Sentinels relocatedHEADmain

1 files changed, 3171 insertions, 0 deletions

diff --git a/56930-0.txt b/56930-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..957f943
--- /dev/null
+++ b/56930-0.txt
@@ -0,0 +1,3171 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56930 ***
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+MEREN TAKAA II
+
+Kirj.
+
+Aino Kallas
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1905.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Kesä.
+Saarenmaan profeetta.
+Pyhän isän lähetti.
+Bathseba Saarenmaalla.
+Sotilaan äiti.
+Pieni kiinalainen aasi.
+Salakuljettaja.
+Häät.
+
+Kaksi lapsuuden muistoa:
+    1) Yö.
+    2) Valhe.
+Kun vanha polvi kaatuu.
+
+
+
+
+KESÄ.
+
+
+1.
+
+"Georgevitsh, -- tekö?"
+
+Pietarilainen lukionopettaja Juhan Hallik kohoitti vastahakoisesti ja
+unisesti päätään hiekasta, johon oli sen vajoittanut. Hän oli luullut
+olevansa aivan rauhoitetussa paikassa, josta ei kukaan keksisi tulla
+häntä hakemaan. Hän oli tahallaan välttänyt meren rantaa, ja annettuaan
+aamulla kolme tuntia serbialaiselle Georgevitshille, joka kesäksi
+oli pantu jälkiläksyille hänen luokseen, hän oli ottanut olalleen
+vaippansa ja kainaloonsa vanhan vuosikerran muuatta saksalaista
+pilalehteä ja lähtenyt metsään, viettääkseen muutamat tunnit levossa
+ja laiskuudessa. Männikkö oli harvennut joensuun toisella puolen
+aukeamaksi, josta nähtävästi oli vedätetty hiekkaa tielle, maa oli
+myllerrettyä, revittyä, mäntyjen juuret riippuivat irtonaisina ilmassa.
+Aukeaman reunoilla kasvoi kukkivaa kanervikkoa, ja huojui pitkiä,
+punakukkaisia horsmia. Hallik oli suurella mielihyvällä levittänyt
+vaippansa pahimpaan paahteeseen ja ristinyt tämän hiekkakuopan
+auringonkylpypaikakseen, luvaten pitää sen toisilta visusti salassa.
+Hän oli riisuuntunut vyötäisiin saakka ja antanut auringon säteitten
+kihelmöiden pistellä selkää, tuntui kuin olisi kuusenoksalla hiljaa
+ihoa kutkutettu. Kaikenlaisia mieluisia ja hajanaisia mietteitä heräsi
+katsoessa pilviin ja männyn latvoihin, tuli sovinnolliselle tuulelle,
+Jupiterin viha ei tuntunut painostavalta ainakaan näin kesälomalla.
+Pietarin sakeat sumut, tärisevät katukivet ja huonosti tuuloitetut
+luokkahuoneet olivat vajonneet kuin maan alle. Hiekka poltti vaipan
+läpi kylkeä ja käsivartta, väsymys, jossa piili jälkiä talven
+neljästäkymmenestä viikkotunnista, alkoi raukaista. Hänen harvinainen
+kykynsä nukahtaa heti pitkäkseen pantuaan, tuli avuksi, aivan
+huomaamatta vaihtuivat irtonaiset, sinne tänne häilyvät ajatuskuvat
+uniksi.
+
+Hän katsoi puolikohmeissaan häiritsijään, joka varovasti oli tarttunut
+häntä hartioista. Se oli pitkä, nopeaan kasvanut poika, seitsemän- tai
+kahdeksantoista vuoden ikäinen. Etelämaalaisen kellertävistä kasvoista
+tuikahti pistävänä suurten, mustien silmien tuli. Suu oli vinossa,
+tyytymättömässä väänteessä, kasvojen alaosassa oli jotain velttoa,
+jota pienet, äsken versoneet viiksenalut eivät vielä voineet peittää.
+Seisoessaan siinä ryhdittömänä, pahantuulisena, hän oli merkillinen
+vastakohta virolaisen notkealle, lujalihaksiselle vartalolle ja
+hyväntahtoisille kasvoille.
+
+"Olkaa hyvä, -- antakaa minulle rahaa", hän sanoi venäjäksi.
+
+"Ensiksikin, puhukaa saksaa, Georgevitsh, muuten ette opi sitä ikinä,
+ja toiseksi, mitä rahaa? -- teidän tämänviikkoinen määrärahanne on
+lopussa."
+
+"Antakaa minulle ensi viikon rahasta", sanoi poika tympeästi, mutta
+hellittämättä, huonolla, murteellisella saksalla.
+
+"Te menette taas makeisia ostamaan", sanoi Hallik kiinteästi, ikäänkuin
+olisi puristanut pojan yhtäkkiä pihtien väliin.
+
+Mutta poika luikerteli läpi.
+
+"Mitä minä sitten tekisin? Kun en polta, niin täytyy olla jotain muuta.
+Muutoin... tämä on turhaa kidutusta, -- ei sitä kauvan viitsi."
+
+"Joutavia, Georgevitsh!" sanoi virolainen hyvänsävyisesti nauraen. "Kun
+olette päättänyt olla polttamatta, niin pitäkää päätöksenne. Niinkuin
+mies!"
+
+Hän kaivoi taskustaan rahaa ja ojensi Georgevitshille.
+
+Poika otti rahat vastaan samalla veltolla haluttomuudella, jolla kaikki
+liikkeensä teki.
+
+"Teidän on hyvä puhua", hän sanoi viivytellen, -- "ette ole itse koskaan
+polttanut. Mutta minä, -- jo kymmenennestä vuodesta. Isoäiti itse
+opetti."
+
+"Kunnon muija!" sanoi Hallik leveästi. Hän oli taas paneutunut
+pitkäkseen ja katseli Georgevitshiä lakin lipan alitse.
+
+"Ettekö leikkuuta pian tukkaanne", hän sanoi.
+
+Georgevitsh joutui hämilleen ja siveli kädellään ylöspäin pyrkivää,
+mustaan aaltoon asettuvaa tukkaansa.
+
+"En, -- en ole aikonut", hän sanoi, kääntyen mennäkseen.
+
+"Ehkä on joku sanonut, että noin on kauniimpaa", heitti Hallik hänen
+jälkeensä.
+
+Se sattui Georgevitshiin kuin kalikalla viskaten, mutta hän ei
+kääntynyt vastatakseen.
+
+"Suuttui", hymyili Hallik, yhä katsellen männikköön katoovaa
+Georgevitshiä. "Huono ryhti!" mutisi hän sitten, kulmakarvojaan
+rypistäen ja ojensi yhtäkkiä ilmaan käsivartensa, taivuttaen sen
+hitaasti koukkuun, niin että supistuvat lihakset pingoittivat sinisen
+urheilupaidan hihaa. "On siinä vielä rautaa, mutta pitää ruveta puita
+pilkkomaan, että säilyisi", hän neuvoi itseään ja päätti vielä samana
+päivänä lainata jostakin kirveen. Harmi, jota hän hetkisen aikaa oli
+häiritsemisestä tuntenut, alkoi haihtua, hän otti esiin pilalehtensä,
+joka oli hänen ainoa henkinen ravintonsa kesäloman ensi kolmanneksella,
+ja alkoi sitä selailla. Tavattuaan jonkun sattuvan sukkeluuden,
+hän nauroi sydämensä pohjasta ja oli samalla vähän kateellinen,
+ettei itse ollut sitä keksinyt, hän eläytyi hyvin nopeasti kaikkiin
+naurettaviin kohtauksiin. Noin neljännestunnin verran hän luki, mutta
+sitten alkoi väsymys taas päästä voitolle, hänen puoleksi ummistuneet
+silmänsä tavoittivat vielä häilyviä kuvia, -- horsmain huiskilovarsia,
+muurahaisten valtatietä, jonka ne olivat viitoittaneet itselleen
+poikki aukeaman, -- kulkivat pitkin muuatta suorarunkoista mäntyä
+juuresta latvaan saakka, jolloin aivot haparoivat vertausta männystä
+ja suorasyisestä luonteesta. Sitten silmät jäivät taivaan sineen, joka
+näytti aukenevan yhä syvemmäksi, kuin pohjan kuultamaton vesi, --
+sulkeutuivat uudelleen.
+
+
+2.
+
+Georgevitsh lähti nyrpeissään rantatielle. Hän tavallisesti suuttui
+Hallikin sukkeluuksista, niissä oli jotain härnäävää, niin että teki
+mieli käsillään viuhtoa kuin hyttyisparvea, -- hänen etelämaalainen
+verensä sähähti joka kerta. Muuten hän kunnioitti Hallikia, pitikin
+hänestä, mutta tunsi hänen läsnäolonsa aina kuin teräskäden niskassaan,
+hänen veltot, hapuilevat, tunteelliset taipumuksensa eivät ottaneet
+sopiakseen Hallikin suorakulmaisiin, viivoitettuihin tapoihin. Hänen
+oli kuollakseen ikävä tänä kesänä, -- ensin pitkät aamupäivätunnit,
+sitten samanikäisten toverien puute, -- koti-ikävä, joka kesäisin aina
+häntä kalvoi, -- ja sitten loppujen lopuksi vapaaehtoinen tupakkalakko,
+joka kesti jo kolmatta viikkoa. Siitä asti kun oli lakannut
+polttamasta, hän ei tuntenut itseään, kaikki iletti ja kyllästytti,
+ruoka, läksyt, ihmiset, -- pää tuntui tyhjältä ja raskaalta, yöt olivat
+pitkiä ja unettomia. Jokin levottomuus ajoi häntä paikasta toiseen, hän
+vetelehti joutilaana pitkin rantaa, pureskellen myötäänsä makeisia,
+katsellen purjelaivoja ja rannan matalikkomuodostuksia.
+
+Vironpuoleinen meri aukeni laajana, mataloituvana lahtena, ilman
+saaria, yhtyen heti niemen kärjissä aavaan ulappaan. Hietatöyräät
+kasvoivat korkeaa, suoraa mäntymetsää, virstamääriä pitkin rannikkoa.
+Pohjoistuulen tuomat laineet lakaisivat tieltään hietamatalikkoja,
+jotka tyynellä ilmalla rannalle muodostuivat. Neljä, viisi suomalaista
+purjejaalaa, jotka silakkalastissa olivat tulleet yli lahden joka
+vuotisille vaihtokaupoille, oli ankkurissa lahdella. Rantavesi oli
+ruskean kellertävää, vasta kauempana, meren syvetessä vaihtui veden
+väri vihreänsiniseksi.
+
+Georgevitsh kääntyi maantielle, joka jakoi kahtia huvilakylän. Molemmin
+puolin oli pieniä, hatararakenteisia kesäasuntoja, puutarhoineen,
+lasikuistineen ja valkoisine verantaverhoineen.
+
+Georgevitsh seisahtui pehmeässä, vajottavassa ajohiekassa, ikäänkuin
+äkkiä olisi päätöksensä muuttanut, ja lähti oikaisemaan huvilapihojen
+poikki. Pieni joki tuli vastaan, sen hietapohja kiilsi matalasta,
+kirkkaasta vedestä, sileissä suomuissa, kuin haravoituna. Kaksi
+käsipuulla tuettua lautaa vei sen yli. Rannalla riippui suuri, nokinen
+pata, savuun ja liekkeihin peittyneenä, joku nainen huuhtoi vaatteita
+juoksevassa vedessä.
+
+Toisella rantatöyrällä oli harvojen mäntyjen takana huvila.
+Georgevitshin ryhti norjistui yhtäkkiä, suuret, soikeat silmät
+laajenivat.
+
+Äkkiä avautuivat lasikuistin punareunaiset verhot, ja nuoren naisen pää
+pistäytyi esiin avatusta ikkunan puoliskosta. Vaaleitten, häviävien
+kulmakarvojen alta katselivat vihertävät, ruskeapilkkuiset kissansilmät
+pehmeästi ja uteliaasti hämillään seisovaa poikaa.
+
+"Herra Georgevitsh, -- ettekö tahdo tulla katsomaan uutta
+krokettikenttäämme?"
+
+Ääni oli hyvin korkea, olematta kimakka.
+
+Georgevitsh seisoi toisella puolen aitaa.
+
+"Minun täytyy lukea latinaa", hän sanoi tyytymättömästi.
+
+"Mutta tehän olitte nyt menossa kävelemään. Minnekkä aiotte mennä, --
+puotiinko?"
+
+"Niin", vastasi Georgevitsh, itsekseen harmitellen ja tuntien halua
+valehdella.
+
+"Paperosseja ostamaan?" jatkoi hivelevä ääni.
+
+"Ei, -- minä en polta enään", sanoi Georgevitsh jyrkästi ja
+miehekkyydellä, ja katsoen suoraan naiseen. Verannan verhot olivat
+pudonneet sivuille, -- siro, hoikka, mustapukuinen vartalo oli niitten
+kehyksissä, -- harsohihoista kuulsivat valkoiset, ohuet käsivarret.
+
+"Ette polta, -- mutta miksi ette?"
+
+Georgevitshin miehekkyys luhistui kokoon.
+
+"Minä en tiedä", hän tunnusti avomielisesti.
+
+"Niin, -- eikö se ole turhaa", jatkoi nainen.
+
+Georgevitshistä tuntui, kuin olisi joku silittänyt häntä, -- pieni,
+pehmeä kissankäpälä, jossa ei kynsiä tuntunut.
+
+"Mikä on turhaa, -- polttaminenko?" hän sanoi hajamielisenä.
+
+"Ei, -- vaan se, että ette polta", sanoi nainen nauraen.
+
+Georgevitshin kolmeviikkoiset päätökset hajosivat joka ilmansuunnalle.
+
+"Se olikin nyt vaan kesän ajaksi", hän sanoi puolustellen.
+
+"No, -- ettekö tulekkaan?" kysyi nainen.
+
+Georgevitsh säpsähti, hänestä pilkisti sanojen alla naurua. Hän avasi
+päättävästi veräjän ja astui puutarhaan, lakki kömpelösti kädessä.
+
+"Pankaa toki lakki päähänne. Katsokaapas, -- enkö sanonut, -- teidän
+tukkanne menee kiharaan, kun vaan annatte sen kasvaa."
+
+Georgevitsh muisti yhtäkkiä Hallikin, ja punnitsi hetken mielessään,
+kertoisiko, -- joutavia, jääköön sikseen.
+
+"Se on niin musta, niin musta", sanoi nainen päätään heilutellen.
+
+"Meillä on kaikilla niin siellä etelässä", vastasi Georgevitsh.
+
+"Te olette jonkun näköinen", jatkoi nainen, -- "jonkun, josta olen
+lukenut eräässä kirjassa, -- tai ehkä näin taulukokoelmassa kerran, --
+en muista. -- Teillä on kai hyvin koti ikävä?"
+
+Se kysymys tuli hyvin tavallisena ja jokapäiväisenä, mutta siinä oli
+jokin sävy, joka vaati suoruutta, ja jota ei voinut millä lauseparrella
+tahansa kuitata.
+
+"On", vastasi Georgevitsh yksinkertaisesti.
+
+"Te olette ensimäinen, joka kysyy sitä minulta, -- sillä lailla", hän
+sanoi kiitollisesti.
+
+Nainen kieritti ompelukoneen pyörää pari kertaa.
+
+"Minun mieheni lähti pois eilen", hän sanoi äkkiä.
+
+"Pietariin?" kysyi Georgevitsh kohteliaisuudesta, muuta ajatellen.
+
+"Niin, -- hänen täytyy viipyä siellä kuukauden päivät. Minä olen yksin
+lasten kanssa".
+
+Hänen kätensä, hermostuneet, voimattomat kädet kulkivat pitkin pientä,
+punaista hametta, joka oli hihasta kiinni ompelukoneessa.
+
+"Laulatteko te, Georgevitsh?" hän kysyi, katse ylöspäin, niinkuin olisi
+kuunnellut jotain.
+
+"En, -- taikka -- hyvin vähän", vastasi Georgevitsh, koittaen
+rehellisesti tehdä itselleen äänestään tiliä.
+
+"Mutta te pidätte laulusta? Joskus kun tulette tänne iltasin, niin
+laulan teille. Piano vaan on melkein mahdoton".
+
+"Kyllä minä pidän, -- hyvin paljon", -- kiirehti Georgevitsh
+vakuuttamaan.
+
+"Sanokaahan, -- kuinka te oikein viihdytte täällä?"
+
+"En tiedä", vastasi Georgevitsh haluttomasti, tuntien sanovansa
+tyhmyyden.
+
+"Kuinka ette tiedä?" sanoi nainen nauraen.
+
+"Minulla on ikävä", vastasi Georgevitsh jurosti, mutta alkoi myöskin
+nauraa.
+
+"Tiedättekö, -- tulkaa tänne joskus krokettia pelaamaan, tuossa on
+kenttä".
+
+Hän näytti Georgevitshille pientä, tasoitettua hiekkapyörylää, jossa
+rautalankaportit olivat pystyssä. Georgevitsh nousi ja seisahtui
+hänen viereensä katsomaan, mieluinen hämmennys valtasi hänet, jotakin
+kutoutui hänen ympärilleen kuin pehmeät silkkilangat.
+
+Vähän ajan perästä hän kulki pitkin metsäpolkua puodille päin,
+vihellellen, -- muuan pietarilainen katuvalssi, jota jokainen posetiivi
+renkutti, pyrki vastustamatta huulille. Löysi maasta kepin ja alkoi
+sillä viuhtoa kanervan päitä, niinkuin olisi niittämään pantu. Niityn
+reunaan päästyään katsahti ympärilleen, näkisikö kukaan, sitten alkoi
+juosta täyttä vauhtia, kunnes hengästyi.
+
+Puodin vastapäätä, aidan luona seisoskelivat suomalaiset kalastajat,
+vedellen piippunysistään sauhuja. Puoti oli täynnä maalaisrihkamaa,
+lattiasta kattoon, -- hän istuuntui siellä nelikolle odottamaan
+vuoroaan, mitä hän aikoi ostaa, ei ollut hänelle itselleenkään
+selvillä, -- hän ei tahtonut tehdä mitään päätöstä.
+
+"Paperosseja?" kysyi puotipoika, ennenkuin hän ehti mitään sanoa.
+
+"Niin", hän sanoi kiireesti, paino putosi rinnalta. Sattuma oli
+ratkaissut.
+
+Ulos tultua hän meni suoraa päätä männikköharjulle joen töyrälle ja
+sytytti yhden. Sen ohut, sininen haiku kietoi hänet haaveelliseen,
+puolittain väsyneeseen tunnelmaan, johon hän antautui täydellisesti,
+varoen kadottamasta siitä rahtuakaan. Kaikki oli kuin hienoa auerta
+ympärillä, ja siitä tuikahti kiiltomadon välkkeellä kaksi vihertävää
+silmää.
+
+
+3.
+
+Georgevitsh sitoi venettään laituriin. Se oli sivulla varsinaisesta
+kylästä ja ulottui kauas mereen, -- kapeat, ruostuneet rautakiskot
+juoksivat pitkin hietavalleja tiilitehtaalle saakka, jonka korkea
+savutorni kohosi yli mäntymetsän. Vasemmalla puolen oli pientä lepikkoa
+ja rannalla pitkiä halkopinoja.
+
+Etelätuuli lennätti lahden vedet ulapalle päin, rannassa oli tyyntä,
+hiekkasärkät olivat korkealla, muodostaen matalia, keltaisia saaria,
+jotka joka päivä muuttivat muotoaan, -- kokonaiset pienoismantereet
+nielaisi tai nosti meri vähässä ajassa, -- se oli luomiskertomus
+pienoiskoossa. Matalikon välisissä lätäköissä mätänivät auringon
+paahteessa vesi ja rantalevät, löyhkää levittäen. Joukko
+paljasjalkaisia lapsia myllerehti matalikolla, meloivat isoa, leveää
+venettä edestakaisin, huutaen ja kirkuen suurimmassa lätäkössä,
+kasasivat hiekkaa vallituksiksi, kahlasivat polvia myöten vedessä tai
+pyysivät käsin kaloja.
+
+Uimahuoneet, joita oli toistakymmentä kojua pitkien siltojen päässä,
+olivat jääneet portaineen melkein kuivalle. Oli paraikaa naisten tunti,
+rannalla liehui valkea varoituslippu. Sillat keikkuivat yhtämittaa
+kylpijöitten askelista, uimakojut avautuivat tuontuostakin, tyyni
+vesi suihki ja loiski kylpijöitten pään ympärillä, veden hiekkaa
+kuultavan kalvon rikkoivat yhtämittaa vaahtoavat vesirenkaat, joita
+uijat temmeltäessään työnsivät liikkeelle. Kylmän veden ja äkillisten
+hyppäysten pusertamat huudot sekaantuivat merilintujen kirkunaan.
+
+Georgevitsh kellui veneessä, joka hiljaa hankautui laiturin palkkeja
+vastaan. Hän koitti turhaan ajatuksissaan saada jotain yhteyttä
+aikaan näitten vallattomien vesiolentojen ja jäykkien, hienojen
+naisten välillä, jotka iltasin rantakävelyillä tulivat hänelle
+vastaan. Ne olivat hänelle yhtä vieraita ja käsittämättömiä molemmat,
+sekä ne kaulaan saakka napitetut, kuin nauhasta vetäen hymyilevät
+ja ääntelevät, että nämä, joista kylmä vesi hetkeksi oli huuhtonut
+sivistyksen ja seuraelämän sileän kiillon.
+
+Hänen päänsä oli täynnä arvoituksia, aavistusta, ikävää... Vielä vuosi
+sitten hän oli häpeästä ja vastenmielisyydestä paennut porttiholviin,
+kun hänen ainoa naispuolinen tuttavansa Pietarissa, rehtorin tytär,
+sattui kadulla tulemaan vastaan. Tervehtiä, joutua naurettavaksi,
+kuulla pienen, harmittavan hihityksen niskassaan, -- mahdotonta!
+Nyrkkiä puiden hän oli porttiholvista vaaninut tytön menoa, sylkäissyt
+mennessään, hapan maku suussa kuin kirpeästä omenasta. Mutta tämän
+yhden vuoden kuluessa oli perinpohjainen muutos tapahtunut. Jotain
+hämärää, salaperäistä oli ilmestynyt hänen ajatusmaailmaansa, hänen
+ajatustensa painopiste oli siirtynyt jonnekin muualle, ulkopuolelle
+häntä itseään, hän oli ahkeraan alkanut käydä messussa, koska
+kirkon pyhänsavun tuoksuinen ilma oli paras maaperä hänen villisti
+versoville unelmilleen, ja hän, näitä yksitoikkoisia kertosäkeitä
+kuullessaan parhaiten tunsi sulautuvansa epämääräiseen ikäväänsä.
+Kirkossa, ikuisten lamppujen himmeässä valossa oli tämä muodoton ikävä
+ensi kertaa katsonut häntä suoraan silmiin Neitsyt Maarian lempein,
+liikkumattomin kasvoin, hän oli oudolla, pyhällä aavistuksella
+tutkinut näitä piirteitä, kyllästymättä... Ja kirkosta ulostullessaan
+oli hän yhä vielä samassa huumeessa, hänen silmänsä etsivät jokaisen
+ryysyisen huivin alta Jumalan äidin otsaripaa ja kaipausta lieventäviä
+silmiä, jokainen vastaan tuleva nainen herätti hänessä levottoman
+uteliaisuuden...
+
+Georgevitsh säpsähti yhtäkkiä, nousi puolinojalleen veneessä, levoton
+tunne alkoi kiertää hänessä. Metsän rajassa, hiekkarinteellä liikkui
+jotain valkoista. Georgevitsh tuijotti siihen melkein peljästyneenä.
+Hänen oma olonsa tässä veneessä ja lähestyvä valkoinen eivät sopineet
+yhteen, -- jommankumman pitäisi olla olemattomissa. Hän kävi hyvin
+rauhattomaksi, mutta tunsi yhtä kaikki velttoutta, jokainen päätös,
+jokainen liike olisi vaatinut häneltä suuria ponnistuksia.
+
+Valkoinen liehui yhä lähemmäksi, -- ei voinut olla epäilystäkään,
+se oli hän. Reunimmaisen uimahuoneen kapeat siltalaudat notkuivat
+askelista. Georgevitsh yhä tuijotti, hänessä seisahtui kaikki ajatus,
+hän muuttui mielestään kuin puuksi rannalle tai veden huuhtomaksi
+harmaaksi siltapalkiksi. Sillan kapea reuna haihtui auringon
+kimallukseen, pienet jalat näyttivät vettä astuvan, -- se oli kuin
+näky, -- hän kulki pitkin merta auringon juovassa... Todellisuus ja
+mielikuvitus kutoutuivat nopeasti sekaisin, -- yhä voimakkaammin
+valtasi hänet yliluonnollinen tunne.
+
+Yhtäkkiä hän kuin lamautui, -- hatara uimakoju sulkeutui. Hän heräsi
+kuin unesta, -- silmät liukuvat rautatiekiskojen mukana tiilitehtaan
+kuivaustelineille saakka, -- palaavat takaisin, -- alkavat laskea
+suomalaisia laivoja, joista osa jo on lähtenyt.
+
+Nyt... Pistävä tunne juoksee läpi hänen ruumiinsa... Hän makaa
+teljolla, pää käsissä, -- pettymyksen, vastenmielisyyden ja häpeän
+tunteet vaihtelevat hänessä.
+
+Hänen huulensa liikkuvat yhtämittaa:
+
+"Anna anteeksi, -- valkoinen, kaunis..."
+
+
+4.
+
+Georgevitsh viivytteli aidan takana. Hän tiesi hyvin tulevansa taas
+myöhään päivälliselle, mutta tekeytyi huolettomaksi, ikäänkuin hänellä
+olisi ollut yllin, kyllin aikaa. Taittaako pieni, voimaton käsi kukan
+vai eikö? Hän seurasi käden liikkeitä, joilla se hyväillen kulki yli
+kukkapensaan, kuinka se sormitteli jokaista kukkasydäntä erikseen.
+Yhtäkkiä sormenpäät puristuivat toisiaan vasten, -- pieni, punainen
+sydän vierähti maahan, kuin vahingossa, säleaidan ulkopuolelle.
+
+"Hyvästi, Georgevitsh..."
+
+Georgevitsh nosti kukkasydämen maasta, sykkivin sydämin, oliko se
+hänelle?
+
+Hän lähti juoksujalkaa kotia päin. Kukkasydän tykytti yhdessä hänen
+omansa kanssa, siitä pulppusi kuin elinnestettä hänen suoniinsa. Pieni,
+ylitse vuotava kukkasydän, joka oli auennut onnensa kyllyydestä.
+
+Rouva Hallik istui portailla paikaten Georgevitshin takkia.
+Georgevitshin tullessa hän purasi hampaillaan langan poikki, -- se ei
+ollut kaunista ja hermostutti Georgevitshiä -- mutta hän piti rouva
+Hallikin silmistä, ne näyttivät aina tietävän enemmän, kuin mitä suu
+ilmaisi.
+
+Georgevitshin käsi kohosi temmatakseen kukan pois, mutta koukistui
+puolitiessä ja tarttui hapuillen männyn runkoon. Mikä hullu halu hänet
+valtasi näyttää rouva Hallikille kukka? Niitä ei kasvanut koko kylässä
+muuta kuin yhden huvilan ympärillä.
+
+Rouva Hallikin silmät kohosivat, kohdistuivat kukkaan, niihin
+ilmestyi jokin ajatus, mutta Georgevitsh ei saanut luetuksi, oliko se
+hyväksymistä vaiko pahaa mieltä. "Nyt hän tietää sen, -- kaikki hän
+tietää", hän ajatteli, ja ylpeä, iloinen tunne täytti hänet.
+
+Yhtäkkiä tuntui maan alle vajottavan.
+
+Hallik oli tullut huoneestaan ja seisahtunut ovelle, kädet
+housuntaskuissa.
+
+"Soo, -- soo, -- nykyaikana kannetaan sydän ulkopuolella takkia. Siellä
+taitaa muuten olla monta sydäntä varastossa, mistä tämäkin on kotoisin."
+
+Miili rouva nousi nopeasti, suupielet värähtivät heikosti.
+
+"Mennään päivälliselle", hän sanoi.
+
+Georgevitsh seurasi saliin kuin uitettu koira, nolona, katkeroituneena.
+Sormet hieroivat rikki pientä, vaaleanpunaista sydäntä.
+
+
+5.
+
+Kesähuvilansa takana hakkasi Juhan Hallik puita. Puusyltä pilkotessaan
+hän oli jättänyt muutamia oksaisia, paksuja koivupölkkyjä jäljelle ja
+otteli nyt hiki otsalla niitten kanssa. Pölkyt olivat vettyneitä ja
+panivat kovan kovaa vastaan, ennemmin pirstoutuivat, kuin tasaisesti
+haloiksi halkesivat. Hallik veisti kiiloja ja heilutti raskasta
+puunuijaa, -- hän ei aikonut hellittää.
+
+Hänen kesäasuntonsa oli lähellä meren rantaa, tiheimmässä
+asuntoryteikössä, toiset huvilat ympäröivät sitä neljältä puolen.
+Se oli talven kuluessa rakennettu, hirret ja katto vielä valkoisen
+tuoreita, puutarhasta ja pihasta ei ollut vielä alkuakaan, ainoastaan
+sahajauhojen sekaista hiekkaa rakennuksen ympärillä. Ei ollut edes
+aitausta, joka olisi sen muista eroittanut. Se oli alituisena harmin
+aiheena Hallikille ja uhkasi pilata hänen kesänsä. Hän koitti
+puolustautua sitä vastaan panssaroimalla itsensä täydellisellä
+välinpitämättömyydellä ja ottamalla mahdollisimman suuria vapauksia.
+Oli ilta, ja ranta veti kaikki huvila-asukkaat verannoiltaan ja
+puutarhoistaan kävelylle. Hallik ei ollut kävelijöitä näkevinäänkään,
+vaikka tie kulki aivan hänen huvilansa vieritse, -- kun hienot helmat
+kahisivat hiekassa, otti hän vielä huolettomamman asennon, ja paljaat
+jalat uppoutuivat lujasti hiekkaan.
+
+Suurin pölkky oli vielä jäljellä. Hallik otti vauhtia, kirves kohosi,
+-- uppoutui tuskin tuuman vertaa, -- kuin kiveä. Puusta pusertui
+keltaista vettä, ja se vingahti kuin valittaen, -- mutta ei rakoakaan
+syntynyt. Hallik koitteli paitaansa, -- likomärkä.
+
+"Miili", hän huusi yhtäkkiä vaimolleen, irroittaen kirvestä, -- "voit
+viedä ruuan pois."
+
+Miili rouva vastasi avonaisesta ikkunasta vastahakoisesti ja nukkuvien
+lasten tähden hiljaa:
+
+"Eihän Georgevitsh ole vielä tullut."
+
+"Juuri sentähden, -- hänen pitää oppia täsmällisyyttä."
+
+"Kellohan on vasta puolikymmenen", huomautti vaimo hiljaisella
+itsepäisyydellä.
+
+"Hyvä, -- anna olla sitten vielä puolen tuntia."
+
+Hallik piilotti kirveen pinon väliin, pesi kätensä sadevesikorvossa
+ja tuli muutettuaan vaatteita istumaan verannalle. Hän oli pahalla
+tuulella ja vaitelias.
+
+Miili tuli hiljaa salista, sulkien äänettömästi oven.
+
+"Onko hän taas rouva Detlefin luona?"
+
+"Tietysti, missä sitten muualla", murahti Hallik.
+
+He vaikenivat molemmat kumpikin seuraten omia ajatuksiaan, joita eivät
+lausuneet ääneen. He tunsivat ajatustensa koskevan samaa asiaa, vaikka
+menevän vastakkaisiin suuntiin, mutta kumpikaan ei halunnut aloittaa
+kiistaa, vaan piti ajatuksensa salassa. Tämä vakoileva, epäilevä
+äänettömyys oli painostavaa, siinä oli jotain vihamielistä.
+
+Männyn rungot talon edustalla mustenivat sitä myöten, kuin taivas
+niitten takana punertui. Ilta oli kylmä, töyrän alla loiskivat
+näkymättömät, väsyneet laineet. Ikävä, pitkäveteinen odotus värisi
+ilmassa.
+
+Vihdoin Hallik nousi raskaasti ja päättävästi.
+
+"Nyt minä suljen oven", hän sanoi.
+
+"Älä tee sitä", kuiskasi vaimo hätääntyneenä.
+
+Mutta mies oli jo kiertänyt avainta lukossa ja pistänyt sen taskuunsa.
+Vaimon silmät seurasivat hänen liikkeitään.
+
+Hallik mietti hetkisen, pyörähti kannoillaan ja meni yli salin suoraan
+Georgevitshin huoneeseen.
+
+"Vie ruoka pois", hän sanoi ohimennen, osoittaen katettua
+illallispöytää.
+
+Miili totteli mitään sanomatta.
+
+Hallik hengitti rykien vahvan tupakanhajun pilaamaa ilmaa Georgevitshin
+huoneessa, ja kopahutti saappaansa kärjellä nurkkaan pari lattialla
+vetelehtivää paperossin pätkää. Äkkiä hän kohoitti kulmakarvojaan,
+ikäänkuin olisi keksinyt jotain, naksautti sormillaan ja sulki avoimen
+ikkunan, jonka lautaan saakka kalteva kellarinluukku ulottui.
+
+"Ehei, herraseni", hän sanoi itsekseen.
+
+"Hän oli aikonut tulla ikkunasta", hän sanoi Miilille palattuaan
+takaisin.
+
+"No, -- mikä sinun on?" hän kysyi, kun vaimo päätään kääntäen väisti
+hänen suudelmaansa.
+
+"Minun on niin paha olla -- Georgevitshin tähden", sanoi vaimo
+avonaisella harmilla.
+
+"Niin, -- kyllä olisi ollut mukavampaa, jos hän olisi sinuun
+rakastunut, -- olisi ainakin kotona pysynyt", Hallik sanoi
+sovinnollisemmalla tuulella, yrittäen lyödä leikiksi.
+
+"Ymmärrätkö, että kiihoitat häntä kaikilla näillä pakkotoimenpiteillä?"
+sanoi Miili, niinkuin ei olisi kuullut.
+
+"Sinä et tunne sitä naista", sanoi Hallik pysähtyen, ja silmät
+teräksenä.
+
+"Minä panen maata", sanoi vaimo vältellen.
+
+Hallik istui verannan penkillä, katsellen pieniä tulia, jotka toinen
+toisensa jäljestä syttyivät metsän pimennossa. Hän oli kiihoittunut
+ja äkeissään eikä vähinten itselleen. Pihakoiran virka, johon hän oli
+rupeutunut, suututti, -- kolme iltaa perätysten hän jo kulki ympäri
+taloa ja lukitsi ovia ja ikkunoita. Harmi kohosi ja kohosi, nousi kuin
+rinnassa pala, -- kurkkuun saakka, siitä hän sen nieli, -- moniin
+vuosiin se ei ollut enään sen pitemmälle päässyt.
+
+Makuuhuoneessa sammui kynttilä, hän tiesi, että Miili odotti häntä eikä
+voisi nukkua, ennenkuin hän tulisi, ja että tämäniltainen erimielisyys
+päättyisi niinkuin ennenkin sulaan sovintoon. Hän meni niinkin pitkälle
+jalomielisyydessä, että päätti ottaa ensi askeleen. Miili oli turhan
+hienotunteinen ihmisten suhteen, ikäänkuin kääri hameensa tiukalle
+ohikulkiessa, ettei kehenkään hankautuisi, mutta sepä ei kerran
+kelvannut tässä yhteisessä survinmyllyssä, jota mailmaksi nimitetään.
+Miili olisi sallinut jokaisen elää oman päänsä mukaan, -- eikö se ollut
+oikeastaan kylmyyttä ja itsekkäisyyttä, vaikka sitä saattoi nimittää
+suvaitsevaisuudeksikin, -- mitä se minuun koskee, rakastakoot ja
+rikkokoot! Hallik alkoi ajatella, että Miili oli monimutkainen olento.
+
+Rouva Detlef! Siinä naisessa oli jotain, joka kiihoitti tutkimaan,
+kuinka pitkälle hän voi antaumisessa mennä, -- hän voi antaa ainoastaan
+hymyn, mutta voi antaa enemmänkin. Hämärästi muistui hänelle mieleen
+juttu eräästä nuoresta kotiopettajasta, ylioppilaasta, jonka Detlef oli
+palkannut täysihoitolaisiaan varten ja sitten kesken vuotta eroittanut,
+kuten sanottiin, rouvansa tähden. Georgevitsh, -- tulenarassa ijässä,
+-- kipinä vihertävistä silmistä, ja poika on ilmitulessa. -- Ah, --
+semmoiset naiset eivät koskaan mene liian pitkälle, he osaavat leikkiä
+tulella, polttamatta itseään, -- he rakastavat epävarmuutta, mutta
+kavahtavat takaisin ratkaisevasta askeleesta.
+
+Hallik katsoi kelloa, -- se oli puoli kaksitoista. Kellariluukun katto
+kumisi askelista, -- ruutu helähti, niinkuin olisi joku sokeasti
+ikkunaa töytäissyt, sitten alkoi hiekka talon ympärillä rapista.
+Ovenripa ponnahti, -- epävarma koputus oveen.
+
+Hallik kiersi oven auki.
+
+Pimeästä säihkyivät häntä vastaan Georgevitshin suuret rotusilmät,
+joitten tuli näytti syövyttävän kasvot laihoiksi ja kellertäviksi.
+
+"Toista iltaa en enään aio odottaa teitä, Georgevitsh", sanoi
+Hallik kylmällä ankaruudella, johon hänen tavallinen luontainen
+hyväntahtoisuutensa jähmettyi, -- "voitte itse pitää huolta
+sisäänpääsystä."
+
+Georgevitsh ei vastannut mitään.
+
+
+6.
+
+Viikko jälkeenpäin pukeutui Hallik vastoin tavallisuutta heti aamusta
+mustaan, lyhyeen vierailutakkiin, ajoi partansa ja tuskaili kalvosimien
+ja liian ahtaan kauluksen kanssa. Hän teki jo kymmenettä kertaa lujan
+päätöksen ostaa syksystä saakka yhtä numeroa suurempia ja huolimatta
+vallitsevasta muodista käyttää matalia, alaspäin käännettyjä. Miili
+itse toi hänelle kiilloitetut saappaat ja etsi hänelle esiin, sitä
+myöten kun käsky kuului, nenäliinan, saippuan, harjan, -- äänetönnä,
+mutta nähtävästi kantaen jotain mielessään.
+
+Hallik vilkaisi käsiään pestessään Miiliin, mahtoiko Miili olla
+utelias! Joka tapauksessa hän hillitsi itsensä hyvin.
+
+Vihdoin Miili sanoi sillä vaatimattomalla tavalla, jolla hän työnsi
+Hallikia melkein vasten tahtoa toisiin päätöksiin.
+
+"Etkö sinä menisi vasta iltapäivällä?"
+
+Mutta Hallik oli odottanut estelyä ja valmistautunut vastarintaan.
+
+"En -- jos en nyt heti mene, -- niin sitten se jää."
+
+"Muista, että hän on hieno nainen", sanoi Miili vähän pisteliäästi.
+
+"Joutavia, -- saakoon hänkin kerran tuntea karhun käpälät", Hallik
+vastasi, kierrellen vastahakoisia viiksiään ylöspäin.
+
+"Missä Georgevitsh on?" hän kysyi.
+
+"Lukee huoneessaan ja tupakoi."
+
+Hallik painoi lippalakin päähänsä ja lähti. Joka askeleella kasvoi
+vastenmielisyyden tunne hänessä, -- hän alkoi kulkea tasaisessa
+pikamarssissa, ettei äkkiä kääntyisi takaisin. Hänen täytyisi mennä
+sillä vauhdilla, jolla silmänräpäyksellinen suuttumus häntä ajoi,
+-- muuten se ehtisi väljähtyä, ja hän keksisi sata estettä. Hänhän
+meni kuin koulutyttöä kurittamaan, -- hienoa naista, kolmen lapsen
+äitiä. Mutta hän meni uhallakin, päättäen tehdä lopun tästä kesäisestä
+huvista, ja hioi mielessään muutamia kärkeviä sanoja, joitten pitäisi
+sattua.
+
+Georgevitsh oli painettava kömpelöksi koulupojaksi, sädeloisto pään
+ympäriltä riisuttava, -- oli herätettävä pikku rouvan itserakkautta,
+-- naurettava, se olisi se ryyti, joka tekisi tämän keitoksen pikku
+rouvalle katkeraksi. Saada hänetkin nauramaan, -- silloin hän kostaisi
+sen naurun Georgevitshille. Ja sanoa mahdollisimman kohteliaasti ja
+hyvänsävyisellä naamalla kaikkein loukkaavimpia asioita, -- silloin oli
+toinen kuin sidottu, ei pääse paikaltaan, vaan kuuntelee kiltisti. Se
+oli hänen erikoistaitonsa. Pysyä tyynenä, koko ajan hallita kohtausta,
+ei päästää ohjaksia liukumaan toisen käsiin.
+
+Rouva Detlef istui puutarhassa Hallikin tullessa, yllään mustan
+ja valkoisen kirjava, ompeluksilla koristettu pusero, -- molemmat
+vanhemmat lapset leikkivät hänen helmoissaan. Hän nousi punastuen ja
+torjui molemmin käsin lapsia loitommalle, nopea epäluulo vilahti hänen
+kasvoillaan. Lapset alkoivat huutaa.
+
+Hallik ryhtyi heti asiaan, hän rakasti oikoteitä.
+
+"Tulin vähän puhumaan kanssanne, rouva Detlef", hän aloitti, nostaen
+kursailematta toisen puutarhatuolin itselleen, -- "minulla on tänä
+kesänä vähän isällisiä velvollisuuksia, -- Georgevitshin suhteen
+nimittäin."
+
+Hän näki rouvan kohteliaasti hymyilevistä kasvoista, että selvempi puhe
+oli tarpeen.
+
+"Näettekös", hän jatkoi, "Georgevitsh on pantu luokseni ehtojaan
+lukemaan, mutta viime aikoina ei poika enään lue, ei nuku, -- ei mikään
+huvita häntä, ei kalastus eikä purjehdus, -- aterioille hän saapuu
+epäsäännöllisesti, -- meidän seuramme ei ole hänelle minkään arvoinen,
+-- heti syötyään hän katoaa, saapuakseen vasta iltamyöhässä."
+
+"Miksi te niin paljon taudin yksityismerkkejä luettelette? Sanokaa
+suoraan, -- te luulette, että hän on rakastunut minuun."
+
+Vihertävät kissansilmät, pehmeät ja viekkaat, katselivat Hallikia. Tämä
+odottamaton suoruus oli lyödä Hallikilta aseet kädestä.
+
+Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän suuntasi oman, hyvin tähdätyn
+iskunsa.
+
+"Koska en voi olettaa, että te, rouva Detlef, olisitte keskenkasvuiseen
+poikaan rakastunut, täytyy minun tietysti edellyttää sitä
+Georgevitshista."
+
+Rouva purasi huultaan, nähtävästi satutettuna, mutta yhä ulkonaisesti
+tyynenä.
+
+"Mikä antaa teille oikeuden sitä edellyttää?" hän kysyi.
+
+"Tahtooko hän nyt kuulla imarteluja", ajatteli Hallik kahdenvaiheilla.
+"Hyvä, annetaan oikein kauhalla."
+
+"Luulen, hyvä rouva", hän sanoi ääneen, "että itsekin olette
+huomannut, kuinka tarpeettomia kuvastimet nykyaikana talossanne ovat.
+Georgevitshin silmistä voitte joka päivä nähdä, että olette pienen,
+siron, ranskalaisen kamarineitsyen näköinen, jota tekisi mieli oven
+välissä -- suudella."
+
+"Te olette hävytön", sanoi rouva Detlef nousten.
+
+"En enemmän kuin on tarpeen."
+
+"Minun ei pitäisi puhua sanaakaan kanssanne. Te olette tullut tänne
+minua loukkaamaan."
+
+"Hyvä, -- ollaan sitten vaiti, -- yksi, kaksi, kolme, -- nyt ei hiiren
+hivahdustakaan."
+
+Hallik pani sormen huulilleen, -- hänen silmänsä seurasivat rouvaa
+taltuttavina kuin eläinkesyttäjän. Rouva oli hyvin kiihdyksissään,
+pyristeli kuin lintu ansassa.
+
+"Menkää pois", sai hän vihdoin sanotuksi. "Suokaa anteeksi, mutta
+menkää, pian."
+
+"Te siis hävisitte, -- puhuitte ensiksi", sanoi Hallik häiritsemättömän
+tyynesti. "Mitä minä nyt saan vedon palkaksi?"
+
+"Jättäkää minut rauhaan."
+
+"Ei ennen kuin olen tehnyt teille erään kysymyksen. Pyydän saada
+tietää, minkä kohtalon olette aikonut holhotilleni -- aiotteko ottaa
+eron miehestänne ja mennä hänen kanssaan naimisiin?"
+
+"Jumala varjelkoon, -- en!"
+
+Hän alkoi nauraa, kesken suuttumustaan, hermostuneesti. Hallik nauroi
+mukana.
+
+"Tämä nauru käy Georgevitshille kalliiksi", hän ajatteli. "Hän ei anna
+sitä koskaan itselleen anteeksi, ja poika saa vihat."
+
+"Te myönnätte, se on todella hullunkurista", hän jatkoi. "Pitkä poika,
+jonka pää tähän saakka on ollut jokseenkin hyvin järjestetty latinan
+kieliopin mallikaavasto, alkaa huokailla rakkaudesta, joka sakoo ja
+versoo hänen päässään kuin suosammal."
+
+Rouva Detlef ei keksinyt muuta keinoa arvonsa säilyttämiseksi kuin
+nauraa.
+
+"Hän kuljettelee kotiinsa kukkasydämiä, laihtuu kaksi naulaa
+viikossa, pörröttää tukkaansa kuin huono runoilija, -- puhumattakaan
+paperosseista... Mitä te vielä vaaditte?"
+
+"Minä en ole syypää siihen... Mitä te sitten tahdotte minun tekemään?"
+
+Hallikista tuntui, kuin olisi rouvan koko olento hiuennut hienoksi
+langaksi, jota hän mielin määrin taisi kiertää sormensa ympärille.
+"Siinä juuri piilee hänen vaarallisuutensa", hän ajatteli. "Tahtoisi
+nähdä, keriytyisikö hän kerälle ilman solmua, vai tekisikö lopultakin
+tenän."
+
+"Te kiellätte häntä vastedes täällä käymästä", hän sanoi.
+
+"Hyvä, -- minä sanon, että te ette sitä tahdo."
+
+"Ei -- se ei saa näyttää miltään rangaistukselta, -- teidän itsenne
+tulee vetäytyä takaisin."
+
+Rouva Detlef pureskeli levottomasti sireeninlehteä, jonka oli
+katkaissut pensaasta.
+
+"Kuulkaa", hän sanoi hitaasti. "Ettekö te luule, että tällainen
+seurustelu voisi varjella nuorta poikaa monesta kiusauksesta."
+
+Talonpoikainen suoruus Hallikissa kuohahti.
+
+"Sanon teille jotain, rouva, -- juuri teidänlaisenne naiset, jotka
+eivät mitään anna eivätkä mitään kiellä, te voitte kiihoittaa nuorta
+miestä niin, että hän suoraan teidän luotanne juoksee niitten luo,
+jotka häntä kadulla odottavat."
+
+Kotiinpäin mennessään oli Hallik osaksi tyytyväinen itseensä, mutta
+tunsi suurta vastenmielisyyttä heti tämän jälkeen tavata Georgevitshiä.
+Sentähden hän kääntyi metsästä auringonkylpypaikalleen ja päätti jäädä
+sinne päivälliseen asti.
+
+
+7.
+
+Georgevitsh oli piiloutunut leppäpensaikkoon joen rannalle, -- hänen
+kaikki vaatteensa olivat täynnä valkoista tahmaa, joka irtautui lepän
+oksista. Hän kuori keppiä, ja lepän veri tahrasi hänen sormensa.
+Saappaansa kärjellä hän tuon tuostakin painalsi korkean hiekkatöyrän
+reunaa, kunnes se lohkesi ja kierähti kimpaleena jokeen, jossa vesi sen
+murensi.
+
+Hän sytytti toisen paperossin toisensa jäljestä, kunnes laatikko oli
+tyhjä, sitten hän viskasi senkin virran viedä. Vesi oli tällä kohden
+tummaa, -- rantaa varjostavista lepistä.
+
+Hän katsoi yhtämittaa aurinkoa ja sitten kelloaan. Vihdoin hän pani
+kellonsa riippumaan lepän oksaan, aivan eteensä. Kaksi tuntia, -- kolme
+tuntia, -- neljä...
+
+Veitsi luiskahti ja upposi etusormeen. Hän katseli, kuinka pieni,
+punainen pisara pyöristyi haavan reunalle, imi sen pois, antoi taas
+vuotaa... Vihdoin hän kyllästyi ja sitoi sormen nenäliinallaan.
+
+Yhtäkkiä hän tarttui ruohomättäisiin vierellään ja riuhtaisi ne
+juurineen irti. Viha ja häpeä kuohahtivat. Valehtelija!
+
+Tänä aamuna hän tulee Detlefin huvilalle: "onko rouva kotona?" "Ei
+ole, -- rouva lähti kävelemään." Tunnin päästä sama kysymys ja sama
+vastaus. "Mutta tuossahan on rouvan päivävarjo!" "Rouva on mennyt
+ilman päivävarjoa." "Milloinka hän tulee takaisin?" "Rouva ei sanonut
+mitään." Hän menee joen rannalle, -- matalassa vedessä uittaa pieni
+tyttö kaarnavenettä ja katsoo häneen äitinsä silmin. "Minne äiti meni,
+kultaseni?" "Äiti on kotona", -- vastaa lapsi totisena.
+
+Siitä asti hän oli odottanut tässä leppäpensaikossa. Valvottu yö
+uumotti ohimoita, joen solina ja lepän lehtien pilpatus painoivat
+väkisinkin silmäluomia. Mutta hän ei heittänyt hetkeksikään pientä
+huvilaa silmistään.
+
+Huvilan ovi avautui, valkea päivävarjo ponnahti auki, Georgevitshin
+käsi puristui lujasti ja kylmänkosteana kepin ympärille. Nyt hän oli
+hänen käsissään... Miksi... miksi... Hän tunsi vapisevia nytkäyksiä
+käsivarsissaan, mutta koko ruumis tuntui hervottomalta.
+
+Rouva Detlef tuli pitkin kapeaa polkua porrasta kohden, joka vei yli
+joen. Hän oli puettu iltapäiväkävelyä varten, mutta ilman hattua, --
+ruskeat hiukset läikkyivät kiiltosilkkinä.
+
+Yhtäkkiä hän pysähtyi peljästyneenä ja huudahti.
+
+Georgevitsh seisoi hänen edessään, vaatteet täynnä heiniä ja lehtiä,
+tukka villinä suortuvina, silmät palavina.
+
+Suun nytkäyksistä näkyi, että hän aikoi jotain sanoa. Hän puristi
+keppiä kaksin käsin.
+
+"Olitteko te kotona", hän sai suurella vaivalla sanotuksi.
+
+Rouva katsoi ympärilleen, -- joen ranta oli tyhjä, -- hän arvioi hetken
+aikaa, -- hän oli juuri lähettänyt palvelijan lasten kanssa metsään.
+Häntä alkoi peloittaa.
+
+"En, -- en minä ollut", hän sanoi, -- "kuinka vahinko, te olitte käynyt
+kaksi kertaa minua hakemassa".
+
+Georgevitsh kohotti kepin lyödäkseen.
+
+"Älkää lyökö", sanoi rouva Detlef. Hän hymyili järjettömästi ja
+avuttomasti kuin lapsi, tyhjää, peljästynyttä hymyä.
+
+Georgevitsh viskasi kepin jokeen. Parilla pitkällä hypyllä hän oli
+alhaalla.
+
+
+8.
+
+Hallik joutui jo seuraavana vuonna pois Pietarista. Kaksi vuotta
+senjälkeen hän sattui kesämatkoillaan tapaamaan erään entisen
+opettajatoverinsa. Otettuaan järjestyksessä senaikuiset tuttavat
+esille, hän tuli kysyneeksi Georgevitshiä.
+
+"Georgevitsh, -- hän on eroitettu", vastasi toinen.
+
+Miili rouva, joka istui kahvipöydän ääressä verannalla, käänsi päätään,
+ja Hallikin ja hänen katseensa risteilivät nopeasti.
+
+"Minkätähden?" ihmetteli Hallik, ja jotakin silloisesta kesästä
+käsintuntuvasti kosketti häntä, -- niinkuin hänelle äkkiä olisi
+pyöreästä aukosta näytetty palanen merta kahden suoran männyn välissä.
+
+"Hän -- hm -- hänellä oli siellä jotain", toinen rykäisi ja koitti
+sovitella sanojaan mahdollisimman säädyllisiksi läsnäolevien naisten
+tähden.
+
+"Jotain naisellista", auttoi Hallik.
+
+"Jaa, -- jokin pikku tarjoilijatar", sanoi toinen sivukatsauksella
+naisiin. "Muuten en tiedä mitään lähempää, -- hän ei ollut minun
+luokallani".
+
+
+
+
+SAARENMAAN PROFEETTA.
+
+
+Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan Kaarman kirkossa, kapeista,
+lyijynkarvaisista holvi-ikkunoista ja avatusta ovesta pusertui
+urkujen huminaa. Sitten soitto hiljentyi, ikäänkuin ei olisi jaksanut
+lävistää paksuja kiviseiniä, ja sensijaan alkoi kuulua tasaista
+laulun hyminää. Mutta yhtäkkiä sinkosi voimakas amen kuin nuoli
+kirkosta, niin että kirkon pihalla seisojat, pari kolme miestä vasten
+tahtoaan säpsähtivät ja arasti ympärilleen vilkaisivat. Ja heidän
+kaikkien katseensa viivähtivät hetken aikaa ja kuin salavihkaa eräässä
+miehessä, joka seisoi kiviaitaan nojaten, kädet ristissä ja synkkänä,
+umpimielisenä kirkkoa tuijotellen, ikäänkuin odottaen, mitä sieltä
+tuleman piti. Mutta mies kohotti äkkiä päänsä, joka oli rinnalle
+vaipunut kuin hartaasti ja epätoivoisesti ongelmoita miettivän, ja
+sekavain kulmakarvojen alta kohtasi heitä varma ja luja katse, joka
+kyllä taisi olla kahdenvaiheilla itsensä, mutta ei koskaan asiansa
+suhteen. He loivat kaikki hämillään silmänsä maahan tai sivulle,
+häveten äskeistä epäröimistään. Yksi heistä, rippikoulu-ikäinen poika,
+tunsi epämieluista ahdistusta, kuten silloin, kun kirkkoherra selittää
+sitä kymmenistä käskyistä, johon varmaan tietää itsensä vikapääksi.
+Hän alkoi töllistellä kirkon huippua ja laskea naakkoja, jotka sen
+ympärillä parveilivat, lennellen kellotapulin aukoista edestakaisin
+sisään ja ulos, ja samalla hän ajatteli, saisiko kiven lingotuksi
+yli tornin, ja käsi syhyi takin taskussa. Juuri hänen isovarpaansa
+kohdalla oli pyöreä kivi, kuin luotu linkoon, kiusaus suihki suonissa,
+mutta samalla hän nopeasti peitti kiven jalallaan ja kääntyi katsomaan
+kirkosta tulijoita.
+
+Yksin seisonut mies kääntyi selin ja alkoi katsella hautakiveä, joka
+oli kallellaan kirkon pihalla, sillä se oli entinen hautuumaa. Hän
+ajatteli suurta, valkeaa kivipaatta, jonka omin käsin oli louhoksesta
+irtilohkaissut, sileäksi hivuttanut ja siihen nimensä, syntymävuotensa
+ja alle sanat "Saarenmaan profeetta" kaivertanut. Kun kaikki
+vaikenisivat, alkaisivat kivetkin puhua, silloin kun hän itse jo olisi
+mullaksi muuttumassa.
+
+Selkänsä takaa hän kuuli kirkosta tulijain humun, heidän askeleensa
+kirkon kivipermannolla ja parvien portailla, heidän vapautuvan
+puheensorinansa päästyään ulos, -- ja hän näki heidät kaikki,
+vaikka ei sinnepäin katsonutkaan, heidän kirkon hämärään tottuneet
+ja huikaisevassa auringossa supistuvat silmänsä, heidän uneliaat
+naamansa, joissa vielä saarnan ja virsien vaikutus viipyi, koko tympeän
+puolihorroksen, jossa heidän sielunsa ja ruumiinsa asustivat.
+
+Hän tunsi sielunsa voimattomuudesta ja tuskasta puristuvan. Mitä hän
+heille sanoisi? Hänen sielunsa oli hedelmätön ja kuivillaan kuin
+karjanummi, joka huusi vettä. Siitä asti kun viimeistä kertaa oli
+vaimonsa jättänyt, hän oli samonnut asumattomia aloja, oli rämpinyt
+soita ja rämeitä, peloitellen yksinäisillä askeleillaan mättäissä
+pesivät suokuovit. Hän oli janoisin huulin painautunut pitkäkseen
+karjanummien kuihtuneelle rinnalle, ikäänkuin maan hengitys olisi
+voinut häntä elähyttää. Mutta maa oli liikkumaton, kuin kiveksi
+jähmettynyt, hänestä tuntui kuin olisi kuolleen rinnalla maannut, ja
+yli tasangon levisi tiheä, tähdetön taivas. Herran henki pakeni häntä.
+
+Hän kääntyi kirkkoon päin, pysähdyttäen silmänsä kirjavaan
+väenvilskeeseen kiviaidan ja kirkon välillä, -- hän näki vaimot
+korkeissa, pytyn muotoisissa tanuissaan, jotka tekivät heidät pitkän ja
+kankean näköisiksi, ikäänkuin he olisivat kantaneet kuormaa päässään,
+-- hän näki heidän raitaiset hameensa, heidän hopeasolkensa povella ja
+nuorien tyttöjen kuperat, silkkikankaiset myssyt. Mutta hänen silmänsä
+jyrsivät tätä koreutta terävästi, kuin mato kukkatarhaa, ja pysähtyivät
+miesten takkien kiiltäviin metallinappeihin ja punavihreisiin,
+kudottuihin vöihin, joitten päät riippuivat rentonaan sivuilla.
+
+Hän tunsi heidän kaikkien häntä katselevan ja odottavan häneltä
+jotain, kukaan ei poistunut kirkonpihalta, vaan kaikki jäivät,
+puhellen keskenään, viivytellen askeleitaan kuin jollakin tekosyyllä,
+mutta katse yhä häneen tähdättynä. He odottavat minua kuin lapset
+luvattua vitsaa, hän ajatteli, jos heillä olisi hyvä omatunto, niin
+hajaantuisivat kukin tahollensa, ja minä saisin saarnata puille ja
+pensaille. Äkkiä hän tunsi valtansa heidän ylitsensä, niinkuin joku
+olisi hänelle sanonut: nämä kaikki ihmiset ovat sinun omaisuuttasi,
+ja hetken aikaa ylpeys paisutti häntä, se huumasi häntä, että hän oli
+pantu kuin mäen nyppylälle seisomaan ja paimentamaan muita. Mutta
+seuraavassa silmänräpäyksessä hän halveksi itseään ja toisia. Susikin
+hallitsee lammaslaumaa, niin kauan kuin jaksaa kintereillä juosta, ja
+niin kauan kuin lampaat pysyvät lampaina, hän ajatteli. Pelko on se
+ruoska, joka ihmiset koossa pysyttää. Hän oli nojallaan aitaa vasten,
+hänen pienet silmänsä välkkyivät, suuri, kaareva nenä vainusi ilmaa,
+ja viikset riippuivat tukkoina alaspäin. Hän tunsi salaista yhteyttä
+kaikkien noitten ihmisten kanssa, hän tunsi, kuinka he rimpuilivat
+poispäästäkseen ja kuitenkin olivat kuin maahan kasvaneet, kuinka
+he vihasivat häntä ja kuitenkin juoksivat hänen jäljissään, koska
+hän sanoi heille totuuksia, joista eivät heidän pappinsa eivätkä
+kirkonseinänsä mitään tienneet.
+
+Yhtäkkiä avautui väkijoukko kahden puolen, ja Kaarman kirkkoherra
+kulki ohitse papin kauhtanassa, raamattu kainalossa. Mutta keskelle
+pihaa päästyään hän pysähtyi, ja hänen silmänsä kääntyivät sinne,
+minne muittenkin, aidan nojalla seisovaan mieheen. Hän näytti ahmivan
+ilmaa, suurempaa vauhtia saadakseen, hänen ahdashenkinen, halvaukseen
+taipuva rintakehänsä nousi, verevät kasvot pullistuivat, ja kumeassa
+messuäänessä kalskahti vanhat vihat:
+
+"Minä käsken teitä kaikkia poistumaan kirkon pihalta".
+
+Väkijoukossa syntyi supinaa ja liikettä, ja epäluuloisia katseita
+singahteli sekä pappiin että saarnamieheen. Mies seisoi liikahtamatta,
+ja hänen karkean parransängen peittämät poskensa eivät värähtäneet.
+Mutta tuuheitten viiksien varjosta välkähti uhan hymy, vaikka hän ei
+katsonut väkijoukkoon, vaan alaspäin ruohoiseen maahan.
+
+Pappi jatkoi:
+
+"Te luulette tulleenne tänne kuulemaan pyhää miestä, Saarenmaan
+profeettaa. Minä sanon teille, kuka hän on... Hän on toimestaan juossut
+kankuri, vaimonsa rääkkääjä ja kansan kiihoittaja, joka on tyrmään
+heitettävä".
+
+Mies sävähti yhtäkkiä, niin että sen kaikki näkivät, hän horjahti, ja
+kädet tarttuivat lujasti kiviaitaan, ikäänkuin kannattaakseen raskasta
+ruumista.
+
+"Missä on sinun vaimosi, -- eikö hän näe lapsinensa nälkää
+kaikkinaisessa kurjuudessa!"
+
+Pappi sanoi sen voitonriemuisesti ja katsahti mieheen, joka näytti
+kokoonlyhistyneeltä, pää retkotti rinnalla, ikäänkuin hän olisi ollut
+vyötäisistä sidottuna häpeäpaaluun.
+
+Kirkkoherra astui läpi väkijoukon, joka oli kivettynyt molemmin puolin
+liikkumattomaksi muuriksi, ja katosi pappilan pääovesta.
+
+Samalla alkoi muuri liikkua, ja pettyneitä, hämmästyneitä katseita
+sinkosi aidan nojalla seisovaan mieheen. Mutta hiljaisuutta kesti
+yhä, kaikki odottivat, ikäänkuin ihmettä, joka pesisi miehen yhtäkkiä
+lumivalkeaksi. Silmät sanoivat: puhu, puolusta, me kuuntelemme, me
+uskomme... Mutta kaikkien näitten katseitten pohjalla välähti salainen
+vahingonilo.
+
+Sen vahingonilon tunsi mies kiviaidalle saakka, tuuli toi sen hänen
+hehkuville kasvoilleen kuin kimpun säkeniä, se vihmoi häntä polttavana
+sateena. Hän ei nähnyt luottamusta eikä odotusta, jolla nuo katseet
+pyysivät häntä puhumaan, hän tunsi ainoastaan, mitä niitten pohjalla
+piili. Minä olen heitä sanallani ruoskinut, hän ajatteli, olen
+paljastanut heidän salaisimmat syntinsä, heidän sydämiensä kätketyt
+häpeät olen vetänyt esiin. Olen nuhdellut heitä rikoksista, joita
+he ovat luulleet ainoastaan yön katselleen, olen korean kuoren alta
+kaivanut esiin mädän ytimen. Ja he ovat kuunnelleet minua katse maassa,
+katumus huulilla, mutta sisimmässä sielussaan he ovat kapinoineet, ja
+nyt he kostavat minulle.
+
+Hän oli mykkä, kuin olisi häneltä kieli katkaistu. Hän tunsi, ettei
+olisi saanut suustaan muuta kuin järjetöntä soperrusta. Missä oli
+Herran henki, joka kuiskasi sanat hänen korvaansa, kun hän vaelsi
+Saarenmaan kahtatoista pitäjää kirkolta kirkolle. Hän loi hetkeksi
+katseensa ylöspäin, mutta taivaan suuri sininen kupu oli niin tyhjä
+ja ilmava, ikäänkuin siellä pilvien takana kukaan ei olisi voinut
+pitää asuntoa, ja auringon kultaiset langat olivat liian ohuita
+kannattaakseen edes taivaaseen tahtovaa ajatusta. Hiki pusertui hänen
+otsalleen raskaina karpaloina.
+
+Yhtäkkiä pölähti maantieltä kirkon ja kapakan välistä tupruava
+tomupilvi, joka näytti koonneen liepeisiinsä kaiken maantien
+irtohiekan. Pienet, näkymättömät kulkuset tiukuttivat hevosten
+aisoissa. Vaunut, joissa istui vanhanlainen herra, ajaa karahuttivat
+täyttä vauhtia kirkon edustalle, ja pölypilvessä seurasi kärryillä
+kaksi sotilasta.
+
+"Onko Aleksanteri Toom, -- Saarenmaan profeetaksi sanottu, täällä?"
+jylisi vaunuista.
+
+"Seisoo tuolla aidan luona", uskalsi joku väkijoukosta sanoa, mutta
+piiloutui samalla kuin häveten toisten taakse.
+
+"Ottakaa kiinni", sanoi vanha herra, sotamiehille viitaten.
+
+Väkijoukko antoi väistyen tilaa. Mutta mies, joka tähän asti oli
+seisonut kuin unessa ja lamautuneena, suoristi säpsähtäen itsensä, ja
+hänen kiinteä katseensa käsitti nopeasti kaikki, -- väkijoukon, josta
+ei kukaan sormeaankaan liikuttanut häntä puolustaakseen, sotamiehet,
+jotka jo olivat parin askeleen päässä, ja kirkkoherran voitokkaan
+hymyn, millä hän tarkasti tapahtumaa puitten pimennosta.
+
+Samalla palasi häneen elämä, hänen silmänsä kiipesivät pitkin kirkon
+seiniä, hipaisivat puitten latvoja, vilkaisivat maantietä, jolle pöly
+laskeutui, -- pari nopeata hyppyaskelta, voimakas otto suonikkain,
+paljastuvin käsivarsin, ja hän kiipesi ylöspäin pitkin vaahteran
+rosoista runkoa. Hän kiipesi nopeasti, hänen kätensä tarttuivat oksiin
+varmasti kuin koukut, ja paksuanturaiset saappaat lohkoivat kuorta.
+
+Tuskin oli hänellä lehtikatos yllään ja sivuillaan, kun hän tunsi
+kiihtymyksen poreilevan suonissaan kuin kiehumaan rupeavan veden, --
+hän tunsi voimakkaitten sanojen sukeutuvan huulilleen, niinkuin olisi
+kaukaa kuullut niitten jyrinän. Niinkuin olisi raju-ilma kulkenut hänen
+läpitseen, ja hänen sielunsa avautunut virvoittavalle sateelle kuin
+huokoinen maa. Hän tunsi taas taipuvansa Herran pyhän vihan ruoskaksi,
+jonka piti ravistaa hereille torkkuvat.
+
+"Satimeen meni!" huusi toinen sotamiehistä. "Ammunko?" Hän tähtäsi
+pilan vuoksi kivärillään suoraan oksien halki.
+
+"Elävänä se lintu pyydetään", vastasi toinen, sylkäsi kouriinsa ja
+varustautui kiipeemään.
+
+Mutta korkealta, vaahteran lehvien peitosta kajahti varma, helkkyvä
+ääni:
+
+"Puuhun on kerran kiivennyt Herran mies Sakeuskin, miksi en minä sitte
+puusta puhuisi!"
+
+"Tässä olen enkä muuta voi. Ja nyt, rakkaat veljet ja viholliset,
+kuulkaa, mitä teille ilmoitan ja sitten tuomitkaa. Ennen olin kankuri
+ja istuin aamusta ehtooseen kyyryssä loimien ylitse, ja käteni kuljetti
+sukkulaa, ja jalkani hypittivät polkusia, ja kun työni oli valmis,
+oli ihmisillä vaate, jolla alastomuutensa verhosivat. -- Mutta eräänä
+päivänä sanoi Herran henki minulle: rupea minun kankurikseni. Minä
+annan nämä Saarenmaan kaksitoista pitäjää sinun kangaspuiksesi, ja
+missä näet ihmisten synnin punaista kangasta kutovan, siihen heitä
+mustaa kudetta, että he elämänsä murhetta muistaisivat. Ja siitä asti
+minä vaellan sanan sukkula kädessä ja kuljen kirkolta kirkolle, ja
+kun olette kirkoissanne taivaan mannaa maistaneet, niin tulen minä ja
+ripoitan kirpeää suolaa sekaan, että se teidän syntienne haavoissa
+polttaisi. Ja kun teidän pappinne ovat saarnanneet teille taivaan
+ihanuudesta, tulen minä ja lämmitän teidän ympärillenne helvetin, että
+te nyt jo tekisitte parannuksen synneistänne."
+
+Hän hapuili puheessaan eteenpäin kuin unissakävijä, joka putoomatta
+kulkee kattojen ja kuilujen poikki.
+
+"Ja sekin on totta, että minulla oli nuori vaimo ja että olen rääkännyt
+häntä ja jättänyt hänet nälkään ja viluun. Mutta jos oikea kätesi on
+sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki ja heitä luotasi. Ja jos
+teillä jossakin jäsenessä on kylmänvihat, niin parempi on leikata
+se pois, ennenkuin tauti leviää koko ruumiiseen. Sillä kolme kertaa
+olen minä tämän naisen takia langennut ja palannut takaisin, vaikka
+minun piti kodittomana kulkea, niinkuin ei minulla olisi vaimoa eikä
+lapsia, ei kattoa eikä päänalusta. Hän oli se kivi, joka aina veti
+minut pohjaan. Silloin minä tartuin ruoskaan ja löin häntä, mutta
+jokainen isku koski kuin itseeni, sillä minun vanha luontoni riippui
+kiinni tässä naisessa. Ja minä purin hampaani yhteen tuskasta ja
+löin sittenkin, siksi kunnes tuntui, kuin olisin oman sydämeni rikki
+ruhtonut ja kaikki olisi minussa turtunut ja kuollut. Silloin minä otin
+sauvani enkä enään taakseni katsonut."
+
+"Ja sekin on totta, että olen yllyttänyt kansaa herroja vastaan, ja kun
+minut taas tyrmästä päästetään, niin teen sitä vieläkin. Mutta sinulle,
+Vaidan herra, joka istut ylpeänä vaunujesi tyynyillä, minä kerron unen,
+jonka viime yönä näin. Minä olin olevinani itse pahassa paikassa, ja
+siellä kiehui rautapatoja, suuria, niinkuin se, millä kartanossa kaljaa
+keitetään. Ja yhdessä istuit sinä, Vaidan herra, ja jumal'avita, kyllä
+tarkenit. Mutta sinä, Metsalöukan Mihkel, kuljit puusylys olalla ja
+lisäsit tulta kattilan alle. Ja minä kysyin: mistä se tulee, että
+sinä teet työtä, mutta herra istuu joutilaana? Ja Metsalöukan Mihkel
+vastasi: sentähden, että saksat pysyvät saksoina kuoltuaankin."
+
+"Ottakaa kiinni, se lurjus!" huusi vanha herra, nousten pystyyn
+vaunuissaan.
+
+Mutta Saarenmaan profeetta laskeutui vaahteran lehväin lomitse
+alimmalle oksalle ja hyppäsi sieltä tasajalkaa maahan.
+
+"Tässä olen", hän sanoi levollisesti ja ojensi kätensä köytettäviksi.
+
+
+
+
+PYHÄN ISÄN LÄHETTI.
+
+
+Emajoen rannalla, kaksitoista virstaa siitä, missä nykyinen Tarton
+kaupunki sijaitsee, oli entisinä aikoina suuri ja kuuluisa luostari. Se
+oli alkuaan kaiken hurskauden ja siveyden pesäpaikka, mutta tapahtui,
+että eräs veljistä möi sielunsa paholaiselle, ja tämän veljen kautta
+levisi pahennus koko luostariin, niin että siellä pikemmin palveltiin
+paholaista kuin Neitsyt Maariaa ja Jumalaa. Luostarikopeista, joitten
+kivipermantoja hurskasten rukoilijain polvet olivat kuluttaneet, tuli
+ilotyttöjen olopaikka; suurissa, synkeissä luostarisaleissa, joissa
+ennen kaikuivat De profundis ja Ave Maria, nousi mässäys ja viinin
+ilo kattoon asti. Mutta luostarin kirkossa seisoivat puusta veistetyt
+pyhimykset liikkumattomassa, sanattomassa vihassa, ja Neitsyt Maarian
+silmästä tipahti kyynel Jesuslapsen poskelle, sillä eräänä aamuna oli
+ikuinen lamppu hänen edessään sammunut.
+
+Vaan huhu luostarin häväistyksestä alkoi kiertää maata, ja eräänä
+päivänä se saapui itse pyhän isän korviin Roomaan saakka. Pyhä isä
+vihastui silloin niin, että hänen paavinhiippansa horjahti, ja kutsutti
+heti luokseen erään korkeista kardinaaleistaan. "Valmistaudu matkalle!"
+hän sanoi, "ja jos huhu on kertonut totta, niin singahuta minun korkea,
+paavillinen kirousbullani heille vasten silmiä."
+
+Korkea kardinaali oli sangen viisas ja viekas mies. Hän ajatteli
+itsekseen: "jos minä nyt menen sinne kardinaalin kauhtanassa ja paavin
+bulla kainalossa, niin voisi tapahtua, että ne vintiöt saavat vihiä
+ja ehtivät korjata viinitynnyrit talteen. Ja se olisi suuri vahinko
+kahdestakin syystä. Ensiksikin en saisi nähdä mitään, ja toiseksi, --
+toiseksi ei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos kerran maistaisin
+itse paholaisen -- abi male spiritus! -- viiniä, minä olen niin pyhä
+mies, ettei minuun hänen myrkkynsä tehoa."
+
+Tämän viisaan päätöksen tehtyään korkea kardinaali pukeutui
+kerjäläismunkin pukuun, sitoi nuoran vyötäisilleen ja lähti vaeltamaan
+Emajoen luostaria kohti. Mutta luostarin munkit olivat kardinaaliakin
+viekkaampia, ja jo viikko ennen kardinaalin tuloa, oli heillä hänen
+matkansa ja sen tarkoitus tiedossa.
+
+Tartosta saakka kulki korkea kardinaali jalkaisin, sauva kädessä
+ja kerjäten vastaantulijoilta. Tie kulki pitkin Emajoen äyrästä.
+Eräässä paikassa kasvoi rannalla tiheä pajupensaikko, ja joukko miehiä
+oli niitä leikkelemässä ja kuorimassa. Hevoskuormallinen sileitä
+pajuvitsakimppuja seisoi tien ohessa odottamassa.
+
+"Minnekä noita vitsoja viedään?" kysyi korkea kardinaali.
+
+"Emajoen luostariin".
+
+"Mitä niillä siellä tehdään?"
+
+"Jokainen munkki pieksee kaksi paria päivässä mäsäksi omaan selkäänsä."
+
+Kardinaali oli hyvin ihmeissään, mutta oli liian viisas jotain
+sanoakseen.
+
+Vähän matkaa kuljettuaan hän näki tien ohessa miehen, joka kaivoi
+yrttejä ja juuria maasta pieneen koppaan. Miehellä oli yllä ainoastaan
+vanha säkki, johon päätä ja käsiä varten oli tehty reiät.
+
+"Kylläpä kansa on köyhää tällä kulmalla", ajatteli kardinaali, ja hänen
+kävi sääliksi viheliäistä miespoloista.
+
+"Sinä olet kai jonkun kartanon alustalaisia", hän sanoi ääneen, mutta
+huomasi samalla, että miehen päälaki oli pyöreäksi ajeltu.
+
+"En, isä, minä olen Emajoen luostarin veljiä", mies vastasi nöyrästi.
+
+"Mistä asti teillä on tuommoiset puvut?" kysyi kardinaali.
+
+"Jo monta kymmentä vuotta, arvoisa isä", vastasi mies.
+
+"Onko pyhä isä Roomassa ne teille määrännyt?" kysyi kardinaali
+viekkaasti.
+
+"Ei, me olemme itse ne keksineet lihamme kuolettamiseksi."
+
+Kardinaali ei sanonut mitään, vaan jatkoi matkaansa. Kun hän oli
+saapunut luostarin portille, kompastui hänen jalkansa munkkiin, joka
+pitkin pituuttaan makasi portin edessä.
+
+"Hän on varmaan juovuksissa paholaisen viinistä", arveli kardinaali, ja
+hänen sydämensä täyttyi ilolla.
+
+Hän kosketti anturakenkänsä kärjellä makaavaa munkkia, mutta tämä ei
+hievahtanut.
+
+Samalla pisti portinvartijamunkki päänsä esiin komerostaan.
+
+"Sinun täytyy astua hänen ylitsensä, isä", hän sanoi. "Hän on yksi
+veljiämme, joka täten on pyytänyt saada harjoittaa nöyryyttä. Jokaisen
+luostariin tulijan täytyy tallata häntä."
+
+Luostarin pihalla tuli apotti kardinaalia vastaan.
+
+"Tulet kaukaa, isä", hän sanoi.
+
+"Niin, olen köyhä kerjäläismunkki ja pyytäisin yösijaa."
+
+"Jokainen on tervetullut kattomme alle", vastasi apotti, "mutta hänen
+täytyy samalla alistua sääntöjemme alaiseksi."
+
+"Mielelläni, arvoisa isä", vastasi kardinaali viekkaasti. "Olen niin
+paljon kuullut luostaristanne, että tahtoisin siihen lähemmin tutustua."
+
+Apotti johdatti hänet sivukäytävään, jonka molemmin puolin olivat
+luostarikopit. Ne olivat aivan tyhjiä, lattialle oli siroitettu teräviä
+kiviä, ja seinällä riippui ristiinnaulittu.
+
+"Missä veljet makaavat?" kysyi korkea kardinaali.
+
+"Me harjoittelemme makaamaan seisaallaan", apotti vastasi, ristien
+silmänsä kuvan edessä, "Muutamat veljistä ovat vielä heikkoja, mutta
+toisilla on jo Herran voima ruumiissaan."
+
+Kardinaali sai ylleen samanlaisen säkin kuten muillakin oli, ja apotti
+vei hänet pitkään, valkeaksi kalkittuun saliin, jossa joukko munkkeja
+seisoi pitkän pöydän ääressä.
+
+Apotti teki kädellään muutamia merkkejä, ja kardinaalin eteen pantiin
+pieni kulho.
+
+Hän ei uskaltanut virkkaa mitään, kun kaikki muut vaikenivat, vaan
+alkoi mitään kysymättä syödä.
+
+Kulhossa oli kovasti suolattuja, kahdentuuman pituisia kaloja, joita
+terävien selkäeviensä tähden nimitetään rautapiikeiksi. Kardinaalin
+mielestä tuntui, kuin olisi suolattuja rautanauloja niellyt, niin ne
+pistivät sekä kieltä että kurkkua.
+
+"Luulenpa, että palvelisin itse paholaista, jos saisin kulauksen vanhaa
+viiniä tämän palan painoksi", hän ajatteli, ja vaikka se ajatus oli
+niin syntinen, ei hän tuntenut hitustakaan katumusta.
+
+Mutta kukaan ei tuonut edes vettä pöydälle, vaan kaikki poistuivat yhtä
+äänettöminä, kuin olivat tulleetkin.
+
+"Minulla on kova jano, arvoisa isä", sanoi kardinaali apotille heidän
+poistuessaan ruokasalista.
+
+"Me emme koskaan juo ennenkuin kolme tuntia ruoka-ajan jälkeen",
+vastasi apotti ankarasti.
+
+Kardinaali vaikeni puhumattomaksi, mutta suolarakeet kihelmöivät hänen
+sisälmyksiään.
+
+Hän saapui apotin keralla luostarin kirkkoon, eikä hän tiennyt,
+näköhäiriökö se oli, vai minkätähden hänestä näytti, kuin olisivat
+kaikkien pyhimysten suupielet olleet muikeassa hymyssä.
+
+"Mistä saakka pyhimykset ovat alkaneet hymyillä", hän kysyi apotilta.
+
+"Meidän pyhimyksemme ovat aina iloinneet hurskaasta elämästämme",
+vastasi apotti nöyrästi.
+
+Alttarin yläpuolella oli iso, kullalla huoliteltu Neitsyt Maarian kuva.
+Sen edessä seisoi munkki, kaksi suurta, paksua kynttiläjalkaa raskaasta
+hopeasta käsissä, liikkumattomana kuin kuvapatsas.
+
+"Eikö hän väsy, arvoisa isä", kysyi kardinaali kuiskaten.
+
+"Hänen vuoronsa on nyt lopussa", vastasi apotti. "Meillä on tapana,
+että jokainen luostariimme tullut vieras ottaa tämän toimen huolekseen".
+
+Kardinaali aikoi vastustaa, mutta hetken mietittyään vaikeni. Munkki
+jätti kynttilät hänelle, ja hän asettui kädet ojossa seisomaan
+kuvan eteen. "Paavi-ukkoa on pahasti peijattu", hän ajatteli, "tämä
+luostarihan on kaiken hurskauden huippu, -- ei itse pyhä isäkään
+enempää vaatisi."
+
+Mutta mitä kauemmin hän kynttilöitä piteli, sitä levottomammaksi hän
+kävi.
+
+"Ehkä on sinua itseäsi puijattu, poikaseni", hän sanoi itselleen.
+"Pyhä isä on ehkä saanut kuulla hairahduksistasi, -- ja kukapa
+meistä täydellinen olisi!! -- ja lähetti sinut nyt tähän luostariin
+katumusretkelle, vaikka ei hiiskahtanut mitään sääntöjen ankaruudesta,
+ettei säikyttäisi."
+
+"Nyt en jaksa enään", hän sanoi ja antoi kätensä vaipua. Hiki juoksi
+hänellä pitkin ruumista.
+
+Mutta kuullessaan munkkien kuoron parvekkeelle astuvan, hän kohotti
+kynttilät entiseen asentoon.
+
+"Suolaisia ne kalat", hän ajatteli. "Voisin juoda joen täyden vettä."
+
+"Kyllä minä olen suuri syntinen", hän sanoi itsekseen, "mutta että
+minun tänne asti piti parannettavaksi tulla, se ei sentään päähäni
+mene."
+
+Pitkällinen seisonta alkoi häntä pyörryttää, kirkko tanssi hänen
+silmissään, puupyhimykset hyppelivät vallan hurjasti ylös, alas
+synnillisessä, maallisessa karkelossa. Kynttiläin liekit liehuivat kuin
+virvatulet.
+
+"Nyt kaadun maahan", hän sanoi, mutta samalla joku tarttui häntä
+kädestä.
+
+Apotti vei hänet takaisin ruokasaliin, jossa pitkälle pöydälle oli
+ladottu puuhaarikoita.
+
+Kardinaali tarttui ahnaasti haarikan korvaan ja vei sen huulilleen,
+mutta irvisti pahasti ensi kulauksella.
+
+"Tämähän on vedellä sekoitettua etikkaa", hän sanoi itsekseen.
+
+"Se on kaljaa", kuiskasi munkki hänen vieressään, ikään kuin arvaten
+hänen ajatuksensa.
+
+Kardinaali tunsi kielensä kitalakeen kuivuvan, ja paholaisen
+viinitynnyrit vierivät hänen mielikuvituksessaan pitkässä jonossa
+saliin.
+
+"Nyt menemme saunaan", sanoi apotti hänelle.
+
+"Mikä se semmoinen on?" kysyi kardinaali.
+
+"Meillä on tapana lauantai-iltasin viedä vieraamme saunaan", vastasi
+apotti kierrellen.
+
+Kardinaali astui apotin kera pimeähköön huoneeseen, jota ainoastaan
+suuren kiukaan loimu valaisi. Lattia oli kivestä.
+
+"Riisuudu", käski apotti.
+
+Kardinaali totteli väristen.
+
+"Tämä on varmaan piinakammio", hän ajatteli kauhulla, ja kaikki hänen
+syntinsä pistivät häntä kuin tulisilla neuloilla.
+
+"Astu portaita myöten parvelle", käski apotti.
+
+Kardinaali kiipesi vapisevin polvin pimeitä portaita myöten.
+Tukehduttava kuumuus huokui hänelle vastaan.
+
+"Mitä he aikovat tehdä? Korventaa minut elävältä", hän ajatteli.
+
+"Pane pitkäksesi", huusi apotti alhaalta.
+
+Kardinaali heittäytyi oljille.
+
+Yhtäkkiä kuului sähinää, niinkuin olisivat kiukaan kivet alkaneet
+kiehua. Kuumuus kohosi kaksikertaiseksi, kardinaali luuli lihan ja luun
+sulavan.
+
+Toistamiseen kuului läiskäys, vihaisesti pihahti kuuma höyry.
+
+"Jokos riittää löylyä?" kysyi apotti portaitten päästä.
+
+"Jo -- jo -- Armahtakaa, -- minä olen suuri syntinen", vaikeroi
+kardinaali.
+
+Samalla nousi apotti portaille, ja kardinaali tunsi äkkiä selkänsä
+kihelmöivän nopeista lyönneistä.
+
+"Nyt vihdotaan", sanoi apotti.
+
+"Minä tunnustan, -- minä tunnustan", huusi kardinaali. "Kaksi kertaa
+olen pistänyt kirkon rahoja omaan taskuuni."
+
+"Entä vielä", sanoi apotti, vihtoen edelleen.
+
+"Olen käyttänyt salarippiä väärin, -- olen valhetellut, varastanut,
+ylönsyönyt ja ylönjuonut, -- naisten kanssa kemuja pitänyt..."
+
+Apotti heitti taas kiululla vettä kiukaalle.
+
+"Kuka sinut lähetti?"
+
+"Minä palan, -- armahtakaa! Pyhä isä lähetti."
+
+"Mitä sinun piti tehdä?"
+
+"Kirota luostari."
+
+"No ja minkä sanoman sinä nyt paaville viet?" kysyi apotti, tarttuen
+toiseen saunavihtaan.
+
+"Jo riittää... Te olette hurskaita, siveitä, itsenne kieltäjiä,
+lihankiduttajia, paastoojia, pyhiä miehiä..."
+
+"Hyvä, -- nyt voit mennä".
+
+Kardinaali kömpi saunan lavalta alas punaisena kuin keitetty rapu.
+
+"Sinä menet säkki ylläsi Roomaan saakka, huomaa se", sanoi apotti,
+"muuten ilmoitan tunnustuksesi paaville".
+
+Säkkipukuinen kardinaali livahti luostarin portista maantielle ja alkoi
+paljain jaloin laputtaa kohti Roomaa.
+
+
+
+
+BATHSEBA SAARENMAALLA.
+
+Nikolai I:sen ajoilta.
+
+
+Henkilöt:
+
+KUIGU ANTS, kartanon seppä. VIIU, hänen vaimonsa. VANA-KAI, hänen
+äitinsä.
+
+[Riihitupa, katossa kuivausparret, maalattia, oikealla suuri takka,
+koukussa riippuvan padan alla palaa tuli, takan edessä kolmijalkainen,
+rautapäinen päreteline, nurkassa suuri vuode, ikkunan alla kangaspuut
+ja rukki. Ilta. _Viiu_, pystyrintainen, heleäsilmäinen nuori nainen,
+tulee ulkoa, ämpäri kädessä, hameet korkealle käärittyinä.]
+
+_Vana-kai_ (tihrusilmä, kumara eukko kurkoittautuu uunilta). Taisi ovi
+käydä, -- tänne asti vetäisi kylmän viiman, -- Viiukohan se...? Viiu
+hoi!
+
+_Viiu_. Mitä nyt?
+
+_Vana-kai_. Navetastako sinä?
+
+_Viiu_. Vein lehmille apetta, -- tuossa on vielä ämpäri, jos et usko.
+
+_Vana-kai_. Uskonhan minä, -- uskon toki... Taitaa olla oikein herran
+ilma tänään?
+
+_Viiu_. Pyryttää pihan tukkoon, -- kahlasin lumessa polviin saakka.
+
+_Vana-kai_. Tuiskuttaa se suurelle tiellekin... (varovasti) Et sinä
+suinkaan tienhaarassa asti käynyt?
+
+_Viiu_ (kumarruksissa korvoa huuhtoen). Mitäpä minä siellä?
+
+_Vana-kai_. Niin, sepä se, mitä sinä siellä! (alkaa laskeutua alas
+uunin pankolta).
+
+_Viiu_. Siunatkoon muori, -- minnekkä nyt?
+
+_Vana-kai_. Päästä minut irti, -- minä menen katsomaan.
+
+_Viiu_. Älä herran tähden, -- tuiskahdat silmillesi lumeen.
+
+_Vana-kai_. Päästä minut, -- minulla on sellainen hätä koko ruumiissani
+Antsin tähden.
+
+_Viiu_ (äkillisesti). Turhaa se on, ei siellä vielä ketään näy.
+
+_Vana-kai_. Mistä sinä sen tiedät?
+
+_Viiu_. Kun kävin katsomassa.
+
+_Vana-kai_. Olisit ennen sanonut, -- maksoiko se totuus nyt sulle
+puolta kopeekkaa... Taitaa sinunkin sydämesi sentään pamppailla miehesi
+tähden.
+
+_Viiu_. Muori, kuulehan, -- mitä sinä luulet, -- miksi se Ants niin
+viipyy?
+
+_Vana-kai_. Herra sen tiennee... liekkö hyväksi vai pahaksi, -- ehkä
+päästävät vielä syynissä vapaaksi, eivät viekkään sotaväkeen.
+
+_Viiu_ (pitkään). Luuletko, muori?
+
+_Vana-kai_. Tiedänkö minä, -- mutta onhan sillä paroonin kirje mukana.
+Ei sitä ilman paroonin tahtoa oteta.
+
+_Viiu_ (nopeasti nousten). Niin, -- onhan sillä paroonin kirje. -- Etkö
+tule syömään, muori?
+
+_Vana-kai_. En tiedä, -- saanko nieltyä tänä iltana.
+
+_Viiu_. Minäpä panen silakat valmiiksi, -- kaadan kuppiin piimää.
+
+_Vana-kai_. Ei minulla ole sitä rauhaa, että saattaisin syödä. Kuulitko
+jotain?
+
+_Viiu_ (säikähtyen). Enhän minä kuunnellutkaan.
+
+_Vana-kai_. Istuithan taas siinä korva ikkunan tasalla.
+
+_Viiu_. Muori, kuule, jos se Ants nyt viedään sotamieheksi, -- pitääkö
+ne sen tosiaan kaksikymmentäviisi vuotta?
+
+_Vana-kai_. Ei se keisari vähemmällä hellitä.
+
+_Viiu_ (hiljaa). Mutta sittenhän se on jo vanha mies.
+
+_Vana-kai_. Mitä...?
+
+_Viiu_. Se on jo vanha mies, kun takaisin tulee, sanon minä.
+
+_Vana-kai_. Vanha tietystikin, -- niinkuin olisi mahla puusta
+juoksutettu, viskaa risukasaan! Eikä siitä enään maantyöhön ole, -- ei
+ole miekasta auraksi, vaikka ovat samaa rautaa molemmat. Ei sen sormet
+enään viikatteen varteen taivu. Tyhjäntoimittajaksi oppii, -- liekkö
+tuosta enään muuksi kuin kapakassa istujaksi. Sanovat kielensäkin
+unohtavan, alkavat ryssää solkata, -- kakpusivai, -- harasoo, --
+kuuluvat toiset unohtavan puhumisen tykkänään. Ilmankos ne nuoret
+miehet piileksivät rahkasoissa, kun syynille pitäisi. Mutta mihin
+saarella pakenet, -- meri edessä.
+
+_Viiu_. Mitähän sitten minusta tulee? Niinkuin elävän leski. On mies
+eikä ole.
+
+_Vana-kai_. Sinusta? -- kyllä sinulle aina paikka keksitään. Menet
+vaikka takaisin kartanon sisäneitsyeksi, -- sehän sulla vielä on
+verissä, -- ei nämä multalattiat ole sinun liepeittesi laahata.
+
+_Viiu_. Älä jorua joutavia, vanha ihminen!
+
+_Vana-kai_. Niinkuin minä en tietäisi, -- liian hienot ovat sinun
+kätesi näihin alhaisiin askareihin... Kyllä sinä kaikki teet, mutta
+nyrpistät nenääsi ja nostelet helmojasi... Olisi edes lapsi sinulla,
+-- hoitelisit ja hyssyttäisit sitä... Ei olisi silloin Antsia ehkä
+sotamieheksi tahdottukaan, -- harvoin se kruunu perheellisiä... Mutta
+eipäs, -- toista vuotta jo on naimisissa ja hoikka kuin humalan seiväs.
+
+_Viiu_. Rupea nyt taas näykkimään!
+
+_Vana-kai_. Mihin se lapseton nainen kelpaa, -- on kuin kesantopelto!
+Sillä on liian paljon aikaa, -- rupeaa hautomaan hullutuksia päässään.
+
+_Viiu_. Pidä paikalla suusi... Asustat siellä uunin pankolla kuin
+lepakko ullakon nurkassa, -- kaikki muka tiedät ja näet. Yhtä hyvä minä
+olen kuin toisetkin!
+
+_Vana-kai_. Ettäkö ehkä sentään olisit sinnepäin... Kuuletko, Viiu!
+
+_Viiu_. Jätä minut rauhaan, -- en ole sanonut niin halaistua sanaa
+sinne enkä tänne.
+
+_Vana-kai_. Tietääkö Ants siitä?
+
+_Viiu_ (alkaa kovasti kolistellen pestä kiviastioita).
+
+_Vana-kai_. Mitä sinä tänä aamuna kartanossa teit?
+
+_Viiu_. Mitäkö tein? -- navettavuorolla kävin.
+
+_Vana-kai_. Mistä asti sinä siellä karjavuorossa käyt, -- ethän sinä
+alussa?
+
+_Viiu_. Viime kuusta asti, -- etkö sitä tiedä?
+
+_Vana-kai_. Kuka minulle enään mitään kertoisi, -- parasta olisikin
+olla kuuro ja mykkä kuin maa. Mutta en minä vielä sokea ole, vaikka
+uuninkin loukossa kykin.
+
+_Viiu_. Mitä sinä...?
+
+_Vana-kai_. Sanon vaan, että pimeässä ne kissan silmät näkevät.
+
+_Viiu_ (pysähtyy, -- kuuntelee). Ui-ih, herra Jumala!
+
+_Vana-kai_. Mitä sinä kiljaisit, -- ihan minullakin sydän kurkkuun
+hypähti.
+
+_Viiu_. Eikös ollut kuin reen rapinaa, -- kuulkaa nyt, -- jalakset
+hankaavat lunta, -- hevosen kaviot lyövät pehmeää kinosta, -- jos nyt
+Ants tulee... Minä en uskalla kuulla, -- peitän pääni huppuun, --
+menen vuoteeseen, tukin korvani, -- sano, että makaan, että käännyin
+kipeäksi, että kuolin, -- mitä vaan.
+
+_Vana-kai_. Älähän nyt, Viiu, -- se ajoi ohitse, -- kääntyi kirkolle,
+-- kuuletko, Viiu, -- älä nyt vapise, -- juo vettä, -- nähkääs, kun
+tärisee koko ihminen.
+
+_Viiu_. Ui-ih, jos se nyt tulee!
+
+_Vana-kai_. Ole nyt vaiti, ei sieltä ketään tule. Enpä olisi uskonut,
+että sinä Antsin tähden noin tuskaan tulisit.
+
+_Viiu_. Anna minun olla, -- muori!
+
+_Vana-kai_. Älä nyt, hyvä ihminen, noin hätäänny, -- onhan Antsilla
+paroonin kirje.
+
+_Viiu_ (kylmästi, nousten). Sinäkin uskot siihen paroonin kirjeeseen,
+niinkuin isä Jumala olisi sen kirjoittanut.
+
+_Vana-kai_. Kuinka sen kirjeen laita oikein oli, -- jos sinä kertoisit
+vielä kerran.
+
+_Viiu_. Johan sinä sen kerran kuulit.
+
+_Vana-kai_. Minä olen niin huonokuuloinen, -- murenee puheesta toinen
+puoli tielle. -- Tapasitko itse paroonin?
+
+_Viiu_. Tapasin.
+
+_Vana-kai_ (varovasti tunnustellen). Oliko Se yksin huoneessa?
+
+_Viiu_. Oli, tai en minä varmaan muista, -- odotas, -- ehkä oli
+armollinen rouvakin siinä.
+
+_Vana-kai_. Mitä rouva siellä teki?
+
+_Viiu_. Mitä armolliset rouvat tekevät? -- kädet ristissä istuvat.
+
+_Vana-kai_. Älä koukuttele, -- ei siellä huoneessa armollista rouvaa
+ollut.
+
+_Viiu_. Sinähän näyt sen asian paremmin tietävän.
+
+_Vana-kai_. Ja parooni lupasi kirjoittaa sotaherralle, mitä? Etteivät
+ottaisi Antsia sotamieheksi? Että hänellä on vanha äiti, joka jo haudan
+viertä kompuroi? Että on toisia paroonin alustalaisia, -- joutopoikia,
+mailmanmatteja, -- menkööt ne! Samannäköisiä ne sitten sentään ovat
+ruunun sarassa, -- kuin silakat, -- ei muuta kuin mätä päälletysten
+tynnyriin. Vaikka tusinan tappaisi, ei säälittäisi, ei niitä ihmisiksi
+muista. Mutta kun ne omissa pukeissaan näkee, silloin vasta tietää,
+että niillä on maat ja mannut, vaimot ja äidit... Lupasiko se
+kirjoittaa sen kaiken?
+
+_Viiu_ (pöydän luona askarellen). Muori, -- et ole syönyt palan
+painamaakaan, -- perunat koskematta.
+
+_Vana-kai_. Älä sekoita, -- en minä nyt muusta, vaikka sulaa sianrasvaa
+tarjottaisi... Tietää minä tahdon, kirjoittiko parooni.
+
+_Viiu_. Kai se sitten kirjoitti.
+
+_Vana-kai_. Mitä -- "kai"! Etkö sitten tiedä? Itsehän kävit pyytämässä.
+
+_Viiu_. Olenko minä sitä kirjettä lukenut?
+
+_Vana-kai_. Pyysitkö edes? Rukoilitko niinkuin henkeäsi...? -- olitko
+polvillasi? -- vastaa --!
+
+_Viiu_. Nyt voit kysyä niinkuin pappi ripillä, mutta minä en hiiskahda
+sanaakaan.
+
+_Vana-kai_. Tahdotko tietää, mitä Antsilla vielä on, -- sanonko? Nuori
+vaimo Antsilla on, joka herrojen edessä liukastelee!
+
+_Viiu_. Muori -- minä -- minä
+
+_Vana-kai_. Kynnet siivolla, metsäkissa!
+
+(Vaitiolo. Viiu askartaa levottomasti tuvassa polkee rukkia, nousee,
+kohentaa kangasta, seisahtaa, kuuntelee).
+
+_Viiu_. Etkö pane maata, muori.
+
+_Vana-kai_. En.
+
+_Viiu_. Tahdotko syödä, -- vai korjaanko pöydältä?
+
+_Vana-kai_. En, -- vie vaan pois.
+
+_Viiu_. Mitä sinä sitten tahdot -- menisit toki pankolle, -- siellä on
+lämpöisempi.
+
+_Vana-kai_. Kiusoittaako se sinua jos tässä istun?
+
+_Viiu_. Mitä sinä minusta niin katsot?
+
+_Vana-kai_. Katselee kissakin kuningasta.
+
+_Viiu_. Ei se Ants sen kiireemmin tule, vaikka siinä istutkin.
+
+_Vana-kai_. Ehkä hänellä ei enään hoppua olekkaan.
+
+_Viiu_ (terävästi.) Mitä sinä sillä...?
+
+_Vana-kai_. Sitä vaan, että kyllä Ants nyt viedään.
+
+_Viiu_. Kuinka sinä, -- mistä sinä...?
+
+_Vana-kai_. Siinä kirjeessä seisoikin jotain _muuta_.
+
+_Viiu_. Mitä, -- tiedätkö sinä sen sitten?
+
+_Vana-kai_. Etkö sinäkin tiedä...? No, miksi et vastaa? Tietää ihminen
+paljon muutakin, ei vaan sen, mitä korvaan huudetaan.
+
+_Viiu_ (ei vastaa).
+
+_Vana-kai_. Sanonko minä, -- siinä kirjeessä seisoi: ottakaa Ants
+sotamieheksi! Eikö se ole niin?
+
+(Ulkoa kuuluu hevosen hirnahdus, kova rusahdus).
+
+_Viiu_ (säpsähtäen). Nyt se tulee, ruuna pärskyi, -- herra Jumala, --
+minä hyppään alas kellarin luukusta, -- minä en voi sitä nähdä.
+
+_Vana-kai_ (nousten). Kuinka se niin ravia ajaa, mikä siellä niin
+rysähti, -- eikö vaan ajanut aisat poikki veräjän pieleen.
+
+_Ants_ (tempaisee oven auki, lyhyessä turkissa, yltä yleensä lumessa,
+takissa metallinumero. Tummahipiäiset, sileäksi ajellut kasvot, lyhyet
+viikset, silmät syvällä). Iltaa! -- iltaa, sanon minä, -- eikös kukaan
+vastaa?
+
+_Vana-kai_. Hyvää iltaa, poika.
+
+_Ants_ (riisuuntuen). Iltaa, Viiu, -- tule vaan esiin, näetkös, mikä
+pojan rinnassa välkkyy, -- niinkuin kulkunen vaan kilisee, tiriliri,
+tiriliri...
+
+_Vana-kai_. Mikä siinä on, poika, -- ruununko raha?
+
+_Ants_. Kiiltävä raha niinkuin suurilla saksoilla. Nyt sitä ollaan
+herraa, eletään kuin viimeistä päivää. Tänään syödään ja juodaan ja
+mässätään, annetaan suuta sorjan tytön, -- huomenna asetutaan kanuunan
+suun eteen, pyydetään: hei, toveri siellä, ammuppas pari naulaa rautaa
+tästä piskuisesta koneesta läpi, joka rinnassa raksuttaa.
+
+_Vana-kai_. Sinä olet istunut Luugusen krouvissa kotimatkalla, poika.
+
+_Ants_. Juopuu sitä tällaisena päivänä, vaikka ei olisi tippaakaan
+viinaa kielellä. Kaikki menee päähän, -- kun hengitätkin, jo huimasee.
+No, Viiu, tulehan tänne!
+
+_Viiu_ (lähestyy vastahakoisesti).
+
+_Ants_. Tule nyt vaan, Viiu, -- istu tuohon, paina ruunun rengin
+polvea, likistetään nyt viimeisiä kertoja, -- likistetään lähemmäksi,
+-- noin... Sattuiko, oliko liian kovasti, -- ei ole minulla paroonin
+kourat, -- ei ole maidossa pestyt nämä käpälät, isomoukarin varressa
+ovat kovettuneet. Ehkä ne nyt siliävät, kun alkavat pyssyä pidellä.
+
+_Vana-kai_ (itkien.) Että ne nyt sinut sentään ottivat, Ants, -- umpeen
+painamatta minunkin silmäni jäävät, kun kuolen.
+
+_Ants_. Ei jouda pulskat pojat lavitsoja hautomaan. -- Onko sinulla
+viinaa kotona, Viiu?
+
+_Viiu_. Ei ole.
+
+_Ants_. Mitä sinä niin allapäin käyt... Ettäkö sinun on minua ikävä? --
+Leskeksi jäät, uutta miestä vaan et saa, -- sieltä kaukaakin minä sinua
+kiinni pitelen. -- Onko sinun minua ikävä, Viiu?
+
+_Viiu_ (peittää kasvonsa, itkee).
+
+_Ants_ (pehmeästi). Vähän sentään, -- ei paljoa pyydetäkään. Kyllä
+minä sen siellä kaukana muistan, -- kuinka sinä tulit pajan ovelle
+kykkimään, ja kipunat lensivät, -- kyllä silloin rauta rauskui, ja
+moukari putosi... Eikö ole viinaa? Ei haittaa, juodaan pelkkää vettä,
+humaltuu siitäkin... Äitimuori, kuulkaas!
+
+_Vana-kai_. Mitä nyt, poikani?
+
+_Ants_. Mikset sinä koskaan ole pitänyt ehtoorukouksia? Syntisiä olemme
+olleet, syntisiä. Nyt alamme pitää, missä raamattu on. Viiu, missä on
+raamattu?
+
+_Viiu_. Mitä sinä sillä?
+
+_Ants_. Saathan nähdä. Missä se on?
+
+_Viiu_. Tuolla hyllyllä.
+
+_Ants_. Anna tänne, -- kas, kuinka kuuliainen vaimo minulla on... Ja
+nuori se on; -- silmät kiiluvat kuin metsämarjat.
+
+_Vana-kai_. Mitä sinä nyt aiot tehdä, poika?
+
+_Ants_. Lukea teille raamatusta, Jumalan sanaa sieluillenne ravinnoksi,
+niinkuin pappi sanoo. Taikka, -- Viiu se lukeekin, -- sillä on selkeä
+ääni, -- soi kuin kello. Minä tahtoisin kuulla kuningas Taavetista, --
+missä paikassa hänestä puhutaankaan?
+
+_Viiu_ (kääntelee vapisevin käsin raamattua, -- on pudottaa sen). Minä
+-- en vaan -- tiedä.
+
+_Ants_. Sinä kirjanoppinut, -- etkä tunne raamattua. Äitimuori,
+tiedätkö sinä?
+
+_Vana-kai_. Mitä paikkaa sinä...?
+
+_Ants_. Siitä minä tahtoisin kuulla, kuinka se kuningas Taavetti toisen
+miehen vaimoa rakasteli, -- sitä Bathsebaa.
+
+_Vana-kai_. Eikö se ole toisessa Samuelin kirjassa.
+
+_Viiu_ (selaillen). Minä en löydä.
+
+_Ants_. Anna tänne, -- minä etsin. Näe, -- tuossa siitä on, ala lukea.
+
+_Viiu_. Eihän tässä näe, -- silmät sokaisee.
+
+_Ants_ (panee uuden päreen). No nyt... (painolla). Lue, Viiu!
+
+_Viiu_ (katkonaisesti sanoja niellen). "Ja koska se aika joutui
+vuodesta, jolla kuningasten oli tapa sotiin mennä, lähetti David Joabin
+ja palvelijansa hänen kanssansa ja kaiken Israelin hukuttamaan Ammonin
+lapsia, ja he piirittivät Rabban, mutta David jäi Jerusalemiin."
+
+"Ja tapahtui, että David ehtoopuolella nousi vuoteeltaan ja käyskenteli
+kuninkaan huoneen katon päällä ja näki vaimon pesevän itseään, ja vaimo
+oli sangen ihana näkyänsä."
+
+"Ja David lähetti ja antoi kysyä vaimoa ja sanoi: eikö tämä ole
+Bathseba, Eliamin tytär, Urian, sen Hethiläisen emäntä?"
+
+(Purskahtaa itkuun).
+
+_Ants_ (ottaa kirjan). Mutta nyt minä luen täältä muutamia värssyjä
+eteenpäin.
+
+"Huomeneltain kirjoitti David Joabin tykö kirjan ja lähetti sen Urian
+myötä."
+
+"Ja hän kirjoitti kirjaan sanoen: pankaa Uria kovimman sodan eteen ja
+käätkäät teitänne hänen tyköänsä takaperin, että hän lyötäisiin ja
+kuolisi."
+
+(Sulkee kirjan).
+
+Viiu, kun sinä tänään tulit paroonin luota, etkö tiennyt, mitä
+kirjeessä seisoi?
+
+_Viiu_ (suuressa tuskassa). Oh Jumala, Jumala...
+
+_Ants_. Etkö sinä sitä aavistanut?
+
+_Viiu_. Minä en voi, -- en voi...
+
+_Ants_. Vastaa Jumalan nimessä!
+
+_Viiu_ (hiljaa). Aavistin.
+
+_Ants_. No nyt, -- tiesinhän minä sen... Nyt puhu minulle kuin papille.
+Tunnusta syntisi. Aloita. Kuinka kävi tänään paroonin luona?
+
+_Viiu_. Parooni -- oli -- yksin. Minä sanon: Antsille on tullut käsky
+saapua sotamiehenottoon. Parooni tulee, ottaa leuasta: ja sinä jäät
+nyt yksin, sanoo. Menee pöytänsä luo, viheltelee: sinä jäät nyt yksin,
+sanoo. Tulee luo: tiedätkö, että kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä
+aika... Armahtakaa, parooni, minä sanon, kirjoittakaa pari sanaa, niin
+Antsia ei viedä. Kyllä sinusta huoli pidetään, sanoo ja nauraa. Minä...
+nauroin myös... tahdoin pyytää, rukoilla, mutta huulille nousee vaan
+nauru. Sinä olet yhtä kaunis kuin ennenkin, sanoo. Samalla suutelee...
+
+_Ants_. Ja sinä...
+
+_Viiu_. Minä työntäisin kädellä, -- nauroin. Tahtoisitko hyville
+päiville, sanoo. Armahtakaa Antsia, minä sanon. Parooni menee,
+kirjoittaa kiireesti paperille, sulkee koteloon. Minua pistää kipeästi,
+kysyn, että mitä se nyt kirjoitti. Siinä on pidetty huolta, ettei sinun
+tule ikävä kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, sanoo. Sitten minä tulin
+kotiin ja annoin kirjeen Antsille.
+
+_Ants_. Etkä sanonut mitään, vaimo?
+
+_Viiu_. En sanonut mitään.
+
+_Ants_. Annoit minun mennä siinä uskossa, että siinä oli vapautuskäsky?
+
+_Viiu_. Niin... armahda...
+
+_Ants_. Älä tule lähelle, taikka... Älä tartu minuun, minä en tiedä,
+mitä teen... (Vaipuu lavitsalle, sisällisesti murtuneena), Bathseba,
+köyhän miehen ainoa karitsa!
+
+
+
+
+SOTILAAN ÄITI.
+
+
+Oli kerran äiti, jolla oli kaksi poikaa sodassa. Aina sydäntalven
+taisteluun saakka oli hänen sydämensä yhtälailla vapissut ja toivonut
+molempain tähden, mutta saatuaan ensimäiset tiedot taistelusta,
+tapahtui hänessä muutos. Jokin ääni sanoi hänelle: "poikasi on
+kuollut." "Minulla on kaksi poikaa", hän vastasi selvälle, armottomalle
+äänelle, -- "vanhempi ja nuorempi, -- kumpiko?" Mutta vastausta ei
+kuulunut, -- hänen aivoissaan oli vaan yksi ainoa, pimeä ajatus, ja
+hänen sielussaan oli hiljaista.
+
+Mutta siitä päivästä asti hän pukeutui mustiin.
+
+Kerran tuli eräs entinen tuttava hänen luokseen.
+
+"Teillähän on kaksi poikaa sodassa", hän sanoi.
+
+"Niin on", vastasi äiti.
+
+"Oletteko saanut tietoja heistä?"
+
+"En, -- en ole saanut", sanoo äiti ja huokaa.
+
+"Miksi sitten käytte surupuvussa?"
+
+"Toinen heistä on kuollut", sanoo äiti ja katsoo epäillen vieraaseen.
+
+"Mistä te sen tiedätte?"
+
+"Minäpä vaan tiedän", sanoo äiti ihan hiljaa.
+
+"Kumpaako te sitten murehditte, -- vanhempaa vai nuorempaa, --
+teillähän oli kaksi?"
+
+"Sehän se on, etten tiedä", sanoo äiti murheellisena.
+
+"Kumpaako te enemmän rakastitte?"
+
+Äiti ei vastaa mitään.
+
+"Eihän vaan nuorempi liene kuollut?"
+
+"Ei -- ei, -- ei nuorempi!" huutaa äiti kiihkeästi. "Nuorempi elää."
+
+"Pelkäätte siis, että vanhempi?"
+
+"Ehkä vanhempi", sanoo äiti sortuneesti. "Olen hyvin levoton hänen
+tähtensä, ajatukseni askartavat alati hänessä, öisin hän ilmestyy
+eteeni unessa, -- minun ruumiissani on alituinen kipu hänen tähtensä,
+ikäänkuin joka hetki hänet uudestaan synnyttäisin. Mitä se merkitsee?"
+
+"Entä nuorempi?"
+
+"Nuoremman suhteen olen ihan rauhassa, ajatukseni lepäävät hänessä,
+-- en tunne mitään hänen tähtensä, hän on kuin turvassa ja takeessa,
+-- kun muistan häntä, niin näen hänet aina pikku poikana, hän leikkii
+hiekassa ja kaataa hiekkaa toisesta kädestä toiseen, ikäänkuin
+tuntilasia kääntäisi, -- aina toisesta kädestä toiseen..."
+
+"Mutta sehän onkin nuorempi", sanoo äiti yhtäkkiä nousten. "Hyvä
+Jumala, -- nuorempihan onkin kuollut!"
+
+"Miksi te sitä luulette, äiti parka?"
+
+"Ettekö ymmärrä, hän ei tarvitse enään minua, sentähden hän ei tee
+minua rauhattomaksi", sanoo äiti ja itkee. "Hän on kuollut."
+
+Siitä asti hän ei enään avannut nuoremman kirjeitä, joita saapui joka
+toinen päivä, -- kaikki ennen taistelua kirjoitettuja, -- eikä hän
+enään itsekään kirjoittanut nuoremmalle.
+
+Mutta eräänä päivänä hän muisti, että nuoremman syntymäpäivä oli
+tulossa. "Annan sen mennä ohitse huomaamatta", hän ajatteli, ja hänen
+teki mieli panna maata ja nukkua koko vuorokausi. Mutta illan tullen
+hän kuitenkin sytytti pöydälle palamaan kaksikymmentä viisi kynttilää.
+"Tämä kynttilätapa täytyisi jättää, niitä kerääntyy liian paljon",
+hän sanoi itsekseen. Kynttilät liekehtivät levottomasti vedossa. "Jos
+tuo keskimäinen kynttilä palaa kauemmin kuin muut, niin hän elää",
+hän ajatteli. Mutta lopuksi hän ei malttanut katsella kynttilöiden
+sulamista, vaan sammutti ne itse kaikki tyyni.
+
+"Täytyisi kirjoittaa hänelle kirje", hän ajatteli. "Mutta minun
+täytyisi olla aivan vapaa kaikesta maallisesta sitä kirjoittaakseni.
+Niin kauan kuin toivon kipinäkään kytee, on mieleni liian raskas. Aivan
+kevyt minun pitäisi olla, ihan irtautunut, muuten häiritsen hänen
+rauhaansa."
+
+Hän otti paperia ja alkoi kirjoittaa.
+
+    "Rakas poikani, joka olet taivaassa."
+
+"Se on ihan kuin Isämeidän rukous, mutta mitä se tekee", hän sanoi
+itselleen.
+
+Sitte hän jatkoi:
+
+    "Kun olit pieni, niin vuoteesi oli välihuoneessa ruokasalin ja
+    isäsi huoneen välillä, ja sillä huoneella oli kolme ovea, joista
+    yhtämittaa kuljettiin. Ja joka kerta, kun minä Sinun nukkuessasi
+    kuljin huoneen läpi, niin joko riisuin kengät oven taakse, tai
+    sitten kuljin varpaillani. En millään lailla olisi tahtonut Sinua
+    häiritä. Ja nyt on minulla taas sellainen tunne, että Sinä makaat
+    jossakin sellaisessa välihuoneessa, ja Sinun unesi on makea ja
+    syvä kuin lapsen, ja että sitä millään lailla ei saa häiritä. Ja
+    minä niin mielelläni tahtoisin nähdä Sinut, kuinka Sinä makaat,
+    mutta minä tunnen, kuinka raskaat ja kovat minun kenkäni ovat,
+    enkä minä voi astua niin kevyesti, etten Sinua herättäisi.
+
+    "Minä tahtoisin mielelläni kysyä Sinulta kaikenlaista, sillä
+    olen varma siitä, että Sinä tiedät paljon enemmän kuin minä ja
+    muut, mutta minusta tuntuu, kuin ei olisi Sinulla nyt aikaa
+    kirjoittamiseen, sillä Sinä näet niin paljon kaunista, että koko
+    aikasi menee siihen.
+
+    "Rakas poikani, minä olen varma siitä, että Sinä nyt joka päivä
+    voit puhua Jumalan kanssa niinkuin hyvän ystävän, melkein
+    niinkuin vertaisen. Ja jos nyt Jumala sattuu kysymään, kuinka
+    Sinun vanhan äitisi laita on, niin sano hänelle, että hän
+    toivoisi itselleen kevyitä kenkiä. Jumala ymmärtää kyllä, mitä
+    minä tarkoitan."
+
+Kun äiti näin pitkälle oli joutunut, luki hän kirjeen läpi ja tunsi
+iloa siitä, että niin oli voinut irtautua kaikesta maallisesta.
+
+Mutta yhtäkkiä hän vetäisi paperilehden lähemmäksi ja kirjoitti siihen
+vielä:
+
+    "Johtuu mieleeni, ettet Sinä vielä ole ilmoittanut, oletko
+    saanut sitä makuusäkkiä, jonka jo Marraskuussa lähetin, -- se
+    oli kaikkein parhaista lampaan villoista, ja olin sen omin käsin
+    ommellut, -- se tuli maksamaan kymmenen ruplaa."
+
+Hän istui ja tuijotti siihen, mitä viimeksi oli kirjoittanut, --
+yhtäkkiä tuntui kuin olisi verho silmiltä pudonnut. Hän oli ymmärtänyt
+yhä vielä toivovansa, että nuorempi olisi elossa. "Ne kovat, kovat
+kengät!" hän sanoi ja itki.
+
+
+
+
+PIENI KIINALAINEN AASI.
+
+
+Oli toinen äiti, joka heti suuren taistelun jälkeen sai rykmentin
+päälliköltä sanoman poikansa kuolemasta. Se oli hyvin tavallinen ja
+hyvin virallinen sähkösanoma, se alkoi kuten kaikki sellaiset viestit,
+jotka väliäpitämätön vieras lähettää: "surullinen velvollisuuteni on
+ilmoittaa", ja niin edespäin. Tätä sähkösanomaa ei seurannut mikään
+kirje. Äiti odotti kauan lähempiä tietoja, mutta herkesi vihdoin,
+ajatellen, että pojan lähimmät sotatoverit olivat itsekin kaatuneet.
+
+Mutta eräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan luki raamattua
+lohdutuksekseen, sattui hänen silmiinsä seuraava lause: älkää niitä
+peljätkö, jotka ruumiin tappavat, mutta eivät voi sielua vahingoittaa,
+-- vaan jotka sielun tappavat, niitä peljätkää. Tämä lause meni kuin
+miekka hänen sydämensä puhki. Siitä asti muuttui hänen surunsa, siitä
+tuli tympeä, harmaa alakuloisuus, joka kutoi kuin hämähäkki verkkonsa
+hänen ylitseen, ja hän vaelsi päivät pääksytysten ajatustensa sumussa
+kuin eksyksissä.
+
+Mitä oli tehty hänen pojastaan? Ketä hän suri, tiesikö hän sitä
+itsekään, tunsiko miestä, joka oli kaatunut? Kymmenen pitkää
+sotakuukautta, -- mitä oli niitten kuluessa tapahtunut hänen poikansa
+sielussa? Eikö hänellä ollut vanhuksen kokemus ennen kuolemaansa,
+-- eikö hän ollut juonut yhdellä siemauksella elämän pohjasakkaa?
+Hän kysyi kysymästä päästyään. Pojan kirjeet, joita hän oli ennen
+lukenut ajattelemattomasti ja kevyesti, kuten muitakin sota-uutisia,
+tuntuivat hänestä äkkiä käsittämättömiltä ja julmilta: "eilen teimme
+tiedusteluretken, -- kadotimme vaan kolme miestä." Sana "vaan" sai
+hänet vapisemaan. "Äskeinen mieshukkamme kukkulaa valloittaessa oli
+kaksi tuhatta miestä." Ei sanaakaan lisäksi, -- ei yhtä säälin sanaa
+kaatuneitten muistoksi.
+
+"Ruumiin voitte pitää, mutta antakaa minulle sielu takaisin", hän
+sanoi tuskissaan. "Kuinka hän yhtäkkiä on näin tylsä ja tunteeton,
+hän, joka ennen niin suuresti rakasti kaikkea, mikä kasvoi ja liikkui,
+kaikkea, missä oli elämää. Kun hän oli pikku poika, hyvästeli hän
+iltasin kukkaset taimilavoissa, -- metsässä kävellessämme hän toi
+minulle oravan nakertamia käpyjä ja puhalsi nauraen silmiini voikukan
+haituvapalloja."
+
+"En voi kestää", hän sanoi itsekseen Jumalalle. "Anna minulle merkki,
+että suren juuri tätä samaa rakasta lasta, muuten suru tappaa minun
+sieluni."
+
+Eräänä päivänä tuli hänen luokseen sotilas, jolta toinen käsi oli
+katkaistu.
+
+"Tuon terveisiä pojaltanne", hän sanoi.
+
+Äiti tunsi alkavansa väristä.
+
+"Minkälainen hän oli, -- se minun poikani?" hän sanoi.
+
+"Urhoollinen sotilas taistelussa ja kelpo toveri levossa."
+
+"Mitä se sitten merkitsee: urhoollinen sotilas", kysyi äiti hiljaa.
+"Ettäkö hän hyvin osasi toisia tappaa?"
+
+Viimeisen lauseen hän sanoi vaan itselleen.
+
+Sotilas ei sitä kuullut, vaan kertoi:
+
+"Kerran hän omin käsin katkaisi kolmelta viholliselta pään, -- olen
+omin silmin nähnyt, kuinka hän yhdellä lyönnillä halkaisi jaapanilaisen
+pääkallon."
+
+Äiti istui verettömänä ja kuunteli.
+
+"Yhtenä yönä hän oli urheista urhein. Meillä ei ollut puita, palelimme,
+hän johdatti meidät kiinalaisten hautuumaalle, kuivettunut vainaja
+istuu arkussa, -- emme uskaltaneet koskettaakaan, -- hän viskasi
+ruumiin sivulle ja kantoi arkun polttopuiksi."
+
+"Semmoinenko hän oli", sanoo äiti ja kuuntelee.
+
+"Kerran olimme menneet joen avannolle vettä tuomaan. Pieni parvi
+vihollisia hyökkäsi kimppuumme. Käsikähmän päätyttyä pakenivat toiset,
+ainoastaan yksi jäi jäljelle painimaan poikanne kanssa. Poikanne
+tarttui miestä niskasta, työnsi hänet jääkylmään veteen ja painoi veden
+alle, kunnes miehestä henki erkani."
+
+Äiti istui yhä vaiti. Hän luuli koko ajan huutavansa, mutta ääntä ei
+kuulunut, hänen sisällään huusi, huusi joku: en tahdo, en tahdo, se ei
+ole minun poikani, -- antakaa minulle takaisin minun poikani...
+
+"Jäikö häneltä mitään kapineita?" hän kysyi, ja hänestä tuntui, kuin
+olisi toinen hänen huuliaan liikuttanut.
+
+"En tiedä, -- hänellä oli kyllä pieni kiinalainen aasi, jonka selkään
+sälytti kapineensa, mutta mihin ne sitten joutuivat, en tiedä."
+
+Äiti katsoi ensi kertaa miestä silmiin.
+
+"Pieni kiinalainen aasi, -- missä se nyt on?"
+
+"Hän ampui sen omin käsin, -- iltaa ennen suurta taistelua."
+
+Äidin sydän alkoi kiireesti sykkiä.
+
+"Ampui sen, -- miksi niin?"
+
+"Hän piti siitä pikku elävästä. Iltaa ennen taistelua hän tuli hyvin
+surulliseksi ja sanoi minulle: huomenna on minun vuoroni. Sitten hän
+otti pyssynsä, meni pikku aasin luo, raaputti sitä korvan taakse ja
+sanoi: mitäpä sinäkään suotta jäät kärsimään, nälkää saat nähdä ja
+piiskaa maistaa, kun minua ei ole, -- ja ampui."
+
+"Tekikö hän sen todella?" kysyi äiti.
+
+"Kyllä, -- juuri niinkuin kerroin", sanoi sotilas ihmetellen.
+
+"Kiitos", sanoi äiti, tarttuen sotilasta jäljellejääneeseen käteen.
+
+"Oliko teillä siitä niin hyvä mieli?" kysyi sotilas yhä enemmän
+ihmeissään.
+
+Mutta äiti ei vastannut, vaan itki ensi kertaa pitkien aikojen päästä
+kevyestä sydämestä.
+
+
+
+
+SALAKULJETTAJA.
+
+
+Salakuljettaja Parbu-Jaan istui tutkintovankilan lavitsalla ja
+odotti vuoroaan. Nelisnurkkainen laivuriparta hipaisi tuontuostakin
+paksua, suurta huivia, joka kaksinkerroin oli kaulaan köytetty,
+pienimmästäkin hartiain liikkeestä rasahteli kankea öljykangastakki.
+Aika kävi ikäväksi, hän alkoi kuljetella katsettaan pitkin seiniä,
+mutta luopui siitä pian, hän tunsi vankilahuoneen yhtä tarkkaan
+kuin oman kalastajamökkinsä Kihelkonnan rannassa, kolmatta kertaa
+hän istui näitten seinien sisäpuolella. Hän vilkasi sivumennen
+vankilatovereihinsa, -- kahteen nuoreen poikaan, jotka huoneen toisessa
+nurkassa korttia pelasivat, -- nämä olivat olevinaan pelin touhussa,
+mutta korttien takaa seurasivat häntä silmillään ja myhäilivät, --
+poikamaista, peittämätöntä uteliaisuutta näkyi heidän katseistaan.
+Parbu-Jaan arvioi heitä kotvasen kauas kantavalla katseellaan, joka oli
+luotu meren lakeuksia halkomaan, ja jolle kaikki esineet olivat kuin
+liian lähellä, sitten rypistyivät hänen silmäkulmansa, ikäänkuin olisi
+heidät liian kevyiksi havainnut.
+
+Mutta yhtäkkiä pilkahti alentuva, naurava hyväntahtoisuus hänen
+viekkautta ja ja päättäväisyyttä ilmaisevista piirteistään, ja nousten,
+pari kertaa poikki huoneen kulkien, hän tokaisi ohimennen pojille:
+
+"Kartanon metsästä puita varastaneet, hä...?"
+
+Siinä kysymyksessä kuulosti yhtaikaa suvaitsevainen rikoksen
+anteeksianto sekä sen mitättömyyden halveksiminen.
+
+"Niinkuin naulan päähän!" sanoi toinen pojista tehdyllä miehekkyydellä,
+kehaisten.
+
+Mutta Parbu-Jaan ei katsahtanutkaan heihin, vaan pysähtyi korkealle
+muuratun ristikkoikkunan ääreen koko pituudessaan, hänen järeä,
+yli syllän pituinen vartalonsa täytti matalan vankilahuoneen,
+ikäänkuin siihen olisi varjo äkkiä langennut. Hän ylettyi juuri
+ikkunaan asti, niin että leuka lepäsi kivikaiteella, ja hetkisen
+aikaa hän seisoi liikkumattomana, mutta käänsi sitten pettyneenä ja
+väliäpitämättömänä päänsä takaisin. Hänen silmiinsä oli sattunut
+pieni, kuresaarelainen piha, jommoisia avautuu valkoisiksi rapattujen,
+kaltevakattoisten talojen välillä, jotka ovat asettuneet vanhan,
+rappeutuneen linnoituksen liepeille, kuin elämäntäydet, tirskuttavat
+pikkulinnunpesät suuren aution huuhkajan pesän. Kasvilavoja, --
+tunkiolla nokkivia kanoja -- yhdellä jalalla seisova kukko, --
+kuolaimiaan rauskutteleva hevonen. Mutta varsinkin pisti hänen
+silmiinsä, että yhden kanan poikueessa oli kolme ankanpoikaa,
+hänen silmänsä keksivät ne heti mustankellahtavista untuvista ja
+haasottavasta käynnistä. Niilläpä mahtaa olla ikävä vettä, hän ajatteli
+ja kohosi samalla varpailleen, hänen silmänsä etsivät jotain kaukaa,
+kattojen takaa taivaan rannalta, missä ilma väreili kuumuudesta kuin
+hienon lasiharson takana. Janoinen, tyytymätön katse suurensi niitten
+sinistä terää, suolan puute tuntui koko ruumiissa, kuin olisi kauan
+elänyt vedellä ja imelällä leivällä. Ilma tuntui tukehduttavalta,
+sekin, mikä ulkoa ikkunanraosta virtasi, oli kuin seisahtanutta, täynnä
+pyöriviä tomuhiukkasia. Mutta merta ei näkynyt, -- se oli kauempana
+vallitusten ja hiekkasärkkien takana.
+
+Hän näki sen kuitenkin ajatuksissaan, -- ei Kuresaaren kylpyvieraille
+tasoitettuna rantana, vaan laajan, yksinäisen hietamatalikon
+Kihelkonnan rannalla, -- niin selvänä se oli hänen tajunnassaan, että
+hän luuli tuntevansa mätänevien, rannalle ajautuneiden merilevien
+hajun, ja saappaittensa rauskuen rikki tallaavan pieniä, rusoittavia
+näkinkengän kuoria. Hän tunsi kahlaavansa vedessä, joka hitaasti
+syveni, -- tyynessä, läpikuultavassa vedessä, jonka pohjalta hän
+eroitti veden hiljaa heiluttamat levät, jotka kivien kyljessä
+kasvoivat, ja pienen kalaparven, joka pakeni hänen varjoaan. Vesi
+kohosi hitaasti, pursui sisään saappaan varresta, kasteli housut, --
+tavoittaa vyötäisiä... Silloin hän on laivalla, joka on ankkurissa
+matalikon suussa. Eikö hän tunne tänne asti purjenuorien levottomina
+rapisevan, ja myötätuulen laivan perää aalloilla kärsimättömänä
+pieksevän. Mutta laiva ei lähde, ankkuri koukistaa kyntensä valkoiseen
+hiekkaan, purjeet vetelehtivät pitkin mastoja, laiva kelluu hiljaa, ja
+laidat kuvastuvat veteen...
+
+Sen täytyy lähteä, -- huomenna, -- ylihuomenna, -- sen täytyy olla
+ensi viikolla Memelissä... Hänen lujatekoiset kasvonsa käyvät
+levottomiksi, sukkelasanainen leikillisyys, joka muuten aina kutitti
+partaan kätkeytyneitä huulia, piiloutuu näkymättömiin. Hänen silmänsä
+etsivät, vaanivat, tähystävät, -- kulmakarvojen takaa ponnistaa äly,
+-- hän piiskaa ajatuksiaan, ajaa niitä yhä uusille löytöretkille...
+hänen täytyy päästä vapaaksi tällä kertaa. Se on päämäärä, sitä kohden
+hänen täytyy laskettaa. Hänen täytyy olla yhtä varma, yhtä terävä, kuin
+ohjatessaan salakuljetusjaalaansa karien ja rantavahtien ohitse.
+
+Umpisokkelo, jossa hän turhaan ponnistelee, käy sietämättömäksi,
+hän alkaa uudestaan katsella poikia, jotka sattuma on tuonut hänen
+huonetovereikseen, ja heidän uteliaista katseistaan hän lukee saman
+ajatuksen, mikä häntä itseään ajaa takaa: he arvailevat, pääseekö hän
+livahtamaan vapaaksi vai eikö.
+
+"Risuvarkaita", hän hymähtää halveksivasti, mutta ojentautuu yhtäkkiä
+heidän eteensä täydessä pituudessaan, hartiat ovat leveät kuin koko
+muuta ruumista kannattava poikkipuu.
+
+"Pojat, hoi, -- minkä mittaiseksi te minua luulette?" hän sanoo.
+
+Toinen pojista, sama, joka äskenkin oli vastannut, myhähtää viekkaasti,
+silmää iskien.
+
+"Niin pitkäksi ainakin, ettet näitten seinien sisälle mahdu."
+
+"Oikein", jyrähtää hän hyvillään.
+
+"Me jo tässä pelasimme turakkaa sinun onnellesi", kertoo poika
+rohkaistuneena.
+
+"Ei minulla muitten onnea ole tarvis kuin omaani", hän sanoo ylpeästi,
+niskaa nytkäyttäen.
+
+"Uusi tuomari kuuluu olevan, -- äsken Ylämaalta tullut", toimittaa
+toinen poika hopussaan, päästäkseen hänkin sanavuoroon.
+
+Parbu-Jaan katselee viimeksi puhuneen pojan pitkulaisia kasvoja, sakean
+tukan peittämää otsaa, nenän ja leuan puisevaa muotoa.
+
+"Kenen poikia sinä olet?" hän kysäisee melkein hyväntahtoisesti, --
+"Vai uusi tuomari!" hän lisää miettivästi jo unohtaen pojan.
+
+"Sen minä olen Tare-Tiiun."
+
+"Vai niin, vai niin, -- vai Tiiun", kertaa Parbu-Jaan koneellisesti.
+
+Hän alkaa kulkea kiivaasti edestakaisin lattialla. Uusi tuomari! Kunpa
+olisi tehdä sama temppu vielä kerran... Mutta se oli liiaksi tuttu, --
+kaikki Saarenmaan kapakkain seinät olivat sitä ihmetelleet, -- metsäkin
+jo kaikui sitä... Hän ihmetteli nyt itsekin silloista rohkeuttaan,
+hänessä kasvoi kunnioitus itseään kohtaan kuin jotakuta vierasta... Hän
+istuu silloin tutkintovankilassa, mutta jalkoja polttaa kuten nytkin,
+ja laiva odottaa lähtijäänsä. Silloin hän purasee huulensa kapeiksi,
+tiirottaa silmänsä totiseksi kuin kirkossa ja pyytää tuomarin puheille:
+"Armolliset tuomariherrat, eukolle on kotona tullut pieniä vieraita, --
+pitäisi olutta panna ja ristiä, -- pääsisikö tästä pariksi viikoksi?"
+Tuomari epäilee, vanha vekkuli, se Parbu-Jaan, mutta heltyy vihdoinkin:
+"Että oletkin kahden viikon päästä paikoillasi!" Hän tulista
+ravia Kihelkonnan rantaan, tuulta purjeisiin, käy Memelit ja tuo
+laivalastillisen rommia ja ruutia. Sovitun ajan kuluttua on vankilassa.
+
+Ajatukset palaavat entisiin muistoihin ikäänkuin niistä vauhtia
+ottaakseen. Ja huolimatta levottomuudesta tuntuu tärisyttävä
+nauru tahtovan nousta, vapauttava nauru, joka kohottaisi hänen
+itsearvontuntonsa entiselle tasalle.
+
+Muistot nostavat ja laskevat häntä kuin aalloilla alusta, naurattavat,
+harmittavat. Mutta sen hän tuntee, ettei koskaan niistä saisi
+kyllikseen, hän halaisi aina uusia kokemuksia, liittääkseen ne
+entisiin, eikä hän ole oma itsensä, ennenkuin taas tuntee jalkainsa
+alla keikkuvat laudat ja käsissään peräsimen vivun.
+
+Syksyinen ilta, ranta häämöttää tummana kaistaleena, ja hänestäkin,
+joka sitä lähestyy, se näyttää vihamieliseltä, vieraalta maalta. Kuu on
+luonnottoman suuri, kuin taivaaseen revennyt valo-aukko, se ei valaise,
+vaan kuultaa himmeästi. Hän ei usko omiin silmiinsä, aaltojen vaahto
+viskautuu sumuksi väliin, hän säpsähtää jokaista maston ratinaa ja
+purjenuorien hankaavaa kihnutusta. Hän tuntee, että rantaa peittävässä
+pimeydessä on jotain vihamielistä, hänen aistimensa eivät vielä tiedä
+mistään vaarasta, mutta salainen, aavistava voima hänessä vainuaa
+väijyjää. Yhtäkkiä tuikahtaa merkkilyhdyn valo rannalta... rantavahdit.
+Hän alkaa tovereineen viskellä tynnyreitä veteen, ilman sääliä hän
+näkee niitten vierähtävän sinne ja uppoavan, -- veteen kaikki! Mutta
+sensijaan tähystävät hänen silmänsä rantaa, -- ne merkitsevät puita,
+kiviä, hietasärkkiä, jotka pimeydessä haahmoittavat, -- ne piirtävät
+paikan, sen etäisyyden rannasta, selvemmin hänen muistiinsa kuin ikänä
+oppinut kartantekijä paperilleen. Seuraavana aamuna he koukuilla
+nostavat tynnyrit pohjasta.
+
+Muistoihin sekaantuu verta, taivas ruskottaa pahaa ennustavan
+punaisena, hän näkee käden tarttuvan jaalansa laiteeseen, suuren,
+ruskean käden, jonka rystöt ja ja kynnet ovat kuin rautaa, -- käden,
+jonka omistaja on hänelle yhdentekevä, -- joka on kuin syvyyksistä
+kohonnut hänen retkeään estämään. Hänen vihansa kohdistuu käteen, joka
+uskaltaa pidättää hänen alustaan, hän ajattelee kättä kuin ruumiista
+irtautuneena, elävänä olentona. Kirves heilahtaa ilmassa, ja käsi
+putoaa mereen.
+
+Mutta ajatukset kuljettavat hänet nopeasti pois tästä pyörteestä.
+Kesäinen, kirkas päivä, meri silopintainen, valkoiset lokit lentelevät,
+ja päivä siroittaa hopeaa niitten siipiin. Hän seisoo jaalansa mastoon
+nojaten, viekkaana, suljettuna, seuraten silmillään rantavahteja,
+jotka tarkastavat laivaa, juoksentelevat kuin laivarotat, nuuskien
+kaikki paikat, ruumasta kajuuttaan, kajuutasta kannelle. Hän ei liikuta
+sormeakaan estääkseen, päinvastoin viskaa hän piipunsavujen lomitse
+purevia sukkeluuksia miehille, neuvoo itse heille salaisia komeroja.
+Mutta he hiipivät toinen toisensa jäljestä kannelle, noloina kuin
+veteen kastetut, ja hän hyvästelee kohteliaasti heidän päällikköään,
+-- tarjoo hänelle taskumatistaan ryyppyä, toivottaa tervetulleiksi
+toistekin. Mutta kun rantavahtien vene on liukunut matalikolle, hän
+tarttuu touvikääröön, jolla äsken yksi rantavahdeista oli istunut,
+ja hänen kätensä hieroo touvin päätä, joka murenee ruskeiksi,
+tutunhajuisiksi lehdiksi, -- kierrettyä tupakkaköyttä!
+
+Hän heittää taas ikävöivän katseen ikkunasta. Elokuu on
+keskivaiheillaan, ja öisin kimaltaa taivas tähdissä, joista jokainen on
+kuin pieni kompassi. Hänen ylpeytensä on purjehtia Memeliin tai Ruotsin
+rannikolle ilman kompassia, luottaen vaan näihin pikku valoihin, jotka
+öisin sammuivat, syttyivät vaihtoivat asentoa aina sitä myöten kuin
+matka eteni.
+
+"Sinäkö sen sanoit, että on uusi tuomari?" hän kysyy yhtäkkiä, poikien
+puoleen kääntyen.
+
+"Minä", vastaa poika tiedoistaan ylpeänä.
+
+Parbu-Jaan myhähtää, käsi jää partaa sivelemään. Hän on kuulevinaan
+sanoja ja keskusteluja, oman äänensä, joka yhä kovenee ja varmenee,
+joku nauraa täyttä kurkkua... Hänen kätensä puristuvat kuin lujaan
+otteeseen... Nyt hän sai siitä kiinni... Niin sitä pitää... Hän ei
+ole vielä ihan varma, se on melkein liika uhkarohkeaa, hänen täytyy
+ummistaa silmänsä sen vaaroilta. Mutta hänellä on sama tunne kuin
+syvään veteen hyppäävällä: voi olla, että uppoan, mutta luultavampaa
+on, että jään pinnalle.
+
+Hän katsahtaa poikiin ja alkaa samalla jo näytellä jo uutta osaansa,
+-- terävät, älykkäät silmät suurenevat tyhjiksi ja tylsiksi, hartiot
+lysähtävät veltoiksi, tukka valahtaa tuhmana otsalle, peittäen sen
+viisaan, voimakkaan kaaren, suun päättävä puristus laukeaa avonaiseksi
+töllöttämiseksi.
+
+"No, kenen näköinen minä nyt olen?" hän sanoo kääntyen poikiin ja
+työntäen lakkinsa takaraivolle.
+
+Pojat katselevat häntä säikähtyneinä, hänessä on jotain metsittynyttä
+ja villiä yhtäkkiä, joka selittämättömyydellään peloittaa heitä, he
+kyselevät katseillaan toisiltaan vastausta, hämillään, tahtomatta
+suutaan aukaista.
+
+"Hullu-Matsin", supisee toinen toiselle korvaan.
+
+"Oikein pojat! Minä olen päästäni sekaisin, huomatkaa se. Koko yön
+olen puhunut puita heiniä, en eroita enään kuuta auringosta.... Jos
+kysytään, niin sanokaa se."
+
+Vanhemman pojan herkät kulkurisilmät välähtävät, repeävät suuriksi,
+-- ymmärtämystä ja ihailua tulvii niistä. Toinen tuijottaa mitään
+käsittämättä.
+
+Vanhempi poika kurkoittautuu yhtäkkiä aivan lähelle Parbu-Jaania.
+
+"Mutta mitä sinä siitä annat?" hän kuiskaa.
+
+Parbu-Jaan katsoo ensin häntä ankarasti, sitten päästää suuren naurun,
+hän tuntee yhtäkkiä mielihyvää pojasta, niinkuin itse olisi hänet
+kasvattanut, pojan varhaiset liikemies-taipumukset sykäyttävät hänen
+vanhoja vaistojaan.
+
+"Pyssyn ja ruutia. Parhaasta tehtaasta", hän heittää hätäisesti
+pojalle, kuullessaan vanginvartijan askeleitten käytävässä lähestyvän.
+Poika heittäytyy koko ruumiinsa painolla ovea vastaan, kolkuttaen.
+
+Vanginvartijan arat silmät näyttäytyvät oven raossa, pimeään tottuneet
+silmät, jotka alinomaan näyttävät pelkäävän säännöllisen arkikulun
+häiriytymistä.
+
+"Mitäs täällä on tapahtunut", hän sanoo toruvasti, kuin lapsia
+häristellen.
+
+Parbu-Jaan seisoo nurkassa, höpisee itsekseen ja nauraa. Pojat ovat
+vetäytyneet hänestä mahdollisimman pitkän välimatkan päähän.
+
+"Me tahdotaan toiseen koppiin", sanoo vanhempi poika. "Ei me tuon
+kanssa, -- se on päästään vialla, koko yöhön ei anna rauhan rahtua,
+puhuu ja puhuu, minkä kieli kerkiää."
+
+Vanginvartija katsahtaa epäluuloisesti Parbu-Jaaniin.
+
+"Mikäs sen sitten tuli", hän sanoo tyytymättömänä. Hän puolestaan olisi
+valmis päästämään heidät pakenemaan kaikki tyynni, syylliset sekä
+syyttömät, mutta mitäs tehdä, kun on pantu lukoksi.
+
+"Mikäs sen pään nyt sekoitti", hän toistaa yhä itsekseen.
+
+"Mennään tuomarin luo", hän sanoo hiljaa, kehoittavasti kuin
+pahankuriselle lapselle, sävyisästi tarttuen Parbu-Jaania olasta ja
+lykäten häntä edellään.
+
+Parbu-Jaan tottelee vastaanpanematta, hän ei hetkeksikään unohda
+osaansa, huulet liikkuvat koko ajan mutisten käsittämättömiä sanoja.
+
+Oikeussalissa odottaa tuomari, silmälasiherra, kirjureineen.
+
+"Mies on yöllä tullut hulluksi", sanoo vanginvartija nöyrästi,
+ikäänkuin itse olisi siihen syypäänä.
+
+Tuomarin kylmä katse kiintyy Parbu-Jaaniin, -- ja katseen kylmyydestä
+huolimatta tuntee Parbu-Jaan sävähtävänsä tulikuumaksi.
+
+"Sepähän nähdään", sanoo tuomari kuivasti.
+
+Hän lukee kovalla äänellä syytöksen, -- Parbu-Jaan kuuntelee sinne
+tänne vilkuillen.
+
+"Parbun talon ylisiltä on löydetty kaksi tyhjää kahvisäkkiä, joissa on
+Memelin leima", sanoo tuomari lopuksi.
+
+"Noh -- näe -- eikös tulekin valhe ilmi, armolliset tuomariherrat",
+sanoo Parbu-Jaan, "säkit löydetään, niinkuin kukaan kahvia säkeissä
+kuljettaisi, -- johan se niistä tielle tippuisi."
+
+"Mitä sinä loruat?" kysyy tuomari.
+
+"Sitä vaan, että eihän kukaan kahvia säkeissä, -- juomaahan se on."
+
+"Etkö sinä kahvia tunne, mies?"
+
+"Mistäs minä herrain herkkuja."
+
+Tuomari katselee häntä vähän aikaa, sanoo sitten:
+
+"Tule tänne, -- eikö tämä ole sinun kompassisi?"
+
+Parbu-Jaan löntystää pöydän ääreen, tahallaan jalkojaan laahaten. Pää
+kallellaan hän alkaa katsella kompassia.
+
+"Jo nyt on kummat, -- vai liikkuu, -- no, voi senkin seitsemän, --
+ihanhan se keikkuu, mikäs sillä on hätänä?"
+
+"Mies, muista kenen kanssa puhut. Kuka minä olen?"
+
+"Niitä Jumalan juoksupoikiahan te olette. Kun Jumala mitä lakia
+kivitaululle piirtää, niin te lennätätte niitä ihmisille."
+
+"Mies, missä sinä viime viikolla olit?"
+
+"Istuin riihituvassa niinkuin Luoja luonut on, -- akka pesi ainoaa
+paitaa."
+
+"Tunnustatko vai et?"
+
+"Tunnustanhan minä kaikki, mitä tuomariherrat vaan tahtovat. Kaikkeen
+minä sanon jaa ja amen."
+
+"Sinä siis kävit Memelissä?"
+
+"Kävinpä niinkin."
+
+"Milloin se oli?"
+
+"Ei siitä ole kuin kaksikymmentä vuotta."
+
+"Säästä suutasi, mies."
+
+"Sitähän minä juuri säästän ja selkääni myös. En minä vallan pyörällä
+ole, vaikka lienenkin tuomaria tuhmempi."
+
+"Saat mennä. Ei minulla ole aikaa hullujen kanssa."
+
+Parbu-Jaanin pää painui alemmaksi, hymy katosi tuuheaan partaan. Hän
+käydä löntysti vartijan kanssa salista, -- vartija katseli häntä
+jonkinlaisella pelonsekaisella kunnioituksella. Vankilan pihalla hän
+pysähtyi, -- katsahti ikkunaan, josta näkyi kaksi uteliasta pojanpäätä,
+viittasi heille kädellään, keikauttaen laivuripartaansa. Sieraimet
+laajenivat, niinkuin olisivat meren huokua imeneet.
+
+Kuuden tunnin kuluttua hän purjehti kohti Memeliä, myötätuulessa,
+kirkkaana elokuun kuutamoyönä, -- tuhansien tähtien vilkkuessa pieninä,
+varmoina kompasseina.
+
+
+
+
+HÄÄT.
+
+
+Sata vuotta sitten vietettiin eräässä saarenmaalaisessa talossa
+häitä. Morsian istui keskellä lattiaa, niin että jokainen taisi
+nähdä hänen kuumuudesta hohtavat, nuoret kasvonsa, äsken hiuksille
+kiinnitetty tanu, johon hän vielä oli tottumaton, pakoitti hänet
+pitämään niskansa jäykkänä, mutta hän oli sen näköinen, kuin ei olisi
+muutenkaan liikoja kumartunut. Hän piti kädet sylissä esiliinallaan,
+jota paraikaa "paikattiin", vieraat tulivat toinen toisensa jäljestä
+kupari- tai hopearahoineen, jotka he heittivät hänelle syliin. Hän
+kiitti ja nauroi, -- hän ikäänkuin koko ajan vaan odotti aihetta
+päästääkseen iloisuutensa valloilleen, sillä sitä näkyi olevan hänessä
+kosolta. Kun rahat oli korjattu pois, sieppasi joku häävieraitten
+joukosta viisivuotiaan pojannallikan ja pani hänet morsiamen polville
+"sylipojaksi." Sukkeluuksia ja viittauksia sateli joka puolelta,
+vakavia, ennustavia toivomuksia ja rohkeata leikinlaskua, joka kerta
+toisensa jäljestä nosti veret morsiamen poskille.
+
+Huolimatta suorasta rohkeasta luonteestaan hän kävi hiukan hämilleen ja
+nosti pojan lattialle, hänen oli kuuma, tanu puristi ohimoita, hänen
+teki mieli pujahtaa hetkeksi pois häätuvasta. Hän vetäytyi sivulle,
+kukaan tuskin huomasi häntä, kokit alkoivat pyyhkiä ruokapöytiä,
+koputuksin kutsuen rahanantajia. Nurkassa viritettiin viuluja. Hän
+pujottautui yhä lähemmäksi avonaista ovea ja vihdoin siitä ulos,
+-- pitkin kyläkujaa, jossa hanhet haasottelivat ruskeauntuvaisine
+poikasineen, hän melkein juoksujalkaa lähti kaivolle. Kukaan muu ei
+ollut huomannut hänen poistumistaan kuin sulhanen, joka koko ajan oli
+pitänyt häntä silmällä ja suoraa päätä lähti hänen jälkeensä.
+
+Hän tapasi vastavihityn vaimonsa kaivon arkulta, jossa hän
+kumarruksissaan vinttasi vettä. Talosta eroitti heidät aita ja
+humalapensaikko. Kuullessaan jonkun tulevan, morsian kääntyi kuin
+pahasta teosta tavattuna. "Minun oli niin kuuma", hän sanoi anteeksi
+pyytäen. Mutta sulhanen piteli kaivon patsaasta kiinni ja katseli häntä
+kiirettä pitämättä, -- silloin hänkin, kuin äänettömästä sopimuksesta,
+istuutui kaivonkannelle, jonka halkeamista ruoho työntäytyi esiin.
+"Ollaan täällä vähän aikaa", hän pyysi. Sulhanen nyykäytti päätään,
+hellittämättä katsettaan hänestä, ja heistä tuntui molemmista sekä
+hyvältä että pahalta, ikäänkuin he omin lupinsa olisivat ottaneet
+itselleen jotain muille määrättyä.
+
+Morsian kuljetteli kättään kaivon kaukalossa, joka toisesta päästä
+oli haljennut. Mutta toisessa päässä, sinne kerääntyneessä vedessä,
+uiskenteli pari kolme mehiläistä, jotka olivat sinne juomaan
+lentäessään uponneet. Hän ojensi keskisormensa veteen, ja mehiläiset
+kiipesivät yksitellen sitä myöten ylös. Ne alkoivat suristaa
+siipiään ja hieroa niitä jaloillaan, takajalat kuivasivat nopeasti
+hienokarvaista ruumista, ne vetivät jalkojaan pitkin sormea, jättäen
+hienot vesijuovat iholle. Yhtäkkiä yksi ryömi ylemmäksi ja katosi
+hihansuusta ranteelle.
+
+"Se pistää sinua", huusi nuori mies äkillisellä liikkeellä.
+
+Mutta tyttö ojensi käsivartensa nopeasti alaspäin ja pudisti mehiläisen
+ruohoon, hänen kasvonsa loistivat ilosta, sillä miehen levottomuus oli
+hänelle mieluista.
+
+He kääntyivät molemmat kuuntelemaan häätalosta kuuluvaa tanssinsoittoa,
+jota viulut ja säkkipillit vinguttivat. "Meitä haetaan", kuiskasi
+tyttö, ja nuori mies nyykäytti päätään. He käänsivät katseensa kujasta
+ja talosta, jonka savutorvesta hääkeittojen savu nousi, eteenpäin
+tasangoille, taivaalle, missä alkukesän aurinko pilvettömänä laski.
+Ruispeltojen sinipunervat sarat muodostivat loivan kulman taivasta
+vasten, ja niitten takana punoitti rusko kuin lupauksena tulevasta
+sadosta, ikäänkuin taivaalle olisi kirjoitettu, että nämä pellot
+kymmenkertaisen hedelmän kantaisivat. Aidan takaa alkoi karjanummi, ja
+se oli heille rakas kaikessa karuudessaan, koska se muistutti heille,
+kuinka paljon työtä oli jäljellä heitäkin varten. Kaukana kohosivat
+kirkon pystyt piirteet, -- ainoana kohokohtana tasangossa, -- halliten
+seutua, seuraten joka suunnalle, mistä sitä katsoikaan.
+
+Kesäinen ilma oli täynnä surviaisia, jotka pitivät piiritanssejaan
+ilmassa. Kaivon arkulla istuva morsian tunsi niitten syöksyvän sokeina
+vasten kasvojaan, hän löyhytteli niitä loitommalle pienellä lehvällä,
+mutta niitä tunkeutui väkisin korviin, suuhun ja silmiin. Hän tunsi
+kipeän piston silmässään, ikäänkuin siihen olisi tipahtanut pisara
+kirpeää nestettä, ja alkoi sitä hieroa.
+
+"Surviainen lensi silmään", hän sanoi.
+
+"Älä hiero, minä otan pois", sanoi sulhanen kiireesti.
+
+Hänen ei tarvinnut kumartua, seisoessaan he olivat melkein yhtä
+pitkät, heidän silmänsä katsoivat suoraan vastakkain. Mies vajotti
+hiukan tytön silmänreunaa, surviainen oli tarttunut sen sisäpuolelle
+pienenä, mustana nyppylänä. Hän lähensi kasvonsa vieläkin lähemmäksi,
+poistaakseen sen varovasti kielellään, heidän katseensa eivät enään
+tavoittaneet toisiaan, vaan sulivat yhteen, hän näki, mitä muuten ei
+ollut tytön kasvoissa huomannutkaan, hienonhienot verisuonet, jotka
+risteilivät silmän valkuaisessa, pienet päivettymäpisamat, jotka pitkin
+nenänvartta poskille levisivät. Se oli kaikki hänestä kaunista, ja
+hänen ajatuksensa kulkivat tahtomatta pian lähestyvään omistukseen.
+Tyttö huomasi sen ja katsoi häneen avonaisesti, ilman hämmennystä,
+valmiina antaumaan, mutta ilman kiihkoa, rauhallisilla, luottavilla
+silmillä.
+
+"Mennään sisään", hän sanoi, ottaen miestä kädestä.
+
+Samalla he molemmat näkivät kumaran miehen, joka tuli pitkin kujaa
+maantieltä päin. Hän kulki hitaasti, niinkuin olisi jokainen askel
+ollut raskas, he ehtivät molemmat ajatella, että hän tuli kuin
+hautajaisvieras eikä häihin kutsuttu. He pääsivät juuri tupaan, kun
+vieras ehti pihaveräjälle.
+
+"Se on kartanon vanhempi vouti", sanoi sulhanen. "Tuo hänelle olutta."
+
+Morsian katsahti häneen kummastuneena, sillä juuri sama ajatus oli
+lennähtänyt hänen päähänsä, että juuri hänen itsensä, eikä kenenkään
+muun, piti tuoda tervetuliais-olutta viimeksi tulleelle vieraalle.
+
+Hän otti puuleikkauksilla koristetun haarikan ja meni toiseen tupaan,
+mutta ovella hän tahtomattaan katsahti taaksensa, ja tupa tuntui
+hänestä valoisammalta kuin tavallisesti, hän näki, että kaikkien
+peräikkunan kohdalla olevien kasvot hohtivat auringon punaisessa
+kajastuksessa. Ja joka kerran, kun jokin pari tanssi ohitse, niin hekin
+hetkeksi upottautuivat punaiseen väriin. Vieras seisoi varjossa.
+
+Morsian hapuili pimeässä huoneessa oluttynnyrin tappia, kun hän äkkiä
+säpsähti. Häähuoneen humu vaihtoi äänilajia, -- koko huone huokasi
+yhtäkkiä... Morsian tunsi sormensa epävarmoina pitelevän haarikkaa,
+jotain raskasta laskeutui hänen päällensä, -- hänen teki yhtäkkiä mieli
+istua jauholaarin reunalle ja nyyhkyttää, -- hän ei tiennyt itsekään,
+mutta häntä peloitti mennä takaisin.
+
+Vaahtoava haarikka kädessä hän aukaisi häätuvan oven, mutta pysähtyi
+kynnykselle, niin että haarikasta läikähti olutta. Hänen katseensa
+kiitivät kysyvinä pitkin tupaa, mutta kaikki väistyi niitten edestä,
+kasvot kääntyivät pois, katseet kiintyivät lattiaan. Ainoastaan
+epämääräinen tuhon tunne jäi, salainen ahdistus painoi katon
+alemmaksi, ja viulun kielet lepäsivät kuin kangistuneina. Useat naiset
+alkoivat itkeä, miehet tuijottivat synkkinä. Hän haki silmillään
+äitiä, -- hänellä oli huivi silmillään, -- isää, -- silmät maassa,
+-- sulhastaan... vihdoinkin hän sai katseesta kiinni, -- mutta vaan
+hetkeksi, sitten sekin pakeni häntä.
+
+Samalla isä nousi, vanhentuneena, kokoonvaipuneena, kaikki tekivät
+tilaa, kuten surulle tehdään, -- isä menee kamaria kohti, -- kasvoista
+on kiilto kuin poishangattu. Hän tuntee, että hänen täytyy seurata,
+mutta hän menee kuin tyhjän salin läpi, -- hän ei katso ketään, hän
+tuntee, että toiset kaikki ovat tällä hetkellä vaan katsojia, ja heidän
+uteliaisuutensa ja säälinsä loukkaa häntä. Hän suoristaa päänsä, niin
+että korkea tanu hipaisee matalaa kattoa. Mutta äidin ohi mennessään
+hän heltyy, hänen katseensa rukoilevat äitiä seuraamaan mukana, ja äiti
+nousee, arkana, kyyneleihin sulaneena.
+
+Ovi sulkeutuu heidän jälkeensä.
+
+"Älä puhu mitään", sanoo äiti isälle.
+
+"Eikö se ole lapsellista, että äiti noin pyytää", hän ajattelee, mutta
+ymmärtää samalla, että äiti vaan rakkaudesta niin sanoi.
+
+Mutta hän tuntee, että nyt se tulee...
+
+"Sinut on käsketty kartanoon yöksi, tyttö", sanoo isä jyrkästi.
+
+Hän avaa silmänsä, nyt se putosi, -- hänestä tuntuu ihmeelliseltä,
+että hän vielä hengittää ja elää. Mutta hänessä herää voimakkaana
+itsesäilytysvaisto.
+
+"Voi olla käsketty, vaan ei ole vielä menty", hän kivahtaa terävästi
+kuin naulaa lyöden.
+
+"Ei siinä armoja anneta, semmoinen on oikeus herroilla", sanoo isä
+tympeästi.
+
+Hän tuntee isän sanat ylpeässä niskassaan kuin rautapainona, joka
+pakoittaa sitä kumartumaan. Mutta hän vastustaa yhä itsepäisesti.
+
+"Sellainen sana lähetetään, että tästä talosta ei tulla", hän sanoo.
+
+Mutta isä hymähtää kuin lapsen puheille.
+
+"Mitä se auttaisi. Meidät ajaisivat mierolle."
+
+"Mennään sitten mierolle, koko joukko."
+
+"Ja sinut veisivät väkisin kuitenkin."
+
+Hän tuntee, kuinka piiri hänen ympärillään pienenee, mutta hän ei ai'o
+vielä antautua.
+
+"Mennään tuomarille", hän sanoo.
+
+"Siellä on samat herrat vastassa. Keisari kaukana, Jumala korkealla."
+
+"Äiti, -- mitä sinä?" hän kysyy.
+
+"Et sinä ole ensimäinen etkä viimeinen, lapsi", sanoo äiti itkunsa
+seasta.
+
+Hän katsoo heihin avuttomasti. Hän tuntee, että he molemmat jo ovat
+alistuneet, etteivät he yrittäisikään vastustaa.
+
+"Kutsukaa Jaan tänne", hän sanoo.
+
+Sulhasen tullessa häntä hävettää, ikäänkuin hän olisi johonkin syypäänä.
+
+"Voisitko sinä ottaa minut sitten, -- takaisin?" hän kuiskasi.
+
+"Sehän se on, etten tiedä", vastasi sulhanen.
+
+"Minä ottaisin sinut kyllä takaisin, mutta en tiedä, voisinko olla
+sama", hän lisäsi kiireesti oikaisten.
+
+"Niin se on, -- tietysti", vastasi morsian nöyrästi.
+
+"Vaikka on niitä muitakin mennyt ja takaisin tullut", hän lisäsi,
+niinkuin ei olisi itse sitä sentään uskonut.
+
+"Voi sitä toiset mennä ja tulla, mutta ei sinunlaisesi sieltä palaa",
+vastasi mies painolla.
+
+"Tiedätkö sinä sitten jotain, -- mitä minun pitäisi tehdä", hän kysyi
+tuskalla.
+
+"En minä vielä tiedä", vastasi mies.
+
+"Ei se minulle niin paljon arvoista ole, että sinä minut takaisin
+otat, kuin että olet sama", sanoi tyttö, niinkuin olisi koko ajan sitä
+ajatellut ja nyt vasta sen sanoiksi saanut.
+
+Tyttö katsoi mieheen, mutta kuin sumua oli välissä, ja hän haparoi
+miestä kädestä, edes tunteakseen hänen läsnäolonsa. Yhtäkkiä tuntui
+hänestä kuin olisi häneen sumun läpi katsovissa silmissä jotain
+välähtänyt, -- keksikö mies jonkun ajatuksen? hän ajatteli. Käsi, joka
+tiukasti puristi hänen kättään, oli kuuma ja värähteli, ikäänkuin veri
+olisi siinä hyvin kiireesti ja epätasaisesti virrannut. Hän tunsi sen
+nytkähtelevän ja siitä näkymättömän voiman virtauksena leviävän omaan
+ruumiiseensa, Jotakin syntyi heitä ympäröivässä sumussa, siinä kasvoi
+jotakin -- muodotonta, kauheata... Silmät alkoivat kysyä häneltä
+jotakin, ne katsoivat häneen käskevinä, -- äänettöminä, ilman sanoja
+ne vaativat häneltä jotain... Hän koetti ymmärtää, mitä mies tahtoi,
+mutta sumua oli yhä edessä, hän jännitti kaikki aistimensa, ikäänkuin
+irtautui itsestään ja suli noihin silmiin... hän alkoi vapista... sumu
+silmien edessä muuttui punaiseksi. Jotain selittämätöntä yhdisti heidät
+tällä hetkellä, -- ei rakkaus eikä viha, -- vaan ajatus, joka yhtaikaa
+syntyi heissä molemmissa.
+
+Yhtäkkiä mies kumartui ja liikutti huuliaan, tyttö luki niiltä
+kysymyksen:
+
+"Uskaltaisitko?"
+
+"Uskaltaisin", hän vastasi, ilman sanoja.
+
+Niinkuin olisi sumu äkkiä hajaantunut, he näkivät toisensa kirkkaassa
+valossa, molempain silmistä katsoi selvänä päätös.
+
+"Mutta seuraisitko sinä minua pakkotyöhön Siperiaan?" kysyi tyttö.
+
+"Seuraisin joka paikkaan, minne sinua viedään."
+
+"Mutta millä minä hänet...", sanoi tyttö lauseensa katkaisten.
+
+"Tällä", -- sanoi mies varovasti, vetäen vyöstään puukon.
+
+He katsahtivat toisiaan kylmästi, ei kuten vastavihityt, vaan kuin
+rikostoverit, joissa jo nyt alkoi rikoksentekijäin epäluulo ja viha
+toisiaan kohtaan.
+
+Yhtäkkiä mies heltyi.
+
+"Meidän hää-yömme", hän sanoi.
+
+Tyttö sävähti, mutta ei liikahtanut. Mutta he ymmärsivät molemmat,
+ettei se koskaan tulisi näin juhannus-kirkkaana, tuoksuraskaana,
+vaan pimeänä, synkkänä se kerran laskeutuisi Siperian vankiasutuksen
+hirsimökkien yli.
+
+
+
+
+KAKSI LAPSUUDEN MUISTOA.
+
+
+YÖ.
+
+Pikkutyttö makaa valveillaan ja miettii. Vuode on hänelle liian
+suuri, hän ei saa unta, se on hänen isänsä vuode, ja peite on
+siinä sinipohjainen, ruskearaitainen. Isä itse on myöhästynyt
+purjehdusretkellä, on kai noussut tuulen tyyntyessä maihin johonkin
+niemeen ja tulee sieltä jalkasin.
+
+Pikkutytön mielestä on hyvin myöhäistä, hän ei ole eläissään vielä
+ollut valveilla tähän aikaan. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt yötä,
+uteliaana hän nousee vuoteessaan. Musta pehmeys, jota voisi melkein
+käsin koskettaa, sekö on yö? Hän katselee silmänsä kirveleviksi
+kaikkihukuttavaan hämäryyteen. Rakastaako hän yötä, vai pelkääkö sitä?
+
+Makuuhuoneen ovi on kiinni, sen takana on kapea, pimeä käytävä, josta
+ovi vie keittiöön. Pikkutyttö saa yhtäkkiä päähänsä, että oven pitäisi
+olla auki, hän nousee vuoteestaan, työntäisee ovea ja pakenee suinpäin
+vuoteeseensa, lakanoihin, jotka ovat lämmenneet hänen ruumiinsa
+ympärillä. Hän katsoo, onko nyt parempi. Mutta avonaisesta ovesta
+tulvaa pimeys, pehmeä kuin villainen savu, -- ovesta katselee yö häntä.
+Aina vaan yö.
+
+Yhtäkkiä joku kolistelee käytävässä, -- pikkutyttö tietää siellä olevan
+suuren, kaksiovisen kaapin, jonka pohjalla on palvelustyttöjen vanhoja
+kenkiä.
+
+"Anni...!" hän kuiskaa.
+
+Joku pysähtyy ovelle.
+
+"Etkö sinä vielä nuku, lapsi?"
+
+Pikkutyttö kuuntelee ihmeissään, -- kuinka kovin pehmeä se ääni on, --
+niinkuin se tahtoisi vaivuttaa hänet uneen tuossa tuokiossa...
+
+"En, -- minä en saa unta."
+
+"Koeta nukkua, lapsi."
+
+Pikkutyttö tahtoo puhella, hän ei tahdo jäädä yksin yön kanssa.
+
+"Mitä kello on, Anni?"
+
+"Se on puoli yksi."
+
+"Miksi sinä sitten et nuku?"
+
+Hoitaja ei vastaa, vaan sulkee kaapin oven.
+
+"Anni, onko isä tullut takaisin?"
+
+Keittiön ovi käy, käytävä on tyhjä.
+
+Pikkutyttö katselee yötä. Yö katselee häntä, kädet silmillä, niinkuin
+itkisi. Yhtäkkiä pikkutyttö kirkaisee.
+
+Hoitaja ilmestyy taas ovelle.
+
+"Nuku nyt, lapsi."
+
+"Anni, pane kynttilä kaapin reunalle."
+
+Hoitaja tuo tottelevaisesti kynttilän, pikkutyttö näkee, että hänen
+kasvonsa ovat hyvin pehmeät ja lempeät. Kynttilä on parin tuuman
+pituinen ja palaa metallijalassa.
+
+"Pane sinä myös maata, Anni."
+
+"Kyllä, kyllä..."
+
+Pikkutyttö ja kynttilä valvovat, -- yö istuu nurkassa ja uneksii.
+
+Pikku tyttö alkaa laskea, kuinka monta huonetta kartanossa on, --
+alakerrassa kahdeksan ja ylhäällä kolme, -- mutta siellä ylhäällä hän
+ei tahtoisi nukkua, siellä kaikuu joka askel, niinkuin koko vanha
+kartano vavahtaisi, ja siellä on pieniä komeroja, joita ei koskaan
+avata, -- täynnä vanhaa romua... Kellarikerrassa on maanalaisia
+käytäviä, siellä asuu Vanha-Mari, hän on melkein sokea...
+
+Kynttilä liehuu kaapin reunalla, niinkuin joku sen liekkiin puhaltaisi.
+Pikkutyttö makaa peitosta kiinni pitäen ja kuuntelee.
+
+Miksi Anni oli niin hyvä tänä iltana, -- miksi hän ei ollenkaan
+torunut, vaan kahteen kertaan suoristi hänen peitteensä ja käppyrään
+kasaantuneet lakanat?
+
+Pikkutyttö on ihan hereillä, hän istuu vuoteessa.
+
+"Anni..."
+
+Hoitaja ilmestyy kolmannen kerran ovelle, aina yhtä sävyisänä.
+
+"Anni, -- onko tullut vieraita, vai miksi kaikki ovat valveilla?"
+
+Hoitaja kääntyy kynttilää kohentamaan.
+
+"On -- on tullut."
+
+"Onko ne kaukaa?"
+
+"Hyvin kaukaa."
+
+"Suuria vieraita, -- ylhäisiä?"
+
+"Hyvin ylhäisiä..."
+
+"Ylhäisempiä kuin Tervajoen parooni?"
+
+"Vielä ylhäisempiä."
+
+"Anni, senkö tähden kaikki valvovat tänä yönä?"
+
+"Ei täällä muut valvo kuin sinä, nuku nyt."
+
+"Valvoopas, minä kuulin, kuinka kuski-Heikki puhui kyökissä."
+
+"Anni, tuliko ne vaunuilla, ne vieraat...?"
+
+"Anni -- montako hevosta...?"
+
+Hoitaja on taas poissa.
+
+Pikkutyttö rauhoittuu, yö ummistaa silmänsä, pikkutyttö myöskin,
+kääriytyneenä tiukkaan isänsä peitteeseen, ikäänkuin vuode siten
+tuntuisi pienemmältä. Yö istuu vuoteen reunalla ja valaa mustaa,
+pehmeää alakuloisuutta hänen avonaiseen lapsensieluunsa.
+
+Seuraavana aamuna kertoi aurinko, että pikkutytön isä oli hukkunut.
+
+
+VALHE.
+
+Iso-äiti on kuolemansairas. Keltatauti tekee hänessä tuhojaan, hänen
+punainen verensä muuttuu keltaiseksi, hän kellastuu ja käpristyy kuin
+syksyllä lehti.
+
+Koko kesään ei häntä enään ole näkynyt, hänen huoneensa on
+alakerroksessa, johon vie erityiset portaat. Pikkutyttöä kerran tädit,
+iso-äidin tyttäret, huviksensa kampailivat, he jakoivat hänen hiuksensa
+raskaisiin palmikkoihin ja kiersivät ne ympäri päätä, kuten vanhoissa
+kuvissa, sitten katselivat häntä kyyneleet silmissä: nyt sinä olet
+ihan nuorena kuolleen tätisi näköinen! "Viedään hänet iso-äidin luo",
+sanoi toinen täti. "Ei, se liikuttaisi häntä liikoja", vastasi toinen.
+Silloin pikkutyttö käsitti, että iso-äiti mahtoi olla hyvin sairas.
+
+Iso-äiti istuu vuoteessa ja pujottelee helmiä, kirjavia lasihelmiä
+ohueen metallilankaan. Mitä hän mahtaa ajatella sitä tehdessään?
+Ehkä murenee hänen elämänsäkin pikkuisiksi osiksi, joita hän elelee
+uudestaan näperrellessään tätä lastentyötä, ainoata, johon hänen
+sormensa vielä taipuvat.
+
+Sinä päivänä, kun hänen hukkunutta poikaansa itkettiin, hän myöskin
+istui ja pujotteli helmiä, ne varisivat hänen sormiensa lomitse pieninä
+lasipisaroina, sill'aikaa kun toiset sydämensä tuskassa vuodattivat
+todellisia, raskaita kyyneleitä. Mutta hänen oveaan avatessaan he aina
+huuhtoivat turvonneet silmänsä kirkkaiksi ja pakoittivat huulilleen
+hymyn. Iso-äiti ei saisi mitään tietää.
+
+Miksi hänessä kuitenkin herää epäluulo? Onko hänen eristettyyn
+huoneeseensa tunkeutunut kuitenkin tukahutettu nyyhkytys, onko hänen
+äidinvaistonsa aavistanut surua siinä ilmassa, joka häntä ympäröi?
+Joka tapauksessa hän katselee terävästi jokaista, joka astuu hänen
+huoneeseensa, ja eräänä päivänä hän kysyy.
+
+"Missä on minun poikani?"
+
+"Hän on metsästysretkellä", vastaa täti, hänen tyttärensä, joka jo
+aikaa sitten on oppinut mailman viisautta.
+
+Iso-äiti tyytyy siihen, mutta epäluulo tekee hänessä hiljaa työtään
+kuin puuta nakertava toukka.
+
+Tulee päivä, jolloin pikkutytön täytyy lähteä.
+
+Mailmanviisas täti ottaa hänet puheilleen.
+
+"Tyttöseni, kun menet iso-äidille jäähyväisiä sanomaan, niin ole
+iloisen näköinen."
+
+Pikkutyttö nyykäyttää päätään, hän on ymmärtänyt.
+
+"Älä puhu mitään isästäsi."
+
+"En", sanoo pikkutyttö.
+
+Täti jää miettimään.
+
+"Mutta jos iso-äitisi kysyy, mitä sitten...? Silloin sinä vastaat
+varmasti ja iloisesti: hän on lähtenyt metsästysretkelle."
+
+Pikkutyttö katsoo tätiinsä peljästyneenä, hän ei vielä käsitä valheen
+viisautta.
+
+Iso-äiti istuu keltaisena ja kuivettuneena, suuressa vuoteessa,
+tyynyjen nojassa ja pujottelee helmiä.
+
+Pikkutyttö on niin täynnä kuoleman ajatuksia, että iso-äitikin
+vaikuttaa häneen kuin kuollut, hänen kätensä vapisee tädin lujan
+käden puristuksessa. Hän muistaa kaikenlaisia kertomuksia iso-äidin
+kauneudesta, kuinka hän maantien vieressä, isänsä kartanon kohdalla,
+on talonpoikaistytöksi puettuna ojentanut kukkia ohimatkustatavalle
+keisarille. Ja hän muistaa paikan rannalla, suurien kivien kätkemän
+penkin, jolla iso-äidin sanotaan istuneen neljätoistavuotiaana
+morsiamena, jota hänen sulhasensa tuli hakemaan lumivalkoisella
+veneellä.
+
+Häntä peloittaa tuo vanha nainen, jolta hän on perinyt hiuksensa,
+silmänsä, jonka oikullinen, rauhaton veri kiertää hänenkin suonissaan.
+Hän pelkää noitten keltaisten käsien kosketusta.
+
+Iso-äiti katselee häntä.
+
+"Sinun koulusi alkaa nyt pian, tyttöseni."
+
+"Niin", sopertaa pikkutyttö.
+
+"Ole ahkera koulussa, lapsi."
+
+Pikkutyttö luulee jo sillä päässeensä, hän ei toivo muuta, kuin että
+pian olisi tämän huoneen ulkopuolella, jonka joka nurkassa vaanii
+kuolema.
+
+Mutta yhtäkkiä iso-äidin sammuneet ruskeat silmät kiintyvät häneen, ja
+hän kysyy terävästi:
+
+"Missä on isäsi, lapsi?"
+
+Ehkä hän on kauan jo sitä ajatellut, että hän juuri tältä lapselta
+sitä kysyisi, hän on hiljaisina öinä epäillyt ympäristöään, hän ei ole
+uskonut heidän vastauksiaan, hän tahtoo kuulla totuuden tältä lapselta.
+
+Pikkutyttö seisoo kalpeana, kuolemansairaan iso-äidin silmät kysyvät.
+
+Mailmanviisas täti tarttuu häntä olkapäästä, ja tämä näennäisesti
+hyväilevä liike värehtii kärsimättömyydestä.
+
+"Vastaa, tyttöseni, iso-äitisi kysyi sinulta."
+
+Pikkutyttö vaikenee.
+
+Iso-äiti käy levottomaksi, hänen sormensa kaivelevat helmilaatikkoa.
+
+"Isä -- on metsästysretkellä", vastaa pikkutyttö koneellisesti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pikkutyttö istuu yksinään toisessa huoneessa. Hitaasti, hitaasti
+muodostuu hänessä käsitys valheen tarpeellisuudesta elämässä, ensin
+kummasteleva, ikäänkuin lapsensilmät olisivat jotain käsittämätöntä
+katsoneet, sitten yhä enemmän mukautuva ja varma vakaumus.
+
+
+
+
+KUN VANHA POLVI KAATUU...
+
+
+Ei sen tarvitse olla likeinen sukulainen, ei millään lailla elämäämme
+puumerkkinsä leikannut henkilö. Se on vaan joku vanha täti, jota
+silloin tällöin, kun emme mitään muuta ajanvietoksi ole keksineet,
+olemme käyneet katsomassa, aivan kuten joskus säännöllisesti
+puhdistamme romukammiot, -- pari kertaa vuodessa. Olemme menneet hänen
+luoksensa, tuntematta halua antaa mitään, toivomatta saada mitään, --
+osaksi velvollisuudesta, osaksi koska meillä sattui olemaan pikkuinen
+tyhjä hetki nuoruutemme elämyksistä rikkaassa kulussa. Olemme istuneet
+puolituntisen hänen vähän ummehtuneessa huoneessaan, jonka pehmeisiin,
+syviin tuoleihin vajoo tuskin ylöspäästäkseen, olemme hajamielisinä
+katselleet taivaalla kulkevia hattaroita hänen talviruusujensa
+lomitse, joita hän joka kevät kasvatti kukkimaan ikkunallaan. Olemme
+juoneet toisen kupillisen kahvia toisensa jälkeen hänen tutuista
+kupeistaan, joitten muoto on eroittumattomasti yhdistynyt lapsuutemme
+kuvasarjaan. Ja olemme alentuvasti jutelleet hänelle, koroittaneet
+äänemme, että se ulottuisi hänen huonokuuloisiin korviinsa, jotka
+jo alkavat ulkomailmalta ummistaa. Olemme kertoneet hänelle
+kihlauksestamme, sitten avioliitostamme, vihdoin lapsistamme, mutta
+kaiken armollisesti, huolimattomasti, kuten yltäkyllyydestä annetaan
+köyhälle tien ohessa. Ja poismennessämme olemme tyytyväisiä itseemme,
+kuten hyvän työn tehtyämme. Ajattelemme häntä säälillä, mutta harvoin
+on nuoruudentuntomme ollut voimakkaampi ja harvoin olemme kirkkaammin
+silmin katsoneet aurinkoa, kuin hänen yksinäisestä huoneestaan
+päästyämme.
+
+Ja sitten yhtäkkiä on tällainen vanha täti kuollut. Satumme ehkä
+olemaan vähän väsähtäneitä sen sanoman saadessamme, -- ehkä sattuu
+päivä olemaan syksynpainava ja kadulla pyörivät jaloissamme kuolleet
+lehdet, -- joka tapauksessa tapaamme itsemme yhtäkkiä syvästä
+alakuloisuudesta. Emme ole kadottaneet mitään, ulkonainen sekä
+sisällinen elämämme on rikkomaton, ei mikään aukko sielunelämässämme
+osoita hänen poistuneen. Elämämme ei ole köyhtynyt hänen tähtensä, yhtä
+vähän kuin hän ennen on jaksanut sitä rikastuttaa. Ei mikään lanka,
+joka meitä elämään kiinnittää, ole katkennut. Mistä sitten tämä syvä
+tyhjyys, tämä äkillinen irtonaisuuden tunne?
+
+Metsässä käy ryske, ja nuoret puut vavahtavat, kun vanha polvi kaatuu...
+
+Ei ole hänen tarvinnut merkitä mitään meille yksityisenä henkilönä,
+mutta hän on yksi sitä vanhaa polvea, jossa me riipumme kiinni kuin
+puussa hedelmä, ja jonka poismeno merkitsee meidän kypsymistämme.
+Hän oli vielä yksi niitä, jotka olivat nähneet meidän kasvavan,
+joille me aina pysymme lapsina, silloin kun jo toisia tuuditamme.
+Hänen kuolemansa on meidän täysi-ikäiseksi tulemistamme, se merkitsee
+edesvastuun vierittämistä meidän hartioillemme, se merkitsee
+hyväilyjen, anteeksiantojen ja sormienläpikatsomisen ajan loppua,
+ja sen ajan alkua, jolloin voimme vaatia vaan sen mukaan, mitä itse
+annamme.
+
+Me olemme äkkiä tulleet koko joukon vanhemmiksi...
+
+Metsässä käy ryske, ja nuoret puut vavahtavat, kun vanha polvi kaatuu...
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Meren takaa II, by Aino Kallas
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56930 ***