path: root/57104-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57104 ***











PIKKU LALLIN TÄHTIMAAILMA

Kirj.

Mikael Sand


Suomensi

Hannes Salovaara





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1920.




SISÄLLYS:

 1. Tähtitaivas.
 2. Merkurius.
 3. Venus.
 4. Mars.
 5. Jupiter.
 6. Saturnus.
 7. Uranus.
 8. Neptunus.




1. TÄHTITAIVAS.

Lalli ja Maija hiipivät saliin. Tähtiä taivaalla ja tähtiä
salinnurkassa. "Isä, mitä tähdet oikein ovat?" Kiinto- ja kiertotähtiä.
Isä tuo kaukoputken. Lallia haluttaa käydä kiertotähdissä, varsinkin
Merkuriuksessa.


Oli kirkas ja kylmä ilta, maaliskuun keskivaiheilla. Sinä vuonna
uhkaili kevät tulla myöhään, sillä vaikka päivät olivatkin lämpimät ja
auringonpaisteiset, olivat yöt kumminkin hyvin kylmät, ja päivällä
sulanut vesi jäätyi yöllä uudelleen.

Kymmenvuotias Lalli ja hänen kaksi vuotta nuorempi Maija-siskonsa
olivat hiipineet lastenkamarista pimeän ruokasalin ja eteisen kautta
saliin. Maija piti kiinni veljensä takinhihasta, ja hänen pikku
kätösensä vapisi, kun he tulivat suureen, pimeään huoneeseen, missä
vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kaihtimet eivät olleet alasvedetyt, ja
ikkunasta virtaavassa kalpeassa valossa he näkivät huonekalut ja äidin
ruukkukasvit. Näiden keskellä seisoi korkea Venuksen patsas kuin
valkoinen haamu. Sitä eivät he kumminkaan pelänneet, sillä he olivat
nähneet sen niin monasti ennen, mutta Maija ei mahtanut sille mitään,
että hän yhä pelkäsi noita pimeitä nurkkia, joissa saattoi piillä mitä
kamalaa tahansa.

-- Mitä me täällä teemme;' -- kysyi Maija peloissaan.

Niin, sitä ei Lalli oikein itsekään tietänyt. Hän oli vain tullut tänne
saadakseen vähän vaihtelua lastenkamarin yksitoikkoisuuteen. Hän oli jo
lukenut kaikki läksynsä eikä tietänyt, mitä hän oikein rupeisi
tekemään.

Hän astui ikkunan ääreen katsomaan siitä kadulle, mutta ei siellä ollut
mitään erikoista katseltavaa. Siellä ei ollut ainoatakaan ihmistä
tämmöisenä kylmänä iltamyöhänä.

-- Katso Lalli, -- huudahti Maija, -- miten kauniit tähdet ovat tänä
iltana! En ole milloinkaan ennen nähnyt niitä noin kirkkaina.

Silloin nosti Lalli katseensa kadulta taivaalle. Todellakin, ihmeen
kirkkaita olivat tähdet tänä iltana. Ne loistivat ja vilkkuivat ja
sädehtivät kuin miljoonat timantit ja muodostivat merkillisiä kuvioita
tummansiniselle pohjalle. Melkein päätä huimasi, kun niitä katseli,
mutta kaunista tuo oli, kovin kaunista.

-- Mutta kuulehan Lalli, -- kysyi Maija melkein juhlallisena, -- mitä
tähdet oikeastaan ovat? Ovatko ne taivaan kynttilöitä?

-- Ei, -- vastasi Lalli tietäväisenä. -- Sitä en usko. Kyllä ne ovat
jotain muuta, jonkunlaisia loistavia palloja, mutta en minä muista sitä
enää oikein. Mennään kysymään isältä!

-- Hyi! -- parkaisi Maija äkkiä pelästyneenä. -- Mitä loistavia palloja
on tuolla nurkassa? Ovatko ne tähtiä, jotka ovat joutuneet tänne
saliin?

Lalli kääntyi, ja pimeässä nurkassa hänkin näki kaksi pientä hehkuvaa
palloa. Mutta ne liikkuivat, ja samassa hän näki Villin tumman hahmon,
tuon suuren keltaisen kissan, joka aina oli ollut hänen ystävänsä ja
joka pari vuotta sitten oli seurannut häntä hänen merkillisillä
matkoillaan yli koko maapallon.

-- Villi se vain on, -- sanoi hän suojelevasti. -- Jospa Villi vain
voisi puhua kuten silloin kun olimme matkoilla, niin se kyllä kertoisi,
mitä tähdet ovat. Mutta nyt on parasta mennä isältä kysymään.

Lalli silitti kissan selkää, niin että se säkenöi pimeässä, ja Villi
kehräsi tyytyväisenä. Sitten menivät siskokset eteisen kautta isän
työhuoneeseen, missä isä tapansa mukaan istui kirjoittamassa suuren
työpöytänsä ääressä.

-- Isä, mitä tähdet oikein ovat? -- kysyivät molemmat yhdestä suusta.

-- Vai niin, nyt ollaan taas kyselytuulella, -- sanoi isä ja laski
kynän kädestään. -- No niin, ehkäpä olenkin kirjoittanut kylliksi tänä
iltana. Tulkaa nyt takaisin saliin, niin selitän asian teille.

Isä kulki edellä saliin, ja molemmat lapset tulivat perässä, ja sitten
asettuivat kaikki ikkunan ääreen ja loivat katseensa ulos
tähtikirkkaaseen iltaan.

-- On kahdenlaisia tähtiä, -- selitti isä. -- Useimmat, jotka tuolla
näemme, ovat niinsanottuja kiintotähtiä. Ne näyttävät aina olevan
samassa asennossa toisiinsa nähden ja ne juuri muodostavat kaikki ne
tähtiryhmät ja -kuviot, jotka löytää joka ilta ja joille on annettu eri
nimiä kuten Otava, Joutsen, Väinämöisen viikate eli Kalevan miekka
y.m.s. Ne ovat aurinkoja, samanlaisia kuin meidän aurinkomme, eri
kokoisia, vieläpä eri värisiäkin, sillä on punaisia, keltaisia,
sinisiä, ja vihreitä tähtiä. Ne ovat suunnattoman suuria, vaikka
näyttävät noin pieniltä siksi, että ne ovat niin kaukana. Mutta sitten
on toisia tähtiä, jotka liikkuvat näiden joukossa ja jotka siis ovat
taivaalla milloin missäkin, aivan kuin kuu. Ne ovat niinsanottuja
kiertotähtiä. Ne ovat maan seitsemän siskosta, jotka kiertävät auringon
ympäri kuten maakin ja saavat samasta auringosta valonsa ja lämpönsä.
Lähinnä aurinkoa kiertää Merkurius, mutta sitä emme voi nyt nähdä,
sillä se on näkyvissä vain heti auringonlaskun jälkeen tai juuri vähää
ennen auringonnousua. Seuraava on Venus eli iltatähti, joka on
tähtitaivaamme kirkkain tähti ja kilpailee väliin loisteessa kuun
kanssa. Katso vain, miten kirkkaasti se nytkin tuolla loistaa! Nämä
molemmat kiertävät lähempänä aurinkoa kuin maa. Kauempana kuin maa
kiertää ensinnäkin punainen Mars, jonka näette tuolla, ja jonka muinoin
luultiin ennustavan sotaa ja tuhoa. Tuo kauniisti loistava tähti on
Jupiter, ja tuo tuolla toisella puolella heikosti kimmeltävä on
Saturnus. Sitäpaitsi on vielä kaksi kiertotähteä, Uranus ja Neptunus,
mutta ne ovat niin kaukana, ettei niitä voi nähdä ilman kaukoputkea.

Lalli tuijotti innokkaasti etäisiin kiertotähtiin. Hän voi niin hyvin
kuvitella, miten ne riidellen kiersivät auringon ympäri aivan kuten
maa, ja aivan kuten kuu kiertää maata. Hän muisti vielä niin hyvin ne
merkilliset seikkailut, joissa hän kaksi vuotta sitten oli ollut, kun
hän oli hypännyt avaruuden halki maapallolle, ja nuo loistavat
taivaankappaleet kiihoittivat sanomattomasti hänen uteliaisuuttaan.
Jospa hän voisi hypätä niihin samoin kuin hän oli hypännyt maapallolle.
Kukaties hän silloin pääsisi taas ihmeellisiin seikkailuihin. Kenties
vielä ihmeellisempiin kuin maapallolla oli ollutkaan. Mutta olihan
tämmöinen hyppääminen vallan mahdotonta, sen hän hyvin ymmärsi. Mutta
kunpa saisi edes nähdä ne vähän selvempinä, niin olisi jo se jotakin.

-- Eikö isällä ole minkäänlaista kaukoputkea, jolla voisimme nähdä ne
vähän lähempänä? -- kysyi hän vihdoin.

-- On minulla pieni tähtikiikari, -- vastasi isä. -- Kyllä se vähän
suurentaa ja selventää tähdet, mutta ei sinulle siitä paljoa apua ole.
Koetetaan nyt kumminkin.

Isä meni työhuoneeseensa ja toi sieltä pitkän kaukoputken. Siinä oli
messinkijalusta, joten sen voi asettaa seisomaan ikkunan ääressä
olevalle pienelle pöydälle. Ja nyt isä suuntasi sen huolellisesti
Venus-tähteä kohti. Lalli ja Maija saivat sitten vuorotellen katsoa
siihen. Loistava tähti näkyi nyt pienenä kirkkaana levynä, ja lapset
näkivät siinä selvästi samanlaiset sakarat kuin kuussakin. Sitten he
katsoivat Mars-tähteä ja Jupiteria, ja nämäkin näkyivät suurempina ja
selvempinä kuin paljain silmin katsoen.

-- Tahtoisin niin mielelläni nähdä Merkuriuksenkin, -- sanoi Lalli.

-- Se täytyy jättää huomiseksi, -- sanoi isä. -- Kuten jo sanoin, näkyy
se vain auringonnousun tai -laskun aikana, ja näinä päivinä vain
auringon laskiessa. Mutta jos huomenna muistutat minulle asiasta,
koetan hakea sen sinulle.

-- Kyllä vaan, -- huudahti Lalli innoissaan. -- Sen teen varmasti.

Isä jätti kaukoputken pöydälle ikkunan ääreen ja meni takaisin
huoneeseensa. Lapset tirkistelivät vielä hetkisen eri tähtiä, mutta
väsyivät ennen pitkää, ja palasivat lastenkamariin. Villi kömpi salin
sohvan alta ja tuli heidän perässään.




2. MERKURIUS.

Isä sovittaa kaukoputken kuntoon. Musta tunneli ja lasilava. Villi
tahtoo leikkiä. Kauhea hyppäys. Villi ja lapset kimmoavina palloina.
Halstarilla paistumassa. Jalokiviä. Maija pelkää hämähäkkiä, ja Lalli
heittää suuren kivilohkareen. Viisas muurahainen ja sen asunto.
Merkillisiä lypsylehmiä. Päivänvarjojen suojassa. Kummallista
kasvullisuutta. Kinastelua. Hirviö. Maija ryöstetään. Epätoivoinen
takaa-ajo. Jäänrailo. Skorpionit.


Seuraavana iltana seisoi Lalli salin läntisen ikkunan ääressä, mistä
voi nähdä auringon laskevan mereen. Heti kun sen punainen loistava kerä
oli hävinnyt värjäten jään punaiseksi, syöksyi hän isän luo.

-- Nyt on aurinko laskenut, -- hän huusi innostuneena. -- Nyt voi nähdä
Merkuriuksen.

Isä oli heti valmis. Hän selaili ensin muuatta kirjaa ja luki muutamia
rivejä ja sitten hän meni saliin sovittamaan kaukoputken kuntoon.

-- Siinä se on, -- sanoi hän, -- mutta et sinä sillä paljoa näe.

Maija oli myös tullut saliin, ja Villi hänen mukanaan. Hän istui
sohvalle, ja kissa hyppäsi hänen helmaansa. Lalli kävi kaukoputken
ääreen.

Ei siinä tosiaankaan paljoa nähnyt. Oli vaikeata nähdä tuo pieni
kiertotähti, jota iltarusko himmensi. Mutta Lallista oli kumminkin
ihmeen jännittävää katsella tuota pientä, vaalakkaa tähteä, ja hän
seisoi siinä niin syventyneenä katseluun, ettei hän lainkaan huomannut
isän menevän takaisin työhuoneeseensa. Eikä hän kuullut sitäkään, että
Maija pyysi saada hiukan katsoa. Hän vain tirkisteli tirkistelemistään.
Kun hän katseli siniseen avaruuteen tuon pitkän mustan putken lävitse,
oli hän niin selvästi näkevinään, miten pieni kiertotähti kiersi suurta
aurinkoa. Hänestä tuntui melkein siltä kuin voisi hän päästä siihen,
jos hän vain voisi ryömiä mustaa torvea myöten ulos. Ja tuohan ei kai
olisi vallan mahdotonta!

-- Emmekö koeta, voisimmeko ryömiä ulos kaukoputkesta ja sitten päästä
sitä tietä Merkuriukseen? -- kysyi hän pikku siskoltaan, jonka tiesi
seisovan takanaan, vaikkei hän voinut irroittaa katsettaan
kaukoputkesta.

-- Miksei, jos se vain käy päinsä, -- vastasi Maijan ääni sieltä takaa,
ja hän kuuli Villin tyytyväisenä kehrätä hyrryttävän.

Niin, hyvin helpostihan pääsisi putkeen, jos vain saisi aukaistuksi
lasin, joka sulki tien. Hän näki, että tässä lasissa oli pieni sarana;
täytyihän sen siis olla aukaistavissa. Hän veti siitä, ja hänen eteensä
avautui pitkä, mustankiiltävä tunneli, jonka toisessa päässä siellä
etäällä pieni tähti vilkutteli kutsuvasti.

Hetkisen hän epäröi, mutta sitten hän ryömi rohkeasti aukosta sisään.
Tunneli oli hyvin ahdas, joten hän ei voinut katsoa taakseen, mutta hän
kuuli Maijan kutsuvan Villiä ja tulevan perässä. Itse hän suuntasi koko
ajan katseensa tähteen ja ryömi nelinkontin eteenpäin mustassa
tunnelissa, joka tähdenvalossa kiilsi kuin kivihiili. Se oli niin
liukas, että hänen kätensä ja vallankin hänen polvensa luiskahtelivat
yhtä mittaa, ja niin hän vähän väliä makasi mahallaan ja sätkytteli
sääriään. Takanaan hän kuuli Maijan valittavan samaa kohtaloa, ja Villi
sanoi jotain, mikä kuulosti vallan samanlaiselta kuin katupoikain rumat
huudahdukset. Hirvittävän pitkä oli tämä musta tunneli, ja samalla se
tuntui käyvän yhä ahtaammaksi, mitä lähemmäs he tulivat tunnelin suuta,
ja lopuksi täytyi Lallin laahautua mahallaan päästäkseen lasiin saakka.
Kun hän vihdoin pääsi siihen, työnsi hän sitä, ja se aukeni.

Sarana oli lasin alareunassa, joten lasi aukiollessaan muodosti pienen
pyöreän lavan tunnelin suun edustalle. Lalli astui varovasti sille, ja
hänen takanaan näkyi Maijan pää, ja hänen vierellään Villin pyöreä
keltainen kissannaama, missä silmät kiiluivat innosta.

-- Sepä oli merkillinen rotankolo, -- sanoi Villi, -- mutta missä rotat
ovat?

Mutta Lalli ei kuunnellut, mitä Villi sanoi. Hän oli aivan kuin
jähmettynyt sen näyn johdosta, joka avautui hänen nähtäväkseen. Pitkä,
musta putki kohosi niin korkealle maanpinnan yläpuolelle, että hän
saattoi allaan nähdä koko Helsingin ja suuren osan maatamme, ja
Suomenlahden vastakkaisella rannalla hän näki Viron kaupunkien valot,
mutta tämä kaikki ei ollut sittenkään hänestä niin mielenkiintoista,
kuin se, mitä hän näki edessään. Ilma oli täällä niin kirkas, ja tähdet
näyttivät siirtyneen niin lähelle, että hän näki ne paljon selvemmin
kuin äsken kaukoputkella katsoen. Taivaankansi näytti syvältä,
siniseltä mereltä, ja siinä meressä kiertelivät taivaankappaleet,
välkkyen ja loistaen eri värisinä. Suoraan vastapäätä häntä ja
ikäänkuin lähinnä loisti Merkurius kuin suuri, kiiltävä pallo, jonka
pinnalla hän oli erottavinaan vuoria ja laaksoja.

-- Tämäpä oli sukkelaa, -- sanoi Maija. -- Merkuriushan näyttää olevan
aivan meidän allamme, niin että tarvitsee vain hypätä suoraan alas
tullakseen sinne.

-- Tuon ison pallon tahdon minä leikkikalukseni -- sanoi Villi, joka
juuri oli kömpinyt lasilavalle Lallin viereen. -- Tulkaa nyt vain! Nyt
minä hyppään. Hei!

Ja niin se loikkasi kiiltävää kiertotähteä kohden. Silloin ei Lallikaan
enää voinut malttaa mieltään.

-- Ryömi sinä takaisin äidin luo, -- sanoi hän Maijalle, ja niin hän
hyppäsi avaruuteen.

Vauhti oli hirvittävä. Hänen korvissaan suhisi ja kohisi niin, että
hengitys oli aivan salpautua. Hänen edessään oleva pallo kasvoi
huimaavasti, ja hänen täytyi sulkea silmänsä.

Vihdoin hän tunsi jalkojensa koskettavan johonkin, mutta hyvin
keveästi, ja hän kimposi taas ylös kuin kummipallo. Hän aukaisi
silmänsä ja näki alapuolellaan häikäisevän kirkkaassa, polttavan
kuumassa auringon paisteessa hiekkatasangon, jossa siellä täällä oli
matalia kumpuja. Hän ponnahti taas vähän matkaa ylös ilmaan ja näki
ohitseen pudota tupsahtavan aivan Maijan näköisen olennon, hameet
levällään. Sitten hän putosi taas maahan ja oli vähällä tallata Villin,
joka ponnahti ylös vallan hänen nenänsä ohitse. Sitten lensi hän itse
ilmaan, ja hänen perässään pyöri Maija koreine hameineen kuin perhonen.
Se oli vasta merkillistä ja eriskummallista. Hän tunsi olevansa niin
kevyt, ettei saanut jalkojaan pysymään maassa kiinni, vaan kimposi aina
ylös kuin viskattu kummipallo, ja niin näytti olevan hänen
toveriensakin laita.

-- Mitä hullutusta tämä tämmöinen on, -- huusi Villi ponnahtaessaan
kolmannen kerran Lallin nenän ohitse. -- Luulin saavani pallon, ja nyt
olen itse muuttunut palloksi. Olen aina tottunut tulemaan jalat edellä
maahan, mutta nyt poukahdan aina ylös taas. Koettakaapas heittäytyä
kyljellenne, älkääkä ottako jaloilla vastaan ollenkaan.

Lalli noudatti Villin neuvoa ja pudottautui seuraavalla kerralla vallan
velttona maahan vetäen jalat koukkuun alleen. Hänen onnistuikin pudota
kyljelleen, ja hän huomasi makaavansa maassa Villin vieressä, joka
makasi siinä seljällään ja sätkytteli jalkojaan joka suunnalle. Maija
ei ollut ymmärtänyt Villin neuvoa, mutta kun hän seuraavalla kerralla
tulla liehutteli alas, tarttui Lalli hänen hameensa liepeisiin ja piti
kiinni, niin ettei hän enää päässyt kimmahtamaan takaisin. Ja niin he
makasivat siinä nauraen täyttä kurkkua, ja kun heidän ruumiinsa hytkyi
naurusta, hypähtelivät he ylös alas mitä merkillisimmällä tavalla, ja
silloin heitä nauratti yhä enemmän.

Mutta kauan ei naurua riittänyt, sillä pian rupesivat he tuntemaan,
että vallan kauhea kuumuus lähti auringosta, joka paistoi
mustansinisellä taivaalla kuin suunnattoman suuri palava pätsi, ja
kuumasta hiekasta, joka hehkui heidän allaan. Tuntui vallan siltä kuin
olisivat he hehkuvalla halstarilla, missä he sätkyttelivät aivan kuin
paistumassa olevat kalat.

-- Pian, pian, -- huusi Villi kauhuissaan, -- meidän täytyy päästä
varjoon.

Lalli ja Maija nousivat jaloilleen ja yrittivät kävellä, mutta joka
askelella he hyppäsivät aikamoisen matkan eteenpäin. He olivat keveitä
kuin höyhenet, mutta vähän harjaannuttuaan he oppivat kulkemaan
eteenpäin pitkin hyppäyksin melkein kuin sammakot tai heinäsirkat.

He olivat pienellä hiekkatasangolla. Sen toisella puolella oli
matalia punaisia vuoria ja toisella puoliympyrässä olevia mustia
tulivuorenkekoja, joitten synkkä jyrkänne loisti kirkkaassa
auringonpaisteessa kuin lasihuone. Mustista, ammottavista
kraattereista, joista useat olivat hyvin suuria, ei kumminkaan noussut
savua; nähtävästi olivat ne kaikki sammuneet. Koko tasangolla oli
muuten, kuten Lalli jo pudotessaan oli huomannut, runsaasti pikku
kumpuja.

-- Kenties löydämme varjoa noiden kumpujen luona, -- sanoi Lalli
läähättäen.

Ja niin he lähtivät kaikki harppaamaan kuin virmat varsat lähintä
kumpua kohden, joka siltä puolelta katsottuna, missä he olivat, näytti
vallan pyöreältä ja varjottomalta. Kun he olivat päässeet sen
edustalle, otti Lalli aika harppauksen ja hyppäsi yhdellä askelella sen
yli ja putosi sen toiselle puolelle vilpoisaan varjoon. Sillä puolella
oli kumpu melkein kuin pystysuoraan leikattu, ja tämän kohtisuoran
seinän takana oli varjopaikka. Kohta Lallin perässä putosivat Villi ja
Maija siihen hänen viereensä, ja siinä he nyt makasivat taas kaikki
läähättäen ja nauraen.

Täällä varjossa oli vilpoisaa, melkein kylmää, ja pian he tunsivat taas
virkistyvänsä ja rupesivat uteliaina katselemaan ympärilleen tässä
uudessa maailmassa. Se näytti lohduttomalta, aurinko kun oli paahtanut
sen erämaaksi. Maisemaa elostuttivat vain kauniit, moniväriset kivet,
joita oli siellä täällä hiekassa. Muutamat semmoiset loistivat ja
kimaltelivat kuin vesipisarat, toiset hehkuivat punaisina kuin
veripisarat tai sädehtivät kuin siniset, vihreät tai keltaiset tähdet.

-- Nämä ovat timantteja, -- sanoi Lalli varmasti ja näytti
vesikirkkaita kiviä. -- Semmoisia olen nähnyt ennen Australiassa.
Kootaan niitä nyt muutamia ja viedään isälle. Nuo punaiset ovat
varmaankin rubineja, siniset safireja, vihreät smaragdeja ja keltaiset
topaseja.

Maija juoksi kiireesti auringonpaahteesta piittaamatta poimimaan kiviä
esiliinaansa, mutta äkkiä hän kirkaisi kauhistuneena ja tuli vavisten
Lallin viereen suojaa hakemaan. Kun Lalli katsoi Maijan näyttämään
suuntaan, kauhistui hänkin, sillä hiekkaa pitkin asteli ilkeät elukka,
joka oli hämähäkin näköinen, mutta niin suuri kuin ruokapöytä, ja sillä
oli neljä monen metrin pituista jalkaparia, jotka kuljettivat sitä
eteenpäin höyryveturin nopeudella. Sillä oli kaksi julmaa, ulkonevaa
ravunsilmää ja sen päässä oli kaksi peloittavaa myrkkykoukkua.

Tuo inhottava hirviö ei ollut vielä nähnyt heitä, mutta äkkiä se käänsi
toisen silmänsä heitä päin ja sitten toisen ja tarkasteli heitä
uteliaan näköisenä.

-- Mitä merkillisiä olentoja nuo tuommoiset ovat? -- se kummasteli
kitisevällä äänellä. -- Mahtaisivatkohan ne kelvata syötäväksi? Täytyy
koettaa.

Ja niin se syöksähti heidän kimppuunsa myrkkykoukut harillaan ja pitkät
koivet sen ympärillä heiluen, ja muulloin niin peloton Villikin
jähmettyi kauhusta ja etsi katseillaan piilopaikkaa itselleen. Lalli
astui aivan kalpeana siskonsa eteen, joka oli piilottautunut hämähäkin
kokoisen kallionlohkareen viereen, ja kun hirviö syöksyi esiin, tarttui
hän epätoivoissaan tähän suureen kiveen ja voi hämmästyksekseen nostaa
sen kaksin käsin vallan helposti ja heittää vasten hämähäkkiä, joka
litistyi sen painon alla.

-- Tuo ei ollut hullummin tehty, -- sanoi piipittävä ääni heidän
takanaan, ja kun he kääntyivät ympäri, näkivät he Lallin kokoisen
jättiläismuurahaisen, joka uteliaana katseli heitä viisain silmin. Se
oli kellanruskea kuin hiekka, ja sen ulkomuoto muistutti suuresti
tavallista muurahaista.

-- Mikä ihmeellinen otus sinä olet? -- kysyi Villi puoliksi ivallisena,
puoliksi äkeissään, sillä se ei pitänyt muurahaisista yleensäkään
saatikka sitten tuollaisista jättiläismuurahaisista.

-- Minä sitä voisin kysyä suuremmalla syyllä teiltä, ellen olisi vähän
viisaampi ja kohteliaampi kuin sinä, -- vastasi muurahainen ylpeästi.
-- Sinä ja nuo kaksikoipiset toverisi olette ihmeellisiä otuksia täällä
Merkuriuksessa, enkä minä. Mutta minä olen siksi paljon tutkiskellut
asioita elämäni aikana, että saatan arvata teidän tulleen jostakin
muusta taivaankappaleesta, luultavasti Venuksesta tai Maasta, sillä
täällä on meillä kaikilla vähintäin kuusi jalkaa ja useilla toista
sataa. Voin sen myös päättää teidän väkevyydestänne, sillä tuo
merkillinen olento nosti kallionlohkareen niin kevyesti kuin olisi
se ollut puun lehti. Se johtuu tietenkin siitä, että teidän
taivaankappaleenne on niin paljon suurempi kuin tämä Merkurius, joka on
vain kaksi kertaa niin suuri kuin Maan kuu, ja senvuoksi te olette
tottuneet paljoa suurempaan painovoimaan. Täällähän te tuskin pysytte
jaloillanne, niin kevyiksi tunnette itsenne.

-- Sinähän tiedät vallan kauhean paljon, -- sanoi Maija kainosti. --
Miten olet päässyt selville kaikesta, mitä äsken kerroit?

-- Niin, niin, -- vastasi muurahainen ja hieroi itsetietoisesti
tuntosarvellaan otsaansa. -- Katsokaapas, täällä Merkuriuksessa
elää vain semmoisia olentoja, mitä te Maan asukkaat sanotte
niveljalkaisiksi. Niitä on täällä hyvin erilaisia, mutta ei kumminkaan
lentäviä, sillä meidän ilmamme on liian ohutta. Muunlaisia eläinmuotoja
ei täällä voi kehittyä; on liian kuumaa, ja olosuhteet ovat liiaksi
samanlaatuiset. Meidän tähtemme pitää aina saman puolen aurinkoon päin,
sillä puolella on siis ikuinen päivä ja ainainen helle, kun taas
toisella puolella vallitsee ikuinen yö ja ainainen talvi. Sen vuoksi me
enimmäkseen asummekin kuuman ja kylmän alueen rajalla. Vain siinä voi
kasvullisuus viihtyä ilman keinokastelua, ja vain siellä voivat eläimet
hankkia elatuksensa, vaikka me sivistyneet muurahaiset olemme
voittaneet luonnonesteet ja asumme täällä erämaassa. Muurahaisethan
ovat maapallollakin hyönteismaailman korkeimmat edustajat, ja
niin on asian laita täälläkin. Me tunnemme tieteen tulokset, ja me
voimme asettua asumaan minne tahansa, vieläpä noihin mustiin
tulivuorenkraattereihinkin, sillä me johdamme vettä lumipuolelta tänne,
meillä on viljelyskasveja ja kotieläimiä. Meidän sienitarhojamme on
kaikkialla tämän palaneen tasangon alla. Jos teitä huvittaa, näytän
teille asuntomme.

Lapset olivat heti halukkaat siihen, ja muurahainen painoi toisella
tuntosarvellaan sileään seinään. Ohut, litteä levy työntyi syrjään, ja
pyöreä aukko tuli näkyviin. Muurahainen ryömi siitä ensin sisään, ja
hänen perässään tulivat molemmat lapset ja Villi, viimeksimainittu
itsekseen muristen viekkaudesta ja satimista.

Siellä sisällä oli miellyttävän vilpoisaa, mutta ensi aluksi oli vaikea
nähdä mitään. Huone sai näet valaistuksensa seinässä olevista vinoista
rei'istä, joiden asento oli semmoinen, ettei auringonpaiste koskaan
päässyt niistä sisään vaan ainoastaan valoviiru. Pian he kumminkin
saattoivat nähdä olevansa pitkässä, laajassa huoneessa, jossa vilisi
erilaisissa töissä touhuavia muurahaisia. Ne vatkasivat vahvoilla
leuoillaan erilaisia aineita, joita sitten laahattiin kaikkiin suuntiin
johtavia käytäviä myöten pesän sisustassa oleviin muihin huoneisiin. Ne
olivat niin innostuneita työhönsä, että ne vain ohimennen tekivät
joitakuita lyhyitä kysymyksiä sille muurahaiselle, joka oli lapset
tuonut sinne. Vain jotkut harvat, joiden Lalli kuulemastaan
keskustelusta päätteli olevan tiedemiehiä, tutkivat tarkoin vieraita
tuntosarvillaan ja riitelivät keskenään heidän eri ruumiinosiensa
merkityksestä.

-- Täällä sisällä onkin vilpoisaa ja suloista, -- sanoi Villi
tyytyväisenä. -- Merkillistä, ettei aurinko paahda tätä leivinuunia
kuumemmaksi, ja ettei se koskaan paista ikkunoista sisään.

-- Ei se ole ollenkaan merkillistä sen mielestä, jolla on viisaammat.
aivot kuin sinulla, -- vastasi muurahainen, ilmeisesti ylpeänä
sivistyksensä etevämmyydestä. Täällä on yllinkyllin asbesti-nimistä
ainetta, ja sillä me verhoamme huoneemme, sillä sen lävitse ei kuumuus
juuri voi tunkeutua. Kun meidän kiertotähtemme aina kääntää saman
puolen aurinkoon päin, on aurinko meihin nähden aina samalla paikalla
taivaalla, ja me asetamme ikkunamme niin, ettei aurinko voi paistaa
niistä sisään.

-- Mutta mitenkäs te saatte täällä vettä ja ruokaa? -- kysyi Lalli.

-- Tule katsomaan, -- vastasi muurahainen.

Ja niin se vei heidät ovesta ympyränmuotoiseen käytävään, joka näytti
kulkevan koko pesän ympäri. Tästä käytävästä haaraantui molemmille
puolille sivukäytäviä, ja siinä oli kahden puolen ovia, joista pääsi
eri saleihin. Kun he katsoivat noihin näköjään päättymättömiin
haarakäytäviin, näkivät he niiden keskellä juoksevan kapean vesiojan,
ja tämän molemmin puolin kasvoi valkoisia, munanmuotoisia sieniä.
Muutamissa saleissa oli muurahaisia työskentelemässä, toisissa
ruokittiin toukkia, eräissä he näkivät merkillisiä, kömpelöitä,
pehmeitä hyönteisiä, jotka näyttivät olevan sekä sokeita että kuuroja,
ja joita muurahaiset hyvin hellästi hoitelivat.

-- Mitä nuo rumat elukat ovat, jotka näyttävät jonkinlaisilta
iljettäviltä kovakuoriaisilta? -- kysäisi Maija.

-- Nehän ovat meidän lypsylehmiämme, -- vastasi muurahainen hieman
närkästyneenä. -- Täällä erämaassa me emme voi pitää sitä lajia, joka
elää puiden lehdillä, vaan meidän täytyy hoitaa noita raukkoja, jotka
eivät eläisi ilman meidän hoitoamme. Kenties ei maitotilkkanen
maistuisi teistä hullummalta näin kävelyn jälkeen?

Muurahainen otti saviastian ja lypsi erään kovakuoriaisen, ja kun
lapset maistoivat maitoa, oli se makeata ja virkistävää kuin
hunajavesi.

Monia mutkikkaita teitä kulkien opasti muurahainen heitä ylt'ympäri
koko pesän, ja viimeksi he tulivat suureen saliin, joka nähtävästi oli
pesän keskustassa. Se näytti valtavan suurelta leivinuunilta. Täällä
eivät lapset ylettyneet kattoon saakka kuten pienemmissä huoneissa.
Tässäkin huoneessa tehtiin työtä kuumeisella kiireellä, ja vasta nyt he
huomasivat, että osa muurahaisia oli mustia, ja että juuri näiden
suoritettavana oli raskain työ.

-- Miksi muutamat teistä ovat mustia? -- kysyi Lalli.

-- Nehän ovat meidän orjiamme, -- vastasi muurahainen ylpeänä. --
Meidän sotilaamme ryöstävät noiden mustain pakanain pesät ja tuovat
sieltä kotelot, joista sitten kuoriutuu orjia.

-- Mutta eikö se ole väärin? -- kysyi Maija arasti.

-- Väärin? -- toisti muurahainen kummastellen. -- Miksi se olisi
väärin? Eikö vahvempi saa tehdä heikommalle, mitä tahtoo? Niin on tehty
tuhansien vuosien aikana, niin kaukaisista ajoista saakka kuin meidän
historiamme ulottuu. Mutta nyt ei minulla ole enää aikaa seisoa täällä
puhumassa pötyä, -- jatkoi se aivan kuin olisivat sen leuat ruvenneet
syyhyämään työnhalusta. -- Mutta minä annan teille lahjan, joka voi
teille olla hyödyksi, kun tulette ulos. Se on asbestista tehty
auringonvarjo, joka suojelee kuumalta paahteelta. Me käytämme semmoisia
suojaamaan koteloitamme, joita täytyy silloin tällöin tuulettaa ulkona,
ja sitäpaitsi eräisiin muihinkin tarkoituksiin, mutta voittehan tekin
saada pari semmoista, muuten te aivan paistutte, noin ohutnahkaisia
kuin olette. On meillä tosin maanalaisiakin käytäviä, jotka ulottuvat
aina kasvivyöhykkeeseen saakka, mutta ne ovat liian matalia teille,
jotka kävelette noin hassulla tavalla.

-- Hassulla, -- toisti Villi harmistuneena. -- Sinä senkin
kuusikoipinen orjakauppias!

Mutta tätä hän ei sanonut ääneen, sillä hän kumminkin pelkäsi noita
lukuisia jättiläismuurahaisia.

Muurahainen kutsui nyt luokseen mustan orjan, ja käski tämän tuoda
kaksi auringonvarjoa ja näyttää vieraille pesästä johtavan lyhimmän
tien. Lalli kiitti kohteliaasti hyvin tehdyistä auringonvarjoista, ja
niin sanoivat he hyvästit muurahaiselle, joka jo maltittomana hieroi
etujalkojaan haluten kiihkeästi saada aloittaa työnsä. Sitten he
pääsivät ulos samaa tietä kuin olivat tulleetkin.

Ennen pitkää ilmeni, että heidän saamansa suuret, harmaat päivänvarjot
olivat peräti arvokkaat heille, sillä aurinko paahtoi niin kauheasti,
että he todennäköisesti olisivat jo muutaman askeleen otettuaan
kuolleet auringonpistokseen, ellei heillä olisi ollut suojana
päivänvarjokaan.

-- Olen minä aina pitänyt auringonpaisteesta, -- tuskitteli Villi, --
mutta näkyy sitäkin hyvää voivan saada liian paljon.

Se koetti pysytellä Maijan päivänvarjon suojassa, mutta rinnakkain
pysyminen ei ollut niinkään helppoa, kun Maija poukkoili pitkin maata
kuin kummipallo. Hyvää vauhtia mentiin kumminkin eteenpäin, ja pian
rupesi seutu muuttumaan toisenmoiseksi. He näkivät kummallisten
kasvien, piikkisten ja kyhmyisten, kohoavan hiekasta. Muutamilla oli
koreat, suuret, tuoksuvat kukat, toisilla taas mitä hirmuisimman
näköisiä piikkejä. Paikoitellen ne muodostuivat tiheiksi pensaikoiksi,
joiden lävitse oli mahdoton tunkeutua, mutta kun matkamiehemme tulivat
semmoisiin paikkoihin, loikkasivat he vain korkealle, ja niin oli
esteen yli päästy.

Tämmöisissä pensaikoissa he näkivät usein kammottavan näköisiä eläimiä,
enimmäkseen hämähäkin tai ravun muotoisia, jotka ojentelivat
myrkkykynsiään heitä kohti, ja monasti he välttivät kuoleman vain
nopealla paolla.

Aurinko oli jo varsin matalalla, ja Lalli ymmärsi, että he lähenivät
kiertotähden yöpuolta. Vilpoisia tuulia leyhähteli heitä vastaan tuoden
tullessaan kosteita, kukkaistuoksuisia höyryjä. Siellä täällä nousi
korkeita puita piikkikasvien joukosta, ja nämä rumat kasvit kävivät yhä
harvinaisemmiksi väistyäkseen vihdoin kokonaan varjoisain puiden ja
erilaisten pensaiden tieltä, joilla kaikilla oli kumminkin se yhteinen
ominaisuus, että niiden leveät lehtilavat olivat kääntyneet aurinkoon
päin. Näiden puiden oksien välissä hyppeli ja poukkoili kaikenlaisia
pikku hyönteisiä, jotka kaikki näyttivät lentotaidottomilta. Ne
istuivat puiden lehdillä kuin sammakot syöden lehtiin pyöreitä reikiä,
joista auringonsäteet sitten pääsivät lävitse. Muutamilla lehdillä
ryömi muurahaisia, jotka näyttivät lypsävän näitä hyönteisiä. Ne olivat
siis niitä lehmiä, joista muurahainen heille oli kertonut. Eräissä
puissa oli hedelmiä, jotka lasten suussa maistuivat hyviltä ja
virkistäviltä, kun he niitä maistoivat.

Nyt peitti maan pitkä, ruokomainen ruoho, josta siellä täällä kohosi
korkeita kukkaperiä. Lasten pään päällä suhisivat korkeat puut, ja
oksilla laulelivat hyönteiset kitisevää lauluaan, joka muistutti
tuhansien sirkkojen sirinää. Taivas kaareutui niin tummansinisenä,
ettei se koskaan ollut heistä näyttänyt maapallolla semmoiselta, ja
aurinko paistoi leppoisasti siinä, missä puut eivät olleet
varjostamassa. Se oli nyt niin alhaalla, että heidän ruumiinsa varjot
olivat miltei loppumattoman pitkät, kun ne siinä ruohikossa hyppelivät
ja keikkuivat heidän edessään. Kaikkialla pulppui maasta lähteitä ja
lirisi puroja, elämää vilisi kihisten joka paikassa.

-- Ei tällä merkillisellä taivaankappaleella ole hullumpaa elää, --
sanoi Villi tyytyväisenä ja pyydysti siinä ohimennen loikkivan
hyönteisen, jonka hän söi illalliseksi.

-- Ei olekaan, siitä voit olla varma, -- sanoi muuan toinen
hyönteinen, joka näytti suurelta vihreänhohtoiselta, pitkäsarviselta
kovakuoriaiselta, mutta joka kulki eteenpäin pitkin naksuvin
harppauksin ja oli juuri pudonnut maahan Villin viereen. -- Te olette
kaikki niin hullunkurisen näköisiä, ettette varmaankaan ole tästä
maasta kotoisin. Muurahaiset, jotka tietävät kaikki, ovat minulle
maininneet, että on olemassa muitakin taivaankappaleita, ja te tulette
arvatenkin joko Venuksesta tai Maasta. Voi, miten kummallisesti te
liikutte nelin jaloin! Kahta jalkaa te heiluttelette ilmassa ja
kahdella te hypitte ellen ota lukuun tuota pikku raukkaa, joka hyppii
kaikin nelin jaloin. Niin, niin, kyllä me täällä vaan olemme viisaampia
ja parempia ja tiedämme niin paljon. Minäkin tiedän esimerkiksi, että
maapallolla on vuosi neljä kertaa niin pitkä kuin täällä meillä ja...

-- Ja että meillä on kuusi kertaa paremmat käyttäytymistavat kuin
teillä, -- vastasi Villi kiukusta sähisten. -- Emme me kiertele
ylt'ympäri tekemässä hävyttömiä huomautuksia muista eläimistä, enkä
minä sitä liioin siedä sinunlaiseltasi kuusikoipiselta lurjukselta.

Villi valmistautui jo hyppäämään kovakuoriaisen kimppuun, mutta samalla
syöksähti vallan kauhea eläin ulos pensaikosta. Se näytti neljän metrin
pituiselta, mustankiiltävältä tuhatjalkaiselta, jonka jalat olivat
hyvin pitkät ja ensimmäisessä jalkaparissa oli peloittavat
myrkkykynnet. Hädintuskin pelastuivat lapset sen kynsistä hyppäämällä
äkkiä sivulle.

-- Kuusikoipinen, -- sähisi tuhatjalkainen uhkaavana, ja sen mustat,
suomuiset nivelet kalisivat onnettomuutta ennustaen, kun se kääntyi
ajamaan heitä takaa. -- Jos olisit sanonut satakuusikoipinen, olisit
osunut lähemmäs totuutta. Kyllä minä näytän teille, ettei saa tulla
tuolla tavoin kuokkavieraaksi muille taivaankappaleille ja kaiken
lisäksi ruveta herjaamaan maan omia asukkaita. Mitä tekemistä teillä on
täällä?

Ja niin se syöksähti tavoittamaan Maijaa, joka vavisten seisoi piilossa
puun takana. Epätoivoisena etsi Lalli katseillaan jotakin asetta, millä
lyödä tuota kamalaa hirviötä, mutta täällä metsässähän ei ollut kiviä.
Villinkin rohkeus oli pettänyt, ja se juoksi pensaikkoon turvapaikkaa
hakemaan. Vain vihreä kuoriainen naureskeli ilkkuen.

Tuhatjalkainen syöksyi kalisten Maijaa kohti, joka taas hyppäsi sen
tieltä pois mutta menetti samalla tasapainonsa ja kaatui. Lalli
kirkaisi kauhusta ja sulki silmänsä säästyäkseen näkemästä enempää,
mutta kun hän hetken perästä kuuli tuhatjalkaisen sähisevän pettyneesti
ja sitten tuon kamalan kalinan vähitellen heikkenevän etäisenä, aukaisi
hän taas silmänsä.

Ei näkynyt jälkeäkään Maijasta sen enempää kuin tuhatjalkaisestakaan,
Villi vain seisoi siinä hänen vieressään häpeissään ja häntä
riipuksissa.

-- Minne Maija joutuin -- kysyi Lalli itkien.

-- En tiedä, -- vastasi Villi alakuloisena. -- Sen vain tiedän, että
tähän tuli suuri, lehmän kokoinen eläin, joka oli melkein sen näköinen
kuin jättiläisheinäsirkka, ja että se sieppasi hänet leukoihinsa ja
loikki sitten tiehensä aivan tuon hirviön nokan edessä, mutta minne he
sitten joutuivat, sitä en voi sanoa. Kiirehdi nyt vain, niin seuraamme
heitä!

Lalli lähti kohta pitkin askelin harppaamaan samaan suuntaan kuin
tuhatjalkainen oli mennyt. Matkalla hän sai käsiinsä kaatuneen
puunrungon, suuren tammen kokoisen. Hän heitti päivänvarjon pois, otti
tuon puun ja heilutteli sitä rajusti päänsä päällä.

Aurinko painui yhä alemmas, ja puiden varjossa rupesi tuntumaan yhä
kylmemmältä. Ruoho kävi lyhyemmäksi, puut tulivat toisenmuotoisiksi,
pitkiksi ja kapeiksi, ja niillä oli vain latvassa lehtiröyhelö. Äkkiä
he näkivät vasemmalla puolellaan suuren järven, ja edessään loivan
vuoren. Tämän rinteellä kävi kasvullisuus taas rehevämmäksi, ja Lalli
ymmärsi, että tasangolle aurinko paistoi aivan taivaanrannalta, mutta
kun he olivat nousseet ylemmäs, pääsi se paistamaan varjostavien puiden
ylitse. Villi juoksi koko ajan supatellen ja rupatellen kaikenmoisten
pikkuitikkain kanssa, joita liikkui puissa tai maassa, ja kysellen
niiltä, olivatko ne nähneet heinäsirkkaa tai tuhatjalkaista, ja näin he
voivat seurata rosvojen jälkiä. Kaikki nämä eläimet tuntuivat vihaavan
tuhatjalkaista, ja moni niistä seurasi jonkun matkan päästä Lallia ja
Villiä saadakseen nähdä, miten tässä oikein tulee käymään, ja lopulta
oli heillä häntänä perässään pitkä jono ryömiviä ja hyppeleviä
olentoja, jotka kitisten ja vikisten toivottivat pedolle tuhoa.

-- Tuolla se on, tuolla se on, -- huusi lopulta muuan pieni, lystikkään
näköinen, keltainen olento, joka taitavasti hyppeli oksalta oksalle, ja
Lalli näki todellakin tuhatjalkaisen mustankiiltävät renkaat kappaleen
matkan päässä edessään.

Hän hyppäsi vielä muutaman kerran valtavan korkealle ilmaan heiluttaen
suurta nuijaansa. Viimeisellä hypähdyksellä hän putosi suoraan hirviön
päälle, joka sähisten tavoitteli häntä myrkkykynsillään. Raskas runko
putosi voimakkaasti sen päähän ja musersi sen, mutta sen sadat jalat
sätkyttelivät ja kiemurtelivat suonenvetoisesti vielä kappaleen aikaa.

-- Siitä sait, siitä sait! -- huusi tuo keltainen pikkuolento, ja Lalli
kuuli takanaan kaikkien muiden itikkain kirkuvan ja piipittävän ja
vikisevän samalla tavalla.

-- Mutta missä, missä on Maija? -- kysyi Lalli huolissaan. Meidän on
riennettävä löytämään hänet, ennenkuin heinäsirkka ehtii tekemään
hänelle pahaa.

Niin he juoksivat edelleen samaan suuntaan, mutta kaikki pikkuitikat
jäivät tanssimaan riemutanssia vihatun tuhatjalkaisen ympärillä. Pian
tulivat he vuoren huipulle ja aikoivat samaa vauhtia hypätä sen
toiselle rinteelle, mutta pysähtyivät jo ensi hyppyynsä aivan
jähmettyneinä ihmetyksestä ja pian myös kylmästä.

Kirkkaasta päivänpaisteesta he olivat hypänneet mustaan yöhön. Melkein
mustana kaareutui taivas heidän päällään, siroteltuna täyteen niin
kirkkaita ja kauniisti kimmeltäviä tähtiä, etteivät he maapallolla
koskaan olleet semmoisia nähneet. Varsinkin kaksi tähteä oli ihmeen
suurta ja kaunista. Mutta merkillisintä oli sittenkin sikäläinen
maisema. Sen sijaan, että Lallia äsken ympäröi lehtevä metsä, joka oli
täynnä elämää ja liikettä, oli nyt hänen edessään kuollut, jäinen maa.
Jäiset ja lumiset vuoret ja laaksot nousivat ja laskivat kuin
jähmettyneen meren aallot, vivahtaen tähtienvalossa siniseen ja
vihreään, ja niin kylmää oli, että hengitysilma näkyi savuna tulevan
heidän suustaan, ja että hampaat aivan kalisivat. Hiljaisuus oli
niinikään vallan kammottava, kunnes äkkiä heidän korviinsa kuului
Maijan hiljainen itku.

-- Maija, Maija, missä olet? -- huusi Lalli.

-- Täällä, täällä, -- valitti Maija, ja ääni kuului tulevan jostain
syvältä heidän jalkainsa alta.

Aivan heidän edessään ammotti leveä railo jäässä, ja kun Lalli kumartui
katsomaan sinne, kuuli hän siskonsa äänen selvemmin.

-- Tule auttamaan minua! -- se sanoi. -- Olen pudonnut tänne railoon,
ja heinäsirkka on kuollut.

Lalli laski silloin puunrungon railoon, ja se ulottui nipin napin
pohjaan saakka. Sitten kapusivat hän ja Villi alas pimeään, kylmään
rotkoon, missä he löysivät Maijan makaamassa, melkein jähmettyneenä
kylmästä, ja heinäsirkan näköjään kuolleena.

Lalli aikoi vihoissaan potkaista sitä, mutta Maija pidätti hänet sitä
tekemästä.

-- Älä, älä! -- hän sanoi. -- Se on ollut hyvin ystävällinen minulle.
Se tahtoi pelastaa minut tuhatjalkaiselta. Se aikoi vain vähäksi aikaa
tuoda minut tänne pakkaspuolelle, minne hirviö ei olisi uskaltanut
meitä seurata, mutta sitten se tapaturmaisesti putosi jäänrailoon.
Heinäsirkkaparka! --

Sitten kantoi Lalli ensin Maijan ja sitten kuolleen heinäsirkan
railosta ylös, ja Villi tuli vilusta väristen perässä. Pian olivat
kaikki taas lämpimässä päivänpaisteessa vastakkaisella vuorenrinteellä.

Maija kertoi nyt, miten heinäsirkka oli varovaisesti kantanut häntä
hyppien pitkin loikkauksin eteenpäin ja koko ajan pitänyt äkäistä
murinaa tuhatjalkaisesta, joka vainosi sitä ja sen sukulaisia. Se oli
lohdutellut Maijaa ja luvannut viedä hänet paikkaan, missä hän oli
varmassa turvassa pedolta, mutta sitten he olivat yhdessä pudonneet
railoon, jonka seinät olivat niin liukkaat, ettei edes heinäsirkka
voinut hypätä sieltä ylös, ja niin oli se raukka hyvin pian jähmettynyt
ja kuollut.

-- En minä vielä kuollut ole, -- sanoi piipittävä mutta ystävällinen
ääni heidän takanaan, ja siinä istui heinäsirkka tuijottaen hieman
pökertyneenä heihin. Silloin hyppäsi Maija esiin ja suuteli sitä sen
vihreälle suulle, ja heinäsirkka virnisteli tyytyväisenä.

-- Olipas se merkillinen temppu! -- sanoi se. -- Sillä tavalla
emme me tee täällä Merkuriuksessa. Tiedän kyllä, että te tulette
jommastakummasta noista suurista tähdistä, Venuksesta tai Maasta, jotka
näkyvät tuolta yöpuolelta, ja teillä on varmaankin omat tapanne
osoittaa kiitollisuuttanne.

-- Voi, voi.., -- huusi se äkkiä ilmeisesti kauhuissaan, -- nyt olemme
kaikki hukassa. En minä voi kantaa pois teitä kaikkia, ja nyt on parvi
murhaajaskorpioneja ympäröinyt meidät aivan huomaamattamme. Katsokaa
nyt!

Kun lapset katsoivat ympärilleen, näkivät he piirissä joka puolella
kummallisia eläimiä, jotka muistuttivat eräänlaisia äyriäisiä, mutta
olivat suuria kuin norsut, ja jotka kaikki käyristivät päänsä yli
pyrstön, missä oli peloittava piikki. Näitä kauheita eläimiä oli
varmaankin sata, ja kaiken onnettomuuden lisäksi oli Lalli jättänyt
aseensa, tuon puunrungon, railoon. Eivät he liioin voineet ajatella
hypätä niiden ylitse, sillä ne olivat hyvin korkeita ja niitä oli
peräkkäin monessa rivissä, joten lapset varmasti olisivat pudonneet
toiseen riviin, jos olisivat ensimmäisen yli hypänneet.

-- Hypätkää suoraan avaruuteen, kuten teimme aina silloin kun
maapallolla jouduimme pulaan, -- huusi Villi. -- Tuo suuri pallo tuolla
on varmankin Maa. Joutukaa nyt! Miau!

Ja niin hyppäsi Villi avaruuteen, ja Lalli ja Maija seurasivat perässä.
Lallin korvissa vinkui ja suhisi, ja hänen oli vaikea hengittää.
Lopuksi hän menetti tajunsa.

Kun hän taas tointui, huomasi hän istuvansa tuolilla kaukoputken
takana, pää käsivarsille kallistuneena. Huoneessa oli pimeä; hän ei
ensin nähnyt ketään, mutta tarkemmin katsellessaan hän näki Maijan
makaamassa sohvalla Villin vieressä. Molemmat olivat tietysti menneet
tainnoksiin kuten hänkin pudotessaan tuon kamalan matkan avaruuden
halki.

-- Maija, Maija! -- huusi Lalli. -- Oletko kuollut?

-- Mitä sinä oikein huudat? -- kysyi Maija unisena. -- En minä ole
kuollut enkä edes kuuro.

-- Minä luulin, että sinä olit loukannut itsesi, kun hyppäsimme alas
Merkuriuksesta, -- sanoi Lalli silitellen Villiä, joka myös oli
herännyt.

Maija tuijotti hieman ihmeissään veljeensä, mutta oli vielä niin
unenpöpperöinen, ettei oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.

-- Hyppäsimme alas Merkuriuksesta? -- mutisi hän vain.

-- Niin, niin, kun skorpionit olivat piirittäneet meidät, -- sanoi
Lalli innokkaana. -- Etkö sinä muista?

Mutta Maija-raukka ei muistanut yhtään mitään. Hän oli niin uninen ja
välinpitämätön, että Lalli suuttui ja jätti hänet rauhaan, kunnes he
olivat päässeet sänkyynsä ja äiti mennyt pois. Silloin hän maaten
kertoi Maijalle kaikesta, mitä he olivat Merkuriuksessa ollessaan
kokeneet, ja Maija kuunteli halukkaasti. Ja sitä mukaa kuin Lallin
kertomus jatkui, alkoi Maijakin muistaa kaiken niin selvästi ja näki
tapahtumat aivan kuin silmiensä edessä. Hän oli vain putoamisen jälkeen
ollut niin pyörällä päästään, ettei ollut kohta voinut muistaa, mitä
oli tapahtunut. Mutta hänen täytyi luvata Lallille olla puhumatta tästä
kaikesta yhtään sanaa äidille ja isälle, sillä he varmaankin
sanoisivat, että Lalli oli vain nähnyt unta.




3. VENUS.

Kiltit lapset. Hopeavene. Kummallinen keinu ja närkästynyt lentolisko.
Pieni pää ja loppumattoman pitkä kaula. Setä Ankannokka. Kalaliskoja ja
joutsenliskoja. Villi tekee ilmamatkan. Lalli ja Maija toivovat
pääsevänsä pois Venuksesta, ja jymylisko toivoo näkevänsä auringon.
Hirmupedot tulevat.


Seuraavana päivänä oli lapsilla keskinäistä sipinää ja supinaa, ja he
olivat niin kilttejä ja hiljaisia, että äiti oli oikein ihmeissään. He
juttelivat koko ajan vain tähdistä ja taivaankappaleista ja varsinkin
Merkuriuksesta, ja aprikoivat, mahtoiko heinäsirkkaparka pelastua
skorpioneilta. He suunnittelivat myös uusia retkiä ja päättivät vielä
samana iltana lähteä johonkin muuhun kiertotähteen. Lalli ehdotti, että
he kävisivät Venuksessa, sillä sehän oli seuraava järjestyksessä
auringosta päin laskien. Ja heti kun tuli pimeä, ja isä ja äiti
alkoivat vetää pientä päivällisuntaan, hiipivät molemmat lapset
varpaisillaan saliin, missä kaukoputki vielä oli ikkunalla
messinkijalustimineen. Villi oli tietenkin mukana, ja se istahti heti
ikkunan vieressä olevalle tuolille ja katseli tähtiä, vallan valmiina
matkalle lähtemään.

-- Ryömitään nyt kaukoputkeen, -- sanoi Maija innoissaan. Mutta kun he
katsoivat sitä, näytti se niin pieneltä, että tuntui aivan
mahdottomalta päästä sinne sisälle.

-- Odota, odota vain! -- sanoi Lalli lohdutellen. -- Tuon seikan minä
kyllä tunnen. Täytyy vain istua hiljaa kaukoputken ääressä ja tirkistää
siihen, niin se kyllä suurenee. Niin kävi viime kerrallakin. Odota
vain, kunnes huudan sinua, ja tule sitten sukkelaan perässä Villin
kanssa!

Sitten hän suuntasi kaukoputken loistavaa Venusta kohti, joka kimmelsi
niin kirkkaana valkoisessa talvi-illassa. Siellä se ui kuin hopeinen
vene sinisellä taivaanmerellä, molemmat päät suippoina ja korkeina, ja
mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä selvemmin hän ymmärsi, että
kaukoputkeen todella voi ryömiä ja lopulta hän taas aukaisi sen paksun
lasin, joka oli tuon kiiltävänmustan putken aukon edessä, huusi
Maijalle, että tämä tulisi perässä ja ryömi tunneliin. Samoin kuin
edellisenäkin iltana tuli hän nytkin pitkän konttaamisen jälkeen putken
toisessa päässä olevalle pyöreälle lasille, ja ennen pitkää olivat
Maija ja Villi hänen vieressään katselemassa tuota suurta, välkkyvää
hopeavenettä, joka ui avaruudessa aivan heidän edessään niin, että
näytti varsin helpolta hypätä siihen.

-- Hei vaan! -- huusi Maija ja hyppäsi tasajalkaa ulos avaruuteen, ja
epäröimättä seurasi Lalli perässä niin, että korvissa vain viuhui.

Nytkin suureni heidän edessään oleva taivaankappale nopeasti, ja pian
he saattoivat nähdä, ettei se ollutkaan veneen muotoinen vaan
pallomainen, vaikka vain sen toinen puolisko loisti, kun taas
auringosta poispäin oleva puolisko oli yöhön verhoutunut. Koko
kiertotähti näytti olevan hohtavan valkoisen villakerroksen ympäröimä,
ja pian he sukelsivatkin paksuun pilviverhoon. Sitten kävi vauhti niin
vinhaksi, etteivät he voineet enää nähdä mitään, ja lopuksi tunsi Lalli
pudonneensa jollekin pehmoiselle esineelle, joka taipui hänen ruumiinsa
painosta. Se keinui ja keikkui hänen allaan, ja kun hän aukaisi
silmänsä, näki hän istuvansa summattoman suurella vihreällä lehdellä,
joka muistutti saniaista. Hän piti suonenvetoisesti kiinni sen
ruodista, jottei putoisi, ja näki lähellään Maijan olevan samassa
asemassa kuin hän itsekin. Samassa tuli Villi nelinkontin alashypellen
ja tarttui terävillä kynsillään kiinni lehtilapaan.

Pökertyneenä katseli Lalli ympärilleen. Katsoessaan suoraan alaspäin ei
hän voinut nähdä muuta kuin läpitunkematonta lehvikköä, joka näytti
laajoilla aloilla peittävän maan. Toiselle sivulle katsoessaan hän näki
lyijynvärisen vedenkalvon häämöttävän paksun, vesihöyryllä kyllästetyn
ilman takaa, ja toisella sivulla kohosi jyrkkiä vuoria ja teräviä
tulivuorenkekoja, joiden kraattereista syöksyi tulta ja tuprusi
savupilviä. Näiden tulivuorien alempia rinteitä verhosi rehevä vihanta,
mutta ylemmät rinteet olivat laavan peitossa ja näyttivät autioilta ja
synkiltä. Ilma oli kuumaa ja kosteata kuin saunassa, vielä pahempaa
kuin oli ollut Etelä-Amerikan aarniometsissä. Jättiläissaniaisten
lehtien välistä tuntui nousevan kuumia höyryjä, jotka kasaantuivat koko
taivasta peittäväksi harmaaksi pilviverhoksi. Mädänneistä kasveista ja
eläimistä lähti inhottava löyhkä, ja ilmassa heidän ympärillään lauloi
ja piipitti miljoonittain suuria ja pieniä hyönteisiä ja itikoita, kun
taas vedestä kuului polskinaa ja pärskettä ja huohotusta, joka ei juuri
hyvää ennustanut.

-- Hyi, kun täällä on ilkeää! -- huudahti Maija aivan kauhuissaan.

Villi seisoi kuin koukistuneena hyppäämään vihollisten kimppuun, joiden
voi odottaa tulevan milloin tahansa.

-- Täällä on oltava varuillaan, kun menemme alas, -- se tuumi. --
Tämmöisissä paikoissa on aina vaara väijymässä, sen olen ennen kokenut.
On kai parasta, että minä menen ensin pienelle tiedusteluretkelle.
Älkää liikkuko paikaltanne, ennenkuin minä tulen takaisin!

Ja niin se läksi varovasti kapuamaan lehtiruotia alas ja katosi tiheään
lehvikköön Lallin ja Maijan jäädessä uteliaina tarkastelemaan
ympäristön elämää. Pieni vihreä sisilisko tuli ilman halki lentäen
mustin lepakonsiivin, istuutui heidän vierelleen lehdelle ja katseli
heitä terävin, välkkyvin silmin.

-- Mitä ihmeen eläviä te olette? -- se kysyi sähisten ja ivallisella
äänellä. -- Mokomia en ole eläissäni nähnyt. Teillähän on niin pehmeä,
valkoinen nahka, että kuka tahansa voi purra sen läpi, ja niin
merkilliset, pitkät suomut päässänne!

-- En ole minäkään ennen nähnyt lentäviä sisiliskoja, -- vastasi Lalli.
-- Me olemme toisesta taivaankappaleesta tulleita vieraita, ja sinun
tulee nyt olla kohtelias ja kertoa meille jotakin tästä merkillisestä
maailmasta.

-- Ellet ole nähnyt lentäviä liskoja, niin et luomakunnasta paljoakaan
tiedä, -- vastasi sisilisko ja lipsutteli pilkallisesti kaksihaaraista
kieltään. -- Odota vain, saat ehkä nähdä semmoisia enemmän kuin
kylliksesi!

Ja sitten se levitti ylpeästi mustat lepakonsiipensä ja koetti siepata
suuhunsa suuren, korean sudenkorennon, joka lensi ohitse.

-- Kutti, kutti, saitkos sen! -- sanoi Maija ja työnsi kielen ulos
suustaan aivan kuin pettynyt liskokin.

-- Kyllä minä opetan sinut pilkkaamaan kunnon lentoliskoa, -- sanoi tuo
pieni eläin kiukkuisena. -- Tätä saat katua. Lähetän hirmupedot
kimppuunne, ne pian nakertelevat luitanne.

-- Kielikello, juorukontti, ohhoh! -- nauroi Maija ja näytti taas
kieltään, mutta Lalli ei siitä pitänyt. Hän oli edellisillä matkoillaan
oppinut, että täytyy olla kohtelias kaikille olennoille, ja hän tunsi
levottomuutta nähdessään pienen liskon uhkaavana sähisten levittävän
lepakonsiipensä ja lentävän pois huojuvien saniaislehtien lomitse.

Heidän siinä istuessaan ja kärsimättöminä odotellessaan Villin paluuta,
kuulivat he metsästä hidasta, jymisevää astelua ja samalla kumeata
mörinää ja maiskuttelua puiden latvojen keskeltä. Ääni tuli yhä
lähemmäksi, mutta he eivät nähneet mitään. Äkkiä kohosi kumminkin pää
ylös aivan vastapäätä sitä lehteä, missä he istuivat. Se oli
merkillinen mustankiiltävä, suomuinen pää, jonka pienet, uniset silmät
kummastellen tirkistivät heitä suun natustellessa saniaisenlehden
reunaa.

-- Hyvää päivää, hyvää päivää, -- tervehti Lalli saadakseen tämän uuden
olennon heti alun pitäen suopeaksi. -- Mikäs sinä oikein olet? En
käsitä, missä sinä seisot, kun voit syödä tätä lehteä.

-- Hm, hm, -- mörisi pää. -- Kysymyksesi on yhtä ihmeellinen kuin
ulkomuotosikin. Minähän olen jymylisko. Sen tietää jokainen Venuksen
asukas. Ja tietysti minä seison maassa. Mutta mitä te olette ja mitä te
tällä lehdellä teette, sen Plesiosaurus vain tietää.

-- Me olemme Maasta kotoisin olevia ihmisiä, -- selitti Lalli ylpeänä,
-- ja me olemme tulleet tänne tarkastamaan tätä taivaankappaletta.
Mutta en voi käsittää, miten sinä maassa seisot. Silloinhan voimme kai
mekin päästä sinne alas.

-- Ole hyvä! -- vastasi jymylisko sävyisästi. -- Voit liukua alas
kaulaani pitkin, jos haluat.

Se oli Lallista ja Maijasta hyvin hauskaa, ja kun jymylisko oli
suoristautunut vähän korkeammaksi, tarttui Lalli sen kaulaan ja alkoi
luisua alas sitä pitkin. Pian hän sukelsi lehtien alle ja liukui yhä
alemmas ja alemmas. Kaula tuntui vallan loppumattoman pitkältä ja kävi
vähitellen yhä paksummaksi. Ennen pitkää tottuivat hänen silmänsä
siellä alhaalla vallitsevaan vihreään hämärään, ja hän näki
yläpuolellaan Maijan tulevan luikua laskien, ja alla häämötti maa niin
syvällä, että päätä oikein huimasi.

Hänen kätensä olivat pahoin hankaantuneet, kun hän lopultakin tuli
leveälle, suomupeitteiselle, mustankiiltävälle selälle, joka oli
norsunselän näköinen. Jonkun hetken perästä tuli siihen Maijakin,
puoliksi nauraen, puoliksi itkien, ja niin he istuivat siinä läähättäen
ja ympärilleen katsellen. He olivat ikäänkuin suuressa salissa, jonka
pylväinä olivat puiden rungot, lattiana vihreä sammalikko ja mädänneitä
lehtiä ja varsia, ja kattona vihreä lehtikatos. Mutta kaikkein
ihmeellisin oli se eläin, jonka selässä he istuivat. Se oli hirvittävä
olento, ruumis kuin norsulla, mutta sillä oli lisäksi pitkä, laahustava
krokotiilinpyrstö, ja sitten tuo loppumaton pitkä sirahvinkaula, joka
häipyi puiden lehvikköön. Sen selkä oli niin korkealla maasta, ettei
voinut ajatellakaan hypätä alas sieltä.

-- Tämäpä on ruma ja ihmeellinen otus, -- sanoi Maija. -- Sehän voisi
syödä vaikka viisikerroksisen helsinkiläisen kivitalon katolta.

-- Niin, niin, -- kuului paksun puunrungon takaa rääkättävä ääni.

    -- "Kun aamuateriansa se varhain aloittaa,
    niin ruuan vatsahansa vast' iltaseksi saa."

Ja sitten kuului kuivaa, rämisevää naurua puunrungon takaa, ja kun
lapset katsoivat tarkemmin sinne, häämötti siellä kummallinen hahmo,
joka hitaasti tulla tallusteli kahdella jalalla astellen metsän
pimennosta. Kun se tuli lähemmäs, huomasivat he, että sekin oli jokin
lisko, pystyasennossa oleva krokotiili, jonka etujalat olivat heikot ja
takajalat paksut, ja viimeksimainituilla se asteli arvokkaasti suipon
hännän laahatessa maata. Pää oli pieni, ja siinä oli leveä ankannokka,
kasvot olivat kiltin ja sävyisän näköiset.

-- Hyvää päivää, setä Ankannokka! -- tervehti Maija puoliksi
piloillaan, puoliksi säikähtyneenä, mutta Lalli kumarsi kohteliaasti.

-- Päivää, päivää, lapsukaiset -- lausui lisko arvokkaasti
vastatervehdykseksi ja nyökytteli päätään lystikkäästi. -- Ei minun
nimeni sentään ole Ankannokka vaan Iguanodon, mutta sehän on
samantekevää. Näen, että olemme tänään saaneet vieraita jostakin
toisesta taivaankappaleesta. No niin, hauskaa tutustua, hauskaa
tutustua. Tuntuukin toisinaan hieman yksitoikkoiselta nähdä vain
liskoja ja muita matelijoita kaikkialla ympärillään. Noista pienistä
imettäväisraukoista, joita täällä on, ei juuri kannata puhua, sillä
eivät ne paljoakaan meistä eroa, vaikka niillä mukamas onkin karvapeite
ja lämmintä verta suonissa. Jos imettäväisillä olisi joku sen kokoinen
edustaja kuin tämä pitkäkurkku tässä, niin sitten voisi ne ottaa
lukuun. No niin, me liskot olemme Venuksessa herroina tähän aikaan, ja
voi olla hupaisaa tavata muutakin väkeä.

Samassa laskeutui jymyliskon pää puiden latvuksista käärmeen pään
tavoin heiluen pitkän kaulan varassa.

-- Niin, mutta eivätkö ne olekin merkillisiä, -- se sanoi ja katseli
taas lapsia tihrusilmillään, -- mutta minä pidän niistä sittenkin.
Niillä on niin viisaat silmät. Vaihtelu tuottaa iloa, kuten sanot.

Ja se ojensi pienen päänsä aivan lähelle lapsia ja lipsutti
kaksihaaraista kieltään. Silloin tunsi Maija heltyvänsä ja taputti sitä
päähän.

-- Taidat olla kiltti, vaikket olekaan kaunis, -- hän sanoi
ystävällisesti. -- Mahtaisitko sinä ottaa meidät pienelle
ratsastusmatkalle tämän maan halki.

-- Mitäpä minulla sitä vastaan olisi, -- vastasi jymylisko. Ettehän te
paina yhtään mitään, ja minä olen juuri aikonut lähteä rantaan juomaan
ja sitten tuonne lämpimälle vuorenrinteelle vetämään päivällisunta. Te
voitte kernaasti istua selässäni sen ajan.

-- Minä tulen kappaleen matkaa mukananne, -- sanoi setä Ankannokka. --
Aterioitsen tuolla rannalla ja matkalla saan vähäsen jutella. On
hauskaa tavata semmoisia, jotka ovat nähneet tätä maailmaa eri
puolilta.

Ja niin he läksivät liikkeelle, että maa tärisi noiden suurten eläinten
jalkojen alla. Jymylisko kulki hitain, horjuvin askelin ja otti aina
silloin tällöin suuntäyden puiden latvuksista, ja setä Ankannokka
asteli arvokkaasti vieressä, pärisi litteällä nokallaan ja ojensi
ajoittain pystyyn kuuden metrin korkuisen vartalonsa poimiakseen
oksista suuhun pantavaa.

Monta askelta ei vielä oltu kuljettu, kun lapset huomasivat, että metsä
oli täynnä jymyliskoja, jotka toinen toisensa perästä liittyivät
kulkueeseen, kiikuttaen pitkää kaulaansa ja ällistyneinä mutisten
kummasteluaan noiden uusien olentojen johdosta, jotka istuivat heidän
toverinsa selässä.

-- Mutta emmehän me voi mennä ilman Villiä, -- sanoi Maija epäröiden.

-- Villi, Villi! -- huusi Lalli niin kovasti kuin jaksoi, mutta
vastausta ei kuulunut.

-- Kuka Villi on? -- kysäsivät molemmat liskot yht'aikaa ja pysähtyivät
äkkiä.

-- Toivon, ettei hän ole joutunut onnettomuuden uhriksi, -- sanoi setä
Ankannokka vakavana. -- Metsä on täynnä erilaisia petoliskoja.

-- Eivät ne niinkään helpolla saa kiinni Villiä, -- sanoi Lalli ylpeänä
ja uhkavarmana. -- Se on suoriutunut niin monesta vaikeudesta ennenkin,
ettei se nytkään antaudu vangiksi. Mutta kyllä meidän pitäisi saada
sille lähetetyksi tieto, minne menemme.

-- Sen minä kyllä toimitan, -- vikisi heikko ääni pienestä
rantalätäköstä. -- Se on kai minun etäinen sukulaiseni, kuten tekin,
vaikka te olette kenties liian ylpeitä myöntämään itseänne minun
sukulaisikseni.

Kun Lalli tarkemmin katsoi ääntä kohden, huomasi hän pienen
nokkaeläimen näköisen olennon, joka makasi lätäkön partaalla katsellen
heitä uteliain, pirtein silmin.

-- Päivää, päivää, serkku, -- tervehti hän piloillaan. -- Olet kiltti,
jos teet sen.

Ja he jatkoivat matkaansa rantaan päin.

Kun he olivat tulleet ulos metsästä, aukeni heidän edessään laaja,
kuohuva meri, jonka pitkät, raskaat, lyijynväriset aallot loiskivat
hiekkarantaan, missä oli runsaasti näkinkenkiä ja merkillisen muotoisia
äyriäiseläimiä. Kaikki jymyliskot marssivat oikopäätä veteen niin
syvälle, että laineet oli vai vähällä huuhdella lapsiakin, ja sitten ne
työnsivät pitkät kaulansa veteen ja nostivat sieltä suun täydeltä
meriruohoa.

-- Se maistuu hyvältä, -- sanoi lasten ystävä ja pärskähteli
tyytyväisenä.

Sillä valin paneutui setä Ankannokka vatsalleen tyrskyävään aallokkoon
ja rupesi nokallaan penkomaan pohjaa, josta se näkyi löytävän paljon
syötävää, arvatenkin nilviäisiä ja äyriäisiä. Toisinaan se ui pitkiä
matkoja veden alla ja potki tällöin voimakkailla takajaloillaan kuin
sammakko.

Lapset silmäilivät uteliaina tätä autiota, kuohuavaa merta. Ennen
pitkää he näkivät lauman eläimiä tulla porhaltavan aaltoja pitkin. Ne
olivat kalojen tai ehkä vielä enemmän valaitten näköisiä ja noin
kymmenen metrin pituisia, mutta pää, jonka ne kohottivat vedestä
katsellakseen lapsia, muistutti enemmän liskojen kuin kalojen päätä, se
oli suomupeitteinen, ja suussa oli runsaasti peloittavia hampaita.

-- Mitä te oikein olette? -- kysyi Lalli.

-- Kalaliskoja ollaan, -- vastasi niiden johtaja, -- ja minulla on hyvä
halu syödä teidät kumpaisetkin, mutta nuo jymyliskot ovat hieman liian
kömpelöitä, niin että saatte nyt jäädä toiseen kertaan.

-- Kiitoksia ystävällisyydestänne, -- nauroi Maija. -- Toivottavasti se
toinen kerta ei koita koskaan.

Samassa rupesi ulompana merellä näkymään eloa ja liikettä. Siellä
kiemurteli ja kaareili kuin olisi suuri käärme siellä uimassa, mutta
samalla näkyi kömpelö ruumis kohoavan hiukan vedestä.

-- Luulenpa, että laittaudun täältä tieheni, -- sanoi setä Ankannokka
hieman hermostuneena. -- Tuolta tulee joutsenlisko, eikä sitä tiedä,
mimmoisella tuulella se sattuu tänään olemaan. Parasta on, että sinä
teet samoin, Brontosaurus-serkku, sillä voihan sille pälkähtää päähän
siepata nuo selässäsi istujat.

Ja tuo ihmeellinen olento tulla porhalsi tosiaankin vettä halkoen
suoraan heitä kohden, kohottaen kamalan, kiiltävähampaisen kitansa
vedenpinnan yläpuolelle. Oli vaikeata erottaa sen ääriviivoja, mutta
hirveän suuri se mahtoi olla. Nuolena lennähti sen käärmeenpää pitkän,
joutsenenkaulaa muistuttavan kaulan sinkahuttamana, sen hirvittävä,
kiiltävä kita tavoitteli maiskuttaen Lallia. Hidas jymylisko oli tuskin
ennättänyt vielä ruveta köntystämään vedestä ylös, mutta samassa
silmänräpäyksessä syöksyi koko kalaliskolauma pedon kimppuun kuin
metsästyskoira-parvi. Muutamat iskivät sitä pyrstöön, toiset kaulaan,
sillä sen vartalo näytti olevan mainion suomuisen panssaripaidan
suojaama.

Nyt alkoi vedessä hirveä taistelu, ja sen aikana jymyliskot vetäytyivät
varovasti pois tieltä. Aallot värjäytyivät verestä punaisiksi,
joutsenliskon pää jakeli hurjana iskuja joka suunnalle, mutta lopulta
se painui aaltojen alle raivoisain kalaliskojen repimänä. Salatuista
syvyyksistä tuli nyt näkyviin haikaloja ja suunnattoman suuria kamalan
näköisiä mustekaloja, saamaan nekin osansa saaliista. Siinä oli
polskinaa ja pärskinää, läähätystä ja ruiskutusta, ja kaikkialla kiilsi
peloittavia, teräviä hammasrivejä tai ryömi limaisia ruumiita ja
tuijotti saaliinhimoisia silmiä.

-- Hyi, -- sanoi Maija tuskastuneena ja peitti kädellään silmänsä, --
mennään pian pois täältä. En minä pidä tästä merestä.

-- Ei ole niinkään varmaa, että metsä on sen parempi, -- sanoi setä
Ankannokka hieman surumielisesti.

Kun he taas olivat rannalla, näkivät he pienen ilmalaivan kaltaisen
olennon leijailevan puunlatvojen ylitse heitä kohden. Vähitellen se
kävi jättiläislepakon muotoiseksi, ja kun se oli tullut vielä lähemmäs,
näkivät he, että se oli jättiläiskokoinen lentolisko, vähän sen
näköinen, jonka he olivat nähneet siellä puunlatvassa, mutta kahden
metrin pituinen ja siivenkärkien väli oli yli kymmenen metriä. Sen
nokka oli terävähampainen, ja silmät loistivat julmina ja
saaliinhimoisina, -- se oli hyvin vaarallisen näköinen.

-- Terve taas! -- kajahti tuttu ääni liskon selästä, ja Villin pyöreä
pää kurkotti kaarevan liskonkaulan takaa.

-- Kas vaan, siellähän sinä Villi olet, -- huudahti Lalli ilostuneena.
-- Tiesinhän minä, että sinä kyllä suoriudut. Mutta missä oikein olet
oleskellut?

-- No, minä toimitin asiani vain hieman perusteellisemmin kuin olin
aikonut, -- sanoi Villi välinpitämättömällä äänellä lentoliskon
kaarrellessa hitaasti koko seurueen ympärillä ja katsellessa sitä
epäluuloisesti säkenöivin silmin. -- Minusta tämä maa näytti niin
vaaralliselta, että minun piti sitä ensin tutkia vähän lähemmin,
ennenkuin sallin teidän tulla alas puusta. Näin kyllä nuo ukkelit,
joiden mukana te olette, mutta suuresta koostaan huolimatta ne
näyttivät kilteiltä. Metsässä on kumminkin vaarallisempaakin joukkoa.

-- Niin, niin, -- päätteli setä Ankannokka pudistellen huolissaan
päätään. -- Samaa olen minäkin heille sanonut. Esimerkiksi
allosaurukset ja tyrannosaurukset ja lelapsit.

Lentolisko teki vielä siron kaaren jymyliskon ympäri ja kehoitti Villiä
hyppäämään alas, minkä tämä tekikin, ja ennen pitkää se seisoi lasten
vieressä jymyliskon selässä.

-- Saanko minäkin vähän ratsastaa? -- huusi Maija lentoliskolle.

-- Sinun kanssasi ei minulla ole mitään tekemistä, sinulle en ole
kiitollisuuden velassa, -- sähähti tämä kiukkuisesti. -- Minua
haluttaisi puraista poikki sinun hyödytön, pehmeä nokkasi, mutta
ystäväsi vuoksi jätän sen tekemättä.

Ja sitten se leijaili pois siivet liikkumattomina levällään.

-- Kiitos hyvästä kyydistä! -- huusi Villi sille, -- mutta ensi
kerralla täytyy sinun olla kiltimpi ystävilleni.

-- Miten jouduit tekemisiin tuon vekkulin kanssa? -- kysyi Lalli.

-- Niin, sillä tavalla se kävi, että minua hiukan peloitti laskeutua
maahan ja siksi minä kuljin puusta puuhun. Olin juuri tullut suureen,
paksuoksaiseen puuhun, kun satuin huomaamaan tuon olennon riippuvan
kynsillään puunoksasta, pää alaspäin, melkein kuin lepakko, siivet
kääriytyneinä ruumiin ympäri kuin tummanharmaa huivi. Se oli ilmeisesti
nukahtanut raskaaseen uneen. Mutta aivan puun alla seisoi kaksi ilkeätä
olentoa vaanien. Ne olivat sen näköiset kuin olisivat kahdella jalalla
seisovia norsuja, jotka hyppivät kuin kenkurut. Niiden lyhyissä
etujaloissa oli hirvittävät kynnet, ja leveä sammakonsuu täynnä
hampaita, joiden rinnalla krokotiilin hampaat ovat lastenleluja. Niiden
voimakkaista takajaloista päätin, että ne voivat hypätä korkealle ja
näinkin niiden juuri valmistautuvan hyppyyn vetääkseen lentoliskon
alas. Ne näyttivät niin ilkeiltä, etten voinut suoda niille sitä
nautintoa. Vaikken minä juuri sekaannukaan muiden eläinten asioihin,
loikkasin minä nyt sille oksalle, missä lisko riippui, ja huusin sille,
että vaara uhkaa. Se heräsi heti, levitti siipensä ja leijaili
korkeuteen, juuri kun noiden petojen leuat loksahtivat sillä kohdalla,
missä sen pää äsken oli riippunut.

-- Kamalaa, -- sanoi setä Ankannokka, ja koko sen kuusi metriä pitkä
ruumis vapisi. -- Ne olivat varmaankin allosauruksia.

-- No niin, -- jatkoi Villi kertomustaan, -- tuo lentolisko rupesi
sitten kaikesta päättäen tuntemaan kiitollisuutta, ja niin se tarjosi
minulle vapaan kyydin selässään. Minusta oli mukava näin ottaa selvää
seudusta, ja me kiertelimmekin pitkät matkat, mutta se minun täytyy
sanoa, ettei minusta täällä ole hyvä olla. Kynteni eivät mahda mitään
kaikkien noiden liskojen suomuille, joten minusta ei ole teille
suurtakaan apua. Sen neuvon annan, ettette täällä pitkälti kulkisi
maitse, sillä Intia oli vain lastenkamari Venukseen verrattuna. Kun
olin tästä seikasta tullut selville, palasin lentoliskon kanssa
takaisin, ja sitten tapasin erään lätäkön rannalla pienen piipertäjän,
joka huusi meille, mihin te olitte menneet.

Tällä välin lönkytteli jymylisko hitaasti halki komean metsän, jossa
näkyi kasvavan vain saniaisia, palmuja ja kortteen näköisiä
jättiläiskasveja, joiden varsi oli nivelikäs ja joka nivelestä lähti
kapeita lehtiä. He näkivät erilaisten merkillisten liskojen lojuvan ja
piehtaroivan likaisissa lätäköissä, niiden joukossa oli muutamia, jotka
näyttivät jättiläissioilta ja joiden kuonosta kohosi kolme sarvea. Kun
he juuri olivat menossa erään tuollaisen parven ohitse, kuului metsästä
rätinää, ja sieltä hyppäsi näkyviin kaksin jaloin kulkeva hirvittävä
petolisko. Takajaloissa oli pitkät, kammottavat kynnet, se teki
valtavan ponnahduksen ja hyppäsi erään sikaliskon selkään painaen
kyntensä sen ruumiiseen ja iskien kauheat leukansa sen kurkkuun.
Liskoparka päästi vihlovan tuskanhuudon, joka vielä kauan kaikui lasten
korvissa, ja sortui maahan vihollisensa painamana.

-- Se on lelaps, pian pois täältä! -- voivotteli setä Ankannokka, ja
suurelle jymyliskollekin tuli kiire päästä ajoissa tiehensä.

Lalli ja Maija olivat aivan kalpeina pelästyksestä ja alkoivat jo
toivoa olevansa poissa tästä maasta, mutta hetkiseksi he unhottivat
pelkonsa tullessaan ihanaan metsään, missä kasvoi kauniita puita,
jokseenkin kuusen näköisiä tai kenties vielä enemmän äidin araukariaa
muistuttavia. Samalla kävi maa korkeammaksi, ja pian he tulivat
vuorenharjalle, josta avautui näköala yli laakson, jonka halki leveä
joki virtasi. Laakson toisella puolella kohosivat tornien tavoin samat
vuoret, jotka he jo olivat puunlatvasta nähneet. Niistä syöksyi savua
ja tulta, ja parista juoksi leveä laavavirta alas laaksoon. Ilmassa oli
runsaasti rikkihöyryjä ja kuumia kaasuja, niin että oli vaikea
hengittää. Raskaina ja harmaina painuivat pilvet miltei vuorenhuipuille
saakka ja yhdistyivät tulivuorien höyryihin muodostaen synkän verhon,
joka peitti maiseman puolihämärään, ja tässä hämärässä loistivat
tulivuorien tulipatsaat ja hehkuvat laavajoukkiot kaamean punaisina. Ei
ollut missään ainoatakaan lintua laulamassa; virran rannalta vain
kuului merkillistä mylvinää ja rummutusta, mikä todennäköisesti oli
lähtöisin joistakin muista iljettävistä matelijoista.

-- Ei, tästä maasta minä en pidä, -- sanoi Villi päättävästi. -- Eihän
täällä näytä aurinkokaan olevan koskaan näkyvissä.

-- Aurinko? Mikä se semmoinen on? -- kysyi setä Ankannokka.

-- Etkö koskaan ole auringosta kuullut puhuttavan? -- kysyi Lalli
hämmästyneenä. -- Se on se, mikä valaisee ja lämmittää kaikkia
kiertotähtiä.

-- Emme me aurinkoa tarvitse, -- sanoi matelija kummastellen. -- Onhan
ilma lämmin, ja maasta tulee lisäksi lämpöä ja vuorista tulee tulta.

-- Kyllä aurinko sentään on tuolla ylhäällä pilvien takana, setä hyvä,
-- selitti Villi itsetietoisena, -- mutta näyttää siltä kuin eivät
pilvet täällä koskaan hajaantuisi, joten ette koskaan saa sitä nähdä.
Ellei sitä olisi, olisi täälläkin kylmää. Mutta ellet ole sitä nähnyt,
niin ei se mahda usein tulla pilkistämään, ja silloin on kuin onkin
meillä paljon parempi olo maapallolla.

-- Minä tahtoisin nähdä auringon, -- sanoi nyt äkkiä jymylisko, joka
tähän asti ei ollut puhunut ainoatakaan sanaa koko matkalla. -- Ettekö
voi ottaa minua mukananne maapallolle?

-- Kylläpä sinä tosiaan olisit kauniin näköinen Helsingin katuja
astelemassa! -- nauroi Maija. -- Ihmiset voisivat antaa sinulle ruokaa
viidennen kerroksen ikkunoista. Voi Lalli, miten hauskaa olisi, jos
todellakin voisimme sen ottaa mukaamme!

Silloin ei Lallikaan voinut olla nauramatta moiselle päähänpistolle.
Olihan se aivan mahdoton, mutta siitä juolahti hänen mieleensä muuan
seikka.

-- Mietin tässä, miksei maapallolla ole tämmöisiä matelijoita, ja
miksei Venuksella taas ole lainkaan suuria imettäväisiä, -- hän sanoi.

-- Sen voin sinulle selittää, -- huusi piipittävä ääni heidän päänsä
päältä, ja kun he katsoivat ylös, näkivät he sen pienen lentoliskon,
jonka he olivat puunlatvassa tavanneet, leijailevan hiljalleen heidän
yläpuolellaan. -- Siitä ei ole haittaa, jos sen teille selitän, sillä
joka tapauksessa te kumminkin kohta kuolette. Minä teille olen sen
kohtalon toimittanut rangaistukseksi siitä, että tuo tyttö oli hävytön
minua kohtaan. Ja nyt selitän. Venus on nuorempi kuin maa. Eläimet
kehittyvät alhaisemmista korkeammiksi eläimiksi, ja imettäväiset ovat
mukamas korkeampia kuin me, vaikka minä puolestani otaksun asian olevan
päinvastoin. Joka tapauksessa vallitsee Venuksessa nyt matelijain
aikakausi, ja kestää varmaankin miljoonia vuosia ennenkuin imettäväiset
ehtivät syrjäyttää meidät. Sillä välin me olemme täällä herroina, ja
sen saatte tekin pian kokea, te maapallolta kotoisin olevat
kavalakieliset anastajat, joiden nahkakin on kuin kalanvatsaa. Ei
teillä ole kynsiä, ei teillä ole suomuja, eikä edes mainitsemisen
arvoisia hampaitakaan. Miten on päähänne pälkähtänytkin tulla tänne?
Luulette kai, mokomatkin, olevanne parempia kuin me sen vuoksi, että
meidän vuodessamme on vain seitsemän ja puoli semmoista kuukautta, jota
te sanotte kuukaudeksi.

Ja sitten nauroi lisko myrkyllistä naurua, ja lapset tunsivat olonsa
kaameaksi ja katsoivat kauhistuneina ympärilleen.

Ja kas, tuolla metsänreunassa liikkui tosiaankin jotain, mikä hyppeli
sinne tänne kuusen oksien välissä, ja pian tuli kokonainen liuta
kamalia hirviöitä rynnäten pitkin harppauksin metsästä suoraan heitä
kohden. Niillä oli kauheat kynnet, ja niiden avoin kita oli täynnä
pitkiä, kiiltäviä hampaita. Ne liikkuivat hyppien takajaloillaan kuin
kenkurut, ja maa tärisi niiden hyppäyksissä syntyvistä jysähtelyistä.

-- Olemme hukassa, -- parkui setä Ankannokka kuolemantuskassa ja koetti
hoiperrellen kiirehtiä ainoaan mahdolliseen suuntaan, virralle.

Jymyliskokin näytti pahoin pelästyvän ja rupesi pitkin askelin ja
hätäisenä läähättäen juoksemaan virralle päin, mutta petoliskot olivat
liian nopeita ja lähenivät yhä lähemmäs.

Oli kumminkin vielä pikkuruisen toivoa ehtiä ajoissa veteen, mutta kun
he olivat lähellä rantaa, kohtasi heitä toinen kauhistuttava näky.
Virtaa reunustavain ruokokasvien joukossa he näkivät pitkän rivin
ammottavia kitoja, jotka olivat krokotiilinkidan näköisiä, mutta niin
suuria ja leveitä, että voi nähdä syvälle veripunaiseen kurkkuun
saakka. Itse eläimiä he eivät voineet nähdä, sillä ne olivat miltei
kokonaan painuneet veteen tai makasivat ruovikon piilossa.

Sillävälin tulivat hirmupedot yhä lähemmäs, ja poloinen setä
Ankannokka, joka liikkui hyvin hitaasti ja kauhusta oli aivan
kadottanut mielenmalttinsa, jäi pian niiden uhriksi. Hurjina mylvien
syöksyivät pedot sen kimppuun ja repivät sen palasiksi, ja kauhusta
väristen käänsivät lapset kasvonsa pois tästä julmasta näystä.

Mutta nyt tuli heidän vuoronsa. Hurjat matelijat hyppivät pitkin,
raskain harppauksin joka puolelta heidän ympärillään, tarrautuivat
kiinni jymylisko-rukan kurkkuun, häntään ja jalkoihin vertavaluvilla
leuoillaan, jotka loksahtivat kiinni uhkaavasti paukkuen. Muutamat
pedoista ojensivat kuononsa jo lapsia ja kissaa kohti.

-- Hypätkää, hypätkää! -- huusi Villi. -- Ei kannata yrittääkään
puolustautua noita suomunahkaisia vastaan. Hypätkää!

Maija hyppäsi heti melkein itku kurkussa ylös, ja kun Lalli oli nähnyt
siskonsa olevan turvassa, hyppäsi hänkin avaruuteen.

Pudottuaan hän heräsi siihen, että äiti pani kätensä hänen olalleen.
Koko hänen ruumiinsa vapisi.

-- Täälläkö sinä nukut istuallasi, poikaa -- kysyi äiti. -- Oletko
nukahtanut kaukoputkesi viereen?

Mutta Lalli ei puhunut mitään, tirkisteli vain ympärilleen, missä Maija
ja Villi olivat. Sisko seisoi äidin vieressä haukotellen niin, että
leuat olivat mennä sijoiltaan, mutta ei hänkään mitään puhunut, ja
Villi oli tipotiessään.

-- Minä olin vain... -- änkytti Lalli lopulta, mutta sitten sulki hän
huulensa kiinni. Oli vielä vallan liian aikaista kertoa äidille noista
ihmeellisistä seikkailuista, ja kumma kyllä äitikin veti suunsa hiukan
hymyyn, ja vei lapset lastenkamariin.

-- No, mitä me nyt olemme oikein tehneet, -- kysyi Maija innokkaasti,
kohta kun äiti oli sulkenut oven.

Ja Lalli oli yhtä innokas kuin hänkin, ja kertoi hehkuvin silmin heidän
merkillisistä seikkailuistaan Venuksessa, ja Maija kuunteli niin
hartaasti kuin ei hän itse olisi mitään tiennyt koko asiasta, eikä
keskeyttänyt kertaakaan veljensä kertomusta.

-- Niin, niin, kyllä se oli kamalaa, -- sanoi hän lopulta, kun Lalli
lopetti. -- Olivat ne hirveitä otuksia. -- Mutta mennään nyt
ruokasaliin hakemaan jotakin syötävää.




4. MARS.

Punainen pallo ja pyöreä täplä. Tuhoisa erehdys. Ihminen vain eläin.
Virkistävä ilmavirta. Lallia ja Maijaa luullaan villeiksi. Valkoinen
jauhe. Hyönteiset vaiko linnut? Vedenpuutetta ja korttijauhetta.
Päivölän kaupunki. Kaksitoista vanhaa marsin-eukkoa. Maija näyttää
pitkää nenää. Käynti kaupungissa. Miesparat. Sähkövoimaa kaikkialla.
Tasa-arvoisuutta. Vedenalaisia peltoja. Väkijoukko kahtena puolueena.
Marsin miehet. Kaksi kuuta. Kapina. Vanhat marsilaisprofessorit. Villi
pelastajana.


Koko seuraavan päivän lapset puhuivat vain liskoista ja tuumiskelivat,
mahtoivatko hirmupedot syödä myös jymyliskon. Lalli piirteli
lyijykynällä setä Ankannokan ja jymyliskon kuvia, ja Maija ihaili hänen
taitoaan. Kun he leikkivät ulkona kauniissa maaliskuisessa
päivänpaisteessa, koetti Lalli muovailla lumesta noita eläimiä, mutta
ei saanut niitä koskaan kyllin suuriksi.

Heti kun aurinko oli laskenut, ja tähdet taas loistivat tummalla
taivaalla, seisoivat he taas ikkunan ääressä kaukoputken vieressä.
Tällä kerralla tahtoi Maija ensiksi kömpiä putkeen, mutta miten hän
siinä seisoikin tirkistellen ja odotellen, ei hän vaan sinne päässyt,
ja lopuksi hänen täytyi antaa Lallin koettaa.

Lalli oli suunnannut kaukoputken Marsia kohti, jonka isä oli hänelle
näyttänyt, ja joka tänä iltana loisti niin kirkkaana. Kauan hän siinä
seisoi katsellen ikävöiden tuota punaista palloa, joka liukui sinisessä
avaruudessa, ja lopulta hän huomasi mahtuvansa mustaan, kiiltävään
tunneliin. Pian hän olikin kaukoputken ulkolasilla, Maija ja Villi
mukana, ja punainen pallo oli aivan heidän vastapäätään.

Näin lähempää katsoen se ei näyttänyt aivan niin punaiselta kuin
ikkunasta, ja hän voi erottaa tummia laikkuja sen pinnalla sekä napojen
kohdalla valkoiset pyörylät aivan kuin maapallollakin. Eräässä kohdassa
näkyi pyöreä, selväpiirteinen valkoreunainen tumma täplä.

-- No, minne nyt hypätään? -- kysyi Maija.

-- Ei ainakaan noille valkoisille navoille, -- vastasi Villi jyrkästi.
-- Semmoisesta sain kyllikseni silloin, kun hyppäsimme pohjoisnavalle.

-- Koetetaan päästä tuohon pyöreään täplään, -- arveli Lalli. -- No
nyt, olkaa valmiina! Hei vaan!

Ja niin sitä mentiin halki huimaavan avaruuden kohti loistavaa
taivaankappaletta, joka suureni nopeasti, kunnes he näkivät allaan
laakean maiseman, ja pian huomasi Lalli kauhukseen, että se pyöreä
pilkku, jota kohden he putosivat, oli suuri, pyöreä järvi. Kauhuissaan
hän sulki silmänsä ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän tunsi
sukeltavansa jalat edellä veteen. Pohja ei kumminkaan ollut kovin
etäällä ja hän potkaisi siihen saadakseen vauhtia ylöspäin ja ennen
pitkää hän kohottikin päänsä vedenpinnasta ylös.

Ravisteltuaan veden silmistään näki hän Maijan ja Villin polskivan
aivan vieressään tyvenellä kimaltelevalla vedenpinnalla kirkkaassa
auringonpaisteessa. Maija-rukka ei osannut ollenkaan uida ja huusi
vaikeroiden apua, kun taas Villi aivasteli ja sylki ja sähisi rumia
sanoja pojista, joilla ei ole järkeä enemmän kuin rotilla ja koirilla.

Muutamalla vetäisyllä pääsi Lalli Maijan avuksi, ja täpärällä se apu jo
olikin, sillä Maija olisi muuten hetimiten painunut veden alle. Mutta
Lalli tiesi, ettei hänkään kauan voi pysytellä pinnalla Maijaa
kannattaen. Hän katui katkerasti, että oli saattanut heidät tämmöiseen
tilanteeseen, ja näki kauhistuen siskon pään painuvan veden alle hänen
ponnisteluistaan huolimatta. Vielä kerran onnistui hänen nostaa Maija
pinnalle, ja samassa hän kuuli kovaa suhinaa. Ääni kuului aivan hänen
vieressään, vettä pärskähti hänen kasvoilleen, ja sitten hän tunsi
jonkun tarttuvan hänen kaulukseensa ja vetävän hänet ylös. Hän itse ei
irroittanut otettaan Maijasta, ja niin kohosi tämäkin vedenpinnalle,
missä häneen tartuttiin kiinni ja hänkin nostettiin ylös.

Kaikki tämä oli käynyt niin nopeasti, ettei Lalli ollut ennättänyt
katsoa, mikä heidät oli pelastanut, mutta kohta kun hän tunsi
seisovansa kiinteällä pohjalla, tarkasteli hän ympärilleen varsin
uteliaana.

Hän oli valkoisesta metallista tehdyssä veneessä, ja hänen päänsä
päällä surisi neljä tuulimyllynsiipien näköistä pyörää veneen
molemmilla puolilla, kaksi keulassa ja kaksi perässä. Mutta kaikkein
merkillisin oli sentään veneen keskellä istuva olento, joka vast'ikään
oli vetänyt vettävaluvan Villin veneeseen. Ensin luuli Lalli, ettei
siinä ollut muuta kuin suuri kalju pää ja sen terävien, viisasten
silmien edessä olevat silmälasit, mutta sitten hän huomasi pienen
surisevan koneen takana olevan tuohon päähän kuuluvan pienen ja leveän
vartalon ja lyhyen jalkaparin, joiden verhona oli ruumiinmukaiset
mustat vaatteet. Tuon olennon -- oli se sitten mies, nainen tai eläin
-- ainoina pitkinä ruumiinosina olivat kädet ja vallankin sormet, jotka
hyvin nopeasti hypistelivät jotakin koneenosaa.

Samassa keskeytyi hänen havaintojentekonsa siihen, että hengitys kävi
hänelle sietämättömän vaikeaksi. Hänestä tuntui, että hän kuolee, ellei
hän saa enemmän ilmaa, ja hän tunsi päässään kummallista kohinaa. Mutta
samassapa tarttui veneessä istuva olento valkoiseen säkkiin, jommoisia
veneen pohjalla oli koko kasa, ja kiinnitti nopeasti ja reippaasti sen
aukosta riippuvan kummiletkun Lallin nenään. Ja sitä letkua myöten
virtasi nyt virkistävä ilmavirta Lallin keuhkoihin, ja ennen pitkää hän
tunsi voivansa taas vallan hyvin. Samoin teki se olento Maijalle ja
Villille, jotka makasivat läähättäen veneen pohjalla, ja sitten se
kiinnitti säkit heidän selkäänsä, niin että tämä ilma aina virkisti
heitä, ilman että heillä oli vähintäkään vaivannäköä.

-- Moista kummaa en ole koskaan kuullut, -- sanoi lempeä ääni. -- En
ole ennen kuullut, että Marsiin olisi tullut Maan lapsia, sillä
muualtahan te ette voi olla. Te olette aivan samannäköisiä kuin meidän
museoissamme säilytettävät muinaisaikojen kansojen kuvat, jotka
esittävät miljoonia vuosia sitten eläneitä ihmisiä. Tämä löytö tekee
minut kuuluisaksi koko Marsissa, Meille on ikuinen häpeä, että te
olette ensin tulleet meidän tähteemme, vaikka me olemme aina kerskuneet
korkeammasta sivistyksestämme. Mutta te raukat ette olleet ottaneet
huomioon, että ilma on täällä paljon ohuempaa kuin maapallolla. Ellen
minä olisi tullut paikalle ilmasäkkeineni, olisitte nyt kuolleina.

Molemmat lapset katselivat kummastellen tuota merkillistä olentoa, ja
silmät pyöreinä ihmetyksestä tuijotti Villikin siihen. Ja vasta nyt
huomasi Lalli, että silläkin oli valkoinen säkki selässä ja kummiletku
nenällä. Letku oli kiinnitetty silmälaseihin ja näytti hyvin pieneltä.

-- Mikä kumma sinä oikein olet? -- kysyi Maija arastellen. -- Oletko
ihminen vai eläin?

Silloin naurahti olento helakasti.

-- Nuori tyttöhän minä olen, -- se sanoi ystävällisesti -- ja nimeni on
Senni. -- Olin ulkona pienellä aamulennolla, kun näin teidän putoavan
halki ilman. Kiirehdin heti paikalle ja ennätin juuri parahiksi
onkimaan teidät kuiville.

-- Kiitoksia paljon! -- sanoivat Lalli ja Maija yhdestä suusta, ja
Villi, joka tähän saakka oli itseään pesten maannut veneen pohjalla,
rupesi nyt kehräämään ja hyrisemään jonkun sanan kiitokseksi.

-- Mikä eläin tuo on? -- kysyi Senni ihmetellen.

-- Kissahan minä olen, -- vastasi Villi ylpeänä, -- koko luomakunnan
viisain olento, paljon viisaampi kuin ihmiset.

Silloin naurahti tyttö taas.

-- Meillä täällä ei, nähkääs, ole enää eläimiä ollenkaan -- hän sanoi
selitykseksi, -- vaikka niiden kuvia kyllä on ja museoissa on niiden
luurankoja. Meillä ei ole varaa elättää eläimiä tähdessämme, sillä
ruokaa ei silloin riittäisi ihmisille.

-- Mutta mitä te itse sitten syötte? -- kysyi Lalli. -- Ettekö te syö
lihaa?

-- Hyi! -- huudahti tyttö ilmeisesti inhoten. -- Emmehän me toki ole
raakalaisia! Meillähän on valkoista jauhetta, jota valmistetaan
tehtaissa, ja enempää emme tarvitse, kunhan sitä vain saisimme
kylliksemme. Tahdotko maistaa vähän?

Ja sitten hän otti ruumiinmukaisen takkinsa taskusta laatikon, joka
näytti selluloidista tehdyltä, ja kun hän sen aukaisi, näkivät lapset
siinä valkoista jauhetta. Sitten hän laski vesisäiliöstä vettä lasiin
ja sekoitti siihen vähän jauhetta. Vesi tuli maidonkarvaiseksi, ja hän
antoi lasten juoda siitä. Se maistui kermansekaiselta maidolta, ja
juotuaan lasillisen, tunsivat lapset olevansa niin kylläiset kuin jos
olisivat syöneet runsaan aterian. Villikin sai puolen lasillista, ja
tyttö silitteli hyväillen sen keltaista kipinöivää turkkia.

-- Onpa tosiaan ikävää, ettemme me enään voi pitää tämmöisiä hauskoja
eläimiä, -- hän sanoi. -- Oikein kyllästyy, kun aina näkee vain ihmisiä
ympärillään ja enimmäkseen vain muita naisia. Sinä olet varmaankin
poika, sinä siinä? -- hän sanoi Lallille. -- Niin, niin, kyllä te
olette paljon kauniimpia kuin me. Sivistyksellä voi olla hyvät
puolensa, mutta ei se meitä kauniimmiksi tee. Siitä alkaen kun me
olemme ruvenneet syömään valkojauhetta, on meiltä vatsa melkein
kokonaan hävinnyt, ja nyt, kun emme enää juuri koskaan kävele, ovat
jalkammekin surkastuneet. Voi, luulenpa, että ikävöin sitä vanhaa hyvää
aikaa, jolloin ihmiset söivät niin, että samalla nauttivat ateriastaan,
ja jolloin he kävelivät omin jaloin metsissä ja kedoilla. Mutta lihaa
en voisi koskaan suuhuni panna. Hyi, hyi!

Silloin nauroivat Lalli ja Maija, ja Villikin veti kissannaamansa
pilkalliseen irvistykseen.

-- Riippuu kai siitä, mihin tottuu -- tuumi Lalli viisastelevana. --
Mitä huvia olisikaan elämästä, ellei saisi syödä voileipiä ja ohukaisia
ja hilloa ja leivoksia ja omenoita ja muuta hyvää!

-- Eikö teillä ole muita huveja siellä maapallolla? -- kysyi Senni
hieman ivallisesti.

Silloin hävetti Lallia, mutta Maija vastasi reippaasti:

-- Onhan meillä leikkejä ja laulua ja soittoa ja teatterinäytäntöjä ja
eläviäkuvia... ja matkoja muihin taivaankappaleihin.

Nyt oli marsintytön vuoro hävetä, sillä hän ei koskaan ollut käynyt
omaa taivaankappalettaan edemmä.

-- No, saammeko nähdä vähän sinun maatasi? -- kysyi Lalli.

-- Tietysti, -- vastasi Senni myöntyväisenä. -- Täytyy tässä minunkin
kohta lähteä Päivölän kaupunkiin työtunneilleni.

Ja sitten hän hypisteli konetta pitkillä sormillaan, ja suristen nousi
vene suoraan ylös ilmaan.

-- Näin ei voi tehdä meidän ilmatasoillamme -- huomautti Lalli. --
Niiden täytyy ensin ottaa vauhtia.

-- Vieläkö te käytätte ilmatasoja? -- kysyi marsintyttö halveksuen. --
Me olemme jo vuosituhansia sitten laanneet niitä käyttämästä. Ne kyllä
kelpasivat silloin, kun käytettiin raskaita ja kömpelötekoisia koneita
ja linnut otettiin lentämistaidon esikuviksi. Mutta pian huomasivat
meikäläiset tiedemiehet, että hyönteiset lensivät aivan toisella
tavalla ja paljon paremmin. He rakennuttivat hyvin pieniä mutta samalla
hyvin voimakkaita moottoreja ja omaksuivat hyönteisten lentotavan:
hyvin nopean räpyttelyn suurin siivin.

-- Kyllä ne vaan lentävätkin paremmin, -- murisi Villi. -- Sen tietää
jokainen, joka on ollut tekemisissä nenäkkään kärpäsen kanssa tai
nähnyt kimalaisen surisevan kukasta toiseen.

Tällä välin nousi ilmalaiva nopeasti, ja laaja maisema avautui heidän
nähtäväkseen. Se näytti aivan laakealta niin kauas kuin silmä kantoi.
Oli kumminkin hieman vaihtelua, sillä allaan he näkivät suuren, pyöreän
järven, jota tyttö sanoi Päivölänjärveksi ja sen ympärillä oli valtavan
suuri kaupunki, jonka kaikki rakennukset olivat valkoiset. Siinä asui
Sennin puheiden mukaan miltei koko Marsin väestö. Siitä oli näet
jokaisen niin mukava lentäen mennä työhönsä mihin Marsinosaan tahansa,
ettei tahdottu asettua asumaan kauas tästä koko tähden sivistyselämän
keskuksesta. Tietysti oli työläisasuntoja muillakin työpaikoilla, mutta
niitä oli kumminkin harvassa Päivölän kaupungin väestöön verraten, joka
nousi kolmeensataan miljoonaan.

Kaupungin kaikki talot näyttivät olevan kutakuinkin samanlaisia, noin
kymmenkerroksisia. Kaduilla vilisi väkeä, kaikki liikkuivat hyvin
nopeasti. Maisema oli kaupungin ympärillä vihanta, mutta kauempana oli
laajoja punaisia alueita.

-- Mitä tuo punainen oikein on? -- kysyi Lalli. -- Se se varmaankin
aiheuttaa sen, että Mars näyttää punaiselta maapallosta katsottuna.

Silloin huokasi Senni syvään.

-- Se on hiekkaa, pelkkää hiekkaa -- sanoi hän surullisena. Meidän
tähdessä on näet niin vähän vettä, ettei se riitä kostuttamaan koko
tähden pintaa, vaikka me johdammekin sitä tuhansia kanavia myöten
kaikkialle, missä maaperä on viljelyskelpoista. Meressä on kyllä
suolaista vettä ja sitä me tislaamme, mikäli meillä riittää voimaa
siihen, ja sitten me johdamme napaseutujen lumen sulaessa muodostuvan
veden ja pumppuamme vettä tähtemme sisustasta, mutta ei se sittenkään
riitä. Suuri osa sitä vettä kerääntyy Päivölänjärveen, joka keväisin on
täynnä, mutta syksyn edellä on siinä vain muutamia kaivoja jäljellä ja
muu on kaikki peltomaana. Voit jo nytkin nähdä, että vesi on laskenut.

Ja Lalli näki todellakin kaupungin ja rannan välissä leveän
peltovyöhykkeen, josta osa oli vihreänä, toinen osa vastakynnetty.

-- Mutta mitäs te pelloilla teette, kun ette leipää syö? -- kysäsi
Maija.

-- Kaikki viljelyskasvit viedään jauhetehtaisiin, -- selitti Senni. --
Siellä sekoitetaan kasviaineet kivennäisaineisiin tarkoin siinä
suhteessa, jonka ihmisruumis tarvitsee, ja jokainen meistä saa juuri
niin paljon kuin tarvitsee, mutta ei ollenkaan enemmän. Sitä saadaan
korteilla, ja minun täytyy pyytää valtiolta ylimääräinen annos sen
korvaukseksi, mitä teille annoin..

Ja sitten hän päästi taas huokauksen. Siinä hän näytti silmälaseineen
yht'aikaa lapselliselta ja vanhalta.

-- Miten vanha sinä Senni oikeastaan olet? -- kysyi Lalli.

-- Kymmenen vuoden, -- vastasi tyttö.

-- Aivan minun ikäiseni! -- huudahti Lalli.

-- Meidän vuotemmehan ovat pitemmät kuin teidän, -- sanoi tyttö. --
Tiedät sinä kai, että Mars tarvitsee vuoden ja kymmenen ja puoli
kuukautta -- teidän ajanmittojenne mukaan -- kiertääkseen kerran
auringon ympäri?

Sitä ei tiennyt Lalli paremmin kuin Maijakaan, mutta siitä he eivät
mitään puhuneet.

Ilmassa oli nyt oikein vilisemällä eri kokoisia ilmalaivoja, jotka
kiertelivät heidän ympärillään ja joka laivasta tirkistelivät uteliaat
silmäparit silmälasien takaa heitä. Sennille huudettiin kysymyksiä,
mutta hän vain viittasi erästä kaupungin toria kohti eikä vastannut
mitään. Tälle torille laskeutui nyt heidän ilmalaivansa tehden loivan
kaaren, ja pian he astuivat maihin suurelle sileälle kentälle, missä
ennen heitä jo oli pitkä rivi lentokoneita. Senni antoi merkin, ja
heti vieri kolme tuolia, joissa kussakin oli kolme pientä pyörää,
heidän luokseen. Itse hän istui yhteen ja kehoitti Lallia ja Maijaa
istumaan jäljellä oleviin, ja Villi hyppäsi Maijan polvelle. Sitten
näytti Senni, miten tuolit sai liikkeelle painamalla nappia ja miten
niitä ohjattiin pienellä vipusimella. Se ei ollut vaikeata ymmärtää, ja
pian he ajaa huristivat keskellä marsilaisvilinää torin poikki muuatta
suurta rakennusta kohti, joka täytti tuon valtavan aukeaman yhden
kokonaisen sivun.

-- Se on hallitustalo, -- selitti Senni, ääni levottomuutta ilmaisten.
-- Saa nähdä, mitä ne teistä sanovat, sillä kuten mainitsin, ei täällä
Marsissa saa olla eläimiä, enkä oikein tiedä, pitävätkö he teitä kahta
eläiminä vai ihmisinä. Kissa tuomitaan joka tapauksessa hengiltä.
Meillä ei ole varaa pitää mitään tarpeetonta. Täällä ei kasva yhtään
ainoata kasvia, joka ei ole syötävä tai muuten hyödyllinen, ja kaikki
viljelyskelpoinen maa on viljeltynä.

-- Kyllä minä siitä huolehdin, etteivät ne minua saa kiinni, senkin
simput! -- sanoi Villi halveksuvasti eikä Lallikaan ollut levoton.

Heidän tuolinsa vierivät paksujen pylväiden lomitse suureen avonaiseen
eteiseen ja siitä hissiin, joka nosti heidät erääseen ylempään
kerrokseen, ja sitten he vietiin suureen saliin, missä kaksitoista
vanhaa ryppyistä marsilaista istui kukin sanelukoneensa takana. He
katselivat lapsia ja kissaa voimatta salata uteliaisuuttaan, mutta
kaikki heidän kysymyksensä olivat kuivakiskoisia ja vailla
minkäänlaista myötätuntoa.

Aluksi sai Senni kertoa, miten hän oli löytänyt lapset, ja sitten piti
näiden selvittää, miten he olivat tulleet Marsiin.

-- Sinä siis tahdot väittää, että te olette hypänneet tänne avaruuden
halki? -- kysyi muuan ryppynaamainen tuomari ankarana.

-- Juuri niin, -- vastasi Lalli varmana.

-- Se on tietysti valhe. Te tahdotte salata meiltä keksimänne keinon
päästä tänne, -- sanoi tuomari silmäillen häntä terävästi silmälasiensa
takaa. -- Mutta se on vallan tarpeetonta. Me olemme luomakunnan
herroja, ja kerran me keksimme teidän salaisuutenne, ja voi silloin
teitä!

Sitten annettiin merkki, että he saivat siirtyä viereiseen huoneeseen.
Hetkisen perästä avattiin ovet taas, ja tuomio julistettiin. Sen mukaan
he saivat olla yhden päivän Marsilla, jolloin oppineiden piti heitä
tutkia ja heitä piti näytettämän kansalle, mutta sitten heidän täytyi
muka kuolla. Sen jälkeen piti heidän ruumiinsa täytettämän yliopiston
kokoelmissa säilytettäviksi.

Kuullessaan tuomion oli Senni hyvin huolestuneen näköinen, mutta Maija
vain näytti pitkäänenää tuomareille, ja Villi sylkäisi pilkallisesti.

-- Nuo pitkäsormiset pölkkypäät luulevat ymmärtävänsä kaikkea, -- tuumi
Lalli halveksuvasti. -- Mutta olemme me päässeet pahemmistakin
pintehistä.

Silloin rypistivät marsintuomarit vielä enemmän korkeata kaljua
otsaansa ja aivan kuin lävistivät heidät naskalinterävillä katseillaan.

-- Te luulette varmaankin pääsevänne takaisin maapallolle juoruamaan,
mitä täällä olette nähneet, -- sanoi puheenjohtaja, -- mutta semmoinen
ei voi tulla kysymykseenkään. Ei vakoilijoita lasketa niin vaan
menemään. Te olette koko ajan valvonnan alaisina.

Mutta Villi vain nauraa virnisteli.

Lapset ja kissa saivat nyt luvan mennä katselemaan kaupunkia Sennin
seurassa, mutta koko ajan seurasi heitä kaksi julman näköistä
marsilaista, joilla oli pieni kiiltävä putki kädessä. Senni selitti,
että noilla putkilla ne voivat tuhota heidät kaikki pitkän matkan
päästä.

-- Emme me käy enää sotia Marsilla, -- selitti hän, -- mutta poliiseja
meidän täytyy sentään pitää, sillä on paljon niitä, jotka eivät hyväksy
täällä vallitsevaa tasa-arvoisuutta. Ne sanovat, että semmoisten
henkilöiden, jotka ovat nerokkaampia ja työkykyisempiä, tulee saada
siitä myös itselleen etua ja oikeutta nauttia elämästä enemmän kuin
tuhmain ja laiskain. Ja sitten juonittelevat miehet väittäen, että
heitä sorretaan. Muuten olemme täällä kaikki samanarvoisia, paitsi että
miehet saavat vähän enemmän ruokaa kuin naiset. Mutta niinpä ei täällä
olekaan monta miestä. He eivät voi päästä minkäänlaiseen johtavaan
asemaan, mutta sen sijaan heitä käytetään vain kevyeen työhön:
suorittamaan vaikeimpia laskutehtäviä ja piirustamaan koneiden
suunnitelmia. Useimmat poikalapset surmataan juuri sen vuoksi, että ne
syövät enemmän, ja väestön valtavana enemmistönä ovat naiset, sillä he
ovat ahkerampia ja tasaisempia työssään. Ruumiillista voimaa ei täällä
tarvita, sillä kaiken työn suorittavat helposti hoidettavat koneet. Me
teemme kaikki kaksi tuntia maanviljelystyötä, kaksi tuntia tehdastyötä
ja kaksi tuntia konttorityötä tai viimeksimainitun sijasta hoidamme
kaksi tuntia lapsia.

Hänen puhellessaan olivat he tulleet torille ja astuneet ilmalaivaan,
jolla heidän piti päästä lentoretkelle yli maan ja sitten tulla sille
paikalle, missä yleisön piti saada heitä katsella. Suristen nousi laiva
katonharjojen yläpuolelle, ja Senni näytti heille ne suuret tehtaat,
joissa valmistettiin kaikkien Marsin asukasten ruoka ja kaikki muutkin
välttämättömät tarpeet. Suuri osa kaupunkia oli tämmöisenä
tehdasalueena, mutta lapsista se oli kolkkoa eikä ollenkaan
mielenkiintoista.

-- Miksi ei tehtaista näy savua nousevana -- kysyi Lalli.

Silloin Senniä nauratti.

-- Luuletko meidän polttavan kivihiiliä kuten satatuhatta vuotta
sitten? -- hän kysyi. -- Ei, hiili ja muu polttoaine on aikoja sitten
täältä loppunut, emmekä sitä tarvitsekaan. Kaikki koneet käyvät
sähköllä, jota saamme osaksi auringosta, osaksi tuulesta ja osaksi
meren aalloista. Sähkövoima käyttää lentokonettani, sähkötuolia ja
kaikkia muita Marsin koneita. Ei tarvitse muuta kuin soittaa
langattomalla puhelimella lähimpään voimakeskukseen, niin saa
langatonta tietä voimaa luokseen vaikkapa ilmassa ollessaan.

Ja niin he leijailivat kaupungin ohitse ja näkivät alapuolellaan
laajoja vihreitä peltomaita, mutta ennen pitkää aukeni heidän
nähtäväkseen vain erämaan yksitoikkoinen punainen pinta. Hetkisen
perästä he näkivät taas pitkän, tummanvihreän juovan taivaanrannalla ja
sen keskellä sinisen viirun.

Siellä on muuan kastelukanavamme, -- selitti Senni. -- Semmoisilla me
johdamme vettä joka paikkaan kiertotähdellemme, missä maaperä parhaiten
soveltuu maanviljelykseen. Katsokaa, tuolla on kohta, missä kaksi
kanavaa leikkaa toisensa. Siinä risteyksessä on pieni pyöreä järvi,
samannäköinen kuin Päivölänjärvi mutta paljoa pienempi. Koko maisema
tuntui lapsista yksitoikkoiselta ja pani heidän mielensä apeaksi.
Kaikki muu oli ihmiskäden muovailemaa paitsi erämaan punainen hiekka;
ei ollut siinä taulussa pienintäkään virkistävää vaihtelua, ei metsiä
eikä vuoria.

-- No, mitä pidät tähdestämme? -- kysyi Senni.

-- Minusta se on yksitoikkoinen ja ikävä, -- sanoi Lalli.

-- Ikävään minä kuolisin, jos täällä täytyisi elää, -- murisi Villi.

-- Mutta hirveän paljon keksintöjä te olette tehneet, -- koetti Maija
lievitellä.

-- Niin, -- sanoi marsintyttö hieman hämillään. -- Ne ovat kaikki
tehdyt monta kymmentä tuhatta vuotta sitten. Mutta kun tasa-arvoisuus
tuli täydelliseksi ja vallankin sen jälkeen kun naiset tulivat
vallitseviksi ja kaiken työn tekijöiksi, ei enää ole uusia keksintöjä
tehty. No niin, eihän niitä sentään tarvitakaan. Emme me enää parempaa
saisi, jos koettaisimmekin.

-- Mutta missä sinun kotisi on? -- kysyi Maija.

-- Kotini? -- toisti Senni kummastellen. -- Meillä on jokaisella
huoneensa kaupungissa, kaikilla aivan samanlaiset, sillä täällä ei saa
kellään olla mitään parempaa kuin toisillakaan.

-- Mutta entäs lapset? -- kysyi Lalli.

-- Ne ottaa valtio heti huostaansa ja kasvattaa kaikki samalla tavalla
suurissa kasvatuslaitoksissa, -- kertoi Senni, -- ne lapset tietenkin,
jotka saavat jäädä eloon, sillä heikot ja sairaat ja useimmat
poikalapset surmataan sähköllä. Meidän täytyy aina pitää asukasluku
määrätyissä rajoissa, ja vuosisata vuosisadalta se pienenee, sillä vesi
vähenee hitaasti täällä Marsissa. Viidensadan tuhannen vuoden kuluttua
on täällä tuskin ainoatakaan asukasta. Kenties me kaikki olemme silloin
muuttaneet maapallolle.

-- Jos me huolimme teitä sinne, -- intti Lalli vastaan. Häntä ei
ollenkaan miellyttänyt ajatus, että marsilaiset kävisivät maapallolla
häntä tervehtimässä, ja häntä harmitti nuo poliisit, jotka koko ajan
pysyttelivät heidän lähellään ja mulkoilivat heitä silmälasiensa takaa.

Nyt he tekivät suuren kaarroksen ja lensivät meren yläpuolelle, jonka
he olivat jo kauan nähneet vasemmalla puolellaan. Se oli hyvin laaja,
mutta näytti samalla olevan varsin matala, sillä sieltä korkeudesta he
näkivät kaikkialla sen pohjaan. Sen pinnalla mennä viiletteli suuria
kuljetuslaivoja ja muutamia pienempiä veneitä, jotka näyttivät olevan
kalastuspuuhissa.

-- Syöttepä te sentään kalaa, -- sanoi Villi vähän pisteliäästi, sillä
se ei voinut sietää sitä, että Senni niin inhosi lihaa.

-- Emme syö, eikä meressä enää kaloja olekaan, -- vastasi Senni, --
mutta me viljelemme eräitä meriruohoja merenpohjalla. Kaikki sekin
viedään tehtaisiin. Eihän meillä ole toki varaa antaa meren olla
tuottamatta minkäänlaista hyötyä.

Silloin huokasi Villi raskaasti ja paneutui makaamaan ilmalaivan
pohjalle. Kaikki tämä hyöty oli hänestä hirmuisen ikävää, ja
ikävystyttävää se oli lapsistakin huolimatta kaikista niistä
mielenkiintoisista koneista, joita he näkivät. He ikävöivät
luonnolliseen metsään, jossa eläimet hyppelevät ja linnut laulavat ja
jossa on marjoja ja kukkia ja sieniä, ja täällä oli vain tasaisia
peltomaita ja vesikanavia ja kaupunki, missä tuhansien rakennusten
kaikki huoneet olivat samanlaisia aivan kuin mehiläispesän kennot.

Tällävälin oli ilmalaiva kääntynyt takaisin kaupunkiin toisen poliisin
ankarasta komennuksesta, ja pian he olivat taas keskellä muiden
ilmalaivojen vilinää, joita kierteli talojen ympärillä aivan kuin
suriseva mehiläisparvi. Siinä oli suuria raskaita kuormalaivoja, pitkiä
matkustajalaivoja ja vallan vilisemällä pieniä yksityisveneitä,
semmoisia kuin Sennin. Kaikista noista ilmalaivoista suunnattiin heitä
kohden pieniä kaukoputkia, heitä tarkastettiin joka puolelta, heistä
puheltiin ja heitä ihmeteltiin. Jotkut paheksuivat sitä, että hallitus
oli päättänyt surmauttaa heidät, kun taas toiset pitivät sen vallan
oikeudenmukaisena. Sillävälin oli Sennin laiva laskeunut torille, jossa
oli aivan sullomalla pyörätuoleissaan tulleita, yhtä uteliaita ihmisiä
kuin oli ollut ylhäällä ilmassa, ja yhtä eripuraisia olivat nämäkin
hallituksen menettelystä. Mielipiteiden vaihto kävi yhä vilkkaammaksi
ja kiihkeämmäksi ja sukeutui lopuksi yleiseksi riitelyksi, vaikka
poliisi teki parhaansa sen tyynnyttämiseksi huutamalla suuriin
huutotorviin, jotka vahvistivat huutajan äänen, niin että se aivan
jylisi yli valtavan torin:

-- Ei kukaan saa seisahtua! Pysykää liikkeessä, olkaa hyvät! Jokainen,
joka tahtoo nähdä Maan ihmisiä, asettukoon jonoon, ajaakseen sitten
heidän sivuitse!

Ja niin alkoi vieriä loputon rivi tuoleja lasten ohi ja yhtä loputon
rivi kaljuja päitä. Jotkut katselivat heitä kylmin, uteliain katsein,
toiset mielenkiinnolla, toiset taas säälien.

-- Mutta missä katti on? -- kysyi muuan ääni joukosta, ja Sennikin etsi
ällistynein katsein Villiä, mutta tätä ei näkynyt missään.

-- Katti on kadonnut! -- kaikui harmistunut sorina torilla. --
Hävetköön hallitus, joka hoitaa asiansa niin huonosti.

-- Villi on kai hypännyt takaisin Maahan, - kuiskasi Lalli Maijalle, --
ja niin kait olisi meidänkin parasta tehdä, mutta minä olen utelias
näkemään, miten tämä riita päättyy, ja onhan meillä hyvää aikaa.
Kuules, miten ne kirkuvat!

Lalli huomasi, että muutamilla marsilaisilla oli parta ja että näiden
kasvot olivat jäntevämmät kuin muiden, mutta niitä semmoisia oli vähän.
Hän teki sen johtopäätöksen, että ne mahtoivat olla miehiä, vaikkei
niiden puvussa ollut mitään, mikä olisi ne erottanut naisista. Melkein
poikkeuksetta ne kuuluivat siihen puolueeseen, joka tahtoi jättää
Lallin ja Maijan henkiin, ja ne tekivät myös ivallisia huomautuksia
naisvallasta ja tuhmasta tasa-arvoisuudesta, joka tukahdutti kaiken
henkisen kehityksen. Mars ei ollut -- väittivät he -- edistynyt
kukonaskelen vertaa siitä pitäin kun naiset saivat vallan käsiinsä, ja
se, kellä oli älyä, ei viitsinyt sitä käyttää, kun hän ei saanut
vaivastaan mitään hyötyä itselleen. Olot kävivät aivan sietämättömiksi,
ellei hallitusta kukisteta.

Näihin miehiin liittyi suuri joukko naisia, vallankin nuorempia, ja
siihen puolueeseen tuntui Sennikin kuuluvan, kun taas vanhat
ryppynaamat kirkuen vaativat lapsille surmaa ja miehille tyrmää.
Siinäkös oli hälinää ja surinaa ja loputonta sekamelskaa, ja pian Lalli
huomasi, että katselijat, jotka olivat ajaneet heidän ohitsensa,
ryhmittyivät kahteen puolueeseen, toinen puolue torin toiselle, toinen
toiselle sivustalle, ja että miesten puolue näytti lukuisammalta.
Poliisi huusi huutotorviinsa ja kehoitti kansaa noudattamaan
rauhallisuutta ja lainkuuliaisuutta, ja ylhäällä hallitustalon
ikkunassa näkyi muuan noista kahdestatoista ryppynaamasta. Hänkin puhui
kansalle huutotorven välityksellä ja selitti hallituksen kantana
olevan, että lakia on noudatettava ja ettei ainoatakaan eläintä eikä
laiskuria voitu sietää Marsissa.

Pilkkanaurua, hyväksyvää sorinaa, vihellyksiä ja hyvähuutoja kuului
vastaukseksi tähän puheeseen.

-- Alas hallitus... Eläköön hallitus... kaikui vuoronperään tuossa
sekavassa kirkunassa. -- Akkavalta on kukistettava... Kuolemaa
miehille... Vapaata kehitystä... Oikeutta älylle... Pois raakalaiset...
Vapauttakaa Maasta tulleet ihmiset... Uudistuksia... Vapautta...
Kehitystä... Uusi äänestys, uusi äänestys...

Kaiken tämän hälinän kestäessä laski aurinko, ja tähdet tuikkivat
mustansinisellä taivaalla melkein yhtä kirkkaina kuin Merkuriuksesta
katsoen. Niiden joukosta he saattoivat selvästi erottaa Maan, joka
täältä näytti melkein semmoiselta kuin Venus Maasta. Päivölän katuja ja
toreja valaisi nyt merkilliset sähkövalot, jotka olivat loistavina
kaarina niiden yläpuolella. Lasten ihmeeksi oli taivaalla paistamassa
kaksi kuuta. Varsinkin toinen niistä oli heidän mielestään merkillinen,
se kun liikkui tähtien seassa ihmeen nopeata kyytiä, niin että se
muutamassa tunnissa oli kulkenut yli koko taivaankannen ja Sennin
väitteen mukaan tuli vielä kerran nousemaan ennen auringonnousua.

-- Meidän kuut ovat hyvin pieniä teidän kuihin verrattuina -- kertoi
Senni, -- mutta ne ovat lähempänä meitä ja näyttävät senvuoksi yhtä
suurilta, ja sitten ne kulkevat niin vinhaa vauhtia, että läheisempi
tarvitsee vain seitsemän tuntia kiertääkseen tämän kiertotähden ja
etäisempi kolmekymmentä tuntia.

Pimeän tultua kävi meteli kaduilla yhä hurjemmaksi ja kiihkoisammaksi,
ja vallankumouksellisten joukko kasvoi ilmeisesti yhä nopeammin. Taas
näkyi ryppyiset kasvot hallitustalon ikkunassa, mutta samassa Lalli
näki oikeanpuolisesta väkijoukosta, sieltä, missä kapinalliset olivat,
singahtavan vihreän salaman, ja sihisten muuttui ikkunassa ollut pää
savuksi ja tuhaksi.

Syntyi kamala ulvonta molemmilla puolin väkijoukoissa, ja samanlaisia
vihreitä salamoita rupesi sinkoilemaan puolelta toiselle levittäen
kuolemaa ympärilleen, ja kitkerä savu täytti ilman. Samassa tulla
huristi pari poliisia lasten viereen käyden käsiksi heihin.

-- Hallitus on päättänyt, että teidän täytyy heti kuolla, jottei täällä
syntyisi yleistä kapinaa, selittivät he puoleksi uhkaavina puoleksi
huolestuneina, -- mutta sitä ennen on professorien saatava tutkia teitä
lähemmin.

Senni koetti tehdä vastaväitteitä ja vedota ensimmäiseen tuomioon,
mutta kaikki oli turhaa. Hän ei saanut edes enää seurata lapsia, kun
heidät vietiin pois. Kaksi poliisia pidätti hänet, ja kyyneleet
silmissä hän heilutti lapsille jäähyväisiksi.

Nyt olisivat Lalli ja Maija mielellään hypänneet takaisin maapallolle,
mutta heidän vangitsemisensa oli tapahtunut niin äkkiä, ettei
hyppääminen käynyt enää päinsä. Lalli oli kumminkin tyyni ja rohkea, ja
Maija oli liian ylpeä näyttämään, miten häntä peloitti.

Heidät vietiin nyt suureen rakennukseen ja sitten hissillä ylös saliin,
jonka sähkövalokaaret kirkkaasti valaisivat! Siellä oli heitä
odottamassa muutamia vanhoja näivettyneitä marsilaisia, ympärillään
eriskummallisia koneita ja kojeita. Ne lähettivät poliisit pois, ja
tarttuivat itse lapsiin pitkillä, laihoilla, luisevilla käsillään.

-- Nyt on teidän ensiksi vastattava eräisiin kysymyksiin -- sanoi
laihin ja ryppyisin, jonka pää oli kuin suuri paleltunut kaalinkerä. --
Mimmoiset ovat olot nykyisin maapallolla? Me olemme aikoneet tulla pian
sinne ottamaan sen haltuumme.

-- Paljon paremmat kuin täällä teidän kehnolla taivaankappaleellanne,
-- vastasi Lalli pisteliäästi. -- Me kyllä otamme teidät vastaan, kun
tulette, ja näyttelemme teitä rahasta eläintarhoissa.

-- No, no, rauhoitu nyt vain, sinä pieni raakalainen! -- sanoi
professori närkästyneenä. -- Onko teillä kylliksi vettä?

-- On sitä aina niin paljon, että voimme upottaa sinut ja kaikki nämä
muut gorillat, -- huusi Maija ja koetti potkaista professoria nenään.
Potku sattui kumminkin leukaan, niin että hampaaton suu maiskahti
kiinni, ja silmälasit putosivat lattialle. Professori muljautteli
julmasti silmillään ja heilutteli terävää veistä ilmassa, mutta toiset
pidättelivät häntä.

-- Kertokaa nyt jotakin teikäläisistä tavoista ja aseista! -- sanoi
toinen professori.

-- Me emme asu mehiläispesissä, emme syö vain valkopulveria, voimme
kävellä omin jaloin, -- vastasi Lalli pilkallisesti. -- Ja sitten on
meillä vielä jonkun verran vapautta, ja hieman oikeata luontoa, metsiä,
järviä ja vuoria. Mutta tepä olettekin eläimiä, muurahaisia, mehiläisiä
ettekä ihmisiä.

-- Ei noiden raakalaisten kanssa kannata puhella -- sanoi kolmas
professori. -- Aika kuluu vain, ja vallankumous leviää. Kuulkaa vain!
Ne tulevat nyt tännepäin.

Ja kadulta kuului todellakin kauhea melu, ja lapset kuulivat selvästi,
miten huudettiin:

-- Vapauttakaa Maasta tulleet ihmiset! Kuolema professoreille!

-- Me vain leikkaamme hiukan teitä, niin kauan kuin olette hengissä, --
sanoi ensimmäinen professori, joka nyt oli saanut silmälasinsa
paikoilleen. -- Me tahdomme nähdä, mimmoisia te olette sisäpuolelta.

Ja hän tarttui kiinni Lalliin, joka turhaan potki ja huitoi.
Marsilaisen käsivarret olivat niin pitkät ja hänen sormensa niin
voimakkaat, ettei Lalli ylettynyt häneen, nyt kun hän tiesi olla
varuillaan. Mutta samassa kuului uhkaavaa sähinää ja syljeksimistä, ja
Villi syöksähti piilopaikastaan, tuolin alta, marsilaisen kasvoille
raappien verisiä naarmuja ja tavoitellen hänen silmiään. Professori
kirkui ja ulvoi, ja muut koettivat vapauttaa hänet raivoisasta
kissasta, mutta Villi hyppeli toiselta kaljulta päälaelta toiselle niin
sukkelaan, ettei sitä saatu kiinni, ja huusi lapsille, jotka nyt olivat
päässeet irti:

-- Joutukaa ikkunalle ja hypätkää maapallolle!

Sitä ei tarvinnut sanoa kahdesti Lallille ja Maijalle, he riensivät
kiireimmän kaupalla ikkunan ääreen. Kun he saivat sen auki, näkivät he
raivoisana räyhäävän väkijoukon ajavan pyörätuoleillaan pitkin katua ja
vihreiden salamain sinkoilevan ristiin rastiin, mutta samassa he
hyppäsivät avaruuteen.




5. JUPITER.

Tytöt ovat pelkureita. Paratiisi. Villi syö hedelmiä. Villi tulee
linnun ystäväksi. Kiltti leijona. Kuu eikä kiertotähti. Kiittäkää
onneanne! Jupiteremo. Sarvimetsässä. Kaksi ihmistä. Käärme. Ihana näky.
Käärme ja Villi. Hyvän- ja pahantiedon puu. Maijan viisaus. Kiusaus.
Lapset lähtevät vapaaehtoisesti paratiisista.


Lalli päästi helpotuksen huokauksen herätessään salin tuolilla, ja koko
illan lapset supattelivat keskenään niin salaperäisinä, että äiti kävi
oikein uteliaaksi, mutta isä iski vain veitikkamaisena silmää, eikä
kumpikaan kysynyt mitään. Villiä hyväiltiin ja siliteltiin, ja Lalli
kaatoi salaa kermaa sen maitoon näyttääkseen edes jollakin lailla
kiitollisuuttaan siitä avusta, minkä Villi oli tuona vaarallisena
hetkenä antanut.

Seuraavana päivänä oli niin hauskaa laskea mäkeä Kaisaniemessä, että he
hetkiseksi unohtivat Marsissa kokemansa kauheat seikkailut, mutta kun
Lalli iltapäivällä vaivasi päätään vaikeilla laskutehtävillä, ei hän
voinut olla Maijalle sanomatta:

-- Kyllä täällä maapallollakin saattaa elämä toisinaan tuntua
surkealta, mutta en minä sentään vaihtaisi täkäläistä elämää mihinkään
niistä kiertotähdistä, jotka tähän saakka olemme nähneet. Mutta kuka
tietää, voi olla semmoinenkin tähti, jossa ei tarvitse lukea läksyjä.

-- Aiotko taas uusille matkoille? -- kysyi Maija epäröiden.

-- Tietysti, -- vastasi Lalli.

-- Mutta vieläkö uskallamme, kun se on niin vaarallista? -- kysyi Maija
hieman vavisten.

-- Minä kyllä uskallan, -- sanoi Lalli ylpeänä. -- Olin minä yhtä
vaarallisissa paikoissa matkustaessani maapallolla, mutta tytöt ovat
aina semmoisia pelkureita, ja sinä saat pysyä kotona, jos tahdot.

-- En minä tahdo kotiin jäädä, -- sanoi Maija nyreissään. -- En minä
välitä vaaroista. Minä tulen Jupiteriin, sillä tiedän, että Jupiter on
seuraava tähti, ja isä sanoi, että se on suurin kaikista
kiertotähdistä.

Taas he hiipivät hiljaa saliin ja katselivat tuikkivaa tähtitaivasta,
ja pian he olivat saaneet silmiinsä Jupiterin, joka loisti niin
valkoisena ja kirkkaana, vallan toisenvärisenä kuin punainen Mars.
Villi hyppi tuolilla Lallin vieressä aivan kuin olisi se hyvin
innostunut pääsemään mukaan uusiin seikkailuihin ja Lalli silitteli
hyväillen sen selkää. Täällä pimeässä he näkivät selvästi
sähkökipinöiden säkenöivän sen pehmoisesta turkista, ja Villi kehräsi
tyytyväisenä, mutta ei sanonut mitään.

Lalli suuntasi nyt kaukoputken Jupiteriin ja tarkasteli kauan loistavaa
tähteä. Kun hän oikein tirkisteli, saattoi hän nähdä kolme pientä
kiiltävää pistettä aivan ison tähden vieressä. Ne olivat kolme
Jupiterin kuuta, mutta neljättä hän ei löytänyt.

Tuntui niin ihmeelliseltä katsella tuota kirkasta valkoista tähteä ja
sen kolmea pientä kuuta, jotka seurasivat sitä aivan kuin olisivat sen
lapsia, että Lalli pian unohti koko ympäristönsä, eikä kestänyt kauan,
ennen kuin hän huomasi voivansa kiivetä putkeen. Eikä hän edes
muistanut huutaa Maijaa, mutta pitkää aikaa hän ei ollut seisonut
kuperalla lasilavalla, ennen kuin sekä Maija että Villi olivat hänen
vieressään. Täältä näkyi tähti selvänä valkoisena loistavana levynä,
mutta sen keskellä oli leveä vyö, joka näytti olevan tummaa pilveä.
Vallan selvästi he saattoivat myös nähdä nuo kolme kuuta.

Mutta mihin nyt hypätään? -- kysyi Maija vähän alakuloisena. -- Minä
pelkään noita pilvivalleja, enkä näe maan näköistä missään.

-- Katsokaa, -- sanoi Villi, -- tuolla on pieni pyöreä musta täplä,
hyvin hauskan näköinen. Se on liian musta järveksi. Minusta voisimme
hypätä siihen.

-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Lalli epäröiden. -- En minä keksi
parempaa ehdotusta. Hellurei!

Matka avaruuden halki kesti tällä kerralla vielä kauemmin kuin heidän
hypätessään Marsiin, ja Lallin hengitys oli jo salpautunut, kun hän
lopultakin tunsi putoavansa johonkin pehmeään. Kesti kauan, ennenkuin
hän pääsi istumaan ja katselemaan ympärilleen, mutta kun hän vihdoin
voi sen tehdä, kävivät hänen silmänsä ihastuksesta pyöreiksi.

Hän oli pudonnut pitkää tuoksuavaa ruohoa kasvavalle niitylle, josta
korkeat siniset, valkoiset, keltaiset ja punaiset liljanvarret
kohottivat kukkaterttujaan, levittäen samalla niin voimakasta
sulotuoksua, ettei hän moista ennen ollut kokenut. Niitty ei ollut
suuri, ja sen ympärillä oli metsä vihreänä muurina, ja Lalli huomasi,
että puissa oli yht'aikaa kukkia, raakiloita ja kypsiä hedelmiä, ja
nämä hedelmät olivat niin kauniita, että hän heti ymmärsi niiden
maistuvan hyvälle.

Enempää hän ei ollut ehtinyt ajatella, kun Maija hyppäsi ruohikosta
hänen viereensä ja taputteli käsiään ihastuksesta.

-- Voi Lalli, Lalli, -- hän huusi, -- tällä kerralla olemme tainneet
joutua paratiisiin.

Villikin tuli esiin ruohon seasta silmät pyöreinä kummastuksesta.

-- En tiedä, pidänkö tästä vai enkö pidä -- se sanoi omituisen
arastelevalla ja epävarmalla äänellä. -- Tuntuu kuin täällä ei olisi
luvallista rottien pyydystely, kenties ei edes sähiseminen ja
syljeksiminen. Täällä on ilmassa jotakin, joka paremmin soveltuu
kaniineille kuin kissoille.

-- Mutta lämmintä ja suloista täällä on joka tapauksessa, -- sanoi
Lalli katsellen säihkyvin silmin ympärilleen. -- Katsokaa vain noita
hedelmäpuita ja kukkia ja noita suuria koreita perhosia, joita
lepattelee kaikkialla ja puroa, joka luikertelee niityn halki kuin
hopeavyö. Eikö täällä ole ihmeen ihanaa!

Mutta Maija ei häntä enää kuunnellut. Hän oli jo juossut metsänreunaan
ja poiminut maahan pudonneen hedelmän ja iskenyt valkoiset hampaansa
sen mehevään maltoon, niin että mehu vuoti suupielistä alas. Silloin ei
Lallikaan malttanut enää pidättää itseään tekemästä samoin, ja hetken
aikaan ei kumpikaan heistä puhunut halaistua sanaa, söivät vain ja
maistoivat milloin mitäkin hedelmää, ja heistä tuntui mahdottomalta
sanoa, mikä niistä maistui parhaimmalle. Sillävälin katseli Villi heitä
yhä silmät pyöreinä ihmetyksestä, mutta lopulta ei sekään voinut olla
puraisematta muuatta maahan varissutta hedelmää, ja silloin pääsi
tyytyväisyyttä ilmaiseva maiskutus sen huulilta.

-- Sepä merkillistä! -- se sanoi pureskellen yhä hartaammin hedelmää ja
nuoleskellen sen mehua. -- En olisi koskaan uskonut minkään koko
maailmassa maistuvan paremmalle kuin linnunveri, mutta kyllä minun nyt
täytyy myöntää, ettei lintujen surmaaminen pälkähtäisi milloinkaan
päähäni, jos minulla aina olisi tämmöistä syötävää.

-- Ja sitäpaitsi, sanon minä, et sinä saakaan sitä tehdä, -- sanoi
Lalli pyyhkien nenäliinallaan hedelmämehua huuliltaan. -- Jos surmaat
tässä tähdessä yhdenkin olennon ilman, että se on itsepuolustukseksi
välttämätöntä, niin tulet minun kanssani tekemisiin.

Samassa helkähti puiden latvoista pehmoisia hopeankirkkaita säveleitä,
laulurastaan säveleiden kaltaisia mutta paljon sointuisampia ja
vaihtelevampia. Sulosointuisina ne vierivät lauhaan ilmaan, ja pian
yhtyi niihin läheisistä puista muita ääniä muodostuen mitä ihanimmaksi
lintukuoroksi, ja lapset ymmärsivät laulujen sanat, jotka ylistivät
luojan hyvyyttä.

Lalli oli usein nähnyt, mimmoinen Villi oli lintua katsellessaan. Sen
silmät olivat kiiluneet hurjina, se oli työntänyt kyntensä ulos
käpälistä ja kyyristynyt hyppyyn, mutta tällä kertaa se vain makasi
hiljaa ruohikossa ja kuunteli silmät raollaan ja kynnet sisään
vedettyinä.

-- Se on kaunista, sanoi Villi kumman lempeällä äänellä, -- ja kauniita
ovat linnut itsekin. Katsokaa vain, miten koreat höyhenet niillä on,
vihreitä, punaisia, sinisiä ja keltaisia ja kaikki metallinhohtoisia.
Minä pidän niistä paljon, en sillä tavalla, että tahtoisin syödä ne,
vaan aivan kuin ystävistä.

Silloin hyppäsi muuan kaunis lintu alas puusta ja tuli nokallaan
hyväillen silittämään Villin turpaa, ja Villi vain kehräsi
tyytyväisenä.

-- Merkillistä, että täällä on niin lämmintä ja suloista, vaikka
aurinko näyttää niin pieneltä ja etäiseltä, -- sanoi Villi vihdoin.

Vasta nyt huomasi Lalli unohtaneensa katsoa taivaalle, maassa kun oli
ollut niin paljon ihmeitä nähtävänä. Ja hän näki nyt, että aurinko
tosiaankin näytti pieneltä ja mitättömältä, ja että siitä säteilevä
lämpö tuntui vain siltä kuin olisi poskelle hyväillen sipaistu. Oli
kuin ilmassa itsessään olisi lämpöä, joka tuli lauhoina tuulahduksina
hiljaisen tuulen puhaltaessa.

-- Meidän pitäisi löytää joku, joka tietää kertoa meille jotakin tästä
tähdestä, ja täytyy minun sitä enemmän nähdäkin, -- hän sanoi ja nousi
ylös. -- Nyt olen aivan kylläinen. Kenties jonakin päivänä voimme tulla
tänne isä ja äiti mukanamme.

He kulkivat nyt yhdessä purolle, joka kiemurrellen juoksi niityn halki.
Sen vesi oli läpinäkyvää kuin kristalli, ja pohjalla välkkyi hiekka
kuin olisi siinä kultaa, ja kun Lalli sitä kahmaisi kourallisen,
huomasi hän, että se todella olikin kultaa, kimaltelipa siinä siellä
täällä suuria kirkkaita timanttejakin.

-- Tässä maassa ei mahda olla ihmisiä ollenkaan, -- tuumi Villi
viisastellen. -- Ne eivät antaisi tämmöisen hiekan jäädä tähän.

Ja Lallin täytyi myöntää, että kissan puheessa oli perää.

He kulkivat puroa pitkin ja tulivat pian syvälle metsään. Siellä oli
vilisemällä sekä lintuja että kaikenlaisia nelijalkaisia eläimiä.
Apinat kieppuivat oksalta toiselle riemuisina huudellen, ja
kaikenlaisia muita eläimiä juoksenteli puiden alla. Kaikki ne näyttivät
hyvänsuovilta ja vaarattomilta, ja ihmetellen ne katselivat lapsia kuin
mitäkin kummaa. Kun lapset kiersivät erään paksun puunrungon ympäri,
huomasivat he äkkiä seisovansa aivan vastapäätä suurta leijonaa, joka
parast'aikaa söi maahan pudonneita hedelmiä, aivan kuin Villi
tuonnottain oli tehnyt.

-- Halloo, serkku, -- huusi Villi, -- eikö tuo maistukin paremmalle
kuin veri?

-- Hyi! -- mörisi leijona. -- Mitä puhetta se on? Kuka söisikään verta!

Se oli ilmeisesti niin ällistynyt, että Villiä oikein hävetti, ja tämä
koettikin vaihtaa keskustelunaihetta.

-- Kauniissa maassa sinä, serkku, asut, -- se sanoi. Jupiter näyttää
olevan kaunein kaikista niistä kiertotähdistä, joissa tähän asti olemme
käyneet.

-- Anteeksi, että keskeytän, -- sanoi nyt muuan karkea ääni aivan
läheltä, -- mutta ei tämä ole Jupiter. Tämä on vain yksi sen
seitsemästä kuusta. Ja paratiisi voi aivan yhtä hyvin olla kuussa kuin
jossakin suuressa kiertotähdessä.

Kun lapset kääntyivät katsomaan taakseen, näkivät he jättiläiskokoisen
norsun seisovan puun vieressä ja leyhyttelevän suuria viuhkanmuotoisia
korviaan.

-- Kuuko? -- huudahti Lalli kummaksuen, mutta samassa välähti hänessä
koko asia selville.

Se tumma täplä, johon he olivat hypänneet, olikin neljäs kuu, jota hän
ei ollut saanut näkyviinsä, ja joka oli näyttänyt täplältä tähden
valoisaa pintaa vasten katsottuna.

-- Mutta kuitahan on vain neljä, -- intti hän vastaan.

-- Ei, -- sanoi norsu, -- seitsemän niitä on, vaikka yhtä on vaikea
nähdä Maasta, koska se on niin lähellä loistavaa Jupiteria, ja kaksi on
taas niin kaukana siitä, että ne sen vuoksi ovat vaikeasti nähtävissä.

-- Silloin meidän kai pitää hypätä Jupiteriin, -- sanoi Lalli
epäröiden.

-- Älkää veikkoset! -- mörisi toinen karkea ääni, ja metsästä astui
suuren suuri karhu, joka astellessaan lipoi suuhunsa maassa kasvavia
marjoja. -- Jupiter ei ole vielä niin jäähtynyt, että siinä voisi asua.
Sen pinta on enimmäkseen kiehuvaa vettä ja muita nesteitä ja sen
ilmakehä on kuumaa höyryä. Kiittäkää onneanne, ettette joutuneet sinne!

-- Jupiter on emomme, -- puuttui leijona puheeseen innostuksesta
hehkuen. Siitä me saamme suurimmaksi osaksi lämpömme, sillä auringosta
ei paljon tule. Me rakastamme kaikki Jupiteria.

-- Miten se voi niin kaukaa lämmittää? -- kysyi Maija epäillen.

-- Kaukaa teidän aurinkonnekin lämmittää, -- vastasi leijona. -- Kun se
on niin paljon suurempi ja kuumempi, voi se lämmittää niin paljon
pitemmän matkan päästä, mutta matka täältä Jupiteriin on vallan lyhyt
verrattuna auringon etäisyyteen. Sinä kenties arvelet, ettei se voi
lämmittää, koska se ei loista omalla valollaan, mutta lämmittäähän
kaakeliuunikin ja Jupiter onkin mainio uuni. Juuri sen vuoksi, että se
ei ole hehkuva, vaan lämmin vain, on ilmastomme niin miellyttävää ja
tasaista, ei liian kuumaa eikä liian kylmää. Sen saatte muuten itse
kohta kokea, jahka aurinko laskee.

Lalli katsoi aurinkoon päin ja näki sen painuvan ihmeen nopeasti
taivaanrantaa kohden.

-- Ei, kyllä meidän pitää mennä katselemaan vielä ympärillemme, --
sanoi hän. -- Täällä on niin hirveän kaunista, etten tahtoisi palata
kotiin ollenkaan.

Ja hän katseli taas korkeita puita, joiden latvukset huojuivat; toiset
olivat palmujen näköisiä, toiset lehtevien lehtipuiden, ja kaikki
olivat täpötäynnä hedelmiä tai monivärisiä kukkia, ja kukasta toiseen
liiteli perhosia ja pieniä mesilintuja, jotka näyttivät lenteleviltä
jalokiviltä.

-- Minä tulen mukaanne, -- sanoi norsu. -- Kenties tarvitsette joitakin
selityksiä. Minussa on hieman tähtientutkijaa ja minä tunnen
kiertotähdet. Kenties ette tiedä sitäkään, että Jupiter kiertää
auringon 11 vuodessa ja 10 kuukaudessa.

-- Kiitoksia paljon! -- sanoi Lalli. -- Meistä on varsin hauskaa, jos
sinä tulet mukaan.

-- Minä myös... minä myös... -- mörisivät karhu ja leijona.

Ja niin he vaelsivat edemmäs ja tulivat pian uudelle tasangolle. Se
näytti olevan sarvimetsän peitossa, ja sarvien alta katselivat tuhannet
lempeät ruskeat silmät lapsia ystävällisen uteliaina. Siinä oli hirviä,
antilopeja, sirahveja, puhveleita ja muita kasvinsyöjiä, mutta mikään
ei näyttänyt pelkäävän ihmisiä enempää kuin petoeläimiäkään, ne vain
väistyivät levollisina hieman sivulle, jotta nämä pääsisivät kulkemaan.

Tällä tasangolla laski puro suureen virtaan, ja virran toisella
puolella kohosi metsäinen vuorijono, joka vivahteli ihmeellisin
väriloistein tummansinistä iltataivasta vasten. Siinä oli purppuraa ja
ruusunpunaista, sinistä ja vihreää. Tasangon toisella puolella oli
meri, joka kimalteli ja hehkui kuin viini iltaruskon hohteessa, ja
suuret valkoiset linnut liitelivät sen yläpuolella siivet loistaen
ruusunpunaisina iltavalossa, ja leveällä hiekkarannalla kimalteli
säkenöiviä kullankappaleita, koralleja ja kirjavia näkinkenkiä.
Koreanväriset kalat pistivät päänsä vedenpinnasta ylös ja katselivat
lapsia, kauempana merellä oli valaita ja merileijonia läiskyttelemässä
ja temmeltämässä.

Lalli ja Maija katselivat tätä kaikkea silmät kyynelten sumentamina.
Kaikki oli niin kaunista, että melkein itketti, ja Villikin huokasi
itsekseen samalla kehrätä hyrryttäen.

Samassa he näkivät kahden olennon astelevan metsästä viimeisten
auringonsäteiden valaistuksessa. Siinä oli kaksi nuorta kaunista
ihmistä, mutta he olivat aivan alasti. Pitkät, tummat suortuvat
aaltoilivat pitkin heidän selkäänsä, heidän kasvonsa olivat tyynet ja
hyvännäköiset ja heidän silmänsä säteilivät.

-- Luulin, että olimme jo nähneet paratiisimme kaikki olennot, -- sanoi
toinen, joka oli nainen, -- mutta nuo tuolla näyttävät myös ihmisiltä,
ellei heidän ruumiinsa ympärillä olisi tuota kummallista rumaa nahkaa,
joka tekee heidät epämiellyttävän näköisiksi.

-- Juuri niin, Avee, -- sanoi toinen, mies. -- Epämiellyttävältä se
minustakin tuntuu, ja sitäpaitsi on heidän kasvoissaan omituinen
tutkiva ja kysyvä ilme, josta minä en pidä, mutta muutenhan ne ovat
aivan meidän näköisiä.

-- Se, että he käyttävät pukua, johtuu vain siitä, että he tietävät,
mikä on säädyllistä, ja te ette sitä tiedä, -- sanoi sähisevä ääni
lähistöstä, ja kun lapset katsoivat sinne päin, näkivät he suuren
kiiltävänvihreän käärmeen, joka välkkyi hiottujen timanttien lailla. --
Jos olisitte noudattaneet neuvoani ja syöneet hyvän- ja pahantiedon
puusta, niin olisitte tekin ymmärtäneet, että nyt olette alasti.

-- Hyvän- ja pahantiedon puu... käärme... -- ajatteli Lalli, -- mutta
tämähän on todella paratiisi ensimmäisine ihmisineen.

Maija oli kääntynyt poispäin ja seisoi selin noihin ihmisiin, mutta
Lalli tarttui hänen käsivarteensa ja käänsi hänet taas niihin päin.

-- Hyi! -- sanoi Maija punastuen, -- nehän ovat aivan alasti. Onhan
vallan sopimatonta käydä tuolla tavalla.

Mutta Lalli vain piti häntä kädestä ja talutti hänet noiden ihmisten
luo. Hän ojensi heille ystävällisesti kätensä, ja he lausuivat lapset
sydämellisesti tervetulleiksi.

-- Mene tiehesi, häijy käärme, -- sanoi Lalli sitten suuttuneena
käärmeelle, joka ivallisesti oli katsellut äskeistä toimitusta. --
Tulemme kyllä toimeen ilman sinuakin.

-- No, no, älkää kiivastuko, -- sähisi käärme. -- Teidän puolellannehan
minä olen. Näen kyllä, ettei maapallolla ole oltu yhtä tyhmiä kuin
täällä, ja senvuoksi tekin olette nyt täällä ja tiedätte maailmasta
jotakin, mutta nuo kaksi pässinpäätä vain kävelevät täällä, syövät,
juovat ja makaavat. He eivät käsitä edes sitä, ettei tätä tämmöistä voi
ajan pitkään jatkua, sillä jos tämä maailma on vielä tuhannenkin vuotta
olemassa ja ihmiset ja eläimet vain lisääntyvät, niin ei ole enää
ruohonkortta elukkain syötäväksi eikä ainoatakaan hedelmää puissa, ja
maassa on nelijalkaisia ja kaksijalkaisia päällekkäin, niin etteivät ne
mahdu liikkumaan, ja sitten täytyy niiden kumminkin ruveta syömään
toisiaan kuten niin monesti jo olen leijonalle sanonut. Ei suinkaan
sillä ole tuommoisia hampaita ja kynsiä vain senvuoksi, että se söisi
niillä omenia.

Lalli oli nyt niin suutuksissaan, että hän vapisi, mutta hän huomasi,
että nuo kaksi ihmistä vain lempeän surullisina katselivat ilkeätä
käärmettä, eikä hän silloin voinut itsekään ruveta väkivaltaa
käyttämään. Hänellä oli sitäpaitsi semmoinen tunne, ettei väkivalta
ollut luvallistakaan tässä paratiisissa.

-- Mikä teidän nimenne on? -- hän sen sijaan kysyi noilta molemmilta
ystävällisellä äänellä.

-- Imataa ja Avee, -- he vastasivat, -- mutta kertokaa meille jotakin
itsestänne!

-- Ei, ei, älkää tehkö sitä! -- sähisi käärme. -- Se on tietoa, ja sitä
eivät nuo elukkaparat saa itselleen hankkia. He eivät saa syödä tiedon
puusta.

-- Ei puhuta niin paljon, -- sanoi Imataa hieman alakuloisella äänellä.
-- Käärme sanoo aina jotakin häijyä joukkoon. Meistä on itse asiassa
yhdentekevää, keitä te olette ja mistä tulette. Pääasia on, että te
olette vierainamme, ja jos tahdotte, voitte itse tulla katsomaan tiedon
puuta. Mielellämme viemme teidät sinne, vaikka se on ainoa puu, johon
emme saa koskea, emmekä sitä haluakaan tehdä. Kas nyt laskee aurinko,
ja Jupiter nousee.

Ja samassa painui aurinko todellakin taivaanrannan taakse jättäen
jälkeensä kapean kultaviirun viininväriseen mereen, mutta
vastakkaisella puolella nousi puiden takaa valtavan suuri loistava
hopeakiekko täyttäen suuren osan senpuoleista taivaankantta ja hohtaen
niin, että melkein silmiä häikäisi. Siitä tuntui virtaavan leppoisaa,
miellyttävää lämpöä, ja edelleenkin oli yhtä valoisaa kuin ennen
auringonlaskua. Linnut, jotka hetkiseksi olivat laanneet laulamasta
ikäänkuin tätä ihmettä odotellen, virittivät nyt entistäkin suloisemmat
sävelensä, ja kukista lähti entistä huumaavampi sulotuoksu, ja kirjavat
perhoset lentää lepattelivat kukasta kukkaan kuin ennenkin.

Nopeasti nousi loistava kiekko korkeammalle, ja pian he näkivät sen
kokonaan. Sen keskellä he näkivät taas tummia pilviä leveinä juovina,
ne muodostivat merkillisiä kuvioita tuolle hopeiselle kilvelle, siinä
oli uhkaavia ukkospilviä ja valkoisia loistavia kesähattaroita. Siellä
täällä näkyi punaisia laikkuja aivan kuin olisi siinä tulenliekkejä.
Koko levy oli kummaltakin sivultaan litistynyt, joten se näytti melkein
soikealta.

Sanattomina hämmästyksestä katselivat lapset tätä ihmeellistä
satunäytelmää, joka kävi vieläkin kauniimmaksi, kun he samalla näkivät
kaksi Jupiterin kuuta, jotka paistoivat samanvärisinä kuin maapallonkin
kuu.

-- Oi, miten kaunista! -- sanoi Maija. -- Mutta miksei se ole pyöreä?

-- Älkää kysykö noilta ihmisiltä, -- sanoi käärme ivallisesti. -- He
eivät tiedä yhtään mitään. He eivät muusta välitä kuin syömisestä ja
juomisesta.

-- Sen voin minä sinulle selittää, -- puuttui norsu puheeseen ja astui
esiin vielä pureskellen mehevää oksaa. -- Se johtuu siitä, että Jupiter
pyörii akselinsa ympäri hyvin nopeasti. Tuo keskellä oleva vyö kiertää
vielä nopeammin kuin keskiosa, sillä se on vain höyryä. Se tarvitsee
yhteen kierrokseen vain seitsemän teikäläistä tuntia, kun taas keskiosa
tarvitsee yhdeksän. Se on, tiedättekös, huimaa menoa, sillä Jupiter on
monta kertaa suurempi kuin maapallo, vaikka sen ainejoukkio on niin
harvaa, ettei se paina enempää kuin kolme kertaa niin paljon kuin Maa.

-- Mutta entä nuo punaiset pilkuta -- kysyi Maija.

-- Sisustasta pursuu vielä tulta esiin siellä täällä, -- vastasi norsu.

-- Siellä on tuli- ja tulikivijärviä, -- sanoi käärme, ja sen terävät
timanttisilmät säkenöivät häijysti kiertotähden lumoavassa valossa.

Avee tarttui Maijan käteen ja Imataa Lallin, ja niin he kulkivat
eteenpäin norsun, leijonan, karhun ja monen kasvinsyöjän seuraamina.
Käärmekin mateli koko ajan heidän vieressään ruohikossa, pysytellen
Villin läheisyydessä.

-- Pidätkö sinä tästä luiruttelevasta elämästä? -- se kysyi kissaan
kääntyneenä. -- Ajatteleppas, rohkeus ja taito eivät merkitse tässä
maassa niin mitään. Ei kukaan tiedä mitään pyydystelyn tuottamasta
nautinnosta ja jännityksestä. Semmoiset mitättömät olennot kuin hiiret
ja rotat voivat hyvin ja lisääntyvät, kunnes koko maa on niitä
tulvillaan, ja samaten on pian laita noiden kasvinsyöjäin. Jonkun
vuoden perästä niitä on tasangoilla niin tiheässä, että kaikkialla voi
astella niiden selältä selälle, ja silloin niillä ei ole enää mitään
syötävää. Niille itselleen olisi parempi, jos joku söisi muutamia
niistä tuon iänikuisen vihannessyönnin vaihteeksi.

Villin silmät kiiluivat ja välkkyivät, kun hän ajatteli, miten hyvälle
pieni liha-ateria taas maistuisi, mutta hän vastasi vain:

-- Maassa täytyy olla maan tavoin. Olen nähnyt niin monta erilaista
maata, ettei minua enää mikään ihmetytä, ja sitäpaitsi Lalli ei
suvaitse minun surmaavan täällä mitään.

Sillävälin kulkivat Lalli ja Maija puhellen Aveen ja Imataan kanssa, ja
nämä näyttivät ylväinä heille paratiisin kaikki ihmeet ja osoittivat
erilaisia hedelmäpuita. Toisinaan kävi matka ohi vilpoisain,
salaperäisten luolien, joista voi saada sateen suojaa, toisinaan he
nousivat kunnaille, joilta oli näköala yli koko tämän ihanan maiseman,
meri taustana. Tämä meri oli nyt Jupiterin valaistuksessa kuin suuri
hopeapeili, ja hopeasta kohosi paikoitellen pieniä saaria, joissa oli
terävähuippuisia sinisiä vuoria tai tummanvihreitä appelsiini-,
palmu- tai muunlaisia hedelmäpuulehtoja.

Jonkun aikaa kuljettuaan tulivat he taas pyöreälle tasangolle, jolla
kasvoi helakoita kukkia. Keskellä tätä tasankoa kohosi jättiläispuu,
jonka oksat näyttivät ulottuvan taivaaseen saakka. Se oli niin suuri,
että Lallista tuntui kuin taivaan tähdet olisivat riippuneet sen
oksilla. Varoittavien sormien tavoin suuntautuivat nämä oksat sinistä,
salaperäistä taivaankantta kohden, missä Jupiterin kiekko nyt oli
osittain oksien ja lehtien peitossa, osittain puun latvan
hopeakruununa. Joka oksalta riippui merkillisen näköisiä hedelmiä,
kaikki eri värisiä ja eri muotoisia, mutta kaikki hyvin houkuttelevan
näköisiä. Mahtava, väräjävä suhina kuului valtavasta latvuksesta, ja
lehdet lipattivat tuhansin salaperäisin kuiskein, kutsuvin ja
kiehtovin.

Lalli seisoi kuin lumottuna katsellen ylös puuhun, ja hänestä tuntui
kuin tuo mahtava suhina olisi kuulostanut tutulta ja kuin olisi hän
usein maistellut noita merkillisiä hedelmiä, ja lopulta hän ei voinut
enää pidättäytyä Maijalle sanomasta:

-- Miten merkillistä! Minusta tuntuu kuin noiden hedelmäin syöminen ei
olisikaan pahaa ja kuin olisin monesti ennen niitä syönyt.

Maija näytti sillä hetkellä merkillisen miettiväiseltä ja vakavalta ja
rypisti otsaansa kovin tuumivaisena.

-- Luullakseni asian laita on niin, -- sanoi hän lopulta, -- että me
emme siitä enää sen huonommiksi tule, kun synti kerran on meidän
maailmaamme tullut, ja siksi luulen, että on parasta syödä noita
hedelmiä yhä enemmän, kun kerran on syömään ruvennut, sillä muuten
tässä kuvittelee tietävänsä jotain, vaikkei tiedäkään, ja se on
kaikkein pahinta, sanoo isä. Hän sanoo myös, että koko elämä on koulua,
ja kun on kerran ruvennut koulua käymään, niin on parasta olla ahkera
ja käydä kaikki luokat, vaikka kenties olisikin ollut onnellisempi,
ellei olisi ensinkään käynyt koulua, kuten se vanha italialainen
posetiivinsoittaja, joka aina on iloinen, vaikkei tunne kirjaintakaan.

-- Mistä sinä tiedät kaiken tuon? -- kysyi Lalli aivan ymmällä siskonsa
viisaudesta. -- Mutta oikeassa sinä luullakseni kumminkin olet, ja
tokkopa me kaksi enää sovellumme tähän paratiisiin, sillä me voisimme
tahtomattamme houkutella nämä ihmiset maistamaan kielletyn puun
hedelmiä ja tuhota heidän onnensa. Kuules, mitä käärme haastelee!

Käärme makasi kiemurassa Imataan ja Aveen välissä ja sihisi heille.

-- Katsokaa noita Maan ihmisiä, -- se sanoi ja osoitti lipsuttavalla
kielellään lapsia. -- Heidän esi-isänsä ovat syöneet tämän puun
hedelmiä, ja siksi he nyt tietävät niin paljon. Siksi he matkustavat
avaruuksien halki, katselevat kaikkea ja ymmärtävät kaiken, mutta te
molemmat kävelette täällä kuin lampaat ja syötte ruohoa. Siksi he
ymmärtävät verhota ruumiinsa pehmeillä, lämpöisillä vaatteilla, mutta
te kuljeksitte alasti ja säädyttömästi kuin eläimet ja palelette, kun
tulee kylmä.

-- Vaiti, käärme! -- tiuskaisi Lalli uhkaavasti. -- Jos vielä sanot
sanankin, niin lyön sinut kuoliaaksi.

Mutta käärme vain lipsutteli kavalaa kaksihaaraista kieltään.

-- Sinä koetat saada minut vaikenemaan senvuoksi, ettet tahdo näiden
ihmisten tulevan yhtä viisaiksi kuin teikäläiset ovat, -- se sanoi
myrkyllisestä -- Tiedät hyvin, että puhun totta.

Silloin otti Lalli kepin ja aikoi lyödä sitä, mutta se mateli
sähisevästi nauraen pakoon ja asettui Villin viereen.

Tällä välin seisoivat Imataa ja Avee ikävöiden katsellen kiellettyä
puuta, ja Lalli näki selvästi, että käärmeen sanat olivat tehneet
heihin valtavan vaikutuksen. Hän ymmärsi hyvin, että he olivat paljon
onnellisempia kuin maapallon ihmiset ja että olisi vallan kauheata, jos
he tekisivät syntiä syömällä kiellettyä hedelmää, ja hän ymmärsi myös,
että kiusaus oli kaksin verroin suurempi, kun he näkivät rinnallaan
toisia, jotka jo olivat maistaneet noita hedelmiä ja kenties saattoivat
ulkonaisesti näyttää heitä etevämmiltä. Hänelle selvisi, että hänen
velvollisuutensa oli jättää paratiisi, jottei johtaisi enää heitä
kiusaukseen.

-- Katsos, katsos! -- sähisi käärme Villille. -- Tuon linnun liha
maistuu paremmalle kuin mikään muu koko tässä taivaankappaleessa. Se on
niin rasvaista ja valkoista, että oikein suussa sulaa.

Ja se näytti kielellään lintua, joka istui jättiläispuun juurella. Se
oli erinomaisen kaunis lintu, sen päässä oli loistava töyhtö, ja sen
pitkä pyrstö välkkyi sateenkaaren kaikissa väreissä.

Villin silmät säkenöivät saaliinhimosta, sen kynnet työntyivät ulos
käpälistä ja sen hampaat välähtelivät. Hiljaa se hiipi lintua kohden ja
oli juuri hyppäämäisillään, kun Lallin katse sattui siihen.

Kammottavan selvästi Lalli nyt ymmärsi, että paratiisin rauha todella
oli nyt uhanalainen joka taholta, ja että heidän tulonsa paratiisiin
oli ollut suuri onnettomuus. Hän heilutti samaa keppiä, jolla hän oli
käärmettä uhkaillut, ja juoksi Villin luo, mutta tämä ymmärsi saavansa
selkäsaunan ja kimmahti avaruuteen, ja Lalli seurasi empimättä perässä.

-- Tule pian kotiin, Maija! -- hän huusi ennenkuin hyppäsi. -- Ellemme
heti laittaudu täältä tiehemme, niin tuhoomme pian koko tämän
paratiisin.

Ja sitten hän suhahti avaruuden halki.

Kun hän sitten heräsi entisellä paikallaan kaukoputken vieressä, istui
hän kauan ääneti ja miettien. -- Miten merkillistä, että hänen noin
piti päästä paratiisiin ja että hän sitten hyppäsi vapaaehtoisesti
sieltä pois. Eikö hän ollut tuhma noin tehdessään?

Ja kumminkin tuntui hänestä, että hän vain siten tekemällä oli
menetellyt oikein. Jos hän olisi jäänyt sinne, olisivat nuo
ihmispoloiset loppujen lopuksi syöneet tiedon hedelmiä, ja silloin
olisi hänen omallatunnollaan ollut heidän paratiisinsa tuhoutuminen.
Kuka tiesi nytkään, miten siellä sitten oli käynyt. Kenties oli käärme
jo saanut heidät pauloihinsa. Ehkä hänen olisi pitänyt lyödä se
kuoliaaksi samalla, mutta semmoinen yritys olisi voinut päättyä
huonosti; käärme oli suuri ja nopea ja kukaties myrkyllinen; ja sitten
ei hän ollut lainkaan varma, että hän olisi ollut oikeutettu surmaamaan
tuossa paratiisissa, jossa kukaan ei muuten tehnyt toiselle pahaa.

Hän herätti Maijan, joka nukkui sohvalla, j%k kysyi, mitä hän arveli
asiasta, mutta kuten tavallista oli hän matkan jälkeen niin pyörällä
päästään, ettei hän vastannut mitään, vaan pyysi Lallin kertomaan, mitä
oli tapahtunut, ennenkuin hän tahtoi lausua ajatustaan.

Kun Lalli sitten oli kertonut heidän seikkailunsa, miten kaunista oli
Jupiterin kuussa ollut ja miten he olivat olleet vähällä aiheuttaa
siellä onnettomuutta, istui Maija kauan ääneti.

-- Kyllä me sentään oikein teimme, -- sanoi hän vihdoin pikkuvanhalla
sävyllä, aivan kuin isoäiti. -- Ei tuo paratiisi ollut meitä varten,
sillä maapallon ensimmäiset ihmisethän karkoitettiin paratiisistaan, ja
me olemme kaikki syntisiä kuten hekin. Opettaja sanoi kerran, että
ainoa, minkä voimme tehdä, on paratiisin takaisin hankkiminen
uutteralla työllä, mutta ettei näin saatu paratiisi ole sittenkään sama
kuin tuo entinen, mutta kenties parempi. Se on kumminkin varmaa, ettei
meillä ollut oikeutta sinne jäädä.

Maija saattoi toisinaan olla niin ihmeellisen viisas, kun sikseen
sattui, eikä Lalli voinut muuta kuin myöntää hänen olevan oikeassa. Ja
olihan hän itse asiassa lausunut vain Lallin oman ajatuksen vaikka
selvemmin kuin Lalli itse.

Sinä iltana hän nukkui levollisesti ja tunsi olevansa tyytyväinen
itseensä. Oli hyvä tietää menetelleensä oikein. Sitäpaitsi hän tunsi,
ettei hän voisi jäädä paratiisiinkaan, ellei isä ja äiti olisi siellä,
ja että tiedonhalu ennemmin tai myöhemmin pakottaisi hänet poistumaan
sieltäkin. Maailma ei ollut vielä täydelleen tutkittu. Vielä oli monta
kiertotähteä, joissa piti käydä.




6. SATURNUS.

Merkillinen kiertotähti. Mieluummin kuuhun. Putoaminen lumikinokseen.
Karhu, joka potee reumatismia ja on tohvelisankari. Raivoisa
emo. Sapelihammas-tiikeri. Villi pelastajana. Kamala taistelu.
Mammutti-setä. Karhut menevät takuuseen. Rakkaus saa jalansijan
Titanissa. Kuka on Titanin kuningas? Renkaita ja kuita. Salakuoppa.
Raakalaiset. Karhut tulevat apuun. Lalli luolassa. Vapautuminen.
Neuvottelupuu. Taistelu vallasta loppuu. Jäähyväiset.


Kohta kun seuraavana iltapäivänä oli tullut pimeä, pyysi Lalli isän
asettamaan kaukoputken niin, että Saturnus näkyisi siinä.

-- Vai niin, vai et sinä vielä ole unohtanut kiertotähtiä, -- sanoi isä
hymyillen. -- No niin, kukaties sinusta tulee vielä joskus
tähtientutkija, eikä siinä ole mitään moitittavaa. Katsotaanpas nyt
ensin kalenterista!

Isä otti kirjakaapista kirjan ja selaili sitä hetkisen. Löydettyään
mitä etsi, hän meni Lallin kanssa saliin ja suuntasi kaukoputken
muuatta taivaanrannan lähellä olevaa pistettä kohti.

-- Siinä se on, -- sanoi hän. -- Ei siinä ole paljon katseltavaa.

Heti kun isä oli mennyt takaisin huoneeseensa, juoksi Lalli
lastenkamariin hakemaan Maijaa ja Villiä, ja sitten he menivät kaikki
yhdessä saliin katsomaan pientä kaukoputkessa näkyvää tähteä. Kuten isä
oli sanonut, ei siinä paljon ollut katsottavaa, mutta oli Lalli siinä
sentään näkevinään valorenkaan sen ympäriltä. Se oli kumminkin niin
epäselvä, ettei hän siitä sen viisaammaksi tullut, vaikka hän
tirkisteli, niin että silmiä alkoi kirveliä. Aivan varmaan näkisi hän
nytkin paremmin, jos konttaisi taas kaukoputkeen. Hän oli niin
innostunut, ettei edes muistanut huutaa Maijaa ja Villiä, ennenkuin
aukaisi lasin ja kömpi putkeen, mutta tuskin hän oli päässyt ylälasille
saakka niin jo näkyivät Maijan innostuksesta säteilevät kasvot aukossa,
ja ennen pitkää seisoivat he kaikin siinä tuijottaen edessään näkyvään
ihmeelliseen kuvaan.

Siinä ui todella merkillisin kiertotähti, minkä he tähän saakka olivat
nähneet. Ja siinä näkyi se rengas, oikeammin kaksikin rengasta, joka
kaukoputkessa oli häämöttänyt. Molemmat renkaat olivat selvästi
erillään toisistaan ja itse tähdestä, ja ylempi ja kapeampi rengas
näytti vielä olevan jakautunut kahtia, vaikkei siinä ollut välipaikka
niin suuri. Kauniisti ne loistivat, nuo leveät renkaat, ja niiden
ulkopuolella näkyi vielä useita erikokoisia kuita, mitkä kauempana
toisistaan, mitkä lähempänä toisiaan.

-- Minusta tuo tähti näyttää melkeinpä kaamealta, -- sanoi Villi. --
Mitä ainetta nuo renkaat mahtavat oikein olla? Kenties sielläkin on
kuumaa niinkuin Jupiterissa, joten me kiehuisimme kuoliaiksi, jos sinne
hyppäisimme. Ehkäpä olisi varovaisinta hypätä johonkin kuuhun, kuten
viime kerralla teimme.

Ja mitä kauemmin Lalli katseli tuota merkillistä tähteä, sitä
järkevämmiltä hänestä tuntuivat Villin sanat. Se näytti niin sumuiselta
ja eriskummalliselta, että siitä voi epäillä mitä tahansa, kun taas
muuan sen kuista näytti niin kirkkaalta ja kiinteältä ja tuntui paljon
sopivammalta paikalta kuin itse kiertotähti.

Mennään sitten tuohon suureen kuuhun, -- sanoi hän lopulta. --
Hypätkää!

Ja sitten hän lensi avaruuden halki vallan kauhean pitkän matkan, ja
tuo merkillinen tähti kasvoi kasvamistaan hänen edessään, ja pieni kuu
tuli yhä suuremmaksi, kunnes se näytti itse kiertotähden kokoiselta.

Lopuksi hän ei nähnyt mitään ja tuli tajuihinsa vasta tuntiessaan
kylmän pehmoisen lumen hautovan kasvojaan. Silloin hän nousi istualleen
ja katseli jännittyneenä ympärilleen.

Hän istui sulavassa kinoksessa valtavan kuusen juurella, ja hänen
vieressään sätkytteli Maija pää syvällä kinoksessa ja jalat pystyssä,
ja lähellä oli Villi miltei kokonaan hautautuneena pehmoiseen
lumisohjoon.

-- Mitä tyhmyyksiä? -- napisi Villi päästyään lopultakin jaloilleen.
Olemmeko tulleet takaisin maapallolle? En minä ennen ole lunta nähnyt
näissä kiertotähdissä.

-- Ei, ei, -- puuskutti Maija, kun hänkin oli päässyt seisaalleen. --
Katsokaa, katsokaa! Onko tuo tuolla olevinaan aurinko! Kylläpä se
sitten on vaivainen täällä!

Ja hän näytti taivaalle, missä oli pieni aurinko, joka valaisi paljon
heikommin kuin Jupiterilla ja lähetti lämpöä niin vähän, että se tuntui
poskelle vain lievänä hipaisuna.

-- Ei se toki noin pitkän matkan päästä voikaan paljon lämmittää, --
sanoi Lalli. Me olemme nyt niin kaukana avaruudessa, että Maasta
aurinkoon on lyhyempi matka kuin täältä Maahan.

-- Voi, voi, voi! -- vaikeroi mörisevä ääni surkeasti kuusen toisella
puolella. -- Kuka siellä puhuu, että aurinko on kaukana. Niin, niin,
voi kyllä ollakin, sillä kauhean hitaasti edistyy lumen sulaminen tänä
vuonna, eikä minusta Saturnuskaan lämmitä enää niinkuin ennen. Voi,
voi, kun tuo reumatismi ahdistaa vanhaa luolakarhuparkaa!

Lalli kurkisteli kuusenoksien lomitse ja näki kuusen takana kohoavan
korkean, jyrkän kallioseinän ja siinä luolan aukon. Tämän aukon suulla
istui kauhean suuri pörröinen karhu, paljon suurempi kuin se harmaa
karhu, jonka hän oli nähnyt Pohjois-Amerikassa. Siinä se istui hyvin
surkean näköisenä, nosteli milloin toista milloin toista etujalkaansa
ja hieroi sitä kuonollaan tai puri siihen aivan kuin sitä olisi
särkenyt.

-- Päivää, päivää, Nalle! -- hän tervehti ystävällisesti. -- Kolottaako
jalkojasi?

-- Niin oikein, Jumala paratkoon, -- vastasi karhu surullisena. Ei ole
helppo sietää tätä ilmastoa. Talvi on ollut ankara ja kesä lyhyt.
Minusta tuntuu kuin täällä Titanissa tulisi vuosi vuodelta kylmempää,
vaikka tätä jääkautta on ulottunut niin kauas taaksepäin kuin esi-isäni
ovat muistaneet. Hohhoo, jaa, jaa, ei lämmitä aurinko enää, kuten äsken
sanoit.

Ja sitten se nousi voihkien seisaalleen ja tuli ulos luolan aukosta.
Kauhean suuri se oli, mutta kasvot hyvänsävyiset. Hitaasti se linkutti
lasten luo heitä tervehtimään.

-- Eukkoni on tuolla sisällä pentujen kanssa, -- se kuiskasi luoden
puolittain arastelevan katseen luolaan. -- On parasta, ettette mene
sisälle häntä häiritsemään. Ei hän tahdo minuakaan laskea tämmöisinä
aikoina sisään, vaan minun täytyy istua ovella palelemassa ja
valvomassa, ettei luolaleijona tai sapelihammas-tiikeri hiivi
kimppuumme ja ryöstä meiltä pentua. Pahimmat vihollisemme ovat
kumminkin ihmiset, jotka ovat melkein sen näköiset kuin te, ainakin
sikäli, että ne käyvät kaksin jaloin, vaikka niiden nahka on erilainen,
ne kun pukeutuvat kuolleiden eläinten taljoihin, eikä niiden kasvot ole
noin hienot ja valkoiset kuin teidän, ja niiden hiukset ovat mustat
eivätkä keltaiset. Te olette paljon kauniimman ja kiltemmän näköiset,
ja siksi luotan teihin, ettekä te liioin heiluttele semmoista keppiä,
jonka päässä on teräviä kiviä.

-- Nalle parka! -- sanoi Maija säälien ja taputteli karhun suurta
päätä. -- Reumatismia sulla on, ja kaikki ovat häijyjä sulle, vieläpä
oma eukkosikin. Tahtoisin niin mielelläni nähdä pienokaisiasi, mutta
hän ei taida sitä sallia.

-- Ei, ei, ei millään muotoa, -- vastasi karhu kauhistuneena. Hän
hotkaisisi teidät kaikki suuhunsa. On parasta, että laittaudutte
ajoissa täältä matkoihinne, sillä hän voi herätä milloin tahansa.

-- Kuka siellä? -- kuului peloittava karjunta luolasta, niin että koko
kallioseinä tärisi. -- Luulen kuulevani ihmisääniä. Odottakaa vain,
kohta saatte nähdä, senkin verenimijät!

Ja siellä sisällä rytisi ja kumahteli, ja lapset katselivat kauhuissaan
pakotietä itselleen.

-- Kiivetkää kuuseen! -- huusi Villi ja loikki itse ensimmäisenä
pilvenkorkuiseen puuhun. Lalli ja Maija tulivat hitaammin perässä. He
eivät olisi ollenkaan ehtineet puuhun, ellei vanha uroskarhu olisi
asettunut luolan suulle niin, että naaraskarhun kesti vähän aikaa
tuuppia häntä pois tieltään.

-- Pois tieltä, pois tieltä, senkin vanha köntys! -- karjui se
kamalalla äänellä, ja luolan aukossa näkyi ammollaan oleva kita, vielä
suurempi kuin uroksen, ja hehkuva silmäpari.

-- Rauhoitu, rauhoitu, muoriseni! -- koetti uros lepytellä. -- Ne ovat
ystävällisiä eläimiä, eivät ne tee meille pahaa.

Mutta naaraskarhun säkenöivät silmät olivat jo nähneet lapset, jotka
eivät olleet ennättäneet korkealle puuhun, eikä sitä voinut enää
hillitä, kun se syöksyi, jyristen kuin ukkonen, kuusenrungon luo ja
rupesi lasten kauhuksi kiipeämään heidän perässään.

Villi oli jo puun latvassa ja Lalli ja Maija kiipesivät perässä, minkä
ennättivät. Onneksi oli naaraskarhu niin raskas, ettei se voinut kauan
seurata heitä, kun oksat kävivät ylempänä yhä heikommiksi. Lopuksi sen
täytyi pysähtyä, ja he näkivät vain vähän matkaa alapuolellaan sen
punaisen kidan ja suuret, välkkyvät hampaat. Puun juurella istui uros
takajaloillaan, rukoillen sitä tulemaan taas takaisin, ja luolan suulla
näkyi kaksi pientä pörröistä, kirkassilmäistä olentoa leikkivän
tuuppien toisiaan kuin koiranpennut.

Mutta Lalli näki muutakin alhaalla kallioseinämän vieressä. Siinä oli
kauhea eläin, vähän tiikerin näköinen mutta paljoa suurempi. Sen kamala
näkö johtui siitä, että sen suusta riippui pitkälti alas kaksi hammasta
aivan kuin kaksi välkkyvää käyrää miekkaa. Sen silmät kiiluivat
murhanhalusta, kun se hiipi kallioseinämää pitkin pieniä, pahaa
aavistamattomia karhunpentuja kohti.

-- Ole varuillasi! -- huusi Lalli maassa olevalle vanhalle
uroskarhulle. -- Tiikeri on tuolla ja vaanii penikoitasi.

Karhu pyörähti ympäri, naaraskarhukin katsoi alas puusta, ja molemmat
päästivät vihan ja kauhun kiljahduksen.

-- Sapelihammas-tiikeri! -- ne ulvoivat. -- Joutuin luolaan, penikat!

Samassa otti tiikeri pitkän hyppäyksen iskeäkseen sapelihampaansa
toiseen poikaseen ja olisi varmaan onnistunutkin, ellei Villi, joka
vast'ikään oli huomaamatta liukunut maahan muuatta taipuisaa
kuusenoksaa myöten, olisi ollut vielä nopeampi kuin se ja rynnännyt
tuota kömpelöä pikku palleroa vasten, niin että se äkillisen sysäyksen
johdosta kellahti kumoon ja pyöri keränä luolaan päin.

-- Hyvä, Villi! -- huusi Maija.

Tiikeri kiljaisi pettyneenä, mutta ei ehtinyt juosta penikan perässä,
sillä samassa oli vanha uroskarhu pyrynä sen kimpussa, ja se sai
käyttää kaiken sulavuutensa välttääkseen ahdistajansa raskasten
käpäläin raskaat iskut. Se oli kumminkin niin nopealiikkeinen, että se
luultavasti olisi päässyt pakoon, ellei naaraskarhu olisi liukunut alas
puusta ja juuri ratkaisevalla hetkellä katkaissut sen paluutien. Oli
merkillistä nähdä, miten nopeat nuo näköjään niin kömpelöt karhut
saattoivat olla, kun oli kysymys niiden penikoista. Parilla
hyppäyksellä oli raivoisa emo tiikerin kimpussa, kallioseinä kun esti
tämän pakenemasta muualle päin. Tiikeri vetäisi päänsä taaksepäin kuin
kyykäärme ja sysäsi salaman nopeudella sapelihampaansa naaraskarhun
lapaan, mutta samassa silmänräpäyksessä sai se raskaan käpäläniskun ja
kaatui kumoon, jolloin uroskarhu syöksyi sen kimppuun ja murskasi sen
pään voimakkaalla puraisulla.

-- Huh! -- sanoi naaraskarhu ja ravisteli kuollutta vihollistaan
niinkuin kissa ravistelee rottaa, ja veri vuoti sen haavoittuneesta
kyljestä. -- Se oli vähällä saada pikku kullanmuruseni.

-- Kuka käskee sinun hätiköimään ja ajamaan ystäviä takaa sen sijaan,
että ajaisit vihollisia, -- mörisi uros. -- Elleivät nuo tuolla olisi
olleet niin ystävällisiä ja varoittaneet meitä, olisi tiikeri saanut
molemmat poikaset.

Silloin muisti naaraskarhu puussa olevat lapset ja katseli sinne ylös
silmät kosteina kiitollisuudesta.

-- Tulkaa alas, tulkaa alas, jotta saan teitä kiittää! -- se huusi, ja
epäröimättä kiipesivät lapset alas kuusesta.

Sillävälin karhut kokosivat pentunsa ja nuoleskelivat niitä päästäkseen
selville, olivatko ne loukkaantuneet, ja kun Villi samassa tuli
rauhallisena luolasta aivan kuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut,
nuolivat ne sitäkin ja mörisivät parhaat kiitoksensa. Kun Lalli ja
Maija olivat ehtineet puusta alas, nuoleksivat ne heidän käsiään ja
pyysivät heitä olemaan hyviä ja käymään luolaan, jos he tahtoivat
lämmitellä.

-- Kiitos! -- sanoi Lalli ystävällisesti ja taputteli muuatta pörröistä
pentua, -- mutta meillä on hieman kiire. Me olemme vain katselemassa
tätä maata vähäisen. Mika sen nimi on?

-- Se on Titan, Saturnuksen kuita, -- vastasi karhu, -- ja kylmä ja
kelvoton maa tämä on. Viimeisenä vuosituhantena on ilmasto vain
kylmennyt kylmenemistään, eikä kohta enää tiedä, mitä tässä tekee.
Kauniit hedelmäpuut, joita täällä ennen kasvoi, ovat kuolleet, ja
niistä eläimistä, jotka silloin elivät puissa nelin käsin kiipeillen,
ovat kehittyneet nuo julmat ihmiset, koko Titanin pahimmat pedot. Kun
he eivät enää löytäneet puiden hedelmiä, rupesivat he käymään kaksin
jaloin maassa poimiakseen marjoja ja pyydystääkseen saalista. Kun
ilmasto kävi liian kylmäksi, keksivät he keinon pukeutua surmattujen
eläinten nahkoihin ja käyttivät kiviä ja keppejä eläinten
surmaamiseksi, ja lopuksi he keksivät punaisen kukan, joka polttaa ja
valaisee pimeässä, ja sen jälkeen on rauha hävinnyt Titanista. Kaiken
tämän on mammutti minulle kertonut, ja hän on vanha ja viisas. Hän on
taas sen kuullut äidiltään, ja tämä taas omalta äidiltään, ja niin on
tieto kulkenut vuosituhansien takaa.

-- Emo, emo! -- huusi äkkiä toinen pörröinen karhunpenikka, joka oli
leikkinyt Maijan kanssa. -- Tuolta Mammutti-setä tulee.

Samassa rätisivät puiden oksat, ja kun lapset katsoivat sinnepäin,
näkivät he valtavan suuren punaruskean eläimen, merkillisen norsun
näköisen, jolla oli hyvin pitkät ylöspäin kaartuvat torahampaat,
tulevan tuuheasta kuusitiheiköstä. Se tarkasteli heitä terävästi
pienillä viisailla silmillään.

Ihmislapsia, -- ärjäisi se lopulta, ja sen ääni vyöryi vihaisena kuin
etäällä jylisevä ukkonen. -- Näen, että olette ihmisiä, tekin, vaikka
toisennäköisiä kuin ennen olen nähnyt, mutta arvaan, että jos saatte
elää ja kasvaa, te voitte tulla vielä vaarallisemmiksi meille kuin nämä
toiset. Teidän silmistänne näen, että te taidatte paremmin kuin he
käyttää hyväksenne kaikenmoisia surmalaitteita, ja luullakseni on
parasta tuhota teidät heti, ennenkuin olette kasvaneet suuremmiksi ja
ehtineet tuottaa vahinkoa.

Lalli astui rohkeasti tuon vihastuneen eläimen eteen ja kumarsi tapansa
mukaan kohteliaasti.

-- Sinä olet viisas mies, herra Mammutti, -- hän sanoi kunnioittavasti.
-- Olemme ihmisiä kuten sanoit, mutta siinä erehdyt, kun luulet meidän
tekevän pahaa. Me olemme tulleet tänne vain katsellaksemme hieman tätä
tähteä. On olemassa hyviäkin ihmisiä, jotka pitävät eläimistä.

Mammutin pienet säkenöivät silmät saivat hieman ystävällisemmän ilmeen.

-- Käytöstapasi on kohteliasta ja osoittaa, että olet saanut hyvän
kasvatuksen, -- se sanoi, -- ja jos voit löytää jonkun täältä
Titanista, joka menee sinusta takuuseen, saatte jäädä tänne yhdeksi
päiväksi ja yöksi saadaksenne katsella seutua, mutta sen ajan kuluttua
on teidän kaikkien poistuttava kuoleman uhalla.

-- Kunnioitettava herra, -- sanoi naaraskarhu, -- mieheni ja minä
menemme mielellämme takuuseen näitten kolmen puolesta, sillä he ovat
pelastaneet poikaseni sapelitiikerin hampaihin joutumasta.

-- Vai niin, -- sanoi mammutti kummastellen, -- sehän kuulostaa hyvin
ihmeelliseltä. Olisinko sittenkin erehtynyt luullessani niitä ihmisten
sukulaisiksi. En ole siltä taholta kuullut muuta kuin julmuutta ja
väkivaltaa, mutta myöntää täytyy, että nämä ovat ystävällisen näköisiä.
No niin, sittenpähän nähdään. Joka tapauksessa pysyn sanassani, että he
saavat jäädä tänne yhdeksi päiväksi ja yöksi.

-- Kiitoksia! -- sanoi Lalli kumartaen taas. -- Pitempää aikaa emme
tarvitsekaan.

Sillävälin oli Maija uteliaana tullut tuon mahtavan suuren eläimen
lähelle ja oli lopulta aivan sen edessä. Vihdoin hän ei enää voinut
vastustaa kiusausta, vaan ojensi kätensä ja silitti hiljaa pitkää
pehmeätä kärsää. Ensin mammutti säpsähti ja katseli säkenöivillä
silmillään epäluuloisesti häntä, mutta sitten se seisoi aivan hiljaa ja
salli hänen jatkaa ja lopuksi se rupesi vastahyväilyyn silitellen
kevyesti kärsällään tytön kiharaista päätä.

-- Tämä käy yli ymmärrykseni, -- se sanoi lopulta lempeällä äänellä. --
Sydänalassani tuntuu niin omituisen lämpöiseltä, aivan kuin olisit oma
poikaseni. Tämmöistä ei ole minulle ennen sattunut. Täällä Titanissa
elävät kaikki eläimet toistensa vihollisina ja pelkäävät, vihaavat tai
halveksivat toisiaan tai parhaassa tapauksessa antavat toinen toisensa
olla rauhassa, mutta nyt valtaa minun sydämeni rakkaus ja halu palvella
sinua. Mitä tämä oikein on? Mitä ihmeellisiä aikoja nyt koittaneekaan?

Mutta Maija vain hymyili sille seisoessaan sen hirvittäväin
syöksyhammasten keskellä ja lopulta hän kietoi käsivartensa sen kärsän
ympäri.

-- Tiesinhän minä, että sinä olet herttainen ukki, vaikka sinä puhuit
niin juhlallisesti, -- hän sanoi. -- Minä pidin alun pitäin sinusta.
Sinä olet niin viisaan ja kunnianarvoisan näköinen. Päästä minut nyt
ratsastamaan leveään selkääsi!

-- Minut myös, minut myös! -- pyysi Lalli, ja mammutti tarttui heihin
varovasti kärsällään ja nosti selkäänsä. Samassa hyppäsi Villikin
heidän viereensä puunoksalta, minne se oli kiivennyt.

-- Hyvästi Nalle, hyvästi rouva Nalle, hyvästi pienokaiset! -- huusivat
lapset mammutin astellessa pitkin, liukuvin askelin metsää kohden.

Tämä metsä oli hyvin samanlainen kuin olivat kotoiset metsät varhaisena
kevätpäivänä. Se vain oli erotuksena, että puut olivat täällä paljoa
suuremmat ja koko maisema paljoa villimpi. Paikoitellen oli metsä niin
tiheätä ja ryteikköistä, että tuntui aivan mahdottomalta tunkeutua sen
lävitse, mutta mammutti kävi pitkin leveäksi tallattua polkua, joka
kulki heidän oikealla puolellaan jyrkkänä kohoavan kallioseinän
vieritse. Siellä täällä oli seinämässä sinisiä jäämuureja, joita pitkin
vesi tihkui solisevina puroina. Toisinaan, kun seinämä paikoitellen
kävi hieman matalammaksi, häämötti sen yläpuolella samanlaisia sinisiä
jääjoukkioita, jotka jyrkkinä ja eri värisinä kimallellen kohosivat
pilviin ja ylempänä muuttuivat häikäisevän valkoiseksi lumeksi.

Alhaalla maassa teki lumi sulamistaan, ja puiden runkojen ympärillä oli
pyöreitä lumettomia päiviä tai vesilätäkköjä, ja muutamilla lämpöisillä
rinnemailla versoi nuorta hentoa vihantaa, ja siellä täällä kurkisti
mättäiltä pieniä valkoisia tai vaaleankeltaisia kukkia. Ilmassa oli
paikan, kostean mullan ja hennon ruohon tuoksua, ja puiden runkojen
lomista näki auringon nopeasti laskevan kalpeana ja lämpöä luomatta.

He näkivät metsässä paljon eri eläinlajeja. Muutamat olivat susien tai
hyenain näköisiä, ja ne ulvoivat nähdessään lapset mammutin selässä.
Eräällä rinteellä oli kokonainen lauma komeita hirviä laiduntamassa, ja
eräällä toisella rinteellä he näkivät ryhmän eläimiä, jotka ensimmältä
näyttivät suurilta kivenlohkareilta, mutta kun he tulivat lähemmä,
huomasivat he siinä olevan lauman kauhean suuria härkiä ja lehmiä,
hieman biisonihärkien näköisiä. Ne mulkoilivat lapsia uhkaavin katsein
pörröisten, sarvekasten otsainsa alta.

-- Mitä sinä kannat selässäsi? -- mylvivät ne mammutille. -- Eivätkö
nuokin ole ihmisiä? Eivätkö ne ole terävillä kepeillään tappaneet
tarpeeksi monta meikäläistä, ettei sinun enää tarvitsisi kanneskella
niitä ja suojella niitä?

Mammutti ravisti niille pitkiä peloittavia hampaitaan ja vastasi:

-- He ovat ystäviäni, ja minä suojelen heitä. Enkö minä ole tämän
metsän kuningas ja enkö saa tehdä, mitä haluan?

-- Kuningas, kuningas, -- ärjyi kallioluolasta ukkosenkaltainen ääni.
-- Siitä seikastahan me kaksi olemme aina kiistelleet. Kerran kai se
myös ratkaistaan, kumpi meistä on Titanin hallitsija. Kuka hyvänsä voi
nyt nähdä, ettet sinä enää ole kelvollinen pysymään kuninkaana, kun
rupeat juoksentelemaan kuin hullu, ihmislapsia selässäsi kantaen.

Kallioluolan suulle ilmaantui suuri kellanruskea kissaeläin, sen
näköinen kuin harjaa vailla oleva leijona. Se irvisteli peloittavilla
hampaillaan mammutille, joka pysähtyi ja katseli sitä silmät
säkenöiden.

-- Sinä kuningas! -- sanoi mammutti ivallisesti. -- Miten sinä voisit
hallita viisaudella, sinä, joka surmaat ja syöt heikot. Sinun
hallinnastasi tulisi vain hirmuhallitus, ja se tuottaisi rajatonta
kurjuutta. Luulet olevasi hallitsijaksi syntynyt, koska olet väkevä ja
julma, mutta jos muut eläimet saavat valita, niin kyllä ne visusti
varovat ottamasta sinua kuninkaakseen, sillä ne tuntevat, että
kuninkaan tulee olla viisas ja suojella heikkoja.

-- Valita, valita, -- kiljui leijona. -- Onko moista ennen kuultu, että
alamaiset saisivat valita? Niidenhän on vain alistuttava väkevän
hallitsijan valtaan eikä valittava. No niin, sen seikan tulevaisuus
ratkaiskoon. Jonakin päivänä haastan sinut kaksintaisteluun,
ja silloin saadaan nähdä, mutta tänä yönä kutsun kaikki eläimet
neuvottelukokoukseen ja kerron heille, että sinä olet solminut liiton
ihmisen, meidän kaikkien yhteisen vihollisen kanssa.

-- Tee niin! -- vastasi mammutti ylväänä. -- Nämä kaksi eivät ole
tavallisia ihmisiä, enkä ole antanut heille lupaa oleskella Titanissa
kauemmin kuin yhden päivän ja yön. Ellei eläinten neuvosto toivo heidän
viipyvän kauvempaa, niin saavat he mennä.

-- Vatsaani -- -- -- sanoi leijona lauseen täytteeksi päästäen samalla
ukkosena kaikuvan naurun.

-- Siitä seikasta me olemme eri mieltä, -- huusi mammutti, joka jo oli
lähtenyt liikkeelle, -- mutta nyt ei minulla ole enää aikaa.

-- Hyvästi, serkku, hyvästi! -- huusi Villi leijonalle. -- Kyllä me
opetamme sinulle parempia tapoja, jos jäämme tänne kyllin pitkäksi
ajaksi.

Ja niin hölkytteli mammutti edelleen, mutta piti vielä kauan toisen
silmänsä suunnattuna luolaan, valmiina torjumaan salakavalan
hyökkäyksen.

Aurinko teki nopeasti laskuaan, ja Lalli seurasi silmillään sen pientä
kalpeata kerää.

-- Ei tuosta ole suurtakaan hyötyä, -- sanoi hän.

-- Ei olekaan, -- vastasi Mammutti. -- Se on niin etäällä, että kuluu
kaksikymmentä yhdeksän ja puoli teikäläistä vuotta, kun Saturnus kerran
kiertää auringon. Mutta emme me sitä niin paljoa tarvitsekaan, kun
meillä on Saturnus-emomme.

Silloin Lalli muisti Jupiterissa vallitsevat olot ja ymmärsi, että
täällä mahtoivat asiat olla kutakuinkin samoin. Senvuoksi hän odotti
jännityksellä saavansa nähdä auringonlaskun jälkeen, minkä näköinen
tämä kiertotähti oli.

Ei kestänytkään kauan ennenkuin aurinko laski, ja jo sitä ennen hän
näki, että metsän ja vuorten yläpuolella alkoi valjeta. He tulivat nyt
hieman aukeammalle maalle, mistä voivat nähdä korkeat jäätiköt, ja
äkkiä hän näki vuorten olevan leveän valorenkaan, aivan kuin sädekehän,
ympäröiminä. Rengas kohosi yhä ylemmä ja sen jälkeen näkyi vielä
toinen, sen sisäpuolella oleva valorengas, ja pian nousi kiertotähden
säteilevä levy kimaltelevan, sinisen jäävuoren yläpuolelle. Ylemmä ja
yhä ylemmä se nousi, kunnes se oli kokonaan taivaalla, kummankin
merkillisen renkaansa keskellä, majesteetillisena ja kauniina, ja sen
ympärillä oli taivaalla sitäpaitsi paistamassa seitsemän erikoista
kuuta. Tämä kaikki oli niin lumoisan kaunista, että Lalli ja Maija
istuivat aivan vaipuneina ihasteluun.

-- Seitsemän kuuta, -- huomautti Villi ihmeissään. -- Tämmöisenä yönä
kelpaisi pitää kissannaukujaisia!

-- Niitä on kymmenen, -- sanoi mammutti -- mutta nykyisin on kaksi
Saturnuksen takana ja kymmenes on Titan.

-- No niin, ette te juuri voi kerskua, että teillä on paljon
auringonvaloa, -- sanoi Maija nauraen, -- mutta kuunvaloa on sitä
enemmän ja renkaanvaloa vielä kaupantekijäisiksi. Ei ole liioin helppo
sanoa, mikä vuorokaudenaika on lämpöisin, sillä minusta lämmittää
Saturnus enemmän kuin aurinko.

Lallin mielestä oli Maija vallan oikeassa, sillä tuosta suuresta
loistavasta levystä lähti aivan kuin Jupiterista leppoisaa miellyttävää
lämpöä, joka sulatti lunta yhä nopeammin. Vuorilla solisivat purot
voimakkaammin, ja metsästä kuului erilaisia linnunääniä, jotka
tervehtivät Saturnuksen nousua.

Mammutti lähti taas liikkeelle, ja kapea, tallattu polku kiemurteli
jättiläispuiden lomitse, jotka täyttivät ilman pihkaisella tuoksullaan.
Se oli ihana ratsastusmatka, mutta se päättyi äkkiä kamalalla tavalla.
Yht'äkkiä tuntui, kuin olisi maa vajonnut mammutin jalkojen alla, ja se
syöksähti kauhusta ulvoen syvään, jyrkkäseinäiseen kuoppaan, niin
syvään, että sen selässä istuvat lapset olivat maanpinnan tasalla.

Lalli huomasi heti, että tässä oli ihmisten kaivama salakuoppa, sillä
sen seinät olivat niin pystysuorat ja se oli niin taitavasti katettu
oksilla ja lumella. Hän hyppäsi heti alas mammutin selästä kuopan
reunalle, ja Maija ja Villi seurasivat hänen esimerkkiään.

-- Mitä nyt on tehtävät? -- kysyi Lalli levottomana.

Mammutti oli ilmeisesti mitä syvimmän kauhun vallassa, se huohotti ja
voivotteli, että sen viimeinen hetki oli nyt lyönyt, että pian tulivat
kai julmat ihmiset tappamaan sen terävillä keihäillään.

-- Älä pelkää! -- sanoi Lalli lohdutellen. -- Me koetamme kaivaa sinut
ylös sieltä, ennenkuin he ehtivät tulemaan.

Hän juoksi puiden sekaan ja rupesi etsimään sopivaa seivästä, millä
kaivaa maata, ja Maija teki samoin. Pian oli kumpikin löytänyt
itselleen semmoisen, ja he rupesivat heti ahertamaan, niin että hiki
tippui. He irroittivat maata kuopan reunoilta, ja pudottivat
irtautuneet kokkareet pohjaan, missä mammutti tallasi ne alleen, joten
kuoppa kävi yhä matalammaksi. Työ edistyi kumminkin hyvin hitaasti,
sillä seipäät eivät olleet kyllin terävät. Lalli lähetti senvuoksi
Maijan metsään hakemaan parempia seipäitä, ja jatkoi itse työtä, ja
siinä oli Villikin raaputtamassa ja potkimassa nelin jaloin maata
kuoppaan. Mutta äkkiä keskeytti puitten seasta tien vierestä kaikuva
terävä vihellys heidän työnsä, ja kuusenoksien välistä näki Lalli
keltaisia, hirvittävän rumia eläimellisiä kasvoja.

-- Ihmiset, ihmiset, -- vaikeroi mammutti epätoivoissaan. -- Ne tulevat
tappamaan meidät kaikki.

-- Juokse pian kutsumaan karhut avuksemme! -- kuiskasi Lalli Villille.
-- Minä koetan niitä pidätellä niin kauan.

Villi hävisi kuin salama puiden joukkoon, ja siihen ryntäsi nyt villi
lauma nahkaanpuettuja ihmisiä, joilla oli pitkät käsivarret kuin
apinoilla, hyvin matala otsa ja vahvat, ulkonevat leuat. He olivat
varustetut nuijilla ja keihäillä, joissa oli luu- tai kivikärki, ja
heidän pienet vinot silmänsä kiiluivat murhanhalusta.

Lalli asettui kuopan eteen ja tervehti heitä ystävällisesti tavalliseen
kohteliaaseen tapaansa.

-- Hyvää päivää, ihmiset! -- hän sanoi. -- Mitä te haluatte meistä?

Villit miehet pysähtyivät kummastuneina.

-- Mikäs sinä olet miehiäsi? -- kysyi suurin ja julmin heistä, äänessä
raaka, uhkaava sävy.

-- Olen ihminen kuin sinäkin, -- vastasi Lalli. -- Olen tullut tänne
ystävänäsi katsomaan maatasi.

Villit katselivat toisiaan ymmällään.

-- Niin, samanlainen sinä olet kuin mekin, -- sanoi julma mies, joka
kaikesta päättäen oli heidän päällikkönsä, -- mutta samalla sinä olet
hyvin erilainen. En ole milloinkaan nähnyt semmoista eläintä, jonka
nahasta sinä teet vaatteesi, ja sinun oma nahkasi on valkoisempaa kuin
meidän ja puhtoista kuin kukan terälehdet.

-- Olen hyvin kaukaa, -- selitti Lalli. -- Olen tullut kaukana, kaukana
avaruudessa olevasta tähdestä.

Silloin tuijottivat villit vielä uteliaampina häneen ja tulivat
vähitellen yhä lähemmäksi. He rupesivat tunnustelemaan hänen käsiään,
kasvojaan ja hiuksiaan ja erikoisesti hänen vaatteitaan ja vaihtoivat
keskenään kummastelun ja ihastelun huudahduksia.

-- Ovatko kaikki siinä tähdessä asuvat ihmiset samanlaisia kuin sinä?
-- kysyivät he vihdoin.

-- Eivät suinkaan, -- vastasi Lalli. -- Siellä on valkoisia, mustia,
punaisia ja keltaisia ihmisiä, ja minä olen vasta lapsi.

Silloin olivat villit vielä enemmän ihmeissään, sillä vaikka he olivat
täysikasvuisia miehiä, eivät he olleet Lallia paljon pitemmät.

-- Kun tulet suureksi, täytyy sinun tulla päälliköksemme, -- he
sanoivat. -- Sinun pitää tulla kanssamme luolaamme, jotta naisemme
saavat nähdä sinut, mutta ensiksi on meidän surmattava tuo mammutti.

-- Ei, sitä ette saa tehdä, -- sanoi Lalli jyrkästi. -- Se on ystäväni.

-- Mutta jos sinä olet ihminen, miten voit olla eläimen ystävä? --
kysyi päällikkö epäluuloisesti. -- Ehket olekaan ihminen, tai kenties
olet velho?

-- Meidän tähdessä on ihmisillä paljon ystäviä eläinten parista, --
selitteli Lalli kärsivällisenä. -- Me elätämme niitä ja ne tekevät
työtä hyväksemme ja palvelevat meitä.

-- Silloin olette varmaankin kaikki velhoja, -- tuumi päällikkö. --
Mutta sehän on samantekevää. Ei olisi hullumpaa, jos heimomme saisi
poppamiehen päällikökseen. Silloin se tulisi mahtavammaksi kuin
yksikään muu Titanin kansaheimo.

-- Tulen kernaasti kanssanne luolaanne, kunhan vain annatte ystäväni
mammutin mennä rauhassa, -- sanoi Lalli.

Mutta silloin miehet vain nauroivat villiä ivanaurua.

-- Luuletko, että me olisimme suorittaneet raskaan kuopankaivuun
päästääksemme sen rauhassa menemään? -- he kysyivät ja samassa he
riensivät kuopan reunalle heiluttaen keihäitään ja nuijiaan
mammuttiparan pään päällä, mutta samassa kajahti metsässä hirveä
möräjäminen ja ulvonta.

-- Kuulkaa nyt! -- huusi Lalli. -- Karhut ovat myös ystäviäni ja nyt ne
tulevat tänne ja syövät teidät jok'ikisen, ellette heti juokse
tiehenne.

-- Karhut, karhut, -- huusivat villit ja juoksivat metsään, mutta
päällikkö oli rohkea mies, ja ennen kuin hän lähti pakoon, sieppasi hän
Lallin vyötäisistä ja kantoi hänet mennessään juosten semmoista
vauhtia, että se enemmän muistutti hirveä kuin ihmistä.

Takanaan Lalli näki molemmat luolakarhut, jotka tulivat hurjaa vauhtia
pitkin polkua, ja heidän rinnallaan juoksi Villi häntä ilmassa ja
karvat pystyssä.

-- Ottakaa päällikkö kiinni! -- huusi Lalli, mutta raakalainen vain
lisäsi vauhtiaan.

-- Tullaan, tullaan, -- puuskutti Villi ja läksi ajamaan raakalaista
takaa kummankin karhun seuraamana, mutta päällikkö oli niin nopea,
etteivät edes ne päässeet häntä lähenemään, ei ainakaan aluksi. Pari
raakalaista kompastui ja kaatui, ja karhut antoivat niille
ohimennessään läimäyksen suurista käpälistään, mutta se vain hidastutti
niiden vauhtia, joten päällikkö sai vielä enemmän etumatkaa.

Vähitellen alkoi kumminkin tuntua siltä, että hänen voimansa uupuivat
kesken, ja Lalli jo luuli, että Villi ja karhut saavat hänet kiinni,
kun raakalainen samassa päästi riemuhuudon ja heitti taakkansa
vuorenseinämässä olevaan ahtaaseen aukkoon, missä innokkaat kädet kohta
tarttuivat Lalliin ja vetivät hänet pimeään luolaan, ja heti sen
jälkeen tuli päällikkö nelinkontin ryömien ja tyytyväisenä nauraen.
Silmänräpäys vain, ja sitten pimeni tuo ahdas aukko, ja luolassa
loimottavan tulen valossa Lalli näki naaraskarhun suunnattoman suuren
pään, ja sen valtavat hampaat kiilsivät tulen valossa.

-- Ole varuillasi! -- hän huusi, sillä aukko oli ilmeisesti vallan
liian ahdas karhulle, ja sen molemmin puolin seisoi jo villejä nuijat
pystyssä, valmiina musertamaan vihollisensa pään.

Karhu vetäytyi taas ulos, ja koko vuori vapisi noiden kahden eläimen
pettymyksen ulvonnasta.

Raakalaiset päästivät nyt Lallin vapaaksi, mutta ovelle pantiin kaksi
miestä keihäs kädessä vartioimaan, joten oli vallan mahdotonta
ajatellakaan pakoa. Hän tunsi olevansa hyvin onneton, ei niin paljon
oman itsensä vuoksi kuin Maijan, sillä miten kävisi tämän, kun hän oli
poissa? Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa ja luottaa Villin
viisauteen. Tällä välin hän katseli luolaa loimuavan nuotiotulen
valossa. Se oli suuri ja ihmeen kaunis. Korkealla hänen päänsä päällä
kaareutui tumma katto, jota välkkyvät, valkoiset pylväät kannattivat,
niin että luuli olevansa valtavan suuressa kirkossa. Vain
sisäänkäytävän lähellä olivat seinät, katto ja pylväät mustuneet
savusta, joka haki tiensä ulos luolasta jonkin näkymättömän katonaukon
kautta. Luolassa oli vilisemällä raakalaisia, varsinkin lapsia, jotka
leikkivät kivillä, luunikamilla ja pienillä eläinten pääkalloilla, sekä
naisia, jotka istuivat ja neuloivat luuneuloilla ja eläinten jänteillä
nahkavaatteita. Kaikki olivat hirvittävän rumia, ja heidän rähinänsä ja
rupattelunsa miltei pani Lallin korvat särkemään.

Heidän keskellään seisoi päällikkö kertoen ylpeänä, miten hän oli
vanginnut tuon pienen velhonpenikan, joka saattoi komentaa eläimiä, ja
josta nyt piti kasvatettaman heimon päällikkö hänen seuraajakseen,
sillä hänellä ei ollut poikaa. Kaikki kerääntyivät nyt pojan ympärille,
ja miehet kunnioittivat häntä päällikkönsä poikana. Naiset
tunnustelivat uteliaina häntä ja silittelivät hänen hiuksiaan, ja
lapset töllistelivät häneen silmät suurina ja sormet suussa. Mutta
Lalli-parka vain ikävöi Maijan ja Villin luo, eikä välittänyt vähääkään
saamistaan kunnianosoituksista. Eihän tässä enää tiennyt, miten kaikki
päättyy. Ei hän voinut edes hypätä takaisin maapallolle, kun hän oli
täällä luolassa.

-- Lalli, Lalli! -- kuului Maijan ääni aukon suulta. -- Oletko siellä
sisällä?

-- Olen, -- vastasi Lalli. -- Ole varuillasi, etteivät ne saa sinuakin.

-- Eivät saa, -- vastasi Maija reippaasti. -- Täällä ovat kanssani
karhut ja mammutti, jonka ne kaivoivat ylös kuopasta ja joka on
luvannut pelastaa sinut.

-- Kuka siellä on? -- kysyivät raakalaiset.

-- Sisareni, -- vastasi Lalli uhkamielisesti. -- Hän sanoo, että karhut
ja mammutti ovat luolan edustalla, eivätkä päästä ainoatakaan teistä
ulos, ennenkuin päästätte minut menemään. Koko heimoanne odottaa
silloin nälkäkuolema.

Mutta päällikkö naureskeli vain.

-- Luolaan on toinenkin sisäänkäytävä, josta sinulla ei ole tietoa --
vastasi hän, -- ja nuoret metsämiehemme kulkevat siitä ruokaa
hankkimaan.

-- Sitä en usko, -- vastasi Lalli pilkallisesti; hän tunsi nyt olevansa
täysin rohkea, sillä hän oli nähnyt Villin keltaisen hahmon hiipivän
luolaan seinän vieritse, melkein toisen ovenvartijan jalkojen välitse.
-- Miksette silloin käyttäisi sitä joka päivä?

-- Siksi, että se on liian suuri, joten petoeläimetkin voisivat siitä
tulla -- vastasi päällikkö, -- mutta senpä vuoksi olemme sulkeneet sen
puunrungoilla ja vyörykivillä, mutta ne voimme aina tarpeen tullen
ottaa pois.

Villin varjo katosi luolan pimeyteen, mutta palasi taas hetkisen
kuluttua luolan aukkoon huomaamattoman vartijan selän takaa, kun tämä
katseli Lallia, muuta näkemättä ja kuulematta.

Raakalaiset toivat nyt Lallille paistettua lihaa ja metsämarjoja, ja
hän söi samalla katsellen, miten he nakuttelivat piikivisiä
työkalujaan, teroittivat luisia keihäänkärkiään ja muovailivat
saviastioita. He kerskailivat hänelle rohkeudestaan, jota olivat
osoittaneet taistellessaan villieläimiä ja toisia heimoja vastaan, ja
kauhukseen kuuli Lalli, että he söivät vihollistensa lihaa. Kun hän
koetti selittää heille, miten väärää tämmöinen menettely oli, sanoivat
he, että heidän esi-isänsä olivat ennen heitä tehneet samoin ja että
vihollisten syöminen oli yhtä oikeutettua kuin eläinten syöminen, jotka
eivät milloinkaan olleet mitään pahaa tehneet, ja silloin ei Lalli enää
tiennyt mitä sanoa. Koko heidän elämänsä oli alinomaista taistelua
nälkää ja erilaisia vihollisia vastaan, ja niin oli aina ollut siitä
saakka kun heidän esi-isänsä olivat laanneet asumasta puissa, jotka
eivät enää ilmaston kylmettyä kantaneet hedelmiä. Ennen he olivat
olleet apinoita, mutta nyt he olivat ihmisiä, ja ennemmin tai myöhemmin
he kyllä tulisivat koko Titanin herroiksi, kunhan vain saisivat aikaa
valmistaa oikein hyviä aseita.

Lalli sääli heitä heidän julmuudestaan huolimatta, sillä heidän
elämänsä oli ankaraa ja kurjaa, mutta äkkiä keskeytti luolan perältä
kaikuva ryske hänen mietteensä. Hän näki valonsäteen pilkistävän sen
etäisestä hämärästä, ja aukko suureni suurenemistaan. Hän näki nyt,
että siellä oli hänen ystävänsä mammutti, joka oli tehnyt suuren aukon
seinään, ja muutaman hetken perästä, ennenkuin raakalaiset ehtivät sitä
estää, ryntäsi naaraskarhu sisään ja koko heimo pakeni kauhusta ulvoen
luolan suulle, mutta siellä oli heitä vastassa toinen karhu. Lalli
juoksi heti ystäviään vastaan, eivätkä villit edes ajatelleet häntä
estää. Koko luola kaikui voivotteluista ja valitushuudoista, joihin
sekaantui karhujen karjunta.

-- Pelasta meidät, pelasta meidät! -- kirkuivat raakalaiset. -- Puhu
puolestamme ystävillesi, sinä poppamies!

-- Antakaa niiden nyt olla! -- sanoi Lalli raivoisalle naaraskarhulle.
-- Säästäkää ne minun tähteni!

Ja hurja karhu hillitsi itsensä kesken vimmattua rynnistystään ja
seurasi häntä sisäänkäytävään, missä mammutti odotti. Sen vieressä
seisoivat Maija ja Villi ja huusivat hänelle tervetuloa.

Maija nauroi ja hyppi ja kirkui ilosta, niin että kesti kotvasen ennen
kuin Lalli sai hänen kertomaan, miten he näin olivat voineet tulla
hänen avukseen, ja Villikin tuntui olevan aivan pyörällä päästään,
mutta hetkisen kuluttua he hieman rauhoittuivat.

Sitten otti mammutti heidät kaikki selkäänsä, ja Maija kertoi, miten
Villi oli huutanut karhut avuksi. Kun karhut olivat jättäneet sikseen
raakalaisten takaa-ajon, olivat ne palanneet kuopalle, missä Maija oli
liittynyt niihin, ja sitten ne olivat vahvoilla kynsillään kaivaneet
mammutin ylös kuopasta. Sitten olivat he kaikin seuranneet raakalaisten
jälkiä luolalle saakka, Villi oli vakoilemalla keksinyt suuren
takakäytävän, ja mammutin oli helppo syöksyhampaillaan ja kärsällään
poistaa sen sulkuna olevat puunrungot ja kivet.

-- Ja minne sinä viet meidät nyt? -- kysyi Lalli mammutilta.

-- Meidän on kaikkien mentävä neuvottelupuulle, -- vastasi mammutti
syvällä äänellä. -- Luolaleijona on kutsunut sinne koko eläinkunnan
koettaakseen riistää minulta vallan ja saadakseen oikeuden syödä teidät
molemmat, ja meidän on mentävä sinne puolustamaan teidän henkeänne ja
minun valtaani.

Ja taas he ratsastivat metsässä kiertotähden säteillessä ja
merkillisten valorenkaiden loistaessa taivaalla. Jonkun aikaa
ratsastettuaan he tulivat suurelle aukealle paikalle, jonka keskellä
kohosi puu, niin mahtava, etteivät lapset semmoista olleet ennen
nähneet, tiedon puuta kenties lukuunottamatta. Se oli eräänlainen
mänty, ja sen runko oli niin paksu, että sen läpi olisi voinut ajaa
nelivaljakolla, jos se olisi ontto. Ja semmoinen se näytti olevankin,
sillä he näkivät aukon sen toisella sivulla, ja siinä näkyi
luolaleijonan julma pää. Puun ympärille oli kerääntynyt valtava joukko
erilaisia eläimiä, useimmat pitkä- ja lämminvillaisia. Siellä oli
suuria alkuhärkiä, hirviä, hyenoja, susia, sapelihammas-tiikerejä,
näätiä sekä suuri joukko sarvipäitä märehtijöitä ja hevosmaisia,
eläimiä, ja puiden oksilla istui kaikenmoisia lintuja.

-- Sieltä ne tulevat, -- karjui leijona. -- Siinä nyt näette kaikki,
että olen oikeassa. Mammutti on liittoutunut ihmisten kanssa ja kantaa
heitä selässään. On vihdoinkin aika teidän syöstä hänet valtaistuimelta
ja valita joku arvokkaampi, joka paremmin voi taistella eläinten
oikeuden puolesta heidän yhteistä vihollistaan vastaan.

-- Niin, niin, -- huusivat ja ulvoivat, ammuivat ja visersivät eläimet.

Silloin juoksi karhu piirin keskelle ja mörisi suuttuneena:

-- Pölkkypäitä te olette kaikki tyyni. Ettekö älyä, että leijona haluaa
päästä valtaan saadakseen paremmin syödä vatsan täydeltä teidän
lihaanne? Me olemme vast'ikään olleet taistelemassa ihmisten kanssa ja
tunkeutuneet heidän luolaansa, ja nämä, joita arvoisa herramme kantaa
selässään, ovat meitä auttaneet ja ovat eläinten ystäviä, sen voimme
eukkoni ja minä todistaa.

-- Ohoo, kas vaan! -- huusi muuan kettu. -- Ette kai luulleet, että
näin teidän säästävän ihmiset juuri tuon pojan pyynnöstä. Teidän olisi
tietenkin pitänyt surmata heidät kaikki tyyni, kun kerran olitte heidän
luolassaan. Kavaltajia olette, kavaltajia!

Nousi hirveä meteli. Kaikki huusivat toinen toistaan kovemmin, hampaat
kirisivät, sarvet heiluivat. Koko joukko jakautui kahteen puolueeseen,
toinen kannatti leijonaa, toinen mammuttia. Leijonan puolueeseen
kuuluivat useimmat petoeläimet, sudet, hyenat, ketut ja sakalit, sillä
kun leijona oli surmannut jonkun eläimen, jäi aina jotain niillekin.
Sapelihammas-tiikeritkin liittyivät niihin, sillä ne vihasivat lapsia,
koska he olivat varoittaneet karhuja, kun muuan niistä aikoi rosvota
näiltä pennut. Niinikään kuului useita lintuja, kuten korpit ja
varikset, leijonan puolueeseen. Sitävastoin liittyivät useimmat
sarvelliset eläimet mammuttiin, ja kun tämä oli järjestänyt joukkonsa,
ja alkuhärät ja hirvet siinä seisoivat sarvet alassuunnattuina ja
karhut seisoivat takajaloillaan ja heiluttivat peloittavia käpäliään,
niin ei ollut tämäkään suinkaan halveksittava puolue.

Leijona näytti tämän ymmärtävän ja kesti hyvän aikaa, ennenkuin se
antoi hyökkäyskäskyn. Tätä odotusaikaa käytti Lalli hyväkseen ja nousi
seisaalleen mammutin selkään.

-- Kuulkaa, mitä sanon, älkääkä olko hulluja! -- hän huusi tuolle
karjuvalle ja ulvovalle joukolle. -- Sanon, että teette viisaimmin
solmimalla heti rauhan ja tunnustamalla mammutin edelleenkin
kuninkaaksenne. Jos niin teette, lähden minä siskoni kanssa heti
Titanista omaan tähteemme. Sen olimme muutenkin aikoneet tehdä, eikä
kukaan teistä voi sitä estää eikä tehdä meille mitään pahaa. Mutta
ellette niin tee, niin palaan minä maapallolta ja tuon tullessani
aseita, jotka surmaavat etäältä kuin salama ja jyrähtävät kuin ukkonen,
ja silloin minä tuhoan teidät jok'ikisen.

Meteli taukosi hetkeksi, ja eläimet neuvottelivat keskenään mumisten.
Vähitellen näkyi toinen toisen perästä hiipivän mammutin puolelle, ja
lopuksi oli luolaleijona siinä vain parin sapelihammas-tiikerin
seurassa, huiskuttaen häpeissään ja kiukuissaan kylkiään hännällään.

Silloin remahti raikuva riemuhuuto mammutin kannattajajoukossa. Siinä
ammuttiin ja möristiin, hirnuttiin ja ulvottiin, ja luolaleijona hiipi
hurjasti karjuen takaisin metsään.

Sitten nousivat Lalli ja Maija mammutin selästä ja sanoivat
sydämelliset jäähyväiset kaikille ystävilleen, ja sudetkin sekä hyenat
ja sakalit heiluttivat heille häntäänsä, ja Villi juoksenteli ympäri
nauraen ja tehden pilkkaa luolaleijonasta ja matkien sitä. Maija kietoi
kätensä mammutin kärsän ympäri ja suuteli sitä, ja mammutti oikein itki
surusta ja mielenliikutuksesta, ja karhutkin huokailivat ja löivät
käpälillään epätoivoisina rintojaan vakuuttaen, etteivät he ikinä
unohda Maasta tulleita ystäviään.

Ja ylhäällä oli Saturnuksen suuri, loistava levy, katsellen heitä kuin
suuret, hyväntahtoiset kasvot, ympärillään leveät ihmeelliset renkaat
ja seitsemän kuuta.

-- Hyvästi, hyvästi! -- huudettiin kaikkialta ja kaikilla mahdollisilla
eläintenäänillä, ja sitten hyppäsivät lapset avaruuteen.




7. URANUS.

Isä tarvitsee puhelinta. Vihreä pallo ja kauhea matka. Satumaailmassa.
Maija on haavoittunut. Tonttu maanpakolaisena. Taitava takoja. Laulaja
iänikuinen. Jättiläiset ja Tor. Jumalien luona. Kaksi eriskummallista
olentoa. Muinaisroomalaisia jumalia. Minervan ehdotus.


-- Isä, isä, -- huusi Lalli seuraavana iltana, juosten isänsä
työhuoneeseen, -- miten löydän Uranuksen kaukoputkella? Tahtoisin niin
mielelläni nähdä Uranuksen.

-- Hm, -- sanoi isä ja hymyili tavallista hyväntahtoista hymyään, -- se
ei kenties ole niinkään helppoa. Vanhan ajan kansat eivät tienneet,
että Uranusta oli olemassakaan, sillä sitä ei voi nähdä paljain silmin.
He luulivat, että Uranus oli uloimmainen kiertotähti. Vasta
seitsemäntoistasataluvulla keksivät tiedemiehet sen saatuaan paremmat
kaukoputket. Mutta voinhan minä koettaa puhelimitse tiedustella
tähtitornista, mistä sitä on etsittävä.

Ja sitten isä meni puhelimeen ja puheli siinä hetkisen, sen jälkeen hän
astui Lallin kanssa saliin, sovitti kaukoputken, tirkisteli, tirkisteli
ja sanoi lopuksi:

-- Ei sitä hyvin näe. Se on vain tuo pieni vihreähkö piste tuon suuren
tähden vasemmalla puolella.

Mutta Lalli vain hymyili. Hän tiesi suoriutuvansa hyvin, kun vain sai
näkyviinsä itse tähden. Hän kiitti isää tämän vaivoista, ja sitten isä
palasi työhuoneeseensa tyytyväisenä myhäillen itsekseen.

Kuten isä oli sanonut, ei kaukoputkessa tosiaankaan ollut paljoakaan
näkemistä. Vihertävä piste, josta isä oli puhunut, oli niin pieni, että
Lalli töin tuskin saattoi nähdä sen, eikä Maija, joka tietysti oli
sinne kutsuttu samoin kuin Villikin, voinut nähdä sitä ollenkaan. Siksi
hän asettuikin veljensä taakse, kun tämä siinä seisoi ja ikävöiden
katseli tähteä.

-- Mitähän saattoi piillä tuossa vihreässä kiertotähdessä. Mitä
merkillisyyksiä mahtoi siellä olla nähtävänä.

Ja kun hän siinä seisoi tirkistellen, tapahtui taas samoin kuin
ennenkin. Pitkä musta tunneli avautui hänen eteensä, ja ennen pitkää
seisoi hän, Maija ja Villi vieressään, ulkona lasilavalla.

-- Mitä teillä nyt taas on mielessä? -- kysyi Villi hieman äreissään.
-- Alan tulla vanhaksi tämmöisiin puuhiin, ja jonakin kauniina päivänä
joudumme kaikki tyyni parempiin suihin tai saamme muulla tavoin
surmamme. Ette te ole missään tyytyväisiä, ei edes paratiisissa. Ensi
kerralla minä jään kotiin uuninnurkkaan.

-- Älä koetakaan minulle moista uskotella, -- sanoi Lalli nauraen. --
Et sinä kumminkaan voisi pysyä kotona, vaikka koettaisitkin. Muuten
voit jo nytkin ryömiä takaisin ja paneutua maata. Kyllä Maija ja minä
tulemme hyvin toimeen ilman sinuakin.

-- Mitä vielä! -- sanoi Villi ivallisesti. -- Kyllä minun täytyy tulla
pitämään vaaria teistä. Minä olen vastuussa, jos onnettomuus kohtaisi
teitä, ja senvuoksi tulen nytkin mukananne tähän uuteen hullutteluun.
Mihinkä haljuun maahan tällä kerralla matkustetaan?

Lalli loi silmäyksen avaruuteen, ja siinä hänen edessään loisti vihreä
pallo neljän pienen kuun ympäröimänä.

-- Uranukseen, -- huusi Lalli. -- Se on merkillisen näköinen, Villi.
Kukaties et uskallakaan tulla mukaan.

Villi ei vastannut mitään, tuijotti vain, ja sen silmät tulivat yhtä
vihreiksi kuin tuo tähti, ja äkkiä se otti vauhtia ja syöksyi
avaruuteen. Lalli ja Maija seuraavat nauraen perässä.

Matkat avaruuden halki tuntuivat käyvän yhä kauheammiksi. Matka
Uranukseen mahtoi olla huiman pitkä, sillä Lalli menetti tällä matkalla
kokonaan tajuntansa ja heräsi vasta siihen, että joku hautoi hänen
ohimoitaan kylmällä vedellä. Hän aukaisi silmänsä, mutta sulki ne taas.
Untahan tämän täytyi olla, sillä ympärillään hän oli nähnyt
keijukaispiirin, aivan samanlaisen kuin hän ennen oli nähnyt
satukirjojen kuvissa. Mutta siinä ne yhä seisoivat puhtaissa
valkoisissa vaatteissaan niin ihmeen kauniina ja niin kevyinä, että
ruoho tuskin taipui niiden jalkojen alla. Pieni keijukainen oli hänen
vieressään vesimalja kädessä, ja hänen edessään seisoi keijupari,
jolla oli kultakruunu päässä, siinä oli ilmeisesti keijukuningas
ja -kuningatar. Kuningatar oli hyvin kaunis ja kuningas jalon ja
viisaan näköinen, mutta samalla oli hänen kasvoillaan pettymyksen,
melkeinpä vihan ilme, kun hän katsoi Lalliin.

Myös koko maisema oli kuin satumaata. Ruoho, missä Lalli makasi, ei
ollut vihreätä vaan kauniin sinistä, ja niittyä ympäröivät puutkin
olivat sinisiä; siinä oli sinisen eri vivahduksia vaalean
taivaansinisestä tumman indigosiniseen. Sen sijaan oli taivas
kirkkaanvihreä ja samoin oli alla välkkyvä pieni järvi korean vihreä,
ja se kapea viiru, jonka pieni, heikosti vihertävä aurinko loi järven
pinnalle, väräjöi kauniin oranssinvärisenä rannalta toiselle, Aurinko
oli niin heikko, että saattoi nähdä taivaan tähdet sekä kaksi tämän
tähden neljästä kuusta, jotka näyttivät vihreiltä juustoilta.

Kaikki näytti niin sadunomaiselta ja ihmeelliseltä, että Lalli melkein
unohti ihmetellä keijukaisia, mutta ennen pitkää hän muisti Maijan,
jota hän ei nähnyt missään.

-- Missä on siskoni ja kissani? hän kysyi.

-- Kyllä minä täällä olen, -- kuului Villin ääni keijujen keskeltä, ja
Lalli näki, että muudan niistä parast'aikaa silitti hyväillen kissan
selkää.

-- Ja siskosi on täällä, -- vastasi muudan toinen keiju, -- mutta hän
on pahoin loukannut päänsä.

Lalli juoksi heti sinne ja näki Maijan makaavan liikkumattomana
sinisessä ruohikossa ja veren vuotavan hänen päästään. Silloin rupesi
hän katkerasti itkemään ja moitti itseään siitä, että oli ottanut
siskonsa huimapäisiin, vaarallisiin seikkailuihinsa.

-- Enkös minä sitä sanonut! -- mumisi Villi, mutta se ei suinkaan
lohduttanut Lallia vaan pani hänen itkemään yhä enemmän.

-- Älä itke! -- sanoi keijukaiskuningatar säälien. -- Ei hän ole
kuollut, vaikkei sekään ihme olisi semmoisen putoamisen perästä. Te
ihmiset olette aina valmiit kuolemaan vähimmästäkin kolauksesta.

-- Älä puhu niiden kanssa! -- sanoi kuningas tuimalla äänellä. -- He
ovat karkoittaneet meidät maapallolta tänne saakka, miltei
aurinkokuntamme äärimmäiseen reunaan, ja nyt he tulevat perässämme
tännekin. Parempi olisi, jos tyttö kuolisi, mutta en henno kumminkaan
antaa hänen kuolla. He näyttävät molemmat oikein kunnollisilta
ollakseen ihmisiä. Tonttu, joka aina on ollut ihmisten hyvä ystävä, voi
viedä heidät vanhan Väinämöisen luo, ja hän voi sitten parantaa tytön
laulullaan.

Eräs keijuista liiteli heti niityn yli toisten sitoessa Maijan päätä
harsoisella vyöllä. Hän makasi siinä niin kalpeana ja liikkumatonna,
aivan kuin kuolleena, eikä Lalli voinut muuta kuin itkeä. Villi seisoi
vieressä ja nuoleskeli Maijan ojossa olevaa kättä.

Hetkisen kuluttua tuli tonttu juoksujalkaa niityn poikki, niin että
punainen lakki heilui ja pitkä harmaa parta tutisi.

-- Onko täällä oikeita ihmisiä? -- se huusi jo kaukaa läähättäen
ponnistuksestaan, -- Pitkästä aikaa en ole nähnyt muita kuin peikkoja
ja jumalia. Häijyjä ihmiset ovat usein, mutta sille en mahda mitään,
että siitä huolimatta pidän heistä, lapsista eritoten. Ja hän kiirehti
siihen toisten joukkoon, puristi sydämellisesti Lallin kättä ja silitti
surkutellen Maija-paran hiuksia.

-- Ja siinähän on oikea kissakin, -- hän sanoi peräti ilostuneena. --
Ne olivat usein tovereinani talleissa ja riihissä, kun kiertelin öisin
hoitamassa talon asioita vanhaan hyvään aikaan, jolloin ihmiset vielä
panivat ulos vadillisen puuroa jouluyönä minua varten.

Ja Villikin tuntui käyvän hyvin iloiseksi, kyyristi selkäänsä ja
kehräsi.

-- Olen kuullut esivanhempaini puhuvan sinusta, -- se sanoi. -- Mutta
minkä vuoksi olet muuttanut näin kauas.

-- Niin, niin, -- huokasi tonttu. -- Ihmiset eivät tarvinneet minua
enää. He tulivat niin viisaiksi, etteivät he edes uskoneet minua
olevankaan, eivätkä panneet enää puuroa minulle, ja kun sitten kaikki
muut kuolemattomat olennot muuttivat tänne Uranukseen, tulin minäkin
heidän mukanaan. Olemme kaikki täällä maanpaossa, sillä kun ei kukaan
enää uskonut meihin, niin ei kannattanut jäädä maapallolle. En minä
tästä sinisestä ruohosta pidä enkä liioin tuosta ruohonvihreästä
merestä, mutta mitä tehdä. Mutta nyt on meidän kiireesti saatava tyttö
vanhan Väinämöisen luo, ennenkuin hän kuolee.

Ja tonttu otti Maijan vahvoille käsivarsilleen ja kantoi hänet vallan
kevyesti, ja Lalli ja Villi tulivat perässä otettuaan ensin jäähyväiset
keijukaisilta, jotka kaipaavin katsein seurasivat heitä, ja kuninkaan
kasvot kävivät entistään surullisemmiksi ja ankarammiksi, ja kuningatar
pyyhki kyynelen silmistään. Oli selvää, että hekin kaipasivat maapalloa
ja kenties ihmisiäkin, vaikka olivat liian ylpeitä sitä myöntämään.

Kun Lalli siinä asteli tontun jäljessä, kuuli hän vihreän meren
rannalta valittavia säveleitä ja katsoessaan sinnepäin, näki hän vanhan
vihreäpartaisen ukon istuvan sinisessä ruovikossa kannelta soittaen.
Sen ääni kuulosti niin surulliselta, että Lallin sydäntä oikein särki
surusta ja säälistä.

-- Kuka tuo on? -- kysyi hän tontulta.

-- Sehän on vanha Ahti, -- vastasi tämä. -- Oikeastaan pitäisi kai
hänen partansa olla sinisen, mutta hän ei viitsi enää vaihtaa sen
väriä. Ei hän viihdy tässä vihreässä meressä ja aina hän valittaa sitä,
että aurinko on niin kaukana ja että hänen päänsä menee vallan
pyörälle, kun täällä on neljä kuuta. Ukko soittaisi kai mieluimmin
yöllä, mutta se ei käy päinsä täällä, sillä yö on liian pitkä ja kylmä.
Se kestää näet kaksikymmentäneljä teikäläistä vuotta, sillä Uranuksen
akseli on samassa tasossa kuin sen kiertorata auringon ympäri. Silloin,
kun tähden toinen napa on aurinkoon päin kääntynyt, on siellä päivää
koko ajan, vaikka tähti pyöriikin akselinsa ympäri, ja toisen navan
puolella on yhtä pitkä yö, mutta kun se on tullut toiselle puolelle
aurinkoa, ovat olot päinvastaiset. Täkäläiseen vuoteen menee
kahdeksankymmentäneljä teikäläistä vuotta, mutta se ei merkitse mitään
meille, jotka olemme kuolemattomia. Useimmat vain muuttavat
päivänpuolelle, kun pitkä, kylmä talviyö tulee. Vain kääpiöt, jotka
asuvat noissa vuorissa, jäävät tänne talveksikin sekä jotkut Lapin
peikot.

Ja tonttu näytti nenällään eräitä korkeita vuoria, jotka
jyrkkäseinäisinä kohosivat hieman kauempana rannasta. Ne olivat
kummallisen näköiset, sillä monin paikoin ja vallankin huipuissaan ne
olivat korean punaisia, kun taas toiset kohdat olivat tummansinisen
metsän peitossa.

-- Mutta miten täällä voi olla näin lämmintä, vaikka aurinko on niin
kaukana? -- kysyi Lalli.

-- Osittain se johtuu siitä, ettei tähti ole vielä täysin jäähtynyt,
vaan siitä haihtuu omaa lämpöä, ja osittain siitä, että aurinko saa
paistaa joka paikkaan niin pitkän ajan, -- selitti tonttu.

-- Nyt meidän täytyy pysytellä vuorten ja meren keskivälissä -- sanoi
hän, kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, -- sillä ei ole niinkään
varmaa, mitä mieltä vuoren peikot ja vedenhaltijat ovat, jos saavat
nähdä teidät. Vedenneidot saattavat houkutella sinut hulluttelemaan, ja
vanha Ahti ei ole hyvällä tuulella vihreässä meressään. Häijy Hiisi
asuu niinikään noissa vuorissa ilkeine seurueineen, sillä tämä osa
maata on suomalaisten jumalien ja peikkojen asumaa. Muut asuvat vuoren
toisella puolella.

Lallia oikein puistatti kuullessaan puhuttavan kaikista näistä
peikoista ja jumalista. Miten hän voikaan puolustautua niitä vastaan.
Eivät edes Villin kynnet ja hampaat voi auttaa häntä kuolemattomia
vastaan. Mutta pian hän unohti kaikki vaarat ihaillessaan merkillistä
maisemaa. Se oli suuressa määrin tavallisen maapallon-maiseman
näköinen, värit vain olivat vallan päinvastaiset. Puut, pensaat ja
kukat olivat tietysti hänelle ventovieraat ja usein merkillisen
muotoiset. Puiden lehdet olivat tavallisesti hyvin suuret ja leveät,
jotta ne voisivat kerätä heikon auringonvalon. He näkivät vain muutamia
eläimiä, ja nämä olivat hyvin arkoja, ikäänkuin olisivat heitä
epäilleet. Lallin huomio kiintyi erikoisesti siihen, että niillä
kaikilla oli suuret silmät, samanlaiset kuin pöllöillä. Kun he tulivat
lähemmäksi vuoria, ja olivat näiden etumaisten harjanteiden kohdalla,
näki hän, että niiden punainen väri aiheutui niiden rinteitä
peittävästä koreanpunaisesta sammaleesta. Maassa kasvavat kukat olivat
eri väriset, niiden joukossa oli vihreitäkin, ja nämä näyttivät hyvin
kauniilta sinisessä ruohikossa. Erään harjun rinteellä on hirsimaja,
jonka katosta nousi savupatsas vihreätä taivasta kohden. Sisältä kuului
raskaita vasaranlyöntejä ja syvä, miehekäs laulunääni.

-- Kuka siellä on? -- kysyi Lalli.

-- Seppo Ilmarinen, -- vastasi tonttu. -- Hän takoo uutta sampoa, sillä
vanha tuhoutui, kun se ryöstettiin Pohjolasta. Joku on sanonut hänelle,
että hänen kansansa nyt kipeästi tarvitsee sellaista, että se elää
köyhyydessä ja puutteessa, ja hän tahtoisi niin mielellään auttaa,
mutta hänen näyttää olevan vaikea saada syntymään uutta semmoista.

Niin, Lalli oli kyllä Kalevalasta lukenut tuosta taitavasta takojasta
ja oli hyvin utelias näkemään, mimmoinen tämä oli. Kun he menivät pajan
oven ohi, joka oli auki, kurkisti hän siis sisään ja näki voimakkaan
hartevan miehen, jolla oli nahkainen esiliina, seisomassa alasimen
ääressä heiluttaen tavattoman suurta moukaria, joka jylisten putosi
alasimelle, niin että säkenet sinkoilivat. Ahjossa loimottava tuli
valaisi hänen vakavat ja tarmokkaat, tuuhean mustan parran ympäröimät
kasvonsa. Suurten palkeiden ääressä seisoi neljä orjaa lietsoen niin,
että hiki valui nokisilta otsilta.

-- Hyvää päivää, Ilmarinen! -- tervehti Lalli.

Seppä laski joutuisasti moukarin kädestään, ja hänen synkät kasvonsa
saivat iloisen ilmeen.

-- Mikäs kumma pikku mies siinä puhuu minun omaa kieltäni? -- hän kysyi
ojentaen samalla nokisen kouransa.

-- Nimeni on Lalli, ja olen Suomesta kotoisin, -- vastasi poika.

-- Voi, voi, -- huokasi Ilmarinen, -- jospa vain pääsisi sinne takaisin
ja saisi nähdä vihreät mäntymetsät, valkorunkoiset koivut ja
sinijärvet. Kunhan tässä vain saan samponi taotuksi, niin kenties tulen
vanhan Väinämön kanssa. Hän se lauloi meidät molemmat tähän kirjavaan
maahan, kun ihmiset siellä kotona eivät enää uskoneet häneen, mutta
niinpä hän ikävöikin alituiseen sinne takaisin ja sanoo, että kerran
koittaa se päivä, jolloin hänen kansansa tarvitsee häntä, ja siksi
päiväksi on minun saatava sampo valmiiksi. Mutta astu nyt sisään,
poika, ja kerro minulle vähän kotikuulumisia vanhasta maastani.

-- En ehdi, -- vastasi Lalli. -- Siskoni on loukkaantunut, ja minun on
vietävä hänet Väinämöisen luo parannettavaksi.

-- Niin, niin, jääköön sitten toiseen kertaan, -- sanoi Ilmarinen
huoaten. -- Voittehan molemmat tulla tänne, kun asianne on toimitettu.
Sanokaa äijälle terveisiä minulta!

Ja sitten puristi Ilmarinen taas Lallin kättä ja tarttui suureen
moukariinsa.

Matka jatkui meren ja vuorten välillä olevaa kapeata maakaistaletta
myöten, ja Lalli näki kaikenlaisia merkillisiä eläimiä vilahtelevan
vedessä ja maalla. Siinä oli vedenhaltijoita ja metsänhaltijoita, ja
vuorten sisustasta kuului kääpiöiden vasarain kalkutusta.

-- Joudu, joudu! -- huusi tonttu äkkiä. -- Hiisi ajaa meitä takaa...

Ja metsistä kuului tosiaankin kohinaa ja suhinaa, ja puut huojuivat
kuin myrskyn myllertäessä. Tonttu rupesi juoksemaan kantaen Maijaa
sylissään, ja Lalli ja Villi tulivat perässä, minkä pääsivät. Kohina
kuului yhä lähempää, puut kaatuivat jo aivan heidän takanaan, ja Lalli
oli jo menettää toivonsa päästä koskaan Väinämöisen tupaan, kun hän
samassa näki sen aivan edessään suurta kivilohkaretta kaartavassa
tienmutkauksessa. Se oli melkein samannäköinen kuin Ilmarisen tupa,
rakennettu suurista hirsistä, savupiippua vailla, musta reppana
katossa, mutta suurempi se oli. Rappusilla istui vanha Väinämöinen
kantele polvillaan ja soitti ja lauloi. Ihmeellisinä ja mahtavina
vierivät sävelet kanteleesta, ja ne näyttivät tyynnyttäneen myrskyn ja
karkoittaneen pahat henget, sillä heidän ympärillään kävi kaikki
hiljaiseksi ja rauhalliseksi.

-- Hyvää päivää, Väinämöinen! -- tervehti Lalli taas.

Pitkä- ja hopeapartainen vanhus nosti miettivät, ryppyiset kasvonsa
ylös, ja hänen silmistään loisti hyvyys ja viisaus.

Sitten hän vastasi laulaen samalla äänellä kuin äsken:

    -- Kummat kuulen, ihmeet elän:
    korvaan vanhan Väinämöisen
    kaikuu sanat suomalaiset,
    Kalevalan kieli kaunis.
    Kuka olet, poika pieni,
    suomea mi haastat selvää
    puhut kieltä kalevaista?

Silloin kertoi Lalli lyhyesti, kuka hän oli ja mitä oli tapahtunut.

Vanhus kuunteli tarkkaavaisena ja sitten hän lauloi:

    Totta tuohon apu saadaan
    tukitahan veren vuoto.
    Vaka vanha Väinämöinen
    tuntee toki syntysanat,
    tietävi kivenki synnyn,
    johon siskosi satutti,
    tyttö pieni päänsä iski.

Ja sitten hän asettui Maijan eteen ja alkoi laulaa pitkää loitsua, ja
hänen kanteleestaan vierivät sävelet salaperäisinä ja hillittyinä.
Hänen laulaessaan näki Lalli Maijan haavan vähitellen kasvavan umpeen,
ja hänen kasvoihinsa tuli entinen ruusunpuna, ja ennen pitkää hän
aukaisi suuret iloiset silmänsä ja katseli uteliaana Väinämöistä.

-- Oi, sinä vanha, rakas, herttainen Väinämöinen! -- huusi hän
ihastuneena ja kietoi käsivartensa ukon kaulaan. -- Minä tunsin heti
sinut. Olen nähnyt monesti kuvasi ja kuvapatsaasi Helsingissä, ja minä
pidän sinusta.

Silloin valahtivat kyynelet vanhan Väinämöisen silmiin, mutta hän
pyyhkäisi ne pois kämmenellä ja lauloi:

    -- Eipä laulajan sopisi,
    vanhan miehen, partasuisen,
    itkeskellä tytön nähden,
    lapsen lailla vetistellä.
    Vaan on heikko Väinämöinen,
    ei voi tunteitaan hillitä,
    peittää mielialojansa,
    vaikka peikkoja pahoja
    hillitsevi, hallitsevi.
    Lähde nyt laulajan majasta,
    tervehenä tuvastani,
    jätä ukko yksinäinen
    huolinensa, kaihoinensa!
    Palaja sinä kotiisi
    saloille suloisen Suomen,
    Kalevalan kankahille!
    Kerro terveiset Väinämön,
    lausu laulajan lupaus:
    Kerran saapuu Väinämöinen,
    palavi uros Kalevan,
    kun on kansansa sopuisa,
    vapaa veriviastansa,
    kun ei keskenään kiistele
    lapset saman emon armaan,
    veli ei veljyttä kadehdi.
    Silloin laulu kaunis kaikuu
    virsi vierivi verevä
    rannoilla suloisen Saimaan,
    kantele hopeakieli
    kesäyössä hempeässä
    helkähtävi heleästi.
    Silloin saapuu Väinämöinen.

Vanhuksen ääni värähteli rajatonta kaihoa, ja kun hän lopetti, kääntyi
hän poispäin kuin olisi hänen sydämensä ollut liian täynnä, ja lapset
ymmärsivät, että hän halusi olla yksin. He hiipivät hiljaa pois metsään
kapeata polkua pitkin, ja heidän perässään asteli Villi hyvin
miettiväisen näköisenä.

-- Mutta missä tonttu on? kysyi Lalli äkkiä.

-- Tonttu? -- toisti Maija kummastellen. -- En minä ole mitään tonttua
nähnytkään.

-- Niin, sinähän olit tainnoksissa koko ajan, -- selitti Lalli, --
mutta juuri hän sinut kantoi tänne ja näytti meille tien.

-- Hän ei tahtonut häiritä, -- sanoi Villi. -- Hän luuli meidän
viipyvän Väinämöisen luona. Hän sanoi, että he kaksi eivät kuuluneet
samaan aikakauteen.

-- Ja minä kun en saanut häntä nähdä enkä kiittää, -- pahoitteli Maija.
-- Mutta mitä nyt tehdään?

-- Meidän täytyy itse löytää pois täältä -- sanoi Lalli. -- Täällä
ulottuvat vuoret aina mereen saakka, joten täytyy mennä niiden yli.

He jatkoivat siis matkaansa metsän halki ja kulkivat pienen mökin
ohitse, joka näytti olevan kauttaaltaan tehty sokerista ja
piparkakuista, mutta silloin he tiesivät, että "Hannu ja Greta"-nimisen
sadun ilkeä noita-akka asui siinä, eivätkä käyneet sinne sisälle.
Sitten he nousivat punaisille vuorille ja näkivät eräässä rotkossa
lauman ilkeitä vuorenpeikkoja leikkimässä, mutta onneksi nämä eivät
huomanneet lapsia.,

He kapusivat korkeiden jyrkkien vuorien yli ja tulivat niiden toisella
puolella olevaan jylhään metsäseutuun. Täällä oli suuria kivilohkareita
siellä täällä puiden joukossa, ja muutamia puita oli juurineen
päivineen revitty maasta ja viskelty hujan hajan. Oli hyvin vaikeata
päästä eteenpäin tässä sekamelskassa, ja kun he olivat tulleet erään
suuren kallionlohkareen luo, pysähtyivät he äkkiä kauhusta
jähmettyneinä, sillä siinä istui kamala jättiläinen puolinukuksissa,
selkä kalliota vasten.

-- Pian metsään! -- kuiskasi Lalli, ja he vetäytyivät takaisin
kallionnurkan taakse, mutta jättiläisellä näytti olevan tarkka kuulo,
ja se nousi ylös kauheasti karjuen.

-- Tuntuu kristityn ihmisen lihan haju, -- se huusi, ja silmät pyörivät
hurjasti sen päässä. Se olisi varmasti heti huomannut lapset, ellei
Villi olisi äkkiä juossut kallionlohkareen ympäri, karannut ylös toista
jalkaa pitkin sen kasvoille ja silmille ja sitten alas samaa kyytiä
pitkin sen selkää, ennenkuin jättiläinen oli ehtinyt ottaa sitä kiinni.
Sitten kissa hyppäsi maahan ja juoksi metsään.

Sillävälin kun jättiläinen kiukusta karjuen ajoi kissaa takaa, saivat
Lalli ja Maija aikaa vetäytyä metsään piiloon, ja he luulivat jo
olevansa turvassa, kun he kauhukseen näkivät toisen jättiläisen tulevan
kävellen metsän halki taivuttaen käsillään puita pois tieltään melkein
niinkuin taivutetaan pitkää ruohoa. Se nuuski ja haisteli aivan kuin
olisi sekin hajusta tuntenut heidän läsnäolonsa ja suuntasi lopulta
askelensa suoraan heitä kohden irvistellen hyvillään.

-- Hyvä paisti, hyvä paisti! -- se mutisi ja kurkoitti eteenpäin
nähdäkseen paremmin lapset, mutta sitten se pysähtyi kuin olisi se
pelästynyt.

Samassa kuulivat lapsetkin ukkosenkaltaisen jylinän, joka läheni
nopeasti. Molemmat jättiläiset liittyivät toisiinsa ja huusivat
puoliksi peloissaan, puoliksi suuttuneina:

-- Tor tulee.

Jylinä oli nyt aivan lähellä, ja taivaalle nousi tumma ukkospilvi,
josta sinkoili häikäisevän kirkkaita salamoita. Pian sai tämä pilvi
suurten vaunujen muodon, joita veti kaksi jättiläiskokoista pukkia ja
joissa istui pilvenkorkuinen olento teräksensiniseen sotisopaan
puettuna. Kädessään hän heilutti suurta vasaraa ja ohjasi ihmeellisen
valjakkonsa suoraan jättiläisiä kohden, jotka vimmatusti heiluttelivat
nuijiaan häntä vastaan. Taistelu ei kumminkaan tullut pitkäksi, ja pian
makasivat molemmat jättiläiset maassa murskatuin päin.

Nyt huomasi Tor lapset, jotka seisoivat siinä vavisten.

-- Totta tosiaan, siinähän on ihmislapsia! -- sanoi hän puoleksi
huvitettuna, puoleksi pettyneenä. -- Luulinpa, ettei minun olisi
tarvinnut niitä enää nähdä. Mutta saattaahan olla hauskaakin uudistaa
tuttavuus näiden tuhannen vuoden perästä. Tulkaa tänne, lapsukaiset,
niin pääsette ajamaan!

Lalli ja Maija eivät tunteneet ollenkaan pelkäävänsä tuota suurta
hyvätuulista jumalaa. Epäröimättä he nousivat hänen vaunuihinsa ja
sitten sitä mentiin ilmojen halki yli puiden latvojen, ja pian he
tulivat suureen linnaan, jota ympäröivät korkeat muurit ja vallihaudat.
Vaunut ajoivat linnanpihalle, ja siellä tuli heitä vastaan vanhoja
partasuisia urhoja, jotka uteliaina katselivat heitä.

-- Tulkaa sisään, pienokaiset, -- sanoi Tor hymyillen leveää suopeata
hymyään, -- niin saatte nähdä, miten vanhat jumalat elävät täällä
Valhallassa.

Sitten ohjasi hän heidät valtavan suureen saliin, jonka keskellä oli
pitkä pöytä. Pöydän ääressä istui jumalia ja jumalattaria juoden simaa
suurista juomasarvista ja syöden sianlihaa, jota leikkelivät
suunnattoman suuren karjun selästä. Karjuparka juoksi urallaan salissa
ja kirkui hirveästi, kun jumalat sitä leikkasivat, mutta heti kasvoi
lihaa entiselle paikalle, joten sitä voi leikata loppumattomiin. Siellä
olijoista lapset tunsivat heti viisaan silmäpuoli Odinin, Freijan ja
Friggan, siellä olivat Heimdall ja valkea Balder ja moni muu, ja Balder
katsoi niin lempeästi heihin, että hän heti voitti heidän sydämensä.

-- Vielä elävät vanhat jumalat, -- he huusivat kaikki ja joivat maljan
lasten kanssa ja iskivät heille silmää ystävällisesti. Villi hyppäsi
heti Friggan polvelle, ja hän silitti sen selkää, ja valkea Balder
silitti lasten hiuksia ja kysyi, miten pohjolassa voidaan.

-- Toivottavasti kaikki pohjolan kansat ovat ystäviä ja veljeksiä, --
sanoi hän.

-- Ja toivottavasti he antavat selkään kaikille muille kansoille,
vallankin idän pitkäparroille, -- tokaisi Tor, joka oli istunut pöydän
ääreen ja juuri leikannut aikamoisen lihakimpaleen karjun selästä.

-- Maailmassa on ollut suuri sota ja paljon kurjuutta, -- selitti Lalli
vakavana, -- mutta Skandinavia ei ole ottanut siihen osaa.

-- Häpeä sille! -- jyrisi Tor vihaisena, mutta Balder vain hymyili
lempeätä hymyään.

-- Kenties valkoinen Kristus on voittanut puolelleen heidän sydämensä,
-- sanoi hän leppeästi.

Mutta Tor oli huonolla tuulella ja joi hirveästi väkevää simaa, ja Odin
oli vakavan ja miettivän näköinen, kun taas jumalattaret laskivat
leikkiä ja nipistivät Maijaa poskeen ja narrasivat Lallin juomaan
simaa, joka hänen mielestään oli kauhean karvasta.

-- Mutta miten ja minkä vuoksi te oikeastaan olette tänne tulleet? --
kysyi Frigga.

Silloin Lalli alkoi kertoa heidän retkistään ja seikkailuistaan, ja
kaikki jumalat ja jumalattaret kuuntelivat ihmetellen.

-- Mutta on noissa, lempo soikoon, sentään uljuutta, -- huusi
Tor ja löi nyrkkinsä pöytään, että kumahti. -- He ovat yhtä hyviä
kuin vanhat viikingit, vaikkeivät he tappelekaan, ja saakoot he
kaiken kunnioitukseni. Huomaan nyt, että voi saada seikkailuja
taistelemattakin.

Mutta äkkiä kuului ulkoa torventoitotusta, ja kaikki jumalat ryntäsivät
pystyyn istuimiltaan.

-- Taisteluun, taisteluun! -- he huusivat ja tarttuivat aseisiinsa, ja
samassa tuokiossa oli sali tyhjänä.

Lalli ja Maija menivät perässä, mutta kun he näkivät jumalien marssivan
urhojensa etunenässä taistelemaan toista sotajoukkoa vastaan, joka
odotti kentällä, rupesi heitä peloittamaan ja he riensivät kiireesti
toiseen suuntaan. He kulkivat taas metsän halki ja kapusivat vuorten
ylitse ja näkivät kummallisten hahmojen vilahtelevan puiden lomitse ja
rotkoissa. Lähteiden partailla istui nymfejä, ja merkilliset olennot,
puoliksi hevosia, puoliksi miehiä, syöksähtelivät metsän halki nymfejä
takaa-ajaen. Silloin tällöin kajahti metsässä lumoavan kiehtova
huilunääni, hieman laulurastaan laulua muistuttava, ja se viritti
ihmeellisiä tunteita lasten sydämissä, iloisia ja samalla kaihoisia, ja
palautti mieleen kotoiset kesäillat.

Merkillinen huilunsoittaja tuli yhä lähemmäs, ja puiden välistä näkyi
kummallinen olento, puoliksi pukki, puoliksi ihminen, ja sillä oli
huilu kädessä. Sen rinnalla asteli nuori kaunis mies, jonka otsalla oli
viininlehväseppele. Hän soitti kitaraa ja hyräili iloista sävelmää.

-- Hahaha, -- nauroi pukkimies. -- Kautta suuren Jupiterin parran, eikö
tuolta tule kaksi ihmislasta ja oikea mainen katti vielä kaiken
lisäksi! Miten Pluton nimessä he ovat tänne tulleet?

-- Yhdentekevää, yhdentekevää, rakas Pan, -- vastasi nuorukainen
välinpitämättömästi. -- Lapsista en ole koskaan piitannut. Vain
kaunisten nuorukaisten ja voimakasten miesten kanssa minä olin
tekemisissä. Katit ja lapset ovat juomingeissa vain tiellä.

-- No, no, -- älä nyt, Bakkus, puhu tyhmyyksiä, -- sanoi pukki-ihminen
hieman kärsimättömästi. -- Tiedäthän sinä yhtähyvin kuin minäkin, että
lapsista kaavaa nuorukaisia ja neitosia, ja etteivät siihen kuluvat
vuodet merkitse meille kuolemattomille paljoakaan. Siitähän nyt on
kysymys, mistä nuo lapset ovat tänne tulleet ja miten kauan he täällä
viipyvät. Jonakin kauniina päivänä saat sinä heistä seuraa.

-- Näyttävät olevan siskoksia, -- vastasi Bakkus yhtä
välinpitämättömänä. -- En usko, että Venuskaan heistä välittää. Voit
viedä heidät Minervan luo, kenties häntä haluttaa päntätä viisauttaan
heihin, ellei Juno tahdo ruveta heidän mammakseen.

-- Meillä on oma äiti, emmekä huoli kenestäkään muusta, -- sanoi Maija
uhitellen. -- Me olemme vain tulleet tänne katsomaan Uranusta ja
menemme pian pois taas.

-- No, no, piikaseni, -- nauroi Bakkus. -- Sinustahan tulee vielä aito
Xantippa, jos saat elää. Katsos, Xantippa ja viininjumala eivät ole
koskaan pitäneet toisistaan, mutta siitä et voi olla niinkään varma,
etteikö veljesi silti rupea minusta pitämään.

-- Hän on humalassa, -- kuiskasi Villi, -- ja sellaisten kanssa ei saa
kiistellä.

Lalli nieli sen äkäisen vastauksen, jonka hän oli antamaisillaan
viininjumalalle ja kääntyi sensijaan rinnallaan olevan merkillisen,
takkuisen pukki-ihmisen puoleen, joka kirkkaine pirteine silmineen ja
vilkkaine liikkeineen miellytti häntä paljoa enemmän kuin juopunut
viininjumala.

-- Kuka sinä olet? -- hän kysyi.

-- Hei, hei, -- vastasi Pan. -- Minä olen metsän jumala, enkä
seurustele niin usein ihmisten kanssa kuin ystäväni Bakkus. Minä vain
soittelen heille salomailla ja opetan heitä rakastamaan luontoa ja
vapautta.

-- Minä pidän sinusta, -- sanoi Lalli avomielisesti. -- Sinä muistutat
jollain lailla Suomen metsiä ja järviä.

-- Vai olet sinä siitä maasta kotoisin, -- sanoi Pan, ja hänen
äänessään väreili kaihoa. -- Niin, minä tunnen hyvin sen maan. Siellä
on kaunis luonto, ja ellei ukko Tapio olisi ottanut haltuunsa niitä
metsiä, niin olisin minä muuttanut mielelläni sinne, kun roomalaiset
lakkasivat uskomasta minuun. Mutta samantekeväähän se nyt on, kun
meidän kaikkien kuitenkin piti muuttaa tähän tähteen. Minulle ei se ole
sanottavasti mitään merkinnyt, vaikka metsät täällä tosin ovat siniset,
mutta ystävälleni Bakkukselle se oli ikävä seikka, ja siksipä minun
täytyy toisinaan pitää hänelle seuraa. Pahinta oli muutto vanhalle
Neptunukselle. Hän ei voi lainkaan viihtyä täällä ruohonvihreässä
meressä, joka on aivan erilainen kuin hänen vanha rakas Välimerensä, ja
sentähden hän onkin muuttanut uloimpaan kiertotähteen, joka on saanut
hänen nimensä. Siellä on vain merta, eikä maata lainkaan, ja siksi hän
viihtyy siellä mainiosti, ja tähystelee avaruudessa liikkuvia
pyrstötähtiä ja muita vaarallisia kappaleita ja varoittaa meitä, kun
semmoisia tulee lähelle. Sinne teidän pitäisi mennä ukkoa tervehtimään,
sillä varmaankin hän toisinaan tuntee olonsa yksinäiseksi, kun hänellä
ei ole laivoja lyötävänä säpäleiksi pahan tuulensa purkamiseksi. Ensin
voitte sentään tulla tervehtimään tovereitamme, muita roomalaisia
jumalia, jotka niinikään ilostuvat saadessaan taas tavata ihmisiä
enemmän kuin tuhannen vuoden perästä. Kas niin, Bakkus, tuletko mukaan?

Mutta Bakkus vain hyräili itsekseen:

    -- Oh meri taivaanvihreä! --

-- En, -- vastasi hän vihdoin viimein, kun Pan oli toistanut
kysymyksensä. -- Mieluummin minä paneudun ruohikkoon nukkumaan, ja sinä
voit ruveta lastenhoitajaksi, jos se sinua niin huvittaa.

Pan nauroi, ja niin lähtivät he matkaan. He kapusivat korkean pyöreän
kukkulan harjulle ja tulivat pian kaupunkiin, minkä rakennukset olivat
komeat, marmorista rakennetut ja kaunein pylväskäytävin kaunistetut.
Suurella avoimella paikalla, joka oli kivetty marmorilaatoin ja jonka
keskellä oli suihkukaivo, istui tai lojui useita miehiä ja naisia,
jotkut sotisopaan puettuina, toiset valkeisiin vaatteisiin ja muutamat
olivat miltei aivan alasti.

-- Tuolla on meidän kaikkien isä, Jupiter, -- esitteli Pan osoittaen
muuatta komearyhtistä jalopiirteistä miestä, -- ja tuo hieman pyylevä
nainen on hänen puolisonsa Juno. Tuo nuori mies, joka on täysiin
varustuksiin pukeutuneena ja jolla on siivet jaloissa, on Merkurius.
Tuo kunnianarvoisa valkopartainen ukko on Saturnus. Hän on meistä
vanhin ja hän on ajan jumala. Tuo reipas, voimakas mies on sodanjumala
Mars. Ja tuo kaunis nainen, jolla on noin vähän vaatteita yllään, on
Venus. Ystävämme Pluto, tulenjumala, pysyttelee mieluimmin tähden
sisustan kuumissa osissa eikä tule useinkaan tänne meitä tervehtimään.
Ja tuolla on teidän suojelijattarenne, viisauden ja opin jumalatar,
arvoisa Minerva.

Kaikki jumalat tervehtivät lapsia ystävällisesti hymyillen.

-- Eikö olekin merkillistä, -- sanoi Lalli, joka ei voinut kauemmin
hillitä uteliaisuuttaan, -- että kaikilla kiertotähdillä on sama nimi
kuin jollakin teistä.

Silloin nauroivat jumalat oikein sydämen pohjasta.

-- Niinpä niinkin, -- vastasi Jupiter. -- Se oli siihen aikaan, jolloin
luultiin, että tähdet vaikuttivat ihmisten kohtaloihin, ja sen vuoksi
annettiin tähti kullekin meistä. Vahinko vain, että minun tähteni on
liian kuuma asuttavaksi.

-- Ikävää sekin on, että minä, joka olen kaupanjumala, -- sanoi
Merkurius, -- olen saanut tähden, jossa ei kauppaa käydä.

-- Ja minä, -- hymyili Venus, -- joka olen rakkauden jumalatar, olen
saanut semmoisen, missä asuu vain kylmäverisiä matelijoita.

-- Ja minulle, sodan jumalalle, on annettu tähti, jossa ei enää sotia
ole, -- sanoi Mars syvällä äänellä.

-- Ja minä, -- sanoi iäkäs Saturnus vanhuudesta väräjävin äänin, --
olen saanut semmoisen, jossa ei voi maanviljelystä harjoittaa, vaikka
olenkin maanviljelyksen suojelija.

Ja sitten he nauroivat taas kaikki. Minerva tuli nyt lasten luo, ja
hänen viisaat ja jalot kasvonsa säteilivät ystävällisyyttä.

-- Olen oikein ikävöiden teitä odottanut, lapsukaiset, -- hän sanoi.
Olen ollut hyvin huvitettu matkoistanne ja kaukoputkellani olen
seurannut teitä kaikkialle. Olen huomannut, että Lalli on hyvin
innostunut oppimaan, ja siitä minä pidän. Nyt olette matkustaneet
melkein koko aurinkokunnan halki. Tosin on Marsin ja Jupiterin välillä
ryhmä pieniä kiertotähtiä eli planetoideja, jotka kiertävät auringon
ympäri, mutta niissä ei ole elämää, eikä sinne kannata matkustaa. Niin
on siis enää vain yksi kiertotähti näkemättä. Siellä elää vanha
Neptunus, mutta koko tähti on veden peitossa, joten ette voi hypätä
sinne kuten olette muihin tähtiin hypänneet. Jos tahdotte käväistä
Neptunuksen luona, niin ei ole muuta keinoa kuin että palaatte
Väinämöisen luo ja pyydätte hänen laulamaan itsenne sinne, niin
pääsette suoraan Neptunuksen veneeseen. Mutta ensin voitte jäädä tänne
hetkiseksi juttelemaan ja lepäämään.

Lapset istuivat nyt jumalien joukkoon ja nämä kysyivät heiltä, miten
maapallolla elettiin ja mitä Roomasta kuului. He näyttivät heille myös
kauniit asuntonsa, jotka olivat muinaisten temppelien näköiset, ja
tarjosivat heille virvokkeita, mutta lapset eivät voineet juoda paljon
väkevää viiniä, joka nousi päähän. Kun he sitten rupesivat tekemään
lähtöä Väinämöisen luo, tarjoutui Pan saattamaan heitä matkalla, ettei
heille sattuisi mitään onnettomuutta.

-- Pan yksin kuljeskelee alueemme ulkopuolella ja muiden kansojen
jumalien joukossa, -- selitti Minerva. -- Muussa tapauksessa olisin
itse mielelläni saattanut teitä. Täällä on vielä koko joukko muiden
kansojen jumalia, mutta en usko, että kannattaa käydä niiden luona.
Koulussa saatte kumminkin lukea tärkeimmistä. Hyvästi nyt, pienokaiset!

Ja sitten hän suuteli kumpaakin ja silitti Villin selkää, ja muut
jumalat nyökkäsivät ja heiluttivat kättään jäähyväisiksi, ja sitten
opasti Pan heidät takaisin vuorien ylitse vanhan Väinämöisen luo.




8. NEPTUNUS.

Villi tekee tenän. Väinämöisen laulu. Neptunus ja hänen veneensä.
Huvimatkalla delfinien vetämänä. Maailmojen synty. Äärettömyys.
Pyrstötähti. Villi tulla tupsahtaa. Kotiin takaisin. Isä ja äiti.


-- Enkös minä sitä sanonut! -- murisi Villi matkalla juostessaan Lallin
rinnalla ja Maijan rientäessä edempänä Panin kanssa. -- Oli vallan
tarpeetonta, että ollenkaan tulin tänne. Ei kunniallisen kissan sovi
seurustella kaikenkarvaisten peikkojen ja jumalien kanssa. Yhtä hyvin
olisin voinut pysyä kotona.

-- Älä nyt juttele joutavia, Villi! -- sanoi Lalli vähän
kärsimättömästi. -- Tiedäthän hyvin, että pelastit meidät ensimmäisen
jättiläisen kourista ja etten minä mielelläni matkusta, ellet sinä ole
mukana.

-- Viis siitä, -- vastasi Villi äreänä. -- Tälle uudelle hullunmatkalle
en aijo enää tulla mukaan. Olen saanut tarpeekseni. Ja jos oikein
ymmärsin heidän juttunsa, on koko tuo kiertotähti veden peitossa, ja
sinä tiedät hyvin, etten minä pidä vedestä. Olet jo kyllin monasti
narrannut minut ennen siihen putoamaan. Minä olen vanha ja tarvitsen
lepoa ja mukavuutta. Voit mennä ilman minua.

-- Maija, Maija! -- huusi Lalli vallan suunniltaan. -- Nyt ei Villi aio
tulla kanssamme Neptunukseen. Mitä nyt tehdään?

-- Oli sekin kysymys! -- vastasi Maija ivallisesti. -- Hypätköön Villi
takaisin maapallolle ja kömpiköön takalle, ja me menemme ilman häntä.

-- Kissa vieköön, luulenpa, että teillä ovat tytöt nykyisin yhtä
pontevat kuin pojatkin, -- sanoi Pan ihastuneena.

Villi katsoa luinautti vihaisena häneen.

-- Toivon, että kissa tosiaankin voisi viedä sinut, senkin pörröinen
pukinjalka! -- se sanoi kiukkuisena. -- Hyvästi vaan! Ei minulla ole
halua tulla tuon vanhan pöhkön luo, joka puhuu vain runomittaisesti.
Hyvästi!

Ja samassa ponnahti Villi ylös ja häipyi avaruuteen, ja kummeksuen
katselivat Lalli ja Maija hänen jälkeensä.

-- Mikä kumma on Villiin mennyt! -- sanoi Lalli. -- Hän on aina ollut
niin innostunut tulemaan mukaan eikä ole minua jättänyt suurimmissakaan
vaaroissa.

-- Ehkä hän on rakastunut ja täytyi kiirehtiä kotiin pitämään
serenaadia lemmitylleen, -- päätteli Pan, ja sitten he nauroivat kaikki
niin, että aivan unohtivat harmitella Villin uskottomuutta.

Vanha Väinämöinen istui yhä entisellä paikallaan kanteletta soittaen.
Kun hän näki heidän tulevan, kirkasti hymy hänen ryppyiset kasvonsa
osoittaen, että hän tunsi heidät. Lapset tervehtivät, ja Lalli selitti
heidän tulonsa syyn. Vanhus tuli ensin hyvin vakavaksi, mutta lupautui
sitten laulamaan heidät Neptunukseen.

Hän viritti kanteleensa ja rupesi laulamaan, ensin hiljaa, sitten yhä
kovemmin, kunnes sävelet kaikuivat mahtavina ja voimakkaina vihreän
meren yli. Kummalliset olivat hänen laulunsa sanat, ja Maija ja Lalli
menivät aivan hämmennyksiin, eivätkä voineet seurata kaikkia hänen
sanojaan. Koko ruumiissa tuntui niin merkillinen olo ikäänkuin
vanhuksen sanat olisivat voineet nostaa heidät ylös maasta. Lopulta
kävi laulu niin voimakkaaksi, että he unhottivat kaiken ympärillään.
Heidän korvissaan suhisi ja tulet leiskuivat silmissä niin, että he
hetkiseksi menivät tainnoksiin, ja kun he taas tulivat tajuihinsa,
katselivat he kummeksuen ympärilleen.

He istuivat helmiäishohtoisessa sirosti kiemurtuneessa veneessä tai
vaunuissa, joka näytti olevan tehty valtavan kokoisesta näkinkengästä.
Se eteni nopeasti ja keinuen ihanalla sinisellä merellä, jota ulottui
niin kauas kuin silmä kantoi ja jonka aaltoihin kuvastui yhtä sininen
taivas pienine himmeine aurinkoineen ja miljoonine kimmeltävine
tähtineen. Oli omituinen hämärä, puoliksi päivä, puoliksi yö, mutta
ilma oli leuto ja miellyttävä, ja lämpöä näytti huokuvan vedestä veneen
ympäriltä, jota veti virma delfinivaljakko.

Veneen keskellä seisoi vanha mies suureen kolmikärkeen nojaten. Hänen
vielä kauniissa kasvoissaan oli pitkä merenvihreä parta ja terävät,
viisaat, vihreät silmät. Hän katseli kummastellen lapsia, jotka
istuivat veneen pohjalla hänen jalkainsa juuressa.

-- Maasta tulleita vieraita, -- hän mutisi itsekseen. -- Mitähän tämä
merkinnee?

Lalli tervehti kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli, ja sanoi, että he
olivat tulleet katselemaan tätä vanhuksen kiertotähteä, ja että heillä
oli terveisiä tuotavana muilta roomalaisilta jumalilta, erikoisesti
Minervalta, joka oli pyytänyt Neptunusta hyväntahtoisesti antamaan
heille selityksiä, mikäli hän voi.

-- Niin, niin, -- vastasi ukko hymyillen, -- on hyvä, että viisauden
jumalatar lähettää oppilaansa saamaan opetusta minunlaiseltani vanhalta
merenjumalalta. Siitä näkyy, miten vähäinen on itse asiassa erotus
oppineiden ja oppimattomain välillä, sillä toden sanoakseni emme me
paljoakaan tiedä, nimittäkäämmepä sitten itseämme jumaliksi tai
ihmisiksi, sillä sen suuren koneiston mestari, jota sanotaan
maailmankaikkeudeksi, on enemmän kuin Jupiter ja Odin. Me vaivaiset
saimme vain jonkun yksityisen luonnonvoiman leikkikaluksemme, mutta hän
yksin tuntee kokonaisuuden salaisuuden. Mutta Minervan vuoksi minä
mielelläni kerron, minkä tiedän, kunhan te ensin kerrotte minulle, mitä
te jo tiedätte.

Lalli kertoi sitten heidän kaikista edellisistä seikkailuistaan, ja
Neptunus kuunteli mielenkiinto yhä kasvaen.

-- Jos olet nähnyt niin paljon, -- hän sanoi kunnioittavasti, kun Lalli
oli lopettanut, -- niin tiedät jo monesta seikasta enemmän kuin minä,
ja sinun tarvitsee vain oppia yhdistämään sarjaan kaiken, mitä olette
nähneet, ja ymmärtämään sen sisäinen yhteys. Mutta ensinnähän teidän
piti nähdä tämä kiertotähti, ja niinpä voimmekin tehdä pienen
huvimatkan. Hei hopsis, delfinini!

Ja hän löi piiskalla korskahtelevia delfinejään, jotka ruiskuttivat
ilmaan korkeita vesisuihkuja, ja sitten mentiin, niin että vesi kohisi
näkinkengän ympärillä, yli tummansinisen meren, jota valaisivat pieni
aurinko, suuri kuu ja miljoonat tähdet, kaikki yhtaikaa. Tähtien
joukossa näki Lalli erään, joka oli hyvin ihmeellisen, melkeinpä
kamalan näköinen, sillä näet oli perässään pitkä, viuhkanmuotoinen
pyrstö, ja hän aikoi juuri kysyä vanhukselta, mikä se semmoinen oli,
kun Maija keskeytti hänet.

-- Eikö täällä ole enempää nähtävänä? -- hän kysyi.

-- Ei muuta kuin minkä nyt edessämme näemme, -- vastasi Neptunus, --
mutta sille, joka rakastaa merta, on tässä kylliksi. Koko tähti on
veden peitossa, mutta tähden oma sisäinen lämpö pitää tämän veden
lämpimänä, sillä auringosta ei täällä ole suurtakaan hyötyä, kuten
näet.

-- Eikö täällä ole ollenkaan eläimiä eikä kasveja? -- kysyi Maija kovin
pettyneenä.

-- On täällä vedessä sekä eläimiä että kasveja, -- vastasi vanhus. --
On eräänlaisia äyriäiseläimiä, trilobiitteja, ja erilaisia simpukoita
ja muita nilviäisiä, mutta ei suurempia eläimiä, delfinejäni
lukuunottamatta. Ja sepä se juuri tekee täälläolon niin rauhaisaksi ja
viihtyisäksi.

-- Kylläpä! -- sanoi Maija. -- En minä vaan tahtoisi täällä elää. Minä
tahdon nähdä lintuja ja puita ja kukkia.

Neptunus naurahti kuivakiskoisesti.

-- Niin, niin, -- sanoi hän, -- niin tahtoo moni muukin. Mikä mistäkin
pitää. Mutta mitä hyödyttää kaikki tuo ryömiminen ja juokseminen ja
räpytteleminen? Mitä tarkoitusta siinä on? Muutamia päiviä ryömitään,
ja siihen se sitten loppuu, ja taas täytyy syntyä uusia olentoja, ja
kaikki tappelevat ja taistelevat keskenään ja koettavat sysätä toinen
toisensa pois tieltään ja syödä toisiaan. Toisin on laita avaran meren.
Sekin on liikkeessä, ja sen aallot vyöryvät ja loiskivat riemuisina tai
ärjyvät vihaisina, mutta siellä ei valitella eikä siinä ole kuolemaa.

Maija ravisti tyytymättömänä päätään.

-- Lohduttaakseni sinua, kerron sulle, miten maapallon ihmiset joskus
voivat olla kekseliäitä, -- sanoi Neptunus ystävällisesti. -- Tarinan
olen kuullut Minervalta viimeksi käydessäni Uranuksessa. Aivan
äskettäin ei ainoakaan ihminen tietänyt tämän Neptunus-tähden
olemassaolostakaan, mutta muut tunnettiin hyvin ja laskettiin
sekunnilleen niiden kiertoajat. Mutta sitten rupesi kaksi tiedemiestä,
toinen Parisissa, toinen Lontoossa, kummastelemaan, minkä vuoksi Uranus
mahtoi muutamissa paikoissa hieman poiketa radastaan, ja sitten he
tekivät sen johtopäätöksen, että nuo poikkeamat aiheutuivat jostakin
suuremmasta kiertotähdestä, joka oli Uranuksen ulkopuolella ja joka
veti sitä puoleensa, kun ne kulkivat toistensa ohitse. He tekivät niin
tarkkoja laskelmia, että lopuksi voivat sanoa, miltä paikoilta taivasta
tuo tähti oli löydettävissä, mutta sitä oli vaikea nähdä, muut pienet
tähdet kun olivat siinä sekottamassa. Näihin aikoihin oli Berlinissä
laadittu tähtikartta juuri siitä taivaanosasta, ja ranskalainen
tiedemies pyysi saksalaisia tarkastamaan, olisiko taivaalla joku tähti,
jota ei ollut kartalle merkitty. Nämä tekivät niin, ja silloin
keksittiin tämä tähti, joka sai minun nimeni.

Lalli ja Maija kuuntelivat tarkkaavaisina, ja Lalli päätti mielessään,
että mieheksi kasvettuaan hänkin vielä tekee jonkun suuren
tähtitieteellisen löydön.

-- Mutta miksi täällä on vain vettä eikä maata ollenkaan? -- kysyi
Maija.

-- Sen selittääkseni täytyy minun kertoa koko aurinkokunnan historia,
-- vastasi Neptunus. -- Hei delfinit! Mennään nyt aika vauhtia, niin
minä kerron sillä aikaa.

Ja ukko heilahdutti suurta kolmikärkeään, ja silloin alkoi vinha tuuli
suhista mereltä, ja laineet rupesivat loiskimaan korkeina ja
lakkapäisinä. Delfinit mennä viilettivät semmoista vauhtia, että ne
väliin hyppivät vedenpinnan yläpuolelle, ja Neptunus heilutteli
kolmikärkeään vielä voimakkaammin, ja myrsky yltyi, ja aallot kohisivat
yhä enemmän, ja sitten hän alkoi kertoa kovalla äänellä, joka kuului
yli kaiken pauhun:

-- Otaksun, että tiedätte kaikkien luonnon aineiden kylmetessään
tiivistyvän. Niin on laita veden, joka hyvin korkeassa lämpötilassa on
höyrynä. Jos höyryä kylmennetään, muuttuu se nesteeksi, ja vielä
enemmän kylmennettäessä se tiivistyy kiinteäksi jääksi. Kaikilla
aineilla on siis kolme olotilaa: kaasumainen, nestemäinen ja kiinteä,
mutta eri aineet tarvitsevat hyvin erilaisia lämpötiloja näitä eri
olotiloja varten. Niinpä käy vesi kiinteäksi jo jäätymispisteessä,
mutta elohopea jähmettyy vasta 40 asteen pakkasessa. Kivet ovat
nesteinä tulivuorten sisässä ja rauta masuuneissa. No niin! Koko tämä
aurinkokunta, joka tuntuu meistä niin suurelta, mutta joka itse asiassa
on vain pienoinen pisara maailmankaikkeudessa, oli alussa vain
kaasupilveä, joka pyöri tyhjässä avaruudessa hirvittävällä nopeudella.
Sitten jotkut aineet rupesivat muuttumaan nestemäisiksi muodostaen
valkohehkuisen keskuksen, jonka ympärillä oli paksu kaasuverho. Se oli
aurinko, joka valaisi ja lämmitti kauas avaruuteen. Mutta sen suuren
pyörimisnopeuden johdosta sinkosi siitä irti valtavia kaasujoukkioita,
joista kiertotähdet syntyivät. Nämäkin pyörivät ympäri samoin kuin
aurinko, ja niistä sinkoili taas pienempiä kaasujoukkioita, joista
syntyivät niiden kuut. Kaikki nämä suuremmat ja pienemmät pallot
jähmettyivät sitä mukaa, miten suuria ja vanhoja ne olivat, pienimmät
nopeimmin, kuten maapallon kuu, joka jo on kuollut ja ilmakehää vailla,
kun taas suurimmat, Jupiter ja Saturnus, ovat vielä hyvin kuumia, ja
Neptunus on niin lämmin, että siinä on miellyttävää elää. Ensin
muodostui kiinteä sydän, jota ympäröi kiehuva vesi ja kaasut, ja sitten
peitti vesi, joka oli syntynyt näiden kaasujen tiivistymisestä, koko
taivaankappaleet. Sillävälin olivat tuliperäiset voimat toiminnassa
niiden sisustassa, puristaen sieltä esiin sulaa ainetta, joka nousi
veden yli vuoriksi ja kohottaen kokonaisia mantereita ja vajottaen ne
taas syvyyteen. Veteen muodostui liejua, soraa ja hiekkaa, ja niin
syntyi maaperä, missä kasvit ja eläimet saattoivat ruveta viihtymään.
Joko alat ymmärtää yhtenäisyyden tässä kaikessa, poikani?

Lalli oli tarkkaavaisena kuunnellut vanhuksen selityksiä. Hän oli aina
tuntenut mielenkiintoa kaikkea kohtaan, mikä koski luontoa, ja
vanhuksen puhe oli hänestä paljon hauskempaa kuin joku intiaanikirja.

-- Kyllä, luulen ainakin, -- sanoi hän miettiväisenä. -- Ensimmäisten
eläinten täytyi elää vedessä, ja niitä on vielä jäljellä täällä
Neptunuksessa, nuo trilobitit ja nilviäiset. Sitten tulevat kenties
kaikki ne eläimet, jotka näimme Venuksessa.

-- Tietysti siinä oli pitkiä ajanjaksoja välissä, -- vastasi vanhus, --
jolloin eli vielä alempia eläimiä, jotka saattoivat oleskella sekä
vedessä että maalla kuten sammakkoeläimet, mutta jota enemmän maa
kohosi, sitä korkeammaksi kehittyi maaelämä, kunnes imettäväisten
joukosta lopuksi kehittyi ihminen.

-- Niin, niin, -- huudahti Lalli ihastuneena, -- sen näin Titanissa.
Siellä oli kaikenkaltaisia kömpelörakenteisia imettäväisiä sekä
ihmisiä, jotka eivät eläimistä paljoakaan eronneet.

-- Aivan niin, -- sanoi vanhus hyväksyen. -- Maapallolla voi vielä
nähdä hyvin monella eri kehitysasteella olevia ihmisiä, mutta jos
tahtoo nähdä ihmisen vielä pitemmälle kehittyneenä, täytyy matkustaa
Marsiin. Venus, Maa, -- tai kuten teikäläiset oppineet sitä nimittävät
minun kielelläni, latinaksi, Tellus, -- ja Mars ovat melkein yhtä
suuret, mutta Mars on vanhin ja Venus nuorin.

-- Miten ihmeellistä kaikki tämä onkaan! -- huudahti Lalli. -- Mutta
mitä kaikki muut tähdet sitten ovat?

-- Ne ovat eri ikäisiä ja eri kokoisia aurinkoja, -- vastasi vanhus, --
ja niitä kiertää taas joukoittain kiertotähtiä, vaikkemme voi niitä
nähdä, kun ne ovat tummia. Sanoin jo sinulle, että koko tämä koneisto
on niin ihmeellinen, ettei kukaan meistä voi sitä käsittää. Vaikka
minua sanotaan jumalaksi, menee vanha pääni sekaisin, kun sitä
ajattelen. Iäisyyttä ja äärettömyyttä emme voi käsittää, mutta kaikki
nuo lukemattomat auringot kulkevat määrättyjä ratojaan toistensa ympäri
ja muodostavat niinsanottuja aurinkonebuloosoja, jotka etäältä
katsottuina näyttävät valosumulta. Meidän nebuloosaa sanotaan
Linnunradan nebuloosaksi, ja se, mitä te sanotte linnunradaksi, on vain
lukematon joukko niin etäällä olevia aurinkoja, että näyttää siltä kuin
niiden välissä ei olisi välipaikkoja ollenkaan. Tämä nebuloosa on
pyöreän piparkakun muotoinen, ja meidän aurinko on lähellä sen
keskikohtaa. Semmoisia nebuloosoja on rajaton määrä tuolla avaruudessa,
missä ne uiskentelevat aivan kuin limaeläimet vesilasissa, parveillen
toistensa ympäri, ja miten kiidämmekin ajatuksissamme nebuloosasta
toiseen, niin loppua ei tule koskaan. Tämä panee meidät nöyrtymään sen
mestarin edessä, joka tämän kaiken on järjestänyt ja joka on kaiken
tämän olemassaolon välttämätön edellytys. Hänen edessään täytyy meidän
kaikkien kumartua, sillä hänellä ei ole erotusta suuren ja pienen,
läheisen ja etäisen, sekunnin ja vuosituhannen välillä, hän on
riippumaton ajasta ja paikasta. Äärettömyys ja ikuisuus panee jokaisen
ajattelevan olennon myöntämään, että täytyy olla olemassa äärettömyyden
ja ikuisuuden jumala, sillä ilman häntä ei voi ajatella maailman
kaikkeudenkaan olemassaoloa. Minun aikani roomalaiset aavistivat hänen
olemassaolonsa, mutta kun he eivät voineet häntä löytää, jakoivat he
hänen valtansa meidän kesken, mutta sydämissään he uskoivat silti
iäisyyden jumalaan, ja niin on laita kaikkien epäjumalain palvelijain.
He eivät voi nähdä kylliksi kauas, ja niin ne alkavat kunnioittaa vain
muutamia todellisen jumalan ominaisuuksia.

Puhuessaan tarkasteli vanhus tuikeasti sitä ihmeellistä pyrstötähteä,
jonka Lalli jo ennen oli huomannut. Se suureni hyvin nopeasti ja näytti
tulevan yhä lähemmäksi. Se näytti onnettomuutta tuottavalta ja
kamalalta ja sai lapset tuijottamaan siihen kummastellen ja täytti
heidän sydämensä pelolla, ja lopulta Lalli kysyi:

-- Onko tuo pyrstötähti? Eikö se ole vaarallinen?

-- Pyrstötähti se kyllä on, -- vastasi vanhus, -- ja varmaankin se
kuvittelee olevansa hyvin vaarallinen, mutta kyllä minä tiedän antaa
sille hyvän vastaanoton.

-- Mutta mitä pyrstötähti oikein on? -- kysyi Maija.

-- Se on maailmanavaruudessa kiertelevä kulkuri, -- vastasi Neptunus.
-- Se on tähti, joka syöksyy hullun lailla aurinkokuntamme halki
laahaten valopyrstöään perässään. Pyrstötähdet kiertävät hyvin pitkiä
soikion muotoisia ratoja joutuen toisinaan aivan lähelle aurinkoa,
toisinaan taas niin kauas, että ne silloin ovat kenties jo toisissa
aurinkokunnissa. Muutamat palaavat säännöllisesti takaisin, toiset taas
ilmestyvät äkkiä näkyviin kuin kummitus ja häviävät jälleen. Jotkut
ovat vaarattomia sumuolentoja, mutta toisilla on valkohehkuinen
sisusta, joka kenties voisi vilahduksessa sulattaa koko maapallon, jos
ne joskus sattuisivat yhteen törmäämään. Siihen päättyisi teidän
kaikkien tarina. Te palaisitte kaikki tomuksi ja tuhaksi kaikkine
sivistyssaavutuksinenne. Tuo veitikka on juuri sitä lajia ja se suuntaa
kulkunsa suoraan meitä kohti, eikä sillä varmaankaan ole juuri hyviä
aikeita.

Ja tosiaankin kasvoi tuo kamala tähti hirvittävää kyytiä, ja Lalli voi
jo nähdä, että siinä oli valkohehkuinen sisusta ja sen ympärillä
pyörivää loistavaa pilveä.

-- Täytyykö meidän nyt kaikkien palaa kuoliaaksi? -- kysyi Maija
vavisten, kun tuo kauhea tulipilvi täytti suuren osan taivasta.

Mutta Neptunus vain nauroi tuikeata nauruaan ja äkkiä hän alkoi kaikin
voimin heiluttaa kolmikärkeään, toisinaan sillä hosuen mylleröivää
merta ja toisinaan uhaten lähenevää tähteä.

Silloin muuttui kaikki heidän ympärillään. Raskaat, mustat myrskypilvet
vyöryivät taivaalle sotavaunujen tavoin, ja ukkonen jylisi. Kävi
pimeäksi kuin yöllä, ja tätä kamalaa näytelmää valaisivat vain
häikäisevät salamat, jotka melkein taukoamatta sinkoilivat ristiin
rastiin. Kauhea rajutuuli kohisi mereltä nostaen mustalle taivaalle
vesipilviä, ja pimeyden halki ja suoraan poikki vaahtopäisten laineiden
mennä viilettivät Neptunuksen vaunut korskuvien delfinien vetäminä. Yhä
huimemmaksi kiihtyi meno, ja yhä kiihkeämmin heilutti vihastunut jumala
kolmikärkeään, ja lopulta tuntui kalpeista ja pelästyneistä lapsista
kuin olisi tuo vimmattu rajumyrsky viskannut ylös monen peninkulman
paksuisen vesisuihkun, joka kohisten ja sähisten sekaantui mustiin
pilviin.

Vielä hetkisen jatkui tätä hirvittävää myllerrystä, ja sen keskeltä
kajahti Neptunuksen riemuisa voitonnauru. Mutta äkkiä hän painoi
kolmikärkensä näkinkengän pohjaan, ja heti taukosi myrsky, ja
ihmeellinen hiljaisuus vallitsi koko luonnossa. Mustat pilvet
hajaantuivat, ja niiden halkeamista pilkisti tähti toisensa jälkeen ja
lopuksi myös pieni aurinko, joka valoi kultiaan yhä lainehtivaan
mereen. Pian tuli taivas aivan kirkkaaksi ja siniseksi kuin ei se
koskaan olisi ollutkaan ainoankaan pilven tummentama, aallot asettuivat
ja lipattelivat leikkien näkinkengän laidoilla. Katsoessaan ylöspäin
näkivät lapset vaarallisen tähden olevan jo kaukana, aivan kuin
pakomatkalla avaruuden halki.

Lalli aukaisi jo suunsa lausuakseen julki ihailunsa, kun merkillinen
tapaus keskeytti hänet. Villi näet samassa pudota tupsahti jysähtäen
veneeseen ja seisoi siinä tuijottaen heihin vallan pyörällä päästään
aivan kuin hengitys olisi matkalla salpautunut. Lopulta hän sentään sai
sanotuksi:

-- Joutuin, joutuin! Äiti on juuri menossa saliin hakemaan teitä.
Teidän täytyy pian tulla kotiin, muuten käy hullusti.

Lalli ja Maija ponnahtivat pystyyn istuimiltaan ja ehtivät vain
pikimiten puristaa jäähyväisiksi vanhan Neptunuksen kättä, ennenkuin he
päätäpahkaa heittäytyivät avaruuteen.

Kun Lalli sitten heräsi tuon hurjan hyppäyksen jälkeen, seisoi äiti
hänen vieressään ja ravisteli häntä, ja Maija istui sohvalla silmiään
hieroen.

-- Miten hirveän raskaasti sinä nukutkaan! -- sanoi äiti. -- Miksi
istut täällä pimeässä?

-- Anteeksi, äiti, -- vastasi Lalli unenpöpperöisenä. -- Olin niin
pökerryksissä hypättyäni alas Neptunuksesta.

-- Vai niin, -- naureskeli äiti, -- oletko sinä taas ollut
matkustelemassa? Se sinun pitää kertoa alusta alkaen isälle ja minulle.

-- Niin, -- huusi Maija voitonriemuisena, -- ja minä olen ollut koko
ajan mukana, ja me olemme nähneetkin vähän merkillisiä asioita noissa
kiertotähdissä. Sinun pitää kertoa isälle kaikki, Lalli!

Ja sitten he menivät kaikki isän työhuoneeseen, missä hän istui
kirjoituspöytänsä ääressä. Hän laski heti kynän kädestään.

-- No, mitä nyt on tekeillä? -- hän kysyi.

-- Lalli ja Maija ovat taas olleet matkustelemassa, -- vastasi äiti
hilpeänä, -- ja tällä kerralla kuuleman mukaan aina kiertotähdissä
saakka. No niin, Lalli, kerrohan nyt juurta jaksain!

Ja Lalli istui isän pehmoiseen nojatuoliin, ja isä ja äiti istuivat
sohvaan, ja Maija pääsi istumaan toiseen nojatuoliin, ja sitten rupesi
Lalli kertomaan heidän ihmeellisistä seikkailuistaan alusta alkaen.

-- Tästä pitää kirjoittaa kirja, -- sanoi isä, kun Lalli oli
lopettanut.

Ja sen hän tekikin.








End of Project Gutenberg's Pikku Lallin tähtimaailma, by Mikael Sand

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57104 ***