügerin puutarhassa +näki hän nuoren rouva Rossin nunnan kaltaisena vaeltavan puksipuiden +reunustamien sarkojen keskellä. Tumma huntu peitti hänen vaaleata +tukkaansa. Olisi ollut luonnollista että Hedwig olisi aidan ylitse +lausunut hänelle pari sanaa, sillä olivathan he naapurit, mutta hän +pelkäsi sanoa mitään nähdessään nuo alakuloiset kasvot. Sieltä ei +näyttänyt olevan mitään virkistystä tulossa. Ja rouva Krügeriä kohtaan +hän tunsi suorastaan arkuutta. Hän puuhaili puutarhassaan kasvot +niin levollisina että se tuntui luonnottomalta. Kuinka voikaan olla +noin levollinen? Ja kaikkein vähimmin oli rouva Krügerilla siihen +syytä. Mutta hän korjasi satoa hedelmäpuistaan niin toimeliaana, kuin +vallitsisi täysi rauha, eikä hänen tarvitsisi ajatella mitään muuta +kuin satoansa. + +Ylhäällä tikapuilla seisoi rouva Krüger ja ongiskeli +noukkimiskoneellaan viimeistä omenaa niin itsepintaisesti, kuin olisi +mitä suurin onni ollut saavutettavissa tuolla ylhäällä notkuvassa +latvassa. Mitä tarkimmalla huolella asetteli hän parhaat hedelmät +heinillä täytettyyn koppaan, varoen koskettelemasta niitä muutoin kuin +käsineillä. + +Tänään Hedwigin sentään täytyi huutaa hänelle. Oli kaunis päivä, +lokakuun aurinko kokosi viimeiset voimansa, sen säteet tunkivat aidan +viereisen, puolittain metsistyneen vanhan päärynäpuun kuivuvien lehtien +lävitse, niin että se tuulenhengen käydessä hohti kuin veressä. Rouva +Krüger kokoili maahan karistamiansa pieniä päärynöitä; hän hikoili, +auringonsäteet heijastuivat hänen syvälle taivutettuun selkäänsä. Kun +hän suoristautui, sattuivat hänen katseensa juuri rouva Bertholdiin, +joka silmäili häntä aidan ylitse. + +"Huusitteko minulle jotain?" + +"Huusin kyllä", sanoi Hedwig. "Olen niin yksin. Sanokaapa, rouva +Krüger, mitä varten te poimitte ne kaikki? Mitä niillä kumminkaan +tekee?" Hän viittasi maahan varisseisiin ryppyisiin päärynäpahaisiin. + +"Näillä?" Rouva Krüger näytti ojennetulla kädellään paria noista +viheliäisistä hedelmistä. "Näistä minä laitan hilloa. Ja joskaan niitä +ei kävisi syöminen, niin onhan minulla ainakin työtä, rouva Bertholdi. +Kymmenen kumarrusta karkottaa kymmenen ajatusta, sata kumarrusta +satasen ajatuksia. Kun on kumartanut niin monta kertaa, ettei enää +jaksa lainkaan ajatella, silloin nukkuu yöllä. Minä nukun." + +"Minä en!" Hedwig huokasi. + +Rouva Krüger silmäili häntä moittivasti. "Lähettäkää pois +palvelustyttönne, tehkää itse kaikki työt. Minä en tahtoisi nyt pitää +palvelijoita. Yksin, yksin teen kaikki: siistin, keitän, kaivan, pesen, +ruokin kanat, siistin kaniinien ja vuohen majaset." + +"Minä en pysty siihen." Rouva Bertholdin kädet vaipuivat alas. "Enhän +ole tottunut työhön. En kestä mitään." + +Rouva Krüger naurahti. "Mitä kestämiseen tulee, niin kestää ihminen +paljon kummempaakin." Hän tuli aivan aidan viereen. Pyyhkien +ruskettuneella kädellään hien otsaltaan, jossa pari irtaantunutta +harmaata suortuvaa liehui, sanoi hän synkkänä: "Olen lukenut +lehdestä, mitä ne saavat kestää, jotka ovat sodassa: he makaavat +juoksuhaudoissaan pelkässä liejussa, granaatit lentelevät vain heidän +ympärillään -- tuolla sinkoaa ilmaan käsi, täällä jalka -- tuolla +päänpuolikas, tässä aivot -- toveri oli siinä äsken, ja nyt jätteitä +vain. Ja heidän täytyy ajatella: 'Kohta tulee minun vuoroni!' Ei, +rouva Bertholdi, meidän täällä ei kenenkään sovi sanoa: sitä tai tätä +minä en kestä. Ja mitä kaikkea arvelette minun Gustavillani olevan +kestettävänä? Siellä kaukana vankeudessa kolkolla saarella. Ja kun ei +sitten edes saa kirjoittaa! Ja mitä saavatkaan haavoittuneemme kestää! +Mutta kaikki päärynäni minä niille annan ja kaikki omenani. Ne olivat +aina Gustavin herkkua! No, ensi vuonna! Sinne on liian pitkä matka, +enhän voi lähettää mitään sinne. Eivät ne menisi perille." + +Ei, varmaankaan ne eivät koskaan menisi perille! Otsa rypyssä katseli +Hedwig Bertholdi rouva Krügeriä, joka kantoi raskasta päärynäkoppaa +sisään. Se maa, missä Gustav oleskeli, oli kaukana maapallosta, niin +kaukana ettei kukaan vielä ollut palannut sieltä. Salainen kauhu +värisytti Hedwigiä: ja äiti uskoi niin lujasti hänen vankinaoloonsa +Korsikalla. Hän ei muka saanut kirjoittaa, niin otaksui rouva Krüger. +Äitiraukka! Hedwig Bertholdia alkoi äkkiä palella tuossa auringon +kultaamassa puutarhassa, -- lokakuun aurinko ei sentään enää pysty +lämmittämään. Hän kiiruhti takaisin sisälle, kirjoituspöytänsä +ääreen, tarttui kynään ja ryhtyi nopeasti kirjoittamaan: Anna Maria +von Lossbergin oli tultava hänen luoksensa. Ja pian, niin pian kuin +mahdollista! Hän oli yksin, talossa oli tilaa yllinkyllin, Berlini +oli lähellä, hän opastaisi kernaasti tuota nuorta tyttöä ja iloitsisi +voidessaan tuottaa hänelle iloa. Hänen oli vain tultava -- tultava +pian! Ja hilpeys, josta hänen äitinsä kirjoitti, oli hänen tuotava +mukanansa. + +Hedwig tunsi mielensä kevyemmäksi, kun kirje oli postissa. Huomenna +olisi kirje Koblenzissa, ylihuomenna hän jo voi saada vastauksen. + + * * * * * + +Kun Anna Maria von Lossberg aamuisin heräsi nokkospalttinaverhoilla +varustetussa vuoteessaan, sininen silkkipeite yllään, ei hän +vieläkään ollut aina heti aluksi selvillä missä oikein oli. Kuinka +ihanaa ja mukavaa täällä olikaan! Kotona hän oli nukkunut sohvalla +äitinsä huoneessa. Isän vuoteessa ei hän ollut saanut nukkua, rouva +von Lossberg ei voinut vielä mukaantua siihen, että se otettaisiin +käytäntöön. Siinä oli hänen miehensä maannut hyvinä ja huonoina +aikoina; siitä oli hän illalla ennen lähtöänsä sotaan ojentanut +vaimollensa tukevan soturinkätensä: "Ole uljas, rakas vaimoni!" Ja +lausuessaan hänelle viimeiset jäähyväiset oli hän jälleen kurottanut +siitä hänelle kätensä, nyt niin heikoksi käyneen: "Ole uljas!" + +Anna Maria oli kahdeksantoista vuoden vanha. Silloin ei voi alati olla +alakuloinen. Täytyisihän sodan toki kerrankin loppua, ja sitten olisi +kaikki jälleen hyvin. Sitä, ettei hänen isänsä silloin enää olisi +olemassa, ei hän ajatellut. Kun tuo solakka terve neitonen seisoi +kuvastimen edessä, hymyilivät hänelle raikkaat kasvot, loistavat +silmät; kalpeus, jonka huoli isän takia ja ahtaat olot äidin luona +olivat aiheuttaneet, katosi täällä pian tipotiehensä. Rouva Bertholdia +kohtaan hän tunsi haaveellista ihailua. Hän oli hänestä maailmannaisen +ihanne. Hänellä oli niin kauniita vaatteita, että Anna Maria tuskin oli +sellaisia nähnytkään, -- hänen tuttavansa Koblenzissa kävivät paljon +yksinkertaisemmin puettuina. Myöskin tuntui hänestä peräti ylhäiseltä +nukkua niin kauan aamuisin ja antaa palvelustytön kammata tukka. Usein +kiintyi myöskin hänen ihaileva katseensa rouva Bertholdin huolellisesti +hoidettuihin valkoisiin käsiin suipoksi leikattuine kiiltävine +kynsineen ja monine sormuksineen. Niin arkaillen ei Anna Marian äidin +ollut käynyt käsiänsä käyttäminen, ja muuta koristetta ei niissä ollut +kuin vihkisormus. Äitiparan oli aina täytynyt olla uutterassa työssä, +-- elämä on hankalaa, kun sen pitää vaikuttaa hienommalta kuin se +todellisuudessa on! + +Nyt Anna Maria usein tunsi jotain kauhun tapaista mennyttä aikaa +ajatellessaan. Kun hän nyt oli tutustunut varallisuuden viehätyksiin, +tuntui hänestä kauhealta moni seikka, jota hän aikaisemmin oli +kuvitellut tavottelemisen arvoiseksi, jopa toiveittensa ainoaksi +päämääräksi -- kuten sellainen avioliitto kuin hänen äitinsä. Hän +ajatteli usein avioliittoa, ja hänen täytyi niin tehdä, sillä hän +tiesi: en ole oppinut mitään, rahaa minulla: ei myöskään ole, -- +minulla ei ole muuta kuin kauniit kasvoni, sorea varteni ja nuoruuteni. + +Hedwig hemmotteli häntä. Kaiken yksinäisyydessä kasaantuneen hellyyden +hän vuodatti hänen ylitsensä. Mitä viheliäisen epäaistikkaita pukuja +olikaan Anna Maria tuonut mukanansa! Hän meni hänen kanssaan Berliniin +ja hankki hänelle uudet pukimet, ja kaikkea hän halusi näyttää Anna +Marialle, ja hän nautti hänen ihastuksestaan. Nyt oli melkein kuin ei +olisi ollutkaan sota-aika, ja hän tunsi melkein nuorentuvansa hänen +seurassansa. Ja tuon tyttöseni naurua, -- tuota raikasta, hilpeätä +reiniläistä naurua! + +Joka ikisessä kirjeessä, jonka hän lähetti pojillensa, hän kertoeli +seikkaperäisesti, 'kasvattityttärestään.' Mitä Anna Maria ajatteli, +mitä hän sanoi, mitä hän teki, miltä hän näytti, miten miellytti muita, +kaikki oli tärkeätä. "Viehättävä tyttö", kirjoitti Bertholdi, kun hänen +rouvansa lähetti hänelle Anna Marian valokuvan. Heinz sai sen myöskin. +"Ihastuttava kerrassaan", kirjoitti tämä. Rudolfille lähetti hän sen +myöskin, mutta tämä ei maininnut siitä mitään. Se pahoitti äitiä. Ah, +hänen nuorempi poikansa oli muuttunut suuresti, -- ja muuttuneet ne +olivat molemmat. Tuskin he enää tiedustelivat kuinka kotona voitiin. +Entisyys näytti kokonaan haihtuneen heidän mielestänsä. Oli kuin ei +maailmassa enää olisikaan ollut mitään muuta kuin 'juoksuhautoja, +salakaivantoja, täyssattumia, käsikranaatteja, kaasuhyökkäyksiä!' Ja +kylmäverisyydellä, joka äitiin vaikutti raakuudelta, kuvaili Rudolf, +-- hän, joka ei ennen olisi voinut tehdä eläimellekään pahaa, joka +talvella oli ruokkinut lintuja, joka oli silitellyt joka koiraa, -- +hänen juoksuhautaansa tunkeutuneen vihollisen kaameata loppua. Surren +ajatteli äiti: liian kauan ovat he jo olleet erillään kotioloista, +jopa sodan olisi aika loppua, jotta pojat jälleen palaisivat +tavalliseen elämään, opintojansa jatkamaan, entisiä harrastuksiaan +toteuttamaan. Väliin oli hänestä kuin nuo, joille hän kirjoitti, +eivät olisikaan olleet hänen poikiansa, vaan ventovieraita miehiä. +Jo aikoja täysi-ikäisiä, kovaluontoisia miehiä, joihin hän ei enää +kyennyt vaikuttamaan, joihin eivät enää pystyneet mitkään lempeämmät +vaikutelmat. Eivät he enää olleet niitä poikasia, joille ero oli +tuntunut niin vaikealta. Vielä näki hän edessään Rudolfinsa nuoret +kasvot ja hänen kalpeaksi käyneet huulensa. Omituinen värähdys oli +käynyt yli hänen muotonsa, -- uhkasiko itku tulla? "Rakas äiti", hän +oli kurottanut kätensä äitiä kohden, -- juna lähti. Saisiko hän enää +koskaan kuulla tuon saman, yhtä lempeästi ja tuntehikkaasti lausuttuna: +"Rakas äiti!" + +Mutta Anna Mariasta, jolle hän luki ääneen poikiensa kirjeet, tuo +kaikki oli aivan luonnollista. "Täytyyhän heidän muuttua", sanoi hän, +"muutoin he eivät saisi mitään aikaan. Minusta tuo on ihanaa kaikki +tyyni. Toivoisin vain olevani itse siellä mukana!" + +Ja hän alkoi rallattaa laulua, jonka usein oli kuullut kotona +Koblenzissa sotamiesten marssiessa ohitse, jonnekin, sotaan: + + "Sotamies se hauska veikko. + Mieli hällä pelvoton. + Ilo raikuu laulussansa. + Tytöill' lemmekäs hän on. + Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!" + + * * * * * + +Raivokkaana riehui taistelu Champagnessa. Tuli paljon junia tuoden +haavoittuneita, pitkät rivit vaunuja, joissa oli kauas näkyvä suuri +punainen risti. Monena yönä heräsi Hedwig Bertholdi säpsähtäen unesta, +-- hänen molemmat poikansa olivat länsirintamalla, -- läpi esikaupungin +hiljaisuuden kajahti palokunnantalon tornista höyrysireenin valittava, +onton kolea toitotus. Tuli ei ollut valloillaan, vaan haavoittuneita +jätettiin tännekin. + +Koulujen vanhemmat oppilaat olivat kutsutut avustamaan; koululakki +vinossa, samarialaisnauha käsivarressa riensivät poikaset paareineen +asemalle. Moni äiti katsoi tuskallisesti heidän jälkeensä: jos sotaa +kestäisi vielä kauan, tulisi hänenkin poikansa vuoro. Yölliselle +taivaalle kohosi vavahtelevia rukouksia. Omituisen rauhaisena kaareili +syystaivas maan yläpuolella. Levollisina hohtivat sen tähtöset, +kuin kirkkaat silmät, jotka näkevät kaikki, ja joita ei mikään voi +pelästyttää. + +Mutta ihmismieliin ei tuo hiljainen hohde voinut vuodattaa hoivaa. +Eikö ollut kuin olisi kuultu taistelun tuoksinaa, kanuunain ja +ihmisten mylvintää, pirstoutuvain granaattien ja raadeltujen ihmisten +voihkauksia? Eikö tässäkin ennen puhtaassa maalaisilmassa tuntunut +ruudin hajua, tukahduttavien kaasujen ja veren löyhkää? Ei, tänne +saakka ei tunkeunut sodan melske eikä sen kammottavat lemahdukset, +mutta mukana oltiin silti, mukana taisteluissa ja juoksuhaudoissa, +mukana hyökkääjien riveissä. Kaikkine kauhuineen oli lokakuun +taistelut täälläkin koettu. Ei uskallettu enää hengittää vapaasti, -- +murtaisikohan vihollinen rintaman? Niitä oli niin paljon: ranskalaisia, +englantilaisia ja mustia joukkoja. Onnistuisiko niiden voittaa Saksan +joukot? + +Vihlova tuska tunki sydämiin kuin kalvava mato. Ne, joilla ei enää +ollut mitään menetettävää, tuijottivat surumielisesti toisiin. He +olivat jo kovimman kokeneet, -- ken noista toisista oli määrätty +ensiksi turhaan vastausta odottamaan? Ken saisi takaisin kirjeen, johon +oli merkittynä: "Kunnian kentällä kaatunut."? Kadehdittava se äiti, +joka vielä sai lähempiä tietoja, joka tiesi, missä hänen lapsensa oli +kätketty lepoon. Niin hyvin ei ollut kaikkien laita. + +Tiedonantojen edessä asemalla tungeksi alati ihmisiä Levottomuutta +kuvastivat nuo kalpeat kasvot, -- kauhea tunne tuo, että oli niin +kaukana ja kumminkin kaikessa mukana! Mikä kuumeentapainen uutisten +jano, mikä kiihkeys huhujen ahmimisessa! Mitä kaikkea olikaan ehtinyt +tapahtua eilisestä, taikkapa vain sitten viime hetken! Silmänräpäys +merkitsi nyt äärettömyyttä. Ei kyetty puhumaankaan kuin puoliääneen. + +Margareta Dietrich oli alati asemalla. Hän luki jokaisen uuden +tiedonannon -- luki sen vielä toistamiseen, ikäänkuin ei olisi sitä +oikein oivaltanut, ja sitten hän osti uusimman sanomalehden. Hän luki +sen, loittoni muutaman askeleen ja palasi sitten uudelleen takaisin. +Kun haavoitettuja kuljetettiin ohitse, tunkeutui hän aivan lähelle. Ei +hän välittänyt käskystä poistua. "Yleisöä kielletään uteliaisuudella +rasittamasta haavoittuneita!" Hänet työnnettiin pois, mutta hän +lähestyi uudelleen. + +"Kenties siinä viedään sulhastani, -- oi päästäkää minut lähemmäksi!" +Silmät avoauki hän tuijotti soturien kalpeisiin kasvoihin. +Epätoivoissaan hän sitten pudisti päätänsä: "Ei se ole hän!" + +Häntä säälittiin, -- hakihan hän sulhastaan -- tyttöparka! + +Ei kulunut ainoatakaan yötä, jolloin haavoitettuja odotettiin asemalle, +ilman että Dietrichin neiti seisoi asemalla. Hän odotti tunnista +tuntiin, seisten kaukojunille vievien porrasten alimmalla astuimella. +Hän nojasi selkäänsä sivuseinämään, kurotti päänsä eteenpäin silmäillen +taukoamatta portaita ylös. Häntä puistatti kylmässä yöviimassa. Täällä +tapasi hänet Gertrud Hieselhahn, palatessaan eräänä iltana Berlinistä +tavallista myöhempään, vasta puoliyön tienoissa. Hän oli perin väsynyt, +mutta siitä ei nykyisin käynyt välittäminen. Hän halusi edistyä, +ja sitäpaitsi ansaitsi pelkällä neulomisella liian vähän. Niinpä +hän päivätyönsä päätyttyä vielä oli mukana iltakursseilla eräässä +kauppakoulussa, hänen täytyi talveksi saada parempi paikka, ellei +tahtonut pienokaisensa kanssa nähdä nälkää. + +"Hyvä Jumala, Gretchen, kuinka olet täällä? Mitä sinä täällä teet?" + +"Minä odotan." Margareta ei hievahtanutkaan paikaltaan. + +"Tule toki kotiin!" Gertrud koetti vetää hänet mukaansa. Häntä +pelästytti nuo omituisen riutuneet kasvot. "Saatan sinut ovelle saakka." + +Mutta Margareta pani vastaan, hän työnsi pontevasti ystävättärensä +luotaan. Hän ei luonut häneen edes katsettakaan, herkeämättä hän katsoi +portaita ylös. + +Ylhäältä tuli pari ihmisolentoa näkyviin. Sääristään haavoittunutta +potilasta siellä tuotiin, joka istui kahden samarialaisen ristikkäin +yhteenliitetyillä käsillä, kädet heidän kaulassaan. Hervottomina +riippuivat sääret, muodottomain möhkäleitten kaltaisina paksuissa +kääreissään, joissa näkyi veripilkkuja. + +Neiti Dietrich säpsähti, hänen silmissään näkyi kiihkeä hehku. +Sysäten Gertrudin tieltään, hän syöksähti äkkiä kirkaisten kohden +haavoittunutta: "Tuolla hän on!" + +Haavoittunut kohotti silmänräpäyksen ajaksi rinnalle vaipunutta +päätänsä, välinpitämätönnä kohtasi hänen väsynyt katseensa Margaretan. + +"Tilaa!" Kantajat käyttäytyivät töykeästi. Toinen työntäisi Margaretan +olallaan syrjään: mitä tuollainen merkitsi? + +Hän kirkaisi äänekkäästi: "Sulhaseni!" + +"Vielä mitä! Ette taida olla järjissänne, neiti!" Kantajat poistuivat +levollisesti kantamuksineen. + +Ei, ei se ollutkaan hän! Lyöden kätensä kasvoilleen tyrskähti Margareta +nyyhkytyksiin. + +Öisellä asemalla tuo herätti huomiota: mitä täällä oli tekeillä, ken +täällä niin huusi? Uteliaita tuli juosten. Vahdissa oleva asemamies +laskeutui alas asemasillalta: "Mitä melua te täällä pidätte?" + +Masentuneena oli neiti Dietrich lyyhistynyt kokoon asemahuoneen +portaille. Asemamies tarttui hänen hartiaansa: vai niin, vai niin, +sehän näkyi olevan sama, joka aina odotteli täällä. "Menkää, menkää," +sanoi hän lauhkeasti, "ei nyt enää tule mitään junaa, menkää kotiin." + +"Tule, Gretchen, tule," pyyteli myöskin Gertrud. Hän otti nyyhkyttävää +tyttöä kainalosta. Hänen onnistui nostaa hänet pystyyn, hän meni +nopeasti pois hänen kanssaan. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan, +häpeäntunne kohotti punan hänen poskilleen, -- - kaikki ihmiset +katsoivat heihin. Mutta ei hän myöskään tahtonut jättää toista oman +onnensa nojaan. + + + + +VI. + + +Nuo miehet, jotka tomuisina Champagnen valkoisesta kalkista olivat kuin +jauhoon hieroontuneet myllärit, olivat kestäneet kestettävänsä, -- nyt +oli lepo seurannut. Vihollisen ei ollut onnistunut puhkaista rintamaa, +Jumalan kiitos! Hengitettiin helpommin, ja reipas rohkeus täytti +mielet. Mitäpä siitä, joskin talvi oli tullut, tuoden mukanaan pakkasta +ja pimeyttä! Nyt luultiin varmasti, että oli syytä toivoa parasta, +ja toivo tuo mukanaan lämpöä ja valoa. Keväällä oli sota päättyvä -- +rohkeutta vain siihen saakka! + +Nyt alkoivat sodan seuraukset tuntua täyttä totta. Ei silti, etteivät +ne olisi jo aikoja tuntuneet, mutta tuo kestetty tuikea tuska oli ollut +kuin taivaan jylinää, joka lamauttaa koko luomakunnan; nyt seurasivat +neulanpiston kaltaiset pienet kärsimykset. Jauhoista ja leivästä +alkoi tulla puute. Perunaleipä ei tahtonut maistua, eikä siitä tullut +kylläiseksikään. Leivän niukkuus tuntui kiihottavan näläntunnetta. + +"Kestäähän tämän sentään vielä," kirjoitti rouva von Voigt miehellensä. +"Itse puolestani en ole kärsinyt nykyisestä puutteesta, vähäiseltä +se minusta tuntuu. Olenhan niin kiitollinen siitä, että sinä olet +säästynyt, ja että nyt saatte levätä Champagnen suunnattomain +ponnistusten jälkeen. On hetkiä, jolloin voisin jälleen hengittää +vapaasti, jopa olla iloinenkin, mutta Lilin kohtalo vaivaa kovin +mieltäni. Rossi on ollut viikkomääriä alati taisteluissa Tyrolin +rintamalla; hän kirjoittaa vain harvoin." -- + +Lili lepäsi tänään sohvallaan, hänellä oli hiukan kuumetta. Hän oli +ehtinyt liiaksi vieraantua Saksan talvesta, ainainen kostea kylmyys +tuotti hänelle yskää ja nuhaa. Ja matala harmaa taivas teki hänet +synkkämieliseksi. Ah, vain pala sineä, hiukan auringonlämpöä -- ja +kirje! + +Hänen miehensä viimeinen tiedonanto oli kirjoitettu lokakuun lopulla. +Nyt oli ollut kovia otteluita Schluderbachin rajasillan luona. Oi, tuon +sillan hän muisti niin hyvin! + +Hän sulki silmänsä. Kaikenmoisia kuvia tuli hänen eteensä. Sen ylitse +hän oli ajanut vanhempinensa eräänä ihanana kesäpäivänä, joka oli +kaksin verroin kirkas ja raikas edellisen päivän rajuilman jälkeen. Hän +oli riemusta huudahdellut ääneen -- oi, kuinka hyvin hän sen muisti! +Hän näki itsensä seisoallaan vaunuissa, ojennetuin käsin oli hän +hypähtänyt pystyyn ihastuksensa vallassa. Hevoset juoksivat ripeästi, +ryöppyävä vuoripuro syöksyi uomaansa alas hopeavaahtoa heitellen. +Korkeat lehtikuuset tuoksuivat, kuin uhrisauhu kohosi niiden lemu +sinitaivaalle. Perhoset liitelivät heidän vaunujensa edellä, oli niin +hilpeätä, niin loistokasta tuossa kapeassa laaksossa, yksin vihreän +kuusimetsän yläpuolella kohoavat jylhät vuorenhuiputkin, joita peitti +ohukainen kerros tuoretta lunta, tuntuivat kertoilevan ikuisesta +ilosta. Sillan kohdalla, missä tie kohoaa niin jyrkästi ylöspäin, +oli hän hypännyt maahan. Hän asteli ajajan rinnalla. Hellävaroen +koskea tipsutteli tämän ruoska hevosten selkiin, -- ei se liioin +tuottanut kipua -- ken olisi sellaisessa paikassa voinut tuottaa tuskaa +halvimmallekaan luontokappaleelle! Ja nyt --?! + +Liliä puistatti. Häntä paleli, hän vetääntyi paremmin suojaavan +peitteen alle. Siellä taisteli nyt hänen miehensä sotamiehinensä. +Hiipivätköhän he kiviseinämiä alas, piiloutuen tuuheitten lehtikuusien +suojaan? Vai kiipesivätkö puronviertä ylös, hakien käsin ja jaloin +tukikohtaa? Oliko päivä? -- vai oliko yö? Siitä ei ollut tietoa. +Mustana riippui taivas yli laakson, höyryn ja savun pimentämänä. Vuoren +sopukassa oli jotain pilventapaista, sinne oli jonnekin asetettu +konekivääri, ja se syyti vimmatusti luoteja kallioseinän repeämiä +pitkin alas. Voi sitä ratinaa! Lili piteli korviansa. Kunpa hän ei edes +olisi lukenut sanomalehtiä niin tarkasti! Niissä kuvattiin taistelut +sillä tavoin, että hänestä oli kuin olisi itse ollut mukana. Ja +kumminkin kärsi hän vain sadannen osan siitä, mitä hänen miehensä oli +kestettävä -- yli-inhimillisiä ponnistuksia, ainaista kuolonvaaraa. Ei, +ei sittenkään, enemmän hän kärsi kuin miehensä! + +Levottomasti heitteli hän kuumeissaan päätänsä. Oliko hänen miehellään +aavistustakaan niistä tunteista, jotka riehuivat hänen sydämessään, +suunnaten hänen toivomuksensa väliin sinne, väliin tänne, pitäen häntä +toivon ja pelon ainaisessa ristiriidassa? Mies ei koskaan käsitä, +miten nainen voi kärsiä -- ei koskaan -- ja mitä _hän_ kärsi, sitä +ei kenenkään muun tarvinnut kokea. Jos hän olisi ollut italiatar +taikka hänen miehensä saksalainen, silloinhan hän pelkäisi ainoastaan +hänen henkensä puolesta, mutta nyt tunsi hän vieläkin kipeämpää +tuskaa. Tuliko hänen toivoa voittoa puolustajille vai hyökkääjille? +Toisaalla oli hänen miehensä, jota hän kerran oli rakastanut niin +hellästi -- ah, joka yhä vieläkin oli hänelle niin rakas, -- toisaalla +hänen isänmaansa, johon hän oli niin kiintynyt sydänjuurillaan, +että irroittaminen siitä merkitsi kuihtumista. Ei hän ollut ennen +aavistanutkaan tuon kiintymyksen voimaa! Silloin oli tuo toinen maa +tuntunut hänestä paljoa kauniimmalta, sen aarteet runsaammilta, ihmiset +herttaisemmilta! Mutta nyt?! Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, +suuttumus jäykistytti hänen hempeät kasvonsa. Hän hypähti sohvalta ja +heitti lämmittävän peitteen luotansa. Jo riitti -- joutukoon tuo kavala +maa perikatoon, sen miehet -- äkkiä hän säpsähti. Oliko hän huutanut +ääneen? + +Ovea kolkutettiin. Hänen palvelustyttönsä tuli sisään. "Postinne, +armollinen rouva!" -- -- -- -- + +Krügerin leski, joka oli alhaalla, kuuli äänekkään huudon. Se oli vain +lyhyt kirkaisu, mutta niin täynnä kauhua, hillitöntä tuskaa, kuin olisi +se lähtenyt kuolemanhädässä kamppailevan povesta. Se tuli ylhäältä! +Hän juoksi eteiseen. Silloin syöksähti jo palvelustyttö portaita alas. +"Rouva, hyvä Jumala, rouva -- -- --!" + +Ylhäällä makasi nuori rouva maassa, hän oli kaatunut. Se oli tullut +liian äkkiä. Kun talonemäntä tuli huoneeseen, koetti hän sentään jo +nousta. Ei, hän ei ollut mennyt tiedottomaksi, hän ei tahtonut menettää +tajuntaansa. Hän oli jo toipunut. Äänettömällä, hiljaisuutta vaativalla +liikkeellä lähetti hän itkuun tyrskähtäneen palvelustytön luotansa. +Kuten sokeaksi käynyt, joka ei vielä tahdo tunnustaa sokeuttaan, +tavotteli hän kirjettään, joka juuri oli tullut postissa. Se oli +pudonnut hänen kädestänsä. + +Nyt piti hän sitä jälleen vapisevassa kädessänsä. Seisten horjuvana +keskellä huonetta luki hän sen vielä kerran nopeasti, silmissä niin +tuikea tuskan ilme, että Krügerin rouvan sydän -- sydän, joka ei niin +hevillä heltynyt, -- vavahti säälistä: hänkö myöskin, myös hän! Niin +nuori ja niin kaunis ja sittenkin, sittenkin! + +Rouva Krügerin työstä kovettunut käsi silitteli valkoisen aamupuvun +hihaa: "Istukaa, istukaa toki!" Hän painoi nuoren rouvan istumaan +sohvaan, jäi seisomaan aivan hänen viereensä, oikaisten itseään, +ikäänkuin olisi tukevalla varrellansa vielä voinut pidättää +onnettomuuden. + +Hymyillen sydäntä vihlovasti katsoi nuori rouva vanhempaan: "Mieheni on +kaatunut!" + +Vanhempi vastasi, hymyillen hänkin: "Ja minun poikani on vankina. Mutta +minä näen hänet jälleen. Te näette myöskin miehenne jälleen!" + +Rouva Krüger rohkeni laskea kätensä tuolle vaalealle syvään vaipuneelle +päälle. Omituinen hohde valahti hänen kasvoillensa, kirkastaen niiden +jokapäiväisyyden. Hänen äänessään kajahti kuin luottavaista hartautta, +ehdotonta uskoa: "Te näette hänet jälleen -- minä näen poikani jälleen. +Emme vain tiedä -- milloin!" + + * * * * * + +Luutnantti Rossi oli kaatunut. Juuri kun hän hyökätessään sotamiestensä +kanssa oli huutanut "Avanti!" Luoti oli sattunut hänen suuhunsa, +murskaten hänen pääparkansa. Se, mikä hänestä oli jäänyt jäljelle, oli +haudattu Monte Pianon vieressä olevalle pienelle nurmikentälle, missä +jo lepäsi niin monta kunnon soturia. Hänen sankariverensä ei ollut +vuotanut turhaan, johtajansa kuoleman innostamina olivat alppijääkärit +saaneet aikaan sen, mihin viikkomääriä oli turhaan pyritty: he olivat +karkottaneet vihollisen rajasillalta ja valloittaneet vahvasti +varustetut asemat. Tämän tiedonannon lähetti leskelle eräs kaatuneen +toveri, komppanian toinen luutnantti. + +Kirje oli tarvinnut paljon aikaa saapuaksensa kiertoteitä hänen +käsiinsä. Rossi oli kaatunut jo kahden päivän kuluttua siitä kuin oli +hänelle kirjoittanut -- ja hän oli ajatuksissaan tuntenut mielipahaa +häntä kohtaan, kironnut häntä ja hänen uskotonta maatansa, -- hyvä +Jumala, ei häntä, ei, ei häntä. Ainoastaan hänen maatansa. Oi, +hänen Enrico-parkaansa! Lili luki hänen kirjeensä uudelleen ja aina +uudelleen, kyyneleitä vuodattaen. Kuinka olikaan mahdollista, että moni +seikka niissä oli voinut häntä kiusata?! Nyt omisti hän miehellensä +jälleen koko sydämensä, tarrautuen kiinni hänen muistoonsa. Hänestä oli +kuin täytyisi hänen puristaa silmänsä umpeen, päästäkseen näkemästä +maailman tapahtumia, tukita korvansa. Ei nähdä eikä kuulla enää mitään +muuta kuin häntä. Mitä koski häneen kansallisuuksien eripuraisuus, +kansojen viha? Hänen oma kohtalonsa täytti kokonaan hänen mielensä. +Ja hänen kohtalonsa oli hänen miehensä, hänen rakas miehensä. Ei +ainoatakaan surullista hetkeä ollut tämä tahtonut hänelle tuottaa, +ja nyt täytyi hänen kumminkin vuodattaa niin paljon kyyneleitä hänen +tähtensä. Hänen tuskansa kirkasti hänen miehensä kuvan, tehden +vainajasta enemmän kuin mitä tämä ikinä itse oli aavistanut. Nyt ei +Lili enää välittänyt siitä, että hän oli taistellut Italian puolesta, +nyt näki hän hänessä vain sankarin, joka oli uhrannut henkensä jalon +asian takia. Hän tunsi ylpeyttä lukiessaan ystävän kirjeestä, että +Rossista olisi pian tullut kapteeni ja että kunniamerkki, joka ei +ollut vielä ehtinyt koristaa elävän rintaa, oli annettu hänelle mukaan +hautaan. Hänen sotamiehensä olivat surreet häntä; päällystö samoin kuin +käskynalaiset tulisivat säilyttämään tuon uljaan miehen kunniakkaassa +muistossa. + +Äitinsä kanssa ei Lili voinut puhua vainajasta samalla tavoin, kuin +hän häntä ajatteli. Hänestä tuntui, kuin olisi äidin kasvoille silloin +ilmestynyt omituinen piirre, piirre, joka merkitsi -- vastaväitettä. + +Oikein hän oli arvannutkin. Niin suuresti kuin rouva von Voigt surikin +tyttärensä kanssa, täytyi hänen kumminkin sanoa itsellensä: siinä oli +ratkaisu. Italialainen haave oli haaveilta loppuun. Lili oli vielä +nuori, jospa Jumala sallisi hänen alkaa elämänsä vielä uudelleen! + +Ja tytär tunsi sen: jos vainaja olisi ollut saksalainen upseeri, olisi +äidin suru ollut aivan toisenlainen. Ja Lili sulkeutui kokonaan omaan +itseensä. + +Tuntimääriä istui hän akkunan ääressä, kädet syliin vaipuneina ja +haaveksiva katse suunnattuna alas pihaan. Kenpä voisi mukaantua +kaikkeen niin tyynesti kuin tuo rouva tuolla alhaalla! Hän meni aina +samaan aikaan ruokkimaan kanojansa, kaniinejansa ja vuohtansa. Eläimet +tunsivat hänet. Kun kanat, jotka saivat nyt, ennenkuin maa jäätyi, +kuljeskella ja kuopia maata talvisen koleassa puutarhassa, kuulivat +jykevien nahkatohvelien ensi askeleen pihakivityksellä, syöksähtivät +ne nopeasti vastaan. Silloin tuli jotain hymyilyn tapaista rouva +Krügerin ryppyisille kasvoille. Ja hymyily kajasti niillä vielä +hänen täyttäessään mäkättävän vuohen heinähäkkiä, ja se tuli yhä +huomattavammaksi, kun hän meni kaniinien luo. + +Lili näki noiden valkoisten ja mustapilkkuisten eläinten hypiskelevän +rautalankaoviensa takana. Krügerin rouva pysähtyi aina pitkäksi aikaa +niiden luokse. Ihme ettei häntä palellut! Ensi lumi peitti jo maan. +Mutta hän seisoi ainakin puolen tuntia tohvelit jalassa kumarassa +tuon matalan majasen vieressä, pisti kätensä sisään ja silitteli +eläimiä. Kuinka köyhäksi täytyykään tulla, jotta viitsisi tuolla +tavoin seurustella kaniinien kanssa! Lilin kasvoille tuli säälin ilme. +Kun rouva Krüger eräänä päivänä koetti naulata olkimattoja majasen +ympärille eikä oikein näyttänyt suoriutuvan siitä yksin, meni Lili alas +häntä auttamaan. Köyhiähän he molemmat olivat! + +"Tämä tässä on 'Lumikki'", sanoi rouva Krüger, "ja tämä on 'Ruusunen'". +Hän oli avannut pienen oven. Kaksi lumivalkoista kaniinia, ihania +eläimiä, joilla oli pitkä silkkikarva, tuli heti esiin, painoi päänsä +punertavine korvineen maahan, hyväilyjä pyydellen. Kenpä olisi +aavistanut, että tuo karkea käsi osasi silitellä niin lempeästi! + +"Niitä pitää aina hyväillä, mieluummin ne ovat ilman perunoita ja +vihanneksia", sanoi rouva Krüger; hänen äänessään oli hellä sointu. +"Gustavillani oli lapsena ollessaan aina kaniineja. Hän pitää niistä +niin paljon!" + +Lumikki ja Ruusunen! Nuori rouva nyökkäsi. Hän tunsi kyllä nuo nimet +sadusta lapsuutensa ajoilta. Kuinka ihanaa olikaan ollut, kun hän +tällaisena kylmänä iltana kuin tänään istui lämpimässä lastenkamarissa +pienellä tuolilla, ja äiti luki hänelle ääneen vanhoja saksalaisia +satuja. Hän hymyili, suloiset muistot täyttivät hänen mielensä. +Ehdottomasti täytyi hänenkin kurottaa kätensä hyväilemään eläimiä. +Miellyttävä lämpö virtasi silkkiturkista hänen kylmiin sormiinsa. +Lumikki ja Ruusunen pysyttelivät aivan hiljaa, räpäyttämättä punaisia +silmiään. Lumotut eläimet -- mitähän ne ajattelivatkaan? + +Lili taivutti päätään ja laski poskensa pehmeälle turkille. Lumikki ja +Ruusunen -- nyt oli hän jälleen lapsuutensa maailmassa, jossa ei ollut +mitään surua, joka kesti auringonlaskun jälkeen, ei mitään hoivatonta +huolta. + + + + +VII. + + +Hedwig Bertholdi ei olisi rohjennut toivoakaan, että hän saisi molemmat +poikansa kotiin lomalle. Siinä oli melkein liiaksi onnea pitkällisten +kärsimysten jälkeen, hän oli aivan suunniltaan ihastuksesta. Kun Heinz +sähkötti Frankfurt am Mainista: 'Olen matkalla luoksesi', riemuitsi hän +ääneen. Mutta kun sitten lisäksi tuli Rudolfilta kirje: 'Viimeisten +ankarain taistelujen jälkeen pääsemme lomalle lepäämään, ehkä olen +luonasi yhtaikaa tämän kirjeen kanssa', silloin hän puhkesi kyyneliin. + +Kärsimätönnä kuin ikävöivä morsian ryhtyi hän valmisteluihin poikiensa, +tuloa varten. Heidän piti saada jälleen entiset huoneensa; hän oli +pahoillaan, kun ei voinut järjestää siellä kaikkea uuteen, entistä +kauniimpaan kuntoon, mutta siihen ei nyt ollut sopiva aika. Hänen +täytyi tyytyä siihen, että kaikki harjattiin ja pestiin, seinät +puhdistettiin, kirjat tomutettiin. Hänen mieleensä tuli niin monta +muistoa; tätä ennen ei hän ollut voinut antaa noihin huoneisiin +koskeakaan, hän oli pitänyt ne lukittuina kuin pyhätön. Siinä +olivat nyt koulukirjat, ainevihot, ensi rakkauskirjeet jollekin +keskenkasvuiselle tytölle. Niin äkkiä olivat pojat lähteneet, että +laatikot olivat lukitsematta, tavarat järjestämättä. Tuossa olivat +vielä Heinzin ratsastushansikkaat, kirjoituspöydällä kaikenmoisia +valokuvia, -- hänen oli tapana pitää esillä kaunisten naisten +valokuvia. Tuossa oli Rudolfin koulusalkku -- klassikot olivat siinä +vielä ja viimeinen kotitehtävä. + +Mihin hän ei ennen ollut uskaltanut koskea -- kun kaikki oli hänestä +ollut ikäänkuin kalliiden vainajien jättämää omaisuutta -- sen +järjesti hän nyt hymyhuulin. Tulisivathan hänen poikansa takaisin +haavoittumattomina ja terveinä, -- ehkä muutama tunti vain enää, ja he +olisivat jälleen täällä entisissä huoneissaan, nuo kaksi poikaa, jotka +täyttivät talon melulla, iloisella elolla. Nopeasti vain, nopeasti! +Mikä vaivasikaan palvelustyttöä, Emiliaa? Eihän hän saanut mitään +valmiiksi ja teki kaikki nurinkurisesti. + +Emilia pyyhki salaa silmiänsä. Hänen ennen niin kirkkaat silmänsä +olivat menettäneet loisteensa. Rouva Bertholdi tiesi, että hänen +rakastettunsa oli sodassa. Olikohan tälle tapahtunut jotain? + +Tuo nuori tyttö pääsi kyyneleiltä tuskin ääneen, ja rouvan +tiedustellessa häneltä tuota asiaa ne tulvahtivat viljavina esiin +yli hänen kasvojensa. "Ei, hän on terve -- mutta siellä on muuan -- +Belgiassa -- siellä, missä hän on majaillut niin kauan, -- ja se, se +-- voi, hyvä rouva!" Hän peitti kasvonsa tomuliinalla ja nyyhkytti +suonenvedontapaisesti. Koko hänen ruumiinsa vavahteli. + +Vasta monien kehotusten jälkeen suostui hän puhumaan. Hän halusi +keventää sydäntään, mutta samalla oli jotain, joka salpasi hänen +hengityksensä. Vihdoin seurasi tunnustus: hänen sulhasensa oli +antautunut suhteisiin tuon belgiattaren kanssa, ja tämä odotti nyt +lasta. Tänä aamuna oli hän kirjoittanut siitä morsiamelleen. "Nyt ei +hän tiedä, mitä hänen on tehtävä, onhan hän rehellinen mies. Ja minä -- +minä!" Emilia väänteli käsiänsä. "Mihin _minä_ nyt joudun?" + +Rouva Bertholdi oli hämillään: eihän Emilia toki liene --?! + +Emilia puhui edelleen: "Tuollainen häpeämätön muukalais-naikkonen, -- +onpa hän mahtanut häntä ahdistella! Ei, minä tiedän kyllä, hänellä ei +ole ollut mitään sellaista mielessä, mutta tuo nainen on juossut hänen +perässään, tarjoutunut hänelle, armollinen rouva, -- senhän tietää, +millaista väkeä ne ovat! Voi, jos en vain -- -- jospa minä vain +en -- --!" Hän löi otsaansa joutuen yhä enemmän pois suunniltaan. +Ja yhä hän toisteli: "Kunpa en olisi, jos en olisi --!" + +Rouva kävi yhä vakavamman näköiseksi, hänen ilmeensä yhä +kummastelevammaksi: mitä saisikaan hän vielä kuulla! + +Silloin huusi Emilia sen ääneen, hänen kyyneltyneet silmänsä +leimusivat: "Jos minä en olisi kieltäytynyt -- silloin -- niin ei ikinä +olisi käynyt näin! Minä en tahtonut, -- ajattelin, etten saanut niin +tehdä! Mutta ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä +toivomusta. Nyt hän on tuon toisen oma. -- Voi hyvä Jumala, mitä minä +nyt teen, miten minun nyt käy?" Pidellen pääparkaansa molemmin käsin +juoksi hän ulos huoneesta. + +Hedwig jäi seisomaan hämmästyksen valtaamana: Emilia oli niin hauska, +siveä tyttö, oli aina pitänyt itseänsä arvossa -- ja nyt? Hedwig +pudisti päätänsä. 'Ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän +viimeistä toivomusta!' Eikös rouva Krüger ollut kerran sanonut juuri +samaa? Mutta kaikkia toivomuksia ei silti käy täyttäminen! + +Anna Maria syöksähti huoneeseen heilutellen kädessään sähkösanomaa. +"Hurraa, taas sähkösanoma!" Seisten vieretysten, kuumat posket +vastakkain, lukivat he sen. Ja vielä siinä seistessänsä kuulivat +he nopeita juoksuaskeleita portaista, ovi temmattiin auki. "Äiti!" +Huudahtaen hämmästyksestä vaipui Hegwig Bertholdi nuoremman poikansa +syliin. -- + +Nyt oli hän saanut korvauksen monista surunpäivistä, koko yksinolon +ankeasta ajasta. Äiti istui molempien poikiensa välissä pöydässä. Isä +oli myöskin tullut. Tosin hänen oli onnistunut saada lomaa ainoastaan +kahdeksi päiväksi, mutta olivathan he sentään jälleen kaikki koolla. +Samppanjalasit kilisivät. "Terveydeksenne!" sanoi isä, katsoen +mielihyvällä poikiensa ruskettuneita kasvoja. + +Hedwig loisti ilosta. Kylläpä noita poikia kannatti katsella! Vaan +eivät ne enää olleetkaan mitään poikia, ne olivat miehiä, hartiakkaita +solakkuudestaan huolimatta, voimakkaita ja itsetietoisia. Hän ei voinut +kylläksensä katsella heitä. Hän oli aina tiennyt, että Heinz oli +kaunis mies, mutta että Rudolfin ulkomuoto kehittyisi tuollaiseksi, +sitä hän ei olisi aavistanut. Hän oli enemmän ihaillut hänen henkisiä +lahjojansa; hän oli aina ollut hiljainen, miettiväinen, vaatimaton, +-- häntä oli aina ajateltu tulevana tiedemiehenä, -- nyt oli hän joka +suhteessa Heinzin veroinen. Kenties oli hän nyt häntä kauniimpikin. +Ja kuinka hänellä oli puhe vallassaan! Sillävälin kuin vanhempi veli +puhui sotakokemuksistaan jonkunmoisella pidättyväisyydellä, ikäänkuin +opitulla arvokkaisuudella -- karttaen niitä juuri mainitakaan -- mitäs +siinä olikaan puhumista: olihan kysymys vain upseerivelvollisuuksien +täyttämisestä --, antoi nuorempi eloa uhkuvia kuvauksia marsseista, +retkeilyistä, hyökkäyksistä ja vastahyökkäyksistä. 'Kuolleen miehen' +luona oli hän ollut mukana ja samaten aikoinaan Loretto-kukkulankin +luona. Kaikenmoisista seikkailuista kertoili hän myöskin, joihin he +olivat huvikseen ryhtyneet. + +Oikein äitiä vapisutti vielä jälkeenkinpäin. "Mutta Rudolf, kuinka +harkitsematonta, kuinka uhkarohkeata!" Silloin nauroi Rudolf +voimakasta, huoletonta naurua, ja hänen silmänsä loistivat, valkoiset +hampaat kimmelsivät vaaleitten viiksiuntuvain takaa. Hän sukaisi +leveäksikäyneellä kädellänsä lyhyttä tukkaansa; ennen se oli pehmeinä +kiharoina kiemurrellut alas otsalle, antaen hänelle haaveksivan ilmeen. +Nyt ei hän enää ollut mikään haaveileva nuorukainen, ei, hän oli +täysikehittynyt mies, jolla oli vakava jalansija todellisessa elämässä. + +Äidin täytyi katsoa häntä aina uudelleen. Eikö hän kaiken ilon ohella +myöskin tuntenut vienoa surumielisyyttäkin? Oliko tuo sitten todellakin +vielä hänen Rudolfinsa, hänen pienokaisensa, hänen nuorempansa? Hän +johti keskustelun hänen kirjoihinsa, huvitteluihinsa, soittoon, +runoiluun. + +Rudolf katsoi häneen ihmeissään: oliko todellakin ollut aika, jolloin +tuollainen oli häntä huvittanut? Kuinka merkityksetöntä tuo kaikki oli +ollut! Hänen puolestansa saisi sotaa kestää kauankin, häntä miellytti +soturielämä, marsseista ja kaikesta kauheasta huolimatta. Hän ei voinut +enää lainkaan kuvitella mielessänsä, millaista tulisi olemaan rauhan +palattua, missään tapauksessa ei hänelle pälkähtäisi päähän ryhtyä +jatkamaan äkkiä keskeytyneitä lukujansa. + +"Ja minä aina ajattelin, että sinusta tulisi perheeseemme tiedemies", +sanoi äiti hiljaa. + +Poika nauroi: "Ei, äiti, sitä et toki voine minulta vaatia!" + +"Mutta mitäs sinusta sitten tulee? Mitä tästä kaikesta lopuksi +tuleekaan?" -- Oliko kaikki, kaikki muuttunut äkkiä? Eikö entisyys enää +merkinnyt mitään? + +Rudolf nauroi jälleen. "Älä huolehdi suotta! Minä en nykyisin yleensä +suunnittele mitään. Sitä ei tee kukaan rintamalla. Me otamme kunkin +hetken sellaisena kuin se on, emmekä kysy mitä seuraava tuo mukanansa. +Jos niin tekisimme, niin emme tuntisi yhtään ilon hetkeä! Me nautimme, +nautimme siitä että vielä elämme!" Hän kohotti lasinsa ja kilisti sitä +vastapäätä istuvan Anna Marian lasiin. Heidän silmänsä hymyilivät. +"Elämän malja!" + +Neiti von Lossberg oli aina sievä, tänään hän oli kaunis. Kuten äiti +silmäili hänkin alati tuota nuorta aliupseeria. Samppanja ajoi hänen +verensä kiihkeästi pitkin suonia. Hän ei ollut tottunut tähän juomaan; +Koblenzin kasinossa oli hän korkeintaan joskus saanut hiukan maistella +vaahtoavaa reininviiniä. Silmin, jotka olivat loistavammat kuin koskaan +ennen, katsoi hän Rudolf Bertholdiin. Hänen sydämensä sykähteli; hän +ei tiennyt itsekään, miksi oli niin kiihtynyt. Pitkistä ajoista oli +hän nyt jälleen ensi kertaa nuorten miesten seurassa. Siitä oli kauan, +kauan, kun hän viimeksi oli tuntenut olevansa kaunis. Tänään hän tiesi +olevansa. Noiden kolmen miehen silmät ilmaisivat sen hänelle. Mutta +Rudolfin katseessa oli muutakin kuin ihailua. Se kohosi hänelle päähän +ja huumasi häntä enemmän kuin samppanja, herättäen voitonriemua: tuo +nuori mies halusi omistaa hänet! Ja neitonen naureskeli, laski leikkiä, +hehkui -- hän oli kuin ruusu, joka auringon suudelman herättämänä on +puhjennut täyteen kauneuteensa. + +"Eikö hän ole viehättävä?" kysyi Hedwig onnellisena mieheltänsä heidän +noustuansa ruokapöydästä. Bertholdi nyökkäsi mielissään; hän piti +hyvästä ruuasta ja katseli mielellään kauneutta, -- hän oli hyvällä +tuulella. Mutta hänen rouvansa kasvot, jotka tämä oli kysyväisinä +kääntänyt häntä kohden, liikuttivat äkkiä hänen mieltänsä, ja hän laski +kookkaan kätensä niiden ympärille. "Kyllä, oikein kaunis. Mutta olit +sinäkin ainakin yhtä kaunis. Olet yhä vieläkin kaunis, oma Hedwigini!" +Hän katsoi häneen hellästi ja suuteli häntä. + +Hedwig punehtui ja vetääntyi suorastaan arastellen hänen luotansa; +eihän hän ollut enää lainkaan tottunut siihen, että hänen miehensä +käyttäytyi tuolla tavoin. + +Laskien kätensä hänen hartioilleen, veti Bertholdi hänet viereensä +sohvaan. Tässä samassa sohvassa, joskaan ei samassa huoneessa, olivat +he usein istuneet rinnakkain avioliittonsa ensi vuosina. Miksikä ei +myöhemminkin? Mies katsoi vaimoonsa; hän oli ollut poissa tarpeeksi +kauan tunteaksensa kuinka vieläkin rakasti häntä. Häntä kiinnitti +häneen paljon voimakkaampi tunne, kuin pelkkä miellyttävä tottumus. + +Hedwig istui aivan hiljaa. Haaveksivin katsein silmäili hän noita +kolmea nuorta olentoa, jotka menivät ruokasalista puutarhahuoneeseen. +Siellä he istuivat pienen pöydän ääreen suuren palmun alle. Veljekset +polttelivat, Anna Mariallekin he tarjosivat paperossia. Mitä, eikö hän +ollut polttanut vielä koskaan? + +Nyt tuprutteli hän rohkeasti. Taivuttaen tuuheatukkaista päätään +taapäin koetti hän parhaansa mukaan puhallella renkaita. Jokainen +epäonnistunut yritys, joka yskäkohtaus sai nuorukaiset tyrskähtämään +nauruun. He nauroivat kaikki kolme; joka sana, joka katse, tytön hienon +nenän nyrpistys herätti hilpeyttä. Palmujen alla oli niin miellyttävää, +niin lämpöistä, kaikenlaisten kasvien tuoksua leijaili ilmassa. + +"Onpa täällä miellyttävää", sanoi Heinz päästäen mielihyvän huokauksen. +"Eihän ennen oikein huomannutkaan, kuinka kotona on herttaista!" + +Niin, siellä oli herttaista, mutta nyt herttaisempaa kuin koskaan +ennen! Rudolfin tulinen katse hyväili tuota vaaleapukuista olentoa. +Kuinka sorea hän oli kasvultansa, -- solakka ja sentään täyteläinen, +melkein upea! Hän tunsi voimakasta mielenliikutusta -- aivan äkkiä. +Lähtiessään sotaan oli hän ollut liian nuori tietääksensä mitä rakkaus +oli, -- mutta nyt, nyt! Hän hengitti kiihkeästi, merkitsikö tämä +rakkautta ensi näkemällä? + +Ikäänkuin varoen hukkaamasta aikaa, kuin haluten käyttää jokaisen +kallisarvoisen hetken, hän antautui täydelleen ihailunsa valtaan. Ja +Anna Maria antoi katseittensa puhua, nauroi, punehtui, katsoi alas +ja loi häneen jälleen avonaisen, hellän silmäyksen. He olivat äkkiä +niin kokonaan täyttäneet toinen toisensa mielen, kuin auringonpaiste +kesäpäivänä täyttää kaikkeuden. Mitä koski heihin sota ja ihmisten +synkät surut? He tunsivat vain riemua, riemua siitä, että olivat nuoria +ja miellyttivät toisiansa. + +Vanhempi veli näytti ikävystyneeltä ja tunsi olevansa liikaa. Hän +nousi, eivätkä he pyytäneet häntä jäämään. Poltellen seisoi hän pari +silmänräpäystä akkunan ääressä. Ruokasalissa näyttivät vanhemmat +hiukan levähtävän, äiti istui sohvan toisessa kulmauksessa, isä +toisessa, molemmilla oli silmät ummessa. Ulkona kirkasti talvipäivän +viime säde puutarhaa, suuri lehmus näytti viehättävältä samaten kuin +kuuset, joille talvi oli kevyesti sirotellut hieman luntansa. Hänen +päätänsä poltti. Tottuneena oleskeluun raittiissa ilmassa, tunsi hän +tarvitsevansa pari keuhkollista ulkoilmaa. Hän avasi hiljaa oven, joka +johti puutarhahuoneesta ulkosalle. + +Maa oli hiukan jäässä, tiet olivat kuivat huolimatta lumesta; se oli +haihtunut ilmaan muualta paitsi puiden lehvistä ja havuista. Lännessä +oli talviaurinko jo laskenut, mutta taivaanranta hehkui vielä. +Punertavalle kultapohjalle kuvastuivat äärettömän hienorakenteisina +kaukaisimpien puiden hopeanharmaat oksat kaikkine hopeakudoksineen, +hennon harson kaltaisena peittäen taivaan punaposkia. Ainoastaan lähin +ympäristö vaikutti todelliselta. Siinä seisoivat puut kookkaina ja +tukevina; mutta nekin näyttivät hopeahohteen ympäröiminä vaipuneen +haaveilevaan hiljaisuuteen. + +Heinz Bertholdi kierteli puutarhaa. Hänen mielensä valtasi +miellyttävä kodintunne. Mutta hän ei vielä voinut uskoa tätä kaikkea +todellisuudeksi, ero oli liian suuri kaiken veren ja kaikkien kauhujen +jälkeen! Paljon enemmän oli ollut verta ja kauhua kuin mitä hän oli +kirjoittanutkaan. Ja nyt tämä rauha! Hän kohotti katseensa: tuollahan +oli iltatähti. Hiljaa alkoi hän hyräillä: "Oi armas iltatähtösein!" +Ihmeellisen suurena ja kirkkaana se loisti, kaukana hehkuvasta +kultapohjasta, vienon siniharmaalla taustalla. Ja tuolta, Krügerin +lesken vanhan päärynäpuun takaa, kuukin sukelsi esiin, kapeana, sirona +sirppinä, mutta selväpiirteisenä ja kylmän saavuttamattomana. Kaikki +taivaankappaleet halusivat tulla lausumaan hänet tervetulleeksi kotiin! +Nuori mies hymyili. Mutta kukas tuolla oli? Uusi ilmiö naapurin +puutarhassa! + +Krügerin puutarhassa käyskenteli rouva Rossi. Häntä ei haluttanut +kävellä ulkona kaupungilla; kadut olivat hänestä niin autioita, ja +jokainen katse, joka kohtasi hänen surupukuun verhotun olentonsa, +näytti hänestä osoittavan uteliaisuutta. Hän käveli usein hyvällä +säällä täällä edestakaisin, täällä ei kukaan häirinnyt häntä. Pää +painuneena alas kulki hän hitaasti tietänsä edelleen. Tumma huntu +peitti hänen tukkaansa, hänen valkoiset kasvonsa hohtivat sen rinnalla +kuin himmeä helmiäinen. Hellästi piteli hän suurta valkoista kaniinia +rintaansa vasten. Ihmeissään katseli se ympärilleen punaisilla +silmillään: eipä ollut ennen tapahtunut että sitä olisi kantamalla +kuljetettu ulos virkistysretkelle! + +Nuori mies lausui aidan ylitse tervehdyksen. Ei hän ollut tahtonut +esiintyä liian rohkeana, hän ei itsekään tiennyt mikä hänet sai +'Hyvää iltaa!' sanomaan. Tuo hiljaa käyskentelevä olento ei ollut +muukalainen, vaan Unetar, joka hiipi liehuvissa mustissa pukimissaan +unhoa suomaan. Häntä olisi haluttanut sanoa: "Tervehdin sinua! Lausun +sinut tervetulleeksi! Sirota unikukkia ylitseni, niin että unohdan +kauhut, jotka säälimätön päivä on tuonut mukanansa!" Mutta hän +heräsi haaveistaan, pyyhkäisi polttavaa otsaansa: tuohan oli pelkkää +mielettömyyttä, hän oli liian äkkiä juonut liiaksi. Hän tunsi äkkiä +joutuvansa hämilleen. Mustapukuinen nainen oli suunnannut katseensa +häneen, ja hänen suurten silmiensä ilme oli ollut pelästynyt ja +alakuloisen kysyväinen. + +Lili ei ollut huomannut että naapurin puutarhassa oli ketään. Tervehdys +oli äkkiä herättänyt hänet syvistä surullisista mietteistä. Hän oli +ajatellut miestänsä ja mietiskellyt, millaisiksi heidän välinsä +olisivat muodostuneet. Olisiko hän ehkä syössyt miehensä syliin +riemuhuudolla, unohtaen kaiken mikä heitä erotti? Ah, nyt voi hän +ajatella häntä ilman mitään nuhteen tunnetta, rakkaudella, jota ei +mikään enää häirinnyt, rakkaudella, joka oli käynyt niin ihmeelliseksi, +että hän soi hänelle haudan levon tuolla vuoren rinteellä. Hänen oli +niin hyvä olla, ei hän enää tiennyt vihasta ja vainosta -- kuinka +monesta pettymyksestä olikaan hän päässyt! Kunpa hänen vaimonsakin +laita olisi ollut yhtä hyvin! Voimakas kuolonkaiho täytti nuoren naisen +mielen -- mitä varten hän enää eläisi? Hänellä ei ollut miestä, ei +lasta. Mitä hän vielä odotti? + +Nuori upseeri kumarsi, lausuen nimensä. + +Ystävällinen ilme kajasti hetkisen noilla alakuloisilla kasvoilla. "Vai +niin, luutnantti Bertholdi, kuulin kyllä, että te olitte tullut eilen!" +Hän ojensi nuorelle miehelle maailmannaisen liikkeellä kätensä aidan +ylitse. Hän hillitsi mielensä, eihän hän halunnut kenenkään sääliä, +eikä ainakaan henkilön, joka oli ollut hänen miehensä vihollinen +"Olemme jo ennen tavanneet toisemme", sanoi hän kylmän kohteliaasti, +"nimeni oli silloin Lili von Voigt." + +"Niin, niin kyllä", sanoi upseeri nopeasti, lyöden kantansa yhteen. +Kuinka kömpelöä, ettei hän ollut tuntenut häntä heti! Hän hymyili: "Te +olitte siihen aikaan täkäläisen nuorison jumaloima ihanne, -- ja sitten +te menitte naimisiin luutnantti Rossin kanssa." + +"Mieheni on kuollut." + +Heinz tuijotti häneen: "Kaatunutko?" + +Lili nyökkäsi, rypistäen kulmiansa. Heinz ei kyennyt muuhun kuin +syvällä kumarruksella lausumaan surkuttelunsa. He seisoivat hetkisen +ääneti. Mitä olisi hänen sanottava, kohteliain sanoinko valitettava +surua? Se ei luonnistunut häneltä; hänestä oli kaikki tänään niin +toisin kuin ennen, jokapäiväisyys muodollisuuksineen tuntui olevan niin +loitolla. Tämä nainen ei ollut toisten naisten kaltainen, hän oli kuin +ilmestys. Mutta kumminkin oli Heinz vihoissaan itsellensä: kuinka hän +olikaan niin kömpelö? Hän pyrki saamaan keskustelun alulle. Valkoinen +kaniini tuli hänelle avuksi. Se hyppäsi Lilin käsivarrelta, yhdellä +loikkauksella oli se poissa ja hypiskeli kaalintynkien välissä. "Rouva +Krügerin kaniini! Tänne, Lumikki!" + +Mutta tottelevainen kuin koira ei tuo pikku eläin ollut, se iloitsi +harvinaisesta vapaudestaan. Nyt se kävi jäniksen tavoin istumaan +takajalkojensa varaan. Se haisteli ilmaa punaisella nenällänsä. Nyt +hypiskeli se jälleen nopeasti tiehensä, lentäen väliin nurinkin ja +lyöden käpälänsä yhteen. + +"Lumikki! Lumikki!" Mutta mitä kiivaammin Lili sitä ajoi, sen +nopsemmaksi se kävi. + +Nuori mies nojasi kätensä aitaan. Vikkelästi hypähti hän sen ylitse. +"Sallitteko, armollinen rouva, minun auttaa!" + +Nyt ajoivat he sitä yhdessä. Ei ollut niinkään helppo saada sitä +kiinni; väliin se pysähtyi ja painoi päänsä maahan, mutta kun vain käsi +kurottautui sitä tavottamaan, oli se jo poissa. + +Ajajat kompastelivat rouva Krügerin kaalintynkien keskellä. Nuori +mies nauroi: olipa tämä peräti hullunkurista! Nyt nauroi myöskin +mustapukuinen nainen. Hän tunsi äkkiä jälleen olevansa nuori. Huntu oli +lentänyt hänen päästään, hänen tukkansa liehui, hän hengitti nopeasti, +hänen tuli kuuma, ja hänen poskensa punoittivat. Kaikki muu oli +hetkiseksi unohtunut. + +"Pitäkää varanne!" huusi Heinz, "ajan sen teidän luoksenne!" Nauraen +vastasi nuori rouva: "Voi, pääsi taaskin! Ottakaa kiinni, ottakaa +kiinni!" + +Se oli kuin leikkiä. Vihdoinkin joutui karkulainen kiinni; ahdisteltu +eläinparka vapisi. Lili otti sen jälleen syliinsä, hän silitteli sitä +ja hänen äänensä kajahti hyväilevältä: "Voi sinua pupuparkaa! Mutta +miksikä sinä juokset tiehesi, miksi et tahdo olla minun luonani?" + +"Niin, sitä minäkään en käsitä!" Nuori upseeri katseli häntä ihailevin +silmäyksin: kuinka hän oli muuttunutkaan parissa silmänräpäyksessä! Nyt +oli hän jälleen kuin nuori tyttö ja sentään hempeä ja hellä kuin naitu +nainen ja ihmeellisen ihana! Heinz hyväili myöskin kaniinia. + +"Koettakaa, kuinka se vapisee kupeistaan. Tästä näin! Kuinka sen sydän +tykyttää!" Hän ohjasi Heinzin kättä. + +Nuoren upseerin sydän tykytti myöskin. -- + +Tänä iltana makasi Heinz Bertholdi vuoteessaan pitkän aikaa silmät +avoinna. Nyt olisi hänellä kerrankin ollut tilaisuus nukkua täysin +rauhallisesti: ei kuulunut kanuunain pauketta, ei naulapohjaisten +sotilassaappaiden kolinaa, ei pitkähäntäisten rottien sipsutusta. Ei +mikään käsky voinut ajaa häntä jalkeille eikä mikään vastuunalaisuuden +tunne. Mutta kumminkaan ei hän saanut unta silmiinsä. Tuo rouva +miellytti häntä nyt tuhansin verroin enemmän kuin tyttönä. Silloin +oli Lili von Voigt usein tullut häntä vastaan, kun hän vielä kirjat +kainalossa kävi koulua viimeistä vuotta. He olivat silloin aina +kiiruusti temmanneet lakit päästään, hän ja toverit, -- tulihan siellä +'kaunis Lili'. Mutta toisten ihailu ei ollut silloin tarttunut häneen; +Lilissä oli hänen mielestänsä ollut jotain liian kylmänomaista. Nyt +hänen kauneudessaan oli jotain liikuttavaa. Rouva Rossi, leski -- jo +leski -- nuori rouvaraukka! Hänen miehensä lepäsi kaukana kuoloon +jähmettyneenä. Ja nyt täytyi vaimonkin jähmettyä yksinäisyyteensä kuin +talven pakkaseen! + +Kun Heinz vihdoin nukahti, näki hän unessa tuon nuoren lesken, ja +sadat lesket seurasivat häntä. Se oli pitkä, pitkä kulkue. Hän aikoi +laskea heidät, mutta ei voinut, niitä oli liian paljon. Heidän mustat +pukimensa tuoksahtivat ummehtuneilta, heidän mustat huntunsa liehuivat +kuin suruliput. Nuoret olivat heidän kasvonsa ja kauniit -- he olivat +kaikki Lili von Voigtin näköisiä. Heinz koetti kääntyä pois, mutta ei +voinut, hänen täytyi vastoin tahtoansa katsoa heidän jälkeensä. Ja +hänen täytyi kuunnella heitä. -- + +He vaikeroivat yhteen ääneen: "Yksin -- yksin -- olemme niin yksin ja +olemme vielä nuoria. Käsivartemme ovat lämpöiset, sydämemme hehkuvat, +me käymme mustissa ja pukeutuisimme mieluummin ruusunpunaiseen. Kirottu +olkoon sota! Se on tehnyt meidät leskiksi. Kosta, kosta puolestamme, +sinä nuori soturi!" + + + + +VIII. + + +Nykyisin näki kaduilla paljon lomailijoita, rintamalla oli tällä +haavaa rauhallisempaa. Kovin olikin heille oleskelu kotona tarpeen, +erittäinkin niille, jotka olivat lännessä tehneet vastarintaa tuon +kammottavan hyökkäyksen torjumiseksi. + +"Tuleekohan minunkin mieheni kotiin?" sanoi Minka Dombrowski Gertrud +Hieselhahnille. Tämä kohautti hartioitaan. Hänen katseensa näytti +huolestuneelta: entä jos mies pääsisi selville asioista! Kuinka usein +olikaan Minka kertonut hänelle, kuinka mustasukkainen hänen miehensä +oli -- ja eikö hänellä ollut siihen syytä yllinkyllin? + +Tuosta sunnuntaista saakka, jolloin Minka valkoiseen puettuna oli +mennyt kotoa ja palannut vasta seuraavana aamuna kuoloon väsyneenä, +heittäytynyt vuoteelle ja nukkunut puolipäivään saakka, oli hän +lakkaamatta puhunut parturistaan, jolla oli Berlinissä varsin tuottava +liike. Alati hän siitä lörpötteli. Eikö tuon miehen sitten ollut pian +jälleen palaaminen sotaan? Gertrud toivoi niin tapahtuvan, mutta Minka +kertoi nauraen: hänen berliniläisensä oli sukkelapäinen mies. Jos hänet +sinne lähetettäisiinkin, tulisi hän kumminkin pian takaisin. Hän saisi +jälleen luuvalon. + +Gertrud puri huultansa, hänen täytyi olla vaiti. Hän olisi kernaasti +lähtenyt täältä tiehensä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rahaa, +kaikki oli jo nytkin niin kallista ja kävi yhä kalliimmaksi päivä +päivältä. Tämä syrjässä sijaitseva asunto oli ainakin huokea. +Sitäpaitsi oli Minka Dombrowski hyväluontoinen ihminen eikä ahdistellut +häntä, jos hän ei milloin voinutkaan maksaa vuokraa. Mutta hyvä ei +hänen ollut olla. + +Dombrowskin eukko, joka ennen oli ollut niin ahkera, laiminlöi nyt +pesu- ja siistimispaikkansa. Jo pari kertaa oli kenraalinrouva von +Voigt lähettänyt häntä noutamaan, ja luutnantinrouva Rossi oli +kirjoittanut kortin; mutta he olivat saaneet turhaan odottaa. "Pitäähän +teidän ainakin ilmoittaa, ettette tule", sanoi Gertrud. + +"Vielä mitä!" naureskeli Minka. "Peskööt itse paitansa ja puhdistakoot +akkunansa, -- mikä työjuhta minä olen! Mieheni on sodassa, se riittää +minunkin puolestani, en minä viitsi rääkätä itseäni pilalle. Nähdä +mokomaa vaivaa parin lantin takia!" Nähdessään Gertrudin pelästyneet +kasvot hän lisäsi: "No, neiti, älkää ottako tätä niin vakavalta +kannalta, menenhän minä." + +Enimmäkseen pysytteli Minka kotona, hääriskeli pienessä taloudessaan ja +kävi usein Berlinissä. Tyhjän vajan alati avoimella ovella riippui yhä +edelleen rikkinäinen miehentakki, ja pumpulla oli yhä päässään pohjaton +hattu. Ihme oli, etteivät lapset tulleet vieläkin pahankurisemmiksi. + +Rouva von Voigt oli ryhtynyt toimiin saadakseen tämän pienen +yhteiskunnan sivistyneet naiset yhteistoimintaan. "Miehemme ovat +sodassa, poikamme myös, meillä on kyllin aikaa. Täällä on niin paljon +rouvia ja täysikasvuisia tyttäriä; kaikki eivät voi hoitaa sairaita, +mutta on aivan yhtä tärkeätä huolehtia siitä, ettei isällisen kurin +puute käy lapsiin nähden liian tuntuvaksi. Mikä uhkaa muutoin poikia? +Kasvatuslaitos. -- Ja tyttöjä --?" + +Oli aivan ilmeistä, kuinka suureksi eduksi pienille Dombrowskeille tuo +tarkka valvonta oli. Tuota ylhäistä rouvaa kohtaan, jolla oli niin +ankara katse ja joka äskettäin oli käynyt koulussakin opettajattaren +puheilla, tunsivat lapset kunnioittavaa pelkoa. Erichiä oli hän jo +kerran nipistänyt korvasta, hänen aikoessaan varastaa omenan kopasta, +jonka asemalla myyskentelevä vihanneskauppias oli asettanut ovensa +eteen. "Oletko jo ennenkin tehnyt niin?" Rouvan katseet tunkivat koko +hänen olentonsa läpi. "Mitähän sanoisi isäsi, joka on sodassa, jos +tulisi kotiin ja kuulisi tästä!" + +Pojalle tulivat kyyneleet silmiin; niin, isäänsä hän kyllä rakasti, ja +omenan oli hän ottanut siksi että hänen oli nälkä. + +"Saat nyt tämän omenan, ostan sen sinulle. Mutta älä tee enää toiste +sillä tavoin. Kun isä on sodassa, täytyy myöskin pojan taistella -- +omaa itseänsä vastaan." + +Mitä merkitsi taistella omaa itseään vastaan, sitä ei Erich Dombrowski +ymmärtänyt. Mutta sen hän ymmärsi, että tuo ankara rouva myöskin oli +hyvä. Kun hänen sisarensa Minna aikoi heittää kadulta ottamaansa +lokaa Dietrichin sikaripuodin akkunaan, lyödä paiskasi hän sen pois +hänen kädestänsä, sanoen: "Mitä sanoisikaan isä, joka on sodassa?" Ja +vakuuttavasti hän jatkoi: "Hän itkisi siitä kuullessaan." + +"Ei toki, ei isä itke", sanoi Minna. + +"Itkeepä kyllä!" Erich veti sisarensa pois ja työnsi häntä selästä +edellään. + +Gertrud mietiskeli, että kunpa joku huolehtisi hänenkin +pienokaisestaan. Poika oli jo virkeä eikä halunnut enää nukkua vaunussa +kaiken päivää. Jokaisena vapaahetkenään otti Gertrud hänet mukaansa +ulos ja leikki hänen kanssaan, opettaen häntä jo seisomaan. Jalat +kyllä jo kantoivat, mutta juoksusta ei vielä tullut mitään, hän kaatui +kumoon. Enimmäkseen hän ryömiskeli. Mutta lattia oli kylmä, siinä ei +ollut mitään mattoa, ei edes olkimattoakaan, lautojen välisissä raoissa +kasvoi homesieniä, rakennus oli kostea, kun ei sillä ollut mitään +suojaa tuulta ja sadetta vastaan. Juuri Gertrudin huoneen ulkoseinään +iski sade pahimmin, ja kun ulkona pakasti, kimmelsivät ohuessa seinässä +jääkristallit sisäpuolellakin. Mutta kaikki tuo olisi vielä mennyt +mukiin, jos hänellä vain olisi ollut enemmän aikaa hoidella lastansa. +Ensin rautatiematka, sitten vielä pitkä kulku työpaikalle. Mutta hän ei +löytänyt mitään asuntoa läheisyydessä. + +Tänään tunsi hän jotain epätoivon tapaista, voidessaan vasta myöhään +illalla ottaa lapsen käsivarrelleen, kulkeaksensa sen kanssa +edestakaisin huoneessa. Hän oli puolikuollut väsymyksestä: hän +oli noussut varhain, matkustanut kaupunkiin, tehnyt kauan työtä, +nauttimatta päivälliseksi muuta kuin leipää ja hiukan kahvia --, nyt +olisi hän kernaasti mennyt levolle, mutta pienokainen halusi nyt +leperrellä. Poikasen kasvot olivat pöhöttyneet, hän oli nähtävästi +itkenyt kauan. Eikö Minka Dombrowski sitten ollut lainkaan välittänyt +lapsiparasta? + +Gertrud aukaisi huoneensa oven ja huusi pimeään eteiseen. Kenties +Minkalla oli vielä vähän vaikeata. Huoneessa oli kylmä, ohuen kynttilän +lepattavassa valossa näki hän jääkristallien kimmeltävän seinässä. +Huutoonsa ei hän saanut vastausta, kylmä tiilieteinen tuijotti häntä +vastaan äänetönnä ja synkkänä kuin hauta; äkkiä tempaisi hän oven +jälleen kiinni. + +Viereisestä huoneesta, jossa lapset nyt nukkuivat -- äiti oli +toimittanut heidät sinne, kun alhaalla muka oli lämpimämpi --, kuului +liikettä. Väliseinään kolkutettiin hiljaa. Nyt kuului kuiskaus: "Onko +jotain tapahtunut?" + +"Eikö äiti ole siellä?" + +"Ei." + +"Äiti on kyllä kotona", äänteli Minna. + +Mitä poika vielä kuiskasi seinän takaa, sitä ei Gertrud ymmärtänyt. +Hän aavisti, mitä se oli, -- ylhäällä oli kaiketi vieraita. Voi tuota +naista! -- miten tämä kaikki päättyisikään? Nyt oli hänellä siis jo +joku luonansakin! Gertrudia olisi haluttanut jälleen temmata ovi +auki, nousta ylös portaita, jotka jyrkästi kuin tikapuut kohosivat +ullakkokamarin ovelle, ja lyödä nyrkkinsä oveen: "Hävetkää toki!" Hän +oli kuin tukehtumaisillaan. Mutta sitten hän hillitsi mielensä: mitä +häneen koski, mitä tuo nainen teki! Oliko _hänellä_ oikeutta esiintyä +hyveen tulkkina? + +Vavahtaen lykkäsi Getrud salvan ovensa eteen. Häntä kammotti vieras +mieshenkilö heidän yksinäisessä talossansa. Kunpa vain Dombrowski +palaisi! Dombrowskiko --?! Hänen päätänsä kuumotti tuota ajatellessa. +Ei, ei hänen pitänyt tulla, -- mutta jos tulisi rauha, jospa vihdoinkin +tulisi rauha! Se parantaisi sentään monta seikkaa. Hänelle itsellensä +se tosin ei toisi paljoa mukanansa, -- ei rakastettua, josta päivän +huolet jo olivat hänet loitontaneet niin kauas, mutta joka tänään +taas tuntui hänestä niin läheiseltä, niin ihmeellisen läheiseltä! Tuo +mies, jonka hän tiesi olevan ylhäällä Minkan luona, sekoitti hänen +ajatuksensa. Kaikenmoisia mietteitä tuli hänen mieleensä, salaisia +muistoja ja myös nuhteita hänelle itsellensä. Muistot olivat sentään +voimakkaammat. + +Kylmästä väristen ja muistojen järkyttämin mielin paneutui Gertrud +levolle jääkylmään vuoteeseensa. Hän otti pienokaisen viereensä ja veti +peitteen korvillensa. Tapahtuipa ylhäällä mitä tahansa, niin ei hän +tahtonut sitä kuulla eikä nähdä. Yhdestä seikasta oli hän kuitenkin +selvillä: täältä oli hänen lähdettävä tiehensä. Mutta minne --?! + +Seuraavana päivänä vaikutti Minka Dombrowski hiukan aralta. Hänen +mustat silmänsä katsoivat syrjään, kun Gertrud kysyi: "Ettekö kuullut, +kun minä huusin eilen illalla?" + +Hänellä oli ollut hammassärkyä, sanoi hän, ja hän oli sitonut paksun +liinan päänsä ympärille. Hänen terveet, vahvat hampaansa kimmelsivät +hänen nyt hämillään nauraessaan. + +Gertrud ei sanonut siihen sen enempää. Hänen päänsä tuntui raskaalta, +hän oli nukkunut huonosti. Myöhään yöllä oli hän kuullut askeleita, +tuon poistuvan miehen askeleet, ja hänen kynnyksensä alta oli näkynyt +valoa Voi hyvä Jumala, -- entä Dombrowski -- Dombrowski-parka! + +Koko päivän hän suruissaan ajatteli tuota petettyä miestä. Kun hän +illalla tuli kylmänkoleassa talvi-ilmassa työpaikaltaan asemalle, +matkatakseen kotiin, tuntui hänestä yksin Berlinikin vaikuttavan +surumieliseltä. Tuonkaltaisena ei hän ollut vielä koskaan ennen sitä +nähnyt, johtuiko se vain hänen omasta mielentilastaan, vai oliko siellä +todellakin niin alakuloista ja tyhjää, kuin hänestä tänään tuntui? +Kulkihan siellä vielä ihmisiä, kulki paljonkin, mutta ne näyttivät +rientävän tietänsä kiiruusti ja äänettöminä. Ei missään näkynyt +huvikseen vetelehtiviä kulkijoita, ei nurkissa seisoskelijoita eikä +näyteakkunoiden katselijoita, ei tuota hyörinää ja touhua, joka muutoin +vallitsi kaduilla. Ja yötaivas, joka tumman verhon kaltaisena avartui +yli jättiläiskaupungin, ei kajastanut mitään loistavaa valohohdetta. +Ja suuret kauppahuoneet, joiden nimet muutoin olivat olleet nähtävänä +kirjavassa värivalaistuksessa, rivinä kultaisia, hopeisia, monivärisiä +tähtösiä, olivat nyt jättäneet tämän ilmoittamistavan. + +Synkkä tunne, jonka aiheuttajasta hän ei ollut täysin selvillä, valtasi +hänen mielensä. Tulisiko aika yhä tukalammaksi? Kuinka kävisi silloin +hänen, köyhän työläisnaisen, yksinäisen äidin, jolla oli isätön lapsi?! +Hänen mieltänsä ahdisti niin tuikeasti, että hän olisi mieluummin +heittäytynyt junan eteen, kuin mennyt vaunuun. Minne hän silloin +joutuisi, mistä saisi turvaa? Kaikilla muilla oli jokin turvapaikka +maailmassa, hän yksin oli ilman, kokonaan oman onnensa nojassa. Ja +väsynyt hän oli ja nälissään. Hänelle tuli ohimenevä ajatus: entä +Gustavin äiti? Jos hän menisi hänen luoksensa, ei hän varmaankaan +sulkisi häneltä oveansa. Mutta sitten hän näki edessään tuon vaimon +ankaran katseen, ja vanha viha valtasi jälleen hänen mielensä: kuinka +toisin olisikaan ollut, ellei tuota vaimoa olisi ollut olemassa! Ei +ikinä hän menisi hänen luoksensa. Pyörien alle, pyörien alle, silloin +on tuska lopussa! + +Otsa vaunun hikiseen akkunaan nojaten, tuijotti Gertrud ulos pimeyteen, +jonka lävitse he täristen kulkivat. Häntä kammotti kotimatka, joka kävi +tuulisen kentän poikki, häntä kammotti hänen kylmä huoneensa ja elämä +yleensä. Syvään huoaten kohotti hän otsansa akkunasta ja nojasi silmät +ummessa päänsä istuimen puuseinään. + +"Voitteko pahoin?" Käsi kosketti kevyesti hänen käsivarttansa. +Pelästyneenä aukaisi hän silmänsä. Hän ei ollut ollenkaan huomannut, +että juuri viime hetkenä ennen lähtöä joku oli temmannut auki +vaununoven ja tullut nopeasti sisään. + +Nainen, jolla oli yllään kallisarvoinen turkki, ei soveltunut ollenkaan +kolmanteen luokkaan, mutta hän esiintyi kuin olisi hänen tapanansa +ollut matkustaa täällä. Vaimolle, joka sankakoppa sylissään istui +ahtaalla hänen rinnallaan, pyrki hän ystävällisesti tekemään tilaa. +Pienelle vastapäätä istuvalle pojalle, joka potki häntä ilmassa +riippuvilla jaloillaan, hän sanoi: "Pidäpä jalkasi hiljaa, poikaseni!" +-- mutta samalla hän katsoi häneen ystävällisesti. + +Rouva von Voigtin huomio kiintyi tuohon kalpeaan riutuneeseen naiseen, +joka häntä vastapäätä ummessa silmin nojasi kovaan seinään. Kuinka +paljon tuollaisia kasvoja näkikään nykyisin! Äänessä, joka teki tuon +kysymyksen Gertrudille, ei ollut uteliaisuutta. Rouva von Voigt tunsi +sen itse: sodan aikana oli säälintunne hänen sydämessään kasvanut +ja kehittynyt, kuten linnun siivet kasvavat, kun niitä lakataan +leikkaamasta; hänen yhteiskunnallinen asemansa ja kasvatuksensa olivat +pitäneet häntä määrätyissä rajoissa, nyt toimivat hänen tunteensa +vapaammin. + +Gertrud oikaisihe ja pani karvalakkinsa paikalleen. Hän tunsi noiden +kirkkaitten silmien tutkivan katseen. Tylysti ei hän sentään voinut +esiintyä, vaan sanoi: "Kiitoksia kysymästänne, voin kyllä hyvin, olen +vain väsyksissäni." + +Miellyttävät kasvot! Rouva von Voigt silmäili hänen sormiansa, jotka +olivat täynnä neulan jälkiä, hänen paljaita käsiänsä. Nuo kasvot olivat +ilmehikkäät, eivät aivan tavallisen työläisnaisen kasvot. "Te kai +käytte työssä Berlinissä? Asutteko tekin täälläpäin?" + +Gertrud hymyili kiitollisena, -- kuinka kauan siitä olikaan, kun kukaan +oli osanotolla tiedustellut hänen elämäänsä! + +"Minä neulon reppuja", vastasi hän hiljaa. Hän kumartui aivan lähelle +rouva von Voigtia, eihän toisten tarvinnut kuulla mitä he puhuivat. + +Nyt näki rouva von Voigt aivan edessään parin silmiä, jotka olivat +itkeneet niin paljon, että niistä oli nuoruudenhohde häipynyt. +"Ansaitsetteko te hyvin?" + +"Neljä markkaa viisikymmentä, jos teen työtä koko päivän. Aikaisemmin +neuloin sotamiesten viittoja, sillä ansaitsin paremmin. Mutta pelkään +että reppujen neulominen myöskin pian on lopussa, ei ole nahkaa. Enkä +tiedä mitä sitten teen!" Synkkä, suljettu ilme tuli hänen ruskeisiin +silmiinsä: "Ehkä saan vielä ryhtyä katuja lakaisemaan, -- ken tietää!" +Mielenkatkeruus toi nuo sanat hänen huulillensa, oli kuin vieraan +rouvan katseet olisivat pakottaneet hänet paljastamaan sisimpänsä. +"Pystyisin kyllä konttorityöhönkin, olen sitä harjoitellut. Mutta +kukaan ei ota minua!" + +Eikö tuo kajahtanut kuin mitä syvimmän tuskan huudahdukselta? Rouva +von Voigt pani kätensä rauhoittavasti noille pistosten repelemille +sormille. Toiset matkustajat olivat jo alkaneet tarkata, ja hän lausui +siksi kuiskaten: "Tyyntykäähän nyt! Puhumme siitä toisen kerran. Ettekö +tahdo tulla minun luokseni?" Hän mainitsi nimensä ja osoitteensa. + +Gertrud säpsähti. Ihme ettei hän ollut tuntenut häntä heti. Sehän oli +Minka Dombrowskin ylhäinen tuttava. Arasti sopersi hän: "Kiitoksia!" +Sitten hän vaikeni. + +Rouva oli vielä nyökännyt hänelle: "Siis näkemiin!" Gertrud tunsi +täydelleen hänen ystävällisyytensä, mutta hänen luoksensa ei hän +sittenkään aikonut mennä. Mitä tiesi tuo ylhäinen nainen hänen +hädästänsä?! + +Kulkiessaan Dietrichin tupakkapuodin ohitse, tuli hän äkkiä +ajatelleeksi, ettei hän ollut nähnyt Margaretaa varsin pitkään aikaan. +Sisäiset ja ulkonaiset kärsimykset olivat saattaneet hänet unohtamaan +hänet tykkänään. Hän loi katseen näyteakkunasta sisään, rouva Dietrich +seisoi tiskin takana tuossa huonosti valaistussa pienessä puodissa. +Tällä haavaa ei siellä ollut mitään harmaatakkeja sikareja ostamassa. +Gertrud meni nopeasti sisään ja kysyi Gretcheniä. + +"Kas, neiti Hieselhahn!" Rouvan pieni muoto näytti tänään vielä +pienemmältä. "Gretchen ei ole kotona." + +"Onko hän vielä sentraalissa?" + +"Sentraalissako? Eihän hän ole siellä enää ollenkaan toimessa. Ettekö +ole tiennyt sitä?" Äiti oli peräti ihmeissään. + +"En ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin." + +"Ja kumminkin hän alinomaa sanoo menevänsä teidän luoksenne. Hyvä +Jumala", -- hän alkoi itkeä, -- "en tiedä lainkaan miten hänen laitansa +on. Hän on niin kovin hermostunut. Väliin hän sanoo niin, väliin näin. +Hänellä oli jonkun aikaa lomaa, mutta nyt hän on tykkänään sieltä +poissa. Telefonineidin toimi onkin perin raskasta. 'Äiti', sanoi +hän, 'et usko mitä kaikkea siinä saa kuulla. Ja eihän voi olla aivan +ajattelematta sitä mitä kuulee.' Minusta on hyvä, että hän luopui +toimestaan, niin vaikeata kuin se toisaalta onkin. Minunhan on nyt +yksin huolehdittava toimeentulostamme." + +"Pianhan hän menee naimisiin", lohdutteli Gertrud. + +"Luuletteko niin?" Äidin huolestunut katse kävi vielä huolestuneemmaksi. + +"Mitä tietoja hänellä on ollut sulhaseltaan? Voiko hän hyvin? Eikö hän +pian tule tänne?" + +"Tiedättekö, neiti Hieselhahn", -- rouva meni aivan lähelle häntä +ja alkoi puhua kuiskaten -- "sehän se juuri on pahinta. Väliin hän +sanoo: 'Hän tulee ylihuomenna', ja sitten hän nauraa ja iloitsee aivan +mielettömästi, -- toisen kerran hän sanoo: 'Hän on haavoittunut', +ja sitten hän suree ja huolehtii. Väliin hän sitten sanoo: 'Ei hän +tule koskaan!' ja itkee itsensä puolikuolleeksi. Hyvä neiti, vakuutan +teille, että siitä voi mennä sekaisin. Eihän minusta edes ollut näin +kauheata silloin, kun mieheni sairasti pitkäaikaista vesitautia ja +sitten kuoli, kuin se mitä Gretchenin vuoksi saan kokea. Ajatelkaas, +äskettäin hän heittäytyi erään harmaatakin kaulaan, joka oli täällä +sikareja ostamassa. Samassa hän päästi huudon, joka yhä vieläkin soi +korvissani. Mies nauroi makeasti: 'Ei niin kiihkeästi!' Hän oli nainut +mies eikä enää aivan nuorikaan. Gretchen näki hänet vain selästäpäin, +nehän ovat kaikki yhdennäköisiä. Mutta sitten hän sulkeutui +huoneeseensa. Turhaan rukoilin ovella: 'Avaahan nyt toki!' Olin oikein +kovassa tuskassa. Ja sitten täytyy vielä seista täällä puodissa ja olla +ystävällinen eikä voi edes sanoa miksi laskee väärin tai antaa väärin +takaisin. Tunnen vielä pelästyksen luissani enkä pääse siitä enää +eroon. Kunpa sota vain edes pian loppuisi!" + +"Minun täytyy nyt lähteä", sanoi Gertrud ahdistetuin mielin. + +"Viipykää toki vielä hiukan", pyysi rouva, "ehkä hän tulee pian". + +"Minne hän sitten on mennyt?" + +"Sitä en tiedä, enhän minä uskalla kysyä, silloin hän suuttuu. Minun +täytyy antaa hänen toimia aivan mielensä mukaan. Mutta niin hullusti +kuin nyt ei ole ollut koskaan ennen: hän kirjoittaa hänelle alinomaa, +hän ei tee muuta kuin kirjoittaa kirjeitä ja lähettää kääröjä: +leivoksia, suklaata, konvehteja, koleralääkkeitä, piparminttua, +makkaraa, sukkia. Mieluummin hän itse näkee nälkää, varakkaitahan me +emme ole." Rouva väänteli käsiänsä: "Hyvä neiti, en tiedä mikä minun +on, olen niin levoton!" + +Levottomaksi oli Gertrudkin käynyt. Kunpa vain voisi vaikuttaa +Gretcheniin, saada hänet rauhallisemmalle mielelle. Tätä juuri +ajatellessaan tunsi Gertrud kuinka kaksi käsivartta kietoutui +kiihkeästi hänen ympärilleen, hänet pysähdyttäen. "Trude!" + +Gretchenhän se oli! Tuliset suutelot hehkuivat Gertrudin huulilla. + +"Mainiota että saan tavata sinut. Olen niin onnellinen, niin +onnellinen. Trudeni, nyt tulee hän pian, nyt vietämme häät! Tänään +olin Hertzogilla, olen ostanut valkoista silkkiä morsiuspuvuksi. +Kaunis en kylläkään ole, sen tiedän varsin hyvin, mutta sitten tulen +olemaan kaunis. Trudeni, rakas Trudeni!" Yhä uudelleen syleili hän +ystävätärtään. Hänen silmänsä loistivat huonosti valaistun kadun +puolipimeässä. + +"Onko hän kirjoittanut milloin tulee?" + +"Ei vielä aivan tarkoin. Mutta tiedätkö" -- Margareta Dietrich nojasi +raskaasti ystävättärensä käsivarteen ja kulki hänen kanssaan edelleen, +-- "tänään päivällisen jälkeen olin paneutunut hieman lepäämään ja +nukahdin, silloin tuli hän huoneeseen. Hän tuli vuoteeni ääreen. Hän +kumartui ylitseni ja suuteli minua -- oi, Gertrud!" Margareta veti +syvään henkeä, hänen käsivartensa vapisivat, väristys kävi läpi hänen +ruumiinsa. "Ja hän sanoi: 'Ole varuillasi -- tulen pian!' Silloin +nousin heti, puin ylleni ja läksin Berliniin ostoksille Hertzogin +liikkeeseen. Myrttiseppeleen ostin myöskin samalla. Tahdotko nähdä, +Trude?" + +Hän aikoi avata käärön ja laatikon, joita kantoi. + +"Ei, ei, ei nyt!" Gertrud esteli häntä, hän tunsi kammoa tuota tyttöä +kohtaan. "Mene kotiin, Gretchen, äitisi on levoton sinusta." + +Gretchen pudisti kärsimättömästi päätänsä. "Odottakoon vaan! Odottaa +olen minäkin saanut. Kuule, etköhän sentään tahtoisi nähdä tätä +seppelettä ja pukuani? Ne ovat niin kauniit. Mennään tuonne lyhdyn +alle!" + +Gertrud riuhtaisihe irti. "Mene kotiin, minun täytyy myöskin mennä!" +Hän kiiruhti pois, hän ei enää kuullut mitä toinen huusi hänen +jälkeensä. Epämääräisen kauhun valtaamana kiiti hän nopeasti eteenpäin. +Voi hyvä Jumala tuota sotaa -- tuota sotaa! Gretchenhän tuntui olevan +aivan sekaisin. Arasti katseli hän ympärilleen: eikös hän itsekin tänä +iltana kuullut kaikkialla kuiskailua? Pidätettyä naurua, suuteloita? + +Pimeässä liikuskeli rakastavia pareja. Eivät ne välittäneet kylmästä +eikä tien loasta. Sotamorsiamet riippuivat sotamiestensä kaulassa. +Talven alusta saakka oli täällä ollut sotaväkeä majoitettuna, hiljainen +esikaupunki oli juuri omiansa rakkausseikkailujen tyyssijaksi. Ketäpä +muita täällä enää olisi iltamyöhällä liikuskellut yksinäisillä teillä?! +Ei kukaan häirinnyt sotamiestä ja hänen tyttöstänsä. Moni, jolla jo oli +morsian kotona odottamassa, alkoi täällä huvin uudelleen alusta. Sota +yllytti yhä kiihkeämpään eloon. Mitä kammottavammat kauhut odottivat +rintamalla, sen tulisemmaksi kävi täällä rakastelu. Täytyihän käyttää +hyväkseen aikaa, joka vielä oli käytettävissä. + +Pimeissä käytävissä seisoivat rakastavaiset. Joskin puut olivat +lehdettömiä, soivat leveät rungot kumminkin suojaa. Huvilain +ovisopukoissa, puutarhojen aitain takana he piiloskelivat. Oli kylmä, +ja kumminkin kävi kuin kuumeinen hengähdys läpi talviyön, kiihkeä +myrsky riehui puitten oksissa ja ihmisten sydämissä. + +Gertrud oli nyt ulkona korkotiellä. Kedoilta tuli tuulenpuuska, joka +tempoili häntä mukaansa, puskui kylmää häntä vastaan, niin että hänestä +tuntui kuin olisi hän ollut apposen alaston. + +Minkaa ei näkynyt, ei kuulunut, talon yksinäinen ulkoeteinen ammotti +synkkänä häntä vastaan. Kun Gertrud avasi huoneensa oven, kajahti +hänelle vastaan hänen hylätyn lapsensa itku. + + + + +IX. + + +Rouva Bertholdille saapui kirje rouva von Lossbergilta. Tämä pyysi +että Anna Marialle ilmoitettaisiin varovasti että hänen vanhin +veljensä, joka jo kauan sitten oli saanut käskyn lähteä Balkanille, +oli sairastunut Makedoniassa Vardarin läheisyydessä lavantautiin. Hän +oli kyllä jo itse kirjoittanut Sofian sairaalasta, mutta kirjoitus oli +niin vapisevaa, niin epäselvää, ettei sitä ollenkaan voinut tuntea +hänen aikaisemmin niin tarmokkaaksi käsialakseen. Rouva von Lossberg +kirjoitti aivan levollisesti. Tämä vanhin poika, oiva upseeri, jota +odotti loistava tulevaisuus, oli ollut hänen miehensä ylpeys. Kyllähän +hän paranisi, suuressa bulgarialaisessa sairaalassa hän kyllä saisi +hyvän hoidon, itse kuningatar oli lähettänyt saksalaiselle upseerille +kukkia ja viiniä. Mutta Makedonian taisteluihin ei hän tietenkään enää +voisi ottaa osaa, ja siitä oli äiti pahoillaan hänen tähtensä. + +Anna Maria itki, kun rouva Bertholdi kertoi hänelle kirjeen sisällön: +hänen rakas, herttainen, kaunis Jörginsä! Mutta pian hän jälleen tunsi +lohdutusta: voihan Jörg sentään jo paremmin. Muut ajatukset ja tunteet +täyttivät hänen mielensä. + +Se, mikä oli alkanut leikin tavoin, näytti nopeasti kehittyvän täydeksi +todeksi. Vain viisi päivää oli Rudolf Bertholdi ollut kotona, ja jo +luulivat he molemmat olevansa selvillä siitä että heidän täytyi tulla +toistensa omaksi, tehdä liitto koko elämäksi. Vielä ei Rudolf ollut +puhunut Anna Marialle, mutta katseet, joita hän häneen loi, puhuivat +selvää kieltä. Ja tyttönen odotti vain, milloin saisi heittäytyä hänen +povellensa. Ei hän pystynyt ajattelemaan, ei punnitsemaan mitään, hän +oli kuin kuumeessa. Kauhulla ajatteli hän illoin levolle käydessään: +taasen yksi päivä mennyttä! Rudolfilla oli ainoastaan kaksi viikkoa +lomaa. Kiihkeästi aaltoili tyttösen veri, kahdeksantoista ikävuotensa +ajattelemattomuudella lykkäsi hän kaikki muut ajatukset luotansa, +ei mikään tuottanut hänelle epäilyksiä, hän ei ylimalkaan harkinnut +mitään. Ruusunhohde kirkasti hänen elämänsä, ja niin tulisi olemaankin, +ikuisesti, ikuisesti! + +Syynä siihen, ettei Rudolf Bertholdi vielä ollut lausunut ilmi +tunteitaan tytölle, joka hänestä oli kaunein ja paras koko maailmassa, +oli pieni hitunen punnitsemiskykyä, joka hänelle vielä oli jäänyt +jäljelle ja joka häntä siitä pidätti, -- sillä olihan hän vielä niin +nuori. Tuonkin hitusen riisti häneltä Emilia, jonka hän näki itkevän. + +Emilia itkikin nykyisin päivät päästänsä. Tosin hän koetti salata +kyyneleensä isäntäväeltään, erittäinkin herra Bertholdilta, mutta +hänen lähdettyänsä ei hän enää niin välittänyt hillitä itseänsä, +rouvahan kyllä tiesi hänen huolistansa. Nuorten herrojen ei hän luullut +huomaavan mitään, muualla näyttivät niiden silmät olevan. Mutta Rudolf +pyysikin häneltä selvitystä. Emilia oli ollut jo pari vuotta talossa +ja oli usein auttanut häntä salaamaan jonkun kepposen. Ennen oli hän +aina nauraen näytellyt valkoisia hampaitaan, ja muutos pisti Rudolfin +silmiin. + +Emilia ujosteli -- eihän hän voinut sanoa täyttä totuutta noin nuorelle +ihmiselle. Niinpä hän siis kertoi hänelle surevansa sitä, ettei ollut +mennyt kultansa kanssa naimisiin, ennenkuin tämä läksi sotaan. Nyt ei +hän saanut rauhaa yöllä eikä päivällä, häntä vaivasi ainainen ikävä. +Samassa hänen silmänsä jälleen kyyneltyivät. + +Nuori mies silmäili häntä säälivästi; hänen kauniit kasvonsa olivat +käyneet kapeammiksi eivätkä olleet enää niin pyöreät ja raikkaat +kuin ennen. Ja hän nyökkäsi hänelle myöntävästi. Niin, tyhmästi hän +oli menetellyt, kovin tyhmästi. Kun niin rakastaa toisiansa, niin on +mentävä naimisiin. Miettiväisesti katsoi hän hetken eteensä, ja hänen +melkein poikamaisilla kasvoillaan, joilla viikset vasta alkoivat +versoa, kuvastui monenlaisia tunteita; sitten hän oikaisi itsensä +äkkiä, ikäänkuin tehden lujan päätöksen. Molemmin käsin vetäisi hän +univormutakkinsa suoraksi ja läksi sitten nopein askelin huoneesta. +Missähän Anna Maria oli? -- -- + +Äiti istui yksin huoneessansa, ja hänen kasvoillansa oli surumielinen +ilme. Nyt olivat hänen poikansa kotona, -- molemmat pojat -- ja kuinka +hän olikaan siitä iloinnut! Mutta nyt ei kumminkaan kaikki ollut +niin, kuin hän oli kuvaillut. Hän rypisti otsaansa, hänen katseensa +synkistyi: Anna Maria oli tunkeutunut hänen ja hänen poikansa väliin. +Rudolf ei välittänyt kenestäkään muusta kuin Anna Mariasta. Jos tyttö +ei ollut saapuvilla, kävi hän rauhattomaksi, keskustelu katkesi, hän +läksi häntä hakemaan. Niinkö vähän hän sitten rakastikin äitiänsä, että +vieras tyttö, johon hän oli tutustunut vasta muutama päivä sitten, oli +hänelle rakkaampi? Kiihkeä suuttumus täytti äidin mielen, Tänään hän ei +ollut lempeällä mielellä, hän oli kiusaantunut. Anna Maria käyttäytyi +epähienosti, tungettelevasti. Ei ikinä hän olisi odottanut häneltä +sellaista! Rudolfin lähdettyä hän aikoi vakavasti ottaa asian puheeksi +hänen kanssaan. + +Hedwig Bertholdi ei huomannut, kuinka kohtuuton hänen arvostelunsa +oli. Hän tunsi vastenmielisyyttä tyttöä kohtaan, jota vielä äskettäin +oli hemmotellut. Ellei Anna Maria olisi pyrkinyt kiihdyttämään hänen +poikansa tunteita, ei Rudolf olisi ollut tuollainen. Mutta eikö ole +luonnollista että nuori mies menee päästä pyörälle, kun häneen luodaan +sellaisia silmäyksiä? Lähtiessään sotaan oli hän ollut täysi lapsi, ja +tuskin hänellä oli ollut tilaisuutta ollenkaan seurustella tyttöjen +kanssa. Pelkkää lapsellisuuttahan tämäkin oli kaikki tyynni, Jumalan +kiitos! Hyvä että heidän seurustelustansa pian tulisi loppu. + +Ja tuota seikkaa, jota äiti muutoin olisi ajatellut kauhulla, hän nyt +ajatteli jonkinmoisella tyydytyksellä, -- nimittäin loman loppua. +Sittenhän tuokin asia olisi lopussa. Hän päätti olla kärsivällinen. + +Pyrkien salaamaan pojaltaan mielipahansa, hän hymyili hänelle, kun hän +jälleen palasi huoneeseen. "No, poikani, tuletko kerran hiukan minunkin +luokseni?" Hän yritti vetää hänet viereensä pehmeälle sohvalle. + +Mutta Rudolf istuutui häntä vastapäätä. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen +silmissään oli outo säihky, joka sai äidin säpsähtämään. + +"No?" Hän katsoi odottavasti poikaansa. Tämä oli yrittänyt puhua, mutta +sitten kumminkin vaiennut. Se oudoksutti äitiä. "Mitä sinä sitten +tahdot?" kysyi hän hiukan ärtyisästi. Oliko hän sitten niin pelättävä, +ettei hänen poikansa rohjennut puhua suutansa puhtaaksi? + +"Mitä tahdon? Niin, tahdon todellakin jotain!" Hän lähensi hehkuvat +kasvonsa äitiinsä, hänen katseensa hakivat rukoillen äidin silmiä. +"Äiti, Anna Maria ja minä rakastamme toisiamme. Olemme juuri ilmaisseet +tunteemme toisillemme, -- me tahdomme omistaa toisemme. Minä kutsun +hänet tänne." Ja hän aikoi kiiruhtaa ovelle. + +Äiti hypähti paikaltaan ja pidätti häntä. "Ei, ei, jätä se!" Ja sitten +pääsi hänen huuliltaan, tuikeammin kuin hän olisi tahtonutkaan: "Ei +ihme, jos nuori mies rakastuu, kun hänelle niin tarjoillaan rakkautta! +Poikani, sinä tulet vielä usein rakastumaan! Se haihtuu -- se on +nuoruuden unelma -- pelkkää lapsellisuutta!" + +"Ei, sitä se ei ole!" Nuorukaisen kasvojen puna tummeni, hän yritti +kiivastua, mutta hillitsi mielensä. "Olemme kyllin vanhoja tietääksemme +mitä tahdomme", sanoi hän, pakottaen itsensä puhumaan tyynesti. +"Pyytäisin ettet puhuisi lapsellisuudesta, äiti. En ole myöskään +rakastunut, joskin kutsut tunnettani sillä nimellä. Mieleni täyttää +toinen, ylevämpi tunne. Se täyttää meidän kummankin mielen, -- ja +on aina täyttävä. Siitä me olemme kumpikin täysin selvillä, ja kun +minun pian taas on lähteminen täältä, tahtoisimme sitä ennen viettää +sotavihkiäiset." + +Sotavihkiäiset! Parin päivän tuttavuuden jälkeen vihkiäiset?! Äiti +katsoa tuijotti poikaansa. + +Rudolf näki äitinsä silmissä muutakin kuin rajatonta hämmästystä: +niissä kuvastui todellista kauhistumista. "Olet hämmästyksissäsi, eikö +niin? Mutta, äiti --", hän laski kätensä hänen ympärilleen, kuten +hänen tapanansa oli ollut poikasena halutessaan äidiltä jotain, -- +"eihän sinun pidä olla siitä niin -- niin -- no, niin ihmeissäsi. Monet +tarvitsevat viikkoja ja kuukausia, oppiaksensa tuntemaan toisensa, me +olemme rakastaneet toisiamme heti ensi katseesta saakka. Ja niin juuri +tulee ollakin, se on ainoata todellista, oikeata rakkautta. Ei mikään +muu tunne vedä sille vertoja. Älä katso minua tuolla tavoin, älä seiso +tuon näköisenä, -- mikä sinun oikein on?!" Hän sanoi sen huolestuneena, +mutta vieläkin enemmän loukkaantuneena, -- olivathan äidin kasvot niin +kalpeat ja näyttiväthän ne siltä, kuin olisi hänelle ilmoitettu jotakin +kammottavaa. Johan hän nyt olisi voinut tointua hämmästyksestään! Mutta +hän oli yhä vain vaiti. "Sinä et sano mitään -- äiti!" Rudolf kävi +kärsimättömäksi. Että äiti oli hämmästyksissään, sen hän kyllä ymmärsi, +-- odottamattomasti oli tuo kaikki yllättänyt hänet itsensäkin. "No, +mutta sanohan nyt toki jotakin!" + +"Mitä minä sanoisin -- sanoisin tuohon! Sehän on niin mahdotonta, niin, +niin --!" Rouva Berthold! haki sanoja, hän ei olisi tahtonut loukata +poikaansa, mutta lopuksi hän ei kumminkaan voinut hillitä itseänsä: +"Niin hullunkurista. Luuletko todellakin, että me suostuisimme +sellaiseen mielettömyyteen?" + +"Mielettömyyteen?" Rudolf kiivastui. "Nimität mielettömyydeksi ainoata +järjellistä menettelyä. Mutta sitähän ette te enää ymmärrä." + +"Hyvä Jumala, Rudolf, sinähän olet niin nuori, aivan liian nuori +mennäksesi naimisiin. Mikä sinä sitten olet, mitä sinä omistat? Ethän +sinä voi vielä edes elättää itseäsikään." + +Rudolf katsoi ihmeissään äitiinsä. "Mutta olettehan _te_ olemassa, te +pidätte meistä huolta -- luonnollisesti!" + +"Vai niin -- vai on se niin luonnollista!" Katkera tunne valtasi +äidin mielen. Neuvoja ei vanhemmilta kysytä, mutta elättämään he +kyllä kelpaavat -- ja vastaamaan kaikesta. "Sinä erehdyt", sanoi hän +levollisesti. Hän oli äkkiä käynyt kylmäkiskoiseksi, aivan vastoin +luontoansa, ja hänen lempeä äänensä soinnahti ankaralta. "Sellaista +mielettömyyttä minä puolestani en suinkaan aio kannattaa. Kirjoita +isällesi ja kysy mitä hän ajattelee, -- hän on sanova aivan samaa. Minä +en suostu siihen!" + +"Suostu tai ole suostumatta!" Rudolf polki jalkansa maahan. "Anna Maria +tulee vaimokseni ja jo nyt -- heti -- sanokaa mitä tahdotte, vihitytän +itseni häneen!" Hän syöksähti ulos huoneesta, paiskaten oven kiinni +jälkeensä. + +Voi hyvä Jumala, kunpa edes isä olisi ollut kotona. Hän saisi tuon +ihmisen, tuon poikasen järkiinsä! Äiti tunsi olevansa liian heikko +siihen. Aina oli hän hemmotellut Rudolfia, pitänyt hänestä huolta +parhaansa mukaan, rakastanut häntä ylen määrin, -- tämä oli siis +kiitos! Hän seisoi kuin herpaantuneena. Mitä oli hänen tekeminen, miten +vastustaminen poikansa mielettömyyttä? Kunpa edes hänen miehensä olisi +hänen luonansa, hänen miehensä! Äkkiä hän tunsi kiihkeätä kaipausta. + +"Vihitytän itseni häneen", oli poika sanonut. Sotavihkiäiset -- +ikäänkuin eivät ne merkitsisi sen enempää. Eikö tuo poikanen tiennyt, +että noita paria huumauksen päivää vielä seuraisi todellinen elämä, +aivan toisenlaatuinen elämä! Nyt olivat kaikki olot sikin sokin, mutta +sitten olisi kaikki taasen tavallisessa järjestyksessä. Olisiko, +voisiko Anna Maria olla hänelle sopiva puoliso? Kaunis ja iloinen +hän kyllä oli, hauska toveri, mutta ei vaimo, jolla olisi pysyvä +sisällinen arvo. Nyt vasta luuli hän todella tuntevansa tuon tytön. +Hän oli olento, joka otti mielellään vastaan, mitä oli tarjolla, siksi +ettei hän voinut odottaa muuta. Varallisuutta ei hänellä ollut, hän +ei ollut oppinut mitään. Kun nuoruus olisi mennyttä, ei jäisi mitään +jäljelle. Ja olisiko upseerintytär sopiva miehelle, jolla oli henkisiä +pyrkimyksiä? Siinä säädyssä oli niin paljon pintapuolisuutta. Kun sota, +joka toistaiseksi tasoitti kaikki eroavaisuudet, olisi lopussa, kävisi +tuo kaikki ilmi. + +Oli niin monenmoista, jota hän olisi voinut sanoa Rudolfille, jos tämä +vain olisi tahtonut häntä kuunnella. Hänen jalkojansa raukaisi, hänen +täytyi istua sohvaan. Hän istui hetken aikaa nojaten päätänsä molempiin +käsiin. Sitten hän nousi, hän tahtoi hakea Rudolfin käsiinsä ja puhua +rauhallisemmin hänen kanssaan. + +Mutta Emilia sanoi, että nuori herra oli mennyt Anna Maria neidin +kanssa kävelemään. + +Äiti nousi portaita ylös hänen huoneeseensa: siellä oli kaikki +ennallaan, hänen poikansa vain oli muuttunut. Murheellisiin ajatuksiin +vaipuneena jäi hän sinne seisomaan. Silloin hän vasta huomasi, että +hänen poikansa Heinz seisoi akkunan ääressä viereisessä huoneessa. Hän +oli pannut käsivartensa ristiin rinnalle ja katsoi Krügerin lesken +taloon päin, joka nyt näkyi selvästi puutarhan päästä, lehdettömän +päärynäpuun takaa. Hiljaisena talo sieltä häämötti, kuin lepoon +loihdittuna. + +"Mitäs mietit, poikani?" Äiti kosketti hänen olkaansa. Heinz ei ollut +huomannut hänen tuloansa, tuskin kuullut hänen kysymystäänkään, hän +säpsähti. "Mitä sinä tahdot?" kysyi hän töykeästi. + +Silloin poistui äiti jälleen. Hänestä tuntui kuin olisi hän jälleen +jäänyt yksin, mutta paljon yksinäisemmäksi kuin silloin, kun he +molemmat vielä olivat sodassa. + +Hän ei voinut pakottaa itseään menemään illalliselle, Emilian +täytyi syyttää päänsärkyä. Hän kävi levolle, mutta alhaalta kuului +täyteläistä, iloista, raikuvaa naurua. Rudolf ja Anna Maria olivat +siellä -- ja noin hilpeitä he voivat olla! -- -- -- + +Hedwig Bertholdi ei saanut unta tänä yönä. Keskiyöllä hän nousi, +puki hiukan yllensä ja alkoi kirjoittaa miehellensä. Hänen kätensä +vapisi, mutta hänen miehensä kyllä osaisi lukea nuokin epätasaiset +rivit. Ei koskaan vielä hän ollut kirjoittanut hänelle tällä +tavoin. Koskaan vielä ei hän ollut niin voimakkaasti tuntenut +heidän yhteenkuuluvaisuuttansa, kuin tänä sisäisen ristiriidan +hetkenä. Nimittäisiköhän hänen miehensäkin sitä lapsellisuudeksi, +mielettömyydeksi, järjettömyydeksi, kuten hän? Ellei hän niin tehnyt, +niin mukaantuisi Hedwig toisten tahtoon, -- mutta hän oli vakuutettu, +että hänen miehensä olisi samaa mieltä kuin hän. + +Kirje venyi pitkäksi. Kirjoittaessaan hän tuli rauhallisemmaksi; hän +päätti ottaa seuraavana päivänä asian uudelleen puheeksi Rudolfin +kanssa. Täytyihän Rudolfin käsittää hänen perustelunsa, käsittää, +että ainoastaan hellä huolenpito hänen elämänonnestaan pidätti äitiä +antamasta suostumustaan sellaiseen ajattelemattomaan tekoon. 'Mutta +sitähän te ette enää ymmärrä -- _te_ ette enää ymmärrä', tuo soi yhtä +mittaa hänen korvissansa. Ei, niin vanha ei hän sentään vielä ollut, +ettei enää käsittänyt rakkautta! Tyttömäinen punehdus kohosi hänen +poskillensa. Mutta rakkautta ei ollut se vetovoima, jota nuo kaksi +tunsivat toisiinsa, se oli vain ajan kiihkeyden synnyttämää hetkellistä +intohimoa. Satojen ja tuhansien kävi niin, -- he erehtyivät luulemaan +aistillisuutta, jonka sodan ja kauhujen nostama miehekkyys oli saanut +hereille, sydämen hiljaiseksi kiintymykseksi. + +Häneen oli äskettäin tehnyt syvän vaikutuksen eräs nainen, jonka +hän oli nähnyt junassa, -- nuori, kaunis rouva, jolla oli hulmuava +suruhuntu hänen kiharoitaan peittävässä valkoreunaisessa mustassa +hatussa. Kaksikymmentä vuotta vanha voi hän kenties olla, ja hänen +sormessaan kiilsi kaksi vihkisormusta. Leskenpuku teki hänet vielä +kauniimmaksi, ja sen hän näytti tietävän, -- hänen katseensa loisti, +hänen silmänsä hymyilivät. Hän keskusteli vilkkaasti erään nuoren +upseerin kanssa, joka ei saanut silmiänsä hänestä käännetyiksi. Tuo +nainen ei pysyisi kauan leskenä, siitä oli Hedwig heti ollut selvillä. +Ja häntä täytyi hänen nyt jälleen ajatella, melkein tuskallisen +itsepintaisesti. Unettoman yön kiihottamassa mielikuvituksessaan +vaihtoi hän tuon nuoren kauniin lesken kuvan toiseen -- musta +kiharatukka kävi ruskeaksi -- hänen eteensä kuvastui Anna Marian +loistava katse, hän kuuli hänen raikkaan naurunsa. + +Ehti tulla aamu, ennenkuin Hedwig ummisti silmänsä. Mutta pian oli hän +jälleen jalkeilla, levoton halu saada puhua Rudolfin kanssa, saada +hänet vakuutetuksi mielettömyydestään, ajoi hänet vuoteesta. + +Aamiaispöydässä oli Anna Maria kalpea ja hiljaisempi kuin muulloin; hän +näytti olevan hämillään. Rudolf ei kääntänyt katsettansa hänestä, äitiä +hän tervehti jäykästi. Uhkamielisyys näytti kadonneen hänestä, mutta +hilpeys myöskin. Hän oli masentunut, ja äiti huomasi, kuinka kiihkeästi +hän halusi päästä hänen puheillensa. Nyt hänen jo oli häntä sääli. +Tyhmä poikaparka! "Tulehan sitten jälkeenpäin luokseni", sanoi hän. + +Tuskin oli Hedwig noussut pöydästä ja ehtinyt puutarhahuoneeseen +kukkiensa luo, kun Rudolf jo seisoi hänen takanansa. "Haluat jotakin?" +Nuorukaisen katse oli epävarma. + +"Rudolf, haluaisin vielä kerran keskustella kanssasi. Nyt ei +todellakaan ole sellainen aika, että tahtoisi olla epäsovussa +lähimpiensä kanssa. Olen punninnut tuumaasi -- kaiken yötä, -- olen +kirjoittanut isälle. Meidän on mahdoton antaa suostumustamme, tule toki +järkiisi! Olet vielä liian nuori solmiaksesi liiton elämää varten." + +"Tai kenties pikemmin kuolemaa varten." Rudolfin katse oli synkkä. +Sitten hän jatkoi nopeasti: "Luuletko ehkä, etten minä voi kaatua? Se +on varsin mahdollista, jopa luultavaakin. Ken on nähnyt niin monien +tovereiden kaatuvan -- oikealla, vasemmalla, edessä, takana -- se +tietää varsin hyvin, kuinka läheltä kuolema häntä uhkaa." + +Hedwig yritti sanoa jotain vastaan, mutta hän ei saanut sanaakaan +esiin. Hän jäykistyi kauhusta: entä jos Rudolf todellakin kaatuisi, ei +enää palaisi? Äkkiä näki hän edessään rouva Krügerin, tuon leskiraukan. +Mitä olisikaan tämä nyt valmis antamaan, saadaksensa sovitetuksi sen, +mitä hänen ja hänen poikansa välillä oli ollut! Aivan äskettäin oli +Hedwig nähnyt hänet aidan takaa ja pelästynyt nähdessään, kuinka hän +oli muuttunut. Hänen voimakas vartalonsa oli kutistunut kokoon, lihavat +kasvot olivat käyneet keltaisiksi ja elottomiksi kuin muumion. 'Ei +pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä toivomusta', +sanoi Emilia. Eikö tuo oppimaton tyttö siinä ollut lausunut suurta +elämänviisautta? Kun hän ajatteli, että Rudolf ei enää palaisi -- +silloin sai mieluummin tapahtua mitä tahansa! Hän veti syvään henkeä, +hän tarttui poikansa käteen. "Mutta odotahan toki, odota edes kunnes +sota on lopussa. Eihän sitä voi enää kestää kauan. Ja tehän olette +nuoria molemmat!" + +"Juuri siksi, että on sota, en tahdo odottaa." Kärsimättömästi tempaisi +nuorukainen kätensä äidin kädestä. "Tuota iankaikkista odottamista! +Minulla ei ole enää aikaa siihen." Hänen suonensa paisuivat jälleen +suuttumuksesta, puna kohosi jälleen hänen poskillensa, ja hän kävi +kiihkeäksi kuten edellisenä päivänä. + +Rauhoittavasti silitteli äiti hänen univormunsa hihaa. "Rudolf, +lapseni, minähän rakastan sinua!" + +Rudolf naurahti: "Sen huomaa!" Tuo iva vihloi äidin sydäntä, mutta hän +toisti lempeästi: "Rakastan sinua, siksi ajattelen onneasi." + +"Minä en ymmärrä sinua -- sinä et ymmärrä minua." Rudolf jakoi +kädellään ilmaa, kuin olisi siinä ollut syvä juopa, ja jatkoi, katsoen +häneen kylmästi: "Meillä on erilaiset mielipiteet onnesta. Sinä olet +tuolla", -- hän osoitti kauas etäisyyteen -- "minä täällä." + +Äiti vavahti äkkiä: niin, he eivät enää ymmärtäneet toisiansa. +Lamauttava tuska valtasi hänet: lapsensa, entisen Rudolfinsa hän oli +menettänyt! Hänen edessään seisoi muukalainen, jonka otsa uhkui uhmaa, +jonka hampaat olivat niin lujasti puristetut yhteen, että leuka näytti +kulmikkaalta, antaen hänelle häikäilemättömän ilmeen. Tuota muutosta +ei ollut saanut aikaan yksin rakastuminen, vaan hänet oli muuttanut -- +sota! Se oli muovaillut hänet uudelleen. Tuo ehdoton luottamus omaan +itseensä, kyky olla välittämättä entisistä -- yhdistettynä raakaan +voimaan... Niin, näin täytyi kaiketi olla, muutoin ei saavutettaisi +voittoja! Eihän häntä käynyt mistään nuhteleminen! + +Rudolf oli kääntynyt ovea kohden, mutta hän viivähti vielä: tahtoikohan +äiti vielä sanoa jotain? + +Äiti katsoi häneen silmin, joissa kuvastui rakkaus ja tuska. Tuossa +seisoi hänen poikansa hänen edessänsä, -- lapsi ja samalla mies! +Kaikki toiveet, joita hänellä oli ollut häneen nähden, kaikki +tulevaisuudentuumat, jotka hän oli kohdistanut tähän, juuri tähän +poikaan, hänen moninaisiin lahjoihinsa, opintoihinsa -- kaikki näki hän +tuhotuiksi! Kuinka voisi hän saavuttaa ainoankaan noista päämääristä, +jos hän nyt jo ottaisi avioliiton kahleet kantaaksensa? Niin, +toiveisiin nähden kävi hänen kuten tuhansien ja taas tuhansien äitien. +Onnelliset ne, joiden ei tarvinnut luopua _kaikista_ toiveista! + +Hän näki edessään lukemattoman joukon vaikeroivia, surevia, murtuneita +äitejä. He raastoivat tukkaansa, he löivät rintoihinsa, heidän +valitushuutonsa kohosi taivaalle yhtä voimakkaana, yhtä kammottavana +kuin Hekuban päivinä. + +Ja etumaisena kulki Krügerin leski, kasvot kuihtuneina, surujen +uurtamina. Kuin varoittavasti kohotti hän kätensä Hedwigiä kohden: +"Pahinta on, jos on eronnut toisistaan epäsovussa!" + +Ei, ei! Hedwig olisi halunnut huutaa ääneen: ei sitä, sitä ei ainakaan! +Ei koskaan ollut hän rakastanut kiihkeämmin kuin juuri tänä hetkenä +ja juuri tätä poikaa Hän kurotti kätensä häntä kohden, hänen äänensä +vapisi: "Poikani! Olemme jo kerran taistelleet keskenämme, -- sinä +tahdoit sotaan, minä en olisi tahtonut päästää sinua, -- en tahdo enää +toistamiseen taistella kanssasi!" + +"Se ei sinua hyödyttäisikään, ei enempää kuin silloin. Ja joskin yhä +vielä kutsuisit sitä kuten eilen: mielettömyydeksi, lapsellisuudeksi, +-- sanopa minun puolestani vaikka hulluudeksikin, niin en sittenkään +voi elää ilman Anna Mariaa. Minun täytyy -- -- -- minun täytyy! Tahdon +voittaa onneni!" + +"No sitten!" Äidin huulet värähtelivät, mutta hänen vapiseva äänensä +oli käynyt levollisemmaksi. "No, Jumalan nimessä sitten! En tahdo enää +panna mitään esteitä tiellesi. Isäsi kanssa saat itse siitä sopia. Minä +--" hänen äänensä tukehtui, hän ei voinut puhua enempää. + +"Äiti!" Rudolf tarttui hänen molempiin käsiinsä, nuoruuden +hillittömyydellä tempaisi hän hänet syleilyynsä. "Ah, tiesinhän että +olet kiltti äitini!" Hän hyväili äidin kylmiä poskia. "Ja Anna Maria +ajatteli, ettet sinä enää pidä hänestä. Mutta pidäthän sinä toki, eikö +totta, äiti, jo minullekin mieliksi." + +Äiti nyökkäsi vaieten. Hänen päänsä oli vaipunut pojan olalle, tämä ei +voinut nähdä hänen kasvojansa. Ei hän nähnyt, kuinka ne värähtelivät ja +vavahtelivat. Hän työnsi äidin luotansa. "Äiti, nyt noudan Anna Mariani +luoksesi!" Hän riensi ovelle, nyt ei äiti enää pidättänyt häntä. + +Hän seisoi tuijottaen eteensä kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet +toisaalla: Uhri se oli ollut -- suuri uhri. Mutta muut äidit olivat +uhranneet vielä äärettömän paljon enemmän. Nyt oli uhrien aika! + +Hitaasti pyyhkäisi hän kylmällä kädellään kylmiä kasvojansa, +epäjärjestykseen joutunutta tukkaansa. Hän pakotti itsensä hymyilemään. + + + + +X. + + +Punaisen tiilikirkon kellot soivat. Kirkko oli keskellä muinoista +kylää, mutta sen kellojen sointi kaikui kauas yli uusien huvilakatujen +aina kedoille saakka. Minkätähden soitettiin? Oliko jälleen saatu +voitto? Tähän aikaan päivästä ei pidetty maahanpaniaisia, -- voittoa se +kaiketi tarkoitti. Mutta missä? + +Gallipoli oli puhdistettu vihollisista, englantilaiset olivat +lähteneet tiehensä kovien otteluiden alaisina olleilta Dardanelleilta. +Turkkilaiset olivat puolustautuneet uljaasti, suurin tappioin oli +vihollisen täytynyt nousta laivoihinsa, nyt vallitsi siellä rauha, +kuolemanhiljaisuus. Mikä oli säästynyt puolikuulta, sen olivat rutot +surmanneet. Kanuunat vaikenivat, ainoastaan haaskakotkat rääkkyivät +autiolla rannalla. Ja lännessä oli myöskin rauhallista, -- ainoastaan +vähäisiä tykki- ja miinataisteluita, toisaalla voitettu pala +juoksuhautaa, toisaalla menetetty; se oli kuin nousu- ja pakoveden +vaihtelua. Itäisellä sotanäyttämöllä Galitsiassa ja Bessarabian rajalla +oli kaikkialla torjuttu venäläisten hyökkäykset, yli kaksituhatta +kaatunutta oli heiltä äskettäin jäänyt taistelukentälle. Venäläisillä +oli kyllä väkeä, väkeä lukematon määrä; kuin heinäsirkkaparvia, jotka +pimittävät ilman, tuli sitä uudelleen ja yhä uudelleen. Ratkaisevaa +voittoa ei sielläkään voitu saavuttaa. Volhyniassa, Dniesterin +varrella ja Czartoryskyn luona -- ken muistikaan kaikki nuo nimet! +-- kävi samoin. Tyrolin rintamalla, jäätyneessä, lumipeitteisessä +vuoristossa keskeytti talvi sotatoimet; Görzin tienoilla tai +Gardaseen varrella paukahtelivat tuon tuostakin italialaisten +kanuunat. Ainoastaan Montenegrossa oli eloisampaa. Siellä hyökkäsivät +keisarillis-kuninkaalliset joukot talvista Karstia vastaan. Loveen, +mereltä päin täysin voittamattomalta näyttävän jyrkän vuorimuurin ylin, +lujasti linnoitettu huippu, oli valloitettu -- tarkoittaisikohan soitto +jo Cettinjeä? + +Esikaupungissa ilmestyvän lehden toimistossa ja telefonivirastossa +tiedusteltiin asiaa uteliaasti ja hermostuneesti. + +Soitettiin vain häitten takia. Mutta voittoa se sittenkin merkitsi, +hyvin nopeatakin voittoa! Isä Bertholdi oli myöskin antanut +myöntymyksensä. Järkisyitä ei liioin otettu huomioon näihin aikoihin, +kiihkeämmin kuin koskaan vaati nuoruus oikeuksiansa. Vaikea oli isän +ollut suostua nuoremman poikansa ajattelemattomaan tekoon, joskin hän +käsitti poikansa mieltymyksen tuohon kauniiseen tyttöön ja oivalsi +hyvin ettei Rudolf tyytynyt epämääräisiin tulevaisuudentoiveisiin. +Kenpä voi sanoa: Sodan _jälkeen?!_ + +Nuori pari ei tänään nähnyt iloisia kasvoja ympärillään. Rouva von +Lossberg oli saapunut, täydessä surupuvussa miehensä jälkeen ja +huolestuneena vanhimman poikansa takia, jonka tila oli arveluttava, +päättäen viimeksisaapuneesta kortista, jota ei ollut kirjoittanut hän +itse, vaan sairaanhoitajatar. Mielellään olisi hän halunnut iloisesti +toivottaa tyttärellensä onnea, mutta tuo aivan odottamaton tieto +näistä sotavihkiäisistä sekä kiireellinen matka olivat kysyneet hänen +hermojansa liiaksi. Tuo nainen, joka oli hiljaisella mielenlujuudella +painanut umpeen puolisonsa silmät, itki nyt ääneen: vieläkö nyt +tämäkin lisäksi! Iloitsemisen taito oli käynyt hänelle oudoksi. Ja +oliko nyt sitten syytä iloita? Aineellisessa suhteessa oli Anna +Marian tulevaisuus tosin turvattu, taistelua toimeentulosta ei hänen +kylläkään tarvitsisi käydä --, mutta entä jos nuori aviomies kaatuisi +tai tulisi raajarikoksi? "Oletko sitäkin punninnut?" kysyi hän itkien +tyttäreltään, kun tämä nauraen kiiruhti häntä syleilemään. Rouva von +Lossberg oli tuossa suuressa Reinin viereisessä linnoituksessa nähnyt +hyvin paljon nuoria leskiä. + +Oliko tuo onnentoivotus?! Mutta morsion silmät eivät himmentyneet. Hän +oli vain hetken aikaa ihmeissään, sillä hän oli ajatellut, että äiti +ottaisi riemuiten osaa hänen iloonsa. Mutta hänen onnentunteensa ei +silti vähennyt, se täytti hänen mielensä kuin ylitsevuotavan pikarin. +Lempeän anteeksiantavasti silitti hän äidin kuihtunutta poskea. "Sinä +olet niin arka, ethän ole ennen ollut tuollainen. En ymmärrä sinua +ollenkaan. Tietysti olemme ottaneet huomioon kaikki mahdollisuudet. +Olemme jutelleet kaikesta, Rudolf ja minä. Onhan meillä ikää kylläksi, +tiedämme mitä teemme. Ja, äiti", -- hänen loistava katseensa muuttui +vain silmänräpäyksen ajaksi vakavammaksi, -- "tulkoon nyt mitä tahansa! +Ja jos niin täytyisi käydä, tahdon mieluummin olla hänen leskensä, kuin +etten olisi ollut hänen vaimonsa." Äiti pani nopeasti kätensä hänen +suullensa. + +Oli hyvä, että molemmat nuorimmat Lossbergit olivat saaneet +kadettikoulusta luvan tulla häihin. Egon ja Ewald tunsivat itsensä +sangen tärkeiksi henkilöiksi, he oikoivat univormupukuista vartaloansa. +Toivottavasti kestäisi sotaa niin kauan, että hekin vielä pääsisivät +mukaan. Anna Maria ei ollut tavannut veljiänsä isänsä kuoleman jälkeen, +ja silloin oli kaikki ollut niin surullista. Mutta nyt kiusoitteli hän +heitä, nauroi ja oli vallaton. + +"Sinun ei pidä niin usein pudistaa päätäsi", sanoi Bertholdi salaa +rouvallensa. Tämä puristi hänen kättänsä: hyvä oli, että hän oli häntä +siitä huomauttanut, ei hän ollut itse huomannut niin tehneensä. Eikö +tämä morsian sitten lainkaan ajatellut mikä tulevaisuus häntä odotti? +Hetkinen onnea vain, viikko vain vielä, ja lisälomakin olisi lopussa -- +ja sitten seuraisi pitkä, pitkä odotus. Postin odottaminen jännitetyin +mielin, tuskallinen levottomuus, ainainen pelko pahimmasta, Rudolf +oli oikeassa, hän lienee todellakin ollut liian vanha käsittääkseen +niitä tunteita, jotka tekivät nuo nuoret sokeiksi ja kuuroiksi. Salaa +tavotteli hän jälleen miehensä kättä. Kuinka hyvä olikaan, että hän oli +täällä! Itse puolestansa hän synkkine aavistuksineen tunsi olevansa +kuin kovan onnen profeetta, vaivoin vain kykeni hän esiintymään tyynen +ystävällisenä. Hänen sydämessään riehui yhä vieläkin taistelu; jospa +tuo tyttö ei ikinä olisi tullut taloon! Hänen kiintymyksensä Anna +Mariaan oli tykkänään kadonnut. + +"Sinä olet mustasukkainen", sanoi hänen miehensä. "Enemmän kuin kaikki +tulevaisuudenhuolet vaivaa sinua se, että sinun nyt täytyy jakaa +poikasi rakkaus toisen kanssa." + +Hän painoi päänsä alas: eikös sekin ollut vaikeata? Ei koskaan, ei +koskaan hän olisi taistelutta antanut suostumustaan, ellei rouva +Krügerin synkkä kuva olisi varoittavana varjona langennut hänen +tiellensä. + +Heidän lähtiessään kirkkoon alkoi sataa. Sadepisaroita morsiamen +seppeleessä, -- ne tuottaisivat onnea! Miksi ei hän tulisikin +onnelliseksi, -- olihan hän rikas, kaunis, nuori! Uteliaat katselijat, +joita oli runsaasti kokoontunut kirkon edustalle, olivat haltioissaan. +Suopea mumina tervehti kaunista morsianta hänen laskeutuessaan +vaunuista. Olipa hän hieno! Valkoista silkkiä oli hänen pukunsa, +utuisena ja monipoimuisena verhosi häntä morsiushuntu, laskeutuen alas +pyöreästä myrttiseppeleestä. Eikä hän ollut kalpea, kuten morsiamet +enimmäkseen, vaan hänen kasvonsa olivat kukoistavat kuin ruusu. Ja +kuinka sorea olikaan sulhanen! Hiukan nuori tosin vielä! + +"Se vika vähenee päivä päivältä", sanoi eräs vanha vaimo. + +Sulhasen äiti kuuli kaikki nuo arvostelut, hänen aistinsa olivat tänään +tarkemmat kuin olisi ollut suotavaa. Hän huomasi kaikki nuo uteliaat, +ihailevat, osaaottavaiset, kateelliset katseet. Hän tunsi sadepisaroita +päässänsä, ne tuntuivat hänestä kuin kyyneleiltä. Kirkon sisäänkäytävää +koristavain havuseppelten tuoksu tunki hänen nenäänsä, hän tunsi +karvaan ma'un huulillansa. Hän ei kuullut ainoastaan urkujen ääntä, +joka tulvahti heitä vastaan avoimesta kirkonovesta, hän kuuli myöskin +joka kuiskauksen läheisyydessään. + +"Kunpa nuori aviomies vain palaisi takaisin!" sanoi joku. Siihen +vastasi toinen: "Älkääpä tuossa pahoja ennustelko!" + +Margareta Dietrich oli myöskin katselijoiden joukossa. Hän seisoi aivan +edessäpäin, eturivissä kirkonoven vieressä, ja kiihkeästi ahmivin +katsein silmäili hän kaunista paria. Pian, pian oli hänkin käyvä +sisään seppelöidystä kirkonovesta, puettuna silkkipukuun, koristettuna +hunnuin ja morsiusseppelein. Hän hengitti kiihkeästi. Hän siirtyi +yhä lähemmäksi: ettei vain mitään jäisi häneltä näkemättä! Hän näki +hymyilyn kauniin morsiamen kasvoilla ja nuoren sulhon ylpeän ilmeen. +Hänen katseensa kävi levottomaksi, hänen silmänsä pyörivät: niin +kauniita -- niin kauniita -- olivatpa he onnellisia! Tuollaisen päivän +olisi hänkin tahtonut elää, sitten olisi kaikki hyvin. Mitään muuta ei +hän tahtonut -- vain elää tuollaisen päivän! + +Margareta puristi kätensä yhteen, -- hänestä oli kuin täytyisi hänen +huutaa ääneen: noin paljon onnea, ja hän oli yhä vielä yksin, seisoi +yhä vielä ulkopuolella! Tätä ei hän voinut enää kestää, -- hän +voihkaisi. + +"Jos ette jaksa enää seista, niin menkää toki pois", sanoi eräs +nainen. "Toimitus kestää tänään kauan. Noille hän saarnaa kauan." + +Hän yritti tunkeutua Margaretan ohitse, mutta tämä työnsi hänet +takaisin. Täällä, täällä pysyisi hän paikallaan, vaikka kaatuisikin +kumoon. Hän oli usein niin heikko, hänen ei enää käynyt syönti, ja +vaatteet riippuivat väljinä hänen ympärillään. Äiti teki, minkä voi, +ja hoiteli häntä, mutta voiko hän vapauttaa häntä ikävästä? Toiset +riutuivat ravinnon puutteesta, hän tunsi selvästi, että häntä riudutti +ikävä. + +Kirkossa vaikenivat urut. Mitä pappi puhui, sitä ei voinut kuulla ulos +saakka, mutta Margareta kuuli joka sanan. Nyt hän saarnasi: "Minne +sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä", -- niinhän vihkiäisissä aina +sanottiin. Mutta tänään sanoi pappi vielä paljon muutakin. Hän puhui +rakkaudesta, joka voittaa kaikki, rakkaudesta, joka kestää haudan +tuolla puolen, -- ikuisesta rakkaudesta. Margareta kurotti kaulaansa, +hän nousi varpailleen, hän kuunteli, hän jännitti kuuloansa. Vavistus +kulki läpi hänen ruumiinsa, hänen kasvonpiirteensä värähtelivät, +helakka puna kohosi hänen laihoille poskillensa, ja äkkiä hän kävi +kuolonkalpeaksi. Hänen hengityksensä salpaantui. Nyt lausui pappi +vihkimissanat -- nyt pani hän sormukset heidän sormiinsa -- nyt he +sanoivat: "Tahdon." Kuinka selvästi se kuului! + +Kaikki kääntyivät katsomaan Margareta Dietrichiä. Hän oli äkkiä +huutanut aivan lujalla äänellä: "Tahdon!" Ja sitten hän vaipui maahan. +-- -- -- + +Krügerinkin taloon oli kellojen ääni kuulunut, rouva Krüger tiesi, mitä +se merkitsi. Hänen naapuriensa talossa oli ilojuhla, nuori Bertholdi +vietti häitä. Hän oli tuntenut Rudolfin siitä saakka, kun tämä oli +lyönyt hänen vanhasta päärynäpuustaan päärynät maahan ja siitä syystä +saanut selkäsaunan hänen Gustaviltaan. Kuinka kaikki muuttuikaan! +Nyt oli hän ylhäinen herra, ja hänen Gustavinsa --?! Joskin hän nyt +odotti pian saavansa häneltä tietoja, oli hänen mielensä kumminkin +usein levoton. Rauhatonna kuljeskeli hän kaiken päivää talossaan ja +puutarhassaan. Yksin pesuapulaisestaankin oli hän luopunut. Kaikki +tahtoi hän tehdä yksin, kaikki yksin, -- työtä, työtä tahtoi hän tehdä, +kunnes oli väsynyt kuin koira. + +Kellojen juhlallisesti kajahdellessa piteli hän korviansa. Hän ei +voinut kuulla niitä. Sotavihkiäiset olisi hänen Gustavinsakin voinut +saada; kun halusi, olivat ne niin nopeasti saatavissa. Voi toki, hänen +Gustavinsa, hänen poikaparkansa! Yhä lujemmin puristi hän kätensä +korviaan vasten, mutta hän kuuli kumminkin tuon juhlallisen soiton. + +Hän laskeutui kellariin ja hyöriskeli siellä perunoittensa, +talvinauristensa ja kaalikupujensa kimpussa niin uutterasti että hiki +valui. Kellari oli pimeä ja syvä, kadulle johtava luukku oli tukittu +oljilla, kellonsoitto oli jo aikoja lakannut, mutta se soi yhä vielä +hänen korvissansa. Kuinkahan mahtoikaan tuo Hieselhahnin tyttö voida? +Tyttö ei ollut tullut häntä tervehtimään, vaikka hän oli pyytänyt +käymään. No, olkoon sitten tulematta! + +Nyt oli poikanen jo vuoden vanha -- Gustavin poika! Kuinka hän +mahtoikaan tulla toimeen lapsinensa? Kaikki oli nyt niin kallista, +jokaisen täytyi rukoilla: 'Anna meille tänään meidän jokapäiväinen +leipämme', eikä sittenkään tullut kylläiseksi siitä, mitä jaettiin +leipäkorteilla, jotka nyt olivat olleet jo vuoden ajan käytännössä. +Lihan saanti oli marraskuusta saakka ollut vähissä, -- varmaankin +kärsi Hieselhahnin tyttö puutetta. Ah, jos hän sentään olisi sallinut +Gustavin mennä hänen kanssaan naimisiin! Silloin ei Gustav olisi +eronnut vihoissaan äidistänsä. Silloin ei hänen ajatustensa tarvitsisi +tällä tavoin harhailla kaukaisuudessa -- kuin eksyneet lampaat. Oi +tuota soittoa, tuota soittoa! Se teki hänet aivan hulluksi! Aivan hänen +sisimpäänsä se tunki. + +Syvässä pimeässä kellarissaan polvistui Krügerin leski +perunavarastollensa. Ummehtuneen valottomuuden keskeltä kohotti hän +kätensä apua anoen Jumalan puoleen. Mutta tämä ei kääntänyt katsettansa +syvään kellariin. Ei, toistamiseen ei hän enää mennyt Hieselhahnin +tytön luo. Tämän oli nyt tultava hänen luoksensa, se oli oikein ja +kohtuullista! + +Yhä lujemmin puristi Krügerin rouva kätensä ristiin, hän taisteli +kellonsointia vastaan, joka saattoi hänet suunniltaan! Hän taisteli +omaa itseänsä vastaan: "Mitä minun on tekeminen? Jumalani, oi +Jumalani!" -- -- -- + +Toisenkin samassa talossa asuvan henkilön mieltä järkytti tuo +kellonsoitto. Rouva Rossi tiesi, että se oli hääsoittoa; Heinz +Bertholdi oli kertonut hänelle veljestänsä ja tämän onnesta. Melkein +epäröiden oli hän siitä puhunut, ja se oli käynyt niin vaivaloisen +hitaasti, kuin olisi hän mieluummin ollut siitä puhumatta, ja kuitenkin +niin, kuin ei hän saisi kylläänsä tästä puheenaineesta, koska hänen +oman mielensä täyttivät samanlaiset toivomukset. + +Anna Mariaan nähden pysyi vanhempi Bertholdi täysin välinpitämättömänä, +mutta hän oli kateellinen nuoremmalle veljelleen siitä, että tällä +oli ollut rohkeutta käydä käsiksi onneen. Ja mitäpä siitä, jos onni +olisikin lyhytaikaista! Heinz oli ainoa, joka täysin käsitti ja +hyväksyi Rudolfin menettelyn. Miksikä äiti oli siitä pahoillaan? Olihan +veli niin oikeassa, -- hän nautti nykyhetkestä, huomisesta huolimatta. +Siihen hänellä oli täysi oikeus. Niin tuli sen tehdä, joka oli sodassa. +Jokaisella ei tosin ollut siihen tilaisuutta, ja se seikka, ettei +Heinz itse voinut niin tehdä, masensi syvästi hänen mieltänsä. Hänen +lomansa oli lopussa, häiden jälkeisenä päivänä oli hänen palattava +rykmenttiinsä. + + * * * * * + +Ensi kohtaamisensa ja lystikkään kaniinimetsästyksen jälkeen olivat he +joka päivä jutelleet keskenänsä. Nuori mies oli käynyt tervehdyksellä +rouva Rossin luona, ja kenraalitar, joka oli sattunut olemaan +tyttärensä luona, oli ystävällisesti pyytänyt häntä käymään hänenkin +luonansa. Rouva von Voigt iloitsi nähdessään tyttäressään jälleen +elonmerkkejä. Mykkänä ja välinpitämättömänä oli Lili istuskellut +viikkomääriä asunnossaan, -- nyt kävi hän hiukan vilkkaammaksi. Äiti +oli luutnantti Bertholdille kiitollinen siitä. "Mutta älkää puhuko +paljon sodasta", pyysi hän, kun Bertholdi oli hänen luonaan teellä +eikä Lili ollut vielä saapunut, "pelkään, että se järkyttäisi liiaksi +tyttäreni mieltä. Te tiedätte, että hän on kovia kokenut." Nuori +upseeri kumarsi: "Voitte olla aivan levollinen. Minä en puhu mielelläni +sodasta. Mitä siellä kokee, siitä vaikenee mieluimmin." + +Niinpä he eivät olleet koskaan puhuneet siitä, mikä kauhuineen +vaaniskeli niin lähellä. He olivat yhdessä käyneet kävelemässä, +Bertholdin oli onnistunut houkutella nuori rouva ulkosalle. Joskin +oli talvi, olivat päivät kumminkin kauniita. Ei ollut kylmä, aurinko +osoitti äkkiä jälleen voimaa, päivällisaikoina voi unohtaa, että +oli vielä tammikuu. Pähkinäpensaat olivat jo puhjenneet kukkaan, +ja läheisen metsän tummanvihreät männyt tuoksuivat, -- eivät kuten +kesällä, kun pihkaisesta rungosta tipahtelee kuumaa sulotuoksua, +niinkuin palavasta uhrikynttilästä, -- nyt oli lemu vienompaa, mutta +täynnä uhkuvaa voimaa. + +Kävelyretket virkistivät nuorta rouvaa. Hän oli vieraantunut kotimaansa +metsästä, mutta vaikkakin se oli karua, viehätti se häntä nyt. + +Rudolfin hääpäivän aattona olivat he viimeisen kerran kävelemässä +yhdessä. Seuraavana päivänähän Heinzillä ei ollut siihen aikaa, ja +sitten, -- no, sitä ei Heinz vielä tahtonut ajatella. Hänen, katseensa +hyväili tuota rakastettua olentoa, joka kevyesti asteli hänen +edellänsä. Jospa hän edes saisi sanoa hänelle, että rakasti häntä. +Mutta saiko hän tehdä sen? Olihan rouva Rossi puettu syvään suruun. +Kuinka Heinz vihasikaan tuota italialaista! Nuoren upseerin askeleissa +oli kiukkua, ne tallasivat allensa metsän sammalpeitettä. Petollinen +vihollinen oli tuo nuori upseeri hänelle vielä nytkin, oltuaan jo kauan +kuolleena. Oi tuota naista, tuota naista! Muista naisista ei hän enää +tiennyt koko avarassa maailmassa. Heinz kulki aivan Lilin jäljissä, +ja kun tuuli liehautti noita mustia pukimia, niin että ne koskettivat +Heinziä, tuntui se hänestä autuaalliselta. + +Vaieten kulkivat he kapeata metsäpolkua, jota olivat käyskennelleet +melkein joka päivä, alas järveä kohden. He pitivät tästä yksinäisestä +polusta, jolla ei kohdannut ainoatakaan ihmistä, väliin vain +metsävuohen, joka ei lähtenyt pakosalle. Kanuunain paukkuessa, veren +vuotaessa ja tuskanhuutojen kajahdellessa toisaalla, valitusten +täyttäessä pahuuden ja parjausten maailman, olivat he vaeltaneet täällä +syvimmässä rauhassa, -- kuin autuaat henget, jotka ovat unohtaneet +menneisyyden. + +Tunsikohan Lili, että Heinz rakasti häntä? Nuoren rouvan katse +oli levollinen, yhä vieläkin hiukan alakuloinen, yksin hänen +hymyillessäänkin, -- oli kuin jokin verho olisi varjostanut noita +ihania silmiä. Jonkunmoisella kateudella vertasi rakastavainen mies +veljensä morsianta tähän naiseen, -- Lili miellyttäisi epäilemättä +hänen äitiänsä. Kunpa hän vain olisi tiennyt, mitä Lili ajatteli +hänestä! Hän piti kyllä hänen seurastansa, sen hän tunsi, mutta tunsiko +Lili muutakin häntä kohtaan? Tuollainen nuori nainen, -- eihän hän +toki voinut aikoa kieltäytyä kaikesta elämänilosta? Ei hän ollut enää +tuollaisen nunnan näköinen, kuin Heinzin nähdessä hänet ensi kerran +Krügerin puutarhassa. Mustaa huntua ei hänellä ollut tänään, -- eikö +hän ollut aivan tyttömäisen näköinen pienine karvalakkeineen? Heinz +asteli hänen jälkeensä ja kuumeiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä; +huominen päivä menisi hukkaan, silloin ei hän voisi käyskennellä täällä +hänen kanssaan, ja ylihuomenna -- taivaan Jumala, ylihuomenna olisi hän +tähän aikaan jo kaukana täältä! Heinzin valtasi äkillinen pelästys, hän +puri hampaansa yhteen. + +He seisoivat järven rannalla. Se oli kuin silmä, joka kätkee +salaisuuden. Aivan tutkimaton! Pilviä oli kohonnut taivaalle, sieltä +ei langennut mitään valoa tuonne alas, se kuvasti ainoastaan rinteiden +tummia mäntyryhmiä. Vesi, joka eilen oli hymyillyt auringonhohteessa, +oli tänään kuin vienoon suruun verhottu. Leski seisoi aivan veden +reunassa; tuo synkkä lammikko melkein huuhteli hänen jalkaansa. Hän oli +ottanut lakin päästään ja antoi rantatuulen puhallella ohimoilleen. +Nyt voi nähdä rypyt, jotka raskaat ajatukset olivat uurtaneet hänen +otsaansa. Hänen suupielensä olivat vetääntyneet hieman alaspäin, hän +näytti haikean alakuloiselta. + +"Onko teistä ikävää, että minä lähden -- jo ylihuomenna?" kysyi Heinz +hiljaa. Hän ei voinut enää hillitä itseänsä; se hänen ainakin täytyi +saada tietää. + +Lili nyökkäsi. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän käännähti lähteäksensä, +ikäänkuin olisi tuntenut arkuutta. + +Nopeammin kuin olivat tulleet, palasivat he takaisin. Lili riensi aina +edellä. Kun he saapuivat Krügerin talon edustalle, ojensi hän kätensä +suudeltavaksi. + +"Tapaanko teitä vielä tänään?" Heinzin silmissä kuvastui rukous. + +"En ole tänään kotona." + +Heinz tunsi, ettei hän puhunut totta, ja se rohkaisi hänen mieltänsä. +"Sitten tulen minä huomenna sanomaan jäähyväiset, vaikka onkin +veljeni häät. Löydän kyllä sopivan hetken -- illan suussa." Hän luuli +tuntevansa vienoa vavistusta kädessä, jota yhä vielä piti kädessänsä. +"Siis huomiseen!" -- -- -- + +Nuori leski oli viettänyt unettoman yön, -- unettomimman monesta +unettomasta. Joka neljännestunti hän kuuli kirkontornin suuren +kellon lyövän -- räikeästi, koleasti. Se tuotti suorastaan tuskaa. +Hän heittelihe patjojensa keskellä ja istui sitten pystyssä, nojaten +kyynärpäänsä korkealle kohotettuihin polviinsa, pakottava pää käsien +välissä. Akkunain eteen vedettyjen uudinten välitse tunki viimeinen +kuunsäde sisään, ja se leikitteli värähdellen ja omituisia, vaihtuvia +valokuvioita muodostellen hänen miehensä kuvan pinnalla. Tuo kuva +riippui seinällä vastapäätä hänen vuodettansa. Hänen äitinsä oli +antanut suurentaa sen valokuvasta -- se oli ollut äidin ainoa +joululahja hänelle, Lili ei ollut halunnut mitään muuta -- ja nyt?! + +Hän kohotti päänsä käsiensä välistä ja tuijotti tuskaisesti valaistuun +kuvaan. Hän voi nähdä sen täysin selvästi: nuo kauniit, parrattomat +kasvot, uljaasti päähän asetetun lakin ja alakuloiset silmät -- eivätkö +ne nyt katsoneet häntä rajattoman surullisesti? Ei, hänestä näytti vain +siltä; erityisen syvästi ei tavallisesti mikään vaikuttanut tuon nuoren +upseerin mieleen. Mutta tänään -- tänään -- oi, hyvä Jumala, eivätkö +nuo silmät katsoneet häneen nuhtelevasti, tylyn uhkaavasti?! 'Joko olet +unohtanut?' Ääni tunki hänen luoksensa: 'Niin pian jo?' + +Hän vavahti. Häntä rupesi palelemaan. Voi sinua mies-parkaa! Hän +tervehti hänen kuvaansa tuskallisella nyökkäyksellä: ei, ei, ei hän +ollut häntä unohtanut! Joka päivä, joka hetki näki hän edessänsä +hänen hautansa Monte Pianon vieressä -- kallionlohkareiden keskellä +puuristeineen, jonka hänen sotamiehensä olivat veistäneet. Hän kuuli +vuorituulen kulkevan suhisten sen ylitse, laviinien jylisevän sen +ympärillä, -- hänestä oli, kuin voisi hänen miehensä tuntea vilua +haudassansa. Mutta mitä taisi hän sille, että oli vielä nuori, -- että +hän mielessänsä tunsi ikävöimistä, -- eikä ainoastaan siihen, mitä oli +ollut? + +Hän ojensi kätensä rukoilevasti seinällä riippuvaa kuvaa kohden: +'Mies-parkani, en unohda sinua koskaan. Mutta on raskasta olla yksin +ja jäädä yksin olemaankin, kaksinverroin raskaampaa kun tietää, +kuinka ihanaa elämä voi olla kahden!' Mutta voisiko nyt vielä olla +niin ihanaa, voisiko elämä tulla niin ihanaksi toisen kanssa? Hänen +kulmakarvansa vetäytyivät yhteen: hän oli saksalainen nainen, -- ja +sinä hän aina oli pysynyt. Sen hän oli tuntenut sodan ensi päivästä +saakka. Kuinka hän olikaan kärsinyt miehensä innostuksesta! Italialle, +rakkaalle Italiallensa oli tämä tahtonut uhrata ruumiinsa ja henkensä. +Hänen rakkautensa omaan isänmaahansa oli lahjoittanut hänen vaimonsa +takaisin tämän isänmaalle. Nyt ymmärsi Lili häntä niin hyvin, nyt +ei hän enää tuntenut mielenkarvautta siitä, että hän oli asettanut +Italiansa kaiken muun edelle: se oli ollut hänen velvollisuutensa, +kaksin verroin siksi että hän oli upseeri. Mutta siitä oli +sittenkin syntynyt ammottava kuilu heidän välillensä, se erotti +heidät auttamattomammin toisistaan kuin jyrkin vuorenhalkeama, kuin +pohjattomin gletsherin railo. Hän oli menettänyt miehensä jo aikoja +ennen hänen kuolemaansa. + +Yksin valvova nainen huokaisi syvään ja heitti jyrkällä liikkeellä +taapäin tukkansa, joka yksinäisinä suortuvina valui pitkänä ja raskaana +hänen kumartuneesta päästään alas kasvoille ja käsille. Nyt oli +seinäkin pimeä, kuunsäde oli sammunut. + +Ja äkkiä katosi hänen sisäisenkin katseensa edestä hänen miehensä kuva +-- hän ei nähnyt enää edessään italialaista upseeria, vaan öisestä +pimeydestä tuli esiin saksalainen univormu, saksalaiset miehenkasvot +katsoivat häntä rakastavaisina. + +"Ei, ei!" Oliko hän huutanut sen ääneen? Hänen oma äänensä pelästytti +häntä. Kauhuissaan omasta itsestänsä piilotti hän päänsä patjaan: oliko +hän niin uskoton, niin kunniaton, niin arvonsa unohtanut, että hän nyt +jo, jo näin pian, ajatteli toista? Kiihkeän häpeäntunteen valloissa hän +vaikeroi ja ponnisti vastaan: ei, ei voinut olla niin! + + * * * * * + +Illan suussa oli luutnantti Bertholdi sanonut tulevansa jäähyväisille. +Koko päivän olivat hänen ajatuksensa olleet kohdistetut tuohon iltaan. + +Ajan vakavuudesta huolimatta tarjottiin Bertholdin talossa iloinen +hääateria. Tämä tapahtui huolimatta Hedwig Bertholdin mielentilasta, +joka saattoi hänet koko ajan pusertelemaan ja nyppimään palloksi +rypistelemäänsä nenäliinaa. Ei hän tuntenut enää tuskaa siitä, +että hänen täytyi antaa pois nuorimpansa, ei siitäkään, että hänen +vanhempi poikansa oli jättävä hänet seuraavana päivänä, hän tunsi vain +tuskallisen epätietoisuuden tuottamaa levottomuutta. Hänen ympärillään +ja edessään tuntui kaikki aaltoilevan sumunharmaana, utuisen +epämääräisenä. Oliko vielä tulevaisuutta olemassa, vai eikö sitä +ollut? Perin väsyneeksi hän tunsi itsensä. Niin monta tuntia, päivää, +viikkoa, kuukautta sanomattoman kiihkeän toivon vallassa! Kuinkahan +mahtoikaan niiden mieli olla, joilla ei enää ollut toivomisen varaa?! +Hänen ajatuksensa liitelivät tiehensä tästä koristetusta pöydästä, +harhailivat sumunharmaassa aallokossa ja palasivat sitten kumminkin +tänne takaisin. Hänen miehensä katse, joka oli häneen kiintynyt ja tuon +tuostakin antoi hänelle salaisen vihjauksen, kutsui ne takaisin. + +Toinen äiti ei myöskään ollut erikoisen hilpeä. Rouva von Lossbergin +ajatukset olivat hänen miesvainajansa luona. Hän olisi varmaankin ollut +onnellinen tietäessään tyttärensä joutuneen tällaiseen ympäristöön. +Mutta olikohan Anna Maria myöskin tervetullut tänne? Äidillä oli +tunne, että vanhemmat olivat panneet vastaan. Ei tosin ollut lausuttu +ainoatakaan siihen suuntaan käyvää sanaa. Hedwig Bertholdilla +ei ollut ylimalkaan ollut juuri mitään sanottavaa entiselle +nuoruudenystävättärellensä, -- sydämellistä tunnelmaa ei ollut saatu +syntymään. Hän sääli tuota surupukuista rouvaa, mutta mitä sille taisi, +että oli ehtinyt vieraantua toisistansa -- niin perinpohjin, kuin ei +ikinä olisi toisiaan tuntenutkaan. + +Vallan erilaisissa oloissa elivätkin nuo molemmat. Tässä tämä kaikin +mukavuuksin varustettu huvila, jossa oli kattovalaistus, palmuhuone +kukkivine kasveineen, öljymaalauksia, kallisarvoisia mattoja ja +huonekaluja ja jossa kaikkialla ilmeni varallisuuden kasvattamaa +aistikkuutta. Mitä täällä tiedettiin rahahuolista ja ponnistuksista +saada varat riittämään vähänkin säädynmukaiseen elintapaan! Täällä +olivat kaapit täynnä pito- ja pesuvaatteita, ruokapöydässä hohti hopea +ja hieno porsliini, täällä pidettiin luonnollisena asiana, että ateria +oli aina runsas ja hyvä. + +Kaikki tämä lisäsi yhä köyhän majurin lesken mielenahdistusta. + +Hän istui hiljaa ja vaatimatonna viheliäisissä mustissa +silkkipukimissaan hääpöydän ääressä, joka oli koristettu kristallein +ja hennon vihannan keskellä upeilevin valkoisin kukin. Tyttärensä +kunniaksi oli hän tänään pannut kaulaansa Lossbergien sukukoristeen, +hienon rautaisen rengasketjun, joka oli kuin mustista hiuksista +punottu, ja jossa riippui suuri kellutin -- kruunu ja vaakuna --, +kaikki tyyni ihmeellisen tarkkaa jäljennöstä kultakoristeesta, jonka +majurin isoisän äiti vapaussotien aikana oli uhrannut isänmaalle. +Talonisäntä kilisytti moneen kertaan laseja hänen kanssaan: "Poikienne +malja!" Rouva kiitti ja joi aivan pienen kulauksen samppanjaa, joka jo +oli lakannut kuohumasta. Hän oli antanut lasinsa seista liian kauan, +hän oli tottumaton juomaan samppanjaa eikä hän pitänytkään siitä, -- +hänestä sillä oli karvas maku. + +Sen paremmalta maistui se kadeteista. Herra Bertholdi huvittelihe +täyttämällä hyvin uutterasti molempain nuorten Lossbergien lasit. +Silloin kumarsivat he kohteliaasti, lyöden tuolin alla kantansa +yhteen: "Kiitän nöyrimmästi!" Käytökseltään olivat nuo molemmat jo +täysiä luutnantteja, ja kumminkin kuvastivat heidän pyöreät kasvonsa +lapsellisen viatonta onnellisuutta. Mitä sanoisivatkaan toverit! +Samppanjaa olivat he juoneet -- oikeata ranskalaista samppanjaa! +Reippaasti nousi Ewald paikaltaan ja kohotti lasinsa: "Eläköön herra +kapteeni, kunnioitettu isäntämme ja appemme! Eläköön!" Ja "Eläköön! +Eläköön!" huusi myöskin Egon kimeällä lapsenäänellään. + +Tuskallisesti silmäili majuritar poikasiansa: eivätköhän he juoneet +liiaksi? Bertholdi lohdutti häntä nauraen: jos niin olisikin, niin +voisivathan he vielä huomenna nukkua päänsä selviksi. Hänelle tuottivat +huvia nuo poikaset, joista voi huomata, kuinka hauskaa heidän oli. Hän +keskusteli heidän kanssaan, ja he kävivät vähitellen niin iloisiksi, +että hänen täytyi sanoa: "No, mutta poikaset!" -- Hän ei huomannut, +ettei oikeastaan kukaan muu puhunut kuin hän ja kadetit. + +Morsiuspari kuiskutteli hiljaa keskenänsä; he eivät nähneet mitään +muuta eivätkä ketään muita kuin toisensa. Rudolfin silmät loistivat: +heti nousisi Anna Maria pöydästä, riisuisi yltään morsiustamineet, +pukeutuisi matkaa varten. He aikoivat matkustaa tänä iltana Dresdeniin +ja viettää siellä loman loppupäivät. + +Heinz Bertholdi odotti kiihkeästi tuota hetkeä: silloin voisi hänkin +lähteä. Hän oli ollut koko päivän hyvin kärsimätön. Kuta pitemmälle +iltapäivä kului, sen kärsimättömämmäksi hän kävi: eikö vieläkään noustu +pöydästä! Sen kiihkeämmin ei sulhokaan voinut odottaa tuota hetkeä. +Vihdoinkin! -- + +Nuori upseeri pujahti talosta ulos. Ihmeellistä, -- hänellä oli +tänään sama tunne kuin ollessaan ensi tiedusteluretkeltään: sama +kiihtymys pisteli hänen suonissansa, mutta sen ohella oli hänen +mielensä jääkylmä, tyyni kuin kuolema. Nyt kuten silloinkin oli elämä +kysymyksessä. Jäisikö hänelle mitään tulevaisuudentoiveita? Se täytyi +hänen saada tietää tänään, tänä eronhetkenä. + +Ei hän ollut suotta viettänyt unetonta yötä, muistellen Lilin jokaista +ilmettä, punniten jokaista hänen sanaansa, tehden johtopäätöksiä +hänen viattomimmastakin lausunnostaan. Lili ei ollut suonut hänelle +ainoatakaan katsetta, joka olisi ilmaissut muuta kuin viatonta +ystävyyttä, hän ei ollut luvannut hänelle mitään, ei tavalla eikä +toisella. Ja kumminkin tuntui Heinzistä siltä, että hän oli oikeutettu +tekemään ratkaisevan kysymyksen. + +Päättäväisesti kääntyi hän hänen kadullensa - nopeasti vielä parin +puutarha-aidan ohitse -- tuolla oli pieni Krügerin talo, hänen +vanhempiensa huvilan takana. Ylhäältä Lilin asunnosta loisti valo. +Alhaalla oli vielä pimeätä, ulko-ovi oli lukitsematta. Kärsimättömästi +työnsi hän sen auki ja pyrki hapuillen nopeasti sisään. Silloin +juuri tuli rouva Krüger keittiöstään -- kuului huudahdus -- tarjotin +astioineen putosi hänen käsistänsä nimisten lattialle. + +"Voi sentään, rouva Krüger, pelästytinkö teidät?" Osaaottavaisena +kumartui luutnantti Bertholdi auttaakseen häntä kokoamaan sirpaleet +himmeässä valontuikkeessa, jonka keittiölamppu loi pimeään eteiseen. + +Rouva Krüger vapisi. "Te se olette, -- te se olette --!" Sanomaton +pettymys ilmeni hänen vitkalleen lausumissaan sanoissa. + +"Niin, minä! Kenen te sitten arvelitte tulevan, rouva Krüger?" + +Rouva Krüger ei vastannut siihen mitään. Vaivaloisesti kohottautuen +pystyyn kumarasta asennostaan, kulki hän horjahdellen siruinensa +takaisin keittiöön. Oven paiskasi hän kiinni jälkeensä. + +Omituinen olento, tuo vanha Krügerin leski. Miksihän hän pelästyi niin +pahasti? Mutta sitä ei luutnantti Bertholdi tuumiskellut sen tarkemmin. +Juuri oli yläkerroksen erottava lasiovi auennut, kynttilä kädessä +kumartui Lili kaidepuitten ylitse. + +"Minun täytyy näyttää teille tietä. Palvelustyttöni on poissa, +porraslamppua ei ole vielä sytytetty!" Hän huusi sen lujasti, koettaen +saada äänensä sävyn iloiseksi, joskin hänen kasvonsa puhuivat toista +kieltä. Silmät tuossa alaspäin kumartuneessa vaaleassa päässä, joka +kynttilänvalossa vaikutti kuin pyhimyskehän ympäröimältä, olivat tumman +reunustamat, luonnottoman suuret. + +Lili -- hänen Lilinsä! Hellä liikutus valtasi miehen, joka kiiruhti +portaita ylös, molemmin käsin olisi hän halunnut tarttua rakastettuunsa, +kohottaa hänet ylös maasta, kantaa häntä ikuisesti käsivarsillaan. + +Kuumin, vavahtelevin huulin suuteli hän hänen käsiänsä. Lili veti ne +pois. + +Lili tunsi mielensä hämmentyvän: käsittäisiköhän tulija väärin sen, +että hän oli nyt, nyt juuri niin yksin asunnossaan? Niin, hän oli +tahallaan lähettänyt pois palvelustytön, sillä tällä oli tapana +kuunnella oven takana, ja tänään, sen hän tunsi, tänään ei hän pääsisi +siitä mihinkään, tänään puhuttaisiin sellaista, jota kenenkään muun +ei tarvinnut kuulla, mikä oli tykkänään heidän kahden välinen asia. +Hän voitti hämmennyksensä ja hänen surumielinen katseensa kiintyi +luottavaisesti Bertholdiin: ei, tuo mies ei ajattelisi hänestä mitään +pahaa, ei koskaan. + +"Kuinka nopeasti nämä lomapäivät ovatkaan kuluneet", sanoi hän, +pakottautuen hymyilemään, masentuneen sydämensä vaikeroimisesta +huolimatta. Nyt hän läksi pois, tuo hyvä, rakas olento! Tuo mies, +joka vielä äskettäin oli hänelle vieras ja joka nyt jo oli hänelle +niin tuttu, kuin olisivat he kuuluneet yhteen. Tässä ei ollut mitään +erottavaa kuilua -- sama kansa, sama isänmaa, sama kotiseutu! -- +Mutta sittenkään se ei saanut tapahtua. "Kiitän teitä kaikista niistä +hetkistä, jotka olette omistanut minulle. Olen niin mielelläni ollut +kanssanne kävelemässä. Se on virkistänyt minua. Olin pysynyt erilläni +kaikesta, liiaksi vetääntynyt yksinäisyyteen. Te olette saanut minut +hiukan palaamaan takaisin elämään. Nyt en tahdo enää niin vetääntyä +kuoreeni." Lili katsahti arasti vieraaseensa, -- miksi ei tämä +sanonut mitään? Hän teki tilanteen emännälle todellakin vaikeaksi! +Lili ponnisteli edelleen: "Kirjoitattehan te minulle joskus, eikö +totta? Se tuottaisi minulle suurta iloa. Meistä on tosiaankin tullut +niin hyvät ystävät tämän lyhyen ajan kuluessa, että meidän toki +täytyy tuon tuostakin saada kuulla jotakin toisistamme. Olen myöskin +aikonut rohjeta mennä vierailulle äitinne luo -- olemmehan naapurit. +Aikaisemminhan minä en kyennyt mihinkään." Hänen kätensä, joka velttona +riippui sylissä, silitteli mustaa pukua. "Näin surupuvussa tuntee +itsensä niin araksi. Mutta nyt alkaa kaikki käydä paremmin -- te olette +auttanut minua!" Hän hymyili Bertholdille, mutta vältellen katsetta, +joka haki hänen silmiänsä. Hän tunsi sisäistä vavistusta: eikö hänen +vieraansa puhuisi mitään, ei auttaisi häntä tässä vaivaloisessa +seuran pidossa? Täytyihän hänen toki käsittää, ettei hän voinut, ei +saanut menetellä toisin! Oi, jospa hän mieluummin olisi lähtenyt +jäähyväisittä! Silloin olisi Lili nyt saanut itkeä yksin, kenenkään +näkemättä! Mikä tuskan hetki tämä olikaan! + +"Teidän veljenne on kai hyvin onnellinen?" Se oli kovin kömpelö +kysymys, mutta hän ei tiennyt enää mitä sanoa. Hänet saattoi aivan +sekaisin se, että Bertholdi herkeämättä katsoi häneen silmin, jotka +olivat aivan toisenlaiset kuin ne tummat silmät, jotka hänestä kerran +olivat tuntuneet niin pohjattoman syvällisiltä. Näissä kirkkaissa +sinisissä silmissä kuvastui yhtä paljon rakkautta, yhtä paljon +hellyyttä -- täydellistä, uskollista antaumista. "Sanokaahan nyt +jotakin!" virkahti Lili lopuksi. "Miksi te että puhu mitään?" + +"Enhän minä saa!" Heinzin ääni oli käheä mielenliikutuksesta. Nyt +tavotteli hän Lilin kättä, tämä pyrki lempeästi vetämään sen pois, +mutta hän piti siitä auttamattomasti kiinni. "Huomenna minun täytyy +lähteä pois -- ken tietää, palaanko takaisin, -- saanko minä toivoa", +-- hän sai vaivoin puhutuksi -- "saanko ottaa mukaani sotaan toivon -- +toivon -- --" + +"Toivon?!" toisti Lili koneellisesti. Ah, hän tiesi liiankin hyvin, +mitä toivoa Bertholdi tarkoitti. Mutta voiko hän, saiko hän suoda +hänelle toivoa? Vuorenrinteellä oli hauta, jonka ympärillä tuulet +suhisivat ja laviinit jylisivät. Hän, joka siinä lepäsi, ei kuullut +tuulten suhinaa eikä laviinien jylinää, mutta hän kuuli, kuinka hänen +leskensä nyt tässä puhui toiselle miehelle. Lilin sydän tykytti +tuskaisesti, häpeänpuna kohosi hänen kalpeille kasvoillensa. Hitaasti +pudisti hän päätänsä: "Mieleni täyttää niin syvä suru." Rukoilevasti +katsoi hän ystäväänsä, hänen ilmeensä oli liikuttava. "En voi antaa +teille toivoa, -- en _sitä_ toivoa, jota te tarkoitatte." + +Bertholdi yritti hypähtää pystyyn, sanoa jotain, huutaa jotain, +kirkaista. "Hiljaa!" äännähti Lili. + +Hänen lempeä äänensä, joka oli hiukan vavissut, kävi lujaksi. +"Häpeäisin omaa itseäni, jos voisin niin pian unohtaa menneisyyden. +Miesparkani oli minulle kerran hyvin, hyvin rakas. Ja nyt" -- hän +irroitti kätensä, jota Bertholdi yhä piteli, ikäänkuin verhoutuen +mustan pukunsa suojaan, hän veti sen ahtaammin ympärilleen, -- "nyt +mietiskelen sitä, kuinka surullista on, että kaiken piti käydä sillä +tavoin. Ja kuitenkin -- kuinka hyvä!" Hän koetti hymyillä, hän katsoi +avomielisesti nuoreen mieheen: "Luuletteko, että olisin enää voinut +viihtyä Italiassa? Tuo maa on minulle rakas, -- mutta nyt? Ei, siitä ei +ikinä olisi tullut hyvää. Parempi on, että kävi näin." + +Bertholdi tavotteli jälleen hänen kättänsä, hänen molempia käsiänsä: +siinähän hän itse sanoi, että oli hyvä että hän oli tullut vapaaksi. +Italia ei enää koskenut häneen, täällä, täällä oli Saksanmaa ja +saksalaisen miehen rakkaus. "Hyvä, rakas rouva!" Mitä kaikkea +tahtoikaan hän sanoa hänelle, miten häntä rukoilla, houkutella, +-- anastaa hänet omaksensa kuin valloitetun kaupungin! Kiihkeän +intohimoisesti, antautuen kokonaan tunteittensa huumaukseen halusi hän +vetää hänet puoleensa, huutaa hänelle sadoin, tuhansin kerroin: "Unohda +entiset, nauti nykyhetkestä, -- rakastan sinua, rakastan sinua!" Mutta +tuo kaikki jäi tekemättä. Katse tuikeana peräytyi Lili, ja kuin arvaten +nuorukaisen ajatukset hän lausui: "Jos todella olette minun ystäväni, +ette saa puhua minulle tuolla tavoin. En tahdo kuulla mitään. En +myöskään tahdo toistamiseen kokea kaikkea odotuksen tuskaa ja hätää, +jonka jo kerran olen kokenut, -- en kestä, en kestä sitä. Jääkää +hyvästi, rakas ystävä!" + +Nyt yritti hän ojentaa Bertholdille molemmat kätensä. Mutta tämä ei +huomannut tuota hänen liikettänsä. Ei hän myöskään huomannut, kuinka +kalpeat Lilin kasvot olivat, ei hänen arkaa, tuskaista katsettansa. +Hän näki vain, että hän väistyi, huomasi vain hänen vastarintansa. Se +auttoi hänet tyyntymään. Nyt tuli hän jälleen tajuihinsa. Hän oikaisi +itsensä, ikäänkuin puolustautuaksensa jotakin vastaan: hän tahtoi +salata, kuinka läheltä tämä häneen kävi! Ja kumminkin tuntui elo +hänestä äkkiä täysin arvottomalta, mitättömältä kaikki, minkä puolesta +hän oli taistellut. Hän olisi halunnut heittäytyä maahan kuin hillitön +poikanen. Mutta hän kumarsi Lilille teennäisen kohteliaasti: "Voikaa +hyvin, hyvä rouva!" + +Lilin silmät kyyneltyivät. Oi, jospa hän tietäisi, mitä Lilin +mielessä liikkui! Nyt hän läksi hänen luotansa -- tällä tavoin -- ja +kumminkaan ei Lili olisi tahtonut mitään niin kuin kietoa kätensä hänen +kaulaansa ja kuiskata hänen korvaansa: "Oi palaa, palaa myöhemmin!" +Mutta hänen täytyi sittenkin antaa hänen mennä menojansa; hän tunsi +sen selvästi: oli tarpeen vain sana, katse, hengähdys -- ja se, mitä +hän pelkäsi, olisi tapahtunut. Luutnantti Bertholdi oli vapaa, hänen +ei tarvinnut tehdä kenellekään tiliä teoistansa, mutta hän, Lili?! +Hänen leskenpukunsa oli vielä uusi, hänen miehensä hauta ei ollut +vielä ruohottunutkaan. Hän oli vielä sidottu. Hänen oli tehtävä tiliä +miehellensä, joka maailman silmissä oli kuollut, vaan joka eli häneen +nähden. Ei, hän ei voinut sille mitään, tällaiseksi täytyi jäähyväisten +muodostua. Toisin ei saanut olla. + +Mutta siihen ei hän voinut mitään, että hänen silmistänsä alkoi +tipahdella kyyneleitä. Niitä ei Bertholdi nähnyt. "Palatkaa myöhemmin!" +kuiskasi hän. Poistuva mies ei kuullut hänen sanojansa. + +Heinz oli jäähyväisiksi suudellut häntä kädelle, nyt hän oli ovella. +Hän oli jo tarttunut kädensijaan -- tunteet pyrkivät äkkiä valtaamaan +Lilin mielen. Äkkiä tuli hänen eteensä kysymys: oliko kieltäytyminen +todellakin paikallaan? Ilta oli niin pimeä, kaikkialla vallitsi +hiljaisuus, talo oli yksinäinen ja tässä olivat vain he molemmat -- +kahden kesken -- ulkona maailmassa odotti tuska ja taistelu -- -- -- +Hän rientäisi -- rientäisi hänen jälkeensä! Ken voisi estää häntä +tarrautumasta häneen kiinni, häntä pidättämästä?! Hänen nuoruutensa, +hänen luontonsa vaati oikeutensa. Hän rakasti tuota miestä, sen tunsi +hän tänä hetkenä selvästi, -- mitä häneen koski mikään muu?! + +Mutta vaieten hän taivutti päätänsä jäähyväisiksi, saattoi +vierastaan eteiseen, kumartui kaidepuitten ylitse ja tervehti vielä +kädenliikkeellä. + +Heinz ei ollut enää katsahtanut taaksensa, ei luonut enää silmäystäkään +häneen. -- -- + +Sokean tavoin hapuillen oli Bertholdi tullut talosta ulos. Pimeä katu +näytti hänestä vielä pimeämmältä, ja hänen korvansa olivat kuurot, -- +kuurommat kuin monipäiväisen rummutuksen jälkeen sotakentällä. Hänen +polvensa notkuivat, hänen kasvonpiirteensä vavahtelivat. Hermot tekivät +hänelle jälleen kepposen, kuten pahimpain päiväin jälkeen Marnen luona. + +Hän kuuli kimeän huudahduksen, joka saattoi hänet säpsähtämään. +Seurasi toisia huutoja, -- lapsia siellä oli, jotka pitivät niin kovaa +ääntä. Asemalta päin, pääkatua pitkin, kuului reippaita, hypähteleviä, +tepastelevia askeleita. Joukko poikasia juosta lotisutteli läpi +syvimmän loan, lätäköt roiskahtelivat, jokainen halusi olla etumaisena. +He kirkuivat, nauroivat, toitottivat iloiten ja riemuiten: "Huomenna on +lupa! Huomenna on lupa!" + +Ja kellot alkoivat jälleen soida, -- kumeasti, juhlallisesti. Ovet +paukkuivat, akkunat aukenivat: soitettaisiinko kolmeen kertaan? +Hiljainen katu oli äkkiä käynyt eloisaksi, pimeä esikaupunki +valoisammaksi. Soitto lakkasi, alkoi uudelleen, lakkasi taas ja alkoi +sitten kolmannen kerran. + +Liput liehumaan! Cettinje, Cettinje! Montenegron pääkaupunki oli +valloitettu. Jälleen yksi kaupunki lisää. + + + + +XI. + + +Uusien joukkojen lähtiessä rintamalle, kajahtivat eläköön-huudot jo +hiukan laimeammin. Sotaa oli kestänyt jo liian kauan! Kaksi sotatalvea +-- se kysyy lujuutta! Lomalle päässeet, jotka tulivat lännestä, +olivat kertoneet kammottavia seikkoja, -- ei siis ihmekään, jos moni +nuorukainen, joka ei ollut ennen pelosta tiennyt, tunsi selkäänsä +karmivan. Mitäpä hyödytti, joskin Montenegro oli pyytänyt rauhaa +-- pienet varkaat hirtetään, suuret päästetään menemään -- mitään +rauhantuntua ei ilmassa vielä ollut. Ja kumminkin oli luonnossa jo +kevään oireita. Varhain se oli tullutkin. Jo helmikuussa soittelivat +sääskipatsaat sulaneissa puutarhoissa, viettäen iloisia karkeloita. + +Kuuma ottelu oli käynnissä Verdunin edustalla. Onneansa sai kiittää +se, ken siellä henkensä säilytti. Ne vaimot, jotka tiesivät miestensä +siellä olevan, käyttäytyivät kuin hätääntyneet kanat, joita haukka +ajelee. Kenpä heistä voikaan varmuudella sanoa: Mieheni elää vielä! Ei +saapunut kirjeitä, ei kortteja, -- ne takavarikoitiin. Tavarakääröjä +ei nyt myöskään käynyt lähettäminen. Se oli melkein raskainta +kaikesta. Kuinka halukkaasti olikaan ostettu kala- ja lihasäilykkeitä, +konjakkipulloja, leivoskoteloita, suklaalevyjä, virvoituskaramellejä, +niin että ne korkeasta hinnastaan huolimatta katosivat näyteakkunoista +nopeasti kuin akanat tuulessa. Kenpä olisi epäröinyt laskea viimeiset +setelinsä puodintiskille yhdenkin makupalan lunnaiksi. Tiesihän näin +edes toimittaneensa miehellensä päivän, jolloin hän sai syödä jotain +mieleistänsä. Moni muoriparka tutki ensin varovasti kielenkärjellään +makeisia, joita laitteli kääröön: oivallista, ei siinä ollut vielä +mitään lisäkettä, vaan ihka oikeita jauhoja, oikeata voita. Poikanenhan +oli niin perin ahnas leivoksille! Ja muori myhähteli tyytyväisenä +ja tunsi vielä makean maun kielellänsä syödä natustaessaan kuivaa +leipäänsä. + +Lomasta ei näyttänyt olevan tietoakaan, lännestä ei saapunut +ketään. Venäjältä tuli joitakuita, mutta se rintama ei erikoisemmin +kiinnittänyt mieliä. Verdun, Verdun -- siinä kiertelivät kaikkien +ajatukset. Lukemattomat lapset Saksan valtakunnassa panivat kätensä +ristiin iltarukoukseen isän puolesta, joka oli valloittamassa +Douaumontia ja Vauxia, noita panssarilinnoituksia, jotka antoivat +pahempia iskuja kuin minkään hirviön hampaat. Lukemattomat sydämet +avarassa Berlinissä jähmetytti kauhu kuolinilmoituksista, joita oli +palstojen täydeltä sanomalehdissä, -- jäisikö ainoatakaan eloon! +'Kiihkeitä jälkijoukkojen taisteluita',-- jokainen tiesi, mitä se +merkitsi. + +Esikaupungissamme oli niistä vaimoista, joiden miehet olivat +Verdunin edustalla, Dombrowskin eukko ehkä ainoa, joka ei ollut +menettänyt naurulahjaansa. Että Stanislaus ei kirjoittanut, se +ei tuottanut hänelle levottomuutta, -- olihan hän usein ennenkin +ollut kirjoittamatta. Lyhyet olivat tiedonannot aina olleet: 'Rakas +Minka, olen terve. Näkemiin. Tervehdys Stanislaultasi.' Mitäpä +väliä sillä oli, lukiko hän tuon vai oli lukematta! Miesparka oli +huono kynäniekka. Huonohan hän itsekin oli. Hänen kaukaisessa +kotiseudussaan Ylä-Sleesiassa, missä hän oli tutustunut mieheensä +ollessaan kaivostyössä mukana hiilten kuljetuksessa, ei vaadittu +kaunokirjoitustaitoa. Nyt oli Stanislaus jo liian vanha sitä +oppiakseen, lähenteli jo neljääkymmentä. No, hän oli varmastikin vielä +elossa, jos niin oli Jumalan tahto. Eikä Minka edes varmasti tiennyt, +oliko hän mukana juuri Verdunin edustalla, hänen viime korttinsa +leimassa oli vain ollut 'Länsirintama'. + +Sillävälin kuin toiset naiset, joita kaunis Minka tapasi +ostoretkillään, olivat kuin tuulessa lepattavat sammuvaiset +liekit, komeilivat hänen kasvonsa miellyttävän täyteläisinä. Hänen +toimeentulonsa ei ollut niinkään huonoa. Saihan sitä sentään +ansaituksikin, kun vain osasi pitää huolta itsestänsä. Olihan hänellä +maapalstansa ja voihan sitäpaitsi -- sitäpaitsi -- hän ei sanonut +suoraan, millä tavoin sitäpaitsi kävi ansaitseminen. Mutta vihjauksia +hän sentään antoi tuon tuostakin. Kun hänen vuokralaisensa vakava katse +silloin kiintyi häneen nuhtelevana ja hiukan halveksivana, tyrskähti +hän nauruun. Aika typerä hän oli, tuo Hieselhahnin tyttö, eihän hän +ollut lainkaan ruma, olisihan hänelläkin voinut olla paremmat päivät. +Tulisipa vain kerrankin hänen seurassaan käyskentelemään asemalla, +missä kaupunkiin majoitetut sotamiehet ostivat Dietrichiltä sikareja +tai seisoskelivat ilmoitustaulun luona sotauutisia lueksien. Silloin +olisi varmaan hänenkin osalleen löytynyt jokin, joka omisti jotakin. +Oma syynsä, jos hänen oli vaikea tulla toimeen! + +Gertrud oli jäänyt velkaa vuokrastansa. Tänään alkoi maaliskuu, hänen +olisi ollut jälleen maksettava, eikä hän voinut maksaa edellistäkään. +Epäröiden astui hän keittiöön, missä Minka Dombrowski istui kuuman +hellan ääressä selkäänsä lämmitellen. Minka oli vielä puettuna +aamutakkiin ja alushameeseen, uniset silmät puoliummessa. Gertrudista +oli kuin olisi hänen mieltänsä alkanut etoa -- tuossa istui vaimo +laiskana ja tyytyväisenä, ja Dombrowski makasi tuolla kaukana +mutaisessa juoksuhaudassa tai ehkäpä verissään. Hänelle kohosi kurkkuun +jotain, joka pyrki esiin, mutta hänen täytyi pidättää jokainen nuhteen +sana ja hillitä katseensakin. Hänellähän oli anomus lausuttavana. Katse +maahan luotuna meni hän lähemmäksi. + +"Jo hereillä?" sanoi Minka, raaputtaen tuuheata tukkaansa. "Juon +vielä kupin lisää, kovin on vielä varhaista. Kas tässä" -- hän veti +paikaltaan nousematta kupin lähemmäksi ja kaatoi siihen, "maistuu kai +teillekin päivän alkajaisiksi kulaus kuumaa." + +"Ei, kiitoksia." Gertrudista tuntui ettei hänen käynyt nauttiminen +tippaakaan, niin viehättävältä kuin juoma tuoksahtikin. Se oli vielä +oikeata kahvia; pitkiin, pitkiin aikoihin ei hän enää ollut saanut sitä +maistaa. "Nyt on jo maaliskuu", alkoi hän soperrella, "mutta en voi +kumminkaan maksaa teille -- maksaa vuokraa -- muuta kuin kuluneelta +ajalta." + +"No, antaapa olla sitten." Minka haukotteli. "Paljonkos te sitten +olette minulle velkaa?" + +"Koko helmikuulta vielä", sanoi Gertrud hiljaa. Hehkuva puna kohosi +hänen poskillensa. + +Kaunis Minka kuunteli häntä tyynesti. "Ei se ole niin vaarallista", +naurahti hän, "nälkään en silti kuole. Maksatte sitten ensi kuussa +kaikki kerrallaan." + +"Kun vain voisin!" Ahdistava tuska saattoi Gertrudin äänen melkein +kuulumattomaksi. "Enhän olisi muutoin velkaantunut, vaan kun minun +täytyi lapsen sairauden takia jättää reppujen neulonta ja hakea sitten +muuta työtä. Olkisäkkien neulomisesta maksetaan vähemmän. Älkää panko +pahaksenne!" + +Hän laski rahojansa hellan reunalla. "Tämä on siis helmikuulta. Ja te +suostutte vielä odottamaan? Monet kiitokset!" + +Dombrowskin eukko kaatoi itselleen lisää kahvia ja pani kaksi palaa +sokeria sekaan. "Kohtapuoleenhan kuuluu sokeristakin tulevan loppu. +No, mitäpä siitä, kun vain miehiä on olemassa!" Hän päästi helakan +naurun. "Älkäähän toki heti joutuko noin kauhistuksenne, neiti, minähän +tarkoitan vain että on sotilaita antamaan ranskalaisille selkään." + +Gertrud käännähti poispäin: uskaltaisiko hän sanoa mitä ajatteli? + +Oli vielä varhainen aamu, aurinko ei ollut vielä noussut. Pienen +keittiönakkunan himmeistä ruuduista tunki sisään kostea, kelmeä hämärä. +Ulkona odottelivat kedot kevään saapumista, mutta ne vaikuttivat vielä +elottomilta, -- väritöntä oli versova vilja. Lyijynkarvaisena kuvastui +kaukainen metsä. Pihassa paukutteli kevättuuli vajan ovea. Ja tuota +tuulta vastaan täytyi Gertrudin nyt lähteä taistelemaan -- häntä +puistatti. "Olisittekohan, Minka, kiltti ja pitäisitte lasta hiukan +silmällä? Nyt se on juonut maitoa. Päivällisliemen olen pannut uuniin. +Ja ettehän te unohda häntä." Pää kumarassa poistui hän. Ei olisi ollut +ensi kerta, jos Minka olisikin unohtanut pienokaisen. + +"Odottakaas hiukan!" huusi Minka. Hän hypähti paikaltaan ja juoksi +toisen jälkeen. Kaunis Minka ei ollut kostonhaluinen. Tänä hetkenä +kuvastuivat hänelle vain Gertrudin alakuloiset kasvot, eikä hän +ajatellut hänen halveksivia katseitansa tai kieltäytymistään lähtemästä +asemalle hänen kanssaan. Hän laski upean käsivartensa tytön hartioille: +"No, pää pystyyn! Vuokrasta viisi! Kas tässä!" -- ja hän riensi hellan +luo, otti rahat, antaaksensa ne Gertrudille takaisin: "Otatte nämätkin +takaisin. Maksulla ei ole mitään kiirettä!" + +Gertrud ei ottanut rahaa takaisin. Mutta kun hän nyt riensi asemalle +nopein askelin, kuvastui tuulen tuoksinassa koko ajan hänen eteensä +tuo täyteläinen, kirkassilmäinen nainen. Työssäkään ollessaan ei hän +saanut häntä karkotetuksi luotansa. Miten kävisikään, jos mies saisi +siitä vihiä? Varoituksista ei Minka välittänyt. Eikä ollut edes kysymys +yhdestä vain! -- + +Naisilla, jotka neuloivat Gertrudin kanssa olkisäkkejä isossa kylmässä +piharakennuksessa, joka aikaisemmin oli ollut työpaja, oli tänään +paljon kertomista. Tänään ei saatu valmiiksi niin monta kappaletta kuin +muulloin, yksin ahkerimmatkin urakkatyön tekijät keskeyttivät tuon +tuostakin neulontansa. Kaikkien mielet olivat kiihdyksissä. Eiköhän +neiti ollut vielä lukenut siitä. Johan siitä oli kaikissa lehdissä! + +"Tuollainen katala luontokappale, mokomakin ketkale! Mies sodassa +ja hän hankkii itselleen rakastajan. Mies saa lomaa ja ehtii kotiin +ennen kirjettä, jonka piti siitä ilmoittaa. Joku päästää hänet sisään, +pilkkopimeässä hän kiipee portaita ylös -- Ackerstrassen varrella se +oli, pihanpuolella neljännessä kerroksessa. Hän hiipii hiljaa, aivan +hiljaa, -- kuinka onkaan vaimo iloitseva! Silloin kuulee hän sisältä +miehenäänen -- seis, ken siellä on hänen luonaan? Tuota ääntä ei hän +tunne -- outo vieras hänen talossaan! -- ja kello puoli kaksi yöllä! +Hän tirkistää avaimenreiästä, -- avain on lukossa, eikä hän näe mitään, +mutta oven alitse tunkee hieman valoa. Vaimo ei ole yksin, hänellä on +joku luonansa! Nyt nauraa hänen vaimonsa -- kuinka tuttu onkaan hänelle +tuo nauru! Ja helliä siellä ollaan! Tuhat tulimmaista, kirotut konnat! +Ja hän, aviomies, seisoo tässä pääsemättä sisään!" + +"Ja sitten hän potkaisi oven auki", kertoi toinen. "Ja kun hän nyt +ponnahti sisään kuin pommi keittiöönsä, näki hän kaikki. Juuri oikeana +hetkenä. Silloin hän surmasi miehen. Käykö häntä siitä moittiminen?" + +"Entä vaimo, tekikö hän hänelle jotain?" kysyi Gertrud vavisten. + +"Siitä ei mulla ole tietoa. Kirkunut oli vaimo kuin hullu. Lähtönsä kai +hänkin olisi saanut, vaan ihmiset ehtivät apuun, paha kyllä. Olisi mun +puolestani saanut tappaa hänetkin". + +Tappaa! Gertrudia värisytti. + +"Malttakaa mielenne", sanoi vanha vaimo, joka tähän saakka oli +vaiennut, ja omituinen hymyily, puolittain ivallinen, puolittain +alakuloinen, väreili hänen ryppyisillä, kärsimysten runtelemilla +kasvoillansa. "Miehet tekevät juuri samaten. Luuletteko te sitten, että +he ranskattarien seurassa, tai missä milloinkin ovat, aina pysyvät +uskollisina? Se ei pälkähtäisi heille päähän! Mutta me, me" -- hänen +käheä äänensä kävi äkkiä kimakaksi ja kiivaaksi -- "me emme saa tehdä +mitään sellaista. Luuletteko te sitten, että tuollaisen nuoren vaimon, +-- joka kenties ei välitä ollenkaan miehestänsä tai kenties ajattelee +häntä aivan liiaksikin, -- luuletteko että hänen on niin helppoa olla +yksin? Aivan yksin, ilman mitään sydämen tyydykettä." + +"No jopa nyt jotakin!" Nuorempi vaimo, joka äsken oli puhunut, oli +vallan kauhuissaan. "Ja te puolustatte sitä vielä! No niin, teiltähän +sitä kyllä voi odottaa!" Sana 'teiltä' kajahti halveksivalta. "Sen +sanon, että jos mieheni tulisi sodasta ja minä olisin tehnyt jotain +sellaista, -- silloin ei minun kävisi hyvin!" + +Asiaa pohdittiin eri puolilta. Toisista vaimoa kyllä kävi +puolustaminenkin, toisten mielestä olisi ollut oikeinta toimittaa +uskoton vaimo rakastajansa matkaan. He joutuivat siitä melkein riitaan +keskenänsä. Pitikö hänen nyt sitten päästä aivan rangaistuksetta? +Mies-parka teljettäisiin linnaan ja saisi kantaa murhaajan nimeä -- +vaimo, oikea rikollinen, jäisi vapaaksi. + +"Hän on jo saanut rangaistuksensa", sanoi vanha vaimo hiljaa. Hän +nyökkäsi itsekseen. Hänen mieleensä oli tullut surullinen muisto, -- +hänkin oli kerran ollut nuori ja jäänyt yksin. Hän pyyhkäisi otsaansa +ja silmiänsä, ikäänkuin karkottaakseen jotain epämieluista. + +Gertrud kuunteli hiljaa naisten keskustelua: ne lörpöttelivät +ja kiistelivät, eikä nauruakaan puuttunut. Kaikki kadun loka +levitettiin täällä tarkastettavaksi. Päivän tapahtumasta johtui puhe +toisiin samanlaisiin juttuihin: sellaista ei tapahtunut yksistään +Ackerstrassella, vaan kaikkialla maailmassa. Kertomuksen kesken kajahti +tuon tuostakin ilon remahdus: aivanhan siinä sai nauraa haljetakseen! + +Vanha Seifertin muori ei nauranut. Ei hän myöskään kertonut mitään. +Huulet yhteenpuristettuina istui hän paikallaan, laihat kasvot +liikkumattomina, ja neuloskeli vain. Hänen karheat sormensa olivat +erittäin nopeat. Gertrud tarkkasi häntä: taitavuudestaan huolimatta +ei hän pysynyt hänen rinnallaan. Hänen sormenpäitään kirveli karkean +säkkikankaan käsittelemisestä, kova nyöri painoi haavoja ihoon. -- +Millainen ihminen lienee tuo nainen ollut? Hän näytti siltä, kuin +jokin raskas taakka painaisi hänen mieltänsä. Ehdottomasti tuli +Gertrud yhä uudelleen luoneeksi häneen katseen. Muori lienee vainunnut +uteliaisuutta tuossa katseessa, sillä hän sanoi raa'asti: "Ei +minussa ole mitään katselemista!" Gertrud punehtui ja mumisi jotain +anteeksipyynnön tapaista. + +Päivällisajan lähetessä katosi Seifertin muori hetkiseksi "Nyt hänen +täytyy mennä poikaansa ruokkimaan", sanoi nuori soturinvaimo, joka +istui Gertrudin vieressä. "Älkää katsoko häneen niin usein, neiti, +hän ei voi sietää sitä. Hänellä on nimittäin muuan arka kohta -- +entisajoilta. Hänen miehensä oli sodassa vuonna seitsemänkymmentä." + +"Mitä hän sitten teki silloin?" kysyi Gertrud, omituisen liikutuksen +valtaamana. Vanha vaimo oli näyttänyt siltä, kuin hän ei voisi ikinä +enää tuntea iloa. + +Toinen kohautti hartioitaan: "Aivan tarkoin ei asiaa tiedetä. +Varmaan hänelläkin oli rakastaja; sentähden hän myöskin puolustaa +tuota Ackerstrassen vaimoa. Joku aika sitten oli täällä neulomassa +muuan nainen, joka tunsi hänet tarkemmin. Oikeuden edessä kuuluu +hän silloin olleen, vaan hänet vapautettiin todistusten puutteessa. +Hänen pojallansa ei ole lainkaan käsivarsia, -- ne ammuttiin pilalle +Semiselin luona." + +Vaimoparka! Gertrudin täytyi ajatella häntä vielä, kun hän jätettyään +kylmän työhuoneen istui junassa, matkalla kotiin. Vieläkin +kammottavampaa on, kun täytyy vanhana sovittaa, mitä nuorena on +rikkonut! Ja noiden ryppyisten, kärsivien kasvojen rinnalle kuvastui +hänen eteensä Minka Dombrowskin pyöreä, alati tyytyväinen muoto. + + * * * * * + +Olkisäkkien neulomisella ei käynyt liikoja ansaitseminen. Se oli työtä, +johon oikeastaan pystyi ken tahansa, joka vain osasi arastelematta +käytellä karkeata neulaa. Mutta nykyisin ei käynyt työtä juuri +valikoiminen. Ei edes senkään, jolla oli rahaa yllinkyllin, ollut +nykyisin aina niin helppoa saada syödä kylläksensä. Leipä, liha, +voi, ihra, jauhot, sokeri -- kaikki oli saatettu korttijärjestelmän +alaiseksi. + +Jos sotaa kestäisi vielä kauan, saisi joka kulauksen vettä, joka +siemauksen ilmaa ainoastaan kortilla! Ja sitten tuo alituinen +jonottaminen, ennenkuin sai viheliäisen osansa! Berlinissä, jossa oli +niin paljon ihmisiä, oli pahinta. Siellä seisottiin pitkinä jonoina +voi- ja lihapuotien edustalla, satalukuisina, vaimo vaimon takana. +Ellei samalla olisi käynyt jutteleminen, olisi se ollut vallan +kauheata. Nyt sen sentään kesti jotenkuten. + +Esikaupungissa oli elanto myöskin sangen kuivaa. Ellei Minka +Dombrowski olisi avustanut Gertrud Hieselhahnia jonottamisessa, olisi +hänen täytynyt nähdä nälkää; eihän hänellä ollut aikaa seisoskella +tuntimääriä vuoroansa odottamassa. Minkaa huvitti jonottaminen. Kevät +teki tuloansa, ilma oli leudompaa, oli varsin miellyttävää, kun lempeä +tuuli hiveli poskia ja leikiskeli niskatukalla. Kauniista Minkasta +tämä tuntui kuin hyväilyltä. Noiden kalpeitten kasvojen rinnalla +kiinnittivät hänen kasvonsa kaksin verroin huomiota. Toisenmoiselta hän +näytti kuin Margareta Dietrich, joka myöskin väliin tuli koppinensa +jonottamaan ja seisoi niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ollenkaan +huomannut, milloin hänen vuoronsa tuli. Mutta enimmäkseen tuli rouva +Dietrich itse, hiljaisena, alakuloisena ja arkana. Jos ken kysyi +jotain hänen tyttärestänsä, vavahti hän kokoon. Margareta Dietrich +odotteli yhä edelleen sulhastansa. Kaapissa, valkoiseen verhoon +käärittynä, riippui hänen morsiuspukunsa, valmiina pantavaksi päälle. +Neulojatar, jolla oli itsellään sulho sodassa, oli työskennellyt oman +rakkautensa ja kaihonsa kannustamana. Joka poimu, joka sauma oli +kuin hengähdys vain, kuin tuoksu, haave. Joka ilta kohotti Margareta +ennen levolle menoansa hiukan verhoa: siinä odotteli morsiuspuku +valkoisena, silkkisenä, onnea lupaavana. Hän jäi seisomaan, vaipuneena +sen katselemiseen, hänen silmiinsä tuli autuaallinen haaveileva ilme, +hänen huulillensa eksyi hetkiseksi vieno hymyily. Hän ei voinut poistua +paikaltansa. Avojaloin seisoi hän kauan, kauan, huomaamatta kuinka +kylmä huoneessa oli. Luisevina pistivät hänen laihat hartiansa esiin +paidan pääntiestä, hän kävi kylmästä siniseksi, mutta ei huomannut +sitä. Tuossa, tuossa riippui koko hänen onnensa! Vaivoin vain raski hän +vihdoin päästää verhon alas. Päivän viimeisenä muistona, yön unelmana +seurasi morsiuspuku häntä. -- + +Tänään oli hänen äitinsä mennyt pois kotoa. Siitä päivästä saakka, +jolloin Margareta oli rientänyt kirkkoon, nähdäkseen Bertholdin häät, +oli äiti tuskin enää rohjennut lähteä pois kotoa. Silloin oli kaksi +säälivää naista tuonut hänen tyttärensä kotiin, kuljettaen häntä +keskellänsä kuin tahdotonta olentoa. Kuullessaan äidin huolestuneen +kysymyksen: 'Lapsi, mikä sinun on?' oli Gretchen alkanut itkeä +kiihkeästi. Hän nyyhkytti ääneen. Mutta sitten hän alkoi nauraa, +-- nauroi, nauroi, ainakin puolen tuntia. Rouva Dietrich ei voinut +enää vapautua tuosta muistosta, hän oli siitä saakka ollut ainaisen +levottomuuden vallassa. Tänään oli Gretchen houkutellut häntä tähän +tapaan: täti kaupungissa pahastuisi kovin, ellei hänen ainoa sisarensa +tulisi toivottamaan onnea hänen syntymäpäivänään. Olihan vielä lisäksi +sunnuntaikin, puoti oli kiinni, ilma kaunis. Niin oli hän sitten +päättänyt lähteä. Olihan Gretchen tänään aika virkeä ja niin levollinen. + +Ehdittyään jo melkein aseman luo, palasi hän vielä kerran takaisin, +-- jokin sisällinen voima suorastaan pakotti hänet siihen. Oliko +varmaa, ettei Gretchenillä ollut mitään mielessänsä? Mutta hän istui +aivan levollisena etuhuoneessa, lukien jotain kirjaa. Ihmeissään +hän katsahti ylös, äidin palatessa takaisin. Rouva Dietrich keksi +tekosyyn. "Olenkohan ehkä unohtanut käsineeni tänne." Hän oli +hakevinansa. + +"Mutta, äitikulta, sinullahan on se kädessäsi!" huudahti Gretchen, +nauraen hänelle. + +"No, jopa nyt jotakin!" sanoi rouva Dietrich, nauraen hänkin. Sitten +hän suuteli tytärtänsä. "Näkemiin sitten!" + +Nyt oli Margareta Dietrich aivan yksin. Yksin --! Hän sulki kirjan +äkkiä ja hypähti pystyyn, katsoen omituisesti hymyillen ympärillensä. +Tuossa riippui vanha seinäkello seinällä. 'Tik, tak!' Siinä ainoa +ääni, mikä tunki hänen korviinsa, muutoin oli aivan hiljaista, Jumalan +kiitos! Eikä senkään enää tarvinnut jatkaa nakuttamistaan, se vihloi +hänen korviansa. Hän hypähti tuolille ja pysäytti heilurin. Häntä aivan +huimasi katsoessa sen ainaista kulkua edestakaisin. + +No niin, nyt oli kaikki hyvin! Hän hengähti helpotuksesta. Sitten hän +juoksi huoneensa taustaan. Hän avasi kaapin ja otti verhoon käärityn +puvun esiin. Kantaen sitä edessään ojennetuilla käsivarsillaan, toi hän +sen etuhuoneeseen. Tänään oli hän kerrankin omissa hoteissaan! Täällä +oli valoisampi ja peili oli isompi. Arasti katsoi hän ympärilleen. +Hänestä tuntui sentään siltä kuin sisällä olisi ollut joku. Ei ollut! +Tänään voi hän kenenkään häiritsemättä leikkiä häitä. + +Nyt nouti hän vielä morsiusseppeleen ja hunnun, joita oli säilyttänyt +laatikossaan. Kuinka seppele iloitsikaan päästessään päivänvaloon! +Myrtti siinä ojenteli oksiansa, sen vehreys kävi raikkaaksi. Se +suorastaan pyrki hänen päähänsä, se laskeutui hänen hiuksillensa. Hänen +täytyi kiinnittää se, se ei tyytynyt vähempään! + +Samaten kävi puvunkin. Ennenkuin hän tiesikään kuinka se tapahtui, oli +villapusero ja villahame pudonnut hänen yltään, hääpuku laskeutui hänen +ylitsensä. Valkoisena ja pehmeänä verhosi silkki hänet, utuinen harso +oli kuin pilvi. Se kohotti hänet korkeuksiin, kannatti häntä. Kaunis +kuva hymyili hänelle peilistä, olento autuaitten asunnoilta. Nyt ei +hän enää ollut Gretchen Dietrich, yksinäinen tyttö, menehtymäisillään +kaihoonsa -- hän oli rakastettu, kaihottu, oli morsian, joka vietti +häitänsä. Heti, heti tuli hän, joka häntä halusi, -- siinä oli hän! + +Hän käännähti nopeasti, hänen hymyilevät kasvonsa kävivät vieläkin +hymyilevämmiksi, hiljaisella huudahduksella ojensi hän kätensä: "Nythän +tulet!" + +Kuin kaukaisesta etäisyydestä ja kumminkin niin läheltä kajahti +vastaan: "Tulen luoksesi!" + +"Minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä!" + +Gretchen vaipui hänen povellensa, sulho sulki hänet syleilyynsä +-- lujasti, lujasti -- niin lujasti että hän valitti. Mutta hän +ei irroittautunut hänen syleilystänsä. Joskin se tuotti tuskaa -- +kiihkeätä tuskaa -- ja hänen rintaansa ahdisti kuin kammottavassa +kouristuskohtauksessa, joka salpaa hengityksen, pysäyttää sydämen, +rakkauttahan se silti oli, iäistä rakkautta! Huumaantuneena sulki hän +silmänsä. Niin juuri, ei mitään nähdä, kuulla vain, mitä hän kuiskaili! + +Ja sulho kuiskasi hänen korvaansa: "Lemmin sinua!" + +Hän kuiskasi vastaan: "Ja minä sinua!" + +"Nyt olet minun!" + +"Olen iäti!" + +Ja sulho irroitti seppeleen hänen tukastansa, ja levollisena hän salli +sen tapahtua. Siinä se nyt oli maassa, tuo ihana seppele! Hän pyrki +sitä ottamaan, mutta sulho esti sen ja sanoi: "Jätä se, et tarvitse +sitä!" + +"Tarvitsen, tarvitsen kyllä! Se pannaan päähäni ruumisarkkuun!" + +"Siellä, minne menemme, ei ole ruumisarkkuja. Siellä on ainoastaan +vuode täynnä iloa, iäistä nautintoa!" Sulho lykkäsi jalallaan seppeleen +syrjään. "Tuletko sinne kanssani?" + +Morsian tarttui huntuunsa ja riisti senkin päästänsä. "Seuraan sinua!" + +Sulho oli kiihkeä ja hillitön, hän kävi kärsimättömäksi. "Tule, tule +jo!" + +"Mitä sanoo äitini? Hän on huolissaan minusta." + +"Mitä äidistä ja hänen huolehtimisestaan -- nythän olet minun, -- tule, +tule!" + +"Rakkaani, armaani, minun täytyy pukea viitta ylleni, etteivät ihmiset +näe pukuani, valkoista pukuani, joka loistaa niin kauas." + +"Pue viitta yllesi, ettei kukaan näe sinua, mutta tule sitten, tule! +Minulla ei ole aikaa odottaa. On sota. Minun on liitäminen maailman +toiseen päähän, niin kiire ei minulla ole vielä koskaan ollut. Tule +Gretchen! Tule, tyttöseni! Tule, rakkahin morsiameni!" + +Hänen äänensä oli kuin hyväily, hän veti tyttönsä mukaansa, hellästi, +vastustamattomasti. Hän soi hänelle tuskin aikaa heittää viitan +hääpukunsa ylitse. Sinne jäi hänen seppeleensä, sinne huntunsa, +arkivaatteensa. Lattialle ne jäivät kaikki. Löytäisihän äiti ne +siitä, korjaisi ne pois. Ei hän enää luonut katsettakaan taaksensa. +Viisikolmatta vuotta oli hän elänyt täällä, näissä huoneissa. Täällä +oli hän syntynyt, lapsena leikkinyt, nauranut, laulanut ensi laulunsa, +itkenyt ensi kyyneleensä, uneksinut ensi unensa. Täällä oli hänen +isänsä kuollut, täällä oli hänen äitinsä häntä rakastanut, hänestä +huolehtinut. Mutta mitä merkitsi se kaikki! + +"Tule, Gretchen, tule!" -- -- + +Rouva Dietrichin astuessa nopeasti sisään, ei kukaan vastannut hänen +tervehdykseensä. Hän oli palannut aikaisemmin kuin oli aikonut. Sisaren +houkuttelut jäädä illalliselle, joka tänään syntymäpäivän kunniaksi +oli tavallista runsaampi, eivät olleet voineet häntä pidättää. Hänen +täytyi lähteä kotiin, täytyi lähteä. Levottomuus pakotti hänet matkaan. +Gretchen oli nykyisin aina niin omituinen, oli paha, että hän oli +jättänyt hänet niin kauaksi yksin. Ei ollut vielä aivan pimeä, ilta +oli vasta saapumaisillaan. Hän näki jotain valkoista maassa ja sitten +kompastui hän. Mitä siinä olikaan? Hänen jalkaansa oli kietoutunut +jotakin. Pieniä keinotekoisia vahanuppuja, valkoisia kukkia, tallattuja +oksia. Kuin hautaseppeleestä. Taikauskoinen kammo valtasi hänet. + +"Gretchen!" + +Ei vastausta. + +Käsitellessään levottomana tulitikkuja, menetteli äiti niin kömpelösti, +että tikku toisensa jälkeen suhahti tuleen ja sammui. Vihdoin sai hän +valkean sytytetyksi. Tuossa oli maassa tumma hame ja tumma pusero, +jotka Gretchenillä oli tänään ollut yllään, ja pitkä valkoinen harso +kiemurteli niiden ylitse kuin käärme. Mitä merkitsi tämä, mitä tämä +kaikki merkitsi?! Epäselvä kauhuntunne lamautti äidin, hän seisoi kuin +jähmettyneenä. Kuinka olivat huntu ja morsiusseppele joutuneet tähän? + +"Gretchen! Gretchen!" Äidin huuto kajahti tyhjässä asunnossa. Mitä +olikaan tytär nyt jälleen tehnyt? Ja poissa hän oli. Rouva Dietrich +avasi kaapin: kaikki hänen tavaransa olivat siellä. Viitta vain oli +poissa. Minne hän oli mennyt? Asemalle äitiä vastaan? Ei varmaankaan! +Ystävättärensä neiti Hieselhahnin luo? Ei sinnekään. Hänhän oli +niin arka, ei hän enää mennyt kenenkään luo. Ehkäpä hän oli jälleen +kirjoittanut kirjeen ja mennyt viemään sitä postiin. Tuskinpa vain! +Olisihan voinut olla niinkin, mutta todellisuudessa oli kumminkin +toisin. Sen tunsi äiti nyt äkkiä selvästi. Gretchen oli poissa, +Gretchen harhaili tuolla ulkona, jonkin sisäisen pakon ajamana. Ja yö +lähestyi. Kuinkahan kauan hän jo olikaan ollut poissa? Kunpa hän vain +palaisi, kun hän palaisi pian! + +Vavisten valaisi äiti joka sopen, häntä hakien. Ja äkkiä hän +alkoi itkeä kiihkeän tuskan vallassa: hänen lapsukaisensa, hänen +Gretchen-tyttösensä -- -- kunpa hänelle vain ei tapahtuisi mitään +pahaa! Hän tempaisi akkunan auki ja silmäili ulos. + +Katu oli tyhjä, siellä vallitsi sunnuntaipäivän hiljaisuus. Toisella +puolen katua seisoi ulvoen koditon koira. Se kuului kammottavalta. + +Tuskan valtaama äiti katsoi kelloa. Neljältä se oli pysähtynyt. Sen +alle oli asetettu tuoli, lasiovi, jonka takana heiluri oli, oli avattu, +-- neljän aikaan oli Gretchen siis vielä ollut täällä. Usein oli +Gretchen valitellut: 'Tuo kello, se kumajaa päässäni!' Kaiketi oli hän +sen pysähdyttänyt. Siitä oli jo monta tuntia. + +Tornikello löi. Äiti laski. Hyvä Jumala, oliko se mahdollista, joko +oli todella yhdeksän? Jospa hän ei olisi lähtenyt pois kotoa, ei olisi +jättänyt Gretcheniä yksin kotiin! Yhdeksän, -- eikä Gretchen vielä +ollut tullut! + +Usein kyllä oli rouva Dietrichin täytynyt odottaa tytärtänsä. Jos +häntä halutti mennä jonnekin, teki hän sen itsepintaisesti, eikä siinä +auttanut pyynnöt eikä nuhteet. Mutta tänään ei äiti kestänyt odotusta. +Jonkin ihmeellisen, käsittämättömän tuntu oli jäänyt tuohon pieneen +huoneeseen, tulvahti sieltä häntä vastaan, jähmettäen hänet väliin ja +kohottaen väliin kuuman hehkun hänen päähänsä. Ajatukset seurasivat +toisiansa yhä nopeammin, yhä kiihkeämpinä, pakottaen äidin kääntämään +askeleensa jälleen katua kohden. Asemalle ensiksi. Epämääräinen +toivo rohkaisi häntä. Ehkäpä hänen tyttärensä seisoisi siellä häntä +odottamassa. + +Ei kukaan ollut nähnyt Gretcheniä. Turhaan seisoskeli äiti asemahuoneen +ovella katsoen katua pitkin puolelle ja toiselle. Hän kuuli yhä vielä +kodittoman koiran ulvontaa. + +Se oli pieni sievä koira, jonka pitkäkarvainen turkki hohti keltaiselta +lyhdynvalossa. Hakevin katsein silmäili se häntä, kohottaen +rukoilevasti käpäläänsä, mutta hän kiiti sen ohitse. 'Gretchen! +Gretchen!' kajahteli huuto hänen sydämessänsä. Puoleksi tietämättään +kääntyi hän kulkemaan Gertrud Hieselhahnin asuntoa kohden. -- -- -- + +Gertrud Hieselhahn oli juuri aikeissa käydä levolle. Lapsi nukkui, +Minka oli ulkona, mitäpä hän yksin istuskelisi ylhäällä. Oli myöskin +turhaa kuluttaa valkeata. Silloin kuuli hän nimeänsä mainittavan. +Täyden hiljaisuuden keskeltä kajahti se kolealta ja aavemaiselta. +Ulko-ovi oli lukittu, joku seisoi ulkona pimeällä käytävällä ja huusi +häntä. + +Hän avasi akkunan: "Kuka siellä on?" "Minä, hyvä neiti, minä! Onko +Gretchen luonanne?" "Rouva Dietrich siellä on! Ei, ei Gretchen ole +täällä. Odottakaa, tulen ulos!" Rouva Dietrichin äänessä oli jotain, +joka herätti Gertrudin mielessä sääliä ja levottomuutta: hän haki +lastansa! + +Pienenä, tavallista pienempänä vielä, seisoi rouva-parka kuin +pelästynyt otus pimeässä yksinäisellä tiellä. Apua hakien takertuivat +hänen kylmänkosteat sormensa Gertrudin käteen. "Gretchen on poissa, voi +hyvä Jumala tätä tuskaa! Neiti Hieselhahn, älkää jättäkö minua!" -- -- + +Yhdessä he häntä hakivat. Kauan olivat he jo hakeneet, eivät itsekään +enää tienneet kuinka kauan. Pimeitä kenttiä pitkin käydä hoipertelivat +nuo kaksi yksinäistä naista. Ensiksi he hakivat talon ympäriltä, +sitten kiersivät koko taloryhmän. Miksi he niin tekivät? Olisihan +voinut olla niinkin, tuumiskeli Gertrud, että Gretchen olisi aikonut +hänen luoksensa. Nyt hakivat he kauempaa, huudellen ja yhä huudellen. +Vuoroonsa kumpikin. Sillävälin vaikeroi äiti hiljaa: olihan hän jo +aikoja aavistanut, että Gretchenin kävisi lopuksi huonosti, hän ei vain +ollut tahtonut sitä uskoa, vaan oli aina koettanut pettää itseänsä. +Eikä hän ollut tahtonut sanoa sitä kenellekään, ei uskoa kenellekään +tuskaansa. "Eihän sitä tahdo tehdä, hyvä neiti. Mutta nyt -- nyt en +voi enää vaieta. Voi, luuletteko te, että hän on itse tehnyt itselleen +jotain?" + +Gertrud puri hampaansa yhteen: kaameata tämä oli kerrassaan. Hänkin +oli jo aikoja ajatellut: onko totta kaikki, mitä Gretchen puhuu? Vai +onko se kaikki valhetta? Ei, valheeksi ei sitä käynyt nimittäminen. +Ei valheeksi -- tyttöparka! "Meidän täytyy palata takaisin, rouva +Dietrich", sanoi hän lempeästi. "Täällä ei Gretchen ole. Menkäämme +teille, ehkä hän jo on kotona. Ellei hän ole, menen minä vielä +poliisivartiostoon." + + * * * * * + +Siitä riitti naisille puhumista, heidän seistessään seuraavana päivänä +voikaupan edustalla. Niin kyllänsä kuin he muutoin olivatkin saaneet +jonottamisesta, ei se heistä tänään tuntunut liian pitkäveteiseltä. +Vallan kauhea oli tuon neiti Dietrichin tarina. Nythän hänen täytyisi +joutua Dalldorfin parantolaan. + +"Hän oli juossut pois kotoaan", kertoi muudan, "hääpuku yllänsä. +Valkoisessa puvussa. Siinä oli ylt'ympäri poimuissa pieniä +myrttivihkoja, ja röijyssä oli myöskin edessä myrttivihko. Friedani +näki sen ollessaan tänään sanomalehtiä kantamassa. Ne toivat hänet +silloin, -- tänä aamuna. Poliisikonttorin vahtimestarin koira oli +löytänyt hänet. Kaukana kedolla kuljun luona hän makasi mäntyvesakon +alla aivan veden reunassa. Yöt ovat vielä kylmät, hän oli ollut aivan +kohmettunut." + +Uteliaina pyrkivät toiset lähemmäksi. "Olikohan hän aikonut +hukuttautua? Ja minkä tähden?" + +"No, siksi että hän on päästä sekaisin. Hänen on täytynyt odottaa liian +kauan sulhastansa." + +Oliko hän sitten todella kihloissa? Sulhasta ei kukaan ollut nähnyt. + +Muuan vaimo, joka oli Dietrichin perheen naapuri, kohautti hartioitaan. +"Voipi olla -- tai ehkä ei. Kenpä tyttöjen asiat tietää niin +tarkoilleen. Se ainakin on varmaa, että jos jollakin on mielitiettynsä +rintamalla eikä hän kirjoita eikä palaa, eikä toinen tiedä, elääkö hän +vielä vai eikö elä, silloin voi kenen tahansa käydä kuten Dietrichin +neidin." + +Niin voi, -- voi kylläkin! Kauhu kuvastui kuulijoiden kasvoilla, heidän +katseensa kävi araksi. Kaukaa läheni heitä kovakourainen julmuri, joka +kävi käsiksi sydämiin ja mursi ne, joka anasti ajatuksetkin ja hämmensi +ne, niin että ne lentelivät sekaisin kuin akanat seulassa. Se julmuri +oli -- sota. + + + + +XII. + + +Kevät kehittyi kehittymistään, mutta Verdunin valloitusta se vain ei +tuonut muassaan. Suunnattomia hyökkäyksiä ja vastahyökkäyksiä, uhrien +luku molemmin puolin ääretön. Tänä keväänä oli harvinaisen varhain +tullut lämmin, luonto pukeusi jo huhtikuussa kukkiin, mutta ken voi +iloita siitä? + +Kun Hedwig Bertholdi nyt kulki puutarhansa kautta, ei hän huomannut +sitäkään, että syreeni pian alkaisi kukkia. Hänellä oli huolia, +suurempia huolia kuin ennen. Kun Anna Maria nauroi, tuotti se hänelle +melkein ruumiillista tuskaa. Vanhimpansa takia hän nyt oli enin +huolissaan. Hän oli kirjoittanut, että hänen tykistöväkeen kuuluvana +oli täytynyt oleksia maan alla ja tapella rottien kanssa. Hänellä oli +siellä alhaalla vuode ja oikein sievä asunto. Hänen tarvitsi vain +painaa nappulaa, niin tuli passaripoika, mutta tuollainen asemataistelu +oli ikävintä, mitä mielessään voi kuvailla. Hän olikin tarjoutunut +lentäjäksi; silloin saisi enemmän liikkumisvapautta ja tilaisuutta +itsenäiseen toimintaan. Hän oli tutustunut kapteeni Bölckeen ja tämä +oli puoltanut hänen anomustansa. Nyt tiesi siis äiti, ettei hän +juuri tällä haavaa ollut taistelussa, vaan vaarattomalla alueella +toimeensa harjaantumassa. Mutta eivätkö häntä myöhemmin odottaneet +vielä suuremmat vaarat kuin Rudolfia, joka oli jalkaväessä Verdunin +edustalla? Heinz teki jo lentoretkiä, ja hänen kirjeensä, joita loman +jälkeen oli tullut varsin harvoin ja joissa äidin mielestä oli ilmennyt +omituinen väsymys ja haluttomuus, uhkuivat nyt reippautta, joka melkein +vaikutti innostukselta. Mutta äidin tarkka vaisto havaitsi niissä +kaikesta eloisuudesta huolimatta jotain vallan toista: kuinka olikaan +oikein Heinzin laita? + +Levätessään nyt öisin vuoteessaan, lenteli hänkin. Silloin oli hänestä +kuin kohoaisi hänen ruumiinsa ylös patjoilta ja hän kiitäisi kautta +äärettömien avaruuksien, joita nimitetään taivaaksi, ja kauhulla +hän tunsi maan väistyvän jalkojensa alta. Miksi olikaan Heinz +pyrkinyt tuohon toimeen? Alinomaa sattui hänen silmäänsä kuvauksia +ilmailuonnettomuuksista. Eikö Heinz sitten tiennyt että ilmailijan +ammatti oli vaarallisista vaarallisinta? + +"Ilmailu -- sehän on suorastaan hengen turvaamista", vastasi Heinz. +"Mikä ihana tunne, kun kaikesta vapaana saa jättiläislinnun siivin +kiitää läpi avaruuden, mieli vapaana kaikesta muusta. Silloin ei enää +ajattele entisiä, ei mietiskele millaista elämä olisi voinut olla, -- +kaikki on unohtunut, lentelee, lentelee vain ja nauttii lennosta." + +"Miksikä olet niin huolissasi, äiti?" sanoi Anna Maria. "Minusta tuo on +suunnattomasti ihailtavaa." + +Mitä ymmärsikään äidin tunteita tuo nuori rouva, joka eleli +käsittämättömän huoletonna päivästä toiseen? Vanhempi nainen olisi +tässä voinut kadehtia nuorempaa hänen tyyneytensä takia. Mikä +onnellinen luonne! Ja siitähän todella näytti, kuin olisi hän oikeassa +vakuuttaessaan joka päivä: "Kyllä kaikki käy hyvin!" -- sillä ainakin +toistaiseksi oli hän saanut mitä parhaimpia tietoja mieheltänsä. +Kirjeitä meni, kirjeitä saapui yhtä mittaa. Sotakauhujen keskellä +kukoisti lemmenonni. Ja Hedwig mietiskeli mielessänsä: sellainen +täytyy kaiketi vaimon olla, jotta hän voisi tehdä miehellensä elämän +keveämmäksi näinä aikoina. Ei hän oikein tiennyt, oliko hänen pidettävä +miniäänsä pintapuolisena vai kylmäsydämisenä, vai oliko hänen +kadehtiminen häntä. Käsittämätöntä oli hänestä myöskin ollut tapa, +millä nuo molemmat erosivat toisistansa. Onnesta loistavina olivat +he palanneet Dresdenistä, Rudolf oli tuonut vaimonsa kotiinsa loman +viime päivänä, ja illalla hänen täytyi lähteä. Anna Maria oleskelisi +vain rauhallisesti äidin luona siksi kun hän palaisi, sittenhän +saataisiin nähdä. Ja Anna Maria oli suostunut yhtä helposti siihen +kuin kaikkeen muuhunkin. Hän oli kyllä itkenyt, kun Rudolf suuteli +häntä jäähyväisiksi, mutta kun hän sitten seisoi asemalla ja viittoili +hänelle, silloin oli hän kyyneleistään huolimatta hymyillyt hänelle. +Hymyillen oli nuori aviomies viittoillut vastaan, vaikka hänenkin +silmänsä olivat kyyneltyneet. He olivat vielä nuoria, he eivät olleet +vielä kokeneet suurta surua, -- surua, joka myllertää mielen mullin +mallin, -- he olivat onnellisia lapsia vielä. + +Oli hetkiä, jolloin Hedwig Bertholdin oli vaikea arvostella miniäänsä +oikeudenmukaisesti. Kuinka voikaan tämä pysyä niin hilpeänä! Tuo nauru, +joka aikoinaan oli viehättänyt häntä, tuo täyteläinen, raikas nauru, +se kiusasi nyt hänen hermojansa. Mutta eikö hänen oikeastaan olisi +pitänyt olla iloinen siitä, että miniä kantoi ajan vaivat ja eron +niin kevyesti? Entäpä jos hän olisi alati vain valittanut ja ollut +epätoivoissaan! Huomaamattaan alkoi Hedwig hillitä itseään paremmin. +Eihän hän voinut antaa toisen niin paljoa nuoremman saattaa häntä +häpeään. + +Anna Maria nautti kaikesta hyvästä, joka tuli tässä talossa hänen +osaksensa. Oli sentään ihanaa olla rouva, joskin mies oli poissa. +Mutta kun sota loppuisi ja Rudolf palaisi, olisi tietysti vieläkin +ihanampaa. Nyt olivat hänen ajatuksensa alati kiintyneet lapseen, +jota hän odotti. Vielähän kestäisi kauan ennenkuin se syntyisi, mutta +hän tunsi itsensä jo nuoreksi äidiksi. Turhamielisyyttäkö se oli vai +ylpeyttä, jota tuo sotalapsi herätti hänen mielessänsä? Vai oliko se jo +rakkautta? Hänen ei ollut tapana tutkistella omaa itseänsä, mutta hänen +sitä huomaamattaan heräsi hänessä lämmin tunne -- kiintymys lapseen. +Seitsemän poikaa halusi hän saada, seitsemän kaunista, tervettä, +hilpeätä poikaa, seitsemän poikaa keisaria palvelemaan. Ja hiljaa +rallatti hän vanhaa sotilaslaulua, jota oli tyttönä usein laulanut: + + "Sotamies se hauska veikko. + Mieli hällä pelvoton! + Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!" + + * * * * * + +Naapuritalojen puutarhoissa käyskentelivät molemmat nuoret rouvat. +Terveenä ja pulleana katseli Anna Maria aidan ylitse: kuinka solakka +olikaan rouva Rossi ja niin hento ja valkoinen! Anna Maria ihaili +itseksensä tuota kaunista naista. He olivat tuttuja keskenään, sillä +rouva Rossi oli kerran käynyt heillä vierailulla. Mutta Anna Maria ei +ollut voinut keskustella paljoakaan hänen kanssaan, hänen anoppinsa +oli huolehtinut seuranpidosta. He olivat puhelleet luutnantti Rossin +kuolemasta, missä ja miten hän oli kaatunut. + +Leski oli vastannut hyvin hiljaa, melkein epäröiden, noihin +osaaottaviin kysymyksiin; samalla oli hänen katseensa kierrellyt +huonetta hajamielisenä, levottomasti hakevana. Siellä oli ollut esillä +Heinzin valokuva. Hän oli ottanut sen käteensä, antanut katseensa +vaipua siihen ja pitänyt sitä sillä tavoin pitkän aikaa keskustelun +kestäessä. "Se on uusin kuva pojastani", sanoi äiti. Silloin hän +punehtui hiukan ja pani sen pois. + +Hänen olennossaan oli jotain niin naisellista, miellyttävää ja +hillittyä! Hedwig Bertholdi oli aivan ihastuksissaan. + +Nyt silmäili Anna Maria jonkinmoisella uteliaisuudella tuota nuorta +rouvaa. Mitähän hän mahtoikaan tehdä koko pitkän päivän? Eihän hänellä +ollut miestä, jolle kirjoittaa, ei lasta, jota hoidella! Peräti ikävää +ja surullista täytyi tuollaisen elämän olla. Hiljaisena käyskenteli +rouva Rossi hitaasti puksipuiden reunustamain sarkojen keskellä kuin +nunna; tuon tuostakin hän kumartui maahan, hän poimi orvokkeja. Hänen +vakavilla kasvoillaan ei näkynyt hymyilyn kajastustakaan. + +Nuori rouva Bertholdi tunsi äkkiä onnensa runsauden. Hän tervehti +häntä iloisimmalla naurullansa, hän halusi osoittaa aivan erikoista +ystävällisyyttä, -- olihan tuo toinen niin köyhä! Kuin olisi hänellä +ollut määrättömiä rikkauksia lahjoittaa, sanoi hän: "Te olette aina +niin yksin, käykääpä toki meillä useammin." Ja hän ojensi hänelle +kätensä. + +Nyt hymyili Lili. Hän puristi ojennettua kättä, mutta sitten kävivät +hänen kasvonsa heti jälleen vakaviksi. Umpimielisen karttelevasti hän +vastasi: "En minä ole niin yksin, asuuhan äitinikin täällä. Mutta +tietysti käyn mielelläni toistekin luonanne." + +Anna Maria tunsi että hän sanoi tuon vain kohteliaisuudesta. Tietenkään +hän ei tulisi. Se oli ikävää, olivathan he molemmat nuoria ja +viihtyisivät hyvin toistensa seurassa. Luontaisella avomielisyydellään +päätti hän olla itsepintainen: tuo nainen miellytti häntä, eikä hän +halunnut tyytyä pelkkään puheparteen. "Mutta ettepä te kumminkaan +tule, kun te sanotte vain noin ylimalkaisesti: 'Käyn kyllä luonanne!' +Vielä mitä!" Avosuin hän pudisteli päätänsä: "Ei, siihen minä en +tyydy! Teidän pitää sanoa: 'Kyllä minä tulen!' Kenties huomenna? Tai +ylihuomenna? Tulkaapa vaikka ylihuomisen huomenna, mutta teidän pitää +luvata varmasti. Tehän olette myöskin nuori. Minä olen kahdeksantoista +vanha. Kuinka vanha te olette?" "Kaksikymmentäviisi vuotta." + +"Jo kaksikymmentäviisi? Mutta eihän sekään vielä ole paljon. Olisi +niin hauskaa, jos tapaisimme toisemme useammin." Äkillisen tunteen +valtaamana kurotti Anna Maria käsivartensa aidan ylitse ja veti +naapurinsa puoleensa. "Kiipeäisinkö minä luoksenne?" Hän yritti jo +tehdä sen, mutta malttoi sitten mielensä. "Ei, enhän enää saa tehdä +sellaista." Hän nauroi, ja punehtuen hän lisäsi ylpeästi: "Minun täytyy +nyt olla varovainen." + +Tunteen vallassa, jossa oli hitunen tuskallista kateutta, ajatteli Lili +tuota ensi keskusteluaan Rudolf Bertholdin nuoren rouvan kanssa. Mikä +onnellinen ihminen hän olikaan! Kenties ainoa onnellinen tuhansien +joukossa -- naisista varmaankin ainoa. Miehet voivat pikemmin tuntea +itsensä onnellisiksi, -- aika oli omansakin tuottamaan heille +onnea. Eikö hänen miehensäkin ollut onnellinen taistellessaan? Eikö +kuollessaankin? Ja eikö Heinzkin ollut onnellinen lentoretkillään? + +Siinä ei ollut mitään outoa, että Lili oli tuolta nuorelta rouvalta +tiedustellut hänen lankonsa vointia, -- tiesihän tämä hänen usein +olleen yhdessä luutnantti Bertholdin kanssa. Mutta hän huomasi pian, +ettei Anna Marialla ollut aavistustakaan siitä, kuinka läheisessä +suhteessa hän oli ollut häneen. Sen paremmin oli hän voinut kysyä: +"Kuinkas miehenne veli voi kaiketi myös hyvin?" + +"Hänestä on tullut ilmailija, -- miksi olette siitä niin ihmeissänne?" + +Lili ei ollut voinut pidättää kauhun ilmausta. "Mitä!" oli hän +huudahtanut, hänen kasvojensa vieno punehdus oli kadonnut, ja hän oli +käynyt hyvin kalpeaksi. Hänen täytyi koota kaikki voimansa salatakseen +mielenliikutuksensa; eihän hän saanut näyttää, kuinka läheltä tuo +koski häneen. Nyt oli hänellä kaksinkertainen syy olla levoton hänen +tähtensä. Mikä oli saattanut hänet rupeamaan ilmailijaksi? _Hänkö_ +kenties? Taivaan tähden: hänkö?! + +Lili vietti yönsä kiihkeässä tuskassa. Eikö hän ollut mieletön, kun oli +antanut luutnantti Bertholdin lähteä luotansa sillä tavoin? Eikö hän +olisi voinut sanoa hänelle: "Nyt sinun on lähdettävä pois, mutta kun +palaat, olen omasi." Oliko sitten kuolleella oikeus kaikkeen, elävällä +ei mihinkään? Olihan Lili lukenut ilmaennätyksistä ja voi käsittää, +että ilmojen hallitseminen voi houkutella uljasta nuorta miestä. Mutta +ei, ei Heinzin sittenkään olisi pitänyt antautua tuolle alalle! Eikö +hän tiennyt, että Lili väänteli täällä tuskissaan käsiään, niin että +nivelet naksahtelivat? Hän ei saanut unta, ei hetkeksikään, -- ah, ei +koskaan enää hän voisi nukkua levollisesti! + +Kuivin, polttavin silmin hän katsoi miehensä kuvaa, joka riippui +vastakkaisella seinällä. Tuskaa oli hän kokenut hänenkin tähtensä, oli +saanut perehtyä tuskaan, kuten kaikki vaimot, joilla oli mies sodassa. +Mutta nyt yhtyi hänen tuskaansa vielä toinenkin tunne, -- hänen +sydämensä kapinoitsi hänen omaa itseänsä vastaan. Miksi oli hän ollut +niin tyly, oli käyttäytynyt niin kylmäkiskoisesti? Ainiaan uskollisen +lesken hyveeseen oli hän verhoutunut, vaikkei hänen sydämensä enää +tiennyt tuosta hyveestä. Miksi, miksi piti aina koettaa pettää omaa +itseänsä? Miksi piti olla niin hyvinkasvatettu, niin muodollisuuksiin +kahlehdittu, ettei rohjennut sanoa avoimesti: "Olen sinun, ota omasi!" + +Kiihkeän levottomuuden vallassa heittelihe tuo vaalea olento sinne +tänne patjoillansa. Entä jos Bertholdi syöksyisi maahan, jos vihollisen +vastarinta tai luonnonvoimien oikullisuus veisi häneltä hengen? Hän, +hän yksin olisi siihen syypää! Hän voihki ääneen. Yön tuskallisessa +yksinäisyydessä kuvastuivat kaikki kauhut vielä kammottavampina. Sitten +heräsi hänen mielessään nuhteita Bertholdiakin kohtaan. Eihän hän ollut +voinut ilmaista hänelle tunteitaan sen selvemmin kuin oli ilmaissut. +"En voi toistamiseen kestää kaikkea odotuksen tuskaa ja levottomuutta", +-- niin oli hän sanonut -- eikö Heinz ollut sitä kuullut? Kuullut oli +hän kyllä, -- mutta ei ymmärtänyt. Niin ei nainen puhu miehelle, josta +ei välitä. Kuinka olikaan hän voinut lähteä hänen luotaan mieli täynnä +uhmaa ja vihaa, niin lapsekkaan suuttumuksen vallassa, että nyt teki +parastansa tuhotakseen itsensä? Rangaistuksetta eivät ne kaikki kohoa +aurinkoa kohden, nuo ilman sankarit. + +Vuodettaan ympäröivässä yksinäisessä pimeydessä näki Lili äkkiä +edessään hänen rakkaat nuoret kasvonsa, ja raskaat kyynelkarpaleet +alkoivat hitaasti vieriä hänen poskiansa pitkin. "Tulkaa jälleen!" +Viimeisenä eronhetkenä oli tuo vastoin hänen tahtoansa pujahtanut hänen +huuliltansa; mutta hän oli kuiskannut sen niin hiljaa, että se häipyi +kuulumattomiin. Nyt, tuskissaan hänestä, joka linnun tavoin liiteli +ilmassa, välittämättä siitä, mitä jätti maan pinnalle, nyt kurotti hän +rukoilevasti kätensä hänen jälkeensä ja huusi rakastavaisen naisen koko +hellyydellä: "Tule jälleen!" + + * * * * * + +Päivät olivat jo käyneet paljon pitemmiksi. Onnellisille voi olla +mieleen, kun yöt pysyvät kauan pimeinä, mutta niistä, jotka ovat ja +pysyvät yksin, tuntuu helpotukselta, kun ilta tulee myöhään ja aamu +varhain. Ja kaikkialla alkoi jo vihertää. Puutarhojen pensaisiin +ilmestyi lehdyköitä, ja nurmikenttien krookuskasvit olivat niin +kirjavia, kuin ei talvea olisi ikinä ollutkaan. Lili kuuli rastaan +laulavan Bertholdin puutarhassa ja toisen vastaavan Krügerin +puksipuusaroilta. Kun hän ensi kertaa kuuli tämän kevätlaulun, heräsi +jotain hänen mielessänsä. Oliko se toivon, vapautuksen tunne? Hän +ei ollut koskaan saanut kirjettä luutnantti Bertholdilta, mutta +hän tiesi hänen äitinsä saaneen eilen häneltä tietoja. Hän eli! +Sen täytyi riittää toistaiseksi. Haaveksivin katsein silmäili Lili +maalaispuutarhaa. + +Siellä toimiskeli nyt rouva Krüger uutterasti. Kirkkaassa +kevätvalaistuksessa näki oikein, kuinka paljon lunta tämä talvi +oli sirottanut hänen tukkaansa. Mutta voimia oli hänellä sentään +vielä. Miehen tavoin käytteli hän lapiota, hän käänteli sarkojansa. +Hän levitteli sinne lantaa vuohen majasesta. Maan piti käydä +hedelmälliseksi, tuottaa paljon, -- ja kenelle?! Synkkä ajatus tuli +rouva Krügerin mieleen, nenäntyven yläpuolella oleva ryppy kävi +syvemmäksi. Mitä hyödytti kaikki työ, kovettumat käsissä ja hikihelmet +otsassa? Mitä hyödytti kylväminen, istuttaminen, sadon kokoaminen? +Istuiko hänen kanssaan pöydässä kukaan, jonka lautasen hän voi täyttää, +jolle hän voi sanoa: "Maistuuko tämä sinusta hyvältä? Olen kasvattanut +tämän itse, -- sinua varten!" + +Nyt oli hän jo panettanut kaikkiin lehtiin ilmoituksen: + + Kadoksissa + + on ollut marraskuun 10 p:stä 1914 reserviläinen Gustav Krüger, + kuuluva 203:nnen jalkaväkirykmentin 3:nteen komppaniaan. + Tovereita, jotka ovat taistelleet hänen kanssaan Dixmuidenin + luona, tai sellaisten soturien omaisia, jotka joutuivat + kadoksiin samoihin aikoihin ja joista on saatu tietoja (esim. + vankileireistä), pyydetään sydämellisesti antamaan tietoja. Menot + korvataan kernaasti. + +Joku oli neuvonut rouva Krügeria koettamaan _tätä_ keinoa, ja hänestä +_oli_ se aikoinaan tuntunut erinomaiselta. Ehkei Gustav ollutkaan +Korsikassa, vaan jossain muualla. Olihan varsin mahdollista, että hän +oli Siperiassa. Sieltähän ei kukaan saanut tietoja. + +Rouva Krüger oli ollut Berlinissä useissa sellaisten henkilöiden +toimeenpanemissa kokouksissa, jotka eivät saaneet mitään tietoja +omaisistaan. Oli kuin he kaikki tyynni olisivat olleet samaa perhettä. +Äidit istuivat yhdessä, kuin olisivat olleet sisaruksia, isät +neuvottelivat yhdessä. Toinen kertoi toiselleen tarinansa, -- voisihan +sattua, että tämä osaisi antaa jonkun neuvon. + +Nyt ei rouva Krüger enää käynyt noissa kokouksissa. Noista toisista oli +jo monikin löytänyt lapsensa. Kun hän oli viimeisen kerran vanhempien +kokouksessa, oli siellä ollut muuan äiti, joka itki ääneen ilosta: hän +oli samana päivänä saanut kirjeen pojaltaan. Siperiasta se oli tullut +-- kuin ihmeen kautta. Töin tuskin sai siitä selvääkään, ja repaleinen +se oli, -- oli tullut lukemattomain peninkulmain takaa. Ensin oli +poika maannut sairaalassa -- missä, sitä hän ei tiennyt itsekään, -- +nyt täytyi hänen kaataa puita aarniometsässä, siellä oli jääkylmää, +hänen elämänsä oli sanomattoman raskasta, mutta hän eli. Hän eli! +Hänen oli onnistunut saada kirje pistetyksi erään ruotsinmaalaisen +matkaan, ja tämä oli toimittanut sen perille. Äiti oli kuin suunniltaan +ilosta: 'Poikani elää!' Hän julisti sen kaikille salissa oleville. +Huone oli aikaisempina aikoina ollut tanssisali, korokkeelta, jossa +soittokunta oli raiutellut iloisia tanssinsäveleitä, yritti äiti lukea +ääneen kirjeensä, mutta se ei luonnistunut, hänen äänensä tukehtui +ilokyyneliin. Hän liehutti vain paperia ilmassa, sanoen: "Elää! elää!" +-- sitten vaipui hän polvilleen. Rukoiliko hän? Kaikki panivat kätensä +ristiin. Kukaan ei puhunut sanaakaan. + +Tuo äiti oli siis saanut tietoja mutta entä hän? Rouva Krüger ei enää +mennyt noihin kokouksiin. Eikä hän aikonut enää panettaa tuotakaan +ilmoitusta sanomalehtiin, -- se oli jo maksanut tarpeeksi rahaa, ja +mitä hyötyä siitä oli ollut? Parempi oli panna rahat talteen Gustavin +varalle. Ken tiesi, missä tilassa hän palaisi! Tarvittaisiin ne kai +parempaankin; kenties Gustav oli sairas. Ehkä hän palaisi raajarikkona, +-- kädetönnä ja jalatonna. Samantekevää, -- kunhan vain palaisi! Äiti +pitäisi kyllä hänestä huolta, kantaisi häntä käsillään, lukisi hänen +silmistään mitä hän halusi. + +Nuorekkaan reippaasti työnsi rouva Krüger raskaan lapion maahan ja +nosteli turpeen toisensa jälkeen. Tähän aikoi hän istuttaa perunoita, +aikaista lajia, Gustavin herkkua. Olisikohan hän jo kotona kun äiti +kaivaisi ne maasta? -- + +Rouva Krüger oli tosiaankin hiukan järjetön, kun hän vielä toivoi +poikansa palaavan. Eihän siinä ollut enää mitään toivomisen +mahdollisuutta. Ei kukaan ihminen enää uskonut, että Gustav Krüger +voisi palata. Sitä ei tosin sanottu äidille aivan suoraan, mutta hänen +annettiin kumminkin ymmärtää, että niin oli, ja se saattoi hänet +melkein vihamieliseksi muille. Hän oli pahastunut ihmisille siitä, +etteivät nämä odottaneet ja uskoneet kuten hän. Harmistuneena vetääntyi +hän puutarhaansa ja eläimensä seuraan, -- ne olivat parempia kuin +ihmiset. Mutta toisaalta hän tuskin enää kesti tätä yksinäisyyttään, +hänet valtasi kiihkeä halu tiedustella muilta: "Luuletteko että hän +palaa?" Hän olisi halunnut kuulla vastattavan: "Tietenkin!" + +Hedwig Bertholdi näki tuon vanhan vaimon työskentelevän puutarhassansa; +kuinka valkoiseksi hän olikaan käynyt! Vaimo-parka! Eikö ollut pakko +sääliä jokaista äitiä, -- sitä, joka suri jo kadotettua, -- sitä, joka +pelkäsi kadottavansa! Kummanko tila oli vaikeampi? Yhtä raskasta oli +kummankin olo! Eikö tämä aika ollut äideille vieläkin vaikeampi kuin +vaimoille? Vaimon rakkaus ei ole äidin rakkauden veroinen. Vanhalla +naisella ei ole enää mitään toivottavaa, mitä jää hänelle enää +jäljelle? Nuoruus, kauneus, tunteiden kiihko on poissa, hän ei tunne +intohimoa eikä herätä sitä. Kaikki se, mikä muinoin tuotti hänelle +onnea, on käynyt arvottomaksi, hänen mielihalunsa ovat laimenneet, +hänen toivomuksensa käyneet vaatimattomiksi. Hän on oppinut tyytymään +vähään, hänen on ollut pakko oppia tämä taito, -- maailma menee +menojaan, lykäten hänet syrjään. Vanha nainen ei voi alkaa elämäänsä +uudelleen alusta kuten nuori. Hänen poikansa on hänen viimeinen +aarteensa, -- hänen toivonsa, onnensa! + +Kun Hedwig Bertholdi punnitsi näitä asioita, valtasi hänet voimakas +säälintunne. Vaikka hänellä oli miniänsä luonaan, tunsi hän itsensä +kumminkin kovin yksinäiseksi. Tuo nuori olento ei ymmärtänyt häntä, +eikä hän puolestaan ymmärtänyt miniäänsä. Nuoren täytyy kestää kovia +kärsimyksiä, voidakseen käsittää sen tunteita, joka jo on ehtinyt rajan +toiselle puolen. Nyt tuntui Hedwigistä varsin luonnolliselta, että hän +ojensi kätensä aidan ylitse ja tiedusteli naapuriltaan: "Kuinka voitte, +rouva Krüger?" + +Aherteleva vaimo katsahti ylös. Epäröiden laski hän työstä kovettuneet +sormensa toisen valkoiseen, hienoon käteen. Mutta kun hän loi katseen +rouva Bertholdin kasvoihin, kävi hänen kädenpuristuksensa lujemmaksi; +tuokin toinen näytti siltä, kuin hän tietäisi, mitä huoli on! Ja +kumminkin voivat hänen poikansa vielä hyvin, -- hän sai heiltä tietoja. +"Rouva Rossi kertoi minulle että teidän vanhempi poikanne harjoittelee +lentäjäksi. Herra Rudolfin rouvahan myöskin näyttää vielä olevan +iloisella mielellä. Kuulen hänen lauleskelevan. -- Minun Gustavini ei +ole vieläkään kirjoittanut." Hänen lausuessaan viime sanat väreili +hänen väsyneessä äänessään tuskallinen valitus. + +Voiko Hedwig riistää tältä äitiparalta viimeisen toivon? "Monessa +vankileirissä on kirjeiden kirjoittaminen kiellettyä", sanoi hän. "Se +on julmaa. Mutta kun se on tunnettua, on tämä tieto toisaalta lohdutus. +Tietäähän toki, mistä johtuu, ettei tietoja tule." + +"Luuletteko te sitten, että minun poikani vielä elää?" kysyi rouva +Krüger, ja hänen päähän vajonneet himmeät silmänsä kiintyivät +läpitunkevin katsein toisen kasvoihin. Ja jälleen tunsi Hedwig, +että hänen täytyi valehdella. "Miksi en sitä luulisi?" sanoi hän +vakuuttavasti. "Mutta, rouva Krüger, tehän olette ollut niin +luottavaisella mielellä -- muistatteko, kuinka tulitte luokseni, +nähtyänne hänet tuossa vankileirin kuvassa?" + +"Siitä on jo kauan", mumisi rouva Krüger. "Aika on kulunut kulumistaan. +Väliin ajattelen, että ehkä hän sittenkin on kuollut." Hän katsoi +synkeästi eteensä maahan. Mutta sitten hän jatkoi kiihkeästi: "Mutta +olisihan minun pitänyt saada siitä tieto. Eihän lasta sovi ilman muuta +kaivaa maahan, antamatta siitä tietoa hänen äidillensä, eikö niin?" + +Hedwig tunsi kylmän väreitä. Siinä se taaskin oli, tuo tuskallinen +epäilys! "Älkää toki suoko mielessänne sijaa tuollaisille ajatuksille", +sanoi hän sydämellisesti. "Mitä hyödyttää meitä kaikki ajatteleminen ja +horjuminen toivon ja epäilyksen vaiheilla! Kohtalon iskut ovat nykyisin +arvioimattomampia kuin koskaan ennen!" + +"Mitä, te karttelette vain antaa varmaa vastausta!" Rouva Krüger +silmäili häntä epäluuloisesti. "Sanokaa, luuletteko että Gustavini +vielä on elossa?" Hän oli oikaissut itsensä, hänen laihaksi käynyt +vartensa suoristui aidan nojassa, hänen kätensä puristui nyrkiksi: +"Kirottu sota! Elääkö poikani, vai eikö hän elä?" Hänen äänensä oli +uhkaava. + +Hedwig nyökkäsi ahdistetuin mielin. "Tietysti hän elää. Olisittehan +muutoin saanut joitakin tietoja." + +"Niin, sitä minäkin ajattelen!" Rouva Krüger päästi syvän helpotuksen +huokauksen: "No, siis eteenpäin!" Ja kuin uusin voimin hän laski +jalkansa lapiolle ja työnsi sen syvälle itsepintaiseen maahan. "Tuo +maa on kovaa kuin puulattia, mutta kyllä minä sen vielä murennan! +Varro vain...!" Hän työnsi taas lapion syvälle: "Perunoita minä tähän +panen -- koko joukon -- ihania, tahkeita, keisarinkruunuja! Mahtanevat +maistua Gustaville!" Ja hän kaivoi edelleen innokkaasti, selkä +koukussa, välittämättä enää rouva Bertholdin seurasta. + +Rouva Bertholdi katsoi häneen huolestuneena: rouva Krüger oli +todellakin kovasti muuttunut. Piti tosiaankin paikkansa mitä +Emilia sanoi: tuo rouva oli käynyt omituiseksi! 'Päästä sekaisin!' +tuumiskelivat ihmiset. Olisiko se ollut ihme? Ah, varma tieto +kuolemasta ei ole niin kauheata kuin epätietoisuus! + +Hedwigin omat huolet tuntuivat hänestä äkkiä niin vähäisiltä. Hän meni +sisään, jokin tunne pakotti hänet suorastaan kirjoituspöydän ääreen, +hän halusi kirjoittaa Heinzille ja Rudolfille, antaa poikiensa tuntea +koko sydämensä lämmön, niin kauan kuin siihen vielä oli tilaisuutta. +Heinzille hän kirjoitti: "Mikä saattoi sinut rupeamaan lentäjäksi? +Rukoilen sinua sanomaan sen minulle! Se ei ole johtunut yksistään +rohkeudestasi, tarmostasi, seikkailemishalustasi! Ja turvassa ei +henkesi myöskään ole siinä toimessa, sitä et voi uskotella minulle, +äidillesi. Äskettäin oli rouva Rossi luonani herttainen, viehättävä +nainen -- sitä minun ei tarvinne sinulle vakuuttaa! Hän voitti kokonaan +sydämeni! Menen pian vastakäynnille; toivon joutuvani hänen kanssaan +lähempiin suhteisiin." + +Rudolfille hän kirjoitti: "Anna Maria voi erinomaisesti, sekä ruumiin +että sielun puolesta. Hän on kuin luotu soturin vaimoksi. Sen huomaan +yhä selvemmin. Sinulle on varmaankin mieluista kuulla, että sovimme +hyvin yhteen. Jos alussa vastustinkin tuota niin äkkiä päätettyä +avioliittoa nuoruutesi perusteella, niin tapahtui se yksistään sinun +onneasi silmälläpitäen. Nyt en enää huolehdi tulevaisuudesta. Nykyisin +on ajatteleminen vain sitä, mitä on tehtävä tänään, -- ja annettava +huomenisen huolehtia itsestänsä. Ja jos taas joskus tekisin itseni +syypääksi vanhaan vikaani, niin toivon, että olet kärsivällinen vanhaa +äitiäsi kohtaan, rakas poikaseni. Mutta ajattelen, että palatessasi +huomaat, etten minäkään ole käynyt turhaan sodan kovaa koulua ja että +koko sydämestäni iloitsen mukananne." + +Tuon kaiken olisi hän jo aikoja halunnut sanoa nuoremmalle pojalleen, +jotta viimeinenkin epäsovun tunne olisi haihtunut heidän väliltänsä. +Eiväthän nuo jäähyväiset, jotka he lausuivat toisilleen loman loputtua, +olleet täysin sellaiset, kuin niiden olisi tullut olla. Rudolf oli +tosin syleillyt ja suudellut häntä, mutta sittenkään eivät heidän +tunteensa olleet sellaiset, kuin niiden tulee olla lausuessa hyvästiä, +joka kenties on viimeinen. + +Helpotusta tuntien sulki äiti tuon kirjeen. Tulipa nyt mitä hyvänsä, -- +hän voi ajatella poikaansa ilman tunnonvaivoja. + + + + +XIII. + + +Näihin aikoihin kirjoitettiin paljon kirjeitä, -- arkoja, kaihoisia, +helliä, epätoivoisia kirjeitä! Verdun oli jotain kuvaamattoman +kauheata -- 'Verdunin helvetistä' puhuivatkin ihmiset. Niiden takia, +jotka taistelivat tuolla hornan kidassa, olivat tuhannet äidit, +puolisot, morsiamet tulisessa tuskassa. Sen rinnalla kävi kaikki muu +vähäpätöiseksi. + +Oli ihmeellistä, kuinka monet niistäkin kuolivat, jotka viettivät +vaaratonta elämää kotonansa. Vanhat ihmiset eivät enää voineet oikein +kestää tätä kaikkea, -- odotuksen salainen tuska kysyi liiaksi heidän +voimiansa. Mutta paljon kuoli nuoriakin. + +"Jokohan te sen tiedätte", sanoi Minka Dombrowski eräänä iltana +Gertrudille hänen juuri palattuaan kotiin. "Kuulin äsken lihaa +jonottaessani, että teidän entinen ystävättärenne, tuo Dietrichin +neiti, kuuluu lähenevän loppuansa, -- tuo ihmisraukka, joka on +hulluinhuoneessa." Hän kohautti surkuttelevasti hartioitaan. "Mutta +täytyyhän nykyisin aivan toisenmoistenkin ihmisten kuolla." + +Gertrud ei ollut pitkiin aikoihin kuullut mitään Margareta +Dietrichistä. Senjälkeen kun Margareta oli viety parantolaan, oli hän +kyllä pari kertaa ohikulkiessaan tiedustellut äidiltä hänen vointiaan, +mutta puodissa oli aina ollut joku soturi, ja pieni rouva oli seisonut +niin arkana ja vähäpuheisena sikarilaatikkojensa takana, ettei hän +ollut voinut saada mitään tarkempia tietoja. Hän päätti nyt mennä heti +seuraavana päivänä rouva Dietrichin luo, mutta silloin tulikin häneltä +jo aamulla kirje. + +Rouva Dietrich kirjoitti: "Arvoisa neiti! Tytärparkani on aiheettomasti +suljettu parantolaan. Eihän hän tee kenellekään ihmiselle mitään +pahaa, mutta nykyisin ei asioista liioin oteta selkoa. Gretchen tuntee +itsensä perin onnettomaksi siellä eikä jää sinne pitkäksi aikaa, +-- ettekö tahtoisi käydä häntä tervehtimässä? Huomenna voi sinne +mennä. Minä menen sinne, ja Gretchen iloitsee kovin, jos te tulette +mukaan, hän puhuu teistä. Tulkaa noutamaan minua puoli kahden aikaan. +Ystävällisesti tervehtäen Rouva Dietrich." -- -- -- + +Gertrudin sydän sykki kiihkeästi. Viimeisillä lanteillaan oli hän +ostanut kevään ensi kirsikoita, -- punaisia, hohtavia, hempeitä +kirsikoita! Nyt seisoi hän, kasvot kalpeina ja vakavina, rouva +Dietrichin kanssa naisosastoon vievän salin ovella, pusertaen +huomaamattaan paperitötterössä olevia kalliisti ostettuja kirsikoita +itseänsä vastaan. Kauhu täytti hänen mielensä: hulluinhuoneessa! Ja +kumminkin täällä oli ulkonaisesti aivan samankaltaista kuin missä +sairashuoneessa tahansa, paitsi että akkunoissa oli rautaristikot. +Heitä vastaan oli tullut portaissa sotureita, joiden oli täytynyt +vaihtaa harmaatakkinsa sinivalkoisiin, raidallisiin pukimiin. He saivat +liikuskella täällä vapaasti. Ulkonaisista merkeistä ei voinut huomata, +mikä laitos tämä oli. Rouva Dietrich oli selvillä oloista täällä, hän +kävi täällä aina kun oli puhelutunti, sulkien puotinsa siksi aikaa. Hän +meni edellä saliin, Gertrud seurasi häntä, ja hänen sydämensä alkoi +sykkiä yhä kiihkeämmin. + +Hoitajatar tuli heitä vastaan. "Ei hän ole enää täällä, teidän +tyttärenne", sanoi hän. Rouva Dietrich pelästyi. "Me toimitimme hänet +yksityishuoneeseen. Hän oli aluksi niin levoton, -- häiritsi toisia, -- +nyt on hän rauhoittunut. Niin, niin", tuo tukeva olento päästi kuuluvan +huokauksen, "täällä saa nähdä monenmoista. Minun on sääli neitiä, hän +oli todellakin hyvä tyttö. Mutta sota, -- se on noussut hänelle päähän, +ja onko se ihme?" Hän huokasi jälleen. "Minun mieheni on miesten +osastolla, -- siellä on niin paljon sotilaita. Ja muutoin ne ovat aivan +terveitä, nuoria miehiä. Surkeata kerrassaan! Mutta hermot, -- ne eivät +kestä tätä aikaa!" + +Rouva Dietrich itki hiljaa. + +"No niin", lohdutteli hoitajatar, taputtaen häntä olalle, "eihän hän +ole vielä kuollut. Mutta kauan ei hän enää voi elää, sanoi professori +jo eilen. Meistä on ihmeellistä, että hän nytkään enää elää. Sallikaa +hänen päästä lepoon!" Hän ohjasi äidin ovelle. "Menkää, menkää hänen +luoksensa. Mutta on luultavinta, ettei hän tunne teitä". + +Oi kuinka kalpea, kuinka riutunut! Ei enää nuori tyttö, vaan ikivanha +nainen, jonka kasvot olivat käyneet niin mitättömän pieniksi. Mieli +syvästi järkytettynä kumartui Gertrud Margareta Dietrichiä kohden. + +Tämä lepäsi hiljaa kuin vahakuva, kädet ristissä rinnalla, kuin +kuolleena. Hän oli vaipunut uneen. Huomaamattaan pudotteli Gertrud +tötteröstään marjoja, -- punaisia, kiiltäviä, hempeitä kirsikoita. Ne +olivat tipahdelleet vuoteelle, -- kuvastaen siinä pelkkää kesää, iloa, +elämää ja nautintoa. + +Rouva Dietrich oli vaipunut tuolille vuoteen viereen. Hän itki, +nenäliina painettuna kasvoilleen. Hoitajatar oli jo poistunut. Hän oli +sulkenut oven jälkeensä, nyt olivat kävijät sairaan kanssa yksin. + +"Gretchen", kuiskasi Gertrud, kumartuen syvemmälle häntä kohden. Hän ei +voinut itkeä, hänen mielensä oli liiaksi järkytetty. Sairas irroitti +ristiin asetetut kätensä, kävi levottomaksi, huokasi, -- säpsähtäen +kohottautui Gertrud pystyyn. Nyt aukaisi Margareta silmänsä. Ensiksi +näytti hänen katseensa harhailevalta, -- mutta nyt, nythän siihen tuli +aivan järkevä ilme! + +"Tunnetko minut?" kysyi Gertrud. Gretchen hymyili, -- jos suupielten +vääntymistä käy nimittäminen hymyilyksi. Mutta hän näytti ilahtuvan. +"Trudeni!" + +Mutta eihän hän ollutkaan heikkomielinen, hänhän tunsi hänet, muisti +heti hänen nimensä! Gertrud kauhistui. Entä jos hänet olikin suljettu +tänne erehdyksestä? + +Mutta nyt vetikin tuo olento, joka makasi vuoteessaan niin heikkona, +että hänen tuskin olisi luullut jaksavan oljenkortta kohottaa, +Gertrudin äkkiä todellisin jättiläisvoimin puoleensa, niin syvälle, +että Gertrudin pää joutui lepäämään hänen povellensa. Ja hän kuiskasi +hänen korvaansa: "Mieheni on kaatunut, mutta en tiedä missä. Toivon +että ne ovat haudanneet hänet, niin etteivät ketut runtele häntä, -- +etteivät varikset noki hänen silmiänsä, -- hänen rakkaita silmiänsä, +-- voi tuskaa!" Hän voihki. Sitten hän työnsi Gertrudin luotansa. +"Pois, pois!" Hakien hapuilivat hänen kätensä peitteellä, tulinen +tuska näytti valtaavan hänen mielensä. Nyt alkoi hän huutaa: "Lapseni, +lapseni! Missä se on? Tuo rakas pienokainen, missä se on, -- lapseni! +Pois, te muut!" Hän rimpuili käsin ja jaloin, pyrkien ylös vuoteesta. +"Milloin hän tulee, milloin?" Hänen huutonsa kävi yhä äänekkäämmäksi, +suonenvedontapaisesti nytkähtelivät hänen jäsenensä. + +Hoitajatar pisti päänsä ovesta sisään. "No, mitä nyt on tekeillä? +Mutta, hyvä neiti -- -- --!" Hän tuli vuoteelle, kävi käsiksi +tuohon riehuvaan olentoon, painoi hänet alas ja tasoitti peitteen +hänen ylitsensä. "Mitä ihmeen melua te pidätte! Tuolla tavoinko +käyttäydytään, kun saadaan vieraita?! Hillitkääpä vähän mieltänne, +rakkaani!" Sairas läähätti, voi nähdä kuinka hänen sydämensä tykytti +peitteen alla. + +"Sydän-parka!" Hoitajatar asetti hänelle kääreen. "Ei se kestä +tuollaista. No -- nyt te olette kiltti!" + +Sairas oli käynyt aivan hiljaiseksi, väsyneenä makasi hän vuoteessaan. +Tultuaan äkkiä aivan tylsäksi makasi hän nyt siinä olentona, josta +sielu on otettu pois kuten kellonkuoruksesta rataslaitos. + +Hoitajatar tutki valtimoa. "Sangen heikko, tuntuu tuskin ollenkaan. +Lakkaa välillä, jos kuinka kauaksi. On parempi, että jätätte hänet +yksin ja menette kotiin. Hän tulee vain levottomaksi." -- + +He odottivat vielä neljännestunnin, mutta sairas ei enää kiinnittänyt +heihin lainkaan huomiota. Hän lepäsi äänetönnä vuoteessaan, silmät +aivan auki. Mutta nuo silmät eivät nähneet, mitä ympärillä tapahtui; +ne katsoivat vain suoraan eteensä, kuin odotellen jotakin, jonka piti +tulla. + +Gertrudin valtasi toivottomuus. "Onko Gretchen aina ollut tuollainen?" +kysyi hän äidiltä. + +"En tiedä, -- lapseni, lapsi-raukkani!" + +"Tulkaa, lähtekäämme täältä!" Gertrud voi tuskin pidättää itkuansa. +Jospa tuo tyttö-parka jo olisi päässyt kärsimyksistänsä! Siinä hän +lepäsi, odotellen sitä, jota jo oli niin kauan odottanut! Tulija oli -- +kuolema! + +Rouva Dietrich silitteli tyttärensä velttona riippuvaa kättä ja suuteli +sitä, -- sitten he läksivät. + + * * * * * + +Maatessaan tänä iltana vuoteessaan, tunsi Gertrud pelkoa. Olihan +hänellä pienokainen luonansa, sylissään, mutta lapsihan oli vielä +oikeastaan sama kuin ei kukaan. Yksinäisyys kammotti häntä. Pitkän +aikaa oli hän antanut valkean palaa, voimatta mennä sitä sammuttamaan, +mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että oli tuhlausta nykyisin +polttaa valkeata yöllä, se maksoi liiaksi rahaa. Ja sitähän hänen +oli ajatteleminen ensi sijassa. Mutta hän oli kokonaan pelkonsa +vallassa. Mitähän hän oikeastaan pelkäsikään? Ulkona lähestyi kevätyö +lempeänä ja hiljaisena. Ei kuulunut tuulen henkäystäkään, vajan ovi ei +paukahdellut, ei kuulunut ruostuneen saranan vinguntaa. Oli rauhaisa +yö, yö, joka oli kuin luotu onnea varten. + +Ja Gertrud muisteli öitä, jolloin Gustav oli tullut hänen luoksensa. +Hiljaa oli hän kolkuttanut ovelle -- -- -- mitä, eikö ulkoa kuulunut +jotain rasahdusta?! Joku kulki yli pihan. Ei, ei suinkaan! Kuinka +voikaan kuvitella mielessänsä kaikenmoista! Se johtui mietiskelystä +ja ainaisesta yksinolosta, lopuksi uskottelee itselleen mitä tahansa. +Gertrud olisi voinut vannoa kuulleensa varovaisten askelten lähestyvän +yli kivitetyn pihan. Joku kulki haparoiden vajan oven ohitse. Kuun +kalpea valo tunki väreillen akkunasta sisään. Pilvenlonkakohan äkkiä +muodosti niin suuren varjon? + +Hän tukahdutti huudon: eikö hänen akkunansa taakse ilmestynyt jokin +tumma olento, joka katsoi sisään ja sitten nopeasti kyyristyi maahan? +Hän hypähti vuoteestaan, veti uutimet eteen ja kiinnitti ne vielä +yhteen nuppineulalla. Muistot eivät saaneet tunkeutua hänen luoksensa, +niiden oli pysyminen loitolla! Ne saivat hänen mielensä aivan sekaisin. + +Olikohan Gretchen jo kuollut? Oi, jospa hän jo olisi päässyt +kärsimyksistänsä! Nyt vasta Gertrud oikein tunsi, kuinka läheltä tuon +ihmis-paran kohtalo häneen koski! Ja kuinka paljon onnettomia ihmisiä +olikaan nyt maailmassa! Olikohan syytä olla niin masentunut juuri +Gretchenin takia? Jäikö kukaan häntä suremaan? Ainoastaan vanha, arka, +pieni äiti. Oli niin monta muuta, joita ympäröi elämän yltäkylläisyys, +joilta jäisi niin paljon keskeneräiseksi, ja joiden kumminkin kävi +samaten. Kaikkia odotti surullinen loppu. + +Vavahtelevin sormin siveli Gertrud kuumaa otsaansa. Oliko hänellä +kuumetta? Hänen suonensa tykyttivät, hiki valui pitkin hänen +ruumistansa. Mutta eihän hän ollut koskaan ollut sairas, muuta kuin +yhden ainoan kerran lapsena, kun hänellä oli tuhkarokko. Ei hän nytkään +sairastuisi, hänen mielensä oli vain järkytetty Gretchenin takia. Ja +sitten lisäksi tämä kevätyö. Se oli niin rasittavan lämmin. + +Huoneessa oli tukahduttava ilma. Mutta Gertrud ei rohjennut avata +akkunaa. Olihan ulkona äsken ollut joku, joka oli katsonut sisään. +Kukahan se saattoikaan olla?! Minka Dombrowski oli jo aikoja mennyt +ullakkokamariinsa, hänellä oli vieras luonansa. Tänään oli hänen +parturinsa tullut Berlinistä vierailulle. Ihme, että hän oli taas +päässyt lomalle! Gertrud tunsi raivoa mielessänsä, -- mikä häpeä! -- ja +samalla valtasi hänet suuri tuska. Nyt selveni hänelle, miksi hän oli +niin levoton. Hän ei ollut levoton Gretchen-paran takia, jonka kuolema +nyt otti huomaansa, hän oli levoton siksi, että tiesi miehisen olennon +olevan tuolla ylhäällä. Herra Dombrowskilta ei ollut pitkiin aikoihin +tullut mitään tietoja, mutta viimeksi kirjoittaessaan oli hän maininnut +jotakin lomasta. Minka oli tyytyväisenä nauraen näyttänyt hänelle +kirjeen. 'Hänen kunnon Stanislaunsa!' + +Mitä! Gertrud kavahti istualleen. Tätä oli mahdoton enää kestää, hän +tunsi aivan selvästi, että ulkona oli joku. Huutaisikohan hän Minkaa? +Mutta eihän hän kumminkaan tulisi. Hän oli kerta kaikkiaan kieltänyt +Gertrudia sitä tekemästä. Herättäisikö hän nukkuvat lapset? Mitä apua +siitä olisi! Hän kokosi kaiken rohkeutensa. Jos ulkona oli joku, joka +aikoi varastaa, juoksisi hän tiehensä huomatessaan, että hänet oli +nähty. + +Gertrud aukaisi akkunan raolleen: "Kuka siellä on?" Ei vastausta. +Kuolemanhiljaisuus kaikkialla! Kevätyön lenseä hengähdys puhalsi +rauhoittavasti hänen kuumaan otsaansa. Hän kurotti päänsä ulos. Ah, +kuinka se virkisti! Nyt voi selvästi nähdä, kuinka luonto versoi, +kuinka kesä lähenemistään läheni. + +Pelloilta virtasi ravitsevan, kostean mullan haju, täyttäen koko +pihan. Tosin se oli vain karun peltomaan lemua, mutta sekaantuneena +mäntymetsän tuoksuun se vaikutti huumaavasti. Tuosta ilmasta kävi +nauttiminen kuin viinistä, virvoitusta tarjosivat yön kädet. Pellon +notkelmasta, missä kosteus oli synnyttänyt upeamman vehreyden, kuului +nyt pitkähkö värähtelevä kutsu: ensimäinen satakieli oli saapunut! + +Huokaisten sulki Gertrud akkunan. Jumalan kiitos, hän lienee sittenkin +erehtynyt, -- pihassa ei ollut ketään! Mitäpä varastamisen arvoista +täältä löytyisikään! Vajan ovella riippuvasta vanhasta miestenpuvusta +-- repaletakista ja hetaleisista housuista -- ei kukaan välittäisi, +muuksi ei se enää kelpaisi kuin pelättinä tankojen varassa seisomaan +pellolla ja karkottamaan metsävuohet ja jänikset. + +Nyt toivoi Gertrud vihdoinkin voivansa nukkua. Mutta tuskin oli hän +ehtinyt vuoteeseen, kun hänet uudelleen valtasi tunne, että ulkona +hiiviskeli joku. Hän veti lapsensa aivan lähelle itseänsä. Kuin voisi +tuo pieni ruumis suoda hänelle suojaa, tarrautui hän siihen kiinni. +Hänen ajatuksensa liitelivät sinne tänne, kuin pelästyneet linnut, +jotka hakevat suojaavaa pesää. Ne harhailivat asiasta toiseen: +Gretchenistä Minkaan ja tuohon mieheen, sitten jokapäiväiseen leipään, +työhön, puutteeseen, sotaan, -- yhä kammottavammaksi käyvään sotaan. +Turvaa ei ollut missään tarjona! + +Gertrud ei ollut enää elämän arkioloissa muistanut rukoilemista. Nyt, +tällä hetkellä, muisti hän jälleen erään lastenrukouksen, joka hänen +aina oli pitänyt lausua ääneen, kun äiti seisoi illoin hänen vuoteensa +ääressä. Kokonaan ei hän enää muistanut sitä, mutta häntä rauhoitti +sekin vähä mitä muisti: + + "Lohtua suo sydämeemme, + Kuivaa kuumat kyyneleemme, + Kaikille Sä hoivaa anna, + Helmassasi meidät kanna!" + + * * * * * + +Pihassa oli sittenkin ollut joku. Aivan hiljaa käydä kompuroi siellä +herra Dombrowski. Sotamies ei tiedä kauan edeltäpäin milloin saa lomaa, +-- mitäpä siis kirjoittaminen olisi auttanut! Ennenhän hän itse olisi +perillä. Kuinka iloitsisikaan hänen Minkansa! Loppumattomalta oli matka +hänestä tuntunut. Vetelehtiminen ja vitkastelu asemilla oli vallan +sietämätöntä! Kärsimättömyys vei häneltä ruokahalunkin. Nukkua ei hän +myöskään voinut. Siihen ei kumminkaan ollut syynä kova penkki eikä +ahdas istuinpaikka toisten lomailijoiden välissä. Olihan hän taistelun +hetkeksi tauottua uneksinut kaikessa rauhassa paljoa tukalammassa +asemassa, maaten kanuunain jylistessä laukku selässä pehmeällä, +vertatihkuvalla maankamaralla. Nyt painautui hän turhaan vaunun +nurkkaan, sulkien silmänsä. Kuinka iloitsisikaan Minka, hänen Minkansa! +Lapset olivat tietenkin jo kasvaneet aika suuriksi. Mutta niitä hän +tuskin ajattelikaan, vaimo täytti kokonaan hänen mielensä. Kuinka tämä +oli itkenyt hänen lähtiessään, kuinka kauan viittoillut jäähyväisiksi! +Oli melkein katalaa, ettei hänen ollut sallittu ennen käydä häntä +tervehtimässä. Mutta nyt tulisi seuraamaan onnen aika! Kaksi viikkoa +oli hänellä lomaa. Hänestä oli, kuin olisi hän jo sulkenut Minkan +syliinsä! + +Kun hän tuli Berliniin, olivat hänen silmänsä pöhöttyneet ja +tulehtuneet rautatien tomusta, pitkällisestä valvomisesta ja kevään +kirkkaudesta, johon hän ei ollut tottunut pimeässä juoksuhaudassansa. +Hän ei tuntenut että niitä kirveli, ei nälkääkään, joka vihdoin valtasi +hänet. Viimeisellä junalla, joka meni hänen esikaupunkiinsa, läksi hän +vaimonsa luo. Oli jo myöhäistä, tornikello löi yksi, kun hän laahusti +pihaan. Minka nukkui, talo oli aivan pimeä. Menisikö hän herättämään +hänet? Mutta Minka pelästyisi kovasti niin myöhäisestä kolkutuksesta. +Hän uskalsi sentään katsoa sisään akkunasta, -- vieras nainen siellä +oli. Vai niin, Minka oli vuokrannut pois tuon huoneen. Se oli varsin +järkevää, -- niin, niin, hänen Minkansa! + +Olisi varmaankin parasta, että hän paneutuisi pitkäkseen vajaan ja +odottaisi aamuun. Hän löysi hiukkasen mädänneitä olkia. Mutta kiihkeä +kärsimättömyys ei suonut hänelle rauhaa. Hän kierteli taloa, voimatta +päättää kolkuttaisiko vaimonsa hereille. Mutta kenties kuulisi Minka +muutoinkin, että hän liikuskeli siellä, avaisi akkunan, kuten tuo +vieras nainen, ja kysyisi: "Kuka siellä on!" Ja sitten -- sitten! + +Jos kivi rasahti hänen jaloissaan tai seinästä putoili savilaastia +hänen taloa kierrellessään, silloin hän iloitsi. Kenties Minka nyt +kuulisi jotain. Hyvä, ettei tuo vieras nainen ollut nähnyt häntä, hän +halusi yllättää Minkansa aivan odottamatta. Hän kuuli jo korvissansa +äänekkään huudon, jonka Minka päästi, tunsi hänen kiihkeät hyväilynsä! +Kylmät ja kuumat väreet puistattivat häntä. + +Hän oli sentään paneutunut hetkiseksi lepäämään latoon oljille, kaukana +löi kello kaksi. Mutta kauemmin ei hän enää voinut maata hiljaa. +Satakielen laulu oli vaiennut, nyt kurnutteli sammakko lemmenlauluaan. +Mutta kolkuttaa ei hän sittenkään tahtonut. Minka makasi vuoteessaan, +hän menisi hänen luoksensa, mutta ei ovesta -- Minka, Minka, hänen +kaunis, nuori vaimonsa! Hänen sydämensä takoa jyskytti kylkiluita +vastaan! Tuossa huoneessa asui tuo vieras nainen, mutta seuraava akkuna +-- -- Hän hiipi lähelle ja silmäili sisään. Kaksi lastenvuodetta! Hän +tunsi pettymystä. Keittiössähän oli ristikkoluukku. Mutta -- Minka +nukkui varmaankin ylhäällä ullakkokamarissa! Siellä oli hän itse aina +asustanut niihin aikoihin kun lapset olivat syntyneet. Hänen luoksensa +siis! + +Ketterästi kuin kissa kiipesi hän vesitorvea ylös. Nojaten jaloillaan +muurinrakoon riippui hän ilmassa, pitäen kiinni akkunalaudasta. Akkuna +oli auki -- hän katsoi sisään. + +Oli tarpeeksi valoisa. Hän oli nähnyt nähtävänsä. + + * * * * * + +Hän kuuli tuon kimeän huudon, jota oli kaihonnut kuulla. Ei, _sitä_ +huutoa ei hän olisi halunnut kuulla! + +"Elä tee minulle mitään!" kirkaisi Minka. Hän oli herännyt +kumahdukseen, Stanislaun hypähtäessä huoneeseen. Heti oli hän tuntenut +miehensä. Nyt koetti hän pidellä kiinni hänen käsivarsiansa. + +Mutta mies lykkäsi hänet syrjään, hän kävi toisen miehen kimppuun. +"Kirottu koira!" Seurasi kamppailu. + +Toinen tunsi henkensä olevan kysymyksessä, ja se tietoisuus soi hänelle +jättiläisvoimat. Hän sysäsi hyökkääjän syrjään. Tämä oli heikko, +hänen käsivartensa olivat kuin lamautuneet, hän ei pysynyt pystyssä, +vaan horjahti saadessaan tuon voimakkaan sysäyksen ja kaatui pitkin +pituuttaan maahan. + +Ennenkuin Dombrowski kykeni kavahtamaan pystyyn, oli toinen jo ovella, +tempaisi sen auki, paiskasi kiinni jälkeensä ja juoksi tiehensä +paitasillaan, jättäen muut pukimet jälkeensä. + +"Älä tee minulle mitään!" rukoili Minka, polvistuen hänen eteensä. +Nyt surmaisi Stanislaus _hänet_, kun mies oli päässyt karkuun. +Aamuhämärässä näki hän hänen hurjasti mulkoilevat silmänsä. Kun hän +mulkoili tuolla tavoin, silloin oli kaikki mennyttä! + +"Stani, Stani, en tee sitä koskaan enää! Se oli ensi kerta, aivan ensi +kerta, se on vissi ja varma!" + +Mies ei sanonut vielä mitään, ei myöskään lyönyt häntä. Se tuntui +hänestä vieläkin kammottavammalta, täytti hänen mielensä vielä +pöyristyttävämmällä pelolla. Hän hypähti pystyyn, pakeni vuoteen taa. +Vaikeroiden painautui hän maahan. Sydäntävihlovasti hän valitteli: +"Miksi viivyitkin niin kauan poissa? Hyvä Jumala, kuinka olen +ikävöinyt! Silloin tuli tuo mies -- mitä kaikkea hän osasikaan puhua -- +enhän olisi tahtonut, -- kautta Jumalan, en olisi tahtonut, -- eihän +sellainen olisi voinut edes pälkähtää päähäni. Olen valmis kuolemaan +tähän paikkaan, ellei se ole totta! Muut ovat jo aikoja käyneet +lomalla, -- sinä vain et tullut!" + +Hän kävi rohkeammaksi. Sormiensa lomitse, jotka oli painanut +kasvoilleen, tirkisti hän mieheensä: hän ei enää mulkoillut silmillään, +hän oli sulkenut ne, ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet, kuin tuntisi +hän tuskaa. Nyt rohkeni Minka liukua hänen luoksensa, syleillä hänen +polviansa, painautua häntä vastaan kuin liehakoiva kissa. + +"Kaikki muut ovat käyneet vaimonsa luona, mitäs siihen sanot!" Hänen +hyväilynsä saattoivat miehen värisemään. Minkan kädet kulkivat +hyväillen pitkin hänen ruumistansa, hän painoi paljaan rintansa hänen +polviinsa, hänen aukivalahtanut tukkansa verhosi miehen jalat. Minka +tunsi miehensä vapisevan, ja se soi hänelle rohkeutta. Tuo mies oli yhä +vielä hänen vallassansa! "Miksi et sinäkin tullut -- ah, Stani, miksi +viivyit niin kauan, olet antanut minun odottaa! Näet nyt, mitä siitä +seurasi!" + +"Ketkale!" Mies kohotti nyrkkinsä ja antoi hänelle potkun, joka kaasi +hänet maahan. + +Minka luuli näkevänsä hänen kohotetussa nyrkissänsä veitsen kimmeltävän +ja hypähti kirkaisten pystyyn: surmata aikoi tuo mies hänet, surmata! +Suunniltaan kauhusta hän kertoili: "Hän tappaa minut, tappaa minut!" Ja +hän kiisi huutaen portaita alas. + +Hän jyskytti Gertrud Hieselhahnin ovea molemmilla nyrkeillään. +"Avatkaa, avatkaa, hän tappaa minut muutoin!" Gertrud oli nukahtanut, +hän oli unessa kuullut melun, mutta se oli sopinut hänen uniinsa. Hän +uneksi sodasta. Gustav taisteli jonkun kanssa, jolla oli teräskypäri -- +ja nyt olikin kysymyksessä todellisuus -- hänen oman ovensa takana! Hän +oli kuin lamaantunut. + +"Hän tappaa minut, tappaa minut!" Minka Dombrowskin ääni se oli. +Gertrud oli heti selvillä kaikesta: mies oli tullut kotiin! Kauhun +valtaamana hän hypähti vuoteestansa, avasi oven ja tempaisi tuon +puolialastoman naisen sisään. + +Nyt kuuntelivat he molemmat, kiinteästi toisiinsa painautuneina. +Viereisestä huoneesta kuului lasten liikettä. He eivät olleet vielä +aivan hereillä, he nukkuivat huoletonta unta, kuuli kuinka he nyt +kääntelehtivät vuoteissaan. + +"Hän tappaa teidätkin, teidätkin! Voi neiti, oletteko lukinnut lujasti, +ettei hän pääse sisään?" Vavisten vikisi vaimo, takertuen kiinni +Gertrudiin: "Neiti, pelastakaa minut! Mieheni, Jeesus sentään, mieheni! +Hän tietää kaikki, -- mikä kova onni! Ja jos hän iskee akkunan rikki!" +Hän oli luonut aran katseen akkunaan, nyt pakeni hän kaapin taa. +"Sanokaa te hänelle, ettei hän tappaisi minua, ei vain tappaisi!" + +Gertrud äännähti: "Olkaa hiljaa!" Hän oli kuoliaaksi pelästynyt. Nyt +hän kuunteli: kuuluisikohan jotain, tuliko Dombrowski portaita alas +vaimoansa hakemaan? Oli aivan hiljaista. Mitähän tuo mies tekikään? +Piteliköhän hän ylhäällä kiinni rakastajaa, kuristi hänet kuoliaaksi? +Gertrud odotti kuulevansa kamppailua, huutoa. Mutta ei kuulunut muuta +kuin aamutuulen suhinaa. "Missä tuo toinen sitten on?" kysyi hän. + +"Hänhän läksi tiehensä", vikisi Minka. "Mokomakin mies! Mutta +tulkoonpahan enää uudelleen! Karkuun se läksi, sen sijaan että olisi +auttanut minua. Voi neiti, neiti, ettekö kuule mitään?" + +"En!" Gertrud raotti hiukan ovea ja jäi kuuntelemaan. Hän ei pelännyt +herra Dombrowskia -- tuota onnetonta miestä! Hän tunsi rajatonta sääliä. + +Mutta Minka syöksähti esiin kaapin takaa ja vetäisi oven kiinni. +"Jumalan tähden, neiti! Te ette tunne häntä. Kun _hän_ tulee +tappelupäälle -- -- --! Hän silpaisee pään sekä teiltä että minulta!" +Hän veti Gertrudin pois ovelta. "Jes sentään, jes sentään",-- hän +raastoi tukkaansa, "piti hänen nyt päästäkin sen perille! Kylläpä +minulla olikin huono onni! Ja minun käy sentään häntä sääliksikin, -- +voi, neiti, kuinka säälin häntä!" Hän itki katkerasti. + +"Menkää hänen luoksensa", sanoi Gertrud, "rukoilkaa häntä!" + +"Mitä te ajattelettekaan! Ei, sitä en voi tehdä!" Vavisten tarrautui +upea vaimo hentoon tyttöön. "Neiti, te olette ainoa turvani. Mitähän +tekisinkään, jos te ette olisi täällä! Voi minua, vaimo-parkaa! Voi +hyvä neiti, hyvä neiti!" Hän oli menehtymäisillään tuskaansa, hänen +hampaansa kalisivat. Gertrud antoi hänen mennä vuoteeseensa. Minka +painautui syvälle pienokaisen viereen ja veti peitteen korvilleen, niin +ettei nähnyt eikä kuullut mitään. + +Gertrud seisoi vielä kauan kuunnellen. Olipa tämä kauhea yö! Pudistus +kävi hänen lävitsensä, pikemmin pelon, inhon ja säälin vaikutuksesta, +kuin aamukylmän takia. Lopuksi, kun ei mitään ruvennut kuulumaan, +paneutui hänkin vuoteeseen. Viaton lapsukainen makasi hänen ja tuon +vaimon välillä. + +Minka oli jo aikoja nukkunut, kun Gertrud yhä vielä oli valveilla. +Herra Dombrowskista ei kuulunut mitään, hänen takiansa olisi hän voinut +nukkua. Mutta häntä piti hereillä sisäinen ääni, joka kertailemistaan +kertasi: "Sota, sota, tuo kammottava sota on tähänkin syypää!" + + * * * * * + +Herra Dombrowski ei ollut syöksähtänyt vaimonsa jälkeen. Helppo olisi +hänen ollut saavuttaa hänet yhdellä ainoalla hyppäyksellä, käydä +häneen käsiksi, kuristaa hänet, rangaista häntä hänen hävyttömästä +uskottomuudestaan, petoksestaan. Kun Minka oli huutanut: "Hän tappaa +minut!" oli hän tuntenut kuin helpotusta. Ei, sitä hän ei tahtonut +tehdä. Sen hän kyllä tunsi, että jos hän olisi käynyt häneen käsiksi, +niin ei Minka olisi enää lähtenyt elävänä hänen käsistänsä. + +Hänen polvensa horjuivat, hän siveli otsaansa: eikö tämä kaikki ollut +unta? Eikö hän maannut yhä vielä juoksuhaudassa? Siellä oli hän kerran +ottanut kurkusta erästä sisääntunkeunutta vihollista -- jo tunkivat +hänen silmänsä ulos päästä, kieli riippui suusta ulkona, -- juuri +samallaiselta kuin nyt oli hänestä silloin tuntunut. Hurja murhanhimo +oli vallannut hänet: eiköhän hän sentään juoksisi Minkan jälkeen? +Pakoon ei Minka pääsisi. Jos hän tahtoi, voi hän saada hänet käsiinsä. +Hänen pitkän tukkansa hän kietaisisi vasemman kätensä ympäri, pitäisi +häntä siitä kiinni iskisi oikealla kädellään hänen valheelliseen +naamaansa -- joka valheesta hän saisi läimäyksen hän iskisi nyrkkinsä +hänen nenäänsä, vasten suuta, silmiin! Jo virtasi veri -- yhdentekevää +-- hänen kasvonsa olivat puurona hän ei ollut enää kaunis Minka. +"Petätkö minua vieläkin, ketkale?!" -- läiskis -- läiskis! Hän heitti +hänet maahan, tallasi hänet jalkoihinsa, hänellä oli saappaissaan +suuret naulat. Nyt ei Minka enää hengittänyt, ja hän --?! Aamun ensi +säde tunki sisään akkunasta -- hän seisoi peilin edessä nyrkki koholla. +Nyt näki hän kuvansa. Peili oli vain pieni, sen lasi himmeä, mutta hän +oli nähnyt tarpeeksi. + +Hän seisoi yksin huoneessa, jossa kaikki oli pantu sikin sokin. +Vaivoin kääntäen päätänsä, loi hän katseen taaksensa. Tuossa vuode +epäjärjestyksessä, tuoli kumossa, vaatteita pitkin huonetta -- ja +tässä, tässä, aivan yksin, hän, Stanislaus Dombrowski, lomailija. + +Vai eikö tuo mies ollutkaan hän? Mielipuolen tavoin pudisti hän +päätänsä: eihän tuo tuolla toki voinut olla Dombrowski! Täältä oli +lähtenyt mies, jolla oli ruskea tukka, ruskeat viikset. Mutta tuo +tuolla peilissä oli harmaa, aivan harmaa, -- kuka oli hän? + +Hän vei kasvonsa lähemmäksi lasia, näki itsensä ja peräytyi +kauhuissaan: mikä vanha mies! Ohimot hopeanharmaat kasvot täynnä +ryppyjä. Kuinka ryppyjä olikin sadottain ja taas sadottain! Ja kuinka +laiha kaula! Kurkunpää riipuksissa, kuin vanhan kukon heltta. Väljänä +riippui harmaa takki hänen yllään. Ja tuollainen miehinen olento, +tuollainen vanha ukko -- harmaa, tomuinen, ryppyinen ukko -- mitä +tekikään hän täällä? Sopiko hän toveriksi kauniille Minkalle, nuorelle +vaimolle? + +Herra Dombrowski räpytteli tulehtuneita silmiänsä, hänen kasvonsa +vääntyivät, kuin olisi itku ollut tulossa. Tuskallinen äännähdys, +nyyhkytyksen ja naurun sekainen, tunki esiin hänen kuivasta +kurkustansa. Mitä nyt seuraisikaan? Äkkiä hän tunsi sääliä Minkaa +kohtaan. 'Lähde tiehesi, lähde tiehesi!' sanoi sisäinen ääni. Niin, +parasta oli, että hän läksi tiehensä, palasi sinne, mistä oli +tullutkin. Parasta, että palasi juoksuhautaan takaisin. 'Ei ollut +hauskaa kotona', sanoisi hän. Ehkä häntä uskottaisiin, ehkä ei. Olihan +moni muukin palannut ennen loman loppua! + +Tuollainen vanha ukko, vanha ukko! Hän jäi vielä kerran tuijottamaan +kuvaansa ja nyökkäsi syvämielisesti. Sitten hän poistui ulos akkunasta. +Hiljaa liukui hän muuria alas. + +Yö oli lopussa. Aamurusko vuodatti kedoille punertavaa hohdetta, +liverrellen kohosi leivo pellonpientareelta ylös auringon hehkuvia +kasvoja kohden. + + + + +XIV. + + +Kun rouva von Voigt kävi kävelemässä, näki hän kuinka nyt kaikkialla +laajojen, ruohon ja pensaiden peittämien kenttien tilalle, jotka +ympäröivät esikaupunkia, alkoi ilmestyä peltoja. Taloja oli niihin +aiottu rakentaa, hauskoja, puutarhojen ympäröimiä huviloita, mutta +sota oli sen estänyt. Kaikki rakentamispuuhat olivat pysähdyksissä. +Ne, joiden olisi pitänyt rakentaa, oleskelivat juoksuhaudoissa tai +suuntasivat tykkejä vihollista kohtaan, kuljettivat ampumavaroja tai +aseita, rakensivat betoni- tai piikkilankavarustuksia. Täällä olivat +työt jääneet naisten huostaan. Tuskin oli ainoatakaan, joka ei olisi +vuokrannut itselleen maatilkkua. Eihän siihen mahtunut paljoa, mutta +voihan siinä sentään kasvattaa hiukan perunoita ja kaalia, muutaman +nauriin, välttämättömintä, mitä tarvitsi, pysyäksensä hengissä. Kortit +yksin eivät riittäneet, oli viisaampaa että itse viljeli jotain +lisäksi. Kun vain oli perunoita. Korvasivathan ne ilman rasvaakin lihan +ja leivän. + +Mitä olikaan odotettavissa?! Rouva von Voigt tunsi jonkinmoista +pelkoa tulevaisuutta ajatellessaan. Se, mitä hänen miehensä kirjoitti +sotilaallisesta etevämmyydestä, voitoista maalla ja merellä, +tuhoista, joita ilmalaivat tuottivat Englannille, laivastossa ja +rintamalla vallitsevasta erinomaisesta hengestä, lentäjien rohkeista +tiedusteluretkistä, se kaikki kuului varsin kauniilta, ja hän hengähti +helpotuksesta siitä lukiessaan. Mutta millaista oli täällä kotosalla? +Kävisikö täälläkin kaikki yhtä hyvin? + +Kuinka ponnistivatkaan nuo suruja kokeneet, väsyneet naiset! Rikkaruoho +oli saanut vuosimääriä kasvaa rauhassa, maa oli kesantoa. Aura olisi +kyllä helposti uurtanut siihen tien, mutta naiset kääntelivät maata +lapioilla. He kylvivät niukan kylvöksensä ja menivät joka joutohetki +peltojansa katsomaan. Aina oli sama levottomuus: menestyisikö vilja? +Kun eivät vain varikset nokkisi kaikkea pois! + +"Katsopas, Lili", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen, "tuollahan +naapurimmekin, vanha salaneuvos, ihan tosissaan kuokkii peltoansa!" + +Äiti kävi nykyisin väliin noutamassa tyttärensä kävelylle. Lilistä +se aluksi tuntui vaikealta, -- pitikö hänen käyskennellä entisiä +teitä ilman silloista seuralaistansa! -- mutta äiti oli pyytänyt niin +sydämellisesti: "Se virkistäisi sinuakin, sekä sinua että minua, luonto +vaikuttaa rauhoittavasti!" -- ettei hän voinut kieltäytyä. Nyt kulkivat +he maakaistaleen ohitse, jota ympäröi muutama paalu ja ohut rautalanka. +Vanha herra, joka siellä työskenteli, ei ollenkaan huomannut, että he +pysähtyivät. Vasta kun he tervehtivät ääneen, kiintyi hänen huomionsa +heihin. + +Salaneuvos oli paitahihasillaan, takin oli hän riisunut yltään ja +ripustanut tangolle, hänen harmaa tukkansa liehui hilpeästi tuulessa. +Hämillään yritti hän vetäistä takin yllensä, mutta kenraalitar esti +häntä siitä: hän ei saisi millään muotoa antaa häiritä itseänsä! "On +kiitettävää, herra salaneuvos, että työskentelette täällä. Mitä te +sinne istutatte?" + +"Kaalia, kaalia, -- ja sitten lanttuja, pinaattia, herneitä, papuja, -- +minkä mitäkin. Mitäpä tässä muutoin pian saa suuhunpantavaksi? Perunat +ovat jo maassa, -- Jumalan kiitos, että saimme niin aikaisen kevään! +Onhan minulla sitten jotain eteenpantavaa, kun poikaseni tulevat +lomalle. Vaimoni sanoo: 'Torihintoja ei kukaan enää jaksa maksaa!' +Meikäläisen, jonka on tultava toimeen eläkkeellään, täytyy keksiä +muita keinoja. Muutoin voinkin erinomaisen hyvin työstä ulkosalla." +Tuon valkopartaisen vanhan herran kasvonvärit muistuttivatkin nuorta +tyttöä. Hän naurahteli: "Olisipa vain joku minulle ennustellut niihin +aikoihin, kun istuin kirjoitustuolillani ministeriössä, että kerran +vielä levittelisin lantaa pellolle! Mutta ei se mitään, -- nykyisin käy +kaikki päinsä! Olen hankkinut itselleni myöskin pari puutarhahoidon +opasta, ja niiden kirjojen mukaan minä nyt käsittelen hietaisia +turpeitani. Katsokaapa vain, kenraalitar!" Hän viittasi ylpeänä +herneisiin, jotka jo olivat nousseet esiin; kepitkin oli jo pystytetty. +"Entäpä kun pavutkin vielä nousevat! On todellakin hauskaa seurata +tätä kasvien itämistä ja kehkeytymistä. En olisi ennen uskonut, että +se voisi kiinnittää mieltä siinä määrin. Se kääntää ajatukset pois +ikävistä asioista." + +Hän kumartui poimiaksensa pari vaatimatonta kukkasta, jotka kasvoivat +paalujen luona. Kohteliaasti ojensi hän ne Lilille. "Jospa minunkin +miniäni kantaisi kohtalonsa niin uljaasti kuin te!" lausui hän. Hän +kumartui suutelemaan Lilin kättä. + +Lili punehtui kiihkeästi: jospa tuo vanha mies olisi tiennyt kaikki! +Silloin ei hän enää ihailisi häntä. Vain siksi, että uusi toivo oli +herännyt hänen sydämessään, kantoi hän nyt kohtalonsa tyynemmin. "Onko +miniänne kovin masentunut?" kysyi hän hiljaa. + +"Hän on vielä aivan epätoivoissaan, kuten ensi päivänä, vanhimman +poikamme upottua 'Prinssi Adalbertin' mukana. Hän tuli heti Kielistä +luoksemme, tuoden meille tuon surusanoman. Emme aavistaneet +mitään, luulimme poikamme juuri olevan komennettuna suorittamaan +erästä tehtävää maalla. Mitä kaikkea olemmekaan sanoneet häntä +lohduttaaksemme! Onhan hänellä pieni poikansa. Hän on puolen vuoden +vanha -- muhkea lapsi!" Vanha herra huokasi syvään, hänen raikasten +kasvojensa väri kävi kelmeämmäksi. "Pelkään, että hän vielä riistää +vaimoltanikin kaiken tarmon; hänhän kesti sen niin ihmeellisen +uljaasti. Vanhin poikamme oli hänen ylpeytensä; hän oli vielä niin +nuori hänen syntyessään, leikki lapsena lapsensa kanssa. Hän ei ollut +ainoastaan hänen poikansa, vaan myös hänen parhain ystävänsä. Kaikesta +hän neuvotteli äitinsä kanssa, -- ja äiti hänen kanssaan, -- enemmän +kuin minun kanssani." Herttaisen vaatimaton hymyily kaunisti noita +vanhoja virkamiehenkasvoja. "Hänhän olikin niin harvinaisen lahjakas." + +"Onko nuorempien poikienne laita vielä hyvin?" kysyi kenraalitar. + +"On kyllä, Jumalan kiitos! Keskimäinen, joka on tykkiväessä, on +rintamalla Kaakkois-Venäjällä, ja siellä alkaa nyt hyökkäys. Mutta +eiväthän venäläiset ole niin vaarallisia. Nuorimpamme, joka on +jalkaväessä, on saanut olla kaikessa rauhassa Sommen rintamalla. Häneen +nähden saanemme olla levollisia." + +"Jumala suokoon!" Kenraalitar puristi hänen kättänsä. + +"Mikä tuo vanhin poika oli?" kysyi Lili, heidän kulkiessaan eteenpäin. +"Oliko hän sitten niin harvinaisen lahjakas?" + +Rouva von Voigt hymyili hiukan. "Ei minun mielestäni. Hän oli +laivastoinsinööri; suoritti tutkintonsa hyvin nuorena ja hyvällä +menestyksellä, se oli vanhemmista tietysti varsin suuri asia. Heidän +täytyi elää perin säästäväisesti, jotta heidän kolme poikaansa voisi +opiskella. Luulen, että tuo kunnon rouva usein kärsi nälkääkin. +Palvelustytöt eivät koskaan pysyneet hänen luonansa. Mihinkään +huvitteluun eivät heidän varansa ainakaan koskaan riittäneet, -- +ei teatteriin, ei konsertteihin, ei matkoihin. Kaikki he käyttivät +poikiensa hyväksi. Kunpa vain saisivat pitää edes nuo molemmat +nuoremmat!" + +Lilin kasvot kävivät vakaviksi. Hän tuli ajatelleeksi Bertholdin +perhettä: olihan sieltäkin kaksi poikaa sodassa! Eilen oli hän puhellut +nuoren rouvan kanssa, tämä ei ollut pitkään aikaan saanut mitään +tietoja mieheltänsä, joka oli Verdunin edustalla, ja joka ennen aina +oli kirjoittanut niin säännöllisesti. "Kirjeet takavarikoidaan", sanoi +Anna Maria, "Rudolf jo valmisti minua siihen." Mutta noilla kauneilla, +raikkailla kasvoilla kuvastui kumminkin jonkinmoinen jännitys. Ja +entä toinen veli? Voi hyvä Jumala! Lili sulki silmänsä ajatellessaan +Heinziä: hän teki lentoretkiä Bapaumen luona! + +Mitä voi hän siihen, että hänen ajatuksensa alati liitelivät Heinzin +mukana?! Kuin uneksivana kulki hän äitinsä rinnalla, ja hänestä tuntui +usein kuin olisi hän jälleen nuori tyttö, joka oli kävelyretkellä +äitinsä kanssa ja kulki siinä niin kilttinä, niin hyvinkasvatettuna! +Ja kuinka toisenmoiselta näytäkään hänen mielessänsä! Intohimoinen +rakkaus, hillitön kaipaus täytti sen kokonaan. Jos joku sen tietäisi! + +Hän säpsähti. Rattaat seisoivat poikittain ketotiellä, aasin äännähdys +herätti hänet ajatuksista. Se oli pieni pörröinen eläin, jonka +karvan värissä näkyi kaikki harmaan ja ruskean vivahdukset, ja jonka +turkki oli niin kulunut, kuin olisi susi ollut sen kimpussa ja sitä +höyhennellyt. Mutta tuolla eläimellä oli kasvot kuin osaisi se puhua, +omituisen vakavat, uskolliset silmät. Lili siveli ohikulkiessaan sen +kulunutta nahkaa. + +Silloin sanoi maamies, joka levitti kärryistä lantaa pellolle: "Tuo +poika on jo monenmoista kokenut, hyvät rouvat. Voitteko uskoakaan, se +on kuljettanut ampumavaroja ylös vuorelle. Mikä täällä on hiekkaa, se +on siellä pelkkää vuorta. Se tulee Tyrolista." Hänen äänensä kajahti +ylpeältä, ja hän loi aasiin ystävällisen syrjäkatseen. + +Lili vavahti. Hän olisi tahtonut ehdottomasti jatkaa matkaansa: ken +puhui täällä Tyrolista?! Hän ei tahtonut muistella tuota seutua. +Siellähän oli hauta -- nyt tuli se jälleen hänen mieleensä, hän tunsi +tuskaa. Mutta kumminkin hän kysyi: "Kuinka tuo eläin sitten on joutunut +tänne saakka?" + +Mies nyyhkäisi, hänen kätensä kulki pyyhkiellen nenän alitse: "No, +nähkääs, minähän olen vain pieneläjä, eihän meikäläisellä ole liikoja +rahoja, niin että voisi heti jälleen ostaa uuden hevosen. Idani minulta +vietiin, -- eihän se juuri enää paljoon pystynyt, mutta minulle se oli +suuriarvoinen. Silloin kirjoitti poikani minulle: 'Tiedätkö isä', -- +poikani oli nimittäin itävaltalaisten mukana vuoristossa, Tyrolissa, +-- 'täällä on paljon aaseja. Jos voin ostaa sinulle sellaisen, niin +lähetän sen sinulle jonkun kuormaston mukana!' Niin, hyvä poika hän +oli -- aliupseeri -- poikani Fritz, niin, niin! Nyt ei hän enää ole +elossa." Hän pyyhki jälleen nenäänsä ja nyyhkäisi. Hänen pienet, +pellontomusta punehtuneet silmänsä tuijottivat suoraan eteen, hän ei +katsonut rouviin. + +He katsoivat myöskin suoraan eteensä, he eivät uskaltaneet katsoa +mieheen, -- mitä olisivatkaan he voineet sanoa hänelle? Siinä jälleen +isä, joka vanhana ja väsyneenä jäi elämään, reippaan pojan siirtyessä +tuonen majoille! + +Ajatuksiin vaipuneena silitteli Lili yhä vielä pienen aasin pörröistä +turkkia. Se näkyi tottuneen hyväilyyn, näytti olevan siitä mielissään +ja katsoi häneen järkevin silmin. + +"Aasi-pahanen", sanoi mies, jolle näytti tuottavan tyydytystä puhua +siitä, joka nyt oli hänen sydämelleen rakkain, "ei, se ei ole +paikallaan, vai mitä sanot, Fritz?" Hän läpsäytti eläintä selkään. +"Ensin kuljettanut ampumavaroja ylös vuorille, -- mitä kaikkea se +onkaan kestänyt, tuo rohkea eläin! -- ja nyt pannaan vetämään lantaa! +Aivan kuten ihmistenkin käy, -- ennen oli moni ylhäinen ja nyt -- +voi sentään! Mutta hyvät päivät sillä silti on. Poikani muistoksi +olen ristinyt sen Fritziksi. Se saa meillä tulla sisään. Silloin +se tarkastaa pöytää, onko siinä vielä kahvia, se pitää siitä. No, +lähdetään nyt, Fritz!" Hän maiskautti kieltänsä, aasi läksi liikkeelle. +Vieden käden pikaisesti lakilleen, poistui mies ajopeleilleen. + +Kaikki ne vain harjoittivat maanviljelystä! Tosin varsin viheliäistä, +mitä pienintä pienviljelystä. Rouva von Voigtin, joka oli kotoisin +suurelta perintötilalta, täytyi hymähtää säälivästi. Mutta oli samalla +liikuttavaa nähdä, kuinka kaikki tekivät parastansa. Kaupunkilaispuku +ei oikein soveltunut tuohon työskentelyyn; toiset levittelivät lantaa +poimuhame ja valkoinen pusero yllään, toiset kääntelivät maata +korkeakantaiset ruskeat puolikengät jalassa. Sitäpaitsi olivat työt +melkoisesti myöhästyneitä. + +Oli jo ehditty tottua noihin Berliniä reunustaviin lehtimajoihin, +jotka mikä uhkeampana, mikä vaatimattomampana kesällä kasvattivat +punaisia turkinpapuja ja vihreätä salaattia, syksyllä puiden +korkuisia auringonruusuja ja suuria kurpitsoja. Mutta täällä +esikaupungissa oli katsojasta kuin olisi puutteen sormi viittoillen +ohjannut ihmiset tuolle karulle maalle, jossa kanerva vielä rehotti +ja lahonneitten mäntyjen juuret risteilivät hiedikkoa. Täällä oli +ryhdyttävä täydelliseen uutisviljelykseen, kuin aarniometsässä tai +preerioilla. Hitaasti kohosi kytösavu ilmaan, kuljettaen mukanaan +pahaa lemua: haiskahti rikkaruoholta. Toiset polttivat pois pensaikon. +Ja kaikkialla näkyi nelikulmaisia tai pitkulaisia peltotilkkuja, +aidattuina rautalangalla tai mäntyseipäillä, joita koottiin metsästä +ja pystytettiin muitta mutkitta, lahonneine kuorineen ja kuivuneine +oksineen, suojaa maan tuota kallisarvoista omaisuutta. + +Toisenmoista oli Hermine von Voigt tottunut näkemään: missä olivatkaan +hänen nuoruudenaikansa upeat viljapellot, jotka muhkeilivat toinen +toisensa vieressä, missä huolellisesti hoidetut kylvömaat? Kaukana, +hyvin kaukana kulki todellinen talonpoika auransa jäljessä, kuvastuen +pellonhymppylältä hevosineen kookkaana valoisaa taivaanrantaa vastaan. +Mutta täällä kokeiltiin vain, mikä viljeli mitäkin, mikä yksistään +perunoita, mikä vain vihanneksia. Jokunen taasen hiukan kutakin lajia. +Kukin menetteli oman viisaan päänsä mukaan. Tässä touhussa ilmeni +jonkinmoista järjestelmän puutetta, kuin avuttomalta vaikutti kaikki +tuo kokeileminen. Ja kaikkialla sama kiire, -- vai tuntuiko hänestä +vain siltä? Pelko valtasi hänen mielensä. Entä jos nuo yritykset +eivät onnistuisikaan? Siemenvilja oli kallista ja sitä oli ollut +niukanlaisesti. Kuinka kävisi, ellei perunoista tulisikaan mitään? +Maanlaatu oli huonoa; peruna, niin vaatimaton kuin se onkin, tarvitsee +sentään oikeata hoitoa, ja ennen kaikkea päivänpaistetta aikanaan +ja sadetta myöskin aikanaan. Kunpa taivas vain antaisi kumpaakin +kohtuullisesti, ei liiaksi eikä liian vähän! -- -- -- + +Hinnat; kävivät yhä mahdottomammiksi. Kun naiset nyt menivät torille, +kuvastui heidän kasvoillaan pettymys. Mitä he sieltä ostaisi vatkaan? +Parsaako? Mitäpä siitä hyötyi! Sitä olisi tosin saanut, -- mutta +ei siitä liioin tullut kylläiseksi. Huhtasieniäkö? Noilla mustilla +mullukoilla voi kaiken lopuksi vielä myrkyttää itsensä. Lihaa he +olisivat halunneet saada, kalaa, munia! Voista ei nyt tosin enää voinut +olla puhettakaan, vaan saisipa edes margariinia! Ja sitten nuoria +porkkanoita, joita ennen tähän aikaan tuli Ranskasta. Jo pitäisi +saada salaattiakin, -- viime vuonna sitä oli vielä saanut huokealla, +ja samaten retiisejä ja pinaattia sekä rabarberia, josta lapset niin +pitivät. + +Kaupitsijat vaativat huikeita hintoja. "Mitä salaatti maksaa?" Hinta +oli korkea. "Entä naula pinaattia?" Yhä korkeampi hinta! + +Alakuloisena läksi moni vaimo tiehensä, haluamatta enää tiedustellakaan +kolmannesta kojusta. Mutta jokunen oli rohkeampi: "Te tahdotte kaiketi +myöskin rikastua kuten sotatarpeiden toimittajat, -- ja yhtä nopeasti +myöskin, eikö niin? Puolen markkaa tuollaisesta salaatinpäästä? +Taidatte olla päästänne sekaisin?" Mutta silloinkos kaupusteleva +talonpoikaisvaimo antoi samalla mitalla takaisin: Sodassa hänenkin +miehensä oli, yksin hänen oli kestäminen kaikki vaivat ja kulut, mitä +tiesivät kaupunkilaiset maalaisten rasituksista! Päivänkoitteessa ulos +työhön, paistoipa aurinko tai lotisi sade, kuokkimaan, istuttelemaan, +selkäänsä vaivaamaan. "Ja sitten tulee rajuilma, ja kaikki mennyttä! +Mieluummin pistän kaikki tyyni omaan suuhuni, kuin annan huokeammasta, +tai jääkööt ennen vaikka mätänemään. Nyt on sota!" + +Silloin heittivät ostajat hänen koppansa kumoon. -- -- -- + +Minka Dombrowskilla olisi voinut olla paremmat päivät kuin monella +muulla naisella. Dombrowski oli jo ennen sotaa ahkerasti muokkaillut +maapalstaansa, se oli huolellisesti viljeltyä, ja edellisenä vuonna oli +Minka saanut siitä runsaasti perunoita ja suunnattomia kaalinkupuja, +mutta nyt ei hänellä ollut halua tuohon työhön. Kerran hän tosin läksi +pellolle työkaluineen, mutta tuskin hän oli alkanut työnsä, kun jo +heitti kuokan pois ja riensi jälleen kotiin. Häntä kammotti yksinolo +kedolla; joka pensaan taa loi hän pelokkaan katseen. Hän, joka ei +koskaan ollut tiennyt pelosta, oli nyt käynyt perin araksi. + +Hän pyyteli Gertrudia hartaasti, että saisi nukkua alhaalla hänen +huoneessansa, lapset eivät hänestä tuntuneet antavan tarpeeksi +turvaa. Kernaasti ei Gertrud siihen suostunut, eihän hän sitten enää +saisi viettää rauhassa edes noita paria yöhetkeä, mutta kävikö hänen +kieltäminenkään? Entinen rakastaja ei ollut enää palannut, eikä +Minka näyttänyt välittävän hankkia enää uuttakaan. Hän oli kertonut +Gertrudille, että parturi oli paennut paitasillaan, aivan paitasillaan. +Vanha puku, joka niin kauan oli riippunut vajan ovella, sekä +rikkinäinen, sateessa pehmennyt hattu, jonka Erich oli pannut pumpun +päähän, olivat siitä saakka olleet kadoksissa. "Ne hän puki yllensä, +hihhih, mahtoi olla näköinen, hihhih!" Mutta tuntui siltä, kuin Minkaa +olisi puistattanut pikemminkin pelko kuin nauru. Levoton makuutoveri +hän oli. + +Hän oli tuonut vuoteensa alas ja asettanut sen aivan Gertrudin vuoteen +viereen. Usein tavotteli hän hänen kättänsä ja kysyi: "Neiti, oletteko +te todellakin siellä?" + +Eräänä yönä kavahti Minka istualleen. Kuu paistoi kirkkaasti +huoneeseen. Gertrud, joka oli hyvin väsynyt, nukkui sikeästi. Silloin +pudisti Minka hänet hereille. "Neiti, ettekö kuule mitään? Ulkona on +joku. Joku kulkee hapuillen talonseinämää pitkin!" + +Minka istui vuoteessaan, kuu valaisi hänen tuskan vääntämiä +piirteitään, hän oli kuolonkalpea. Pelko valtasi Gertrudinkin: tulisiko +Dombrowski takaisin? Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään askeleita. +"Ei siellä ole ketään", sanoi hän rauhoittavasti. + +"On, on siellä!" Minka ei uskonut, vaikka Gertrud meni akkunan luo +kuuntelemaan. Hän painautui kumminkin kokonaan peitteen alle, vetäen +sen päänsä ylitse. + +"Yötuuli siellä vain puhaltelee!" Ulkoa kuului suhahtelua, viuhuntaa +talon ympäriltä. "Siltä täällä aina kuuluu tuulen käydessä", sanoi +Gertrud. + +"Ei, neiti, ei, ei!" Minka melkein itki. "Jos te tietäisitte, mitä +minä tiedän -- hän palaa varmasti takaisin. Olen nähnyt niin kauheata +unta." Hän päästi äkkiä kimeän huudon ja tarrautui kiinni Gertrudiin. +"Kuuletteko, tuolla hän jo huutaa!" + +Kuului pöllön pitkähköjä valitushuutoja, sen täytyi istua aivan lähellä +taloa, kenties akkunan viereisessä muurinsyvennyksessä. Huuto kuului +niin läheltä, kuin olisi se ollut aiottu huoneessa olijoille. + +Nyt Gertrudiakin alkoi kammottaa. Olipa tämä koleata kerrassaan, -- +toisaalla pöllön kaameat valitushuudot, toisaalla vapiseva vaimo! Mutta +hän rohkaisi mielensä. "Päästäkää minut!" Hän koetti irroittautua +Minkan otteesta. "Koetan paukuttaa käsiäni akkunan edessä, että se +lentää pois!" + +Mutta Minka ei päästänyt häntä. "Ei, ei, hän tulee sisään! Voi, kuinka +minua pelottaa. Hän tulee minua noutamaan!" Vikisten hän painoi päänsä +pielukseen. + +Tuollaiset yöt eivät olleet omiansa ihmistä virkistämään ja suomaan +työkykyä. Gertrud oli mielissään, kun Minka alkoi tuumiskella muuttoa +esikaupungin keskiosaan. Hän tunsi kuinka Minkan pelko ja rauhattomuus +tarttui häneenkin. Kaiketi hänkin löytäisi sieltä itselleen huoneen. +Niin halpaa asuntoa kuin tämä ei hänen tosin enää koskaan onnistuisi +saada. Se kyllä huolestutti häntä, mutta ei tätäkään elantoa enää +käynyt kestäminen. Minka oli jo aikoja vuokrannut pois maapalstansa, -- +oli ollut varsin helppoa saada sille vuokraaja. Mieluimmin olisi Minka +samana päivänä lähtenyt pois talostakin, ja vaivoin vain sai Gertrud +hänet estetyksi ajattelemattomasti myymästä taloakin mistä hinnasta +hyvänsä. Minka halusi vain pois, -- olo siellä oli hänestä tuiki +tukalaa. + +Kaikki hänestä tuntui vastenmieliseltä. Kaikki siistimis- ja +pesupaikkansa oli hän jättänyt, niin kenraalittaren ja rouva Rossin +kuin salaneuvoksettarenkin luona, vaikka hän aikaisemmin oli ollut +ylpeä noista paikoistansa. Mitä hyödytti työnteko? Se tuntui hänestä +vastenmieliseltä. Hän, joka ennen oli ollut niin ripeä ja hilpeä, +oli käynyt hitaaksi ja äänettömäksi. Muut eivät sitä niin huomanneet +kuin Gertrud, -- ja syyn tiesi Gertrud myöskin: paljon oli Minkalla +kaduttavaa! Herra Dombrowski ei ollut vielä kirjoittanut, -- +kirjoittaisikohan hän enää koskaan? + +Lapset kyselivät isäänsä. Erich tuli ynseän uhmailevana kotiin +koulusta. Hänen vierustoverinsa isä oli tullut kotiin, ja pojalla +oli ollut hänestä niin paljon kerrottavaa. Hänen isänsä oli iskenyt +kuoliaaksi tuhat ranskalaista ja tuhat englantilaista. Ja hyvä isä +_hän_ myöskin oli; hän oli nostanut Emilinsä korkealle ilmaan ja +suudellut häntä, ja tuomisiakin oli hän tuonut hänelle. Miksi ei sitten +heidän isänsä tullut kotiin?! Minnakin tiesi kertoa toisista lapsista, +joiden isä oli kotona. + +Dombrowskin pienokaiset olivat peräti kärsimättömiä. Joka päivä he +pyöriskelivät asemalla, näkivät junien tulevan ja menevän, ihmisten +menevän juniin ja tulevan niistä ulos, ja aina he ihmettelivät yhtä ja +samaa: ettei heidän isäänsä näkynyt tuossa ihmisjoukossa! + +Äiti ei enää jaksanut kuulla heidän tiedustelujansa. "Jättäkää nyt +jo tuo ainainen kyseleminen", sanoi hän äreästi. Silloin poika löi +häntä: "Niin, sinä et välitä isästä, etkä tahdo, että hän tulisi. +Minä en myöskään välitä sinusta." Äiti itki. Jopa tuo poika olikin +pahankurinen! "Koettakaapa kirjoittaa herra Dombrowskille", kehotteli +Gertrud häntä. "Kaikki voi vielä tulla entiselleen. Kirjoittakaa +hänelle, kuinka kadutte sitä mikä on tapahtunut." Mutta se ei Minkalta +syntynyt, -- turhaahan se kumminkin olisi! + +Niin muuttivat he sitten heinäkuun ensi päivänä pois tuosta talosta. +Rouva Dombrowski oli antanut sen vuokralle halvasta hinnasta, eihän hän +voinut vaatia paljon tuosta vanhasta hökkelistä. Sama mies, joka oli +vuokrannut maan, otti nyt talonkin. Hän oli työssä tehtaassa, joka oli +kauempana kanavan varrella; ennen siellä oli kudottu silkkikankaita, +nyt siellä valmistettiin ampumatarpeita. + +Minka Dombrowski oli toivonut hetkeä, jolloin saisi lähteä täältä +pois, mutta kumminkaan ei ero käynyt hänelle helpoksi. Lapset +iloitsivat muutosta, heistä oli hauskempi asua keskikaupungilla, +siellä oli enemmän vaihtelua. He juoksivat tyytyväisinä huudellen +rattaiden perästä, joilla ne vähäiset huonekalut ja romu hoippuilivat, +mitä taloon oli ajan pitkään kokoontunut. Mutta Minka katsahti +alinomaa taaksensa; olihan hänellä ollut onnellisiakin aikoja täällä +esikaupungin laidassa. Kun hän oikein punnitsi asioita, oli Stanislaus +aina ollut hänelle hyvä, -- niin, _varsin_ onnellisia aikoja oli hän +siellä elellyt! Ja hän käännähti yhä uudelleen katsomaan taaksensa, +niin kauan kun vielä voi nähdä pienen rakennusryhmän, joka kohosi kuin +iso myyränmätäs vehreitten kenttien keskeltä. + +Gertrud, joka oli jo niin kauan hautonut mielessään aietta muuttaa +tuosta kaukaisesta asunnosta, tunsi sentään myöskin mielipahaa +ehdittyään nyt todellisuudessa niin pitkälle. Hänen oli onnistunut +saada halpa asunto, esikaupungin vastakkaisessa laidassa, mutta taaskin +hiukan kaukana, sillä keskempänä olevat asunnot olivat liian kalliita. +Vanha rouva Richter, jolta hän oli vuokrannut, vuokrasi halvasta, siksi +ettei hän tahtonut jäädä asumaan yksin. Nyt oli hänen viimeinenkin +poikansa kutsuttu sotapalvelukseen, tuo poika, jonka hän varmasti +oli luullut saavansa pitää, sillä hän oli pienestä pitäen ollut +heikonlainen, ja sitäpaitsi hän oli hieman kyttyräselkäinen. Mutta +hänet oli otettu kuormastoon. Mies oli kyllä kotosalla, mutta hänestä +ei liioin ollut iloa, sillä hän oli halvaantunut hyvänläntä höperö. +Richterin muori lupasi pitää silmällä pienokaista Gertrudin ollessa +työssä, ja niin oli sopimus tehty. + +Niin ei siis Gertrudin enää tarvinnut öisin kuulla Minka Dombrowskin +levotonta vääntelehtimistä, ei huutoja, joita hän päästeli nukkuessaan, +eikä hänen hapuileva kätensä enää herättänyt häntä unesta. Sen sijaan +leperteli nyt alati viereisessä huoneessa tuo tylsämielinen mies, +tiedustellen aina hetkisen kuluttua vaimoltaan, paljonko kello oli ja +eikö sota jo alkanut loppua. + +Ukko Richter välitti enää vain yhdestä ainoasta seikasta elämässä: +ruuasta. Ja sitä oli nykyisin niukalti; hän ei voinut enää saada +niin-ja-niin moneen kertaan leivän ympäritse. Niinpä hän porasi kuin +pieni lapsi: "Palanen vielä, äiti, palanen vielä, on niin nälkä, niin +nälkä." Sitä oli kauhea kuulla. + +Gertrudin ero Minkasta oli muodostunut sydämellisemmäksi kuin hän olisi +luullut mahdolliseksi. Kuinka usein olikaan hän ollut vihoissaan tuolle +kevytmieliselle vaimolle! Kun tämä nyt seisoi hänen edessään kauniit +tummat silmät kosteina, pyöreät kasvot hyväntahtoisen hymyilevinä, +oli Gertrudista kuin hän olisi laiminlyönyt jotakin. Eikö hänen olisi +onnistunut houkutella Minkaa jäämään omalle turpeelleen asumaan, ja +eikö hänen olisi pitänyt itsensä pysyä hänen luonansa, kärsivällisenä +ja anteeksiantavana? Eihän tuo vaimo-parka ollut yksin syypää kaikkeen: +toinen syyllinen oli sota. Ja Gertrudin mielen valtasi kiihkeä viha +sotaa kohtaan, joka tuhosi kaiken, joka tallasi jalkoihinsa ihmiset +toiveineen kuin arvottomat tomuhiukkaset. Yötä ja päivää kulkivat junat +ohitse pitkin rataa, jonka Gertrud voi nähdä asuntonsa akkunasta, ja ne +kuljettivat yhä uutta saalista tuolle hirviölle: sodalle. + +Richterin talo sijaitsi muita alempana maantien varrella, missä tämä +kulki radan alitse; se oli viimeinen taloista, jotka täällä jo olivat +loitompana toisistansa. Täälläkin oli peltoja, mutta ei aikaisemmin +viljeltyjä kuten esikaupungin toisessa laidassa, vaan näitä alettiin +vasta saattaa kuntoon. Keskellä rikkaruohon peittämää kenttää oli +uusi hautausmaa. Kahdenlaista kuultavaa oli täällä aina tarjona: +veturien puhkumista ja rätinää ja surusoittoa, joka seurasi hitaasti +läheneviä ruumisjunia. Gertrud tottui helpommin surusoittoon kuin +noihin toisiin ääniin. Aikaisemmin hän oli asunut vanhan hautausmaan +läheisyydessä. Nyt tuntui hänestä usein kuin hän olisi välillä ollut +jollakin kaukaisella paikkakunnalla ja tullut jälleen kotiseudulleen. +Yksi seikka vain häiritsi häntä hänen uudessa asunnossaan: Krügerin +talo ei ollut enää niin kaukana kuin ennen. Lyhin tie asemalle kulki +sen ohitse, mutta Gertrud kiersi mieluummin pitempää tietä. Hän ei +voinut nähdä tuota naista -- nyt vähemmin kuin koskaan ennen. Oleskelu +vanhassa tutussa ympäristössä herätti entisiä muistoja, -- rakkaita +muistoja hänestä, jonka kanssa hän täällä oli kuljeskellut illoin radan +reunaa kävellen. Tuolla, missä maantie kulki radan alitse, oli hän ensi +kerran sallinut Gustavin häntä suudella... Ja sitten kohdistuivat hänen +ajatuksensa katkerin muistoin Gustavin äitiin, jonka sydän oli kova ja +karu kuin nummi, jota ei kukaan pystynyt pehmittämään. Ei koskaan hän +vielä ollut vihannut tuota naista niin kuin nyt. Mutta Gustavia kohtaan +hän ei enää tuntenut vihaa eikä katkeruutta. Jospa Gustav edes olisi +levännyt tuon hautausmaan mullassa! + +Paljon kuljetettiin siitä ohitse sotureita viimeiseen lepoon. Silloin +seurasi Gertrud kiihkein katsein junien kulkua. Sunnuntaina oli hänen +ainoana virkistyksenänsä käynti hautausmaalla sotilaitten hautoja +koristamassa. Hautausmaan keskellä oli heille erotettu alue. Hän +poimi pieniä keltaisia immortelleja ja ruskeahtavia kissankäpäliä, +ainoita täällä kasvavia kukkia. Näistä hän osasi sitoa varsin kauniita +seppeleitä, sen taidon oli hän hankkinut itselleen niihin aikoihin, +jolloin hän asui seppelesitomon puutarhurin perheessä. Se oli ollut +onnellista aikaa! Gustav oli kerran sanonut: "Morsiusseppele pitää +sinun itsesi sitoa, ei kukaan osaa sitoa niin hyvin kuin sinä." Kunpa +vain ei hänen äitiänsä olisi ollut! Silloin ei hänen olisi tarvinnut +heittää myrttiruukkuansa akkunasta alas pieniksi sirpaleiksi. Kun +hän nyt ripusti tuntemattomain sotilasten koivunrungosta tehdyille +risteille seppeleensä, jossa kukat olivat tiheässä toinen toisensa +vieressä, niin että ne muodostivat kuin kultaisen kehän, -- oli hänestä +kuin ripustaisi hän seppeleen Gustavin hautaristille. Silloin piti +hän kädestä pikku poikaansa, joka jo osasi astua tepastella hänen +rinnallansa, ja hän opetti häntä sanomaan: "i-sä, i-sä." + +Jospa edes tuo ainainen hätä jokapäiväisestä leivästä olisi ollut +mieltä vaivaamatta! Ken vain voi, varusteli itselleen jotain talveksi. +Ne, jotka elivät säkistä suuhun, eivät voineet sitä tehdä, mutta +olihan olemassa paljon varakkaitakin ihmisiä. Puotien näyteakkunat, +jotka aamulla näyttivät olevan täynnä kaikenmoisia tötteröitä, kalaa, +lihaa, vihanneksia, säilykkeitä, hunajaa, suklaata, vanukaspulveria, +kermapulloja, tiivistettyä maitoa, -- ne olivat illalla kuin puhtaiksi +pyyhityt. Toinen talonemäntä ilmoitti toiselle: "Joko tiedätte, että +tänään saa hyytelöankeriasta, -- voissa säilytettyjä makrilleja, +-- tomaattisilliä, -- kalapullia!" Ulkomaan tavaraa kaikki tyyni: +Hollanti, Ruotsi, Tanska niistä rikastuivat. Entä gulashista! Kun +sitä oli saatavana, silloin sai jalat allensa jokainen, joka pystyi +maksamaan. Eivät ostajat olleet vielä milloinkaan olleet niin +kohteliaita myyjille kuin nyt. Tavaroita suorastaan kerjättiin, niin +korkeat hinnat kuin niistä saatiinkin maksaa. + +Mutta entäpä jos puute kävisi vielä suuremmaksi? Silloin ei jäisi enää +mitään niille, jotka eivät voineet panna rahaa kaatamalla menemään. +Ja mikä kateus ja tyytymättömyys siitä syntyisikään! Jo oli nytkin +yllinkyllin ahnaita silmiä ja kärkkäitä käsiä! + +Hermine von Voigt tunsi tulevaisuutta ajatellessaan pelkoa, jommoista +ei ollut vielä koskaan kokenut. Hän oli aina karttanut asettua +yhdistysten johtoon, olihan niin paljon muita, jotka tekivät sen +mieluummin kuin hän. Mutta nyt heräsi hänen mielessänsä ajatus: +minunkin on ryhdyttävä toimeen, en saa enää vitkastella! Jospa toki +kunta järjestäisi esikaupungissakin oikeudenmukaisen elintarpeiden +myynnin, kuten Suur-Berlinin maistraatti oli tehnyt! Olihan vielä +sivistyneitä naisia, jotka eivät työskennelleet sairaaloissa tai +muissa hyväntekeväisyyslaitoksissa ja joiden työtä ei tarvittu kotona +taloudessa, ja joille olisi vain hyödyksi kokea, miltä tuntuu seista +tuntikausia myymäpöydän takana. Mielellään he ryhtyisivätkin työhön, +eihän kaikki innostus ollut vielä häipynyt, eikä kilpailu oman itsensä +varustamisessa ollut voinut tykkänään tukahduttaa auttamis- ja +palvelemishalua. + +Tuo ajatus heräsi kenraalittaren mielessä eräänä unettomana yönä. +Niitä olikin hänellä nykyisin runsaasti: Muutaman päivän perästä oli +odotettavissa Italian sodanjulistus Saksalle, ja sehän olikin vain +muodollinen seikka, johan ne olivat aikoja olleet sodassa keskenään, +-- mutta kuinkahan kehittyisivät asiat Romaniassa? Idässä raivosivat +kiihkeät taistelut Volhyniassa, lännessä jylisivät tykit Verdunin +ympärillä, ja jo alkoi uusi taistelu Sommen luona. Zeppelinit +leijailivat pommeja heitellen Englannin yläpuolella, mutta siitä +huolimatta tuomittiin jalo Casement Lontoossa kuolemaan. Maailma oli +menehtymäisillään vereen, tuleen ja savuun. Tuo oli liikaa -- liikaa -, +ken voi enää nukkua?! + + + + +XV. + + +Se oli liikaa, liikaa! Kuten Hermine von Voigt kääntelihe myöskin +Hedwig Bertholdi yön toisensa jälkeen levottomana vuoteessansa. +Rauhattomina pyörivät hänen ajatuksensa hänen poikiensa ympärillä, +kuten arat, siipiään räpyttelevät kyyhkyset, jotka haluaisivat ottaa +rakkaansa siipiensä suojaan. Ensi sijassa hän ajatteli poikiansa +toisessa isänmaatansa, -- voiko sen lukea hänelle viaksi? Sankarittaren +rohkeutta hän ei tuntenut mielessänsä Pelkältä tarulta hänestä tuntui +kertomus muinaisajan äidistä joka riemuiten otti vastaan sanoman +poikansa kuolemasta, jonka oli suotu uhrata henkensä isänmaansa +puolesta Ei, olipa se vaikka mielenylevyyden puutettakin, -- hänen +täytyi käsiään väännellen rukoilla: ota kaikki, jos niin on tahtosi, +voitto, menestys, omaisuus, raha, oma henkeni mutta säästä poikani, +poikani! + +Eiköhän ollut paljonkin sellaisia, jotka ajattelivat samoin? Usein +piiloutui arka sydän mahtipontisiin sanoihin Oliko sitten itse asiassa +niin pikkumaista, jos ensi sijassa pelkäsi rakkaittensa puolesta ja +vasta toisessa ajatteli isänmaata? Se oli vain inhimillistä! + +Erittäinkin Heinzin takia oli äiti kiihkeän levottomuuden vallassa. +Hänen viime kirjeensä oli saattanut äidin pois suunniltaan. Tosin oli +hän myös tuntenut jotain ilon ylpeyden tapaista, -- mikä uljas, kyvykäs +mies hänen poikansa olikaan! -- hänen oli onnistunut ampua maahan jo +toinen lentokone! Niin vähän aikaa hän vasta oli harjoitellut, oli +tuskin vielä ehtinyt täysin valmistua toimeensa ja jo saavuttanut +toisen voittonsa! + +Itse ei Heinz näyttänyt vähääkään ajattelevan, mitä levottomuutta hän +tuotti kotolaisilleen. Riemu sykkäili noista riveistä: "Jo toinen +voitto, hurraa! Elän elämäni onnellisimpia hetkiä!" Uskotteliko hän +tätä äidilleen ainoastaan häntä rauhoittaakseen, uskotteliko hän samaa +itselleenkin? Tunsiko hän todella onnea -- vai ainoastaan kunnianhimon +tyydytystä? Äiti pudisti päätänsä. Hän ei ollut vielä vastannut +tuohon viime kirjeeseen, vaan oli lähettänyt sen miehellensä; isä +ymmärtäisi ehkä paremmin poikaansa ja keksisi riemukkaita sanoja, joita +tämä halusi kuulla. Mutta nyt täytyisi hänenkin sentään kirjoittaa. +Raskaaksi se hänelle kävi. Hän olisi halunnut huutaa: 'Pysähdy! Ei +kukaan lennä rankaisematta aurinkoa kohden!' Mutta oliko hänellä siihen +oikeutta? Ei, hän ei saanut levottomuudellaan häiritä poikaansa. Ah +-- ja mitä se hyödyttäisikään -- pidättää häntä ei hän kumminkaan +voisi! Hänet näytti vallanneen kuin huumaus: korkeammalle vain, yhä +korkeammalle! Lisää voittoja, yhä lisää! Jospa äiti edes olisi voinut +puhua tästä jonkun kanssa, joka täysin käsittäisi hänen huolehtivan +rakkautensa -- hänen pikkumaisen, hänen valtavan rakkautensa! + +Äiti ei luullut, että Anna Maria voisi häntä käsittää. Hänen +olennossaan oli jotain niin huoletonta, hän oli riemahdellut ääneen +lankonsa menestyksestä lukiessaan. Sitten oli hän kiiruhtanut ulos, +-- siitä täytyi hänen mennä kertomaan rouva Rossille! Hymyillen +surumielisesti ja samalla hieman katkerasti oli Hedwig katsonut hänen +jälkeensä. Ehkei Anna Maria olisi sentään riemastunut noin kovin, jos +hänen Rudolfinsa olisi ollut kysymyksessä! Silloin tuntisi hän ilon +ohella myöskin levottomuutta, niin tuskallista levottomuutta, että se +tukahduttaisi ilon. + +Lili Rossi oli puutarhassa. Huolimatta suuresta varjostavasta +hatusta, joka suojasi hänen kasvojansa päivänpaisteelta, kävi hänen +kalpenemisensa huomattavaksi Anna Marian huutaessa hänelle: "Mitäs +sanottekaan, Heinz on ampunut jo kaksi lentokonetta maahan." + +Lilin sydän lakkasi tykyttämästä. Hän oli seurannut tunnettujen +lentäjien voittoretkiä: he nousivat ilmaan, laskivat jälleen maahan, -- +nousivat, taistelivat ja palasivat jälleen maahan -- kerran, kahdesti, +useita kertoja. Mutta sitten he nousivat taaskin, taistelivat, +taistelivat -- eivätkä enää palanneetkaan onnellisesti alas. + +Lili sulki silmänsä, kirkas aurinko häikäisi häntä. Niin Heinzkin +lentäisi, taistelisi, voittaisi, -- lentäisi jälleen, taistelisi ja +voittaisi taas, kunnes -- äkillisen tuskan valtaamana pusersi hän +silmänsä lujemmin umpeen. + +Niin ei kertojatar siis huomannut mitä niihin kätkeytyi. Anna Maria +jutteli vilkkaasti edelleen, miellyttävän liikutuksen vallassa. Että +Heinz tosiaankin oli niin mielenkiintoinen olento! Rudolfilta oli +hän luonnollisesti sentapaista odottanut, mutta tuskin Heinziltä. +"Olisitteko te luullut hänestä sellaista?" Lili nyökkäsi vaieten. +Hän ei voinut puhua. Hän oli aina keskustellut mielellään nuoren +rouva Bertholdin kanssa, jonka luottavaisuus ja ilomielisyys oli +kuin raikas ilmanhenkäys, joka puhdistavana käy läpi ummehtuneiden, +suljettuina olleiden huoneiden, mutta tänään tuntui keskustelu hänestä +vastenmieliseltä, hän oli perin vähäpuheinen. + +"Hyväinen aika, Lili, tehän olette tänään niin nyreällä mielellä! Huh, +sentään, minä lähden tieheni!" Nauraen palasi Anna Maria kotiin, niin +nopeaan kuin jalat kantoivat. + +Kuin huumaantuneena jäi rouva Rossi seisomaan aidan viereen. Hänen +mielensä täytti polttava huoli, mutta samalla hän tunsi valtavaa +ylpeyttä, -- -- -- ja tuo mies rakasti häntä! Rakastikohan hän yhä +vieläkin? Vai oliko ehkä lentoretkillään jo unohtanut hänet? Ei! Hän +hymyili: Heinz ei ollut unohtanut häntä, enempää kuin hänkään Heinziä. +Ja kun sota loppui, ja jos hän sitten palaisi vahingoittumatonna? Lili +kävi yhä hymyilevämmäksi: silloin, niin, silloin! Häntä värisytti +huumaava onnentunne, hän veti syvään henkeä: silloin olisi elämä +jälleen pelkkää iloa, -- maailma jälleen ihana! + +Puutarhan hieta narisi, rouva Bertholdi seisoi aidan toisella puolen. + +"Toivotan onnea, mikä suuri menestys!" Lili ei ollut ollenkaan +hämmästyksissään tästä äkillisestä kohtaamisesta. Hänen äitinsä! +Hänestä tuntui niin luonnolliselta, että hän tuli hänen luoksensa, tuli +nyt juuri. Hän kurotti molemmat kätensä aidan ylitse, äiti teki samaten +ja piti hänen kätensä omiinsa suljettuina. + +He puhuivat Heinzistä. Lili ei tullut ollenkaan ajatelleeksi, että oli +oikeastaan ihmeellistä että rouva Bertholdi puheli niin tuttavallisesti +hänen kanssaan, hehän olivat itse asiassa varsin vähän tuttuja +keskenänsä. Mutta lämmin tunne siirtyi toisesta toiseen. Eikä Hedwig +Bertholdi puolestaan ihmetellyt että hänelle äkkiä selveni kaikki, +kaikki! Niin, tuo nainen tuossa ja hänen Heinzinsä! Sydämellisen +lämpimästi katsoi hän nuorta vaaleata naista syvälle silmiin. "Kun ei +hänelle vain tapahtuisi mitään", kuiskasi hän. + +"Ei hänelle tapahdu!" Lili loi häneen loistavan katseen. Tuo onnen +päivänpaiste, joka kuvastui hänen vakavilla kasvoillansa, teki hänet +kauniimmaksi kuin koskaan. Hänen mielensä oli äkkiä täyttänyt varma +vakuutus, josta hän ei ollut tiennyt hetkeä ennen, niin varma ja +järkkymätön, että se tukahdutti kaiken levottomuuden. Kuinka olikaan +hän voinut aluksi niin pelästyä! Kaksi voittoa -- ei, viisi, kymmenen +-- vielä monta, monta lisäksi! Hänen sankarinsa, siellä hän kohosi +kohden aurinkoa, ja hän itse hänen mukanansa. Oi, mikä onni, mikä onni! + +Lili kumartui aidan ylitse ja suuteli noita hentoja käsiä, joihin +hänen kätensä yhä vielä olivat suljetut, -- olihan tuo nainen hänen +rakastettunsa äiti! + + * * * * * + +Oli täysi sadekesä, varhainen kevät oli antanut lupauksia, joita +vuoden jatko ei ollut pitänyt. Sommen rintamalla saivat sotilaat +maata liejussa ja vedessä. Ja kotona satoi, satoi päivät päästään. +Kunpa ei vain perunasato turmeltuisi! Noin ylenmääräistä kosteutta +ei se sietänyt. Joskin päivä paistoi aamulla, vetäytyi taivas jo +keskipäivällä pilveen, tuli kovia sadekuuroja, jotka löivät jo +kellahtavan viljan lakoon, niin että se paikoin oli kuin maahan +tallattua. + +Katse huolestuneena seisoi salaneuvos peltotilkullaan. Ei hän ollut +aavistanut että olisi niin vaikea näytellä maanviljelijää. Hän oli +aina ajatellut, että kun vain heittää jotain maahan, niin se kasvaa +ehdottoman varmasti. Nyt oli hän kylvänyt tähän niin paljon siementä, +se oli maksanut aika paljon, eikä satoa siitä vielä saanut senkään +vertaa että hän olisi voinut toimittaa vaimolleen joka päivä jonkun +perunaruuan pöytään. Vihannekset tosin rehottivat upeina, mutta mitäpä +niistä, kun ei ollut perunoita lisäksi! Ne mätänivät maassa. + +Päästäen huokauksen työnsi vanha herra lapion maahan. Ja että pojilla +oli niin tukala olo! Ja hän kun oli jo luullut voivansa rauhoittua +heihin nähden! Venäläiset hyökkäsivät jälleen suunnattomin laumoin -- +Volhyniassa riehuivat jättiläistaistelut -- ah, entä Sommen luona! Hän +ei enää uskaltanut mennä vaimonsa luo luettuaan sanomalehdet. "Mitä +niissä on?" kysyi tämä aina nopeasti ja katsoi häneen levottomasti. +Hänen kunnon Annansa, hän oli käynyt niin peräti hermostuneeksi! +Kunpa vain heidän nuorimpansa kirjoittaisi piakkoin, he eivät olleet +pitkiin aikoihin saaneet häneltä mitään seikkaperäisiä tietoja. Viikko +sitten oli tullut kortti, jossa oli pari lyijykynällä kirjoitettua +riviä: 'Elän vielä. Tuhannet terveiset!' Tuota korttia säilytti äiti +alati huostassansa. Öisin se oli hänen vuoteensa viereisellä pienellä +pöydällä, hänen neuloskellessaan taas hänen edessään neulomakopassa. +Salaneuvos oli jo koettanut pistää sen piiloon, mutta silloin oli Anna +joutunut niin pois suunniltaan ja hakenut sitä sellaisella epätoivolla, +että hän kiireimmiten pisti sen jälleen salaa neulomakoppaan. Niin, +tämä oli kauheata aikaa äideille -- kaikille äideille -- kauheata aikaa! + +Vanha herra koetti miehekkäästi kantaa ajan vaivat, mutta raskaaksi se +kävi. Hän eleli nyt eläkkeellään, oli toivonut voivansa vaivaloisen +virkauransa jälkeen, jonka kestäessä oli hengittänyt vain virastojen +ummehtunutta ilmaa, huoletonna voida loppuikänsä iloita pojistansa, +-- ja nyt tuli tämä kaikki. Kunpa Anna edes saisi paremmin unta! Hän +itse puolestansa nukkui sentään väliin tunnin tai pari -- eihän hänen +iällään enää tarvinnutkaan niin paljon unta, -- mutta Anna ei nukkunut +ollenkaan. "No, äiti, kuinka voit?" oli hän vielä viikko sitten +uskaltanut kysyä aamuisin, mutta nyt ei hän enää tehnyt sitä. Ylen +kurjasti olivat asiat Sommen luona. Jospa taivas vihdoinkin armahtaisi +ja antaisi sateen päättyä! Tämä ainainen harmaa sumu piti mielen yhä +alakuloisempana. Hiukan heikoiksi käyneillä silmillään tähysteli +vanha herra avaruutta: kaikkialla pilviä, etäisyydessä pimeätä kuin +säkissä, ja nyt alkoi taas tipahdella. Pisarat rummuttelivat hänen +kaljua päälakeansa. No, siis täytyi kiiruhtaa kotiin. Mutta äkkiä +tuli hän ajatelleeksi että paljoa märemmäksihän hänen nuorimpansa +kävi juoksuhaudassansa. Hän jäi paikoilleen. Hän antoi sateen +virrata ylitsensä siitä välittämättä ja nyhteli vain maasta upeata +rikkaruohoa. Lasisilmät oli hänen täytynyt ottaa nenältänsä, ne olivat +niin hiestyneet, ettei hän voinut nähdä niiden lävitse. Nyt otti hän +ne jälleen taskustansa, puhdisti ne ja asetti nenällensä, -- sade +oli äkkiä tauonnut. Kas tuolla! Tulihan aurinkokin esiin ja pyrki +paistamaan. Oikein se lämmitti ja oli kuin himmeätä kultaa. Ja tuolla +-- oi, kuinka kaunista! + +Sateenkaari oli äkkiä ilmestynyt taivaalle. Sen päät kuvastuivat +likomärästä maasta kohoavaan valkoiseen usvaan, mutta sen loistava +seitsenvärinen kaari kohosi ylös vaaleansiniseen korkeuteen. + +'Minun kaareni minä olen pannut pilviin; sen pitää oleman liiton +merkki, minun ja maan välillä. Ja koska niin tapahtuu, että minä tuotan +pilven maan ylitse, niin pitää kaari pilvissä nähtämän. Ja niin minä +muistan minun liittoni, minun ja teidän välillänne'. + +Eikö raamatussa sanottu niin? Oli siis olemassa Jumalan ja maan välinen +liitto. Tuo raamattuun perehtynyt mies nyökkäsi kirkastunein kasvoin, +hän ei saanut silmiään käännetyiksi noista loistavista väreistä, -- +siinähän oli rauhan kaari, joka oli pingotettu yli kaiken maailman! +Synkeä sumu oli sen synnyttänyt, kirkkaassa päivänpaisteessa upeili +se nyt. Sovinnon merkki vedenpaisumuksen jälkeen! Jumala ei ollut +unohtanut maata vielä koskaan eikä ollut nytkään sitä unohtava. 'Niin +kauan kuin maa seisoo, ei pidä kylväminen ja niittäminen, vilu ja +helle, suvi ja talvi, päivä ja yö lakkaaman'. Ja -- sodan ja rauhan +vaihtelu! + +Rauha, rauha! Isä hymyili. Joustavin askelin kiiruhti hän kotiin, +viemään lohdun sanomaa äidille, joka oli huolissaan pojistansa. + + * * * * * + +Talonpoika tietää, että sadetta seuraa pouta; mutta kaari, joka niin +kauniisti koristaa taivasta, se ennustaa vain lisää sadetta. Ja nyt +satoi yhä edelleen. Oli hyvä, tuumiskeli rouva von Voigt, että hänellä +oli niin paljon työtä. Jolla oli aikaa mietiskellä, mitä vielä voi +seurata -- mitä oli seuraava -- se oli hukassa. + +Kuinka paljon suotuisammalla kannalla olivatkaan asiat olleet vielä +vuosi sitten tähän aikaan! Kun muisteli tuota aikaa, tuntui kuin +silloin vielä olisi ollut täysi rauha. Silloin ei vielä joka leipäpala +ollut niin tiukassa, silloin olivat ihmiset vielä voineet syödä +kylläksensä. Niin ei nyt enää ollut. Viikko viikolta kävi puute yhä +suuremmaksi; nyt tuntui jokapäiväisessä elämässä ahdinkotila, joka +pakotti jokaisen, jok'ikisen, käsittelemään vaatimattomimpiakin +elintarpeita kuin kallisarvoisinta omaisuutta. Onni toki että kunta +oli päättänyt huolehtia jäsentensä ravitsemisesta. Mitä se osti +kaikille yhteisesti, myi se yksityisille ostohinnasta; niin päästiin +liikahintojen kiskomisesta ja puolueellisuudesta. Ylhäiset ja alhaiset, +köyhät ja rikkaat saivat kukin vain sen, mihin kortti oikeutti. + +Hermine von Voigt oli maatilan omistajan tyttärenä kuvaillut monta +seikkaa järjestettäväksi suurpiirteisemmin; eiköhän olisi järkevämpää, +jos kunta itse pitäisi sikoja ja vuohia ja, jos mahdollista, lehmiäkin, +hankkisi maata niin paljon kuin vain olisi saatavissa ja hoitaisi sitä +kaikella tarmolla. Ja kaikkeen olisi ryhdyttävä mahdollisimman pian. +Aikaa ei käynyt hukkaaminen. Hän huomauttikin herroja tästä kaikesta, +ja he kuuntelivat hänen sanojansa. Ei johtunut yksistään hänen miehensä +asemasta, että hänen sallittiin esiintyä, vaan nyt käsitettiin, että +tämä aika tarvitsi naista. Ja ainoastaan nainen käytännöllisine +taipumuksineen ja kokemuksineen, jonka hän oli oman talouden hoidossa +saavuttanut, pystyisi työhön, jossa miehet olivat avuttomia ja +neuvottomia. + +Vaikeuksia oli yllinkyllin. Pienin näistä ei suinkaan ollut oston +järjestely. Mitä kaikkia valituksia siitä saikaan kuulla! Tunti, pari +oli nyt jo jonotettu ja kauemminkin, eikä vuoro ollut vieläkään tullut. +Kotona huusivat lapset, ja ruoka oli keitettävä, senkin seitsemät työt +tehtävä, ja kun oli tungoksessa jonottanut itsensä väsyksiin ja vuoro +vihdoinkin tuli, silloin sai kuulla kunniansa, jos mietti hetkisenkään, +mitä ostaisi. Rahastonhoitajatar oli myöskin töykeä. Etteivätkö +he osanneet laskea? Vai oli kaksi kertaa kaksi neljä eikä viisi! +Tyytymättömiä oltiin molemmin puolin. + +"Kärsivällisyyttä! Olkaamme kärsivällisiä!" Hermine von Voigt huokasi. +Usein oli vaikea pysyä kärsivällisenä, olivathan naiset, jotka olivat +ottaneet huolehtiakseen myynnistä, usein itsekin menehtymäisillään +väsymyksestä, heidän jalkojansa pakotti ja niitä paleli myymälän +kivilattialla seisomisesta, ja päätä poltteli tuossa ihmisjoukon ja +tavarain turmelemassa ilmassa. Mutta kärsivällisyyttä! Oli sota, ja +tämä sota vaati -- kärsivällisyyttä! + +"Me emme saa tulla kärsimättömiksi", sanoi rouva von Voigt. "Lakatkaapa +nyt nurisemasta. Kuinka kävisi, jos miehennekin, jotka ovat sodassa, +työlästyisivät oloonsa." + +"Jo ne ovat aikoja työlästyneet!" huusi muuan rohkea ääni. Etumaiset +nauroivat, toiset mumisivat myöntävästi: "Jo nekin ovat saaneet +kyllänsä!" + +"Se ei ole totta!" Kenraalitar oikaisi itsensä, hän katsoi toisten +ylitse kohden nurkkaa, josta tuo rohkea ääni oli kuulunut. "Surullista +kylläkin, jos joku ei enää halua jatkaa taistelua, mutta se johtuu vain +siitä, että hänen voimansa ovat tuiki lopussa. Mutta teillä, teillä on +kyllä vielä voimia. Ette ole maanneet vuosikausia juoksuhaudassa, ette +ole vielä olleet mukana hyökkäyksessä. Olette vielä voineet mennä joka +ilta levolle vuoteeseenne. Voitte pestä itsenne ja muuttaa vaatteita, +syöpäläiset eivät ahdista teitä. Kaikki saatte vielä nähdä huomenisen +auringon. Ja mitä merkitseekään _se!_ Ja jos nyt jokin seikka ei käy +tahtonne mukaan, jos teidän täytyy seista täällä hiukan kauemmin, +silloin te heti kiukustutte. Hävetkää toki!" + +"Mutta kurjan kurjaa on meidänkin olomme", sanoi muuan vaimo. Hän +seisoi aivan rouva von Voigtin edessä ja katsoi häntä kasvoihin, +ei julkeasti, vaan levollisesti. Eikä hänen puheensakaan kuulunut +röyhkeältä: "Mitä arvelette, hyvä rouva, kumpihan lienee vaikeampaa, +-- maata juoksuhaudassa vai elellä täällä, tietämättä tuleeko tästä +tilasta koskaan loppua. Miehet tietävät sentään: nyt tulee kohta +granaatti ja sitten olen poissa, tietämättä itsekään kuinka se oikein +kävi. Mutta me --? Odottaa meidän pitää, aina vain odottaa! Tätä voi +vielä jatkua puolen vuotta, kenties vuodenkin. Eikä kukaan tiedä, +milloin tästä tulee loppu." + +Hänen kasvonsa vavahtelivat, hänen levollinen äänensä kävi äkkiä +kiihkeämmäksi. "Tästä voi joutua epätoivoon. Mitä me olemme tehneet, +me naiset ja lapset, että meidän täytyy nähdä nälkää? Vanhin poikani +kaatui Ypernin luona, mieheni on sodassa, mutta se ei ole minusta niin +raskasta kuin kuulla illoin pienimmän lapseni itkevän, voimatta ruokkia +sitä kylläiseksi!" + +Ei pientä lasta kylläiseksi! Hermine von Voigt tuijotti kalpeana +vaimoon, jonka tumma, harmaansekainen tukka tuikeina suortuvina valui +alas otsalle. Hän ei kyennyt vastaamaan. + +Vaimo sai lapsensa sairaskortilla neljännesnaulan kaurasuurimoita ja +läksi hyvästittä. + +"Hän ei ymmärrä, miten on käyttäydyttävä, armollinen rouva", sanoi +Minka Dombrowski, jonka vuoro nyt seurasi. "Ei hän tarkoita niin +pahaa". Hänen säyseä äänensä suorastaan virkisti mieltä. Virkistävää +oli myöskin katsoa hänen ystävällisiä kasvojansa. Mutta niin +kauniit eivät ne enää olleet kuin ennen, eivät niin pyöreät eikä +kukoistavat. Hänellä oli mukanaan koko talon kortit -- seitsemälle eri +huonekunnalle -- hän huolehti kaikkien ostoksista. Siitä seurasi nyt +pitkät laskemiset ja seikkaperäiset selitykset. Hänen täytyi saada +joka lajia jokaiselle erittäin, ja puhetta hän myöskin osasi pitää. +Häntä pahoitti, että rouvan piti nähdä niin paljon vaivaa. Rouvan ei +vain pitänyt pahastua siitä. Mutta eihän hän ollut voinut kieltäytyä +täyttämästä samassa eteisessä asuvan naapurittaren pyyntöä, kun tällä +oli sairas isä, jota ei voinut jättää yksin. Ja neiti, joka oli +opettajatar, oli nyt koulussa. Ja nuori rouva odotti pienokaista. Vanha +rouva taas, joka asui vieressä, ei voinut seista luuvalon takia. Ja +jos ihmiset lähettivät pienet lapsensa, niin ne aina tungettiin pois +jonosta eivätkä koskaan päässeet kotiin. + +"No, tuleeko siitä pian valmista?" kysyi joku kärsimättömästi. "Te +ajattelette kai varanneenne tuon paikan yksinomaan itsellenne! +Eteenpäin!" + +Minka käännähti suuttuneena. "Älkää toki lykätkö noin!" + +"Enhän minä lykkää!" + +"Lykkäättepäs!" + +"Te olette päästä vialla." + +"En minä, vaan te!" + +"Hiljaa, hiljaa!" Kenraalitar korotti äänensä: siellä ei sopinut +riidellä. + +Molemmat naiset loivat uhkaavia katseita toisiinsa. Oli kuin ilma olisi +ollut täynnänsä ärtyisyyttä. Niin ei ollut entisaikoina ollut, silloin +oli helposti mukaannuttu muihin. Pieni ilkeys, karkea pila -- kaikki +oli häipynyt nauruun, ja sopu oli vallinnut jälleen. Nyt ei täällä +kotonakaan näyttänyt rauhasta tahtovan tulla mitään. + +"Mutta rouva Dombrowski!" Kenraalitar tunsi hänet aikaisemmilta ajoilta +hyväluontoiseksi, suvaitsevaksi olennoksi, mutta nyt ei hänkään +näyttänyt tahtovan tulla järkiinsä. Hänen mustat silmänsä säihkyivät, +hänen nenäpielensä värähtelivät, hän hengitti kiihkeästi. + +"Kun hän tunkee niin kovin -- voi sentään! Pysykää paikoillanne, -- +mitä, te nipistätte? Koettakaapas vain!" + +Vastustaja nauroi pilkallisesti. "Tuollainen olento, ja vielä tässä +terhentelee, -- mokomakin!" + +Silloin ärjäisi Minka vastaan. He olisivat joutuneet käsikähmään, +elleivät lähinnäseisovat olisi erottaneet heitä. Kummallekin ilmaantui +puolustajia ja syyttäjiä. Minka itki. Siinä hän nyt seisoi kaunis +pää painettuna alas, koppa kummassakin käsivarressa täynnä muonaa +koko talolle, kyynelten vallassa, ja sillä tavoin hänen täytyi antaa +itseään kohdella. Hänen, joka ei tehnyt pahaa ainoallekaan sielulle, ja +miehensä hänellä oli sodassa -- kunnon miehensä! -- eikä hänellä ollut +ketään muuta, joka olisi hänestä huolehtinut. + +Surulliset ajatukset täyttivät nyt Hermine von Voigtin mielen hänen +palatessaan tänään kotiin. Hän oli sumutuksissaan naisille, jotka +käsittivät ajan niin järjettömältä kannalta ja purkivat kärsimyksensä +vihaan ylhäisempiä kohtaan ja suvaitsemattomuuteen vertaisilleen, ja +toisaalta ei hän kumminkaan voinut olla heille suuttunut. Eivätkö he +olleet jo kaksi vuotta odottaneet miehiänsä, poikiansa, jotka olivat +tuolla kaukana. Odottaminen käy hermoille. Tiesihän hän sen omasta +kokemuksesta, miten käy, kun täytyy odottaa kauan, -- vaikkapa ei +olisi ollut kysymyksessä nykyinen odottaminen, vaan ainoastaan aivan +tavallinen. Ensin pysyy kärsivällisenä, sitten alkaa haukotella, +väsähtää, vie käden otsalleen, tuntee yleistä voimattomuutta; äkkiä +valtaa sisäisen tyhjyyden tunne koko olennon, luulee vaipuvansa maahan. +Levottomuus täyttää mielen, kello otetaan esiin: jo taas neljännestunti +kulunut! Nyt hypähdetään pystyyn, kävellään edestakaisin, huokaillaan, +aletaan valitella, harmistutaan, kiihdytään, mennään yli rajojen! On +muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi, ei siedä enää mitään. Ja nyt sitten +lisäksi _tällainen_ odottaminen! Ja sisäisen tuskan lisäksi ulkonainen +puute! + +Alati näki kenraalitar edessään vaimon, jonka tuikeat suortuvat +riippuivat alas kelmeälle otsalle. Ja sellaisia oli yllinkyllin. Hän +näki koko jonon tuollaisia väsyneitä, kiusaantuneita, katkeroituneita +kasvoja, jotka tunkivat esiin toistensa takaa. Ja noilleko hän olisi +suuttunut? Eikö hän sitten itse ollut niin väsynyt tähän kaikkeen, +niin rajattomasti väsynyt! Ja kumminkin oli hänen miehensä joltisenkin +hyvässä turvassa, eikä hänellä ollut sodassa poikia, joiden takia olisi +täytynyt olla levoton, kuten vanhan salaneuvoksen ja hänen vaimonsa, +tänäänkin hän istui illallisen ääressä, josta voi tulla kylläiseksi, +eikä hänen tarvinnut kuulla pienen lapsen itkevän nälästä. + +Hän huokasi ja nojasi päänsä käteen. Äskettäin oli hän ollut +Berlinissä, oli juossut tuntimääriä asioilla, kantaen raskaita kääröjä. +Läpiväsyneenä oli hän vihdoin saanut käsiinsä ajurinrattaat, jotka +tyhjinä maleksivat tietänsä eteenpäin. Harmaan harmaa mies, joka istui +kuskinistuimella, näytti nukkuvan kadun vilinästä huolimatta; hevonen +näytti myöskin nukkuvan, se muutteli kavioitaan niin hitaasti, niin +empien, kuin olisivat ne puuttuneet kiinni asfalttiin. + +"Minne te sitten haluatte?" Ajuri ei näyttänyt ilahtuvan kyydittävästä. + +Hän oli maininnut aseman. + +"No, sinne saakka ehkä vielä päästään. Vai mitä, Roland?" + +Hevonen painoi alakuloisena päänsä alas ja jäi odottamaan. + +"Mutta eivätkö ne ole liian raskaita?" Epäluuloisin katsein oli +vanhus silmäillyt hänen kääröjänsä. Nyt nykäisi hevonen, he läksivät +kuhnustamaan edelleen. Hitaasti se kävi, sangen hitaasti, varmaankin +hän olisi päässyt jalkaisin yhtä nopeasti eteenpäin. Äkkiä pysähtyivät +vaunut. He olivat ehtineet nurkalle, jossa ennen oli ollut ajurien +jonopaikka. Mutta nyt ei siinä ollut muuta kuin ilmoitustaulu: 'Kuuden +ajurin jono!' + +Mitä oli tapahtunut, miksi he pysähtyivät? "Se ei lähde eteenpäin", +sanoi vanhus ja laskeutui kömpelösti istuimeltaan alas. "Laskeutukaa +maahan, hyvä rouva, emme me pääse tästä edelleen. Vai mitä sanot. +Roland?" Hän tarttui hevosen suitsiin, se oli pudistanut päätänsä. +"Nähkääs, hyvä rouva, kun se pudistaa päätään _tuolla_ tavoin, +silloin on asia selvä. Silloin se sanoo: 'Riittää!' Se on hyvä eläin, +kärsivällinen eläin. Mutta mikä on liikaa, se on liikaa. Voiko sitten +vaatiakaan, että se juoksisi päivät päästään pitkiä matkoja naula +kauroja vatsassaan! Perunankuorilla minun muka pitäisi sitä ruokkia, +nauriilla ja minkä milläkin, -- ikäänkuin se olisi mikäkin sika. +Mitäs sanot, Roland?" Hän taputteli hevostansa. Liikahtamatta seisoi +se paikallaan pää riipuksissa, harja riipuksissa, häntä riipuksissa, +korvat riipuksissa, -- alakuloisuuden ilmettynä kuvana. Nyt vasta +kenraalitar oikein huomasi, kuinka kurjan laiha se oli, -- voi lukea +joka kylkiluun. + +Miksikähän hänelle nyt muistui mieleen tuo kurja, rääkätty eläin? Tuo +hyvä, kärsivällinen eläin? Mikä on liikaa, se on liikaa! -- + +Hän ei voinut enää pysytellä yksin kotosalla. Palvelustyttö, joka +tyhjensi ruokapöydän, ihmetteli kuinka vähän kenraalitar oli syönyt. +Hermine von Voigt tunsi kiduttavaa levottomuutta: entä jos tuo hyvä, +kärsivällinen eläin kieltäytyi enempää kärsimästä? Nyt oli tarpeen +löytää ihmisiä, jotka osasivat pidellä ohjia lempeällä, mutta samalla +lujalla kädellä. Ei vain rauhaa sisäisen hädän pakosta! Ei rauhantekoa +siksi, ettei täällä kotosalla enää haluttu kärsiä enempää! Raskas +huokaus kohosi hänen povestansa: Hyvä Jumala, ei _sellaista_ rauhaa, ei +_sellaista!_ + +Hän meni Lilin luo. Kun hän kulki salaneuvoksen talon ohitse, +tuon pienen huvila-pahasen ohitse, josta suorastaan näki, kuinka +työläästi ne lantit oli ansaittu kokoon, joilla se oli rakennettu, +olivat akkunaluukut suljetut. Matkoilla eivät asukkaat olleet, -- +olikohan joku sairaana? Kuolemanhiljaisuus vallitsi pikku huvilassa; +yksin kanarialintukin, joka muutoin tavallisesti liverteli, vaikeni +nyt. Puutarhassakaan, jossa vanhan herran oli tapana tällaisella +suotuisalla säällä nauttia iltasikaristaan, ei nyt ollut ketään. Tuosta +kuolemanhiljaisuuteen vajonneesta talosta levisi kuin ahdistava tunne. +Voi noita ihmisraukkoja, missä ainaisessa tuskassa he mahtoivatkaan +elää, ajatukset vuoroin Volhyniassa, vuoroin Sommen luona! Kumpikohan +poika mahtoi olla suuremmassa vaarassa? + +Hiljaista oli Lilinkin asunnossa, mutta se hiljaisuus oli toisenlaista. +Lilin olennossa ilmeni jotakin, jota äiti ei ollut pitkiin, pitkiin +aikoihin siinä havainnut. Se oli kuin hiljaista onnen loistetta, +äänetöntä, mutta lämmittävän voimakasta. Äiti oli ihmeissään; +sellaiseen vastaanottoon ei hän ollut täällä tottunut. Usein oli hän +täällä käynyt, kymmenin verroin useammin kuin tytär hänen luonansa, ja +aina oli hän kohdannut saman väsyneen, kohtaloonsa alistuvan olennon, +joka oli herättänyt hänessä mitä syvintä surumielisyyttä. Mutta tänään +Lili syleili häntä, suuteli häntä ja painautui häneen, kuten oli tehnyt +pikku tyttönä, ollessaan oikein sydämestään iloinen. Rouva von Voigt ei +kysynyt: mikä niin riemastuttaa mieltäsi? Jos Lili halusi siitä kertoa +hänelle, niin teki hän sen kyllä ilmankin, mutta kenties ei hänellä +ollut mitään kerrottavaa, ehkei hän itse tiennytkään, kuinka hänen +olentonsa oli muuttunut. Tuliko nyt vihdoinkin aika, jolloin hänen +kärsinyt sydämensä oli taistellut taistelunsa, nuoruus heräsi jälleen +ja vaati surusta huolimatta oikeutensa? -- + + * * * * * + +Lili oli rohkaissut mielensä, oli kirjoittanut Heinzille. Vain muutaman +rivin, onnentoivotuksen. Kauan oli hän punninnut, tekisikö sen vai +jättäisikö tekemättä. Tervehtäisihän äiti hänen puolestansa, -- jos hän +nyt itse lähettäisi tervehdyksen, eikö se jo ollut liikaa? Erotessa oli +hän pyytänyt Heinziä antamaan tietoja itsestänsä, hän ei ollut tehnyt +sitä, -- kävisikö nyt päinsä, että hän kirjoittaisi, odottamatta ensin +että Heinz ilmaisisi sitä haluavansa? Osoittaisiko se naisellisen +hienotunteisuuden puutetta? Ei! Päättäväinen hymyily huulillaan oli +hän istunut kirjoittamaan: nyt ei ollut sellainen aika, että voi +välittää pikkumaisista muodollisuuksista! Ken tiesi, kuinka kauan oli +tilaisuutta osoittaa rakastamalleen, että häntä rakasti! + +Ja Lili kirjoitti Heinzille onnittelun hänen voittonsa johdosta: +sanoja, joita hänen kyyneleensä kostuttivat ja hänen hymyilynsä +kirkasti, ja jotka olivat raikkaat ja lämpöä uhkuvat kuin hempeät +kesäruususet. + +Siitä saakka oli riemuntunne, syvä, luottava riemuntunne täyttänyt +hänen mielensä. Heinz kyllä ymmärtäisi hänet. Ja nyt odotti hän +vastausta, joka kyllä oli saapuva, saapuva pian -- pian! + +Rouva Krüger oli ihmeissään, kuullessaan vuokraajattarensa laulavan. +Eihän hän ollut tiennytkään hänen osaavan laulaa. Heleästi se kuului +läpi erottavan katon: + + "Ain' luonas viipyy aatoksein!" + +Rouva Krüger nyökkäsi: tuon laulun tunsi hänkin, se oli vanha laulu, +hänkin oli sitä joskus laulanut. Mutta kauan siitä oli. Nyt tuntui +hänestä melkein loukkaavalta, että hänen vuokralaisensa lauleskeli +-- ken jaksoi nyt kuulla laulua! Mutta hänen täytyi sentään jäädä +kuuntelemaan. Niin, "ain' luonas viipyy aatoksein!" Ellei Gustav pian +antanut tietoja itsestänsä, joutuisi hän epätoivoon. Välistä hänestä +tuntui siltä, kuin alkaisi hänen luja luottamuksensa horjua. Ne olivat +kauheita, kammottavia hetkiä. Eikä niistä enää päässyt työnteollakaan. +Jos hän levolle käydessään olikin menehtymäisillään väsymyksestä, kun +_nuo_ ajatukset tulivat, ympäröivät hänen vuodettaan kuin pahat henget, +häntä kiusaten, raadellen, heitellen sinne tänne vuoteessa, silloin +jyskytti hänen sydämensä haljetaksensa. Hänen päänsä oli sekaisin, +hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne. Hän kuuli kaikenmoista +olematonta: varovaisia askeleita -- oliko Gustav ulkona? Tuliko +hän hiljaa, hiljaa kotiin, ettei herättäisi äitiänsä? Niin oli hän +aikoinaan hiiviskellyt, tullessaan tuon Hieselhahnin tytön luota. + +Hän ponnahti vuoteeltaan, syöksyi ovelle: Varkaitako! Aikovatko ne +nyt tulla tännekin tyhjentelemään, kuten olivat tehneet monessa +muussa paikassa? Mutta saisivatpa nähdä, ettei yksinäinen nainen +heitä pelännyt. "Tulkaa vain!" Kasvot uhkaavina odotti hän huoneensa +ovella. Tarmokkain käsin piti hän tuolia koholla, sillä aikoi hän +murskata ensi tulijan kallon. Eivät ne saisi koskeakaan mihinkään hänen +omaisuudestansa, Gustaville oli kaikki säilytettävä. Pitihän hänen +saada syödä kylläksensä, kun palasi. + +Itseltänsä hän kielsi kaikki. Eikä hän tuntenutkaan nälkää. Kun muut +valittivat ettei leipä enää ravinnut, että siinä oli liian vähän +oikeita jauhoja ja pelkkää lisäkettä, silloin täytyi hänen hymyillä +halveksivasti. Oliko sitten tarpeen aina sulloa vatsansa täpötäyteen -- +saiko Gustav sitten aina syödä kylläksensä? + +Jospa ei hän vain olisi ollut niin ypö yksin! Sellaisten öitten +jälkeen, jolloin varasten pelko piti häntä levottomuudessa, niin +että hän vuoroin laskeutui kellariin varastojansa laskemaan, vuoroin +vartioi vuohta ja sikaa, kaniineja ja kanoja tai puutarhan hedelmiä ja +vihanneksia, hapuillen yön pimeydessä pensaita, tutkiakseen olivatko +marjat vielä jäljellä, -- tuollaisten öitten jälkeen hän huomasi, ettei +hänen enää käynyt eleleminen yksin. Mutta eniten hän sentään pelkäsi +omia synkkiä ajatuksiansa. + +Hän oli kuullut, että Hieselhahnin tyttö jälleen oli muuttanut +läheisyyteen. Nyt pitäisi hän varansa: kaiketi kulkisi tyttö joskus +hänen talonsa ohitse. Mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut. + +Kun Gertrud nyt oli työssä, leikki hänen pienokaisensa ukko Richterin +läheisyydessä. Jos sää oli vähänkin mukiin menevä, toimitti rouva +Richter miehensä oven edustalle. Siinä istui sitten tuo valkopartainen +vanhus tuntimääriä tuolillaan, ja lapset, jotka kulkivat ohitse, +nykivät häntä parrasta. Lasten narrina hän siinä sai istuskella. "Onkos +nälkä?" kyselivät he. Silloin hän nyökkäsi. He tarjosivat hänelle +kiveä ja kysyivät: "Tahdotko tämän?" Hän otti sen, puraisi, sylki ja +soperteli: "Leipäpala, äiti, leipäpala!" + +Tuota menoa katseli pienokainenkin, ja hänen suurissa sinisissä +silmissään kuvastui jotain ymmärtämyksen tapaista. Hän leikiskeli, +muovaili kasoja mullasta, jota raaviskeli kokoon pikku sormillaan, +taikka istui aivan hiljaa vanhuksen jalkojen juuressa ja silitteli +puuhevostansa. + +Näissä puuhissa näki hänet Krügerin muori. Ei ollut aivan sattumakaan, +että hän kulki tästä ohitse; nyt hän pysähtyi. + +"Onko tuo Hieselhahnin poika?" kysyi hän vanhukselta. Tämä ei +vastannut, vaan tuijotti hänen ohitsensa ilmaan. Mitäpä hän olikaan +tiedustellut sitä tuolta vanhalta hourulta, tiesihän hän sen +kysymättäkin, tunsihan hän Gustavin silmät, nuo kauniit, siniset +silmät! Hän kumartui lasta kohden ja kohotti suurella kädellään hänen +pienen päänsä pystyyn. Kauan katsoi hän häntä kasvoihin. Sitten hän +huokasi ja meni pois. Mutta hän palasi jälleen, jo seuraavana päivänä. +Väliin hän ei uskaltanut tulla lähelle, vaan pysähtyi loitommalle +ja katseli lasta. Kun se nauroi, hymyili hänkin, hän oli aivan +ihastuksissaan. + +Oli ihmeellistä, -- nyt eivät hänen yönsä enää olleet niin tuskaloisia. +Hän tunsi lohdutusta mielessänsä: olihan melkein kuin hän olisi nähdyt +vilahduksen Gustavista. Jospa hän vain saisi pitää hänen lapsensa +alati, alati luonansa, -- mitä antaisikaan hän siitä! Mutta hän, joka +muutoin oli niin tarmokas, tunsi nyt arkuutta sen äitiä kohtaan. + +Kerran oli tämä nyt tullut häntä vastaan, mutta tervehtimättä he olivat +menneet toistensa ohitse. Mielellään olisi rouva Krüger tervehtinyt, +hän tutki, voisiko sen tehdä, mutta toinen ei ollut tuntevinaan häntä. +Ja kumminkin hän oli tuntenut, mutta hän ei tahtonut olla missään +tekemisissä hänen kanssaan. Rouva Krügerin sydäntä vihloi! Kuinka laiha +ja kalpea olikaan tuo naisparka, suorastaan nälkiintynyt. Huonoa oli +ilmeisesti hänen toimeentulonsa. + + * * * * * + +Kenelläpä sitten nykyisin oli hyvät päivät?! Yksin Minka Dombrowskikin +oli lakannut nauramasta huoletonta nauruansa. Hän oli yhä edelleen +varsin tyytyväinen siihen, että nyt oli poissa tuosta kaukaisesta +asunnosta, sillä olihan elämä paljon vilkkaampaa täällä esikaupungin +keskustassa, eikä hänen nyt tarvinnut mennä niin kauas, kun teki +mieli jutella, mutta olipa aika kiusallista, ettei ollut kasvattanut +itselleen perunoita, ei vihanneksia, ei mitään. Valkoinen puku, joka +hänen vuosi sitten oli ollut niin vaikea saada pingotetuksi yllensä, +meni nyt mukavasti kiinni. Mutta ei hän enää käyttänyt sitä. Mitäpä +se olisi hyödyttänyt? Ei maksanut vaivaa pukeutua hienoksi: eihän +hänellä ollut eikä häntä enää haluttanut hankkia itselleen mitään +ihailijaa! Hän oli tuonnoin saanut kyllänsä. Vieläkin häntä värisytti +noita tapahtumia muistellessaan. Hänen miehensä ei ollut lähettänyt +mitään tietoja. Hän häpesi muita naisia; kun he kyselivät, täytyi hänen +valehdella. Kauheata kerrassaan! Kaikki oli kauheata. Lapset olivat +aina nälissään, rahat lensivät tipotiehensä, lopuksi hänen kaiketi +täytyi jälleen ryhtyä työhön. Mutta millaiseen? Pesemäänkö taas ja +siistimään? Hyi, sitä hän ei halunnut! Ampumatarpeiden tehtaaseen? +Tosin siellä ansaitsi hyvästi, hän tunsi useita naisia, jotka eivät +aikaisemmin olleet omistaneet ainoatakaan ehyttä paitaa, ja joilla +nyt oli sunnuntaisin kahisevat silkkiset alushameet ja pitsipuserot +yllään ja hatuissa kallisarvoiset sulat. Se olisi kyllä hauskaa. Mutta +vaikeata oli työnteko tuollaisessa tehtaassa, ja vaarallistahan se +myöskin kuului olevan, ja henkeänsä, rakasta henkeänsä ei hän halunnut +hukata! Sen puolesta hän pelkäsi -- ja myös kauneutensa puolesta. +Kaikki ne saivat siellä niin kelmeän ihonvärin. Miellyttävämpää olisi +istua kuskinistuimella piiskaa notkutellen, puettuna postinkuljettajan +väljään viittaan, lakki vinossa tukkalaitteilla. Se kyllä pukisi +häntä. Mutta ensiksi täytyisi oppia ajamaan ja hevosia kurissa +pitämään. Rautatieläisen toimi asemalla tuntui myöskin houkuttelevalta; +ovien aukominen ja sulkeminen ei ollut rasittavaa, ja kyllä hän +myöskin pystyisi huutamaan: "Vaunuihin!" -- "Vaunuista!" ja antamaan +lähtömerkin. Ja kuvaillessaan yllään housuja, jotka ulottuivat vain +polviin, punehtui hän tyydytyksestä, -- sillä sääret hänellä oli, joita +kelpasi näytellä! Komeat kerrassaan. Mutta kun hän meni tarjoutumaan, +olivat kaikki paikat täytetyt, ensi sijassa otettiin sellaisia, joiden +miehet tai isät olivat aikaisemmin olleet noissa toimissa. Tutkivasti +hän silmäili esillä olevaa säärivarastoa, ja hänen leppeät kasvonsa +vetääntyivät hilpeään hymyilyyn. Olivatpa nuokin sääriä laatuaan: mitkä +käyrät ja väärät, mitkä liian paksut tai ohuet! Hänen kanssaan ei +kukaan noista pystyisi kilpailemaan! + +Nyt hän siis aluksi odotteli, mitä tulevaisuus toisi tullessansa, +eikä tehnyt mitään. Mutta tyytyväisemmäksi ei hänen mielensä siitä +käynyt, vaan päinvastoin yhä nyreämmäksi. Kun hän oli toimittanut +vähäiset talousaskareensa, lapset olivat koulussa tai leikkivät ulkona, +tuntui hänen olonsa hänestä tuiki tukalalta. Tuskanhiki tunki esiin. +Kuinkahan nyt oli hänen Stanislaunsa laita? Nyt puhuttiin niin paljon +Sommen taistelusta; rajattoman kammottavaa siellä tuntui olevan. Hän +kuvaili miestään siellä, -- silmät pyörivinä, suu vimman vääntämänä, +kohotetussa kädessä kimmeltävä tikari, -- villi-ihmistä hän muistutti! +Sellaisena, sellaisena oli hän seisonut Minkan edessä. Häntä värisytti, +mutta hän ei tuntenut pelkoa miestänsä kohtaan, vaan hänen puolestansa. +Tai kenties hän taisteli romanialaisia vastaan! Ja ellei hän kaatuisi, +vaan tulisi rauha ja hän palaisi kotiin, -- kuinka sitten kävisi?! +Kauhea tuska valtasi hänet, hänen mieltänsä ahdisti. + +Tällaisessa henkisessä tilassa hän tuli eräänä sunnuntaina Gertrud +Hieselhahnin luo. He eivät olleet tavanneet toisiaan viime aikoina, ja +nyt tuntui Minkasta neiti peräti laihalta, suorastaan vanhentuneelta. +Hän oli tullut hänen luoksensa saadaksensa valitella mielin määrin, nyt +huomasi hän toisella olevan enemmän valittamisen aihetta. Mutta Gertrud +ei valittanut, hän olisi hävennyt tehdä niin. Hän puristi huulensa +yhteen, etteivät ne päästäisi esiin sanaakaan siitä kuinka hän kärsi +nälkää, kuinka oli erehtynyt uuteen asuntoonsa nähden. + +Richterin muori ei ollut pitänyt ainoatakaan lupaustansa. Kun lapsi +itki, antoi hän sen itkeä, -- eihän hän välittänyt pitää huolta edes +omasta vanhasta miehestänsäkään. Missä hän istui, siinä sai hän istua. +Vaimoparka oli väsähtänyt elämään sodan aikana, -- olivathan kaikki +hänen poikansa poissa kotoa, eikä hän tiennyt, palaisiko yksikään +heistä! Hän oli käynyt nyreäksi ja piittaamattomaksi. + +Niinpä oli Gertrudilla siis kaikesta huolimatta ollut edellisessä +kaukaisessa asunnossaan paremmat päivät kuin nyt. Kuin hiukan ilahtuen +hän nyt tervehti Minka Dombrowskia. Hänkin puolestansa havaitsi entisen +tuttavansa vanhentuneen. + +Kirkolta kaikuivat hautajaiskellot, ja junalta, joka lähestyi tuoden +sotamiestä haudattavaksi, kuului surusoittoa. "Jeesus elää, turvani", +kajahti sieltä. Minka riensi akkunaan; kuinka täällä oli mukavaa +kaikkea katsella! Hän riippui puolta ruumistaan myöten akkunasta +ulkona. "Siellä on pulskia poikia joukossa!" sanoi hän. Mutta kun +hän jälleen kääntyi huoneeseen päin, näki Gertrud kyyneleitä hänen +kirkkaissa säteilevissä silmissänsä. + +Vaieten istuivat he rinnakkain; sotilasjuna, joka toi ruumista, oli +ehtinyt ohitse, mutta raidetta pitkin kulki ratisten ja suhisten +junia edelleen loppumattomiin saakka -- kaukojunia, paikallisjunia -- +elämä jatkoi jatkamistaan kulkuansa. Välillä tunki jokin surusoiton +sävel esiin veturinvihellysten ja höyryn puuskumisen keskeltä nyt jo +loppuvirsi -- ja sitten reipas marssi. Hautajaismenot olivat lopussa, +saattue palasi takaisin. + +"En minä voisi alati tuota kuunnella!" sanoi Minka. "Voi hyvä Jeesus!" +Häntä puistatti. "Siinäkin on jo tarpeeksi, kun tietää että itsensäkin +on kerran kuoltava, -- ja hautausmaa vielä lisäksi alati nenän edessä, +-- ei, hyvä neiti!" + +"Minua ei se häiritse." Gertrud hymyili surumielisesti. "Asuin kerran +aikaisemmin vanhan kirkkotarhan lähellä -- se oli elämäni onnellisin +aika -- ja nyt tämän uuden luona." Hän huokaisi syvään. Enempää ei hän +enää puhunut itsestänsä, -- hän antoi Minkan puhua. + +Ja Minka puhui -- se helpotti hänen mieltänsä. Neiti kuunteli niin +kärsivällisesti. Lopuksi antoi Gertrud vakavan neuvon: jos Minka tekisi +työtä, tuntuisi hänestä elämä helpommalta; joutenolo kotosalla ja +mietiskely ei soveltunut hänen luonnollensa. + +No, voisihan hän sitten koettaa hankkia jotain työtä! Nauraen antoi +Minka tuon lupauksen. Hän oli jo aivan lohdullisella mielellä, syleili +Gertrudia ja läksi naureskellen astelemaan kotiin päin. + +Kuten kerran ennen, silloin kun hän läksi valkoiseen puettuna +huvittelemaan, katsoi Gertrud hänen jälkeensä melkein kateellisena: +kunpa omistaisikin tuollaisen luonnon! Hautausmaalle johtavaa +laitakatua pitkin kulkea sipsutteli Minka, lantioitaan keinutellen. +Juttelu oli virkistänyt häntä, jo oli hän taas jälleen kaunis Minka. +Hänen kasvonsa punoittivat, silmät loistivat. Muuan mies, joka kulki +hänen ohitsensa, käännähti katsomaan taaksensa. Minka käännähti +myöskin. Hän huomasi miellyttäneensä tuota miesolentoa, ja se tuotti +hänelle mielihyvää ja lisäsi itseluottamusta. Ennenkuin hän tuli tien +käänteeseen, hän pysähtyi viittoilemaan Gertrudille. Kevytmielisen +iloinen hymyily leikiskeli hänen huulillansa. Hän huusi kauas +kaikuvalla äänellä: "Hei-hei! Näkemiin!" + + + + +XVI. + + +Nyt oli syksy. Kolmas syksy. Hyvä ettei sodan alkaessa ollut tiedetty +sen kestävän niin kauan. Ja mitä huimaavaa vauhtia aika sentään lensi +eteenpäin! Kun Hedwig Bertholdi nyt ajatteli edellistä vuotta, oli +hänestä kuin ajattelisi eilisiä tapahtumia. Silloin oli hän vasta +ottanut Anna Marian taloonsa, ja nyt oli tämä jo aikoja hänen poikansa +vaimo ja odotteli lapsen syntymistä. Poikakohan se olisi? -- vai +tyttökö? Nuori äiti, joka odotti tuota suurta tapahtumaa melkein +uteliaisuudella, tuntematta vähintäkään pelkoa, toivoi kiihkeästi +poikaa. Nuori isä kirjoitti: 'Jos se nyt kumminkin olisi tyttö, niin ei +sen ainakaan tarvitsisi lähteä sotaan!' + +Rudolf oli saanut kylläkseen sodasta, sen huomasi äiti joka +kirjeestä. Vaikkakaan hän ei koskaan valittanut, vaikka hän oli +tullut luutnantiksi ja johti nyt omaa komppaniaa, näytti se sentään +tehneen häneen liian järkyttävän vaikutuksen, että viimeisenä suurena +taistelupäivänä melkein kaikki rykmentin upseerit olivat kaatuneet +tai haavoittuneet. Verdunin luota oli hänet siirretty Sommelle. Hänen +hermonsa eivät enää olleet intoa hehkuvan poikasen, jommoisena hän oli +sotaan lähtenyt, ei rakastuneen nuorukaisen, -- ne olivat väsyneen +miehen hermot. Nyt toivoi hän pian saavansa lomaa; kun hänen lapsensa +syntyi, hänen ensi lapsensa, silloin tulisi hän käymään kotona. + +Hedwig Bertholdi ei enää antautunut levottomuutensa valtaan, -- hän +taisteli sitä vastaan, niin mahdotonta kuin äidin onkin voittaa sitä +tykkänään. Mutta hän oli oppinut pitämään itseänsä kurissa. Hänen +miehensä oli poissa, molemmat pojat ainaisessa kuolemanvaarassa, kaikki +taloushuolet oli hänen kannettava yksin, -- ja hänen piti olla valmis +hoitamaan poikansa lasta ja vaimoa, jota tämä rakasti. + +Anna Maria oli terve kauttaaltaan. Kaikki pienet tarve-esineet +oli hankittu, hän iloitsi niistä raikkaalla naurulla. Se ei ollut +kadottanut rahtuakaan täyteläisestä, kajahtavasta soinnistansa. Hedwig +muisteli nykyisin usein sitä aikaa, jolloin _hän_ oli odottanut +ensi lastansa. Kuinka toisenlainen olikaan hän ollut! Ajat olivat +muuttuneet, -- Jumalan kiitos, että nuoret äidit myöskin olivat +muuttuneet! Sitä, mikä ei häntä miellyttänyt Anna Marian luonteessa, +ei hän enää ollut huomaavinaan, ei välittänyt siitä. Eikö tuo +Reinin seutujen asukkaille ominainen huolettomuus, jota hän itse +pohjoissaksalaisena ei käsittänyt, sentään ollut jotain ihanaa! +Eikö tuo hilpeä sydän, joka ei harkinnut mitä tulevaisuus voi tuoda +mukanansa, joka nautti nykyhetkestä, huomenisesta huolimatta, eikö se +ollut suuri onni? + +Nuori rouva istui talvipuutarhassa, jonka siirrettävät akkunat jo +oli suljettu suojaksi syyskylmää vastaan, ja luki miehensä kirjettä. +Anoppi työnsi jakkaran hänen jalkojensa alle. Miniä piti sen hyvänänsä +luonnostaan lankeavana huolenpitona, -- hän salli kernaasti itseään +hemmotella. Pää täyteläisen käsivarren nojassa luki hän hymyillen. +Äkkiä hän katsahti ylös. "Mutta siinäpä olisi Heinzille voinut käydä +onnettomasti -- no, kaikkihan päättyi hyvin!" + +"Mitä -- mitä?!" Hedwig vapisi. "Lue!" pyysi hän kiihkeästi. + +"Heinz on saanut kaksikymmentä luotia koneeseensa ilmataistelussa +Bapaumen luona. Joku sieltä tullut toveri on kertonut siitä Rudolfille. +Mutta hän pääsi maahan omalla puolellamme. Peräsimen hän tosin +menetti, -- mutta nyt hän lentelee jo taasen. Ei, mutta sitä Heinziä! +Hän on toden totta jo saavuttanut jonkinmoisen kuuluisuuden!" Nuoren +rouvan äänessä oli ylpeyttä. "Hän on jo saanut voiton viidennestä +lentokoneesta! Saat nähdä, äiti, hänestä tulee vielä toinen Bölcke!" + +Äiti laski kätensä silmilleen, maailma musteni äkkiä hänen edessänsä. +Kuin kaukaisuudesta tunki hänen korviinsa Anna Marian ääni: "Mutta, +äiti, eihän sinun tarvitse pelästyä nyt enää jälkeenpäin. Kuulithan, +että hän pääsi onnellisesti maahan." Miniän lämpöinen käsi tarttui +hänen jääkylmään käteensä. + +Hän irroitti kätensä. "Älä välitä minusta. Se on jo ohi." Hän nousi +paikaltaan ja läksi talvipuutarhasta. Hänen täytyi saada olla yksin, +yksin tuskinensa. Kuinka kauan siitä olikaan kuin Bölcke, tuo +voittamaton, oli syössyt maahan kuolleena? Ei kuin muutama päivä. Vielä +suri häntä Saksanmaa. Hedwig ei ollut koskaan nähnyt tuota lentäjistä +kuuluisinta, ei tuntenut häntä, ei ollut missään henkilökohtaisissa +suhteissa häneen, mutta hän oli seurannut hänen lentoretkiänsä +melkein äidillisellä mielenkiinnolla. Kulkiko nyt hänen poikansa, +hänen Heinzinsä, samaa tietä, odottiko häntä sama kohtalo? Hedwig oli +jo luullut käyneensä kestäväksi, nyt hän tunsi, kuinka heikko hän +vielä oli. Tukea hakien hapuili hänen kätensä ilmassa: kaksikymmentä +luotia, -- vaivoin päässyt maahan -- kone rikki -- ja nyt hän lenteli +jälleen! Äiti pusersi kätensä ohimoilleen, suonet takoa jyskyttivät +hänen päässänsä. Hänen täytyi lähteä ulkosalle, ulos puutarhaan. Aidan +toisella puolen seisoi vaalea nainen. + +Oli kuin Lilillä olisi ollut aavistus asioista. Silmät avoauki hän +katsoi tulijaan, verihyöky toisensa jälkeen väritti hänen hentoja +kasvojaan. "Oletteko saanut uusia tietoja?" kysyi hän. + +"Pojaltani Rudolfilta tuli juuri kirje", sai äiti vaivoin esiin. "Olen +hyvin levoton Heinzin takia." + +"Minä tiedän", -- uusi punehdus nousi Lilin poskille. "Olen myöskin +saanut tietoja tänään", sanoi hän hiljaa, "kirjeen -- häneltä +itseltänsä. Hänelle ei ole tapahtunut mitään. Se on kuin ihme." Nyt +kävi hänen äänensä lujemmaksi, hän katsoi äitiä kasvoihin. "Ei hänelle +tapahdukaan mitään. Olkaa levollinen. Minä olen myöskin aivan tyyni. +Miesvainajani takia olin alati levoton, mutta poikanne suhteen en tunne +levottomuutta. Olen liiaksi ylpeä hänestä, voidakseni tuntea sitä." +Hänen solakka vartensa suoristautui. + +Hän ei ollut koskaan vaikuttanut Hedwigiin erityisen kookkaalta, +mutta nyt täytyi hänen katsoa häneen ylöspäin. Hänen ryhdissänsä oli +jotain kuninkaallista, vapaata, vapautunutta, joka muihinkin vaikutti +vapauttavasti. Äiti tunsi levottomuutensa väistyvän. Hän kurotti +molemmat kätensä aidan ylitse ja veti nuoren naisen aina lähemmäksi +ja lähemmäksi itseänsä. Tämä mukaantui mielellään hyväilyyn. Kauniit +vaaleat kasvot lähenivät Hedwigiä, hän suuteli niitä sydämellisesti. + + * * * * * + +Bertholdin huvilassa kuljettiin tänään varpailla. Nuo kaksi rouvaa ja +kaksi palvelustyttöä eivät muutoinkaan olleet pitäneet liikaa ääntä, +mutta tänään oli siellä erityisen hiljaista. Vanha keittäjätär seisoi +tuskallinen ilme kasvoillaan lieden ääressä, keittäen kamomillateetä: +Emilia oli äkkiä ruvennut voimaan niin pahoin, että hänen piti +toimittaa hänet vuoteeseen. Sitten oli keittäjätär kiiruhtanut rouva +Bertholdin luo. "Armollinen rouva, Emilia -- voi, hyvä jumala -- +luulen toden totta että hänen laitansa on hullusti!" Hän ei ollut +luullut saavansa sitä sanotuksi. Nyt, kun hän oli sen tehnyt, oli hän +kauhistuksissaan omasta itsestänsä. Mitähän rouva siihen sanoisi? + +Hedwig punehtui vain ja kalpeni sitten. Hänen päänsä läpi kävi +ajatus: jo aikoja olisi sen saattanut arvata. Kun hän muisteli +tytön epätoivoisia kyyneleitä, tämän puhuessa hänelle sulhonsa +täyttymättömästä pyynnöstä, tuntui hänestä kaikki melkein itsestään +selvältä. Sulhanen oli tullut pian sen jälkeen lomalle. Varmaankin +oli hän nopeasti sopinut jälleen Emilian kanssa, sillä tämä oli +jälleen käynyt iloiseksi ja hilpeäksi kuten ennen ja usein rallatellut +ylhäällä kamarissaan. Nyt oli hän tosin jo pitkät ajat näyttänyt varsin +kalpealta. Hedwig pudisteli päätänsä: kuinka olikaan hän ollut niin +sokea? Tytön kasvot olivat käyneet niin leveiksi eivätkä olleet enää +lainkaan kauniit. Äskettäin oli joku leikillä sanonut: 'Hänestä ei +ainakaan huomaa ajan ahtautta'. + +Hedwig nousi portaita ylös ullakkokamariin. Hiukan hänen polvensa +sentään vapisivat. Huone oli niin siistin siisti, niin erinomaisessa +järjestyksessä kuin Emilian aina oli tapana sitä pitää. Tänä aamuna oli +hän vielä pitänyt erityisen suursiivouksen, hänen oli kuultu pieksävän +pois tomua ja touhuavan. Hohtavan valkoisella peitteellä koristetulla +piirongilla oli järjestettynä joukko valokuvia: hänen isänsä, +äiti-vainajansa, kaksi univormupukuista veljeä ja nuorempia sisaruksia. +Vuoteen yläpuolella riippui sulhasen valokuva luonnollisessa koossa; +Emilia oli itse antanut sen suurentaa pienemmästä kuvasta. + +Emilia makasi hiljaa ähkyen vuoteessansa, polvet ylhäällä, väristen, +hampaat yhteenpurtuina. Hän ei tahtonut huutaa. Tuskin hän huomasikaan +tulijaa. + +Rouva Bertholdi istuutui vuoteen ääreen. "Emilia", sanoi hän lempeästi, +"mikä teitä vaivaa?" + +Omituisen elottomin silmin katsoi tyttö häneen. Hän koetti hymyillä. + +"Lähetänkö noutamaan lääkäriä?" + +Nyt pudisti hän kieltävästi päätänsä. + +"Mutta kenties mieluummin erästä toista henkilöä?" sanoi rouva +painokkaasti. "Ehkä rouva Weissiä? Sanokaahan nyt jotain!" + +Tyttö ei myöntänyt eikä kieltänyt. Hän kohotti vain kulmakarvojansa. +Kiihkeä tuska kuvastui hänen kuolonkalpeilla kasvoillansa. + +"Emilia, tyttö-parka!" Harras sääli valtasi äkkiä Hedwigin mielen. +Kuinka uljaasti tuo tyttöparka koettikaan salata tuskansa! Mutta se +ei onnistunut, hymyily vääntyi hurjaksi irvistykseksi, ja tarttuen +molemmin käsin ruumiiseensa ponnahti tuo kidutettu olento istualleen. +-- -- -- Kun rouva Bertholdi tuli alas, lähettääksensä apua noutamaan, +oli hän täysin selvillä asioista. Anna Maria oli myöskin vuoteessa, +hän oli juuri paneutunut sinne. Mutta hän nauroi vain anoppinsa +levottomuudelle: ei, ei se merkinnyt mitään, hän oli kai vilustunut +edellisenä iltana, olihan ollut hiukan viileätä, -- tai olisiko hän +ehkä tullut syöneeksi liian paljon. + +Kun rouva Weiss saapui, marssi hän suoraa päätä tulostansa +ilmoituttamatta nuoren rouvan makuuhuoneeseen -- vanha Dora oli mennyt +aivan päästä sekaisin eikä ollut sanonut, mistä oli kysymys, -- ja nyt +hän oli peräti ihmeissään tavatessaan nuoren rouvan niin hilpeänä. +"Mitä, vieläkö olette noin reipas?" + +Rouva Bertholdi kutsui viittauksella hänet pois. Nyt tunsi rouva Weiss +pettymystä. "Mitä, palvelustytönkö takia? No, jopa jotakin! Olisinpa +sen tiennyt, niin en olisi juossut itseäni hengästyksiin!" + +"Hän on varsin kunnollinen tyttö", sanoi Hedwig vakavasti. Hänestä +tuntui äkkiä, kuin täytyisi hänen puolustaa Emiliaa. "Tahdon, että +kaikki toimitetaan aivan yhtä huolellisesti kuin miniäänikin nähden." + +"No mutta millainen rouva! Millainen herttainen rouva! Sellaista saa +hakea lyhty kädessä. Kun palvelustytöt saavat siitä kuulla, niin kilvan +ne kaikki pyrkivät tuohon avoimeksi jäävään paikkaan!" Rouva Weiss otti +asian leikilliseltä kannalta. + +Hänen naurunsa tuntui Hedwigistä vastenmieliseltä; hän kiirehti häntä +Emilian luo. Jo pari kertaa oli hän itse käynyt siellä uudelleen, +Emilian tila saattoi hänet levottomaksi. Kivut olivat helpottuneet, +mutta herpaantunut käsi, josta hän oli koettanut suonta, oli ollut +hehkuvan kuuma, hänen huulensa kuin kuivettuneet. Eiköhän hän +sittenkin lähettäisi noutamaan lääkäriä? Useat niistä olivat tosin +sotatantereella toimessa, toiset sairaaloissa, mutta mahtaisihan +täälläkin olla joku kotosalla. + +Hänen vielä punnitessaan asiaa, palasi rouva Weiss jo jälleen alas. Nyt +ei hän enää naureskellut. "Kenpä tietää, mitä hän on keksinyt tehdä! +Hyvä Jumala, niitä tyttöjä. Lähetämme mieluummin noutamaan lääkäriä, +armollinen rouva!" -- -- -- + + * * * * * + +Kun seuraavana aamuna Rudolf Bertholdin ensimäinen poika äänekkäällä +huudolla tervehti maailmaa, oli Emiliankin luokse saapunut poika. +Mutta helposti ei se ollut käynyt. Vielä illalla oli hänet toimitettu +sairashuoneeseen, lääkäri oli näyttänyt perin vakavalta. Nyt oli +lapsi tullut maailmaan, ja terve lapsi se olikin, mutta tyttö-paran +oli täytynyt kärsiä kovia tuskia. "Vaara ei vielä ole ohitse", sanoi +sairaanhoitajatar, jonka rouva Bertholdi oli kutsuttanut puhelimeen. + +Ihmeellistä oli, ja Hedwig oli siitä itsekin hämmästyksissään, kuinka +hänen ajatuksensa alati olivat Emilian luona. Ikäänkuin ei hänellä +kotona olisi ollut kylläkin ajattelemisen aihetta! Siellähän oli hänen +Rudolfinsa nuori vaimo, hänen Rudolfinsa lapsi! Mutta nehän olivat niin +hyvässä hoidossa, kätilö oli vallan erinomainen, ja Anna Maria voi niin +hyvin, loisti onnesta. Täällä kävi kaikki oivallisesti, -- mutta entä +tuo toinen, tuo toinen?! Emilia oli uskollinen palvelija, oli palvellut +talossa seitsemännestätoista ikävuodestaan saakka, aina oli Hedwig +pitänyt tuosta ystävällisestä, hilpeästä olennosta, -- mutta että hänen +kohtalonsa koskisi häneen niin läheltä, sitä ei hän ollut aavistanut. +Nyt tuntui hänestä, kuin täytyisi hänen pitää Emiliasta aivan erikoista +huolta; eihän hänen äitinsäkään enää ollut elossa. Ja mitä sanoisi +hänen isänsä? Hänelle täytyi siitä ilmoittaa; helppo tehtävä se ei +ollut. Hän joutuisi raivoihinsa, hän oli ankara mies. Hedwig punnitsi +jo, mitä vastaisi hänelle. Hän sanoisi hänelle samaa kuin vanhalle +keittäjättärelle. Tämä oli ärsyttänyt häntä sättimisellään: "No, johan +nyt jotakin, en ikinä olisi uskonut, että Emilia olisi niin siveetön!" +Ken voi nykyisin sanoa, mikä oli siveellistä ja mikä siveetöntä! Olihan +sota! Yhä soivat Hedwigin korvissa tytön sanat: 'Ei pidä kieltäytyä +täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä pyyntöä!' Kevytmielinen ei +Emilia ollut, tiesihän Hedwig, kuinka hän oli taistellut vastaan. +Mutta sitten oli sulhanen tullut pariksi päiväksi lomalle -- ah, vain +pariksi lyhyeksi päiväksi! -- ken raski tyttöä parjata?! Itsehän hän +sai kantaa, oli kantanut raskaimmat seuraukset jo pitkän aikaa. Eikö +täytynyt ihailla tahdonlujuutta, jolla tyttö oli salannut tilansa? Hän +ei ollut koskaan karttanut mitään työtä. Ja kuinka olikaan Anna Marian +suhteen oltu varovaisia! + +Harras sääli valtasi Hedwigin sydämen. + +Hedwigillä oli ollut pari unetonta yötä. Entä jos Emilia kuolisi! +Hyviltä eivät tiedot vieläkään kuuluneet. Eikö ollut ihmeellistä, miten +nopeasti mielipiteet nykyisin muuttuivat, kuinka itse oli muuttunut. +Luovuttiin perinnäisestä katsantokannasta. Tuolla rintamilla meni +entisyys murskaksi -- ja samaten täälläkin, -- ikäänkuin olisi kaikki +luotava uudelleen. + +Hedwig oli kuin huumauksissa mennessään tänään sairashuoneelle. Emilia +oli lähettänyt hänelle sanan ja niin hartaasti pyytänyt häntä tulemaan. + +Heinziltä oli juuri saapunut kirje, mutta itse ei hän kumminkaan ollut +kirjoittanut mitään siitä, mitä äiti tänään oli lukenut lehdestä, +pelästyksen vallassa, joka ajoi veren hänen poskiinsa: 'Luutnantti +Bertholdi ampunut maahan kuudennen ja seitsemännen lentokoneen'. + +Oi Heinz, Heinz! Äiti kurotti käsiään, hän olisi tahtonut pidättää +häntä, vetää hänet alas tuolta huimaavalta uralta! Hän oli heti +kiiruhtanut Lili Rossin luo, -- tämäkin oli lukenut uutisen. Mutta hän +tervehti äitiä niin loistavalla ilon ja ylpeyden ilmeellä, ettei Hedwig +uskaltanut puhua mitään pelostansa. + +Hedwigillä oli pitkä matka sairashuoneelle. Korkotien molemmin puolin +olevilta kedoilta virtaili kuihtuvain kukkien lemua. Hänen sydäntänsä +ahdisti: hänen Heinzinsä, hänen Heinzinsä! Häntä täytyi hänen alati +ajatella. Ja sillä välin myöskin Emiliaa: missähän tilassa hän tapaisi +hänet? Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne. Ah, nykyisin toinen +huolestuttava ajatus karkotti toisen. Ei ehtinyt ajatella ainoatakaan +niistä päähän saakka. Mutta kenties se olikin hyvä: muutoinhan olisikin +joutunut epätoivoon. + +Rouva Bertholdi tunsi olevansa hieman hämillään: kuinka kohtelisi hän +tuota tyttöä, -- saisiko hän näyttää hänelle, kuinka lempeästi hän +arvosteli hänen erehdystänsä? + +Pari vakavaa sanaa täytyisi hänen sentään sanoa hänelle; ei ankarasti, +mutta vakavasti. + +Emilia itse auttoi hänet voittamaan tuon vaikeuden. Hän oli yhä vielä +äärettömän kurjassa tilassa. Ellei rouva Bertholdi olisi tiennyt, +että hän oli Emilia, ei hän olisi häntä tuntenut. Vanhaa, huolten +kuihduttamaa naista muistutti tuo nuori olento, maatessaan nyt patjojen +keskellä, teräväpiirteinen muoto tumman, sekavan tukan ympäröimänä, +jota ei vielä ollut voitu kammata. Hän oli vielä liian heikko, +voidakseen nousta istualleen, liian heikko, voidakseen puhua. + +"Ja kumminkin voi hän tänään jo oivallisesti, pahin on nyt jo +voitettu", sanoi hoitajatar. + +Omituisen liikutuksen valtaamana kumartui Hedwig Bertholdi vuoteen +ylitse: "Kuinka voitte, Emilia?" + +Raskaat silmäluomet kohosivat, -- Emilia avasi väsyneet silmänsä. Hän +pyrki kohottautumaan istualleen, mutta se ei onnistunut. Niin viittasi +hän ainoastaan katseellaan vuoteen sivulle. Siellä lepäsi lapsi +verhoilla varustetussa vaatekorissa. "Poika", äännähti Emilia heikosti. +Ja sitten hän hymyili. + +Rouva Bertholdi meni katsomaan lasta. Se nukkui. Hoitajatar hiipi pois +varpaillaan. Hedwig istuutui vuoteen viereen. "Te halusitte tavata +minua, Emilia, tulin myöskin mielelläni, -- onko teillä mielessänne +jokin toivomus?" Rouva Bertholdi puhui aivan lempeästi, hänestä tuntui +äkkiä mahdottomalta lausua mitään nuhteen tapaista. Miltä näyttikään +Emilia-parka! Kauheasti oli hänen täytynyt kärsiä! Hedwig huomasi +hänessä jonkinmoista levottomuutta. "Mikä teitä vaivaa, Emilia?" +Varmaankin hän tahtoi, että asiasta ilmoitettaisiin hänen isällensä +ja tunsi levottomuutta sitä ajatellessaan. "Kirjoitanko minä siitä +isällenne?" + +Emilia hymyili. + +"Olette kai levoton sen takia?" + +Emilia pudisti päätänsä kieltävästi. + +"Ja sulhasellenne minun pitää kirjoittaa, eikö niin?" + +Emilia nyökkäsi, hänen hymyilynsä kävi huomattavammaksi. + +Mutta sittenkin näytti jokin seikka tuottavan hänelle levottomuutta. +Varmaankin häntä ahdisti häpeäntunne. Hänen vahankeltainen kätensä +kulki hapuillen peitteellä. "Emilia, mitä te tahdotte?" kysyi Hedwig. +Silloin tunsi hän tuon jääkylmän, heikon käden tarttuvan käteensä, +tunsi heikon puristuksen. + +"Olen tuottanut teille -- paljon vaivaa -- kiitoksia -- armollinen +rouva -- --" Hänen väsynyt kielensä tuskin sai enää esiin viime sanoja. + +Hedwig kumartui tahtomattaan lähemmäksi, tuo kiitos liikutti häntä. +Mitä suurenmoista oli hän sitten tehnyt tuon tytön hyväksi? Hyvä +Jumala, varsin vähän. Kuinka vähän hyvyyttä tarvitsikaan oikeastaan +osoittaa, saadaksensa palkaksi kiitollisuutta! Hän pyyhkäisi tytön +otsalta tukan, joka oli rasituksesta käynyt hikiseksi. + +"Armollinen rouva!" + +"Mitä tahdotte, lapseni?" + +Tytön silmät kyyneltyivät. Hedwig Bertholdi näki kuinka monenmoiset +tunteet kuvastuivat noissa silmissä: halu pyytää anteeksi, pyytää +ymmärtämystä -- ja samalla jotain äidinylpeyden kaltaista. Äitihän +hänkin oli -- Hedwigin sydän lämpeni -- äiti, kuten hän itse, kuten +tuhannet muut, äiti, joka kärsi, joka toivoi, oli levoton, oli ylpeä! +Ja tässäkin oli lapsi, poika, uusi lehdykkä isänmaan puussa! + +Hän meni korin luo, katseli noita pieniä kasvoja ja nyökkäsi +surumielisesti: jospa tämä pieni poika kerran saisi nauttia siitä, +minkä puolesta suuret pojat nyt taistelivat, ja saisi puolestaan rauhan +vallitessa kantaa kivensä uuden, onnellisemman Saksanmaan rakennukseen! +Niin -- rauhan vallitessa! Siunausta tuottavan rauhan toivo täytti +lämmöllä koko hänen olentonsa. Hymyillen kääntyi hän lapsen luota äidin +vuoteeseen päin. + +Emilia lepäsi hiljaa, kädet ristissä. Nyt katsoi hän valtijattarensa +silmiin, heidän katseensa sulivat toisiinsa. Hitaasti alkoi kyynelpari +vieriä alas tytön silmistä. + +"Älä itke, lapseni", sanoi Hedwig Bertholdi. Hänestä ei tuntunut +lainkaan ihmeelliseltä, että hän sinutteli Emiliaa, -- hän tuskin +huomasikaan sitä. "Älä itke, kaikki kääntyy vielä hyvin päin!" + +"Hyvin -- kaikki hyvin", sopersi potilas. Sitten tavotteli hän jälleen +Hedwigin kättä. "Armollinen... armollinen rou..." Enempää ei hän saanut +esille. + +Halusiko hän pyytää jotain? Vai kiittääkö vain? Hedwig kumartui aina +lähemmäksi ja lähemmäksi. Hänet valtasi äkillinen äidillisyyden tunne, +äidillisyyden, joka haluaa sulkea kaikki huomaansa -- sillä eivätkö +kaikki tyyni ole samanarvoisia -- äitejä, vain äitejä! -- Ja antautuen +tunteelleen, joka kaatoi kaikki maailman pystyttämät raja-aidat, +säälin, liikutuksen ja ihmisrakkauden vallassa hän sanoi: "Jätä jo tuo +'armollinen rouva'!" Ja hän suuteli palvelustyttöänsä. + + * * * * * + +Kun Hedwig Bertholdi nyt asteli kenttien keskitse kotiinpäin, ei +hänen mielensä enää ollut niin raskas kuin äsken hänen vaeltaessaan +vastakkaiseen suuntaan. Syksyiset kedot eivät hänestä enää levittäneet +kuolon vaan elon tuoksua. _Täytyikö_ Heinzin sitten murskaantua +kuoliaaksi? Täytyikö sitten turman kohdata kaikkia, kuin järkkymättömän +lain pakosta? Toiset kuolivat, toisia syntyi -- joka päivä uusia. Hän +ajatteli noita molempia pieniä poikia, Rudolfinsa ja Emilian lasta. +Ja hänen Heinzinsä lentäisi ja voittaisi ja laskeutuisi onnellisesti +maahan! Nyt luotti hän siihen äkkiä järkkymättömästi. + +Kotona tapasi hän Anna Marian onnesta loistavana. Hän oli ottanut +pojan viereensä ja tämä lepäsi hänen povellansa. Hän nukutteli häntä, +ja hiljaa hyräillessäkin kajahteli hänen äänensä täyteläiseltä ja +soinnukkaalta. Hän lauleskeli tuota vanhaa sotilaslaulua: + + "Sotamies se hauska veikko, + Mieli hällä pelvoton -- -- -- + Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!" + +"Isoäiti", huusi hän nauraen, rouva Bertholdin tullessa hänen +luoksensa, "isoäiti, haluaisin saada seitsemän poikaa! Pelkkiä +kauniita, terveitä, iloisia poikia, seitsemän poikaa keisarin +palvelukseen -- mitäs sanot siihen?" + + * * * * * + +Hyvä oli, että lapsia syntyi maailmaan. Mistä olisi muutoin tullut +korvaus niistä monista hengistä, jotka Saksan täytyi menettää? Melkein +joka perheestä oli sota riistänyt jonkun jäsenen. Ääretön levottomuus +ahdisti maailmaa. Ja lisäksi vielä tuo harmaa syystaivas, joka +ainoastaan puolipäivän aikoina päästi auringon paistamaan. + +Asunnoissa ei vallinnut enää miellyttävä lämpö. Jos nyt jo täytyi +säästää polttoainetta, kuinka kävisi sitten talvella, kun pakkanen +paukkuu? Luottamus tulevaisuuteen oli kadonnut ja luottamus niihin, +jotka asioita johtivat. + +Perunasato oli ollut huono, sateinen marraskuu oli tuhonnut tämänkin +toivon. Ne perunat, jotka eivät olleet mädänneitä jo maasta +kaivettaessa, mätänivät kellarissa. Ellei nyt perunoita ollut +riittävästi, mitä sitten syötäisiin?! + +Minka Dombrowski oli ollut työssä perunoita maasta kaivettaessa. +Mielellään ei hän ollut mennyt sellaiseen työhön, mutta huoli +jokapäiväisestä leivästä oli saanut hänet tekemään sen. Lapset ahmivat +ruokaa kuin nuoret sudet, ja hänenkin ruokahalunsa oli aina suurempi +kuin kaapeissa olevat varastot. Nyt olivat lapio ja kuokka jälleen +joutilaina. Hän oli tuonut miehensä vanhat työkalut mukanansa uuteen +asuntoonsa, ja nyt hän tuli ajatelleeksi, että hän voisi jatkaa +Stanislaun työtä. Ratatyöläisen toimi ei ollut huonoimpia, viikkopalkka +oli nyt kaksinkertainen, ja jos sitten olisi saatavana jotain +syötävää, niin voisi ainakin ostaa sitä. Ja helpompaa se työ oli kuin +ampumatarvetehtaassa, ainakin sai raitista ilmaa ja näki vapaan taivaan +ja voi katsella, kun junat suhisivat ohitse. + +Miehensä kapineitten joukosta löysi hän hänen lakkinsakin. Jos ei hän +nyt saanutkaan näytellä asemamiestä, virkalakin sai hän kumminkin! Hän +koetti sitä peilin edessä: kun hän lykkäsi sen tuolla tavoin toiselle +korvallensa, oli hän yhä vieläkin viehättävän näköinen. Kuva hymyili +hänelle peilistä. + +Ei ollut riittävästi käsiä kaikkiin töihin, kaikkialla tarvittiin +lisävoimia, etenkin rautatieliikenteen palvelukseen. Nuoremmat +virkailijat oli kaikki tyyni kutsuttu sotapalvelukseen; niidenkin, +jotka vielä puoli vuotta sitten oli katsottu välttämättömän +tarpeellisiksi toimessansa, oli täytynyt lähteä, jokainen joka vain +voi kantaa pyssyä olallaan ja reppua selässään, korjattiin nyt. +Vapautusanomuksia ei enää otettu huomioon. Pari vanhaa ukonrähjää vain +oli jäljellä, mutta nekin olivat hitaita ja happamia: pojat sodassa, +ehkä kuolleina, haavoittuneina -- eikä saanut ruokaakaan kylläksensä! + +Kun Minka tarjoutui työhön, kirkastuivat inspehtorin kasvot: siinäpä +oli reipas olento! Toisina aikoina olisi hän varmaankin nipistänyt +hänen ruskeata poskeansa, nyt nyökkäsi hän vain tyytyväisenä. + +Minka määrättiin naisjoukkoon, jota johti eräs entinen vaihdemies. Tämä +oli Dombrowskin vanhoja tuttavia, ja hän tiedusteli Minkalta heti hänen +miehensä vointia. Voi sentään, alku oli huono! Aivan Minka hätkähti! +Eikö tuo nyt ollut inhottavaa? Hän halusi paeta omia ajatuksiansa, +ja nyt ne olivat taas hänen kintereillänsä! Pääsisiköhän hän koskaan +niiltä rauhaan? Hän nauroi miehen tehdessä kysymyksiään; kyllä, +Dombrowski voi oikein hyvin. + +Missä hän sitten oli? Niin, kunpa hän sen tietäisi! Eiväthän ne saaneet +siitä kirjoittaa, mies-parat! Valheilla hän suoriutui asiasta. Mutta +hän oli koko päivän huonolla tuulella: tuliko Dombrowski nyt jälleen +hänen tiellensä! + +Muutoin olisi kaikki ollut hänen mielensä mukaista. Työllä ei juuri +huolinut rasittautua liiaksi. Joka toinen hetki tuli juna. Silloin +vihelsi työntarkastaja, jonka piti tarkata merkinantoja. Silloin +oli kiiruhdettava toiselle raiteelle. Siellä sitten seistiin, kädet +kuokan nojassa ja leuka käsien varassa ja tuijotettiin suu auki ohitse +hurisevaan junaan. Olipa siinä jos jotakin: sotamiehiä, tykkejä, +hevosia, aseita joka lajia, lentokoneita, astioita, lautoja, kuparia, +rautaa, kiskoja, telineitä, perunoita, olkia, heinää -- kaikki tyyni +matkalla rintamalle; kaalia vielä ja lanttuja. Lantut jäivät kotona +oleville. Niitä oppi nyt syömään. Lanttuja, lanttuja ja yhä lanttuja! +Perunat eivät riittäneet. Naiset, joiden kanssa Minka työskenteli, +valittivat sitä usein. Mutta Minka nauroi: siitä hän vähän välitti, +ellei ollut muuta valittamista! + +Työläisten joukossa oli pari rajalta tullutta puolalaista tyttöä, jotka +sanoivat tulleensa niin kaukaa ansaitaksensa paljon, mutta ettei mikään +ihmisvoima olisi saanut heitä tulemaan, jos olisivat tienneet, miten +nälissään saisivat olla. + +Minka solmi pian ystävyysliiton Stasian ja Kasian kanssa, ja nyt +sai hän tietää, ettei heitä ollut houkutellut rahanansio, vaan pari +preussilaista sotamiestä, jotka olivat olleet majoitettuina heidän +isänsä talonpoikaistaloon. "Kauniita sotamiehiä, rakkaita sotamiehiä!" +sanoi mustaverinen Kasia, ja vielä mustaverisemmän Stasian silmät +loistivat. Ne toivoivat he myös täällä löytävänsä, sodan loputtua. Tuo +toivo ei kumminkaan estänyt heitä katselemasta muitakin sotamiehiä. Ja +Minka teki heille seuraa. + +Mitä hyödytti pää riipuksissa entisiä katua?! Väliin ei hän enää +lainkaan käsittänyt, kuinka oli silloin aikoinaan voinut pelästyä niin +pahoin. Stanislaus leppyisi kyllä taas, jos hän vielä palaisi! Kukapa +tiesi, palaisiko hän ollenkaan! Tuohon epäilykseen liittyi toivo, -- +hiljainen toivo, josta hän ei itsekään ollut täysin tietoinen. Hänestä +vain tuntui siltä, kuin olisi kenties parasta, ettei hän palaisi, -- +parasta heille molemmille. Toisinaan taas kyynel tunki esiin +hänen ajatellessaan: 'En näe häntä enää koskaan!' Mutta vain +toisinaan -- -- -- + +Stasia ja Kasia ja Minka pistivät päänsä yhteen, heillä oli aina +jotain neuvottelemista. Heidän kanssaan oli Minkalla enemmän yhteisiä +harrastuksia, kuin oli ollut Hieselhahnin neidin kanssa. Häntä ei hän +tavannut enää koskaan. Sunnuntaisin menivät he kaikki kolme Berliniin. +Sitten olivat he maanantaina niin väsyksissään, että heidän silmänsä +melkein menivät umpeen työtä tehdessä. Työntarkastaja haukkui tyttöjä: +eikö heillä ollut mitään luita ruumiissansa? Minkaa ei hän juuri +uskaltanut ahdistella: tällä oli suussaan kaksiteräinen miekka. + +Mutta sellaisten sunnuntaipäivien jälkeen voi tapahtua, että Minka +nojasi kuin syviin ajatuksiin vaipuneena kuokkaansa ja tuijotti melkein +synkkämielisenä junan jälkeen, joka suhisi hänen ohitsensa. Sotilaita +siinä oli, sotilaita, pelkkiä sotilaita. Ne lauloivat: + + "Kun koittaa aamu varhainen, + Kedolle käypi neitonen. + Ja korret huojuu, kumartaa, + Mutt' neidon aatos askartaa + Luon' oman armaan sulhon." + +Mutta Minkan aatos ei voinut askartaa kenenkään luona, ja se +kiusasi häntä. Mitäpä iloa siitä nyt oikeastaan oli, jos hän kävi +huvittelemassa noiden tyttöjen kanssa ja istuskeli jossakin kahvilassa +tai elävissä kuvissa? Oliko se nyt mitään elämää? Sotilaat, jotka +vyöryivät ohitse, viittoilivat, huutelivat hänelle: pilapuheita, +lemmekkäitä sanoja, himokkaita lauseita; silloin tuli häneen eloa, +hän tempaisi irti punaisen liinan, jolla oli sitaissut kiinni uljaan +lakkinsa, ja huiskutti sitä nauraen, hillittömästi, -- huiskutti +niin, että tukka ja hame liehui. Ja hän katsoi nyökkäileväin päiden, +kurotettujen käsivarsien jälkeen niin kiihkeästi, että oli katsoa +silmät päästänsä. -- -- -- + +Tuli vielä pari kultaista syyspäivää. Tänä maanantaina oli Minka +harvinaisen hyvällä tuulella; muutoin oli hän sinä päivänä aina +nyreällä mielellä. Eilisen sunnuntain takia oli todellakin kannattanut +matkustaa Berliniin. Niin ihanaa sunnuntaita ei hän ollut viettänyt +pitkiin aikoihin. Muistelikohan se kaunis aliupseeri, joka kahvilassa +oli istuutunut heidän pöytäänsä, tänään vielä häntä! Kyllä varmasti! +Onnen tunne valtasi äkkiä hänen mielensä: hän oli sentään yhä vieläkin +kaunis Minka. Missä hän asui? oli sotilas kysynyt hiljaa -- ja luonut +häneen katseen, katseen -- -- -- + +Minka oli selittänyt sen hänelle, aivan tarkoin. Hän tulisi kyllä, +olihan hän luvannut tulla, ja sitten -- sitten -- + +"Varo!" kirkaisi hänelle Kasia, tarttui hänen käsivarteensa ja tempaisi +hänet viereiselle raiteelle. Minka ei ollut huomannut työnjohtajan +varoitusvihellystä. + +Pitkässä rivissä seisoivat nyt naiset, antaaksensa junan kulkea ohitse. +Se oli tavarajuna. Kuin unessa näki Minka korkeaksi kuormitetut vaunut, +jotka seurasivat toisiansa loppumattomana jonona. Mustana, raskaana, +savuisena kulkea tömisti se korskuen. Nyt palasivat naiset jälleen +raiteelle; he tasoittivat soraa. + +Mitä välitti Minka siitä, että työntarkastaja nyt sätti häntä. Eikö hän +ollut voinut pitää paremmin silmällä! Mies oli pelkästä pelästyksestä +aivan raivostunut: torkkunutko hän oli? Vihellys oli ollut kyllin +kimakka, eikö Minkalla ollut korvia eikä silmiä? Oli, oli kyllä. +Haaveellisesti hymyillen hän katsoi työntarkastajaan: millaisen katseen +olikaan tuo soturi luonut häneen, ja hän oli luvannut tulla, tulla, +tulla -- milloinkahan hän tulisi? Huomennako, vai joko kenties tänään?! + +Jälleen juna. Kylläpä niitä riitti! Tänään kuljetettiin jälleen paljon +joukkoja rintamalle. Juna kiiti naisten ohitse jylisten, suhisten, ja +siellä laulettiin, sieltä viittoiltiin, huhuiltiin! Olipa se kohinaa +ja tohinaa! Ja tuon humun keskeltä näki Minka -- pettivätkö hänen +silmänsä? -- kauhistuen jäi hän tuijottamaan junaan: oliko se hänen +aliupseerinsa? + +Siinä hän matkusti tiehensä. Hän meni pois eikä voinut tulla! Hänkö +se todella oli, hänkö todellakin? Ei, ei se ollut hän! Mutta oli, +oli sittenkin! Minka ponnahti pystyyn, päästi kimeän huudon -- mies +katsoi häneen -- silmänräpäyksen ajan --, silmät säihkyivät, kädet +viittoilivat, puhuen kiihkeästä halusta, masentavasta mielipahasta -- -- + +"Väistykää!" + +Vastakkaiselta puolelta tulee juna kohisten. Kaikki ovat pelastautuneet +sivulle, kaikki -- paitsi Minka. + +Ja ratisten saapuu pyöriä, ja ne rytisevät edelleen, haudaten hänet +allensa. + + * * * * * + +Yötä ja päivää kuuli Gertrud Hieselhahnkin kuljetusjunien kiitävän +ohitse. Hänen korvansa olivat jo tottuneet erottamaan eri ääniä. Hän +voi tarkoin erottaa, vietiinkö niissä ihmisiä vai ainoastaan elotonta +tavaraa. Hänet valtasi sairaalloinen levottomuus, kun hän ajatteli, +että siinä taas kuljetettiin niin ja niin monta veriinsä sortumaan. +Työpaikalla kuuli kerrottavan hyvin paljon rintaman kauhuista -- +kukin tiesi kertoa jotain, jotain kauheata -- ja täällä kotosalla, +eikö täälläkin ollut kauheata? Oliko tuokin nyt laitaa, että toiset +kokoilivat itsellensä oikeita suursyömärivarastoja? Sietäisipä käydä +hiukan tyhjentelemässä! Ja sitten ne tulivat kortteinensa ja saivat +juuri yhtä paljon kuin ne, joilla ei ollut mitään varattuna. Mitä +huutavaa vääryyttä! + +Kunnan elintarpeiden myymälässä oli kiihkeys jo pariin kertaan +puhjennut ilmoille. Rouva Richter, joka toimitti Gertrudinkin +vähät ostokset, ei tosin ollut siitä kertonut; hänestä tuntui suun +avaaminenkin tarpeettomalta vaivannäöltä. Mutta tänään oli hän +heittänyt Gertrudin elintarvekortin hänen eteensä. "Kas siinä, neiti, +noutakaapa nyt itse noudettavanne, minä olen väsynyt ja vanha. Minä +paneudun pitkäkseni, en minä viitsi enää... Se ruuansaanti ei tapa, ei +elätä!" + +Houru vaikerteli: "Leipäpala, äiti, leipäpala." + +Pikku poika kartteli myöskin, hän olisi tahtonut syödä jotain, ja +Gertrudia itseään vaivasi kalvava nälkä. Mutta pahempi kuin nälkä +oli heikkoudentunne, joka kävi aina huomattavammaksi. Se oli jo +päivämääriä rasittanut häntä, mutta hän oli ponnistellut sitä vastaan, +päättäen pitää puolensa. Hän oli aina uudelleen terästänyt tarmonsa, +temmannut auki silmänsä, jotka uhkasivat painua umpeen tuossa mieltä +tylsistyttävässä työssä, voittanut apeutensa ja toivottomuutensa. Mutta +tämä oli jo liikaa. Tuo kortin poisheittäminen, tuo välinpitämätön +selitys: 'En minä viitsi enää!' päästi samantapaiset tunteet +valloilleen hänen omassa povessansa. + +Hän tyrskähti itkuun. Hänkään ei enää viitsinyt... Mitä hyödytti kaikki +ponnisteleminen? Aamusta iltaan sai tuntea nälkää ja vilua, kärsiä +ruumiin ja sielun puolesta, -- ja mitä varten, mitä varten? Mikä +tarkoitus olikaan koko tällä kammottavalla taistelulla? + +Voittoa ei kumminkaan saavutettaisi. Hukassa, hukassa oli kaikki! Hän +ei enää kuullut vanhusparan lepertelyä, ei lapsensa vienon rukoilevaa +ääntä. Hän tuijotti tyhjyyteen, kyynelten tipahdellessa hänen syliinsä. + +Tänä yönä riehui kammottava myrsky. Oli kuin koko luonto olisi noussut +raivoihinsa, temmatakseen taivaan alas maahan. Onnettomat ne alukset, +jotka nyt olivat merellä, ilmalaivat, jotka olivat matkalla Englantiin! +Kuin tuntien kiukkuisaa tyydytystä kuunteli Gertrud tuota riehuntaa. +Millä räminällä lensivätkään tiilet alas katoilta, kuinka suhisivatkaan +sähkölangat radan varrella! Siellä kävi ryske ja viuhke, kohina ja +ulvonta, kaataen kumoon kaikki, millä oli heikot perustukset, temmaten +puut juuriltaan, -- jouti sortua koko maailma, hänelle se oli mieleen! +Sittenhän hänen ei tarvinnut enää nousta vuoteeltansa! + +Mutta sittenkin täytyi Gertrudin nousta; pienokaisen kätöset, jotka +silittivät hänen kasvojansa, herättivät hänet lyhyestä aamu-unesta. +Juuri oli hän uneksinut rouva Krügerista, _hänen_ äidistänsä. +Tyytymätönnä pyrki hän vapautumaan tuosta unestansa. Sepä tässä vielä +puuttui, kuinka mahtoikaan hän tulla hänestä uneksineeksi? Hänen ja +Gustavin väliin oli tuo nainen tunkeunut, tunkeutuisiko hän nyt vielä +hänen uniinsakin! Gertrud oli suuttunut itsellensä: miksi palasivat +hänen ajatuksensa yhä uudelleen tuon naisen luo? Rouva Krüger ei +varmaankaan vielä kärsinyt puutetta. Gustav oli usein kertonut hänelle, +mitä kaikkea hänen äidillään olikaan puutarhassaan ja kellarissaan. Ja +epäilemättä hän kuului niihin, jotka olivat varustautuneet hyvin. Hänen +luonaan ei pienokaisen tarvitsisi itkeä nälästä. Olihan hän pyytänyt +häntä käymään -- hän voisi mennä varsin hyvin -- kenties rouva Krüger +iloitsisikin siitä -- poikanen oli nyt niin herttainen, niin sievä, ja +niin kovasti Gustavin näköinen. Mutta ei, ei sittenkään! + +Tuon ajatuksen, joka tänä epätoivon hetkenä oli kiusauksen tavoin +hiipinyt hänen mieleensä, työnsi Gertrud luotansa. Oliko kurjuus +alentanut häntä siinä määrin, saattanut hänet vajoamaan niin syvälle? +Oliko puutteellinen ravinto niin heikentänyt hänen tahtonsa ja +ruumiinsa, että hän voi hetkeäkään ajatella mennä kolkuttamaan tuolle +ovelle? Aivan kerjäläisnaisen tavoin! Ei, kerjäläinen hän ei ollut. +Ylpeästi oikaisi hän itseänsä. Tuon naisen oli tultava hänen luoksensa, +pyydettävä sata, tuhat kertaa, -- sitten kenties! Mutta epävarmaa se +sittenkin olisi. Hän irroittihe lapsensa silittelevistä kätösistä ja +käski sitä niin ankarasti olemaan hiljaa, että se pelästyneenä katkaisi +hyväilysanansa. + +Pukeutuessaan hän jatkoi synkkiä ajatuksiansa. Kiinnittäessään +palmikkonsa kuvastimen edessä, hän pelästyi kasvojansa katsoessaan. +Ei verenpisaraakaan niissä enää näyttänyt olevan, ja silmien hohde +oli sammunut. Munia, maitoa, -- niitä olisi hänen pitänyt saada. +Mutta maitoa oli enää vain pienille lapsille. Näin piti siis lopuksi +käydä! Hän puri verettömiä huuliansa. Kun ei vain olisi niin pitkä +matka työpaikalle! Ei auttanut muu, hänen täytyisi kai ensi kuussa +luopua tästä asunnostaan ja muuttaa Berliniin. Sitten pääsisi ainakin +rautatiematkasta. Mikäpä häntä pidättikään täällä? Veri kohosi hänen +läpikuultavan kalpeille kasvoillensa: muistotko? Niin, ne pitivät hänen +mielensä lumoissaan. Hänen sydäntänsä ahdisti. Noita salaisia teitä, +joita hän onnellisina iltoina oli käyskennellyt, ei hän sitten enää +astelisi. Ehkäpä olisi parasta niin, juuri niin, -- sittenhän kaikki +olisi lopussa. Että hän olikin niin kiintynyt tähän seutuun! Sitä ei +hän tätä ennen ollut niin aavistanut. + +Äkillisen heikkoudentunteen valtaamana istui hän pöydän ääreen +ja nojasi päänsä käsivarsiinsa. Jälleen täytyi hänen itkeä kuten +eilen illalla. Ei, mieluummin hän sentään jäi tänne. Se oli parempi +lapsenkin takia, se sai sitten ainakin ilmaa ja päivänpaistetta, eikä +sen tarvinnut elellä kaupungin tungoksessa. Kunpa hän saisi täällä +jonkun toimen, jolla voisi elättää itsensä ja lapsensa! Ettei täällä +ollut mitään ampumatarvetehdasta! Hän oli kerran puhunut siitä Minka +Dombrowskin kanssa, mutta Minka oli kauhistunut sitä ajatusta. 'Hyi, +sehän on vaarallista, siinä voi menettää henkensä!' Gertrudia ei se +seikka olisi arveluttanut: saihan siellä hyvän palkan ja olisi mukana +omin voimin edistämässä sodan pikaisempaa päättymistä, -- tuon kauhean +sodan! + +Tänään ei Gertrud voinut lähteä työhönsä kaupunkiin. Pelästynein +katsein oli hän silmäillyt tyhjää kaappiansa siellä ei ollut enää +ainoatakaan murua. Richterin muori oli vielä vuoteessansa: hän siis +täyttä totta ei enää viitsinyt... Niin täytyisi siis Gertrudin itsensä +mennä jotain hankkimaan. Vanha mies istui tylsänä tuolillaan oven +edessä, sinne mennä laahusti hän itsestänsä. Rajuilma oli tauonnut, +aurinko paistoi vallan lämpimästi, Gertrud jätti lapsen ukon luokse, -- +eihän hän viipyisi kauan poissa. + +Mutta hän sai seista seisomistansa. Hänen edellänsä oli pitkä jono +ihmisiä, jäljessä toinen samanlainen. Tänään oli saatavana munia, +silliä, suurimoita, minkä mitäkin. Siitä johtui tungos. Mutta +tyytyväinen ei silti kukaan ollut. + +"Siinä kaikki! Ja sen takia seisoskella niin pitkä aika!" virkahti +muuan, joka koppa täynnä pyrki ulos ihmisjoukosta. "Onko suurimoissa +taas matoja?" kysyi toinen. "No, sittenhän saisimme ilman muuta lihaa +näinä lihattomina aikoina", sanoi pilkallinen ääni. + +Se nauratti vain harvoja; pari tytön heilakkaa piti sitä sukkelana, +nykäisi toisiansa ja hihitti. Muu joukko odotti kolean hiljaisuuden +vallitessa. + +Rouva von Voigt oli täydessä työssä, hän jakeli ruokavaroja ja lausui +tuon tuostakin ystävällisen sanan. Mutta hänen liikkeensä olivat +levottomat, hänen kirkkaassa, tarmokkaassa katseessansa oli tänään +jotain epävarmaa. Sillejä oli vain vähän, ja ihmiset olivat niille +peräti ahnaita. Kun tämä tynnyri loppuisi, ei olisi enää toista. +Täytyisi antaa jotain muuta sijaan. Mutta mitä? Eivät he tyytyisi +mihinkään muuhun. Hän punnitsi, parhaansa mukaan tuota asiaa. +Ihmeellistä, kuinka epävarmaksi hän tänään tunsi itsensä! + +Ihmiset tunkivat väliaitaa vastaan. "Tehkää hyvin ja peräytykää! +Järjestyksessä kukin vuoroonsa!" + +Mutta kukaan ei siitä välittänyt. Ikäänkuin jo olisi ehditty saada +tieto siitä, että sillejä oli liian vähän, tunki nyt jokainen +etumaiseksi. + +Gertrud ei olisi tahtonut tungetella, mutta hänet pakotettiin siihen +vastoin tahtoansa. Takaapäin häntä lykittiin, työnnettiin yhä +eteenpäin, hän joutui niin ahtaalle että hengitys salpaantui, hän oli +aivan keskellä tuota kirjavaa joukkoa. Tuskanhiki tunki esiin. Jospa +hän olisi voinut istuutua, edes silmänräpäykseksi! Häntä huimaisi, +päät hänen edessään kasvoivat jättiläismäisiksi, -- ulos, ulos +jälleen! Hän tahtoi pois, taaemmaksi, mutta hän oli kuin muurattuna +tuohon kammottavaan joukkoon. Tuskaisesti aukoi hän silmiänsä. Silloin +kumartuivat kasvot häntä kohden, suopeat kasvot, -- missä olikaan hän +jo nähnyt ne joskus ennen?! + +"Voitteko pahoin?" + +"Tilaa, päästäkää tämä täällä ulos -- hän voi pahoin!" + +Kammottava paine hellitti hiukan, Gertrudille avautui tie. Ilmaa, hän +sai ilmaa! Sen hän vielä tunsi. + +Tointuessaan istui hän tuolilla avoimen akkunan ääressä. Hänen +silmissänsä hämärsi vielä, hänen ajatuksensa olivat vielä sekavat, +mutta hän kuuli lausuttavan: "Nälkä häntä vaivaa!" Nyt tunsi hän äkkiä +jälleen kouristavan näläntunteen, kauhean tyhjyyden. Eilen illalla ei +hän ollut syönyt mitään, tänä aamuna ei myöskään, -- eihän hänellä +ollut mitään syötävää. Hänen huulensa olivat lumivalkoiset. + +Niin, nälkä heitä kaikkia vaivasi. + +Alkoi kuulua yrmeätä muminaa. + +Hienojen naisten oli hyvä olla, he ottivat täältä vain salaa mitä +tarvitsivat: munia, suurimoita, silliä, ja ken tiesi mitä kaikkea. +Senpätähden he tahtoivatkin kaikki olla täällä myymässä. Ei heidän +tarvinnut seista tuntimääriä kuten köyhän vaimon, jota kiire hoputtaa. +"Ja kumminkin sanotaan toisella nykyisin olevan samat oikeudet kuin +toisellakin, -- toki kerrankin!" + +"Niin onkin!" Kenraalittaren silmissä välähti suuttumus. "Me emme +ota mitään salaa itsellemme. Te puhutte pelkkää hölynpölyä. Puutetta +mekin kärsimme. Mutta me olemme järkeviä. Me käsitämme, ettei voi olla +toisin. Pitääkö sitten uljasten soturiemme kärsiä nälkää? Mieluummin +olen itse nälissäni. Heistä on ensi sijassa huolehdittava!" + +Mumina vaikeni. Kukaan ei sanonut enää sanaakaan. Mutta Hermine von +Voigtista oli, kuin kuulisi hän uudelleen ja yhä uudelleen tuon saman +sanan: nälkä, nälkä! Pitikö koko maailman nääntyä nälkään? Eikö enää +ollut missään sellaista maanpaikkaa, missä elämä olisi tarjonnut +runsauttansa?! + +Hän tunsi yhä yltyvää levottomuutta. Ja hän tunsi äkkiä itsekin +vatsassansa omituisen tunteen; hänet valtasi heikkous. Nuo häntä kohden +rientävät kasvot tuntuivat äkkiä käyvän uhkaaviksi -- -- -- hyvä eläin, +kärsivällinen eläin oli hänellä edessänsä, -- mutta ellei se enää +tahtonut jatkaa kulkuansa?! + +"Silliä, me tahdomme myös silliä! Ensimäiset saivat niitä, me tahdomme +niitä myöskin!" + +Silliä, silliä -- hyvä Jumala! Hermine von Voigt olisi voinut itkeä +ääneen. Ken olisi muinoin liioin välittänyt parista sillipahasesta?! +Sääli värähteli hänen äänessänsä: "Jos minulla olisi niitä teille +antaa, niin antaisinhan niin kernaasti!" + +"Lorua!" Tuo kajahti raa'alta. "Helppo teidän on puhua; teillä on +ruokaa kylläksenne." + +Akkunaa kolkutettiin. Ulkona seisoi toisia. Ne tahtoivat sisään. +"Silliä, silliä, me tahdomme silliä!" kajahti sieltä. + +Mitä ajattelemattomia, pahankurisia lapsia! Huutavat ja riehuvat, kun +ei voi täyttää heidän tahtoansa. Kenraalitar kokosi kaiken tarmonsa. +Aivan niin vaarallista ei tuo ollut, kuin miltä se kuului. Kaikuvalla +äänellä hän lausui: "Kaikenlaisia päähänpistoja! Jos ei myymälämme +teitä miellytä, niin me suljemme sen. Nyt pyydän teitä tyhjentämään +tämän huoneen. Avataanko se uudelleen, se saadaan sitten nähdä. Se +riippuu tykkänään teistä itsestänne, siitä, kuinka te käyttäydytte. Nyt +tänään on myynti lopussa." Toiset alkoivat rukoilla: "Voi sentään, me +olemme jonottaneet niin kauan. Emmehän me ole hiiskahtaneet sanaakaan." + +"No, tulkaa sitten! Mutta järjestyksessä!" Ensimäisten joukossa, jotka +aitaa lähestyivät, oli Gertrud Hieselhahn. + +Ostajia jäi koko joukko: mitäpä voi muutakaan tehdä? Muualla ei +ollut sen parempaa, jonottaa sai joka paikassa. Ja täällä ei +ainakaan tarvinnut maksaa niin huikeita hintoja. Kun Gertrud antoi +esiin ruokakorttinsa, katsoi rouva von Voigt osaaottavaisesti hänen +kalpeisiin kasvoihinsa: tuohan oli sama, joka äsken oli mennyt +tainnuksiin. "Voitteko nyt paremmin?" tiedusteli hän. + +"Kyllä, kiitoksia", nyökkäsi Gertrud. Hän tunsi itsensä vielä +voimattomaksi, pysyi tuskin pystyssä, mutta kiihkeä vihastus, joka +täytti hänen mielensä, saattoi veren lämpimämpänä kiertämään hänen +ruumiissansa. Oli liian mieletöntä, että ihmiset kiihkoilivat tuolla +tavoin! Itsellensähän he sillä tuottivat suurimman vahingon. Ja hänestä +tuntui, että hän itsekin oli perin typerä ja ajattelematon: eikö hän +ollut hetki sitten ajatellut juuri samoin? Häpeissään painoi hän päänsä +alas: mitä hyödytti nyt kiihkoileminen? Hän huokaisi syvään, lausuen: +"Vaieta meidän tulisi!" + +Rouva von Voigt hymyili; siinä toki joku, jolla oli järkeä! Se tuotti +hänelle lievitystä. Ja nyt luuli hän tuntevansa nuo hienot kasvot, +joiden vakavat piirteet kertoivat niin selvästi nääntymyksestä ja +puutteesta. "Emmekö ole kerran keskustelleet junassa?" kysyi hän. + +Gertrud punehtui. Hänen päähänsä tuli äkkiä muuan ajatus, joka +hänestä tuntui huimaavan ilahduttavalta. Lämmin tunne valahti hänen +sydämeensä: tämä, tämä nainen oli silloin kerran niin ystävällisesti +tarjoutunut häntä auttamaan! Jo aikoja sitten olisi hän voinut +turvautua häneen, mutta hän ei ollut sitä tehnyt. Mutta jos hän tekisi +sen nyt -- nyt --?! Toivehikkaan mielenliikutuksen vallassa tarttui +hän hänen käteensä; hän tunsi hänen osaaottavan katseensa. Siinä oli +ymmärtämystä, rauhoitusta, lohtua. + +Gertrudin raukeat silmät vastasivat kenraalittaren katseeseen, hänen +väsynyt sydämensä alkoi äkkiä sykkiä eloisammin. Tällä tavoin ei voinut +jatkua, näin ilman keskinäistä luottamusta, kukin uhmamielisenä yksin +tietänsä vaeltamassa. Luottamusta tarvittiin, toisen puolelta toista +kohtaan. Hänestä tuntui, että _tuolle_ naiselle hän voisi kaikki +kertoa, -- ja hän auttaisi häntä. Eikä hänen tarvitsisi kääntyä hänen +puoleensa kerjäläisenä, -- ei, hän tunsi sen nyt täysin selvästi: tuo +toinen ei ollut ainoastaan ylhäinen rouva ja hän itse kansannainen, +-- ei, he olivat molemmat ennen kaikkea naisia, ja heidän oli nyt +pysytteleminen yhdessä. Näinä aikoina oli niin paljon kärsimystä, -- +kuinka jaksoi sen kestää? Ainoastaan siten, että se kannettiin yhdessä. +Yhteiset huolet, yhteinen työ! Rauha oli ensin saavutettava täällä +kotona, sitten seuraisi ulkonainenkin rauha. + + + + +XVII. + + +Ukko Richter istui tuolillaan oven edustalla. Oikeastaan oli jo aivan +liian kylmä istua ulkona, mutta hänen vaimonsa ei ollut noutanut häntä +sisään, ja niin jäi hän istumaan tavalliselle paikallensa. Pienokainen, +joka ei enää tiennyt mihin ryhtyisi noin aivan omin päinsä, nypiskeli +hourua. Tämä leperteli hänelle: "leipäpala, leipäpala!" Lapsi leperteli +hänen jälkeensä. Marraskuun päivänpaiste oli tehotonta, maa kosteaa. +Lapsen mekko oli luisunut ylös, paljain säärin se istua laahuskeli +maassa. + +Krügerin muori katseli tätä kauempaa ja hänet valtasi pelästys. Eikö +ollut anteeksiantamatonta, että lasta hoidettiin noin huonosti? +Gustavin lasta! Entä jos se vilustuisi, sairastuisi?! Varmaankin se +sairastuisi nyt, ja se voi kuoliakin. Kiihkeä tuska valtasi hänen +mielensä: tuo rakas lapsi! Juuri samannäköinen oli Gustavkin ollut +tuossa iässä: pyöreä pieni pää täynnä vaaleita kiharoita -- ja silmät +-- niin, nuo olivat hänen silmänsä! Jospa hänellä vain olisi tuo poika +kotona huostassansa! Hän pukisi hänet Gustavin vaatteisiin. Hänellä oli +vielä tallessa hänen ensimäiset kenkänsä, pienet nahkakengät, joissa +oli punaiset koristesaumat, -- ne sopisivat nyt pienokaiselle. + +Jospa hän vain voisi nostaa lapsukaisen ylös kosteasta maasta! Mutta +hän ei uskaltanut mennä lähemmäksi. Viime kerralla oli hän tuskin +päässyt sen äitiä pakoon. Tämä oli tullut äkkiarvaamatta, töin tuskin +oli hän ehtinyt juosta tiehensä. Oikein oli täytynyt panna juoksuksi. +Lieneeköhän hän nähnyt hänet? Nyt oli hän rahaston hoitajattarena +kunnan myymälässä. Kenraalitar oli hänet siihen toimeen ottanut, ja +hänestä näytti tyttö saaneen hyvän turvan. Mikään ihan turhanpäiväinen +olento ei hän näyttänyt olevan, muutoin ei rouva von Voigt olisi häntä +suosinut. Ja sitä hän ilmeisesti teki. Rouva Rossi oli sattumalta +kertonut siitä eilen, tuodessaan Lumikille ja Ruususelle muutaman +kaalinlehden. Rouva Krüger oli säpsähtänyt pelästyneenä: olikohan +tuo tyttö parjannut häntä? Oliko ehkä lörpötellyt siitä, mitä heidän +välillänsä oli tapahtunut? Se olisi kiusallista. + +Nyt ei tuo tyttö ollut enää koko päivää poissa Berlinissä, hän tuli +päivällisaikoihin kotiin. Se oli vahinko, sillä juuri siihen aikaan +istuivat vanha mies ja lapsi ulkosalla! Krügerin muorin valtasi uusi +pelästys: entä kun lunta tulisi! Kun ilma kävisi niin kylmäksi, +etteivät he enää voisi olla ulkona? Sitten ei hän enää saisi nähdä +lasta. Voi kulua päiviä, viikkoja, kuukausia, kunnes hän saisi jälleen +nähdä sen. Hän saisi täällä seisoa seisomistaan vaaniskelemassa, ovi +tuolla pysyisi suljettuna, akkunat olisivat jäässä, ei kukaan voisi +katsoa sisään, ei ulos. Voi, miten synkkiä päiviä ne olisivat! Häntä +kammotti niitä ajatellessakin. + +Ja äkkiä tuli hänelle ajatus: jos hän tarjoaisi tytölle rahaa, paljon +rahaa, mahtaisikohan hän luovuttaa poikasen hänelle? Niin kitsas kuin +Krügerin muori muutoin olikin, tässä ei hän olisi asettanut mitään +määrää. Mitä tekisi _hän_ rahalla? Gustavillehan hän vain sitä säästi +-- ja tuolle pienokaiselle. + +Hänen sydäntänsä vihloi, kun hän näki lapsukaisen noin viheliäisissä +oloissa. Mikä vartija oli tuokin vanha höperö? Suuttumus ja tuska +taistelivat hänen mielessänsä. Suuttumus äitiä kohtaan, -- mitä +tarvitsi tämän aina juosta tiehensä?! Suuttunut oli hän myös +itselleenkin: kuinka toisin olisivat asiat voineet olla! Mutta sitten +harkitsi hän tarkemmin: mitäpä tyttö voi muutakaan tehdä? Täytyihän +hänen ansaita. Olihan kiitettävää, että hän oli niin ahkera. Krügerin +muori oli hankkinut hänestä tietoja ja saanut kuulla, ettei hän +karttanut mitään työtä. Mitähän Gustav sanoisi siitä, että hänen +Trudensa oli neulonut olkisäkkejä? Jopa se oli kurjaa! Hienompaanhan +hän oli tottunut, varsin ahtaalle oli hänen täytynyt joutua, kun oli +tyytynyt sellaiseen työhön. Krügerin muori tunsi jotain kunnioituksen +tapaista: sellaista miniää ei toden totta tarvitsisi hävetä. Jumalan +kiitos, että hän nyt oli saanut toimen, joka soveltui hänelle paremmin! + +Rouva Krüger päätti puhutella rahastonhoitajatarta mennessään ensi +kerralla kortteinensa kunnan myymälään ostoksille. Mitä merkillistä +siinä olisi? Sillä ei hän mitenkään panisi arvokkaisuuttansa alttiiksi. +'Neiti Hieselhahn', sanoisi hän, 'neiti Hieselhahn, pienokainen on +niin paljon yksin, hän istuskelee sääret paljaina märässä maassa, +ettekö pelkää, että hän voi vilustua?' Sittenhän hän kuulisi, mitä +toinen siihen sanoisi, ja voisi jatkaa puhetta sen mukaan. 'Minä olen +yksin, minulla on paljon joutoaikaa, on lämmin huone ja ruokaa myöskin, +pitäisin kernaasti poikasen luonani, sillaikaa kun te -- --'. + +Pienokaisen kirkaisu herätti hänet ajatuksistansa. Lapsia oli kulkenut +siitä ohitse, ja ne olivat ärsytelleet vanhusta, matkien: "leipäpala -- +leipäpala -- tahdotkos leipäpalan?" He vetivät häntä parrasta, ja kun +hän puolustautui, heidän käydessään liian kovakouraisiksi, kaatui hän +tuoleineen kumoon. Kirkuen lensi joukkue tiehensä, mutta pienokainen +alkoi itkeä katkerasti, ikäänkuin olisi oivaltanut vanhuuden +kärsimykset. + +Silloin juoksi Krügerin muori apuun; tätä ei hän enää voinut katsella +toimetonna. Ennenkuin vanhus oli raahautunut pystyyn ja hänen vaimonsa +tullut hänelle avuksi, oli hän temmannut lapsen ylös maasta. Hän otti +sen käsivarrellensa, hän pusersi sen vasten poveansa: Gustavin lapsi! +Tässä ei ollut Gustavin lapsen paikka! + +Hän juoksi tiehensä, kuin olisi joku ajanut häntä takaa, piteli lasta +yhä vielä lujasti itseensä puserrettuna ja tyynnytteli sen itkua +sanoin, joiden hellyyttä hän ei itse aavistanut. + +Kun Gertrud tänään palasi kotiin, oli hänen pienokaisensa poissa. +Oliko hän lähtenyt retkeilemään omin päin? Hän koetti tiedustella +ukko Richteriltä, mutta tämä loi häneen tylsän katseen, toistellen: +"leipäpala, leipäpala!" Epätoivoisena luopui Gertrud yrityksestään: +tuolta ei maksanut vaivaa tiedustella. Richterin muori kohautti myös +vain hartioitaan: mitä häntä liikutti muiden ihmisten lapsi. Ken +välitti hänenkään pojistaan, jotka olivat sodassa. Ei kukaan sanonut +hänelle, elivätkö he vai olivatko kuolleet. Nuhteet eivät pystyneet +häneen. Kun Gertrud tuskissansa käytti kovia sanoja, mennä laahusti +muori mitään vastaamatta keittiöönsä ja sulki oven jälkeensä. + +Sillaikaa kun äiti haki poikaansa epätoivoissaan, koetteli Krügerin +muori tälle Gustavin pikku kenkiä. Pienet jalat olivat aivan kylmät, +hän oli nopeasti vetänyt hänen jalkaansa lämpimät sukat. Nyt taputti +hän kädellään Gustavin ensimäisten kenkien pohjia: "Ne sopivat +erinomaisesti!" + +Pienokainen oli täysin tyytyväinen. Muori oli nostanut hänet pöydälle +ja oli itse polvillaan sen edessä lattialla. Poikanen potkiskeli häntä +riemuissaan rintaan; hän ei lainkaan vierastanut muoria. Johtuikohan se +siitä, että hän oli tottunut olemaan vierasten kanssa, vai tunsiko hän, +että muori oli hänen isoäitinsä? Mistä olisi hän sen tiennyt! Mutta +Krügerin muori oli käynyt lapsekkaaksi. Kun poikanen kirkui iloissaan, +kirkui hän mukana, ja hän opetti häntä sanomaan: iso-äiti. "No, sanohan +nyt: i-so-äi-ti!" Hän nauroi ihastuksesta, ja samassa kyyneleet +virtailivat hänen riutuneita kasvojansa pitkin. Gustavin poika! Mitä +sanoisi Gustav, kun tapaisi poikansa hänen luonansa? + +Lapsenkätöset löivät häntä kasvoihin, hän tavotteli niitä. Siitä oli +pitkät ajat, kun hän oli leikkinyt tällä tavoin, mutta hän oppi sen +pian. Hän oli kokonaan vaipunut tähän hellään leikkiin, -- silloin soi +ovikello. Ja nyt lähestyivät raskaat askeleet huoneenovea. + +Gertrud kulki läpi eteisen vaivaloisesti, kuin olisi hänellä ollut +lyijypainot jaloissa. Ellei hän löytäisi pienokaista täältä, silloin +-- silloin --! Epätoivoisia ajatuksia oli tullut hänen mieleensä. Jo +kuvitteli hän häntä tuolla kedolla harhailemassa. Siellä oli yllin +kyllin kuoppia ja sateen synnyttämiä lätäköitä, joihin tuollainen +pieni ruumis voi hukkua. Hän oli juossut sinne, oli huudellut, +palannut takaisin ja huudellut jälleen, tiedustellut joka ihmiseltä, +mutta ei kukaan voinut antaa mitään tietoja. Mutta äkkiä oli hän +muistanut jotain, -- eikös hän ollut äskettäin nähnyt rouva Krügerin +kuljeskelevan täällä väijymässä? Olettamus muuttui varmuudeksi: niin, +hän, hän juuri oli noutanut lapsen luoksensa! Kuinka häpeämätöntä! + +Kolkuttamatta tempasi Gertrud huoneen oven auki. Uhkaavin katsein +silmäili hän siellä olevaa naista. + +Rouva Krüger oli yhä edelleen polvillaan; hän oli kuin kauhusta +herpaantunut, hän ei pystynyt nousemaan: äiti siellä tuli! Hän tuli +noutamaan poikansa pois! Mutta samalla hän päätti pitää puoliansa: +olihan se hänen poikansa lapsi! Sitä ei hän enää antaisi pois! + +Pienokainen oli huudahtanut riemusta nähdessään äitinsä, mutta sitten +hän ryhtyi pienillä terävillä kynsillään raaputtelemaan uusien kenkien +punaisia koristesaumoja; se kiinnitti koko hänen huomionsa. + +Sanaakaan puhumatta lähestyi Gertrud pöytää. + +Nyt, nyt ottaisi hän lapsensa ja veisi sen mukanansa! Ei, se ei saanut +tapahtua, ei, ei! Rouva Krüger hypähti pystyyn: "Jättäkää poikanen +minun luokseni!" Rahan tarjoamista ei hän nyt enää ajatellut, sitä ei +hän olisi uskaltanut -- ei tuolle tuossa, -- mutta hänen äänessänsä +värähteli pyyntö, rukous, kiihkeä sydämenhalu: "Jättäkää hänet minulle!" + +Äiti pudisti päätänsä. + +"Gustavin poika -- minähän olen lähin hänet saamaan!" + +Gertrudin suupielet vetääntyivät alas katkeraan hymyyn, -- vai niin, +nyt jo kelpaisi! "En jätä!" sanoi hän tuikeasti. Ja Krügerin muorin +puheista välittämättä, tavotti hän lasta. + +Mutta se ei ollut niin helppoa. Krügerin muori tarttui hänen pieneen +mekkoonsa, piti häntä siitä kiinni. "Jättäkää hänet minulle, jättäkää", +sopersi hän kiihkeän tuskan vallassa, nähdessään olevansa hänet +menettämäisillään. "Gustavin lapsi -- Gustavin lapsi!" + +"_Minun_ lapseni se on!" sanoi toinen. Ja sitten katsoi hän pitkään +Krügerin muoria. Tuossa katseessa kuvastui paljon: vihaa, syyttelyä, +halveksimista, uhkailua ja kärsimystä. "Turhaan minäkin sain rukoilla, +silloin kun rukoilin. Ei, se ei pälkähtäisi päähäni. Poika on minun, +minun yksin. Minä olen hänet synnyttänyt -- hänet elättänyt -- onko +joku muu minua siinä avustanut?" Hänen huulillansa väreili pilkallinen +hymyily: "Ette ainakaan _te!_" + +Krügerin muori vaikeni: niin, oikeassa hän oli, totta hän puhui. Hänet +valtasi äkkiä suunnaton syyllisyyden tunne. "Olette oikeassa", sanoi +hän tukehtuvalla äänellä; hän pääsi tuskin henkeen, ei tahtonut saada +sanoja suustansa. "Huomaan nyt että olen menetellyt väärin ja huonosti. +Hyvä Jumala, hyvä Jumala", huusi hän äkkiä lujaan, kohottaen kätensä, +"olen saanut siitä kovan rangaistuksen. Olen saanut sovittaa tuon +vääryyden satakertaisesti, tuhatkertaisesti. Ajatelkaapa minun tilaani +-- minähän olen _niin_ yksin!" + +"Yksin minäkin olen". Gertrud antoi päänsä vaipua. Nyt ei hän sentään +enää voinut katsoa Gustavin äitiin kuten äsken, ei niin leppymättömästi. + +"Pitäisin häntä yhtä hyvästi kuin Gustavia -- ah, vielä paremmin!" +Vanha vaimo suorastaan pieneni voimattomuuden tunteen vallassa. "Ette +kadu sitä koskaan, jos annatte poikasen minulle. Tehän voitte pitää +silmällä, miten minä häntä pidän, -- voitte käydä katsomassa, joka +päivä, te tulette olemaan tyytyväinen. Ja kun kuolen, jää kaikki, +kaikki hänelle. Ja kun Gustav palaa, silloin -- silloin --". Krügerin +muori joutui aivan hämmennyksiinsä, tytön katse tutki häntä niin +kiinteästi. + +"Silloin annatte minulle taas lähtöpassit", sanoi Gertrud. "Minulle +ja lapselle. Poika _on_ minun ja pysyy minun omanani. Tule!" Hän otti +poikasen käsivarrellensa, tämä pani kätensä hänen kaulaansa. Gertrud +aikoi lähteä. + +Mutta rouva Krüger asettui hänen tiellensä. "Kun Gustav palaa, silloin +-- vannon sen teille -- silloin --". + +"Mitä sitten?" Gertrud viivähti silmänräpäyksen. Gustavin äiti piti +häntä kiinni vaatteista. + +"Silloin hänen pitää mennä teidän kanssanne naimisiin." + +"Sitä ei hän tule tekemään." Gertrud pudisteli surullisesti päätänsä +-- ah, muori-parka uskoi yhä vielä, että hän oli elossa! Hänet valtasi +sääli; kuinka se olikaan mahdollista näin pitkän ajan jälkeen! Helppo +oli antaa lupauksia, Gustav ei palaisi. Mutta hän ei raskinut antaa +katkeraa vastausta. Vitkastellen, hiljaa hän sanoi: "Ja te toivotte yhä +vielä! Minä olen jo luopunut toivosta!" + +"Ei -- toivoa, toivoa täytyy!" Krügerin muorin kalpeille poskille +kohosi puna, hänen himmeä katseensa kirkastui. Rypyt häipyivät, kuin +olisi lempeä käsi silittänyt ne pois. "Minä toivon yhä. En lakkaa +koskaan toivomasta. Pysykää tekin toivossa!" Hän laski kätensä +Gertrudin käsivarrelle. Lohdutellen hän puheli: "Hän palaa kyllä, +Gustav-poikaseni, voitte olla aivan levollinen -- hän palaa kyllä!" Hän +oli korottanut äänensä vakuuttavasti. + +Gertrud tuijotti häneen kuin mielipuoleen. Oliko tuo vanha nainen +täydessä järjessään? Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa. Mutta sitten +alkoi äidin luottamus vaikuttaa häneenkin: hän ponnisteli tuota +järjettömyyttä vastaan, voimatta siitä kumminkaan täysin vapautua. Entä +jos tuo olisikin totta? Jos hänen äitinsä olikin oikeassa, ja hän eli +yhä vielä? Hän kumartui vanhaa naista kohden, hän näytti epäilyksissään +hakevan toivoa, tukea toisen järkkymättömästä luottamuksesta. "Jospa +vain tietäisin sen varmasti", lausui hän vitkalleen. + +Lapsukaisen paino rasitti hänen käsivarttansa, hän laski hänet jälleen +alas pöydälle. + +"Kuolemata ei pidä silleen oleman, eikä itkua, eikä parkua, eikä +kipua pidä silleen oleman; sillä ne entiset poismenivät. Niin on +kirjoitettuna", sanoi rouva Krüger juhlallisesti. "Minun Gustavini ei +lepää haudassa. Minä en tiedä mistään kuolemasta." Hän laski kätensä +lapsen pään päälle: "Hän elää -- teitä ja minua varten!" + + + + +XVIII. + + +Ihmisparvi oli kokoontunut raatihuoneen edustalle. Silliä, silliä +ne halusivat. Miksi ei pormestari ollut hankkinut silliä tarpeeksi? +Kepeillä ja sateenvarjoilla oli siellä huidottu, keskenkasvuiset pojat +olivat vihellelleet -- miehiä ei siellä ollut mukana kuin muutamia +--, naiset olivat kurotelleet ilmaan mitä käsissä sattui olemaan: +koppia, puuhkia, torilaukkuja. Oli myöskin kuulunut huutoja, kiroilevia +uhkahuutoja, mutta niihin ei oltu yhdytty. + +Jumalan kiitos! Hermine von Voigt lausui sen itsekseen, hengähtäen +helpotuksesta. Saksan kansa oli sittenkin kansa, joka pysyi uskollisena +ja luottavaisena, joskin se hiukan nurisi. Tuo nurina -- hyvä Jumala -- +se oli ymmärrettävissä ja anteeksiannettavaa. Muissa maissa vallitsisi +jo täysi raivo! + +Kun myymälässä tyytymättömäin joukko oli virrannut häntä kohden, +silloin oli hän ensi kerran saanut aavistuksen kansan voimasta. Jos +se ärsytettynä joutuisi vimmoihinsa, repisi pystytetyt väliaidat +maahan, silloin eivät auttaisi mitkään pyynnöt, ei mitkään käskyt. +Entä nuo uljaat soturit? Joka kirjeessä kehui hänen miehensä joukoissa +vallitsevaa henkeä. Naisten vain ei pitäisi valitella kirjeissänsä. Se +lannisti miesten mieltä ja vei heiltä rohkeuden. Mutta ei käynyt ketään +moittiminen siitä, jos hän olikin saanut tarpeekseen sodasta, _tästä_ +sodasta. + +Yksinäisen naisen mieleen tulvahti raskaita ajatuksia kapinoivasta +sotajoukosta. Hänen sydämestänsä kohosi kuin kiihkeä rukous: jospa he +vain kaikki, kaikki punnitsisivat, mitä oli kysymyksessä! Mitä merkitsi +tälle kansalle Saksanmaa? Maa-aluettako vain, jossa se asui, peltoa, +joka oli sitä tähän saakka elättänyt? Eikö se ollut sille kaiken elon +lähde, sydämen syvin rakkaus, äiti, jonka pelastamiseksi uskollinen +lapsi uhraa henkensä? + +Kiihtyneenä hän kohotti kätensä. Hän, joka muutoin oli niin tyyni, +tunsi nyt joutuneensa tykkänään tunteittensa valtaan. Taivaasta +olisi hän tahtonut kiihkeästi riistää alas jotain: sen, mitä kaikki +tarvitsivat. Neuvotonna katsoi hän ympärilleen: ah, jos tämä kurjuus +loppuisi, loppuisi! Mutta miten se voisi tapahtua? Sodan ratkaisusta +ei ollut tietoakaan. Levottomuus valtasi hänet, järkyttäen hänen +mieltänsä: mikä kurjuus, mikä sietämätön onnettomuus, jos ei +voitaisikaan kestää loppuun saakka! Jos kourallinen kirkujia -- sillä +tyytymättömiähän on aina, tulee aina olemaan -- saattaisi Saksan +kukistumaan. Ei, se veisi häneltä hengen! + +Tuo muutoin niin tyyni olento käyskenteli huoneessa edestakaisin, +tunteittensa ajamana. Kiihkeästi riehuivat ne hänen povessansa. +Mutta voimakkaampana kuin epäilyn ja suuttumuksen, levottomuuden ja +nuhteitten pauhu kajahteli siellä säälin vieno ääni. Se kuiskasi hänen +korviinsa: 'Oletko nähnyt nuo riutuneet, kalpeat kasvot? Nuo naiset, +joiden lapset kärsivät puutetta? Nuo ihmiset, jotka eivät ole oppineet +hillitsemään itseänsä, kuten sinä, joista monella ei ole tarpeeksi +sivistystä, koulutettua järkeä, voidaksensa arvostella asioita oikein +ja niitä ymmärtää? Ne ovat ihmisiä, joiden pyrkimysten päämääränä +on saada viettää jokapäiväisistä huolista vapaata elämää, tehdä +sunnuntaisin kävelyretkiä, kuolla hyväksi lopuksi omassa vuoteessa!' + +Hermine von Voigt säpsähti: eikö kuulunut huutoa? Kyllä, huutoa, +voimakkaampaa kuin sodan melske! Yhä äänekkäämmäksi, yhä valtavammaksi +se kävi, paisuen rajumyrskyn mylvinäksi: se oli menehtymäisillään +olevan maailman hätähuutoa. + +Perikato, perikatoko odotti? Toinen ajatus seurasi toista, hän ei +voinut vapautua levottomuudestansa. Hän oli rasittunut, hänen korvansa +kiihtyneet. Yksin hiljaisessa huoneessakin luuli hän kuulevansa +jotakin. Hän meni akkunan luo. + +Mutta levollinen oli katu synkän talvitaivaan alla, hiljaa kuin pehmeät +untuvat putoilivat lumihiutaleet. Pari vanhaa naista oli lakaisemassa, +muutamat lapset tavottelivat kurotetuin käsin hiutaleita. Kaikki +näytti niin levolliselta, näytti kehottavan istumaan hiljaa kaikessa +rauhassa, vaikkapa nukahtamaankin. Mutta hän ei voinut tyyntyä. Hänen +eteensä kuvastuivat nuo kasvot, jotka hän tunsi niin hyvin, jotka näki +joka päivä, tietäen: tuolla on mies sodassa -- tuolla poika -- tuolla +viisi alaikäistä lasta -- tuolla seitsemän -- tuo on siivo ihminen -- +tuo röyhkeä. Tänään tuntuivat hänestä nuo kasvot vielä kalpeammilta, +riutuneemmilta, kurjemmilta kuin muulloin. Eikö hän kuullut itkua? + +'Talvi jälleen eikä tietoakaan lopusta, kolmas talvi jo, jonka +vietämme pelossa ja levottomuudessa. Jälleen joulu toivottomassa +yksinäisyydessä, ilman joulukuusta lapsillemme. Olemme eläneet toivossa +päiviä, viikkoja ja kuukausia, olemme itkeneet -- päiviä, viikkoja, +kuukausia -- ja nyt, entä nyt?!' + +Hänet valtasi syvä mielenmasennus: voi noita raukkoja, noita raukkoja! +Kuka voi heitä auttaa, saattaa heidät unohtamaan huolensa? Kuka voi +antaa vaimoille heidän miehensä takaisin, lapsille heidän isänsä? Ah, +kuolleet eivät enää herää eloon. Vuotanutta verta ei mikään sade voinut +huuhtoa pois. Mutta eivätkö kyyneleet voisi virrata vähemmin katkerina, +eikö päivänpaiste voisi kasvattaa kukkasta hävitetyllekin kentälle? + +Hän loi hakevan katseen synkälle talvitaivaalle. Jotain suurta, +odottamatonta täytyi tapahtua, jotain aavistamatonta -- jokin ihme! +Silloin, silloin voisi kaikki kääntyä paremmalle tolalle. Rauha maahan +ja ihmisille hyvä tahto! Jo oli aika niiden tulla. -- -- -- + +Ja kuinka kärsimättömästi saikaan joka päivä odottaa sanomalehteä! +Kenraalitar katsoi kelloa: iltalehti ei ollut vielä tullut. Ikäänkuin +tuollainen paperipala voisi suoda sitä, mitä mieli halusi! Tosinhan +tunsi hetkiseksi helpotusta, lukiessaan että romanialaiset olivat +joutuneet tappiolle Argesulin luona ja perääntyivät puolittain +paeten, että voittokulkua jatkui ja Sinaia, Bukarest ja Ploesti oli +valloitettu. Nuo olivat mieltäylentäviä hetkiä, -- mutta hetkiä vain. +Sota jatkui, kärsimykset pysyivät ennallaan; vieläpä ne kävivät +katkerammiksikin, sillä niitä ei kannettu enää kärsivällisyydellä. +Kenellä oli enää kärsivällisyyttä?! Eikö hän itsekin tuntenut +kuumeentapaista levottomuutta? Hänen ei käynyt muita soimaaminen. + +Kenraalittaren teki mieli lähteä Berliniin. Hänet valtasi halu päästä +pois tästä hiljaisuudesta, josta hän muutoin niin piti. Tänään se häntä +kammotti, vaivasi, oli hänestä kuin kuolemanhiljaisuutta. Mitään asiaa +ei hänellä ollut Berliniin, mutta voisihan hän keksiä jotain, käydä +ostoksilla, jotta saisi taas kerrankin kulkea vilkasliikkeisemmillä +kaduilla ja olisi pakko tungoksessa tarkata ulkonaisia seikkoja, eikä +aina vain omaa sisintä olemustansa. Hän päätti äkkiä lähteä. Hän tunsi +kiihkeätä halua unohtaa hetkiseksi tuskalliset ajatuksensa, päästä +niistä eroon. + +Kun hän nousi junaan, huomasi hän äkkiä joutuneensa samaan osastoon +naapurinsa kanssa. Salaneuvoshan se oli? Hän saattoi tuskin tuntea +häntä himmeässä valossa. Tuo muutoin niin täsmällinen, siistin siisti +herra näytti olevan niin kurjassa asussa. Takki oli kiinni vinossa, +kaulaliinan päät riippuivat alhaalla. Hän ei näyttänyt huomaavan +kenraalitarta. Hän istui aivan rouvansa vieressä. Tämä oli painautunut +vaununnurkkaan, mies katsoi häneen herkeämättä. + +Voi nuo ihmisparat, heilläpä oli huolia! Rouva von Voigt tiesi, että +heidän poikansa olivat säästyneet kiihkeissä taisteluissa Volhyniassa +ja ensi hyökkäyksessä Sommen luona, mutta vanhempi oli sitten Venäjältä +joutunut Romaniaan, ja siellä kävi eteneminen niin nopeasti, etteivät +vanhemmat varmaankaan voineet hänelle kirjoittaa eikä saada häneltä +tietoja. Nuorempi oli kirjoittanut viimeksi 14 päivänä marraskuuta; +silloin taisteltiin Pierre-Vast-metsässä -- varsin kiihkeästi -- +kenties oli hän ollut siellä mukana. Toivottavasti olivat he nyt jo +saaneet tietoja?! Kenraalitar ei rohjennut sitä tiedustella. Noiden +kahden olennossa oli jotain,- joka saattoi hänet levottomaksi -- tai +riippuiko se ehkä hänen omasta mielialastansa? Hän harkitsi vielä tuota +asiaa -- tervehtiähän hänen ainakin täytyi -- silloin tunsi vanha herra +hänet. Salaneuvos tavotti koneellisesti hattuansa, sitten katsoi hän +kenraalittareen, niin omituisen synkästi ja hajamielisesti, että häntä +vavahdutti paha aavistus. + +Rouva ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota. Vanhanaikainen +kapottihattu kuten aina hiukan liian edessäpäin sileällä päälaella, +tuijotti hän eteensä. Hän istui liikkumatonna. Mutta hän ei pitänyt +käsiänsä hiljaa sylissänsä, vaan nyppi yhtä mittaa oikealla kädellä +vasemman käden sormia. "Yksi -- kaksi -- kolme." Mumisten laski +salaneuvoksetar. Ja jo taas: "Yksi -- kaksi -- kolme." + +"Jätä tuo, äiti", sanoi mies. Ja sitten seurasi rukoilevasti: "Anna +rakas!" Hän laski kätensä vaimonsa kädelle, pitäen nuo levottomat +sormet hiljaa. + +Kuinka olikaan rouvaparan laita? Hänhän näytti olevan aivan sekaisin. + +Salaneuvos kumartui kenraalitarta kohden ja kuiskasi hänelle: "Me +olemme saaneet huonoja uutisia tänä aamuna -- varmaankin he ovat +molemmat kuolleet." + +"Jumalan tähden!" + +Isä nyökkäsi, hänen kasvonsa värähtelivät. "Kapteeni kirjoitti minulle +siitä. Wilhelmimme on ollut kadoksissa aina Pierre-Vast-metsän +taisteluista saakka, marraskuun 15 päivästä. Toinen poikani on kaatunut +Argesulin luona. Molemmat tiedot tulivat yhtaikaa. Sitä ei Anna +kestänyt." + +"Yksi -- kaksi -- kolme", mumisi salaneuvoksetar. + +"Kolme poikaa! Vuosi sitten vanhin, nyt kaksi. Anna-parkani!" +Surullisesti pudisti vanhus päätänsä. + +Rouva von Voigt tarttui hänen käteensä, hän olisi halunnut itkeä +ääneen: se oli liikaa! Liikaa! Hän puri huuliansa. Puhua ei hän voinut, +hän puristi vain tuota käsi-raukkaa. Niin istuivat he vaieten ja +kalpeina vastatusten, kunnes juna saapui Berliniin. + +"Minne te aiotte? Voinko auttaa teitä jotenkin?" + +"Me menemme sota-akatemiassa olevaan tiedustelutoimistoon. Poikani +olivat upseereja -- kenties siellä tiedetään jotain tarkempaa. Vaimoni +ei tahtonut jäädä yksin kotiin, vaan tahtoi välttämättömästi mukaani. +Tule, Anna rakas!" Hän laski kätensä vaimonsa kainaloon. Tämä seisoi +aivan kuin avutonna ja tahdotonna. Hän asteli hitaasti ja laahustellen. + +Potzdamin torilla oli suuri tungos. He olivat äkkiä joutuneet keskelle +yhä kasvavaa, kiihkeätä ihmisjoukkoa. Sanomalehtien myyskentelijät +heiluttelivat vielä kosteita lisälehtiänsä: "Keskusvaltojen +rauhantarjous!" + +Mitä -- mitä?! Hermine von Voigt luuli uneksivansa. Mitä huusivatkaan +ihmiset: 'Saksan rauhantarjous?' + +Ja yltympäri hengityksen salpaava hämmästys, sitten mumina, joka +nousuveden tavoin eteni miehestä mieheen, naisesta naiseen. Ja toinen +katsoi toiseensa ja nuo äänettömät katseet kysyivät: oliko tuo +todellakin totta, eikä ainoastaan hälyytysuutinen? Ei, ei, siinähän se +oli luettavana, virallisesti vahvistettuna, selvin sanoin, tiedoksi +kaikelle maailmalle: 'Saksa tekee rauhantarjouksen'. + +Niinkö huonosti olivat Saksan asiat, että sen täytyi tehdä rauha +mihin hintaan tahansa? Taivaan tähden! Kenraalitar tempaisi käheäksi +käyneeltä sanomalehden myyskentelijältä lehden kädestä, hänen +katseensa kiitivät rivejä pitkin. Hän oli päästänyt salaneuvoksettaren +käsivarren, molemmin käsin piteli hän lehteä, joka vapisi ja rapisi, +hän ei voinut pitää sitä hiljaa. Hän ei huomannut, että luki aivan +ääneen. Ihmiset tunkivat hänen lähellensä. Samana päivänä kello +kaksitoista oli Berlinissä, Wienissä, Sofiassa ja Konstantinopolissa +jätetty puolueettomain suojelusvaltain edustajille nootti, jätettäväksi +sotaakäyville, vastapuolueeseen kuuluville valloille: + +_'Vakuutettuina valtiollisesta ja taloudellisesta lujuudestaan ja +valmiina jatkamaan sotaa, jos siihen yhä edelleen pakotetaan, mutta +haluten tehdä lopun verenvuodatuksesta, ehdottavat neljä liittoutunutta +valtakuntaa rauhanneuvottelujen alkamista!'_ + +Nukkuiko hän ja uneksi onnellista unta? Hermine von Voigt tarttui +otsaansa, kirjaimet alkoivat äkkiä hyppiä hänen silmissänsä, taivas ja +maa, avara tori ihmisineen tuntui pyörivän ympäri. Hän tunsi valtavaa +mielenjärkytystä ja samalla sanoin kuvaamatonta helpotusta. Tuo ei +kuulunut kidutetun, voitontoiveista luopuneen kansan hätähuudolta, +se oli voimastaan varman, selvästi ajattelevan kansan itsetietoinen +päätös, -- kansan, joka vastuksista huolimatta kulki lopullista voittoa +kohden. + +Tuo oli tullut liian äkkiä. Syvimmästä alakuloisuudesta suurimpaan +riemuun -- kuka saattoi niin äkkiä tointua?! Hämmennyksissään silmäili +Hermine von Voigt noita hyppiviä kirjaimia. Ja toisten kävi kuten +hänenkin; ei kuulunut äänekkäitä ilohuutoja, ei kukaan uskaltanut vielä +riemuita ääneen. Kuin helpotuksen huokaus vain kävi läpi ihmisjoukon, +kuin vapauttava hengenveto. + +Mitä sanoisivat kaikki naisparat, nuo sadat, tuhannen tuhannet +äidit, puolisot, morsiamet, sisaret, tyttäret? Melkein ylivoimainen +toivontunne täytti äkkiä Hermine von Voigtin sydämen. Oliko +mahdollista, että tulisi rauha? Oi, silloin palaisi hymyily jälleen +ihmisten kasvoille, noille synkille, kyynelten kuluttamille kasvoille! + +"Nyt tulee rauha", sanoi joku hänen vieressään lujalla äänellä. +Vanha salaneuvos sen oli lausunut. Hän laski käsivartensa tylsästi +eteensä tuijottavan vaimonsa hartioille. "Anna, kuuletko? Rakas Anna, +keisarimme tekee rauhan!" + +"Rauhan", sopersi vaimoparka hänen jälkeensä. Hän oli kuullut +ainoastaan sanan äänteet, oivaltamatta sen merkitystä. Mutta sitten, +kuin olisi tuo yksi ja ainoa sana antanut hänelle jälleen järjen +lahjan, tuli hänen jäykkään katseeseensa eloa. Hän kysyi: "Rauhanko?" +ja sitten tulvahtivat kyyneleet esiin hänen silmistänsä. "Poikani, oi +poikani!" + +Liittäen kätensä ristiin miehensä käsivarren ympärille, kohotti onneton +äiti riutuneet kasvonsa kohden taivasta. "Rauha!" toisti hän. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Hekuban tyttäret, by Clara Viebig + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57557 *** |