diff options
Diffstat (limited to '57115-0.txt')
| -rw-r--r-- | 57115-0.txt | 5047 |
1 files changed, 5047 insertions, 0 deletions
diff --git a/57115-0.txt b/57115-0.txt new file mode 100644 index 0000000..84264b1 --- /dev/null +++ b/57115-0.txt @@ -0,0 +1,5047 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57115 *** + + + + + + + + + + + +KATINKA RABE + +Kirja lapsesta + + +Kirj. + +AINO KALLAS + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1920. + + + + + + + Jenny von Pelisskylle + k. Aachenissa + ja + Mary von Bockille o.s. von Pelissky + k. Varsovassa + + eroittamattomille leikkisiskoilleen, kahdelle + kaukaiselle varjolle lapsuuden kesämaasta + omistaa tämän teoksensa + + tekijä. + + Eesti, Kallaste 1915 + Suomi, Helsinki 1920. + + + + +1. + + +Katinka Rabe syntyi Hovissa, isovanhempainsa kartanossa, hyvin isossa +vuoteessa, jossa olivat syntyneet, rakastaneet ja kuolleet sekä Rabet +että Fataburit. Alkujaan sen oli teettänyt hänen isänäitinsä isä, +Friedrich Fatabur, itseään ja vaimoaan, inkeriläistä papintytärtä +varten, ja toden teolla, tämän vuoteen mittasuhteista puhuivat +Fataburin vaistot. Näin juuri hän oli sen halunnut: leveäksi kuin +laivan, valmiiksi varattuna sekä elämän alkua että loppua varten, +tummanpunaisesta, kiilloitetusta puusta ja lattiassa kiinni neljin +valtavin jaloin, kaksi sivupylvästä kummassakin päässä. + +Ei ole yhdentekevää, kenenkä ja millaisessa vuoteessa syntyy. Ehkä +majailevat edesmenneitten henget sen sijan lähettyvillä, missä kerran +siirtyivät tuntemattomasta näkyväiseen ja taas takaisin. Ehkä he +odottavat tilaisuutta, päästäkseen vielä kerran vastasyntyneen silmin +näkemään ajallisen ihmeet ja maan neljästi vuodessa muotoaan muuttavan. + +Friedrich Fataburin olisi voinut luulla vainajanakin pyrkivän kymmeneen +kätkyeen, siksi monta ihmiselämää olisi tarvittu kaikkia hänen +suunnitelmiaan toteuttamaan. + +Hän oli vuosisadan alussa oston kautta saanut haltuunsa Hovin, +rappeutuneen aateliskartanon itäisen Suomenlahden rannalla; hän se +myös oli rakennuttanut Hovin nykyisen päärakennuksen, jonka nimi yhä +vieläkin juhlallisemmassa puheessa oli _corps de logis_, samoin kuin +Friedrich Fatabur Hovin vanhimman asujamiston puheissa yhä kuoltuaankin +oli Hovin vanha herra. + +Friedrich Fataburin isännyyden alkuaikoina ulottui Mustakorpi vielä +viljelyksiin saakka. Ei ollut mitään varsinaista eroa puiston ja korven +välillä, heti puutarhasta alkoi sama sakea kuusikko, joka yhtenä +ainoana metsäalueena jatkui Vahvaniemeä ja Vehkasuota kohden. Ranta +oli autiota korpea, virstamääriä, -- viljellyistä maista, pelloista, +niityistä, ihmisen askarruksesta maan kamaralla ei merkkiäkään; ei +yhtäkään ihmisasumusta, ei sauhua, niin kauas kuin silmä kantoi, +ainoastaan metsäisiä, ulapan sulkevia saaria ja yhtä metsäisiä rantoja. + +Friedrich Fatabur käsitteli luonnonihanaa ja metsittynyttä +maa-aluettaan niinkuin taiteilija löytämäänsä kiitollista aihetta: +hän ryhtyi heti sitä muovaamaan mielikuvansa mukaiseksi. Ja kun hänen +kaikkien uudistustensa yksinomaisena lähtökohtana oli kauneus eikä +suinkaan hyöty tai rahantulo, niin tuli Hovista muutamissa vuosissa +muuan Itä-Suomen kauneimpia maahoveja. + +Ensi töikseen Friedrich Fatabur revitti entisen päärakennuksen. +Pietarista saapuneen ranskalaisen arkkitehdin kanssa yksissä +neuvoin hän sitten laati suunnitelman kaksikerroksista, Palladion +tyyliä jäljittelevää puupalatsia varten, joka kohosi kaislaisen +lahden rannalle kuin mikäkin italialainen pikku palzetto. Elettiin +uudestisyntyneen, voittoisan klassillisuuden merkeissä, yksin täällä +jäitten keskelläkin. Friedrich Fataburin uudella keltaisella _corps +de logis'lla_ oli päin maantietä mahtava julkisivunsa, josta leveät, +avonaiset, kahden leikkitykin vartioimat portaat ja kuusi onttoa, +valkoista doorilaispylvästä anastivat suurimman osan. Nämä pylväät sekä +yläkerran iso puolipyörö-ikkuna näkyivät kauas kaupungista tulevalle +maantielle. Rakennuksen molemmat kyljet olivat sensijaan matalat, +kaari-ikkunaiset; sireeni- ja jasmiinipensaikot peittivät ne miltei +tykkänään. + +Huonekalut tuotiin samoin suoraan Pietarista; ne olivat kaikki samaa +tummanpunaista puuta kuin vuodekin: suoraselkäisiä sohvia, joitten +käsinojina oli siivekkäitä leijonia, tuoleja, jotka seisoivat riveissä +pitkin seiniä, päällystettyinä suurikukallisilla silkkikankailla; +katosta lattiaan ulottuvia metallikoristeisia kuvastimia, +kynttiläkruunuja, joissa käärmepyrstöiset joutsenet ojokauloin +kannattivat kynttilöitä. Uuninvarjostimissa punoivat silkistä ja +helmistä kirjaillut paimenet ja paimenettaret ruusuköynnöksiä. Itse +uunit sensijaan olivat roomalais-alttareita, Foibos Apollo ohjasi +niitten metalliovissa soihtu kädessä aurinkovaljakkoaan. + +Friedrich Fatabur siirsi nyt kauneudenkaipuunsa riippuoksaiseen +hautajaiskuusiryteikköön; hän raivautti yhdellä kertaa kartanoa +ympäröivästä korvesta sata tynnyrinalaa puistoksi. Hovin pinta-alaan +nähden se oli sulaa tuhlausta, mutta se vastasi Fataburin vaistoja: +hän rakasti suuria mittasuhteita, tilaa ja laajuutta; vihasi arkea ja +janosi juhlaa. Hän vähätteli maanviljelyksestä ja karjanhoidosta: hän +tahtoi elämälleen sopivat kehykset, ei muuta! + +Puutarha muovattiin niitten kaukaisten esikuvain mukaan, jotka tähän +aikaan kummittelivat jokaisen kunnianhimoisen puutarhurin näyissä, ja +joitten nimet kuuluivat _Malmaison_ ja _Trianon_. Akaasia-, +orapihlaja- ja sireenipensaat leikeltiin muureiksi ja palloiksi, ne +saivat Fataburin käskystä yhä haaveellisempia ja eriskummaisempia +muotoja, leijonien, lohikäärmeitten ja muitten tuntemattomien hirviöitten +hahmon. Puiset nymfit ja amoriinit kätkivät viikunalehdettömät sulonsa +lehvien peittoon. Vastapäätä _corps de logis'ta_ kohosi ihastuttava +leikkikalu, pienoiskokoinen kreikkalaistemppeli, ympyriäisen +ruohopyörylän päärakennuksesta eroittama, ikkuna- ja oviruudut +kirjavaa, moniväristä lasia. Oven rautaruusukkeet, samoin kuin +päätyotsikon puuleikkaukset olivat Fataburin omakätistä tekoa. + +Fatabur teetti nyt teitä puistoonsa. Hän raivautti niitä raivolla ja +rakkaudella, ikäänkuin ei olisi koskaan saanut niitä kyllin teetetyksi, +itsepintaisen, pakkomiellettä muistuttavan kiihkon vallassa. +Teitä kierteli pitkin rantaa, joka niemeen, joka poukamaan, niitä +haarautui puiston etäisimpiin osiin, villien, jääkauden aikuisten +kivijärkäleitten keskitse, aina sinne asti, missä puistoalue kuin +huomaamatta yhtyi koskemattomaan korpeen. Oli kuin Fataburin levoton +kauneudenkaipuu olisi kiitänyt lehteviä teitä levähtämättä, vain +hetkeksi pysähtyen vähäisissä roomalaisissa pyörötemppeleissä, joita +hän sinne tänne puiston perukkoihin ja saariin rakenteli. + +Fatabur oli pian kiinni uusissa suunnitelmissa. Kaikella, mihin +hän ryhtyi, oli saman lyhyen, kireän jännityksen leima. Hänen +mielenkiintoansa kutakin yritystä kohtaan kesti vain niin kauan, että +se hädin tuskin ehti valmistua; hänen aivonsa olivat ylihedelmälliset +ja tuhlaavaiset; hänellä oli kiire. Hänen yksilöllisyytensä oli +voimakas ja väkivaltainen: aineen oli taivuttava sitä palvelemaan; +meren, maan ja metsän oli muutettava muotoaan, jos Friedrich Fatabur +sitä vaati. + +Hän alkoi nyt raivauttaa leveätä maantietä Mustaankorpeen Vehkasuon +ympärille, keskelle synkintä korpiryteikköä ja rämeitä. Rahaa ja aikaa +upotettiin uskomattomissa määrin uuteen tiehen, josta ei ollut mitään +näkyvää hyötyä. Luoja ties, mikä oli pälkähtänyt Hovin herran päähän! +Hän tarvitsi muka ajotien nelivaljakolleen, ja tie raivattiin. Eikä +siinä kyllin, sen piti olla joka paikasta niin leveä, että kahdet +kaleskat mukavasti voivat sivuuttaa toisensa. + +Hovin _corps de logis_ oli valmis, puisto raivattu, maantie samoin: +Fatabur saattoi siis aloittaa maalaisseigneurin elämänsä. Hovissa +alkoi vieraanvarainen, huvitteleva aika. Se oli alati kukkuroillaan +vieraita, läheisistä naapurihoveista, kaupungista ja aina Pietarista +asti; kansainvälistä, kirjavaa seuruetta, jonka ainoana elämäntehtävänä +näytti olevan humu ja ilonpito. Metsästysretket, naamiohuvit, +venezialaiset illat, ajo- ja soutumatkat, puutarhajuhlat seurasivat +toisiaan vaihtelevassa järjestyksessä. Siirryttiin hovista hoviin: +Hovista Vonguriin, Vongurista Possuliin, Possulista Rasalahteen, +Tervahoviin, Niemenlauttaan, -- ja taas Hoviin. + +Fatabur oli yhtä väsymätön huvien keksimisessä kuin oli ollut Hovia +luodessaan; hän tarvitsi huvituksia kuten kaikki kiihkoaivoiset +ihmiset. Hän rakasti soittoa ja tuotti soittoniekkoja Pietarista, hän +hankki Hoviin kokonaista orkesteria varten tarvittavat soittimet. +Hän pani toimeen Hovin alasalissa soittajaisia, joissa itse esiintyi +selloineen. Mutta hänen erikoisalansa olivat kuitenkin naamiohuvit. Hän +varusti läheisen kaupungin naamiaiset kokonaisilla juhlakulkueilla, +joita viikkomääriä edeltäkäsin valmistettiin Hovissa; vankkureita ja +pyörillä kulkevia veneitä täynnä karnevaalinukkeja, jotka Fatabur itse +paperiseoksesta muovasi ja maalasi. Fatabur rakasti kaikkea yllättävää, +juhlallisen tai karkean haaveellista; hänen nukkekulkueistaan ei +puuttunut mulkosilmäisiä neekerejä eikä irvisteleviä koirankuonolaisia. +Nuket ajoivat pitkin maantietä viisitoista virstaa kaupunkiin, suurten +metsästysvankkurien seuraamina, joissa istui iloisia ja kevytjalkaisia +paimenia ja paljaspovisia paimenettaria. Koko seurue palasi myöhemmin +moninkertaisena Hoviin jatkamaan ilonpitoa puistossa, missä värilliset +lyhdyt valaisivat lohikäärmeitten ja pallojen muotoisia pensaita, ja +mistä kaksi tykinlaukausta sen keräsi aterioille. + +Fatabur tunsi tällaisina iltoina päänsä kevyeksi ja vapaaksi; siinä ei +tuntunut ainaista kipunoimista ja surinaa. + +Talvisin toistuivat samat retket nelivaljakoin ja kilisevin kulkusin. +Mutta pahat kielet kertoivat, että Fataburin puolison, inkeriläisen +papintyttären kuoltua joku puuteriposkisista paimenimpysistä tai +metsän jumalattarista harva se kerta eksyi niin kauas Hovin puiston +sokkeloihin tai roomalaisiin ja kreikkalaisiin metsätemppeleihin, ettei +päässyt lähtemään, ennenkuin rusosorminen Eos sen salli. + +Keskellä loisteliasta ja ilakoivaa elämää kasvoi Fataburin ainoa tytär +Dorothea. Kuusivuotiaana oli hänellä jo pietarilainen soitonopettaja; +hän sai vitsaa, kun ei kyennyt lyhyillä sormillaan ottamaan oktaaveja; +silloin hän eräänä iltana suurella mielentyyneydellä kynäveitsellä +yritti katkoa vasemmasta kädestään sormien väliset jänteet! Ranskaa +opetti hänelle mademoiselle Gaudillion, tanssia herra Bräutigam +lähikaupungista; kahdeksanvuotiaana hän puhui viittä kieltä. Samana +vuonna hän ensi kertaa esiintyi alasalin soittoilloissa, soittaen +Mozartin fantasiasonaatin; hänen mustia, korville kiharrettuja +hiuksiaan piteli ohut kultavanne. Läsnäolijoitten taputuksiin hän +vastasi syvällä, herra Bräutigamin opettamalla niiauksella; sen +jälkeen hän pääsi nukkumaan. Kuulijat olivat haltioissaan; ei kukaan +aavistanut, millä hinnalla oli saatu kehittymään tämä varhainen, +hämmästyttävä taituruus. Fatabur yltyi tyttärensä menestyksestä; hänen +rakkaudessaan Dorotheaan oli samaa täydellisyyden intohimoa, kuten +kaikissa hänen suunnitelmissaankin. Hän vaistosi lapsessa harvinaisen +elämäntarmon, velvollisuudentunnon ja kunnianhimon, ja hän käytti näitä +ominaisuuksia, pakoittaen hänet aamusta iltaan sormiharjoituksiin. + +Dorothea kasvoi siis pienestä pitäin pilatuin hermoin; toisaalta ylen +hemmotteleva, toisaalta ylen ankara kasvatus teki hänestä oikullisen, +vallanhimoisen, mutta hyvin lujatahtoisen olennon; hänen kauneutensa +puhkesi ensimmäiseen kukoistukseensa jo kahden- kolmentoista vanhana. +Hän oli siro, pienirintainen, kaula yhtä leveä kuin kasvot, nenä +hienosti käyrä, silmät tummat ja ylpeät. + +Fataburin maahovielämää kesti jonkun vuoden, joitten kuluessa Dorothea +ehti täysi-ikäisyyden rajalle; sitten tapahtui perinpohjainen muutos. +Ei kuitenkaan aivan äkkiä, vaan vähitellen. Friedrich Fataburissa alkoi +ilmaantua raskasmielisyyden oireita, jotka yhä tihenivät. Hän alkoi +muuttua tuiki välinpitämättömäksi entisiin mielihaluihinsa nähden, +mikään ulkonainen ei enää piankaan merkinnyt hänelle mitään, hän +alkoi laiminlyödä maatilaansa, puistoansa, rakkaita temppelejään ja +naamiaishuvejaan, yksin soitto-iltojaankin. Häntä alkoi kyllästyttää +ihmisten seura, hän vetäytyi yhä enemmän yksinäisyyteen. Hän laiminlöi +kutsuja eikä vastannut niihin vieraspidoilla; vähitellen lakattiin +häntä kutsumastakin. Hänen aivojensa kiihkotila sensijaan jatkui yhä, +vaikka toisella tavoin: se etsi uusia muotoja. + +Hänen halunsa luoda oli kiihkeämpi kuin koskaan ennen, mutta hän +tuhlasi sen kaikenlaisiin muille käsittämättömiin yrityksiin. Kahden +vuoden aikana hän kasvihuoneessaan koetti saada syntymään mustaa +ruusua; hän tuotti ulkomailta tummimmat ruusut, mitä käsiinsä sai, +mutta muunnokset olivat aina sittenkin mustanpuhuvia, eivät milloinkaan +sysimustia; lopulta hän kokeili keinotekoisilla väriruiskutuksilla. +Kyllästyttyään ruusuihin ja värivivahduksiin, hän sisustutti itselleen +kylkirakennukseen täydellisen työpajan, jossa oleili päiväkaudet. +Sähkökokeilut olivat paraikaa muodissa, samoin lasipuhallus; Friedrich +Fatabur kokeili kummallakin. Hänen onnistui vihdoin saada aikaan pieni +keksintökin: uusi laji lasisia kumupohjia soittokoneita varten! + +Tämä menestys pöyhistytti häntä; hänen aivoissaan syntyi sama unelma, +mikä niin monesti on askarruttanut samanlaisia huonotasapainoisia +aivoja kuin hänenkin: hän tahtoi luoda ikiliikkujan. Ikiliikkuja -- +omasta voimastaan, omasta pakostaan liikkuva, kuten aurinkokunnat ja +tähdet, ikuisesti itsensä uudistava, itse oman voimansa ja liikuntansa +lähde! Siihen mahtuisi Friedrich Fataburin koko rauhattomuus, joka +armotta ajoi häntä takaa yhdestä yrityksestä toiseen, se muuttaisi +hänen levottomuutensa liikkeellepanevaksi voimaksi. Ihmisen +sammumatonta halua toteuttaa, ilmaista itseään, elää kauemmin kuin +elää... Tässä se olisi kaikki, toteutuneena -- ikiliikkujassa. + +Fatabur vietti tästälähin yönsäkin työpajassaan. Hän liitti yhteen ja +taas irroitti pyöriä, vipuja ja koneenosia, takoi metallia, puhalsi +lasia, keitti sulattimessa seoksia, joitten tarkoitusta ei kukaan +muu aavistanut kuin hän itse. Hänen niskansa punerti vahvasti niinä +aikoina, kuten aina, kun jokin tuuma sai hänet täysin valtoihinsa, +veri ruokki runsaasti aivoja. On hyvin mahdollista, että hänelle, +viisikymmenvuotiaalle, nyt ikäänkuin yhdellä kertaa peloittavana +selvisi kaikkien yritystensä katoava turhuus. Mitä oli kaikki, mitä hän +oli saanut aikaan? Maa kantoi hänen, Friedrich Fataburin, leimaa, vain +niin kauan, kunnes kasvaisivat umpeen tiet, jotka hän oli raivauttanut; +hänen rakentamansa palzettot ja temppelit kätkivät itseensä lahoamisen +idun; hänen maalaamainsa karnevaalinukkien kohtalo oli joutua virumaan +vinneille. Kokonaiset pilvet puutoukkia, koiperhosia, ruosteen ja +homeen itiöitä odotti vain aikaansa, tuhotakseen hänen elämäntyönsä. +Kerran oli hänestä oleva jäljellä vain metallikirjaimet sellon +varressa. Ikiliikkuja sensijaan, -- kaikkien aikojen _perpetuum +mobile_, -- se oli samaa kuin elää ikuisesti. + +Fataburin kamppailu kesti viikkoja ja kuukausia. Se oli sitkeä ja +epätoivoinen, kuten elävän yksilön kapina kuolemaa, hävitystä ja +unhoitusta vastaan. Mutta eräänä päivänä kuului kylkirakennuksen +työpajasta hirveätä melskettä, särkyvän lasin ja metallin rusketta. +Fatabur oli suurella sepänmoukarillaan yhdellä kertaa ruhtonut rikki +kaikki tekeleensä sekä koko työpajan sisustuksen palkeista alkaen. +Kaikki oli turhaa. Yksilön oli kadottava. + +Fataburin nähtiin astuvan yläparvekkeelle; hän jäi seisomaan sinne, +metsästyspyssy kädessä. Ukkospilvi oli juuri Hovin kohdalla, ei ollut +kahta sekuntia salaman ja jyrinän välillä. + +Friedrich Fatabur alkoi tähdätä muodottomaan pilvivyöryyn, laukaista +pyssynsä aina heti salaman iskettyä. Se oli outo ja kaamea +kilpa-ammunta. Kysymys, vastaus, kysymys, vastaus. Ihminen, maan +asukas, kysyi luojaltaan tarkoitustaan, minuutensa kohtaloa, ja pilvien +takaa tuli vastaus. Rankkasateesta huolimatta kerääntyi koko Hovin väki +puutarhaan, naiset siunailivat, paha riivasi herraa! Mutta yläkerran +avonaisessa ovessa, Fataburin takana, seisoi hänen ainoa tyttärensä +Dorothea, kultavanne mustien hiuksiensa ympärillä. Fatabur tähtäsi ja +ampui; kun pyssyn panos loppui, latasi hän uudelleen. Vastaa, siellä +ylhäällä! Vastaa, jos olet olemassa! Miksi olet luonut minut näin +epätäydelliseksi, näin kykenemättömäksi, ja kuitenkin pannut poveeni +kipinän. Jos lienet luoja, täytyy sinun vihata puolinaisuutta ja janota +täydellisyyttä. Minä uhmaan sinua. Minä kysyn sinulta tulella. + +Näytelmää kesti neljännestiiman verran, jolloin ukkosen mahti alkoi +heikentyä, ikäänkuin Fatabur olisi pakoittanut sen vaimentumaan. Hän +ampui viimeisen panoksensa, heitti pyssyn ja meni sisään. Dorothea +istui yläsalin etäisimmässä nurkassa. Fatabur kulki hänen ohitseen ja +katsahti häneen; hänen raukeissa silmissään välähti. "Musta ruusu!" hän +sanoi ja silitti Dorothean mustaa, kiiltävää päälakea. "Musta ruusu?" +hän sanoi vielä kerran hellästi, nöyrästi. Dorothea ei liikahtanut. +Hänen ohuitten huultensa puristus oli luja kuin aikaihmisen. + +Tämän tapauksen jälkeen oli Fataburin sisäinen tarmo murtunut, ja hänen +olemuksensa hajanaisuus ja levottomuus yltyivät yhä. Hänen liikkuva +henkensä, joka aina ajoi jokaista aatetta takaa kyllääntymiseen +saakka, jonka aina täytyi kustakin ajatuksesta, nautinnosta, tuskasta +puristaa viimeinenkin pisara hekumaa tai kipua tai sisältöä, teki +kuin täysikäännöksen. Hän oli tullut vakuutetuksi ajallisen elämän +katoavaisuudesta, mahdottomuudesta luoda itselleen iäisyyttä maan +päällä. Hänen sielunsa kääntyi tähtiä kohden joka merkityksessä. + +Hän antautui nyt astrologiaan. Hän hankki itselleen kokonaisen +kirjaston astrologisia ja salatieteellisiä teoksia, hän tutki +Swedenborgia, hän asetteli itselleen ja tyttärelleen Dorothealle +horoskooppeja ja kuulusteli tähdistä tulevaisuutta. Ihmiset alkoivat +epäillä hänen järkeään. Hän antoi Hovin viljelykset lampuodin haltuun, +hän astui enää tuskin jalallaan puistoon, hänen monet metsätemppelinsä +rappeutuivat, ja suurta Vehkasuota kiertävää tietä käyttivät vain +lampuodin halonhakkaajat, tuodessaan puita Mustastakorvesta, ollen sen +ainoat ajomiehet; se kasvoi umpeen, ja Mustanjoen kevät-tulva hävitti +siitä osan. + +Loppuikänsä Fatabur vietti henkisessä tylsyydessä. Hänen tyttärensä, +kaunis Dorothea, sensijaan oli näinä surullisina vuosina mennyt +naimisiin pietarilaisen Leopold Raben kanssa, joka lunasti appensa +kartanon. Tullessaan noutamaan morsiantaan Leopold Rabe antoi +ripustaa Rakokiven rantapihlajan oksat täyteen oransseja; koko +pitäjä siitä puhui; niitä ei oltu ennen nähty. Itse hän saapui +lumivalkealla soutuvenheellä, äsken Englannista palanneena, poskiparta +englantilaismallisena, kookasvartaloisena, Dorothea Fataburin +istuessa rantapenkillä ruusunpunainen vannehame yllä, -- oranssien +alla, jotka riippuivat suomalaisen pihlajan oksilla, ikäänkuin +olisivat ikänsä siinä kasvaneet. Rakokivi ristittiin siitä lähtien +_Dorotheensitz'iksi_. Dorothea Fatabur seisoi vihillä syntymäpäivänään, +täyttäessään kuusitoista. Häitten jälkeen nuori aviopari teki häämatkan +Italiaan omilla vaunuillaan, eikä vuosi vielä ollut ehtinyt umpeen, +kun Dorothea Rabe jo oli synnyttänyt esikoisensa samassa suuressa +perhevuoteessa, missä nyt vuorostaan oli syntynyt hänen poikansa tytär. + + + + +2. + + +Friedrich Fataburin kreikkalaistemppelissä, jonka permannolle valo +lankesi outoina, kirjavina läikkinä värillisten ikkunaruutujen lävitse, +riippui seinillä hänen vävynsä, Hovin nykyisen omistajan, Leopold Raben +koko esi-isäin muotokuvakokoelma. Se ei suinkaan ollut suuren suuri: +Abraham Rabe, suvun kantaisä ja hänen puolisonsa, Elisabeth Maria +Balzer sekä heidän kuusi poikaansa, joista Leopold Rabe oli nuorimman +edellinen, kolme kummallakin puolella seinää. + +Suku oli nousukassukua; nopeasti, satumaisen onnenkeikauksen kautta +varallisuuteen ja hienostukseen kohonnutta. Sen oli käynyt hyvin tässä +maailmansa; sillä oli ollut onnen tikapuut kehtonsa ääressä. + +Kantaisä, Abraham Rabe, oli kreikkalaistemppelissä riippuvassa, +tuntemattoman pietarilaisen taiteilijan maalaamassa taulussa +kuvattu rikkautensa ja kunniansa päivinä. Hän läheni siinä iältään +viittäkymmentä, mahdollisesti oli sen jo sivuuttanutkin; hänellä +oli yllään siniverkainen hännystakki, kaulassa moitteeton röyhelö, +rinnassa koreili ritarimerkki nauhoineen. Näin varustettuna hän +oli muhkea katsella. Hänen nousukaspiirteensä olivat hyvinvoivat +ja rehevät, silmät viekkaat, hymyilevät ja sangen hyväntahtoiset, +kahvinruskeat, suu pieni ja hekumallinen, leuanpyöristys pettämättömän +aistillinen. Tukassa ei näkynyt ainoatakaan valkeaa haiventa. Näitten +englantilaismalliin sileäksi ajeltujen kasvojen verevässä pyylevyydessä +ja olutpunerruksessa oli sekä entistä leipurinsälliä että rikastunutta +oluenpanijaa, aavisti, että Abraham Rabe itsekin oli osannut tyhjentää +haarikkansa. Niissä oli erinomaisen hilpeämielistä, loistavaa ja +miellyttävää itsekkyyttä ja ilakoivaa, rynnistävää elämänhalua, mutta +ruskeista silmistä säteili sen lisäksi äly ja oikean onnenpojan +järkkymätön itseusko. + +Abraham Rabessa oli jo itänyt rabelainen vaellus- ja seikkailuhalu, +josta myöhemmin tuli muuan suvun itsepintaisimmin periytyviä +ominaisuuksia. Raben suku oli aikoinaan siirtynyt Pohjois-Saksasta +Itämeren saarelle, josta se sitten alkoi lähetellä haarojaan joka +ilmansuuntaan. Siihen oli kaiken todennäköisyyden mukaan sekaantunut +pisara vendiläistä verta, joka poltti siinä kuin kipinä. Sillä oli +selvät paimentolaisvaistot, halu vaeltaa, kuulla herkeämättä korvissaan +kaukaisten ja tuntemattomien seutujen ja rotujen kutsun, vastustamaton +veto sekoittaa verensä kymmenkuntaan eri kansallisuuteen ja sittenkin +säilyä puhtaana. Kaikesta vieraasta verestä huolimatta ilmestyivät +kuitenkin rabelaiset rotutunnukset, matala, viileäviivainen otsa +ja pyöreä, aistillinen suu, uudelleen kehdoissa, jotka keinuivat +Länsi-Afrikan kuumepuitten alla tai kannettiin suomalaisen pihlajan +katveeseen. + +Oli säilynyt vanha alasaksalainen perhekronikka, joka kertoi Abraham +Raben lähdöstä pohjoissaksalaiselta kotiseudultaan keisarinna +Katariinan aikuista Pietaria kohden. Sen alku kuuluu näin: + +"Ja kun kunniallinen ja arvon koulumestari David Erdmann Rabe oli +opastanut esikoistaan Abrahamia kaikkinaisissa hyödyllisissä, niin myös +Herrallemme otollisissa taidoissa, kuin ovat Vähä ja Iso Katkismus, +Virsikirja ynnä Psalttari ja Herramme Pyhät Evankeliumit, ja kun +yllämainittu Abraham Davidinpoika vielä oli kotikirkossaan nauttinut +Pyhää Ehtoollista ja näin henkeään vahvistanut, niin sulki isä hänet +esirukoukseensa, näin sanoen: + +"'Poikani ja esikoiseni Abraham, nyt olen tehnyt menestyksesi eteen, +mitä olen kyennyt, nyt mene ja katso, mitä maailma sinulle antaa, joka +tosin on juuri julma lohikäärme ja monet nielee lihoineen ja luineen, +ettei heistä pyrstöä eikä ruotoa jäljelle jää. Tässä on sinulle +hopeinen kruununtaaleri, ja nyt mene Herran nimeen ja pidä itses +Jumalan tykö äläkä katso ylön Hänen sanaansa eikä Hänen armopöytäänsä, +vaan käytä niitä ahkerasti, ettes kiusaukseen lankeisi ja häpeään +tulisi, ja nyt mene Herran nimeen.' Äiti pani Abrahamille salaa taskuun +vielä kaksi guldenia ja itki, ja kaikki kolme sisarta, Beata ja Lotta +ja Sophiechen itkivät, sillä heitä aavistutti, etteivät enää veljeänsä +Abrahamia tässä elämässä näkisi, mutta veli Hans ei vetistellyt, vaan +työnsi kätensä housuntaskuihin ja sanoi, niinkuin oli kuullut isänsä, +koulumestari David Erdmann Raben sanovan: mene Herran nimeen! ja antoi +hänen mennä." + +Abraham Rabe oli yhdeksäntoistavuotias tullessaan keisarinna +Katariinan aikuiseen Pietariin. Hänen pituutensa oli kolme kyynärää +ja kolme tuumaa, hänen koko varallisuutensa isänsä kruununtaaleri ja +hopeinen taskukellonauris. Hänellä oli Pietarissa muuan setä, joka jo +aikaisemmin oli totellut rabelaista vaellusvaistoa ja saanut paikan +hoviorkesterissa; tämä setä hommasi veljenpoikansa leipurinoppiin +keisarilliseen hovileipomoon. + +Abraham Raben elämä keisarillisen leipurin luona ei alussa missään +suhteessa eronnut muitten leipurinoppilaitten elämästä; hän teki samaa +työtä kuin kaikki muutkin, sotki joka jumalan ehtoo taikinan, hihat +ylöskäärittyinä, lämmitti leivinuunia, lakaisi lattioita, makasi +lautalavitsalla toisten kuorsailevien sällien parissa ja kuunteli +heidän turinaansa tulevaisuudesta, jonka ylin vertauskuva kullekin +kangasti paksun, kultaisen rinkelin muodossa. Abraham Rabe pysyi vaiti +eikä milloinkaan ilmaissut tulevaisuudentuumiaan; totta puhuen hänellä +ei niitä ollutkaan, mutta sensijaan jotain muuta, suuri, iloinen elämän +uteliaisuus, oikea ahmattius; hän oli kyllä puraiseva palansa elämästä! +Kello kolmelta he nousivat leipomaan, vierittivät leipiä ja työnsivät +ne uuniin. Keisarillinen taikina oli erikseen, sen sekoitti mestari +itse, ja siitä nousi kutkuttava maustimien haju. + +Niin oli kulunut jonkun aikaa, eikä mitään sen merkillisempää ollut +tapahtunut. Mutta eräänä päivänä sairastui se sälleistä, jonka toimena +oli joka päivä viedä keisarilliset leivokset linnaan. Mestari tarkasti +joukkoaan; hänen katseensa pysähtyi rügeniläiseen lukkarikoulumestarin +poikaan. Muhkea poika, silmät rohkeat ja vallattomat, pituus kolme +kyynärää ja kolme tuumaa, pää poikamaisesti kallellaan, ja elämänhalua +pursumassa joka huokosesta! + +Vaali sattui Abraham Rabeen. Sälli sairasteli aikansa ja kuoli, ja niin +jäikin hänen toimensa yhdeksäntoistavuotiaalle Abraham Davidinpoika +Rabelle. + +Abrahamin elämä ei itse asiassa muuttunut tämän tapahtuman johdosta; se +oli samaa leipomista, uunin lämmittämistä, hikoilemista, makailemista +kuin ennenkin. Mutta siihen oli tullut lisäksi ihme, ikäänkuin +unennäkö, johon hän tiettynä hetkenä vaipui. Ja tämä unennäkö oli +täynnä kultaa, purppuraa ja norsunluuta. + +Kello yhdeksän aamulla Abraham tästä lähin hankasi terveväriset +kasvonsa kiiltävän puhtaiksi, pukeutui valkoiseen leipuriesiliinaansa +ja lakkiin ja lähti linnaan, kori käsivarrella. Hänen täytyi sivuuttaa +lukemattomia vartijoita ja kamaripalvelijoita. Hän kulki useitten ja +pitkien salien läpi, jotka tuntuivat hänestä loppumattomilta. Niitten +upeus ja korkeus, lattian ja katon koristeet, huonekalujen kulta ja +silkki, kuvastimet, jotka olivat kuin viileitä vedenpintoja, suuret, +ikäänkuin liikuskelevat ja elehtivät maalaukset seinillä, -- kaikki +hämmensi häntä, hän epäili todella näkevänsä unta, hän kompasteli +liukkaalla lattialla, arkaili omia askeleitaan. Mutta samalla hän +tunsi outoa ja mieluista levottomuutta, kaikki hänen nuoret aistinsa +heristyivät tätä prameutta vastaanottamaan, hän viivytteli, alkoi +katsella ympärilleen, rohkein, nauttivin, omistushaluisin silmin. +Kummallisia hyvän olon väreitä kulki hänen nuoren olemuksensa lävitse. +Hän olisi suonut, että koko maailma olisi ollut yksi ainoa suuren-suuri +sokerikakku, vaahtokermaa päällä. Herkkusuu, herkkusuu, hän sanoi +itselleen. + +Viimeinen ovi aukeni, hän joutui jonnekin puolihämärään, paksut, +silkkiset verhot estivät häntä näkemästä, ihmeellisiä tuoksuja +tunkeutui hänen nuoriin ja ahnaisiin sieraimiinsa. Valkoinen, +hyvin täyteläs käsi, joka säkenöi sormuksista, ojentui kohti hänen +leivoskoriaan ja valitsi umpimähkään leivoksen; sen jälkeen sama käsi +ojensi sen hänelle. Hän otti sen vastaan, rohkenematta koroittaa +katsettaan; suuriakaan kursastelematta hän alkoi sitä pureskella. +Tämä kuului hänen toimeensa, hänen oli Hänen Majestettinsa keisarinna +Katariinan nähden syötävä leivos, "koska keisarinna myrkkyä pelvolla +ajatteli". Ja vanha kronikka lisää lohduttavasti: "Se maistui hänestä +makoiselta, sillä eipä hovileipuri totta totisesti huonoimmasta +taikinasta keisarillisia kyrsiä leiponutkaan." + +Ovet sulkeutuivat hänen jälkeensä, hän oli kadulla, suurkaupungin +niljakas sumu ympäröi häntä. Hän oli taas kuumassa leipomossa, +hikoilevien, isoäänisten toveriensa parissa. Hän heräsi kuin +unennäöstä. Ja hän alkoi odottaa tätä unennäköä. Se tuntui hänestä +todellisemmalta kuin kaikki muu. Hänen oli sietämätön ikävä +kullanloistavia saleja, kiiltäviä lattioita, salaperäistä tuoksua. +Mikään ei enää merkinnyt hänen elämässään mitään kuin tämä aamuhetki. +Joku vieras teki hänen työnsä, joku vieras sotki taikinan, vieritti +leivät. + +Eräänä päivänä keisarinna kysyi häneltä, hänen paraikaa pureskellessaan +leivosta: + +"Mikä sinun nimesi on?" + +Abraham Rabe ei ollut milloinkaan kuullut tätä ääntä, keisarinna ei +tähän saakka koskaan ollut häntä puhutellut. Leivosten valinta ja +syönti oli tapahtunut aina täydellisen hiljaisuuden vallitessa. + +"Abraham Davidovitsh, teidän majesteettinne", hän änkytti. + +Hänen edessään oli häikäisevä koko silkkiä, kultaa, jalokiviä ja +valkoista ihoa. + +"Olenko nähnyt sinut ennen, Abraham Davidovitsh?" + +"Teidän majesteettinne, minä olen kolmen kuukauden ajan tuonut teidän +majesteetillenne vehnästä." + +"Hyvä. Kuinka vanha olet, Abraham?" + +"Yhdeksäntoista, teidän majesteettinne." + +"Hyvä, se miellyttää minua, Abraham. Kuinka pitkä olet?" + +"Kolme kyynärää, kolme tuumaa, teidän majesteettinne." + +"Hyvä, se miellyttää minua. Abraham, sinä voit pyytää, minkä armon +haluat." + +Alasaksalainen kronikka, tämä hilpeämielinen selonteko "Unkel +Abrahamin" ihmeellisistä vaiheista keisarinna Katariinan hovissa, +jatkaa: + +"Tuhat tulimmaista, nielaisipa Abraham silloin vikkelästi loput +leivoksesta ja sanoi kumartaen niin syvään, että leipurilakki hipaisi +keisarillista lattiaa: 'Teidän majesteettinne kaikkein korkein armo +on niin sydäntäni sykähdyttänyt, että aivoitukseni on typeryydellä +lyöty. Antakoon sentähden hänen keisarillinen armonsa minulle viikon +ajatusaikaa.' + +"Tämä puhe kelpasi keisarinnalle, ja hän viittasi vasemmalla kädellään, +mikä merkitsi niin paljon kuin: nyt voit mennä! + +"Mutta kadulle tultuaan tunsi Abraham Davidinpoika povessaan vimmatun +tappeluksen. Siellä istuskeli kuin kaksi eri Abrahamia, jotka kumpikin +pitivät oman päänsä. Ne huusivat ja reuhasivat niin, että pää oli +pyörälle mennä. 'Juuttaat, riitapukarit, peijuonit!' hän huusi heille +nyrkkiä puiden. Mutta Abrahamit tappelivat vain vimmatusti ja kävivät +molemmat hänen kimppuunsa. + +"'Aasi, pökkelö, latuskainen kampela! Entä jos keisarinna unohtaakin +koko asian, kun et heti pyytää hoksannut. Etkä tohdi itse puhua, +ennenkuin hän sinua puhuttelee. Pässinpää olit, Abraham!' + +"Mutta Abraham N:o 2 vastasi: 'Mitä tyhjiä vatkutat? Ei ollutkaan se +eilisen pojan temppu, vaan aikamiehen teko. Ei huolta mitään, Abraham! +Nyt ehdit tuumia tämän kohdan pitkin ja poikin.' + +"Siihen sanoi Abraham N:o 1: 'Mitäs jos ottaisin ja sanoisin: armon +rouva, antakaappas minulle satatuhatta hopearuplaa?' + +"'Äläpäs', sydämystyi Abraham N:o 2, -- 'kaunis juttu, poikaseni. +Entä jos keisarinna julmistuu ja käskee sinun hakea satatuhattasi +siperialaisista hopeakaivoksista. Noudappas ne sieltä, käenpoikaseni.' + +"Nyt tuskastui Abraham N:o 1. 'Mitäs minun sitten pitää tekemän?' + +"Abraham N:o 2: 'Ja sen minä vain sinulle sanon, älä pyydä häneltä +rahaa. Malta mieles, aasi, isäsi David Erdmann Raben siunaus rakentaa +sinulle vielä huoneita. Rahvas juo kuin reikä ja aina vain samaista +siunattua votkaa. Mitäs jos panisit heille lasillisen bieriä, +oikein kunnon stralsundilaista, tai vaikkapa itse William Jackin +englantilaista olutta. Ihmiset olisivat iloisia, mutta järki jäisi. +Niin, niin, Abraham poikaseni, tämä on neuvoni, rupea olutpanijaksi.' + +"Niin kiistelivät Abraham N:o 1 ja Abraham N:o 2 sydänyöhön saakka. +Kovalla lautalavitsallaan maaten Abraham Rabe tunsi, kuinka ne +painiskelivat hänen sisuksissaan, niin että lavitsa rusahteli. Vihdoin +sai uni heistä voiton, mutta kello kolmelta he yhdessä astuivat +taikinatiinun ääreen ja olivat heti tukkanuottasilla. Hän kuuli heidän +soimaavan toisiaan aasiksi, nahjukseksi, jänishousuksi ja sitäkin +hullummaksi. Mutta kun he kyllin olivat toisiaan peitonneet, jäi kuin +jäikin Abraham N:o 2 voittajaksi. Niin oli temmellys tauonnut, ja +Abraham saattoi lähteä leivoksineen linnaan." + +Vanha kunnon kronikka on erinomaisen siveä ja pidättyväinen; ehkäpä +se myöskin oli hieman ymmällä, oliko todella niin suuri kunnia kohota +leipurinsällistä keisarilliseksi rakastajaksi. Se kertoo vain, että +keisarinna suvaitsi antaa Abrahamin odottaa turhaan kahdeksan päivää, +jona aikana Abraham oli halkeamaisillaan kiukusta ja itsesyytöksistä, +mutta senjälkeen otti hänen pyyntönsä armoihinsa ja omasta +aloitteestaan tarjosi hänelle rakennuspalstan Nevskin varrella ja +kolmekymmentätuhatta hopearuplaa. + +"Ja Abraham lankesi polvilleen ja rukoili itse taivaan Luojaa +lahjoittamaan runsaasti laupeutta Hänen Majesteetilleen, ja keisarinna +heltyi ylen helläksi ja iloitsi, että hänen hovileipurinsa oli toista +maata kuin faaraon hovileipuri, joka kepposistaan sai hirttonuoran +palkakseen." + +Abraham Rabe ei enää tästä lähtien vienyt leivoksia keisarilliseen +linnaan, hän rikastui nyt nopeasti, kadotti vaellushalunsa ja kohosi +kronikan mukaan kauppiassäätyyn ja lopulta kaupunginneuvostoon ja +suureen arvoon. + +Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä Abraham Rabe nai Elisabeth Balzerin, +kauniin ja hyvämaineisen porvaristyttären, jonka kanssa hänellä oli +kuusi poikaa. + +Fataburin temppelissä riippuvassa maalauksessa Elisabeth Rabe +esiintyy kunnianarvoisena, luonnon vaatimat tehtävänsä jo täyttäneenä +matroonana, rikkaana porvarisrouvana, joka syvään uurretun leningin +liiviä pingoittavilla rinnoillaan oli ruokkinut kokonaisen uuden, +rikkauteen ja tietoon rynnistävän suvun. + + + + +3. + + +Ensimäinen tuoksu, mikä kohtasi vastasyntynyttä rabelaista tyttölasta +Fataburien isossa vuoteessa Hovin kylkirakennuksessa, oli jasmiinin. +Kapea, pieniruutuinen kaari-ikkuna oli raollaan, ja valkeain +musliiniuutimien taakse tunkeutui alaverannan penkereeltä tuhanten +kermanvaaleitten kukkaterien tuoksu. + +Se oli imelähkö, hienosti raukaiseva, sydänkesäinen. + +Hänellä oli muuten ollut erinomainen ja sopimaton kiire kirjavaan +elämään, tällä rabelaisella tyttölapsella. Olisi voinut luulla hänen +aikovan hyvin kiihkeästi vaatia siitä osansa. Hänen syntymänsä +sydänkesällä oli yllätys. Kaikkien ennakkolaskujen mukaan sen olisi +pitänyt tapahtua vasta kuukautta myöhemmin kaupungissa, missä +hänelle oli valmiiksi varattu lääkärit, viisaat vaimot ja kokonainen +korillinen pienen-pieniä vaatteita. Mutta hänenpä päähänsä pälkähtikin +tulla maailmaan jasmiinien kukinta-aikana ja tuottaa tulonsa +äkkiarvaamattomuudella paljon häiriötä Hovin nykyään ylenmäärin +säntillisessä elämässä. + +Seurauksena oli, että rabelainen tyttölapsi sai ensi matkallaan +tulla toimeen enemmän tai vähemmän omin neuvoin ja tyytyä verhokseen +setä Koljan, puolalaisen eversti Wrenskyn paitaan, ensimmäiseen +vaatekappaleeseen, minkä päättömäksi säikähtynyt palvelustyttö sai +siepatuksi. Tämä kahdeksantoistavuotias hämäläistyttö oli muuten ainoa +ihmisolento, joka oli läsnä Raben suvun nuorimman syntyessä, sillä +Mummulin osanotto oli päättynyt siihen, että hän oli luovuttanut +huoneensa ja vuoteensa, lähettänyt kaksivaljakon läheiseen kaupunkiin +ja joka neljännestunnin kuluttua ilmestynyt kynnykselle kysymään +miniänsä vointia. + +Puolalaiseen paitaan käärittynä Katinka Rabe nyt äitinsä vieressä +maaten suoritti ensimmäisen vastaanottonsa. + +Mummuli, vanha rouva Dorothea Rabe, tunnusteli vastasyntyneen +kissamaisen pyöreää, tiheän tumman tukan peittämää päätä, matalaa, +suoraa otsaa, miltei ympyriäistä suuta ja pitkiä jäseniä, ja sanoi +ranskaksi tyttärelleen, Agnes Wrenskylle: + +"Une vraie Rabe, -- Dieu soit bénit!" + +"Eine echte Rabe", hän toisti hyvänsuovasti kehoittaen miniälleen, +joka aroin, lauhkein silmin vuoroin katsoi anoppiinsa, vuoroin +vastasyntyneeseen, otsassa kaarevat, huolestuneet rypyt. "Gott sei Lob +und Dank!" + +Maria Rabe loi silmänsä alas, hän ymmärsi: ainakaan ei lapsi ollut +mikään Blom! + +Sen jälkeen Mummuli kääntyi matami Petterssoniin, joka kolmileukoineen, +juoruineen ja laukkuineen oli vyörynyt vaunuista ja nyt epätietoisena +availi laukkuaan, -- tällä kertaa armollisin elein: + +"En äkta Rabe, madam Petterson, Gud ske lof!" + +Jos kenenkä, piti toki Mummulin tietää, mikä oli oikea Rabe, mikä +ei, -- hänen, joka, vaikka itse vieraasta suvusta lähtöisin, oli +synnyttänyt maailmaan neljä oikeata Rabea, täsmälleen aina neljä vuotta +kunkin lapsen väliä! + +Hän seisoi vuoteen jalkopäässä, lyhyenä, lihavahkona, pieni, +harvinaisen kaunismuotoinen pää mustan pitsitanun verhossa, jonka +alta kaksi harmaantuvaa, hyvin säännöllistä kierresuortuvaa ulottui +kaulalle. Sileistä kasvoista tuikahti kaksi älykästä, tummaa +valtiatarsilmää. + +Eikä mikään olisi estänyt Mummulia kertaamasta samaa tärkeää vielä +virheettömimmillä englannin-, venäjän- ja italiankielillä, vieläpä +mehevimmällä viipurinmurteellakin! + +Maria Rabe jäi yksin vastasyntyneen kanssa. Hänen kätensä lepäsivät +vihreällä silkkipeitteellä, isot kädet, täynnä teerenpilkkuja. Ohuet, +silkkikuituiset hiukset olivat kahdella pikkuruikkuisella palmikolla; +venyneissä korvalehdissä entisten renkaitten arvet. + +Saunakukkateen ja jodin haju taisteli jasmiinintuoksun kanssa. +Puutarhasta kuului Mirka Wrenskyn venäläisen imettäjän ja Sofia +Ivanovna Billerin äänet. Sitten alkoi hienokseen sataa, kaikki hiljeni, +kuului ainoastaan sateen ääni jasmiinipensaikosta. + +Maria Rabe tunsi suurta heikkoutta, hän vaipui horroksesta toiseen. +Mutta joka kerta hänen tuntoihinsa tullessaan ilmestyi sama ajatus, +mikä oli häntä seurannut koko tämän hänen ensimmäisen ja myöhäisen +raskautensa ajan. + +Hän tunsi itsensä, ruumiinsa, sielunsa, koko olemuksensa vain ikäänkuin +läpikulkupaikaksi jollekin vieraalle, mikä hänessä oli kasvanut, +hänestä kuukausmääriä ravintonsa saanut ja nyt hänen ruumiinsa kautta +elämästä osalliseksi pyrkinyt. + +Hän oli antanut lapselle elämän, ei muuta. Kaikki muu oli vierasta, ei +lihaa hänen lihastaan, eikä verta hänen verestään. Hän tunsi nyt jo +vastasyntynyttä kohtaan samaa arkuutta, mikä häntä aina kesäisin kalvoi +Hovissa Raben suvun parissa, Mummulin, Grosspapan, miehensä sisarten, +veljien, kälyjen, lankojen ja sukulaisten keskellä. + +Hän oli tosin synnyttänyt sen, mutta Mummuli oli oikeassa, kuten aina, +-- se oli alun alkaen oleva Rabe, oikea Rabe. Hovi oli ottava sen +haltuunsa, omistava sen omakseen, riistävä sen häneltä, kuten se joka +kesä otti häneltä hänen miehensä, poikapuolensa, yksin palvelijansakin. + +Kaikki oli täynnä vierasta ja hänelle sisimmässään iäti vieraana +pysyvääkin henkeä, huone, vuode, jasmiinit! + +"O store, allsmäktige Herre Gud!" Maria Rabe rukoili, hänen kätensä +liittyivät ristiin silkkipeitteelle. Vastasyntynyt sensijaan nukkui, +tällä kertaa serkkunsa Mirka Wrenskyn kapaloissa, sinertävä nyrkki +pyöreällä suullaan. + +"Herre Gud, -- Jesus, vår Frälsare, -- älä anna tälle lapselle +ajallista kauneutta, joka on kuin ruoho, mikä tänään kukoistaa ja +huomenna pätsiin heitetään ja vie synnin, kiusauksen ja kadotuksen +teille. Anna hänen olla samanlainen kuin kaikki muut, -- kuin kaikki +muut...!" + +Wilhelm Raben pojat ensimmäisestä avioliitosta, äskensyntyneen +tyttölapsen velipuolet, olivat vihdoin saaneet vanhan Fataburin +aikuiset leikkitykit pylväsportailla kuntoon. + +Kuului pamaus, joka herätti vaakkuvia vastalauseita rantakujan +koivuista. + +Vastasyntynyt aukaisi silmänsä, jotka olivat kuin kaksi tyhjää, +tummaa kalvoa, -- ne eivät nähneet mitään, yhtä vähän kuin korvatkaan +kuulivat, -- sielu niissä nukkui yhä hiljaista, ulkomaailmasta +tietämätöntä untaan. + + + + +4. + + +Maria Raben ja matami Petterssonin yhteisistä ponnistuksista ja +edellisen kyynelistä huolimatta, ei Maria Rabe kuitenkaan kyennyt itse +imettämään vastasyntynyttä; siihen ei voinut kerrassaan mitään. Mummuli +määräsi siis otettavaksi imettäjän. Piispansaaresta tuotiin muuan +seitsemäntoistavuotias tyttö, joka oli palvellut vuoden venäläisen +upseerin perheessä, missä puolalainen tensikka oli laittanut hänelle +lapsen. Vartavasten kutsuttu lääkäri tutki hänet ja julisti täysin +terveeksi eikä toisin voinut ollakaan; hän oli tanakkaa tekoa päästä +jalkoihin. Hänen nimensä oli Anni Syrjänen, ja hän lauloi aina, +milloin ei syönyt tai puhunut. Hän ei tosin saanut niin koreita helyjä +ylleen kuin Mirka Wrenskyn venakko, joka kulki päässä tulipunainen +silkkitanu nauhoineen, -- mutta uusi karttuunileninki lohdutti +hänet täydellisesti. Hänen kolmiviikkoinen poikansa sitävastoin jäi +ruokolle Piispansaareen muutaman kalastajanlesken luo, sai kuukauden +kuluttua poltteita ja kuoli. Kukaan ei häntä surrut, ei edes hänen +oma äitinsä, eikä kenenkään mieleen juolahtanut pitää muuta kuin +tuiki luonnollisena, että Katinka Raben elämä heti alussa maksettiin +kokonaisella ihmishengellä. + +Alkaa siis kasvaa uusi ihmisolento, omien salaisten lakiensa +mukaisesti. Kirkonkirjassa hänen nimensä on kokonaisuudessaan +Catharina Dorothea Adèle Maria Rabe, mutta siitä huolimatta kaikki +sanovat Katinka. Hänen vanhemmikseen on merkitty Wilhelm August Rabe +ja hänen vaimonsa toisesta avioliitosta Maria Gustava, omaa sukua +Blom, mutta todenteolla hän on myös Friedrich Fataburin, inkeriläisen +papintyttären, Abraham Raben, Elisabeth Balzerin, Ananias Blomin, +Dorothea Fataburin jälkeläinen. Olisi turha luulla, että luonto tätä +pientä ihmisalkua varten olisi vaivautunut luomaan jotain aivan +uudenuutukaista, kun sillä kerran oli käytettävänään näin suuri joukko +valmiita aineksia. Päinvastoin, kaikki kertaantuu, kaikki on jo ollut +ennen olemassa: ylähuulen yhteydessä pysymätön, aina avoin alahuuli, +sileät, kihariin taipumattomat hiukset, silmätkin, joista toinen +on lyhyt-, toinen taas pitkänäköinen. Uutta, todella uutta on vain +yhdistelmä, jonka nimi on Katinka Rabe. Milloinkaan eivät solut, nuo +pikkuiset, liikkuvat renkaat, liity kohtalokkaassa karkelossaan juuri +täksi kuvioksi. Se on vain tämän kerran olemassa, tällä avaruudessa +kieppuvalla tähdellä, vain tämän ainoan kerran, ei koskaan ennen eikä +jälkeen. + +Elämä kajastaa vielä kuin läpi syvän kuullon. Niinkuin katsoisi sitä +läpi vesikerroksen tai paksun lasin, pyöreän pullonpohjan, näkee eikä +näe. On liikuntaa, hyörinää ja puuhaa, johon itse ei ota osaa; on vielä +kuin kaiken ulkopuolella; on valoja ja ääniä, joitten merkitystä ei +tiedä. + +Valkoinen, punaraitainen matto juoksee kuin valkohiekkainen tie. +Huone näyttää siltä kohden jatkuvan loppumattomiin, samoin kuten +valkea mattokin, mutta kun yrittää kontata kauemmaksi, on edessä kova, +kiiltävä seinä. Edemmäksi ei pääse. Ja ihmeellisintä on, että tässä +seinässä asustaa _toinen_ Katinka. + +Tällä toisella Katinkalla on samanlainen ahdas, punainen kudottu +leninki kuin oikealla Katinkallakin, kireästi suitut hiukset ja +punainen pyörökampa, ohimot täynnä tiheitä pikkuhiuksia, kaulassa +kaksinkertainen ketju alabasterihelmiä. Hän nauraa, kuten Katinka, +silmät yhtenä nokiviiruna, hän nyökkää, aukoo suutaan, tuijottaa pää +kallellaan, kuten Katinka. + +Kuka hän on? Hän on elävä, kuten Katinka, sillä hän liikkuu. Hän ei +ole kuten taulut seinillä. Mutta kuitenkaan häntä ei ole olemassa. Hän +lähentää huulensa suuteloon, kuten oikea Katinka, ne ovat jo aivan +lähellä, puoliraollaan. Mutta yht'äkkiä Katinka tuntee kylmän, liukkaan +lasin, ja hänen hengityksensä huuru himmentää toisen Katinkan. Hän +ponnahtaa taaksepäin, -- toinen Katinka samoin. He tuijottavat toisiaan +tummin, murheellisin silmin, -- he eivät voi siis yhtyä? + +Kiiltävän seinän takana häntä ei myöskään ole. Siellä ei ole muuta kuin +tomunöyhtää. Häntä ei ole missään. + +Kuka tietää, mitä kerran tapahtuu? Ehkä jonakuna päivänä tuo toinen +rupeaakin aivan itsenäiseksi, ei enää huoli kuvastella Katinkaa, vaan +astuu ulos punaisista puitteista ja menee menojaan. + +Ja oikea Katinka nyökäyttää merkitsevästi päätään toiselle Katinkalle. +Tuo toinen, hän menee, minne Katinka ikinä ei pääse, hänelle ei ole +olemassa seiniä, ovia, lukkoja eikä kattoja. Hän menee kuten savu, +kuten tuuli. + +Päivä paistaa. Katinkan kädet ovat tiukasti ristissä selän takana, -- +on varovaisinta niin. Sillä aivan hänen uteliaan tylppänenänsä edessä +riippuu iso, lihava lehti, avoin kuten heleänvihreä viuhka, jonka läpi +aurinko kuultaa. Lehti näyttää kuolleelta, elottomalta, se ei liiku +kuten eläimet, eikä se myöskään ole lämmin koskea. Mutta kuitenkin se +_elää_, se on aivan äsken putkahtanut kotelosta, joka vielä riippuu +kuihtuneena sen tyvessä. Siinä risteilee viheriöitä suonia, kuten +verisuonia Katinkan ranteessa. + +Ja sitten... Katinka on saanut selville, että tämä paksu, hyvinvoipa +lehti osaa tuntea kipua, mikä on paras todiste sen elävyydestä. Se ei +tosin huuda, se on mykkä. Mutta se itkee. Se vuotaa verta, sillä on +kyyneleet. Kun Katinka upottaa siihen kyntensä, niin herahtaa heti +kirkas pisara, joka hyytyy tahmeaksi sokerinesteeksi. + +"Kukkane itköö!" Anni sanoo. + +Ja Katinka toistaa, paremmaksi vakuudeksi ääneen: + +"Ei Katinka koske kukkaan, -- kukka itkee." + +Yhtäkaikki hänen hyppysiään kutiaa, hän tahtoisi välttämättä nähdä +lehden itkevän. + +Se riippuu hänen edessään houkuttelevana, täynnä hiljaista elämää. +Katinkan mahdissa on saada se itkemään, vuotamaan verta, tuntemaan +tuskaa ja kipua. + +Lehti on liikkumaton ja kuollut, mutta Katinka tahtoo sen elävän. + +Ja samassa tuokiossa hän salaman nopeudella vajottaa kyntensä rehevään, +äsken puhjenneeseen lehteen. + +Hän istuu lattialla, sylissä helmiäishohtoinen näkinkenkä, niin iso, +että hänen täytyy kaksin käsin kohottaa se korvansa juureen. Hän saa +sen vain sunnuntaisin käsiinsä, lasikaapista, jossa on muitakin yhtä +ihmeellisiä esineitä. + +Se on ollut ennen merenpohjassa, kalliossa kiinni, vihreätä, suolaista +vettä yllään ja ympärillään uiskentelevia merihirviöitä. + +Se soi. Se on typösentyhjä, ja kuitenkin se soi. + +Aallot laulavat koralliriuttoihin rauetessaan, laulavat palmut, laulaa +sadekin, joka on kuin vuotavaa päivänpaistetta. + +Kaukaisilta rannoilta viittailee kuin erivärisiä käsiä, +eebenpuunmustia, kuparinpunaisia, teenkeltaisia. Kaikki kutsuvat. +Kaikki tahtovat näyttää omat ihanuutensa. On vain kuultava kutsua. + +Varhaisia, aikaisia kuvia, kuten irtolehtiä suuresta kuvakirjasta. +Koko lapsuus on vielä kuin suuri, musta ja pyörivä kuvakaappi, jota +katsomaan isä kerran Katinkan vei: toinen kuva tulee, toinen menee, +yhteyttä ei niillä ole kuin siteeksi. + + + + +5. + + +Katinkan elämä on yhä samaa suloista hapuilemista, kompastelua ja +ihmettelyä. Kuitenkin alkaa kaikki vähitellen kuin hahmoittua, muuttua +muodoiltaan kiinteäksi, esineet ja ihmiset, Katinkan oman pikku ruumiin +ulkopuolella. Oppii eroittamaan edes muutamia ryhmityksiä, vetämään +joitakuita rajaviivoja, oppii sijoittamaan muutamat ihmiset lähelle, +toiset kauemmaksi. + +Mutta arvaamattoman pitkälti kuluu sittenkin aikaa kotiutuessa maailman +ja ihmisten suhteitten sokkeloihin. Tuossa on nyt esimerkiksi Anni. +Ulkonaisesti hänessä tosin ei ole mitään salaperäistä. Päinvastoin, +koko hänen ulkonainen olentonsa on omiaan herättämään selvän ja +turvallisen tunnon. Hän on vanttera, vyötäisistä lyhyt, povi kiinteä ja +korkea, toinen valkea leuka hyväntuulisesti toisen alle pyöristymässä, +silmät pienet, iloisen harmaat, kulmakarvoja tuskin nimeksi ja suussa +kolmekymmentäkaksi valkeaa hammasta viisaudenhampaineen päivineen. +Hänellä on lyhyet, lujat kädet, jotka jakavat hyväilyjä ja lyöntejä +yhtä auliisti. + +Katinkan suhde Anniin vain on jollain käsittämättömällä tavalla toinen +kuin muihin. + +Siinä on jotain salaperäistä, selittämätöntä, mikä ei selviä kysyen +eikä puhuen. Anni on ikäänkuin Katinkan erikoisomaisuutta talossa, +aivan kuten ristikkosänky tai nelihyllyinen kaappi, jotka ovat +vakituisesti vain häntä, Katinkaa, varten hankitut, joita ei muuten +olisi olemassakaan. Aivan samoin on Annin laita, hänkin on olemassa +vain Katinkaa varten, hänen takiansa, -- Anni semmoisenaan, ilman +Katinkaa, olisi sula mahdottomuus. + +Tästä Annin erikoisasemasta seuraa kaikenlaisia oikeuksia, joita ei +Katinka myöntäisi vapaaehtoisesti kellekään muulle maailmassa. Anni voi +tuittupäissään sättiä Katinkaa penskaksi, räiskiväksi katajapensaaksi, +mustalaisvekaraksi, tukistaa ja riuhtoa korvalehdistä, vieläpä +lyödäkin, jolloin Katinka taas vuorostaan puree ja potkii vastaan +minkä kerkiää. Mutta tästä kaikesta ei synny, kumma kyllä, mitään +kaunaa heidän välilleen; hetken päästä on heidän kummankin kiukkunsa +lauhtunut, he ovat yhtä helliä kuin tuonnoinkin, kavahtavat toistensa +kaulaan, halaten niin että henki on mennä. Ikinä ei Katinka sallisi +sentapaista kohtelua keittiö-Taavan tai ompelija-Iidan taholta. + +Katinkalla on hämärä tunto siitä, että Anni jo varhaisista ajoista +on ollut häntä lähellä. Kuinka varhaisista, sitä ei voi tarkalleen +tietää. Mutta niitten täytyy varmasti olla hyvin aikaisia. Oli +olemassa ikäänkuin joukko hyvin, hyvin varhaisia tuntoja, sanoin +sanomattomia muistoja, pikemmin ruumiiseen kuin sieluun pysähtyneitä, +mitkä liittivät hänet Anniin, -- lämmön, mieluisan unen, kylläisyyden +tuntoja. Annista oli kerran lähtenyt lämpöä ja ravintoa: jonakin aivan +aikaisena ikäkautena, mihin Katinkan tietoinen muisti ei ulotu, on +hänessä ollut olemassa kaikki, mitä Katinka silloin elääkseen tarvitsi. +Nämä ajat olivat tosin ohitse. Mutta nuo varhaiset, mieluisat tunnot +olivat yhtyneet: niistä oli tihentynyt ehdottoman turvallisuuden tunto. +Se uhosi Annista yhä kaikkien muitten hämärien muistojen ohella. + +Eräänä päivänä Katinka sai jostakin tietoonsa, ties mitä teitä, että +imettäjällä aina piti olla lapsi. Tämä tieto vaikutti suorastaan +mullistavasti hänen mielikuvitukseensa; hän teki siitä heti +tarpeelliset johtopäätökset. Asia oli päivänselvä: Anni oli ollut +hänen imettäjänsä, siis täytyi hänellä olla lapsikin. Mutta siinäpä +nousikin mutka, Katinka ei ollut milloinkaan kuullut Annin lapsesta +hiiskahdustakaan, vielä vähemmin sitä nähnyt. Kukaan ei ollut +edes maininnut sitä, ei Anni itse eikä muut; sen olemassaolo oli +arvoituksellinen, lievimmin sanoen epäilyksenalainen. + +Illalla, kun Anni tapansa mukaan veti alas kaihtimet ja peitteli +Katinkan vuoteeseen, Katinka, peite leukaan saakka vedettynä, katseli +tiukasti Annia. + +Hänen ajatuksensa sukelsi luoja ties mitä umpivesiä ja pulpahti +äkkiarvaamatta pinnalle kuin kupla. + +"Anni, -- mikä se on, rintaveli?" + +"Mikä rintaveli?" kysyi Anni, pahaa aavistamatta. + +"Se on sellainen veli, joka ei ole oikea veli, mutta ei velipuolikaan, +-- joka on saanut samaa rintaa", toimitti Katinka. + +Anni pisteli harvakseen hiusneulansa hampaitten väliin, kiertääkseen +uudestaan niskanutturansa ja ikäänkuin kootakseen aikaa vastaukseen. + +Ja neulat yhä hampaissa hän sanoi, joka ässää sihistäen: + +"Kuulkaas tuot' penskaa, mitä se haasteloo... Vai viel'..." + +Katinka, pää pieluksella, katseli alhaalta ylöspäin Annin tukevaa, +pyöristyvää leukaa, joka sekin, ties miksi, oli täynnä samaa +turvallisuuden tuntoa, mitä tiiviit, kiiltävät hampaat ja pehmeä, +korkea povi. + +"Se sinun lapsesi on minun rintaveljeni", hän selitti hellittämättömän +totisena ja yhä Annia alhaalta ylöspäin katsellen. + +Annin vereville kasvoille nousi puna aina hiusmartoa myöten. + +"Mikä laps' --? Jumala varjelkoon!..." + +Hän aikoi nousta, mutta Katinka kieppui samalla hänen kaulassaan. + +"Sinä olet ollut minun imettäjäni. Ei voi imettää, jollei ole ollut +lasta." + +Anni kiemurteli ja hytki. + +"Kasso mokomaaki, mitä o' oppint! Vai laps... Päästät sie siin paikass' +miu hiuksein irt', kärkäsrouva, muutama!" + +Mutta Katinka oli kiinni kuin takiainen. + +"Se onkin se rintaveli. Se on minun veljeni", hän selitti. "Missä se +nyt on, Annushka?" + +Anni oli tummanpunainen, tukehtumaisillaan. Hän riuhtaisihe yhdellä +tempauksella irti, niin että Katinka paiskautui patjalle, ja sihahti +hampaittensa välistä: + +"Se kuol'. Tul' kipiäks ja kuol'. Kuol' ja kuopattii." + +Katinka ei saanut selville, oliko Anni hämillään vaiko todenteolla +vihapäissään, eikä myöskään, oliko hänen hytkimisensä itkua vai naurua. +Mutta Anni ei kääntynyt enää päin. Selkä Katinkaan hän askarteli +huoneessa ja puhalsi sammuksiin lampun. + +Pimeässä maaten Katinka yhä ajatteli tuota tuntematonta rintaveljeä. +Oli merkillistä, että oli ollut olemassa joku, jolla oli yhtä suuri +oikeus Anniin kuin Katinkalla. Salaisuus oli kuin aivan lähellä, +laukeamaisillaan, mutta ei sentään lauennut. Päinvastoin, kaikki kävi +vielä entistäkin sekavammaksi. Hän ei käsittänyt enää mitään kaikesta. +Miksi oli rintaveljen täytynyt kuolla, kun sitävastoin hän, Katinka, +oli jäänyt eloon? Siitä oli tuiki mahdotonta päästä selville. + +Hämäriä, syviä tuntoja nousee, aavistuksia, siinä missä aikuisilla +on ajatuksia. Syytön syyllisyyden tunto, joka toistuu halki elämän, +kaiken olevaisen kasvaessa toisten kadosta ja kuolemasta, kuten silloin +kun piispansaarelaisen pikkupojan oli pakko luovuttaa luonnonsuoma +osuutensa elämästä Katinka Rabelle, ventovieraalle. + + + + +6. + + +Katinka on kävelyllä äitinsä kanssa. Heidän tiensä vie hyvin usein +lyhyelle poikkikadulle, jossa kolmen, neljän korkean kivimuurin +puristuksessa on ruskea, yksikerroksinen puutalo. Se on ollut +Ananias Blomin oma ja äidin syntymäkoti. He poikkeavat joskus talon +pihallekin, joka on syvällä kuin kaivossa, noen ja tahman laskeutuessa +viereisten talojen savupiipuista armotta sen kolmelle sireenille +ja ainoalle vaahteralle. Siellä on punaisia puuvajoja ja aittoja, +joitten ovet kerran ovat olleet mustiksi maalatut, ja joitten katoilla +kasvaa vihreäsamettista sammalta ja korsia. Isot, säikkyneet rotat +livahtavat piiloon niitten alle. Kadunpuolisen rakennuksen katolle vie +mustat, lahonneet palotikapuut. Katinka kiikkui tikapuissa ja ajeli +kulkukissoja, äiti sensijaan viivytteli, ikäänkuin ei olisi malttanut +poistua pihamaalta, hän pälyili ikkunoihin, tirkisteli palosolaankin +ja istui vihdoin portaille. Hän oli liikutettu ja risti käsiään. +Poismennessä hän taas sadannen kerran kertoi ajasta, jolloin koko +poikkikatu oli ollut täynnä samanlaisia matalia taloja. Hän pelkäsi, +että viimeisenkin pikkutalon vuoro oli tuleva. Se kuului häviävään +kaupunkiin, sen purkaminen oli vain ajankysymys. + +Katinkalla ei ollut enoja eikä tätejä äidin puolelta eikä liioin +mummoja ja vaareja. Ne olivat aikaa sitten kuolleet kaikki tyynni +ja muuttaneet ruskeasta puutalostaan poikkikadun varrelta vanhalle +hautuumaalle. Äiti kyllä joskus kertoili heistä yksinkertaisia +tarinoita, harmaita ja kiillottomia, kuten hautakivetkin, joitten +alla kaikki varhain edesmenneet pikku enot ja tädit lepäsivät. Ne +kuvailivat aivan arkista elämää, jommoista kaikkialla joka päivä +sai nähdä, eikä niissä koskaan ollut ihmeitä eikä satuja, kuten +Sokian-Marin kertomissa Raben tai Fataburin sukutarinoissa, jolloin +selkäpiitä suloisesti karmi. Ne olivat kertomuksia elättilinnuista, +kesystä rotasta ja taudintapauksista, varsinkin taudintapauksista. +Sillä merkillistä oli, ettei yksikään koko pikkutalon poikueesta +ollut päässyt täysi-ikäiseksi, paitsi äiti, vaikka heitä oli ollut +niin monta. He olivat muuten olleet perin tavallisia pikku tyttöjä ja +poikia, paitsi että heillä aina oli huono onni matkassa. Aina heidän +kävi hullusti. Milloin he kiipesivät kotipihallaan maalaisrattaille, +joitten istuinlauta sattui olemaan irti, ikäänkuin siltä varalta, että +pikkueno tekisi kuperkeikan ja taittaisi selkänsä. Tai joutuivat he +hikipäissään juomaan jääkylmää vettä ja taaskin niin perin huonolla +onnella, että saivat keuhkotulehduksen, kun muut korkeintaan olisivat +saaneet nuhaa. Heitä oli ollut kokonaista seitsemän, mutta mitä se nyt +hyödytti! Nyt he olivat vain seitsemän harmaata kiveä hautuumaalla. + +Eräänä päivänä Katinka näki äidin itkeskelevän: pikku talo oli myyty +uudelle omistajalle, joka aikoi rakentaa sen sijalle uuden, ison +kivimuurin. Pikku talo oli määrätty revittäväksi, sitä ei kohta ollut +enää. Armotta oli niin käyvä. Ja äiti kulki Katinkan kanssa ohi +rakennuspaikan, joka oli eroitettu lankkuaidalla, ja toiselta puolen +katua he yhdessä katselivat pystyynjäänyttä savutorvea ja revityitä +seiniä, joitten välitse yhä vielä vilahteli vaahteran kitulias, +kuolemaantuomittu runko. Siinä nyt oli Ananias Blomin talo! Vielä +kerran he kulkivat ohitse, silloin oli jo päästy perustustöihin, +porattiin kalliota, heidän oli kiirehdittävä ja aivan heidän takanaan +kuului miesten sii -- opp, -- sii -- opp! Se oli muuten viimeinen +kerta, senjälkeen he jättivät ohikulkemisen. Päinvastoin, äiti alkoi +karttaa koko katua, hän kiersi mieluummin kokonaisen korttelin, ettei +tarvitsisi nähdä nelikerroksista kivimuuria, joka oli anastanut Ananias +Blomin puutalon sijan. + +Talvisin äiti aina sairasteli. Hän makasi viikkomääriä varjostimen +takana eikä ylhäällä ollessaan syönyt muuta kuin kaurapuuroa. + +Katinka katseli usein tätä äidin syöntiä, siinä oli hänen mielestään +jotain niin perin alistuvaa. Äiti näytti syövän yksinomaan pakosta ja +vastoin luontoaan; hitaasti, hyvin hitaasti hän reunasta aloittaen +vuoleskeli lusikalla puuroa yhä pienemmiksi pyöriöiksi, aina +ylt'ympäri kiertäen, kunnes vihdoin oli jäljellä vain pieni syvennys +voilampareineen. + +Ja syödessä oli äidillä aina otsassa murheelliset, kaarevat ryppynsä, +jotka eivät ottaneet siliytyäkseen, eivät edes unessa. + +Taikka sitten äidillä oli tapana kulkea edestakaisin salissa, peukalot +pistettyinä kainaloihin ja kädet rinnoilla. Hän saattoi kävellä täten +kokonaisen tunninkin ja hyräillä herkeämättä paria sanaa, kuten +"pieni, rakas Katinka", loppumattomiin. Mutta joskus hän hyräili +kaikenlaisia muita asioita, kuten "minun pitää mennä puotiin", tai "isä +tarvitsee uuden takin", ja niin poispäin. Useimmiten hän kuitenkin +hymisi ruotsalaisten hengellisten laulujen katkelmia, sillä äiti puhui +aina ruotsia Jumalansa, tilikirjansa ja itsensä kanssa. "Store Gud, +allsmäktige Gud, -- kära, lilla Katinka." + +Mutta Katinka ei jostain syystä olisi tahtonut, että äiti näin olisi +edestakaisin kävellyt, kädet rinnoilla ja peukalot kainalossa. Setä +Kolja Wrensky, jota Katinka korean univormun takia nimitti keisariksi, +sai kylläkin pitää peukalot liivin kainaloissa ja kävellä. Mutta äiti, +-- äiti ei olisi saanut. + +Vasta kevättalvesta äiti säännöllisesti alkoi virkistyä. Oli kuin olisi +hänellä ollut juuret, kuten kasveilla, jotka _tunsivat_ maan heräävän +lämmön. Hän rakasti valoa, vaistomaisesti kuten kukat ja hyönteiset; +hänellä oli talvihorroksensa kuten niilläkin. + +Äidillä oli usein huolia, -- alati oli hänellä liian vähän rahaa. +Grosspapa tosin lähetti tuontuostakin "neljänneksen". Katinka ei +tarkoin tietänyt, mitä tämä neljännes oikeastaan oli, mutta joka +tapauksessa oli aina sen saavuttua taas rahaa talossa. Siitä huolimatta +Katinka kuuli äidin alituisesti viereisessä huoneessa ruotsiksi +laskevan rahoja ja huokailevan. Ja hän kuuli usein pientä kiivasta +sananvaihtoa isän ja äidin välillä, josta oli sen verran ymmärtävinään, +että isä antoi rahoja sinne tänne kaikenlaisille vieraille ihmisille, +ja äiti moitti häntä siitä. + +Mutta eräänä päivänä Katinkan sydän oli ihan seisahtua: hän kuuli +selvästi, kuinka äiti ilmoitti isälle rahojen olevan lopussa! + +Rahat lopussa! Se oli jotain käsittämätöntä, kauheata, vihoviimeistä, +maailman loppu. Se merkitsi, että ruoka oli lopussa, vaatteet lopussa, +lyhyesti, kaikki lopussa. Katinka saisi mennä kerjäämään kuten +Anttipohvin lapset, joille Taava antoi kylmiä perunoita ja luita kuten +Pontulle ja Dianalle. + +Katinkan säikkyneisiin silmiin kohosi Anttipohvin talo, johon ei itse +poliisikaan rohjennut mennä. Ei itse poliisikaan! Se oli kuin suuri +harmaa vaapsahaispesä, josta lensi ulos voroja, ryöväreitä, piruja, +noitia, kerjäläisiä ja juopuneita. + +Ja nyt tulisi Katinkastakin samanlainen kuin Anttipohvin lapset! + +Äärimmäisessä hädässä Katinka juoksutti äidille kuusi kiiltävää markan +rahaansa. Hänen oli äitiä niin surku, että sydän läpätti. Hänen +suureksi hämmästyksekseen ei äiti kuitenkaan ottanut vastaan rahoja: +maailman loppu ei siis vielä ollutkaan käsissä! + +Katinka itse tuotti äidille enimmät huolet. Varsinainen voimainmittely +heidän välillään tapahtui jo Katinkan varhaisessa lapsuudessa; +senjälkeen oli heidän voimasuhteensa selvä. + +Äiti oli tehnyt heikkoja yrityksiä säilyttääkseen Katinkan suhteen +sen ylemmyyden, jota hänellä ei ollut ei isään, ei veljiin eikä edes +palvelijoihin nähden. Hän oli jo kauan tuumiskellut Katinkan äksyyttä +ja rajuutta, kaikkea räiskähtelevää Katinkan olemuksessa, mikä täytti +hänet pelolla. Ja hän oli itsekseen oman tuumiskelunsa tuloksena ja +kaikkien kasvatusopillisten kirjojen tukemana, joita hän ahkerasti +lueskeli, johtunut päätökseen, että se oli murrettava, tavalla tai +toisella. + +Tämä lapsi, hänen ainoansa, syntynyt nuoruuden kukoistuksen jo mentyä, +myöhäisen ja odottamattoman rakkauden hedelmänä, peloitti häntä +toisinaan. Hän istui ja katseli lasta, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän ei +tietänyt, miten sitä kohdella. Kirjat käskivät toista, sydän, heikko, +altis sydän toista. + +Lapsessa oli kuin monta eri luontoa. Katinka ei milloinkaan +valehdellut, hän oli tosi sormenpäihinsä asti, hänen oikeudentajuntansa +oli aivan erinomaisen herkkä. Oli hetkiä, jolloin hän oli edessä niin +läpikuultavan selkeänä, että olisi luullut näkevänsä hänet yhdellä +katseella pohjia myöten. Mutta samassa tuokiossa oli kaikki selkeys +sekaisin, kuohui esiin kuin mustia muria, ja lapsen luonnossa nousi +vastaan kuin seinä. + +Äiti oli ymmällä. Kaikki viisaat kirjat, joista hän vuosikausia oli +etsinyt johdatusta, osoittautuivat tehottomiksi. + +Sattui aivan vähäpätöinen tilaisuus, jokin turhanpäiväisyys, joutava +pikkuseikka, jota ei kumpainenkaan, ei äiti eikä Katinka jäljestäpäin +enää kyennyt muistamaan. + +Mutta tällä kertaa paisui siitä koko näytelmä. + +Äiti oli kaikesta lauhkeudestaan huolimatta äkkipikainen, kuten ovat +usein heikommuutensa tuntevat olennot: jostakin syystä hän alkoi lyödä +Katinkaa. + +Ja lyötyään hän aina veti henkeä ja taas kysyi: "Totteletkos nyt -- +totteletkos?" + +Katinka ei kaikeksi onnettomuudeksi päästänyt ääntäkään. Siitä äiti +taas ärtyi ja löi edelleen; hän alkoi tuntea, että nyt oli tullut +hetki, jolloin oli nujerrettava se, mikä häntä peloitti Katinkassa. + +Rangaistuksen ankaruus ei ollut enää missään suhteessa rikkomukseen: +kumpikin, sekä äiti että Katinka, näytti tyyten unohtaneen, mistä +alkujaan oli kysymys, vaikka äiti lyödessään sitä koneellisesti hoki. +Kysymys oli yksinomaan siitä, kuka lopullisesti oli pääsevä voitolle, +äiti vai Katinka. + +Mutta silloin tapahtui jotain odottamatonta. Katinka, joka tähän saakka +oli kärsinyt äidin lyönnit tulipunaisena ja ääneti, sai yht'äkkiä +kuin raivokohtauksen. Hän löi äitiä! Hän löi häntä silmittömän raivon +vallassa! + +Mitään sellaista ei äiti ikinä ollut nähnyt eikä pitänyt edes +mahdollisena. Koko hänen kiihkonsa hävisi, hän istuutui tuolille ja +katseli Katinkan metelöimistä, jossa kaikki pahat henget näyttivät +päässeen valloilleen. Hän ymmärsi, haavoittaneensa ylenmääräisellä +ankaruudellaan lapsen oikeustajuntaa, mutta kuitenkin... Oliko tuo +hänen lapsensa -- store Gud, -- store Gud -- hänen lapsensa, jonka hän +itse oli maailmaan synnyttänyt, ja josta hän kuitenkin todenteolla niin +vähän tiesi, -- tuoko raivoava pikku hirviö! Mitä hän oli tehnyt, että +Jumala näin häntä rankaisi... Hänen Katinkansa, -- o Herre Gud, -- +hjälp oss -- dina svaga, fattiga barn! + +Hän tiesi hyvin, että olisi ollut jatkettava kuritusta. Kuka muu +hyvänsä olisi sen tehnyt. Kaikki kirjat olisivat kuorossa sitä +vaatineet. + +Mutta Maria Rabe ei sitä tehnyt. Päinvastoin, tuolilla perin voipuneena +istuessaan hän teki itselleen lupauksen, ettei enää milloinkaan löisi +tätä lasta. + +Niin ylenmäärin hän rakasti Katinkaa. Ja sitä paitsi, -- hän pelkäsi +hänen tähtensä. + + + + +7. + + +Isää Katinka näki oikeastaan harvoin. Isä oli alituisesti poissa kotoa +tai istui työhuoneeseensa sulkeutuneena. Katinkalla oli jo varhain +vaistomainen tunto siitä, että isässä ja hänen suhteessaan muihin, +ulkopuolella oleviin ihmisiin, oli jotain erikoista. Oli olemassa +laji ihmisiä, jotka eivät olleet yksinomaan itsensä eivätkä perheensä +omia, vaan joihin suurella ja hyvin epämääräisellä kansa-nimisellä +ihmisyhtymällä oli eittämätön omistusoikeus. Niitä olivat olleet nuo +kolme, neljä parratonta ja parrakasta kipsiukkelia isän työhuoneen +kirjakaappien päällä. Ja samaan ihmisluokkaan kuului isäkin. Katinka +kuuli äidin alituisesti sanovan, että isä teki työtä kansan hyväksi. +Katinkalla oli hyvin hämärä käsitys siitä, mitä kansa oikeastaan oli: +hän ajatteli etupäässä vossikoita, rantajätkiä, Anttipohvin lapsia +tai sitten Hovin alustalaisia ja Ahokkaan kyläläisiä. Kävi ilmi, että +kansa yksitellen ajateltuna useimmiten merkitsi repaleisia, likaisia +ja raskasta työtä tekeviä olentoja, mutta kokonaisuudessaan oli jotain +erinomaisen korkeaa, ylevää ja juhlallista. + +Kaikki isän oleskelut poissa kotoa, kokoukset, esitelmät, puheet ja +kirjoittelemiset, -- ne olivat työtä kansan hyväksi. + +Joskus, ehkä kerran, pari vuodessa, isä pukeutui univormuun. Sitä +säilytettiin erikoisessa kaapissa, raidin sisällä, kauluksen ja hihojen +kultaompeleet hienoon silkkipaperiin käärittyinä. Katinka ei aluksi +voinut ymmärtää, että isälläkin oli univormu. Univormuhan sai olla vain +setä Kolja Wrenskyllä. Isän univormu oli hienointa sinistä verkaa, mikä +hiveli kättä; hän oli siinä, miekka vyöllä, vielä pitemmän näköinen +kuin tavallisesti, ja hänen rabelainen kurjenkaulansa, kultaompeleisen +kauluksen puristuksessa, kannatti päätä, joka aina oli hieman +kallellaan toiselle sivulle, kuten kaikkien Rabein. + +Se oli juhla-isä, se, joka ei ollut Katinkan eikä äidin eikä veljien +oma, vaan kansan. + +Katinkan oma oli sensijaan se isä, jonka hän, silmät ummistaessa, +parhaiten muisti aamuisessa asenteessa: kumartumassa pesumaljan ylitse, +kasvojaan hangaten. Tässä isässä ei ollut mitään juhlallista, hänellä +oli vain paita ja housut yllä, hän roiskutteli vettä ympärilleen, +saippuoi korvansa, parta ja kulmakarvat märkinä, ja kasvot punoittaen +kylmästä vedestä. Hän räpytteli lyhytnäköisiä silmiään, joihin oli +pirskahtanut saippuaa, ja ripset olivat täynnä vettä ja yhteen +liimaantuneet. Tämä isä oli veitikkamainen ja vallaton kuin poika, +hän lennätteli saippuavaahtoa Katinkan päälle, otti vettä suuhunsa ja +purskutteli sitä kuin suihkua: hän oli muka valaskala! + +Tämä isä se myös osasi kukkua kuin käki, niin että kesäisin kukkui +käet metsästä puutarhan suureen kuuseen ja siinä niitä sitten +kukutteli, itse puun alla penkillä, käki puun latvassa, -- kuin mitäkin +kaksinlaulua! Ja hän oli ollut peloittaa kuolemansairaaksi vanha neitsy +Caireniuksen, kukkumalla kerran huhtikuun iltana hänen asuntonsa +pihalla, niin että neitsy seuraavana aamuna tuttavilleen huokaili jo +kuolinhetkensä lähestyvän, kun käet huhtikuussa kukkuvat! + +Tämä isä se myös joka syksy kävi metsällä Pontun ja Dianan kanssa ja +palasi monipäiväisen retken jälkeen laukku täynnä verisiä jäniksiä tai +teeriä, jotka heitti keittiön pöydälle. Äiti silloin aina kalpeni, +ikäänkuin häntä äkkiä olisi kuvottanut. Hän seisoi ja tuijotti +pöytään, murtuneita silmiä, hyytynyttä, mustanpuhuvaa verta, lintujen +yhteensidottuja, nahkeita jalkoja, hän kärsi, olisi luullut hänen +siihen paikkaan pyörtyvän. Hän ei sietänyt nähdä verta. + +Katinkan mielipaikkoja oli isän työhuone. Hän pääsi sinne tosin +vain, kun isä ei tehnyt työtä, vaan sohvalla istuen pani kahdella +korttipakalla pasianssia, tuntikausia. Isän oli tapana panna kahta +lajia, suurta laskupasianssia ja yhtätoista. Toinen onnistui aina, +mutta kesti kauan, toinen tuskin milloinkaan. Isä oli ottanut pois +silmälasinsa kirkkaan ruskeilta, lyhytnäköisiltä silmiltään; hän oli +hajamielinen, mietti omia ajatuksiaan eikä kuullut Katinkan kysymyksiä. +Mutta Katinka kykki sohvan nurkassa, hän katseli näitä kuninkaita ja +kuningattaria, joilla oli kullakin kaksi päätä ja neljä kättä, mutta +vain yksi vatsa eikä yhtään jalkaa! + +Isän työhuoneen seinällä riippui äitivainajan kuva. Oli nimittäin +olemassa paitsi äitiä vielä äitivainajakin. Äitivainaja oli ollut +aikoinaan isän vaimo, aivankuin nyt vuorostaan äiti. Hän oli kuvassa +nuori, suu iso ja pehmeä, silmät rakastavat, hellät, pää raskaan tukan +painosta nuokuksissa. Katinka käsitti, että äitivainaja oli ollut hyvin +kaunis, äitiä monta vertaa kauniimpi. Hän oli ollut niin pieni, että +oli mahtunut kulkemaan isän ojennetun käsivarren alitse. Katinkan oli +ikäänkuin mahdotonta antaa äitivainajalle oikeata asemaa talossa. Hän +oli eroamattomasti siihen kuuluva, hän oli ennen ollut äidin sijalla, +oli Katinkan isojen veljien äiti. Mutta kuitenkaan ei hänellä ollut +mitään tekemistä tässä talossa. Ei ollut hänellä enää huonetta eikä +sänkyä. Hänen korunsa, hänen hiusketjunsa, sormuksensa ja korallinsa +oli lukittu isoon punaiseen rasiaan. Hän itse oli hautuumaalla +riippujalavan alla. Katinkalla ei ollut häneen mitään suhdetta. + +Niin tuli talvi, jolloin isä oli yksinomaan kotona, ei mennyt +kokouksiin, ei puheita pitämään eikä tehnyt työtä kansan hyväksi. Se +oli merkillinen ja murheellinen talvi. Isä ei pitkiin aikoihin tehnyt +ylipäänsä mitään, sillä työksi ei toki käynyt sanominen sitä, että hän +silloin tällöin otti jonkun kirjan hyllyltään, selaili ja pani taas +tuskastuneen näköisenä pois. Pasianssia hän pani nyt iltakaudet, yhä +vain samaa kahta lajia. Kuitenkaan hän ei näköjään ollut sairas, vaikka +hän nousi myöhään ja iltaisin käveli salissa menemättä nukkumaan. Mutta +hän oli perin ärtyinen, kaikkia muita paitsi Katinkaa kohtaan, eikä +kestänyt kuulla vähintäkään melua; hän hyppäsi kohoksi ja raivostui, +jos Anni sattui pudottamaan puusylyksen lattialle, ja ovikello täytyi +hänen tähtensä kietoa puuvillaan. + +Katinkaankin tarttui talossa vallitseva painostus. Hän istui isän +työhuoneen nurkassa, -- isä nukkui ja usein söikin nyt siellä, -- ja +katseli isää, tapansa mukaan tutkivasti: hän ei voinut käsittää, että +isä oli sairas. Isähän söi ja joi, oli ylhäällä, kävi kävelemässä ja +oli hyvä Katinkalle. + +Isän ruskeat silmät, jotka olivat tottuneet silmälaseihin, näyttivät +ilman niitä unisilta ja punoittavilta. Kun isä ei luullut kenenkään +huomaavan, oli niissä äärimmäisen raukea ja kyllääntynyt ilme. +Pasianssiakin isä näytti panevan aivan koneellisesti. Hän lakaisi +kortit kokoon toisella kädellään ja sekoitti niitä tarpeettoman kauan. +Jokin raskas ja tuskallinen ajatus nähtävästi hautui hänen aivoissaan. + +Kuitenkaan Katinka ei pelännyt isää. Isä oli päinvastoin tänä talvena +Katinkaa kohtaan aivan erikoisen hyvä ja lempeä. Niin, hän näytti +suorastaan hakevan Katinkan seuraa ja hylkivän aikuisia. Kun he yhdessä +Katinkan kanssa kulkivat kadulla, ja isä kaukaa näki jonkun tutun +sedän tulevan, niin hän kiireesti tarttui Katinkaa kädestä ja kääntyi +toisaalle. + +He hakivat kävelyretkillään kaikkein hiljaisimmat ja yksinäisimmät +kadut. He tekivät retkiä hautuumaalle, he kiersivät satamaa ja +rantakatuja. He hakivat äitivainajan haudan ja pikku Blomien seitsemän +kiveä. Haudat olivat vielä täynnä luomatonta lunta, ja he kahlasivat +lumessa päästäkseen rautaristikkojen luo. Mutta uudelle hautuumaalle +mennessä he kerran pysähtyivät sammaltuneen kiven eteen, joka oli +ulkopuolella hautuumaan rajamuuria ja nähtävästi hoidoton, koska se oli +pahasti kallistunut. Siinä ei ollut nimeä eikä vuosilukua, ainoastaan +kulunut kirjoitus, jonka isä sanoi olevan latinaa. Isä käänsi sen +itselleen ja Katinkalle, ja se kuului näin: + +_"Jumalat ovat salanneet ihmiseltä, kuinka suloista kuolema on, että he +elää jaksaisivat!"_ + +Ei muuta. Isän kasvoilla asusti tuska, ja hänen kätensä oli kostea +ja hikinen. He menivät pois, ja Katinka piteli isää lujasti kädestä, +hän oli taluttavinaan isää. He eivät koskaan enää palanneet tälle +yksinäiselle haudalle. + +Toisen kerran he joutuivat rantakallioille; satama heidän sivullaan oli +täynnä jäätyneitä laivoja. Jää oli harmaata ja likaista. Isä pysähtyi +ja alkoi tuijottaa jäiselle ulapalle, hänen silmiinsä syttyi ikävöivä +siinto, hän ikäänkuin kokonaan unohti Katinkan. Katinka odotti, isä yhä +vain tuijotti. Katinkaa alkoi oudosti peloittaa, hän alkoi nykiä isää +käsipuolesta. "Isä, mitä sinä katsot, -- isä?" -- "Railoa, avovettä, +-- tuolla kaukana", vastasi isä. Ja todella, saarien ja karien takana +siinti tummansininen juova, -- se oli avovesi. Kun se kerran ulottuisi +rantaan asti, olisi kevät. + +He eivät enää puhuneet sanaakaan, vaan katsoivat molemmat. Kevät, +avovesi, vapautus... He menivät yhtä äänettöminä kotiin, välttäen +vilkasliikkeisiä katuja, syrjäisten kaupunginosien halki, missä +vastaantulijat olivat vain työläisiä ja lapsia. + +Mutta eräänä päivänä tuotiin isän huoneeseen kaikenlaisia perin +hupaisia vehkeitä, jommoisia Katinka ei vielä koskaan ollut nähnyt, +teräviä veitsiä, ruuveja ja puutelineitä, kirjavia papereita ja +nahkaa. Isän koko huone muuttui kuin työverstaaksi. Isä heitti nyt +päämäärättömät kävelynsä ja päättymättömät pasianssinsa ja alkoi +sitoa kirjoja. Hän nitoi nuoralla lehdet yhteen, leikkasi pahvia ja +liisteröi. Katinka asusti tästä lähtien tykkänään isän huoneessa, +jossa nyt oli miellyttävä nahan ja kuuman liisterin haju. Hänkin sitoi +kirjoja, kuten isä, parin tuuman mittaisia. Isä oli entistä iloisempi, +hän viheltelikin joskus ja puhalsi metsästystorveensa, jolloin koirat +keittiössä alkoivat hullunkurisesti huppelehtia ja pyrkiä ulos. + +Ja niin tuli vähitellen uudelleen aika, jolloin isä taas taisi +kirjoittaa kirjoja eikä niitä vain sitoa. + +Eräänä kevättalvena oli kaupunkiin saapunut muuan hyvin kuuluisa +mies, suuri ja iso kaikin puolin, sekä ruumiillisilta että muilta +mittasuhteiltaan. Katinka, äidin kanssa keskikaupungilla ollessaan, +näki hänen seisovan hotellin parvekkeella, jonne hän oli astunut +kiittääkseen tervehdykselle saapuvia ylioppilaita. Hän kuului siis +myös tuohon ihailtavaan ja suitsutettavaan ihmisluokkaan. Katinkan +lapsenkatse mittasi yhdessä tuokiossa tämän ilmestyksen mahtavuuden, +jossa kaikki, pystytukasta alkaen pyrki ylöspäin, kuten hänen +kotimaansa tunturit, ja joka seisoi parvekkeella, turkki avoinna +raa'assa kevätilmassa ja paljain päin. Kotona Katinka kuuli isän +ja äidin teettelevän menoa tämän ison ja kuulun miehen puhetta +kuuntelemaan. Katinka oli tottunut siihen, että isä oli iltasin poissa, +siinä ei ollut mitään tavatonta, hän pani sinä iltana aikaisin maata ja +oli juuri nukkumaisillaan, kun tapahtui jotain merkillistä. + +Isä tuli yht'äkkiä yksin kotiin, ilman äitiä, aivan silminnähtävästi +kiihdyksissä. Hän kulki läpi kaikkien huoneitten riisumatta +päällysvaatteitaan. Vihdoin hän tuli keittiön viereiseen kapeaan +huoneeseen, missä Katinka makasi, sanoi pariin kertaan "-- A -- ah, -- +a -- ah", huomasi sitten Katinkan ja suuteli häntä. Hänen silmissään +oli ihmeellinen säteily ja kiihko, ne loistivat, iskivät kipinöitä. +Katinka katseli häntä ihmetellen. + +Isä riisui päällystakkinsa ja joi vettä, suuret määrät. "Loppuiko +puhe?" kysyi Katinka. "Ei vielä", vastasi isä, silmissä yhä sama loiste. + +"Eikö äiti tullut?", kysyi Katinka. + +Samalla kävi etehisen ovi, nähtävästi tuli äiti. Isän kasvoissa +tapahtui samassa tuokiossa muutos, ne kovettuivat, valmiina +vastarintaan. Äiti tuli sisään, huojuvaa käyntiänsä, hän ei sanonut +muuta kuin hyvin hiljaisesti: "Voi, Wilhelm, -- voi, Wilhelm!" Mutta +isä, ikäänkuin olisi vain sitä odottanut, ponnahti heti pystyyn ja +huusi, silmät säihkyen: + +"Olisiko minun sitten pitänyt vaieta? Mitä? Ja antaa hänen häväistä +rauhassa. Ei koskaan. Go ahead, -- päistikkaa, -- se on minun luontoni, +Maria." + +Äiti alkoi itkeä. He olivat poistuneet toiseen huoneeseen, mutta +Katinka kuuli joka sanan vuoteeseensa, sillä isä ei kiivauksissaan +koskaan malttanut hillitä ääntään; lapset, palvelijat, naapurit, kaikki +saivat aina olla hänen mielenpurkauksiensa todistajina. Katinka makasi +jännittyneenä, ymmärtämättä, mistä oli kysymys, mutta pitäen sentään jo +ennalta isän puolta, hyväksyen hänen tekonsa, mikä se lie ollutkin. Hän +ihaili tällä hetkellä isää, rakasti häntä rajattomasti. + +"Minä olisin tahtonut vajota maan alle, -- en tiedä, miten kestin +loppuun saakka. Kaikki katselivat minua, kun jäin siihen yksin +paikoilleni, ja sinä menit." + +Nyt vastasi isä, jo paljon leppoisammin: + +"Maria, enhän voinut ajatella sinua sinä hetkenä. En ajatellut +ylipäänsä mitään, toimin vain. Veri syöksyi päähäni, kun kuulin nuo +sanat, minun täytyi. Sinä tietysti et kelpaa tällaisiin." + +"Ja mitä tästä tulee", itki äiti. + +"Ei mitään. Mitäpä siitä tulisi. Pikku ottelu lehdissä, mahdollisesti. +Mutta minä olen merkinnyt kantani, puolustanut sitä, mitä pidän +oikeana." + +Seuraavana aamuna Katinka sai kuulla koko tapauksen. Kuuluisa, iso mies +oli koko mahtavien keuhkojensa voimalla huutanut: alas papit! -- ja +silloin oli isä silmänräpäyksessä kimmahtanut pystyyn ja poistunut läpi +täpötäyden salin. + +Eikä isä kuitenkaan ollut itse pappi. + +Päistikkaa, sanoi isä. Niin oli isä. Sellainen, juuri sellainen oli +isä... Äiti sensijaan oli varova, kammoi pahennusta, tahtoi olla kuten +muut. Mutta Katinka, hän tunsi sisimmässään, -- hän, myöskin hän, voisi +mennä, niinkuin isä, suin päin, päistikkaa, läpi seinän tai kylmän, +vihamielisen ihmismuurin. + + + + +8. + + +Nämä muistot olivat kaikki talvituntuja. Isä ja äitikin kuuluivat +niihin. Niitä oli vielä korkeat kiviportaat, kivetty pihamaa, ahtaat +huoneet, jääjäkälät ikkunaruuduissa ja, tosi kyllä, joulun odotus, +joka sitten, loppiaisen mentyä, vaihtui kesän odotukseksi. Talvelle +ei voinut mitään, se tuli, tahtoipa tai ei, aivan kuten hilpeät +kesäkärpäset yht'äkkiä herkesivät hyrräämästä ja päätään kihnuttamasta, +jääden kellettämään sisäikkunoiden väliin. Mutta oikea elämä, se, minkä +vuoksi maksoi vaivan elää, se kukki vain kesäisin Hovissa, jasmiinien, +ukonhattujen ja tulikukkien kanssa. + +Talvella sairastettiin. Oli kaikenlaisia tauteja, jotka pitivät +ajojahtia lasten parissa, kunnes saivat saaliinsa: vesirokko, +tuhkarokko, hinku, tulirokko. Niitä riitti, ihmeellistä kyllä, joka +talveksi. + +Eikä milloinkaan ollut kesästä kauempana kuin herätessään yöllä +pimeässä, tuntemattomassa huoneessa, jossa ei muista ikinä olleensa. Ei +edes tunnusta omakseen kapeaa, narisevaa puuvuodettaan. Kaikki on outoa +ja vierasta, omat jäsenet, koko ruumis. Rinnalla on kuin kivipaasi, +jonka paino yhä vain kasvaa. Joku nostaa sinne kiven toisensa jälestä, +muurit kohoavat, -- kokonaiset kivimuurit, isoja, monikerroksisia +taloja, kirkkoja torneineen, linnoja, -- kaikki tälle poloiselle, +huohottavalle rinnalle. Ja nyt -- nyt ruvetaan rakentamaan kokonaisia +kaupunkeja... + +Vihdoin viimein pääsee kauan yrittämäänsä ääneen, kipeään parahdukseen: + +"Anni, Anni, -- miksi ne rakentavat kaupunkeja minun päälleni?" + +Läpi houreen, kaiken epätodellisen ja kauhistavan, kuuluu samassa +jotain tuiki todellista, -- Annin turvallinen, soiva ääni: + +"Kuules tuot' penskaa, -- vai kaupuntiloit'!" + +On siis vielä jotain tuttua olemassa oudossa maailmassa! Tuntee +sanomatonta huojennusta tämän tutun ja korkean äänen soinnusta, joka +ikäänkuin uhmaa kaikkia painajaisia. Muurisepät herkeävät hetkeksi +työstään. Tahtoisi tarttua tähän ääneen, ikäänkuin se olisi käsin +koskettava, kavuta sitä myöten kuin pitkin lujaa köyttä. + +Mutta yht'äkkiä kadottaakin sen käsistään ja kuuluviltaan, se hukkuu, +kaikki himmenee, kuumat veriaallot ryntäävät päähän, rinta vain +huohottaa tiedottomassa kamppailussa. Ja sydän lyö. Taistelu elämästä +ja kuolemasta on alkanut. + +Muurisepät ja kivimiehet saapuvat takaisin kantamuksineen, ne +rakentavat taas herkeämättä. + +Ympärillä on kaikki sumua, sankkaa, läpipääsemätöntä usvaa, josta +vain hetkittäin sukeltaa jokin kuva, Annin turpeat, punakat kasvot ja +pienet, harmaat silmät, yölampun sininen, pyöreä kupu ja tympeämakuinen +riisivesi lasissa. + +Kesken janoa kangastaa silmiin kokonainen meri punaista karpalomehua, +raikasta, hapahkoa mehua... Jokin pitelee kiinni, ei pääse +heittäytymään siihen... On kai yö... katulyhty palaa ikkunan pielessä. + +Anni istuu kiikkutuolissa, yönuttu ja alushame yllä, jalassa harmaat +villasukat, polven taipeessa kirjavat, kudotut sukkanauhat. Hänen +päänsä nuokkuu edestakaisin. + +Sitten on kaikki taas vain usvaa... + +Eräänä päivänä on tavallisen kyömynenäisen lääkärin lisäksi vielä kaksi +muuta, muuan yltä yleensä parroittunut, korvat ja sieraimetkin täynnä +harmahtavia karvatupsuja, ja kolmas aivan kalju, pyylevä, isomahainen. +Kaikki kolme koputtelevat vuorostaan Katinkaa, kierittävät häntä joka +kyljelle ja supattavat keskenään käsittämättömiä, outoja sanoja. + +Katinka katselee heitä raukein silmin, jotka näyttävät ihmettelevän +jotain. Niitten ihmetys yhä kasvaa. Mutta kertaakaan eivät huulet taivu +hymyyn, niitten totisuus on vankkumaton. + +Karvatupsuinen koettaa saada Katinkaa nauramaan. Hän niiaa Katinkalle +kuten tyttölapset, länkäsäärin. + +Se on hyvin hullunkurista, mutta Katinkaa ei kuitenkaan naurata. Hyvin +hämärästi hän on tuntevinaan, etteivät nuo niiaukset ollenkaan sovi +tähän. Ne ovat typeriä, vaikka tarkoittaisivatkin hyvää. Hän on sairas, +ja tuo iso, aikaihminen, karvainen lääkäri niiaa! + +Lääkärien mentyä ilmestyy isä ovelle. Ja nyt tapahtui se, minkä vuoksi +Katinka milloin hyvänsä olisi ollut valmis uudelleen kärsimään taudin +vaivat. + +Isällä on yllä lyhyt kotitakkinsa, parta tummanruskea, silmät +punoittavat, ja hän hieroo nenäliinallaan silmälasejaan. + +Isä ei puhuttele Katinkaa, ei edes tule vuoteenkaan ääreen, seisoo vain +kynnyksellä ja viivyttelee. He ovat kahden huoneessa. + +Tämä on koti-isä, Katinkan isä, ei tuo toinen, joka pitää puheita ja +kirjoittaa kirjoja ja kuuluu kaikelle kansalle. Katinka rakastaa tällä +hetkellä äärettömästi isää. Rakastaa niin että sydäntä pakahduttaa. +Tahtoisi silittää isän nukkavierua kotitakkiakin. + +Yht'äkkiä Katinka näkee, että isällä on kyyneleet silmissä. + +Isä itkee... Ja hänen, Katinkan, takia. + +Katinka on aivan selvä, hän tahtoisi puhua, mutta ei heikkoudeltaan saa +sanaakaan sanotuksi. Ja kuitenkin, kummankin vaitiolosta huolimatta, +tapahtuu jotain tavatonta paraikaa isän ja Katinkan välillä: Katinka +lukee isän jok'ainoan ajatuksen, hän tietää, että isä pelkää hänen +kuolevan, tulevan kannetuksi pois pienessä, valkeassa arkussa. Lääkärit +ovat sen sanoneet isälle, tuokin karvatupsuinen, joka muka koetti saada +Katinkaa nauramaan typerille niiauksilleen. + +Katinkan mielestä on jotain perin uutta, että isä noin häntä rakastaa. +Hän ikäänkuin vaistoaa, ettei tämä tuokio ikinä kertaudu, milloinkaan +eivät isä ja hän yhdy näin lähelle toisiaan. Heidän välillään voi tulla +monta hellää hetkeä, mutta ei koskaan mitään tämänkaltaista enää. + +Kiihkeä kapina herää vähäisessä, kuumeen vaarallisesti heikontamassa +sydämessä. Varmuus, selkeä kuin päivä, että elämä oli oleva hänen, +ihmeellinen, kirjava elämä, joka karkeloi kuin päiväperhoset. Kaikki, +mitä vielä oli voimaa jäljellä taudin näivettämässä ruumiissa, nousi +kapinaan kuoleman ajatusta vastaan. Ja Katinkan silmät kestivät +rävähtämättä isän katseen. + +Hänen täytyi puhua. Hänen täytyi saada sanotuksi se isälle. + +Heikolla äänellä, mutta sitä vakuuttavammalla varmuudella Katinka sanoi +yhä oven suussa viivyskelevälle isälleen: + +"Ne sanoivat, että minä kuolen, isä, -- mutta kyllä näet, _minä jään +eloon_!" + +Katinka oli oikeassa, hän jäi eloon. Hän saattoi häpeään kaikki kolme +lääkäriä, kyömynenän, karvatupsuisen ja kaljun, koko lääketieteen. +Elämän itu oli hänessä erinomaisen sitkeähenkistä laatua. Eräänä +päivänä oli kyömynenän todettava, että taudissa ei ollutkaan tapahtunut +kauan odotettu ja ennustettu _krisis_, vaan paljoa lauhkeammalta +kuulostava _lysis_, joka tosin oli harvinaisempi tapaus. Hän sanoi +sen kannoillaan pyörähdellen, oli ikäänkuin hieman arvoa alentavaa +tunnustaa erehtyneensä. Mutta Katinkan taudille antoi tämä viimeinen, +ennen kuulematon sana erikoisen juhlallisen ja tärkeän ilmeen. +Lääketieteen mukaan hänen olisi ollut kuoltava, mutta hänellepä +tapahtuikin lysis! + +Katinka alkoi toipua, usva, joka viikkokausia oli eroittanut hänet +esineistä ja ihmisistä, hälveni, äänet, sanat ulottuivat uudelleen +hänen kuuluvilleen. Hän ikäänkuin syntyi vielä kerran, toistamiseen +näkyväiseen maailmaan. + +Ompelija-Iida tuli häntä tervehtimään koneen äärestä, jossa hän +neuloi valkoisia leninkejä Katinkalle kesäksi. Katinka aikoi ojentaa +hänelle kätensä. Mutta suureksi ihmeekseen hän näki kätensä lepäävän +peitteellä kuten vieraan, hänelle kuulumattoman esineen; se ei ottanut +noustakseen! Hän oli antavinaan sille käskyn toisensa jäljestä, mutta +käsi ei totellut, vaan pysyi itsepäisesti peitteellä, -- niin heikoksi +hän oli käynyt! + +Mutta nyt hän sensijaan parani. Marraskesi irtautui pitkin hänen +ruumistaan, ohuina, valkeina hilseinä, hän ajoi nahkaa, kuten keväällä +käärmeet! Hiuksetkin lähtivät. Hän uudistui perinpohjin. Uusi, hieno +iho peitti hänen ruumiinsa, hän opetteli uudelleen kävelemään, kuten +vuoden vanhat lapset. Hänen pieni, laiha ruumiinsa oli täpösen täynnä +uudistavia, parantavia voimia. + +Eräänä päivänä oli huoneissa kaikkialla kurkkua kutkuttava, ellottava +tulikiven ja karbolin haju. Se ennusti jo täydellistä parantumista, +veljien kotiinpaluuta ja elämän ennalleen asettumista. + + + + +9. + + +Niin tuli vihdoin talven jälkeen kesä. Kesän odotus alkoi räystäitten +tippuessa ja taivaan avartuessa korkeaksi ja kuulaaksi. Se alkoi +oikeastaan, kuten sanottu, heti joulun mentyä, mutta pääsiäisenä se jo +säteili vastaan jokaisesta vesilampareesta ja ruskeasta pälvestä. + +Hovi ja kesä sensijaan olivat Katinkalle eroittamattomasti yhtä. +Hovi oli jotain ikuisesti olevaa, muodoissaan muuttumatonta, jotain, +mikä aina oli ollut ja aina oli oleva. Kaupunkiasunnot vaihtelivat, +itse kaupunkikin muutti ulkoasuaan, sen kivisolut lisääntyivät, +se ahmi metsää, vainioita, kallioita. Se oli nyt jo Katinkankin +muistiin mahtuvana aikana niellyt monta Ananias Blomin talon tapaista +pikkutaloa. Se oli toinen huomenna kuin tänään ja ylihuomenna toinen +kuin huomenna. + +Hovi sensijaan oli aina paikoillaan. Niitten kahdeksan, yhdeksän +maanvuoden kuluessa, mitkä yhteensä muodostivat Katinkan tähänastisen +elämän, ei Hovissa ollut tapahtunut mitään mainittavampaa muutosta. +Elämä oli siellä ikäänkuin saavuttanut eräänlaisen tasapainon ja +täydellisyyden asteen; se lepäsi itsessään kuten ympyrä. Olisi ollut +rikos toivoa siihen jotain muutosta; sen kauneus oli juuri tässä +liikkumattomuudessa. + +Kesti kauan aikaa, ennenkuin Katinka edes pystyi käsittämään, että Hovi +kaikesta huolimatta kuitenkin oli samojen luonnonlakien alainen kuin +muutkin kohdat näillä raukoilla maapallon rajoilla, että sielläkin +tuli syksy ja talvi, puitten, kukkien varjokuolema. Hän pysyi +itsepintaisesti uskossaan, että Hovi kuului lämpimiin maihin, joissa +ei milloinkaan ollut talvea. Hovi oli ikuisen kesän maa, kuten olivat +länsiafrikkalaiset saaret, kuten oli Honolulu! + +Ja kun Hovin salaisuus lopulta hänelle oli selvinnyt, oli lohdullista +ajatella, että kesässä kuitenkin oli sata ja yksi päivää. Niinkuin +saduissa oli tuhat ja yksi yötä, niin oli Hovin kesässä sata ja yksi +päivää. + +Varhaisimmat muistot Hovista olivat vain samanlaisia välähdyksiä +kuin kaupunkiasunnonkin ensimmäiset tajunnat, Katinkan ja hänen +peilikuvajaisensa kohtaus tai kiusaus kukkaruukun edessä. Mutta +sittenkin olisi niitä ollut tuiki mahdotonta sekoittaa noihin toisiin, +talvituntoihin. Ne olivat kaikki tyyni _vihreitä ja lämpimiä_. + +On ajettu lähimmästä kaupungista Fataburin vanhoilla umpivaunuilla, +joita vetää kolme hevosta, Kuski-Heikin huojuessa arvaamattomassa +korkeudessa hevosten häntäin ja selkien yläpuolella. Nämä vaunut ovat +käytännössä vain kun lapsia tuodaan. On kuin pikkuisessa, liikkuvassa +huoneessa, kun silmänsä ummistaa, on kuin vaunut yht'äkkiä kohoaisivat +ilmaan ja jatkaisivat matkaansa näkymättömiä raiteita pitkin. Mielessä +väikkyy jokin keveän-raukea tunto, -- viheriän ja lämpimän odotus. + +Kuski-Heikin piiska paukahtelee kuin leikkipyssyä laukaisten +sattuessaan lihavan ja laiskan Vasjkan selkään. Hänen naamansa +punoittaa kuten ympyriäiset hollantilaisjuustot. + +Katinka mahtuu pitkin pituuttaan patjoille. On niin umpinaista ja +turvallista, hajuaa nahalle ja heinille. Pyrkii mieluisasti unettamaan. +Mutta yht'äkkiä Anni sanoo: "Itkevä Kallio". + +Katinka ryntää ikkunaan, kahden puolen tietä on kaistale paljasta, +märkää kalliota, joka hetkeksi tulee näkyviin harmaitten ja punertavain +sammalten alta. + +Se on Itkevä Kallio, joka ei kuivu kesän paahteessakaan, koska sen +täytyy aina itkeä. Itkevällä Kalliolla on kerran tapahtunut jotain +kauheata, rikos, murha, mutta siitä on pitkät ajat, kukaan ei tiedä +sitä enää tarkalleen. Vain kallio muistaa sen, se itkee, ouruaa vettä, +ikäänkuin sen pitäisi pestä kyyneleillään ihmisten pillat. + +Vaunut vierivät pitkin itäsuomalaista maantietä, Fataburin korkeat +umpivaunut. On keltaisten kukkien aika, niityillä kukkivat leiniköt ja +pientareilla voikukat, ojissa rentukat. Anni sanoo yksitoikkoisesti: +"Suur' Merjok' -- Pien' Merjok' -- ..." Silmät käyvät raukeiksi ohi +kulisevasta keltaisesta kullasta... + +Yht'äkkiä Anni alkaa herätellä Katinkaa: + +"Havassutko, senkin unkeko -- Jo tullaan..." + +Revonkiven laakea kalliolaatta vilahtaa Katinkan unenpöpperöisten +silmien ohitse, senjälkeen tie tekee Vainikan haarassa käänteen, tulvii +vastaan jokin tuttu tuoksu, -- kievari, paja, riihi, vaahterakuja +nelistävät ohi, -- Kuninkaan pihamaa. + +Hovi! Kaikki lapsuuden riemut ja autuudet mahtuvat rinnan tähän sanaan. + +Siinä se on, kellahtavana, avosylisenä, leveäin, ystävällisten +portaitten yletessä kuutta valkoista pylvästä kohden. Se ilme on +juhlallisen rauhallinen, kuten aina; muodot puhtaat, pidätetyt, +selkeässä suuripiirteisyydessään. Leikkitykit ovat ojossa, mutta +portaat ja pylväät kutsuvat. + +Katinka tuntee poskellaan Grosspapan kutittavan parran ja niskassaan +Mummulin suutelot. Hänen täytyy kiireesti vakuuttautua siitä, että +kaikki tuoksut ovat paikoillaan, että kellariholvi tulee homeelle ja +happamalle viinille, Grosspapa havannalle ja puisto ihanalle, kuumalle +sekoitukselle havu- ja lehtipuista, kukista, vedestä ja liejusta, +mudasta ja muurahaisista. + +Sata ja yksi päivää! Se on iäisyys. Se on kaksituhatta neljäsataa +kaksikymmentäneljä tuntia, sataneljäkymmentäviisi tuhatta +kolmesataaneljäkymmentä minuuttia ja kahdeksan miljoonaa seitsemänsataa +kaksikymmentäkuusi tuhatta neljäsataa olemisen onnesta väräjävää +sekuntia -- uudenuutukaisella rihvelitaululla laskettuna! Se on +jotain päättymätöntä, iät kaiket kestävää. Voi huoleti panna maata +ensimmäisenä iltana Hovissa. Huomenna on vielä sata päivää jäljellä! + +Kevyt kesäinen yö liukuu ohi kuin varjo. Valkenee päivä, yksi Hovin +kesän sadasta ja yhdestä. Katinka herää ristikkovuoteessaan ja potkii +yltään siniruskearaitaisen peitteen. Hän on myöhästynyt, aamukuoro +on jo alkanut. Paja, pyykkiranta, tarha, väentupa, puisto, kaikki +lähettävät tutut äänensä. + +Katinka seisoo paitasillaan puutarhanpuoleisen ikkunan edessä. On kuin +nuo äänet laulaisivat hereille päivän. Kaikki laulaa, myöskin mykkyys. + +Alaverannalla isä puhaltaa vaskitorveen metsästysmarssia. Ja Katinka +seisoo, pitkä, rabelainen kaula ojossa, kuunnellen, hän kuin kiirii +tuon äänen mukana, joka tunkeutuu vaskitorven kiemuroista, kiirii +vesille, yli kaislikon, ulos salmista, ulapalle saakka... + +Tänään on taas oleva seitsemän iloa. Viikossa on seitsemän päivää, +maailmassa seitsemän ihmettä, ja Katinka Rabella pitää olla joka päivä +seitsemän iloa! + +Ne olivat hänen osuutensa, hän vaatisi ne auringolta, maalta ja +ihmisiltä! + + + + +10. + + +On hyvin helteinen päivä. Yläkerran asfalttiparveke polttaa jalkaa kuin +tuli, Kataja- ja Koprasaaret kelluvat koitteesta alkaen korkealla kuin +hopealiuoksessa. + +Lyönnilleen kello kymmenen lähtee Mummuli liikkeelle Hovin +kylkirakennuksesta, olisi voinut virittää kellonsa sen mukaan. Hän +on jo täysissä pukeissa, musta pitsiviitta harteilla, korvakiharat +järjestyksessä, askeleet lyhyet, sipsuttavat. + +Katinka näkee hänen kääntyvän Rakokiven tielle. Tie on äsken, +vielä samana aamuna, kitketty ja haravoitu, Hamusen-Ieva kykkii +yhä vielä tien ohessa kauempana kuin harmaa pahka, iänikuisessa +sissisodassa rikkaruohoja vastaan, joitten teloittaja hän on, käyrine, +mullanruskeine sormineen. + +Sekä Mummulin aamukävely että Hamusen-Ievan haravointi ovat +kertautuneet joka päivä jo kohta viitenäkymmenenä kesänä. + +Mummuli viipyy Rakokivellä tasan neljännestunnin. Hänen palatessaan on +jo Grosspapakin ilmestynyt puutarhaan laputtavine tohveleineen, yllään +harmaa, punaveralla reunustettu aamunuttu. + +Grosspapa suutelee Mummulia ensin kädelle, sitten molemmille poskille +ja sanoo "mein Kind!" + +Sen jälkeen hän aloittaa jokapäiväisen vaelluksensa yhdeltä +puutarhasohvalta toiselle, aina auringon mukaan. Havannasikarin +haiku seuraa häntä uskollisesti kaikkialle. Hän istuskelee aluksi +rantakujan penkeillä ja viheltelee kuhankeittäjälle, sitten hän muuttaa +maantienpuolisille pylväsportaille, päässä musta patalakki ja kädessä +venäläinen tai saksalainen sanomalehti. + +Mummuli on asettunut ruohopyörylän viereiselle sälesohvalle, hän kutoo +pitkillä, tylpillä puupuikoilla harmaata, hyvin pehmeää villahuivia. +Agnes-täti istuu likinäköisenä hänen vieressään ja pidellen lankakerää +kertoo jotain ranskaksi hiljaisella äänellä. + +Mutta Fataburin vähäisen kreikkalaistemppelin portailla seisoivat Lenzy +ja Mirka sekä Katinka, kengät ja valkeat sukat riisuttuina, odottaen +Mummulin komennussanaa, helteestä punoittaen. + +Mummuli laski työnsä syliinsä, taputti kolmasti käsiään ja komensi +saksaksi: + +"Jetzt Kinder, -- eins, zwei, drei..." + +Samalla kaikki kolme kirmasivat juoksuun ympäri pyöreän ruohokentän. He +juoksivat peräkanaa, yllä valkeat leningit, siniset nauharuusukkeet +vyöllä, tavallisessa järjestyksessä, edellä Lenzy, vehnäntähkänvärisine +hiuksineen, sitten haavesilmäinen, ruskea Mirka, ja viimeisenä Katinka, +kaksi sileää, mustaa palmikkoa selässä. + +Se ei näyttänyt kilpajuoksulta, kukaan ei pitänyt kiirettä. -- Suhonen, +joka kuljetti leikkuukonettaan pitkin nurmikkoa, pysähtyi hetkeksi. Ja +puutarhan säleaidan taakse ilmestyi lampuodin kaksitoistavuotias poika, +Kuninkaan Aatu, pilkallisesti virnistellen ja tarkastellen vuoroin +ympyriäistä rataa kiertäviä tyttöjä, vuoroin tuntijan silmin omia +paljaita sääriään. + +Ne kestivät kyllä tarkastuksen. Ne olivat ruskeat ja ahavoittuneet kuin +anturanahka, sierettyneet alituisesta vedessä kahlaamisesta ja täynnä +naarmuja ja arpia, kadehdittavan likaiset, miltei mustat. Niillä olisi +arastelematta voinut astua vaikka männynkävyille. + +Mummuli sälesohvaltaan, missä hän istui kuin valtiatar, komensi koko +ajan: + +"Helene, Marie, Catherine, -- juoskaa, -- nicht stehen bleiben, Kinder, +-- hypätkää yli varjojen!" + +Ja ranskaksi tyttärelleen, Agnes Wrenskylle: + +"Mon Dieu, elles peuvent prendre froid." + +"Eins, zwei, drei, -- eins, zwei, drei..." + +Tytöt kiersivät kehäänsä ympäri pyöreän, Suhosen sametinsileäksi +leikkaaman ruohokentän. Jasmiinit tuoksuivat, krassit liekehtivät. +Suhonen työnsi konettaan, joka sihisi kuin suuri heinäsirkka. Missä +sireeni- tai seljapensaan varjo lankesi yli tien, he ottivat vauhtia ja +hyppäsivät yli, etteivät vilustuisi. + +Katinka juoksi, näkemättä muuta kuin Mirkan kastanjanruskeat, valtoimet +hiukset, jotka hulmusivat hänen edessään. Koko alkukesän he olivat +karttaneet ja rukoilleet tätä hetkeä, joka kangasti heille suurimpana +autuutena. Olla paljain jaloin, heittää sukat ja kengät, astua +kosteanukkaiselle nurmelle keskelle kukkia, tuntea ruohon tunkeutuvan +varpaitten väliin ja kuuman hiekan hyväilevän jalkopohjia, vajottaa +jalkansa meren lämpöiseen rantaliejuun. Kaikki kiellettyjä, ihania +nautintoja, joihin vain Kuninkaan Aatulla ja Ahokkaan lapsilla oli +oikeus. Hän, Katinka, vihasi sukkia ja kenkiä! + +Ja nyt he juoksivat, -- nyt he juoksivat! Paljain jaloin. + +Katinkan silmät sattuivat Kuninkaan Aatuun, joka yhä virnisteli +tyytyväisenä, täynnä itsekylläistä halveksuntaa, mutta uskaltamatta +ääneen nauraa. + +Yht'äkkiä Katinka jättäytyi jäljelle, -- äkillinen, voimakas häpeän +ja pettymyksen tunne sydämessä. Kaikki tuntui äkkiä naurettavalta, +ympyriäinen ruohokenttä ja sitä kiertävä, kuumahiekkainen tie, jota +pitkin he kolme, valkoiset leningit yllä, hajalla hiuksin ja paljain +jaloin juoksivat, pensasten varjot, joitten yli he naurettavasti +hyppäsivät, etteivät saisi nuhaa ja yskää, -- Mummulin saksankieliset +komennussanat, hänen tapansa nimittää heitä juhlallisesti täydellä +ristimänimellä. Alkoi sietämättömästi hävettää, vaikka ei tiennyt, +ketä häpesi, Kuninkaan Aatuako vai itseäänkö ehkä... Sen vain tiesi, +että tämä kaikki oli perin typerää, naurettavaa, niin juuri, surkean +naurettavaa! + +"Ich will nicht mehr", sanoi Katinka yht'äkkiä tympeästi ja heittäytyi +puutarhasohvalle, pälyillen Kuninkaan Aatuun, joka kuitenkin jo oli +kadonnut. + +"Ich will nicht, -- ich will nicht!" hän kertasi, itku, uhma ja häpeä +kurkussa, ja tulipunaisena vetäen valkoisia sukkia jalkaansa. + +Katinka pelastautui kreikkalaistemppeliin. Siellä oli viileätä ja +hämärää. Seiniltä katselivat Abraham Raben elämänahmattiudessaan +tyydytetyt ja Elisabeth Balzerin sunnuntaikasvot, jotka hän ikäänkuin +yht'aikaa hohtokiviensä ja turkkilaissaalinsa kanssa oli pukenut ylleen. + +Mutta sivuseiniltä hymyilivät Raben kuuden veljeksen ikuiset +nuorukaiskasvot. Heidän pitkät, kuin sorvatut kaulansa olivat +kallellaan, pieni, hekumallinen suu avoinna, otsalla sensijaan asusti +lempeä viileys. Grosspapalla oli kädessä avoin kirja, mutta nuorin +veljeksistä, isosetä Constantin, piteli valkoista kyyhkyä, hän, joka +oli matkustanut maailman ympäri ja nainut espanjalaisen Josefa Luisa +Ramona de la Santa Trinida de Roa y Morales'in eli lyhyesti täti Pepan. + +Katinkan yhdeksänvuotias pää oli täydessä kapinassa, uhkarohkeita +tuumia, toinen toistaan kapinallisempia risteili siinä. Hän ajatteli +ja ajatteli, kasvot lasiruutuun litteiksi painettuina. Hänen täytyi +tavalla tai toisella pestä pois tämä häpeä. + +Ruutuja oli kolmenvärisiä: keltaisia, sinisiä ja punaisia. Ja puutarha +muutti muotoaan jokaisen ruudun mukaan. + +Ensin tummankeltainen, tulikivenkarvainen puutarha, ikäänkuin ilma +olisi hehkunut keltaisessa palossa. Kaikki paloi, kului keltaisessa +liekissä. Hovi, saksankuusi, verannan sivulla hitaasti kypsyvät, +isomahaiset kurpitsat. + +Sininen ruutu. Kaikki elävät värit ovat vaihtuneet siniseksi +kylmyydeksi, joka hohtaa kuin jää. Sinisistä, aavemaisista puista +näyttää paenneen kaikki mahla, puutarha on kuin kuollut kuumaisema. + +Mutta sitten tuli punainen ruutu. Jasmiinit loistivat kuin tummaan +vereen kastettuina, tiet punasoraisina, tammien ja vaahterain lehvät +tiukkuivat purppuraa puutarhassa, jota valaisivat vuorotellen kuin +etäisten kiertotähtien eriväriset auringot. + +Ja ihmeellisintä, kaikki nämä eri värit tunsi verissään, -- ikäänkuin +keltaisena, sinisenä ja punaisena väristyksenä! + +Lenzy ja Mirka tulivat hetken kuluttua, sukat ja kengät kainalossa, +hikisinä, hengästyksissään. + +Katinka silmäili heitä ylenkatseellisesti viheriän pöydän korkeudesta, +mille oli kiivennyt. + +"Te olette typeriä, ihan typeriä! Sehän on naurettavaa... Sehän on +_naurettavaa_. Hypätä varjojen yli... Ja juosta ympäri ruohokentän, +aina vain ruohokentän. Minä en enää milloinkaan sitä tee. Sain siitä +kyllikseni. Ah, jos te vain uskaltaisitte..." + +Toiset katsoivat häneen epäluuloisina, mutta uteliaina. Mitä heidän +pitäisi uskaltaa? + +Mutta Katinka yhä myhäili salamyhkäisenä. + +"Te ette kuitenkaan uskalla. Ette vainenkaan. Täytyy olla hyvin rohkea, +-- mennä päistikkaa..." + +Toiset rukoilivat: "Rakas, pikkuinen Katinka, -- milushka, milushka!" + +Katinka nautti aikansa. Hän otti vastaan heidän uteliaisuutensa kuin +suitsutuksen. Sitten hän kuiskasi: + +"Keksin sen nyt juuri. Istuin pöydälle ja heti juolahti mieleeni: näin +on tehtävä! Mennään _yöllä_ Soldat-niitylle ja siellä riisutaan sukat +ja kengät. Oh, siellä on kukkia, sitä ei ole vielä niitetty." + +"Siellä on käärmeitä", epäsi Mirka. + +"Joutavia, käärmeitä on vain kivikoissa." + +"Mutta minä olen nähnyt aidan raossa käärmeen", sanoi Mirka. "Ja käärme +odottaa aina sitä, jonka se kerran on nähnyt, se ei mene ennen pois." + +"Joutavia, luetaan sille käärmeen sanat." + +"Mitä se on: käärmeen sanat?" kysyi Lenzy. + +"Se on käärmeen luku. Käärme pelkää, kun sitä manataan." + +Kaikki kolme katsoivat toisiinsa, huulet ja silmät palaen. Yöllä +Soldat-niitylle, kaikkien nukkuessa, -- paljain jaloin yökasteessa! + +"Mutta Grosspapa sulkee ovet iltaisin", sanoi Mirka. + +"Mitä siitä! Me hypätään ikkunasta." + +Tämä oli muuta kuin lentokokeet kolmikulmaiset huivit hartioilla. Kolme +pientä, kiihkeätä sydäntä tykki kilpaa. + +"Mutta joka tästä sanankaan hiiskahtaa, sen täytyy mennä viinikellariin +ilman lyhtyä!" + +Se oli rangaistuksista hirvittävin. Kaikki olivat täysin totisia. +Nyt se oli päätetty. Eikä kukaan saisi siitä koskaan tietää, ei edes +Kuninkaan Aatu. + + + + +11. + + +Päivä oli tänään päättymättömän pitkä. Grosspapa siirtyi toiselta +sälesohvalta toiselle, aina auringon mukaan, istui, torkahteli, veti +savuja havannastaan. + +Katinka mittasi raivoissaan ruohopyöriön tien, -- sitä oli tasan sata +askelta. + +Ennen päivällistä he kitkivät hernelavansa. Tämä oli Mummulin uusin +kasvatusopillinen keksintö, talven kuluessa hän oli tullut vakuutetuksi +ruumiillisen työn tärkeydestä. Hänen lastenlastensa oli kitkettävä +tunti päivässä. + +Mitään pelastusta ei ollut. Aurinko paahtoi suoraan selkään. Etäämpänä +painautui Sofia Ivanovna mansikkamaahan. Sofia Ivanovna Biller oli +jokin hyvin etäinen sukulainen ja marjoille perso. + +"Sofia Ivanovna", kuului Mummulin ääni yläparvekkeelta, "joko taas +olette mansikoissa?" + +Sofia Ivanovna yritti kyyristäytyä yhä syvemmä pensaitten suojaan. +Katinka, Lenzy ja Mirka kertoivat toisilleen päätäpyörryttäviä +ryövärikertomuksia, vuoronperään, lieventääkseen kohtaloaan. + +Vihdoin alkoi Kuninkaan ruokakello läpätä: "käy vellille, -- käy +vellille!" + +Päivällinen syödään alasalissa, -- kaikki ovat pukeutuneet uudelleen. +Grosspapa on vaihtanut aamunuttunsa pitkään, mustaan takkiin. Hänen +edessään pöydässä on pari viinipulloa; hänen lautasliinansa on +kiinnitetty kaulaan ruusunpunaisella helmiketjulla, jossa on hopeiset +hakaset. + +Pöydän yläpäässä käy keskustelu saksaksi, ranskaksi ja venäjäksi. +Mummuli vaihtaa yhtä suurella keveydellä kieltä kuin lautasia. +Alapäässä sensijaan vallitsee täydellinen hiljaisuus. + +Ruokaa on niukalta. Mummuli on kerta kaikkiaan selittänyt, että +paljosta syönnistä käy typeräksi. Varsinkin lasten on oltava +vähäruokaisia. + +Katinka katselee varkain Sofia Ivanovnaa. Hänen nenänpäänsä on täynnä +pienenpieniä reikiä kuin neulatyyny. + +Pesun Ripaksen pojat, jotka eivät myöskään saa pöydässä kyllikseen +syödä, pistävät kurkkuja ja makkaroita puserojensa vyötäisiin. Ja +suolaa heillä on aina taskussa. + +Kun jo tulisi ilta! + +Päivällinen on päättynyt. Vaelletaan hanhenmarssissa pöydän yläpäähän +kiittämään Mummulia, suudellaan kädelle, jolloin Mummuli kiusoittavalla +tavalla vuorostaan suudella kurluttaa niskaan. + +Iltapäivällä Mummuli lähti ajamaan pikku kaleskoilla Possulin hoviin +täti Agnes Wrenskyn kanssa. + +Lenzy, Mirka ja Katinka yhä maleksivat. He päätyivät etehisen ikkunalle +suurta saksalaista kuvakirjaa katselemaan. Heidän hajalliset hiuksensa +sekaantuivat toisiinsa kuin kolme eri viljalyhdettä. He kykkivät +yläkerran portailla, jalat alleen vedettyinä. + +Kolme silmäparia, harmaat, mustansiniset ja ruskeat, tuijottavat +herkeämättä muuatta kuvaa. + +Se on merkillinen, käsittämätön olento, jolla on yökön siivet, vuohen +sarvet, pukin jalat ja ihmisen kasvot, suu ilkeässä irveessä. Viittansa +varjosta se kylvää kultarahoja yli suuren vieraan kaupungin, jonka +suipot tornit kurkoittuvat ilmaan. Se ikäänkuin munii kultamunia, kuten +jättiläislintu. + +Sillä on sarvet, se on varmasti Piru itse. Se on Piru! Varmasti Piru! + +Mutta sitä ei saa sanoa ääneen, se olisi hirmuinen rikos. Se on +ankarasti kiellettyä Hovin lakikirjassa. Ei saa lausua turhaan +Jumalan nimeä, jos tahtoo saada Hänen siunauksensa, mutta ei myöskään +saa nimittää tuttavallisesti Hänen suurta vastustajaansa, pimeyden +ruhtinasta. Siitä voi tulla kirot. Paitsi sitä voi se yht'äkkiä +totella kutsua ja ilmestyä. Tosin tämä kuvakirjan Piru, joka muni +kultarahoja, todennäköisesti oli hyvänahkaisimpia ja vaarattomimpia +pikku paholaisia. Mahdollisesti ei se edes ollut itse pääpöpö, jokin +renki vain! + +Mutta kuitenkin oli epäilemättä viisainta olla varovainen. + +Katinka keksi keinon: + +"Se on Tutu... Sanotaan me Tutu... Kukaan ei tiedä, mitä se merkitsee, +ei edes se itsekään. Vain me tiedetään, että se onkin samaa kuin Piru." + +Kaikki kolme tunsivat merkillistä mielihyvää. Ah, kuinka sentään oli +sukkelaa puijata hieman noita aikuisia, joitten mielestä kaikki oli +kiellettyä! Paitsi sitä puijata itse... niin, itse sitä häijyläistä. +Kun vain ei oikeaa nimeä nimittäisi, ei se uskaltaisi tulla eikä käydä +käsiksi. + +He sanoisivat "Tutu", milloin vain mieli tekisi. He sanoisivat itse +Mummulin ja Grosspapan läsnäollessa: "Entäs Tutu, -- näitkös Tutua...?" +ja tekisivät toisilleen salakähmäisiä merkkejä. Eikä kukaan aavistaisi +heidän salaisuuttaan. Heidän olisi mahdollista puhua itse Pirusta +kaikkien kuullen. + +Vihdoin viimeinkin oli ilta käsissä. Katinka makasi puisessa +häkkivuoteessaan ja katseli seinäpaperin kuvia. Grosspapan tohvelien +laputus kuului käytävästä, hänen käydessään sulkemassa ovia. + +Katinka makasi hiljaa, sykkyrässä, peite korvilla, mutta sydän +tykkien. Grosspapan askeleet kaikkosivat toiselle puolen taloa, +käytävän isossa kaapissa rapisi, luultavasti hiiri, muuten oli kaikki +hiljaa. Yht'äkkiä lingottiin kimppu takiaisia ikkunaan. Katinka oli +silmänräpäyksessä jalkeilla, kiivetessään ikkunasta hän putosi suoraan +takiaispensaikkoon, ja suuria takiaisia tarttui hiuksiin. + +"Missä olette?" hän kuiskasi. + +Mutta samalla hän jo näkikin Lenzyn ja Mirkan, jotka odottivat ikkunan +alla. Ei ollut aikaa kyselyihin eikä pitkiin puheisiin. + +"Hiljaa -- hiljaa!" he varoittivat toisiaan. + +Tällainen oli siis yö, niin tuiki toisenlainen kuin päivä. Pehmeitä, +suuria yöperhosia lenteli edestakaisin, ja isoja, näkymättömiä +paarmoja, jotka ikäänkuin sokaistuina umpimähkään ampaisivat ohi. Ei +ollut pimeä, vaan hämärä ja lämmin. Toiset kukat nukkuivat, toiset +sensijaan tuoksuivat oudolla tuoksulla, jota ei kukaan heistä tuntenut. + +Ah, kuinka Katinka rakasti sekä pelkäsi yötä! Ei koskaan saanut nähdä +yötä kasvoista kasvoihin, aina täytyi mennä nukkumaan ennen. Ja yöllä +oli kuitenkin omat kukkansa, omat tuoksunsa, omat luontokappaleensa ja +lapsensa, joista päivä ei mitään tiennyt. Sillä oli kiiltomatoja, jotka +syttyivät lehdille kuin vähäinen, viheriä tähti, sillä oli hitaasti +ja äänettömästi astelevat etanansa ja hyppelevät rupisammakkonsa, +yölepakkonsa, jotka suhahtivat ohi kuin henkäys... Sillä oli kukkansa, +jotka vain öisin aukenivat, kutsuen yöhyönteisiä... + +Mutta yö oli myös hirveä, kauhistava, -- täynnä pääkallojen +kuolemantanssia ja virvatulia kätkettyjen aarteitten päällä... Yö oli +pimeys. Yö oli kuolema. + +"Mennään", kuiskasi Mirka. Hän oli kaikista kolmesta vähimmän rohkea ja +näytti värisevän vilusta tai pelosta. + +Voi olla, että toisetkin kaksi pelkäsivät, mutta ei kumpainenkaan +sitä näyttänyt. Toinen toisensa jäljestä he hiipivät puutarhan +aitausta pitkin, kunnes saapuivat veräjälle. Soldat-niitty oli +edessä, sumuisena, mereltä kohoavine usvineen, kuten aina, vielä +niittämättömänä, horsmanpunaisena. Tuoksuivat tervakukat, koiranputket, +leiniköt, valko-apila ja angervat. + +"Täällä on hyvä", sanoi Lenzy. + +Toiset nyökäyttivät myöntäen päätään. + +Ja Lenzy istui maahan, ojan reunalle, riisuen sukat ja kengät +jalastaan. Mirka ja Katinka tekivät samoin, aivan vaiti. He tekivät +sen melkein hartaudella, ikäänkuin jonkun vertauskuvallisen ja +tärkeän toimituksen, ja jos rohkeutta olisi riittänyt, olisivat he +kai mieluimmin koonneet vihatut sukkansa ja kenkänsä rovioksi ja +valmistaneet otollisen polttouhrin vapaudelle ja suviyölle. + +Olon outous teki heidät kaikki ylen harvapuheisiksi. He nauttivat kukin +erikseen, katsomatta edes toisiinsa. + +"Maassa on kastetta", sanoi Lenzy vihdoin. + +Ja hän ojensi jalkansa pehmeään ja tuoksuvaan heinikkoon. Ne +näyttivät melkein sinertävän valkoisilta. Lenzy ja Mirka eivät +milloinkaan päivettyneet, eivät edes paahtavimmassa paisteessa. Heidän +ohimoissaankin risteili kalpeita, sinisiä suonia. + +Lenzy käyristi varpaansa ja taittoi suuren sinikellon, joka jäi +varpaitten väliin. + +Hän oli hyvä, viisas ja rauhallinen eikä koskaan unohtanut, että oli +sisartaan ja Katinkaa vuotta vanhempi. + +Mutta Mirka ajatteli yhä käärmeitä. + +"Kun käärme poikii", selitti hän äkkiä, "niin se kiipee puuhun, ja +pudottaa sieltä poikansa". + +"Lorua", sanoi Lenzy, "käärmeet munivat munia. Aurinko hautoo ne." + +Katinka ei kuullut kumpaakaan. + +"Me tullaan tänne", hän puheli. "Me ollaan jo isoja, koulunkäyneitä, -- +kukaan ei voi enää kieltää. Me maataan täällä koko yö." + +Tuntui selvään hunajainen lemu, keltamataran tuoksu. Puitten välitse +näkyi vilahdus kreikkalaistemppelistä. Se oli valkea kuin rukous. + +"Tytöt!" sanoi Katinka yht'äkkiä. "Luvatkaa minulle, mutta pyhästi, +että tulemme kaikki kolme Soldat-niitylle vainajina. Sanokaa näin: +missä ikinä lepäänkin viimeistä untani, valtameren pohjassa tai +Siperian tundrilla tai -- tai Saharan hiekassa tai missä muualla +_valjenneet luuni_ lienevät, -- niin tahdon tulla Soldat-niitylle +vainajana." + +"_Valjenneet luuni_", hän lausui erityisellä juhlallisella +kaameudella; hän oli sen sanan edellisenä päivänä lukenut jostain +intianikertomuksesta. + +He tarttuivat toisiaan käsistä, kuumin sormin. Ja kaikki kolme +lausuivat yht'aikaa valansa: + +"Missä ikinä lepäänkin viimeistä untani... niin tahdon tulla +Soldat-niitylle vainajana." + +Kaikki kolme jäivät tuijottamaan valkoisiin, irrallisiin usviin, jotka +pitkinä liepeinä liikkuivat yli yöllisen niityn, ikäänkuin autuaitten +varjot. + +Kuu nousi kaisloista ja vedestä, vaskenpunaisena kuin tuntematon +jumaluus. Ihmeellinen, pelokas tunne valtasi heidät, salaperäinen +vavistus tuon tuntemattoman tulipallon edessä. He olivat kuin yksin +maailmassa, hitaasti nouseva kuu, ja he kolme paljasjalkaista, +vuoteistaan karannutta tyttölasta. He olisivat halunneet polvistua, +itkeä nyyhkyttää ja rukoilla kuuta... + +Sitten Katinka sanoi: + +"Nyt mennään Mustaanjokeen uimaan." + +Ei kukaan pannut vastaan. Tänä yönä oli kaikki sallittua ja +mahdollista. Tuntui vain päätähuimaavalta, pyörryttävältä. Mennä +Mustaanjokeen uimaan ja keskellä yötä! Seuraavaa aamua ja päivää ei +ollut olemassakaan. + +He olivat jo tuiki syntisiä, ilmankin! + +He kiersivät Kuninkaan ohi joelle. Koirankopissa haukahtivat +jäniskoirat, Ilo ja Piili. Tarhassa märehtivät torkkuvat lehmät. He +kantoivat kukin sukkiaan ja kenkiään. + +Joen rannalla tuoksui kuten Soldat-niitylläkin, mutta senlisäksi +tuoksui vesi ja raskaat, kultaiset ulpukat. Joki tuli Mustastakorvesta; +sen lähteet olivat siellä, missä Elämänlähdekin. + +Kuu yhä nousi ja hopeoitui, pienentyen samalla luonnolliseen kokoonsa. +Se oli jo korkeimman lepän latvassa. + +Lenzy koetteli jalallaan vettä. + +"Tytöt", hän kuiskasi. "Luuletteko, että hän hukkui tähän?" + +"Kuka hukkui?" kysyi Mirka, koettaen asettautua kuun säteeseen. + +"Hän, -- vanhan herran pikku piikatyttö, -- joka rikkoi maljakon." + +Mutta Katinka kietoi palmikoitaan päälaelle eikä sanonut mitään. Hän +vain ajatteli, mlnkätähden Lenzy mahtoi sanoa "vanha herra", vaikka se +oli hänen äitinsä-äidin isä. + +Hetken päästä he jo tanssivat piirissä keskellä jokea, toisiaan kädestä +pidellen, keskellä kuutamoa. + + + + +12. + + +Ylinnä Hovissa oli Mummuli, siitä ei ollut epäilystä. Katinkalle se oli +päivänselvää. Niinkuin Mummuli päivällispöydässä istui ylinnä, niin hän +Katinkan tajunnassakin istui jollain näkymättömällä valtaistuimella. +Hän oli sen arvojärjestyksen huippu, joka yhä aleten jatkui Katinkaan, +Lenzyyn ja Mirkaan saakka, ja johon kuului Grosspapa, äiti, isä, +sedät, tädit, serkut ja pikkuserkut ja satunnaisina vieraina kaikki +Rabet Lontoosta, Parisista, Pietarista ja aina Madeirasta asti. Tämä +oli maailma sinänsä, ja siihen kuului vielä naapurihovien asukkaat, +kaikki Mendtit, Riemenschneiderit, Ripasit ja Adaridit. Paitsi sitä oli +Hovissa tosin toinenkin maailma, mutta sekin oli maailma sinänsä eikä +kuulunut tähän. Se avautui keittiön puolella, väentuvassa, pajassa ja +Ahokkaan kylässä. + +Katinka tiesi hyvin kuuluvansa Hovin ylämaailmaan. Mutta se ei +estänyt häntä tuntemasta alituista, herkeämätöntä vetoa tuota toista, +alamaailmaa kohtaan. Lenzy ja Mirka eivät sinne koskaan pyrkineet, +heille riitti ylämaailma. Mutta Katinka ei saanut rauhaa, hänen oli +oltava joka paikassa! + +Alamaailmaan kuului koko keittiön asujamisto, Sokia-Mari, Kyökki-Ieva, +Sisä-Miina, Pyykki-Miina, pikku-Tilta, Hamusen-Ieva, Anni ja Masha, +venakko, sitten vielä Kuski-Heikki, Suhonen, puutarhuri, jolla oli +oma tupansa puutarhan kupeella, ja Suhoska, hänen vaimonsa, jolla oli +kylmänvihat jaloissa. Nämä olivat läheisimmät, mutta lisäksi oli vielä +epälukuinen määrä lampuodin piikoja ja renkejä; karjakkoja, Tupa-Anni +lapsineen, seppä ja Ahokkaan väki. + +Kuninkaan, lampuodin, laita oli mutkallisempi. Ei ollut hyvä sanoa, +mihinkä hän näistä kahdesta maailmasta oikein kuului. Katinka ei +milloinkaan nähnyt hänen käyvän pääovesta, ja se oli sentään Katinkan +silmissä muuan varmimpia tuntomerkkejä ylämaailmaan kuulumisesta. Mutta +Kuningas ei myöskään tullut keittiön tietä, kuten muu alamaailman väki, +hän meni kylkirakennuksen sivuovesta suoraan Grosspapan huoneeseen. Hän +oli kuin taivaanvuohi näitten kahden maailman välillä, käski toista ja +totteli toista. + +Toinen maailma alkoi jo keittiön portaista, takapihasta, jolla oli kuin +oma kasvitarhansa, takapihan villi yrttitarha, hyöstynyt ruoanjätteistä +ja likavesistä. Hirvittävän korkeita, vihaisia nokkosia, jotka +polttivat kädet palorakoille, takiaisia, jotka keräsivät pölyn leveille +lehdilleen, löyhkääviä koiruohoja, joita Anni keräsi ja kuivatti +kimpuiksi, ja kukkivia hullukaaleja, joilla oli myrkyllinen, likaisen +kirjava kukanterä. + +Hiukan kauempana aidan takana oli kanojen ja kukkojen teloituspaikka, +-- siellä ne lensivät ilman päätä, kaula surkeasti verissä. + +Jääkellarissa pidettiin talvea vangittuna kolmen oven ja kolmen lukon +takana. + +Viiniholvissa sensijaan oli Sokia-Marin komero. Hän asui siellä +jo toista vuosikymmentä, keskellä tynnyreitä ja viinipulloja, +joita Leopold Raben lontoolaiset veljenpojat joka vuosi lähettivät +viiniviljelyksiltään päiväntasaajan seuduilta. Hän elosteli siellä +kuten hiiret tai tuhatjalkaiset, jotka juoksentelivat pitkin kiviseiniä. + +Kukaan ei tarkalleen tiennyt hänen ikäänsä, ei edes hän itsekään, +mutta hän oli varmasti vanhempi Grosspapata ja Hamusen-Ievaa ja +itse lampuodin isää, vanhaa Kuningastakin. Hän oli vanhin olento +koko Hovissa, vanhempi itse Hoviakin, jonka päärakennus oli ollut +vasta salvoksella, kun Mari tuli taloon Mummulin imettäjäksi. Hän +oli vielä vanhan herran peruja, kuten Fataburin lasinpuhaltimien +jätteet ja salatieteelliset kirjat ullakolla tai hänen selloviulunsa +metallikirjaimineen vierashuoneessa. + +Hänen oli tapana istua viinikellarin kynnyksellä, silmät rävähtämättä +päin aurinkoa, päässä iänikuinen, vanhuuttaan vihertävä tanu, kova ja +kiiltävä kuin kuoriaisen koppa. Silmiä kattoi valkea, linnun luomen +kaltainen kaihi; vaatteista uhosi merkillinen, tunkkainen ja kostea +haju. + +Hän näytti aina ikäänkuin jotain kuuntelevan. Ajanvietteekseen hän +leikkeli räsymattoja varten tilkkuja ja keri ne suuriksi, kirjaviksi +kiekoiksi. Mutta sitä tehdessään hän alati kuunteli. Hän väitti +kuulevansa Mustankorven kohun. Toiset nauroivat ja sanoivat hänen +puhuvan päättömiä, mutta Sokia-Mari pysyi itsepintaisesti väitteessään. +Hän kuuli sen varmasti, yöllä tosin selvemmin kuin päivällä. Se oli +ikäänkuin tasaisesti virtaava, huokaava ääni, joka oli kaikkien muitten +moninaisten äänien alla. + +Hän muisti vielä ajat, jolloin korpi alkoi heti aidan takaa, ja susi +uskalsi talvisin pihamaalle. Pellot, vainiot, puutarhat, kaikki on +vähäistä korven rinnalla. Vanhan herran vaunutiestäkin on jäljellä vain +viheliäinen polku. Kaikki, mitä ihmiskäsi ja järki ovat aikaansaaneet, +on kuin nuo kirjavat räsymaton kaistaleet. + +Katinka pujahti keittiöön, milloin vain taisi. Itse ilmakin siellä oli +erikoisen mieluinen ja hivelevä, täynnä höyryjä ja käryjä, juuston, +vastasiivilöidyn, vielä vaahtoavan maidon ja nousevan taikinan tuoksua. +Aina oli siellä touhua, räiskettä, kilinää-kalinaa! + +Katinka rakasti katsella Kyökki-Ievan lihavilla, tanakoilla +käsivarsillaan, joissa oli tiheää, untuvaista ihokarvaa, sotkevan +taikinaa, vierittävän siitä koukistettujen hyppysiensä alla +uskomattoman nopeasti sämpylöitä, jotka sitten uunissa paistuivat +kauniin vaaleanruskeiksi, tai sitten käsittelevän patoja ja +liesirenkaita paljain sormin, jotka näköjään olivat tuiki tunteettomat +kuumuudelle. + +Katinka rakasti väen hapanta katajakaljaa, jota jokainen joi suoraan +puukiposta, ja suolaisia särkiä, joita ei koskaan näkynyt muualla kuin +väen pöydässä. Niillä oli ihmeellisen suloinen, kielletty maku. Niitä +täytyi vain nauttia varkain. Ja oli kuitenkin miekkoisia, jotka saivat +niitä joka ateriaksi! + +Keittiön takana oli piikojen makuukomerot, kaksi matalaa, +kaari-ikkunaista huonetta vasemmassa kylkirakennuksessa. Niissä oli +aina tuulettamaton, umpinainen haju. Mutta muuten ne olivat peräti +viehättävät nekin, kuten keittiökin. Huiskin, haiskin kampojen ja +eriväristen hiustukkojen seurassa siellä oli rasvaisia ja savuttuneita +kirjoja, joilla oli uteliaisuutta kiihoittavat nimet, kuten Uusi +Kenoveeva eli Roosa Tannenpurista ja muuan aivan nokinen ja yltäyleensä +ruskea Holperin Äijä, joka oli kuin paistinpannussa käynyt; sitäpaitsi +Satakieli eli Sata laulua Suomen kansalle ja Suuri Egyptiläinen +Unikirja, jota Kyökki-Ieva erityisesti tutkisteli. + +He näkivät alati unia öisin. Ja he puhuivat unistaan, ikäänkuin jostain +täysin todellisesta, ne herättivät heissä aivan samanlaista pelkoa tai +iloa. Katinka kuunteli korvat pystyssä, kun Kyökki-Ieva pani kädet +ristiin vatsalleen ja sanoi: "Pankaas nyt merkill', kyll' se nyt +kuoloo." Kyökki-Ievan unet merkitsivät aina kuolemaa ja tapaturmia. Hän +näki leipovansa rinkelejä, täpötäynnä suuria, mustia rusinoita, taikka +oli keittävinään soppaa, mustaa kuin piki, kaikki perin pahoja enteitä. +Kaikki oli täynnä merkkejä; sakset putoilivat kärki edellä; lukki oli +yöllä kutonut seittinsä uunin suuhun. Yksinpä hänen liikavarpaansakin +ennustelivat; niitten avulla hän tiesi sateen ja rajuilman tulon. + +Oli ihmeellistä; kaikki nämä Ievat, Annit, Sisä- ja Pyykki-Miinat, +Heikit, olivat omassa maailmassaan tuiki toisenlaisia kuin joutuessaan +Grosspapan ja Mummulin maailmaan. Ylämaailmassa he olivat vähäpuheisia, +hiljaa astelevia, vastasivat vain kysyttäessä. Mutta niin pian kuin +keittiön ovi oli sulkeutunut heidän takanaan, he olivatkin tuota +pikaa isoäänisiä, lörppöjä, kujeilijoita, aika äkämyksiä, mutta aina +kadehdittavan hullunkurisia. Saattoi melkein unohtaa heidän olevan +aikaihmisiä. Heille sai nauraa katketakseen. Illallisastiat pestyään +he saattoivat iloitella tuntikausia, niinkuin ei seuraavaa aamua olisi +ollut olemassakaan, pistää keskellä keittiön lattiaa tanssiksikin, jos +vain Sepän-Anton tai joku muu Ahokkaan pojista ilmestyi keittiöön, -- +laulella päättömiä lauluja, kinastella, loruta ja nauraa loppumattomiin. + +Anni lauloi muuatta muka puolalaista laulua, jossa aina toistui: +luppa-tsuu, luppa-tsuu. Mutta kun häneltä ruvettiin kyselemään, mistä +hän sen oli oppinut, herkesi hän siihen paikkaan. Olipa ollut muuan +tensikka, venäläisen upseerin tensikka, joka oli opettanut. Hän sanoi +sen melkein vihaisesti eikä enää laulanut. Kaunis Sisä-Miina sadatteli +aina Mummulia lyhyistä vaatteista, joita jokaisen Hovin palvelustytön +täytyi sitoutua käyttämään pestin ottaessaan. Mutta toden teolla ei +mikään puku olisi paremmin sopinut hänen kamarineitsytkauneudellaan +kuin juuri valkeat kohohihat, punainen hame, ruohonpäiset liivit ja +kirjava huivi, jonka hän solmi harteilleen peilin edessä, mikä ei ollut +kananmunaa suurestikaan isompi. + +Hän ryöpsähti keittiöön, heitti tarjottimen pöydälle ja tarttuen +vantteraan ja raskaskääntöiseen Kuski-Heikkiin, alkoi huudella: + +"Kaheksa komiaa tyttöö Hoviss' ja Heikk' yheksäs!" + +Kaikki tiesivät, että Heikki vaihtelevalla onnella kosiskeli +Sisä-Miinaa, ja että Miina kiemaili hänelle, mutta yht'aikaa myös +nuorelle piispansaarelaiselle perämiehen alulle. + +Katinka ei tainnut kyllin ihastella näitten alamaailman ihmisten +elämää. Se näytti olevan pelkkää ilonpitoa. He saivat suolaisia särkiä +ja hapankaljaa niinpaljon kuin halusivat. Heitä ei pidetty laihalla +ruoalla, että tulisivat keskeltä katkeaviksi kuin vaapsiaiset! + +Katinkalle jäi muistiin muuan ilta. Hän, Katinka, makasi jo +ristikkovuoteessaan ja rallatti ratokseen; ikkunat puutarhaan olivat +auki, oli tuollainen lämmin kesäilta, vain kuin kuuman päivän jatko. +Yht'äkkiä tulee siihen ties mistä, Anni, ja hetken päästä Sisä-Miina; +Katinka yhä rallattaa, nyt jo kovemmin. Anni ja Sisä-Miina alkavat +pyörähdellä, Katinkan rallatuksen mukaan, ja samassa on siinä +pikku-Tiltakin, hänkin pyörähtelee, mutta yksinään. Katinkalla on +sanomattoman hauskaa, hän ihan rakastaa noita, jotka tuossa lattialla +pyörähtelevät, ja hänestä tuntuu, että hekin rakastavat häntä. Tätä +menoa voisi jatkua vaikka koko yö, aivan kuin surviaisten tanssia +tuolla ulkona kesäisessä ilmassa! + +Seuraavana päivänä tuli vieraita Vongurista, Vongurin vanha +salaneuvoksetar, joka aina puhui miesvainajastaan, Herrassa nukkuneesta +Abram Abramovitshista, kuollut neljännesvuosisata takaperin, ja paitsi +sitä Pesusta koko Ripasin joukkue, rouva ruiskukanvärinen silkkihame +yllä, ja herra, mansetinnappeina kultakimpaleet omista siperialaisista +kultakaivoksista. + +Illempana Mummuli istutti vieraansa takaparvekkeelle: piikatyttöjen +oli näytettävä vieraille tanhujaan ja piirihyppyjään ruohikolla. +Tällaiset näytelmät miellyttivät Mummulia, ne hyväilivät hänen +valtiatarvaistojaan, aivankuin hän elonkorjuutalkoitten jälkeen tapasi +pylväsportailla istuen ottaa vastaan ohikulkevan talkooväen kumarrukset +ja niiaukset. + +Katinka, suittuna, tärkkihameet yllä, valkoisissa kenkiin saakka, +katseli tätä menoa toisten takaa. Hän ei ollut uskoa silmiään. Olivatko +nämä todella samoja, jotka eilen hänen rallattaessaan olivat tanhunneet +kuin hyttyset? Nämäkö kankealiikkeiset, saamattomat ja hiestyvät +olennot, jotka tuossa pakoitetusti pyörähtelivät? + +Mutta vieraat taputtivat kohteliaasti käsiään, Pesun Ripas ääneensä +nauraa höristen ja huutaen "da capo", johon hänen poikansa täydestä +kurkusta yhtyivät. Vongurin salaneuvoksetar tyytyi katsomaan näytelmää +lornjetillään. Mummuli antoi armollisesti merkin, ja väki sai +keittiössä vehnäskahvit. + +Katinkalle vain jäi kummallinen, kaiveleva tunne, melkein kuin häpeää. + + + + +13. + + +Katinka eroitteli mielessään kaiken elottoman ja elollisen Hovissa +hyviin ja pahoihin. Edelliset olivat hyvänsuopia ja rakastettavia, +niitä olisi halunnut hyväillä ja halata, likistäytyä lähekkäin, +nimittää rakkailla, suloisilla nimillä, ottaa vuoteeseensa ja nukkua +niitten keralla. Nämä hyvänsuovat esineet ja olennot olivat useimmiten +hiljaisia ja vaiteliaita, ne olivat kukkia, tai Tilkoaniemen notkon +valkeita, punasilmäisiä hiiriä, tai sitten huonekaluja, kuten etehisen +iso kaappikello. Perin harvoin ne olivat ihmisiä. + +Hyviä oli vain harvassa; pahansuopia ja peljättäviä verrattoman paljon +enemmän. Ja niitä oli kohdeltava aivan eri tavalla. Niitä täytyi +kiertää kaukaa tai sitten uhikseen ärsytellä ja härnätä ja senjälkeen +suinpäin paeta, kun ne kävivät vaarallisiksi. + +Niitä oli todella suuri joukko: Mustankorven sudet, Hovin yläkerta ja +isot kuvastimet alasalissa, ukkosilma, mustalaiset ja Vanha-Kuningas. + +Hyvänsuovista esineistä ja olennoista ei usein tiennyt enempää kuin +hyvänolon tunteen, mikä niistä kuin salaa uhosi. Ne eivät koskaan +hyökänneet eivätkä ajaneet takaa. Ne vain odottivat, että menisi ohi +ja huomaisi heidät. Herahti joskus vastustamaton hyvänolon tunne koko +ruumiiseen ja sieluun, niin että varmasti tunsi jonkun tuntemattoman +kukan tuoksuvan tiepuolessa tai turpean, viheriä juovaisen kurpitsan +verannan seinämällä ystävällisesti ajatelleen. Niillä ei useinkaan +ollut muuta puhetta kuin tuoksu; se oli niitten ainoa kieli. + +Katinka toi kukkia vuoteeseensa, hän nukkui niitten keralla. +Etehisen kaappikello taas oli tosin liian iso mahtuakseen Katinkan +ristikkovuoteeseen, mutta sensijaan oli Katinka kerran -- jo kauan +sitten -- viettänyt yönsä siinä. + +Se oli tapahtunut näin. Katinka ja kaappikello olivat ystävykset jo +ammoisista ajoista. Se oli perin merkillinen kello. Sen taulussa, joka +oli iso ja pyöreä, vaihtelivat aina vuorokauden ajan mukaan eri kuvat, +jotka Katinkalle käsittämättömällä tavalla ilmestyivät sen sisimmästä. +Muutos tapahtui hyvin hitaasti, milloinkaan ei voinut minuutilleen +sanoa, milloin toinen tuli ja toinen meni. Mutta koko kello muutti +muotoa kuvien keralla, ikäänkuin suuret kasvot, jotka vaihtoivat +ilmettä; se oli iloinen ja hilpeä, kauhistava ja salaperäinen, naurava +ja itkevä, aina sen mukaan kuin kuvatkin. Aamulla oli näkyvissä +verevä ja pulloposkinen aurinko, jonka hyvätuulinen hymy tarttui koko +kellotauluun, numerot, viisarit, kaikki nauroivat, ja aurinko oli kuin +syksyinen omena. Mutta keskipäivällä olivat kellon kasvot tyynet ja +miettivät; näkyvissä oli hiljainen maisema, pieni talo, jonka takana +kasvoi puita, ja keltainen vainio, täynnä keskipäivän uneliasta +lepoa. Illalla purjehti näkyviin laiva, täydessä lastissa, purjeet +täynnä tuulta, matkalla tuntemattomille merille. Se jätti jälkeensä +riuduttavan ikävän, kuin vaahtovanan, alkaessaan taas liukua kellon +syvyyksiin. + +Mutta mitä oli yöllä? Minkälaiset olivat kellon kasvot, silloin koko +Hovi nukkui, Grosspapasta ja Mummulista alkaen Lenzyyn ja Mirkaan ja +aina Sokiaan-Mariin asti alhaalla kellariholvissaan. Ah, Katinka parka +ei saisi sitä koskaan tietää, hän nukkui aina silloin jo sikeässä +unessa, kun kello ilmaisi viimeiset salansa yölle ja pimeydelle. + +Mutta eräänä yönä Katinka hiipi paitasillaan etehiseen, puristettuaan +ruoholaukkaa silmiinsä hereillä pysyäkseen. Hän kohotti kynttilänsä, +ja kello tuijotti häneen synkkänä ja uhkaavana; sen taulussa oli +luinen käsivarsi, joka käänsi kumoon tuntilasia, ja viisarit näyttivät +kahtatoista. Katinka ymmärsi: se oli kuolema. + +Samalla narahti keittiön ovi, ja puolikuolleena säikähdyksestä Katinka +pujahti kellokaappiin. Joku kulki ohitse, luultavasti Sisä-Miina, +Katinkan kyyhöttäessä ahtaassa kaapissa. Sen jälkeen hiljeni kaikki, +hän oli kuulevinaan vain suuren ja ystävällisen sydämen sykinnän. +Hän oli keskellä salaperäistä koneistoa, joka mittasi aikaa. Kaikki +salaisuudet olivat lähellä, käden ulottuvilla; täältä jostain, hänen +päänsä yläpuolelta, lähtivät liikkeelle kaikki nuo salaperäiset kuvat. +Yhä raukeammaksi, yhä uneliaammaksi hän kävi, yhä turvallisemmaksi +hänen olonsa, kunnes hän vihdoin nukkui kellon suojaan, niinkuin olisi +nukkunut maailman sydämelle. + +Tällaisia olivat hyvänsuovat. Mutta yhtä ankara oli ahdistus, mikä +lähti pahansuovista olioista. + +He ovat vielä hyvin pieniä, aivan selässä kannettavia, ainakin Katinka +ja Mirka. He tekevät pitemmät retkensä aina hoitajiensa selässä, +Katinka Annin, Mirka Mashan, Agnes-tädin venakon, Lenzy saa juosta +kipittää omin jaloin, minkä pääsee. + +He ovat lähteneet marjaan, kiivenneet yli aidan ja uponneet ihanaan, +vihreään ruohoon. "Kasso pomppoi", sanoo Anni ja poimii mansikoita. +"Miljoonapomppoja!" kirkaisee Katinka. Mutta samassa tuokiossa kasvaa +heidän eteensä äkkiä kuin maasta nokinen, tuima, ärjyvä hirviö, +nahkavyöliina edessä ja kädessä moukari. + +"Pois siint' heinää tallaamast'! Vai työ täss' miu marjojai. +Pääsettekös, taikk'." + +Mirka pudottaa ropeensa ja alkaa kirkua, Mashan yrittäessä yli aidan. +Anni aikoo juuri aukaista suunsa syytääkseen aikamoisen sanaryöpyn +murjaanille päin naamaa. Mutta sitä ennen tapahtuu jotain. + +Katinka seisahtuu äkämystyneen hirviön eteen, jonka polviin hän vaivoin +ylettyy, ja sanoo: + +"Ei ne ole seppäsedän mansikoita, ne on Jumalan mansikoita!" + +Ja nyt saavat kaikki nähdä: hirviön käsi hervahtaa, noen ja tahman +keskeltä avautuu leveä suu, täynnä mahtavia, valkoisia hampaita, ja +samassa pärähtää tärisyttävä nauru: + +"Kuulkaa noit' tyttölöi... Vai Jumalan marjoi... No poimikaa sitt' +Herran nimmee..." + +Susia pelkäsi Katinka siitä saakka, kun ne talvella raatelivat jäällä +Dianan. + +Diana oli silloin tosin hylkykoira, lahjoitettu pari vuotta sitten +vanhuuttaan muutamalle Hovin torpparille. Mutta Katinka rakasti +sitä kuitenkin, nykyisessä alennustilassakin, kun se nälkäisenä ja +takkuisena, häntä koipien välissä, kaukaa kiersi Hovia. Se oli yhtenä +ainoana talvena uskomattomasti raaistunut; siitä oli tullut oikea +kulkuri, luihuileva, salavihainen ja arka; sen luonne oli muuttunut +ulkoasun keralla. Sen kyljet olivat täynnä vereksiä puremia, sillä +se oli aina sotajalalla muitten koirien kanssa; se ontui toista +etujalkaansa. Se ei kuulunut enää mihinkään koirayhteiskuntaan, +ei entiseen yläluokkaansa eikä nykyisen alemmuutensa tovereihin, +kyläkoiriin; molemmat kohtelivat sitä yhtä suurella epäluulolla ja +vainolla. + +Hoviin se kuitenkin tunsi epäämätöntä vetoa, se kaarsi sitä, milloin +suinkin toisten koirien, entisten metsästystoveriensa ärhentelyltä +taisi, surullisesti ja ikävöivästi vinkuen. Se nuuski heti kesän alussa +selville, että sen entiset omistajat olivat palanneet, metsästystorven +tuttu raiku saattoi sen iloiseen raivoon, se aikoi suoraa päätä syöksyä +entisen onnensa sijoille. Mutta paratiisi oli suljettu, ja Kyökki-Ieva +ajoi sen luudaniskuilla loitommalle. Tämän jälkeen se ei uskaltanut +tulla jääkellaria kauemmaksi. Lampuodin, Kuninkaan, lapset heittelivät +sitä kivillä, sille oli kielletty antamasta ruokaa. + +Katinka ei alistunut kieltoon, hän päinvastoin keräsi luita ja +leivänkannikoita ja syötti niitä Dianalle aidan takana, milloin +Kyökki-Ievan silmä vältti. Oi, Diana, Diana! He itkivät molemmat, +Katinka ja Diana, -- koira uskaltamatta nuolla kiitokseksi lapsen +ruskeaa kättä, pää kallellaan, veden valuessa kellanvihreistä silmistä; +herra ties, miten veristä vääryyttä se tunsikaan kärsineensä! + +Mutta eräänä kesänä ei Dianaa enää näkynyt missään. Nuori Kuningas +kertoi Katinkalle tavanneensa kerran talvella vereksiä suden jälkiä +jäältä Kataja- ja Koprasaaren väliltä sekä karvatukkoja, jotka +kaikesta päättäen olivat Dianan. Diana oli siis päässyt autuaammille +metsästysmaille. + +Sinä yönä Katinka ei saanut unta ristikkovuoteessaan, vaikka olisi +lukenut Herran siunauksen kaikilla eri kielillä, mitä Hovissa puhuttiin. + +Hän oli kuulevinaan susien ulvonnan, kun ne painuivat Mustastakorvesta +saarien välitse jäälle ja odottivat Dianaa, veripunainen kita ammollaan +kohti kylmää ja terävää kuuta. Hovissakaan eivät aina kukkineet +jasmiinit, täälläkin oli hankia ja pakkasia! + +Katinka vaipui vähitellen eräänlaiseen horrokseen. Hän oli olevinaan +Diana. Mutta ei äskeinen kapinen, raihnainen Diana, vaan nuori, +sileäpintainen ja voimakas. Hän on iltayöstä maannut jossain lämpimässä +ja ahtaassa kopissa, heiniin hautaantuneena, jotka mieluisasti +syyhyttivät sieraimia. Mutta vastustamaton veto vie hänet talviyöhön +ja jäälle. Hän haukahtaa kuulle kuin vanhalle tutulle, hän päästää +ulvonnan lampuodin ikkunan alla, josta vastaa vain halpaantuneen +Vanhan-Kuninkaan ähkinä. Sensijaan ei kuulu nuorta Kuningasta eikä +hänen tuliluikkuaan. Ja Diana kiertää kerran koko Hovin ja syöksähtää +sitten pitkin koivukujaa alas jäälle läpi jäätyneen pajupensaikon. + +Kuinka lumi kimaltaa, kuinka käpälät miltei jälkiä tekemättä hipovat +hankea! Jäällä on heikkoa, himmeää valoa, Koprasaaren kuusiryteikkö on +musta ja liikkumaton. Ihanaa on näin juosta ja tuntea oman voimansa +hively! + +Yht'äkkiä täyttää outo ja ärsyttävä haju ilman... Katajasaaren takaa +häilähtelee kuin harmaita pisteitä, ikäänkuin rantakivet olisivat +alkaneet elää. Kuuluu haukku, -- melkein kuin koiran, vain hieman +venytetympi -- uu -- uu... + +Pako on myöhäistä. Harmaat kivet muuttuvat susiksi, ne hyökkäävät hänen +päälleen. Niitä on monta, kolme, neljä... hän näkee, kuinka niitten +kuuma huounta muuttuu huuruksi pakkasessa. Ne irvistävät aivankuin +koirat, niin että käyrät, terävät kulmahampaat näkyvät. Ja Dianan +torjuessa kolmea, puree neljäs häntä niskaan... + +"Sudet, -- sudet!..." + +Katinka heräsi omaan huutoonsa, katseli hetken aikaa tyhjin, +kauhistunein silmin ympärilleen ja vetäisi sitten peitteen +yltäylitseen. Sen alla on pimeä ja lämmin, on kuin etana kuoressaan. +Mutta parasta lie sentään rukoilla.. Kun vain tietäisi, mitä kieltä +Jumala parhaiten ymmärtää... "Müde bin ich, geh' zur Ruh'... Gud som +hafver Barnen kär... Sun haltuus, rakas Isäni, ma aina annan itseni, +mun sielun' ruumiin', tavaran', ne ota Herra vastahan." + +"Sen uskon ja sult' pyydän viel'." + + * * * * * + +Kesäisin Katinka yhdessä Lenzyn ja Mirkan kanssa huvittelihe +pelkäämällä milloin mitäkin. + +Pelko oli epäilemättä jotain erinomaisen hupaista. Se alkoi suloisena, +vihlaisevana hivelynä sydänalassa ja levisi sitten kuin kipinöinä +sormenpäihin saakka. Se oli yhtä jännittävää, kuin mikä muu leikki +tahansa. Pääasia oli vain, että osasi pelastua viime tingassa, silloin +ei ollut mitään hätää. + +Tiesiväthän he tietysti, etteivät suuret, hiljaiset kuvastimet +alasalissa, enemmän kuin yläkerran kaikukaan, joka heitä niin kammotti, +olleet millään lailla vaarallisia, niin kauan kuin antoi niitten olla +rauhassa. Omasta aloitteestaan ne eivät mihinkään ryhtyneet. Ne olivat +kuin nukkuvia, rauhallisia petoja, jotka kävivät uhkaavaksi, vasta kun +niitä uhitteli ja härnäsi. + +Mutta sitä he juuri halusivatkin. He tahtoivat väkisinkin herättää +kaikki vihamieliset voimat, mitkä uinuivat peilien valhesyvyyksissä ja +yläkerran kaikuvissa lokeroissa, nauttiakseen omasta pelostaan. + +Ja niin uudistui lukemattomia kertoja sama näytelmä: he marssivat +yläkerran portaita peräkanaa, juhlallisina ja varovaisina, edellä +kultatukkainen, totinen Lenzy, sitten pieni ja hento, raskasluominen +Mirka ja lopuksi Katinka. He pääsevät onnellisesti portaitten +kierrokseen saakka, puolipimeästä häämöittävät vastaan yläkerran monet +komerot. + +Ne olivat täynnä lukinseittejä, paksuja nahkakantisia kirjoja, +käsittämättömiä metallitankoja, putkia ja pyöriä, joitten +tarkoituksesta heillä ei ollut aavistustakaan. Vanhan herran romua! +oli Sokia-Mari sanonut. Kerran he olivat eräästä nurkasta löytäneet +suunnattoman suuren pahvisen nukenpäänkin, jolla oli mustat, oikeat +kiharat, ja poven verhona purppuranpunainen silkinrepale. + +Mutta he eivät peljänneet niinkään näitä komeroita. Oli jotain +muuta, mikä oli monta vertaa salaperäisempää. Vielä muutama askel, +ja koko yläkerta alkaa elää, joka nurkasta, lattiapalkkien alta, +seinänraoista valittaa kumea kaiku. Tätä hetkeä he ovat odottaneet. +Se on aivan lähellä heitä, he kuulevat sen vaikerruksen. He syöksyvät +suin päin alas, kompastuvat, kierivät pitkin portaita. _Se_ on heidän +kintereillään, se ajaa heitä takaa alas asti. + +Taikka he sytyttävät kaksi kynttilää alasalin seinänkorkuisten +kuvastimien eteen. Kynttilät palavat peilipöydällä, he istuvat kukin +kuvastimensa edessä. Silmiä ei saa räpyttää. Silmät väkinäisesti +avoinna he tuijottavat kuvastimen valhesyvyyteen. Silmät alkavat vuotaa +vettä, peilin pinta himmenee, alkaa kiertää kuin sekavaa tähtisumua. Ja +tähtisumusta alkaa haahmoittua outoja ja eriskummaisia olioita, jotka +panevat heidän sydämensä värisemään. + +Mutta kun kauhu oli korkeimmillaan, he pidättivät hengitystään eivätkä +kirkaisseet, -- he nauttivat omasta kauhustaan. + +Mustalaisia he sensijaan pelkäsivät todenteolla, kuten vauhkoja +oriita tai raivokkaita härkiä. Niitä kulki pitkin kesää Hovin ohitse, +kaupungista päin tullen tai mennen, jalkaisin tai vankkureilla, +suurina parinkymmenen hengen saattueina. Hoviin saakka kuului +maantieltä heidän lastensa ja porsaittensa parku. Kaikki seitsemän +kuolemansyntiä mahtui heidän säkkeihinsä. He piileksivät Revonkiven +raossa ja Itkevällä Kalliolla, väijyen ohiajajia. He olivat kiristäneet +Herttualan maitokuskilta rahat. He varastivat lapsia, värjäsivät +niitten hiukset, pesivät naaman kahvinporolla, pistivät pussiin ja +inttivät porsaan kirkuvan. Ei koskaan voinut tietää, oliko säkissä +lapsi vaiko porsas. Ja Katinka tarkasteli murheissaan mustia hiuksiaan +ja ruskeaksi paahtunutta kaulaansa: hän olisi kelvannut sellaisenakin, +värjäämättä, mustalaisen säkkiin. "Mustalaisvekara!" kivahti Annikin +aina, kiukkuiselle päälle sattuessaan. Niin oli siis juostava pakoon, +jos kaukaa maantiellä näki vilahduksenkaan mustalaisista. Mutta Hovin +keittiössä saattoi heitä Annin hameitten turvista katsella, kun he +puoliväkisin työntyivät sisään, ensin aina akat, sitten vasta miehet, +ja mankuivat mangu, mangu maaraansa tai sitten mielin kielin latelivat +Kyökki-Ievalle: "hei herttasei, anna leipää, anna kallaa... hei +herttasei, anna voita..." + +Kokonaan toista laatua oli ukkosilman ahdistus. Tuli joskus yht'äkkiä +hiostava helle, Hovi alavassa alhossaan hukkui kuin pätsiin, kaikki +hiljeni, ilma sameni raskaitten, hohtopalteisten pilvien alla +salaperäiseksi ja hiljaiseksi. Lakkasivat lepattamasta tammet ja +vaahterat ja haarakoivut. Kreikkalaistemppeli vain säteili yhä +valkoisempana kuin omaa valoaan. + +Sitten kumeaa, pilvensisäistä jyminää. Kokonaiset pilvivuoret +halkeilevat Hovin päällitse ja paljastavat salamanvälkähdyksessä +hehkuvan sisustansa, joka on valkoista tulta. Satoi, suuret vesisuihkut +huuhtelivat yläparvekkeen asfalttia. + +Mirka seisoi ikkunan edessä ja huusi: "Kuule, -- kuinka Jumala pauhaa!" +Mutta Katinka sulki oven säppiin ja vielä lukitsikin sen, -- silloin +ei ainakaan Jumala pääsisi sisälle. Hupussa, peiton alla hän kuunteli +pilvien räjähdyksiä ja näki salamat, vaikka ummistikin silmänsä. Hän +ajatteli vanhaa herraa, joka haulikko kädessä uhmasi ukkosta ja jylyä. + +"Minä olen hänen tyttärensäpojantytär..." hän sanoi, -- "hänen +tyttärensäpojantytär, -- vanhan Fataburin, Hovin vanhan herran..." + +Enimmän kuitenkin Katinka kesäisin leikkisiskoineen pelkäsi +Vanhaa-Kuningasta, lampuodin, nuoren Kuninkaan, isää, joka istui +akaasia-aidan toisella puolen, ainaisessa tukituolissaan, kivenheiton +matkan päässä Hovin päärakennuksesta ja pylväsportaikosta. +Vanha-Kuningas pysytteli parhaasta päästä huoneessaan, mutta +kauniilla säällä hänen vaimonsa ja poikansa kantoivat hänet ulos +auringonpaisteeseen. Hän oli vastenmielinen katsella. Hänen silmänsä, +suuret ja lasittuneet, olivat avoinna, mutta muuten hän oli pikemmin +kuollut kuin elävä. Hänen suuri ja pöhöttynyt ruumiinsa, jonka halvaus +oli kytkenyt liikkumattomuuteen, täytti koko tuolin, kuten kömpelö, +mudankarvainen virtahirviö. Hänen monenkertainen, velttolaskoksinen +leukansa riippui syvälle rintaa vasten painuneena. + +Hovin lapset kurkistelivat häntä akaasioitten takaa kuin kummitusta, +uteliaina, mutta ilman vähintäkään sääliä. "Hän on paha", päätteli +Katinka järkkymättömällä varmuudella, ja sillä oli Vanhan-Kuninkaan +tuomio lausuttu. Kuinka hän olisi voinut olla muuta kuin paha! Hänen +hyllyvät, vihertävät kasvonsa ja liikkumaton ruumiinsa eivät näyttäneet +olevan missään tekemisissä hyönteisten surinan, pääskysten lennon +ja sireenin tuoksun kanssa, joka häntä ympäröi. Hänen jaloissaan +käyskentelivät muurahaiset, mutta hän ei tiennyt siitä. Hän oli vain +kuin sadut Pahasta-Kuninkaasta, kummallinen ja rujokas kuva jostain +ammoin revitystä kuvakirjasta. + +Ja sittenkin oli hänellä käsissään vielä liikuntakykyä ja voimaa. +Vanhalla-Kuninkaalla oli nahkahihna, jolla hän tarpeen tullen kuritti +lapsiaan ja lapsenlapsiaan, pitääkseen heidät Herran pelvossa ja +nuhteessa. Yöjuoksua hän ei sallinut, se oli sanottu, -- ei! Hän +oli ilkeäsisuinen ja häijy. Hän sivalsi nahkahihnalla nuorta, +kaunista tytärtään, jonka mieli paloi syntiin ja tansseihin. Hän oli +kuninkaantytär, mutta sai maistaa nahkahihnaa. + +Paitsi sitä oli Vanhalla-Kuninkaalla aina vieressään tuolin nojalla +ryhmysauva, jolla hän koputti, jotain tarvitessaan. Ja Katinkan +valtasi outo ja syntinen halu: kunpa Vanha-Kuningas yht'äkkiä +tarttuisi ryhmysauvaansa ja hyökkäisi heitä takaa-ajamaan. Oh, kuinka +he juoksisivat, kuinka he juoksisivat! Aina Tilkoanniemelle asti ja +sitten yhä ympäri, yhä ympäri pyörötemppelin, ja orjantappuran piikit +pistelisivät Pahaa-Kuningasta sääriin. Ja Paha-Kuninas huohottaisi: +kyllä saan teidät kiinni, -- kyllä saan teidät kiinni, tyttöletukat! +Mutta samalla he hypähtäisivät yli sillan kaidepuun ja katoaisivat +valkoisina hiirinä kivien koloon. + +He tekivät pillejä akaasian paloista ja viheltelivät härnätäkseen +Vanhaa-Kuningasta. Mutta Vanha-Kuningas ei suvainnut hievahtaakaan +eikä kunnioittaa heitä vihallaan eikä suuttumuksellaan. Hän säästi sen +nähtävästi omille jälkeläisilleen. Kärpäset kävelivät kaikessa rauhassa +pitkin hänen kasvojaan, kunnes tuvasta tuli hänen vanha vaimonsa, jolta +pillastunut orhi aikoinaan oli potkaissut nenän murskaksi, ja ajeli +lehvällä kärpäset pois. + +Mutta iltaisin, -- ja sen taisi kuulla Hovin portaille saakka, -- +jymisytti Vanha-Kuningas kaikuvasti ja äkäisesti ryhmysauvaansa +lattiaan, kun nuori Kuninkaan-Kati oli hiipinyt Hovin-Annin ja kauniin +Sisä-Miinan kanssa Porkansaaren poikien tansseihin Tilkoanniemen +pyörötemppeliin, kengät ja sukat kainalossa ja päähuivi kätkettynä +povelle. + + + + +14. + + +Juuri Tilkoanniemen roomalaisessa pyörötemppelissä, missä Fatabur +aikoinaan oli istutellut paimeniaan ja paimenettariaan, tapahtui sitten +tänä kesänä Katinkan ja Mykkä-Salamonin kohtaus. + +Heti Hovista maantielle päästyä oli kaupunkiin mennessä Ahokkaan kylä. +Se kuului naapurihoviin, ja oli, kuten hovien kylät ainakin, huonosti +rakennettuja, harmaita tai punamullalla sivuttuja mökkejä, joissa +asui kaikenkarvaisia pien'eläjiä, -- sepästä alkaen, jonka paja oli +heti tienristeyksessä. Suurin osa mökeistä oli siunaantunut runsailla +lapsilaumoilla, ja näitä Ahokkaan paljaskinttuisia, repaleisia lapsia +liikeni kaikkialle. Heidän vakinainen leiripaikkansa oli Vainikan +tien risteys, josta maantie kääntyi kaupunkiin; siellä olivat heidän +pyöreistä mukulakivistä kyhätyt lehmitarhansa käpylehmineen; paitsi +sitä tähystyskivi, josta saattoi pitää silmällä sekä kaupungin että +Tervajoen puolen ja samalla kaiken, mitä Hovissa tapahtui. + +He muodostivat ikäänkuin kaikkien Hovissa tapahtuvain näytelmäin +katsojajoukon, yhdessä Hovin omien alustalaisten kanssa. Sisimmässään +he varmaan olivat vakuutetut siitä, että kaikki nämä näytelmät oli +pantu toimeen heidän erikoiseksi hauskutuksekseen, talkoot, kesäiset +vieraspidot. Heidän isillään ja äideillään oli epäilemättä ollut +enemmän tuijotettavaa vanhan Fataburin aikoina, nykyisten Ahokkaan +lasten riemuksi sai riittää maantiellä ajavat kaleskat tai umpivaunut. +He ilmestyivät tienristeykseen kuin varpusparvi, niin pian kuin +kuulivat vaunujen töminän. Alkoi kilpajuoksu: he kirmasivat vaunujen +jäljessä aina vaahterakujalle asti, koko ajan sakeassa tomupilvessä. +Sattui, että heille heitettiin kourallinen vaskilantteja, silloin +syntyi maantien pölyssä hullunkurinen rykelmä pyöriviä käsiä ja +jalkoja. Mutta vaahterakujaa kauemmaksi he eivät yrittäneet; sinne +ehdittyään he pyrähtivät aidoille ja kiville. He saivat joskus maistaa +herraskuskien piiskaa, mutta se ei heihin pahasti sattunut; sensijaan +sai Nuoren-Kuninkaan varjokin jo heidät pakosalle; he vetäytyivät +silloin kiireesti takaisin päälinnoitukseensa. + +Heidän joukossaan oli usein muuan isätön poika, kuuromykkä, joka ikänsä +ja kasvunsa puolesta ei oikeastaan enää kuulunut lasten pariin, mutta +siitä huolimatta oleili enemmän lasten kuin aikuisten parissa. Tämän +pojan nimi oli Salamon, Mykkä-Salamon, ja hänellä kävi kaiken lisäksi +langettavainen. Hän oli vankkatekoinen ja ajoittain työhön pystyvä, +vaikka ei suinkaan aina; hän auttoi äitiään elatuksen hankinnassa +käymällä taloissa ja hoveissa maatöissä, mutta hänen täytyi aina +välillä jäädä päiväkausiksi työstä pois. Hän oli ehkä kuudentoista +ikäinen, pikemmin päälle kuin alle, ja ulkonaiselta näöltään kammottava +ja vastenmielinen; sekä Vainikan ja Hovin että lähisaarien nuori väki +vieroi häntä. Ei ollut ainoatakaan tyttöä Piispan- eikä Porkan-saarilla +tai lähihovien alueella, joka olisi suostunut tanssimaan hänen kanssaan +edes kierrostakaan. Tämän hän hyvin tiesi, jo monesta edellisestä +kokemuksesta ja turhasta yrityksestä, mutta se ei kuitenkaan estänyt +häntä saapumasta joka sunnuntai-iltana Tilkoanniemen tansseihin. Siellä +hän murjotteli syrjässä piiristä, kenenkään tahtomatta häntä suorastaan +poiskaan karkoittaa, katsellen tanssivia synkin, raskain silmin, joissa +oli kaatuvatautisille ominainen kiilto, suu rumassa irveessä, niin että +isot ja epätasaiset hampaat näkyivät. Hänen annettiin olla, mutta siitä +huolimatta vaivasi hänen mykkä läsnäolonsa kaikkia. + +Niinä päivinä, jolloin hän syystä tai toisesta ei kyennyt työhön, hän +oleili Ahokkaan lasten parissa. Lasten härnäämistä hän nähtävästi +kesti paremmin kuin aikuisten, joka sai hänet aina jonkinlaiseen +raivoon. Lapsia sensijaan huvitti hänen katkonainen ääntelynsä ja outo +mölinänsä, joka tuskin muistutti ihmisääntä, ja josta ainoastaan hänen +äitinsä taisi saada selkoa. Hänen alituinen irvistelynsäkin huvitti +näitä paljaskinttuisia pikku villejä, jolloin hän yltyi vääntelemään +naamaansa yhä ihmeellisimpiin irveisiin; he tekivät hänelle kyllä +kiusaa, mutta eivät ajaneet häntä pois joukostaan kuten aikuiset. + +Mykkä-Salamonin rakkain ajanviete oli kuitenkin käydä ongella. +Katinka saattoi nähdä hänen melkein joka päivä kaivelevan onkilieroja +tunkiokasasta läävän takaa; sen jälkeen hän kiersi joelle, pitkin +Hovin vastapäistä rantaa, ja irroitti vanhan, vuotavan veneen, +joka oli kätketty rantalepikkoon. Hän souti joen suuhun saakka tai +kaislikon toiselle puolen, jossa laski kiviriipan. Joskus hän tyytyi +vain seisomaan lattealla kivipaadella vedenrajassa tuntikausia, vapa +kädessä, onkimassa kiiskiä tai kolmituumaisia ahvenenpoikia. Nähtävästi +kalat olivat hänelle jonkinlaisia heimolaisolentoja, kuuroja ja mykkiä, +kuten hän itsekin, tuomittuja samaan äänettömyyteen, mihin hänkin. Hän +viihtyi niitten parissa paremmin kuin ihmisten. + +Katinkalle oli tämä kuuromykkä poika, joka sitäpaitsi vielä oli +salaperäisen, kammottavan taudin riivaama, eräänlainen puoleksi +tarumainen olento, niinkuin Vanha-Kuningaskin; ikäänkuin lihaksi ja +vereksi muuttunut hirviö hänen lapsuutensa satumaailmasta. Hänen +rumuutensa oli aivan yliluonnollista. Mykkä-Salamon oli ruma, kuten +ollaan ruma vain saduissa. Rumuus merkitsi Katinkalle samaa kuin +pahuus, hän tunsi rumuutta kohtaan miltei ruumiillista pelkoa, +samoinkuin kauneus herätti hänessä ruumiillisen hyvänolon tunteen. +Mutta sittenkin oli suuri ero Pahan-Kuninkaan ja Mykkä-Salamonin +välillä. Edellistä katseli Katinka aivan kuin ihmiskunnan ulkopuolelle +kuuluvaa, ilman säälin hiventä. Mykkä-Salamonia kohtaan hänellä +sensijaan oli alituinen säälin, hellyyden ja pelon sekainen tunne. +Juuri samalla lailla hän oli ajatellut kapista, kaikkien hyljeksimää +Dianaa, jota eivät mitkään koirat seuraansa huolineet. Mykkä-Salamon +oli monessa suhteessa Dianan asemassa, yhtä hyljätty, yhtä yksin. + +Millaista olisi olla Salamonin lailla kuuro sekä mykkä? Katinka +tapasi itsensä usein sitä kuvittelemasta, kuten hän yleensäkin aina +rakasti kuvitella itsensä vieraisiin olioihin, elollisiin sekä +elottomiin. Ajatella maailmaa, mistä kaikki ääntely olisi tauonnut, +aivan hiljaista, aivan äänetöntä maailmaa, josta yht'äkkiä olisivat +vaienneet kaikki äänet, nekin joita tavallisesti ei edes kuuntele... +Entäs jos yht'äkkiä mykistyisi ihmisten sanat, koirien, lehmien tuttu +ääntely, kaikki hyristys, siksutus, surina kesäisessä ilmassa ja +ruohossa, puitten puhelut tuulen kanssa, -- lampuodin vellikellon ääni, +laineiden liplatus mutaisilla rannoilla, vesilintujen vihellykset +saarten takaisilta kareilta. Kaikki kävisi ja liikkuisi yhtä suuressa +äänettömyydessä, kuin se, mikä täyttää tähti-öisen taivaan. + +Mitään tästä arkielämän joutavasta ja hilpeästä laverruksesta ei +Mykkä-Salamon kuullut. Hän näki koiran aukovan leukojaan, mutta ei +kuullut ääntä, näki sahan purevan hampaillaan puuta, mutta ei kuullut +puun kirskuvaa valitusta. + +Ja Katinka yritti tukkia korvansa ollakseen Salamonin lailla kuuro. Hän +painoi peukaloillaan korvakannet kiinni, tukki etusormensa korviinsa, +kuten umpisukkeloon sukeltaessa, mutta siitä huolimatta kuului kaikki, +kuten ennenkin, vain kuin vaimennettuna. Hän laittoi puuvillasta tulpat +ja pani ne korviinsa, mutta sittenkin soi itse hiljaisuus, inisevällä +nuotilla, kuten itsepintaisen, verenhimoisen sääsken sumina... + +Hänen oli aivan mahdotonta edes kuvitella niin täydellistä +äänettömyyttä kuin se, mikä vallitsi Mykkä-Salamonin maailmassa. Niin +hiljaista oli vain syvällä vedessä, meren pohjassa, jossa asustaa +kielettömiä, mykkiä olentoja, ja johon ei yksikään vedenpäällisistä, +moninaisista äänistä tunkeudu. + +Katinka souti joskus joen suuhun katselemaan Mykkä-Salamonin onkimista. +Salamonin sattuessa istumaan kasvot päin merta pääsi Katinka usein +aivan lähelle, kuuromykän mitään huomaamatta. Katinkan pieni, +lumivalkea venhe, johon kuului punalappeiset airot, oli melkein kiinni +harmaassa, paikatussa ruuhessa. + +Hän näki Salamonin istuvan liikkumattomana kuin kuva, tuijottamassa +hyppelehtivään kohoon, jona oli sulan lävistämä korkkipahanen. + +Tuo oli siis poika, joka eli eroitettuna kaikesta äänellisestä +maailmasta, ja jota kauhea tauti riivasi, niin että hän aika-ajoin +kaatui maahan suu vaahdossa ja jäsenet kouristuksissa. Mitä hän mahtoi +nähdä niinä hetkinä, jolloin hän makasi jäsenet jäykkinä? Milloinkaan +hän ei herättyään kyennyt ilmaisemaan. Katinka souti eteenpäin. +Mykkä-Salamon irvisti hänelle. Katinkan venhe liukui kevyesti läpi +kaislikon kuin vesikorento. + +Eräänä sunnuntai-iltapäivänä oli Tilkoanniemessä tanssit. Anni ja +Sisä-Miina olivat ottaneet kaikki lapset, Katinkan, Lenzyn ja Mirkan +mukaansa. + +Heinäkuisessa puistossa tuoksui puitten pihka, läheinen rantalieju ja +suuret muurahaispesät. Niitty oli valkea suovilloista. Tilkoanniemellä +sensijaan oli oma tuoksunsa; villiruusut, kuivat havuneulaset ja +heinänkorret hengittivät ilmaan kuivaa, kuumaa huokua. + +Roomalainen pyörötemppeli oli täynnä väkeä. Sen pitkin seiniä kiertävät +penkit, samoin kuin pylväätkin olivat kirjavanaan nimikirjaimia, yksin +lakikin. Katajasaari oli vain kivenheiton päässä. Saarien välistä tuli +par'aikaa vene. + +Tanssittiin piiritanhua. Kaikki eivät mahtuneet yht'aikaa temppeliin, +osa vilvoitteli rannalla. Notkon tuolle puolen kuului jo raskaitten +saaristolais-anturoitten töminä, jota laulu säesti: + + "Ko Heikk' se Heinolast' naimaa läks, + Nii punane ol' takk', + Takk' takk' takk'. + Fralla lalla laa, + Punane ol' takk'." + +Keskellä piiriä oli Hovin kaunis Sisä-Miina. Hän ei pitänyt +valinnassaan kiirettä, vaan pyörähteli hitaasti kannoillaan sitämyöten +kuin piirikin. Hän oli koko loistossaan: paidanhihat hohtavan valkeat +ja kohollaan, lyhyt, viheriä hame, jonka alta näkyi valkea sukka ja +uudet, narskuvat kengät, punaraitainen huivi näennäisesti huolettomasti +hartioille heitettynä. Kädet lanteilla, kaula kenossa, huulilla +tavallinen ylimielinen, pilkallinen hymynsä hän sinkosi keimailevia, +lupaavia silmäyksiä milloin Kuski-Heikkiin, milloin piispansaarelaiseen +perämiehenalkuun. + +Laulu yhä jatkui: + + "Ko Heikk' se Heinolast' naimaa läks, + Nii sametist' ol' liiv', + Liiv' liiv' liiv'. + Fralla lalla laa, + Sametist' ol' liiv'." + +Nähtävästi Sisä-Miina ei vielä ollut tehnyt lopullista +valintaansa. Kuski-Heikillä oli varma ja vakava toimeentulonsa, ja +piispansaarelainen oli Sisä-Miinaa viittä vuotta nuorempi. Sitä paitsi +hän ei ollut vielä perämiestutkintoaan suorittanut. Siihen voisi +mennä vielä vuosia. Mutta hänestä tulisi herra. Hän oli jo nyt herran +näköinen, kalpea ja hoikka. Kuski-Heikin naama sensijaan punoitti kuin +paras hollantilaisjuusto. + + "Pitäiskö miun + vaivasen tytön + kaiken miun ikäin' + naimatta olla?" + +Kaunis Sisä-Miina piti kumpaakin hetken aikaa katseillaan kuumana, +muikaisi veikeästi -- ja otti Sepän-Antonin. + +Villiruusujen tuoksu tunkeutui läpi pylväistön. Useat tytöistä olivat +taittaneet ruusut rintaansa. Pojat tömistivät ja polkivat kuin riihtä +puiden. Vene oli saapunut rantaan, -- se oli Porkansaaresta. + +Mentiin kaakkuria. + +"Kaakkuri, kiikkuri, kirjava lintu..." + +Nuori Kuninkaan-Kati lauloi. Hän oli ollut koko lauantaiyön Ahokkaan +tansseissa, mutta kaikki oli käynyt ylen onnellisesti, ikkuna ei ollut +säpissä, ja hän oli päässyt pujahtamaan vuoteeseensa Vanhan-Kuninkaan +huomaamatta. Hän vähätteli nahkahihnaa! + +Katinka, Lenzy ja Mirka olivat herkeämättä piirissä. He tanssivat +Kuski-Heikin, Sepän-Antonin, Pylkkäsen Eljaksen, piispan- ja +porkansaarelaisten kanssa. Heille kumarrettiin kuin aikuisille, isot ja +karheat kädet tarttuivat heidän sinisilkkisiin vyötäröihinsä, heidät +nostettiin kohoksi ja laskettiin taas lattialle. + +Yht'äkkiä Katinka huomasi roomalaisen pyörötemppelin kaidepuun nojassa +ruskeat, synkät kasvot, täynnä kipeää ja julmaa irvistystä. + +Kuuromykkä seisoi siellä tapansa mukaan, kuokkimassa toisten ilonpitoa. + +"Salamon, -- miks sie et tanssi", huusi Katinka kuuromykälle. + +Kuuromykkä pudisti päätään. Hän ei liikahtanut paikoiltaan, hänen +pitkät käsivartensa lepäsivät kaidepuulla, hän olisi voinut koskettaa +tanssijoita, jos olisi tahtonut. + +Jotain kävi Katinkalle äkkiä selväksi. Hän ymmärsi selvemmin kuin +koskaan ennen, että Salamon todella oli kaiken ulkopuolella, ei vain +ääntelevän, visertelevän maailman, vaan ulkopuolella ihmisten, kuten +nyt seisoi ulkopuolella Tilkoaniemen roomalaisen pyörytemppelin. Kukaan +ei hänestä huolinut. Ikinä hänellä ei olisi ihmisten iloja. Hän oli +hyljätty. Hän oli yksin, yksin kuin kivi. + +Katinka erosi äkkiä piiristä ja istuutui kaiteelle lähelle Salamonia. +Kukaan ei heitä huomannut, tanhu oli parhaimmillaan. + +Mitä hän nyt sanoisi Salamonille? Mutta Salamonihan ei kuullut hänen +sanojaan. Hänen oli vain niin surku, niin surku Salamonia. Aivan +kuin silloin, kun hän jääkellarin takana oli varkain syöttänyt luita +Dianalle ja itkenyt yhdessä koiran keralla. + +Yht'äkkiä Katinka laski ruskean kätensä Salamonin isolle kouralle, +joka piteli kaiteesta. Hän silitti sitä hyvin arasti, hyvin varovasti, +niinkuin hänen oli tapana silittää Ponttua tai Dianaa. + +"Voi sinnuu, Salamon rukka", hän sanoi. + +"Voi sinnuu, Salamon rukka." + +Se oli kaikki. Katinka ei ajatellut seuraavana päivänä enää Salamonia, +hän unohti aluksi hänet ajatuksistaan kuten kiven, jonka oli heittänyt +keskelle kaislikkoa Tilkoaniemen rannassa. Hänen täytyi säteillä +kaikille, -- niin oli kerta kaikkiaan hänen luontonsa. + +Mutta joku aika tämän sunnuntai-illan jälkeen hän taas kerran näki +Salamonin kaivelevan matoja Hovin läävän luota. Salamonilla oli +aivan puhdas, rohtiminen paita yllään, vaikka oli kaikkein arkisin +torstaipäivä. Katinka seisoi puutarhan säleportilla ja katseli; +kuuromykkä irvisti hänelle mennessään ohi jokirantaan päin ja päästi +kurkustaan käsittämättömän äänen. Katinka näki hänen soutavan joen +suuhun kaislikkoon, kuten tavallisesti. + +Illalla tuli kuuromykän äiti hakemaan poikaansa, jota ei ollut kuulunut +kotiin. Hänelle selitettiin Hovissa Salamonin menneen puolipäivän +tienoissa ongelle. Äiti sai veneen lainaksi ja lähti pahaa aavistaen +soutamaan joen suuta kohti. Hän löysikin paljoa etsimättä poikansa +vanhan, harmaan ruuhen, joka oli tarttunut kaislikkoon; ruuhessa makasi +Mykkä-Salamon kumollaan, yläruumis vedessä, johon hän langettavaisen +saatuaan oli suulleen kaatunut. + +"Ja Salamon ko tahto tännää iha väkisi puhtaa paia päällee, vaikk' ol' +vast' torstai, ei muka tahtont' männä likasess' Hovi ohisse", äiti hoki +itkunsa seasta. + + + + +15. + + +Katinka rakasti piilopaikkoja, kuten yleensäkin rakasti toisinaan +olla yksin. Hänessä oli paljon tuollaista auringossa huolettomasti +lekottelevaa liikkumattomuutta, ikäänkuin salaisesti ja suloisesti +työskentelevää näennäistä työttömyyttä, joka ei sietänyt häiritsemistä; +hän kärsi, jos piti olla kaiken päivää liikkeessä ja puuhassa. Hän +halusi kätkeytyä, suri, ettei mahtunut onton puun onkaloon, kuten +tikanpojat; hän oli varmasti sukua maamyyrille ja luola-asukkaille. +Hänen rakkaimpia piilopaikkojaan oli angervapensaikon aukeama, niin +hyvin kätketty, ettei sitä ulkoapäin kukaan olisi aavistanut. Sinne hän +pakeni, kun oli liian paljon ihanaa ja tulvivaa mielessä, sydän täynnä +selittämätöntä autuutta kuin iltapilvi purppuraa. + +Siellä oli ihanaa maata, yllä lehtikatos, katsella viheriää valoa ja +kuulla nimeään suotta huudeltavan. + +Mutta vielä useammin Katinka piiloutui keittiön käytävän vanhaan +kaappiin, jossa säilytettiin palvelijoitten vaatteita ja vanhoja +kenkärajoja. Siellä hän kykki surullisina ja alakuloisina hetkinä, +tuntiessaan itsensä maailman murjomaksi ja väärinymmärretyksi, +hautoessaan kostonhimoisia ja itsekiduttavia ajatuksia, jotka +samalla tuottivat nautintoa. Sinne hän kätkeytyi vitsaa saatuaan tai +peljätessään rangaistusta, mutta myöskin usein vain ehdoin tahdoin +antautuakseen murheellisiin mielikuviin, ajatellakseen maailman loppua +tai suuria nälkävuosia. + +Ilma oli kaapissa ummehtunut, ja kenkärajat haisivat kuivuneelle +loalle, mutta siitä huolimatta oli sen ilmastossa jotain perin +lohdullista. Annin paras pyhähame riippui aivan käden ulottuvissa, +siihen saattoi painaa päänsä ja itkeä ihmisten pahuutta. + +Oli tosiaan usein syytä tuntea itsensä väärinymmärretyksi ja istua +vanhassa kaapissa kenkärajojen päällä! + +He olivat eräänä kesäisenä päivänä kaikin menneet Tilkoaniemen +rantaan pyydystämään haavilla rautapiikkejä, Katinka, Lenzy, Mirka, +setä Friedrich Raben kaksi poikaa ja Kuninkaan Aatu. Se oli Katinkan +keksintöä, hänen ehdoituksensa mukaisesti oli kaloja pidettävä +elätteinä suuressa lasipurnukassa, kuten kultakaloja. Ehdoitus oli +hyväksytty yksimielisesti, ja heillä oli rautapiikkejä jo muutama +kymmenkunta läkkituopissa, kun setä Kolja Wrensky yht'äkkiä saapui +rantaan. + +Hänellä oli yllään valkea kesäunivormunsa kiiltävine nappeineen, ja +viikset tummanruskeiksi värjätyt. Hän puhui huonoa, venäjänsekaista +saksaa. + +Setä Kolja kopautti kävelykepillään läkkituoppia. + +"Mitä te teette", hän sanoi. "Kidutatte kaloja. Päästäkää ne heti +veteen." + +"Emme me kiduta, me pannaan ne lasipurnukkaan", vastasi Katinka. + +"Se on kidutusta. Päästäkää ne veteen", kovisteli setä Kolja. Mutta +hän oli luonnostaan liian välinpitämätön ja haluton, eikä asia häntä +sen enempää huvittanut; odottamatta sentähden käskynsä vaikutusta hän +kääntyi menemään. + +Lapset seisoivat yksin laiturilla haaveineen ja läkkituoppeineen, jossa +rautapiikit uiskentelivat. + +"Kaloja ei heitetä mereen", sanoi Katinka uhkamielisesti. + +Muut katselivat toisiinsa, ikäänkuin hieman häpeissään. He alkoivat +nähtävästi horjua. + +"Setä Kolja on oikeassa, heitetään kalat menemään. Mitäs me niillä", +sanoi vanhin Raben pojista. + +Mutta Katinka tarttui nopeasti läkkituoppiin ja puristi lujasti +käsivartensa sen ympärille. + +"Ei -- ne viedään kotiin. Jollette te huoli, niin minä otan ne." + +Muut yhä epäröivät. He katselivat toisiaan ja ymmärsivät olevansa yhtä +mieltä. Vain yksi oli heidän ulkopuolellaan. Heissä kaikissa heräsi +vaistomainen liittoutumisen tarve tuota yhtä vastaan, joka uskalsi +pitää oman päänsä. + +"Anna tänne tuoppi. Se on kidutusta", sanoi nuorempi Rabe. + +Mutta Katinka kääntyi jo menemään läkkituoppeineen, toisista sen +enempää huolimatta. + +Muut tulivat hänen jäljissään, vähäisen välimatkan päässä. Ei kukaan +iljennyt käyttää suoranaista väkivaltaa. Mutta sensijaan he rupesivat +kuorossa ja nuotilla laulamaan: + +"Anna tänne kalat, -- anna tänne kalat!" + +Katinka kulki mykkänä edellä, veret korvissa. Hän tunsi, että he +mieluummin olisivat saaneet väkisin riistää tuopin hänen käsistään +kaloineen päivineen. Tämä oli pahempaa kuin väkivalta. + +Toiset vain lauloivat: + +"Anna tänne ka-a-a-lat!" + +Kuorolaulua kesti puolitiehen asti. + +Mutta yht'äkkiä he alkoivat kirkua hänen takanaan muuatta uutta sanaa, +jonka Raben pojat olivat tuoneet mukanaan tänä kesänä, ja jonka +merkitystä ei yksikään tiennyt, eivät he itsekään. + +He sanoivat: "Se oli vasta skrambambuli." + +"Skrambambuli..." + +Se oli hirveä sana, se särisi kuulokalvossa, tunki korvaan kuin tuhat +neulaa, se oli kerrassaan maahan masentava. Juuri se, ettei tiennyt sen +merkitystä, teki sen tuiki tuhoavaksi. + +Katinka kulki yhä muutaman askeleen edellä vainoojistaan, kalatuoppi +kainalossa, tulipunaisena. Pelastusta ei ollut. Kaikki olivat +liittoutuneet häntä vastaan. Tässä oli kysymys kunniasta. Tuo hirveä +sana oli hävittää hänen kunniansa. + +Toiset jatkoivat yhä kirkumistaan: + +"Skrambambuli, -- skrambambuli..." + +Nyt he alkoivat huutaa tätä murhaavaa sanaansa tahdissa, joka tavua +korostaen, marssia sen mukaan. Ja hetken päästä he sovittivat senkin +lauluksi: + +"Skrambambuli, skrambambuli..." + +He uhkasivat Katinkaa. He lupasivat sanoa Grosspapalle ja Mummulille, +että Katinka kidutti kaloja lasipurnukassa. He sanoivat varoittaneensa +häntä. Hän sai kantaa kaiken edesvastuun, heillä ei ollut mitään +tekemistä koko kalanpyynnin kanssa. Skrambambuli...! + +Ja Kuninkaan Aatu, jonka kieli ei kääntynyt lausumaan tuota kauheaa +syytöstä, huusi: + +"Rampampuli, -- rampampuli..." + +Takapihalla Katinka vihasta säihkyvin silmin kaikkien nähden tyhjensi +kalatuopin sisällön ihan kissan nenän eteen, joka heti alkoi +rauskutella kaloja. + +Toiset hajaantuivat. Kukaan ei ollut aivan selvillä siitä, kuka tässä +kamppailussa oikeastaan oli päässyt voitolle. + +Mutta Katinka oli paennut käytävän kaappiin. + +Hän toisti yhä herkeämättä: + +"Minä vihaan heitä, -- vihaan, vihaan." + +Ensi kertaa eläissään hän tunsi, mitä viha oli. Jokin tunne leimahdutti +liekkiin koko hänen olemuksensa, niinkuin se olisi ollut kuloruohoa, +puistattaen häntä, niin että hän vapisi ja kiemurteli sen käsissä. Se +oli ensimmäinen tunnepyörre, mikä kulki hänen lapsensielunsa halki. + +"Minä vihaan, -- vihaan." + +Hän raivosi aluksi, -- itki voimattomasta ja silmittömästä vihasta, +kunnes viimein tunsi, että tämä loukkaantumisen, nöyryytyksen tunne +oli tavallaan mieluista, se tarjosi eräänlaista nautintoa sekin. Hänen +ruumiinsa kävi raukeaksi, kyyneleet yhä suloisemmiksi, hän itkeskeli +yhä hiljaa, vain siksi, että oli suloista näin. + +Hän kätki päänsä Annin pyhähameeseen. + +Hän itkeskeli jo aivan hentomielisen sulana. Vihakin haihtui pois. Oli +vain ihanaa olla väärinymmärretty, vainottu, yksinäinen! + + + + +16. + + +Ainoa, joka ei koskaan täysin viihtynyt Hovissa, oli äiti. Äidillä oli +kaikessa salaisuudessa tuiki toinen kesäihanne; Katinka oli kerran +kuullut hänen puhuvan siitä ompelija-Iidalle, muutamana heikkona +hetkenä. Ja Katinka oli varma, ettei se vieläkään ollut kokonaan +lakannut kangastelemasta hänen mielessään. + +Se oli Ananias Blomin pikkuinen yksikerroksinen puutalo poikkikadulta, +mutta siirrettynä kauas sisämaahan, sisäjärven -- eikä liian +suuren -- rannalle. Katinka oli oikeassa, äiti ei ollut suinkaan +unohtanut tätä olematonta puutaloa. Päinvastoin, hän oli toisinaan +näkevinään sen ilmielävänä edessään. Se oli punaiseksi maalattu, +ikkunapielet valkoiset; sillä oli lasikuisti, ja oven edessä +tuoreita, vastahakattuja havuja; sisällä huoneissa tuoksuivat äsken +pestyt valkeat permannot ja katajat. Pihamaalla, joka oli aidattu +lampailta ja muulta karjalta, kasvoi hyvin iso pihlaja, sen alla oli +kiikkulauta. Sireenikuja vei rantaan, jossa oli kirkkoveneitä. Kaikki +oli talonpoikaista, pientä, siistiä ja sievää. Eikä koko talossa sitä +paitsi ollut muita kuin isä, äiti, isot veljet ja Katinka. + +Äiti oli aivan varma, että tällainen talo todella oli olemassa. Hän +oli sen joskus, kerran, kahdesti nähnytkin jollakin kesämatkalla; +se oli näyttäytynyt junavaunun ikkunaan tai laivan kannelle jostain +hiljaisen järven poukamasta. Heti hän oli sydämessään tuntenut oudon +piston: tuossa se nyt on! Tuntui kuin ei olisi muuta tarvittu kuin +pysähdyttää laiva tai juna, mennä suoraa päätä taloon ja ottaa se +haltuunsa. Mutta joka kerta se oli liukunut ohi, hävinnyt lukemattomien +muitten poukamien ja niemien joukkoon ystävällisesti vilkuttavine +ikkunalautoineen. Eikä äiti ollut saanut tietää edes sen nimeä. + +Hovissa sensijaan hänen elämänsä oli hiljaista kärsimystä, johon hän +tosin alistui nöyryydellä ja heikommuutensa tunnolla. + +Isä, lapset, palvelijat, -- kaikki liukuivat hänen käsistään heti +Hoviin saavuttua, ikäänkuin vieras, voimakkaampi mahti olisi ne +huostaansa ottanut. Ja se kävi vallan itsestään, luonnollisimmalla +tavalla maailmassa. Palvelijat joutuivat heti Mummulin käskynalaisiksi, +jonka erikoisalana oli järjestää kullekin työnsä; hän pani heidät +toimiinsa; he katosivat heti Hovin palvelijaparveen. + +Lasten kävi samoin. Hovi otti heidät ensimmäisestä illasta alkaen. +Hekin katosivat, eikä äiti voinut millään heitä pidättää. Hovi +ja Mummuli olivat häntä voimakkaammat, hän tunnusti sen ja tiesi +kadottaneensa. + +Mutta eivät vain lapset ja palvelijat, myöskin isä liukui Hovissa hänen +käsistään. Kesäisin muuttui isä tykkänään ulkoilmaihmiseksi, kaikki +poikaiän vaistot heräsivät hänessä uudestaan; hän eli purjehtimisesta +ja uinnista. Äiti taas pelkäsi purjehtimista, jostakin tuntemattomasta +syystä. Oli melkein mahdotonta saada häntä mukaan; hän vapisi veneessä +tyynelläkin säällä, jäykistyi ja kävi kalpeaksi pelkästä hermopelosta. + +Hän vainusi alati tapaturmaa, hän oli varmasti vakuutettu, että +onnettomuus kerran tapahtuisi. Hänen sydämensä kutistui kauhusta, +kun isä pöydässä poikamaisella ilolla kehui uintiretkiään. Mutta +asia ei parantunut sillä, että isä, saadakseen hänet vakuutetuksi +vaarattomuudesta, vei hänet Neulasille, ulkoluodoille, ja hänen +nähtensä lähti uimaan. Meri oli ja pysyi äidille vihamielisenä +alkuaineena. Hän ei koskaan tottunut mereen. + +Illat otti häneltä Mummuli. Isä, vanhaan totuttuun tapaan, joka oli +voimassa hänen kasviniästään saakka, vietti illat korttipöydässä. +Tämäkin oli äidille kauhistus. Ananias Blomin perheessä kortinpeluu oli +ollut syntiä, kortit olivat perkeleestä, luodut ihmisen villitykseksi, +kuten viina. Ananias Blom oli itse kerran koko perheensä nähden +heittänyt palavaan uuniin taloonsa harhautuneet kortit ja sanonut niitä +pirun keksinnöksi. Tämän oli äiti monta kertaa kertonut Katinkalle. Ja +nyt äidin täytyi nähdä, kuinka isä illasta toiseen istui kiintyneenä +tällaiseen julkijumalattomaan ajanvietteeseen! + +Mutta iltaisen kortinpeluun päätyttyä ei ollut silloinkaan hänen +hetkensä tullut. Isä meni samoin vanhaan tapaansa Mummulin huoneeseen, +alas kylkirakennukseen, jossa Mummuli, irroitettuaan pitsitanunsa, +alkoi asetella harmaita suortuviaan yökuntoon. Siihen meni pitkä aika. +Ja koko ajan istui isä nojatuolissa, niin että Mummuli saattoi nähdä +hänet kuvastimessa; siten Mummuli saattoi puhella, päätään kääntämättä. + +Ei ollut mitään avonaista taistelua Mummulin ja äidin välillä, eikä +edes salaista. Mikään sellainen ei voinut tulla kysymykseenkään. +Hovissa vallitsi yksi ainoa tahto, ja se oli Mummulin. + +Mutta äiti kärsi Hovin koko sävystä. Hän vapisi isojen veljien ja +Katinkan takia, etteivät he vain missään rikkoisi Hovin tapoja. Hän +kärsi riippuvaisuudestaan ja siitä, ettei hänellä ollut minkäänlaista +määräysvaltaa edes omiin lapsiinsa nähden. + +Hän kärsi Hovin väljästä ja runsaasta elämästä, joka oli niin +toisenlainen, kuin mihin hän itse oli tottunut. Ja hän kärsi +puheenaineista, jotka olivat vallalla naapurihovien naisväen saapuessa +vierailulle, -- kaikesta alituisesta selostuksesta muodeista, puvuista +ja ulkonaisesta kauneudesta. Puhua huulten, nenän ja vartalon +muodoista, ikäänkuin ihminen kaikella surullaan voisi lisätä tuumaakaan +pituudelleen! Pahinta oli, että Katinka oli niin herkkä tällaisille +puheille. Hän suorastaan ahmi ne, silmissä omituinen säteily. Kaikki +turhuuden turhuutta! Oli kyllin, ellei ollut mitään erikoista +ruumiinvikaa, vaan oli kaikki jäsenet ja aistit tallella, -- ei ollut +raajarikko, ei sokea eikä kuuro; oli luotu kuten muutkin. + +Eräänä päivänä Katinka sattui tulemaan koputtamatta isän ja äidin +makuuhuoneeseen. Häntä kohtasi odottamaton näky. Äiti oli kumartunut +vuoteen laitaa vasten, rukoili ääneen ja itki. Hän puhui ruotsia, kuten +aina ollessaan järkytetty. + +"O Herre Gud, -- o Herre Gud, barmhärtige Frälsare, -- anna minulle +voimaa kestämään kaikki nöyryytykset!" + +Äiti väänteli isoja, teerenpilkkuisia käsiään, ja Katinka kuuli, kuinka +sorminivelet naksahtelivat. + +Katinkan sydän jakautui kuin kahtia: toinen käski heittäytymään äidin +kaulaan, lohduttamaan, sanomaan, että hän, Katinka, rakastaa äitiä, +että äiti on tuhat kertaa rakkaampi ja parempi kuin kaikki muut, +kauniimpi, niin juuri, _kauniimpikin_ kuin täti Agnes Wrensky, kuin +täti Lilly Rabe, kuin rouva Adaridi tai rouva Ripas, kuin kaikki, +kaikki... Mutta toinen jäykisti sanattomaksi; vieras kärsimys kylmäsi; +ikäänkuin hävetti äidin takia. + +Äiti huomasi Katinkan. Hän nousi selvästi hämillään; saattoi nähdä, +että häntäkin hävetti. + +Katinka sanoi tulleensa hakemaan jotain unohtamaansa kirjaa, äiti +vastasi siihen jotain merkityksetöntä. + +Ja niin meni tämä hetki ohitse, auttamatta. + + + + +17. + + +Mustakorpi kohisee. Tuuli käy sen jättiläiskeuhkoissa; syvät ja raskaat +huokaukset puristuvat sen povesta sen hengittäissä myrskyä. + +Sokia-Mari istuu kellariholvinsa kynnyksellä, silmät selkoselällään. +Vuodet ovat muuttaneet hänet yhä enemmän maan kaltaiseksi, josta hän on +tullut, ja joksi hänen pitää jälleen tuleman. Heikoinkin auringon kajo +on herjennyt kangastamasta hänen kaihiensa läpitse; hän näkee vain kuin +alkupimeyden, joka vallitsi ennen valon syntyä. Mummulin houkutukset +saada hänet muuttamaan kellariholvistaan eivät ole onnistuneet; hän on +jäänyt loukkoonsa tuhatjalkaistensa ja siirojensa keralla. + +Sokia-Mari yhä kuuntelee... Hänen korvansa ovat säilyttäneet korven +humun, kuten raakku valtameren kohinan. Katinka hänen vieressään +yrittää samoin kuunnella... Mutta on niin paljon häiritseviä ääniä... +Tuossa tulee kimalainen suristen, karvaiset jalat keltaisina +kukkapölystä, -- tuolla kitisee Kuninkaan kaivon vintti... + +Mustassakorvessa on Elämänlähde. Sen vesi on hopeaista ja jäisen +kylmää. Kuski-Heikki tuo sieltä kahdesti viikossa tynnyrillisen +juomavettä. + +Voiko elämää juoda, -- niinkuin vettä? + +Ja Katinka tekee itselleen lupauksen: hän on kerran juova suoraan +Elämänlähteestä eikä aina tynnyrivettä. + +Katinka istuu vesitynnyrirattailla, Kuski-Heikin kävellessä vieressä. +Tämä epätasainen, ruohottunut polku on vanhan herran vaunutie, jossa +kerran kahdet kaleskat toisensa vaivatta sivuuttivat. He ovat keskellä +Mustaakorpea. + +Suuret, huokaavat urut soivat aivan lähellä, niitten ääntä ei vaimenna +mikään arkihäly; johtosävel on niitten. + +On kuin vihreässä vankilassa; mitään uutta ei tule, tummanvihreä muuri +vain jatkuu polun molemmin puolin. Joskus kulkee tie yli porraspuitten. + +Täältä olivat siis kotoisin sudet, jotka raatelivat Dianan... +Tihutyönsä tehtyään ne palasivat tänne kuin kotiinsa, ja korpi kätki +heidät... + +Ja kauan, hyvin kauan aikaa sitten, jolloin ei vielä ollut Hovia, ei +pallopensaita eikä metsätemppeleitä, ulottui Mustakorpi rantaan saakka. + +Yht'äkkiä Kuski-Heikki pysähdytti Vasjkan. + +"Perill' ollaa!" hän sanoi. + +Katinka katseli hämmästyneenä ympärilleen, hän ei voinut havaita +mitään. Oli vain yhä samoja naavaisia hautajaiskuusia, maassa paksu +sammalpeite ja marjanvarsia. Mitään Elämänlähdettä ei näkynyt. + +"Missä on Elämänlähde?" hän kysyi. + +"Tuo tuoss", sanoi Heikki. + +Ja hän näytti piiskallaan vihreää hetettä, jonka keskellä poreili musta +silmä. Sammalet sen ympärillä olivat punertavia ja hyllyviä. + +Katinka tunsi äkillistä ja suurta pettymystä, hän oli kuvitellut +Elämänlähteen tuiki toisenlaiseksi! + +"Tuoko tuossa, -- eihän se ole mikään", hän sanoi. + +"Se o' se Elämälähe", vastasi Heikki, alkaen ammentaa vettä tynnyriin. + +Työnsä tehtyään hän heittäytyi pitkäkseen suuren, naavaisen kuusen +suojaan. Hänen naamassa kiilui punaisena kuin Kyökki-Iievan +kuparikattilat. Hänen saappaissaan oli rautakengät niinkuin hevosilla. +Hän nukkui suu auki ja kuorsasi. + +Vasjka seisoi, pää riipuksissa; se taisteli paarmojen kanssa. + +Katinkasta tuntui oudolta, ikäänkuin olisi jäänyt ypöyksin tuon +huokaavan kanssa. + +Hänkin paneutui pitkäkseen, vähän matkan päähän Heikistä ja Vasjkasta, +selälleen keskelle sammalia. + +Tuo sininen tuolla on taivas, ja tämä viheriä, harmahtava, kostea, +tuoksuva, missä hän paraikaa makaa, se on maa. Siihen saakka on kaikki +selvää. Mutta mitä on maan ja taivaan välillä? + +Hänen kätensä puristuvat nyrkeiksi, yrittävät puhkoa, halkaista +sitä, päästä siitä perille, mutta se antaa myöten, hajautuu, muuttuu +olemattomaksi. Eikö sitä siis koskaan saa kiinni, eikö siihen ikinä voi +koskea, kuten kukkasiin, kuten multaan? + +Ja kuitenkin on jotain olemassa tuossa ihanassa, kuultavassa +tyhjyydessä taivaan ja maan välillä, jotain, mikä koskettaa hänen +kaulaansa ja otsaansa kuin hyväily. + +Sokia-Mari koetteli tänään kepillään ilmaa kellarinsa aukosta ja sanoi: +"Kyll' sitä maailmaa piisaa!" + +Katinka sulkee silmänsä, maailma on pimeä, ainoastaan hiukan ruusuista +kuultoa tunkeutuu luomien läpi. Näin mahtaa Sokia-Marista tuntua, juuri +näin. Ja Katinka on hapuilevinaan kädellään ilmaa, kuten kepillään +Sokia-Mari. + +Kylläpä sitä maailmaa piisaa... Kuinka äärettömän, äärettömän laajalta +sitä on... Tätäkin Mustaakorpea jatkuu penikulmittain. + +Kuski-Heikki yhä kuorsaili. + +Katinka nousi ja lähestyi lähdettä, polvistuen sen partaalle; hänen +molemmat pitkät palmikkonsa putosivat yli olan lähteeseen. + +Elämänlähde katseli häntä mustana ja ilmeettömänä, luovuttamatta +yhtäkään salaansa. Sen pohjalla poreili ja kiehui. + +Pieni tuohilippi oli maassa lähteen reunalla. Katinka tarttui siihen ja +upotti sen lähteeseen. + +Hän nosti lipin huulilleen ja joi; tuntui kuin olisi juonut hopeaa. + +Tällaista oli siis juoda elämää... Tällaistako vain... + +Se oli viimeinen muita merkillisempi tapaus kesän kuluessa. Tämäkin +kesä meni menojaan, jättäen mentyään mieleen kuin pitkän aurinko +juovan, solahtaen edellisten kesien ketjuun sekin kuin ihana, pyöreä +kuultohelmi. + + + + +18. + + +Seuraava talvi oli monessa suhteessa merkittävä. Katinka rakastui; hän +oli silloin yhdeksänvuotias. Hän oli ensi kertaa päässyt teatteriin ja +näytettiin Orleansin neitsyttä. Katinka istui sinisellä samettituolilla +ja piteli urheasti kaukoputkea silmäinsä edessä, jotka väkisin tulvivat +täyteen kyyneliä; hänen sydämensä oli täynnä hämmästystä ja häpeää +omasta liikutuksestaan, mutta hetken päästä hän jo nyyhki ja nikotteli +aivan ääneen, vähääkään välittämättä ympäristöstään. Kun Ranskan liput +laskeutuivat kuolevan Neitsyen ylitse, hän vetisteli kuin huhtikuun +lumi; hän ei itsekään tiennyt, mitä hänessä oikein tapahtui, mutta se +oli joka tapauksessa jotain tuiki ihmeellistä. Hän hämmästyi kovin, +kun esirippu ei enää ottanut noustakseen; hän ei kyennyt käsittämään, +että kaikki oli lopussa, ja hänet saatiin väkisin viedä aitiosta. Hän +ihmetteli, että täysikasvuiset, nuo ihmeelliset olennot, joita hän +ei koskaan täysin ymmärtänyt, saattoivat puhua, meluta ja tyrkkiä +toisiaan tungoksessa, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Hän säästi +kyyneleensä tyynylleen, johon ne itki autuaassa mielentilassa. + +Mutta tästä illasta saakka Katinka oli ilmipalossa. Hänen elämäänsä +ilmestyi yht'äkkiä korkeampi olento, joka muutteli alituisesti +hahmoaan. Tämä olento oli kuin jumala; hän taisi vapaasti valita +muotonsa. Hän tuli haarniskassa, lippu kädessä, niinkuin nuori sodan +enkeli, mutta hän tuli myös Julian ruusuisessa untuvavaipassa, silmät +raukeina rakkaudesta. Ja yht'äkkiä hän oli taas joustava ja luja kuin +teräsponnin, hän kiersi pitkistä hiuksistaan jousen jänteitä, ja hänen +sanansa putoilivat kuin metallikuulat. Hän oli hellä ja julma, kova ja +vieno, kaikkea yht'aikaa. + +Koskaan ei saanut nähdä häntä läheltä, kuten tavallisia kuolevaisia, +aina hän oli etäällä, toisella puolen ylipääsemätöntä lamppuriviä, +joka valojuovana leikkasi rajan kahden eri maailman välille. Hän oli +ihmeellisessä, satumaisessa valaistuksessa, joka ei ollut kuuta eikä +päivää. Hänessä oli jotain tuiki epätodellista ja yliluonnollista. +Inhimilliset lait eivät olleet häntä varten. Itse kuolemallakaan ei +ollut mitään valtaa häneen, hän kuoli myrkystä tai tikarin iskusta, +mutta nousi yht'äkkiä taas kuolleista, hymyilläkseen yleisölle, jonka +joukossa Katinkakin istui, ja kadotakseen sitten liikkuvien seinien +taakse. Sillä hän katosi aina. Hän jäi tuonne punaisen, häilyvän, +kultatupsuisen vaatteen taakse, jota sanottiin esiripuksi, ja joka +verhosi hänen näkymätöntä ja tuntematonta maailmaansa. Häntä ei voinut +seurata sinne. + +Katinkaa kuitenkin kiusasi tämä jumalansa tuntemattomuus. Hän +olisi halunnut pidättää jumalan, kun tämä valmistautui vetäytymään +näkymättömään maailmaansa, kättentaputusten ja kukkasateen saattamana, +hypätä yht'äkkiä yli kohtalokkaan, eroittavan lamppurivin ja juosta +hänen jäljissään, seurata häntä maalattujen, ylös, alas liikkuvien +seinien taakse, nähdäkseen vielä vilahduksen hänen valkoisesta +vaipastaan. Joka kerta jumalan kadotessa sammui ja pimeni maailma +Katinkalta, se oli yht'äkkiä autio kuten teatterin tyhjyyttä +ammottavat, pyöreät tuolirivit, kuin valoja ruvettiin katsomossa +sammuttamaan näytännön päätyttyä. + +Jumala katosi, eikä kukaan tiennyt minne. Ja kuitenkin oli mahdollista, +vieläpä sangen todennäköistäkin, että jumala oli olemassa myöskin +niitten iltojen väliaikoina, jolloin hän näyttäytyi täydessä +loistossaan ja valossaan. Ei ollut ollenkaan mahdotonta, että jumala +sillä välin käveli katuja, söi, joi, nukkui, oli kuten muutkin +kuolevaiset. Hänellä oli luultavasti vielä jokin hahmo kaikkien niitten +hahmojen lisäksi, missä hän ilmestyi lamppurivien tuolle puolen, aivan +kuin hänen nimensäkään ei suinkaan aina ollut Julia tai Hjördis tai +Johanna, vaan aivan tavallinen ja ylen arkipäiväiseltä kuulostava. + +Kaikki muut näyttelijät ja näyttelijättäret olivat Katinkalle +yhdentekeviä. He olivat vain ikäänkuin jonkinlaisia palvelevia henkiä +ja käskyläisiä tälle yhdelle ainoalle. He seisoivat valmiina ottamaan +vastaan hänen sanansa, he olivat kaikuja ja kuvastimia, joista hänen +täydellisyytensä sitä ihanammin heijastui. He olivat olemassa vain +häntä varten, itsessään he eivät merkinneet mitään. + +Katinkassa alkoi kypsyä päätös, maksoi mitä maksoi, päästä tuohon +toiseen, esiripuntakaiseen maailmaan, jumalansa läheisyyteen. Hän +teki tämän päätöksensä sykkivin ja pakahtuvin sydämin. Hänellä +oli muuan luistinratatuttu, paria vuotta vanhempi tyttö, joka oli +teatterin vahtimestarin vaimon veljentytär ja toisinaan sai vapaalipun +teatteriin, kun oli vähänpuoleisesti väkeä. Tätä tyttöä alkoi Katinka +nyt lähestyä. Hän pyrki puheisiin ja haki alati tytön seuraa. Hän ei +muuten sietänyt silmissään tyttöä, joka oli suulas, letukkamainen +ja kimakkaääninen ja alituisesti imeskeli nekkuja; sitä paitsi oli +tytöllä tapa heittäytyä heti tunkeilevan tuttavalliseksi. Mutta +hänellä oli harvinainen ominaisuus: hän tunsi maailman, joka tähän +saakka oli Katinkalle pysynyt suljettuna; hän liikkui siellä kuin +kotonaan, hän tunsi nimeltä näyttelijät ja oli itsekin esiintynyt +mykissä lapsenosissa, josta hän erityisesti mahtaili Katinkalle. +Hän tiesi tarkoilleen, minkänäköisiä näyttelijät olivat ramppivalon +sammuttua ja ihovärin ja puuterin tultua poishuuhdotuksi, hän riisui +heiltä heidän silkki- ja samettipukunsa, heidän teatterikultansa +ja valetukkansa, hän oli erinomaisen armoton tässä paljastelussa. +Katinka kuunteli ahmien, kuitenkin varoen tunnustamasta kaiken ydintä, +suurta, salaista rakkauttaan. Tytön puheet tympäisivät kuitenkin +häntä yhtä paljon kuin kiihoittivat; hänestä oli sietämätöntä kuulla +puhuttavan näyttelijöistä, myös tuosta ainoasta, aivankuin muista +ihmisistä. Tyttö, huomatessaan Katinkan uteliaisuuden, käytti sitä heti +hyväksensä tyydyttääkseen nekkuintohimoaan, ja Katinkan viikkorahat +menivät nekkuihin. Samalla alkoi tyttö muutenkin kitsastella +tiedoillaan ja verhosi ne salaperäisyyteen; nähdessään Katinkan syvän +pettymyksen hän alkoi kuin tahallaan kertoa kahta naurettavampia, +usein ruokottomia juttuja ja juoruja, hohottaen itse niille täyttä +kurkkua. Hän pilasi pahasti Katinkan käsityksen kulissientakaisesta +maailmasta. Katinka loukkaantui sisimmässään, niinkuin olisi ollut +kysymys pyhän häpäisystä, mutta varoi näyttämästä sitä tytölle. Hän +ei sietänyt tyttöä. Mutta tyttö oli ainoa tie siihen maailmaan, johon +hänen alituinen ikävänsä pyrki, ja niin hän nieli vastenmielisyytensä +ja sen keralla kaikki tytön puheet ja virnistelyt. Hän alkoi kautta +rantain puhua halustaan kerran päästä kulissien taakse. Tyttö kuvasi +alussa pääsyn sinne voittamattoman vaikeaksi, jopa suorastaan +mahdottomuudeksi, etupäässä kai korottaakseen Katinkan silmissä +merkitystään teatterin vahtimestarin vaimon veljentyttärenä. Katinka +kuljetti hänet nekkupuotiin, ja heidän imeskellessään nekkuja tyttö +vihdoin suostui puhumaan asiasta tätinsä miehelle. + +Katinkalle koitti muutamia jännittyneen odotuksen päiviä, jolloin hänen +mielikuvituksensa oli ahkerassa liikkeessä. Mutta eräänä päivänä tuli +kimakkaääninen tyttö hänen luokseen. Katinkan oli saavuttava Romeon +ja Julian näytökseen; parvekekohtauksen jälkeen hän pääsisi kulissien +taakse. + +Hän pääsisi kulissien taakse, maailmaan, jossa hänen jumalansa asusti, +jonka hän täytti sulollaan, äänellään, askeleillaan ja hengityksellään! +Sattuma tuli hänelle avuksi; isä itse oli menossa sinä iltana +teatteriin; hän otti Katinkan mukaansa. Katinka istui siis taas noilla +tutuilla, sinisillä tuoleilla, siniseen samettikaiteeseen nojaten, +hänen rakkautensa oli korkeimmillaan. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt +jumalaansa näin ihanana. Suloiset rakkauden sanat surisivat jumalan +pään ympärillä, kuin hunajaatäydet mehiläiset, nousivat yöstä ja +puutarhasta kuin tuoksut. Romeo puhui, Julia vastasi parvekkeeltaan, +jossa hän istui kuun paisteessa. He sinkosivat toisilleen sanoja, jotka +olivat kuin ruusut. Kaikki muu puhe oli kuin änkytystä, tämä kuin +kahden kellon kilpakaikua, toisen kumean, toisen kultaisen. + +Esirippu laski ja taas nousi. Julia oli astunut alas parvekkeelta, +hän kumarsi painaltaen rintaansa vastaan ruusuvihkoa. Oli väliaika, +käytävässä vallitsi tungos, ihmiset ryntäsivät kahvin ja teen ääreen, +he kuljeskelivat ja puhuivat muista asioista, aivan kuin Romeota ja +Juliaa ja öistä rakkauden puutarhaa ei olisi ollut olemassakaan. Oliko +mahdollista, että he vain muutama silmänräpäys sitten olivat kuulleet +saman kuin Katinkakin, olleet tuon ihmeellisen äänen lumoissa? + +Mutta nämä tungeskelevat ja käyskentelevät ihmiset olivat Katinkalle +aivan yhdentekeviä. Hän pujahti varkain käytävän perimmäisestä ovesta, +jossa oli luettavana selvä varoitus: pääsy kielletty. Monena edellisenä +iltana se oli hänet pysähdyttänyt, mutta tänään ei näillä sanoilla +ollut häneen nähden mitään merkitystä. + +Hän astui siis sisään salaperäisestä ovesta. Jokin huumasi, raukaisi ja +jäähdytti häntä yht'aikaa, heti kun hän pystyi näkemään, mitä tapahtui. +Täydellinen sekasorto vallitsi, seinät heiluivat nuorien varassa +ilmassa, nousivat kattoon, laskeutuivat taas maahan, hänen päänsä +päällä riippui uhkaava joukko samanlaisia liikkuvia seiniä, kokonainen +kulissimetsä. Kaikilla tuntui olevan suunnaton kiire, ja he juoksivat +näköjään päättöminä edestakaisin, Katinkaa tyrkittiin ja työnnettiin, +mutta onneksi ei kukaan erityisesti näyttänyt häntä huomaavan. Hän +etsi turhaan kimakkaäänistä vahtimestarin rouvan veljentytärtä, mutta +hänestä ei näkynyt jälkeäkään. + +Kaikki oli muuten perin toisenlaista näin läheltä katsoen. Ei +mikään ollut sitä, miltä se näytti. Kaikki etäisyydet olivat vain +maalattuja, olemassa vain noilla värillisillä kankailla. Kaikki, +mikä näytti loppumattomalta ja laajalta, olikin ahdasta ja pientä. +Katinka tunsi itsensä kuin eksyneeksi, häntä alkoi peloittaa, hän oli +varma, että kulissit putoisivat hänen niskaansa. Kuinka rumaa oli +kaikki, -- vain maalattua paperia ja lasihelyjä! Mutta ihmeellisintä +oli nähdä näyttelijöitä läheltä, heidän hehkuvanpunaisia huuliaan, +tekoneniään ja maalattuja silmäkulmiaan; he muistuttivat vanhan +Fataburin karnevaalinukkeja. Väistäessään kulissia Katinka joutui yhä +peremmälle, ja samalla hän hämmästykseksensä näki: aivan hänen edessään +nojatuolissa lepuutteli äskeinen Romeo ruusunpunaiseen trikooseen +verhottuja sääriään. + +Katinka muisti yht'äkkiä, miksi oli täällä, kaikki oli käynyt parissa +tuokiossa, mutta sittenkin hän oli tuhlannut anteeksiantamattomasti +aikaa. Hän oli keksinyt portaat ja kiipesi niitä pitkin, kaasun, hien, +vaatteiden ja ihomaalin haju täytti ilman. Hän tuli kapeaan käytävään, +josta aukesi useita ovia, eikä enää tiennyt, minne kääntyä, kun samalla +luuli tuntevansa jumalaisen Julian äänen. Ääni kuului muutamasta +pienestä huoneesta, jonka ovi oli raollaan. Mutta ah! jumaloidun +äänen sointi vihlaisi oudosti Katinkan sydäntä, se oli vihainen, +toruva, ja sentään yhtä hopeainen! Tämä ihana hopeaääni, joka vielä +äsken oli ollut raukea ja hunajainen rakkaudesta, sanoi jotain, mitä +Katinka tosin ei kuullut, mutta joka kaikesta päättäen oli kaukana +rakkaudentunnustuksista. + +Katinka pysähtyi ovelle, räikeässä kaasuliekin valossa istui Julia ison +kuvastimen edessä ja paransi ihomaalia kasvoillaan, hänellä oli vielä +ruusu-untuvavaippansa. Hän toruskeli yhä, ja hänen vieressään seisoi +peljästyneen näköinen kampaajatar. + +Katinkan sydän kutistui kummasti kokoon, yht'aikaa sekä rakkaudesta +että pettymyksestä. Hänen katseensa harhailivat läpi matalan +huoneen, jossa kaikki oli sikin sokin. Pöydällä olivat Julian ruusut +jauherasioitten ja ihomaalin rinnalla. + +Tämä oli hänen jumalansa. Hän aikoi hiipiä pois. Hän ei tahtonut nähdä +enempää. + +Samalla Julia kääntyi ovea kohti, yhä tuittupäisenä. Oli myöhäistä +paeta. Katinka jäi seisomaan ovelle, hän tuskin tiesi mitä teki. + +Jumalainen ja yhdeksänvuotias katsoivat toinen toistaan silmiin. +Katinka unohti silmänräpäyksessä äskeisen toruskelevan Julian. Mahtoi +olla jotain hellyttävää tämän lapsen katseen äänettömässä ja syvässä +ihailussa, sillä Julian ilme muuttui yht'äkkiä, hänen kasvoilleen +ilmestyi sama säteilevä hymy, millä hän tervehti ja hyvästeli +yleisöään, ja samassa tuokiossa hän oli noussut ja sulkenut Katinkan +vaalean ruusunpunervaan, untuvapäärmeiseen vaippaansa. + +Katinka tunsi kuuman ihohuokosten lemun, joka tuoksui väkevästi kuin +kukka. Julia suuteli häntä, Katinkan huuliin tarttui ihomaalia ja +jauhetta. + +Hän ei tiennyt, oliko hänen hyvä vaiko paha, eikä myöskään, vastasiko +tämä hänen odotustaan. + +"Minä rakastan teitä", sai hän sanotuksi. + +Ja hän kuuli Julian nauravan, niin ihanasti ja armottomasti, niinkuin +hän ei vielä ikinä ollut kuullut kenenkään ihmisen nauravan. Ikäänkuin +hopeatiukuja olisi helistelty pitkissä riveissä. Ikäänkuin leivosparvi +olisi pyrähtänyt lentoon. Millainen nauru... Se saattoi hänet hämilleen +ja kylmäsi, mutta samalla Julia suuteli häntä uudelleen, tällä kertaa +otsalle, ja irroitti samalla vihkostaan ruusun, pannen sen Katinkan +käteen. Sitten hän alkoi työntää Katinkaa ovelle. + +"Toiste, -- toiste..." hän sanoi. + +Ja Katinka näki hänen taas kääntyvän ihomaaliensa ja puuteriviuhkojensa +puoleen. + +Kaikki oli ohitse. Ohitse kuin näky. Eikä Katinka ollut muistanut +edes sanoa nimeään eikä ilmoittaa mitään muuta itsestään kuin suuren +rakkautensa. + +Hän runteli Julian ruusun pahanpäiväiseksi, asettamalla sen tyynynsä +alle. + +Jumala oli ollut lämmin tuntea, tuoksui tuntemattomalle kukalle ja oli +suudellut Katinkaa. + + + + +19. + + +Jumala oli tullut Katinkaa lähemmäksi, hän oli hetkeksi astunut +lamppuvalojen ja kirjavien seinien maailmasta ja ilmoittautunut +inhimillisessä olemuksessaan Katinkalle. + +Katinka rakasti. Hänen sydämensä oli luotu rakkaudelle, ensimmäisestä +lyönnistään saakka. Hänen luontoonsa kuului ihailla, ja hän ihaili. + +Mutta hänen rakkautensa ikäänkuin muutti muotoa siitä illasta asti, +jolloin Julia oli sulkenut hänet untuvavaippaansa ja suudellut häntä. +Se ei ollut enää yhtä rajatonta ja epämääräistä, eikä se enää uponnut +kulissientakaiseen maailmaan ikäänkuin salaperäiseen avaruuteen. +Ylipäänsä hän oli tullut hieman epäileväksi koko kulissimaailman +suhteen. Maalattuja puita, maalattuja kiviä ja maalattuja pilviä... +Ukkosen jylykin lähti vain vaskirummusta. Hän miltei ikävöi takaisin +sitä aikaa, jolloin ei vielä ollut käynyt noitten salaperäisten seinien +takana. + +Eräänä päivänä oli Katinka sivukadulla muutaman peili-ikkunan edessä +näkevinään naisen, jonka pään ja vartalon asento tuntui tutulta. Satoi, +ja naisella oli kohotettu sateenvarjo kädessä. Katinka hiipi lähemmäksi +ja näki silloin naisen äkkiä nostavan hansikoidun kätensä suulleen ja +haukottelevan pitkään. + +Ei ollut epäilystäkään: se oli jumalainen! + +Katinka oli jännityksessä, hänen katseensa riippui kiihkeästi naisen +kasvoissa, jotka ikkunakaasun raa'assa valossa näyttivät harmailta +ja raukeilta. Hän oli valmis pienimmästäkin jälleentuntemuksen +vivahduksesta ilmaisemaan itsensä. + +Nainen haukotteli toistamiseen. Hänellä oli suuri, kapeahuulinen +suu. Hän katsoi Katinkaan, sinisenharmain, suurin silmin, yhtä +ajatuksettomasti, kuin olisi katsonut sadeseinään tai märkään +katukivitykseen jaloissaan. Mikään tässä avoimessa, tyhjässä, muualla +viipyvässä katseessa ei todennut jälleentuntemusta. + +Katinka kesti katseen, hievahtamatta, sisäisen ylpeytensä varassa. +Jumalainen ei tuntenut häntä! Sade tippui hänen vaatteistaan ja märistä +palmikoistaan. + +Sitten jumalainen yht'äkkiä kääntyi ja meni menojaan. Katinka seurasi +häntä silmillään aina seuraavan lyhdyn valopiiriin saakka. Hän näytti +aivan tavalliselta inhimilliseltä olennolta kulkiessaan sateessa, +sateenvarjo kädessä ja mustanharmaa, väljä kumitakki yllä. Sumu ja sade +ottivat hänet pian haltuunsa. + +Kun jumalaista ei enää näkynyt, kääntyi Katinka kotiinpäin. Hänen +mielensä oli apea, hän astui tahallaan joka vesilätäkköön. + +Sinä iltana Katinka itki. Jumalainen ei ollut muistanut Julian +suudelmaa eikä ruusua eikä Katinkan rakkaudentunnustusta. + +Ja sitäpaitsi hän oli haukotellut... Haukotellut aivan niinkuin +kuka muu tahansa kuolevainen. Niinkuin äiti ei olisi saanut kävellä +edestakaisin peukalot kainaloissa ja kädet rinnoilla, niin ei +jumalainenkaan olisi saanut haukotella... + +Ihmiset voivat haukotella, mutta eivät jumalat. + +Hänen ei olisi milloinkaan pitänyt pyrkiä toiselle puolen eroittavaa +lamppuriviä... Hän oli kuullut jumalansa puhuvan toruvalla, +inhimillisellä äänellä ja nähnyt hänen haukottelevan. Jumalat oli +nähtävä vain etäältä, hohtavassa valaistuksessa, heille oli heitettävä +kukkia, taputuksia ja ihmissydämiä! + +Mutta Katinkan pettymykset eivät vielä olleet lopussa + +Eräänä iltana hän joutui teatterissa istumaan muutaman nuoren, perin +ystävälliseltä näyttävän neidin viereen, joka näytännön aikana useammin +kuin kerran suuntasi häneen viisaat, mustat silmänsä, ja sitten +väliajalla tarjosi hänelle makeisia. Katinka oli makeisille perso, ja +mustasilmäinen neiti piteli makeispussia koko ajan helmassaan, hän +suorastaan tyrkytti; paitsi sitä olivat makeiset suklaanappeja. Hän +näytti olevan erittäin huvitettu Katinkan puheista ja nauroi pariin +kertaan helakasti, mutta tekeytyi sitten perin vakavaksi. Olisi voinut +sanoa, että hän kohteli Katinkaa melkein aikuisena. + +Katinka oli alussa epäluuloinen ja vaitelias, hän ei oikein luottanut +aikuisiin. Hän vilkuili vuoroin makeispussiin, vuoroin neidin mustiin +silmiin, mutta ei voinut huomata niissä mitään petollista; paitsi sitä +oli makeispussi houkutteleva. + +Neiti alkoi nyt kysyä Katinkan teatterikäynneistä, hän sanoi +huomanneensa, millä mielenkiinnolla Katinka oli seurannut näytelmän +esitystä; hän kysyi, oliko Katinka ennenkin jo käynyt teatterissa? + +Katinka, hetken vastustettuaan, muuttui vastoin tapaansa puheliaaksi; +kerran alkuun päästyään ei hänen avomielisyydellään ollut enää rajaa; +hän suorastaan lörpötteli. Tuota pikaa hän oli ehtinyt kertoa suuresta +rakkaudestaan, jota hän tähän saakka oli pitänyt kuin seitsemän +lukon takana, -- Julian suudelmasta ja ruususta, jota hän säilytti +silkkipussissa rinnallaan. Se kävi kuin käden käänteessä, hän ei olisi +ikinä uskonut sitä näin helpoksi. Tosin tunsi hän heti katumusta, +tuntui yhtäkkiä tyhjältä, ikäänkuin joukko kauniita, vangittuja lintuja +olisi lentänyt tiehensä. + +Hän vilkaisi taas ystävälliseen neitiin, -- mutta neiti nyökäytteli +kehoittavasti ja ymmärtävästi päätään, hänen silmänsä olivat +osaaottavat ja viisaat, ilman vähintäkään vilppiä; hän tarjosi +suklaanappeja. Hän oli vastustamaton; hän ikäänkuin kyseli, vaikka +olikin vaiti, keri kerimistään kuin näkymätöntä lankaa Katinkan +sielusta. + +Ja Katinka söi makeisia ja kertoi. Hän tunnusti, mitä ei ollut vielä +yhdellekään elävälle sielulle puhunut, käynnistään kulissien takana, +Julian untuvavaipasta ja rakkaudentunnustuksestaan. Hän veti esiin +pienen silkkipussin poveltaan varmemmaksi vakuudeksi. Ainoastaan +kohtauksesta puodin ikkunan edessä ja haukottelevasta jumalasta hän ei +puhunut. Hän ei tahtonut alentaa jumalansa arvoa vieraan edessä. + +Seuraavalla, viimeisellä väliajalla hän avautui avautumistaan, aivan +täydellisesti. Hän meni niin pitkälle, että suostui lausumaan +mietelmiään näkemistään näytelmistä. + +Mutta kesken kaikkea hän yht'äkkiä sattui vilkaisemaan neitiin, kesken +tunnustuksiaan: neidin suupielissä kareili tuskin huomattava, miltei +näkymätön naurunväre. Se katosi samassa tuokiossa, mutta Katinka oli +kuitenkin ennättänyt sen nähdä. + +Se riitti. Katinka keskeytti kertomuksensa siihen paikkaan, hän oli +heti vaiti ja lukossa, vetäytyi etäämmäksi vaarallisesta makeispussista +ja neidistä, siirsi tuolinsakin. Olisihan hänen pitänyt ennakolta +tietää, että aikuisten suhteen oli oltava varuillaan, he leikkivät +lapsilla, kuten lapset leluillaan, he penkoivat lasten sieluja, +nähdäkseen, mitä niissä oli, aivan niinkun Katinka saksilla raateli +vanhan Molla-Maijansa päätä. + +Mutta tehty oli tehty. Ah, Katinka oli tänä iltana myynyt +suklaanapeista suloisimman salaisuutensa. Hänestä tuntui, ikäänkuin +hän ei olisi omistanut sitä enää. Se oli nyt tuon vieraan, vilpillisen +neidinkin omaisuutta ja hänen kauttaan kaikkien muittenkin... Se oli +lentänyt pois hänen sielustaan, kuten kultaisesta häkistä, jonka oven +hän oli jättänyt auki. + +Onnettomuudet eivät kuitenkaan päättyneet vielä tähänkään. + +Seuraavana sunnuntaina, päivällispöydässä, kun koko perhe oli koolla, +ja paitsi sitä useita vieraita, sanoi yht'äkkiä muuan vanhimman veljen +yliopistotovereista, jota Katinkan oli tapana nimittää "Ukoksi": + +"No, Katinka, mikä on sinun mielestäsi Tietäjän perusajatus?" + +Katinka sävähti tulipunaiseksi ja vääntelehti tuolillaan; jotain +selvisi hänelle yht'äkkiä nöyryyttävänä, hirveänä häpeänä. + +"Tietäjä etsi totuutta, eikö niin?" jatkoi Ukko. + +Katinka tunsi omat sanansa. Hän muisti mustasilmäisen neidin, +makeispussin hänen helmassaan ja pienen, petollisen naurunväreen neidin +suupielissä. + +"Kuinka voi jäädä eloon, kun on kadottanut sen, jota rakastaa?" kuului +nyt toiselta puolen pöytää imelällä, haaveellisella nuotilla. + +Samassa oli Katinka pöydän alla. Naurua, huutoja, lasien kilinää, +ja taas naurua. Yksin isäkin nauroi. Ja kaikki nuo saappaat ja +kengät pöydän alla... Millainen kuuma häpeä! Kuinka ylen typerätä +ja naurettavaa olikaan kaikki, mitä hän oli sanonut. Hän vihasi ja +halveksi heitä kaikkia, -- neitiä, joka oli hänet kavaltanut, ja +naurajia. Hän vetäytyi kokoon pöydän alla kuin siili, kädet, jalat, pää +yhtenä keränä. + +"Entä silkkipussi? Julian ruusu?" jatkuivat huudot. "Katinka, näytä +Julian ruusu." + +"Jo riittää. Antakaa lapsen olla", kuului isän ääni. + +"Katinka, tule pois pöydän alta", sanoi äiti. Hänen äänessään ei ollut +hiventäkään pilkkaa. + +Mutta Katinka ei enää tullut vapaaehtoisesti. Hänet vedettiin +väkisin pöydän alta. Hänen kasvonsa olivat kummallisessa naurun ja +itkun sekaisessa irvistyksessä. Ennenkuin kukaan muu ehti siepata +silkkipussia hänen poveltaan, oli hän jo itse vetänyt sen esiin ja +siroittanut kuivuneet, irralliset ruusunlehdet pitkin lattiaa. + +Hänestä tuntui, ikäänkuin hän samalla olisi siroittanut kaiken ilman +tuuliin suuren rakkautensa. + + + + +20. + + +Ihmisistä useimmat tuskin päivälleen tiennevät ikäkausiensa syys- ja +kesäpäiväntasauksia, heidän elämänsä siirtyy päivien vilisevässä +virrassa, vähitellen. Mutta Katinka Raben elämä oli alun alkaen +säädetty jyrkkätaitteiseksi; hänen lapsuutensa loppui eräänä elokuisena +yönä. + +Menee levolle lapsena ruumiiltaan ja sielultaan; -- herää, ja ruumis on +yhä sama lapsellinen, venyväjäseninen, mitään ei ole muka muuttunut, ei +ole varttunut vaaksan vertaakaan pituutta. Sielu vain tässä näköjään +samassa ruumiissa on toinen, iäkseen säikähtynyt. + +Kultahääkesä oli käsissä. Kultahäistä oli puhuttu siitä asti +kuin kynnelle kykeni; ne olivat pysyväisenä kangastuksena Hovin +lapsuustaivaalla. Alati oli laskettava, kuinka monta vuotta niihin +vielä oli jäljellä; ne pitivät mielen herkeämättömässä jännityksessä: +jaksaisivatko Grosspapa ja Mummuli elää niin kauan? Hennoisivatko he +saattaa sen murheen lapsilleen ja lastenlapsilleen, että kuolisivat +ennen kultahäitä? Se olisi ilmeinen ja korvaamaton vääryys. + +Oli heinäkuun alkupuoli, jasmiinien kukinta-aika; Hovissa olivat +kultahäät korkeimmillaan. + +Tallin luona seisoskeli kirjava joukko erimallisia ja -suuruisia +ajopelejä, charabaneja ja kevyitä, keltaisia korikiessejä, mutta +myös pitkämatkaisempia kaleskoja ja korkeita, kolmivaljakon vetämiä +umpivaunuja. Olisi voinut luulla siirtyneensä Fataburin puutarhajuhlain +ja naamiaisten aikoihin. Kuskeista herätti suurimman huomion Pesun +hovin kuski, tanakka venäläinen, jonka hatussa pöyhkeili riikinkukon +sulkia. Pesun hevoset olivat koristetut kuin sirkusratsut, +messinkihelyin ja kulkusin. + +Hamusen-Ieva apureineen kuljetti kuskeille virvokkeita. + +Pylväsportaille ilmestyivät Katinka, Lenzy ja Mirka. He tekivät +kierroksen Kuninkaan, väentuvan ja tallin ohitse. Heidän valkoiset +harsohameensa ulottuivat tuskin polviin, hiukset hulmusivat valtoimina, +ja auringossa kimalsivat kultaiset kengät. Tänään ei heistä kukaan +kadehtinut Kuninkaan Aatun paljasjalkaisuutta. He olivat Hovin kolme +pikkuista prinsessaa. He kulkivat käsivarret toistensa sinisillä +silkkimiehustoilla, pysähtymättä. Heitä katseltiin, he nyökkäilivät +armollisesti. Heillä oli tänään kultaiset kengät! + +Keittiössä oli elämää. + +Kaupunkilainen kokki seisoi naama tulikuumana taiteensa mestariteoksen, +korkean hääkrokaanin edessä, joka tuiki käsittämättömistä ja nähtävästi +sisäisistä syistä oli nähnyt parhaaksi ruveta hiljakseen toiselle +kyljelleen kallistelemaan, kuten Pisan kuulu torni. Koko kokkimahti +näyttäytyi tehottomaksi. Kyökki-Ievan salaiseksi mielihyväksi +krokaanitorni kallistui kallistumistaan ja luhistui viimein raunioiksi. + +Vihkimätoimitus alasalissa oli ohitse, samoin päivällinen, vieraat +olivat hajautuneet parvekkeille ja puistoon. Puutarhanpuoleisella +verannalla soitteli sotilassoittokunta. + +Kieltensekoitus oli kirjava, saksa sentään ylinnä. Mutta paitsi +sitä kuului englantia, ranskaa, venättä, ruotsia ja suomea. Ja +saksankielikin oli erisointuista Raben suvun eri jäsenillä, siinä soi +kaikuja kielistä, joita he joka päivä puhuivat. + +Possulin omistaja, sotaisa eversti Mendt keskusteli äänekkäästi +särkyneellä komentoäänellään Pesun Ripasin kanssa. + +"Als ich jung war, haben wir in Säckjärvi, bei Gott, Branntwein +getrunken. Bei Gott!" + +Ripasin täytyi yhtämittaa pistää molemmat kätensä liivintaskuihinsa, +pysyttääkseen itsepäiset liivit paikoillaan kunnioitettavasti pyöreän +vatsansa ympärillä. + +Hän oli alkujaan italialaista juurta, upporikas ja omisti siperialaisia +kultakaivoksia. Pesuun hän tuli vain kesiksi. Hänellä oli +mansetinnappeina vähäisiä kultakimpaleita. + +Vierashuoneessa istui Vongurin vanha salaneuvoksetar ja kertoi Agnes +Wrenskylle "rakkaasta vainajastaan, Herrassa nukkuneesta Abram +Abramowitshista", joka oli kuollut neljännesvuosisata takaperin. + +Hän seurasi silmillään Mendulan parooni Mendtiä, everstin veljeä. + +"Sanotaan, että Mendt on ostanut parooniarvonsa", hän sanoi muka +ääntään alentaen. "Kuulin, kuinka paljon hän maksoi siitä. Odotappas, +dufva lilla... Hän on karttuunitehtailija..." + +Ja yht'äkkiä, neulan terävyydellä: + +"Han ä' baron von Syringen Wachs und Draht." + +Sen jälkeen hän alkoi kertoa Rasalahden Stavemannista, jota kansa sanoi +Taapermanniksi. + +"Hän ostaa vanhoja hevoskoneja, tappaa ne ja pensez donc, kuoppaa ne +kauramaahansa, lannaksi muka. Ja syöttöhanhet hän naulaa räpylöistä +kiinni lattiaan, että paremmin lihoisivat." + +Pitkä silkkilaahus kahisi, Dela Delvigk, omaa sukua Rabe, kulki ohi, +valkea atlaspuku yllä, kaulassa helmiketju, jasmiineja hiuksissa. Ja +heti hänen jäljissään pariisilainen Alphonse Rabe, -- Constantin Raben +ja Josefa Luisa Ramona de la Santa Trinidad de Roa y Morales'in poika. + +He nousivat portaita yläkerran parvekkeelle, jonka pylväitä koristivat +liekoköynnökset. + +"Vain yksin jasmiinien kukinta-ajaksi maksaisi vaivan tulla Hoviin", +sanoi Dela Delvigk. "Minun lapsuuteni tuoksui jasmiineille. Hovi +tuoksuu jasmiineille. Uskokaa, cher cousin, jos minulla on sielu, niin +sekin tuoksuu jasmiinille." + +"Jasmiinit tuoksuvat kuin rakkaus", sanoi Alphonse Rabe +vierasvoittoisella saksankielellä. + +"Jasmiinit tuoksuvat kuin kuolema", sanoi Dela Delvigk. "Niitten väri +on vahakynttilöiden." + +Hovin lahti oli heidän edessään, täynnä ruskeareunaisia +kaislasaareikkoja, jotka yhä tihenivät. Jää irroitti ne keväisin +juurineen, päivineen ja kantoi ne toiseen paikkaan, missä ne juurtuivat. + +"Niin hankala pääsy merelle täältä", sanoi Dela Delvigk, ja hänen +katseensa kulki yli kaislaisen lahden. "Ensin pitkin Mustaajokea, +sitten lahti ja kivikkosalmet. Kaislaa, kaislaa. Ja kuitenkin, -- +ulappa on olemassa, saarien takana, valtamerilaivojen satama." + +Hänen äänensä soi kuin huilu. + +"Yhtä vaikea pääsy merelle, cher cousin, kuin meidän Raben naisten on +päästä irti elämän pikkusievästä siroudesta, näistä Fataburin siunatun +säntillisistä pensasmuureista, -- todelliseen elämään, siihen, jolla on +suolan kirpeä tuntu, haaksia hävittävät myrskyt, riemuja kuin punaisia +koralliriuttoja syvyyksissä ja merihirviöitä, -- niin, niitä tietenkin +myös!" + +Kolme kultakenkäistä prinsessaa ilmestyi puutarhaan. Dela Delvigk ja +Alphonse Rabe katselivat heitä kumpikin, Alphonse Rabe monokkelillaan. + +"Pikku Wrenskyissä on jo puolalainen hapatus tehnyt tehtävänsä", sanoi +Alphonse Rabe. "Mutta la petite Catinka, -- siinä on oikea Rabe." + +"Hän on oikea Rabe", sanoi Dela Delvigk. "Pelkään vain, että hänet +täällä liiaksi ruokotaan ja typistetään, -- Fataburin pensasmalliin." + +"On valmistauduttava, ettei kohtalo käy ylivoimaiseksi", sanoi Alphonse +Rabe. + +"Kohtalo", hymähti Dela Delvigk, pää kallellaan. "Niinkuin voisi tilata +kohtalon omien mittasuhteittensa mukaisesti, niin ja niin monta tuumaa +ja kyynärää! Kohtalot ovat Raben naisille aina olleet liian pieniä, +ahdistavia kuin kireät kureliivit tai puristavat kengät. Me saamme +hengenahdistusta ja liikavarpaita huonosti sopivista kohtaloista!" + +Mutta Alphonse Rabe seurasi yhä katseellaan Katinkaa. + +"Hän on hämmästyttävässä määrin teidän näköisenne, chère cousine", hän +sanoi. "Vain hiusten väri on toinen; -- kasvot ovat myös lyhyemmät, +vähemmän soikeat." + +"Minä huomasin sen heti", sanoi Dela Delvigk. + +Alaverannalta kuului poloneesin säveliä. Salissa alkoi tanssi. + +"Tehän tiedätte, että harrastan sukututkimusta", sanoi Alphonse Rabe, +-- "vain omaksi huvikseni tosin, en tieteenä. Minua askarruttaa alati +oma sukuni, jolla on niin harvinainen ruokahalu sulattamaan toisia +rotuja." + +"Raben naiset!" nauroi Dela Delvigk. "He ovat syypäät suvun +paimentolaisuuteen. Uskokaa, cher cousin, heidän aivonsa ovat +täynnä sinisintä romantiikkaa, he istuvat odottamassa merentakaisia +sankareita. He odottavat olemattomia, ja vieras rotu on heidän suuri +tuntemattomansa." + +"Meidän kohtalomme on maailmankansalaisuus", sanoi Alphonse +Rabe. "Ajatelkaa minua. Isäni oli saksalaisen isän ja jo osaksi +venäläistyneen äidin poika, äitini espanjatar, itse olen ikäni asunut +Parisissa, olen saanut ranskalaisen kasvatuksen. -- Sallitteko minun?" + +Hän tarjosi käsivartensa Dela Delvigkille, he menivät yhdessä alasaliin. + +Mutta portailla Alphonse Rabe vielä pysähdytti Dela Delvigkin. + +"Jos valokuvaa useampia samaan sukuun kuuluvien henkilöitten +valokuvalevyjä päälletysten, sanokaamme, parikymmentä, niin ilmestyvät +kasvot, jotka eivät ole kenenkään ja kuitenkin kaikkien. Ne ovat +yhteenveto, perustyyppi. No niin, la petite Catinka on tällainen +yhteenveto..." + +Alasalissa oli alkanut poloneesi. Pitkin lattiaa liikkui verkkaan +kultapari, varovassa tahdissa. Grosspapa, musta hännystakki yllä, +napinlävessä kultainen kukkavihko, kumarana, lempeäsilmäisenä, +poskipäillä heloittavat täplät, Mummuli kullanhohtoisessa silkissä, +ohimoilla kultaseppele. + +Torvisoittokunnan soittoon sekaantuivat Suhosen, puutarhurin, talosta +samoin tanssinsäveleet. Hovin väki, alustalaiset, vieraat kuskit ja +lakeijat tanssivat siellä viulun ja hanurin säestyksellä. + +Puutarhassa ja parvekkeilla paloi värillisiä lyhtyjä. Poloneesia +seurasi valssi, jonka aloitti Dela Delvigk lontoolaisen serkkunsa +Nicolai Raben kanssa. + +Kultaparia huudettiin ulos. He ilmestyivät pylväsportaille, seisoen +käsikädessä. Grosspapa yritti turhaan saada sanotuksi muutamia +suomenkielisiä sanoja, hänen suomenkielentaitonsa petti hänet +perinpohjin tällä liikutuksen hetkellä. Hän tyytyi viittaamaan +vapisevalla, sinisuonisella kädellään. + +Väkijoukko hurrasi ja huusi, Ahokkaan lapset vielä muitten vaiettua. + +Alasalissa tarjottiin samppanjaa ja jäätelöä. + +Katinka ei itsekään tiennyt, miksi hän näki niinkuin ei koskaan ennen. +Niinkuin hyvin kirkkaalla säällä: kaikki piirtyi unohtumattoman +selvästi mieleen. He istuivat kaikki kolme alasalin pianon kannella; +ikkunat olivat auki, ja täpötäyteen saliin tulvi soitto ja jasmiinin +tuoksu. + +Yht'äkkiä hän oli kuulevinaan isän äänen viereisestä huoneesta. Hän +laskeutui alas pianon kannelta, kukaan ei huomannut sitä, hän hiipi +läpi tungoksen vierashuoneen ovelle. + +Aivan oikein, isä puhui! Vierashuone oli täynnä tupakoivia herroja, +joista Katinka tunsi Ripasin ja Mendtit, paitsi sitä vilahti setä +Koljan univormu toisten takaa. + +Katinka ei ymmärtänyt rahtuakaan, mistä oli kysymys, hän vain kuuli +muutaman vanhanpuoleisen, vieraan herran rauhallisella kylmyydellä +sanovan jotain isälle, mihin isä vastasi kuin silmänräpäyksessä +tuleen syttyen. Hänestä säkenöi, räiski, liekehti, Katinkasta tuntui, +ikäänkuin kaikkien olisi pitänyt syttyä paloon. Puheeseen sekaantui +muitakin ääniä, joista toiset pitivät isän, toiset vieraan herran +puolta, mutta edellisiä oli vähemmän, isä oli melkein yksinään. + +Katinka vapisi jännityksestä, Ripasin mahtavan selän takana. +Tämännäköinen oli siis juhlaisä, jota Katinka ei koskaan nähnyt, joka +oli olemassa vain muita, noita toisia varten! Tämännäköinen hän mahtoi +olla singotessaan vastalauseensa kuuluisalle, isolle miehelle päin +silmiä. Hänen ruskeista, likinäköisistä silmistään tuli kuin silkkaa +tulta, pääkin oli pystyssä eikä kallellaan. + +Mutta yht'äkkiä, juuri kun Katinka sydän kurkussa pelkäsi hänen käyvän +käsiksi vieraaseen herraan, isä kumarsikin, hymyili ja asettui taas +paikoilleen. + +Alasalissa jatkui tanssi. Katinka oli tanssinut valssin lontoolaisen +Ronald Raben kanssa. Ronald oli viisitoistavuotias, pitkä ja +vaaleaverinen, englantilaisen äitinsä näköinen, oli täti Agnes Wrensky +sanonut, Rabea ei hänessä ollut muuta kuin suu. Hän oli setä Nicolain +poika, hänen, jolta kivisiru oli vienyt toisen silmän, ja joka lähetti +Grosspapalle viinitynnyreitä. Ronaldkin oli käynyt Afrikassa. Hän +puhui vain englantia, ei edes saksaa, eikä osannut suomea muuta kuin +sanan "kolme". Aina hän sanoi kolme, -- hän oli luvannut kerran +tyttärelleenkin antaa nimeksi Colme, -- Colme Rabe. + +He olivat menneet puutarhaan vilvoittelemaan. Yht'äkkiä Katinka löi +Ronaldia käsivarteen, kuten hippasilla, ja pani juoksuun. + +Ronald alkoi ajaa häntä takaa. + +Katinka pakeni. He juoksivat ensin puutarhan teitä, kierrellen, +kaarrellen, mutta yht'äkkiä Katinka pujahti angervapensaikkoon kuin +hiiri loukkoonsa. Hän kuuli Ronaldin pysähtyvän kuten metsästyskoiran, +joka kadottaa riistan jäljet, kiertävän pensaikkoa ja kahistavan oksia. + +Katinkaa nauratti, -- nauratti tikahtuakseen. Korvat ihan kuumenivat. +Samassa tuokiossa näkyi Ronaldin vaaleatukkainen pää pensaikossa, ja +hän sai kiinni Katinkan kultaisesta kengästä. + +Katinka huusi ja kirkui, riuhtaisten irti jalkansa, mutta joutui kiinni +käsipuolestaan. Nyt alkoi kamppailu. Katinka kieriskeli hajahiuksin +sammalissa, painoi vihdoin kasvonsakin maahan, mutta Ronald käänsi +hänet selälleen, ja sellaisena, huulet ja posket mullassa, sai +Ronald hänet vihdoin suudelluksi. Katinka tunsi kosteat pojanhuulet +huulillaan. Ronald veti hänet syliinsä, he istuivat molemmat pahasti +myllerretyllä sammalpatjalla, Ronaldilla oli kädessä Katinkan +kultakenkä. + +He eivät osanneet puhua sanaakaan keskenään, ei ollut yhtäkään yhteistä +kieltä. + +"Kolme!" sanoi Ronald. + +Katinka sanoi myöskin: + +"Kolme!" + +Heistä tuntui, ikäänkuin he olisivat sanoneet jotain sanomattoman +tärkeätä, ihaninta, mitä ihmiskielellä voi sanoa. + +Ronald auttoi kultakengän Katinkan jalkaan, senjälkeen he menivät +sisään. + +Alasalissa yhä tanssittiin, samoin Suhosella. Alkoi hämärtää, raketit +kasvoivat heinäkuiselle taivaalle, puhjeten kuin tuliset kukat pitkän +valovarren päähän, kuihtuivat samalla ja katosivat kaislaiseen lahteen. + + + + +21. + + +Viimeisten vieraitten lähdettyä Mummuli kääntyi kipeäksi, kultahäät +olivat olleet hänen viimeinen ponnistuksensa. Mummuli oli jo monta +vuotta tuntenut voimiensa vähenevän, mutta hän oli luvannut lapsilleen +ja lastenlapsilleen elävänsä yli kultahäitten. Hän piti lupauksensa; +kuolema sai odottaa: kaiken piti käydä järjestyksessä! Ja kuolema +odotti, ikäänkuin sekin olisi kavahtanut häiritsemästä Hovin +päiväjärjestystä, joka oli täsmällinen poljennoltaan kuten hyvä runo. + +Senjälkeen Mummuli sai sappikohtauksen, ankarinta laatua, -- +tuntikausia kuului hänen valituksensa kylkirakennuksesta. Katinka, +Lenzy ja Mirka pakenivat kauemmaksi puistoon, tämä käheä, vaikertava +ääni, joka ei ottanut vaietakseen, täytti heidän lapselliset sydämensä +hämmästyksellä ja kauhulla; he eivät kyenneet käsittämään, että se +lähti Mummulilta. Tätä Mummulia, joka tunsi kipua ja huusi tuskasta, he +eivät milloinkaan olleet tunteneet. + +Niin kauan kuin kohtausta kesti, ei Mummuli sietänyt ketään luonaan, +paitsi lääkäriä. "Kipu on kuin rakkaus: sen kanssa on oltava kaksin", +hän sanoi tyttärelleen Agnes Wrenskylle. Senjälkeen tuli sisar Marie +läheisen kaupungin sisarkodista; hän istui liikkumattomana vuoteen +jalkopäässä, harmaana kuin seinä ja valkea tärkkitanu päässä. Sisar +Marie puhui harvoin; hän tarvitsi yhtä vähän unta kuin linnut, +luultavasti hän nukkui istuallaan, ehkäpä seisaallaankin, luomet auki. +Hän vain kutoi, valveillaan ja unissaan, harmaata, paksua villasukkaa, +joka yhä piteni. + +Elokuun alussa Mummuli yhtä kaikki tointui, vaikka ei entiselleen. +Sisar Marie pääsi tästälähtein päivällisunelle; Mummuli siirtyi +vuoteesta tukituoliin, ja Sisä-Miina puki hänet joka aamu yhtä +huolellisesti, kuin jos hänen olisi ollut vastaanotettava kaikki +lähihovien asukkaat. Mutta hän oli yltä yleensä keltainen, keltainen +kuin sitruuna tai saframi, ja tästä kellasta tuikahtivat pistävän +ruskeat silmät, joitten valkuaiset jo alkoivat kellertää nekin. + +Viimeiseen saakka hän säilytti rakkautensa kuvastimiin, hän istui +pitkät ajat tuijottaen hopeiseen käsipeiliin, mahdollisesti toivoen, +että peili ikäänkuin ihmeen kautta olisi säilyttänyt valhesyvyydessään +hänen nuoruutensa kauneuden. + +Mummuli, hallitsemaan tottunut, ylenmäärin hemmoteltu, muodoista ja +säännöistä riippuva nainen tunsi kuoleman tulon. + +Ja uskollisena itselleen viimeiseen saakka hän meni kuolemaakin vastaan +kaikkia juhlamenoja noudattaen. + +"Kuolemaa on kohdeltava kuten muitakin suuria herroja, -- siis +juhlamenojen mukaisesti", hän sanoi. + +Sisar Marie avasi jo suunsa vastatakseen, mutta tyytyi ottamaan Uuden +Testamentin, josta luki muutamia rivejä, ikäänkuin itselleen. + +Kaiken oli siis oltava järjestyksessä. + +Mummuli nostatti tukituolinsa mahonkihyllystönsä eteen, hän +availi laatikoita, jotka olivat täpötäynnä kirjeitä. Niitä oli +suuria pinkkoja, eri maitten postileimoilla varustettuja, lasten +hyppelehtivistä variksenvarpaista aikuisten käsialaan saakka. Kaikki +Mummulin lapset olivat kirjoittaneet hänelle säännöllisesti kerran +viikossa, samoin lapsenlapset, niin pian kuin kykenivät kynää +pitelemään, määrättynä päivänä. Ja lähempänä, pääkaupungissa asuvien, +oli ollut Mummulin erikoisen määräyksen mukaan lähetettävä kirjeensä +yö- eikä päiväjunassa, että Mummuli olisi saanut ne aamulla ollessaan +virkeämpi. + +Kirjeissä ei ollut mitään järjestämistä, vuosikausia ne olivat +odottaneet tätä hetkeä. Mummulilla ei ollut muuta tekemistä kuin +yhdistää eri pinkat: kirjeet oli hänen kuolemansa jälkeen jätettävä +takaisin kirjoittajilleen. + +Itse hyllystö oli sensijaan määrätty Katinkalle, "vanhimman poikani +Wilhelm Augustin tyttärelle Catharina Dorothea Adèle Marialle". Näin +oli kirjoitettuna luettelossa, jossa samoin oli määrätty irtaimiston +kohtalosta. Jokaisella vähänkin arvokkaammalla esineellä oli jo tuleva +omistajansa, yksin Mummulin silkkileningitkin oli jo ennakolta jaettu. + +Luettelon tarkistamiseen meni monta päivää. + +Roomalais-alttarissa paloi tuli, -- Foibos Apollo ohjasi yhä +aurinkovaljakkoaan kohti korkeuksia. + +Kun kaikki oli järjestyksessä, sanoi Mummuli tahtovansa Rakokivelle. +Kuski-Heikki ja Suhonen kantoivat hänet sinne eräänä aamuna +tukituolissa. Rakokivelle päästyä Mummuli antoi siirtää itsensä +tuolista rantapenkille ja käski miesten poistua. He vetäytyivät puitten +suojaan ja panivat tupakaksi. Suhonen katsoi kelloaankin, häntä +hauskuutti tietää, pitäisikö vanha rouva nytkin neljännestuntinsa. Ja +aivan oikein: neljännestunnin kuluttua he kuulivat Mummulin kutsuvan; +he kantoivat hänet samaa tietä takaisin. + +Jäätyään yksin huoneeseensa Mummulia alkoi omituisesti viluttaa. Hän +riisuuntui ilman apua, mutta soitti Sisä-Miinan tuomaan metallisen +lämpöpullon, joka asetettiin vuoteen jalkopäähän. Sisä-Miina +kasasi hänen ylleen toisen untuvaisen, isokukkaisen silkkipeitteen +toisensa jäljestä. Mummuli yhä hytisi. Hän värisi vilusta mahtavassa +vuoteessaan, missä hänen isänsä Friedrich Fatabur kerran oli kuollut +tylsänä ja elämästä kyllänsä saaneena, ja missä hänen pojantyttärensä +Katinka kymmenen vuotta takaperin oli ilmestynyt aistimin tajuttavaan +ja sentään kangastuksen kaltaiseen elämään. + +Ei ollut epäilystäkään: nyt oli tullut hänen vuoronsa kuolla tähän +kohtalokkaaseen vuoteeseen. + +"Juhlamenot ovat päättyneet: astukaa sisään!" hän sanoi. + +Hän ei enää noussut. Sappikohtaukset uudistuivat tavantakaa. +Terveempinä, tuskattomina päivinä hän pujotteli lasihelmiä, +kaikenkokoisia ja -värisiä, hiuksenhienoon rihmaan, kuten +nuoruudessaan. Katinka, Lenzy ja Mirka saivat tulla hakemaan +kitkemispalkkansa kuten ennenkin, suoraan Mummulilta itseltään; hänellä +oli kuparilantit entisessä preferanssipelilaatikossa, jonka kanteen oli +maalattu alankomaalaisia häitä esittävä kuva: + +"_L'accord de mariage_." + +He tunsivat joka kerta voittamatonta kammoa astuessaan huoneeseen. +Keltainen, kurttuinen nainen, joka pujotteli lasihelmiä, niin +tuiki erinlainen kuin heidän kaunis, ankara isoäitinsä, kauhisti +heitä; hän oli heille yhtä vieras kuin vaikerrus, joka oli kuulunut +kylkirakennuksesta. Miksi Mummulin piti kuolla? Mitä se merkitsi? He +eivät käsittäneet mitään. + +Sisar Marie kutoi sukkaansa ja nukkui kuin lintu. Hänkin oli kuin kuva +eikä ihminen. Kaikki oli käynyt perin kummalliseksi. + +Katinka, Lenzy ja Mirka toimittivat asiansa niin lyhyeen kuin +suinkin. Onneksi oli Mummuli unohtanut niskasuutelot. Hän avasi +taudista keltaisilla käsillään preferanssilaatikon ja haki kullekin +kymmenpennisen, sitä ennen tutkien: "Kitkittekö todella tunnin, -- +täyden tunnin?" + +He vetivät syvään henkeä päästessään taas kuin maan alta vihreyteen, +missä kurpitsat kasvoivat, ja riihet savusivat, ja Kuski-Heikki seisoi +tanakoilla jaloillaan tallin edessä, mihin hän äsken oli naulannut +huuhkajan, siivet levällään, ja sanoi ohi juoksevalle Sisä-Miinalle: + +"Jos jottai eriommaist' näät, nii älä ihmettele, tyttö!" + +Mutta Kuski-Heikki sai itse piankin ihmettelyn aihetta, sillä kaunis +Sisä-Miina oli vihdon viimein tehnyt päätöksensä: hän aikoi odottaa +nuorta piispansaarelaista perämiehen alkua. Kyökki-Ieva näki paljon +ja ihmeellisiä unia näinä aikoina; mustat, pörhökarvaiset koirat +syöksähtelivät häntä vastaan jääkellarin ovella, se tiesi hautajaisia! + +Muuten olivat päivät sateisia, yöt kuutamoisia. Sienet kasvoivat. +Eräänä päivänä Mirka kuiskasi päivällispöydässä: + +"Kohta mennään sieneen, -- minäpä näin karvalaukun." + +Johon Katinka säikäyksissään, vaimentavasti: + +"Hys, -- älä puhu, etkö tiedä, sienet kuulee eivätkä kasvakkaan, +menevät uudestaan maan sisään!" + +Sienet mahtoivat kuitenkin olla huonokuuloisia; niitä oli viljemmältä +viidakoissa ja luhtaniityillä kuin miesmuistiin; Hovin metsät olivat +täynnä ruusuisia, maitoa heruvia karvalaukkuja, pyyleviä hepotatteja, +keltaroisia, jotka hienosti tuoksuivat hajusaippualle. Ukonsienet +avasivat suomuiset sateensuojansa, maamiinat pölysivät. + +Elokuu oli käsissä. + + + + +22. + + +Katinka valvoi eräänä elokuisena iltana vuoteessaan. Siinä ei itsessään +ollut mitään tavatonta, hän ei useinkaan heti saanut unta. Tämä oli +hänen puinen, aikoinaan punaiseksi maalattu häkkivuoteensa, joka alkoi +jo käydä liian lyhyeksi. Tämä oli hänen siniruskearaitainen peitteensä. +Kaikki oli tuttua. Ovi oli auki pimeään käytävään, josta vuorostaan +vei ovi keittiöön. Käytävässä sensijaan, vastapäätä Katinkan huoneen +ovea, seisoi yhä sama vanha kaappi, missä palvelijat säilyttivät +kenkärajojaan. Huoneen hajukin oli tuiki tuttu ja kotoinen. Se oli +hieman tympeä, täynnä keittiön höyryjä ja takapihalta takiaisista, +kosteista haloista ja ruoantähteistä nousevia hajuja. + +Katinka makasi silmät auki, polvet leuan alla. Keittiön raollaan +olevasta ovesta heittyi käytävään heikko, ystävällinen valonsäde. +Kuului yhä puhetta, milloin hiljaisempaa, milloin äänekkäämpää, samoin +askelia ja ovien pauketta. + +Oli jo myöhäistä, ja Katinkaa unetti suuresti. He olivat päässeet +tavallista myöhemmin levolle, sillä isä oli jo iltapäivällä ottanut +Piilin mukaansa ja lähtenyt sorsajahdille, ja häntä oli turhaan +odotettu illalliselle. Vihdoin he kuitenkin olivat käyneet pöytään +ja aterioineet ilman isää, joka nähtävästi oli poikennut Vainikkaan, +kuten usein teki. Hopeisissa kynttiläjaloissa paloivat ensi kertaa +tänä kesänä ilta-aterian aikana kynttilät. Illallisen jälkeen Katinka +oli pelannut Lenzyn ja Mirkan kanssa kahdesti Akulienaa ja kerran +Mustaa-Pekkaa. Senjälkeen he olivat kaikki panneet maata. + +Yht'äkkiä alkoi Katinkaa ihmetyttää, etteivät äänet ja askeleet +keittiössä ottaneet vaietakseen. Hän oli maannut valveilla jo ainakin +parituntia ja oli aivan pimeä; kellon täytyi lähetä kahtatoista. + +Hän makasi ja kuunteli. Oli ihmeellistä, miten paljon ääniä oli tänä +iltana. Olisi voinut luulla koko Hovin olevan liikkeellä, Sokia-Marin +kellarista aina ylisille asti. Ovia aukaistiin ja suljettiin, kuului +raskaita, kovia askeleita, jotka eivät voineet olla muitten kuin +Kuski-Heikin, ja puhetta, josta ei kuitenkaan eroittanut muuta kuin +äänien kaiut. + +Joku sulki käytävän ja keittiön välisen oven, ja valonsäde katosi +samalla. Ikkunoista virtasi vain pimeyttä. Mutta puhe ja supatus +keittiössä eivät lakanneet, päinvastoin alkoi kuulua liikettä ja +askeleita myös eteisestä päin, ja suuri etuovi kävi. + +Mitä tässä oli outoa ja peljättävää? Eipä mitään. Ja kuitenkin +alkoi Katinkaa yht'äkkiä peloittaa. Pelko iski häneen äkkiä kuin +puistatus, joka hetkeksi tärisytti koko ruumista kiireestä kantapäähän +siniruskearaitaisen peitteen alla. + +Hän kääräisi tapansa mukaan raidit kuin koteloksi ympärilleen. Hänen +kuulonsa teroittui erinomaisen herkäksi. Oli kuin hänen levottomuutensa +olisi jollain lailla ollut yhteydessä Hovissa paraikaa yhä jatkuvan, +käsittämättömän liikunnan kanssa. + +Askeleita kuului nyt kaikkialta, ylhäältä ja alhaalta, kaikilta +portailta, kaikista huoneista, juoksevia, hitaasti laahustavia, kevyitä +ja raskaita. Kukaan muu koko Hovin asujamista ei näyttänyt olevan +vuoteessa paitsi Katinka. + +Nyt ajettiin... Vaunut pysähtyivät pylväsportaille, etuovi kävi, ja +vaunut vierivät taas pois. + +Sitten hyvin hitaita, mutta raskaita askelia, pitkin yläkerran +portaita, ikäänkuin olisi jotain kannettu... + +Yht'äkkiä Katinka kuuli aivan selvästi nyyhkytyksen, joka samassa +tuokiossa tukahtui. Keittiössä alkoi vinkua koira. + +Joku itki -- joku itki jossain aivan lähellä, käytävässä tai keittiössä. + +"Anni -- Anni", parkaisi Katinka äkkiä. + +Katinka oli istuallaan vuoteessa, peite leukaan saakka vedettynä, kun +käytävä samassa tulvahti täyteen lekuttavaa valoa ja pitkiä, juoksevia +varjoja. Anni ilmestyi ovelle, kynttilä kädessä, täysissä pukeissa. + +Hänen turpeat, punakat kasvonsa ja pienet, harmaat silmänsä nähdessään +Katinka heti rauhoittui. + +"No, mitä nyt! Kasso penskaa! Herkiätkö huutelemast'." + +Ja suoriellessaan Katinkan käppyrään kerääntyneitä raiteja Anni yhä +puheli, samaan toruvaan ja lohdulliseen nuottiin: + +"Huuteleppas viel'... Kuka yöll' elämöi? Vai sie -- senki +kärkäsrouva... Siunaa isses ja nuku..." + +Katinka nautti sanomattomasti hänen toruvasta äänestään, terveistä, +tanakoista, syyläisistä käsistään ja hajusta, joka lähti hänen +vaatteistaan ja hiuksistaan. Se kaikki oli erinomaisen turvallista. +Siinä oli kuin tuntoja kaukaisilta ajoilta, jolloin hän oli maannut +tämän korkean ja kiinteän poven turvissa. + +"Annushka, Kannikka, miksi keittiössä valvotaan? Mitä te teette? Mitä +te puhelette? Miksi ette nuku... Mitä kello on? Joko isä tuli kotiin?" + +Mutta Anni vain toruskeli ja vastaamatta yhteenkään kysymykseen alkoi +tiputella kynttilänrasvaa kaapin reunalle. + +"Nuku nyt vaa, äläkä miehaa... Älä kuuntele, sanon mie, heitä isses +herra halttuu'! No, nukutko, senki huutaja..." + +Anni kiinnitti kynttilänpätkän kaapin reunalle rasvalätäkköön ja meni. + +Katinka yhä huuteli hänen jälkeensä. + +"Minä en saa unta. Miksi täällä niin käydään ja liikutaan... Onko joku +tullut? Onko tullut vieraita, Annushka?" + +Mutta Annia ei kuulunut. Kynttilä sensijaan paloi tutun suuren kaapin +päällä, joka oli ollut Katinkan piilopaikka pahoina päivinä. Ah, kuinka +hyvä siellä oli murjotella ja tuntea itsensä tuiki onnettomaksi! + +Ei ollut enää täysin pimeä, vaan kynttilänliekistä alkoi valopiiri, +joka tosin ei ulottunut huoneen pimeimpiin nurkkiin, mutta valaisi +sentään vuoteen jalkopään ja osan viheriänpunaista seinää. + +Katinka alkoi katsella kynttilää. Sen liekki rauhoitti häntä. Hänestä +tuntui, ikäänkuin kynttiläkin olisi katsellut häntä, ainoalla +keltaisella silmällään. He valvoivat nyt kynttilän kanssa kahden +pimeydessä. + +Katinka näki, kuinka liekki söi ja nieli valkoista rasvaa, mustan +karren kasvaessa pitkäksi kuin koukkuinen kynsi. Sen ylin kärki hohti +hehkuvan punaisena. Ja itse liekillä oli sininen sydän. Äkkiä ilmestyi +kynttilään varas, rasvaa alkoi pieninä puroina herua pitkin sen kylkiä, +koko kynttilä näytti tuota pikaa rosoiselta jääpuikolta. Se alkoi +kutistua kokoon, sulaen huimaavaa vauhtia. + +Katinkaa rupesi kovasti unettamaan. Kynttilä alkoi lekuttaa +epätasaisesti kuin sammumaisillaan. + +Katinka hypähtää hereille. Ei kynttilää, ei valoa, vain pimeys virtaa +sisään ovista ja akkunoista kuin pehmeä, villava savu... Annihan pani +kynttilän tuohon kaapin reunalle... Ei näy edes kaappia enää... Hän +mahtoi nukkua ja nähdä unta... Hänen sielunsa on aivan avoin, aivan +suojaton, senkin ovet ja ikkunat ovat selkoselällään, ja pimeys täyttää +sen reunoja myöten. + +Ja Katinka valvoo taas. Hän kuulee aivan selvästi, kuinka vaunut +uudelleen ajavat portaitten eteen ja pysähtyvät. Tällä kertaa oli +mahdotonta erehtyä. + +Käytävästä kuuluu rapinaa ja pehmeätä hipsutusta, joku tulee suoraan +hänen häkkivuodettaan kohden. Hänen kätensä sattuu kosteaan, kuumaan +turpaan. Se on Piili! Isän Piili! + +Ja isä? Entä isä? + +"Anni!" hän huutaa. + +Ja kun Annia ei heti kuulu, Katinka alkaa huutaa täyttä kurkkua: + +"Anni -- Anni...!" + +Anni ilmestyy yht'äkkiä ovelle, taas kynttilä kädessä. Hänen kasvonsa +ovat oudosti turvoksissa, silmät itkettyneet, mutta hän yrittää yhä +torua, vaikka laimeammin. + +"Senki kiusakappale. No, mitä se nyt taas huutaa, nii jott' koko Hov' +kaikuu. Laita isses makkaamaa'..." + +Mutta Katinka ei hellitä tällä kertaa. Hän takertuu kiinni Annin lujiin +käsivarsiin, kaulaa, hyväilee, tukistelee ja puree korvaan, painaa +päänsä tälle täyteläiselle povelle. + +"Anni -- kuka täällä käy? Täällä on joku... Mitä täällä tehdään... +Piilikin on tuossa... Annikka...!" + +Anni yrittää sanoa nyyhkytystensä välistä: + +"Ei mittää. Myö männää kaikk' koht' makkaamaa' -- -- Ei tääll' oo +mittää." + + "Onko isä kuollut?" + +Katinka ehtii itse töin tuskin kuulla omat sanansa, kun samalla +ikäänkuin jokin näkymätön koko voimallaan, olkansa takaa, iskee häntä +vasempaan kylkeen, siihen, missä sykkii ja lepattaa hänen kauhistunut +lapsensydämensä. + +Hän ei enää kuule, mitä Anni vastaa, ei tiedä enää mitään, isku +typerryttää hänet siihen paikkaan, hän tuntee vain kaatuvansa +taaksepäin suoraan tuon pehmeän, ikkunasta virtaavan pimeyden syliin, +Annin käyvän häneen käsiksi ja sen jälkeen tulevansa nostetuksi, +kannetuksi jonnekin pois: + +Ja yö jatkui Hovissa, pimeä, elokuinen yö, täynnä kohtaloa ja +täyttymystä, kuolemaa ja elonkorjuuta. + +Katinka tuli tuntoihinsa oudossa, kapeassa vuoteessa, missä ei +milloinkaan ennen ollut nukkunut, outojen vuodevaatteitten haju ympäröi +häntä, ja hän oli tuntevinaan kovan lautapohjan ohuen patjan läpi. +Hänen kätensä ja jalkansa tuntuivat jääkylmiltä ja tärisivät. + +"Kassokaa ko vapisoo, mutt' eipäs vaa itke", sanoi joku. + +Katinka ei raoittanut silmiään nähdäkseen, kuka sanoja oli. + +Niin, miksi hän ei voinutkin itkeä... Mitä oli tapahtunut? Hän tiesi +selvästi vain, mitä tapahtui tällä hetkellä hänessä itsessään. +Jotain uutta tunkeutui hänen elämäänsä, väkivaltaisesti, rajusti ja +hävittävästi, ikäänkuin nuoreen, verekseen puuhun olisi lyöty terävä +rautakiila. Hänen elimistönsä oli nuori, terve ja lujatekoinen ja pani +vastaan koko voimallaan, mutta tämä oli häntä voimakkaampaa. + +"Isä -- isä!" + +Katinka avasi silmänsä. Hän makasi palvelijain huoneessa keittiön +perällä, pieniruutuiset kaari-ikkunat olivat pimeät, pöydällä +paloi kuvuton lamppu ja savusi. Kukaan ei kiertänyt sitä. Tämä oli +Sisä-Miinan sänky... Ja tuossa oli Kyökki-Ievan... Ja peitteellä olivat +hänen omat kätensä, jotka hyppelehtivät oudosti... Kyökki-Ieva seisoi +vastapäätä sänkyä, kädet vatsalla, hiirenhäntäpalmikko kaulalla. +Sokia-Mari istui nurkassa, vihertävä koppatanu päässä. Oli nähtävästi +aamuyö. + +Katinka nousi yht'äkkiä. + +"Missä isä on? Minä tahdon isän luokse." + +Oli jotain tämän kymmenvuotiaan lapsen eleissä, mikä erehtymättömästi +muistutti Mummulin valtiatartapoja; häntä oli toteltava. Palvelijat +tunsivat sen vaistomaisesti ja epäröivät. + +"Minne hänet on pantu? Viekää minut sinne." + +Mutta kun ei kukaan liikahtanut häntä auttaakseen eikä myöskään +estääkseen, meni hän itse. Meni pitkä, valkea yöpaita yllään läpi +keittiön, läpi etehisen, jonka kaappikellossa juuri pulloposkinen +aurinko nousi, pitkin yläkerran kaikuvia portaita, läpi yläkerran +salin, -- ja pysähtyi sinisen huoneen ovelle. + +Oven edessä makasi Piili ja vinkui, raapi ovea ja vinkui. + +Katinka avasi oven. + +Seuraavassa tuokiossa tärinä hänen käsissään ja jaloissaan lakkasi. +Itku niitti hänet lattialle, kuten viikate viljan, hänen sisäinen, +liikkumaton jännityksensä ratkesi rajuksi itkuksi. + +Hän itki monta tuntia tietämättä ajasta tai paikasta. Itki yhä, kun +kyyneleet jo aikaa sitten olivat ehtyneet, -- kuivaa, repivää itkua. +Sinä hetkenä kuolema kosketti häntä ensi kertaa, sen varjo lankesi +hänen ylitsensä, hänen elämänsä leikkaantui kahtia, kahteen eri osaan, +joista toisessa ei ollut kuolemaa ja toisessa oli. + +"Ja he asuivat kuoleman varjon maassa." + +Niinkuin kalkki polttaa lasin himmeäksi, niin poltti tämä hetki hänen +sielunsa lapsellisen seesteisyyden sameaksi. + + + + +23. + + +Oli lähdettävä Hovista, -- varhain seuraavana aamuna. Ja sitä ennen oli +heitettävä Mummulille jäähyväiset, vielä samana iltana, nyt heti. Mutta +siinäpä olikin mutka, -- Mummuli ei saisi tietää mitään kaikesta, mitä +oli tapahtunut, se oli salattava häneltä niin kauan kuin mahdollista. +Vasta jäljestäpäin, muutaman päivän kuluttua, hän saisi sen tietää, +vähitellen. Hän oli liian heikko kuullakseen yhdellä kertaa koko +totuutta; hän saattaisi kuolla siitä kuten äkillisestä ilmanvedosta. + +Täti Agnes Wrensky selitti tätä kaikkea paraikaa Katinkalle. Kysymys +oli, osaisiko Katinka Mummulia hyvästellessään olla niinkuin ei mitään +olisi tapahtunut. + +He istuivat kahden kesken pylväsportailla. Täti Agnes Wrensky oli +kääriytynyt harmaaseen saaliin. Katinkalla oli kädessään kaksi kiveä, +-- kaksi pientä, pyöreätä kiveä, jollaisia on maantiellä kuin tähtiä +taivaalla. Koko ajan Agnes-tädin puhuessa Katinka pyöritteli näitä +kiviä pivossaan, soljutti kädestä toiseen ja kahnutti vastakkain. +Jossain alitajunnassaan hän ajatteli: "näitä kahta kiveä minä muistan +aina, ne olivat minulla kädessä, kun isä hukkui." + +Ja samalla alkoi hänestä tuntua, ikäänkuin kaikki muu olisi ollut +yhtä turhaa ja merkityksetöntä kuin kivien kahnuttaminen vastakkain. +Tärkeätä ja varmaa oli vain se, mikä täytti sinisen kamarin, kuolema. + +Täti Agnes Wrensky antoi yhä neuvoja. + +"Olet niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Älä puhu tarpeettomia. Ja +jos Mummuli kysyy isää, niin sano, että isä jäi purjehdusretkellään +Niemenlauttaan yöksi ja tulee vasta parin päivän kuluttua. Isä on +lähettänyt sanan, ymmärrätkö." + +Katinka pysyi vaiti. Milloinkaan vielä hän ei ollut valehdellut. + +"Ole luja, Katinka", sanoi täti Agnes Wrensky nousten. "Mummuli raukan +takia. Paitsi sitä, ehkä hän ei kysykään. Minä tulen kanssasi." + +Katinka Raben oli oltava luja. Hän oli isänsä tytär, ja hän oli +myös isoäitinsä pojantytär, hänen oli oltava luja. Hänen oli +valehdeltavakin, jos siksi tulisi, koska valhe joskus on laupiaampaa +kuin totuus. Totuus voi tappaa, oli täti Agnes Wrensky sanonut. Hänen +oli oltava, ikäänkuin viime yötä ja sinistä kamaria ei olisi ollut +olemassakaan. + +Hän palasi huoneeseensa huuhtomaan turvottuneita silmiään kylmällä +lähdevedellä. Avonaisesta ovesta hän näki vilahdukselta äidin, joka +istui yhä alusvaatteissaan vuoteensa reunalla, kuten oli istunut koko +yön sinisessä kamarissa. Sisar Marie istui hänen vieressään. Äidin +kädet ja jalat tärisivät herkeämättä, mutta hänen silmänsä olivat +kuivat, kyynelettömät. + +Katinka meni vierashuoneeseen. Grosspapa istui siellä +Voltaire-tuolissaan ja itki kuin lapsi, kyynelten valuessa hänen +valkoiseen partaansa. Sisä-Miina toi hänelle aina puhtaita nenäliinoja, +ja hän itki ne taas märiksi. Hänen vapisevat, sinisuoniset kätensä +sulkeutuivat Katinkan ympärille, ja Katinka tunsi harmaan aamunutun +havannahajun. + +"Mein Sohn --", sanoi Grosspapa änkyttäen, "-- poikani -- mein Sohn +Wilhelm!" + +Hänen musta patalakkinsa oli viistossa, hän oli yht'äkkiä ikäänkuin +muuttunut uudelleen lapseksi. + +Täti Agnes Wrensky odotti Katinkaa, he menivät käsi kädessä Mummulin +luo. + +Mummuli makasi alhaalla kylkirakennuksessa, isossa, valkouutimisessa +vuoteessaan, joka oli leveä kuin laiva, vihreäkukallisen peitteen alla. +Katinkan ja täti Agnes Wrenskyn astuessa sisään hän hiukan kohottautui; +hänen kasvonsa olivat kurttuiset ja keltaiset kuin sitruunankuori, +yksin silmänvalkuaisetkin. + +"Katinka tuli sanomaan hyvästi, maman", sanoi Agnes Wrensky. + +Mummuli suuntasi ruskeat silmänsä suoraan Katinkaan, läpitunkevasti +ja tutkivasti. Hänen harmaat kiharansa olivat tautivuoteellakin yhtä +säännölliset, ja hän kohensi kädellään horjahtunutta pitsitanuaan. +Vielä äsken hän nähtävästi oli pujotellut helmiään, helmilaatikko oli +avoinna yöpöydällä. + +"Onko sinulla ollut kipuja", kysyi Agnes Wrensky. + +"Ei", vastasi sairas ja katsoi vuorostaan tyttäreensä. "Ei nyt, -- +yöllä kyllä. Missä sisar Marie on?" + +"Hän tulee kohta", sanoi Agnes Wrensky. + +Mummuli huojutti päätään. + +"On ollut niin paljon melua koko päivän", hän sanoi. "Ja viime yönä +myös. Eivätkä palvelijat tule, vaikka soitan. Ei ole järjestystä, +säntillisyyttä." + +Hän vaipui raukeana takaisin pielukselle, mutta pienet, keltaiset +kädet jäivät vihreälle silkkipeitteelie. Hänen katseensa suuntautui +hellittämättä taas Katinkaan. + +Katinka seisoi jäykkänä Mummulin edessä, kätensäkin hän piti vastoin +tavallisuutta hiljaa, suorina sivulla. Hänen kasvojaan kuumotti kovasta +hankauksesta. + +"Niin paljon melua", valitti taas Mummuli. "Mitä käymistä heillä alati +on portaissa. Ei järjestystä. Eikä keltään saa oikeata vastausta." + +"Küss Grossmama!" kiirehti Agnes Wrensky. + +Mutta Katinka ei kumartunut, vaan katseli yhä Mummulia. Hänestä tuntui, +ikäänkuin Mummuli olisi epäillyt ja aavistanut jotain. Ties mitä hän +mahtoi epäillä. Ehkä hän oli maannut koko yön valveilla ja kuunnellut +askeleita, kuten Katinka. + +Katinka katseli isoa, pylväillä ja puuleikkauksilla koristettua +sänkyä, missä Mummuli makasi. Se oli neljin valtavin jaloin lattiassa +kiinni, kaksi hoikkaa sivupylvästä kummassakin päässä, tummanpunaista, +kiiltäväksi hangattua puuta. Se oli ollut aikoinaan Fataburin, Mummuli +oli siinä syntynyt, isä, täti Agnes, täti Dela, setä Friedrich. Ja +hänkin, Katinka, oli syntynyt tässä samassa pylväsvuoteessa. Hän oli +tullut maailmaan hieman odottamatta ja saanut setä Kolja Wrenskyn +paidan ympärilleen. + +Hän katseli Mummulia, tätä vanhaa, kuolemalle vihittyä naista, jolta +oli perinyt silmänsä ja hiuksensa. Oliko hän koskaan rakastanut +Mummulia, vai vain kunnioittanut ja peljännyt? + +Ja hän muisti yht'äkkiä kauhistavan, tuntikausia kestäneen +vaikerruksen, joka oli peloittanut hänet, Lenzyn ja Mirkan kauas +puiston perukkoihin. Kuka oli huutanut? Mummuliko? Mutta Mummulihan oli +aina rauhallinen, tyyni ja viileä. + +"Sinä menet siis tänä syksynä kouluun, Catherine", hän kuuli Mummulin +sanovan. + +"Niin", hän kuiskasi, ylen onnellisena, että keskustelu sai tällaisen +käänteen. + +"Sei ein artiges Kind", sanoi Mummuli. "Und lerne deutsch." + +Mummuli ojensi Katinkalle molemmat kätensä. Katinka kumartui, vaikka +epäröiden. Hän pelkäsi Mummulin kellertäviä kasvoja, hänen keltaisia, +pieniä käsiään, joitten kynnet vielä nytkin kuoleman lähestyessä olivat +huolellisesti kiilloitetut ja pyöristetyt. Hän pelkäsi kysymystä, jonka +aavisti tulevan, ja johonka hänen täytyisi vastata. Hän pelkäsi omaa +vastaustaan. Ole luja, oli täti Agnes Wrensky sanonut. Ah, jospa tämä +kaikki olisi ohitse! + +"Sano hyvästi", kiirehti täti Agnes Wrensky vielä kerran. "Mummuli +väsyy. Küss Grossmama!" + +Katinka kumartui vihdoinkin päättävästi, yhä pelko ja vastenmielisyys +mielessä. Hänen raikkaat lapsenhuulensa koskettivat kevyesti +puolikuollutta, kuivaa ihoa. Lääkeameitten haju ympäröi hänet, häntä +pyörrytti. Luojan kiitos, Mummuli ei kysykään, hän ajatteli. "Meine +Haube, meine Haube!" hän kuuli Mummulin sanovan. + +Hän pääsi ovelle, kun yht'äkkiä ääni, joka oli Mummulin ja kuitenkin +merkillisen vieras, pysähdytti hänet. + +Molemmat, Agnes-täti ja Katinka, kääntyivät silmänräpäyksessä. + +Mummuli oli suurella tahdonponnistuksella kohonnut istualleen +vuoteessa, hirvittävän keltaisena, melkein tuntemattomana; mustan +pitsitanun alta valahtivat kaulalle tutut harmaat kiharat. Silmäterät +näyttivät keltaisessa ympäristössään melkein mustilta, niitten katse +oli täynnä tuskallista epäluuloa. + +"Onko -- Wilhelm -- kuollut?" hän sanoi äkkiä. + +Katinka tunsi polviensa nivelistä oudosti notkahtavan ja samalla +Agnes-tädin tarttuvan häntä olkapäähän lujasti ja merkitsevästi. + +Hetki oli käsissä. Koko huone pyöri hänen silmissään, kaari-ikkunat, +vuode, Mummuli; tässä kysymyksessä oli jotain kauhistavaa. Missä ja +milloin hän olikaan kuullut samantapaisen kysymyksen? -- Niin, sehän +oli totta, hän itse oli kysynyt samaa viime yönä... Viime yönä... +Sininen kamari oli yht'äkkiä hänen silmiensä edessä, isä... + +Ja samalla hän kuin ensi kertaa näki Mummulin. Ei ollut mitään jäljellä +viileästä tyyneydestä, ikuisesta itsehillinnästä. Sielu täynnä tuskaa +ja intohimoa rukoili häntä mustista, liekehtivistä silmistä. + +Agnes-täti puristi yhä lujempaa, Katinka kuuli hänen hätäisen +kuiskauksensa: "So antworte doch!" Mummulin silmät yhä kysyivät. + +Katinka luuli, ettei jaksaisi, tuntui kammottavan raskaalta. Täytyy +kestää, -- täytyy olla luja, -- Mummulin takia, -- Mummuliraukan takia. +Olla luja, urhoollinen. + +"Isä jäi -- Niemenlauttaan -- yöksi", hän sanoi, hitaasti ja selvästi, +kuin ulkoläksyä kerraten. + +Kaikki oli ohitse. Hän ei kuullut Agnes-tädin kiittelyjä, vaan pakeni +suin päin vanhaan kaappiin, kenkärajojen päälle, Annin pyhähameen +turviin. Hän itki, niin että rintaa pisti. Hänestä tuntui, ikäänkuin +olisi jaksanut kärsiä rajattomasti. Hänen ruumiinsa ja sielunsa olivat +molemmat yhtä nuoret ja kuluttamattomat. + + + + +24. + + +Kuoleman läsnäolo on kauhistava, ja kuitenkin jatkuu elämän toiminta, +jano, nälkä, unentarve... Hetkeksi on kuin tarttuisi eläviinkin +vainajain aineettomuus, mutta jo seuraavassa tuokiossa elävä ruumis +muistuttaa olemassaolostaan. Katinkan murhe oli syvä ja vilpitön, ja +kuitenkin yllätti hänet, itkusta väsyneenä, hiukaiseva nälkä. Hän +muisti nyt vasta yht'äkkiä, ettei edellisestä illasta saakka ollut +rahtuakaan syönyt. Ja halveksien itseään tämän inhimillisen heikkouden +takia hän hiipi ruokakammioon. + +Sen ovi oli raollaan, Mirka ja Lenzy istuivat jo siellä, toinen +suolalihapytyllä, toinen jauholaarilla. Lakeen ripustetut kinkut, +suolakala ja juustopyörä tuoksuivat, ilma oli täynnä härskiintyneitä, +happamia hajuja. + +Lenzy ja Mirka tekivät Katinkalle tilaa, mitään sanomatta; hän joutui +istumaan jauholaarille, Lenzyn viereen. Kaikki kolme pureskelivat isoja +juustovoileipiä. Suru oli runnellut pahasti heidän nuoret elimistönsä; +he olivat kaikki tuiki väsyneitä. + +He tiesivät, että heidän oli seuraavana aamuna erottava. Mutta +he olivat siten eronneet joka syksy. Siinä ei ollut mitään sen +merkillisempää. Toiset lähtisivät itään, kolmas länteen. + +Mikään ei ilmaissut heille tänä hetkenä, että jokin koskaan takaisin +palaamaton jakso heidän elämässään oli päättynyt. He olivat kasvaneet +kesäisin yhdessä kuin siskot, leikeissä ja riidoissa. + +Ei ollut mitään juhlallista heidän yhdessäolossaan, ja kuitenkin nämä +kolme lasta näkivät toisensa elämässä viimeistä kertaa. + +Oli heitettävä hyvästit puutarhalle. Katinka juoksenteli paikasta +toiseen. Hän ryömi sisään koirankopin lävestä, missä Diana oli asunut. +Angervapensaikossa oli ruostuneita lehtiä. + +Hän meni kreikkalaistemppeliin katsellakseen puutarhaa läpi eriväristen +ruutujen, sinisten, punaisten ja keltaisten. Röyhelökaulaiset, +lempeäsilmäiset Rabet hymyilivät hänelle seiniltä ikuista +nuorukaishymyään. Oli satanut ulkona, ja saksankuusen naavatukot +kimalsivat pisaroista. Puutarhan valkoiset sälesohvat olivat kaikki +märkiä. Pienissä, pyöreissä kukkalavoissa, jotka Mummuli heille +kullekin oli määrännyt, olivat hajuherneet ja asterit laossa sateesta. + +Soldat-niityllä uiskenteli valkoista usvaa. He olivat riisuneet +sukkansa ja kenkänsä kerran heinäkuisena yönä ja vannoneet yhtyvänsä +varjoina niityllä. + +Kesä oli lopussa. Mutta yht'äkkiä Katinka tunsi jotain muutakin, +pistävän, tuskallisen selvästi. Kesä oli lopussa. Ja _lapsuus, -- +lapsuus oli lopussa_. + +Kellarin kynnyksellä istui Sokia-Mari ja tuli homeelle. + +"Nii, -- nii'" hän sanoi ja tunnusteli Katinkan hiuksia, "miult' män' +kerra vyyht' sekasi, ku mammai pan' miu lankaa kerimää, sain mie +sitä sitte päivää kolm' selvitellä. Mammai sano, jott' selvittele, +selvittele, tyttösein, saat sie viel' elämääski selvitellä." + +Sokean silmät katsoivat valoa kohti, valkeina kuin linnun luomet. Hän +kuunteli yhä Mustankorven humua. + +Katinkaa puistatti, hän hiipi pois. Ei lohdutusta missään. + +Jokilaiturilla oli veneistä poistettu airot ja hankaimet. Veneet olivat +puolillaan vettä. + +Vaunuvajassa pesi Kuski-Heikki kaleskoja, sinikirjavat paidanhihat +käärittyinä. Hän hyräili, mutta lakkasi heti, nähdessään Katinkan; +hänen naamansa, joka oli kuin kiilloitettua kuparia, muuttui yht'äkkiä +perin totiseksi. + +Nurmikolla, pylväsportaitten edessä oli voikukkien sijalla valkoisia +nappeja. + +Ja taas Katinka tunsi saman tuskallisen piston. + +Kesä oli lopussa. Huomenna oli lähdettävä. Lapsuus oli lopussa. + +Katinka nukahti viimeisenä iltana Hovissa heti vuoteeseen päästyään. +Nukkui aavistamatta, että niistä rakkaista ihmisistä, jotka tähän +saakka olivat liikkuneet hänen lapsuutensa ahtaalla alalla, +muutaman vuoden päästä ei olisi kuin joku ainoa jäljellä, -- että +Mummulin, Grosspapan, Lenzyn, Mirkan, Sokian-Marin, Hamusen-Ievan, +Pahan-Kuninkaan ja hänen murskanenäisen kuningattarensa päivät olivat +luetut, -- niin, eikä vain ihmisten, vaan puittenkin, ja etteivät +Mustankorven aarniokuusien vuosirenkaat enää kasvaisi kuin parilla +viheliäisellä kierroksella. + +Katinka näki unia. Hän oli ikäänkuin lepäävinään puun alla, joka +yhä kasvamistaan kasvoi. Se kasvoi yhä korkeammaksi ja tuuheammaksi +samalla, sen lehvät riippuivat hänen ylitsensä, täynnä kultaisia +hedelmiä. Se viheriöi, kukki ja kantoi hedelmää yht'aikaa. Ihmeellinen +puu, puoliksi todellinen, puoliksi tarumainen. Sen hedelmät kuulsivat +auringossa, punaisina kuin tulessa karkaistu kulta. Hän oli hiljaa +-- hiljaa, -- ja hänen ylitseen satoivat tuoksuvat kukat, kultaiset +hedelmät. + +Niin nukkui Katinka Rabe Hovissa lapsuutensa viimeisen yön. Mutta +jossakin, kaikkeuden salaisessa sylissä kypsyivät hänen kohtalonsa, ja +kaikki, joihin hän vuorostaan kerran oli aihetta antava, autuuttavat, +riemulliset, hukuttavat ja hävittävät. Ja hänen unensa olivat kuten +oiken Raben lapsen, -- kultaa, purppuraa ja norsunluuta. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Katinka Rabe, by Aino Kallas + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57115 *** |