Sentinels relocatedHEADmain

2 files changed, 8872 insertions, 9253 deletions

diff --git a/57557-0.txt b/57557-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..13b054a
--- /dev/null
+++ b/57557-0.txt
@@ -0,0 +1,8872 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57557 ***
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+HEKUBAN TYTTÄRET
+
+Romaani
+
+
+Kirj.
+
+CLARA VIEBIG
+
+
+Tekijän luvalla suomentanut
+
+Hilja Walldén
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Oy,
+1919.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Rouva Bertholdi istui suorana vuoteessaan. Hän kuunteli. Ei kuulunut
+mitään. Kuinka toista olikaan ollut ennen! Silloin pojat jo aamulla
+olivat täyttäneet talon touhullaan, niin runsaalla raikkaalla
+elämällä. Nyt oli hiljaista. He olivat poissa. Että Heinz meni, oli
+päivän selvää, hänen olisi muutenkin pitänyt lähteä suorittamaan
+sotapalvelustaan. Ja hän oli aina halunnut upseeriksi -- miksipä
+muuksikaan? Erityisiä taipumuksia ei hänellä ollut, opiskeluun
+ei mitään halua; mutta rohkeutta, pontevuutta, ruumiin notkeutta
+hänellä oli, hyvä ryhti ja kauniit kasvot. Kun hän ensi kerran tuli
+sunnuntaiksi kotiin Spandausta -- tykistön lipunkantajana -- oli
+jotakin, ylpeyden tapaista hiipinyt äidin sydämeen. Jos kaikki olivat
+Heinzin kaltaisia ja niin helposti mukaantuivat sotapalveluksen
+rasituksiin, niin ei Saksalla ollut hätäpäivää.
+
+Vaistomaisesti kohosi rouva vielä pystympään; hän käänsi päänsä
+vuoteensa vieressä olevaan yöpöytään päin, jolla, yhteisten kehysten
+keskellä, hänen molempien poikiensa kuvat olivat. Hänen miehensä oli
+vähää ennen heidän lähtöään lähettänyt kumpaisenkin valokuvaajaan,
+ja sitten jouluna, ensimäisenä joulujuhlana, jonka he viettivät
+ilman lapsia, äiti oli saanut tuon odottamattoman lahjan. Isä oli
+tarkoittanut hyvää, hän luuli ilahduttavansa häntä, mutta hänen oli
+täytynyt itkeä, itkeä niin kovin, että hänen miehensä ensin oli ollut
+huolissaan ja sitten suuttunut: olihan se päivänselvää, että pojat
+olivat sodassa, terveet, voimakkaat miehet! Jos kaikki äidit olisivat
+nyt tahtoneet pitää poikansa kotona, kuinka silloin olisi käynyt? Ja
+olivathan pojat vielä elossa ja ehein nahoin.
+
+Niin kyllä, Jumalan kiitos, mutta, mutta -- hän ei ollut enää itsekään
+oikein tietänyt, mitä tahtoi sanoa. Voi, että hänen nuorimpansakin
+oli mennyt! Vasta kahdeksantoista vuotias hän oli; ei hänen olisi
+tarvinnut. Mutta yleinen huumaus oli hänetkin vallannut. Tuli koulusta,
+paiskasi kirjat menemään, niin että irtaantuneet lehdet lentelivät --
+taas oli muuan opettaja sanonut: "Kuinka, Bertholdi, te olette vielä
+täällä? Olettehan te iso ja vahva." Niitä koulumestareita, voi niitä
+koulumestareita! Turhaan äiti oli varoittanut, turhaan pyytänyt: "Älä
+mene! Sinä olet vielä liian nuori, et kestä sodan rasituksia." Eiväthän
+he olleet kukaan oikein järjissään, eivät pojat, eivät opettajat,
+eivätkä isät -- eivät ketkään. Äidit vain näkivät, kuinka todella oli
+laita ja kuinka kävisi, ja oli käynyt.
+
+Hiukan viluissaan Hedwig Bertholdi veti peitteen ylemmäksi. Hänen
+hartiansa lysähtivät kokoon, kuin lyijypaino laskeutui hänen niskaansa.
+Sodan koura se kouristi.
+
+Väärät profeetat olivat silloin luvanneet: kun ensi lumi peittää
+maan, soittavat kellot rauhaa. Enemmän oli siitä retkestä tullut
+kuin vain lyhyt kulku läpi vihollisinaan, rohkea rynnistys, nopea
+voitto. Lumi oli peittänyt maan ja sulanut, vihannuus oli puhjennut ja
+kuihtunut -- kevät, kesä, syksy oli kulunut -- päivä päivältä, viikko
+viikolta, kuukausi kuukaudelta. Ja taas oli tullut talvi, kevät ja
+kesä. Vain luonto oli muuttanut pukuaan, muuttumatonna oli yhä sota.
+Laajana, suurena, järkähtämättömänä; nyt sen kauheus jo melkein tuntui
+asiaankuuluvalta. Veren lemua oli kaikkialla.
+
+Rouvaa pöyristytti. Hänen hienot nenänpielensä värähtelivät. Avoimesta
+parvekkeen ovesta tulvi sisään lehmusten tuoksua. Hän ei tuntenut sitä.
+Vetäen polvensa koukkuun nojasi hän kyynärpäillään niitä vastaan ja
+kätki kasvonsa käsiinsä.
+
+Perhonen pyrähti sisään pikaiselle vierailulle, siitepölyn peittämä
+mehiläinen eksyi huoneeseen ja surisi siinä ympäriinsä. Isossa
+lehmuksessa, joka leveäoksaisena siimesti kadunpuoleista puutarhaa,
+ajeli viserrellen toisiaan pari peipposta. Toisella puolella
+huvilakatua kuhersivat metsäkyyhkyset vanhassa puistossa.
+
+Kuinka yksin hän oli! Huoahtaen veti rouva pois kätensä kasvoiltansa
+ja pyyhkäisi taaksepäin hiuksiaan, jotka olivat palmikoiksi punottuina
+kuin nuorella tytöllä. Hänen päätänsä pakotti, hän oli nukkunut
+huonosti, eikä hänellä ollut ensinkään halua nousta vuoteesta.
+Palvelijattarethan pitivät kaikesta huolen, ja nythän olikin aivan
+yhdentekevää, mitä tuli pöydälle ja korjattiinko ruoka tuntia ennemmin
+tai myöhemmin.
+
+_Koskahan_ he palasivat?! Levottomana, kuin jotain etsien käänteli
+rouva Bertholdi päätään. Hyvä Jumala, kuinka kauan hänen vielä piti
+odottaa? Nyt oli hän odottanut jo kokonaisen vuoden. Odottaa, aina
+vain odottaa. Joka päivä piti odottaa kirjeenkantajaa: toikohan
+hän kirjeen Heinziltä? Kirjeen Rudolfilta? Paperilappupahaisen,
+lyijykynällä kirjoitetun, epäselväksi hankaantuneen, jota tuskin
+saattoi lukea. Ja jota kuitenkin luettiin yhä uudestaan ja uudestaan,
+pantiin pois, otettiin taas esille, jonka jokaista sanaa tavailtiin,
+aprikoitiin, mietittiin, käänneltiin ja väänneltiin kuin kirjanoppineet
+hieroglyfejä. Tämä vitkallinen sanojen selvitteleminen oli niin peräti
+tuskallista sydämelle, joka kiiti silmän edellä. Ja jollei tullut
+tuollaista kirjelippua? Silloin kävivät minuutit tunneiksi, tunnit
+päiviksi, päivät viikoiksi -- ei, vuosiksi.
+
+Kuin torjuen ojensi Hedwig Bertholdi molemmat kätensä eteensä. Yöpaidan
+väljät hihat valahtivat hänen hennoilta ranteiltaan. Itselleen
+säälivästi hymähtäen, katsoi rouva käsivarsiaan: olivatpa ne ohenneet.
+Taivaan tähden, ei vain enää tuota kamalaa odotusta, kuin äskettäin!
+Silloin eivät he kumpainenkaan olleet kirjoittaneet, melkein kolmeen
+viikkoon ei ollut kummaltakaan tullut mitään tietoja; ei Heinziltä
+Argonnien seudulta, eikä Rudolfilta, joka taisteli idässä. Hän oli
+ollut silloin aivan menehtyä, ei syönyt, ei nukkunut, vaatteet
+riippuivat hänen päällään. Turhaan oli hänen miehensä koettanut häntä
+rauhoittaa: "Kirjeet takavarikoidaan. Eiväthän muutkaan saa tietoja."
+Mitä hän muista välitti? Hänen miehensä puhui aina jonkinlaisella
+ihailulla heidän naapuristaan, Krügerin leskestä; mutta rouva Krügerhän
+oli talonpoikaissukua ja niin paljon vankempi.
+
+Rouva Krügerin puutarha kosketti takaapäin Bertholdien maatilaan. Se
+oli vielä tykkänään maalaispuutarha, peruna- ja vihannesviljelyksessä,
+vanhaa perua vieruskaupungin kylä-ajalta. Mies oli jo kauan ollut
+kuollut. Rouva Krügerin ainoa poika Gustav oli sodassa. Hänen
+rykmenttinsä oli ollut mukana Dixmuidenissä -- pelkkiä nuoria
+miehiä, jotka eivät vielä tietäneet, mitä sota oli, -- mitä taistelu
+oli. He olivat rientäneet eteenpäin kuin lampaat, jotka juoksevat
+tuleen, aavistamatta, että se korventaa heidät. Moni oli heistä
+jäänyt tantereelle. Rouva Krüger oli uutterasti tutkinut luetteloja
+kaatuneista, hänen poikansa nimeä ei ollut niissä. Siksi hän eli
+hyvässä toivossa.
+
+Kolme neljännesvuotta oli jo kulunut Dixmuidenin taistelusta. Rouva
+Bertholdi kohotti kulmakarvojaan: kuinka saattoi sentään olla
+levollinen? Kun hän ajatteli, että hänen pitäisi odottaa niin kauan
+kuin rouva Krügerin! Ei mitään tietoja, aina vain odottaa, odottaa,
+kunnes --
+
+Hän säpsähti. Kuului kolkutusta. Pelästyneenä katsoi hän ovelle.
+
+Palvelustyttö siellä oli. "Armollinen rouva", sanoi nuori,
+sirkeäsilmäinen tyttö ja hymyili, "minä tulin vain kysymään, haluaako
+armollinen rouva mitään. Herra käski tulla katsomaan, kun kello tulee
+kymmenen. Herra ei tahtonut häiritä, armollinen rouva nukkui vielä."
+
+"En minä nukkunut." Rouva sanoi sen oikein loukkaantuneena: kuinka
+saattoi hänen miehensä luulla, että hän nukkui? Silmiään hän vain oli
+pitänyt suljettuina, kun hänen miehensä vielä kerran kurkisti hänen
+huoneeseensa.
+
+"Herra käski sanomaan terveisiä", sanoi taas tyttö. "Hän lähti
+kaupunkiin. Tuli kirje tänä aamuna." Tyttö kävi hyvin tärkeän
+näköiseksi. "'Sota-asioita' seisoi siinä."
+
+"Sota-asioita?" Rouva säpsähti.
+
+Tyttö katsoi häntä säälivästi. "Armollinen rouva pelästyy heti niin
+kovin. Ei se mitään pahaa ollut. Herra oli oikein hyvillään, kun lähti."
+
+Vai hyvillään -- hän saattoi olla hyvillään?! Hiukan katkera piirre
+tuli rouvan kapeisiin kasvoihin.
+
+"Toisinko nyt aamiaisen?"
+
+"Ei, kiitos, Emilia. Ei minun ole nälkä".
+
+Tyttö vitkasteli vielä. "Armollinen rouva, ja sitten on Krügerin rouva
+alhaalla. Hän olisi kovin halukas tapaamaan herraa. Me olemme kaikki
+vallan kiihdyksissä. _Hän_ se on meidänkin mielestämme!"
+
+"Kuka sitten?" Rouva Bertholdi tuskin käänsi päätään; olihan hänelle
+kaikki niin yhdentekevää, kiusoitti vain, että häntä häirittiin.
+
+"No, Krügerin Gustav. Krügerin rouva kun ei ole niin pitkään aikaan
+kuullut mitään pojastansa. Nyt hänellä on kuva mukanansa, kuva vangiksi
+joutuneista. Niiden joukossa on hänen Gustavinsakin. Hän tahtoisi
+mielellään vähän näyttää sitä kuvaa armolliselle rouvallekin."
+
+Gustav Krüger -- oliko se mahdollista? Nyt ei Hedwig sentään ollut
+niin aivan välinpitämätön enää. Hän nousi vuoteesta ja heitti yllensä
+aamupuvun. "Antaa rouva Krügerin tulla tänne." -- -- --
+
+Krügerin leski seisoi makuuhuoneen kynnyksellä. Hänen paksuksi paisunut
+vartalonsa ja kokonaan harmaantuneet hiuksensa tekivät hänet vanhemman
+näköiseksi kuin hän todella oli. Hänestä ei huomannut, että hän oli
+kiihdyksissä. Hänen matala äänensä kaikui levollisena: "Tunsittehan
+tekin hänet, rouva Bertholdi, jo silloin kun hän vielä oli poika;
+hänhän on jokseenkin samanikäinen kuin teidän Heinzinnekin. Katsokaapas
+nyt, eikös seisokin hän tuossa?" Nopeasti tuli hän lähemmäksi ja piti
+lehteä, joka siihen saakka oli ollut piilossa hänen hameensa poimuissa,
+aivan rouva Bertholdin kasvojen edessä.
+
+Se oli kuvallinen sanomalehti: "Saksalaisia vankeja Korsikassa"
+(englantilaisten ottaman kuvan mukaan).
+
+"Tuossa hän on! Tuossa, tuossa!" Krügerin rouva osoitteli sormellaan
+muuatta vankia. Tuon sormen vapisemisesta kuitenkin huomasi, että
+hän oli kiihdyksissä. "Ja niin näköisensä! Niin seisoi hän aina: pää
+riipuksissa ja selkä hiukan kumarassa. Minä sanoin hänelle aina:
+seisohan suorempana." Matala ääni hiljeni: "Ja vaikkapa hän onkin nyt
+vankina, niin tuleehan hän kerran takaisin sentään!"
+
+Hedwig Bertholdi joutui hämilleen. Hän oli turhaan koettanut tuntea
+tuota vankia Gustav Krügeriksi. Ryhdissä saattoi olla jotakin
+samanlaista. Mutta siinä olikin kaikki. Kaikkien kasvot olivat
+epäselvät, vaaleampia täpliä vain; yhdennäköisiä ne olivat kaikki
+tyyni. Hän vaikeni.
+
+Rouva Krügerin katse kohosi nyt lehdestä ja kaivautui hänen
+kasvoihinsa. "Eikös olekin se Gustav teidän mielestänne?"
+
+"Voisihan se olla mahdollista -- onhan se mahdollista", korjasi Hedwig
+kiireesti. Hän tapaili sanoja. "Tuollaisesta kuvasta on vaikea varmasti
+tuntea ketään. Enkä minä tunnekaan teidän poikaanne niin hyvin kuin te
+hänet tunnette."
+
+"Minä olenkin hänen äitinsä", tokaisi rouva Krüger. Ja ikäänkuin vielä
+enemmän varmistuakseen, piteli hän kuvaa aivan silmiensä edessä ja meni
+sitten ikkunan ääreen aivan kuin ei huoneessa olisi vielä ollut kyllin
+valoisaa.
+
+Kesäinen päivänpaiste tulvi sisään ja kietoi tuon tummapukuisen olennon
+kultaiseen välkkeeseensä. Niin seisoi hän hievahtamatta pari minuuttia
+keskellä kirkkainta valoa ja tuijotti kuvalehteen.
+
+Hedwig veti tiukemmin aamupukuaan ympärilleen, hän tunsi yhtäkkiä
+vilunväreitä, vaikka olikin kuuma: rouva Krüger erehtyi -- erehtyi
+varmasti -- mutta kuka rohkenisi sitä hänelle sanoa?
+
+"Vai sitä mieltä te olette, ettei se ole Gustav?" sanoi äkkiä Krügerin
+leski ja astui pois ikkunan luota. Nyt seisoi hän varjossa mustassa
+puvussaan, kasvot kalpeina. Hänen äänensä oli soinnuton.
+
+Hedwig kielteli: "En suinkaan -- minä tarkoitin vain -- minä ajattelin
+-- tehän sen tietysti itse parhaiten tiedätte."
+
+"Minä tiedänkin sen." Hänen äänensä soi taas lujana. "Se on minun
+poikani. Minun hyvä kunnon poikani!" Hän likisti sanomalehteä rintaansa
+vastaan. "Äiti ei erehdy. Ei!" Hän hymyili tyyntyneenä, varmentuneena.
+Tuo hymy kaunisti hänen leveitä, jokapäiväisiä kasvojaan.
+
+Hedwig ei uskaltanut vastata mitään -- ehkäpä hän ei erehtynytkään.
+Äidithän tuntevat lapsensa vaikka kuinka pitkän ajan perästä ja missä
+tahansa. Hän ojensi toiselle kätensä. "Iloitkaa sitten, rouva Krüger.
+Mutta miksei teidän Gustavinne ole niin pitkään aikaan antanut tietoja
+itsestänsä? Onhan hän siinä tehnyt hyvin väärin."
+
+"Väärin -- väärin?!", muori mumisi harmissaan. "Väärinpä tietenkin.
+Mutta kukas sen on sanonut, että hän yksin on tehnyt väärin. Minä olen
+myöskin tehnyt väärin." Hän astui lähemmäksi. "Ehkäpä sanoisin teille,
+rouva Bertholdi, miksei poika niin pitkään aikaan ole kirjoittanut.
+Se -- se on minun syyni. Gustavilla nähkääs oli täällä eräs. Ja kun
+hän toistamiseen kävi lomalla kotona, tahtoi hän 'sotavihityttää'
+itsensä tyttöön. Tyttö oli pikkusiin päin. Minä en suostunut. 'Mistäs
+tiedät, onko lapsi sinun', minä sanoin. Kyllähän se tyttö muuten oli
+aivan siisti ihminen -- ja ahkera se oli -- mutta eihän sitä nyt
+sentään salli, että nuori mies, joka on varakaskin, ottaa niskoilleen
+sellaisen, jolla ei ole mitään ja joka ei ole mitään, kyllähän te sen
+ymmärrätte, rouva Bertholdi. Eikä se ollut mikään niin kovin kauniskaan
+ja vanhempi kuin Gustav. En minä ymmärrä sitä Gustavia" -- hän korjasi
+joutuisasti -- "en minä ymmärtänyt häntä. Hän kun oli aina niin siivo.
+Koko loma-ajan me sen asian takia kinasimme. Ei se ollut juuri hauskaa.
+Viimein sain hänet taivutetuksi. Mutta ei hän hyvillään siitä ollut.
+Aamulla, lähtiessään, ei minulle edes kättä antanut. Ja sen takia hän
+ei ole kirjoittanut -- ei kellekään." Muori huokaisi syvään: "Jumalalle
+olkoon kiitos, että hän elää! Ettei hän iäksi lähtenyt minun luotani
+vihoissansa." Hänen kätensä menivät ristiin kuin rukoukseen: "Jumalalle
+olkoon kiitos!"
+
+"Mutta, rouva Krüger, ettekö te sitten ole hänelle ollenkaan
+kirjoittanut?"
+
+"Johan nyt!" Muori heitti niskojaan. "Kun _hän_ kerta ei kirjoita!
+Mutta nyt minä otan ja kirjoitan hänelle, sen teen. Varmaankin herra
+Bertholdi on niin hyvä ja sanoo minulle, kuinka pitää kirjoittaa.
+Korsika -- Korsikassa -- voi hyvä Jumala, se mahtaa olla kaukana? Minun
+hyvä, kunnon poikani!" Hänen kasvonsa vavahtelivat kuin olisi itku
+ollut tulossa; mutta kyyneleitä ei näkynyt. "Kun epäsovussa erotaan,
+niin silloin tämä odottaminen on kahta kamalampaa. Se on vissi, se!"
+
+       *       *       *       *       *
+
+Verkalleen astui Krügerin muori Bertholdin huvilasta katua alaspäin.
+Aurinko oli korkealla, kuumuus herpaisi. Hän kulkea laahusti hiljalleen
+katveen puolella. Ja hänen kun oikeastaan olisi pitänyt astua kuin
+nuori neitokainen, juosta, lentää -- sillä hänen Gustavinsa oli elossa!
+Vaikea matka oli hänellä vielä edessään. Se hänen täytyi tehdä.
+Puhellessa rouva Bertholdin kanssa oli yhtäkkiä kivahtanut hänen
+mieleensä: hänen oli mentävä tytön luokse. Käväistä täytyi hänen sen
+luona, katsastaa, kuinka siellä jaksettiin, jotta voisi kirjoittaa
+siitä pojallensa. Ja mieluummin hän kävi siellä heti, nyt paikalla. --
+
+Pitkä oli matka sinne tältä kulmalta. Ennen oli tyttö asunut vallan
+likitienoilla, lähellä vanhaa hautuumaata, sen takana, kukka- ja
+seppelesitomossa. Siellä Gustavkin oli häneen tutustunut. Sitten hän
+oli muuttanut. Nyt kuului hän asuvan aivan vastakkaisella suunnalla,
+ulkolaidassa, siellä, missä huvilat loppuvat ja työväen asunnot seista
+törröttävät toinen toisensa näköisinä kedoilla, jotka eivät enää olleet
+peltoja, mutta eivät vielä puutarhojakaan. Rouva Krügerilla ei ollut
+koskaan ollut tänne mitään asiaa, mutta nyt hän kulki hakien talosta
+taloon. Hänen oli hiki, hän jo onnahteli. Hänen jalkojansa särki.
+Tämä kävely keskipäivän paahteessa näännytti häntä. Täällä ei ollut
+vähintäkään varjoa, pikku puut, joita oli istutettu kadun vierille,
+olivat vielä nuoria ja matalia. Ei olisi hän koskaan muulloin tähän
+aikaan päivästä lähtenyt varjoisasta puutarhastaan ja viileästä
+huoneestaan, jossa pöytä jo oli katettuna ja mukava, leveä sohva kutsui
+uinahtamaan päivällisuneen. Ei se olisi pälkähtänyt hänen päähänsäkään.
+Mutta nyt ei muu auttanut, hänen täytyi korjata, mitä oli laiminlyönyt;
+hän tahtoi hyvittää. Jos hän voisi kirjoittaa Gustaville, että hän oli
+käynyt Gertrudin luona, oli ollut ystävällinen tyttöä kohtaan, että
+hän oli nähnyt lapsen -- Gustavin lapsen -- silloin hänen poikansa
+olisi iloissaan. Hän saisi pojaltaan kirjeen, sovinnollisen kirjeen, ja
+silloin hän, silloin hän -- niin mitä hän silloin tekisi? Sitä hän ei
+vielä itsekään tiennyt. Mutta sittenpä saisi nähdä.
+
+Päättäväisesti, voittaen väsymyksensä, haki hän edelleen. Mutta
+tyttöä ei löytynyt. Eiköhän hän enää asunut täälläkään? Jo loppuivat
+asumukset. Viimein kuuli hän kirjeenkantajalta, joka tuli tietä
+pitkin: "Hieselhahn -- neiti Hieselhahn --? Ahaa, se, jolla on lapsi?
+Se asuu vielä etempänä, pienessä talossa, tuolla perunamaan laidassa,
+ratatyömies Dombrowskin luona."
+
+Rouva Krüger työnsi auki lahonneen säleportin ja astui aidattuun
+pihaan. Yksinkertaiselta täällä hyvin näytti, melkeinpä kurjalta.
+Muutamia peltokalupahaisia oli huiskin haiskin; käsikärryt, lapio,
+luuta, pari rikkinäistä koppaa. Surkeasti naukuva kissa hiiviskeli
+aukijääneen lautavajan ympärillä, ja sen ovessa roikkui kulunut miehen
+nuttu, josta tuulet ja tuiskut olivat tehneet linnunpelättimen, ja
+vanha huopahattu, josta enää oli lieri jäljellä. Tuo rikkiliehunut
+nuttu, lävellinen hattu, tyhjä vaja teki apean ja hylätyn vaikutuksen,
+vaikka aurinko kirkkaasti paistoi. Rouva Krügerin mieltä ahdisti: vai
+_tämän_ näköistä täällä oli! Vain kaakattava hanhi, joka nyt vaapersi
+esiin, ja sulkasatoinen kana, joka kaaputti hiekassa, häntä tyynnytti;
+olihan täällä siis jotain luottamustakin herättävää.
+
+Nais-ihminen, jonka hihat olivat korkealle käärityt ja jalat
+puutohveleissa, seisoi pesusoikon ääressä tuvanoven edustalla ja
+huuhtoi lapsenvaatteita. Hänen täytyi kumartua syvään, hikihelmiä
+tipahteli pesuastiaan, mutta hänen kätensä liikkuivat vikkelästi. Ja
+ahkera hän oli.
+
+Se oli Hieselhahnin tyttö! Rouva Krüger tunsi hänet heti, vaikka oli
+hänet vain pari kertaa vilaukselta nähnyt. Muori jäi seisomaan aivan
+hiljaa ja katsoi ahertajaa. Olipa siinä viheliäisiä pikku paitoja,
+jo ohueksi kuluneesta, vanhasta vaatteesta kokoonkyhättyjä, pari
+pikkaraista kolttua ja kapalovöitä!
+
+Rouva Krüger pyyhki hikeä otsaltaan: olipa tänään sietämättömän kuuma!
+Ja kotona hänellä oli vielä niin paljon hyviä lapsenkapineita.
+
+Matalasta alakerran akkunasta kuului nyt vahva lapsen ääni, äänekästä,
+rajua parkunaa.
+
+"Odota, odota sinä vaan!" Pesijä nosti päätään, silloin kohtasi hänen
+silmänsä Krügerin muorin katseen, joka häntä kiinteästi tarkasti.
+Tyttö hätkähti; hän näytti miettivän hetkisen, sitten lehahtivat hänen
+kasvonsa äkkiä punaisiksi. Jotakin vihamielistä tuli hänen ilmeeseensä.
+"Mitä haluatte?"
+
+Rouva Krüger käsitti kohta: se tunsi minut ja vihainenkin se on
+vielä minulle. Eikö ollutkin vihaa tytön silmissä -- kuin uhmaa --
+vai torjuiko hänen katseensa vaan luotaan? Mutta eihän tässä mikään
+auttanut, nyt hänen täytyi hyvittää, hän tuli Gustavin tähden, niin
+juuri, Gustavin tähden, ja -- ja --
+
+Lapsi kirkui yhä kiivaammin, ja kesken kirkunaa sanoi Krügerin muori
+aivan tyynesti, vaikka hänen sydämensä tykytti kaiken aikaa: "Pikku
+poikako se huutaa? Onpa sillä hyvät keuhkot. Poikahan se on, vai
+kuinka?"
+
+"Niin on", sanoi nuori äiti yksikantaan ja kääntyi poispäin, mennäkseen
+sisään.
+
+Silloin teki vanha äiti lujan päätöksen: ei hän saanut välittää toisen
+tylyydestä, hänen täytyi sanoa tytölle, mitä hänellä oli sanottavana,
+tytön täytyi kuulla. Ja hän harppasi hänen luoksensa ja tarttui häntä
+ranteeseen: "Kuulkaas, tiedättekö mitä? Gustav elää!"
+
+"Mitä se minua liikuttaa?" Tyttö koetti tekeytyä välinpitämättömäksi,
+mutta hän tuli kumminkin kalmankalpeaksi. Hän ei pyrkinyt enää pois,
+hän jäi seisomaan. Silmät selko selällään, melkein tuskaisina tuijotti
+hän Gustavin äitiin: miksi, miksi hän tuli ja sanoi hänelle, hänelle
+sitä? Tahtoiko eukko taas häntä loukata, taas pahoittaa hänen mieltään
+niinkuin silloin? Voi, tiesihän hän sen hyvin, eukko ei voinut häntä
+sietää, hän oli estänyt Gustavin menettelemästä kunniallisesti häntä
+kohtaan. Ei Gustav itsestään olisi ikinä sanonut: "Lapsi ei ole minun."
+Tiesihän Gustav, ettei hän ollut katsonutkaan kehenkään, siitä alkaen
+kun he olivat ruvenneet seurustelemaan keskenänsä, ettei hän edes
+päätään ollut kääntänyt kenenkään toisen puoleen. Mitä hänen äitinsä
+tuli nyt ja sanoi: 'Gustav elää!' Hänelle Gustav oli kuollut, kuollut,
+vaikkapa häneltä olisi tietojakin tullut.
+
+Gertrud Hieselhahn puri lujasti hampaansa yhteen. Itku nousi hänen
+kurkkuunsa, mutta hän pakotti sen alas. Mitä, vai vielä itkeä? Eikö
+hän ollut jo kylliksi itkenyt, kun Gustav hänet jätti? Ja kylliksi
+salaa itkenyt, kun hän muilta kuuli, että Gustav Krügeriä kaivattiin
+Dixmuidenin taistelun jälkeen, ettei hänen äitinsä ollut saanut
+mitään tietoja häneltä. No, ei suinkaan hän nyt vain aikonut itkeä
+ilosta, koska Gustav vielä oli elossa? Mitä se häntä liikutti? Olipa
+Gustav elävä tai kuollut, hänelle se oli yhdentekevä. Tytön kasvot
+kivettyivät, hän pyrki erilleen, mutta eukon käsi piti häntä lujasti
+kiinni.
+
+"Ettekö te sitten kuule, ettekö te sitten ymmärrä?! Gustav!" Äidin käsi
+pudisteli märkiä, veden kuluttamia sormia. "Gustav on vielä elossa. Hän
+ei ole kuollut. Hän on vain vankina. Ja minä voin hänelle kirjoittaa --
+minä kirjoitan vielä tänään -- sanonko teiltä terveisiä? Mitä -- mitäs
+te siitä sanotte?"
+
+Gertrudilta oli tahtomattaan päässyt ilon ja tuskan äännähdys. Nyt
+sanoi hän hitaasti, tarttuen vapaalla kädellään otsaansa ja sulkien
+silmänsä, kuin pyörryttäisi häntä: "Mistä te sen tiedätte?"
+
+"Mistäkö? Tässä, katsokaahan!" Voitonriemuisena veti äiti lehden
+taskustaan. Ja niinkuin hän aikaisemmin oli näyttänyt rouva
+Bertholdille, näytti hän nyt sitä Gertrud Hieselhahnille, pitäen sitä
+aivan hänen nenänsä edessä: "Tunnetteko hänet, tunnetteko? Tuon tuossa,
+joka seisoo noin väärässä? Ainahan hänen olikin niskansa kumarassa. Ja
+laihtunut hän on myös aikalailla. Ihmekös se, kun kerran on vankina.
+Mutta hänen rakkaat kasvonsa ne siinä näkee sentään selvästi. Sitä
+Gustavia!"
+
+Muorin sormi, joka kaiken aikaa oli näppäillyt erästä nuorekkaan
+hoikkaa vankia, joka seisoi kuvassa murheellisena, pää kumarassa,
+pyyhkäisi nyt kuin hyväillen paperia. "Hän se on -- Gustav! Tunnetteko
+hänet?"
+
+"En minä tuota tunne." Gertrud pudisti vakavana päätänsä. "Taidatte
+erehtyä!"
+
+"Minäkö erehtyisin?!" Nyt rouva Krüger vallan remahti nauramaan. Ja
+sitten hän vilkaisi tyttöön paheksuvasti, melkein halveksivasti.
+"Vaikka te ette häntä tuntisikaan, niin kyllä minä hänet tunnen."
+Hän tunsi äkkiä intonsa laimenevan, tunsi itsensä loukatuksi, hänen
+hyväätarkoittavaa ystävällisyyttään torjuttiin pois. Hänen ilostaan
+mureni jotakin pois. Mitä se tuokin tyttö rakkaudeksi nimittää! Eihän
+se edes tuntenut sulhastaan! Mieluimmin olisi muori kääntynyt heti
+ovelle ja lähtenyt tiehensä -- mitä tuo tyttö tiesi, miltä hänestä
+tuntui -- mutta lapsen parkuna pidätti häntä. Pitihän hänen nyt sentään
+saada nähdä sitä hiukan; herra ties oliko se ensinkään Gustavin
+näköinenkään! Ruma epäluulo heräsi taas hänessä. Ei hän silloin ilman
+syytä ollut poikaansa varoittanut, tämä Hieselhahnin tyttö kuului
+kerran aikaisemmin eläneen hiukan ylellisesti. Nyt ei kylläkään siltä
+näyttänyt. Surkean näköinen hän oli, vallan kalpea. Olisi tarvinnut
+hyvää hoitoa. Ei ollut hauskaa siitä Gustaville kirjoittaa. "Enkös
+saisi nähdä vähän pikku poikaa," kysyi hän hiljaa.
+
+Tyttö ei vastannut, hän kohautti olkapäitään. Mutta sitten hän
+kumminkin viittasi eukkoa astumaan sisään. Hän antoi eukon mennä
+edellänsä huoneeseen.
+
+Tämä oli sangen vaatimattomasti sisustettu: sänky, pöytä, pari tuolia,
+kaappi, ompelukone ikkunan edessä ja sängyn vieressä vanhoissa
+lapsenvaunuissa pienokainen.
+
+Se oli lakannut huutamasta, ikäänkuin se olisi huomannut äidin olevan
+tulossa. Silmät katselivat suurina ja sinisinä pyöreästä pikku päästä.
+Krügerin muori oikein pelästyi: tytöllä oli ruskeat silmät, mutta nuo
+olivat Gustavin silmät, silmäänpistävän suuret tähdet, pitkien, tummien
+ripsien reunustamat. Häntä oli usein puhuteltu Gustavin silmien vuoksi,
+ennen vanhaan, kun hän vielä kantoi häntä sylissään Ja tällä lapsella
+oli samat kauniit silmät, jotka Gustavilla oli ollut lapsena ja jotka
+hänellä vieläkin oli. Hän kumartui pikku vuoteen yli; hänen teki
+mielensä ottaa lapsi ja pitää sitä hiukan sylissään.
+
+Mutta tyttö ennätti ennen häntä. Se työnsi vaunut jalallaan nurkkaan
+ja sanoi tylysti: "parkusuu!" Sitten käänsi se taas punaisiksi käyneet
+kasvonsa epämieluisen vieraan puoleen: "Mitä te oikeastaan haluatte?"
+
+Krügerin muori vallan nolostui, tytön ääni oli niin torjuvan töykeä.
+Mutta oikeassahan se oikeastaan oli: mitäpä syytä sillä olisi olla
+erikoisen ystävällinen ja kohtelias? "Minä vain Gustavin tähden -- minä
+tahdoin -- minä ajattelin, että tekin olisitte iloissanne siitä, että
+hän vielä on elossa."
+
+"Mistäs sen sitten niin varmaan tiedätte, että hän vielä on elossa?
+Tuosta kuvastako?" Tyttö sanoi jokaisen sanan hirvittävän selvästi. "En
+minä vielä sitä usko. En usko sitä ollenkaan. En usko ylipäänsä enää
+mitään tässä maailmassa. Kun kerran on niin uskonut ja luottanut kuin
+minä, ja kuitenkin aivan hukkaan, niin silloin ei enää usko." Katkera
+piirre uurtautui hänen suunsa ympärille, hän pani kätensä ristiin
+rinnalleen ja katseli synkkänä eteensä.
+
+Tyttö raukka! Gustavin äiti tunsi äkkiä syvää sääliä. Nyt tunsi hän
+kaikkea sitä, mitä hän ei ollut tuntenut silloin kun hän koetti saada
+poikansa luopumaan tytöstä. Hän kurotti kätensä. "Neiti Hieselhahn,"
+hän sanoi lepytellen, "minä tulin suuressa ilossani. Viime vuoden
+lokakuusta asti minä olen odottanut tietoja pojastani, nyt viimeinkin
+tiedän, että hän vielä on elossa -- ja minä olen niin iloinen, niin
+kiitollinen, niin -- niin -" hän pysähtyi hetkeksi puheessaan, mutta
+sitten hän suorastaan sysäsi suustaan seuraavat loppusanat: "Minä
+tahdon ilahduttaa Gustavia. Ja kyllä hän siitä tuleekin iloiseksi:
+tulkaa minun luokseni, tänään, huomenna, koska vain tahdotte! Tulkaa
+hakemaan vähän Gustavin vanhoja lapsenvaatteita -- ja vielä vähän
+muutakin. Kai minä nyt saan ottaa pojun syliini?"
+
+Vastausta odottamatta astui hän nopeasti vaunujen luo, otti sätkivän
+lapsen ja nosti sen molemmin käsin korkealle. Pienokainen kirkui.
+
+"No, kas vaan sitä poikaa! Johan sinä olet iso mies. Säi, säi!"
+
+Niin oli eukko ennen vanhaan leperrellyt omille lapsilleenkin, joista
+Gustav vain enää oli elossa, -- toiset kaksi olivat kuolleet pieninä.
+Kaikki se heräsi taas, verestyi hänen mielessään. "Kuinka vanha se on
+nyt? Sellainen pulska poika!" Hän oli ihastuksissaan.
+
+"Vasta neljä kuukautta!" Nyt oli hieman ylpeyttä nuoren äidin äänessä,
+se ei kuulunut enää niin jurolta. Tyttö tuli puheliaammaksi. "Se oli
+heti alusta alkaen niin vankka. Kätilö sanoi: 'varmasti kahdeksan
+naulaa.' Tämä hyvä ilma täällä maalla sen tekee; en minä paljon muuta
+voi hänelle antaakaan." "Itsekö imetätte?"
+
+"En voi. Minulla on toimeni. Se vaimo, jonka luona asun, pitää huolta
+lapsesta. Ihan sattumalta olen tänään kotona. Saan maitoa pojalle."
+
+"Sen minä maksan," sanoi rouva Krüger nopeasti. Tämän hän nyt ainakin
+saattoi tehdä; mielellään olisi hän tehnyt enemmänkin, paljon enemmän.
+Hän ei vain tietänyt, kuinka asettaisi sanansa, ei tohtinut. Hän ei
+oikein ymmärtänyt tuota Hieselhahnin tyttöä. Oliko se vihoissaan
+Gustaville, vielä niin vihoissaan, ettei enää ollenkaan tahtonut
+tietää hänestä? Vai oliko tämä vain kiukkua häntä, hänen äitiään
+kohtaan? Vai oliko hän jo unohtanut Gustavin ja lakannut suremasta?
+Hän oli niin kylmä, niin kummallisen välinpitämätön. Mutta oli miten
+oli, hänen, äidin velvollisuus oli Gustavin vuoksi olla ystävällinen.
+Ja hän pani lapsen nopeasti vaunuihin takaisin, peitti sen ja ojensi
+tytölle kätensä: "No, ehkäpä nyt sitten taas lähden, neiti hyvä. Mutta
+tulettehan te pian meillä käymään? Se olisi minusta hyvin hauskaa!"
+Hän odotti vastausta. Sitä ei kuulunut. Hänen täytyi suoraan kysyä:
+"Tulettehan te?"
+
+"En." Tytön ääni oli taas jääkylmä, niinkuin alussakin "Meillä kahdella
+ei ole mitään tekemistä keskenämme, jos Gustav jotakin tahtoo, niin
+voihan hän tulla. Taikka kirjoittakoon minulle. Mutta hän ei tule enää.
+Eikä hän voi kirjoittaakaan enää. Minä tiedän sen." Tyttö pani kuten
+aikaisemminkin kätensä silmilleen, aivan kuin häntä pyörryttäisi. -- --.
+
+Mitähän se Hieselhahnin tyttö oikein sillä tarkoitti? Äiti mietti
+sitä asiaa, tallustellessaan kesäkuumalla kotiinsa. Hänen jalkansa
+painoivat kuin lyijypunnukset, ja hänen mieltään kirveli kun se ihminen
+oli antanut hänen lähteä niine hyvineen. Ja mitäs sekin merkitsi: hän
+ei tule enää, eikä hän voi kirjoittaakaan enää --?! Luuliko hän ehkä,
+ettei Gustav enää ollut elossa? Vai tarkoittiko hän sillä vain: hän
+ei tule enää _minun_ luokseni? Niin, niin se oli, sitähän hän vain
+tarkoitti. Sillä olihan Gustav elossa, Jumalan kiitos! Eikä enää viivy
+kauan, vuoden oli jo sotaa kestänyt, pian tulee rauha ja tuo kaikille
+vangeille vapauden. Ja Gustavin kotiin! -- -- --
+
+Gertrud Hieselhahn ei ollut saattanut ulos vierastansa, hänen jalkansa
+olivat kuin kasvaneet maahan kiinni. Hän seisoi paikallaan kuin
+lattiaan naulattuna. Hänen silmänsä tuijottivat hajamielisinä tyhjään
+ilmaan. Oliko tuo eukko, Gustavin äiti, ihan hullu, kun saattoi luulla,
+että se oli _hän_? Se mies siinä kuvassa, vanki, joka katseli maahan!
+Sitä saattoikin uskoa vain sellainen, joka ei ollut Gustavia niin
+rakastanut, kuin hän, Gertrud, oli häntä rakastanut. Hän, joka vielä
+muisti hänen kasvonsa -- hänen jokaisen piirteensä -- hänen otsansa,
+nenänsä, suunsa, hänen silmänsä niin ilmielävästi kuin olisi viimeksi
+nähnyt hänet eilen. Hän tiesi ihan tarkalleen: Gustav se ei ollut. Joku
+muu se oli, vartaloltaan ja ryhdiltään ehkä hiukan Gustavin näköinen,
+mutta kasvot vallan vieraat. Sillä vaikka Gustav olikin menetellyt
+halpamaisesti häntä kohtaan, vaikka hän satoja kertoja olikin tuntenut
+syvää vihaa ajatellessaan sulhastansa, niin kyllä hän sentään hänet
+tuntisi, aina ja kaikkialla. Gustavin äiti erehtyi; mutta hän tuntisi
+hänet vielä monien, monien vuosien perästäkin, vanhana ja vapisevana
+mummonakin.
+
+Gertrud Hieselhahn itki, hän itki katkeria petetyn kyyneleitä.
+Hetkisen oli hän kuitenkin luullut, että Gustav vielä oli elossa, se
+oli vavahduttanut häntä iloisena säikähdyksenä, joka teki hänet aivan
+voimattomaksi. Nyt tuntui kahta raskaammalta. Nyt vasta hän tunsi, että
+hän yhä vielä rakasti häntä -- kaikesta huolimatta. Hän otti lapsen
+vaunuista ja suuteli sitä kiihkeästi, hänen kyyneleensä kastelivat
+pikku pään aivan märäksi. Hän vaipui pienokainen sylissään lähimmälle
+tuolille.
+
+Sellaisena tapasi hänet rouva Dombrowski tullessaan perunamaalta
+molempine lapsineen, jotka salaa tyrkkivät toisiaan äidin selän takana.
+Hän oli kuumissaan ja väsynyt. Siitä pitäen, kun hänen miehensä
+oli lähtenyt sotaan, oli hänen täytynyt yksin pitää huolta pellon
+viljelyksestä; se oli tosin vain pieni pellonnurkka, se, minkä he
+omistivat, mutta se antoi kuitenkin työtä, etenkin kun hänellä oli
+vielä pesu- ja siivouspaikkoja.
+
+"No, neiti, jokos ruoka on valmista? Eikö vielä? No mitä ihmettä!"
+Hän oli harmissaan, olihan neiti tänään luvannut pitää siitä huolta.
+Perunat olivat kyllä kuoritut, mutta ne eivät olleet vielä tulella.
+"Vai sillä tavalla," tiuskaisi hän, "meikäläiseltä sitä kyllä kaikkea
+vaaditaan, mutta siinä te istutte ja --." Hän vaikeni nähdessään
+toisen kyyneleet. Nuoren tytön asennossa, kun tämä istui siinä aivan
+kokoon lyyhistyneenä, lasta rintaansa vasten pusertaen, oli jotakin,
+joka sai hänen heltymään. "No, mikä teitä nyt vaivaa?" Hän alkoi
+hyväntahtoisesti lohdutella: "Herranen aika, älkää nyt suotta itkekö!
+Ainako vain te surette sitä armahaistanne? Neiti kulta, olettepa te
+tyhmä! Kymmenen saatte vielä yhden sijasta. Hoetaan ja hoetaan, että
+miehet nyt ovat vähissä -- mitä vielä! Kun ne nyt tulevat lomalle, ovat
+ne ihan hulluja. Kuulkaa, neiti, minä voisin teille kertoa. Jos _minä_
+vain tahtoisin!" Hän naurahti ja oikaisi jonkinlaisella mielihyvällä
+upeaa vartaloansa.
+
+Lievää oudoksumista oli siinä katseessa, jonka Gertrud loi vaimoon;
+ohhoo sen eukon puheita! Mutta oikeassa hän oli, mieletöntähän oli ja
+tyhmää itkeä vetistellä sitä yhtä, sitä ainoaa. Päättäväisesti nousi
+hän pystyyn ja kuivasi silmänsä ja lapsen märäksi itketyn pään. Lapsi
+oli käynyt hiljaiseksi hänen povellaan ja nukahtanut. Varovaisesti
+laski hän sen vaunuihin ja kielsi sitten lapsia, jotka taas olivat
+livahtaneet ulos ja nyt pihalla ikkunan edessä rautalapio ja luuta
+ojossa kuin aseistetut ainakin ryntäsivät toisiaan vastaan: "Heretkää
+jo siitä! Hyvä isä, kuoliaaksi vielä lyötte toisenne!"
+
+Eukko Dombrowski nauroi: "Älkää niistä huoliko, neiti kulta. Eihän se
+mitään tee." Hän ei välittänyt vähääkään vesojensa vallattomuudesta.
+
+Ennen oli isä aina mennyt väliin. Silloin oli poika oikein siivo, eikä
+tyttökään lähimainkaan näin pahankurinen. Mutta nyt oli isä sodassa.
+Ei opettajatarkaan enää saanut poikaa tottelemaan, vaikka hän piti
+häntä istumassa vähintään neljä kertaa viikossa. Hän oli jo pari
+kertaa kutsunut äidin puheilleen: "Kuulkaa, rouva Dombrowski, teidän
+täytyy pitää huolta siitä, että Erich lukee läksynsä. Hän ei tee
+koskaan mitään kotona. Ja hävyttömiä vastauksia hän antaa!" Kalpean,
+rasittuneen opettajattaren kasvot vavahtelivat hermostuneesti. "Ei
+kukaan ole niin pahantapainen kuin teidän poikanne, hän turmelee koko
+luokan. Ei sen nulikan kanssa enää jaksa otella!"
+
+"Mutta neiti kulta!" Eukko Dombrowski pysyi aivan levollisena. "Älkää
+huoliko kiihtyä! Minkäs sille taitaa. Syyttäkää sotaa! Mitäs minä voin,
+jollei se poika tahdo totella. Minä käyn työssä, työssä on käytävä,
+ei sitä niillä parilla vaivaisella sota-apukolikolla toimeen tule. Ja
+se on sitten kurjaa, kun ei edes uskalla sanoa, että ansaitsee hiukan
+lisää -- mitä ne oikein ajattelevat! -- On se sentään väärin: ne
+naiset, jotka käyvät työssä, saavat pelätä että heiltä napataan pois
+avustus, toiset taas ovat rutilaiskoja ja ne -- no, mutta minä olen
+nyt semmoiseksi luotu, minä teen vallan halusta sitä työtä. Sitä kun
+on siihen nuoresta asti oppinut: arkipäivinä työssä ja pyhäpäivinä --
+niin pyhäpäivinä --!" Hän naurahti; mutta sitten hän huokasi: "Niin
+pyhäpäivinä, eihän sitä nyt ole silloinkaan mitään." Hänen silmänsä,
+jotka kiiluivat kuin mustat marjat päivän paahtamissa kasvoissa,
+kävivät surullisiksi.
+
+Eukko Dombrowski oli todellakin kaunis nainen, eikä hän niin vallan
+väärässä ollutkaan, vaikeata oli äitien, jotka kävivät työssä, samalla
+huolellisesti valvoa lapsiansa. Opettajatar palasi asiaan. "Niin, niin.
+Mutta kumminkin te voisitte lähettää pojan siistinä kouluun. Minun
+täytyy viedä hänet aina ensiksi vesijohdon ääreen."
+
+"No, tiellä se silloin kumminkin taas likaa itsensä!" Eukko vaan ei
+ollut millänsäkään.
+
+Eikä hän ollut millänsäkään nytkään, kun molemmat lapset taas parkuen
+ryntäsivät sisään. Erich oli töytännyt Minnaa lapiolla nenään,
+niin että se vuoti aika tavalla verta ja oli itsekin kauhuissaan,
+nähdessään, mitä oli saanut aikaan. He parkuivat molemmat ja haukkuivat
+aina välillä toisiaan. Gertrud oli säikähtäen juossut avuksi ja pesi
+verta pois tytön kasvoista.
+
+Rouva Dombrowski virkkoi vaan: "Maltahan Erich, kunhan minä kirjoitan
+isälle. Hän tulee ja ottaa sinut mukaansa ampumahautoihin. Siellä
+syövät sinut rotat. Tai tulevat mustat ranskalaiset ja vievät sinut;
+ne syövät kanssa lapsia." Häntä huvitti, kun poika silmät selällään
+tuijotti häneen.
+
+"Syökö meidän isäkin lapsia?" kysyi poika hitaasti.
+
+"Ei, toki," sanoi äiti nauraen. "Eihän isä ole musta. Mutta läimähyttää
+osaa hänkin, jos jokin vaan ei ole mieleen." Oli kuin kevyt varjo olisi
+valahtanut hänen nauraville kasvoilleen.
+
+Ehkä hän ajatteli, että mies kerran oli lyönyt häntä. Ja aivan turhan
+tähden. He olivat yhtenä pyhäiltana istuneet jossakin huvipaikassa,
+siellä oli viereisen pöydän ääressä istunut muutamia miehiä, ja yksi;
+niistä, pulska poika, oli vaihtanut silmäyksiä hänen kanssaan. Siinä
+kaikki. Mutta hänen Stanislaunsa ei sietänyt sellaista. Mustasukkainen
+oli, auta armias!
+
+Minka Dombrowski vaipui hetkiseksi mietteisiin: kuinkas se Stanislaus
+taas sanoikaan, kun hänen täytyi lähteä? "Minka, pidä mielessäs,
+jollet sinä pysy uskollisena minulle!" Vallan oli vapissut puhuessaan,
+mies parka. "Minkä, pidä mielessäs, silloin --." Hän ei ollut antanut
+miehensä puhua loppuun. Hän oli nopeasti pannut kätensä miehensä
+silmien eteen, jotka olivat alkaneet levottomasti pyöriä, ja oli
+ollut sitten niin hellä, niin tulinen, että he olivat eronneet mitä
+parhaimmassa sovussa.
+
+Eikä asemalla hyvästeltäessä ollut kukaan niin kovin itkenyt kuin Minka
+Dombrowski eikä kukaan niin kauaa viittoillut.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Kun naiset nyt tapasivat kadulla toisensa, seisoivat he vielä kauemmin
+yhdessä kuin entisinä aikoina. Iltaisin oli asemalla sotatiedonanto
+julki naulattuna, sinne kokoontuivat he ryhmiin. Vaimot puhuivat
+miehistään, tytöt mielitietyistään; ei ollut siellä ketään, jolla ei
+olisi ollut joku sodassa. Mutta Gertrud Hieselhahn ei seisoskellut
+heidän joukossaan; hän tuli iltaisin Berlinistä, hän työskenteli
+siellä eräässä suuressa liikkeessä -- pelkkiä sotatarpeita siellä
+valmistettiin -- ja nyt oli niin paljon työtä, että he alkoivat jo
+tuntia aikaisemmin aamulla ja lopettivat illalla tuntia myöhemmin. Yhä
+uusia joukkoja kutsuttiin aseisiin, yhä uusia vaatetettiin, toisia
+lähti yhä rintamille.
+
+Kohtapuoleen ei ole ainoatakaan miestä jäljellä, päätteli Minka
+Dombrowski. Hän nouti usein iltaisin neidin asemalta; tavallansa
+ystävällinen suhde oli muodostunut hänen ja hänen vuokralaisensa
+välille. Hän ihaili neitiä, joka oli niin paljon hienompi kuin hän,
+pukeutui paremmin, puhui paremmin, osasi paremmin käyttäytyä, ja
+Gertrud taas piti mielessänsä, että eukko Dombrowski oli hetkeäkään
+empimättä ottanut luokseen hänet, yksinäisen naisen, joka odotti lasta,
+jota ei kukaan mies omistanut. Eikä hän olisi saattanut niin paljon
+ansaitakaan, jollei eukko Dombrowski tavan takaa olisi pujahtanut
+työstään kotiin pienokaista katsomaan, ottipa sen kauniina päivinä
+mukaansakin peltotilkullaan työskennellessään ja piti sitä vieressään
+vaunuissa.
+
+Väsyneenä palasi Gertrud tänään kotiin, väsyneempänä vielä kuin
+muulloin. Kolmas luokka oli niin täynnä, hänen täytyi seista. Kuuma
+oli vaunussa, ja he juttelivat kaikki niin paljon. Kun joku vain sanoi
+sanasen, niin heti oli yleinen keskustelu käynnissä. Jokaisella oli
+täällä kohtalonsa, omia elämyksiään.
+
+Nurkassa istui vanha vaimo, jonka poika ja pojanpoika olivat sodassa;
+hän itse ei puhunut mitään, mutta puheliaampi oli naapurin vaimo,
+joka oli lähtenyt hänen kanssaan Berliniin, kun mummo vielä kerran
+halusi nähdä asemalla pojanpoikansa, jonka piti kulkea Berlinin kautta
+matkalla Venäjälle. Ikävä kyllä eivät he olleet poikaa tavanneet,
+vaikka olivat odottaneet neljä tuntia Potsdamin ja sitten vielä neljä
+tuntia Schlesian asemalla.
+
+"Ihan ollaan uuvuksissa, eikös ollakin?" Hän sysäsi mummoa kylkeen.
+
+Tämä nyökkäsi vain ja pyyhki hikeä otsaltansa. Hänen kuihtunut kätensä,
+joka piteli nenäliinaa, vapisi ja vaipui sitten hervottomana hänen
+helmaansa.
+
+Puhelias vaimo kertoi juurtajaksain edelleen, kuinka kovasti isoäiti
+oli iloinnut. "Se on niin kovin kiintynyt siihen poikaan -- ei koko
+yönä saanut untakaan silmäänsä pelkästä mielenliikutuksesta. Jo tämä on
+surullista. Odotettiin ja odotettiin, eikä nyt kumminkaan saanut nähdä
+poikaa. Seitsemänkymmentä on jo täyttänyt ja halvattu, ties tokko enää
+elääkään, kun poika palaa."
+
+"Minunkin on keskimäinen poikani rintamalla," puuttui nyt eräs toinen
+puheeseen, surupukuinen säätyläisnainen; hänen silmistään näki, että
+hän oli paljon itkenyt. "Vanhimman poikani minä jo olen kadottanut, hän
+oli mukana sinä kovanonnenpäivänä Dixmuidenissa. Nyt kutsutaan kolmas
+poikani aseisiin. En enää muuta kuin istun ja odotan milloin taas
+tulee rintamalle lähettämäni kirje takaisin: 'Kaatunut'." Hän puhui
+epätoivoisen katkerasti.
+
+Aika melu nousi: kuinka saattoikaan noin puhua?! Kaikki huutelivat
+hänelle.
+
+Halvattu mummokin avasi nyt suunsa. "Odotetaan -- vielä hiukkasen,"
+kangersi hän.
+
+Naapurin vaimo näpäytti kädellään otsaansa: "Hän on jo vähän
+lapsellinen. Ja nyt vallan sekaisin tästä pitkästä odotuksesta."
+
+"Niin odotan minäkin", sanoi nuori vaimo, jolla oli pieni lapsi sylissä
+ja edessään seisomassa toinen, joka painautui täpötäydessä vaunussa
+pelokkaana hänen polviaan vastaan. "Odotan tietoja mieheltäni. Lehdestä
+luin, että englantilaiset ovat Ypernin pohjoispuolella tunkeutuneet
+juoksuhautoihimme. Siellä juuri on mieheni. Kun ei hänelle vain olisi
+mitään tapahtunut! Öisin en silmää ummista. Alinomaa ajattelen: kuinka
+on hänen laitansa? Kun nyt edes saisin tietoja!" Näki, kuinka levoton
+hän oli, hänen vielä nuorekkaan pyöreillä kasvoillaan oli jännittynyt,
+tuskallinen ilme.
+
+"Niin, odottaminen on kauheata", sanoi joku. "Kaikkein kauheinta."
+
+Niin, niin! He huokasivat kaikki.
+
+Gertrudkin tunsi odottamisen ja sen tuskan. Hänkin oli odottanut,
+ensin salaisen kärsimättömästi, että Gustav vielä tulisi lomalle ennen
+lähtöään, tekisi hänet vaimokseen ennen menoaan rintamalle. Hänen
+toivova odotuksensa oli ollut turhaa. Gustav ei ollut kuullut hänen
+pyyntöänsä. Ja sitten oli hän siitä huolimattakin taas odottanut:
+korttia, kirjettä, jotakin elonmerkkiä häneltä -- _sekin_ odotus
+oli ollut turhaa. Ei hän enää palannut, sanokoon hänen äitinsä mitä
+hyvänsä! Syvä huokaus, joka kuului voihkaukselta, pusertui hänen
+rinnastansa; kaikki katsoivat häneen.
+
+"Ette kai jaksa seista enää?" Nuori tyttö, joka siihen saakka oli
+näköjään välinpitämättömänä istunut nurkassaan, nousi seisomaan ja
+antoi hänelle paikkansa.
+
+Kiitollisena hymyili hän nuorelle tytölle, joka nyt seisoi hänen
+edessään. Kuinka laiha tyttö olikaan! Kevyen, valkoisen puseron alta
+kuulsivat ohuina käsivarret, ja kaula, joka kohosi pääntiestä, oli
+samaten hyvin ohut. Ja silmät ylen suuret ja levällään. Hänkin varmaan
+odotti, sen näki hänestä. Tahtomattaan kysäisi Gertrud: "Teiltäkin on
+kai joku sodassa?"
+
+Toinen nyökkäsi hätäisesti, tumma puna lehahti hänen näivetystautisen
+kalpealle iholleen. "Sulhaseni!"
+
+Nyt kääntyivät häneen kaikkien katseet: raskasta on sen tytön olo,
+jonka sulhanen on rintamalla! "Missä hän sitten on?"
+
+Tyttö hymyili. "Voi, aina siellä, missä tuimimmin taistellaan. Ensin
+Weichselillä, sitten kaukana Venäjällä -- ja sitten Ranskassa -- ja nyt
+-- nyt -- niin, nyt hän on Przemyslin edustalla."
+
+No, se ei ollutkaan mitä tahansa! Yleinen mielenkiinto heräsi. Ensin
+Venäjällä, sitten Ranskassa ja nyt taas Galitsiassa! Jopa sitä miestä
+heiteltiin edestakaisin.
+
+Surupukuinen vallasnainenkin tiedusteli tarkemmin: "Missä
+joukko-osastossa on teidän sulhasenne?"
+
+Morsian ei näyttänyt kuulevan kysymystä. Eloisan vilkkaaseen tapaan,
+joka omituisesti erosi hänen aikaisemmasta välinpitämättömyydestään,
+kertoi hän nyt: "Tiedättekö, sulhaseni on kerrassaan erinomainen.
+Hänellä on rohkeutta. Mutta hänellä onkin ollut risti jo kauan aikaa.
+Ja nyt aiotaan hänelle antaa ensi luokan risti."
+
+Ihastus kuvastui kaikkien katseessa.
+
+"Minun miehelläni on myös risti," sanoi hiljaa nuori rouva, joka piti
+lasta sylissään, "mutta vain toisen luokan risti."
+
+"Onko teidän sulhasenne sitten upseeri?" kysyi surupukuinen nainen.
+
+"Ei." Jonkinlaista epävarmuutta tuli tytön katseeseen. "Hän on
+korpraali."
+
+Silloinhan se oli kaksinkertainen kunnia: tavallinen sotamies ja ensi
+luokan risti! Ihastus nousi yhä.
+
+Ja ikäänkuin tämän yleisen ihastuksen kantamana leimahteli morsiamen
+into yhä korkeammalle, hänen mitätön vartalonsa näytti kasvavan,
+hänen laihat kasvonsa kävivät oikein kauniiksi. Hän oli niin ylpeä
+sulhasestaan, niin ylenpalttisen onnellinen kaikesta ajan ankeudesta
+huolimatta.
+
+"Ja millaisia kirjeitä hän kirjoittaa! Niin tavattoman
+mielenkiintoisia. Kun tulen sentraalista -- minä olen telefonityttö --
+jaksan tuskin odottaa että pääsen niitä lukemaan!"
+
+"Kirjoittaako hän sitten niin usein?"
+
+"Kirjoittaa, hyvin usein!"
+
+"Kyllä teidän sitten kelpaa," huokasi nuori rouva, joka ikävöi tietoja
+mieheltään Ypernistä.
+
+"Mutta minäkin kirjoitan hänelle joka päivä!"
+
+Häntä miekkoista, joka saattoi niin tehdä! Gertrud tunsi kuin kateutta
+mielessään. Hän näki tuon mitättömän tytön silmistä pelkkää tyydytystä,
+pelkkää mielihyvää. Tuo tyttö taisi olla ainoa koko vaunussa, ainoa
+kaikista näistä odottavista, jota ei odotus ollut masentanut, joka ei
+ollut käynyt alakuloiseksi eikä katkeraksi.
+
+Kun he astuivat ulos junasta, ojensi Gertrud hänelle kätensä. Nyt kun
+tyttö ei enää puhunut sulhasesta, oli hän taas kalpea, hiljainen ja
+mitättömän näköinen kuten aikaisemmin. "Neiti, minä toivotan teille
+kaikkea hyvää. Te olette sangen onnellinen. Meikäläisen ei ole niin
+hyvin laita." Gertrudin silmät kostuivat, hän tunsi itsensä tuon
+onnellisen morsiamen rinnalla vielä hylätymmäksi kuin muulloin, ja
+kuitenkin tunsi hän vetovoimaa tyttöä kohtaan, aivan kuin tässäkin
+olisi kärsimyskumppani. Hän ilmoitti nimensä ja asuntonsa. "Jollei
+siitä ole teille vaivaa, neiti, niin käykäähän joskus minua katsomassa.
+Minä olen iltaisin kotona kello kahdeksasta asti ja sunnuntaisin koko
+päivän."
+
+Toinen punastui kainosti, hymyili ja kuiskasi, nyt niin
+vaatimattomasti: "Mielelläni!" --
+
+Dombrowskin eukko, joka oli Gertrudia vastassa, tunsi tytön ulkonäöltä.
+"Vai sekö! Se on Dietrichin tytär sikarikaupasta; hän asuu siellä
+äitinsä luona. Isä oli postissa, kuoli pari vuotta takaperin."
+
+"Hänhän on kihloissa?"
+
+"Sitä en tiedä", sanoi eukko Dombrowski. "Saattaa olla. Vaikka en
+minä vain häntä ottaisi, jos olisin mies. Semmoista kuikkanaa!" Hän
+nauroi ja hänen tummat marjasilmänsä kiiluivat. "Neiti kulta, mitäs jos
+mentäis vielä vähän kävelylle, on niin korea ilta?"
+
+"Minä olen väsynyt." Gertrud haukotteli uupuneena. Hän ei huomannut,
+kuinka toisen silmät vilkuilivat ympärilleen; hän ajatteli vain lasta,
+missä tilassa hän sen tapaisi tänään. Eilen illalla se oli niin kovin
+huutanut, hän oli kuullut huudon jo kauas kadulle, hyvän matkan päähän
+asunnosta. Ja hän oli juossut, oli syöksynyt eteenpäin.
+
+Nyt aikoi hän taas kiiruhtaa, mutta Dombrowskin eukko piteli häntä
+hihasta: "Odottakaahan hiukan. Tuolla seisoo hänen ylhäisyytensä,
+kenraalitar von Voigt, minä käyn siellä pyykillä." Eukko oli oikein
+ylpeä suhteistaan. "Häntä minun täytyy puhutella. Huomenna minun
+pitäisi mennä hänen tyttärensä luokse. Sen italialaisen rouvan luokse.
+Siellä minä pesen ikkunoita."
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kenraali von Voigt'in ainoa tytär oli neljä vuotta sitten mennyt
+naimisiin italialaisen luutnantin Rossin kanssa. Hän oli tutustunut
+luutnanttiin matkustellessaan vanhempiensa kanssa Italiassa. Herra
+von Voigt, joka silloin oli vasta eversti, ei ollut aavistanut mitään
+pahaa, vaikka he yhä tapasivat matkallaan tuon nuoren upseerin:
+Venetsiassa, Milanossa, vieläpä Firenzessäkin. Kun italialainen
+upseeri ei puhunut saksaa, eikä saksalainen upseeri italiaa, täytyi
+Lilin olla tulkkina, jollei keskusteltu ranskaksi. Nuori mies oli
+sangen herttainen, hieman veltosta ryhdistään huolimatta aika sorea;
+saksalaista upseeria huvitti, kun tuo pieni italialainen luutnantti
+oli niin tarkoin selvillä itävaltalaisten rajalinnoituksista. Hän
+puhui verrattain halveksivasti Itävallan voimasta ja puolustuskyvystä,
+Saksasta sitävastoin suurella kunnioituksella. Everstiä miellytti
+hänen seuransa -- järkevä, herttainen nuorukainen -- kunnes äkkiä
+sumu haihtui, jonka matkavaikutelmien vilinä ja irtaantuminen
+tavallisesta arkielämästä oli synnyttänyt hänen silmiensä eteen. Mitä,
+hänen tyttärensä, preussilaisen upseerin tytär aikoi mennä naimisiin
+italialaisen kanssa? Lili oli hullu! He matkustivat kiireimmän kautta
+tyttärineen kotiin.
+
+Mutta Lili von Voigt oli pitänyt päänsä. Äiti ei ollut koskaan
+kuvitellut tuon kauniin, hemmotellun lapsen tulevaisuutta muullaiseksi
+kuin että hänestä tulisi rikkaan miehen puoliso; isä näki hänet
+erään nuoren toverinsa rinnalla, jonka elämää hän saattoi seurata
+kadettikoulusta asti -- mutta tyttären ajatukset lentelivät yötä ja
+päivää yli rajan, miehen luokse, joka oli kahlehtinut hänet tummilla
+silmillään, mitkä tuntuivat hänestä syvyyden kuiluilta.
+
+Hän ajoi tahtonsa läpi vastoin vanhempien toivomuksia. Korkealla
+Spezian sataman yläpuolella, jonka sotalaivojen yli he näkivät kauas
+Välimeren ihmeelliseen sineen, olivat he asuneet ruusunpunaisessa
+maahuvilassa, keskellä puutarhaa, jonka rinteet tuoksuivat ruusuista ja
+oransseista Kuin unelma oli se aika ollut, kuin unelma täynnä tuoksua
+ja väriä, kauneutta ja onnea. --
+
+Ja nyt oli hän kumminkin taas kotona vanhempiensa luona. "Minä rakastan
+miestäni, rakastan myös Italiaa -- kaikesta huolimattakin", sanoi hän
+äidilleen. "Älkää puhuko mitään Italiasta, en siedä sitä."
+
+Kauhealta tuntui varmaan tyttärestä! Murheellisin katsein tarkasteli
+rouva von Voigt nuoren rouvan kasvoja, joiden kaunis vienous oli
+saanut kovia piirteitä. Ei, kyllähän he hillitsisivät itsensä, eivätkä
+sanoisi mitään, vaikka se olikin vaikeata tänä aikana, joka aivan
+kuohui suuttumusta entisen liittolaisen petollisuuden takia. Se oli
+hirveän vaikeata varsinkin hänen miehellensä. Rouva von Voigt vapisi
+sydämessään, peläten kenraalin tunteenpurkausta. He kolme, jotka ennen
+olivat viettäneet niin sydämellistä yhteiselämää, istuivat nyt aterian
+aikoina kylmäkiskoisina ja vaiteliaina toisiaan vastapäätä. Voi, jospa
+hänen miehensä jo taas lähtisi sotaan! Vaikka rouva pelkäsikin retkien
+rasituksia hänen puolestansa, oli se kumminkin parempi hänelle, parempi
+heille kaikille, kuin tämä sietämätön tila.
+
+Kenraali raivosi sisimmässään, mutta kohteli tytärtään kaavamaisesti
+kuin vierasta. Se oli sietämätöntä. Mutta vain siten hän saattoi
+hillitä itseään ja estää sen purkautumista, mikä nyt kokonaan täytti
+hänen mielensä: se kirottu Italia!
+
+Hänen vaimonsa huomasi hänestä, että hän halusi kärsimättömästi
+päästä matkalle. Mutta kenraalin täytyi odottaa, kunnes hänen uusi
+divisionansa oli saatu kokoon. Oli onni, että hän oli niin vähän
+kotona. Ei ollut helppoa äidinkään seurustella tyttären kanssa -- Lili
+oli ärtynyt -- hän ei useinkaan tietänyt, pitikö hänen kysyä: "mitä
+sinun miehesi kirjoittaa?" vaiko olla kysymättä.
+
+Nuori rouva oli matkustaessaan Saksaan Sveitsin kautta käynyt Italian
+lähettilään luona Bernissä. Hänen kauniit, tuskaiset silmänsä olivat
+puhuneet liikuttavampaa kieltä kuin hänen huulensa; lähettiläs välitti
+hänen kirjeenvaihtoaan luutnantti Rossin kanssa.
+
+Voi, kuinka hän kaipasi miestään! He olivat olleet sanomattoman
+onnelliset. Nyt kirjoitti tämä aivan haltioissaan rintamalta: voitto,
+voitto! Hän kirjoitti aina menestyksistä: ennen pitkää saisi Italia
+valloitetuksi takaisin ne vanhat alueet, jotka orjuudessa huokailivat
+Itävallan ikeen alla. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että Italian
+asia oli oikea, hän käytti suuria sanoja. Nuori rouva näki hänet
+hengessä edessään kasvot hehkuvina, silmät; säihkyvinä, kuohuen
+innostusta, johon hänen vaimonsa ei voinut ottaa osaa, ei saanut ottaa
+osaa. Mutta eikö hänen kuitenkin olisi pitänyt ottaa siihen osaa? Eikö
+hänkin nyt ollut italiatar? Oi, nuo neljä korkeimman onnen vuotta
+maailman kauneimmassa maassa eivät kuitenkaan olleet voineet työntää
+pois hänen sydämestään sitä maata, jossa hän oli syntynyt. Ennen ei hän
+ollut sitä koskaan tietänyt. Mutta kun hänen miehensä oli rynnännyt
+huoneeseen hänen luokseen, tuskallisesti kiihtyneenä ajatellessaan eroa
+hänestä, mutta samalla riemuiten täynnä tyydytystä: "Sota, sota, me
+lähdemme Itävaltaa vastaan!" -- silloin tiesi hän: Itävalta ja Saksa
+kuuluivat yhteen. Ja hän tunsi äkkiä, ettei hänestä _kuitenkaan_ ollut
+tullut italiatarta.
+
+Hänen kurkkuaan kuristi ja hänen sydäntänsä kouristi, kun hänen
+italialaisista lehdistä täytyi lukea, kuinka huonosti Saksan laita
+oli. Häntä suretti paljon vähemmän se, että hän nyt tuijotti yksinään
+ruusunpunaisen talonsa ikkunasta Välimeren ihmeelliseen sineen, kuin
+että hänen täytyi ajatella: Saksa, kuinka käy Saksan?! Vanhemmat eivät
+olleet kirjoittaneet: "Tule", hän ei ylipäänsä kuullut heistä nyt
+mitään, eikä hän sitä ollenkaan odottanutkaan, hän ei odottanut edes
+miehensä vastausta enää, hän matkusti Saksaan. Kuin paeten oli hän
+kiiruhtanut pois, -- äkillinen, hillitön kaipuu ajoi häntä, sangen
+vaikeaksi käyneen matkan vastukset eivät merkinneet mitään -- vain
+Saksaan!
+
+Ja nyt hän oli täällä. Mutta kuitenkaan ei hänen mieltänsä täyttänyt
+sellainen valtava tunne, jota hän oli odottanut, ei kotoisen
+viihdytyksen tunne. Miksi isä oli niin pidättyväinen? Miksei hän
+puhunut peittelemättä? Ei hän ennen maailmassa salannut ajatuksiaan.
+Sanomalehdet, jotka muulloin aina olivat saaneet jäädä esille, pisti
+hän nyt taskuunsa. Tytär ei muistanut, että hän itse oli halunnut: ei
+sanaakaan pahaa Italiasta. Ja miksei äiti kysynyt mitään Enricosta?
+Pitihän äidin tietää, että hän tänään oli saanut kirjeen, --
+seikkaperäisen kirjeen.
+
+Hän istui huoneessaan -- se oli vielä sama vaikeasti kalustettu,
+ilmava-uutiminen huone, jossa hän tyttönä oli asunut niin mielellänsä
+-- mutta nyt hän ei siinä enää viihtynyt. Häntä ahdisti. Missä
+oli sininen meri, jonne hän oli katsellut, kauas, kauas -- missä
+oranssintuoksuinen puutarha? Voi, kuinka ihanaa se sentään oli ollut
+Sumentunein silmin luki hän uudestaan miehensä kirjeen. Hänen miehensä
+oli lähellä Roncegnoa -- sen paikan hän kyllä tunsi. Siellä hän oli
+ollut kerran äidin kanssa, kun se vielä oli Itävallan hallussa. Hän oli
+juonut Levicossa rautavettä. Silloin oli ollut varhaiskevät, ylhäällä
+vuorilla vielä talvi, mutta alhaalla laaksossa lukemattomia isoja,
+mustantummia orvokkeja ja kedot hohtavina hedelmäpuiden kukkalumesta.
+Ikäänkuin tuo kaikki nyt taas olisi Italian aluetta, niin kirjoitti
+hänen miehensä.
+
+Luutnantti Rossi ei kirjoittanut, kuten naiselle kirjoitetaan. Niin
+vaikeata kuin hänestä oli ollutkin eroaminen vaimostansa -- alhaalla
+vuoren juurella hän oli vielä kääntynyt, oli vielä kerran syöksynyt
+ylös puutarhaan hänen luokseen, oli vielä kerran tempaissut hänet
+ovella syliinsä ja vielä kerran häntä suudellut pitkään ja tulisesti
+-- nyt oli hän kokonaan soturi. Hän kuvaili vaimolleen asemaansa,
+kirjoitti sotilaallisia yksityisseikkoja, mikäli hän uskalsi niistä
+kertoa. Eilen he olivat tehneet hyökkäyksen vuoristoon, vallanneet
+vihollisen lujasti varustaman aseman -- viisikymmentä vankia, paljon
+kaatuneita -- mutta toista, vallan toista vielä oli tuleva. "Evviva l'
+Italia!" -- niinhän hän silloin oli huutanut, kun sotalaivat nostivat
+lippunsa alhaalla satamassa, riemuiten huutanut! Hän kuuli taas sen
+huudon. Se kaikui tämän kirjeen joka riviltä, joka sanasta. Vain yksi
+ainoa aatos täytti hänen miehensä mielen: Italia ja Italian voitto.
+
+Nuori rouva sulki silmänsä. Hän loihti esiin miehensä kuvan: tämä
+seisoi taas hänen edessään, nuorena, kauniina, rakastettavana, hän
+katsoi noiden tummien silmien syvyyteen -- miksei mies puhunut
+rakkaudesta? Sodasta vain, sodasta. Eikö hän ollenkaan muistanut, että
+hänen vaimonsa oli saksalainen? Eikö hän tietänyt, kuinka vaikealta
+hänen vaimostaan täytyi tuntua tiedon, että mies oli toisessa leirissä?
+Oliko sitten kaikki mitä vaimo silloin oli uskonut: "sinun kansasi,
+minun kansani, minun maani, sinun maasi", muuttunut? Kuvitteluako se
+vain oli ollut? Kauheasta todellisuudesta rakentui muuri ja kasvoi
+nopeasti yhä korkeammaksi ja korkeammaksi, -- vallitus, paljon
+mahtavampi kuin alpit, kohosi Italian ja Saksan, miehen ja vaimon
+välille. Mahtoikohan tuntua samallaiselta hänen miehestäänkin? Tuossa
+-- vain vihoviimeiseksi, pari rakkauden sanaa. Ikäänkuin ne vain
+loppusanoiksi olisivat juolahtaneet hänen mieleensä! Ne loukkasivat
+enemmän kuin paransivat asiaa. Kirje putosi hänen kädestänsä lattialle,
+hän antoi sen olla.
+
+Hiljalleen alkoivat hänen kyyneleensä valua ja tipahtelivat hänen
+käsillensä, jotka kuin avuttomina olivat hänen helmassaan. Voi ei,
+hän ei ymmärtänyt enää miestään, eikä hänen miehensä ymmärtänyt enää
+häntä. Kuinka saattoikaan hänen miehensä hänelle, juuri hänelle,
+kirjoittaa _sillä tapaa?_ -- -- -- Evviva l' Italia! -- -- -- Pitihän
+hänen miehensä tietää, että hän loukkasi vaimoaan riemuitessaan Italian
+puolesta. Voi tuota kavalaa, petollista uskotonta maata! Kiihdyksissään
+hän ei löytänyt kylliksi tuomitsevia sanoja. Tuota maata, joka ei ollut
+ansainnut että luonto oli sille niin runsaasti tuhlannut kauneuttaan.
+Kuin epätoivoissaan hypähti hän pystyyn. Rauhattomin askelin astui hän
+edestakaisin huoneessaan. Ja itki yhä. Eikö sitten kukaan enää häntä
+ymmärtänyt? Eikö kukaan voinut käsittää, miltä hänestä tuntui, --
+irroitettuna vanhasta kotimaasta, istutettuna uuteen maahan, ja sitten
+taas uudesta kotimaasta irroitettuna ja uudestaan istutettuna vanhaan
+maahan! Sellaisella kasviraukalla ei ole mitään oikeata- kotimaata, se
+ei ole missään kotona.
+
+Hänen miehensä ei lähettänyt tervehdyksen sanaakaan hänen
+vanhemmilleen -- ei edes maininnut heitä kirjeessään -- oliko hän niin
+välinpitämätön? Vai oliko hän vihoissaan heille, koska luuli heidän
+olevan syynä siihen, että hänen vaimonsa oli lähtenyt Italiasta?
+
+Hän pysähtyi ja oikaisi hoikkaa vartaloaan, uhkamielisenä nosti
+hän päänsä; hän puri huuliaan ja tukahdutti nyyhkytyksen, hänen
+kyyneleensä lakkasivat vuotamasta: oi ei, heissä ei ollut syytä. Eivät
+he olleet käskeneet häntä tulemaan. Hän, hän yksin oli tahtonut, aivan
+itsestänsä, kukaan ei ollut häneen vaikuttanut. Tuolla, tuolla syvällä
+sydämessä -- hänen kätensä pusersi pukua rinnan kohdalta -- siellä oli
+jotakin, se häntä oli ajanut. Mitä tekemistä oli hänellä sinisen meren
+äärellä ja loistavan auringon alla? Kun taivas niin synkkänä kaareutui
+yli Saksan, silloin oli hänenkin paikkansa tämän synkän taivaan alla.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Vieruskaupungin katujen varsilla olivat lehmukset jo aikoja sitten
+lakanneet kukkimasta. Puistossa, Bertholdin huvilaa vastapäätä,
+loistivat leveät latvat tuossa tummassa vehreydessä, joka
+värikylläisenä selvästi sanoo: viheriämmäksi minä en voi tulla, pian
+minä kellastun.
+
+Rouva Hedwig Bertholdi oli aivan yksinään. Hänen miehensäkin oli
+poissa. Hänen miehensä oli kyllä jo kahdeksanviidettä, mutta hänellä
+oli ollut maatila, jonka hän poikiensa kasvatuksen vuoksi oli myynyt,
+ja maalaisisännän toimi oli pitänyt hänet reippaana. Hän oli kuin
+kymmentä vuotta nuorempi ja häntä oli jo pitkän aikaa kiusannut että
+hän, reserviupseeri, kapteeni, kädet ristissä istui kotona, kun
+hänen nuorin poikansakin oli sodassa, päälle päätteeksi tavallisena
+sotamiehenä. Hän oli ilmoittautunut. Kun iso lehmus vielä kukki talon
+edustalla, saapui hartaasti odotettu kirje, -- 'sota-asioita' -- nyt
+sai hän edes harjoittaa rekryyttejä kaukaisessa kolkassa, Venäjän
+Puolan rajalla. "Ja vaikka minä en saa tuntea ruudinhajua, kuulen minä
+sentään suotuisalla tuulella tykkien jyminää", kirjoitti hän vaimolleen.
+
+Nyt hänen miehensä' oli viimeinkin tyytyväinen Hedwig painoi alas
+päänsä: kuinka paljon helpompi oli sentään miesten olla! Niidenkin,
+jotka olivat rintamalla, kaikista rasituksista, kuoleman vaarastakin
+huolimatta. Hän huokasi. Naisten oli vaikeampaa. He olivat samassa
+kadotuksessa kaikki -- minne vain katsoikin: naisia, naisia -- hyvä
+Jumala, ei hän ollut aavistanutkaan, että naisia oli niin viljalti
+-- eikä muuta ollut heillä mielessänsä, ei muuta huulillansa kuin:
+sota, sota. Ja kumminkin täytyi heidän elää päivästä toiseen elämänsä
+pienissä arkiaskareissa ja hiljaa riutua taukoamattomasta surusta.
+
+Hänen elämänsä oli siihen saakka kulunut kokonaan poikien elämään
+kietoutuneena, aluksi, kun he vielä olivat pieniä, pikku huolissa; kun
+he tulivat suuremmiksi, suuremmissa huolissa. Nyt viimeksi kaikkein
+raskaimmassa: huolessa heidän olemassa olostaan yleensä. Nyt oli tullut
+vielä yksi huoli lisää -- ei, ei oikeastaan mikään huoli, olihan hänen
+miehensä kaiken vaaran ulkopuolella -- mutta kumminkin alituinen pieni
+levottomuus. Kuinka hänen reumatisminsa kävisi? Se vaivasi häntä aika
+ajoin. Ja sitten: saattoihan hänen mielensä ruveta tekemään rintamalle!
+Saattoihan hänetkin vallata vastustamaton halu päästä mukaan ja
+saattoihan hän viimein saada tahtonsa perillekin! Hän ajatteli,
+kuinka kauan he olivat olleet naimisissa: pian saisivat he viettää
+hopeahäitä, olisipa katkeraa, jolleivät voisikaan viettää. Ei viettää
+sanan tavallisessa merkityksessä -- ei, vaan hiljaa yhdessä katsahtaa
+menneisyyteen. Rakkaudesta, jolla avioliitto solmitaan, murenee kyllä
+pois yksi ja toinen pala, tunteet tyyntyvät, tottumus tylsyttää,
+mutta nyt kohosi kuitenkin kuin lämmintä punaa hänen poskiinsa, kun
+hän ajatteli miestänsä. Oli myöskin niin vaikeaa, itse pitää huolta
+kaikesta. Nyt hän vasta huomasi, kuinka paljon hänen miehensä oli
+vähentänyt hänen vaivojaan, kuinka hän oikeastaan oli tehnyt hänen
+elämänsä sangen miellyttäväksi. Ulkonaisen elämän ainakin. Sisimmässään
+oli hän usein tuntenut tyydytyksen puutetta; hän olisi suonut, että
+hänen miehensä olisi ollut toisenlainen, henkisesti virkeämpi ja
+virkistävämpi, eloisampi ja elähyttävämpi. Hän oli suuresti iloinnut
+muutosta suurkaupungin välittämään läheisyyteen, siellä moni seikka
+muuttuisi toiseksi. Hänen miehensä oli pysynyt samana. Olihan
+Hedwigillä poikansa; hän otti osaa kaikkiin heidän harrastuksiinsa,
+luki heidän kanssaan, kun he vielä olivat pieniä, oli heidän tukenaan,
+kun he tulivat suuremmiksi. Kummallakin oli omat aatteensa, omat
+mielipiteensä, omat ihanteensa; hän oli vilpittömästi koettanut ottaa
+osaa. Eikä hän kuitenkaan ollut aina jaksanut seurata mukana: hehän
+olivat nuoria, nuoria ja hulluja -- ja hän?!
+
+Hedwig katsoi itseään yksinäisen huoneensa peilistä. Hänen miehensä
+sanoi aina, että hän oli vielä vallan kuin nuori tyttö. Tokkohan?
+Kyllä, laatiessaan illoin tuuheata tukkaansa palmikoille. Mutta nyt?!
+Hän kääntyi nopeasti pois ja huoahti: tänä aikana vanheni äkkiä. Hyvä,
+jos sai vanheta yhdessä. Yhdessä -- eikä yksinään.
+
+Hän katsahti arasti ympärilleen. Huone oli suuri, sen pohjukassa
+leveiden, leikkauksilla koristettujen kaappien takana väijyi varjoja.
+Joka ilta valaisi hän nurkkia, sinne saattoi helposti joku piiloutua.
+Ja jos joku kiipesi etupihan suureen lehmukseen ja liukui pitkin paksua
+oksaa, joka ulottui parvekkeelle saakka, saattoi hän yhtäkkiä hypähtää
+huoneeseen. Ennen ei ollut hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hänen
+tarvitsisi pelätä, silloin nukkui hänen miehensä hänen vieressänsä.
+Nyt hätkähti hän huonekalujen rasahduksestakin eikä uskaltanut enää
+kuten ennen pitää öisin auki ikkunaa. Luukut piti sulkea lujasti. Ja
+sittenkin hän makasi vielä tuntikausia silmät levällään ja käsivarret
+ristissä pään takana. Olikohon täällä paljonkin naisia, joilla oli
+samallaista?
+
+Hedwig Bertholdi ei ollut siihen saakka välittänyt muista, omissa
+asioissa oli ollut kylliksi. Nyt täytyi hänen ajatella rouva Krügeriä
+ja hänen poikaansa: kuinkahan oli käynyt sen nuoren miehen? Hänen
+miehensä oli ennen lähtöään kirjoittanut asiasta vielä Geneven
+Punaiselle ristille. Olikohan äiti nyt viimeinkin saanut joitakin
+tietoja? Häntä ei ollenkaan näkynyt. Hänen maalaispuutarhassaan oli
+kaikki hiljaista, silloin tällöin näkyi siellä vain eräs nainen
+illansuussa kävelevän. Se oli hänen ylhäisyytensä von Voigtin tytär,
+italialaisrouva, kuten hänen palvelustyttönsä sanoi. Eikä hän
+oikeastaan kävellyt puutarhassa, hän hiipi vain. Kovin hiljaista oli
+siellä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Krügerin talo ei ollut mikään uudenaikainen eikä liioin mikään aistikas
+rakennus; se oli vielä vanhan kyläajan perua. Viisikymmentä vuotta
+takaperin se oli saattanut näyttää aika komealta. Se oli matala ja
+pitkänpuoleinen, ja taaja muratti, joka kierteli seiniä, teki sen
+hiukan synkäksi. Mutta pienet, kiiltävät ikkunat, jotka vaaleine
+luukkuineen kurkistelivat melkein mustasta muratista, tekivät siistin
+ja soman vaikutuksen. Pulleaposkinen poika, joka ennen vanhaan,
+kun ukko Krüger vielä eli, oli etupihan pensaikossa sunnuntaisin
+puhallellut vesisuihkua, oli nyt kuivilla, mutta muistutti kuitenkin
+parempia aikoja.
+
+Että Lilin päähän oli voinut pistää tämän asunnon vuokraaminen! Rouva
+von Voigt oli loukkaantunut, kun tytär ei tahtonut pysyväisesti jäädä
+asumaan vanhempien luokse. Heidän huvilassaan oli niin paljon tilaa,
+ja kun hänen miehensä taas oli sodassa, oli hän aivan yksin; olihan
+luonnotonta, että heillä oli kummallakin oma asuntonsa. Ei olisi
+tarvinnut tyttären pelätä, ei hän millään tavalla olisi pyrkinyt häntä
+holhoamaan. Mutta hän varoi panemasta millään lailla vastaan. Ehkä oli
+viisaampaakin, että Lili kerran sai jäädä aivan yksikseen. Äidinrakkaus
+tunsi tyttären sielun ristiriidan. Eikö hänen tyttärensä ollutkin
+vaikeammassa asemassa kuin kukaan muu paikkakunnan nainen, jonka mies
+oli sodassa? Eikö ollut tuon vaimoparan, tuon siivoojaeukonkin, parempi
+olla?
+
+Iloisesti oli Minka Dombrowski laulellut, pestessään rouva Rossin uuden
+asunnon ikkunoita. Hän rallatti uusinta katulaulua niin äänekkäästi,
+että ohikulkijat siitä loukkaantuivat ja Krügerin rouva kurotti päätään
+alhaalta ikkunastaan: "Olkaahan vaiti siinä!"
+
+Rouva von Voigt oli oikeastaan aikonut olla enää ottamatta Dombrowskin
+eukkoa työhön -- tämän työnteko oli viime aikoina alkanut käydä
+laimeasti -- mutta hän ei sentään ollut hennonut. Eikös ollut hyväkin,
+että tuo vaimoparka, jonka ei suinkaan ollut helppoa elättää itseään
+ja lapsiaan, jonka mies minä päivänä tahansa saattoi kaatua tai palata
+kotiin raajarikkona, oli säilyttänyt mielensä iloisuuden? Ja mikäs
+kumma se oli, jos eukko joskus kyllästyikin jokapäiväiseen työhönsä --
+väsyihän sitä itsekin! Väsyipä niinkin.
+
+Nyt oli kesä jo kohta lopussa, syksy alkoi; kuinka kypsiltä kuulsivat
+jo omenatkin Krügerin lesken puutarhassa! Pian alkoi jo toinen
+sotatalvi. Eikä vieläkään loppua kuulunut. Ikuisestiko sotaa sitten
+kestäisi?! Rouva von Voigt ei saanut kysytyksi mieheltänsä. Hänen
+tuttavansa ahdistivat häntä alinomaa: "Mitäs sanoo teidän miehenne? Hän
+se varmaankin tietää jotakin. Kertokaahan toki, mitä sanoo kenraali!"
+Kenraali ei sanonut yhtään mitään. Kohautti vain olkapäitään ja teki
+eleen ikäänkuin: kuka sen tietää.
+
+"Jos sinulla on jotakin, jota et enää käytä, niin annahan Dombrowskin
+eukolle", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen. "Hänellä on pieni tyttö,
+sille hän voi siitä laittaa jotakin." Ja Lili, joka muuttaessaan uuteen
+asuntoonsa penkoi arkkujaan, antoi. Hän ei välittänyt enää ollenkaan
+tavaroistaan, hän ei edes enää tiennyt, että hänestä ennen aikaan
+oli ollut hyvin tärkeätä käydä kauniisti puettuna. Hän veti esille
+arkusta pehmeän valkoisen puvun, josta hänen miehensä oli erikoisesti
+pitänyt. Hän lennätti sen luotaan, kuin tuo utuinen kangas polttaisi
+hänen sormiaan. Kiihkeä tuska vihloi häntä: hänen miehensä käsivarret
+eivät koskaan, koskaan enää kiertyisi tuon puvun ympäri. Tässä -- tässä
+kohden oli hänen kätensä usein viivähtänyt, oli hellästi sivellyt
+poimuja. Oih, tuossa puvussa, tuossa puvussa -- --! Koskaan ei hänen
+miehensä ollut enemmän ihaillut hänen kauneuttaan.
+
+Hän sulki kuin uneksien silmänsä. Kaikki ne onnen hetket, jotka
+hän tuossa puvussa oli elänyt, kolkuttivat hänen sydämensä ovelle.
+Kallionlujaksi oli hän kuvitellut onneaan, kuoloon asti kestäväksi --
+hän vavahti. Silmät harallaan tuijotti hän nurkkaan, hänen huulensa
+vaalenivat: oh, miksi täytyi hänen nyt niin usein ajatella kuolemaa,
+miehensä kuolemaa? Hänen miehensä oli lähellä kuolemaa joka päivä, joka
+hetki. Kuolema vaani häntä vuoriston kallionkielekkeiden takaa, ja
+jollei se lennättäisikään kuulia häntä kohden, saattoi se syöstä hänet
+alas kammottaviin kuiluihin.
+
+"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" Hän voihkaisi. Yhtäkkiä oli poissa kaikki
+se, mikä oli erottavana kohonnut hänen ja hänen miehensä välille.
+Mitä merkitsi hänelle Saksa, isänmaa, isänkoti? Hänen miehensä, hänen
+miehensä, jota hän rakasti, oli vaarassa. Tuskassaan miehensä hengen
+puolesta unohti hän sen ristiriidan, joka runteli hänen sydäntään.
+
+Nuori rouva antoi pois valkoisen puvun, hän ei sietänyt sitä enää
+vaatteittensa joukossa. Eihän hän kumminkaan koskaan enää siihen
+pukeutuisi, ajatteli hän äkillisessä toivottomuudessaan.
+
+Mutta Minka Dombrowski ei suinkaan tahtonut tehdä siitä mekkoa pikku
+tytölleen. "Vahinkohan siitä ois lapselle laittaa." Hän pyysi neiti
+Hieselhahnia laajentamaan sen hänelle. "Mutta ei liikoja, ei vaan
+liikoja!" Hän tahtoi mielellään olla hoikka.
+
+Gertrud aivan pelästyi: mitä pälkähti eukon päähän? Eihän hän _siinä_
+puvussa voinut mennä kävelylle, ei edes sunnuntaina.
+
+"No miksikäs ei?" Eukko oli loukkaantunut. "Sitä te kai meinaatte,
+että kun ei ole aatelia, ei saa olla kauniskaan. Mutta minäpä näytän
+teille." Ja hän veti vatsansa sisään ja painoi molemmin käsin korkeita
+lonkkiaan. "Kas noin! Katsokaahan, katsokaahan! Vallan kuin minulle
+tehty!"
+
+       *       *       *       *       *
+
+Päätään pudistaen katseli Gertrud Hieselhahn Dombrowskin vaimon
+jälkeen, kun tämä seuraavana sunnuntaina lähti ulos. Ei ollut enää
+ilmakaan sopiva tuollaiselle kevyelle, valkoiselle puvulle. Mutta Minka
+oli siitä liian ylpeä, hänen päätään ei saatu käännetyksi.
+
+Tyttö oli jäänyt seisomaan ulko-ovelle. Hänen vakaviin kasvoihinsa
+kaivoi hieno hymy kaksi kuoppaa: olipa se hassunkurista! Minka
+Dombrowski, joka arkioloissa ei käyttänyt kureliivejä, oli nyt
+nyörännyt itsensä sellaiseen. Hän oli vetänyt kurenauhan niin tiukalle,
+että tuskin saattoi hengittää, mutta yhä vain pullotti kaikkialla.
+"Jopa tämä on rääkkiä!" Eukkoparka voihki. Mutta ei auttanut, muuten
+puku ei mennyt ollenkaan kiinni. Se oli muutenkin jo niin tiukalla,
+että saattoi pelätä sen ohuen kankaan repeävän. Mutta se sopi hyvin
+noihin päivettyneisiin pyöreihin kasvoihin, joissa mustat silmät
+välkähtelivät ja poskilla hohti terve puna. Kun eukko hilpeänä kuin
+tytön heilakka taputti käsiään: "Enkös vain olekin korea?", ei Gertrud
+voinut sanoa: ette. Mitäpä hän turmelemaan toisen iloa! Olihan Minka
+kaunis kaikesta huolimatta, mutta, mutta -- hymy haihtui Gertrudin
+kasvoilta -- oliko hän kevytmielinen? Voi, kunpa voisikin olla hiukan
+huoleton, iloita jokaisesta pikku murusta ja unohtaa surun! Eukko
+Dombrowski ei ollut liiaksi huolissaan miehensä tähden. Kuinka hän
+tuolla mennä viuhtoi! Hän ei näyttänyt ollenkaan vaimolta, jonka mies
+on sodassa. Iloisesti lepattivat kirjavan nauhan pitkät päät, jonka hän
+oli sitonut vyötäisilleen, hattu oli niskassa.
+
+Eukon takana lakaisi tuuli maata ja hulmautteli ohutta hametta
+pitkin reisiä. Hänen jalkansa, joissa oli valkoiset sukat ja mustat
+puolikengät, kepsuttivat levottomasti -- kello neljä alkoi soittokunta
+soittaa puistikossa, sotilassoittokunta, eikä hän tahtonut menettää
+säveltäkään. Mutta hän ei vain päässyt nopeammin eteenpäin, liian ahdas
+hame takertui hänen jalkoihinsa, hän ei voinut ottaa pitkiä askeleita.
+Sitäpaitsi täytyi hänen tempoa taakseen Minnaansa, joka oli saanut
+ylleen punaruutuisen, mustalla sametilla reunustetun mekon. Tyttö
+huusi ja ulvoi ja tahtoi välttämättä myös kerran puhaltaa torvea,
+jota vieressä juokseva ja pilkallisesti hohottava veli tavan takaa
+törähytteli.
+
+"Pane pois torvi, herkeä jo toitottamasta, Erich", äiti sanoi. Poika
+ei ollut kuullakseenkaan. "Se on kamalaa, korvat ihan halkeaa. Ette
+pääsekään ikinä enää mukaan!" Nyt poika vasta oikein törähyttelikin.
+
+"Minä kanssa, minä kanssa", kirkui Minna. Sisarusten kiljuna sekaantui
+veljen torven toitotukseen, ja nyt nauroi jo äitikin: ne pitivät jo
+ennakolta konserttia. -- -- --
+
+Vielä sittenkin, kun puvun valkoinen purje jo aikaa oli kadonnut
+ensimäisten talojen taa, jäi Gertrud yhä ovella seisomaan. Viertotie
+oli tyhjä ihmisistä. Katuvieren nuoret puut huojuivat tuulessa,
+pelloilta tuli jo kuin lakastua vien perunanvarsien hajua. Vielä
+oli kesä, syksy vasta teki tuloaan, ja kuitenkin oli täällä jo niin
+yksinäistä. Jos joku tahtoi tehdä pahaa jollekulle, niin täällä
+oli sopiva paikka. Taloihin asti ei mikään huuto kuulunut. Ja tämä
+heikko laho aita ei voinut estää ketään, joka tahtoi tänne tunkeutua.
+Olisipa ilkeätä yksin täällä kulkea kun pimeä tulee aikaisin. No niin,
+Dombrowskin eukko hänet varmaan noutaisi, kun hän illalla myöhään tuli
+työstä, hän ei sitten pelännyt vähääkään. Mutta silloinhan pitäisi
+lasten jäädä pitkäksi aikaa yksin. Ne pantaisiin lukon taa.
+
+Kun Gertrud Hieselhahnista oli ollut mieluista päästä piiloon tänne
+syrjäiseen kolkkaan, oli kevät. Mutta nyt pelotti häntä talvi: kuinka
+olikaan Minka Dombrowski jo niin kauan voinut kestää täällä yksinään?
+Hän huokasi. Voi, miltä tuntuisikaan, kun aurinko ei enää paistanut,
+kun sumunharmaa marraskuu ryömi yli ketojen eikä taloja enää ollenkaan
+erottanut. Ei enää tänäänkään näkynyt yhtään ihmisolentoa, ei kuulunut
+ääntäkään kedoilta. Kuin kuollutta oli kaikki, hän kuuli vain oman
+ahdistetun hengityksensä. Suuri sunnuntairauha kiusasi häntä. Silloin
+oli hänestä Erich Dombrowskin pahaääninen toitotus mieluisampaa.
+Ehkäpä olisi ollut parasta että hän olisi mennyt Minka Dombrowskin
+matkaan, tämähän oli pyytänyt niin ystävällisesti. Mutta tuollaisen
+naisen seurassa --! Gertrud Hieselhahn heitti päänsä niskaan.
+Suurempiarvoisena hän oli sentään aina pitänyt itseään. Ja joskin
+hänellä nyt -- hänen katseensa himmeni äkkiä, ja kuuma verihyöky kohosi
+hänen päähänsä -- joskin hänellä nyt oli lapsi, jonka isäksi ei kukaan
+tunnustautunut, -- oman arvonsa tuntoa oli hänellä sittenkin vielä.
+
+Hän käännähti lähteäksensä: pois, työhön, eihän hänellä ollut
+aikaa arkisin korjailla vaatteitansa. Työskennellessä haihtuisivat
+alakuloiset ajatukset, ompelukoneen ratina ajoi ne kuulumattomiin, ja
+pienokainen avusti sitä kirkunallaan. Silloin näki hän naisolennon
+tulevan tietä pitkin. Oliko hän tulossa tänne? Siltä näytti. Nyt
+viittoeli hän. Kukahan siellä tulikaan?
+
+Vasta kun tulija seisoi ihan Gertrudin edessä, tunsi tämä jälleen nuo
+laihat kasvot, suuret kaihoisat silmät, tuon läpikuultavan kalpean
+ihon: sehän oli neiti, jonka hän oli nähnyt junassa, ja joka oli
+luovuttanut hänelle paikkansa. Hänhän oli pyytänyt häntä käymään
+luonansa.
+
+"En tuntenut teitä heti, mutta teitte kovin kiltisti kun tulitte, --
+käykää sisään, tehkää hyvin!"
+
+"Te -- te pyysitte minua tulemaan", soperteli Margareta Dietrich, ja
+ujouden puna kohosi hänen sairaalloisen kelmeille poskillensa. "Minä --
+minä olen ollut sairaana, muutoin olisin tullut jo aikoja sitten."
+
+"Niin, on kulunut jo pitkä aika!" Nyt muistuivat yksityiskohdat
+Gertrudille mieleen.
+
+"Kuinkas sulhasenne voi?" kysyi hän nopeasti, osoittaakseen että vielä
+muisti kaikki.
+
+"Hän voi oikein hyvin!" Neiti Dietrich veti syvään henkeä, hänen
+raukeat silmänsä kirkastuivat. "Hän on kunnostautunut kovasti, on hyvin
+rohkea, -- hän on jo kauan sitten saanut rautaristin, ja nyt on hänelle
+ehdotettu ensi luokan ristiä."
+
+Kuinkas olikaan -- eikös se ollut tapahtunut jo silloin? Niinhän
+Gertrud muisteli.
+
+Tyttö jatkoi nyt aivan ujostelematta: "Hän kirjoittaa minulle hyvin
+usein, -- teidänpä pitäisi joskus lukea, millaisia viehättäviä
+kirjeitä! ja katsokaa -- tässä!" Hän päästeli hansikkaan ja haaroitti
+ohuet sormensa. Neljännessä sormessa loisti kultainen sormus. "Tuon
+lähetti hän minulle syntymäpäiväkseni, se on kihlasormus!" Hän seisoi
+kuin haltioissaan sormusta katsellen.
+
+Olipa siinä haaveilevaisuutta kerrakseen! Tytön käytöksessä oli jotain
+Gertrudille vastenmielistä, mutta samalla hän tunsi kuin sääliä häntä
+kohtaan -- perin kurjalta näytti tyttöparka! "Millä tavoin te olitte
+sairaana?" kysyi hän, pannen kätensä vieraan kainaloon.
+
+Kalpea neiti punehtui jälleen ja loi katseensa maahan. "Minä ikävöin
+niin kovin. Siitä kävin hermostuneeksi. Päänpakotus vaivasi alati ja
+väsymys." Hän huokasi.
+
+Gertrud teki samaten. "Ikävöin niin", -- sen ymmärsi hän niin hyvin!
+Pusertaen toisen laihaa käsivartta, sanoi hän sydämellisesti: "Tuleehan
+hän jälleen. Saahan hän tietysti joskus lomaakin. Eikö hän sitten vielä
+ole ollut täällä lainkaan lomalla?"
+
+"Ei, ei kertaakaan vielä!" Neitonen vaikeroi: "En voi lainkaan kestää
+nähdä, kun toiset seisovat sulhastansa odottamassa, -- tai kun he
+kävelevät sulhasensa kanssa käsityksin. Se on minulle vallan kauheata."
+Huokaisten niin syvään, että se melkein kuului voihkaukselta, pyyhkäisi
+hän ensin otsaansa ja pusersi sitten kätensä sydämelleen. "Minua
+vaivaa alituisesti sydämentykytys, ja silloin tunnen kouristusta
+joka kohdassa. Hyvä Jumala, olenhan vielä nuori, -- ja tunteita on
+minulla enemmän kuin monella muulla. Ja kun sitten aina vaan täytyy
+katsella toisia syrjästä, -- ei, se on kauheata, liian kauheata." Hänen
+kalpeitten kasvojensa hento puna oli käynyt kiihkeämmäksi.
+
+Nyt ei Margareta Dietrich enää ollut arka, ujo tyttönen, hän oli
+kiihkeästi tunteva nainen. Laskien kätensä Gertrudin vyötärölle ja
+puristaen häntä niin tulisesti itseänsä vasten että hänen hengityksensä
+salpaantui, sopersi hän, nyyhkytys ja nauru sekaantuen: "Jospa hän
+tulisi!"
+
+"Tuleehan hän, rauhoittukaa toki!" Gertrud oli aivan hämillään ja
+pelästyksissään, -- jopa olikin tuo tyttö kiihkeä! Hänen levolliselle
+luonnollensa se oli käsittämätöntä: kuinka hän voikaan käyttäytyä
+tuolla tavoin! Ja kumminkin oli salainen side olemassa hänen ja
+Margaretan välillä, side, jota ei nähnyt ja johon ei voinut käydä
+käsiksi, vaan joka kumminkin yhdisti heidät. Hän piti hyvänänsä, kun
+neiti Dietrich laski käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
+Mieluisa ei suutelo hänestä tosin ollut, noiden kosteitten huulten
+tulinen kosketus tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta hän voitti
+tunteensa ja vastasi siihen. Yksinhän hänkin oli, ja kaihoisa oli
+hänenkin mielensä. Tuhansin verroin yksinäisempi kuin tuo toinen,
+jolla vielä oli toivo jäljellä. Gertrud oli jo lakannut toivomasta.
+"En ollenkaan käsitä, miksi te olette niin kiihtynyt, neiti Dietrich",
+lausui hän.
+
+"Sanokaa minua toki Gretcheniksi!"
+
+"Niin, neiti Gretchen, en ymmärrä, miksi te olette niin kiihtynyt!"
+
+"Ei sanokaa vain 'Gretchen' -- 'Gretchen', kuten Faustissa. Tunnettehan
+te Faustin?"
+
+"En."
+
+"Minä lainaan sen teille. Se teidän täytyy lukea. Pidän siitä niin
+paljon. Luen yleensä aika paljon, -- aina öisin. Aivan liiaksi, tuumii
+tohtori. Mutta mitä minun on tekeminen, kun en kumminkaan saa unta.
+Telefonissa palvellessa tulee kauhean hermostuneeksi. Ja sitten sota!
+Ennen sotaa olin aivan terve, -- mutta nyt!" Kuin tuskasta vetääntyivät
+hänen kulmakarvansa yhteen, hänen silmiensä loiste oli sammunut, ne
+näyttivät jälleen väsyneiltä ja kuin epämääräisen kaihon himmentämiltä.
+"Ellei hän tule pian -- --"
+
+Gertrud hymyili. "Tuleehan hän. Ja mitä te sitten teette?"
+
+"Oi, sitten menemme naimisiin. Vietämme sotavihkiäiset!" Margareta
+säpsähti tuon uuden ajatuksen elähyttämänä. "Niin, sotavihkiäiset,
+niin, niin! Hän saa kymmeneksi päiväksi lomaa, -- me menemme heti
+naimisiin, -- heti, heti, -- teemme pienen häämatkan, -- sitten hänen
+täytyy kiireesti palata, -- minä saatan hänet asemalle vielä, -- seison
+viittoellen hänelle --, mieheni, kaikkeni --, se on kovin vaikeata --
+voi, kuinka tuskallista, -- mutta olenhan sitten kumminkin rouva, hänen
+vaimonsa!"
+
+Nyt nauroi hän hilpeästi.
+
+"Hänen vaimonsa!" Hitaasti toisti Gertrud hänen sanansa. Hän katsoi
+toveriansa sivulta ja painoi päänsä alas, -- Gretchenin oli hyvä olla!
+
+Hitaasti kulkivat he käsityksin yli pihan. Se oli järjestämätön
+ja epäsiisti. Maanviljelyskaluja oli siellä maassa sikin sokin,
+työntörattaita, viikatteita ja luutia. Tyhjän, vajan ovella riippui
+rikkinäinen miehentakki, joka tuulessa ja sateessa oli muuttunut
+linnunpelätiksi. Lierittömällä rikkinäisellä huopahatulla oli Erich
+Dombrowski koristanut pumpun.
+
+Neiti Dietrich oli nyt tyyntynyt, hän ei katsonut ympärilleen, vaan
+antoi viedä itsensä sisään, kulkien kuin onnenhuumeessa.
+
+Sisällä kirkaisi lapsi äkkiä. Silloin kohotti Gertrud päätänsä ja
+sanoi lujana, kuin uhmaten kovaa kohtaloansa: "Kuuletteko, Gretchen?
+Pienokaiseni huutaa. Minulla on lapsi --, mutta minä en ole 'hänen
+vaimonsa' -- en ole kenenkään vaimo."
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kesti kauan, ennenkuin Gretchen Dietrich ajatteli lähtöä. Hämärsi jo,
+ja hän pelkäsi kulkea pimeässä. Miksikä heillä olikin ollut niin paljon
+toisillensa kerrottavaa! Gertrud oli istunut ompelukoneensa ääressä ja
+neulonut, ja istuen matalalla jakkaralla, joka oli Dombrowskin lasten
+omaisuutta, oli Margareta nojannut päätään Gertrudin polviin, pidellen
+pienokaista sylissään. "Antakaa hänet minun syliini, antakaa!" oli hän
+pyydellyt.
+
+Katkerin kyynelin otti hän osaa ystävättärensä kovaan kohtaloon eikä
+väsynyt siitä kuulemaan. "Oi, kertokaa -- ja kun te sanoitte sen
+hänelle, mitä hän silloin sanoi? Ja sittenkään hän ei tahtonut mennä
+naimisiin?"
+
+"Hänen äitinsä ei tahtonut sitä."
+
+Tuohan oli kuin romaaneissa! Neiti Dietrich katsoi häneen silmät
+selkoselällään. Kiihkeällä hellyydellä painoi hän pienokaisen itseään
+vasten, pusersi hänet vasten rintaansa kuin äiti: "Tuollainen lapsi,
+tuollainen suloinen lapsi! Oi, jospa minulla edes olisi lapsi." Hän
+leperteli pienokaiselle, joka ei voinut häntä ymmärtää, kertoen sille
+pitkiä juttuja isästä, joka oli sodassa.
+
+Gertrud hymyili surumielisesti. Hänellä ei ollut pitkiin aikoihin ollut
+vieraita luonansa, hän oli niin tottunut hiljaisuuteen kotonansa,
+että häntä melkein huimasi. Mitä kaikkea Gretchen kertoikaan! Hänen
+sulhasensa oli Ranskassa, -- koko ajan hän oli ollut Ranskassa,
+vakuutti hän, vaikka Gertrud muisteli heidän aikaisemmin tavatessaan
+kuulleensa että hän oli ollut Venäjälläkin.
+
+Mutta Gretchen kertoili vain ja kohotti samalla kättänsä, niin
+että vaipuvan päivän viimeinen säde kohtasi hänen sormuksensa: tuo
+sormus oli Ranskasta, ranskalaista kultaa. Se oli tehty suuresta
+ranskalaisesta kultarahasta, jonka kreivi oli pannut hänen sulhasensa
+käteen, kun sulhanen oli pelastanut epätoivoiselle isälle hänen
+tyttärensä kiihkeitten sotamiesten käsistä. "Tietysti hän ei
+olisi tahtonut ottaa vastaan palkintoa, mutta kun kreivi oli niin
+itsepintainen, sanoi hän lopuksi: 'No, minä annan sitten valmistaa
+siitä kihlasormuksen rakkaalle morsiolleni, joka kotona odottaa minua!'"
+
+"Ettekö te sitten vielä olleet kihloissa? Eikö teille vielä ollut
+häneltä sormusta?" kysyi Gertrud. Hän kysyi sitä vain jotain
+sanoaksensa, hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Kuinka kadehdittava
+olikaan tuo tyttö, hänellä oli rakastettunsa sormus sormessaan,
+tapahtuipa mitä tahansa, niin olisi hän kumminkin hänen kihlattu
+morsiamensa! Vaistomaisesti loi hän katseen omaan käteensä: hänen
+sormensa oli sormukseton!
+
+Margareta nauroi hiljaa ja kuiskasi sitten salaperäisesti: "Hiljaa, ei
+vieläkään saa kukaan kotona tietää että olen kihloissa. Panen sormuksen
+sormeeni ainoastaan kotoa lähtiessäni. Ennenkuin palaan, otan sen
+sormestani. Olemme vielä salakihloissa."
+
+"Mutta miksikä sitten? Kun hän sentään on sellainen kunnon poika!"
+ihmetteli Gertrud.
+
+"Äitini ei voi sietää häntä, -- hän on niin paha! Mutta jos en saa
+häntä, hyppään veteen!" Kiihtyneenä hypähti hän paikaltaan, levotonna
+kulki hän huoneessa edestakaisin.
+
+Lapsi, jonka hänen kiihkeytensä oli herättänyt kevyestä unesta, alkoi
+vikistä. Gertrud halusi ottaa sen syliinsä, mutta Margareta ei antanut
+sitä. "Millainen lapsi, millainen suloinen lapsi, kunpa minullakin
+olisi sellainen!" Nyt alkoi hän nyyhkyttää.
+
+Tuollainen kiihkeys tuntui todellakin huolestuttavalta. Gertrud oli
+oikeastaan hyvillään, kun hänen vieraansa vihdoinkin teki lähtöä.
+Hän lupasi saattaa häntä ensi talojen luo. Hän otti liinan itsensä
+ja lapsen ympärille, joka hänellä oli käsivarrellaan, ja toisessa
+käsivarressa riippui neiti Dietrich.
+
+Nuo molemmat naisolennot, jotka hitaasti lähestyivät taloja, peittyivät
+hämärään. Heillä oli molemmilla tumma puku, ja tummat olivat myöskin
+jo tien molemmin puolin olevat kedot. Salaperäisiä valkoisia olentoja
+seisoi pimeässä, ne näyttivät viittoilevan. Margareta tarttui lujemmin
+Gertrudin käsivarteen ja painautui häntä vastaan: "Kuinka hyvä että
+tulitte mukaan, kuolisin muutoin pelosta. Oi, rakas Trudeni, eikö
+totta, sinähän tulet häihini? Kutsun sitten sinut. Sano minua 'sinuksi'
+-- se tekee minut onnelliseksi. Sano, pidätkö sinä minusta? Minulla ei
+ole ainoatakaan ihmistä, joka oikein todella pitäisi minusta, -- olen
+niin köyhä."
+
+Olipa todellakin ihmeellistä, että hän puhui tuolla tavoin. Gertrud
+mietiskeli sitä palatessaan nyt yksin kotiin. "Minä olen niin köyhä",
+-- kuinka sopikaan tämä siihen, mitä hän aikaisemmin oli puhunut?
+
+Äkkiä Gertrud säpsähti, hän kuuli itkua. Pimeässä käydä tepasteli jokin
+hänen jälkeensä. Nyt kävi itku äänekkääksi. Pelästyneenä hän pysähtyi,
+-- Dombrowskin lapsetkohan siellä olivat? "Kuinka te olette täällä?
+Missä äitinne on?" tiedusteli hän.
+
+Pikku Minna tarttui mielenahdistuksissaan Gertrudin hameeseen ja
+painautui häneen: "Hyi, kuinka nyt on pimeä, -- on niin pimeä."
+
+Mutta poika purki sisuansa: "Äiti --? Senkin mokoma! Hän lähetti meidät
+kotiin. Hän huvitteleikse!"
+
+Mitä tuo merkitsi? 'Hän huvitteleikse!' Gertrud aikoi juuri
+vastenmielisyyden ja samalla jonkunlaisen vastuunalaisuuden tunteen
+valtaamana lähemmin tutkia tuota asiaa pojalta, kun kumea värähdys
+kulki halki illan pimeyden. Se oli kaukainen kajahdus. Kirkonkellot
+soivat. Kirkko oli syrjässä, ja tuuli ei käynyt sieltäpäin, mutta silti
+voi tuntea nuo hitaanraskaat juhlalliset kumahdukset.
+
+Gertrud pysähtyi ja käski äänekkäästi torailevan pojan vaikenemaan.
+Nyt kuuli jo selvemmin. Kumeata, vakavaa metallisointua. Tähän aikaan?
+Iltapäivän jumalanpalvelus oli jo aikoja lopussa, hautajaisia ei
+pidetty näin myöhään, -- se ei voinut merkitä muuta kuin voittoa! Siinä
+tapauksessa uudistuisi soitto kolmasti. Se tunnettiin jo, monta voittoa
+olivat kellot jo julistaneet, tuskin kolme viikkoa sitten Varsovan
+suuren voiton. Siihen oli jo ehtinyt tottua, -- se ei tehnyt enää juuri
+mitään vaikutusta. Kumminkin kääntyi Gertrud takaisin. Voittoako se
+todella merkitsi?! Nyt se alkoi kolmannen kerran! Ja joskaan hänellä
+henkilökohtaisesti ei ollut mitään kadotettavissa eikä voitettavissa,
+ajoi sisäinen pakko hänet kumminkin asemalle. Ei hän tahtonut olla näin
+yksin tuollaisena hetkenä. Siellä olisi muitakin, ihmisiä yllinkyllin,
+-- hän saisi tietää, missä voitto oli saavutettu -- ja tulisiko pian
+rauha!
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Illan hiljaisuuteen vaipuneelle seudulle olivat kirkonkellot kertoneet
+voitosta! Asemalla vallitsi tungos. Niin paljon väkeä ei sinne
+kokoontunut silloinkaan, kun joukkoja kuljetettiin aseman ohitse
+kaukojunien raidetta. Ne eivät pysähtyneet täällä, väki tervehti
+viittauksilla harmaatakkeja, jotka riippuivat puolta ruumistaan
+myöten ulos seppelöidyistä, kaikenmoisilla liitukirjoituksilla
+varustetuista vaunuista, ja huusi heille liikutetuin mielin
+tervehdys- ja jäähyväissanoja. Sanat tosin häipyivät kuulumattomina
+tuohon tuulennopeaan jyskeeseen, mutta viittauksiin vastattiin
+raikuvilla hurraahuudoilla.
+
+Nyt tungeskeli ihmisjoukko tiedonantoa lukien asemahuoneeen oven
+vieressä.
+
+"Novogeorgievskin linnoitus, vihollisen viimeinen tukikohta Puolassa,
+valloitettu itsepintaisen puolustuksen jälkeen. Koko varusväki,
+yksistään eilisissä lopputaisteluissa yli 20000 miestä, ja suunnaton
+sotasaalis, jota ei vielä ole ehditty arvioida, joutui valtaamme."
+
+Rivit nopeasti silmissä kiitäen luettiin tuo -- vaieten. Eivät
+kajahdelleet enää samat riemuhuudot kuin ensi aikoina, -- olihan sotaa
+jo kestänyt yli vuoden.
+
+"Äiti, joutuvatko ne nyt kokonaan tappiolle?" kysyi lapsenääni äkkiä
+aivan kovasti.
+
+Äiti oli himmeässä tähtivalossa vaivoin saanut sen puoliääneen
+luetuksi, nyt vaikeni hän hämillään. Kimeä lapsenääni oli kuulunut
+kauas. Lähinnäseisovat nauroivat. "Hiljaa", kuiskasi äiti.
+
+"Sitten tulee meidänkin isä jälleen kotiin, eikö niin, äiti?" kyseli
+lapsi ujostelematta edelleen.
+
+Vaieten pudisteli vaimo kieltävästi päätänsä. Tehden itselleen nopeasti
+tietä läpi tungoksen ja vetäen lapsen mukaansa, kiiruhti hän pois.
+
+Se oli lukkoseppä Frankin vaimo, jolla oli liikkeensä torin kulmassa.
+Kaksi viikkoa sitten oli hänen miehensä kaatunut Narevin edustalla.
+"Nyt on hänen yksin hoidettava tuota suurta liikettä", tuumiskeli joku,
+"pari vanhaa kisälliä on hänellä tosin vielä apunansa. Mies käytti
+kaikki varansa liikkeeseen. Vaikea hänen on selvitä lapsinensa, --
+viisi niitä on, kaikki vielä pieniä."
+
+"Hänen laitansa ei ole kaikkein huonoimmin", sanoi toinen ääni. "Mutta
+entä sitä, jolla on ollut _vain_ mies, ei liikettä eikä lapsia, --
+ainoastaan mies!"
+
+Kaikki käännähtivät kuullessaan tuon haikean äänen, joka kuului
+epätoivon huokaukselta.
+
+Pieni riutunut vaimo vetäytyi arasti syrjään. Hän ei ollut tahtonut,
+että kaikki kääntyisivät häntä katsomaan, aivan tahtomattaan oli hän
+tullut ilmaisseeksi tunteensa ääneen. Ikäänkuin jokainen säälivä katse,
+joka kohtasi häntä pimeydestä, olisi tuntunut hänestä loukkaukselta,
+sulkeutui hän aivan omaan itseensä. Ei hän kaivannut kenenkään sääliä,
+eikä kenenkään tarvinnut välittää hänestä, -- hän ei tarvinnut ketään,
+sillä hän ei aikonut enää elää. Hän halusi vain sairaan eläimen tavoin
+vetääntyä piilopaikkaan, kuollaksensa sinne.
+
+Avuttoman itkun vallassa, kuin hylätty lapsi, aikoi hän juuri hiipiä
+tiehensä, kun käsi laskeusi hänen olallensa. "Rouva rakas!" Sanalla
+'rakas' oli erityinen korko, sydämellistä ystävällisyyttä kuului äänen
+sävyssä.
+
+Kenraalinrouva von Voigt ei ollut suinkaan hempeämielinen, hänen
+miehensä oli kasvattanut hänet ottamaan joka asian mahdollisimman
+levolliselta kannalta. "Elämän laita on kuten vihollisen", oli hän
+usein sanonut vaimolleen, kun tämä vielä oli nuorempi ja helposti
+menetti tyyneytensä, "tulee ottaa selko asemasta, tähdätä tarkoin,
+lähestyä askel askeleelta -- aina vaan yhtä tyynenä -- yhä lähemmäksi
+ja sitten kimppuun!" Rouvan oli täytynyt oppia hillitsemään itseänsä.
+Mutta tällä kertaa valtasi tunne hänet kumminkin. Tuo vaimo, tuo yksin
+jäänyt vaimoparka! Taivuttaen pystyä varttansa hiukan tuota surkean
+pientä olentoa kohti, sanoi hän sisäisen vakaumuksen valtaamana, joka
+saa muutkin vakuutetuiksi: "Te ette ole hylätty, rouva rakas! Teillä
+on vielä äiti -- meidän saksalainen kotimaamme. Hänen huomaansa on
+miehenne uskonut teidät. Hän on ansainnut teille oikeuden siihen. Ja
+meidän saksalainen kotimaamme on hyvä äiti, joka huolehtii lapsistansa."
+
+"Roskaa! Ylhäisten ja rikkaitten on hyvä puhua!" kajahti hänelle
+ivallisesti vastaan jostakin.
+
+"Ken sen sanoi?" Nähdäksensä puhujan käänsi kenraalinrouva päätänsä,
+oikaisten komean vartensa vielä komeammaksi. "On surullista", sanoi hän
+hyvin kovalla äänellä, "että on vieläkin olemassa ihmisiä, on olemassa
+saksalaisia, joille parjaaminen ja kiihottaminen tuottaa huvia. Mitä
+merkitsee nykyisin ylhäinen ja rikas!? Ken makaa juoksuhaudassa, häntä
+ei hyödytä, vaikka hän olisi prinssi, samassa kurassa hän kumminkin
+makaa kuin vaatimattomin työläinen, ja sen, jolla on miljoona, ei ole
+siinä yhtään parempi olla kuin sen, joka ei omista penniäkään!"
+
+No, olipa sillä sanat valmiina suussansa! Ja 'kurasta' oli hän puhunut
+-- 'kurasta'! Toisia se huvitti kovasti. He nauroivat. Heidän naurunsa
+tarttui muihin, ja koko parvi vaimoja ympäröi kenraalinrouvan. Tämä
+ei ollut oikein selvillä, oliko nauru ivallista, vai merkitsikö se
+iloista myöntymystä. Äkillinen arkuus valtasi hänet. Hän katui että oli
+antautunut tunteensa valtaan. Hän raivasi itselleen tien ja poistui
+nopein askelin, mieli masentuneena. Hänen ilonsa Novogeorgievskin
+voitosta oli haihtunut. Tälläkö tavoin voitonsanoma otettiin vastaan?
+Eihän enää tosin käynyt odottaminenkaan äänekästä riemua, mutta miksi
+eivät he ottaneet vastaan tuota sanomaa hiljaisen ilomielisellä
+liikutuksella? Hänen miehensä oli sittenkin oikeassa, -- tuollaisia
+ihmisiä ei käynyt arvosteleminen saman mittakaavan mukaan kuin heitä
+itseänsä. Ne olivat sentään ilossa ja surussa toisenlaisia kuin he.
+
+Hän näki äkkiä ammottavan kuilun, -- ken pystyisi rakentamaan sillan
+sen poikki? Sotako, jonne kaikki läksivät, kaikki, ylhäiset ja
+alhaiset, köyhät ja rikkaat? Tähän saakka sen ei ollut onnistunut sitä
+tehdä. Onnistuisikohan rauhan tehdä se --?
+
+Katu, jota hänen oli kulkeminen, oli pimeänä hänen edessään. Ylhäällä
+ei näkynyt tähteäkään. Tuuli, joka oli puhaltanut kaiken päivää,
+oli kasannut pilviä, ja nyt ne lentelivät, omituisina lonkareina ja
+hattaroina, kuin mitkäkin kummitukset ja hirviöt, vaaleanharmaalla
+iltataivaalla. Hänen täytyi, ajatella sitä iltaa, jolloin määräys
+liikekannallepanosta oli saapunut. Miehensä käsivarteen nojaten oli hän
+Berlinissä kulkenut "Unter den Linden" katua pitkin, sankka ihmisjoukko
+oli vienyt heidät muassaan, ja virran hitaasti kuljettamina olivat he
+saapuneet linnan edustalle. Nähdessään upseerin univormun, tekivät
+ihmiset kunnioittavasti tilaa. Linnassa oli nyt pimeää ja hiljaista.
+Keisari oli puhunut kansalleen, he olivat tulleet liian myöhään, mutta
+kaikkialla kuulivat he siitä vielä puhuttavan. "'En tiedä enää mistään
+puolueista,' -- niin, niin hän sanoi", olivat he kuulleet erään miehen
+takanansa kertovan. Toinen selitti sitä tarkemmin: "Nyt ei nimittäin
+enää ole minkäänlaista eroa. Onko sulla rahaa vai ei, oletko kreivi
+vai tiilentekijä Fritz, oletko lukenut yliopistossa latinaa vai etkö
+osaa yhtään lukea ja kirjoittaa, sillä ei väliä mitään, -- kaikki tyyni
+olemme yksiä ja samoja saksalaisia, _vain_ saksalaisia!"
+
+Tuota muistellessaan täytyi hänen hymyillä, nopeasti tietään
+astellessaan. Sadepisaroita tipahteli, taivas itki. Hän kiiti eteenpäin
+syvällisiin ajatuksiin vaipuneena: niin, niin, ei ollut niin helppo
+saavuttaa ymmärtämystä! Mutta liikuttavaa oli se ollut, mitä ajuri
+oli sanonut, joka vei heidät Linnantorilta kotiin, liikuttavaa ja
+samalla hullunkurista. Viitaten piiskalla taaksensa kohden pimeätä,
+ylvästä rakennusta, jossa Saksan keisari nyt varmaankin sydämessään
+punnitsi Europan kohtaloita, ja kääntyen istuimeltaan puolittain heihin
+päin, oli ajuri hyväksyvästi nyökäten sanonut: "Emme ole sentään tätä
+ennen oikein tunteneet Wilhelmiämme!" Tuo vanha lihava ajuri ja hänen
+kompasteleva koninsa olivat jääneet unohtumattomasti hänen mieleensä.
+Ja unohtumaton oli myöskin ollut toinen näky, jonka he näkivät
+kääntyessään katsomaan taaksensa.
+
+Vesiltä päin oli tullut hitaasti mahtavan suuri lintu, liitäen yli
+puiston ja linnan, kirkon ja asehuoneiston. Siivet levitettyinä
+pysytteli se nyt liikkumatonna. Pilvimuodostus se vain oli, rajuilman
+enne kesäisellä taivaalla. Mutta punertavana hehkuivat sen alapuolella
+kalevantulet. Kiihtyneenä päivän tapahtumista oli hän tarttunut
+miehensä käsivarteen: "Katso -- katso -- näetkö sinäkin sen?" Liitävä
+kotka se oli, siivet levällään. Pelko oli vavahduttanut heitä: eikö se
+ollut venäläinen kotka?
+
+Se oli ollut preussilainen kotka -- Jumalan kiitos!
+
+Kenraalitar oli nyt saapunut Krügerin talon luo, sillä hän aikoi käydä
+tytärtään tervehtimässä. Jälleen täytyi hänen ihmetellä, että Lili
+oli valinnut juuri tämän asunnon. Sehän oli niin vaatimaton: huoneet
+matalat, ei parkettilattioita, ei sähkövaloa. Eteisen oven yläpuolella
+palaa kitusti pieni viheliäinen öljylamppu.
+
+Kun rouva von Voigt avasi lukitsemattoman oven ja tuli eteiseen,
+lankesi sinne valo eräästä alakerran huoneesta. Huoneen ovi oli auki.
+Siellä istui rouva Krüger pöydän ääressä ja näytti lukevan lampun
+himmeässä valossa kirjaa. Hän oli niin syventynyt lukemiseen, ettei
+huomannut vierasta, joka kulki hänen ovensa ohitse.
+
+Kenraalitar nousi portaita ylös. Lili avasi itse asuntoonsa vievän
+lasioven. Palvelustyttö oli rientänyt asemalle soiton alkaessa. "Enhän
+tarvitsekaan häntä", sanoi nuori rouva välinpitämättömästi. Pitkä
+valkoinen yöpuku yllään hän valkoisine kasvoineen muistutti aavetta.
+
+Äiti silmäili häntä huolestuneena. "Novogeorgievskin linnoitus, Lili",
+sanoi hän painokkaasti. "Novogeorgievsk merkitsee suurta voittoa,
+tärkeätä saavutusta." Hänestä oli kuin olisi hänen pudistettava
+hereille tuo edessään oleva kalpea nainen. Hän laski molemmat
+kätensä tyttärensä hartioille ja pudisti häntä lempeästi. "Kuinka
+isä nyt iloitseekaan! Hän on tietenkin nyt vielä Varsovassa. Odotan
+jännityksellä hänen kirjettään. Iloitse sinäkin, Lili, nyt sota pian
+loppuu!"
+
+"Sitä et usko itsekään." Rouva Rossin suupielet vetääntyivät epäilevään
+hymyilyyn. "Mitäpä minua hyödyttäisivät voitot ja menestys?!" Hän
+kohautti hartioitaan. "Ja rauhakaan?! Kansojen välistä vihamielisyyttä
+ei sekään poista. En koskaan enää toivu tästä sodasta." Hän huokasi,
+ja kiihkeästi ponnahtivat sitten esiin sanat: "Kiroan sitä kaiken
+elinaikani!"
+
+"Mutta Lili!" Äiti koetti kädellään silittää tyttärensä rypistynyttä
+otsaa. "Sinä olet liiaksi yksin. Sinulla on liiaksi aikaa mietiskelyyn,
+lapseni. Jään mielelläni täksi illaksi luoksesi." Hän veti tyttären
+sisään ja kävi istumaan.
+
+Mutta Lili sanoi väsyneesti: "Ei, ei, mene vaan kotiin. Minun
+luonani ei ole hyvä olla. Sinä olet iloinen ja voimakas, ja sinulla
+on oikeus siihen, -- mutta minä!" Hän tarttui molemmin käsin
+kauniiseen vaaleaan tukkaansa. "Olen kuin rikkirunneltu. Rakkaus ja
+viha taistelevat minusta ja raatelevat minua. Olen alati pelon ja
+toivon ristiaallokossa. Tuollainen voitto tuottaa minulle aina niin
+kammottavia taisteluita. Kun soitetaan, on minusta kuin vietäisiin
+jotain minulle kallista hautaan. Minun täytyy pidellä korviani, en voi
+sitä kuulla!"
+
+Rouva von Voigt ei sanonut: "Lapsiparka!" eikä myöskään sulkenut
+tytärtään säälivästi syliinsä. Siitä ei olisi ollut paljon apua.
+Lilin oli itsensä katsottava, kuinka suoriutui tuosta kaikesta,
+itsensä taisteltava taistelunsa. Ei kukaan muu voinut auttaa häntä
+tästä tunteiden ristiriidasta. Niinpä kysyi äiti nyt vain noustessaan
+lähteäksensä: "Oletko taas saanut kirjeen mieheltäsi?"
+
+Nuori rouva muuttui eloisammaksi. "Hetkinen vielä, äiti!" Hän
+kiiruhti pienen kirjoituspöytänsä luo ottamaan kirjeen. Hän meni
+kattolampun alle ja luki sen. Hän ei lukenut sitä kokonaan ääneen, vaan
+käänsi vain sieltä täältä jonkun lauseen. "Emme ole enää entisissä
+asemissamme. Olemme edenneet Monte Pianolle saakka. Eilen teimme
+hyökkäyksen Schluderbachin itäpuolella!" Nuori rouva keskeytti,
+tuskaisena katsoi hän äitiinsä. "Ei näytä käyneen hyvin. Tämä kirje on
+kirjoitettu heinäkuun kahdentenakolmatta päivänä, tänään meillä on jo
+elokuun kahdeskymmenes päivä. Tunnen Enricon. Jos heillä olisi ollut
+menestystä, olisin jo saanut häneltä aikoja sitten uuden kirjeen.
+Silloin hänen täytyy saada kertoa voitosta. Hyvä Jumala, vaikka noiden
+italialaisten voitto järkyttääkin mieltäni, niin täytyy minun melkein
+toivoa sitä." Hän painoi kirjeen kasvoilleen. "On niin kauheata, kun ei
+saa tietoja!"
+
+"Vai Schluderbachin luona!" Äiti koetti ohjata nuoren rouvan ajatukset
+toisaanne. "Muistatko vielä, kun olimme Schluderbachissa? Siitä on kai
+seitsemän vuotta. Se oli ihanalla Tyrolin matkallamme, alkaessamme
+retkemme Dolomiiteille. Tulimme Dürrnsteiniä alas, kauhea ukkosilma
+oli yllättänyt meidät, isä oli saanut rakkuloita jalkoihinsa, minäkin
+jaksoin lopuksi tuskin laahata jalkojani perässäni, likomärkinä
+saavuimme Schluderbachiin. Mutta hauskaa vain oli kaikki tyyni!
+Vaatteemme oli pantava kuivatusuuniin, isäntä toimitti meille apua.
+Sinä sait sisäkön tyrolilaisen pyhäpuvun. Illallisella alhaalla salissa
+tuli eräs herra pöytäämme -- muuan kuuluisa maalari -- ja pyysi saada
+maalata sinut. Muistatko vielä, lapseni?"
+
+"En tiedä. En tiedä enää mitään. Elä sano seitsemän vuotta --
+seitsemänkymmentä vuotta siitä on!" Nuoren rouvan ääni sammui
+toivottomaan välinpitämättömyyteen. Hän rypisti otsaansa, ja hänen
+silmiinsä tuli ilme, kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet kaukana
+poissa.
+
+Ulkonaisesti rauhallisena, mutta sisäisen levottomuuden masentamana
+sanoi äiti hyvää yötä. Kun hän alhaalla kulki rouva Krügerin oven
+ohitse, istui tämä vielä samassa asennossa kuin äsken, kumartuneena
+syvälle alas pöytää kohden. Hänen edessään oli suuri kartta ja sen
+vieressä paksu kirja. Nyt kohotti hän päätänsä ja säpsähti kuullessaan
+ohikulkijan tervehdyksen.
+
+Kenraalitar tuli ovelle. Hän halusi lausua pari ystävällistä sanaa;
+olihan rouvalla kaikki hyvässä järjestyksessä, talo oli peräti siisti.
+"No, rouva Krüger, mitä pidätte tyttärestäni, vuokralaisestanne?
+Toivottavasti olette tyytyväinen. Liikaa melua ei hän pidä."
+
+"En tiedä." Rouva silmäili häntä aivan toisiin ajatuksiin vaipuneena.
+Kuin tullen tajuihinsa hän sitten nousi paikaltaan: "Suokaa anteeksi!
+En tuntenut heti kenraalitarta!"
+
+"Te luitte niin innokkaasti jotain?"
+
+Rouva Krüger hymyili hämillään. "Minä koetin hakea Korsikaa. Täällä
+kirjassa on" -- hän näytti avattua tietosanakirjaa, -- "'saari
+Välimeressä!' Mutta en pääse oikein selville; en voi löytää sitä."
+Avuttomana haeskeli hänen etusormensa kartalta.
+
+"Kas tässä." Rouva von Voigt opasti häntä. "Monet kiitokset." Rouva
+Krüger ilahtui nähtävästi; hän kävi puheliaaksi. "Minun poikani on
+nimittäin nyt siellä." Kuin lumottuna hän katseli saarta, joka nyrkin
+kaltaisena, sormi ojennettuna, oli kuvattuna italialaisen saappaan
+vasemmalla puolen. Hän nyökkäsi haaveissaan: "Nyt toki edes tiedän,
+millaista siellä on. Kovin iso ei se ole. Kaksisataayhdeksänkymmentä
+tuhatta ja kuusikymmentäkahdeksan asukasta luin siellä olevan. Vuorista
+siellä on ja sakeata metsää. Laaksot ovat hyvin hedelmällisiä, mutta
+huonosti viljeltyjä. Sitä mahtanee Gustav katsella silmät suurina;
+huonosti viljeltyyn ei meillä olla totuttu. Karjanhoitoa harjoitetaan
+ja kalastusta; tonnikaloja minä en tunne. Mutta varmaankin hän pitää
+niistä; hän piti kovasti kalasta. 'Äiti, keitäpä vihreää ankeriasta',
+sanoi hän alinomaa -- ja jouluksi piti olla 'puolalaista toutainta'.
+Sitähän hän nyt ei siellä saa."
+
+Rouva von Voigt olisi voinut nauraa: Korsikalla vihreätä ankeriasta ja
+puolalaista toutainta! Mutta niin hullunkurinen kuin tuo ajatus olikin,
+oli rouva Krügerin silmissä ilme, joka karkotti kaiken hullunkurisuuden
+loitolle. Ei ikinä hän ollut vielä nähnyt sellaista epäröivää kaihoa,
+hurskasta uskoa, itsepintaista toivoa ihmiskatseessa. Tuossa oli
+silmät, jotka olivat valvoneet yön toisensa perästä, vuodattaneet
+paljon kyyneleitä ja kätkeneet niitä vielä enemmän itkemättöminä,
+silmät, jotka olivat käyneet puolisokeiksi lukiessaan tiheään
+painettuja kaatuneiden, haavoittuneiden ja kadonneitten luetteloita,
+silmät, jotka olivat levottomalla rakkaudella alati tähystelleet
+etäisyydessä, tavotellen vain yhtä ja ainoata, -- ne olivat poikaansa
+odottavan äidin silmät.
+
+Kenraalitar ojensi rouva Krügerille kätensä. Liikutettuna katsoi hän
+tuon vaimon ryppyisiä kasvoja, joihin huoli oli uurtanut syvät vaot.
+"Suokoon Jumala, että sota pian loppuisi! Tänään oli jälleen suuri
+voitto!"
+
+Ryppyisten luomien takaa levisi kimmellys rouva Krügerin muinoin
+leveille, nyt kapeiksi käyneille kasvoille. Toivon säde valahti hänen
+katseeseensa, vuodattaen silmien vaaleaan sineen tummemman värityksen.
+"Sitten pääsevät kaikki vangit vapaiksi!"
+
+Rouva Krüger nojasi kätensä pöytään, kuin kolkuttaakseen sitä
+vakuuttavasti. Hän hymyili. "Raamatussa sanotaan: 'Sitten on oleva ilo
+ja riemu ja ainainen rauha.'"
+
+       *       *       *       *       *
+
+Novogeorgievskin ilta ei toki saanut jäädä viettämättä. Muutamia
+lomailijoita oli sattunut yhteen. Näiden joukossa oli Minka Dombrowski
+tuntenut erään vanhan tuttavan. Kun hän iltapäivällä oli lasten kanssa
+puistossa -- entisellä kyläniityllä -- kuuntelemassa sotilassoittoa,
+ja monet katseet, joita hän arvosteli pelkäksi ihailuksi, kiintyivät
+tutkivasti hänen uuteen pukuunsa, oli Minka heti tuntenut hänet.
+Tuskin oli hän voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta: hyvät ihmiset
+sentään, sehän oli tuo, johon hän oli tutustunut ravintolassa, ja jolle
+Stanislaus oli ollut niin mustasukkainen! -- -- -- "Minka, sen sanon
+sinulle, että jos et pysy minulle uskollisena, niin -- --!" Hän oli
+vavissut ja mulkoillut silmillään. Jes sentään, miesparkaa! No, nythän
+hän oli Ranskassa. Tai olisiko kenties ollut Venäjällä. Viikkomääriin
+ei häneltä ollut tullut mitään tietoja. Kenpä tiesi, missä hän oleksi!
+
+Minka oli nyt hymyillyt ystävällisesti ihailijalle, joka silloin
+ravintolassa oli silmäillyt häntä merkitsevin katsein, ja joka nyt
+sotilaspuvussa miellytti häntä vieläkin enemmän. Olihan hän naimisissa,
+eihän se merkinnyt mitään. Ja kenpä voi nyt paheksua sitä, jos hän,
+joka sai nähdä niin paljon vaivaa ja hääriä lastensa kanssa ja jolla
+ei edes ollut miestään luonansa, joka olisi sanonut: "Minka, sinä olet
+vallan viehättävä!" -- jos hän suostui soturin pyyntöön ja vietti illan
+hänen seurassansa. Varsin mielellään hän myös söi kerrankin jotain
+hyvää. Pukkimakkaraa ja hapankaalia oli ihailija luvannut tarjota.
+Ja olutta saisi Minka myöskin juoda. Niinpä lähetti hän siis lapset
+kotiin. Poika pani vastaan eikä tahtonut lähteä, mutta Minka antoi
+hänelle aimo läimäyksen, niin että poika jäi kauhistuneena tuijottamaan
+häneen. Silloin sanoi Minka heti: "Saat vielä lantinkin."
+
+Harmaatakki oli nauranut: tuo nainen oli todellakin lystikäs. Olipa
+siinä elämänhalua! He tekivät ensin vielä pienen kävelyretken, jolloin
+Minka kulkea laahusti hänen rinnallaan ohuessa puvussaan, illan
+viileyden käydessä jo tuntuvaksi. Vasta kun he olivat metsässä, ja
+soturi laski kätensä Minkan vyötärölle, tuli hänen lämpimämpi olla.
+Hän ei nyt ajatellut miestänsä. Kun mies on liian kauan poissa,
+tottuu siihen lopuksi ja alkaa unohtaa... Mutta toisaalta oli hänestä
+kumminkin, harmaatakin astellessa hänen rinnallaan, kuin kulkisi
+hän Stanislaunsa kanssa, ja hän nojasi kiinteästi seuralaiseensa
+tämän käydessä helläksi. Pitkiin aikoihin ei kukaan mies ollut häntä
+syleillyt! Samalla hän koko ajan lörpötteli iloisesti.
+
+Heidän palatessaan takaisin oli ruokala jo täpötäynnä. Töin tuskin
+saivat he vielä paikan erään pöydän ääressä, jossa jo istui kolme
+harmaatakkia. Muutoin oli jokaisella soturilla rakastettunsa mukanaan,
+mutta nämä kolme olivat vielä seuralaista vailla. He ryhtyivätkin
+vaaralliseen kilpailuun herra Lehmannin -- siviilitoimeltaan parturin
+-- kanssa.
+
+Minka Dombrowski oli autuaallinen; ei yksi, vaan neljä miestä hänellä
+oli ihailijoina! Se vallan huumasi hänet.
+
+He istuivat nurkkaan työnnettyinä pienen pöydän ääressä ja niin lähellä
+toisiansa, että milloin mikin miehenjalka kosketti Minkan jalkaa.
+Polvet sattuivat pöydän alla yhteen, ja jos jokin polvi erityisen
+lujasti painautui hänen polveensa, vastasi hän samalla mitalla. Herra
+Lehmann oli kaunein noista neljästä ja vanha tuttava, ja hänhän myöskin
+maksoi Minkan puolesta. Niinpä loikin Minka sormille jokaista toista,
+joka häntä tavotteli.
+
+"Maljanne, kaunis Minka!" He joivat vahvasti. Herra Lehmann maksoi
+viidestä lasista kutakin kohden, toiset kukin vain yhdestä. Sen voi
+hän hyvin tehdäkin, sillä hän omisti siviilielämässä hyvin tuottavan
+liikkeen Dennewitzin kadun varrella Berlinissä. Kun tulisi jälleen
+rauha ja hän palaisi kotiinsa, silloin sopisi kauniin Minkan vain
+tulla hänen luoksensa, hän kähertäisi kyllä hänen tukkansa. Ja herra
+Dombrowskia hän myöskin palvelisi. Näin sanoessaan hän iski silmää, ja
+toiset nauroivat haljetakseen. Miksikä ei nyt olisi pidetty hauskaa!
+Kun jälleen lähdettäisiin liikkeelle, kenpä tiesi kuinka kauan sitten
+olisi enää nauruun tilaisuutta! "Luoti vain, ja jääkää hyvästi!" sanoi
+herra Lehmann.
+
+Minka kävi aivan hempeämieliseksi. Kuudes olutlasi oli ollut jo liikaa;
+hän alkoi äkkiä itkeä: Oi Jumala, hyvä jumala, hänen kelpo miehensä,
+missä hän mahtoikaan olla! Soturin vaimolla on sentään huonot päivät!
+Liian surullinen on hänen kohtalonsa. Ken tiesi, elikö hänen miehensä
+ollenkaan enää! Hän nojasi herra Lehmanniin, ja hänen sekava päänsä
+vaipui hänen olallensa.
+
+"Voi hyvä Jumala, mieheni, voi, voi!" Samalla hän sentään salli
+ihailijan hyväillä niskaansa, joka raikkaana ja täyteläisenä pyrki
+esiin ohuesta puvusta. Hän tavotteli soturin vasenta kättä ja piti sitä
+hellästi sylissänsä.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Kun Hedwig Bertholdi meni puutarhaansa, näki hän kuinka Krügerin
+rouva omassa puutarhassaan kokosi hedelmiä puista. Ne olivat kypsiä;
+pian varisisivat lehdet pois. Hänet valtasi tuska, kun hän ajatteli
+talven yksinäisyyttä. Edellinenkin talvi oli jo ollut kyllin vaikea,
+mutta silloin oli hänen miehensä toki vielä ollut kotona. "Ota joku
+luoksesi", kirjoitti hän. "Onhan niin hauskoja nuoria tyttöjä, jotka
+iloitsevat saadessaan turvapaikan -- erittäinkin tällaisina aikoina."
+
+Ei sanaakaan siitä, että hän palaisi pian, toivoi voivansa palata
+pian. Eikä myöskään mitään pahoittelua siitä, ettei itse voinut olla
+vaimonsa luona. Eivätkä hänen poikansakaan kirjoittaneet siitä mitään.
+Oli kuin olisivat he sotatoimissaan unohtaneet kaikki hellemmät
+tunteet. Hänen vanhimpansa, Heinz, oli saanut rautaristin ja Rudolf
+oli tullut aliupseeriksi. Mutta ei kukaan sanonut: "Äitiparka, kuinka
+yksin oletkaan!" -- ja se olisi sentään ilahduttanut häntä enemmän kuin
+mikään muu.
+
+Häntä kammotti kun hän ajatteli seuranaista, joka olisi opetettu aina
+hymyilemään, aina olemaan hilpeä, kuinka sietämättömiä käskijättären
+oikut olisivatkin. Ei, sellaista ei hän voisi sietää! Silloin saapui
+hänelle kirje eräältä nuoruudenystävättäreltä, josta hän ei pitkiin
+aikoihin ollut kuullut mitään, rouva von Lossbergiltä Koblenzista.
+Se sisälsi pyynnön. Herra von Lossberg -- majuri -- oli kuollut
+pitkällisten kärsimysten jälkeen neljännesvuosi sitten, saamiensa
+pahojen haavojen johdosta. Rouva von Lossberg, heikko ja mieleltään
+runneltu kun oli, olisi halunnut muuttaa vanhan äitinsä luo, joka asui
+pienessä hesseniläisessä kaupungissa, eläen pienellä eläkkeellä. Vanhin
+poika oli myöskin jo upseeri ja sodassa, molemmat nuoremmat olivat
+Bensbergissä kadettikoulussa; tytär vain oli kotona.
+
+"Hilpeän Anna Mariani käy raskaaksi kuluttaa nuoruutensa tuossa
+pienessä sopukassa meidän kahden elämään kyllästyneen vanhan naisen
+seurassa. Soisin mielelläni että hän pääsisi johonkin perheeseen,
+jossa voisi auttaa talouden tai lasten hoidossa. On myöskin hyvä,
+jos hän nyt jo oppii mukaantumaan muihin, -- minä en enää elä kauan,
+tunnen sen. Seuraan pian miestäni. Silloin käy Anna Marialle kumminkin
+välttämättömäksi tulla vierasten pariin. Mitään erikoisempaa ei hän
+ole oppinut, -- arvelimme sitä tarpeettomaksi mieheni aseman ja hänen
+miellyttävän ulkomuotonsa perusteella. Kenties voit sinä, rakas Hedwig,
+jolla varmaankin on paljon tuttavia, auttaa minua tyttäreeni nähden!"
+-- --
+
+Talon hiljaiset huoneet kammottivat rouva Bertholdia; istuessaan
+yksin päivällis- ja illallispöydässä avarassa tyhjässä ruokasalissa,
+ei hän voinut syödä. Yksinäisyys kuristi hänen kurkkuansa. Syysillat
+olivat loppumattoman pitkiä. Entä yöt! Ryöväreitä, murhaajia ja
+varkaita ei hän enää pelännyt eikä tarkastellut kaappien taustoja.
+Mutta toisenlainen pelko oli vallannut hänen mielensä, -- paljoa
+tuskallisempi pelko: suunnaton levottomuus siitä, kuinka kaikki
+päättyisi! Nyt alkoi jo toinen sotatalvi. Kuinka kauan tätä vielä
+kestäisi?! Voisiko Saksa yhä edelleen pitää puoliansa? Oliko sillä
+vielä tarpeeksi miehiä taistelemaan, voittamaan? Surevien luku näytti
+hänestä lisääntyvän päivä päivältä. Kävivätkö kaikki ihmiset mustiin
+puettuina? Eivätkö ilmoitukset "sankarikuolemasta" lisääntyneet
+lisääntymistään? Ne täyttivät pitkät palstat sanomalehdissä, kokonaiset
+sivut. Eikä missään enää kuulunut naurua. Jospa hän tietäisi jonkun,
+joka vielä voisi nauraa oikein sydämellisesti! Huoletonta, viatonta,
+hilpeätä naurua! Voisikohan tuo nuori tyttö nauraa sillä tavoin?
+Nythän ei tosin nuorisokaan enää nauranut. Rouva Krügerin puutarhassa
+näki hän nuoren rouva Rossin nunnan kaltaisena vaeltavan puksipuiden
+reunustamien sarkojen keskellä. Tumma huntu peitti hänen vaaleata
+tukkaansa. Olisi ollut luonnollista että Hedwig olisi aidan ylitse
+lausunut hänelle pari sanaa, sillä olivathan he naapurit, mutta hän
+pelkäsi sanoa mitään nähdessään nuo alakuloiset kasvot. Sieltä ei
+näyttänyt olevan mitään virkistystä tulossa. Ja rouva Krügeriä kohtaan
+hän tunsi suorastaan arkuutta. Hän puuhaili puutarhassaan kasvot
+niin levollisina että se tuntui luonnottomalta. Kuinka voikaan olla
+noin levollinen? Ja kaikkein vähimmin oli rouva Krügerilla siihen
+syytä. Mutta hän korjasi satoa hedelmäpuistaan niin toimeliaana, kuin
+vallitsisi täysi rauha, eikä hänen tarvitsisi ajatella mitään muuta
+kuin satoansa.
+
+Ylhäällä tikapuilla seisoi rouva Krüger ja ongiskeli
+noukkimiskoneellaan viimeistä omenaa niin itsepintaisesti, kuin olisi
+mitä suurin onni ollut saavutettavissa tuolla ylhäällä notkuvassa
+latvassa. Mitä tarkimmalla huolella asetteli hän parhaat hedelmät
+heinillä täytettyyn koppaan, varoen koskettelemasta niitä muutoin kuin
+käsineillä.
+
+Tänään Hedwigin sentään täytyi huutaa hänelle. Oli kaunis päivä,
+lokakuun aurinko kokosi viimeiset voimansa, sen säteet tunkivat aidan
+viereisen, puolittain metsistyneen vanhan päärynäpuun kuivuvien lehtien
+lävitse, niin että se tuulenhengen käydessä hohti kuin veressä. Rouva
+Krüger kokoili maahan karistamiansa pieniä päärynöitä; hän hikoili,
+auringonsäteet heijastuivat hänen syvälle taivutettuun selkäänsä. Kun
+hän suoristautui, sattuivat hänen katseensa juuri rouva Bertholdiin,
+joka silmäili häntä aidan ylitse.
+
+"Huusitteko minulle jotain?"
+
+"Huusin kyllä", sanoi Hedwig. "Olen niin yksin. Sanokaapa, rouva
+Krüger, mitä varten te poimitte ne kaikki? Mitä niillä kumminkaan
+tekee?" Hän viittasi maahan varisseisiin ryppyisiin päärynäpahaisiin.
+
+"Näillä?" Rouva Krüger näytti ojennetulla kädellään paria noista
+viheliäisistä hedelmistä. "Näistä minä laitan hilloa. Ja joskaan niitä
+ei kävisi syöminen, niin onhan minulla ainakin työtä, rouva Bertholdi.
+Kymmenen kumarrusta karkottaa kymmenen ajatusta, sata kumarrusta
+satasen ajatuksia. Kun on kumartanut niin monta kertaa, ettei enää
+jaksa lainkaan ajatella, silloin nukkuu yöllä. Minä nukun."
+
+"Minä en!" Hedwig huokasi.
+
+Rouva Krüger silmäili häntä moittivasti. "Lähettäkää pois
+palvelustyttönne, tehkää itse kaikki työt. Minä en tahtoisi nyt pitää
+palvelijoita. Yksin, yksin teen kaikki: siistin, keitän, kaivan, pesen,
+ruokin kanat, siistin kaniinien ja vuohen majaset."
+
+"Minä en pysty siihen." Rouva Bertholdin kädet vaipuivat alas. "Enhän
+ole tottunut työhön. En kestä mitään."
+
+Rouva Krüger naurahti. "Mitä kestämiseen tulee, niin kestää ihminen
+paljon kummempaakin." Hän tuli aivan aidan viereen. Pyyhkien
+ruskettuneella kädellään hien otsaltaan, jossa pari irtaantunutta
+harmaata suortuvaa liehui, sanoi hän synkkänä: "Olen lukenut
+lehdestä, mitä ne saavat kestää, jotka ovat sodassa: he makaavat
+juoksuhaudoissaan pelkässä liejussa, granaatit lentelevät vain heidän
+ympärillään -- tuolla sinkoaa ilmaan käsi, täällä jalka -- tuolla
+päänpuolikas, tässä aivot -- toveri oli siinä äsken, ja nyt jätteitä
+vain. Ja heidän täytyy ajatella: 'Kohta tulee minun vuoroni!' Ei,
+rouva Bertholdi, meidän täällä ei kenenkään sovi sanoa: sitä tai tätä
+minä en kestä. Ja mitä kaikkea arvelette minun Gustavillani olevan
+kestettävänä? Siellä kaukana vankeudessa kolkolla saarella. Ja kun ei
+sitten edes saa kirjoittaa! Ja mitä saavatkaan haavoittuneemme kestää!
+Mutta kaikki päärynäni minä niille annan ja kaikki omenani. Ne olivat
+aina Gustavin herkkua! No, ensi vuonna! Sinne on liian pitkä matka,
+enhän voi lähettää mitään sinne. Eivät ne menisi perille."
+
+Ei, varmaankaan ne eivät koskaan menisi perille! Otsa rypyssä katseli
+Hedwig Bertholdi rouva Krügeriä, joka kantoi raskasta päärynäkoppaa
+sisään. Se maa, missä Gustav oleskeli, oli kaukana maapallosta, niin
+kaukana ettei kukaan vielä ollut palannut sieltä. Salainen kauhu
+värisytti Hedwigiä: ja äiti uskoi niin lujasti hänen vankinaoloonsa
+Korsikalla. Hän ei muka saanut kirjoittaa, niin otaksui rouva Krüger.
+Äitiraukka! Hedwig Bertholdia alkoi äkkiä palella tuossa auringon
+kultaamassa puutarhassa, -- lokakuun aurinko ei sentään enää pysty
+lämmittämään. Hän kiiruhti takaisin sisälle, kirjoituspöytänsä
+ääreen, tarttui kynään ja ryhtyi nopeasti kirjoittamaan: Anna Maria
+von Lossbergin oli tultava hänen luoksensa. Ja pian, niin pian kuin
+mahdollista! Hän oli yksin, talossa oli tilaa yllinkyllin, Berlini
+oli lähellä, hän opastaisi kernaasti tuota nuorta tyttöä ja iloitsisi
+voidessaan tuottaa hänelle iloa. Hänen oli vain tultava -- tultava
+pian! Ja hilpeys, josta hänen äitinsä kirjoitti, oli hänen tuotava
+mukanansa.
+
+Hedwig tunsi mielensä kevyemmäksi, kun kirje oli postissa. Huomenna
+olisi kirje Koblenzissa, ylihuomenna hän jo voi saada vastauksen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Anna Maria von Lossberg aamuisin heräsi nokkospalttinaverhoilla
+varustetussa vuoteessaan, sininen silkkipeite yllään, ei hän
+vieläkään ollut aina heti aluksi selvillä missä oikein oli. Kuinka
+ihanaa ja mukavaa täällä olikaan! Kotona hän oli nukkunut sohvalla
+äitinsä huoneessa. Isän vuoteessa ei hän ollut saanut nukkua, rouva
+von Lossberg ei voinut vielä mukaantua siihen, että se otettaisiin
+käytäntöön. Siinä oli hänen miehensä maannut hyvinä ja huonoina
+aikoina; siitä oli hän illalla ennen lähtöänsä sotaan ojentanut
+vaimollensa tukevan soturinkätensä: "Ole uljas, rakas vaimoni!" Ja
+lausuessaan hänelle viimeiset jäähyväiset oli hän jälleen kurottanut
+siitä hänelle kätensä, nyt niin heikoksi käyneen: "Ole uljas!"
+
+Anna Maria oli kahdeksantoista vuoden vanha. Silloin ei voi alati olla
+alakuloinen. Täytyisihän sodan toki kerrankin loppua, ja sitten olisi
+kaikki jälleen hyvin. Sitä, ettei hänen isänsä silloin enää olisi
+olemassa, ei hän ajatellut. Kun tuo solakka terve neitonen seisoi
+kuvastimen edessä, hymyilivät hänelle raikkaat kasvot, loistavat
+silmät; kalpeus, jonka huoli isän takia ja ahtaat olot äidin luona
+olivat aiheuttaneet, katosi täällä pian tipotiehensä. Rouva Bertholdia
+kohtaan hän tunsi haaveellista ihailua. Hän oli hänestä maailmannaisen
+ihanne. Hänellä oli niin kauniita vaatteita, että Anna Maria tuskin oli
+sellaisia nähnytkään, -- hänen tuttavansa Koblenzissa kävivät paljon
+yksinkertaisemmin puettuina. Myöskin tuntui hänestä peräti ylhäiseltä
+nukkua niin kauan aamuisin ja antaa palvelustytön kammata tukka. Usein
+kiintyi myöskin hänen ihaileva katseensa rouva Bertholdin huolellisesti
+hoidettuihin valkoisiin käsiin suipoksi leikattuine kiiltävine
+kynsineen ja monine sormuksineen. Niin arkaillen ei Anna Marian äidin
+ollut käynyt käsiänsä käyttäminen, ja muuta koristetta ei niissä ollut
+kuin vihkisormus. Äitiparan oli aina täytynyt olla uutterassa työssä,
+-- elämä on hankalaa, kun sen pitää vaikuttaa hienommalta kuin se
+todellisuudessa on!
+
+Nyt Anna Maria usein tunsi jotain kauhun tapaista mennyttä aikaa
+ajatellessaan. Kun hän nyt oli tutustunut varallisuuden viehätyksiin,
+tuntui hänestä kauhealta moni seikka, jota hän aikaisemmin oli
+kuvitellut tavottelemisen arvoiseksi, jopa toiveittensa ainoaksi
+päämääräksi -- kuten sellainen avioliitto kuin hänen äitinsä. Hän
+ajatteli usein avioliittoa, ja hänen täytyi niin tehdä, sillä hän
+tiesi: en ole oppinut mitään, rahaa minulla: ei myöskään ole, --
+minulla ei ole muuta kuin kauniit kasvoni, sorea varteni ja nuoruuteni.
+
+Hedwig hemmotteli häntä. Kaiken yksinäisyydessä kasaantuneen hellyyden
+hän vuodatti hänen ylitsensä. Mitä viheliäisen epäaistikkaita pukuja
+olikaan Anna Maria tuonut mukanansa! Hän meni hänen kanssaan Berliniin
+ja hankki hänelle uudet pukimet, ja kaikkea hän halusi näyttää Anna
+Marialle, ja hän nautti hänen ihastuksestaan. Nyt oli melkein kuin ei
+olisi ollutkaan sota-aika, ja hän tunsi melkein nuorentuvansa hänen
+seurassansa. Ja tuon tyttöseni naurua, -- tuota raikasta, hilpeätä
+reiniläistä naurua!
+
+Joka ikisessä kirjeessä, jonka hän lähetti pojillensa, hän kertoeli
+seikkaperäisesti, 'kasvattityttärestään.' Mitä Anna Maria ajatteli,
+mitä hän sanoi, mitä hän teki, miltä hän näytti, miten miellytti muita,
+kaikki oli tärkeätä. "Viehättävä tyttö", kirjoitti Bertholdi, kun hänen
+rouvansa lähetti hänelle Anna Marian valokuvan. Heinz sai sen myöskin.
+"Ihastuttava kerrassaan", kirjoitti tämä. Rudolfille lähetti hän sen
+myöskin, mutta tämä ei maininnut siitä mitään. Se pahoitti äitiä. Ah,
+hänen nuorempi poikansa oli muuttunut suuresti, -- ja muuttuneet ne
+olivat molemmat. Tuskin he enää tiedustelivat kuinka kotona voitiin.
+Entisyys näytti kokonaan haihtuneen heidän mielestänsä. Oli kuin ei
+maailmassa enää olisikaan ollut mitään muuta kuin 'juoksuhautoja,
+salakaivantoja, täyssattumia, käsikranaatteja, kaasuhyökkäyksiä!' Ja
+kylmäverisyydellä, joka äitiin vaikutti raakuudelta, kuvaili Rudolf,
+-- hän, joka ei ennen olisi voinut tehdä eläimellekään pahaa, joka
+talvella oli ruokkinut lintuja, joka oli silitellyt joka koiraa, --
+hänen juoksuhautaansa tunkeutuneen vihollisen kaameata loppua. Surren
+ajatteli äiti: liian kauan ovat he jo olleet erillään kotioloista,
+jopa sodan olisi aika loppua, jotta pojat jälleen palaisivat
+tavalliseen elämään, opintojansa jatkamaan, entisiä harrastuksiaan
+toteuttamaan. Väliin oli hänestä kuin nuo, joille hän kirjoitti,
+eivät olisikaan olleet hänen poikiansa, vaan ventovieraita miehiä.
+Jo aikoja täysi-ikäisiä, kovaluontoisia miehiä, joihin hän ei enää
+kyennyt vaikuttamaan, joihin eivät enää pystyneet mitkään lempeämmät
+vaikutelmat. Eivät he enää olleet niitä poikasia, joille ero oli
+tuntunut niin vaikealta. Vielä näki hän edessään Rudolfinsa nuoret
+kasvot ja hänen kalpeaksi käyneet huulensa. Omituinen värähdys oli
+käynyt yli hänen muotonsa, -- uhkasiko itku tulla? "Rakas äiti", hän
+oli kurottanut kätensä äitiä kohden, -- juna lähti. Saisiko hän enää
+koskaan kuulla tuon saman, yhtä lempeästi ja tuntehikkaasti lausuttuna:
+"Rakas äiti!"
+
+Mutta Anna Mariasta, jolle hän luki ääneen poikiensa kirjeet, tuo
+kaikki oli aivan luonnollista. "Täytyyhän heidän muuttua", sanoi hän,
+"muutoin he eivät saisi mitään aikaan. Minusta tuo on ihanaa kaikki
+tyyni. Toivoisin vain olevani itse siellä mukana!"
+
+Ja hän alkoi rallattaa laulua, jonka usein oli kuullut kotona
+Koblenzissa sotamiesten marssiessa ohitse, jonnekin, sotaan:
+
+    "Sotamies se hauska veikko.
+    Mieli hällä pelvoton.
+    Ilo raikuu laulussansa.
+    Tytöill' lemmekäs hän on.
+    Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"
+
+       *       *       *       *       *
+
+Raivokkaana riehui taistelu Champagnessa. Tuli paljon junia tuoden
+haavoittuneita, pitkät rivit vaunuja, joissa oli kauas näkyvä suuri
+punainen risti. Monena yönä heräsi Hedwig Bertholdi säpsähtäen unesta,
+-- hänen molemmat poikansa olivat länsirintamalla, -- läpi esikaupungin
+hiljaisuuden kajahti palokunnantalon tornista höyrysireenin valittava,
+onton kolea toitotus. Tuli ei ollut valloillaan, vaan haavoittuneita
+jätettiin tännekin.
+
+Koulujen vanhemmat oppilaat olivat kutsutut avustamaan; koululakki
+vinossa, samarialaisnauha käsivarressa riensivät poikaset paareineen
+asemalle. Moni äiti katsoi tuskallisesti heidän jälkeensä: jos sotaa
+kestäisi vielä kauan, tulisi hänenkin poikansa vuoro. Yölliselle
+taivaalle kohosi vavahtelevia rukouksia. Omituisen rauhaisena kaareili
+syystaivas maan yläpuolella. Levollisina hohtivat sen tähtöset,
+kuin kirkkaat silmät, jotka näkevät kaikki, ja joita ei mikään voi
+pelästyttää.
+
+Mutta ihmismieliin ei tuo hiljainen hohde voinut vuodattaa hoivaa.
+Eikö ollut kuin olisi kuultu taistelun tuoksinaa, kanuunain ja
+ihmisten mylvintää, pirstoutuvain granaattien ja raadeltujen ihmisten
+voihkauksia? Eikö tässäkin ennen puhtaassa maalaisilmassa tuntunut
+ruudin hajua, tukahduttavien kaasujen ja veren löyhkää? Ei, tänne
+saakka ei tunkeunut sodan melske eikä sen kammottavat lemahdukset,
+mutta mukana oltiin silti, mukana taisteluissa ja juoksuhaudoissa,
+mukana hyökkääjien riveissä. Kaikkine kauhuineen oli lokakuun
+taistelut täälläkin koettu. Ei uskallettu enää hengittää vapaasti, --
+murtaisikohan vihollinen rintaman? Niitä oli niin paljon: ranskalaisia,
+englantilaisia ja mustia joukkoja. Onnistuisiko niiden voittaa Saksan
+joukot?
+
+Vihlova tuska tunki sydämiin kuin kalvava mato. Ne, joilla ei enää
+ollut mitään menetettävää, tuijottivat surumielisesti toisiin. He
+olivat jo kovimman kokeneet, -- ken noista toisista oli määrätty
+ensiksi turhaan vastausta odottamaan? Ken saisi takaisin kirjeen, johon
+oli merkittynä: "Kunnian kentällä kaatunut."? Kadehdittava se äiti,
+joka vielä sai lähempiä tietoja, joka tiesi, missä hänen lapsensa oli
+kätketty lepoon. Niin hyvin ei ollut kaikkien laita.
+
+Tiedonantojen edessä asemalla tungeksi alati ihmisiä Levottomuutta
+kuvastivat nuo kalpeat kasvot, -- kauhea tunne tuo, että oli niin
+kaukana ja kumminkin kaikessa mukana! Mikä kuumeentapainen uutisten
+jano, mikä kiihkeys huhujen ahmimisessa! Mitä kaikkea olikaan ehtinyt
+tapahtua eilisestä, taikkapa vain sitten viime hetken! Silmänräpäys
+merkitsi nyt äärettömyyttä. Ei kyetty puhumaankaan kuin puoliääneen.
+
+Margareta Dietrich oli alati asemalla. Hän luki jokaisen uuden
+tiedonannon -- luki sen vielä toistamiseen, ikäänkuin ei olisi sitä
+oikein oivaltanut, ja sitten hän osti uusimman sanomalehden. Hän luki
+sen, loittoni muutaman askeleen ja palasi sitten uudelleen takaisin.
+Kun haavoitettuja kuljetettiin ohitse, tunkeutui hän aivan lähelle. Ei
+hän välittänyt käskystä poistua. "Yleisöä kielletään uteliaisuudella
+rasittamasta haavoittuneita!" Hänet työnnettiin pois, mutta hän
+lähestyi uudelleen.
+
+"Kenties siinä viedään sulhastani, -- oi päästäkää minut lähemmäksi!"
+Silmät avoauki hän tuijotti soturien kalpeisiin kasvoihin.
+Epätoivoissaan hän sitten pudisti päätänsä: "Ei se ole hän!"
+
+Häntä säälittiin, -- hakihan hän sulhastaan -- tyttöparka!
+
+Ei kulunut ainoatakaan yötä, jolloin haavoitettuja odotettiin asemalle,
+ilman että Dietrichin neiti seisoi asemalla. Hän odotti tunnista
+tuntiin, seisten kaukojunille vievien porrasten alimmalla astuimella.
+Hän nojasi selkäänsä sivuseinämään, kurotti päänsä eteenpäin silmäillen
+taukoamatta portaita ylös. Häntä puistatti kylmässä yöviimassa. Täällä
+tapasi hänet Gertrud Hieselhahn, palatessaan eräänä iltana Berlinistä
+tavallista myöhempään, vasta puoliyön tienoissa. Hän oli perin väsynyt,
+mutta siitä ei nykyisin käynyt välittäminen. Hän halusi edistyä,
+ja sitäpaitsi ansaitsi pelkällä neulomisella liian vähän. Niinpä
+hän päivätyönsä päätyttyä vielä oli mukana iltakursseilla eräässä
+kauppakoulussa, hänen täytyi talveksi saada parempi paikka, ellei
+tahtonut pienokaisensa kanssa nähdä nälkää.
+
+"Hyvä Jumala, Gretchen, kuinka olet täällä? Mitä sinä täällä teet?"
+
+"Minä odotan." Margareta ei hievahtanutkaan paikaltaan.
+
+"Tule toki kotiin!" Gertrud koetti vetää hänet mukaansa. Häntä
+pelästytti nuo omituisen riutuneet kasvot. "Saatan sinut ovelle saakka."
+
+Mutta Margareta pani vastaan, hän työnsi pontevasti ystävättärensä
+luotaan. Hän ei luonut häneen edes katsettakaan, herkeämättä hän katsoi
+portaita ylös.
+
+Ylhäältä tuli pari ihmisolentoa näkyviin. Sääristään haavoittunutta
+potilasta siellä tuotiin, joka istui kahden samarialaisen ristikkäin
+yhteenliitetyillä käsillä, kädet heidän kaulassaan. Hervottomina
+riippuivat sääret, muodottomain möhkäleitten kaltaisina paksuissa
+kääreissään, joissa näkyi veripilkkuja.
+
+Neiti Dietrich säpsähti, hänen silmissään näkyi kiihkeä hehku.
+Sysäten Gertrudin tieltään, hän syöksähti äkkiä kirkaisten kohden
+haavoittunutta: "Tuolla hän on!"
+
+Haavoittunut kohotti silmänräpäyksen ajaksi rinnalle vaipunutta
+päätänsä, välinpitämätönnä kohtasi hänen väsynyt katseensa Margaretan.
+
+"Tilaa!" Kantajat käyttäytyivät töykeästi. Toinen työntäisi Margaretan
+olallaan syrjään: mitä tuollainen merkitsi?
+
+Hän kirkaisi äänekkäästi: "Sulhaseni!"
+
+"Vielä mitä! Ette taida olla järjissänne, neiti!" Kantajat poistuivat
+levollisesti kantamuksineen.
+
+Ei, ei se ollutkaan hän! Lyöden kätensä kasvoilleen tyrskähti Margareta
+nyyhkytyksiin.
+
+Öisellä asemalla tuo herätti huomiota: mitä täällä oli tekeillä, ken
+täällä niin huusi? Uteliaita tuli juosten. Vahdissa oleva asemamies
+laskeutui alas asemasillalta: "Mitä melua te täällä pidätte?"
+
+Masentuneena oli neiti Dietrich lyyhistynyt kokoon asemahuoneen
+portaille. Asemamies tarttui hänen hartiaansa: vai niin, vai niin,
+sehän näkyi olevan sama, joka aina odotteli täällä. "Menkää, menkää,"
+sanoi hän lauhkeasti, "ei nyt enää tule mitään junaa, menkää kotiin."
+
+"Tule, Gretchen, tule," pyyteli myöskin Gertrud. Hän otti nyyhkyttävää
+tyttöä kainalosta. Hänen onnistui nostaa hänet pystyyn, hän meni
+nopeasti pois hänen kanssaan. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan,
+häpeäntunne kohotti punan hänen poskilleen, -- - kaikki ihmiset
+katsoivat heihin. Mutta ei hän myöskään tahtonut jättää toista oman
+onnensa nojaan.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Nuo miehet, jotka tomuisina Champagnen valkoisesta kalkista olivat kuin
+jauhoon hieroontuneet myllärit, olivat kestäneet kestettävänsä, -- nyt
+oli lepo seurannut. Vihollisen ei ollut onnistunut puhkaista rintamaa,
+Jumalan kiitos! Hengitettiin helpommin, ja reipas rohkeus täytti
+mielet. Mitäpä siitä, joskin talvi oli tullut, tuoden mukanaan pakkasta
+ja pimeyttä! Nyt luultiin varmasti, että oli syytä toivoa parasta,
+ja toivo tuo mukanaan lämpöä ja valoa. Keväällä oli sota päättyvä --
+rohkeutta vain siihen saakka!
+
+Nyt alkoivat sodan seuraukset tuntua täyttä totta. Ei silti, etteivät
+ne olisi jo aikoja tuntuneet, mutta tuo kestetty tuikea tuska oli ollut
+kuin taivaan jylinää, joka lamauttaa koko luomakunnan; nyt seurasivat
+neulanpiston kaltaiset pienet kärsimykset. Jauhoista ja leivästä
+alkoi tulla puute. Perunaleipä ei tahtonut maistua, eikä siitä tullut
+kylläiseksikään. Leivän niukkuus tuntui kiihottavan näläntunnetta.
+
+"Kestäähän tämän sentään vielä," kirjoitti rouva von Voigt miehellensä.
+"Itse puolestani en ole kärsinyt nykyisestä puutteesta, vähäiseltä
+se minusta tuntuu. Olenhan niin kiitollinen siitä, että sinä olet
+säästynyt, ja että nyt saatte levätä Champagnen suunnattomain
+ponnistusten jälkeen. On hetkiä, jolloin voisin jälleen hengittää
+vapaasti, jopa olla iloinenkin, mutta Lilin kohtalo vaivaa kovin
+mieltäni. Rossi on ollut viikkomääriä alati taisteluissa Tyrolin
+rintamalla; hän kirjoittaa vain harvoin." --
+
+Lili lepäsi tänään sohvallaan, hänellä oli hiukan kuumetta. Hän oli
+ehtinyt liiaksi vieraantua Saksan talvesta, ainainen kostea kylmyys
+tuotti hänelle yskää ja nuhaa. Ja matala harmaa taivas teki hänet
+synkkämieliseksi. Ah, vain pala sineä, hiukan auringonlämpöä -- ja
+kirje!
+
+Hänen miehensä viimeinen tiedonanto oli kirjoitettu lokakuun lopulla.
+Nyt oli ollut kovia otteluita Schluderbachin rajasillan luona. Oi, tuon
+sillan hän muisti niin hyvin!
+
+Hän sulki silmänsä. Kaikenmoisia kuvia tuli hänen eteensä. Sen ylitse
+hän oli ajanut vanhempinensa eräänä ihanana kesäpäivänä, joka oli
+kaksin verroin kirkas ja raikas edellisen päivän rajuilman jälkeen. Hän
+oli riemusta huudahdellut ääneen -- oi, kuinka hyvin hän sen muisti!
+Hän näki itsensä seisoallaan vaunuissa, ojennetuin käsin oli hän
+hypähtänyt pystyyn ihastuksensa vallassa. Hevoset juoksivat ripeästi,
+ryöppyävä vuoripuro syöksyi uomaansa alas hopeavaahtoa heitellen.
+Korkeat lehtikuuset tuoksuivat, kuin uhrisauhu kohosi niiden lemu
+sinitaivaalle. Perhoset liitelivät heidän vaunujensa edellä, oli niin
+hilpeätä, niin loistokasta tuossa kapeassa laaksossa, yksin vihreän
+kuusimetsän yläpuolella kohoavat jylhät vuorenhuiputkin, joita peitti
+ohukainen kerros tuoretta lunta, tuntuivat kertoilevan ikuisesta
+ilosta. Sillan kohdalla, missä tie kohoaa niin jyrkästi ylöspäin,
+oli hän hypännyt maahan. Hän asteli ajajan rinnalla. Hellävaroen
+koskea tipsutteli tämän ruoska hevosten selkiin, -- ei se liioin
+tuottanut kipua -- ken olisi sellaisessa paikassa voinut tuottaa tuskaa
+halvimmallekaan luontokappaleelle! Ja nyt --?!
+
+Liliä puistatti. Häntä paleli, hän vetääntyi paremmin suojaavan
+peitteen alle. Siellä taisteli nyt hänen miehensä sotamiehinensä.
+Hiipivätköhän he kiviseinämiä alas, piiloutuen tuuheitten lehtikuusien
+suojaan? Vai kiipesivätkö puronviertä ylös, hakien käsin ja jaloin
+tukikohtaa? Oliko päivä? -- vai oliko yö? Siitä ei ollut tietoa.
+Mustana riippui taivas yli laakson, höyryn ja savun pimentämänä. Vuoren
+sopukassa oli jotain pilventapaista, sinne oli jonnekin asetettu
+konekivääri, ja se syyti vimmatusti luoteja kallioseinän repeämiä
+pitkin alas. Voi sitä ratinaa! Lili piteli korviansa. Kunpa hän ei edes
+olisi lukenut sanomalehtiä niin tarkasti! Niissä kuvattiin taistelut
+sillä tavoin, että hänestä oli kuin olisi itse ollut mukana. Ja
+kumminkin kärsi hän vain sadannen osan siitä, mitä hänen miehensä oli
+kestettävä -- yli-inhimillisiä ponnistuksia, ainaista kuolonvaaraa. Ei,
+ei sittenkään, enemmän hän kärsi kuin miehensä!
+
+Levottomasti heitteli hän kuumeissaan päätänsä. Oliko hänen miehellään
+aavistustakaan niistä tunteista, jotka riehuivat hänen sydämessään,
+suunnaten hänen toivomuksensa väliin sinne, väliin tänne, pitäen häntä
+toivon ja pelon ainaisessa ristiriidassa? Mies ei koskaan käsitä,
+miten nainen voi kärsiä -- ei koskaan -- ja mitä _hän_ kärsi, sitä
+ei kenenkään muun tarvinnut kokea. Jos hän olisi ollut italiatar
+taikka hänen miehensä saksalainen, silloinhan hän pelkäisi ainoastaan
+hänen henkensä puolesta, mutta nyt tunsi hän vieläkin kipeämpää
+tuskaa. Tuliko hänen toivoa voittoa puolustajille vai hyökkääjille?
+Toisaalla oli hänen miehensä, jota hän kerran oli rakastanut niin
+hellästi -- ah, joka yhä vieläkin oli hänelle niin rakas, -- toisaalla
+hänen isänmaansa, johon hän oli niin kiintynyt sydänjuurillaan,
+että irroittaminen siitä merkitsi kuihtumista. Ei hän ollut ennen
+aavistanutkaan tuon kiintymyksen voimaa! Silloin oli tuo toinen maa
+tuntunut hänestä paljoa kauniimmalta, sen aarteet runsaammilta, ihmiset
+herttaisemmilta! Mutta nyt?! Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin,
+suuttumus jäykistytti hänen hempeät kasvonsa. Hän hypähti sohvalta ja
+heitti lämmittävän peitteen luotansa. Jo riitti -- joutukoon tuo kavala
+maa perikatoon, sen miehet -- äkkiä hän säpsähti. Oliko hän huutanut
+ääneen?
+
+Ovea kolkutettiin. Hänen palvelustyttönsä tuli sisään. "Postinne,
+armollinen rouva!" -- -- -- --
+
+Krügerin leski, joka oli alhaalla, kuuli äänekkään huudon. Se oli vain
+lyhyt kirkaisu, mutta niin täynnä kauhua, hillitöntä tuskaa, kuin olisi
+se lähtenyt kuolemanhädässä kamppailevan povesta. Se tuli ylhäältä!
+Hän juoksi eteiseen. Silloin syöksähti jo palvelustyttö portaita alas.
+"Rouva, hyvä Jumala, rouva -- -- --!"
+
+Ylhäällä makasi nuori rouva maassa, hän oli kaatunut. Se oli tullut
+liian äkkiä. Kun talonemäntä tuli huoneeseen, koetti hän sentään jo
+nousta. Ei, hän ei ollut mennyt tiedottomaksi, hän ei tahtonut menettää
+tajuntaansa. Hän oli jo toipunut. Äänettömällä, hiljaisuutta vaativalla
+liikkeellä lähetti hän itkuun tyrskähtäneen palvelustytön luotansa.
+Kuten sokeaksi käynyt, joka ei vielä tahdo tunnustaa sokeuttaan,
+tavotteli hän kirjettään, joka juuri oli tullut postissa. Se oli
+pudonnut hänen kädestänsä.
+
+Nyt piti hän sitä jälleen vapisevassa kädessänsä. Seisten horjuvana
+keskellä huonetta luki hän sen vielä kerran nopeasti, silmissä niin
+tuikea tuskan ilme, että Krügerin rouvan sydän -- sydän, joka ei niin
+hevillä heltynyt, -- vavahti säälistä: hänkö myöskin, myös hän! Niin
+nuori ja niin kaunis ja sittenkin, sittenkin!
+
+Rouva Krügerin työstä kovettunut käsi silitteli valkoisen aamupuvun
+hihaa: "Istukaa, istukaa toki!" Hän painoi nuoren rouvan istumaan
+sohvaan, jäi seisomaan aivan hänen viereensä, oikaisten itseään,
+ikäänkuin olisi tukevalla varrellansa vielä voinut pidättää
+onnettomuuden.
+
+Hymyillen sydäntä vihlovasti katsoi nuori rouva vanhempaan: "Mieheni on
+kaatunut!"
+
+Vanhempi vastasi, hymyillen hänkin: "Ja minun poikani on vankina. Mutta
+minä näen hänet jälleen. Te näette myöskin miehenne jälleen!"
+
+Rouva Krüger rohkeni laskea kätensä tuolle vaalealle syvään vaipuneelle
+päälle. Omituinen hohde valahti hänen kasvoillensa, kirkastaen niiden
+jokapäiväisyyden. Hänen äänessään kajahti kuin luottavaista hartautta,
+ehdotonta uskoa: "Te näette hänet jälleen -- minä näen poikani jälleen.
+Emme vain tiedä -- milloin!"
+
+       *       *       *       *       *
+
+Luutnantti Rossi oli kaatunut. Juuri kun hän hyökätessään sotamiestensä
+kanssa oli huutanut "Avanti!" Luoti oli sattunut hänen suuhunsa,
+murskaten hänen pääparkansa. Se, mikä hänestä oli jäänyt jäljelle, oli
+haudattu Monte Pianon vieressä olevalle pienelle nurmikentälle, missä
+jo lepäsi niin monta kunnon soturia. Hänen sankariverensä ei ollut
+vuotanut turhaan, johtajansa kuoleman innostamina olivat alppijääkärit
+saaneet aikaan sen, mihin viikkomääriä oli turhaan pyritty: he olivat
+karkottaneet vihollisen rajasillalta ja valloittaneet vahvasti
+varustetut asemat. Tämän tiedonannon lähetti leskelle eräs kaatuneen
+toveri, komppanian toinen luutnantti.
+
+Kirje oli tarvinnut paljon aikaa saapuaksensa kiertoteitä hänen
+käsiinsä. Rossi oli kaatunut jo kahden päivän kuluttua siitä kuin oli
+hänelle kirjoittanut -- ja hän oli ajatuksissaan tuntenut mielipahaa
+häntä kohtaan, kironnut häntä ja hänen uskotonta maatansa, -- hyvä
+Jumala, ei häntä, ei, ei häntä. Ainoastaan hänen maatansa. Oi,
+hänen Enrico-parkaansa! Lili luki hänen kirjeensä uudelleen ja aina
+uudelleen, kyyneleitä vuodattaen. Kuinka olikaan mahdollista, että moni
+seikka niissä oli voinut häntä kiusata?! Nyt omisti hän miehellensä
+jälleen koko sydämensä, tarrautuen kiinni hänen muistoonsa. Hänestä oli
+kuin täytyisi hänen puristaa silmänsä umpeen, päästäkseen näkemästä
+maailman tapahtumia, tukita korvansa. Ei nähdä eikä kuulla enää mitään
+muuta kuin häntä. Mitä koski häneen kansallisuuksien eripuraisuus,
+kansojen viha? Hänen oma kohtalonsa täytti kokonaan hänen mielensä.
+Ja hänen kohtalonsa oli hänen miehensä, hänen rakas miehensä. Ei
+ainoatakaan surullista hetkeä ollut tämä tahtonut hänelle tuottaa,
+ja nyt täytyi hänen kumminkin vuodattaa niin paljon kyyneleitä hänen
+tähtensä. Hänen tuskansa kirkasti hänen miehensä kuvan, tehden
+vainajasta enemmän kuin mitä tämä ikinä itse oli aavistanut. Nyt ei
+Lili enää välittänyt siitä, että hän oli taistellut Italian puolesta,
+nyt näki hän hänessä vain sankarin, joka oli uhrannut henkensä jalon
+asian takia. Hän tunsi ylpeyttä lukiessaan ystävän kirjeestä, että
+Rossista olisi pian tullut kapteeni ja että kunniamerkki, joka ei
+ollut vielä ehtinyt koristaa elävän rintaa, oli annettu hänelle mukaan
+hautaan. Hänen sotamiehensä olivat surreet häntä; päällystö samoin kuin
+käskynalaiset tulisivat säilyttämään tuon uljaan miehen kunniakkaassa
+muistossa.
+
+Äitinsä kanssa ei Lili voinut puhua vainajasta samalla tavoin, kuin
+hän häntä ajatteli. Hänestä tuntui, kuin olisi äidin kasvoille silloin
+ilmestynyt omituinen piirre, piirre, joka merkitsi -- vastaväitettä.
+
+Oikein hän oli arvannutkin. Niin suuresti kuin rouva von Voigt surikin
+tyttärensä kanssa, täytyi hänen kumminkin sanoa itsellensä: siinä oli
+ratkaisu. Italialainen haave oli haaveilta loppuun. Lili oli vielä
+nuori, jospa Jumala sallisi hänen alkaa elämänsä vielä uudelleen!
+
+Ja tytär tunsi sen: jos vainaja olisi ollut saksalainen upseeri, olisi
+äidin suru ollut aivan toisenlainen. Ja Lili sulkeutui kokonaan omaan
+itseensä.
+
+Tuntimääriä istui hän akkunan ääressä, kädet syliin vaipuneina ja
+haaveksiva katse suunnattuna alas pihaan. Kenpä voisi mukaantua
+kaikkeen niin tyynesti kuin tuo rouva tuolla alhaalla! Hän meni aina
+samaan aikaan ruokkimaan kanojansa, kaniinejansa ja vuohtansa. Eläimet
+tunsivat hänet. Kun kanat, jotka saivat nyt, ennenkuin maa jäätyi,
+kuljeskella ja kuopia maata talvisen koleassa puutarhassa, kuulivat
+jykevien nahkatohvelien ensi askeleen pihakivityksellä, syöksähtivät
+ne nopeasti vastaan. Silloin tuli jotain hymyilyn tapaista rouva
+Krügerin ryppyisille kasvoille. Ja hymyily kajasti niillä vielä
+hänen täyttäessään mäkättävän vuohen heinähäkkiä, ja se tuli yhä
+huomattavammaksi, kun hän meni kaniinien luo.
+
+Lili näki noiden valkoisten ja mustapilkkuisten eläinten hypiskelevän
+rautalankaoviensa takana. Krügerin rouva pysähtyi aina pitkäksi aikaa
+niiden luokse. Ihme ettei häntä palellut! Ensi lumi peitti jo maan.
+Mutta hän seisoi ainakin puolen tuntia tohvelit jalassa kumarassa
+tuon matalan majasen vieressä, pisti kätensä sisään ja silitteli
+eläimiä. Kuinka köyhäksi täytyykään tulla, jotta viitsisi tuolla
+tavoin seurustella kaniinien kanssa! Lilin kasvoille tuli säälin ilme.
+Kun rouva Krüger eräänä päivänä koetti naulata olkimattoja majasen
+ympärille eikä oikein näyttänyt suoriutuvan siitä yksin, meni Lili alas
+häntä auttamaan. Köyhiähän he molemmat olivat!
+
+"Tämä tässä on 'Lumikki'", sanoi rouva Krüger, "ja tämä on 'Ruusunen'".
+Hän oli avannut pienen oven. Kaksi lumivalkoista kaniinia, ihania
+eläimiä, joilla oli pitkä silkkikarva, tuli heti esiin, painoi päänsä
+punertavine korvineen maahan, hyväilyjä pyydellen. Kenpä olisi
+aavistanut, että tuo karkea käsi osasi silitellä niin lempeästi!
+
+"Niitä pitää aina hyväillä, mieluummin ne ovat ilman perunoita ja
+vihanneksia", sanoi rouva Krüger; hänen äänessään oli hellä sointu.
+"Gustavillani oli lapsena ollessaan aina kaniineja. Hän pitää niistä
+niin paljon!"
+
+Lumikki ja Ruusunen! Nuori rouva nyökkäsi. Hän tunsi kyllä nuo nimet
+sadusta lapsuutensa ajoilta. Kuinka ihanaa olikaan ollut, kun hän
+tällaisena kylmänä iltana kuin tänään istui lämpimässä lastenkamarissa
+pienellä tuolilla, ja äiti luki hänelle ääneen vanhoja saksalaisia
+satuja. Hän hymyili, suloiset muistot täyttivät hänen mielensä.
+Ehdottomasti täytyi hänenkin kurottaa kätensä hyväilemään eläimiä.
+Miellyttävä lämpö virtasi silkkiturkista hänen kylmiin sormiinsa.
+Lumikki ja Ruusunen pysyttelivät aivan hiljaa, räpäyttämättä punaisia
+silmiään. Lumotut eläimet -- mitähän ne ajattelivatkaan?
+
+Lili taivutti päätään ja laski poskensa pehmeälle turkille. Lumikki ja
+Ruusunen -- nyt oli hän jälleen lapsuutensa maailmassa, jossa ei ollut
+mitään surua, joka kesti auringonlaskun jälkeen, ei mitään hoivatonta
+huolta.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Hedwig Bertholdi ei olisi rohjennut toivoakaan, että hän saisi molemmat
+poikansa kotiin lomalle. Siinä oli melkein liiaksi onnea pitkällisten
+kärsimysten jälkeen, hän oli aivan suunniltaan ihastuksesta. Kun Heinz
+sähkötti Frankfurt am Mainista: 'Olen matkalla luoksesi', riemuitsi hän
+ääneen. Mutta kun sitten lisäksi tuli Rudolfilta kirje: 'Viimeisten
+ankarain taistelujen jälkeen pääsemme lomalle lepäämään, ehkä olen
+luonasi yhtaikaa tämän kirjeen kanssa', silloin hän puhkesi kyyneliin.
+
+Kärsimätönnä kuin ikävöivä morsian ryhtyi hän valmisteluihin poikiensa,
+tuloa varten. Heidän piti saada jälleen entiset huoneensa; hän oli
+pahoillaan, kun ei voinut järjestää siellä kaikkea uuteen, entistä
+kauniimpaan kuntoon, mutta siihen ei nyt ollut sopiva aika. Hänen
+täytyi tyytyä siihen, että kaikki harjattiin ja pestiin, seinät
+puhdistettiin, kirjat tomutettiin. Hänen mieleensä tuli niin monta
+muistoa; tätä ennen ei hän ollut voinut antaa noihin huoneisiin
+koskeakaan, hän oli pitänyt ne lukittuina kuin pyhätön. Siinä
+olivat nyt koulukirjat, ainevihot, ensi rakkauskirjeet jollekin
+keskenkasvuiselle tytölle. Niin äkkiä olivat pojat lähteneet, että
+laatikot olivat lukitsematta, tavarat järjestämättä. Tuossa olivat
+vielä Heinzin ratsastushansikkaat, kirjoituspöydällä kaikenmoisia
+valokuvia, -- hänen oli tapana pitää esillä kaunisten naisten
+valokuvia. Tuossa oli Rudolfin koulusalkku -- klassikot olivat siinä
+vielä ja viimeinen kotitehtävä.
+
+Mihin hän ei ennen ollut uskaltanut koskea -- kun kaikki oli hänestä
+ollut ikäänkuin kalliiden vainajien jättämää omaisuutta -- sen
+järjesti hän nyt hymyhuulin. Tulisivathan hänen poikansa takaisin
+haavoittumattomina ja terveinä, -- ehkä muutama tunti vain enää, ja he
+olisivat jälleen täällä entisissä huoneissaan, nuo kaksi poikaa, jotka
+täyttivät talon melulla, iloisella elolla. Nopeasti vain, nopeasti!
+Mikä vaivasikaan palvelustyttöä, Emiliaa? Eihän hän saanut mitään
+valmiiksi ja teki kaikki nurinkurisesti.
+
+Emilia pyyhki salaa silmiänsä. Hänen ennen niin kirkkaat silmänsä
+olivat menettäneet loisteensa. Rouva Bertholdi tiesi, että hänen
+rakastettunsa oli sodassa. Olikohan tälle tapahtunut jotain?
+
+Tuo nuori tyttö pääsi kyyneleiltä tuskin ääneen, ja rouvan
+tiedustellessa häneltä tuota asiaa ne tulvahtivat viljavina esiin
+yli hänen kasvojensa. "Ei, hän on terve -- mutta siellä on muuan --
+Belgiassa -- siellä, missä hän on majaillut niin kauan, -- ja se, se
+-- voi, hyvä rouva!" Hän peitti kasvonsa tomuliinalla ja nyyhkytti
+suonenvedontapaisesti. Koko hänen ruumiinsa vavahteli.
+
+Vasta monien kehotusten jälkeen suostui hän puhumaan. Hän halusi
+keventää sydäntään, mutta samalla oli jotain, joka salpasi hänen
+hengityksensä. Vihdoin seurasi tunnustus: hänen sulhasensa oli
+antautunut suhteisiin tuon belgiattaren kanssa, ja tämä odotti nyt
+lasta. Tänä aamuna oli hän kirjoittanut siitä morsiamelleen. "Nyt ei
+hän tiedä, mitä hänen on tehtävä, onhan hän rehellinen mies. Ja minä --
+minä!" Emilia väänteli käsiänsä. "Mihin _minä_ nyt joudun?"
+
+Rouva Bertholdi oli hämillään: eihän Emilia toki liene --?!
+
+Emilia puhui edelleen: "Tuollainen häpeämätön muukalais-naikkonen, --
+onpa hän mahtanut häntä ahdistella! Ei, minä tiedän kyllä, hänellä ei
+ole ollut mitään sellaista mielessä, mutta tuo nainen on juossut hänen
+perässään, tarjoutunut hänelle, armollinen rouva, -- senhän tietää,
+millaista väkeä ne ovat! Voi, jos en vain -- -- jospa minä vain
+en -- --!" Hän löi otsaansa joutuen yhä enemmän pois suunniltaan.
+Ja yhä hän toisteli: "Kunpa en olisi, jos en olisi --!"
+
+Rouva kävi yhä vakavamman näköiseksi, hänen ilmeensä yhä
+kummastelevammaksi: mitä saisikaan hän vielä kuulla!
+
+Silloin huusi Emilia sen ääneen, hänen kyyneltyneet silmänsä
+leimusivat: "Jos minä en olisi kieltäytynyt -- silloin -- niin ei ikinä
+olisi käynyt näin! Minä en tahtonut, -- ajattelin, etten saanut niin
+tehdä! Mutta ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä
+toivomusta. Nyt hän on tuon toisen oma. -- Voi hyvä Jumala, mitä minä
+nyt teen, miten minun nyt käy?" Pidellen pääparkaansa molemmin käsin
+juoksi hän ulos huoneesta.
+
+Hedwig jäi seisomaan hämmästyksen valtaamana: Emilia oli niin hauska,
+siveä tyttö, oli aina pitänyt itseänsä arvossa -- ja nyt? Hedwig
+pudisti päätänsä. 'Ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän
+viimeistä toivomusta!' Eikös rouva Krüger ollut kerran sanonut juuri
+samaa? Mutta kaikkia toivomuksia ei silti käy täyttäminen!
+
+Anna Maria syöksähti huoneeseen heilutellen kädessään sähkösanomaa.
+"Hurraa, taas sähkösanoma!" Seisten vieretysten, kuumat posket
+vastakkain, lukivat he sen. Ja vielä siinä seistessänsä kuulivat
+he nopeita juoksuaskeleita portaista, ovi temmattiin auki. "Äiti!"
+Huudahtaen hämmästyksestä vaipui Hegwig Bertholdi nuoremman poikansa
+syliin. --
+
+Nyt oli hän saanut korvauksen monista surunpäivistä, koko yksinolon
+ankeasta ajasta. Äiti istui molempien poikiensa välissä pöydässä. Isä
+oli myöskin tullut. Tosin hänen oli onnistunut saada lomaa ainoastaan
+kahdeksi päiväksi, mutta olivathan he sentään jälleen kaikki koolla.
+Samppanjalasit kilisivät. "Terveydeksenne!" sanoi isä, katsoen
+mielihyvällä poikiensa ruskettuneita kasvoja.
+
+Hedwig loisti ilosta. Kylläpä noita poikia kannatti katsella! Vaan
+eivät ne enää olleetkaan mitään poikia, ne olivat miehiä, hartiakkaita
+solakkuudestaan huolimatta, voimakkaita ja itsetietoisia. Hän ei voinut
+kylläksensä katsella heitä. Hän oli aina tiennyt, että Heinz oli
+kaunis mies, mutta että Rudolfin ulkomuoto kehittyisi tuollaiseksi,
+sitä hän ei olisi aavistanut. Hän oli enemmän ihaillut hänen henkisiä
+lahjojansa; hän oli aina ollut hiljainen, miettiväinen, vaatimaton,
+-- häntä oli aina ajateltu tulevana tiedemiehenä, -- nyt oli hän joka
+suhteessa Heinzin veroinen. Kenties oli hän nyt häntä kauniimpikin.
+Ja kuinka hänellä oli puhe vallassaan! Sillävälin kuin vanhempi veli
+puhui sotakokemuksistaan jonkunmoisella pidättyväisyydellä, ikäänkuin
+opitulla arvokkaisuudella -- karttaen niitä juuri mainitakaan -- mitäs
+siinä olikaan puhumista: olihan kysymys vain upseerivelvollisuuksien
+täyttämisestä --, antoi nuorempi eloa uhkuvia kuvauksia marsseista,
+retkeilyistä, hyökkäyksistä ja vastahyökkäyksistä. 'Kuolleen miehen'
+luona oli hän ollut mukana ja samaten aikoinaan Loretto-kukkulankin
+luona. Kaikenmoisista seikkailuista kertoili hän myöskin, joihin he
+olivat huvikseen ryhtyneet.
+
+Oikein äitiä vapisutti vielä jälkeenkinpäin. "Mutta Rudolf, kuinka
+harkitsematonta, kuinka uhkarohkeata!" Silloin nauroi Rudolf
+voimakasta, huoletonta naurua, ja hänen silmänsä loistivat, valkoiset
+hampaat kimmelsivät vaaleitten viiksiuntuvain takaa. Hän sukaisi
+leveäksikäyneellä kädellänsä lyhyttä tukkaansa; ennen se oli pehmeinä
+kiharoina kiemurrellut alas otsalle, antaen hänelle haaveksivan ilmeen.
+Nyt ei hän enää ollut mikään haaveileva nuorukainen, ei, hän oli
+täysikehittynyt mies, jolla oli vakava jalansija todellisessa elämässä.
+
+Äidin täytyi katsoa häntä aina uudelleen. Eikö hän kaiken ilon ohella
+myöskin tuntenut vienoa surumielisyyttäkin? Oliko tuo sitten todellakin
+vielä hänen Rudolfinsa, hänen pienokaisensa, hänen nuorempansa? Hän
+johti keskustelun hänen kirjoihinsa, huvitteluihinsa, soittoon,
+runoiluun.
+
+Rudolf katsoi häneen ihmeissään: oliko todellakin ollut aika, jolloin
+tuollainen oli häntä huvittanut? Kuinka merkityksetöntä tuo kaikki oli
+ollut! Hänen puolestansa saisi sotaa kestää kauankin, häntä miellytti
+soturielämä, marsseista ja kaikesta kauheasta huolimatta. Hän ei voinut
+enää lainkaan kuvitella mielessänsä, millaista tulisi olemaan rauhan
+palattua, missään tapauksessa ei hänelle pälkähtäisi päähän ryhtyä
+jatkamaan äkkiä keskeytyneitä lukujansa.
+
+"Ja minä aina ajattelin, että sinusta tulisi perheeseemme tiedemies",
+sanoi äiti hiljaa.
+
+Poika nauroi: "Ei, äiti, sitä et toki voine minulta vaatia!"
+
+"Mutta mitäs sinusta sitten tulee? Mitä tästä kaikesta lopuksi
+tuleekaan?" -- Oliko kaikki, kaikki muuttunut äkkiä? Eikö entisyys enää
+merkinnyt mitään?
+
+Rudolf nauroi jälleen. "Älä huolehdi suotta! Minä en nykyisin yleensä
+suunnittele mitään. Sitä ei tee kukaan rintamalla. Me otamme kunkin
+hetken sellaisena kuin se on, emmekä kysy mitä seuraava tuo mukanansa.
+Jos niin tekisimme, niin emme tuntisi yhtään ilon hetkeä! Me nautimme,
+nautimme siitä että vielä elämme!" Hän kohotti lasinsa ja kilisti sitä
+vastapäätä istuvan Anna Marian lasiin. Heidän silmänsä hymyilivät.
+"Elämän malja!"
+
+Neiti von Lossberg oli aina sievä, tänään hän oli kaunis. Kuten äiti
+silmäili hänkin alati tuota nuorta aliupseeria. Samppanja ajoi hänen
+verensä kiihkeästi pitkin suonia. Hän ei ollut tottunut tähän juomaan;
+Koblenzin kasinossa oli hän korkeintaan joskus saanut hiukan maistella
+vaahtoavaa reininviiniä. Silmin, jotka olivat loistavammat kuin koskaan
+ennen, katsoi hän Rudolf Bertholdiin. Hänen sydämensä sykähteli; hän
+ei tiennyt itsekään, miksi oli niin kiihtynyt. Pitkistä ajoista oli
+hän nyt jälleen ensi kertaa nuorten miesten seurassa. Siitä oli kauan,
+kauan, kun hän viimeksi oli tuntenut olevansa kaunis. Tänään hän tiesi
+olevansa. Noiden kolmen miehen silmät ilmaisivat sen hänelle. Mutta
+Rudolfin katseessa oli muutakin kuin ihailua. Se kohosi hänelle päähän
+ja huumasi häntä enemmän kuin samppanja, herättäen voitonriemua: tuo
+nuori mies halusi omistaa hänet! Ja neitonen naureskeli, laski leikkiä,
+hehkui -- hän oli kuin ruusu, joka auringon suudelman herättämänä on
+puhjennut täyteen kauneuteensa.
+
+"Eikö hän ole viehättävä?" kysyi Hedwig onnellisena mieheltänsä heidän
+noustuansa ruokapöydästä. Bertholdi nyökkäsi mielissään; hän piti
+hyvästä ruuasta ja katseli mielellään kauneutta, -- hän oli hyvällä
+tuulella. Mutta hänen rouvansa kasvot, jotka tämä oli kysyväisinä
+kääntänyt häntä kohden, liikuttivat äkkiä hänen mieltänsä, ja hän laski
+kookkaan kätensä niiden ympärille. "Kyllä, oikein kaunis. Mutta olit
+sinäkin ainakin yhtä kaunis. Olet yhä vieläkin kaunis, oma Hedwigini!"
+Hän katsoi häneen hellästi ja suuteli häntä.
+
+Hedwig punehtui ja vetääntyi suorastaan arastellen hänen luotansa;
+eihän hän ollut enää lainkaan tottunut siihen, että hänen miehensä
+käyttäytyi tuolla tavoin.
+
+Laskien kätensä hänen hartioilleen, veti Bertholdi hänet viereensä
+sohvaan. Tässä samassa sohvassa, joskaan ei samassa huoneessa, olivat
+he usein istuneet rinnakkain avioliittonsa ensi vuosina. Miksikä ei
+myöhemminkin? Mies katsoi vaimoonsa; hän oli ollut poissa tarpeeksi
+kauan tunteaksensa kuinka vieläkin rakasti häntä. Häntä kiinnitti
+häneen paljon voimakkaampi tunne, kuin pelkkä miellyttävä tottumus.
+
+Hedwig istui aivan hiljaa. Haaveksivin katsein silmäili hän noita
+kolmea nuorta olentoa, jotka menivät ruokasalista puutarhahuoneeseen.
+Siellä he istuivat pienen pöydän ääreen suuren palmun alle. Veljekset
+polttelivat, Anna Mariallekin he tarjosivat paperossia. Mitä, eikö hän
+ollut polttanut vielä koskaan?
+
+Nyt tuprutteli hän rohkeasti. Taivuttaen tuuheatukkaista päätään
+taapäin koetti hän parhaansa mukaan puhallella renkaita. Jokainen
+epäonnistunut yritys, joka yskäkohtaus sai nuorukaiset tyrskähtämään
+nauruun. He nauroivat kaikki kolme; joka sana, joka katse, tytön hienon
+nenän nyrpistys herätti hilpeyttä. Palmujen alla oli niin miellyttävää,
+niin lämpöistä, kaikenlaisten kasvien tuoksua leijaili ilmassa.
+
+"Onpa täällä miellyttävää", sanoi Heinz päästäen mielihyvän huokauksen.
+"Eihän ennen oikein huomannutkaan, kuinka kotona on herttaista!"
+
+Niin, siellä oli herttaista, mutta nyt herttaisempaa kuin koskaan
+ennen! Rudolfin tulinen katse hyväili tuota vaaleapukuista olentoa.
+Kuinka sorea hän oli kasvultansa, -- solakka ja sentään täyteläinen,
+melkein upea! Hän tunsi voimakasta mielenliikutusta -- aivan äkkiä.
+Lähtiessään sotaan oli hän ollut liian nuori tietääksensä mitä rakkaus
+oli, -- mutta nyt, nyt! Hän hengitti kiihkeästi, merkitsikö tämä
+rakkautta ensi näkemällä?
+
+Ikäänkuin varoen hukkaamasta aikaa, kuin haluten käyttää jokaisen
+kallisarvoisen hetken, hän antautui täydelleen ihailunsa valtaan. Ja
+Anna Maria antoi katseittensa puhua, nauroi, punehtui, katsoi alas
+ja loi häneen jälleen avonaisen, hellän silmäyksen. He olivat äkkiä
+niin kokonaan täyttäneet toinen toisensa mielen, kuin auringonpaiste
+kesäpäivänä täyttää kaikkeuden. Mitä koski heihin sota ja ihmisten
+synkät surut? He tunsivat vain riemua, riemua siitä, että olivat nuoria
+ja miellyttivät toisiansa.
+
+Vanhempi veli näytti ikävystyneeltä ja tunsi olevansa liikaa. Hän
+nousi, eivätkä he pyytäneet häntä jäämään. Poltellen seisoi hän pari
+silmänräpäystä akkunan ääressä. Ruokasalissa näyttivät vanhemmat
+hiukan levähtävän, äiti istui sohvan toisessa kulmauksessa, isä
+toisessa, molemmilla oli silmät ummessa. Ulkona kirkasti talvipäivän
+viime säde puutarhaa, suuri lehmus näytti viehättävältä samaten kuin
+kuuset, joille talvi oli kevyesti sirotellut hieman luntansa. Hänen
+päätänsä poltti. Tottuneena oleskeluun raittiissa ilmassa, tunsi hän
+tarvitsevansa pari keuhkollista ulkoilmaa. Hän avasi hiljaa oven, joka
+johti puutarhahuoneesta ulkosalle.
+
+Maa oli hiukan jäässä, tiet olivat kuivat huolimatta lumesta; se oli
+haihtunut ilmaan muualta paitsi puiden lehvistä ja havuista. Lännessä
+oli talviaurinko jo laskenut, mutta taivaanranta hehkui vielä.
+Punertavalle kultapohjalle kuvastuivat äärettömän hienorakenteisina
+kaukaisimpien puiden hopeanharmaat oksat kaikkine hopeakudoksineen,
+hennon harson kaltaisena peittäen taivaan punaposkia. Ainoastaan lähin
+ympäristö vaikutti todelliselta. Siinä seisoivat puut kookkaina ja
+tukevina; mutta nekin näyttivät hopeahohteen ympäröiminä vaipuneen
+haaveilevaan hiljaisuuteen.
+
+Heinz Bertholdi kierteli puutarhaa. Hänen mielensä valtasi
+miellyttävä kodintunne. Mutta hän ei vielä voinut uskoa tätä kaikkea
+todellisuudeksi, ero oli liian suuri kaiken veren ja kaikkien kauhujen
+jälkeen! Paljon enemmän oli ollut verta ja kauhua kuin mitä hän oli
+kirjoittanutkaan. Ja nyt tämä rauha! Hän kohotti katseensa: tuollahan
+oli iltatähti. Hiljaa alkoi hän hyräillä: "Oi armas iltatähtösein!"
+Ihmeellisen suurena ja kirkkaana se loisti, kaukana hehkuvasta
+kultapohjasta, vienon siniharmaalla taustalla. Ja tuolta, Krügerin
+lesken vanhan päärynäpuun takaa, kuukin sukelsi esiin, kapeana, sirona
+sirppinä, mutta selväpiirteisenä ja kylmän saavuttamattomana. Kaikki
+taivaankappaleet halusivat tulla lausumaan hänet tervetulleeksi kotiin!
+Nuori mies hymyili. Mutta kukas tuolla oli? Uusi ilmiö naapurin
+puutarhassa!
+
+Krügerin puutarhassa käyskenteli rouva Rossi. Häntä ei haluttanut
+kävellä ulkona kaupungilla; kadut olivat hänestä niin autioita, ja
+jokainen katse, joka kohtasi hänen surupukuun verhotun olentonsa,
+näytti hänestä osoittavan uteliaisuutta. Hän käveli usein hyvällä
+säällä täällä edestakaisin, täällä ei kukaan häirinnyt häntä. Pää
+painuneena alas kulki hän hitaasti tietänsä edelleen. Tumma huntu
+peitti hänen tukkaansa, hänen valkoiset kasvonsa hohtivat sen rinnalla
+kuin himmeä helmiäinen. Hellästi piteli hän suurta valkoista kaniinia
+rintaansa vasten. Ihmeissään katseli se ympärilleen punaisilla
+silmillään: eipä ollut ennen tapahtunut että sitä olisi kantamalla
+kuljetettu ulos virkistysretkelle!
+
+Nuori mies lausui aidan ylitse tervehdyksen. Ei hän ollut tahtonut
+esiintyä liian rohkeana, hän ei itsekään tiennyt mikä hänet sai
+'Hyvää iltaa!' sanomaan. Tuo hiljaa käyskentelevä olento ei ollut
+muukalainen, vaan Unetar, joka hiipi liehuvissa mustissa pukimissaan
+unhoa suomaan. Häntä olisi haluttanut sanoa: "Tervehdin sinua! Lausun
+sinut tervetulleeksi! Sirota unikukkia ylitseni, niin että unohdan
+kauhut, jotka säälimätön päivä on tuonut mukanansa!" Mutta hän
+heräsi haaveistaan, pyyhkäisi polttavaa otsaansa: tuohan oli pelkkää
+mielettömyyttä, hän oli liian äkkiä juonut liiaksi. Hän tunsi äkkiä
+joutuvansa hämilleen. Mustapukuinen nainen oli suunnannut katseensa
+häneen, ja hänen suurten silmiensä ilme oli ollut pelästynyt ja
+alakuloisen kysyväinen.
+
+Lili ei ollut huomannut että naapurin puutarhassa oli ketään. Tervehdys
+oli äkkiä herättänyt hänet syvistä surullisista mietteistä. Hän oli
+ajatellut miestänsä ja mietiskellyt, millaisiksi heidän välinsä
+olisivat muodostuneet. Olisiko hän ehkä syössyt miehensä syliin
+riemuhuudolla, unohtaen kaiken mikä heitä erotti? Ah, nyt voi hän
+ajatella häntä ilman mitään nuhteen tunnetta, rakkaudella, jota ei
+mikään enää häirinnyt, rakkaudella, joka oli käynyt niin ihmeelliseksi,
+että hän soi hänelle haudan levon tuolla vuoren rinteellä. Hänen oli
+niin hyvä olla, ei hän enää tiennyt vihasta ja vainosta -- kuinka
+monesta pettymyksestä olikaan hän päässyt! Kunpa hänen vaimonsakin
+laita olisi ollut yhtä hyvin! Voimakas kuolonkaiho täytti nuoren naisen
+mielen -- mitä varten hän enää eläisi? Hänellä ei ollut miestä, ei
+lasta. Mitä hän vielä odotti?
+
+Nuori upseeri kumarsi, lausuen nimensä.
+
+Ystävällinen ilme kajasti hetkisen noilla alakuloisilla kasvoilla. "Vai
+niin, luutnantti Bertholdi, kuulin kyllä, että te olitte tullut eilen!"
+Hän ojensi nuorelle miehelle maailmannaisen liikkeellä kätensä aidan
+ylitse. Hän hillitsi mielensä, eihän hän halunnut kenenkään sääliä,
+eikä ainakaan henkilön, joka oli ollut hänen miehensä vihollinen
+"Olemme jo ennen tavanneet toisemme", sanoi hän kylmän kohteliaasti,
+"nimeni oli silloin Lili von Voigt."
+
+"Niin, niin kyllä", sanoi upseeri nopeasti, lyöden kantansa yhteen.
+Kuinka kömpelöä, ettei hän ollut tuntenut häntä heti! Hän hymyili: "Te
+olitte siihen aikaan täkäläisen nuorison jumaloima ihanne, -- ja sitten
+te menitte naimisiin luutnantti Rossin kanssa."
+
+"Mieheni on kuollut."
+
+Heinz tuijotti häneen: "Kaatunutko?"
+
+Lili nyökkäsi, rypistäen kulmiansa. Heinz ei kyennyt muuhun kuin
+syvällä kumarruksella lausumaan surkuttelunsa. He seisoivat hetkisen
+ääneti. Mitä olisi hänen sanottava, kohteliain sanoinko valitettava
+surua? Se ei luonnistunut häneltä; hänestä oli kaikki tänään niin
+toisin kuin ennen, jokapäiväisyys muodollisuuksineen tuntui olevan niin
+loitolla. Tämä nainen ei ollut toisten naisten kaltainen, hän oli kuin
+ilmestys. Mutta kumminkin oli Heinz vihoissaan itsellensä: kuinka hän
+olikaan niin kömpelö? Hän pyrki saamaan keskustelun alulle. Valkoinen
+kaniini tuli hänelle avuksi. Se hyppäsi Lilin käsivarrelta, yhdellä
+loikkauksella oli se poissa ja hypiskeli kaalintynkien välissä. "Rouva
+Krügerin kaniini! Tänne, Lumikki!"
+
+Mutta tottelevainen kuin koira ei tuo pikku eläin ollut, se iloitsi
+harvinaisesta vapaudestaan. Nyt se kävi jäniksen tavoin istumaan
+takajalkojensa varaan. Se haisteli ilmaa punaisella nenällänsä. Nyt
+hypiskeli se jälleen nopeasti tiehensä, lentäen väliin nurinkin ja
+lyöden käpälänsä yhteen.
+
+"Lumikki! Lumikki!" Mutta mitä kiivaammin Lili sitä ajoi, sen
+nopsemmaksi se kävi.
+
+Nuori mies nojasi kätensä aitaan. Vikkelästi hypähti hän sen ylitse.
+"Sallitteko, armollinen rouva, minun auttaa!"
+
+Nyt ajoivat he sitä yhdessä. Ei ollut niinkään helppo saada sitä
+kiinni; väliin se pysähtyi ja painoi päänsä maahan, mutta kun vain käsi
+kurottautui sitä tavottamaan, oli se jo poissa.
+
+Ajajat kompastelivat rouva Krügerin kaalintynkien keskellä. Nuori
+mies nauroi: olipa tämä peräti hullunkurista! Nyt nauroi myöskin
+mustapukuinen nainen. Hän tunsi äkkiä jälleen olevansa nuori. Huntu oli
+lentänyt hänen päästään, hänen tukkansa liehui, hän hengitti nopeasti,
+hänen tuli kuuma, ja hänen poskensa punoittivat. Kaikki muu oli
+hetkiseksi unohtunut.
+
+"Pitäkää varanne!" huusi Heinz, "ajan sen teidän luoksenne!" Nauraen
+vastasi nuori rouva: "Voi, pääsi taaskin! Ottakaa kiinni, ottakaa
+kiinni!"
+
+Se oli kuin leikkiä. Vihdoinkin joutui karkulainen kiinni; ahdisteltu
+eläinparka vapisi. Lili otti sen jälleen syliinsä, hän silitteli sitä
+ja hänen äänensä kajahti hyväilevältä: "Voi sinua pupuparkaa! Mutta
+miksikä sinä juokset tiehesi, miksi et tahdo olla minun luonani?"
+
+"Niin, sitä minäkään en käsitä!" Nuori upseeri katseli häntä ihailevin
+silmäyksin: kuinka hän oli muuttunutkaan parissa silmänräpäyksessä! Nyt
+oli hän jälleen kuin nuori tyttö ja sentään hempeä ja hellä kuin naitu
+nainen ja ihmeellisen ihana! Heinz hyväili myöskin kaniinia.
+
+"Koettakaa, kuinka se vapisee kupeistaan. Tästä näin! Kuinka sen sydän
+tykyttää!" Hän ohjasi Heinzin kättä.
+
+Nuoren upseerin sydän tykytti myöskin. --
+
+Tänä iltana makasi Heinz Bertholdi vuoteessaan pitkän aikaa silmät
+avoinna. Nyt olisi hänellä kerrankin ollut tilaisuus nukkua täysin
+rauhallisesti: ei kuulunut kanuunain pauketta, ei naulapohjaisten
+sotilassaappaiden kolinaa, ei pitkähäntäisten rottien sipsutusta. Ei
+mikään käsky voinut ajaa häntä jalkeille eikä mikään vastuunalaisuuden
+tunne. Mutta kumminkaan ei hän saanut unta silmiinsä. Tuo rouva
+miellytti häntä nyt tuhansin verroin enemmän kuin tyttönä. Silloin
+oli Lili von Voigt usein tullut häntä vastaan, kun hän vielä kirjat
+kainalossa kävi koulua viimeistä vuotta. He olivat silloin aina
+kiiruusti temmanneet lakit päästään, hän ja toverit, -- tulihan siellä
+'kaunis Lili'. Mutta toisten ihailu ei ollut silloin tarttunut häneen;
+Lilissä oli hänen mielestänsä ollut jotain liian kylmänomaista. Nyt
+hänen kauneudessaan oli jotain liikuttavaa. Rouva Rossi, leski -- jo
+leski -- nuori rouvaraukka! Hänen miehensä lepäsi kaukana kuoloon
+jähmettyneenä. Ja nyt täytyi vaimonkin jähmettyä yksinäisyyteensä kuin
+talven pakkaseen!
+
+Kun Heinz vihdoin nukahti, näki hän unessa tuon nuoren lesken, ja
+sadat lesket seurasivat häntä. Se oli pitkä, pitkä kulkue. Hän aikoi
+laskea heidät, mutta ei voinut, niitä oli liian paljon. Heidän mustat
+pukimensa tuoksahtivat ummehtuneilta, heidän mustat huntunsa liehuivat
+kuin suruliput. Nuoret olivat heidän kasvonsa ja kauniit -- he olivat
+kaikki Lili von Voigtin näköisiä. Heinz koetti kääntyä pois, mutta ei
+voinut, hänen täytyi vastoin tahtoansa katsoa heidän jälkeensä. Ja
+hänen täytyi kuunnella heitä. --
+
+He vaikeroivat yhteen ääneen: "Yksin -- yksin -- olemme niin yksin ja
+olemme vielä nuoria. Käsivartemme ovat lämpöiset, sydämemme hehkuvat,
+me käymme mustissa ja pukeutuisimme mieluummin ruusunpunaiseen. Kirottu
+olkoon sota! Se on tehnyt meidät leskiksi. Kosta, kosta puolestamme,
+sinä nuori soturi!"
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Nykyisin näki kaduilla paljon lomailijoita, rintamalla oli tällä
+haavaa rauhallisempaa. Kovin olikin heille oleskelu kotona tarpeen,
+erittäinkin niille, jotka olivat lännessä tehneet vastarintaa tuon
+kammottavan hyökkäyksen torjumiseksi.
+
+"Tuleekohan minunkin mieheni kotiin?" sanoi Minka Dombrowski Gertrud
+Hieselhahnille. Tämä kohautti hartioitaan. Hänen katseensa näytti
+huolestuneelta: entä jos mies pääsisi selville asioista! Kuinka usein
+olikaan Minka kertonut hänelle, kuinka mustasukkainen hänen miehensä
+oli -- ja eikö hänellä ollut siihen syytä yllinkyllin?
+
+Tuosta sunnuntaista saakka, jolloin Minka valkoiseen puettuna oli
+mennyt kotoa ja palannut vasta seuraavana aamuna kuoloon väsyneenä,
+heittäytynyt vuoteelle ja nukkunut puolipäivään saakka, oli hän
+lakkaamatta puhunut parturistaan, jolla oli Berlinissä varsin tuottava
+liike. Alati hän siitä lörpötteli. Eikö tuon miehen sitten ollut pian
+jälleen palaaminen sotaan? Gertrud toivoi niin tapahtuvan, mutta Minka
+kertoi nauraen: hänen berliniläisensä oli sukkelapäinen mies. Jos hänet
+sinne lähetettäisiinkin, tulisi hän kumminkin pian takaisin. Hän saisi
+jälleen luuvalon.
+
+Gertrud puri huultansa, hänen täytyi olla vaiti. Hän olisi kernaasti
+lähtenyt täältä tiehensä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rahaa,
+kaikki oli jo nytkin niin kallista ja kävi yhä kalliimmaksi päivä
+päivältä. Tämä syrjässä sijaitseva asunto oli ainakin huokea.
+Sitäpaitsi oli Minka Dombrowski hyväluontoinen ihminen eikä ahdistellut
+häntä, jos hän ei milloin voinutkaan maksaa vuokraa. Mutta hyvä ei
+hänen ollut olla.
+
+Dombrowskin eukko, joka ennen oli ollut niin ahkera, laiminlöi nyt
+pesu- ja siistimispaikkansa. Jo pari kertaa oli kenraalinrouva von
+Voigt lähettänyt häntä noutamaan, ja luutnantinrouva Rossi oli
+kirjoittanut kortin; mutta he olivat saaneet turhaan odottaa. "Pitäähän
+teidän ainakin ilmoittaa, ettette tule", sanoi Gertrud.
+
+"Vielä mitä!" naureskeli Minka. "Peskööt itse paitansa ja puhdistakoot
+akkunansa, -- mikä työjuhta minä olen! Mieheni on sodassa, se riittää
+minunkin puolestani, en minä viitsi rääkätä itseäni pilalle. Nähdä
+mokomaa vaivaa parin lantin takia!" Nähdessään Gertrudin pelästyneet
+kasvot hän lisäsi: "No, neiti, älkää ottako tätä niin vakavalta
+kannalta, menenhän minä."
+
+Enimmäkseen pysytteli Minka kotona, hääriskeli pienessä taloudessaan ja
+kävi usein Berlinissä. Tyhjän vajan alati avoimella ovella riippui yhä
+edelleen rikkinäinen miehentakki, ja pumpulla oli yhä päässään pohjaton
+hattu. Ihme oli, etteivät lapset tulleet vieläkin pahankurisemmiksi.
+
+Rouva von Voigt oli ryhtynyt toimiin saadakseen tämän pienen
+yhteiskunnan sivistyneet naiset yhteistoimintaan. "Miehemme ovat
+sodassa, poikamme myös, meillä on kyllin aikaa. Täällä on niin paljon
+rouvia ja täysikasvuisia tyttäriä; kaikki eivät voi hoitaa sairaita,
+mutta on aivan yhtä tärkeätä huolehtia siitä, ettei isällisen kurin
+puute käy lapsiin nähden liian tuntuvaksi. Mikä uhkaa muutoin poikia?
+Kasvatuslaitos. -- Ja tyttöjä --?"
+
+Oli aivan ilmeistä, kuinka suureksi eduksi pienille Dombrowskeille tuo
+tarkka valvonta oli. Tuota ylhäistä rouvaa kohtaan, jolla oli niin
+ankara katse ja joka äskettäin oli käynyt koulussakin opettajattaren
+puheilla, tunsivat lapset kunnioittavaa pelkoa. Erichiä oli hän jo
+kerran nipistänyt korvasta, hänen aikoessaan varastaa omenan kopasta,
+jonka asemalla myyskentelevä vihanneskauppias oli asettanut ovensa
+eteen. "Oletko jo ennenkin tehnyt niin?" Rouvan katseet tunkivat koko
+hänen olentonsa läpi. "Mitähän sanoisi isäsi, joka on sodassa, jos
+tulisi kotiin ja kuulisi tästä!"
+
+Pojalle tulivat kyyneleet silmiin; niin, isäänsä hän kyllä rakasti, ja
+omenan oli hän ottanut siksi että hänen oli nälkä.
+
+"Saat nyt tämän omenan, ostan sen sinulle. Mutta älä tee enää toiste
+sillä tavoin. Kun isä on sodassa, täytyy myöskin pojan taistella --
+omaa itseänsä vastaan."
+
+Mitä merkitsi taistella omaa itseään vastaan, sitä ei Erich Dombrowski
+ymmärtänyt. Mutta sen hän ymmärsi, että tuo ankara rouva myöskin oli
+hyvä. Kun hänen sisarensa Minna aikoi heittää kadulta ottamaansa
+lokaa Dietrichin sikaripuodin akkunaan, lyödä paiskasi hän sen pois
+hänen kädestänsä, sanoen: "Mitä sanoisikaan isä, joka on sodassa?" Ja
+vakuuttavasti hän jatkoi: "Hän itkisi siitä kuullessaan."
+
+"Ei toki, ei isä itke", sanoi Minna.
+
+"Itkeepä kyllä!" Erich veti sisarensa pois ja työnsi häntä selästä
+edellään.
+
+Gertrud mietiskeli, että kunpa joku huolehtisi hänenkin
+pienokaisestaan. Poika oli jo virkeä eikä halunnut enää nukkua vaunussa
+kaiken päivää. Jokaisena vapaahetkenään otti Gertrud hänet mukaansa
+ulos ja leikki hänen kanssaan, opettaen häntä jo seisomaan. Jalat
+kyllä jo kantoivat, mutta juoksusta ei vielä tullut mitään, hän kaatui
+kumoon. Enimmäkseen hän ryömiskeli. Mutta lattia oli kylmä, siinä ei
+ollut mitään mattoa, ei edes olkimattoakaan, lautojen välisissä raoissa
+kasvoi homesieniä, rakennus oli kostea, kun ei sillä ollut mitään
+suojaa tuulta ja sadetta vastaan. Juuri Gertrudin huoneen ulkoseinään
+iski sade pahimmin, ja kun ulkona pakasti, kimmelsivät ohuessa seinässä
+jääkristallit sisäpuolellakin. Mutta kaikki tuo olisi vielä mennyt
+mukiin, jos hänellä vain olisi ollut enemmän aikaa hoidella lastansa.
+Ensin rautatiematka, sitten vielä pitkä kulku työpaikalle. Mutta hän ei
+löytänyt mitään asuntoa läheisyydessä.
+
+Tänään tunsi hän jotain epätoivon tapaista, voidessaan vasta myöhään
+illalla ottaa lapsen käsivarrelleen, kulkeaksensa sen kanssa
+edestakaisin huoneessa. Hän oli puolikuollut väsymyksestä: hän
+oli noussut varhain, matkustanut kaupunkiin, tehnyt kauan työtä,
+nauttimatta päivälliseksi muuta kuin leipää ja hiukan kahvia --, nyt
+olisi hän kernaasti mennyt levolle, mutta pienokainen halusi nyt
+leperrellä. Poikasen kasvot olivat pöhöttyneet, hän oli nähtävästi
+itkenyt kauan. Eikö Minka Dombrowski sitten ollut lainkaan välittänyt
+lapsiparasta?
+
+Gertrud aukaisi huoneensa oven ja huusi pimeään eteiseen. Kenties
+Minkalla oli vielä vähän vaikeata. Huoneessa oli kylmä, ohuen kynttilän
+lepattavassa valossa näki hän jääkristallien kimmeltävän seinässä.
+Huutoonsa ei hän saanut vastausta, kylmä tiilieteinen tuijotti häntä
+vastaan äänetönnä ja synkkänä kuin hauta; äkkiä tempaisi hän oven
+jälleen kiinni.
+
+Viereisestä huoneesta, jossa lapset nyt nukkuivat -- äiti oli
+toimittanut heidät sinne, kun alhaalla muka oli lämpimämpi --, kuului
+liikettä. Väliseinään kolkutettiin hiljaa. Nyt kuului kuiskaus: "Onko
+jotain tapahtunut?"
+
+"Eikö äiti ole siellä?"
+
+"Ei."
+
+"Äiti on kyllä kotona", äänteli Minna.
+
+Mitä poika vielä kuiskasi seinän takaa, sitä ei Gertrud ymmärtänyt.
+Hän aavisti, mitä se oli, -- ylhäällä oli kaiketi vieraita. Voi tuota
+naista! -- miten tämä kaikki päättyisikään? Nyt oli hänellä siis jo
+joku luonansakin! Gertrudia olisi haluttanut jälleen temmata ovi
+auki, nousta ylös portaita, jotka jyrkästi kuin tikapuut kohosivat
+ullakkokamarin ovelle, ja lyödä nyrkkinsä oveen: "Hävetkää toki!" Hän
+oli kuin tukehtumaisillaan. Mutta sitten hän hillitsi mielensä: mitä
+häneen koski, mitä tuo nainen teki! Oliko _hänellä_ oikeutta esiintyä
+hyveen tulkkina?
+
+Vavahtaen lykkäsi Getrud salvan ovensa eteen. Häntä kammotti vieras
+mieshenkilö heidän yksinäisessä talossansa. Kunpa vain Dombrowski
+palaisi! Dombrowskiko --?! Hänen päätänsä kuumotti tuota ajatellessa.
+Ei, ei hänen pitänyt tulla, -- mutta jos tulisi rauha, jospa vihdoinkin
+tulisi rauha! Se parantaisi sentään monta seikkaa. Hänelle itsellensä
+se tosin ei toisi paljoa mukanansa, -- ei rakastettua, josta päivän
+huolet jo olivat hänet loitontaneet niin kauas, mutta joka tänään
+taas tuntui hänestä niin läheiseltä, niin ihmeellisen läheiseltä! Tuo
+mies, jonka hän tiesi olevan ylhäällä Minkan luona, sekoitti hänen
+ajatuksensa. Kaikenmoisia mietteitä tuli hänen mieleensä, salaisia
+muistoja ja myös nuhteita hänelle itsellensä. Muistot olivat sentään
+voimakkaammat.
+
+Kylmästä väristen ja muistojen järkyttämin mielin paneutui Gertrud
+levolle jääkylmään vuoteeseensa. Hän otti pienokaisen viereensä ja veti
+peitteen korvillensa. Tapahtuipa ylhäällä mitä tahansa, niin ei hän
+tahtonut sitä kuulla eikä nähdä. Yhdestä seikasta oli hän kuitenkin
+selvillä: täältä oli hänen lähdettävä tiehensä. Mutta minne --?!
+
+Seuraavana päivänä vaikutti Minka Dombrowski hiukan aralta. Hänen
+mustat silmänsä katsoivat syrjään, kun Gertrud kysyi: "Ettekö kuullut,
+kun minä huusin eilen illalla?"
+
+Hänellä oli ollut hammassärkyä, sanoi hän, ja hän oli sitonut paksun
+liinan päänsä ympärille. Hänen terveet, vahvat hampaansa kimmelsivät
+hänen nyt hämillään nauraessaan.
+
+Gertrud ei sanonut siihen sen enempää. Hänen päänsä tuntui raskaalta,
+hän oli nukkunut huonosti. Myöhään yöllä oli hän kuullut askeleita,
+tuon poistuvan miehen askeleet, ja hänen kynnyksensä alta oli näkynyt
+valoa Voi hyvä Jumala, -- entä Dombrowski -- Dombrowski-parka!
+
+Koko päivän hän suruissaan ajatteli tuota petettyä miestä. Kun hän
+illalla tuli kylmänkoleassa talvi-ilmassa työpaikaltaan asemalle,
+matkatakseen kotiin, tuntui hänestä yksin Berlinikin vaikuttavan
+surumieliseltä. Tuonkaltaisena ei hän ollut vielä koskaan ennen sitä
+nähnyt, johtuiko se vain hänen omasta mielentilastaan, vai oliko siellä
+todellakin niin alakuloista ja tyhjää, kuin hänestä tänään tuntui?
+Kulkihan siellä vielä ihmisiä, kulki paljonkin, mutta ne näyttivät
+rientävän tietänsä kiiruusti ja äänettöminä. Ei missään näkynyt
+huvikseen vetelehtiviä kulkijoita, ei nurkissa seisoskelijoita eikä
+näyteakkunoiden katselijoita, ei tuota hyörinää ja touhua, joka muutoin
+vallitsi kaduilla. Ja yötaivas, joka tumman verhon kaltaisena avartui
+yli jättiläiskaupungin, ei kajastanut mitään loistavaa valohohdetta.
+Ja suuret kauppahuoneet, joiden nimet muutoin olivat olleet nähtävänä
+kirjavassa värivalaistuksessa, rivinä kultaisia, hopeisia, monivärisiä
+tähtösiä, olivat nyt jättäneet tämän ilmoittamistavan.
+
+Synkkä tunne, jonka aiheuttajasta hän ei ollut täysin selvillä, valtasi
+hänen mielensä. Tulisiko aika yhä tukalammaksi? Kuinka kävisi silloin
+hänen, köyhän työläisnaisen, yksinäisen äidin, jolla oli isätön lapsi?!
+Hänen mieltänsä ahdisti niin tuikeasti, että hän olisi mieluummin
+heittäytynyt junan eteen, kuin mennyt vaunuun. Minne hän silloin
+joutuisi, mistä saisi turvaa? Kaikilla muilla oli jokin turvapaikka
+maailmassa, hän yksin oli ilman, kokonaan oman onnensa nojassa. Ja
+väsynyt hän oli ja nälissään. Hänelle tuli ohimenevä ajatus: entä
+Gustavin äiti? Jos hän menisi hänen luoksensa, ei hän varmaankaan
+sulkisi häneltä oveansa. Mutta sitten hän näki edessään tuon vaimon
+ankaran katseen, ja vanha viha valtasi jälleen hänen mielensä: kuinka
+toisin olisikaan ollut, ellei tuota vaimoa olisi ollut olemassa! Ei
+ikinä hän menisi hänen luoksensa. Pyörien alle, pyörien alle, silloin
+on tuska lopussa!
+
+Otsa vaunun hikiseen akkunaan nojaten, tuijotti Gertrud ulos pimeyteen,
+jonka lävitse he täristen kulkivat. Häntä kammotti kotimatka, joka kävi
+tuulisen kentän poikki, häntä kammotti hänen kylmä huoneensa ja elämä
+yleensä. Syvään huoaten kohotti hän otsansa akkunasta ja nojasi silmät
+ummessa päänsä istuimen puuseinään.
+
+"Voitteko pahoin?" Käsi kosketti kevyesti hänen käsivarttansa.
+Pelästyneenä aukaisi hän silmänsä. Hän ei ollut ollenkaan huomannut,
+että juuri viime hetkenä ennen lähtöä joku oli temmannut auki
+vaununoven ja tullut nopeasti sisään.
+
+Nainen, jolla oli yllään kallisarvoinen turkki, ei soveltunut ollenkaan
+kolmanteen luokkaan, mutta hän esiintyi kuin olisi hänen tapanansa
+ollut matkustaa täällä. Vaimolle, joka sankakoppa sylissään istui
+ahtaalla hänen rinnallaan, pyrki hän ystävällisesti tekemään tilaa.
+Pienelle vastapäätä istuvalle pojalle, joka potki häntä ilmassa
+riippuvilla jaloillaan, hän sanoi: "Pidäpä jalkasi hiljaa, poikaseni!"
+-- mutta samalla hän katsoi häneen ystävällisesti.
+
+Rouva von Voigtin huomio kiintyi tuohon kalpeaan riutuneeseen naiseen,
+joka häntä vastapäätä ummessa silmin nojasi kovaan seinään. Kuinka
+paljon tuollaisia kasvoja näkikään nykyisin! Äänessä, joka teki tuon
+kysymyksen Gertrudille, ei ollut uteliaisuutta. Rouva von Voigt tunsi
+sen itse: sodan aikana oli säälintunne hänen sydämessään kasvanut
+ja kehittynyt, kuten linnun siivet kasvavat, kun niitä lakataan
+leikkaamasta; hänen yhteiskunnallinen asemansa ja kasvatuksensa olivat
+pitäneet häntä määrätyissä rajoissa, nyt toimivat hänen tunteensa
+vapaammin.
+
+Gertrud oikaisihe ja pani karvalakkinsa paikalleen. Hän tunsi noiden
+kirkkaitten silmien tutkivan katseen. Tylysti ei hän sentään voinut
+esiintyä, vaan sanoi: "Kiitoksia kysymästänne, voin kyllä hyvin, olen
+vain väsyksissäni."
+
+Miellyttävät kasvot! Rouva von Voigt silmäili hänen sormiansa, jotka
+olivat täynnä neulan jälkiä, hänen paljaita käsiänsä. Nuo kasvot olivat
+ilmehikkäät, eivät aivan tavallisen työläisnaisen kasvot. "Te kai
+käytte työssä Berlinissä? Asutteko tekin täälläpäin?"
+
+Gertrud hymyili kiitollisena, -- kuinka kauan siitä olikaan, kun kukaan
+oli osanotolla tiedustellut hänen elämäänsä!
+
+"Minä neulon reppuja", vastasi hän hiljaa. Hän kumartui aivan lähelle
+rouva von Voigtia, eihän toisten tarvinnut kuulla mitä he puhuivat.
+
+Nyt näki rouva von Voigt aivan edessään parin silmiä, jotka olivat
+itkeneet niin paljon, että niistä oli nuoruudenhohde häipynyt.
+"Ansaitsetteko te hyvin?"
+
+"Neljä markkaa viisikymmentä, jos teen työtä koko päivän. Aikaisemmin
+neuloin sotamiesten viittoja, sillä ansaitsin paremmin. Mutta pelkään
+että reppujen neulominen myöskin pian on lopussa, ei ole nahkaa. Enkä
+tiedä mitä sitten teen!" Synkkä, suljettu ilme tuli hänen ruskeisiin
+silmiinsä: "Ehkä saan vielä ryhtyä katuja lakaisemaan, -- ken tietää!"
+Mielenkatkeruus toi nuo sanat hänen huulillensa, oli kuin vieraan
+rouvan katseet olisivat pakottaneet hänet paljastamaan sisimpänsä.
+"Pystyisin kyllä konttorityöhönkin, olen sitä harjoitellut. Mutta
+kukaan ei ota minua!"
+
+Eikö tuo kajahtanut kuin mitä syvimmän tuskan huudahdukselta? Rouva
+von Voigt pani kätensä rauhoittavasti noille pistosten repelemille
+sormille. Toiset matkustajat olivat jo alkaneet tarkata, ja hän lausui
+siksi kuiskaten: "Tyyntykäähän nyt! Puhumme siitä toisen kerran. Ettekö
+tahdo tulla minun luokseni?" Hän mainitsi nimensä ja osoitteensa.
+
+Gertrud säpsähti. Ihme ettei hän ollut tuntenut häntä heti. Sehän oli
+Minka Dombrowskin ylhäinen tuttava. Arasti sopersi hän: "Kiitoksia!"
+Sitten hän vaikeni.
+
+Rouva oli vielä nyökännyt hänelle: "Siis näkemiin!" Gertrud tunsi
+täydelleen hänen ystävällisyytensä, mutta hänen luoksensa ei hän
+sittenkään aikonut mennä. Mitä tiesi tuo ylhäinen nainen hänen
+hädästänsä?!
+
+Kulkiessaan Dietrichin tupakkapuodin ohitse, tuli hän äkkiä
+ajatelleeksi, ettei hän ollut nähnyt Margaretaa varsin pitkään aikaan.
+Sisäiset ja ulkonaiset kärsimykset olivat saattaneet hänet unohtamaan
+hänet tykkänään. Hän loi katseen näyteakkunasta sisään, rouva Dietrich
+seisoi tiskin takana tuossa huonosti valaistussa pienessä puodissa.
+Tällä haavaa ei siellä ollut mitään harmaatakkeja sikareja ostamassa.
+Gertrud meni nopeasti sisään ja kysyi Gretcheniä.
+
+"Kas, neiti Hieselhahn!" Rouvan pieni muoto näytti tänään vielä
+pienemmältä. "Gretchen ei ole kotona."
+
+"Onko hän vielä sentraalissa?"
+
+"Sentraalissako? Eihän hän ole siellä enää ollenkaan toimessa. Ettekö
+ole tiennyt sitä?" Äiti oli peräti ihmeissään.
+
+"En ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin."
+
+"Ja kumminkin hän alinomaa sanoo menevänsä teidän luoksenne. Hyvä
+Jumala", -- hän alkoi itkeä, -- "en tiedä lainkaan miten hänen laitansa
+on. Hän on niin kovin hermostunut. Väliin hän sanoo niin, väliin näin.
+Hänellä oli jonkun aikaa lomaa, mutta nyt hän on tykkänään sieltä
+poissa. Telefonineidin toimi onkin perin raskasta. 'Äiti', sanoi
+hän, 'et usko mitä kaikkea siinä saa kuulla. Ja eihän voi olla aivan
+ajattelematta sitä mitä kuulee.' Minusta on hyvä, että hän luopui
+toimestaan, niin vaikeata kuin se toisaalta onkin. Minunhan on nyt
+yksin huolehdittava toimeentulostamme."
+
+"Pianhan hän menee naimisiin", lohdutteli Gertrud.
+
+"Luuletteko niin?" Äidin huolestunut katse kävi vielä huolestuneemmaksi.
+
+"Mitä tietoja hänellä on ollut sulhaseltaan? Voiko hän hyvin? Eikö hän
+pian tule tänne?"
+
+"Tiedättekö, neiti Hieselhahn", -- rouva meni aivan lähelle häntä
+ja alkoi puhua kuiskaten -- "sehän se juuri on pahinta. Väliin hän
+sanoo: 'Hän tulee ylihuomenna', ja sitten hän nauraa ja iloitsee aivan
+mielettömästi, -- toisen kerran hän sanoo: 'Hän on haavoittunut',
+ja sitten hän suree ja huolehtii. Väliin hän sitten sanoo: 'Ei hän
+tule koskaan!' ja itkee itsensä puolikuolleeksi. Hyvä neiti, vakuutan
+teille, että siitä voi mennä sekaisin. Eihän minusta edes ollut näin
+kauheata silloin, kun mieheni sairasti pitkäaikaista vesitautia ja
+sitten kuoli, kuin se mitä Gretchenin vuoksi saan kokea. Ajatelkaas,
+äskettäin hän heittäytyi erään harmaatakin kaulaan, joka oli täällä
+sikareja ostamassa. Samassa hän päästi huudon, joka yhä vieläkin soi
+korvissani. Mies nauroi makeasti: 'Ei niin kiihkeästi!' Hän oli nainut
+mies eikä enää aivan nuorikaan. Gretchen näki hänet vain selästäpäin,
+nehän ovat kaikki yhdennäköisiä. Mutta sitten hän sulkeutui
+huoneeseensa. Turhaan rukoilin ovella: 'Avaahan nyt toki!' Olin oikein
+kovassa tuskassa. Ja sitten täytyy vielä seista täällä puodissa ja olla
+ystävällinen eikä voi edes sanoa miksi laskee väärin tai antaa väärin
+takaisin. Tunnen vielä pelästyksen luissani enkä pääse siitä enää
+eroon. Kunpa sota vain edes pian loppuisi!"
+
+"Minun täytyy nyt lähteä", sanoi Gertrud ahdistetuin mielin.
+
+"Viipykää toki vielä hiukan", pyysi rouva, "ehkä hän tulee pian".
+
+"Minne hän sitten on mennyt?"
+
+"Sitä en tiedä, enhän minä uskalla kysyä, silloin hän suuttuu. Minun
+täytyy antaa hänen toimia aivan mielensä mukaan. Mutta niin hullusti
+kuin nyt ei ole ollut koskaan ennen: hän kirjoittaa hänelle alinomaa,
+hän ei tee muuta kuin kirjoittaa kirjeitä ja lähettää kääröjä:
+leivoksia, suklaata, konvehteja, koleralääkkeitä, piparminttua,
+makkaraa, sukkia. Mieluummin hän itse näkee nälkää, varakkaitahan me
+emme ole." Rouva väänteli käsiänsä: "Hyvä neiti, en tiedä mikä minun
+on, olen niin levoton!"
+
+Levottomaksi oli Gertrudkin käynyt. Kunpa vain voisi vaikuttaa
+Gretcheniin, saada hänet rauhallisemmalle mielelle. Tätä juuri
+ajatellessaan tunsi Gertrud kuinka kaksi käsivartta kietoutui
+kiihkeästi hänen ympärilleen, hänet pysähdyttäen. "Trude!"
+
+Gretchenhän se oli! Tuliset suutelot hehkuivat Gertrudin huulilla.
+
+"Mainiota että saan tavata sinut. Olen niin onnellinen, niin
+onnellinen. Trudeni, nyt tulee hän pian, nyt vietämme häät! Tänään
+olin Hertzogilla, olen ostanut valkoista silkkiä morsiuspuvuksi.
+Kaunis en kylläkään ole, sen tiedän varsin hyvin, mutta sitten tulen
+olemaan kaunis. Trudeni, rakas Trudeni!" Yhä uudelleen syleili hän
+ystävätärtään. Hänen silmänsä loistivat huonosti valaistun kadun
+puolipimeässä.
+
+"Onko hän kirjoittanut milloin tulee?"
+
+"Ei vielä aivan tarkoin. Mutta tiedätkö" -- Margareta Dietrich nojasi
+raskaasti ystävättärensä käsivarteen ja kulki hänen kanssaan edelleen,
+-- "tänään päivällisen jälkeen olin paneutunut hieman lepäämään ja
+nukahdin, silloin tuli hän huoneeseen. Hän tuli vuoteeni ääreen. Hän
+kumartui ylitseni ja suuteli minua -- oi, Gertrud!" Margareta veti
+syvään henkeä, hänen käsivartensa vapisivat, väristys kävi läpi hänen
+ruumiinsa. "Ja hän sanoi: 'Ole varuillasi -- tulen pian!' Silloin
+nousin heti, puin ylleni ja läksin Berliniin ostoksille Hertzogin
+liikkeeseen. Myrttiseppeleen ostin myöskin samalla. Tahdotko nähdä,
+Trude?"
+
+Hän aikoi avata käärön ja laatikon, joita kantoi.
+
+"Ei, ei, ei nyt!" Gertrud esteli häntä, hän tunsi kammoa tuota tyttöä
+kohtaan. "Mene kotiin, Gretchen, äitisi on levoton sinusta."
+
+Gretchen pudisti kärsimättömästi päätänsä. "Odottakoon vaan! Odottaa
+olen minäkin saanut. Kuule, etköhän sentään tahtoisi nähdä tätä
+seppelettä ja pukuani? Ne ovat niin kauniit. Mennään tuonne lyhdyn
+alle!"
+
+Gertrud riuhtaisihe irti. "Mene kotiin, minun täytyy myöskin mennä!"
+Hän kiiruhti pois, hän ei enää kuullut mitä toinen huusi hänen
+jälkeensä. Epämääräisen kauhun valtaamana kiiti hän nopeasti eteenpäin.
+Voi hyvä Jumala tuota sotaa -- tuota sotaa! Gretchenhän tuntui olevan
+aivan sekaisin. Arasti katseli hän ympärilleen: eikös hän itsekin tänä
+iltana kuullut kaikkialla kuiskailua? Pidätettyä naurua, suuteloita?
+
+Pimeässä liikuskeli rakastavia pareja. Eivät ne välittäneet kylmästä
+eikä tien loasta. Sotamorsiamet riippuivat sotamiestensä kaulassa.
+Talven alusta saakka oli täällä ollut sotaväkeä majoitettuna, hiljainen
+esikaupunki oli juuri omiansa rakkausseikkailujen tyyssijaksi. Ketäpä
+muita täällä enää olisi iltamyöhällä liikuskellut yksinäisillä teillä?!
+Ei kukaan häirinnyt sotamiestä ja hänen tyttöstänsä. Moni, jolla jo oli
+morsian kotona odottamassa, alkoi täällä huvin uudelleen alusta. Sota
+yllytti yhä kiihkeämpään eloon. Mitä kammottavammat kauhut odottivat
+rintamalla, sen tulisemmaksi kävi täällä rakastelu. Täytyihän käyttää
+hyväkseen aikaa, joka vielä oli käytettävissä.
+
+Pimeissä käytävissä seisoivat rakastavaiset. Joskin puut olivat
+lehdettömiä, soivat leveät rungot kumminkin suojaa. Huvilain
+ovisopukoissa, puutarhojen aitain takana he piiloskelivat. Oli kylmä,
+ja kumminkin kävi kuin kuumeinen hengähdys läpi talviyön, kiihkeä
+myrsky riehui puitten oksissa ja ihmisten sydämissä.
+
+Gertrud oli nyt ulkona korkotiellä. Kedoilta tuli tuulenpuuska, joka
+tempoili häntä mukaansa, puskui kylmää häntä vastaan, niin että hänestä
+tuntui kuin olisi hän ollut apposen alaston.
+
+Minkaa ei näkynyt, ei kuulunut, talon yksinäinen ulkoeteinen ammotti
+synkkänä häntä vastaan. Kun Gertrud avasi huoneensa oven, kajahti
+hänelle vastaan hänen hylätyn lapsensa itku.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Rouva Bertholdille saapui kirje rouva von Lossbergilta. Tämä pyysi
+että Anna Marialle ilmoitettaisiin varovasti että hänen vanhin
+veljensä, joka jo kauan sitten oli saanut käskyn lähteä Balkanille,
+oli sairastunut Makedoniassa Vardarin läheisyydessä lavantautiin. Hän
+oli kyllä jo itse kirjoittanut Sofian sairaalasta, mutta kirjoitus oli
+niin vapisevaa, niin epäselvää, ettei sitä ollenkaan voinut tuntea
+hänen aikaisemmin niin tarmokkaaksi käsialakseen. Rouva von Lossberg
+kirjoitti aivan levollisesti. Tämä vanhin poika, oiva upseeri, jota
+odotti loistava tulevaisuus, oli ollut hänen miehensä ylpeys. Kyllähän
+hän paranisi, suuressa bulgarialaisessa sairaalassa hän kyllä saisi
+hyvän hoidon, itse kuningatar oli lähettänyt saksalaiselle upseerille
+kukkia ja viiniä. Mutta Makedonian taisteluihin ei hän tietenkään enää
+voisi ottaa osaa, ja siitä oli äiti pahoillaan hänen tähtensä.
+
+Anna Maria itki, kun rouva Bertholdi kertoi hänelle kirjeen sisällön:
+hänen rakas, herttainen, kaunis Jörginsä! Mutta pian hän jälleen tunsi
+lohdutusta: voihan Jörg sentään jo paremmin. Muut ajatukset ja tunteet
+täyttivät hänen mielensä.
+
+Se, mikä oli alkanut leikin tavoin, näytti nopeasti kehittyvän täydeksi
+todeksi. Vain viisi päivää oli Rudolf Bertholdi ollut kotona, ja jo
+luulivat he molemmat olevansa selvillä siitä että heidän täytyi tulla
+toistensa omaksi, tehdä liitto koko elämäksi. Vielä ei Rudolf ollut
+puhunut Anna Marialle, mutta katseet, joita hän häneen loi, puhuivat
+selvää kieltä. Ja tyttönen odotti vain, milloin saisi heittäytyä hänen
+povellensa. Ei hän pystynyt ajattelemaan, ei punnitsemaan mitään, hän
+oli kuin kuumeessa. Kauhulla ajatteli hän illoin levolle käydessään:
+taasen yksi päivä mennyttä! Rudolfilla oli ainoastaan kaksi viikkoa
+lomaa. Kiihkeästi aaltoili tyttösen veri, kahdeksantoista ikävuotensa
+ajattelemattomuudella lykkäsi hän kaikki muut ajatukset luotansa,
+ei mikään tuottanut hänelle epäilyksiä, hän ei ylimalkaan harkinnut
+mitään. Ruusunhohde kirkasti hänen elämänsä, ja niin tulisi olemaankin,
+ikuisesti, ikuisesti!
+
+Syynä siihen, ettei Rudolf Bertholdi vielä ollut lausunut ilmi
+tunteitaan tytölle, joka hänestä oli kaunein ja paras koko maailmassa,
+oli pieni hitunen punnitsemiskykyä, joka hänelle vielä oli jäänyt
+jäljelle ja joka häntä siitä pidätti, -- sillä olihan hän vielä niin
+nuori. Tuonkin hitusen riisti häneltä Emilia, jonka hän näki itkevän.
+
+Emilia itkikin nykyisin päivät päästänsä. Tosin hän koetti salata
+kyyneleensä isäntäväeltään, erittäinkin herra Bertholdilta, mutta
+hänen lähdettyänsä ei hän enää niin välittänyt hillitä itseänsä,
+rouvahan kyllä tiesi hänen huolistansa. Nuorten herrojen ei hän luullut
+huomaavan mitään, muualla näyttivät niiden silmät olevan. Mutta Rudolf
+pyysikin häneltä selvitystä. Emilia oli ollut jo pari vuotta talossa
+ja oli usein auttanut häntä salaamaan jonkun kepposen. Ennen oli hän
+aina nauraen näytellyt valkoisia hampaitaan, ja muutos pisti Rudolfin
+silmiin.
+
+Emilia ujosteli -- eihän hän voinut sanoa täyttä totuutta noin nuorelle
+ihmiselle. Niinpä hän siis kertoi hänelle surevansa sitä, ettei ollut
+mennyt kultansa kanssa naimisiin, ennenkuin tämä läksi sotaan. Nyt ei
+hän saanut rauhaa yöllä eikä päivällä, häntä vaivasi ainainen ikävä.
+Samassa hänen silmänsä jälleen kyyneltyivät.
+
+Nuori mies silmäili häntä säälivästi; hänen kauniit kasvonsa olivat
+käyneet kapeammiksi eivätkä olleet enää niin pyöreät ja raikkaat
+kuin ennen. Ja hän nyökkäsi hänelle myöntävästi. Niin, tyhmästi hän
+oli menetellyt, kovin tyhmästi. Kun niin rakastaa toisiansa, niin on
+mentävä naimisiin. Miettiväisesti katsoi hän hetken eteensä, ja hänen
+melkein poikamaisilla kasvoillaan, joilla viikset vasta alkoivat
+versoa, kuvastui monenlaisia tunteita; sitten hän oikaisi itsensä
+äkkiä, ikäänkuin tehden lujan päätöksen. Molemmin käsin vetäisi hän
+univormutakkinsa suoraksi ja läksi sitten nopein askelin huoneesta.
+Missähän Anna Maria oli? -- --
+
+Äiti istui yksin huoneessansa, ja hänen kasvoillansa oli surumielinen
+ilme. Nyt olivat hänen poikansa kotona, -- molemmat pojat -- ja kuinka
+hän olikaan siitä iloinnut! Mutta nyt ei kumminkaan kaikki ollut
+niin, kuin hän oli kuvaillut. Hän rypisti otsaansa, hänen katseensa
+synkistyi: Anna Maria oli tunkeutunut hänen ja hänen poikansa väliin.
+Rudolf ei välittänyt kenestäkään muusta kuin Anna Mariasta. Jos tyttö
+ei ollut saapuvilla, kävi hän rauhattomaksi, keskustelu katkesi, hän
+läksi häntä hakemaan. Niinkö vähän hän sitten rakastikin äitiänsä, että
+vieras tyttö, johon hän oli tutustunut vasta muutama päivä sitten, oli
+hänelle rakkaampi? Kiihkeä suuttumus täytti äidin mielen, Tänään hän ei
+ollut lempeällä mielellä, hän oli kiusaantunut. Anna Maria käyttäytyi
+epähienosti, tungettelevasti. Ei ikinä hän olisi odottanut häneltä
+sellaista! Rudolfin lähdettyä hän aikoi vakavasti ottaa asian puheeksi
+hänen kanssaan.
+
+Hedwig Bertholdi ei huomannut, kuinka kohtuuton hänen arvostelunsa
+oli. Hän tunsi vastenmielisyyttä tyttöä kohtaan, jota vielä äskettäin
+oli hemmotellut. Ellei Anna Maria olisi pyrkinyt kiihdyttämään hänen
+poikansa tunteita, ei Rudolf olisi ollut tuollainen. Mutta eikö ole
+luonnollista että nuori mies menee päästä pyörälle, kun häneen luodaan
+sellaisia silmäyksiä? Lähtiessään sotaan oli hän ollut täysi lapsi, ja
+tuskin hänellä oli ollut tilaisuutta ollenkaan seurustella tyttöjen
+kanssa. Pelkkää lapsellisuuttahan tämäkin oli kaikki tyynni, Jumalan
+kiitos! Hyvä että heidän seurustelustansa pian tulisi loppu.
+
+Ja tuota seikkaa, jota äiti muutoin olisi ajatellut kauhulla, hän nyt
+ajatteli jonkinmoisella tyydytyksellä, -- nimittäin loman loppua.
+Sittenhän tuokin asia olisi lopussa. Hän päätti olla kärsivällinen.
+
+Pyrkien salaamaan pojaltaan mielipahansa, hän hymyili hänelle, kun hän
+jälleen palasi huoneeseen. "No, poikani, tuletko kerran hiukan minunkin
+luokseni?" Hän yritti vetää hänet viereensä pehmeälle sohvalle.
+
+Mutta Rudolf istuutui häntä vastapäätä. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen
+silmissään oli outo säihky, joka sai äidin säpsähtämään.
+
+"No?" Hän katsoi odottavasti poikaansa. Tämä oli yrittänyt puhua, mutta
+sitten kumminkin vaiennut. Se oudoksutti äitiä. "Mitä sinä sitten
+tahdot?" kysyi hän hiukan ärtyisästi. Oliko hän sitten niin pelättävä,
+ettei hänen poikansa rohjennut puhua suutansa puhtaaksi?
+
+"Mitä tahdon? Niin, tahdon todellakin jotain!" Hän lähensi hehkuvat
+kasvonsa äitiinsä, hänen katseensa hakivat rukoillen äidin silmiä.
+"Äiti, Anna Maria ja minä rakastamme toisiamme. Olemme juuri ilmaisseet
+tunteemme toisillemme, -- me tahdomme omistaa toisemme. Minä kutsun
+hänet tänne." Ja hän aikoi kiiruhtaa ovelle.
+
+Äiti hypähti paikaltaan ja pidätti häntä. "Ei, ei, jätä se!" Ja sitten
+pääsi hänen huuliltaan, tuikeammin kuin hän olisi tahtonutkaan: "Ei
+ihme, jos nuori mies rakastuu, kun hänelle niin tarjoillaan rakkautta!
+Poikani, sinä tulet vielä usein rakastumaan! Se haihtuu -- se on
+nuoruuden unelma -- pelkkää lapsellisuutta!"
+
+"Ei, sitä se ei ole!" Nuorukaisen kasvojen puna tummeni, hän yritti
+kiivastua, mutta hillitsi mielensä. "Olemme kyllin vanhoja tietääksemme
+mitä tahdomme", sanoi hän, pakottaen itsensä puhumaan tyynesti.
+"Pyytäisin ettet puhuisi lapsellisuudesta, äiti. En ole myöskään
+rakastunut, joskin kutsut tunnettani sillä nimellä. Mieleni täyttää
+toinen, ylevämpi tunne. Se täyttää meidän kummankin mielen, -- ja
+on aina täyttävä. Siitä me olemme kumpikin täysin selvillä, ja kun
+minun pian taas on lähteminen täältä, tahtoisimme sitä ennen viettää
+sotavihkiäiset."
+
+Sotavihkiäiset! Parin päivän tuttavuuden jälkeen vihkiäiset?! Äiti
+katsoa tuijotti poikaansa.
+
+Rudolf näki äitinsä silmissä muutakin kuin rajatonta hämmästystä:
+niissä kuvastui todellista kauhistumista. "Olet hämmästyksissäsi, eikö
+niin? Mutta, äiti --", hän laski kätensä hänen ympärilleen, kuten
+hänen tapanansa oli ollut poikasena halutessaan äidiltä jotain, --
+"eihän sinun pidä olla siitä niin -- niin -- no, niin ihmeissäsi. Monet
+tarvitsevat viikkoja ja kuukausia, oppiaksensa tuntemaan toisensa, me
+olemme rakastaneet toisiamme heti ensi katseesta saakka. Ja niin juuri
+tulee ollakin, se on ainoata todellista, oikeata rakkautta. Ei mikään
+muu tunne vedä sille vertoja. Älä katso minua tuolla tavoin, älä seiso
+tuon näköisenä, -- mikä sinun oikein on?!" Hän sanoi sen huolestuneena,
+mutta vieläkin enemmän loukkaantuneena, -- olivathan äidin kasvot niin
+kalpeat ja näyttiväthän ne siltä, kuin olisi hänelle ilmoitettu jotakin
+kammottavaa. Johan hän nyt olisi voinut tointua hämmästyksestään! Mutta
+hän oli yhä vain vaiti. "Sinä et sano mitään -- äiti!" Rudolf kävi
+kärsimättömäksi. Että äiti oli hämmästyksissään, sen hän kyllä ymmärsi,
+-- odottamattomasti oli tuo kaikki yllättänyt hänet itsensäkin. "No,
+mutta sanohan nyt toki jotakin!"
+
+"Mitä minä sanoisin -- sanoisin tuohon! Sehän on niin mahdotonta, niin,
+niin --!" Rouva Berthold! haki sanoja, hän ei olisi tahtonut loukata
+poikaansa, mutta lopuksi hän ei kumminkaan voinut hillitä itseänsä:
+"Niin hullunkurista. Luuletko todellakin, että me suostuisimme
+sellaiseen mielettömyyteen?"
+
+"Mielettömyyteen?" Rudolf kiivastui. "Nimität mielettömyydeksi ainoata
+järjellistä menettelyä. Mutta sitähän ette te enää ymmärrä."
+
+"Hyvä Jumala, Rudolf, sinähän olet niin nuori, aivan liian nuori
+mennäksesi naimisiin. Mikä sinä sitten olet, mitä sinä omistat? Ethän
+sinä voi vielä edes elättää itseäsikään."
+
+Rudolf katsoi ihmeissään äitiinsä. "Mutta olettehan _te_ olemassa, te
+pidätte meistä huolta -- luonnollisesti!"
+
+"Vai niin -- vai on se niin luonnollista!" Katkera tunne valtasi
+äidin mielen. Neuvoja ei vanhemmilta kysytä, mutta elättämään he
+kyllä kelpaavat -- ja vastaamaan kaikesta. "Sinä erehdyt", sanoi hän
+levollisesti. Hän oli äkkiä käynyt kylmäkiskoiseksi, aivan vastoin
+luontoansa, ja hänen lempeä äänensä soinnahti ankaralta. "Sellaista
+mielettömyyttä minä puolestani en suinkaan aio kannattaa. Kirjoita
+isällesi ja kysy mitä hän ajattelee, -- hän on sanova aivan samaa. Minä
+en suostu siihen!"
+
+"Suostu tai ole suostumatta!" Rudolf polki jalkansa maahan. "Anna Maria
+tulee vaimokseni ja jo nyt -- heti -- sanokaa mitä tahdotte, vihitytän
+itseni häneen!" Hän syöksähti ulos huoneesta, paiskaten oven kiinni
+jälkeensä.
+
+Voi hyvä Jumala, kunpa edes isä olisi ollut kotona. Hän saisi tuon
+ihmisen, tuon poikasen järkiinsä! Äiti tunsi olevansa liian heikko
+siihen. Aina oli hän hemmotellut Rudolfia, pitänyt hänestä huolta
+parhaansa mukaan, rakastanut häntä ylen määrin, -- tämä oli siis
+kiitos! Hän seisoi kuin herpaantuneena. Mitä oli hänen tekeminen, miten
+vastustaminen poikansa mielettömyyttä? Kunpa edes hänen miehensä olisi
+hänen luonansa, hänen miehensä! Äkkiä hän tunsi kiihkeätä kaipausta.
+
+"Vihitytän itseni häneen", oli poika sanonut. Sotavihkiäiset --
+ikäänkuin eivät ne merkitsisi sen enempää. Eikö tuo poikanen tiennyt,
+että noita paria huumauksen päivää vielä seuraisi todellinen elämä,
+aivan toisenlaatuinen elämä! Nyt olivat kaikki olot sikin sokin, mutta
+sitten olisi kaikki taasen tavallisessa järjestyksessä. Olisiko,
+voisiko Anna Maria olla hänelle sopiva puoliso? Kaunis ja iloinen
+hän kyllä oli, hauska toveri, mutta ei vaimo, jolla olisi pysyvä
+sisällinen arvo. Nyt vasta luuli hän todella tuntevansa tuon tytön.
+Hän oli olento, joka otti mielellään vastaan, mitä oli tarjolla, siksi
+ettei hän voinut odottaa muuta. Varallisuutta ei hänellä ollut, hän
+ei ollut oppinut mitään. Kun nuoruus olisi mennyttä, ei jäisi mitään
+jäljelle. Ja olisiko upseerintytär sopiva miehelle, jolla oli henkisiä
+pyrkimyksiä? Siinä säädyssä oli niin paljon pintapuolisuutta. Kun sota,
+joka toistaiseksi tasoitti kaikki eroavaisuudet, olisi lopussa, kävisi
+tuo kaikki ilmi.
+
+Oli niin monenmoista, jota hän olisi voinut sanoa Rudolfille, jos tämä
+vain olisi tahtonut häntä kuunnella. Hänen jalkojansa raukaisi, hänen
+täytyi istua sohvaan. Hän istui hetken aikaa nojaten päätänsä molempiin
+käsiin. Sitten hän nousi, hän tahtoi hakea Rudolfin käsiinsä ja puhua
+rauhallisemmin hänen kanssaan.
+
+Mutta Emilia sanoi, että nuori herra oli mennyt Anna Maria neidin
+kanssa kävelemään.
+
+Äiti nousi portaita ylös hänen huoneeseensa: siellä oli kaikki
+ennallaan, hänen poikansa vain oli muuttunut. Murheellisiin ajatuksiin
+vaipuneena jäi hän sinne seisomaan. Silloin hän vasta huomasi, että
+hänen poikansa Heinz seisoi akkunan ääressä viereisessä huoneessa. Hän
+oli pannut käsivartensa ristiin rinnalle ja katsoi Krügerin lesken
+taloon päin, joka nyt näkyi selvästi puutarhan päästä, lehdettömän
+päärynäpuun takaa. Hiljaisena talo sieltä häämötti, kuin lepoon
+loihdittuna.
+
+"Mitäs mietit, poikani?" Äiti kosketti hänen olkaansa. Heinz ei ollut
+huomannut hänen tuloansa, tuskin kuullut hänen kysymystäänkään, hän
+säpsähti. "Mitä sinä tahdot?" kysyi hän töykeästi.
+
+Silloin poistui äiti jälleen. Hänestä tuntui kuin olisi hän jälleen
+jäänyt yksin, mutta paljon yksinäisemmäksi kuin silloin, kun he
+molemmat vielä olivat sodassa.
+
+Hän ei voinut pakottaa itseään menemään illalliselle, Emilian
+täytyi syyttää päänsärkyä. Hän kävi levolle, mutta alhaalta kuului
+täyteläistä, iloista, raikuvaa naurua. Rudolf ja Anna Maria olivat
+siellä -- ja noin hilpeitä he voivat olla! -- -- --
+
+Hedwig Bertholdi ei saanut unta tänä yönä. Keskiyöllä hän nousi,
+puki hiukan yllensä ja alkoi kirjoittaa miehellensä. Hänen kätensä
+vapisi, mutta hänen miehensä kyllä osaisi lukea nuokin epätasaiset
+rivit. Ei koskaan vielä hän ollut kirjoittanut hänelle tällä
+tavoin. Koskaan vielä ei hän ollut niin voimakkaasti tuntenut
+heidän yhteenkuuluvaisuuttansa, kuin tänä sisäisen ristiriidan
+hetkenä. Nimittäisiköhän hänen miehensäkin sitä lapsellisuudeksi,
+mielettömyydeksi, järjettömyydeksi, kuten hän? Ellei hän niin tehnyt,
+niin mukaantuisi Hedwig toisten tahtoon, -- mutta hän oli vakuutettu,
+että hänen miehensä olisi samaa mieltä kuin hän.
+
+Kirje venyi pitkäksi. Kirjoittaessaan hän tuli rauhallisemmaksi; hän
+päätti ottaa seuraavana päivänä asian uudelleen puheeksi Rudolfin
+kanssa. Täytyihän Rudolfin käsittää hänen perustelunsa, käsittää,
+että ainoastaan hellä huolenpito hänen elämänonnestaan pidätti äitiä
+antamasta suostumustaan sellaiseen ajattelemattomaan tekoon. 'Mutta
+sitähän te ette enää ymmärrä -- _te_ ette enää ymmärrä', tuo soi yhtä
+mittaa hänen korvissansa. Ei, niin vanha ei hän sentään vielä ollut,
+ettei enää käsittänyt rakkautta! Tyttömäinen punehdus kohosi hänen
+poskillensa. Mutta rakkautta ei ollut se vetovoima, jota nuo kaksi
+tunsivat toisiinsa, se oli vain ajan kiihkeyden synnyttämää hetkellistä
+intohimoa. Satojen ja tuhansien kävi niin, -- he erehtyivät luulemaan
+aistillisuutta, jonka sodan ja kauhujen nostama miehekkyys oli saanut
+hereille, sydämen hiljaiseksi kiintymykseksi.
+
+Häneen oli äskettäin tehnyt syvän vaikutuksen eräs nainen, jonka
+hän oli nähnyt junassa, -- nuori, kaunis rouva, jolla oli hulmuava
+suruhuntu hänen kiharoitaan peittävässä valkoreunaisessa mustassa
+hatussa. Kaksikymmentä vuotta vanha voi hän kenties olla, ja hänen
+sormessaan kiilsi kaksi vihkisormusta. Leskenpuku teki hänet vielä
+kauniimmaksi, ja sen hän näytti tietävän, -- hänen katseensa loisti,
+hänen silmänsä hymyilivät. Hän keskusteli vilkkaasti erään nuoren
+upseerin kanssa, joka ei saanut silmiänsä hänestä käännetyiksi. Tuo
+nainen ei pysyisi kauan leskenä, siitä oli Hedwig heti ollut selvillä.
+Ja häntä täytyi hänen nyt jälleen ajatella, melkein tuskallisen
+itsepintaisesti. Unettoman yön kiihottamassa mielikuvituksessaan
+vaihtoi hän tuon nuoren kauniin lesken kuvan toiseen -- musta
+kiharatukka kävi ruskeaksi -- hänen eteensä kuvastui Anna Marian
+loistava katse, hän kuuli hänen raikkaan naurunsa.
+
+Ehti tulla aamu, ennenkuin Hedwig ummisti silmänsä. Mutta pian oli hän
+jälleen jalkeilla, levoton halu saada puhua Rudolfin kanssa, saada
+hänet vakuutetuksi mielettömyydestään, ajoi hänet vuoteesta.
+
+Aamiaispöydässä oli Anna Maria kalpea ja hiljaisempi kuin muulloin; hän
+näytti olevan hämillään. Rudolf ei kääntänyt katsettansa hänestä, äitiä
+hän tervehti jäykästi. Uhkamielisyys näytti kadonneen hänestä, mutta
+hilpeys myöskin. Hän oli masentunut, ja äiti huomasi, kuinka kiihkeästi
+hän halusi päästä hänen puheillensa. Nyt hänen jo oli häntä sääli.
+Tyhmä poikaparka! "Tulehan sitten jälkeenpäin luokseni", sanoi hän.
+
+Tuskin oli Hedwig noussut pöydästä ja ehtinyt puutarhahuoneeseen
+kukkiensa luo, kun Rudolf jo seisoi hänen takanansa. "Haluat jotakin?"
+Nuorukaisen katse oli epävarma.
+
+"Rudolf, haluaisin vielä kerran keskustella kanssasi. Nyt ei
+todellakaan ole sellainen aika, että tahtoisi olla epäsovussa
+lähimpiensä kanssa. Olen punninnut tuumaasi -- kaiken yötä, -- olen
+kirjoittanut isälle. Meidän on mahdoton antaa suostumustamme, tule toki
+järkiisi! Olet vielä liian nuori solmiaksesi liiton elämää varten."
+
+"Tai kenties pikemmin kuolemaa varten." Rudolfin katse oli synkkä.
+Sitten hän jatkoi nopeasti: "Luuletko ehkä, etten minä voi kaatua? Se
+on varsin mahdollista, jopa luultavaakin. Ken on nähnyt niin monien
+tovereiden kaatuvan -- oikealla, vasemmalla, edessä, takana -- se
+tietää varsin hyvin, kuinka läheltä kuolema häntä uhkaa."
+
+Hedwig yritti sanoa jotain vastaan, mutta hän ei saanut sanaakaan
+esiin. Hän jäykistyi kauhusta: entä jos Rudolf todellakin kaatuisi, ei
+enää palaisi? Äkkiä näki hän edessään rouva Krügerin, tuon leskiraukan.
+Mitä olisikaan tämä nyt valmis antamaan, saadaksensa sovitetuksi sen,
+mitä hänen ja hänen poikansa välillä oli ollut! Aivan äskettäin oli
+Hedwig nähnyt hänet aidan takaa ja pelästynyt nähdessään, kuinka hän
+oli muuttunut. Hänen voimakas vartalonsa oli kutistunut kokoon, lihavat
+kasvot olivat käyneet keltaisiksi ja elottomiksi kuin muumion. 'Ei
+pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä toivomusta',
+sanoi Emilia. Eikö tuo oppimaton tyttö siinä ollut lausunut suurta
+elämänviisautta? Kun hän ajatteli, että Rudolf ei enää palaisi --
+silloin sai mieluummin tapahtua mitä tahansa! Hän veti syvään henkeä,
+hän tarttui poikansa käteen. "Mutta odotahan toki, odota edes kunnes
+sota on lopussa. Eihän sitä voi enää kestää kauan. Ja tehän olette
+nuoria molemmat!"
+
+"Juuri siksi, että on sota, en tahdo odottaa." Kärsimättömästi tempaisi
+nuorukainen kätensä äidin kädestä. "Tuota iankaikkista odottamista!
+Minulla ei ole enää aikaa siihen." Hänen suonensa paisuivat jälleen
+suuttumuksesta, puna kohosi jälleen hänen poskillensa, ja hän kävi
+kiihkeäksi kuten edellisenä päivänä.
+
+Rauhoittavasti silitteli äiti hänen univormunsa hihaa. "Rudolf,
+lapseni, minähän rakastan sinua!"
+
+Rudolf naurahti: "Sen huomaa!" Tuo iva vihloi äidin sydäntä, mutta hän
+toisti lempeästi: "Rakastan sinua, siksi ajattelen onneasi."
+
+"Minä en ymmärrä sinua -- sinä et ymmärrä minua." Rudolf jakoi
+kädellään ilmaa, kuin olisi siinä ollut syvä juopa, ja jatkoi, katsoen
+häneen kylmästi: "Meillä on erilaiset mielipiteet onnesta. Sinä olet
+tuolla", -- hän osoitti kauas etäisyyteen -- "minä täällä."
+
+Äiti vavahti äkkiä: niin, he eivät enää ymmärtäneet toisiansa.
+Lamauttava tuska valtasi hänet: lapsensa, entisen Rudolfinsa hän oli
+menettänyt! Hänen edessään seisoi muukalainen, jonka otsa uhkui uhmaa,
+jonka hampaat olivat niin lujasti puristetut yhteen, että leuka näytti
+kulmikkaalta, antaen hänelle häikäilemättömän ilmeen. Tuota muutosta
+ei ollut saanut aikaan yksin rakastuminen, vaan hänet oli muuttanut --
+sota! Se oli muovaillut hänet uudelleen. Tuo ehdoton luottamus omaan
+itseensä, kyky olla välittämättä entisistä -- yhdistettynä raakaan
+voimaan... Niin, näin täytyi kaiketi olla, muutoin ei saavutettaisi
+voittoja! Eihän häntä käynyt mistään nuhteleminen!
+
+Rudolf oli kääntynyt ovea kohden, mutta hän viivähti vielä: tahtoikohan
+äiti vielä sanoa jotain?
+
+Äiti katsoi häneen silmin, joissa kuvastui rakkaus ja tuska. Tuossa
+seisoi hänen poikansa hänen edessänsä, -- lapsi ja samalla mies!
+Kaikki toiveet, joita hänellä oli ollut häneen nähden, kaikki
+tulevaisuudentuumat, jotka hän oli kohdistanut tähän, juuri tähän
+poikaan, hänen moninaisiin lahjoihinsa, opintoihinsa -- kaikki näki hän
+tuhotuiksi! Kuinka voisi hän saavuttaa ainoankaan noista päämääristä,
+jos hän nyt jo ottaisi avioliiton kahleet kantaaksensa? Niin,
+toiveisiin nähden kävi hänen kuten tuhansien ja taas tuhansien äitien.
+Onnelliset ne, joiden ei tarvinnut luopua _kaikista_ toiveista!
+
+Hän näki edessään lukemattoman joukon vaikeroivia, surevia, murtuneita
+äitejä. He raastoivat tukkaansa, he löivät rintoihinsa, heidän
+valitushuutonsa kohosi taivaalle yhtä voimakkaana, yhtä kammottavana
+kuin Hekuban päivinä.
+
+Ja etumaisena kulki Krügerin leski, kasvot kuihtuneina, surujen
+uurtamina. Kuin varoittavasti kohotti hän kätensä Hedwigiä kohden:
+"Pahinta on, jos on eronnut toisistaan epäsovussa!"
+
+Ei, ei! Hedwig olisi halunnut huutaa ääneen: ei sitä, sitä ei ainakaan!
+Ei koskaan ollut hän rakastanut kiihkeämmin kuin juuri tänä hetkenä
+ja juuri tätä poikaa Hän kurotti kätensä häntä kohden, hänen äänensä
+vapisi: "Poikani! Olemme jo kerran taistelleet keskenämme, -- sinä
+tahdoit sotaan, minä en olisi tahtonut päästää sinua, -- en tahdo enää
+toistamiseen taistella kanssasi!"
+
+"Se ei sinua hyödyttäisikään, ei enempää kuin silloin. Ja joskin yhä
+vielä kutsuisit sitä kuten eilen: mielettömyydeksi, lapsellisuudeksi,
+-- sanopa minun puolestani vaikka hulluudeksikin, niin en sittenkään
+voi elää ilman Anna Mariaa. Minun täytyy -- -- -- minun täytyy! Tahdon
+voittaa onneni!"
+
+"No sitten!" Äidin huulet värähtelivät, mutta hänen vapiseva äänensä
+oli käynyt levollisemmaksi. "No, Jumalan nimessä sitten! En tahdo enää
+panna mitään esteitä tiellesi. Isäsi kanssa saat itse siitä sopia. Minä
+--" hänen äänensä tukehtui, hän ei voinut puhua enempää.
+
+"Äiti!" Rudolf tarttui hänen molempiin käsiinsä, nuoruuden
+hillittömyydellä tempaisi hän hänet syleilyynsä. "Ah, tiesinhän että
+olet kiltti äitini!" Hän hyväili äidin kylmiä poskia. "Ja Anna Maria
+ajatteli, ettet sinä enää pidä hänestä. Mutta pidäthän sinä toki, eikö
+totta, äiti, jo minullekin mieliksi."
+
+Äiti nyökkäsi vaieten. Hänen päänsä oli vaipunut pojan olalle, tämä ei
+voinut nähdä hänen kasvojansa. Ei hän nähnyt, kuinka ne värähtelivät ja
+vavahtelivat. Hän työnsi äidin luotansa. "Äiti, nyt noudan Anna Mariani
+luoksesi!" Hän riensi ovelle, nyt ei äiti enää pidättänyt häntä.
+
+Hän seisoi tuijottaen eteensä kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet
+toisaalla: Uhri se oli ollut -- suuri uhri. Mutta muut äidit olivat
+uhranneet vielä äärettömän paljon enemmän. Nyt oli uhrien aika!
+
+Hitaasti pyyhkäisi hän kylmällä kädellään kylmiä kasvojansa,
+epäjärjestykseen joutunutta tukkaansa. Hän pakotti itsensä hymyilemään.
+
+
+
+
+X.
+
+
+Punaisen tiilikirkon kellot soivat. Kirkko oli keskellä muinoista
+kylää, mutta sen kellojen sointi kaikui kauas yli uusien huvilakatujen
+aina kedoille saakka. Minkätähden soitettiin? Oliko jälleen saatu
+voitto? Tähän aikaan päivästä ei pidetty maahanpaniaisia, -- voittoa se
+kaiketi tarkoitti. Mutta missä?
+
+Gallipoli oli puhdistettu vihollisista, englantilaiset olivat
+lähteneet tiehensä kovien otteluiden alaisina olleilta Dardanelleilta.
+Turkkilaiset olivat puolustautuneet uljaasti, suurin tappioin oli
+vihollisen täytynyt nousta laivoihinsa, nyt vallitsi siellä rauha,
+kuolemanhiljaisuus. Mikä oli säästynyt puolikuulta, sen olivat rutot
+surmanneet. Kanuunat vaikenivat, ainoastaan haaskakotkat rääkkyivät
+autiolla rannalla. Ja lännessä oli myöskin rauhallista, -- ainoastaan
+vähäisiä tykki- ja miinataisteluita, toisaalla voitettu pala
+juoksuhautaa, toisaalla menetetty; se oli kuin nousu- ja pakoveden
+vaihtelua. Itäisellä sotanäyttämöllä Galitsiassa ja Bessarabian rajalla
+oli kaikkialla torjuttu venäläisten hyökkäykset, yli kaksituhatta
+kaatunutta oli heiltä äskettäin jäänyt taistelukentälle. Venäläisillä
+oli kyllä väkeä, väkeä lukematon määrä; kuin heinäsirkkaparvia, jotka
+pimittävät ilman, tuli sitä uudelleen ja yhä uudelleen. Ratkaisevaa
+voittoa ei sielläkään voitu saavuttaa. Volhyniassa, Dniesterin
+varrella ja Czartoryskyn luona -- ken muistikaan kaikki nuo nimet!
+-- kävi samoin. Tyrolin rintamalla, jäätyneessä, lumipeitteisessä
+vuoristossa keskeytti talvi sotatoimet; Görzin tienoilla tai
+Gardaseen varrella paukahtelivat tuon tuostakin italialaisten
+kanuunat. Ainoastaan Montenegrossa oli eloisampaa. Siellä hyökkäsivät
+keisarillis-kuninkaalliset joukot talvista Karstia vastaan. Loveen,
+mereltä päin täysin voittamattomalta näyttävän jyrkän vuorimuurin ylin,
+lujasti linnoitettu huippu, oli valloitettu -- tarkoittaisikohan soitto
+jo Cettinjeä?
+
+Esikaupungissa ilmestyvän lehden toimistossa ja telefonivirastossa
+tiedusteltiin asiaa uteliaasti ja hermostuneesti.
+
+Soitettiin vain häitten takia. Mutta voittoa se sittenkin merkitsi,
+hyvin nopeatakin voittoa! Isä Bertholdi oli myöskin antanut
+myöntymyksensä. Järkisyitä ei liioin otettu huomioon näihin aikoihin,
+kiihkeämmin kuin koskaan vaati nuoruus oikeuksiansa. Vaikea oli isän
+ollut suostua nuoremman poikansa ajattelemattomaan tekoon, joskin hän
+käsitti poikansa mieltymyksen tuohon kauniiseen tyttöön ja oivalsi
+hyvin ettei Rudolf tyytynyt epämääräisiin tulevaisuudentoiveisiin.
+Kenpä voi sanoa: Sodan _jälkeen?!_
+
+Nuori pari ei tänään nähnyt iloisia kasvoja ympärillään. Rouva von
+Lossberg oli saapunut, täydessä surupuvussa miehensä jälkeen ja
+huolestuneena vanhimman poikansa takia, jonka tila oli arveluttava,
+päättäen viimeksisaapuneesta kortista, jota ei ollut kirjoittanut hän
+itse, vaan sairaanhoitajatar. Mielellään olisi hän halunnut iloisesti
+toivottaa tyttärellensä onnea, mutta tuo aivan odottamaton tieto
+näistä sotavihkiäisistä sekä kiireellinen matka olivat kysyneet hänen
+hermojansa liiaksi. Tuo nainen, joka oli hiljaisella mielenlujuudella
+painanut umpeen puolisonsa silmät, itki nyt ääneen: vieläkö nyt
+tämäkin lisäksi! Iloitsemisen taito oli käynyt hänelle oudoksi. Ja
+oliko nyt sitten syytä iloita? Aineellisessa suhteessa oli Anna
+Marian tulevaisuus tosin turvattu, taistelua toimeentulosta ei hänen
+kylläkään tarvitsisi käydä --, mutta entä jos nuori aviomies kaatuisi
+tai tulisi raajarikoksi? "Oletko sitäkin punninnut?" kysyi hän itkien
+tyttäreltään, kun tämä nauraen kiiruhti häntä syleilemään. Rouva von
+Lossberg oli tuossa suuressa Reinin viereisessä linnoituksessa nähnyt
+hyvin paljon nuoria leskiä.
+
+Oliko tuo onnentoivotus?! Mutta morsion silmät eivät himmentyneet. Hän
+oli vain hetken aikaa ihmeissään, sillä hän oli ajatellut, että äiti
+ottaisi riemuiten osaa hänen iloonsa. Mutta hänen onnentunteensa ei
+silti vähennyt, se täytti hänen mielensä kuin ylitsevuotavan pikarin.
+Lempeän anteeksiantavasti silitti hän äidin kuihtunutta poskea. "Sinä
+olet niin arka, ethän ole ennen ollut tuollainen. En ymmärrä sinua
+ollenkaan. Tietysti olemme ottaneet huomioon kaikki mahdollisuudet.
+Olemme jutelleet kaikesta, Rudolf ja minä. Onhan meillä ikää kylläksi,
+tiedämme mitä teemme. Ja, äiti", -- hänen loistava katseensa muuttui
+vain silmänräpäyksen ajaksi vakavammaksi, -- "tulkoon nyt mitä tahansa!
+Ja jos niin täytyisi käydä, tahdon mieluummin olla hänen leskensä, kuin
+etten olisi ollut hänen vaimonsa." Äiti pani nopeasti kätensä hänen
+suullensa.
+
+Oli hyvä, että molemmat nuorimmat Lossbergit olivat saaneet
+kadettikoulusta luvan tulla häihin. Egon ja Ewald tunsivat itsensä
+sangen tärkeiksi henkilöiksi, he oikoivat univormupukuista vartaloansa.
+Toivottavasti kestäisi sotaa niin kauan, että hekin vielä pääsisivät
+mukaan. Anna Maria ei ollut tavannut veljiänsä isänsä kuoleman jälkeen,
+ja silloin oli kaikki ollut niin surullista. Mutta nyt kiusoitteli hän
+heitä, nauroi ja oli vallaton.
+
+"Sinun ei pidä niin usein pudistaa päätäsi", sanoi Bertholdi salaa
+rouvallensa. Tämä puristi hänen kättänsä: hyvä oli, että hän oli häntä
+siitä huomauttanut, ei hän ollut itse huomannut niin tehneensä. Eikö
+tämä morsian sitten lainkaan ajatellut mikä tulevaisuus häntä odotti?
+Hetkinen onnea vain, viikko vain vielä, ja lisälomakin olisi lopussa --
+ja sitten seuraisi pitkä, pitkä odotus. Postin odottaminen jännitetyin
+mielin, tuskallinen levottomuus, ainainen pelko pahimmasta, Rudolf
+oli oikeassa, hän lienee todellakin ollut liian vanha käsittääkseen
+niitä tunteita, jotka tekivät nuo nuoret sokeiksi ja kuuroiksi. Salaa
+tavotteli hän jälleen miehensä kättä. Kuinka hyvä olikaan, että hän oli
+täällä! Itse puolestansa hän synkkine aavistuksineen tunsi olevansa
+kuin kovan onnen profeetta, vaivoin vain kykeni hän esiintymään tyynen
+ystävällisenä. Hänen sydämessään riehui yhä vieläkin taistelu; jospa
+tuo tyttö ei ikinä olisi tullut taloon! Hänen kiintymyksensä Anna
+Mariaan oli tykkänään kadonnut.
+
+"Sinä olet mustasukkainen", sanoi hänen miehensä. "Enemmän kuin kaikki
+tulevaisuudenhuolet vaivaa sinua se, että sinun nyt täytyy jakaa
+poikasi rakkaus toisen kanssa."
+
+Hän painoi päänsä alas: eikös sekin ollut vaikeata? Ei koskaan, ei
+koskaan hän olisi taistelutta antanut suostumustaan, ellei rouva
+Krügerin synkkä kuva olisi varoittavana varjona langennut hänen
+tiellensä.
+
+Heidän lähtiessään kirkkoon alkoi sataa. Sadepisaroita morsiamen
+seppeleessä, -- ne tuottaisivat onnea! Miksi ei hän tulisikin
+onnelliseksi, -- olihan hän rikas, kaunis, nuori! Uteliaat katselijat,
+joita oli runsaasti kokoontunut kirkon edustalle, olivat haltioissaan.
+Suopea mumina tervehti kaunista morsianta hänen laskeutuessaan
+vaunuista. Olipa hän hieno! Valkoista silkkiä oli hänen pukunsa,
+utuisena ja monipoimuisena verhosi häntä morsiushuntu, laskeutuen alas
+pyöreästä myrttiseppeleestä. Eikä hän ollut kalpea, kuten morsiamet
+enimmäkseen, vaan hänen kasvonsa olivat kukoistavat kuin ruusu. Ja
+kuinka sorea olikaan sulhanen! Hiukan nuori tosin vielä!
+
+"Se vika vähenee päivä päivältä", sanoi eräs vanha vaimo.
+
+Sulhasen äiti kuuli kaikki nuo arvostelut, hänen aistinsa olivat tänään
+tarkemmat kuin olisi ollut suotavaa. Hän huomasi kaikki nuo uteliaat,
+ihailevat, osaaottavaiset, kateelliset katseet. Hän tunsi sadepisaroita
+päässänsä, ne tuntuivat hänestä kuin kyyneleiltä. Kirkon sisäänkäytävää
+koristavain havuseppelten tuoksu tunki hänen nenäänsä, hän tunsi
+karvaan ma'un huulillansa. Hän ei kuullut ainoastaan urkujen ääntä,
+joka tulvahti heitä vastaan avoimesta kirkonovesta, hän kuuli myöskin
+joka kuiskauksen läheisyydessään.
+
+"Kunpa nuori aviomies vain palaisi takaisin!" sanoi joku. Siihen
+vastasi toinen: "Älkääpä tuossa pahoja ennustelko!"
+
+Margareta Dietrich oli myöskin katselijoiden joukossa. Hän seisoi aivan
+edessäpäin, eturivissä kirkonoven vieressä, ja kiihkeästi ahmivin
+katsein silmäili hän kaunista paria. Pian, pian oli hänkin käyvä
+sisään seppelöidystä kirkonovesta, puettuna silkkipukuun, koristettuna
+hunnuin ja morsiusseppelein. Hän hengitti kiihkeästi. Hän siirtyi
+yhä lähemmäksi: ettei vain mitään jäisi häneltä näkemättä! Hän näki
+hymyilyn kauniin morsiamen kasvoilla ja nuoren sulhon ylpeän ilmeen.
+Hänen katseensa kävi levottomaksi, hänen silmänsä pyörivät: niin
+kauniita -- niin kauniita -- olivatpa he onnellisia! Tuollaisen päivän
+olisi hänkin tahtonut elää, sitten olisi kaikki hyvin. Mitään muuta ei
+hän tahtonut -- vain elää tuollaisen päivän!
+
+Margareta puristi kätensä yhteen, -- hänestä oli kuin täytyisi hänen
+huutaa ääneen: noin paljon onnea, ja hän oli yhä vielä yksin, seisoi
+yhä vielä ulkopuolella! Tätä ei hän voinut enää kestää, -- hän
+voihkaisi.
+
+"Jos ette jaksa enää seista, niin menkää toki pois", sanoi eräs
+nainen. "Toimitus kestää tänään kauan. Noille hän saarnaa kauan."
+
+Hän yritti tunkeutua Margaretan ohitse, mutta tämä työnsi hänet
+takaisin. Täällä, täällä pysyisi hän paikallaan, vaikka kaatuisikin
+kumoon. Hän oli usein niin heikko, hänen ei enää käynyt syönti, ja
+vaatteet riippuivat väljinä hänen ympärillään. Äiti teki, minkä voi,
+ja hoiteli häntä, mutta voiko hän vapauttaa häntä ikävästä? Toiset
+riutuivat ravinnon puutteesta, hän tunsi selvästi, että häntä riudutti
+ikävä.
+
+Kirkossa vaikenivat urut. Mitä pappi puhui, sitä ei voinut kuulla ulos
+saakka, mutta Margareta kuuli joka sanan. Nyt hän saarnasi: "Minne
+sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä", -- niinhän vihkiäisissä aina
+sanottiin. Mutta tänään sanoi pappi vielä paljon muutakin. Hän puhui
+rakkaudesta, joka voittaa kaikki, rakkaudesta, joka kestää haudan
+tuolla puolen, -- ikuisesta rakkaudesta. Margareta kurotti kaulaansa,
+hän nousi varpailleen, hän kuunteli, hän jännitti kuuloansa. Vavistus
+kulki läpi hänen ruumiinsa, hänen kasvonpiirteensä värähtelivät,
+helakka puna kohosi hänen laihoille poskillensa, ja äkkiä hän kävi
+kuolonkalpeaksi. Hänen hengityksensä salpaantui. Nyt lausui pappi
+vihkimissanat -- nyt pani hän sormukset heidän sormiinsa -- nyt he
+sanoivat: "Tahdon." Kuinka selvästi se kuului!
+
+Kaikki kääntyivät katsomaan Margareta Dietrichiä. Hän oli äkkiä
+huutanut aivan lujalla äänellä: "Tahdon!" Ja sitten hän vaipui maahan.
+-- -- --
+
+Krügerinkin taloon oli kellojen ääni kuulunut, rouva Krüger tiesi, mitä
+se merkitsi. Hänen naapuriensa talossa oli ilojuhla, nuori Bertholdi
+vietti häitä. Hän oli tuntenut Rudolfin siitä saakka, kun tämä oli
+lyönyt hänen vanhasta päärynäpuustaan päärynät maahan ja siitä syystä
+saanut selkäsaunan hänen Gustaviltaan. Kuinka kaikki muuttuikaan!
+Nyt oli hän ylhäinen herra, ja hänen Gustavinsa --?! Joskin hän nyt
+odotti pian saavansa häneltä tietoja, oli hänen mielensä kumminkin
+usein levoton. Rauhatonna kuljeskeli hän kaiken päivää talossaan ja
+puutarhassaan. Yksin pesuapulaisestaankin oli hän luopunut. Kaikki
+tahtoi hän tehdä yksin, kaikki yksin, -- työtä, työtä tahtoi hän tehdä,
+kunnes oli väsynyt kuin koira.
+
+Kellojen juhlallisesti kajahdellessa piteli hän korviansa. Hän ei
+voinut kuulla niitä. Sotavihkiäiset olisi hänen Gustavinsakin voinut
+saada; kun halusi, olivat ne niin nopeasti saatavissa. Voi toki, hänen
+Gustavinsa, hänen poikaparkansa! Yhä lujemmin puristi hän kätensä
+korviaan vasten, mutta hän kuuli kumminkin tuon juhlallisen soiton.
+
+Hän laskeutui kellariin ja hyöriskeli siellä perunoittensa,
+talvinauristensa ja kaalikupujensa kimpussa niin uutterasti että hiki
+valui. Kellari oli pimeä ja syvä, kadulle johtava luukku oli tukittu
+oljilla, kellonsoitto oli jo aikoja lakannut, mutta se soi yhä vielä
+hänen korvissansa. Kuinkahan mahtoikaan tuo Hieselhahnin tyttö voida?
+Tyttö ei ollut tullut häntä tervehtimään, vaikka hän oli pyytänyt
+käymään. No, olkoon sitten tulematta!
+
+Nyt oli poikanen jo vuoden vanha -- Gustavin poika! Kuinka hän
+mahtoikaan tulla toimeen lapsinensa? Kaikki oli nyt niin kallista,
+jokaisen täytyi rukoilla: 'Anna meille tänään meidän jokapäiväinen
+leipämme', eikä sittenkään tullut kylläiseksi siitä, mitä jaettiin
+leipäkorteilla, jotka nyt olivat olleet jo vuoden ajan käytännössä.
+Lihan saanti oli marraskuusta saakka ollut vähissä, -- varmaankin
+kärsi Hieselhahnin tyttö puutetta. Ah, jos hän sentään olisi sallinut
+Gustavin mennä hänen kanssaan naimisiin! Silloin ei Gustav olisi
+eronnut vihoissaan äidistänsä. Silloin ei hänen ajatustensa tarvitsisi
+tällä tavoin harhailla kaukaisuudessa -- kuin eksyneet lampaat. Oi
+tuota soittoa, tuota soittoa! Se teki hänet aivan hulluksi! Aivan hänen
+sisimpäänsä se tunki.
+
+Syvässä pimeässä kellarissaan polvistui Krügerin leski
+perunavarastollensa. Ummehtuneen valottomuuden keskeltä kohotti hän
+kätensä apua anoen Jumalan puoleen. Mutta tämä ei kääntänyt katsettansa
+syvään kellariin. Ei, toistamiseen ei hän enää mennyt Hieselhahnin
+tytön luo. Tämän oli nyt tultava hänen luoksensa, se oli oikein ja
+kohtuullista!
+
+Yhä lujemmin puristi Krügerin rouva kätensä ristiin, hän taisteli
+kellonsointia vastaan, joka saattoi hänet suunniltaan! Hän taisteli
+omaa itseänsä vastaan: "Mitä minun on tekeminen? Jumalani, oi
+Jumalani!" -- -- --
+
+Toisenkin samassa talossa asuvan henkilön mieltä järkytti tuo
+kellonsoitto. Rouva Rossi tiesi, että se oli hääsoittoa; Heinz
+Bertholdi oli kertonut hänelle veljestänsä ja tämän onnesta. Melkein
+epäröiden oli hän siitä puhunut, ja se oli käynyt niin vaivaloisen
+hitaasti, kuin olisi hän mieluummin ollut siitä puhumatta, ja kuitenkin
+niin, kuin ei hän saisi kylläänsä tästä puheenaineesta, koska hänen
+oman mielensä täyttivät samanlaiset toivomukset.
+
+Anna Mariaan nähden pysyi vanhempi Bertholdi täysin välinpitämättömänä,
+mutta hän oli kateellinen nuoremmalle veljelleen siitä, että tällä
+oli ollut rohkeutta käydä käsiksi onneen. Ja mitäpä siitä, jos onni
+olisikin lyhytaikaista! Heinz oli ainoa, joka täysin käsitti ja
+hyväksyi Rudolfin menettelyn. Miksikä äiti oli siitä pahoillaan? Olihan
+veli niin oikeassa, -- hän nautti nykyhetkestä, huomisesta huolimatta.
+Siihen hänellä oli täysi oikeus. Niin tuli sen tehdä, joka oli sodassa.
+Jokaisella ei tosin ollut siihen tilaisuutta, ja se seikka, ettei
+Heinz itse voinut niin tehdä, masensi syvästi hänen mieltänsä. Hänen
+lomansa oli lopussa, häiden jälkeisenä päivänä oli hänen palattava
+rykmenttiinsä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ensi kohtaamisensa ja lystikkään kaniinimetsästyksen jälkeen olivat he
+joka päivä jutelleet keskenänsä. Nuori mies oli käynyt tervehdyksellä
+rouva Rossin luona, ja kenraalitar, joka oli sattunut olemaan
+tyttärensä luona, oli ystävällisesti pyytänyt häntä käymään hänenkin
+luonansa. Rouva von Voigt iloitsi nähdessään tyttäressään jälleen
+elonmerkkejä. Mykkänä ja välinpitämättömänä oli Lili istuskellut
+viikkomääriä asunnossaan, -- nyt kävi hän hiukan vilkkaammaksi. Äiti
+oli luutnantti Bertholdille kiitollinen siitä. "Mutta älkää puhuko
+paljon sodasta", pyysi hän, kun Bertholdi oli hänen luonaan teellä
+eikä Lili ollut vielä saapunut, "pelkään, että se järkyttäisi liiaksi
+tyttäreni mieltä. Te tiedätte, että hän on kovia kokenut." Nuori
+upseeri kumarsi: "Voitte olla aivan levollinen. Minä en puhu mielelläni
+sodasta. Mitä siellä kokee, siitä vaikenee mieluimmin."
+
+Niinpä he eivät olleet koskaan puhuneet siitä, mikä kauhuineen
+vaaniskeli niin lähellä. He olivat yhdessä käyneet kävelemässä,
+Bertholdin oli onnistunut houkutella nuori rouva ulkosalle. Joskin
+oli talvi, olivat päivät kumminkin kauniita. Ei ollut kylmä, aurinko
+osoitti äkkiä jälleen voimaa, päivällisaikoina voi unohtaa, että
+oli vielä tammikuu. Pähkinäpensaat olivat jo puhjenneet kukkaan,
+ja läheisen metsän tummanvihreät männyt tuoksuivat, -- eivät kuten
+kesällä, kun pihkaisesta rungosta tipahtelee kuumaa sulotuoksua,
+niinkuin palavasta uhrikynttilästä, -- nyt oli lemu vienompaa, mutta
+täynnä uhkuvaa voimaa.
+
+Kävelyretket virkistivät nuorta rouvaa. Hän oli vieraantunut kotimaansa
+metsästä, mutta vaikkakin se oli karua, viehätti se häntä nyt.
+
+Rudolfin hääpäivän aattona olivat he viimeisen kerran kävelemässä
+yhdessä. Seuraavana päivänähän Heinzillä ei ollut siihen aikaa, ja
+sitten, -- no, sitä ei Heinz vielä tahtonut ajatella. Hänen, katseensa
+hyväili tuota rakastettua olentoa, joka kevyesti asteli hänen
+edellänsä. Jospa hän edes saisi sanoa hänelle, että rakasti häntä.
+Mutta saiko hän tehdä sen? Olihan rouva Rossi puettu syvään suruun.
+Kuinka Heinz vihasikaan tuota italialaista! Nuoren upseerin askeleissa
+oli kiukkua, ne tallasivat allensa metsän sammalpeitettä. Petollinen
+vihollinen oli tuo nuori upseeri hänelle vielä nytkin, oltuaan jo kauan
+kuolleena. Oi tuota naista, tuota naista! Muista naisista ei hän enää
+tiennyt koko avarassa maailmassa. Heinz kulki aivan Lilin jäljissä,
+ja kun tuuli liehautti noita mustia pukimia, niin että ne koskettivat
+Heinziä, tuntui se hänestä autuaalliselta.
+
+Vaieten kulkivat he kapeata metsäpolkua, jota olivat käyskennelleet
+melkein joka päivä, alas järveä kohden. He pitivät tästä yksinäisestä
+polusta, jolla ei kohdannut ainoatakaan ihmistä, väliin vain
+metsävuohen, joka ei lähtenyt pakosalle. Kanuunain paukkuessa, veren
+vuotaessa ja tuskanhuutojen kajahdellessa toisaalla, valitusten
+täyttäessä pahuuden ja parjausten maailman, olivat he vaeltaneet täällä
+syvimmässä rauhassa, -- kuin autuaat henget, jotka ovat unohtaneet
+menneisyyden.
+
+Tunsikohan Lili, että Heinz rakasti häntä? Nuoren rouvan katse
+oli levollinen, yhä vieläkin hiukan alakuloinen, yksin hänen
+hymyillessäänkin, -- oli kuin jokin verho olisi varjostanut noita
+ihania silmiä. Jonkunmoisella kateudella vertasi rakastavainen mies
+veljensä morsianta tähän naiseen, -- Lili miellyttäisi epäilemättä
+hänen äitiänsä. Kunpa hän vain olisi tiennyt, mitä Lili ajatteli
+hänestä! Hän piti kyllä hänen seurastansa, sen hän tunsi, mutta tunsiko
+Lili muutakin häntä kohtaan? Tuollainen nuori nainen, -- eihän hän
+toki voinut aikoa kieltäytyä kaikesta elämänilosta? Ei hän ollut enää
+tuollaisen nunnan näköinen, kuin Heinzin nähdessä hänet ensi kerran
+Krügerin puutarhassa. Mustaa huntua ei hänellä ollut tänään, -- eikö
+hän ollut aivan tyttömäisen näköinen pienine karvalakkeineen? Heinz
+asteli hänen jälkeensä ja kuumeiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä;
+huominen päivä menisi hukkaan, silloin ei hän voisi käyskennellä täällä
+hänen kanssaan, ja ylihuomenna -- taivaan Jumala, ylihuomenna olisi hän
+tähän aikaan jo kaukana täältä! Heinzin valtasi äkillinen pelästys, hän
+puri hampaansa yhteen.
+
+He seisoivat järven rannalla. Se oli kuin silmä, joka kätkee
+salaisuuden. Aivan tutkimaton! Pilviä oli kohonnut taivaalle, sieltä
+ei langennut mitään valoa tuonne alas, se kuvasti ainoastaan rinteiden
+tummia mäntyryhmiä. Vesi, joka eilen oli hymyillyt auringonhohteessa,
+oli tänään kuin vienoon suruun verhottu. Leski seisoi aivan veden
+reunassa; tuo synkkä lammikko melkein huuhteli hänen jalkaansa. Hän oli
+ottanut lakin päästään ja antoi rantatuulen puhallella ohimoilleen.
+Nyt voi nähdä rypyt, jotka raskaat ajatukset olivat uurtaneet hänen
+otsaansa. Hänen suupielensä olivat vetääntyneet hieman alaspäin, hän
+näytti haikean alakuloiselta.
+
+"Onko teistä ikävää, että minä lähden -- jo ylihuomenna?" kysyi Heinz
+hiljaa. Hän ei voinut enää hillitä itseänsä; se hänen ainakin täytyi
+saada tietää.
+
+Lili nyökkäsi. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän käännähti lähteäksensä,
+ikäänkuin olisi tuntenut arkuutta.
+
+Nopeammin kuin olivat tulleet, palasivat he takaisin. Lili riensi aina
+edellä. Kun he saapuivat Krügerin talon edustalle, ojensi hän kätensä
+suudeltavaksi.
+
+"Tapaanko teitä vielä tänään?" Heinzin silmissä kuvastui rukous.
+
+"En ole tänään kotona."
+
+Heinz tunsi, ettei hän puhunut totta, ja se rohkaisi hänen mieltänsä.
+"Sitten tulen minä huomenna sanomaan jäähyväiset, vaikka onkin
+veljeni häät. Löydän kyllä sopivan hetken -- illan suussa." Hän luuli
+tuntevansa vienoa vavistusta kädessä, jota yhä vielä piti kädessänsä.
+"Siis huomiseen!" -- -- --
+
+Nuori leski oli viettänyt unettoman yön, -- unettomimman monesta
+unettomasta. Joka neljännestunti hän kuuli kirkontornin suuren
+kellon lyövän -- räikeästi, koleasti. Se tuotti suorastaan tuskaa.
+Hän heittelihe patjojensa keskellä ja istui sitten pystyssä, nojaten
+kyynärpäänsä korkealle kohotettuihin polviinsa, pakottava pää käsien
+välissä. Akkunain eteen vedettyjen uudinten välitse tunki viimeinen
+kuunsäde sisään, ja se leikitteli värähdellen ja omituisia, vaihtuvia
+valokuvioita muodostellen hänen miehensä kuvan pinnalla. Tuo kuva
+riippui seinällä vastapäätä hänen vuodettansa. Hänen äitinsä oli
+antanut suurentaa sen valokuvasta -- se oli ollut äidin ainoa
+joululahja hänelle, Lili ei ollut halunnut mitään muuta -- ja nyt?!
+
+Hän kohotti päänsä käsiensä välistä ja tuijotti tuskaisesti valaistuun
+kuvaan. Hän voi nähdä sen täysin selvästi: nuo kauniit, parrattomat
+kasvot, uljaasti päähän asetetun lakin ja alakuloiset silmät -- eivätkö
+ne nyt katsoneet häntä rajattoman surullisesti? Ei, hänestä näytti vain
+siltä; erityisen syvästi ei tavallisesti mikään vaikuttanut tuon nuoren
+upseerin mieleen. Mutta tänään -- tänään -- oi, hyvä Jumala, eivätkö
+nuo silmät katsoneet häneen nuhtelevasti, tylyn uhkaavasti?! 'Joko olet
+unohtanut?' Ääni tunki hänen luoksensa: 'Niin pian jo?'
+
+Hän vavahti. Häntä rupesi palelemaan. Voi sinua mies-parkaa! Hän
+tervehti hänen kuvaansa tuskallisella nyökkäyksellä: ei, ei, ei hän
+ollut häntä unohtanut! Joka päivä, joka hetki näki hän edessänsä
+hänen hautansa Monte Pianon vieressä -- kallionlohkareiden keskellä
+puuristeineen, jonka hänen sotamiehensä olivat veistäneet. Hän kuuli
+vuorituulen kulkevan suhisten sen ylitse, laviinien jylisevän sen
+ympärillä, -- hänestä oli, kuin voisi hänen miehensä tuntea vilua
+haudassansa. Mutta mitä taisi hän sille, että oli vielä nuori, -- että
+hän mielessänsä tunsi ikävöimistä, -- eikä ainoastaan siihen, mitä oli
+ollut?
+
+Hän ojensi kätensä rukoilevasti seinällä riippuvaa kuvaa kohden:
+'Mies-parkani, en unohda sinua koskaan. Mutta on raskasta olla yksin
+ja jäädä yksin olemaankin, kaksinverroin raskaampaa kun tietää,
+kuinka ihanaa elämä voi olla kahden!' Mutta voisiko nyt vielä olla
+niin ihanaa, voisiko elämä tulla niin ihanaksi toisen kanssa? Hänen
+kulmakarvansa vetäytyivät yhteen: hän oli saksalainen nainen, -- ja
+sinä hän aina oli pysynyt. Sen hän oli tuntenut sodan ensi päivästä
+saakka. Kuinka hän olikaan kärsinyt miehensä innostuksesta! Italialle,
+rakkaalle Italiallensa oli tämä tahtonut uhrata ruumiinsa ja henkensä.
+Hänen rakkautensa omaan isänmaahansa oli lahjoittanut hänen vaimonsa
+takaisin tämän isänmaalle. Nyt ymmärsi Lili häntä niin hyvin, nyt
+ei hän enää tuntenut mielenkarvautta siitä, että hän oli asettanut
+Italiansa kaiken muun edelle: se oli ollut hänen velvollisuutensa,
+kaksin verroin siksi että hän oli upseeri. Mutta siitä oli
+sittenkin syntynyt ammottava kuilu heidän välillensä, se erotti
+heidät auttamattomammin toisistaan kuin jyrkin vuorenhalkeama, kuin
+pohjattomin gletsherin railo. Hän oli menettänyt miehensä jo aikoja
+ennen hänen kuolemaansa.
+
+Yksin valvova nainen huokaisi syvään ja heitti jyrkällä liikkeellä
+taapäin tukkansa, joka yksinäisinä suortuvina valui pitkänä ja raskaana
+hänen kumartuneesta päästään alas kasvoille ja käsille. Nyt oli
+seinäkin pimeä, kuunsäde oli sammunut.
+
+Ja äkkiä katosi hänen sisäisenkin katseensa edestä hänen miehensä kuva
+-- hän ei nähnyt enää edessään italialaista upseeria, vaan öisestä
+pimeydestä tuli esiin saksalainen univormu, saksalaiset miehenkasvot
+katsoivat häntä rakastavaisina.
+
+"Ei, ei!" Oliko hän huutanut sen ääneen? Hänen oma äänensä pelästytti
+häntä. Kauhuissaan omasta itsestänsä piilotti hän päänsä patjaan: oliko
+hän niin uskoton, niin kunniaton, niin arvonsa unohtanut, että hän nyt
+jo, jo näin pian, ajatteli toista? Kiihkeän häpeäntunteen valloissa hän
+vaikeroi ja ponnisti vastaan: ei, ei voinut olla niin!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Illan suussa oli luutnantti Bertholdi sanonut tulevansa jäähyväisille.
+Koko päivän olivat hänen ajatuksensa olleet kohdistetut tuohon iltaan.
+
+Ajan vakavuudesta huolimatta tarjottiin Bertholdin talossa iloinen
+hääateria. Tämä tapahtui huolimatta Hedwig Bertholdin mielentilasta,
+joka saattoi hänet koko ajan pusertelemaan ja nyppimään palloksi
+rypistelemäänsä nenäliinaa. Ei hän tuntenut enää tuskaa siitä,
+että hänen täytyi antaa pois nuorimpansa, ei siitäkään, että hänen
+vanhempi poikansa oli jättävä hänet seuraavana päivänä, hän tunsi vain
+tuskallisen epätietoisuuden tuottamaa levottomuutta. Hänen ympärillään
+ja edessään tuntui kaikki aaltoilevan sumunharmaana, utuisen
+epämääräisenä. Oliko vielä tulevaisuutta olemassa, vai eikö sitä
+ollut? Perin väsyneeksi hän tunsi itsensä. Niin monta tuntia, päivää,
+viikkoa, kuukautta sanomattoman kiihkeän toivon vallassa! Kuinkahan
+mahtoikaan niiden mieli olla, joilla ei enää ollut toivomisen varaa?!
+Hänen ajatuksensa liitelivät tiehensä tästä koristetusta pöydästä,
+harhailivat sumunharmaassa aallokossa ja palasivat sitten kumminkin
+tänne takaisin. Hänen miehensä katse, joka oli häneen kiintynyt ja tuon
+tuostakin antoi hänelle salaisen vihjauksen, kutsui ne takaisin.
+
+Toinen äiti ei myöskään ollut erikoisen hilpeä. Rouva von Lossbergin
+ajatukset olivat hänen miesvainajansa luona. Hän olisi varmaankin ollut
+onnellinen tietäessään tyttärensä joutuneen tällaiseen ympäristöön.
+Mutta olikohan Anna Maria myöskin tervetullut tänne? Äidillä oli
+tunne, että vanhemmat olivat panneet vastaan. Ei tosin ollut lausuttu
+ainoatakaan siihen suuntaan käyvää sanaa. Hedwig Bertholdilla
+ei ollut ylimalkaan ollut juuri mitään sanottavaa entiselle
+nuoruudenystävättärellensä, -- sydämellistä tunnelmaa ei ollut saatu
+syntymään. Hän sääli tuota surupukuista rouvaa, mutta mitä sille taisi,
+että oli ehtinyt vieraantua toisistansa -- niin perinpohjin, kuin ei
+ikinä olisi toisiaan tuntenutkaan.
+
+Vallan erilaisissa oloissa elivätkin nuo molemmat. Tässä tämä kaikin
+mukavuuksin varustettu huvila, jossa oli kattovalaistus, palmuhuone
+kukkivine kasveineen, öljymaalauksia, kallisarvoisia mattoja ja
+huonekaluja ja jossa kaikkialla ilmeni varallisuuden kasvattamaa
+aistikkuutta. Mitä täällä tiedettiin rahahuolista ja ponnistuksista
+saada varat riittämään vähänkin säädynmukaiseen elintapaan! Täällä
+olivat kaapit täynnä pito- ja pesuvaatteita, ruokapöydässä hohti hopea
+ja hieno porsliini, täällä pidettiin luonnollisena asiana, että ateria
+oli aina runsas ja hyvä.
+
+Kaikki tämä lisäsi yhä köyhän majurin lesken mielenahdistusta.
+
+Hän istui hiljaa ja vaatimatonna viheliäisissä mustissa
+silkkipukimissaan hääpöydän ääressä, joka oli koristettu kristallein
+ja hennon vihannan keskellä upeilevin valkoisin kukin. Tyttärensä
+kunniaksi oli hän tänään pannut kaulaansa Lossbergien sukukoristeen,
+hienon rautaisen rengasketjun, joka oli kuin mustista hiuksista
+punottu, ja jossa riippui suuri kellutin -- kruunu ja vaakuna --,
+kaikki tyyni ihmeellisen tarkkaa jäljennöstä kultakoristeesta, jonka
+majurin isoisän äiti vapaussotien aikana oli uhrannut isänmaalle.
+Talonisäntä kilisytti moneen kertaan laseja hänen kanssaan: "Poikienne
+malja!" Rouva kiitti ja joi aivan pienen kulauksen samppanjaa, joka jo
+oli lakannut kuohumasta. Hän oli antanut lasinsa seista liian kauan,
+hän oli tottumaton juomaan samppanjaa eikä hän pitänytkään siitä, --
+hänestä sillä oli karvas maku.
+
+Sen paremmalta maistui se kadeteista. Herra Bertholdi huvittelihe
+täyttämällä hyvin uutterasti molempain nuorten Lossbergien lasit.
+Silloin kumarsivat he kohteliaasti, lyöden tuolin alla kantansa
+yhteen: "Kiitän nöyrimmästi!" Käytökseltään olivat nuo molemmat jo
+täysiä luutnantteja, ja kumminkin kuvastivat heidän pyöreät kasvonsa
+lapsellisen viatonta onnellisuutta. Mitä sanoisivatkaan toverit!
+Samppanjaa olivat he juoneet -- oikeata ranskalaista samppanjaa!
+Reippaasti nousi Ewald paikaltaan ja kohotti lasinsa: "Eläköön herra
+kapteeni, kunnioitettu isäntämme ja appemme! Eläköön!" Ja "Eläköön!
+Eläköön!" huusi myöskin Egon kimeällä lapsenäänellään.
+
+Tuskallisesti silmäili majuritar poikasiansa: eivätköhän he juoneet
+liiaksi? Bertholdi lohdutti häntä nauraen: jos niin olisikin, niin
+voisivathan he vielä huomenna nukkua päänsä selviksi. Hänelle tuottivat
+huvia nuo poikaset, joista voi huomata, kuinka hauskaa heidän oli. Hän
+keskusteli heidän kanssaan, ja he kävivät vähitellen niin iloisiksi,
+että hänen täytyi sanoa: "No, mutta poikaset!" -- Hän ei huomannut,
+ettei oikeastaan kukaan muu puhunut kuin hän ja kadetit.
+
+Morsiuspari kuiskutteli hiljaa keskenänsä; he eivät nähneet mitään
+muuta eivätkä ketään muita kuin toisensa. Rudolfin silmät loistivat:
+heti nousisi Anna Maria pöydästä, riisuisi yltään morsiustamineet,
+pukeutuisi matkaa varten. He aikoivat matkustaa tänä iltana Dresdeniin
+ja viettää siellä loman loppupäivät.
+
+Heinz Bertholdi odotti kiihkeästi tuota hetkeä: silloin voisi hänkin
+lähteä. Hän oli ollut koko päivän hyvin kärsimätön. Kuta pitemmälle
+iltapäivä kului, sen kärsimättömämmäksi hän kävi: eikö vieläkään noustu
+pöydästä! Sen kiihkeämmin ei sulhokaan voinut odottaa tuota hetkeä.
+Vihdoinkin! --
+
+Nuori upseeri pujahti talosta ulos. Ihmeellistä, -- hänellä oli
+tänään sama tunne kuin ollessaan ensi tiedusteluretkeltään: sama
+kiihtymys pisteli hänen suonissansa, mutta sen ohella oli hänen
+mielensä jääkylmä, tyyni kuin kuolema. Nyt kuten silloinkin oli elämä
+kysymyksessä. Jäisikö hänelle mitään tulevaisuudentoiveita? Se täytyi
+hänen saada tietää tänään, tänä eronhetkenä.
+
+Ei hän ollut suotta viettänyt unetonta yötä, muistellen Lilin jokaista
+ilmettä, punniten jokaista hänen sanaansa, tehden johtopäätöksiä
+hänen viattomimmastakin lausunnostaan. Lili ei ollut suonut hänelle
+ainoatakaan katsetta, joka olisi ilmaissut muuta kuin viatonta
+ystävyyttä, hän ei ollut luvannut hänelle mitään, ei tavalla eikä
+toisella. Ja kumminkin tuntui Heinzistä siltä, että hän oli oikeutettu
+tekemään ratkaisevan kysymyksen.
+
+Päättäväisesti kääntyi hän hänen kadullensa - nopeasti vielä parin
+puutarha-aidan ohitse -- tuolla oli pieni Krügerin talo, hänen
+vanhempiensa huvilan takana. Ylhäältä Lilin asunnosta loisti valo.
+Alhaalla oli vielä pimeätä, ulko-ovi oli lukitsematta. Kärsimättömästi
+työnsi hän sen auki ja pyrki hapuillen nopeasti sisään. Silloin
+juuri tuli rouva Krüger keittiöstään -- kuului huudahdus -- tarjotin
+astioineen putosi hänen käsistänsä nimisten lattialle.
+
+"Voi sentään, rouva Krüger, pelästytinkö teidät?" Osaaottavaisena
+kumartui luutnantti Bertholdi auttaakseen häntä kokoamaan sirpaleet
+himmeässä valontuikkeessa, jonka keittiölamppu loi pimeään eteiseen.
+
+Rouva Krüger vapisi. "Te se olette, -- te se olette --!" Sanomaton
+pettymys ilmeni hänen vitkalleen lausumissaan sanoissa.
+
+"Niin, minä! Kenen te sitten arvelitte tulevan, rouva Krüger?"
+
+Rouva Krüger ei vastannut siihen mitään. Vaivaloisesti kohottautuen
+pystyyn kumarasta asennostaan, kulki hän horjahdellen siruinensa
+takaisin keittiöön. Oven paiskasi hän kiinni jälkeensä.
+
+Omituinen olento, tuo vanha Krügerin leski. Miksihän hän pelästyi niin
+pahasti? Mutta sitä ei luutnantti Bertholdi tuumiskellut sen tarkemmin.
+Juuri oli yläkerroksen erottava lasiovi auennut, kynttilä kädessä
+kumartui Lili kaidepuitten ylitse.
+
+"Minun täytyy näyttää teille tietä. Palvelustyttöni on poissa,
+porraslamppua ei ole vielä sytytetty!" Hän huusi sen lujasti, koettaen
+saada äänensä sävyn iloiseksi, joskin hänen kasvonsa puhuivat toista
+kieltä. Silmät tuossa alaspäin kumartuneessa vaaleassa päässä, joka
+kynttilänvalossa vaikutti kuin pyhimyskehän ympäröimältä, olivat tumman
+reunustamat, luonnottoman suuret.
+
+Lili -- hänen Lilinsä! Hellä liikutus valtasi miehen, joka kiiruhti
+portaita ylös, molemmin käsin olisi hän halunnut tarttua rakastettuunsa,
+kohottaa hänet ylös maasta, kantaa häntä ikuisesti käsivarsillaan.
+
+Kuumin, vavahtelevin huulin suuteli hän hänen käsiänsä. Lili veti ne
+pois.
+
+Lili tunsi mielensä hämmentyvän: käsittäisiköhän tulija väärin sen,
+että hän oli nyt, nyt juuri niin yksin asunnossaan? Niin, hän oli
+tahallaan lähettänyt pois palvelustytön, sillä tällä oli tapana
+kuunnella oven takana, ja tänään, sen hän tunsi, tänään ei hän pääsisi
+siitä mihinkään, tänään puhuttaisiin sellaista, jota kenenkään muun
+ei tarvinnut kuulla, mikä oli tykkänään heidän kahden välinen asia.
+Hän voitti hämmennyksensä ja hänen surumielinen katseensa kiintyi
+luottavaisesti Bertholdiin: ei, tuo mies ei ajattelisi hänestä mitään
+pahaa, ei koskaan.
+
+"Kuinka nopeasti nämä lomapäivät ovatkaan kuluneet", sanoi hän,
+pakottautuen hymyilemään, masentuneen sydämensä vaikeroimisesta
+huolimatta. Nyt hän läksi pois, tuo hyvä, rakas olento! Tuo mies,
+joka vielä äskettäin oli hänelle vieras ja joka nyt jo oli hänelle
+niin tuttu, kuin olisivat he kuuluneet yhteen. Tässä ei ollut mitään
+erottavaa kuilua -- sama kansa, sama isänmaa, sama kotiseutu! --
+Mutta sittenkään se ei saanut tapahtua. "Kiitän teitä kaikista niistä
+hetkistä, jotka olette omistanut minulle. Olen niin mielelläni ollut
+kanssanne kävelemässä. Se on virkistänyt minua. Olin pysynyt erilläni
+kaikesta, liiaksi vetääntynyt yksinäisyyteen. Te olette saanut minut
+hiukan palaamaan takaisin elämään. Nyt en tahdo enää niin vetääntyä
+kuoreeni." Lili katsahti arasti vieraaseensa, -- miksi ei tämä
+sanonut mitään? Hän teki tilanteen emännälle todellakin vaikeaksi!
+Lili ponnisteli edelleen: "Kirjoitattehan te minulle joskus, eikö
+totta? Se tuottaisi minulle suurta iloa. Meistä on tosiaankin tullut
+niin hyvät ystävät tämän lyhyen ajan kuluessa, että meidän toki
+täytyy tuon tuostakin saada kuulla jotakin toisistamme. Olen myöskin
+aikonut rohjeta mennä vierailulle äitinne luo -- olemmehan naapurit.
+Aikaisemminhan minä en kyennyt mihinkään." Hänen kätensä, joka velttona
+riippui sylissä, silitteli mustaa pukua. "Näin surupuvussa tuntee
+itsensä niin araksi. Mutta nyt alkaa kaikki käydä paremmin -- te olette
+auttanut minua!" Hän hymyili Bertholdille, mutta vältellen katsetta,
+joka haki hänen silmiänsä. Hän tunsi sisäistä vavistusta: eikö hänen
+vieraansa puhuisi mitään, ei auttaisi häntä tässä vaivaloisessa
+seuran pidossa? Täytyihän hänen toki käsittää, ettei hän voinut, ei
+saanut menetellä toisin! Oi, jospa hän mieluummin olisi lähtenyt
+jäähyväisittä! Silloin olisi Lili nyt saanut itkeä yksin, kenenkään
+näkemättä! Mikä tuskan hetki tämä olikaan!
+
+"Teidän veljenne on kai hyvin onnellinen?" Se oli kovin kömpelö
+kysymys, mutta hän ei tiennyt enää mitä sanoa. Hänet saattoi aivan
+sekaisin se, että Bertholdi herkeämättä katsoi häneen silmin, jotka
+olivat aivan toisenlaiset kuin ne tummat silmät, jotka hänestä kerran
+olivat tuntuneet niin pohjattoman syvällisiltä. Näissä kirkkaissa
+sinisissä silmissä kuvastui yhtä paljon rakkautta, yhtä paljon
+hellyyttä -- täydellistä, uskollista antaumista. "Sanokaahan nyt
+jotakin!" virkahti Lili lopuksi. "Miksi te että puhu mitään?"
+
+"Enhän minä saa!" Heinzin ääni oli käheä mielenliikutuksesta. Nyt
+tavotteli hän Lilin kättä, tämä pyrki lempeästi vetämään sen pois,
+mutta hän piti siitä auttamattomasti kiinni. "Huomenna minun täytyy
+lähteä pois -- ken tietää, palaanko takaisin, -- saanko minä toivoa",
+-- hän sai vaivoin puhutuksi -- "saanko ottaa mukaani sotaan toivon --
+toivon -- --"
+
+"Toivon?!" toisti Lili koneellisesti. Ah, hän tiesi liiankin hyvin,
+mitä toivoa Bertholdi tarkoitti. Mutta voiko hän, saiko hän suoda
+hänelle toivoa? Vuorenrinteellä oli hauta, jonka ympärillä tuulet
+suhisivat ja laviinit jylisivät. Hän, joka siinä lepäsi, ei kuullut
+tuulten suhinaa eikä laviinien jylinää, mutta hän kuuli, kuinka hänen
+leskensä nyt tässä puhui toiselle miehelle. Lilin sydän tykytti
+tuskaisesti, häpeänpuna kohosi hänen kalpeille kasvoillensa. Hitaasti
+pudisti hän päätänsä: "Mieleni täyttää niin syvä suru." Rukoilevasti
+katsoi hän ystäväänsä, hänen ilmeensä oli liikuttava. "En voi antaa
+teille toivoa, -- en _sitä_ toivoa, jota te tarkoitatte."
+
+Bertholdi yritti hypähtää pystyyn, sanoa jotain, huutaa jotain,
+kirkaista. "Hiljaa!" äännähti Lili.
+
+Hänen lempeä äänensä, joka oli hiukan vavissut, kävi lujaksi.
+"Häpeäisin omaa itseäni, jos voisin niin pian unohtaa menneisyyden.
+Miesparkani oli minulle kerran hyvin, hyvin rakas. Ja nyt" -- hän
+irroitti kätensä, jota Bertholdi yhä piteli, ikäänkuin verhoutuen
+mustan pukunsa suojaan, hän veti sen ahtaammin ympärilleen, -- "nyt
+mietiskelen sitä, kuinka surullista on, että kaiken piti käydä sillä
+tavoin. Ja kuitenkin -- kuinka hyvä!" Hän koetti hymyillä, hän katsoi
+avomielisesti nuoreen mieheen: "Luuletteko, että olisin enää voinut
+viihtyä Italiassa? Tuo maa on minulle rakas, -- mutta nyt? Ei, siitä ei
+ikinä olisi tullut hyvää. Parempi on, että kävi näin."
+
+Bertholdi tavotteli jälleen hänen kättänsä, hänen molempia käsiänsä:
+siinähän hän itse sanoi, että oli hyvä että hän oli tullut vapaaksi.
+Italia ei enää koskenut häneen, täällä, täällä oli Saksanmaa ja
+saksalaisen miehen rakkaus. "Hyvä, rakas rouva!" Mitä kaikkea
+tahtoikaan hän sanoa hänelle, miten häntä rukoilla, houkutella,
+-- anastaa hänet omaksensa kuin valloitetun kaupungin! Kiihkeän
+intohimoisesti, antautuen kokonaan tunteittensa huumaukseen halusi hän
+vetää hänet puoleensa, huutaa hänelle sadoin, tuhansin kerroin: "Unohda
+entiset, nauti nykyhetkestä, -- rakastan sinua, rakastan sinua!" Mutta
+tuo kaikki jäi tekemättä. Katse tuikeana peräytyi Lili, ja kuin arvaten
+nuorukaisen ajatukset hän lausui: "Jos todella olette minun ystäväni,
+ette saa puhua minulle tuolla tavoin. En tahdo kuulla mitään. En
+myöskään tahdo toistamiseen kokea kaikkea odotuksen tuskaa ja hätää,
+jonka jo kerran olen kokenut, -- en kestä, en kestä sitä. Jääkää
+hyvästi, rakas ystävä!"
+
+Nyt yritti hän ojentaa Bertholdille molemmat kätensä. Mutta tämä ei
+huomannut tuota hänen liikettänsä. Ei hän myöskään huomannut, kuinka
+kalpeat Lilin kasvot olivat, ei hänen arkaa, tuskaista katsettansa.
+Hän näki vain, että hän väistyi, huomasi vain hänen vastarintansa. Se
+auttoi hänet tyyntymään. Nyt tuli hän jälleen tajuihinsa. Hän oikaisi
+itsensä, ikäänkuin puolustautuaksensa jotakin vastaan: hän tahtoi
+salata, kuinka läheltä tämä häneen kävi! Ja kumminkin tuntui elo
+hänestä äkkiä täysin arvottomalta, mitättömältä kaikki, minkä puolesta
+hän oli taistellut. Hän olisi halunnut heittäytyä maahan kuin hillitön
+poikanen. Mutta hän kumarsi Lilille teennäisen kohteliaasti: "Voikaa
+hyvin, hyvä rouva!"
+
+Lilin silmät kyyneltyivät. Oi, jospa hän tietäisi, mitä Lilin
+mielessä liikkui! Nyt hän läksi hänen luotansa -- tällä tavoin -- ja
+kumminkaan ei Lili olisi tahtonut mitään niin kuin kietoa kätensä hänen
+kaulaansa ja kuiskata hänen korvaansa: "Oi palaa, palaa myöhemmin!"
+Mutta hänen täytyi sittenkin antaa hänen mennä menojansa; hän tunsi
+sen selvästi: oli tarpeen vain sana, katse, hengähdys -- ja se, mitä
+hän pelkäsi, olisi tapahtunut. Luutnantti Bertholdi oli vapaa, hänen
+ei tarvinnut tehdä kenellekään tiliä teoistansa, mutta hän, Lili?!
+Hänen leskenpukunsa oli vielä uusi, hänen miehensä hauta ei ollut
+vielä ruohottunutkaan. Hän oli vielä sidottu. Hänen oli tehtävä tiliä
+miehellensä, joka maailman silmissä oli kuollut, vaan joka eli häneen
+nähden. Ei, hän ei voinut sille mitään, tällaiseksi täytyi jäähyväisten
+muodostua. Toisin ei saanut olla.
+
+Mutta siihen ei hän voinut mitään, että hänen silmistänsä alkoi
+tipahdella kyyneleitä. Niitä ei Bertholdi nähnyt. "Palatkaa myöhemmin!"
+kuiskasi hän. Poistuva mies ei kuullut hänen sanojansa.
+
+Heinz oli jäähyväisiksi suudellut häntä kädelle, nyt hän oli ovella.
+Hän oli jo tarttunut kädensijaan -- tunteet pyrkivät äkkiä valtaamaan
+Lilin mielen. Äkkiä tuli hänen eteensä kysymys: oliko kieltäytyminen
+todellakin paikallaan? Ilta oli niin pimeä, kaikkialla vallitsi
+hiljaisuus, talo oli yksinäinen ja tässä olivat vain he molemmat --
+kahden kesken -- ulkona maailmassa odotti tuska ja taistelu -- -- --
+Hän rientäisi -- rientäisi hänen jälkeensä! Ken voisi estää häntä
+tarrautumasta häneen kiinni, häntä pidättämästä?! Hänen nuoruutensa,
+hänen luontonsa vaati oikeutensa. Hän rakasti tuota miestä, sen tunsi
+hän tänä hetkenä selvästi, -- mitä häneen koski mikään muu?!
+
+Mutta vaieten hän taivutti päätänsä jäähyväisiksi, saattoi
+vierastaan eteiseen, kumartui kaidepuitten ylitse ja tervehti vielä
+kädenliikkeellä.
+
+Heinz ei ollut enää katsahtanut taaksensa, ei luonut enää silmäystäkään
+häneen. -- --
+
+Sokean tavoin hapuillen oli Bertholdi tullut talosta ulos. Pimeä katu
+näytti hänestä vielä pimeämmältä, ja hänen korvansa olivat kuurot, --
+kuurommat kuin monipäiväisen rummutuksen jälkeen sotakentällä. Hänen
+polvensa notkuivat, hänen kasvonpiirteensä vavahtelivat. Hermot tekivät
+hänelle jälleen kepposen, kuten pahimpain päiväin jälkeen Marnen luona.
+
+Hän kuuli kimeän huudahduksen, joka saattoi hänet säpsähtämään.
+Seurasi toisia huutoja, -- lapsia siellä oli, jotka pitivät niin kovaa
+ääntä. Asemalta päin, pääkatua pitkin, kuului reippaita, hypähteleviä,
+tepastelevia askeleita. Joukko poikasia juosta lotisutteli läpi
+syvimmän loan, lätäköt roiskahtelivat, jokainen halusi olla etumaisena.
+He kirkuivat, nauroivat, toitottivat iloiten ja riemuiten: "Huomenna on
+lupa! Huomenna on lupa!"
+
+Ja kellot alkoivat jälleen soida, -- kumeasti, juhlallisesti. Ovet
+paukkuivat, akkunat aukenivat: soitettaisiinko kolmeen kertaan?
+Hiljainen katu oli äkkiä käynyt eloisaksi, pimeä esikaupunki
+valoisammaksi. Soitto lakkasi, alkoi uudelleen, lakkasi taas ja alkoi
+sitten kolmannen kerran.
+
+Liput liehumaan! Cettinje, Cettinje! Montenegron pääkaupunki oli
+valloitettu. Jälleen yksi kaupunki lisää.
+
+
+
+
+XI.
+
+
+Uusien joukkojen lähtiessä rintamalle, kajahtivat eläköön-huudot jo
+hiukan laimeammin. Sotaa oli kestänyt jo liian kauan! Kaksi sotatalvea
+-- se kysyy lujuutta! Lomalle päässeet, jotka tulivat lännestä,
+olivat kertoneet kammottavia seikkoja, -- ei siis ihmekään, jos moni
+nuorukainen, joka ei ollut ennen pelosta tiennyt, tunsi selkäänsä
+karmivan. Mitäpä hyödytti, joskin Montenegro oli pyytänyt rauhaa
+-- pienet varkaat hirtetään, suuret päästetään menemään -- mitään
+rauhantuntua ei ilmassa vielä ollut. Ja kumminkin oli luonnossa jo
+kevään oireita. Varhain se oli tullutkin. Jo helmikuussa soittelivat
+sääskipatsaat sulaneissa puutarhoissa, viettäen iloisia karkeloita.
+
+Kuuma ottelu oli käynnissä Verdunin edustalla. Onneansa sai kiittää
+se, ken siellä henkensä säilytti. Ne vaimot, jotka tiesivät miestensä
+siellä olevan, käyttäytyivät kuin hätääntyneet kanat, joita haukka
+ajelee. Kenpä heistä voikaan varmuudella sanoa: Mieheni elää vielä! Ei
+saapunut kirjeitä, ei kortteja, -- ne takavarikoitiin. Tavarakääröjä
+ei nyt myöskään käynyt lähettäminen. Se oli melkein raskainta
+kaikesta. Kuinka halukkaasti olikaan ostettu kala- ja lihasäilykkeitä,
+konjakkipulloja, leivoskoteloita, suklaalevyjä, virvoituskaramellejä,
+niin että ne korkeasta hinnastaan huolimatta katosivat näyteakkunoista
+nopeasti kuin akanat tuulessa. Kenpä olisi epäröinyt laskea viimeiset
+setelinsä puodintiskille yhdenkin makupalan lunnaiksi. Tiesihän näin
+edes toimittaneensa miehellensä päivän, jolloin hän sai syödä jotain
+mieleistänsä. Moni muoriparka tutki ensin varovasti kielenkärjellään
+makeisia, joita laitteli kääröön: oivallista, ei siinä ollut vielä
+mitään lisäkettä, vaan ihka oikeita jauhoja, oikeata voita. Poikanenhan
+oli niin perin ahnas leivoksille! Ja muori myhähteli tyytyväisenä
+ja tunsi vielä makean maun kielellänsä syödä natustaessaan kuivaa
+leipäänsä.
+
+Lomasta ei näyttänyt olevan tietoakaan, lännestä ei saapunut
+ketään. Venäjältä tuli joitakuita, mutta se rintama ei erikoisemmin
+kiinnittänyt mieliä. Verdun, Verdun -- siinä kiertelivät kaikkien
+ajatukset. Lukemattomat lapset Saksan valtakunnassa panivat kätensä
+ristiin iltarukoukseen isän puolesta, joka oli valloittamassa
+Douaumontia ja Vauxia, noita panssarilinnoituksia, jotka antoivat
+pahempia iskuja kuin minkään hirviön hampaat. Lukemattomat sydämet
+avarassa Berlinissä jähmetytti kauhu kuolinilmoituksista, joita oli
+palstojen täydeltä sanomalehdissä, -- jäisikö ainoatakaan eloon!
+'Kiihkeitä jälkijoukkojen taisteluita',-- jokainen tiesi, mitä se
+merkitsi.
+
+Esikaupungissamme oli niistä vaimoista, joiden miehet olivat
+Verdunin edustalla, Dombrowskin eukko ehkä ainoa, joka ei ollut
+menettänyt naurulahjaansa. Että Stanislaus ei kirjoittanut, se
+ei tuottanut hänelle levottomuutta, -- olihan hän usein ennenkin
+ollut kirjoittamatta. Lyhyet olivat tiedonannot aina olleet: 'Rakas
+Minka, olen terve. Näkemiin. Tervehdys Stanislaultasi.' Mitäpä
+väliä sillä oli, lukiko hän tuon vai oli lukematta! Miesparka oli
+huono kynäniekka. Huonohan hän itsekin oli. Hänen kaukaisessa
+kotiseudussaan Ylä-Sleesiassa, missä hän oli tutustunut mieheensä
+ollessaan kaivostyössä mukana hiilten kuljetuksessa, ei vaadittu
+kaunokirjoitustaitoa. Nyt oli Stanislaus jo liian vanha sitä
+oppiakseen, lähenteli jo neljääkymmentä. No, hän oli varmastikin vielä
+elossa, jos niin oli Jumalan tahto. Eikä Minka edes varmasti tiennyt,
+oliko hän mukana juuri Verdunin edustalla, hänen viime korttinsa
+leimassa oli vain ollut 'Länsirintama'.
+
+Sillävälin kuin toiset naiset, joita kaunis Minka tapasi
+ostoretkillään, olivat kuin tuulessa lepattavat sammuvaiset
+liekit, komeilivat hänen kasvonsa miellyttävän täyteläisinä. Hänen
+toimeentulonsa ei ollut niinkään huonoa. Saihan sitä sentään
+ansaituksikin, kun vain osasi pitää huolta itsestänsä. Olihan hänellä
+maapalstansa ja voihan sitäpaitsi -- sitäpaitsi -- hän ei sanonut
+suoraan, millä tavoin sitäpaitsi kävi ansaitseminen. Mutta vihjauksia
+hän sentään antoi tuon tuostakin. Kun hänen vuokralaisensa vakava katse
+silloin kiintyi häneen nuhtelevana ja hiukan halveksivana, tyrskähti
+hän nauruun. Aika typerä hän oli, tuo Hieselhahnin tyttö, eihän hän
+ollut lainkaan ruma, olisihan hänelläkin voinut olla paremmat päivät.
+Tulisipa vain kerrankin hänen seurassaan käyskentelemään asemalla,
+missä kaupunkiin majoitetut sotamiehet ostivat Dietrichiltä sikareja
+tai seisoskelivat ilmoitustaulun luona sotauutisia lueksien. Silloin
+olisi varmaan hänenkin osalleen löytynyt jokin, joka omisti jotakin.
+Oma syynsä, jos hänen oli vaikea tulla toimeen!
+
+Gertrud oli jäänyt velkaa vuokrastansa. Tänään alkoi maaliskuu, hänen
+olisi ollut jälleen maksettava, eikä hän voinut maksaa edellistäkään.
+Epäröiden astui hän keittiöön, missä Minka Dombrowski istui kuuman
+hellan ääressä selkäänsä lämmitellen. Minka oli vielä puettuna
+aamutakkiin ja alushameeseen, uniset silmät puoliummessa. Gertrudista
+oli kuin olisi hänen mieltänsä alkanut etoa -- tuossa istui vaimo
+laiskana ja tyytyväisenä, ja Dombrowski makasi tuolla kaukana
+mutaisessa juoksuhaudassa tai ehkäpä verissään. Hänelle kohosi kurkkuun
+jotain, joka pyrki esiin, mutta hänen täytyi pidättää jokainen nuhteen
+sana ja hillitä katseensakin. Hänellähän oli anomus lausuttavana. Katse
+maahan luotuna meni hän lähemmäksi.
+
+"Jo hereillä?" sanoi Minka, raaputtaen tuuheata tukkaansa. "Juon
+vielä kupin lisää, kovin on vielä varhaista. Kas tässä" -- hän veti
+paikaltaan nousematta kupin lähemmäksi ja kaatoi siihen, "maistuu kai
+teillekin päivän alkajaisiksi kulaus kuumaa."
+
+"Ei, kiitoksia." Gertrudista tuntui ettei hänen käynyt nauttiminen
+tippaakaan, niin viehättävältä kuin juoma tuoksahtikin. Se oli vielä
+oikeata kahvia; pitkiin, pitkiin aikoihin ei hän enää ollut saanut sitä
+maistaa. "Nyt on jo maaliskuu", alkoi hän soperrella, "mutta en voi
+kumminkaan maksaa teille -- maksaa vuokraa -- muuta kuin kuluneelta
+ajalta."
+
+"No, antaapa olla sitten." Minka haukotteli. "Paljonkos te sitten
+olette minulle velkaa?"
+
+"Koko helmikuulta vielä", sanoi Gertrud hiljaa. Hehkuva puna kohosi
+hänen poskillensa.
+
+Kaunis Minka kuunteli häntä tyynesti. "Ei se ole niin vaarallista",
+naurahti hän, "nälkään en silti kuole. Maksatte sitten ensi kuussa
+kaikki kerrallaan."
+
+"Kun vain voisin!" Ahdistava tuska saattoi Gertrudin äänen melkein
+kuulumattomaksi. "Enhän olisi muutoin velkaantunut, vaan kun minun
+täytyi lapsen sairauden takia jättää reppujen neulonta ja hakea sitten
+muuta työtä. Olkisäkkien neulomisesta maksetaan vähemmän. Älkää panko
+pahaksenne!"
+
+Hän laski rahojansa hellan reunalla. "Tämä on siis helmikuulta. Ja te
+suostutte vielä odottamaan? Monet kiitokset!"
+
+Dombrowskin eukko kaatoi itselleen lisää kahvia ja pani kaksi palaa
+sokeria sekaan. "Kohtapuoleenhan kuuluu sokeristakin tulevan loppu.
+No, mitäpä siitä, kun vain miehiä on olemassa!" Hän päästi helakan
+naurun. "Älkäähän toki heti joutuko noin kauhistuksenne, neiti, minähän
+tarkoitan vain että on sotilaita antamaan ranskalaisille selkään."
+
+Gertrud käännähti poispäin: uskaltaisiko hän sanoa mitä ajatteli?
+
+Oli vielä varhainen aamu, aurinko ei ollut vielä noussut. Pienen
+keittiönakkunan himmeistä ruuduista tunki sisään kostea, kelmeä hämärä.
+Ulkona odottelivat kedot kevään saapumista, mutta ne vaikuttivat vielä
+elottomilta, -- väritöntä oli versova vilja. Lyijynkarvaisena kuvastui
+kaukainen metsä. Pihassa paukutteli kevättuuli vajan ovea. Ja tuota
+tuulta vastaan täytyi Gertrudin nyt lähteä taistelemaan -- häntä
+puistatti. "Olisittekohan, Minka, kiltti ja pitäisitte lasta hiukan
+silmällä? Nyt se on juonut maitoa. Päivällisliemen olen pannut uuniin.
+Ja ettehän te unohda häntä." Pää kumarassa poistui hän. Ei olisi ollut
+ensi kerta, jos Minka olisikin unohtanut pienokaisen.
+
+"Odottakaas hiukan!" huusi Minka. Hän hypähti paikaltaan ja juoksi
+toisen jälkeen. Kaunis Minka ei ollut kostonhaluinen. Tänä hetkenä
+kuvastuivat hänelle vain Gertrudin alakuloiset kasvot, eikä hän
+ajatellut hänen halveksivia katseitansa tai kieltäytymistään lähtemästä
+asemalle hänen kanssaan. Hän laski upean käsivartensa tytön hartioille:
+"No, pää pystyyn! Vuokrasta viisi! Kas tässä!" -- ja hän riensi hellan
+luo, otti rahat, antaaksensa ne Gertrudille takaisin: "Otatte nämätkin
+takaisin. Maksulla ei ole mitään kiirettä!"
+
+Gertrud ei ottanut rahaa takaisin. Mutta kun hän nyt riensi asemalle
+nopein askelin, kuvastui tuulen tuoksinassa koko ajan hänen eteensä
+tuo täyteläinen, kirkassilmäinen nainen. Työssäkään ollessaan ei hän
+saanut häntä karkotetuksi luotansa. Miten kävisikään, jos mies saisi
+siitä vihiä? Varoituksista ei Minka välittänyt. Eikä ollut edes kysymys
+yhdestä vain! --
+
+Naisilla, jotka neuloivat Gertrudin kanssa olkisäkkejä isossa kylmässä
+piharakennuksessa, joka aikaisemmin oli ollut työpaja, oli tänään
+paljon kertomista. Tänään ei saatu valmiiksi niin monta kappaletta kuin
+muulloin, yksin ahkerimmatkin urakkatyön tekijät keskeyttivät tuon
+tuostakin neulontansa. Kaikkien mielet olivat kiihdyksissä. Eiköhän
+neiti ollut vielä lukenut siitä. Johan siitä oli kaikissa lehdissä!
+
+"Tuollainen katala luontokappale, mokomakin ketkale! Mies sodassa
+ja hän hankkii itselleen rakastajan. Mies saa lomaa ja ehtii kotiin
+ennen kirjettä, jonka piti siitä ilmoittaa. Joku päästää hänet sisään,
+pilkkopimeässä hän kiipee portaita ylös -- Ackerstrassen varrella se
+oli, pihanpuolella neljännessä kerroksessa. Hän hiipii hiljaa, aivan
+hiljaa, -- kuinka onkaan vaimo iloitseva! Silloin kuulee hän sisältä
+miehenäänen -- seis, ken siellä on hänen luonaan? Tuota ääntä ei hän
+tunne -- outo vieras hänen talossaan! -- ja kello puoli kaksi yöllä!
+Hän tirkistää avaimenreiästä, -- avain on lukossa, eikä hän näe mitään,
+mutta oven alitse tunkee hieman valoa. Vaimo ei ole yksin, hänellä on
+joku luonansa! Nyt nauraa hänen vaimonsa -- kuinka tuttu onkaan hänelle
+tuo nauru! Ja helliä siellä ollaan! Tuhat tulimmaista, kirotut konnat!
+Ja hän, aviomies, seisoo tässä pääsemättä sisään!"
+
+"Ja sitten hän potkaisi oven auki", kertoi toinen. "Ja kun hän nyt
+ponnahti sisään kuin pommi keittiöönsä, näki hän kaikki. Juuri oikeana
+hetkenä. Silloin hän surmasi miehen. Käykö häntä siitä moittiminen?"
+
+"Entä vaimo, tekikö hän hänelle jotain?" kysyi Gertrud vavisten.
+
+"Siitä ei mulla ole tietoa. Kirkunut oli vaimo kuin hullu. Lähtönsä kai
+hänkin olisi saanut, vaan ihmiset ehtivät apuun, paha kyllä. Olisi mun
+puolestani saanut tappaa hänetkin".
+
+Tappaa! Gertrudia värisytti.
+
+"Malttakaa mielenne", sanoi vanha vaimo, joka tähän saakka oli
+vaiennut, ja omituinen hymyily, puolittain ivallinen, puolittain
+alakuloinen, väreili hänen ryppyisillä, kärsimysten runtelemilla
+kasvoillansa. "Miehet tekevät juuri samaten. Luuletteko te sitten, että
+he ranskattarien seurassa, tai missä milloinkin ovat, aina pysyvät
+uskollisina? Se ei pälkähtäisi heille päähän! Mutta me, me" -- hänen
+käheä äänensä kävi äkkiä kimakaksi ja kiivaaksi -- "me emme saa tehdä
+mitään sellaista. Luuletteko te sitten, että tuollaisen nuoren vaimon,
+-- joka kenties ei välitä ollenkaan miehestänsä tai kenties ajattelee
+häntä aivan liiaksikin, -- luuletteko että hänen on niin helppoa olla
+yksin? Aivan yksin, ilman mitään sydämen tyydykettä."
+
+"No jopa nyt jotakin!" Nuorempi vaimo, joka äsken oli puhunut, oli
+vallan kauhuissaan. "Ja te puolustatte sitä vielä! No niin, teiltähän
+sitä kyllä voi odottaa!" Sana 'teiltä' kajahti halveksivalta. "Sen
+sanon, että jos mieheni tulisi sodasta ja minä olisin tehnyt jotain
+sellaista, -- silloin ei minun kävisi hyvin!"
+
+Asiaa pohdittiin eri puolilta. Toisista vaimoa kyllä kävi
+puolustaminenkin, toisten mielestä olisi ollut oikeinta toimittaa
+uskoton vaimo rakastajansa matkaan. He joutuivat siitä melkein riitaan
+keskenänsä. Pitikö hänen nyt sitten päästä aivan rangaistuksetta?
+Mies-parka teljettäisiin linnaan ja saisi kantaa murhaajan nimeä --
+vaimo, oikea rikollinen, jäisi vapaaksi.
+
+"Hän on jo saanut rangaistuksensa", sanoi vanha vaimo hiljaa. Hän
+nyökkäsi itsekseen. Hänen mieleensä oli tullut surullinen muisto, --
+hänkin oli kerran ollut nuori ja jäänyt yksin. Hän pyyhkäisi otsaansa
+ja silmiänsä, ikäänkuin karkottaakseen jotain epämieluista.
+
+Gertrud kuunteli hiljaa naisten keskustelua: ne lörpöttelivät
+ja kiistelivät, eikä nauruakaan puuttunut. Kaikki kadun loka
+levitettiin täällä tarkastettavaksi. Päivän tapahtumasta johtui puhe
+toisiin samanlaisiin juttuihin: sellaista ei tapahtunut yksistään
+Ackerstrassella, vaan kaikkialla maailmassa. Kertomuksen kesken kajahti
+tuon tuostakin ilon remahdus: aivanhan siinä sai nauraa haljetakseen!
+
+Vanha Seifertin muori ei nauranut. Ei hän myöskään kertonut mitään.
+Huulet yhteenpuristettuina istui hän paikallaan, laihat kasvot
+liikkumattomina, ja neuloskeli vain. Hänen karheat sormensa olivat
+erittäin nopeat. Gertrud tarkkasi häntä: taitavuudestaan huolimatta
+ei hän pysynyt hänen rinnallaan. Hänen sormenpäitään kirveli karkean
+säkkikankaan käsittelemisestä, kova nyöri painoi haavoja ihoon. --
+Millainen ihminen lienee tuo nainen ollut? Hän näytti siltä, kuin
+jokin raskas taakka painaisi hänen mieltänsä. Ehdottomasti tuli
+Gertrud yhä uudelleen luoneeksi häneen katseen. Muori lienee vainunnut
+uteliaisuutta tuossa katseessa, sillä hän sanoi raa'asti: "Ei
+minussa ole mitään katselemista!" Gertrud punehtui ja mumisi jotain
+anteeksipyynnön tapaista.
+
+Päivällisajan lähetessä katosi Seifertin muori hetkiseksi "Nyt hänen
+täytyy mennä poikaansa ruokkimaan", sanoi nuori soturinvaimo, joka
+istui Gertrudin vieressä. "Älkää katsoko häneen niin usein, neiti,
+hän ei voi sietää sitä. Hänellä on nimittäin muuan arka kohta --
+entisajoilta. Hänen miehensä oli sodassa vuonna seitsemänkymmentä."
+
+"Mitä hän sitten teki silloin?" kysyi Gertrud, omituisen liikutuksen
+valtaamana. Vanha vaimo oli näyttänyt siltä, kuin hän ei voisi ikinä
+enää tuntea iloa.
+
+Toinen kohautti hartioitaan: "Aivan tarkoin ei asiaa tiedetä.
+Varmaan hänelläkin oli rakastaja; sentähden hän myöskin puolustaa
+tuota Ackerstrassen vaimoa. Joku aika sitten oli täällä neulomassa
+muuan nainen, joka tunsi hänet tarkemmin. Oikeuden edessä kuuluu
+hän silloin olleen, vaan hänet vapautettiin todistusten puutteessa.
+Hänen pojallansa ei ole lainkaan käsivarsia, -- ne ammuttiin pilalle
+Semiselin luona."
+
+Vaimoparka! Gertrudin täytyi ajatella häntä vielä, kun hän jätettyään
+kylmän työhuoneen istui junassa, matkalla kotiin. Vieläkin
+kammottavampaa on, kun täytyy vanhana sovittaa, mitä nuorena on
+rikkonut! Ja noiden ryppyisten, kärsivien kasvojen rinnalle kuvastui
+hänen eteensä Minka Dombrowskin pyöreä, alati tyytyväinen muoto.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olkisäkkien neulomisella ei käynyt liikoja ansaitseminen. Se oli työtä,
+johon oikeastaan pystyi ken tahansa, joka vain osasi arastelematta
+käytellä karkeata neulaa. Mutta nykyisin ei käynyt työtä juuri
+valikoiminen. Ei edes senkään, jolla oli rahaa yllinkyllin, ollut
+nykyisin aina niin helppoa saada syödä kylläksensä. Leipä, liha,
+voi, ihra, jauhot, sokeri -- kaikki oli saatettu korttijärjestelmän
+alaiseksi.
+
+Jos sotaa kestäisi vielä kauan, saisi joka kulauksen vettä, joka
+siemauksen ilmaa ainoastaan kortilla! Ja sitten tuo alituinen
+jonottaminen, ennenkuin sai viheliäisen osansa! Berlinissä, jossa oli
+niin paljon ihmisiä, oli pahinta. Siellä seisottiin pitkinä jonoina
+voi- ja lihapuotien edustalla, satalukuisina, vaimo vaimon takana.
+Ellei samalla olisi käynyt jutteleminen, olisi se ollut vallan
+kauheata. Nyt sen sentään kesti jotenkuten.
+
+Esikaupungissa oli elanto myöskin sangen kuivaa. Ellei Minka
+Dombrowski olisi avustanut Gertrud Hieselhahnia jonottamisessa, olisi
+hänen täytynyt nähdä nälkää; eihän hänellä ollut aikaa seisoskella
+tuntimääriä vuoroansa odottamassa. Minkaa huvitti jonottaminen. Kevät
+teki tuloansa, ilma oli leudompaa, oli varsin miellyttävää, kun lempeä
+tuuli hiveli poskia ja leikiskeli niskatukalla. Kauniista Minkasta
+tämä tuntui kuin hyväilyltä. Noiden kalpeitten kasvojen rinnalla
+kiinnittivät hänen kasvonsa kaksin verroin huomiota. Toisenmoiselta hän
+näytti kuin Margareta Dietrich, joka myöskin väliin tuli koppinensa
+jonottamaan ja seisoi niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ollenkaan
+huomannut, milloin hänen vuoronsa tuli. Mutta enimmäkseen tuli rouva
+Dietrich itse, hiljaisena, alakuloisena ja arkana. Jos ken kysyi
+jotain hänen tyttärestänsä, vavahti hän kokoon. Margareta Dietrich
+odotteli yhä edelleen sulhastansa. Kaapissa, valkoiseen verhoon
+käärittynä, riippui hänen morsiuspukunsa, valmiina pantavaksi päälle.
+Neulojatar, jolla oli itsellään sulho sodassa, oli työskennellyt oman
+rakkautensa ja kaihonsa kannustamana. Joka poimu, joka sauma oli
+kuin hengähdys vain, kuin tuoksu, haave. Joka ilta kohotti Margareta
+ennen levolle menoansa hiukan verhoa: siinä odotteli morsiuspuku
+valkoisena, silkkisenä, onnea lupaavana. Hän jäi seisomaan, vaipuneena
+sen katselemiseen, hänen silmiinsä tuli autuaallinen haaveileva ilme,
+hänen huulillensa eksyi hetkiseksi vieno hymyily. Hän ei voinut poistua
+paikaltansa. Avojaloin seisoi hän kauan, kauan, huomaamatta kuinka
+kylmä huoneessa oli. Luisevina pistivät hänen laihat hartiansa esiin
+paidan pääntiestä, hän kävi kylmästä siniseksi, mutta ei huomannut
+sitä. Tuossa, tuossa riippui koko hänen onnensa! Vaivoin vain raski hän
+vihdoin päästää verhon alas. Päivän viimeisenä muistona, yön unelmana
+seurasi morsiuspuku häntä. --
+
+Tänään oli hänen äitinsä mennyt pois kotoa. Siitä päivästä saakka,
+jolloin Margareta oli rientänyt kirkkoon, nähdäkseen Bertholdin häät,
+oli äiti tuskin enää rohjennut lähteä pois kotoa. Silloin oli kaksi
+säälivää naista tuonut hänen tyttärensä kotiin, kuljettaen häntä
+keskellänsä kuin tahdotonta olentoa. Kuullessaan äidin huolestuneen
+kysymyksen: 'Lapsi, mikä sinun on?' oli Gretchen alkanut itkeä
+kiihkeästi. Hän nyyhkytti ääneen. Mutta sitten hän alkoi nauraa,
+-- nauroi, nauroi, ainakin puolen tuntia. Rouva Dietrich ei voinut
+enää vapautua tuosta muistosta, hän oli siitä saakka ollut ainaisen
+levottomuuden vallassa. Tänään oli Gretchen houkutellut häntä tähän
+tapaan: täti kaupungissa pahastuisi kovin, ellei hänen ainoa sisarensa
+tulisi toivottamaan onnea hänen syntymäpäivänään. Olihan vielä lisäksi
+sunnuntaikin, puoti oli kiinni, ilma kaunis. Niin oli hän sitten
+päättänyt lähteä. Olihan Gretchen tänään aika virkeä ja niin levollinen.
+
+Ehdittyään jo melkein aseman luo, palasi hän vielä kerran takaisin,
+-- jokin sisällinen voima suorastaan pakotti hänet siihen. Oliko
+varmaa, ettei Gretchenillä ollut mitään mielessänsä? Mutta hän istui
+aivan levollisena etuhuoneessa, lukien jotain kirjaa. Ihmeissään
+hän katsahti ylös, äidin palatessa takaisin. Rouva Dietrich keksi
+tekosyyn. "Olenkohan ehkä unohtanut käsineeni tänne." Hän oli
+hakevinansa.
+
+"Mutta, äitikulta, sinullahan on se kädessäsi!" huudahti Gretchen,
+nauraen hänelle.
+
+"No, jopa nyt jotakin!" sanoi rouva Dietrich, nauraen hänkin. Sitten
+hän suuteli tytärtänsä. "Näkemiin sitten!"
+
+Nyt oli Margareta Dietrich aivan yksin. Yksin --! Hän sulki kirjan
+äkkiä ja hypähti pystyyn, katsoen omituisesti hymyillen ympärillensä.
+Tuossa riippui vanha seinäkello seinällä. 'Tik, tak!' Siinä ainoa
+ääni, mikä tunki hänen korviinsa, muutoin oli aivan hiljaista, Jumalan
+kiitos! Eikä senkään enää tarvinnut jatkaa nakuttamistaan, se vihloi
+hänen korviansa. Hän hypähti tuolille ja pysäytti heilurin. Häntä aivan
+huimasi katsoessa sen ainaista kulkua edestakaisin.
+
+No niin, nyt oli kaikki hyvin! Hän hengähti helpotuksesta. Sitten hän
+juoksi huoneensa taustaan. Hän avasi kaapin ja otti verhoon käärityn
+puvun esiin. Kantaen sitä edessään ojennetuilla käsivarsillaan, toi hän
+sen etuhuoneeseen. Tänään oli hän kerrankin omissa hoteissaan! Täällä
+oli valoisampi ja peili oli isompi. Arasti katsoi hän ympärilleen.
+Hänestä tuntui sentään siltä kuin sisällä olisi ollut joku. Ei ollut!
+Tänään voi hän kenenkään häiritsemättä leikkiä häitä.
+
+Nyt nouti hän vielä morsiusseppeleen ja hunnun, joita oli säilyttänyt
+laatikossaan. Kuinka seppele iloitsikaan päästessään päivänvaloon!
+Myrtti siinä ojenteli oksiansa, sen vehreys kävi raikkaaksi. Se
+suorastaan pyrki hänen päähänsä, se laskeutui hänen hiuksillensa. Hänen
+täytyi kiinnittää se, se ei tyytynyt vähempään!
+
+Samaten kävi puvunkin. Ennenkuin hän tiesikään kuinka se tapahtui, oli
+villapusero ja villahame pudonnut hänen yltään, hääpuku laskeutui hänen
+ylitsensä. Valkoisena ja pehmeänä verhosi silkki hänet, utuinen harso
+oli kuin pilvi. Se kohotti hänet korkeuksiin, kannatti häntä. Kaunis
+kuva hymyili hänelle peilistä, olento autuaitten asunnoilta. Nyt ei
+hän enää ollut Gretchen Dietrich, yksinäinen tyttö, menehtymäisillään
+kaihoonsa -- hän oli rakastettu, kaihottu, oli morsian, joka vietti
+häitänsä. Heti, heti tuli hän, joka häntä halusi, -- siinä oli hän!
+
+Hän käännähti nopeasti, hänen hymyilevät kasvonsa kävivät vieläkin
+hymyilevämmiksi, hiljaisella huudahduksella ojensi hän kätensä: "Nythän
+tulet!"
+
+Kuin kaukaisesta etäisyydestä ja kumminkin niin läheltä kajahti
+vastaan: "Tulen luoksesi!"
+
+"Minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä!"
+
+Gretchen vaipui hänen povellensa, sulho sulki hänet syleilyynsä
+-- lujasti, lujasti -- niin lujasti että hän valitti. Mutta hän
+ei irroittautunut hänen syleilystänsä. Joskin se tuotti tuskaa --
+kiihkeätä tuskaa -- ja hänen rintaansa ahdisti kuin kammottavassa
+kouristuskohtauksessa, joka salpaa hengityksen, pysäyttää sydämen,
+rakkauttahan se silti oli, iäistä rakkautta! Huumaantuneena sulki hän
+silmänsä. Niin juuri, ei mitään nähdä, kuulla vain, mitä hän kuiskaili!
+
+Ja sulho kuiskasi hänen korvaansa: "Lemmin sinua!"
+
+Hän kuiskasi vastaan: "Ja minä sinua!"
+
+"Nyt olet minun!"
+
+"Olen iäti!"
+
+Ja sulho irroitti seppeleen hänen tukastansa, ja levollisena hän salli
+sen tapahtua. Siinä se nyt oli maassa, tuo ihana seppele! Hän pyrki
+sitä ottamaan, mutta sulho esti sen ja sanoi: "Jätä se, et tarvitse
+sitä!"
+
+"Tarvitsen, tarvitsen kyllä! Se pannaan päähäni ruumisarkkuun!"
+
+"Siellä, minne menemme, ei ole ruumisarkkuja. Siellä on ainoastaan
+vuode täynnä iloa, iäistä nautintoa!" Sulho lykkäsi jalallaan seppeleen
+syrjään. "Tuletko sinne kanssani?"
+
+Morsian tarttui huntuunsa ja riisti senkin päästänsä. "Seuraan sinua!"
+
+Sulho oli kiihkeä ja hillitön, hän kävi kärsimättömäksi. "Tule, tule
+jo!"
+
+"Mitä sanoo äitini? Hän on huolissaan minusta."
+
+"Mitä äidistä ja hänen huolehtimisestaan -- nythän olet minun, -- tule,
+tule!"
+
+"Rakkaani, armaani, minun täytyy pukea viitta ylleni, etteivät ihmiset
+näe pukuani, valkoista pukuani, joka loistaa niin kauas."
+
+"Pue viitta yllesi, ettei kukaan näe sinua, mutta tule sitten, tule!
+Minulla ei ole aikaa odottaa. On sota. Minun on liitäminen maailman
+toiseen päähän, niin kiire ei minulla ole vielä koskaan ollut. Tule
+Gretchen! Tule, tyttöseni! Tule, rakkahin morsiameni!"
+
+Hänen äänensä oli kuin hyväily, hän veti tyttönsä mukaansa, hellästi,
+vastustamattomasti. Hän soi hänelle tuskin aikaa heittää viitan
+hääpukunsa ylitse. Sinne jäi hänen seppeleensä, sinne huntunsa,
+arkivaatteensa. Lattialle ne jäivät kaikki. Löytäisihän äiti ne
+siitä, korjaisi ne pois. Ei hän enää luonut katsettakaan taaksensa.
+Viisikolmatta vuotta oli hän elänyt täällä, näissä huoneissa. Täällä
+oli hän syntynyt, lapsena leikkinyt, nauranut, laulanut ensi laulunsa,
+itkenyt ensi kyyneleensä, uneksinut ensi unensa. Täällä oli hänen
+isänsä kuollut, täällä oli hänen äitinsä häntä rakastanut, hänestä
+huolehtinut. Mutta mitä merkitsi se kaikki!
+
+"Tule, Gretchen, tule!" -- --
+
+Rouva Dietrichin astuessa nopeasti sisään, ei kukaan vastannut hänen
+tervehdykseensä. Hän oli palannut aikaisemmin kuin oli aikonut. Sisaren
+houkuttelut jäädä illalliselle, joka tänään syntymäpäivän kunniaksi
+oli tavallista runsaampi, eivät olleet voineet häntä pidättää. Hänen
+täytyi lähteä kotiin, täytyi lähteä. Levottomuus pakotti hänet matkaan.
+Gretchen oli nykyisin aina niin omituinen, oli paha, että hän oli
+jättänyt hänet niin kauaksi yksin. Ei ollut vielä aivan pimeä, ilta
+oli vasta saapumaisillaan. Hän näki jotain valkoista maassa ja sitten
+kompastui hän. Mitä siinä olikaan? Hänen jalkaansa oli kietoutunut
+jotakin. Pieniä keinotekoisia vahanuppuja, valkoisia kukkia, tallattuja
+oksia. Kuin hautaseppeleestä. Taikauskoinen kammo valtasi hänet.
+
+"Gretchen!"
+
+Ei vastausta.
+
+Käsitellessään levottomana tulitikkuja, menetteli äiti niin kömpelösti,
+että tikku toisensa jälkeen suhahti tuleen ja sammui. Vihdoin sai hän
+valkean sytytetyksi. Tuossa oli maassa tumma hame ja tumma pusero,
+jotka Gretchenillä oli tänään ollut yllään, ja pitkä valkoinen harso
+kiemurteli niiden ylitse kuin käärme. Mitä merkitsi tämä, mitä tämä
+kaikki merkitsi?! Epäselvä kauhuntunne lamautti äidin, hän seisoi kuin
+jähmettyneenä. Kuinka olivat huntu ja morsiusseppele joutuneet tähän?
+
+"Gretchen! Gretchen!" Äidin huuto kajahti tyhjässä asunnossa. Mitä
+olikaan tytär nyt jälleen tehnyt? Ja poissa hän oli. Rouva Dietrich
+avasi kaapin: kaikki hänen tavaransa olivat siellä. Viitta vain oli
+poissa. Minne hän oli mennyt? Asemalle äitiä vastaan? Ei varmaankaan!
+Ystävättärensä neiti Hieselhahnin luo? Ei sinnekään. Hänhän oli
+niin arka, ei hän enää mennyt kenenkään luo. Ehkäpä hän oli jälleen
+kirjoittanut kirjeen ja mennyt viemään sitä postiin. Tuskinpa vain!
+Olisihan voinut olla niinkin, mutta todellisuudessa oli kumminkin
+toisin. Sen tunsi äiti nyt äkkiä selvästi. Gretchen oli poissa,
+Gretchen harhaili tuolla ulkona, jonkin sisäisen pakon ajamana. Ja yö
+lähestyi. Kuinkahan kauan hän jo olikaan ollut poissa? Kunpa hän vain
+palaisi, kun hän palaisi pian!
+
+Vavisten valaisi äiti joka sopen, häntä hakien. Ja äkkiä hän
+alkoi itkeä kiihkeän tuskan vallassa: hänen lapsukaisensa, hänen
+Gretchen-tyttösensä -- -- kunpa hänelle vain ei tapahtuisi mitään
+pahaa! Hän tempaisi akkunan auki ja silmäili ulos.
+
+Katu oli tyhjä, siellä vallitsi sunnuntaipäivän hiljaisuus. Toisella
+puolen katua seisoi ulvoen koditon koira. Se kuului kammottavalta.
+
+Tuskan valtaama äiti katsoi kelloa. Neljältä se oli pysähtynyt. Sen
+alle oli asetettu tuoli, lasiovi, jonka takana heiluri oli, oli avattu,
+-- neljän aikaan oli Gretchen siis vielä ollut täällä. Usein oli
+Gretchen valitellut: 'Tuo kello, se kumajaa päässäni!' Kaiketi oli hän
+sen pysähdyttänyt. Siitä oli jo monta tuntia.
+
+Tornikello löi. Äiti laski. Hyvä Jumala, oliko se mahdollista, joko
+oli todella yhdeksän? Jospa hän ei olisi lähtenyt pois kotoa, ei olisi
+jättänyt Gretcheniä yksin kotiin! Yhdeksän, -- eikä Gretchen vielä
+ollut tullut!
+
+Usein kyllä oli rouva Dietrichin täytynyt odottaa tytärtänsä. Jos
+häntä halutti mennä jonnekin, teki hän sen itsepintaisesti, eikä siinä
+auttanut pyynnöt eikä nuhteet. Mutta tänään ei äiti kestänyt odotusta.
+Jonkin ihmeellisen, käsittämättömän tuntu oli jäänyt tuohon pieneen
+huoneeseen, tulvahti sieltä häntä vastaan, jähmettäen hänet väliin ja
+kohottaen väliin kuuman hehkun hänen päähänsä. Ajatukset seurasivat
+toisiansa yhä nopeammin, yhä kiihkeämpinä, pakottaen äidin kääntämään
+askeleensa jälleen katua kohden. Asemalle ensiksi. Epämääräinen
+toivo rohkaisi häntä. Ehkäpä hänen tyttärensä seisoisi siellä häntä
+odottamassa.
+
+Ei kukaan ollut nähnyt Gretcheniä. Turhaan seisoskeli äiti asemahuoneen
+ovella katsoen katua pitkin puolelle ja toiselle. Hän kuuli yhä vielä
+kodittoman koiran ulvontaa.
+
+Se oli pieni sievä koira, jonka pitkäkarvainen turkki hohti keltaiselta
+lyhdynvalossa. Hakevin katsein silmäili se häntä, kohottaen
+rukoilevasti käpäläänsä, mutta hän kiiti sen ohitse. 'Gretchen!
+Gretchen!' kajahteli huuto hänen sydämessänsä. Puoleksi tietämättään
+kääntyi hän kulkemaan Gertrud Hieselhahnin asuntoa kohden. -- -- --
+
+Gertrud Hieselhahn oli juuri aikeissa käydä levolle. Lapsi nukkui,
+Minka oli ulkona, mitäpä hän yksin istuskelisi ylhäällä. Oli myöskin
+turhaa kuluttaa valkeata. Silloin kuuli hän nimeänsä mainittavan.
+Täyden hiljaisuuden keskeltä kajahti se kolealta ja aavemaiselta.
+Ulko-ovi oli lukittu, joku seisoi ulkona pimeällä käytävällä ja huusi
+häntä.
+
+Hän avasi akkunan: "Kuka siellä on?" "Minä, hyvä neiti, minä! Onko
+Gretchen luonanne?" "Rouva Dietrich siellä on! Ei, ei Gretchen ole
+täällä. Odottakaa, tulen ulos!" Rouva Dietrichin äänessä oli jotain,
+joka herätti Gertrudin mielessä sääliä ja levottomuutta: hän haki
+lastansa!
+
+Pienenä, tavallista pienempänä vielä, seisoi rouva-parka kuin
+pelästynyt otus pimeässä yksinäisellä tiellä. Apua hakien takertuivat
+hänen kylmänkosteat sormensa Gertrudin käteen. "Gretchen on poissa, voi
+hyvä Jumala tätä tuskaa! Neiti Hieselhahn, älkää jättäkö minua!" -- --
+
+Yhdessä he häntä hakivat. Kauan olivat he jo hakeneet, eivät itsekään
+enää tienneet kuinka kauan. Pimeitä kenttiä pitkin käydä hoipertelivat
+nuo kaksi yksinäistä naista. Ensiksi he hakivat talon ympäriltä,
+sitten kiersivät koko taloryhmän. Miksi he niin tekivät? Olisihan
+voinut olla niinkin, tuumiskeli Gertrud, että Gretchen olisi aikonut
+hänen luoksensa. Nyt hakivat he kauempaa, huudellen ja yhä huudellen.
+Vuoroonsa kumpikin. Sillävälin vaikeroi äiti hiljaa: olihan hän jo
+aikoja aavistanut, että Gretchenin kävisi lopuksi huonosti, hän ei vain
+ollut tahtonut sitä uskoa, vaan oli aina koettanut pettää itseänsä.
+Eikä hän ollut tahtonut sanoa sitä kenellekään, ei uskoa kenellekään
+tuskaansa. "Eihän sitä tahdo tehdä, hyvä neiti. Mutta nyt -- nyt en
+voi enää vaieta. Voi, luuletteko te, että hän on itse tehnyt itselleen
+jotain?"
+
+Gertrud puri hampaansa yhteen: kaameata tämä oli kerrassaan. Hänkin
+oli jo aikoja ajatellut: onko totta kaikki, mitä Gretchen puhuu? Vai
+onko se kaikki valhetta? Ei, valheeksi ei sitä käynyt nimittäminen.
+Ei valheeksi -- tyttöparka! "Meidän täytyy palata takaisin, rouva
+Dietrich", sanoi hän lempeästi. "Täällä ei Gretchen ole. Menkäämme
+teille, ehkä hän jo on kotona. Ellei hän ole, menen minä vielä
+poliisivartiostoon."
+
+       *       *       *       *       *
+
+Siitä riitti naisille puhumista, heidän seistessään seuraavana päivänä
+voikaupan edustalla. Niin kyllänsä kuin he muutoin olivatkin saaneet
+jonottamisesta, ei se heistä tänään tuntunut liian pitkäveteiseltä.
+Vallan kauhea oli tuon neiti Dietrichin tarina. Nythän hänen täytyisi
+joutua Dalldorfin parantolaan.
+
+"Hän oli juossut pois kotoaan", kertoi muudan, "hääpuku yllänsä.
+Valkoisessa puvussa. Siinä oli ylt'ympäri poimuissa pieniä
+myrttivihkoja, ja röijyssä oli myöskin edessä myrttivihko. Friedani
+näki sen ollessaan tänään sanomalehtiä kantamassa. Ne toivat hänet
+silloin, -- tänä aamuna. Poliisikonttorin vahtimestarin koira oli
+löytänyt hänet. Kaukana kedolla kuljun luona hän makasi mäntyvesakon
+alla aivan veden reunassa. Yöt ovat vielä kylmät, hän oli ollut aivan
+kohmettunut."
+
+Uteliaina pyrkivät toiset lähemmäksi. "Olikohan hän aikonut
+hukuttautua? Ja minkä tähden?"
+
+"No, siksi että hän on päästä sekaisin. Hänen on täytynyt odottaa liian
+kauan sulhastansa."
+
+Oliko hän sitten todella kihloissa? Sulhasta ei kukaan ollut nähnyt.
+
+Muuan vaimo, joka oli Dietrichin perheen naapuri, kohautti hartioitaan.
+"Voipi olla -- tai ehkä ei. Kenpä tyttöjen asiat tietää niin
+tarkoilleen. Se ainakin on varmaa, että jos jollakin on mielitiettynsä
+rintamalla eikä hän kirjoita eikä palaa, eikä toinen tiedä, elääkö hän
+vielä vai eikö elä, silloin voi kenen tahansa käydä kuten Dietrichin
+neidin."
+
+Niin voi, -- voi kylläkin! Kauhu kuvastui kuulijoiden kasvoilla, heidän
+katseensa kävi araksi. Kaukaa läheni heitä kovakourainen julmuri, joka
+kävi käsiksi sydämiin ja mursi ne, joka anasti ajatuksetkin ja hämmensi
+ne, niin että ne lentelivät sekaisin kuin akanat seulassa. Se julmuri
+oli -- sota.
+
+
+
+
+XII.
+
+
+Kevät kehittyi kehittymistään, mutta Verdunin valloitusta se vain ei
+tuonut muassaan. Suunnattomia hyökkäyksiä ja vastahyökkäyksiä, uhrien
+luku molemmin puolin ääretön. Tänä keväänä oli harvinaisen varhain
+tullut lämmin, luonto pukeusi jo huhtikuussa kukkiin, mutta ken voi
+iloita siitä?
+
+Kun Hedwig Bertholdi nyt kulki puutarhansa kautta, ei hän huomannut
+sitäkään, että syreeni pian alkaisi kukkia. Hänellä oli huolia,
+suurempia huolia kuin ennen. Kun Anna Maria nauroi, tuotti se hänelle
+melkein ruumiillista tuskaa. Vanhimpansa takia hän nyt oli enin
+huolissaan. Hän oli kirjoittanut, että hänen tykistöväkeen kuuluvana
+oli täytynyt oleksia maan alla ja tapella rottien kanssa. Hänellä oli
+siellä alhaalla vuode ja oikein sievä asunto. Hänen tarvitsi vain
+painaa nappulaa, niin tuli passaripoika, mutta tuollainen asemataistelu
+oli ikävintä, mitä mielessään voi kuvailla. Hän olikin tarjoutunut
+lentäjäksi; silloin saisi enemmän liikkumisvapautta ja tilaisuutta
+itsenäiseen toimintaan. Hän oli tutustunut kapteeni Bölckeen ja tämä
+oli puoltanut hänen anomustansa. Nyt tiesi siis äiti, ettei hän
+juuri tällä haavaa ollut taistelussa, vaan vaarattomalla alueella
+toimeensa harjaantumassa. Mutta eivätkö häntä myöhemmin odottaneet
+vielä suuremmat vaarat kuin Rudolfia, joka oli jalkaväessä Verdunin
+edustalla? Heinz teki jo lentoretkiä, ja hänen kirjeensä, joita loman
+jälkeen oli tullut varsin harvoin ja joissa äidin mielestä oli ilmennyt
+omituinen väsymys ja haluttomuus, uhkuivat nyt reippautta, joka melkein
+vaikutti innostukselta. Mutta äidin tarkka vaisto havaitsi niissä
+kaikesta eloisuudesta huolimatta jotain vallan toista: kuinka olikaan
+oikein Heinzin laita?
+
+Levätessään nyt öisin vuoteessaan, lenteli hänkin. Silloin oli hänestä
+kuin kohoaisi hänen ruumiinsa ylös patjoilta ja hän kiitäisi kautta
+äärettömien avaruuksien, joita nimitetään taivaaksi, ja kauhulla
+hän tunsi maan väistyvän jalkojensa alta. Miksi olikaan Heinz
+pyrkinyt tuohon toimeen? Alinomaa sattui hänen silmäänsä kuvauksia
+ilmailuonnettomuuksista. Eikö Heinz sitten tiennyt että ilmailijan
+ammatti oli vaarallisista vaarallisinta?
+
+"Ilmailu -- sehän on suorastaan hengen turvaamista", vastasi Heinz.
+"Mikä ihana tunne, kun kaikesta vapaana saa jättiläislinnun siivin
+kiitää läpi avaruuden, mieli vapaana kaikesta muusta. Silloin ei enää
+ajattele entisiä, ei mietiskele millaista elämä olisi voinut olla, --
+kaikki on unohtunut, lentelee, lentelee vain ja nauttii lennosta."
+
+"Miksikä olet niin huolissasi, äiti?" sanoi Anna Maria. "Minusta tuo on
+suunnattomasti ihailtavaa."
+
+Mitä ymmärsikään äidin tunteita tuo nuori rouva, joka eleli
+käsittämättömän huoletonna päivästä toiseen? Vanhempi nainen olisi
+tässä voinut kadehtia nuorempaa hänen tyyneytensä takia. Mikä
+onnellinen luonne! Ja siitähän todella näytti, kuin olisi hän oikeassa
+vakuuttaessaan joka päivä: "Kyllä kaikki käy hyvin!" -- sillä ainakin
+toistaiseksi oli hän saanut mitä parhaimpia tietoja mieheltänsä.
+Kirjeitä meni, kirjeitä saapui yhtä mittaa. Sotakauhujen keskellä
+kukoisti lemmenonni. Ja Hedwig mietiskeli mielessänsä: sellainen
+täytyy kaiketi vaimon olla, jotta hän voisi tehdä miehellensä elämän
+keveämmäksi näinä aikoina. Ei hän oikein tiennyt, oliko hänen pidettävä
+miniäänsä pintapuolisena vai kylmäsydämisenä, vai oliko hänen
+kadehtiminen häntä. Käsittämätöntä oli hänestä myöskin ollut tapa,
+millä nuo molemmat erosivat toisistansa. Onnesta loistavina olivat
+he palanneet Dresdenistä, Rudolf oli tuonut vaimonsa kotiinsa loman
+viime päivänä, ja illalla hänen täytyi lähteä. Anna Maria oleskelisi
+vain rauhallisesti äidin luona siksi kun hän palaisi, sittenhän
+saataisiin nähdä. Ja Anna Maria oli suostunut yhtä helposti siihen
+kuin kaikkeen muuhunkin. Hän oli kyllä itkenyt, kun Rudolf suuteli
+häntä jäähyväisiksi, mutta kun hän sitten seisoi asemalla ja viittoili
+hänelle, silloin oli hän kyyneleistään huolimatta hymyillyt hänelle.
+Hymyillen oli nuori aviomies viittoillut vastaan, vaikka hänenkin
+silmänsä olivat kyyneltyneet. He olivat vielä nuoria, he eivät olleet
+vielä kokeneet suurta surua, -- surua, joka myllertää mielen mullin
+mallin, -- he olivat onnellisia lapsia vielä.
+
+Oli hetkiä, jolloin Hedwig Bertholdin oli vaikea arvostella miniäänsä
+oikeudenmukaisesti. Kuinka voikaan tämä pysyä niin hilpeänä! Tuo nauru,
+joka aikoinaan oli viehättänyt häntä, tuo täyteläinen, raikas nauru,
+se kiusasi nyt hänen hermojansa. Mutta eikö hänen oikeastaan olisi
+pitänyt olla iloinen siitä, että miniä kantoi ajan vaivat ja eron
+niin kevyesti? Entäpä jos hän olisi alati vain valittanut ja ollut
+epätoivoissaan! Huomaamattaan alkoi Hedwig hillitä itseään paremmin.
+Eihän hän voinut antaa toisen niin paljoa nuoremman saattaa häntä
+häpeään.
+
+Anna Maria nautti kaikesta hyvästä, joka tuli tässä talossa hänen
+osaksensa. Oli sentään ihanaa olla rouva, joskin mies oli poissa.
+Mutta kun sota loppuisi ja Rudolf palaisi, olisi tietysti vieläkin
+ihanampaa. Nyt olivat hänen ajatuksensa alati kiintyneet lapseen,
+jota hän odotti. Vielähän kestäisi kauan ennenkuin se syntyisi, mutta
+hän tunsi itsensä jo nuoreksi äidiksi. Turhamielisyyttäkö se oli vai
+ylpeyttä, jota tuo sotalapsi herätti hänen mielessänsä? Vai oliko se jo
+rakkautta? Hänen ei ollut tapana tutkistella omaa itseänsä, mutta hänen
+sitä huomaamattaan heräsi hänessä lämmin tunne -- kiintymys lapseen.
+Seitsemän poikaa halusi hän saada, seitsemän kaunista, tervettä,
+hilpeätä poikaa, seitsemän poikaa keisaria palvelemaan. Ja hiljaa
+rallatti hän vanhaa sotilaslaulua, jota oli tyttönä usein laulanut:
+
+    "Sotamies se hauska veikko.
+    Mieli hällä pelvoton!
+    Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"
+
+       *       *       *       *       *
+
+Naapuritalojen puutarhoissa käyskentelivät molemmat nuoret rouvat.
+Terveenä ja pulleana katseli Anna Maria aidan ylitse: kuinka solakka
+olikaan rouva Rossi ja niin hento ja valkoinen! Anna Maria ihaili
+itseksensä tuota kaunista naista. He olivat tuttuja keskenään, sillä
+rouva Rossi oli kerran käynyt heillä vierailulla. Mutta Anna Maria ei
+ollut voinut keskustella paljoakaan hänen kanssaan, hänen anoppinsa
+oli huolehtinut seuranpidosta. He olivat puhelleet luutnantti Rossin
+kuolemasta, missä ja miten hän oli kaatunut.
+
+Leski oli vastannut hyvin hiljaa, melkein epäröiden, noihin
+osaaottaviin kysymyksiin; samalla oli hänen katseensa kierrellyt
+huonetta hajamielisenä, levottomasti hakevana. Siellä oli ollut esillä
+Heinzin valokuva. Hän oli ottanut sen käteensä, antanut katseensa
+vaipua siihen ja pitänyt sitä sillä tavoin pitkän aikaa keskustelun
+kestäessä. "Se on uusin kuva pojastani", sanoi äiti. Silloin hän
+punehtui hiukan ja pani sen pois.
+
+Hänen olennossaan oli jotain niin naisellista, miellyttävää ja
+hillittyä! Hedwig Bertholdi oli aivan ihastuksissaan.
+
+Nyt silmäili Anna Maria jonkinmoisella uteliaisuudella tuota nuorta
+rouvaa. Mitähän hän mahtoikaan tehdä koko pitkän päivän? Eihän hänellä
+ollut miestä, jolle kirjoittaa, ei lasta, jota hoidella! Peräti ikävää
+ja surullista täytyi tuollaisen elämän olla. Hiljaisena käyskenteli
+rouva Rossi hitaasti puksipuiden reunustamain sarkojen keskellä kuin
+nunna; tuon tuostakin hän kumartui maahan, hän poimi orvokkeja. Hänen
+vakavilla kasvoillaan ei näkynyt hymyilyn kajastustakaan.
+
+Nuori rouva Bertholdi tunsi äkkiä onnensa runsauden. Hän tervehti
+häntä iloisimmalla naurullansa, hän halusi osoittaa aivan erikoista
+ystävällisyyttä, -- olihan tuo toinen niin köyhä! Kuin olisi hänellä
+ollut määrättömiä rikkauksia lahjoittaa, sanoi hän: "Te olette aina
+niin yksin, käykääpä toki meillä useammin." Ja hän ojensi hänelle
+kätensä.
+
+Nyt hymyili Lili. Hän puristi ojennettua kättä, mutta sitten kävivät
+hänen kasvonsa heti jälleen vakaviksi. Umpimielisen karttelevasti hän
+vastasi: "En minä ole niin yksin, asuuhan äitinikin täällä. Mutta
+tietysti käyn mielelläni toistekin luonanne."
+
+Anna Maria tunsi että hän sanoi tuon vain kohteliaisuudesta. Tietenkään
+hän ei tulisi. Se oli ikävää, olivathan he molemmat nuoria ja
+viihtyisivät hyvin toistensa seurassa. Luontaisella avomielisyydellään
+päätti hän olla itsepintainen: tuo nainen miellytti häntä, eikä hän
+halunnut tyytyä pelkkään puheparteen. "Mutta ettepä te kumminkaan
+tule, kun te sanotte vain noin ylimalkaisesti: 'Käyn kyllä luonanne!'
+Vielä mitä!" Avosuin hän pudisteli päätänsä: "Ei, siihen minä en
+tyydy! Teidän pitää sanoa: 'Kyllä minä tulen!' Kenties huomenna? Tai
+ylihuomenna? Tulkaapa vaikka ylihuomisen huomenna, mutta teidän pitää
+luvata varmasti. Tehän olette myöskin nuori. Minä olen kahdeksantoista
+vanha. Kuinka vanha te olette?" "Kaksikymmentäviisi vuotta."
+
+"Jo kaksikymmentäviisi? Mutta eihän sekään vielä ole paljon. Olisi
+niin hauskaa, jos tapaisimme toisemme useammin." Äkillisen tunteen
+valtaamana kurotti Anna Maria käsivartensa aidan ylitse ja veti
+naapurinsa puoleensa. "Kiipeäisinkö minä luoksenne?" Hän yritti jo
+tehdä sen, mutta malttoi sitten mielensä. "Ei, enhän enää saa tehdä
+sellaista." Hän nauroi, ja punehtuen hän lisäsi ylpeästi: "Minun täytyy
+nyt olla varovainen."
+
+Tunteen vallassa, jossa oli hitunen tuskallista kateutta, ajatteli Lili
+tuota ensi keskusteluaan Rudolf Bertholdin nuoren rouvan kanssa. Mikä
+onnellinen ihminen hän olikaan! Kenties ainoa onnellinen tuhansien
+joukossa -- naisista varmaankin ainoa. Miehet voivat pikemmin tuntea
+itsensä onnellisiksi, -- aika oli omansakin tuottamaan heille
+onnea. Eikö hänen miehensäkin ollut onnellinen taistellessaan? Eikö
+kuollessaankin? Ja eikö Heinzkin ollut onnellinen lentoretkillään?
+
+Siinä ei ollut mitään outoa, että Lili oli tuolta nuorelta rouvalta
+tiedustellut hänen lankonsa vointia, -- tiesihän tämä hänen usein
+olleen yhdessä luutnantti Bertholdin kanssa. Mutta hän huomasi pian,
+ettei Anna Marialla ollut aavistustakaan siitä, kuinka läheisessä
+suhteessa hän oli ollut häneen. Sen paremmin oli hän voinut kysyä:
+"Kuinkas miehenne veli voi kaiketi myös hyvin?"
+
+"Hänestä on tullut ilmailija, -- miksi olette siitä niin ihmeissänne?"
+
+Lili ei ollut voinut pidättää kauhun ilmausta. "Mitä!" oli hän
+huudahtanut, hänen kasvojensa vieno punehdus oli kadonnut, ja hän oli
+käynyt hyvin kalpeaksi. Hänen täytyi koota kaikki voimansa salatakseen
+mielenliikutuksensa; eihän hän saanut näyttää, kuinka läheltä tuo
+koski häneen. Nyt oli hänellä kaksinkertainen syy olla levoton hänen
+tähtensä. Mikä oli saattanut hänet rupeamaan ilmailijaksi? _Hänkö_
+kenties? Taivaan tähden: hänkö?!
+
+Lili vietti yönsä kiihkeässä tuskassa. Eikö hän ollut mieletön, kun oli
+antanut luutnantti Bertholdin lähteä luotansa sillä tavoin? Eikö hän
+olisi voinut sanoa hänelle: "Nyt sinun on lähdettävä pois, mutta kun
+palaat, olen omasi." Oliko sitten kuolleella oikeus kaikkeen, elävällä
+ei mihinkään? Olihan Lili lukenut ilmaennätyksistä ja voi käsittää,
+että ilmojen hallitseminen voi houkutella uljasta nuorta miestä. Mutta
+ei, ei Heinzin sittenkään olisi pitänyt antautua tuolle alalle! Eikö
+hän tiennyt, että Lili väänteli täällä tuskissaan käsiään, niin että
+nivelet naksahtelivat? Hän ei saanut unta, ei hetkeksikään, -- ah, ei
+koskaan enää hän voisi nukkua levollisesti!
+
+Kuivin, polttavin silmin hän katsoi miehensä kuvaa, joka riippui
+vastakkaisella seinällä. Tuskaa oli hän kokenut hänenkin tähtensä, oli
+saanut perehtyä tuskaan, kuten kaikki vaimot, joilla oli mies sodassa.
+Mutta nyt yhtyi hänen tuskaansa vielä toinenkin tunne, -- hänen
+sydämensä kapinoitsi hänen omaa itseänsä vastaan. Miksi oli hän ollut
+niin tyly, oli käyttäytynyt niin kylmäkiskoisesti? Ainiaan uskollisen
+lesken hyveeseen oli hän verhoutunut, vaikkei hänen sydämensä enää
+tiennyt tuosta hyveestä. Miksi, miksi piti aina koettaa pettää omaa
+itseänsä? Miksi piti olla niin hyvinkasvatettu, niin muodollisuuksiin
+kahlehdittu, ettei rohjennut sanoa avoimesti: "Olen sinun, ota omasi!"
+
+Kiihkeän levottomuuden vallassa heittelihe tuo vaalea olento sinne
+tänne patjoillansa. Entä jos Bertholdi syöksyisi maahan, jos vihollisen
+vastarinta tai luonnonvoimien oikullisuus veisi häneltä hengen? Hän,
+hän yksin olisi siihen syypää! Hän voihki ääneen. Yön tuskallisessa
+yksinäisyydessä kuvastuivat kaikki kauhut vielä kammottavampina. Sitten
+heräsi hänen mielessään nuhteita Bertholdiakin kohtaan. Eihän hän ollut
+voinut ilmaista hänelle tunteitaan sen selvemmin kuin oli ilmaissut.
+"En voi toistamiseen kestää kaikkea odotuksen tuskaa ja levottomuutta",
+-- niin oli hän sanonut -- eikö Heinz ollut sitä kuullut? Kuullut oli
+hän kyllä, -- mutta ei ymmärtänyt. Niin ei nainen puhu miehelle, josta
+ei välitä. Kuinka olikaan hän voinut lähteä hänen luotaan mieli täynnä
+uhmaa ja vihaa, niin lapsekkaan suuttumuksen vallassa, että nyt teki
+parastansa tuhotakseen itsensä? Rangaistuksetta eivät ne kaikki kohoa
+aurinkoa kohden, nuo ilman sankarit.
+
+Vuodettaan ympäröivässä yksinäisessä pimeydessä näki Lili äkkiä
+edessään hänen rakkaat nuoret kasvonsa, ja raskaat kyynelkarpaleet
+alkoivat hitaasti vieriä hänen poskiansa pitkin. "Tulkaa jälleen!"
+Viimeisenä eronhetkenä oli tuo vastoin hänen tahtoansa pujahtanut hänen
+huuliltansa; mutta hän oli kuiskannut sen niin hiljaa, että se häipyi
+kuulumattomiin. Nyt, tuskissaan hänestä, joka linnun tavoin liiteli
+ilmassa, välittämättä siitä, mitä jätti maan pinnalle, nyt kurotti hän
+rukoilevasti kätensä hänen jälkeensä ja huusi rakastavaisen naisen koko
+hellyydellä: "Tule jälleen!"
+
+       *       *       *       *       *
+
+Päivät olivat jo käyneet paljon pitemmiksi. Onnellisille voi olla
+mieleen, kun yöt pysyvät kauan pimeinä, mutta niistä, jotka ovat ja
+pysyvät yksin, tuntuu helpotukselta, kun ilta tulee myöhään ja aamu
+varhain. Ja kaikkialla alkoi jo vihertää. Puutarhojen pensaisiin
+ilmestyi lehdyköitä, ja nurmikenttien krookuskasvit olivat niin
+kirjavia, kuin ei talvea olisi ikinä ollutkaan. Lili kuuli rastaan
+laulavan Bertholdin puutarhassa ja toisen vastaavan Krügerin
+puksipuusaroilta. Kun hän ensi kertaa kuuli tämän kevätlaulun, heräsi
+jotain hänen mielessänsä. Oliko se toivon, vapautuksen tunne? Hän
+ei ollut koskaan saanut kirjettä luutnantti Bertholdilta, mutta
+hän tiesi hänen äitinsä saaneen eilen häneltä tietoja. Hän eli!
+Sen täytyi riittää toistaiseksi. Haaveksivin katsein silmäili Lili
+maalaispuutarhaa.
+
+Siellä toimiskeli nyt rouva Krüger uutterasti. Kirkkaassa
+kevätvalaistuksessa näki oikein, kuinka paljon lunta tämä talvi
+oli sirottanut hänen tukkaansa. Mutta voimia oli hänellä sentään
+vielä. Miehen tavoin käytteli hän lapiota, hän käänteli sarkojansa.
+Hän levitteli sinne lantaa vuohen majasesta. Maan piti käydä
+hedelmälliseksi, tuottaa paljon, -- ja kenelle?! Synkkä ajatus tuli
+rouva Krügerin mieleen, nenäntyven yläpuolella oleva ryppy kävi
+syvemmäksi. Mitä hyödytti kaikki työ, kovettumat käsissä ja hikihelmet
+otsassa? Mitä hyödytti kylväminen, istuttaminen, sadon kokoaminen?
+Istuiko hänen kanssaan pöydässä kukaan, jonka lautasen hän voi täyttää,
+jolle hän voi sanoa: "Maistuuko tämä sinusta hyvältä? Olen kasvattanut
+tämän itse, -- sinua varten!"
+
+Nyt oli hän jo panettanut kaikkiin lehtiin ilmoituksen:
+
+    Kadoksissa
+
+    on ollut marraskuun 10 p:stä 1914 reserviläinen Gustav Krüger,
+    kuuluva 203:nnen jalkaväkirykmentin 3:nteen komppaniaan.
+    Tovereita, jotka ovat taistelleet hänen kanssaan Dixmuidenin
+    luona, tai sellaisten soturien omaisia, jotka joutuivat
+    kadoksiin samoihin aikoihin ja joista on saatu tietoja (esim.
+    vankileireistä), pyydetään sydämellisesti antamaan tietoja. Menot
+    korvataan kernaasti.
+
+Joku oli neuvonut rouva Krügeria koettamaan _tätä_ keinoa, ja hänestä
+_oli_ se aikoinaan tuntunut erinomaiselta. Ehkei Gustav ollutkaan
+Korsikassa, vaan jossain muualla. Olihan varsin mahdollista, että hän
+oli Siperiassa. Sieltähän ei kukaan saanut tietoja.
+
+Rouva Krüger oli ollut Berlinissä useissa sellaisten henkilöiden
+toimeenpanemissa kokouksissa, jotka eivät saaneet mitään tietoja
+omaisistaan. Oli kuin he kaikki tyynni olisivat olleet samaa perhettä.
+Äidit istuivat yhdessä, kuin olisivat olleet sisaruksia, isät
+neuvottelivat yhdessä. Toinen kertoi toiselleen tarinansa, -- voisihan
+sattua, että tämä osaisi antaa jonkun neuvon.
+
+Nyt ei rouva Krüger enää käynyt noissa kokouksissa. Noista toisista oli
+jo monikin löytänyt lapsensa. Kun hän oli viimeisen kerran vanhempien
+kokouksessa, oli siellä ollut muuan äiti, joka itki ääneen ilosta: hän
+oli samana päivänä saanut kirjeen pojaltaan. Siperiasta se oli tullut
+-- kuin ihmeen kautta. Töin tuskin sai siitä selvääkään, ja repaleinen
+se oli, -- oli tullut lukemattomain peninkulmain takaa. Ensin oli
+poika maannut sairaalassa -- missä, sitä hän ei tiennyt itsekään, --
+nyt täytyi hänen kaataa puita aarniometsässä, siellä oli jääkylmää,
+hänen elämänsä oli sanomattoman raskasta, mutta hän eli. Hän eli!
+Hänen oli onnistunut saada kirje pistetyksi erään ruotsinmaalaisen
+matkaan, ja tämä oli toimittanut sen perille. Äiti oli kuin suunniltaan
+ilosta: 'Poikani elää!' Hän julisti sen kaikille salissa oleville.
+Huone oli aikaisempina aikoina ollut tanssisali, korokkeelta, jossa
+soittokunta oli raiutellut iloisia tanssinsäveleitä, yritti äiti lukea
+ääneen kirjeensä, mutta se ei luonnistunut, hänen äänensä tukehtui
+ilokyyneliin. Hän liehutti vain paperia ilmassa, sanoen: "Elää! elää!"
+-- sitten vaipui hän polvilleen. Rukoiliko hän? Kaikki panivat kätensä
+ristiin. Kukaan ei puhunut sanaakaan.
+
+Tuo äiti oli siis saanut tietoja mutta entä hän? Rouva Krüger ei enää
+mennyt noihin kokouksiin. Eikä hän aikonut enää panettaa tuotakaan
+ilmoitusta sanomalehtiin, -- se oli jo maksanut tarpeeksi rahaa, ja
+mitä hyötyä siitä oli ollut? Parempi oli panna rahat talteen Gustavin
+varalle. Ken tiesi, missä tilassa hän palaisi! Tarvittaisiin ne kai
+parempaankin; kenties Gustav oli sairas. Ehkä hän palaisi raajarikkona,
+-- kädetönnä ja jalatonna. Samantekevää, -- kunhan vain palaisi! Äiti
+pitäisi kyllä hänestä huolta, kantaisi häntä käsillään, lukisi hänen
+silmistään mitä hän halusi.
+
+Nuorekkaan reippaasti työnsi rouva Krüger raskaan lapion maahan ja
+nosteli turpeen toisensa jälkeen. Tähän aikoi hän istuttaa perunoita,
+aikaista lajia, Gustavin herkkua. Olisikohan hän jo kotona kun äiti
+kaivaisi ne maasta? --
+
+Rouva Krüger oli tosiaankin hiukan järjetön, kun hän vielä toivoi
+poikansa palaavan. Eihän siinä ollut enää mitään toivomisen
+mahdollisuutta. Ei kukaan ihminen enää uskonut, että Gustav Krüger
+voisi palata. Sitä ei tosin sanottu äidille aivan suoraan, mutta hänen
+annettiin kumminkin ymmärtää, että niin oli, ja se saattoi hänet
+melkein vihamieliseksi muille. Hän oli pahastunut ihmisille siitä,
+etteivät nämä odottaneet ja uskoneet kuten hän. Harmistuneena vetääntyi
+hän puutarhaansa ja eläimensä seuraan, -- ne olivat parempia kuin
+ihmiset. Mutta toisaalta hän tuskin enää kesti tätä yksinäisyyttään,
+hänet valtasi kiihkeä halu tiedustella muilta: "Luuletteko että hän
+palaa?" Hän olisi halunnut kuulla vastattavan: "Tietenkin!"
+
+Hedwig Bertholdi näki tuon vanhan vaimon työskentelevän puutarhassansa;
+kuinka valkoiseksi hän olikaan käynyt! Vaimo-parka! Eikö ollut pakko
+sääliä jokaista äitiä, -- sitä, joka suri jo kadotettua, -- sitä, joka
+pelkäsi kadottavansa! Kummanko tila oli vaikeampi? Yhtä raskasta oli
+kummankin olo! Eikö tämä aika ollut äideille vieläkin vaikeampi kuin
+vaimoille? Vaimon rakkaus ei ole äidin rakkauden veroinen. Vanhalla
+naisella ei ole enää mitään toivottavaa, mitä jää hänelle enää
+jäljelle? Nuoruus, kauneus, tunteiden kiihko on poissa, hän ei tunne
+intohimoa eikä herätä sitä. Kaikki se, mikä muinoin tuotti hänelle
+onnea, on käynyt arvottomaksi, hänen mielihalunsa ovat laimenneet,
+hänen toivomuksensa käyneet vaatimattomiksi. Hän on oppinut tyytymään
+vähään, hänen on ollut pakko oppia tämä taito, -- maailma menee
+menojaan, lykäten hänet syrjään. Vanha nainen ei voi alkaa elämäänsä
+uudelleen alusta kuten nuori. Hänen poikansa on hänen viimeinen
+aarteensa, -- hänen toivonsa, onnensa!
+
+Kun Hedwig Bertholdi punnitsi näitä asioita, valtasi hänet voimakas
+säälintunne. Vaikka hänellä oli miniänsä luonaan, tunsi hän itsensä
+kumminkin kovin yksinäiseksi. Tuo nuori olento ei ymmärtänyt häntä,
+eikä hän puolestaan ymmärtänyt miniäänsä. Nuoren täytyy kestää kovia
+kärsimyksiä, voidakseen käsittää sen tunteita, joka jo on ehtinyt rajan
+toiselle puolen. Nyt tuntui Hedwigistä varsin luonnolliselta, että hän
+ojensi kätensä aidan ylitse ja tiedusteli naapuriltaan: "Kuinka voitte,
+rouva Krüger?"
+
+Aherteleva vaimo katsahti ylös. Epäröiden laski hän työstä kovettuneet
+sormensa toisen valkoiseen, hienoon käteen. Mutta kun hän loi katseen
+rouva Bertholdin kasvoihin, kävi hänen kädenpuristuksensa lujemmaksi;
+tuokin toinen näytti siltä, kuin hän tietäisi, mitä huoli on! Ja
+kumminkin voivat hänen poikansa vielä hyvin, -- hän sai heiltä tietoja.
+"Rouva Rossi kertoi minulle että teidän vanhempi poikanne harjoittelee
+lentäjäksi. Herra Rudolfin rouvahan myöskin näyttää vielä olevan
+iloisella mielellä. Kuulen hänen lauleskelevan. -- Minun Gustavini ei
+ole vieläkään kirjoittanut." Hänen lausuessaan viime sanat väreili
+hänen väsyneessä äänessään tuskallinen valitus.
+
+Voiko Hedwig riistää tältä äitiparalta viimeisen toivon? "Monessa
+vankileirissä on kirjeiden kirjoittaminen kiellettyä", sanoi hän. "Se
+on julmaa. Mutta kun se on tunnettua, on tämä tieto toisaalta lohdutus.
+Tietäähän toki, mistä johtuu, ettei tietoja tule."
+
+"Luuletteko te sitten, että minun poikani vielä elää?" kysyi rouva
+Krüger, ja hänen päähän vajonneet himmeät silmänsä kiintyivät
+läpitunkevin katsein toisen kasvoihin. Ja jälleen tunsi Hedwig,
+että hänen täytyi valehdella. "Miksi en sitä luulisi?" sanoi hän
+vakuuttavasti. "Mutta, rouva Krüger, tehän olette ollut niin
+luottavaisella mielellä -- muistatteko, kuinka tulitte luokseni,
+nähtyänne hänet tuossa vankileirin kuvassa?"
+
+"Siitä on jo kauan", mumisi rouva Krüger. "Aika on kulunut kulumistaan.
+Väliin ajattelen, että ehkä hän sittenkin on kuollut." Hän katsoi
+synkeästi eteensä maahan. Mutta sitten hän jatkoi kiihkeästi: "Mutta
+olisihan minun pitänyt saada siitä tieto. Eihän lasta sovi ilman muuta
+kaivaa maahan, antamatta siitä tietoa hänen äidillensä, eikö niin?"
+
+Hedwig tunsi kylmän väreitä. Siinä se taaskin oli, tuo tuskallinen
+epäilys! "Älkää toki suoko mielessänne sijaa tuollaisille ajatuksille",
+sanoi hän sydämellisesti. "Mitä hyödyttää meitä kaikki ajatteleminen ja
+horjuminen toivon ja epäilyksen vaiheilla! Kohtalon iskut ovat nykyisin
+arvioimattomampia kuin koskaan ennen!"
+
+"Mitä, te karttelette vain antaa varmaa vastausta!" Rouva Krüger
+silmäili häntä epäluuloisesti. "Sanokaa, luuletteko että Gustavini
+vielä on elossa?" Hän oli oikaissut itsensä, hänen laihaksi käynyt
+vartensa suoristui aidan nojassa, hänen kätensä puristui nyrkiksi:
+"Kirottu sota! Elääkö poikani, vai eikö hän elä?" Hänen äänensä oli
+uhkaava.
+
+Hedwig nyökkäsi ahdistetuin mielin. "Tietysti hän elää. Olisittehan
+muutoin saanut joitakin tietoja."
+
+"Niin, sitä minäkin ajattelen!" Rouva Krüger päästi syvän helpotuksen
+huokauksen: "No, siis eteenpäin!" Ja kuin uusin voimin hän laski
+jalkansa lapiolle ja työnsi sen syvälle itsepintaiseen maahan. "Tuo
+maa on kovaa kuin puulattia, mutta kyllä minä sen vielä murennan!
+Varro vain...!" Hän työnsi taas lapion syvälle: "Perunoita minä tähän
+panen -- koko joukon -- ihania, tahkeita, keisarinkruunuja! Mahtanevat
+maistua Gustaville!" Ja hän kaivoi edelleen innokkaasti, selkä
+koukussa, välittämättä enää rouva Bertholdin seurasta.
+
+Rouva Bertholdi katsoi häneen huolestuneena: rouva Krüger oli
+todellakin kovasti muuttunut. Piti tosiaankin paikkansa mitä
+Emilia sanoi: tuo rouva oli käynyt omituiseksi! 'Päästä sekaisin!'
+tuumiskelivat ihmiset. Olisiko se ollut ihme? Ah, varma tieto
+kuolemasta ei ole niin kauheata kuin epätietoisuus!
+
+Hedwigin omat huolet tuntuivat hänestä äkkiä niin vähäisiltä. Hän meni
+sisään, jokin tunne pakotti hänet suorastaan kirjoituspöydän ääreen,
+hän halusi kirjoittaa Heinzille ja Rudolfille, antaa poikiensa tuntea
+koko sydämensä lämmön, niin kauan kuin siihen vielä oli tilaisuutta.
+Heinzille hän kirjoitti: "Mikä saattoi sinut rupeamaan lentäjäksi?
+Rukoilen sinua sanomaan sen minulle! Se ei ole johtunut yksistään
+rohkeudestasi, tarmostasi, seikkailemishalustasi! Ja turvassa ei
+henkesi myöskään ole siinä toimessa, sitä et voi uskotella minulle,
+äidillesi. Äskettäin oli rouva Rossi luonani herttainen, viehättävä
+nainen -- sitä minun ei tarvinne sinulle vakuuttaa! Hän voitti kokonaan
+sydämeni! Menen pian vastakäynnille; toivon joutuvani hänen kanssaan
+lähempiin suhteisiin."
+
+Rudolfille hän kirjoitti: "Anna Maria voi erinomaisesti, sekä ruumiin
+että sielun puolesta. Hän on kuin luotu soturin vaimoksi. Sen huomaan
+yhä selvemmin. Sinulle on varmaankin mieluista kuulla, että sovimme
+hyvin yhteen. Jos alussa vastustinkin tuota niin äkkiä päätettyä
+avioliittoa nuoruutesi perusteella, niin tapahtui se yksistään sinun
+onneasi silmälläpitäen. Nyt en enää huolehdi tulevaisuudesta. Nykyisin
+on ajatteleminen vain sitä, mitä on tehtävä tänään, -- ja annettava
+huomenisen huolehtia itsestänsä. Ja jos taas joskus tekisin itseni
+syypääksi vanhaan vikaani, niin toivon, että olet kärsivällinen vanhaa
+äitiäsi kohtaan, rakas poikaseni. Mutta ajattelen, että palatessasi
+huomaat, etten minäkään ole käynyt turhaan sodan kovaa koulua ja että
+koko sydämestäni iloitsen mukananne."
+
+Tuon kaiken olisi hän jo aikoja halunnut sanoa nuoremmalle pojalleen,
+jotta viimeinenkin epäsovun tunne olisi haihtunut heidän väliltänsä.
+Eiväthän nuo jäähyväiset, jotka he lausuivat toisilleen loman loputtua,
+olleet täysin sellaiset, kuin niiden olisi tullut olla. Rudolf oli
+tosin syleillyt ja suudellut häntä, mutta sittenkään eivät heidän
+tunteensa olleet sellaiset, kuin niiden tulee olla lausuessa hyvästiä,
+joka kenties on viimeinen.
+
+Helpotusta tuntien sulki äiti tuon kirjeen. Tulipa nyt mitä hyvänsä, --
+hän voi ajatella poikaansa ilman tunnonvaivoja.
+
+
+
+
+XIII.
+
+
+Näihin aikoihin kirjoitettiin paljon kirjeitä, -- arkoja, kaihoisia,
+helliä, epätoivoisia kirjeitä! Verdun oli jotain kuvaamattoman
+kauheata -- 'Verdunin helvetistä' puhuivatkin ihmiset. Niiden takia,
+jotka taistelivat tuolla hornan kidassa, olivat tuhannet äidit,
+puolisot, morsiamet tulisessa tuskassa. Sen rinnalla kävi kaikki muu
+vähäpätöiseksi.
+
+Oli ihmeellistä, kuinka monet niistäkin kuolivat, jotka viettivät
+vaaratonta elämää kotonansa. Vanhat ihmiset eivät enää voineet oikein
+kestää tätä kaikkea, -- odotuksen salainen tuska kysyi liiaksi heidän
+voimiansa. Mutta paljon kuoli nuoriakin.
+
+"Jokohan te sen tiedätte", sanoi Minka Dombrowski eräänä iltana
+Gertrudille hänen juuri palattuaan kotiin. "Kuulin äsken lihaa
+jonottaessani, että teidän entinen ystävättärenne, tuo Dietrichin
+neiti, kuuluu lähenevän loppuansa, -- tuo ihmisraukka, joka on
+hulluinhuoneessa." Hän kohautti surkuttelevasti hartioitaan. "Mutta
+täytyyhän nykyisin aivan toisenmoistenkin ihmisten kuolla."
+
+Gertrud ei ollut pitkiin aikoihin kuullut mitään Margareta
+Dietrichistä. Senjälkeen kun Margareta oli viety parantolaan, oli hän
+kyllä pari kertaa ohikulkiessaan tiedustellut äidiltä hänen vointiaan,
+mutta puodissa oli aina ollut joku soturi, ja pieni rouva oli seisonut
+niin arkana ja vähäpuheisena sikarilaatikkojensa takana, ettei hän
+ollut voinut saada mitään tarkempia tietoja. Hän päätti nyt mennä heti
+seuraavana päivänä rouva Dietrichin luo, mutta silloin tulikin häneltä
+jo aamulla kirje.
+
+Rouva Dietrich kirjoitti: "Arvoisa neiti! Tytärparkani on aiheettomasti
+suljettu parantolaan. Eihän hän tee kenellekään ihmiselle mitään
+pahaa, mutta nykyisin ei asioista liioin oteta selkoa. Gretchen tuntee
+itsensä perin onnettomaksi siellä eikä jää sinne pitkäksi aikaa,
+-- ettekö tahtoisi käydä häntä tervehtimässä? Huomenna voi sinne
+mennä. Minä menen sinne, ja Gretchen iloitsee kovin, jos te tulette
+mukaan, hän puhuu teistä. Tulkaa noutamaan minua puoli kahden aikaan.
+Ystävällisesti tervehtäen Rouva Dietrich." -- -- --
+
+Gertrudin sydän sykki kiihkeästi. Viimeisillä lanteillaan oli hän
+ostanut kevään ensi kirsikoita, -- punaisia, hohtavia, hempeitä
+kirsikoita! Nyt seisoi hän, kasvot kalpeina ja vakavina, rouva
+Dietrichin kanssa naisosastoon vievän salin ovella, pusertaen
+huomaamattaan paperitötterössä olevia kalliisti ostettuja kirsikoita
+itseänsä vastaan. Kauhu täytti hänen mielensä: hulluinhuoneessa! Ja
+kumminkin täällä oli ulkonaisesti aivan samankaltaista kuin missä
+sairashuoneessa tahansa, paitsi että akkunoissa oli rautaristikot.
+Heitä vastaan oli tullut portaissa sotureita, joiden oli täytynyt
+vaihtaa harmaatakkinsa sinivalkoisiin, raidallisiin pukimiin. He saivat
+liikuskella täällä vapaasti. Ulkonaisista merkeistä ei voinut huomata,
+mikä laitos tämä oli. Rouva Dietrich oli selvillä oloista täällä, hän
+kävi täällä aina kun oli puhelutunti, sulkien puotinsa siksi aikaa. Hän
+meni edellä saliin, Gertrud seurasi häntä, ja hänen sydämensä alkoi
+sykkiä yhä kiihkeämmin.
+
+Hoitajatar tuli heitä vastaan. "Ei hän ole enää täällä, teidän
+tyttärenne", sanoi hän. Rouva Dietrich pelästyi. "Me toimitimme hänet
+yksityishuoneeseen. Hän oli aluksi niin levoton, -- häiritsi toisia, --
+nyt on hän rauhoittunut. Niin, niin", tuo tukeva olento päästi kuuluvan
+huokauksen, "täällä saa nähdä monenmoista. Minun on sääli neitiä, hän
+oli todellakin hyvä tyttö. Mutta sota, -- se on noussut hänelle päähän,
+ja onko se ihme?" Hän huokasi jälleen. "Minun mieheni on miesten
+osastolla, -- siellä on niin paljon sotilaita. Ja muutoin ne ovat aivan
+terveitä, nuoria miehiä. Surkeata kerrassaan! Mutta hermot, -- ne eivät
+kestä tätä aikaa!"
+
+Rouva Dietrich itki hiljaa.
+
+"No niin", lohdutteli hoitajatar, taputtaen häntä olalle, "eihän hän
+ole vielä kuollut. Mutta kauan ei hän enää voi elää, sanoi professori
+jo eilen. Meistä on ihmeellistä, että hän nytkään enää elää. Sallikaa
+hänen päästä lepoon!" Hän ohjasi äidin ovelle. "Menkää, menkää hänen
+luoksensa. Mutta on luultavinta, ettei hän tunne teitä".
+
+Oi kuinka kalpea, kuinka riutunut! Ei enää nuori tyttö, vaan ikivanha
+nainen, jonka kasvot olivat käyneet niin mitättömän pieniksi. Mieli
+syvästi järkytettynä kumartui Gertrud Margareta Dietrichiä kohden.
+
+Tämä lepäsi hiljaa kuin vahakuva, kädet ristissä rinnalla, kuin
+kuolleena. Hän oli vaipunut uneen. Huomaamattaan pudotteli Gertrud
+tötteröstään marjoja, -- punaisia, kiiltäviä, hempeitä kirsikoita. Ne
+olivat tipahdelleet vuoteelle, -- kuvastaen siinä pelkkää kesää, iloa,
+elämää ja nautintoa.
+
+Rouva Dietrich oli vaipunut tuolille vuoteen viereen. Hän itki,
+nenäliina painettuna kasvoilleen. Hoitajatar oli jo poistunut. Hän oli
+sulkenut oven jälkeensä, nyt olivat kävijät sairaan kanssa yksin.
+
+"Gretchen", kuiskasi Gertrud, kumartuen syvemmälle häntä kohden. Hän ei
+voinut itkeä, hänen mielensä oli liiaksi järkytetty. Sairas irroitti
+ristiin asetetut kätensä, kävi levottomaksi, huokasi, -- säpsähtäen
+kohottautui Gertrud pystyyn. Nyt aukaisi Margareta silmänsä. Ensiksi
+näytti hänen katseensa harhailevalta, -- mutta nyt, nythän siihen tuli
+aivan järkevä ilme!
+
+"Tunnetko minut?" kysyi Gertrud. Gretchen hymyili, -- jos suupielten
+vääntymistä käy nimittäminen hymyilyksi. Mutta hän näytti ilahtuvan.
+"Trudeni!"
+
+Mutta eihän hän ollutkaan heikkomielinen, hänhän tunsi hänet, muisti
+heti hänen nimensä! Gertrud kauhistui. Entä jos hänet olikin suljettu
+tänne erehdyksestä?
+
+Mutta nyt vetikin tuo olento, joka makasi vuoteessaan niin heikkona,
+että hänen tuskin olisi luullut jaksavan oljenkortta kohottaa,
+Gertrudin äkkiä todellisin jättiläisvoimin puoleensa, niin syvälle,
+että Gertrudin pää joutui lepäämään hänen povellensa. Ja hän kuiskasi
+hänen korvaansa: "Mieheni on kaatunut, mutta en tiedä missä. Toivon
+että ne ovat haudanneet hänet, niin etteivät ketut runtele häntä, --
+etteivät varikset noki hänen silmiänsä, -- hänen rakkaita silmiänsä,
+-- voi tuskaa!" Hän voihki. Sitten hän työnsi Gertrudin luotansa.
+"Pois, pois!" Hakien hapuilivat hänen kätensä peitteellä, tulinen
+tuska näytti valtaavan hänen mielensä. Nyt alkoi hän huutaa: "Lapseni,
+lapseni! Missä se on? Tuo rakas pienokainen, missä se on, -- lapseni!
+Pois, te muut!" Hän rimpuili käsin ja jaloin, pyrkien ylös vuoteesta.
+"Milloin hän tulee, milloin?" Hänen huutonsa kävi yhä äänekkäämmäksi,
+suonenvedontapaisesti nytkähtelivät hänen jäsenensä.
+
+Hoitajatar pisti päänsä ovesta sisään. "No, mitä nyt on tekeillä?
+Mutta, hyvä neiti -- -- --!" Hän tuli vuoteelle, kävi käsiksi
+tuohon riehuvaan olentoon, painoi hänet alas ja tasoitti peitteen
+hänen ylitsensä. "Mitä ihmeen melua te pidätte! Tuolla tavoinko
+käyttäydytään, kun saadaan vieraita?! Hillitkääpä vähän mieltänne,
+rakkaani!" Sairas läähätti, voi nähdä kuinka hänen sydämensä tykytti
+peitteen alla.
+
+"Sydän-parka!" Hoitajatar asetti hänelle kääreen. "Ei se kestä
+tuollaista. No -- nyt te olette kiltti!"
+
+Sairas oli käynyt aivan hiljaiseksi, väsyneenä makasi hän vuoteessaan.
+Tultuaan äkkiä aivan tylsäksi makasi hän nyt siinä olentona, josta
+sielu on otettu pois kuten kellonkuoruksesta rataslaitos.
+
+Hoitajatar tutki valtimoa. "Sangen heikko, tuntuu tuskin ollenkaan.
+Lakkaa välillä, jos kuinka kauaksi. On parempi, että jätätte hänet
+yksin ja menette kotiin. Hän tulee vain levottomaksi." --
+
+He odottivat vielä neljännestunnin, mutta sairas ei enää kiinnittänyt
+heihin lainkaan huomiota. Hän lepäsi äänetönnä vuoteessaan, silmät
+aivan auki. Mutta nuo silmät eivät nähneet, mitä ympärillä tapahtui;
+ne katsoivat vain suoraan eteensä, kuin odotellen jotakin, jonka piti
+tulla.
+
+Gertrudin valtasi toivottomuus. "Onko Gretchen aina ollut tuollainen?"
+kysyi hän äidiltä.
+
+"En tiedä, -- lapseni, lapsi-raukkani!"
+
+"Tulkaa, lähtekäämme täältä!" Gertrud voi tuskin pidättää itkuansa.
+Jospa tuo tyttö-parka jo olisi päässyt kärsimyksistänsä! Siinä hän
+lepäsi, odotellen sitä, jota jo oli niin kauan odottanut! Tulija oli --
+kuolema!
+
+Rouva Dietrich silitteli tyttärensä velttona riippuvaa kättä ja suuteli
+sitä, -- sitten he läksivät.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maatessaan tänä iltana vuoteessaan, tunsi Gertrud pelkoa. Olihan
+hänellä pienokainen luonansa, sylissään, mutta lapsihan oli vielä
+oikeastaan sama kuin ei kukaan. Yksinäisyys kammotti häntä. Pitkän
+aikaa oli hän antanut valkean palaa, voimatta mennä sitä sammuttamaan,
+mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että oli tuhlausta nykyisin
+polttaa valkeata yöllä, se maksoi liiaksi rahaa. Ja sitähän hänen
+oli ajatteleminen ensi sijassa. Mutta hän oli kokonaan pelkonsa
+vallassa. Mitähän hän oikeastaan pelkäsikään? Ulkona lähestyi kevätyö
+lempeänä ja hiljaisena. Ei kuulunut tuulen henkäystäkään, vajan ovi ei
+paukahdellut, ei kuulunut ruostuneen saranan vinguntaa. Oli rauhaisa
+yö, yö, joka oli kuin luotu onnea varten.
+
+Ja Gertrud muisteli öitä, jolloin Gustav oli tullut hänen luoksensa.
+Hiljaa oli hän kolkuttanut ovelle -- -- -- mitä, eikö ulkoa kuulunut
+jotain rasahdusta?! Joku kulki yli pihan. Ei, ei suinkaan! Kuinka
+voikaan kuvitella mielessänsä kaikenmoista! Se johtui mietiskelystä
+ja ainaisesta yksinolosta, lopuksi uskottelee itselleen mitä tahansa.
+Gertrud olisi voinut vannoa kuulleensa varovaisten askelten lähestyvän
+yli kivitetyn pihan. Joku kulki haparoiden vajan oven ohitse. Kuun
+kalpea valo tunki väreillen akkunasta sisään. Pilvenlonkakohan äkkiä
+muodosti niin suuren varjon?
+
+Hän tukahdutti huudon: eikö hänen akkunansa taakse ilmestynyt jokin
+tumma olento, joka katsoi sisään ja sitten nopeasti kyyristyi maahan?
+Hän hypähti vuoteestaan, veti uutimet eteen ja kiinnitti ne vielä
+yhteen nuppineulalla. Muistot eivät saaneet tunkeutua hänen luoksensa,
+niiden oli pysyminen loitolla! Ne saivat hänen mielensä aivan sekaisin.
+
+Olikohan Gretchen jo kuollut? Oi, jospa hän jo olisi päässyt
+kärsimyksistänsä! Nyt vasta Gertrud oikein tunsi, kuinka läheltä tuon
+ihmis-paran kohtalo häneen koski! Ja kuinka paljon onnettomia ihmisiä
+olikaan nyt maailmassa! Olikohan syytä olla niin masentunut juuri
+Gretchenin takia? Jäikö kukaan häntä suremaan? Ainoastaan vanha, arka,
+pieni äiti. Oli niin monta muuta, joita ympäröi elämän yltäkylläisyys,
+joilta jäisi niin paljon keskeneräiseksi, ja joiden kumminkin kävi
+samaten. Kaikkia odotti surullinen loppu.
+
+Vavahtelevin sormin siveli Gertrud kuumaa otsaansa. Oliko hänellä
+kuumetta? Hänen suonensa tykyttivät, hiki valui pitkin hänen
+ruumistansa. Mutta eihän hän ollut koskaan ollut sairas, muuta kuin
+yhden ainoan kerran lapsena, kun hänellä oli tuhkarokko. Ei hän nytkään
+sairastuisi, hänen mielensä oli vain järkytetty Gretchenin takia. Ja
+sitten lisäksi tämä kevätyö. Se oli niin rasittavan lämmin.
+
+Huoneessa oli tukahduttava ilma. Mutta Gertrud ei rohjennut avata
+akkunaa. Olihan ulkona äsken ollut joku, joka oli katsonut sisään.
+Kukahan se saattoikaan olla?! Minka Dombrowski oli jo aikoja mennyt
+ullakkokamariinsa, hänellä oli vieras luonansa. Tänään oli hänen
+parturinsa tullut Berlinistä vierailulle. Ihme, että hän oli taas
+päässyt lomalle! Gertrud tunsi raivoa mielessänsä, -- mikä häpeä! -- ja
+samalla valtasi hänet suuri tuska. Nyt selveni hänelle, miksi hän oli
+niin levoton. Hän ei ollut levoton Gretchen-paran takia, jonka kuolema
+nyt otti huomaansa, hän oli levoton siksi, että tiesi miehisen olennon
+olevan tuolla ylhäällä. Herra Dombrowskilta ei ollut pitkiin aikoihin
+tullut mitään tietoja, mutta viimeksi kirjoittaessaan oli hän maininnut
+jotakin lomasta. Minka oli tyytyväisenä nauraen näyttänyt hänelle
+kirjeen. 'Hänen kunnon Stanislaunsa!'
+
+Mitä! Gertrud kavahti istualleen. Tätä oli mahdoton enää kestää, hän
+tunsi aivan selvästi, että ulkona oli joku. Huutaisikohan hän Minkaa?
+Mutta eihän hän kumminkaan tulisi. Hän oli kerta kaikkiaan kieltänyt
+Gertrudia sitä tekemästä. Herättäisikö hän nukkuvat lapset? Mitä apua
+siitä olisi! Hän kokosi kaiken rohkeutensa. Jos ulkona oli joku, joka
+aikoi varastaa, juoksisi hän tiehensä huomatessaan, että hänet oli
+nähty.
+
+Gertrud aukaisi akkunan raolleen: "Kuka siellä on?" Ei vastausta.
+Kuolemanhiljaisuus kaikkialla! Kevätyön lenseä hengähdys puhalsi
+rauhoittavasti hänen kuumaan otsaansa. Hän kurotti päänsä ulos. Ah,
+kuinka se virkisti! Nyt voi selvästi nähdä, kuinka luonto versoi,
+kuinka kesä lähenemistään läheni.
+
+Pelloilta virtasi ravitsevan, kostean mullan haju, täyttäen koko
+pihan. Tosin se oli vain karun peltomaan lemua, mutta sekaantuneena
+mäntymetsän tuoksuun se vaikutti huumaavasti. Tuosta ilmasta kävi
+nauttiminen kuin viinistä, virvoitusta tarjosivat yön kädet. Pellon
+notkelmasta, missä kosteus oli synnyttänyt upeamman vehreyden, kuului
+nyt pitkähkö värähtelevä kutsu: ensimäinen satakieli oli saapunut!
+
+Huokaisten sulki Gertrud akkunan. Jumalan kiitos, hän lienee sittenkin
+erehtynyt, -- pihassa ei ollut ketään! Mitäpä varastamisen arvoista
+täältä löytyisikään! Vajan ovella riippuvasta vanhasta miestenpuvusta
+-- repaletakista ja hetaleisista housuista -- ei kukaan välittäisi,
+muuksi ei se enää kelpaisi kuin pelättinä tankojen varassa seisomaan
+pellolla ja karkottamaan metsävuohet ja jänikset.
+
+Nyt toivoi Gertrud vihdoinkin voivansa nukkua. Mutta tuskin oli hän
+ehtinyt vuoteeseen, kun hänet uudelleen valtasi tunne, että ulkona
+hiiviskeli joku. Hän veti lapsensa aivan lähelle itseänsä. Kuin voisi
+tuo pieni ruumis suoda hänelle suojaa, tarrautui hän siihen kiinni.
+Hänen ajatuksensa liitelivät sinne tänne, kuin pelästyneet linnut,
+jotka hakevat suojaavaa pesää. Ne harhailivat asiasta toiseen:
+Gretchenistä Minkaan ja tuohon mieheen, sitten jokapäiväiseen leipään,
+työhön, puutteeseen, sotaan, -- yhä kammottavammaksi käyvään sotaan.
+Turvaa ei ollut missään tarjona!
+
+Gertrud ei ollut enää elämän arkioloissa muistanut rukoilemista. Nyt,
+tällä hetkellä, muisti hän jälleen erään lastenrukouksen, joka hänen
+aina oli pitänyt lausua ääneen, kun äiti seisoi illoin hänen vuoteensa
+ääressä. Kokonaan ei hän enää muistanut sitä, mutta häntä rauhoitti
+sekin vähä mitä muisti:
+
+    "Lohtua suo sydämeemme,
+    Kuivaa kuumat kyyneleemme,
+    Kaikille Sä hoivaa anna,
+    Helmassasi meidät kanna!"
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pihassa oli sittenkin ollut joku. Aivan hiljaa käydä kompuroi siellä
+herra Dombrowski. Sotamies ei tiedä kauan edeltäpäin milloin saa lomaa,
+-- mitäpä siis kirjoittaminen olisi auttanut! Ennenhän hän itse olisi
+perillä. Kuinka iloitsisikaan hänen Minkansa! Loppumattomalta oli matka
+hänestä tuntunut. Vetelehtiminen ja vitkastelu asemilla oli vallan
+sietämätöntä! Kärsimättömyys vei häneltä ruokahalunkin. Nukkua ei hän
+myöskään voinut. Siihen ei kumminkaan ollut syynä kova penkki eikä
+ahdas istuinpaikka toisten lomailijoiden välissä. Olihan hän taistelun
+hetkeksi tauottua uneksinut kaikessa rauhassa paljoa tukalammassa
+asemassa, maaten kanuunain jylistessä laukku selässä pehmeällä,
+vertatihkuvalla maankamaralla. Nyt painautui hän turhaan vaunun
+nurkkaan, sulkien silmänsä. Kuinka iloitsisikaan Minka, hänen Minkansa!
+Lapset olivat tietenkin jo kasvaneet aika suuriksi. Mutta niitä hän
+tuskin ajattelikaan, vaimo täytti kokonaan hänen mielensä. Kuinka tämä
+oli itkenyt hänen lähtiessään, kuinka kauan viittoillut jäähyväisiksi!
+Oli melkein katalaa, ettei hänen ollut sallittu ennen käydä häntä
+tervehtimässä. Mutta nyt tulisi seuraamaan onnen aika! Kaksi viikkoa
+oli hänellä lomaa. Hänestä oli, kuin olisi hän jo sulkenut Minkan
+syliinsä!
+
+Kun hän tuli Berliniin, olivat hänen silmänsä pöhöttyneet ja
+tulehtuneet rautatien tomusta, pitkällisestä valvomisesta ja kevään
+kirkkaudesta, johon hän ei ollut tottunut pimeässä juoksuhaudassansa.
+Hän ei tuntenut että niitä kirveli, ei nälkääkään, joka vihdoin valtasi
+hänet. Viimeisellä junalla, joka meni hänen esikaupunkiinsa, läksi hän
+vaimonsa luo. Oli jo myöhäistä, tornikello löi yksi, kun hän laahusti
+pihaan. Minka nukkui, talo oli aivan pimeä. Menisikö hän herättämään
+hänet? Mutta Minka pelästyisi kovasti niin myöhäisestä kolkutuksesta.
+Hän uskalsi sentään katsoa sisään akkunasta, -- vieras nainen siellä
+oli. Vai niin, Minka oli vuokrannut pois tuon huoneen. Se oli varsin
+järkevää, -- niin, niin, hänen Minkansa!
+
+Olisi varmaankin parasta, että hän paneutuisi pitkäkseen vajaan ja
+odottaisi aamuun. Hän löysi hiukkasen mädänneitä olkia. Mutta kiihkeä
+kärsimättömyys ei suonut hänelle rauhaa. Hän kierteli taloa, voimatta
+päättää kolkuttaisiko vaimonsa hereille. Mutta kenties kuulisi Minka
+muutoinkin, että hän liikuskeli siellä, avaisi akkunan, kuten tuo
+vieras nainen, ja kysyisi: "Kuka siellä on!" Ja sitten -- sitten!
+
+Jos kivi rasahti hänen jaloissaan tai seinästä putoili savilaastia
+hänen taloa kierrellessään, silloin hän iloitsi. Kenties Minka nyt
+kuulisi jotain. Hyvä, ettei tuo vieras nainen ollut nähnyt häntä, hän
+halusi yllättää Minkansa aivan odottamatta. Hän kuuli jo korvissansa
+äänekkään huudon, jonka Minka päästi, tunsi hänen kiihkeät hyväilynsä!
+Kylmät ja kuumat väreet puistattivat häntä.
+
+Hän oli sentään paneutunut hetkiseksi lepäämään latoon oljille, kaukana
+löi kello kaksi. Mutta kauemmin ei hän enää voinut maata hiljaa.
+Satakielen laulu oli vaiennut, nyt kurnutteli sammakko lemmenlauluaan.
+Mutta kolkuttaa ei hän sittenkään tahtonut. Minka makasi vuoteessaan,
+hän menisi hänen luoksensa, mutta ei ovesta -- Minka, Minka, hänen
+kaunis, nuori vaimonsa! Hänen sydämensä takoa jyskytti kylkiluita
+vastaan! Tuossa huoneessa asui tuo vieras nainen, mutta seuraava akkuna
+-- -- Hän hiipi lähelle ja silmäili sisään. Kaksi lastenvuodetta! Hän
+tunsi pettymystä. Keittiössähän oli ristikkoluukku. Mutta -- Minka
+nukkui varmaankin ylhäällä ullakkokamarissa! Siellä oli hän itse aina
+asustanut niihin aikoihin kun lapset olivat syntyneet. Hänen luoksensa
+siis!
+
+Ketterästi kuin kissa kiipesi hän vesitorvea ylös. Nojaten jaloillaan
+muurinrakoon riippui hän ilmassa, pitäen kiinni akkunalaudasta. Akkuna
+oli auki -- hän katsoi sisään.
+
+Oli tarpeeksi valoisa. Hän oli nähnyt nähtävänsä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän kuuli tuon kimeän huudon, jota oli kaihonnut kuulla. Ei, _sitä_
+huutoa ei hän olisi halunnut kuulla!
+
+"Elä tee minulle mitään!" kirkaisi Minka. Hän oli herännyt
+kumahdukseen, Stanislaun hypähtäessä huoneeseen. Heti oli hän tuntenut
+miehensä. Nyt koetti hän pidellä kiinni hänen käsivarsiansa.
+
+Mutta mies lykkäsi hänet syrjään, hän kävi toisen miehen kimppuun.
+"Kirottu koira!" Seurasi kamppailu.
+
+Toinen tunsi henkensä olevan kysymyksessä, ja se tietoisuus soi hänelle
+jättiläisvoimat. Hän sysäsi hyökkääjän syrjään. Tämä oli heikko,
+hänen käsivartensa olivat kuin lamautuneet, hän ei pysynyt pystyssä,
+vaan horjahti saadessaan tuon voimakkaan sysäyksen ja kaatui pitkin
+pituuttaan maahan.
+
+Ennenkuin Dombrowski kykeni kavahtamaan pystyyn, oli toinen jo ovella,
+tempaisi sen auki, paiskasi kiinni jälkeensä ja juoksi tiehensä
+paitasillaan, jättäen muut pukimet jälkeensä.
+
+"Älä tee minulle mitään!" rukoili Minka, polvistuen hänen eteensä.
+Nyt surmaisi Stanislaus _hänet_, kun mies oli päässyt karkuun.
+Aamuhämärässä näki hän hänen hurjasti mulkoilevat silmänsä. Kun hän
+mulkoili tuolla tavoin, silloin oli kaikki mennyttä!
+
+"Stani, Stani, en tee sitä koskaan enää! Se oli ensi kerta, aivan ensi
+kerta, se on vissi ja varma!"
+
+Mies ei sanonut vielä mitään, ei myöskään lyönyt häntä. Se tuntui
+hänestä vieläkin kammottavammalta, täytti hänen mielensä vielä
+pöyristyttävämmällä pelolla. Hän hypähti pystyyn, pakeni vuoteen taa.
+Vaikeroiden painautui hän maahan. Sydäntävihlovasti hän valitteli:
+"Miksi viivyitkin niin kauan poissa? Hyvä Jumala, kuinka olen
+ikävöinyt! Silloin tuli tuo mies -- mitä kaikkea hän osasikaan puhua --
+enhän olisi tahtonut, -- kautta Jumalan, en olisi tahtonut, -- eihän
+sellainen olisi voinut edes pälkähtää päähäni. Olen valmis kuolemaan
+tähän paikkaan, ellei se ole totta! Muut ovat jo aikoja käyneet
+lomalla, -- sinä vain et tullut!"
+
+Hän kävi rohkeammaksi. Sormiensa lomitse, jotka oli painanut
+kasvoilleen, tirkisti hän mieheensä: hän ei enää mulkoillut silmillään,
+hän oli sulkenut ne, ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet, kuin tuntisi
+hän tuskaa. Nyt rohkeni Minka liukua hänen luoksensa, syleillä hänen
+polviansa, painautua häntä vastaan kuin liehakoiva kissa.
+
+"Kaikki muut ovat käyneet vaimonsa luona, mitäs siihen sanot!" Hänen
+hyväilynsä saattoivat miehen värisemään. Minkan kädet kulkivat
+hyväillen pitkin hänen ruumistansa, hän painoi paljaan rintansa hänen
+polviinsa, hänen aukivalahtanut tukkansa verhosi miehen jalat. Minka
+tunsi miehensä vapisevan, ja se soi hänelle rohkeutta. Tuo mies oli yhä
+vielä hänen vallassansa! "Miksi et sinäkin tullut -- ah, Stani, miksi
+viivyit niin kauan, olet antanut minun odottaa! Näet nyt, mitä siitä
+seurasi!"
+
+"Ketkale!" Mies kohotti nyrkkinsä ja antoi hänelle potkun, joka kaasi
+hänet maahan.
+
+Minka luuli näkevänsä hänen kohotetussa nyrkissänsä veitsen kimmeltävän
+ja hypähti kirkaisten pystyyn: surmata aikoi tuo mies hänet, surmata!
+Suunniltaan kauhusta hän kertoili: "Hän tappaa minut, tappaa minut!" Ja
+hän kiisi huutaen portaita alas.
+
+Hän jyskytti Gertrud Hieselhahnin ovea molemmilla nyrkeillään.
+"Avatkaa, avatkaa, hän tappaa minut muutoin!" Gertrud oli nukahtanut,
+hän oli unessa kuullut melun, mutta se oli sopinut hänen uniinsa. Hän
+uneksi sodasta. Gustav taisteli jonkun kanssa, jolla oli teräskypäri --
+ja nyt olikin kysymyksessä todellisuus -- hänen oman ovensa takana! Hän
+oli kuin lamaantunut.
+
+"Hän tappaa minut, tappaa minut!" Minka Dombrowskin ääni se oli.
+Gertrud oli heti selvillä kaikesta: mies oli tullut kotiin! Kauhun
+valtaamana hän hypähti vuoteestansa, avasi oven ja tempaisi tuon
+puolialastoman naisen sisään.
+
+Nyt kuuntelivat he molemmat, kiinteästi toisiinsa painautuneina.
+Viereisestä huoneesta kuului lasten liikettä. He eivät olleet vielä
+aivan hereillä, he nukkuivat huoletonta unta, kuuli kuinka he nyt
+kääntelehtivät vuoteissaan.
+
+"Hän tappaa teidätkin, teidätkin! Voi neiti, oletteko lukinnut lujasti,
+ettei hän pääse sisään?" Vavisten vikisi vaimo, takertuen kiinni
+Gertrudiin: "Neiti, pelastakaa minut! Mieheni, Jeesus sentään, mieheni!
+Hän tietää kaikki, -- mikä kova onni! Ja jos hän iskee akkunan rikki!"
+Hän oli luonut aran katseen akkunaan, nyt pakeni hän kaapin taa.
+"Sanokaa te hänelle, ettei hän tappaisi minua, ei vain tappaisi!"
+
+Gertrud äännähti: "Olkaa hiljaa!" Hän oli kuoliaaksi pelästynyt. Nyt
+hän kuunteli: kuuluisikohan jotain, tuliko Dombrowski portaita alas
+vaimoansa hakemaan? Oli aivan hiljaista. Mitähän tuo mies tekikään?
+Piteliköhän hän ylhäällä kiinni rakastajaa, kuristi hänet kuoliaaksi?
+Gertrud odotti kuulevansa kamppailua, huutoa. Mutta ei kuulunut muuta
+kuin aamutuulen suhinaa. "Missä tuo toinen sitten on?" kysyi hän.
+
+"Hänhän läksi tiehensä", vikisi Minka. "Mokomakin mies! Mutta
+tulkoonpahan enää uudelleen! Karkuun se läksi, sen sijaan että olisi
+auttanut minua. Voi neiti, neiti, ettekö kuule mitään?"
+
+"En!" Gertrud raotti hiukan ovea ja jäi kuuntelemaan. Hän ei pelännyt
+herra Dombrowskia -- tuota onnetonta miestä! Hän tunsi rajatonta sääliä.
+
+Mutta Minka syöksähti esiin kaapin takaa ja vetäisi oven kiinni.
+"Jumalan tähden, neiti! Te ette tunne häntä. Kun _hän_ tulee
+tappelupäälle -- -- --! Hän silpaisee pään sekä teiltä että minulta!"
+Hän veti Gertrudin pois ovelta. "Jes sentään, jes sentään",-- hän
+raastoi tukkaansa, "piti hänen nyt päästäkin sen perille! Kylläpä
+minulla olikin huono onni! Ja minun käy sentään häntä sääliksikin, --
+voi, neiti, kuinka säälin häntä!" Hän itki katkerasti.
+
+"Menkää hänen luoksensa", sanoi Gertrud, "rukoilkaa häntä!"
+
+"Mitä te ajattelettekaan! Ei, sitä en voi tehdä!" Vavisten tarrautui
+upea vaimo hentoon tyttöön. "Neiti, te olette ainoa turvani. Mitähän
+tekisinkään, jos te ette olisi täällä! Voi minua, vaimo-parkaa! Voi
+hyvä neiti, hyvä neiti!" Hän oli menehtymäisillään tuskaansa, hänen
+hampaansa kalisivat. Gertrud antoi hänen mennä vuoteeseensa. Minka
+painautui syvälle pienokaisen viereen ja veti peitteen korvilleen, niin
+ettei nähnyt eikä kuullut mitään.
+
+Gertrud seisoi vielä kauan kuunnellen. Olipa tämä kauhea yö! Pudistus
+kävi hänen lävitsensä, pikemmin pelon, inhon ja säälin vaikutuksesta,
+kuin aamukylmän takia. Lopuksi, kun ei mitään ruvennut kuulumaan,
+paneutui hänkin vuoteeseen. Viaton lapsukainen makasi hänen ja tuon
+vaimon välillä.
+
+Minka oli jo aikoja nukkunut, kun Gertrud yhä vielä oli valveilla.
+Herra Dombrowskista ei kuulunut mitään, hänen takiansa olisi hän voinut
+nukkua. Mutta häntä piti hereillä sisäinen ääni, joka kertailemistaan
+kertasi: "Sota, sota, tuo kammottava sota on tähänkin syypää!"
+
+       *       *       *       *       *
+
+Herra Dombrowski ei ollut syöksähtänyt vaimonsa jälkeen. Helppo olisi
+hänen ollut saavuttaa hänet yhdellä ainoalla hyppäyksellä, käydä
+häneen käsiksi, kuristaa hänet, rangaista häntä hänen hävyttömästä
+uskottomuudestaan, petoksestaan. Kun Minka oli huutanut: "Hän tappaa
+minut!" oli hän tuntenut kuin helpotusta. Ei, sitä hän ei tahtonut
+tehdä. Sen hän kyllä tunsi, että jos hän olisi käynyt häneen käsiksi,
+niin ei Minka olisi enää lähtenyt elävänä hänen käsistänsä.
+
+Hänen polvensa horjuivat, hän siveli otsaansa: eikö tämä kaikki ollut
+unta? Eikö hän maannut yhä vielä juoksuhaudassa? Siellä oli hän kerran
+ottanut kurkusta erästä sisääntunkeunutta vihollista -- jo tunkivat
+hänen silmänsä ulos päästä, kieli riippui suusta ulkona, -- juuri
+samallaiselta kuin nyt oli hänestä silloin tuntunut. Hurja murhanhimo
+oli vallannut hänet: eiköhän hän sentään juoksisi Minkan jälkeen?
+Pakoon ei Minka pääsisi. Jos hän tahtoi, voi hän saada hänet käsiinsä.
+Hänen pitkän tukkansa hän kietaisisi vasemman kätensä ympäri, pitäisi
+häntä siitä kiinni iskisi oikealla kädellään hänen valheelliseen
+naamaansa -- joka valheesta hän saisi läimäyksen hän iskisi nyrkkinsä
+hänen nenäänsä, vasten suuta, silmiin! Jo virtasi veri -- yhdentekevää
+-- hänen kasvonsa olivat puurona hän ei ollut enää kaunis Minka.
+"Petätkö minua vieläkin, ketkale?!" -- läiskis -- läiskis! Hän heitti
+hänet maahan, tallasi hänet jalkoihinsa, hänellä oli saappaissaan
+suuret naulat. Nyt ei Minka enää hengittänyt, ja hän --?! Aamun ensi
+säde tunki sisään akkunasta -- hän seisoi peilin edessä nyrkki koholla.
+Nyt näki hän kuvansa. Peili oli vain pieni, sen lasi himmeä, mutta hän
+oli nähnyt tarpeeksi.
+
+Hän seisoi yksin huoneessa, jossa kaikki oli pantu sikin sokin.
+Vaivoin kääntäen päätänsä, loi hän katseen taaksensa. Tuossa vuode
+epäjärjestyksessä, tuoli kumossa, vaatteita pitkin huonetta -- ja
+tässä, tässä, aivan yksin, hän, Stanislaus Dombrowski, lomailija.
+
+Vai eikö tuo mies ollutkaan hän? Mielipuolen tavoin pudisti hän
+päätänsä: eihän tuo tuolla toki voinut olla Dombrowski! Täältä oli
+lähtenyt mies, jolla oli ruskea tukka, ruskeat viikset. Mutta tuo
+tuolla peilissä oli harmaa, aivan harmaa, -- kuka oli hän?
+
+Hän vei kasvonsa lähemmäksi lasia, näki itsensä ja peräytyi
+kauhuissaan: mikä vanha mies! Ohimot hopeanharmaat kasvot täynnä
+ryppyjä. Kuinka ryppyjä olikin sadottain ja taas sadottain! Ja kuinka
+laiha kaula! Kurkunpää riipuksissa, kuin vanhan kukon heltta. Väljänä
+riippui harmaa takki hänen yllään. Ja tuollainen miehinen olento,
+tuollainen vanha ukko -- harmaa, tomuinen, ryppyinen ukko -- mitä
+tekikään hän täällä? Sopiko hän toveriksi kauniille Minkalle, nuorelle
+vaimolle?
+
+Herra Dombrowski räpytteli tulehtuneita silmiänsä, hänen kasvonsa
+vääntyivät, kuin olisi itku ollut tulossa. Tuskallinen äännähdys,
+nyyhkytyksen ja naurun sekainen, tunki esiin hänen kuivasta
+kurkustansa. Mitä nyt seuraisikaan? Äkkiä hän tunsi sääliä Minkaa
+kohtaan. 'Lähde tiehesi, lähde tiehesi!' sanoi sisäinen ääni. Niin,
+parasta oli, että hän läksi tiehensä, palasi sinne, mistä oli
+tullutkin. Parasta, että palasi juoksuhautaan takaisin. 'Ei ollut
+hauskaa kotona', sanoisi hän. Ehkä häntä uskottaisiin, ehkä ei. Olihan
+moni muukin palannut ennen loman loppua!
+
+Tuollainen vanha ukko, vanha ukko! Hän jäi vielä kerran tuijottamaan
+kuvaansa ja nyökkäsi syvämielisesti. Sitten hän poistui ulos akkunasta.
+Hiljaa liukui hän muuria alas.
+
+Yö oli lopussa. Aamurusko vuodatti kedoille punertavaa hohdetta,
+liverrellen kohosi leivo pellonpientareelta ylös auringon hehkuvia
+kasvoja kohden.
+
+
+
+
+XIV.
+
+
+Kun rouva von Voigt kävi kävelemässä, näki hän kuinka nyt kaikkialla
+laajojen, ruohon ja pensaiden peittämien kenttien tilalle, jotka
+ympäröivät esikaupunkia, alkoi ilmestyä peltoja. Taloja oli niihin
+aiottu rakentaa, hauskoja, puutarhojen ympäröimiä huviloita, mutta
+sota oli sen estänyt. Kaikki rakentamispuuhat olivat pysähdyksissä.
+Ne, joiden olisi pitänyt rakentaa, oleskelivat juoksuhaudoissa tai
+suuntasivat tykkejä vihollista kohtaan, kuljettivat ampumavaroja tai
+aseita, rakensivat betoni- tai piikkilankavarustuksia. Täällä olivat
+työt jääneet naisten huostaan. Tuskin oli ainoatakaan, joka ei olisi
+vuokrannut itselleen maatilkkua. Eihän siihen mahtunut paljoa, mutta
+voihan siinä sentään kasvattaa hiukan perunoita ja kaalia, muutaman
+nauriin, välttämättömintä, mitä tarvitsi, pysyäksensä hengissä. Kortit
+yksin eivät riittäneet, oli viisaampaa että itse viljeli jotain
+lisäksi. Kun vain oli perunoita. Korvasivathan ne ilman rasvaakin lihan
+ja leivän.
+
+Mitä olikaan odotettavissa?! Rouva von Voigt tunsi jonkinmoista
+pelkoa tulevaisuutta ajatellessaan. Se, mitä hänen miehensä kirjoitti
+sotilaallisesta etevämmyydestä, voitoista maalla ja merellä,
+tuhoista, joita ilmalaivat tuottivat Englannille, laivastossa ja
+rintamalla vallitsevasta erinomaisesta hengestä, lentäjien rohkeista
+tiedusteluretkistä, se kaikki kuului varsin kauniilta, ja hän hengähti
+helpotuksesta siitä lukiessaan. Mutta millaista oli täällä kotosalla?
+Kävisikö täälläkin kaikki yhtä hyvin?
+
+Kuinka ponnistivatkaan nuo suruja kokeneet, väsyneet naiset! Rikkaruoho
+oli saanut vuosimääriä kasvaa rauhassa, maa oli kesantoa. Aura olisi
+kyllä helposti uurtanut siihen tien, mutta naiset kääntelivät maata
+lapioilla. He kylvivät niukan kylvöksensä ja menivät joka joutohetki
+peltojansa katsomaan. Aina oli sama levottomuus: menestyisikö vilja?
+Kun eivät vain varikset nokkisi kaikkea pois!
+
+"Katsopas, Lili", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen, "tuollahan
+naapurimmekin, vanha salaneuvos, ihan tosissaan kuokkii peltoansa!"
+
+Äiti kävi nykyisin väliin noutamassa tyttärensä kävelylle. Lilistä
+se aluksi tuntui vaikealta, -- pitikö hänen käyskennellä entisiä
+teitä ilman silloista seuralaistansa! -- mutta äiti oli pyytänyt niin
+sydämellisesti: "Se virkistäisi sinuakin, sekä sinua että minua, luonto
+vaikuttaa rauhoittavasti!" -- ettei hän voinut kieltäytyä. Nyt kulkivat
+he maakaistaleen ohitse, jota ympäröi muutama paalu ja ohut rautalanka.
+Vanha herra, joka siellä työskenteli, ei ollenkaan huomannut, että he
+pysähtyivät. Vasta kun he tervehtivät ääneen, kiintyi hänen huomionsa
+heihin.
+
+Salaneuvos oli paitahihasillaan, takin oli hän riisunut yltään ja
+ripustanut tangolle, hänen harmaa tukkansa liehui hilpeästi tuulessa.
+Hämillään yritti hän vetäistä takin yllensä, mutta kenraalitar esti
+häntä siitä: hän ei saisi millään muotoa antaa häiritä itseänsä! "On
+kiitettävää, herra salaneuvos, että työskentelette täällä. Mitä te
+sinne istutatte?"
+
+"Kaalia, kaalia, -- ja sitten lanttuja, pinaattia, herneitä, papuja, --
+minkä mitäkin. Mitäpä tässä muutoin pian saa suuhunpantavaksi? Perunat
+ovat jo maassa, -- Jumalan kiitos, että saimme niin aikaisen kevään!
+Onhan minulla sitten jotain eteenpantavaa, kun poikaseni tulevat
+lomalle. Vaimoni sanoo: 'Torihintoja ei kukaan enää jaksa maksaa!'
+Meikäläisen, jonka on tultava toimeen eläkkeellään, täytyy keksiä
+muita keinoja. Muutoin voinkin erinomaisen hyvin työstä ulkosalla."
+Tuon valkopartaisen vanhan herran kasvonvärit muistuttivatkin nuorta
+tyttöä. Hän naurahteli: "Olisipa vain joku minulle ennustellut niihin
+aikoihin, kun istuin kirjoitustuolillani ministeriössä, että kerran
+vielä levittelisin lantaa pellolle! Mutta ei se mitään, -- nykyisin käy
+kaikki päinsä! Olen hankkinut itselleni myöskin pari puutarhahoidon
+opasta, ja niiden kirjojen mukaan minä nyt käsittelen hietaisia
+turpeitani. Katsokaapa vain, kenraalitar!" Hän viittasi ylpeänä
+herneisiin, jotka jo olivat nousseet esiin; kepitkin oli jo pystytetty.
+"Entäpä kun pavutkin vielä nousevat! On todellakin hauskaa seurata
+tätä kasvien itämistä ja kehkeytymistä. En olisi ennen uskonut, että
+se voisi kiinnittää mieltä siinä määrin. Se kääntää ajatukset pois
+ikävistä asioista."
+
+Hän kumartui poimiaksensa pari vaatimatonta kukkasta, jotka kasvoivat
+paalujen luona. Kohteliaasti ojensi hän ne Lilille. "Jospa minunkin
+miniäni kantaisi kohtalonsa niin uljaasti kuin te!" lausui hän. Hän
+kumartui suutelemaan Lilin kättä.
+
+Lili punehtui kiihkeästi: jospa tuo vanha mies olisi tiennyt kaikki!
+Silloin ei hän enää ihailisi häntä. Vain siksi, että uusi toivo oli
+herännyt hänen sydämessään, kantoi hän nyt kohtalonsa tyynemmin. "Onko
+miniänne kovin masentunut?" kysyi hän hiljaa.
+
+"Hän on vielä aivan epätoivoissaan, kuten ensi päivänä, vanhimman
+poikamme upottua 'Prinssi Adalbertin' mukana. Hän tuli heti Kielistä
+luoksemme, tuoden meille tuon surusanoman. Emme aavistaneet
+mitään, luulimme poikamme juuri olevan komennettuna suorittamaan
+erästä tehtävää maalla. Mitä kaikkea olemmekaan sanoneet häntä
+lohduttaaksemme! Onhan hänellä pieni poikansa. Hän on puolen vuoden
+vanha -- muhkea lapsi!" Vanha herra huokasi syvään, hänen raikasten
+kasvojensa väri kävi kelmeämmäksi. "Pelkään, että hän vielä riistää
+vaimoltanikin kaiken tarmon; hänhän kesti sen niin ihmeellisen
+uljaasti. Vanhin poikamme oli hänen ylpeytensä; hän oli vielä niin
+nuori hänen syntyessään, leikki lapsena lapsensa kanssa. Hän ei ollut
+ainoastaan hänen poikansa, vaan myös hänen parhain ystävänsä. Kaikesta
+hän neuvotteli äitinsä kanssa, -- ja äiti hänen kanssaan, -- enemmän
+kuin minun kanssani." Herttaisen vaatimaton hymyily kaunisti noita
+vanhoja virkamiehenkasvoja. "Hänhän olikin niin harvinaisen lahjakas."
+
+"Onko nuorempien poikienne laita vielä hyvin?" kysyi kenraalitar.
+
+"On kyllä, Jumalan kiitos! Keskimäinen, joka on tykkiväessä, on
+rintamalla Kaakkois-Venäjällä, ja siellä alkaa nyt hyökkäys. Mutta
+eiväthän venäläiset ole niin vaarallisia. Nuorimpamme, joka on
+jalkaväessä, on saanut olla kaikessa rauhassa Sommen rintamalla. Häneen
+nähden saanemme olla levollisia."
+
+"Jumala suokoon!" Kenraalitar puristi hänen kättänsä.
+
+"Mikä tuo vanhin poika oli?" kysyi Lili, heidän kulkiessaan eteenpäin.
+"Oliko hän sitten niin harvinaisen lahjakas?"
+
+Rouva von Voigt hymyili hiukan. "Ei minun mielestäni. Hän oli
+laivastoinsinööri; suoritti tutkintonsa hyvin nuorena ja hyvällä
+menestyksellä, se oli vanhemmista tietysti varsin suuri asia. Heidän
+täytyi elää perin säästäväisesti, jotta heidän kolme poikaansa voisi
+opiskella. Luulen, että tuo kunnon rouva usein kärsi nälkääkin.
+Palvelustytöt eivät koskaan pysyneet hänen luonansa. Mihinkään
+huvitteluun eivät heidän varansa ainakaan koskaan riittäneet, --
+ei teatteriin, ei konsertteihin, ei matkoihin. Kaikki he käyttivät
+poikiensa hyväksi. Kunpa vain saisivat pitää edes nuo molemmat
+nuoremmat!"
+
+Lilin kasvot kävivät vakaviksi. Hän tuli ajatelleeksi Bertholdin
+perhettä: olihan sieltäkin kaksi poikaa sodassa! Eilen oli hän puhellut
+nuoren rouvan kanssa, tämä ei ollut pitkään aikaan saanut mitään
+tietoja mieheltänsä, joka oli Verdunin edustalla, ja joka ennen aina
+oli kirjoittanut niin säännöllisesti. "Kirjeet takavarikoidaan", sanoi
+Anna Maria, "Rudolf jo valmisti minua siihen." Mutta noilla kauneilla,
+raikkailla kasvoilla kuvastui kumminkin jonkinmoinen jännitys. Ja
+entä toinen veli? Voi hyvä Jumala! Lili sulki silmänsä ajatellessaan
+Heinziä: hän teki lentoretkiä Bapaumen luona!
+
+Mitä voi hän siihen, että hänen ajatuksensa alati liitelivät Heinzin
+mukana?! Kuin uneksivana kulki hän äitinsä rinnalla, ja hänestä tuntui
+usein kuin olisi hän jälleen nuori tyttö, joka oli kävelyretkellä
+äitinsä kanssa ja kulki siinä niin kilttinä, niin hyvinkasvatettuna!
+Ja kuinka toisenmoiselta näytäkään hänen mielessänsä! Intohimoinen
+rakkaus, hillitön kaipaus täytti sen kokonaan. Jos joku sen tietäisi!
+
+Hän säpsähti. Rattaat seisoivat poikittain ketotiellä, aasin äännähdys
+herätti hänet ajatuksista. Se oli pieni pörröinen eläin, jonka
+karvan värissä näkyi kaikki harmaan ja ruskean vivahdukset, ja jonka
+turkki oli niin kulunut, kuin olisi susi ollut sen kimpussa ja sitä
+höyhennellyt. Mutta tuolla eläimellä oli kasvot kuin osaisi se puhua,
+omituisen vakavat, uskolliset silmät. Lili siveli ohikulkiessaan sen
+kulunutta nahkaa.
+
+Silloin sanoi maamies, joka levitti kärryistä lantaa pellolle: "Tuo
+poika on jo monenmoista kokenut, hyvät rouvat. Voitteko uskoakaan, se
+on kuljettanut ampumavaroja ylös vuorelle. Mikä täällä on hiekkaa, se
+on siellä pelkkää vuorta. Se tulee Tyrolista." Hänen äänensä kajahti
+ylpeältä, ja hän loi aasiin ystävällisen syrjäkatseen.
+
+Lili vavahti. Hän olisi tahtonut ehdottomasti jatkaa matkaansa: ken
+puhui täällä Tyrolista?! Hän ei tahtonut muistella tuota seutua.
+Siellähän oli hauta -- nyt tuli se jälleen hänen mieleensä, hän tunsi
+tuskaa. Mutta kumminkin hän kysyi: "Kuinka tuo eläin sitten on joutunut
+tänne saakka?"
+
+Mies nyyhkäisi, hänen kätensä kulki pyyhkiellen nenän alitse: "No,
+nähkääs, minähän olen vain pieneläjä, eihän meikäläisellä ole liikoja
+rahoja, niin että voisi heti jälleen ostaa uuden hevosen. Idani minulta
+vietiin, -- eihän se juuri enää paljoon pystynyt, mutta minulle se oli
+suuriarvoinen. Silloin kirjoitti poikani minulle: 'Tiedätkö isä', --
+poikani oli nimittäin itävaltalaisten mukana vuoristossa, Tyrolissa,
+-- 'täällä on paljon aaseja. Jos voin ostaa sinulle sellaisen, niin
+lähetän sen sinulle jonkun kuormaston mukana!' Niin, hyvä poika hän
+oli -- aliupseeri -- poikani Fritz, niin, niin! Nyt ei hän enää ole
+elossa." Hän pyyhki jälleen nenäänsä ja nyyhkäisi. Hänen pienet,
+pellontomusta punehtuneet silmänsä tuijottivat suoraan eteen, hän ei
+katsonut rouviin.
+
+He katsoivat myöskin suoraan eteensä, he eivät uskaltaneet katsoa
+mieheen, -- mitä olisivatkaan he voineet sanoa hänelle? Siinä jälleen
+isä, joka vanhana ja väsyneenä jäi elämään, reippaan pojan siirtyessä
+tuonen majoille!
+
+Ajatuksiin vaipuneena silitteli Lili yhä vielä pienen aasin pörröistä
+turkkia. Se näkyi tottuneen hyväilyyn, näytti olevan siitä mielissään
+ja katsoi häneen järkevin silmin.
+
+"Aasi-pahanen", sanoi mies, jolle näytti tuottavan tyydytystä puhua
+siitä, joka nyt oli hänen sydämelleen rakkain, "ei, se ei ole
+paikallaan, vai mitä sanot, Fritz?" Hän läpsäytti eläintä selkään.
+"Ensin kuljettanut ampumavaroja ylös vuorille, -- mitä kaikkea se
+onkaan kestänyt, tuo rohkea eläin! -- ja nyt pannaan vetämään lantaa!
+Aivan kuten ihmistenkin käy, -- ennen oli moni ylhäinen ja nyt --
+voi sentään! Mutta hyvät päivät sillä silti on. Poikani muistoksi
+olen ristinyt sen Fritziksi. Se saa meillä tulla sisään. Silloin
+se tarkastaa pöytää, onko siinä vielä kahvia, se pitää siitä. No,
+lähdetään nyt, Fritz!" Hän maiskautti kieltänsä, aasi läksi liikkeelle.
+Vieden käden pikaisesti lakilleen, poistui mies ajopeleilleen.
+
+Kaikki ne vain harjoittivat maanviljelystä! Tosin varsin viheliäistä,
+mitä pienintä pienviljelystä. Rouva von Voigtin, joka oli kotoisin
+suurelta perintötilalta, täytyi hymähtää säälivästi. Mutta oli samalla
+liikuttavaa nähdä, kuinka kaikki tekivät parastansa. Kaupunkilaispuku
+ei oikein soveltunut tuohon työskentelyyn; toiset levittelivät lantaa
+poimuhame ja valkoinen pusero yllään, toiset kääntelivät maata
+korkeakantaiset ruskeat puolikengät jalassa. Sitäpaitsi olivat työt
+melkoisesti myöhästyneitä.
+
+Oli jo ehditty tottua noihin Berliniä reunustaviin lehtimajoihin,
+jotka mikä uhkeampana, mikä vaatimattomampana kesällä kasvattivat
+punaisia turkinpapuja ja vihreätä salaattia, syksyllä puiden
+korkuisia auringonruusuja ja suuria kurpitsoja. Mutta täällä
+esikaupungissa oli katsojasta kuin olisi puutteen sormi viittoillen
+ohjannut ihmiset tuolle karulle maalle, jossa kanerva vielä rehotti
+ja lahonneitten mäntyjen juuret risteilivät hiedikkoa. Täällä oli
+ryhdyttävä täydelliseen uutisviljelykseen, kuin aarniometsässä tai
+preerioilla. Hitaasti kohosi kytösavu ilmaan, kuljettaen mukanaan
+pahaa lemua: haiskahti rikkaruoholta. Toiset polttivat pois pensaikon.
+Ja kaikkialla näkyi nelikulmaisia tai pitkulaisia peltotilkkuja,
+aidattuina rautalangalla tai mäntyseipäillä, joita koottiin metsästä
+ja pystytettiin muitta mutkitta, lahonneine kuorineen ja kuivuneine
+oksineen, suojaa maan tuota kallisarvoista omaisuutta.
+
+Toisenmoista oli Hermine von Voigt tottunut näkemään: missä olivatkaan
+hänen nuoruudenaikansa upeat viljapellot, jotka muhkeilivat toinen
+toisensa vieressä, missä huolellisesti hoidetut kylvömaat? Kaukana,
+hyvin kaukana kulki todellinen talonpoika auransa jäljessä, kuvastuen
+pellonhymppylältä hevosineen kookkaana valoisaa taivaanrantaa vastaan.
+Mutta täällä kokeiltiin vain, mikä viljeli mitäkin, mikä yksistään
+perunoita, mikä vain vihanneksia. Jokunen taasen hiukan kutakin lajia.
+Kukin menetteli oman viisaan päänsä mukaan. Tässä touhussa ilmeni
+jonkinmoista järjestelmän puutetta, kuin avuttomalta vaikutti kaikki
+tuo kokeileminen. Ja kaikkialla sama kiire, -- vai tuntuiko hänestä
+vain siltä? Pelko valtasi hänen mielensä. Entä jos nuo yritykset
+eivät onnistuisikaan? Siemenvilja oli kallista ja sitä oli ollut
+niukanlaisesti. Kuinka kävisi, ellei perunoista tulisikaan mitään?
+Maanlaatu oli huonoa; peruna, niin vaatimaton kuin se onkin, tarvitsee
+sentään oikeata hoitoa, ja ennen kaikkea päivänpaistetta aikanaan
+ja sadetta myöskin aikanaan. Kunpa taivas vain antaisi kumpaakin
+kohtuullisesti, ei liiaksi eikä liian vähän! -- -- --
+
+Hinnat; kävivät yhä mahdottomammiksi. Kun naiset nyt menivät torille,
+kuvastui heidän kasvoillaan pettymys. Mitä he sieltä ostaisi vatkaan?
+Parsaako? Mitäpä siitä hyötyi! Sitä olisi tosin saanut, -- mutta
+ei siitä liioin tullut kylläiseksi. Huhtasieniäkö? Noilla mustilla
+mullukoilla voi kaiken lopuksi vielä myrkyttää itsensä. Lihaa he
+olisivat halunneet saada, kalaa, munia! Voista ei nyt tosin enää voinut
+olla puhettakaan, vaan saisipa edes margariinia! Ja sitten nuoria
+porkkanoita, joita ennen tähän aikaan tuli Ranskasta. Jo pitäisi
+saada salaattiakin, -- viime vuonna sitä oli vielä saanut huokealla,
+ja samaten retiisejä ja pinaattia sekä rabarberia, josta lapset niin
+pitivät.
+
+Kaupitsijat vaativat huikeita hintoja. "Mitä salaatti maksaa?" Hinta
+oli korkea. "Entä naula pinaattia?" Yhä korkeampi hinta!
+
+Alakuloisena läksi moni vaimo tiehensä, haluamatta enää tiedustellakaan
+kolmannesta kojusta. Mutta jokunen oli rohkeampi: "Te tahdotte kaiketi
+myöskin rikastua kuten sotatarpeiden toimittajat, -- ja yhtä nopeasti
+myöskin, eikö niin? Puolen markkaa tuollaisesta salaatinpäästä?
+Taidatte olla päästänne sekaisin?" Mutta silloinkos kaupusteleva
+talonpoikaisvaimo antoi samalla mitalla takaisin: Sodassa hänenkin
+miehensä oli, yksin hänen oli kestäminen kaikki vaivat ja kulut, mitä
+tiesivät kaupunkilaiset maalaisten rasituksista! Päivänkoitteessa ulos
+työhön, paistoipa aurinko tai lotisi sade, kuokkimaan, istuttelemaan,
+selkäänsä vaivaamaan. "Ja sitten tulee rajuilma, ja kaikki mennyttä!
+Mieluummin pistän kaikki tyyni omaan suuhuni, kuin annan huokeammasta,
+tai jääkööt ennen vaikka mätänemään. Nyt on sota!"
+
+Silloin heittivät ostajat hänen koppansa kumoon. -- -- --
+
+Minka Dombrowskilla olisi voinut olla paremmat päivät kuin monella
+muulla naisella. Dombrowski oli jo ennen sotaa ahkerasti muokkaillut
+maapalstaansa, se oli huolellisesti viljeltyä, ja edellisenä vuonna oli
+Minka saanut siitä runsaasti perunoita ja suunnattomia kaalinkupuja,
+mutta nyt ei hänellä ollut halua tuohon työhön. Kerran hän tosin läksi
+pellolle työkaluineen, mutta tuskin hän oli alkanut työnsä, kun jo
+heitti kuokan pois ja riensi jälleen kotiin. Häntä kammotti yksinolo
+kedolla; joka pensaan taa loi hän pelokkaan katseen. Hän, joka ei
+koskaan ollut tiennyt pelosta, oli nyt käynyt perin araksi.
+
+Hän pyyteli Gertrudia hartaasti, että saisi nukkua alhaalla hänen
+huoneessansa, lapset eivät hänestä tuntuneet antavan tarpeeksi
+turvaa. Kernaasti ei Gertrud siihen suostunut, eihän hän sitten enää
+saisi viettää rauhassa edes noita paria yöhetkeä, mutta kävikö hänen
+kieltäminenkään? Entinen rakastaja ei ollut enää palannut, eikä
+Minka näyttänyt välittävän hankkia enää uuttakaan. Hän oli kertonut
+Gertrudille, että parturi oli paennut paitasillaan, aivan paitasillaan.
+Vanha puku, joka niin kauan oli riippunut vajan ovella, sekä
+rikkinäinen, sateessa pehmennyt hattu, jonka Erich oli pannut pumpun
+päähän, olivat siitä saakka olleet kadoksissa. "Ne hän puki yllensä,
+hihhih, mahtoi olla näköinen, hihhih!" Mutta tuntui siltä, kuin Minkaa
+olisi puistattanut pikemminkin pelko kuin nauru. Levoton makuutoveri
+hän oli.
+
+Hän oli tuonut vuoteensa alas ja asettanut sen aivan Gertrudin vuoteen
+viereen. Usein tavotteli hän hänen kättänsä ja kysyi: "Neiti, oletteko
+te todellakin siellä?"
+
+Eräänä yönä kavahti Minka istualleen. Kuu paistoi kirkkaasti
+huoneeseen. Gertrud, joka oli hyvin väsynyt, nukkui sikeästi. Silloin
+pudisti Minka hänet hereille. "Neiti, ettekö kuule mitään? Ulkona on
+joku. Joku kulkee hapuillen talonseinämää pitkin!"
+
+Minka istui vuoteessaan, kuu valaisi hänen tuskan vääntämiä
+piirteitään, hän oli kuolonkalpea. Pelko valtasi Gertrudinkin: tulisiko
+Dombrowski takaisin? Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään askeleita.
+"Ei siellä ole ketään", sanoi hän rauhoittavasti.
+
+"On, on siellä!" Minka ei uskonut, vaikka Gertrud meni akkunan luo
+kuuntelemaan. Hän painautui kumminkin kokonaan peitteen alle, vetäen
+sen päänsä ylitse.
+
+"Yötuuli siellä vain puhaltelee!" Ulkoa kuului suhahtelua, viuhuntaa
+talon ympäriltä. "Siltä täällä aina kuuluu tuulen käydessä", sanoi
+Gertrud.
+
+"Ei, neiti, ei, ei!" Minka melkein itki. "Jos te tietäisitte, mitä
+minä tiedän -- hän palaa varmasti takaisin. Olen nähnyt niin kauheata
+unta." Hän päästi äkkiä kimeän huudon ja tarrautui kiinni Gertrudiin.
+"Kuuletteko, tuolla hän jo huutaa!"
+
+Kuului pöllön pitkähköjä valitushuutoja, sen täytyi istua aivan lähellä
+taloa, kenties akkunan viereisessä muurinsyvennyksessä. Huuto kuului
+niin läheltä, kuin olisi se ollut aiottu huoneessa olijoille.
+
+Nyt Gertrudiakin alkoi kammottaa. Olipa tämä koleata kerrassaan, --
+toisaalla pöllön kaameat valitushuudot, toisaalla vapiseva vaimo! Mutta
+hän rohkaisi mielensä. "Päästäkää minut!" Hän koetti irroittautua
+Minkan otteesta. "Koetan paukuttaa käsiäni akkunan edessä, että se
+lentää pois!"
+
+Mutta Minka ei päästänyt häntä. "Ei, ei, hän tulee sisään! Voi, kuinka
+minua pelottaa. Hän tulee minua noutamaan!" Vikisten hän painoi päänsä
+pielukseen.
+
+Tuollaiset yöt eivät olleet omiansa ihmistä virkistämään ja suomaan
+työkykyä. Gertrud oli mielissään, kun Minka alkoi tuumiskella muuttoa
+esikaupungin keskiosaan. Hän tunsi kuinka Minkan pelko ja rauhattomuus
+tarttui häneenkin. Kaiketi hänkin löytäisi sieltä itselleen huoneen.
+Niin halpaa asuntoa kuin tämä ei hänen tosin enää koskaan onnistuisi
+saada. Se kyllä huolestutti häntä, mutta ei tätäkään elantoa enää
+käynyt kestäminen. Minka oli jo aikoja vuokrannut pois maapalstansa, --
+oli ollut varsin helppoa saada sille vuokraaja. Mieluimmin olisi Minka
+samana päivänä lähtenyt pois talostakin, ja vaivoin vain sai Gertrud
+hänet estetyksi ajattelemattomasti myymästä taloakin mistä hinnasta
+hyvänsä. Minka halusi vain pois, -- olo siellä oli hänestä tuiki
+tukalaa.
+
+Kaikki hänestä tuntui vastenmieliseltä. Kaikki siistimis- ja
+pesupaikkansa oli hän jättänyt, niin kenraalittaren ja rouva Rossin
+kuin salaneuvoksettarenkin luona, vaikka hän aikaisemmin oli ollut
+ylpeä noista paikoistansa. Mitä hyödytti työnteko? Se tuntui hänestä
+vastenmieliseltä. Hän, joka ennen oli ollut niin ripeä ja hilpeä,
+oli käynyt hitaaksi ja äänettömäksi. Muut eivät sitä niin huomanneet
+kuin Gertrud, -- ja syyn tiesi Gertrud myöskin: paljon oli Minkalla
+kaduttavaa! Herra Dombrowski ei ollut vielä kirjoittanut, --
+kirjoittaisikohan hän enää koskaan?
+
+Lapset kyselivät isäänsä. Erich tuli ynseän uhmailevana kotiin
+koulusta. Hänen vierustoverinsa isä oli tullut kotiin, ja pojalla
+oli ollut hänestä niin paljon kerrottavaa. Hänen isänsä oli iskenyt
+kuoliaaksi tuhat ranskalaista ja tuhat englantilaista. Ja hyvä isä
+_hän_ myöskin oli; hän oli nostanut Emilinsä korkealle ilmaan ja
+suudellut häntä, ja tuomisiakin oli hän tuonut hänelle. Miksi ei sitten
+heidän isänsä tullut kotiin?! Minnakin tiesi kertoa toisista lapsista,
+joiden isä oli kotona.
+
+Dombrowskin pienokaiset olivat peräti kärsimättömiä. Joka päivä he
+pyöriskelivät asemalla, näkivät junien tulevan ja menevän, ihmisten
+menevän juniin ja tulevan niistä ulos, ja aina he ihmettelivät yhtä ja
+samaa: ettei heidän isäänsä näkynyt tuossa ihmisjoukossa!
+
+Äiti ei enää jaksanut kuulla heidän tiedustelujansa. "Jättäkää nyt
+jo tuo ainainen kyseleminen", sanoi hän äreästi. Silloin poika löi
+häntä: "Niin, sinä et välitä isästä, etkä tahdo, että hän tulisi.
+Minä en myöskään välitä sinusta." Äiti itki. Jopa tuo poika olikin
+pahankurinen! "Koettakaapa kirjoittaa herra Dombrowskille", kehotteli
+Gertrud häntä. "Kaikki voi vielä tulla entiselleen. Kirjoittakaa
+hänelle, kuinka kadutte sitä mikä on tapahtunut." Mutta se ei Minkalta
+syntynyt, -- turhaahan se kumminkin olisi!
+
+Niin muuttivat he sitten heinäkuun ensi päivänä pois tuosta talosta.
+Rouva Dombrowski oli antanut sen vuokralle halvasta hinnasta, eihän hän
+voinut vaatia paljon tuosta vanhasta hökkelistä. Sama mies, joka oli
+vuokrannut maan, otti nyt talonkin. Hän oli työssä tehtaassa, joka oli
+kauempana kanavan varrella; ennen siellä oli kudottu silkkikankaita,
+nyt siellä valmistettiin ampumatarpeita.
+
+Minka Dombrowski oli toivonut hetkeä, jolloin saisi lähteä täältä
+pois, mutta kumminkaan ei ero käynyt hänelle helpoksi. Lapset
+iloitsivat muutosta, heistä oli hauskempi asua keskikaupungilla,
+siellä oli enemmän vaihtelua. He juoksivat tyytyväisinä huudellen
+rattaiden perästä, joilla ne vähäiset huonekalut ja romu hoippuilivat,
+mitä taloon oli ajan pitkään kokoontunut. Mutta Minka katsahti
+alinomaa taaksensa; olihan hänellä ollut onnellisiakin aikoja täällä
+esikaupungin laidassa. Kun hän oikein punnitsi asioita, oli Stanislaus
+aina ollut hänelle hyvä, -- niin, _varsin_ onnellisia aikoja oli hän
+siellä elellyt! Ja hän käännähti yhä uudelleen katsomaan taaksensa,
+niin kauan kun vielä voi nähdä pienen rakennusryhmän, joka kohosi kuin
+iso myyränmätäs vehreitten kenttien keskeltä.
+
+Gertrud, joka oli jo niin kauan hautonut mielessään aietta muuttaa
+tuosta kaukaisesta asunnosta, tunsi sentään myöskin mielipahaa
+ehdittyään nyt todellisuudessa niin pitkälle. Hänen oli onnistunut
+saada halpa asunto, esikaupungin vastakkaisessa laidassa, mutta taaskin
+hiukan kaukana, sillä keskempänä olevat asunnot olivat liian kalliita.
+Vanha rouva Richter, jolta hän oli vuokrannut, vuokrasi halvasta, siksi
+ettei hän tahtonut jäädä asumaan yksin. Nyt oli hänen viimeinenkin
+poikansa kutsuttu sotapalvelukseen, tuo poika, jonka hän varmasti
+oli luullut saavansa pitää, sillä hän oli pienestä pitäen ollut
+heikonlainen, ja sitäpaitsi hän oli hieman kyttyräselkäinen. Mutta
+hänet oli otettu kuormastoon. Mies oli kyllä kotosalla, mutta hänestä
+ei liioin ollut iloa, sillä hän oli halvaantunut hyvänläntä höperö.
+Richterin muori lupasi pitää silmällä pienokaista Gertrudin ollessa
+työssä, ja niin oli sopimus tehty.
+
+Niin ei siis Gertrudin enää tarvinnut öisin kuulla Minka Dombrowskin
+levotonta vääntelehtimistä, ei huutoja, joita hän päästeli nukkuessaan,
+eikä hänen hapuileva kätensä enää herättänyt häntä unesta. Sen sijaan
+leperteli nyt alati viereisessä huoneessa tuo tylsämielinen mies,
+tiedustellen aina hetkisen kuluttua vaimoltaan, paljonko kello oli ja
+eikö sota jo alkanut loppua.
+
+Ukko Richter välitti enää vain yhdestä ainoasta seikasta elämässä:
+ruuasta. Ja sitä oli nykyisin niukalti; hän ei voinut enää saada
+niin-ja-niin moneen kertaan leivän ympäritse. Niinpä hän porasi kuin
+pieni lapsi: "Palanen vielä, äiti, palanen vielä, on niin nälkä, niin
+nälkä." Sitä oli kauhea kuulla.
+
+Gertrudin ero Minkasta oli muodostunut sydämellisemmäksi kuin hän olisi
+luullut mahdolliseksi. Kuinka usein olikaan hän ollut vihoissaan tuolle
+kevytmieliselle vaimolle! Kun tämä nyt seisoi hänen edessään kauniit
+tummat silmät kosteina, pyöreät kasvot hyväntahtoisen hymyilevinä,
+oli Gertrudista kuin hän olisi laiminlyönyt jotakin. Eikö hänen olisi
+onnistunut houkutella Minkaa jäämään omalle turpeelleen asumaan, ja
+eikö hänen olisi pitänyt itsensä pysyä hänen luonansa, kärsivällisenä
+ja anteeksiantavana? Eihän tuo vaimo-parka ollut yksin syypää kaikkeen:
+toinen syyllinen oli sota. Ja Gertrudin mielen valtasi kiihkeä viha
+sotaa kohtaan, joka tuhosi kaiken, joka tallasi jalkoihinsa ihmiset
+toiveineen kuin arvottomat tomuhiukkaset. Yötä ja päivää kulkivat junat
+ohitse pitkin rataa, jonka Gertrud voi nähdä asuntonsa akkunasta, ja ne
+kuljettivat yhä uutta saalista tuolle hirviölle: sodalle.
+
+Richterin talo sijaitsi muita alempana maantien varrella, missä tämä
+kulki radan alitse; se oli viimeinen taloista, jotka täällä jo olivat
+loitompana toisistansa. Täälläkin oli peltoja, mutta ei aikaisemmin
+viljeltyjä kuten esikaupungin toisessa laidassa, vaan näitä alettiin
+vasta saattaa kuntoon. Keskellä rikkaruohon peittämää kenttää oli
+uusi hautausmaa. Kahdenlaista kuultavaa oli täällä aina tarjona:
+veturien puhkumista ja rätinää ja surusoittoa, joka seurasi hitaasti
+läheneviä ruumisjunia. Gertrud tottui helpommin surusoittoon kuin
+noihin toisiin ääniin. Aikaisemmin hän oli asunut vanhan hautausmaan
+läheisyydessä. Nyt tuntui hänestä usein kuin hän olisi välillä ollut
+jollakin kaukaisella paikkakunnalla ja tullut jälleen kotiseudulleen.
+Yksi seikka vain häiritsi häntä hänen uudessa asunnossaan: Krügerin
+talo ei ollut enää niin kaukana kuin ennen. Lyhin tie asemalle kulki
+sen ohitse, mutta Gertrud kiersi mieluummin pitempää tietä. Hän ei
+voinut nähdä tuota naista -- nyt vähemmin kuin koskaan ennen. Oleskelu
+vanhassa tutussa ympäristössä herätti entisiä muistoja, -- rakkaita
+muistoja hänestä, jonka kanssa hän täällä oli kuljeskellut illoin radan
+reunaa kävellen. Tuolla, missä maantie kulki radan alitse, oli hän ensi
+kerran sallinut Gustavin häntä suudella... Ja sitten kohdistuivat hänen
+ajatuksensa katkerin muistoin Gustavin äitiin, jonka sydän oli kova ja
+karu kuin nummi, jota ei kukaan pystynyt pehmittämään. Ei koskaan hän
+vielä ollut vihannut tuota naista niin kuin nyt. Mutta Gustavia kohtaan
+hän ei enää tuntenut vihaa eikä katkeruutta. Jospa Gustav edes olisi
+levännyt tuon hautausmaan mullassa!
+
+Paljon kuljetettiin siitä ohitse sotureita viimeiseen lepoon. Silloin
+seurasi Gertrud kiihkein katsein junien kulkua. Sunnuntaina oli hänen
+ainoana virkistyksenänsä käynti hautausmaalla sotilaitten hautoja
+koristamassa. Hautausmaan keskellä oli heille erotettu alue. Hän
+poimi pieniä keltaisia immortelleja ja ruskeahtavia kissankäpäliä,
+ainoita täällä kasvavia kukkia. Näistä hän osasi sitoa varsin kauniita
+seppeleitä, sen taidon oli hän hankkinut itselleen niihin aikoihin,
+jolloin hän asui seppelesitomon puutarhurin perheessä. Se oli ollut
+onnellista aikaa! Gustav oli kerran sanonut: "Morsiusseppele pitää
+sinun itsesi sitoa, ei kukaan osaa sitoa niin hyvin kuin sinä." Kunpa
+vain ei hänen äitiänsä olisi ollut! Silloin ei hänen olisi tarvinnut
+heittää myrttiruukkuansa akkunasta alas pieniksi sirpaleiksi. Kun
+hän nyt ripusti tuntemattomain sotilasten koivunrungosta tehdyille
+risteille seppeleensä, jossa kukat olivat tiheässä toinen toisensa
+vieressä, niin että ne muodostivat kuin kultaisen kehän, -- oli hänestä
+kuin ripustaisi hän seppeleen Gustavin hautaristille. Silloin piti
+hän kädestä pikku poikaansa, joka jo osasi astua tepastella hänen
+rinnallansa, ja hän opetti häntä sanomaan: "i-sä, i-sä."
+
+Jospa edes tuo ainainen hätä jokapäiväisestä leivästä olisi ollut
+mieltä vaivaamatta! Ken vain voi, varusteli itselleen jotain talveksi.
+Ne, jotka elivät säkistä suuhun, eivät voineet sitä tehdä, mutta
+olihan olemassa paljon varakkaitakin ihmisiä. Puotien näyteakkunat,
+jotka aamulla näyttivät olevan täynnä kaikenmoisia tötteröitä, kalaa,
+lihaa, vihanneksia, säilykkeitä, hunajaa, suklaata, vanukaspulveria,
+kermapulloja, tiivistettyä maitoa, -- ne olivat illalla kuin puhtaiksi
+pyyhityt. Toinen talonemäntä ilmoitti toiselle: "Joko tiedätte, että
+tänään saa hyytelöankeriasta, -- voissa säilytettyjä makrilleja,
+-- tomaattisilliä, -- kalapullia!" Ulkomaan tavaraa kaikki tyyni:
+Hollanti, Ruotsi, Tanska niistä rikastuivat. Entä gulashista! Kun
+sitä oli saatavana, silloin sai jalat allensa jokainen, joka pystyi
+maksamaan. Eivät ostajat olleet vielä milloinkaan olleet niin
+kohteliaita myyjille kuin nyt. Tavaroita suorastaan kerjättiin, niin
+korkeat hinnat kuin niistä saatiinkin maksaa.
+
+Mutta entäpä jos puute kävisi vielä suuremmaksi? Silloin ei jäisi enää
+mitään niille, jotka eivät voineet panna rahaa kaatamalla menemään.
+Ja mikä kateus ja tyytymättömyys siitä syntyisikään! Jo oli nytkin
+yllinkyllin ahnaita silmiä ja kärkkäitä käsiä!
+
+Hermine von Voigt tunsi tulevaisuutta ajatellessaan pelkoa, jommoista
+ei ollut vielä koskaan kokenut. Hän oli aina karttanut asettua
+yhdistysten johtoon, olihan niin paljon muita, jotka tekivät sen
+mieluummin kuin hän. Mutta nyt heräsi hänen mielessänsä ajatus:
+minunkin on ryhdyttävä toimeen, en saa enää vitkastella! Jospa toki
+kunta järjestäisi esikaupungissakin oikeudenmukaisen elintarpeiden
+myynnin, kuten Suur-Berlinin maistraatti oli tehnyt! Olihan vielä
+sivistyneitä naisia, jotka eivät työskennelleet sairaaloissa tai
+muissa hyväntekeväisyyslaitoksissa ja joiden työtä ei tarvittu kotona
+taloudessa, ja joille olisi vain hyödyksi kokea, miltä tuntuu seista
+tuntikausia myymäpöydän takana. Mielellään he ryhtyisivätkin työhön,
+eihän kaikki innostus ollut vielä häipynyt, eikä kilpailu oman itsensä
+varustamisessa ollut voinut tykkänään tukahduttaa auttamis- ja
+palvelemishalua.
+
+Tuo ajatus heräsi kenraalittaren mielessä eräänä unettomana yönä.
+Niitä olikin hänellä nykyisin runsaasti: Muutaman päivän perästä oli
+odotettavissa Italian sodanjulistus Saksalle, ja sehän olikin vain
+muodollinen seikka, johan ne olivat aikoja olleet sodassa keskenään,
+-- mutta kuinkahan kehittyisivät asiat Romaniassa? Idässä raivosivat
+kiihkeät taistelut Volhyniassa, lännessä jylisivät tykit Verdunin
+ympärillä, ja jo alkoi uusi taistelu Sommen luona. Zeppelinit
+leijailivat pommeja heitellen Englannin yläpuolella, mutta siitä
+huolimatta tuomittiin jalo Casement Lontoossa kuolemaan. Maailma oli
+menehtymäisillään vereen, tuleen ja savuun. Tuo oli liikaa -- liikaa -,
+ken voi enää nukkua?!
+
+
+
+
+XV.
+
+
+Se oli liikaa, liikaa! Kuten Hermine von Voigt kääntelihe myöskin
+Hedwig Bertholdi yön toisensa jälkeen levottomana vuoteessansa.
+Rauhattomina pyörivät hänen ajatuksensa hänen poikiensa ympärillä,
+kuten arat, siipiään räpyttelevät kyyhkyset, jotka haluaisivat ottaa
+rakkaansa siipiensä suojaan. Ensi sijassa hän ajatteli poikiansa
+toisessa isänmaatansa, -- voiko sen lukea hänelle viaksi? Sankarittaren
+rohkeutta hän ei tuntenut mielessänsä Pelkältä tarulta hänestä tuntui
+kertomus muinaisajan äidistä joka riemuiten otti vastaan sanoman
+poikansa kuolemasta, jonka oli suotu uhrata henkensä isänmaansa
+puolesta Ei, olipa se vaikka mielenylevyyden puutettakin, -- hänen
+täytyi käsiään väännellen rukoilla: ota kaikki, jos niin on tahtosi,
+voitto, menestys, omaisuus, raha, oma henkeni mutta säästä poikani,
+poikani!
+
+Eiköhän ollut paljonkin sellaisia, jotka ajattelivat samoin? Usein
+piiloutui arka sydän mahtipontisiin sanoihin Oliko sitten itse asiassa
+niin pikkumaista, jos ensi sijassa pelkäsi rakkaittensa puolesta ja
+vasta toisessa ajatteli isänmaata? Se oli vain inhimillistä!
+
+Erittäinkin Heinzin takia oli äiti kiihkeän levottomuuden vallassa.
+Hänen viime kirjeensä oli saattanut äidin pois suunniltaan. Tosin oli
+hän myös tuntenut jotain ilon ylpeyden tapaista, -- mikä uljas, kyvykäs
+mies hänen poikansa olikaan! -- hänen oli onnistunut ampua maahan jo
+toinen lentokone! Niin vähän aikaa hän vasta oli harjoitellut, oli
+tuskin vielä ehtinyt täysin valmistua toimeensa ja jo saavuttanut
+toisen voittonsa!
+
+Itse ei Heinz näyttänyt vähääkään ajattelevan, mitä levottomuutta hän
+tuotti kotolaisilleen. Riemu sykkäili noista riveistä: "Jo toinen
+voitto, hurraa! Elän elämäni onnellisimpia hetkiä!" Uskotteliko hän
+tätä äidilleen ainoastaan häntä rauhoittaakseen, uskotteliko hän samaa
+itselleenkin? Tunsiko hän todella onnea -- vai ainoastaan kunnianhimon
+tyydytystä? Äiti pudisti päätänsä. Hän ei ollut vielä vastannut
+tuohon viime kirjeeseen, vaan oli lähettänyt sen miehellensä; isä
+ymmärtäisi ehkä paremmin poikaansa ja keksisi riemukkaita sanoja, joita
+tämä halusi kuulla. Mutta nyt täytyisi hänenkin sentään kirjoittaa.
+Raskaaksi se hänelle kävi. Hän olisi halunnut huutaa: 'Pysähdy! Ei
+kukaan lennä rankaisematta aurinkoa kohden!' Mutta oliko hänellä siihen
+oikeutta? Ei, hän ei saanut levottomuudellaan häiritä poikaansa. Ah
+-- ja mitä se hyödyttäisikään -- pidättää häntä ei hän kumminkaan
+voisi! Hänet näytti vallanneen kuin huumaus: korkeammalle vain, yhä
+korkeammalle! Lisää voittoja, yhä lisää! Jospa äiti edes olisi voinut
+puhua tästä jonkun kanssa, joka täysin käsittäisi hänen huolehtivan
+rakkautensa -- hänen pikkumaisen, hänen valtavan rakkautensa!
+
+Äiti ei luullut, että Anna Maria voisi häntä käsittää. Hänen
+olennossaan oli jotain niin huoletonta, hän oli riemahdellut ääneen
+lankonsa menestyksestä lukiessaan. Sitten oli hän kiiruhtanut ulos,
+-- siitä täytyi hänen mennä kertomaan rouva Rossille! Hymyillen
+surumielisesti ja samalla hieman katkerasti oli Hedwig katsonut hänen
+jälkeensä. Ehkei Anna Maria olisi sentään riemastunut noin kovin, jos
+hänen Rudolfinsa olisi ollut kysymyksessä! Silloin tuntisi hän ilon
+ohella myöskin levottomuutta, niin tuskallista levottomuutta, että se
+tukahduttaisi ilon.
+
+Lili Rossi oli puutarhassa. Huolimatta suuresta varjostavasta
+hatusta, joka suojasi hänen kasvojansa päivänpaisteelta, kävi hänen
+kalpenemisensa huomattavaksi Anna Marian huutaessa hänelle: "Mitäs
+sanottekaan, Heinz on ampunut jo kaksi lentokonetta maahan."
+
+Lilin sydän lakkasi tykyttämästä. Hän oli seurannut tunnettujen
+lentäjien voittoretkiä: he nousivat ilmaan, laskivat jälleen maahan, --
+nousivat, taistelivat ja palasivat jälleen maahan -- kerran, kahdesti,
+useita kertoja. Mutta sitten he nousivat taaskin, taistelivat,
+taistelivat -- eivätkä enää palanneetkaan onnellisesti alas.
+
+Lili sulki silmänsä, kirkas aurinko häikäisi häntä. Niin Heinzkin
+lentäisi, taistelisi, voittaisi, -- lentäisi jälleen, taistelisi ja
+voittaisi taas, kunnes -- äkillisen tuskan valtaamana pusersi hän
+silmänsä lujemmin umpeen.
+
+Niin ei kertojatar siis huomannut mitä niihin kätkeytyi. Anna Maria
+jutteli vilkkaasti edelleen, miellyttävän liikutuksen vallassa. Että
+Heinz tosiaankin oli niin mielenkiintoinen olento! Rudolfilta oli
+hän luonnollisesti sentapaista odottanut, mutta tuskin Heinziltä.
+"Olisitteko te luullut hänestä sellaista?" Lili nyökkäsi vaieten.
+Hän ei voinut puhua. Hän oli aina keskustellut mielellään nuoren
+rouva Bertholdin kanssa, jonka luottavaisuus ja ilomielisyys oli
+kuin raikas ilmanhenkäys, joka puhdistavana käy läpi ummehtuneiden,
+suljettuina olleiden huoneiden, mutta tänään tuntui keskustelu hänestä
+vastenmieliseltä, hän oli perin vähäpuheinen.
+
+"Hyväinen aika, Lili, tehän olette tänään niin nyreällä mielellä! Huh,
+sentään, minä lähden tieheni!" Nauraen palasi Anna Maria kotiin, niin
+nopeaan kuin jalat kantoivat.
+
+Kuin huumaantuneena jäi rouva Rossi seisomaan aidan viereen. Hänen
+mielensä täytti polttava huoli, mutta samalla hän tunsi valtavaa
+ylpeyttä, -- -- -- ja tuo mies rakasti häntä! Rakastikohan hän yhä
+vieläkin? Vai oliko ehkä lentoretkillään jo unohtanut hänet? Ei! Hän
+hymyili: Heinz ei ollut unohtanut häntä, enempää kuin hänkään Heinziä.
+Ja kun sota loppui, ja jos hän sitten palaisi vahingoittumatonna? Lili
+kävi yhä hymyilevämmäksi: silloin, niin, silloin! Häntä värisytti
+huumaava onnentunne, hän veti syvään henkeä: silloin olisi elämä
+jälleen pelkkää iloa, -- maailma jälleen ihana!
+
+Puutarhan hieta narisi, rouva Bertholdi seisoi aidan toisella puolen.
+
+"Toivotan onnea, mikä suuri menestys!" Lili ei ollut ollenkaan
+hämmästyksissään tästä äkillisestä kohtaamisesta. Hänen äitinsä!
+Hänestä tuntui niin luonnolliselta, että hän tuli hänen luoksensa, tuli
+nyt juuri. Hän kurotti molemmat kätensä aidan ylitse, äiti teki samaten
+ja piti hänen kätensä omiinsa suljettuina.
+
+He puhuivat Heinzistä. Lili ei tullut ollenkaan ajatelleeksi, että oli
+oikeastaan ihmeellistä että rouva Bertholdi puheli niin tuttavallisesti
+hänen kanssaan, hehän olivat itse asiassa varsin vähän tuttuja
+keskenänsä. Mutta lämmin tunne siirtyi toisesta toiseen. Eikä Hedwig
+Bertholdi puolestaan ihmetellyt että hänelle äkkiä selveni kaikki,
+kaikki! Niin, tuo nainen tuossa ja hänen Heinzinsä! Sydämellisen
+lämpimästi katsoi hän nuorta vaaleata naista syvälle silmiin. "Kun ei
+hänelle vain tapahtuisi mitään", kuiskasi hän.
+
+"Ei hänelle tapahdu!" Lili loi häneen loistavan katseen. Tuo onnen
+päivänpaiste, joka kuvastui hänen vakavilla kasvoillansa, teki hänet
+kauniimmaksi kuin koskaan. Hänen mielensä oli äkkiä täyttänyt varma
+vakuutus, josta hän ei ollut tiennyt hetkeä ennen, niin varma ja
+järkkymätön, että se tukahdutti kaiken levottomuuden. Kuinka olikaan
+hän voinut aluksi niin pelästyä! Kaksi voittoa -- ei, viisi, kymmenen
+-- vielä monta, monta lisäksi! Hänen sankarinsa, siellä hän kohosi
+kohden aurinkoa, ja hän itse hänen mukanansa. Oi, mikä onni, mikä onni!
+
+Lili kumartui aidan ylitse ja suuteli noita hentoja käsiä, joihin
+hänen kätensä yhä vielä olivat suljetut, -- olihan tuo nainen hänen
+rakastettunsa äiti!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli täysi sadekesä, varhainen kevät oli antanut lupauksia, joita
+vuoden jatko ei ollut pitänyt. Sommen rintamalla saivat sotilaat
+maata liejussa ja vedessä. Ja kotona satoi, satoi päivät päästään.
+Kunpa ei vain perunasato turmeltuisi! Noin ylenmääräistä kosteutta
+ei se sietänyt. Joskin päivä paistoi aamulla, vetäytyi taivas jo
+keskipäivällä pilveen, tuli kovia sadekuuroja, jotka löivät jo
+kellahtavan viljan lakoon, niin että se paikoin oli kuin maahan
+tallattua.
+
+Katse huolestuneena seisoi salaneuvos peltotilkullaan. Ei hän ollut
+aavistanut että olisi niin vaikea näytellä maanviljelijää. Hän oli
+aina ajatellut, että kun vain heittää jotain maahan, niin se kasvaa
+ehdottoman varmasti. Nyt oli hän kylvänyt tähän niin paljon siementä,
+se oli maksanut aika paljon, eikä satoa siitä vielä saanut senkään
+vertaa että hän olisi voinut toimittaa vaimolleen joka päivä jonkun
+perunaruuan pöytään. Vihannekset tosin rehottivat upeina, mutta mitäpä
+niistä, kun ei ollut perunoita lisäksi! Ne mätänivät maassa.
+
+Päästäen huokauksen työnsi vanha herra lapion maahan. Ja että pojilla
+oli niin tukala olo! Ja hän kun oli jo luullut voivansa rauhoittua
+heihin nähden! Venäläiset hyökkäsivät jälleen suunnattomin laumoin --
+Volhyniassa riehuivat jättiläistaistelut -- ah, entä Sommen luona! Hän
+ei enää uskaltanut mennä vaimonsa luo luettuaan sanomalehdet. "Mitä
+niissä on?" kysyi tämä aina nopeasti ja katsoi häneen levottomasti.
+Hänen kunnon Annansa, hän oli käynyt niin peräti hermostuneeksi!
+Kunpa vain heidän nuorimpansa kirjoittaisi piakkoin, he eivät olleet
+pitkiin aikoihin saaneet häneltä mitään seikkaperäisiä tietoja. Viikko
+sitten oli tullut kortti, jossa oli pari lyijykynällä kirjoitettua
+riviä: 'Elän vielä. Tuhannet terveiset!' Tuota korttia säilytti äiti
+alati huostassansa. Öisin se oli hänen vuoteensa viereisellä pienellä
+pöydällä, hänen neuloskellessaan taas hänen edessään neulomakopassa.
+Salaneuvos oli jo koettanut pistää sen piiloon, mutta silloin oli Anna
+joutunut niin pois suunniltaan ja hakenut sitä sellaisella epätoivolla,
+että hän kiireimmiten pisti sen jälleen salaa neulomakoppaan. Niin,
+tämä oli kauheata aikaa äideille -- kaikille äideille -- kauheata aikaa!
+
+Vanha herra koetti miehekkäästi kantaa ajan vaivat, mutta raskaaksi se
+kävi. Hän eleli nyt eläkkeellään, oli toivonut voivansa vaivaloisen
+virkauransa jälkeen, jonka kestäessä oli hengittänyt vain virastojen
+ummehtunutta ilmaa, huoletonna voida loppuikänsä iloita pojistansa,
+-- ja nyt tuli tämä kaikki. Kunpa Anna edes saisi paremmin unta! Hän
+itse puolestansa nukkui sentään väliin tunnin tai pari -- eihän hänen
+iällään enää tarvinnutkaan niin paljon unta, -- mutta Anna ei nukkunut
+ollenkaan. "No, äiti, kuinka voit?" oli hän vielä viikko sitten
+uskaltanut kysyä aamuisin, mutta nyt ei hän enää tehnyt sitä. Ylen
+kurjasti olivat asiat Sommen luona. Jospa taivas vihdoinkin armahtaisi
+ja antaisi sateen päättyä! Tämä ainainen harmaa sumu piti mielen yhä
+alakuloisempana. Hiukan heikoiksi käyneillä silmillään tähysteli
+vanha herra avaruutta: kaikkialla pilviä, etäisyydessä pimeätä kuin
+säkissä, ja nyt alkoi taas tipahdella. Pisarat rummuttelivat hänen
+kaljua päälakeansa. No, siis täytyi kiiruhtaa kotiin. Mutta äkkiä
+tuli hän ajatelleeksi että paljoa märemmäksihän hänen nuorimpansa
+kävi juoksuhaudassansa. Hän jäi paikoilleen. Hän antoi sateen
+virrata ylitsensä siitä välittämättä ja nyhteli vain maasta upeata
+rikkaruohoa. Lasisilmät oli hänen täytynyt ottaa nenältänsä, ne olivat
+niin hiestyneet, ettei hän voinut nähdä niiden lävitse. Nyt otti hän
+ne jälleen taskustansa, puhdisti ne ja asetti nenällensä, -- sade
+oli äkkiä tauonnut. Kas tuolla! Tulihan aurinkokin esiin ja pyrki
+paistamaan. Oikein se lämmitti ja oli kuin himmeätä kultaa. Ja tuolla
+-- oi, kuinka kaunista!
+
+Sateenkaari oli äkkiä ilmestynyt taivaalle. Sen päät kuvastuivat
+likomärästä maasta kohoavaan valkoiseen usvaan, mutta sen loistava
+seitsenvärinen kaari kohosi ylös vaaleansiniseen korkeuteen.
+
+'Minun kaareni minä olen pannut pilviin; sen pitää oleman liiton
+merkki, minun ja maan välillä. Ja koska niin tapahtuu, että minä tuotan
+pilven maan ylitse, niin pitää kaari pilvissä nähtämän. Ja niin minä
+muistan minun liittoni, minun ja teidän välillänne'.
+
+Eikö raamatussa sanottu niin? Oli siis olemassa Jumalan ja maan välinen
+liitto. Tuo raamattuun perehtynyt mies nyökkäsi kirkastunein kasvoin,
+hän ei saanut silmiään käännetyiksi noista loistavista väreistä, --
+siinähän oli rauhan kaari, joka oli pingotettu yli kaiken maailman!
+Synkeä sumu oli sen synnyttänyt, kirkkaassa päivänpaisteessa upeili
+se nyt. Sovinnon merkki vedenpaisumuksen jälkeen! Jumala ei ollut
+unohtanut maata vielä koskaan eikä ollut nytkään sitä unohtava. 'Niin
+kauan kuin maa seisoo, ei pidä kylväminen ja niittäminen, vilu ja
+helle, suvi ja talvi, päivä ja yö lakkaaman'. Ja -- sodan ja rauhan
+vaihtelu!
+
+Rauha, rauha! Isä hymyili. Joustavin askelin kiiruhti hän kotiin,
+viemään lohdun sanomaa äidille, joka oli huolissaan pojistansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Talonpoika tietää, että sadetta seuraa pouta; mutta kaari, joka niin
+kauniisti koristaa taivasta, se ennustaa vain lisää sadetta. Ja nyt
+satoi yhä edelleen. Oli hyvä, tuumiskeli rouva von Voigt, että hänellä
+oli niin paljon työtä. Jolla oli aikaa mietiskellä, mitä vielä voi
+seurata -- mitä oli seuraava -- se oli hukassa.
+
+Kuinka paljon suotuisammalla kannalla olivatkaan asiat olleet vielä
+vuosi sitten tähän aikaan! Kun muisteli tuota aikaa, tuntui kuin
+silloin vielä olisi ollut täysi rauha. Silloin ei vielä joka leipäpala
+ollut niin tiukassa, silloin olivat ihmiset vielä voineet syödä
+kylläksensä. Niin ei nyt enää ollut. Viikko viikolta kävi puute yhä
+suuremmaksi; nyt tuntui jokapäiväisessä elämässä ahdinkotila, joka
+pakotti jokaisen, jok'ikisen, käsittelemään vaatimattomimpiakin
+elintarpeita kuin kallisarvoisinta omaisuutta. Onni toki että kunta
+oli päättänyt huolehtia jäsentensä ravitsemisesta. Mitä se osti
+kaikille yhteisesti, myi se yksityisille ostohinnasta; niin päästiin
+liikahintojen kiskomisesta ja puolueellisuudesta. Ylhäiset ja alhaiset,
+köyhät ja rikkaat saivat kukin vain sen, mihin kortti oikeutti.
+
+Hermine von Voigt oli maatilan omistajan tyttärenä kuvaillut monta
+seikkaa järjestettäväksi suurpiirteisemmin; eiköhän olisi järkevämpää,
+jos kunta itse pitäisi sikoja ja vuohia ja, jos mahdollista, lehmiäkin,
+hankkisi maata niin paljon kuin vain olisi saatavissa ja hoitaisi sitä
+kaikella tarmolla. Ja kaikkeen olisi ryhdyttävä mahdollisimman pian.
+Aikaa ei käynyt hukkaaminen. Hän huomauttikin herroja tästä kaikesta,
+ja he kuuntelivat hänen sanojansa. Ei johtunut yksistään hänen miehensä
+asemasta, että hänen sallittiin esiintyä, vaan nyt käsitettiin, että
+tämä aika tarvitsi naista. Ja ainoastaan nainen käytännöllisine
+taipumuksineen ja kokemuksineen, jonka hän oli oman talouden hoidossa
+saavuttanut, pystyisi työhön, jossa miehet olivat avuttomia ja
+neuvottomia.
+
+Vaikeuksia oli yllinkyllin. Pienin näistä ei suinkaan ollut oston
+järjestely. Mitä kaikkia valituksia siitä saikaan kuulla! Tunti, pari
+oli nyt jo jonotettu ja kauemminkin, eikä vuoro ollut vieläkään tullut.
+Kotona huusivat lapset, ja ruoka oli keitettävä, senkin seitsemät työt
+tehtävä, ja kun oli tungoksessa jonottanut itsensä väsyksiin ja vuoro
+vihdoinkin tuli, silloin sai kuulla kunniansa, jos mietti hetkisenkään,
+mitä ostaisi. Rahastonhoitajatar oli myöskin töykeä. Etteivätkö
+he osanneet laskea? Vai oli kaksi kertaa kaksi neljä eikä viisi!
+Tyytymättömiä oltiin molemmin puolin.
+
+"Kärsivällisyyttä! Olkaamme kärsivällisiä!" Hermine von Voigt huokasi.
+Usein oli vaikea pysyä kärsivällisenä, olivathan naiset, jotka olivat
+ottaneet huolehtiakseen myynnistä, usein itsekin menehtymäisillään
+väsymyksestä, heidän jalkojansa pakotti ja niitä paleli myymälän
+kivilattialla seisomisesta, ja päätä poltteli tuossa ihmisjoukon ja
+tavarain turmelemassa ilmassa. Mutta kärsivällisyyttä! Oli sota, ja
+tämä sota vaati -- kärsivällisyyttä!
+
+"Me emme saa tulla kärsimättömiksi", sanoi rouva von Voigt. "Lakatkaapa
+nyt nurisemasta. Kuinka kävisi, jos miehennekin, jotka ovat sodassa,
+työlästyisivät oloonsa."
+
+"Jo ne ovat aikoja työlästyneet!" huusi muuan rohkea ääni. Etumaiset
+nauroivat, toiset mumisivat myöntävästi: "Jo nekin ovat saaneet
+kyllänsä!"
+
+"Se ei ole totta!" Kenraalitar oikaisi itsensä, hän katsoi toisten
+ylitse kohden nurkkaa, josta tuo rohkea ääni oli kuulunut. "Surullista
+kylläkin, jos joku ei enää halua jatkaa taistelua, mutta se johtuu vain
+siitä, että hänen voimansa ovat tuiki lopussa. Mutta teillä, teillä on
+kyllä vielä voimia. Ette ole maanneet vuosikausia juoksuhaudassa, ette
+ole vielä olleet mukana hyökkäyksessä. Olette vielä voineet mennä joka
+ilta levolle vuoteeseenne. Voitte pestä itsenne ja muuttaa vaatteita,
+syöpäläiset eivät ahdista teitä. Kaikki saatte vielä nähdä huomenisen
+auringon. Ja mitä merkitseekään _se!_ Ja jos nyt jokin seikka ei käy
+tahtonne mukaan, jos teidän täytyy seista täällä hiukan kauemmin,
+silloin te heti kiukustutte. Hävetkää toki!"
+
+"Mutta kurjan kurjaa on meidänkin olomme", sanoi muuan vaimo. Hän
+seisoi aivan rouva von Voigtin edessä ja katsoi häntä kasvoihin,
+ei julkeasti, vaan levollisesti. Eikä hänen puheensakaan kuulunut
+röyhkeältä: "Mitä arvelette, hyvä rouva, kumpihan lienee vaikeampaa,
+-- maata juoksuhaudassa vai elellä täällä, tietämättä tuleeko tästä
+tilasta koskaan loppua. Miehet tietävät sentään: nyt tulee kohta
+granaatti ja sitten olen poissa, tietämättä itsekään kuinka se oikein
+kävi. Mutta me --? Odottaa meidän pitää, aina vain odottaa! Tätä voi
+vielä jatkua puolen vuotta, kenties vuodenkin. Eikä kukaan tiedä,
+milloin tästä tulee loppu."
+
+Hänen kasvonsa vavahtelivat, hänen levollinen äänensä kävi äkkiä
+kiihkeämmäksi. "Tästä voi joutua epätoivoon. Mitä me olemme tehneet,
+me naiset ja lapset, että meidän täytyy nähdä nälkää? Vanhin poikani
+kaatui Ypernin luona, mieheni on sodassa, mutta se ei ole minusta niin
+raskasta kuin kuulla illoin pienimmän lapseni itkevän, voimatta ruokkia
+sitä kylläiseksi!"
+
+Ei pientä lasta kylläiseksi! Hermine von Voigt tuijotti kalpeana
+vaimoon, jonka tumma, harmaansekainen tukka tuikeina suortuvina valui
+alas otsalle. Hän ei kyennyt vastaamaan.
+
+Vaimo sai lapsensa sairaskortilla neljännesnaulan kaurasuurimoita ja
+läksi hyvästittä.
+
+"Hän ei ymmärrä, miten on käyttäydyttävä, armollinen rouva", sanoi
+Minka Dombrowski, jonka vuoro nyt seurasi. "Ei hän tarkoita niin
+pahaa". Hänen säyseä äänensä suorastaan virkisti mieltä. Virkistävää
+oli myöskin katsoa hänen ystävällisiä kasvojansa. Mutta niin
+kauniit eivät ne enää olleet kuin ennen, eivät niin pyöreät eikä
+kukoistavat. Hänellä oli mukanaan koko talon kortit -- seitsemälle eri
+huonekunnalle -- hän huolehti kaikkien ostoksista. Siitä seurasi nyt
+pitkät laskemiset ja seikkaperäiset selitykset. Hänen täytyi saada
+joka lajia jokaiselle erittäin, ja puhetta hän myöskin osasi pitää.
+Häntä pahoitti, että rouvan piti nähdä niin paljon vaivaa. Rouvan ei
+vain pitänyt pahastua siitä. Mutta eihän hän ollut voinut kieltäytyä
+täyttämästä samassa eteisessä asuvan naapurittaren pyyntöä, kun tällä
+oli sairas isä, jota ei voinut jättää yksin. Ja neiti, joka oli
+opettajatar, oli nyt koulussa. Ja nuori rouva odotti pienokaista. Vanha
+rouva taas, joka asui vieressä, ei voinut seista luuvalon takia. Ja
+jos ihmiset lähettivät pienet lapsensa, niin ne aina tungettiin pois
+jonosta eivätkä koskaan päässeet kotiin.
+
+"No, tuleeko siitä pian valmista?" kysyi joku kärsimättömästi. "Te
+ajattelette kai varanneenne tuon paikan yksinomaan itsellenne!
+Eteenpäin!"
+
+Minka käännähti suuttuneena. "Älkää toki lykätkö noin!"
+
+"Enhän minä lykkää!"
+
+"Lykkäättepäs!"
+
+"Te olette päästä vialla."
+
+"En minä, vaan te!"
+
+"Hiljaa, hiljaa!" Kenraalitar korotti äänensä: siellä ei sopinut
+riidellä.
+
+Molemmat naiset loivat uhkaavia katseita toisiinsa. Oli kuin ilma olisi
+ollut täynnänsä ärtyisyyttä. Niin ei ollut entisaikoina ollut, silloin
+oli helposti mukaannuttu muihin. Pieni ilkeys, karkea pila -- kaikki
+oli häipynyt nauruun, ja sopu oli vallinnut jälleen. Nyt ei täällä
+kotonakaan näyttänyt rauhasta tahtovan tulla mitään.
+
+"Mutta rouva Dombrowski!" Kenraalitar tunsi hänet aikaisemmilta ajoilta
+hyväluontoiseksi, suvaitsevaksi olennoksi, mutta nyt ei hänkään
+näyttänyt tahtovan tulla järkiinsä. Hänen mustat silmänsä säihkyivät,
+hänen nenäpielensä värähtelivät, hän hengitti kiihkeästi.
+
+"Kun hän tunkee niin kovin -- voi sentään! Pysykää paikoillanne, --
+mitä, te nipistätte? Koettakaapas vain!"
+
+Vastustaja nauroi pilkallisesti. "Tuollainen olento, ja vielä tässä
+terhentelee, -- mokomakin!"
+
+Silloin ärjäisi Minka vastaan. He olisivat joutuneet käsikähmään,
+elleivät lähinnäseisovat olisi erottaneet heitä. Kummallekin ilmaantui
+puolustajia ja syyttäjiä. Minka itki. Siinä hän nyt seisoi kaunis
+pää painettuna alas, koppa kummassakin käsivarressa täynnä muonaa
+koko talolle, kyynelten vallassa, ja sillä tavoin hänen täytyi antaa
+itseään kohdella. Hänen, joka ei tehnyt pahaa ainoallekaan sielulle, ja
+miehensä hänellä oli sodassa -- kunnon miehensä! -- eikä hänellä ollut
+ketään muuta, joka olisi hänestä huolehtinut.
+
+Surulliset ajatukset täyttivät nyt Hermine von Voigtin mielen hänen
+palatessaan tänään kotiin. Hän oli sumutuksissaan naisille, jotka
+käsittivät ajan niin järjettömältä kannalta ja purkivat kärsimyksensä
+vihaan ylhäisempiä kohtaan ja suvaitsemattomuuteen vertaisilleen, ja
+toisaalta ei hän kumminkaan voinut olla heille suuttunut. Eivätkö he
+olleet jo kaksi vuotta odottaneet miehiänsä, poikiansa, jotka olivat
+tuolla kaukana. Odottaminen käy hermoille. Tiesihän hän sen omasta
+kokemuksesta, miten käy, kun täytyy odottaa kauan, -- vaikkapa ei
+olisi ollut kysymyksessä nykyinen odottaminen, vaan ainoastaan aivan
+tavallinen. Ensin pysyy kärsivällisenä, sitten alkaa haukotella,
+väsähtää, vie käden otsalleen, tuntee yleistä voimattomuutta; äkkiä
+valtaa sisäisen tyhjyyden tunne koko olennon, luulee vaipuvansa maahan.
+Levottomuus täyttää mielen, kello otetaan esiin: jo taas neljännestunti
+kulunut! Nyt hypähdetään pystyyn, kävellään edestakaisin, huokaillaan,
+aletaan valitella, harmistutaan, kiihdytään, mennään yli rajojen! On
+muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi, ei siedä enää mitään. Ja nyt sitten
+lisäksi _tällainen_ odottaminen! Ja sisäisen tuskan lisäksi ulkonainen
+puute!
+
+Alati näki kenraalitar edessään vaimon, jonka tuikeat suortuvat
+riippuivat alas kelmeälle otsalle. Ja sellaisia oli yllinkyllin. Hän
+näki koko jonon tuollaisia väsyneitä, kiusaantuneita, katkeroituneita
+kasvoja, jotka tunkivat esiin toistensa takaa. Ja noilleko hän olisi
+suuttunut? Eikö hän sitten itse ollut niin väsynyt tähän kaikkeen,
+niin rajattomasti väsynyt! Ja kumminkin oli hänen miehensä joltisenkin
+hyvässä turvassa, eikä hänellä ollut sodassa poikia, joiden takia olisi
+täytynyt olla levoton, kuten vanhan salaneuvoksen ja hänen vaimonsa,
+tänäänkin hän istui illallisen ääressä, josta voi tulla kylläiseksi,
+eikä hänen tarvinnut kuulla pienen lapsen itkevän nälästä.
+
+Hän huokasi ja nojasi päänsä käteen. Äskettäin oli hän ollut
+Berlinissä, oli juossut tuntimääriä asioilla, kantaen raskaita kääröjä.
+Läpiväsyneenä oli hän vihdoin saanut käsiinsä ajurinrattaat, jotka
+tyhjinä maleksivat tietänsä eteenpäin. Harmaan harmaa mies, joka istui
+kuskinistuimella, näytti nukkuvan kadun vilinästä huolimatta; hevonen
+näytti myöskin nukkuvan, se muutteli kavioitaan niin hitaasti, niin
+empien, kuin olisivat ne puuttuneet kiinni asfalttiin.
+
+"Minne te sitten haluatte?" Ajuri ei näyttänyt ilahtuvan kyydittävästä.
+
+Hän oli maininnut aseman.
+
+"No, sinne saakka ehkä vielä päästään. Vai mitä, Roland?"
+
+Hevonen painoi alakuloisena päänsä alas ja jäi odottamaan.
+
+"Mutta eivätkö ne ole liian raskaita?" Epäluuloisin katsein oli
+vanhus silmäillyt hänen kääröjänsä. Nyt nykäisi hevonen, he läksivät
+kuhnustamaan edelleen. Hitaasti se kävi, sangen hitaasti, varmaankin
+hän olisi päässyt jalkaisin yhtä nopeasti eteenpäin. Äkkiä pysähtyivät
+vaunut. He olivat ehtineet nurkalle, jossa ennen oli ollut ajurien
+jonopaikka. Mutta nyt ei siinä ollut muuta kuin ilmoitustaulu: 'Kuuden
+ajurin jono!'
+
+Mitä oli tapahtunut, miksi he pysähtyivät? "Se ei lähde eteenpäin",
+sanoi vanhus ja laskeutui kömpelösti istuimeltaan alas. "Laskeutukaa
+maahan, hyvä rouva, emme me pääse tästä edelleen. Vai mitä sanot.
+Roland?" Hän tarttui hevosen suitsiin, se oli pudistanut päätänsä.
+"Nähkääs, hyvä rouva, kun se pudistaa päätään _tuolla_ tavoin,
+silloin on asia selvä. Silloin se sanoo: 'Riittää!' Se on hyvä eläin,
+kärsivällinen eläin. Mutta mikä on liikaa, se on liikaa. Voiko sitten
+vaatiakaan, että se juoksisi päivät päästään pitkiä matkoja naula
+kauroja vatsassaan! Perunankuorilla minun muka pitäisi sitä ruokkia,
+nauriilla ja minkä milläkin, -- ikäänkuin se olisi mikäkin sika.
+Mitäs sanot, Roland?" Hän taputteli hevostansa. Liikahtamatta seisoi
+se paikallaan pää riipuksissa, harja riipuksissa, häntä riipuksissa,
+korvat riipuksissa, -- alakuloisuuden ilmettynä kuvana. Nyt vasta
+kenraalitar oikein huomasi, kuinka kurjan laiha se oli, -- voi lukea
+joka kylkiluun.
+
+Miksikähän hänelle nyt muistui mieleen tuo kurja, rääkätty eläin? Tuo
+hyvä, kärsivällinen eläin? Mikä on liikaa, se on liikaa! --
+
+Hän ei voinut enää pysytellä yksin kotosalla. Palvelustyttö, joka
+tyhjensi ruokapöydän, ihmetteli kuinka vähän kenraalitar oli syönyt.
+Hermine von Voigt tunsi kiduttavaa levottomuutta: entä jos tuo hyvä,
+kärsivällinen eläin kieltäytyi enempää kärsimästä? Nyt oli tarpeen
+löytää ihmisiä, jotka osasivat pidellä ohjia lempeällä, mutta samalla
+lujalla kädellä. Ei vain rauhaa sisäisen hädän pakosta! Ei rauhantekoa
+siksi, ettei täällä kotosalla enää haluttu kärsiä enempää! Raskas
+huokaus kohosi hänen povestansa: Hyvä Jumala, ei _sellaista_ rauhaa, ei
+_sellaista!_
+
+Hän meni Lilin luo. Kun hän kulki salaneuvoksen talon ohitse,
+tuon pienen huvila-pahasen ohitse, josta suorastaan näki, kuinka
+työläästi ne lantit oli ansaittu kokoon, joilla se oli rakennettu,
+olivat akkunaluukut suljetut. Matkoilla eivät asukkaat olleet, --
+olikohan joku sairaana? Kuolemanhiljaisuus vallitsi pikku huvilassa;
+yksin kanarialintukin, joka muutoin tavallisesti liverteli, vaikeni
+nyt. Puutarhassakaan, jossa vanhan herran oli tapana tällaisella
+suotuisalla säällä nauttia iltasikaristaan, ei nyt ollut ketään. Tuosta
+kuolemanhiljaisuuteen vajonneesta talosta levisi kuin ahdistava tunne.
+Voi noita ihmisraukkoja, missä ainaisessa tuskassa he mahtoivatkaan
+elää, ajatukset vuoroin Volhyniassa, vuoroin Sommen luona! Kumpikohan
+poika mahtoi olla suuremmassa vaarassa?
+
+Hiljaista oli Lilinkin asunnossa, mutta se hiljaisuus oli toisenlaista.
+Lilin olennossa ilmeni jotakin, jota äiti ei ollut pitkiin, pitkiin
+aikoihin siinä havainnut. Se oli kuin hiljaista onnen loistetta,
+äänetöntä, mutta lämmittävän voimakasta. Äiti oli ihmeissään;
+sellaiseen vastaanottoon ei hän ollut täällä tottunut. Usein oli hän
+täällä käynyt, kymmenin verroin useammin kuin tytär hänen luonansa, ja
+aina oli hän kohdannut saman väsyneen, kohtaloonsa alistuvan olennon,
+joka oli herättänyt hänessä mitä syvintä surumielisyyttä. Mutta tänään
+Lili syleili häntä, suuteli häntä ja painautui häneen, kuten oli tehnyt
+pikku tyttönä, ollessaan oikein sydämestään iloinen. Rouva von Voigt ei
+kysynyt: mikä niin riemastuttaa mieltäsi? Jos Lili halusi siitä kertoa
+hänelle, niin teki hän sen kyllä ilmankin, mutta kenties ei hänellä
+ollut mitään kerrottavaa, ehkei hän itse tiennytkään, kuinka hänen
+olentonsa oli muuttunut. Tuliko nyt vihdoinkin aika, jolloin hänen
+kärsinyt sydämensä oli taistellut taistelunsa, nuoruus heräsi jälleen
+ja vaati surusta huolimatta oikeutensa? --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Lili oli rohkaissut mielensä, oli kirjoittanut Heinzille. Vain muutaman
+rivin, onnentoivotuksen. Kauan oli hän punninnut, tekisikö sen vai
+jättäisikö tekemättä. Tervehtäisihän äiti hänen puolestansa, -- jos hän
+nyt itse lähettäisi tervehdyksen, eikö se jo ollut liikaa? Erotessa oli
+hän pyytänyt Heinziä antamaan tietoja itsestänsä, hän ei ollut tehnyt
+sitä, -- kävisikö nyt päinsä, että hän kirjoittaisi, odottamatta ensin
+että Heinz ilmaisisi sitä haluavansa? Osoittaisiko se naisellisen
+hienotunteisuuden puutetta? Ei! Päättäväinen hymyily huulillaan oli
+hän istunut kirjoittamaan: nyt ei ollut sellainen aika, että voi
+välittää pikkumaisista muodollisuuksista! Ken tiesi, kuinka kauan oli
+tilaisuutta osoittaa rakastamalleen, että häntä rakasti!
+
+Ja Lili kirjoitti Heinzille onnittelun hänen voittonsa johdosta:
+sanoja, joita hänen kyyneleensä kostuttivat ja hänen hymyilynsä
+kirkasti, ja jotka olivat raikkaat ja lämpöä uhkuvat kuin hempeät
+kesäruususet.
+
+Siitä saakka oli riemuntunne, syvä, luottava riemuntunne täyttänyt
+hänen mielensä. Heinz kyllä ymmärtäisi hänet. Ja nyt odotti hän
+vastausta, joka kyllä oli saapuva, saapuva pian -- pian!
+
+Rouva Krüger oli ihmeissään, kuullessaan vuokraajattarensa laulavan.
+Eihän hän ollut tiennytkään hänen osaavan laulaa. Heleästi se kuului
+läpi erottavan katon:
+
+    "Ain' luonas viipyy aatoksein!"
+
+Rouva Krüger nyökkäsi: tuon laulun tunsi hänkin, se oli vanha laulu,
+hänkin oli sitä joskus laulanut. Mutta kauan siitä oli. Nyt tuntui
+hänestä melkein loukkaavalta, että hänen vuokralaisensa lauleskeli
+-- ken jaksoi nyt kuulla laulua! Mutta hänen täytyi sentään jäädä
+kuuntelemaan. Niin, "ain' luonas viipyy aatoksein!" Ellei Gustav pian
+antanut tietoja itsestänsä, joutuisi hän epätoivoon. Välistä hänestä
+tuntui siltä, kuin alkaisi hänen luja luottamuksensa horjua. Ne olivat
+kauheita, kammottavia hetkiä. Eikä niistä enää päässyt työnteollakaan.
+Jos hän levolle käydessään olikin menehtymäisillään väsymyksestä, kun
+_nuo_ ajatukset tulivat, ympäröivät hänen vuodettaan kuin pahat henget,
+häntä kiusaten, raadellen, heitellen sinne tänne vuoteessa, silloin
+jyskytti hänen sydämensä haljetaksensa. Hänen päänsä oli sekaisin,
+hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne. Hän kuuli kaikenmoista
+olematonta: varovaisia askeleita -- oliko Gustav ulkona? Tuliko
+hän hiljaa, hiljaa kotiin, ettei herättäisi äitiänsä? Niin oli hän
+aikoinaan hiiviskellyt, tullessaan tuon Hieselhahnin tytön luota.
+
+Hän ponnahti vuoteeltaan, syöksyi ovelle: Varkaitako! Aikovatko ne
+nyt tulla tännekin tyhjentelemään, kuten olivat tehneet monessa
+muussa paikassa? Mutta saisivatpa nähdä, ettei yksinäinen nainen
+heitä pelännyt. "Tulkaa vain!" Kasvot uhkaavina odotti hän huoneensa
+ovella. Tarmokkain käsin piti hän tuolia koholla, sillä aikoi hän
+murskata ensi tulijan kallon. Eivät ne saisi koskeakaan mihinkään hänen
+omaisuudestansa, Gustaville oli kaikki säilytettävä. Pitihän hänen
+saada syödä kylläksensä, kun palasi.
+
+Itseltänsä hän kielsi kaikki. Eikä hän tuntenutkaan nälkää. Kun muut
+valittivat ettei leipä enää ravinnut, että siinä oli liian vähän
+oikeita jauhoja ja pelkkää lisäkettä, silloin täytyi hänen hymyillä
+halveksivasti. Oliko sitten tarpeen aina sulloa vatsansa täpötäyteen --
+saiko Gustav sitten aina syödä kylläksensä?
+
+Jospa ei hän vain olisi ollut niin ypö yksin! Sellaisten öitten
+jälkeen, jolloin varasten pelko piti häntä levottomuudessa, niin
+että hän vuoroin laskeutui kellariin varastojansa laskemaan, vuoroin
+vartioi vuohta ja sikaa, kaniineja ja kanoja tai puutarhan hedelmiä ja
+vihanneksia, hapuillen yön pimeydessä pensaita, tutkiakseen olivatko
+marjat vielä jäljellä, -- tuollaisten öitten jälkeen hän huomasi, ettei
+hänen enää käynyt eleleminen yksin. Mutta eniten hän sentään pelkäsi
+omia synkkiä ajatuksiansa.
+
+Hän oli kuullut, että Hieselhahnin tyttö jälleen oli muuttanut
+läheisyyteen. Nyt pitäisi hän varansa: kaiketi kulkisi tyttö joskus
+hänen talonsa ohitse. Mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut.
+
+Kun Gertrud nyt oli työssä, leikki hänen pienokaisensa ukko Richterin
+läheisyydessä. Jos sää oli vähänkin mukiin menevä, toimitti rouva
+Richter miehensä oven edustalle. Siinä istui sitten tuo valkopartainen
+vanhus tuntimääriä tuolillaan, ja lapset, jotka kulkivat ohitse,
+nykivät häntä parrasta. Lasten narrina hän siinä sai istuskella. "Onkos
+nälkä?" kyselivät he. Silloin hän nyökkäsi. He tarjosivat hänelle
+kiveä ja kysyivät: "Tahdotko tämän?" Hän otti sen, puraisi, sylki ja
+soperteli: "Leipäpala, äiti, leipäpala!"
+
+Tuota menoa katseli pienokainenkin, ja hänen suurissa sinisissä
+silmissään kuvastui jotain ymmärtämyksen tapaista. Hän leikiskeli,
+muovaili kasoja mullasta, jota raaviskeli kokoon pikku sormillaan,
+taikka istui aivan hiljaa vanhuksen jalkojen juuressa ja silitteli
+puuhevostansa.
+
+Näissä puuhissa näki hänet Krügerin muori. Ei ollut aivan sattumakaan,
+että hän kulki tästä ohitse; nyt hän pysähtyi.
+
+"Onko tuo Hieselhahnin poika?" kysyi hän vanhukselta. Tämä ei
+vastannut, vaan tuijotti hänen ohitsensa ilmaan. Mitäpä hän olikaan
+tiedustellut sitä tuolta vanhalta hourulta, tiesihän hän sen
+kysymättäkin, tunsihan hän Gustavin silmät, nuo kauniit, siniset
+silmät! Hän kumartui lasta kohden ja kohotti suurella kädellään hänen
+pienen päänsä pystyyn. Kauan katsoi hän häntä kasvoihin. Sitten hän
+huokasi ja meni pois. Mutta hän palasi jälleen, jo seuraavana päivänä.
+Väliin hän ei uskaltanut tulla lähelle, vaan pysähtyi loitommalle
+ja katseli lasta. Kun se nauroi, hymyili hänkin, hän oli aivan
+ihastuksissaan.
+
+Oli ihmeellistä, -- nyt eivät hänen yönsä enää olleet niin tuskaloisia.
+Hän tunsi lohdutusta mielessänsä: olihan melkein kuin hän olisi nähdyt
+vilahduksen Gustavista. Jospa hän vain saisi pitää hänen lapsensa
+alati, alati luonansa, -- mitä antaisikaan hän siitä! Mutta hän, joka
+muutoin oli niin tarmokas, tunsi nyt arkuutta sen äitiä kohtaan.
+
+Kerran oli tämä nyt tullut häntä vastaan, mutta tervehtimättä he olivat
+menneet toistensa ohitse. Mielellään olisi rouva Krüger tervehtinyt,
+hän tutki, voisiko sen tehdä, mutta toinen ei ollut tuntevinaan häntä.
+Ja kumminkin hän oli tuntenut, mutta hän ei tahtonut olla missään
+tekemisissä hänen kanssaan. Rouva Krügerin sydäntä vihloi! Kuinka laiha
+ja kalpea olikaan tuo naisparka, suorastaan nälkiintynyt. Huonoa oli
+ilmeisesti hänen toimeentulonsa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kenelläpä sitten nykyisin oli hyvät päivät?! Yksin Minka Dombrowskikin
+oli lakannut nauramasta huoletonta nauruansa. Hän oli yhä edelleen
+varsin tyytyväinen siihen, että nyt oli poissa tuosta kaukaisesta
+asunnosta, sillä olihan elämä paljon vilkkaampaa täällä esikaupungin
+keskustassa, eikä hänen nyt tarvinnut mennä niin kauas, kun teki
+mieli jutella, mutta olipa aika kiusallista, ettei ollut kasvattanut
+itselleen perunoita, ei vihanneksia, ei mitään. Valkoinen puku, joka
+hänen vuosi sitten oli ollut niin vaikea saada pingotetuksi yllensä,
+meni nyt mukavasti kiinni. Mutta ei hän enää käyttänyt sitä. Mitäpä
+se olisi hyödyttänyt? Ei maksanut vaivaa pukeutua hienoksi: eihän
+hänellä ollut eikä häntä enää haluttanut hankkia itselleen mitään
+ihailijaa! Hän oli tuonnoin saanut kyllänsä. Vieläkin häntä värisytti
+noita tapahtumia muistellessaan. Hänen miehensä ei ollut lähettänyt
+mitään tietoja. Hän häpesi muita naisia; kun he kyselivät, täytyi hänen
+valehdella. Kauheata kerrassaan! Kaikki oli kauheata. Lapset olivat
+aina nälissään, rahat lensivät tipotiehensä, lopuksi hänen kaiketi
+täytyi jälleen ryhtyä työhön. Mutta millaiseen? Pesemäänkö taas ja
+siistimään? Hyi, sitä hän ei halunnut! Ampumatarpeiden tehtaaseen?
+Tosin siellä ansaitsi hyvästi, hän tunsi useita naisia, jotka eivät
+aikaisemmin olleet omistaneet ainoatakaan ehyttä paitaa, ja joilla
+nyt oli sunnuntaisin kahisevat silkkiset alushameet ja pitsipuserot
+yllään ja hatuissa kallisarvoiset sulat. Se olisi kyllä hauskaa. Mutta
+vaikeata oli työnteko tuollaisessa tehtaassa, ja vaarallistahan se
+myöskin kuului olevan, ja henkeänsä, rakasta henkeänsä ei hän halunnut
+hukata! Sen puolesta hän pelkäsi -- ja myös kauneutensa puolesta.
+Kaikki ne saivat siellä niin kelmeän ihonvärin. Miellyttävämpää olisi
+istua kuskinistuimella piiskaa notkutellen, puettuna postinkuljettajan
+väljään viittaan, lakki vinossa tukkalaitteilla. Se kyllä pukisi
+häntä. Mutta ensiksi täytyisi oppia ajamaan ja hevosia kurissa
+pitämään. Rautatieläisen toimi asemalla tuntui myöskin houkuttelevalta;
+ovien aukominen ja sulkeminen ei ollut rasittavaa, ja kyllä hän
+myöskin pystyisi huutamaan: "Vaunuihin!" -- "Vaunuista!" ja antamaan
+lähtömerkin. Ja kuvaillessaan yllään housuja, jotka ulottuivat vain
+polviin, punehtui hän tyydytyksestä, -- sillä sääret hänellä oli, joita
+kelpasi näytellä! Komeat kerrassaan. Mutta kun hän meni tarjoutumaan,
+olivat kaikki paikat täytetyt, ensi sijassa otettiin sellaisia, joiden
+miehet tai isät olivat aikaisemmin olleet noissa toimissa. Tutkivasti
+hän silmäili esillä olevaa säärivarastoa, ja hänen leppeät kasvonsa
+vetääntyivät hilpeään hymyilyyn. Olivatpa nuokin sääriä laatuaan: mitkä
+käyrät ja väärät, mitkä liian paksut tai ohuet! Hänen kanssaan ei
+kukaan noista pystyisi kilpailemaan!
+
+Nyt hän siis aluksi odotteli, mitä tulevaisuus toisi tullessansa,
+eikä tehnyt mitään. Mutta tyytyväisemmäksi ei hänen mielensä siitä
+käynyt, vaan päinvastoin yhä nyreämmäksi. Kun hän oli toimittanut
+vähäiset talousaskareensa, lapset olivat koulussa tai leikkivät ulkona,
+tuntui hänen olonsa hänestä tuiki tukalalta. Tuskanhiki tunki esiin.
+Kuinkahan nyt oli hänen Stanislaunsa laita? Nyt puhuttiin niin paljon
+Sommen taistelusta; rajattoman kammottavaa siellä tuntui olevan. Hän
+kuvaili miestään siellä, -- silmät pyörivinä, suu vimman vääntämänä,
+kohotetussa kädessä kimmeltävä tikari, -- villi-ihmistä hän muistutti!
+Sellaisena, sellaisena oli hän seisonut Minkan edessä. Häntä värisytti,
+mutta hän ei tuntenut pelkoa miestänsä kohtaan, vaan hänen puolestansa.
+Tai kenties hän taisteli romanialaisia vastaan! Ja ellei hän kaatuisi,
+vaan tulisi rauha ja hän palaisi kotiin, -- kuinka sitten kävisi?!
+Kauhea tuska valtasi hänet, hänen mieltänsä ahdisti.
+
+Tällaisessa henkisessä tilassa hän tuli eräänä sunnuntaina Gertrud
+Hieselhahnin luo. He eivät olleet tavanneet toisiaan viime aikoina, ja
+nyt tuntui Minkasta neiti peräti laihalta, suorastaan vanhentuneelta.
+Hän oli tullut hänen luoksensa saadaksensa valitella mielin määrin, nyt
+huomasi hän toisella olevan enemmän valittamisen aihetta. Mutta Gertrud
+ei valittanut, hän olisi hävennyt tehdä niin. Hän puristi huulensa
+yhteen, etteivät ne päästäisi esiin sanaakaan siitä kuinka hän kärsi
+nälkää, kuinka oli erehtynyt uuteen asuntoonsa nähden.
+
+Richterin muori ei ollut pitänyt ainoatakaan lupaustansa. Kun lapsi
+itki, antoi hän sen itkeä, -- eihän hän välittänyt pitää huolta edes
+omasta vanhasta miehestänsäkään. Missä hän istui, siinä sai hän istua.
+Vaimoparka oli väsähtänyt elämään sodan aikana, -- olivathan kaikki
+hänen poikansa poissa kotoa, eikä hän tiennyt, palaisiko yksikään
+heistä! Hän oli käynyt nyreäksi ja piittaamattomaksi.
+
+Niinpä oli Gertrudilla siis kaikesta huolimatta ollut edellisessä
+kaukaisessa asunnossaan paremmat päivät kuin nyt. Kuin hiukan ilahtuen
+hän nyt tervehti Minka Dombrowskia. Hänkin puolestansa havaitsi entisen
+tuttavansa vanhentuneen.
+
+Kirkolta kaikuivat hautajaiskellot, ja junalta, joka lähestyi tuoden
+sotamiestä haudattavaksi, kuului surusoittoa. "Jeesus elää, turvani",
+kajahti sieltä. Minka riensi akkunaan; kuinka täällä oli mukavaa
+kaikkea katsella! Hän riippui puolta ruumistaan myöten akkunasta
+ulkona. "Siellä on pulskia poikia joukossa!" sanoi hän. Mutta kun
+hän jälleen kääntyi huoneeseen päin, näki Gertrud kyyneleitä hänen
+kirkkaissa säteilevissä silmissänsä.
+
+Vaieten istuivat he rinnakkain; sotilasjuna, joka toi ruumista, oli
+ehtinyt ohitse, mutta raidetta pitkin kulki ratisten ja suhisten
+junia edelleen loppumattomiin saakka -- kaukojunia, paikallisjunia --
+elämä jatkoi jatkamistaan kulkuansa. Välillä tunki jokin surusoiton
+sävel esiin veturinvihellysten ja höyryn puuskumisen keskeltä nyt jo
+loppuvirsi -- ja sitten reipas marssi. Hautajaismenot olivat lopussa,
+saattue palasi takaisin.
+
+"En minä voisi alati tuota kuunnella!" sanoi Minka. "Voi hyvä Jeesus!"
+Häntä puistatti. "Siinäkin on jo tarpeeksi, kun tietää että itsensäkin
+on kerran kuoltava, -- ja hautausmaa vielä lisäksi alati nenän edessä,
+-- ei, hyvä neiti!"
+
+"Minua ei se häiritse." Gertrud hymyili surumielisesti. "Asuin kerran
+aikaisemmin vanhan kirkkotarhan lähellä -- se oli elämäni onnellisin
+aika -- ja nyt tämän uuden luona." Hän huokaisi syvään. Enempää ei hän
+enää puhunut itsestänsä, -- hän antoi Minkan puhua.
+
+Ja Minka puhui -- se helpotti hänen mieltänsä. Neiti kuunteli niin
+kärsivällisesti. Lopuksi antoi Gertrud vakavan neuvon: jos Minka tekisi
+työtä, tuntuisi hänestä elämä helpommalta; joutenolo kotosalla ja
+mietiskely ei soveltunut hänen luonnollensa.
+
+No, voisihan hän sitten koettaa hankkia jotain työtä! Nauraen antoi
+Minka tuon lupauksen. Hän oli jo aivan lohdullisella mielellä, syleili
+Gertrudia ja läksi naureskellen astelemaan kotiin päin.
+
+Kuten kerran ennen, silloin kun hän läksi valkoiseen puettuna
+huvittelemaan, katsoi Gertrud hänen jälkeensä melkein kateellisena:
+kunpa omistaisikin tuollaisen luonnon! Hautausmaalle johtavaa
+laitakatua pitkin kulkea sipsutteli Minka, lantioitaan keinutellen.
+Juttelu oli virkistänyt häntä, jo oli hän taas jälleen kaunis Minka.
+Hänen kasvonsa punoittivat, silmät loistivat. Muuan mies, joka kulki
+hänen ohitsensa, käännähti katsomaan taaksensa. Minka käännähti
+myöskin. Hän huomasi miellyttäneensä tuota miesolentoa, ja se tuotti
+hänelle mielihyvää ja lisäsi itseluottamusta. Ennenkuin hän tuli tien
+käänteeseen, hän pysähtyi viittoilemaan Gertrudille. Kevytmielisen
+iloinen hymyily leikiskeli hänen huulillansa. Hän huusi kauas
+kaikuvalla äänellä: "Hei-hei! Näkemiin!"
+
+
+
+
+XVI.
+
+
+Nyt oli syksy. Kolmas syksy. Hyvä ettei sodan alkaessa ollut tiedetty
+sen kestävän niin kauan. Ja mitä huimaavaa vauhtia aika sentään lensi
+eteenpäin! Kun Hedwig Bertholdi nyt ajatteli edellistä vuotta, oli
+hänestä kuin ajattelisi eilisiä tapahtumia. Silloin oli hän vasta
+ottanut Anna Marian taloonsa, ja nyt oli tämä jo aikoja hänen poikansa
+vaimo ja odotteli lapsen syntymistä. Poikakohan se olisi? -- vai
+tyttökö? Nuori äiti, joka odotti tuota suurta tapahtumaa melkein
+uteliaisuudella, tuntematta vähintäkään pelkoa, toivoi kiihkeästi
+poikaa. Nuori isä kirjoitti: 'Jos se nyt kumminkin olisi tyttö, niin ei
+sen ainakaan tarvitsisi lähteä sotaan!'
+
+Rudolf oli saanut kylläkseen sodasta, sen huomasi äiti joka
+kirjeestä. Vaikkakaan hän ei koskaan valittanut, vaikka hän oli
+tullut luutnantiksi ja johti nyt omaa komppaniaa, näytti se sentään
+tehneen häneen liian järkyttävän vaikutuksen, että viimeisenä suurena
+taistelupäivänä melkein kaikki rykmentin upseerit olivat kaatuneet
+tai haavoittuneet. Verdunin luota oli hänet siirretty Sommelle. Hänen
+hermonsa eivät enää olleet intoa hehkuvan poikasen, jommoisena hän oli
+sotaan lähtenyt, ei rakastuneen nuorukaisen, -- ne olivat väsyneen
+miehen hermot. Nyt toivoi hän pian saavansa lomaa; kun hänen lapsensa
+syntyi, hänen ensi lapsensa, silloin tulisi hän käymään kotona.
+
+Hedwig Bertholdi ei enää antautunut levottomuutensa valtaan, -- hän
+taisteli sitä vastaan, niin mahdotonta kuin äidin onkin voittaa sitä
+tykkänään. Mutta hän oli oppinut pitämään itseänsä kurissa. Hänen
+miehensä oli poissa, molemmat pojat ainaisessa kuolemanvaarassa, kaikki
+taloushuolet oli hänen kannettava yksin, -- ja hänen piti olla valmis
+hoitamaan poikansa lasta ja vaimoa, jota tämä rakasti.
+
+Anna Maria oli terve kauttaaltaan. Kaikki pienet tarve-esineet
+oli hankittu, hän iloitsi niistä raikkaalla naurulla. Se ei ollut
+kadottanut rahtuakaan täyteläisestä, kajahtavasta soinnistansa. Hedwig
+muisteli nykyisin usein sitä aikaa, jolloin _hän_ oli odottanut
+ensi lastansa. Kuinka toisenlainen olikaan hän ollut! Ajat olivat
+muuttuneet, -- Jumalan kiitos, että nuoret äidit myöskin olivat
+muuttuneet! Sitä, mikä ei häntä miellyttänyt Anna Marian luonteessa,
+ei hän enää ollut huomaavinaan, ei välittänyt siitä. Eikö tuo
+Reinin seutujen asukkaille ominainen huolettomuus, jota hän itse
+pohjoissaksalaisena ei käsittänyt, sentään ollut jotain ihanaa!
+Eikö tuo hilpeä sydän, joka ei harkinnut mitä tulevaisuus voi tuoda
+mukanansa, joka nautti nykyhetkestä, huomenisesta huolimatta, eikö se
+ollut suuri onni?
+
+Nuori rouva istui talvipuutarhassa, jonka siirrettävät akkunat jo
+oli suljettu suojaksi syyskylmää vastaan, ja luki miehensä kirjettä.
+Anoppi työnsi jakkaran hänen jalkojensa alle. Miniä piti sen hyvänänsä
+luonnostaan lankeavana huolenpitona, -- hän salli kernaasti itseään
+hemmotella. Pää täyteläisen käsivarren nojassa luki hän hymyillen.
+Äkkiä hän katsahti ylös. "Mutta siinäpä olisi Heinzille voinut käydä
+onnettomasti -- no, kaikkihan päättyi hyvin!"
+
+"Mitä -- mitä?!" Hedwig vapisi. "Lue!" pyysi hän kiihkeästi.
+
+"Heinz on saanut kaksikymmentä luotia koneeseensa ilmataistelussa
+Bapaumen luona. Joku sieltä tullut toveri on kertonut siitä Rudolfille.
+Mutta hän pääsi maahan omalla puolellamme. Peräsimen hän tosin
+menetti, -- mutta nyt hän lentelee jo taasen. Ei, mutta sitä Heinziä!
+Hän on toden totta jo saavuttanut jonkinmoisen kuuluisuuden!" Nuoren
+rouvan äänessä oli ylpeyttä. "Hän on jo saanut voiton viidennestä
+lentokoneesta! Saat nähdä, äiti, hänestä tulee vielä toinen Bölcke!"
+
+Äiti laski kätensä silmilleen, maailma musteni äkkiä hänen edessänsä.
+Kuin kaukaisuudesta tunki hänen korviinsa Anna Marian ääni: "Mutta,
+äiti, eihän sinun tarvitse pelästyä nyt enää jälkeenpäin. Kuulithan,
+että hän pääsi onnellisesti maahan." Miniän lämpöinen käsi tarttui
+hänen jääkylmään käteensä.
+
+Hän irroitti kätensä. "Älä välitä minusta. Se on jo ohi." Hän nousi
+paikaltaan ja läksi talvipuutarhasta. Hänen täytyi saada olla yksin,
+yksin tuskinensa. Kuinka kauan siitä olikaan kuin Bölcke, tuo
+voittamaton, oli syössyt maahan kuolleena? Ei kuin muutama päivä. Vielä
+suri häntä Saksanmaa. Hedwig ei ollut koskaan nähnyt tuota lentäjistä
+kuuluisinta, ei tuntenut häntä, ei ollut missään henkilökohtaisissa
+suhteissa häneen, mutta hän oli seurannut hänen lentoretkiänsä
+melkein äidillisellä mielenkiinnolla. Kulkiko nyt hänen poikansa,
+hänen Heinzinsä, samaa tietä, odottiko häntä sama kohtalo? Hedwig oli
+jo luullut käyneensä kestäväksi, nyt hän tunsi, kuinka heikko hän
+vielä oli. Tukea hakien hapuili hänen kätensä ilmassa: kaksikymmentä
+luotia, -- vaivoin päässyt maahan -- kone rikki -- ja nyt hän lenteli
+jälleen! Äiti pusersi kätensä ohimoilleen, suonet takoa jyskyttivät
+hänen päässänsä. Hänen täytyi lähteä ulkosalle, ulos puutarhaan. Aidan
+toisella puolen seisoi vaalea nainen.
+
+Oli kuin Lilillä olisi ollut aavistus asioista. Silmät avoauki hän
+katsoi tulijaan, verihyöky toisensa jälkeen väritti hänen hentoja
+kasvojaan. "Oletteko saanut uusia tietoja?" kysyi hän.
+
+"Pojaltani Rudolfilta tuli juuri kirje", sai äiti vaivoin esiin. "Olen
+hyvin levoton Heinzin takia."
+
+"Minä tiedän", -- uusi punehdus nousi Lilin poskille. "Olen myöskin
+saanut tietoja tänään", sanoi hän hiljaa, "kirjeen -- häneltä
+itseltänsä. Hänelle ei ole tapahtunut mitään. Se on kuin ihme." Nyt
+kävi hänen äänensä lujemmaksi, hän katsoi äitiä kasvoihin. "Ei hänelle
+tapahdukaan mitään. Olkaa levollinen. Minä olen myöskin aivan tyyni.
+Miesvainajani takia olin alati levoton, mutta poikanne suhteen en tunne
+levottomuutta. Olen liiaksi ylpeä hänestä, voidakseni tuntea sitä."
+Hänen solakka vartensa suoristautui.
+
+Hän ei ollut koskaan vaikuttanut Hedwigiin erityisen kookkaalta,
+mutta nyt täytyi hänen katsoa häneen ylöspäin. Hänen ryhdissänsä oli
+jotain kuninkaallista, vapaata, vapautunutta, joka muihinkin vaikutti
+vapauttavasti. Äiti tunsi levottomuutensa väistyvän. Hän kurotti
+molemmat kätensä aidan ylitse ja veti nuoren naisen aina lähemmäksi
+ja lähemmäksi itseänsä. Tämä mukaantui mielellään hyväilyyn. Kauniit
+vaaleat kasvot lähenivät Hedwigiä, hän suuteli niitä sydämellisesti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Bertholdin huvilassa kuljettiin tänään varpailla. Nuo kaksi rouvaa ja
+kaksi palvelustyttöä eivät muutoinkaan olleet pitäneet liikaa ääntä,
+mutta tänään oli siellä erityisen hiljaista. Vanha keittäjätär seisoi
+tuskallinen ilme kasvoillaan lieden ääressä, keittäen kamomillateetä:
+Emilia oli äkkiä ruvennut voimaan niin pahoin, että hänen piti
+toimittaa hänet vuoteeseen. Sitten oli keittäjätär kiiruhtanut rouva
+Bertholdin luo. "Armollinen rouva, Emilia -- voi, hyvä jumala --
+luulen toden totta että hänen laitansa on hullusti!" Hän ei ollut
+luullut saavansa sitä sanotuksi. Nyt, kun hän oli sen tehnyt, oli hän
+kauhistuksissaan omasta itsestänsä. Mitähän rouva siihen sanoisi?
+
+Hedwig punehtui vain ja kalpeni sitten. Hänen päänsä läpi kävi
+ajatus: jo aikoja olisi sen saattanut arvata. Kun hän muisteli
+tytön epätoivoisia kyyneleitä, tämän puhuessa hänelle sulhonsa
+täyttymättömästä pyynnöstä, tuntui hänestä kaikki melkein itsestään
+selvältä. Sulhanen oli tullut pian sen jälkeen lomalle. Varmaankin
+oli hän nopeasti sopinut jälleen Emilian kanssa, sillä tämä oli
+jälleen käynyt iloiseksi ja hilpeäksi kuten ennen ja usein rallatellut
+ylhäällä kamarissaan. Nyt oli hän tosin jo pitkät ajat näyttänyt varsin
+kalpealta. Hedwig pudisteli päätänsä: kuinka olikaan hän ollut niin
+sokea? Tytön kasvot olivat käyneet niin leveiksi eivätkä olleet enää
+lainkaan kauniit. Äskettäin oli joku leikillä sanonut: 'Hänestä ei
+ainakaan huomaa ajan ahtautta'.
+
+Hedwig nousi portaita ylös ullakkokamariin. Hiukan hänen polvensa
+sentään vapisivat. Huone oli niin siistin siisti, niin erinomaisessa
+järjestyksessä kuin Emilian aina oli tapana sitä pitää. Tänä aamuna oli
+hän vielä pitänyt erityisen suursiivouksen, hänen oli kuultu pieksävän
+pois tomua ja touhuavan. Hohtavan valkoisella peitteellä koristetulla
+piirongilla oli järjestettynä joukko valokuvia: hänen isänsä,
+äiti-vainajansa, kaksi univormupukuista veljeä ja nuorempia sisaruksia.
+Vuoteen yläpuolella riippui sulhasen valokuva luonnollisessa koossa;
+Emilia oli itse antanut sen suurentaa pienemmästä kuvasta.
+
+Emilia makasi hiljaa ähkyen vuoteessansa, polvet ylhäällä, väristen,
+hampaat yhteenpurtuina. Hän ei tahtonut huutaa. Tuskin hän huomasikaan
+tulijaa.
+
+Rouva Bertholdi istuutui vuoteen ääreen. "Emilia", sanoi hän lempeästi,
+"mikä teitä vaivaa?"
+
+Omituisen elottomin silmin katsoi tyttö häneen. Hän koetti hymyillä.
+
+"Lähetänkö noutamaan lääkäriä?"
+
+Nyt pudisti hän kieltävästi päätänsä.
+
+"Mutta kenties mieluummin erästä toista henkilöä?" sanoi rouva
+painokkaasti. "Ehkä rouva Weissiä? Sanokaahan nyt jotain!"
+
+Tyttö ei myöntänyt eikä kieltänyt. Hän kohotti vain kulmakarvojansa.
+Kiihkeä tuska kuvastui hänen kuolonkalpeilla kasvoillansa.
+
+"Emilia, tyttö-parka!" Harras sääli valtasi äkkiä Hedwigin mielen.
+Kuinka uljaasti tuo tyttöparka koettikaan salata tuskansa! Mutta se
+ei onnistunut, hymyily vääntyi hurjaksi irvistykseksi, ja tarttuen
+molemmin käsin ruumiiseensa ponnahti tuo kidutettu olento istualleen.
+-- -- -- Kun rouva Bertholdi tuli alas, lähettääksensä apua noutamaan,
+oli hän täysin selvillä asioista. Anna Maria oli myöskin vuoteessa,
+hän oli juuri paneutunut sinne. Mutta hän nauroi vain anoppinsa
+levottomuudelle: ei, ei se merkinnyt mitään, hän oli kai vilustunut
+edellisenä iltana, olihan ollut hiukan viileätä, -- tai olisiko hän
+ehkä tullut syöneeksi liian paljon.
+
+Kun rouva Weiss saapui, marssi hän suoraa päätä tulostansa
+ilmoituttamatta nuoren rouvan makuuhuoneeseen -- vanha Dora oli mennyt
+aivan päästä sekaisin eikä ollut sanonut, mistä oli kysymys, -- ja nyt
+hän oli peräti ihmeissään tavatessaan nuoren rouvan niin hilpeänä.
+"Mitä, vieläkö olette noin reipas?"
+
+Rouva Bertholdi kutsui viittauksella hänet pois. Nyt tunsi rouva Weiss
+pettymystä. "Mitä, palvelustytönkö takia? No, jopa jotakin! Olisinpa
+sen tiennyt, niin en olisi juossut itseäni hengästyksiin!"
+
+"Hän on varsin kunnollinen tyttö", sanoi Hedwig vakavasti. Hänestä
+tuntui äkkiä, kuin täytyisi hänen puolustaa Emiliaa. "Tahdon, että
+kaikki toimitetaan aivan yhtä huolellisesti kuin miniäänikin nähden."
+
+"No mutta millainen rouva! Millainen herttainen rouva! Sellaista saa
+hakea lyhty kädessä. Kun palvelustytöt saavat siitä kuulla, niin kilvan
+ne kaikki pyrkivät tuohon avoimeksi jäävään paikkaan!" Rouva Weiss otti
+asian leikilliseltä kannalta.
+
+Hänen naurunsa tuntui Hedwigistä vastenmieliseltä; hän kiirehti häntä
+Emilian luo. Jo pari kertaa oli hän itse käynyt siellä uudelleen,
+Emilian tila saattoi hänet levottomaksi. Kivut olivat helpottuneet,
+mutta herpaantunut käsi, josta hän oli koettanut suonta, oli ollut
+hehkuvan kuuma, hänen huulensa kuin kuivettuneet. Eiköhän hän
+sittenkin lähettäisi noutamaan lääkäriä? Useat niistä olivat tosin
+sotatantereella toimessa, toiset sairaaloissa, mutta mahtaisihan
+täälläkin olla joku kotosalla.
+
+Hänen vielä punnitessaan asiaa, palasi rouva Weiss jo jälleen alas. Nyt
+ei hän enää naureskellut. "Kenpä tietää, mitä hän on keksinyt tehdä!
+Hyvä Jumala, niitä tyttöjä. Lähetämme mieluummin noutamaan lääkäriä,
+armollinen rouva!" -- -- --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun seuraavana aamuna Rudolf Bertholdin ensimäinen poika äänekkäällä
+huudolla tervehti maailmaa, oli Emiliankin luokse saapunut poika.
+Mutta helposti ei se ollut käynyt. Vielä illalla oli hänet toimitettu
+sairashuoneeseen, lääkäri oli näyttänyt perin vakavalta. Nyt oli
+lapsi tullut maailmaan, ja terve lapsi se olikin, mutta tyttö-paran
+oli täytynyt kärsiä kovia tuskia. "Vaara ei vielä ole ohitse", sanoi
+sairaanhoitajatar, jonka rouva Bertholdi oli kutsuttanut puhelimeen.
+
+Ihmeellistä oli, ja Hedwig oli siitä itsekin hämmästyksissään, kuinka
+hänen ajatuksensa alati olivat Emilian luona. Ikäänkuin ei hänellä
+kotona olisi ollut kylläkin ajattelemisen aihetta! Siellähän oli hänen
+Rudolfinsa nuori vaimo, hänen Rudolfinsa lapsi! Mutta nehän olivat niin
+hyvässä hoidossa, kätilö oli vallan erinomainen, ja Anna Maria voi niin
+hyvin, loisti onnesta. Täällä kävi kaikki oivallisesti, -- mutta entä
+tuo toinen, tuo toinen?! Emilia oli uskollinen palvelija, oli palvellut
+talossa seitsemännestätoista ikävuodestaan saakka, aina oli Hedwig
+pitänyt tuosta ystävällisestä, hilpeästä olennosta, -- mutta että hänen
+kohtalonsa koskisi häneen niin läheltä, sitä ei hän ollut aavistanut.
+Nyt tuntui hänestä, kuin täytyisi hänen pitää Emiliasta aivan erikoista
+huolta; eihän hänen äitinsäkään enää ollut elossa. Ja mitä sanoisi
+hänen isänsä? Hänelle täytyi siitä ilmoittaa; helppo tehtävä se ei
+ollut. Hän joutuisi raivoihinsa, hän oli ankara mies. Hedwig punnitsi
+jo, mitä vastaisi hänelle. Hän sanoisi hänelle samaa kuin vanhalle
+keittäjättärelle. Tämä oli ärsyttänyt häntä sättimisellään: "No, johan
+nyt jotakin, en ikinä olisi uskonut, että Emilia olisi niin siveetön!"
+Ken voi nykyisin sanoa, mikä oli siveellistä ja mikä siveetöntä! Olihan
+sota! Yhä soivat Hedwigin korvissa tytön sanat: 'Ei pidä kieltäytyä
+täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä pyyntöä!' Kevytmielinen ei
+Emilia ollut, tiesihän Hedwig, kuinka hän oli taistellut vastaan.
+Mutta sitten oli sulhanen tullut pariksi päiväksi lomalle -- ah, vain
+pariksi lyhyeksi päiväksi! -- ken raski tyttöä parjata?! Itsehän hän
+sai kantaa, oli kantanut raskaimmat seuraukset jo pitkän aikaa. Eikö
+täytynyt ihailla tahdonlujuutta, jolla tyttö oli salannut tilansa? Hän
+ei ollut koskaan karttanut mitään työtä. Ja kuinka olikaan Anna Marian
+suhteen oltu varovaisia!
+
+Harras sääli valtasi Hedwigin sydämen.
+
+Hedwigillä oli ollut pari unetonta yötä. Entä jos Emilia kuolisi!
+Hyviltä eivät tiedot vieläkään kuuluneet. Eikö ollut ihmeellistä, miten
+nopeasti mielipiteet nykyisin muuttuivat, kuinka itse oli muuttunut.
+Luovuttiin perinnäisestä katsantokannasta. Tuolla rintamilla meni
+entisyys murskaksi -- ja samaten täälläkin, -- ikäänkuin olisi kaikki
+luotava uudelleen.
+
+Hedwig oli kuin huumauksissa mennessään tänään sairashuoneelle. Emilia
+oli lähettänyt hänelle sanan ja niin hartaasti pyytänyt häntä tulemaan.
+
+Heinziltä oli juuri saapunut kirje, mutta itse ei hän kumminkaan ollut
+kirjoittanut mitään siitä, mitä äiti tänään oli lukenut lehdestä,
+pelästyksen vallassa, joka ajoi veren hänen poskiinsa: 'Luutnantti
+Bertholdi ampunut maahan kuudennen ja seitsemännen lentokoneen'.
+
+Oi Heinz, Heinz! Äiti kurotti käsiään, hän olisi tahtonut pidättää
+häntä, vetää hänet alas tuolta huimaavalta uralta! Hän oli heti
+kiiruhtanut Lili Rossin luo, -- tämäkin oli lukenut uutisen. Mutta hän
+tervehti äitiä niin loistavalla ilon ja ylpeyden ilmeellä, ettei Hedwig
+uskaltanut puhua mitään pelostansa.
+
+Hedwigillä oli pitkä matka sairashuoneelle. Korkotien molemmin puolin
+olevilta kedoilta virtaili kuihtuvain kukkien lemua. Hänen sydäntänsä
+ahdisti: hänen Heinzinsä, hänen Heinzinsä! Häntä täytyi hänen alati
+ajatella. Ja sillä välin myöskin Emiliaa: missähän tilassa hän tapaisi
+hänet? Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne. Ah, nykyisin toinen
+huolestuttava ajatus karkotti toisen. Ei ehtinyt ajatella ainoatakaan
+niistä päähän saakka. Mutta kenties se olikin hyvä: muutoinhan olisikin
+joutunut epätoivoon.
+
+Rouva Bertholdi tunsi olevansa hieman hämillään: kuinka kohtelisi hän
+tuota tyttöä, -- saisiko hän näyttää hänelle, kuinka lempeästi hän
+arvosteli hänen erehdystänsä?
+
+Pari vakavaa sanaa täytyisi hänen sentään sanoa hänelle; ei ankarasti,
+mutta vakavasti.
+
+Emilia itse auttoi hänet voittamaan tuon vaikeuden. Hän oli yhä vielä
+äärettömän kurjassa tilassa. Ellei rouva Bertholdi olisi tiennyt,
+että hän oli Emilia, ei hän olisi häntä tuntenut. Vanhaa, huolten
+kuihduttamaa naista muistutti tuo nuori olento, maatessaan nyt patjojen
+keskellä, teräväpiirteinen muoto tumman, sekavan tukan ympäröimänä,
+jota ei vielä ollut voitu kammata. Hän oli vielä liian heikko,
+voidakseen nousta istualleen, liian heikko, voidakseen puhua.
+
+"Ja kumminkin voi hän tänään jo oivallisesti, pahin on nyt jo
+voitettu", sanoi hoitajatar.
+
+Omituisen liikutuksen valtaamana kumartui Hedwig Bertholdi vuoteen
+ylitse: "Kuinka voitte, Emilia?"
+
+Raskaat silmäluomet kohosivat, -- Emilia avasi väsyneet silmänsä. Hän
+pyrki kohottautumaan istualleen, mutta se ei onnistunut. Niin viittasi
+hän ainoastaan katseellaan vuoteen sivulle. Siellä lepäsi lapsi
+verhoilla varustetussa vaatekorissa. "Poika", äännähti Emilia heikosti.
+Ja sitten hän hymyili.
+
+Rouva Bertholdi meni katsomaan lasta. Se nukkui. Hoitajatar hiipi pois
+varpaillaan. Hedwig istuutui vuoteen viereen. "Te halusitte tavata
+minua, Emilia, tulin myöskin mielelläni, -- onko teillä mielessänne
+jokin toivomus?" Rouva Bertholdi puhui aivan lempeästi, hänestä tuntui
+äkkiä mahdottomalta lausua mitään nuhteen tapaista. Miltä näyttikään
+Emilia-parka! Kauheasti oli hänen täytynyt kärsiä! Hedwig huomasi
+hänessä jonkinmoista levottomuutta. "Mikä teitä vaivaa, Emilia?"
+Varmaankin hän tahtoi, että asiasta ilmoitettaisiin hänen isällensä
+ja tunsi levottomuutta sitä ajatellessaan. "Kirjoitanko minä siitä
+isällenne?"
+
+Emilia hymyili.
+
+"Olette kai levoton sen takia?"
+
+Emilia pudisti päätänsä kieltävästi.
+
+"Ja sulhasellenne minun pitää kirjoittaa, eikö niin?"
+
+Emilia nyökkäsi, hänen hymyilynsä kävi huomattavammaksi.
+
+Mutta sittenkin näytti jokin seikka tuottavan hänelle levottomuutta.
+Varmaankin häntä ahdisti häpeäntunne. Hänen vahankeltainen kätensä
+kulki hapuillen peitteellä. "Emilia, mitä te tahdotte?" kysyi Hedwig.
+Silloin tunsi hän tuon jääkylmän, heikon käden tarttuvan käteensä,
+tunsi heikon puristuksen.
+
+"Olen tuottanut teille -- paljon vaivaa -- kiitoksia -- armollinen
+rouva -- --" Hänen väsynyt kielensä tuskin sai enää esiin viime sanoja.
+
+Hedwig kumartui tahtomattaan lähemmäksi, tuo kiitos liikutti häntä.
+Mitä suurenmoista oli hän sitten tehnyt tuon tytön hyväksi? Hyvä
+Jumala, varsin vähän. Kuinka vähän hyvyyttä tarvitsikaan oikeastaan
+osoittaa, saadaksensa palkaksi kiitollisuutta! Hän pyyhkäisi tytön
+otsalta tukan, joka oli rasituksesta käynyt hikiseksi.
+
+"Armollinen rouva!"
+
+"Mitä tahdotte, lapseni?"
+
+Tytön silmät kyyneltyivät. Hedwig Bertholdi näki kuinka monenmoiset
+tunteet kuvastuivat noissa silmissä: halu pyytää anteeksi, pyytää
+ymmärtämystä -- ja samalla jotain äidinylpeyden kaltaista. Äitihän
+hänkin oli -- Hedwigin sydän lämpeni -- äiti, kuten hän itse, kuten
+tuhannet muut, äiti, joka kärsi, joka toivoi, oli levoton, oli ylpeä!
+Ja tässäkin oli lapsi, poika, uusi lehdykkä isänmaan puussa!
+
+Hän meni korin luo, katseli noita pieniä kasvoja ja nyökkäsi
+surumielisesti: jospa tämä pieni poika kerran saisi nauttia siitä,
+minkä puolesta suuret pojat nyt taistelivat, ja saisi puolestaan rauhan
+vallitessa kantaa kivensä uuden, onnellisemman Saksanmaan rakennukseen!
+Niin -- rauhan vallitessa! Siunausta tuottavan rauhan toivo täytti
+lämmöllä koko hänen olentonsa. Hymyillen kääntyi hän lapsen luota äidin
+vuoteeseen päin.
+
+Emilia lepäsi hiljaa, kädet ristissä. Nyt katsoi hän valtijattarensa
+silmiin, heidän katseensa sulivat toisiinsa. Hitaasti alkoi kyynelpari
+vieriä alas tytön silmistä.
+
+"Älä itke, lapseni", sanoi Hedwig Bertholdi. Hänestä ei tuntunut
+lainkaan ihmeelliseltä, että hän sinutteli Emiliaa, -- hän tuskin
+huomasikaan sitä. "Älä itke, kaikki kääntyy vielä hyvin päin!"
+
+"Hyvin -- kaikki hyvin", sopersi potilas. Sitten tavotteli hän jälleen
+Hedwigin kättä. "Armollinen... armollinen rou..." Enempää ei hän saanut
+esille.
+
+Halusiko hän pyytää jotain? Vai kiittääkö vain? Hedwig kumartui aina
+lähemmäksi ja lähemmäksi. Hänet valtasi äkillinen äidillisyyden tunne,
+äidillisyyden, joka haluaa sulkea kaikki huomaansa -- sillä eivätkö
+kaikki tyyni ole samanarvoisia -- äitejä, vain äitejä! -- Ja antautuen
+tunteelleen, joka kaatoi kaikki maailman pystyttämät raja-aidat,
+säälin, liikutuksen ja ihmisrakkauden vallassa hän sanoi: "Jätä jo tuo
+'armollinen rouva'!" Ja hän suuteli palvelustyttöänsä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Hedwig Bertholdi nyt asteli kenttien keskitse kotiinpäin, ei
+hänen mielensä enää ollut niin raskas kuin äsken hänen vaeltaessaan
+vastakkaiseen suuntaan. Syksyiset kedot eivät hänestä enää levittäneet
+kuolon vaan elon tuoksua. _Täytyikö_ Heinzin sitten murskaantua
+kuoliaaksi? Täytyikö sitten turman kohdata kaikkia, kuin järkkymättömän
+lain pakosta? Toiset kuolivat, toisia syntyi -- joka päivä uusia. Hän
+ajatteli noita molempia pieniä poikia, Rudolfinsa ja Emilian lasta.
+Ja hänen Heinzinsä lentäisi ja voittaisi ja laskeutuisi onnellisesti
+maahan! Nyt luotti hän siihen äkkiä järkkymättömästi.
+
+Kotona tapasi hän Anna Marian onnesta loistavana. Hän oli ottanut
+pojan viereensä ja tämä lepäsi hänen povellansa. Hän nukutteli häntä,
+ja hiljaa hyräillessäkin kajahteli hänen äänensä täyteläiseltä ja
+soinnukkaalta. Hän lauleskeli tuota vanhaa sotilaslaulua:
+
+    "Sotamies se hauska veikko,
+    Mieli hällä pelvoton -- -- --
+    Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"
+
+"Isoäiti", huusi hän nauraen, rouva Bertholdin tullessa hänen
+luoksensa, "isoäiti, haluaisin saada seitsemän poikaa! Pelkkiä
+kauniita, terveitä, iloisia poikia, seitsemän poikaa keisarin
+palvelukseen -- mitäs sanot siihen?"
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hyvä oli, että lapsia syntyi maailmaan. Mistä olisi muutoin tullut
+korvaus niistä monista hengistä, jotka Saksan täytyi menettää? Melkein
+joka perheestä oli sota riistänyt jonkun jäsenen. Ääretön levottomuus
+ahdisti maailmaa. Ja lisäksi vielä tuo harmaa syystaivas, joka
+ainoastaan puolipäivän aikoina päästi auringon paistamaan.
+
+Asunnoissa ei vallinnut enää miellyttävä lämpö. Jos nyt jo täytyi
+säästää polttoainetta, kuinka kävisi sitten talvella, kun pakkanen
+paukkuu? Luottamus tulevaisuuteen oli kadonnut ja luottamus niihin,
+jotka asioita johtivat.
+
+Perunasato oli ollut huono, sateinen marraskuu oli tuhonnut tämänkin
+toivon. Ne perunat, jotka eivät olleet mädänneitä jo maasta
+kaivettaessa, mätänivät kellarissa. Ellei nyt perunoita ollut
+riittävästi, mitä sitten syötäisiin?!
+
+Minka Dombrowski oli ollut työssä perunoita maasta kaivettaessa.
+Mielellään ei hän ollut mennyt sellaiseen työhön, mutta huoli
+jokapäiväisestä leivästä oli saanut hänet tekemään sen. Lapset ahmivat
+ruokaa kuin nuoret sudet, ja hänenkin ruokahalunsa oli aina suurempi
+kuin kaapeissa olevat varastot. Nyt olivat lapio ja kuokka jälleen
+joutilaina. Hän oli tuonut miehensä vanhat työkalut mukanansa uuteen
+asuntoonsa, ja nyt hän tuli ajatelleeksi, että hän voisi jatkaa
+Stanislaun työtä. Ratatyöläisen toimi ei ollut huonoimpia, viikkopalkka
+oli nyt kaksinkertainen, ja jos sitten olisi saatavana jotain
+syötävää, niin voisi ainakin ostaa sitä. Ja helpompaa se työ oli kuin
+ampumatarvetehtaassa, ainakin sai raitista ilmaa ja näki vapaan taivaan
+ja voi katsella, kun junat suhisivat ohitse.
+
+Miehensä kapineitten joukosta löysi hän hänen lakkinsakin. Jos ei hän
+nyt saanutkaan näytellä asemamiestä, virkalakin sai hän kumminkin! Hän
+koetti sitä peilin edessä: kun hän lykkäsi sen tuolla tavoin toiselle
+korvallensa, oli hän yhä vieläkin viehättävän näköinen. Kuva hymyili
+hänelle peilistä.
+
+Ei ollut riittävästi käsiä kaikkiin töihin, kaikkialla tarvittiin
+lisävoimia, etenkin rautatieliikenteen palvelukseen. Nuoremmat
+virkailijat oli kaikki tyyni kutsuttu sotapalvelukseen; niidenkin,
+jotka vielä puoli vuotta sitten oli katsottu välttämättömän
+tarpeellisiksi toimessansa, oli täytynyt lähteä, jokainen joka vain
+voi kantaa pyssyä olallaan ja reppua selässään, korjattiin nyt.
+Vapautusanomuksia ei enää otettu huomioon. Pari vanhaa ukonrähjää vain
+oli jäljellä, mutta nekin olivat hitaita ja happamia: pojat sodassa,
+ehkä kuolleina, haavoittuneina -- eikä saanut ruokaakaan kylläksensä!
+
+Kun Minka tarjoutui työhön, kirkastuivat inspehtorin kasvot: siinäpä
+oli reipas olento! Toisina aikoina olisi hän varmaankin nipistänyt
+hänen ruskeata poskeansa, nyt nyökkäsi hän vain tyytyväisenä.
+
+Minka määrättiin naisjoukkoon, jota johti eräs entinen vaihdemies. Tämä
+oli Dombrowskin vanhoja tuttavia, ja hän tiedusteli Minkalta heti hänen
+miehensä vointia. Voi sentään, alku oli huono! Aivan Minka hätkähti!
+Eikö tuo nyt ollut inhottavaa? Hän halusi paeta omia ajatuksiansa,
+ja nyt ne olivat taas hänen kintereillänsä! Pääsisiköhän hän koskaan
+niiltä rauhaan? Hän nauroi miehen tehdessä kysymyksiään; kyllä,
+Dombrowski voi oikein hyvin.
+
+Missä hän sitten oli? Niin, kunpa hän sen tietäisi! Eiväthän ne saaneet
+siitä kirjoittaa, mies-parat! Valheilla hän suoriutui asiasta. Mutta
+hän oli koko päivän huonolla tuulella: tuliko Dombrowski nyt jälleen
+hänen tiellensä!
+
+Muutoin olisi kaikki ollut hänen mielensä mukaista. Työllä ei juuri
+huolinut rasittautua liiaksi. Joka toinen hetki tuli juna. Silloin
+vihelsi työntarkastaja, jonka piti tarkata merkinantoja. Silloin
+oli kiiruhdettava toiselle raiteelle. Siellä sitten seistiin, kädet
+kuokan nojassa ja leuka käsien varassa ja tuijotettiin suu auki ohitse
+hurisevaan junaan. Olipa siinä jos jotakin: sotamiehiä, tykkejä,
+hevosia, aseita joka lajia, lentokoneita, astioita, lautoja, kuparia,
+rautaa, kiskoja, telineitä, perunoita, olkia, heinää -- kaikki tyyni
+matkalla rintamalle; kaalia vielä ja lanttuja. Lantut jäivät kotona
+oleville. Niitä oppi nyt syömään. Lanttuja, lanttuja ja yhä lanttuja!
+Perunat eivät riittäneet. Naiset, joiden kanssa Minka työskenteli,
+valittivat sitä usein. Mutta Minka nauroi: siitä hän vähän välitti,
+ellei ollut muuta valittamista!
+
+Työläisten joukossa oli pari rajalta tullutta puolalaista tyttöä, jotka
+sanoivat tulleensa niin kaukaa ansaitaksensa paljon, mutta ettei mikään
+ihmisvoima olisi saanut heitä tulemaan, jos olisivat tienneet, miten
+nälissään saisivat olla.
+
+Minka solmi pian ystävyysliiton Stasian ja Kasian kanssa, ja nyt
+sai hän tietää, ettei heitä ollut houkutellut rahanansio, vaan pari
+preussilaista sotamiestä, jotka olivat olleet majoitettuina heidän
+isänsä talonpoikaistaloon. "Kauniita sotamiehiä, rakkaita sotamiehiä!"
+sanoi mustaverinen Kasia, ja vielä mustaverisemmän Stasian silmät
+loistivat. Ne toivoivat he myös täällä löytävänsä, sodan loputtua. Tuo
+toivo ei kumminkaan estänyt heitä katselemasta muitakin sotamiehiä. Ja
+Minka teki heille seuraa.
+
+Mitä hyödytti pää riipuksissa entisiä katua?! Väliin ei hän enää
+lainkaan käsittänyt, kuinka oli silloin aikoinaan voinut pelästyä niin
+pahoin. Stanislaus leppyisi kyllä taas, jos hän vielä palaisi! Kukapa
+tiesi, palaisiko hän ollenkaan! Tuohon epäilykseen liittyi toivo, --
+hiljainen toivo, josta hän ei itsekään ollut täysin tietoinen. Hänestä
+vain tuntui siltä, kuin olisi kenties parasta, ettei hän palaisi, --
+parasta heille molemmille. Toisinaan taas kyynel tunki esiin
+hänen ajatellessaan: 'En näe häntä enää koskaan!' Mutta vain
+toisinaan -- -- --
+
+Stasia ja Kasia ja Minka pistivät päänsä yhteen, heillä oli aina
+jotain neuvottelemista. Heidän kanssaan oli Minkalla enemmän yhteisiä
+harrastuksia, kuin oli ollut Hieselhahnin neidin kanssa. Häntä ei hän
+tavannut enää koskaan. Sunnuntaisin menivät he kaikki kolme Berliniin.
+Sitten olivat he maanantaina niin väsyksissään, että heidän silmänsä
+melkein menivät umpeen työtä tehdessä. Työntarkastaja haukkui tyttöjä:
+eikö heillä ollut mitään luita ruumiissansa? Minkaa ei hän juuri
+uskaltanut ahdistella: tällä oli suussaan kaksiteräinen miekka.
+
+Mutta sellaisten sunnuntaipäivien jälkeen voi tapahtua, että Minka
+nojasi kuin syviin ajatuksiin vaipuneena kuokkaansa ja tuijotti melkein
+synkkämielisenä junan jälkeen, joka suhisi hänen ohitsensa. Sotilaita
+siinä oli, sotilaita, pelkkiä sotilaita. Ne lauloivat:
+
+    "Kun koittaa aamu varhainen,
+    Kedolle käypi neitonen.
+    Ja korret huojuu, kumartaa,
+    Mutt' neidon aatos askartaa
+    Luon' oman armaan sulhon."
+
+Mutta Minkan aatos ei voinut askartaa kenenkään luona, ja se
+kiusasi häntä. Mitäpä iloa siitä nyt oikeastaan oli, jos hän kävi
+huvittelemassa noiden tyttöjen kanssa ja istuskeli jossakin kahvilassa
+tai elävissä kuvissa? Oliko se nyt mitään elämää? Sotilaat, jotka
+vyöryivät ohitse, viittoilivat, huutelivat hänelle: pilapuheita,
+lemmekkäitä sanoja, himokkaita lauseita; silloin tuli häneen eloa,
+hän tempaisi irti punaisen liinan, jolla oli sitaissut kiinni uljaan
+lakkinsa, ja huiskutti sitä nauraen, hillittömästi, -- huiskutti
+niin, että tukka ja hame liehui. Ja hän katsoi nyökkäileväin päiden,
+kurotettujen käsivarsien jälkeen niin kiihkeästi, että oli katsoa
+silmät päästänsä. -- -- --
+
+Tuli vielä pari kultaista syyspäivää. Tänä maanantaina oli Minka
+harvinaisen hyvällä tuulella; muutoin oli hän sinä päivänä aina
+nyreällä mielellä. Eilisen sunnuntain takia oli todellakin kannattanut
+matkustaa Berliniin. Niin ihanaa sunnuntaita ei hän ollut viettänyt
+pitkiin aikoihin. Muistelikohan se kaunis aliupseeri, joka kahvilassa
+oli istuutunut heidän pöytäänsä, tänään vielä häntä! Kyllä varmasti!
+Onnen tunne valtasi äkkiä hänen mielensä: hän oli sentään yhä vieläkin
+kaunis Minka. Missä hän asui? oli sotilas kysynyt hiljaa -- ja luonut
+häneen katseen, katseen -- -- --
+
+Minka oli selittänyt sen hänelle, aivan tarkoin. Hän tulisi kyllä,
+olihan hän luvannut tulla, ja sitten -- sitten --
+
+"Varo!" kirkaisi hänelle Kasia, tarttui hänen käsivarteensa ja tempaisi
+hänet viereiselle raiteelle. Minka ei ollut huomannut työnjohtajan
+varoitusvihellystä.
+
+Pitkässä rivissä seisoivat nyt naiset, antaaksensa junan kulkea ohitse.
+Se oli tavarajuna. Kuin unessa näki Minka korkeaksi kuormitetut vaunut,
+jotka seurasivat toisiansa loppumattomana jonona. Mustana, raskaana,
+savuisena kulkea tömisti se korskuen. Nyt palasivat naiset jälleen
+raiteelle; he tasoittivat soraa.
+
+Mitä välitti Minka siitä, että työntarkastaja nyt sätti häntä. Eikö hän
+ollut voinut pitää paremmin silmällä! Mies oli pelkästä pelästyksestä
+aivan raivostunut: torkkunutko hän oli? Vihellys oli ollut kyllin
+kimakka, eikö Minkalla ollut korvia eikä silmiä? Oli, oli kyllä.
+Haaveellisesti hymyillen hän katsoi työntarkastajaan: millaisen katseen
+olikaan tuo soturi luonut häneen, ja hän oli luvannut tulla, tulla,
+tulla -- milloinkahan hän tulisi? Huomennako, vai joko kenties tänään?!
+
+Jälleen juna. Kylläpä niitä riitti! Tänään kuljetettiin jälleen paljon
+joukkoja rintamalle. Juna kiiti naisten ohitse jylisten, suhisten, ja
+siellä laulettiin, sieltä viittoiltiin, huhuiltiin! Olipa se kohinaa
+ja tohinaa! Ja tuon humun keskeltä näki Minka -- pettivätkö hänen
+silmänsä? -- kauhistuen jäi hän tuijottamaan junaan: oliko se hänen
+aliupseerinsa?
+
+Siinä hän matkusti tiehensä. Hän meni pois eikä voinut tulla! Hänkö
+se todella oli, hänkö todellakin? Ei, ei se ollut hän! Mutta oli,
+oli sittenkin! Minka ponnahti pystyyn, päästi kimeän huudon -- mies
+katsoi häneen -- silmänräpäyksen ajan --, silmät säihkyivät, kädet
+viittoilivat, puhuen kiihkeästä halusta, masentavasta mielipahasta -- --
+
+"Väistykää!"
+
+Vastakkaiselta puolelta tulee juna kohisten. Kaikki ovat pelastautuneet
+sivulle, kaikki -- paitsi Minka.
+
+Ja ratisten saapuu pyöriä, ja ne rytisevät edelleen, haudaten hänet
+allensa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Yötä ja päivää kuuli Gertrud Hieselhahnkin kuljetusjunien kiitävän
+ohitse. Hänen korvansa olivat jo tottuneet erottamaan eri ääniä. Hän
+voi tarkoin erottaa, vietiinkö niissä ihmisiä vai ainoastaan elotonta
+tavaraa. Hänet valtasi sairaalloinen levottomuus, kun hän ajatteli,
+että siinä taas kuljetettiin niin ja niin monta veriinsä sortumaan.
+Työpaikalla kuuli kerrottavan hyvin paljon rintaman kauhuista --
+kukin tiesi kertoa jotain, jotain kauheata -- ja täällä kotosalla,
+eikö täälläkin ollut kauheata? Oliko tuokin nyt laitaa, että toiset
+kokoilivat itsellensä oikeita suursyömärivarastoja? Sietäisipä käydä
+hiukan tyhjentelemässä! Ja sitten ne tulivat kortteinensa ja saivat
+juuri yhtä paljon kuin ne, joilla ei ollut mitään varattuna. Mitä
+huutavaa vääryyttä!
+
+Kunnan elintarpeiden myymälässä oli kiihkeys jo pariin kertaan
+puhjennut ilmoille. Rouva Richter, joka toimitti Gertrudinkin
+vähät ostokset, ei tosin ollut siitä kertonut; hänestä tuntui suun
+avaaminenkin tarpeettomalta vaivannäöltä. Mutta tänään oli hän
+heittänyt Gertrudin elintarvekortin hänen eteensä. "Kas siinä, neiti,
+noutakaapa nyt itse noudettavanne, minä olen väsynyt ja vanha. Minä
+paneudun pitkäkseni, en minä viitsi enää... Se ruuansaanti ei tapa, ei
+elätä!"
+
+Houru vaikerteli: "Leipäpala, äiti, leipäpala."
+
+Pikku poika kartteli myöskin, hän olisi tahtonut syödä jotain, ja
+Gertrudia itseään vaivasi kalvava nälkä. Mutta pahempi kuin nälkä
+oli heikkoudentunne, joka kävi aina huomattavammaksi. Se oli jo
+päivämääriä rasittanut häntä, mutta hän oli ponnistellut sitä vastaan,
+päättäen pitää puolensa. Hän oli aina uudelleen terästänyt tarmonsa,
+temmannut auki silmänsä, jotka uhkasivat painua umpeen tuossa mieltä
+tylsistyttävässä työssä, voittanut apeutensa ja toivottomuutensa. Mutta
+tämä oli jo liikaa. Tuo kortin poisheittäminen, tuo välinpitämätön
+selitys: 'En minä viitsi enää!' päästi samantapaiset tunteet
+valloilleen hänen omassa povessansa.
+
+Hän tyrskähti itkuun. Hänkään ei enää viitsinyt... Mitä hyödytti kaikki
+ponnisteleminen? Aamusta iltaan sai tuntea nälkää ja vilua, kärsiä
+ruumiin ja sielun puolesta, -- ja mitä varten, mitä varten? Mikä
+tarkoitus olikaan koko tällä kammottavalla taistelulla?
+
+Voittoa ei kumminkaan saavutettaisi. Hukassa, hukassa oli kaikki! Hän
+ei enää kuullut vanhusparan lepertelyä, ei lapsensa vienon rukoilevaa
+ääntä. Hän tuijotti tyhjyyteen, kyynelten tipahdellessa hänen syliinsä.
+
+Tänä yönä riehui kammottava myrsky. Oli kuin koko luonto olisi noussut
+raivoihinsa, temmatakseen taivaan alas maahan. Onnettomat ne alukset,
+jotka nyt olivat merellä, ilmalaivat, jotka olivat matkalla Englantiin!
+Kuin tuntien kiukkuisaa tyydytystä kuunteli Gertrud tuota riehuntaa.
+Millä räminällä lensivätkään tiilet alas katoilta, kuinka suhisivatkaan
+sähkölangat radan varrella! Siellä kävi ryske ja viuhke, kohina ja
+ulvonta, kaataen kumoon kaikki, millä oli heikot perustukset, temmaten
+puut juuriltaan, -- jouti sortua koko maailma, hänelle se oli mieleen!
+Sittenhän hänen ei tarvinnut enää nousta vuoteeltansa!
+
+Mutta sittenkin täytyi Gertrudin nousta; pienokaisen kätöset, jotka
+silittivät hänen kasvojansa, herättivät hänet lyhyestä aamu-unesta.
+Juuri oli hän uneksinut rouva Krügerista, _hänen_ äidistänsä.
+Tyytymätönnä pyrki hän vapautumaan tuosta unestansa. Sepä tässä vielä
+puuttui, kuinka mahtoikaan hän tulla hänestä uneksineeksi? Hänen ja
+Gustavin väliin oli tuo nainen tunkeunut, tunkeutuisiko hän nyt vielä
+hänen uniinsakin! Gertrud oli suuttunut itsellensä: miksi palasivat
+hänen ajatuksensa yhä uudelleen tuon naisen luo? Rouva Krüger ei
+varmaankaan vielä kärsinyt puutetta. Gustav oli usein kertonut hänelle,
+mitä kaikkea hänen äidillään olikaan puutarhassaan ja kellarissaan. Ja
+epäilemättä hän kuului niihin, jotka olivat varustautuneet hyvin. Hänen
+luonaan ei pienokaisen tarvitsisi itkeä nälästä. Olihan hän pyytänyt
+häntä käymään -- hän voisi mennä varsin hyvin -- kenties rouva Krüger
+iloitsisikin siitä -- poikanen oli nyt niin herttainen, niin sievä, ja
+niin kovasti Gustavin näköinen. Mutta ei, ei sittenkään!
+
+Tuon ajatuksen, joka tänä epätoivon hetkenä oli kiusauksen tavoin
+hiipinyt hänen mieleensä, työnsi Gertrud luotansa. Oliko kurjuus
+alentanut häntä siinä määrin, saattanut hänet vajoamaan niin syvälle?
+Oliko puutteellinen ravinto niin heikentänyt hänen tahtonsa ja
+ruumiinsa, että hän voi hetkeäkään ajatella mennä kolkuttamaan tuolle
+ovelle? Aivan kerjäläisnaisen tavoin! Ei, kerjäläinen hän ei ollut.
+Ylpeästi oikaisi hän itseänsä. Tuon naisen oli tultava hänen luoksensa,
+pyydettävä sata, tuhat kertaa, -- sitten kenties! Mutta epävarmaa se
+sittenkin olisi. Hän irroittihe lapsensa silittelevistä kätösistä ja
+käski sitä niin ankarasti olemaan hiljaa, että se pelästyneenä katkaisi
+hyväilysanansa.
+
+Pukeutuessaan hän jatkoi synkkiä ajatuksiansa. Kiinnittäessään
+palmikkonsa kuvastimen edessä, hän pelästyi kasvojansa katsoessaan.
+Ei verenpisaraakaan niissä enää näyttänyt olevan, ja silmien hohde
+oli sammunut. Munia, maitoa, -- niitä olisi hänen pitänyt saada.
+Mutta maitoa oli enää vain pienille lapsille. Näin piti siis lopuksi
+käydä! Hän puri verettömiä huuliansa. Kun ei vain olisi niin pitkä
+matka työpaikalle! Ei auttanut muu, hänen täytyisi kai ensi kuussa
+luopua tästä asunnostaan ja muuttaa Berliniin. Sitten pääsisi ainakin
+rautatiematkasta. Mikäpä häntä pidättikään täällä? Veri kohosi hänen
+läpikuultavan kalpeille kasvoillensa: muistotko? Niin, ne pitivät hänen
+mielensä lumoissaan. Hänen sydäntänsä ahdisti. Noita salaisia teitä,
+joita hän onnellisina iltoina oli käyskennellyt, ei hän sitten enää
+astelisi. Ehkäpä olisi parasta niin, juuri niin, -- sittenhän kaikki
+olisi lopussa. Että hän olikin niin kiintynyt tähän seutuun! Sitä ei
+hän tätä ennen ollut niin aavistanut.
+
+Äkillisen heikkoudentunteen valtaamana istui hän pöydän ääreen
+ja nojasi päänsä käsivarsiinsa. Jälleen täytyi hänen itkeä kuten
+eilen illalla. Ei, mieluummin hän sentään jäi tänne. Se oli parempi
+lapsenkin takia, se sai sitten ainakin ilmaa ja päivänpaistetta, eikä
+sen tarvinnut elellä kaupungin tungoksessa. Kunpa hän saisi täällä
+jonkun toimen, jolla voisi elättää itsensä ja lapsensa! Ettei täällä
+ollut mitään ampumatarvetehdasta! Hän oli kerran puhunut siitä Minka
+Dombrowskin kanssa, mutta Minka oli kauhistunut sitä ajatusta. 'Hyi,
+sehän on vaarallista, siinä voi menettää henkensä!' Gertrudia ei se
+seikka olisi arveluttanut: saihan siellä hyvän palkan ja olisi mukana
+omin voimin edistämässä sodan pikaisempaa päättymistä, -- tuon kauhean
+sodan!
+
+Tänään ei Gertrud voinut lähteä työhönsä kaupunkiin. Pelästynein
+katsein oli hän silmäillyt tyhjää kaappiansa siellä ei ollut enää
+ainoatakaan murua. Richterin muori oli vielä vuoteessansa: hän siis
+täyttä totta ei enää viitsinyt... Niin täytyisi siis Gertrudin itsensä
+mennä jotain hankkimaan. Vanha mies istui tylsänä tuolillaan oven
+edessä, sinne mennä laahusti hän itsestänsä. Rajuilma oli tauonnut,
+aurinko paistoi vallan lämpimästi, Gertrud jätti lapsen ukon luokse, --
+eihän hän viipyisi kauan poissa.
+
+Mutta hän sai seista seisomistansa. Hänen edellänsä oli pitkä jono
+ihmisiä, jäljessä toinen samanlainen. Tänään oli saatavana munia,
+silliä, suurimoita, minkä mitäkin. Siitä johtui tungos. Mutta
+tyytyväinen ei silti kukaan ollut.
+
+"Siinä kaikki! Ja sen takia seisoskella niin pitkä aika!" virkahti
+muuan, joka koppa täynnä pyrki ulos ihmisjoukosta. "Onko suurimoissa
+taas matoja?" kysyi toinen. "No, sittenhän saisimme ilman muuta lihaa
+näinä lihattomina aikoina", sanoi pilkallinen ääni.
+
+Se nauratti vain harvoja; pari tytön heilakkaa piti sitä sukkelana,
+nykäisi toisiansa ja hihitti. Muu joukko odotti kolean hiljaisuuden
+vallitessa.
+
+Rouva von Voigt oli täydessä työssä, hän jakeli ruokavaroja ja lausui
+tuon tuostakin ystävällisen sanan. Mutta hänen liikkeensä olivat
+levottomat, hänen kirkkaassa, tarmokkaassa katseessansa oli tänään
+jotain epävarmaa. Sillejä oli vain vähän, ja ihmiset olivat niille
+peräti ahnaita. Kun tämä tynnyri loppuisi, ei olisi enää toista.
+Täytyisi antaa jotain muuta sijaan. Mutta mitä? Eivät he tyytyisi
+mihinkään muuhun. Hän punnitsi, parhaansa mukaan tuota asiaa.
+Ihmeellistä, kuinka epävarmaksi hän tänään tunsi itsensä!
+
+Ihmiset tunkivat väliaitaa vastaan. "Tehkää hyvin ja peräytykää!
+Järjestyksessä kukin vuoroonsa!"
+
+Mutta kukaan ei siitä välittänyt. Ikäänkuin jo olisi ehditty saada
+tieto siitä, että sillejä oli liian vähän, tunki nyt jokainen
+etumaiseksi.
+
+Gertrud ei olisi tahtonut tungetella, mutta hänet pakotettiin siihen
+vastoin tahtoansa. Takaapäin häntä lykittiin, työnnettiin yhä
+eteenpäin, hän joutui niin ahtaalle että hengitys salpaantui, hän oli
+aivan keskellä tuota kirjavaa joukkoa. Tuskanhiki tunki esiin. Jospa
+hän olisi voinut istuutua, edes silmänräpäykseksi! Häntä huimaisi,
+päät hänen edessään kasvoivat jättiläismäisiksi, -- ulos, ulos
+jälleen! Hän tahtoi pois, taaemmaksi, mutta hän oli kuin muurattuna
+tuohon kammottavaan joukkoon. Tuskaisesti aukoi hän silmiänsä. Silloin
+kumartuivat kasvot häntä kohden, suopeat kasvot, -- missä olikaan hän
+jo nähnyt ne joskus ennen?!
+
+"Voitteko pahoin?"
+
+"Tilaa, päästäkää tämä täällä ulos -- hän voi pahoin!"
+
+Kammottava paine hellitti hiukan, Gertrudille avautui tie. Ilmaa, hän
+sai ilmaa! Sen hän vielä tunsi.
+
+Tointuessaan istui hän tuolilla avoimen akkunan ääressä. Hänen
+silmissänsä hämärsi vielä, hänen ajatuksensa olivat vielä sekavat,
+mutta hän kuuli lausuttavan: "Nälkä häntä vaivaa!" Nyt tunsi hän äkkiä
+jälleen kouristavan näläntunteen, kauhean tyhjyyden. Eilen illalla ei
+hän ollut syönyt mitään, tänä aamuna ei myöskään, -- eihän hänellä
+ollut mitään syötävää. Hänen huulensa olivat lumivalkoiset.
+
+Niin, nälkä heitä kaikkia vaivasi.
+
+Alkoi kuulua yrmeätä muminaa.
+
+Hienojen naisten oli hyvä olla, he ottivat täältä vain salaa mitä
+tarvitsivat: munia, suurimoita, silliä, ja ken tiesi mitä kaikkea.
+Senpätähden he tahtoivatkin kaikki olla täällä myymässä. Ei heidän
+tarvinnut seista tuntimääriä kuten köyhän vaimon, jota kiire hoputtaa.
+"Ja kumminkin sanotaan toisella nykyisin olevan samat oikeudet kuin
+toisellakin, -- toki kerrankin!"
+
+"Niin onkin!" Kenraalittaren silmissä välähti suuttumus. "Me emme
+ota mitään salaa itsellemme. Te puhutte pelkkää hölynpölyä. Puutetta
+mekin kärsimme. Mutta me olemme järkeviä. Me käsitämme, ettei voi olla
+toisin. Pitääkö sitten uljasten soturiemme kärsiä nälkää? Mieluummin
+olen itse nälissäni. Heistä on ensi sijassa huolehdittava!"
+
+Mumina vaikeni. Kukaan ei sanonut enää sanaakaan. Mutta Hermine von
+Voigtista oli, kuin kuulisi hän uudelleen ja yhä uudelleen tuon saman
+sanan: nälkä, nälkä! Pitikö koko maailman nääntyä nälkään? Eikö enää
+ollut missään sellaista maanpaikkaa, missä elämä olisi tarjonnut
+runsauttansa?!
+
+Hän tunsi yhä yltyvää levottomuutta. Ja hän tunsi äkkiä itsekin
+vatsassansa omituisen tunteen; hänet valtasi heikkous. Nuo häntä kohden
+rientävät kasvot tuntuivat äkkiä käyvän uhkaaviksi -- -- -- hyvä eläin,
+kärsivällinen eläin oli hänellä edessänsä, -- mutta ellei se enää
+tahtonut jatkaa kulkuansa?!
+
+"Silliä, me tahdomme myös silliä! Ensimäiset saivat niitä, me tahdomme
+niitä myöskin!"
+
+Silliä, silliä -- hyvä Jumala! Hermine von Voigt olisi voinut itkeä
+ääneen. Ken olisi muinoin liioin välittänyt parista sillipahasesta?!
+Sääli värähteli hänen äänessänsä: "Jos minulla olisi niitä teille
+antaa, niin antaisinhan niin kernaasti!"
+
+"Lorua!" Tuo kajahti raa'alta. "Helppo teidän on puhua; teillä on
+ruokaa kylläksenne."
+
+Akkunaa kolkutettiin. Ulkona seisoi toisia. Ne tahtoivat sisään.
+"Silliä, silliä, me tahdomme silliä!" kajahti sieltä.
+
+Mitä ajattelemattomia, pahankurisia lapsia! Huutavat ja riehuvat, kun
+ei voi täyttää heidän tahtoansa. Kenraalitar kokosi kaiken tarmonsa.
+Aivan niin vaarallista ei tuo ollut, kuin miltä se kuului. Kaikuvalla
+äänellä hän lausui: "Kaikenlaisia päähänpistoja! Jos ei myymälämme
+teitä miellytä, niin me suljemme sen. Nyt pyydän teitä tyhjentämään
+tämän huoneen. Avataanko se uudelleen, se saadaan sitten nähdä. Se
+riippuu tykkänään teistä itsestänne, siitä, kuinka te käyttäydytte. Nyt
+tänään on myynti lopussa." Toiset alkoivat rukoilla: "Voi sentään, me
+olemme jonottaneet niin kauan. Emmehän me ole hiiskahtaneet sanaakaan."
+
+"No, tulkaa sitten! Mutta järjestyksessä!" Ensimäisten joukossa, jotka
+aitaa lähestyivät, oli Gertrud Hieselhahn.
+
+Ostajia jäi koko joukko: mitäpä voi muutakaan tehdä? Muualla ei
+ollut sen parempaa, jonottaa sai joka paikassa. Ja täällä ei
+ainakaan tarvinnut maksaa niin huikeita hintoja. Kun Gertrud antoi
+esiin ruokakorttinsa, katsoi rouva von Voigt osaaottavaisesti hänen
+kalpeisiin kasvoihinsa: tuohan oli sama, joka äsken oli mennyt
+tainnuksiin. "Voitteko nyt paremmin?" tiedusteli hän.
+
+"Kyllä, kiitoksia", nyökkäsi Gertrud. Hän tunsi itsensä vielä
+voimattomaksi, pysyi tuskin pystyssä, mutta kiihkeä vihastus, joka
+täytti hänen mielensä, saattoi veren lämpimämpänä kiertämään hänen
+ruumiissansa. Oli liian mieletöntä, että ihmiset kiihkoilivat tuolla
+tavoin! Itsellensähän he sillä tuottivat suurimman vahingon. Ja hänestä
+tuntui, että hän itsekin oli perin typerä ja ajattelematon: eikö hän
+ollut hetki sitten ajatellut juuri samoin? Häpeissään painoi hän päänsä
+alas: mitä hyödytti nyt kiihkoileminen? Hän huokaisi syvään, lausuen:
+"Vaieta meidän tulisi!"
+
+Rouva von Voigt hymyili; siinä toki joku, jolla oli järkeä! Se tuotti
+hänelle lievitystä. Ja nyt luuli hän tuntevansa nuo hienot kasvot,
+joiden vakavat piirteet kertoivat niin selvästi nääntymyksestä ja
+puutteesta. "Emmekö ole kerran keskustelleet junassa?" kysyi hän.
+
+Gertrud punehtui. Hänen päähänsä tuli äkkiä muuan ajatus, joka
+hänestä tuntui huimaavan ilahduttavalta. Lämmin tunne valahti hänen
+sydämeensä: tämä, tämä nainen oli silloin kerran niin ystävällisesti
+tarjoutunut häntä auttamaan! Jo aikoja sitten olisi hän voinut
+turvautua häneen, mutta hän ei ollut sitä tehnyt. Mutta jos hän tekisi
+sen nyt -- nyt --?! Toivehikkaan mielenliikutuksen vallassa tarttui
+hän hänen käteensä; hän tunsi hänen osaaottavan katseensa. Siinä oli
+ymmärtämystä, rauhoitusta, lohtua.
+
+Gertrudin raukeat silmät vastasivat kenraalittaren katseeseen, hänen
+väsynyt sydämensä alkoi äkkiä sykkiä eloisammin. Tällä tavoin ei voinut
+jatkua, näin ilman keskinäistä luottamusta, kukin uhmamielisenä yksin
+tietänsä vaeltamassa. Luottamusta tarvittiin, toisen puolelta toista
+kohtaan. Hänestä tuntui, että _tuolle_ naiselle hän voisi kaikki
+kertoa, -- ja hän auttaisi häntä. Eikä hänen tarvitsisi kääntyä hänen
+puoleensa kerjäläisenä, -- ei, hän tunsi sen nyt täysin selvästi: tuo
+toinen ei ollut ainoastaan ylhäinen rouva ja hän itse kansannainen,
+-- ei, he olivat molemmat ennen kaikkea naisia, ja heidän oli nyt
+pysytteleminen yhdessä. Näinä aikoina oli niin paljon kärsimystä, --
+kuinka jaksoi sen kestää? Ainoastaan siten, että se kannettiin yhdessä.
+Yhteiset huolet, yhteinen työ! Rauha oli ensin saavutettava täällä
+kotona, sitten seuraisi ulkonainenkin rauha.
+
+
+
+
+XVII.
+
+
+Ukko Richter istui tuolillaan oven edustalla. Oikeastaan oli jo aivan
+liian kylmä istua ulkona, mutta hänen vaimonsa ei ollut noutanut häntä
+sisään, ja niin jäi hän istumaan tavalliselle paikallensa. Pienokainen,
+joka ei enää tiennyt mihin ryhtyisi noin aivan omin päinsä, nypiskeli
+hourua. Tämä leperteli hänelle: "leipäpala, leipäpala!" Lapsi leperteli
+hänen jälkeensä. Marraskuun päivänpaiste oli tehotonta, maa kosteaa.
+Lapsen mekko oli luisunut ylös, paljain säärin se istua laahuskeli
+maassa.
+
+Krügerin muori katseli tätä kauempaa ja hänet valtasi pelästys. Eikö
+ollut anteeksiantamatonta, että lasta hoidettiin noin huonosti?
+Gustavin lasta! Entä jos se vilustuisi, sairastuisi?! Varmaankin se
+sairastuisi nyt, ja se voi kuoliakin. Kiihkeä tuska valtasi hänen
+mielensä: tuo rakas lapsi! Juuri samannäköinen oli Gustavkin ollut
+tuossa iässä: pyöreä pieni pää täynnä vaaleita kiharoita -- ja silmät
+-- niin, nuo olivat hänen silmänsä! Jospa hänellä vain olisi tuo poika
+kotona huostassansa! Hän pukisi hänet Gustavin vaatteisiin. Hänellä oli
+vielä tallessa hänen ensimäiset kenkänsä, pienet nahkakengät, joissa
+oli punaiset koristesaumat, -- ne sopisivat nyt pienokaiselle.
+
+Jospa hän vain voisi nostaa lapsukaisen ylös kosteasta maasta! Mutta
+hän ei uskaltanut mennä lähemmäksi. Viime kerralla oli hän tuskin
+päässyt sen äitiä pakoon. Tämä oli tullut äkkiarvaamatta, töin tuskin
+oli hän ehtinyt juosta tiehensä. Oikein oli täytynyt panna juoksuksi.
+Lieneeköhän hän nähnyt hänet? Nyt oli hän rahaston hoitajattarena
+kunnan myymälässä. Kenraalitar oli hänet siihen toimeen ottanut, ja
+hänestä näytti tyttö saaneen hyvän turvan. Mikään ihan turhanpäiväinen
+olento ei hän näyttänyt olevan, muutoin ei rouva von Voigt olisi häntä
+suosinut. Ja sitä hän ilmeisesti teki. Rouva Rossi oli sattumalta
+kertonut siitä eilen, tuodessaan Lumikille ja Ruususelle muutaman
+kaalinlehden. Rouva Krüger oli säpsähtänyt pelästyneenä: olikohan
+tuo tyttö parjannut häntä? Oliko ehkä lörpötellyt siitä, mitä heidän
+välillänsä oli tapahtunut? Se olisi kiusallista.
+
+Nyt ei tuo tyttö ollut enää koko päivää poissa Berlinissä, hän tuli
+päivällisaikoihin kotiin. Se oli vahinko, sillä juuri siihen aikaan
+istuivat vanha mies ja lapsi ulkosalla! Krügerin muorin valtasi uusi
+pelästys: entä kun lunta tulisi! Kun ilma kävisi niin kylmäksi,
+etteivät he enää voisi olla ulkona? Sitten ei hän enää saisi nähdä
+lasta. Voi kulua päiviä, viikkoja, kuukausia, kunnes hän saisi jälleen
+nähdä sen. Hän saisi täällä seisoa seisomistaan vaaniskelemassa, ovi
+tuolla pysyisi suljettuna, akkunat olisivat jäässä, ei kukaan voisi
+katsoa sisään, ei ulos. Voi, miten synkkiä päiviä ne olisivat! Häntä
+kammotti niitä ajatellessakin.
+
+Ja äkkiä tuli hänelle ajatus: jos hän tarjoaisi tytölle rahaa, paljon
+rahaa, mahtaisikohan hän luovuttaa poikasen hänelle? Niin kitsas kuin
+Krügerin muori muutoin olikin, tässä ei hän olisi asettanut mitään
+määrää. Mitä tekisi _hän_ rahalla? Gustavillehan hän vain sitä säästi
+-- ja tuolle pienokaiselle.
+
+Hänen sydäntänsä vihloi, kun hän näki lapsukaisen noin viheliäisissä
+oloissa. Mikä vartija oli tuokin vanha höperö? Suuttumus ja tuska
+taistelivat hänen mielessänsä. Suuttumus äitiä kohtaan, -- mitä
+tarvitsi tämän aina juosta tiehensä?! Suuttunut oli hän myös
+itselleenkin: kuinka toisin olisivat asiat voineet olla! Mutta sitten
+harkitsi hän tarkemmin: mitäpä tyttö voi muutakaan tehdä? Täytyihän
+hänen ansaita. Olihan kiitettävää, että hän oli niin ahkera. Krügerin
+muori oli hankkinut hänestä tietoja ja saanut kuulla, ettei hän
+karttanut mitään työtä. Mitähän Gustav sanoisi siitä, että hänen
+Trudensa oli neulonut olkisäkkejä? Jopa se oli kurjaa! Hienompaanhan
+hän oli tottunut, varsin ahtaalle oli hänen täytynyt joutua, kun oli
+tyytynyt sellaiseen työhön. Krügerin muori tunsi jotain kunnioituksen
+tapaista: sellaista miniää ei toden totta tarvitsisi hävetä. Jumalan
+kiitos, että hän nyt oli saanut toimen, joka soveltui hänelle paremmin!
+
+Rouva Krüger päätti puhutella rahastonhoitajatarta mennessään ensi
+kerralla kortteinensa kunnan myymälään ostoksille. Mitä merkillistä
+siinä olisi? Sillä ei hän mitenkään panisi arvokkaisuuttansa alttiiksi.
+'Neiti Hieselhahn', sanoisi hän, 'neiti Hieselhahn, pienokainen on
+niin paljon yksin, hän istuskelee sääret paljaina märässä maassa,
+ettekö pelkää, että hän voi vilustua?' Sittenhän hän kuulisi, mitä
+toinen siihen sanoisi, ja voisi jatkaa puhetta sen mukaan. 'Minä olen
+yksin, minulla on paljon joutoaikaa, on lämmin huone ja ruokaa myöskin,
+pitäisin kernaasti poikasen luonani, sillaikaa kun te -- --'.
+
+Pienokaisen kirkaisu herätti hänet ajatuksistansa. Lapsia oli kulkenut
+siitä ohitse, ja ne olivat ärsytelleet vanhusta, matkien: "leipäpala --
+leipäpala -- tahdotkos leipäpalan?" He vetivät häntä parrasta, ja kun
+hän puolustautui, heidän käydessään liian kovakouraisiksi, kaatui hän
+tuoleineen kumoon. Kirkuen lensi joukkue tiehensä, mutta pienokainen
+alkoi itkeä katkerasti, ikäänkuin olisi oivaltanut vanhuuden
+kärsimykset.
+
+Silloin juoksi Krügerin muori apuun; tätä ei hän enää voinut katsella
+toimetonna. Ennenkuin vanhus oli raahautunut pystyyn ja hänen vaimonsa
+tullut hänelle avuksi, oli hän temmannut lapsen ylös maasta. Hän otti
+sen käsivarrellensa, hän pusersi sen vasten poveansa: Gustavin lapsi!
+Tässä ei ollut Gustavin lapsen paikka!
+
+Hän juoksi tiehensä, kuin olisi joku ajanut häntä takaa, piteli lasta
+yhä vielä lujasti itseensä puserrettuna ja tyynnytteli sen itkua
+sanoin, joiden hellyyttä hän ei itse aavistanut.
+
+Kun Gertrud tänään palasi kotiin, oli hänen pienokaisensa poissa.
+Oliko hän lähtenyt retkeilemään omin päin? Hän koetti tiedustella
+ukko Richteriltä, mutta tämä loi häneen tylsän katseen, toistellen:
+"leipäpala, leipäpala!" Epätoivoisena luopui Gertrud yrityksestään:
+tuolta ei maksanut vaivaa tiedustella. Richterin muori kohautti myös
+vain hartioitaan: mitä häntä liikutti muiden ihmisten lapsi. Ken
+välitti hänenkään pojistaan, jotka olivat sodassa. Ei kukaan sanonut
+hänelle, elivätkö he vai olivatko kuolleet. Nuhteet eivät pystyneet
+häneen. Kun Gertrud tuskissansa käytti kovia sanoja, mennä laahusti
+muori mitään vastaamatta keittiöönsä ja sulki oven jälkeensä.
+
+Sillaikaa kun äiti haki poikaansa epätoivoissaan, koetteli Krügerin
+muori tälle Gustavin pikku kenkiä. Pienet jalat olivat aivan kylmät,
+hän oli nopeasti vetänyt hänen jalkaansa lämpimät sukat. Nyt taputti
+hän kädellään Gustavin ensimäisten kenkien pohjia: "Ne sopivat
+erinomaisesti!"
+
+Pienokainen oli täysin tyytyväinen. Muori oli nostanut hänet pöydälle
+ja oli itse polvillaan sen edessä lattialla. Poikanen potkiskeli häntä
+riemuissaan rintaan; hän ei lainkaan vierastanut muoria. Johtuikohan se
+siitä, että hän oli tottunut olemaan vierasten kanssa, vai tunsiko hän,
+että muori oli hänen isoäitinsä? Mistä olisi hän sen tiennyt! Mutta
+Krügerin muori oli käynyt lapsekkaaksi. Kun poikanen kirkui iloissaan,
+kirkui hän mukana, ja hän opetti häntä sanomaan: iso-äiti. "No, sanohan
+nyt: i-so-äi-ti!" Hän nauroi ihastuksesta, ja samassa kyyneleet
+virtailivat hänen riutuneita kasvojansa pitkin. Gustavin poika! Mitä
+sanoisi Gustav, kun tapaisi poikansa hänen luonansa?
+
+Lapsenkätöset löivät häntä kasvoihin, hän tavotteli niitä. Siitä oli
+pitkät ajat, kun hän oli leikkinyt tällä tavoin, mutta hän oppi sen
+pian. Hän oli kokonaan vaipunut tähän hellään leikkiin, -- silloin soi
+ovikello. Ja nyt lähestyivät raskaat askeleet huoneenovea.
+
+Gertrud kulki läpi eteisen vaivaloisesti, kuin olisi hänellä ollut
+lyijypainot jaloissa. Ellei hän löytäisi pienokaista täältä, silloin
+-- silloin --! Epätoivoisia ajatuksia oli tullut hänen mieleensä. Jo
+kuvitteli hän häntä tuolla kedolla harhailemassa. Siellä oli yllin
+kyllin kuoppia ja sateen synnyttämiä lätäköitä, joihin tuollainen
+pieni ruumis voi hukkua. Hän oli juossut sinne, oli huudellut,
+palannut takaisin ja huudellut jälleen, tiedustellut joka ihmiseltä,
+mutta ei kukaan voinut antaa mitään tietoja. Mutta äkkiä oli hän
+muistanut jotain, -- eikös hän ollut äskettäin nähnyt rouva Krügerin
+kuljeskelevan täällä väijymässä? Olettamus muuttui varmuudeksi: niin,
+hän, hän juuri oli noutanut lapsen luoksensa! Kuinka häpeämätöntä!
+
+Kolkuttamatta tempasi Gertrud huoneen oven auki. Uhkaavin katsein
+silmäili hän siellä olevaa naista.
+
+Rouva Krüger oli yhä edelleen polvillaan; hän oli kuin kauhusta
+herpaantunut, hän ei pystynyt nousemaan: äiti siellä tuli! Hän tuli
+noutamaan poikansa pois! Mutta samalla hän päätti pitää puoliansa:
+olihan se hänen poikansa lapsi! Sitä ei hän enää antaisi pois!
+
+Pienokainen oli huudahtanut riemusta nähdessään äitinsä, mutta sitten
+hän ryhtyi pienillä terävillä kynsillään raaputtelemaan uusien kenkien
+punaisia koristesaumoja; se kiinnitti koko hänen huomionsa.
+
+Sanaakaan puhumatta lähestyi Gertrud pöytää.
+
+Nyt, nyt ottaisi hän lapsensa ja veisi sen mukanansa! Ei, se ei saanut
+tapahtua, ei, ei! Rouva Krüger hypähti pystyyn: "Jättäkää poikanen
+minun luokseni!" Rahan tarjoamista ei hän nyt enää ajatellut, sitä ei
+hän olisi uskaltanut -- ei tuolle tuossa, -- mutta hänen äänessänsä
+värähteli pyyntö, rukous, kiihkeä sydämenhalu: "Jättäkää hänet minulle!"
+
+Äiti pudisti päätänsä.
+
+"Gustavin poika -- minähän olen lähin hänet saamaan!"
+
+Gertrudin suupielet vetääntyivät alas katkeraan hymyyn, -- vai niin,
+nyt jo kelpaisi! "En jätä!" sanoi hän tuikeasti. Ja Krügerin muorin
+puheista välittämättä, tavotti hän lasta.
+
+Mutta se ei ollut niin helppoa. Krügerin muori tarttui hänen pieneen
+mekkoonsa, piti häntä siitä kiinni. "Jättäkää hänet minulle, jättäkää",
+sopersi hän kiihkeän tuskan vallassa, nähdessään olevansa hänet
+menettämäisillään. "Gustavin lapsi -- Gustavin lapsi!"
+
+"_Minun_ lapseni se on!" sanoi toinen. Ja sitten katsoi hän pitkään
+Krügerin muoria. Tuossa katseessa kuvastui paljon: vihaa, syyttelyä,
+halveksimista, uhkailua ja kärsimystä. "Turhaan minäkin sain rukoilla,
+silloin kun rukoilin. Ei, se ei pälkähtäisi päähäni. Poika on minun,
+minun yksin. Minä olen hänet synnyttänyt -- hänet elättänyt -- onko
+joku muu minua siinä avustanut?" Hänen huulillansa väreili pilkallinen
+hymyily: "Ette ainakaan _te!_"
+
+Krügerin muori vaikeni: niin, oikeassa hän oli, totta hän puhui. Hänet
+valtasi äkkiä suunnaton syyllisyyden tunne. "Olette oikeassa", sanoi
+hän tukehtuvalla äänellä; hän pääsi tuskin henkeen, ei tahtonut saada
+sanoja suustansa. "Huomaan nyt että olen menetellyt väärin ja huonosti.
+Hyvä Jumala, hyvä Jumala", huusi hän äkkiä lujaan, kohottaen kätensä,
+"olen saanut siitä kovan rangaistuksen. Olen saanut sovittaa tuon
+vääryyden satakertaisesti, tuhatkertaisesti. Ajatelkaapa minun tilaani
+-- minähän olen _niin_ yksin!"
+
+"Yksin minäkin olen". Gertrud antoi päänsä vaipua. Nyt ei hän sentään
+enää voinut katsoa Gustavin äitiin kuten äsken, ei niin leppymättömästi.
+
+"Pitäisin häntä yhtä hyvästi kuin Gustavia -- ah, vielä paremmin!"
+Vanha vaimo suorastaan pieneni voimattomuuden tunteen vallassa. "Ette
+kadu sitä koskaan, jos annatte poikasen minulle. Tehän voitte pitää
+silmällä, miten minä häntä pidän, -- voitte käydä katsomassa, joka
+päivä, te tulette olemaan tyytyväinen. Ja kun kuolen, jää kaikki,
+kaikki hänelle. Ja kun Gustav palaa, silloin -- silloin --". Krügerin
+muori joutui aivan hämmennyksiinsä, tytön katse tutki häntä niin
+kiinteästi.
+
+"Silloin annatte minulle taas lähtöpassit", sanoi Gertrud. "Minulle
+ja lapselle. Poika _on_ minun ja pysyy minun omanani. Tule!" Hän otti
+poikasen käsivarrellensa, tämä pani kätensä hänen kaulaansa. Gertrud
+aikoi lähteä.
+
+Mutta rouva Krüger asettui hänen tiellensä. "Kun Gustav palaa, silloin
+-- vannon sen teille -- silloin --".
+
+"Mitä sitten?" Gertrud viivähti silmänräpäyksen. Gustavin äiti piti
+häntä kiinni vaatteista.
+
+"Silloin hänen pitää mennä teidän kanssanne naimisiin."
+
+"Sitä ei hän tule tekemään." Gertrud pudisteli surullisesti päätänsä
+-- ah, muori-parka uskoi yhä vielä, että hän oli elossa! Hänet valtasi
+sääli; kuinka se olikaan mahdollista näin pitkän ajan jälkeen! Helppo
+oli antaa lupauksia, Gustav ei palaisi. Mutta hän ei raskinut antaa
+katkeraa vastausta. Vitkastellen, hiljaa hän sanoi: "Ja te toivotte yhä
+vielä! Minä olen jo luopunut toivosta!"
+
+"Ei -- toivoa, toivoa täytyy!" Krügerin muorin kalpeille poskille
+kohosi puna, hänen himmeä katseensa kirkastui. Rypyt häipyivät, kuin
+olisi lempeä käsi silittänyt ne pois. "Minä toivon yhä. En lakkaa
+koskaan toivomasta. Pysykää tekin toivossa!" Hän laski kätensä
+Gertrudin käsivarrelle. Lohdutellen hän puheli: "Hän palaa kyllä,
+Gustav-poikaseni, voitte olla aivan levollinen -- hän palaa kyllä!" Hän
+oli korottanut äänensä vakuuttavasti.
+
+Gertrud tuijotti häneen kuin mielipuoleen. Oliko tuo vanha nainen
+täydessä järjessään? Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa. Mutta sitten
+alkoi äidin luottamus vaikuttaa häneenkin: hän ponnisteli tuota
+järjettömyyttä vastaan, voimatta siitä kumminkaan täysin vapautua. Entä
+jos tuo olisikin totta? Jos hänen äitinsä olikin oikeassa, ja hän eli
+yhä vielä? Hän kumartui vanhaa naista kohden, hän näytti epäilyksissään
+hakevan toivoa, tukea toisen järkkymättömästä luottamuksesta. "Jospa
+vain tietäisin sen varmasti", lausui hän vitkalleen.
+
+Lapsukaisen paino rasitti hänen käsivarttansa, hän laski hänet jälleen
+alas pöydälle.
+
+"Kuolemata ei pidä silleen oleman, eikä itkua, eikä parkua, eikä
+kipua pidä silleen oleman; sillä ne entiset poismenivät. Niin on
+kirjoitettuna", sanoi rouva Krüger juhlallisesti. "Minun Gustavini ei
+lepää haudassa. Minä en tiedä mistään kuolemasta." Hän laski kätensä
+lapsen pään päälle: "Hän elää -- teitä ja minua varten!"
+
+
+
+
+XVIII.
+
+
+Ihmisparvi oli kokoontunut raatihuoneen edustalle. Silliä, silliä
+ne halusivat. Miksi ei pormestari ollut hankkinut silliä tarpeeksi?
+Kepeillä ja sateenvarjoilla oli siellä huidottu, keskenkasvuiset pojat
+olivat vihellelleet -- miehiä ei siellä ollut mukana kuin muutamia
+--, naiset olivat kurotelleet ilmaan mitä käsissä sattui olemaan:
+koppia, puuhkia, torilaukkuja. Oli myöskin kuulunut huutoja, kiroilevia
+uhkahuutoja, mutta niihin ei oltu yhdytty.
+
+Jumalan kiitos! Hermine von Voigt lausui sen itsekseen, hengähtäen
+helpotuksesta. Saksan kansa oli sittenkin kansa, joka pysyi uskollisena
+ja luottavaisena, joskin se hiukan nurisi. Tuo nurina -- hyvä Jumala --
+se oli ymmärrettävissä ja anteeksiannettavaa. Muissa maissa vallitsisi
+jo täysi raivo!
+
+Kun myymälässä tyytymättömäin joukko oli virrannut häntä kohden,
+silloin oli hän ensi kerran saanut aavistuksen kansan voimasta. Jos
+se ärsytettynä joutuisi vimmoihinsa, repisi pystytetyt väliaidat
+maahan, silloin eivät auttaisi mitkään pyynnöt, ei mitkään käskyt.
+Entä nuo uljaat soturit? Joka kirjeessä kehui hänen miehensä joukoissa
+vallitsevaa henkeä. Naisten vain ei pitäisi valitella kirjeissänsä. Se
+lannisti miesten mieltä ja vei heiltä rohkeuden. Mutta ei käynyt ketään
+moittiminen siitä, jos hän olikin saanut tarpeekseen sodasta, _tästä_
+sodasta.
+
+Yksinäisen naisen mieleen tulvahti raskaita ajatuksia kapinoivasta
+sotajoukosta. Hänen sydämestänsä kohosi kuin kiihkeä rukous: jospa he
+vain kaikki, kaikki punnitsisivat, mitä oli kysymyksessä! Mitä merkitsi
+tälle kansalle Saksanmaa? Maa-aluettako vain, jossa se asui, peltoa,
+joka oli sitä tähän saakka elättänyt? Eikö se ollut sille kaiken elon
+lähde, sydämen syvin rakkaus, äiti, jonka pelastamiseksi uskollinen
+lapsi uhraa henkensä?
+
+Kiihtyneenä hän kohotti kätensä. Hän, joka muutoin oli niin tyyni,
+tunsi nyt joutuneensa tykkänään tunteittensa valtaan. Taivaasta
+olisi hän tahtonut kiihkeästi riistää alas jotain: sen, mitä kaikki
+tarvitsivat. Neuvotonna katsoi hän ympärilleen: ah, jos tämä kurjuus
+loppuisi, loppuisi! Mutta miten se voisi tapahtua? Sodan ratkaisusta
+ei ollut tietoakaan. Levottomuus valtasi hänet, järkyttäen hänen
+mieltänsä: mikä kurjuus, mikä sietämätön onnettomuus, jos ei
+voitaisikaan kestää loppuun saakka! Jos kourallinen kirkujia -- sillä
+tyytymättömiähän on aina, tulee aina olemaan -- saattaisi Saksan
+kukistumaan. Ei, se veisi häneltä hengen!
+
+Tuo muutoin niin tyyni olento käyskenteli huoneessa edestakaisin,
+tunteittensa ajamana. Kiihkeästi riehuivat ne hänen povessansa.
+Mutta voimakkaampana kuin epäilyn ja suuttumuksen, levottomuuden ja
+nuhteitten pauhu kajahteli siellä säälin vieno ääni. Se kuiskasi hänen
+korviinsa: 'Oletko nähnyt nuo riutuneet, kalpeat kasvot? Nuo naiset,
+joiden lapset kärsivät puutetta? Nuo ihmiset, jotka eivät ole oppineet
+hillitsemään itseänsä, kuten sinä, joista monella ei ole tarpeeksi
+sivistystä, koulutettua järkeä, voidaksensa arvostella asioita oikein
+ja niitä ymmärtää? Ne ovat ihmisiä, joiden pyrkimysten päämääränä
+on saada viettää jokapäiväisistä huolista vapaata elämää, tehdä
+sunnuntaisin kävelyretkiä, kuolla hyväksi lopuksi omassa vuoteessa!'
+
+Hermine von Voigt säpsähti: eikö kuulunut huutoa? Kyllä, huutoa,
+voimakkaampaa kuin sodan melske! Yhä äänekkäämmäksi, yhä valtavammaksi
+se kävi, paisuen rajumyrskyn mylvinäksi: se oli menehtymäisillään
+olevan maailman hätähuutoa.
+
+Perikato, perikatoko odotti? Toinen ajatus seurasi toista, hän ei
+voinut vapautua levottomuudestansa. Hän oli rasittunut, hänen korvansa
+kiihtyneet. Yksin hiljaisessa huoneessakin luuli hän kuulevansa
+jotakin. Hän meni akkunan luo.
+
+Mutta levollinen oli katu synkän talvitaivaan alla, hiljaa kuin pehmeät
+untuvat putoilivat lumihiutaleet. Pari vanhaa naista oli lakaisemassa,
+muutamat lapset tavottelivat kurotetuin käsin hiutaleita. Kaikki
+näytti niin levolliselta, näytti kehottavan istumaan hiljaa kaikessa
+rauhassa, vaikkapa nukahtamaankin. Mutta hän ei voinut tyyntyä. Hänen
+eteensä kuvastuivat nuo kasvot, jotka hän tunsi niin hyvin, jotka näki
+joka päivä, tietäen: tuolla on mies sodassa -- tuolla poika -- tuolla
+viisi alaikäistä lasta -- tuolla seitsemän -- tuo on siivo ihminen --
+tuo röyhkeä. Tänään tuntuivat hänestä nuo kasvot vielä kalpeammilta,
+riutuneemmilta, kurjemmilta kuin muulloin. Eikö hän kuullut itkua?
+
+'Talvi jälleen eikä tietoakaan lopusta, kolmas talvi jo, jonka
+vietämme pelossa ja levottomuudessa. Jälleen joulu toivottomassa
+yksinäisyydessä, ilman joulukuusta lapsillemme. Olemme eläneet toivossa
+päiviä, viikkoja ja kuukausia, olemme itkeneet -- päiviä, viikkoja,
+kuukausia -- ja nyt, entä nyt?!'
+
+Hänet valtasi syvä mielenmasennus: voi noita raukkoja, noita raukkoja!
+Kuka voi heitä auttaa, saattaa heidät unohtamaan huolensa? Kuka voi
+antaa vaimoille heidän miehensä takaisin, lapsille heidän isänsä? Ah,
+kuolleet eivät enää herää eloon. Vuotanutta verta ei mikään sade voinut
+huuhtoa pois. Mutta eivätkö kyyneleet voisi virrata vähemmin katkerina,
+eikö päivänpaiste voisi kasvattaa kukkasta hävitetyllekin kentälle?
+
+Hän loi hakevan katseen synkälle talvitaivaalle. Jotain suurta,
+odottamatonta täytyi tapahtua, jotain aavistamatonta -- jokin ihme!
+Silloin, silloin voisi kaikki kääntyä paremmalle tolalle. Rauha maahan
+ja ihmisille hyvä tahto! Jo oli aika niiden tulla. -- -- --
+
+Ja kuinka kärsimättömästi saikaan joka päivä odottaa sanomalehteä!
+Kenraalitar katsoi kelloa: iltalehti ei ollut vielä tullut. Ikäänkuin
+tuollainen paperipala voisi suoda sitä, mitä mieli halusi! Tosinhan
+tunsi hetkiseksi helpotusta, lukiessaan että romanialaiset olivat
+joutuneet tappiolle Argesulin luona ja perääntyivät puolittain
+paeten, että voittokulkua jatkui ja Sinaia, Bukarest ja Ploesti oli
+valloitettu. Nuo olivat mieltäylentäviä hetkiä, -- mutta hetkiä vain.
+Sota jatkui, kärsimykset pysyivät ennallaan; vieläpä ne kävivät
+katkerammiksikin, sillä niitä ei kannettu enää kärsivällisyydellä.
+Kenellä oli enää kärsivällisyyttä?! Eikö hän itsekin tuntenut
+kuumeentapaista levottomuutta? Hänen ei käynyt muita soimaaminen.
+
+Kenraalittaren teki mieli lähteä Berliniin. Hänet valtasi halu päästä
+pois tästä hiljaisuudesta, josta hän muutoin niin piti. Tänään se häntä
+kammotti, vaivasi, oli hänestä kuin kuolemanhiljaisuutta. Mitään asiaa
+ei hänellä ollut Berliniin, mutta voisihan hän keksiä jotain, käydä
+ostoksilla, jotta saisi taas kerrankin kulkea vilkasliikkeisemmillä
+kaduilla ja olisi pakko tungoksessa tarkata ulkonaisia seikkoja, eikä
+aina vain omaa sisintä olemustansa. Hän päätti äkkiä lähteä. Hän tunsi
+kiihkeätä halua unohtaa hetkiseksi tuskalliset ajatuksensa, päästä
+niistä eroon.
+
+Kun hän nousi junaan, huomasi hän äkkiä joutuneensa samaan osastoon
+naapurinsa kanssa. Salaneuvoshan se oli? Hän saattoi tuskin tuntea
+häntä himmeässä valossa. Tuo muutoin niin täsmällinen, siistin siisti
+herra näytti olevan niin kurjassa asussa. Takki oli kiinni vinossa,
+kaulaliinan päät riippuivat alhaalla. Hän ei näyttänyt huomaavan
+kenraalitarta. Hän istui aivan rouvansa vieressä. Tämä oli painautunut
+vaununnurkkaan, mies katsoi häneen herkeämättä.
+
+Voi nuo ihmisparat, heilläpä oli huolia! Rouva von Voigt tiesi, että
+heidän poikansa olivat säästyneet kiihkeissä taisteluissa Volhyniassa
+ja ensi hyökkäyksessä Sommen luona, mutta vanhempi oli sitten Venäjältä
+joutunut Romaniaan, ja siellä kävi eteneminen niin nopeasti, etteivät
+vanhemmat varmaankaan voineet hänelle kirjoittaa eikä saada häneltä
+tietoja. Nuorempi oli kirjoittanut viimeksi 14 päivänä marraskuuta;
+silloin taisteltiin Pierre-Vast-metsässä -- varsin kiihkeästi --
+kenties oli hän ollut siellä mukana. Toivottavasti olivat he nyt jo
+saaneet tietoja?! Kenraalitar ei rohjennut sitä tiedustella. Noiden
+kahden olennossa oli jotain,- joka saattoi hänet levottomaksi -- tai
+riippuiko se ehkä hänen omasta mielialastansa? Hän harkitsi vielä tuota
+asiaa -- tervehtiähän hänen ainakin täytyi -- silloin tunsi vanha herra
+hänet. Salaneuvos tavotti koneellisesti hattuansa, sitten katsoi hän
+kenraalittareen, niin omituisen synkästi ja hajamielisesti, että häntä
+vavahdutti paha aavistus.
+
+Rouva ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota. Vanhanaikainen
+kapottihattu kuten aina hiukan liian edessäpäin sileällä päälaella,
+tuijotti hän eteensä. Hän istui liikkumatonna. Mutta hän ei pitänyt
+käsiänsä hiljaa sylissänsä, vaan nyppi yhtä mittaa oikealla kädellä
+vasemman käden sormia. "Yksi -- kaksi -- kolme." Mumisten laski
+salaneuvoksetar. Ja jo taas: "Yksi -- kaksi -- kolme."
+
+"Jätä tuo, äiti", sanoi mies. Ja sitten seurasi rukoilevasti: "Anna
+rakas!" Hän laski kätensä vaimonsa kädelle, pitäen nuo levottomat
+sormet hiljaa.
+
+Kuinka olikaan rouvaparan laita? Hänhän näytti olevan aivan sekaisin.
+
+Salaneuvos kumartui kenraalitarta kohden ja kuiskasi hänelle: "Me
+olemme saaneet huonoja uutisia tänä aamuna -- varmaankin he ovat
+molemmat kuolleet."
+
+"Jumalan tähden!"
+
+Isä nyökkäsi, hänen kasvonsa värähtelivät. "Kapteeni kirjoitti minulle
+siitä. Wilhelmimme on ollut kadoksissa aina Pierre-Vast-metsän
+taisteluista saakka, marraskuun 15 päivästä. Toinen poikani on kaatunut
+Argesulin luona. Molemmat tiedot tulivat yhtaikaa. Sitä ei Anna
+kestänyt."
+
+"Yksi -- kaksi -- kolme", mumisi salaneuvoksetar.
+
+"Kolme poikaa! Vuosi sitten vanhin, nyt kaksi. Anna-parkani!"
+Surullisesti pudisti vanhus päätänsä.
+
+Rouva von Voigt tarttui hänen käteensä, hän olisi halunnut itkeä
+ääneen: se oli liikaa! Liikaa! Hän puri huuliansa. Puhua ei hän voinut,
+hän puristi vain tuota käsi-raukkaa. Niin istuivat he vaieten ja
+kalpeina vastatusten, kunnes juna saapui Berliniin.
+
+"Minne te aiotte? Voinko auttaa teitä jotenkin?"
+
+"Me menemme sota-akatemiassa olevaan tiedustelutoimistoon. Poikani
+olivat upseereja -- kenties siellä tiedetään jotain tarkempaa. Vaimoni
+ei tahtonut jäädä yksin kotiin, vaan tahtoi välttämättömästi mukaani.
+Tule, Anna rakas!" Hän laski kätensä vaimonsa kainaloon. Tämä seisoi
+aivan kuin avutonna ja tahdotonna. Hän asteli hitaasti ja laahustellen.
+
+Potzdamin torilla oli suuri tungos. He olivat äkkiä joutuneet keskelle
+yhä kasvavaa, kiihkeätä ihmisjoukkoa. Sanomalehtien myyskentelijät
+heiluttelivat vielä kosteita lisälehtiänsä: "Keskusvaltojen
+rauhantarjous!"
+
+Mitä -- mitä?! Hermine von Voigt luuli uneksivansa. Mitä huusivatkaan
+ihmiset: 'Saksan rauhantarjous?'
+
+Ja yltympäri hengityksen salpaava hämmästys, sitten mumina, joka
+nousuveden tavoin eteni miehestä mieheen, naisesta naiseen. Ja toinen
+katsoi toiseensa ja nuo äänettömät katseet kysyivät: oliko tuo
+todellakin totta, eikä ainoastaan hälyytysuutinen? Ei, ei, siinähän se
+oli luettavana, virallisesti vahvistettuna, selvin sanoin, tiedoksi
+kaikelle maailmalle: 'Saksa tekee rauhantarjouksen'.
+
+Niinkö huonosti olivat Saksan asiat, että sen täytyi tehdä rauha
+mihin hintaan tahansa? Taivaan tähden! Kenraalitar tempaisi käheäksi
+käyneeltä sanomalehden myyskentelijältä lehden kädestä, hänen
+katseensa kiitivät rivejä pitkin. Hän oli päästänyt salaneuvoksettaren
+käsivarren, molemmin käsin piteli hän lehteä, joka vapisi ja rapisi,
+hän ei voinut pitää sitä hiljaa. Hän ei huomannut, että luki aivan
+ääneen. Ihmiset tunkivat hänen lähellensä. Samana päivänä kello
+kaksitoista oli Berlinissä, Wienissä, Sofiassa ja Konstantinopolissa
+jätetty puolueettomain suojelusvaltain edustajille nootti, jätettäväksi
+sotaakäyville, vastapuolueeseen kuuluville valloille:
+
+_'Vakuutettuina valtiollisesta ja taloudellisesta lujuudestaan ja
+valmiina jatkamaan sotaa, jos siihen yhä edelleen pakotetaan, mutta
+haluten tehdä lopun verenvuodatuksesta, ehdottavat neljä liittoutunutta
+valtakuntaa rauhanneuvottelujen alkamista!'_
+
+Nukkuiko hän ja uneksi onnellista unta? Hermine von Voigt tarttui
+otsaansa, kirjaimet alkoivat äkkiä hyppiä hänen silmissänsä, taivas ja
+maa, avara tori ihmisineen tuntui pyörivän ympäri. Hän tunsi valtavaa
+mielenjärkytystä ja samalla sanoin kuvaamatonta helpotusta. Tuo ei
+kuulunut kidutetun, voitontoiveista luopuneen kansan hätähuudolta,
+se oli voimastaan varman, selvästi ajattelevan kansan itsetietoinen
+päätös, -- kansan, joka vastuksista huolimatta kulki lopullista voittoa
+kohden.
+
+Tuo oli tullut liian äkkiä. Syvimmästä alakuloisuudesta suurimpaan
+riemuun -- kuka saattoi niin äkkiä tointua?! Hämmennyksissään silmäili
+Hermine von Voigt noita hyppiviä kirjaimia. Ja toisten kävi kuten
+hänenkin; ei kuulunut äänekkäitä ilohuutoja, ei kukaan uskaltanut vielä
+riemuita ääneen. Kuin helpotuksen huokaus vain kävi läpi ihmisjoukon,
+kuin vapauttava hengenveto.
+
+Mitä sanoisivat kaikki naisparat, nuo sadat, tuhannen tuhannet
+äidit, puolisot, morsiamet, sisaret, tyttäret? Melkein ylivoimainen
+toivontunne täytti äkkiä Hermine von Voigtin sydämen. Oliko
+mahdollista, että tulisi rauha? Oi, silloin palaisi hymyily jälleen
+ihmisten kasvoille, noille synkille, kyynelten kuluttamille kasvoille!
+
+"Nyt tulee rauha", sanoi joku hänen vieressään lujalla äänellä.
+Vanha salaneuvos sen oli lausunut. Hän laski käsivartensa tylsästi
+eteensä tuijottavan vaimonsa hartioille. "Anna, kuuletko? Rakas Anna,
+keisarimme tekee rauhan!"
+
+"Rauhan", sopersi vaimoparka hänen jälkeensä. Hän oli kuullut
+ainoastaan sanan äänteet, oivaltamatta sen merkitystä. Mutta sitten,
+kuin olisi tuo yksi ja ainoa sana antanut hänelle jälleen järjen
+lahjan, tuli hänen jäykkään katseeseensa eloa. Hän kysyi: "Rauhanko?"
+ja sitten tulvahtivat kyyneleet esiin hänen silmistänsä. "Poikani, oi
+poikani!"
+
+Liittäen kätensä ristiin miehensä käsivarren ympärille, kohotti onneton
+äiti riutuneet kasvonsa kohden taivasta. "Rauha!" toisti hän.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Hekuban tyttäret, by Clara Viebig
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57557 ***
diff --git a/57557-8.txt b/57557-8.txt
deleted file mode 100644
index 2f8235c..0000000
--- a/57557-8.txt
+++ /dev/null
@@ -1,9253 +0,0 @@
-The Project Gutenberg EBook of Hekuban tyttäret, by Clara Viebig
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
-almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
-re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
-with this eBook or online at www.gutenberg.org/license
-
-
-Title: Hekuban tyttäret
-       Romaani
-
-Author: Clara Viebig
-
-Translator: Hilja Walldén
-
-Release Date: July 21, 2018 [EBook #57557]
-
-Language: Finnish
-
-Character set encoding: ISO-8859-1
-
-*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HEKUBAN TYTTÄRET ***
-
-
-
-
-Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
-
-
-
-
-
-
-
-
-HEKUBAN TYTTÄRET
-
-Romaani
-
-
-Kirj.
-
-CLARA VIEBIG
-
-
-Tekijän luvalla suomentanut
-
-Hilja Walldén
-
-
-
-
-
-Porvoossa,
-Werner Söderström Oy,
-1919.
-
-
-
-
-I.
-
-
-Rouva Bertholdi istui suorana vuoteessaan. Hän kuunteli. Ei kuulunut
-mitään. Kuinka toista olikaan ollut ennen! Silloin pojat jo aamulla
-olivat täyttäneet talon touhullaan, niin runsaalla raikkaalla
-elämällä. Nyt oli hiljaista. He olivat poissa. Että Heinz meni, oli
-päivän selvää, hänen olisi muutenkin pitänyt lähteä suorittamaan
-sotapalvelustaan. Ja hän oli aina halunnut upseeriksi -- miksipä
-muuksikaan? Erityisiä taipumuksia ei hänellä ollut, opiskeluun
-ei mitään halua; mutta rohkeutta, pontevuutta, ruumiin notkeutta
-hänellä oli, hyvä ryhti ja kauniit kasvot. Kun hän ensi kerran tuli
-sunnuntaiksi kotiin Spandausta -- tykistön lipunkantajana -- oli
-jotakin, ylpeyden tapaista hiipinyt äidin sydämeen. Jos kaikki olivat
-Heinzin kaltaisia ja niin helposti mukaantuivat sotapalveluksen
-rasituksiin, niin ei Saksalla ollut hätäpäivää.
-
-Vaistomaisesti kohosi rouva vielä pystympään; hän käänsi päänsä
-vuoteensa vieressä olevaan yöpöytään päin, jolla, yhteisten kehysten
-keskellä, hänen molempien poikiensa kuvat olivat. Hänen miehensä oli
-vähää ennen heidän lähtöään lähettänyt kumpaisenkin valokuvaajaan,
-ja sitten jouluna, ensimäisenä joulujuhlana, jonka he viettivät
-ilman lapsia, äiti oli saanut tuon odottamattoman lahjan. Isä oli
-tarkoittanut hyvää, hän luuli ilahduttavansa häntä, mutta hänen oli
-täytynyt itkeä, itkeä niin kovin, että hänen miehensä ensin oli ollut
-huolissaan ja sitten suuttunut: olihan se päivänselvää, että pojat
-olivat sodassa, terveet, voimakkaat miehet! Jos kaikki äidit olisivat
-nyt tahtoneet pitää poikansa kotona, kuinka silloin olisi käynyt? Ja
-olivathan pojat vielä elossa ja ehein nahoin.
-
-Niin kyllä, Jumalan kiitos, mutta, mutta -- hän ei ollut enää itsekään
-oikein tietänyt, mitä tahtoi sanoa. Voi, että hänen nuorimpansakin
-oli mennyt! Vasta kahdeksantoista vuotias hän oli; ei hänen olisi
-tarvinnut. Mutta yleinen huumaus oli hänetkin vallannut. Tuli koulusta,
-paiskasi kirjat menemään, niin että irtaantuneet lehdet lentelivät --
-taas oli muuan opettaja sanonut: "Kuinka, Bertholdi, te olette vielä
-täällä? Olettehan te iso ja vahva." Niitä koulumestareita, voi niitä
-koulumestareita! Turhaan äiti oli varoittanut, turhaan pyytänyt: "Älä
-mene! Sinä olet vielä liian nuori, et kestä sodan rasituksia." Eiväthän
-he olleet kukaan oikein järjissään, eivät pojat, eivät opettajat,
-eivätkä isät -- eivät ketkään. Äidit vain näkivät, kuinka todella oli
-laita ja kuinka kävisi, ja oli käynyt.
-
-Hiukan viluissaan Hedwig Bertholdi veti peitteen ylemmäksi. Hänen
-hartiansa lysähtivät kokoon, kuin lyijypaino laskeutui hänen niskaansa.
-Sodan koura se kouristi.
-
-Väärät profeetat olivat silloin luvanneet: kun ensi lumi peittää
-maan, soittavat kellot rauhaa. Enemmän oli siitä retkestä tullut
-kuin vain lyhyt kulku läpi vihollisinaan, rohkea rynnistys, nopea
-voitto. Lumi oli peittänyt maan ja sulanut, vihannuus oli puhjennut ja
-kuihtunut -- kevät, kesä, syksy oli kulunut -- päivä päivältä, viikko
-viikolta, kuukausi kuukaudelta. Ja taas oli tullut talvi, kevät ja
-kesä. Vain luonto oli muuttanut pukuaan, muuttumatonna oli yhä sota.
-Laajana, suurena, järkähtämättömänä; nyt sen kauheus jo melkein tuntui
-asiaankuuluvalta. Veren lemua oli kaikkialla.
-
-Rouvaa pöyristytti. Hänen hienot nenänpielensä värähtelivät. Avoimesta
-parvekkeen ovesta tulvi sisään lehmusten tuoksua. Hän ei tuntenut sitä.
-Vetäen polvensa koukkuun nojasi hän kyynärpäillään niitä vastaan ja
-kätki kasvonsa käsiinsä.
-
-Perhonen pyrähti sisään pikaiselle vierailulle, siitepölyn peittämä
-mehiläinen eksyi huoneeseen ja surisi siinä ympäriinsä. Isossa
-lehmuksessa, joka leveäoksaisena siimesti kadunpuoleista puutarhaa,
-ajeli viserrellen toisiaan pari peipposta. Toisella puolella
-huvilakatua kuhersivat metsäkyyhkyset vanhassa puistossa.
-
-Kuinka yksin hän oli! Huoahtaen veti rouva pois kätensä kasvoiltansa
-ja pyyhkäisi taaksepäin hiuksiaan, jotka olivat palmikoiksi punottuina
-kuin nuorella tytöllä. Hänen päätänsä pakotti, hän oli nukkunut
-huonosti, eikä hänellä ollut ensinkään halua nousta vuoteesta.
-Palvelijattarethan pitivät kaikesta huolen, ja nythän olikin aivan
-yhdentekevää, mitä tuli pöydälle ja korjattiinko ruoka tuntia ennemmin
-tai myöhemmin.
-
-_Koskahan_ he palasivat?! Levottomana, kuin jotain etsien käänteli
-rouva Bertholdi päätään. Hyvä Jumala, kuinka kauan hänen vielä piti
-odottaa? Nyt oli hän odottanut jo kokonaisen vuoden. Odottaa, aina
-vain odottaa. Joka päivä piti odottaa kirjeenkantajaa: toikohan
-hän kirjeen Heinziltä? Kirjeen Rudolfilta? Paperilappupahaisen,
-lyijykynällä kirjoitetun, epäselväksi hankaantuneen, jota tuskin
-saattoi lukea. Ja jota kuitenkin luettiin yhä uudestaan ja uudestaan,
-pantiin pois, otettiin taas esille, jonka jokaista sanaa tavailtiin,
-aprikoitiin, mietittiin, käänneltiin ja väänneltiin kuin kirjanoppineet
-hieroglyfejä. Tämä vitkallinen sanojen selvitteleminen oli niin peräti
-tuskallista sydämelle, joka kiiti silmän edellä. Ja jollei tullut
-tuollaista kirjelippua? Silloin kävivät minuutit tunneiksi, tunnit
-päiviksi, päivät viikoiksi -- ei, vuosiksi.
-
-Kuin torjuen ojensi Hedwig Bertholdi molemmat kätensä eteensä. Yöpaidan
-väljät hihat valahtivat hänen hennoilta ranteiltaan. Itselleen
-säälivästi hymähtäen, katsoi rouva käsivarsiaan: olivatpa ne ohenneet.
-Taivaan tähden, ei vain enää tuota kamalaa odotusta, kuin äskettäin!
-Silloin eivät he kumpainenkaan olleet kirjoittaneet, melkein kolmeen
-viikkoon ei ollut kummaltakaan tullut mitään tietoja; ei Heinziltä
-Argonnien seudulta, eikä Rudolfilta, joka taisteli idässä. Hän oli
-ollut silloin aivan menehtyä, ei syönyt, ei nukkunut, vaatteet
-riippuivat hänen päällään. Turhaan oli hänen miehensä koettanut häntä
-rauhoittaa: "Kirjeet takavarikoidaan. Eiväthän muutkaan saa tietoja."
-Mitä hän muista välitti? Hänen miehensä puhui aina jonkinlaisella
-ihailulla heidän naapuristaan, Krügerin leskestä; mutta rouva Krügerhän
-oli talonpoikaissukua ja niin paljon vankempi.
-
-Rouva Krügerin puutarha kosketti takaapäin Bertholdien maatilaan. Se
-oli vielä tykkänään maalaispuutarha, peruna- ja vihannesviljelyksessä,
-vanhaa perua vieruskaupungin kylä-ajalta. Mies oli jo kauan ollut
-kuollut. Rouva Krügerin ainoa poika Gustav oli sodassa. Hänen
-rykmenttinsä oli ollut mukana Dixmuidenissä -- pelkkiä nuoria
-miehiä, jotka eivät vielä tietäneet, mitä sota oli, -- mitä taistelu
-oli. He olivat rientäneet eteenpäin kuin lampaat, jotka juoksevat
-tuleen, aavistamatta, että se korventaa heidät. Moni oli heistä
-jäänyt tantereelle. Rouva Krüger oli uutterasti tutkinut luetteloja
-kaatuneista, hänen poikansa nimeä ei ollut niissä. Siksi hän eli
-hyvässä toivossa.
-
-Kolme neljännesvuotta oli jo kulunut Dixmuidenin taistelusta. Rouva
-Bertholdi kohotti kulmakarvojaan: kuinka saattoi sentään olla
-levollinen? Kun hän ajatteli, että hänen pitäisi odottaa niin kauan
-kuin rouva Krügerin! Ei mitään tietoja, aina vain odottaa, odottaa,
-kunnes --
-
-Hän säpsähti. Kuului kolkutusta. Pelästyneenä katsoi hän ovelle.
-
-Palvelustyttö siellä oli. "Armollinen rouva", sanoi nuori,
-sirkeäsilmäinen tyttö ja hymyili, "minä tulin vain kysymään, haluaako
-armollinen rouva mitään. Herra käski tulla katsomaan, kun kello tulee
-kymmenen. Herra ei tahtonut häiritä, armollinen rouva nukkui vielä."
-
-"En minä nukkunut." Rouva sanoi sen oikein loukkaantuneena: kuinka
-saattoi hänen miehensä luulla, että hän nukkui? Silmiään hän vain oli
-pitänyt suljettuina, kun hänen miehensä vielä kerran kurkisti hänen
-huoneeseensa.
-
-"Herra käski sanomaan terveisiä", sanoi taas tyttö. "Hän lähti
-kaupunkiin. Tuli kirje tänä aamuna." Tyttö kävi hyvin tärkeän
-näköiseksi. "'Sota-asioita' seisoi siinä."
-
-"Sota-asioita?" Rouva säpsähti.
-
-Tyttö katsoi häntä säälivästi. "Armollinen rouva pelästyy heti niin
-kovin. Ei se mitään pahaa ollut. Herra oli oikein hyvillään, kun lähti."
-
-Vai hyvillään -- hän saattoi olla hyvillään?! Hiukan katkera piirre
-tuli rouvan kapeisiin kasvoihin.
-
-"Toisinko nyt aamiaisen?"
-
-"Ei, kiitos, Emilia. Ei minun ole nälkä".
-
-Tyttö vitkasteli vielä. "Armollinen rouva, ja sitten on Krügerin rouva
-alhaalla. Hän olisi kovin halukas tapaamaan herraa. Me olemme kaikki
-vallan kiihdyksissä. _Hän_ se on meidänkin mielestämme!"
-
-"Kuka sitten?" Rouva Bertholdi tuskin käänsi päätään; olihan hänelle
-kaikki niin yhdentekevää, kiusoitti vain, että häntä häirittiin.
-
-"No, Krügerin Gustav. Krügerin rouva kun ei ole niin pitkään aikaan
-kuullut mitään pojastansa. Nyt hänellä on kuva mukanansa, kuva vangiksi
-joutuneista. Niiden joukossa on hänen Gustavinsakin. Hän tahtoisi
-mielellään vähän näyttää sitä kuvaa armolliselle rouvallekin."
-
-Gustav Krüger -- oliko se mahdollista? Nyt ei Hedwig sentään ollut
-niin aivan välinpitämätön enää. Hän nousi vuoteesta ja heitti yllensä
-aamupuvun. "Antaa rouva Krügerin tulla tänne." -- -- --
-
-Krügerin leski seisoi makuuhuoneen kynnyksellä. Hänen paksuksi paisunut
-vartalonsa ja kokonaan harmaantuneet hiuksensa tekivät hänet vanhemman
-näköiseksi kuin hän todella oli. Hänestä ei huomannut, että hän oli
-kiihdyksissä. Hänen matala äänensä kaikui levollisena: "Tunsittehan
-tekin hänet, rouva Bertholdi, jo silloin kun hän vielä oli poika;
-hänhän on jokseenkin samanikäinen kuin teidän Heinzinnekin. Katsokaapas
-nyt, eikös seisokin hän tuossa?" Nopeasti tuli hän lähemmäksi ja piti
-lehteä, joka siihen saakka oli ollut piilossa hänen hameensa poimuissa,
-aivan rouva Bertholdin kasvojen edessä.
-
-Se oli kuvallinen sanomalehti: "Saksalaisia vankeja Korsikassa"
-(englantilaisten ottaman kuvan mukaan).
-
-"Tuossa hän on! Tuossa, tuossa!" Krügerin rouva osoitteli sormellaan
-muuatta vankia. Tuon sormen vapisemisesta kuitenkin huomasi, että
-hän oli kiihdyksissä. "Ja niin näköisensä! Niin seisoi hän aina: pää
-riipuksissa ja selkä hiukan kumarassa. Minä sanoin hänelle aina:
-seisohan suorempana." Matala ääni hiljeni: "Ja vaikkapa hän onkin nyt
-vankina, niin tuleehan hän kerran takaisin sentään!"
-
-Hedwig Bertholdi joutui hämilleen. Hän oli turhaan koettanut tuntea
-tuota vankia Gustav Krügeriksi. Ryhdissä saattoi olla jotakin
-samanlaista. Mutta siinä olikin kaikki. Kaikkien kasvot olivat
-epäselvät, vaaleampia täpliä vain; yhdennäköisiä ne olivat kaikki
-tyyni. Hän vaikeni.
-
-Rouva Krügerin katse kohosi nyt lehdestä ja kaivautui hänen
-kasvoihinsa. "Eikös olekin se Gustav teidän mielestänne?"
-
-"Voisihan se olla mahdollista -- onhan se mahdollista", korjasi Hedwig
-kiireesti. Hän tapaili sanoja. "Tuollaisesta kuvasta on vaikea varmasti
-tuntea ketään. Enkä minä tunnekaan teidän poikaanne niin hyvin kuin te
-hänet tunnette."
-
-"Minä olenkin hänen äitinsä", tokaisi rouva Krüger. Ja ikäänkuin vielä
-enemmän varmistuakseen, piteli hän kuvaa aivan silmiensä edessä ja meni
-sitten ikkunan ääreen aivan kuin ei huoneessa olisi vielä ollut kyllin
-valoisaa.
-
-Kesäinen päivänpaiste tulvi sisään ja kietoi tuon tummapukuisen olennon
-kultaiseen välkkeeseensä. Niin seisoi hän hievahtamatta pari minuuttia
-keskellä kirkkainta valoa ja tuijotti kuvalehteen.
-
-Hedwig veti tiukemmin aamupukuaan ympärilleen, hän tunsi yhtäkkiä
-vilunväreitä, vaikka olikin kuuma: rouva Krüger erehtyi -- erehtyi
-varmasti -- mutta kuka rohkenisi sitä hänelle sanoa?
-
-"Vai sitä mieltä te olette, ettei se ole Gustav?" sanoi äkkiä Krügerin
-leski ja astui pois ikkunan luota. Nyt seisoi hän varjossa mustassa
-puvussaan, kasvot kalpeina. Hänen äänensä oli soinnuton.
-
-Hedwig kielteli: "En suinkaan -- minä tarkoitin vain -- minä ajattelin
--- tehän sen tietysti itse parhaiten tiedätte."
-
-"Minä tiedänkin sen." Hänen äänensä soi taas lujana. "Se on minun
-poikani. Minun hyvä kunnon poikani!" Hän likisti sanomalehteä rintaansa
-vastaan. "Äiti ei erehdy. Ei!" Hän hymyili tyyntyneenä, varmentuneena.
-Tuo hymy kaunisti hänen leveitä, jokapäiväisiä kasvojaan.
-
-Hedwig ei uskaltanut vastata mitään -- ehkäpä hän ei erehtynytkään.
-Äidithän tuntevat lapsensa vaikka kuinka pitkän ajan perästä ja missä
-tahansa. Hän ojensi toiselle kätensä. "Iloitkaa sitten, rouva Krüger.
-Mutta miksei teidän Gustavinne ole niin pitkään aikaan antanut tietoja
-itsestänsä? Onhan hän siinä tehnyt hyvin väärin."
-
-"Väärin -- väärin?!", muori mumisi harmissaan. "Väärinpä tietenkin.
-Mutta kukas sen on sanonut, että hän yksin on tehnyt väärin. Minä olen
-myöskin tehnyt väärin." Hän astui lähemmäksi. "Ehkäpä sanoisin teille,
-rouva Bertholdi, miksei poika niin pitkään aikaan ole kirjoittanut.
-Se -- se on minun syyni. Gustavilla nähkääs oli täällä eräs. Ja kun
-hän toistamiseen kävi lomalla kotona, tahtoi hän 'sotavihityttää'
-itsensä tyttöön. Tyttö oli pikkusiin päin. Minä en suostunut. 'Mistäs
-tiedät, onko lapsi sinun', minä sanoin. Kyllähän se tyttö muuten oli
-aivan siisti ihminen -- ja ahkera se oli -- mutta eihän sitä nyt
-sentään salli, että nuori mies, joka on varakaskin, ottaa niskoilleen
-sellaisen, jolla ei ole mitään ja joka ei ole mitään, kyllähän te sen
-ymmärrätte, rouva Bertholdi. Eikä se ollut mikään niin kovin kauniskaan
-ja vanhempi kuin Gustav. En minä ymmärrä sitä Gustavia" -- hän korjasi
-joutuisasti -- "en minä ymmärtänyt häntä. Hän kun oli aina niin siivo.
-Koko loma-ajan me sen asian takia kinasimme. Ei se ollut juuri hauskaa.
-Viimein sain hänet taivutetuksi. Mutta ei hän hyvillään siitä ollut.
-Aamulla, lähtiessään, ei minulle edes kättä antanut. Ja sen takia hän
-ei ole kirjoittanut -- ei kellekään." Muori huokaisi syvään: "Jumalalle
-olkoon kiitos, että hän elää! Ettei hän iäksi lähtenyt minun luotani
-vihoissansa." Hänen kätensä menivät ristiin kuin rukoukseen: "Jumalalle
-olkoon kiitos!"
-
-"Mutta, rouva Krüger, ettekö te sitten ole hänelle ollenkaan
-kirjoittanut?"
-
-"Johan nyt!" Muori heitti niskojaan. "Kun _hän_ kerta ei kirjoita!
-Mutta nyt minä otan ja kirjoitan hänelle, sen teen. Varmaankin herra
-Bertholdi on niin hyvä ja sanoo minulle, kuinka pitää kirjoittaa.
-Korsika -- Korsikassa -- voi hyvä Jumala, se mahtaa olla kaukana? Minun
-hyvä, kunnon poikani!" Hänen kasvonsa vavahtelivat kuin olisi itku
-ollut tulossa; mutta kyyneleitä ei näkynyt. "Kun epäsovussa erotaan,
-niin silloin tämä odottaminen on kahta kamalampaa. Se on vissi, se!"
-
-       *       *       *       *       *
-
-Verkalleen astui Krügerin muori Bertholdin huvilasta katua alaspäin.
-Aurinko oli korkealla, kuumuus herpaisi. Hän kulkea laahusti hiljalleen
-katveen puolella. Ja hänen kun oikeastaan olisi pitänyt astua kuin
-nuori neitokainen, juosta, lentää -- sillä hänen Gustavinsa oli elossa!
-Vaikea matka oli hänellä vielä edessään. Se hänen täytyi tehdä.
-Puhellessa rouva Bertholdin kanssa oli yhtäkkiä kivahtanut hänen
-mieleensä: hänen oli mentävä tytön luokse. Käväistä täytyi hänen sen
-luona, katsastaa, kuinka siellä jaksettiin, jotta voisi kirjoittaa
-siitä pojallensa. Ja mieluummin hän kävi siellä heti, nyt paikalla. --
-
-Pitkä oli matka sinne tältä kulmalta. Ennen oli tyttö asunut vallan
-likitienoilla, lähellä vanhaa hautuumaata, sen takana, kukka- ja
-seppelesitomossa. Siellä Gustavkin oli häneen tutustunut. Sitten hän
-oli muuttanut. Nyt kuului hän asuvan aivan vastakkaisella suunnalla,
-ulkolaidassa, siellä, missä huvilat loppuvat ja työväen asunnot seista
-törröttävät toinen toisensa näköisinä kedoilla, jotka eivät enää olleet
-peltoja, mutta eivät vielä puutarhojakaan. Rouva Krügerilla ei ollut
-koskaan ollut tänne mitään asiaa, mutta nyt hän kulki hakien talosta
-taloon. Hänen oli hiki, hän jo onnahteli. Hänen jalkojansa särki.
-Tämä kävely keskipäivän paahteessa näännytti häntä. Täällä ei ollut
-vähintäkään varjoa, pikku puut, joita oli istutettu kadun vierille,
-olivat vielä nuoria ja matalia. Ei olisi hän koskaan muulloin tähän
-aikaan päivästä lähtenyt varjoisasta puutarhastaan ja viileästä
-huoneestaan, jossa pöytä jo oli katettuna ja mukava, leveä sohva kutsui
-uinahtamaan päivällisuneen. Ei se olisi pälkähtänyt hänen päähänsäkään.
-Mutta nyt ei muu auttanut, hänen täytyi korjata, mitä oli laiminlyönyt;
-hän tahtoi hyvittää. Jos hän voisi kirjoittaa Gustaville, että hän oli
-käynyt Gertrudin luona, oli ollut ystävällinen tyttöä kohtaan, että
-hän oli nähnyt lapsen -- Gustavin lapsen -- silloin hänen poikansa
-olisi iloissaan. Hän saisi pojaltaan kirjeen, sovinnollisen kirjeen, ja
-silloin hän, silloin hän -- niin mitä hän silloin tekisi? Sitä hän ei
-vielä itsekään tiennyt. Mutta sittenpä saisi nähdä.
-
-Päättäväisesti, voittaen väsymyksensä, haki hän edelleen. Mutta
-tyttöä ei löytynyt. Eiköhän hän enää asunut täälläkään? Jo loppuivat
-asumukset. Viimein kuuli hän kirjeenkantajalta, joka tuli tietä
-pitkin: "Hieselhahn -- neiti Hieselhahn --? Ahaa, se, jolla on lapsi?
-Se asuu vielä etempänä, pienessä talossa, tuolla perunamaan laidassa,
-ratatyömies Dombrowskin luona."
-
-Rouva Krüger työnsi auki lahonneen säleportin ja astui aidattuun
-pihaan. Yksinkertaiselta täällä hyvin näytti, melkeinpä kurjalta.
-Muutamia peltokalupahaisia oli huiskin haiskin; käsikärryt, lapio,
-luuta, pari rikkinäistä koppaa. Surkeasti naukuva kissa hiiviskeli
-aukijääneen lautavajan ympärillä, ja sen ovessa roikkui kulunut miehen
-nuttu, josta tuulet ja tuiskut olivat tehneet linnunpelättimen, ja
-vanha huopahattu, josta enää oli lieri jäljellä. Tuo rikkiliehunut
-nuttu, lävellinen hattu, tyhjä vaja teki apean ja hylätyn vaikutuksen,
-vaikka aurinko kirkkaasti paistoi. Rouva Krügerin mieltä ahdisti: vai
-_tämän_ näköistä täällä oli! Vain kaakattava hanhi, joka nyt vaapersi
-esiin, ja sulkasatoinen kana, joka kaaputti hiekassa, häntä tyynnytti;
-olihan täällä siis jotain luottamustakin herättävää.
-
-Nais-ihminen, jonka hihat olivat korkealle käärityt ja jalat
-puutohveleissa, seisoi pesusoikon ääressä tuvanoven edustalla ja
-huuhtoi lapsenvaatteita. Hänen täytyi kumartua syvään, hikihelmiä
-tipahteli pesuastiaan, mutta hänen kätensä liikkuivat vikkelästi. Ja
-ahkera hän oli.
-
-Se oli Hieselhahnin tyttö! Rouva Krüger tunsi hänet heti, vaikka oli
-hänet vain pari kertaa vilaukselta nähnyt. Muori jäi seisomaan aivan
-hiljaa ja katsoi ahertajaa. Olipa siinä viheliäisiä pikku paitoja,
-jo ohueksi kuluneesta, vanhasta vaatteesta kokoonkyhättyjä, pari
-pikkaraista kolttua ja kapalovöitä!
-
-Rouva Krüger pyyhki hikeä otsaltaan: olipa tänään sietämättömän kuuma!
-Ja kotona hänellä oli vielä niin paljon hyviä lapsenkapineita.
-
-Matalasta alakerran akkunasta kuului nyt vahva lapsen ääni, äänekästä,
-rajua parkunaa.
-
-"Odota, odota sinä vaan!" Pesijä nosti päätään, silloin kohtasi hänen
-silmänsä Krügerin muorin katseen, joka häntä kiinteästi tarkasti.
-Tyttö hätkähti; hän näytti miettivän hetkisen, sitten lehahtivat hänen
-kasvonsa äkkiä punaisiksi. Jotakin vihamielistä tuli hänen ilmeeseensä.
-"Mitä haluatte?"
-
-Rouva Krüger käsitti kohta: se tunsi minut ja vihainenkin se on
-vielä minulle. Eikö ollutkin vihaa tytön silmissä -- kuin uhmaa --
-vai torjuiko hänen katseensa vaan luotaan? Mutta eihän tässä mikään
-auttanut, nyt hänen täytyi hyvittää, hän tuli Gustavin tähden, niin
-juuri, Gustavin tähden, ja -- ja --
-
-Lapsi kirkui yhä kiivaammin, ja kesken kirkunaa sanoi Krügerin muori
-aivan tyynesti, vaikka hänen sydämensä tykytti kaiken aikaa: "Pikku
-poikako se huutaa? Onpa sillä hyvät keuhkot. Poikahan se on, vai
-kuinka?"
-
-"Niin on", sanoi nuori äiti yksikantaan ja kääntyi poispäin, mennäkseen
-sisään.
-
-Silloin teki vanha äiti lujan päätöksen: ei hän saanut välittää toisen
-tylyydestä, hänen täytyi sanoa tytölle, mitä hänellä oli sanottavana,
-tytön täytyi kuulla. Ja hän harppasi hänen luoksensa ja tarttui häntä
-ranteeseen: "Kuulkaas, tiedättekö mitä? Gustav elää!"
-
-"Mitä se minua liikuttaa?" Tyttö koetti tekeytyä välinpitämättömäksi,
-mutta hän tuli kumminkin kalmankalpeaksi. Hän ei pyrkinyt enää pois,
-hän jäi seisomaan. Silmät selko selällään, melkein tuskaisina tuijotti
-hän Gustavin äitiin: miksi, miksi hän tuli ja sanoi hänelle, hänelle
-sitä? Tahtoiko eukko taas häntä loukata, taas pahoittaa hänen mieltään
-niinkuin silloin? Voi, tiesihän hän sen hyvin, eukko ei voinut häntä
-sietää, hän oli estänyt Gustavin menettelemästä kunniallisesti häntä
-kohtaan. Ei Gustav itsestään olisi ikinä sanonut: "Lapsi ei ole minun."
-Tiesihän Gustav, ettei hän ollut katsonutkaan kehenkään, siitä alkaen
-kun he olivat ruvenneet seurustelemaan keskenänsä, ettei hän edes
-päätään ollut kääntänyt kenenkään toisen puoleen. Mitä hänen äitinsä
-tuli nyt ja sanoi: 'Gustav elää!' Hänelle Gustav oli kuollut, kuollut,
-vaikkapa häneltä olisi tietojakin tullut.
-
-Gertrud Hieselhahn puri lujasti hampaansa yhteen. Itku nousi hänen
-kurkkuunsa, mutta hän pakotti sen alas. Mitä, vai vielä itkeä? Eikö
-hän ollut jo kylliksi itkenyt, kun Gustav hänet jätti? Ja kylliksi
-salaa itkenyt, kun hän muilta kuuli, että Gustav Krügeriä kaivattiin
-Dixmuidenin taistelun jälkeen, ettei hänen äitinsä ollut saanut
-mitään tietoja häneltä. No, ei suinkaan hän nyt vain aikonut itkeä
-ilosta, koska Gustav vielä oli elossa? Mitä se häntä liikutti? Olipa
-Gustav elävä tai kuollut, hänelle se oli yhdentekevä. Tytön kasvot
-kivettyivät, hän pyrki erilleen, mutta eukon käsi piti häntä lujasti
-kiinni.
-
-"Ettekö te sitten kuule, ettekö te sitten ymmärrä?! Gustav!" Äidin käsi
-pudisteli märkiä, veden kuluttamia sormia. "Gustav on vielä elossa. Hän
-ei ole kuollut. Hän on vain vankina. Ja minä voin hänelle kirjoittaa --
-minä kirjoitan vielä tänään -- sanonko teiltä terveisiä? Mitä -- mitäs
-te siitä sanotte?"
-
-Gertrudilta oli tahtomattaan päässyt ilon ja tuskan äännähdys. Nyt
-sanoi hän hitaasti, tarttuen vapaalla kädellään otsaansa ja sulkien
-silmänsä, kuin pyörryttäisi häntä: "Mistä te sen tiedätte?"
-
-"Mistäkö? Tässä, katsokaahan!" Voitonriemuisena veti äiti lehden
-taskustaan. Ja niinkuin hän aikaisemmin oli näyttänyt rouva
-Bertholdille, näytti hän nyt sitä Gertrud Hieselhahnille, pitäen sitä
-aivan hänen nenänsä edessä: "Tunnetteko hänet, tunnetteko? Tuon tuossa,
-joka seisoo noin väärässä? Ainahan hänen olikin niskansa kumarassa. Ja
-laihtunut hän on myös aikalailla. Ihmekös se, kun kerran on vankina.
-Mutta hänen rakkaat kasvonsa ne siinä näkee sentään selvästi. Sitä
-Gustavia!"
-
-Muorin sormi, joka kaiken aikaa oli näppäillyt erästä nuorekkaan
-hoikkaa vankia, joka seisoi kuvassa murheellisena, pää kumarassa,
-pyyhkäisi nyt kuin hyväillen paperia. "Hän se on -- Gustav! Tunnetteko
-hänet?"
-
-"En minä tuota tunne." Gertrud pudisti vakavana päätänsä. "Taidatte
-erehtyä!"
-
-"Minäkö erehtyisin?!" Nyt rouva Krüger vallan remahti nauramaan. Ja
-sitten hän vilkaisi tyttöön paheksuvasti, melkein halveksivasti.
-"Vaikka te ette häntä tuntisikaan, niin kyllä minä hänet tunnen."
-Hän tunsi äkkiä intonsa laimenevan, tunsi itsensä loukatuksi, hänen
-hyväätarkoittavaa ystävällisyyttään torjuttiin pois. Hänen ilostaan
-mureni jotakin pois. Mitä se tuokin tyttö rakkaudeksi nimittää! Eihän
-se edes tuntenut sulhastaan! Mieluimmin olisi muori kääntynyt heti
-ovelle ja lähtenyt tiehensä -- mitä tuo tyttö tiesi, miltä hänestä
-tuntui -- mutta lapsen parkuna pidätti häntä. Pitihän hänen nyt sentään
-saada nähdä sitä hiukan; herra ties oliko se ensinkään Gustavin
-näköinenkään! Ruma epäluulo heräsi taas hänessä. Ei hän silloin ilman
-syytä ollut poikaansa varoittanut, tämä Hieselhahnin tyttö kuului
-kerran aikaisemmin eläneen hiukan ylellisesti. Nyt ei kylläkään siltä
-näyttänyt. Surkean näköinen hän oli, vallan kalpea. Olisi tarvinnut
-hyvää hoitoa. Ei ollut hauskaa siitä Gustaville kirjoittaa. "Enkös
-saisi nähdä vähän pikku poikaa," kysyi hän hiljaa.
-
-Tyttö ei vastannut, hän kohautti olkapäitään. Mutta sitten hän
-kumminkin viittasi eukkoa astumaan sisään. Hän antoi eukon mennä
-edellänsä huoneeseen.
-
-Tämä oli sangen vaatimattomasti sisustettu: sänky, pöytä, pari tuolia,
-kaappi, ompelukone ikkunan edessä ja sängyn vieressä vanhoissa
-lapsenvaunuissa pienokainen.
-
-Se oli lakannut huutamasta, ikäänkuin se olisi huomannut äidin olevan
-tulossa. Silmät katselivat suurina ja sinisinä pyöreästä pikku päästä.
-Krügerin muori oikein pelästyi: tytöllä oli ruskeat silmät, mutta nuo
-olivat Gustavin silmät, silmäänpistävän suuret tähdet, pitkien, tummien
-ripsien reunustamat. Häntä oli usein puhuteltu Gustavin silmien vuoksi,
-ennen vanhaan, kun hän vielä kantoi häntä sylissään Ja tällä lapsella
-oli samat kauniit silmät, jotka Gustavilla oli ollut lapsena ja jotka
-hänellä vieläkin oli. Hän kumartui pikku vuoteen yli; hänen teki
-mielensä ottaa lapsi ja pitää sitä hiukan sylissään.
-
-Mutta tyttö ennätti ennen häntä. Se työnsi vaunut jalallaan nurkkaan
-ja sanoi tylysti: "parkusuu!" Sitten käänsi se taas punaisiksi käyneet
-kasvonsa epämieluisen vieraan puoleen: "Mitä te oikeastaan haluatte?"
-
-Krügerin muori vallan nolostui, tytön ääni oli niin torjuvan töykeä.
-Mutta oikeassahan se oikeastaan oli: mitäpä syytä sillä olisi olla
-erikoisen ystävällinen ja kohtelias? "Minä vain Gustavin tähden -- minä
-tahdoin -- minä ajattelin, että tekin olisitte iloissanne siitä, että
-hän vielä on elossa."
-
-"Mistäs sen sitten niin varmaan tiedätte, että hän vielä on elossa?
-Tuosta kuvastako?" Tyttö sanoi jokaisen sanan hirvittävän selvästi. "En
-minä vielä sitä usko. En usko sitä ollenkaan. En usko ylipäänsä enää
-mitään tässä maailmassa. Kun kerran on niin uskonut ja luottanut kuin
-minä, ja kuitenkin aivan hukkaan, niin silloin ei enää usko." Katkera
-piirre uurtautui hänen suunsa ympärille, hän pani kätensä ristiin
-rinnalleen ja katseli synkkänä eteensä.
-
-Tyttö raukka! Gustavin äiti tunsi äkkiä syvää sääliä. Nyt tunsi hän
-kaikkea sitä, mitä hän ei ollut tuntenut silloin kun hän koetti saada
-poikansa luopumaan tytöstä. Hän kurotti kätensä. "Neiti Hieselhahn,"
-hän sanoi lepytellen, "minä tulin suuressa ilossani. Viime vuoden
-lokakuusta asti minä olen odottanut tietoja pojastani, nyt viimeinkin
-tiedän, että hän vielä on elossa -- ja minä olen niin iloinen, niin
-kiitollinen, niin -- niin -" hän pysähtyi hetkeksi puheessaan, mutta
-sitten hän suorastaan sysäsi suustaan seuraavat loppusanat: "Minä
-tahdon ilahduttaa Gustavia. Ja kyllä hän siitä tuleekin iloiseksi:
-tulkaa minun luokseni, tänään, huomenna, koska vain tahdotte! Tulkaa
-hakemaan vähän Gustavin vanhoja lapsenvaatteita -- ja vielä vähän
-muutakin. Kai minä nyt saan ottaa pojun syliini?"
-
-Vastausta odottamatta astui hän nopeasti vaunujen luo, otti sätkivän
-lapsen ja nosti sen molemmin käsin korkealle. Pienokainen kirkui.
-
-"No, kas vaan sitä poikaa! Johan sinä olet iso mies. Säi, säi!"
-
-Niin oli eukko ennen vanhaan leperrellyt omille lapsilleenkin, joista
-Gustav vain enää oli elossa, -- toiset kaksi olivat kuolleet pieninä.
-Kaikki se heräsi taas, verestyi hänen mielessään. "Kuinka vanha se on
-nyt? Sellainen pulska poika!" Hän oli ihastuksissaan.
-
-"Vasta neljä kuukautta!" Nyt oli hieman ylpeyttä nuoren äidin äänessä,
-se ei kuulunut enää niin jurolta. Tyttö tuli puheliaammaksi. "Se oli
-heti alusta alkaen niin vankka. Kätilö sanoi: 'varmasti kahdeksan
-naulaa.' Tämä hyvä ilma täällä maalla sen tekee; en minä paljon muuta
-voi hänelle antaakaan." "Itsekö imetätte?"
-
-"En voi. Minulla on toimeni. Se vaimo, jonka luona asun, pitää huolta
-lapsesta. Ihan sattumalta olen tänään kotona. Saan maitoa pojalle."
-
-"Sen minä maksan," sanoi rouva Krüger nopeasti. Tämän hän nyt ainakin
-saattoi tehdä; mielellään olisi hän tehnyt enemmänkin, paljon enemmän.
-Hän ei vain tietänyt, kuinka asettaisi sanansa, ei tohtinut. Hän ei
-oikein ymmärtänyt tuota Hieselhahnin tyttöä. Oliko se vihoissaan
-Gustaville, vielä niin vihoissaan, ettei enää ollenkaan tahtonut
-tietää hänestä? Vai oliko tämä vain kiukkua häntä, hänen äitiään
-kohtaan? Vai oliko hän jo unohtanut Gustavin ja lakannut suremasta?
-Hän oli niin kylmä, niin kummallisen välinpitämätön. Mutta oli miten
-oli, hänen, äidin velvollisuus oli Gustavin vuoksi olla ystävällinen.
-Ja hän pani lapsen nopeasti vaunuihin takaisin, peitti sen ja ojensi
-tytölle kätensä: "No, ehkäpä nyt sitten taas lähden, neiti hyvä. Mutta
-tulettehan te pian meillä käymään? Se olisi minusta hyvin hauskaa!"
-Hän odotti vastausta. Sitä ei kuulunut. Hänen täytyi suoraan kysyä:
-"Tulettehan te?"
-
-"En." Tytön ääni oli taas jääkylmä, niinkuin alussakin "Meillä kahdella
-ei ole mitään tekemistä keskenämme, jos Gustav jotakin tahtoo, niin
-voihan hän tulla. Taikka kirjoittakoon minulle. Mutta hän ei tule enää.
-Eikä hän voi kirjoittaakaan enää. Minä tiedän sen." Tyttö pani kuten
-aikaisemminkin kätensä silmilleen, aivan kuin häntä pyörryttäisi. -- --.
-
-Mitähän se Hieselhahnin tyttö oikein sillä tarkoitti? Äiti mietti
-sitä asiaa, tallustellessaan kesäkuumalla kotiinsa. Hänen jalkansa
-painoivat kuin lyijypunnukset, ja hänen mieltään kirveli kun se ihminen
-oli antanut hänen lähteä niine hyvineen. Ja mitäs sekin merkitsi: hän
-ei tule enää, eikä hän voi kirjoittaakaan enää --?! Luuliko hän ehkä,
-ettei Gustav enää ollut elossa? Vai tarkoittiko hän sillä vain: hän
-ei tule enää _minun_ luokseni? Niin, niin se oli, sitähän hän vain
-tarkoitti. Sillä olihan Gustav elossa, Jumalan kiitos! Eikä enää viivy
-kauan, vuoden oli jo sotaa kestänyt, pian tulee rauha ja tuo kaikille
-vangeille vapauden. Ja Gustavin kotiin! -- -- --
-
-Gertrud Hieselhahn ei ollut saattanut ulos vierastansa, hänen jalkansa
-olivat kuin kasvaneet maahan kiinni. Hän seisoi paikallaan kuin
-lattiaan naulattuna. Hänen silmänsä tuijottivat hajamielisinä tyhjään
-ilmaan. Oliko tuo eukko, Gustavin äiti, ihan hullu, kun saattoi luulla,
-että se oli _hän_? Se mies siinä kuvassa, vanki, joka katseli maahan!
-Sitä saattoikin uskoa vain sellainen, joka ei ollut Gustavia niin
-rakastanut, kuin hän, Gertrud, oli häntä rakastanut. Hän, joka vielä
-muisti hänen kasvonsa -- hänen jokaisen piirteensä -- hänen otsansa,
-nenänsä, suunsa, hänen silmänsä niin ilmielävästi kuin olisi viimeksi
-nähnyt hänet eilen. Hän tiesi ihan tarkalleen: Gustav se ei ollut. Joku
-muu se oli, vartaloltaan ja ryhdiltään ehkä hiukan Gustavin näköinen,
-mutta kasvot vallan vieraat. Sillä vaikka Gustav olikin menetellyt
-halpamaisesti häntä kohtaan, vaikka hän satoja kertoja olikin tuntenut
-syvää vihaa ajatellessaan sulhastansa, niin kyllä hän sentään hänet
-tuntisi, aina ja kaikkialla. Gustavin äiti erehtyi; mutta hän tuntisi
-hänet vielä monien, monien vuosien perästäkin, vanhana ja vapisevana
-mummonakin.
-
-Gertrud Hieselhahn itki, hän itki katkeria petetyn kyyneleitä.
-Hetkisen oli hän kuitenkin luullut, että Gustav vielä oli elossa, se
-oli vavahduttanut häntä iloisena säikähdyksenä, joka teki hänet aivan
-voimattomaksi. Nyt tuntui kahta raskaammalta. Nyt vasta hän tunsi, että
-hän yhä vielä rakasti häntä -- kaikesta huolimatta. Hän otti lapsen
-vaunuista ja suuteli sitä kiihkeästi, hänen kyyneleensä kastelivat
-pikku pään aivan märäksi. Hän vaipui pienokainen sylissään lähimmälle
-tuolille.
-
-Sellaisena tapasi hänet rouva Dombrowski tullessaan perunamaalta
-molempine lapsineen, jotka salaa tyrkkivät toisiaan äidin selän takana.
-Hän oli kuumissaan ja väsynyt. Siitä pitäen, kun hänen miehensä
-oli lähtenyt sotaan, oli hänen täytynyt yksin pitää huolta pellon
-viljelyksestä; se oli tosin vain pieni pellonnurkka, se, minkä he
-omistivat, mutta se antoi kuitenkin työtä, etenkin kun hänellä oli
-vielä pesu- ja siivouspaikkoja.
-
-"No, neiti, jokos ruoka on valmista? Eikö vielä? No mitä ihmettä!"
-Hän oli harmissaan, olihan neiti tänään luvannut pitää siitä huolta.
-Perunat olivat kyllä kuoritut, mutta ne eivät olleet vielä tulella.
-"Vai sillä tavalla," tiuskaisi hän, "meikäläiseltä sitä kyllä kaikkea
-vaaditaan, mutta siinä te istutte ja --." Hän vaikeni nähdessään
-toisen kyyneleet. Nuoren tytön asennossa, kun tämä istui siinä aivan
-kokoon lyyhistyneenä, lasta rintaansa vasten pusertaen, oli jotakin,
-joka sai hänen heltymään. "No, mikä teitä nyt vaivaa?" Hän alkoi
-hyväntahtoisesti lohdutella: "Herranen aika, älkää nyt suotta itkekö!
-Ainako vain te surette sitä armahaistanne? Neiti kulta, olettepa te
-tyhmä! Kymmenen saatte vielä yhden sijasta. Hoetaan ja hoetaan, että
-miehet nyt ovat vähissä -- mitä vielä! Kun ne nyt tulevat lomalle, ovat
-ne ihan hulluja. Kuulkaa, neiti, minä voisin teille kertoa. Jos _minä_
-vain tahtoisin!" Hän naurahti ja oikaisi jonkinlaisella mielihyvällä
-upeaa vartaloansa.
-
-Lievää oudoksumista oli siinä katseessa, jonka Gertrud loi vaimoon;
-ohhoo sen eukon puheita! Mutta oikeassa hän oli, mieletöntähän oli ja
-tyhmää itkeä vetistellä sitä yhtä, sitä ainoaa. Päättäväisesti nousi
-hän pystyyn ja kuivasi silmänsä ja lapsen märäksi itketyn pään. Lapsi
-oli käynyt hiljaiseksi hänen povellaan ja nukahtanut. Varovaisesti
-laski hän sen vaunuihin ja kielsi sitten lapsia, jotka taas olivat
-livahtaneet ulos ja nyt pihalla ikkunan edessä rautalapio ja luuta
-ojossa kuin aseistetut ainakin ryntäsivät toisiaan vastaan: "Heretkää
-jo siitä! Hyvä isä, kuoliaaksi vielä lyötte toisenne!"
-
-Eukko Dombrowski nauroi: "Älkää niistä huoliko, neiti kulta. Eihän se
-mitään tee." Hän ei välittänyt vähääkään vesojensa vallattomuudesta.
-
-Ennen oli isä aina mennyt väliin. Silloin oli poika oikein siivo, eikä
-tyttökään lähimainkaan näin pahankurinen. Mutta nyt oli isä sodassa.
-Ei opettajatarkaan enää saanut poikaa tottelemaan, vaikka hän piti
-häntä istumassa vähintään neljä kertaa viikossa. Hän oli jo pari
-kertaa kutsunut äidin puheilleen: "Kuulkaa, rouva Dombrowski, teidän
-täytyy pitää huolta siitä, että Erich lukee läksynsä. Hän ei tee
-koskaan mitään kotona. Ja hävyttömiä vastauksia hän antaa!" Kalpean,
-rasittuneen opettajattaren kasvot vavahtelivat hermostuneesti. "Ei
-kukaan ole niin pahantapainen kuin teidän poikanne, hän turmelee koko
-luokan. Ei sen nulikan kanssa enää jaksa otella!"
-
-"Mutta neiti kulta!" Eukko Dombrowski pysyi aivan levollisena. "Älkää
-huoliko kiihtyä! Minkäs sille taitaa. Syyttäkää sotaa! Mitäs minä voin,
-jollei se poika tahdo totella. Minä käyn työssä, työssä on käytävä,
-ei sitä niillä parilla vaivaisella sota-apukolikolla toimeen tule. Ja
-se on sitten kurjaa, kun ei edes uskalla sanoa, että ansaitsee hiukan
-lisää -- mitä ne oikein ajattelevat! -- On se sentään väärin: ne
-naiset, jotka käyvät työssä, saavat pelätä että heiltä napataan pois
-avustus, toiset taas ovat rutilaiskoja ja ne -- no, mutta minä olen
-nyt semmoiseksi luotu, minä teen vallan halusta sitä työtä. Sitä kun
-on siihen nuoresta asti oppinut: arkipäivinä työssä ja pyhäpäivinä --
-niin pyhäpäivinä --!" Hän naurahti; mutta sitten hän huokasi: "Niin
-pyhäpäivinä, eihän sitä nyt ole silloinkaan mitään." Hänen silmänsä,
-jotka kiiluivat kuin mustat marjat päivän paahtamissa kasvoissa,
-kävivät surullisiksi.
-
-Eukko Dombrowski oli todellakin kaunis nainen, eikä hän niin vallan
-väärässä ollutkaan, vaikeata oli äitien, jotka kävivät työssä, samalla
-huolellisesti valvoa lapsiansa. Opettajatar palasi asiaan. "Niin, niin.
-Mutta kumminkin te voisitte lähettää pojan siistinä kouluun. Minun
-täytyy viedä hänet aina ensiksi vesijohdon ääreen."
-
-"No, tiellä se silloin kumminkin taas likaa itsensä!" Eukko vaan ei
-ollut millänsäkään.
-
-Eikä hän ollut millänsäkään nytkään, kun molemmat lapset taas parkuen
-ryntäsivät sisään. Erich oli töytännyt Minnaa lapiolla nenään,
-niin että se vuoti aika tavalla verta ja oli itsekin kauhuissaan,
-nähdessään, mitä oli saanut aikaan. He parkuivat molemmat ja haukkuivat
-aina välillä toisiaan. Gertrud oli säikähtäen juossut avuksi ja pesi
-verta pois tytön kasvoista.
-
-Rouva Dombrowski virkkoi vaan: "Maltahan Erich, kunhan minä kirjoitan
-isälle. Hän tulee ja ottaa sinut mukaansa ampumahautoihin. Siellä
-syövät sinut rotat. Tai tulevat mustat ranskalaiset ja vievät sinut;
-ne syövät kanssa lapsia." Häntä huvitti, kun poika silmät selällään
-tuijotti häneen.
-
-"Syökö meidän isäkin lapsia?" kysyi poika hitaasti.
-
-"Ei, toki," sanoi äiti nauraen. "Eihän isä ole musta. Mutta läimähyttää
-osaa hänkin, jos jokin vaan ei ole mieleen." Oli kuin kevyt varjo olisi
-valahtanut hänen nauraville kasvoilleen.
-
-Ehkä hän ajatteli, että mies kerran oli lyönyt häntä. Ja aivan turhan
-tähden. He olivat yhtenä pyhäiltana istuneet jossakin huvipaikassa,
-siellä oli viereisen pöydän ääressä istunut muutamia miehiä, ja yksi;
-niistä, pulska poika, oli vaihtanut silmäyksiä hänen kanssaan. Siinä
-kaikki. Mutta hänen Stanislaunsa ei sietänyt sellaista. Mustasukkainen
-oli, auta armias!
-
-Minka Dombrowski vaipui hetkiseksi mietteisiin: kuinkas se Stanislaus
-taas sanoikaan, kun hänen täytyi lähteä? "Minka, pidä mielessäs,
-jollet sinä pysy uskollisena minulle!" Vallan oli vapissut puhuessaan,
-mies parka. "Minkä, pidä mielessäs, silloin --." Hän ei ollut antanut
-miehensä puhua loppuun. Hän oli nopeasti pannut kätensä miehensä
-silmien eteen, jotka olivat alkaneet levottomasti pyöriä, ja oli
-ollut sitten niin hellä, niin tulinen, että he olivat eronneet mitä
-parhaimmassa sovussa.
-
-Eikä asemalla hyvästeltäessä ollut kukaan niin kovin itkenyt kuin Minka
-Dombrowski eikä kukaan niin kauaa viittoillut.
-
-
-
-
-II.
-
-
-Kun naiset nyt tapasivat kadulla toisensa, seisoivat he vielä kauemmin
-yhdessä kuin entisinä aikoina. Iltaisin oli asemalla sotatiedonanto
-julki naulattuna, sinne kokoontuivat he ryhmiin. Vaimot puhuivat
-miehistään, tytöt mielitietyistään; ei ollut siellä ketään, jolla ei
-olisi ollut joku sodassa. Mutta Gertrud Hieselhahn ei seisoskellut
-heidän joukossaan; hän tuli iltaisin Berlinistä, hän työskenteli
-siellä eräässä suuressa liikkeessä -- pelkkiä sotatarpeita siellä
-valmistettiin -- ja nyt oli niin paljon työtä, että he alkoivat jo
-tuntia aikaisemmin aamulla ja lopettivat illalla tuntia myöhemmin. Yhä
-uusia joukkoja kutsuttiin aseisiin, yhä uusia vaatetettiin, toisia
-lähti yhä rintamille.
-
-Kohtapuoleen ei ole ainoatakaan miestä jäljellä, päätteli Minka
-Dombrowski. Hän nouti usein iltaisin neidin asemalta; tavallansa
-ystävällinen suhde oli muodostunut hänen ja hänen vuokralaisensa
-välille. Hän ihaili neitiä, joka oli niin paljon hienompi kuin hän,
-pukeutui paremmin, puhui paremmin, osasi paremmin käyttäytyä, ja
-Gertrud taas piti mielessänsä, että eukko Dombrowski oli hetkeäkään
-empimättä ottanut luokseen hänet, yksinäisen naisen, joka odotti lasta,
-jota ei kukaan mies omistanut. Eikä hän olisi saattanut niin paljon
-ansaitakaan, jollei eukko Dombrowski tavan takaa olisi pujahtanut
-työstään kotiin pienokaista katsomaan, ottipa sen kauniina päivinä
-mukaansakin peltotilkullaan työskennellessään ja piti sitä vieressään
-vaunuissa.
-
-Väsyneenä palasi Gertrud tänään kotiin, väsyneempänä vielä kuin
-muulloin. Kolmas luokka oli niin täynnä, hänen täytyi seista. Kuuma
-oli vaunussa, ja he juttelivat kaikki niin paljon. Kun joku vain sanoi
-sanasen, niin heti oli yleinen keskustelu käynnissä. Jokaisella oli
-täällä kohtalonsa, omia elämyksiään.
-
-Nurkassa istui vanha vaimo, jonka poika ja pojanpoika olivat sodassa;
-hän itse ei puhunut mitään, mutta puheliaampi oli naapurin vaimo,
-joka oli lähtenyt hänen kanssaan Berliniin, kun mummo vielä kerran
-halusi nähdä asemalla pojanpoikansa, jonka piti kulkea Berlinin kautta
-matkalla Venäjälle. Ikävä kyllä eivät he olleet poikaa tavanneet,
-vaikka olivat odottaneet neljä tuntia Potsdamin ja sitten vielä neljä
-tuntia Schlesian asemalla.
-
-"Ihan ollaan uuvuksissa, eikös ollakin?" Hän sysäsi mummoa kylkeen.
-
-Tämä nyökkäsi vain ja pyyhki hikeä otsaltansa. Hänen kuihtunut kätensä,
-joka piteli nenäliinaa, vapisi ja vaipui sitten hervottomana hänen
-helmaansa.
-
-Puhelias vaimo kertoi juurtajaksain edelleen, kuinka kovasti isoäiti
-oli iloinnut. "Se on niin kovin kiintynyt siihen poikaan -- ei koko
-yönä saanut untakaan silmäänsä pelkästä mielenliikutuksesta. Jo tämä on
-surullista. Odotettiin ja odotettiin, eikä nyt kumminkaan saanut nähdä
-poikaa. Seitsemänkymmentä on jo täyttänyt ja halvattu, ties tokko enää
-elääkään, kun poika palaa."
-
-"Minunkin on keskimäinen poikani rintamalla," puuttui nyt eräs toinen
-puheeseen, surupukuinen säätyläisnainen; hänen silmistään näki, että
-hän oli paljon itkenyt. "Vanhimman poikani minä jo olen kadottanut, hän
-oli mukana sinä kovanonnenpäivänä Dixmuidenissa. Nyt kutsutaan kolmas
-poikani aseisiin. En enää muuta kuin istun ja odotan milloin taas
-tulee rintamalle lähettämäni kirje takaisin: 'Kaatunut'." Hän puhui
-epätoivoisen katkerasti.
-
-Aika melu nousi: kuinka saattoikaan noin puhua?! Kaikki huutelivat
-hänelle.
-
-Halvattu mummokin avasi nyt suunsa. "Odotetaan -- vielä hiukkasen,"
-kangersi hän.
-
-Naapurin vaimo näpäytti kädellään otsaansa: "Hän on jo vähän
-lapsellinen. Ja nyt vallan sekaisin tästä pitkästä odotuksesta."
-
-"Niin odotan minäkin", sanoi nuori vaimo, jolla oli pieni lapsi sylissä
-ja edessään seisomassa toinen, joka painautui täpötäydessä vaunussa
-pelokkaana hänen polviaan vastaan. "Odotan tietoja mieheltäni. Lehdestä
-luin, että englantilaiset ovat Ypernin pohjoispuolella tunkeutuneet
-juoksuhautoihimme. Siellä juuri on mieheni. Kun ei hänelle vain olisi
-mitään tapahtunut! Öisin en silmää ummista. Alinomaa ajattelen: kuinka
-on hänen laitansa? Kun nyt edes saisin tietoja!" Näki, kuinka levoton
-hän oli, hänen vielä nuorekkaan pyöreillä kasvoillaan oli jännittynyt,
-tuskallinen ilme.
-
-"Niin, odottaminen on kauheata", sanoi joku. "Kaikkein kauheinta."
-
-Niin, niin! He huokasivat kaikki.
-
-Gertrudkin tunsi odottamisen ja sen tuskan. Hänkin oli odottanut,
-ensin salaisen kärsimättömästi, että Gustav vielä tulisi lomalle ennen
-lähtöään, tekisi hänet vaimokseen ennen menoaan rintamalle. Hänen
-toivova odotuksensa oli ollut turhaa. Gustav ei ollut kuullut hänen
-pyyntöänsä. Ja sitten oli hän siitä huolimattakin taas odottanut:
-korttia, kirjettä, jotakin elonmerkkiä häneltä -- _sekin_ odotus
-oli ollut turhaa. Ei hän enää palannut, sanokoon hänen äitinsä mitä
-hyvänsä! Syvä huokaus, joka kuului voihkaukselta, pusertui hänen
-rinnastansa; kaikki katsoivat häneen.
-
-"Ette kai jaksa seista enää?" Nuori tyttö, joka siihen saakka oli
-näköjään välinpitämättömänä istunut nurkassaan, nousi seisomaan ja
-antoi hänelle paikkansa.
-
-Kiitollisena hymyili hän nuorelle tytölle, joka nyt seisoi hänen
-edessään. Kuinka laiha tyttö olikaan! Kevyen, valkoisen puseron alta
-kuulsivat ohuina käsivarret, ja kaula, joka kohosi pääntiestä, oli
-samaten hyvin ohut. Ja silmät ylen suuret ja levällään. Hänkin varmaan
-odotti, sen näki hänestä. Tahtomattaan kysäisi Gertrud: "Teiltäkin on
-kai joku sodassa?"
-
-Toinen nyökkäsi hätäisesti, tumma puna lehahti hänen näivetystautisen
-kalpealle iholleen. "Sulhaseni!"
-
-Nyt kääntyivät häneen kaikkien katseet: raskasta on sen tytön olo,
-jonka sulhanen on rintamalla! "Missä hän sitten on?"
-
-Tyttö hymyili. "Voi, aina siellä, missä tuimimmin taistellaan. Ensin
-Weichselillä, sitten kaukana Venäjällä -- ja sitten Ranskassa -- ja nyt
--- nyt -- niin, nyt hän on Przemyslin edustalla."
-
-No, se ei ollutkaan mitä tahansa! Yleinen mielenkiinto heräsi. Ensin
-Venäjällä, sitten Ranskassa ja nyt taas Galitsiassa! Jopa sitä miestä
-heiteltiin edestakaisin.
-
-Surupukuinen vallasnainenkin tiedusteli tarkemmin: "Missä
-joukko-osastossa on teidän sulhasenne?"
-
-Morsian ei näyttänyt kuulevan kysymystä. Eloisan vilkkaaseen tapaan,
-joka omituisesti erosi hänen aikaisemmasta välinpitämättömyydestään,
-kertoi hän nyt: "Tiedättekö, sulhaseni on kerrassaan erinomainen.
-Hänellä on rohkeutta. Mutta hänellä onkin ollut risti jo kauan aikaa.
-Ja nyt aiotaan hänelle antaa ensi luokan risti."
-
-Ihastus kuvastui kaikkien katseessa.
-
-"Minun miehelläni on myös risti," sanoi hiljaa nuori rouva, joka piti
-lasta sylissään, "mutta vain toisen luokan risti."
-
-"Onko teidän sulhasenne sitten upseeri?" kysyi surupukuinen nainen.
-
-"Ei." Jonkinlaista epävarmuutta tuli tytön katseeseen. "Hän on
-korpraali."
-
-Silloinhan se oli kaksinkertainen kunnia: tavallinen sotamies ja ensi
-luokan risti! Ihastus nousi yhä.
-
-Ja ikäänkuin tämän yleisen ihastuksen kantamana leimahteli morsiamen
-into yhä korkeammalle, hänen mitätön vartalonsa näytti kasvavan,
-hänen laihat kasvonsa kävivät oikein kauniiksi. Hän oli niin ylpeä
-sulhasestaan, niin ylenpalttisen onnellinen kaikesta ajan ankeudesta
-huolimatta.
-
-"Ja millaisia kirjeitä hän kirjoittaa! Niin tavattoman
-mielenkiintoisia. Kun tulen sentraalista -- minä olen telefonityttö --
-jaksan tuskin odottaa että pääsen niitä lukemaan!"
-
-"Kirjoittaako hän sitten niin usein?"
-
-"Kirjoittaa, hyvin usein!"
-
-"Kyllä teidän sitten kelpaa," huokasi nuori rouva, joka ikävöi tietoja
-mieheltään Ypernistä.
-
-"Mutta minäkin kirjoitan hänelle joka päivä!"
-
-Häntä miekkoista, joka saattoi niin tehdä! Gertrud tunsi kuin kateutta
-mielessään. Hän näki tuon mitättömän tytön silmistä pelkkää tyydytystä,
-pelkkää mielihyvää. Tuo tyttö taisi olla ainoa koko vaunussa, ainoa
-kaikista näistä odottavista, jota ei odotus ollut masentanut, joka ei
-ollut käynyt alakuloiseksi eikä katkeraksi.
-
-Kun he astuivat ulos junasta, ojensi Gertrud hänelle kätensä. Nyt kun
-tyttö ei enää puhunut sulhasesta, oli hän taas kalpea, hiljainen ja
-mitättömän näköinen kuten aikaisemmin. "Neiti, minä toivotan teille
-kaikkea hyvää. Te olette sangen onnellinen. Meikäläisen ei ole niin
-hyvin laita." Gertrudin silmät kostuivat, hän tunsi itsensä tuon
-onnellisen morsiamen rinnalla vielä hylätymmäksi kuin muulloin, ja
-kuitenkin tunsi hän vetovoimaa tyttöä kohtaan, aivan kuin tässäkin
-olisi kärsimyskumppani. Hän ilmoitti nimensä ja asuntonsa. "Jollei
-siitä ole teille vaivaa, neiti, niin käykäähän joskus minua katsomassa.
-Minä olen iltaisin kotona kello kahdeksasta asti ja sunnuntaisin koko
-päivän."
-
-Toinen punastui kainosti, hymyili ja kuiskasi, nyt niin
-vaatimattomasti: "Mielelläni!" --
-
-Dombrowskin eukko, joka oli Gertrudia vastassa, tunsi tytön ulkonäöltä.
-"Vai sekö! Se on Dietrichin tytär sikarikaupasta; hän asuu siellä
-äitinsä luona. Isä oli postissa, kuoli pari vuotta takaperin."
-
-"Hänhän on kihloissa?"
-
-"Sitä en tiedä", sanoi eukko Dombrowski. "Saattaa olla. Vaikka en
-minä vain häntä ottaisi, jos olisin mies. Semmoista kuikkanaa!" Hän
-nauroi ja hänen tummat marjasilmänsä kiiluivat. "Neiti kulta, mitäs jos
-mentäis vielä vähän kävelylle, on niin korea ilta?"
-
-"Minä olen väsynyt." Gertrud haukotteli uupuneena. Hän ei huomannut,
-kuinka toisen silmät vilkuilivat ympärilleen; hän ajatteli vain lasta,
-missä tilassa hän sen tapaisi tänään. Eilen illalla se oli niin kovin
-huutanut, hän oli kuullut huudon jo kauas kadulle, hyvän matkan päähän
-asunnosta. Ja hän oli juossut, oli syöksynyt eteenpäin.
-
-Nyt aikoi hän taas kiiruhtaa, mutta Dombrowskin eukko piteli häntä
-hihasta: "Odottakaahan hiukan. Tuolla seisoo hänen ylhäisyytensä,
-kenraalitar von Voigt, minä käyn siellä pyykillä." Eukko oli oikein
-ylpeä suhteistaan. "Häntä minun täytyy puhutella. Huomenna minun
-pitäisi mennä hänen tyttärensä luokse. Sen italialaisen rouvan luokse.
-Siellä minä pesen ikkunoita."
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kenraali von Voigt'in ainoa tytär oli neljä vuotta sitten mennyt
-naimisiin italialaisen luutnantin Rossin kanssa. Hän oli tutustunut
-luutnanttiin matkustellessaan vanhempiensa kanssa Italiassa. Herra
-von Voigt, joka silloin oli vasta eversti, ei ollut aavistanut mitään
-pahaa, vaikka he yhä tapasivat matkallaan tuon nuoren upseerin:
-Venetsiassa, Milanossa, vieläpä Firenzessäkin. Kun italialainen
-upseeri ei puhunut saksaa, eikä saksalainen upseeri italiaa, täytyi
-Lilin olla tulkkina, jollei keskusteltu ranskaksi. Nuori mies oli
-sangen herttainen, hieman veltosta ryhdistään huolimatta aika sorea;
-saksalaista upseeria huvitti, kun tuo pieni italialainen luutnantti
-oli niin tarkoin selvillä itävaltalaisten rajalinnoituksista. Hän
-puhui verrattain halveksivasti Itävallan voimasta ja puolustuskyvystä,
-Saksasta sitävastoin suurella kunnioituksella. Everstiä miellytti
-hänen seuransa -- järkevä, herttainen nuorukainen -- kunnes äkkiä
-sumu haihtui, jonka matkavaikutelmien vilinä ja irtaantuminen
-tavallisesta arkielämästä oli synnyttänyt hänen silmiensä eteen. Mitä,
-hänen tyttärensä, preussilaisen upseerin tytär aikoi mennä naimisiin
-italialaisen kanssa? Lili oli hullu! He matkustivat kiireimmän kautta
-tyttärineen kotiin.
-
-Mutta Lili von Voigt oli pitänyt päänsä. Äiti ei ollut koskaan
-kuvitellut tuon kauniin, hemmotellun lapsen tulevaisuutta muullaiseksi
-kuin että hänestä tulisi rikkaan miehen puoliso; isä näki hänet
-erään nuoren toverinsa rinnalla, jonka elämää hän saattoi seurata
-kadettikoulusta asti -- mutta tyttären ajatukset lentelivät yötä ja
-päivää yli rajan, miehen luokse, joka oli kahlehtinut hänet tummilla
-silmillään, mitkä tuntuivat hänestä syvyyden kuiluilta.
-
-Hän ajoi tahtonsa läpi vastoin vanhempien toivomuksia. Korkealla
-Spezian sataman yläpuolella, jonka sotalaivojen yli he näkivät kauas
-Välimeren ihmeelliseen sineen, olivat he asuneet ruusunpunaisessa
-maahuvilassa, keskellä puutarhaa, jonka rinteet tuoksuivat ruusuista ja
-oransseista Kuin unelma oli se aika ollut, kuin unelma täynnä tuoksua
-ja väriä, kauneutta ja onnea. --
-
-Ja nyt oli hän kumminkin taas kotona vanhempiensa luona. "Minä rakastan
-miestäni, rakastan myös Italiaa -- kaikesta huolimattakin", sanoi hän
-äidilleen. "Älkää puhuko mitään Italiasta, en siedä sitä."
-
-Kauhealta tuntui varmaan tyttärestä! Murheellisin katsein tarkasteli
-rouva von Voigt nuoren rouvan kasvoja, joiden kaunis vienous oli
-saanut kovia piirteitä. Ei, kyllähän he hillitsisivät itsensä, eivätkä
-sanoisi mitään, vaikka se olikin vaikeata tänä aikana, joka aivan
-kuohui suuttumusta entisen liittolaisen petollisuuden takia. Se oli
-hirveän vaikeata varsinkin hänen miehellensä. Rouva von Voigt vapisi
-sydämessään, peläten kenraalin tunteenpurkausta. He kolme, jotka ennen
-olivat viettäneet niin sydämellistä yhteiselämää, istuivat nyt aterian
-aikoina kylmäkiskoisina ja vaiteliaina toisiaan vastapäätä. Voi, jospa
-hänen miehensä jo taas lähtisi sotaan! Vaikka rouva pelkäsikin retkien
-rasituksia hänen puolestansa, oli se kumminkin parempi hänelle, parempi
-heille kaikille, kuin tämä sietämätön tila.
-
-Kenraali raivosi sisimmässään, mutta kohteli tytärtään kaavamaisesti
-kuin vierasta. Se oli sietämätöntä. Mutta vain siten hän saattoi
-hillitä itseään ja estää sen purkautumista, mikä nyt kokonaan täytti
-hänen mielensä: se kirottu Italia!
-
-Hänen vaimonsa huomasi hänestä, että hän halusi kärsimättömästi
-päästä matkalle. Mutta kenraalin täytyi odottaa, kunnes hänen uusi
-divisionansa oli saatu kokoon. Oli onni, että hän oli niin vähän
-kotona. Ei ollut helppoa äidinkään seurustella tyttären kanssa -- Lili
-oli ärtynyt -- hän ei useinkaan tietänyt, pitikö hänen kysyä: "mitä
-sinun miehesi kirjoittaa?" vaiko olla kysymättä.
-
-Nuori rouva oli matkustaessaan Saksaan Sveitsin kautta käynyt Italian
-lähettilään luona Bernissä. Hänen kauniit, tuskaiset silmänsä olivat
-puhuneet liikuttavampaa kieltä kuin hänen huulensa; lähettiläs välitti
-hänen kirjeenvaihtoaan luutnantti Rossin kanssa.
-
-Voi, kuinka hän kaipasi miestään! He olivat olleet sanomattoman
-onnelliset. Nyt kirjoitti tämä aivan haltioissaan rintamalta: voitto,
-voitto! Hän kirjoitti aina menestyksistä: ennen pitkää saisi Italia
-valloitetuksi takaisin ne vanhat alueet, jotka orjuudessa huokailivat
-Itävallan ikeen alla. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että Italian
-asia oli oikea, hän käytti suuria sanoja. Nuori rouva näki hänet
-hengessä edessään kasvot hehkuvina, silmät; säihkyvinä, kuohuen
-innostusta, johon hänen vaimonsa ei voinut ottaa osaa, ei saanut ottaa
-osaa. Mutta eikö hänen kuitenkin olisi pitänyt ottaa siihen osaa? Eikö
-hänkin nyt ollut italiatar? Oi, nuo neljä korkeimman onnen vuotta
-maailman kauneimmassa maassa eivät kuitenkaan olleet voineet työntää
-pois hänen sydämestään sitä maata, jossa hän oli syntynyt. Ennen ei hän
-ollut sitä koskaan tietänyt. Mutta kun hänen miehensä oli rynnännyt
-huoneeseen hänen luokseen, tuskallisesti kiihtyneenä ajatellessaan eroa
-hänestä, mutta samalla riemuiten täynnä tyydytystä: "Sota, sota, me
-lähdemme Itävaltaa vastaan!" -- silloin tiesi hän: Itävalta ja Saksa
-kuuluivat yhteen. Ja hän tunsi äkkiä, ettei hänestä _kuitenkaan_ ollut
-tullut italiatarta.
-
-Hänen kurkkuaan kuristi ja hänen sydäntänsä kouristi, kun hänen
-italialaisista lehdistä täytyi lukea, kuinka huonosti Saksan laita
-oli. Häntä suretti paljon vähemmän se, että hän nyt tuijotti yksinään
-ruusunpunaisen talonsa ikkunasta Välimeren ihmeelliseen sineen, kuin
-että hänen täytyi ajatella: Saksa, kuinka käy Saksan?! Vanhemmat eivät
-olleet kirjoittaneet: "Tule", hän ei ylipäänsä kuullut heistä nyt
-mitään, eikä hän sitä ollenkaan odottanutkaan, hän ei odottanut edes
-miehensä vastausta enää, hän matkusti Saksaan. Kuin paeten oli hän
-kiiruhtanut pois, -- äkillinen, hillitön kaipuu ajoi häntä, sangen
-vaikeaksi käyneen matkan vastukset eivät merkinneet mitään -- vain
-Saksaan!
-
-Ja nyt hän oli täällä. Mutta kuitenkaan ei hänen mieltänsä täyttänyt
-sellainen valtava tunne, jota hän oli odottanut, ei kotoisen
-viihdytyksen tunne. Miksi isä oli niin pidättyväinen? Miksei hän
-puhunut peittelemättä? Ei hän ennen maailmassa salannut ajatuksiaan.
-Sanomalehdet, jotka muulloin aina olivat saaneet jäädä esille, pisti
-hän nyt taskuunsa. Tytär ei muistanut, että hän itse oli halunnut: ei
-sanaakaan pahaa Italiasta. Ja miksei äiti kysynyt mitään Enricosta?
-Pitihän äidin tietää, että hän tänään oli saanut kirjeen, --
-seikkaperäisen kirjeen.
-
-Hän istui huoneessaan -- se oli vielä sama vaikeasti kalustettu,
-ilmava-uutiminen huone, jossa hän tyttönä oli asunut niin mielellänsä
--- mutta nyt hän ei siinä enää viihtynyt. Häntä ahdisti. Missä
-oli sininen meri, jonne hän oli katsellut, kauas, kauas -- missä
-oranssintuoksuinen puutarha? Voi, kuinka ihanaa se sentään oli ollut
-Sumentunein silmin luki hän uudestaan miehensä kirjeen. Hänen miehensä
-oli lähellä Roncegnoa -- sen paikan hän kyllä tunsi. Siellä hän oli
-ollut kerran äidin kanssa, kun se vielä oli Itävallan hallussa. Hän oli
-juonut Levicossa rautavettä. Silloin oli ollut varhaiskevät, ylhäällä
-vuorilla vielä talvi, mutta alhaalla laaksossa lukemattomia isoja,
-mustantummia orvokkeja ja kedot hohtavina hedelmäpuiden kukkalumesta.
-Ikäänkuin tuo kaikki nyt taas olisi Italian aluetta, niin kirjoitti
-hänen miehensä.
-
-Luutnantti Rossi ei kirjoittanut, kuten naiselle kirjoitetaan. Niin
-vaikeata kuin hänestä oli ollutkin eroaminen vaimostansa -- alhaalla
-vuoren juurella hän oli vielä kääntynyt, oli vielä kerran syöksynyt
-ylös puutarhaan hänen luokseen, oli vielä kerran tempaissut hänet
-ovella syliinsä ja vielä kerran häntä suudellut pitkään ja tulisesti
--- nyt oli hän kokonaan soturi. Hän kuvaili vaimolleen asemaansa,
-kirjoitti sotilaallisia yksityisseikkoja, mikäli hän uskalsi niistä
-kertoa. Eilen he olivat tehneet hyökkäyksen vuoristoon, vallanneet
-vihollisen lujasti varustaman aseman -- viisikymmentä vankia, paljon
-kaatuneita -- mutta toista, vallan toista vielä oli tuleva. "Evviva l'
-Italia!" -- niinhän hän silloin oli huutanut, kun sotalaivat nostivat
-lippunsa alhaalla satamassa, riemuiten huutanut! Hän kuuli taas sen
-huudon. Se kaikui tämän kirjeen joka riviltä, joka sanasta. Vain yksi
-ainoa aatos täytti hänen miehensä mielen: Italia ja Italian voitto.
-
-Nuori rouva sulki silmänsä. Hän loihti esiin miehensä kuvan: tämä
-seisoi taas hänen edessään, nuorena, kauniina, rakastettavana, hän
-katsoi noiden tummien silmien syvyyteen -- miksei mies puhunut
-rakkaudesta? Sodasta vain, sodasta. Eikö hän ollenkaan muistanut, että
-hänen vaimonsa oli saksalainen? Eikö hän tietänyt, kuinka vaikealta
-hänen vaimostaan täytyi tuntua tiedon, että mies oli toisessa leirissä?
-Oliko sitten kaikki mitä vaimo silloin oli uskonut: "sinun kansasi,
-minun kansani, minun maani, sinun maasi", muuttunut? Kuvitteluako se
-vain oli ollut? Kauheasta todellisuudesta rakentui muuri ja kasvoi
-nopeasti yhä korkeammaksi ja korkeammaksi, -- vallitus, paljon
-mahtavampi kuin alpit, kohosi Italian ja Saksan, miehen ja vaimon
-välille. Mahtoikohan tuntua samallaiselta hänen miehestäänkin? Tuossa
--- vain vihoviimeiseksi, pari rakkauden sanaa. Ikäänkuin ne vain
-loppusanoiksi olisivat juolahtaneet hänen mieleensä! Ne loukkasivat
-enemmän kuin paransivat asiaa. Kirje putosi hänen kädestänsä lattialle,
-hän antoi sen olla.
-
-Hiljalleen alkoivat hänen kyyneleensä valua ja tipahtelivat hänen
-käsillensä, jotka kuin avuttomina olivat hänen helmassaan. Voi ei,
-hän ei ymmärtänyt enää miestään, eikä hänen miehensä ymmärtänyt enää
-häntä. Kuinka saattoikaan hänen miehensä hänelle, juuri hänelle,
-kirjoittaa _sillä tapaa?_ -- -- -- Evviva l' Italia! -- -- -- Pitihän
-hänen miehensä tietää, että hän loukkasi vaimoaan riemuitessaan Italian
-puolesta. Voi tuota kavalaa, petollista uskotonta maata! Kiihdyksissään
-hän ei löytänyt kylliksi tuomitsevia sanoja. Tuota maata, joka ei ollut
-ansainnut että luonto oli sille niin runsaasti tuhlannut kauneuttaan.
-Kuin epätoivoissaan hypähti hän pystyyn. Rauhattomin askelin astui hän
-edestakaisin huoneessaan. Ja itki yhä. Eikö sitten kukaan enää häntä
-ymmärtänyt? Eikö kukaan voinut käsittää, miltä hänestä tuntui, --
-irroitettuna vanhasta kotimaasta, istutettuna uuteen maahan, ja sitten
-taas uudesta kotimaasta irroitettuna ja uudestaan istutettuna vanhaan
-maahan! Sellaisella kasviraukalla ei ole mitään oikeata- kotimaata, se
-ei ole missään kotona.
-
-Hänen miehensä ei lähettänyt tervehdyksen sanaakaan hänen
-vanhemmilleen -- ei edes maininnut heitä kirjeessään -- oliko hän niin
-välinpitämätön? Vai oliko hän vihoissaan heille, koska luuli heidän
-olevan syynä siihen, että hänen vaimonsa oli lähtenyt Italiasta?
-
-Hän pysähtyi ja oikaisi hoikkaa vartaloaan, uhkamielisenä nosti
-hän päänsä; hän puri huuliaan ja tukahdutti nyyhkytyksen, hänen
-kyyneleensä lakkasivat vuotamasta: oi ei, heissä ei ollut syytä. Eivät
-he olleet käskeneet häntä tulemaan. Hän, hän yksin oli tahtonut, aivan
-itsestänsä, kukaan ei ollut häneen vaikuttanut. Tuolla, tuolla syvällä
-sydämessä -- hänen kätensä pusersi pukua rinnan kohdalta -- siellä oli
-jotakin, se häntä oli ajanut. Mitä tekemistä oli hänellä sinisen meren
-äärellä ja loistavan auringon alla? Kun taivas niin synkkänä kaareutui
-yli Saksan, silloin oli hänenkin paikkansa tämän synkän taivaan alla.
-
-
-
-
-III.
-
-
-Vieruskaupungin katujen varsilla olivat lehmukset jo aikoja sitten
-lakanneet kukkimasta. Puistossa, Bertholdin huvilaa vastapäätä,
-loistivat leveät latvat tuossa tummassa vehreydessä, joka
-värikylläisenä selvästi sanoo: viheriämmäksi minä en voi tulla, pian
-minä kellastun.
-
-Rouva Hedwig Bertholdi oli aivan yksinään. Hänen miehensäkin oli
-poissa. Hänen miehensä oli kyllä jo kahdeksanviidettä, mutta hänellä
-oli ollut maatila, jonka hän poikiensa kasvatuksen vuoksi oli myynyt,
-ja maalaisisännän toimi oli pitänyt hänet reippaana. Hän oli kuin
-kymmentä vuotta nuorempi ja häntä oli jo pitkän aikaa kiusannut että
-hän, reserviupseeri, kapteeni, kädet ristissä istui kotona, kun
-hänen nuorin poikansakin oli sodassa, päälle päätteeksi tavallisena
-sotamiehenä. Hän oli ilmoittautunut. Kun iso lehmus vielä kukki talon
-edustalla, saapui hartaasti odotettu kirje, -- 'sota-asioita' -- nyt
-sai hän edes harjoittaa rekryyttejä kaukaisessa kolkassa, Venäjän
-Puolan rajalla. "Ja vaikka minä en saa tuntea ruudinhajua, kuulen minä
-sentään suotuisalla tuulella tykkien jyminää", kirjoitti hän vaimolleen.
-
-Nyt hänen miehensä' oli viimeinkin tyytyväinen Hedwig painoi alas
-päänsä: kuinka paljon helpompi oli sentään miesten olla! Niidenkin,
-jotka olivat rintamalla, kaikista rasituksista, kuoleman vaarastakin
-huolimatta. Hän huokasi. Naisten oli vaikeampaa. He olivat samassa
-kadotuksessa kaikki -- minne vain katsoikin: naisia, naisia -- hyvä
-Jumala, ei hän ollut aavistanutkaan, että naisia oli niin viljalti
--- eikä muuta ollut heillä mielessänsä, ei muuta huulillansa kuin:
-sota, sota. Ja kumminkin täytyi heidän elää päivästä toiseen elämänsä
-pienissä arkiaskareissa ja hiljaa riutua taukoamattomasta surusta.
-
-Hänen elämänsä oli siihen saakka kulunut kokonaan poikien elämään
-kietoutuneena, aluksi, kun he vielä olivat pieniä, pikku huolissa; kun
-he tulivat suuremmiksi, suuremmissa huolissa. Nyt viimeksi kaikkein
-raskaimmassa: huolessa heidän olemassa olostaan yleensä. Nyt oli tullut
-vielä yksi huoli lisää -- ei, ei oikeastaan mikään huoli, olihan hänen
-miehensä kaiken vaaran ulkopuolella -- mutta kumminkin alituinen pieni
-levottomuus. Kuinka hänen reumatisminsa kävisi? Se vaivasi häntä aika
-ajoin. Ja sitten: saattoihan hänen mielensä ruveta tekemään rintamalle!
-Saattoihan hänetkin vallata vastustamaton halu päästä mukaan ja
-saattoihan hän viimein saada tahtonsa perillekin! Hän ajatteli,
-kuinka kauan he olivat olleet naimisissa: pian saisivat he viettää
-hopeahäitä, olisipa katkeraa, jolleivät voisikaan viettää. Ei viettää
-sanan tavallisessa merkityksessä -- ei, vaan hiljaa yhdessä katsahtaa
-menneisyyteen. Rakkaudesta, jolla avioliitto solmitaan, murenee kyllä
-pois yksi ja toinen pala, tunteet tyyntyvät, tottumus tylsyttää,
-mutta nyt kohosi kuitenkin kuin lämmintä punaa hänen poskiinsa, kun
-hän ajatteli miestänsä. Oli myöskin niin vaikeaa, itse pitää huolta
-kaikesta. Nyt hän vasta huomasi, kuinka paljon hänen miehensä oli
-vähentänyt hänen vaivojaan, kuinka hän oikeastaan oli tehnyt hänen
-elämänsä sangen miellyttäväksi. Ulkonaisen elämän ainakin. Sisimmässään
-oli hän usein tuntenut tyydytyksen puutetta; hän olisi suonut, että
-hänen miehensä olisi ollut toisenlainen, henkisesti virkeämpi ja
-virkistävämpi, eloisampi ja elähyttävämpi. Hän oli suuresti iloinnut
-muutosta suurkaupungin välittämään läheisyyteen, siellä moni seikka
-muuttuisi toiseksi. Hänen miehensä oli pysynyt samana. Olihan
-Hedwigillä poikansa; hän otti osaa kaikkiin heidän harrastuksiinsa,
-luki heidän kanssaan, kun he vielä olivat pieniä, oli heidän tukenaan,
-kun he tulivat suuremmiksi. Kummallakin oli omat aatteensa, omat
-mielipiteensä, omat ihanteensa; hän oli vilpittömästi koettanut ottaa
-osaa. Eikä hän kuitenkaan ollut aina jaksanut seurata mukana: hehän
-olivat nuoria, nuoria ja hulluja -- ja hän?!
-
-Hedwig katsoi itseään yksinäisen huoneensa peilistä. Hänen miehensä
-sanoi aina, että hän oli vielä vallan kuin nuori tyttö. Tokkohan?
-Kyllä, laatiessaan illoin tuuheata tukkaansa palmikoille. Mutta nyt?!
-Hän kääntyi nopeasti pois ja huoahti: tänä aikana vanheni äkkiä. Hyvä,
-jos sai vanheta yhdessä. Yhdessä -- eikä yksinään.
-
-Hän katsahti arasti ympärilleen. Huone oli suuri, sen pohjukassa
-leveiden, leikkauksilla koristettujen kaappien takana väijyi varjoja.
-Joka ilta valaisi hän nurkkia, sinne saattoi helposti joku piiloutua.
-Ja jos joku kiipesi etupihan suureen lehmukseen ja liukui pitkin paksua
-oksaa, joka ulottui parvekkeelle saakka, saattoi hän yhtäkkiä hypähtää
-huoneeseen. Ennen ei ollut hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hänen
-tarvitsisi pelätä, silloin nukkui hänen miehensä hänen vieressänsä.
-Nyt hätkähti hän huonekalujen rasahduksestakin eikä uskaltanut enää
-kuten ennen pitää öisin auki ikkunaa. Luukut piti sulkea lujasti. Ja
-sittenkin hän makasi vielä tuntikausia silmät levällään ja käsivarret
-ristissä pään takana. Olikohon täällä paljonkin naisia, joilla oli
-samallaista?
-
-Hedwig Bertholdi ei ollut siihen saakka välittänyt muista, omissa
-asioissa oli ollut kylliksi. Nyt täytyi hänen ajatella rouva Krügeriä
-ja hänen poikaansa: kuinkahan oli käynyt sen nuoren miehen? Hänen
-miehensä oli ennen lähtöään kirjoittanut asiasta vielä Geneven
-Punaiselle ristille. Olikohan äiti nyt viimeinkin saanut joitakin
-tietoja? Häntä ei ollenkaan näkynyt. Hänen maalaispuutarhassaan oli
-kaikki hiljaista, silloin tällöin näkyi siellä vain eräs nainen
-illansuussa kävelevän. Se oli hänen ylhäisyytensä von Voigtin tytär,
-italialaisrouva, kuten hänen palvelustyttönsä sanoi. Eikä hän
-oikeastaan kävellyt puutarhassa, hän hiipi vain. Kovin hiljaista oli
-siellä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Krügerin talo ei ollut mikään uudenaikainen eikä liioin mikään aistikas
-rakennus; se oli vielä vanhan kyläajan perua. Viisikymmentä vuotta
-takaperin se oli saattanut näyttää aika komealta. Se oli matala ja
-pitkänpuoleinen, ja taaja muratti, joka kierteli seiniä, teki sen
-hiukan synkäksi. Mutta pienet, kiiltävät ikkunat, jotka vaaleine
-luukkuineen kurkistelivat melkein mustasta muratista, tekivät siistin
-ja soman vaikutuksen. Pulleaposkinen poika, joka ennen vanhaan,
-kun ukko Krüger vielä eli, oli etupihan pensaikossa sunnuntaisin
-puhallellut vesisuihkua, oli nyt kuivilla, mutta muistutti kuitenkin
-parempia aikoja.
-
-Että Lilin päähän oli voinut pistää tämän asunnon vuokraaminen! Rouva
-von Voigt oli loukkaantunut, kun tytär ei tahtonut pysyväisesti jäädä
-asumaan vanhempien luokse. Heidän huvilassaan oli niin paljon tilaa,
-ja kun hänen miehensä taas oli sodassa, oli hän aivan yksin; olihan
-luonnotonta, että heillä oli kummallakin oma asuntonsa. Ei olisi
-tarvinnut tyttären pelätä, ei hän millään tavalla olisi pyrkinyt häntä
-holhoamaan. Mutta hän varoi panemasta millään lailla vastaan. Ehkä oli
-viisaampaakin, että Lili kerran sai jäädä aivan yksikseen. Äidinrakkaus
-tunsi tyttären sielun ristiriidan. Eikö hänen tyttärensä ollutkin
-vaikeammassa asemassa kuin kukaan muu paikkakunnan nainen, jonka mies
-oli sodassa? Eikö ollut tuon vaimoparan, tuon siivoojaeukonkin, parempi
-olla?
-
-Iloisesti oli Minka Dombrowski laulellut, pestessään rouva Rossin uuden
-asunnon ikkunoita. Hän rallatti uusinta katulaulua niin äänekkäästi,
-että ohikulkijat siitä loukkaantuivat ja Krügerin rouva kurotti päätään
-alhaalta ikkunastaan: "Olkaahan vaiti siinä!"
-
-Rouva von Voigt oli oikeastaan aikonut olla enää ottamatta Dombrowskin
-eukkoa työhön -- tämän työnteko oli viime aikoina alkanut käydä
-laimeasti -- mutta hän ei sentään ollut hennonut. Eikös ollut hyväkin,
-että tuo vaimoparka, jonka ei suinkaan ollut helppoa elättää itseään
-ja lapsiaan, jonka mies minä päivänä tahansa saattoi kaatua tai palata
-kotiin raajarikkona, oli säilyttänyt mielensä iloisuuden? Ja mikäs
-kumma se oli, jos eukko joskus kyllästyikin jokapäiväiseen työhönsä --
-väsyihän sitä itsekin! Väsyipä niinkin.
-
-Nyt oli kesä jo kohta lopussa, syksy alkoi; kuinka kypsiltä kuulsivat
-jo omenatkin Krügerin lesken puutarhassa! Pian alkoi jo toinen
-sotatalvi. Eikä vieläkään loppua kuulunut. Ikuisestiko sotaa sitten
-kestäisi?! Rouva von Voigt ei saanut kysytyksi mieheltänsä. Hänen
-tuttavansa ahdistivat häntä alinomaa: "Mitäs sanoo teidän miehenne? Hän
-se varmaankin tietää jotakin. Kertokaahan toki, mitä sanoo kenraali!"
-Kenraali ei sanonut yhtään mitään. Kohautti vain olkapäitään ja teki
-eleen ikäänkuin: kuka sen tietää.
-
-"Jos sinulla on jotakin, jota et enää käytä, niin annahan Dombrowskin
-eukolle", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen. "Hänellä on pieni tyttö,
-sille hän voi siitä laittaa jotakin." Ja Lili, joka muuttaessaan uuteen
-asuntoonsa penkoi arkkujaan, antoi. Hän ei välittänyt enää ollenkaan
-tavaroistaan, hän ei edes enää tiennyt, että hänestä ennen aikaan
-oli ollut hyvin tärkeätä käydä kauniisti puettuna. Hän veti esille
-arkusta pehmeän valkoisen puvun, josta hänen miehensä oli erikoisesti
-pitänyt. Hän lennätti sen luotaan, kuin tuo utuinen kangas polttaisi
-hänen sormiaan. Kiihkeä tuska vihloi häntä: hänen miehensä käsivarret
-eivät koskaan, koskaan enää kiertyisi tuon puvun ympäri. Tässä -- tässä
-kohden oli hänen kätensä usein viivähtänyt, oli hellästi sivellyt
-poimuja. Oih, tuossa puvussa, tuossa puvussa -- --! Koskaan ei hänen
-miehensä ollut enemmän ihaillut hänen kauneuttaan.
-
-Hän sulki kuin uneksien silmänsä. Kaikki ne onnen hetket, jotka
-hän tuossa puvussa oli elänyt, kolkuttivat hänen sydämensä ovelle.
-Kallionlujaksi oli hän kuvitellut onneaan, kuoloon asti kestäväksi --
-hän vavahti. Silmät harallaan tuijotti hän nurkkaan, hänen huulensa
-vaalenivat: oh, miksi täytyi hänen nyt niin usein ajatella kuolemaa,
-miehensä kuolemaa? Hänen miehensä oli lähellä kuolemaa joka päivä, joka
-hetki. Kuolema vaani häntä vuoriston kallionkielekkeiden takaa, ja
-jollei se lennättäisikään kuulia häntä kohden, saattoi se syöstä hänet
-alas kammottaviin kuiluihin.
-
-"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" Hän voihkaisi. Yhtäkkiä oli poissa kaikki
-se, mikä oli erottavana kohonnut hänen ja hänen miehensä välille.
-Mitä merkitsi hänelle Saksa, isänmaa, isänkoti? Hänen miehensä, hänen
-miehensä, jota hän rakasti, oli vaarassa. Tuskassaan miehensä hengen
-puolesta unohti hän sen ristiriidan, joka runteli hänen sydäntään.
-
-Nuori rouva antoi pois valkoisen puvun, hän ei sietänyt sitä enää
-vaatteittensa joukossa. Eihän hän kumminkaan koskaan enää siihen
-pukeutuisi, ajatteli hän äkillisessä toivottomuudessaan.
-
-Mutta Minka Dombrowski ei suinkaan tahtonut tehdä siitä mekkoa pikku
-tytölleen. "Vahinkohan siitä ois lapselle laittaa." Hän pyysi neiti
-Hieselhahnia laajentamaan sen hänelle. "Mutta ei liikoja, ei vaan
-liikoja!" Hän tahtoi mielellään olla hoikka.
-
-Gertrud aivan pelästyi: mitä pälkähti eukon päähän? Eihän hän _siinä_
-puvussa voinut mennä kävelylle, ei edes sunnuntaina.
-
-"No miksikäs ei?" Eukko oli loukkaantunut. "Sitä te kai meinaatte,
-että kun ei ole aatelia, ei saa olla kauniskaan. Mutta minäpä näytän
-teille." Ja hän veti vatsansa sisään ja painoi molemmin käsin korkeita
-lonkkiaan. "Kas noin! Katsokaahan, katsokaahan! Vallan kuin minulle
-tehty!"
-
-       *       *       *       *       *
-
-Päätään pudistaen katseli Gertrud Hieselhahn Dombrowskin vaimon
-jälkeen, kun tämä seuraavana sunnuntaina lähti ulos. Ei ollut enää
-ilmakaan sopiva tuollaiselle kevyelle, valkoiselle puvulle. Mutta Minka
-oli siitä liian ylpeä, hänen päätään ei saatu käännetyksi.
-
-Tyttö oli jäänyt seisomaan ulko-ovelle. Hänen vakaviin kasvoihinsa
-kaivoi hieno hymy kaksi kuoppaa: olipa se hassunkurista! Minka
-Dombrowski, joka arkioloissa ei käyttänyt kureliivejä, oli nyt
-nyörännyt itsensä sellaiseen. Hän oli vetänyt kurenauhan niin tiukalle,
-että tuskin saattoi hengittää, mutta yhä vain pullotti kaikkialla.
-"Jopa tämä on rääkkiä!" Eukkoparka voihki. Mutta ei auttanut, muuten
-puku ei mennyt ollenkaan kiinni. Se oli muutenkin jo niin tiukalla,
-että saattoi pelätä sen ohuen kankaan repeävän. Mutta se sopi hyvin
-noihin päivettyneisiin pyöreihin kasvoihin, joissa mustat silmät
-välkähtelivät ja poskilla hohti terve puna. Kun eukko hilpeänä kuin
-tytön heilakka taputti käsiään: "Enkös vain olekin korea?", ei Gertrud
-voinut sanoa: ette. Mitäpä hän turmelemaan toisen iloa! Olihan Minka
-kaunis kaikesta huolimatta, mutta, mutta -- hymy haihtui Gertrudin
-kasvoilta -- oliko hän kevytmielinen? Voi, kunpa voisikin olla hiukan
-huoleton, iloita jokaisesta pikku murusta ja unohtaa surun! Eukko
-Dombrowski ei ollut liiaksi huolissaan miehensä tähden. Kuinka hän
-tuolla mennä viuhtoi! Hän ei näyttänyt ollenkaan vaimolta, jonka mies
-on sodassa. Iloisesti lepattivat kirjavan nauhan pitkät päät, jonka hän
-oli sitonut vyötäisilleen, hattu oli niskassa.
-
-Eukon takana lakaisi tuuli maata ja hulmautteli ohutta hametta
-pitkin reisiä. Hänen jalkansa, joissa oli valkoiset sukat ja mustat
-puolikengät, kepsuttivat levottomasti -- kello neljä alkoi soittokunta
-soittaa puistikossa, sotilassoittokunta, eikä hän tahtonut menettää
-säveltäkään. Mutta hän ei vain päässyt nopeammin eteenpäin, liian ahdas
-hame takertui hänen jalkoihinsa, hän ei voinut ottaa pitkiä askeleita.
-Sitäpaitsi täytyi hänen tempoa taakseen Minnaansa, joka oli saanut
-ylleen punaruutuisen, mustalla sametilla reunustetun mekon. Tyttö
-huusi ja ulvoi ja tahtoi välttämättä myös kerran puhaltaa torvea,
-jota vieressä juokseva ja pilkallisesti hohottava veli tavan takaa
-törähytteli.
-
-"Pane pois torvi, herkeä jo toitottamasta, Erich", äiti sanoi. Poika
-ei ollut kuullakseenkaan. "Se on kamalaa, korvat ihan halkeaa. Ette
-pääsekään ikinä enää mukaan!" Nyt poika vasta oikein törähyttelikin.
-
-"Minä kanssa, minä kanssa", kirkui Minna. Sisarusten kiljuna sekaantui
-veljen torven toitotukseen, ja nyt nauroi jo äitikin: ne pitivät jo
-ennakolta konserttia. -- -- --
-
-Vielä sittenkin, kun puvun valkoinen purje jo aikaa oli kadonnut
-ensimäisten talojen taa, jäi Gertrud yhä ovella seisomaan. Viertotie
-oli tyhjä ihmisistä. Katuvieren nuoret puut huojuivat tuulessa,
-pelloilta tuli jo kuin lakastua vien perunanvarsien hajua. Vielä
-oli kesä, syksy vasta teki tuloaan, ja kuitenkin oli täällä jo niin
-yksinäistä. Jos joku tahtoi tehdä pahaa jollekulle, niin täällä
-oli sopiva paikka. Taloihin asti ei mikään huuto kuulunut. Ja tämä
-heikko laho aita ei voinut estää ketään, joka tahtoi tänne tunkeutua.
-Olisipa ilkeätä yksin täällä kulkea kun pimeä tulee aikaisin. No niin,
-Dombrowskin eukko hänet varmaan noutaisi, kun hän illalla myöhään tuli
-työstä, hän ei sitten pelännyt vähääkään. Mutta silloinhan pitäisi
-lasten jäädä pitkäksi aikaa yksin. Ne pantaisiin lukon taa.
-
-Kun Gertrud Hieselhahnista oli ollut mieluista päästä piiloon tänne
-syrjäiseen kolkkaan, oli kevät. Mutta nyt pelotti häntä talvi: kuinka
-olikaan Minka Dombrowski jo niin kauan voinut kestää täällä yksinään?
-Hän huokasi. Voi, miltä tuntuisikaan, kun aurinko ei enää paistanut,
-kun sumunharmaa marraskuu ryömi yli ketojen eikä taloja enää ollenkaan
-erottanut. Ei enää tänäänkään näkynyt yhtään ihmisolentoa, ei kuulunut
-ääntäkään kedoilta. Kuin kuollutta oli kaikki, hän kuuli vain oman
-ahdistetun hengityksensä. Suuri sunnuntairauha kiusasi häntä. Silloin
-oli hänestä Erich Dombrowskin pahaääninen toitotus mieluisampaa.
-Ehkäpä olisi ollut parasta että hän olisi mennyt Minka Dombrowskin
-matkaan, tämähän oli pyytänyt niin ystävällisesti. Mutta tuollaisen
-naisen seurassa --! Gertrud Hieselhahn heitti päänsä niskaan.
-Suurempiarvoisena hän oli sentään aina pitänyt itseään. Ja joskin
-hänellä nyt -- hänen katseensa himmeni äkkiä, ja kuuma verihyöky kohosi
-hänen päähänsä -- joskin hänellä nyt oli lapsi, jonka isäksi ei kukaan
-tunnustautunut, -- oman arvonsa tuntoa oli hänellä sittenkin vielä.
-
-Hän käännähti lähteäksensä: pois, työhön, eihän hänellä ollut
-aikaa arkisin korjailla vaatteitansa. Työskennellessä haihtuisivat
-alakuloiset ajatukset, ompelukoneen ratina ajoi ne kuulumattomiin, ja
-pienokainen avusti sitä kirkunallaan. Silloin näki hän naisolennon
-tulevan tietä pitkin. Oliko hän tulossa tänne? Siltä näytti. Nyt
-viittoeli hän. Kukahan siellä tulikaan?
-
-Vasta kun tulija seisoi ihan Gertrudin edessä, tunsi tämä jälleen nuo
-laihat kasvot, suuret kaihoisat silmät, tuon läpikuultavan kalpean
-ihon: sehän oli neiti, jonka hän oli nähnyt junassa, ja joka oli
-luovuttanut hänelle paikkansa. Hänhän oli pyytänyt häntä käymään
-luonansa.
-
-"En tuntenut teitä heti, mutta teitte kovin kiltisti kun tulitte, --
-käykää sisään, tehkää hyvin!"
-
-"Te -- te pyysitte minua tulemaan", soperteli Margareta Dietrich, ja
-ujouden puna kohosi hänen sairaalloisen kelmeille poskillensa. "Minä --
-minä olen ollut sairaana, muutoin olisin tullut jo aikoja sitten."
-
-"Niin, on kulunut jo pitkä aika!" Nyt muistuivat yksityiskohdat
-Gertrudille mieleen.
-
-"Kuinkas sulhasenne voi?" kysyi hän nopeasti, osoittaakseen että vielä
-muisti kaikki.
-
-"Hän voi oikein hyvin!" Neiti Dietrich veti syvään henkeä, hänen
-raukeat silmänsä kirkastuivat. "Hän on kunnostautunut kovasti, on hyvin
-rohkea, -- hän on jo kauan sitten saanut rautaristin, ja nyt on hänelle
-ehdotettu ensi luokan ristiä."
-
-Kuinkas olikaan -- eikös se ollut tapahtunut jo silloin? Niinhän
-Gertrud muisteli.
-
-Tyttö jatkoi nyt aivan ujostelematta: "Hän kirjoittaa minulle hyvin
-usein, -- teidänpä pitäisi joskus lukea, millaisia viehättäviä
-kirjeitä! ja katsokaa -- tässä!" Hän päästeli hansikkaan ja haaroitti
-ohuet sormensa. Neljännessä sormessa loisti kultainen sormus. "Tuon
-lähetti hän minulle syntymäpäiväkseni, se on kihlasormus!" Hän seisoi
-kuin haltioissaan sormusta katsellen.
-
-Olipa siinä haaveilevaisuutta kerrakseen! Tytön käytöksessä oli jotain
-Gertrudille vastenmielistä, mutta samalla hän tunsi kuin sääliä häntä
-kohtaan -- perin kurjalta näytti tyttöparka! "Millä tavoin te olitte
-sairaana?" kysyi hän, pannen kätensä vieraan kainaloon.
-
-Kalpea neiti punehtui jälleen ja loi katseensa maahan. "Minä ikävöin
-niin kovin. Siitä kävin hermostuneeksi. Päänpakotus vaivasi alati ja
-väsymys." Hän huokasi.
-
-Gertrud teki samaten. "Ikävöin niin", -- sen ymmärsi hän niin hyvin!
-Pusertaen toisen laihaa käsivartta, sanoi hän sydämellisesti: "Tuleehan
-hän jälleen. Saahan hän tietysti joskus lomaakin. Eikö hän sitten vielä
-ole ollut täällä lainkaan lomalla?"
-
-"Ei, ei kertaakaan vielä!" Neitonen vaikeroi: "En voi lainkaan kestää
-nähdä, kun toiset seisovat sulhastansa odottamassa, -- tai kun he
-kävelevät sulhasensa kanssa käsityksin. Se on minulle vallan kauheata."
-Huokaisten niin syvään, että se melkein kuului voihkaukselta, pyyhkäisi
-hän ensin otsaansa ja pusersi sitten kätensä sydämelleen. "Minua
-vaivaa alituisesti sydämentykytys, ja silloin tunnen kouristusta
-joka kohdassa. Hyvä Jumala, olenhan vielä nuori, -- ja tunteita on
-minulla enemmän kuin monella muulla. Ja kun sitten aina vaan täytyy
-katsella toisia syrjästä, -- ei, se on kauheata, liian kauheata." Hänen
-kalpeitten kasvojensa hento puna oli käynyt kiihkeämmäksi.
-
-Nyt ei Margareta Dietrich enää ollut arka, ujo tyttönen, hän oli
-kiihkeästi tunteva nainen. Laskien kätensä Gertrudin vyötärölle ja
-puristaen häntä niin tulisesti itseänsä vasten että hänen hengityksensä
-salpaantui, sopersi hän, nyyhkytys ja nauru sekaantuen: "Jospa hän
-tulisi!"
-
-"Tuleehan hän, rauhoittukaa toki!" Gertrud oli aivan hämillään ja
-pelästyksissään, -- jopa olikin tuo tyttö kiihkeä! Hänen levolliselle
-luonnollensa se oli käsittämätöntä: kuinka hän voikaan käyttäytyä
-tuolla tavoin! Ja kumminkin oli salainen side olemassa hänen ja
-Margaretan välillä, side, jota ei nähnyt ja johon ei voinut käydä
-käsiksi, vaan joka kumminkin yhdisti heidät. Hän piti hyvänänsä, kun
-neiti Dietrich laski käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
-Mieluisa ei suutelo hänestä tosin ollut, noiden kosteitten huulten
-tulinen kosketus tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta hän voitti
-tunteensa ja vastasi siihen. Yksinhän hänkin oli, ja kaihoisa oli
-hänenkin mielensä. Tuhansin verroin yksinäisempi kuin tuo toinen,
-jolla vielä oli toivo jäljellä. Gertrud oli jo lakannut toivomasta.
-"En ollenkaan käsitä, miksi te olette niin kiihtynyt, neiti Dietrich",
-lausui hän.
-
-"Sanokaa minua toki Gretcheniksi!"
-
-"Niin, neiti Gretchen, en ymmärrä, miksi te olette niin kiihtynyt!"
-
-"Ei sanokaa vain 'Gretchen' -- 'Gretchen', kuten Faustissa. Tunnettehan
-te Faustin?"
-
-"En."
-
-"Minä lainaan sen teille. Se teidän täytyy lukea. Pidän siitä niin
-paljon. Luen yleensä aika paljon, -- aina öisin. Aivan liiaksi, tuumii
-tohtori. Mutta mitä minun on tekeminen, kun en kumminkaan saa unta.
-Telefonissa palvellessa tulee kauhean hermostuneeksi. Ja sitten sota!
-Ennen sotaa olin aivan terve, -- mutta nyt!" Kuin tuskasta vetääntyivät
-hänen kulmakarvansa yhteen, hänen silmiensä loiste oli sammunut, ne
-näyttivät jälleen väsyneiltä ja kuin epämääräisen kaihon himmentämiltä.
-"Ellei hän tule pian -- --"
-
-Gertrud hymyili. "Tuleehan hän. Ja mitä te sitten teette?"
-
-"Oi, sitten menemme naimisiin. Vietämme sotavihkiäiset!" Margareta
-säpsähti tuon uuden ajatuksen elähyttämänä. "Niin, sotavihkiäiset,
-niin, niin! Hän saa kymmeneksi päiväksi lomaa, -- me menemme heti
-naimisiin, -- heti, heti, -- teemme pienen häämatkan, -- sitten hänen
-täytyy kiireesti palata, -- minä saatan hänet asemalle vielä, -- seison
-viittoellen hänelle --, mieheni, kaikkeni --, se on kovin vaikeata --
-voi, kuinka tuskallista, -- mutta olenhan sitten kumminkin rouva, hänen
-vaimonsa!"
-
-Nyt nauroi hän hilpeästi.
-
-"Hänen vaimonsa!" Hitaasti toisti Gertrud hänen sanansa. Hän katsoi
-toveriansa sivulta ja painoi päänsä alas, -- Gretchenin oli hyvä olla!
-
-Hitaasti kulkivat he käsityksin yli pihan. Se oli järjestämätön
-ja epäsiisti. Maanviljelyskaluja oli siellä maassa sikin sokin,
-työntörattaita, viikatteita ja luutia. Tyhjän, vajan ovella riippui
-rikkinäinen miehentakki, joka tuulessa ja sateessa oli muuttunut
-linnunpelätiksi. Lierittömällä rikkinäisellä huopahatulla oli Erich
-Dombrowski koristanut pumpun.
-
-Neiti Dietrich oli nyt tyyntynyt, hän ei katsonut ympärilleen, vaan
-antoi viedä itsensä sisään, kulkien kuin onnenhuumeessa.
-
-Sisällä kirkaisi lapsi äkkiä. Silloin kohotti Gertrud päätänsä ja
-sanoi lujana, kuin uhmaten kovaa kohtaloansa: "Kuuletteko, Gretchen?
-Pienokaiseni huutaa. Minulla on lapsi --, mutta minä en ole 'hänen
-vaimonsa' -- en ole kenenkään vaimo."
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kesti kauan, ennenkuin Gretchen Dietrich ajatteli lähtöä. Hämärsi jo,
-ja hän pelkäsi kulkea pimeässä. Miksikä heillä olikin ollut niin paljon
-toisillensa kerrottavaa! Gertrud oli istunut ompelukoneensa ääressä ja
-neulonut, ja istuen matalalla jakkaralla, joka oli Dombrowskin lasten
-omaisuutta, oli Margareta nojannut päätään Gertrudin polviin, pidellen
-pienokaista sylissään. "Antakaa hänet minun syliini, antakaa!" oli hän
-pyydellyt.
-
-Katkerin kyynelin otti hän osaa ystävättärensä kovaan kohtaloon eikä
-väsynyt siitä kuulemaan. "Oi, kertokaa -- ja kun te sanoitte sen
-hänelle, mitä hän silloin sanoi? Ja sittenkään hän ei tahtonut mennä
-naimisiin?"
-
-"Hänen äitinsä ei tahtonut sitä."
-
-Tuohan oli kuin romaaneissa! Neiti Dietrich katsoi häneen silmät
-selkoselällään. Kiihkeällä hellyydellä painoi hän pienokaisen itseään
-vasten, pusersi hänet vasten rintaansa kuin äiti: "Tuollainen lapsi,
-tuollainen suloinen lapsi! Oi, jospa minulla edes olisi lapsi." Hän
-leperteli pienokaiselle, joka ei voinut häntä ymmärtää, kertoen sille
-pitkiä juttuja isästä, joka oli sodassa.
-
-Gertrud hymyili surumielisesti. Hänellä ei ollut pitkiin aikoihin ollut
-vieraita luonansa, hän oli niin tottunut hiljaisuuteen kotonansa,
-että häntä melkein huimasi. Mitä kaikkea Gretchen kertoikaan! Hänen
-sulhasensa oli Ranskassa, -- koko ajan hän oli ollut Ranskassa,
-vakuutti hän, vaikka Gertrud muisteli heidän aikaisemmin tavatessaan
-kuulleensa että hän oli ollut Venäjälläkin.
-
-Mutta Gretchen kertoili vain ja kohotti samalla kättänsä, niin
-että vaipuvan päivän viimeinen säde kohtasi hänen sormuksensa: tuo
-sormus oli Ranskasta, ranskalaista kultaa. Se oli tehty suuresta
-ranskalaisesta kultarahasta, jonka kreivi oli pannut hänen sulhasensa
-käteen, kun sulhanen oli pelastanut epätoivoiselle isälle hänen
-tyttärensä kiihkeitten sotamiesten käsistä. "Tietysti hän ei
-olisi tahtonut ottaa vastaan palkintoa, mutta kun kreivi oli niin
-itsepintainen, sanoi hän lopuksi: 'No, minä annan sitten valmistaa
-siitä kihlasormuksen rakkaalle morsiolleni, joka kotona odottaa minua!'"
-
-"Ettekö te sitten vielä olleet kihloissa? Eikö teille vielä ollut
-häneltä sormusta?" kysyi Gertrud. Hän kysyi sitä vain jotain
-sanoaksensa, hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Kuinka kadehdittava
-olikaan tuo tyttö, hänellä oli rakastettunsa sormus sormessaan,
-tapahtuipa mitä tahansa, niin olisi hän kumminkin hänen kihlattu
-morsiamensa! Vaistomaisesti loi hän katseen omaan käteensä: hänen
-sormensa oli sormukseton!
-
-Margareta nauroi hiljaa ja kuiskasi sitten salaperäisesti: "Hiljaa, ei
-vieläkään saa kukaan kotona tietää että olen kihloissa. Panen sormuksen
-sormeeni ainoastaan kotoa lähtiessäni. Ennenkuin palaan, otan sen
-sormestani. Olemme vielä salakihloissa."
-
-"Mutta miksikä sitten? Kun hän sentään on sellainen kunnon poika!"
-ihmetteli Gertrud.
-
-"Äitini ei voi sietää häntä, -- hän on niin paha! Mutta jos en saa
-häntä, hyppään veteen!" Kiihtyneenä hypähti hän paikaltaan, levotonna
-kulki hän huoneessa edestakaisin.
-
-Lapsi, jonka hänen kiihkeytensä oli herättänyt kevyestä unesta, alkoi
-vikistä. Gertrud halusi ottaa sen syliinsä, mutta Margareta ei antanut
-sitä. "Millainen lapsi, millainen suloinen lapsi, kunpa minullakin
-olisi sellainen!" Nyt alkoi hän nyyhkyttää.
-
-Tuollainen kiihkeys tuntui todellakin huolestuttavalta. Gertrud oli
-oikeastaan hyvillään, kun hänen vieraansa vihdoinkin teki lähtöä.
-Hän lupasi saattaa häntä ensi talojen luo. Hän otti liinan itsensä
-ja lapsen ympärille, joka hänellä oli käsivarrellaan, ja toisessa
-käsivarressa riippui neiti Dietrich.
-
-Nuo molemmat naisolennot, jotka hitaasti lähestyivät taloja, peittyivät
-hämärään. Heillä oli molemmilla tumma puku, ja tummat olivat myöskin
-jo tien molemmin puolin olevat kedot. Salaperäisiä valkoisia olentoja
-seisoi pimeässä, ne näyttivät viittoilevan. Margareta tarttui lujemmin
-Gertrudin käsivarteen ja painautui häntä vastaan: "Kuinka hyvä että
-tulitte mukaan, kuolisin muutoin pelosta. Oi, rakas Trudeni, eikö
-totta, sinähän tulet häihini? Kutsun sitten sinut. Sano minua 'sinuksi'
--- se tekee minut onnelliseksi. Sano, pidätkö sinä minusta? Minulla ei
-ole ainoatakaan ihmistä, joka oikein todella pitäisi minusta, -- olen
-niin köyhä."
-
-Olipa todellakin ihmeellistä, että hän puhui tuolla tavoin. Gertrud
-mietiskeli sitä palatessaan nyt yksin kotiin. "Minä olen niin köyhä",
--- kuinka sopikaan tämä siihen, mitä hän aikaisemmin oli puhunut?
-
-Äkkiä Gertrud säpsähti, hän kuuli itkua. Pimeässä käydä tepasteli jokin
-hänen jälkeensä. Nyt kävi itku äänekkääksi. Pelästyneenä hän pysähtyi,
--- Dombrowskin lapsetkohan siellä olivat? "Kuinka te olette täällä?
-Missä äitinne on?" tiedusteli hän.
-
-Pikku Minna tarttui mielenahdistuksissaan Gertrudin hameeseen ja
-painautui häneen: "Hyi, kuinka nyt on pimeä, -- on niin pimeä."
-
-Mutta poika purki sisuansa: "Äiti --? Senkin mokoma! Hän lähetti meidät
-kotiin. Hän huvitteleikse!"
-
-Mitä tuo merkitsi? 'Hän huvitteleikse!' Gertrud aikoi juuri
-vastenmielisyyden ja samalla jonkunlaisen vastuunalaisuuden tunteen
-valtaamana lähemmin tutkia tuota asiaa pojalta, kun kumea värähdys
-kulki halki illan pimeyden. Se oli kaukainen kajahdus. Kirkonkellot
-soivat. Kirkko oli syrjässä, ja tuuli ei käynyt sieltäpäin, mutta silti
-voi tuntea nuo hitaanraskaat juhlalliset kumahdukset.
-
-Gertrud pysähtyi ja käski äänekkäästi torailevan pojan vaikenemaan.
-Nyt kuuli jo selvemmin. Kumeata, vakavaa metallisointua. Tähän aikaan?
-Iltapäivän jumalanpalvelus oli jo aikoja lopussa, hautajaisia ei
-pidetty näin myöhään, -- se ei voinut merkitä muuta kuin voittoa! Siinä
-tapauksessa uudistuisi soitto kolmasti. Se tunnettiin jo, monta voittoa
-olivat kellot jo julistaneet, tuskin kolme viikkoa sitten Varsovan
-suuren voiton. Siihen oli jo ehtinyt tottua, -- se ei tehnyt enää juuri
-mitään vaikutusta. Kumminkin kääntyi Gertrud takaisin. Voittoako se
-todella merkitsi?! Nyt se alkoi kolmannen kerran! Ja joskaan hänellä
-henkilökohtaisesti ei ollut mitään kadotettavissa eikä voitettavissa,
-ajoi sisäinen pakko hänet kumminkin asemalle. Ei hän tahtonut olla näin
-yksin tuollaisena hetkenä. Siellä olisi muitakin, ihmisiä yllinkyllin,
--- hän saisi tietää, missä voitto oli saavutettu -- ja tulisiko pian
-rauha!
-
-
-
-
-IV.
-
-
-Illan hiljaisuuteen vaipuneelle seudulle olivat kirkonkellot kertoneet
-voitosta! Asemalla vallitsi tungos. Niin paljon väkeä ei sinne
-kokoontunut silloinkaan, kun joukkoja kuljetettiin aseman ohitse
-kaukojunien raidetta. Ne eivät pysähtyneet täällä, väki tervehti
-viittauksilla harmaatakkeja, jotka riippuivat puolta ruumistaan
-myöten ulos seppelöidyistä, kaikenmoisilla liitukirjoituksilla
-varustetuista vaunuista, ja huusi heille liikutetuin mielin
-tervehdys- ja jäähyväissanoja. Sanat tosin häipyivät kuulumattomina
-tuohon tuulennopeaan jyskeeseen, mutta viittauksiin vastattiin
-raikuvilla hurraahuudoilla.
-
-Nyt tungeskeli ihmisjoukko tiedonantoa lukien asemahuoneeen oven
-vieressä.
-
-"Novogeorgievskin linnoitus, vihollisen viimeinen tukikohta Puolassa,
-valloitettu itsepintaisen puolustuksen jälkeen. Koko varusväki,
-yksistään eilisissä lopputaisteluissa yli 20000 miestä, ja suunnaton
-sotasaalis, jota ei vielä ole ehditty arvioida, joutui valtaamme."
-
-Rivit nopeasti silmissä kiitäen luettiin tuo -- vaieten. Eivät
-kajahdelleet enää samat riemuhuudot kuin ensi aikoina, -- olihan sotaa
-jo kestänyt yli vuoden.
-
-"Äiti, joutuvatko ne nyt kokonaan tappiolle?" kysyi lapsenääni äkkiä
-aivan kovasti.
-
-Äiti oli himmeässä tähtivalossa vaivoin saanut sen puoliääneen
-luetuksi, nyt vaikeni hän hämillään. Kimeä lapsenääni oli kuulunut
-kauas. Lähinnäseisovat nauroivat. "Hiljaa", kuiskasi äiti.
-
-"Sitten tulee meidänkin isä jälleen kotiin, eikö niin, äiti?" kyseli
-lapsi ujostelematta edelleen.
-
-Vaieten pudisteli vaimo kieltävästi päätänsä. Tehden itselleen nopeasti
-tietä läpi tungoksen ja vetäen lapsen mukaansa, kiiruhti hän pois.
-
-Se oli lukkoseppä Frankin vaimo, jolla oli liikkeensä torin kulmassa.
-Kaksi viikkoa sitten oli hänen miehensä kaatunut Narevin edustalla.
-"Nyt on hänen yksin hoidettava tuota suurta liikettä", tuumiskeli joku,
-"pari vanhaa kisälliä on hänellä tosin vielä apunansa. Mies käytti
-kaikki varansa liikkeeseen. Vaikea hänen on selvitä lapsinensa, --
-viisi niitä on, kaikki vielä pieniä."
-
-"Hänen laitansa ei ole kaikkein huonoimmin", sanoi toinen ääni. "Mutta
-entä sitä, jolla on ollut _vain_ mies, ei liikettä eikä lapsia, --
-ainoastaan mies!"
-
-Kaikki käännähtivät kuullessaan tuon haikean äänen, joka kuului
-epätoivon huokaukselta.
-
-Pieni riutunut vaimo vetäytyi arasti syrjään. Hän ei ollut tahtonut,
-että kaikki kääntyisivät häntä katsomaan, aivan tahtomattaan oli hän
-tullut ilmaisseeksi tunteensa ääneen. Ikäänkuin jokainen säälivä katse,
-joka kohtasi häntä pimeydestä, olisi tuntunut hänestä loukkaukselta,
-sulkeutui hän aivan omaan itseensä. Ei hän kaivannut kenenkään sääliä,
-eikä kenenkään tarvinnut välittää hänestä, -- hän ei tarvinnut ketään,
-sillä hän ei aikonut enää elää. Hän halusi vain sairaan eläimen tavoin
-vetääntyä piilopaikkaan, kuollaksensa sinne.
-
-Avuttoman itkun vallassa, kuin hylätty lapsi, aikoi hän juuri hiipiä
-tiehensä, kun käsi laskeusi hänen olallensa. "Rouva rakas!" Sanalla
-'rakas' oli erityinen korko, sydämellistä ystävällisyyttä kuului äänen
-sävyssä.
-
-Kenraalinrouva von Voigt ei ollut suinkaan hempeämielinen, hänen
-miehensä oli kasvattanut hänet ottamaan joka asian mahdollisimman
-levolliselta kannalta. "Elämän laita on kuten vihollisen", oli hän
-usein sanonut vaimolleen, kun tämä vielä oli nuorempi ja helposti
-menetti tyyneytensä, "tulee ottaa selko asemasta, tähdätä tarkoin,
-lähestyä askel askeleelta -- aina vaan yhtä tyynenä -- yhä lähemmäksi
-ja sitten kimppuun!" Rouvan oli täytynyt oppia hillitsemään itseänsä.
-Mutta tällä kertaa valtasi tunne hänet kumminkin. Tuo vaimo, tuo yksin
-jäänyt vaimoparka! Taivuttaen pystyä varttansa hiukan tuota surkean
-pientä olentoa kohti, sanoi hän sisäisen vakaumuksen valtaamana, joka
-saa muutkin vakuutetuiksi: "Te ette ole hylätty, rouva rakas! Teillä
-on vielä äiti -- meidän saksalainen kotimaamme. Hänen huomaansa on
-miehenne uskonut teidät. Hän on ansainnut teille oikeuden siihen. Ja
-meidän saksalainen kotimaamme on hyvä äiti, joka huolehtii lapsistansa."
-
-"Roskaa! Ylhäisten ja rikkaitten on hyvä puhua!" kajahti hänelle
-ivallisesti vastaan jostakin.
-
-"Ken sen sanoi?" Nähdäksensä puhujan käänsi kenraalinrouva päätänsä,
-oikaisten komean vartensa vielä komeammaksi. "On surullista", sanoi hän
-hyvin kovalla äänellä, "että on vieläkin olemassa ihmisiä, on olemassa
-saksalaisia, joille parjaaminen ja kiihottaminen tuottaa huvia. Mitä
-merkitsee nykyisin ylhäinen ja rikas!? Ken makaa juoksuhaudassa, häntä
-ei hyödytä, vaikka hän olisi prinssi, samassa kurassa hän kumminkin
-makaa kuin vaatimattomin työläinen, ja sen, jolla on miljoona, ei ole
-siinä yhtään parempi olla kuin sen, joka ei omista penniäkään!"
-
-No, olipa sillä sanat valmiina suussansa! Ja 'kurasta' oli hän puhunut
--- 'kurasta'! Toisia se huvitti kovasti. He nauroivat. Heidän naurunsa
-tarttui muihin, ja koko parvi vaimoja ympäröi kenraalinrouvan. Tämä
-ei ollut oikein selvillä, oliko nauru ivallista, vai merkitsikö se
-iloista myöntymystä. Äkillinen arkuus valtasi hänet. Hän katui että oli
-antautunut tunteensa valtaan. Hän raivasi itselleen tien ja poistui
-nopein askelin, mieli masentuneena. Hänen ilonsa Novogeorgievskin
-voitosta oli haihtunut. Tälläkö tavoin voitonsanoma otettiin vastaan?
-Eihän enää tosin käynyt odottaminenkaan äänekästä riemua, mutta miksi
-eivät he ottaneet vastaan tuota sanomaa hiljaisen ilomielisellä
-liikutuksella? Hänen miehensä oli sittenkin oikeassa, -- tuollaisia
-ihmisiä ei käynyt arvosteleminen saman mittakaavan mukaan kuin heitä
-itseänsä. Ne olivat sentään ilossa ja surussa toisenlaisia kuin he.
-
-Hän näki äkkiä ammottavan kuilun, -- ken pystyisi rakentamaan sillan
-sen poikki? Sotako, jonne kaikki läksivät, kaikki, ylhäiset ja
-alhaiset, köyhät ja rikkaat? Tähän saakka sen ei ollut onnistunut sitä
-tehdä. Onnistuisikohan rauhan tehdä se --?
-
-Katu, jota hänen oli kulkeminen, oli pimeänä hänen edessään. Ylhäällä
-ei näkynyt tähteäkään. Tuuli, joka oli puhaltanut kaiken päivää,
-oli kasannut pilviä, ja nyt ne lentelivät, omituisina lonkareina ja
-hattaroina, kuin mitkäkin kummitukset ja hirviöt, vaaleanharmaalla
-iltataivaalla. Hänen täytyi, ajatella sitä iltaa, jolloin määräys
-liikekannallepanosta oli saapunut. Miehensä käsivarteen nojaten oli hän
-Berlinissä kulkenut "Unter den Linden" katua pitkin, sankka ihmisjoukko
-oli vienyt heidät muassaan, ja virran hitaasti kuljettamina olivat he
-saapuneet linnan edustalle. Nähdessään upseerin univormun, tekivät
-ihmiset kunnioittavasti tilaa. Linnassa oli nyt pimeää ja hiljaista.
-Keisari oli puhunut kansalleen, he olivat tulleet liian myöhään, mutta
-kaikkialla kuulivat he siitä vielä puhuttavan. "'En tiedä enää mistään
-puolueista,' -- niin, niin hän sanoi", olivat he kuulleet erään miehen
-takanansa kertovan. Toinen selitti sitä tarkemmin: "Nyt ei nimittäin
-enää ole minkäänlaista eroa. Onko sulla rahaa vai ei, oletko kreivi
-vai tiilentekijä Fritz, oletko lukenut yliopistossa latinaa vai etkö
-osaa yhtään lukea ja kirjoittaa, sillä ei väliä mitään, -- kaikki tyyni
-olemme yksiä ja samoja saksalaisia, _vain_ saksalaisia!"
-
-Tuota muistellessaan täytyi hänen hymyillä, nopeasti tietään
-astellessaan. Sadepisaroita tipahteli, taivas itki. Hän kiiti eteenpäin
-syvällisiin ajatuksiin vaipuneena: niin, niin, ei ollut niin helppo
-saavuttaa ymmärtämystä! Mutta liikuttavaa oli se ollut, mitä ajuri
-oli sanonut, joka vei heidät Linnantorilta kotiin, liikuttavaa ja
-samalla hullunkurista. Viitaten piiskalla taaksensa kohden pimeätä,
-ylvästä rakennusta, jossa Saksan keisari nyt varmaankin sydämessään
-punnitsi Europan kohtaloita, ja kääntyen istuimeltaan puolittain heihin
-päin, oli ajuri hyväksyvästi nyökäten sanonut: "Emme ole sentään tätä
-ennen oikein tunteneet Wilhelmiämme!" Tuo vanha lihava ajuri ja hänen
-kompasteleva koninsa olivat jääneet unohtumattomasti hänen mieleensä.
-Ja unohtumaton oli myöskin ollut toinen näky, jonka he näkivät
-kääntyessään katsomaan taaksensa.
-
-Vesiltä päin oli tullut hitaasti mahtavan suuri lintu, liitäen yli
-puiston ja linnan, kirkon ja asehuoneiston. Siivet levitettyinä
-pysytteli se nyt liikkumatonna. Pilvimuodostus se vain oli, rajuilman
-enne kesäisellä taivaalla. Mutta punertavana hehkuivat sen alapuolella
-kalevantulet. Kiihtyneenä päivän tapahtumista oli hän tarttunut
-miehensä käsivarteen: "Katso -- katso -- näetkö sinäkin sen?" Liitävä
-kotka se oli, siivet levällään. Pelko oli vavahduttanut heitä: eikö se
-ollut venäläinen kotka?
-
-Se oli ollut preussilainen kotka -- Jumalan kiitos!
-
-Kenraalitar oli nyt saapunut Krügerin talon luo, sillä hän aikoi käydä
-tytärtään tervehtimässä. Jälleen täytyi hänen ihmetellä, että Lili
-oli valinnut juuri tämän asunnon. Sehän oli niin vaatimaton: huoneet
-matalat, ei parkettilattioita, ei sähkövaloa. Eteisen oven yläpuolella
-palaa kitusti pieni viheliäinen öljylamppu.
-
-Kun rouva von Voigt avasi lukitsemattoman oven ja tuli eteiseen,
-lankesi sinne valo eräästä alakerran huoneesta. Huoneen ovi oli auki.
-Siellä istui rouva Krüger pöydän ääressä ja näytti lukevan lampun
-himmeässä valossa kirjaa. Hän oli niin syventynyt lukemiseen, ettei
-huomannut vierasta, joka kulki hänen ovensa ohitse.
-
-Kenraalitar nousi portaita ylös. Lili avasi itse asuntoonsa vievän
-lasioven. Palvelustyttö oli rientänyt asemalle soiton alkaessa. "Enhän
-tarvitsekaan häntä", sanoi nuori rouva välinpitämättömästi. Pitkä
-valkoinen yöpuku yllään hän valkoisine kasvoineen muistutti aavetta.
-
-Äiti silmäili häntä huolestuneena. "Novogeorgievskin linnoitus, Lili",
-sanoi hän painokkaasti. "Novogeorgievsk merkitsee suurta voittoa,
-tärkeätä saavutusta." Hänestä oli kuin olisi hänen pudistettava
-hereille tuo edessään oleva kalpea nainen. Hän laski molemmat
-kätensä tyttärensä hartioille ja pudisti häntä lempeästi. "Kuinka
-isä nyt iloitseekaan! Hän on tietenkin nyt vielä Varsovassa. Odotan
-jännityksellä hänen kirjettään. Iloitse sinäkin, Lili, nyt sota pian
-loppuu!"
-
-"Sitä et usko itsekään." Rouva Rossin suupielet vetääntyivät epäilevään
-hymyilyyn. "Mitäpä minua hyödyttäisivät voitot ja menestys?!" Hän
-kohautti hartioitaan. "Ja rauhakaan?! Kansojen välistä vihamielisyyttä
-ei sekään poista. En koskaan enää toivu tästä sodasta." Hän huokasi,
-ja kiihkeästi ponnahtivat sitten esiin sanat: "Kiroan sitä kaiken
-elinaikani!"
-
-"Mutta Lili!" Äiti koetti kädellään silittää tyttärensä rypistynyttä
-otsaa. "Sinä olet liiaksi yksin. Sinulla on liiaksi aikaa mietiskelyyn,
-lapseni. Jään mielelläni täksi illaksi luoksesi." Hän veti tyttären
-sisään ja kävi istumaan.
-
-Mutta Lili sanoi väsyneesti: "Ei, ei, mene vaan kotiin. Minun
-luonani ei ole hyvä olla. Sinä olet iloinen ja voimakas, ja sinulla
-on oikeus siihen, -- mutta minä!" Hän tarttui molemmin käsin
-kauniiseen vaaleaan tukkaansa. "Olen kuin rikkirunneltu. Rakkaus ja
-viha taistelevat minusta ja raatelevat minua. Olen alati pelon ja
-toivon ristiaallokossa. Tuollainen voitto tuottaa minulle aina niin
-kammottavia taisteluita. Kun soitetaan, on minusta kuin vietäisiin
-jotain minulle kallista hautaan. Minun täytyy pidellä korviani, en voi
-sitä kuulla!"
-
-Rouva von Voigt ei sanonut: "Lapsiparka!" eikä myöskään sulkenut
-tytärtään säälivästi syliinsä. Siitä ei olisi ollut paljon apua.
-Lilin oli itsensä katsottava, kuinka suoriutui tuosta kaikesta,
-itsensä taisteltava taistelunsa. Ei kukaan muu voinut auttaa häntä
-tästä tunteiden ristiriidasta. Niinpä kysyi äiti nyt vain noustessaan
-lähteäksensä: "Oletko taas saanut kirjeen mieheltäsi?"
-
-Nuori rouva muuttui eloisammaksi. "Hetkinen vielä, äiti!" Hän
-kiiruhti pienen kirjoituspöytänsä luo ottamaan kirjeen. Hän meni
-kattolampun alle ja luki sen. Hän ei lukenut sitä kokonaan ääneen, vaan
-käänsi vain sieltä täältä jonkun lauseen. "Emme ole enää entisissä
-asemissamme. Olemme edenneet Monte Pianolle saakka. Eilen teimme
-hyökkäyksen Schluderbachin itäpuolella!" Nuori rouva keskeytti,
-tuskaisena katsoi hän äitiinsä. "Ei näytä käyneen hyvin. Tämä kirje on
-kirjoitettu heinäkuun kahdentenakolmatta päivänä, tänään meillä on jo
-elokuun kahdeskymmenes päivä. Tunnen Enricon. Jos heillä olisi ollut
-menestystä, olisin jo saanut häneltä aikoja sitten uuden kirjeen.
-Silloin hänen täytyy saada kertoa voitosta. Hyvä Jumala, vaikka noiden
-italialaisten voitto järkyttääkin mieltäni, niin täytyy minun melkein
-toivoa sitä." Hän painoi kirjeen kasvoilleen. "On niin kauheata, kun ei
-saa tietoja!"
-
-"Vai Schluderbachin luona!" Äiti koetti ohjata nuoren rouvan ajatukset
-toisaanne. "Muistatko vielä, kun olimme Schluderbachissa? Siitä on kai
-seitsemän vuotta. Se oli ihanalla Tyrolin matkallamme, alkaessamme
-retkemme Dolomiiteille. Tulimme Dürrnsteiniä alas, kauhea ukkosilma
-oli yllättänyt meidät, isä oli saanut rakkuloita jalkoihinsa, minäkin
-jaksoin lopuksi tuskin laahata jalkojani perässäni, likomärkinä
-saavuimme Schluderbachiin. Mutta hauskaa vain oli kaikki tyyni!
-Vaatteemme oli pantava kuivatusuuniin, isäntä toimitti meille apua.
-Sinä sait sisäkön tyrolilaisen pyhäpuvun. Illallisella alhaalla salissa
-tuli eräs herra pöytäämme -- muuan kuuluisa maalari -- ja pyysi saada
-maalata sinut. Muistatko vielä, lapseni?"
-
-"En tiedä. En tiedä enää mitään. Elä sano seitsemän vuotta --
-seitsemänkymmentä vuotta siitä on!" Nuoren rouvan ääni sammui
-toivottomaan välinpitämättömyyteen. Hän rypisti otsaansa, ja hänen
-silmiinsä tuli ilme, kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet kaukana
-poissa.
-
-Ulkonaisesti rauhallisena, mutta sisäisen levottomuuden masentamana
-sanoi äiti hyvää yötä. Kun hän alhaalla kulki rouva Krügerin oven
-ohitse, istui tämä vielä samassa asennossa kuin äsken, kumartuneena
-syvälle alas pöytää kohden. Hänen edessään oli suuri kartta ja sen
-vieressä paksu kirja. Nyt kohotti hän päätänsä ja säpsähti kuullessaan
-ohikulkijan tervehdyksen.
-
-Kenraalitar tuli ovelle. Hän halusi lausua pari ystävällistä sanaa;
-olihan rouvalla kaikki hyvässä järjestyksessä, talo oli peräti siisti.
-"No, rouva Krüger, mitä pidätte tyttärestäni, vuokralaisestanne?
-Toivottavasti olette tyytyväinen. Liikaa melua ei hän pidä."
-
-"En tiedä." Rouva silmäili häntä aivan toisiin ajatuksiin vaipuneena.
-Kuin tullen tajuihinsa hän sitten nousi paikaltaan: "Suokaa anteeksi!
-En tuntenut heti kenraalitarta!"
-
-"Te luitte niin innokkaasti jotain?"
-
-Rouva Krüger hymyili hämillään. "Minä koetin hakea Korsikaa. Täällä
-kirjassa on" -- hän näytti avattua tietosanakirjaa, -- "'saari
-Välimeressä!' Mutta en pääse oikein selville; en voi löytää sitä."
-Avuttomana haeskeli hänen etusormensa kartalta.
-
-"Kas tässä." Rouva von Voigt opasti häntä. "Monet kiitokset." Rouva
-Krüger ilahtui nähtävästi; hän kävi puheliaaksi. "Minun poikani on
-nimittäin nyt siellä." Kuin lumottuna hän katseli saarta, joka nyrkin
-kaltaisena, sormi ojennettuna, oli kuvattuna italialaisen saappaan
-vasemmalla puolen. Hän nyökkäsi haaveissaan: "Nyt toki edes tiedän,
-millaista siellä on. Kovin iso ei se ole. Kaksisataayhdeksänkymmentä
-tuhatta ja kuusikymmentäkahdeksan asukasta luin siellä olevan. Vuorista
-siellä on ja sakeata metsää. Laaksot ovat hyvin hedelmällisiä, mutta
-huonosti viljeltyjä. Sitä mahtanee Gustav katsella silmät suurina;
-huonosti viljeltyyn ei meillä olla totuttu. Karjanhoitoa harjoitetaan
-ja kalastusta; tonnikaloja minä en tunne. Mutta varmaankin hän pitää
-niistä; hän piti kovasti kalasta. 'Äiti, keitäpä vihreää ankeriasta',
-sanoi hän alinomaa -- ja jouluksi piti olla 'puolalaista toutainta'.
-Sitähän hän nyt ei siellä saa."
-
-Rouva von Voigt olisi voinut nauraa: Korsikalla vihreätä ankeriasta ja
-puolalaista toutainta! Mutta niin hullunkurinen kuin tuo ajatus olikin,
-oli rouva Krügerin silmissä ilme, joka karkotti kaiken hullunkurisuuden
-loitolle. Ei ikinä hän ollut vielä nähnyt sellaista epäröivää kaihoa,
-hurskasta uskoa, itsepintaista toivoa ihmiskatseessa. Tuossa oli
-silmät, jotka olivat valvoneet yön toisensa perästä, vuodattaneet
-paljon kyyneleitä ja kätkeneet niitä vielä enemmän itkemättöminä,
-silmät, jotka olivat käyneet puolisokeiksi lukiessaan tiheään
-painettuja kaatuneiden, haavoittuneiden ja kadonneitten luetteloita,
-silmät, jotka olivat levottomalla rakkaudella alati tähystelleet
-etäisyydessä, tavotellen vain yhtä ja ainoata, -- ne olivat poikaansa
-odottavan äidin silmät.
-
-Kenraalitar ojensi rouva Krügerille kätensä. Liikutettuna katsoi hän
-tuon vaimon ryppyisiä kasvoja, joihin huoli oli uurtanut syvät vaot.
-"Suokoon Jumala, että sota pian loppuisi! Tänään oli jälleen suuri
-voitto!"
-
-Ryppyisten luomien takaa levisi kimmellys rouva Krügerin muinoin
-leveille, nyt kapeiksi käyneille kasvoille. Toivon säde valahti hänen
-katseeseensa, vuodattaen silmien vaaleaan sineen tummemman värityksen.
-"Sitten pääsevät kaikki vangit vapaiksi!"
-
-Rouva Krüger nojasi kätensä pöytään, kuin kolkuttaakseen sitä
-vakuuttavasti. Hän hymyili. "Raamatussa sanotaan: 'Sitten on oleva ilo
-ja riemu ja ainainen rauha.'"
-
-       *       *       *       *       *
-
-Novogeorgievskin ilta ei toki saanut jäädä viettämättä. Muutamia
-lomailijoita oli sattunut yhteen. Näiden joukossa oli Minka Dombrowski
-tuntenut erään vanhan tuttavan. Kun hän iltapäivällä oli lasten kanssa
-puistossa -- entisellä kyläniityllä -- kuuntelemassa sotilassoittoa,
-ja monet katseet, joita hän arvosteli pelkäksi ihailuksi, kiintyivät
-tutkivasti hänen uuteen pukuunsa, oli Minka heti tuntenut hänet.
-Tuskin oli hän voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta: hyvät ihmiset
-sentään, sehän oli tuo, johon hän oli tutustunut ravintolassa, ja jolle
-Stanislaus oli ollut niin mustasukkainen! -- -- -- "Minka, sen sanon
-sinulle, että jos et pysy minulle uskollisena, niin -- --!" Hän oli
-vavissut ja mulkoillut silmillään. Jes sentään, miesparkaa! No, nythän
-hän oli Ranskassa. Tai olisiko kenties ollut Venäjällä. Viikkomääriin
-ei häneltä ollut tullut mitään tietoja. Kenpä tiesi, missä hän oleksi!
-
-Minka oli nyt hymyillyt ystävällisesti ihailijalle, joka silloin
-ravintolassa oli silmäillyt häntä merkitsevin katsein, ja joka nyt
-sotilaspuvussa miellytti häntä vieläkin enemmän. Olihan hän naimisissa,
-eihän se merkinnyt mitään. Ja kenpä voi nyt paheksua sitä, jos hän,
-joka sai nähdä niin paljon vaivaa ja hääriä lastensa kanssa ja jolla
-ei edes ollut miestään luonansa, joka olisi sanonut: "Minka, sinä olet
-vallan viehättävä!" -- jos hän suostui soturin pyyntöön ja vietti illan
-hänen seurassansa. Varsin mielellään hän myös söi kerrankin jotain
-hyvää. Pukkimakkaraa ja hapankaalia oli ihailija luvannut tarjota.
-Ja olutta saisi Minka myöskin juoda. Niinpä lähetti hän siis lapset
-kotiin. Poika pani vastaan eikä tahtonut lähteä, mutta Minka antoi
-hänelle aimo läimäyksen, niin että poika jäi kauhistuneena tuijottamaan
-häneen. Silloin sanoi Minka heti: "Saat vielä lantinkin."
-
-Harmaatakki oli nauranut: tuo nainen oli todellakin lystikäs. Olipa
-siinä elämänhalua! He tekivät ensin vielä pienen kävelyretken, jolloin
-Minka kulkea laahusti hänen rinnallaan ohuessa puvussaan, illan
-viileyden käydessä jo tuntuvaksi. Vasta kun he olivat metsässä, ja
-soturi laski kätensä Minkan vyötärölle, tuli hänen lämpimämpi olla.
-Hän ei nyt ajatellut miestänsä. Kun mies on liian kauan poissa,
-tottuu siihen lopuksi ja alkaa unohtaa... Mutta toisaalta oli hänestä
-kumminkin, harmaatakin astellessa hänen rinnallaan, kuin kulkisi
-hän Stanislaunsa kanssa, ja hän nojasi kiinteästi seuralaiseensa
-tämän käydessä helläksi. Pitkiin aikoihin ei kukaan mies ollut häntä
-syleillyt! Samalla hän koko ajan lörpötteli iloisesti.
-
-Heidän palatessaan takaisin oli ruokala jo täpötäynnä. Töin tuskin
-saivat he vielä paikan erään pöydän ääressä, jossa jo istui kolme
-harmaatakkia. Muutoin oli jokaisella soturilla rakastettunsa mukanaan,
-mutta nämä kolme olivat vielä seuralaista vailla. He ryhtyivätkin
-vaaralliseen kilpailuun herra Lehmannin -- siviilitoimeltaan parturin
--- kanssa.
-
-Minka Dombrowski oli autuaallinen; ei yksi, vaan neljä miestä hänellä
-oli ihailijoina! Se vallan huumasi hänet.
-
-He istuivat nurkkaan työnnettyinä pienen pöydän ääressä ja niin lähellä
-toisiansa, että milloin mikin miehenjalka kosketti Minkan jalkaa.
-Polvet sattuivat pöydän alla yhteen, ja jos jokin polvi erityisen
-lujasti painautui hänen polveensa, vastasi hän samalla mitalla. Herra
-Lehmann oli kaunein noista neljästä ja vanha tuttava, ja hänhän myöskin
-maksoi Minkan puolesta. Niinpä loikin Minka sormille jokaista toista,
-joka häntä tavotteli.
-
-"Maljanne, kaunis Minka!" He joivat vahvasti. Herra Lehmann maksoi
-viidestä lasista kutakin kohden, toiset kukin vain yhdestä. Sen voi
-hän hyvin tehdäkin, sillä hän omisti siviilielämässä hyvin tuottavan
-liikkeen Dennewitzin kadun varrella Berlinissä. Kun tulisi jälleen
-rauha ja hän palaisi kotiinsa, silloin sopisi kauniin Minkan vain
-tulla hänen luoksensa, hän kähertäisi kyllä hänen tukkansa. Ja herra
-Dombrowskia hän myöskin palvelisi. Näin sanoessaan hän iski silmää, ja
-toiset nauroivat haljetakseen. Miksikä ei nyt olisi pidetty hauskaa!
-Kun jälleen lähdettäisiin liikkeelle, kenpä tiesi kuinka kauan sitten
-olisi enää nauruun tilaisuutta! "Luoti vain, ja jääkää hyvästi!" sanoi
-herra Lehmann.
-
-Minka kävi aivan hempeämieliseksi. Kuudes olutlasi oli ollut jo liikaa;
-hän alkoi äkkiä itkeä: Oi Jumala, hyvä jumala, hänen kelpo miehensä,
-missä hän mahtoikaan olla! Soturin vaimolla on sentään huonot päivät!
-Liian surullinen on hänen kohtalonsa. Ken tiesi, elikö hänen miehensä
-ollenkaan enää! Hän nojasi herra Lehmanniin, ja hänen sekava päänsä
-vaipui hänen olallensa.
-
-"Voi hyvä Jumala, mieheni, voi, voi!" Samalla hän sentään salli
-ihailijan hyväillä niskaansa, joka raikkaana ja täyteläisenä pyrki
-esiin ohuesta puvusta. Hän tavotteli soturin vasenta kättä ja piti sitä
-hellästi sylissänsä.
-
-
-
-
-V.
-
-
-Kun Hedwig Bertholdi meni puutarhaansa, näki hän kuinka Krügerin
-rouva omassa puutarhassaan kokosi hedelmiä puista. Ne olivat kypsiä;
-pian varisisivat lehdet pois. Hänet valtasi tuska, kun hän ajatteli
-talven yksinäisyyttä. Edellinenkin talvi oli jo ollut kyllin vaikea,
-mutta silloin oli hänen miehensä toki vielä ollut kotona. "Ota joku
-luoksesi", kirjoitti hän. "Onhan niin hauskoja nuoria tyttöjä, jotka
-iloitsevat saadessaan turvapaikan -- erittäinkin tällaisina aikoina."
-
-Ei sanaakaan siitä, että hän palaisi pian, toivoi voivansa palata
-pian. Eikä myöskään mitään pahoittelua siitä, ettei itse voinut olla
-vaimonsa luona. Eivätkä hänen poikansakaan kirjoittaneet siitä mitään.
-Oli kuin olisivat he sotatoimissaan unohtaneet kaikki hellemmät
-tunteet. Hänen vanhimpansa, Heinz, oli saanut rautaristin ja Rudolf
-oli tullut aliupseeriksi. Mutta ei kukaan sanonut: "Äitiparka, kuinka
-yksin oletkaan!" -- ja se olisi sentään ilahduttanut häntä enemmän kuin
-mikään muu.
-
-Häntä kammotti kun hän ajatteli seuranaista, joka olisi opetettu aina
-hymyilemään, aina olemaan hilpeä, kuinka sietämättömiä käskijättären
-oikut olisivatkin. Ei, sellaista ei hän voisi sietää! Silloin saapui
-hänelle kirje eräältä nuoruudenystävättäreltä, josta hän ei pitkiin
-aikoihin ollut kuullut mitään, rouva von Lossbergiltä Koblenzista.
-Se sisälsi pyynnön. Herra von Lossberg -- majuri -- oli kuollut
-pitkällisten kärsimysten jälkeen neljännesvuosi sitten, saamiensa
-pahojen haavojen johdosta. Rouva von Lossberg, heikko ja mieleltään
-runneltu kun oli, olisi halunnut muuttaa vanhan äitinsä luo, joka asui
-pienessä hesseniläisessä kaupungissa, eläen pienellä eläkkeellä. Vanhin
-poika oli myöskin jo upseeri ja sodassa, molemmat nuoremmat olivat
-Bensbergissä kadettikoulussa; tytär vain oli kotona.
-
-"Hilpeän Anna Mariani käy raskaaksi kuluttaa nuoruutensa tuossa
-pienessä sopukassa meidän kahden elämään kyllästyneen vanhan naisen
-seurassa. Soisin mielelläni että hän pääsisi johonkin perheeseen,
-jossa voisi auttaa talouden tai lasten hoidossa. On myöskin hyvä,
-jos hän nyt jo oppii mukaantumaan muihin, -- minä en enää elä kauan,
-tunnen sen. Seuraan pian miestäni. Silloin käy Anna Marialle kumminkin
-välttämättömäksi tulla vierasten pariin. Mitään erikoisempaa ei hän
-ole oppinut, -- arvelimme sitä tarpeettomaksi mieheni aseman ja hänen
-miellyttävän ulkomuotonsa perusteella. Kenties voit sinä, rakas Hedwig,
-jolla varmaankin on paljon tuttavia, auttaa minua tyttäreeni nähden!"
--- --
-
-Talon hiljaiset huoneet kammottivat rouva Bertholdia; istuessaan
-yksin päivällis- ja illallispöydässä avarassa tyhjässä ruokasalissa,
-ei hän voinut syödä. Yksinäisyys kuristi hänen kurkkuansa. Syysillat
-olivat loppumattoman pitkiä. Entä yöt! Ryöväreitä, murhaajia ja
-varkaita ei hän enää pelännyt eikä tarkastellut kaappien taustoja.
-Mutta toisenlainen pelko oli vallannut hänen mielensä, -- paljoa
-tuskallisempi pelko: suunnaton levottomuus siitä, kuinka kaikki
-päättyisi! Nyt alkoi jo toinen sotatalvi. Kuinka kauan tätä vielä
-kestäisi?! Voisiko Saksa yhä edelleen pitää puoliansa? Oliko sillä
-vielä tarpeeksi miehiä taistelemaan, voittamaan? Surevien luku näytti
-hänestä lisääntyvän päivä päivältä. Kävivätkö kaikki ihmiset mustiin
-puettuina? Eivätkö ilmoitukset "sankarikuolemasta" lisääntyneet
-lisääntymistään? Ne täyttivät pitkät palstat sanomalehdissä, kokonaiset
-sivut. Eikä missään enää kuulunut naurua. Jospa hän tietäisi jonkun,
-joka vielä voisi nauraa oikein sydämellisesti! Huoletonta, viatonta,
-hilpeätä naurua! Voisikohan tuo nuori tyttö nauraa sillä tavoin?
-Nythän ei tosin nuorisokaan enää nauranut. Rouva Krügerin puutarhassa
-näki hän nuoren rouva Rossin nunnan kaltaisena vaeltavan puksipuiden
-reunustamien sarkojen keskellä. Tumma huntu peitti hänen vaaleata
-tukkaansa. Olisi ollut luonnollista että Hedwig olisi aidan ylitse
-lausunut hänelle pari sanaa, sillä olivathan he naapurit, mutta hän
-pelkäsi sanoa mitään nähdessään nuo alakuloiset kasvot. Sieltä ei
-näyttänyt olevan mitään virkistystä tulossa. Ja rouva Krügeriä kohtaan
-hän tunsi suorastaan arkuutta. Hän puuhaili puutarhassaan kasvot
-niin levollisina että se tuntui luonnottomalta. Kuinka voikaan olla
-noin levollinen? Ja kaikkein vähimmin oli rouva Krügerilla siihen
-syytä. Mutta hän korjasi satoa hedelmäpuistaan niin toimeliaana, kuin
-vallitsisi täysi rauha, eikä hänen tarvitsisi ajatella mitään muuta
-kuin satoansa.
-
-Ylhäällä tikapuilla seisoi rouva Krüger ja ongiskeli
-noukkimiskoneellaan viimeistä omenaa niin itsepintaisesti, kuin olisi
-mitä suurin onni ollut saavutettavissa tuolla ylhäällä notkuvassa
-latvassa. Mitä tarkimmalla huolella asetteli hän parhaat hedelmät
-heinillä täytettyyn koppaan, varoen koskettelemasta niitä muutoin kuin
-käsineillä.
-
-Tänään Hedwigin sentään täytyi huutaa hänelle. Oli kaunis päivä,
-lokakuun aurinko kokosi viimeiset voimansa, sen säteet tunkivat aidan
-viereisen, puolittain metsistyneen vanhan päärynäpuun kuivuvien lehtien
-lävitse, niin että se tuulenhengen käydessä hohti kuin veressä. Rouva
-Krüger kokoili maahan karistamiansa pieniä päärynöitä; hän hikoili,
-auringonsäteet heijastuivat hänen syvälle taivutettuun selkäänsä. Kun
-hän suoristautui, sattuivat hänen katseensa juuri rouva Bertholdiin,
-joka silmäili häntä aidan ylitse.
-
-"Huusitteko minulle jotain?"
-
-"Huusin kyllä", sanoi Hedwig. "Olen niin yksin. Sanokaapa, rouva
-Krüger, mitä varten te poimitte ne kaikki? Mitä niillä kumminkaan
-tekee?" Hän viittasi maahan varisseisiin ryppyisiin päärynäpahaisiin.
-
-"Näillä?" Rouva Krüger näytti ojennetulla kädellään paria noista
-viheliäisistä hedelmistä. "Näistä minä laitan hilloa. Ja joskaan niitä
-ei kävisi syöminen, niin onhan minulla ainakin työtä, rouva Bertholdi.
-Kymmenen kumarrusta karkottaa kymmenen ajatusta, sata kumarrusta
-satasen ajatuksia. Kun on kumartanut niin monta kertaa, ettei enää
-jaksa lainkaan ajatella, silloin nukkuu yöllä. Minä nukun."
-
-"Minä en!" Hedwig huokasi.
-
-Rouva Krüger silmäili häntä moittivasti. "Lähettäkää pois
-palvelustyttönne, tehkää itse kaikki työt. Minä en tahtoisi nyt pitää
-palvelijoita. Yksin, yksin teen kaikki: siistin, keitän, kaivan, pesen,
-ruokin kanat, siistin kaniinien ja vuohen majaset."
-
-"Minä en pysty siihen." Rouva Bertholdin kädet vaipuivat alas. "Enhän
-ole tottunut työhön. En kestä mitään."
-
-Rouva Krüger naurahti. "Mitä kestämiseen tulee, niin kestää ihminen
-paljon kummempaakin." Hän tuli aivan aidan viereen. Pyyhkien
-ruskettuneella kädellään hien otsaltaan, jossa pari irtaantunutta
-harmaata suortuvaa liehui, sanoi hän synkkänä: "Olen lukenut
-lehdestä, mitä ne saavat kestää, jotka ovat sodassa: he makaavat
-juoksuhaudoissaan pelkässä liejussa, granaatit lentelevät vain heidän
-ympärillään -- tuolla sinkoaa ilmaan käsi, täällä jalka -- tuolla
-päänpuolikas, tässä aivot -- toveri oli siinä äsken, ja nyt jätteitä
-vain. Ja heidän täytyy ajatella: 'Kohta tulee minun vuoroni!' Ei,
-rouva Bertholdi, meidän täällä ei kenenkään sovi sanoa: sitä tai tätä
-minä en kestä. Ja mitä kaikkea arvelette minun Gustavillani olevan
-kestettävänä? Siellä kaukana vankeudessa kolkolla saarella. Ja kun ei
-sitten edes saa kirjoittaa! Ja mitä saavatkaan haavoittuneemme kestää!
-Mutta kaikki päärynäni minä niille annan ja kaikki omenani. Ne olivat
-aina Gustavin herkkua! No, ensi vuonna! Sinne on liian pitkä matka,
-enhän voi lähettää mitään sinne. Eivät ne menisi perille."
-
-Ei, varmaankaan ne eivät koskaan menisi perille! Otsa rypyssä katseli
-Hedwig Bertholdi rouva Krügeriä, joka kantoi raskasta päärynäkoppaa
-sisään. Se maa, missä Gustav oleskeli, oli kaukana maapallosta, niin
-kaukana ettei kukaan vielä ollut palannut sieltä. Salainen kauhu
-värisytti Hedwigiä: ja äiti uskoi niin lujasti hänen vankinaoloonsa
-Korsikalla. Hän ei muka saanut kirjoittaa, niin otaksui rouva Krüger.
-Äitiraukka! Hedwig Bertholdia alkoi äkkiä palella tuossa auringon
-kultaamassa puutarhassa, -- lokakuun aurinko ei sentään enää pysty
-lämmittämään. Hän kiiruhti takaisin sisälle, kirjoituspöytänsä
-ääreen, tarttui kynään ja ryhtyi nopeasti kirjoittamaan: Anna Maria
-von Lossbergin oli tultava hänen luoksensa. Ja pian, niin pian kuin
-mahdollista! Hän oli yksin, talossa oli tilaa yllinkyllin, Berlini
-oli lähellä, hän opastaisi kernaasti tuota nuorta tyttöä ja iloitsisi
-voidessaan tuottaa hänelle iloa. Hänen oli vain tultava -- tultava
-pian! Ja hilpeys, josta hänen äitinsä kirjoitti, oli hänen tuotava
-mukanansa.
-
-Hedwig tunsi mielensä kevyemmäksi, kun kirje oli postissa. Huomenna
-olisi kirje Koblenzissa, ylihuomenna hän jo voi saada vastauksen.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kun Anna Maria von Lossberg aamuisin heräsi nokkospalttinaverhoilla
-varustetussa vuoteessaan, sininen silkkipeite yllään, ei hän
-vieläkään ollut aina heti aluksi selvillä missä oikein oli. Kuinka
-ihanaa ja mukavaa täällä olikaan! Kotona hän oli nukkunut sohvalla
-äitinsä huoneessa. Isän vuoteessa ei hän ollut saanut nukkua, rouva
-von Lossberg ei voinut vielä mukaantua siihen, että se otettaisiin
-käytäntöön. Siinä oli hänen miehensä maannut hyvinä ja huonoina
-aikoina; siitä oli hän illalla ennen lähtöänsä sotaan ojentanut
-vaimollensa tukevan soturinkätensä: "Ole uljas, rakas vaimoni!" Ja
-lausuessaan hänelle viimeiset jäähyväiset oli hän jälleen kurottanut
-siitä hänelle kätensä, nyt niin heikoksi käyneen: "Ole uljas!"
-
-Anna Maria oli kahdeksantoista vuoden vanha. Silloin ei voi alati olla
-alakuloinen. Täytyisihän sodan toki kerrankin loppua, ja sitten olisi
-kaikki jälleen hyvin. Sitä, ettei hänen isänsä silloin enää olisi
-olemassa, ei hän ajatellut. Kun tuo solakka terve neitonen seisoi
-kuvastimen edessä, hymyilivät hänelle raikkaat kasvot, loistavat
-silmät; kalpeus, jonka huoli isän takia ja ahtaat olot äidin luona
-olivat aiheuttaneet, katosi täällä pian tipotiehensä. Rouva Bertholdia
-kohtaan hän tunsi haaveellista ihailua. Hän oli hänestä maailmannaisen
-ihanne. Hänellä oli niin kauniita vaatteita, että Anna Maria tuskin oli
-sellaisia nähnytkään, -- hänen tuttavansa Koblenzissa kävivät paljon
-yksinkertaisemmin puettuina. Myöskin tuntui hänestä peräti ylhäiseltä
-nukkua niin kauan aamuisin ja antaa palvelustytön kammata tukka. Usein
-kiintyi myöskin hänen ihaileva katseensa rouva Bertholdin huolellisesti
-hoidettuihin valkoisiin käsiin suipoksi leikattuine kiiltävine
-kynsineen ja monine sormuksineen. Niin arkaillen ei Anna Marian äidin
-ollut käynyt käsiänsä käyttäminen, ja muuta koristetta ei niissä ollut
-kuin vihkisormus. Äitiparan oli aina täytynyt olla uutterassa työssä,
--- elämä on hankalaa, kun sen pitää vaikuttaa hienommalta kuin se
-todellisuudessa on!
-
-Nyt Anna Maria usein tunsi jotain kauhun tapaista mennyttä aikaa
-ajatellessaan. Kun hän nyt oli tutustunut varallisuuden viehätyksiin,
-tuntui hänestä kauhealta moni seikka, jota hän aikaisemmin oli
-kuvitellut tavottelemisen arvoiseksi, jopa toiveittensa ainoaksi
-päämääräksi -- kuten sellainen avioliitto kuin hänen äitinsä. Hän
-ajatteli usein avioliittoa, ja hänen täytyi niin tehdä, sillä hän
-tiesi: en ole oppinut mitään, rahaa minulla: ei myöskään ole, --
-minulla ei ole muuta kuin kauniit kasvoni, sorea varteni ja nuoruuteni.
-
-Hedwig hemmotteli häntä. Kaiken yksinäisyydessä kasaantuneen hellyyden
-hän vuodatti hänen ylitsensä. Mitä viheliäisen epäaistikkaita pukuja
-olikaan Anna Maria tuonut mukanansa! Hän meni hänen kanssaan Berliniin
-ja hankki hänelle uudet pukimet, ja kaikkea hän halusi näyttää Anna
-Marialle, ja hän nautti hänen ihastuksestaan. Nyt oli melkein kuin ei
-olisi ollutkaan sota-aika, ja hän tunsi melkein nuorentuvansa hänen
-seurassansa. Ja tuon tyttöseni naurua, -- tuota raikasta, hilpeätä
-reiniläistä naurua!
-
-Joka ikisessä kirjeessä, jonka hän lähetti pojillensa, hän kertoeli
-seikkaperäisesti, 'kasvattityttärestään.' Mitä Anna Maria ajatteli,
-mitä hän sanoi, mitä hän teki, miltä hän näytti, miten miellytti muita,
-kaikki oli tärkeätä. "Viehättävä tyttö", kirjoitti Bertholdi, kun hänen
-rouvansa lähetti hänelle Anna Marian valokuvan. Heinz sai sen myöskin.
-"Ihastuttava kerrassaan", kirjoitti tämä. Rudolfille lähetti hän sen
-myöskin, mutta tämä ei maininnut siitä mitään. Se pahoitti äitiä. Ah,
-hänen nuorempi poikansa oli muuttunut suuresti, -- ja muuttuneet ne
-olivat molemmat. Tuskin he enää tiedustelivat kuinka kotona voitiin.
-Entisyys näytti kokonaan haihtuneen heidän mielestänsä. Oli kuin ei
-maailmassa enää olisikaan ollut mitään muuta kuin 'juoksuhautoja,
-salakaivantoja, täyssattumia, käsikranaatteja, kaasuhyökkäyksiä!' Ja
-kylmäverisyydellä, joka äitiin vaikutti raakuudelta, kuvaili Rudolf,
--- hän, joka ei ennen olisi voinut tehdä eläimellekään pahaa, joka
-talvella oli ruokkinut lintuja, joka oli silitellyt joka koiraa, --
-hänen juoksuhautaansa tunkeutuneen vihollisen kaameata loppua. Surren
-ajatteli äiti: liian kauan ovat he jo olleet erillään kotioloista,
-jopa sodan olisi aika loppua, jotta pojat jälleen palaisivat
-tavalliseen elämään, opintojansa jatkamaan, entisiä harrastuksiaan
-toteuttamaan. Väliin oli hänestä kuin nuo, joille hän kirjoitti,
-eivät olisikaan olleet hänen poikiansa, vaan ventovieraita miehiä.
-Jo aikoja täysi-ikäisiä, kovaluontoisia miehiä, joihin hän ei enää
-kyennyt vaikuttamaan, joihin eivät enää pystyneet mitkään lempeämmät
-vaikutelmat. Eivät he enää olleet niitä poikasia, joille ero oli
-tuntunut niin vaikealta. Vielä näki hän edessään Rudolfinsa nuoret
-kasvot ja hänen kalpeaksi käyneet huulensa. Omituinen värähdys oli
-käynyt yli hänen muotonsa, -- uhkasiko itku tulla? "Rakas äiti", hän
-oli kurottanut kätensä äitiä kohden, -- juna lähti. Saisiko hän enää
-koskaan kuulla tuon saman, yhtä lempeästi ja tuntehikkaasti lausuttuna:
-"Rakas äiti!"
-
-Mutta Anna Mariasta, jolle hän luki ääneen poikiensa kirjeet, tuo
-kaikki oli aivan luonnollista. "Täytyyhän heidän muuttua", sanoi hän,
-"muutoin he eivät saisi mitään aikaan. Minusta tuo on ihanaa kaikki
-tyyni. Toivoisin vain olevani itse siellä mukana!"
-
-Ja hän alkoi rallattaa laulua, jonka usein oli kuullut kotona
-Koblenzissa sotamiesten marssiessa ohitse, jonnekin, sotaan:
-
-    "Sotamies se hauska veikko.
-    Mieli hällä pelvoton.
-    Ilo raikuu laulussansa.
-    Tytöill' lemmekäs hän on.
-    Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"
-
-       *       *       *       *       *
-
-Raivokkaana riehui taistelu Champagnessa. Tuli paljon junia tuoden
-haavoittuneita, pitkät rivit vaunuja, joissa oli kauas näkyvä suuri
-punainen risti. Monena yönä heräsi Hedwig Bertholdi säpsähtäen unesta,
--- hänen molemmat poikansa olivat länsirintamalla, -- läpi esikaupungin
-hiljaisuuden kajahti palokunnantalon tornista höyrysireenin valittava,
-onton kolea toitotus. Tuli ei ollut valloillaan, vaan haavoittuneita
-jätettiin tännekin.
-
-Koulujen vanhemmat oppilaat olivat kutsutut avustamaan; koululakki
-vinossa, samarialaisnauha käsivarressa riensivät poikaset paareineen
-asemalle. Moni äiti katsoi tuskallisesti heidän jälkeensä: jos sotaa
-kestäisi vielä kauan, tulisi hänenkin poikansa vuoro. Yölliselle
-taivaalle kohosi vavahtelevia rukouksia. Omituisen rauhaisena kaareili
-syystaivas maan yläpuolella. Levollisina hohtivat sen tähtöset,
-kuin kirkkaat silmät, jotka näkevät kaikki, ja joita ei mikään voi
-pelästyttää.
-
-Mutta ihmismieliin ei tuo hiljainen hohde voinut vuodattaa hoivaa.
-Eikö ollut kuin olisi kuultu taistelun tuoksinaa, kanuunain ja
-ihmisten mylvintää, pirstoutuvain granaattien ja raadeltujen ihmisten
-voihkauksia? Eikö tässäkin ennen puhtaassa maalaisilmassa tuntunut
-ruudin hajua, tukahduttavien kaasujen ja veren löyhkää? Ei, tänne
-saakka ei tunkeunut sodan melske eikä sen kammottavat lemahdukset,
-mutta mukana oltiin silti, mukana taisteluissa ja juoksuhaudoissa,
-mukana hyökkääjien riveissä. Kaikkine kauhuineen oli lokakuun
-taistelut täälläkin koettu. Ei uskallettu enää hengittää vapaasti, --
-murtaisikohan vihollinen rintaman? Niitä oli niin paljon: ranskalaisia,
-englantilaisia ja mustia joukkoja. Onnistuisiko niiden voittaa Saksan
-joukot?
-
-Vihlova tuska tunki sydämiin kuin kalvava mato. Ne, joilla ei enää
-ollut mitään menetettävää, tuijottivat surumielisesti toisiin. He
-olivat jo kovimman kokeneet, -- ken noista toisista oli määrätty
-ensiksi turhaan vastausta odottamaan? Ken saisi takaisin kirjeen, johon
-oli merkittynä: "Kunnian kentällä kaatunut."? Kadehdittava se äiti,
-joka vielä sai lähempiä tietoja, joka tiesi, missä hänen lapsensa oli
-kätketty lepoon. Niin hyvin ei ollut kaikkien laita.
-
-Tiedonantojen edessä asemalla tungeksi alati ihmisiä Levottomuutta
-kuvastivat nuo kalpeat kasvot, -- kauhea tunne tuo, että oli niin
-kaukana ja kumminkin kaikessa mukana! Mikä kuumeentapainen uutisten
-jano, mikä kiihkeys huhujen ahmimisessa! Mitä kaikkea olikaan ehtinyt
-tapahtua eilisestä, taikkapa vain sitten viime hetken! Silmänräpäys
-merkitsi nyt äärettömyyttä. Ei kyetty puhumaankaan kuin puoliääneen.
-
-Margareta Dietrich oli alati asemalla. Hän luki jokaisen uuden
-tiedonannon -- luki sen vielä toistamiseen, ikäänkuin ei olisi sitä
-oikein oivaltanut, ja sitten hän osti uusimman sanomalehden. Hän luki
-sen, loittoni muutaman askeleen ja palasi sitten uudelleen takaisin.
-Kun haavoitettuja kuljetettiin ohitse, tunkeutui hän aivan lähelle. Ei
-hän välittänyt käskystä poistua. "Yleisöä kielletään uteliaisuudella
-rasittamasta haavoittuneita!" Hänet työnnettiin pois, mutta hän
-lähestyi uudelleen.
-
-"Kenties siinä viedään sulhastani, -- oi päästäkää minut lähemmäksi!"
-Silmät avoauki hän tuijotti soturien kalpeisiin kasvoihin.
-Epätoivoissaan hän sitten pudisti päätänsä: "Ei se ole hän!"
-
-Häntä säälittiin, -- hakihan hän sulhastaan -- tyttöparka!
-
-Ei kulunut ainoatakaan yötä, jolloin haavoitettuja odotettiin asemalle,
-ilman että Dietrichin neiti seisoi asemalla. Hän odotti tunnista
-tuntiin, seisten kaukojunille vievien porrasten alimmalla astuimella.
-Hän nojasi selkäänsä sivuseinämään, kurotti päänsä eteenpäin silmäillen
-taukoamatta portaita ylös. Häntä puistatti kylmässä yöviimassa. Täällä
-tapasi hänet Gertrud Hieselhahn, palatessaan eräänä iltana Berlinistä
-tavallista myöhempään, vasta puoliyön tienoissa. Hän oli perin väsynyt,
-mutta siitä ei nykyisin käynyt välittäminen. Hän halusi edistyä,
-ja sitäpaitsi ansaitsi pelkällä neulomisella liian vähän. Niinpä
-hän päivätyönsä päätyttyä vielä oli mukana iltakursseilla eräässä
-kauppakoulussa, hänen täytyi talveksi saada parempi paikka, ellei
-tahtonut pienokaisensa kanssa nähdä nälkää.
-
-"Hyvä Jumala, Gretchen, kuinka olet täällä? Mitä sinä täällä teet?"
-
-"Minä odotan." Margareta ei hievahtanutkaan paikaltaan.
-
-"Tule toki kotiin!" Gertrud koetti vetää hänet mukaansa. Häntä
-pelästytti nuo omituisen riutuneet kasvot. "Saatan sinut ovelle saakka."
-
-Mutta Margareta pani vastaan, hän työnsi pontevasti ystävättärensä
-luotaan. Hän ei luonut häneen edes katsettakaan, herkeämättä hän katsoi
-portaita ylös.
-
-Ylhäältä tuli pari ihmisolentoa näkyviin. Sääristään haavoittunutta
-potilasta siellä tuotiin, joka istui kahden samarialaisen ristikkäin
-yhteenliitetyillä käsillä, kädet heidän kaulassaan. Hervottomina
-riippuivat sääret, muodottomain möhkäleitten kaltaisina paksuissa
-kääreissään, joissa näkyi veripilkkuja.
-
-Neiti Dietrich säpsähti, hänen silmissään näkyi kiihkeä hehku.
-Sysäten Gertrudin tieltään, hän syöksähti äkkiä kirkaisten kohden
-haavoittunutta: "Tuolla hän on!"
-
-Haavoittunut kohotti silmänräpäyksen ajaksi rinnalle vaipunutta
-päätänsä, välinpitämätönnä kohtasi hänen väsynyt katseensa Margaretan.
-
-"Tilaa!" Kantajat käyttäytyivät töykeästi. Toinen työntäisi Margaretan
-olallaan syrjään: mitä tuollainen merkitsi?
-
-Hän kirkaisi äänekkäästi: "Sulhaseni!"
-
-"Vielä mitä! Ette taida olla järjissänne, neiti!" Kantajat poistuivat
-levollisesti kantamuksineen.
-
-Ei, ei se ollutkaan hän! Lyöden kätensä kasvoilleen tyrskähti Margareta
-nyyhkytyksiin.
-
-Öisellä asemalla tuo herätti huomiota: mitä täällä oli tekeillä, ken
-täällä niin huusi? Uteliaita tuli juosten. Vahdissa oleva asemamies
-laskeutui alas asemasillalta: "Mitä melua te täällä pidätte?"
-
-Masentuneena oli neiti Dietrich lyyhistynyt kokoon asemahuoneen
-portaille. Asemamies tarttui hänen hartiaansa: vai niin, vai niin,
-sehän näkyi olevan sama, joka aina odotteli täällä. "Menkää, menkää,"
-sanoi hän lauhkeasti, "ei nyt enää tule mitään junaa, menkää kotiin."
-
-"Tule, Gretchen, tule," pyyteli myöskin Gertrud. Hän otti nyyhkyttävää
-tyttöä kainalosta. Hänen onnistui nostaa hänet pystyyn, hän meni
-nopeasti pois hänen kanssaan. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan,
-häpeäntunne kohotti punan hänen poskilleen, -- - kaikki ihmiset
-katsoivat heihin. Mutta ei hän myöskään tahtonut jättää toista oman
-onnensa nojaan.
-
-
-
-
-VI.
-
-
-Nuo miehet, jotka tomuisina Champagnen valkoisesta kalkista olivat kuin
-jauhoon hieroontuneet myllärit, olivat kestäneet kestettävänsä, -- nyt
-oli lepo seurannut. Vihollisen ei ollut onnistunut puhkaista rintamaa,
-Jumalan kiitos! Hengitettiin helpommin, ja reipas rohkeus täytti
-mielet. Mitäpä siitä, joskin talvi oli tullut, tuoden mukanaan pakkasta
-ja pimeyttä! Nyt luultiin varmasti, että oli syytä toivoa parasta,
-ja toivo tuo mukanaan lämpöä ja valoa. Keväällä oli sota päättyvä --
-rohkeutta vain siihen saakka!
-
-Nyt alkoivat sodan seuraukset tuntua täyttä totta. Ei silti, etteivät
-ne olisi jo aikoja tuntuneet, mutta tuo kestetty tuikea tuska oli ollut
-kuin taivaan jylinää, joka lamauttaa koko luomakunnan; nyt seurasivat
-neulanpiston kaltaiset pienet kärsimykset. Jauhoista ja leivästä
-alkoi tulla puute. Perunaleipä ei tahtonut maistua, eikä siitä tullut
-kylläiseksikään. Leivän niukkuus tuntui kiihottavan näläntunnetta.
-
-"Kestäähän tämän sentään vielä," kirjoitti rouva von Voigt miehellensä.
-"Itse puolestani en ole kärsinyt nykyisestä puutteesta, vähäiseltä
-se minusta tuntuu. Olenhan niin kiitollinen siitä, että sinä olet
-säästynyt, ja että nyt saatte levätä Champagnen suunnattomain
-ponnistusten jälkeen. On hetkiä, jolloin voisin jälleen hengittää
-vapaasti, jopa olla iloinenkin, mutta Lilin kohtalo vaivaa kovin
-mieltäni. Rossi on ollut viikkomääriä alati taisteluissa Tyrolin
-rintamalla; hän kirjoittaa vain harvoin." --
-
-Lili lepäsi tänään sohvallaan, hänellä oli hiukan kuumetta. Hän oli
-ehtinyt liiaksi vieraantua Saksan talvesta, ainainen kostea kylmyys
-tuotti hänelle yskää ja nuhaa. Ja matala harmaa taivas teki hänet
-synkkämieliseksi. Ah, vain pala sineä, hiukan auringonlämpöä -- ja
-kirje!
-
-Hänen miehensä viimeinen tiedonanto oli kirjoitettu lokakuun lopulla.
-Nyt oli ollut kovia otteluita Schluderbachin rajasillan luona. Oi, tuon
-sillan hän muisti niin hyvin!
-
-Hän sulki silmänsä. Kaikenmoisia kuvia tuli hänen eteensä. Sen ylitse
-hän oli ajanut vanhempinensa eräänä ihanana kesäpäivänä, joka oli
-kaksin verroin kirkas ja raikas edellisen päivän rajuilman jälkeen. Hän
-oli riemusta huudahdellut ääneen -- oi, kuinka hyvin hän sen muisti!
-Hän näki itsensä seisoallaan vaunuissa, ojennetuin käsin oli hän
-hypähtänyt pystyyn ihastuksensa vallassa. Hevoset juoksivat ripeästi,
-ryöppyävä vuoripuro syöksyi uomaansa alas hopeavaahtoa heitellen.
-Korkeat lehtikuuset tuoksuivat, kuin uhrisauhu kohosi niiden lemu
-sinitaivaalle. Perhoset liitelivät heidän vaunujensa edellä, oli niin
-hilpeätä, niin loistokasta tuossa kapeassa laaksossa, yksin vihreän
-kuusimetsän yläpuolella kohoavat jylhät vuorenhuiputkin, joita peitti
-ohukainen kerros tuoretta lunta, tuntuivat kertoilevan ikuisesta
-ilosta. Sillan kohdalla, missä tie kohoaa niin jyrkästi ylöspäin,
-oli hän hypännyt maahan. Hän asteli ajajan rinnalla. Hellävaroen
-koskea tipsutteli tämän ruoska hevosten selkiin, -- ei se liioin
-tuottanut kipua -- ken olisi sellaisessa paikassa voinut tuottaa tuskaa
-halvimmallekaan luontokappaleelle! Ja nyt --?!
-
-Liliä puistatti. Häntä paleli, hän vetääntyi paremmin suojaavan
-peitteen alle. Siellä taisteli nyt hänen miehensä sotamiehinensä.
-Hiipivätköhän he kiviseinämiä alas, piiloutuen tuuheitten lehtikuusien
-suojaan? Vai kiipesivätkö puronviertä ylös, hakien käsin ja jaloin
-tukikohtaa? Oliko päivä? -- vai oliko yö? Siitä ei ollut tietoa.
-Mustana riippui taivas yli laakson, höyryn ja savun pimentämänä. Vuoren
-sopukassa oli jotain pilventapaista, sinne oli jonnekin asetettu
-konekivääri, ja se syyti vimmatusti luoteja kallioseinän repeämiä
-pitkin alas. Voi sitä ratinaa! Lili piteli korviansa. Kunpa hän ei edes
-olisi lukenut sanomalehtiä niin tarkasti! Niissä kuvattiin taistelut
-sillä tavoin, että hänestä oli kuin olisi itse ollut mukana. Ja
-kumminkin kärsi hän vain sadannen osan siitä, mitä hänen miehensä oli
-kestettävä -- yli-inhimillisiä ponnistuksia, ainaista kuolonvaaraa. Ei,
-ei sittenkään, enemmän hän kärsi kuin miehensä!
-
-Levottomasti heitteli hän kuumeissaan päätänsä. Oliko hänen miehellään
-aavistustakaan niistä tunteista, jotka riehuivat hänen sydämessään,
-suunnaten hänen toivomuksensa väliin sinne, väliin tänne, pitäen häntä
-toivon ja pelon ainaisessa ristiriidassa? Mies ei koskaan käsitä,
-miten nainen voi kärsiä -- ei koskaan -- ja mitä _hän_ kärsi, sitä
-ei kenenkään muun tarvinnut kokea. Jos hän olisi ollut italiatar
-taikka hänen miehensä saksalainen, silloinhan hän pelkäisi ainoastaan
-hänen henkensä puolesta, mutta nyt tunsi hän vieläkin kipeämpää
-tuskaa. Tuliko hänen toivoa voittoa puolustajille vai hyökkääjille?
-Toisaalla oli hänen miehensä, jota hän kerran oli rakastanut niin
-hellästi -- ah, joka yhä vieläkin oli hänelle niin rakas, -- toisaalla
-hänen isänmaansa, johon hän oli niin kiintynyt sydänjuurillaan,
-että irroittaminen siitä merkitsi kuihtumista. Ei hän ollut ennen
-aavistanutkaan tuon kiintymyksen voimaa! Silloin oli tuo toinen maa
-tuntunut hänestä paljoa kauniimmalta, sen aarteet runsaammilta, ihmiset
-herttaisemmilta! Mutta nyt?! Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin,
-suuttumus jäykistytti hänen hempeät kasvonsa. Hän hypähti sohvalta ja
-heitti lämmittävän peitteen luotansa. Jo riitti -- joutukoon tuo kavala
-maa perikatoon, sen miehet -- äkkiä hän säpsähti. Oliko hän huutanut
-ääneen?
-
-Ovea kolkutettiin. Hänen palvelustyttönsä tuli sisään. "Postinne,
-armollinen rouva!" -- -- -- --
-
-Krügerin leski, joka oli alhaalla, kuuli äänekkään huudon. Se oli vain
-lyhyt kirkaisu, mutta niin täynnä kauhua, hillitöntä tuskaa, kuin olisi
-se lähtenyt kuolemanhädässä kamppailevan povesta. Se tuli ylhäältä!
-Hän juoksi eteiseen. Silloin syöksähti jo palvelustyttö portaita alas.
-"Rouva, hyvä Jumala, rouva -- -- --!"
-
-Ylhäällä makasi nuori rouva maassa, hän oli kaatunut. Se oli tullut
-liian äkkiä. Kun talonemäntä tuli huoneeseen, koetti hän sentään jo
-nousta. Ei, hän ei ollut mennyt tiedottomaksi, hän ei tahtonut menettää
-tajuntaansa. Hän oli jo toipunut. Äänettömällä, hiljaisuutta vaativalla
-liikkeellä lähetti hän itkuun tyrskähtäneen palvelustytön luotansa.
-Kuten sokeaksi käynyt, joka ei vielä tahdo tunnustaa sokeuttaan,
-tavotteli hän kirjettään, joka juuri oli tullut postissa. Se oli
-pudonnut hänen kädestänsä.
-
-Nyt piti hän sitä jälleen vapisevassa kädessänsä. Seisten horjuvana
-keskellä huonetta luki hän sen vielä kerran nopeasti, silmissä niin
-tuikea tuskan ilme, että Krügerin rouvan sydän -- sydän, joka ei niin
-hevillä heltynyt, -- vavahti säälistä: hänkö myöskin, myös hän! Niin
-nuori ja niin kaunis ja sittenkin, sittenkin!
-
-Rouva Krügerin työstä kovettunut käsi silitteli valkoisen aamupuvun
-hihaa: "Istukaa, istukaa toki!" Hän painoi nuoren rouvan istumaan
-sohvaan, jäi seisomaan aivan hänen viereensä, oikaisten itseään,
-ikäänkuin olisi tukevalla varrellansa vielä voinut pidättää
-onnettomuuden.
-
-Hymyillen sydäntä vihlovasti katsoi nuori rouva vanhempaan: "Mieheni on
-kaatunut!"
-
-Vanhempi vastasi, hymyillen hänkin: "Ja minun poikani on vankina. Mutta
-minä näen hänet jälleen. Te näette myöskin miehenne jälleen!"
-
-Rouva Krüger rohkeni laskea kätensä tuolle vaalealle syvään vaipuneelle
-päälle. Omituinen hohde valahti hänen kasvoillensa, kirkastaen niiden
-jokapäiväisyyden. Hänen äänessään kajahti kuin luottavaista hartautta,
-ehdotonta uskoa: "Te näette hänet jälleen -- minä näen poikani jälleen.
-Emme vain tiedä -- milloin!"
-
-       *       *       *       *       *
-
-Luutnantti Rossi oli kaatunut. Juuri kun hän hyökätessään sotamiestensä
-kanssa oli huutanut "Avanti!" Luoti oli sattunut hänen suuhunsa,
-murskaten hänen pääparkansa. Se, mikä hänestä oli jäänyt jäljelle, oli
-haudattu Monte Pianon vieressä olevalle pienelle nurmikentälle, missä
-jo lepäsi niin monta kunnon soturia. Hänen sankariverensä ei ollut
-vuotanut turhaan, johtajansa kuoleman innostamina olivat alppijääkärit
-saaneet aikaan sen, mihin viikkomääriä oli turhaan pyritty: he olivat
-karkottaneet vihollisen rajasillalta ja valloittaneet vahvasti
-varustetut asemat. Tämän tiedonannon lähetti leskelle eräs kaatuneen
-toveri, komppanian toinen luutnantti.
-
-Kirje oli tarvinnut paljon aikaa saapuaksensa kiertoteitä hänen
-käsiinsä. Rossi oli kaatunut jo kahden päivän kuluttua siitä kuin oli
-hänelle kirjoittanut -- ja hän oli ajatuksissaan tuntenut mielipahaa
-häntä kohtaan, kironnut häntä ja hänen uskotonta maatansa, -- hyvä
-Jumala, ei häntä, ei, ei häntä. Ainoastaan hänen maatansa. Oi,
-hänen Enrico-parkaansa! Lili luki hänen kirjeensä uudelleen ja aina
-uudelleen, kyyneleitä vuodattaen. Kuinka olikaan mahdollista, että moni
-seikka niissä oli voinut häntä kiusata?! Nyt omisti hän miehellensä
-jälleen koko sydämensä, tarrautuen kiinni hänen muistoonsa. Hänestä oli
-kuin täytyisi hänen puristaa silmänsä umpeen, päästäkseen näkemästä
-maailman tapahtumia, tukita korvansa. Ei nähdä eikä kuulla enää mitään
-muuta kuin häntä. Mitä koski häneen kansallisuuksien eripuraisuus,
-kansojen viha? Hänen oma kohtalonsa täytti kokonaan hänen mielensä.
-Ja hänen kohtalonsa oli hänen miehensä, hänen rakas miehensä. Ei
-ainoatakaan surullista hetkeä ollut tämä tahtonut hänelle tuottaa,
-ja nyt täytyi hänen kumminkin vuodattaa niin paljon kyyneleitä hänen
-tähtensä. Hänen tuskansa kirkasti hänen miehensä kuvan, tehden
-vainajasta enemmän kuin mitä tämä ikinä itse oli aavistanut. Nyt ei
-Lili enää välittänyt siitä, että hän oli taistellut Italian puolesta,
-nyt näki hän hänessä vain sankarin, joka oli uhrannut henkensä jalon
-asian takia. Hän tunsi ylpeyttä lukiessaan ystävän kirjeestä, että
-Rossista olisi pian tullut kapteeni ja että kunniamerkki, joka ei
-ollut vielä ehtinyt koristaa elävän rintaa, oli annettu hänelle mukaan
-hautaan. Hänen sotamiehensä olivat surreet häntä; päällystö samoin kuin
-käskynalaiset tulisivat säilyttämään tuon uljaan miehen kunniakkaassa
-muistossa.
-
-Äitinsä kanssa ei Lili voinut puhua vainajasta samalla tavoin, kuin
-hän häntä ajatteli. Hänestä tuntui, kuin olisi äidin kasvoille silloin
-ilmestynyt omituinen piirre, piirre, joka merkitsi -- vastaväitettä.
-
-Oikein hän oli arvannutkin. Niin suuresti kuin rouva von Voigt surikin
-tyttärensä kanssa, täytyi hänen kumminkin sanoa itsellensä: siinä oli
-ratkaisu. Italialainen haave oli haaveilta loppuun. Lili oli vielä
-nuori, jospa Jumala sallisi hänen alkaa elämänsä vielä uudelleen!
-
-Ja tytär tunsi sen: jos vainaja olisi ollut saksalainen upseeri, olisi
-äidin suru ollut aivan toisenlainen. Ja Lili sulkeutui kokonaan omaan
-itseensä.
-
-Tuntimääriä istui hän akkunan ääressä, kädet syliin vaipuneina ja
-haaveksiva katse suunnattuna alas pihaan. Kenpä voisi mukaantua
-kaikkeen niin tyynesti kuin tuo rouva tuolla alhaalla! Hän meni aina
-samaan aikaan ruokkimaan kanojansa, kaniinejansa ja vuohtansa. Eläimet
-tunsivat hänet. Kun kanat, jotka saivat nyt, ennenkuin maa jäätyi,
-kuljeskella ja kuopia maata talvisen koleassa puutarhassa, kuulivat
-jykevien nahkatohvelien ensi askeleen pihakivityksellä, syöksähtivät
-ne nopeasti vastaan. Silloin tuli jotain hymyilyn tapaista rouva
-Krügerin ryppyisille kasvoille. Ja hymyily kajasti niillä vielä
-hänen täyttäessään mäkättävän vuohen heinähäkkiä, ja se tuli yhä
-huomattavammaksi, kun hän meni kaniinien luo.
-
-Lili näki noiden valkoisten ja mustapilkkuisten eläinten hypiskelevän
-rautalankaoviensa takana. Krügerin rouva pysähtyi aina pitkäksi aikaa
-niiden luokse. Ihme ettei häntä palellut! Ensi lumi peitti jo maan.
-Mutta hän seisoi ainakin puolen tuntia tohvelit jalassa kumarassa
-tuon matalan majasen vieressä, pisti kätensä sisään ja silitteli
-eläimiä. Kuinka köyhäksi täytyykään tulla, jotta viitsisi tuolla
-tavoin seurustella kaniinien kanssa! Lilin kasvoille tuli säälin ilme.
-Kun rouva Krüger eräänä päivänä koetti naulata olkimattoja majasen
-ympärille eikä oikein näyttänyt suoriutuvan siitä yksin, meni Lili alas
-häntä auttamaan. Köyhiähän he molemmat olivat!
-
-"Tämä tässä on 'Lumikki'", sanoi rouva Krüger, "ja tämä on 'Ruusunen'".
-Hän oli avannut pienen oven. Kaksi lumivalkoista kaniinia, ihania
-eläimiä, joilla oli pitkä silkkikarva, tuli heti esiin, painoi päänsä
-punertavine korvineen maahan, hyväilyjä pyydellen. Kenpä olisi
-aavistanut, että tuo karkea käsi osasi silitellä niin lempeästi!
-
-"Niitä pitää aina hyväillä, mieluummin ne ovat ilman perunoita ja
-vihanneksia", sanoi rouva Krüger; hänen äänessään oli hellä sointu.
-"Gustavillani oli lapsena ollessaan aina kaniineja. Hän pitää niistä
-niin paljon!"
-
-Lumikki ja Ruusunen! Nuori rouva nyökkäsi. Hän tunsi kyllä nuo nimet
-sadusta lapsuutensa ajoilta. Kuinka ihanaa olikaan ollut, kun hän
-tällaisena kylmänä iltana kuin tänään istui lämpimässä lastenkamarissa
-pienellä tuolilla, ja äiti luki hänelle ääneen vanhoja saksalaisia
-satuja. Hän hymyili, suloiset muistot täyttivät hänen mielensä.
-Ehdottomasti täytyi hänenkin kurottaa kätensä hyväilemään eläimiä.
-Miellyttävä lämpö virtasi silkkiturkista hänen kylmiin sormiinsa.
-Lumikki ja Ruusunen pysyttelivät aivan hiljaa, räpäyttämättä punaisia
-silmiään. Lumotut eläimet -- mitähän ne ajattelivatkaan?
-
-Lili taivutti päätään ja laski poskensa pehmeälle turkille. Lumikki ja
-Ruusunen -- nyt oli hän jälleen lapsuutensa maailmassa, jossa ei ollut
-mitään surua, joka kesti auringonlaskun jälkeen, ei mitään hoivatonta
-huolta.
-
-
-
-
-VII.
-
-
-Hedwig Bertholdi ei olisi rohjennut toivoakaan, että hän saisi molemmat
-poikansa kotiin lomalle. Siinä oli melkein liiaksi onnea pitkällisten
-kärsimysten jälkeen, hän oli aivan suunniltaan ihastuksesta. Kun Heinz
-sähkötti Frankfurt am Mainista: 'Olen matkalla luoksesi', riemuitsi hän
-ääneen. Mutta kun sitten lisäksi tuli Rudolfilta kirje: 'Viimeisten
-ankarain taistelujen jälkeen pääsemme lomalle lepäämään, ehkä olen
-luonasi yhtaikaa tämän kirjeen kanssa', silloin hän puhkesi kyyneliin.
-
-Kärsimätönnä kuin ikävöivä morsian ryhtyi hän valmisteluihin poikiensa,
-tuloa varten. Heidän piti saada jälleen entiset huoneensa; hän oli
-pahoillaan, kun ei voinut järjestää siellä kaikkea uuteen, entistä
-kauniimpaan kuntoon, mutta siihen ei nyt ollut sopiva aika. Hänen
-täytyi tyytyä siihen, että kaikki harjattiin ja pestiin, seinät
-puhdistettiin, kirjat tomutettiin. Hänen mieleensä tuli niin monta
-muistoa; tätä ennen ei hän ollut voinut antaa noihin huoneisiin
-koskeakaan, hän oli pitänyt ne lukittuina kuin pyhätön. Siinä
-olivat nyt koulukirjat, ainevihot, ensi rakkauskirjeet jollekin
-keskenkasvuiselle tytölle. Niin äkkiä olivat pojat lähteneet, että
-laatikot olivat lukitsematta, tavarat järjestämättä. Tuossa olivat
-vielä Heinzin ratsastushansikkaat, kirjoituspöydällä kaikenmoisia
-valokuvia, -- hänen oli tapana pitää esillä kaunisten naisten
-valokuvia. Tuossa oli Rudolfin koulusalkku -- klassikot olivat siinä
-vielä ja viimeinen kotitehtävä.
-
-Mihin hän ei ennen ollut uskaltanut koskea -- kun kaikki oli hänestä
-ollut ikäänkuin kalliiden vainajien jättämää omaisuutta -- sen
-järjesti hän nyt hymyhuulin. Tulisivathan hänen poikansa takaisin
-haavoittumattomina ja terveinä, -- ehkä muutama tunti vain enää, ja he
-olisivat jälleen täällä entisissä huoneissaan, nuo kaksi poikaa, jotka
-täyttivät talon melulla, iloisella elolla. Nopeasti vain, nopeasti!
-Mikä vaivasikaan palvelustyttöä, Emiliaa? Eihän hän saanut mitään
-valmiiksi ja teki kaikki nurinkurisesti.
-
-Emilia pyyhki salaa silmiänsä. Hänen ennen niin kirkkaat silmänsä
-olivat menettäneet loisteensa. Rouva Bertholdi tiesi, että hänen
-rakastettunsa oli sodassa. Olikohan tälle tapahtunut jotain?
-
-Tuo nuori tyttö pääsi kyyneleiltä tuskin ääneen, ja rouvan
-tiedustellessa häneltä tuota asiaa ne tulvahtivat viljavina esiin
-yli hänen kasvojensa. "Ei, hän on terve -- mutta siellä on muuan --
-Belgiassa -- siellä, missä hän on majaillut niin kauan, -- ja se, se
--- voi, hyvä rouva!" Hän peitti kasvonsa tomuliinalla ja nyyhkytti
-suonenvedontapaisesti. Koko hänen ruumiinsa vavahteli.
-
-Vasta monien kehotusten jälkeen suostui hän puhumaan. Hän halusi
-keventää sydäntään, mutta samalla oli jotain, joka salpasi hänen
-hengityksensä. Vihdoin seurasi tunnustus: hänen sulhasensa oli
-antautunut suhteisiin tuon belgiattaren kanssa, ja tämä odotti nyt
-lasta. Tänä aamuna oli hän kirjoittanut siitä morsiamelleen. "Nyt ei
-hän tiedä, mitä hänen on tehtävä, onhan hän rehellinen mies. Ja minä --
-minä!" Emilia väänteli käsiänsä. "Mihin _minä_ nyt joudun?"
-
-Rouva Bertholdi oli hämillään: eihän Emilia toki liene --?!
-
-Emilia puhui edelleen: "Tuollainen häpeämätön muukalais-naikkonen, --
-onpa hän mahtanut häntä ahdistella! Ei, minä tiedän kyllä, hänellä ei
-ole ollut mitään sellaista mielessä, mutta tuo nainen on juossut hänen
-perässään, tarjoutunut hänelle, armollinen rouva, -- senhän tietää,
-millaista väkeä ne ovat! Voi, jos en vain -- -- jospa minä vain
-en -- --!" Hän löi otsaansa joutuen yhä enemmän pois suunniltaan.
-Ja yhä hän toisteli: "Kunpa en olisi, jos en olisi --!"
-
-Rouva kävi yhä vakavamman näköiseksi, hänen ilmeensä yhä
-kummastelevammaksi: mitä saisikaan hän vielä kuulla!
-
-Silloin huusi Emilia sen ääneen, hänen kyyneltyneet silmänsä
-leimusivat: "Jos minä en olisi kieltäytynyt -- silloin -- niin ei ikinä
-olisi käynyt näin! Minä en tahtonut, -- ajattelin, etten saanut niin
-tehdä! Mutta ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä
-toivomusta. Nyt hän on tuon toisen oma. -- Voi hyvä Jumala, mitä minä
-nyt teen, miten minun nyt käy?" Pidellen pääparkaansa molemmin käsin
-juoksi hän ulos huoneesta.
-
-Hedwig jäi seisomaan hämmästyksen valtaamana: Emilia oli niin hauska,
-siveä tyttö, oli aina pitänyt itseänsä arvossa -- ja nyt? Hedwig
-pudisti päätänsä. 'Ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän
-viimeistä toivomusta!' Eikös rouva Krüger ollut kerran sanonut juuri
-samaa? Mutta kaikkia toivomuksia ei silti käy täyttäminen!
-
-Anna Maria syöksähti huoneeseen heilutellen kädessään sähkösanomaa.
-"Hurraa, taas sähkösanoma!" Seisten vieretysten, kuumat posket
-vastakkain, lukivat he sen. Ja vielä siinä seistessänsä kuulivat
-he nopeita juoksuaskeleita portaista, ovi temmattiin auki. "Äiti!"
-Huudahtaen hämmästyksestä vaipui Hegwig Bertholdi nuoremman poikansa
-syliin. --
-
-Nyt oli hän saanut korvauksen monista surunpäivistä, koko yksinolon
-ankeasta ajasta. Äiti istui molempien poikiensa välissä pöydässä. Isä
-oli myöskin tullut. Tosin hänen oli onnistunut saada lomaa ainoastaan
-kahdeksi päiväksi, mutta olivathan he sentään jälleen kaikki koolla.
-Samppanjalasit kilisivät. "Terveydeksenne!" sanoi isä, katsoen
-mielihyvällä poikiensa ruskettuneita kasvoja.
-
-Hedwig loisti ilosta. Kylläpä noita poikia kannatti katsella! Vaan
-eivät ne enää olleetkaan mitään poikia, ne olivat miehiä, hartiakkaita
-solakkuudestaan huolimatta, voimakkaita ja itsetietoisia. Hän ei voinut
-kylläksensä katsella heitä. Hän oli aina tiennyt, että Heinz oli
-kaunis mies, mutta että Rudolfin ulkomuoto kehittyisi tuollaiseksi,
-sitä hän ei olisi aavistanut. Hän oli enemmän ihaillut hänen henkisiä
-lahjojansa; hän oli aina ollut hiljainen, miettiväinen, vaatimaton,
--- häntä oli aina ajateltu tulevana tiedemiehenä, -- nyt oli hän joka
-suhteessa Heinzin veroinen. Kenties oli hän nyt häntä kauniimpikin.
-Ja kuinka hänellä oli puhe vallassaan! Sillävälin kuin vanhempi veli
-puhui sotakokemuksistaan jonkunmoisella pidättyväisyydellä, ikäänkuin
-opitulla arvokkaisuudella -- karttaen niitä juuri mainitakaan -- mitäs
-siinä olikaan puhumista: olihan kysymys vain upseerivelvollisuuksien
-täyttämisestä --, antoi nuorempi eloa uhkuvia kuvauksia marsseista,
-retkeilyistä, hyökkäyksistä ja vastahyökkäyksistä. 'Kuolleen miehen'
-luona oli hän ollut mukana ja samaten aikoinaan Loretto-kukkulankin
-luona. Kaikenmoisista seikkailuista kertoili hän myöskin, joihin he
-olivat huvikseen ryhtyneet.
-
-Oikein äitiä vapisutti vielä jälkeenkinpäin. "Mutta Rudolf, kuinka
-harkitsematonta, kuinka uhkarohkeata!" Silloin nauroi Rudolf
-voimakasta, huoletonta naurua, ja hänen silmänsä loistivat, valkoiset
-hampaat kimmelsivät vaaleitten viiksiuntuvain takaa. Hän sukaisi
-leveäksikäyneellä kädellänsä lyhyttä tukkaansa; ennen se oli pehmeinä
-kiharoina kiemurrellut alas otsalle, antaen hänelle haaveksivan ilmeen.
-Nyt ei hän enää ollut mikään haaveileva nuorukainen, ei, hän oli
-täysikehittynyt mies, jolla oli vakava jalansija todellisessa elämässä.
-
-Äidin täytyi katsoa häntä aina uudelleen. Eikö hän kaiken ilon ohella
-myöskin tuntenut vienoa surumielisyyttäkin? Oliko tuo sitten todellakin
-vielä hänen Rudolfinsa, hänen pienokaisensa, hänen nuorempansa? Hän
-johti keskustelun hänen kirjoihinsa, huvitteluihinsa, soittoon,
-runoiluun.
-
-Rudolf katsoi häneen ihmeissään: oliko todellakin ollut aika, jolloin
-tuollainen oli häntä huvittanut? Kuinka merkityksetöntä tuo kaikki oli
-ollut! Hänen puolestansa saisi sotaa kestää kauankin, häntä miellytti
-soturielämä, marsseista ja kaikesta kauheasta huolimatta. Hän ei voinut
-enää lainkaan kuvitella mielessänsä, millaista tulisi olemaan rauhan
-palattua, missään tapauksessa ei hänelle pälkähtäisi päähän ryhtyä
-jatkamaan äkkiä keskeytyneitä lukujansa.
-
-"Ja minä aina ajattelin, että sinusta tulisi perheeseemme tiedemies",
-sanoi äiti hiljaa.
-
-Poika nauroi: "Ei, äiti, sitä et toki voine minulta vaatia!"
-
-"Mutta mitäs sinusta sitten tulee? Mitä tästä kaikesta lopuksi
-tuleekaan?" -- Oliko kaikki, kaikki muuttunut äkkiä? Eikö entisyys enää
-merkinnyt mitään?
-
-Rudolf nauroi jälleen. "Älä huolehdi suotta! Minä en nykyisin yleensä
-suunnittele mitään. Sitä ei tee kukaan rintamalla. Me otamme kunkin
-hetken sellaisena kuin se on, emmekä kysy mitä seuraava tuo mukanansa.
-Jos niin tekisimme, niin emme tuntisi yhtään ilon hetkeä! Me nautimme,
-nautimme siitä että vielä elämme!" Hän kohotti lasinsa ja kilisti sitä
-vastapäätä istuvan Anna Marian lasiin. Heidän silmänsä hymyilivät.
-"Elämän malja!"
-
-Neiti von Lossberg oli aina sievä, tänään hän oli kaunis. Kuten äiti
-silmäili hänkin alati tuota nuorta aliupseeria. Samppanja ajoi hänen
-verensä kiihkeästi pitkin suonia. Hän ei ollut tottunut tähän juomaan;
-Koblenzin kasinossa oli hän korkeintaan joskus saanut hiukan maistella
-vaahtoavaa reininviiniä. Silmin, jotka olivat loistavammat kuin koskaan
-ennen, katsoi hän Rudolf Bertholdiin. Hänen sydämensä sykähteli; hän
-ei tiennyt itsekään, miksi oli niin kiihtynyt. Pitkistä ajoista oli
-hän nyt jälleen ensi kertaa nuorten miesten seurassa. Siitä oli kauan,
-kauan, kun hän viimeksi oli tuntenut olevansa kaunis. Tänään hän tiesi
-olevansa. Noiden kolmen miehen silmät ilmaisivat sen hänelle. Mutta
-Rudolfin katseessa oli muutakin kuin ihailua. Se kohosi hänelle päähän
-ja huumasi häntä enemmän kuin samppanja, herättäen voitonriemua: tuo
-nuori mies halusi omistaa hänet! Ja neitonen naureskeli, laski leikkiä,
-hehkui -- hän oli kuin ruusu, joka auringon suudelman herättämänä on
-puhjennut täyteen kauneuteensa.
-
-"Eikö hän ole viehättävä?" kysyi Hedwig onnellisena mieheltänsä heidän
-noustuansa ruokapöydästä. Bertholdi nyökkäsi mielissään; hän piti
-hyvästä ruuasta ja katseli mielellään kauneutta, -- hän oli hyvällä
-tuulella. Mutta hänen rouvansa kasvot, jotka tämä oli kysyväisinä
-kääntänyt häntä kohden, liikuttivat äkkiä hänen mieltänsä, ja hän laski
-kookkaan kätensä niiden ympärille. "Kyllä, oikein kaunis. Mutta olit
-sinäkin ainakin yhtä kaunis. Olet yhä vieläkin kaunis, oma Hedwigini!"
-Hän katsoi häneen hellästi ja suuteli häntä.
-
-Hedwig punehtui ja vetääntyi suorastaan arastellen hänen luotansa;
-eihän hän ollut enää lainkaan tottunut siihen, että hänen miehensä
-käyttäytyi tuolla tavoin.
-
-Laskien kätensä hänen hartioilleen, veti Bertholdi hänet viereensä
-sohvaan. Tässä samassa sohvassa, joskaan ei samassa huoneessa, olivat
-he usein istuneet rinnakkain avioliittonsa ensi vuosina. Miksikä ei
-myöhemminkin? Mies katsoi vaimoonsa; hän oli ollut poissa tarpeeksi
-kauan tunteaksensa kuinka vieläkin rakasti häntä. Häntä kiinnitti
-häneen paljon voimakkaampi tunne, kuin pelkkä miellyttävä tottumus.
-
-Hedwig istui aivan hiljaa. Haaveksivin katsein silmäili hän noita
-kolmea nuorta olentoa, jotka menivät ruokasalista puutarhahuoneeseen.
-Siellä he istuivat pienen pöydän ääreen suuren palmun alle. Veljekset
-polttelivat, Anna Mariallekin he tarjosivat paperossia. Mitä, eikö hän
-ollut polttanut vielä koskaan?
-
-Nyt tuprutteli hän rohkeasti. Taivuttaen tuuheatukkaista päätään
-taapäin koetti hän parhaansa mukaan puhallella renkaita. Jokainen
-epäonnistunut yritys, joka yskäkohtaus sai nuorukaiset tyrskähtämään
-nauruun. He nauroivat kaikki kolme; joka sana, joka katse, tytön hienon
-nenän nyrpistys herätti hilpeyttä. Palmujen alla oli niin miellyttävää,
-niin lämpöistä, kaikenlaisten kasvien tuoksua leijaili ilmassa.
-
-"Onpa täällä miellyttävää", sanoi Heinz päästäen mielihyvän huokauksen.
-"Eihän ennen oikein huomannutkaan, kuinka kotona on herttaista!"
-
-Niin, siellä oli herttaista, mutta nyt herttaisempaa kuin koskaan
-ennen! Rudolfin tulinen katse hyväili tuota vaaleapukuista olentoa.
-Kuinka sorea hän oli kasvultansa, -- solakka ja sentään täyteläinen,
-melkein upea! Hän tunsi voimakasta mielenliikutusta -- aivan äkkiä.
-Lähtiessään sotaan oli hän ollut liian nuori tietääksensä mitä rakkaus
-oli, -- mutta nyt, nyt! Hän hengitti kiihkeästi, merkitsikö tämä
-rakkautta ensi näkemällä?
-
-Ikäänkuin varoen hukkaamasta aikaa, kuin haluten käyttää jokaisen
-kallisarvoisen hetken, hän antautui täydelleen ihailunsa valtaan. Ja
-Anna Maria antoi katseittensa puhua, nauroi, punehtui, katsoi alas
-ja loi häneen jälleen avonaisen, hellän silmäyksen. He olivat äkkiä
-niin kokonaan täyttäneet toinen toisensa mielen, kuin auringonpaiste
-kesäpäivänä täyttää kaikkeuden. Mitä koski heihin sota ja ihmisten
-synkät surut? He tunsivat vain riemua, riemua siitä, että olivat nuoria
-ja miellyttivät toisiansa.
-
-Vanhempi veli näytti ikävystyneeltä ja tunsi olevansa liikaa. Hän
-nousi, eivätkä he pyytäneet häntä jäämään. Poltellen seisoi hän pari
-silmänräpäystä akkunan ääressä. Ruokasalissa näyttivät vanhemmat
-hiukan levähtävän, äiti istui sohvan toisessa kulmauksessa, isä
-toisessa, molemmilla oli silmät ummessa. Ulkona kirkasti talvipäivän
-viime säde puutarhaa, suuri lehmus näytti viehättävältä samaten kuin
-kuuset, joille talvi oli kevyesti sirotellut hieman luntansa. Hänen
-päätänsä poltti. Tottuneena oleskeluun raittiissa ilmassa, tunsi hän
-tarvitsevansa pari keuhkollista ulkoilmaa. Hän avasi hiljaa oven, joka
-johti puutarhahuoneesta ulkosalle.
-
-Maa oli hiukan jäässä, tiet olivat kuivat huolimatta lumesta; se oli
-haihtunut ilmaan muualta paitsi puiden lehvistä ja havuista. Lännessä
-oli talviaurinko jo laskenut, mutta taivaanranta hehkui vielä.
-Punertavalle kultapohjalle kuvastuivat äärettömän hienorakenteisina
-kaukaisimpien puiden hopeanharmaat oksat kaikkine hopeakudoksineen,
-hennon harson kaltaisena peittäen taivaan punaposkia. Ainoastaan lähin
-ympäristö vaikutti todelliselta. Siinä seisoivat puut kookkaina ja
-tukevina; mutta nekin näyttivät hopeahohteen ympäröiminä vaipuneen
-haaveilevaan hiljaisuuteen.
-
-Heinz Bertholdi kierteli puutarhaa. Hänen mielensä valtasi
-miellyttävä kodintunne. Mutta hän ei vielä voinut uskoa tätä kaikkea
-todellisuudeksi, ero oli liian suuri kaiken veren ja kaikkien kauhujen
-jälkeen! Paljon enemmän oli ollut verta ja kauhua kuin mitä hän oli
-kirjoittanutkaan. Ja nyt tämä rauha! Hän kohotti katseensa: tuollahan
-oli iltatähti. Hiljaa alkoi hän hyräillä: "Oi armas iltatähtösein!"
-Ihmeellisen suurena ja kirkkaana se loisti, kaukana hehkuvasta
-kultapohjasta, vienon siniharmaalla taustalla. Ja tuolta, Krügerin
-lesken vanhan päärynäpuun takaa, kuukin sukelsi esiin, kapeana, sirona
-sirppinä, mutta selväpiirteisenä ja kylmän saavuttamattomana. Kaikki
-taivaankappaleet halusivat tulla lausumaan hänet tervetulleeksi kotiin!
-Nuori mies hymyili. Mutta kukas tuolla oli? Uusi ilmiö naapurin
-puutarhassa!
-
-Krügerin puutarhassa käyskenteli rouva Rossi. Häntä ei haluttanut
-kävellä ulkona kaupungilla; kadut olivat hänestä niin autioita, ja
-jokainen katse, joka kohtasi hänen surupukuun verhotun olentonsa,
-näytti hänestä osoittavan uteliaisuutta. Hän käveli usein hyvällä
-säällä täällä edestakaisin, täällä ei kukaan häirinnyt häntä. Pää
-painuneena alas kulki hän hitaasti tietänsä edelleen. Tumma huntu
-peitti hänen tukkaansa, hänen valkoiset kasvonsa hohtivat sen rinnalla
-kuin himmeä helmiäinen. Hellästi piteli hän suurta valkoista kaniinia
-rintaansa vasten. Ihmeissään katseli se ympärilleen punaisilla
-silmillään: eipä ollut ennen tapahtunut että sitä olisi kantamalla
-kuljetettu ulos virkistysretkelle!
-
-Nuori mies lausui aidan ylitse tervehdyksen. Ei hän ollut tahtonut
-esiintyä liian rohkeana, hän ei itsekään tiennyt mikä hänet sai
-'Hyvää iltaa!' sanomaan. Tuo hiljaa käyskentelevä olento ei ollut
-muukalainen, vaan Unetar, joka hiipi liehuvissa mustissa pukimissaan
-unhoa suomaan. Häntä olisi haluttanut sanoa: "Tervehdin sinua! Lausun
-sinut tervetulleeksi! Sirota unikukkia ylitseni, niin että unohdan
-kauhut, jotka säälimätön päivä on tuonut mukanansa!" Mutta hän
-heräsi haaveistaan, pyyhkäisi polttavaa otsaansa: tuohan oli pelkkää
-mielettömyyttä, hän oli liian äkkiä juonut liiaksi. Hän tunsi äkkiä
-joutuvansa hämilleen. Mustapukuinen nainen oli suunnannut katseensa
-häneen, ja hänen suurten silmiensä ilme oli ollut pelästynyt ja
-alakuloisen kysyväinen.
-
-Lili ei ollut huomannut että naapurin puutarhassa oli ketään. Tervehdys
-oli äkkiä herättänyt hänet syvistä surullisista mietteistä. Hän oli
-ajatellut miestänsä ja mietiskellyt, millaisiksi heidän välinsä
-olisivat muodostuneet. Olisiko hän ehkä syössyt miehensä syliin
-riemuhuudolla, unohtaen kaiken mikä heitä erotti? Ah, nyt voi hän
-ajatella häntä ilman mitään nuhteen tunnetta, rakkaudella, jota ei
-mikään enää häirinnyt, rakkaudella, joka oli käynyt niin ihmeelliseksi,
-että hän soi hänelle haudan levon tuolla vuoren rinteellä. Hänen oli
-niin hyvä olla, ei hän enää tiennyt vihasta ja vainosta -- kuinka
-monesta pettymyksestä olikaan hän päässyt! Kunpa hänen vaimonsakin
-laita olisi ollut yhtä hyvin! Voimakas kuolonkaiho täytti nuoren naisen
-mielen -- mitä varten hän enää eläisi? Hänellä ei ollut miestä, ei
-lasta. Mitä hän vielä odotti?
-
-Nuori upseeri kumarsi, lausuen nimensä.
-
-Ystävällinen ilme kajasti hetkisen noilla alakuloisilla kasvoilla. "Vai
-niin, luutnantti Bertholdi, kuulin kyllä, että te olitte tullut eilen!"
-Hän ojensi nuorelle miehelle maailmannaisen liikkeellä kätensä aidan
-ylitse. Hän hillitsi mielensä, eihän hän halunnut kenenkään sääliä,
-eikä ainakaan henkilön, joka oli ollut hänen miehensä vihollinen
-"Olemme jo ennen tavanneet toisemme", sanoi hän kylmän kohteliaasti,
-"nimeni oli silloin Lili von Voigt."
-
-"Niin, niin kyllä", sanoi upseeri nopeasti, lyöden kantansa yhteen.
-Kuinka kömpelöä, ettei hän ollut tuntenut häntä heti! Hän hymyili: "Te
-olitte siihen aikaan täkäläisen nuorison jumaloima ihanne, -- ja sitten
-te menitte naimisiin luutnantti Rossin kanssa."
-
-"Mieheni on kuollut."
-
-Heinz tuijotti häneen: "Kaatunutko?"
-
-Lili nyökkäsi, rypistäen kulmiansa. Heinz ei kyennyt muuhun kuin
-syvällä kumarruksella lausumaan surkuttelunsa. He seisoivat hetkisen
-ääneti. Mitä olisi hänen sanottava, kohteliain sanoinko valitettava
-surua? Se ei luonnistunut häneltä; hänestä oli kaikki tänään niin
-toisin kuin ennen, jokapäiväisyys muodollisuuksineen tuntui olevan niin
-loitolla. Tämä nainen ei ollut toisten naisten kaltainen, hän oli kuin
-ilmestys. Mutta kumminkin oli Heinz vihoissaan itsellensä: kuinka hän
-olikaan niin kömpelö? Hän pyrki saamaan keskustelun alulle. Valkoinen
-kaniini tuli hänelle avuksi. Se hyppäsi Lilin käsivarrelta, yhdellä
-loikkauksella oli se poissa ja hypiskeli kaalintynkien välissä. "Rouva
-Krügerin kaniini! Tänne, Lumikki!"
-
-Mutta tottelevainen kuin koira ei tuo pikku eläin ollut, se iloitsi
-harvinaisesta vapaudestaan. Nyt se kävi jäniksen tavoin istumaan
-takajalkojensa varaan. Se haisteli ilmaa punaisella nenällänsä. Nyt
-hypiskeli se jälleen nopeasti tiehensä, lentäen väliin nurinkin ja
-lyöden käpälänsä yhteen.
-
-"Lumikki! Lumikki!" Mutta mitä kiivaammin Lili sitä ajoi, sen
-nopsemmaksi se kävi.
-
-Nuori mies nojasi kätensä aitaan. Vikkelästi hypähti hän sen ylitse.
-"Sallitteko, armollinen rouva, minun auttaa!"
-
-Nyt ajoivat he sitä yhdessä. Ei ollut niinkään helppo saada sitä
-kiinni; väliin se pysähtyi ja painoi päänsä maahan, mutta kun vain käsi
-kurottautui sitä tavottamaan, oli se jo poissa.
-
-Ajajat kompastelivat rouva Krügerin kaalintynkien keskellä. Nuori
-mies nauroi: olipa tämä peräti hullunkurista! Nyt nauroi myöskin
-mustapukuinen nainen. Hän tunsi äkkiä jälleen olevansa nuori. Huntu oli
-lentänyt hänen päästään, hänen tukkansa liehui, hän hengitti nopeasti,
-hänen tuli kuuma, ja hänen poskensa punoittivat. Kaikki muu oli
-hetkiseksi unohtunut.
-
-"Pitäkää varanne!" huusi Heinz, "ajan sen teidän luoksenne!" Nauraen
-vastasi nuori rouva: "Voi, pääsi taaskin! Ottakaa kiinni, ottakaa
-kiinni!"
-
-Se oli kuin leikkiä. Vihdoinkin joutui karkulainen kiinni; ahdisteltu
-eläinparka vapisi. Lili otti sen jälleen syliinsä, hän silitteli sitä
-ja hänen äänensä kajahti hyväilevältä: "Voi sinua pupuparkaa! Mutta
-miksikä sinä juokset tiehesi, miksi et tahdo olla minun luonani?"
-
-"Niin, sitä minäkään en käsitä!" Nuori upseeri katseli häntä ihailevin
-silmäyksin: kuinka hän oli muuttunutkaan parissa silmänräpäyksessä! Nyt
-oli hän jälleen kuin nuori tyttö ja sentään hempeä ja hellä kuin naitu
-nainen ja ihmeellisen ihana! Heinz hyväili myöskin kaniinia.
-
-"Koettakaa, kuinka se vapisee kupeistaan. Tästä näin! Kuinka sen sydän
-tykyttää!" Hän ohjasi Heinzin kättä.
-
-Nuoren upseerin sydän tykytti myöskin. --
-
-Tänä iltana makasi Heinz Bertholdi vuoteessaan pitkän aikaa silmät
-avoinna. Nyt olisi hänellä kerrankin ollut tilaisuus nukkua täysin
-rauhallisesti: ei kuulunut kanuunain pauketta, ei naulapohjaisten
-sotilassaappaiden kolinaa, ei pitkähäntäisten rottien sipsutusta. Ei
-mikään käsky voinut ajaa häntä jalkeille eikä mikään vastuunalaisuuden
-tunne. Mutta kumminkaan ei hän saanut unta silmiinsä. Tuo rouva
-miellytti häntä nyt tuhansin verroin enemmän kuin tyttönä. Silloin
-oli Lili von Voigt usein tullut häntä vastaan, kun hän vielä kirjat
-kainalossa kävi koulua viimeistä vuotta. He olivat silloin aina
-kiiruusti temmanneet lakit päästään, hän ja toverit, -- tulihan siellä
-'kaunis Lili'. Mutta toisten ihailu ei ollut silloin tarttunut häneen;
-Lilissä oli hänen mielestänsä ollut jotain liian kylmänomaista. Nyt
-hänen kauneudessaan oli jotain liikuttavaa. Rouva Rossi, leski -- jo
-leski -- nuori rouvaraukka! Hänen miehensä lepäsi kaukana kuoloon
-jähmettyneenä. Ja nyt täytyi vaimonkin jähmettyä yksinäisyyteensä kuin
-talven pakkaseen!
-
-Kun Heinz vihdoin nukahti, näki hän unessa tuon nuoren lesken, ja
-sadat lesket seurasivat häntä. Se oli pitkä, pitkä kulkue. Hän aikoi
-laskea heidät, mutta ei voinut, niitä oli liian paljon. Heidän mustat
-pukimensa tuoksahtivat ummehtuneilta, heidän mustat huntunsa liehuivat
-kuin suruliput. Nuoret olivat heidän kasvonsa ja kauniit -- he olivat
-kaikki Lili von Voigtin näköisiä. Heinz koetti kääntyä pois, mutta ei
-voinut, hänen täytyi vastoin tahtoansa katsoa heidän jälkeensä. Ja
-hänen täytyi kuunnella heitä. --
-
-He vaikeroivat yhteen ääneen: "Yksin -- yksin -- olemme niin yksin ja
-olemme vielä nuoria. Käsivartemme ovat lämpöiset, sydämemme hehkuvat,
-me käymme mustissa ja pukeutuisimme mieluummin ruusunpunaiseen. Kirottu
-olkoon sota! Se on tehnyt meidät leskiksi. Kosta, kosta puolestamme,
-sinä nuori soturi!"
-
-
-
-
-VIII.
-
-
-Nykyisin näki kaduilla paljon lomailijoita, rintamalla oli tällä
-haavaa rauhallisempaa. Kovin olikin heille oleskelu kotona tarpeen,
-erittäinkin niille, jotka olivat lännessä tehneet vastarintaa tuon
-kammottavan hyökkäyksen torjumiseksi.
-
-"Tuleekohan minunkin mieheni kotiin?" sanoi Minka Dombrowski Gertrud
-Hieselhahnille. Tämä kohautti hartioitaan. Hänen katseensa näytti
-huolestuneelta: entä jos mies pääsisi selville asioista! Kuinka usein
-olikaan Minka kertonut hänelle, kuinka mustasukkainen hänen miehensä
-oli -- ja eikö hänellä ollut siihen syytä yllinkyllin?
-
-Tuosta sunnuntaista saakka, jolloin Minka valkoiseen puettuna oli
-mennyt kotoa ja palannut vasta seuraavana aamuna kuoloon väsyneenä,
-heittäytynyt vuoteelle ja nukkunut puolipäivään saakka, oli hän
-lakkaamatta puhunut parturistaan, jolla oli Berlinissä varsin tuottava
-liike. Alati hän siitä lörpötteli. Eikö tuon miehen sitten ollut pian
-jälleen palaaminen sotaan? Gertrud toivoi niin tapahtuvan, mutta Minka
-kertoi nauraen: hänen berliniläisensä oli sukkelapäinen mies. Jos hänet
-sinne lähetettäisiinkin, tulisi hän kumminkin pian takaisin. Hän saisi
-jälleen luuvalon.
-
-Gertrud puri huultansa, hänen täytyi olla vaiti. Hän olisi kernaasti
-lähtenyt täältä tiehensä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rahaa,
-kaikki oli jo nytkin niin kallista ja kävi yhä kalliimmaksi päivä
-päivältä. Tämä syrjässä sijaitseva asunto oli ainakin huokea.
-Sitäpaitsi oli Minka Dombrowski hyväluontoinen ihminen eikä ahdistellut
-häntä, jos hän ei milloin voinutkaan maksaa vuokraa. Mutta hyvä ei
-hänen ollut olla.
-
-Dombrowskin eukko, joka ennen oli ollut niin ahkera, laiminlöi nyt
-pesu- ja siistimispaikkansa. Jo pari kertaa oli kenraalinrouva von
-Voigt lähettänyt häntä noutamaan, ja luutnantinrouva Rossi oli
-kirjoittanut kortin; mutta he olivat saaneet turhaan odottaa. "Pitäähän
-teidän ainakin ilmoittaa, ettette tule", sanoi Gertrud.
-
-"Vielä mitä!" naureskeli Minka. "Peskööt itse paitansa ja puhdistakoot
-akkunansa, -- mikä työjuhta minä olen! Mieheni on sodassa, se riittää
-minunkin puolestani, en minä viitsi rääkätä itseäni pilalle. Nähdä
-mokomaa vaivaa parin lantin takia!" Nähdessään Gertrudin pelästyneet
-kasvot hän lisäsi: "No, neiti, älkää ottako tätä niin vakavalta
-kannalta, menenhän minä."
-
-Enimmäkseen pysytteli Minka kotona, hääriskeli pienessä taloudessaan ja
-kävi usein Berlinissä. Tyhjän vajan alati avoimella ovella riippui yhä
-edelleen rikkinäinen miehentakki, ja pumpulla oli yhä päässään pohjaton
-hattu. Ihme oli, etteivät lapset tulleet vieläkin pahankurisemmiksi.
-
-Rouva von Voigt oli ryhtynyt toimiin saadakseen tämän pienen
-yhteiskunnan sivistyneet naiset yhteistoimintaan. "Miehemme ovat
-sodassa, poikamme myös, meillä on kyllin aikaa. Täällä on niin paljon
-rouvia ja täysikasvuisia tyttäriä; kaikki eivät voi hoitaa sairaita,
-mutta on aivan yhtä tärkeätä huolehtia siitä, ettei isällisen kurin
-puute käy lapsiin nähden liian tuntuvaksi. Mikä uhkaa muutoin poikia?
-Kasvatuslaitos. -- Ja tyttöjä --?"
-
-Oli aivan ilmeistä, kuinka suureksi eduksi pienille Dombrowskeille tuo
-tarkka valvonta oli. Tuota ylhäistä rouvaa kohtaan, jolla oli niin
-ankara katse ja joka äskettäin oli käynyt koulussakin opettajattaren
-puheilla, tunsivat lapset kunnioittavaa pelkoa. Erichiä oli hän jo
-kerran nipistänyt korvasta, hänen aikoessaan varastaa omenan kopasta,
-jonka asemalla myyskentelevä vihanneskauppias oli asettanut ovensa
-eteen. "Oletko jo ennenkin tehnyt niin?" Rouvan katseet tunkivat koko
-hänen olentonsa läpi. "Mitähän sanoisi isäsi, joka on sodassa, jos
-tulisi kotiin ja kuulisi tästä!"
-
-Pojalle tulivat kyyneleet silmiin; niin, isäänsä hän kyllä rakasti, ja
-omenan oli hän ottanut siksi että hänen oli nälkä.
-
-"Saat nyt tämän omenan, ostan sen sinulle. Mutta älä tee enää toiste
-sillä tavoin. Kun isä on sodassa, täytyy myöskin pojan taistella --
-omaa itseänsä vastaan."
-
-Mitä merkitsi taistella omaa itseään vastaan, sitä ei Erich Dombrowski
-ymmärtänyt. Mutta sen hän ymmärsi, että tuo ankara rouva myöskin oli
-hyvä. Kun hänen sisarensa Minna aikoi heittää kadulta ottamaansa
-lokaa Dietrichin sikaripuodin akkunaan, lyödä paiskasi hän sen pois
-hänen kädestänsä, sanoen: "Mitä sanoisikaan isä, joka on sodassa?" Ja
-vakuuttavasti hän jatkoi: "Hän itkisi siitä kuullessaan."
-
-"Ei toki, ei isä itke", sanoi Minna.
-
-"Itkeepä kyllä!" Erich veti sisarensa pois ja työnsi häntä selästä
-edellään.
-
-Gertrud mietiskeli, että kunpa joku huolehtisi hänenkin
-pienokaisestaan. Poika oli jo virkeä eikä halunnut enää nukkua vaunussa
-kaiken päivää. Jokaisena vapaahetkenään otti Gertrud hänet mukaansa
-ulos ja leikki hänen kanssaan, opettaen häntä jo seisomaan. Jalat
-kyllä jo kantoivat, mutta juoksusta ei vielä tullut mitään, hän kaatui
-kumoon. Enimmäkseen hän ryömiskeli. Mutta lattia oli kylmä, siinä ei
-ollut mitään mattoa, ei edes olkimattoakaan, lautojen välisissä raoissa
-kasvoi homesieniä, rakennus oli kostea, kun ei sillä ollut mitään
-suojaa tuulta ja sadetta vastaan. Juuri Gertrudin huoneen ulkoseinään
-iski sade pahimmin, ja kun ulkona pakasti, kimmelsivät ohuessa seinässä
-jääkristallit sisäpuolellakin. Mutta kaikki tuo olisi vielä mennyt
-mukiin, jos hänellä vain olisi ollut enemmän aikaa hoidella lastansa.
-Ensin rautatiematka, sitten vielä pitkä kulku työpaikalle. Mutta hän ei
-löytänyt mitään asuntoa läheisyydessä.
-
-Tänään tunsi hän jotain epätoivon tapaista, voidessaan vasta myöhään
-illalla ottaa lapsen käsivarrelleen, kulkeaksensa sen kanssa
-edestakaisin huoneessa. Hän oli puolikuollut väsymyksestä: hän
-oli noussut varhain, matkustanut kaupunkiin, tehnyt kauan työtä,
-nauttimatta päivälliseksi muuta kuin leipää ja hiukan kahvia --, nyt
-olisi hän kernaasti mennyt levolle, mutta pienokainen halusi nyt
-leperrellä. Poikasen kasvot olivat pöhöttyneet, hän oli nähtävästi
-itkenyt kauan. Eikö Minka Dombrowski sitten ollut lainkaan välittänyt
-lapsiparasta?
-
-Gertrud aukaisi huoneensa oven ja huusi pimeään eteiseen. Kenties
-Minkalla oli vielä vähän vaikeata. Huoneessa oli kylmä, ohuen kynttilän
-lepattavassa valossa näki hän jääkristallien kimmeltävän seinässä.
-Huutoonsa ei hän saanut vastausta, kylmä tiilieteinen tuijotti häntä
-vastaan äänetönnä ja synkkänä kuin hauta; äkkiä tempaisi hän oven
-jälleen kiinni.
-
-Viereisestä huoneesta, jossa lapset nyt nukkuivat -- äiti oli
-toimittanut heidät sinne, kun alhaalla muka oli lämpimämpi --, kuului
-liikettä. Väliseinään kolkutettiin hiljaa. Nyt kuului kuiskaus: "Onko
-jotain tapahtunut?"
-
-"Eikö äiti ole siellä?"
-
-"Ei."
-
-"Äiti on kyllä kotona", äänteli Minna.
-
-Mitä poika vielä kuiskasi seinän takaa, sitä ei Gertrud ymmärtänyt.
-Hän aavisti, mitä se oli, -- ylhäällä oli kaiketi vieraita. Voi tuota
-naista! -- miten tämä kaikki päättyisikään? Nyt oli hänellä siis jo
-joku luonansakin! Gertrudia olisi haluttanut jälleen temmata ovi
-auki, nousta ylös portaita, jotka jyrkästi kuin tikapuut kohosivat
-ullakkokamarin ovelle, ja lyödä nyrkkinsä oveen: "Hävetkää toki!" Hän
-oli kuin tukehtumaisillaan. Mutta sitten hän hillitsi mielensä: mitä
-häneen koski, mitä tuo nainen teki! Oliko _hänellä_ oikeutta esiintyä
-hyveen tulkkina?
-
-Vavahtaen lykkäsi Getrud salvan ovensa eteen. Häntä kammotti vieras
-mieshenkilö heidän yksinäisessä talossansa. Kunpa vain Dombrowski
-palaisi! Dombrowskiko --?! Hänen päätänsä kuumotti tuota ajatellessa.
-Ei, ei hänen pitänyt tulla, -- mutta jos tulisi rauha, jospa vihdoinkin
-tulisi rauha! Se parantaisi sentään monta seikkaa. Hänelle itsellensä
-se tosin ei toisi paljoa mukanansa, -- ei rakastettua, josta päivän
-huolet jo olivat hänet loitontaneet niin kauas, mutta joka tänään
-taas tuntui hänestä niin läheiseltä, niin ihmeellisen läheiseltä! Tuo
-mies, jonka hän tiesi olevan ylhäällä Minkan luona, sekoitti hänen
-ajatuksensa. Kaikenmoisia mietteitä tuli hänen mieleensä, salaisia
-muistoja ja myös nuhteita hänelle itsellensä. Muistot olivat sentään
-voimakkaammat.
-
-Kylmästä väristen ja muistojen järkyttämin mielin paneutui Gertrud
-levolle jääkylmään vuoteeseensa. Hän otti pienokaisen viereensä ja veti
-peitteen korvillensa. Tapahtuipa ylhäällä mitä tahansa, niin ei hän
-tahtonut sitä kuulla eikä nähdä. Yhdestä seikasta oli hän kuitenkin
-selvillä: täältä oli hänen lähdettävä tiehensä. Mutta minne --?!
-
-Seuraavana päivänä vaikutti Minka Dombrowski hiukan aralta. Hänen
-mustat silmänsä katsoivat syrjään, kun Gertrud kysyi: "Ettekö kuullut,
-kun minä huusin eilen illalla?"
-
-Hänellä oli ollut hammassärkyä, sanoi hän, ja hän oli sitonut paksun
-liinan päänsä ympärille. Hänen terveet, vahvat hampaansa kimmelsivät
-hänen nyt hämillään nauraessaan.
-
-Gertrud ei sanonut siihen sen enempää. Hänen päänsä tuntui raskaalta,
-hän oli nukkunut huonosti. Myöhään yöllä oli hän kuullut askeleita,
-tuon poistuvan miehen askeleet, ja hänen kynnyksensä alta oli näkynyt
-valoa Voi hyvä Jumala, -- entä Dombrowski -- Dombrowski-parka!
-
-Koko päivän hän suruissaan ajatteli tuota petettyä miestä. Kun hän
-illalla tuli kylmänkoleassa talvi-ilmassa työpaikaltaan asemalle,
-matkatakseen kotiin, tuntui hänestä yksin Berlinikin vaikuttavan
-surumieliseltä. Tuonkaltaisena ei hän ollut vielä koskaan ennen sitä
-nähnyt, johtuiko se vain hänen omasta mielentilastaan, vai oliko siellä
-todellakin niin alakuloista ja tyhjää, kuin hänestä tänään tuntui?
-Kulkihan siellä vielä ihmisiä, kulki paljonkin, mutta ne näyttivät
-rientävän tietänsä kiiruusti ja äänettöminä. Ei missään näkynyt
-huvikseen vetelehtiviä kulkijoita, ei nurkissa seisoskelijoita eikä
-näyteakkunoiden katselijoita, ei tuota hyörinää ja touhua, joka muutoin
-vallitsi kaduilla. Ja yötaivas, joka tumman verhon kaltaisena avartui
-yli jättiläiskaupungin, ei kajastanut mitään loistavaa valohohdetta.
-Ja suuret kauppahuoneet, joiden nimet muutoin olivat olleet nähtävänä
-kirjavassa värivalaistuksessa, rivinä kultaisia, hopeisia, monivärisiä
-tähtösiä, olivat nyt jättäneet tämän ilmoittamistavan.
-
-Synkkä tunne, jonka aiheuttajasta hän ei ollut täysin selvillä, valtasi
-hänen mielensä. Tulisiko aika yhä tukalammaksi? Kuinka kävisi silloin
-hänen, köyhän työläisnaisen, yksinäisen äidin, jolla oli isätön lapsi?!
-Hänen mieltänsä ahdisti niin tuikeasti, että hän olisi mieluummin
-heittäytynyt junan eteen, kuin mennyt vaunuun. Minne hän silloin
-joutuisi, mistä saisi turvaa? Kaikilla muilla oli jokin turvapaikka
-maailmassa, hän yksin oli ilman, kokonaan oman onnensa nojassa. Ja
-väsynyt hän oli ja nälissään. Hänelle tuli ohimenevä ajatus: entä
-Gustavin äiti? Jos hän menisi hänen luoksensa, ei hän varmaankaan
-sulkisi häneltä oveansa. Mutta sitten hän näki edessään tuon vaimon
-ankaran katseen, ja vanha viha valtasi jälleen hänen mielensä: kuinka
-toisin olisikaan ollut, ellei tuota vaimoa olisi ollut olemassa! Ei
-ikinä hän menisi hänen luoksensa. Pyörien alle, pyörien alle, silloin
-on tuska lopussa!
-
-Otsa vaunun hikiseen akkunaan nojaten, tuijotti Gertrud ulos pimeyteen,
-jonka lävitse he täristen kulkivat. Häntä kammotti kotimatka, joka kävi
-tuulisen kentän poikki, häntä kammotti hänen kylmä huoneensa ja elämä
-yleensä. Syvään huoaten kohotti hän otsansa akkunasta ja nojasi silmät
-ummessa päänsä istuimen puuseinään.
-
-"Voitteko pahoin?" Käsi kosketti kevyesti hänen käsivarttansa.
-Pelästyneenä aukaisi hän silmänsä. Hän ei ollut ollenkaan huomannut,
-että juuri viime hetkenä ennen lähtöä joku oli temmannut auki
-vaununoven ja tullut nopeasti sisään.
-
-Nainen, jolla oli yllään kallisarvoinen turkki, ei soveltunut ollenkaan
-kolmanteen luokkaan, mutta hän esiintyi kuin olisi hänen tapanansa
-ollut matkustaa täällä. Vaimolle, joka sankakoppa sylissään istui
-ahtaalla hänen rinnallaan, pyrki hän ystävällisesti tekemään tilaa.
-Pienelle vastapäätä istuvalle pojalle, joka potki häntä ilmassa
-riippuvilla jaloillaan, hän sanoi: "Pidäpä jalkasi hiljaa, poikaseni!"
--- mutta samalla hän katsoi häneen ystävällisesti.
-
-Rouva von Voigtin huomio kiintyi tuohon kalpeaan riutuneeseen naiseen,
-joka häntä vastapäätä ummessa silmin nojasi kovaan seinään. Kuinka
-paljon tuollaisia kasvoja näkikään nykyisin! Äänessä, joka teki tuon
-kysymyksen Gertrudille, ei ollut uteliaisuutta. Rouva von Voigt tunsi
-sen itse: sodan aikana oli säälintunne hänen sydämessään kasvanut
-ja kehittynyt, kuten linnun siivet kasvavat, kun niitä lakataan
-leikkaamasta; hänen yhteiskunnallinen asemansa ja kasvatuksensa olivat
-pitäneet häntä määrätyissä rajoissa, nyt toimivat hänen tunteensa
-vapaammin.
-
-Gertrud oikaisihe ja pani karvalakkinsa paikalleen. Hän tunsi noiden
-kirkkaitten silmien tutkivan katseen. Tylysti ei hän sentään voinut
-esiintyä, vaan sanoi: "Kiitoksia kysymästänne, voin kyllä hyvin, olen
-vain väsyksissäni."
-
-Miellyttävät kasvot! Rouva von Voigt silmäili hänen sormiansa, jotka
-olivat täynnä neulan jälkiä, hänen paljaita käsiänsä. Nuo kasvot olivat
-ilmehikkäät, eivät aivan tavallisen työläisnaisen kasvot. "Te kai
-käytte työssä Berlinissä? Asutteko tekin täälläpäin?"
-
-Gertrud hymyili kiitollisena, -- kuinka kauan siitä olikaan, kun kukaan
-oli osanotolla tiedustellut hänen elämäänsä!
-
-"Minä neulon reppuja", vastasi hän hiljaa. Hän kumartui aivan lähelle
-rouva von Voigtia, eihän toisten tarvinnut kuulla mitä he puhuivat.
-
-Nyt näki rouva von Voigt aivan edessään parin silmiä, jotka olivat
-itkeneet niin paljon, että niistä oli nuoruudenhohde häipynyt.
-"Ansaitsetteko te hyvin?"
-
-"Neljä markkaa viisikymmentä, jos teen työtä koko päivän. Aikaisemmin
-neuloin sotamiesten viittoja, sillä ansaitsin paremmin. Mutta pelkään
-että reppujen neulominen myöskin pian on lopussa, ei ole nahkaa. Enkä
-tiedä mitä sitten teen!" Synkkä, suljettu ilme tuli hänen ruskeisiin
-silmiinsä: "Ehkä saan vielä ryhtyä katuja lakaisemaan, -- ken tietää!"
-Mielenkatkeruus toi nuo sanat hänen huulillensa, oli kuin vieraan
-rouvan katseet olisivat pakottaneet hänet paljastamaan sisimpänsä.
-"Pystyisin kyllä konttorityöhönkin, olen sitä harjoitellut. Mutta
-kukaan ei ota minua!"
-
-Eikö tuo kajahtanut kuin mitä syvimmän tuskan huudahdukselta? Rouva
-von Voigt pani kätensä rauhoittavasti noille pistosten repelemille
-sormille. Toiset matkustajat olivat jo alkaneet tarkata, ja hän lausui
-siksi kuiskaten: "Tyyntykäähän nyt! Puhumme siitä toisen kerran. Ettekö
-tahdo tulla minun luokseni?" Hän mainitsi nimensä ja osoitteensa.
-
-Gertrud säpsähti. Ihme ettei hän ollut tuntenut häntä heti. Sehän oli
-Minka Dombrowskin ylhäinen tuttava. Arasti sopersi hän: "Kiitoksia!"
-Sitten hän vaikeni.
-
-Rouva oli vielä nyökännyt hänelle: "Siis näkemiin!" Gertrud tunsi
-täydelleen hänen ystävällisyytensä, mutta hänen luoksensa ei hän
-sittenkään aikonut mennä. Mitä tiesi tuo ylhäinen nainen hänen
-hädästänsä?!
-
-Kulkiessaan Dietrichin tupakkapuodin ohitse, tuli hän äkkiä
-ajatelleeksi, ettei hän ollut nähnyt Margaretaa varsin pitkään aikaan.
-Sisäiset ja ulkonaiset kärsimykset olivat saattaneet hänet unohtamaan
-hänet tykkänään. Hän loi katseen näyteakkunasta sisään, rouva Dietrich
-seisoi tiskin takana tuossa huonosti valaistussa pienessä puodissa.
-Tällä haavaa ei siellä ollut mitään harmaatakkeja sikareja ostamassa.
-Gertrud meni nopeasti sisään ja kysyi Gretcheniä.
-
-"Kas, neiti Hieselhahn!" Rouvan pieni muoto näytti tänään vielä
-pienemmältä. "Gretchen ei ole kotona."
-
-"Onko hän vielä sentraalissa?"
-
-"Sentraalissako? Eihän hän ole siellä enää ollenkaan toimessa. Ettekö
-ole tiennyt sitä?" Äiti oli peräti ihmeissään.
-
-"En ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin."
-
-"Ja kumminkin hän alinomaa sanoo menevänsä teidän luoksenne. Hyvä
-Jumala", -- hän alkoi itkeä, -- "en tiedä lainkaan miten hänen laitansa
-on. Hän on niin kovin hermostunut. Väliin hän sanoo niin, väliin näin.
-Hänellä oli jonkun aikaa lomaa, mutta nyt hän on tykkänään sieltä
-poissa. Telefonineidin toimi onkin perin raskasta. 'Äiti', sanoi
-hän, 'et usko mitä kaikkea siinä saa kuulla. Ja eihän voi olla aivan
-ajattelematta sitä mitä kuulee.' Minusta on hyvä, että hän luopui
-toimestaan, niin vaikeata kuin se toisaalta onkin. Minunhan on nyt
-yksin huolehdittava toimeentulostamme."
-
-"Pianhan hän menee naimisiin", lohdutteli Gertrud.
-
-"Luuletteko niin?" Äidin huolestunut katse kävi vielä huolestuneemmaksi.
-
-"Mitä tietoja hänellä on ollut sulhaseltaan? Voiko hän hyvin? Eikö hän
-pian tule tänne?"
-
-"Tiedättekö, neiti Hieselhahn", -- rouva meni aivan lähelle häntä
-ja alkoi puhua kuiskaten -- "sehän se juuri on pahinta. Väliin hän
-sanoo: 'Hän tulee ylihuomenna', ja sitten hän nauraa ja iloitsee aivan
-mielettömästi, -- toisen kerran hän sanoo: 'Hän on haavoittunut',
-ja sitten hän suree ja huolehtii. Väliin hän sitten sanoo: 'Ei hän
-tule koskaan!' ja itkee itsensä puolikuolleeksi. Hyvä neiti, vakuutan
-teille, että siitä voi mennä sekaisin. Eihän minusta edes ollut näin
-kauheata silloin, kun mieheni sairasti pitkäaikaista vesitautia ja
-sitten kuoli, kuin se mitä Gretchenin vuoksi saan kokea. Ajatelkaas,
-äskettäin hän heittäytyi erään harmaatakin kaulaan, joka oli täällä
-sikareja ostamassa. Samassa hän päästi huudon, joka yhä vieläkin soi
-korvissani. Mies nauroi makeasti: 'Ei niin kiihkeästi!' Hän oli nainut
-mies eikä enää aivan nuorikaan. Gretchen näki hänet vain selästäpäin,
-nehän ovat kaikki yhdennäköisiä. Mutta sitten hän sulkeutui
-huoneeseensa. Turhaan rukoilin ovella: 'Avaahan nyt toki!' Olin oikein
-kovassa tuskassa. Ja sitten täytyy vielä seista täällä puodissa ja olla
-ystävällinen eikä voi edes sanoa miksi laskee väärin tai antaa väärin
-takaisin. Tunnen vielä pelästyksen luissani enkä pääse siitä enää
-eroon. Kunpa sota vain edes pian loppuisi!"
-
-"Minun täytyy nyt lähteä", sanoi Gertrud ahdistetuin mielin.
-
-"Viipykää toki vielä hiukan", pyysi rouva, "ehkä hän tulee pian".
-
-"Minne hän sitten on mennyt?"
-
-"Sitä en tiedä, enhän minä uskalla kysyä, silloin hän suuttuu. Minun
-täytyy antaa hänen toimia aivan mielensä mukaan. Mutta niin hullusti
-kuin nyt ei ole ollut koskaan ennen: hän kirjoittaa hänelle alinomaa,
-hän ei tee muuta kuin kirjoittaa kirjeitä ja lähettää kääröjä:
-leivoksia, suklaata, konvehteja, koleralääkkeitä, piparminttua,
-makkaraa, sukkia. Mieluummin hän itse näkee nälkää, varakkaitahan me
-emme ole." Rouva väänteli käsiänsä: "Hyvä neiti, en tiedä mikä minun
-on, olen niin levoton!"
-
-Levottomaksi oli Gertrudkin käynyt. Kunpa vain voisi vaikuttaa
-Gretcheniin, saada hänet rauhallisemmalle mielelle. Tätä juuri
-ajatellessaan tunsi Gertrud kuinka kaksi käsivartta kietoutui
-kiihkeästi hänen ympärilleen, hänet pysähdyttäen. "Trude!"
-
-Gretchenhän se oli! Tuliset suutelot hehkuivat Gertrudin huulilla.
-
-"Mainiota että saan tavata sinut. Olen niin onnellinen, niin
-onnellinen. Trudeni, nyt tulee hän pian, nyt vietämme häät! Tänään
-olin Hertzogilla, olen ostanut valkoista silkkiä morsiuspuvuksi.
-Kaunis en kylläkään ole, sen tiedän varsin hyvin, mutta sitten tulen
-olemaan kaunis. Trudeni, rakas Trudeni!" Yhä uudelleen syleili hän
-ystävätärtään. Hänen silmänsä loistivat huonosti valaistun kadun
-puolipimeässä.
-
-"Onko hän kirjoittanut milloin tulee?"
-
-"Ei vielä aivan tarkoin. Mutta tiedätkö" -- Margareta Dietrich nojasi
-raskaasti ystävättärensä käsivarteen ja kulki hänen kanssaan edelleen,
--- "tänään päivällisen jälkeen olin paneutunut hieman lepäämään ja
-nukahdin, silloin tuli hän huoneeseen. Hän tuli vuoteeni ääreen. Hän
-kumartui ylitseni ja suuteli minua -- oi, Gertrud!" Margareta veti
-syvään henkeä, hänen käsivartensa vapisivat, väristys kävi läpi hänen
-ruumiinsa. "Ja hän sanoi: 'Ole varuillasi -- tulen pian!' Silloin
-nousin heti, puin ylleni ja läksin Berliniin ostoksille Hertzogin
-liikkeeseen. Myrttiseppeleen ostin myöskin samalla. Tahdotko nähdä,
-Trude?"
-
-Hän aikoi avata käärön ja laatikon, joita kantoi.
-
-"Ei, ei, ei nyt!" Gertrud esteli häntä, hän tunsi kammoa tuota tyttöä
-kohtaan. "Mene kotiin, Gretchen, äitisi on levoton sinusta."
-
-Gretchen pudisti kärsimättömästi päätänsä. "Odottakoon vaan! Odottaa
-olen minäkin saanut. Kuule, etköhän sentään tahtoisi nähdä tätä
-seppelettä ja pukuani? Ne ovat niin kauniit. Mennään tuonne lyhdyn
-alle!"
-
-Gertrud riuhtaisihe irti. "Mene kotiin, minun täytyy myöskin mennä!"
-Hän kiiruhti pois, hän ei enää kuullut mitä toinen huusi hänen
-jälkeensä. Epämääräisen kauhun valtaamana kiiti hän nopeasti eteenpäin.
-Voi hyvä Jumala tuota sotaa -- tuota sotaa! Gretchenhän tuntui olevan
-aivan sekaisin. Arasti katseli hän ympärilleen: eikös hän itsekin tänä
-iltana kuullut kaikkialla kuiskailua? Pidätettyä naurua, suuteloita?
-
-Pimeässä liikuskeli rakastavia pareja. Eivät ne välittäneet kylmästä
-eikä tien loasta. Sotamorsiamet riippuivat sotamiestensä kaulassa.
-Talven alusta saakka oli täällä ollut sotaväkeä majoitettuna, hiljainen
-esikaupunki oli juuri omiansa rakkausseikkailujen tyyssijaksi. Ketäpä
-muita täällä enää olisi iltamyöhällä liikuskellut yksinäisillä teillä?!
-Ei kukaan häirinnyt sotamiestä ja hänen tyttöstänsä. Moni, jolla jo oli
-morsian kotona odottamassa, alkoi täällä huvin uudelleen alusta. Sota
-yllytti yhä kiihkeämpään eloon. Mitä kammottavammat kauhut odottivat
-rintamalla, sen tulisemmaksi kävi täällä rakastelu. Täytyihän käyttää
-hyväkseen aikaa, joka vielä oli käytettävissä.
-
-Pimeissä käytävissä seisoivat rakastavaiset. Joskin puut olivat
-lehdettömiä, soivat leveät rungot kumminkin suojaa. Huvilain
-ovisopukoissa, puutarhojen aitain takana he piiloskelivat. Oli kylmä,
-ja kumminkin kävi kuin kuumeinen hengähdys läpi talviyön, kiihkeä
-myrsky riehui puitten oksissa ja ihmisten sydämissä.
-
-Gertrud oli nyt ulkona korkotiellä. Kedoilta tuli tuulenpuuska, joka
-tempoili häntä mukaansa, puskui kylmää häntä vastaan, niin että hänestä
-tuntui kuin olisi hän ollut apposen alaston.
-
-Minkaa ei näkynyt, ei kuulunut, talon yksinäinen ulkoeteinen ammotti
-synkkänä häntä vastaan. Kun Gertrud avasi huoneensa oven, kajahti
-hänelle vastaan hänen hylätyn lapsensa itku.
-
-
-
-
-IX.
-
-
-Rouva Bertholdille saapui kirje rouva von Lossbergilta. Tämä pyysi
-että Anna Marialle ilmoitettaisiin varovasti että hänen vanhin
-veljensä, joka jo kauan sitten oli saanut käskyn lähteä Balkanille,
-oli sairastunut Makedoniassa Vardarin läheisyydessä lavantautiin. Hän
-oli kyllä jo itse kirjoittanut Sofian sairaalasta, mutta kirjoitus oli
-niin vapisevaa, niin epäselvää, ettei sitä ollenkaan voinut tuntea
-hänen aikaisemmin niin tarmokkaaksi käsialakseen. Rouva von Lossberg
-kirjoitti aivan levollisesti. Tämä vanhin poika, oiva upseeri, jota
-odotti loistava tulevaisuus, oli ollut hänen miehensä ylpeys. Kyllähän
-hän paranisi, suuressa bulgarialaisessa sairaalassa hän kyllä saisi
-hyvän hoidon, itse kuningatar oli lähettänyt saksalaiselle upseerille
-kukkia ja viiniä. Mutta Makedonian taisteluihin ei hän tietenkään enää
-voisi ottaa osaa, ja siitä oli äiti pahoillaan hänen tähtensä.
-
-Anna Maria itki, kun rouva Bertholdi kertoi hänelle kirjeen sisällön:
-hänen rakas, herttainen, kaunis Jörginsä! Mutta pian hän jälleen tunsi
-lohdutusta: voihan Jörg sentään jo paremmin. Muut ajatukset ja tunteet
-täyttivät hänen mielensä.
-
-Se, mikä oli alkanut leikin tavoin, näytti nopeasti kehittyvän täydeksi
-todeksi. Vain viisi päivää oli Rudolf Bertholdi ollut kotona, ja jo
-luulivat he molemmat olevansa selvillä siitä että heidän täytyi tulla
-toistensa omaksi, tehdä liitto koko elämäksi. Vielä ei Rudolf ollut
-puhunut Anna Marialle, mutta katseet, joita hän häneen loi, puhuivat
-selvää kieltä. Ja tyttönen odotti vain, milloin saisi heittäytyä hänen
-povellensa. Ei hän pystynyt ajattelemaan, ei punnitsemaan mitään, hän
-oli kuin kuumeessa. Kauhulla ajatteli hän illoin levolle käydessään:
-taasen yksi päivä mennyttä! Rudolfilla oli ainoastaan kaksi viikkoa
-lomaa. Kiihkeästi aaltoili tyttösen veri, kahdeksantoista ikävuotensa
-ajattelemattomuudella lykkäsi hän kaikki muut ajatukset luotansa,
-ei mikään tuottanut hänelle epäilyksiä, hän ei ylimalkaan harkinnut
-mitään. Ruusunhohde kirkasti hänen elämänsä, ja niin tulisi olemaankin,
-ikuisesti, ikuisesti!
-
-Syynä siihen, ettei Rudolf Bertholdi vielä ollut lausunut ilmi
-tunteitaan tytölle, joka hänestä oli kaunein ja paras koko maailmassa,
-oli pieni hitunen punnitsemiskykyä, joka hänelle vielä oli jäänyt
-jäljelle ja joka häntä siitä pidätti, -- sillä olihan hän vielä niin
-nuori. Tuonkin hitusen riisti häneltä Emilia, jonka hän näki itkevän.
-
-Emilia itkikin nykyisin päivät päästänsä. Tosin hän koetti salata
-kyyneleensä isäntäväeltään, erittäinkin herra Bertholdilta, mutta
-hänen lähdettyänsä ei hän enää niin välittänyt hillitä itseänsä,
-rouvahan kyllä tiesi hänen huolistansa. Nuorten herrojen ei hän luullut
-huomaavan mitään, muualla näyttivät niiden silmät olevan. Mutta Rudolf
-pyysikin häneltä selvitystä. Emilia oli ollut jo pari vuotta talossa
-ja oli usein auttanut häntä salaamaan jonkun kepposen. Ennen oli hän
-aina nauraen näytellyt valkoisia hampaitaan, ja muutos pisti Rudolfin
-silmiin.
-
-Emilia ujosteli -- eihän hän voinut sanoa täyttä totuutta noin nuorelle
-ihmiselle. Niinpä hän siis kertoi hänelle surevansa sitä, ettei ollut
-mennyt kultansa kanssa naimisiin, ennenkuin tämä läksi sotaan. Nyt ei
-hän saanut rauhaa yöllä eikä päivällä, häntä vaivasi ainainen ikävä.
-Samassa hänen silmänsä jälleen kyyneltyivät.
-
-Nuori mies silmäili häntä säälivästi; hänen kauniit kasvonsa olivat
-käyneet kapeammiksi eivätkä olleet enää niin pyöreät ja raikkaat
-kuin ennen. Ja hän nyökkäsi hänelle myöntävästi. Niin, tyhmästi hän
-oli menetellyt, kovin tyhmästi. Kun niin rakastaa toisiansa, niin on
-mentävä naimisiin. Miettiväisesti katsoi hän hetken eteensä, ja hänen
-melkein poikamaisilla kasvoillaan, joilla viikset vasta alkoivat
-versoa, kuvastui monenlaisia tunteita; sitten hän oikaisi itsensä
-äkkiä, ikäänkuin tehden lujan päätöksen. Molemmin käsin vetäisi hän
-univormutakkinsa suoraksi ja läksi sitten nopein askelin huoneesta.
-Missähän Anna Maria oli? -- --
-
-Äiti istui yksin huoneessansa, ja hänen kasvoillansa oli surumielinen
-ilme. Nyt olivat hänen poikansa kotona, -- molemmat pojat -- ja kuinka
-hän olikaan siitä iloinnut! Mutta nyt ei kumminkaan kaikki ollut
-niin, kuin hän oli kuvaillut. Hän rypisti otsaansa, hänen katseensa
-synkistyi: Anna Maria oli tunkeutunut hänen ja hänen poikansa väliin.
-Rudolf ei välittänyt kenestäkään muusta kuin Anna Mariasta. Jos tyttö
-ei ollut saapuvilla, kävi hän rauhattomaksi, keskustelu katkesi, hän
-läksi häntä hakemaan. Niinkö vähän hän sitten rakastikin äitiänsä, että
-vieras tyttö, johon hän oli tutustunut vasta muutama päivä sitten, oli
-hänelle rakkaampi? Kiihkeä suuttumus täytti äidin mielen, Tänään hän ei
-ollut lempeällä mielellä, hän oli kiusaantunut. Anna Maria käyttäytyi
-epähienosti, tungettelevasti. Ei ikinä hän olisi odottanut häneltä
-sellaista! Rudolfin lähdettyä hän aikoi vakavasti ottaa asian puheeksi
-hänen kanssaan.
-
-Hedwig Bertholdi ei huomannut, kuinka kohtuuton hänen arvostelunsa
-oli. Hän tunsi vastenmielisyyttä tyttöä kohtaan, jota vielä äskettäin
-oli hemmotellut. Ellei Anna Maria olisi pyrkinyt kiihdyttämään hänen
-poikansa tunteita, ei Rudolf olisi ollut tuollainen. Mutta eikö ole
-luonnollista että nuori mies menee päästä pyörälle, kun häneen luodaan
-sellaisia silmäyksiä? Lähtiessään sotaan oli hän ollut täysi lapsi, ja
-tuskin hänellä oli ollut tilaisuutta ollenkaan seurustella tyttöjen
-kanssa. Pelkkää lapsellisuuttahan tämäkin oli kaikki tyynni, Jumalan
-kiitos! Hyvä että heidän seurustelustansa pian tulisi loppu.
-
-Ja tuota seikkaa, jota äiti muutoin olisi ajatellut kauhulla, hän nyt
-ajatteli jonkinmoisella tyydytyksellä, -- nimittäin loman loppua.
-Sittenhän tuokin asia olisi lopussa. Hän päätti olla kärsivällinen.
-
-Pyrkien salaamaan pojaltaan mielipahansa, hän hymyili hänelle, kun hän
-jälleen palasi huoneeseen. "No, poikani, tuletko kerran hiukan minunkin
-luokseni?" Hän yritti vetää hänet viereensä pehmeälle sohvalle.
-
-Mutta Rudolf istuutui häntä vastapäätä. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen
-silmissään oli outo säihky, joka sai äidin säpsähtämään.
-
-"No?" Hän katsoi odottavasti poikaansa. Tämä oli yrittänyt puhua, mutta
-sitten kumminkin vaiennut. Se oudoksutti äitiä. "Mitä sinä sitten
-tahdot?" kysyi hän hiukan ärtyisästi. Oliko hän sitten niin pelättävä,
-ettei hänen poikansa rohjennut puhua suutansa puhtaaksi?
-
-"Mitä tahdon? Niin, tahdon todellakin jotain!" Hän lähensi hehkuvat
-kasvonsa äitiinsä, hänen katseensa hakivat rukoillen äidin silmiä.
-"Äiti, Anna Maria ja minä rakastamme toisiamme. Olemme juuri ilmaisseet
-tunteemme toisillemme, -- me tahdomme omistaa toisemme. Minä kutsun
-hänet tänne." Ja hän aikoi kiiruhtaa ovelle.
-
-Äiti hypähti paikaltaan ja pidätti häntä. "Ei, ei, jätä se!" Ja sitten
-pääsi hänen huuliltaan, tuikeammin kuin hän olisi tahtonutkaan: "Ei
-ihme, jos nuori mies rakastuu, kun hänelle niin tarjoillaan rakkautta!
-Poikani, sinä tulet vielä usein rakastumaan! Se haihtuu -- se on
-nuoruuden unelma -- pelkkää lapsellisuutta!"
-
-"Ei, sitä se ei ole!" Nuorukaisen kasvojen puna tummeni, hän yritti
-kiivastua, mutta hillitsi mielensä. "Olemme kyllin vanhoja tietääksemme
-mitä tahdomme", sanoi hän, pakottaen itsensä puhumaan tyynesti.
-"Pyytäisin ettet puhuisi lapsellisuudesta, äiti. En ole myöskään
-rakastunut, joskin kutsut tunnettani sillä nimellä. Mieleni täyttää
-toinen, ylevämpi tunne. Se täyttää meidän kummankin mielen, -- ja
-on aina täyttävä. Siitä me olemme kumpikin täysin selvillä, ja kun
-minun pian taas on lähteminen täältä, tahtoisimme sitä ennen viettää
-sotavihkiäiset."
-
-Sotavihkiäiset! Parin päivän tuttavuuden jälkeen vihkiäiset?! Äiti
-katsoa tuijotti poikaansa.
-
-Rudolf näki äitinsä silmissä muutakin kuin rajatonta hämmästystä:
-niissä kuvastui todellista kauhistumista. "Olet hämmästyksissäsi, eikö
-niin? Mutta, äiti --", hän laski kätensä hänen ympärilleen, kuten
-hänen tapanansa oli ollut poikasena halutessaan äidiltä jotain, --
-"eihän sinun pidä olla siitä niin -- niin -- no, niin ihmeissäsi. Monet
-tarvitsevat viikkoja ja kuukausia, oppiaksensa tuntemaan toisensa, me
-olemme rakastaneet toisiamme heti ensi katseesta saakka. Ja niin juuri
-tulee ollakin, se on ainoata todellista, oikeata rakkautta. Ei mikään
-muu tunne vedä sille vertoja. Älä katso minua tuolla tavoin, älä seiso
-tuon näköisenä, -- mikä sinun oikein on?!" Hän sanoi sen huolestuneena,
-mutta vieläkin enemmän loukkaantuneena, -- olivathan äidin kasvot niin
-kalpeat ja näyttiväthän ne siltä, kuin olisi hänelle ilmoitettu jotakin
-kammottavaa. Johan hän nyt olisi voinut tointua hämmästyksestään! Mutta
-hän oli yhä vain vaiti. "Sinä et sano mitään -- äiti!" Rudolf kävi
-kärsimättömäksi. Että äiti oli hämmästyksissään, sen hän kyllä ymmärsi,
--- odottamattomasti oli tuo kaikki yllättänyt hänet itsensäkin. "No,
-mutta sanohan nyt toki jotakin!"
-
-"Mitä minä sanoisin -- sanoisin tuohon! Sehän on niin mahdotonta, niin,
-niin --!" Rouva Berthold! haki sanoja, hän ei olisi tahtonut loukata
-poikaansa, mutta lopuksi hän ei kumminkaan voinut hillitä itseänsä:
-"Niin hullunkurista. Luuletko todellakin, että me suostuisimme
-sellaiseen mielettömyyteen?"
-
-"Mielettömyyteen?" Rudolf kiivastui. "Nimität mielettömyydeksi ainoata
-järjellistä menettelyä. Mutta sitähän ette te enää ymmärrä."
-
-"Hyvä Jumala, Rudolf, sinähän olet niin nuori, aivan liian nuori
-mennäksesi naimisiin. Mikä sinä sitten olet, mitä sinä omistat? Ethän
-sinä voi vielä edes elättää itseäsikään."
-
-Rudolf katsoi ihmeissään äitiinsä. "Mutta olettehan _te_ olemassa, te
-pidätte meistä huolta -- luonnollisesti!"
-
-"Vai niin -- vai on se niin luonnollista!" Katkera tunne valtasi
-äidin mielen. Neuvoja ei vanhemmilta kysytä, mutta elättämään he
-kyllä kelpaavat -- ja vastaamaan kaikesta. "Sinä erehdyt", sanoi hän
-levollisesti. Hän oli äkkiä käynyt kylmäkiskoiseksi, aivan vastoin
-luontoansa, ja hänen lempeä äänensä soinnahti ankaralta. "Sellaista
-mielettömyyttä minä puolestani en suinkaan aio kannattaa. Kirjoita
-isällesi ja kysy mitä hän ajattelee, -- hän on sanova aivan samaa. Minä
-en suostu siihen!"
-
-"Suostu tai ole suostumatta!" Rudolf polki jalkansa maahan. "Anna Maria
-tulee vaimokseni ja jo nyt -- heti -- sanokaa mitä tahdotte, vihitytän
-itseni häneen!" Hän syöksähti ulos huoneesta, paiskaten oven kiinni
-jälkeensä.
-
-Voi hyvä Jumala, kunpa edes isä olisi ollut kotona. Hän saisi tuon
-ihmisen, tuon poikasen järkiinsä! Äiti tunsi olevansa liian heikko
-siihen. Aina oli hän hemmotellut Rudolfia, pitänyt hänestä huolta
-parhaansa mukaan, rakastanut häntä ylen määrin, -- tämä oli siis
-kiitos! Hän seisoi kuin herpaantuneena. Mitä oli hänen tekeminen, miten
-vastustaminen poikansa mielettömyyttä? Kunpa edes hänen miehensä olisi
-hänen luonansa, hänen miehensä! Äkkiä hän tunsi kiihkeätä kaipausta.
-
-"Vihitytän itseni häneen", oli poika sanonut. Sotavihkiäiset --
-ikäänkuin eivät ne merkitsisi sen enempää. Eikö tuo poikanen tiennyt,
-että noita paria huumauksen päivää vielä seuraisi todellinen elämä,
-aivan toisenlaatuinen elämä! Nyt olivat kaikki olot sikin sokin, mutta
-sitten olisi kaikki taasen tavallisessa järjestyksessä. Olisiko,
-voisiko Anna Maria olla hänelle sopiva puoliso? Kaunis ja iloinen
-hän kyllä oli, hauska toveri, mutta ei vaimo, jolla olisi pysyvä
-sisällinen arvo. Nyt vasta luuli hän todella tuntevansa tuon tytön.
-Hän oli olento, joka otti mielellään vastaan, mitä oli tarjolla, siksi
-ettei hän voinut odottaa muuta. Varallisuutta ei hänellä ollut, hän
-ei ollut oppinut mitään. Kun nuoruus olisi mennyttä, ei jäisi mitään
-jäljelle. Ja olisiko upseerintytär sopiva miehelle, jolla oli henkisiä
-pyrkimyksiä? Siinä säädyssä oli niin paljon pintapuolisuutta. Kun sota,
-joka toistaiseksi tasoitti kaikki eroavaisuudet, olisi lopussa, kävisi
-tuo kaikki ilmi.
-
-Oli niin monenmoista, jota hän olisi voinut sanoa Rudolfille, jos tämä
-vain olisi tahtonut häntä kuunnella. Hänen jalkojansa raukaisi, hänen
-täytyi istua sohvaan. Hän istui hetken aikaa nojaten päätänsä molempiin
-käsiin. Sitten hän nousi, hän tahtoi hakea Rudolfin käsiinsä ja puhua
-rauhallisemmin hänen kanssaan.
-
-Mutta Emilia sanoi, että nuori herra oli mennyt Anna Maria neidin
-kanssa kävelemään.
-
-Äiti nousi portaita ylös hänen huoneeseensa: siellä oli kaikki
-ennallaan, hänen poikansa vain oli muuttunut. Murheellisiin ajatuksiin
-vaipuneena jäi hän sinne seisomaan. Silloin hän vasta huomasi, että
-hänen poikansa Heinz seisoi akkunan ääressä viereisessä huoneessa. Hän
-oli pannut käsivartensa ristiin rinnalle ja katsoi Krügerin lesken
-taloon päin, joka nyt näkyi selvästi puutarhan päästä, lehdettömän
-päärynäpuun takaa. Hiljaisena talo sieltä häämötti, kuin lepoon
-loihdittuna.
-
-"Mitäs mietit, poikani?" Äiti kosketti hänen olkaansa. Heinz ei ollut
-huomannut hänen tuloansa, tuskin kuullut hänen kysymystäänkään, hän
-säpsähti. "Mitä sinä tahdot?" kysyi hän töykeästi.
-
-Silloin poistui äiti jälleen. Hänestä tuntui kuin olisi hän jälleen
-jäänyt yksin, mutta paljon yksinäisemmäksi kuin silloin, kun he
-molemmat vielä olivat sodassa.
-
-Hän ei voinut pakottaa itseään menemään illalliselle, Emilian
-täytyi syyttää päänsärkyä. Hän kävi levolle, mutta alhaalta kuului
-täyteläistä, iloista, raikuvaa naurua. Rudolf ja Anna Maria olivat
-siellä -- ja noin hilpeitä he voivat olla! -- -- --
-
-Hedwig Bertholdi ei saanut unta tänä yönä. Keskiyöllä hän nousi,
-puki hiukan yllensä ja alkoi kirjoittaa miehellensä. Hänen kätensä
-vapisi, mutta hänen miehensä kyllä osaisi lukea nuokin epätasaiset
-rivit. Ei koskaan vielä hän ollut kirjoittanut hänelle tällä
-tavoin. Koskaan vielä ei hän ollut niin voimakkaasti tuntenut
-heidän yhteenkuuluvaisuuttansa, kuin tänä sisäisen ristiriidan
-hetkenä. Nimittäisiköhän hänen miehensäkin sitä lapsellisuudeksi,
-mielettömyydeksi, järjettömyydeksi, kuten hän? Ellei hän niin tehnyt,
-niin mukaantuisi Hedwig toisten tahtoon, -- mutta hän oli vakuutettu,
-että hänen miehensä olisi samaa mieltä kuin hän.
-
-Kirje venyi pitkäksi. Kirjoittaessaan hän tuli rauhallisemmaksi; hän
-päätti ottaa seuraavana päivänä asian uudelleen puheeksi Rudolfin
-kanssa. Täytyihän Rudolfin käsittää hänen perustelunsa, käsittää,
-että ainoastaan hellä huolenpito hänen elämänonnestaan pidätti äitiä
-antamasta suostumustaan sellaiseen ajattelemattomaan tekoon. 'Mutta
-sitähän te ette enää ymmärrä -- _te_ ette enää ymmärrä', tuo soi yhtä
-mittaa hänen korvissansa. Ei, niin vanha ei hän sentään vielä ollut,
-ettei enää käsittänyt rakkautta! Tyttömäinen punehdus kohosi hänen
-poskillensa. Mutta rakkautta ei ollut se vetovoima, jota nuo kaksi
-tunsivat toisiinsa, se oli vain ajan kiihkeyden synnyttämää hetkellistä
-intohimoa. Satojen ja tuhansien kävi niin, -- he erehtyivät luulemaan
-aistillisuutta, jonka sodan ja kauhujen nostama miehekkyys oli saanut
-hereille, sydämen hiljaiseksi kiintymykseksi.
-
-Häneen oli äskettäin tehnyt syvän vaikutuksen eräs nainen, jonka
-hän oli nähnyt junassa, -- nuori, kaunis rouva, jolla oli hulmuava
-suruhuntu hänen kiharoitaan peittävässä valkoreunaisessa mustassa
-hatussa. Kaksikymmentä vuotta vanha voi hän kenties olla, ja hänen
-sormessaan kiilsi kaksi vihkisormusta. Leskenpuku teki hänet vielä
-kauniimmaksi, ja sen hän näytti tietävän, -- hänen katseensa loisti,
-hänen silmänsä hymyilivät. Hän keskusteli vilkkaasti erään nuoren
-upseerin kanssa, joka ei saanut silmiänsä hänestä käännetyiksi. Tuo
-nainen ei pysyisi kauan leskenä, siitä oli Hedwig heti ollut selvillä.
-Ja häntä täytyi hänen nyt jälleen ajatella, melkein tuskallisen
-itsepintaisesti. Unettoman yön kiihottamassa mielikuvituksessaan
-vaihtoi hän tuon nuoren kauniin lesken kuvan toiseen -- musta
-kiharatukka kävi ruskeaksi -- hänen eteensä kuvastui Anna Marian
-loistava katse, hän kuuli hänen raikkaan naurunsa.
-
-Ehti tulla aamu, ennenkuin Hedwig ummisti silmänsä. Mutta pian oli hän
-jälleen jalkeilla, levoton halu saada puhua Rudolfin kanssa, saada
-hänet vakuutetuksi mielettömyydestään, ajoi hänet vuoteesta.
-
-Aamiaispöydässä oli Anna Maria kalpea ja hiljaisempi kuin muulloin; hän
-näytti olevan hämillään. Rudolf ei kääntänyt katsettansa hänestä, äitiä
-hän tervehti jäykästi. Uhkamielisyys näytti kadonneen hänestä, mutta
-hilpeys myöskin. Hän oli masentunut, ja äiti huomasi, kuinka kiihkeästi
-hän halusi päästä hänen puheillensa. Nyt hänen jo oli häntä sääli.
-Tyhmä poikaparka! "Tulehan sitten jälkeenpäin luokseni", sanoi hän.
-
-Tuskin oli Hedwig noussut pöydästä ja ehtinyt puutarhahuoneeseen
-kukkiensa luo, kun Rudolf jo seisoi hänen takanansa. "Haluat jotakin?"
-Nuorukaisen katse oli epävarma.
-
-"Rudolf, haluaisin vielä kerran keskustella kanssasi. Nyt ei
-todellakaan ole sellainen aika, että tahtoisi olla epäsovussa
-lähimpiensä kanssa. Olen punninnut tuumaasi -- kaiken yötä, -- olen
-kirjoittanut isälle. Meidän on mahdoton antaa suostumustamme, tule toki
-järkiisi! Olet vielä liian nuori solmiaksesi liiton elämää varten."
-
-"Tai kenties pikemmin kuolemaa varten." Rudolfin katse oli synkkä.
-Sitten hän jatkoi nopeasti: "Luuletko ehkä, etten minä voi kaatua? Se
-on varsin mahdollista, jopa luultavaakin. Ken on nähnyt niin monien
-tovereiden kaatuvan -- oikealla, vasemmalla, edessä, takana -- se
-tietää varsin hyvin, kuinka läheltä kuolema häntä uhkaa."
-
-Hedwig yritti sanoa jotain vastaan, mutta hän ei saanut sanaakaan
-esiin. Hän jäykistyi kauhusta: entä jos Rudolf todellakin kaatuisi, ei
-enää palaisi? Äkkiä näki hän edessään rouva Krügerin, tuon leskiraukan.
-Mitä olisikaan tämä nyt valmis antamaan, saadaksensa sovitetuksi sen,
-mitä hänen ja hänen poikansa välillä oli ollut! Aivan äskettäin oli
-Hedwig nähnyt hänet aidan takaa ja pelästynyt nähdessään, kuinka hän
-oli muuttunut. Hänen voimakas vartalonsa oli kutistunut kokoon, lihavat
-kasvot olivat käyneet keltaisiksi ja elottomiksi kuin muumion. 'Ei
-pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä toivomusta',
-sanoi Emilia. Eikö tuo oppimaton tyttö siinä ollut lausunut suurta
-elämänviisautta? Kun hän ajatteli, että Rudolf ei enää palaisi --
-silloin sai mieluummin tapahtua mitä tahansa! Hän veti syvään henkeä,
-hän tarttui poikansa käteen. "Mutta odotahan toki, odota edes kunnes
-sota on lopussa. Eihän sitä voi enää kestää kauan. Ja tehän olette
-nuoria molemmat!"
-
-"Juuri siksi, että on sota, en tahdo odottaa." Kärsimättömästi tempaisi
-nuorukainen kätensä äidin kädestä. "Tuota iankaikkista odottamista!
-Minulla ei ole enää aikaa siihen." Hänen suonensa paisuivat jälleen
-suuttumuksesta, puna kohosi jälleen hänen poskillensa, ja hän kävi
-kiihkeäksi kuten edellisenä päivänä.
-
-Rauhoittavasti silitteli äiti hänen univormunsa hihaa. "Rudolf,
-lapseni, minähän rakastan sinua!"
-
-Rudolf naurahti: "Sen huomaa!" Tuo iva vihloi äidin sydäntä, mutta hän
-toisti lempeästi: "Rakastan sinua, siksi ajattelen onneasi."
-
-"Minä en ymmärrä sinua -- sinä et ymmärrä minua." Rudolf jakoi
-kädellään ilmaa, kuin olisi siinä ollut syvä juopa, ja jatkoi, katsoen
-häneen kylmästi: "Meillä on erilaiset mielipiteet onnesta. Sinä olet
-tuolla", -- hän osoitti kauas etäisyyteen -- "minä täällä."
-
-Äiti vavahti äkkiä: niin, he eivät enää ymmärtäneet toisiansa.
-Lamauttava tuska valtasi hänet: lapsensa, entisen Rudolfinsa hän oli
-menettänyt! Hänen edessään seisoi muukalainen, jonka otsa uhkui uhmaa,
-jonka hampaat olivat niin lujasti puristetut yhteen, että leuka näytti
-kulmikkaalta, antaen hänelle häikäilemättömän ilmeen. Tuota muutosta
-ei ollut saanut aikaan yksin rakastuminen, vaan hänet oli muuttanut --
-sota! Se oli muovaillut hänet uudelleen. Tuo ehdoton luottamus omaan
-itseensä, kyky olla välittämättä entisistä -- yhdistettynä raakaan
-voimaan... Niin, näin täytyi kaiketi olla, muutoin ei saavutettaisi
-voittoja! Eihän häntä käynyt mistään nuhteleminen!
-
-Rudolf oli kääntynyt ovea kohden, mutta hän viivähti vielä: tahtoikohan
-äiti vielä sanoa jotain?
-
-Äiti katsoi häneen silmin, joissa kuvastui rakkaus ja tuska. Tuossa
-seisoi hänen poikansa hänen edessänsä, -- lapsi ja samalla mies!
-Kaikki toiveet, joita hänellä oli ollut häneen nähden, kaikki
-tulevaisuudentuumat, jotka hän oli kohdistanut tähän, juuri tähän
-poikaan, hänen moninaisiin lahjoihinsa, opintoihinsa -- kaikki näki hän
-tuhotuiksi! Kuinka voisi hän saavuttaa ainoankaan noista päämääristä,
-jos hän nyt jo ottaisi avioliiton kahleet kantaaksensa? Niin,
-toiveisiin nähden kävi hänen kuten tuhansien ja taas tuhansien äitien.
-Onnelliset ne, joiden ei tarvinnut luopua _kaikista_ toiveista!
-
-Hän näki edessään lukemattoman joukon vaikeroivia, surevia, murtuneita
-äitejä. He raastoivat tukkaansa, he löivät rintoihinsa, heidän
-valitushuutonsa kohosi taivaalle yhtä voimakkaana, yhtä kammottavana
-kuin Hekuban päivinä.
-
-Ja etumaisena kulki Krügerin leski, kasvot kuihtuneina, surujen
-uurtamina. Kuin varoittavasti kohotti hän kätensä Hedwigiä kohden:
-"Pahinta on, jos on eronnut toisistaan epäsovussa!"
-
-Ei, ei! Hedwig olisi halunnut huutaa ääneen: ei sitä, sitä ei ainakaan!
-Ei koskaan ollut hän rakastanut kiihkeämmin kuin juuri tänä hetkenä
-ja juuri tätä poikaa Hän kurotti kätensä häntä kohden, hänen äänensä
-vapisi: "Poikani! Olemme jo kerran taistelleet keskenämme, -- sinä
-tahdoit sotaan, minä en olisi tahtonut päästää sinua, -- en tahdo enää
-toistamiseen taistella kanssasi!"
-
-"Se ei sinua hyödyttäisikään, ei enempää kuin silloin. Ja joskin yhä
-vielä kutsuisit sitä kuten eilen: mielettömyydeksi, lapsellisuudeksi,
--- sanopa minun puolestani vaikka hulluudeksikin, niin en sittenkään
-voi elää ilman Anna Mariaa. Minun täytyy -- -- -- minun täytyy! Tahdon
-voittaa onneni!"
-
-"No sitten!" Äidin huulet värähtelivät, mutta hänen vapiseva äänensä
-oli käynyt levollisemmaksi. "No, Jumalan nimessä sitten! En tahdo enää
-panna mitään esteitä tiellesi. Isäsi kanssa saat itse siitä sopia. Minä
---" hänen äänensä tukehtui, hän ei voinut puhua enempää.
-
-"Äiti!" Rudolf tarttui hänen molempiin käsiinsä, nuoruuden
-hillittömyydellä tempaisi hän hänet syleilyynsä. "Ah, tiesinhän että
-olet kiltti äitini!" Hän hyväili äidin kylmiä poskia. "Ja Anna Maria
-ajatteli, ettet sinä enää pidä hänestä. Mutta pidäthän sinä toki, eikö
-totta, äiti, jo minullekin mieliksi."
-
-Äiti nyökkäsi vaieten. Hänen päänsä oli vaipunut pojan olalle, tämä ei
-voinut nähdä hänen kasvojansa. Ei hän nähnyt, kuinka ne värähtelivät ja
-vavahtelivat. Hän työnsi äidin luotansa. "Äiti, nyt noudan Anna Mariani
-luoksesi!" Hän riensi ovelle, nyt ei äiti enää pidättänyt häntä.
-
-Hän seisoi tuijottaen eteensä kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet
-toisaalla: Uhri se oli ollut -- suuri uhri. Mutta muut äidit olivat
-uhranneet vielä äärettömän paljon enemmän. Nyt oli uhrien aika!
-
-Hitaasti pyyhkäisi hän kylmällä kädellään kylmiä kasvojansa,
-epäjärjestykseen joutunutta tukkaansa. Hän pakotti itsensä hymyilemään.
-
-
-
-
-X.
-
-
-Punaisen tiilikirkon kellot soivat. Kirkko oli keskellä muinoista
-kylää, mutta sen kellojen sointi kaikui kauas yli uusien huvilakatujen
-aina kedoille saakka. Minkätähden soitettiin? Oliko jälleen saatu
-voitto? Tähän aikaan päivästä ei pidetty maahanpaniaisia, -- voittoa se
-kaiketi tarkoitti. Mutta missä?
-
-Gallipoli oli puhdistettu vihollisista, englantilaiset olivat
-lähteneet tiehensä kovien otteluiden alaisina olleilta Dardanelleilta.
-Turkkilaiset olivat puolustautuneet uljaasti, suurin tappioin oli
-vihollisen täytynyt nousta laivoihinsa, nyt vallitsi siellä rauha,
-kuolemanhiljaisuus. Mikä oli säästynyt puolikuulta, sen olivat rutot
-surmanneet. Kanuunat vaikenivat, ainoastaan haaskakotkat rääkkyivät
-autiolla rannalla. Ja lännessä oli myöskin rauhallista, -- ainoastaan
-vähäisiä tykki- ja miinataisteluita, toisaalla voitettu pala
-juoksuhautaa, toisaalla menetetty; se oli kuin nousu- ja pakoveden
-vaihtelua. Itäisellä sotanäyttämöllä Galitsiassa ja Bessarabian rajalla
-oli kaikkialla torjuttu venäläisten hyökkäykset, yli kaksituhatta
-kaatunutta oli heiltä äskettäin jäänyt taistelukentälle. Venäläisillä
-oli kyllä väkeä, väkeä lukematon määrä; kuin heinäsirkkaparvia, jotka
-pimittävät ilman, tuli sitä uudelleen ja yhä uudelleen. Ratkaisevaa
-voittoa ei sielläkään voitu saavuttaa. Volhyniassa, Dniesterin
-varrella ja Czartoryskyn luona -- ken muistikaan kaikki nuo nimet!
--- kävi samoin. Tyrolin rintamalla, jäätyneessä, lumipeitteisessä
-vuoristossa keskeytti talvi sotatoimet; Görzin tienoilla tai
-Gardaseen varrella paukahtelivat tuon tuostakin italialaisten
-kanuunat. Ainoastaan Montenegrossa oli eloisampaa. Siellä hyökkäsivät
-keisarillis-kuninkaalliset joukot talvista Karstia vastaan. Loveen,
-mereltä päin täysin voittamattomalta näyttävän jyrkän vuorimuurin ylin,
-lujasti linnoitettu huippu, oli valloitettu -- tarkoittaisikohan soitto
-jo Cettinjeä?
-
-Esikaupungissa ilmestyvän lehden toimistossa ja telefonivirastossa
-tiedusteltiin asiaa uteliaasti ja hermostuneesti.
-
-Soitettiin vain häitten takia. Mutta voittoa se sittenkin merkitsi,
-hyvin nopeatakin voittoa! Isä Bertholdi oli myöskin antanut
-myöntymyksensä. Järkisyitä ei liioin otettu huomioon näihin aikoihin,
-kiihkeämmin kuin koskaan vaati nuoruus oikeuksiansa. Vaikea oli isän
-ollut suostua nuoremman poikansa ajattelemattomaan tekoon, joskin hän
-käsitti poikansa mieltymyksen tuohon kauniiseen tyttöön ja oivalsi
-hyvin ettei Rudolf tyytynyt epämääräisiin tulevaisuudentoiveisiin.
-Kenpä voi sanoa: Sodan _jälkeen?!_
-
-Nuori pari ei tänään nähnyt iloisia kasvoja ympärillään. Rouva von
-Lossberg oli saapunut, täydessä surupuvussa miehensä jälkeen ja
-huolestuneena vanhimman poikansa takia, jonka tila oli arveluttava,
-päättäen viimeksisaapuneesta kortista, jota ei ollut kirjoittanut hän
-itse, vaan sairaanhoitajatar. Mielellään olisi hän halunnut iloisesti
-toivottaa tyttärellensä onnea, mutta tuo aivan odottamaton tieto
-näistä sotavihkiäisistä sekä kiireellinen matka olivat kysyneet hänen
-hermojansa liiaksi. Tuo nainen, joka oli hiljaisella mielenlujuudella
-painanut umpeen puolisonsa silmät, itki nyt ääneen: vieläkö nyt
-tämäkin lisäksi! Iloitsemisen taito oli käynyt hänelle oudoksi. Ja
-oliko nyt sitten syytä iloita? Aineellisessa suhteessa oli Anna
-Marian tulevaisuus tosin turvattu, taistelua toimeentulosta ei hänen
-kylläkään tarvitsisi käydä --, mutta entä jos nuori aviomies kaatuisi
-tai tulisi raajarikoksi? "Oletko sitäkin punninnut?" kysyi hän itkien
-tyttäreltään, kun tämä nauraen kiiruhti häntä syleilemään. Rouva von
-Lossberg oli tuossa suuressa Reinin viereisessä linnoituksessa nähnyt
-hyvin paljon nuoria leskiä.
-
-Oliko tuo onnentoivotus?! Mutta morsion silmät eivät himmentyneet. Hän
-oli vain hetken aikaa ihmeissään, sillä hän oli ajatellut, että äiti
-ottaisi riemuiten osaa hänen iloonsa. Mutta hänen onnentunteensa ei
-silti vähennyt, se täytti hänen mielensä kuin ylitsevuotavan pikarin.
-Lempeän anteeksiantavasti silitti hän äidin kuihtunutta poskea. "Sinä
-olet niin arka, ethän ole ennen ollut tuollainen. En ymmärrä sinua
-ollenkaan. Tietysti olemme ottaneet huomioon kaikki mahdollisuudet.
-Olemme jutelleet kaikesta, Rudolf ja minä. Onhan meillä ikää kylläksi,
-tiedämme mitä teemme. Ja, äiti", -- hänen loistava katseensa muuttui
-vain silmänräpäyksen ajaksi vakavammaksi, -- "tulkoon nyt mitä tahansa!
-Ja jos niin täytyisi käydä, tahdon mieluummin olla hänen leskensä, kuin
-etten olisi ollut hänen vaimonsa." Äiti pani nopeasti kätensä hänen
-suullensa.
-
-Oli hyvä, että molemmat nuorimmat Lossbergit olivat saaneet
-kadettikoulusta luvan tulla häihin. Egon ja Ewald tunsivat itsensä
-sangen tärkeiksi henkilöiksi, he oikoivat univormupukuista vartaloansa.
-Toivottavasti kestäisi sotaa niin kauan, että hekin vielä pääsisivät
-mukaan. Anna Maria ei ollut tavannut veljiänsä isänsä kuoleman jälkeen,
-ja silloin oli kaikki ollut niin surullista. Mutta nyt kiusoitteli hän
-heitä, nauroi ja oli vallaton.
-
-"Sinun ei pidä niin usein pudistaa päätäsi", sanoi Bertholdi salaa
-rouvallensa. Tämä puristi hänen kättänsä: hyvä oli, että hän oli häntä
-siitä huomauttanut, ei hän ollut itse huomannut niin tehneensä. Eikö
-tämä morsian sitten lainkaan ajatellut mikä tulevaisuus häntä odotti?
-Hetkinen onnea vain, viikko vain vielä, ja lisälomakin olisi lopussa --
-ja sitten seuraisi pitkä, pitkä odotus. Postin odottaminen jännitetyin
-mielin, tuskallinen levottomuus, ainainen pelko pahimmasta, Rudolf
-oli oikeassa, hän lienee todellakin ollut liian vanha käsittääkseen
-niitä tunteita, jotka tekivät nuo nuoret sokeiksi ja kuuroiksi. Salaa
-tavotteli hän jälleen miehensä kättä. Kuinka hyvä olikaan, että hän oli
-täällä! Itse puolestansa hän synkkine aavistuksineen tunsi olevansa
-kuin kovan onnen profeetta, vaivoin vain kykeni hän esiintymään tyynen
-ystävällisenä. Hänen sydämessään riehui yhä vieläkin taistelu; jospa
-tuo tyttö ei ikinä olisi tullut taloon! Hänen kiintymyksensä Anna
-Mariaan oli tykkänään kadonnut.
-
-"Sinä olet mustasukkainen", sanoi hänen miehensä. "Enemmän kuin kaikki
-tulevaisuudenhuolet vaivaa sinua se, että sinun nyt täytyy jakaa
-poikasi rakkaus toisen kanssa."
-
-Hän painoi päänsä alas: eikös sekin ollut vaikeata? Ei koskaan, ei
-koskaan hän olisi taistelutta antanut suostumustaan, ellei rouva
-Krügerin synkkä kuva olisi varoittavana varjona langennut hänen
-tiellensä.
-
-Heidän lähtiessään kirkkoon alkoi sataa. Sadepisaroita morsiamen
-seppeleessä, -- ne tuottaisivat onnea! Miksi ei hän tulisikin
-onnelliseksi, -- olihan hän rikas, kaunis, nuori! Uteliaat katselijat,
-joita oli runsaasti kokoontunut kirkon edustalle, olivat haltioissaan.
-Suopea mumina tervehti kaunista morsianta hänen laskeutuessaan
-vaunuista. Olipa hän hieno! Valkoista silkkiä oli hänen pukunsa,
-utuisena ja monipoimuisena verhosi häntä morsiushuntu, laskeutuen alas
-pyöreästä myrttiseppeleestä. Eikä hän ollut kalpea, kuten morsiamet
-enimmäkseen, vaan hänen kasvonsa olivat kukoistavat kuin ruusu. Ja
-kuinka sorea olikaan sulhanen! Hiukan nuori tosin vielä!
-
-"Se vika vähenee päivä päivältä", sanoi eräs vanha vaimo.
-
-Sulhasen äiti kuuli kaikki nuo arvostelut, hänen aistinsa olivat tänään
-tarkemmat kuin olisi ollut suotavaa. Hän huomasi kaikki nuo uteliaat,
-ihailevat, osaaottavaiset, kateelliset katseet. Hän tunsi sadepisaroita
-päässänsä, ne tuntuivat hänestä kuin kyyneleiltä. Kirkon sisäänkäytävää
-koristavain havuseppelten tuoksu tunki hänen nenäänsä, hän tunsi
-karvaan ma'un huulillansa. Hän ei kuullut ainoastaan urkujen ääntä,
-joka tulvahti heitä vastaan avoimesta kirkonovesta, hän kuuli myöskin
-joka kuiskauksen läheisyydessään.
-
-"Kunpa nuori aviomies vain palaisi takaisin!" sanoi joku. Siihen
-vastasi toinen: "Älkääpä tuossa pahoja ennustelko!"
-
-Margareta Dietrich oli myöskin katselijoiden joukossa. Hän seisoi aivan
-edessäpäin, eturivissä kirkonoven vieressä, ja kiihkeästi ahmivin
-katsein silmäili hän kaunista paria. Pian, pian oli hänkin käyvä
-sisään seppelöidystä kirkonovesta, puettuna silkkipukuun, koristettuna
-hunnuin ja morsiusseppelein. Hän hengitti kiihkeästi. Hän siirtyi
-yhä lähemmäksi: ettei vain mitään jäisi häneltä näkemättä! Hän näki
-hymyilyn kauniin morsiamen kasvoilla ja nuoren sulhon ylpeän ilmeen.
-Hänen katseensa kävi levottomaksi, hänen silmänsä pyörivät: niin
-kauniita -- niin kauniita -- olivatpa he onnellisia! Tuollaisen päivän
-olisi hänkin tahtonut elää, sitten olisi kaikki hyvin. Mitään muuta ei
-hän tahtonut -- vain elää tuollaisen päivän!
-
-Margareta puristi kätensä yhteen, -- hänestä oli kuin täytyisi hänen
-huutaa ääneen: noin paljon onnea, ja hän oli yhä vielä yksin, seisoi
-yhä vielä ulkopuolella! Tätä ei hän voinut enää kestää, -- hän
-voihkaisi.
-
-"Jos ette jaksa enää seista, niin menkää toki pois", sanoi eräs
-nainen. "Toimitus kestää tänään kauan. Noille hän saarnaa kauan."
-
-Hän yritti tunkeutua Margaretan ohitse, mutta tämä työnsi hänet
-takaisin. Täällä, täällä pysyisi hän paikallaan, vaikka kaatuisikin
-kumoon. Hän oli usein niin heikko, hänen ei enää käynyt syönti, ja
-vaatteet riippuivat väljinä hänen ympärillään. Äiti teki, minkä voi,
-ja hoiteli häntä, mutta voiko hän vapauttaa häntä ikävästä? Toiset
-riutuivat ravinnon puutteesta, hän tunsi selvästi, että häntä riudutti
-ikävä.
-
-Kirkossa vaikenivat urut. Mitä pappi puhui, sitä ei voinut kuulla ulos
-saakka, mutta Margareta kuuli joka sanan. Nyt hän saarnasi: "Minne
-sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä", -- niinhän vihkiäisissä aina
-sanottiin. Mutta tänään sanoi pappi vielä paljon muutakin. Hän puhui
-rakkaudesta, joka voittaa kaikki, rakkaudesta, joka kestää haudan
-tuolla puolen, -- ikuisesta rakkaudesta. Margareta kurotti kaulaansa,
-hän nousi varpailleen, hän kuunteli, hän jännitti kuuloansa. Vavistus
-kulki läpi hänen ruumiinsa, hänen kasvonpiirteensä värähtelivät,
-helakka puna kohosi hänen laihoille poskillensa, ja äkkiä hän kävi
-kuolonkalpeaksi. Hänen hengityksensä salpaantui. Nyt lausui pappi
-vihkimissanat -- nyt pani hän sormukset heidän sormiinsa -- nyt he
-sanoivat: "Tahdon." Kuinka selvästi se kuului!
-
-Kaikki kääntyivät katsomaan Margareta Dietrichiä. Hän oli äkkiä
-huutanut aivan lujalla äänellä: "Tahdon!" Ja sitten hän vaipui maahan.
--- -- --
-
-Krügerinkin taloon oli kellojen ääni kuulunut, rouva Krüger tiesi, mitä
-se merkitsi. Hänen naapuriensa talossa oli ilojuhla, nuori Bertholdi
-vietti häitä. Hän oli tuntenut Rudolfin siitä saakka, kun tämä oli
-lyönyt hänen vanhasta päärynäpuustaan päärynät maahan ja siitä syystä
-saanut selkäsaunan hänen Gustaviltaan. Kuinka kaikki muuttuikaan!
-Nyt oli hän ylhäinen herra, ja hänen Gustavinsa --?! Joskin hän nyt
-odotti pian saavansa häneltä tietoja, oli hänen mielensä kumminkin
-usein levoton. Rauhatonna kuljeskeli hän kaiken päivää talossaan ja
-puutarhassaan. Yksin pesuapulaisestaankin oli hän luopunut. Kaikki
-tahtoi hän tehdä yksin, kaikki yksin, -- työtä, työtä tahtoi hän tehdä,
-kunnes oli väsynyt kuin koira.
-
-Kellojen juhlallisesti kajahdellessa piteli hän korviansa. Hän ei
-voinut kuulla niitä. Sotavihkiäiset olisi hänen Gustavinsakin voinut
-saada; kun halusi, olivat ne niin nopeasti saatavissa. Voi toki, hänen
-Gustavinsa, hänen poikaparkansa! Yhä lujemmin puristi hän kätensä
-korviaan vasten, mutta hän kuuli kumminkin tuon juhlallisen soiton.
-
-Hän laskeutui kellariin ja hyöriskeli siellä perunoittensa,
-talvinauristensa ja kaalikupujensa kimpussa niin uutterasti että hiki
-valui. Kellari oli pimeä ja syvä, kadulle johtava luukku oli tukittu
-oljilla, kellonsoitto oli jo aikoja lakannut, mutta se soi yhä vielä
-hänen korvissansa. Kuinkahan mahtoikaan tuo Hieselhahnin tyttö voida?
-Tyttö ei ollut tullut häntä tervehtimään, vaikka hän oli pyytänyt
-käymään. No, olkoon sitten tulematta!
-
-Nyt oli poikanen jo vuoden vanha -- Gustavin poika! Kuinka hän
-mahtoikaan tulla toimeen lapsinensa? Kaikki oli nyt niin kallista,
-jokaisen täytyi rukoilla: 'Anna meille tänään meidän jokapäiväinen
-leipämme', eikä sittenkään tullut kylläiseksi siitä, mitä jaettiin
-leipäkorteilla, jotka nyt olivat olleet jo vuoden ajan käytännössä.
-Lihan saanti oli marraskuusta saakka ollut vähissä, -- varmaankin
-kärsi Hieselhahnin tyttö puutetta. Ah, jos hän sentään olisi sallinut
-Gustavin mennä hänen kanssaan naimisiin! Silloin ei Gustav olisi
-eronnut vihoissaan äidistänsä. Silloin ei hänen ajatustensa tarvitsisi
-tällä tavoin harhailla kaukaisuudessa -- kuin eksyneet lampaat. Oi
-tuota soittoa, tuota soittoa! Se teki hänet aivan hulluksi! Aivan hänen
-sisimpäänsä se tunki.
-
-Syvässä pimeässä kellarissaan polvistui Krügerin leski
-perunavarastollensa. Ummehtuneen valottomuuden keskeltä kohotti hän
-kätensä apua anoen Jumalan puoleen. Mutta tämä ei kääntänyt katsettansa
-syvään kellariin. Ei, toistamiseen ei hän enää mennyt Hieselhahnin
-tytön luo. Tämän oli nyt tultava hänen luoksensa, se oli oikein ja
-kohtuullista!
-
-Yhä lujemmin puristi Krügerin rouva kätensä ristiin, hän taisteli
-kellonsointia vastaan, joka saattoi hänet suunniltaan! Hän taisteli
-omaa itseänsä vastaan: "Mitä minun on tekeminen? Jumalani, oi
-Jumalani!" -- -- --
-
-Toisenkin samassa talossa asuvan henkilön mieltä järkytti tuo
-kellonsoitto. Rouva Rossi tiesi, että se oli hääsoittoa; Heinz
-Bertholdi oli kertonut hänelle veljestänsä ja tämän onnesta. Melkein
-epäröiden oli hän siitä puhunut, ja se oli käynyt niin vaivaloisen
-hitaasti, kuin olisi hän mieluummin ollut siitä puhumatta, ja kuitenkin
-niin, kuin ei hän saisi kylläänsä tästä puheenaineesta, koska hänen
-oman mielensä täyttivät samanlaiset toivomukset.
-
-Anna Mariaan nähden pysyi vanhempi Bertholdi täysin välinpitämättömänä,
-mutta hän oli kateellinen nuoremmalle veljelleen siitä, että tällä
-oli ollut rohkeutta käydä käsiksi onneen. Ja mitäpä siitä, jos onni
-olisikin lyhytaikaista! Heinz oli ainoa, joka täysin käsitti ja
-hyväksyi Rudolfin menettelyn. Miksikä äiti oli siitä pahoillaan? Olihan
-veli niin oikeassa, -- hän nautti nykyhetkestä, huomisesta huolimatta.
-Siihen hänellä oli täysi oikeus. Niin tuli sen tehdä, joka oli sodassa.
-Jokaisella ei tosin ollut siihen tilaisuutta, ja se seikka, ettei
-Heinz itse voinut niin tehdä, masensi syvästi hänen mieltänsä. Hänen
-lomansa oli lopussa, häiden jälkeisenä päivänä oli hänen palattava
-rykmenttiinsä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Ensi kohtaamisensa ja lystikkään kaniinimetsästyksen jälkeen olivat he
-joka päivä jutelleet keskenänsä. Nuori mies oli käynyt tervehdyksellä
-rouva Rossin luona, ja kenraalitar, joka oli sattunut olemaan
-tyttärensä luona, oli ystävällisesti pyytänyt häntä käymään hänenkin
-luonansa. Rouva von Voigt iloitsi nähdessään tyttäressään jälleen
-elonmerkkejä. Mykkänä ja välinpitämättömänä oli Lili istuskellut
-viikkomääriä asunnossaan, -- nyt kävi hän hiukan vilkkaammaksi. Äiti
-oli luutnantti Bertholdille kiitollinen siitä. "Mutta älkää puhuko
-paljon sodasta", pyysi hän, kun Bertholdi oli hänen luonaan teellä
-eikä Lili ollut vielä saapunut, "pelkään, että se järkyttäisi liiaksi
-tyttäreni mieltä. Te tiedätte, että hän on kovia kokenut." Nuori
-upseeri kumarsi: "Voitte olla aivan levollinen. Minä en puhu mielelläni
-sodasta. Mitä siellä kokee, siitä vaikenee mieluimmin."
-
-Niinpä he eivät olleet koskaan puhuneet siitä, mikä kauhuineen
-vaaniskeli niin lähellä. He olivat yhdessä käyneet kävelemässä,
-Bertholdin oli onnistunut houkutella nuori rouva ulkosalle. Joskin
-oli talvi, olivat päivät kumminkin kauniita. Ei ollut kylmä, aurinko
-osoitti äkkiä jälleen voimaa, päivällisaikoina voi unohtaa, että
-oli vielä tammikuu. Pähkinäpensaat olivat jo puhjenneet kukkaan,
-ja läheisen metsän tummanvihreät männyt tuoksuivat, -- eivät kuten
-kesällä, kun pihkaisesta rungosta tipahtelee kuumaa sulotuoksua,
-niinkuin palavasta uhrikynttilästä, -- nyt oli lemu vienompaa, mutta
-täynnä uhkuvaa voimaa.
-
-Kävelyretket virkistivät nuorta rouvaa. Hän oli vieraantunut kotimaansa
-metsästä, mutta vaikkakin se oli karua, viehätti se häntä nyt.
-
-Rudolfin hääpäivän aattona olivat he viimeisen kerran kävelemässä
-yhdessä. Seuraavana päivänähän Heinzillä ei ollut siihen aikaa, ja
-sitten, -- no, sitä ei Heinz vielä tahtonut ajatella. Hänen, katseensa
-hyväili tuota rakastettua olentoa, joka kevyesti asteli hänen
-edellänsä. Jospa hän edes saisi sanoa hänelle, että rakasti häntä.
-Mutta saiko hän tehdä sen? Olihan rouva Rossi puettu syvään suruun.
-Kuinka Heinz vihasikaan tuota italialaista! Nuoren upseerin askeleissa
-oli kiukkua, ne tallasivat allensa metsän sammalpeitettä. Petollinen
-vihollinen oli tuo nuori upseeri hänelle vielä nytkin, oltuaan jo kauan
-kuolleena. Oi tuota naista, tuota naista! Muista naisista ei hän enää
-tiennyt koko avarassa maailmassa. Heinz kulki aivan Lilin jäljissä,
-ja kun tuuli liehautti noita mustia pukimia, niin että ne koskettivat
-Heinziä, tuntui se hänestä autuaalliselta.
-
-Vaieten kulkivat he kapeata metsäpolkua, jota olivat käyskennelleet
-melkein joka päivä, alas järveä kohden. He pitivät tästä yksinäisestä
-polusta, jolla ei kohdannut ainoatakaan ihmistä, väliin vain
-metsävuohen, joka ei lähtenyt pakosalle. Kanuunain paukkuessa, veren
-vuotaessa ja tuskanhuutojen kajahdellessa toisaalla, valitusten
-täyttäessä pahuuden ja parjausten maailman, olivat he vaeltaneet täällä
-syvimmässä rauhassa, -- kuin autuaat henget, jotka ovat unohtaneet
-menneisyyden.
-
-Tunsikohan Lili, että Heinz rakasti häntä? Nuoren rouvan katse
-oli levollinen, yhä vieläkin hiukan alakuloinen, yksin hänen
-hymyillessäänkin, -- oli kuin jokin verho olisi varjostanut noita
-ihania silmiä. Jonkunmoisella kateudella vertasi rakastavainen mies
-veljensä morsianta tähän naiseen, -- Lili miellyttäisi epäilemättä
-hänen äitiänsä. Kunpa hän vain olisi tiennyt, mitä Lili ajatteli
-hänestä! Hän piti kyllä hänen seurastansa, sen hän tunsi, mutta tunsiko
-Lili muutakin häntä kohtaan? Tuollainen nuori nainen, -- eihän hän
-toki voinut aikoa kieltäytyä kaikesta elämänilosta? Ei hän ollut enää
-tuollaisen nunnan näköinen, kuin Heinzin nähdessä hänet ensi kerran
-Krügerin puutarhassa. Mustaa huntua ei hänellä ollut tänään, -- eikö
-hän ollut aivan tyttömäisen näköinen pienine karvalakkeineen? Heinz
-asteli hänen jälkeensä ja kuumeiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä;
-huominen päivä menisi hukkaan, silloin ei hän voisi käyskennellä täällä
-hänen kanssaan, ja ylihuomenna -- taivaan Jumala, ylihuomenna olisi hän
-tähän aikaan jo kaukana täältä! Heinzin valtasi äkillinen pelästys, hän
-puri hampaansa yhteen.
-
-He seisoivat järven rannalla. Se oli kuin silmä, joka kätkee
-salaisuuden. Aivan tutkimaton! Pilviä oli kohonnut taivaalle, sieltä
-ei langennut mitään valoa tuonne alas, se kuvasti ainoastaan rinteiden
-tummia mäntyryhmiä. Vesi, joka eilen oli hymyillyt auringonhohteessa,
-oli tänään kuin vienoon suruun verhottu. Leski seisoi aivan veden
-reunassa; tuo synkkä lammikko melkein huuhteli hänen jalkaansa. Hän oli
-ottanut lakin päästään ja antoi rantatuulen puhallella ohimoilleen.
-Nyt voi nähdä rypyt, jotka raskaat ajatukset olivat uurtaneet hänen
-otsaansa. Hänen suupielensä olivat vetääntyneet hieman alaspäin, hän
-näytti haikean alakuloiselta.
-
-"Onko teistä ikävää, että minä lähden -- jo ylihuomenna?" kysyi Heinz
-hiljaa. Hän ei voinut enää hillitä itseänsä; se hänen ainakin täytyi
-saada tietää.
-
-Lili nyökkäsi. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän käännähti lähteäksensä,
-ikäänkuin olisi tuntenut arkuutta.
-
-Nopeammin kuin olivat tulleet, palasivat he takaisin. Lili riensi aina
-edellä. Kun he saapuivat Krügerin talon edustalle, ojensi hän kätensä
-suudeltavaksi.
-
-"Tapaanko teitä vielä tänään?" Heinzin silmissä kuvastui rukous.
-
-"En ole tänään kotona."
-
-Heinz tunsi, ettei hän puhunut totta, ja se rohkaisi hänen mieltänsä.
-"Sitten tulen minä huomenna sanomaan jäähyväiset, vaikka onkin
-veljeni häät. Löydän kyllä sopivan hetken -- illan suussa." Hän luuli
-tuntevansa vienoa vavistusta kädessä, jota yhä vielä piti kädessänsä.
-"Siis huomiseen!" -- -- --
-
-Nuori leski oli viettänyt unettoman yön, -- unettomimman monesta
-unettomasta. Joka neljännestunti hän kuuli kirkontornin suuren
-kellon lyövän -- räikeästi, koleasti. Se tuotti suorastaan tuskaa.
-Hän heittelihe patjojensa keskellä ja istui sitten pystyssä, nojaten
-kyynärpäänsä korkealle kohotettuihin polviinsa, pakottava pää käsien
-välissä. Akkunain eteen vedettyjen uudinten välitse tunki viimeinen
-kuunsäde sisään, ja se leikitteli värähdellen ja omituisia, vaihtuvia
-valokuvioita muodostellen hänen miehensä kuvan pinnalla. Tuo kuva
-riippui seinällä vastapäätä hänen vuodettansa. Hänen äitinsä oli
-antanut suurentaa sen valokuvasta -- se oli ollut äidin ainoa
-joululahja hänelle, Lili ei ollut halunnut mitään muuta -- ja nyt?!
-
-Hän kohotti päänsä käsiensä välistä ja tuijotti tuskaisesti valaistuun
-kuvaan. Hän voi nähdä sen täysin selvästi: nuo kauniit, parrattomat
-kasvot, uljaasti päähän asetetun lakin ja alakuloiset silmät -- eivätkö
-ne nyt katsoneet häntä rajattoman surullisesti? Ei, hänestä näytti vain
-siltä; erityisen syvästi ei tavallisesti mikään vaikuttanut tuon nuoren
-upseerin mieleen. Mutta tänään -- tänään -- oi, hyvä Jumala, eivätkö
-nuo silmät katsoneet häneen nuhtelevasti, tylyn uhkaavasti?! 'Joko olet
-unohtanut?' Ääni tunki hänen luoksensa: 'Niin pian jo?'
-
-Hän vavahti. Häntä rupesi palelemaan. Voi sinua mies-parkaa! Hän
-tervehti hänen kuvaansa tuskallisella nyökkäyksellä: ei, ei, ei hän
-ollut häntä unohtanut! Joka päivä, joka hetki näki hän edessänsä
-hänen hautansa Monte Pianon vieressä -- kallionlohkareiden keskellä
-puuristeineen, jonka hänen sotamiehensä olivat veistäneet. Hän kuuli
-vuorituulen kulkevan suhisten sen ylitse, laviinien jylisevän sen
-ympärillä, -- hänestä oli, kuin voisi hänen miehensä tuntea vilua
-haudassansa. Mutta mitä taisi hän sille, että oli vielä nuori, -- että
-hän mielessänsä tunsi ikävöimistä, -- eikä ainoastaan siihen, mitä oli
-ollut?
-
-Hän ojensi kätensä rukoilevasti seinällä riippuvaa kuvaa kohden:
-'Mies-parkani, en unohda sinua koskaan. Mutta on raskasta olla yksin
-ja jäädä yksin olemaankin, kaksinverroin raskaampaa kun tietää,
-kuinka ihanaa elämä voi olla kahden!' Mutta voisiko nyt vielä olla
-niin ihanaa, voisiko elämä tulla niin ihanaksi toisen kanssa? Hänen
-kulmakarvansa vetäytyivät yhteen: hän oli saksalainen nainen, -- ja
-sinä hän aina oli pysynyt. Sen hän oli tuntenut sodan ensi päivästä
-saakka. Kuinka hän olikaan kärsinyt miehensä innostuksesta! Italialle,
-rakkaalle Italiallensa oli tämä tahtonut uhrata ruumiinsa ja henkensä.
-Hänen rakkautensa omaan isänmaahansa oli lahjoittanut hänen vaimonsa
-takaisin tämän isänmaalle. Nyt ymmärsi Lili häntä niin hyvin, nyt
-ei hän enää tuntenut mielenkarvautta siitä, että hän oli asettanut
-Italiansa kaiken muun edelle: se oli ollut hänen velvollisuutensa,
-kaksin verroin siksi että hän oli upseeri. Mutta siitä oli
-sittenkin syntynyt ammottava kuilu heidän välillensä, se erotti
-heidät auttamattomammin toisistaan kuin jyrkin vuorenhalkeama, kuin
-pohjattomin gletsherin railo. Hän oli menettänyt miehensä jo aikoja
-ennen hänen kuolemaansa.
-
-Yksin valvova nainen huokaisi syvään ja heitti jyrkällä liikkeellä
-taapäin tukkansa, joka yksinäisinä suortuvina valui pitkänä ja raskaana
-hänen kumartuneesta päästään alas kasvoille ja käsille. Nyt oli
-seinäkin pimeä, kuunsäde oli sammunut.
-
-Ja äkkiä katosi hänen sisäisenkin katseensa edestä hänen miehensä kuva
--- hän ei nähnyt enää edessään italialaista upseeria, vaan öisestä
-pimeydestä tuli esiin saksalainen univormu, saksalaiset miehenkasvot
-katsoivat häntä rakastavaisina.
-
-"Ei, ei!" Oliko hän huutanut sen ääneen? Hänen oma äänensä pelästytti
-häntä. Kauhuissaan omasta itsestänsä piilotti hän päänsä patjaan: oliko
-hän niin uskoton, niin kunniaton, niin arvonsa unohtanut, että hän nyt
-jo, jo näin pian, ajatteli toista? Kiihkeän häpeäntunteen valloissa hän
-vaikeroi ja ponnisti vastaan: ei, ei voinut olla niin!
-
-       *       *       *       *       *
-
-Illan suussa oli luutnantti Bertholdi sanonut tulevansa jäähyväisille.
-Koko päivän olivat hänen ajatuksensa olleet kohdistetut tuohon iltaan.
-
-Ajan vakavuudesta huolimatta tarjottiin Bertholdin talossa iloinen
-hääateria. Tämä tapahtui huolimatta Hedwig Bertholdin mielentilasta,
-joka saattoi hänet koko ajan pusertelemaan ja nyppimään palloksi
-rypistelemäänsä nenäliinaa. Ei hän tuntenut enää tuskaa siitä,
-että hänen täytyi antaa pois nuorimpansa, ei siitäkään, että hänen
-vanhempi poikansa oli jättävä hänet seuraavana päivänä, hän tunsi vain
-tuskallisen epätietoisuuden tuottamaa levottomuutta. Hänen ympärillään
-ja edessään tuntui kaikki aaltoilevan sumunharmaana, utuisen
-epämääräisenä. Oliko vielä tulevaisuutta olemassa, vai eikö sitä
-ollut? Perin väsyneeksi hän tunsi itsensä. Niin monta tuntia, päivää,
-viikkoa, kuukautta sanomattoman kiihkeän toivon vallassa! Kuinkahan
-mahtoikaan niiden mieli olla, joilla ei enää ollut toivomisen varaa?!
-Hänen ajatuksensa liitelivät tiehensä tästä koristetusta pöydästä,
-harhailivat sumunharmaassa aallokossa ja palasivat sitten kumminkin
-tänne takaisin. Hänen miehensä katse, joka oli häneen kiintynyt ja tuon
-tuostakin antoi hänelle salaisen vihjauksen, kutsui ne takaisin.
-
-Toinen äiti ei myöskään ollut erikoisen hilpeä. Rouva von Lossbergin
-ajatukset olivat hänen miesvainajansa luona. Hän olisi varmaankin ollut
-onnellinen tietäessään tyttärensä joutuneen tällaiseen ympäristöön.
-Mutta olikohan Anna Maria myöskin tervetullut tänne? Äidillä oli
-tunne, että vanhemmat olivat panneet vastaan. Ei tosin ollut lausuttu
-ainoatakaan siihen suuntaan käyvää sanaa. Hedwig Bertholdilla
-ei ollut ylimalkaan ollut juuri mitään sanottavaa entiselle
-nuoruudenystävättärellensä, -- sydämellistä tunnelmaa ei ollut saatu
-syntymään. Hän sääli tuota surupukuista rouvaa, mutta mitä sille taisi,
-että oli ehtinyt vieraantua toisistansa -- niin perinpohjin, kuin ei
-ikinä olisi toisiaan tuntenutkaan.
-
-Vallan erilaisissa oloissa elivätkin nuo molemmat. Tässä tämä kaikin
-mukavuuksin varustettu huvila, jossa oli kattovalaistus, palmuhuone
-kukkivine kasveineen, öljymaalauksia, kallisarvoisia mattoja ja
-huonekaluja ja jossa kaikkialla ilmeni varallisuuden kasvattamaa
-aistikkuutta. Mitä täällä tiedettiin rahahuolista ja ponnistuksista
-saada varat riittämään vähänkin säädynmukaiseen elintapaan! Täällä
-olivat kaapit täynnä pito- ja pesuvaatteita, ruokapöydässä hohti hopea
-ja hieno porsliini, täällä pidettiin luonnollisena asiana, että ateria
-oli aina runsas ja hyvä.
-
-Kaikki tämä lisäsi yhä köyhän majurin lesken mielenahdistusta.
-
-Hän istui hiljaa ja vaatimatonna viheliäisissä mustissa
-silkkipukimissaan hääpöydän ääressä, joka oli koristettu kristallein
-ja hennon vihannan keskellä upeilevin valkoisin kukin. Tyttärensä
-kunniaksi oli hän tänään pannut kaulaansa Lossbergien sukukoristeen,
-hienon rautaisen rengasketjun, joka oli kuin mustista hiuksista
-punottu, ja jossa riippui suuri kellutin -- kruunu ja vaakuna --,
-kaikki tyyni ihmeellisen tarkkaa jäljennöstä kultakoristeesta, jonka
-majurin isoisän äiti vapaussotien aikana oli uhrannut isänmaalle.
-Talonisäntä kilisytti moneen kertaan laseja hänen kanssaan: "Poikienne
-malja!" Rouva kiitti ja joi aivan pienen kulauksen samppanjaa, joka jo
-oli lakannut kuohumasta. Hän oli antanut lasinsa seista liian kauan,
-hän oli tottumaton juomaan samppanjaa eikä hän pitänytkään siitä, --
-hänestä sillä oli karvas maku.
-
-Sen paremmalta maistui se kadeteista. Herra Bertholdi huvittelihe
-täyttämällä hyvin uutterasti molempain nuorten Lossbergien lasit.
-Silloin kumarsivat he kohteliaasti, lyöden tuolin alla kantansa
-yhteen: "Kiitän nöyrimmästi!" Käytökseltään olivat nuo molemmat jo
-täysiä luutnantteja, ja kumminkin kuvastivat heidän pyöreät kasvonsa
-lapsellisen viatonta onnellisuutta. Mitä sanoisivatkaan toverit!
-Samppanjaa olivat he juoneet -- oikeata ranskalaista samppanjaa!
-Reippaasti nousi Ewald paikaltaan ja kohotti lasinsa: "Eläköön herra
-kapteeni, kunnioitettu isäntämme ja appemme! Eläköön!" Ja "Eläköön!
-Eläköön!" huusi myöskin Egon kimeällä lapsenäänellään.
-
-Tuskallisesti silmäili majuritar poikasiansa: eivätköhän he juoneet
-liiaksi? Bertholdi lohdutti häntä nauraen: jos niin olisikin, niin
-voisivathan he vielä huomenna nukkua päänsä selviksi. Hänelle tuottivat
-huvia nuo poikaset, joista voi huomata, kuinka hauskaa heidän oli. Hän
-keskusteli heidän kanssaan, ja he kävivät vähitellen niin iloisiksi,
-että hänen täytyi sanoa: "No, mutta poikaset!" -- Hän ei huomannut,
-ettei oikeastaan kukaan muu puhunut kuin hän ja kadetit.
-
-Morsiuspari kuiskutteli hiljaa keskenänsä; he eivät nähneet mitään
-muuta eivätkä ketään muita kuin toisensa. Rudolfin silmät loistivat:
-heti nousisi Anna Maria pöydästä, riisuisi yltään morsiustamineet,
-pukeutuisi matkaa varten. He aikoivat matkustaa tänä iltana Dresdeniin
-ja viettää siellä loman loppupäivät.
-
-Heinz Bertholdi odotti kiihkeästi tuota hetkeä: silloin voisi hänkin
-lähteä. Hän oli ollut koko päivän hyvin kärsimätön. Kuta pitemmälle
-iltapäivä kului, sen kärsimättömämmäksi hän kävi: eikö vieläkään noustu
-pöydästä! Sen kiihkeämmin ei sulhokaan voinut odottaa tuota hetkeä.
-Vihdoinkin! --
-
-Nuori upseeri pujahti talosta ulos. Ihmeellistä, -- hänellä oli
-tänään sama tunne kuin ollessaan ensi tiedusteluretkeltään: sama
-kiihtymys pisteli hänen suonissansa, mutta sen ohella oli hänen
-mielensä jääkylmä, tyyni kuin kuolema. Nyt kuten silloinkin oli elämä
-kysymyksessä. Jäisikö hänelle mitään tulevaisuudentoiveita? Se täytyi
-hänen saada tietää tänään, tänä eronhetkenä.
-
-Ei hän ollut suotta viettänyt unetonta yötä, muistellen Lilin jokaista
-ilmettä, punniten jokaista hänen sanaansa, tehden johtopäätöksiä
-hänen viattomimmastakin lausunnostaan. Lili ei ollut suonut hänelle
-ainoatakaan katsetta, joka olisi ilmaissut muuta kuin viatonta
-ystävyyttä, hän ei ollut luvannut hänelle mitään, ei tavalla eikä
-toisella. Ja kumminkin tuntui Heinzistä siltä, että hän oli oikeutettu
-tekemään ratkaisevan kysymyksen.
-
-Päättäväisesti kääntyi hän hänen kadullensa - nopeasti vielä parin
-puutarha-aidan ohitse -- tuolla oli pieni Krügerin talo, hänen
-vanhempiensa huvilan takana. Ylhäältä Lilin asunnosta loisti valo.
-Alhaalla oli vielä pimeätä, ulko-ovi oli lukitsematta. Kärsimättömästi
-työnsi hän sen auki ja pyrki hapuillen nopeasti sisään. Silloin
-juuri tuli rouva Krüger keittiöstään -- kuului huudahdus -- tarjotin
-astioineen putosi hänen käsistänsä nimisten lattialle.
-
-"Voi sentään, rouva Krüger, pelästytinkö teidät?" Osaaottavaisena
-kumartui luutnantti Bertholdi auttaakseen häntä kokoamaan sirpaleet
-himmeässä valontuikkeessa, jonka keittiölamppu loi pimeään eteiseen.
-
-Rouva Krüger vapisi. "Te se olette, -- te se olette --!" Sanomaton
-pettymys ilmeni hänen vitkalleen lausumissaan sanoissa.
-
-"Niin, minä! Kenen te sitten arvelitte tulevan, rouva Krüger?"
-
-Rouva Krüger ei vastannut siihen mitään. Vaivaloisesti kohottautuen
-pystyyn kumarasta asennostaan, kulki hän horjahdellen siruinensa
-takaisin keittiöön. Oven paiskasi hän kiinni jälkeensä.
-
-Omituinen olento, tuo vanha Krügerin leski. Miksihän hän pelästyi niin
-pahasti? Mutta sitä ei luutnantti Bertholdi tuumiskellut sen tarkemmin.
-Juuri oli yläkerroksen erottava lasiovi auennut, kynttilä kädessä
-kumartui Lili kaidepuitten ylitse.
-
-"Minun täytyy näyttää teille tietä. Palvelustyttöni on poissa,
-porraslamppua ei ole vielä sytytetty!" Hän huusi sen lujasti, koettaen
-saada äänensä sävyn iloiseksi, joskin hänen kasvonsa puhuivat toista
-kieltä. Silmät tuossa alaspäin kumartuneessa vaaleassa päässä, joka
-kynttilänvalossa vaikutti kuin pyhimyskehän ympäröimältä, olivat tumman
-reunustamat, luonnottoman suuret.
-
-Lili -- hänen Lilinsä! Hellä liikutus valtasi miehen, joka kiiruhti
-portaita ylös, molemmin käsin olisi hän halunnut tarttua rakastettuunsa,
-kohottaa hänet ylös maasta, kantaa häntä ikuisesti käsivarsillaan.
-
-Kuumin, vavahtelevin huulin suuteli hän hänen käsiänsä. Lili veti ne
-pois.
-
-Lili tunsi mielensä hämmentyvän: käsittäisiköhän tulija väärin sen,
-että hän oli nyt, nyt juuri niin yksin asunnossaan? Niin, hän oli
-tahallaan lähettänyt pois palvelustytön, sillä tällä oli tapana
-kuunnella oven takana, ja tänään, sen hän tunsi, tänään ei hän pääsisi
-siitä mihinkään, tänään puhuttaisiin sellaista, jota kenenkään muun
-ei tarvinnut kuulla, mikä oli tykkänään heidän kahden välinen asia.
-Hän voitti hämmennyksensä ja hänen surumielinen katseensa kiintyi
-luottavaisesti Bertholdiin: ei, tuo mies ei ajattelisi hänestä mitään
-pahaa, ei koskaan.
-
-"Kuinka nopeasti nämä lomapäivät ovatkaan kuluneet", sanoi hän,
-pakottautuen hymyilemään, masentuneen sydämensä vaikeroimisesta
-huolimatta. Nyt hän läksi pois, tuo hyvä, rakas olento! Tuo mies,
-joka vielä äskettäin oli hänelle vieras ja joka nyt jo oli hänelle
-niin tuttu, kuin olisivat he kuuluneet yhteen. Tässä ei ollut mitään
-erottavaa kuilua -- sama kansa, sama isänmaa, sama kotiseutu! --
-Mutta sittenkään se ei saanut tapahtua. "Kiitän teitä kaikista niistä
-hetkistä, jotka olette omistanut minulle. Olen niin mielelläni ollut
-kanssanne kävelemässä. Se on virkistänyt minua. Olin pysynyt erilläni
-kaikesta, liiaksi vetääntynyt yksinäisyyteen. Te olette saanut minut
-hiukan palaamaan takaisin elämään. Nyt en tahdo enää niin vetääntyä
-kuoreeni." Lili katsahti arasti vieraaseensa, -- miksi ei tämä
-sanonut mitään? Hän teki tilanteen emännälle todellakin vaikeaksi!
-Lili ponnisteli edelleen: "Kirjoitattehan te minulle joskus, eikö
-totta? Se tuottaisi minulle suurta iloa. Meistä on tosiaankin tullut
-niin hyvät ystävät tämän lyhyen ajan kuluessa, että meidän toki
-täytyy tuon tuostakin saada kuulla jotakin toisistamme. Olen myöskin
-aikonut rohjeta mennä vierailulle äitinne luo -- olemmehan naapurit.
-Aikaisemminhan minä en kyennyt mihinkään." Hänen kätensä, joka velttona
-riippui sylissä, silitteli mustaa pukua. "Näin surupuvussa tuntee
-itsensä niin araksi. Mutta nyt alkaa kaikki käydä paremmin -- te olette
-auttanut minua!" Hän hymyili Bertholdille, mutta vältellen katsetta,
-joka haki hänen silmiänsä. Hän tunsi sisäistä vavistusta: eikö hänen
-vieraansa puhuisi mitään, ei auttaisi häntä tässä vaivaloisessa
-seuran pidossa? Täytyihän hänen toki käsittää, ettei hän voinut, ei
-saanut menetellä toisin! Oi, jospa hän mieluummin olisi lähtenyt
-jäähyväisittä! Silloin olisi Lili nyt saanut itkeä yksin, kenenkään
-näkemättä! Mikä tuskan hetki tämä olikaan!
-
-"Teidän veljenne on kai hyvin onnellinen?" Se oli kovin kömpelö
-kysymys, mutta hän ei tiennyt enää mitä sanoa. Hänet saattoi aivan
-sekaisin se, että Bertholdi herkeämättä katsoi häneen silmin, jotka
-olivat aivan toisenlaiset kuin ne tummat silmät, jotka hänestä kerran
-olivat tuntuneet niin pohjattoman syvällisiltä. Näissä kirkkaissa
-sinisissä silmissä kuvastui yhtä paljon rakkautta, yhtä paljon
-hellyyttä -- täydellistä, uskollista antaumista. "Sanokaahan nyt
-jotakin!" virkahti Lili lopuksi. "Miksi te että puhu mitään?"
-
-"Enhän minä saa!" Heinzin ääni oli käheä mielenliikutuksesta. Nyt
-tavotteli hän Lilin kättä, tämä pyrki lempeästi vetämään sen pois,
-mutta hän piti siitä auttamattomasti kiinni. "Huomenna minun täytyy
-lähteä pois -- ken tietää, palaanko takaisin, -- saanko minä toivoa",
--- hän sai vaivoin puhutuksi -- "saanko ottaa mukaani sotaan toivon --
-toivon -- --"
-
-"Toivon?!" toisti Lili koneellisesti. Ah, hän tiesi liiankin hyvin,
-mitä toivoa Bertholdi tarkoitti. Mutta voiko hän, saiko hän suoda
-hänelle toivoa? Vuorenrinteellä oli hauta, jonka ympärillä tuulet
-suhisivat ja laviinit jylisivät. Hän, joka siinä lepäsi, ei kuullut
-tuulten suhinaa eikä laviinien jylinää, mutta hän kuuli, kuinka hänen
-leskensä nyt tässä puhui toiselle miehelle. Lilin sydän tykytti
-tuskaisesti, häpeänpuna kohosi hänen kalpeille kasvoillensa. Hitaasti
-pudisti hän päätänsä: "Mieleni täyttää niin syvä suru." Rukoilevasti
-katsoi hän ystäväänsä, hänen ilmeensä oli liikuttava. "En voi antaa
-teille toivoa, -- en _sitä_ toivoa, jota te tarkoitatte."
-
-Bertholdi yritti hypähtää pystyyn, sanoa jotain, huutaa jotain,
-kirkaista. "Hiljaa!" äännähti Lili.
-
-Hänen lempeä äänensä, joka oli hiukan vavissut, kävi lujaksi.
-"Häpeäisin omaa itseäni, jos voisin niin pian unohtaa menneisyyden.
-Miesparkani oli minulle kerran hyvin, hyvin rakas. Ja nyt" -- hän
-irroitti kätensä, jota Bertholdi yhä piteli, ikäänkuin verhoutuen
-mustan pukunsa suojaan, hän veti sen ahtaammin ympärilleen, -- "nyt
-mietiskelen sitä, kuinka surullista on, että kaiken piti käydä sillä
-tavoin. Ja kuitenkin -- kuinka hyvä!" Hän koetti hymyillä, hän katsoi
-avomielisesti nuoreen mieheen: "Luuletteko, että olisin enää voinut
-viihtyä Italiassa? Tuo maa on minulle rakas, -- mutta nyt? Ei, siitä ei
-ikinä olisi tullut hyvää. Parempi on, että kävi näin."
-
-Bertholdi tavotteli jälleen hänen kättänsä, hänen molempia käsiänsä:
-siinähän hän itse sanoi, että oli hyvä että hän oli tullut vapaaksi.
-Italia ei enää koskenut häneen, täällä, täällä oli Saksanmaa ja
-saksalaisen miehen rakkaus. "Hyvä, rakas rouva!" Mitä kaikkea
-tahtoikaan hän sanoa hänelle, miten häntä rukoilla, houkutella,
--- anastaa hänet omaksensa kuin valloitetun kaupungin! Kiihkeän
-intohimoisesti, antautuen kokonaan tunteittensa huumaukseen halusi hän
-vetää hänet puoleensa, huutaa hänelle sadoin, tuhansin kerroin: "Unohda
-entiset, nauti nykyhetkestä, -- rakastan sinua, rakastan sinua!" Mutta
-tuo kaikki jäi tekemättä. Katse tuikeana peräytyi Lili, ja kuin arvaten
-nuorukaisen ajatukset hän lausui: "Jos todella olette minun ystäväni,
-ette saa puhua minulle tuolla tavoin. En tahdo kuulla mitään. En
-myöskään tahdo toistamiseen kokea kaikkea odotuksen tuskaa ja hätää,
-jonka jo kerran olen kokenut, -- en kestä, en kestä sitä. Jääkää
-hyvästi, rakas ystävä!"
-
-Nyt yritti hän ojentaa Bertholdille molemmat kätensä. Mutta tämä ei
-huomannut tuota hänen liikettänsä. Ei hän myöskään huomannut, kuinka
-kalpeat Lilin kasvot olivat, ei hänen arkaa, tuskaista katsettansa.
-Hän näki vain, että hän väistyi, huomasi vain hänen vastarintansa. Se
-auttoi hänet tyyntymään. Nyt tuli hän jälleen tajuihinsa. Hän oikaisi
-itsensä, ikäänkuin puolustautuaksensa jotakin vastaan: hän tahtoi
-salata, kuinka läheltä tämä häneen kävi! Ja kumminkin tuntui elo
-hänestä äkkiä täysin arvottomalta, mitättömältä kaikki, minkä puolesta
-hän oli taistellut. Hän olisi halunnut heittäytyä maahan kuin hillitön
-poikanen. Mutta hän kumarsi Lilille teennäisen kohteliaasti: "Voikaa
-hyvin, hyvä rouva!"
-
-Lilin silmät kyyneltyivät. Oi, jospa hän tietäisi, mitä Lilin
-mielessä liikkui! Nyt hän läksi hänen luotansa -- tällä tavoin -- ja
-kumminkaan ei Lili olisi tahtonut mitään niin kuin kietoa kätensä hänen
-kaulaansa ja kuiskata hänen korvaansa: "Oi palaa, palaa myöhemmin!"
-Mutta hänen täytyi sittenkin antaa hänen mennä menojansa; hän tunsi
-sen selvästi: oli tarpeen vain sana, katse, hengähdys -- ja se, mitä
-hän pelkäsi, olisi tapahtunut. Luutnantti Bertholdi oli vapaa, hänen
-ei tarvinnut tehdä kenellekään tiliä teoistansa, mutta hän, Lili?!
-Hänen leskenpukunsa oli vielä uusi, hänen miehensä hauta ei ollut
-vielä ruohottunutkaan. Hän oli vielä sidottu. Hänen oli tehtävä tiliä
-miehellensä, joka maailman silmissä oli kuollut, vaan joka eli häneen
-nähden. Ei, hän ei voinut sille mitään, tällaiseksi täytyi jäähyväisten
-muodostua. Toisin ei saanut olla.
-
-Mutta siihen ei hän voinut mitään, että hänen silmistänsä alkoi
-tipahdella kyyneleitä. Niitä ei Bertholdi nähnyt. "Palatkaa myöhemmin!"
-kuiskasi hän. Poistuva mies ei kuullut hänen sanojansa.
-
-Heinz oli jäähyväisiksi suudellut häntä kädelle, nyt hän oli ovella.
-Hän oli jo tarttunut kädensijaan -- tunteet pyrkivät äkkiä valtaamaan
-Lilin mielen. Äkkiä tuli hänen eteensä kysymys: oliko kieltäytyminen
-todellakin paikallaan? Ilta oli niin pimeä, kaikkialla vallitsi
-hiljaisuus, talo oli yksinäinen ja tässä olivat vain he molemmat --
-kahden kesken -- ulkona maailmassa odotti tuska ja taistelu -- -- --
-Hän rientäisi -- rientäisi hänen jälkeensä! Ken voisi estää häntä
-tarrautumasta häneen kiinni, häntä pidättämästä?! Hänen nuoruutensa,
-hänen luontonsa vaati oikeutensa. Hän rakasti tuota miestä, sen tunsi
-hän tänä hetkenä selvästi, -- mitä häneen koski mikään muu?!
-
-Mutta vaieten hän taivutti päätänsä jäähyväisiksi, saattoi
-vierastaan eteiseen, kumartui kaidepuitten ylitse ja tervehti vielä
-kädenliikkeellä.
-
-Heinz ei ollut enää katsahtanut taaksensa, ei luonut enää silmäystäkään
-häneen. -- --
-
-Sokean tavoin hapuillen oli Bertholdi tullut talosta ulos. Pimeä katu
-näytti hänestä vielä pimeämmältä, ja hänen korvansa olivat kuurot, --
-kuurommat kuin monipäiväisen rummutuksen jälkeen sotakentällä. Hänen
-polvensa notkuivat, hänen kasvonpiirteensä vavahtelivat. Hermot tekivät
-hänelle jälleen kepposen, kuten pahimpain päiväin jälkeen Marnen luona.
-
-Hän kuuli kimeän huudahduksen, joka saattoi hänet säpsähtämään.
-Seurasi toisia huutoja, -- lapsia siellä oli, jotka pitivät niin kovaa
-ääntä. Asemalta päin, pääkatua pitkin, kuului reippaita, hypähteleviä,
-tepastelevia askeleita. Joukko poikasia juosta lotisutteli läpi
-syvimmän loan, lätäköt roiskahtelivat, jokainen halusi olla etumaisena.
-He kirkuivat, nauroivat, toitottivat iloiten ja riemuiten: "Huomenna on
-lupa! Huomenna on lupa!"
-
-Ja kellot alkoivat jälleen soida, -- kumeasti, juhlallisesti. Ovet
-paukkuivat, akkunat aukenivat: soitettaisiinko kolmeen kertaan?
-Hiljainen katu oli äkkiä käynyt eloisaksi, pimeä esikaupunki
-valoisammaksi. Soitto lakkasi, alkoi uudelleen, lakkasi taas ja alkoi
-sitten kolmannen kerran.
-
-Liput liehumaan! Cettinje, Cettinje! Montenegron pääkaupunki oli
-valloitettu. Jälleen yksi kaupunki lisää.
-
-
-
-
-XI.
-
-
-Uusien joukkojen lähtiessä rintamalle, kajahtivat eläköön-huudot jo
-hiukan laimeammin. Sotaa oli kestänyt jo liian kauan! Kaksi sotatalvea
--- se kysyy lujuutta! Lomalle päässeet, jotka tulivat lännestä,
-olivat kertoneet kammottavia seikkoja, -- ei siis ihmekään, jos moni
-nuorukainen, joka ei ollut ennen pelosta tiennyt, tunsi selkäänsä
-karmivan. Mitäpä hyödytti, joskin Montenegro oli pyytänyt rauhaa
--- pienet varkaat hirtetään, suuret päästetään menemään -- mitään
-rauhantuntua ei ilmassa vielä ollut. Ja kumminkin oli luonnossa jo
-kevään oireita. Varhain se oli tullutkin. Jo helmikuussa soittelivat
-sääskipatsaat sulaneissa puutarhoissa, viettäen iloisia karkeloita.
-
-Kuuma ottelu oli käynnissä Verdunin edustalla. Onneansa sai kiittää
-se, ken siellä henkensä säilytti. Ne vaimot, jotka tiesivät miestensä
-siellä olevan, käyttäytyivät kuin hätääntyneet kanat, joita haukka
-ajelee. Kenpä heistä voikaan varmuudella sanoa: Mieheni elää vielä! Ei
-saapunut kirjeitä, ei kortteja, -- ne takavarikoitiin. Tavarakääröjä
-ei nyt myöskään käynyt lähettäminen. Se oli melkein raskainta
-kaikesta. Kuinka halukkaasti olikaan ostettu kala- ja lihasäilykkeitä,
-konjakkipulloja, leivoskoteloita, suklaalevyjä, virvoituskaramellejä,
-niin että ne korkeasta hinnastaan huolimatta katosivat näyteakkunoista
-nopeasti kuin akanat tuulessa. Kenpä olisi epäröinyt laskea viimeiset
-setelinsä puodintiskille yhdenkin makupalan lunnaiksi. Tiesihän näin
-edes toimittaneensa miehellensä päivän, jolloin hän sai syödä jotain
-mieleistänsä. Moni muoriparka tutki ensin varovasti kielenkärjellään
-makeisia, joita laitteli kääröön: oivallista, ei siinä ollut vielä
-mitään lisäkettä, vaan ihka oikeita jauhoja, oikeata voita. Poikanenhan
-oli niin perin ahnas leivoksille! Ja muori myhähteli tyytyväisenä
-ja tunsi vielä makean maun kielellänsä syödä natustaessaan kuivaa
-leipäänsä.
-
-Lomasta ei näyttänyt olevan tietoakaan, lännestä ei saapunut
-ketään. Venäjältä tuli joitakuita, mutta se rintama ei erikoisemmin
-kiinnittänyt mieliä. Verdun, Verdun -- siinä kiertelivät kaikkien
-ajatukset. Lukemattomat lapset Saksan valtakunnassa panivat kätensä
-ristiin iltarukoukseen isän puolesta, joka oli valloittamassa
-Douaumontia ja Vauxia, noita panssarilinnoituksia, jotka antoivat
-pahempia iskuja kuin minkään hirviön hampaat. Lukemattomat sydämet
-avarassa Berlinissä jähmetytti kauhu kuolinilmoituksista, joita oli
-palstojen täydeltä sanomalehdissä, -- jäisikö ainoatakaan eloon!
-'Kiihkeitä jälkijoukkojen taisteluita',-- jokainen tiesi, mitä se
-merkitsi.
-
-Esikaupungissamme oli niistä vaimoista, joiden miehet olivat
-Verdunin edustalla, Dombrowskin eukko ehkä ainoa, joka ei ollut
-menettänyt naurulahjaansa. Että Stanislaus ei kirjoittanut, se
-ei tuottanut hänelle levottomuutta, -- olihan hän usein ennenkin
-ollut kirjoittamatta. Lyhyet olivat tiedonannot aina olleet: 'Rakas
-Minka, olen terve. Näkemiin. Tervehdys Stanislaultasi.' Mitäpä
-väliä sillä oli, lukiko hän tuon vai oli lukematta! Miesparka oli
-huono kynäniekka. Huonohan hän itsekin oli. Hänen kaukaisessa
-kotiseudussaan Ylä-Sleesiassa, missä hän oli tutustunut mieheensä
-ollessaan kaivostyössä mukana hiilten kuljetuksessa, ei vaadittu
-kaunokirjoitustaitoa. Nyt oli Stanislaus jo liian vanha sitä
-oppiakseen, lähenteli jo neljääkymmentä. No, hän oli varmastikin vielä
-elossa, jos niin oli Jumalan tahto. Eikä Minka edes varmasti tiennyt,
-oliko hän mukana juuri Verdunin edustalla, hänen viime korttinsa
-leimassa oli vain ollut 'Länsirintama'.
-
-Sillävälin kuin toiset naiset, joita kaunis Minka tapasi
-ostoretkillään, olivat kuin tuulessa lepattavat sammuvaiset
-liekit, komeilivat hänen kasvonsa miellyttävän täyteläisinä. Hänen
-toimeentulonsa ei ollut niinkään huonoa. Saihan sitä sentään
-ansaituksikin, kun vain osasi pitää huolta itsestänsä. Olihan hänellä
-maapalstansa ja voihan sitäpaitsi -- sitäpaitsi -- hän ei sanonut
-suoraan, millä tavoin sitäpaitsi kävi ansaitseminen. Mutta vihjauksia
-hän sentään antoi tuon tuostakin. Kun hänen vuokralaisensa vakava katse
-silloin kiintyi häneen nuhtelevana ja hiukan halveksivana, tyrskähti
-hän nauruun. Aika typerä hän oli, tuo Hieselhahnin tyttö, eihän hän
-ollut lainkaan ruma, olisihan hänelläkin voinut olla paremmat päivät.
-Tulisipa vain kerrankin hänen seurassaan käyskentelemään asemalla,
-missä kaupunkiin majoitetut sotamiehet ostivat Dietrichiltä sikareja
-tai seisoskelivat ilmoitustaulun luona sotauutisia lueksien. Silloin
-olisi varmaan hänenkin osalleen löytynyt jokin, joka omisti jotakin.
-Oma syynsä, jos hänen oli vaikea tulla toimeen!
-
-Gertrud oli jäänyt velkaa vuokrastansa. Tänään alkoi maaliskuu, hänen
-olisi ollut jälleen maksettava, eikä hän voinut maksaa edellistäkään.
-Epäröiden astui hän keittiöön, missä Minka Dombrowski istui kuuman
-hellan ääressä selkäänsä lämmitellen. Minka oli vielä puettuna
-aamutakkiin ja alushameeseen, uniset silmät puoliummessa. Gertrudista
-oli kuin olisi hänen mieltänsä alkanut etoa -- tuossa istui vaimo
-laiskana ja tyytyväisenä, ja Dombrowski makasi tuolla kaukana
-mutaisessa juoksuhaudassa tai ehkäpä verissään. Hänelle kohosi kurkkuun
-jotain, joka pyrki esiin, mutta hänen täytyi pidättää jokainen nuhteen
-sana ja hillitä katseensakin. Hänellähän oli anomus lausuttavana. Katse
-maahan luotuna meni hän lähemmäksi.
-
-"Jo hereillä?" sanoi Minka, raaputtaen tuuheata tukkaansa. "Juon
-vielä kupin lisää, kovin on vielä varhaista. Kas tässä" -- hän veti
-paikaltaan nousematta kupin lähemmäksi ja kaatoi siihen, "maistuu kai
-teillekin päivän alkajaisiksi kulaus kuumaa."
-
-"Ei, kiitoksia." Gertrudista tuntui ettei hänen käynyt nauttiminen
-tippaakaan, niin viehättävältä kuin juoma tuoksahtikin. Se oli vielä
-oikeata kahvia; pitkiin, pitkiin aikoihin ei hän enää ollut saanut sitä
-maistaa. "Nyt on jo maaliskuu", alkoi hän soperrella, "mutta en voi
-kumminkaan maksaa teille -- maksaa vuokraa -- muuta kuin kuluneelta
-ajalta."
-
-"No, antaapa olla sitten." Minka haukotteli. "Paljonkos te sitten
-olette minulle velkaa?"
-
-"Koko helmikuulta vielä", sanoi Gertrud hiljaa. Hehkuva puna kohosi
-hänen poskillensa.
-
-Kaunis Minka kuunteli häntä tyynesti. "Ei se ole niin vaarallista",
-naurahti hän, "nälkään en silti kuole. Maksatte sitten ensi kuussa
-kaikki kerrallaan."
-
-"Kun vain voisin!" Ahdistava tuska saattoi Gertrudin äänen melkein
-kuulumattomaksi. "Enhän olisi muutoin velkaantunut, vaan kun minun
-täytyi lapsen sairauden takia jättää reppujen neulonta ja hakea sitten
-muuta työtä. Olkisäkkien neulomisesta maksetaan vähemmän. Älkää panko
-pahaksenne!"
-
-Hän laski rahojansa hellan reunalla. "Tämä on siis helmikuulta. Ja te
-suostutte vielä odottamaan? Monet kiitokset!"
-
-Dombrowskin eukko kaatoi itselleen lisää kahvia ja pani kaksi palaa
-sokeria sekaan. "Kohtapuoleenhan kuuluu sokeristakin tulevan loppu.
-No, mitäpä siitä, kun vain miehiä on olemassa!" Hän päästi helakan
-naurun. "Älkäähän toki heti joutuko noin kauhistuksenne, neiti, minähän
-tarkoitan vain että on sotilaita antamaan ranskalaisille selkään."
-
-Gertrud käännähti poispäin: uskaltaisiko hän sanoa mitä ajatteli?
-
-Oli vielä varhainen aamu, aurinko ei ollut vielä noussut. Pienen
-keittiönakkunan himmeistä ruuduista tunki sisään kostea, kelmeä hämärä.
-Ulkona odottelivat kedot kevään saapumista, mutta ne vaikuttivat vielä
-elottomilta, -- väritöntä oli versova vilja. Lyijynkarvaisena kuvastui
-kaukainen metsä. Pihassa paukutteli kevättuuli vajan ovea. Ja tuota
-tuulta vastaan täytyi Gertrudin nyt lähteä taistelemaan -- häntä
-puistatti. "Olisittekohan, Minka, kiltti ja pitäisitte lasta hiukan
-silmällä? Nyt se on juonut maitoa. Päivällisliemen olen pannut uuniin.
-Ja ettehän te unohda häntä." Pää kumarassa poistui hän. Ei olisi ollut
-ensi kerta, jos Minka olisikin unohtanut pienokaisen.
-
-"Odottakaas hiukan!" huusi Minka. Hän hypähti paikaltaan ja juoksi
-toisen jälkeen. Kaunis Minka ei ollut kostonhaluinen. Tänä hetkenä
-kuvastuivat hänelle vain Gertrudin alakuloiset kasvot, eikä hän
-ajatellut hänen halveksivia katseitansa tai kieltäytymistään lähtemästä
-asemalle hänen kanssaan. Hän laski upean käsivartensa tytön hartioille:
-"No, pää pystyyn! Vuokrasta viisi! Kas tässä!" -- ja hän riensi hellan
-luo, otti rahat, antaaksensa ne Gertrudille takaisin: "Otatte nämätkin
-takaisin. Maksulla ei ole mitään kiirettä!"
-
-Gertrud ei ottanut rahaa takaisin. Mutta kun hän nyt riensi asemalle
-nopein askelin, kuvastui tuulen tuoksinassa koko ajan hänen eteensä
-tuo täyteläinen, kirkassilmäinen nainen. Työssäkään ollessaan ei hän
-saanut häntä karkotetuksi luotansa. Miten kävisikään, jos mies saisi
-siitä vihiä? Varoituksista ei Minka välittänyt. Eikä ollut edes kysymys
-yhdestä vain! --
-
-Naisilla, jotka neuloivat Gertrudin kanssa olkisäkkejä isossa kylmässä
-piharakennuksessa, joka aikaisemmin oli ollut työpaja, oli tänään
-paljon kertomista. Tänään ei saatu valmiiksi niin monta kappaletta kuin
-muulloin, yksin ahkerimmatkin urakkatyön tekijät keskeyttivät tuon
-tuostakin neulontansa. Kaikkien mielet olivat kiihdyksissä. Eiköhän
-neiti ollut vielä lukenut siitä. Johan siitä oli kaikissa lehdissä!
-
-"Tuollainen katala luontokappale, mokomakin ketkale! Mies sodassa
-ja hän hankkii itselleen rakastajan. Mies saa lomaa ja ehtii kotiin
-ennen kirjettä, jonka piti siitä ilmoittaa. Joku päästää hänet sisään,
-pilkkopimeässä hän kiipee portaita ylös -- Ackerstrassen varrella se
-oli, pihanpuolella neljännessä kerroksessa. Hän hiipii hiljaa, aivan
-hiljaa, -- kuinka onkaan vaimo iloitseva! Silloin kuulee hän sisältä
-miehenäänen -- seis, ken siellä on hänen luonaan? Tuota ääntä ei hän
-tunne -- outo vieras hänen talossaan! -- ja kello puoli kaksi yöllä!
-Hän tirkistää avaimenreiästä, -- avain on lukossa, eikä hän näe mitään,
-mutta oven alitse tunkee hieman valoa. Vaimo ei ole yksin, hänellä on
-joku luonansa! Nyt nauraa hänen vaimonsa -- kuinka tuttu onkaan hänelle
-tuo nauru! Ja helliä siellä ollaan! Tuhat tulimmaista, kirotut konnat!
-Ja hän, aviomies, seisoo tässä pääsemättä sisään!"
-
-"Ja sitten hän potkaisi oven auki", kertoi toinen. "Ja kun hän nyt
-ponnahti sisään kuin pommi keittiöönsä, näki hän kaikki. Juuri oikeana
-hetkenä. Silloin hän surmasi miehen. Käykö häntä siitä moittiminen?"
-
-"Entä vaimo, tekikö hän hänelle jotain?" kysyi Gertrud vavisten.
-
-"Siitä ei mulla ole tietoa. Kirkunut oli vaimo kuin hullu. Lähtönsä kai
-hänkin olisi saanut, vaan ihmiset ehtivät apuun, paha kyllä. Olisi mun
-puolestani saanut tappaa hänetkin".
-
-Tappaa! Gertrudia värisytti.
-
-"Malttakaa mielenne", sanoi vanha vaimo, joka tähän saakka oli
-vaiennut, ja omituinen hymyily, puolittain ivallinen, puolittain
-alakuloinen, väreili hänen ryppyisillä, kärsimysten runtelemilla
-kasvoillansa. "Miehet tekevät juuri samaten. Luuletteko te sitten, että
-he ranskattarien seurassa, tai missä milloinkin ovat, aina pysyvät
-uskollisina? Se ei pälkähtäisi heille päähän! Mutta me, me" -- hänen
-käheä äänensä kävi äkkiä kimakaksi ja kiivaaksi -- "me emme saa tehdä
-mitään sellaista. Luuletteko te sitten, että tuollaisen nuoren vaimon,
--- joka kenties ei välitä ollenkaan miehestänsä tai kenties ajattelee
-häntä aivan liiaksikin, -- luuletteko että hänen on niin helppoa olla
-yksin? Aivan yksin, ilman mitään sydämen tyydykettä."
-
-"No jopa nyt jotakin!" Nuorempi vaimo, joka äsken oli puhunut, oli
-vallan kauhuissaan. "Ja te puolustatte sitä vielä! No niin, teiltähän
-sitä kyllä voi odottaa!" Sana 'teiltä' kajahti halveksivalta. "Sen
-sanon, että jos mieheni tulisi sodasta ja minä olisin tehnyt jotain
-sellaista, -- silloin ei minun kävisi hyvin!"
-
-Asiaa pohdittiin eri puolilta. Toisista vaimoa kyllä kävi
-puolustaminenkin, toisten mielestä olisi ollut oikeinta toimittaa
-uskoton vaimo rakastajansa matkaan. He joutuivat siitä melkein riitaan
-keskenänsä. Pitikö hänen nyt sitten päästä aivan rangaistuksetta?
-Mies-parka teljettäisiin linnaan ja saisi kantaa murhaajan nimeä --
-vaimo, oikea rikollinen, jäisi vapaaksi.
-
-"Hän on jo saanut rangaistuksensa", sanoi vanha vaimo hiljaa. Hän
-nyökkäsi itsekseen. Hänen mieleensä oli tullut surullinen muisto, --
-hänkin oli kerran ollut nuori ja jäänyt yksin. Hän pyyhkäisi otsaansa
-ja silmiänsä, ikäänkuin karkottaakseen jotain epämieluista.
-
-Gertrud kuunteli hiljaa naisten keskustelua: ne lörpöttelivät
-ja kiistelivät, eikä nauruakaan puuttunut. Kaikki kadun loka
-levitettiin täällä tarkastettavaksi. Päivän tapahtumasta johtui puhe
-toisiin samanlaisiin juttuihin: sellaista ei tapahtunut yksistään
-Ackerstrassella, vaan kaikkialla maailmassa. Kertomuksen kesken kajahti
-tuon tuostakin ilon remahdus: aivanhan siinä sai nauraa haljetakseen!
-
-Vanha Seifertin muori ei nauranut. Ei hän myöskään kertonut mitään.
-Huulet yhteenpuristettuina istui hän paikallaan, laihat kasvot
-liikkumattomina, ja neuloskeli vain. Hänen karheat sormensa olivat
-erittäin nopeat. Gertrud tarkkasi häntä: taitavuudestaan huolimatta
-ei hän pysynyt hänen rinnallaan. Hänen sormenpäitään kirveli karkean
-säkkikankaan käsittelemisestä, kova nyöri painoi haavoja ihoon. --
-Millainen ihminen lienee tuo nainen ollut? Hän näytti siltä, kuin
-jokin raskas taakka painaisi hänen mieltänsä. Ehdottomasti tuli
-Gertrud yhä uudelleen luoneeksi häneen katseen. Muori lienee vainunnut
-uteliaisuutta tuossa katseessa, sillä hän sanoi raa'asti: "Ei
-minussa ole mitään katselemista!" Gertrud punehtui ja mumisi jotain
-anteeksipyynnön tapaista.
-
-Päivällisajan lähetessä katosi Seifertin muori hetkiseksi "Nyt hänen
-täytyy mennä poikaansa ruokkimaan", sanoi nuori soturinvaimo, joka
-istui Gertrudin vieressä. "Älkää katsoko häneen niin usein, neiti,
-hän ei voi sietää sitä. Hänellä on nimittäin muuan arka kohta --
-entisajoilta. Hänen miehensä oli sodassa vuonna seitsemänkymmentä."
-
-"Mitä hän sitten teki silloin?" kysyi Gertrud, omituisen liikutuksen
-valtaamana. Vanha vaimo oli näyttänyt siltä, kuin hän ei voisi ikinä
-enää tuntea iloa.
-
-Toinen kohautti hartioitaan: "Aivan tarkoin ei asiaa tiedetä.
-Varmaan hänelläkin oli rakastaja; sentähden hän myöskin puolustaa
-tuota Ackerstrassen vaimoa. Joku aika sitten oli täällä neulomassa
-muuan nainen, joka tunsi hänet tarkemmin. Oikeuden edessä kuuluu
-hän silloin olleen, vaan hänet vapautettiin todistusten puutteessa.
-Hänen pojallansa ei ole lainkaan käsivarsia, -- ne ammuttiin pilalle
-Semiselin luona."
-
-Vaimoparka! Gertrudin täytyi ajatella häntä vielä, kun hän jätettyään
-kylmän työhuoneen istui junassa, matkalla kotiin. Vieläkin
-kammottavampaa on, kun täytyy vanhana sovittaa, mitä nuorena on
-rikkonut! Ja noiden ryppyisten, kärsivien kasvojen rinnalle kuvastui
-hänen eteensä Minka Dombrowskin pyöreä, alati tyytyväinen muoto.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Olkisäkkien neulomisella ei käynyt liikoja ansaitseminen. Se oli työtä,
-johon oikeastaan pystyi ken tahansa, joka vain osasi arastelematta
-käytellä karkeata neulaa. Mutta nykyisin ei käynyt työtä juuri
-valikoiminen. Ei edes senkään, jolla oli rahaa yllinkyllin, ollut
-nykyisin aina niin helppoa saada syödä kylläksensä. Leipä, liha,
-voi, ihra, jauhot, sokeri -- kaikki oli saatettu korttijärjestelmän
-alaiseksi.
-
-Jos sotaa kestäisi vielä kauan, saisi joka kulauksen vettä, joka
-siemauksen ilmaa ainoastaan kortilla! Ja sitten tuo alituinen
-jonottaminen, ennenkuin sai viheliäisen osansa! Berlinissä, jossa oli
-niin paljon ihmisiä, oli pahinta. Siellä seisottiin pitkinä jonoina
-voi- ja lihapuotien edustalla, satalukuisina, vaimo vaimon takana.
-Ellei samalla olisi käynyt jutteleminen, olisi se ollut vallan
-kauheata. Nyt sen sentään kesti jotenkuten.
-
-Esikaupungissa oli elanto myöskin sangen kuivaa. Ellei Minka
-Dombrowski olisi avustanut Gertrud Hieselhahnia jonottamisessa, olisi
-hänen täytynyt nähdä nälkää; eihän hänellä ollut aikaa seisoskella
-tuntimääriä vuoroansa odottamassa. Minkaa huvitti jonottaminen. Kevät
-teki tuloansa, ilma oli leudompaa, oli varsin miellyttävää, kun lempeä
-tuuli hiveli poskia ja leikiskeli niskatukalla. Kauniista Minkasta
-tämä tuntui kuin hyväilyltä. Noiden kalpeitten kasvojen rinnalla
-kiinnittivät hänen kasvonsa kaksin verroin huomiota. Toisenmoiselta hän
-näytti kuin Margareta Dietrich, joka myöskin väliin tuli koppinensa
-jonottamaan ja seisoi niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ollenkaan
-huomannut, milloin hänen vuoronsa tuli. Mutta enimmäkseen tuli rouva
-Dietrich itse, hiljaisena, alakuloisena ja arkana. Jos ken kysyi
-jotain hänen tyttärestänsä, vavahti hän kokoon. Margareta Dietrich
-odotteli yhä edelleen sulhastansa. Kaapissa, valkoiseen verhoon
-käärittynä, riippui hänen morsiuspukunsa, valmiina pantavaksi päälle.
-Neulojatar, jolla oli itsellään sulho sodassa, oli työskennellyt oman
-rakkautensa ja kaihonsa kannustamana. Joka poimu, joka sauma oli
-kuin hengähdys vain, kuin tuoksu, haave. Joka ilta kohotti Margareta
-ennen levolle menoansa hiukan verhoa: siinä odotteli morsiuspuku
-valkoisena, silkkisenä, onnea lupaavana. Hän jäi seisomaan, vaipuneena
-sen katselemiseen, hänen silmiinsä tuli autuaallinen haaveileva ilme,
-hänen huulillensa eksyi hetkiseksi vieno hymyily. Hän ei voinut poistua
-paikaltansa. Avojaloin seisoi hän kauan, kauan, huomaamatta kuinka
-kylmä huoneessa oli. Luisevina pistivät hänen laihat hartiansa esiin
-paidan pääntiestä, hän kävi kylmästä siniseksi, mutta ei huomannut
-sitä. Tuossa, tuossa riippui koko hänen onnensa! Vaivoin vain raski hän
-vihdoin päästää verhon alas. Päivän viimeisenä muistona, yön unelmana
-seurasi morsiuspuku häntä. --
-
-Tänään oli hänen äitinsä mennyt pois kotoa. Siitä päivästä saakka,
-jolloin Margareta oli rientänyt kirkkoon, nähdäkseen Bertholdin häät,
-oli äiti tuskin enää rohjennut lähteä pois kotoa. Silloin oli kaksi
-säälivää naista tuonut hänen tyttärensä kotiin, kuljettaen häntä
-keskellänsä kuin tahdotonta olentoa. Kuullessaan äidin huolestuneen
-kysymyksen: 'Lapsi, mikä sinun on?' oli Gretchen alkanut itkeä
-kiihkeästi. Hän nyyhkytti ääneen. Mutta sitten hän alkoi nauraa,
--- nauroi, nauroi, ainakin puolen tuntia. Rouva Dietrich ei voinut
-enää vapautua tuosta muistosta, hän oli siitä saakka ollut ainaisen
-levottomuuden vallassa. Tänään oli Gretchen houkutellut häntä tähän
-tapaan: täti kaupungissa pahastuisi kovin, ellei hänen ainoa sisarensa
-tulisi toivottamaan onnea hänen syntymäpäivänään. Olihan vielä lisäksi
-sunnuntaikin, puoti oli kiinni, ilma kaunis. Niin oli hän sitten
-päättänyt lähteä. Olihan Gretchen tänään aika virkeä ja niin levollinen.
-
-Ehdittyään jo melkein aseman luo, palasi hän vielä kerran takaisin,
--- jokin sisällinen voima suorastaan pakotti hänet siihen. Oliko
-varmaa, ettei Gretchenillä ollut mitään mielessänsä? Mutta hän istui
-aivan levollisena etuhuoneessa, lukien jotain kirjaa. Ihmeissään
-hän katsahti ylös, äidin palatessa takaisin. Rouva Dietrich keksi
-tekosyyn. "Olenkohan ehkä unohtanut käsineeni tänne." Hän oli
-hakevinansa.
-
-"Mutta, äitikulta, sinullahan on se kädessäsi!" huudahti Gretchen,
-nauraen hänelle.
-
-"No, jopa nyt jotakin!" sanoi rouva Dietrich, nauraen hänkin. Sitten
-hän suuteli tytärtänsä. "Näkemiin sitten!"
-
-Nyt oli Margareta Dietrich aivan yksin. Yksin --! Hän sulki kirjan
-äkkiä ja hypähti pystyyn, katsoen omituisesti hymyillen ympärillensä.
-Tuossa riippui vanha seinäkello seinällä. 'Tik, tak!' Siinä ainoa
-ääni, mikä tunki hänen korviinsa, muutoin oli aivan hiljaista, Jumalan
-kiitos! Eikä senkään enää tarvinnut jatkaa nakuttamistaan, se vihloi
-hänen korviansa. Hän hypähti tuolille ja pysäytti heilurin. Häntä aivan
-huimasi katsoessa sen ainaista kulkua edestakaisin.
-
-No niin, nyt oli kaikki hyvin! Hän hengähti helpotuksesta. Sitten hän
-juoksi huoneensa taustaan. Hän avasi kaapin ja otti verhoon käärityn
-puvun esiin. Kantaen sitä edessään ojennetuilla käsivarsillaan, toi hän
-sen etuhuoneeseen. Tänään oli hän kerrankin omissa hoteissaan! Täällä
-oli valoisampi ja peili oli isompi. Arasti katsoi hän ympärilleen.
-Hänestä tuntui sentään siltä kuin sisällä olisi ollut joku. Ei ollut!
-Tänään voi hän kenenkään häiritsemättä leikkiä häitä.
-
-Nyt nouti hän vielä morsiusseppeleen ja hunnun, joita oli säilyttänyt
-laatikossaan. Kuinka seppele iloitsikaan päästessään päivänvaloon!
-Myrtti siinä ojenteli oksiansa, sen vehreys kävi raikkaaksi. Se
-suorastaan pyrki hänen päähänsä, se laskeutui hänen hiuksillensa. Hänen
-täytyi kiinnittää se, se ei tyytynyt vähempään!
-
-Samaten kävi puvunkin. Ennenkuin hän tiesikään kuinka se tapahtui, oli
-villapusero ja villahame pudonnut hänen yltään, hääpuku laskeutui hänen
-ylitsensä. Valkoisena ja pehmeänä verhosi silkki hänet, utuinen harso
-oli kuin pilvi. Se kohotti hänet korkeuksiin, kannatti häntä. Kaunis
-kuva hymyili hänelle peilistä, olento autuaitten asunnoilta. Nyt ei
-hän enää ollut Gretchen Dietrich, yksinäinen tyttö, menehtymäisillään
-kaihoonsa -- hän oli rakastettu, kaihottu, oli morsian, joka vietti
-häitänsä. Heti, heti tuli hän, joka häntä halusi, -- siinä oli hän!
-
-Hän käännähti nopeasti, hänen hymyilevät kasvonsa kävivät vieläkin
-hymyilevämmiksi, hiljaisella huudahduksella ojensi hän kätensä: "Nythän
-tulet!"
-
-Kuin kaukaisesta etäisyydestä ja kumminkin niin läheltä kajahti
-vastaan: "Tulen luoksesi!"
-
-"Minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä!"
-
-Gretchen vaipui hänen povellensa, sulho sulki hänet syleilyynsä
--- lujasti, lujasti -- niin lujasti että hän valitti. Mutta hän
-ei irroittautunut hänen syleilystänsä. Joskin se tuotti tuskaa --
-kiihkeätä tuskaa -- ja hänen rintaansa ahdisti kuin kammottavassa
-kouristuskohtauksessa, joka salpaa hengityksen, pysäyttää sydämen,
-rakkauttahan se silti oli, iäistä rakkautta! Huumaantuneena sulki hän
-silmänsä. Niin juuri, ei mitään nähdä, kuulla vain, mitä hän kuiskaili!
-
-Ja sulho kuiskasi hänen korvaansa: "Lemmin sinua!"
-
-Hän kuiskasi vastaan: "Ja minä sinua!"
-
-"Nyt olet minun!"
-
-"Olen iäti!"
-
-Ja sulho irroitti seppeleen hänen tukastansa, ja levollisena hän salli
-sen tapahtua. Siinä se nyt oli maassa, tuo ihana seppele! Hän pyrki
-sitä ottamaan, mutta sulho esti sen ja sanoi: "Jätä se, et tarvitse
-sitä!"
-
-"Tarvitsen, tarvitsen kyllä! Se pannaan päähäni ruumisarkkuun!"
-
-"Siellä, minne menemme, ei ole ruumisarkkuja. Siellä on ainoastaan
-vuode täynnä iloa, iäistä nautintoa!" Sulho lykkäsi jalallaan seppeleen
-syrjään. "Tuletko sinne kanssani?"
-
-Morsian tarttui huntuunsa ja riisti senkin päästänsä. "Seuraan sinua!"
-
-Sulho oli kiihkeä ja hillitön, hän kävi kärsimättömäksi. "Tule, tule
-jo!"
-
-"Mitä sanoo äitini? Hän on huolissaan minusta."
-
-"Mitä äidistä ja hänen huolehtimisestaan -- nythän olet minun, -- tule,
-tule!"
-
-"Rakkaani, armaani, minun täytyy pukea viitta ylleni, etteivät ihmiset
-näe pukuani, valkoista pukuani, joka loistaa niin kauas."
-
-"Pue viitta yllesi, ettei kukaan näe sinua, mutta tule sitten, tule!
-Minulla ei ole aikaa odottaa. On sota. Minun on liitäminen maailman
-toiseen päähän, niin kiire ei minulla ole vielä koskaan ollut. Tule
-Gretchen! Tule, tyttöseni! Tule, rakkahin morsiameni!"
-
-Hänen äänensä oli kuin hyväily, hän veti tyttönsä mukaansa, hellästi,
-vastustamattomasti. Hän soi hänelle tuskin aikaa heittää viitan
-hääpukunsa ylitse. Sinne jäi hänen seppeleensä, sinne huntunsa,
-arkivaatteensa. Lattialle ne jäivät kaikki. Löytäisihän äiti ne
-siitä, korjaisi ne pois. Ei hän enää luonut katsettakaan taaksensa.
-Viisikolmatta vuotta oli hän elänyt täällä, näissä huoneissa. Täällä
-oli hän syntynyt, lapsena leikkinyt, nauranut, laulanut ensi laulunsa,
-itkenyt ensi kyyneleensä, uneksinut ensi unensa. Täällä oli hänen
-isänsä kuollut, täällä oli hänen äitinsä häntä rakastanut, hänestä
-huolehtinut. Mutta mitä merkitsi se kaikki!
-
-"Tule, Gretchen, tule!" -- --
-
-Rouva Dietrichin astuessa nopeasti sisään, ei kukaan vastannut hänen
-tervehdykseensä. Hän oli palannut aikaisemmin kuin oli aikonut. Sisaren
-houkuttelut jäädä illalliselle, joka tänään syntymäpäivän kunniaksi
-oli tavallista runsaampi, eivät olleet voineet häntä pidättää. Hänen
-täytyi lähteä kotiin, täytyi lähteä. Levottomuus pakotti hänet matkaan.
-Gretchen oli nykyisin aina niin omituinen, oli paha, että hän oli
-jättänyt hänet niin kauaksi yksin. Ei ollut vielä aivan pimeä, ilta
-oli vasta saapumaisillaan. Hän näki jotain valkoista maassa ja sitten
-kompastui hän. Mitä siinä olikaan? Hänen jalkaansa oli kietoutunut
-jotakin. Pieniä keinotekoisia vahanuppuja, valkoisia kukkia, tallattuja
-oksia. Kuin hautaseppeleestä. Taikauskoinen kammo valtasi hänet.
-
-"Gretchen!"
-
-Ei vastausta.
-
-Käsitellessään levottomana tulitikkuja, menetteli äiti niin kömpelösti,
-että tikku toisensa jälkeen suhahti tuleen ja sammui. Vihdoin sai hän
-valkean sytytetyksi. Tuossa oli maassa tumma hame ja tumma pusero,
-jotka Gretchenillä oli tänään ollut yllään, ja pitkä valkoinen harso
-kiemurteli niiden ylitse kuin käärme. Mitä merkitsi tämä, mitä tämä
-kaikki merkitsi?! Epäselvä kauhuntunne lamautti äidin, hän seisoi kuin
-jähmettyneenä. Kuinka olivat huntu ja morsiusseppele joutuneet tähän?
-
-"Gretchen! Gretchen!" Äidin huuto kajahti tyhjässä asunnossa. Mitä
-olikaan tytär nyt jälleen tehnyt? Ja poissa hän oli. Rouva Dietrich
-avasi kaapin: kaikki hänen tavaransa olivat siellä. Viitta vain oli
-poissa. Minne hän oli mennyt? Asemalle äitiä vastaan? Ei varmaankaan!
-Ystävättärensä neiti Hieselhahnin luo? Ei sinnekään. Hänhän oli
-niin arka, ei hän enää mennyt kenenkään luo. Ehkäpä hän oli jälleen
-kirjoittanut kirjeen ja mennyt viemään sitä postiin. Tuskinpa vain!
-Olisihan voinut olla niinkin, mutta todellisuudessa oli kumminkin
-toisin. Sen tunsi äiti nyt äkkiä selvästi. Gretchen oli poissa,
-Gretchen harhaili tuolla ulkona, jonkin sisäisen pakon ajamana. Ja yö
-lähestyi. Kuinkahan kauan hän jo olikaan ollut poissa? Kunpa hän vain
-palaisi, kun hän palaisi pian!
-
-Vavisten valaisi äiti joka sopen, häntä hakien. Ja äkkiä hän
-alkoi itkeä kiihkeän tuskan vallassa: hänen lapsukaisensa, hänen
-Gretchen-tyttösensä -- -- kunpa hänelle vain ei tapahtuisi mitään
-pahaa! Hän tempaisi akkunan auki ja silmäili ulos.
-
-Katu oli tyhjä, siellä vallitsi sunnuntaipäivän hiljaisuus. Toisella
-puolen katua seisoi ulvoen koditon koira. Se kuului kammottavalta.
-
-Tuskan valtaama äiti katsoi kelloa. Neljältä se oli pysähtynyt. Sen
-alle oli asetettu tuoli, lasiovi, jonka takana heiluri oli, oli avattu,
--- neljän aikaan oli Gretchen siis vielä ollut täällä. Usein oli
-Gretchen valitellut: 'Tuo kello, se kumajaa päässäni!' Kaiketi oli hän
-sen pysähdyttänyt. Siitä oli jo monta tuntia.
-
-Tornikello löi. Äiti laski. Hyvä Jumala, oliko se mahdollista, joko
-oli todella yhdeksän? Jospa hän ei olisi lähtenyt pois kotoa, ei olisi
-jättänyt Gretcheniä yksin kotiin! Yhdeksän, -- eikä Gretchen vielä
-ollut tullut!
-
-Usein kyllä oli rouva Dietrichin täytynyt odottaa tytärtänsä. Jos
-häntä halutti mennä jonnekin, teki hän sen itsepintaisesti, eikä siinä
-auttanut pyynnöt eikä nuhteet. Mutta tänään ei äiti kestänyt odotusta.
-Jonkin ihmeellisen, käsittämättömän tuntu oli jäänyt tuohon pieneen
-huoneeseen, tulvahti sieltä häntä vastaan, jähmettäen hänet väliin ja
-kohottaen väliin kuuman hehkun hänen päähänsä. Ajatukset seurasivat
-toisiansa yhä nopeammin, yhä kiihkeämpinä, pakottaen äidin kääntämään
-askeleensa jälleen katua kohden. Asemalle ensiksi. Epämääräinen
-toivo rohkaisi häntä. Ehkäpä hänen tyttärensä seisoisi siellä häntä
-odottamassa.
-
-Ei kukaan ollut nähnyt Gretcheniä. Turhaan seisoskeli äiti asemahuoneen
-ovella katsoen katua pitkin puolelle ja toiselle. Hän kuuli yhä vielä
-kodittoman koiran ulvontaa.
-
-Se oli pieni sievä koira, jonka pitkäkarvainen turkki hohti keltaiselta
-lyhdynvalossa. Hakevin katsein silmäili se häntä, kohottaen
-rukoilevasti käpäläänsä, mutta hän kiiti sen ohitse. 'Gretchen!
-Gretchen!' kajahteli huuto hänen sydämessänsä. Puoleksi tietämättään
-kääntyi hän kulkemaan Gertrud Hieselhahnin asuntoa kohden. -- -- --
-
-Gertrud Hieselhahn oli juuri aikeissa käydä levolle. Lapsi nukkui,
-Minka oli ulkona, mitäpä hän yksin istuskelisi ylhäällä. Oli myöskin
-turhaa kuluttaa valkeata. Silloin kuuli hän nimeänsä mainittavan.
-Täyden hiljaisuuden keskeltä kajahti se kolealta ja aavemaiselta.
-Ulko-ovi oli lukittu, joku seisoi ulkona pimeällä käytävällä ja huusi
-häntä.
-
-Hän avasi akkunan: "Kuka siellä on?" "Minä, hyvä neiti, minä! Onko
-Gretchen luonanne?" "Rouva Dietrich siellä on! Ei, ei Gretchen ole
-täällä. Odottakaa, tulen ulos!" Rouva Dietrichin äänessä oli jotain,
-joka herätti Gertrudin mielessä sääliä ja levottomuutta: hän haki
-lastansa!
-
-Pienenä, tavallista pienempänä vielä, seisoi rouva-parka kuin
-pelästynyt otus pimeässä yksinäisellä tiellä. Apua hakien takertuivat
-hänen kylmänkosteat sormensa Gertrudin käteen. "Gretchen on poissa, voi
-hyvä Jumala tätä tuskaa! Neiti Hieselhahn, älkää jättäkö minua!" -- --
-
-Yhdessä he häntä hakivat. Kauan olivat he jo hakeneet, eivät itsekään
-enää tienneet kuinka kauan. Pimeitä kenttiä pitkin käydä hoipertelivat
-nuo kaksi yksinäistä naista. Ensiksi he hakivat talon ympäriltä,
-sitten kiersivät koko taloryhmän. Miksi he niin tekivät? Olisihan
-voinut olla niinkin, tuumiskeli Gertrud, että Gretchen olisi aikonut
-hänen luoksensa. Nyt hakivat he kauempaa, huudellen ja yhä huudellen.
-Vuoroonsa kumpikin. Sillävälin vaikeroi äiti hiljaa: olihan hän jo
-aikoja aavistanut, että Gretchenin kävisi lopuksi huonosti, hän ei vain
-ollut tahtonut sitä uskoa, vaan oli aina koettanut pettää itseänsä.
-Eikä hän ollut tahtonut sanoa sitä kenellekään, ei uskoa kenellekään
-tuskaansa. "Eihän sitä tahdo tehdä, hyvä neiti. Mutta nyt -- nyt en
-voi enää vaieta. Voi, luuletteko te, että hän on itse tehnyt itselleen
-jotain?"
-
-Gertrud puri hampaansa yhteen: kaameata tämä oli kerrassaan. Hänkin
-oli jo aikoja ajatellut: onko totta kaikki, mitä Gretchen puhuu? Vai
-onko se kaikki valhetta? Ei, valheeksi ei sitä käynyt nimittäminen.
-Ei valheeksi -- tyttöparka! "Meidän täytyy palata takaisin, rouva
-Dietrich", sanoi hän lempeästi. "Täällä ei Gretchen ole. Menkäämme
-teille, ehkä hän jo on kotona. Ellei hän ole, menen minä vielä
-poliisivartiostoon."
-
-       *       *       *       *       *
-
-Siitä riitti naisille puhumista, heidän seistessään seuraavana päivänä
-voikaupan edustalla. Niin kyllänsä kuin he muutoin olivatkin saaneet
-jonottamisesta, ei se heistä tänään tuntunut liian pitkäveteiseltä.
-Vallan kauhea oli tuon neiti Dietrichin tarina. Nythän hänen täytyisi
-joutua Dalldorfin parantolaan.
-
-"Hän oli juossut pois kotoaan", kertoi muudan, "hääpuku yllänsä.
-Valkoisessa puvussa. Siinä oli ylt'ympäri poimuissa pieniä
-myrttivihkoja, ja röijyssä oli myöskin edessä myrttivihko. Friedani
-näki sen ollessaan tänään sanomalehtiä kantamassa. Ne toivat hänet
-silloin, -- tänä aamuna. Poliisikonttorin vahtimestarin koira oli
-löytänyt hänet. Kaukana kedolla kuljun luona hän makasi mäntyvesakon
-alla aivan veden reunassa. Yöt ovat vielä kylmät, hän oli ollut aivan
-kohmettunut."
-
-Uteliaina pyrkivät toiset lähemmäksi. "Olikohan hän aikonut
-hukuttautua? Ja minkä tähden?"
-
-"No, siksi että hän on päästä sekaisin. Hänen on täytynyt odottaa liian
-kauan sulhastansa."
-
-Oliko hän sitten todella kihloissa? Sulhasta ei kukaan ollut nähnyt.
-
-Muuan vaimo, joka oli Dietrichin perheen naapuri, kohautti hartioitaan.
-"Voipi olla -- tai ehkä ei. Kenpä tyttöjen asiat tietää niin
-tarkoilleen. Se ainakin on varmaa, että jos jollakin on mielitiettynsä
-rintamalla eikä hän kirjoita eikä palaa, eikä toinen tiedä, elääkö hän
-vielä vai eikö elä, silloin voi kenen tahansa käydä kuten Dietrichin
-neidin."
-
-Niin voi, -- voi kylläkin! Kauhu kuvastui kuulijoiden kasvoilla, heidän
-katseensa kävi araksi. Kaukaa läheni heitä kovakourainen julmuri, joka
-kävi käsiksi sydämiin ja mursi ne, joka anasti ajatuksetkin ja hämmensi
-ne, niin että ne lentelivät sekaisin kuin akanat seulassa. Se julmuri
-oli -- sota.
-
-
-
-
-XII.
-
-
-Kevät kehittyi kehittymistään, mutta Verdunin valloitusta se vain ei
-tuonut muassaan. Suunnattomia hyökkäyksiä ja vastahyökkäyksiä, uhrien
-luku molemmin puolin ääretön. Tänä keväänä oli harvinaisen varhain
-tullut lämmin, luonto pukeusi jo huhtikuussa kukkiin, mutta ken voi
-iloita siitä?
-
-Kun Hedwig Bertholdi nyt kulki puutarhansa kautta, ei hän huomannut
-sitäkään, että syreeni pian alkaisi kukkia. Hänellä oli huolia,
-suurempia huolia kuin ennen. Kun Anna Maria nauroi, tuotti se hänelle
-melkein ruumiillista tuskaa. Vanhimpansa takia hän nyt oli enin
-huolissaan. Hän oli kirjoittanut, että hänen tykistöväkeen kuuluvana
-oli täytynyt oleksia maan alla ja tapella rottien kanssa. Hänellä oli
-siellä alhaalla vuode ja oikein sievä asunto. Hänen tarvitsi vain
-painaa nappulaa, niin tuli passaripoika, mutta tuollainen asemataistelu
-oli ikävintä, mitä mielessään voi kuvailla. Hän olikin tarjoutunut
-lentäjäksi; silloin saisi enemmän liikkumisvapautta ja tilaisuutta
-itsenäiseen toimintaan. Hän oli tutustunut kapteeni Bölckeen ja tämä
-oli puoltanut hänen anomustansa. Nyt tiesi siis äiti, ettei hän
-juuri tällä haavaa ollut taistelussa, vaan vaarattomalla alueella
-toimeensa harjaantumassa. Mutta eivätkö häntä myöhemmin odottaneet
-vielä suuremmat vaarat kuin Rudolfia, joka oli jalkaväessä Verdunin
-edustalla? Heinz teki jo lentoretkiä, ja hänen kirjeensä, joita loman
-jälkeen oli tullut varsin harvoin ja joissa äidin mielestä oli ilmennyt
-omituinen väsymys ja haluttomuus, uhkuivat nyt reippautta, joka melkein
-vaikutti innostukselta. Mutta äidin tarkka vaisto havaitsi niissä
-kaikesta eloisuudesta huolimatta jotain vallan toista: kuinka olikaan
-oikein Heinzin laita?
-
-Levätessään nyt öisin vuoteessaan, lenteli hänkin. Silloin oli hänestä
-kuin kohoaisi hänen ruumiinsa ylös patjoilta ja hän kiitäisi kautta
-äärettömien avaruuksien, joita nimitetään taivaaksi, ja kauhulla
-hän tunsi maan väistyvän jalkojensa alta. Miksi olikaan Heinz
-pyrkinyt tuohon toimeen? Alinomaa sattui hänen silmäänsä kuvauksia
-ilmailuonnettomuuksista. Eikö Heinz sitten tiennyt että ilmailijan
-ammatti oli vaarallisista vaarallisinta?
-
-"Ilmailu -- sehän on suorastaan hengen turvaamista", vastasi Heinz.
-"Mikä ihana tunne, kun kaikesta vapaana saa jättiläislinnun siivin
-kiitää läpi avaruuden, mieli vapaana kaikesta muusta. Silloin ei enää
-ajattele entisiä, ei mietiskele millaista elämä olisi voinut olla, --
-kaikki on unohtunut, lentelee, lentelee vain ja nauttii lennosta."
-
-"Miksikä olet niin huolissasi, äiti?" sanoi Anna Maria. "Minusta tuo on
-suunnattomasti ihailtavaa."
-
-Mitä ymmärsikään äidin tunteita tuo nuori rouva, joka eleli
-käsittämättömän huoletonna päivästä toiseen? Vanhempi nainen olisi
-tässä voinut kadehtia nuorempaa hänen tyyneytensä takia. Mikä
-onnellinen luonne! Ja siitähän todella näytti, kuin olisi hän oikeassa
-vakuuttaessaan joka päivä: "Kyllä kaikki käy hyvin!" -- sillä ainakin
-toistaiseksi oli hän saanut mitä parhaimpia tietoja mieheltänsä.
-Kirjeitä meni, kirjeitä saapui yhtä mittaa. Sotakauhujen keskellä
-kukoisti lemmenonni. Ja Hedwig mietiskeli mielessänsä: sellainen
-täytyy kaiketi vaimon olla, jotta hän voisi tehdä miehellensä elämän
-keveämmäksi näinä aikoina. Ei hän oikein tiennyt, oliko hänen pidettävä
-miniäänsä pintapuolisena vai kylmäsydämisenä, vai oliko hänen
-kadehtiminen häntä. Käsittämätöntä oli hänestä myöskin ollut tapa,
-millä nuo molemmat erosivat toisistansa. Onnesta loistavina olivat
-he palanneet Dresdenistä, Rudolf oli tuonut vaimonsa kotiinsa loman
-viime päivänä, ja illalla hänen täytyi lähteä. Anna Maria oleskelisi
-vain rauhallisesti äidin luona siksi kun hän palaisi, sittenhän
-saataisiin nähdä. Ja Anna Maria oli suostunut yhtä helposti siihen
-kuin kaikkeen muuhunkin. Hän oli kyllä itkenyt, kun Rudolf suuteli
-häntä jäähyväisiksi, mutta kun hän sitten seisoi asemalla ja viittoili
-hänelle, silloin oli hän kyyneleistään huolimatta hymyillyt hänelle.
-Hymyillen oli nuori aviomies viittoillut vastaan, vaikka hänenkin
-silmänsä olivat kyyneltyneet. He olivat vielä nuoria, he eivät olleet
-vielä kokeneet suurta surua, -- surua, joka myllertää mielen mullin
-mallin, -- he olivat onnellisia lapsia vielä.
-
-Oli hetkiä, jolloin Hedwig Bertholdin oli vaikea arvostella miniäänsä
-oikeudenmukaisesti. Kuinka voikaan tämä pysyä niin hilpeänä! Tuo nauru,
-joka aikoinaan oli viehättänyt häntä, tuo täyteläinen, raikas nauru,
-se kiusasi nyt hänen hermojansa. Mutta eikö hänen oikeastaan olisi
-pitänyt olla iloinen siitä, että miniä kantoi ajan vaivat ja eron
-niin kevyesti? Entäpä jos hän olisi alati vain valittanut ja ollut
-epätoivoissaan! Huomaamattaan alkoi Hedwig hillitä itseään paremmin.
-Eihän hän voinut antaa toisen niin paljoa nuoremman saattaa häntä
-häpeään.
-
-Anna Maria nautti kaikesta hyvästä, joka tuli tässä talossa hänen
-osaksensa. Oli sentään ihanaa olla rouva, joskin mies oli poissa.
-Mutta kun sota loppuisi ja Rudolf palaisi, olisi tietysti vieläkin
-ihanampaa. Nyt olivat hänen ajatuksensa alati kiintyneet lapseen,
-jota hän odotti. Vielähän kestäisi kauan ennenkuin se syntyisi, mutta
-hän tunsi itsensä jo nuoreksi äidiksi. Turhamielisyyttäkö se oli vai
-ylpeyttä, jota tuo sotalapsi herätti hänen mielessänsä? Vai oliko se jo
-rakkautta? Hänen ei ollut tapana tutkistella omaa itseänsä, mutta hänen
-sitä huomaamattaan heräsi hänessä lämmin tunne -- kiintymys lapseen.
-Seitsemän poikaa halusi hän saada, seitsemän kaunista, tervettä,
-hilpeätä poikaa, seitsemän poikaa keisaria palvelemaan. Ja hiljaa
-rallatti hän vanhaa sotilaslaulua, jota oli tyttönä usein laulanut:
-
-    "Sotamies se hauska veikko.
-    Mieli hällä pelvoton!
-    Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"
-
-       *       *       *       *       *
-
-Naapuritalojen puutarhoissa käyskentelivät molemmat nuoret rouvat.
-Terveenä ja pulleana katseli Anna Maria aidan ylitse: kuinka solakka
-olikaan rouva Rossi ja niin hento ja valkoinen! Anna Maria ihaili
-itseksensä tuota kaunista naista. He olivat tuttuja keskenään, sillä
-rouva Rossi oli kerran käynyt heillä vierailulla. Mutta Anna Maria ei
-ollut voinut keskustella paljoakaan hänen kanssaan, hänen anoppinsa
-oli huolehtinut seuranpidosta. He olivat puhelleet luutnantti Rossin
-kuolemasta, missä ja miten hän oli kaatunut.
-
-Leski oli vastannut hyvin hiljaa, melkein epäröiden, noihin
-osaaottaviin kysymyksiin; samalla oli hänen katseensa kierrellyt
-huonetta hajamielisenä, levottomasti hakevana. Siellä oli ollut esillä
-Heinzin valokuva. Hän oli ottanut sen käteensä, antanut katseensa
-vaipua siihen ja pitänyt sitä sillä tavoin pitkän aikaa keskustelun
-kestäessä. "Se on uusin kuva pojastani", sanoi äiti. Silloin hän
-punehtui hiukan ja pani sen pois.
-
-Hänen olennossaan oli jotain niin naisellista, miellyttävää ja
-hillittyä! Hedwig Bertholdi oli aivan ihastuksissaan.
-
-Nyt silmäili Anna Maria jonkinmoisella uteliaisuudella tuota nuorta
-rouvaa. Mitähän hän mahtoikaan tehdä koko pitkän päivän? Eihän hänellä
-ollut miestä, jolle kirjoittaa, ei lasta, jota hoidella! Peräti ikävää
-ja surullista täytyi tuollaisen elämän olla. Hiljaisena käyskenteli
-rouva Rossi hitaasti puksipuiden reunustamain sarkojen keskellä kuin
-nunna; tuon tuostakin hän kumartui maahan, hän poimi orvokkeja. Hänen
-vakavilla kasvoillaan ei näkynyt hymyilyn kajastustakaan.
-
-Nuori rouva Bertholdi tunsi äkkiä onnensa runsauden. Hän tervehti
-häntä iloisimmalla naurullansa, hän halusi osoittaa aivan erikoista
-ystävällisyyttä, -- olihan tuo toinen niin köyhä! Kuin olisi hänellä
-ollut määrättömiä rikkauksia lahjoittaa, sanoi hän: "Te olette aina
-niin yksin, käykääpä toki meillä useammin." Ja hän ojensi hänelle
-kätensä.
-
-Nyt hymyili Lili. Hän puristi ojennettua kättä, mutta sitten kävivät
-hänen kasvonsa heti jälleen vakaviksi. Umpimielisen karttelevasti hän
-vastasi: "En minä ole niin yksin, asuuhan äitinikin täällä. Mutta
-tietysti käyn mielelläni toistekin luonanne."
-
-Anna Maria tunsi että hän sanoi tuon vain kohteliaisuudesta. Tietenkään
-hän ei tulisi. Se oli ikävää, olivathan he molemmat nuoria ja
-viihtyisivät hyvin toistensa seurassa. Luontaisella avomielisyydellään
-päätti hän olla itsepintainen: tuo nainen miellytti häntä, eikä hän
-halunnut tyytyä pelkkään puheparteen. "Mutta ettepä te kumminkaan
-tule, kun te sanotte vain noin ylimalkaisesti: 'Käyn kyllä luonanne!'
-Vielä mitä!" Avosuin hän pudisteli päätänsä: "Ei, siihen minä en
-tyydy! Teidän pitää sanoa: 'Kyllä minä tulen!' Kenties huomenna? Tai
-ylihuomenna? Tulkaapa vaikka ylihuomisen huomenna, mutta teidän pitää
-luvata varmasti. Tehän olette myöskin nuori. Minä olen kahdeksantoista
-vanha. Kuinka vanha te olette?" "Kaksikymmentäviisi vuotta."
-
-"Jo kaksikymmentäviisi? Mutta eihän sekään vielä ole paljon. Olisi
-niin hauskaa, jos tapaisimme toisemme useammin." Äkillisen tunteen
-valtaamana kurotti Anna Maria käsivartensa aidan ylitse ja veti
-naapurinsa puoleensa. "Kiipeäisinkö minä luoksenne?" Hän yritti jo
-tehdä sen, mutta malttoi sitten mielensä. "Ei, enhän enää saa tehdä
-sellaista." Hän nauroi, ja punehtuen hän lisäsi ylpeästi: "Minun täytyy
-nyt olla varovainen."
-
-Tunteen vallassa, jossa oli hitunen tuskallista kateutta, ajatteli Lili
-tuota ensi keskusteluaan Rudolf Bertholdin nuoren rouvan kanssa. Mikä
-onnellinen ihminen hän olikaan! Kenties ainoa onnellinen tuhansien
-joukossa -- naisista varmaankin ainoa. Miehet voivat pikemmin tuntea
-itsensä onnellisiksi, -- aika oli omansakin tuottamaan heille
-onnea. Eikö hänen miehensäkin ollut onnellinen taistellessaan? Eikö
-kuollessaankin? Ja eikö Heinzkin ollut onnellinen lentoretkillään?
-
-Siinä ei ollut mitään outoa, että Lili oli tuolta nuorelta rouvalta
-tiedustellut hänen lankonsa vointia, -- tiesihän tämä hänen usein
-olleen yhdessä luutnantti Bertholdin kanssa. Mutta hän huomasi pian,
-ettei Anna Marialla ollut aavistustakaan siitä, kuinka läheisessä
-suhteessa hän oli ollut häneen. Sen paremmin oli hän voinut kysyä:
-"Kuinkas miehenne veli voi kaiketi myös hyvin?"
-
-"Hänestä on tullut ilmailija, -- miksi olette siitä niin ihmeissänne?"
-
-Lili ei ollut voinut pidättää kauhun ilmausta. "Mitä!" oli hän
-huudahtanut, hänen kasvojensa vieno punehdus oli kadonnut, ja hän oli
-käynyt hyvin kalpeaksi. Hänen täytyi koota kaikki voimansa salatakseen
-mielenliikutuksensa; eihän hän saanut näyttää, kuinka läheltä tuo
-koski häneen. Nyt oli hänellä kaksinkertainen syy olla levoton hänen
-tähtensä. Mikä oli saattanut hänet rupeamaan ilmailijaksi? _Hänkö_
-kenties? Taivaan tähden: hänkö?!
-
-Lili vietti yönsä kiihkeässä tuskassa. Eikö hän ollut mieletön, kun oli
-antanut luutnantti Bertholdin lähteä luotansa sillä tavoin? Eikö hän
-olisi voinut sanoa hänelle: "Nyt sinun on lähdettävä pois, mutta kun
-palaat, olen omasi." Oliko sitten kuolleella oikeus kaikkeen, elävällä
-ei mihinkään? Olihan Lili lukenut ilmaennätyksistä ja voi käsittää,
-että ilmojen hallitseminen voi houkutella uljasta nuorta miestä. Mutta
-ei, ei Heinzin sittenkään olisi pitänyt antautua tuolle alalle! Eikö
-hän tiennyt, että Lili väänteli täällä tuskissaan käsiään, niin että
-nivelet naksahtelivat? Hän ei saanut unta, ei hetkeksikään, -- ah, ei
-koskaan enää hän voisi nukkua levollisesti!
-
-Kuivin, polttavin silmin hän katsoi miehensä kuvaa, joka riippui
-vastakkaisella seinällä. Tuskaa oli hän kokenut hänenkin tähtensä, oli
-saanut perehtyä tuskaan, kuten kaikki vaimot, joilla oli mies sodassa.
-Mutta nyt yhtyi hänen tuskaansa vielä toinenkin tunne, -- hänen
-sydämensä kapinoitsi hänen omaa itseänsä vastaan. Miksi oli hän ollut
-niin tyly, oli käyttäytynyt niin kylmäkiskoisesti? Ainiaan uskollisen
-lesken hyveeseen oli hän verhoutunut, vaikkei hänen sydämensä enää
-tiennyt tuosta hyveestä. Miksi, miksi piti aina koettaa pettää omaa
-itseänsä? Miksi piti olla niin hyvinkasvatettu, niin muodollisuuksiin
-kahlehdittu, ettei rohjennut sanoa avoimesti: "Olen sinun, ota omasi!"
-
-Kiihkeän levottomuuden vallassa heittelihe tuo vaalea olento sinne
-tänne patjoillansa. Entä jos Bertholdi syöksyisi maahan, jos vihollisen
-vastarinta tai luonnonvoimien oikullisuus veisi häneltä hengen? Hän,
-hän yksin olisi siihen syypää! Hän voihki ääneen. Yön tuskallisessa
-yksinäisyydessä kuvastuivat kaikki kauhut vielä kammottavampina. Sitten
-heräsi hänen mielessään nuhteita Bertholdiakin kohtaan. Eihän hän ollut
-voinut ilmaista hänelle tunteitaan sen selvemmin kuin oli ilmaissut.
-"En voi toistamiseen kestää kaikkea odotuksen tuskaa ja levottomuutta",
--- niin oli hän sanonut -- eikö Heinz ollut sitä kuullut? Kuullut oli
-hän kyllä, -- mutta ei ymmärtänyt. Niin ei nainen puhu miehelle, josta
-ei välitä. Kuinka olikaan hän voinut lähteä hänen luotaan mieli täynnä
-uhmaa ja vihaa, niin lapsekkaan suuttumuksen vallassa, että nyt teki
-parastansa tuhotakseen itsensä? Rangaistuksetta eivät ne kaikki kohoa
-aurinkoa kohden, nuo ilman sankarit.
-
-Vuodettaan ympäröivässä yksinäisessä pimeydessä näki Lili äkkiä
-edessään hänen rakkaat nuoret kasvonsa, ja raskaat kyynelkarpaleet
-alkoivat hitaasti vieriä hänen poskiansa pitkin. "Tulkaa jälleen!"
-Viimeisenä eronhetkenä oli tuo vastoin hänen tahtoansa pujahtanut hänen
-huuliltansa; mutta hän oli kuiskannut sen niin hiljaa, että se häipyi
-kuulumattomiin. Nyt, tuskissaan hänestä, joka linnun tavoin liiteli
-ilmassa, välittämättä siitä, mitä jätti maan pinnalle, nyt kurotti hän
-rukoilevasti kätensä hänen jälkeensä ja huusi rakastavaisen naisen koko
-hellyydellä: "Tule jälleen!"
-
-       *       *       *       *       *
-
-Päivät olivat jo käyneet paljon pitemmiksi. Onnellisille voi olla
-mieleen, kun yöt pysyvät kauan pimeinä, mutta niistä, jotka ovat ja
-pysyvät yksin, tuntuu helpotukselta, kun ilta tulee myöhään ja aamu
-varhain. Ja kaikkialla alkoi jo vihertää. Puutarhojen pensaisiin
-ilmestyi lehdyköitä, ja nurmikenttien krookuskasvit olivat niin
-kirjavia, kuin ei talvea olisi ikinä ollutkaan. Lili kuuli rastaan
-laulavan Bertholdin puutarhassa ja toisen vastaavan Krügerin
-puksipuusaroilta. Kun hän ensi kertaa kuuli tämän kevätlaulun, heräsi
-jotain hänen mielessänsä. Oliko se toivon, vapautuksen tunne? Hän
-ei ollut koskaan saanut kirjettä luutnantti Bertholdilta, mutta
-hän tiesi hänen äitinsä saaneen eilen häneltä tietoja. Hän eli!
-Sen täytyi riittää toistaiseksi. Haaveksivin katsein silmäili Lili
-maalaispuutarhaa.
-
-Siellä toimiskeli nyt rouva Krüger uutterasti. Kirkkaassa
-kevätvalaistuksessa näki oikein, kuinka paljon lunta tämä talvi
-oli sirottanut hänen tukkaansa. Mutta voimia oli hänellä sentään
-vielä. Miehen tavoin käytteli hän lapiota, hän käänteli sarkojansa.
-Hän levitteli sinne lantaa vuohen majasesta. Maan piti käydä
-hedelmälliseksi, tuottaa paljon, -- ja kenelle?! Synkkä ajatus tuli
-rouva Krügerin mieleen, nenäntyven yläpuolella oleva ryppy kävi
-syvemmäksi. Mitä hyödytti kaikki työ, kovettumat käsissä ja hikihelmet
-otsassa? Mitä hyödytti kylväminen, istuttaminen, sadon kokoaminen?
-Istuiko hänen kanssaan pöydässä kukaan, jonka lautasen hän voi täyttää,
-jolle hän voi sanoa: "Maistuuko tämä sinusta hyvältä? Olen kasvattanut
-tämän itse, -- sinua varten!"
-
-Nyt oli hän jo panettanut kaikkiin lehtiin ilmoituksen:
-
-    Kadoksissa
-
-    on ollut marraskuun 10 p:stä 1914 reserviläinen Gustav Krüger,
-    kuuluva 203:nnen jalkaväkirykmentin 3:nteen komppaniaan.
-    Tovereita, jotka ovat taistelleet hänen kanssaan Dixmuidenin
-    luona, tai sellaisten soturien omaisia, jotka joutuivat
-    kadoksiin samoihin aikoihin ja joista on saatu tietoja (esim.
-    vankileireistä), pyydetään sydämellisesti antamaan tietoja. Menot
-    korvataan kernaasti.
-
-Joku oli neuvonut rouva Krügeria koettamaan _tätä_ keinoa, ja hänestä
-_oli_ se aikoinaan tuntunut erinomaiselta. Ehkei Gustav ollutkaan
-Korsikassa, vaan jossain muualla. Olihan varsin mahdollista, että hän
-oli Siperiassa. Sieltähän ei kukaan saanut tietoja.
-
-Rouva Krüger oli ollut Berlinissä useissa sellaisten henkilöiden
-toimeenpanemissa kokouksissa, jotka eivät saaneet mitään tietoja
-omaisistaan. Oli kuin he kaikki tyynni olisivat olleet samaa perhettä.
-Äidit istuivat yhdessä, kuin olisivat olleet sisaruksia, isät
-neuvottelivat yhdessä. Toinen kertoi toiselleen tarinansa, -- voisihan
-sattua, että tämä osaisi antaa jonkun neuvon.
-
-Nyt ei rouva Krüger enää käynyt noissa kokouksissa. Noista toisista oli
-jo monikin löytänyt lapsensa. Kun hän oli viimeisen kerran vanhempien
-kokouksessa, oli siellä ollut muuan äiti, joka itki ääneen ilosta: hän
-oli samana päivänä saanut kirjeen pojaltaan. Siperiasta se oli tullut
--- kuin ihmeen kautta. Töin tuskin sai siitä selvääkään, ja repaleinen
-se oli, -- oli tullut lukemattomain peninkulmain takaa. Ensin oli
-poika maannut sairaalassa -- missä, sitä hän ei tiennyt itsekään, --
-nyt täytyi hänen kaataa puita aarniometsässä, siellä oli jääkylmää,
-hänen elämänsä oli sanomattoman raskasta, mutta hän eli. Hän eli!
-Hänen oli onnistunut saada kirje pistetyksi erään ruotsinmaalaisen
-matkaan, ja tämä oli toimittanut sen perille. Äiti oli kuin suunniltaan
-ilosta: 'Poikani elää!' Hän julisti sen kaikille salissa oleville.
-Huone oli aikaisempina aikoina ollut tanssisali, korokkeelta, jossa
-soittokunta oli raiutellut iloisia tanssinsäveleitä, yritti äiti lukea
-ääneen kirjeensä, mutta se ei luonnistunut, hänen äänensä tukehtui
-ilokyyneliin. Hän liehutti vain paperia ilmassa, sanoen: "Elää! elää!"
--- sitten vaipui hän polvilleen. Rukoiliko hän? Kaikki panivat kätensä
-ristiin. Kukaan ei puhunut sanaakaan.
-
-Tuo äiti oli siis saanut tietoja mutta entä hän? Rouva Krüger ei enää
-mennyt noihin kokouksiin. Eikä hän aikonut enää panettaa tuotakaan
-ilmoitusta sanomalehtiin, -- se oli jo maksanut tarpeeksi rahaa, ja
-mitä hyötyä siitä oli ollut? Parempi oli panna rahat talteen Gustavin
-varalle. Ken tiesi, missä tilassa hän palaisi! Tarvittaisiin ne kai
-parempaankin; kenties Gustav oli sairas. Ehkä hän palaisi raajarikkona,
--- kädetönnä ja jalatonna. Samantekevää, -- kunhan vain palaisi! Äiti
-pitäisi kyllä hänestä huolta, kantaisi häntä käsillään, lukisi hänen
-silmistään mitä hän halusi.
-
-Nuorekkaan reippaasti työnsi rouva Krüger raskaan lapion maahan ja
-nosteli turpeen toisensa jälkeen. Tähän aikoi hän istuttaa perunoita,
-aikaista lajia, Gustavin herkkua. Olisikohan hän jo kotona kun äiti
-kaivaisi ne maasta? --
-
-Rouva Krüger oli tosiaankin hiukan järjetön, kun hän vielä toivoi
-poikansa palaavan. Eihän siinä ollut enää mitään toivomisen
-mahdollisuutta. Ei kukaan ihminen enää uskonut, että Gustav Krüger
-voisi palata. Sitä ei tosin sanottu äidille aivan suoraan, mutta hänen
-annettiin kumminkin ymmärtää, että niin oli, ja se saattoi hänet
-melkein vihamieliseksi muille. Hän oli pahastunut ihmisille siitä,
-etteivät nämä odottaneet ja uskoneet kuten hän. Harmistuneena vetääntyi
-hän puutarhaansa ja eläimensä seuraan, -- ne olivat parempia kuin
-ihmiset. Mutta toisaalta hän tuskin enää kesti tätä yksinäisyyttään,
-hänet valtasi kiihkeä halu tiedustella muilta: "Luuletteko että hän
-palaa?" Hän olisi halunnut kuulla vastattavan: "Tietenkin!"
-
-Hedwig Bertholdi näki tuon vanhan vaimon työskentelevän puutarhassansa;
-kuinka valkoiseksi hän olikaan käynyt! Vaimo-parka! Eikö ollut pakko
-sääliä jokaista äitiä, -- sitä, joka suri jo kadotettua, -- sitä, joka
-pelkäsi kadottavansa! Kummanko tila oli vaikeampi? Yhtä raskasta oli
-kummankin olo! Eikö tämä aika ollut äideille vieläkin vaikeampi kuin
-vaimoille? Vaimon rakkaus ei ole äidin rakkauden veroinen. Vanhalla
-naisella ei ole enää mitään toivottavaa, mitä jää hänelle enää
-jäljelle? Nuoruus, kauneus, tunteiden kiihko on poissa, hän ei tunne
-intohimoa eikä herätä sitä. Kaikki se, mikä muinoin tuotti hänelle
-onnea, on käynyt arvottomaksi, hänen mielihalunsa ovat laimenneet,
-hänen toivomuksensa käyneet vaatimattomiksi. Hän on oppinut tyytymään
-vähään, hänen on ollut pakko oppia tämä taito, -- maailma menee
-menojaan, lykäten hänet syrjään. Vanha nainen ei voi alkaa elämäänsä
-uudelleen alusta kuten nuori. Hänen poikansa on hänen viimeinen
-aarteensa, -- hänen toivonsa, onnensa!
-
-Kun Hedwig Bertholdi punnitsi näitä asioita, valtasi hänet voimakas
-säälintunne. Vaikka hänellä oli miniänsä luonaan, tunsi hän itsensä
-kumminkin kovin yksinäiseksi. Tuo nuori olento ei ymmärtänyt häntä,
-eikä hän puolestaan ymmärtänyt miniäänsä. Nuoren täytyy kestää kovia
-kärsimyksiä, voidakseen käsittää sen tunteita, joka jo on ehtinyt rajan
-toiselle puolen. Nyt tuntui Hedwigistä varsin luonnolliselta, että hän
-ojensi kätensä aidan ylitse ja tiedusteli naapuriltaan: "Kuinka voitte,
-rouva Krüger?"
-
-Aherteleva vaimo katsahti ylös. Epäröiden laski hän työstä kovettuneet
-sormensa toisen valkoiseen, hienoon käteen. Mutta kun hän loi katseen
-rouva Bertholdin kasvoihin, kävi hänen kädenpuristuksensa lujemmaksi;
-tuokin toinen näytti siltä, kuin hän tietäisi, mitä huoli on! Ja
-kumminkin voivat hänen poikansa vielä hyvin, -- hän sai heiltä tietoja.
-"Rouva Rossi kertoi minulle että teidän vanhempi poikanne harjoittelee
-lentäjäksi. Herra Rudolfin rouvahan myöskin näyttää vielä olevan
-iloisella mielellä. Kuulen hänen lauleskelevan. -- Minun Gustavini ei
-ole vieläkään kirjoittanut." Hänen lausuessaan viime sanat väreili
-hänen väsyneessä äänessään tuskallinen valitus.
-
-Voiko Hedwig riistää tältä äitiparalta viimeisen toivon? "Monessa
-vankileirissä on kirjeiden kirjoittaminen kiellettyä", sanoi hän. "Se
-on julmaa. Mutta kun se on tunnettua, on tämä tieto toisaalta lohdutus.
-Tietäähän toki, mistä johtuu, ettei tietoja tule."
-
-"Luuletteko te sitten, että minun poikani vielä elää?" kysyi rouva
-Krüger, ja hänen päähän vajonneet himmeät silmänsä kiintyivät
-läpitunkevin katsein toisen kasvoihin. Ja jälleen tunsi Hedwig,
-että hänen täytyi valehdella. "Miksi en sitä luulisi?" sanoi hän
-vakuuttavasti. "Mutta, rouva Krüger, tehän olette ollut niin
-luottavaisella mielellä -- muistatteko, kuinka tulitte luokseni,
-nähtyänne hänet tuossa vankileirin kuvassa?"
-
-"Siitä on jo kauan", mumisi rouva Krüger. "Aika on kulunut kulumistaan.
-Väliin ajattelen, että ehkä hän sittenkin on kuollut." Hän katsoi
-synkeästi eteensä maahan. Mutta sitten hän jatkoi kiihkeästi: "Mutta
-olisihan minun pitänyt saada siitä tieto. Eihän lasta sovi ilman muuta
-kaivaa maahan, antamatta siitä tietoa hänen äidillensä, eikö niin?"
-
-Hedwig tunsi kylmän väreitä. Siinä se taaskin oli, tuo tuskallinen
-epäilys! "Älkää toki suoko mielessänne sijaa tuollaisille ajatuksille",
-sanoi hän sydämellisesti. "Mitä hyödyttää meitä kaikki ajatteleminen ja
-horjuminen toivon ja epäilyksen vaiheilla! Kohtalon iskut ovat nykyisin
-arvioimattomampia kuin koskaan ennen!"
-
-"Mitä, te karttelette vain antaa varmaa vastausta!" Rouva Krüger
-silmäili häntä epäluuloisesti. "Sanokaa, luuletteko että Gustavini
-vielä on elossa?" Hän oli oikaissut itsensä, hänen laihaksi käynyt
-vartensa suoristui aidan nojassa, hänen kätensä puristui nyrkiksi:
-"Kirottu sota! Elääkö poikani, vai eikö hän elä?" Hänen äänensä oli
-uhkaava.
-
-Hedwig nyökkäsi ahdistetuin mielin. "Tietysti hän elää. Olisittehan
-muutoin saanut joitakin tietoja."
-
-"Niin, sitä minäkin ajattelen!" Rouva Krüger päästi syvän helpotuksen
-huokauksen: "No, siis eteenpäin!" Ja kuin uusin voimin hän laski
-jalkansa lapiolle ja työnsi sen syvälle itsepintaiseen maahan. "Tuo
-maa on kovaa kuin puulattia, mutta kyllä minä sen vielä murennan!
-Varro vain...!" Hän työnsi taas lapion syvälle: "Perunoita minä tähän
-panen -- koko joukon -- ihania, tahkeita, keisarinkruunuja! Mahtanevat
-maistua Gustaville!" Ja hän kaivoi edelleen innokkaasti, selkä
-koukussa, välittämättä enää rouva Bertholdin seurasta.
-
-Rouva Bertholdi katsoi häneen huolestuneena: rouva Krüger oli
-todellakin kovasti muuttunut. Piti tosiaankin paikkansa mitä
-Emilia sanoi: tuo rouva oli käynyt omituiseksi! 'Päästä sekaisin!'
-tuumiskelivat ihmiset. Olisiko se ollut ihme? Ah, varma tieto
-kuolemasta ei ole niin kauheata kuin epätietoisuus!
-
-Hedwigin omat huolet tuntuivat hänestä äkkiä niin vähäisiltä. Hän meni
-sisään, jokin tunne pakotti hänet suorastaan kirjoituspöydän ääreen,
-hän halusi kirjoittaa Heinzille ja Rudolfille, antaa poikiensa tuntea
-koko sydämensä lämmön, niin kauan kuin siihen vielä oli tilaisuutta.
-Heinzille hän kirjoitti: "Mikä saattoi sinut rupeamaan lentäjäksi?
-Rukoilen sinua sanomaan sen minulle! Se ei ole johtunut yksistään
-rohkeudestasi, tarmostasi, seikkailemishalustasi! Ja turvassa ei
-henkesi myöskään ole siinä toimessa, sitä et voi uskotella minulle,
-äidillesi. Äskettäin oli rouva Rossi luonani herttainen, viehättävä
-nainen -- sitä minun ei tarvinne sinulle vakuuttaa! Hän voitti kokonaan
-sydämeni! Menen pian vastakäynnille; toivon joutuvani hänen kanssaan
-lähempiin suhteisiin."
-
-Rudolfille hän kirjoitti: "Anna Maria voi erinomaisesti, sekä ruumiin
-että sielun puolesta. Hän on kuin luotu soturin vaimoksi. Sen huomaan
-yhä selvemmin. Sinulle on varmaankin mieluista kuulla, että sovimme
-hyvin yhteen. Jos alussa vastustinkin tuota niin äkkiä päätettyä
-avioliittoa nuoruutesi perusteella, niin tapahtui se yksistään sinun
-onneasi silmälläpitäen. Nyt en enää huolehdi tulevaisuudesta. Nykyisin
-on ajatteleminen vain sitä, mitä on tehtävä tänään, -- ja annettava
-huomenisen huolehtia itsestänsä. Ja jos taas joskus tekisin itseni
-syypääksi vanhaan vikaani, niin toivon, että olet kärsivällinen vanhaa
-äitiäsi kohtaan, rakas poikaseni. Mutta ajattelen, että palatessasi
-huomaat, etten minäkään ole käynyt turhaan sodan kovaa koulua ja että
-koko sydämestäni iloitsen mukananne."
-
-Tuon kaiken olisi hän jo aikoja halunnut sanoa nuoremmalle pojalleen,
-jotta viimeinenkin epäsovun tunne olisi haihtunut heidän väliltänsä.
-Eiväthän nuo jäähyväiset, jotka he lausuivat toisilleen loman loputtua,
-olleet täysin sellaiset, kuin niiden olisi tullut olla. Rudolf oli
-tosin syleillyt ja suudellut häntä, mutta sittenkään eivät heidän
-tunteensa olleet sellaiset, kuin niiden tulee olla lausuessa hyvästiä,
-joka kenties on viimeinen.
-
-Helpotusta tuntien sulki äiti tuon kirjeen. Tulipa nyt mitä hyvänsä, --
-hän voi ajatella poikaansa ilman tunnonvaivoja.
-
-
-
-
-XIII.
-
-
-Näihin aikoihin kirjoitettiin paljon kirjeitä, -- arkoja, kaihoisia,
-helliä, epätoivoisia kirjeitä! Verdun oli jotain kuvaamattoman
-kauheata -- 'Verdunin helvetistä' puhuivatkin ihmiset. Niiden takia,
-jotka taistelivat tuolla hornan kidassa, olivat tuhannet äidit,
-puolisot, morsiamet tulisessa tuskassa. Sen rinnalla kävi kaikki muu
-vähäpätöiseksi.
-
-Oli ihmeellistä, kuinka monet niistäkin kuolivat, jotka viettivät
-vaaratonta elämää kotonansa. Vanhat ihmiset eivät enää voineet oikein
-kestää tätä kaikkea, -- odotuksen salainen tuska kysyi liiaksi heidän
-voimiansa. Mutta paljon kuoli nuoriakin.
-
-"Jokohan te sen tiedätte", sanoi Minka Dombrowski eräänä iltana
-Gertrudille hänen juuri palattuaan kotiin. "Kuulin äsken lihaa
-jonottaessani, että teidän entinen ystävättärenne, tuo Dietrichin
-neiti, kuuluu lähenevän loppuansa, -- tuo ihmisraukka, joka on
-hulluinhuoneessa." Hän kohautti surkuttelevasti hartioitaan. "Mutta
-täytyyhän nykyisin aivan toisenmoistenkin ihmisten kuolla."
-
-Gertrud ei ollut pitkiin aikoihin kuullut mitään Margareta
-Dietrichistä. Senjälkeen kun Margareta oli viety parantolaan, oli hän
-kyllä pari kertaa ohikulkiessaan tiedustellut äidiltä hänen vointiaan,
-mutta puodissa oli aina ollut joku soturi, ja pieni rouva oli seisonut
-niin arkana ja vähäpuheisena sikarilaatikkojensa takana, ettei hän
-ollut voinut saada mitään tarkempia tietoja. Hän päätti nyt mennä heti
-seuraavana päivänä rouva Dietrichin luo, mutta silloin tulikin häneltä
-jo aamulla kirje.
-
-Rouva Dietrich kirjoitti: "Arvoisa neiti! Tytärparkani on aiheettomasti
-suljettu parantolaan. Eihän hän tee kenellekään ihmiselle mitään
-pahaa, mutta nykyisin ei asioista liioin oteta selkoa. Gretchen tuntee
-itsensä perin onnettomaksi siellä eikä jää sinne pitkäksi aikaa,
--- ettekö tahtoisi käydä häntä tervehtimässä? Huomenna voi sinne
-mennä. Minä menen sinne, ja Gretchen iloitsee kovin, jos te tulette
-mukaan, hän puhuu teistä. Tulkaa noutamaan minua puoli kahden aikaan.
-Ystävällisesti tervehtäen Rouva Dietrich." -- -- --
-
-Gertrudin sydän sykki kiihkeästi. Viimeisillä lanteillaan oli hän
-ostanut kevään ensi kirsikoita, -- punaisia, hohtavia, hempeitä
-kirsikoita! Nyt seisoi hän, kasvot kalpeina ja vakavina, rouva
-Dietrichin kanssa naisosastoon vievän salin ovella, pusertaen
-huomaamattaan paperitötterössä olevia kalliisti ostettuja kirsikoita
-itseänsä vastaan. Kauhu täytti hänen mielensä: hulluinhuoneessa! Ja
-kumminkin täällä oli ulkonaisesti aivan samankaltaista kuin missä
-sairashuoneessa tahansa, paitsi että akkunoissa oli rautaristikot.
-Heitä vastaan oli tullut portaissa sotureita, joiden oli täytynyt
-vaihtaa harmaatakkinsa sinivalkoisiin, raidallisiin pukimiin. He saivat
-liikuskella täällä vapaasti. Ulkonaisista merkeistä ei voinut huomata,
-mikä laitos tämä oli. Rouva Dietrich oli selvillä oloista täällä, hän
-kävi täällä aina kun oli puhelutunti, sulkien puotinsa siksi aikaa. Hän
-meni edellä saliin, Gertrud seurasi häntä, ja hänen sydämensä alkoi
-sykkiä yhä kiihkeämmin.
-
-Hoitajatar tuli heitä vastaan. "Ei hän ole enää täällä, teidän
-tyttärenne", sanoi hän. Rouva Dietrich pelästyi. "Me toimitimme hänet
-yksityishuoneeseen. Hän oli aluksi niin levoton, -- häiritsi toisia, --
-nyt on hän rauhoittunut. Niin, niin", tuo tukeva olento päästi kuuluvan
-huokauksen, "täällä saa nähdä monenmoista. Minun on sääli neitiä, hän
-oli todellakin hyvä tyttö. Mutta sota, -- se on noussut hänelle päähän,
-ja onko se ihme?" Hän huokasi jälleen. "Minun mieheni on miesten
-osastolla, -- siellä on niin paljon sotilaita. Ja muutoin ne ovat aivan
-terveitä, nuoria miehiä. Surkeata kerrassaan! Mutta hermot, -- ne eivät
-kestä tätä aikaa!"
-
-Rouva Dietrich itki hiljaa.
-
-"No niin", lohdutteli hoitajatar, taputtaen häntä olalle, "eihän hän
-ole vielä kuollut. Mutta kauan ei hän enää voi elää, sanoi professori
-jo eilen. Meistä on ihmeellistä, että hän nytkään enää elää. Sallikaa
-hänen päästä lepoon!" Hän ohjasi äidin ovelle. "Menkää, menkää hänen
-luoksensa. Mutta on luultavinta, ettei hän tunne teitä".
-
-Oi kuinka kalpea, kuinka riutunut! Ei enää nuori tyttö, vaan ikivanha
-nainen, jonka kasvot olivat käyneet niin mitättömän pieniksi. Mieli
-syvästi järkytettynä kumartui Gertrud Margareta Dietrichiä kohden.
-
-Tämä lepäsi hiljaa kuin vahakuva, kädet ristissä rinnalla, kuin
-kuolleena. Hän oli vaipunut uneen. Huomaamattaan pudotteli Gertrud
-tötteröstään marjoja, -- punaisia, kiiltäviä, hempeitä kirsikoita. Ne
-olivat tipahdelleet vuoteelle, -- kuvastaen siinä pelkkää kesää, iloa,
-elämää ja nautintoa.
-
-Rouva Dietrich oli vaipunut tuolille vuoteen viereen. Hän itki,
-nenäliina painettuna kasvoilleen. Hoitajatar oli jo poistunut. Hän oli
-sulkenut oven jälkeensä, nyt olivat kävijät sairaan kanssa yksin.
-
-"Gretchen", kuiskasi Gertrud, kumartuen syvemmälle häntä kohden. Hän ei
-voinut itkeä, hänen mielensä oli liiaksi järkytetty. Sairas irroitti
-ristiin asetetut kätensä, kävi levottomaksi, huokasi, -- säpsähtäen
-kohottautui Gertrud pystyyn. Nyt aukaisi Margareta silmänsä. Ensiksi
-näytti hänen katseensa harhailevalta, -- mutta nyt, nythän siihen tuli
-aivan järkevä ilme!
-
-"Tunnetko minut?" kysyi Gertrud. Gretchen hymyili, -- jos suupielten
-vääntymistä käy nimittäminen hymyilyksi. Mutta hän näytti ilahtuvan.
-"Trudeni!"
-
-Mutta eihän hän ollutkaan heikkomielinen, hänhän tunsi hänet, muisti
-heti hänen nimensä! Gertrud kauhistui. Entä jos hänet olikin suljettu
-tänne erehdyksestä?
-
-Mutta nyt vetikin tuo olento, joka makasi vuoteessaan niin heikkona,
-että hänen tuskin olisi luullut jaksavan oljenkortta kohottaa,
-Gertrudin äkkiä todellisin jättiläisvoimin puoleensa, niin syvälle,
-että Gertrudin pää joutui lepäämään hänen povellensa. Ja hän kuiskasi
-hänen korvaansa: "Mieheni on kaatunut, mutta en tiedä missä. Toivon
-että ne ovat haudanneet hänet, niin etteivät ketut runtele häntä, --
-etteivät varikset noki hänen silmiänsä, -- hänen rakkaita silmiänsä,
--- voi tuskaa!" Hän voihki. Sitten hän työnsi Gertrudin luotansa.
-"Pois, pois!" Hakien hapuilivat hänen kätensä peitteellä, tulinen
-tuska näytti valtaavan hänen mielensä. Nyt alkoi hän huutaa: "Lapseni,
-lapseni! Missä se on? Tuo rakas pienokainen, missä se on, -- lapseni!
-Pois, te muut!" Hän rimpuili käsin ja jaloin, pyrkien ylös vuoteesta.
-"Milloin hän tulee, milloin?" Hänen huutonsa kävi yhä äänekkäämmäksi,
-suonenvedontapaisesti nytkähtelivät hänen jäsenensä.
-
-Hoitajatar pisti päänsä ovesta sisään. "No, mitä nyt on tekeillä?
-Mutta, hyvä neiti -- -- --!" Hän tuli vuoteelle, kävi käsiksi
-tuohon riehuvaan olentoon, painoi hänet alas ja tasoitti peitteen
-hänen ylitsensä. "Mitä ihmeen melua te pidätte! Tuolla tavoinko
-käyttäydytään, kun saadaan vieraita?! Hillitkääpä vähän mieltänne,
-rakkaani!" Sairas läähätti, voi nähdä kuinka hänen sydämensä tykytti
-peitteen alla.
-
-"Sydän-parka!" Hoitajatar asetti hänelle kääreen. "Ei se kestä
-tuollaista. No -- nyt te olette kiltti!"
-
-Sairas oli käynyt aivan hiljaiseksi, väsyneenä makasi hän vuoteessaan.
-Tultuaan äkkiä aivan tylsäksi makasi hän nyt siinä olentona, josta
-sielu on otettu pois kuten kellonkuoruksesta rataslaitos.
-
-Hoitajatar tutki valtimoa. "Sangen heikko, tuntuu tuskin ollenkaan.
-Lakkaa välillä, jos kuinka kauaksi. On parempi, että jätätte hänet
-yksin ja menette kotiin. Hän tulee vain levottomaksi." --
-
-He odottivat vielä neljännestunnin, mutta sairas ei enää kiinnittänyt
-heihin lainkaan huomiota. Hän lepäsi äänetönnä vuoteessaan, silmät
-aivan auki. Mutta nuo silmät eivät nähneet, mitä ympärillä tapahtui;
-ne katsoivat vain suoraan eteensä, kuin odotellen jotakin, jonka piti
-tulla.
-
-Gertrudin valtasi toivottomuus. "Onko Gretchen aina ollut tuollainen?"
-kysyi hän äidiltä.
-
-"En tiedä, -- lapseni, lapsi-raukkani!"
-
-"Tulkaa, lähtekäämme täältä!" Gertrud voi tuskin pidättää itkuansa.
-Jospa tuo tyttö-parka jo olisi päässyt kärsimyksistänsä! Siinä hän
-lepäsi, odotellen sitä, jota jo oli niin kauan odottanut! Tulija oli --
-kuolema!
-
-Rouva Dietrich silitteli tyttärensä velttona riippuvaa kättä ja suuteli
-sitä, -- sitten he läksivät.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Maatessaan tänä iltana vuoteessaan, tunsi Gertrud pelkoa. Olihan
-hänellä pienokainen luonansa, sylissään, mutta lapsihan oli vielä
-oikeastaan sama kuin ei kukaan. Yksinäisyys kammotti häntä. Pitkän
-aikaa oli hän antanut valkean palaa, voimatta mennä sitä sammuttamaan,
-mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että oli tuhlausta nykyisin
-polttaa valkeata yöllä, se maksoi liiaksi rahaa. Ja sitähän hänen
-oli ajatteleminen ensi sijassa. Mutta hän oli kokonaan pelkonsa
-vallassa. Mitähän hän oikeastaan pelkäsikään? Ulkona lähestyi kevätyö
-lempeänä ja hiljaisena. Ei kuulunut tuulen henkäystäkään, vajan ovi ei
-paukahdellut, ei kuulunut ruostuneen saranan vinguntaa. Oli rauhaisa
-yö, yö, joka oli kuin luotu onnea varten.
-
-Ja Gertrud muisteli öitä, jolloin Gustav oli tullut hänen luoksensa.
-Hiljaa oli hän kolkuttanut ovelle -- -- -- mitä, eikö ulkoa kuulunut
-jotain rasahdusta?! Joku kulki yli pihan. Ei, ei suinkaan! Kuinka
-voikaan kuvitella mielessänsä kaikenmoista! Se johtui mietiskelystä
-ja ainaisesta yksinolosta, lopuksi uskottelee itselleen mitä tahansa.
-Gertrud olisi voinut vannoa kuulleensa varovaisten askelten lähestyvän
-yli kivitetyn pihan. Joku kulki haparoiden vajan oven ohitse. Kuun
-kalpea valo tunki väreillen akkunasta sisään. Pilvenlonkakohan äkkiä
-muodosti niin suuren varjon?
-
-Hän tukahdutti huudon: eikö hänen akkunansa taakse ilmestynyt jokin
-tumma olento, joka katsoi sisään ja sitten nopeasti kyyristyi maahan?
-Hän hypähti vuoteestaan, veti uutimet eteen ja kiinnitti ne vielä
-yhteen nuppineulalla. Muistot eivät saaneet tunkeutua hänen luoksensa,
-niiden oli pysyminen loitolla! Ne saivat hänen mielensä aivan sekaisin.
-
-Olikohan Gretchen jo kuollut? Oi, jospa hän jo olisi päässyt
-kärsimyksistänsä! Nyt vasta Gertrud oikein tunsi, kuinka läheltä tuon
-ihmis-paran kohtalo häneen koski! Ja kuinka paljon onnettomia ihmisiä
-olikaan nyt maailmassa! Olikohan syytä olla niin masentunut juuri
-Gretchenin takia? Jäikö kukaan häntä suremaan? Ainoastaan vanha, arka,
-pieni äiti. Oli niin monta muuta, joita ympäröi elämän yltäkylläisyys,
-joilta jäisi niin paljon keskeneräiseksi, ja joiden kumminkin kävi
-samaten. Kaikkia odotti surullinen loppu.
-
-Vavahtelevin sormin siveli Gertrud kuumaa otsaansa. Oliko hänellä
-kuumetta? Hänen suonensa tykyttivät, hiki valui pitkin hänen
-ruumistansa. Mutta eihän hän ollut koskaan ollut sairas, muuta kuin
-yhden ainoan kerran lapsena, kun hänellä oli tuhkarokko. Ei hän nytkään
-sairastuisi, hänen mielensä oli vain järkytetty Gretchenin takia. Ja
-sitten lisäksi tämä kevätyö. Se oli niin rasittavan lämmin.
-
-Huoneessa oli tukahduttava ilma. Mutta Gertrud ei rohjennut avata
-akkunaa. Olihan ulkona äsken ollut joku, joka oli katsonut sisään.
-Kukahan se saattoikaan olla?! Minka Dombrowski oli jo aikoja mennyt
-ullakkokamariinsa, hänellä oli vieras luonansa. Tänään oli hänen
-parturinsa tullut Berlinistä vierailulle. Ihme, että hän oli taas
-päässyt lomalle! Gertrud tunsi raivoa mielessänsä, -- mikä häpeä! -- ja
-samalla valtasi hänet suuri tuska. Nyt selveni hänelle, miksi hän oli
-niin levoton. Hän ei ollut levoton Gretchen-paran takia, jonka kuolema
-nyt otti huomaansa, hän oli levoton siksi, että tiesi miehisen olennon
-olevan tuolla ylhäällä. Herra Dombrowskilta ei ollut pitkiin aikoihin
-tullut mitään tietoja, mutta viimeksi kirjoittaessaan oli hän maininnut
-jotakin lomasta. Minka oli tyytyväisenä nauraen näyttänyt hänelle
-kirjeen. 'Hänen kunnon Stanislaunsa!'
-
-Mitä! Gertrud kavahti istualleen. Tätä oli mahdoton enää kestää, hän
-tunsi aivan selvästi, että ulkona oli joku. Huutaisikohan hän Minkaa?
-Mutta eihän hän kumminkaan tulisi. Hän oli kerta kaikkiaan kieltänyt
-Gertrudia sitä tekemästä. Herättäisikö hän nukkuvat lapset? Mitä apua
-siitä olisi! Hän kokosi kaiken rohkeutensa. Jos ulkona oli joku, joka
-aikoi varastaa, juoksisi hän tiehensä huomatessaan, että hänet oli
-nähty.
-
-Gertrud aukaisi akkunan raolleen: "Kuka siellä on?" Ei vastausta.
-Kuolemanhiljaisuus kaikkialla! Kevätyön lenseä hengähdys puhalsi
-rauhoittavasti hänen kuumaan otsaansa. Hän kurotti päänsä ulos. Ah,
-kuinka se virkisti! Nyt voi selvästi nähdä, kuinka luonto versoi,
-kuinka kesä lähenemistään läheni.
-
-Pelloilta virtasi ravitsevan, kostean mullan haju, täyttäen koko
-pihan. Tosin se oli vain karun peltomaan lemua, mutta sekaantuneena
-mäntymetsän tuoksuun se vaikutti huumaavasti. Tuosta ilmasta kävi
-nauttiminen kuin viinistä, virvoitusta tarjosivat yön kädet. Pellon
-notkelmasta, missä kosteus oli synnyttänyt upeamman vehreyden, kuului
-nyt pitkähkö värähtelevä kutsu: ensimäinen satakieli oli saapunut!
-
-Huokaisten sulki Gertrud akkunan. Jumalan kiitos, hän lienee sittenkin
-erehtynyt, -- pihassa ei ollut ketään! Mitäpä varastamisen arvoista
-täältä löytyisikään! Vajan ovella riippuvasta vanhasta miestenpuvusta
--- repaletakista ja hetaleisista housuista -- ei kukaan välittäisi,
-muuksi ei se enää kelpaisi kuin pelättinä tankojen varassa seisomaan
-pellolla ja karkottamaan metsävuohet ja jänikset.
-
-Nyt toivoi Gertrud vihdoinkin voivansa nukkua. Mutta tuskin oli hän
-ehtinyt vuoteeseen, kun hänet uudelleen valtasi tunne, että ulkona
-hiiviskeli joku. Hän veti lapsensa aivan lähelle itseänsä. Kuin voisi
-tuo pieni ruumis suoda hänelle suojaa, tarrautui hän siihen kiinni.
-Hänen ajatuksensa liitelivät sinne tänne, kuin pelästyneet linnut,
-jotka hakevat suojaavaa pesää. Ne harhailivat asiasta toiseen:
-Gretchenistä Minkaan ja tuohon mieheen, sitten jokapäiväiseen leipään,
-työhön, puutteeseen, sotaan, -- yhä kammottavammaksi käyvään sotaan.
-Turvaa ei ollut missään tarjona!
-
-Gertrud ei ollut enää elämän arkioloissa muistanut rukoilemista. Nyt,
-tällä hetkellä, muisti hän jälleen erään lastenrukouksen, joka hänen
-aina oli pitänyt lausua ääneen, kun äiti seisoi illoin hänen vuoteensa
-ääressä. Kokonaan ei hän enää muistanut sitä, mutta häntä rauhoitti
-sekin vähä mitä muisti:
-
-    "Lohtua suo sydämeemme,
-    Kuivaa kuumat kyyneleemme,
-    Kaikille Sä hoivaa anna,
-    Helmassasi meidät kanna!"
-
-       *       *       *       *       *
-
-Pihassa oli sittenkin ollut joku. Aivan hiljaa käydä kompuroi siellä
-herra Dombrowski. Sotamies ei tiedä kauan edeltäpäin milloin saa lomaa,
--- mitäpä siis kirjoittaminen olisi auttanut! Ennenhän hän itse olisi
-perillä. Kuinka iloitsisikaan hänen Minkansa! Loppumattomalta oli matka
-hänestä tuntunut. Vetelehtiminen ja vitkastelu asemilla oli vallan
-sietämätöntä! Kärsimättömyys vei häneltä ruokahalunkin. Nukkua ei hän
-myöskään voinut. Siihen ei kumminkaan ollut syynä kova penkki eikä
-ahdas istuinpaikka toisten lomailijoiden välissä. Olihan hän taistelun
-hetkeksi tauottua uneksinut kaikessa rauhassa paljoa tukalammassa
-asemassa, maaten kanuunain jylistessä laukku selässä pehmeällä,
-vertatihkuvalla maankamaralla. Nyt painautui hän turhaan vaunun
-nurkkaan, sulkien silmänsä. Kuinka iloitsisikaan Minka, hänen Minkansa!
-Lapset olivat tietenkin jo kasvaneet aika suuriksi. Mutta niitä hän
-tuskin ajattelikaan, vaimo täytti kokonaan hänen mielensä. Kuinka tämä
-oli itkenyt hänen lähtiessään, kuinka kauan viittoillut jäähyväisiksi!
-Oli melkein katalaa, ettei hänen ollut sallittu ennen käydä häntä
-tervehtimässä. Mutta nyt tulisi seuraamaan onnen aika! Kaksi viikkoa
-oli hänellä lomaa. Hänestä oli, kuin olisi hän jo sulkenut Minkan
-syliinsä!
-
-Kun hän tuli Berliniin, olivat hänen silmänsä pöhöttyneet ja
-tulehtuneet rautatien tomusta, pitkällisestä valvomisesta ja kevään
-kirkkaudesta, johon hän ei ollut tottunut pimeässä juoksuhaudassansa.
-Hän ei tuntenut että niitä kirveli, ei nälkääkään, joka vihdoin valtasi
-hänet. Viimeisellä junalla, joka meni hänen esikaupunkiinsa, läksi hän
-vaimonsa luo. Oli jo myöhäistä, tornikello löi yksi, kun hän laahusti
-pihaan. Minka nukkui, talo oli aivan pimeä. Menisikö hän herättämään
-hänet? Mutta Minka pelästyisi kovasti niin myöhäisestä kolkutuksesta.
-Hän uskalsi sentään katsoa sisään akkunasta, -- vieras nainen siellä
-oli. Vai niin, Minka oli vuokrannut pois tuon huoneen. Se oli varsin
-järkevää, -- niin, niin, hänen Minkansa!
-
-Olisi varmaankin parasta, että hän paneutuisi pitkäkseen vajaan ja
-odottaisi aamuun. Hän löysi hiukkasen mädänneitä olkia. Mutta kiihkeä
-kärsimättömyys ei suonut hänelle rauhaa. Hän kierteli taloa, voimatta
-päättää kolkuttaisiko vaimonsa hereille. Mutta kenties kuulisi Minka
-muutoinkin, että hän liikuskeli siellä, avaisi akkunan, kuten tuo
-vieras nainen, ja kysyisi: "Kuka siellä on!" Ja sitten -- sitten!
-
-Jos kivi rasahti hänen jaloissaan tai seinästä putoili savilaastia
-hänen taloa kierrellessään, silloin hän iloitsi. Kenties Minka nyt
-kuulisi jotain. Hyvä, ettei tuo vieras nainen ollut nähnyt häntä, hän
-halusi yllättää Minkansa aivan odottamatta. Hän kuuli jo korvissansa
-äänekkään huudon, jonka Minka päästi, tunsi hänen kiihkeät hyväilynsä!
-Kylmät ja kuumat väreet puistattivat häntä.
-
-Hän oli sentään paneutunut hetkiseksi lepäämään latoon oljille, kaukana
-löi kello kaksi. Mutta kauemmin ei hän enää voinut maata hiljaa.
-Satakielen laulu oli vaiennut, nyt kurnutteli sammakko lemmenlauluaan.
-Mutta kolkuttaa ei hän sittenkään tahtonut. Minka makasi vuoteessaan,
-hän menisi hänen luoksensa, mutta ei ovesta -- Minka, Minka, hänen
-kaunis, nuori vaimonsa! Hänen sydämensä takoa jyskytti kylkiluita
-vastaan! Tuossa huoneessa asui tuo vieras nainen, mutta seuraava akkuna
--- -- Hän hiipi lähelle ja silmäili sisään. Kaksi lastenvuodetta! Hän
-tunsi pettymystä. Keittiössähän oli ristikkoluukku. Mutta -- Minka
-nukkui varmaankin ylhäällä ullakkokamarissa! Siellä oli hän itse aina
-asustanut niihin aikoihin kun lapset olivat syntyneet. Hänen luoksensa
-siis!
-
-Ketterästi kuin kissa kiipesi hän vesitorvea ylös. Nojaten jaloillaan
-muurinrakoon riippui hän ilmassa, pitäen kiinni akkunalaudasta. Akkuna
-oli auki -- hän katsoi sisään.
-
-Oli tarpeeksi valoisa. Hän oli nähnyt nähtävänsä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Hän kuuli tuon kimeän huudon, jota oli kaihonnut kuulla. Ei, _sitä_
-huutoa ei hän olisi halunnut kuulla!
-
-"Elä tee minulle mitään!" kirkaisi Minka. Hän oli herännyt
-kumahdukseen, Stanislaun hypähtäessä huoneeseen. Heti oli hän tuntenut
-miehensä. Nyt koetti hän pidellä kiinni hänen käsivarsiansa.
-
-Mutta mies lykkäsi hänet syrjään, hän kävi toisen miehen kimppuun.
-"Kirottu koira!" Seurasi kamppailu.
-
-Toinen tunsi henkensä olevan kysymyksessä, ja se tietoisuus soi hänelle
-jättiläisvoimat. Hän sysäsi hyökkääjän syrjään. Tämä oli heikko,
-hänen käsivartensa olivat kuin lamautuneet, hän ei pysynyt pystyssä,
-vaan horjahti saadessaan tuon voimakkaan sysäyksen ja kaatui pitkin
-pituuttaan maahan.
-
-Ennenkuin Dombrowski kykeni kavahtamaan pystyyn, oli toinen jo ovella,
-tempaisi sen auki, paiskasi kiinni jälkeensä ja juoksi tiehensä
-paitasillaan, jättäen muut pukimet jälkeensä.
-
-"Älä tee minulle mitään!" rukoili Minka, polvistuen hänen eteensä.
-Nyt surmaisi Stanislaus _hänet_, kun mies oli päässyt karkuun.
-Aamuhämärässä näki hän hänen hurjasti mulkoilevat silmänsä. Kun hän
-mulkoili tuolla tavoin, silloin oli kaikki mennyttä!
-
-"Stani, Stani, en tee sitä koskaan enää! Se oli ensi kerta, aivan ensi
-kerta, se on vissi ja varma!"
-
-Mies ei sanonut vielä mitään, ei myöskään lyönyt häntä. Se tuntui
-hänestä vieläkin kammottavammalta, täytti hänen mielensä vielä
-pöyristyttävämmällä pelolla. Hän hypähti pystyyn, pakeni vuoteen taa.
-Vaikeroiden painautui hän maahan. Sydäntävihlovasti hän valitteli:
-"Miksi viivyitkin niin kauan poissa? Hyvä Jumala, kuinka olen
-ikävöinyt! Silloin tuli tuo mies -- mitä kaikkea hän osasikaan puhua --
-enhän olisi tahtonut, -- kautta Jumalan, en olisi tahtonut, -- eihän
-sellainen olisi voinut edes pälkähtää päähäni. Olen valmis kuolemaan
-tähän paikkaan, ellei se ole totta! Muut ovat jo aikoja käyneet
-lomalla, -- sinä vain et tullut!"
-
-Hän kävi rohkeammaksi. Sormiensa lomitse, jotka oli painanut
-kasvoilleen, tirkisti hän mieheensä: hän ei enää mulkoillut silmillään,
-hän oli sulkenut ne, ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet, kuin tuntisi
-hän tuskaa. Nyt rohkeni Minka liukua hänen luoksensa, syleillä hänen
-polviansa, painautua häntä vastaan kuin liehakoiva kissa.
-
-"Kaikki muut ovat käyneet vaimonsa luona, mitäs siihen sanot!" Hänen
-hyväilynsä saattoivat miehen värisemään. Minkan kädet kulkivat
-hyväillen pitkin hänen ruumistansa, hän painoi paljaan rintansa hänen
-polviinsa, hänen aukivalahtanut tukkansa verhosi miehen jalat. Minka
-tunsi miehensä vapisevan, ja se soi hänelle rohkeutta. Tuo mies oli yhä
-vielä hänen vallassansa! "Miksi et sinäkin tullut -- ah, Stani, miksi
-viivyit niin kauan, olet antanut minun odottaa! Näet nyt, mitä siitä
-seurasi!"
-
-"Ketkale!" Mies kohotti nyrkkinsä ja antoi hänelle potkun, joka kaasi
-hänet maahan.
-
-Minka luuli näkevänsä hänen kohotetussa nyrkissänsä veitsen kimmeltävän
-ja hypähti kirkaisten pystyyn: surmata aikoi tuo mies hänet, surmata!
-Suunniltaan kauhusta hän kertoili: "Hän tappaa minut, tappaa minut!" Ja
-hän kiisi huutaen portaita alas.
-
-Hän jyskytti Gertrud Hieselhahnin ovea molemmilla nyrkeillään.
-"Avatkaa, avatkaa, hän tappaa minut muutoin!" Gertrud oli nukahtanut,
-hän oli unessa kuullut melun, mutta se oli sopinut hänen uniinsa. Hän
-uneksi sodasta. Gustav taisteli jonkun kanssa, jolla oli teräskypäri --
-ja nyt olikin kysymyksessä todellisuus -- hänen oman ovensa takana! Hän
-oli kuin lamaantunut.
-
-"Hän tappaa minut, tappaa minut!" Minka Dombrowskin ääni se oli.
-Gertrud oli heti selvillä kaikesta: mies oli tullut kotiin! Kauhun
-valtaamana hän hypähti vuoteestansa, avasi oven ja tempaisi tuon
-puolialastoman naisen sisään.
-
-Nyt kuuntelivat he molemmat, kiinteästi toisiinsa painautuneina.
-Viereisestä huoneesta kuului lasten liikettä. He eivät olleet vielä
-aivan hereillä, he nukkuivat huoletonta unta, kuuli kuinka he nyt
-kääntelehtivät vuoteissaan.
-
-"Hän tappaa teidätkin, teidätkin! Voi neiti, oletteko lukinnut lujasti,
-ettei hän pääse sisään?" Vavisten vikisi vaimo, takertuen kiinni
-Gertrudiin: "Neiti, pelastakaa minut! Mieheni, Jeesus sentään, mieheni!
-Hän tietää kaikki, -- mikä kova onni! Ja jos hän iskee akkunan rikki!"
-Hän oli luonut aran katseen akkunaan, nyt pakeni hän kaapin taa.
-"Sanokaa te hänelle, ettei hän tappaisi minua, ei vain tappaisi!"
-
-Gertrud äännähti: "Olkaa hiljaa!" Hän oli kuoliaaksi pelästynyt. Nyt
-hän kuunteli: kuuluisikohan jotain, tuliko Dombrowski portaita alas
-vaimoansa hakemaan? Oli aivan hiljaista. Mitähän tuo mies tekikään?
-Piteliköhän hän ylhäällä kiinni rakastajaa, kuristi hänet kuoliaaksi?
-Gertrud odotti kuulevansa kamppailua, huutoa. Mutta ei kuulunut muuta
-kuin aamutuulen suhinaa. "Missä tuo toinen sitten on?" kysyi hän.
-
-"Hänhän läksi tiehensä", vikisi Minka. "Mokomakin mies! Mutta
-tulkoonpahan enää uudelleen! Karkuun se läksi, sen sijaan että olisi
-auttanut minua. Voi neiti, neiti, ettekö kuule mitään?"
-
-"En!" Gertrud raotti hiukan ovea ja jäi kuuntelemaan. Hän ei pelännyt
-herra Dombrowskia -- tuota onnetonta miestä! Hän tunsi rajatonta sääliä.
-
-Mutta Minka syöksähti esiin kaapin takaa ja vetäisi oven kiinni.
-"Jumalan tähden, neiti! Te ette tunne häntä. Kun _hän_ tulee
-tappelupäälle -- -- --! Hän silpaisee pään sekä teiltä että minulta!"
-Hän veti Gertrudin pois ovelta. "Jes sentään, jes sentään",-- hän
-raastoi tukkaansa, "piti hänen nyt päästäkin sen perille! Kylläpä
-minulla olikin huono onni! Ja minun käy sentään häntä sääliksikin, --
-voi, neiti, kuinka säälin häntä!" Hän itki katkerasti.
-
-"Menkää hänen luoksensa", sanoi Gertrud, "rukoilkaa häntä!"
-
-"Mitä te ajattelettekaan! Ei, sitä en voi tehdä!" Vavisten tarrautui
-upea vaimo hentoon tyttöön. "Neiti, te olette ainoa turvani. Mitähän
-tekisinkään, jos te ette olisi täällä! Voi minua, vaimo-parkaa! Voi
-hyvä neiti, hyvä neiti!" Hän oli menehtymäisillään tuskaansa, hänen
-hampaansa kalisivat. Gertrud antoi hänen mennä vuoteeseensa. Minka
-painautui syvälle pienokaisen viereen ja veti peitteen korvilleen, niin
-ettei nähnyt eikä kuullut mitään.
-
-Gertrud seisoi vielä kauan kuunnellen. Olipa tämä kauhea yö! Pudistus
-kävi hänen lävitsensä, pikemmin pelon, inhon ja säälin vaikutuksesta,
-kuin aamukylmän takia. Lopuksi, kun ei mitään ruvennut kuulumaan,
-paneutui hänkin vuoteeseen. Viaton lapsukainen makasi hänen ja tuon
-vaimon välillä.
-
-Minka oli jo aikoja nukkunut, kun Gertrud yhä vielä oli valveilla.
-Herra Dombrowskista ei kuulunut mitään, hänen takiansa olisi hän voinut
-nukkua. Mutta häntä piti hereillä sisäinen ääni, joka kertailemistaan
-kertasi: "Sota, sota, tuo kammottava sota on tähänkin syypää!"
-
-       *       *       *       *       *
-
-Herra Dombrowski ei ollut syöksähtänyt vaimonsa jälkeen. Helppo olisi
-hänen ollut saavuttaa hänet yhdellä ainoalla hyppäyksellä, käydä
-häneen käsiksi, kuristaa hänet, rangaista häntä hänen hävyttömästä
-uskottomuudestaan, petoksestaan. Kun Minka oli huutanut: "Hän tappaa
-minut!" oli hän tuntenut kuin helpotusta. Ei, sitä hän ei tahtonut
-tehdä. Sen hän kyllä tunsi, että jos hän olisi käynyt häneen käsiksi,
-niin ei Minka olisi enää lähtenyt elävänä hänen käsistänsä.
-
-Hänen polvensa horjuivat, hän siveli otsaansa: eikö tämä kaikki ollut
-unta? Eikö hän maannut yhä vielä juoksuhaudassa? Siellä oli hän kerran
-ottanut kurkusta erästä sisääntunkeunutta vihollista -- jo tunkivat
-hänen silmänsä ulos päästä, kieli riippui suusta ulkona, -- juuri
-samallaiselta kuin nyt oli hänestä silloin tuntunut. Hurja murhanhimo
-oli vallannut hänet: eiköhän hän sentään juoksisi Minkan jälkeen?
-Pakoon ei Minka pääsisi. Jos hän tahtoi, voi hän saada hänet käsiinsä.
-Hänen pitkän tukkansa hän kietaisisi vasemman kätensä ympäri, pitäisi
-häntä siitä kiinni iskisi oikealla kädellään hänen valheelliseen
-naamaansa -- joka valheesta hän saisi läimäyksen hän iskisi nyrkkinsä
-hänen nenäänsä, vasten suuta, silmiin! Jo virtasi veri -- yhdentekevää
--- hänen kasvonsa olivat puurona hän ei ollut enää kaunis Minka.
-"Petätkö minua vieläkin, ketkale?!" -- läiskis -- läiskis! Hän heitti
-hänet maahan, tallasi hänet jalkoihinsa, hänellä oli saappaissaan
-suuret naulat. Nyt ei Minka enää hengittänyt, ja hän --?! Aamun ensi
-säde tunki sisään akkunasta -- hän seisoi peilin edessä nyrkki koholla.
-Nyt näki hän kuvansa. Peili oli vain pieni, sen lasi himmeä, mutta hän
-oli nähnyt tarpeeksi.
-
-Hän seisoi yksin huoneessa, jossa kaikki oli pantu sikin sokin.
-Vaivoin kääntäen päätänsä, loi hän katseen taaksensa. Tuossa vuode
-epäjärjestyksessä, tuoli kumossa, vaatteita pitkin huonetta -- ja
-tässä, tässä, aivan yksin, hän, Stanislaus Dombrowski, lomailija.
-
-Vai eikö tuo mies ollutkaan hän? Mielipuolen tavoin pudisti hän
-päätänsä: eihän tuo tuolla toki voinut olla Dombrowski! Täältä oli
-lähtenyt mies, jolla oli ruskea tukka, ruskeat viikset. Mutta tuo
-tuolla peilissä oli harmaa, aivan harmaa, -- kuka oli hän?
-
-Hän vei kasvonsa lähemmäksi lasia, näki itsensä ja peräytyi
-kauhuissaan: mikä vanha mies! Ohimot hopeanharmaat kasvot täynnä
-ryppyjä. Kuinka ryppyjä olikin sadottain ja taas sadottain! Ja kuinka
-laiha kaula! Kurkunpää riipuksissa, kuin vanhan kukon heltta. Väljänä
-riippui harmaa takki hänen yllään. Ja tuollainen miehinen olento,
-tuollainen vanha ukko -- harmaa, tomuinen, ryppyinen ukko -- mitä
-tekikään hän täällä? Sopiko hän toveriksi kauniille Minkalle, nuorelle
-vaimolle?
-
-Herra Dombrowski räpytteli tulehtuneita silmiänsä, hänen kasvonsa
-vääntyivät, kuin olisi itku ollut tulossa. Tuskallinen äännähdys,
-nyyhkytyksen ja naurun sekainen, tunki esiin hänen kuivasta
-kurkustansa. Mitä nyt seuraisikaan? Äkkiä hän tunsi sääliä Minkaa
-kohtaan. 'Lähde tiehesi, lähde tiehesi!' sanoi sisäinen ääni. Niin,
-parasta oli, että hän läksi tiehensä, palasi sinne, mistä oli
-tullutkin. Parasta, että palasi juoksuhautaan takaisin. 'Ei ollut
-hauskaa kotona', sanoisi hän. Ehkä häntä uskottaisiin, ehkä ei. Olihan
-moni muukin palannut ennen loman loppua!
-
-Tuollainen vanha ukko, vanha ukko! Hän jäi vielä kerran tuijottamaan
-kuvaansa ja nyökkäsi syvämielisesti. Sitten hän poistui ulos akkunasta.
-Hiljaa liukui hän muuria alas.
-
-Yö oli lopussa. Aamurusko vuodatti kedoille punertavaa hohdetta,
-liverrellen kohosi leivo pellonpientareelta ylös auringon hehkuvia
-kasvoja kohden.
-
-
-
-
-XIV.
-
-
-Kun rouva von Voigt kävi kävelemässä, näki hän kuinka nyt kaikkialla
-laajojen, ruohon ja pensaiden peittämien kenttien tilalle, jotka
-ympäröivät esikaupunkia, alkoi ilmestyä peltoja. Taloja oli niihin
-aiottu rakentaa, hauskoja, puutarhojen ympäröimiä huviloita, mutta
-sota oli sen estänyt. Kaikki rakentamispuuhat olivat pysähdyksissä.
-Ne, joiden olisi pitänyt rakentaa, oleskelivat juoksuhaudoissa tai
-suuntasivat tykkejä vihollista kohtaan, kuljettivat ampumavaroja tai
-aseita, rakensivat betoni- tai piikkilankavarustuksia. Täällä olivat
-työt jääneet naisten huostaan. Tuskin oli ainoatakaan, joka ei olisi
-vuokrannut itselleen maatilkkua. Eihän siihen mahtunut paljoa, mutta
-voihan siinä sentään kasvattaa hiukan perunoita ja kaalia, muutaman
-nauriin, välttämättömintä, mitä tarvitsi, pysyäksensä hengissä. Kortit
-yksin eivät riittäneet, oli viisaampaa että itse viljeli jotain
-lisäksi. Kun vain oli perunoita. Korvasivathan ne ilman rasvaakin lihan
-ja leivän.
-
-Mitä olikaan odotettavissa?! Rouva von Voigt tunsi jonkinmoista
-pelkoa tulevaisuutta ajatellessaan. Se, mitä hänen miehensä kirjoitti
-sotilaallisesta etevämmyydestä, voitoista maalla ja merellä,
-tuhoista, joita ilmalaivat tuottivat Englannille, laivastossa ja
-rintamalla vallitsevasta erinomaisesta hengestä, lentäjien rohkeista
-tiedusteluretkistä, se kaikki kuului varsin kauniilta, ja hän hengähti
-helpotuksesta siitä lukiessaan. Mutta millaista oli täällä kotosalla?
-Kävisikö täälläkin kaikki yhtä hyvin?
-
-Kuinka ponnistivatkaan nuo suruja kokeneet, väsyneet naiset! Rikkaruoho
-oli saanut vuosimääriä kasvaa rauhassa, maa oli kesantoa. Aura olisi
-kyllä helposti uurtanut siihen tien, mutta naiset kääntelivät maata
-lapioilla. He kylvivät niukan kylvöksensä ja menivät joka joutohetki
-peltojansa katsomaan. Aina oli sama levottomuus: menestyisikö vilja?
-Kun eivät vain varikset nokkisi kaikkea pois!
-
-"Katsopas, Lili", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen, "tuollahan
-naapurimmekin, vanha salaneuvos, ihan tosissaan kuokkii peltoansa!"
-
-Äiti kävi nykyisin väliin noutamassa tyttärensä kävelylle. Lilistä
-se aluksi tuntui vaikealta, -- pitikö hänen käyskennellä entisiä
-teitä ilman silloista seuralaistansa! -- mutta äiti oli pyytänyt niin
-sydämellisesti: "Se virkistäisi sinuakin, sekä sinua että minua, luonto
-vaikuttaa rauhoittavasti!" -- ettei hän voinut kieltäytyä. Nyt kulkivat
-he maakaistaleen ohitse, jota ympäröi muutama paalu ja ohut rautalanka.
-Vanha herra, joka siellä työskenteli, ei ollenkaan huomannut, että he
-pysähtyivät. Vasta kun he tervehtivät ääneen, kiintyi hänen huomionsa
-heihin.
-
-Salaneuvos oli paitahihasillaan, takin oli hän riisunut yltään ja
-ripustanut tangolle, hänen harmaa tukkansa liehui hilpeästi tuulessa.
-Hämillään yritti hän vetäistä takin yllensä, mutta kenraalitar esti
-häntä siitä: hän ei saisi millään muotoa antaa häiritä itseänsä! "On
-kiitettävää, herra salaneuvos, että työskentelette täällä. Mitä te
-sinne istutatte?"
-
-"Kaalia, kaalia, -- ja sitten lanttuja, pinaattia, herneitä, papuja, --
-minkä mitäkin. Mitäpä tässä muutoin pian saa suuhunpantavaksi? Perunat
-ovat jo maassa, -- Jumalan kiitos, että saimme niin aikaisen kevään!
-Onhan minulla sitten jotain eteenpantavaa, kun poikaseni tulevat
-lomalle. Vaimoni sanoo: 'Torihintoja ei kukaan enää jaksa maksaa!'
-Meikäläisen, jonka on tultava toimeen eläkkeellään, täytyy keksiä
-muita keinoja. Muutoin voinkin erinomaisen hyvin työstä ulkosalla."
-Tuon valkopartaisen vanhan herran kasvonvärit muistuttivatkin nuorta
-tyttöä. Hän naurahteli: "Olisipa vain joku minulle ennustellut niihin
-aikoihin, kun istuin kirjoitustuolillani ministeriössä, että kerran
-vielä levittelisin lantaa pellolle! Mutta ei se mitään, -- nykyisin käy
-kaikki päinsä! Olen hankkinut itselleni myöskin pari puutarhahoidon
-opasta, ja niiden kirjojen mukaan minä nyt käsittelen hietaisia
-turpeitani. Katsokaapa vain, kenraalitar!" Hän viittasi ylpeänä
-herneisiin, jotka jo olivat nousseet esiin; kepitkin oli jo pystytetty.
-"Entäpä kun pavutkin vielä nousevat! On todellakin hauskaa seurata
-tätä kasvien itämistä ja kehkeytymistä. En olisi ennen uskonut, että
-se voisi kiinnittää mieltä siinä määrin. Se kääntää ajatukset pois
-ikävistä asioista."
-
-Hän kumartui poimiaksensa pari vaatimatonta kukkasta, jotka kasvoivat
-paalujen luona. Kohteliaasti ojensi hän ne Lilille. "Jospa minunkin
-miniäni kantaisi kohtalonsa niin uljaasti kuin te!" lausui hän. Hän
-kumartui suutelemaan Lilin kättä.
-
-Lili punehtui kiihkeästi: jospa tuo vanha mies olisi tiennyt kaikki!
-Silloin ei hän enää ihailisi häntä. Vain siksi, että uusi toivo oli
-herännyt hänen sydämessään, kantoi hän nyt kohtalonsa tyynemmin. "Onko
-miniänne kovin masentunut?" kysyi hän hiljaa.
-
-"Hän on vielä aivan epätoivoissaan, kuten ensi päivänä, vanhimman
-poikamme upottua 'Prinssi Adalbertin' mukana. Hän tuli heti Kielistä
-luoksemme, tuoden meille tuon surusanoman. Emme aavistaneet
-mitään, luulimme poikamme juuri olevan komennettuna suorittamaan
-erästä tehtävää maalla. Mitä kaikkea olemmekaan sanoneet häntä
-lohduttaaksemme! Onhan hänellä pieni poikansa. Hän on puolen vuoden
-vanha -- muhkea lapsi!" Vanha herra huokasi syvään, hänen raikasten
-kasvojensa väri kävi kelmeämmäksi. "Pelkään, että hän vielä riistää
-vaimoltanikin kaiken tarmon; hänhän kesti sen niin ihmeellisen
-uljaasti. Vanhin poikamme oli hänen ylpeytensä; hän oli vielä niin
-nuori hänen syntyessään, leikki lapsena lapsensa kanssa. Hän ei ollut
-ainoastaan hänen poikansa, vaan myös hänen parhain ystävänsä. Kaikesta
-hän neuvotteli äitinsä kanssa, -- ja äiti hänen kanssaan, -- enemmän
-kuin minun kanssani." Herttaisen vaatimaton hymyily kaunisti noita
-vanhoja virkamiehenkasvoja. "Hänhän olikin niin harvinaisen lahjakas."
-
-"Onko nuorempien poikienne laita vielä hyvin?" kysyi kenraalitar.
-
-"On kyllä, Jumalan kiitos! Keskimäinen, joka on tykkiväessä, on
-rintamalla Kaakkois-Venäjällä, ja siellä alkaa nyt hyökkäys. Mutta
-eiväthän venäläiset ole niin vaarallisia. Nuorimpamme, joka on
-jalkaväessä, on saanut olla kaikessa rauhassa Sommen rintamalla. Häneen
-nähden saanemme olla levollisia."
-
-"Jumala suokoon!" Kenraalitar puristi hänen kättänsä.
-
-"Mikä tuo vanhin poika oli?" kysyi Lili, heidän kulkiessaan eteenpäin.
-"Oliko hän sitten niin harvinaisen lahjakas?"
-
-Rouva von Voigt hymyili hiukan. "Ei minun mielestäni. Hän oli
-laivastoinsinööri; suoritti tutkintonsa hyvin nuorena ja hyvällä
-menestyksellä, se oli vanhemmista tietysti varsin suuri asia. Heidän
-täytyi elää perin säästäväisesti, jotta heidän kolme poikaansa voisi
-opiskella. Luulen, että tuo kunnon rouva usein kärsi nälkääkin.
-Palvelustytöt eivät koskaan pysyneet hänen luonansa. Mihinkään
-huvitteluun eivät heidän varansa ainakaan koskaan riittäneet, --
-ei teatteriin, ei konsertteihin, ei matkoihin. Kaikki he käyttivät
-poikiensa hyväksi. Kunpa vain saisivat pitää edes nuo molemmat
-nuoremmat!"
-
-Lilin kasvot kävivät vakaviksi. Hän tuli ajatelleeksi Bertholdin
-perhettä: olihan sieltäkin kaksi poikaa sodassa! Eilen oli hän puhellut
-nuoren rouvan kanssa, tämä ei ollut pitkään aikaan saanut mitään
-tietoja mieheltänsä, joka oli Verdunin edustalla, ja joka ennen aina
-oli kirjoittanut niin säännöllisesti. "Kirjeet takavarikoidaan", sanoi
-Anna Maria, "Rudolf jo valmisti minua siihen." Mutta noilla kauneilla,
-raikkailla kasvoilla kuvastui kumminkin jonkinmoinen jännitys. Ja
-entä toinen veli? Voi hyvä Jumala! Lili sulki silmänsä ajatellessaan
-Heinziä: hän teki lentoretkiä Bapaumen luona!
-
-Mitä voi hän siihen, että hänen ajatuksensa alati liitelivät Heinzin
-mukana?! Kuin uneksivana kulki hän äitinsä rinnalla, ja hänestä tuntui
-usein kuin olisi hän jälleen nuori tyttö, joka oli kävelyretkellä
-äitinsä kanssa ja kulki siinä niin kilttinä, niin hyvinkasvatettuna!
-Ja kuinka toisenmoiselta näytäkään hänen mielessänsä! Intohimoinen
-rakkaus, hillitön kaipaus täytti sen kokonaan. Jos joku sen tietäisi!
-
-Hän säpsähti. Rattaat seisoivat poikittain ketotiellä, aasin äännähdys
-herätti hänet ajatuksista. Se oli pieni pörröinen eläin, jonka
-karvan värissä näkyi kaikki harmaan ja ruskean vivahdukset, ja jonka
-turkki oli niin kulunut, kuin olisi susi ollut sen kimpussa ja sitä
-höyhennellyt. Mutta tuolla eläimellä oli kasvot kuin osaisi se puhua,
-omituisen vakavat, uskolliset silmät. Lili siveli ohikulkiessaan sen
-kulunutta nahkaa.
-
-Silloin sanoi maamies, joka levitti kärryistä lantaa pellolle: "Tuo
-poika on jo monenmoista kokenut, hyvät rouvat. Voitteko uskoakaan, se
-on kuljettanut ampumavaroja ylös vuorelle. Mikä täällä on hiekkaa, se
-on siellä pelkkää vuorta. Se tulee Tyrolista." Hänen äänensä kajahti
-ylpeältä, ja hän loi aasiin ystävällisen syrjäkatseen.
-
-Lili vavahti. Hän olisi tahtonut ehdottomasti jatkaa matkaansa: ken
-puhui täällä Tyrolista?! Hän ei tahtonut muistella tuota seutua.
-Siellähän oli hauta -- nyt tuli se jälleen hänen mieleensä, hän tunsi
-tuskaa. Mutta kumminkin hän kysyi: "Kuinka tuo eläin sitten on joutunut
-tänne saakka?"
-
-Mies nyyhkäisi, hänen kätensä kulki pyyhkiellen nenän alitse: "No,
-nähkääs, minähän olen vain pieneläjä, eihän meikäläisellä ole liikoja
-rahoja, niin että voisi heti jälleen ostaa uuden hevosen. Idani minulta
-vietiin, -- eihän se juuri enää paljoon pystynyt, mutta minulle se oli
-suuriarvoinen. Silloin kirjoitti poikani minulle: 'Tiedätkö isä', --
-poikani oli nimittäin itävaltalaisten mukana vuoristossa, Tyrolissa,
--- 'täällä on paljon aaseja. Jos voin ostaa sinulle sellaisen, niin
-lähetän sen sinulle jonkun kuormaston mukana!' Niin, hyvä poika hän
-oli -- aliupseeri -- poikani Fritz, niin, niin! Nyt ei hän enää ole
-elossa." Hän pyyhki jälleen nenäänsä ja nyyhkäisi. Hänen pienet,
-pellontomusta punehtuneet silmänsä tuijottivat suoraan eteen, hän ei
-katsonut rouviin.
-
-He katsoivat myöskin suoraan eteensä, he eivät uskaltaneet katsoa
-mieheen, -- mitä olisivatkaan he voineet sanoa hänelle? Siinä jälleen
-isä, joka vanhana ja väsyneenä jäi elämään, reippaan pojan siirtyessä
-tuonen majoille!
-
-Ajatuksiin vaipuneena silitteli Lili yhä vielä pienen aasin pörröistä
-turkkia. Se näkyi tottuneen hyväilyyn, näytti olevan siitä mielissään
-ja katsoi häneen järkevin silmin.
-
-"Aasi-pahanen", sanoi mies, jolle näytti tuottavan tyydytystä puhua
-siitä, joka nyt oli hänen sydämelleen rakkain, "ei, se ei ole
-paikallaan, vai mitä sanot, Fritz?" Hän läpsäytti eläintä selkään.
-"Ensin kuljettanut ampumavaroja ylös vuorille, -- mitä kaikkea se
-onkaan kestänyt, tuo rohkea eläin! -- ja nyt pannaan vetämään lantaa!
-Aivan kuten ihmistenkin käy, -- ennen oli moni ylhäinen ja nyt --
-voi sentään! Mutta hyvät päivät sillä silti on. Poikani muistoksi
-olen ristinyt sen Fritziksi. Se saa meillä tulla sisään. Silloin
-se tarkastaa pöytää, onko siinä vielä kahvia, se pitää siitä. No,
-lähdetään nyt, Fritz!" Hän maiskautti kieltänsä, aasi läksi liikkeelle.
-Vieden käden pikaisesti lakilleen, poistui mies ajopeleilleen.
-
-Kaikki ne vain harjoittivat maanviljelystä! Tosin varsin viheliäistä,
-mitä pienintä pienviljelystä. Rouva von Voigtin, joka oli kotoisin
-suurelta perintötilalta, täytyi hymähtää säälivästi. Mutta oli samalla
-liikuttavaa nähdä, kuinka kaikki tekivät parastansa. Kaupunkilaispuku
-ei oikein soveltunut tuohon työskentelyyn; toiset levittelivät lantaa
-poimuhame ja valkoinen pusero yllään, toiset kääntelivät maata
-korkeakantaiset ruskeat puolikengät jalassa. Sitäpaitsi olivat työt
-melkoisesti myöhästyneitä.
-
-Oli jo ehditty tottua noihin Berliniä reunustaviin lehtimajoihin,
-jotka mikä uhkeampana, mikä vaatimattomampana kesällä kasvattivat
-punaisia turkinpapuja ja vihreätä salaattia, syksyllä puiden
-korkuisia auringonruusuja ja suuria kurpitsoja. Mutta täällä
-esikaupungissa oli katsojasta kuin olisi puutteen sormi viittoillen
-ohjannut ihmiset tuolle karulle maalle, jossa kanerva vielä rehotti
-ja lahonneitten mäntyjen juuret risteilivät hiedikkoa. Täällä oli
-ryhdyttävä täydelliseen uutisviljelykseen, kuin aarniometsässä tai
-preerioilla. Hitaasti kohosi kytösavu ilmaan, kuljettaen mukanaan
-pahaa lemua: haiskahti rikkaruoholta. Toiset polttivat pois pensaikon.
-Ja kaikkialla näkyi nelikulmaisia tai pitkulaisia peltotilkkuja,
-aidattuina rautalangalla tai mäntyseipäillä, joita koottiin metsästä
-ja pystytettiin muitta mutkitta, lahonneine kuorineen ja kuivuneine
-oksineen, suojaa maan tuota kallisarvoista omaisuutta.
-
-Toisenmoista oli Hermine von Voigt tottunut näkemään: missä olivatkaan
-hänen nuoruudenaikansa upeat viljapellot, jotka muhkeilivat toinen
-toisensa vieressä, missä huolellisesti hoidetut kylvömaat? Kaukana,
-hyvin kaukana kulki todellinen talonpoika auransa jäljessä, kuvastuen
-pellonhymppylältä hevosineen kookkaana valoisaa taivaanrantaa vastaan.
-Mutta täällä kokeiltiin vain, mikä viljeli mitäkin, mikä yksistään
-perunoita, mikä vain vihanneksia. Jokunen taasen hiukan kutakin lajia.
-Kukin menetteli oman viisaan päänsä mukaan. Tässä touhussa ilmeni
-jonkinmoista järjestelmän puutetta, kuin avuttomalta vaikutti kaikki
-tuo kokeileminen. Ja kaikkialla sama kiire, -- vai tuntuiko hänestä
-vain siltä? Pelko valtasi hänen mielensä. Entä jos nuo yritykset
-eivät onnistuisikaan? Siemenvilja oli kallista ja sitä oli ollut
-niukanlaisesti. Kuinka kävisi, ellei perunoista tulisikaan mitään?
-Maanlaatu oli huonoa; peruna, niin vaatimaton kuin se onkin, tarvitsee
-sentään oikeata hoitoa, ja ennen kaikkea päivänpaistetta aikanaan
-ja sadetta myöskin aikanaan. Kunpa taivas vain antaisi kumpaakin
-kohtuullisesti, ei liiaksi eikä liian vähän! -- -- --
-
-Hinnat; kävivät yhä mahdottomammiksi. Kun naiset nyt menivät torille,
-kuvastui heidän kasvoillaan pettymys. Mitä he sieltä ostaisi vatkaan?
-Parsaako? Mitäpä siitä hyötyi! Sitä olisi tosin saanut, -- mutta
-ei siitä liioin tullut kylläiseksi. Huhtasieniäkö? Noilla mustilla
-mullukoilla voi kaiken lopuksi vielä myrkyttää itsensä. Lihaa he
-olisivat halunneet saada, kalaa, munia! Voista ei nyt tosin enää voinut
-olla puhettakaan, vaan saisipa edes margariinia! Ja sitten nuoria
-porkkanoita, joita ennen tähän aikaan tuli Ranskasta. Jo pitäisi
-saada salaattiakin, -- viime vuonna sitä oli vielä saanut huokealla,
-ja samaten retiisejä ja pinaattia sekä rabarberia, josta lapset niin
-pitivät.
-
-Kaupitsijat vaativat huikeita hintoja. "Mitä salaatti maksaa?" Hinta
-oli korkea. "Entä naula pinaattia?" Yhä korkeampi hinta!
-
-Alakuloisena läksi moni vaimo tiehensä, haluamatta enää tiedustellakaan
-kolmannesta kojusta. Mutta jokunen oli rohkeampi: "Te tahdotte kaiketi
-myöskin rikastua kuten sotatarpeiden toimittajat, -- ja yhtä nopeasti
-myöskin, eikö niin? Puolen markkaa tuollaisesta salaatinpäästä?
-Taidatte olla päästänne sekaisin?" Mutta silloinkos kaupusteleva
-talonpoikaisvaimo antoi samalla mitalla takaisin: Sodassa hänenkin
-miehensä oli, yksin hänen oli kestäminen kaikki vaivat ja kulut, mitä
-tiesivät kaupunkilaiset maalaisten rasituksista! Päivänkoitteessa ulos
-työhön, paistoipa aurinko tai lotisi sade, kuokkimaan, istuttelemaan,
-selkäänsä vaivaamaan. "Ja sitten tulee rajuilma, ja kaikki mennyttä!
-Mieluummin pistän kaikki tyyni omaan suuhuni, kuin annan huokeammasta,
-tai jääkööt ennen vaikka mätänemään. Nyt on sota!"
-
-Silloin heittivät ostajat hänen koppansa kumoon. -- -- --
-
-Minka Dombrowskilla olisi voinut olla paremmat päivät kuin monella
-muulla naisella. Dombrowski oli jo ennen sotaa ahkerasti muokkaillut
-maapalstaansa, se oli huolellisesti viljeltyä, ja edellisenä vuonna oli
-Minka saanut siitä runsaasti perunoita ja suunnattomia kaalinkupuja,
-mutta nyt ei hänellä ollut halua tuohon työhön. Kerran hän tosin läksi
-pellolle työkaluineen, mutta tuskin hän oli alkanut työnsä, kun jo
-heitti kuokan pois ja riensi jälleen kotiin. Häntä kammotti yksinolo
-kedolla; joka pensaan taa loi hän pelokkaan katseen. Hän, joka ei
-koskaan ollut tiennyt pelosta, oli nyt käynyt perin araksi.
-
-Hän pyyteli Gertrudia hartaasti, että saisi nukkua alhaalla hänen
-huoneessansa, lapset eivät hänestä tuntuneet antavan tarpeeksi
-turvaa. Kernaasti ei Gertrud siihen suostunut, eihän hän sitten enää
-saisi viettää rauhassa edes noita paria yöhetkeä, mutta kävikö hänen
-kieltäminenkään? Entinen rakastaja ei ollut enää palannut, eikä
-Minka näyttänyt välittävän hankkia enää uuttakaan. Hän oli kertonut
-Gertrudille, että parturi oli paennut paitasillaan, aivan paitasillaan.
-Vanha puku, joka niin kauan oli riippunut vajan ovella, sekä
-rikkinäinen, sateessa pehmennyt hattu, jonka Erich oli pannut pumpun
-päähän, olivat siitä saakka olleet kadoksissa. "Ne hän puki yllensä,
-hihhih, mahtoi olla näköinen, hihhih!" Mutta tuntui siltä, kuin Minkaa
-olisi puistattanut pikemminkin pelko kuin nauru. Levoton makuutoveri
-hän oli.
-
-Hän oli tuonut vuoteensa alas ja asettanut sen aivan Gertrudin vuoteen
-viereen. Usein tavotteli hän hänen kättänsä ja kysyi: "Neiti, oletteko
-te todellakin siellä?"
-
-Eräänä yönä kavahti Minka istualleen. Kuu paistoi kirkkaasti
-huoneeseen. Gertrud, joka oli hyvin väsynyt, nukkui sikeästi. Silloin
-pudisti Minka hänet hereille. "Neiti, ettekö kuule mitään? Ulkona on
-joku. Joku kulkee hapuillen talonseinämää pitkin!"
-
-Minka istui vuoteessaan, kuu valaisi hänen tuskan vääntämiä
-piirteitään, hän oli kuolonkalpea. Pelko valtasi Gertrudinkin: tulisiko
-Dombrowski takaisin? Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään askeleita.
-"Ei siellä ole ketään", sanoi hän rauhoittavasti.
-
-"On, on siellä!" Minka ei uskonut, vaikka Gertrud meni akkunan luo
-kuuntelemaan. Hän painautui kumminkin kokonaan peitteen alle, vetäen
-sen päänsä ylitse.
-
-"Yötuuli siellä vain puhaltelee!" Ulkoa kuului suhahtelua, viuhuntaa
-talon ympäriltä. "Siltä täällä aina kuuluu tuulen käydessä", sanoi
-Gertrud.
-
-"Ei, neiti, ei, ei!" Minka melkein itki. "Jos te tietäisitte, mitä
-minä tiedän -- hän palaa varmasti takaisin. Olen nähnyt niin kauheata
-unta." Hän päästi äkkiä kimeän huudon ja tarrautui kiinni Gertrudiin.
-"Kuuletteko, tuolla hän jo huutaa!"
-
-Kuului pöllön pitkähköjä valitushuutoja, sen täytyi istua aivan lähellä
-taloa, kenties akkunan viereisessä muurinsyvennyksessä. Huuto kuului
-niin läheltä, kuin olisi se ollut aiottu huoneessa olijoille.
-
-Nyt Gertrudiakin alkoi kammottaa. Olipa tämä koleata kerrassaan, --
-toisaalla pöllön kaameat valitushuudot, toisaalla vapiseva vaimo! Mutta
-hän rohkaisi mielensä. "Päästäkää minut!" Hän koetti irroittautua
-Minkan otteesta. "Koetan paukuttaa käsiäni akkunan edessä, että se
-lentää pois!"
-
-Mutta Minka ei päästänyt häntä. "Ei, ei, hän tulee sisään! Voi, kuinka
-minua pelottaa. Hän tulee minua noutamaan!" Vikisten hän painoi päänsä
-pielukseen.
-
-Tuollaiset yöt eivät olleet omiansa ihmistä virkistämään ja suomaan
-työkykyä. Gertrud oli mielissään, kun Minka alkoi tuumiskella muuttoa
-esikaupungin keskiosaan. Hän tunsi kuinka Minkan pelko ja rauhattomuus
-tarttui häneenkin. Kaiketi hänkin löytäisi sieltä itselleen huoneen.
-Niin halpaa asuntoa kuin tämä ei hänen tosin enää koskaan onnistuisi
-saada. Se kyllä huolestutti häntä, mutta ei tätäkään elantoa enää
-käynyt kestäminen. Minka oli jo aikoja vuokrannut pois maapalstansa, --
-oli ollut varsin helppoa saada sille vuokraaja. Mieluimmin olisi Minka
-samana päivänä lähtenyt pois talostakin, ja vaivoin vain sai Gertrud
-hänet estetyksi ajattelemattomasti myymästä taloakin mistä hinnasta
-hyvänsä. Minka halusi vain pois, -- olo siellä oli hänestä tuiki
-tukalaa.
-
-Kaikki hänestä tuntui vastenmieliseltä. Kaikki siistimis- ja
-pesupaikkansa oli hän jättänyt, niin kenraalittaren ja rouva Rossin
-kuin salaneuvoksettarenkin luona, vaikka hän aikaisemmin oli ollut
-ylpeä noista paikoistansa. Mitä hyödytti työnteko? Se tuntui hänestä
-vastenmieliseltä. Hän, joka ennen oli ollut niin ripeä ja hilpeä,
-oli käynyt hitaaksi ja äänettömäksi. Muut eivät sitä niin huomanneet
-kuin Gertrud, -- ja syyn tiesi Gertrud myöskin: paljon oli Minkalla
-kaduttavaa! Herra Dombrowski ei ollut vielä kirjoittanut, --
-kirjoittaisikohan hän enää koskaan?
-
-Lapset kyselivät isäänsä. Erich tuli ynseän uhmailevana kotiin
-koulusta. Hänen vierustoverinsa isä oli tullut kotiin, ja pojalla
-oli ollut hänestä niin paljon kerrottavaa. Hänen isänsä oli iskenyt
-kuoliaaksi tuhat ranskalaista ja tuhat englantilaista. Ja hyvä isä
-_hän_ myöskin oli; hän oli nostanut Emilinsä korkealle ilmaan ja
-suudellut häntä, ja tuomisiakin oli hän tuonut hänelle. Miksi ei sitten
-heidän isänsä tullut kotiin?! Minnakin tiesi kertoa toisista lapsista,
-joiden isä oli kotona.
-
-Dombrowskin pienokaiset olivat peräti kärsimättömiä. Joka päivä he
-pyöriskelivät asemalla, näkivät junien tulevan ja menevän, ihmisten
-menevän juniin ja tulevan niistä ulos, ja aina he ihmettelivät yhtä ja
-samaa: ettei heidän isäänsä näkynyt tuossa ihmisjoukossa!
-
-Äiti ei enää jaksanut kuulla heidän tiedustelujansa. "Jättäkää nyt
-jo tuo ainainen kyseleminen", sanoi hän äreästi. Silloin poika löi
-häntä: "Niin, sinä et välitä isästä, etkä tahdo, että hän tulisi.
-Minä en myöskään välitä sinusta." Äiti itki. Jopa tuo poika olikin
-pahankurinen! "Koettakaapa kirjoittaa herra Dombrowskille", kehotteli
-Gertrud häntä. "Kaikki voi vielä tulla entiselleen. Kirjoittakaa
-hänelle, kuinka kadutte sitä mikä on tapahtunut." Mutta se ei Minkalta
-syntynyt, -- turhaahan se kumminkin olisi!
-
-Niin muuttivat he sitten heinäkuun ensi päivänä pois tuosta talosta.
-Rouva Dombrowski oli antanut sen vuokralle halvasta hinnasta, eihän hän
-voinut vaatia paljon tuosta vanhasta hökkelistä. Sama mies, joka oli
-vuokrannut maan, otti nyt talonkin. Hän oli työssä tehtaassa, joka oli
-kauempana kanavan varrella; ennen siellä oli kudottu silkkikankaita,
-nyt siellä valmistettiin ampumatarpeita.
-
-Minka Dombrowski oli toivonut hetkeä, jolloin saisi lähteä täältä
-pois, mutta kumminkaan ei ero käynyt hänelle helpoksi. Lapset
-iloitsivat muutosta, heistä oli hauskempi asua keskikaupungilla,
-siellä oli enemmän vaihtelua. He juoksivat tyytyväisinä huudellen
-rattaiden perästä, joilla ne vähäiset huonekalut ja romu hoippuilivat,
-mitä taloon oli ajan pitkään kokoontunut. Mutta Minka katsahti
-alinomaa taaksensa; olihan hänellä ollut onnellisiakin aikoja täällä
-esikaupungin laidassa. Kun hän oikein punnitsi asioita, oli Stanislaus
-aina ollut hänelle hyvä, -- niin, _varsin_ onnellisia aikoja oli hän
-siellä elellyt! Ja hän käännähti yhä uudelleen katsomaan taaksensa,
-niin kauan kun vielä voi nähdä pienen rakennusryhmän, joka kohosi kuin
-iso myyränmätäs vehreitten kenttien keskeltä.
-
-Gertrud, joka oli jo niin kauan hautonut mielessään aietta muuttaa
-tuosta kaukaisesta asunnosta, tunsi sentään myöskin mielipahaa
-ehdittyään nyt todellisuudessa niin pitkälle. Hänen oli onnistunut
-saada halpa asunto, esikaupungin vastakkaisessa laidassa, mutta taaskin
-hiukan kaukana, sillä keskempänä olevat asunnot olivat liian kalliita.
-Vanha rouva Richter, jolta hän oli vuokrannut, vuokrasi halvasta, siksi
-ettei hän tahtonut jäädä asumaan yksin. Nyt oli hänen viimeinenkin
-poikansa kutsuttu sotapalvelukseen, tuo poika, jonka hän varmasti
-oli luullut saavansa pitää, sillä hän oli pienestä pitäen ollut
-heikonlainen, ja sitäpaitsi hän oli hieman kyttyräselkäinen. Mutta
-hänet oli otettu kuormastoon. Mies oli kyllä kotosalla, mutta hänestä
-ei liioin ollut iloa, sillä hän oli halvaantunut hyvänläntä höperö.
-Richterin muori lupasi pitää silmällä pienokaista Gertrudin ollessa
-työssä, ja niin oli sopimus tehty.
-
-Niin ei siis Gertrudin enää tarvinnut öisin kuulla Minka Dombrowskin
-levotonta vääntelehtimistä, ei huutoja, joita hän päästeli nukkuessaan,
-eikä hänen hapuileva kätensä enää herättänyt häntä unesta. Sen sijaan
-leperteli nyt alati viereisessä huoneessa tuo tylsämielinen mies,
-tiedustellen aina hetkisen kuluttua vaimoltaan, paljonko kello oli ja
-eikö sota jo alkanut loppua.
-
-Ukko Richter välitti enää vain yhdestä ainoasta seikasta elämässä:
-ruuasta. Ja sitä oli nykyisin niukalti; hän ei voinut enää saada
-niin-ja-niin moneen kertaan leivän ympäritse. Niinpä hän porasi kuin
-pieni lapsi: "Palanen vielä, äiti, palanen vielä, on niin nälkä, niin
-nälkä." Sitä oli kauhea kuulla.
-
-Gertrudin ero Minkasta oli muodostunut sydämellisemmäksi kuin hän olisi
-luullut mahdolliseksi. Kuinka usein olikaan hän ollut vihoissaan tuolle
-kevytmieliselle vaimolle! Kun tämä nyt seisoi hänen edessään kauniit
-tummat silmät kosteina, pyöreät kasvot hyväntahtoisen hymyilevinä,
-oli Gertrudista kuin hän olisi laiminlyönyt jotakin. Eikö hänen olisi
-onnistunut houkutella Minkaa jäämään omalle turpeelleen asumaan, ja
-eikö hänen olisi pitänyt itsensä pysyä hänen luonansa, kärsivällisenä
-ja anteeksiantavana? Eihän tuo vaimo-parka ollut yksin syypää kaikkeen:
-toinen syyllinen oli sota. Ja Gertrudin mielen valtasi kiihkeä viha
-sotaa kohtaan, joka tuhosi kaiken, joka tallasi jalkoihinsa ihmiset
-toiveineen kuin arvottomat tomuhiukkaset. Yötä ja päivää kulkivat junat
-ohitse pitkin rataa, jonka Gertrud voi nähdä asuntonsa akkunasta, ja ne
-kuljettivat yhä uutta saalista tuolle hirviölle: sodalle.
-
-Richterin talo sijaitsi muita alempana maantien varrella, missä tämä
-kulki radan alitse; se oli viimeinen taloista, jotka täällä jo olivat
-loitompana toisistansa. Täälläkin oli peltoja, mutta ei aikaisemmin
-viljeltyjä kuten esikaupungin toisessa laidassa, vaan näitä alettiin
-vasta saattaa kuntoon. Keskellä rikkaruohon peittämää kenttää oli
-uusi hautausmaa. Kahdenlaista kuultavaa oli täällä aina tarjona:
-veturien puhkumista ja rätinää ja surusoittoa, joka seurasi hitaasti
-läheneviä ruumisjunia. Gertrud tottui helpommin surusoittoon kuin
-noihin toisiin ääniin. Aikaisemmin hän oli asunut vanhan hautausmaan
-läheisyydessä. Nyt tuntui hänestä usein kuin hän olisi välillä ollut
-jollakin kaukaisella paikkakunnalla ja tullut jälleen kotiseudulleen.
-Yksi seikka vain häiritsi häntä hänen uudessa asunnossaan: Krügerin
-talo ei ollut enää niin kaukana kuin ennen. Lyhin tie asemalle kulki
-sen ohitse, mutta Gertrud kiersi mieluummin pitempää tietä. Hän ei
-voinut nähdä tuota naista -- nyt vähemmin kuin koskaan ennen. Oleskelu
-vanhassa tutussa ympäristössä herätti entisiä muistoja, -- rakkaita
-muistoja hänestä, jonka kanssa hän täällä oli kuljeskellut illoin radan
-reunaa kävellen. Tuolla, missä maantie kulki radan alitse, oli hän ensi
-kerran sallinut Gustavin häntä suudella... Ja sitten kohdistuivat hänen
-ajatuksensa katkerin muistoin Gustavin äitiin, jonka sydän oli kova ja
-karu kuin nummi, jota ei kukaan pystynyt pehmittämään. Ei koskaan hän
-vielä ollut vihannut tuota naista niin kuin nyt. Mutta Gustavia kohtaan
-hän ei enää tuntenut vihaa eikä katkeruutta. Jospa Gustav edes olisi
-levännyt tuon hautausmaan mullassa!
-
-Paljon kuljetettiin siitä ohitse sotureita viimeiseen lepoon. Silloin
-seurasi Gertrud kiihkein katsein junien kulkua. Sunnuntaina oli hänen
-ainoana virkistyksenänsä käynti hautausmaalla sotilaitten hautoja
-koristamassa. Hautausmaan keskellä oli heille erotettu alue. Hän
-poimi pieniä keltaisia immortelleja ja ruskeahtavia kissankäpäliä,
-ainoita täällä kasvavia kukkia. Näistä hän osasi sitoa varsin kauniita
-seppeleitä, sen taidon oli hän hankkinut itselleen niihin aikoihin,
-jolloin hän asui seppelesitomon puutarhurin perheessä. Se oli ollut
-onnellista aikaa! Gustav oli kerran sanonut: "Morsiusseppele pitää
-sinun itsesi sitoa, ei kukaan osaa sitoa niin hyvin kuin sinä." Kunpa
-vain ei hänen äitiänsä olisi ollut! Silloin ei hänen olisi tarvinnut
-heittää myrttiruukkuansa akkunasta alas pieniksi sirpaleiksi. Kun
-hän nyt ripusti tuntemattomain sotilasten koivunrungosta tehdyille
-risteille seppeleensä, jossa kukat olivat tiheässä toinen toisensa
-vieressä, niin että ne muodostivat kuin kultaisen kehän, -- oli hänestä
-kuin ripustaisi hän seppeleen Gustavin hautaristille. Silloin piti
-hän kädestä pikku poikaansa, joka jo osasi astua tepastella hänen
-rinnallansa, ja hän opetti häntä sanomaan: "i-sä, i-sä."
-
-Jospa edes tuo ainainen hätä jokapäiväisestä leivästä olisi ollut
-mieltä vaivaamatta! Ken vain voi, varusteli itselleen jotain talveksi.
-Ne, jotka elivät säkistä suuhun, eivät voineet sitä tehdä, mutta
-olihan olemassa paljon varakkaitakin ihmisiä. Puotien näyteakkunat,
-jotka aamulla näyttivät olevan täynnä kaikenmoisia tötteröitä, kalaa,
-lihaa, vihanneksia, säilykkeitä, hunajaa, suklaata, vanukaspulveria,
-kermapulloja, tiivistettyä maitoa, -- ne olivat illalla kuin puhtaiksi
-pyyhityt. Toinen talonemäntä ilmoitti toiselle: "Joko tiedätte, että
-tänään saa hyytelöankeriasta, -- voissa säilytettyjä makrilleja,
--- tomaattisilliä, -- kalapullia!" Ulkomaan tavaraa kaikki tyyni:
-Hollanti, Ruotsi, Tanska niistä rikastuivat. Entä gulashista! Kun
-sitä oli saatavana, silloin sai jalat allensa jokainen, joka pystyi
-maksamaan. Eivät ostajat olleet vielä milloinkaan olleet niin
-kohteliaita myyjille kuin nyt. Tavaroita suorastaan kerjättiin, niin
-korkeat hinnat kuin niistä saatiinkin maksaa.
-
-Mutta entäpä jos puute kävisi vielä suuremmaksi? Silloin ei jäisi enää
-mitään niille, jotka eivät voineet panna rahaa kaatamalla menemään.
-Ja mikä kateus ja tyytymättömyys siitä syntyisikään! Jo oli nytkin
-yllinkyllin ahnaita silmiä ja kärkkäitä käsiä!
-
-Hermine von Voigt tunsi tulevaisuutta ajatellessaan pelkoa, jommoista
-ei ollut vielä koskaan kokenut. Hän oli aina karttanut asettua
-yhdistysten johtoon, olihan niin paljon muita, jotka tekivät sen
-mieluummin kuin hän. Mutta nyt heräsi hänen mielessänsä ajatus:
-minunkin on ryhdyttävä toimeen, en saa enää vitkastella! Jospa toki
-kunta järjestäisi esikaupungissakin oikeudenmukaisen elintarpeiden
-myynnin, kuten Suur-Berlinin maistraatti oli tehnyt! Olihan vielä
-sivistyneitä naisia, jotka eivät työskennelleet sairaaloissa tai
-muissa hyväntekeväisyyslaitoksissa ja joiden työtä ei tarvittu kotona
-taloudessa, ja joille olisi vain hyödyksi kokea, miltä tuntuu seista
-tuntikausia myymäpöydän takana. Mielellään he ryhtyisivätkin työhön,
-eihän kaikki innostus ollut vielä häipynyt, eikä kilpailu oman itsensä
-varustamisessa ollut voinut tykkänään tukahduttaa auttamis- ja
-palvelemishalua.
-
-Tuo ajatus heräsi kenraalittaren mielessä eräänä unettomana yönä.
-Niitä olikin hänellä nykyisin runsaasti: Muutaman päivän perästä oli
-odotettavissa Italian sodanjulistus Saksalle, ja sehän olikin vain
-muodollinen seikka, johan ne olivat aikoja olleet sodassa keskenään,
--- mutta kuinkahan kehittyisivät asiat Romaniassa? Idässä raivosivat
-kiihkeät taistelut Volhyniassa, lännessä jylisivät tykit Verdunin
-ympärillä, ja jo alkoi uusi taistelu Sommen luona. Zeppelinit
-leijailivat pommeja heitellen Englannin yläpuolella, mutta siitä
-huolimatta tuomittiin jalo Casement Lontoossa kuolemaan. Maailma oli
-menehtymäisillään vereen, tuleen ja savuun. Tuo oli liikaa -- liikaa -,
-ken voi enää nukkua?!
-
-
-
-
-XV.
-
-
-Se oli liikaa, liikaa! Kuten Hermine von Voigt kääntelihe myöskin
-Hedwig Bertholdi yön toisensa jälkeen levottomana vuoteessansa.
-Rauhattomina pyörivät hänen ajatuksensa hänen poikiensa ympärillä,
-kuten arat, siipiään räpyttelevät kyyhkyset, jotka haluaisivat ottaa
-rakkaansa siipiensä suojaan. Ensi sijassa hän ajatteli poikiansa
-toisessa isänmaatansa, -- voiko sen lukea hänelle viaksi? Sankarittaren
-rohkeutta hän ei tuntenut mielessänsä Pelkältä tarulta hänestä tuntui
-kertomus muinaisajan äidistä joka riemuiten otti vastaan sanoman
-poikansa kuolemasta, jonka oli suotu uhrata henkensä isänmaansa
-puolesta Ei, olipa se vaikka mielenylevyyden puutettakin, -- hänen
-täytyi käsiään väännellen rukoilla: ota kaikki, jos niin on tahtosi,
-voitto, menestys, omaisuus, raha, oma henkeni mutta säästä poikani,
-poikani!
-
-Eiköhän ollut paljonkin sellaisia, jotka ajattelivat samoin? Usein
-piiloutui arka sydän mahtipontisiin sanoihin Oliko sitten itse asiassa
-niin pikkumaista, jos ensi sijassa pelkäsi rakkaittensa puolesta ja
-vasta toisessa ajatteli isänmaata? Se oli vain inhimillistä!
-
-Erittäinkin Heinzin takia oli äiti kiihkeän levottomuuden vallassa.
-Hänen viime kirjeensä oli saattanut äidin pois suunniltaan. Tosin oli
-hän myös tuntenut jotain ilon ylpeyden tapaista, -- mikä uljas, kyvykäs
-mies hänen poikansa olikaan! -- hänen oli onnistunut ampua maahan jo
-toinen lentokone! Niin vähän aikaa hän vasta oli harjoitellut, oli
-tuskin vielä ehtinyt täysin valmistua toimeensa ja jo saavuttanut
-toisen voittonsa!
-
-Itse ei Heinz näyttänyt vähääkään ajattelevan, mitä levottomuutta hän
-tuotti kotolaisilleen. Riemu sykkäili noista riveistä: "Jo toinen
-voitto, hurraa! Elän elämäni onnellisimpia hetkiä!" Uskotteliko hän
-tätä äidilleen ainoastaan häntä rauhoittaakseen, uskotteliko hän samaa
-itselleenkin? Tunsiko hän todella onnea -- vai ainoastaan kunnianhimon
-tyydytystä? Äiti pudisti päätänsä. Hän ei ollut vielä vastannut
-tuohon viime kirjeeseen, vaan oli lähettänyt sen miehellensä; isä
-ymmärtäisi ehkä paremmin poikaansa ja keksisi riemukkaita sanoja, joita
-tämä halusi kuulla. Mutta nyt täytyisi hänenkin sentään kirjoittaa.
-Raskaaksi se hänelle kävi. Hän olisi halunnut huutaa: 'Pysähdy! Ei
-kukaan lennä rankaisematta aurinkoa kohden!' Mutta oliko hänellä siihen
-oikeutta? Ei, hän ei saanut levottomuudellaan häiritä poikaansa. Ah
--- ja mitä se hyödyttäisikään -- pidättää häntä ei hän kumminkaan
-voisi! Hänet näytti vallanneen kuin huumaus: korkeammalle vain, yhä
-korkeammalle! Lisää voittoja, yhä lisää! Jospa äiti edes olisi voinut
-puhua tästä jonkun kanssa, joka täysin käsittäisi hänen huolehtivan
-rakkautensa -- hänen pikkumaisen, hänen valtavan rakkautensa!
-
-Äiti ei luullut, että Anna Maria voisi häntä käsittää. Hänen
-olennossaan oli jotain niin huoletonta, hän oli riemahdellut ääneen
-lankonsa menestyksestä lukiessaan. Sitten oli hän kiiruhtanut ulos,
--- siitä täytyi hänen mennä kertomaan rouva Rossille! Hymyillen
-surumielisesti ja samalla hieman katkerasti oli Hedwig katsonut hänen
-jälkeensä. Ehkei Anna Maria olisi sentään riemastunut noin kovin, jos
-hänen Rudolfinsa olisi ollut kysymyksessä! Silloin tuntisi hän ilon
-ohella myöskin levottomuutta, niin tuskallista levottomuutta, että se
-tukahduttaisi ilon.
-
-Lili Rossi oli puutarhassa. Huolimatta suuresta varjostavasta
-hatusta, joka suojasi hänen kasvojansa päivänpaisteelta, kävi hänen
-kalpenemisensa huomattavaksi Anna Marian huutaessa hänelle: "Mitäs
-sanottekaan, Heinz on ampunut jo kaksi lentokonetta maahan."
-
-Lilin sydän lakkasi tykyttämästä. Hän oli seurannut tunnettujen
-lentäjien voittoretkiä: he nousivat ilmaan, laskivat jälleen maahan, --
-nousivat, taistelivat ja palasivat jälleen maahan -- kerran, kahdesti,
-useita kertoja. Mutta sitten he nousivat taaskin, taistelivat,
-taistelivat -- eivätkä enää palanneetkaan onnellisesti alas.
-
-Lili sulki silmänsä, kirkas aurinko häikäisi häntä. Niin Heinzkin
-lentäisi, taistelisi, voittaisi, -- lentäisi jälleen, taistelisi ja
-voittaisi taas, kunnes -- äkillisen tuskan valtaamana pusersi hän
-silmänsä lujemmin umpeen.
-
-Niin ei kertojatar siis huomannut mitä niihin kätkeytyi. Anna Maria
-jutteli vilkkaasti edelleen, miellyttävän liikutuksen vallassa. Että
-Heinz tosiaankin oli niin mielenkiintoinen olento! Rudolfilta oli
-hän luonnollisesti sentapaista odottanut, mutta tuskin Heinziltä.
-"Olisitteko te luullut hänestä sellaista?" Lili nyökkäsi vaieten.
-Hän ei voinut puhua. Hän oli aina keskustellut mielellään nuoren
-rouva Bertholdin kanssa, jonka luottavaisuus ja ilomielisyys oli
-kuin raikas ilmanhenkäys, joka puhdistavana käy läpi ummehtuneiden,
-suljettuina olleiden huoneiden, mutta tänään tuntui keskustelu hänestä
-vastenmieliseltä, hän oli perin vähäpuheinen.
-
-"Hyväinen aika, Lili, tehän olette tänään niin nyreällä mielellä! Huh,
-sentään, minä lähden tieheni!" Nauraen palasi Anna Maria kotiin, niin
-nopeaan kuin jalat kantoivat.
-
-Kuin huumaantuneena jäi rouva Rossi seisomaan aidan viereen. Hänen
-mielensä täytti polttava huoli, mutta samalla hän tunsi valtavaa
-ylpeyttä, -- -- -- ja tuo mies rakasti häntä! Rakastikohan hän yhä
-vieläkin? Vai oliko ehkä lentoretkillään jo unohtanut hänet? Ei! Hän
-hymyili: Heinz ei ollut unohtanut häntä, enempää kuin hänkään Heinziä.
-Ja kun sota loppui, ja jos hän sitten palaisi vahingoittumatonna? Lili
-kävi yhä hymyilevämmäksi: silloin, niin, silloin! Häntä värisytti
-huumaava onnentunne, hän veti syvään henkeä: silloin olisi elämä
-jälleen pelkkää iloa, -- maailma jälleen ihana!
-
-Puutarhan hieta narisi, rouva Bertholdi seisoi aidan toisella puolen.
-
-"Toivotan onnea, mikä suuri menestys!" Lili ei ollut ollenkaan
-hämmästyksissään tästä äkillisestä kohtaamisesta. Hänen äitinsä!
-Hänestä tuntui niin luonnolliselta, että hän tuli hänen luoksensa, tuli
-nyt juuri. Hän kurotti molemmat kätensä aidan ylitse, äiti teki samaten
-ja piti hänen kätensä omiinsa suljettuina.
-
-He puhuivat Heinzistä. Lili ei tullut ollenkaan ajatelleeksi, että oli
-oikeastaan ihmeellistä että rouva Bertholdi puheli niin tuttavallisesti
-hänen kanssaan, hehän olivat itse asiassa varsin vähän tuttuja
-keskenänsä. Mutta lämmin tunne siirtyi toisesta toiseen. Eikä Hedwig
-Bertholdi puolestaan ihmetellyt että hänelle äkkiä selveni kaikki,
-kaikki! Niin, tuo nainen tuossa ja hänen Heinzinsä! Sydämellisen
-lämpimästi katsoi hän nuorta vaaleata naista syvälle silmiin. "Kun ei
-hänelle vain tapahtuisi mitään", kuiskasi hän.
-
-"Ei hänelle tapahdu!" Lili loi häneen loistavan katseen. Tuo onnen
-päivänpaiste, joka kuvastui hänen vakavilla kasvoillansa, teki hänet
-kauniimmaksi kuin koskaan. Hänen mielensä oli äkkiä täyttänyt varma
-vakuutus, josta hän ei ollut tiennyt hetkeä ennen, niin varma ja
-järkkymätön, että se tukahdutti kaiken levottomuuden. Kuinka olikaan
-hän voinut aluksi niin pelästyä! Kaksi voittoa -- ei, viisi, kymmenen
--- vielä monta, monta lisäksi! Hänen sankarinsa, siellä hän kohosi
-kohden aurinkoa, ja hän itse hänen mukanansa. Oi, mikä onni, mikä onni!
-
-Lili kumartui aidan ylitse ja suuteli noita hentoja käsiä, joihin
-hänen kätensä yhä vielä olivat suljetut, -- olihan tuo nainen hänen
-rakastettunsa äiti!
-
-       *       *       *       *       *
-
-Oli täysi sadekesä, varhainen kevät oli antanut lupauksia, joita
-vuoden jatko ei ollut pitänyt. Sommen rintamalla saivat sotilaat
-maata liejussa ja vedessä. Ja kotona satoi, satoi päivät päästään.
-Kunpa ei vain perunasato turmeltuisi! Noin ylenmääräistä kosteutta
-ei se sietänyt. Joskin päivä paistoi aamulla, vetäytyi taivas jo
-keskipäivällä pilveen, tuli kovia sadekuuroja, jotka löivät jo
-kellahtavan viljan lakoon, niin että se paikoin oli kuin maahan
-tallattua.
-
-Katse huolestuneena seisoi salaneuvos peltotilkullaan. Ei hän ollut
-aavistanut että olisi niin vaikea näytellä maanviljelijää. Hän oli
-aina ajatellut, että kun vain heittää jotain maahan, niin se kasvaa
-ehdottoman varmasti. Nyt oli hän kylvänyt tähän niin paljon siementä,
-se oli maksanut aika paljon, eikä satoa siitä vielä saanut senkään
-vertaa että hän olisi voinut toimittaa vaimolleen joka päivä jonkun
-perunaruuan pöytään. Vihannekset tosin rehottivat upeina, mutta mitäpä
-niistä, kun ei ollut perunoita lisäksi! Ne mätänivät maassa.
-
-Päästäen huokauksen työnsi vanha herra lapion maahan. Ja että pojilla
-oli niin tukala olo! Ja hän kun oli jo luullut voivansa rauhoittua
-heihin nähden! Venäläiset hyökkäsivät jälleen suunnattomin laumoin --
-Volhyniassa riehuivat jättiläistaistelut -- ah, entä Sommen luona! Hän
-ei enää uskaltanut mennä vaimonsa luo luettuaan sanomalehdet. "Mitä
-niissä on?" kysyi tämä aina nopeasti ja katsoi häneen levottomasti.
-Hänen kunnon Annansa, hän oli käynyt niin peräti hermostuneeksi!
-Kunpa vain heidän nuorimpansa kirjoittaisi piakkoin, he eivät olleet
-pitkiin aikoihin saaneet häneltä mitään seikkaperäisiä tietoja. Viikko
-sitten oli tullut kortti, jossa oli pari lyijykynällä kirjoitettua
-riviä: 'Elän vielä. Tuhannet terveiset!' Tuota korttia säilytti äiti
-alati huostassansa. Öisin se oli hänen vuoteensa viereisellä pienellä
-pöydällä, hänen neuloskellessaan taas hänen edessään neulomakopassa.
-Salaneuvos oli jo koettanut pistää sen piiloon, mutta silloin oli Anna
-joutunut niin pois suunniltaan ja hakenut sitä sellaisella epätoivolla,
-että hän kiireimmiten pisti sen jälleen salaa neulomakoppaan. Niin,
-tämä oli kauheata aikaa äideille -- kaikille äideille -- kauheata aikaa!
-
-Vanha herra koetti miehekkäästi kantaa ajan vaivat, mutta raskaaksi se
-kävi. Hän eleli nyt eläkkeellään, oli toivonut voivansa vaivaloisen
-virkauransa jälkeen, jonka kestäessä oli hengittänyt vain virastojen
-ummehtunutta ilmaa, huoletonna voida loppuikänsä iloita pojistansa,
--- ja nyt tuli tämä kaikki. Kunpa Anna edes saisi paremmin unta! Hän
-itse puolestansa nukkui sentään väliin tunnin tai pari -- eihän hänen
-iällään enää tarvinnutkaan niin paljon unta, -- mutta Anna ei nukkunut
-ollenkaan. "No, äiti, kuinka voit?" oli hän vielä viikko sitten
-uskaltanut kysyä aamuisin, mutta nyt ei hän enää tehnyt sitä. Ylen
-kurjasti olivat asiat Sommen luona. Jospa taivas vihdoinkin armahtaisi
-ja antaisi sateen päättyä! Tämä ainainen harmaa sumu piti mielen yhä
-alakuloisempana. Hiukan heikoiksi käyneillä silmillään tähysteli
-vanha herra avaruutta: kaikkialla pilviä, etäisyydessä pimeätä kuin
-säkissä, ja nyt alkoi taas tipahdella. Pisarat rummuttelivat hänen
-kaljua päälakeansa. No, siis täytyi kiiruhtaa kotiin. Mutta äkkiä
-tuli hän ajatelleeksi että paljoa märemmäksihän hänen nuorimpansa
-kävi juoksuhaudassansa. Hän jäi paikoilleen. Hän antoi sateen
-virrata ylitsensä siitä välittämättä ja nyhteli vain maasta upeata
-rikkaruohoa. Lasisilmät oli hänen täytynyt ottaa nenältänsä, ne olivat
-niin hiestyneet, ettei hän voinut nähdä niiden lävitse. Nyt otti hän
-ne jälleen taskustansa, puhdisti ne ja asetti nenällensä, -- sade
-oli äkkiä tauonnut. Kas tuolla! Tulihan aurinkokin esiin ja pyrki
-paistamaan. Oikein se lämmitti ja oli kuin himmeätä kultaa. Ja tuolla
--- oi, kuinka kaunista!
-
-Sateenkaari oli äkkiä ilmestynyt taivaalle. Sen päät kuvastuivat
-likomärästä maasta kohoavaan valkoiseen usvaan, mutta sen loistava
-seitsenvärinen kaari kohosi ylös vaaleansiniseen korkeuteen.
-
-'Minun kaareni minä olen pannut pilviin; sen pitää oleman liiton
-merkki, minun ja maan välillä. Ja koska niin tapahtuu, että minä tuotan
-pilven maan ylitse, niin pitää kaari pilvissä nähtämän. Ja niin minä
-muistan minun liittoni, minun ja teidän välillänne'.
-
-Eikö raamatussa sanottu niin? Oli siis olemassa Jumalan ja maan välinen
-liitto. Tuo raamattuun perehtynyt mies nyökkäsi kirkastunein kasvoin,
-hän ei saanut silmiään käännetyiksi noista loistavista väreistä, --
-siinähän oli rauhan kaari, joka oli pingotettu yli kaiken maailman!
-Synkeä sumu oli sen synnyttänyt, kirkkaassa päivänpaisteessa upeili
-se nyt. Sovinnon merkki vedenpaisumuksen jälkeen! Jumala ei ollut
-unohtanut maata vielä koskaan eikä ollut nytkään sitä unohtava. 'Niin
-kauan kuin maa seisoo, ei pidä kylväminen ja niittäminen, vilu ja
-helle, suvi ja talvi, päivä ja yö lakkaaman'. Ja -- sodan ja rauhan
-vaihtelu!
-
-Rauha, rauha! Isä hymyili. Joustavin askelin kiiruhti hän kotiin,
-viemään lohdun sanomaa äidille, joka oli huolissaan pojistansa.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Talonpoika tietää, että sadetta seuraa pouta; mutta kaari, joka niin
-kauniisti koristaa taivasta, se ennustaa vain lisää sadetta. Ja nyt
-satoi yhä edelleen. Oli hyvä, tuumiskeli rouva von Voigt, että hänellä
-oli niin paljon työtä. Jolla oli aikaa mietiskellä, mitä vielä voi
-seurata -- mitä oli seuraava -- se oli hukassa.
-
-Kuinka paljon suotuisammalla kannalla olivatkaan asiat olleet vielä
-vuosi sitten tähän aikaan! Kun muisteli tuota aikaa, tuntui kuin
-silloin vielä olisi ollut täysi rauha. Silloin ei vielä joka leipäpala
-ollut niin tiukassa, silloin olivat ihmiset vielä voineet syödä
-kylläksensä. Niin ei nyt enää ollut. Viikko viikolta kävi puute yhä
-suuremmaksi; nyt tuntui jokapäiväisessä elämässä ahdinkotila, joka
-pakotti jokaisen, jok'ikisen, käsittelemään vaatimattomimpiakin
-elintarpeita kuin kallisarvoisinta omaisuutta. Onni toki että kunta
-oli päättänyt huolehtia jäsentensä ravitsemisesta. Mitä se osti
-kaikille yhteisesti, myi se yksityisille ostohinnasta; niin päästiin
-liikahintojen kiskomisesta ja puolueellisuudesta. Ylhäiset ja alhaiset,
-köyhät ja rikkaat saivat kukin vain sen, mihin kortti oikeutti.
-
-Hermine von Voigt oli maatilan omistajan tyttärenä kuvaillut monta
-seikkaa järjestettäväksi suurpiirteisemmin; eiköhän olisi järkevämpää,
-jos kunta itse pitäisi sikoja ja vuohia ja, jos mahdollista, lehmiäkin,
-hankkisi maata niin paljon kuin vain olisi saatavissa ja hoitaisi sitä
-kaikella tarmolla. Ja kaikkeen olisi ryhdyttävä mahdollisimman pian.
-Aikaa ei käynyt hukkaaminen. Hän huomauttikin herroja tästä kaikesta,
-ja he kuuntelivat hänen sanojansa. Ei johtunut yksistään hänen miehensä
-asemasta, että hänen sallittiin esiintyä, vaan nyt käsitettiin, että
-tämä aika tarvitsi naista. Ja ainoastaan nainen käytännöllisine
-taipumuksineen ja kokemuksineen, jonka hän oli oman talouden hoidossa
-saavuttanut, pystyisi työhön, jossa miehet olivat avuttomia ja
-neuvottomia.
-
-Vaikeuksia oli yllinkyllin. Pienin näistä ei suinkaan ollut oston
-järjestely. Mitä kaikkia valituksia siitä saikaan kuulla! Tunti, pari
-oli nyt jo jonotettu ja kauemminkin, eikä vuoro ollut vieläkään tullut.
-Kotona huusivat lapset, ja ruoka oli keitettävä, senkin seitsemät työt
-tehtävä, ja kun oli tungoksessa jonottanut itsensä väsyksiin ja vuoro
-vihdoinkin tuli, silloin sai kuulla kunniansa, jos mietti hetkisenkään,
-mitä ostaisi. Rahastonhoitajatar oli myöskin töykeä. Etteivätkö
-he osanneet laskea? Vai oli kaksi kertaa kaksi neljä eikä viisi!
-Tyytymättömiä oltiin molemmin puolin.
-
-"Kärsivällisyyttä! Olkaamme kärsivällisiä!" Hermine von Voigt huokasi.
-Usein oli vaikea pysyä kärsivällisenä, olivathan naiset, jotka olivat
-ottaneet huolehtiakseen myynnistä, usein itsekin menehtymäisillään
-väsymyksestä, heidän jalkojansa pakotti ja niitä paleli myymälän
-kivilattialla seisomisesta, ja päätä poltteli tuossa ihmisjoukon ja
-tavarain turmelemassa ilmassa. Mutta kärsivällisyyttä! Oli sota, ja
-tämä sota vaati -- kärsivällisyyttä!
-
-"Me emme saa tulla kärsimättömiksi", sanoi rouva von Voigt. "Lakatkaapa
-nyt nurisemasta. Kuinka kävisi, jos miehennekin, jotka ovat sodassa,
-työlästyisivät oloonsa."
-
-"Jo ne ovat aikoja työlästyneet!" huusi muuan rohkea ääni. Etumaiset
-nauroivat, toiset mumisivat myöntävästi: "Jo nekin ovat saaneet
-kyllänsä!"
-
-"Se ei ole totta!" Kenraalitar oikaisi itsensä, hän katsoi toisten
-ylitse kohden nurkkaa, josta tuo rohkea ääni oli kuulunut. "Surullista
-kylläkin, jos joku ei enää halua jatkaa taistelua, mutta se johtuu vain
-siitä, että hänen voimansa ovat tuiki lopussa. Mutta teillä, teillä on
-kyllä vielä voimia. Ette ole maanneet vuosikausia juoksuhaudassa, ette
-ole vielä olleet mukana hyökkäyksessä. Olette vielä voineet mennä joka
-ilta levolle vuoteeseenne. Voitte pestä itsenne ja muuttaa vaatteita,
-syöpäläiset eivät ahdista teitä. Kaikki saatte vielä nähdä huomenisen
-auringon. Ja mitä merkitseekään _se!_ Ja jos nyt jokin seikka ei käy
-tahtonne mukaan, jos teidän täytyy seista täällä hiukan kauemmin,
-silloin te heti kiukustutte. Hävetkää toki!"
-
-"Mutta kurjan kurjaa on meidänkin olomme", sanoi muuan vaimo. Hän
-seisoi aivan rouva von Voigtin edessä ja katsoi häntä kasvoihin,
-ei julkeasti, vaan levollisesti. Eikä hänen puheensakaan kuulunut
-röyhkeältä: "Mitä arvelette, hyvä rouva, kumpihan lienee vaikeampaa,
--- maata juoksuhaudassa vai elellä täällä, tietämättä tuleeko tästä
-tilasta koskaan loppua. Miehet tietävät sentään: nyt tulee kohta
-granaatti ja sitten olen poissa, tietämättä itsekään kuinka se oikein
-kävi. Mutta me --? Odottaa meidän pitää, aina vain odottaa! Tätä voi
-vielä jatkua puolen vuotta, kenties vuodenkin. Eikä kukaan tiedä,
-milloin tästä tulee loppu."
-
-Hänen kasvonsa vavahtelivat, hänen levollinen äänensä kävi äkkiä
-kiihkeämmäksi. "Tästä voi joutua epätoivoon. Mitä me olemme tehneet,
-me naiset ja lapset, että meidän täytyy nähdä nälkää? Vanhin poikani
-kaatui Ypernin luona, mieheni on sodassa, mutta se ei ole minusta niin
-raskasta kuin kuulla illoin pienimmän lapseni itkevän, voimatta ruokkia
-sitä kylläiseksi!"
-
-Ei pientä lasta kylläiseksi! Hermine von Voigt tuijotti kalpeana
-vaimoon, jonka tumma, harmaansekainen tukka tuikeina suortuvina valui
-alas otsalle. Hän ei kyennyt vastaamaan.
-
-Vaimo sai lapsensa sairaskortilla neljännesnaulan kaurasuurimoita ja
-läksi hyvästittä.
-
-"Hän ei ymmärrä, miten on käyttäydyttävä, armollinen rouva", sanoi
-Minka Dombrowski, jonka vuoro nyt seurasi. "Ei hän tarkoita niin
-pahaa". Hänen säyseä äänensä suorastaan virkisti mieltä. Virkistävää
-oli myöskin katsoa hänen ystävällisiä kasvojansa. Mutta niin
-kauniit eivät ne enää olleet kuin ennen, eivät niin pyöreät eikä
-kukoistavat. Hänellä oli mukanaan koko talon kortit -- seitsemälle eri
-huonekunnalle -- hän huolehti kaikkien ostoksista. Siitä seurasi nyt
-pitkät laskemiset ja seikkaperäiset selitykset. Hänen täytyi saada
-joka lajia jokaiselle erittäin, ja puhetta hän myöskin osasi pitää.
-Häntä pahoitti, että rouvan piti nähdä niin paljon vaivaa. Rouvan ei
-vain pitänyt pahastua siitä. Mutta eihän hän ollut voinut kieltäytyä
-täyttämästä samassa eteisessä asuvan naapurittaren pyyntöä, kun tällä
-oli sairas isä, jota ei voinut jättää yksin. Ja neiti, joka oli
-opettajatar, oli nyt koulussa. Ja nuori rouva odotti pienokaista. Vanha
-rouva taas, joka asui vieressä, ei voinut seista luuvalon takia. Ja
-jos ihmiset lähettivät pienet lapsensa, niin ne aina tungettiin pois
-jonosta eivätkä koskaan päässeet kotiin.
-
-"No, tuleeko siitä pian valmista?" kysyi joku kärsimättömästi. "Te
-ajattelette kai varanneenne tuon paikan yksinomaan itsellenne!
-Eteenpäin!"
-
-Minka käännähti suuttuneena. "Älkää toki lykätkö noin!"
-
-"Enhän minä lykkää!"
-
-"Lykkäättepäs!"
-
-"Te olette päästä vialla."
-
-"En minä, vaan te!"
-
-"Hiljaa, hiljaa!" Kenraalitar korotti äänensä: siellä ei sopinut
-riidellä.
-
-Molemmat naiset loivat uhkaavia katseita toisiinsa. Oli kuin ilma olisi
-ollut täynnänsä ärtyisyyttä. Niin ei ollut entisaikoina ollut, silloin
-oli helposti mukaannuttu muihin. Pieni ilkeys, karkea pila -- kaikki
-oli häipynyt nauruun, ja sopu oli vallinnut jälleen. Nyt ei täällä
-kotonakaan näyttänyt rauhasta tahtovan tulla mitään.
-
-"Mutta rouva Dombrowski!" Kenraalitar tunsi hänet aikaisemmilta ajoilta
-hyväluontoiseksi, suvaitsevaksi olennoksi, mutta nyt ei hänkään
-näyttänyt tahtovan tulla järkiinsä. Hänen mustat silmänsä säihkyivät,
-hänen nenäpielensä värähtelivät, hän hengitti kiihkeästi.
-
-"Kun hän tunkee niin kovin -- voi sentään! Pysykää paikoillanne, --
-mitä, te nipistätte? Koettakaapas vain!"
-
-Vastustaja nauroi pilkallisesti. "Tuollainen olento, ja vielä tässä
-terhentelee, -- mokomakin!"
-
-Silloin ärjäisi Minka vastaan. He olisivat joutuneet käsikähmään,
-elleivät lähinnäseisovat olisi erottaneet heitä. Kummallekin ilmaantui
-puolustajia ja syyttäjiä. Minka itki. Siinä hän nyt seisoi kaunis
-pää painettuna alas, koppa kummassakin käsivarressa täynnä muonaa
-koko talolle, kyynelten vallassa, ja sillä tavoin hänen täytyi antaa
-itseään kohdella. Hänen, joka ei tehnyt pahaa ainoallekaan sielulle, ja
-miehensä hänellä oli sodassa -- kunnon miehensä! -- eikä hänellä ollut
-ketään muuta, joka olisi hänestä huolehtinut.
-
-Surulliset ajatukset täyttivät nyt Hermine von Voigtin mielen hänen
-palatessaan tänään kotiin. Hän oli sumutuksissaan naisille, jotka
-käsittivät ajan niin järjettömältä kannalta ja purkivat kärsimyksensä
-vihaan ylhäisempiä kohtaan ja suvaitsemattomuuteen vertaisilleen, ja
-toisaalta ei hän kumminkaan voinut olla heille suuttunut. Eivätkö he
-olleet jo kaksi vuotta odottaneet miehiänsä, poikiansa, jotka olivat
-tuolla kaukana. Odottaminen käy hermoille. Tiesihän hän sen omasta
-kokemuksesta, miten käy, kun täytyy odottaa kauan, -- vaikkapa ei
-olisi ollut kysymyksessä nykyinen odottaminen, vaan ainoastaan aivan
-tavallinen. Ensin pysyy kärsivällisenä, sitten alkaa haukotella,
-väsähtää, vie käden otsalleen, tuntee yleistä voimattomuutta; äkkiä
-valtaa sisäisen tyhjyyden tunne koko olennon, luulee vaipuvansa maahan.
-Levottomuus täyttää mielen, kello otetaan esiin: jo taas neljännestunti
-kulunut! Nyt hypähdetään pystyyn, kävellään edestakaisin, huokaillaan,
-aletaan valitella, harmistutaan, kiihdytään, mennään yli rajojen! On
-muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi, ei siedä enää mitään. Ja nyt sitten
-lisäksi _tällainen_ odottaminen! Ja sisäisen tuskan lisäksi ulkonainen
-puute!
-
-Alati näki kenraalitar edessään vaimon, jonka tuikeat suortuvat
-riippuivat alas kelmeälle otsalle. Ja sellaisia oli yllinkyllin. Hän
-näki koko jonon tuollaisia väsyneitä, kiusaantuneita, katkeroituneita
-kasvoja, jotka tunkivat esiin toistensa takaa. Ja noilleko hän olisi
-suuttunut? Eikö hän sitten itse ollut niin väsynyt tähän kaikkeen,
-niin rajattomasti väsynyt! Ja kumminkin oli hänen miehensä joltisenkin
-hyvässä turvassa, eikä hänellä ollut sodassa poikia, joiden takia olisi
-täytynyt olla levoton, kuten vanhan salaneuvoksen ja hänen vaimonsa,
-tänäänkin hän istui illallisen ääressä, josta voi tulla kylläiseksi,
-eikä hänen tarvinnut kuulla pienen lapsen itkevän nälästä.
-
-Hän huokasi ja nojasi päänsä käteen. Äskettäin oli hän ollut
-Berlinissä, oli juossut tuntimääriä asioilla, kantaen raskaita kääröjä.
-Läpiväsyneenä oli hän vihdoin saanut käsiinsä ajurinrattaat, jotka
-tyhjinä maleksivat tietänsä eteenpäin. Harmaan harmaa mies, joka istui
-kuskinistuimella, näytti nukkuvan kadun vilinästä huolimatta; hevonen
-näytti myöskin nukkuvan, se muutteli kavioitaan niin hitaasti, niin
-empien, kuin olisivat ne puuttuneet kiinni asfalttiin.
-
-"Minne te sitten haluatte?" Ajuri ei näyttänyt ilahtuvan kyydittävästä.
-
-Hän oli maininnut aseman.
-
-"No, sinne saakka ehkä vielä päästään. Vai mitä, Roland?"
-
-Hevonen painoi alakuloisena päänsä alas ja jäi odottamaan.
-
-"Mutta eivätkö ne ole liian raskaita?" Epäluuloisin katsein oli
-vanhus silmäillyt hänen kääröjänsä. Nyt nykäisi hevonen, he läksivät
-kuhnustamaan edelleen. Hitaasti se kävi, sangen hitaasti, varmaankin
-hän olisi päässyt jalkaisin yhtä nopeasti eteenpäin. Äkkiä pysähtyivät
-vaunut. He olivat ehtineet nurkalle, jossa ennen oli ollut ajurien
-jonopaikka. Mutta nyt ei siinä ollut muuta kuin ilmoitustaulu: 'Kuuden
-ajurin jono!'
-
-Mitä oli tapahtunut, miksi he pysähtyivät? "Se ei lähde eteenpäin",
-sanoi vanhus ja laskeutui kömpelösti istuimeltaan alas. "Laskeutukaa
-maahan, hyvä rouva, emme me pääse tästä edelleen. Vai mitä sanot.
-Roland?" Hän tarttui hevosen suitsiin, se oli pudistanut päätänsä.
-"Nähkääs, hyvä rouva, kun se pudistaa päätään _tuolla_ tavoin,
-silloin on asia selvä. Silloin se sanoo: 'Riittää!' Se on hyvä eläin,
-kärsivällinen eläin. Mutta mikä on liikaa, se on liikaa. Voiko sitten
-vaatiakaan, että se juoksisi päivät päästään pitkiä matkoja naula
-kauroja vatsassaan! Perunankuorilla minun muka pitäisi sitä ruokkia,
-nauriilla ja minkä milläkin, -- ikäänkuin se olisi mikäkin sika.
-Mitäs sanot, Roland?" Hän taputteli hevostansa. Liikahtamatta seisoi
-se paikallaan pää riipuksissa, harja riipuksissa, häntä riipuksissa,
-korvat riipuksissa, -- alakuloisuuden ilmettynä kuvana. Nyt vasta
-kenraalitar oikein huomasi, kuinka kurjan laiha se oli, -- voi lukea
-joka kylkiluun.
-
-Miksikähän hänelle nyt muistui mieleen tuo kurja, rääkätty eläin? Tuo
-hyvä, kärsivällinen eläin? Mikä on liikaa, se on liikaa! --
-
-Hän ei voinut enää pysytellä yksin kotosalla. Palvelustyttö, joka
-tyhjensi ruokapöydän, ihmetteli kuinka vähän kenraalitar oli syönyt.
-Hermine von Voigt tunsi kiduttavaa levottomuutta: entä jos tuo hyvä,
-kärsivällinen eläin kieltäytyi enempää kärsimästä? Nyt oli tarpeen
-löytää ihmisiä, jotka osasivat pidellä ohjia lempeällä, mutta samalla
-lujalla kädellä. Ei vain rauhaa sisäisen hädän pakosta! Ei rauhantekoa
-siksi, ettei täällä kotosalla enää haluttu kärsiä enempää! Raskas
-huokaus kohosi hänen povestansa: Hyvä Jumala, ei _sellaista_ rauhaa, ei
-_sellaista!_
-
-Hän meni Lilin luo. Kun hän kulki salaneuvoksen talon ohitse,
-tuon pienen huvila-pahasen ohitse, josta suorastaan näki, kuinka
-työläästi ne lantit oli ansaittu kokoon, joilla se oli rakennettu,
-olivat akkunaluukut suljetut. Matkoilla eivät asukkaat olleet, --
-olikohan joku sairaana? Kuolemanhiljaisuus vallitsi pikku huvilassa;
-yksin kanarialintukin, joka muutoin tavallisesti liverteli, vaikeni
-nyt. Puutarhassakaan, jossa vanhan herran oli tapana tällaisella
-suotuisalla säällä nauttia iltasikaristaan, ei nyt ollut ketään. Tuosta
-kuolemanhiljaisuuteen vajonneesta talosta levisi kuin ahdistava tunne.
-Voi noita ihmisraukkoja, missä ainaisessa tuskassa he mahtoivatkaan
-elää, ajatukset vuoroin Volhyniassa, vuoroin Sommen luona! Kumpikohan
-poika mahtoi olla suuremmassa vaarassa?
-
-Hiljaista oli Lilinkin asunnossa, mutta se hiljaisuus oli toisenlaista.
-Lilin olennossa ilmeni jotakin, jota äiti ei ollut pitkiin, pitkiin
-aikoihin siinä havainnut. Se oli kuin hiljaista onnen loistetta,
-äänetöntä, mutta lämmittävän voimakasta. Äiti oli ihmeissään;
-sellaiseen vastaanottoon ei hän ollut täällä tottunut. Usein oli hän
-täällä käynyt, kymmenin verroin useammin kuin tytär hänen luonansa, ja
-aina oli hän kohdannut saman väsyneen, kohtaloonsa alistuvan olennon,
-joka oli herättänyt hänessä mitä syvintä surumielisyyttä. Mutta tänään
-Lili syleili häntä, suuteli häntä ja painautui häneen, kuten oli tehnyt
-pikku tyttönä, ollessaan oikein sydämestään iloinen. Rouva von Voigt ei
-kysynyt: mikä niin riemastuttaa mieltäsi? Jos Lili halusi siitä kertoa
-hänelle, niin teki hän sen kyllä ilmankin, mutta kenties ei hänellä
-ollut mitään kerrottavaa, ehkei hän itse tiennytkään, kuinka hänen
-olentonsa oli muuttunut. Tuliko nyt vihdoinkin aika, jolloin hänen
-kärsinyt sydämensä oli taistellut taistelunsa, nuoruus heräsi jälleen
-ja vaati surusta huolimatta oikeutensa? --
-
-       *       *       *       *       *
-
-Lili oli rohkaissut mielensä, oli kirjoittanut Heinzille. Vain muutaman
-rivin, onnentoivotuksen. Kauan oli hän punninnut, tekisikö sen vai
-jättäisikö tekemättä. Tervehtäisihän äiti hänen puolestansa, -- jos hän
-nyt itse lähettäisi tervehdyksen, eikö se jo ollut liikaa? Erotessa oli
-hän pyytänyt Heinziä antamaan tietoja itsestänsä, hän ei ollut tehnyt
-sitä, -- kävisikö nyt päinsä, että hän kirjoittaisi, odottamatta ensin
-että Heinz ilmaisisi sitä haluavansa? Osoittaisiko se naisellisen
-hienotunteisuuden puutetta? Ei! Päättäväinen hymyily huulillaan oli
-hän istunut kirjoittamaan: nyt ei ollut sellainen aika, että voi
-välittää pikkumaisista muodollisuuksista! Ken tiesi, kuinka kauan oli
-tilaisuutta osoittaa rakastamalleen, että häntä rakasti!
-
-Ja Lili kirjoitti Heinzille onnittelun hänen voittonsa johdosta:
-sanoja, joita hänen kyyneleensä kostuttivat ja hänen hymyilynsä
-kirkasti, ja jotka olivat raikkaat ja lämpöä uhkuvat kuin hempeät
-kesäruususet.
-
-Siitä saakka oli riemuntunne, syvä, luottava riemuntunne täyttänyt
-hänen mielensä. Heinz kyllä ymmärtäisi hänet. Ja nyt odotti hän
-vastausta, joka kyllä oli saapuva, saapuva pian -- pian!
-
-Rouva Krüger oli ihmeissään, kuullessaan vuokraajattarensa laulavan.
-Eihän hän ollut tiennytkään hänen osaavan laulaa. Heleästi se kuului
-läpi erottavan katon:
-
-    "Ain' luonas viipyy aatoksein!"
-
-Rouva Krüger nyökkäsi: tuon laulun tunsi hänkin, se oli vanha laulu,
-hänkin oli sitä joskus laulanut. Mutta kauan siitä oli. Nyt tuntui
-hänestä melkein loukkaavalta, että hänen vuokralaisensa lauleskeli
--- ken jaksoi nyt kuulla laulua! Mutta hänen täytyi sentään jäädä
-kuuntelemaan. Niin, "ain' luonas viipyy aatoksein!" Ellei Gustav pian
-antanut tietoja itsestänsä, joutuisi hän epätoivoon. Välistä hänestä
-tuntui siltä, kuin alkaisi hänen luja luottamuksensa horjua. Ne olivat
-kauheita, kammottavia hetkiä. Eikä niistä enää päässyt työnteollakaan.
-Jos hän levolle käydessään olikin menehtymäisillään väsymyksestä, kun
-_nuo_ ajatukset tulivat, ympäröivät hänen vuodettaan kuin pahat henget,
-häntä kiusaten, raadellen, heitellen sinne tänne vuoteessa, silloin
-jyskytti hänen sydämensä haljetaksensa. Hänen päänsä oli sekaisin,
-hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne. Hän kuuli kaikenmoista
-olematonta: varovaisia askeleita -- oliko Gustav ulkona? Tuliko
-hän hiljaa, hiljaa kotiin, ettei herättäisi äitiänsä? Niin oli hän
-aikoinaan hiiviskellyt, tullessaan tuon Hieselhahnin tytön luota.
-
-Hän ponnahti vuoteeltaan, syöksyi ovelle: Varkaitako! Aikovatko ne
-nyt tulla tännekin tyhjentelemään, kuten olivat tehneet monessa
-muussa paikassa? Mutta saisivatpa nähdä, ettei yksinäinen nainen
-heitä pelännyt. "Tulkaa vain!" Kasvot uhkaavina odotti hän huoneensa
-ovella. Tarmokkain käsin piti hän tuolia koholla, sillä aikoi hän
-murskata ensi tulijan kallon. Eivät ne saisi koskeakaan mihinkään hänen
-omaisuudestansa, Gustaville oli kaikki säilytettävä. Pitihän hänen
-saada syödä kylläksensä, kun palasi.
-
-Itseltänsä hän kielsi kaikki. Eikä hän tuntenutkaan nälkää. Kun muut
-valittivat ettei leipä enää ravinnut, että siinä oli liian vähän
-oikeita jauhoja ja pelkkää lisäkettä, silloin täytyi hänen hymyillä
-halveksivasti. Oliko sitten tarpeen aina sulloa vatsansa täpötäyteen --
-saiko Gustav sitten aina syödä kylläksensä?
-
-Jospa ei hän vain olisi ollut niin ypö yksin! Sellaisten öitten
-jälkeen, jolloin varasten pelko piti häntä levottomuudessa, niin
-että hän vuoroin laskeutui kellariin varastojansa laskemaan, vuoroin
-vartioi vuohta ja sikaa, kaniineja ja kanoja tai puutarhan hedelmiä ja
-vihanneksia, hapuillen yön pimeydessä pensaita, tutkiakseen olivatko
-marjat vielä jäljellä, -- tuollaisten öitten jälkeen hän huomasi, ettei
-hänen enää käynyt eleleminen yksin. Mutta eniten hän sentään pelkäsi
-omia synkkiä ajatuksiansa.
-
-Hän oli kuullut, että Hieselhahnin tyttö jälleen oli muuttanut
-läheisyyteen. Nyt pitäisi hän varansa: kaiketi kulkisi tyttö joskus
-hänen talonsa ohitse. Mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut.
-
-Kun Gertrud nyt oli työssä, leikki hänen pienokaisensa ukko Richterin
-läheisyydessä. Jos sää oli vähänkin mukiin menevä, toimitti rouva
-Richter miehensä oven edustalle. Siinä istui sitten tuo valkopartainen
-vanhus tuntimääriä tuolillaan, ja lapset, jotka kulkivat ohitse,
-nykivät häntä parrasta. Lasten narrina hän siinä sai istuskella. "Onkos
-nälkä?" kyselivät he. Silloin hän nyökkäsi. He tarjosivat hänelle
-kiveä ja kysyivät: "Tahdotko tämän?" Hän otti sen, puraisi, sylki ja
-soperteli: "Leipäpala, äiti, leipäpala!"
-
-Tuota menoa katseli pienokainenkin, ja hänen suurissa sinisissä
-silmissään kuvastui jotain ymmärtämyksen tapaista. Hän leikiskeli,
-muovaili kasoja mullasta, jota raaviskeli kokoon pikku sormillaan,
-taikka istui aivan hiljaa vanhuksen jalkojen juuressa ja silitteli
-puuhevostansa.
-
-Näissä puuhissa näki hänet Krügerin muori. Ei ollut aivan sattumakaan,
-että hän kulki tästä ohitse; nyt hän pysähtyi.
-
-"Onko tuo Hieselhahnin poika?" kysyi hän vanhukselta. Tämä ei
-vastannut, vaan tuijotti hänen ohitsensa ilmaan. Mitäpä hän olikaan
-tiedustellut sitä tuolta vanhalta hourulta, tiesihän hän sen
-kysymättäkin, tunsihan hän Gustavin silmät, nuo kauniit, siniset
-silmät! Hän kumartui lasta kohden ja kohotti suurella kädellään hänen
-pienen päänsä pystyyn. Kauan katsoi hän häntä kasvoihin. Sitten hän
-huokasi ja meni pois. Mutta hän palasi jälleen, jo seuraavana päivänä.
-Väliin hän ei uskaltanut tulla lähelle, vaan pysähtyi loitommalle
-ja katseli lasta. Kun se nauroi, hymyili hänkin, hän oli aivan
-ihastuksissaan.
-
-Oli ihmeellistä, -- nyt eivät hänen yönsä enää olleet niin tuskaloisia.
-Hän tunsi lohdutusta mielessänsä: olihan melkein kuin hän olisi nähdyt
-vilahduksen Gustavista. Jospa hän vain saisi pitää hänen lapsensa
-alati, alati luonansa, -- mitä antaisikaan hän siitä! Mutta hän, joka
-muutoin oli niin tarmokas, tunsi nyt arkuutta sen äitiä kohtaan.
-
-Kerran oli tämä nyt tullut häntä vastaan, mutta tervehtimättä he olivat
-menneet toistensa ohitse. Mielellään olisi rouva Krüger tervehtinyt,
-hän tutki, voisiko sen tehdä, mutta toinen ei ollut tuntevinaan häntä.
-Ja kumminkin hän oli tuntenut, mutta hän ei tahtonut olla missään
-tekemisissä hänen kanssaan. Rouva Krügerin sydäntä vihloi! Kuinka laiha
-ja kalpea olikaan tuo naisparka, suorastaan nälkiintynyt. Huonoa oli
-ilmeisesti hänen toimeentulonsa.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kenelläpä sitten nykyisin oli hyvät päivät?! Yksin Minka Dombrowskikin
-oli lakannut nauramasta huoletonta nauruansa. Hän oli yhä edelleen
-varsin tyytyväinen siihen, että nyt oli poissa tuosta kaukaisesta
-asunnosta, sillä olihan elämä paljon vilkkaampaa täällä esikaupungin
-keskustassa, eikä hänen nyt tarvinnut mennä niin kauas, kun teki
-mieli jutella, mutta olipa aika kiusallista, ettei ollut kasvattanut
-itselleen perunoita, ei vihanneksia, ei mitään. Valkoinen puku, joka
-hänen vuosi sitten oli ollut niin vaikea saada pingotetuksi yllensä,
-meni nyt mukavasti kiinni. Mutta ei hän enää käyttänyt sitä. Mitäpä
-se olisi hyödyttänyt? Ei maksanut vaivaa pukeutua hienoksi: eihän
-hänellä ollut eikä häntä enää haluttanut hankkia itselleen mitään
-ihailijaa! Hän oli tuonnoin saanut kyllänsä. Vieläkin häntä värisytti
-noita tapahtumia muistellessaan. Hänen miehensä ei ollut lähettänyt
-mitään tietoja. Hän häpesi muita naisia; kun he kyselivät, täytyi hänen
-valehdella. Kauheata kerrassaan! Kaikki oli kauheata. Lapset olivat
-aina nälissään, rahat lensivät tipotiehensä, lopuksi hänen kaiketi
-täytyi jälleen ryhtyä työhön. Mutta millaiseen? Pesemäänkö taas ja
-siistimään? Hyi, sitä hän ei halunnut! Ampumatarpeiden tehtaaseen?
-Tosin siellä ansaitsi hyvästi, hän tunsi useita naisia, jotka eivät
-aikaisemmin olleet omistaneet ainoatakaan ehyttä paitaa, ja joilla
-nyt oli sunnuntaisin kahisevat silkkiset alushameet ja pitsipuserot
-yllään ja hatuissa kallisarvoiset sulat. Se olisi kyllä hauskaa. Mutta
-vaikeata oli työnteko tuollaisessa tehtaassa, ja vaarallistahan se
-myöskin kuului olevan, ja henkeänsä, rakasta henkeänsä ei hän halunnut
-hukata! Sen puolesta hän pelkäsi -- ja myös kauneutensa puolesta.
-Kaikki ne saivat siellä niin kelmeän ihonvärin. Miellyttävämpää olisi
-istua kuskinistuimella piiskaa notkutellen, puettuna postinkuljettajan
-väljään viittaan, lakki vinossa tukkalaitteilla. Se kyllä pukisi
-häntä. Mutta ensiksi täytyisi oppia ajamaan ja hevosia kurissa
-pitämään. Rautatieläisen toimi asemalla tuntui myöskin houkuttelevalta;
-ovien aukominen ja sulkeminen ei ollut rasittavaa, ja kyllä hän
-myöskin pystyisi huutamaan: "Vaunuihin!" -- "Vaunuista!" ja antamaan
-lähtömerkin. Ja kuvaillessaan yllään housuja, jotka ulottuivat vain
-polviin, punehtui hän tyydytyksestä, -- sillä sääret hänellä oli, joita
-kelpasi näytellä! Komeat kerrassaan. Mutta kun hän meni tarjoutumaan,
-olivat kaikki paikat täytetyt, ensi sijassa otettiin sellaisia, joiden
-miehet tai isät olivat aikaisemmin olleet noissa toimissa. Tutkivasti
-hän silmäili esillä olevaa säärivarastoa, ja hänen leppeät kasvonsa
-vetääntyivät hilpeään hymyilyyn. Olivatpa nuokin sääriä laatuaan: mitkä
-käyrät ja väärät, mitkä liian paksut tai ohuet! Hänen kanssaan ei
-kukaan noista pystyisi kilpailemaan!
-
-Nyt hän siis aluksi odotteli, mitä tulevaisuus toisi tullessansa,
-eikä tehnyt mitään. Mutta tyytyväisemmäksi ei hänen mielensä siitä
-käynyt, vaan päinvastoin yhä nyreämmäksi. Kun hän oli toimittanut
-vähäiset talousaskareensa, lapset olivat koulussa tai leikkivät ulkona,
-tuntui hänen olonsa hänestä tuiki tukalalta. Tuskanhiki tunki esiin.
-Kuinkahan nyt oli hänen Stanislaunsa laita? Nyt puhuttiin niin paljon
-Sommen taistelusta; rajattoman kammottavaa siellä tuntui olevan. Hän
-kuvaili miestään siellä, -- silmät pyörivinä, suu vimman vääntämänä,
-kohotetussa kädessä kimmeltävä tikari, -- villi-ihmistä hän muistutti!
-Sellaisena, sellaisena oli hän seisonut Minkan edessä. Häntä värisytti,
-mutta hän ei tuntenut pelkoa miestänsä kohtaan, vaan hänen puolestansa.
-Tai kenties hän taisteli romanialaisia vastaan! Ja ellei hän kaatuisi,
-vaan tulisi rauha ja hän palaisi kotiin, -- kuinka sitten kävisi?!
-Kauhea tuska valtasi hänet, hänen mieltänsä ahdisti.
-
-Tällaisessa henkisessä tilassa hän tuli eräänä sunnuntaina Gertrud
-Hieselhahnin luo. He eivät olleet tavanneet toisiaan viime aikoina, ja
-nyt tuntui Minkasta neiti peräti laihalta, suorastaan vanhentuneelta.
-Hän oli tullut hänen luoksensa saadaksensa valitella mielin määrin, nyt
-huomasi hän toisella olevan enemmän valittamisen aihetta. Mutta Gertrud
-ei valittanut, hän olisi hävennyt tehdä niin. Hän puristi huulensa
-yhteen, etteivät ne päästäisi esiin sanaakaan siitä kuinka hän kärsi
-nälkää, kuinka oli erehtynyt uuteen asuntoonsa nähden.
-
-Richterin muori ei ollut pitänyt ainoatakaan lupaustansa. Kun lapsi
-itki, antoi hän sen itkeä, -- eihän hän välittänyt pitää huolta edes
-omasta vanhasta miehestänsäkään. Missä hän istui, siinä sai hän istua.
-Vaimoparka oli väsähtänyt elämään sodan aikana, -- olivathan kaikki
-hänen poikansa poissa kotoa, eikä hän tiennyt, palaisiko yksikään
-heistä! Hän oli käynyt nyreäksi ja piittaamattomaksi.
-
-Niinpä oli Gertrudilla siis kaikesta huolimatta ollut edellisessä
-kaukaisessa asunnossaan paremmat päivät kuin nyt. Kuin hiukan ilahtuen
-hän nyt tervehti Minka Dombrowskia. Hänkin puolestansa havaitsi entisen
-tuttavansa vanhentuneen.
-
-Kirkolta kaikuivat hautajaiskellot, ja junalta, joka lähestyi tuoden
-sotamiestä haudattavaksi, kuului surusoittoa. "Jeesus elää, turvani",
-kajahti sieltä. Minka riensi akkunaan; kuinka täällä oli mukavaa
-kaikkea katsella! Hän riippui puolta ruumistaan myöten akkunasta
-ulkona. "Siellä on pulskia poikia joukossa!" sanoi hän. Mutta kun
-hän jälleen kääntyi huoneeseen päin, näki Gertrud kyyneleitä hänen
-kirkkaissa säteilevissä silmissänsä.
-
-Vaieten istuivat he rinnakkain; sotilasjuna, joka toi ruumista, oli
-ehtinyt ohitse, mutta raidetta pitkin kulki ratisten ja suhisten
-junia edelleen loppumattomiin saakka -- kaukojunia, paikallisjunia --
-elämä jatkoi jatkamistaan kulkuansa. Välillä tunki jokin surusoiton
-sävel esiin veturinvihellysten ja höyryn puuskumisen keskeltä nyt jo
-loppuvirsi -- ja sitten reipas marssi. Hautajaismenot olivat lopussa,
-saattue palasi takaisin.
-
-"En minä voisi alati tuota kuunnella!" sanoi Minka. "Voi hyvä Jeesus!"
-Häntä puistatti. "Siinäkin on jo tarpeeksi, kun tietää että itsensäkin
-on kerran kuoltava, -- ja hautausmaa vielä lisäksi alati nenän edessä,
--- ei, hyvä neiti!"
-
-"Minua ei se häiritse." Gertrud hymyili surumielisesti. "Asuin kerran
-aikaisemmin vanhan kirkkotarhan lähellä -- se oli elämäni onnellisin
-aika -- ja nyt tämän uuden luona." Hän huokaisi syvään. Enempää ei hän
-enää puhunut itsestänsä, -- hän antoi Minkan puhua.
-
-Ja Minka puhui -- se helpotti hänen mieltänsä. Neiti kuunteli niin
-kärsivällisesti. Lopuksi antoi Gertrud vakavan neuvon: jos Minka tekisi
-työtä, tuntuisi hänestä elämä helpommalta; joutenolo kotosalla ja
-mietiskely ei soveltunut hänen luonnollensa.
-
-No, voisihan hän sitten koettaa hankkia jotain työtä! Nauraen antoi
-Minka tuon lupauksen. Hän oli jo aivan lohdullisella mielellä, syleili
-Gertrudia ja läksi naureskellen astelemaan kotiin päin.
-
-Kuten kerran ennen, silloin kun hän läksi valkoiseen puettuna
-huvittelemaan, katsoi Gertrud hänen jälkeensä melkein kateellisena:
-kunpa omistaisikin tuollaisen luonnon! Hautausmaalle johtavaa
-laitakatua pitkin kulkea sipsutteli Minka, lantioitaan keinutellen.
-Juttelu oli virkistänyt häntä, jo oli hän taas jälleen kaunis Minka.
-Hänen kasvonsa punoittivat, silmät loistivat. Muuan mies, joka kulki
-hänen ohitsensa, käännähti katsomaan taaksensa. Minka käännähti
-myöskin. Hän huomasi miellyttäneensä tuota miesolentoa, ja se tuotti
-hänelle mielihyvää ja lisäsi itseluottamusta. Ennenkuin hän tuli tien
-käänteeseen, hän pysähtyi viittoilemaan Gertrudille. Kevytmielisen
-iloinen hymyily leikiskeli hänen huulillansa. Hän huusi kauas
-kaikuvalla äänellä: "Hei-hei! Näkemiin!"
-
-
-
-
-XVI.
-
-
-Nyt oli syksy. Kolmas syksy. Hyvä ettei sodan alkaessa ollut tiedetty
-sen kestävän niin kauan. Ja mitä huimaavaa vauhtia aika sentään lensi
-eteenpäin! Kun Hedwig Bertholdi nyt ajatteli edellistä vuotta, oli
-hänestä kuin ajattelisi eilisiä tapahtumia. Silloin oli hän vasta
-ottanut Anna Marian taloonsa, ja nyt oli tämä jo aikoja hänen poikansa
-vaimo ja odotteli lapsen syntymistä. Poikakohan se olisi? -- vai
-tyttökö? Nuori äiti, joka odotti tuota suurta tapahtumaa melkein
-uteliaisuudella, tuntematta vähintäkään pelkoa, toivoi kiihkeästi
-poikaa. Nuori isä kirjoitti: 'Jos se nyt kumminkin olisi tyttö, niin ei
-sen ainakaan tarvitsisi lähteä sotaan!'
-
-Rudolf oli saanut kylläkseen sodasta, sen huomasi äiti joka
-kirjeestä. Vaikkakaan hän ei koskaan valittanut, vaikka hän oli
-tullut luutnantiksi ja johti nyt omaa komppaniaa, näytti se sentään
-tehneen häneen liian järkyttävän vaikutuksen, että viimeisenä suurena
-taistelupäivänä melkein kaikki rykmentin upseerit olivat kaatuneet
-tai haavoittuneet. Verdunin luota oli hänet siirretty Sommelle. Hänen
-hermonsa eivät enää olleet intoa hehkuvan poikasen, jommoisena hän oli
-sotaan lähtenyt, ei rakastuneen nuorukaisen, -- ne olivat väsyneen
-miehen hermot. Nyt toivoi hän pian saavansa lomaa; kun hänen lapsensa
-syntyi, hänen ensi lapsensa, silloin tulisi hän käymään kotona.
-
-Hedwig Bertholdi ei enää antautunut levottomuutensa valtaan, -- hän
-taisteli sitä vastaan, niin mahdotonta kuin äidin onkin voittaa sitä
-tykkänään. Mutta hän oli oppinut pitämään itseänsä kurissa. Hänen
-miehensä oli poissa, molemmat pojat ainaisessa kuolemanvaarassa, kaikki
-taloushuolet oli hänen kannettava yksin, -- ja hänen piti olla valmis
-hoitamaan poikansa lasta ja vaimoa, jota tämä rakasti.
-
-Anna Maria oli terve kauttaaltaan. Kaikki pienet tarve-esineet
-oli hankittu, hän iloitsi niistä raikkaalla naurulla. Se ei ollut
-kadottanut rahtuakaan täyteläisestä, kajahtavasta soinnistansa. Hedwig
-muisteli nykyisin usein sitä aikaa, jolloin _hän_ oli odottanut
-ensi lastansa. Kuinka toisenlainen olikaan hän ollut! Ajat olivat
-muuttuneet, -- Jumalan kiitos, että nuoret äidit myöskin olivat
-muuttuneet! Sitä, mikä ei häntä miellyttänyt Anna Marian luonteessa,
-ei hän enää ollut huomaavinaan, ei välittänyt siitä. Eikö tuo
-Reinin seutujen asukkaille ominainen huolettomuus, jota hän itse
-pohjoissaksalaisena ei käsittänyt, sentään ollut jotain ihanaa!
-Eikö tuo hilpeä sydän, joka ei harkinnut mitä tulevaisuus voi tuoda
-mukanansa, joka nautti nykyhetkestä, huomenisesta huolimatta, eikö se
-ollut suuri onni?
-
-Nuori rouva istui talvipuutarhassa, jonka siirrettävät akkunat jo
-oli suljettu suojaksi syyskylmää vastaan, ja luki miehensä kirjettä.
-Anoppi työnsi jakkaran hänen jalkojensa alle. Miniä piti sen hyvänänsä
-luonnostaan lankeavana huolenpitona, -- hän salli kernaasti itseään
-hemmotella. Pää täyteläisen käsivarren nojassa luki hän hymyillen.
-Äkkiä hän katsahti ylös. "Mutta siinäpä olisi Heinzille voinut käydä
-onnettomasti -- no, kaikkihan päättyi hyvin!"
-
-"Mitä -- mitä?!" Hedwig vapisi. "Lue!" pyysi hän kiihkeästi.
-
-"Heinz on saanut kaksikymmentä luotia koneeseensa ilmataistelussa
-Bapaumen luona. Joku sieltä tullut toveri on kertonut siitä Rudolfille.
-Mutta hän pääsi maahan omalla puolellamme. Peräsimen hän tosin
-menetti, -- mutta nyt hän lentelee jo taasen. Ei, mutta sitä Heinziä!
-Hän on toden totta jo saavuttanut jonkinmoisen kuuluisuuden!" Nuoren
-rouvan äänessä oli ylpeyttä. "Hän on jo saanut voiton viidennestä
-lentokoneesta! Saat nähdä, äiti, hänestä tulee vielä toinen Bölcke!"
-
-Äiti laski kätensä silmilleen, maailma musteni äkkiä hänen edessänsä.
-Kuin kaukaisuudesta tunki hänen korviinsa Anna Marian ääni: "Mutta,
-äiti, eihän sinun tarvitse pelästyä nyt enää jälkeenpäin. Kuulithan,
-että hän pääsi onnellisesti maahan." Miniän lämpöinen käsi tarttui
-hänen jääkylmään käteensä.
-
-Hän irroitti kätensä. "Älä välitä minusta. Se on jo ohi." Hän nousi
-paikaltaan ja läksi talvipuutarhasta. Hänen täytyi saada olla yksin,
-yksin tuskinensa. Kuinka kauan siitä olikaan kuin Bölcke, tuo
-voittamaton, oli syössyt maahan kuolleena? Ei kuin muutama päivä. Vielä
-suri häntä Saksanmaa. Hedwig ei ollut koskaan nähnyt tuota lentäjistä
-kuuluisinta, ei tuntenut häntä, ei ollut missään henkilökohtaisissa
-suhteissa häneen, mutta hän oli seurannut hänen lentoretkiänsä
-melkein äidillisellä mielenkiinnolla. Kulkiko nyt hänen poikansa,
-hänen Heinzinsä, samaa tietä, odottiko häntä sama kohtalo? Hedwig oli
-jo luullut käyneensä kestäväksi, nyt hän tunsi, kuinka heikko hän
-vielä oli. Tukea hakien hapuili hänen kätensä ilmassa: kaksikymmentä
-luotia, -- vaivoin päässyt maahan -- kone rikki -- ja nyt hän lenteli
-jälleen! Äiti pusersi kätensä ohimoilleen, suonet takoa jyskyttivät
-hänen päässänsä. Hänen täytyi lähteä ulkosalle, ulos puutarhaan. Aidan
-toisella puolen seisoi vaalea nainen.
-
-Oli kuin Lilillä olisi ollut aavistus asioista. Silmät avoauki hän
-katsoi tulijaan, verihyöky toisensa jälkeen väritti hänen hentoja
-kasvojaan. "Oletteko saanut uusia tietoja?" kysyi hän.
-
-"Pojaltani Rudolfilta tuli juuri kirje", sai äiti vaivoin esiin. "Olen
-hyvin levoton Heinzin takia."
-
-"Minä tiedän", -- uusi punehdus nousi Lilin poskille. "Olen myöskin
-saanut tietoja tänään", sanoi hän hiljaa, "kirjeen -- häneltä
-itseltänsä. Hänelle ei ole tapahtunut mitään. Se on kuin ihme." Nyt
-kävi hänen äänensä lujemmaksi, hän katsoi äitiä kasvoihin. "Ei hänelle
-tapahdukaan mitään. Olkaa levollinen. Minä olen myöskin aivan tyyni.
-Miesvainajani takia olin alati levoton, mutta poikanne suhteen en tunne
-levottomuutta. Olen liiaksi ylpeä hänestä, voidakseni tuntea sitä."
-Hänen solakka vartensa suoristautui.
-
-Hän ei ollut koskaan vaikuttanut Hedwigiin erityisen kookkaalta,
-mutta nyt täytyi hänen katsoa häneen ylöspäin. Hänen ryhdissänsä oli
-jotain kuninkaallista, vapaata, vapautunutta, joka muihinkin vaikutti
-vapauttavasti. Äiti tunsi levottomuutensa väistyvän. Hän kurotti
-molemmat kätensä aidan ylitse ja veti nuoren naisen aina lähemmäksi
-ja lähemmäksi itseänsä. Tämä mukaantui mielellään hyväilyyn. Kauniit
-vaaleat kasvot lähenivät Hedwigiä, hän suuteli niitä sydämellisesti.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Bertholdin huvilassa kuljettiin tänään varpailla. Nuo kaksi rouvaa ja
-kaksi palvelustyttöä eivät muutoinkaan olleet pitäneet liikaa ääntä,
-mutta tänään oli siellä erityisen hiljaista. Vanha keittäjätär seisoi
-tuskallinen ilme kasvoillaan lieden ääressä, keittäen kamomillateetä:
-Emilia oli äkkiä ruvennut voimaan niin pahoin, että hänen piti
-toimittaa hänet vuoteeseen. Sitten oli keittäjätär kiiruhtanut rouva
-Bertholdin luo. "Armollinen rouva, Emilia -- voi, hyvä jumala --
-luulen toden totta että hänen laitansa on hullusti!" Hän ei ollut
-luullut saavansa sitä sanotuksi. Nyt, kun hän oli sen tehnyt, oli hän
-kauhistuksissaan omasta itsestänsä. Mitähän rouva siihen sanoisi?
-
-Hedwig punehtui vain ja kalpeni sitten. Hänen päänsä läpi kävi
-ajatus: jo aikoja olisi sen saattanut arvata. Kun hän muisteli
-tytön epätoivoisia kyyneleitä, tämän puhuessa hänelle sulhonsa
-täyttymättömästä pyynnöstä, tuntui hänestä kaikki melkein itsestään
-selvältä. Sulhanen oli tullut pian sen jälkeen lomalle. Varmaankin
-oli hän nopeasti sopinut jälleen Emilian kanssa, sillä tämä oli
-jälleen käynyt iloiseksi ja hilpeäksi kuten ennen ja usein rallatellut
-ylhäällä kamarissaan. Nyt oli hän tosin jo pitkät ajat näyttänyt varsin
-kalpealta. Hedwig pudisteli päätänsä: kuinka olikaan hän ollut niin
-sokea? Tytön kasvot olivat käyneet niin leveiksi eivätkä olleet enää
-lainkaan kauniit. Äskettäin oli joku leikillä sanonut: 'Hänestä ei
-ainakaan huomaa ajan ahtautta'.
-
-Hedwig nousi portaita ylös ullakkokamariin. Hiukan hänen polvensa
-sentään vapisivat. Huone oli niin siistin siisti, niin erinomaisessa
-järjestyksessä kuin Emilian aina oli tapana sitä pitää. Tänä aamuna oli
-hän vielä pitänyt erityisen suursiivouksen, hänen oli kuultu pieksävän
-pois tomua ja touhuavan. Hohtavan valkoisella peitteellä koristetulla
-piirongilla oli järjestettynä joukko valokuvia: hänen isänsä,
-äiti-vainajansa, kaksi univormupukuista veljeä ja nuorempia sisaruksia.
-Vuoteen yläpuolella riippui sulhasen valokuva luonnollisessa koossa;
-Emilia oli itse antanut sen suurentaa pienemmästä kuvasta.
-
-Emilia makasi hiljaa ähkyen vuoteessansa, polvet ylhäällä, väristen,
-hampaat yhteenpurtuina. Hän ei tahtonut huutaa. Tuskin hän huomasikaan
-tulijaa.
-
-Rouva Bertholdi istuutui vuoteen ääreen. "Emilia", sanoi hän lempeästi,
-"mikä teitä vaivaa?"
-
-Omituisen elottomin silmin katsoi tyttö häneen. Hän koetti hymyillä.
-
-"Lähetänkö noutamaan lääkäriä?"
-
-Nyt pudisti hän kieltävästi päätänsä.
-
-"Mutta kenties mieluummin erästä toista henkilöä?" sanoi rouva
-painokkaasti. "Ehkä rouva Weissiä? Sanokaahan nyt jotain!"
-
-Tyttö ei myöntänyt eikä kieltänyt. Hän kohotti vain kulmakarvojansa.
-Kiihkeä tuska kuvastui hänen kuolonkalpeilla kasvoillansa.
-
-"Emilia, tyttö-parka!" Harras sääli valtasi äkkiä Hedwigin mielen.
-Kuinka uljaasti tuo tyttöparka koettikaan salata tuskansa! Mutta se
-ei onnistunut, hymyily vääntyi hurjaksi irvistykseksi, ja tarttuen
-molemmin käsin ruumiiseensa ponnahti tuo kidutettu olento istualleen.
--- -- -- Kun rouva Bertholdi tuli alas, lähettääksensä apua noutamaan,
-oli hän täysin selvillä asioista. Anna Maria oli myöskin vuoteessa,
-hän oli juuri paneutunut sinne. Mutta hän nauroi vain anoppinsa
-levottomuudelle: ei, ei se merkinnyt mitään, hän oli kai vilustunut
-edellisenä iltana, olihan ollut hiukan viileätä, -- tai olisiko hän
-ehkä tullut syöneeksi liian paljon.
-
-Kun rouva Weiss saapui, marssi hän suoraa päätä tulostansa
-ilmoituttamatta nuoren rouvan makuuhuoneeseen -- vanha Dora oli mennyt
-aivan päästä sekaisin eikä ollut sanonut, mistä oli kysymys, -- ja nyt
-hän oli peräti ihmeissään tavatessaan nuoren rouvan niin hilpeänä.
-"Mitä, vieläkö olette noin reipas?"
-
-Rouva Bertholdi kutsui viittauksella hänet pois. Nyt tunsi rouva Weiss
-pettymystä. "Mitä, palvelustytönkö takia? No, jopa jotakin! Olisinpa
-sen tiennyt, niin en olisi juossut itseäni hengästyksiin!"
-
-"Hän on varsin kunnollinen tyttö", sanoi Hedwig vakavasti. Hänestä
-tuntui äkkiä, kuin täytyisi hänen puolustaa Emiliaa. "Tahdon, että
-kaikki toimitetaan aivan yhtä huolellisesti kuin miniäänikin nähden."
-
-"No mutta millainen rouva! Millainen herttainen rouva! Sellaista saa
-hakea lyhty kädessä. Kun palvelustytöt saavat siitä kuulla, niin kilvan
-ne kaikki pyrkivät tuohon avoimeksi jäävään paikkaan!" Rouva Weiss otti
-asian leikilliseltä kannalta.
-
-Hänen naurunsa tuntui Hedwigistä vastenmieliseltä; hän kiirehti häntä
-Emilian luo. Jo pari kertaa oli hän itse käynyt siellä uudelleen,
-Emilian tila saattoi hänet levottomaksi. Kivut olivat helpottuneet,
-mutta herpaantunut käsi, josta hän oli koettanut suonta, oli ollut
-hehkuvan kuuma, hänen huulensa kuin kuivettuneet. Eiköhän hän
-sittenkin lähettäisi noutamaan lääkäriä? Useat niistä olivat tosin
-sotatantereella toimessa, toiset sairaaloissa, mutta mahtaisihan
-täälläkin olla joku kotosalla.
-
-Hänen vielä punnitessaan asiaa, palasi rouva Weiss jo jälleen alas. Nyt
-ei hän enää naureskellut. "Kenpä tietää, mitä hän on keksinyt tehdä!
-Hyvä Jumala, niitä tyttöjä. Lähetämme mieluummin noutamaan lääkäriä,
-armollinen rouva!" -- -- --
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kun seuraavana aamuna Rudolf Bertholdin ensimäinen poika äänekkäällä
-huudolla tervehti maailmaa, oli Emiliankin luokse saapunut poika.
-Mutta helposti ei se ollut käynyt. Vielä illalla oli hänet toimitettu
-sairashuoneeseen, lääkäri oli näyttänyt perin vakavalta. Nyt oli
-lapsi tullut maailmaan, ja terve lapsi se olikin, mutta tyttö-paran
-oli täytynyt kärsiä kovia tuskia. "Vaara ei vielä ole ohitse", sanoi
-sairaanhoitajatar, jonka rouva Bertholdi oli kutsuttanut puhelimeen.
-
-Ihmeellistä oli, ja Hedwig oli siitä itsekin hämmästyksissään, kuinka
-hänen ajatuksensa alati olivat Emilian luona. Ikäänkuin ei hänellä
-kotona olisi ollut kylläkin ajattelemisen aihetta! Siellähän oli hänen
-Rudolfinsa nuori vaimo, hänen Rudolfinsa lapsi! Mutta nehän olivat niin
-hyvässä hoidossa, kätilö oli vallan erinomainen, ja Anna Maria voi niin
-hyvin, loisti onnesta. Täällä kävi kaikki oivallisesti, -- mutta entä
-tuo toinen, tuo toinen?! Emilia oli uskollinen palvelija, oli palvellut
-talossa seitsemännestätoista ikävuodestaan saakka, aina oli Hedwig
-pitänyt tuosta ystävällisestä, hilpeästä olennosta, -- mutta että hänen
-kohtalonsa koskisi häneen niin läheltä, sitä ei hän ollut aavistanut.
-Nyt tuntui hänestä, kuin täytyisi hänen pitää Emiliasta aivan erikoista
-huolta; eihän hänen äitinsäkään enää ollut elossa. Ja mitä sanoisi
-hänen isänsä? Hänelle täytyi siitä ilmoittaa; helppo tehtävä se ei
-ollut. Hän joutuisi raivoihinsa, hän oli ankara mies. Hedwig punnitsi
-jo, mitä vastaisi hänelle. Hän sanoisi hänelle samaa kuin vanhalle
-keittäjättärelle. Tämä oli ärsyttänyt häntä sättimisellään: "No, johan
-nyt jotakin, en ikinä olisi uskonut, että Emilia olisi niin siveetön!"
-Ken voi nykyisin sanoa, mikä oli siveellistä ja mikä siveetöntä! Olihan
-sota! Yhä soivat Hedwigin korvissa tytön sanat: 'Ei pidä kieltäytyä
-täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä pyyntöä!' Kevytmielinen ei
-Emilia ollut, tiesihän Hedwig, kuinka hän oli taistellut vastaan.
-Mutta sitten oli sulhanen tullut pariksi päiväksi lomalle -- ah, vain
-pariksi lyhyeksi päiväksi! -- ken raski tyttöä parjata?! Itsehän hän
-sai kantaa, oli kantanut raskaimmat seuraukset jo pitkän aikaa. Eikö
-täytynyt ihailla tahdonlujuutta, jolla tyttö oli salannut tilansa? Hän
-ei ollut koskaan karttanut mitään työtä. Ja kuinka olikaan Anna Marian
-suhteen oltu varovaisia!
-
-Harras sääli valtasi Hedwigin sydämen.
-
-Hedwigillä oli ollut pari unetonta yötä. Entä jos Emilia kuolisi!
-Hyviltä eivät tiedot vieläkään kuuluneet. Eikö ollut ihmeellistä, miten
-nopeasti mielipiteet nykyisin muuttuivat, kuinka itse oli muuttunut.
-Luovuttiin perinnäisestä katsantokannasta. Tuolla rintamilla meni
-entisyys murskaksi -- ja samaten täälläkin, -- ikäänkuin olisi kaikki
-luotava uudelleen.
-
-Hedwig oli kuin huumauksissa mennessään tänään sairashuoneelle. Emilia
-oli lähettänyt hänelle sanan ja niin hartaasti pyytänyt häntä tulemaan.
-
-Heinziltä oli juuri saapunut kirje, mutta itse ei hän kumminkaan ollut
-kirjoittanut mitään siitä, mitä äiti tänään oli lukenut lehdestä,
-pelästyksen vallassa, joka ajoi veren hänen poskiinsa: 'Luutnantti
-Bertholdi ampunut maahan kuudennen ja seitsemännen lentokoneen'.
-
-Oi Heinz, Heinz! Äiti kurotti käsiään, hän olisi tahtonut pidättää
-häntä, vetää hänet alas tuolta huimaavalta uralta! Hän oli heti
-kiiruhtanut Lili Rossin luo, -- tämäkin oli lukenut uutisen. Mutta hän
-tervehti äitiä niin loistavalla ilon ja ylpeyden ilmeellä, ettei Hedwig
-uskaltanut puhua mitään pelostansa.
-
-Hedwigillä oli pitkä matka sairashuoneelle. Korkotien molemmin puolin
-olevilta kedoilta virtaili kuihtuvain kukkien lemua. Hänen sydäntänsä
-ahdisti: hänen Heinzinsä, hänen Heinzinsä! Häntä täytyi hänen alati
-ajatella. Ja sillä välin myöskin Emiliaa: missähän tilassa hän tapaisi
-hänet? Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne. Ah, nykyisin toinen
-huolestuttava ajatus karkotti toisen. Ei ehtinyt ajatella ainoatakaan
-niistä päähän saakka. Mutta kenties se olikin hyvä: muutoinhan olisikin
-joutunut epätoivoon.
-
-Rouva Bertholdi tunsi olevansa hieman hämillään: kuinka kohtelisi hän
-tuota tyttöä, -- saisiko hän näyttää hänelle, kuinka lempeästi hän
-arvosteli hänen erehdystänsä?
-
-Pari vakavaa sanaa täytyisi hänen sentään sanoa hänelle; ei ankarasti,
-mutta vakavasti.
-
-Emilia itse auttoi hänet voittamaan tuon vaikeuden. Hän oli yhä vielä
-äärettömän kurjassa tilassa. Ellei rouva Bertholdi olisi tiennyt,
-että hän oli Emilia, ei hän olisi häntä tuntenut. Vanhaa, huolten
-kuihduttamaa naista muistutti tuo nuori olento, maatessaan nyt patjojen
-keskellä, teräväpiirteinen muoto tumman, sekavan tukan ympäröimänä,
-jota ei vielä ollut voitu kammata. Hän oli vielä liian heikko,
-voidakseen nousta istualleen, liian heikko, voidakseen puhua.
-
-"Ja kumminkin voi hän tänään jo oivallisesti, pahin on nyt jo
-voitettu", sanoi hoitajatar.
-
-Omituisen liikutuksen valtaamana kumartui Hedwig Bertholdi vuoteen
-ylitse: "Kuinka voitte, Emilia?"
-
-Raskaat silmäluomet kohosivat, -- Emilia avasi väsyneet silmänsä. Hän
-pyrki kohottautumaan istualleen, mutta se ei onnistunut. Niin viittasi
-hän ainoastaan katseellaan vuoteen sivulle. Siellä lepäsi lapsi
-verhoilla varustetussa vaatekorissa. "Poika", äännähti Emilia heikosti.
-Ja sitten hän hymyili.
-
-Rouva Bertholdi meni katsomaan lasta. Se nukkui. Hoitajatar hiipi pois
-varpaillaan. Hedwig istuutui vuoteen viereen. "Te halusitte tavata
-minua, Emilia, tulin myöskin mielelläni, -- onko teillä mielessänne
-jokin toivomus?" Rouva Bertholdi puhui aivan lempeästi, hänestä tuntui
-äkkiä mahdottomalta lausua mitään nuhteen tapaista. Miltä näyttikään
-Emilia-parka! Kauheasti oli hänen täytynyt kärsiä! Hedwig huomasi
-hänessä jonkinmoista levottomuutta. "Mikä teitä vaivaa, Emilia?"
-Varmaankin hän tahtoi, että asiasta ilmoitettaisiin hänen isällensä
-ja tunsi levottomuutta sitä ajatellessaan. "Kirjoitanko minä siitä
-isällenne?"
-
-Emilia hymyili.
-
-"Olette kai levoton sen takia?"
-
-Emilia pudisti päätänsä kieltävästi.
-
-"Ja sulhasellenne minun pitää kirjoittaa, eikö niin?"
-
-Emilia nyökkäsi, hänen hymyilynsä kävi huomattavammaksi.
-
-Mutta sittenkin näytti jokin seikka tuottavan hänelle levottomuutta.
-Varmaankin häntä ahdisti häpeäntunne. Hänen vahankeltainen kätensä
-kulki hapuillen peitteellä. "Emilia, mitä te tahdotte?" kysyi Hedwig.
-Silloin tunsi hän tuon jääkylmän, heikon käden tarttuvan käteensä,
-tunsi heikon puristuksen.
-
-"Olen tuottanut teille -- paljon vaivaa -- kiitoksia -- armollinen
-rouva -- --" Hänen väsynyt kielensä tuskin sai enää esiin viime sanoja.
-
-Hedwig kumartui tahtomattaan lähemmäksi, tuo kiitos liikutti häntä.
-Mitä suurenmoista oli hän sitten tehnyt tuon tytön hyväksi? Hyvä
-Jumala, varsin vähän. Kuinka vähän hyvyyttä tarvitsikaan oikeastaan
-osoittaa, saadaksensa palkaksi kiitollisuutta! Hän pyyhkäisi tytön
-otsalta tukan, joka oli rasituksesta käynyt hikiseksi.
-
-"Armollinen rouva!"
-
-"Mitä tahdotte, lapseni?"
-
-Tytön silmät kyyneltyivät. Hedwig Bertholdi näki kuinka monenmoiset
-tunteet kuvastuivat noissa silmissä: halu pyytää anteeksi, pyytää
-ymmärtämystä -- ja samalla jotain äidinylpeyden kaltaista. Äitihän
-hänkin oli -- Hedwigin sydän lämpeni -- äiti, kuten hän itse, kuten
-tuhannet muut, äiti, joka kärsi, joka toivoi, oli levoton, oli ylpeä!
-Ja tässäkin oli lapsi, poika, uusi lehdykkä isänmaan puussa!
-
-Hän meni korin luo, katseli noita pieniä kasvoja ja nyökkäsi
-surumielisesti: jospa tämä pieni poika kerran saisi nauttia siitä,
-minkä puolesta suuret pojat nyt taistelivat, ja saisi puolestaan rauhan
-vallitessa kantaa kivensä uuden, onnellisemman Saksanmaan rakennukseen!
-Niin -- rauhan vallitessa! Siunausta tuottavan rauhan toivo täytti
-lämmöllä koko hänen olentonsa. Hymyillen kääntyi hän lapsen luota äidin
-vuoteeseen päin.
-
-Emilia lepäsi hiljaa, kädet ristissä. Nyt katsoi hän valtijattarensa
-silmiin, heidän katseensa sulivat toisiinsa. Hitaasti alkoi kyynelpari
-vieriä alas tytön silmistä.
-
-"Älä itke, lapseni", sanoi Hedwig Bertholdi. Hänestä ei tuntunut
-lainkaan ihmeelliseltä, että hän sinutteli Emiliaa, -- hän tuskin
-huomasikaan sitä. "Älä itke, kaikki kääntyy vielä hyvin päin!"
-
-"Hyvin -- kaikki hyvin", sopersi potilas. Sitten tavotteli hän jälleen
-Hedwigin kättä. "Armollinen... armollinen rou..." Enempää ei hän saanut
-esille.
-
-Halusiko hän pyytää jotain? Vai kiittääkö vain? Hedwig kumartui aina
-lähemmäksi ja lähemmäksi. Hänet valtasi äkillinen äidillisyyden tunne,
-äidillisyyden, joka haluaa sulkea kaikki huomaansa -- sillä eivätkö
-kaikki tyyni ole samanarvoisia -- äitejä, vain äitejä! -- Ja antautuen
-tunteelleen, joka kaatoi kaikki maailman pystyttämät raja-aidat,
-säälin, liikutuksen ja ihmisrakkauden vallassa hän sanoi: "Jätä jo tuo
-'armollinen rouva'!" Ja hän suuteli palvelustyttöänsä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kun Hedwig Bertholdi nyt asteli kenttien keskitse kotiinpäin, ei
-hänen mielensä enää ollut niin raskas kuin äsken hänen vaeltaessaan
-vastakkaiseen suuntaan. Syksyiset kedot eivät hänestä enää levittäneet
-kuolon vaan elon tuoksua. _Täytyikö_ Heinzin sitten murskaantua
-kuoliaaksi? Täytyikö sitten turman kohdata kaikkia, kuin järkkymättömän
-lain pakosta? Toiset kuolivat, toisia syntyi -- joka päivä uusia. Hän
-ajatteli noita molempia pieniä poikia, Rudolfinsa ja Emilian lasta.
-Ja hänen Heinzinsä lentäisi ja voittaisi ja laskeutuisi onnellisesti
-maahan! Nyt luotti hän siihen äkkiä järkkymättömästi.
-
-Kotona tapasi hän Anna Marian onnesta loistavana. Hän oli ottanut
-pojan viereensä ja tämä lepäsi hänen povellansa. Hän nukutteli häntä,
-ja hiljaa hyräillessäkin kajahteli hänen äänensä täyteläiseltä ja
-soinnukkaalta. Hän lauleskeli tuota vanhaa sotilaslaulua:
-
-    "Sotamies se hauska veikko,
-    Mieli hällä pelvoton -- -- --
-    Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"
-
-"Isoäiti", huusi hän nauraen, rouva Bertholdin tullessa hänen
-luoksensa, "isoäiti, haluaisin saada seitsemän poikaa! Pelkkiä
-kauniita, terveitä, iloisia poikia, seitsemän poikaa keisarin
-palvelukseen -- mitäs sanot siihen?"
-
-       *       *       *       *       *
-
-Hyvä oli, että lapsia syntyi maailmaan. Mistä olisi muutoin tullut
-korvaus niistä monista hengistä, jotka Saksan täytyi menettää? Melkein
-joka perheestä oli sota riistänyt jonkun jäsenen. Ääretön levottomuus
-ahdisti maailmaa. Ja lisäksi vielä tuo harmaa syystaivas, joka
-ainoastaan puolipäivän aikoina päästi auringon paistamaan.
-
-Asunnoissa ei vallinnut enää miellyttävä lämpö. Jos nyt jo täytyi
-säästää polttoainetta, kuinka kävisi sitten talvella, kun pakkanen
-paukkuu? Luottamus tulevaisuuteen oli kadonnut ja luottamus niihin,
-jotka asioita johtivat.
-
-Perunasato oli ollut huono, sateinen marraskuu oli tuhonnut tämänkin
-toivon. Ne perunat, jotka eivät olleet mädänneitä jo maasta
-kaivettaessa, mätänivät kellarissa. Ellei nyt perunoita ollut
-riittävästi, mitä sitten syötäisiin?!
-
-Minka Dombrowski oli ollut työssä perunoita maasta kaivettaessa.
-Mielellään ei hän ollut mennyt sellaiseen työhön, mutta huoli
-jokapäiväisestä leivästä oli saanut hänet tekemään sen. Lapset ahmivat
-ruokaa kuin nuoret sudet, ja hänenkin ruokahalunsa oli aina suurempi
-kuin kaapeissa olevat varastot. Nyt olivat lapio ja kuokka jälleen
-joutilaina. Hän oli tuonut miehensä vanhat työkalut mukanansa uuteen
-asuntoonsa, ja nyt hän tuli ajatelleeksi, että hän voisi jatkaa
-Stanislaun työtä. Ratatyöläisen toimi ei ollut huonoimpia, viikkopalkka
-oli nyt kaksinkertainen, ja jos sitten olisi saatavana jotain
-syötävää, niin voisi ainakin ostaa sitä. Ja helpompaa se työ oli kuin
-ampumatarvetehtaassa, ainakin sai raitista ilmaa ja näki vapaan taivaan
-ja voi katsella, kun junat suhisivat ohitse.
-
-Miehensä kapineitten joukosta löysi hän hänen lakkinsakin. Jos ei hän
-nyt saanutkaan näytellä asemamiestä, virkalakin sai hän kumminkin! Hän
-koetti sitä peilin edessä: kun hän lykkäsi sen tuolla tavoin toiselle
-korvallensa, oli hän yhä vieläkin viehättävän näköinen. Kuva hymyili
-hänelle peilistä.
-
-Ei ollut riittävästi käsiä kaikkiin töihin, kaikkialla tarvittiin
-lisävoimia, etenkin rautatieliikenteen palvelukseen. Nuoremmat
-virkailijat oli kaikki tyyni kutsuttu sotapalvelukseen; niidenkin,
-jotka vielä puoli vuotta sitten oli katsottu välttämättömän
-tarpeellisiksi toimessansa, oli täytynyt lähteä, jokainen joka vain
-voi kantaa pyssyä olallaan ja reppua selässään, korjattiin nyt.
-Vapautusanomuksia ei enää otettu huomioon. Pari vanhaa ukonrähjää vain
-oli jäljellä, mutta nekin olivat hitaita ja happamia: pojat sodassa,
-ehkä kuolleina, haavoittuneina -- eikä saanut ruokaakaan kylläksensä!
-
-Kun Minka tarjoutui työhön, kirkastuivat inspehtorin kasvot: siinäpä
-oli reipas olento! Toisina aikoina olisi hän varmaankin nipistänyt
-hänen ruskeata poskeansa, nyt nyökkäsi hän vain tyytyväisenä.
-
-Minka määrättiin naisjoukkoon, jota johti eräs entinen vaihdemies. Tämä
-oli Dombrowskin vanhoja tuttavia, ja hän tiedusteli Minkalta heti hänen
-miehensä vointia. Voi sentään, alku oli huono! Aivan Minka hätkähti!
-Eikö tuo nyt ollut inhottavaa? Hän halusi paeta omia ajatuksiansa,
-ja nyt ne olivat taas hänen kintereillänsä! Pääsisiköhän hän koskaan
-niiltä rauhaan? Hän nauroi miehen tehdessä kysymyksiään; kyllä,
-Dombrowski voi oikein hyvin.
-
-Missä hän sitten oli? Niin, kunpa hän sen tietäisi! Eiväthän ne saaneet
-siitä kirjoittaa, mies-parat! Valheilla hän suoriutui asiasta. Mutta
-hän oli koko päivän huonolla tuulella: tuliko Dombrowski nyt jälleen
-hänen tiellensä!
-
-Muutoin olisi kaikki ollut hänen mielensä mukaista. Työllä ei juuri
-huolinut rasittautua liiaksi. Joka toinen hetki tuli juna. Silloin
-vihelsi työntarkastaja, jonka piti tarkata merkinantoja. Silloin
-oli kiiruhdettava toiselle raiteelle. Siellä sitten seistiin, kädet
-kuokan nojassa ja leuka käsien varassa ja tuijotettiin suu auki ohitse
-hurisevaan junaan. Olipa siinä jos jotakin: sotamiehiä, tykkejä,
-hevosia, aseita joka lajia, lentokoneita, astioita, lautoja, kuparia,
-rautaa, kiskoja, telineitä, perunoita, olkia, heinää -- kaikki tyyni
-matkalla rintamalle; kaalia vielä ja lanttuja. Lantut jäivät kotona
-oleville. Niitä oppi nyt syömään. Lanttuja, lanttuja ja yhä lanttuja!
-Perunat eivät riittäneet. Naiset, joiden kanssa Minka työskenteli,
-valittivat sitä usein. Mutta Minka nauroi: siitä hän vähän välitti,
-ellei ollut muuta valittamista!
-
-Työläisten joukossa oli pari rajalta tullutta puolalaista tyttöä, jotka
-sanoivat tulleensa niin kaukaa ansaitaksensa paljon, mutta ettei mikään
-ihmisvoima olisi saanut heitä tulemaan, jos olisivat tienneet, miten
-nälissään saisivat olla.
-
-Minka solmi pian ystävyysliiton Stasian ja Kasian kanssa, ja nyt
-sai hän tietää, ettei heitä ollut houkutellut rahanansio, vaan pari
-preussilaista sotamiestä, jotka olivat olleet majoitettuina heidän
-isänsä talonpoikaistaloon. "Kauniita sotamiehiä, rakkaita sotamiehiä!"
-sanoi mustaverinen Kasia, ja vielä mustaverisemmän Stasian silmät
-loistivat. Ne toivoivat he myös täällä löytävänsä, sodan loputtua. Tuo
-toivo ei kumminkaan estänyt heitä katselemasta muitakin sotamiehiä. Ja
-Minka teki heille seuraa.
-
-Mitä hyödytti pää riipuksissa entisiä katua?! Väliin ei hän enää
-lainkaan käsittänyt, kuinka oli silloin aikoinaan voinut pelästyä niin
-pahoin. Stanislaus leppyisi kyllä taas, jos hän vielä palaisi! Kukapa
-tiesi, palaisiko hän ollenkaan! Tuohon epäilykseen liittyi toivo, --
-hiljainen toivo, josta hän ei itsekään ollut täysin tietoinen. Hänestä
-vain tuntui siltä, kuin olisi kenties parasta, ettei hän palaisi, --
-parasta heille molemmille. Toisinaan taas kyynel tunki esiin
-hänen ajatellessaan: 'En näe häntä enää koskaan!' Mutta vain
-toisinaan -- -- --
-
-Stasia ja Kasia ja Minka pistivät päänsä yhteen, heillä oli aina
-jotain neuvottelemista. Heidän kanssaan oli Minkalla enemmän yhteisiä
-harrastuksia, kuin oli ollut Hieselhahnin neidin kanssa. Häntä ei hän
-tavannut enää koskaan. Sunnuntaisin menivät he kaikki kolme Berliniin.
-Sitten olivat he maanantaina niin väsyksissään, että heidän silmänsä
-melkein menivät umpeen työtä tehdessä. Työntarkastaja haukkui tyttöjä:
-eikö heillä ollut mitään luita ruumiissansa? Minkaa ei hän juuri
-uskaltanut ahdistella: tällä oli suussaan kaksiteräinen miekka.
-
-Mutta sellaisten sunnuntaipäivien jälkeen voi tapahtua, että Minka
-nojasi kuin syviin ajatuksiin vaipuneena kuokkaansa ja tuijotti melkein
-synkkämielisenä junan jälkeen, joka suhisi hänen ohitsensa. Sotilaita
-siinä oli, sotilaita, pelkkiä sotilaita. Ne lauloivat:
-
-    "Kun koittaa aamu varhainen,
-    Kedolle käypi neitonen.
-    Ja korret huojuu, kumartaa,
-    Mutt' neidon aatos askartaa
-    Luon' oman armaan sulhon."
-
-Mutta Minkan aatos ei voinut askartaa kenenkään luona, ja se
-kiusasi häntä. Mitäpä iloa siitä nyt oikeastaan oli, jos hän kävi
-huvittelemassa noiden tyttöjen kanssa ja istuskeli jossakin kahvilassa
-tai elävissä kuvissa? Oliko se nyt mitään elämää? Sotilaat, jotka
-vyöryivät ohitse, viittoilivat, huutelivat hänelle: pilapuheita,
-lemmekkäitä sanoja, himokkaita lauseita; silloin tuli häneen eloa,
-hän tempaisi irti punaisen liinan, jolla oli sitaissut kiinni uljaan
-lakkinsa, ja huiskutti sitä nauraen, hillittömästi, -- huiskutti
-niin, että tukka ja hame liehui. Ja hän katsoi nyökkäileväin päiden,
-kurotettujen käsivarsien jälkeen niin kiihkeästi, että oli katsoa
-silmät päästänsä. -- -- --
-
-Tuli vielä pari kultaista syyspäivää. Tänä maanantaina oli Minka
-harvinaisen hyvällä tuulella; muutoin oli hän sinä päivänä aina
-nyreällä mielellä. Eilisen sunnuntain takia oli todellakin kannattanut
-matkustaa Berliniin. Niin ihanaa sunnuntaita ei hän ollut viettänyt
-pitkiin aikoihin. Muistelikohan se kaunis aliupseeri, joka kahvilassa
-oli istuutunut heidän pöytäänsä, tänään vielä häntä! Kyllä varmasti!
-Onnen tunne valtasi äkkiä hänen mielensä: hän oli sentään yhä vieläkin
-kaunis Minka. Missä hän asui? oli sotilas kysynyt hiljaa -- ja luonut
-häneen katseen, katseen -- -- --
-
-Minka oli selittänyt sen hänelle, aivan tarkoin. Hän tulisi kyllä,
-olihan hän luvannut tulla, ja sitten -- sitten --
-
-"Varo!" kirkaisi hänelle Kasia, tarttui hänen käsivarteensa ja tempaisi
-hänet viereiselle raiteelle. Minka ei ollut huomannut työnjohtajan
-varoitusvihellystä.
-
-Pitkässä rivissä seisoivat nyt naiset, antaaksensa junan kulkea ohitse.
-Se oli tavarajuna. Kuin unessa näki Minka korkeaksi kuormitetut vaunut,
-jotka seurasivat toisiansa loppumattomana jonona. Mustana, raskaana,
-savuisena kulkea tömisti se korskuen. Nyt palasivat naiset jälleen
-raiteelle; he tasoittivat soraa.
-
-Mitä välitti Minka siitä, että työntarkastaja nyt sätti häntä. Eikö hän
-ollut voinut pitää paremmin silmällä! Mies oli pelkästä pelästyksestä
-aivan raivostunut: torkkunutko hän oli? Vihellys oli ollut kyllin
-kimakka, eikö Minkalla ollut korvia eikä silmiä? Oli, oli kyllä.
-Haaveellisesti hymyillen hän katsoi työntarkastajaan: millaisen katseen
-olikaan tuo soturi luonut häneen, ja hän oli luvannut tulla, tulla,
-tulla -- milloinkahan hän tulisi? Huomennako, vai joko kenties tänään?!
-
-Jälleen juna. Kylläpä niitä riitti! Tänään kuljetettiin jälleen paljon
-joukkoja rintamalle. Juna kiiti naisten ohitse jylisten, suhisten, ja
-siellä laulettiin, sieltä viittoiltiin, huhuiltiin! Olipa se kohinaa
-ja tohinaa! Ja tuon humun keskeltä näki Minka -- pettivätkö hänen
-silmänsä? -- kauhistuen jäi hän tuijottamaan junaan: oliko se hänen
-aliupseerinsa?
-
-Siinä hän matkusti tiehensä. Hän meni pois eikä voinut tulla! Hänkö
-se todella oli, hänkö todellakin? Ei, ei se ollut hän! Mutta oli,
-oli sittenkin! Minka ponnahti pystyyn, päästi kimeän huudon -- mies
-katsoi häneen -- silmänräpäyksen ajan --, silmät säihkyivät, kädet
-viittoilivat, puhuen kiihkeästä halusta, masentavasta mielipahasta -- --
-
-"Väistykää!"
-
-Vastakkaiselta puolelta tulee juna kohisten. Kaikki ovat pelastautuneet
-sivulle, kaikki -- paitsi Minka.
-
-Ja ratisten saapuu pyöriä, ja ne rytisevät edelleen, haudaten hänet
-allensa.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Yötä ja päivää kuuli Gertrud Hieselhahnkin kuljetusjunien kiitävän
-ohitse. Hänen korvansa olivat jo tottuneet erottamaan eri ääniä. Hän
-voi tarkoin erottaa, vietiinkö niissä ihmisiä vai ainoastaan elotonta
-tavaraa. Hänet valtasi sairaalloinen levottomuus, kun hän ajatteli,
-että siinä taas kuljetettiin niin ja niin monta veriinsä sortumaan.
-Työpaikalla kuuli kerrottavan hyvin paljon rintaman kauhuista --
-kukin tiesi kertoa jotain, jotain kauheata -- ja täällä kotosalla,
-eikö täälläkin ollut kauheata? Oliko tuokin nyt laitaa, että toiset
-kokoilivat itsellensä oikeita suursyömärivarastoja? Sietäisipä käydä
-hiukan tyhjentelemässä! Ja sitten ne tulivat kortteinensa ja saivat
-juuri yhtä paljon kuin ne, joilla ei ollut mitään varattuna. Mitä
-huutavaa vääryyttä!
-
-Kunnan elintarpeiden myymälässä oli kiihkeys jo pariin kertaan
-puhjennut ilmoille. Rouva Richter, joka toimitti Gertrudinkin
-vähät ostokset, ei tosin ollut siitä kertonut; hänestä tuntui suun
-avaaminenkin tarpeettomalta vaivannäöltä. Mutta tänään oli hän
-heittänyt Gertrudin elintarvekortin hänen eteensä. "Kas siinä, neiti,
-noutakaapa nyt itse noudettavanne, minä olen väsynyt ja vanha. Minä
-paneudun pitkäkseni, en minä viitsi enää... Se ruuansaanti ei tapa, ei
-elätä!"
-
-Houru vaikerteli: "Leipäpala, äiti, leipäpala."
-
-Pikku poika kartteli myöskin, hän olisi tahtonut syödä jotain, ja
-Gertrudia itseään vaivasi kalvava nälkä. Mutta pahempi kuin nälkä
-oli heikkoudentunne, joka kävi aina huomattavammaksi. Se oli jo
-päivämääriä rasittanut häntä, mutta hän oli ponnistellut sitä vastaan,
-päättäen pitää puolensa. Hän oli aina uudelleen terästänyt tarmonsa,
-temmannut auki silmänsä, jotka uhkasivat painua umpeen tuossa mieltä
-tylsistyttävässä työssä, voittanut apeutensa ja toivottomuutensa. Mutta
-tämä oli jo liikaa. Tuo kortin poisheittäminen, tuo välinpitämätön
-selitys: 'En minä viitsi enää!' päästi samantapaiset tunteet
-valloilleen hänen omassa povessansa.
-
-Hän tyrskähti itkuun. Hänkään ei enää viitsinyt... Mitä hyödytti kaikki
-ponnisteleminen? Aamusta iltaan sai tuntea nälkää ja vilua, kärsiä
-ruumiin ja sielun puolesta, -- ja mitä varten, mitä varten? Mikä
-tarkoitus olikaan koko tällä kammottavalla taistelulla?
-
-Voittoa ei kumminkaan saavutettaisi. Hukassa, hukassa oli kaikki! Hän
-ei enää kuullut vanhusparan lepertelyä, ei lapsensa vienon rukoilevaa
-ääntä. Hän tuijotti tyhjyyteen, kyynelten tipahdellessa hänen syliinsä.
-
-Tänä yönä riehui kammottava myrsky. Oli kuin koko luonto olisi noussut
-raivoihinsa, temmatakseen taivaan alas maahan. Onnettomat ne alukset,
-jotka nyt olivat merellä, ilmalaivat, jotka olivat matkalla Englantiin!
-Kuin tuntien kiukkuisaa tyydytystä kuunteli Gertrud tuota riehuntaa.
-Millä räminällä lensivätkään tiilet alas katoilta, kuinka suhisivatkaan
-sähkölangat radan varrella! Siellä kävi ryske ja viuhke, kohina ja
-ulvonta, kaataen kumoon kaikki, millä oli heikot perustukset, temmaten
-puut juuriltaan, -- jouti sortua koko maailma, hänelle se oli mieleen!
-Sittenhän hänen ei tarvinnut enää nousta vuoteeltansa!
-
-Mutta sittenkin täytyi Gertrudin nousta; pienokaisen kätöset, jotka
-silittivät hänen kasvojansa, herättivät hänet lyhyestä aamu-unesta.
-Juuri oli hän uneksinut rouva Krügerista, _hänen_ äidistänsä.
-Tyytymätönnä pyrki hän vapautumaan tuosta unestansa. Sepä tässä vielä
-puuttui, kuinka mahtoikaan hän tulla hänestä uneksineeksi? Hänen ja
-Gustavin väliin oli tuo nainen tunkeunut, tunkeutuisiko hän nyt vielä
-hänen uniinsakin! Gertrud oli suuttunut itsellensä: miksi palasivat
-hänen ajatuksensa yhä uudelleen tuon naisen luo? Rouva Krüger ei
-varmaankaan vielä kärsinyt puutetta. Gustav oli usein kertonut hänelle,
-mitä kaikkea hänen äidillään olikaan puutarhassaan ja kellarissaan. Ja
-epäilemättä hän kuului niihin, jotka olivat varustautuneet hyvin. Hänen
-luonaan ei pienokaisen tarvitsisi itkeä nälästä. Olihan hän pyytänyt
-häntä käymään -- hän voisi mennä varsin hyvin -- kenties rouva Krüger
-iloitsisikin siitä -- poikanen oli nyt niin herttainen, niin sievä, ja
-niin kovasti Gustavin näköinen. Mutta ei, ei sittenkään!
-
-Tuon ajatuksen, joka tänä epätoivon hetkenä oli kiusauksen tavoin
-hiipinyt hänen mieleensä, työnsi Gertrud luotansa. Oliko kurjuus
-alentanut häntä siinä määrin, saattanut hänet vajoamaan niin syvälle?
-Oliko puutteellinen ravinto niin heikentänyt hänen tahtonsa ja
-ruumiinsa, että hän voi hetkeäkään ajatella mennä kolkuttamaan tuolle
-ovelle? Aivan kerjäläisnaisen tavoin! Ei, kerjäläinen hän ei ollut.
-Ylpeästi oikaisi hän itseänsä. Tuon naisen oli tultava hänen luoksensa,
-pyydettävä sata, tuhat kertaa, -- sitten kenties! Mutta epävarmaa se
-sittenkin olisi. Hän irroittihe lapsensa silittelevistä kätösistä ja
-käski sitä niin ankarasti olemaan hiljaa, että se pelästyneenä katkaisi
-hyväilysanansa.
-
-Pukeutuessaan hän jatkoi synkkiä ajatuksiansa. Kiinnittäessään
-palmikkonsa kuvastimen edessä, hän pelästyi kasvojansa katsoessaan.
-Ei verenpisaraakaan niissä enää näyttänyt olevan, ja silmien hohde
-oli sammunut. Munia, maitoa, -- niitä olisi hänen pitänyt saada.
-Mutta maitoa oli enää vain pienille lapsille. Näin piti siis lopuksi
-käydä! Hän puri verettömiä huuliansa. Kun ei vain olisi niin pitkä
-matka työpaikalle! Ei auttanut muu, hänen täytyisi kai ensi kuussa
-luopua tästä asunnostaan ja muuttaa Berliniin. Sitten pääsisi ainakin
-rautatiematkasta. Mikäpä häntä pidättikään täällä? Veri kohosi hänen
-läpikuultavan kalpeille kasvoillensa: muistotko? Niin, ne pitivät hänen
-mielensä lumoissaan. Hänen sydäntänsä ahdisti. Noita salaisia teitä,
-joita hän onnellisina iltoina oli käyskennellyt, ei hän sitten enää
-astelisi. Ehkäpä olisi parasta niin, juuri niin, -- sittenhän kaikki
-olisi lopussa. Että hän olikin niin kiintynyt tähän seutuun! Sitä ei
-hän tätä ennen ollut niin aavistanut.
-
-Äkillisen heikkoudentunteen valtaamana istui hän pöydän ääreen
-ja nojasi päänsä käsivarsiinsa. Jälleen täytyi hänen itkeä kuten
-eilen illalla. Ei, mieluummin hän sentään jäi tänne. Se oli parempi
-lapsenkin takia, se sai sitten ainakin ilmaa ja päivänpaistetta, eikä
-sen tarvinnut elellä kaupungin tungoksessa. Kunpa hän saisi täällä
-jonkun toimen, jolla voisi elättää itsensä ja lapsensa! Ettei täällä
-ollut mitään ampumatarvetehdasta! Hän oli kerran puhunut siitä Minka
-Dombrowskin kanssa, mutta Minka oli kauhistunut sitä ajatusta. 'Hyi,
-sehän on vaarallista, siinä voi menettää henkensä!' Gertrudia ei se
-seikka olisi arveluttanut: saihan siellä hyvän palkan ja olisi mukana
-omin voimin edistämässä sodan pikaisempaa päättymistä, -- tuon kauhean
-sodan!
-
-Tänään ei Gertrud voinut lähteä työhönsä kaupunkiin. Pelästynein
-katsein oli hän silmäillyt tyhjää kaappiansa siellä ei ollut enää
-ainoatakaan murua. Richterin muori oli vielä vuoteessansa: hän siis
-täyttä totta ei enää viitsinyt... Niin täytyisi siis Gertrudin itsensä
-mennä jotain hankkimaan. Vanha mies istui tylsänä tuolillaan oven
-edessä, sinne mennä laahusti hän itsestänsä. Rajuilma oli tauonnut,
-aurinko paistoi vallan lämpimästi, Gertrud jätti lapsen ukon luokse, --
-eihän hän viipyisi kauan poissa.
-
-Mutta hän sai seista seisomistansa. Hänen edellänsä oli pitkä jono
-ihmisiä, jäljessä toinen samanlainen. Tänään oli saatavana munia,
-silliä, suurimoita, minkä mitäkin. Siitä johtui tungos. Mutta
-tyytyväinen ei silti kukaan ollut.
-
-"Siinä kaikki! Ja sen takia seisoskella niin pitkä aika!" virkahti
-muuan, joka koppa täynnä pyrki ulos ihmisjoukosta. "Onko suurimoissa
-taas matoja?" kysyi toinen. "No, sittenhän saisimme ilman muuta lihaa
-näinä lihattomina aikoina", sanoi pilkallinen ääni.
-
-Se nauratti vain harvoja; pari tytön heilakkaa piti sitä sukkelana,
-nykäisi toisiansa ja hihitti. Muu joukko odotti kolean hiljaisuuden
-vallitessa.
-
-Rouva von Voigt oli täydessä työssä, hän jakeli ruokavaroja ja lausui
-tuon tuostakin ystävällisen sanan. Mutta hänen liikkeensä olivat
-levottomat, hänen kirkkaassa, tarmokkaassa katseessansa oli tänään
-jotain epävarmaa. Sillejä oli vain vähän, ja ihmiset olivat niille
-peräti ahnaita. Kun tämä tynnyri loppuisi, ei olisi enää toista.
-Täytyisi antaa jotain muuta sijaan. Mutta mitä? Eivät he tyytyisi
-mihinkään muuhun. Hän punnitsi, parhaansa mukaan tuota asiaa.
-Ihmeellistä, kuinka epävarmaksi hän tänään tunsi itsensä!
-
-Ihmiset tunkivat väliaitaa vastaan. "Tehkää hyvin ja peräytykää!
-Järjestyksessä kukin vuoroonsa!"
-
-Mutta kukaan ei siitä välittänyt. Ikäänkuin jo olisi ehditty saada
-tieto siitä, että sillejä oli liian vähän, tunki nyt jokainen
-etumaiseksi.
-
-Gertrud ei olisi tahtonut tungetella, mutta hänet pakotettiin siihen
-vastoin tahtoansa. Takaapäin häntä lykittiin, työnnettiin yhä
-eteenpäin, hän joutui niin ahtaalle että hengitys salpaantui, hän oli
-aivan keskellä tuota kirjavaa joukkoa. Tuskanhiki tunki esiin. Jospa
-hän olisi voinut istuutua, edes silmänräpäykseksi! Häntä huimaisi,
-päät hänen edessään kasvoivat jättiläismäisiksi, -- ulos, ulos
-jälleen! Hän tahtoi pois, taaemmaksi, mutta hän oli kuin muurattuna
-tuohon kammottavaan joukkoon. Tuskaisesti aukoi hän silmiänsä. Silloin
-kumartuivat kasvot häntä kohden, suopeat kasvot, -- missä olikaan hän
-jo nähnyt ne joskus ennen?!
-
-"Voitteko pahoin?"
-
-"Tilaa, päästäkää tämä täällä ulos -- hän voi pahoin!"
-
-Kammottava paine hellitti hiukan, Gertrudille avautui tie. Ilmaa, hän
-sai ilmaa! Sen hän vielä tunsi.
-
-Tointuessaan istui hän tuolilla avoimen akkunan ääressä. Hänen
-silmissänsä hämärsi vielä, hänen ajatuksensa olivat vielä sekavat,
-mutta hän kuuli lausuttavan: "Nälkä häntä vaivaa!" Nyt tunsi hän äkkiä
-jälleen kouristavan näläntunteen, kauhean tyhjyyden. Eilen illalla ei
-hän ollut syönyt mitään, tänä aamuna ei myöskään, -- eihän hänellä
-ollut mitään syötävää. Hänen huulensa olivat lumivalkoiset.
-
-Niin, nälkä heitä kaikkia vaivasi.
-
-Alkoi kuulua yrmeätä muminaa.
-
-Hienojen naisten oli hyvä olla, he ottivat täältä vain salaa mitä
-tarvitsivat: munia, suurimoita, silliä, ja ken tiesi mitä kaikkea.
-Senpätähden he tahtoivatkin kaikki olla täällä myymässä. Ei heidän
-tarvinnut seista tuntimääriä kuten köyhän vaimon, jota kiire hoputtaa.
-"Ja kumminkin sanotaan toisella nykyisin olevan samat oikeudet kuin
-toisellakin, -- toki kerrankin!"
-
-"Niin onkin!" Kenraalittaren silmissä välähti suuttumus. "Me emme
-ota mitään salaa itsellemme. Te puhutte pelkkää hölynpölyä. Puutetta
-mekin kärsimme. Mutta me olemme järkeviä. Me käsitämme, ettei voi olla
-toisin. Pitääkö sitten uljasten soturiemme kärsiä nälkää? Mieluummin
-olen itse nälissäni. Heistä on ensi sijassa huolehdittava!"
-
-Mumina vaikeni. Kukaan ei sanonut enää sanaakaan. Mutta Hermine von
-Voigtista oli, kuin kuulisi hän uudelleen ja yhä uudelleen tuon saman
-sanan: nälkä, nälkä! Pitikö koko maailman nääntyä nälkään? Eikö enää
-ollut missään sellaista maanpaikkaa, missä elämä olisi tarjonnut
-runsauttansa?!
-
-Hän tunsi yhä yltyvää levottomuutta. Ja hän tunsi äkkiä itsekin
-vatsassansa omituisen tunteen; hänet valtasi heikkous. Nuo häntä kohden
-rientävät kasvot tuntuivat äkkiä käyvän uhkaaviksi -- -- -- hyvä eläin,
-kärsivällinen eläin oli hänellä edessänsä, -- mutta ellei se enää
-tahtonut jatkaa kulkuansa?!
-
-"Silliä, me tahdomme myös silliä! Ensimäiset saivat niitä, me tahdomme
-niitä myöskin!"
-
-Silliä, silliä -- hyvä Jumala! Hermine von Voigt olisi voinut itkeä
-ääneen. Ken olisi muinoin liioin välittänyt parista sillipahasesta?!
-Sääli värähteli hänen äänessänsä: "Jos minulla olisi niitä teille
-antaa, niin antaisinhan niin kernaasti!"
-
-"Lorua!" Tuo kajahti raa'alta. "Helppo teidän on puhua; teillä on
-ruokaa kylläksenne."
-
-Akkunaa kolkutettiin. Ulkona seisoi toisia. Ne tahtoivat sisään.
-"Silliä, silliä, me tahdomme silliä!" kajahti sieltä.
-
-Mitä ajattelemattomia, pahankurisia lapsia! Huutavat ja riehuvat, kun
-ei voi täyttää heidän tahtoansa. Kenraalitar kokosi kaiken tarmonsa.
-Aivan niin vaarallista ei tuo ollut, kuin miltä se kuului. Kaikuvalla
-äänellä hän lausui: "Kaikenlaisia päähänpistoja! Jos ei myymälämme
-teitä miellytä, niin me suljemme sen. Nyt pyydän teitä tyhjentämään
-tämän huoneen. Avataanko se uudelleen, se saadaan sitten nähdä. Se
-riippuu tykkänään teistä itsestänne, siitä, kuinka te käyttäydytte. Nyt
-tänään on myynti lopussa." Toiset alkoivat rukoilla: "Voi sentään, me
-olemme jonottaneet niin kauan. Emmehän me ole hiiskahtaneet sanaakaan."
-
-"No, tulkaa sitten! Mutta järjestyksessä!" Ensimäisten joukossa, jotka
-aitaa lähestyivät, oli Gertrud Hieselhahn.
-
-Ostajia jäi koko joukko: mitäpä voi muutakaan tehdä? Muualla ei
-ollut sen parempaa, jonottaa sai joka paikassa. Ja täällä ei
-ainakaan tarvinnut maksaa niin huikeita hintoja. Kun Gertrud antoi
-esiin ruokakorttinsa, katsoi rouva von Voigt osaaottavaisesti hänen
-kalpeisiin kasvoihinsa: tuohan oli sama, joka äsken oli mennyt
-tainnuksiin. "Voitteko nyt paremmin?" tiedusteli hän.
-
-"Kyllä, kiitoksia", nyökkäsi Gertrud. Hän tunsi itsensä vielä
-voimattomaksi, pysyi tuskin pystyssä, mutta kiihkeä vihastus, joka
-täytti hänen mielensä, saattoi veren lämpimämpänä kiertämään hänen
-ruumiissansa. Oli liian mieletöntä, että ihmiset kiihkoilivat tuolla
-tavoin! Itsellensähän he sillä tuottivat suurimman vahingon. Ja hänestä
-tuntui, että hän itsekin oli perin typerä ja ajattelematon: eikö hän
-ollut hetki sitten ajatellut juuri samoin? Häpeissään painoi hän päänsä
-alas: mitä hyödytti nyt kiihkoileminen? Hän huokaisi syvään, lausuen:
-"Vaieta meidän tulisi!"
-
-Rouva von Voigt hymyili; siinä toki joku, jolla oli järkeä! Se tuotti
-hänelle lievitystä. Ja nyt luuli hän tuntevansa nuo hienot kasvot,
-joiden vakavat piirteet kertoivat niin selvästi nääntymyksestä ja
-puutteesta. "Emmekö ole kerran keskustelleet junassa?" kysyi hän.
-
-Gertrud punehtui. Hänen päähänsä tuli äkkiä muuan ajatus, joka
-hänestä tuntui huimaavan ilahduttavalta. Lämmin tunne valahti hänen
-sydämeensä: tämä, tämä nainen oli silloin kerran niin ystävällisesti
-tarjoutunut häntä auttamaan! Jo aikoja sitten olisi hän voinut
-turvautua häneen, mutta hän ei ollut sitä tehnyt. Mutta jos hän tekisi
-sen nyt -- nyt --?! Toivehikkaan mielenliikutuksen vallassa tarttui
-hän hänen käteensä; hän tunsi hänen osaaottavan katseensa. Siinä oli
-ymmärtämystä, rauhoitusta, lohtua.
-
-Gertrudin raukeat silmät vastasivat kenraalittaren katseeseen, hänen
-väsynyt sydämensä alkoi äkkiä sykkiä eloisammin. Tällä tavoin ei voinut
-jatkua, näin ilman keskinäistä luottamusta, kukin uhmamielisenä yksin
-tietänsä vaeltamassa. Luottamusta tarvittiin, toisen puolelta toista
-kohtaan. Hänestä tuntui, että _tuolle_ naiselle hän voisi kaikki
-kertoa, -- ja hän auttaisi häntä. Eikä hänen tarvitsisi kääntyä hänen
-puoleensa kerjäläisenä, -- ei, hän tunsi sen nyt täysin selvästi: tuo
-toinen ei ollut ainoastaan ylhäinen rouva ja hän itse kansannainen,
--- ei, he olivat molemmat ennen kaikkea naisia, ja heidän oli nyt
-pysytteleminen yhdessä. Näinä aikoina oli niin paljon kärsimystä, --
-kuinka jaksoi sen kestää? Ainoastaan siten, että se kannettiin yhdessä.
-Yhteiset huolet, yhteinen työ! Rauha oli ensin saavutettava täällä
-kotona, sitten seuraisi ulkonainenkin rauha.
-
-
-
-
-XVII.
-
-
-Ukko Richter istui tuolillaan oven edustalla. Oikeastaan oli jo aivan
-liian kylmä istua ulkona, mutta hänen vaimonsa ei ollut noutanut häntä
-sisään, ja niin jäi hän istumaan tavalliselle paikallensa. Pienokainen,
-joka ei enää tiennyt mihin ryhtyisi noin aivan omin päinsä, nypiskeli
-hourua. Tämä leperteli hänelle: "leipäpala, leipäpala!" Lapsi leperteli
-hänen jälkeensä. Marraskuun päivänpaiste oli tehotonta, maa kosteaa.
-Lapsen mekko oli luisunut ylös, paljain säärin se istua laahuskeli
-maassa.
-
-Krügerin muori katseli tätä kauempaa ja hänet valtasi pelästys. Eikö
-ollut anteeksiantamatonta, että lasta hoidettiin noin huonosti?
-Gustavin lasta! Entä jos se vilustuisi, sairastuisi?! Varmaankin se
-sairastuisi nyt, ja se voi kuoliakin. Kiihkeä tuska valtasi hänen
-mielensä: tuo rakas lapsi! Juuri samannäköinen oli Gustavkin ollut
-tuossa iässä: pyöreä pieni pää täynnä vaaleita kiharoita -- ja silmät
--- niin, nuo olivat hänen silmänsä! Jospa hänellä vain olisi tuo poika
-kotona huostassansa! Hän pukisi hänet Gustavin vaatteisiin. Hänellä oli
-vielä tallessa hänen ensimäiset kenkänsä, pienet nahkakengät, joissa
-oli punaiset koristesaumat, -- ne sopisivat nyt pienokaiselle.
-
-Jospa hän vain voisi nostaa lapsukaisen ylös kosteasta maasta! Mutta
-hän ei uskaltanut mennä lähemmäksi. Viime kerralla oli hän tuskin
-päässyt sen äitiä pakoon. Tämä oli tullut äkkiarvaamatta, töin tuskin
-oli hän ehtinyt juosta tiehensä. Oikein oli täytynyt panna juoksuksi.
-Lieneeköhän hän nähnyt hänet? Nyt oli hän rahaston hoitajattarena
-kunnan myymälässä. Kenraalitar oli hänet siihen toimeen ottanut, ja
-hänestä näytti tyttö saaneen hyvän turvan. Mikään ihan turhanpäiväinen
-olento ei hän näyttänyt olevan, muutoin ei rouva von Voigt olisi häntä
-suosinut. Ja sitä hän ilmeisesti teki. Rouva Rossi oli sattumalta
-kertonut siitä eilen, tuodessaan Lumikille ja Ruususelle muutaman
-kaalinlehden. Rouva Krüger oli säpsähtänyt pelästyneenä: olikohan
-tuo tyttö parjannut häntä? Oliko ehkä lörpötellyt siitä, mitä heidän
-välillänsä oli tapahtunut? Se olisi kiusallista.
-
-Nyt ei tuo tyttö ollut enää koko päivää poissa Berlinissä, hän tuli
-päivällisaikoihin kotiin. Se oli vahinko, sillä juuri siihen aikaan
-istuivat vanha mies ja lapsi ulkosalla! Krügerin muorin valtasi uusi
-pelästys: entä kun lunta tulisi! Kun ilma kävisi niin kylmäksi,
-etteivät he enää voisi olla ulkona? Sitten ei hän enää saisi nähdä
-lasta. Voi kulua päiviä, viikkoja, kuukausia, kunnes hän saisi jälleen
-nähdä sen. Hän saisi täällä seisoa seisomistaan vaaniskelemassa, ovi
-tuolla pysyisi suljettuna, akkunat olisivat jäässä, ei kukaan voisi
-katsoa sisään, ei ulos. Voi, miten synkkiä päiviä ne olisivat! Häntä
-kammotti niitä ajatellessakin.
-
-Ja äkkiä tuli hänelle ajatus: jos hän tarjoaisi tytölle rahaa, paljon
-rahaa, mahtaisikohan hän luovuttaa poikasen hänelle? Niin kitsas kuin
-Krügerin muori muutoin olikin, tässä ei hän olisi asettanut mitään
-määrää. Mitä tekisi _hän_ rahalla? Gustavillehan hän vain sitä säästi
--- ja tuolle pienokaiselle.
-
-Hänen sydäntänsä vihloi, kun hän näki lapsukaisen noin viheliäisissä
-oloissa. Mikä vartija oli tuokin vanha höperö? Suuttumus ja tuska
-taistelivat hänen mielessänsä. Suuttumus äitiä kohtaan, -- mitä
-tarvitsi tämän aina juosta tiehensä?! Suuttunut oli hän myös
-itselleenkin: kuinka toisin olisivat asiat voineet olla! Mutta sitten
-harkitsi hän tarkemmin: mitäpä tyttö voi muutakaan tehdä? Täytyihän
-hänen ansaita. Olihan kiitettävää, että hän oli niin ahkera. Krügerin
-muori oli hankkinut hänestä tietoja ja saanut kuulla, ettei hän
-karttanut mitään työtä. Mitähän Gustav sanoisi siitä, että hänen
-Trudensa oli neulonut olkisäkkejä? Jopa se oli kurjaa! Hienompaanhan
-hän oli tottunut, varsin ahtaalle oli hänen täytynyt joutua, kun oli
-tyytynyt sellaiseen työhön. Krügerin muori tunsi jotain kunnioituksen
-tapaista: sellaista miniää ei toden totta tarvitsisi hävetä. Jumalan
-kiitos, että hän nyt oli saanut toimen, joka soveltui hänelle paremmin!
-
-Rouva Krüger päätti puhutella rahastonhoitajatarta mennessään ensi
-kerralla kortteinensa kunnan myymälään ostoksille. Mitä merkillistä
-siinä olisi? Sillä ei hän mitenkään panisi arvokkaisuuttansa alttiiksi.
-'Neiti Hieselhahn', sanoisi hän, 'neiti Hieselhahn, pienokainen on
-niin paljon yksin, hän istuskelee sääret paljaina märässä maassa,
-ettekö pelkää, että hän voi vilustua?' Sittenhän hän kuulisi, mitä
-toinen siihen sanoisi, ja voisi jatkaa puhetta sen mukaan. 'Minä olen
-yksin, minulla on paljon joutoaikaa, on lämmin huone ja ruokaa myöskin,
-pitäisin kernaasti poikasen luonani, sillaikaa kun te -- --'.
-
-Pienokaisen kirkaisu herätti hänet ajatuksistansa. Lapsia oli kulkenut
-siitä ohitse, ja ne olivat ärsytelleet vanhusta, matkien: "leipäpala --
-leipäpala -- tahdotkos leipäpalan?" He vetivät häntä parrasta, ja kun
-hän puolustautui, heidän käydessään liian kovakouraisiksi, kaatui hän
-tuoleineen kumoon. Kirkuen lensi joukkue tiehensä, mutta pienokainen
-alkoi itkeä katkerasti, ikäänkuin olisi oivaltanut vanhuuden
-kärsimykset.
-
-Silloin juoksi Krügerin muori apuun; tätä ei hän enää voinut katsella
-toimetonna. Ennenkuin vanhus oli raahautunut pystyyn ja hänen vaimonsa
-tullut hänelle avuksi, oli hän temmannut lapsen ylös maasta. Hän otti
-sen käsivarrellensa, hän pusersi sen vasten poveansa: Gustavin lapsi!
-Tässä ei ollut Gustavin lapsen paikka!
-
-Hän juoksi tiehensä, kuin olisi joku ajanut häntä takaa, piteli lasta
-yhä vielä lujasti itseensä puserrettuna ja tyynnytteli sen itkua
-sanoin, joiden hellyyttä hän ei itse aavistanut.
-
-Kun Gertrud tänään palasi kotiin, oli hänen pienokaisensa poissa.
-Oliko hän lähtenyt retkeilemään omin päin? Hän koetti tiedustella
-ukko Richteriltä, mutta tämä loi häneen tylsän katseen, toistellen:
-"leipäpala, leipäpala!" Epätoivoisena luopui Gertrud yrityksestään:
-tuolta ei maksanut vaivaa tiedustella. Richterin muori kohautti myös
-vain hartioitaan: mitä häntä liikutti muiden ihmisten lapsi. Ken
-välitti hänenkään pojistaan, jotka olivat sodassa. Ei kukaan sanonut
-hänelle, elivätkö he vai olivatko kuolleet. Nuhteet eivät pystyneet
-häneen. Kun Gertrud tuskissansa käytti kovia sanoja, mennä laahusti
-muori mitään vastaamatta keittiöönsä ja sulki oven jälkeensä.
-
-Sillaikaa kun äiti haki poikaansa epätoivoissaan, koetteli Krügerin
-muori tälle Gustavin pikku kenkiä. Pienet jalat olivat aivan kylmät,
-hän oli nopeasti vetänyt hänen jalkaansa lämpimät sukat. Nyt taputti
-hän kädellään Gustavin ensimäisten kenkien pohjia: "Ne sopivat
-erinomaisesti!"
-
-Pienokainen oli täysin tyytyväinen. Muori oli nostanut hänet pöydälle
-ja oli itse polvillaan sen edessä lattialla. Poikanen potkiskeli häntä
-riemuissaan rintaan; hän ei lainkaan vierastanut muoria. Johtuikohan se
-siitä, että hän oli tottunut olemaan vierasten kanssa, vai tunsiko hän,
-että muori oli hänen isoäitinsä? Mistä olisi hän sen tiennyt! Mutta
-Krügerin muori oli käynyt lapsekkaaksi. Kun poikanen kirkui iloissaan,
-kirkui hän mukana, ja hän opetti häntä sanomaan: iso-äiti. "No, sanohan
-nyt: i-so-äi-ti!" Hän nauroi ihastuksesta, ja samassa kyyneleet
-virtailivat hänen riutuneita kasvojansa pitkin. Gustavin poika! Mitä
-sanoisi Gustav, kun tapaisi poikansa hänen luonansa?
-
-Lapsenkätöset löivät häntä kasvoihin, hän tavotteli niitä. Siitä oli
-pitkät ajat, kun hän oli leikkinyt tällä tavoin, mutta hän oppi sen
-pian. Hän oli kokonaan vaipunut tähän hellään leikkiin, -- silloin soi
-ovikello. Ja nyt lähestyivät raskaat askeleet huoneenovea.
-
-Gertrud kulki läpi eteisen vaivaloisesti, kuin olisi hänellä ollut
-lyijypainot jaloissa. Ellei hän löytäisi pienokaista täältä, silloin
--- silloin --! Epätoivoisia ajatuksia oli tullut hänen mieleensä. Jo
-kuvitteli hän häntä tuolla kedolla harhailemassa. Siellä oli yllin
-kyllin kuoppia ja sateen synnyttämiä lätäköitä, joihin tuollainen
-pieni ruumis voi hukkua. Hän oli juossut sinne, oli huudellut,
-palannut takaisin ja huudellut jälleen, tiedustellut joka ihmiseltä,
-mutta ei kukaan voinut antaa mitään tietoja. Mutta äkkiä oli hän
-muistanut jotain, -- eikös hän ollut äskettäin nähnyt rouva Krügerin
-kuljeskelevan täällä väijymässä? Olettamus muuttui varmuudeksi: niin,
-hän, hän juuri oli noutanut lapsen luoksensa! Kuinka häpeämätöntä!
-
-Kolkuttamatta tempasi Gertrud huoneen oven auki. Uhkaavin katsein
-silmäili hän siellä olevaa naista.
-
-Rouva Krüger oli yhä edelleen polvillaan; hän oli kuin kauhusta
-herpaantunut, hän ei pystynyt nousemaan: äiti siellä tuli! Hän tuli
-noutamaan poikansa pois! Mutta samalla hän päätti pitää puoliansa:
-olihan se hänen poikansa lapsi! Sitä ei hän enää antaisi pois!
-
-Pienokainen oli huudahtanut riemusta nähdessään äitinsä, mutta sitten
-hän ryhtyi pienillä terävillä kynsillään raaputtelemaan uusien kenkien
-punaisia koristesaumoja; se kiinnitti koko hänen huomionsa.
-
-Sanaakaan puhumatta lähestyi Gertrud pöytää.
-
-Nyt, nyt ottaisi hän lapsensa ja veisi sen mukanansa! Ei, se ei saanut
-tapahtua, ei, ei! Rouva Krüger hypähti pystyyn: "Jättäkää poikanen
-minun luokseni!" Rahan tarjoamista ei hän nyt enää ajatellut, sitä ei
-hän olisi uskaltanut -- ei tuolle tuossa, -- mutta hänen äänessänsä
-värähteli pyyntö, rukous, kiihkeä sydämenhalu: "Jättäkää hänet minulle!"
-
-Äiti pudisti päätänsä.
-
-"Gustavin poika -- minähän olen lähin hänet saamaan!"
-
-Gertrudin suupielet vetääntyivät alas katkeraan hymyyn, -- vai niin,
-nyt jo kelpaisi! "En jätä!" sanoi hän tuikeasti. Ja Krügerin muorin
-puheista välittämättä, tavotti hän lasta.
-
-Mutta se ei ollut niin helppoa. Krügerin muori tarttui hänen pieneen
-mekkoonsa, piti häntä siitä kiinni. "Jättäkää hänet minulle, jättäkää",
-sopersi hän kiihkeän tuskan vallassa, nähdessään olevansa hänet
-menettämäisillään. "Gustavin lapsi -- Gustavin lapsi!"
-
-"_Minun_ lapseni se on!" sanoi toinen. Ja sitten katsoi hän pitkään
-Krügerin muoria. Tuossa katseessa kuvastui paljon: vihaa, syyttelyä,
-halveksimista, uhkailua ja kärsimystä. "Turhaan minäkin sain rukoilla,
-silloin kun rukoilin. Ei, se ei pälkähtäisi päähäni. Poika on minun,
-minun yksin. Minä olen hänet synnyttänyt -- hänet elättänyt -- onko
-joku muu minua siinä avustanut?" Hänen huulillansa väreili pilkallinen
-hymyily: "Ette ainakaan _te!_"
-
-Krügerin muori vaikeni: niin, oikeassa hän oli, totta hän puhui. Hänet
-valtasi äkkiä suunnaton syyllisyyden tunne. "Olette oikeassa", sanoi
-hän tukehtuvalla äänellä; hän pääsi tuskin henkeen, ei tahtonut saada
-sanoja suustansa. "Huomaan nyt että olen menetellyt väärin ja huonosti.
-Hyvä Jumala, hyvä Jumala", huusi hän äkkiä lujaan, kohottaen kätensä,
-"olen saanut siitä kovan rangaistuksen. Olen saanut sovittaa tuon
-vääryyden satakertaisesti, tuhatkertaisesti. Ajatelkaapa minun tilaani
--- minähän olen _niin_ yksin!"
-
-"Yksin minäkin olen". Gertrud antoi päänsä vaipua. Nyt ei hän sentään
-enää voinut katsoa Gustavin äitiin kuten äsken, ei niin leppymättömästi.
-
-"Pitäisin häntä yhtä hyvästi kuin Gustavia -- ah, vielä paremmin!"
-Vanha vaimo suorastaan pieneni voimattomuuden tunteen vallassa. "Ette
-kadu sitä koskaan, jos annatte poikasen minulle. Tehän voitte pitää
-silmällä, miten minä häntä pidän, -- voitte käydä katsomassa, joka
-päivä, te tulette olemaan tyytyväinen. Ja kun kuolen, jää kaikki,
-kaikki hänelle. Ja kun Gustav palaa, silloin -- silloin --". Krügerin
-muori joutui aivan hämmennyksiinsä, tytön katse tutki häntä niin
-kiinteästi.
-
-"Silloin annatte minulle taas lähtöpassit", sanoi Gertrud. "Minulle
-ja lapselle. Poika _on_ minun ja pysyy minun omanani. Tule!" Hän otti
-poikasen käsivarrellensa, tämä pani kätensä hänen kaulaansa. Gertrud
-aikoi lähteä.
-
-Mutta rouva Krüger asettui hänen tiellensä. "Kun Gustav palaa, silloin
--- vannon sen teille -- silloin --".
-
-"Mitä sitten?" Gertrud viivähti silmänräpäyksen. Gustavin äiti piti
-häntä kiinni vaatteista.
-
-"Silloin hänen pitää mennä teidän kanssanne naimisiin."
-
-"Sitä ei hän tule tekemään." Gertrud pudisteli surullisesti päätänsä
--- ah, muori-parka uskoi yhä vielä, että hän oli elossa! Hänet valtasi
-sääli; kuinka se olikaan mahdollista näin pitkän ajan jälkeen! Helppo
-oli antaa lupauksia, Gustav ei palaisi. Mutta hän ei raskinut antaa
-katkeraa vastausta. Vitkastellen, hiljaa hän sanoi: "Ja te toivotte yhä
-vielä! Minä olen jo luopunut toivosta!"
-
-"Ei -- toivoa, toivoa täytyy!" Krügerin muorin kalpeille poskille
-kohosi puna, hänen himmeä katseensa kirkastui. Rypyt häipyivät, kuin
-olisi lempeä käsi silittänyt ne pois. "Minä toivon yhä. En lakkaa
-koskaan toivomasta. Pysykää tekin toivossa!" Hän laski kätensä
-Gertrudin käsivarrelle. Lohdutellen hän puheli: "Hän palaa kyllä,
-Gustav-poikaseni, voitte olla aivan levollinen -- hän palaa kyllä!" Hän
-oli korottanut äänensä vakuuttavasti.
-
-Gertrud tuijotti häneen kuin mielipuoleen. Oliko tuo vanha nainen
-täydessä järjessään? Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa. Mutta sitten
-alkoi äidin luottamus vaikuttaa häneenkin: hän ponnisteli tuota
-järjettömyyttä vastaan, voimatta siitä kumminkaan täysin vapautua. Entä
-jos tuo olisikin totta? Jos hänen äitinsä olikin oikeassa, ja hän eli
-yhä vielä? Hän kumartui vanhaa naista kohden, hän näytti epäilyksissään
-hakevan toivoa, tukea toisen järkkymättömästä luottamuksesta. "Jospa
-vain tietäisin sen varmasti", lausui hän vitkalleen.
-
-Lapsukaisen paino rasitti hänen käsivarttansa, hän laski hänet jälleen
-alas pöydälle.
-
-"Kuolemata ei pidä silleen oleman, eikä itkua, eikä parkua, eikä
-kipua pidä silleen oleman; sillä ne entiset poismenivät. Niin on
-kirjoitettuna", sanoi rouva Krüger juhlallisesti. "Minun Gustavini ei
-lepää haudassa. Minä en tiedä mistään kuolemasta." Hän laski kätensä
-lapsen pään päälle: "Hän elää -- teitä ja minua varten!"
-
-
-
-
-XVIII.
-
-
-Ihmisparvi oli kokoontunut raatihuoneen edustalle. Silliä, silliä
-ne halusivat. Miksi ei pormestari ollut hankkinut silliä tarpeeksi?
-Kepeillä ja sateenvarjoilla oli siellä huidottu, keskenkasvuiset pojat
-olivat vihellelleet -- miehiä ei siellä ollut mukana kuin muutamia
---, naiset olivat kurotelleet ilmaan mitä käsissä sattui olemaan:
-koppia, puuhkia, torilaukkuja. Oli myöskin kuulunut huutoja, kiroilevia
-uhkahuutoja, mutta niihin ei oltu yhdytty.
-
-Jumalan kiitos! Hermine von Voigt lausui sen itsekseen, hengähtäen
-helpotuksesta. Saksan kansa oli sittenkin kansa, joka pysyi uskollisena
-ja luottavaisena, joskin se hiukan nurisi. Tuo nurina -- hyvä Jumala --
-se oli ymmärrettävissä ja anteeksiannettavaa. Muissa maissa vallitsisi
-jo täysi raivo!
-
-Kun myymälässä tyytymättömäin joukko oli virrannut häntä kohden,
-silloin oli hän ensi kerran saanut aavistuksen kansan voimasta. Jos
-se ärsytettynä joutuisi vimmoihinsa, repisi pystytetyt väliaidat
-maahan, silloin eivät auttaisi mitkään pyynnöt, ei mitkään käskyt.
-Entä nuo uljaat soturit? Joka kirjeessä kehui hänen miehensä joukoissa
-vallitsevaa henkeä. Naisten vain ei pitäisi valitella kirjeissänsä. Se
-lannisti miesten mieltä ja vei heiltä rohkeuden. Mutta ei käynyt ketään
-moittiminen siitä, jos hän olikin saanut tarpeekseen sodasta, _tästä_
-sodasta.
-
-Yksinäisen naisen mieleen tulvahti raskaita ajatuksia kapinoivasta
-sotajoukosta. Hänen sydämestänsä kohosi kuin kiihkeä rukous: jospa he
-vain kaikki, kaikki punnitsisivat, mitä oli kysymyksessä! Mitä merkitsi
-tälle kansalle Saksanmaa? Maa-aluettako vain, jossa se asui, peltoa,
-joka oli sitä tähän saakka elättänyt? Eikö se ollut sille kaiken elon
-lähde, sydämen syvin rakkaus, äiti, jonka pelastamiseksi uskollinen
-lapsi uhraa henkensä?
-
-Kiihtyneenä hän kohotti kätensä. Hän, joka muutoin oli niin tyyni,
-tunsi nyt joutuneensa tykkänään tunteittensa valtaan. Taivaasta
-olisi hän tahtonut kiihkeästi riistää alas jotain: sen, mitä kaikki
-tarvitsivat. Neuvotonna katsoi hän ympärilleen: ah, jos tämä kurjuus
-loppuisi, loppuisi! Mutta miten se voisi tapahtua? Sodan ratkaisusta
-ei ollut tietoakaan. Levottomuus valtasi hänet, järkyttäen hänen
-mieltänsä: mikä kurjuus, mikä sietämätön onnettomuus, jos ei
-voitaisikaan kestää loppuun saakka! Jos kourallinen kirkujia -- sillä
-tyytymättömiähän on aina, tulee aina olemaan -- saattaisi Saksan
-kukistumaan. Ei, se veisi häneltä hengen!
-
-Tuo muutoin niin tyyni olento käyskenteli huoneessa edestakaisin,
-tunteittensa ajamana. Kiihkeästi riehuivat ne hänen povessansa.
-Mutta voimakkaampana kuin epäilyn ja suuttumuksen, levottomuuden ja
-nuhteitten pauhu kajahteli siellä säälin vieno ääni. Se kuiskasi hänen
-korviinsa: 'Oletko nähnyt nuo riutuneet, kalpeat kasvot? Nuo naiset,
-joiden lapset kärsivät puutetta? Nuo ihmiset, jotka eivät ole oppineet
-hillitsemään itseänsä, kuten sinä, joista monella ei ole tarpeeksi
-sivistystä, koulutettua järkeä, voidaksensa arvostella asioita oikein
-ja niitä ymmärtää? Ne ovat ihmisiä, joiden pyrkimysten päämääränä
-on saada viettää jokapäiväisistä huolista vapaata elämää, tehdä
-sunnuntaisin kävelyretkiä, kuolla hyväksi lopuksi omassa vuoteessa!'
-
-Hermine von Voigt säpsähti: eikö kuulunut huutoa? Kyllä, huutoa,
-voimakkaampaa kuin sodan melske! Yhä äänekkäämmäksi, yhä valtavammaksi
-se kävi, paisuen rajumyrskyn mylvinäksi: se oli menehtymäisillään
-olevan maailman hätähuutoa.
-
-Perikato, perikatoko odotti? Toinen ajatus seurasi toista, hän ei
-voinut vapautua levottomuudestansa. Hän oli rasittunut, hänen korvansa
-kiihtyneet. Yksin hiljaisessa huoneessakin luuli hän kuulevansa
-jotakin. Hän meni akkunan luo.
-
-Mutta levollinen oli katu synkän talvitaivaan alla, hiljaa kuin pehmeät
-untuvat putoilivat lumihiutaleet. Pari vanhaa naista oli lakaisemassa,
-muutamat lapset tavottelivat kurotetuin käsin hiutaleita. Kaikki
-näytti niin levolliselta, näytti kehottavan istumaan hiljaa kaikessa
-rauhassa, vaikkapa nukahtamaankin. Mutta hän ei voinut tyyntyä. Hänen
-eteensä kuvastuivat nuo kasvot, jotka hän tunsi niin hyvin, jotka näki
-joka päivä, tietäen: tuolla on mies sodassa -- tuolla poika -- tuolla
-viisi alaikäistä lasta -- tuolla seitsemän -- tuo on siivo ihminen --
-tuo röyhkeä. Tänään tuntuivat hänestä nuo kasvot vielä kalpeammilta,
-riutuneemmilta, kurjemmilta kuin muulloin. Eikö hän kuullut itkua?
-
-'Talvi jälleen eikä tietoakaan lopusta, kolmas talvi jo, jonka
-vietämme pelossa ja levottomuudessa. Jälleen joulu toivottomassa
-yksinäisyydessä, ilman joulukuusta lapsillemme. Olemme eläneet toivossa
-päiviä, viikkoja ja kuukausia, olemme itkeneet -- päiviä, viikkoja,
-kuukausia -- ja nyt, entä nyt?!'
-
-Hänet valtasi syvä mielenmasennus: voi noita raukkoja, noita raukkoja!
-Kuka voi heitä auttaa, saattaa heidät unohtamaan huolensa? Kuka voi
-antaa vaimoille heidän miehensä takaisin, lapsille heidän isänsä? Ah,
-kuolleet eivät enää herää eloon. Vuotanutta verta ei mikään sade voinut
-huuhtoa pois. Mutta eivätkö kyyneleet voisi virrata vähemmin katkerina,
-eikö päivänpaiste voisi kasvattaa kukkasta hävitetyllekin kentälle?
-
-Hän loi hakevan katseen synkälle talvitaivaalle. Jotain suurta,
-odottamatonta täytyi tapahtua, jotain aavistamatonta -- jokin ihme!
-Silloin, silloin voisi kaikki kääntyä paremmalle tolalle. Rauha maahan
-ja ihmisille hyvä tahto! Jo oli aika niiden tulla. -- -- --
-
-Ja kuinka kärsimättömästi saikaan joka päivä odottaa sanomalehteä!
-Kenraalitar katsoi kelloa: iltalehti ei ollut vielä tullut. Ikäänkuin
-tuollainen paperipala voisi suoda sitä, mitä mieli halusi! Tosinhan
-tunsi hetkiseksi helpotusta, lukiessaan että romanialaiset olivat
-joutuneet tappiolle Argesulin luona ja perääntyivät puolittain
-paeten, että voittokulkua jatkui ja Sinaia, Bukarest ja Ploesti oli
-valloitettu. Nuo olivat mieltäylentäviä hetkiä, -- mutta hetkiä vain.
-Sota jatkui, kärsimykset pysyivät ennallaan; vieläpä ne kävivät
-katkerammiksikin, sillä niitä ei kannettu enää kärsivällisyydellä.
-Kenellä oli enää kärsivällisyyttä?! Eikö hän itsekin tuntenut
-kuumeentapaista levottomuutta? Hänen ei käynyt muita soimaaminen.
-
-Kenraalittaren teki mieli lähteä Berliniin. Hänet valtasi halu päästä
-pois tästä hiljaisuudesta, josta hän muutoin niin piti. Tänään se häntä
-kammotti, vaivasi, oli hänestä kuin kuolemanhiljaisuutta. Mitään asiaa
-ei hänellä ollut Berliniin, mutta voisihan hän keksiä jotain, käydä
-ostoksilla, jotta saisi taas kerrankin kulkea vilkasliikkeisemmillä
-kaduilla ja olisi pakko tungoksessa tarkata ulkonaisia seikkoja, eikä
-aina vain omaa sisintä olemustansa. Hän päätti äkkiä lähteä. Hän tunsi
-kiihkeätä halua unohtaa hetkiseksi tuskalliset ajatuksensa, päästä
-niistä eroon.
-
-Kun hän nousi junaan, huomasi hän äkkiä joutuneensa samaan osastoon
-naapurinsa kanssa. Salaneuvoshan se oli? Hän saattoi tuskin tuntea
-häntä himmeässä valossa. Tuo muutoin niin täsmällinen, siistin siisti
-herra näytti olevan niin kurjassa asussa. Takki oli kiinni vinossa,
-kaulaliinan päät riippuivat alhaalla. Hän ei näyttänyt huomaavan
-kenraalitarta. Hän istui aivan rouvansa vieressä. Tämä oli painautunut
-vaununnurkkaan, mies katsoi häneen herkeämättä.
-
-Voi nuo ihmisparat, heilläpä oli huolia! Rouva von Voigt tiesi, että
-heidän poikansa olivat säästyneet kiihkeissä taisteluissa Volhyniassa
-ja ensi hyökkäyksessä Sommen luona, mutta vanhempi oli sitten Venäjältä
-joutunut Romaniaan, ja siellä kävi eteneminen niin nopeasti, etteivät
-vanhemmat varmaankaan voineet hänelle kirjoittaa eikä saada häneltä
-tietoja. Nuorempi oli kirjoittanut viimeksi 14 päivänä marraskuuta;
-silloin taisteltiin Pierre-Vast-metsässä -- varsin kiihkeästi --
-kenties oli hän ollut siellä mukana. Toivottavasti olivat he nyt jo
-saaneet tietoja?! Kenraalitar ei rohjennut sitä tiedustella. Noiden
-kahden olennossa oli jotain,- joka saattoi hänet levottomaksi -- tai
-riippuiko se ehkä hänen omasta mielialastansa? Hän harkitsi vielä tuota
-asiaa -- tervehtiähän hänen ainakin täytyi -- silloin tunsi vanha herra
-hänet. Salaneuvos tavotti koneellisesti hattuansa, sitten katsoi hän
-kenraalittareen, niin omituisen synkästi ja hajamielisesti, että häntä
-vavahdutti paha aavistus.
-
-Rouva ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota. Vanhanaikainen
-kapottihattu kuten aina hiukan liian edessäpäin sileällä päälaella,
-tuijotti hän eteensä. Hän istui liikkumatonna. Mutta hän ei pitänyt
-käsiänsä hiljaa sylissänsä, vaan nyppi yhtä mittaa oikealla kädellä
-vasemman käden sormia. "Yksi -- kaksi -- kolme." Mumisten laski
-salaneuvoksetar. Ja jo taas: "Yksi -- kaksi -- kolme."
-
-"Jätä tuo, äiti", sanoi mies. Ja sitten seurasi rukoilevasti: "Anna
-rakas!" Hän laski kätensä vaimonsa kädelle, pitäen nuo levottomat
-sormet hiljaa.
-
-Kuinka olikaan rouvaparan laita? Hänhän näytti olevan aivan sekaisin.
-
-Salaneuvos kumartui kenraalitarta kohden ja kuiskasi hänelle: "Me
-olemme saaneet huonoja uutisia tänä aamuna -- varmaankin he ovat
-molemmat kuolleet."
-
-"Jumalan tähden!"
-
-Isä nyökkäsi, hänen kasvonsa värähtelivät. "Kapteeni kirjoitti minulle
-siitä. Wilhelmimme on ollut kadoksissa aina Pierre-Vast-metsän
-taisteluista saakka, marraskuun 15 päivästä. Toinen poikani on kaatunut
-Argesulin luona. Molemmat tiedot tulivat yhtaikaa. Sitä ei Anna
-kestänyt."
-
-"Yksi -- kaksi -- kolme", mumisi salaneuvoksetar.
-
-"Kolme poikaa! Vuosi sitten vanhin, nyt kaksi. Anna-parkani!"
-Surullisesti pudisti vanhus päätänsä.
-
-Rouva von Voigt tarttui hänen käteensä, hän olisi halunnut itkeä
-ääneen: se oli liikaa! Liikaa! Hän puri huuliansa. Puhua ei hän voinut,
-hän puristi vain tuota käsi-raukkaa. Niin istuivat he vaieten ja
-kalpeina vastatusten, kunnes juna saapui Berliniin.
-
-"Minne te aiotte? Voinko auttaa teitä jotenkin?"
-
-"Me menemme sota-akatemiassa olevaan tiedustelutoimistoon. Poikani
-olivat upseereja -- kenties siellä tiedetään jotain tarkempaa. Vaimoni
-ei tahtonut jäädä yksin kotiin, vaan tahtoi välttämättömästi mukaani.
-Tule, Anna rakas!" Hän laski kätensä vaimonsa kainaloon. Tämä seisoi
-aivan kuin avutonna ja tahdotonna. Hän asteli hitaasti ja laahustellen.
-
-Potzdamin torilla oli suuri tungos. He olivat äkkiä joutuneet keskelle
-yhä kasvavaa, kiihkeätä ihmisjoukkoa. Sanomalehtien myyskentelijät
-heiluttelivat vielä kosteita lisälehtiänsä: "Keskusvaltojen
-rauhantarjous!"
-
-Mitä -- mitä?! Hermine von Voigt luuli uneksivansa. Mitä huusivatkaan
-ihmiset: 'Saksan rauhantarjous?'
-
-Ja yltympäri hengityksen salpaava hämmästys, sitten mumina, joka
-nousuveden tavoin eteni miehestä mieheen, naisesta naiseen. Ja toinen
-katsoi toiseensa ja nuo äänettömät katseet kysyivät: oliko tuo
-todellakin totta, eikä ainoastaan hälyytysuutinen? Ei, ei, siinähän se
-oli luettavana, virallisesti vahvistettuna, selvin sanoin, tiedoksi
-kaikelle maailmalle: 'Saksa tekee rauhantarjouksen'.
-
-Niinkö huonosti olivat Saksan asiat, että sen täytyi tehdä rauha
-mihin hintaan tahansa? Taivaan tähden! Kenraalitar tempaisi käheäksi
-käyneeltä sanomalehden myyskentelijältä lehden kädestä, hänen
-katseensa kiitivät rivejä pitkin. Hän oli päästänyt salaneuvoksettaren
-käsivarren, molemmin käsin piteli hän lehteä, joka vapisi ja rapisi,
-hän ei voinut pitää sitä hiljaa. Hän ei huomannut, että luki aivan
-ääneen. Ihmiset tunkivat hänen lähellensä. Samana päivänä kello
-kaksitoista oli Berlinissä, Wienissä, Sofiassa ja Konstantinopolissa
-jätetty puolueettomain suojelusvaltain edustajille nootti, jätettäväksi
-sotaakäyville, vastapuolueeseen kuuluville valloille:
-
-_'Vakuutettuina valtiollisesta ja taloudellisesta lujuudestaan ja
-valmiina jatkamaan sotaa, jos siihen yhä edelleen pakotetaan, mutta
-haluten tehdä lopun verenvuodatuksesta, ehdottavat neljä liittoutunutta
-valtakuntaa rauhanneuvottelujen alkamista!'_
-
-Nukkuiko hän ja uneksi onnellista unta? Hermine von Voigt tarttui
-otsaansa, kirjaimet alkoivat äkkiä hyppiä hänen silmissänsä, taivas ja
-maa, avara tori ihmisineen tuntui pyörivän ympäri. Hän tunsi valtavaa
-mielenjärkytystä ja samalla sanoin kuvaamatonta helpotusta. Tuo ei
-kuulunut kidutetun, voitontoiveista luopuneen kansan hätähuudolta,
-se oli voimastaan varman, selvästi ajattelevan kansan itsetietoinen
-päätös, -- kansan, joka vastuksista huolimatta kulki lopullista voittoa
-kohden.
-
-Tuo oli tullut liian äkkiä. Syvimmästä alakuloisuudesta suurimpaan
-riemuun -- kuka saattoi niin äkkiä tointua?! Hämmennyksissään silmäili
-Hermine von Voigt noita hyppiviä kirjaimia. Ja toisten kävi kuten
-hänenkin; ei kuulunut äänekkäitä ilohuutoja, ei kukaan uskaltanut vielä
-riemuita ääneen. Kuin helpotuksen huokaus vain kävi läpi ihmisjoukon,
-kuin vapauttava hengenveto.
-
-Mitä sanoisivat kaikki naisparat, nuo sadat, tuhannen tuhannet
-äidit, puolisot, morsiamet, sisaret, tyttäret? Melkein ylivoimainen
-toivontunne täytti äkkiä Hermine von Voigtin sydämen. Oliko
-mahdollista, että tulisi rauha? Oi, silloin palaisi hymyily jälleen
-ihmisten kasvoille, noille synkille, kyynelten kuluttamille kasvoille!
-
-"Nyt tulee rauha", sanoi joku hänen vieressään lujalla äänellä.
-Vanha salaneuvos sen oli lausunut. Hän laski käsivartensa tylsästi
-eteensä tuijottavan vaimonsa hartioille. "Anna, kuuletko? Rakas Anna,
-keisarimme tekee rauhan!"
-
-"Rauhan", sopersi vaimoparka hänen jälkeensä. Hän oli kuullut
-ainoastaan sanan äänteet, oivaltamatta sen merkitystä. Mutta sitten,
-kuin olisi tuo yksi ja ainoa sana antanut hänelle jälleen järjen
-lahjan, tuli hänen jäykkään katseeseensa eloa. Hän kysyi: "Rauhanko?"
-ja sitten tulvahtivat kyyneleet esiin hänen silmistänsä. "Poikani, oi
-poikani!"
-
-Liittäen kätensä ristiin miehensä käsivarren ympärille, kohotti onneton
-äiti riutuneet kasvonsa kohden taivasta. "Rauha!" toisti hän.
-
-
-
-
-
-
-
-
-End of the Project Gutenberg EBook of Hekuban tyttäret, by Clara Viebig
-
-*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HEKUBAN TYTTÄRET ***
-
-***** This file should be named 57557-8.txt or 57557-8.zip *****
-This and all associated files of various formats will be found in:
-        http://www.gutenberg.org/5/7/5/5/57557/
-
-Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions
-will be renamed.
-
-Creating the works from public domain print editions means that no
-one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
-(and you!) can copy and distribute it in the United States without
-permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
-set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
-copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
-protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
-Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
-charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
-do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
-rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
-such as creation of derivative works, reports, performances and
-research.  They may be modified and printed and given away--you may do
-practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
-subject to the trademark license, especially commercial
-redistribution.
-
-
-
-*** START: FULL LICENSE ***
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase "Project
-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
-Gutenberg-tm License (available with this file or online at
-http://gutenberg.org/license).
-
-
-Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
-electronic works
-
-1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
-all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
-If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
-Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
-terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
-entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
-
-1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement.  See
-paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
-and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
-works.  See paragraph 1.E below.
-
-1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
-or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
-Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
-collection are in the public domain in the United States.  If an
-individual work is in the public domain in the United States and you are
-located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
-copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
-works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
-are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
-Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
-freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
-this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
-the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
-keeping this work in the same format with its attached full Project
-Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
-
-1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
-a constant state of change.  If you are outside the United States, check
-the laws of your country in addition to the terms of this agreement
-before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
-creating derivative works based on this work or any other Project
-Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
-the copyright status of any work in any country outside the United
-States.
-
-1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
-access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
-whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
-phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
-Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
-copied or distributed:
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
-almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
-re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
-with this eBook or online at www.gutenberg.org/license
-
-1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
-from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
-posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
-and distributed to anyone in the United States without paying any fees
-or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
-with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
-work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
-through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
-Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
-1.E.9.
-
-1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
-terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
-to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
-permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
-
-1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
-
-1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg-tm License.
-
-1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
-word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
-distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
-"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
-posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
-you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
-copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
-request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
-form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
-License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
-that
-
-- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
-     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
-     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
-     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
-     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
-     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
-     must be paid within 60 days following each date on which you
-     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
-     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
-     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
-     address specified in Section 4, "Information about donations to
-     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
-
-- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
-     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
-     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
-     License.  You must require such a user to return or
-     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
-     and discontinue all use of and all access to other copies of
-     Project Gutenberg-tm works.
-
-- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
-     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
-     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
-     of receipt of the work.
-
-- You comply with all other terms of this agreement for free
-     distribution of Project Gutenberg-tm works.
-
-1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
-electronic work or group of works on different terms than are set
-forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
-both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
-Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
-Foundation as set forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
-collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
-works, and the medium on which they may be stored, may contain
-"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
-corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
-property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
-computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
-your equipment.
-
-1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from.  If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium with
-your written explanation.  The person or entity that provided you with
-the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
-refund.  If you received the work electronically, the person or entity
-providing it to you may choose to give you a second opportunity to
-receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
-is also defective, you may demand a refund in writing without further
-opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
-WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
-WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
-If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
-law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
-interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
-the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
-provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
-
-1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
-with this agreement, and any volunteers associated with the production,
-promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
-harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
-that arise directly or indirectly from any of the following which you do
-or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
-work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
-Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
-
-
-Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
-
-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of computers
-including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
-because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
-people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
-remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
-To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
-and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
-and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.
-
-
-Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
-Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
-http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
-permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
-Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
-throughout numerous locations.  Its business office is located at
-809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
-business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
-information can be found at the Foundation's web site and official
-page at http://pglaf.org
-
-For additional contact information:
-     Dr. Gregory B. Newby
-     Chief Executive and Director
-     gbnewby@pglaf.org
-
-
-Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
-spread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements.  We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance.  To
-SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
-particular state visit http://pglaf.org
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
-methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations.
-To donate, please visit: http://pglaf.org/donate
-
-
-Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
-works.
-
-Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
-concept of a library of electronic works that could be freely shared
-with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
-Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
-
-
-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
-unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
-keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
-
-
-Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
-
-     http://www.gutenberg.org
-
-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.