diff options
Diffstat (limited to '56825-0.txt')
| -rw-r--r-- | 56825-0.txt | 5826 |
1 files changed, 5826 insertions, 0 deletions
diff --git a/56825-0.txt b/56825-0.txt new file mode 100644 index 0000000..717f1e9 --- /dev/null +++ b/56825-0.txt @@ -0,0 +1,5826 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56825 *** + + + + + + + + + + + +AILI + +Kertomus + + +Kirj. + +MAILA TALVIO + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström, +1897. + + + + +I. + + +-- Minä väitän, että lumi jo on sulanut. Entä sinä? Lyödäänkö vetoa? + +-- Minä olen aivan samaa mieltä kuin sinä. Viime päivinä on satanut +paljon. + +-- Emme siis voi lyödä vetoa! + +-- Mutta jos minä sanon, ettei se ole sulanut. Mitä pannaan?... Jos +sinä voitat, niin... + +-- Sinun pitää minulle esimerkiksi ommella jotakin... ja minä... + +-- Annat minulle jonkun kirjan! + +-- Hyvä. + +He naurahtivat, ojensivat toisilleen kätensä ja läksivät rientämään +ylös mäkeä. Päästyään harjulle, suuntasivat he paikalla askeleensa +sinne, missä oli äkkijyrkin kohta. + +-- Minä olen voittanut, minä olen voittanut! riemuitsi Aili. + +Rotkon pohjalla näkyi todellakin vielä läjä liankarvaista lunta. Tiheät +puut ja suuri kivilohkare estivät päivän säteitä milloinkaan pääsemästä +sinne. + +-- Kummallista! sanoi Eero. -- Minkä kirjan tahdot? + +-- Sen saat sinä päättää. Minkä vain annat. + +Aili taipui kiireesti taittamaan kellastunutta heinää maantienlaidasta. +Hänen poskensa hehkuivat ja sitä ei hän tahtonut näyttää. Heidän +ympärillään leveni laaja näköala: vihreään vivahtelevia metsäisiä +harjanteita, joiden ääriviivat tasaisina kaartuivat taivasta vastaan, +siellä täällä vettä tai jokunen asumus ja maantie, joka ponnisti ylös +ahteita, pian kadotakseen laaksojen peittoon, sitten taas sukeltaakseen +esiin mutkikkaana kuin luikerteleva mato. Mäen alla oli torppa. + +Miten monta kertaa Aili jo tänäkin vuonna oli seisonut siinä +Kiutun mäellä antaen silmänsä seurata puunlatvojen sorjia +muotoja. Maaliskuusta asti oli hän miltei joka päivä tehnyt sinne +toivioretkensä, nähdäkseen kevään kehkeytymistä. Sillä sieltä saattoi +kaikista parhaiten seurata, miten mättäät paljastuivat, miten lumi +metsästä aleni ja mihinkä karvaan puut milloinkin pukeutuivat. Veljensä +Pekan kanssa oli hän kevättalvesta retkeillyt hankia myöten kauas +saloille. Pekka oli hänelle kertonut suunnitelmiaan, selittänyt miten +hän viljelyksensä järjestäisi, miten ojittaisi suot, mitä kylväisi +mihinkin paikkaan. Kiutun mäelle näkyivätkin kaikki Kaarilan maat. He +olivat istuneet kivellä päiväpaisteessa. Ja Pekka oli puhunut tyynellä +äänellään ja tehnyt levollisia liikkeitään vainioita ja niittyjä kohti, +Ailin ajatusten usein ladellessa kaukana muilla mailla. + +Eeron tultua Kaarilaan oli Aili hänestä saanut uskollisen toverin. +Teiden vielä ollessa huonoja, ei hän saattanut käyttää polkupyöräänsä, +ja niin he tekivät pitkiä jalkamatkoja, huolimatta kelirikoista +ja epävakaisista ilmoista. He kävivät "katsomassa kevääntuloa", +niinkuin he nimittivät retkiensä tarkoitusta. Kiutun mäki oli ensinnä +paljastunut lumesta. Sen rinteiltä olivat he löytäneet ensimmäiset +vuokot. Ja koivun kylkeen mäen harjalla oli Eero eräänä lämpöisenä +iltana piirtänyt heidän nimensä. Mutta syvällä rotkossa mäen alla +löytyi vielä lunta. Ja sen sulamista kävivät he nyt miltei joka päivä +katsomassa. + +Eero oli asettanut pyöränsä puuta vastaan. Hän oli urheilupuvussa: +lyhyet housut, matalat kengät ja takin alla pehmeä paita, jonka +alaskääntyvää kaulusta piteli punainen, sidottu silkkiliinanen. He +seisoivat äänettöminä pitkän aikaa. Ajatukset palasivat vähitellen +siihen uomaan, jossa ne olivat liikkuneet ennenkuin he olivat ruvenneet +kiistelemään lumesta Kiutun mäen rotkossa. + +-- Ei, katkaisi Eero äkkiä hiljaisuuden, paljastaen päänsä ja antaen +ilman hivellä otsaansa, -- en olisi ikinä aavistanut että kevät +maalla voi olla näin ihana. Olen aina kuvitellut elämän tällaisessa +sydänmaassa sietämättömäksi paitsi juuri kesällä. Tämä toukokuu täällä +on mieleni muuttanut: olen täällä nuorentunut, voinpa sanoa uudesta +syntynyt. Tänne luonnon helmaan olisin voinut ennenkin tulla, sensijaan +että olen istunut kevätkauden ummehtuneessa Helsingissä. + +-- Niin, mikset ole tullut! hymähti Aili ja nosti hetkiseksi päätään. + +Hän oli astellut pää kumarassa. Maalaamattomalla kepillä, jota hän piti +kädessään, huiski hän tuontuostakin ilmaa tai kosketteli tietä. + +-- Niin, miksen ole tullut? toisti Eero. -- En ole tietänyt tulla +enkä kai nytkään olisi osannut täällä nauttia, enkä olisi päässyt +osalliseksi luonnon salaisuuksista, jollet sinä olisi minua opastanut. +Kas, emo Luonnolla on ihana aarreaitta, mutta avaimia siihen on hän +jakanut ani harvoille. Sinut, Aili, on hän tehnyt uskotukseen. + +Hän käänsi tyttöön kasvonsa, jotka olematta säännölliset olivat +sangen kauniit. Kalpea ihonväri oli otsalla valkoinen ja siitä alkoi +pehmoinen, ruskea tukka. Nenä oli päästään hiukan pyöreä, huulet +paksuhkot, ylähuulessa parranuntuvia. Silmät olivat ruskeat ja ne ne +omituisella loistollaan hallitsivat koko hänen olentoansa. Niissä oli +jotakin kummallisen verhottua, pohjatonta. + +Tyttö ei kääntänyt katsettaan tiestä, jota hän asteli. Hänen +sieraimensa hiukan värisivät, muutoin ei mikään hänen kasvoissaan +ilmaissut mielenliikutusta. Valkea huivi oli sidottu niskaan sillä +lailla että päät valuivat olkapäille, otsalta oli se sileänä kuin +nunnan päähine. + +-- Sanot, alkoi hän hitaasti, -- että omistan avaimen... Niin, minä sen +omistan, avaimen luonnon salaisuuksien valtakuntaan. Se onkin ainoa +aarteeni... + +Viime sanat kuiskasi hän kiihkeästi ja nosti päätään. Eero seurasi +häntä ihastunein katsein. Oli hetken äänettömyys. Tyttö jatkoi: + +-- Mutta minä en ole tyytyväinen sittenkään, tahdon pois, en tiedä +minne... Miksi tahdon pois? Olenhan onnellinen, äiti, Pekka, kaikki +ovat minulle niin hyvät kuin kuuluisin taloon omana lapsena. Ja minä +kiittämätön olento... + +-- Kuinka hyvin sinut ymmärrän! huudahti Eero. -- Se on niin +luonnollista, sillä olethan nuori: sinun täytyy saada nähdä hiukan +ulommaksi kotinurkkia, päästä nauttimaan maailmasta ja elämästä... + +Kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa jatkoi tyttö ikäänkuin omia +ajatuksiaan selvittääkseen: + +-- Vasta kolme viikkoako sinä Eero olet ollut Kaarilassa...? Niin, +ei sitä ole enempää. Mutta kaikki on muuttunut. Sinä tulit Helsingin +rikkaasta elämästä yksinäisyyteemme, kerroit kaikista riennoista +ja pyrinnöistä siellä. Olinhan kyllä sanomalehdissä lukenut tuosta +kaikesta, mutta itse olin aina jäänyt loitolle... Varsinkin kun sinä +kerroit taistelusta, jota siellä käydään suomalaisuuden oikeuksien +voittamiseksi, niin minä heräsin ikäänkuin unesta... Täällä koko +pitäjässä puhuu herrasväki ruotsia, enkä ollut tullut ajatelleeksikaan +että olisi toisin, vaikka kyllä aina olen rakastanut kansaa. Ja kansa +on näillä mailla tottunut kuulemaan säätyläisten puhuvan ruotsia. +Kerran esimerkiksi kun eräässä talossa kirkonkylässä oli kesävieraana +muuan professorin perhe ja minä kysyin isäntäväeltä, mimmoista väkeä he +olivat, niin sain vastauksen: "olivathan ne niin ystävällisiä, hyviä +ihmisiä ja olivathan ne muuten ihan kuin herrasväkeä, mutta puhuivat +suomea!" Eikö se nyt ole kuvaavaa? + +Eero nauroi. + +-- Ja minäkin, kuinka olen voinut elää niin sokeana? jatkoi Aili. -- +Sitä ei enää voi auttaa. Mutta nyt on minuun syttynyt tarve rakastaa +kansaani entistä enemmän, minä tahdon jotakin tehdä sen hyväksi, +vaikuttaa... Mutta samalla minä täällä ikävöin niin sanomattomasti. +Tahdon pois. Miksi ja minne? Täällähän juuri on kansani. Tänne pitäisi +minun siis jäädä...! + +-- Kyllä. Tänne sinun pitääkin jäädä, mutta ensin täytyy sinun hiukan +saada nähdä maailmaa, nauttia elämästä. Katso, nuoruus sitä vaatii... +En ole taitanut tulla sitä sanoneeksi, mutta olen usein ajatellut, +että Helsinkiin sinun pitäisi päästä joksikin aikaa. Ethän vielä ole +pääkaupunkia edes nähnyt. + +Aili säpsähti. + +-- Helsinkiin! sanoi hän ja silmät loistivat. + +-- Niin juuri. Olet nyt kahdenkymmenen kahden vanha, mutta nuoruutta ei +sinulla oikeastaan koskaan ole ollut samassa merkityksessä kuin muilla. +Eikö totta? + +-- Kuinka niin...? + +-- Oletko edes koskaan oikein tarpeeksesi tanssinut...? Nuoruus vaatii, +että ihminen joskus saa heittäytyä hillitsemättömän ilon valtaan, +oikein täysin siemauksin juoda elämän maljasta... Oletko koskaan sitä +tehnyt...? + +Aili mietti. + +-- En sillä tavoin. Ja jos Helsinkiin pääsisinkin, niin en itse asiassa +tiedä, osaisinko siellä nauttia. Täällä kotona nautin metsästä, +keväästä... Mutta Helsingissä, vieraitten ihmisten joukossa, mistä +siellä nauttisin...? + +-- Sepä oli kysymys, verraton kysymys! Tietysti konserteista, +teattereista... Menenpä niin pitkälle että tanssiminen -- ajattele: +sileä, suuri permanto ja hurmaavat valssin sävelet -- suuresti tulisi +sinua huvittamaan! + +Aili hymyili niinkuin hymyillään mahdottomuudelle. He astuivat alas +mäkeä, poikkesivat valtatieltä ja tulivat portille, josta polku vei +torpalle metsässä. + +-- Ehkä huvittaisi, sanoi Aili, -- tanssinhan mielelläni. Mutta ei +ajatella sitä. Huviretkiin ei nyt ole varaa. Tuletko Niemelään? + +Vastaamatta avasi Eero portin ja jatkoi: + +-- Minäpä alan puuhata ja saat nähdä että lupa tulee. Olen minä +eläessäni ajanut läpi vaikeampiakin asioita. + +Eero puhui kiihkeästi, voitonvarmuudella. Aili nauroi, se vain +kiihdytti Eeroa. Äkkiä lensi hänen päähänsä tuuma, ja hän näpäytti +sormiaan niinkuin hänen tapansa oli sellaisissa tilaisuuksissa. + +-- Marraskuun lopulla panee Osakunta toimeen arpajaiset +kansansivistyksen hyväksi syrjäisillä seuduilla. Juuri niihin sinun +pitää tulla. Minä pyydän sinut paikalla masurkkaan. Saanko kunnian... + +Kohteliaalla kumarruksella, aivan kuin tanssisalissa kääntyi hän +Ailin puoleen. Ilme hänen kasvoillaan oli kokonaan muuttunut. Hän +oli sinä hetkenä ikäänkuin riisunut maalaisnaamarinsa ja pukeutunut +kaupunkilaisasuunsa. Ailin seuraavat sanat palauttivat hänet taas +entiselleen. + +-- Kiitos, kiitos -- valitettavasti minä en osaa masurkkaa. + +-- No, minä opetan sinulle! Saat nähdä että tulet tanssimaan aivan +erinomaisesti. Ah, millä ylpeydellä minä sinua sitten vien! + +-- Hyvä. Jos nyt siis opin masurkkaa, jos syksyyn asti eletään, jos +Helsinkiin pääsen ja niihin arpajaisiin tulen -- niin sitten tanssitaan +yhdessä se masurkka. + +Ailin äänessä oli niin paljon epäilystä, ettei siinä olisi voinut +enempää olla jos hänelle olisi esitetty mikä mahdottomuus tahansa. +Tutunomaisesti avasi hän tuvan oven ja astui edellä sisään. + +-- Kas, Aili neiti itse! pääsi emännältä iloisena huudahduksena. + +Hän tahtoi viedä vieraat kammariin, mutta heidän erityisestä +pyynnöstään jäätiin tupaan. Eero istuutui penkille ja nosti syliinsä +pikku tytön, joka oli leikkinyt lattialla. Aili otti taskustaan kirjeen. + +-- Tulin oikeastaan muoria tapaamaan, sanoi hän. -- Kai hän on kotona? + +-- Tuollahan se lienee uunilla. Kuule, tule sieltä alas, neiti on +täällä... Se on taas näihin aikoihin ollut niin kipeänä. Aiottiin +sunnuntaina viedä vaivaistalolle, mutta jaksaneeko tuo kärryissä olla, +kun ei rekikelin aikaan tullut viedyksi. + +Tamppuihin kääritty olento kömpi voihkien alas uunilta. Aili talutti +hänet penkille ja istuutui hänen viereensä. + +-- No, mitä nyt kuuluu? + +-- Mitäs muuta kuin tätä vanhuutta ja huonoutta. + +-- Mutta kunhan vaan jaksatte vaivaistalolle, niin tulee parempi +ollaksenne. Siellä on lääkärinhoitokin likellä. Ja minä olen mukaanne +kirjoittanut kirjeen johtajattarelle. Hän on hyvä ihminen. + +-- Eikö muori mielellään menisi? kysyi Eero. + +-- Eipä taitaisi mennä, on jo tottunut tähän elämään täällä, kun koko +ikänsä on tässä ollut. + +Muori ei puhunut mitään. Aili taputti hänen kättään ja lohdutteli: + +-- Ei nyt ensinkään pidä huolehtia. Kirkonkylään tullessa käyn aina +teitä katsomassa ja käyväthän nämä kotiväetkin silloin tällöin. + +-- Ja tässä olisi vähän kahviin, sanoi Eero ja pisti hänen käteensä +hopearahan. + +Eukko heltyi siunaamaan hyvää nuorta maisteria. Sillaikaa tervehti Aili +torpan tytärtä, joka oli tullut tupaan. + +-- Tässä se on leikkitoverini Olka, esitteli hän Eerolle. + +Punastuen niiasi tyttö ja pyyhittyään kätensä esiliinaan ojensi sen +Eerolle. Hän oli punaposkinen ja roteva kuin itse terveys. Hymyillessä +tuli leukaan kuoppa. Hiukset olivat palmikkoina käärityt pään +ympäri. Kun hän ujosti avasi suuret ruskeahtavat silmänsä, oli hänen +olennossaan jotakin sanomattoman viehättävää. Hymyillen Eero tarkasti +häntä. + +-- Mitä kuuluu? kysyi hän, kun äänettömyys alkoi ruveta painamaan. + +-- Ei mitään liikaa. + +-- Sinun pitää pian käydä meillä, sanoi Aili ja laski kätensä hänen +olkapäilleen. -- Naapurit ollaan, mutta sinua ei koskaan näe Kaarilassa +ja ennen sitä joka päivä oltiin yhdessä. + +Hetken kuluttua lausui Aili jäähyväiset. Emäntä tahtoi kyllä +välttämättömästi pidättää vieraat kahvilla: pannu oli jo tulella, +oliko nyt niin kiire. Mutta Aili syytti illan tuloa. Emäntä ja +Olka saattoivat vieraita ulos. He tahtoivat nähdä maisterin ajavan +"velhonsiivellään". + +-- Onpas siinä aika veikale, päivitteli emäntä. -- Jo sitä nyt sentään +metsäkyläläinenkin alkaa tottua, niitä kun kesäiseen aikaan yhtämittaa +hurisee tästä ohitse. Mutta ensi kerran kun näin, niin ihan luulin +paholaisen irti päässeen. + +-- Ja minulta, nauroi Olka, silmien veitikkamaisen arasti seuratessa +nuorta maisteria, joka nousi polkupyörälleen, -- oli hevonen karata +Kiutun mäessä, kun ensi kerran tuli tuollainen vastaani...! + +Emäntä jäi portille, karkeat kädet aitaan nojautuneina. Olka läksi +vielä kappaleen matkaa Ailia saattamaan. Valkolakkinen nuorukainen +kiiti jo kaukana. Keväinen päivä näytti lämmöllään hivelevän maita, +jotka vasta olivat kuivaneet kirren jäljeltä. Laihojen vihanta oli +verestä, metsä hiirenkorvalla, pientareilla kohosi nuori koiranputki ja +punertavat nokkoset, kellertävää hiekkaa oli vasta levitetty tielle. +Kymmenet kiuruset ylenivät ilmassa, kaikkialla tuoksui. Pilvetkin +alkoivat hajota, niiden lomitse pilkotti jo sininen taivas. Jokainen +puu tuntui vapisevan kuin unelmien vallassa, lehto lupasi iloa ja onnea. + +-- No, Olka, virkkoi Aili, kun he hetken olivat olleet ääneti, -- onko +se totta mitä kerrotaan? + +Polttava puna lensi tytön kasvoille ja totisena hän vastasi: + +-- Ihmiset puhuvat paljon! Ei niihin ole uskomista. + +-- Mutta eiväthän he mitään pahaa ole puhuneet, vain sanoneet että +Niemelän Olka taitaa olla morsiamena. Minä oikein ilostuin, kun sen +kuulin. Älä toki noin pahastu, Olka kulta! + +Tyttö oli vetänyt huivin silmilleen, niin ettei kasvoja voinut nähdä. + +-- Mitä siitä, jatkoi Aili, -- että hän on vain renki! Älä sinä siihen +katso. Jos hän on kelpo mies, niin pian hän kokoaa sen verran varoja, +että otatte torpan täällä Kaarilan alueella. + +Olka ei vastannut mitään ja Ailikin vaikeni, antaen ainoastaan +ystävällisen katseen seurata leikkitoveriaan. Mutta sen jälkeen ei +Olkalla näkynyt olevan halua jatkaa matkaa, he sanoivat toisilleen +hyvästi ja Aili asteli yksin eteenpäin. + +Sanomattomasti hän sinä hetkenä nautti yksinäisyydestään. Syvin vedoin +hän hengitti ilmaa. Hän iloitsi siitäkin, että Eero oli ajanut niin +kauas. Päästyään mäen toiselle puolelle, ojensi hän ylös käsivartensa +ikäänkuin syleilläkseen avaruutta, mutta kavahti samassa, sillä Eero +oli kääntynyt takaisin ja tuli jo tienmutkassa. + +-- Et aavista, kuului hänen äänensä, -- miten ihania suunnitelmia minä +tässä sinua varten valmistan! + +-- No? Sitä matkaako sinä todenteolla ajattelet? Älä toki huoli, ei +siitä mitään tule. Ei minun huviretkiini ole varaa. Sano mieluummin, +eikö se ole kaunis tyttö se Niemelän Olka? + +-- On, kaunis, oikein kaunis. Mutta kuule, ei siitä matkasta tarvitsisi +tulla huvimatkaa. Helsingissä ei yksin huvitella. Siellä olisi sinulle +paljon oppimistakin. + +Aili punastui. + +-- Sen tiedän liiankin hyvin, sanoi hän katkerasti. -- Älä minulle sitä +muistuta. + +-- Kuule, loukkasinko sinua? Aili! Vakuutan etten sitä tahtonut tehdä. +Suo anteeksi! Tarkoitukseni oli vain herättää sinussa luottamusta. +Matkastasi ei tarvitsisi tulla huvimatka, koska se nimi sinua niin +kauhistuttaa. Tahtoisin sinulle näyttää kuinka Helsingissä tehdään +työtä ja kuinka siellä uhrataan hyväätekeviin tarkoituksiin. Ei toki +iltamia ja arpajaisia, kokouksia ja keskusteluja pidetä huvin vuoksi. +Velvollisuuden tunto auttaa vähempivaraisia, se on joka... Aili, mitä +sinä mietit? sanoi Eero äkkiä nähdessään punan tytön poskilla. + +Hän sanoi sen kiihkeästi, hämmentääkseen vaikutuksen, jonka hän +tahtomattaan oli tullut tehneeksi. Mutta kului hyvän aikaa, ennenkuin +Aili vastasi. + +-- Mitäkö minä mietin? Helsinkiä ajattelen. Sinne tahtoisin päästä. +Jollen juuri oppimaankaan, sillä siihen olen liian vanha -- niin +näkemään. Sinä varmaankin naurat, kun sanon, että minulle jo tuottaisi +iloa nähdä nuo paikat, joista sanomalehdissä olen lukenut, yliopiston, +ylioppilastalon, Ateneumin, Arkaadiateatterin... Ah, niin, ja tutustua +johonkin kirjailijaan, taiteilijaan...! + +-- Minä lupaan tutustuttaa sinut niin moneen kuin tahdot, sanoi Eero +lämpimästi. -- Voipa olla että joku taiteilija paikalla pyytää saada +sinut maalata ja joku kirjailija paikalla lainaa sinulta piirteet +päähenkilölleen seuraavassa teoksessaan. + +-- Niin, se olisi hurmaavaa, mutta... eihän siihen ole varaa. Maijan +koulu...! + +-- Mutta tänä vuonnahan siitä tulee loppu. Maija jää kotiin ja sitten +on sinun vuorosi. + +-- Niinkö luulet? -- Aili loi häneen tutkivan katseen. -- Ei. Maijalla +on suuret tuumat. Hänestä tulee vielä etevä nainen. Ei hänellä ole +aikaa istua Kaarilassa. + +-- No mitä kummia? + +-- Hän kielsi minua sitä kertomasta, sillä hän tahtoo itse esittää +asiansa. Älä siis siitä mitään virka. + +-- En, en. + +-- Hän aikoo ylioppilaaksi. Tyttökoulun päätettyään menee hän +yhteiskouluun. + +Eero purskahti nauruun. Ailin katse riippui hänen kasvoillaan. + +-- Kas vain, mitä se lapsi on osannut miettiä! + +-- Hän ei ole niinkään lapsi kuin luullaan. + +-- Älä sano, hän on hyvin lapsellinen! + +Metsä oli loppunut. Puukäytävä vei Kaarilan vainioiden halki. Mäeltä +näkyivät talon pärekatot ja päärakennuksen valkeat pielet. Punaisesta +portista tultiin aitaamattomalle alalle, jolla olivat hevostallit ja +navetat vinttakaivoineen. Pihamaata ympäröi matala kiviaita, jonka +vartta seurasi korkea sireenipensaikko. Asuinrakennus oli haaltuneen +punainen, avonaiselta verannalta nousi lipputanko. Rakennuksen päätyä +varjosti kolme vanhaa riippukoivua. Katon takaa näkyi puutarha. + +Hevostallin edustalla kengitettiin hevosta. Mies piteli ruunan jalkaa +ja toinen vuoli kavioa. + +-- Tuossahan on Pekka itse, sanoi Eero. -- Nyt käyn paikalla hänen +kimppuunsa. Saat nähdä että kaikki onnistuu. + +-- Ei, ei vielä, hätääntyi Aili. -- Nythän hän kengittää hevosta. +Joskus toiste... Mutta olen aivan varma siitä että hän vastaa +tarvitsevansa niin ja niin paljon heinänsiemeniin ja kääntöauroihin... +joten ei minun matkaani ole ajatteleminenkaan! + +Heidän liketessään nosti Pekka päätään. Hän oli seisonut kumartuneena +ja hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. Ilme niissä oli mitä +hyväntahtoisin. Hänen sarkatakkinsa oli napitettu ylös asti, saappaat +ylettyivät polven yläpuolelle. + +-- No, sanoi hän, -- joko lumi oli sulanut Kiutun mäestä? + +-- Ei vielä kokonaan, sanoi Eero ja istuutui kaivonkannelle. -- Mutta +Kaarilan laihot ne tänä vuonna ovat kerrassaan kauniit. + +-- Niin ovat, innostui Pekka. -- Huomasitteko kahta viimeistä sarkaa? +Ne ovat luujauhoilla lannoitetut. + +-- Vai niin. Se on siis hyvää ainetta, jatkoi Eero. -- Mahtaa tulla +erinomainen vuosi. + +-- Ainakin alku lupaa. + +-- Mutta, huomautti renki, -- ennen syksyä voivat pakkaset panna ja +rakeet raivata. + +-- Niin se on maamiehen... Aili, neuloisitko vähän kaulaliinaani. Se on +pöydälläni. Lähden aamulla kuntakokoukseen. + +Aili poistui taloa kohti, astui porstuasta saliin, heitti ohi +kulkiessaan katseen suureen peiliin ja tuli omaan huoneeseensa. +Valkeille seinille ja ikkunoita koristaville kasveille lankesi ulkoa +punertava hohde. Hän avasi ikkunan, riisui huivin päästään, kiinnitti +esiliinan vyölleen ja läksi kyökkiin. + +-- Missä rouva on? kysyi hän piialta, joka pani perunapataa tulelle. + +-- Maitokammarissa. + +Juoksujalan tuli hän sinne. Tie oli viertävää ja kivistä, mutta +hän karttoi taitavasti kivet niinkuin ihminen hyvin tuttua tietä +astellessa. Hän tapasi äidin kuorimasta maitoja. + +-- Otetaanko viiliä illaksi? kysyi Aili hengästyneenä. + +-- Vai joko olette kotona. + +Äiti ei kääntynyt, hän tunsi tytön äänestä. Aili tarttui suureen +viiliastiaan, joka oli asetettu erilleen, ja riensi ulos. Pihalla tuli +Pekka häntä vastaan ja tahtoi häntä auttaa. + +-- Älä rasitu, sanoi hän ystävällisesti. + +Eero pyyhki portaiden luona polkupyöräänsä. Aili näki hänen juuri +kääntyvän katsomaan heihin päin. Hän vältti Pekan käsiä, jotka +ojentuivat kannettavaa ottamaan ja kiiruhti ylös kyökin portaita. + +Illallispöydässä oli hän sanattomana ja kalpeana, mutta kukaan ei +sitä huomannut, sillä kaikki nauroivat Eeron juttuja. Hän kertoi +kaskuja eräästä opettajasta, jota koulupojat olivat pitäneet +pilkkanaan, hän matki hänen ääntään ja liikkeitään. Syötyä tarjosi +hän tädilleen käsivartensa ja talutti hänet sohvaan. Hänelle oli +tullut tavaksi ruokasalin avarassa sohvassa ilmaista tädillensä +erityiset toivomuksensa. Hän selitti sen tarpeelliseksi sentähden, että +tuulentupien särkyessä helposti saattoi seurata pyörtymiskohtaus taikka +muu pahoinvointi, jolloin sohvan pehmeät nojat olivat tarpeelliset. + +-- No veitikka, sanoi Emma rouva ja taputti ystävällisesti miehensä +veljenpoikaa olkapäälle. + +Aili, joka oli istuutunut ikkunan ääreen ompelemaan Pekan kaulaliinaa, +painui syvemmälle työhönsä. + +-- Kulta täti, sanoi Eero, -- nyt et saa kieltää... + +-- Riippuu aivan siitä mitä pyydät... + +-- Sinä käyt jo totiseksi... Sitten en sano mitään! + +-- Niin, niin, sinä olet jo vietellyt meidät tarpeeksi moniin +hullutuksiin. Ajattele vain: uudet sadetakit ja hatut tänne maalle, +meidän esiintyäksemme niissä Kaarilan harakoille! + +-- Mutta tällä kertaa en tahtoisi mitään hullua! Päinvastoin hyvin +viisasta ja järkevää... + +-- No, sano se sitten...! + +-- Laittaisiko täti huomenna päivälliseksi kaalikäärylöitä. + +-- Siinäkö se nyt oli koko juttu, jota niin juhlallisesti valmistit! +Sinuun pitäisi suuttua, senkin veitikka! Kenellä luulet tähän aikaan +olevan kaalia. Viime vuotiset ovat aikoja sitten lopussa eikä uusia +vielä ole kasvanut. + +-- No sitten toinen asia... Mutta et saa kieltää! Tämän Ailin pitäisi +välttämättömästi, aivan välttämättömästi päästä vähän tuulottelemaan. +Olen ajatellut, että jos hän syksyllä tulisi Helsinkiin... Onhan hän jo +täysikasvuinen nainen eikä ole Helsinkiä nähnyt. + +-- Vai sitä se olikin! Olisit heti voinut tunnustaa asiasi kulkematta +kaikenlaisia kiertoteitä... Onhan se muuten aivan totta, että Ailin +pitäisi päästä vähän... + +Aili painui taaskin syvemmälle työhönsä. Laskeva aurinko paistoi hänen +kasvoilleen ja vaaleille hiuksilleen. Huulet olivat lujasti koossa, +silmäripset riippuivat pitkinä alas luomista. Hänen kasvonsa olivat +soikeat, kapeat, otsa matala. Mustan hameen poimuista paljastui kaulan +siro kauneus. Salin ovella seisoi Pekka. + +-- Sinä olet aina niin hyvä! riemuitsi Eero, -- sinä niin ymmärrät +nuorten tarpeet. Aili, Aili, kuule, sinä pääset Helsinkiin! + +Aili ei kohottanut silmiään, povi vain nousi ja laski. + +-- Mutta tahtooko Aili nyt niin todenteolla Helsinkiin? kysyi Pekka. + +Tyttö avasi häntä kohti harmaat silmänsä. Hänen katseestaan henki +tavaton kylmyys. + +-- Olen sinne jo halunnut vuosikausia, sanoi hän, -- sen hyvin tiedät. + +Hetkeksi vaikenivat kaikki. + +-- On tässä ollut niin paljon menoja, alkoi Pekka vihdoin. -- Ostin +juuri heinänsiemeniä ja luujauhoja ja lisäsin karjaa. + +Aili katsahti Eeroon: "enkö minä sanonut?" näytti hänen katseensa +kysyvän. + +-- Syksyllä taas, jatkoi Pekka, -- ovat korot maksettavat, mutta jos +tästä suinkin suoritaan, niin kyllä Aili pääsee! + +-- Jos, jos, äänteli Aili ikäänkuin itsekseen. -- Se ainainen jos! + +-- Kuuletko, kuuletko? -- Eero hypähti ylös ja tarttui hänen käteensä, +-- pois tänne, niin opetan sinulle masurkkaa. Pää pystyyn ja katso +minua silmiin! + +Hän veti hänet mukaansa saliin. Käsityö putosi lattialle. Pekka +nosti sen pöydälle, se oli hänen kaulaliinansa. Hän istuutui salin +nojatuoliin ja katseli ääneti eteensä. Eero komenteli Ailia, tehden +notkeita, kauniita hyppyjä, viheltäen nuottia ja tuontuostakin +polkien tahtia. Aili seurasi puoleksi väkisin. Hän näki veljensä +huolestuneet kasvot. Ilme niissä oli miltei lapsellisen hyvä. Hän oli +helakkaihoinen, hiukset seisoivat pystyssä kuin siilillä. Koko hänen +olennossaan oli jotakin, joka empimättä herätti luottamusta. + +-- Aili, virkkoi Pekka pitkän aikaa vaiettuaan, -- tule tänne, niin +puhutaan suoraan. Minä sanon mitä minä ajattelen, sano sinäkin mitä +sinä. + +Tanssista punoittavana seisahtui Aili hänen eteensä. Hänen +suupielissään väreili uhka, hänen mielessään kiehui katkeruus. Pekka +jatkoi: + +-- Sinä olet viime aikoina ollut niin omituinen, milloin iloinen, +milloin totinen, milloin äreä, yleensä niin epätasainen... + +-- Kuule Pekka, keskeytti Eero ja laski kätensä hänen olkapäilleen, +-- ajattele sitä, että sisaresi on nuori. Täällä Kaarilassa on kovin +yksinäistä. + +-- Se on totta, että olet nuori ja ettei täällä maalla ole tilaisuutta +seuraelämään. Varsinkin oli tässä viime vuosi hyvin hiljainen, mutta +siihenhän oli syynä isän kuolema... Vaan onhan meillä nyt kevät ja Eero +on ollut ilonamme ja pian tulee Maija... + +-- Mutta, alkoi Aili, vaivalla hilliten äänensä, -- kevättä ja kesää +seuraa pitkä talvi... Maija kyllä tulee, mutta yhtä paljon kuin siitä +iloitsen, pelkään sitä... Nyt olen puhunut suoraan! + +-- Kuinka niin? kysyivät kuin yhdestä suusta Emma rouva ja Pekka. + +-- Ettekö sitä ymmärrä? Hän tulee Helsingistä, hän kertoo koulusta, +tovereista, yhteisistä iloista ja huveista, hän odottaa ystäviltään +kirjeitä... Minä, minulla ei ole mitään, minä olen saanut kasvatukseni +kotona... + +-- Siksi, puuttui puheeseen Emma rouva, -- että koulussa tulit +sairaaksi... + +-- Niin, tässä pikkukaupungin kurjassa, kuolevassa ruotsalaisessa +koulussa... Sitten tuli meille Alma Karttu, itse juuri päästyään +tyttökoulusta, muka opettamaan minua. Hän oli vain kaksi vuotta +vanhempi minua. Mutta hänen suuri ansionsa oli ettei hän kunnollisesti +osannut muuta kuin suomea ja kielensä opetti hän minulle. Siitä hänelle +olenkin kaiken ikäni kiitollinen... Hän viipyi kaksi vuotta ja läksi, +mutta minä jäin Kaarilaan ja täällä on elämäni kulunut... Kun Maija +tulee ja kertoo koulustaan, silloin minussa nousevat pahat ajatukset. +Sillä minulla on sentään ollut ääretön lukuhalu ja opinjano... Ah, +miten olen siitä kärsinyt...! + +Hänen sanansa vuotivat intohimoisana tulvana, mutta silmiin ei tullut +kyyneltäkään. Eeron katse riippui hänessä ihastuneena. Pekka tuijotti +sanatonna eteensä. Emma rouva itki. + +-- Ja mitä minä tiedän? En mitään. Oppilas kansakoulun ylimmällä +luokalla tietää enemmän kuin minä. Suuret kirjailijat tunnen ainoastaan +nimeltä, sillä heidän teostensa hankkimiseen tietysti ei ole ollut +varaa ja pitäjän lainakirjastoon niitä ei ole tilattu... Marlittin, +Flygare-Carlénin romaanit sekä Monte Christon Kreivi -- siinä se +kirjallisuus, joka minua on kehittänyt. + +-- No, lapseni, virkkoi Emma rouva, -- onhan meillä nyt ollut muitakin +kirjoja, Schillerin ja Göthen teokset... + +-- Niin, saksankielellä, jota en osaa lukea. + +-- Ja nyt, keskeytti hänet Pekka, -- tahdot Helsinkiin kaikkia näitä +puutteita poistamaan? + +-- Niin, jollei se yleensä ole liian myöhäistä: koulunpenkillä +oppiakseni olen ylen vanha. + +-- Mitä sinä sitten aiot tehdä...? + +-- En tiedä, mitä tahansa. Kunhan vain saan omia tuloja, jotta pääsen +riippumattomaksi! + +-- Aili, Aili, huudahti Emma rouva itkien, -- mitä sinä puhut, mistä +olet kaikki nuo ajatukset saanut päähäsi? Eikö sinulla kodissasi ole +kaikkea mitä tarvitset, emmekö sinua kaikki rakasta? + +Aili painoi alas päänsä. Pekka katseli häntä suoraan kasvoihin. + +-- Sinä pääset syksyllä Helsinkiin, sanoi hän tyynellä äänellään jonkin +verran vaivalloisesti, -- sen lupaan. Mutta jos sinut oikein tunnen, +niin et siellä kauankaan viihdy. + +-- Sen voit jättää minun huolekseni! sanoi Aili. + +-- Minä takaan, huudahti Eero, -- että hänelle tulee hauskaa! + +-- Hyvää yötä. + +Pekka suuteli äitiään ja poistui. Emma rouva läksi häntä saattamaan. +Eero ja Aili jäivät kahden. Aili seisoi suorana, oikea käsi nojaten +pöytään. Hänen piirteensä olivat liikkumattomat ja silmä katseli +jonnekin kauas. Eero tarttui hänen käteensä, joka rentona riippui +sivulla. + +-- Nyt se siis on päätetty, kuiskasi hän. -- Sinä tulet syksyllä +Helsinkiin. Näetkö miten helposti se kävi! + +Ailin katse siirtyi Eeroon, mutta kylmänä, tuijottavana. Eeron +loistavat silmät upposivat häneen aivan likeltä, ikäänkuin jäätä +sulattaakseen. + +-- Hyvää yötä, sanoi hän vihdoin hiljaa ja pusersi tytön kättä. + +Aililta pääsi raskas huokaus ja puna nousi kasvoille. Hänkin läksi +liikkeelle, mutta tultuaan huoneensa ovelle, hän hampaittensa välitse +pusersi esiin: + +-- Voi kuinka paha, paha, paha minä olen! + +Ikkuna oli auki ja lemu puhkeavista lehtisilmuista liiteli sisään. +Puutarha nukkui kuin vihreähtävän harson peitossa, koivunrunkojen +lomitse pilkotti tyyni lahti. Käki kukkui ja satakieli vihelteli. + +Tällaisina iltoina Aili tavallisesti vietti tunnin tai pari avonaisen +ikkunan ääressä. Nyt hän, saatuaan oven kiinni, lankesi permannolle +pitkäkseen, painoi otsan käsiinsä ja purskahti itkuun... + +Itkeminen ei helpottanut: kyyneleet olivat kuumat, suolaiset. +Paha omatunto ne pusersi esiin. Hän hypisteli naulaa, joka oli +pystyssä permannonliitteessä. Jospa se olisikin ollut terävä, jospa +olisikin koskenut...! Kunhan joku olisi häntä lyönyt, saattanut +hänelle ruumiillista tuskaa, vaikkapa kurkusta kuristaen! Se olisi +helpottanut... Ajatukset olivat sekaisin. Hän oli levoton. Samassa +kuului salista askelia, ne likenivät kuin arkaellen hänen oveaan, mutta +kukaan ei kajonnut lukkoon. + +-- Aili, nukutko? -- Se oli Emma rouvan ääni. -- Hyvää yötä lapseni! + +-- Hyvää yötä, äiti. + +Hän sai sen sanotuksi niin tyynesti ettei kukaan olisi aavistanut +hänen itkeneen. Itse asiassa pyrki sydämestä esiin: anteeksi, antakaa +anteeksi! Mutta se tukahtui. Askeleet etenivät, ruokasalin ovi +sulkeutui. Aili kuuli äidin vielä hakkaavan sokeria ja puhuttelevan +piikaa. Sitten vaikeni kaikki. Aili hypisteli naulaa permannossa. + +-- Minun rauhani, minun rauhani, olet poissa, äänsi hän itsekseen. -- +Miksi on rinnassani tuska? Mitä minä kaipaan, mitä minä tahdon? + +-- -- -- + +Kaikki tämä ei hänelle ollut mitään tavatonta. Monia monituisia +kertoja oli hän siihen heittäytynyt samalla tavalla, milloin itkemään +omia surujaan, milloin muiden. Nuorilla tuntehikkailla tytöillä on +aina aihetta kyyneliin, -- ja jollei ole, niin he keksivät -- kunhan +vain tulee yksinäisyyden hetki, jolloin ne pääsevät puhkeamaan +esiin. Ja Aili oli paljon ollut yksin. Kaarilan naapurit asuivat +kaukana eikä pitäjässä oikeastaan ollut ainoatakaan hänen ikäistään +säätyläistyttöä. Pekka oli, päästyään ylioppilaaksi ja pari lukukautta +oltuaan Helsingissä, mennyt maanviljelyskouluun, joten hän vain +lyhyet lupa-ajat oli viettänyt Kaarilassa, samaten Maija, joka kävi +tyttökoulua Helsingissä. Maijan ja Ailin suhde oli muutenkin ollut +kuin oppilaan ja opettajattaren: olihan heidän välillään kuuden +vuoden ikäero ja Aili oli todellakin opettanut Maijaa ennenkuin tämä +joutui kouluun. Kahtena talvena oli Kaarilassa oleskellut nuori neiti +opettamassa Ailia. Heistä oli tullut ystävät ja kirjevaihdon kautta +kesti yhteyttä heidän välillään vielä jonkun aikaa. Sitten lakkasi +neiti vastaamasta Ailin kirjeisiin: uudet ystävät olivat kai työntäneet +hänet tieltään. Aili ei itselleenkään kehdannut myöntää, miten kipeän +haavan jätti mieleen tuon ainoan ystävän kadottaminen. Silloin oli +sentään ollut joku, jolle kirjoitti ja jolta odotti joitakin tietoja. +Mutta nyt ei ollut ketään. Kolmen kesken kasvatusvanhempiensa, herra ja +rouva Wahlfeltin kanssa vietti hän kesät talvet Kaarilassa. + +Hän oli ottolapsi. Hän tiesi kyllä vanhempansa, mutta hän ei ollut +heitä koskaan tuntenut eikä hän kantanut heidän nimeään. He olivat +kuolleet ennenkuin hän ymmärsi ajatella. Äiti oli ollut rouva +Wahlfeltin nuoruuden ystävätär, sentähden Kaarilan herrasväki oli +ottanut orvon omaksi lapsekseen. Ja omana lapsena he häntä olivat +rakastaneet, hän oli käynyt heille niin välttämättömäksi, että jos +hän vain lyhyempiäkin aikoja vietti kirkonkylässä jossakin tuttavassa +perheessä, niin tuntui talo kolkolta ja tyhjältä. Eikä Aili itse +viihtynyt muualla kuin Kaarilassa. Ja Kaarilassa hän kaipasi... kaipasi +jotakin, hän ei tietänyt mitä. Hänessä asui ainainen epämääräinen, +haikea tunne. Se ei sentään aikaisemmin kalvanut, kasvatusisä oli +hyvällä tuulellaan osannut pitää koko talon iloisassa tasapainossa. +Mutta hänen kuoltuaan, viime talven viikkoina, joista ei tuntunut +loppua tulevan, oli Ailin mieleen noussut paljon, ennen aavistamattomia +ajatuksia... + + + + +II + + +Seuraavaan tapaan oli viime talvi Kaarilassa kulunut. + +Hän herää unestaan. On pilkkoisen pimeä ja sade kuuluu rapistelevan +ruutuja. Hän vetää tulta tikkuun ja näkee että kello on viisi. Kynttilä +jää palamaan, mutta hän ei raaski nousta, vaan viruu vielä hetkisen +vuoteessa, nauttien yöllisestä lämpimästä ja kuunnellen sateen ääntä. +Sitten hän hiljalleen nousee, peittää vuoteensa, järjestää huoneen +ja lähtee ruokasaliin. Tuli palaa siellä jo uunissa, ystävällisesti +loimottaen seinillä ja katossa. Jalo, Pekan jahtikoira, tuijottaa +torkkuen tuleen, harmaa Mirri uneksii uuninkorvalla ja puolihämärästä +erottautuu pöydältä punaiseen myssyyn peitetty kahvipannu. Aili +taputtaa Jalon päätä, se vastaa hänelle häntää heiluttamalla ja hänen +kättään nuolaisemalla. Mirrikin saa aamutervehdyksen ja sitten sytyttää +Aili lampun -- sen kupua on paikattu tuohentervalla --, asettaa +kahvipöydän järjestykseen ja ottaa työnsä. Hän kutoo pitsiä... + +Vanha seinäkello näpäyttelee tasaisesti, valkea räiskähtää +tuontuostakin, pelästyttäen Jalon mieluisasta horrostilastaan. Jo +kuuluu kyökin portailta kopisevia askeleita. Se on äiti joka tulee +maitokammarista. Hän käyttää kylminä vuodenaikoina tavallisesti Pekan +vanhoja saappaita, sentähden ovat hänen askeleensa niinkuin miehen +askeleet. Hän tuo muassaan kermaa kahviin, tavallisesti läkkituopilla, +vaikkei se tietysti ole täynnä. Hetken kuluttua saapuu Pekkakin, +käytyään tallissa, navetassa ja tuvassa, missä miehet tekevät +puhdetöitään. Hänen vaatteistaan leviää tallinhaju, joka sittemmin +tarttuu Mirriin, sillä Mirrin hän useimmiten ottaa syliinsä. Äiti +kaataa kahvia. + +-- Pelkään, alkaa Pekka, -- että sioille tulimme antaneeksi liian +paljon potaattia. Kävin kuopassa ja siellä näytti olevan niin vähän. + +-- Niinkö arvelet! huudahtaa Emma rouva vilkkaasti, -- sitten +täytyy ruveta pitämään väkeä vähemmällä. He ovatkin saaneet suuren +padallisensa sekä illaksi että aamuksi. Riittäköön nyt se että aamulla +syövät potaattia ja taas päivälliseksi saavat jotakin keittoruokaa. + +-- Mutta entä illalla? Alkaa maitokin käydä vähiin. + +-- Syökööt kalaa, leipää, kaljaa... Välistä kastia lisäksi... + +Nähdessään Pekan ja Ailin huolestuneet kasvot, lisää Emma rouva: + +-- Kyllä ihminen sillä elää. Olen jo siksi vanha, että tiedän. +Nälkävuosinakin piti elää, vaikkei ollut selvää leipääkään... + +Pekka ei virka mitään, silittää vain Mirriä. Aili nostaa hiukan päätään +ja luo häneen syrjästä ilkkuvan katseen. Sitten hän painuu takaisin +työhönsä ja lausuu: + +-- Minusta se on hirveää, ettei väelle anneta parempaa ruokaa! + +-- No mutta siihenhän he lapsuudesta ovat tottuneet! huudahtaa Emma +rouva. -- Meillä ei ole varaa muutoin...! + +Pekka katsahtaa nuhtelevasti sisareensa ja johtaa keskustelun toisaalle. + +-- Tänään pitäisi Seppälän käydä maksamassa ne kaksikymmentä markkaa, +jotka veronkannossa jäivät vaille. Saa nyt nähdä tuleeko hän. + +-- Se on onnetonta joukkoa se Seppälän väki, pääsee Emma rouvalta +huolestuneesti. -- Kertovat, että heiltä tämän vuoden sadosta jo on +mennyt puolet viime vuoden velkoihin. Vaimo sellainen huolimaton ja +seitsemän lasta... + +-- Jotka kasvavat kuin pienet pakanat, lisää Aili, -- kasvatuksetta. +Pastori oli viime vuonna luvuissa oikein heitä nuhdellut. + +Hetkisen vaitiolon katkaisee Pekka sanoilla: + +-- Koulu olisi tarpeen. + +-- Niin, koulu! huokaa Aili. + +Hänen mieleensä hiipi kalvava tunne. Perustaa koulu, koota sinne +sydänmaan tietämättömät lapset, antaa heille tietoa, opettaa heille +hyvää! Mutta varoja ei ole ja jos olisikin, niin kelpaisiko hän, Aili, +edes sydänmaan tietämättömiä lapsia opettamaan? + +Vähitellen valkenee surullinen syyspäivä. Jokainen menee työhönsä. +Aili järjestää huoneet, kastelee kukat ja lähtee kävelemään. Hän +johtaa ensin askeleensa hevostalliin ja kun hän hyväilevällä äänellä +mainitsee hevosia nimeltä, hirnuvat ne häntä vastaan. Siitä ei hän +jatka puukäytävää alas maantielle, vaan menee olkilatojen ja riihien +sivutse sille tielle, joka läpi Kaarilan ha'an johtaa kaupunkiin päin. +Portti on jo nostettu pois saranoiltaan ja veräjäpuut asetetut aitaa +vastaan pystyyn. Mättäät lepäävät pehmeän, keltaisen lehtipeiton alla, +puut ovat miltei paljaat, oksien lävitse pilkottaa harmaa taivas. Tie +on paksuna liejuna, syrjään on poljettu kaitainen, kovempi polku. Siinä +kävelee Aili, hitain askelin, yllään kulunut, vanhanaikainen takki, +päässä valkea huivi ja kädessä maalaamaton keppi. Hänen kasvoillaan on +sanomaton ilme, hänen mielessään haaveksiva, syvä surumielisyys. Häntä +voisi pitää tuon syksyisen maiseman hengettärenä... Jalo on juossut +mukaan ja tavannut jäniksen jäljet. Pelästynyt pikku pupu harppii tien +poikki, Ailin ohitse, kintereillään kiljuva, verenhimoinen koira. + +Hetken kuluttua tulee vastaan mies, jonka Aili jo kaukaa tuntee +Seppäläksi. Hän ilostuu, sillä hän on ollut hiukan huolissaan siitä +ettei hän tulisi. Saattaa tosin vielä olla sekin mahdollisuus, ettei +hänellä ole rahaa, mutta ainakin hän sitten on käynyt puhumassa +asiastaan. + +-- Kai talossa ollaan kotona? kysyy mies pistettyään kättä. + +-- Ollaan kyllä. Mitäs Seppälään kuuluu? + +-- No ei mitään liikoja, muuta kuin että eilen illalla oli se Niko +pahainen lyönyt kirveellä jalkaansa. + +-- Oikeinko pahasti? + +-- No ei kai se niin vallan ihoakaan raapaissut. Taisi vain haava mennä +luuhun asti. + +-- Sehän on hirveätä! Mitä te sitten siihen panitte? + +-- Mitäs niillä sitten oli panemista, rievuilla olivat tukkineet. +Ja oli siihen sitten sattunut se Paloniemen Rieta, se oli neuvonut +panemaan lamppuöljyä ja suoloja... + +-- Suoloja haavaan! + +-- Mutta ei se siitä yhtään parantunut. On poika pahainen porannut koko +yön. + +-- Miksette heti tulleet meille? Onhan meillä edes nikkarinlakkaa ja +karboolihappoa... + +-- Olin itse kaupungissa ja tulin vasta iltayöstä kotiin. + +Aili kääntyy hänen kanssaan taloon, selittää kiireesti äidille Nikon +vaivoista ja äidin valmistaessa lääkkeitä puhelevat Pekka ja Seppälä +ruokasalissa. Vieras istuu tuolilla ovensuussa ja Aili tarjoo hänelle +kahvia. + +-- Milläs tavalla tämä raha nyt on saatu? kysyy Pekka ystävällisesti. + +Mies raapaisee korvansa taustaa ja heittää silmäyksen likaiseen +kaksikymmen markkaseen, joka on pöydällä herran edessä. + +-- Piti viedä mullikka kaupunkiin. + +-- Kuinka monta lypsävää teille nyt jää talveksi? + +-- Viisihän niitä. + +Pekka vaipuu ajatuksiinsa. Seppälä hörppii kahvia teevadilta. + +-- Se teidän vaimonne ei taida osata säästää, alkaa Pekka. -- Sanovat +juovan kaiken voin kahvina ja ostelevan turhia helyjä... Sensijaan +kasvavat lapset ilman kuritusta ja opetusta, niinkuin suden penikat, ja +torppa menee alaspäin. + +-- Niinhän se on tahtonut vähän olla. Mutta minä sitä tässä +markkinamatkalla, kun osti sellaisen kukillisen punaisen silkin ja +siitä antoi viisitoista markkaa, vähän löylyytin... + +Sekä itse asia että se tapa, jolla mies, suistellen silmiään kapeiksi +raoiksi, siitä kertoo, huvittaa Pekkaa niin että hän purskahtaa +nauruun. Aili katsahtaa häneen nuhdellen ja virkkaa vakavasti: + +-- Oikeinko lyömällä? + +-- Niin, vähän hotaisin selkään. Ei se siihen paljonkaan sattunut... +Oli kanssa oma syyni, kun ryhdyin sellaista nuorta ja koreaa +herrasväenpiikaa naimaan! Hissakan sain! Parempi olisi ollut, jos +olisin ruvennut kauppoihin reilun, tasaisen talonpoikaisihmisen kanssa. +Mutta kun se silloin oli olevinaan niin hempeä ja herkullinen, kun +kerran nuorena miehenä tohtorissa käydessäni sen näin... Olisi saanut +tohtori itse naida...! + +Samassa tulee Emma rouva lääkkeineen ja tarpeellisilla neuvoilla +varustettuna lähtee mies matkaansa. + +Aamiaiseksi on miltei poikkeuksetta sianlihaa ja potaattia. +Keskustelu pöydän ääressä koskee likinnä sitä mitä mahdollisesti +aamulla jo on ehtinyt tapahtua. Pekka on tasainen ja tyytyväinen, +jollei erityisiä harmeja ole ollut, äiti usein alakuloinen. Aili +totistuu totistumistaan, hän hymyilee yhä harvemmin jota lyhyemmiksi +päivät pimenevät. Aamupäivällä istuvat molemmat naiset ruokasalissa +käsitöidensä ääressä. Ainoastaan harvoin he toisiaan puhuttelevat. +Heidän välinsä ei ole aivan eheä, sillä Aili ei koskaan ole päässyt +siitä tunteesta, että hän sittenkin on ottolapsi ja että äidin enemmän +täytyy rakastaa omia lapsiaan. Mutta tätä tunnetta, niinkuin yleensä +koko sieluelämäänsä, on hän huolellisesti salannut. Eikä äiti ole +näkynyt hänen luottamustaan kaipaavankaan. Ainoa mikä heitä nykyään +liittää yhteen on suru: molemmat ovat he rajattomasti rakastaneet +Kaarilan herra-vainajaa, ja jonakin hiljaisena iltana häntä itkiessään +vaipuvat he toistensa syliin, päästävät kyyneleensä hillitsemättömästi +valumaan ja saavat siten toisiltaan lievennystä ja lohdutusta... +Muuten ovat heidän mielipiteensä monasti vastaiset ja usein heiltä, +kahdenkesken istuessa, puuttuu puheenainetta. + +Virkkaustyö, niin kuivalta kuin se saattaa näyttää, voi sekin +innostuttaa. Ylpeydellä katselee Aili muhkeaa välipitsiä, joka +hänen käsissään pitenemistään pitenee. Se on sinertävän valkea ja +tuoksuu puhtautta. Ja Ailin näppäryys kasvaa, päivä päivältä tulee +työ tasaisempaa. Hän innostuu niin, että hän kelloa katsoen kutoo ja +kun päivällispöytä on katettava, tekee hän sen malttamattomuudella. +Hämäräkin saavuttaa hänet liian aikaiseen: hän ei malta jättää työtään, +ennenkuin äiti muistuttaa ettei pidä silmiään pilata. + +-- Tule, Pulu, laulamaan! kuuluu samassa Pekan ääni salista. + +Hän on tullut ulkoa ja heittäytynyt salin nojatuoliin viettämään hämyn +hetkeä. Ailia hermostuttaa ettei määrätty mitta pitsiä vielä ole valmis. + +-- Pulu, etkö kuule? tulee taaskin salista. + +-- Voi voi, eihän minulla nyt olisi aikaa! + +-- Koko päivän olet istunut pitsisi ääressä. Eihän sillä nyt +hengenhätää ole. + +Aili ojentautuu suoraksi ja oikaisee käsivartensa. Hartioita särkeekin +hiukan, niinkuin aina tekee kun on kauan istunut. + +Saliin ei sytytetä tulta, sillä Aili ei käytä nuotteja. Hän laulaa +enimmäkseen kansanlauluja, joita on kylän tytöiltä oppinut ja säestää +niitä omalla yksinkertaisella tavallaan. Hän unohtaa vähitellen +veljensä läsnäolon ja päästää peittelemättä tunteensa ilmoille. Ja kun +viime sävel on kajahtanut pimeässä huoneessa, niin ei hiljaisuutta +riko mikään. Saattaa kuulla omat hengenvetonsa. Vihdoin Aili herää +ajatuksistaan ja huomaa Pekan nukkuneen. Se häntä sekä rauhoittaa +että suututtaa, sillä toiselta puolen hän ilostuu siitä ettei hänen +peittämättömillä tunteillaan ole ollut todistajaa, toiselta puolen hän +veljeltään olisi odottanut enemmän hartautta. Kun Pekka neljännestuntia +myöhemmin tulee ruokasaliin, tapaa hän Ailin työnsä ääressä, ahkerana +ikäänkuin ajamassa kiinni myöhästymistä. + +-- Minä nukuin, sanoo Pekka hieroen silmiään. Ja katsahtaen kelloon, +avaa hän kyökin oven ja huomauttaa: -- soittakaa väki illalliselle. + +Hän tuntee vaistomaisesti ruumiissaan koska väki on soitettava ruualle, +aivan niinkuin hän vaistomaisesti joka aamu herää minuutilleen kello +neljä. Hän asettuu sohvalle, hieroo taasen silmiään ja haukottelee. +Aili istuu selin häneen. Hiukset hänen niskassaan kähertyvät pehmeinä +untuvina. + +-- Pulu, sinä lakkasit laulamasta! virkkaa Pekka lapsellisesti. + +-- Ja sinä kuuntelemasta. + +-- No, kun minä nukuin... Pulun olisi pitänyt herättää... + +-- Vai niin...! Sitä saat turhaan odottaa. Kun nukut, niin minun +puolestani saat maata miten kauan tahansa, sanoo Aili leikillisesti. + +Aili kääntyy Pekkaan päin ja purskahtaa nauruun, sillä Pekan karkeat +hiukset seisovat niin kummallisesti pystyssä, silmät ovat sirillään ja +nenän päässä on nokea. Pekan täytyy hänenkin ruveta nauramaan, vaikkei +hän tiedä mitään varsinaista syytä. Tässä hilpeässä mielentilassa tapaa +Emma rouva "lapset", kun hän tulee puodista, toisessa kädessään lyhty, +toisessa suuri avain ja lautanen kukkurallaan siansorkkia. Hän on jo +yhtymäisillään yleiseen iloon, mutta puhkeaa samassa puhumaan: + +-- Lamppu savuaa! Kuinka ette nyt huomaa! + +Se suitsuttaa todella suitsuttamalla savua lasistaan, joka jo yhdeltä +puolen on aivan mustunut. Noki Pekan nenän päässä lienee sekin kotoisin +samasta lähteestä. Suuri siivous on tietysti tämän kaiken jälkeen +välttämätön. Onneksi on salin ovi sentään ollut kiinni. + +Illallisen jälkeen istutaan taas rauhallisesti pöydän ympärillä. +Emma rouvalla on yllä silmälasit: hän lukee saksalaista kuvalehteä +"Über Land und Meer", jonka joku sukulaisista aina antaa hänelle +joululahjaksi. Aili kutoo pitsiään ja Pekka selailee viime viikon +sanomalehtiä, jotka hän jo moneen kertaan on lukenut. + +-- Itsemurha! virkkaa hän äkkiä ja hänen ystävälliset piirteensä +synkistyvät. -- Tuota en olekaan huomannut. Kamalat ihmiset, pelkurit, +kun tappavat itsensä! Se on oikein tullut muodiksi. Hyi! + +Kiihkolla, joka hänelle on aivan tavaton, hän heittää +sanomalehden käsistään ja alkaa kävellä edestakaisin. Hän on tuossa +levottomuudessaan hyvin kömpelö. Ailin tekee ehdottomasti mieli nauraa +häntä. Kun hän sitten vihdoin taas istuutuu paikalleen, nousee Aili +salavihkaa ja noutaa hänelle kyökistä Mirrin, joka nukuttuaan uunin +kuumassa on aivan lämmin. + +-- Silitä nyt tuota, niin rauhoitut. Vai ovat sinusta ne ihmiset niin +pelkureja, jotka itsensä tappavat. Uskaltaisitkohan sinä? + +-- Uskallan enemmän kuin sitä: uskallan elää. Mutta ihmiset, jotka ovat +kaiken hävittäneet, eivät uskalla elää. He pelkäävät elämää, sentähden +he katkaisevat kaikki ja kuolevat. Mutta ei puhuta siitä! + +Mirri makaa hänen käsivarrellaan hervottomana kuin lankavyyhti. Hän +vaikenee kotvan aikaa ja selailee toisella kädellään almanakkaa. + +-- Pulu, arvaas... + +-- No? + +-- Kuinka monta viikkoa on jouluun? + +-- Tiedän sen arvaamattakin. Ylihuomisesta seitsemän viikkoa. + +-- Niin juuri. Kas, kun tiesit! Olet kai katsonut. + +-- Voi, voi, aikoja sitten. + +Seuraa hiljaisuus. Lamppu ynisee, Jalo kuorsailee nurkassa. + +-- Täällä näkyy olevan Bismarckista uusi kuva! virkkaa Emma rouva +haukotellen ja asettaa kuvalehden Ailin eteen, joka hänkin haukottelee, +tartuttaen Pekkaan saman taudin. + +Pekka nousee, asettaa Mirrin Ailin syliin, sytyttää lyhdyn ja lähtee +talliin. Hetken kuluttua mennään levolle. Istuessaan yksin huoneessaan +kirjoituspöytänsä ääressä kuulee Aili äidin vetävän kelloa ja Pekan +riisuutuessaan kolauttavan saappaansa lattiaan. Sitten vaikenee kaikki. +Aili yksin valvoo. Pää käsien varassa tuijottaa hän ikkunaan. + +Pimeä on läpitunkematon ja hiljaisuus alkaa soittonsa. Sillä +hiljaisuudellakin on äänensä. On ikäänkuin hiushienoja jouhia +alettaisiin virittää. Aili tuntee niiden koskettavan hermojensa +päitä. Hän istuu liikkumatonna pitkiä aikoja. Hänen silmänsä sattuvat +kuvaan pöydällä. Se on nuori nainen, jonka sielukkaita kasvoja kihara +tukka kaartaa. Kuva on vanhaa tekoa ja haaltuneilla kukkasilla +koristettu. Aili tuntee nuo piirteet tarkkaan, sillä joka ilta on hän +niitä katsellut. Se on hänen oman äitinsä kuva, hänestä itsestään ei +hänellä ole mitään muistoa. Isästä ei ole edes valokuvaa. Emma rouvan +kertomuksista tietää Aili äidistään sen vähän minkä tietää... Hän oli +kaunis nuori nainen, jolta mies heidän avioliittonsa ensi vuonna kuoli. +Lapsensa syntyessä heitti äiti henkensä. Tämä lapsi on Aili... + +Miten olisi jos he eläisivät, oma isä ja äiti? + +Hiljaisuuden hauraat kielet heläjävät hänen ympärillään. Niiden soitto +kahlehtii hänet paikalle. Jos hän liikahtaisi, niin ne katkeisivat, +mutta hän ei liikahda ja soitto jatkuu. Se häntä hivelee, se häntä +kalvaa. Kaikki voimansa kooten hän vihdoin riuhtaisee itsensä irti, lyö +nyrkillä otsaansa ja iskee hampaat huuleensa: hän tuntee epätoivoisan +tuskaa. Miksi? Miksi...? Hiukan tyynnyttyään hän riisuutuu ja nousee +vuoteeseensa. Siinä hän lukee kappaleen Uudesta Testamentista ja nukkuu +levolliseen uneen. + +Niin on siis päivä kulunut umpeen, pisarainen valunut lisää siihen +viikkojen ja vuosien vuohon, joka muodostaa ihmiselämän. + +Ja melkein aivan samanlaisena kuin eilinen, valkenee huominen päivä +ja ylihuominen ja sitä seuraava. Viikon ainoa postipäivä yksin on +toisenlainen kuin muut ja jännityksellä sitä odottaa koko perhe. Sillä +jollei se muuta toisikaan, niin tuohan se sanomalehdet. Useimmiten +kuitenkin tulee kirje Maijalta tai tohtorinna Wahlfeltilta, jonka +luona Maija asuu. Se on vuoroin osoitettu Emma rouvalle, vuoroin +Ailille, vaikka sisältö on koko perheelle yhteinen. Muuten menevät +senkin päivän tapahtumat samaa tasaista kulkua. Perussävel pysyy +aina muuttumattomana, vaikka äänilajit hiukan vaihtelevatkin. Eri +torpparit käyvät eri asioillaan, tavallisesti huoliaan valittelemassa, +usein myöskin kantelemassa toistensa tekoja, tai tuomassa keskinäisiä +riitojaan taloon ratkaistaviksi. + +Usein sattuu itse herrasväenkin piirissä erimielisyyksiä eikä +sanakiista ole vältettävissä. Aili se useimmiten on riidan aloittaja, +sillä Pekka mukautuu aina Emma rouvan mielipiteisiin. Sattuu +esimerkiksi näin. + +-- Lapseni, sanoo Emma rouva ruokapöydässä Ailille, -- mikset syö +voita? Onhan tämä tuoretta voita. + +Aili punastuu. + +-- Kiitos, en kaipaa sitä. + +-- Mutta sinä laihdut pahanpäiväisesti, sinun täytyy voimistua. Voi on +terveellistä. + +Aili ei vastaa mitään ja seuraavina päivinä uudistaa Emma rouva +kehoituksensa. Vihdoin ilmaisee Aili syynsä. + +-- En saata! Minua vaivaa se, että meillä on parempaa ruokaa kuin +väellä. He tekevät raskaampaa työtä, mutta me syömme parempaa ruokaa. + +-- Mutta siihenhän he ovat lapsuudestaan tottuneet! He eivät parempaa +kaipaa, heidän ruumiinsa ei muuta vaadi. + +-- Heidän sielunsa ei myöskään vaadi kouluja eikä valistusta, mutta +me pidämme velvollisuutenamme nostaa heidät tuosta "vaatimattomuuden" +tilasta... Minä en voi nähdä, että he kyökin kattamattomalta pöydältä +sormillaan syövät samasta kalakupista... + +-- Mutta siihenhän he ovat tottuneet! Onhan heillä kaikilla puukkonsa, +ja mitä taas siihen tulee, että he syövät samasta kupista, niin ovathan +he kaikki terveitä ihmisiä. + +-- Jaa, tiedän vain, että jos minä olisin emäntä, niin yhtä siistin +pöydän kattaisin väelleni kuin itselleni ja samaa ruokaa söisi työväki +ja herrasväki. + +-- Niin te puhutte te nuoret, joilla ei ole kokemusta. Mutta minä olen +vanha ja tiedän ettei tuota käytännössä voi toteuttaa. Ajattele nyt kun +miehet töistään tulisivat puhtaalle pöytäliinalle syömään, miltä se +näyttäisi...! + +-- Mutta eivätkö he voisi pestä käsiään ennenkuin asettuvat pöytään? + +-- Joka päivä saisit muuttaa heille puhtaan liinan, joka viikko hankkia +uudet lautaset, veitset ja kahvelit. Sillä kyllä he osaavat liata ja +särkeä! + +Aili vaikenee, sillä hän huomaa äidin suuttuvan. + +-- Mutta Aili, virkkaa Pekka, -- sinä et ole johdonmukainen. Jollet +sinä syö voita siksi, etteivät väkemme saa sitä, niin kuinka sinä +esimerkiksi saatat nukkua yösi puhtaassa sängyssäsi -- sillä yhtä +hyvissä vuoteissa eivät väkemme nuku? + +-- Olen sitä kyllä ajatellut! huudahtaa Aili. -- Joka kerta kun tuvassa +käyn, siitä kärsin. Kerran esimerkiksi satuin vanhalta Leenalta +kysymään: "missä Leena oikeastaan nukkuu?" -- "Milloin uunilla, milloin +penkillä", vastasi hän nauraen. Sitten näin miten hän vuoteensa +valmisti: siinä ei ollut kuin olkisäkki ja likainen välly. Ja niinhän +he nukkuvat kaikki, ilman lakanoita, ilman sänkyjä ja peitteitä. Ihan +miten sattuu! + +-- Vai niin sinä voit sanoa! tokaisee väliin Emma rouva hehkuvin +poskin. -- Enkö minä ole antanut heille sekä tyynyjä että peitteitä, +mutta eihän heillä mikään kestä... + +-- Siksi ettei heille koskaan anneta kuin vanhaa... + +-- Ja oljet ovat hyvin terveelliset sängynalustana. Niitä käyttävät +useat varakkaatkin, sen sinulle vakuutan... Aili, Aili, älä puhu mitään +meidän väkemme tilasta. Missä on väellä koko pitäjässä niin hyvä kuin +meillä? Joka päivä saavat kerran, jopa kaksikin, kahvia -- useissa +paikoissa ei anneta väelle kahvia kuin pyhäaamuina. Sano nyt sinäkin +jotakin, Pekka...! + +-- Kyllähän sen kysymättäkin tietää, mitä mieltä Pekka tässä asiassa +on, sanoo Aili katkerasti. -- Pekka on aina samaa mieltä kuin äiti, +vaikka äiti sanoisi, että korppi on valkea... Äh, sinä... pelkuri! + +Pekan silmissä säihkyy, hän menee Emma rouvan luo ja silittää häntä +olkapäälle. + +-- Älä ole pahoillasi, äiti! + +-- Teille ei kelpaa mikään, teille nuorille! huutaa Emma rouva itku +kurkussa ja kiiruhtaa ovelle. -- Muna meidän aikanamme opettaa kanaa +munimaan! + +-- Olen kyllä, sanoo Pekka vihdoin, -- useissa suhteissa samaa mieltä +kuin sinä Aili, mutta... + +-- Mutta et uskalla sanoa sitä äidille! + +-- ... mutta sinä lausut sanasi niin äreästi ja se suututtaa äitiä. +Miksi me häntä loukkaisimme, tiedämmehän, miten paljon huolta ja surua +hänellä muutenkin on. + +-- Sinä tiedät, että äiti niin rakastaa sinua, että hän rajattomasti +seuraa sinun tahtoasi: jos sinä jotakin sanot, niin se tapahtuu. +Sentähden pitäisi sinun koettaa vaikuttaa äitiin. Mutta sinä olet +pelkuri...! + +-- Minä myönnän, että äiti aina tahtoo tehdä minulle mieliksi, vaikka +hän siten särkisikin omat mielihalunsa. Mutta etkö ymmärrä, että minun +velvollisuuteni on olla väärinkäyttämättä valtaani?... Muutoksen täytyy +käydä vähitellen. Henkisen tilan parantuessa parantuvat itsestään +ulkonaisetkin elämän vaatimukset. + +-- Itsestäänkö? Sillä tavallako, että me sivistyneet istumme +ristissäkäsin ja annamme asiain mennä menojaan? + +-- Ei, vaan me toimimme vähitellen. Koetan tässä ensin saada Kaarilan +kuntoon, sitten puuhaan koulun, sitten... + +-- Olemme me jo vanhat ja kuolemme! Ah, minä en jaksa odottaa, en jaksa +nähdä ympärilläni epäkohtia, en kerjäläisiä, en rikoksia, en tuota +likaista, toivotonta köyhyyttä, joka vallitsee niin monissa paikoin -- +jollen saa käydä käsiksi auttamaan, parantamaan, nyt juuri kun olen +nuori...! + +-- Mutta miten sen tekisit? + +-- Alkaisin likeisimmästä ympäristöstäni, tekisin väkemme ja +alustalaisemme tasa-arvoisiksi ja onnellisiksi. + +-- Mutta luuletko, että he pitäisivät kaikkia parannuspuuhiasi minäkään +onnena? He ovat tottuneet olkisäkkeihinsä ja vällyihinsä. Heistä olisi +hyvin epämukavaa, jos heidän pitäisi ruveta käyttämään veitsiä ja +kahveleja... + +-- He pian tottuisivat, siitä olen varma...! + +-- Kyllä, mutta eihän työväkemme montakaan vuotta palvele meillä... +Tulee uusia, tottumattomia... + +-- Mutta sitenhän tavat leviäisivät heidän mukanaan muualle. + +-- Niin kyllä. En väitä, ettei tämä kaikki olisi hyvä, mutta se käy +hitaasti, hitaasti... + +Kuluu kotvan aikaa niin, ettei kumpikaan sisaruksista puhu. Aili +istuu liikkumattomana tuolilla, kädet helmassa ja tuijottaa ulos, +missä lumiräntää lankee maalle. Hänen kasvonsa hehkuvat ja sieraimet +värähtelevät. Turhaan hän koettaa peittää mielenliikutustaan. + +-- Tehdä ihmiset tasa-arvoisiksi, onnellisiksi! sanoo Pekka vihdoin. +-- Sitä et voi, vaikka valitsisit kuinka ahtaan piirin tahansa +huolenpitosi alaiseksi. Aina tulee olemaan rikkaita ja köyhiä, iloisia +ja itkeviä, hyviä ja pahoja... + +Aili jää tuijottamaan veljeensä. Pekan kasvoissa on jotakin outoa. +Hänkin näyttää taistelevan mielenliikutusta vastaan. Aili nousee äkkiä +ja rupeaa nauramaan. + +-- Kas, miten syvämielisiksi olemme tulleet! Mene sinä mieluummin +lohduttamaan äitiä, hän varmaankin on paennut itkemään jonnekin. + +Pekka punastuu kuin koulupoika, joka on saatu kiinni kirjoittamastaan +rakkaudenkirjeestä. Nolona, miltei häpeissään hän jättää huoneen. + +Sopusointu talossa on häiriintynyt, rauha on rikki. Koko päivän +vallitsee raskas mieliala. Eikä se tahdo poistua seuraavanakaan. + +-- -- -- + +Maat jäätyvät, tulee lunta. Elämä Kaarilassa pysyy entisellään. +Alkaa liikkua kerjäläisiä. Useimmiten, kun joku sellainen ilmestyy +kyökin ovensuuhun, menee Aili häntä puhuttelemaan. Hän laskee kätensä +kerjäläislapsen päälaelle, katsoo häntä ystävällisesti silmiin ja kysyy: + +-- No, kuka sinä olet? + +-- Kest-Jussin poika Kaupista. + +-- No entä sinä? + +-- Eevastiinan poika Kirjomäestä, vastaa suurempi poika pienemmän +puolesta, joka käsiinsä puhaltaen töllöttää ympärilleen. + +Aili vie heidät penkille istumaan. + +-- No, joko se Jussin poika osaa lukea? + +-- Olenhan minä lukenut kolmanteen pääkappaleeseen. + +-- No lueppas nyt minullekin -- vaikkapa toinen uskontunnustus! + +Poika sipaisee hihallaan nenäänsä, laskee lakin penkin alle, asettaa +kätensä ristiin ja lukee taukoamatta kysymykset ja vastaukset samassa +vauhdissa. Kävelystä ja kylmästä hohtavat hänen kasvonsa, nenä valuu +ja katse riippuu pöydällä höyryävässä keittovadissa. Samaan malliin +on pysähtynyt Eevastiinan pojankin katse. Hän lienee noin viiden +vuoden vanha, kerjäläispussi on selässä, jalat ovat riepuihin käärityt +ja pistetyt kopposiin. Tyydytettyään heidän silmäinsä halun ja +nauttiessaan heidän syömisilostaan alkaa Aili taas jutella. + +-- Joko sinäkin, pikkuinen, nyt jaksat kiertää! Eikö isällä ole työtä, +kun näin varhain lähettää sinut maailmalle? + +Poika pistää juuri suuhunsa kuumaa potaattia ja tuijottaa kysyvin +silmin Ailin hymyileviin kasvoihin. + +-- Ei sillä isää olekkaan, vastaa suurempi pojista. + +Ailin poskille nousee veri, mutta vaistomaisesti jatkaa hän hymyilyään. +Hetken vaiettuaan nousee hän ja sanoo lapsille: + +-- Syökää nyt oikein tarpeeksenne. + +Hän menee huoneeseensa, lankeaa polvilleen nojatuolia vastaan ja +peittää kasvot käsillään. Sanomaton inho on hänet vallannut, kauhea +häpeän tunne häntä painaa. + +Mutta Maijastiinojen lapsilta ei hän enää koskaan kysy isää. + +Olka, Ailin leikkitoveri, käy tuontuostakin Kaarilassa. Aili vie hänet +huoneeseensa, kyselee häneltä kuulumisia ja juttelee hänelle. Välistä +he sunnuntai-iltoina lyövät korttia, Myllymattia tai muita pelejä, +niinkuin ennen lapsina; kortitkin ovat samat likaiset, tahmeat, kuin +silloin. Joskus on oikein hauska: he päättävät jo pelin alussa, että +tekevät väärin niin paljon kuin voivat, heittävät välistä kortin +pakkaan tai piilottavat hihaansa ja nauravat kun toinen sitten +saa petoksen ilmi. Mutta jota vanhemmiksi he ovat käyneet, sitä +vieraammaksi on suhde tullut. Kun asiat lehmistä, hevosista, matkoista +kirkolle ja markkinoille sekä kylän uutiset ovat puhutut, vaikenevat +molemmat, kunnes Olka huomauttaa, että hänen täytyy lähteä kotiin. + +Olkalla alkaa käydä kosijoita. Aili yrittää välistä siitä puhua, +mutta kohtaa aina jyrkän vastarinnan. Olka livahtaa hänen käsistään, +hän tuntee sen... Miksi?... He eivät itse asiassa ole niin eri +sivistyskannalla, etteivät toisiaan voisi ymmärtää. Mutta Olka ei +tahdo. Hän seurustelee kylän tyttöjen kanssa, useiden sellaistenkin, +joista ei Aili pidä... ja Aili jää yksin. + +Talvi tulee erinomaisen kova: kirkkaita päiviä ja polttavia pakkasia, +jolloin kaikki on huurteesta kankeaa. Illoin, kuun loistaessa, on kuin +salamoja iskisi oksasta oksaan metsässä. Ei tunnu tuulta, ei mikään +liikahda. Pyöreinä, kuin pumpuliin käärittyinä ovat puut ja niiden +pehmeydestä riippuu alas hienoja, pitkiä jääripsiä, jotka leikittelevät +kuunvalossa. Saattaa nähdä kauas metsän sisään: valoisia puunkylkiä ja +tasaisia maa-aloja, joista silloin tällöin kohoaa hienoinen lumimätäs. +Hiljaa kuin varjo astuu nuori nainen teitä Kaarilan ympäristössä. +Huurre asettuu hänen silmäripsiinsä, huurteeksi tulee hänen +hengähdyksensä, hiiltyneen puun lailla helisten lentää lumilohkare, kun +hän jalallaan sattuu sitä koskettamaan. + +Aamulla on mieliala toinen ja jäätähtien joukko kimmeltää toisella +tavalla, sillä silloin loistaa siihen aurinko, joka on punainen +kuin kuumimmalla kesäsydänpoudalla. Ovet narisevat kankeuttaan ja +seinähirret ryskyvät. Pörröisinä kerinä istuvat harakat aidalla, kyeten +tuskin siipiään liikuttamaan. Vihdoin alkaa tuulla ja särkyessään +helisten putoavat jääkuori ja piikit maahan. Jo rupeaa satamaan lunta. +Sitä tulee viikkokaudet yhtämittaa. + +Sama nainen se yhä astelee tuttuja teitään. Milloin käärivät +lumihiutuat hänet valkeaan vaippaansa, milloin nostelevat tuulet hänen +pitkiä suortuviaan, ikäänkuin muodostaakseen niistä siivet, milloin +lepää hän hangen helmassa, milloin seisoo hän polvia myöten lumessa, +käsivarsillaan pitäen kiinni koivun rungosta. Surumielinen, haikea ilme +ei väisty hänen kasvoiltaan. + + * * * * * + +Kevään mukana saapuu Helsingistä serkku, Eero Wahlfelt. Hän on +kahdenkymmenenkahden vanha nuorukainen, joka yliopistossa tutkii +uusia kieliä ja filosofiaa. Tutkinnot ovat kaikki tähän asti menneet +kunnialla ja viimeiset vähäiset luvut aikoo hän suorittaa pois +syksyllä, sitten lähteäkseen ulkomaille laajentamaan tietojaan ja +näköpiiriään. Miellyttävällä käytöksellään on hän heti voittanut kaikki +sydämet Kaarilassa, alkaen herrasväestä palvelijoihin ja alustalaisiin +asti. Hänellä on varastossa ystävällisiä hymyilyjä ja hauskoja +pilapuheita kaikille. Ja hänen avuliaisuutensa ja hyväsydämisyytensä +eivät tunne rajoja. Hän olisi, niinkuin Emma rouvalla on tapana sanoa, +valmis riisumaan yltään ainoan paitansakin pyytävälle. Tyhjyys, kolkko +hiljaisuus on Kaarilasta kadonnut: vaistomaisesti tuntevat kaikki +henkilön läsnäolon, joka elämänhaluisena, täynnä nuoruuden voimaa astuu +tulevaisuutta kohti. + +Ihmeellisesti hän osaa vaikuttaa kaikkiin. Siitä että puhekielenä +herrasväen kesken ennen oli ruotsi, on nyt jouduttu siihen että nuoret +puhuvat keskenään suomea -- palvelijain suureksi kummastukseksi. +Hänen toimestaan on Emma rouvalle ja Ailille tilattu sadetakit ja +kesähatut Maijan mukana Helsingistä. Sunnuntai-iltoina kokoaa hän +paikkakuntalaiset Kaarilan tupaan kuulemaan esitelmää, milloin +Kalevalasta, milloin Suomen historiasta, milloin Runebergista. Pekan +kanssa, joka on umpimielisyydestään tunnettu, juttelee hän usein +myöhäiseen yöhön asti. Emma rouvastakin on alakuloisuus kadonnut +vähemmäksi. + +Aili on Eerosta saanut mahtavan liittolaisen. Hän niin hyvin +ymmärtää hänen tarpeensa, hän niin osaa häntä tyynnyttää. On hetkiä, +jolloin ei Aili tunne katkeruutta ketään kohtaan, ei minkäänlaista +surumielisyyttä, hetkiä, jolloin hän on täysin onnellinen. Lämpöisinä +päivinä istuvat he kahden puutarhassa tai rannalla ja Eero kääntää +Ailille pitkiä kappaleita ranskalaisista ja saksalaisista klassikoista +tai kertoo hänelle virtauksista eri maiden kirjallisuudessa. + +Ja tyttö, joka koko elämänsä ajan huolellisesti on peittänyt +sisimmät tunteensa maailmalta, alkaa vähitellen avata sydäntään. +Siinä on omituinen tenho kun he kahden istuvat lehdossa, jonka nuput +aukeavat auringolle ja hän saa kertoa tunteistaan täällä yksinäisinä +talvi-iltoina tai pitkinä, myrskyisinä syyspäivinä. Välistä hän aivan +unohtaa, että hän astelee elävän olennon rinnalla. Mutta vaistomaisesti +hän sittenkin tietää, ettei hän tällä kertaa tunteitaan ilmaisekaan +yksin tuulille. Katsomattakin tuntee hän lämmön noista ruskeista, +verhotuista silmistä itseään seuraavan. Eeron osanotto on sentään +toista kuin se, jonka tuuli uskotulleen suo...! + +Lämmin, kummallinen tunne seuraa häntä koko päivän ja kun hän illalla +peilin edessä sukii hiuksiaan ja näkee punan poskillaan, huomaa hän +miten se häntä kaunistaa. Nyt pitäisi Eeron hänet nähdä! + +Hän ei tee itselleen selvää siitä, miksi hän juuri Eerolle tahtoisi +näyttää kauneutensa, hän ei kysy mikä tunne hänessä elää Eeroa kohtaan. +Hän tietää vain, että hänen seurassaan on hyvä olla ja että on suloista +häntä ajatella. + +Mutta tuontuostakin sukeltaa aaveena esiin ajatus: tämä loppuu, tämä +loppuu!... Ensinnäkin tulee Maija heidän väliinsä, sitten matkustaa +Eero pois... Kesää seuraa pitkä talvi. Maija, oma lapsi, pääsee +tietysti Helsinkiin. Eero unohtaa Ailin kokonaan... Mitä hänestä +tuleekaan tässä suuressa yksinäisyydessä...? Hän maatuu tänne, kuihtuu, +kuolee. + +Ja hän tuntee, miten epätoivoisa katkeruus iskee kyntensä hänen +sieluunsa. Hän tahtoisi tuskasta huutaa. + + + + +III + + +Oli lämmin päivä. Tavanmukaista kevätsiivousta oli jo jonkun aikaa +kestänyt Kaarilassa. Kuukausien koskematon järjestys oli rikottu +huoneissa, tavaroita oli kannettu ulos, ikkunoita raastettu auki +talviliitteistään, lakeja, lattioita sitaistu nuorilla lehvillä, +kellareja, vinttejä väännetty nurin ja kauas oli pauke kuulunut +kartanolta, kun talvitomuja piiskattiin huonekaluista. + +Maijan tuloon piti kaiken olla valmiina. Emma rouva valmisteli rengin +kanssa kukkalavoja puutarhassa, Pekka oli vienyt piiat navettapihaa +luomaan, Aili raastoi pois huoneestaan toista sisäikkunaa, joka +mahdollisten kylmien varalta oli jätetty ottamatta. Eero, joka aamulla +oli ollut tervaamassa venettä rengin kanssa, soitti torvea salissa. + +-- Etkö, Aili, tulisi minua säestämään? kuului vihdoin hänen äänensä. + +-- Voisit sinä mieluummin tulla minua auttamaan! vastasi Aili. + +-- Älä toki Eero raukkaa taas vaivaa, huudahti Emma rouva puutarhasta. +-- Koko aamupäivän hän on ollut työssä. + +-- Niinhän me muutkin olemme. Kyllä hän nyt saa jaksaa, väitti Aili +armottomasti. + +Eero nousi ikkunalle ja otti Aililta hohtimet. + +-- Saan ilmoittaa, etten ensi kertaa ole tällaisessa työssä. Monet +monituiset kerrat olen iltamia ja kuvaelmia varten naulannut kulisseja, +monta monituista kertaa ripustanut seinille arpajaisvoittoja. + +-- No niin, siinä äiti kuulee! + +-- Mutta en minä nyt täällä Kaarilassa tahtoisi sinua rasittaa...! + +Kun ikkuna oli saatu irti ja avattu, hyppäsi Eero, notkeana kuin apina, +siitä puutarhaan. + +-- Tule perässä! sanoi hän Ailille ja hymyili häntä vastaan ruskeilla +silmillään. + +Korkeus ei ollut aivan pieni. Mutta Aili nousi empimättä ikkunalaudalle +ja varustautui hyppäämään. Liian myöhään huomasi Eero sanojensa +varomattomuuden, turhaan koetti hän tyttöä kieltää. Hän hyppäsi -- +jollei Eero olisi saanut häntä kiinni, olisi hän pudonnut suin päin +maahan. + +-- Sattuiko? kysyi hän hätäisesti. -- Sano, sano Aili kulta! + +Hän painoi häntä likemmä itseään, käsivarsillaan häntä tukien. Hetken +ajan hän hervotonna lepäsi hänen sylissään, kasvot kalpeina, silmät +ummessa. + +-- Ei sattunut, kuiskasi hän vihdoin, loi serkkuunsa pitkän katseen +ja riuhtaisihe irti. -- Kuule, alkoi hän sitten kiireesti, värin +vähitellen palatessa kasvoille, -- emmekö yhdessä menisi lakaisemaan +tuota kulmaa puutarhassa, joka vielä on lakaisematta? + +-- Olkoon menneeksi! + +-- Hae sinä tallista harava, minä tuon tuvasta luudan. + +Eero rupesi viheltämään masurkkaa, heitti taapäin päätään, niinkuin +hänen tapansa oli, tarttui Ailin vasempaan käteen ja oikaisi hänen +käsivartensa suoraksi omaansa vastaan. Hän veti hänet mukaansa. +Silmillään seuraten Eeron askeleita tanssi Aili hänen perässään. +Rakennuksen kulmaa kiertäessä hämääntyi heiltä tahti. He alkoivat +uudestaan ja tanssivat reippaasti siihen asti missä talliin ja tupaan +vievät tiet erosivat. Siinä päästi Eero Ailin käden sellaisella +vauhdilla että tyttö vielä hyvän matkaa jatkoi samaan tahtiin. Sitten +hän seisahtui ja jäi tuijottamaan Eeron jälkeen, painaen käsiään +rinnalle. + +-- Mitä, mitä on tämä tunne? sanoi hän hiljaa itsekseen. + +Sellaisena ei kukaan saanut häntä nähdä, hänen täytyi paeta. Hän tiesi +poskensa olevan palossa ja otsallaan olevan ikäänkuin kirjoituksen. Hän +vilkaisi ympärilleen: pihassa ei ollut ketään. Hän hyppäsi kiviaidalle, +pääsi sen toiselle puolelle ja riensi polkua alas rantaan. Valkovuokot +olivat kukassa, lahti lepäsi rasvatyynenä, tuore tervanhaju leijaili +ilmassa. Hän astui veden partaalle, johon syvä, sininen taivas +kuvastui, horjahti taapäin ja lankesi kivelle istumaan. + +-- Mikä, mikä on tämä tunne? Eero, Eero... onko tämä rakkautta? + +Hän ei itkenyt, mutta sydän sykki valtavasti ja silmä tuijotti veden +kalvoa. Hänen rintansa oli ylenpalttisen täynnä. + +Minä rakastan! selveni hänelle vihdoin ja hänen kyyneleensä alkoivat +hiljalleen valua alas poskea. Hetket olivat iäisyyden hetkiä, hän ei +tietänyt miten kauan hän oli istunut siinä veden partaalla, valaen +vettä polttavalle otsalleen, kun hänen mieleensä vihdoin juolahti, että +Eerohan häntä odottaa. Hän nousi, kuivasi kasvonsa ja alkoi astua taloa +kohti. Mutta hänen mielessään riemuitsi ja raikui. Ei tarvinnut enää +kaivata ja ikävöidä olemattomia. Ajatuksilla on määränsä, tunteilla +maalinsa: hän rakastaa! + +-- Missä sinä olet ollut? kohtasi häntä portilla Eeron kysymys. + +-- Olinko sitten niin kauan? + +-- Olit! En minä yksin viitsinyt lakaista puutarhassa, lähetin sinne +Leena-muorin. Mutta missä sinä oikeastaan kävit? + +-- Rannassa. Pisti päähäni käydä siellä. Juoksin niin kovasti. + +-- Sen kyllä näen. Joko vene kuivaa? + +-- Vene... niin, kyllä kai se kuivaa, ilma kun on niin kaunis. + +Sileälle tielle päästyä tarttui Eero hänen käteensä ja alkoi häntä +tanssittaa. + +-- Pää pystyyn ja katso minua silmiin! Niinkuin ennenkin. + +Mutta Aili ei voinut niinkuin ennen. Kyyneleet tulivat silmiin. + +-- Päästä minut, pyysi hän. -- Auringon valo häikäisee. + +-- Neiti suvaitsee tänään olla huonolla tuulella! + +Pääkaupunkilaisella kumarruksella päästi Eero hänen kätensä ja katsoi +häneen pitkään. Aili kääntyi ja alkoi haravoida lehtiä kasaan. +Ikäänkuin oljen korteen tarttuen katkaisi hän vihdoin kiusallisen +hiljaisuuden sanoilla: + +-- Kerro Eero jotakin Helsingistä. + +-- Helsinki ei tähän aikaan esiinny ensinkään edukseen, siellä alkaa +olla tyhjää: ylioppilaat poissa, koulut kiinni, muuttoaika. + +Taas seurasi hiljaisuus. Onneksi tulla pyyhälti samassa pensaista +koira, läähättäen ja kieli pitkällään. Aili hyväili sitä tavallista +hellemmin. Eero seisoi haravoiden tuomen alla, jonka oksat miltei +koskettivat hänen päätään: + +-- Hän ei minua ymmärrä, hän ei minua rakasta! selveni Ailille äkkiä. + +-- -- -- + +Aurinkoisena valkeni seuraava päivä. Kaikki oli järjestyksessä: +kaksiosaiset ovet avatut, joten saattoi nähdä talon koko huonerivin, +maljakoissa kukkasia, ruokasalissa vihreällä koristettu kahvipöytä ja +ikkunoista virtasi raikas veto, löyhytellen vasta pestyjä uutimia ja +koristuksia pöydillä ja sohvilla, jotka ainoastaan juhlatilaisuuksissa +otettiin esiin. Juhlatilaisuuksiksi katsottiin aina niitä päiviä, +jolloin joku "lapsista" palasi kotiin, viivyttyään pitemmän aikaa +poissa. + +Jo kello yhdentoista aikaan alettiin odottaa. Joka kerta kun Jalo avasi +suutaan haukkumaan, ilmestyi joku piioista kyökin portaille. Aili oli +ensi kerran heittänyt surupukunsa ja pukeutunut sinertävään. Hänellä +oli kaulassa leveä kellertävä pitsi ja vyötäisiä ympäröi nahkavyö. + +Hän ei iloitse Maijan tulosta, ajatteli Pekka nähdessään hänen totiset +kasvonsa. Mutta Eero ei voinut riistää silmiään hänestä: vaaleat +hiukset kähertyivät niin sorjasti niskassa, poski oli kalpeudessaankin +niin tuore, piirteet niin puhtaat. Kun hänet aina oli nähnyt mustissa, +vaikutti hän vaaleassa puvussa suorastaan hurmaavana. + +Maijaa vain ei kuulunut. Kahvijano valtasi jo odottavat ja ensimmäinen +kuppi juotiin. Emma rouvan alkaessa käydä levottomaksi, tuli piika +vihdoin ilmoittamaan, että "nyt siellä joku tulee Kiutun mäkeä alas, +mutta on niin lystinmäinen". Jalo, joka unohtaen virkansa, istui +ruokasalissa ahnastelemassa, törmäsi haukkuen pihalle, herrasväkensä +seuraamana. Kummallinen kuorma oli todellakin tulossa: ajaja kyllä +istui takana ja hattupää nainen edessä, niinkuin odottaa sopi, mutta +sitäpaitsi oli etupuolella rattaita ihmeellinen korkea esine, jonka +pinnat oudosti säteilivät auringon valossa. + +-- Mikä kumma tuo on? Ei ainakaan meidän Maija... + +-- Mutta hevonen on meidän Tuima. + +-- Ja Maija se kuitenkin on tuo hattupää... + +-- Hänellähän on polkupyörä rattaillaan, keksi vihdoin Eero. + +-- Maija se on, hän jo heiluttaa nenäliinaansa. + +Hitaasti likeni kuorma. Nuoret riensivät vastaan, Emma rouva jäi +jäljellepäin. Kenenkähän polkupyörän hän tänne tuokaan? mietti +hän itsekseen. Sitten alkoi kyyneleitä valua hänen poskilleen ja +malttamattomasti odotti hän saavansa sulkea syliinsä tyttärensä. Maija +ei aivan heti päässyt alas rattailta, puupuitteisiin pantu polkupyörä +oli kiinnitetty hänen eteensä, joten hän sen takana istui kuin +karsinassa. + +-- Voi voi, olette varmaankin kauan odottaneet! Läksimme kyllä heti +junan tultua, mutta tämän pyörän tähden piti ajaa niin hitaasti. Kaduin +jo etten sitä jättänyt asemalle. + +-- Paras oli, virkkoi Pekka ystävällisesti hymyillen, -- että toit +tuotavasi tänne. Kukapahan ne jälkeenpäin noutaisi asemalta. + +-- Maamiehellä on kiire käsissä! lisäsi Eero. + +Vihdoin pääsi Maija karsinastaan. Hän riensi suoraa päätä äitinsä luo +ja sulki hänet syliinsä. Sitten tervehti hän muita. + +-- Pikku tyttöseni, Maija kultani, oletko nyt kotona, äidin luona! +Mutta kuinka sinä olet kasvanut ja näytät terveeltä! + +-- Niin olenkin ollut harvinaisen terve koko kevään, vaikka useimmat +tovereista olivat niin hermostuneet, että rukouksessa pyörtyivät ja +tunnilla usein purskahtivat itkuun. + +Maija oli päätä pitempi äitiään. Hänen ja Pekan ulkomuodossa oli paljon +yhtäläisyyttä: sama vaalea tukka, vaikka Maijalla hiukan laheampi, +sama helakka ihonväri, samat siniset silmät. Veljessä vallitsi oikea +suomalainen tyyneys, kun sitävastoin sisar näytti olevan altis mitä +erilaisimmille mielijohteille. Hän oli vankka ja roteva, suuret, +luisevat kädet, vartalo vielä kehittymätön. Niinkuin usein nopeasti +kasvaneet, käveli hänkin huolimattomasti, hartiat hiukan kumarassa. +Liikkeet olivat kulmikkaat, äänessä ja käytöksessä jotakin poikamaista. +Hän otti pitkiä askeleitaan sillä tavalla, että miltei luuli hänen +olevan kompastumaisillaan hameisiinsa, jotka alkoivat käydä pitkiksi. +Kun hänet näki Ailin rinnalla, pisti hän erikoisesti silmiin: Aili oli +niin solakka ja kevyt, kaikki hänessä niin siroa tekoa. + +-- Mutta lapseni, virkkoi äkkiä Emma rouva ja pysähtyi keskelle pihaa, +tavoitellen hattua tyttärensä päästä, -- olet leikannut hiuksesi! Voi, +voi! + +-- Niin, niin, minua ei saa torua! Niistä oli niin paljon vaivaa ja +olivathan ne niin huonot...! Kasvaahan minulle uudet paremmat sijaan...! + +-- No niin. Ehkä se oli hyvä. + +Enempää ei Emma rouva sanonut. Eero tyytyi siihen, että hän purskahti +nauruun ja Pekka sanoi tyynesti: + +-- Se on hirveän rumaa kun naisilla on lyhyt tukka. + +Tultiin sisään. Maija juoksi huoneesta huoneeseen, kaikkialla oli niin +tuttua, niin kaunista! Hän tervehti piikoja kyökissä, tarkasteli oliko +kaikki paikoillaan, kaipasi Mirriä, joka ei ollut saapuvilla ja jäi +vihdoin kahvipöytään istumaan Emma rouvan viereen, joka ilokyynelin +tuontuostakin laski kätensä hänen lyhyeksi leikatuille hiuksilleen ja +kehoitti häntä syömään ja juomaan. + +-- Mutta enhän vielä ole sanonut terveisiä kaikilta, jotka lähettivät! +jatkoi Maija. -- Ensinnäkin tietysti tädiltä ja sedältä ja pojilta. +Setä erittäin käski sanoa, että hän syksyllä odottaa Ailia Helsinkiin. +Ja täti lähetti äidille tuliaisiksi leninkikankaan ja Pekalle +kravatin... Ja Eerolle minulla on terveisiä niin monelta tytöltä, etten +tiedäkään...! + +-- No annas kuulla!... + +-- Ensinnäkin tuli neiti Blom toissa iltana vastaani kadulla ja käski +sanomaan, että olisi fiksua jos kirjoittaisit hänelle, sillä hänen +on ollut sinua ikävä... Ja Elli Tuokko toi aamulla kukkia, jotka +käski antaa sinulle -- ne ovat eväitteni joukossa... Voi äiti, kiitos +voileivistä, ne maistuivat niin hävyttömän hyviltä, että olin kieleni +niellä...! + +-- Vai eväittesi joukossa! Sepä on hävytöntä! Helsingin runollisin ja +kaunein tyttö lähettää minulle kukkia ja sinä panet ne -- eväspussiisi. + +-- Vai olisiko minun pitänyt istua ja pidellä niitä käsissäni neljän +penikulman aikana. Muutoinkin minua paleli. Aamulla oli aika kylmä, +tiedä se ja ole tyytyväinen, etten kukkiasi heittänyt hiiteen. + +-- Paleliko sinua, lapseni? + +-- No ei paljon... Ja päästäkseni Eeron terveisistä mainitsen vielä +että yksi hentuistasi, jonka nimeä en edes muista, lähetti pienen +käärön... + +-- Jota ehkä olet säilyttänyt -- kenkäsi varressa? lisäsi Eero. + +-- Ja se inhoittava neiti Sohvi Mantere käski sanoa, että jotkut häät +olivat olleet, sanoi sinun kyllä siitä jo ymmärtävän... + +-- Hyvä on, ymmärrän kyllä! Pääsivätkö pojat luokalta? + +-- Pääsivät. Jussi sentään ehdoilla luonnontieteessä. + +-- No entä sinä itse? kysäisi Pekka. + +-- Tietysti. Ei toki viimeiselle luokalle jäädäkään. Todistukseni onkin +täällä. + +Hän juoksi sitä noutamaan. Omituisen hellä piirre kasvoillaan seurasi +Emma rouva hänen liikkeitään. Se on sentään oma tytär, ajatteli Aili +itsekseen. Hänelle, Ailille ei kukaan antanut sellaisia katseita. Eero +oli hänestä tällä hetkellä kauempana kuin koskaan ennen; ainoa joka +häntä myötätuntoisuudella näytti seuraavan, oli Pekka. Hän katsahti +häneen tuontuostakin ikäänkuin anteeksi pyytäen. Aili pakotti hymyn +huulilleen. Hänen poskensa hehkuivat. + +-- Ja johtajatar -- tapansa mukaan --, sanoi Maija, -- lähetti äidille +terveisiä. + +Juhlallisella uteliaisuudella otti Emma rouva todistuksen tyttärensä +kädestä. Sitten hän ojensi sen Ailille. Eero kurkisti siihen hänen +olkansa takaa. + +-- Eero ei saa katsoa! huusi Maija. + +-- Miksei? nauroi Eero ja vilkaisi tyttöön ruskeilla silmillään. + +-- Ei! Et saa! Koetapas! + +-- Maija lapseni! rauhoitti äiti. -- Eihän tuo nyt niin huono ole, +ettet sitä voisi näyttää. + +-- Niin, mutta hän taas alkaa kiusotella...! + +Sekä Pekka että Eero seisoivat Ailin tuolin takana lukemassa Helena +Maria Wahlfeltin päästötodistusta. Siinä oli enimmäkseen kahdeksia, +voimistelussa kymmenen, kaunokirjoituksessa, käsitöissä ja laskennossa +kuusi. + +-- Vai tällä sitä sitten aiotaan -- ylioppilaaksi! virkkoi Eero +hymyillen, käsissään murennellen piparkakkua. + +-- Eero! pääsi Aililta nuhdellen. + +Mutta Maija oli tullut tulipunaiseksi. Hän karkasi istuimeltaan, +hypähti Eeron eteen, riisti todistuksen hänen kädestään, tarttui hänen +tukkaansa ja tukisti. + +-- Selkääsi tarvitsisit! sanoi hän. -- Äiti, minä en kärsi tuota Eeroa. +Laita itses täältä Kaarilasta tiehesi. + +Tämä riiteleminen oli niin hullunkurista, että Aili ja Emma rouva +purskahtivat nauruun. Eero oli painanut silmänsä umpeen ikäänkuin +henkeään uhkaavaa iskua odottaakseen. + +-- Onko minun päässäni enää ainoatakaan hiuskarvaa? vaikeroi hän. + +-- Olisit, Maija, voinut hankkia arvosanasi laskennossa vähän +paremmaksi, huomautti Pekka. + +-- Kiitä onneasi, ettei siinä ole viitosta! sanoi loukkaantuneena +Maija. -- Kuukausitodistuksessa minulla oli seitsemän, mutta sitten +se Pirre (hän tarkoitti laskennonopettajaansa) antoi niin vaikeita +koelaskuja, ettei niitä kukaan ymmärtänyt. Olga Söderholmkaan, joka +meidän luokalla oli primus, ei saanut kymmentä... Te ahdistatte minua +tänään kaikki. Luuletteko, että on hauska tulla kotiin, kun... + +Loukkaantuneena läksi Maija saliin ja luotuaan nuhtelevan katseen +Pekkaan ja Eeroon, seurasi häntä Emma rouva. Mutta pahin ei vielä ollut +tullut. + +-- Kenen se polkupyörä on? kysyi Pekka. + +Maija livahti tiehensä antamatta vastausta ja Pekalta unohtui kysymys +uudistamatta, hän kun jännityksellä seurasi Helsingistä tulleiden +sadetakkien ja hattujen koettamista. Se tapahtui salissa, suuren peilin +edessä. Ailin sadetakki oli vaalean harmaa ja hattu leveäröytäinen, +valkeasta oljesta, koristettu mustilla samettinauhoilla ja valkealla +höyhentöyhdöllä. Se puki häntä niin, että hän punastui nähdessään oman +kuvansa. Nyt saattoi hän vetää vertoja mille tytölle tahansa. Mutta +Emma rouva vaikeroi: + +-- Voi hyvät ystävät, minulle, vanhalle ihmiselle nyt tällaisia +koristuksia! Voi näitä hihoja! + +-- Se on uusinta muotia! vakuutti Maija. + +-- Miksi nyt sitten vanhanaikaista ottaisi, koska kerran uutta ostaa! +lohdutti Eero. -- Kyllä täti siihen tottuu! + +Pekka nousi tuoliltaan, haki takkinsa rintasaumasta pari nuppineulaa ja +pisti niillä kiinni pussihihoja niin että poimut katosivat. + +-- Noin sen olla pitäisi! + +-- Niin poikani, ehkä Aili, kun tässä nyt tulee aikaa, ottaa ja leikkaa +nämä hihat pienemmiksi. + +Eero nauroi täyttä kurkkua ja teki parastaan vakuuttaakseen, että ne +olivat erinomaisen kauniit. Sitten tuli uusi kysymys: mitä tämä kaikki +maksaa? Siihenkään ei Maijalta saatu vastausta: täti oli ostanut kaikki +ja täti oli siitä kirjoittanut. Huolestuksen rypyt alkoivat nousta +Emma rouvan otsalle: hän aavisti pahaa, kun Maija noin salaperäisesti +vastaili. Sata markkaa oli Helsinkiin lähetetty ja siitä piti vielä +riittää Maijalle matkarahoiksikin. Kunhan eivät nämä tavarat olisi +maksaneet niin paljon, että sinne taas oli jääty velkaa! + +Huonommin kuin Emma rouva saattoi aavistaakaan, olivat asiat. Se +selveni hänen kälynsä kirjeestä, jonka Maija ulos lähtiessään hänelle +jätti. Paitsi että sadetakeista ja hatuista oli jäänyt osa maksamatta, +oli Maijan tutkintohameeseenkin pitänyt ottaa velkaa. Sitten oli Maija +ostanut polkupyörän... Polkupyörän? Maija polkupyörän! Emma rouva +luki sanat moneen kertaan, hän ei ollut silmiään uskoa. Oliko lapsi +tullut hulluksi!... Muuan tovereista, joka läksi ulkomaille, oli sitä +hänelle kaupannut polkuhinnasta, 250 markasta, vaikka se oli miltei +uusi ja erinomaisen hyvä. Kenenkään tietämättä oli Maija tämän tehnyt. +Hän oli siitä saanut paljon toria. "Älkää siis enää häntä soimatko. +Luulen sitäpaitsi, että siitä on ollut paljon hyötyä, sillä alkukesästä +oli hän kalpea ja hermostunut, mutta sitten kun hän alkoi ajaa +polkupyörällä, on hän tullut aivan toisen näköiseksi. Pyörä on otettu +velaksi, mutta sitä ei tarvitse maksaa ennenkuin vuoden lopulla. Tyttö +raukka on niin peloissaan. Älkää nyt häntä toruko!" Niin loppui kirje. +Neuvottomana pudotti Emma rouva sen helmaansa ja jäi tuijottamaan +eteensä. Sitten läksi hän etsimään Pekkaa, varovaisesti ilmoittaakseen +hänelle asian. + +Sillaikaa asteli Maija Eeron ja Ailin kanssa puutarhassa, jutellen +Helsingin uutisia. Syksyllisiä arpajaisia jo valmisteltiin. Ompeluseura +oli ollut koolla Wahlfeltilla. Ohjelmaakin oli ajateltu. Joku rouvista +oli ehdottanut Kalevala-kuvaelmia: "sinipiikain laulu", "ilmatarten ja +luonnotarten tanssi", "Pohjolan neito" y.m. Ja siihen oli Lyydi-täti +sanonut: "minulla on ehdolla niin mainio Pohjolan neito! Se on mieheni +veljentytär Aili Wahlfelt. Hänen pitää siksi tulla tänne." + +Aili tunsi ikäänkuin huumaavan viinin virtaavan suoniinsa: hän olisi +hänkin nuori, hän huvittelisi niinkuin muut, hän tanssisi Eeron kanssa! + +-- Onkin päätetty, sanoi Eero, -- että Aili syksyllä tulee Helsinkiin. + +-- Niin, opeta nyt vain minulle masurkkaa! + +Ailin jäsenet värähtelivät. + +Eero tarttui hänen käteensä ja he alkoivat tanssia hiekkarannalla. +Maija lauloi ja yritteli kädet vyötäisillä hänkin tanssia. Hiestyttyään +läksivät he juoksujalan pihaan. Mutta nähdessään polkupyörän kuistilla +totistui Maija. + +-- Voi, voi, mitähän minä nyt saankaan? huokasi hän itku kurkussa. + +-- No kuinka niin? + +-- Tuo on minun! Olen sen ostanut omin päini, keneltäkään kysymättä +lupaa... Mutta kiusaus oli niin suuri! Sain sen polkuhinnasta... Ette +aavista miten taistelin vastaan! Kävelin päiväkausia kuin kissa kuuman +puuron ympärillä. Ja aina kun näin tyttöjen polkupyörillään tulevan +kouluun, oli minulla oikein tuska. Ja kun näin heidän maneesissa +harjoittelevan, niin ihan olin kuin kipeä! En enää voinut vastustaa. +Semmoisella tunteella kuin sanotaan naisten rakastuvan, ajattelin minä +pyörääni. Vein sen huoneeseeni, kiilloitin sitä ja ensi työni aamulla +oli nousta sitä katselemaan... Voi äiti, älä suutu! + +Sekä Emma rouva että Pekka olivat saapuneet paikalle. Maijaa kohtasi +kokonainen nuhdetulva. Ailin piti lähteä kyökkiin, joten ei hän kuullut +sitä kuin etäältä. Hän oli sitäpaitsi kokonaan omissa ajatuksissaan. +Astuessaan salin läpi, otti hän uuden hattunsa, asetti sen päähänsä +ja katsahti peiliin. Sitten hän laski hatun takaisin tuolille ja tuli +masurkka-askelin ruokasaliin, jonne paistinhaju tunki kyökistä. Hän oli +niin onnellinen, niin kiitollinen. Onnentunteensa valtaamana hän äkkiä +kääntyi takaisin portaille, missä Maija itkien otti vastaan läksytystä, +lankesi äidin kaulaan ja lausui: + +-- Kiitos, rakas äiti! + +-- Mistä lapseni? kysyi Emma rouva hämmästyneenä. + +-- Hatusta, takista, kaikesta...! + +Pekka seisoi riidanalaisen polkupyörän edessä, jonka ruuveja Eero +koetteli, ja katsoi siihen kuin mihinkäkin pahantekijään. Hän kääntyi +hämillään pois, kun Aili tuli häntäkin suutelemaan. Tyttö palasi +ruokasaliin. Ensi kertaa eläessään tunsi hän hurmaavan huolettoman +elämänilon liikkuvan mielessään. Kaikki epäilys oli kadonnut, tuntui +siltä, että hän on niin kaunis, että Eeronkin täytyy häneen rakastua. + +Kyökissä oli väki vielä ruualla. Kaikki pöydällä oli tavallisessa +järjestyksessä: reikäleipiä läjässä, kalakuppi, jonka laitoihin suola +oli kuivanut ikäänkuin kuonaksi, ja höyryävä perunavati. Vanha Leena +liuotteli leipäpalasiaan vedessä, Jalo kalvoi luuta nurkassa. Aili +kurkisti paistipataan, katsoi että jälkiruoka uunissa kypsyi, pani +voita lautaselle, leikkasi lohta, jota oli lähetetty Helsingistä, ja +järjesti ruokapöydän. Ohi astuessaan yhtyi hän tuontuostakin renkien +keskusteluun. Se koski tämänpäiväistä matkaa asemalta ja Maija neidin +polkupyörää. + +-- Neiti, siellä on kerjäläisukko rappusilla, ilmoitti vihdoin piika +Iita. + +Kerjäläinen istui sauvaansa nojaten eikä liikahtanut paikalta, kun Aili +häntä puhutteli. Risainen takki oli kiinni puukapulalla, jonka ympäri +oli kiedottu lankaa. Likaista paitaa piteli parsinneula. Paljaat jalat +olivat pistetyt tuohikopposiin. Käsi oli pelkkää luuta ja nahkaa, +kellertävän sinisinä erottautuivat siinä suonet. Ailin mieleen painui +heti ensi näkemältä jokainen yksityiskohta hänessä. Kuurona ei hän +Ailia huomannut, ennenkuin hän kosketti hänen olkapäätään. + +-- Jaa mistäkö kaukaa minä olen? Tuolta olen toisesta pitäjästä. Jaa +vaivaisapuako? Onhan sitä vähän, mutta lisää on hankittava maailmalta. +Olen tässä kaiket talvet potenut hinkua ja hengenahdistusta. Kun +korjaisi Jumala pois...! + +Ääni, käheänä ja matalana kuin maanalainen ulina, katkesi häneltä +yskään. Kasvot vääntyivät ryppyjä täyteen ja värittömälle otsalle nousi +rasittunutta punaa. Vanuneet harmaat hiukset heilahtivat. Aili toimitti +hänelle ruokaa ja auttoi hänet alas portailta. Hitaasti vanhus astui +tupaan päin, kaksin käsin kantaen keittovatia ja varjellen lientä +läikähtämästä laitain yli. + +-- Menkää vähän syrjään! kuului äkkiä Maijan ääni. + +Kirpeä kellonsoitto houkutteli samassa sekä rengit että piiat +portaille, mutta se, jota soitto varoittaen tarkoitti, ei huomannut +mitään: rauhallisesti hän yhä asteli keskellä tietä, varjellen +keittovatiaan, lakkirisa kainalossa, tuulen heilutellessa harmaata +tukkaa. Juuri kun Maijan piti kääntää ja pyyhkäistä hänen ohitsensa, +kääntyi hänkin juuri samaan suuntaan. Harmistuneena, kyynelten puna +vielä poskilla, piti tytön hypätä alas pyörältä. + +Sanattomana katseli Aili tätä kohtausta. Hän tunsi ikäänkuin pistoksen +rinnassaan. Poissa oli äskeinen mieliala. Ilottomana tuli hän sisään, +mielessään kaikki Kaarilan köyhät, sairaat ja onnettomat, joita hänen +piti tehdä onnellisiksi sensijaan, että hän koetteli uusia hattuja ja +ajatteli huvimatkoja Helsinkiin. + +Niin kävi aina. Heti kun elämä alkoi hänelle hymyillä, kun hänen +nuoruutensa otti oikeutensa, tuli, ikäänkuin tuulen tuomana joku pieni +ulkonainen seikka, jota ei kukaan muu huomannut, mutta joka hänet +pudotti taivaastaan. Kivenä riippui raskasmielisyys hänen siivissään ja +painoi häntä maailman huoliin. Eikö hänelle sitten todellakaan ollut +olemassa onnea, iloa, nuoruutta? Oliko hän tuomittu kaiken aikansa +suremaan muiden huolia, itkemään siksi etteivät kaikki iloinneet? + +-- -- -- + +-- Minä en maksa pyöriäsi, oli Pekka sanonut sisarelleen. -- Saat itse +pitää niistä huolta! + +Mutta eräänä iltana tavattiin hän itse Eeron johdolla harjoittelemassa +samaisella Maijan pyörällä. Ja senjälkeen eivät hänen uhkauksensa +enää pystyneet sisareen: hän torjui ne ilkkuen luotaan. Koska kerran +Pekka käytti pyörää, saisi hän sen myöskin maksaa! Muutaman päivän +perästä läksi Pekka jo polkupyörällä parin virstan päässä olevalle +suolle työmiesten luo. Eero koetti opettaa samaa taitoa Ailille, +mutta hänen näytti olevan mahdoton sitä oppia. Pekka sensijaan käytti +pyörää niin ahkerasti, että Maijaa jo alkoi harmittaa, vaikkei hän +uskaltanut siitä mitään sanoa. Kaikessa hiljaisuudessa hän sentään +äidille valitti asiaa. Ja äiti lohdutteli sillä, että kyllä Pekka +pian väsyy ja kyllästyy ja silloin joutuu pyörä taas alkuperäiselle +omistajattarelleen. Mutta Pekkapa ei väsynyt. Maijan piti keksiä uusi +keino päästäkseen nauttimaan lempiesineestään: hän läksi liikkeelle +aamulla aikaiseen ennenkuin Pekka ehti, ja läksi silloin niin kauas, +ettei palannut ennenkuin päivällisille. Yksin ei sentään ollut niin +hauskaa, hän alkoi pyytää Eeroa seurakseen. Ja oltuaan yhden kerran, +läksi Eero useamminkin. Maijalla oli soma polkupyöräpuku ja kun hän +Eeron rinnalla lasketti alas mäkeä ja Aili jäi sulkemaan porttia +heidän jälkeensä, ei hän voinut olla heitä kadehtimatta. He viipyivät +tuntikausia poissa, tapahtuipa, että heitä turhaan odotettiin koko +päivän. + +Silloin oli talossa hiljaista. Aili istui käsitöineen puutarhassa. +Välistä koetti hän lukea. Mutta katse kääntyi vaistomaisesti maantielle +päin tähystelemään, eivätkö he jo tulisi. Ajatukset eivät pysyneet +koossa. Kun ei heitä helteisestä päivästä huolimatta kuulunut +päivällisellekään, kävi Aili levottomaksi. Hän kuvitteli, miten he +nyt lepäävät jollakin nurmikolla metsässä, pyörät ovat asetetut puuta +vastaan... Tuntui siltä, että hän vihaa Eeroa. Mitä hän olikin tullut +tänne Kaarilaan hänen rauhaansa häiritsemään? Ennen oli kyllä ikävä +ja kaipaus kalvoi, mutta ei toki tuntunut tuskaa, se oli tullut Eeron +mukana. Kunhan se hänen kanssaan poistuisikin! Heti juhannuksen jälkeen +hän lähtisi... + +Ja Maija! Hän oli saanut kaikkea: tietoja, koulutovereita, ystäviä... +Mutta hän ei antanut Ailin pitää edes ainoaansa: nyt oli hän ryöstänyt +häneltä Eeronkin! + +Illalla palasivat polkupyöräilijät, hiestyneinä ja mitä parhaimmalla +tuulella. + +-- Aili kulta! meidän on niin nälkä! huusi Eero jo portilla. + +Ja ruokapöydässä he sitten kilvan kertoivat seikkailuistaan. He olivat +käyneet kirkonkylässä asti ja saattaneet kaikki ihmiset hämmästyksiin: +Maija oli ensimmäinen nainen pitäjässä, joka ajoi polkupyörällä. + +-- Tietysti Rantalan vanhatpiiat pitivät sitä hyvin sopimattomana ja +epänaisellisena. Henrietta mamsseli ihan punastui, kun näki minut +housuissa ja lyhyessä hameessa...! + +-- Mutta se olikin liian pitkä matka, sanoi Emma rouva, jota +kirkonkyläläisten puheet alkoivat huolestuttaa. -- Niin pitkää matkaa +ei Maija enää saa tehdä. Se ei sitäpaitsi voi olla terveellistä. + +-- Mitä minä muusta, huomautti Pekka, -- mutta tiesithän sinä että minä +aioin polkupyörällä mennä suolle...! + +-- Tunnusta nyt samalla muutkin syntisi! kehoitti Eero. + +-- Mitkä muut synnit? närkästyi Maija. -- Itse voit ruveta +tunnustamaan, mutta en minä. + +-- No no, lapseni! rauhoitti Emma rouva. + +-- Olet varmaankin käskenyt vieraita? arveli Aili. + +-- En minä heitä käskenyt: he lupasivat itse tulla! + +-- Käskitpä sinä, sanoi Eero. + +-- No, käykö minun sanominen "älkää tulko" kun ihmiset kysyvät saavatko +tulla? Ei. Minä vastaan: tulkaa vaan! + +-- No kutka lupasivat tulla? + +-- No ne kaikki: pappilaiset ja postineiti ja tohtori ja... + +-- En olisi uskonut, kuiskasi Eero Ailille, -- että tämä pikku neiti +niin arvokkaasti osaisi esiintyä. Hän ei herroille enää niiannutkaan, +vaan... + +-- Suu kiinni! huusi Maija tulipunaisena. -- Eero, sinä lurjus... + +-- Lapseni, lapseni! Mitä sanoja sinä käytät! Pahemminhan sinä reuhaat +kuin tallirengit. Etkö sinä niiannut? Et vanhoillekaan herroille? + +-- Tuo Eero...! Jaa minä hänet kuristaisin! Kaikkiin hänen pitääkin +pistää nokkansa. + +Maija heitti täyden lautasellisen viiliä kesken ja karkasi saliin. + +-- Koska he nyt sitten tulevat? + +-- Juhannus-iltanahan he lupasivat. + +-- No, onhan tässä nyt vielä muutamia päiviä siihen, sanoi Emma rouva +rauhoittuneena. -- Leipoa täytyy kuitenkin. + +-- Ja vasikka tapettaisiin kuitenkin, lisäsi Pekka, joka iloitsi siitä +että Aili saisi olla nuorten seurassa. + +-- Tohtori kovasti kyseli Ailia, kertoi Eero. -- Näytti olevan +huolissaan terveydestäsi, sanoi sinun liian paljon istuvan. Minä häntä +koetin rauhoittaa sillä, että kyllä olen sinun kanssasi kävellyt ja +tanssinut masurkkaa... + +Nyt oli Ailin vuoro punastua. + +-- Sepä erinomaisen rakastettavaa! + +-- Niin, jatkoi Maija, joka samassa oli palannut viililautasensa +ääreen, -- ja minulta hän kysyi kuinka kauan Eero oli ollut meillä ja +miten Kaarila häntä miellyttää ja ovatko he Ailin kanssa jo vanhatkin +tutut. Ja minä vastasin, että Eero tavattomasti pitää Kaarilasta +ja Ailista, että he jo ovat vanhat tutut, olleet jo vuosikausia +kirjevaihdossa... + +-- Sepä oli valhe. En eläissäni ole Eerolle kirjoittanut riviäkään. + +-- Mitä siitä sitten! Oli niin hauska nähdä, kuinka hän siihen +happamasti hymyili... Olethan sitäpaitsi kerran kirjoittanut... Kas, +tohtori on Ailiin korviin saakka rakastunut, se on päivänselvää. + +-- Mutta valitettavasti ei Aili häneen, sanoi Aili. + +-- Hän nyt rakastuu kaikkiin naisiin eroituksetta, selitti Emma rouva +vastenmielisesti. + +-- Maija, kysyi Eero, -- niiasitko sinä hänelle? + +-- Kaikkia tässä vielä!... Jollet sinä nyt... niin minä heitän päällesi +koko tämän lautasellisen. Se ei ole pelkkä uhkaus, vaan minä sen vielä +teen... + +Illalla kaipasi Pekka Ailia laulamaan ja Eero läksi häntä etsimään. +Turhaan huuteli hän häntä rantakiviltä. Kiertäessään takaisin +puutarhan läpi näki hän hänet vihdoin seisomassa tuomen alla, josta +kukat varisivat. Hän katseli järvelle. Aurinko laski. Hohde punaili +veden kalvoa ja metsää. Kuullessaan Eeron askeleet hän kääntyi ja jäi +liikkumattomaksi. He katselivat toisiaan sanattomina. + +-- Aili, sanoi Eero vihdoin, -- miksi olet vetäytynyt luotani, miksi +olet minulle kylmennyt. + +-- _Minäkö_ olen kylmennyt? kysyi Aili hiljaa. + +-- Kaipaan sinun puhettasi, sinun luottamustasi... Ajattele, että +viikon päästä lähden. + +-- Niin, mutta se ei tule käskystä. Sitäpaitsihan huusit minua +laulamaan. Kuulin kyllä äänesi rannalta. Mennään. + +Surumielinen ilme kasvoillaan istuutui Aili soittokoneen ääreen. Hän ei +kauan valikoinut, vaan alkoi heti laulaa: + + Taivas on sininen ja valkoinen + ja tähtösiä täynnä. + Niin on nuori sydämenikin + ajatuksia täynnä. + + Enkä mä muille ilmoita + mun sydänsurujani, + synkkä metsä, kirkas taivas + ne tuntee mun huoliani. + +Hyvää yötä toivottaessa tavattiin Maija portailta, nukkuneena +polkupyöränsä ääreen. Rääsy, jolla hän oli sitä pyyhkinyt oli pudonnut +hänen kädestään, hänen päänsä nojasi pilariin. + + + + +IV + + +Kiireisesti valmistettiin Kaarilassa juhannusjuhlan viettoa. Huoneet +koristettiin kukkasilla, kuistille kierrettiin köynnöksiä, likeiselle +vuorelle pystytettiin rovio ja sen nenään vanha tervattu vene. Mutta +kun Maija rengin kanssa tahtoi lähteä hakemaan koivuja, pani Pekka +vastaan. + +-- Äh sinä ahne, huusi Maija harmissaan, -- niinkuin ei koivuja olisi +Kaarilan metsissä! + +-- Minusta on sääli kaataa nuoria puita noin vaan huviksi, sääli puita. + +-- Mutta eiväthän puut tunne mitään! Ja mitä juhannus on ilman +lehtimajoja? + +-- Eikö Ailikaan minua ymmärrä? kysyi Pekka, kääntyen kasvatussisarensa +puoleen. + +-- Ehkä... + +Emma rouvan kehoituksesta päätettiin sentään tuoda koivuja, vaikkei +niin paljon kuin alussa oli aiottu. Mutta kun kuorma sitten tuli ja +Aili portailta katseli kuinka hentoiset lehvät siinä täryyttivät, +ymmärsi hän veljensä kokonaan. + +-- Noita on tosiaankin sääli! huomautti hän Eerolle. + +-- Mutta koko luomakuntahan on ihmisen palvelukseen määrätty. +Ihminen on kaikista pedoista raatelevin. Jos tahtoisimme olla oikein +sääliväiset, niin emmehän uskaltaisi taittaa kukkaa, emme polkea +nurmikkoa, sillä kaikkiallahan silloin poljemme eläviä olentoja... + +-- Niin se kai lienee! myönsi Aili. + +Edellisenä päivänä oli Kaarilaan saapunut Emma rouvan käly, joka +täällä tavallisesti vietti kuukauden kesästä "nukkuakseen pois +hermostumisensa" ja voimistuakseen "Kaarilan mainiosta maidosta". Hän +kävi nyt Kaarilassa ensi kertaa veljensä kuoleman jälkeen, ja sentähden +piti hänen tuontuostakin itkeä muistojen herätessä. Muuten hän oli +mieleltään hilpeä kuin nuori tyttö ja seurusteli kernaasti nuorten +kanssa. Suvussa kutsuttiin häntä yleisesti "Malla tädiksi", vaikka +hänen nimensä oli Karolina. Tuliaisiksi oli hän tuonut erinomaisia +karamelleja. + +-- Maija, koetti Eero ärsytellä, nähdessään miten tyttö täysin +kourin vei makeisia suuhunsa, -- noin ei tulevan ylioppilaan käy +syöminen. Oletko koskaan nähnyt kenenkään ylioppilaan tuolla tavalla +herkuttelevan? + +Maija ei, kumma kyllä, vastannut mitään tähän solvaukseen. Hän heitti +ainoastaan surullisen katseen serkkuunsa. Mutta täti sai siitä +aihetta kaikenlaisiin kysymyksiin: aikoiko Maija ylioppilaaksi? Oliko +hänellä todenteolla halua siihen? Ja hän tarttui Maijan käteen ja +läksi hänen kanssaan puutarhaan syvällisemmin jutellakseen asiasta... +Ja kun he sieltä palasivat, niin syntyi Emma rouvan kanssa kesken +juhannuskiireiden vilkas keskustelu. Ja täti esiintyi Maijan lämpimänä +puolustajana. + +Sillaikaa oli Aili Eeron kanssa koristamassa portaita. + +-- En ollenkaan käsitä, sanoi Eero, -- että parin päivän perästä lähden +Kaarilasta. + +-- Pianhan se aika on mennyt! Oletko loppukesän kotona? + +-- Olen. Syksyllä tenttaan sitten Helsingissä loppuun ja järjestän +asiat. Heti joulun jälkeen lähden. Pääasiallisesti kai tulen +oleskelemaan Wienissä ja Parisissa. Kyllä se Parisi sentään kaikesta +päättäen on kaupunkien kaupunki. Voi niitä Arvi Svahnin kuvauksia +sieltä! Minun pitää joskus Helsingissä lukea sinulle joku hänen +kirjeistään. + +-- Onko tuo Svahn paras ystäväsi? + +-- Niin, jos nyt miesten kesken voi puhua parhaasta ystävästä samassa +merkityksessä kuin naisten kesken, voin todellakin sanoa sitä Arvista. +Jo poikina me uskoimme toisillemme kaikki ajatuksemme. Ja ensi +ylioppilasvuosina olimme erottamattomat. Mutta nyt hän on ollut poissa +kolmatta vuotta. Ja tietysti sitä aina silloin vieraantuu. + +-- Kirjoitatko joskus meille... sitten kun olet poissa? kysyi Aili +hetken vaitiolon jälkeen. + +-- Kirjoitan useinkin ja muistelen vielä useammin, varsinkin sinua, +Aili. + +-- Kunhan et unohtaisi siellä maailman pauhinassa! + +-- En. Etkö tiedä, että ulkomailla kotoiset ihmiset vasta käyvätkin +oikein rakkaiksi. Enkähän minä niin kauan viivy kuin Arvi. Älä pelkää, +emme ehdi vieraantua... Mutta kuule, huudahti hän äkkiä salaperäisesti: +-- tänään kiusottelemme hiukan tohtoria, eikö totta? + +Aili katseli häneen suurin, vakavin silmin, mitään vastaamatta. + +-- Sillä tavalla, että sinä olet olevinasi minuun rakastunut ja minä +sinuun... + +Aili punastui ja koetti hymyillä vastaukseksi. + +Vieraat saapuivat jo iltapäiväkahville. Tohtori, noin neljänkymmenen +vuotias, roteva mustapartainen mies, esiintyi vaaleassa kesäpuvussa, +valkea olkihattu päässä. Hän liehutteli voimiensa takaa Ailia, +sillaikaa kuin apteekkarin apulaiset hartaudella kuuntelivat Maijan +selityksiä uusimmista polkupyöristä ja postineiti ja hänen sisarensa +virittivät paulojaan Eeron eteen. + +Leikittiin panttileikkejä lehtimajassa. Ailin täytyi kerran panttinsa +lunastukseksi luvata tohtorille kukkavihko. Tämä ilostui siitä +suuresti, tarjosi Ailille käsivartensa ja vei hänet kukkalavan ääreen. + +-- Mitä kukkia tohtori tahtoo? kysyi Aili, nauruaan pidätellen. + +-- Mitä Aili neiti vain itse suvaitsee antaa... Paitsi noita keltaisia. +Ei niitä, Aili neiti! huusi hän surkealla äänellä. -- En pidä +keltaisista. + +Aili oli ojentanut kätensä taittamaan keltaisia ruusuja. + +-- Punasia tohtori tietysti tahtoo! huudahti silloin Eero lehtimajasta. +Koko seura purskahti suureen nauruun. + +Illallisen jälkeen lähdettiin kokkokalliolle, missä kylän väki oli +koolla. Herrasväen tullessa lakkasi tanssi hetkeksi, mutta kun herrat +olivat valinneet kukin torpantyttärensä ja neidit tanssivat kylän +nuorten miesten kanssa, niin oli ilo pian entistä ehommassa vauhdissa. +Viulu vinkui, sammal vain tuprusi kallion revelmistä, kun tanssivat +sitä polkivat. + +Liikkumattomina lepäsivät lahden vedet, syvässä päilyi taivas ja +metsäiset rannat. Rusko taivaalla oli ihmeellisen herkkä, ilma tuoksui. +Räiskyen leimusi kokko ja kaiku kantoi laulua ja soittoa kauas järven +taa, missä toisten tulien ääressä toiset nuorisojoukot kisailivat. + +Hiukan erillään muista seisoi Eero, katsellen järvelle, jonka pintaa +aurinko tulipunaisena pallona likeni. Tanssin lakatessa astui hän +esiin, johti katseellaan väen piiriin ympärilleen ja alkoi: -- +Kansalaiset, hyvät ystävät! + +Tiedämme, että aikojen alusta taistelu on vallinnut pimeyden ja +valkeuden välillä sekä ulko- että sisäpuolellamme. Jo vanhat kansat +huomasivat näiden mahtien suuruuden ja osoittivat, toiselle pelosta, +toiselle rakkaudesta, jumalallista kunnioitusta. He elivät toivossa, +sillä he uskoivat, että maailman lopulla pimeys, pahan valta kukistuisi +ja valo, hyvän valta saisi herruuden. + +Kuinka monesti, nähdessäni lyhyen talvipäivän auringon vaipuvan +pohjolan yöhön, olen tullut ajatelleeksi hyvää ihmissydämessä, jonka +maailman pahuus tahtoo niellä mustiin aaltoihinsa. Iäiseen yöhön +näytti usein aurinko laskeneen, ikipäiviksi näytti usein jumalallinen +kipinä ihmisrinnasta sammuneen. Mutta uuden päivän mukana nousi uusi +aurinko ja yön keskeltä loisti esiin ihmissydämen alkuperäinen kauneus, +vaikkapa vain hetkeksi niinkuin lyhyen talvipäivän aurinko... Miten +voisimme kestää talven pimeää, jollemme tietäisi, että sitä seuraa +juhannuspäivä, miten kestää pahan valta, jollemme, niinkuin vanhan ajan +kansat uskoisi, että hyvä kerran saa herruuden? + +Hän vaikeni hetkeksi. Ympärillä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. +Ainoastaan käen kukunta metsästä ja ruisrääkän yksitoikkoinen ääni +vainiolta kuului tuontuostakin. Kaikki eivät olleet ymmärtäneet hänen +sanojaan, mutta lämpö hänen äänessään ja silmien loisto tempaisivat +kuulijat mukaansa. Hän näytti seuraavan joitakin sisäisen maailmansa +kuvia. Pekka puolestaan seurasi hänen silmäystään: se johti Ailiin, +joka seisoi kallion syrjällä. Tyttö oli valkeassa puvussa, hiukset +pitkällä palmikolla. Hänen rinnallaan, paljasta kaulaa vastaan +oli sinisiä kukkia. Hänen vieressään seisoi Olka, posket hehkuen, +alaspainunein katsein, karkeilla, päivänpolttamilla käsillään +hypistellen esiliinansa reunaa. Ailikin tuijotti alas eteensä ja hänen +poskillaan paloi puna. Eero kuvasi pohjoisen juhannusjuhlan kauneutta +ja johtui siitä puhumaan isänmaanrakkaudesta, yksilön velvollisuudesta +edistää valon ja hyvän voittoa. Tässä aineessa oli hän omalla alallaan, +sanat olivat tulta täynnä ja saattoivat kuulijat innostuksen valtaan. +Kun hän oli lopettanut puheensa, alkoi Maija hartaasti veisata +maammelaulua ja häneen yhtyivät läsnäolijat. + +Hetkisen perästä kohtasivat Aili ja Eero toisensa rannalla, kallion +alla. Heidän kasvoillaan näkyi jälkiä mielenliikutuksesta ja he +puhuivat kuiskaten. + +-- Aili... Muistatko, mitä tänään ehdotin... että olisimme olevinamme +rakastuneet toisiimme... En voi tyytyä siihen, pyydän enemmän... + +Hän tarttui Ailin käteen, loisto hänen silmistään valautui tytön +kasvoille. Aili raukeni hänen olkapäätään vastaan, Eero sulki hänet +syliinsä ja suuteli hänen huuliaan. Niin seisoivat he kauan. + +-- Olenko minä maailmassa, elänkö minä? kuiskasi toinen. + +-- Niin tuntuu minustakin, että olen poissa, jossakin kaukana, kuoleman +valtakunnassa... + +-- Näin ihanaksiko sinä ajattelet kuoleman valtakunnan? kysyi hetken +kuluttua Eero. + +-- Niin... + +Likenevät äänet saivat heidät riistäytymään erilleen. + +-- Mene sinä kalliolle, hätääntyi Aili, -- minä riennän kotiin. + +Mutta Pekka ja tohtori astuivat samassa esiin. Tohtori, hypistellen +ruusuja napinlävessään, selitti hymyillen ja kumarrellen, että niin +ikävä kuin onkin, pitää hänen nyt sanoa hyvästi ja lisäsi, ruusuja +osoittaen: + +-- Katsokaa, ne kuihtuvat! + +Aili hymyili hämillään eikä sen tehokkaammin ryhtynyt kieltämään +vieraita lähtemästä. Sanottuaan heille hyvästi harhaili hän hyvän aikaa +metsässä, ilon vielä kaikuessa kokkokalliolta. + +Kun hän palasi kotiin, oli talo tyhjänä. Ainoastaan hänen kamarissaan +makasi vuoteellaan riisumattomana Maija, itkusta hytkien. Helminauha, +joka illalla oli koristanut hänen kaulaansa, oli pudonnut lattialle, +hänen kengistään oli tarttunut hiekkaa peitteelle, pitsi hänen valkean +hameensa helmassa oli revennyt, hän oli nähtävästi juossut jonkin aidan +yli. + +-- Joko... joko hän tuli...? nyyhkytti hän. + +-- Kuka? Mikä sinun on, Maija rakas? + +Aili tunsi todellakin sinä hetkenä rakastavansa Maijaa, oikein hellästi +ja lämpimästi. + +-- Hän, Eero! + +Maija nosti pörröistä päätään ja painoi märkää nenäliinaa silmilleen. +Kiihkolla, joka hänelle oli aivan outo, alkoi hän sitten: + +-- Se pahus, eikö hän puhunut hurmaavasti, ihastuttavasti? Ja kuinka +hänen silmänsä loistivat...! + +Hämmästykseltään ei Aili saanut sanaa suustaan. Maija istuutui +sängynlaidalle, heilutteli siinä tomuisia jalkojaan, niisti nenäänsä, +tuontuostakin pyyhkien silmiään. Äkkiä hän hypähti pystyyn ja tarttui +Ailin käsivarteen. + +-- Kuule, mennään ruispellolle, sidotaan tähkiä ja poimitaan sitten +yhdeksää lajia kukkia -- ei puutarhakukkia --, pannaan sitten ne ja +viidenpennin raha pään alle yöksi. Uni, jota silloin näemme, merkitsee +jotakin... + +Aili seisoi ikkunassa. Malla täti käveli vielä puutarhassa. +Hermostuneesti pöyhi Maija ompelukoria. + +-- Pitääkö sen olla silkkilankaa? kysyi hän kuiskaten. -- Punaista ja +vihreää minä löysin, mutta mustaa ja sinistä en saa käsiini. Eiköhän +villalanka kelpaa?... Saa kelvata. + +Hän pisti Ailin käsiin sakset ja langanpäitä, niin astuivat he pihan +poikki, jossa ruusut tuoksuivat, ulos portista, ja hyppäsivät ojan yli +pientareelle. Helmojaan suojellen astuivat he ruispellon laitaan. Ei +kuulunut muuta kuin ruisrääkän yksitoikkoinen ääni. + +-- Nyt emme saa puhua mitään ennenkuin aamulla, sanoi Aili. -- Muuten +tämä ei vaikuta mitään. + +Maijan innostus oli tarttunut häneen. Hetken kuluttua laski Maija käden +huulilleen ja sanoi juhlallisesti: + +-- Minä alan. + +Yhdeksän leikattua ja erivärisillä langanpätkillä sidottua tähkää +jäi rukiin laitaan, kun tytöt äänettöminä kiiruhtivat takaisin +kotiin. Päästyään vuoteisiinsa kuulivat he Eeron ja Pekan palaavan +kokkokalliolta. + +Aili ei voinut nukkua. Hänen huuliaan poltti ja sydän tuntui olevan +särkymäisillään omiin lyönteihinsä. Hän nousi sängystään ja istuutui +ikkunalle, joka oli auki. Järvellä ja nurmikoilla lepäsi hieno sumu, +ruusupensaat olivat kuin kohollaan valkeaa pumpulia. Häntä värisytti +yön ilma, joka esteettömästi pääsi valumaan pitkin jäseniä. Äkkiä näki +hän jotakin, joka sai veret hänen suonissaan hyytymään: ruusupensaitten +takaa kohosi valkea olento, kuin henki...! Hän pakeni vuoteeseensa ja +tarttui raamattuun, joka oli tuolilla hänen vieressään. + +-- Minä olen hullu! sanoi hän itselleen. -- En saa sillä tavalla +antautua mielikuvitukseni valtaan! + +Ja todella rauhoittuneena hän paneutui levolle. Mutta sydämen lyönnit +eivät vaienneet. Samassa kuuli hän eteisen oven hiljaa käyvän, avainta +väännettiin. Miltei äänettömät askeleet likenivät ja melulla tartuttiin +heidän huoneensa lukkoon. Aili hypähti istualleen ja tuijotti +kauhistuneena oveen, Maija pisti esiin päätään peiton alta. Äskeinen +pitkä valkea henki astui heitä vastaan. Kimakka huuto kahdesta kurkusta +herätti samassa koko talon. Eero ja Pekka kysyivät huoneestaan mitä +oli tapahtunut... Mutta nauraen seisoi Malla täti kalpeitten tyttöjen +edessä, lattialla jalkainsa juuressa valkea lakana. + +-- Hullut tytöt, oikeinko te säikähditte? Enhän minä olisi tullut, +jollen olisi ollut siitä aivan varma, että vielä olette valveilla, +juuri kun näin Ailin ikkunassa... Tulin tuomaan teille sulhasia! + +Hän laski molempien tyttöjen käsiin kuusi pientä paperikääröä, otti +tarkan selon siitä ettei pelästys ollut "lapsia" vahingoittanut ja +läksi sitten nukkumaan. Maija, toinnuttuaan kauhistuksestaan, oivalsi +heti asian. Hän kääntyi vakavana Ailin puoleen, laski sormen huulilleen +ja avasi juhlallisesti ensimmäisen käärön. Mutta siihen loppui hänen +vaitiolonsa: hän heittäytyi hurjasti Ailin rintaa vastaan, hypisteli +lippuja käsissään ja riemuitsi: + +-- Näetkö minkä nimen minä sain! Katso tänne, lue itse: ylioppilas Eero +Wahlfelt! Aili, näetkö? Minä sain sen heti kuudesta. Etkö luule, että +se jotakin merkitsee? + +-- Ehkä...! Mutta nyt sinä puhuit! + +Maija vetäytyi kiireesti peitteen alle, käänteli hetkisen ja oli pian +unessa. Aili ei nukkunut. Maija oli hänkin rakastunut Eeroon, nyt hän +sen ymmärsi. Mutta Eero oli jo toisen oma, Ailin oma. + +Aili oli Maijalta kadehtinut kaikkea tähänasti... Nyt oli Maijan vuoro +kadehtia... Maija raukka! + + * * * * * + +Parin päivän perästä läksi Eero Kaarilasta. Kun nuoret palasivat, +saatettuaan häntä jonkin matkaa, ja Maija eteisessä näki tyhjänä sijan, +missä hänen polkupyöränsä oli seisonut, niin purskahti hän itkuun -- +jälkeenpäin hän kyllä häpesi kyyneleitään ja selitti rikan lentäneen +silmään. Saatuaan luvan, että hän syksyllä pääsisi yhteiskouluun, +alkoi hän lukea ja Eero unohtui. Aili sensijaan ikävöi häntä, usein +tuskallisestikin. + +Olen vain ylioppilas, eihän minulla ole mitään varmaa, oli hän sanonut +Ailille. + +Niin niin, älä mitään lupaa, älä mihinkään sitoudu. Luotan sinuun +kuitenkin! oli Aili siihen vastannut. + +He eivät kenellekään maininneet rakkaudestaan, ei äidillekään. Aili +ei tahtonut, hänestä olisi ollut liian vaikeaa, jos hänen sielunsa +noin kokonaan olisi tullut paljastetuksi. Ainoastaan harvoin kirjoitti +hänelle Eero, jottei se herättäisi epäluuloa. Ja usein olivat hänen +kirjeensä koko perheelle yhteiset. + +Elokuun viime päivinä läksi Maija Helsinkiin. Pitäjän paras ompelijatar +oli korjannut hänelle Emma rouvan uuden sadetakin. Siten oli äiti +päässyt vaatekappaleesta, jonka muodikkaisuuteen hän ei koskaan olisi +tottunut, ja tytär saanut sydämeltään huolen, jota vanha, muodittomaksi +käynyt sadetakki hänelle tuotti. Hän suoritti onnellisesti tutkinnon ja +pääsi yhteiskoulun kahdeksannelle luokalle. + + + + +V + + +Kaarilassa oli kaikki painunut vanhaan uomaan. Aili pani kuntoon +vaatteitaan Helsingin matkaa varten. Hän teki sen samalla tunteella, +jolla morsian valmistelee myötäjäisiään. Välillä jäi hän haaveksien +katselemaan puutarhaan, jossa lehdet kellastuivat, tai aurinkoa, joka +päivä päivältä yhä kalpeampana meni mailleen, tai taivasta, josta vettä +tuli kaatamalla. + +Syksy on yksinäisen maaseudun asujaimille surullinen vuodenaika. +Sillä talvikin antaa toivoa, se lupaa kevättä. Mutta mitä on syksyllä +luvattavana? Sen lämpöinen päivä, sen kirkas taivas ovat vain katoavan +kesän jäähyväistervehdys. Tuho tuijottaa metsästä, jonka kirjavuutta +aurinko kultaa. Viimeiset hyväilynsä antaa aalto rannoille... Talvi +tulee ja kuolema, siinä syksyn lohdutus. + +Aililla oli kyllä tällä kertaa toinenkin lohdutus: eihän hän viettäisi +syksyä yksinäisyydessä, menisihän hän Helsinkiin. Jokainen kirje +kutsui sinne, iloa lupaillen. Mutta omituista: tämä kaikki teki hänet +levottomaksi, hän kaipasi entistä haikeaa syksyistä mielialaansa +ja tuli hetkiä, jolloin hän piti velvollisuutenaan luopua koko +retkestä. Hän olisi epäilemättä sen tehnytkin, jollei Eero olisi ollut +Helsingissä. + +Vuoden sato oli tullut niukka, alkukesä oli ollut kuiva, heinänteon +aikaan taas sateisia ilmoja, ja halla oli vahingoittanut osan +kauroista. Ailiin koski nähdä Pekan huolestuneet kasvot, hän tunsi +tarvetta lohduttaa häntä ja osoittaa hänelle rakkautta. Sentähden hän +usein tekeytyi iloiseksi, laski leikkiä ja houkutteli Pekan kanssaan +kävelemään. Pekka välistä ihmetteli sisarensa hilpeyttä, mutta selitti +sen sitten luonnolliseksi seuraukseksi odotetusta Helsinginmatkasta. +Kauniina päivinä tekivät he pitkiä kävelyretkiä. Pekka oli päättänyt +perinpohjin tutustua Kaarilan metsiin ja maihin. Ja Aili oli mielellään +mukana. He eivät puhuneet paljon, kävivät enimmäkseen ääneti, molemmat +ajatellen omia ajatuksiaan, kunnes jänis pelästyneenä hypähti heidän +ohitsensa tien poikki, tai suuri metso pyrähti lentoon puusta tien +laidassa. Silloin heille tuli puheenaihetta. + +-- Tännepä pitääkin ottaa pyssy mukaan, sanoi Pekka. + +-- Pyssy! huudahti Aili. -- Silloin minä jään kotiin! Pelkään pyssyjä. + +-- Älä ole niin lapsellinen! Ei siinä mitään vaaraa ole. Tiedäthän, +että minä olen varovainen. + +-- En minä sitä... mutta se laukaus on niin ilkeä ja sitten se, että +kaunis lintu putoaa maahan...! + +Pekan piirteet totistuivat äkkiä. Sen huomatessaan Aili kiireesti +hymähti ja löi kaikki leikiksi. + +-- Ei ei, ota sinä vaan pyssy! Minä kyllä pian totun. Linnunpaisti on +hirveän hyvää. Ja olisinpa kovin iloissani, jos kerran ampuisit valkean +sulan syksyhattuuni! + +Mutta ilmat muuttuivat sateisiksi ja heidän yhteiset retkensä yhä +harvenivat. Sitäpaitsi antoivat matkavalmistukset Ailille työtä ja +Pekka korjaili vuoden satoa aittoihin. + +Eräänä päivänä oli oltu riihellä. Pekka oli ainoastaan aterioiden +aikoina näyttäytynyt, Emma rouva oli kirnunnut ja Aili nuoren +ompelijattaren kanssa neulonut. Istuessaan tavallisella paikallaan +ikkunan ääressä, näki hän jyväkuorman tulevan aitalle. Hän heitti +silloin työnsä ja riensi ulos ojentaakseen hevoselle leipäpalasta. Sade +oli lakannut ja taivas kirkastunut. Vesilampareissa kiilui kellertävä +iltarusko. Pekka nosteli säkkejä rengin avuksi. He olivat molemmat yhtä +jauhoiset, jolleivät juuri yhtä paksussa riihitomussa. Sauna lämpisi: +savu tulvi tikerästi hajuten ulos ovesta, jonka saranoiden väliin oli +pistetty koivuinen halko, jotta se pysyisi auki. Aili kuuli rengin +kertovan jotakin sairaasta. + +-- Kuka on sairaana? kysyi hän. + +-- Ka Seppälän vaimohan se. + +-- Eikä mies virkkanut siitä mitään ennenkuin iltapäivällä, lisäsi +siihen Pekka. + +-- Jo se syömätiellä sentään sanoi, että pitäisi tästä lähteä katsomaan +vieläkö se akka on hengissä, kun oli niin kipeänä lähtiessä... + +-- No onko hän nyt sitten kotona? kysyi Aili. + +-- On. Tietysti lähetin hänet paikalla kun kuulin vaimon sairaudesta. + +-- Mikä sitä sitten vaivaa? Ja pitäisikö hakea tohtoria? + +-- Sanoi koko ruumista polttavan eikä maittavan minkään, ei +kahvinkaan... Mutta ei huolivan tohtorista, eikä suvaitsevan siitä +puhuttavankaan. Ja mitähän tuo tohtori: jos on kuollakseen, niin kuolee. + +Aili tunsi poskipäittensä kylmenevän. + +-- Ei sitä niin saa ajatella! Kyllä rohdot auttavat. Minä koetan mennä +kipeän luo, ehkä voisin edes jotakin tehdä. + +Tämän sanottuaan läksi Aili sisään. Emma rouva ymmärsi valmistaa +lääkkeitä kaikkia Kaarilan alueella ilmaantuvia tauteja varten. +Sekoitukseen kuului aina samoja aineita, ainoastaan niiden määrä +vaihteli. Juuri kun Ailin erään palvelijattaren kanssa piti lähteä +niitä viemään, ilmoitti Pekka tahtovansa mennä häntä saattamaan, +sentään sillä ehdolla, että saunassa säästettäisiin löylyä kunnes hän +tulisi takaisin. + +Pekka kantoi tavaroita, Aili, huivi päässä ja Emma rouvan saappaat +jalassa, asteli hänen rinnallaan. Metsään tultua kapeni polku niin, +että piti kävellä perätysten. Maa oli aivan mustana, jollei tie +olisi märkyyttään välkkynyt, olisi ollut mahdoton nähdä. Heikosti +rapisivat vesikarpalot pudotessaan oksilta. Tuontuostakin jompikumpi +sisaruksista vahingossa astui vesilätäkköön. Ahon laidasta saattoi +nähdä kuun puoliskon ja torpan huoneet mäellä suuren riippukoivun alla. +Hautuneitten lehvien haju saunasta tunki ulos, ikkunasta tuikki valo. +Tuvassa joka oli pimeänä, parkui lapsi. + +-- Väet ovat saunassa, virkkoi Pekka, -- jää sinä lapsen luo, niin minä +menen heitä etsimään. + +Aili haki päretikun ja puhalsi hehkuvista hiilistä tulta. Vuoteen +vieressä riippui nuorilla kattoon kiinnitettynä pärekoppa, josta +ryysyinen lapsi liikutteli käsiään häntä vastaan. + +-- Ville, Ville, pikkuinen Ville, älä itke, katso kaunista sormusta!... +Ole kiltti poika! Pian tulevat saunasta äiti ja isä. + +Aluksi lapsi kuunteli, mutta nähdessään Ailin vieraat kasvot rupesi +se parkumaan. Turhaan Aili kehtoa liikutteli, turhaan lohdutteli ja +hyvitti. Onneksi tulivat väet samassa saunasta. Sairas oli pyörtynyt +kuumuuteen. -- Pelkäsin käsiini kuolevan! päivitteli isäntä. -- Jollei +herra olisi tullut hätään, niin miten olisinkaan noiden lasten avulla +tullut toimeen. + +Vähitellen saatiin sairas heräämään. Naapurista noudettiin vaimo, jolle +Aili antoi tarpeellisia neuvoja. Luvaten huomenna palata, poistuivat +herrasväet. + +Kotona odotti katettu illallispöytä. Pekka oli suoraa päätä rientänyt +saunaan ja sillaikaa kertoi Aili heidän retkestään. Ompelijatar oli +vetänyt märät saappaat hänen jalastaan ja odotti silminnähtävällä +malttamattomuudella, että hän lopettaisi. Heti paikalla kun hän lakkasi +kertomasta virkkoi tyttö: + +-- Neiti, puku on valmiina tuolilla neidin kamarissa! + +Aili ei, kumma kyllä, ilostunut, vaikka hän pitkin päivää jo +edeltäkäsin oli riemuinnut kauniista uudesta puvustaan. Hänen piti +oikein panna parastaan näyttääkseen kiitollisuutta tytölle, joka +otsansa hiessä kaiken päivää oli ommellut. + +Illallisen jälkeen asettui Pekka salin nojatuoliin. Kuu loisti sisään, +muodostaen leveän valovyön lattian poikki. Hiiskumaton hiljaisuus +vallitsi koko talossa. + +-- Pulu, tule laulamaan! sanoi Pekka äkkiä. + +Hän ei pitkiin aikoihin ollut käyttänyt tuota lapsuuden ajan +hyväilynimeä. Aili hymähti sen kuullessaan. Hän istuutui soittokoneen +ääreen, keskelle valoa ja kosketteli kieliä. Vihdoin alkoi hän veisata +ehtoovirttä. + +-- Täällä tulee kovin tyhjää, kun sinä lähdet, lausui Emma rouva +sanoessaan hänelle hyvää yötä. -- Älä ole kauan! + +Ja kiihkeästi pusersi hän Ailin rintaansa vastaan. + +-- En, äiti. Luulen, että olen liiaksi maalaislapsi voidakseni viihtyä +muualla kuin Kaarilassa. + +Kuu loisti suoraan hänen huoneeseensa. Ikkunan ääreen hän seisahtui, +katsellen puutarhaa, joka lepäsi maidonkarvaisessa hohteessa. + +-- Eero, Eero, ainoa mitä enää kaipaan, tule luokseni ja näe miten +onnellinen olen!... Katso, sellainen työ, jota tänään olen saanut +tehdä, se on ainoa, joka ihmissydäntä tyydyttää... Hyvä Jumala, jos nyt +saisin kuolla... + +Hän sulki kätensä ristiin ja rukoili Eeron puolesta, äidin, Pekan, +Maijan, itsensä, koko maailman puolesta. + +-- Jäädä tänne ainiaaksi, ei milloinkaan pyrkiä maailmalle, ei haluta +lisää oppia, ei kaivata iloja... saneli Aili itsekseen. Voidakseni +rakastaa, tiedän tarpeeksi ja se se sentään on ainoa, joka elämässä +pysyy... + +Lampun sytytettyään näki hän tuolilla uuden pukunsa. Se oli +keveää sinertävää kangasta, koristettu valkoisilla pitseillä ja +hopeankarvaiseila soljella, joka kiinnitti vyön. + +Seuraavana päivänä tuli posti. "Hyvä olisi", kirjoitti Eero, "jos +maanantaina voisit tulla kaupunkiin. Tiistaina on nimittäin Y.L:n +konsertti ja keskiviikkona on harjoitus arpajaisiin, jossa sinuakin +ehkä jo tarvitaan. -- Sanat eivät voi lausua, millä kiihkolla sinua +odotan. Saanko siis todellakin taas nähdä sinun puhtaat, jalot +piirteesi, silittää hiuksiasi, sulkea sinut syliini!... Riennä aika, +riennä! Lainaa linnulta siivet ja kanna syliini morsiameni, ihana +Ailini...!" + +Tulisen viinin lailla sanat valuivat Ailin suoniin, hänen poskilleen +nousi kuuma puna ja sydän löi kuuluvasti. Hänen täytyi rauhoittua +ennenkuin hän läksi ruokasaliin viemään Maijan kirjettä, joka oli ollut +Eeron kirjeen sisässä. + +Oli sovittu, että Aili noin neljä viikkoa viipyisi Helsingissä. Sinä +aikana ehtisi hän huvitella ja hiukan oppiakin, käydä läpi jonkun +ompelukurssin tai jotakin sellaista. + +Kirje Eerolta oli pannut hänet kuumetilaan. Kesken työtään piti hänen +nousta sitä lukemaan. "Ethän vain ole masurkkaa unohtanut? Muista, +että sen tanssimme yhdessä. Täällä on viime päivinä ollut niin kylmä, +näyttää siltä kuin tulisi lunta. Silloin panemme toimeen rekiretken: +kokoonnumme ylioppilastalolle ja ajamme Alppilaan tanssimaan!" + +Miten oli? Kunhan ei masurkka todellakin olisi joutunut unohduksiin! +Aili ei ollut sitä tanssinut siitä kuin Eero läksi. Hän meni ja otti +pari askelta lattialla, mutta se tuntui luonnottomalta ja hullulta. Hän +häpesi itseään. Onneksi ei kukaan ollut sitä nähnyt. + +Iltapäivällä veti häntä vastustamaton ikävä metsään. Oli tyyni, kolkko +ilma. Lehdet, jotka vielä eilen olivat vaatettaneet metsää, peittivät +nyt maan, kahisten jalkain alla. Pilviä oli paksussa, ikäänkuin +päällekkäin monin kerroin, toiset mustia kuin savu höyryveturin +piipusta, toiset kolean keltaisia tai harmahtavia. Likellä taivaan +rantaa riippui raskas musta lohkare. Sykkivin sydämin asteli Aili +lehtipeitettä pitkin. Puut suhisivat hiljaa. + +Miksi kohtelette minua niin kylmästi? kuiskasi Aili ja seisahtui. + +Mikset tyydy meihin, miksi olet meidät hyljännyt? kuuli hän metsästä +vastauksena. + +Niin, miksi? kysyi hän huoaten itseltään, voimatta antaa vastausta. + +Kun hän saapui ahon laitaan, minne Seppälän huoneet näkyivät, päätti +hän mennä kysymään, miten emäntä voi. Aurinko oli tullut esiin mustan +pilvilohkareen alta. Siitä lankesi keltainen valaistus alastomalle +metsälle ja huoneille, joiden ikkunat kiilsivät kuin tulessa. Pohjasta +päin tulla löyhytteli parvi valkeita, myöhästyneitä muuttolintuja. Ne +lensivät pitkässä rivissä, liikuttaen hitaasti siipiään. Samassa näki +Aili metsän laidassa miehen joka tähtäsi pyssyään niitä kohti. Se oli +Pekka. Ailin mieleen muistui syksyhattu, josta puuttui sulka. Sitäkö +hän, Pekkakin ajatteli, siksikö hän pyssynsä nosti? Ailissa jähmettyi +veri. Hän jäi kankeana tuijottamaan lintuparvea, jonka höyheniä aurinko +kultasi. Hän ei saanut huudetuksi, hän odotti vain hetkeä, jolloin +luoti sattuisi valkeaan siipeen... Mutta sitä ei tullut. Linnut +lensivät humisten hänen päänsä päällitse ja katosivat. Metsämiehen +kädestä oli pyssy vaipunut. Keskellä ahoa hän kohtasi Ailin. + +-- Menetkö Seppälään? sanoi hän. -- Kuulin ohiastuessani tuvassa +veisattavan virttä ja kysyin Nikolta, joka hakkasi puita, mitä +sairaalle kuului. Sanoi olevan yhtäläisenä. + +Virsi loppui juuri heidän astuessaan tupaan. Pari naista naapurista +istui vuoteen ääressä, lapset pysyttelivät hiljaa nurkassa. + +-- Ehkä vain sanotte Villelle, voihki sairas heikolla äänellä, -- ettei +se lähde pappia hakemaan. Ei tätä enää kauan kestä. + +-- Mutta jos sinun sielusi vielä halajaa yhteyttä Vapahtajan kanssa, +niin... + +-- Kyllähän sitäkin... Mutta vielä enemmän minä noitten lasten tähden. +Kuolinhetkellä sitä tulee mieleen kaikenlaisia. Olisin pyytänyt oikein +pappia pitämään niistä huolta. Mutta kun te tulitte, Aili neiti ja te +hyvä herra, niin ehkä te... Jumala itse se kai teidät lähettikin...! + +Hän nosti Ailia kohti polttavan kätensä ja loi häneen kiiltävän katseen. + +-- Mutta ehkä te tahtoisitte pappia, yritteli Aili. + +-- Enhän minä muusta kuin noista lapsista, kun ne ovat kaikki tulleet +niin pahantapaisia. En minä niitä ole osannut kasvattaa, Jumala sen +minulle anteeksi antakoon!... Mihinkähän joutunevat orporaukat...! +Voihan se sisareni aluksi tulla tänne ja eihän se Villekään niin vanha +ole, ettei akkaa saisi ja tarpeenhan se on emäntä talossa. Kunhan saisi +vaan hyvän, paremman kuin minä, että osaisi kasvattaa lapset...! + +Hän viittasi luokseen likinnä seisovia lapsia ja painoi niitä hellästi +vastaansa. + +-- Olkaa vain huoleti, sanoi Pekka äänellä, joka jo tyyneydellään +rauhoitti. -- Pitäähän se isättömien isä teidänkin lapsistanne huolta. +Ja niin kauan kuin me Kaarilassa pysymme, pidämme heitä silmällä ja +toimitamme heitä kouluun. + +-- Palkitkoon sen teille, herra kulta, hyvä Isä! + +-- No niin, sanoi muuan naisista, -- nyt voit rauhassa kuolla! + +Ääneti astelivat sisarukset Kaarilaan. Kyenteli lunta, harvaan, kovina +sirpaleina. Ailin mielessä risteilivät tunteet. Hän olisi voinut ääneen +huutaa, niin hänen sydäntänsä vihloi... + +-- Itketkö, Aili? kysäsi Pekka äkkiä hiljaa. + +-- En, vastasi Aili jyrkästi. -- Mikset ampunut sitä joutsenta, vaikka +pyssysi jo tähtäsi? + +Hän tarttui tuohon kysymykseen kuin hukkuva oljenkorteen, sillä hän +pelkäsi Pekan ymmärtäneen hänen mielentilansa. Ja kuitenkin hän +haluamalla halusi jollekin paljastaa ahdistuksensa. Mutta miten hän +itse asiassa olisi sen tehnyt?... Sillä se mikä häntä oikeastaan +kidutti, eihän se ollut vaikutus kuolevasta... jospa se olisikin ollut +sitä...! Se olisi rauhoittanut... + +-- Ajatteletko sinä todellakin hattuasi? sanoi Pekka hetken vaiettuaan. +-- Ei, tiedän, ettet sitä voi ajatella. + +-- Miksen voisi? + +Aili nauroi kuivaa, kovaa naurua. + +-- Siksi, että tulemme kuolevan luota. + +-- Mutta minähän olen matkalla Helsinkiin... + +Hän säpsähti ja katkaisi puheensa, sillä hän oli ollut sanomaisillaan: +"sulhastani tervehtimään"... Oikein hän pelästyi, kun sen huomasi. + +-- Sinä näit itse, sanoi Pekka vakavana, -- miten joutsenet lensivät +auringon laskua kohti. Ne olivat niin kauniit, etten voinut laukaista... + +Hän lakkasi keskellä lausettaan, ikäänkuin hän olisi hävennyt +avomielisyyttään. + +-- Sitäkö sinä ajattelit? pääsi Aililta harvaan. -- Pekka, oletko sinä +veljeni?... Ei, tiedätkö, minä pelkään sinua...! + +Hetkisen he katselivat toisiinsa pitkään ja säikähtyneesti, sitten +eivät he enää sanoneet mitään. + +Kun Aili seuraavana päivänä läheni Seppälää, kuuli hän raitilla +veisattavan ja näki ihmisjonon hiljaa liikkuvan riihtä kohti... +Kuollutta siinä kannettiin. + +Vainajan vuode oli tuotu pihaan, vaatteita oli levitetty aidalle. +Suuremmat lapset itkivät, pienemmät joivat kahvia tuvassa. + +-- Hyvä on, lapseni, sanoi Emma rouva, Ailin tultua kotiin, -- +että joksikin aikaa pääset pois täältä. Kaikki tämä on sinua niin +tärisyttänyt. Kunhan et sairastuisi! + +-- En, en minä, kunhan vain tietäisin, etteivät ne lapset mitään +kärsi... Me kun Pekan kanssa lupasimme, että pidämme niistä huolta. + +-- Mutta vainajan sisarhan tulee niitä hoitamaan...! + +-- En tiedä, olen sittenkin niin levoton! + +Päivä päivältä hänen levottomuutensa kasvoi. "Mitä sinä menet, +maalaistyttö, sinne missä ei sinua kukaan kaipaa, pois täältä, missä +sinua rakastetaan?" kuuli hän äänen ikäänkuin ulkopuoleltaan. "Eero +kaipaa!" huusi hän vastaan ja riensi lukemaan Eeron kirjettä. "Saanko +siis todellakin taas nähdä sinun puhtaat, jalot kasvosi, silittää +hiuksiasi, sulkea sinut syliini!... Riennä aika, riennä! Lainaa +linnulta siivet ja kanna syliini morsiameni, ihana Ailini...!" Eivätkö +ne sanat sisällä rakkautta, eivätkö kaipausta! Voiko enempää pyytää? +Ja hän hymyili ja levitti käsivartensa kuvaa vastaan, jolla oli nuo +rakkaat verhotut silmät. "Eero, oma armaani, minä tulen! Me tanssimme +yhdessä, me ajelemme yhdessä!" Mutta samassa näki hän edessään kuolevan +vaimon ja lapset, jotka pysyttelivät nurkassa... Hän näki koko Kaarilan +metsän, jota tuuli taivutteli. Se lauloi hänen korvaansa surumielistä +säveltä... Hän näki auringon laskevan ja joutsenparven rientävän +etelää kohti. Pekka korotti pyssynsä valkeaa lintua ampuakseen, mutta +se oli niin kaunis ettei hän voinut!... Aili heittäytyi permannolle +ja itki. Tunteet raatelivat häntä, hänen mieltään repieli... Mitä hän +tahtoi, miksi hän kärsi, mikä hänen oli?... Hänhän menisi arpajaisiin, +jotka pidettäisiin kansansivistyksen hyväksi syrjäisillä seuduilla, +juuri sellaisten seutujen kuin Kaarila... Entä... kuka tiesi jos +tuloista jaettaisiin jotakin hänenkin kotiseudulleen, ehkä Kaarilan +kansakoulusta tulisi mahdollisuus...! Hän sävähti äkkiä ylös lattialta +ja pyyhki kasvonsa. Tuossa viime ajatuksessa oli suuri lohdutus. + +Kun hän päivää ennen lähtöään hämärissä läksi kävelemään, oli hän +jossakin määrin rauhoittunut. Seppälän emäntä oli saatettu hautaan ja +hänen sisarensa oli saapunut taloutta hoitamaan. Aili oli iltapäivällä +järjestänyt vaatteensa ja tavaransa, ajatukset olivat olleet tässä +työssä. Ilmassa tuntui raikas talvinen tuoksu, lunta oli tullut niin +runsaasti että ajettiin reellä ja järvi oli mennyt jäähän. Tienhaarasta +pujahti äkkiä esiin nainen. Hänen yllään oli maalaisräätälin malliin +tehty sadetakki ja päässä paksu kukillinen villahuivi. + +-- Olka, huudahti Aili, -- iltaa! Vihdoin sinut näkee! Nyt käännytään +Kaarilaan kahville! + +-- Kiitoksia vaan... Taloonhan minä oikeastaan olinkin tulossa, mutta +kun tapasin teidät tässä niin... + +-- Se sopii erinomaisesti, niin minä saan seuraa kotiin... Sinua ei +olekaan pitkiin aikoihin näkynyt. Kerrottavan vain olen kuullut, että +se Niemelän Olka niin on laihtunut ja kalvennut! + +Tyttö hieraisi kylmästä punertavia käsiään ja äkkiä vetäen huivin +silmilleen, virkkoi hän miltei ärtyneesti: + +-- Mitähän niitten puheista! + +-- No niin, sanoi Aili. -- Parastahan oli, että sinä purit koko kaupat, +kosket häntä rakastanut. Naimisiin ei pidä mennä muuta kuin rakkaudesta. + +Hänen ääneensä tuli hellä sointu ja itsekseen hymyillen asteli hän +hetkisen ajan. Hän ajatteli Eeroa, Eeron kauniita silmiä, hänen +lämmintä hymyään. + +-- Niin, virkkoi samassa Olka hänen vieressään, -- jos saa sen, jota +rakastaa. + +Hänen äänessään oli jotakin, joka paikalla herätti Ailin ajatuksista. +Hän ikäänkuin säpsähti, hän ei tietänyt miksi. + +-- Kuinka niin, Olka kulta? Mitä sinä tarkoitat? + +Olka ei vastannut, vaikka Aili pari kertaa uudisti kysymyksensä. Lumi +jalkain alla narisi. Metsä humisi hiljaa. Äkkiä Olka seisahtui. + +-- Tulee jo pimeä, sanoi hän. -- Ehkä minä tässä saan neidille sanoa +asiani, niin ehdin kotiin lypsynajaksi... + +-- Niinkuin et sinä ennen olisi löytänyt kotiin pimeällä, puheli Aili +leikillisesti, -- ja niinkuin ei Niemelässä olisi muita lypsäjiä... + +-- Kiitoksia vaan... Kyllä minä nyt... Ja pianhan se minun asiani onkin +sanottu. Enhän minä muuta kuin sitä, että äiti ja minä ja kaikki meidän +väkemme lähetämme terveisiä oikein paljon sinne Helsinkiin, Maija +neidille ja tohtorille ja tohtorinnalle... ja kaikille... + +Viime sanat lausui hän ikäänkuin haparoiden, joidenkin muiden sanojen +asemasta, joita hän alussa oli tarkoittanut. + +-- Kiitoksia vaan, kyllä niitä menee, sanoi Aili. + +Äkkiä välähti hänen päähänsä ajatus. Silmänräpäyksessä muistui hänen +mieleensä pari piirrettä Olkan silmissä, kun he joskus olivat puhelleet +Eerosta. Ja kerran, kun Aili oli lausunut hänelle terveiset, jotka Eero +kirjeessään oli lähettänyt, kuinka Olka omituisesti oli punastunut! +Aili ei silloin ollut sitä ajatellut, mutta nyt hän äkkiä teki +johtopäätöksiä. + +-- No entä maisterille, enkö hänelle saa viedäkään? kysäisi hän. + +-- Maisterille! pääsi Olkalta hätäisesti, -- kyllä tietystikin paljon +terveisiä... Jos hän vielä muistaa meitä metsäkyläläisiä... + +-- Kuinka ei muistaisi! sanoi Aili. + +Mutta samassa ojensi Olka hänelle päättäväisesti kätensä ja alkoi +poistua kiirein askelin. + +Aili jäi sanattomana tuijottamaan hänen jälkeensä. Oliko Eero, +se viehättävä Eero, pannut pyörälle Olkankin pään? Aili tunsi +vaistomaisesti, että niin oli. Olka, hänen lapsuutensa leikkitoveri, +Olka, josta hän aina niin paljon oli pitänyt! + +Ristiriitaisten tunteiden valtaamana saapui hän kotiin. Ruokasalin +uunissa oli tulta, Jalo tuijotti liekkiin ja Mirri makasi uunilla. +Lamppukin valaisi paikatun kupunsa takaa niinkuin tavallisesti, +mutta saksalaisia kuvalehtiä ja äidin silmälaseja ei ollut pöydällä. +Sensijaan oli kaikkialla koppia ja matkalaukkuja. Äiti oli valmistanut +suuret määrät leipää lähetettäväksi Helsinkiin. + +Aili ei koko yönä saanut unta silmiinsä. Ajatukset risteilivät sinne +tänne. Olka sukelsi tuontuostakin hänen silmiensä eteen. Milloin tapasi +hän itsensä itkien pyytämässä häneltä anteeksi, milloin vakuuttamassa, +että hän piti velvollisuutenaan vapaaehtoisesti luopua Eerosta... Kello +kolmelta hän nousi. Silloin paloi salissa jo kynttilä ja pöydällä +olivat hänen lakkinsa ja takkinsa matkajärjestyksessä. + +Miten monta monituista kertaa hän oli tuntenut sitä mielialaa, joka +kuului tällaisiin varhaisiin aamuihin, kun joku Kaarilasta matkusti +junalle! Vilu jäsenissä oli hän noussut keskeltä makeinta untaan ja +muiden juodessa kahvia tehnyt voileipiä matkaevääksi, taistellen voin +kanssa, joka juuri tuotuna kellarikylmästä ei tahtonut levitä leivälle, +joka taas tavallisesti oli aivan tuoretta... Miten kummalliselta +tuntuikaan _itse_ olla sinä, joka aikoi matkalle...! + +Aili itki kuumat kyyneleet Mirrin turkkiin, odottaessaan äitiä +maitokamarista. Samassa tuli Pekkakin. Hän laski sadanmarkan rahan +Ailin eteen ja kysyi: + +-- Riittääköhän tämä? Jos nyt puute tulisi niin kirjoita, minä koetan +sitten saada irti enemmän. + +-- Kuinka ei riittäisi! Tällä sinä jo olisit saanut paljon +heinänsiemeniä... + +Aili hymyili kyyneltensä seasta ja otti esiin kukkaronsa. + +-- Odota Pulu, minä annan sinulle paremman kukkaron! Tuohan on niin +vanha ja ruma. + +-- Älä sitä soimaa, se on uskollisesti palvellut minua koko elämäni +ajan. + +Pekka asetti itse rahat uuteen, suureen kukkaroonsa ja Ailin juodessa +kahvia köytti Emma rouva kiinni koppia ja varoitti häntä astumasta +pois muilla asemilla kuin Riihimäellä ja liikkumasta mihinkään junan +kulkiessa. Kun hän onnellisesti oli saanut ylleen kaikki turkit, +lähdettiin portaille, josta lyhdyn valo lankesi odottavalle reelle +ja lumelle. Emma rouva tarkasti rekeä ja alkoi järjestää peittoja ja +mättää pois heiniä. + +-- Te ette koskaan opi panemaan rekeä kuntoon, torui hän rengille. -- +Kuka tuollaisella heinäkasalla saattaisi istua! No nyt! + +Aili nousi rekeen. Siinä hän vielä moneen kertaan suuteli äitiä ja +Pekkaa. Vihdoin renki läjähytti ohjasperiä, aisakello alkoi soida ja +naristen läksi reki liikkeelle. Pekka seurasi kannaksilla. + +-- Jumalan haltuun! kuului vielä Emma rouvan ääni. + +Huurteinen metsä siinsi hämäränä. Lumisina lepäsivät maat. Taivaalla +ei näkynyt ainoaa tähteä, ei valon sädettä. Pekka piti kättään Ailin +olkapäällä. + +-- Pääsitte lähtemään hyvään aikaan, sanoi hän rengille. -- Ei ole +mitään kiirettä. Hyvästi, Pulu, lisäsi hän hetken vaiettuaan. + +-- Pekka, rakas veljeni, hyvästi! Tule vielä niin että sinut näen! + +Pekka kiepahti istumaan reen laidalle. Hänen karvalakkinsa ja viiksensä +olivat huurteessa. Huivien sisästä kohtasivat häntä Ailin kyyneleiset +silmät. + + + + +VI + + +Juna pysähtyi pitkään viheltäen. Ihmiset törmäsivät ovia kohti +ja virran viemänä joutui Aili taivasalle, josta kylmä ulkoilma +lehahti häntä vastaan. Yhtenä ainoana äänenä kuuli hän ympärillään +huudahduksia, naurua, kärryjen vierinää. Ja tätä ääntä pyrki +tukahduttamaan toinen vieläkin suurempi ääni: tärisevä melu kadulta. +Ihmisvirta tuli katoksen alle, jota suuret sähköpallot valaisivat. +Siinä se liikkui edestakaisin: naisia, herroja, muodikkaissa puvuissa, +siellä täällä joku huivipää, tuossa venäläinen upseeri rouvineen, jonka +vaatteista levisi väkevä hajuveden lemu ja ääneti kuin aave hyörivässä +kansanjoukossa kävelemässä kirjavapukuinen, töyhtölakkinen santarmi. + +Jolleivät he ole saaneet kirjettä, jolleivät ole vastassa? tuli Ailin +mieleen. + +Hän oli vasta hetken seisonut asemasillalla, kun tämä ajatus lensi +hänen päähänsä. Turvattomuuden tunne valtasi hänet. Käsivarrellaan +kotikutoinen kirjava huivi ja koppa, jossa oli sokerikakku ja muita +arkoja leivoksia, alkoi hän astua eteenpäin, tietämättä minne mennä. +Silloin kohtasi hänen korvaansa tuttu ääni: "täällä hän on, täällä hän +on!" Maija karkasi hänen kaulaansa, riisti kopan hänen käsivarreltaan +ja Eeron lämmin käsi pusertui hänen kätensä ympäri. + +-- Tervetuloa Helsinkiin! + +Ensin hän ei nähnyt muuta kuin Eeron hymyilyn ja ruskeat silmät, mutta +sitten huomasi hän hänen päässään korkean mustan hatun, joka teki hänet +niin vieraan näköiseksi. + +-- Pelästyin jo ettette olisi saaneet kirjettäni...! + +-- Ei, kyllä se ajoissa tuli... Minä varkain läksin +lauluharjoituksesta... Harjoittavat paraikaa talolla huomiseen +konserttiin... + +He astuivat valaistujen asemahuoneiden läpi, sälyttivät tavarat +ajurin viereen ja istuutuivat kaikki kolme rattaille, Aili Maijan +syliin. Taivas oli raskaassa pilvessä, korkeina kohosivat kivimuurit, +kaasulyhtyjen pieninä tuikkiessa alhaalta. Torilla oli melu niin +suuri, ettei voinut erottaa omaa ääntään. Voimiensa takaa huusi Maija +selittääkseen Ailille, millä kadulla oltiin ja mistä milloinkin mentiin. + +-- Täällä ajetaan vielä rattailla! ihmetteli Aili. + +-- Pysyköön vain lumi poissa, huusi siihen Maija, -- niin saan käyttää +polkupyörää. Olen sillä joka päivä ajanut kouluun. + +Suuren, valkoisen kivitalon eteen seisahduttiin. Portaat olivat leveät +ja kirkkaasti valaistut. Seinillä oli maalattuja koristuksia ja +käsipuut kiilsivät. Kolme porrasta kerrassaan hyppäsi Maija toiseen +kerrokseen ja soitti ovikelloa. Tohtori Wahlfelt, kookas kaunis mies, +jonka ohimoilla ensimmäiset harmaat hiukset alkoivat näyttäytyä, avasi +itse oven ja eteisessä riensi vastaan Lyydi rouva, molemmat hellästi +sulkeakseen syliinsä Ailin. Nauloissa riippui joukko päällysvaatteita +ja peilipöydällä oli hattuja. Eero kantoi palvelustytön kanssa sisään +Ailin tavarat. + +-- Ole nyt aivan kuin kotonasi, Aili kulta, kehoitti rouva Wahlfelt +vieläkin, viedessään sisään tyttöä. + +Eteiseen näkyi valaistu huonerivi: kiiltäviä permantoja, kauniisti +paperoituja seiniä, maalauksilla koristettuja kattoja. Tohtorin kamari +oli salin vierellä, kirjahyllyt näyttivät täyttävän kaikki sen seinät. +Salissa seisoi kukkaryhmän keskellä Takasen "Aino", flyygelin kansi oli +auki, seinillä tauluja, huonekalujen selustoille oli heitelty ommeltuja +koristeita. Siellä täällä seisoi pienellä pöydällä vaasi tai valokuva. +Kaitaista mattoa myöten he astuivat huoneeseen, jonka ovea punaiset +uutimet varjostivat. Se oli valaistu punertavalla valaistuksella ja +tyttöääniä kaikui tulijaa vastaan. + +-- Hilda, tuo sisään teekeittiö, huusi rouva Wahlfelt astuessaan +ruokasalin oven ohitse ja kääntyi sitten Ailin puoleen: -- sinun kai +on hyvin nälkä, mutta ensin täytyy saada tyydyttää näiden nuorten +uteliaisuus. Katso, he ovat täällä valmistamassa arpajaisvoittojaan ja +pukujaan. + +Lyydi rouva silitti hymyillen Ailin hiuksia ja siirsi oviverhot +syrjään. Se oli pieni huone, jonka permannolla askeleet eivät +kuuluneet. Palmu varjosti naisen kirjoituspöytää. Sohvapöydällä oli +huiskinhaiskin jos jonkinlaisia käsitöitä, kirjavia lankoja, pätkiä +silkkikankaista, tekokukkia... Korkea, punaisella silkkivarjostimella +peitetty lamppu valaisi. + +-- Tässä nyt pyydän esitellä neiti Aili Wahlfeltin. + +Joukko nuoria tyttöjä nousi ojentamaan hänelle kättä ja rouva Wahlfelt +lausui joukon nimiä. Polttava puna poskilla kumarsi Aili toisille +ja niiasi niille, jotka näyttivät vanhemmilta. Hän tiesi, että hän +sen teki kömpelösti, hän tiesi, että heidän täytyi hänelle nauraa, +ja häntä ujostutti sanomattomasti. He olivat muodikkaissa, hienoissa +puvuissa, hänen sininen leninkinsä mahtoi niiden rinnalla näyttää +suorastaan hullunkuriselta. Mieluimmin olisi hän painunut maan alle. +Neiti Manteren nimeä mainitessa heräsi hänen uteliaisuutensa. Se oli +solakka, kaunisvartaloinen nainen, jonka nuortea iho, vaalea tukka ja +viisaat silmät saivat unohtamaan piirteiden epäsäännöllisyyden. Tumma +puku sujui hänen ympärillään kuin suomukset kalan selässä. Kirjava +silkkisolmu piteli kaulusta kiinni leuan alla. + +-- Hauska tutustua teihin, sanoi hän. -- Serkkunne on teistä niin +paljon kertonut. + +Ja samalla vilkaisi hän Eeroon, joka juuri astui huoneeseen. Tyttöjen +kasvot hymyilivät häntä vastaan. Aili jäi rouva Wahlfeltin viereen +seisomaan. + +-- No, onko hauska nyt tulla Helsinkiin? + +-- On, kovin hauska. + +-- Siellä maalla on kai täysi talvi? + +-- Kyllä. Reellä minä tulin asemalle. + +-- Tulettehan sitten auttamaan meitä kuvaelmiin? + +-- Mielelläni, jos vaan kelpaan! + +-- Kauniit tytöt aina kelpaavat! naurahti neiti Mantere ja lisäsi +samassa: -- no Eero, miten laulu kävi? + +-- No kyllähän se jo... Se ballaadi vain; se ei tahdo mennä puhtaasti. + +Neiti Tuokko nousi samassa, otti likeiseltä pöydältä kimpun pitkiä +silkkinauhoja ja heilutteli niitä Eeron edessä. + +-- Kaunista, kaunista! huudahti Eero kohteliaasti kumartaen ja tarttuen +nauhoihin. -- Katso Aili, nämä näet huomenna konsertissa marsalkkain +yllä. + +Muuan neideistä pujottautui esiin pöydän takaa ja seisahtui rouva +Wahlfeltin eteen. + +-- Täti kulta, sanoi hän, -- mitä kaikkia minun pukuuni nyt oikein +kuuluu? + +-- Sinä olet vedenneitoja, eikö niin?... Hiukset hajalle, valkea puku, +paljaat käsivarret, kaula paljas ja paljon, paljon lummekukkia! + +Hän tarttui kukkakimppuun, joka oli pöydällä ja asetti sen tytön +vaaleille hiuksille. + +-- Entä minä, täti kulta? + +-- Sinä olet kukkasia? -- rouva Wahlfelt vei käden hänen leukansa +alle ja tarkasti siinä hänen somia kasvojaan ja tummia hiuksiaan. -- +Vihreä harsopuku niinkuin kaikilla kukkasilla, vihreät silkkikengät, +hiukset hajalla... Eivätköhän tummat orvokit sopisi, sanokaa? Luulen, +että tummat orvokit olkapäillä, rinnalla ja pitkin vyötäisiä olisivat +kauniit. + +-- Kyllä, kyllä, kaikui ympäriltä. -- Ja hiuksissa samettinen suuri +orvonkukka! + +-- Ja Ellistä tulee vaaleanpunainen ruusu! Ruusuja pitkin koko pukua... + +-- Minä pelkään koko iltaa. Aloimme niin myöhään harjoittaa tanssia +emmekä ensinkään vielä osaa... + +-- Kyllä me opimme...! Huomennahan on harjoitus kello viisi? + +-- Se on hyvä, niin ehdimme konserttiin! + +-- Täti, mutta mitä minä teen, kun silmääni tulee näärännäppy? Se on jo +aivan paisunut... + +-- Kiitä onneasi, että se nyt jo tulee...! Se on sitten jo siksi +poissa. Haudo silmää kuumalla maidolla. + +-- Ja liotetulla vehnäleivällä... Mutta kun minun kurkkuni tuntuu +kipeältä ja pitäisi laulaa...! + +He puhuivat kaikki sekaisin, kukin korottaen ääntään ja alkoivat panna +kokoon käsitöitään. + +-- Mutta mistä kummasta ne vihreät kengät saadaan? + +-- Päällystä jotkut tohvelit vihreällä silkillä. Tule meille niin +näytän omani! + +-- Jaa, se on fiksua...! + +Eero oli jäänyt oven ääreen, huolimattomasti nojaten pieleen. Aili oli +joutunut hänen viereensä. Äkkiä seisoi neiti Mantere heidän edessään. + +-- No, ensi kertaako tämä pikku neiti todellakin on Helsingissä? + +-- Niin...! + +-- Eero! -- hän lausui sanansa veitikkamaisella hymyllä: -- en sitä +ikinä anna sinulle anteeksi, ettet ruvennut parikseni tarantellaan! Se +on niin ilkeä se, se herra...! Kaikki sanovat, että sinä sen olisit +tanssinut niin erinomaisesti. + +-- Hän tekee sen yhtä hyvin, vastasi Eero, -- tiedäthän että minulla on +luvut ja ulkomaanmatka ja... + +-- Muita tekosyitä...! Ei tiedätkö, minä sen sinulle vielä kostan...! + +Hän katosi nauraen muiden tyttöjen joukkoon. Maija tarttui Ailin +käsivarteen ja vei hänet ruokasaliin, jossa teekeittiö jo höyrysi. Eero +seurasi heitä. + +-- Jää sinä vain sinne, sinua ei yhtään tarvita täällä, sanoi Maija +ärtyisänä ja sulki ovet hänen edestään. + +-- Salli minun toki syödä, sillä -- suo anteeksi -- olen hyvin +nälissäni! + +Epäillen päästi Maija hänet huoneeseen. Istuuduttiin pöytään, Maija +kaatoi teetä ja Eero tarjosi Ailille leipää. Vieraat kuuluivat sanovan +hyvästi ja askeleet likenivät eteistä. + +-- Kunhan jo menisivätkin, kuiskasi Maija. -- Mutta pojat, pojat! +muisti hän äkkiä, -- sinähän et vielä ole nähnyt poikia! Jussi, +Aarne...! Tänne, pian...! + +Hän juoksi kyökkiin ja katosi porraskäytävään, josta vei ovi poikien +kamariin. Sitä hän nyrkillään koputti. + +Aili ja Eero olivat kahden. Aili oli painanut alas silmänsä, kumpikaan +ei saanut sanaa suustaan. Eeron katse lepäsi tytön kasvoilla. Se +sulatti kuin aurinko jotakin hankea, se poltti. Vieraat olivat salissa, +tytöt kuuluivat nauravan. Aili nosti silmänsä, ne olivat täynnä +kyyneliä. Hetkeksi hän vajotti ne Eeron syvään, verhottuun katseeseen. +Häneltä unohtui koti, vieras ympäristö, kaikki... + +Eero ojensi hänelle pöydän alitse kätensä, mutta veti sen samassa +takaisin. Ovi narahti: kynnykselle ilmestyi neiti Mantere. + +-- Häiritsenkö? kysyi hän hymyillen. + +Eero pyyhkäsi servietillä huuliaan, Aili yskähti. + +-- Et, et vähääkään. Tule vain tänne pitämään meille seuraa. En tiedä +miksi Maija sulki ovet... Tietysti ettemme me häiritsisi herrasväkeä! + +-- Pojat veikaleet jo nukkuvat! sanoi Maija tullessaan kyökistä ja +lisäsi samassa neiti Mantereelle: -- ehkä neidin vielä on nälkä! + +-- Ei, tulin vain tätä pikku neitiä katsomaan! + +Hän nojasi Eeron tuoliin ja katseli Ailia. + +-- Serkkuni on väsynyt, selitti Eero, -- hän on ollut matkalla kello +kolmesta asti. + +Kuullessaan muiden vieraiden lähtevän, ojensi Sohvi kiireesti kätensä +Ailille ja Eerolle. Ovessa hän vielä kääntyi kysymään: + +-- Tuletko huomenna tunnille? + +-- Tuskin, vastasi Eero. -- Tahdon Ailille näyttää Helsinkiä. + +Eero meni saattamaan häntä eteiseen. + +-- Mokomakin inhoittava ihminen! puhkesi Maija puhumaan. -- Huomasitko +millä äänellä hän sanoi: "hauska nähdä teitä! Serkkunne on niin paljon +teistä puhunut!" Se oli kerrassaan imelää! Minua vain hämmästyttää, +ettei hän tänään puhunut ranskaa! + +-- Mitä sinulla sitten on häntä vastaan? yritti Aili sanoa. -- Hänhän +on niin miellyttävä... + +-- Hän miellyttävä! Mene nyt suohon. Hän on pahin vanhanpiianalku mitä +maa päälläns' kantaa. Tuon Eeronkin hän pilaa, hakkailee häntä ja +kantaa hänelle ranskalaisia romaaneja... Ovat muka yhdessä ottavinaan +ranskalaisia puhelutunteja. Odota vain, saat nähdä. + +-- Maija, Maija, puolusti rouva Wahlfelt, saatettuaan tytöt ulos, -- +sinä taas liioittelet. Sohvi on hyvä tyttö, pohjaltaan oikein kelpo +tyttö, vaikka hänellä on hiukan omituinen tapa. Hänen äitinsä on +kuollut aivan aikaiseen ja isä, rakennusmestari, ei ole kyennyt häntä +ohjaamaan. Hän on, tyttö raukka, itse kasvattanut itsensä... Mutta nyt +Aili, kerrot sinä uutisia Kaarilasta! + +Tohtori, Lyydi rouva, Eero ja Maija istuutuivat kaikki hänen +ympärilleen. Ja hän kertoi. Sitten avattiin kopat ja leivokset +levitettiin pöydälle. + +-- Voi voi sitä Emmaa, päivitteli Lyydi, -- kyllä hän osaa laittaa! + +-- Äiti käski sentään sanoa, ettei leipominen oikein onnistunut... + +-- Älähän nyt, kun kaikki on niin erinomaista! + +Aili nukkui Maijan pienessä huoneessa kyökin takana. Se oli oikea +koulutytön huone: pöydällä sinisellä paperilla päällystettyjä kirjoja, +seinällä lukujärjestys, kartiiniin pistettyinä kuivuneita kukkakimppuja +ja kotiljonkirusetteja. Riisuutuessaan Ailin vieläkin piti kertoa +Kaarilasta ja sitten kertoi vuorostaan Maija. Hän soimasi Eeroa. Eero +oli käynyt ylpeäksi ja itserakkaaksi. Ei hän ollut ensinkään sellainen +kuin kesällä Kaarilassa. Mutta se oli tyttöjen syy, varsinkin neiti +Manteren. Ja kyllä ne "hyväntekeväiset tarkoitukset" Eerolle olivat +hyvin turmiolliset. Eihän hän muuta ehtinyt kuin esiintyä kuvaelmissa +ja johtaa franseesseja. + +-- Muuten, jatkoi Maija, kun molemmat tytöt jo olivat sängyissään +ja valkea oli sammutettu: -- voin sinulle uskoa -- mutta muista +ettet siitä kerro muille, -- että viime kesänä vähän ikäänkuin olin +hassahtunut tuohon Eeroon. Oikein se on hullua, kun nyt sitä ajattelen. +Mutta olinhan sellainen lapsi... Nyt, kun joka päivä painiskelemme +poikien kanssa, ei sellainen tietysti voi tulla kysymykseenkään. En +heistä piittaa mitään! + +Maijan nukuttua valvoi Aili pitkän aikaa. + +Minäkö, ajatteli hän, -- sitten olen hänet saanut, Eeron, josta kaikki +pitävät? Kuinka se on mahdollista, kuinka hän minua saattaa rakastaa? + +Lumisateen läpi katseli hän seuraavana päivänä pääkaupunkia. Yöllä oli +tullut niin paljon lunta, että maa oli valkeanaan. Ajuritkin olivat +ottaneet reet ja kulkuset, vaikka katukivi vielä tuntui. Mutta lunta +tuli lakkaamatta, suurina hiutaleina. Katupojat liukuivat reuhaten +alas käytäviä, siellä täällä oltiin lumisotasilla ja joku pieni +palleroinen, jota palvelustyttö veti kelkassa, piti suutaan auki +antaakseen lumihiutaleiden langeta kielelle. Aili oli kyllä kuvitellut +pääkaupungin vaikuttavan suurenmoisemmalta, mutta hauska oli kaikissa +tapauksissa Eeron rinnalla astella katuja, pysähtyä ikkunoihin ja +tervehtiä tuttavia, joille Eeron yhtämittaa piti nostaa lakkiaan. + +Päivälliseksi kokoontuivat kaikki kotiin: tohtori, pojat ja Maija +tulivat koulusta, Lyydi rouva ompeluseurasta. Jokaisella oli silloin +kertomista, ainoastaan telefoonin soitto katkaisi tuontuostakin +iloisen puhelun. Syötyään pani tohtori levolle, Lyydi rouva neuvotteli +ompelijattaren kanssa uudesta puvustaan, pojat sahasivat kamarissaan +joululahjoja. Maija ei ihmeenkään vuoksi heittänyt Eeroa ja Ailia +kahden, he istuivat Lyydi rouvan pienessä huoneessa salin takana. + +-- Joko osaat huomiset läksyt? kysyi Eero päästäkseen Maijasta eroon. + +-- En toki ole ehtinyt kirjaakaan avata! Kellohan on vasta neljä, +ärjäisi Maija. + +-- Arvelin vain, jos konserttiin aiot...! + +-- Aion kyllä, mutta siitä minä itse pidän huolen. Mene sinä vain, minä +tahdon tulla Ailin kanssa. + +Samassa saattoi kadulta erottaa kumeaa torventoitotusta. Maija +heristeli korviaan ja riensi ikkunaan. + +-- Tulipalo! huudahti hän, juoksi sitä tietään eteiseen, otti +päällysvaatteet ja kiirehti kadulle. + +Hetkisen perästä kuuluivat pojatkin etsivän lakkejaan ja menevän samaa +tietä. Eero sulki hiljaa ovet, istuutui Ailin viereen sohvaan ja +taivutti hänen päänsä olkapäätään vastaan. + +-- _Enfin seuls!_ Oikein minä siunaan tuota tulipaloa. + +Sitten he olivat sanattomina pitkän aikaa. + +-- Olen kertonut isälle ja äidille, virkkoi Eero hiljaa. + +-- Oletko! + +Aili punastui ja peitti kasvot käsillään. + +-- He tulivat niin iloisiksi. Eiköhän meidän pitäisi kirjoittaa siitä +Kaarilaankin? + +-- Ehkä kyllä! Mutta ei sanota kellenkään toiselle... + +-- Ei, ei... Sinä pelkäät, että tahdon sitä ilmoittaa. Älä luule! +Pidämme suloisen salaisuutemme aivan omanamme. Olemme niin varovaiset, +ettei kukaan aavista... + +Huoneessa jo hämärsi. Punaiset seinät, koko lattian peittävä matto, +punaiset huonekalut, kaikki sulautui epämääräiseksi pehmeydeksi. +Ainoastaan kirjoituspöytä, joka syrjittäin seisoi ikkunan alla, oli +vielä valossa. Palmu levitti jättiläislehtensä kauas huoneeseen. + +-- Olen niin hullu, sanoi Aili hiljaa, -- että pelkään ihmisten +osanottoa...! Minä oikein kärsin kun ajattelen, että meitä +onniteltaisiin...! Pelkään sinun vanhempiasikin, puhumattakaan äidistä +ja Pekasta. + +-- Tiesin sen, siksi pyysinkin etteivät isä ja äiti mitään mainitse. Ja +jos tahdot, kirjoitan minä Kaarilaan... + +-- Ehkä minä nyt sentään itse... Äidin olisi paha mieli. Sinä panet +sitten omakätisen tervehdyksen. Teemme sen jo tänään, eikö totta? + +Eeron äiti kysyi salista saisiko hän tulla sisään. Hän kiinnitti Ailin +rintaan kimpun valkeita kukkia ja suuteli häntä hellästi. + +Meluten kopistivat Maija ja pojat ylös kyökinportaita. + +-- Se ei ollut mitään vaarallista, tiesivät he, -- se saatiin paikalla +sammumaan! Uudin vain oli syttynyt palamaan ja paikalla piti hälyttää +kokoon palokunta. + +Iltapäiväkahvia juodessa saapui Sohvi. Käteltyään kaikkia laski +hän pöydälle nidotun kirjan ja istuutui tohtorin ja Maijan väliin +vastapäätä Ailia ja Eeroa. Hiljalleen päästäen auki päällystakkinsa +nappeja katseli hän hymyillen ympärilleen. + +-- Voitteko aavistaa, mitä tänään olen tehnyt? Ollut lumisilla kuin +vallaton koulupoika. Meitä käveli muutamia tyttöjä kadulla, näin lumen +niin pehmeästi asettuneen jollekin kaidepuulle, koppasin sitä siitä +kouraani ja heitin tyttöjä niskaan... Tietysti piti heidän kostaa ja +niin oli sota valmis. + +-- Sekaantuiko poliisi asiaan? kysyi tohtori hymyillen. + +-- Ei sentään. No kuinka Helsinki miellyttää Aili neitiä? + +-- Hauska täällä on, sanoi Aili punastuen. + +Hän ei itsekään tietänyt, miksi hän punastui. + +-- Ehkä Aili neidillä olisi halua huomenna ottaa osaa ompeluseuraamme? +Te tunnette jo kaikki, jotka siihen kuuluvat. + +-- Kiitos, jollen vain häiritse! + +-- Häiritse! Tietysti emme sitten teitä pyytäisi... Ehkä Eero on niin +rakastettava ja saattaa serkkunsa meille... Matti tulisi siitä hyvin +iloiseksi -- paitsi tietysti meitä kaikkia muita! + +Maija selaili kirjaa, jonka Sohvi oli laskenut pöydälle. Se oli +ranskankielinen. Kannella oli hämähäkin kuva ja laiha nainen, jonka +ympärille hämähäkki punoi verkkoaan. + +-- Se kirja ei ole Maijan ikäisille, huomautti Sohvi, vetäen huuliaan +hiukan taapäin. -- Toin sen Eeroa varten. Harvinaisen intressantti +kirja! Tiedätkö, kuinka mademoisellemme sinua tänään kyseli. _"Et +monsieur Wahlfelt, qu'est-ce qu'il fait aujourd'hui?"_ -- Minä selitin, +että sievälle maalaisserkullesi näytät kaupunkia. + +Eero nousi ja katsoi kelloa. Hymy leikki hänen huulillaan, hänen +katseensa liukui Ailiin ja Ailista Sohviin. Maija oli julmistuneen +näköisenä siirtänyt kirjan pöydän toiselle puolelle. Aili katsahti +siihen arasti, ikäänkuin uskaltamatta siihen koskea. Eero vei kirjan +huoneeseensa. + +-- Niin, valitettavasti minun nyt pitää lähteä! sanoi hän sitten. + +-- Sepä hauska, niin saan seuraa, huudahti heti Sohvi. + +Eeron vetäessä ylleen päällystakkia seisoi hän nojaten oven pieleen ja +kieritteli kädessään suurta pehmeää kaulustansa. Hän sattui seisomaan +juuri Ailin päällystakin vieressä. Se oli epämuodikas ja haaltunut. +Aili huomasi sen äkkiä. + +-- Hohhoh, nyt sitä taas mennään tanssimaan, huoahti Sohvi. + +-- Onko se niin ikävää? uskalsi Aili kysyä. + +-- No on totisesti! Kun ihminen jo on käynyt näin vanhaksi... + +-- Mutta miksi neiti sitten tanssii? Eikö olisi nuorempia? + +Sohvi heitti häneen pitkän, epäilevän katseen, mutta ei huomannut hänen +kasvoillaan vähääkään ilkeyttä. Ne olivat tyynet ja viattomat niinkuin +hänen äänensäkin oli ollut. "Joko olet sinä hyvin tyhmä, tai..." +ajatteli Sohvi, lopettamatta lausettaan. Hän kohautti olkapäitään ja +päästi nahkakauluksen valumaan käsistään. + +-- _Que c'est drôle!_ huudahti hän nauraen Lyydi rouvalle. -- Täti +kulta auttaa minua selittämään, miksi minä, vanhapiika tanssin, +enkä jätä sellaisia asioita nuoremmille... Johtokunnan rouvat ovat +pakottaneet, vastoin kieltoani, vastoin kaikkia ponnistuksiani! Hyvä +tarkoitus... + +Lyydi rouva laski kätensä hänen olkapäälleen. + +-- Siksi, selitti hän Ailille, -- että Sohvi tanssii niin hyvin. Meidän +suomenmielisissä piireissämme on harva, joka vetää hänelle vertoja... + +Sohvi ei enää puuttunut tähän aiheeseen, katseli vain hymyillen ja +ikäänkuin nautinnolla Ailia, joka oli valahtanut tulipunaiseksi. Sitten +hän kääntyi Lyydi rouvan puoleen: + +-- Täti näyttää niin väsyneeltä! + +-- Päänsärkyä vain. Mutta siihen olen niin tottunut. Menkää te nyt +edellä. Kyllä minä heti tulen. + +Tohtori raoitti huoneensa ovea. + +-- Minä en muuta pyydä, kuin että koko puuha olisi ohitse, sanoi hän. + +-- Mutta Eemil, oma rakkaani, kuinka voit niin puhua! Sellainen +tarkoitus! Täytyyhän sitä hiukan uhrautuakin. + +-- No niin, niin! Ja nyt menen minä vihkoja korjaamaan. Ja sitten, +Aili, lähdemme yhdessä konserttiin, eikö niin. + +Pian oli talossa hiljaista. Lyydi rouva oli mennyt tanssiharjoitukseen, +pojat olivat tuoneet kotiin pihlajanmarjoja ja hautoelivat niitä +lumessa. Maija koetti lukea läksyjään, mutta häiritsi tuontuostakin +Ailia, joka hänen pöytänsä ääressä kirjoitti kirjettä kotiin. Hän +hermostui siinä perinpohjin ja repi rikki pari arkkia ennenkuin sai +kirjeen valmiiksi. Hehkuvin poskin liimasi hän juuri kiinni koteloa, +kun tohtori tuli sanomaan, että oli aika lähteä konserttiin. + +Suloista oli tulla ulos, lunta sateli taivaalta, joka näytti miltei +tummansiniseltä. Ensi kulmasta ottivat he hevosen. Reki kiiti keveästi, +kulkuset soivat, ainoastaan siellä täällä rasahti kiinni kivitykseen. +Ihmisvirran mukana nousivat he yliopiston juhlallisia portaita, +pilarien välitse juhlasaliin, jossa penkkirivit jo olivat täynnä. Aili +oli siis nyt yliopistossa, jota hän aina suurimmalla kunnioituksen, +miltei hartauden tunteella oli ajatellut. Tunteeseen sekaantui +kuitenkin tällä hetkellä jotakin muutakin: hän ujosteli epämuodikasta +takkiaan ja tarttui Maijan käsivarteen päästäkseen ikäänkuin hänen +turvissaan livahtamaan läpi salin, jossa kaikki tuntuivat häntä +katsovan. Heidän piti astua alas asti, vastapäätä lavaa, jonka +yläpuolella riippui sininen, kirjaeltu silkkilippu. + +Katsellessaan yleisöä, jonka rivit taajenemistaan taajenivat, unohti +hän yhä enemmän itsensä, ja kun salaperäisen taiteilijahuoneen ovi +vihdoin aukeni päästääkseen saliin juhlapukuisen nuorisojoukon, niin +puhkesi hän yleisön kanssa innostuneesti taputtamaan käsiään. Eero oli +eturivissä. + +Mikäpä viehkeämmin virittää nuoren naisen tunteita kuin laulava +nuori ylioppilasjoukko! Aili tunsi sinä iltana laulua kuunnellessaan +vastakaiun kaikkiin niihin uljaisiin ajatuksiin, joita hänellä aina +Helsingistä oli ollut. Helsinki oli sittenkin sydän, jonka lyönnistä +eli koko maa, polttopiste, jossa yhtyi kaikki mitä oli suurta ja +kaunista Suomessa. Hän ei ollut pettynyt. Ihanaa oli olla Helsingissä, +ihana oli tuo laulava joukko. Hän ei siinä rakastanut yksin Eeroa, hän +rakasti kaikkia laulajia, jok'ainoaa heistä. + +-- Maija, kuiskasi hän väliajalla, -- miksei heille ole annettu kukkia? +Se olisi ollut tyttöjen tehtävä. Oi etten ennen sitä ajatellut! +Ruusuhan heillä kaikilla olisi pitänyt olla rinnassa! + +-- Se on totta! Ruusu pitää toimittaa ensi konserttiin. Näetkö tuon +pitkän herran tuossa, se on runoilija Laine. + +Runoilija Laine! Juuri häntä Aili aina sellaisella nautinnolla oli +lukenut. Ehdottomasti tuli hän huudahtaneeksi hänen nimensä ja +niin ääneen, että ympärillä olevat kummastuneina kääntyivät häneen +katsomaan. Laulu laululta kasvoi innostus salissa ja ohjelman loputtua +kokoonnuttiin lavan ympärille ja taputettiin siinä kunnes laulajajoukko +oli laulanut väsyksiin asti ja vahtimestarit jo alkoivat sammuttaa +kaasuja. Ohi astuessaan Eero näki Ailin ja hymyili hänelle. Tyttö +oli yliluonnollisen onnellinen, hän rakasti, hän jumaloi Eeroa, koko +laulajajoukkoa. + +Ulkona oli lumisade lakannut. Eheä valkeus lepäsi katoilla, ilma +tuntui tuoksuvan puhtautta. Kulkuset kilisivät, iloisina hajosivat +ihmiset yliopistolta. Tuontuostakin helähti nauru, joku viskasi toista +lumipallolla, joku luisteli alas liukasta katukäytävää. Taivas oli +syvän sininen, ilma raikas ja tyyni, olematta kylmä. + +Äkkiä kajahti marssin sävel: lippu etunenässä astui laulajajoukko +ylioppilastaloa kohti. Ja sinne saavuttua pysähtyi se laulamaan. +Kuulijakunta asettui Henrikin esplanaadin puiden alle, laulun loputtua +raikuivat kättentaputukset. Täällä puiden alla tapasivat Wahlfeltit +useita tuttavia, Ailille esiteltiin joukko henkilöitä, joiden nimet +hän sanomalehdistä milloin missäkin yhteydessä oli nähnyt. Laulajien +vihdoin vetäydyttyä ylioppilastalon sisäpuolelle, huomasi hän +seisovansa neiti Manteren ja herra Laineen välissä. Silminnähtävästi +huvitettuina näkivät he maalaistytön hämmästyksen. + +-- Niin, sanoi neiti Mantere, -- te olette nyt ihan meidän hallussamme. +Kaikki muut ovat menneet kotiin. + +Hän kierteli harmaata kaulustansa ja hymyili niin, että valkeat hampaat +paljastuivat. Herra Laine kumarsi ja alkoi selittää: + +-- Tohtorinna Wahlfelt oli väsynyt ja siksi läksi herrasväki pois. +Minulle uskottiin tehtävä saattaa teidät kotiin, olen siitä erittäin +onnellinen... + +-- Mutta entä Eero, serkkuni, joko hänkin meni? + +-- Eero! -- neiti Mantere nauroi ääneen, -- hän tietysti katosi sisään +tuosta ovesta. Laulajat pitävät nyt jälki-istuntonsa. Hohhoh, ei Eero +tule kotiin ennenkuin aamulla. + +-- Eikö? kuului samassa ja heidän edessään seisoi Eero. + +Aili tarttui hänen käteensä, niin hän ilostui. Eero kävi hiukan +hämilleen, mutta jatkoi samassa: + +-- Olen teitä kovasti etsinyt. + +-- Tahdotko tällä sanoa, ettet ollenkaan enää menisi talolle? kysyi +Sohvi. + +-- Ainakin nyt ensin saatan kotiin Ailin. + +-- Älä sinä tunkeudu minun aloilleni! Minä olen toimekseni saanut ja +pyhästi luvannut saattaa neiti Wahlfeltin enkä voi sanaani syödä. +Voithan sinä sensijaan mennä Sohvi neidin kanssa, niin ei hänen +tarvitse vaivautua... + +-- Vaivautua, niin, tässä kauniissa yössä, joka on kuin lempiville +luotu, sanoi Sohvi viehkeästi, pieni iva äänessään. -- "Voi sitä +onnetonta! Kun ei se tiedä kenen ottaa, kun ei se tiedä kenen ottaa." +Valitse nyt Eero, tässä on tiehaara. + +Hän seisahtui kadunkulmaan kaasulyhdyn alle ja leikitteli pehmeällä +kaulakoristeellaan. + +-- Mutta, ehdotteli Aili, -- jos kaikki ensin saattaisimme kotiin neiti +Manteren ja herrat sitten olisivat hyvät ja saattaisivat minut... + +Ehdotus hyväksyttiin. Alussa astuivat kaikki neljä rinnan, mutta sitten +jakaantuivat he kulkemaan kaksittain, Eero ja Sohvi edellä, puhuen +ranskaa, Aili ja runoilija perässä. Herra Laine oli niin suomalaisen +talonpojan näköinen, että korkea silkkihattu ikäänkuin ivalla näytti +komeilevan hänen päässään. Hän veteli sikaristaan pitkiä savuja, kyseli +Aililta kaikenlaista ja virkkoi tuontuostakin: + +-- Oikein hauska kuulla teidän kertovan! Te tuotte tänne elähtäneeseen +pääkaupunkiin raittiita henkäyksiä suoraan maan sydämestä. + +Saatettuaan Ailin kotiin, palasi Eero ylioppilastalolle. Seuraavana +aamuna nukkui hän kauan ja tavatessaan Ailin, alkoi hän paikalla: + +-- No Aili, sinä olet jo hankkinut itsellesi kaksi ihailijaa. Mantere +oli vallan hämmästyksissään sinun "järkevistä mielipiteistäsi" +eikä Laine löytänyt sanoja, joilla selittää suloasi. Olin jo +huomauttamaisillani: "älkää nostako häneen silmiänne! Se tyttö on jo +viety!" + +Viime sanat hän kuiskasi. Hänen silmissään oli tänään jotakin +väsynyttä. Aili punastui. + +-- Ja minä, sanoi hän, -- melkein tahtoisin neiti Mantereelle kertoa, +miten on: pelkään että hän on sinuun rakastunut... + +Eero purskahti nauruun. + +-- Olisit sanonut että mahdollisesti joku noista toisista tytöistä, +mutta ei Sohvi! Sohvi nyt osaisi rakastua! Hän laskee leikkiä, se on +hänen tapansa. Me olemme hyvät toverit, en häntä naisena pidäkään...! + + + + +VII + + +Kuin siivillä kiiti aika, tapahtumat ajoivat toisiaan takaa. Ainoa +päivä sisälsi niitä enemmän kuin kokonainen vuosi Kaarilassa. Aili +tottui siihen pian, niinkuin hän tottui pitämään kauniina niitä +naismuotien äärimmäisyyksiä, jotka alussa olivat hänestä näyttäneet +niin hirveän rumilta. Hänen käytöksensä varmistui, osaksi tietäen, +osaksi tietämättään omisti hän itselleen piirteitä niiden henkilöiden +ulkonaisesta käytöksestä, jotka hänestä tuntuivat hienoilta. Maalainen +luonnollisuus ei silti kadonnut. Hänen esiintymisensä oli ujoa ja +vapaata yhtaikaa. Naiset, varsinkin nuoret pitivät häntä kokettina, +herrat sensijaan viehättävänä. + +Wahlfeltien koti oli miellyttävä. Mahdotonta oli olla siellä +viihtymättä. Kaikki pitivät tohtorista, oppilaat, ystävät, tuttavat. +Hän oli aina tasainen ja ystävällinen ja laski mielellään leikkiä, +jossa ei ollut ilkeyttä eikä pilkkaa. Ailin hän usein otti polvelleen, +keinutteli häntä siinä ja puheli: "jää sinä tänne minun tytökseni, +tuo Lyydi-tätikin kun aina puuhaa kaupungilla." Ja kun Maija silloin +loi häneen katseen ikäänkuin kysyäkseen, eikö setä sitten ensinkään +välittänyt hänestä, niin tohtori pujotti kätensä tytön tukkasängen +läpi ja virkkoi: "olet, olet kyllä sinäkin herttainen, mutta tuo tukka +ei ensinkään anna niin kotoista tunnelmaa kuin tämä!" Ja siinä hän +tarttui Ailin vaaleaan palmikkoon ja punnitsi sitä kädessään. Tämä +oli pieni pistos Maijalle, joka oli pannut kaikki voimansa liikkeelle +säilyttääkseen tukkansa lyhyenä. + +Totta oli, että rouva Wahlfelt paljon "puuhasi kaupungilla". Hän +kuului naisyhdistyksiin, eläinsuojeluyhdistyksiin ja kaikenlaisiin +hyväntekeväisyysyhdistyksiin. Ei ollut sitä yritystä suomenmielisissä +piireissä, jossa ei hän olisi ollut välttämätön, ei niitä arpajaisia, +ei iltahuveja, joille ei hänen poissaolonsa olisi ollut korvaamaton +vahinko. Hänen tottunut silmänsä, hänen taitava kätensä, erinomainen +aisti, energia -- ne saivat aikaan enemmän kuin kymmenen tavallisen +naisen kyvyt yhteensä. Sentähden tuskin jäi montakaan iltaa +kuukaudessa, jolloin hän sai elää kokonaan kotiaan varten. Häntä +tarvittiin kaikkialla. Mutta harvoin hän väsyi, harvoin hermostui, aina +hän oli valmis auttamaan. Silti ei hän laiminlyönyt kotiaan. Kaikki +oli erinomaisessa järjestyksessä, eikä kankeutta tai painoa tuntunut +missään. Aamulla kävi rouva itse torilla keittäjättärensä kanssa, aina +hän ennen ateriaa tarkasti ruokapöydän ja kurkisteli itse kattiloihin. +Hän parsi ja paikkasi miehensä ja poikiensa vaatteet. Hän oli kun +olikin niitä ihmisiä, jotka saavat aikaan. Paitsi sitä, että hän +jokaisiin arpajaisiin valmisti komean voiton, ompeli hän kaikenlaisia +pieniä koristeita, jotka sohville ja pöydille laskettuina tekivät hänen +kotinsa hauskan näköiseksi... Ja kuinka herttainen ja rakastavainen +hän saattoi olla omaisilleen! Kuinka pehmeästi hän hiipi miehensä +kirjoituspöydän ääreen, silitti hänen otsaansa ja asetti hänen eteensä +kukkakimpun, jonka hän kaupungilta oli tuonut tuliaisiksi! Hämärän +hetkinä istuutui hän usein soittokoneen ääreen, huusi pojat laulamaan +ja lauloi itse heidän mukanaan, vaikka hän tosin viime aikoina oli +kadottanut paljon äänensä tuoreudesta. Mutta kaunis hän oli vieläkin +ja niin nuoren näköinen, että paremmin olisi luullut häntä lastensa +vanhemmaksi sisareksi kuin äidiksi. + +Rouva Wahlfelt piti nuorten seurasta. Oli aina joukko nuoria naisia +ja herroja, jotka nauttivat hänen erityistä suosiotaan. Hän ei heitä +valikoimalla valinnut, vaan sattumalta he joissakin iltahuveissa tai +kokouksissa olivat joutuneet puheisiin ja huomanneet sopivansa yhteen. +Rouva Wahlfelt pyysi heidät luokseen -- ja niin oli liitto tehty. +Se ehkä ei ollut erittäin pitkäikäinen, sillä jäsenet hajaantuivat +vähitellen eri haaroille maailmaa, mikä mihinkin toimeen, mutta varmaa +on, että jokainen iloisimpien muistelmiensa joukkoon laski ne hetket, +jotka oli viettänyt "klikissä", joksi ystävykset piiriään nimittivät. + +"Klikki" joka tähän aikaan seurusteli Wahlfeltilla oli vetänyt yhtä +köyttä jo neljän lukukauden aikana. Se oli saanut oman leimansa, sillä +oli omat lausepartensa ja sanantapansa, joita eivät muut ymmärtäneet. +Asianomaisille oli niissä muistoja, joille täytyi makeasti nauraa, +jotka sisälsivät salaisia viittauksia jne. Ystävykset kohtasivat +miltei joka päivä: milloin sattumalta kadulla kävelyaikana, milloin +teatterissa väliajoilla. Usein olivat he edeltäkäsin päättäneet tavata +populäärissä, tai siellä, tai siellä, mistä lähdettäisiin kävelemään... + +Luonteet tässä piirissä olivat sangen erilaiset. Valona naisten +joukossa oli muuan neiti, joka suomenteli ja hoiti jotakin +pankkivirkaa. Neiti Mantere edusti sukkeluutta, hänelläkin oli +pieni toimi, mutta se ei sentään häntä estänyt hoitamasta isänsä +taloutta ja omia huvejaan. Neiti Tuokko oli itse runollisuus, +hän kävi jatko-opistoa, kirjoitti somia runoja ja hyviä aineita, +lauloi sievästi, soitti pianoa ja esiintyi kauniin ulkomuotonsa +vuoksi usein kuvaelmissa. Muut naisista olivat vähäpätöisemmät. +Herroissakin oli aika hauskoja. Puhumattakaan Eerosta, johon kaikki +klikin naiset vuorotellen olivat rakastuneet, oli runoilija Laine, +joka seitsemäntoista vanhana, kaukaisesta maaseutukaupungista +oli tullut ylioppilaaksi ja heti senjälkeen herättänyt huomiota +runokokoelmalla. Arvostelijat olivat tässä esikoiskokoelmassa luulleet +löytävänsä tosi-runoilijan tuntomerkit. Nyt oli Laine viidettä +vuottaan ylioppilaana, oli ehtinyt väsyä ja elähtää. Hänen seuraavat +kirjailijatuotteensa eivät olleet pitäneet mitä ensi kokoelma +lupasi. Joku ilkeä kieli sentähden olikin ruvennut kutsumaan häntä +"runoilija-surkioksi". Hänen täydellinen vastakohtansa oli maisteri +Mantere, Sohvin veli, joka tavattoman mallikelpoisuutensa tähden +"yritti tulla niin äiteläksi, että hän olisi ollut potkittava koko +joukosta pois", niinkuin Sohvi sanoi. Se olisi tapahtunutkin, jollei +Matti itse asiassa olisi ollut niin hauska ja reipas, että pelkästään +hänen terve naurunsa jo oli tullut seuralle rakkaaksi. + +Hän ei vähääkään muistuttanut sisartaan, ei ulkomuodoltaan enempää kuin +luonteeltaankaan. Hän oli raittiusmies ja liikkui työväenpiireissä. +Isän, rakennusmestarin mielipiteet ja pojan ihmisystävällinen +katsantokanta olivat usein ristiriitaiset. Yllyttäjäksi ja +sosialistiksi oli isä häntä monasti nimittänyt. + +Vielä kuului klikkiin eräs senaattorinpoika, Eeron luokkatoveri, +joka luki lakitiedettä, sekä muuan kylmäverinen lääkärinalku, jonka +suurin ilo oli kauhistuttaa klikin naisia pöyristyttävillä jutuilla +"aasiksesta". Olihan sitäpaitsi usein mukana muitakin hyviä tuttavia, +seuran varsinaisten jäsenten veljiä, sisaria jne. Ja sillä tavalla +joutui Ailikin joukkoon. + +Eeron kanssa ei hän saanut olla paljoakaan, sillä olisihan se voinut +herättää epäluuloa. Sohvi neiti sitäpaitsi tavallisesti otti Eeron +haltuunsa ja alkoi puhuttaa hänellä ranskaa. Sillaikaa Laine ja Mantere +kilvan kiistelivät Ailista. Laine väitti verensä nuortuvan, kun hän +kuuli "noita terveitä, murteellisia lauseparsia" -- Aili käytti +todellakin osaksi kotimurrettaan, Mantere taas vaihtoi Ailin kanssa +mielipiteitä ja vakuutti, ettei hän koskaan ollut tavannut naista, joka +niin paljon oli ajatellut. + +Ailista oli hauskaa. Hän oli saanut uuden päällystakin ja uuden lakin, +hän tiesi että ne häntä pukivat. Hänen astellessaan kadulla oli +tapahtunut, että joku oli kääntynyt katsomaan taakseen ja huudahtanut: +"siinä se oli palmikko!" Tai: "soma tyttö!" Tämä kaikki ei voinut olla +tekemättä Ailiin mieluisaa vaikutusta. Nyt tuntui siltä, että Laine ja +Mantere häneen rakastuvat. Helsingissä oli kuin olikin aika hauskaa! + +Ainoa mitä hän pelkäsi oli, että Eero... Kunhan ei taas tuo Sohvi olisi +häneen rakastunut! Joskus tekivät muutkin viittauksia siihen suuntaan, +mutta Sohvi purskahti suureen nauruun ja sanoi: + +-- Hävetkää toki! Tiedättehän, että minä aikoja sitten olen kahlannut +"linjan" yli. Sovin Eerolle jo äidiksi. Minähän jään vanhaksipiiaksi! +Äh, miehet ovat kaikki ikävää joukkoa, minä nyt heistä huolisin! + +Ja niin hän nauroi niin, että tasainen hammasrivi paljastui ja loi +Eeroon veitikkamaisen katseen. Puna hänen poskillaan oli silloin +kauniimpi kuin milloinkaan. + +Ailia hän kohteli hyvin suojelevasti ja äidillisesti. Hän oli antanut +hänelle hyväily nimen "pikku Aili", kunnes kerran Eero huomautti, että +Ailia Kaarilassa kutsuttiin toisella hyväilynimellä. + +-- Kuule, mikä se nyt olikaan? kysäisi hän. + +Aili punastui korviin saakka. + +-- En minä muista, sanoi hän vältellen. + +-- Pala tai Pula tai... mikä kumma se nyt olikaan? uteli Eero. + +Seura sattui silloin olemaan koolla eräässä kahvilassa. Oli ajeltu +Töölön lahden ympäri ja poikettu teetä juomaan. + +-- Pulu se oli, tunnusti Aili vihdoin. -- Veljeni minua kutsuu sillä +tavalla...! + +-- Pulu, Pulu, mistä se tulee? kyselivät kaikki. + +-- Ei se ole mitään, sellainen tehty sana vain. + +Ailiin koski omituisesti kun hän kuuli tuon Pekan antaman hyväilynimen +tässä ympäristössä. Mutta samassa sattui hän katsahtamaan peiliin +vastapäätä: hän näki kasvonsa hehkuvan, silmänsä loistavan ja hiuksensa +kähertyvän kulmille. Maisteri Manteren katse seurasi häntä -- senkin +hän näki peilistä... Herra Laine nousi. + +-- Pulun malja! Meidän täytyy juoda Pulun malja! + +Hän viittasi palvelijalle ja teki tilauksen. Nauru ja leikkipuheet +kävivät yhä vilkkaammiksi. Pienessä jääpalasilla täytetyssä +hopeaämpärissä kannettiin pöydälle kaksi korkeaa pulloa. Matti korjasi +silmälasejaan ja jäi niihin tuijottamaan. + +-- Oletko hullu, veliseni, sai hän kuiskaten sanotuksi, -- samppanjaako +sinä tilasit? + +-- Samppanjaa! huudahti Aili säpsähtäen. -- Onko tuo samppanjaa? + +Hänen kätensä ojentui pulloja kohti ja silmät selällään tuijotti hän +Matti Mantereeseen. Ilme hänen kasvoillaan oli niin hämmästynyt, että +kaikkien katseet kysyen kääntyivät häneen. + +-- On, hymyili Laine. + +-- Hienointa ranskalaista samppanjaa! + +-- Niinhän sinä irvistät, lapsi kulta, kuin jos söisit mädännyttä +omenaa! sanoi Sohvi. + +-- Ei... mutta, kun en koskaan ennen ole nähnyt samppanjaa! + +Kaikki purskahtivat nauruun. + +-- Ja millä kankealla äänellä se tuli! naurahti Sohvi taasen. + +-- Olen erittäin onnellinen, että minun on suotu tutustuttaa teidät +luonnon jaloimpaan nesteeseen! puhui Laine hymyillen. + +-- Eikö se ole kaunista! Oo, kuinka se helmeilee lasissa! + +-- Pulun malja! Eläköön Pulu! + +Lasit kilahtivat vastatusten. Matti raittiusmiehenä ei juonut. +Ikäänkuin peläten vei Aili lasin huulilleen. + +-- No, miltä maistuu? + +-- Onhan se hyvää... + +-- Tuskinhan sinä maistoitkaan. Enemmän Aili, pannaan pohjaan asti. +Onneksesi! + +Se oli Eero, hymyillen hän helisti serkkunsa kanssa. + +-- Siitä onkin kauan kun viimeksi olen juonut samppanjaa. Oikein +maistuu hyvältä! sanoi Sohvi. + +-- Kerran eläessäni, alkoi hänen veljensä, -- minä sitä maistoin, mutta +ei se minusta ollut mitään erinomaista, varsinkaan kalliiseen hintaansa +nähden. Minusta... + +-- Sinä ainainen raittiussaarnaaja! -- Laine löi häntä olkapäälle. -- +Minä tässä hiljan juotin seurahuoneen varieteen kauniita tyttöjä -- ja +kyllä he jaksoivatkin juoda...! + +-- Ja siitä sinä kehtaat puhua! Minusta se on suorastaan... + +-- Soh, soh Matti! Terve! + +Lasit kilahtivat, ilo yleni ylenemistään. Mieliala saavutti vihdoin +sellaisen nousun, että Ailille keskellä öistä esplanaadia annettiin -- +masurkkaharjoitus. + +Hän oli tuskin ehtinyt nukkua, kun hän heräsi johonkin suloiseen +tunteeseen. Hän ei aluksi tietänyt, oliko se unta vai kuuluiko se +todellisuuteen: hänen ympärillään laulettiin. Samassa sävähti Maija +unestaan, ryntäsi puolihorroksissa ikkunaan ja työnsi uudinta syrjään. + +-- Serenaadi, serenaadi! huusi hän. -- Pihassa lauletaan. + +Aili nousi istumaan. Hänen sydämensä löi kuuluvasti. + +-- Se on sinulle, jatkoi Maija. -- Laita toki tulta ikkunaan! + +-- Mutta jollei se olekaan meille...! En minä uskalla. + +Molemmat tytöt seisoivat yöllisissä puvuissaan keskellä lattiaa, +iloiten ja epäillen, tarkoittiko laulu todellakin heitä. + +-- Se on meille, se on meille! riemuitsi Aili äkkiä. + +Hän oli tuntenut Eeron äänen. + +-- Sinulle se on, eikä meille, kuiskasi Maija. + +Molemmat alkoivat nyt hurjasti häärätä huoneessa, löytääkseen +tulitikkuja. Juuri kun niitä tarvittiin, ei niitä tietysti ollut! Maija +kaatoi kiireessään vesilasin ja alkoi vaikeroida, että jos se menikin +hänen saksan vihkonsa päälle... Pihassa seisoi kahdeksan herraa. Yö +oli tähtikirkas ja leuto. Tytöt eivät voineet olla tuontuostakin +kurkistamatta uudinten taakse. Vihdoin löytyivät tulitikut ja +ikkunoihin sytytettiin kynttilät. Palvelustytöt olivat avanneet +porstuan ikkunan, laulu kuului aivan selvänä sisään. Äänettöminä tytöt +kuuntelivat sängyissään. + +Aavistamaton onnellisuuden tunne oli vallannut Ailin. Hän oli +siirtynyt ikäänkuin satumaailman ihmeelliseen piiriin. Laulun kauneus, +tähtikirkas yö, koko maailman ihanuus kuului hänelle. Kaiku kannatti +säveliä kauas... Kunhan olisi saanut liukua niiden mukaan, haihtua pois +niinkuin laulun soinnut, nukkua uneen eikä milloinkaan enää herätä... + +-- -- -- + +Klikin kesken kutsuttiin häntä senjälkeen aivan yleisesti Puluksi ja +Pulu-neidiksi. Aili vastusteli ja koetti syyttää nimeä rumaksi. + +-- Eihän se ole kuin soma ja herttainen, niinkuin sinä itsekin, +lohdutteli Elli. + +Heistä oli Ellin kanssa tullut hyvät ystävät. Elli vei hänet mukaansa +kouluun, esitti hänet tovereilleen, kutsui hänet jatko-opiston +konventtiin, jopa otti hänet mukaansa yliopistoon kuuntelemaan luentoja +suomalaisesta kirjallisuushistoriasta. Elli pistäytyi tavallisesti +hakemaan Ailia ja kävellessään he juttelivat. Muutamassa päivässä oli +Elli uskonut Ailille koko elämäntarinansa. Aili tiesi kutka häntä +olivat liehitelleet ja kutka kosineet. Niitä oli koko joukko, sekä +pappeja että maallikkoja, ja Elli oli sentään Ailia nuorempi. + +-- Niinhän sinä puhut, hymähti Elli eräänä iltana, kun he +Kaivopuistosta astelivat kotiin päin, -- ikäänkuin ei sinua koskaan +olisi liehitelty. + +-- Ei olekaan, sanoi Aili miltei alakuloisesti ja ikäänkuin häveten. + +-- Mitä? Ei liehitelty!... Ei, sitä en usko! + +-- Ei, se on totta. Kuka minua sitten olisi! Olenhan viettänyt koko +elämäni Kaarilassa, eikä siellä ole kuin veljeni. + +-- Mutta pitäjän herrat? + +Aili punastui. + +-- No, onhan tohtori taitanut hiukan, mutta... + +-- No katso nyt, enkö arvannut. Kuinka se muuten olisi voinut olla +mahdollista. Niin soma tyttö kuin sinä... Kosiko hän? + +-- Ei, ei! Ei se niin pitkälle mennyt... Se on sellainen ikäloppu mies, +joka rakastuu kaikkiin naisiin, pukeutuu vaaleisiin, pistää kukan +rintaansa ja luulee näyttävänsä vastustamattomalta... Äh, en häntä +kärsi... Sanotaan hänen eläneenkin niin huonosti... + +-- Vai sellainen... sanoi Elli. -- Olen minäkin kerran tuntenut +sellaisen... + +Elli astui hetken äänettömänä. Sitten hän nosti päätään. Aili näki +hänen kasvoillaan kummallisen, haaveellisen hymyn. + +-- Mutta sinä et tiedä, jatkoi hän sitten, -- kuka se minun varsinainen +rakkauteni on ollut. + +Hän puhui kuiskaten. Oli jo pimeä. Sensijaan, että olisivat menneet +kotiin, olivat tytöt kääntyneet rantaan, siellä paloi vain harvassa +lyhtyjä. Lumisen lahden takaa häämötti jotakin mustaa: se oli lehdetön +metsä. Harva ihminen vain tuli vastaan. + +-- Olin häneen tutustunut jo koulutyttönä, sanoi Elli. -- Hän saatteli +minut kotiin, lähetti kukkia syntymäpäivikseni ja tuli noutamaan minua +kävelyille. Ensimmäisenä ylioppilasvuonna -- voi sitäkin aurinkoista +aikaa! -- olimme yhdessä joka päivä. Rakastin häntä, olin varma hänen +rakkaudestaan, vaikk'ei hän sanoin ollut ilmaissut mitään... + +Aili odotti jännityksellä, tuontuostakin luoden katseen ystävättäreensä. + +-- Koulu loppui, minun piti lähteä maalle. Olimme viime iltaa yhdessä. +Hyvästi jättäessään hän -- suuteli minua... + +Ailin silmiin herui kyyneliä. Hän pusersi Ellin kättä. + +-- Hän kirjoitti minulle koko kesän, mutta sitten alkoivat kirjeet +kulkea hitaammin. Vihdoin ne lakkasivat kokonaan... Kun kahden vuoden +kuluttua tulin takaisin Helsinkiin, liehitteli hän toista, mutta minä, +minä en ollut voinut unohtaa... + +-- Mutta mitä hän sanoi, kun sinut näki...? + +-- Mitä hän sanoi? Oli ystävällinen, kohteli niinkuin ei mitään olisi +ollut. Emme koskaan ole koskettaneet menneisyyteen. + +-- Sinä olet siis usein puhunut hänen kanssaan? + +-- Olen, olen, usein... + +-- Ja sinä olet tyynesti voinut häntä kohdata, vaikka hän on sinut +pettänyt. + +-- On pitänyt tottua. Minä en ole ainoa... + +-- Voiko siihen sitten yleensä tottua...? + +Äänettöminä tytöt seisoivat ja tuijottivat pimeään maisemaan. Joku +mies, joka kömpi esiin telineiden takaa, sai heidät säpsähtämään ja +kääntymään kaupunkiin päin. + +-- En sitä itsekään ymmärrä, mutta niin se on... Minä kohtaan hänet +joka päivä, me puhelemme kuin hyvät tutut, laskemme leikkiä... Hän +liehittelee toisia, näen hänen heittävän yhden toisensa perästä, +ottaakseen uuden. Välistä tuntuu siltä, että minä se olenkin, josta +hän pitää, vaikk'ei hän mitään sano... Hän katsoo minuun niin +omituisesti... Mutta minä, minä häntä odotan, minä häntä rakastan. Sano +Aili, sano, eikö tämä ole surkeaa! + +Elli purskahti itkuun. + +-- Sinä kohtaat hänet joka päivä, sanot... Kuka...? + +Sanat tukahtuivat Ailin kurkkuun. Hän kysyi itseltään kiireesti keitä +Elli joka päivä kohtasi. Hänen tietääkseen ei muita kuin heidän +klikkinsä herroja. Mutta kuka se heistä olisi ollut? Äänettöminä tytöt +saapuivat Ailin kotiportille. + +-- Tahdotko tietää kuka se on? sanoi Elli. + +-- Jos sinä tahdot sen minulle uskoa! + +-- Mutta se ehkä koskee sinuun...? + +-- Kuinka niin? kysyi Aili pelästyneenä. -- Ei, ei, sano nyt vain. + +-- Eero, kuului hiljaa Ellin huulilta. + +Ailissa tuntui kaikki kangistuvan. Hänen rintaansa nousi suuri +ruumiillinen tuska, joka hetkeksi vei häneltä kaikki ajatukset. Kun +Elli huolestuneena rupesi kysymään, mikä hänen oli, tuli hän vihdoin +järkiinsä. + +-- Voi sinua raukkaa! sai hän sanotuksi. -- Etkö tule meille? + +-- Ei kiitos, en minä nyt voi. + +Aili pusersi hänen kättänsä ja jäi hetkeksi katselemaan hänen +jälkeensä. Sitten hän avasi oven valaistuun porraskäytävään. Oli kuin +suuren rajuilman humu olisi ollut likenemässä häntä ja myrskyn keskeltä +soi hänen korviinsa: sinun ainoasi livahtaa tiehensä... tiehensä, valuu +sormiesi lomitse kuin vesi...! Aili painautui seinää vastaan ja pusersi +kätensä povelleen. + +Samassa kaikui porraskäytävästä askelia. Aili karkasi ylös toiseen +kerrokseen ja soitti. Tohtori itse avasi. Eteiseen näkyi punertavassa +valaistuksessaan pieni huone salin takana, aivan samanlaisena kuin +sinä iltana jolloin Aili oli tullut. Kuului ääniä, naurua... Salin +keinutuolissa istui Eero ja Sohvi seisoi hänen vieressään. Hän oli +pehmeänharmaassa puvussa, kirjava liina kaulassa. + +-- Pulu, pikku Pulu! huudahti hän ja juoksi Ailia vastaan, -- tule +auttamaan minua... Tämä Eero, senkin jörö, ei tahdo tanssia kanssani +tarantellaa! Nyt on varsinainen tanssija sairastunut eikä sitä opi muut +kuin Eero, joka sen osaa... Pyydä sinäkin Pulu...! + +-- Tietäähän Eero mitä tekee, sanoi Aili väkinäisesti hymyillen. + +Sohvin kädet, jotka olivat levänneet hänen olkapäillään valuivat alas. +Hän ojensihe suoraksi, katsoi Ailiin pitkään ja sanoi nauraen: + +-- Kas... kas... sitä pikku neitiä! + +Aili punastui. Sohvin sanat häntä sekä nolasivat että suututtivat. + +-- Ajattelen vain, ettei Eerolla ehkä ole aikaa... koetti hän selittää. + +-- Niinkuin en minä tuntisi Eeroa ja tietäisi, mihin hänellä on +aikaa! nauroi Sohvi. -- Ja sinä luulet, sinä pikkuinen Pulu, että hän +suuriakin tutkimuksia saa aikaan näinä päivinä ennen arpajaisia!... +Sinä erehdyt, jos niin luulet... jollei miehessä aivan viimeisinä +aikoina ole tapahtunut erinomaisia muutoksia. + +-- Anna ajatusaikaa huomiseen! pyysi Eero. + +-- Saat, jos vastauksesi tulee myöntävä! + +Suuri kiire vallitsi talossa: arpajaisvoittoja viimeisteltiin, +pukuja koeteltiin ja neulottiin. Rouva Wahlfelt kulki edestakaisin, +neuvoen ja ohjaten kaikille ystävällisesti hymyillen. Ei ollut aikaa +laiskotteluun, Ailikin sai käsiinsä työn, ja hän kävi sen kimppuun +oikein nautinnolla. Hetkiseksi tuli tohtori sisään, teki jonkin +kysymyksen, ihaili valmistuksia ja katosi sitten huoneeseensa. + +Vieraiden mentyä istuivat Eero ja Aili niinkuin tavallisesti illoin +pienessä punaisessa huoneessa salin takana. Lamput olivat jo sammutetut +paitsi eteisessä, josta lankesi viisto valo aina heihin asti. He +istuivat käsityksin. Eero koetti vetää Ailia lähemmä, mutta hän asettui +raskaasti nojaamaan sohvan tyynyille. + +-- Olen iloissani, sanoi Eero, -- kun koko tämä kiire on ohitse! + +-- Aiotko tanssia tarantellan? kysyi Aili hetken vaiettuaan. + +-- En tiedä. Ei tee ensinkään mieleni, mutta vaikea on kieltääkin, kun +sen satun osaamaan ja toinen tuskin kunnollisesti ehtii sen oppia. +Lisäksi tämä hyväntekeväinen tarkoitus... Mitä sinä ajattelet asiasta? + +-- Niin se kai on... + +-- Sinua väsyttää, armaani. Paina pääsi rinnalleni ja nuku siihen! Pian +voimme odottaa kirjettä Kaarilasta... + +-- Niin, kahden päivän perästä. + +Aili oli levoton. Tuntui siltä, että hänen velvollisuutensa on luopua +Eerosta, koska kerran Elli häntä rakastaa. Mutta jos hän on lakannut +Elliä rakastamasta ja nyt rakastaa Ailia? Vaan entä jos hän lakkaa +rakastamasta Ailiakin...? + +-- Kuule, mitä sinä pidät Ellistä? kysyi hän äkkiä. + +-- Ellistä? Kuinka niin?... Oli aika jolloin hänestä pidin oikein +paljon, mutta sittemmin... Siirappia, siirappia liian paljon... No, +onhan hän silti hyvä tyttö. + +-- Entä Sohvista? + +-- Viisas tyttö. Ja hauska siitä, että hänen kanssaan voi puhua mistä +tahansa. Miksi sitä kysyt? + +-- Muuten vain tuli mieleeni. + +Aili painautui Eeroa vastaan ja tarttui hänen käteensä ikäänkuin +pidättääkseen häntä tässä. Hän oli kysymäisillään, mitä se oli, josta +Sohvin kanssa saattoi puhua, mutta ei saanut sanoja lausutuiksi. Hän +sulki silmänsä. Himmeänä lepäsi valo hänen kasvoillaan. Eero silitti +hänen hiuksiaan ja kuiskasi hänen korvaansa rakkauden sanoja. + +-- Eero, pidätkö minusta? Miksi pidät minusta? + +-- Sitä et kysyisi, jos tietäisit miten kaunis sinä olet. + +-- Siksikö sinä pidät minusta? Siksi vain? + +-- Sinä olet niin hyvä. + +Eero painoi tytön huulille suudelman, mutta Aili nosti silmänsä ja +alkoi kiivaasti: + +-- Ei, minä en ole hyvä, tiedäthän sen. Älä pidä minusta hyvyyden +tähden, sitten et kauankaan saa pitää... + +-- Vai enkö...! Eero sanoi sen hymyillen, äänellä, jolla lapselle +laverrellaan. -- No, en minä osaa sitä asiaa määritellä, suloinen sinä +vain olet! + +Ja hän suuteli häntä kiihkeästi, huulille, silmille, niskaan. + +Aili unohtui siihen niinkuin kissa nukkuu, kun sitä silitellään. Hän +lepäsi ajatuksettomana, onnellisena. Hän näki vain loisteen Eeron +silmistä, kuuli hänen äänensä, tunsi hänen lämpönsä. + +-- -- -- + +Arpajaiset näyttivät onnistuvan erinomaisesti. Voittoja tuli +tulvimalla. Niitä oli Wahlfeltin sali aivan täynnä, yksi toistaan +komeampi. Heti suurukselta olivat Lyydi rouva ja Eero lähteneet +seurahuoneelle järjestämään ja kun Aili hiukan myöhemmin sinne +saapui, liikkui siellä ihmisiä edestakaisin, kiireesti, kasvoilla +iloinen jännitys. Suuri sali oli tyhjä, siellä täällä lepäsi tuolilla +päällystakki tai istui pari henkeä. Orkesteri soitti, lavalla +harjoiteltiin paraikaa tanssia. Eero ja Sohvi näkyivät olevan parit... +Aili riensi sivuhuoneeseen, josta kuului ääniä. Siellä järjesteltiin +voittoja, kaksi herraa seisoi rappujen nenässä ripustamassa telineille +mattoja, peitteitä, kirjavia, muhkeita korutavaroita, mihin pantiin +kipsinen kuva, mihin rehevälehtinen kukka, mihin ripustettiin taulu... +Nuoret naiset häärivät mukana. Kaikilla oli kiire. Ilolla tervehdittiin +Ailin tuloa ja Matti Mantere pyysi paikalla häntä auttamaan itseään. +Hänelle oli annettu tehtäväksi koristaa joulukuusi, joka tarvittiin +erääseen kuvaelmaan. Aili kapusi tuolille, Mantere seisoi pöydällä, +ja siinä he nauraen ja puhellen ripustivat "enkelinhiuksia" ja muita +koristuksia kuusen oksille. Matti oli suorastaan vallattomalla +tuulella. Ja Ailin mieli olisi epäilemättä ollut yhtä kevyt ja +huoleton, jollei Eero olisi ollut tanssimassa tuota tarantellaa. Se +vaivasi häntä, vaikka hän koettamalla koetti olla sitä ajattelematta. + +Orkesteri soitti, tanssijat lavalla tekivät siroja hyppyjä, useat +olivat jo puvuissakin. Palvelustytöt, jotka olivat tulleet tuomaan +rouviensa keräämiä voittoja, pysähtyivät ovensuuhun katselemaan. +Ihmisiä tuli ja meni lakkaamatta. Äkkiä seisoi Ailin edessä +köyhännäköinen, keski-ikäinen nainen, hartioillaan harmaa saali. Hän +niiasi ja kysyi ujostellen: + +-- Missäs täällä otetaan vastaan voittoja niihin suomalaisiin +sivistysarpajaisiin? + +-- Kyllä se on täällä! + +Mantere kiiruhti pois ja palasi hetkisen kuluttua takaisin Lyydi rouvan +kanssa, joka ystävällisesti tervehti naista. + +-- Tässä olisi pikkuinen lisä, sanoi tämä, vetäen huivinsa alta esiin +karkean käden ja laskien rouva Wahlfeltin käteen kymmenen markan +setelin. + +-- Keneltä tämä on? + +Rouva Wahlfeltin kasvot seurasivat ystävällisellä hymyllä naisen +liikkeitä. + +-- Kyllä se on minulta, virkkoi tämä ujosti. + +-- Kiitos, kiitos! sanoi Lyydi rouva, tarttuen molemmin käsin naisen +käteen. -- Kuka te olettekaan jos sallitte minun kysyä? + +-- Pesijänähän minä täällä Helsingissä... Olen jo ollut toistakymmentä +vuotta... Mutta olen kotoisin sieltä Savosta ja kun sanovat näitä +arpajaisia pidettävän Savon sivistyttämiseksi, ja kun on niitä omaisia +siellä Savossa... + +Naisen ja rouva Wahlfeltin ympärille oli kokoontunut piiri nuoria +neitosia ja herroja, jotka hartaudella seurasivat kohtausta. Useat +heistä tahtoivat painaa naisen kättä ja rouva Wahlfelt saattoi hänet +ovelle asti, liikutuksen kyynel silmässään palatakseen huoneeseen, +jossa rouvat olivat työssä. Kun hän sitten kertoi tapauksen, herätti se +yleistä myötätuntoa ja iloa ja ehdottomasti käänsivät kaikki päätään +katsomaan likaista seteliä Lyydi rouvan kädessä, jonka köyhä nainen +varmaankin uhraten oli luovuttanut kotiseutunsa sivistyttämiseksi. + +Hiukan myöhemmin saapui seurahuoneelle pari sanomalehtimiestä saamaan +tietoja ohjelmasta. Lyydi rouva selitteli heille kohteliaasti kaikki +mitä he tahtoivat tietää ja antoi jalomielisesti muiden rouvien lähteä +kotiin päivällisille. Pitihän jonkun jäädä ottamaan vastaan voittoja. +Saattoihan hänkin jäädä! Aili kyllä toimittaisi emännänvirkaa kotona. +Hän suuteli Ailia otsalle, antoi hänelle muutamia ohjeita ja lähetti +hänen kanssaan tuhansia terveisiä kotiin. + +Aililla ja Sohvilla oli osaksi sama matka, he läksivät siis yhdessä. +Sohvi oli erinomaisella tuulella, nauroi, veikeili ja laski leikkiä. +Äkkiä kävi hän tarkkaavaiseksi ja iski silmänsä naiseen, joka, yllään +avara turkki, asteli heidän edellään. Hän liikkui hitaasti, lakki oli +sidottu vaalealla harsolla. Sohvin kasvoille vetäytyi omituinen hymy. + +-- Vahinko, ettei Eero nyt ole täällä, sanoi hän. -- Näkisi vanhan +henttunsa. + +-- Missä? Tuo neitikö? kysyi Aili. + +Sohvi purskahti nauruun. + +-- Neiti? Ei, niin hullusti eivät sentään asiat ole. Rouva hän on, +miehensä laillinen vaimo. Toukokuussa, sillaikaa kuin Eero oli +Kaarilassa, olivat häät... Sinä punastut, pikkuinen Pulu... + +-- Enhän, yritti Aili, -- mitä syytä minulla olisi? + +Mutta siitä huolimatta olivat Sohvin sanat ajaneet veren hänen +poskilleen. + +-- Tyttö rakastui jo koulussa ja jonkin aikaa oli Eerokin pahasti +pikiintynyt. Mutta sitten hän hänet heitti. Tyttö käveli kalpein poskin +vuoden ja kaksi. Mutta kun näki, ettei se auttanut, niin meni toiselle +miehelle, itseään kahtakymmentä vuotta vanhemmalle. Rakkaudesta +tietysti ei puhettakaan, mutta koti kuuluu olevan komea, eikä puutetta +mitään. + +Nainen vastasi Sohvin tervehdykseen sanattomana nyökäyttäen päätään. +Hän näytti aivan nuorelta, somat, punaposkiset kasvot ja lahea vaalea +tukka. + +-- Niin, niin, jatkoi Sohvi, kun he olivat päässeet hänestä kappaleen +matkan päähän, -- hän ei ole ainoa kukkanen, jonka lehdillä perhonen +Eero hetkisen on suvainnut viivähtää... Eero on erinomainen toveri, +herttainen ja hyväsydäminen poika -- mutta sitä tyttöä en minä +onnittele, joka hänelle lähtee vaimoksi! + +Hän hymyili ja loi Ailiin tutkivan katseen. Aili tunsi, että nyt hän +tahtoo hänet urkkia pohjia myöten. + +-- Minä päinvastoin luulen, että Eero saattaa tehdä hyvinkin +onnelliseksi sen naisen, johon hän kerran oikein todenteolla rakastuu, +koetti hän tyynesti sanoa. -- Onhan hän vielä niin nuori. + +Sohvi katsoi häneen läpitunkevasti ja jatkoi: + +-- Hyvä on uskoa hyvää...! Mutta minä puhun vain kokemuksesta... Eero +on kyllä kerran minullekin vannonut iäistä rakkautta, mutta se ei estä +häntä ehkä tänäkin hetkenä olemasta kihloissa toisen kanssa!... Minä en +silti mene hirteen! Nauran hänelle vasten silmiä. + +Ja hän rupesi hyräilemään tarantellan säveltä, ojensi kiireesti +Ailille kätensä ja poikkesi omalle kadulleen. Aili kuuli hänen vielä +mennessäänkin nauravan. + +Hän inhosi häntä. Kuinka hänen naurunsa, koko hänen käytöksensä oli +raakaa ja sydämetöntä! Mutta varma oli, ettei hän antaisi Sohvin +sanojen itseensä vaikuttaa. Hän rakasti Eeroa, hän oli varma Eeron +rakkaudesta. + + + + +VIII + + +Ovi naisten pukuhuoneeseen avautui ja sisään astui rouva Wahlfelt, +yllään pitseillä koristettu musta silkkipuku, rinnalla kimppu eläviä +ruusuja. + +Keskellä lattiaa oli pitkä pöytä ja pitkin huoneen syrjiä kulki +samanlaisia pöytiä. Seinillä riippui päällysvaatteita, turkkeja ja +huiveja sellainen määrä, että minä hetkenä tahansa saattoi odottaa +naulojen sortuvan. Niiden päälle oli kuitenkin vielä ripustettu +keveitä, vaaleita tanssipukuja, ja mikä ei mitenkään ollut mahtunut +sinne, se oli kiinnitetty oven kääkään tai muualle, missä vain oli +jonkinlainen hakanen tai naula. Pöydät olivat kohollaan peilejä, +toalettitarpeita, saksia, kampoja, maalirasioita, tekokukkia, pitsejä, +silkkiharsoja. Lattialla oli huiskinhaiskin tanssi- ja päällyskenkiä, +koppia, lippaita, laatikoita. Ja näiden tarpeiden ympärillä hääri +tulisessa kiireessä ja tungoksessa, joka hetki lankeamaisillaan +lattialle sullottuihin esineisiin, muutama kymmenkunta nuorta naista, +toisiaan tuuppien, mikä hapset hajalla, mikä hiuksiaan kähertäen, +mikä peilin edessä maalaten poskiaan. Toiset taas istuivat pöydän +ääressä äänettöminä ja tahdottomina, antaen avuliasten rouvien tai +asianymmärtäväisten neitien koristaa itseään mielensä mukaan. Joku +tuli myöhään, riisti miltei epätoivoisassa kiireessä yltään vaatteet, +pukeutuakseen toisiin ja antautuakseen maalattavaksi. Sitä myöten kuin +esiintyjät valmistuivat, saivat he nousta pöydälle seinän vieressä, +ollakseen tieltä poissa. Siinä heitä jo seisoi tusinallinen. Ilmavissa, +siroissa puvuissaan, paljain kauloin ja käsivarsin, hiukset hajalla +ja hohtavin poskin olivat he aivan kuin vahanuket, joille taitava +tehdas on antanut liikkuvat jäsenet. Tyyninä ja tyytyväisinä katselivat +he allaan kuhisevaa muurahaispesää, tuontuostakin naurahdellen tai +puhellen keskenään. + +-- Jokohan kohta saamme antaa orkesterille merkin? kysyi rouva +Wahlfelt, luoden tarkastavan katseen ympäri huonetta. + +-- Ei vielä! Kyllä, kyllä! Kohta, kohta! kaikui vastaukseksi mitä +erilaisimmissa äänilajeissa. + +Rouva Wahlfelt loi kysyvän katseen tummaihoiseen, vanhanpuoleiseen +naiseen, joka hiki otsassa ja ärtyneen näköisenä maalaili tyttöjä ja +antoi vastauksia niihin tuhansiin kysymyksiin, joita sateli hänen +ympärillään. + +-- Mitä sinä arvelet, Hilma kulta? + +"Hilma kulta" antoi suostumuksensa ja rouva Wahlfelt riensi pois. Oven +avautuessa käyttivät tytöt tilaisuutta kurkistaakseen saliin, joka oli +täpösen täynnä juhlapukuista yleisöä. + +Pian kuului leveä sävel, orkesterin ensimmäinen. Ja samalla kiihtyi +kiire naisten pukuhuoneessa ylimmilleen. Juostiin, huudettiin, +loukkaannuttiin, unohdettiin -- kaikki samassa silmänräpäyksessä. + +-- Voi kuinka väsyttää, sanoivat Aili ja Elli toisilleen. He olivat +olleet ensimmäisiä valmistuneita, joten he jo kauan olivat katselleet +kiirettä. + +-- Miltä minä näytän? + +-- Kaunis olet! Entä minä? + +-- Hyvin, hyvin kaikki. Voi kuinka väsyttää ja palelee! + +Aili pusersi Ellin käsiä ja yritteli hiukan liikkua, mutta silloin +rupesi pöytä niin tärisemään, että huuto pääsi kaikilta, jotka sillä +seisoivat odottamassa. + +-- Ensimmäinen kuvaelma sisään! komensi Hilma neiti. + +Tytöt juosta sipsuttelivat takateitä pimeän käytävän läpi ahtaalle +näyttämölle, missä herroja jo oli odottamassa ja tunnettu taiteilija +alkoi järjestää heitä kuvaelmaksi. + +Esirippu nousi... laski. Käsien pauke pääsi valloilleen. Yleisö +vaati ja sai kuvaelman uudestaan. Jo seurasi toinen ja kolmas. +Kaikki onnistui erinomaisesti ja kaikki piti esittää toistamiseen. +Jo ensi väliajalla myytiin arvat loppuun. Ja ohjelman yhä jatkuessa +kasvoi mieltymys, kunnes esiripun laskettua viimeisen kerran, käsien +taputuksesta ei tahtonut tulla loppua. + +Entistään suurempi sekamelska vallitsi nyt naisten pukuhuoneessa. Piti +hieroa pois maali kasvoista ja pukeutua. Lyydi rouva oli auttamassa +tyttöjään, mutta kun hän vihdoin Ailin kanssa astui saliin, oli tanssi +jo alkanut. Väentungoksen läpi suuntasi Eero askeleensa suoraan heitä +kohti ja vei Ailin tanssiin. Hän piti häntä lujasti kiinni, kannattaen +häntä miltei ilmassa. Kiiltävä lattia oli heidän jalkainsa alla ja +heidän ympärillään soivat valssin sävelet. + +-- Kuinka sinä olit kaunis kuvaelmassa! kuiskasi Eero. + +-- Olinko! Kuinka on hauskaa tanssia. + +He tekivät neljä kierrosta salin ympäri ja kun he hengästyneinä +taukosivat, kumarsi Ailille toinen herra, joka jo näkyi seisoneen +odottamassa. Sitten seurasi kolmas ja neljäs. Tyttö heittäytyi yhdeltä +toiselle, levähtäen ainoastaan silloin, kun ei väentungoksen tähden +päästy kuin hiljaa eteenpäin, sitten hän taas kiiti hurjassa lennossa +pitkin sileää permantoa. + +-- Voi, miten äärettömän hauskaa on tanssia! + +Hän lausui sen nuorelle herralle, joka vasta oli hänelle esitelty ja +jonka nimeä hän ei edes ollut kuullut. + +-- Niin on minustakin! Mutta eikö neitiä väsytä. Olette aivan +hengästynyt. Jos menisimme ja söisimme annoksen jäätelöä. + +-- Olkoon menneeksi! + +Hän tarjosi käsivartensa. He saivat pienen pöydän ravintolahuoneessa. +Aili löyhytteli viuhkallaan, jonka reunassa oli untuvapäärme ja +heittäytyi huolimattomasti nojatuoliin. Lyydi rouvan ripustaessa +viuhkaa hänen vyölleen, oli hän epäillyt, osaisiko hän sitä käyttää, +mutta luonto näkyi opettaneen! He puhuivat kuvaelmista ja söivät +jäätelöä. + +-- Jaa tiedättekö, minulla ei vielä koskaan ole ollut niin hauskaa kuin +tänään! huudahti Aili äkkiä. + +-- Todellako! Kuinka niin? + +-- En ole koskaan vielä tanssinut niinkuin tänään. Minä rakastan +tanssia... Enkö saisi pyytää teitä... anteeksi, ehkette tahtoisi... + +-- Mitä? Kuinka sanoitte? + +-- Ei, ei, ei se ollut mitään. + +Aili peitti viuhkalla kasvonsa. Ainoastaan silmät, otsa ja hiukset +näkyivät valkean untuvareunan takaa. + +-- Mutta neiti, hyvä neiti, sanokaa se! + +-- Te nauratte minulle! + +-- En, en totisesti. Vakuutan, että olen hyvin onnellinen, jos jotakin +voin tehdä hyväksenne. + +Aili nousi, laski raskaasti toisen kätensä pöydälle, hypisteli toisella +kukkia rinnallaan, katsoi ujosti hymyillen eteensä ja sanoi: + +-- Tanssikaa kanssani vielä kerran! Te tanssitte niin hyvin. + +-- Miten mielelläni, neiti! + +Hän kilisti palvelijan paikalle ja tarjosi Ailille käsivartensa. Ovessa +oli tungos niin suuri etteivät he heti päässeet saliin. Aili katsahti +sattumalta taakseen ja näki silloin eräässä salin kulmassa koko klikin +koolla. Sohvi ja Eero puhelivat kiihkeästi ja katsoivat häneen. He +olivat istuneet aivan hänen likeisyydessään, vaikkei hän ollut heitä +huomannut. Seuraavana hetkenä hän jo kiiti sileällä lattialla, sävelten +soidessa, ajattelematta mitään muuta kuin hetkeä, jossa eli. + +-- Te ette varmaankaan ole helsinkiläinen...? + +-- En! Maalta minä olen, vastasi ylioppilas hymyillen. + +Hengästyttyään pahanpäiväisesti jäi Aili vihdoin Lyydi rouvan viereen +siihen kaukaiseen kulmaan salia, niissä rouvat puhellen ja tanssia +katsellen pysyttelivät. + +-- Täältäkö siis vihdoinkin löydän Pulu neidin, kuului äkkiä Matti +Manteren ääni. -- Olen ainakin kolme kertaa yrittänyt pyytää teitä +tanssiin, mutta olette ollut niin "ylösotettu". + +-- Oletteko? Niin, minä olen tanssinut paljon. On ollut niin mainion +hauskaa. + +-- Oletteko jo kuullut, että muuan, joka tahtoo pysyä tuntemattomana, +on lahjoittanut arpajaiskassaan kymmenen tuhatta markkaa! + +-- Mitä te sanotte? Kymmenen tuhatta! Yksi ainoa henkilö! + +-- Niin, se oli jalomielinen lahjoitus. Nyt saattaa todellakin ruveta +ajattelemaan "Savon sivistyttämistä", niinkuin tuo pesijätär sanoi. + +Ailin päähän välähti äkkiä tuuma. + +-- Kuulkaa, sitten ei myöskään ole liikaa, jos minun syrjäisen kotini +tulevalle koululle lahjoitatte jonkin satasen. Sanokaa, luuletteko, +että se käy? + +-- En varmaan tiedä, mutta eiköhän. Koetetaan ja eletään toivossa... +Ettehän unohda, että lupasitte minulle toisen franseesin...! + +-- En, en mitenkään. + +Ensimmäisen franseesin soitto helähti samassa. Laine ja Aili saivat +hyvät paikat ja istuutuivat odottamaan rivien järjestymistä. Ihmisiä +käveli edestakaisin, jokainen koetti etsiä paikkaa. Laineen silmät +olivat puoliummessa, hän nojasi huolimattomasti eteensä, hymy huulilla. +Eero ja Sohvi, jotka samassa sattuivat astumaan sivutse, pysähtyivät +hetkeksi heidän eteensä. + +-- Näyttää siltä, naurahti Eero, -- kuin aikoisit nukkua pois koko +maailmasta... + +-- Tai ehkä sinä, lisäsi hiukan pisteliäästi Sohvi, -- teet +psykoloogisia havaintoja. + +-- Joko olette kuulleet tuosta suuresta lahjoituksesta? + +-- Aikoja sitten! + +Laine haukotteli. Franseesi alkoi, Eero sitä johti. Kuinka hän oli +hienon näköinen frakkipuvussaan ja valkeissa hansikkaissaan! Ja kuinka +hellästi Sohvi painautui häntä vastaan, kun he tanssivat. Ailin silmät +seurasivat heitä vaistomaisesti. Kumarruksella, joka tavoitteli +maailmanmiehen tapaa, johdatti Laine Ailia. Musiikin pauhinasta kuuli +hän äänen lausuvan: + +-- Toinen antoi kymmenen, toinen kymmenentuhatta markkaa. Siitä ei +liene eri mieliä, kenen lahja on suurempi, vai kuinka, Pulu neiti? "Ja +moni rikas pani paljon. Niin tuli myöskin köyhä leski ja pani kaksi +ropoa. Minä sanon teille jne." + +Viime sanat kaikuivat tanssin pyörteessä. Hän piteli Ailia käsissään ja +kiidätti häntä kuin höyhentä. + +-- Olettepa te hyvin lukenut Testamenttinne, sanoi Aili. + +Hänen poskensa paloivat ja silmistä loisti. Samassa kysyttiin jotakin +hänen takanaan. Muuan herra ojensi hänelle mustaa samettinauhaa -- +hänen palmikkonauhaansa, joka oli irtaantunut ja pudonnut. Aili +kumarsi ja hymyili hänelle kiitokseksi. Hetkisen kuluttua hän taas oli +istumassa, viuhkaansa löyhytellen ja liikuttaen jalkansa kärkeä tahdin +mukaan. + +-- Niin, niin, alkoi Laine hitaasti, -- tässä sitä nyt tanssitaan +kokoon rahaa -- olin sanomaisillani hätääkärsiville, tarkoitan tietysti +-- sydänmaitten sivistyttämiseksi. + +Aili totistui ja jäi häneen tuijottamaan. + +-- Kuinka te voitte olla noin sydämetön? + +-- Miten niin? Samallahan voisitte pitää koko puuhaa sydämettömänä. Ja +se on sentään vuotanut sulasta ihmisrakkaudesta. + +-- Mikä tuuma? Tämä tanssiko? + +-- Nämä arpajaiset tietysti. + +-- Niin, nämä arpajaiset, mutta ei tanssi. Se on pelkkää huvituksen +halua. Sillä ja ihmisrakkaudella ei ole mitään yhteistä. + +-- Minä vakuutan, ettei se ole mitään mahdotonta. Kuinka monta +monituista kertaa olenkaan mennyt iltamiin ilman vähintäkään +huvituksenhalua, vain siksi, että ne ovat olleet hyväätekevää +tarkoitusta varten, ja olen tahtonut antaa roponi. + +-- Olisitte voinut antaa roponne ilmankin. + +Laine kohautti olkapäitään. + +-- Jos olisikin joku tuhatmarkkanen antaa, niin sen sillä tavalla +antaisikin... mutta niissä varoissa en minä ole. + +-- Mutta jos te luovutatte roponne ja sijaan saatte noiden iltahuvien +ohjelman ja tanssin niin ettehän te itse asiassa ole mitään antanut. + +-- Minä olen uhrautunut hyvän tarkoituksen takia, sillä muuten en +totisesti olisi viitsinyt mennä noihin niinsanottuihin huveihin. + +Tanssi vei heidät pyörteeseensä. Mutta Ailin mieleen oli tullut +jotakin raskasta. "Nyt siis tanssitaan kokoon varoja sydänmaan +sivistyttämiseksi", kuuli hän yhtämittaa korvissaan. Mitä yhteistä on +sydänmaalla, joka paraikaa hankiensa peitossa nukkuu rauhan unta ja +tällä loistavalla seuralla, jossa hymyillään ja iloitaan? Sydänmaan +hyväksikö täällä muka hymyillään, sydänmaan hyväksikö tanssitaan? Aili +purskahti kovaan nauruun. + +-- Niinhän te miltei nauratte, huomautti Laine, nostaen häntä hiukan +koholleen maasta ja vieden hänet paikalleen, -- niinkuin ajatellaan +luurankojen nauravan. + +-- Kas vaan, sanoi Aili, -- ettepä näy olevan niinkään huono +ihmistuntija. + +-- Mutta vakuutan teille, ettei se ensinkään teitä pue. Teidän kasvonne +ovat luodut hymyilemään. + +-- Vai niin luulette! Mutta jos vakuutan teille, että hymy itse asiassa +on minulle jotakin hyvin vierasta... + +-- Niin en usko teitä... + +Tanssin jälkeen vetäytyi Aili salin nurkkaan kasvien suojaan, jotka +koristivat voittonäyttelyä. Hän näki siitä koko huoneen valomerenä, +permannon, joka kiilsi, vaaleapukuiset naiset, herrat juhlavaatteissa. +Viereisestä huoneesta kuului lasien kilinää ja humua... Hän jäi +tuijottamaan pilariin salin syrjällä... + +Ja hänen eteensä nousi toinen kuva: Kaarila, jossa nyt nukutaan. Lumi +peittää vedet ja maat. On niin hiljaista. Yksin metsä huokaa... Oi +äiti, oi Pekka!... Tuolla on Seppälä mäen päällä... työ, leivättömyys, +äidittömät lapset... Lieneekö se täti heille hyvä? Ehkä soimaa ja +lyö, ehkei rakkaudella neuvo pahantapaisia... Mitä on tullut Olkasta, +joka jäi itkemään? Miksi hän itki? Eeroonko hän todellakin oli ollut +rakastunut?... Tutut kasvot sukelsivat esiin, muistuivat mieleen +rengit, piiat, torpparit ja heidän perheensä, vaivaistalo köyhineen, +kerjäläiset, mustalaiset... Ainainen työ, ainainen huoli, ainainen +taistelu leipäpalasesta, ei aikaa ajatella mitään muuta, kieltäymykset, +kärsimykset, kuolema, unohdus... yksinäisyyden iäinen kaiho... + +Lehteriltä remahti tanssisävel. Aili säpsähti ja palasi nykyisyyteen. +Mitkä vastakohdat! Korvia särkevinä epäsointuina kohtasivat ne juuri +hänen sydäntään, vihloen kuin terävät veitset. Kyynelet tulvivat hänen +silmiinsä. Hän puri kokoon huulensa ja kiiruhti naisten pukuhuoneeseen. +Vaistomaisesti vältti hän koppia ja laatikkoja, jotka olivat lattialla. +Onneksi eivät naiset, jotka peilin edessä hääräsivät, olleet tuttuja. +Aili pelkäsi tuttuja. Hän oli nukkunut pitkää unta, nyt seurasi +herääminen. Hän oli langennut taivaastaan niinkuin aina ennen. Tällä +kertaa oli uni ollut sikeämpää kuin milloinkaan ennen, herääminenkin +oli voimakkaampi entistään. Hän kuuli, että se mitä nyt soitettiin +oli masurkkaa, -- se kauan suunniteltu masurkka! Hänen oli mahdoton +sitä tanssia. Hän otti kiireesti ylleen päällysvaatteet ja riensi +ulos syrjätietä, alas pimeitä portaita, jotka johtivat valaistuun +porraskäytävään. Siinä luuli hän kuulleensa nimeään lausuttavan ja +askelten ajavan itseään takaa... Mutta hän ei kääntynyt katsomaan +taakseen. Hänellä oli se tunne, että jos hän sen tekee, niin hän +muuttuu suolapatsaaksi. Hän veti vain huivia silmilleen, kyynelet +tulvivat tulvimalla, turhaan koetti hän ponnistaa vastaan. Lihava +ovenvartija loi häneen kummastuneen katseen, avatessaan hänelle ovea. + +Suloinen kylmä siveli hänen polttavia kasvojaan. Hän ei tehnyt +selkoa itselleen, minnepäin hän meni. Hän vain riensi, puoleksi +juoksemalla, ikäänkuin takaa-ajajaa pakoon. Olisipa nyt ollut metsä, +johon olisi voinut mennä, heittäytyä hankeen, itkeä siinä ja antaa +tuulen lohduttaa!... Mutta hän ei tuntenut kaupunkia niin hyvin, että +hän olisi tietänyt missäpäin metsä oli. Ja tuskinpa olisikaan voinut +lohduttaa muu kuin kodin metsä! Hänet valtasi sellainen ikävä, että hän +ääneen valitti. + +Askelia kuului hänen takanaan, pitkä herra seurasi häntä. Hän pelästyi +ja alkoi astua kiireemmin. Herra astui perässä ja jo puhutteli. + +-- Älkää pelätkö... Aili neiti... + +Aili tunsi äänen ja seisahtui, tunsi jo miehenkin, se oli Matti +Mantere. Hänen tulonsa vaikutti kuin poliisin lähettämä kylmä vesisade +paloruiskusta keskelle kapinaan nousseiden kaupunkilaisten joukkoa. +Airi havaitsi äkkiä koko hulluuden pakoretkessään. + +-- Enkö saa teitä saattaa...? On näet vähän vaarallista naisen astua +yksin keskellä yötä. + +-- Kuinka te tiesitte tulla? + +-- Satuin onneksi näkemään, kun astuitte alas portaita. Eiköhän +olisi parasta, että kääntyisimme takaisin... Omaisenne voivat tulla +levottomiksi. + +-- Olkaa te hyvä, viekää heille sana, että olen mennyt kotiin. Minun ei +enää tee mieleni tanssia, en _voi_ tulla sinne... + +-- Meidän täytyy silloin kääntyä aivan toiseen suuntaan, sillä ettehän +te täälläpäin asu. + +He astelivat ääneti. Lumi narisi jalkain alla. Aili tuontuostakin +nyyhkähti. + +-- Pulu neiti, teitä on varmaan joku loukannut? + +-- Ei, ei, ei kukaan. + +Matti lausui arveluja sinne tänne. Hänen käytöksensä oli niin +hienotunteista ja luottamusta herättävää, että Aili vihdoin rupesi +tunnustamaan. + +-- Noita samoja asioita olen minäkin usein ajatellut, sanoi Mantere. +-- Oli aika, jolloin tahdoin nousta taistelemaan kaikkea tuota räikeää +ristiriitaa vastaan, joka meitä kohtaa joka askeleella. Mutta sittemmin +olen huomannut, että sen niin täytyy olla... + +-- Mutta jos kerran hyvään tarkoitukseen tahtoo jotakin antaa, niin +miksei sitä voi antaa sellaisenaan? Pitääkö sen välttämättömästi +käydä tanssihuvien kautta? Ne voisivat olla erikseen ja sillä tavalla +aivan oikeutetut. Kunhan ei niillä vain olisi mitään tekemistä +hyväntekeväisyyden ja ihmisrakkauden kanssa. + +-- Mutta iltamat ja arpajaiset ovat osoittautuneet tehokkaimmiksi +keinoiksi ihmisrakkauden palveluksessa. + +-- Se on hirveää sentään! + +-- Eihän mikään ole täydellistä tässä maailmassa. Pääasia on, että +tarvitsevat saavat apua. + +He vaipuivat ajatuksiin ja ottivat hetken perästä asian uudestaan +puheeksi. Mutta vastaus oli aina sama epämääräinen, tyydyttämätön. Aili +tuli kotiin, hiipi vuoteeseensa ja jatkoi ajattelemistaan. + +Mistä tulivat hänelle kaikki nuo tunteet, joista eivät muut mitään +tietäneet? Kun Jumala hänet loi, niin loiko hän hänet pitämään muista +huolta, tappamaan omia taipumuksiaan, elämään ja uhrautumaan muiden +hyväksi? + +Jos hän hymyili, niin varastiko hän siltä, jolla oli niin paljon +suruja, ettei hän voinut hymyillä? Eikö hän saanut tuntea iloa, kun oli +olemassa sellaisia, jotka itkivät? Pitikö hänen riisua vaate päältään +ja antaa se sille, jota paleli? Ja kun oli kerjäläisiä, jotka kalvoivat +leipäpalaa, niin saiko hän syödä herkkuja? + +Ja vihdoin: oliko se itserakkautta, jos hän luuli Jumalan määränneen +juuri _hänet_ pitämään huolta lähimmäisestään? Oliko se itsekidutusta? +Oliko se velvollisuuksien etsimistä, joita ei oltu hänelle tarkoitettu? + +Hän oli joskus yrittänyt puhua tästä kaikesta Eerolle. Eero oli +naurahtanut, silittänyt hiuksia hänen otsaltaan ja sanonut: "pois +pilvet onnemme taivaalta!" Siinä ei Eero häntä ymmärtänyt. Se oli +hänelle kaikista vaikeinta! + +Hän ei ollut ummistanut silmiään, kun parin tunnin perästä setä ja täti +palasivat kotiin. Lyydi rouva raotti kynttilä kädessä ovea tyttöjen +huoneeseen, mutta luuli molempien nukkuvan ja poistui. + +Ailin mieleen nousivat kaikki nuo mietteet, mitkä yksinäisyydessä +maalla olivat syntyneet, ne haarautuivat ja johtivat loppumattomiin. +Siitä saattoi tulla aivan hulluksi! Vihdoin hänelle selveni, että +hänen täytyy lähteä Kaarilaan, elää elämänsä sen kansalle, antaa sille +koko rakkautensa. Tämä tuli hänelle ikäänkuin tukevaksi pohjaksi +jalkain alle, luodoksi aavassa meressä, johon hän kahlautui kiinni. +Se rauhoitti... Hän alkoi ajatella kotimetsää ja lahtea, jonka aallot +sousivat rantaan... Mutta samassa muistui taaskin mieleen Eero, hänen +sulhasensa, Eero jota hän rakasti... + +Hän vaipui vihdoin uneen ja heräsi vasta kun Maija läksi kouluun... +Eerohan menee ulkomaille. Hän, Aili, odottaa vielä pari viikkoa +Helsingissä ja palaa sitten kotiin. _Kotiin!_ Riemulla tuo sana täytti +hänen mielensä. Pelkkä ajatus siitä jo rauhoitti. Hän oli jo aivan +tyynenä, kun Lyydi rouva tuli huoneeseen ja toi hänelle sanomalehden. + +-- No lapseni, pelkäsimme jo että olit tullut kipeäksi. Kuinka +sinä saatoitkaan lähteä yksin menemään, keskellä yötä, kenellekään +sanomatta?! + +-- Anteeksi, rakas täti! minun mieleeni johtui Kaarila ja kaikki siellä +kotona. Tuli niin vaikea olla, en tiedä oikein miksi, että minun piti +lähteä pois... en ajatellut, että olisi vaarallista mennä yksin. +Anteeksi...! + +-- No hyvä on, lapseni. Tahdotko lukea... täällä on pitkä kertomus +eilisillasta. + +Aili otti lehden. + +"Eiliset arpajaiset antoivat taaskin todistuksen siitä, mitä +pääkaupungin suomenmielinen yleisö saa aikaan, kun on kysymyksessä jalo +tarkoitus. Eilisilta muodostui isänmaallisen innostuksen juhlahetkeksi, +joka ei hevillä poistu läsnäolleen mielestä." Sitten alkoi itse +kuvaus, tarkasti tehtiin selkoa kuvaelmista ja lueteltiin toimikuntaan +kuuluneiden ja esiintyjien nimet... Siinä Aili tuli uteliaaksi ja +silmäili kiireesti nimiä, kunnes tuli omaansa... Se toi empimättä hymyn +hänen huulilleen. Hänen nimensä _painettuna_... Miten kauan hän olikaan +halunnut sitä!... + +Keskellä tätä mielialaa tuotiin hänelle kirje, jonka päällekirjoitus +oli Emma rouvan tuttua käsialaa. Hän joutui nyt aivan toisenlaisen ilon +valtaan. Oikein hän hikoili, kun ei heti saanut koteloa auki ja repi +vihdoin postimerkinkin -- vaikka pyhästi oli pojille luvannut tarkkaan +koota postimerkit. + +Emma rouvan kirje toi liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä. +Hän onnitteli Ailia hellästi, toivottaen Jumalan kaikkivaltiaan +siunausta... Kaarilassa kulki kaikki entiseen tapaan. Tyhjää vaan +oli ollut. Jalo oli ensi päivinä kuljeskellut niin rauhattomana ja +Mirrikin oli näyttänyt etsivän. Mutta he iloitsivat kaikki siitä, että +hänellä, Aililla nyt oli hauskaa... Ja jotta hän saisi oppia enemmän +ja nauttia nuoruudestaan, olivat he Pekan kanssa päättäneet, että hän +saisi jäädä Helsinkiin. Pekka siitä likemmin kirjoittaisi... Emma rouva +lopetti ajatuksissaan painamalla syliinsä Ailin ja lähettämällä Eerolle +lämpimimmät terveisensä. + +Sitä suuremmaksi käy siellä kotona ilo, kun kirjoitan, että tulen, että +tahdon tulla! ajatteli Aili ja otti Pekan kirjeen. + +"Rakas Aili! Samalla kun sydämellisesti sinua onnittelen sen uutisen +johdosta, josta kirjoitit, -- Ailin täytyi nauraa: tuo juhlallisuus +oli niin Pekan tapaista! -- niin pyydän ilmoittaa, että on parasta +ettet nyt Kaarilaan palaakaan, vaan jäät Helsinkiin. Lähetän sinulle +kuukausittain 50 à 60 mk. Ehkä voit hankkia jotakin pientä ansiota, +niin että tulet toimeen. Pyydän ettet koeta mitään muutosta tehdä tähän +ohjelmaan. Pekka." + +Ailin ajatus seisahtui. Kirje sisälsi selvän kiellon. Mitä se +merkitsi, mitä oli tapahtunut? Hiki nousi hänen otsalleen ja pisaroi +hänen käsistään. Oliko Pekka tullut hulluksi? Mitä hän luuli Ailin +Helsingissä tekevän kauemmin kuin oli aiottu? -- Hän nousi kiireesti ja +alkoi pukeutua. Hän kirjoittaa paikalla, että hän aikoo tulla jo parin +viikon perästä, tai vaikkapa heti... "On paras ettet palaakaan"... Onko +se kosto siitä, että hän keväällä niin väkisinkin tahtoi...? Suuttumus +ja suru taistelivat hänen mielessään, kunnes ei jäänyt sijaa kuin +äärettömälle hyljättyyden tunteelle: hänhän kadottaa äidin, Pekan, +kodin, Kaarilan, jota hän rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa! + +Hän vaipui pitkäkseen vuoteelle ja puhkesi itkemään. + + + + +IX + + +Muutamia päiviä arpajaisten jälkeen olivat klikin tytöt koolla Sohvi +Manteren luona. Oli juotu ensimmäinen kahvikuppi, joulutyöt olivat +levällään pöydällä ja puhe liikkui arpajaisissa, kenelle se tai se +voitto oli joutunut, kenen kanssa se tai se oli tanssinut, mitä se +tai se oli sanonut ym. sellaisessa. Rakennusmestarikin oli käynyt +tervehtimässä tyttärensä vieraita, istunut nojatuolissa, vetänyt sauhun +sikaristaan ja lausunut mielipiteensä hänkin. + +-- Mutta miksei Pulua kuulu? kysäisi joku vihdoin. + +Sohvi, joka juuri toimitti sisään lisää kahvia, hymyili merkitsevästi +ja virkkoi: + +-- Hänellä on syynsä, hänellä on päänsärkyä, telefonoi Lyydi-täti +aamupäivällä. Voinhan vielä kysyä. + +Hän meni telefoniin, soitti ja kysyi osaaottavalla äänellä, miten +"pikku Pulu" jaksoi, seuraavassa hetkessä seuralle ilmoittaakseen +vastauksen: Aili kiittää kutsusta ja pyytää lausua tuhannet +terveisensä. Ikävä kyllä hänellä yhä on päänsärkyä, joten hän ei voi +tulla. + +-- Mutta kuulkaa, mikä häneen tuli arpajaisissa! Minulle kerrottiin, +että hän ääneen itkien, hiukset hajalla ja ilman päällysvaatteita olisi +juossut kadulle... joku olisi häntä kovin loukannut, josta hän suuttui. + +-- Niin, sanottiin että se olisi ollut Laine, mutta ei Laine itse +mitään siitä tietänyt, sanoi kaikessa sovussa tanssineensa hänen +kanssaan franseesin. Mikähän sen tytön päähän pistikään! + +-- Oikku tietysti. Minä nyt tiedän asian aivan tarkkaan, sillä Mattihan +onneksi sattui olemaan eteisessä, kun hän riensi alas portaita, ja +kiirehti karkulaisen perään. + +-- Menikö hän todellakin ilman päällysvaatteita talvipakkaseen? + +-- Meni, ja itkenyt hän oli aivan ääneen. Matilla oli ollut aika työ +hänestä, ennenkuin sai hänet kotiin... + +-- No kuinka niin? Tahtoiko hän ehkä juosta avantoon. + +-- Jotakin sinnepäin se oli ollut. + +-- Kuka olisi luullut sitä! Sellaisena kyyhkysenä hän tuli maalta, niin +vaatimattomana sinisessä puolivillassa. Ja nyt osaa jo panna toimeen +tällaisia murhenäytelmiä. + +-- Hyvä näyttelijättären alku! + +-- Kyllä hän pitkin iltaa käyttäytyi niin... niin vähän _comme il faut_ +kuin suinkin. Ettekö huomanneet, millä tavalla hän puhutteli herroja... +Pää kallellaan hän hymyili, nauroi ja näytteli valkeita hampaitaan... +Minä ihmettelen, että täti niin sokeasti sitä tyttöä ihailee. Olisinpa +minä hänen sijassaan, niin totisesti sanoisin hänelle, mikä käy +laatuun, mikä ei. + +-- Etteköhän sentään tuomitse liian ankarasti? yritteli Elli puolustaa. +-- Se on hänessä ehkä luontoa. + +-- Luontoa! Odotahan kun kerron. Hän istuu tuossa kavaljeerinsa, +nuoren ylioppilaan kanssa, syövät jäätelöä. "Tiedättekö, minulla ei +vielä koskaan ole ollut niin hauskaa kuin tänään!" Ylioppilas kysyy +ihastuneena, mikä siihen saattaa olla syynä -- ja tyttö heittää päätään +taapäin kuin vallaton, hemmoteltu lapsi ja vastaa -- että hän on +tanssinut niin paljon, hän rakastaa tanssia... "Ettekö te tahtoisi... +anteeksi ei, ei, ei, se ei ollut mitään..." Hän katselee viuhkansa +takaa ylioppilasraukkaa, joka kysyy ja kysyy, saamatta muuta vastausta +kuin: "te nauratte jos minä sen sanon!" tai "ei, se ei ollut mitään!" +kunnes vihdoin tulee totuus: "ettekö olisi niin hyvä ja tanssisi +kanssani? Te tanssitte niin viehättävästi!" Luontoa, luontoako tämä on? +Lienee lupa kysyä. + +-- Hän on koketti, älä puolustakaan! Hyvin koketti. + +-- Voi olla... + +-- Ja kummoiseen välikäteen Eero jäi! Hän sanoi jo kauan sitten +pyytäneensä serkkunsa masurkkaan. Ja niinkuin te jokainen tiedätte, +niin masurkkaahan armollisen neidin päähän on tyrkytetty sekä sopivissa +että sopimattomissa tilaisuuksissa. Ja nyt äkkiä, kun Eero etsii +daamiaan, niin ei tätä ole missään... Yleinen etsintä ja kysyntä, +kunnes Matti tulee rauhoittamaan sillä tiedolla, että asianomainen on +-- karannut! Vakuutan, että Eero kävi noloksi. + +-- Mutta Eero käyttäytyi sentään hyvin maltillisesti, -- minusta hänen +tapansa tässä tilaisuudessa juuri selvimmin osoittaa, ettei hänen ja +Pulun välillä voi olla mitään -- ei lentänyt ulos kadulle, vaan pyysi +Sohvin tanssiin ja jätti rauhallisesti koko asian Matin käsiin. + +-- Matilta meni se masurkka! Tapasin tänään Eeron kadulla ja hän näytti +huonolta. Mikähän siinä oikein on?... Minä luulen vaanivani, että siinä +sittenkin on ollut jokin rakkausjuttu, joka on mennyt rikki! + +-- Mutta hauskaa olisi tietää, mitä täti ja setä sanoivat Pululle +tuon karkaamisen johdosta. Eiköhän hän sentään saanut jonkinlaista +läksytystä! + +-- Tiedänhän minä, huudahti Sohvi, -- täti kertoi minulle kaikki +tyyni. Setä oli ollut pahoillaan, hän oli ottanut armollisen neidin +kahdenkesken kanssaan ja luultavasti torunut. Mutta täti -- tunnemmehan +hänet! -- hän kunnioittaa liiaksi yksilöllisyyttä ja sen omituisuuksia +voidakseen kurittaa pahantapaisia lapsia. Eero taas sanoi, ettei hän +rupea sortamaan kenenkään vapautta. Hän ei edes vaadi serkultaan +selitystä siihen, miksei hän tanssinut hänen kanssaan tuota surullisen +kuuluisaa masurkkaa. "Hänellä on tietysti syynsä, jollen minä niitä +voikaan ymmärtää!" + +-- Kuulkaa tytöt, telefonoidaan Eero tänne! + +-- Saatte nähdä, ettei hän tule. Hän elää nykyään niin kokonaan siinä +ulkomaanmatkassaan ja syyttää vain "tutkintojaan ja lukujaan", niinkuin +se Kaarilan neiti sanoo. + +-- Pannaan Matti telefoniin! Hän saa sanoa, että hän tarvitsee Eeroa! + +-- Mutta kun ei Matti ole kotona! + +-- No, sano sinä, että Matti käskee Eeroa! + +Tytöt nauroivat keppostaan ja hiljenivät vasta kun Sohvi kilisti +telefonikelloa. Silloin he kaikki uteliaassa odotuksessa riensivät +kuuntelemaan. Sohvi puhui vakavalla äänellä, sanoi veljensä +välttämättömästi tarvitsevan Eeroa. Eero ei ole kotona! Istuu +kirjastossa. Kuinka ikävä! Mutta tytöt lohduttautuivat pian. Sohvi +kantoi pöydälle maljan, kukkurallaan hedelmiä, ja keskustelu alkoi. +Jonkin ajan se viipyi teatterissa ja viimeksi esitetyssä kappaleessa. +Sitten se palasi takaisin Ailiin. + +-- Mutta, mutta, teidän olisi pitänyt nähdä mimmoiseksi sen Pulun +naama muuttui, kun me kerran kävelimme yhdessä ja silloin kohtasimme +Alma Liljebergin komeassa väljässä turkissaan. Ja kun minä sanoin: nyt +pitäisi Eeron olla täällä näkemässä entisen henttunsa! Voi sun...! + +Tytöt tulivat siihen johtopäätökseen, että Aili todellakin oli ehtinyt +hyvin pitkälle mielistelemisen taidossa. Miten hän olikin osannut +näytellä vaatimatonta maalaislasta! + +Vasta monen päivän perästä läksi Elli Ailia tervehtimään. Hänellä oli +paha omatunto siitä, ettei hän ollut ystäväänsä puolustanut. Mutta +tytöt olivat puhuneet niin vakuuttavasti, että hänen uskonsa oli +ruvennut horjumaan. + +Hän tapasi Ailin tohtorin kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa. Hänen +poskensa hehkuivat ikäänkuin rasituksesta ja paperille piirtyi selvää, +jollei kaunistakaan käsialaa. + +-- Mitä kummaa sinä kirjoitat? huudahti Elli empimättä. + +Aili kohotti hymyillen päätään ja ojensi Ellille kätensä. Ilme hänen +kasvoillaan oli kummallisen päättäväinen. + +-- Näytettä käsialastani! Katso, olen kyllästynyt laiskanpäiviin ja +aion ruveta tekemään työtä... Sain hiljan kirjeen kotoa, jossa minulle +luvataan, että vielä kauan saan viipyä Helsingissä. Tietysti minulla +pitää olla joku toimi... Ja setä on jo puhunut erään pankin herrojen +kanssa, että siellä saisin pienen viran. Mutta tahtovat tietysti +nähdä käsialani. Ja minä koetan tietysti esiintyä edukseni mikäli +mahdollista. Sentähden tässä nyt hikoilen. + +Tohtori Wahlfeltin välityksellä Aili todellakin pääsi pankkiin, +aluksi tietysti vain harjoittelijaksi ilman palkkaa. Tietysti hänen +myöskin täytyi ottaa kurssi kirjanpidossa. Jonkin ajan perästä oli +hänellä toiveita saada varma virka, vieläpä hyvä. Sohvi vakuutti, että +Ailin kaikesta tästä oli kiittäminen ulkomuotoaan. Tirehtööri tahtoi +mielellään pankkiinsa kauniita tyttöjä -- se oli tunnettu asia. Pulu +saattoi iloita, sillä siinä virassa oli ylenemisen ja palkankorotusten +varaa. + +Ailin tunteet olivat itse asiassa sangen ristiriitaiset. Koko +yritys oli hätäkeino, johon hän oli ryhtynyt vasta viimeisessä +tingassa, sitten kun hänen yhä uudistuneisiin kysymyksiinsä, miksei +hän saa Kaarilaan palata, oli tullut jyrkkä kielto. Tuntuihan taas +toiselta puolen suloiselta saada vakinaista työtä ja omia tuloja. +Ja jonkinlainen ylpeys yllytti häntä näyttämään, että hän kyllä +omillaankin tulee toimeen. Ensimmäinen käynti pankissa sentään vei +häneltä kaiken itseluoton ja lannisti hänet kokonaan. Kuva, joka +pankista, hänen tulevasta toimipaikastaan painui hänen mieleensä, oli +suorastaan vastenmielinen. + +Korkea, laaja huone, jonka ovia avasivat univormuihin puetut, kankeat +vahtimestarit. Nuo viralliset karsinat ja rautaristikot pulpetteineen, +suurine kirjoineen... kuinka niissä mahtoikaan olla paljon numeroja ja +kauniilla, säännöllisellä käsialalla kirjoitettuja papereja! Hän tunsi +silmiään särkevän ja päätään huimaavan jo pelkästään tuota ajatellessa. +Ja sitten nuo neidit, jotka juhlallisina seisoivat tai istuivat +osastoissaan, sähkölamppujen valaistessa vihreän kuvun läpi...! Kuinka +he olivat samanlaiset, aivan kuin samaan kaavaan valetut! Kasvot +saattoivat erota toisistaan, mutta ilme oli kaikissa sama kankea, +virallinen. Yksin puku ja koko käytöskin olivat käyneet kaavamaisiksi. +Heistä oli kadonnut kaikki yksilöllisyys. Heissä ei ollut enää mitään +omaa. He olivat tulleet koneiksi pankkinsa palveluksessa. Ja siksi +tulisi hän, Ailikin! + +Hän näki itsensä jo istumassa pulpetin ääressä, hiukset kierrettyinä +muodikkaaseen solmuun niskassa ja yllään kireä, arvokas, uusimuotinen +puku, niinkuin noilla muillakin... kädessä kynä ja edessään suuri, +suuri kirja, täynnä numeroja ja viivoittimella tehtyjä viivoja. Ja +hänen käsialansakin olisi yhtä säännöllinen ja siro kuin noiden +muidenkin, kasvojen ilme yhtä virallinen ja kankea... Ja sitä kestäisi +kesät talvet ilman muuta vaihtelua kuin silloin tällöin tanssiaiset, +konsertti tai illanvietto... Ja yksilöllisyytensä menettämistä vastaan +ei edes auttanut taistella. Piti alistua, velvollisuus oli tulla +hyväksi koneeksi pankkinsa palveluksessa... Mikä uljas elämäntehtävä! + +Ja siihen hän oli vaihtanut vapautensa, rikkaan elämänsä Kaarilassa! + +Aili kärsi sanomattomasti, eikä hän voinut kellenkään uskoa huoltaan: +olihan hän itse tätä tahtonut ja suurella vaivalla oli setä toimittanut +hänelle tuon toimen. + +Aika kului hitaasti, varsinkin alussa. Eeroa näki hän harvoin. Sillä +aamulla, kun hän läksi pankkiin tai tunneilleen, oli Eero tuskin +noussut, ja päivällistunnilla ei ollut montakaan hetkeä juttelemiseen. +Illalla taas, kun Aili tuli kotiin, väsytti häntä kovasti. Klikin +seurassa oli hän enää ani harvoin. Ja kun hän oli ollut, tuli hänelle +aina mielipahaa. Tytöt näyttivät häntä miltei vainoavan, varsinkin +Sohvi... joka yhtämittaa pisteli ja teki viittauksia Ailin suhteesta +serkkuunsa. Eero kyllä vakuutti, ettei se ollut kuin leikkiä, mutta +Aili ei päässyt epäluulostaan. Sen tähden pysytteli hän kotona niin +paljon kuin suinkin, hän ompeli joululahjoja. Eerolle teki hän komeaa +matkahihnaa. Erityisellä ilolla valmisti hän niitä lahjoja, joita aikoi +lähettää Kaarilaan. + +Muuten ei hän millään ilolla ajatellut joulun tuloa. Ja ennen, kuinka +hän oli laskenut viikot ja päivät! Mutta Helsinkiinhän hän jäisi +jouluksi -- viettäisi ensimmäisen joulunsa kaupungissa. Loma-aika +pankista oli aivan lyhyt -- jotapaitsi ei kotoa sanallakaan oltu +kutsuttu tulemaan. Emma rouva kyllä kirjoitti mitä hellimpiä kirjeitä, +mutta ei koskaan sanonut: tule! Ja Pekka vaikeni itsepintaisesti. +Kipeä katkeruus nousi Ailin rintaan, kun hän vain Kaarilaa ajatteli. +Ikipäiviksi hän sen oli kadottanut... Eeron tähden! Jos hän olisi +ollut Eerosta varma... mutta hän ei häneen luottanut! Hänestä tuntui +usein siltä kuin Eero minä hetkenä tahansa olisi ollut valmis hänestä +luopumaan. Aililla ei tosin ollut mitään sitovaa syytä epäilykseensä. +Se oli vain tunne, sillä Eero oli rakastavainen ja hyvä niinä lyhyinä +hetkinä, jolloin he olivat yhdessä. Välistä sentään aukeni heidän +välilleen ikäänkuin juopa, ja se tapahtui juuri silloin, kun he +vaihtoivat sisäisimpiä ajatuksiaan. Ani harvoin siihen tuli tilaisuutta. + +-- Päästä pois näistä pienistä oloista, tästä poroporvarillisesta, +tukahuttavasta ympäristöstä! huudahti Eero kerrankin ja hänen silmänsä +loistivat. -- Oo, kuinka minä välistä nauran näitä raukkamaisia puuhia +ja harrastuksia...! Ja itse he luulevat, että heidän työnsä on niin +tärkeää, että maailma menisi nurin, jolleivät he hyörisi. Niinkuin +hyttyset kuvittelisivat, että aurinko lakkaa loistamasta, jolleivät ne +tanssi sen säteissä. Pikkusieluja, oikeita pikkusieluja...! + +-- Oi Eero, puhui Aili innoissaan, -- juuri sama tunne minullakin on +näistä kaupunkilaisista. Koko tässä elämässä on jotakin niin tyhjää. +Toista on maalla... + +-- Maalla! Pientä siellä on, pientä, vielä pienempää kuin täällä. +Ainainen raataminen ja tuo alhainen taistelu leipäpalasesta. Voiko +ajatella mitään sen raaempaa, eläimellisempää! Pelkkä ajatus siitä +painaa rintaani niin, että tuskin saatan hengittää. + +Eero painoi kädet rinnalleen ja teki liikkeen ikäänkuin hän olisi ollut +tukahtumaisillaan. Aili oli jäänyt häneen tuijottamaan. + +-- Mutta viihdyithän itse niin hyvin maalla, yritti hän sanoa. + +-- Niin, se on totta, Kaarilassa oli kaunista. Mutta olen sitten paljon +lukenut, paljon kehittynyt. En tiedä, tyydyttäisikö elämä siellä +minua enää. Tuskinpa. Olen kyllästynyt elämään kahleissa. Tahdon +ylöspäin, ylöspäin, vapauteen, sinne missä ilma on läpikuultavaa ja +tuoksuvaa. Tahdon mitata tieteen ja taiteen salaisuudet, tahdon oppia +tuntemaan ihmiselämän ääret. Minä tahdon kerrankin tuntea ja nauttia +"Übermenschin" tapaan. + +Hänen sanansa vuotivat intohimoisena tulvana, silmät säteilivät ja +käsi harhaili ilmassa ikäänkuin hän olisi tahtonut tavoitella jotakin. +Liikkumattomana istui Aili hänen vieressään. Hänestä tuntui siltä +kuin sydän olisi lakannut sykkimästä. Hetkisen vallitsi hiljaisuus. +Eero näkyi unohtaneen hänen läsnäolonsa. Sitten hän ikäänkuin heräsi, +sivalsi kiihkeästi kädellään Ailin hiuksia ja virkkoi: + +-- Miksi sinä vaikenet? Sano! Mitä sinä ajattelet? + +Aili veti syvältä henkeään ja sanoi hiljaa: + +-- Sinä tiedät, että minä koko sydämelläni rakastan maaseutua ja sen +pieniä oloja... + +-- Loukkasinko sinua? Suo anteeksi! Sen tein tahtomattani. Sinä et +minua nyt ymmärrä. Mutta odotahan, minä nostan sinut käsivarsilleni, +minä vien sinut pois, pois kauas! Tulee aika, jolloin sinä ajattelet +niinkuin minä. + +Aili ei siihen sanonut mitään. Mutta suuri ahdistus oli hänet +vallannut. Hän rakasti Eeroa ja tunsi samalla, että ero heidän +välillään ennen tai myöhemmin tulisi tapahtumaan. Tosin tuo tunne +pian laimeni, jopa hän sen kokonaan unohti, kun Eero taas hellänä ja +lämpimänä veti hänet syliinsä. Mutta yksinäisyydessä ja yön unettomina +hetkinä se sukelsi esiin kuin aave häntä kiduttamaan ja kammottamaan. + +Muutamia päiviä ennen jouluaattoa tuli Eero illalla noutamaan Ailia +pankista. Hän aivan säteili ilosta. + +-- Arvi Svahn on palannut ulkomailta! Ilmanko minulla koko päivän +on ollut se tunne, että tänään tapahtuu jotakin hyvää. Rientäkäämme +kotiin, hän tulee illalla meille. Siinä sinä oikein saat tutustua +_mieheen._ + +Kiireesti Eero auttoi päällystakin hänen ylleen ja tarttui hänen +käsivarteensa. Hän miltei kantoi hänet alas ne muutamat portaat, jotka +veivät kadulle. + +-- Kummallista, sanoi Aili, -- että juuri tänä aamuna tädin kanssa +hänestä puhelimme. + +-- Mitä te puhuitte hänestä? + +-- Ei mitään oikeastaan. Täti vain sanoi, ettei kenelläkään ole ollut +niin suurta vaikutusvaltaa sinuun kuin hänellä. + +-- Niin, se on totta. Niin oli silloin... + +He ottivat ajurin ja Eero käski ajamaan hyvää kyytiä. Hän kietoi +kovasti käsivartensa Ailin ympäri ja huoahti tuontuostakin. Sellaisessa +mielentilassa ei Aili vielä ollut häntä nähnyt. + +-- Puhu, kultaseni, puhu minullekin, pyysi Aili hiljaa. + +Eero pusersi häntä likemmä itseään ja huudahti ikäänkuin yli vuotavan +elämänilon valtaamana: + +-- Ymmärrätkö, että on tunteita, joita ei voi pukea sanoihin? +Ymmärrät... minä tiedän sen, minä tunnen sen... Mutta jos nyt +koettaisin antaa tunteilleni jonkinlaisen muodon, niin sanoisin... +että siitä asti kuin puhelin Arvin kanssa, on kuin vereni olisivat +yhtyneet elämän suureen valtasuoneen, on kuin keuhkoihini olisin saanut +hengittää suuren maailman ilmaa... Jos sinä aavistaisit miten ihanaa se +on! + +Hänen äänensä vapisi. Hän oli ikäänkuin juovuksissa. Ja vaistomaisesti +asettui Aili hänen mielentilaansa: häntä rupesi pyörryttämään. Eero +nosti hänet reestä ja he kiirehtivät ylös portaita. + +Kaikki huoneet olivat jo valaistut niinkuin aina vieraita odottaessa +ja Lyydi rouva järjesteli ruokasalissa hedelmiä maljaan. Eero istuutui +hänen viereensä pöydän ääreen, otti kartan ja rupesi tekemään +matkasuunnitelmia. Sillaikaa pukeutui Aili huoneessaan. Siellä tuntui +tyhjältä, sillä Maija oli aamulla matkustanut kotiin. Tänä iltana olisi +klikki koolla viimeisen kerran ennen joulua. + +Vieraat saapuivatkin pian ja ryhmittyivät salin pehmeisiin kulmiin. +Mutta illan sankaria, vasta ulkomailta palannutta Arvi Svahnia saatiin +kauan odottaa. Vihdoin hän tuli, puettuna hienoon visiittipukuun. + +Koko seurue ryhmittyi hänen ympärilleen, hänelle sateli kysymyksiä, +jokainen koetti sanoa jotakin ja jollakin lailla herättää hänen +huomiotaan. Hän oli kaunis mies, hänen silmänsä näyttivät voivan +lävistää sen esineen, johon ne tähtäytyivät. Hänen ikäänsä olisi voinut +määritellä 20-30 vuodeksi, mutta ei sen tarkemmin. Erittäin miellyttävä +oli hänen äänensä. "Niinkuin musiikkia", ajattelivat tytöt itsekseen. +Ja hän omisti taidon pukea ajatuksensa mitä sujuvimpaan, hauskimpaan +muotoon. + +Hänelle oli tehty mitä erilaisimpia kysymyksiä, kun Sohvi Mantere kysyi: + +-- Ovatko Italian naiset todellakin niin kauniita kuin kerrotaan? + +Aili oli ainoa, joka ei ollut tehnyt mitään kysymystä, mutta hän oli +tarkasti kuunnellut ja seurannut Svahnin liikkeitä. Eerossa oli paljon, +joka muistutti häntä, varsinkin juuri kertomistavassa. + +-- Italian naiset kauniitko? Kyllä -- ainakin pohjoismaalaisen +mielestä. Puhumatta heidän kasvoistaan, silmistään ja hiuksistaan, +niin on heidän liikkeissään jotakin niin sulavaa ja heidän tapansa +pukeutua niin sopusointuisa... Muistuu esimerkiksi mieleeni kerran +Venetsiassa. Kävelin erään kanavan vartta ja poikkesin syrjäkadulle, +yhdelle noista kujista, jotka ovat niin kaitaiset, että ikkunasta kadun +toisella puolen saattaa ojentaa kädet ikkunaan toisella puolella. +Ovilla oli myymälätelttoja, kynnyksillä leikki lapsia ja ikkunoihin oli +ripustettu risaisia vaatteita kuivamaan. Äkkiä pujahti eteeni tyttö +lyhyessä punaisessa hameessa, jalassa pienoinen suippea kenkä. Hän oli +vielä keskenkasvuinen, vartalo vasta kehittymäisillään... mutta hänen +muotojensa siroutta, hänen liikkeidensä suloa, kun hän livahti eteeni +ja tarjoutui näyttämään tietä minulle. "Minne aiotte? Minä tunnen +kaupungin perinpohjin", puuhaili hän. Annoin hänen tulla. Astelimme +rinnan, hän yhtämittaa kertoen, kysellen ja selitellen... Hänen +piirteidensä hienoutta, hänen hiustensa pehmeyttä, hänen niskansa, +kaulansa ja käsivartensa kaarevuutta...! Kyllä hän oli kaunis. Ja hänen +risaiset vaatteensa olivat omiaan, jos mahdollista, kohottamaan tenhoa +hänessä... + +Svahn vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten: + +-- Niin, kyllä minä teitä varoitan, hyvät herrat, jos lähdette niille +maille, joilta minä vasta palaan, ettette kahlehdi sydäntänne tänne +kotiin -- sillä vaikeaksi käy pysyminen uskollisena...! Ethän sinä, +Eero, vain ole mennyt kihlautumaan...? Minä varoitan sinua! Sinne +etelään pitää lähteä aivan vapaana! + +Hänen läpitunkevat silmänsä kiintyivät Eeroon, ja hienosti hymyillen +antoi hän katseensa kiertää naisesta naiseen. Sohvi purskahti suureen +nauruun, Elli punastui, mutta Aili kävi kalpeaksi kuin vaate. Hän +olisi tahtonut nousta ja lähteä pois, mutta hän ei päässyt paikalta: +selittämätön pakko kahlehti hänet, ja hänen silmänsä riippuivat +ikäänkuin käskystä puhujan silmäterässä, joka kiilui kuin kytevä hiili. + +-- Anteeksi, arvoisat neidit, jatkoi Arvi samassa, rakastettavasti +hymyillen, -- tämä oli vain leikkiä! Unohdan, että olemme pohjolassa, +jossa kihlaukset ja avioliitot vielä ovat säilyttäneet koko pyhyytensä +ja puhtautensa... Minä puolestani annan täyden kunnioitukseni ja +tunnustukseni pohjoismaalaiselle vilpittömyydellemme, mutta silti +kehoittaisin jokaista nuorta miestä _vapaana_ lähtemään etelään! + +Hänen loistava silmäteränsä etsi Eeron silmiä ja kääntyi sitten +Ailiin. Outo hiljaisuus vallitsi salissa, kaikki seurasivat Arvi +Svahnin sanoja ja eleitä. Mieliala uhkasi jo tulla juhlalliseksi, +kun äkkiä kyökinpuolelta alkoi kuulua kova tepastus: pojat palasivat +luistinradalta. Hilpeys pääsi taas valloilleen. Aika unohtui ja vasta +puoliyön jälkeen erottiin. + +Eero läksi Arvia saattamaan. Hän oli siksi kiihtyneessä mielentilassa, +ettei unta ollut nyt ajatteleminenkaan. Lisäksi hänellä oli niin paljon +kyseltävää, niin paljon tiedusteltavaa. + +Heidän erottuaan muista, pisti Arvi tutunomaisesti kätensä Eeron +kainaloon ja lausui: + +-- Kas niin, vanha veikko, nyt sitä ollaan aivan kuin entisinä aikoina. + +Ja he astelivat verkalleen katukäytävää, jolta lunta oli lapioitu +korkeihin läjiin molemmin puolin, ja tulivat puistoon. Oli tähtikirkas, +hiljainen yö. + +-- Tiedätkö, lausui Arvi äkkiä, -- että serkkusi, tuo kaunis, kalpea +tyttö sinua rakastaa? + +-- Kuinka en tietäisi, vastasi Eero iloisesti, -- kun olemme kihloissa. +Kas, miten tarkka silmä sinulla on!... Se on vielä salaisuus. Sinulle +aioin sentään kyllä sen ilmoittaa. + +Arvi ei näyttänyt ensinkään hämmästyvän. + +-- Sitä minä juuri pelkäsin, sanoi hän hitaasti. + +-- Pelkäsit? Eikö Aili sinua miellytä? Minä vakuutan sinulle, että hän +on yhtä hyvä kuin hän on kaunis, ja yhtä syvämielinen kuin lahjakas. +Vai päätätkö jotakin siitä, että hän puhuu niin vähän? Kas sekin +hänessä minusta on verraton avu, ettei hän lörpöttele niinkuin muut +naiset. Hän onkin kaikissa suhteissa epätavallinen, häntä täytyy oppia +tuntemaan. Vasta sitten hän ikäänkuin avautuu. + +-- En epäile sanojasi, en vähääkään, alkoi Arvi taas. -- Ja kuitenkin +kehoittaisin sinua vapaana lähtemään etelään! Voithan sinä silti pysyä +hänelle uskollisena, jos kohta rikot tuon siteen. Etkö ymmärrä, että +siinä on aivan toinen tunne, kun ilman minkäänlaisia kahleita lentää +suoraan suureen, suureen maailmaan. Koeta ajatella...! + +Seurasi pitkä hiljaisuus, jolloin ei kuulunut muuta kuin heidän +askeltensa narina lumisella tiellä. + +-- Ymmärrän, pääsi Eerolta vihdoin kiihkeästi. + +-- Ja toiseksi: kuinka usein käykin niin, että jommankumman kihlatun +kierrellessä maailmaa ja toisen viruessa kotona pienissä, ahtaissa +oloissa, näköpiirit ja katsantokannat aivan eriävät ja heidän lopulta +on mahdoton ymmärtää toisiaan. Silloin rikkoutuu liitto kuitenkin... Ja +se on sitä vaikeampaa, kun molemmat silloin ovat taistelleet pysyäkseen +uskollisina, ja sitten huomanneet, että taistelu kaikista heidän +ponnistuksistaan huolimatta, sittenkin on ollut turha... Minä ajattelen +tuota kalpeaa pohjolaista tyttöä, joka syvämietteisyydessään varmaankin +on koko lailla raskasmielinen -- miten hän kärsisikään, jos hän sinun +palatessasi huomaisikin, että hänen unelmansa särkyvät kuin lasi... +Mutta älä pahastu, vanha veikko, itsehän sinä tyttösi tunnet. Eihän +tämä ole kuin ystävän neuvo... + +-- -- -- + +Sillaikaa vääntelihe Aili vuoteellansa. Hän ei uskaltanut sammuttaa +tulta, sillä hän pelkäsi pimeyttä. Tuntui siltä, että hän näkee +jonkun aaveen, jos tulee pimeä. Hän pusersi kätensä ristiin ja koetti +rukoilla, mutta tuontuostakin pysähtyi hän kuuntelemaan oman sydämensä +lyöntejä. + +Sammuta tuli, Aili, sanoi hän itselleen. Sitten nukut. Älä ole hullu, +eihän täällä ole mitään pelkäämistä. + +Ja hän nosti kätensä, painoi tulitikkulaatikolla sammuksiin kynttilän +liekin ja painautui peitteen alle... Hän rukoili jo loppuun isämeidän +rukouksen... mutta taas kuuluivat sydämen lyönnit säännöllisinä ja +jykevinä kuin vasaran iskut. Joku toinen mahtoi olla huoneessa, ne +eivät voineet olla hänen oman sydämensä tykintää... Hänen silmänsä +olivat kiinni, mutta hän näki sittenkin, näki vastoin tahtoaan jonkun +kiiluvan, tumman silmän, joka tähtäsi hänen silmäteräänsä... Pitkä mies +seisoi hänen vuoteensa ääressä ja katseli häneen vilkkumatta... + +"Sinä olet kahleena, joka estät häntä nauttimasta maailman vapautta, +sinä olet kivenä, joka riiput hänen siivissään. Ymmärrä velvollisuutesi +ja anna hänelle takaisin kultainen vapaus! Sillä etelään pitää lähteä +aivan vapaana, aivan, aivan vapaana!" + +Hänen äänensä oli sointuva ja kaunis, mutta Ailin korvissa se kaikui +ontolta ja hirveältä. Hän lepäsi siinä voimatta liikahtaa, rinnallaan +paino, joka esti häntä hengittämästä. + +"Teetkö sen?" kuuli hän taas. -- "Lupaatko?" + +Hän olisi tahtonut vastata olevansa valmis vaikka mihin, mutta huulet +olivat kankeat kuin kuolleella. + +"Lupaatko?" + +Hänen hampaansa kolahtivat vastatusten ja äärimmäisellä tahtonsa +voimalla sai hän silmänsä auki... Pimeä tuijotti häntä vastaan, mies +oli poissa, hiljaisuus ympärillä. Mutta koko hänen ruumiinsa oli +kylmässä hiessä. + +Se oli ollut vain painajainen. Mutta unta ei kuulunut sittenkään. Ja +hänen ajatuksiaan jatkui aamun koihin asti. + +-- -- -- + +-- Tule, lapseni, kertomaan, miten nyt on? sanoi tohtori aamulla, kun +hän astui ruokasaliin, ja veti hänet hellästi polvelleen. -- Se pankki +ja nuo tunnit rasittavat sinua, pelkään minä. + +-- Ei setä kulta, kyllä se menee. Alan jo tottua, vaikka se alussa oli +vaikeaa, kun kaikki oli uutta... + +-- Onneksi nyt tulee edes vähän joululomaa, lisäsi Lyydi rouva +hymyillen. -- Silloin sinun pitää vain syödä, nukkua ja olla aivan +levossa... + +Joululoma tuli. Mutta Aili ei syönyt eikä nukkunut. Ei hänellä myöskään +ollut lepoa. Hänen suhteensa Eeroon oli käynyt yhä omituisemmaksi. Eero +oli jo suorittanut pois kaikki työnsä ja valmisteli nyt yksinomaan +ulkomaanmatkaansa. He pakenivat niinkuin ennenkin, punaiseen sohvaan +Lyydi rouvan kamarissa, he istuivat siinä käsitysten, kaulatusten. +Mutta heidän välillään oli juopa, jonka mainitsemista he karttoivat +ikäänkuin salaisesta sopimuksesta. Aili ei tahtonut avata hänelle +sydäntään: Eero ei kuitenkaan olisi häntä ymmärtänyt. Sen hän jo +monesti oli huomannut. Silloinkin kun hän oli koettanut hänelle +selittää tunteitaan tuona arpajaisiltana, oli hän vain silittänyt +hänen hiuksiaan ja sanonut: "Jumala varjelkoon minua tahtomasta sortaa +vapauttasi". Arvi Svahnin nimeä eivät he koskaan maininneet. Vihdoin +kävi tuo epävarmuuden tila Ailille niin sietämättömäksi, että hän +päätti käydä siihen käsiksi, maksoi mitä maksoi. + +Oli ensimmäinen joulupäivä. Hämärä oli jo tullut ja hiljaisuus vallitsi +talossa. Kaikki olivat lähteneet kirkkoon. Eero ja Aili istuivat kahden +Lyydi rouvan huoneessa. + +-- Kuule Eero... meidän välimme ei ole suora, alkoi Aili. -- Sinä +lähdet parin päivän perästä... Emmehän toki sillä tavalla voi erota. + +Eero sivalsi kädellä otsaansa ja loi häneen pelästyneen katseen. + +-- Kuinka niin? + +-- Olethan sinä itsekin sen tuntenut, mitä sitä salaisit... + +Aili puhui tyynellä, kovalla äänellä, ikäänkuin tunnotonna kaikelle. +Hän veti kätensä Eeron kädestä ja nojausi raskaasti sohvan selustaan... + +-- Ehkä se on niinkuin ystäväsi Svahn sanoo, että vapaana pitää lähteä +etelään... Etkö ole ajatellut sitä? + +-- Aili, etkö enää rakasta minua? Mistä nuo ajatukset...? + +Aili naurahti. + +-- Enkö rakasta sinua? kysyi hän hiljaa ja huusi samassa: -- en! +Voi, rakastan!... Mutta niitä on niin monta muuta, jotka sekä ovat +rakastaneet että vielä rakastavat sinua. Enhän minä olisi ainoa enkä +ensimmäinen! Se ei kuitenkaan ole syy, jonka tähden annan sinulle +takaisin vapautesi. Rinnassani on ikäänkuin käskijä, jota minun +_täytyy_ totella. Se on tunne, jota en voi selittää. + +Eero purskahti itkuun ja lankesi polvilleen. Hän kietoi käsivartensa +Ailin polvien ympäri ja kätki kasvonsa hänen helmaansa. Siinä hän itki +kauan, hurjasti ja raivoten, ikäänkuin itkeäkseen elämän ruumiistaan. +Aili istui ääneti, hiljaa silitellen hänen hiuksiaan. Hän ei +milloinkaan ollut nähnyt Eeron itkevän. Se häntä tyynnytti, omituisesti +hivellen. + +-- Minun on nyt niin kevyt ollakseni, alkoi hän hitaasti ja ikäänkuin +itsekseen. -- Miksen ole tätä tehnyt jo ennen, miksi olen kantanut +hartioillani tuota raskasta taakkaa...? Olen kärsinyt sanomattomasti... +Mutta olen sen kaiken ansainnut, siksi etten tyytynyt hyvään kotiini, +kauniiseen Kaarilaani, joka minua, vierasta lasta, on vaalinut +kuin omaansa koko elämäni ajan... Voi minua, että vaihdoin sen +pois, kotimetsäni, kotijärveni, kansani kärsimyksineen ja iloineen, +sydänmaani suuren yksinäisyyden!... Niin, minä olen tämän kaiken +ansainnut! + +Eero pusertui häntä likemmä ja painoi polttavat kasvonsa hänen käsiänsä +vastaan. + +-- Puhu Aili, puhu enemmän, sai hän nyyhkytyksiltään lausutuksi. + +Ja Aili alkoi hetken kuluttua: + +-- Luulen todellakin niinkuin sinä sanot, että toiset ovat syntyneet +elämään pienissä oloissa, toiset vaikuttamaan suurissa. Minä kuulun +noihin ensinmainittuihin... Muistatko, kun kerran olimme kävelemässä +Kiutun mäessä, sanoit sinä minulle, että omistan avaimen luonnon +salaisuuksien valtakuntaan. Ja minä vastasin ylpeillen: niin, minä sen +omistan ja se onkin ainoa aarteeni. En silloin itsekään käsittänyt, +mitä sanoin, vasta jälkeenpäin olen oppinut sen ymmärtämään... Se on +tuo avain, joka sitoo minut maaseutuun, sillä ilman luontoa en voi +elää. Nesteeni kuivuvat, minä kulun tyhjäksi, jollen saa olla luonnon +yhteydessä... En tiedä, ymmärrätkö minua... Sinä suutelet kättäni... +Voi, se on niin suloista, suutele vielä kerran... Kiitos! + +Ailin kyyneleet alkoivat vieriä. Syntyi pitkä hiljaisuus ennenkuin hän +jatkoi: + +-- En voi sanoin lausua, miten elämä täällä kaupungissa on minusta +tyhjää, tyhjää... En sano, että se sitä itse asiassa on -- mutta +_minulle_ se on tyhjää! Täällähän on paljon kauniita, jaloja pyrintöjä, +täällä tehdään paljon työtä. Minä tunnustan sen kaiken oikeaksi, minä +ymmärrän, että sen niin täytyy olla, minä kunnioitan kaikkea oppia, +tiedettä ja taidetta, jolla täällä Helsingissä on kotipaikka -- mutta +minä tunnen, etten _minä_ tänne kuulu. -- Minä olen ikävä, raskas +luonne, joka väsytän koko ympäristöni ainaisella valittamisellani ja +kärsivillä kasvoillani. Mutta minä en voi sitä voittaa, sillä minä +en voi olla itkemättä, kun tiedän kansani siellä kotona kärsivän. +Maalla, sydänmaissa, pienissä oloissa, siellä on työalani. Minun +täytyy saada antautua rakastamaan, uhrautua, elää muille ja unohtaa +itseni... Sinä Eero, olet kultaperhonen, sinä voit nauttia elämästä ja +iloita iloisten kanssa. Me olemme toistemme täydelliset vastakohdat +ja meillä on epäilemättä molemmilla tehtävämme maailmassa. Sinä +vaikutat suuressa, levität iloa iloisten joukkoon, minä toivon voivani +lohduttaa surullisia... Meitä tarvitaan molempia. Sanotaan kyllä, että +vastakkaiset luonteet muka sopivat yhteen. Voi olla. Mutta me kaksi, me +emme sovi toisillemme. Sinun täytyy saada liidellä yläilmoissa -- minun +vaipua kivenä maahan... Minkä me sille mahdamme... Voi Eero, pidätkö +minua hulluna...? Olen varma siitä, että moni pitäisi...! Ethän naura +minua? + +-- Kuinka voisin, Aili? lausui Eero vakavasti, miltei juhlallisesti. +-- Sillä niin totisesti kuin tänä hetkenä, en ole vielä milloinkaan +tuntenut. + +Uudella kiihkolla painoi Eero kyyneltyneet kasvonsa Ailin helmaan ja +pusersi hänen käsiään rintaansa vastaan. + +-- Niin, Eero, kultani, sulje minut syliisi, rakasta minua!... Voi, +miten tässä on hyvä... Tulen sitten aina muistamaan tätä aikaa, +rakkauteni lyhyttä unelmaa... Kiitos kaikesta Eero... ja anna minulle +kaikki anteeksi! + +Huoneessa oli jo aivan pimeä. Hiljaisuutta ei rikkonut risahduskaan. +He istuivat äänettöminä. Ailin silmät painuivat umpeen. Pitkän ajan +kuluttua hän heräsi niinkuin unesta. + +-- Eero, kuiskasi hän, -- sano, mitä ajattelet? + +Eero ei heti vastannut. Hän veti raskaasti henkeään ja virkkoi vihdoin +ikäänkuin vaivoin: + +-- Olet oikeassa Aili, meidän täytyy erota... En tiedä, mistä se +johtuu, mutta minäkin tunnen rinnassani tuon käskijän, jota minun +_täytyy_ totella. + +Aili säpsähti. Hänen mielensä pimeni äkkiä pilkkosen pimeäksi. Itsehän +hän oli keskustelun alkanut, vapaaehtoisestihan hän oli Eerosta +luopunut. Mutta nyt kun hän häneltä kuuli, että hän suostui, tuntui +hänen rinnassaan siltä kuin jotakin olisi särkynyt. + +-- Minä tiedän, jatkoi Eero, -- etten ketään ole rakastanut enkä ketään +tule rakastamaan niin puhtaasti kuin sinua, Aili. Mutta... niin, miten +sen sanoisin! + +-- Ei, ei, kuiskasi Aili kiihkeästi, -- ei sinun tarvitse selittää. +Minä ymmärrän sinut. Mene vapaana etelään! Se on kai paras. Ja minä!... +Minun täytyy nöyrtyä... Ah, se ei ole niinkään helppoa! Minun täytyy +kirjoittaa kotiin... kertoa, että unelma on lopussa... pyytää anteeksi, +rukoilla että saan palata kotiin niinkuin tuhlaajapoika... Ei vielä +tänään... Vasta sitten kun sinä olet poissa. Minun _täytyy_. Minulla ei +ole muuta neuvoa. + +Hänen äänensä katkesi. Ylenpalttisten tunteidensa valtaamana sortui hän +sohvalle. + +-- Aili, Aili, armaani, pääsi Eerolta tukahutetusti, -- anna anteeksi. +Voi miten paljon kärsimyksiä olen sinulle tuottanut! + + + + +X. + + +Eeron lähdettyä tuntui Ailista siltä kuin elämä olisi seisahtunut. Hän +ei enää kyennyt kärsimäänkään. Kylmä kolkkous oli hänen ympärillään, +ilo, onni ja nuoruus iäksi mennyttä. Hän ei toivonut elämältä mitään. + +Lääkäri kehoitti häntä lähtemään maalle. Mutta Kaarilaan ei hän +saattanut mennä ja miten olisi hän muualla saanut aikansa kulumaan, +ypöyksin synkkine ajatuksineen. Helsingissä oli sentään määrätty työ. +Samaa työtä, jota hän kerran oli inhonnut, siunasi hän nyt, sillä se +haihdutti hänen tunteitaan, se väsytti. Jota enemmän työtä oli ollut +päivällä, sitä tervetulleempi oli hänelle ilta, sitä makeampaa oli +hänen unensa. + +Illat hänelle olivatkin juhlahetkiä. Hän sai silloin olla yksin, +ihmiset eivät kyselleet, eikä hänen tarvinnut hillitä itseään eikä +näytellä. Se oli sanomaton huojennus. Hänen ajatuksensa olivat silloin +ikäänkuin kokonaan poissa, ristiriidat vain kaukaista unta. Hän +laskeutui pehmeään vuoteeseensa, nautti hiljaisuudesta ympärillään ja +nukkui. Ja kun hän aamulla heräsi ja ajatus taas rupesi toimimaan, +niin näki hän edessään elämänsä uran loppumattoman suorana ja pitkänä +viivana, niinkuin yksinäinen kulkija talvella ajaessaan järven selkää +katselee edessään olevaa viittatietä: jää on sileää, hiljaista +juoksua tekee hevonen, ei tule ketään vastaan, maisema ympärillä on +valkeanharmaa, tyyni ja puhdas... + +Mutta kevään mukana rupesi hänen rauhansa horjumaan. Hänet valtasi +ääretön koti-ikävä. Jota valoisammiksi päivät kävivät ja jota enemmän +hanki suli, sitä enemmän se kasvoi, vaikka hän taisteli sitä vastaan. +Vihdoin päätti hän kirjoittaa äidille ja Pekalle, kertoa kaikki ja +pyytää, että he ottaisivat hänet takaisin kotiin. + +Ja odottaessaan vastausta kirjeeseensä, oli kuin valonsäde olisi +tunkeutunut hänen elämäänsä: hänen rinnassaan alkoi kyteä toivon kipinä. + +Hän ei kuitenkaan saanut kirjeeseensä vastausta. Äiti kyllä kirjoitti, +mutta muista asioista, ja Pekka vaikeni itsepintaisesti. Tämä +kaikki oli aivan selittämätöntä, Aili ei ymmärtänyt, miten hän sen +käsittäisi. Hän raivostui, vimmastui ja kävi yhä alakuloisemmaksi +ja levottomammaksi. Varsinkin niinä päivinä, jolloin postin piti +tulla Kaarilasta, oli odotus aivan sietämätöntä. Tavallisesti hän +silloin huusi Maijan luokseen ja rupesi häneltä kyselemään, millaista +Kaarilassa oli ollut jouluaikana. Heistä oli Maijan kanssa tullut +erinomaisen hyvät ystävät. + +Niin oli Aili yhtenäkin iltapäivänä pitkän aikaa levännyt sohvalla +heidän huoneessaan, miettien, mitä tämä kaikki saattoi tietää. + +Oli kirkas kevätilta. Avoimesta ikkunasta tunki huoneeseen raikas, +viileä ilma. Pihasta kuului naurua ja lasten ääniä. Aili nousi, likeni +ikkunaa ja huusi Maijaa nimeltä. + +-- No? tuli vastaukseksi. + +Ja hetkisen perästä seisoi Maija hänen edessään punaposkisena ja +reippaana. + +-- Saivat minut houkutelluksi kanssaan palloa lyömään, selitti hän +nauraen ja lisäsi sitten nuhtelevasti: -- Kuulehan Aili, joko sinä nyt +taas ajattelet sitä kirjettä? Saat nähdä että se tulee! + +-- Niin, jospa tulisi!... Mutta sitä sinä jo niin monta kertaa turhaan +olet ennustanut. Ei, minä en ymmärrä tätä!... Nyt minä olen sen asian +päättänyt: minä kirjoitan ensi postissa ja ilmoitan, että minä tulen +Kaarilaan kaikista heidän kielloistaan huolimatta. Tahdon heidät nähdä +omin silmin, ajakoot sitten pois, jos... + +-- No niin, sehän on kaikista viisainta. Eiväthän he sinua poiskaan +voi ajaa... Nämä ovat Pekan vehkeitä. Äiti sinua kovasti ikävöi, mutta +tiedäthän, että hän sokeasti tottelee Pekkaa, jos Pekka oikein rupeaa +jotakin tahtomaan. Ja tässä suhteessa oli hän aivan järkähtämätön... + +-- Sanot että Pekka oli muuttunut? + +-- Sanon, sillä muuttunut hän oli. Oli laihtunut ja antanut partansa +kasvaa. Näytti niin vanhalta -- tai oikeastaan miehekkäältä. Yleensä +hän oli kaunistunut aika lailla. + +-- Mutta mieleltäänkin? + +-- Kyllä hän oli mieleltäänkin muuttunut, mutta ei edukseen. Hän oli +kaiket päivät synkkä kuin ukkospilvi, puheli vielä vähemmin kuin ennen +eikä milloinkaan laskenut kuivaa leikkiään. Äiti sanoi hänen olevan +sinulle silmittömästi suutuksissa. Mutta mitä sinä siitä: joka syyttä +suuttuu, se lahjatta leppyy. + +-- Hän ei syyttä ole minulle suutuksissa! huoahti Aili. + +-- Älä hulluttele, pitihän sinun päästä Helsinkiin! + +-- Oliko hän todellakin tilannut Runebergin ja Shakespearen teokset? + +-- Sano nyt muuta! Äkkiä ruvennut kiihkeästi rakastamaan kirjallisuutta +ja pitämään Heinen kuvaa pöydällään. + +Maija purskahti nauruun ja hypähti kevyellä ponnistuksella sängyn +päädylle istumaan. + +-- Jaa, jaa ne läksyt, muisti hän äkkiä, pisti sormet tukansänkensä +läpi ja laskeusi takaisin lattialle. + +Hetkisen hän siinä seisoi vakavana tuijottaen eteensä, mutta heilautti +sitten käsivarsiaan, valoisan hymyn valuessa kasvoille. -- Mutta vuoden +päästä! Silloin ei ole pitkä matka valkeaan lakkiin! + +-- Sinä onnellinen! sanoi Aili hiljaa ja laski kätensä hänen kaulaansa. + +-- Älä sinä turhia! Yhtä onnellinen sinä olet! + +Ja Maija otti häntä kiinni vyötäisistä ja nosti hänet hyvän kappaleen +ylös lattiasta. + +Vielä samana iltana kirjoitti Aili Kaarilaan, että hän nyt aikoo jättää +Helsingin ja tulla kotiin. Viikon päästä loppuvat hänen tuntinsa ja +hiukan myöhemmin saattaa hän päästä vapaaksi pankista. Hän tulee +kaikista kielloista huolimatta. "Ajakaa sitten pois jos tahdotte." + +Tähän kirjeeseen tuli Pekalta seuraava vastaus oikein +sisäänkirjoitetussa kirjeessä. + + "Olet kauan saanut odottaa vastausta kirjeeseesi huhtikuun 8 + p:ltä. En ole voinut sinulle ennen kirjoittaa, sillä minun on + pitänyt miettiä, mitä kirjoittaisin. + + Ymmärrän täydellisesti, ettet viihdy kaupungissa. Sillä sen + mielestä, joka on maalla kasvanut, on kaupunkielämässä aina + jotakin tyhjää ja pintapuolista. Mielelläni sanoisin "tervetuloa" + jo äidinkin tähden, joka koko talven on sinua ikävöinyt. Mutta + minun täytyy olla suora. Saat sitten itse päättää, tuletko vai + etkö. + + Hämmästyt varmaankin kovasti, mutta asian laita on se, että + jo kauan olen rakastanut sinua en yksin sisarenani. Pelkäsin + matkaasi Helsinkiin, sillä minä arvasin, kuinka kävisi. Kun + sitten kirjoitit kihlauksestasi, niin ilostuinhan minä toiselta + puolen onnestasi, vaikka taas toiselta puolen tunsin, että minun + onneni siitä sai kuoliniskun. Se oli vaikea aika. Minun olisi + ollut mahdotonta silloin nähdä sinua täällä kotona. Sentähden + kielsin sinua tulemasta. Tiedän, että se oli pahasti tehty, mutta + ihminen on itsekäs, en saanut tunnettani voitetuksi, vaikka + kuinka taistelinkin vastaan. Voit ehkä suoda minulle anteeksi, + jos tiedät, että minä juuri niihin aikoihin suuresti kärsin. + + Olen kauan epäillyt, sanoisinko sinulle tätä kaikkea nyt, kun ei + sydämeni haava vielä ole ehtinyt mennä umpeen. Mutta sinä pakotat + itse minut siihen. Täytyyhän minun olla suora. + + Sinä kysyt, enkö tahdo sinua toverikseni. "Me suunnittelisimme + yhdessä viljelyksiä, kävelisimme metsissä ja soutelisimme + järveä niinkuin entisinä aikoina. Me toimittaisimme Kaarilan + alueelle koulun -- se kävisi helpommin nyt, kun saamme muutaman + sadan arpajaiskomitealta --, me koettaisimme tehdä Kaarilan + kansan onnelliseksi." Sinä lausut sanoillasi toivomuksia, + jotka minullekin ovat mitä rakkaimpia. Mutta minä olen niitä + luonteita, jotka tahtovat kaikki tai ei mitään. En voi tyytyä + sinuun sisarena. Miehenä ja vaimona meidän yhdessä täytyy uhrata + elämämme Kaarilalle, tai täytyy jommankumman meistä ikipäiviksi + luopua Kaarilasta. + + Nyt tiedät kaikki. Voit itse päättää mitä teet. Jos luulet, että + voit minua rakastaa, niin kirjoita ja määrää päivä jolloin tulet, + niin olen sinua vastassa asemalla. + + Pekka." + +Aili oli kuin pilvistä pudonneena. Hänen täytyi nauraa. Pekka hänen +miehekseen, hän Pekan vaimoksi! Sellaista mahdollisuutta ei hän ollut +tullut ajatelleeksi. Hänen piti itseltään kysyä, näkikö hän unta vai +elikö hän todellisuudessa. Pekka kirjoittaa hänelle kosimakirjeen! +Jotakin niin sanomattoman hullua! + +Kului pari päivää ennenkuin hän tottui pitämään tuota kummallista asiaa +mahdollisuutena. Ja seuraavat päivät hän käveli kuin unissaan. Välistä +olivat ajatukset aivan sekaisin, hänen täytyi koota kaikki voimansa +ennenkuin hän pääsi takaisin järkiinsä. + +Miten Pekka, tuo umpimielinen luonne, olikaan mahtanut kärsiä! Aili +kärsi hänen kanssaan, kun hän vain sitä ajatteli. Hänen mielensä kävi +yhä vakavammaksi ja surullisemmaksi. Hänen oli Pekkaa niin sanomattoman +sääli. + +Hän siirsi vastauksensa päivästä päivään ja pakeni yksinäisyyteen +ajattelemaan. Vihdoin tuli taas päivä, jolloin posti läksi Kaarilaan ja +hän tunsi, että hänen piti tehdä päätös. + +Hän ei ollut nukkunut koko yönä, ja heti pankista päästyään kiirehti +hän kävelemään kaupungin syrjällä olevaan puistoon. Kevät oli tullut +tavattoman nopeasti. Oli lämmin päivä, kaduilla vilisi vaaleisiin +puettuja herroja ja naisia keveissä kesähatuissa. Puistossa vihannoivat +nurmikot, vanhat puut olivat hiirenkorvalla, kiiltävänä lepäsi +laaksossa lampi ja tyynenä uiskenteli pinnalla joutsen, antaen valkean +kuvansa päilyä veden kalvossa. Aleneva aurinko valoi hohdettaan ilmaan, +joka tuoksui. + +Aili valitsi syrjäiset polut ja likeni etäisimpiä kumpuja. Kuinka Pekka +oli mahtanut kärsiä, Pekka, hänen veljensä... Hän oli häntä jo kauan +rakastanut. Ehkä jo lapsena, kun he yhdessä leikkivät. + +Totta oli, että he silloin olivat olleet erottamattomat ystävät. +Yhdessä he olivat myyrineet hiekkaläjillä, leiponeet savikakkuja ja +keksineet jos jonkinlaisia leikkejä. Miten monesti Pekka oli ottanut +hänet syliinsä ja kanniskellut häntä, kun hän väsyi... Kuinka Pekka +aina oli pitänyt hänen puoliaan ja suojellut häntä, jos mahdollinen +vaara uhkasi! + +Aili istuutui penkille, antoi katseensa liidellä pitkin vihannoivia +nurmia ja muisteli entisiä aikoja. Pienet tapaukset, joita ei hän +milloinkaan ennen ollut huomannut, johtuivat nyt hänen mieleensä... +Kuinka kerran isä oli aikonut lähteä kirkolle ja ottaa Pekan mukaansa, +mutta Pekka oli ruvennut itkemään ja sanonut, ettei hän lähde, jollei +Aili pääse... Ja liikutettuna poikasen pyynnöistä oli isä todellakin +ottanut Ailin mukaan. He olivat sitten Pekan kanssa istuneet isän +kääsien takana. + +Kerran kesällä... Oli juhannusaatto ja talo oli koristeltu lehvillä. +Iltapäivällä tuli vieraita, muiden muassa muuan kauppias, joka +tavallisesti toi mukanaan tuliaisia lapsille. Aili ja Pekka olivat +vieneet vieraansa tupaan, jonka permannolle oli levitetty tuoreita +heiniä, ja siellä he nyt piehtaroivat, nakerrellen kauppiaan tuomia +vesirinkelejä... Pekka oli sinä päivänä saanut uudet saappaat +ja Aililla oli uusi, sinisenkirjava pumpulihame... He rupesivat +leikkimään panttileikkiä. Tuli sitten sellainen tapaus, että Pekan +panttinsa lunastukseksi piti ajaa ulos tuvasta kaikki ihmiset siinä +järjestyksessä, jossa hän heistä piti -- nimittäin jättää sen +viimeiseksi, josta hän piti enimmin... Pekka joutui suuresti hämilleen, +mutta malttoi mielensä ja ajoi ensin suurella melulla ulos piian, +joka sattumalta oli tullut tupaan. Sitten sai lähteä Maija, joka oli +joukosta nuorin ja joka oikeastaan armosta oli otettu koko leikkiin. +Kaikista viimeksi lähtemään määrättiin Aili... + +Hänen täytyi hymyillä läpikäydessään noita muistoja. Ne olivat niin +kirkkaat ja heleät... Sittemmin oli heidän välinsä kyllä muuttunut. +Pekka oli ollut paljon poissa. Aili oli sulkeutunut itseensä ja käynyt +maailmalle katkeraksi. Hän oli ruvennut kaipaamaan pois Kaarilasta. + +Sitten oli Eero tullut, Eero, joka nyt vapaana asteli etelässä! Aili +ajatteli häntä tyynesti, tuntematta tuskaa tai surua. Kummallista, +miten pian hän olikaan saattanut hänestä luopua! Mutta syynä oli se, +että kaipaus maalle niin kokonaan oli täyttänyt hänen rintansa. Hänessä +ei ollut sijaa millekään muulle. + +Kuinka hyvin hän ymmärsi Pekan! + +Mutta tulla hänen morsiamekseen, hänen vaimokseen! Päätöksen täytyi +pian tapahtua. + +Hänen rintansa täytti outo tuska, tunne, jonka hän kerran ennen oli +tuntenut -- eräänä syysiltana, kun hän Seppälän aholla oli kohdannut +Pekan... Oli syksy, lehdet rapisivat puista... joutsenparvi liiteli +heidän päittensä päällitse ja aurinko kultasi valkeat siivet. Ympärillä +oli sydänmaan suuri yksinäisyys. Silloin olivat heidän sielunsa +koskettaneet toisiaan. Aili oli pelästynyt. "Pekka, oletko veljeni?" +oli hän huudahtanut. Hän muisti sen niin selvään. Ja nyt hän myöskin +sen ymmärsi. + +Kihlautua Pekkaan -- se on kihlautua Kaarilaan, sydänmaahan, +yksinäisyyteen, kihlautua työhön, huoleen, kansaan suruineen ja +iloineen... + +Aili säpsähti ja sulki kätensä ristiin. Kylmä väre pöyristytti hänen +ruumistaan, selittämätön juhlallisuuden tunne hänet valtasi. + +Hän pyyhkäisi kiireesti pois kyynelen poskeltaan, nousi ja alkoi +hitaasti astella eteenpäin. + +-- Auta minua Jumala, sano minulle, mitä minun tulee tehdä! + +Hän tunsi, että jos hän luopuu Kaarilasta ja Pekasta, niin hänen +mieleensä jää kamala tyhjyys. Hän ei viihdy missään muualla kuin +Kaarilassa, häntä ei kukaan muu ymmärrä kuin Pekka, tuo hyvä, +luotettava ja puhdassydäminen Pekka...! Ehkä tämä, mitä hän nyt tuntee, +onkin rakkautta. + +Tunnin kuluttua lähtee juna. Kirje voi vielä ehtiä. Kiireesti Aili +alkoi astua kaupunkia kohti. Hän meni suoraan rautatieasemalle, +hankki paperiarkin, kirjekuoren ja lyijykynän ja kirjoitti, nojaten +ikkunanpieleen: "Kiitos kaikesta! Minä tulen. Ole lauantai-iltana +vastassani asemalla. Aili." + +Hän liimasi hermostuneesti kiinni kirjekuoren ja riensi +kirjelaatikolle. Vielä siinä hänet valtasi epäilys ja hänen piti koota +ajatuksensa: + +Enhän ole kevytmielinen, tiedänhän että tämä on ainoa, joka minua voi +tyydyttää. Auta Jumala, että Pekkakin tulisi onnelliseksi! + +Kirje putosi laatikkoon. + +Oli kuin kivi olisi langennut Ailin sydämeltä. Hänen rintaansa +laskeutui tyyni, turvallinen tunne, rauha, jota ei hän milloinkaan +ollut tuntenut. Hänellekin saattoi varmaan vielä olla iloa ja onnea +maailmassa. Nyt hän sen tunsi. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Aili, by Maila Talvio + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56825 *** |