Sentinels relocatedHEADmain

2 files changed, 5826 insertions, 6207 deletions

diff --git a/56825-0.txt b/56825-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..717f1e9
--- /dev/null
+++ b/56825-0.txt
@@ -0,0 +1,5826 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56825 ***
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+AILI
+
+Kertomus
+
+
+Kirj.
+
+MAILA TALVIO
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström,
+1897.
+
+
+
+
+I.
+
+
+-- Minä väitän, että lumi jo on sulanut. Entä sinä? Lyödäänkö vetoa?
+
+-- Minä olen aivan samaa mieltä kuin sinä. Viime päivinä on satanut
+paljon.
+
+-- Emme siis voi lyödä vetoa!
+
+-- Mutta jos minä sanon, ettei se ole sulanut. Mitä pannaan?... Jos
+sinä voitat, niin...
+
+-- Sinun pitää minulle esimerkiksi ommella jotakin... ja minä...
+
+-- Annat minulle jonkun kirjan!
+
+-- Hyvä.
+
+He naurahtivat, ojensivat toisilleen kätensä ja läksivät rientämään
+ylös mäkeä. Päästyään harjulle, suuntasivat he paikalla askeleensa
+sinne, missä oli äkkijyrkin kohta.
+
+-- Minä olen voittanut, minä olen voittanut! riemuitsi Aili.
+
+Rotkon pohjalla näkyi todellakin vielä läjä liankarvaista lunta. Tiheät
+puut ja suuri kivilohkare estivät päivän säteitä milloinkaan pääsemästä
+sinne.
+
+-- Kummallista! sanoi Eero. -- Minkä kirjan tahdot?
+
+-- Sen saat sinä päättää. Minkä vain annat.
+
+Aili taipui kiireesti taittamaan kellastunutta heinää maantienlaidasta.
+Hänen poskensa hehkuivat ja sitä ei hän tahtonut näyttää. Heidän
+ympärillään leveni laaja näköala: vihreään vivahtelevia metsäisiä
+harjanteita, joiden ääriviivat tasaisina kaartuivat taivasta vastaan,
+siellä täällä vettä tai jokunen asumus ja maantie, joka ponnisti ylös
+ahteita, pian kadotakseen laaksojen peittoon, sitten taas sukeltaakseen
+esiin mutkikkaana kuin luikerteleva mato. Mäen alla oli torppa.
+
+Miten monta kertaa Aili jo tänäkin vuonna oli seisonut siinä
+Kiutun mäellä antaen silmänsä seurata puunlatvojen sorjia
+muotoja. Maaliskuusta asti oli hän miltei joka päivä tehnyt sinne
+toivioretkensä, nähdäkseen kevään kehkeytymistä. Sillä sieltä saattoi
+kaikista parhaiten seurata, miten mättäät paljastuivat, miten lumi
+metsästä aleni ja mihinkä karvaan puut milloinkin pukeutuivat. Veljensä
+Pekan kanssa oli hän kevättalvesta retkeillyt hankia myöten kauas
+saloille. Pekka oli hänelle kertonut suunnitelmiaan, selittänyt miten
+hän viljelyksensä järjestäisi, miten ojittaisi suot, mitä kylväisi
+mihinkin paikkaan. Kiutun mäelle näkyivätkin kaikki Kaarilan maat. He
+olivat istuneet kivellä päiväpaisteessa. Ja Pekka oli puhunut tyynellä
+äänellään ja tehnyt levollisia liikkeitään vainioita ja niittyjä kohti,
+Ailin ajatusten usein ladellessa kaukana muilla mailla.
+
+Eeron tultua Kaarilaan oli Aili hänestä saanut uskollisen toverin.
+Teiden vielä ollessa huonoja, ei hän saattanut käyttää polkupyöräänsä,
+ja niin he tekivät pitkiä jalkamatkoja, huolimatta kelirikoista
+ja epävakaisista ilmoista. He kävivät "katsomassa kevääntuloa",
+niinkuin he nimittivät retkiensä tarkoitusta. Kiutun mäki oli ensinnä
+paljastunut lumesta. Sen rinteiltä olivat he löytäneet ensimmäiset
+vuokot. Ja koivun kylkeen mäen harjalla oli Eero eräänä lämpöisenä
+iltana piirtänyt heidän nimensä. Mutta syvällä rotkossa mäen alla
+löytyi vielä lunta. Ja sen sulamista kävivät he nyt miltei joka päivä
+katsomassa.
+
+Eero oli asettanut pyöränsä puuta vastaan. Hän oli urheilupuvussa:
+lyhyet housut, matalat kengät ja takin alla pehmeä paita, jonka
+alaskääntyvää kaulusta piteli punainen, sidottu silkkiliinanen. He
+seisoivat äänettöminä pitkän aikaa. Ajatukset palasivat vähitellen
+siihen uomaan, jossa ne olivat liikkuneet ennenkuin he olivat ruvenneet
+kiistelemään lumesta Kiutun mäen rotkossa.
+
+-- Ei, katkaisi Eero äkkiä hiljaisuuden, paljastaen päänsä ja antaen
+ilman hivellä otsaansa, -- en olisi ikinä aavistanut että kevät
+maalla voi olla näin ihana. Olen aina kuvitellut elämän tällaisessa
+sydänmaassa sietämättömäksi paitsi juuri kesällä. Tämä toukokuu täällä
+on mieleni muuttanut: olen täällä nuorentunut, voinpa sanoa uudesta
+syntynyt. Tänne luonnon helmaan olisin voinut ennenkin tulla, sensijaan
+että olen istunut kevätkauden ummehtuneessa Helsingissä.
+
+-- Niin, mikset ole tullut! hymähti Aili ja nosti hetkiseksi päätään.
+
+Hän oli astellut pää kumarassa. Maalaamattomalla kepillä, jota hän piti
+kädessään, huiski hän tuontuostakin ilmaa tai kosketteli tietä.
+
+-- Niin, miksen ole tullut? toisti Eero. -- En ole tietänyt tulla
+enkä kai nytkään olisi osannut täällä nauttia, enkä olisi päässyt
+osalliseksi luonnon salaisuuksista, jollet sinä olisi minua opastanut.
+Kas, emo Luonnolla on ihana aarreaitta, mutta avaimia siihen on hän
+jakanut ani harvoille. Sinut, Aili, on hän tehnyt uskotukseen.
+
+Hän käänsi tyttöön kasvonsa, jotka olematta säännölliset olivat
+sangen kauniit. Kalpea ihonväri oli otsalla valkoinen ja siitä alkoi
+pehmoinen, ruskea tukka. Nenä oli päästään hiukan pyöreä, huulet
+paksuhkot, ylähuulessa parranuntuvia. Silmät olivat ruskeat ja ne ne
+omituisella loistollaan hallitsivat koko hänen olentoansa. Niissä oli
+jotakin kummallisen verhottua, pohjatonta.
+
+Tyttö ei kääntänyt katsettaan tiestä, jota hän asteli. Hänen
+sieraimensa hiukan värisivät, muutoin ei mikään hänen kasvoissaan
+ilmaissut mielenliikutusta. Valkea huivi oli sidottu niskaan sillä
+lailla että päät valuivat olkapäille, otsalta oli se sileänä kuin
+nunnan päähine.
+
+-- Sanot, alkoi hän hitaasti, -- että omistan avaimen... Niin, minä sen
+omistan, avaimen luonnon salaisuuksien valtakuntaan. Se onkin ainoa
+aarteeni...
+
+Viime sanat kuiskasi hän kiihkeästi ja nosti päätään. Eero seurasi
+häntä ihastunein katsein. Oli hetken äänettömyys. Tyttö jatkoi:
+
+-- Mutta minä en ole tyytyväinen sittenkään, tahdon pois, en tiedä
+minne... Miksi tahdon pois? Olenhan onnellinen, äiti, Pekka, kaikki
+ovat minulle niin hyvät kuin kuuluisin taloon omana lapsena. Ja minä
+kiittämätön olento...
+
+-- Kuinka hyvin sinut ymmärrän! huudahti Eero. -- Se on niin
+luonnollista, sillä olethan nuori: sinun täytyy saada nähdä hiukan
+ulommaksi kotinurkkia, päästä nauttimaan maailmasta ja elämästä...
+
+Kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa jatkoi tyttö ikäänkuin omia
+ajatuksiaan selvittääkseen:
+
+-- Vasta kolme viikkoako sinä Eero olet ollut Kaarilassa...? Niin,
+ei sitä ole enempää. Mutta kaikki on muuttunut. Sinä tulit Helsingin
+rikkaasta elämästä yksinäisyyteemme, kerroit kaikista riennoista
+ja pyrinnöistä siellä. Olinhan kyllä sanomalehdissä lukenut tuosta
+kaikesta, mutta itse olin aina jäänyt loitolle... Varsinkin kun sinä
+kerroit taistelusta, jota siellä käydään suomalaisuuden oikeuksien
+voittamiseksi, niin minä heräsin ikäänkuin unesta... Täällä koko
+pitäjässä puhuu herrasväki ruotsia, enkä ollut tullut ajatelleeksikaan
+että olisi toisin, vaikka kyllä aina olen rakastanut kansaa. Ja kansa
+on näillä mailla tottunut kuulemaan säätyläisten puhuvan ruotsia.
+Kerran esimerkiksi kun eräässä talossa kirkonkylässä oli kesävieraana
+muuan professorin perhe ja minä kysyin isäntäväeltä, mimmoista väkeä he
+olivat, niin sain vastauksen: "olivathan ne niin ystävällisiä, hyviä
+ihmisiä ja olivathan ne muuten ihan kuin herrasväkeä, mutta puhuivat
+suomea!" Eikö se nyt ole kuvaavaa?
+
+Eero nauroi.
+
+-- Ja minäkin, kuinka olen voinut elää niin sokeana? jatkoi Aili. --
+Sitä ei enää voi auttaa. Mutta nyt on minuun syttynyt tarve rakastaa
+kansaani entistä enemmän, minä tahdon jotakin tehdä sen hyväksi,
+vaikuttaa... Mutta samalla minä täällä ikävöin niin sanomattomasti.
+Tahdon pois. Miksi ja minne? Täällähän juuri on kansani. Tänne pitäisi
+minun siis jäädä...!
+
+-- Kyllä. Tänne sinun pitääkin jäädä, mutta ensin täytyy sinun hiukan
+saada nähdä maailmaa, nauttia elämästä. Katso, nuoruus sitä vaatii...
+En ole taitanut tulla sitä sanoneeksi, mutta olen usein ajatellut,
+että Helsinkiin sinun pitäisi päästä joksikin aikaa. Ethän vielä ole
+pääkaupunkia edes nähnyt.
+
+Aili säpsähti.
+
+-- Helsinkiin! sanoi hän ja silmät loistivat.
+
+-- Niin juuri. Olet nyt kahdenkymmenen kahden vanha, mutta nuoruutta ei
+sinulla oikeastaan koskaan ole ollut samassa merkityksessä kuin muilla.
+Eikö totta?
+
+-- Kuinka niin...?
+
+-- Oletko edes koskaan oikein tarpeeksesi tanssinut...? Nuoruus vaatii,
+että ihminen joskus saa heittäytyä hillitsemättömän ilon valtaan,
+oikein täysin siemauksin juoda elämän maljasta... Oletko koskaan sitä
+tehnyt...?
+
+Aili mietti.
+
+-- En sillä tavoin. Ja jos Helsinkiin pääsisinkin, niin en itse asiassa
+tiedä, osaisinko siellä nauttia. Täällä kotona nautin metsästä,
+keväästä... Mutta Helsingissä, vieraitten ihmisten joukossa, mistä
+siellä nauttisin...?
+
+-- Sepä oli kysymys, verraton kysymys! Tietysti konserteista,
+teattereista... Menenpä niin pitkälle että tanssiminen -- ajattele:
+sileä, suuri permanto ja hurmaavat valssin sävelet -- suuresti tulisi
+sinua huvittamaan!
+
+Aili hymyili niinkuin hymyillään mahdottomuudelle. He astuivat alas
+mäkeä, poikkesivat valtatieltä ja tulivat portille, josta polku vei
+torpalle metsässä.
+
+-- Ehkä huvittaisi, sanoi Aili, -- tanssinhan mielelläni. Mutta ei
+ajatella sitä. Huviretkiin ei nyt ole varaa. Tuletko Niemelään?
+
+Vastaamatta avasi Eero portin ja jatkoi:
+
+-- Minäpä alan puuhata ja saat nähdä että lupa tulee. Olen minä
+eläessäni ajanut läpi vaikeampiakin asioita.
+
+Eero puhui kiihkeästi, voitonvarmuudella. Aili nauroi, se vain
+kiihdytti Eeroa. Äkkiä lensi hänen päähänsä tuuma, ja hän näpäytti
+sormiaan niinkuin hänen tapansa oli sellaisissa tilaisuuksissa.
+
+-- Marraskuun lopulla panee Osakunta toimeen arpajaiset
+kansansivistyksen hyväksi syrjäisillä seuduilla. Juuri niihin sinun
+pitää tulla. Minä pyydän sinut paikalla masurkkaan. Saanko kunnian...
+
+Kohteliaalla kumarruksella, aivan kuin tanssisalissa kääntyi hän
+Ailin puoleen. Ilme hänen kasvoillaan oli kokonaan muuttunut. Hän
+oli sinä hetkenä ikäänkuin riisunut maalaisnaamarinsa ja pukeutunut
+kaupunkilaisasuunsa. Ailin seuraavat sanat palauttivat hänet taas
+entiselleen.
+
+-- Kiitos, kiitos -- valitettavasti minä en osaa masurkkaa.
+
+-- No, minä opetan sinulle! Saat nähdä että tulet tanssimaan aivan
+erinomaisesti. Ah, millä ylpeydellä minä sinua sitten vien!
+
+-- Hyvä. Jos nyt siis opin masurkkaa, jos syksyyn asti eletään, jos
+Helsinkiin pääsen ja niihin arpajaisiin tulen -- niin sitten tanssitaan
+yhdessä se masurkka.
+
+Ailin äänessä oli niin paljon epäilystä, ettei siinä olisi voinut
+enempää olla jos hänelle olisi esitetty mikä mahdottomuus tahansa.
+Tutunomaisesti avasi hän tuvan oven ja astui edellä sisään.
+
+-- Kas, Aili neiti itse! pääsi emännältä iloisena huudahduksena.
+
+Hän tahtoi viedä vieraat kammariin, mutta heidän erityisestä
+pyynnöstään jäätiin tupaan. Eero istuutui penkille ja nosti syliinsä
+pikku tytön, joka oli leikkinyt lattialla. Aili otti taskustaan kirjeen.
+
+-- Tulin oikeastaan muoria tapaamaan, sanoi hän. -- Kai hän on kotona?
+
+-- Tuollahan se lienee uunilla. Kuule, tule sieltä alas, neiti on
+täällä... Se on taas näihin aikoihin ollut niin kipeänä. Aiottiin
+sunnuntaina viedä vaivaistalolle, mutta jaksaneeko tuo kärryissä olla,
+kun ei rekikelin aikaan tullut viedyksi.
+
+Tamppuihin kääritty olento kömpi voihkien alas uunilta. Aili talutti
+hänet penkille ja istuutui hänen viereensä.
+
+-- No, mitä nyt kuuluu?
+
+-- Mitäs muuta kuin tätä vanhuutta ja huonoutta.
+
+-- Mutta kunhan vaan jaksatte vaivaistalolle, niin tulee parempi
+ollaksenne. Siellä on lääkärinhoitokin likellä. Ja minä olen mukaanne
+kirjoittanut kirjeen johtajattarelle. Hän on hyvä ihminen.
+
+-- Eikö muori mielellään menisi? kysyi Eero.
+
+-- Eipä taitaisi mennä, on jo tottunut tähän elämään täällä, kun koko
+ikänsä on tässä ollut.
+
+Muori ei puhunut mitään. Aili taputti hänen kättään ja lohdutteli:
+
+-- Ei nyt ensinkään pidä huolehtia. Kirkonkylään tullessa käyn aina
+teitä katsomassa ja käyväthän nämä kotiväetkin silloin tällöin.
+
+-- Ja tässä olisi vähän kahviin, sanoi Eero ja pisti hänen käteensä
+hopearahan.
+
+Eukko heltyi siunaamaan hyvää nuorta maisteria. Sillaikaa tervehti Aili
+torpan tytärtä, joka oli tullut tupaan.
+
+-- Tässä se on leikkitoverini Olka, esitteli hän Eerolle.
+
+Punastuen niiasi tyttö ja pyyhittyään kätensä esiliinaan ojensi sen
+Eerolle. Hän oli punaposkinen ja roteva kuin itse terveys. Hymyillessä
+tuli leukaan kuoppa. Hiukset olivat palmikkoina käärityt pään
+ympäri. Kun hän ujosti avasi suuret ruskeahtavat silmänsä, oli hänen
+olennossaan jotakin sanomattoman viehättävää. Hymyillen Eero tarkasti
+häntä.
+
+-- Mitä kuuluu? kysyi hän, kun äänettömyys alkoi ruveta painamaan.
+
+-- Ei mitään liikaa.
+
+-- Sinun pitää pian käydä meillä, sanoi Aili ja laski kätensä hänen
+olkapäilleen. -- Naapurit ollaan, mutta sinua ei koskaan näe Kaarilassa
+ja ennen sitä joka päivä oltiin yhdessä.
+
+Hetken kuluttua lausui Aili jäähyväiset. Emäntä tahtoi kyllä
+välttämättömästi pidättää vieraat kahvilla: pannu oli jo tulella,
+oliko nyt niin kiire. Mutta Aili syytti illan tuloa. Emäntä ja
+Olka saattoivat vieraita ulos. He tahtoivat nähdä maisterin ajavan
+"velhonsiivellään".
+
+-- Onpas siinä aika veikale, päivitteli emäntä. -- Jo sitä nyt sentään
+metsäkyläläinenkin alkaa tottua, niitä kun kesäiseen aikaan yhtämittaa
+hurisee tästä ohitse. Mutta ensi kerran kun näin, niin ihan luulin
+paholaisen irti päässeen.
+
+-- Ja minulta, nauroi Olka, silmien veitikkamaisen arasti seuratessa
+nuorta maisteria, joka nousi polkupyörälleen, -- oli hevonen karata
+Kiutun mäessä, kun ensi kerran tuli tuollainen vastaani...!
+
+Emäntä jäi portille, karkeat kädet aitaan nojautuneina. Olka läksi
+vielä kappaleen matkaa Ailia saattamaan. Valkolakkinen nuorukainen
+kiiti jo kaukana. Keväinen päivä näytti lämmöllään hivelevän maita,
+jotka vasta olivat kuivaneet kirren jäljeltä. Laihojen vihanta oli
+verestä, metsä hiirenkorvalla, pientareilla kohosi nuori koiranputki ja
+punertavat nokkoset, kellertävää hiekkaa oli vasta levitetty tielle.
+Kymmenet kiuruset ylenivät ilmassa, kaikkialla tuoksui. Pilvetkin
+alkoivat hajota, niiden lomitse pilkotti jo sininen taivas. Jokainen
+puu tuntui vapisevan kuin unelmien vallassa, lehto lupasi iloa ja onnea.
+
+-- No, Olka, virkkoi Aili, kun he hetken olivat olleet ääneti, -- onko
+se totta mitä kerrotaan?
+
+Polttava puna lensi tytön kasvoille ja totisena hän vastasi:
+
+-- Ihmiset puhuvat paljon! Ei niihin ole uskomista.
+
+-- Mutta eiväthän he mitään pahaa ole puhuneet, vain sanoneet että
+Niemelän Olka taitaa olla morsiamena. Minä oikein ilostuin, kun sen
+kuulin. Älä toki noin pahastu, Olka kulta!
+
+Tyttö oli vetänyt huivin silmilleen, niin ettei kasvoja voinut nähdä.
+
+-- Mitä siitä, jatkoi Aili, -- että hän on vain renki! Älä sinä siihen
+katso. Jos hän on kelpo mies, niin pian hän kokoaa sen verran varoja,
+että otatte torpan täällä Kaarilan alueella.
+
+Olka ei vastannut mitään ja Ailikin vaikeni, antaen ainoastaan
+ystävällisen katseen seurata leikkitoveriaan. Mutta sen jälkeen ei
+Olkalla näkynyt olevan halua jatkaa matkaa, he sanoivat toisilleen
+hyvästi ja Aili asteli yksin eteenpäin.
+
+Sanomattomasti hän sinä hetkenä nautti yksinäisyydestään. Syvin vedoin
+hän hengitti ilmaa. Hän iloitsi siitäkin, että Eero oli ajanut niin
+kauas. Päästyään mäen toiselle puolelle, ojensi hän ylös käsivartensa
+ikäänkuin syleilläkseen avaruutta, mutta kavahti samassa, sillä Eero
+oli kääntynyt takaisin ja tuli jo tienmutkassa.
+
+-- Et aavista, kuului hänen äänensä, -- miten ihania suunnitelmia minä
+tässä sinua varten valmistan!
+
+-- No? Sitä matkaako sinä todenteolla ajattelet? Älä toki huoli, ei
+siitä mitään tule. Ei minun huviretkiini ole varaa. Sano mieluummin,
+eikö se ole kaunis tyttö se Niemelän Olka?
+
+-- On, kaunis, oikein kaunis. Mutta kuule, ei siitä matkasta tarvitsisi
+tulla huvimatkaa. Helsingissä ei yksin huvitella. Siellä olisi sinulle
+paljon oppimistakin.
+
+Aili punastui.
+
+-- Sen tiedän liiankin hyvin, sanoi hän katkerasti. -- Älä minulle sitä
+muistuta.
+
+-- Kuule, loukkasinko sinua? Aili! Vakuutan etten sitä tahtonut tehdä.
+Suo anteeksi! Tarkoitukseni oli vain herättää sinussa luottamusta.
+Matkastasi ei tarvitsisi tulla huvimatka, koska se nimi sinua niin
+kauhistuttaa. Tahtoisin sinulle näyttää kuinka Helsingissä tehdään
+työtä ja kuinka siellä uhrataan hyväätekeviin tarkoituksiin. Ei toki
+iltamia ja arpajaisia, kokouksia ja keskusteluja pidetä huvin vuoksi.
+Velvollisuuden tunto auttaa vähempivaraisia, se on joka... Aili, mitä
+sinä mietit? sanoi Eero äkkiä nähdessään punan tytön poskilla.
+
+Hän sanoi sen kiihkeästi, hämmentääkseen vaikutuksen, jonka hän
+tahtomattaan oli tullut tehneeksi. Mutta kului hyvän aikaa, ennenkuin
+Aili vastasi.
+
+-- Mitäkö minä mietin? Helsinkiä ajattelen. Sinne tahtoisin päästä.
+Jollen juuri oppimaankaan, sillä siihen olen liian vanha -- niin
+näkemään. Sinä varmaankin naurat, kun sanon, että minulle jo tuottaisi
+iloa nähdä nuo paikat, joista sanomalehdissä olen lukenut, yliopiston,
+ylioppilastalon, Ateneumin, Arkaadiateatterin... Ah, niin, ja tutustua
+johonkin kirjailijaan, taiteilijaan...!
+
+-- Minä lupaan tutustuttaa sinut niin moneen kuin tahdot, sanoi Eero
+lämpimästi. -- Voipa olla että joku taiteilija paikalla pyytää saada
+sinut maalata ja joku kirjailija paikalla lainaa sinulta piirteet
+päähenkilölleen seuraavassa teoksessaan.
+
+-- Niin, se olisi hurmaavaa, mutta... eihän siihen ole varaa. Maijan
+koulu...!
+
+-- Mutta tänä vuonnahan siitä tulee loppu. Maija jää kotiin ja sitten
+on sinun vuorosi.
+
+-- Niinkö luulet? -- Aili loi häneen tutkivan katseen. -- Ei. Maijalla
+on suuret tuumat. Hänestä tulee vielä etevä nainen. Ei hänellä ole
+aikaa istua Kaarilassa.
+
+-- No mitä kummia?
+
+-- Hän kielsi minua sitä kertomasta, sillä hän tahtoo itse esittää
+asiansa. Älä siis siitä mitään virka.
+
+-- En, en.
+
+-- Hän aikoo ylioppilaaksi. Tyttökoulun päätettyään menee hän
+yhteiskouluun.
+
+Eero purskahti nauruun. Ailin katse riippui hänen kasvoillaan.
+
+-- Kas vain, mitä se lapsi on osannut miettiä!
+
+-- Hän ei ole niinkään lapsi kuin luullaan.
+
+-- Älä sano, hän on hyvin lapsellinen!
+
+Metsä oli loppunut. Puukäytävä vei Kaarilan vainioiden halki. Mäeltä
+näkyivät talon pärekatot ja päärakennuksen valkeat pielet. Punaisesta
+portista tultiin aitaamattomalle alalle, jolla olivat hevostallit ja
+navetat vinttakaivoineen. Pihamaata ympäröi matala kiviaita, jonka
+vartta seurasi korkea sireenipensaikko. Asuinrakennus oli haaltuneen
+punainen, avonaiselta verannalta nousi lipputanko. Rakennuksen päätyä
+varjosti kolme vanhaa riippukoivua. Katon takaa näkyi puutarha.
+
+Hevostallin edustalla kengitettiin hevosta. Mies piteli ruunan jalkaa
+ja toinen vuoli kavioa.
+
+-- Tuossahan on Pekka itse, sanoi Eero. -- Nyt käyn paikalla hänen
+kimppuunsa. Saat nähdä että kaikki onnistuu.
+
+-- Ei, ei vielä, hätääntyi Aili. -- Nythän hän kengittää hevosta.
+Joskus toiste... Mutta olen aivan varma siitä että hän vastaa
+tarvitsevansa niin ja niin paljon heinänsiemeniin ja kääntöauroihin...
+joten ei minun matkaani ole ajatteleminenkaan!
+
+Heidän liketessään nosti Pekka päätään. Hän oli seisonut kumartuneena
+ja hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. Ilme niissä oli mitä
+hyväntahtoisin. Hänen sarkatakkinsa oli napitettu ylös asti, saappaat
+ylettyivät polven yläpuolelle.
+
+-- No, sanoi hän, -- joko lumi oli sulanut Kiutun mäestä?
+
+-- Ei vielä kokonaan, sanoi Eero ja istuutui kaivonkannelle. -- Mutta
+Kaarilan laihot ne tänä vuonna ovat kerrassaan kauniit.
+
+-- Niin ovat, innostui Pekka. -- Huomasitteko kahta viimeistä sarkaa?
+Ne ovat luujauhoilla lannoitetut.
+
+-- Vai niin. Se on siis hyvää ainetta, jatkoi Eero. -- Mahtaa tulla
+erinomainen vuosi.
+
+-- Ainakin alku lupaa.
+
+-- Mutta, huomautti renki, -- ennen syksyä voivat pakkaset panna ja
+rakeet raivata.
+
+-- Niin se on maamiehen... Aili, neuloisitko vähän kaulaliinaani. Se on
+pöydälläni. Lähden aamulla kuntakokoukseen.
+
+Aili poistui taloa kohti, astui porstuasta saliin, heitti ohi
+kulkiessaan katseen suureen peiliin ja tuli omaan huoneeseensa.
+Valkeille seinille ja ikkunoita koristaville kasveille lankesi ulkoa
+punertava hohde. Hän avasi ikkunan, riisui huivin päästään, kiinnitti
+esiliinan vyölleen ja läksi kyökkiin.
+
+-- Missä rouva on? kysyi hän piialta, joka pani perunapataa tulelle.
+
+-- Maitokammarissa.
+
+Juoksujalan tuli hän sinne. Tie oli viertävää ja kivistä, mutta
+hän karttoi taitavasti kivet niinkuin ihminen hyvin tuttua tietä
+astellessa. Hän tapasi äidin kuorimasta maitoja.
+
+-- Otetaanko viiliä illaksi? kysyi Aili hengästyneenä.
+
+-- Vai joko olette kotona.
+
+Äiti ei kääntynyt, hän tunsi tytön äänestä. Aili tarttui suureen
+viiliastiaan, joka oli asetettu erilleen, ja riensi ulos. Pihalla tuli
+Pekka häntä vastaan ja tahtoi häntä auttaa.
+
+-- Älä rasitu, sanoi hän ystävällisesti.
+
+Eero pyyhki portaiden luona polkupyöräänsä. Aili näki hänen juuri
+kääntyvän katsomaan heihin päin. Hän vältti Pekan käsiä, jotka
+ojentuivat kannettavaa ottamaan ja kiiruhti ylös kyökin portaita.
+
+Illallispöydässä oli hän sanattomana ja kalpeana, mutta kukaan ei
+sitä huomannut, sillä kaikki nauroivat Eeron juttuja. Hän kertoi
+kaskuja eräästä opettajasta, jota koulupojat olivat pitäneet
+pilkkanaan, hän matki hänen ääntään ja liikkeitään. Syötyä tarjosi
+hän tädilleen käsivartensa ja talutti hänet sohvaan. Hänelle oli
+tullut tavaksi ruokasalin avarassa sohvassa ilmaista tädillensä
+erityiset toivomuksensa. Hän selitti sen tarpeelliseksi sentähden, että
+tuulentupien särkyessä helposti saattoi seurata pyörtymiskohtaus taikka
+muu pahoinvointi, jolloin sohvan pehmeät nojat olivat tarpeelliset.
+
+-- No veitikka, sanoi Emma rouva ja taputti ystävällisesti miehensä
+veljenpoikaa olkapäälle.
+
+Aili, joka oli istuutunut ikkunan ääreen ompelemaan Pekan kaulaliinaa,
+painui syvemmälle työhönsä.
+
+-- Kulta täti, sanoi Eero, -- nyt et saa kieltää...
+
+-- Riippuu aivan siitä mitä pyydät...
+
+-- Sinä käyt jo totiseksi... Sitten en sano mitään!
+
+-- Niin, niin, sinä olet jo vietellyt meidät tarpeeksi moniin
+hullutuksiin. Ajattele vain: uudet sadetakit ja hatut tänne maalle,
+meidän esiintyäksemme niissä Kaarilan harakoille!
+
+-- Mutta tällä kertaa en tahtoisi mitään hullua! Päinvastoin hyvin
+viisasta ja järkevää...
+
+-- No, sano se sitten...!
+
+-- Laittaisiko täti huomenna päivälliseksi kaalikäärylöitä.
+
+-- Siinäkö se nyt oli koko juttu, jota niin juhlallisesti valmistit!
+Sinuun pitäisi suuttua, senkin veitikka! Kenellä luulet tähän aikaan
+olevan kaalia. Viime vuotiset ovat aikoja sitten lopussa eikä uusia
+vielä ole kasvanut.
+
+-- No sitten toinen asia... Mutta et saa kieltää! Tämän Ailin pitäisi
+välttämättömästi, aivan välttämättömästi päästä vähän tuulottelemaan.
+Olen ajatellut, että jos hän syksyllä tulisi Helsinkiin... Onhan hän jo
+täysikasvuinen nainen eikä ole Helsinkiä nähnyt.
+
+-- Vai sitä se olikin! Olisit heti voinut tunnustaa asiasi kulkematta
+kaikenlaisia kiertoteitä... Onhan se muuten aivan totta, että Ailin
+pitäisi päästä vähän...
+
+Aili painui taaskin syvemmälle työhönsä. Laskeva aurinko paistoi hänen
+kasvoilleen ja vaaleille hiuksilleen. Huulet olivat lujasti koossa,
+silmäripset riippuivat pitkinä alas luomista. Hänen kasvonsa olivat
+soikeat, kapeat, otsa matala. Mustan hameen poimuista paljastui kaulan
+siro kauneus. Salin ovella seisoi Pekka.
+
+-- Sinä olet aina niin hyvä! riemuitsi Eero, -- sinä niin ymmärrät
+nuorten tarpeet. Aili, Aili, kuule, sinä pääset Helsinkiin!
+
+Aili ei kohottanut silmiään, povi vain nousi ja laski.
+
+-- Mutta tahtooko Aili nyt niin todenteolla Helsinkiin? kysyi Pekka.
+
+Tyttö avasi häntä kohti harmaat silmänsä. Hänen katseestaan henki
+tavaton kylmyys.
+
+-- Olen sinne jo halunnut vuosikausia, sanoi hän, -- sen hyvin tiedät.
+
+Hetkeksi vaikenivat kaikki.
+
+-- On tässä ollut niin paljon menoja, alkoi Pekka vihdoin. -- Ostin
+juuri heinänsiemeniä ja luujauhoja ja lisäsin karjaa.
+
+Aili katsahti Eeroon: "enkö minä sanonut?" näytti hänen katseensa
+kysyvän.
+
+-- Syksyllä taas, jatkoi Pekka, -- ovat korot maksettavat, mutta jos
+tästä suinkin suoritaan, niin kyllä Aili pääsee!
+
+-- Jos, jos, äänteli Aili ikäänkuin itsekseen. -- Se ainainen jos!
+
+-- Kuuletko, kuuletko? -- Eero hypähti ylös ja tarttui hänen käteensä,
+-- pois tänne, niin opetan sinulle masurkkaa. Pää pystyyn ja katso
+minua silmiin!
+
+Hän veti hänet mukaansa saliin. Käsityö putosi lattialle. Pekka
+nosti sen pöydälle, se oli hänen kaulaliinansa. Hän istuutui salin
+nojatuoliin ja katseli ääneti eteensä. Eero komenteli Ailia, tehden
+notkeita, kauniita hyppyjä, viheltäen nuottia ja tuontuostakin
+polkien tahtia. Aili seurasi puoleksi väkisin. Hän näki veljensä
+huolestuneet kasvot. Ilme niissä oli miltei lapsellisen hyvä. Hän oli
+helakkaihoinen, hiukset seisoivat pystyssä kuin siilillä. Koko hänen
+olennossaan oli jotakin, joka empimättä herätti luottamusta.
+
+-- Aili, virkkoi Pekka pitkän aikaa vaiettuaan, -- tule tänne, niin
+puhutaan suoraan. Minä sanon mitä minä ajattelen, sano sinäkin mitä
+sinä.
+
+Tanssista punoittavana seisahtui Aili hänen eteensä. Hänen
+suupielissään väreili uhka, hänen mielessään kiehui katkeruus. Pekka
+jatkoi:
+
+-- Sinä olet viime aikoina ollut niin omituinen, milloin iloinen,
+milloin totinen, milloin äreä, yleensä niin epätasainen...
+
+-- Kuule Pekka, keskeytti Eero ja laski kätensä hänen olkapäilleen,
+-- ajattele sitä, että sisaresi on nuori. Täällä Kaarilassa on kovin
+yksinäistä.
+
+-- Se on totta, että olet nuori ja ettei täällä maalla ole tilaisuutta
+seuraelämään. Varsinkin oli tässä viime vuosi hyvin hiljainen, mutta
+siihenhän oli syynä isän kuolema... Vaan onhan meillä nyt kevät ja Eero
+on ollut ilonamme ja pian tulee Maija...
+
+-- Mutta, alkoi Aili, vaivalla hilliten äänensä, -- kevättä ja kesää
+seuraa pitkä talvi... Maija kyllä tulee, mutta yhtä paljon kuin siitä
+iloitsen, pelkään sitä... Nyt olen puhunut suoraan!
+
+-- Kuinka niin? kysyivät kuin yhdestä suusta Emma rouva ja Pekka.
+
+-- Ettekö sitä ymmärrä? Hän tulee Helsingistä, hän kertoo koulusta,
+tovereista, yhteisistä iloista ja huveista, hän odottaa ystäviltään
+kirjeitä... Minä, minulla ei ole mitään, minä olen saanut kasvatukseni
+kotona...
+
+-- Siksi, puuttui puheeseen Emma rouva, -- että koulussa tulit
+sairaaksi...
+
+-- Niin, tässä pikkukaupungin kurjassa, kuolevassa ruotsalaisessa
+koulussa... Sitten tuli meille Alma Karttu, itse juuri päästyään
+tyttökoulusta, muka opettamaan minua. Hän oli vain kaksi vuotta
+vanhempi minua. Mutta hänen suuri ansionsa oli ettei hän kunnollisesti
+osannut muuta kuin suomea ja kielensä opetti hän minulle. Siitä hänelle
+olenkin kaiken ikäni kiitollinen... Hän viipyi kaksi vuotta ja läksi,
+mutta minä jäin Kaarilaan ja täällä on elämäni kulunut... Kun Maija
+tulee ja kertoo koulustaan, silloin minussa nousevat pahat ajatukset.
+Sillä minulla on sentään ollut ääretön lukuhalu ja opinjano... Ah,
+miten olen siitä kärsinyt...!
+
+Hänen sanansa vuotivat intohimoisana tulvana, mutta silmiin ei tullut
+kyyneltäkään. Eeron katse riippui hänessä ihastuneena. Pekka tuijotti
+sanatonna eteensä. Emma rouva itki.
+
+-- Ja mitä minä tiedän? En mitään. Oppilas kansakoulun ylimmällä
+luokalla tietää enemmän kuin minä. Suuret kirjailijat tunnen ainoastaan
+nimeltä, sillä heidän teostensa hankkimiseen tietysti ei ole ollut
+varaa ja pitäjän lainakirjastoon niitä ei ole tilattu... Marlittin,
+Flygare-Carlénin romaanit sekä Monte Christon Kreivi -- siinä se
+kirjallisuus, joka minua on kehittänyt.
+
+-- No, lapseni, virkkoi Emma rouva, -- onhan meillä nyt ollut muitakin
+kirjoja, Schillerin ja Göthen teokset...
+
+-- Niin, saksankielellä, jota en osaa lukea.
+
+-- Ja nyt, keskeytti hänet Pekka, -- tahdot Helsinkiin kaikkia näitä
+puutteita poistamaan?
+
+-- Niin, jollei se yleensä ole liian myöhäistä: koulunpenkillä
+oppiakseni olen ylen vanha.
+
+-- Mitä sinä sitten aiot tehdä...?
+
+-- En tiedä, mitä tahansa. Kunhan vain saan omia tuloja, jotta pääsen
+riippumattomaksi!
+
+-- Aili, Aili, huudahti Emma rouva itkien, -- mitä sinä puhut, mistä
+olet kaikki nuo ajatukset saanut päähäsi? Eikö sinulla kodissasi ole
+kaikkea mitä tarvitset, emmekö sinua kaikki rakasta?
+
+Aili painoi alas päänsä. Pekka katseli häntä suoraan kasvoihin.
+
+-- Sinä pääset syksyllä Helsinkiin, sanoi hän tyynellä äänellään jonkin
+verran vaivalloisesti, -- sen lupaan. Mutta jos sinut oikein tunnen,
+niin et siellä kauankaan viihdy.
+
+-- Sen voit jättää minun huolekseni! sanoi Aili.
+
+-- Minä takaan, huudahti Eero, -- että hänelle tulee hauskaa!
+
+-- Hyvää yötä.
+
+Pekka suuteli äitiään ja poistui. Emma rouva läksi häntä saattamaan.
+Eero ja Aili jäivät kahden. Aili seisoi suorana, oikea käsi nojaten
+pöytään. Hänen piirteensä olivat liikkumattomat ja silmä katseli
+jonnekin kauas. Eero tarttui hänen käteensä, joka rentona riippui
+sivulla.
+
+-- Nyt se siis on päätetty, kuiskasi hän. -- Sinä tulet syksyllä
+Helsinkiin. Näetkö miten helposti se kävi!
+
+Ailin katse siirtyi Eeroon, mutta kylmänä, tuijottavana. Eeron
+loistavat silmät upposivat häneen aivan likeltä, ikäänkuin jäätä
+sulattaakseen.
+
+-- Hyvää yötä, sanoi hän vihdoin hiljaa ja pusersi tytön kättä.
+
+Aililta pääsi raskas huokaus ja puna nousi kasvoille. Hänkin läksi
+liikkeelle, mutta tultuaan huoneensa ovelle, hän hampaittensa välitse
+pusersi esiin:
+
+-- Voi kuinka paha, paha, paha minä olen!
+
+Ikkuna oli auki ja lemu puhkeavista lehtisilmuista liiteli sisään.
+Puutarha nukkui kuin vihreähtävän harson peitossa, koivunrunkojen
+lomitse pilkotti tyyni lahti. Käki kukkui ja satakieli vihelteli.
+
+Tällaisina iltoina Aili tavallisesti vietti tunnin tai pari avonaisen
+ikkunan ääressä. Nyt hän, saatuaan oven kiinni, lankesi permannolle
+pitkäkseen, painoi otsan käsiinsä ja purskahti itkuun...
+
+Itkeminen ei helpottanut: kyyneleet olivat kuumat, suolaiset.
+Paha omatunto ne pusersi esiin. Hän hypisteli naulaa, joka oli
+pystyssä permannonliitteessä. Jospa se olisikin ollut terävä, jospa
+olisikin koskenut...! Kunhan joku olisi häntä lyönyt, saattanut
+hänelle ruumiillista tuskaa, vaikkapa kurkusta kuristaen! Se olisi
+helpottanut... Ajatukset olivat sekaisin. Hän oli levoton. Samassa
+kuului salista askelia, ne likenivät kuin arkaellen hänen oveaan, mutta
+kukaan ei kajonnut lukkoon.
+
+-- Aili, nukutko? -- Se oli Emma rouvan ääni. -- Hyvää yötä lapseni!
+
+-- Hyvää yötä, äiti.
+
+Hän sai sen sanotuksi niin tyynesti ettei kukaan olisi aavistanut
+hänen itkeneen. Itse asiassa pyrki sydämestä esiin: anteeksi, antakaa
+anteeksi! Mutta se tukahtui. Askeleet etenivät, ruokasalin ovi
+sulkeutui. Aili kuuli äidin vielä hakkaavan sokeria ja puhuttelevan
+piikaa. Sitten vaikeni kaikki. Aili hypisteli naulaa permannossa.
+
+-- Minun rauhani, minun rauhani, olet poissa, äänsi hän itsekseen. --
+Miksi on rinnassani tuska? Mitä minä kaipaan, mitä minä tahdon?
+
+-- -- --
+
+Kaikki tämä ei hänelle ollut mitään tavatonta. Monia monituisia
+kertoja oli hän siihen heittäytynyt samalla tavalla, milloin itkemään
+omia surujaan, milloin muiden. Nuorilla tuntehikkailla tytöillä on
+aina aihetta kyyneliin, -- ja jollei ole, niin he keksivät -- kunhan
+vain tulee yksinäisyyden hetki, jolloin ne pääsevät puhkeamaan
+esiin. Ja Aili oli paljon ollut yksin. Kaarilan naapurit asuivat
+kaukana eikä pitäjässä oikeastaan ollut ainoatakaan hänen ikäistään
+säätyläistyttöä. Pekka oli, päästyään ylioppilaaksi ja pari lukukautta
+oltuaan Helsingissä, mennyt maanviljelyskouluun, joten hän vain
+lyhyet lupa-ajat oli viettänyt Kaarilassa, samaten Maija, joka kävi
+tyttökoulua Helsingissä. Maijan ja Ailin suhde oli muutenkin ollut
+kuin oppilaan ja opettajattaren: olihan heidän välillään kuuden
+vuoden ikäero ja Aili oli todellakin opettanut Maijaa ennenkuin tämä
+joutui kouluun. Kahtena talvena oli Kaarilassa oleskellut nuori neiti
+opettamassa Ailia. Heistä oli tullut ystävät ja kirjevaihdon kautta
+kesti yhteyttä heidän välillään vielä jonkun aikaa. Sitten lakkasi
+neiti vastaamasta Ailin kirjeisiin: uudet ystävät olivat kai työntäneet
+hänet tieltään. Aili ei itselleenkään kehdannut myöntää, miten kipeän
+haavan jätti mieleen tuon ainoan ystävän kadottaminen. Silloin oli
+sentään ollut joku, jolle kirjoitti ja jolta odotti joitakin tietoja.
+Mutta nyt ei ollut ketään. Kolmen kesken kasvatusvanhempiensa, herra ja
+rouva Wahlfeltin kanssa vietti hän kesät talvet Kaarilassa.
+
+Hän oli ottolapsi. Hän tiesi kyllä vanhempansa, mutta hän ei ollut
+heitä koskaan tuntenut eikä hän kantanut heidän nimeään. He olivat
+kuolleet ennenkuin hän ymmärsi ajatella. Äiti oli ollut rouva
+Wahlfeltin nuoruuden ystävätär, sentähden Kaarilan herrasväki oli
+ottanut orvon omaksi lapsekseen. Ja omana lapsena he häntä olivat
+rakastaneet, hän oli käynyt heille niin välttämättömäksi, että jos
+hän vain lyhyempiäkin aikoja vietti kirkonkylässä jossakin tuttavassa
+perheessä, niin tuntui talo kolkolta ja tyhjältä. Eikä Aili itse
+viihtynyt muualla kuin Kaarilassa. Ja Kaarilassa hän kaipasi... kaipasi
+jotakin, hän ei tietänyt mitä. Hänessä asui ainainen epämääräinen,
+haikea tunne. Se ei sentään aikaisemmin kalvanut, kasvatusisä oli
+hyvällä tuulellaan osannut pitää koko talon iloisassa tasapainossa.
+Mutta hänen kuoltuaan, viime talven viikkoina, joista ei tuntunut
+loppua tulevan, oli Ailin mieleen noussut paljon, ennen aavistamattomia
+ajatuksia...
+
+
+
+
+II
+
+
+Seuraavaan tapaan oli viime talvi Kaarilassa kulunut.
+
+Hän herää unestaan. On pilkkoisen pimeä ja sade kuuluu rapistelevan
+ruutuja. Hän vetää tulta tikkuun ja näkee että kello on viisi. Kynttilä
+jää palamaan, mutta hän ei raaski nousta, vaan viruu vielä hetkisen
+vuoteessa, nauttien yöllisestä lämpimästä ja kuunnellen sateen ääntä.
+Sitten hän hiljalleen nousee, peittää vuoteensa, järjestää huoneen
+ja lähtee ruokasaliin. Tuli palaa siellä jo uunissa, ystävällisesti
+loimottaen seinillä ja katossa. Jalo, Pekan jahtikoira, tuijottaa
+torkkuen tuleen, harmaa Mirri uneksii uuninkorvalla ja puolihämärästä
+erottautuu pöydältä punaiseen myssyyn peitetty kahvipannu. Aili
+taputtaa Jalon päätä, se vastaa hänelle häntää heiluttamalla ja hänen
+kättään nuolaisemalla. Mirrikin saa aamutervehdyksen ja sitten sytyttää
+Aili lampun -- sen kupua on paikattu tuohentervalla --, asettaa
+kahvipöydän järjestykseen ja ottaa työnsä. Hän kutoo pitsiä...
+
+Vanha seinäkello näpäyttelee tasaisesti, valkea räiskähtää
+tuontuostakin, pelästyttäen Jalon mieluisasta horrostilastaan. Jo
+kuuluu kyökin portailta kopisevia askeleita. Se on äiti joka tulee
+maitokammarista. Hän käyttää kylminä vuodenaikoina tavallisesti Pekan
+vanhoja saappaita, sentähden ovat hänen askeleensa niinkuin miehen
+askeleet. Hän tuo muassaan kermaa kahviin, tavallisesti läkkituopilla,
+vaikkei se tietysti ole täynnä. Hetken kuluttua saapuu Pekkakin,
+käytyään tallissa, navetassa ja tuvassa, missä miehet tekevät
+puhdetöitään. Hänen vaatteistaan leviää tallinhaju, joka sittemmin
+tarttuu Mirriin, sillä Mirrin hän useimmiten ottaa syliinsä. Äiti
+kaataa kahvia.
+
+-- Pelkään, alkaa Pekka, -- että sioille tulimme antaneeksi liian
+paljon potaattia. Kävin kuopassa ja siellä näytti olevan niin vähän.
+
+-- Niinkö arvelet! huudahtaa Emma rouva vilkkaasti, -- sitten
+täytyy ruveta pitämään väkeä vähemmällä. He ovatkin saaneet suuren
+padallisensa sekä illaksi että aamuksi. Riittäköön nyt se että aamulla
+syövät potaattia ja taas päivälliseksi saavat jotakin keittoruokaa.
+
+-- Mutta entä illalla? Alkaa maitokin käydä vähiin.
+
+-- Syökööt kalaa, leipää, kaljaa... Välistä kastia lisäksi...
+
+Nähdessään Pekan ja Ailin huolestuneet kasvot, lisää Emma rouva:
+
+-- Kyllä ihminen sillä elää. Olen jo siksi vanha, että tiedän.
+Nälkävuosinakin piti elää, vaikkei ollut selvää leipääkään...
+
+Pekka ei virka mitään, silittää vain Mirriä. Aili nostaa hiukan päätään
+ja luo häneen syrjästä ilkkuvan katseen. Sitten hän painuu takaisin
+työhönsä ja lausuu:
+
+-- Minusta se on hirveää, ettei väelle anneta parempaa ruokaa!
+
+-- No mutta siihenhän he lapsuudesta ovat tottuneet! huudahtaa Emma
+rouva. -- Meillä ei ole varaa muutoin...!
+
+Pekka katsahtaa nuhtelevasti sisareensa ja johtaa keskustelun toisaalle.
+
+-- Tänään pitäisi Seppälän käydä maksamassa ne kaksikymmentä markkaa,
+jotka veronkannossa jäivät vaille. Saa nyt nähdä tuleeko hän.
+
+-- Se on onnetonta joukkoa se Seppälän väki, pääsee Emma rouvalta
+huolestuneesti. -- Kertovat, että heiltä tämän vuoden sadosta jo on
+mennyt puolet viime vuoden velkoihin. Vaimo sellainen huolimaton ja
+seitsemän lasta...
+
+-- Jotka kasvavat kuin pienet pakanat, lisää Aili, -- kasvatuksetta.
+Pastori oli viime vuonna luvuissa oikein heitä nuhdellut.
+
+Hetkisen vaitiolon katkaisee Pekka sanoilla:
+
+-- Koulu olisi tarpeen.
+
+-- Niin, koulu! huokaa Aili.
+
+Hänen mieleensä hiipi kalvava tunne. Perustaa koulu, koota sinne
+sydänmaan tietämättömät lapset, antaa heille tietoa, opettaa heille
+hyvää! Mutta varoja ei ole ja jos olisikin, niin kelpaisiko hän, Aili,
+edes sydänmaan tietämättömiä lapsia opettamaan?
+
+Vähitellen valkenee surullinen syyspäivä. Jokainen menee työhönsä.
+Aili järjestää huoneet, kastelee kukat ja lähtee kävelemään. Hän
+johtaa ensin askeleensa hevostalliin ja kun hän hyväilevällä äänellä
+mainitsee hevosia nimeltä, hirnuvat ne häntä vastaan. Siitä ei hän
+jatka puukäytävää alas maantielle, vaan menee olkilatojen ja riihien
+sivutse sille tielle, joka läpi Kaarilan ha'an johtaa kaupunkiin päin.
+Portti on jo nostettu pois saranoiltaan ja veräjäpuut asetetut aitaa
+vastaan pystyyn. Mättäät lepäävät pehmeän, keltaisen lehtipeiton alla,
+puut ovat miltei paljaat, oksien lävitse pilkottaa harmaa taivas. Tie
+on paksuna liejuna, syrjään on poljettu kaitainen, kovempi polku. Siinä
+kävelee Aili, hitain askelin, yllään kulunut, vanhanaikainen takki,
+päässä valkea huivi ja kädessä maalaamaton keppi. Hänen kasvoillaan on
+sanomaton ilme, hänen mielessään haaveksiva, syvä surumielisyys. Häntä
+voisi pitää tuon syksyisen maiseman hengettärenä... Jalo on juossut
+mukaan ja tavannut jäniksen jäljet. Pelästynyt pikku pupu harppii tien
+poikki, Ailin ohitse, kintereillään kiljuva, verenhimoinen koira.
+
+Hetken kuluttua tulee vastaan mies, jonka Aili jo kaukaa tuntee
+Seppäläksi. Hän ilostuu, sillä hän on ollut hiukan huolissaan siitä
+ettei hän tulisi. Saattaa tosin vielä olla sekin mahdollisuus, ettei
+hänellä ole rahaa, mutta ainakin hän sitten on käynyt puhumassa
+asiastaan.
+
+-- Kai talossa ollaan kotona? kysyy mies pistettyään kättä.
+
+-- Ollaan kyllä. Mitäs Seppälään kuuluu?
+
+-- No ei mitään liikoja, muuta kuin että eilen illalla oli se Niko
+pahainen lyönyt kirveellä jalkaansa.
+
+-- Oikeinko pahasti?
+
+-- No ei kai se niin vallan ihoakaan raapaissut. Taisi vain haava mennä
+luuhun asti.
+
+-- Sehän on hirveätä! Mitä te sitten siihen panitte?
+
+-- Mitäs niillä sitten oli panemista, rievuilla olivat tukkineet.
+Ja oli siihen sitten sattunut se Paloniemen Rieta, se oli neuvonut
+panemaan lamppuöljyä ja suoloja...
+
+-- Suoloja haavaan!
+
+-- Mutta ei se siitä yhtään parantunut. On poika pahainen porannut koko
+yön.
+
+-- Miksette heti tulleet meille? Onhan meillä edes nikkarinlakkaa ja
+karboolihappoa...
+
+-- Olin itse kaupungissa ja tulin vasta iltayöstä kotiin.
+
+Aili kääntyy hänen kanssaan taloon, selittää kiireesti äidille Nikon
+vaivoista ja äidin valmistaessa lääkkeitä puhelevat Pekka ja Seppälä
+ruokasalissa. Vieras istuu tuolilla ovensuussa ja Aili tarjoo hänelle
+kahvia.
+
+-- Milläs tavalla tämä raha nyt on saatu? kysyy Pekka ystävällisesti.
+
+Mies raapaisee korvansa taustaa ja heittää silmäyksen likaiseen
+kaksikymmen markkaseen, joka on pöydällä herran edessä.
+
+-- Piti viedä mullikka kaupunkiin.
+
+-- Kuinka monta lypsävää teille nyt jää talveksi?
+
+-- Viisihän niitä.
+
+Pekka vaipuu ajatuksiinsa. Seppälä hörppii kahvia teevadilta.
+
+-- Se teidän vaimonne ei taida osata säästää, alkaa Pekka. -- Sanovat
+juovan kaiken voin kahvina ja ostelevan turhia helyjä... Sensijaan
+kasvavat lapset ilman kuritusta ja opetusta, niinkuin suden penikat, ja
+torppa menee alaspäin.
+
+-- Niinhän se on tahtonut vähän olla. Mutta minä sitä tässä
+markkinamatkalla, kun osti sellaisen kukillisen punaisen silkin ja
+siitä antoi viisitoista markkaa, vähän löylyytin...
+
+Sekä itse asia että se tapa, jolla mies, suistellen silmiään kapeiksi
+raoiksi, siitä kertoo, huvittaa Pekkaa niin että hän purskahtaa
+nauruun. Aili katsahtaa häneen nuhdellen ja virkkaa vakavasti:
+
+-- Oikeinko lyömällä?
+
+-- Niin, vähän hotaisin selkään. Ei se siihen paljonkaan sattunut...
+Oli kanssa oma syyni, kun ryhdyin sellaista nuorta ja koreaa
+herrasväenpiikaa naimaan! Hissakan sain! Parempi olisi ollut, jos
+olisin ruvennut kauppoihin reilun, tasaisen talonpoikaisihmisen kanssa.
+Mutta kun se silloin oli olevinaan niin hempeä ja herkullinen, kun
+kerran nuorena miehenä tohtorissa käydessäni sen näin... Olisi saanut
+tohtori itse naida...!
+
+Samassa tulee Emma rouva lääkkeineen ja tarpeellisilla neuvoilla
+varustettuna lähtee mies matkaansa.
+
+Aamiaiseksi on miltei poikkeuksetta sianlihaa ja potaattia.
+Keskustelu pöydän ääressä koskee likinnä sitä mitä mahdollisesti
+aamulla jo on ehtinyt tapahtua. Pekka on tasainen ja tyytyväinen,
+jollei erityisiä harmeja ole ollut, äiti usein alakuloinen. Aili
+totistuu totistumistaan, hän hymyilee yhä harvemmin jota lyhyemmiksi
+päivät pimenevät. Aamupäivällä istuvat molemmat naiset ruokasalissa
+käsitöidensä ääressä. Ainoastaan harvoin he toisiaan puhuttelevat.
+Heidän välinsä ei ole aivan eheä, sillä Aili ei koskaan ole päässyt
+siitä tunteesta, että hän sittenkin on ottolapsi ja että äidin enemmän
+täytyy rakastaa omia lapsiaan. Mutta tätä tunnetta, niinkuin yleensä
+koko sieluelämäänsä, on hän huolellisesti salannut. Eikä äiti ole
+näkynyt hänen luottamustaan kaipaavankaan. Ainoa mikä heitä nykyään
+liittää yhteen on suru: molemmat ovat he rajattomasti rakastaneet
+Kaarilan herra-vainajaa, ja jonakin hiljaisena iltana häntä itkiessään
+vaipuvat he toistensa syliin, päästävät kyyneleensä hillitsemättömästi
+valumaan ja saavat siten toisiltaan lievennystä ja lohdutusta...
+Muuten ovat heidän mielipiteensä monasti vastaiset ja usein heiltä,
+kahdenkesken istuessa, puuttuu puheenainetta.
+
+Virkkaustyö, niin kuivalta kuin se saattaa näyttää, voi sekin
+innostuttaa. Ylpeydellä katselee Aili muhkeaa välipitsiä, joka
+hänen käsissään pitenemistään pitenee. Se on sinertävän valkea ja
+tuoksuu puhtautta. Ja Ailin näppäryys kasvaa, päivä päivältä tulee
+työ tasaisempaa. Hän innostuu niin, että hän kelloa katsoen kutoo ja
+kun päivällispöytä on katettava, tekee hän sen malttamattomuudella.
+Hämäräkin saavuttaa hänet liian aikaiseen: hän ei malta jättää työtään,
+ennenkuin äiti muistuttaa ettei pidä silmiään pilata.
+
+-- Tule, Pulu, laulamaan! kuuluu samassa Pekan ääni salista.
+
+Hän on tullut ulkoa ja heittäytynyt salin nojatuoliin viettämään hämyn
+hetkeä. Ailia hermostuttaa ettei määrätty mitta pitsiä vielä ole valmis.
+
+-- Pulu, etkö kuule? tulee taaskin salista.
+
+-- Voi voi, eihän minulla nyt olisi aikaa!
+
+-- Koko päivän olet istunut pitsisi ääressä. Eihän sillä nyt
+hengenhätää ole.
+
+Aili ojentautuu suoraksi ja oikaisee käsivartensa. Hartioita särkeekin
+hiukan, niinkuin aina tekee kun on kauan istunut.
+
+Saliin ei sytytetä tulta, sillä Aili ei käytä nuotteja. Hän laulaa
+enimmäkseen kansanlauluja, joita on kylän tytöiltä oppinut ja säestää
+niitä omalla yksinkertaisella tavallaan. Hän unohtaa vähitellen
+veljensä läsnäolon ja päästää peittelemättä tunteensa ilmoille. Ja kun
+viime sävel on kajahtanut pimeässä huoneessa, niin ei hiljaisuutta
+riko mikään. Saattaa kuulla omat hengenvetonsa. Vihdoin Aili herää
+ajatuksistaan ja huomaa Pekan nukkuneen. Se häntä sekä rauhoittaa
+että suututtaa, sillä toiselta puolen hän ilostuu siitä ettei hänen
+peittämättömillä tunteillaan ole ollut todistajaa, toiselta puolen hän
+veljeltään olisi odottanut enemmän hartautta. Kun Pekka neljännestuntia
+myöhemmin tulee ruokasaliin, tapaa hän Ailin työnsä ääressä, ahkerana
+ikäänkuin ajamassa kiinni myöhästymistä.
+
+-- Minä nukuin, sanoo Pekka hieroen silmiään. Ja katsahtaen kelloon,
+avaa hän kyökin oven ja huomauttaa: -- soittakaa väki illalliselle.
+
+Hän tuntee vaistomaisesti ruumiissaan koska väki on soitettava ruualle,
+aivan niinkuin hän vaistomaisesti joka aamu herää minuutilleen kello
+neljä. Hän asettuu sohvalle, hieroo taasen silmiään ja haukottelee.
+Aili istuu selin häneen. Hiukset hänen niskassaan kähertyvät pehmeinä
+untuvina.
+
+-- Pulu, sinä lakkasit laulamasta! virkkaa Pekka lapsellisesti.
+
+-- Ja sinä kuuntelemasta.
+
+-- No, kun minä nukuin... Pulun olisi pitänyt herättää...
+
+-- Vai niin...! Sitä saat turhaan odottaa. Kun nukut, niin minun
+puolestani saat maata miten kauan tahansa, sanoo Aili leikillisesti.
+
+Aili kääntyy Pekkaan päin ja purskahtaa nauruun, sillä Pekan karkeat
+hiukset seisovat niin kummallisesti pystyssä, silmät ovat sirillään ja
+nenän päässä on nokea. Pekan täytyy hänenkin ruveta nauramaan, vaikkei
+hän tiedä mitään varsinaista syytä. Tässä hilpeässä mielentilassa tapaa
+Emma rouva "lapset", kun hän tulee puodista, toisessa kädessään lyhty,
+toisessa suuri avain ja lautanen kukkurallaan siansorkkia. Hän on jo
+yhtymäisillään yleiseen iloon, mutta puhkeaa samassa puhumaan:
+
+-- Lamppu savuaa! Kuinka ette nyt huomaa!
+
+Se suitsuttaa todella suitsuttamalla savua lasistaan, joka jo yhdeltä
+puolen on aivan mustunut. Noki Pekan nenän päässä lienee sekin kotoisin
+samasta lähteestä. Suuri siivous on tietysti tämän kaiken jälkeen
+välttämätön. Onneksi on salin ovi sentään ollut kiinni.
+
+Illallisen jälkeen istutaan taas rauhallisesti pöydän ympärillä.
+Emma rouvalla on yllä silmälasit: hän lukee saksalaista kuvalehteä
+"Über Land und Meer", jonka joku sukulaisista aina antaa hänelle
+joululahjaksi. Aili kutoo pitsiään ja Pekka selailee viime viikon
+sanomalehtiä, jotka hän jo moneen kertaan on lukenut.
+
+-- Itsemurha! virkkaa hän äkkiä ja hänen ystävälliset piirteensä
+synkistyvät. -- Tuota en olekaan huomannut. Kamalat ihmiset, pelkurit,
+kun tappavat itsensä! Se on oikein tullut muodiksi. Hyi!
+
+Kiihkolla, joka hänelle on aivan tavaton, hän heittää
+sanomalehden käsistään ja alkaa kävellä edestakaisin. Hän on tuossa
+levottomuudessaan hyvin kömpelö. Ailin tekee ehdottomasti mieli nauraa
+häntä. Kun hän sitten vihdoin taas istuutuu paikalleen, nousee Aili
+salavihkaa ja noutaa hänelle kyökistä Mirrin, joka nukuttuaan uunin
+kuumassa on aivan lämmin.
+
+-- Silitä nyt tuota, niin rauhoitut. Vai ovat sinusta ne ihmiset niin
+pelkureja, jotka itsensä tappavat. Uskaltaisitkohan sinä?
+
+-- Uskallan enemmän kuin sitä: uskallan elää. Mutta ihmiset, jotka ovat
+kaiken hävittäneet, eivät uskalla elää. He pelkäävät elämää, sentähden
+he katkaisevat kaikki ja kuolevat. Mutta ei puhuta siitä!
+
+Mirri makaa hänen käsivarrellaan hervottomana kuin lankavyyhti. Hän
+vaikenee kotvan aikaa ja selailee toisella kädellään almanakkaa.
+
+-- Pulu, arvaas...
+
+-- No?
+
+-- Kuinka monta viikkoa on jouluun?
+
+-- Tiedän sen arvaamattakin. Ylihuomisesta seitsemän viikkoa.
+
+-- Niin juuri. Kas, kun tiesit! Olet kai katsonut.
+
+-- Voi, voi, aikoja sitten.
+
+Seuraa hiljaisuus. Lamppu ynisee, Jalo kuorsailee nurkassa.
+
+-- Täällä näkyy olevan Bismarckista uusi kuva! virkkaa Emma rouva
+haukotellen ja asettaa kuvalehden Ailin eteen, joka hänkin haukottelee,
+tartuttaen Pekkaan saman taudin.
+
+Pekka nousee, asettaa Mirrin Ailin syliin, sytyttää lyhdyn ja lähtee
+talliin. Hetken kuluttua mennään levolle. Istuessaan yksin huoneessaan
+kirjoituspöytänsä ääressä kuulee Aili äidin vetävän kelloa ja Pekan
+riisuutuessaan kolauttavan saappaansa lattiaan. Sitten vaikenee kaikki.
+Aili yksin valvoo. Pää käsien varassa tuijottaa hän ikkunaan.
+
+Pimeä on läpitunkematon ja hiljaisuus alkaa soittonsa. Sillä
+hiljaisuudellakin on äänensä. On ikäänkuin hiushienoja jouhia
+alettaisiin virittää. Aili tuntee niiden koskettavan hermojensa
+päitä. Hän istuu liikkumatonna pitkiä aikoja. Hänen silmänsä sattuvat
+kuvaan pöydällä. Se on nuori nainen, jonka sielukkaita kasvoja kihara
+tukka kaartaa. Kuva on vanhaa tekoa ja haaltuneilla kukkasilla
+koristettu. Aili tuntee nuo piirteet tarkkaan, sillä joka ilta on hän
+niitä katsellut. Se on hänen oman äitinsä kuva, hänestä itsestään ei
+hänellä ole mitään muistoa. Isästä ei ole edes valokuvaa. Emma rouvan
+kertomuksista tietää Aili äidistään sen vähän minkä tietää... Hän oli
+kaunis nuori nainen, jolta mies heidän avioliittonsa ensi vuonna kuoli.
+Lapsensa syntyessä heitti äiti henkensä. Tämä lapsi on Aili...
+
+Miten olisi jos he eläisivät, oma isä ja äiti?
+
+Hiljaisuuden hauraat kielet heläjävät hänen ympärillään. Niiden soitto
+kahlehtii hänet paikalle. Jos hän liikahtaisi, niin ne katkeisivat,
+mutta hän ei liikahda ja soitto jatkuu. Se häntä hivelee, se häntä
+kalvaa. Kaikki voimansa kooten hän vihdoin riuhtaisee itsensä irti, lyö
+nyrkillä otsaansa ja iskee hampaat huuleensa: hän tuntee epätoivoisan
+tuskaa. Miksi? Miksi...? Hiukan tyynnyttyään hän riisuutuu ja nousee
+vuoteeseensa. Siinä hän lukee kappaleen Uudesta Testamentista ja nukkuu
+levolliseen uneen.
+
+Niin on siis päivä kulunut umpeen, pisarainen valunut lisää siihen
+viikkojen ja vuosien vuohon, joka muodostaa ihmiselämän.
+
+Ja melkein aivan samanlaisena kuin eilinen, valkenee huominen päivä
+ja ylihuominen ja sitä seuraava. Viikon ainoa postipäivä yksin on
+toisenlainen kuin muut ja jännityksellä sitä odottaa koko perhe. Sillä
+jollei se muuta toisikaan, niin tuohan se sanomalehdet. Useimmiten
+kuitenkin tulee kirje Maijalta tai tohtorinna Wahlfeltilta, jonka
+luona Maija asuu. Se on vuoroin osoitettu Emma rouvalle, vuoroin
+Ailille, vaikka sisältö on koko perheelle yhteinen. Muuten menevät
+senkin päivän tapahtumat samaa tasaista kulkua. Perussävel pysyy
+aina muuttumattomana, vaikka äänilajit hiukan vaihtelevatkin. Eri
+torpparit käyvät eri asioillaan, tavallisesti huoliaan valittelemassa,
+usein myöskin kantelemassa toistensa tekoja, tai tuomassa keskinäisiä
+riitojaan taloon ratkaistaviksi.
+
+Usein sattuu itse herrasväenkin piirissä erimielisyyksiä eikä
+sanakiista ole vältettävissä. Aili se useimmiten on riidan aloittaja,
+sillä Pekka mukautuu aina Emma rouvan mielipiteisiin. Sattuu
+esimerkiksi näin.
+
+-- Lapseni, sanoo Emma rouva ruokapöydässä Ailille, -- mikset syö
+voita? Onhan tämä tuoretta voita.
+
+Aili punastuu.
+
+-- Kiitos, en kaipaa sitä.
+
+-- Mutta sinä laihdut pahanpäiväisesti, sinun täytyy voimistua. Voi on
+terveellistä.
+
+Aili ei vastaa mitään ja seuraavina päivinä uudistaa Emma rouva
+kehoituksensa. Vihdoin ilmaisee Aili syynsä.
+
+-- En saata! Minua vaivaa se, että meillä on parempaa ruokaa kuin
+väellä. He tekevät raskaampaa työtä, mutta me syömme parempaa ruokaa.
+
+-- Mutta siihenhän he ovat lapsuudestaan tottuneet! He eivät parempaa
+kaipaa, heidän ruumiinsa ei muuta vaadi.
+
+-- Heidän sielunsa ei myöskään vaadi kouluja eikä valistusta, mutta
+me pidämme velvollisuutenamme nostaa heidät tuosta "vaatimattomuuden"
+tilasta... Minä en voi nähdä, että he kyökin kattamattomalta pöydältä
+sormillaan syövät samasta kalakupista...
+
+-- Mutta siihenhän he ovat tottuneet! Onhan heillä kaikilla puukkonsa,
+ja mitä taas siihen tulee, että he syövät samasta kupista, niin ovathan
+he kaikki terveitä ihmisiä.
+
+-- Jaa, tiedän vain, että jos minä olisin emäntä, niin yhtä siistin
+pöydän kattaisin väelleni kuin itselleni ja samaa ruokaa söisi työväki
+ja herrasväki.
+
+-- Niin te puhutte te nuoret, joilla ei ole kokemusta. Mutta minä olen
+vanha ja tiedän ettei tuota käytännössä voi toteuttaa. Ajattele nyt kun
+miehet töistään tulisivat puhtaalle pöytäliinalle syömään, miltä se
+näyttäisi...!
+
+-- Mutta eivätkö he voisi pestä käsiään ennenkuin asettuvat pöytään?
+
+-- Joka päivä saisit muuttaa heille puhtaan liinan, joka viikko hankkia
+uudet lautaset, veitset ja kahvelit. Sillä kyllä he osaavat liata ja
+särkeä!
+
+Aili vaikenee, sillä hän huomaa äidin suuttuvan.
+
+-- Mutta Aili, virkkaa Pekka, -- sinä et ole johdonmukainen. Jollet
+sinä syö voita siksi, etteivät väkemme saa sitä, niin kuinka sinä
+esimerkiksi saatat nukkua yösi puhtaassa sängyssäsi -- sillä yhtä
+hyvissä vuoteissa eivät väkemme nuku?
+
+-- Olen sitä kyllä ajatellut! huudahtaa Aili. -- Joka kerta kun tuvassa
+käyn, siitä kärsin. Kerran esimerkiksi satuin vanhalta Leenalta
+kysymään: "missä Leena oikeastaan nukkuu?" -- "Milloin uunilla, milloin
+penkillä", vastasi hän nauraen. Sitten näin miten hän vuoteensa
+valmisti: siinä ei ollut kuin olkisäkki ja likainen välly. Ja niinhän
+he nukkuvat kaikki, ilman lakanoita, ilman sänkyjä ja peitteitä. Ihan
+miten sattuu!
+
+-- Vai niin sinä voit sanoa! tokaisee väliin Emma rouva hehkuvin
+poskin. -- Enkö minä ole antanut heille sekä tyynyjä että peitteitä,
+mutta eihän heillä mikään kestä...
+
+-- Siksi ettei heille koskaan anneta kuin vanhaa...
+
+-- Ja oljet ovat hyvin terveelliset sängynalustana. Niitä käyttävät
+useat varakkaatkin, sen sinulle vakuutan... Aili, Aili, älä puhu mitään
+meidän väkemme tilasta. Missä on väellä koko pitäjässä niin hyvä kuin
+meillä? Joka päivä saavat kerran, jopa kaksikin, kahvia -- useissa
+paikoissa ei anneta väelle kahvia kuin pyhäaamuina. Sano nyt sinäkin
+jotakin, Pekka...!
+
+-- Kyllähän sen kysymättäkin tietää, mitä mieltä Pekka tässä asiassa
+on, sanoo Aili katkerasti. -- Pekka on aina samaa mieltä kuin äiti,
+vaikka äiti sanoisi, että korppi on valkea... Äh, sinä... pelkuri!
+
+Pekan silmissä säihkyy, hän menee Emma rouvan luo ja silittää häntä
+olkapäälle.
+
+-- Älä ole pahoillasi, äiti!
+
+-- Teille ei kelpaa mikään, teille nuorille! huutaa Emma rouva itku
+kurkussa ja kiiruhtaa ovelle. -- Muna meidän aikanamme opettaa kanaa
+munimaan!
+
+-- Olen kyllä, sanoo Pekka vihdoin, -- useissa suhteissa samaa mieltä
+kuin sinä Aili, mutta...
+
+-- Mutta et uskalla sanoa sitä äidille!
+
+-- ... mutta sinä lausut sanasi niin äreästi ja se suututtaa äitiä.
+Miksi me häntä loukkaisimme, tiedämmehän, miten paljon huolta ja surua
+hänellä muutenkin on.
+
+-- Sinä tiedät, että äiti niin rakastaa sinua, että hän rajattomasti
+seuraa sinun tahtoasi: jos sinä jotakin sanot, niin se tapahtuu.
+Sentähden pitäisi sinun koettaa vaikuttaa äitiin. Mutta sinä olet
+pelkuri...!
+
+-- Minä myönnän, että äiti aina tahtoo tehdä minulle mieliksi, vaikka
+hän siten särkisikin omat mielihalunsa. Mutta etkö ymmärrä, että minun
+velvollisuuteni on olla väärinkäyttämättä valtaani?... Muutoksen täytyy
+käydä vähitellen. Henkisen tilan parantuessa parantuvat itsestään
+ulkonaisetkin elämän vaatimukset.
+
+-- Itsestäänkö? Sillä tavallako, että me sivistyneet istumme
+ristissäkäsin ja annamme asiain mennä menojaan?
+
+-- Ei, vaan me toimimme vähitellen. Koetan tässä ensin saada Kaarilan
+kuntoon, sitten puuhaan koulun, sitten...
+
+-- Olemme me jo vanhat ja kuolemme! Ah, minä en jaksa odottaa, en jaksa
+nähdä ympärilläni epäkohtia, en kerjäläisiä, en rikoksia, en tuota
+likaista, toivotonta köyhyyttä, joka vallitsee niin monissa paikoin --
+jollen saa käydä käsiksi auttamaan, parantamaan, nyt juuri kun olen
+nuori...!
+
+-- Mutta miten sen tekisit?
+
+-- Alkaisin likeisimmästä ympäristöstäni, tekisin väkemme ja
+alustalaisemme tasa-arvoisiksi ja onnellisiksi.
+
+-- Mutta luuletko, että he pitäisivät kaikkia parannuspuuhiasi minäkään
+onnena? He ovat tottuneet olkisäkkeihinsä ja vällyihinsä. Heistä olisi
+hyvin epämukavaa, jos heidän pitäisi ruveta käyttämään veitsiä ja
+kahveleja...
+
+-- He pian tottuisivat, siitä olen varma...!
+
+-- Kyllä, mutta eihän työväkemme montakaan vuotta palvele meillä...
+Tulee uusia, tottumattomia...
+
+-- Mutta sitenhän tavat leviäisivät heidän mukanaan muualle.
+
+-- Niin kyllä. En väitä, ettei tämä kaikki olisi hyvä, mutta se käy
+hitaasti, hitaasti...
+
+Kuluu kotvan aikaa niin, ettei kumpikaan sisaruksista puhu. Aili
+istuu liikkumattomana tuolilla, kädet helmassa ja tuijottaa ulos,
+missä lumiräntää lankee maalle. Hänen kasvonsa hehkuvat ja sieraimet
+värähtelevät. Turhaan hän koettaa peittää mielenliikutustaan.
+
+-- Tehdä ihmiset tasa-arvoisiksi, onnellisiksi! sanoo Pekka vihdoin.
+-- Sitä et voi, vaikka valitsisit kuinka ahtaan piirin tahansa
+huolenpitosi alaiseksi. Aina tulee olemaan rikkaita ja köyhiä, iloisia
+ja itkeviä, hyviä ja pahoja...
+
+Aili jää tuijottamaan veljeensä. Pekan kasvoissa on jotakin outoa.
+Hänkin näyttää taistelevan mielenliikutusta vastaan. Aili nousee äkkiä
+ja rupeaa nauramaan.
+
+-- Kas, miten syvämielisiksi olemme tulleet! Mene sinä mieluummin
+lohduttamaan äitiä, hän varmaankin on paennut itkemään jonnekin.
+
+Pekka punastuu kuin koulupoika, joka on saatu kiinni kirjoittamastaan
+rakkaudenkirjeestä. Nolona, miltei häpeissään hän jättää huoneen.
+
+Sopusointu talossa on häiriintynyt, rauha on rikki. Koko päivän
+vallitsee raskas mieliala. Eikä se tahdo poistua seuraavanakaan.
+
+-- -- --
+
+Maat jäätyvät, tulee lunta. Elämä Kaarilassa pysyy entisellään.
+Alkaa liikkua kerjäläisiä. Useimmiten, kun joku sellainen ilmestyy
+kyökin ovensuuhun, menee Aili häntä puhuttelemaan. Hän laskee kätensä
+kerjäläislapsen päälaelle, katsoo häntä ystävällisesti silmiin ja kysyy:
+
+-- No, kuka sinä olet?
+
+-- Kest-Jussin poika Kaupista.
+
+-- No entä sinä?
+
+-- Eevastiinan poika Kirjomäestä, vastaa suurempi poika pienemmän
+puolesta, joka käsiinsä puhaltaen töllöttää ympärilleen.
+
+Aili vie heidät penkille istumaan.
+
+-- No, joko se Jussin poika osaa lukea?
+
+-- Olenhan minä lukenut kolmanteen pääkappaleeseen.
+
+-- No lueppas nyt minullekin -- vaikkapa toinen uskontunnustus!
+
+Poika sipaisee hihallaan nenäänsä, laskee lakin penkin alle, asettaa
+kätensä ristiin ja lukee taukoamatta kysymykset ja vastaukset samassa
+vauhdissa. Kävelystä ja kylmästä hohtavat hänen kasvonsa, nenä valuu
+ja katse riippuu pöydällä höyryävässä keittovadissa. Samaan malliin
+on pysähtynyt Eevastiinan pojankin katse. Hän lienee noin viiden
+vuoden vanha, kerjäläispussi on selässä, jalat ovat riepuihin käärityt
+ja pistetyt kopposiin. Tyydytettyään heidän silmäinsä halun ja
+nauttiessaan heidän syömisilostaan alkaa Aili taas jutella.
+
+-- Joko sinäkin, pikkuinen, nyt jaksat kiertää! Eikö isällä ole työtä,
+kun näin varhain lähettää sinut maailmalle?
+
+Poika pistää juuri suuhunsa kuumaa potaattia ja tuijottaa kysyvin
+silmin Ailin hymyileviin kasvoihin.
+
+-- Ei sillä isää olekkaan, vastaa suurempi pojista.
+
+Ailin poskille nousee veri, mutta vaistomaisesti jatkaa hän hymyilyään.
+Hetken vaiettuaan nousee hän ja sanoo lapsille:
+
+-- Syökää nyt oikein tarpeeksenne.
+
+Hän menee huoneeseensa, lankeaa polvilleen nojatuolia vastaan ja
+peittää kasvot käsillään. Sanomaton inho on hänet vallannut, kauhea
+häpeän tunne häntä painaa.
+
+Mutta Maijastiinojen lapsilta ei hän enää koskaan kysy isää.
+
+Olka, Ailin leikkitoveri, käy tuontuostakin Kaarilassa. Aili vie hänet
+huoneeseensa, kyselee häneltä kuulumisia ja juttelee hänelle. Välistä
+he sunnuntai-iltoina lyövät korttia, Myllymattia tai muita pelejä,
+niinkuin ennen lapsina; kortitkin ovat samat likaiset, tahmeat, kuin
+silloin. Joskus on oikein hauska: he päättävät jo pelin alussa, että
+tekevät väärin niin paljon kuin voivat, heittävät välistä kortin
+pakkaan tai piilottavat hihaansa ja nauravat kun toinen sitten
+saa petoksen ilmi. Mutta jota vanhemmiksi he ovat käyneet, sitä
+vieraammaksi on suhde tullut. Kun asiat lehmistä, hevosista, matkoista
+kirkolle ja markkinoille sekä kylän uutiset ovat puhutut, vaikenevat
+molemmat, kunnes Olka huomauttaa, että hänen täytyy lähteä kotiin.
+
+Olkalla alkaa käydä kosijoita. Aili yrittää välistä siitä puhua,
+mutta kohtaa aina jyrkän vastarinnan. Olka livahtaa hänen käsistään,
+hän tuntee sen... Miksi?... He eivät itse asiassa ole niin eri
+sivistyskannalla, etteivät toisiaan voisi ymmärtää. Mutta Olka ei
+tahdo. Hän seurustelee kylän tyttöjen kanssa, useiden sellaistenkin,
+joista ei Aili pidä... ja Aili jää yksin.
+
+Talvi tulee erinomaisen kova: kirkkaita päiviä ja polttavia pakkasia,
+jolloin kaikki on huurteesta kankeaa. Illoin, kuun loistaessa, on kuin
+salamoja iskisi oksasta oksaan metsässä. Ei tunnu tuulta, ei mikään
+liikahda. Pyöreinä, kuin pumpuliin käärittyinä ovat puut ja niiden
+pehmeydestä riippuu alas hienoja, pitkiä jääripsiä, jotka leikittelevät
+kuunvalossa. Saattaa nähdä kauas metsän sisään: valoisia puunkylkiä ja
+tasaisia maa-aloja, joista silloin tällöin kohoaa hienoinen lumimätäs.
+Hiljaa kuin varjo astuu nuori nainen teitä Kaarilan ympäristössä.
+Huurre asettuu hänen silmäripsiinsä, huurteeksi tulee hänen
+hengähdyksensä, hiiltyneen puun lailla helisten lentää lumilohkare, kun
+hän jalallaan sattuu sitä koskettamaan.
+
+Aamulla on mieliala toinen ja jäätähtien joukko kimmeltää toisella
+tavalla, sillä silloin loistaa siihen aurinko, joka on punainen
+kuin kuumimmalla kesäsydänpoudalla. Ovet narisevat kankeuttaan ja
+seinähirret ryskyvät. Pörröisinä kerinä istuvat harakat aidalla, kyeten
+tuskin siipiään liikuttamaan. Vihdoin alkaa tuulla ja särkyessään
+helisten putoavat jääkuori ja piikit maahan. Jo rupeaa satamaan lunta.
+Sitä tulee viikkokaudet yhtämittaa.
+
+Sama nainen se yhä astelee tuttuja teitään. Milloin käärivät
+lumihiutuat hänet valkeaan vaippaansa, milloin nostelevat tuulet hänen
+pitkiä suortuviaan, ikäänkuin muodostaakseen niistä siivet, milloin
+lepää hän hangen helmassa, milloin seisoo hän polvia myöten lumessa,
+käsivarsillaan pitäen kiinni koivun rungosta. Surumielinen, haikea ilme
+ei väisty hänen kasvoiltaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kevään mukana saapuu Helsingistä serkku, Eero Wahlfelt. Hän on
+kahdenkymmenenkahden vanha nuorukainen, joka yliopistossa tutkii
+uusia kieliä ja filosofiaa. Tutkinnot ovat kaikki tähän asti menneet
+kunnialla ja viimeiset vähäiset luvut aikoo hän suorittaa pois
+syksyllä, sitten lähteäkseen ulkomaille laajentamaan tietojaan ja
+näköpiiriään. Miellyttävällä käytöksellään on hän heti voittanut kaikki
+sydämet Kaarilassa, alkaen herrasväestä palvelijoihin ja alustalaisiin
+asti. Hänellä on varastossa ystävällisiä hymyilyjä ja hauskoja
+pilapuheita kaikille. Ja hänen avuliaisuutensa ja hyväsydämisyytensä
+eivät tunne rajoja. Hän olisi, niinkuin Emma rouvalla on tapana sanoa,
+valmis riisumaan yltään ainoan paitansakin pyytävälle. Tyhjyys, kolkko
+hiljaisuus on Kaarilasta kadonnut: vaistomaisesti tuntevat kaikki
+henkilön läsnäolon, joka elämänhaluisena, täynnä nuoruuden voimaa astuu
+tulevaisuutta kohti.
+
+Ihmeellisesti hän osaa vaikuttaa kaikkiin. Siitä että puhekielenä
+herrasväen kesken ennen oli ruotsi, on nyt jouduttu siihen että nuoret
+puhuvat keskenään suomea -- palvelijain suureksi kummastukseksi.
+Hänen toimestaan on Emma rouvalle ja Ailille tilattu sadetakit ja
+kesähatut Maijan mukana Helsingistä. Sunnuntai-iltoina kokoaa hän
+paikkakuntalaiset Kaarilan tupaan kuulemaan esitelmää, milloin
+Kalevalasta, milloin Suomen historiasta, milloin Runebergista. Pekan
+kanssa, joka on umpimielisyydestään tunnettu, juttelee hän usein
+myöhäiseen yöhön asti. Emma rouvastakin on alakuloisuus kadonnut
+vähemmäksi.
+
+Aili on Eerosta saanut mahtavan liittolaisen. Hän niin hyvin
+ymmärtää hänen tarpeensa, hän niin osaa häntä tyynnyttää. On hetkiä,
+jolloin ei Aili tunne katkeruutta ketään kohtaan, ei minkäänlaista
+surumielisyyttä, hetkiä, jolloin hän on täysin onnellinen. Lämpöisinä
+päivinä istuvat he kahden puutarhassa tai rannalla ja Eero kääntää
+Ailille pitkiä kappaleita ranskalaisista ja saksalaisista klassikoista
+tai kertoo hänelle virtauksista eri maiden kirjallisuudessa.
+
+Ja tyttö, joka koko elämänsä ajan huolellisesti on peittänyt
+sisimmät tunteensa maailmalta, alkaa vähitellen avata sydäntään.
+Siinä on omituinen tenho kun he kahden istuvat lehdossa, jonka nuput
+aukeavat auringolle ja hän saa kertoa tunteistaan täällä yksinäisinä
+talvi-iltoina tai pitkinä, myrskyisinä syyspäivinä. Välistä hän aivan
+unohtaa, että hän astelee elävän olennon rinnalla. Mutta vaistomaisesti
+hän sittenkin tietää, ettei hän tällä kertaa tunteitaan ilmaisekaan
+yksin tuulille. Katsomattakin tuntee hän lämmön noista ruskeista,
+verhotuista silmistä itseään seuraavan. Eeron osanotto on sentään
+toista kuin se, jonka tuuli uskotulleen suo...!
+
+Lämmin, kummallinen tunne seuraa häntä koko päivän ja kun hän illalla
+peilin edessä sukii hiuksiaan ja näkee punan poskillaan, huomaa hän
+miten se häntä kaunistaa. Nyt pitäisi Eeron hänet nähdä!
+
+Hän ei tee itselleen selvää siitä, miksi hän juuri Eerolle tahtoisi
+näyttää kauneutensa, hän ei kysy mikä tunne hänessä elää Eeroa kohtaan.
+Hän tietää vain, että hänen seurassaan on hyvä olla ja että on suloista
+häntä ajatella.
+
+Mutta tuontuostakin sukeltaa aaveena esiin ajatus: tämä loppuu, tämä
+loppuu!... Ensinnäkin tulee Maija heidän väliinsä, sitten matkustaa
+Eero pois... Kesää seuraa pitkä talvi. Maija, oma lapsi, pääsee
+tietysti Helsinkiin. Eero unohtaa Ailin kokonaan... Mitä hänestä
+tuleekaan tässä suuressa yksinäisyydessä...? Hän maatuu tänne, kuihtuu,
+kuolee.
+
+Ja hän tuntee, miten epätoivoisa katkeruus iskee kyntensä hänen
+sieluunsa. Hän tahtoisi tuskasta huutaa.
+
+
+
+
+III
+
+
+Oli lämmin päivä. Tavanmukaista kevätsiivousta oli jo jonkun aikaa
+kestänyt Kaarilassa. Kuukausien koskematon järjestys oli rikottu
+huoneissa, tavaroita oli kannettu ulos, ikkunoita raastettu auki
+talviliitteistään, lakeja, lattioita sitaistu nuorilla lehvillä,
+kellareja, vinttejä väännetty nurin ja kauas oli pauke kuulunut
+kartanolta, kun talvitomuja piiskattiin huonekaluista.
+
+Maijan tuloon piti kaiken olla valmiina. Emma rouva valmisteli rengin
+kanssa kukkalavoja puutarhassa, Pekka oli vienyt piiat navettapihaa
+luomaan, Aili raastoi pois huoneestaan toista sisäikkunaa, joka
+mahdollisten kylmien varalta oli jätetty ottamatta. Eero, joka aamulla
+oli ollut tervaamassa venettä rengin kanssa, soitti torvea salissa.
+
+-- Etkö, Aili, tulisi minua säestämään? kuului vihdoin hänen äänensä.
+
+-- Voisit sinä mieluummin tulla minua auttamaan! vastasi Aili.
+
+-- Älä toki Eero raukkaa taas vaivaa, huudahti Emma rouva puutarhasta.
+-- Koko aamupäivän hän on ollut työssä.
+
+-- Niinhän me muutkin olemme. Kyllä hän nyt saa jaksaa, väitti Aili
+armottomasti.
+
+Eero nousi ikkunalle ja otti Aililta hohtimet.
+
+-- Saan ilmoittaa, etten ensi kertaa ole tällaisessa työssä. Monet
+monituiset kerrat olen iltamia ja kuvaelmia varten naulannut kulisseja,
+monta monituista kertaa ripustanut seinille arpajaisvoittoja.
+
+-- No niin, siinä äiti kuulee!
+
+-- Mutta en minä nyt täällä Kaarilassa tahtoisi sinua rasittaa...!
+
+Kun ikkuna oli saatu irti ja avattu, hyppäsi Eero, notkeana kuin apina,
+siitä puutarhaan.
+
+-- Tule perässä! sanoi hän Ailille ja hymyili häntä vastaan ruskeilla
+silmillään.
+
+Korkeus ei ollut aivan pieni. Mutta Aili nousi empimättä ikkunalaudalle
+ja varustautui hyppäämään. Liian myöhään huomasi Eero sanojensa
+varomattomuuden, turhaan koetti hän tyttöä kieltää. Hän hyppäsi --
+jollei Eero olisi saanut häntä kiinni, olisi hän pudonnut suin päin
+maahan.
+
+-- Sattuiko? kysyi hän hätäisesti. -- Sano, sano Aili kulta!
+
+Hän painoi häntä likemmä itseään, käsivarsillaan häntä tukien. Hetken
+ajan hän hervotonna lepäsi hänen sylissään, kasvot kalpeina, silmät
+ummessa.
+
+-- Ei sattunut, kuiskasi hän vihdoin, loi serkkuunsa pitkän katseen
+ja riuhtaisihe irti. -- Kuule, alkoi hän sitten kiireesti, värin
+vähitellen palatessa kasvoille, -- emmekö yhdessä menisi lakaisemaan
+tuota kulmaa puutarhassa, joka vielä on lakaisematta?
+
+-- Olkoon menneeksi!
+
+-- Hae sinä tallista harava, minä tuon tuvasta luudan.
+
+Eero rupesi viheltämään masurkkaa, heitti taapäin päätään, niinkuin
+hänen tapansa oli, tarttui Ailin vasempaan käteen ja oikaisi hänen
+käsivartensa suoraksi omaansa vastaan. Hän veti hänet mukaansa.
+Silmillään seuraten Eeron askeleita tanssi Aili hänen perässään.
+Rakennuksen kulmaa kiertäessä hämääntyi heiltä tahti. He alkoivat
+uudestaan ja tanssivat reippaasti siihen asti missä talliin ja tupaan
+vievät tiet erosivat. Siinä päästi Eero Ailin käden sellaisella
+vauhdilla että tyttö vielä hyvän matkaa jatkoi samaan tahtiin. Sitten
+hän seisahtui ja jäi tuijottamaan Eeron jälkeen, painaen käsiään
+rinnalle.
+
+-- Mitä, mitä on tämä tunne? sanoi hän hiljaa itsekseen.
+
+Sellaisena ei kukaan saanut häntä nähdä, hänen täytyi paeta. Hän tiesi
+poskensa olevan palossa ja otsallaan olevan ikäänkuin kirjoituksen. Hän
+vilkaisi ympärilleen: pihassa ei ollut ketään. Hän hyppäsi kiviaidalle,
+pääsi sen toiselle puolelle ja riensi polkua alas rantaan. Valkovuokot
+olivat kukassa, lahti lepäsi rasvatyynenä, tuore tervanhaju leijaili
+ilmassa. Hän astui veden partaalle, johon syvä, sininen taivas
+kuvastui, horjahti taapäin ja lankesi kivelle istumaan.
+
+-- Mikä, mikä on tämä tunne? Eero, Eero... onko tämä rakkautta?
+
+Hän ei itkenyt, mutta sydän sykki valtavasti ja silmä tuijotti veden
+kalvoa. Hänen rintansa oli ylenpalttisen täynnä.
+
+Minä rakastan! selveni hänelle vihdoin ja hänen kyyneleensä alkoivat
+hiljalleen valua alas poskea. Hetket olivat iäisyyden hetkiä, hän ei
+tietänyt miten kauan hän oli istunut siinä veden partaalla, valaen
+vettä polttavalle otsalleen, kun hänen mieleensä vihdoin juolahti, että
+Eerohan häntä odottaa. Hän nousi, kuivasi kasvonsa ja alkoi astua taloa
+kohti. Mutta hänen mielessään riemuitsi ja raikui. Ei tarvinnut enää
+kaivata ja ikävöidä olemattomia. Ajatuksilla on määränsä, tunteilla
+maalinsa: hän rakastaa!
+
+-- Missä sinä olet ollut? kohtasi häntä portilla Eeron kysymys.
+
+-- Olinko sitten niin kauan?
+
+-- Olit! En minä yksin viitsinyt lakaista puutarhassa, lähetin sinne
+Leena-muorin. Mutta missä sinä oikeastaan kävit?
+
+-- Rannassa. Pisti päähäni käydä siellä. Juoksin niin kovasti.
+
+-- Sen kyllä näen. Joko vene kuivaa?
+
+-- Vene... niin, kyllä kai se kuivaa, ilma kun on niin kaunis.
+
+Sileälle tielle päästyä tarttui Eero hänen käteensä ja alkoi häntä
+tanssittaa.
+
+-- Pää pystyyn ja katso minua silmiin! Niinkuin ennenkin.
+
+Mutta Aili ei voinut niinkuin ennen. Kyyneleet tulivat silmiin.
+
+-- Päästä minut, pyysi hän. -- Auringon valo häikäisee.
+
+-- Neiti suvaitsee tänään olla huonolla tuulella!
+
+Pääkaupunkilaisella kumarruksella päästi Eero hänen kätensä ja katsoi
+häneen pitkään. Aili kääntyi ja alkoi haravoida lehtiä kasaan.
+Ikäänkuin oljen korteen tarttuen katkaisi hän vihdoin kiusallisen
+hiljaisuuden sanoilla:
+
+-- Kerro Eero jotakin Helsingistä.
+
+-- Helsinki ei tähän aikaan esiinny ensinkään edukseen, siellä alkaa
+olla tyhjää: ylioppilaat poissa, koulut kiinni, muuttoaika.
+
+Taas seurasi hiljaisuus. Onneksi tulla pyyhälti samassa pensaista
+koira, läähättäen ja kieli pitkällään. Aili hyväili sitä tavallista
+hellemmin. Eero seisoi haravoiden tuomen alla, jonka oksat miltei
+koskettivat hänen päätään:
+
+-- Hän ei minua ymmärrä, hän ei minua rakasta! selveni Ailille äkkiä.
+
+-- -- --
+
+Aurinkoisena valkeni seuraava päivä. Kaikki oli järjestyksessä:
+kaksiosaiset ovet avatut, joten saattoi nähdä talon koko huonerivin,
+maljakoissa kukkasia, ruokasalissa vihreällä koristettu kahvipöytä ja
+ikkunoista virtasi raikas veto, löyhytellen vasta pestyjä uutimia ja
+koristuksia pöydillä ja sohvilla, jotka ainoastaan juhlatilaisuuksissa
+otettiin esiin. Juhlatilaisuuksiksi katsottiin aina niitä päiviä,
+jolloin joku "lapsista" palasi kotiin, viivyttyään pitemmän aikaa
+poissa.
+
+Jo kello yhdentoista aikaan alettiin odottaa. Joka kerta kun Jalo avasi
+suutaan haukkumaan, ilmestyi joku piioista kyökin portaille. Aili oli
+ensi kerran heittänyt surupukunsa ja pukeutunut sinertävään. Hänellä
+oli kaulassa leveä kellertävä pitsi ja vyötäisiä ympäröi nahkavyö.
+
+Hän ei iloitse Maijan tulosta, ajatteli Pekka nähdessään hänen totiset
+kasvonsa. Mutta Eero ei voinut riistää silmiään hänestä: vaaleat
+hiukset kähertyivät niin sorjasti niskassa, poski oli kalpeudessaankin
+niin tuore, piirteet niin puhtaat. Kun hänet aina oli nähnyt mustissa,
+vaikutti hän vaaleassa puvussa suorastaan hurmaavana.
+
+Maijaa vain ei kuulunut. Kahvijano valtasi jo odottavat ja ensimmäinen
+kuppi juotiin. Emma rouvan alkaessa käydä levottomaksi, tuli piika
+vihdoin ilmoittamaan, että "nyt siellä joku tulee Kiutun mäkeä alas,
+mutta on niin lystinmäinen". Jalo, joka unohtaen virkansa, istui
+ruokasalissa ahnastelemassa, törmäsi haukkuen pihalle, herrasväkensä
+seuraamana. Kummallinen kuorma oli todellakin tulossa: ajaja kyllä
+istui takana ja hattupää nainen edessä, niinkuin odottaa sopi, mutta
+sitäpaitsi oli etupuolella rattaita ihmeellinen korkea esine, jonka
+pinnat oudosti säteilivät auringon valossa.
+
+-- Mikä kumma tuo on? Ei ainakaan meidän Maija...
+
+-- Mutta hevonen on meidän Tuima.
+
+-- Ja Maija se kuitenkin on tuo hattupää...
+
+-- Hänellähän on polkupyörä rattaillaan, keksi vihdoin Eero.
+
+-- Maija se on, hän jo heiluttaa nenäliinaansa.
+
+Hitaasti likeni kuorma. Nuoret riensivät vastaan, Emma rouva jäi
+jäljellepäin. Kenenkähän polkupyörän hän tänne tuokaan? mietti
+hän itsekseen. Sitten alkoi kyyneleitä valua hänen poskilleen ja
+malttamattomasti odotti hän saavansa sulkea syliinsä tyttärensä. Maija
+ei aivan heti päässyt alas rattailta, puupuitteisiin pantu polkupyörä
+oli kiinnitetty hänen eteensä, joten hän sen takana istui kuin
+karsinassa.
+
+-- Voi voi, olette varmaankin kauan odottaneet! Läksimme kyllä heti
+junan tultua, mutta tämän pyörän tähden piti ajaa niin hitaasti. Kaduin
+jo etten sitä jättänyt asemalle.
+
+-- Paras oli, virkkoi Pekka ystävällisesti hymyillen, -- että toit
+tuotavasi tänne. Kukapahan ne jälkeenpäin noutaisi asemalta.
+
+-- Maamiehellä on kiire käsissä! lisäsi Eero.
+
+Vihdoin pääsi Maija karsinastaan. Hän riensi suoraa päätä äitinsä luo
+ja sulki hänet syliinsä. Sitten tervehti hän muita.
+
+-- Pikku tyttöseni, Maija kultani, oletko nyt kotona, äidin luona!
+Mutta kuinka sinä olet kasvanut ja näytät terveeltä!
+
+-- Niin olenkin ollut harvinaisen terve koko kevään, vaikka useimmat
+tovereista olivat niin hermostuneet, että rukouksessa pyörtyivät ja
+tunnilla usein purskahtivat itkuun.
+
+Maija oli päätä pitempi äitiään. Hänen ja Pekan ulkomuodossa oli paljon
+yhtäläisyyttä: sama vaalea tukka, vaikka Maijalla hiukan laheampi,
+sama helakka ihonväri, samat siniset silmät. Veljessä vallitsi oikea
+suomalainen tyyneys, kun sitävastoin sisar näytti olevan altis mitä
+erilaisimmille mielijohteille. Hän oli vankka ja roteva, suuret,
+luisevat kädet, vartalo vielä kehittymätön. Niinkuin usein nopeasti
+kasvaneet, käveli hänkin huolimattomasti, hartiat hiukan kumarassa.
+Liikkeet olivat kulmikkaat, äänessä ja käytöksessä jotakin poikamaista.
+Hän otti pitkiä askeleitaan sillä tavalla, että miltei luuli hänen
+olevan kompastumaisillaan hameisiinsa, jotka alkoivat käydä pitkiksi.
+Kun hänet näki Ailin rinnalla, pisti hän erikoisesti silmiin: Aili oli
+niin solakka ja kevyt, kaikki hänessä niin siroa tekoa.
+
+-- Mutta lapseni, virkkoi äkkiä Emma rouva ja pysähtyi keskelle pihaa,
+tavoitellen hattua tyttärensä päästä, -- olet leikannut hiuksesi! Voi,
+voi!
+
+-- Niin, niin, minua ei saa torua! Niistä oli niin paljon vaivaa ja
+olivathan ne niin huonot...! Kasvaahan minulle uudet paremmat sijaan...!
+
+-- No niin. Ehkä se oli hyvä.
+
+Enempää ei Emma rouva sanonut. Eero tyytyi siihen, että hän purskahti
+nauruun ja Pekka sanoi tyynesti:
+
+-- Se on hirveän rumaa kun naisilla on lyhyt tukka.
+
+Tultiin sisään. Maija juoksi huoneesta huoneeseen, kaikkialla oli niin
+tuttua, niin kaunista! Hän tervehti piikoja kyökissä, tarkasteli oliko
+kaikki paikoillaan, kaipasi Mirriä, joka ei ollut saapuvilla ja jäi
+vihdoin kahvipöytään istumaan Emma rouvan viereen, joka ilokyynelin
+tuontuostakin laski kätensä hänen lyhyeksi leikatuille hiuksilleen ja
+kehoitti häntä syömään ja juomaan.
+
+-- Mutta enhän vielä ole sanonut terveisiä kaikilta, jotka lähettivät!
+jatkoi Maija. -- Ensinnäkin tietysti tädiltä ja sedältä ja pojilta.
+Setä erittäin käski sanoa, että hän syksyllä odottaa Ailia Helsinkiin.
+Ja täti lähetti äidille tuliaisiksi leninkikankaan ja Pekalle
+kravatin... Ja Eerolle minulla on terveisiä niin monelta tytöltä, etten
+tiedäkään...!
+
+-- No annas kuulla!...
+
+-- Ensinnäkin tuli neiti Blom toissa iltana vastaani kadulla ja käski
+sanomaan, että olisi fiksua jos kirjoittaisit hänelle, sillä hänen
+on ollut sinua ikävä... Ja Elli Tuokko toi aamulla kukkia, jotka
+käski antaa sinulle -- ne ovat eväitteni joukossa... Voi äiti, kiitos
+voileivistä, ne maistuivat niin hävyttömän hyviltä, että olin kieleni
+niellä...!
+
+-- Vai eväittesi joukossa! Sepä on hävytöntä! Helsingin runollisin ja
+kaunein tyttö lähettää minulle kukkia ja sinä panet ne -- eväspussiisi.
+
+-- Vai olisiko minun pitänyt istua ja pidellä niitä käsissäni neljän
+penikulman aikana. Muutoinkin minua paleli. Aamulla oli aika kylmä,
+tiedä se ja ole tyytyväinen, etten kukkiasi heittänyt hiiteen.
+
+-- Paleliko sinua, lapseni?
+
+-- No ei paljon... Ja päästäkseni Eeron terveisistä mainitsen vielä
+että yksi hentuistasi, jonka nimeä en edes muista, lähetti pienen
+käärön...
+
+-- Jota ehkä olet säilyttänyt -- kenkäsi varressa? lisäsi Eero.
+
+-- Ja se inhoittava neiti Sohvi Mantere käski sanoa, että jotkut häät
+olivat olleet, sanoi sinun kyllä siitä jo ymmärtävän...
+
+-- Hyvä on, ymmärrän kyllä! Pääsivätkö pojat luokalta?
+
+-- Pääsivät. Jussi sentään ehdoilla luonnontieteessä.
+
+-- No entä sinä itse? kysäisi Pekka.
+
+-- Tietysti. Ei toki viimeiselle luokalle jäädäkään. Todistukseni onkin
+täällä.
+
+Hän juoksi sitä noutamaan. Omituisen hellä piirre kasvoillaan seurasi
+Emma rouva hänen liikkeitään. Se on sentään oma tytär, ajatteli Aili
+itsekseen. Hänelle, Ailille ei kukaan antanut sellaisia katseita. Eero
+oli hänestä tällä hetkellä kauempana kuin koskaan ennen; ainoa joka
+häntä myötätuntoisuudella näytti seuraavan, oli Pekka. Hän katsahti
+häneen tuontuostakin ikäänkuin anteeksi pyytäen. Aili pakotti hymyn
+huulilleen. Hänen poskensa hehkuivat.
+
+-- Ja johtajatar -- tapansa mukaan --, sanoi Maija, -- lähetti äidille
+terveisiä.
+
+Juhlallisella uteliaisuudella otti Emma rouva todistuksen tyttärensä
+kädestä. Sitten hän ojensi sen Ailille. Eero kurkisti siihen hänen
+olkansa takaa.
+
+-- Eero ei saa katsoa! huusi Maija.
+
+-- Miksei? nauroi Eero ja vilkaisi tyttöön ruskeilla silmillään.
+
+-- Ei! Et saa! Koetapas!
+
+-- Maija lapseni! rauhoitti äiti. -- Eihän tuo nyt niin huono ole,
+ettet sitä voisi näyttää.
+
+-- Niin, mutta hän taas alkaa kiusotella...!
+
+Sekä Pekka että Eero seisoivat Ailin tuolin takana lukemassa Helena
+Maria Wahlfeltin päästötodistusta. Siinä oli enimmäkseen kahdeksia,
+voimistelussa kymmenen, kaunokirjoituksessa, käsitöissä ja laskennossa
+kuusi.
+
+-- Vai tällä sitä sitten aiotaan -- ylioppilaaksi! virkkoi Eero
+hymyillen, käsissään murennellen piparkakkua.
+
+-- Eero! pääsi Aililta nuhdellen.
+
+Mutta Maija oli tullut tulipunaiseksi. Hän karkasi istuimeltaan,
+hypähti Eeron eteen, riisti todistuksen hänen kädestään, tarttui hänen
+tukkaansa ja tukisti.
+
+-- Selkääsi tarvitsisit! sanoi hän. -- Äiti, minä en kärsi tuota Eeroa.
+Laita itses täältä Kaarilasta tiehesi.
+
+Tämä riiteleminen oli niin hullunkurista, että Aili ja Emma rouva
+purskahtivat nauruun. Eero oli painanut silmänsä umpeen ikäänkuin
+henkeään uhkaavaa iskua odottaakseen.
+
+-- Onko minun päässäni enää ainoatakaan hiuskarvaa? vaikeroi hän.
+
+-- Olisit, Maija, voinut hankkia arvosanasi laskennossa vähän
+paremmaksi, huomautti Pekka.
+
+-- Kiitä onneasi, ettei siinä ole viitosta! sanoi loukkaantuneena
+Maija. -- Kuukausitodistuksessa minulla oli seitsemän, mutta sitten
+se Pirre (hän tarkoitti laskennonopettajaansa) antoi niin vaikeita
+koelaskuja, ettei niitä kukaan ymmärtänyt. Olga Söderholmkaan, joka
+meidän luokalla oli primus, ei saanut kymmentä... Te ahdistatte minua
+tänään kaikki. Luuletteko, että on hauska tulla kotiin, kun...
+
+Loukkaantuneena läksi Maija saliin ja luotuaan nuhtelevan katseen
+Pekkaan ja Eeroon, seurasi häntä Emma rouva. Mutta pahin ei vielä ollut
+tullut.
+
+-- Kenen se polkupyörä on? kysyi Pekka.
+
+Maija livahti tiehensä antamatta vastausta ja Pekalta unohtui kysymys
+uudistamatta, hän kun jännityksellä seurasi Helsingistä tulleiden
+sadetakkien ja hattujen koettamista. Se tapahtui salissa, suuren peilin
+edessä. Ailin sadetakki oli vaalean harmaa ja hattu leveäröytäinen,
+valkeasta oljesta, koristettu mustilla samettinauhoilla ja valkealla
+höyhentöyhdöllä. Se puki häntä niin, että hän punastui nähdessään oman
+kuvansa. Nyt saattoi hän vetää vertoja mille tytölle tahansa. Mutta
+Emma rouva vaikeroi:
+
+-- Voi hyvät ystävät, minulle, vanhalle ihmiselle nyt tällaisia
+koristuksia! Voi näitä hihoja!
+
+-- Se on uusinta muotia! vakuutti Maija.
+
+-- Miksi nyt sitten vanhanaikaista ottaisi, koska kerran uutta ostaa!
+lohdutti Eero. -- Kyllä täti siihen tottuu!
+
+Pekka nousi tuoliltaan, haki takkinsa rintasaumasta pari nuppineulaa ja
+pisti niillä kiinni pussihihoja niin että poimut katosivat.
+
+-- Noin sen olla pitäisi!
+
+-- Niin poikani, ehkä Aili, kun tässä nyt tulee aikaa, ottaa ja leikkaa
+nämä hihat pienemmiksi.
+
+Eero nauroi täyttä kurkkua ja teki parastaan vakuuttaakseen, että ne
+olivat erinomaisen kauniit. Sitten tuli uusi kysymys: mitä tämä kaikki
+maksaa? Siihenkään ei Maijalta saatu vastausta: täti oli ostanut kaikki
+ja täti oli siitä kirjoittanut. Huolestuksen rypyt alkoivat nousta
+Emma rouvan otsalle: hän aavisti pahaa, kun Maija noin salaperäisesti
+vastaili. Sata markkaa oli Helsinkiin lähetetty ja siitä piti vielä
+riittää Maijalle matkarahoiksikin. Kunhan eivät nämä tavarat olisi
+maksaneet niin paljon, että sinne taas oli jääty velkaa!
+
+Huonommin kuin Emma rouva saattoi aavistaakaan, olivat asiat. Se
+selveni hänen kälynsä kirjeestä, jonka Maija ulos lähtiessään hänelle
+jätti. Paitsi että sadetakeista ja hatuista oli jäänyt osa maksamatta,
+oli Maijan tutkintohameeseenkin pitänyt ottaa velkaa. Sitten oli Maija
+ostanut polkupyörän... Polkupyörän? Maija polkupyörän! Emma rouva
+luki sanat moneen kertaan, hän ei ollut silmiään uskoa. Oliko lapsi
+tullut hulluksi!... Muuan tovereista, joka läksi ulkomaille, oli sitä
+hänelle kaupannut polkuhinnasta, 250 markasta, vaikka se oli miltei
+uusi ja erinomaisen hyvä. Kenenkään tietämättä oli Maija tämän tehnyt.
+Hän oli siitä saanut paljon toria. "Älkää siis enää häntä soimatko.
+Luulen sitäpaitsi, että siitä on ollut paljon hyötyä, sillä alkukesästä
+oli hän kalpea ja hermostunut, mutta sitten kun hän alkoi ajaa
+polkupyörällä, on hän tullut aivan toisen näköiseksi. Pyörä on otettu
+velaksi, mutta sitä ei tarvitse maksaa ennenkuin vuoden lopulla. Tyttö
+raukka on niin peloissaan. Älkää nyt häntä toruko!" Niin loppui kirje.
+Neuvottomana pudotti Emma rouva sen helmaansa ja jäi tuijottamaan
+eteensä. Sitten läksi hän etsimään Pekkaa, varovaisesti ilmoittaakseen
+hänelle asian.
+
+Sillaikaa asteli Maija Eeron ja Ailin kanssa puutarhassa, jutellen
+Helsingin uutisia. Syksyllisiä arpajaisia jo valmisteltiin. Ompeluseura
+oli ollut koolla Wahlfeltilla. Ohjelmaakin oli ajateltu. Joku rouvista
+oli ehdottanut Kalevala-kuvaelmia: "sinipiikain laulu", "ilmatarten ja
+luonnotarten tanssi", "Pohjolan neito" y.m. Ja siihen oli Lyydi-täti
+sanonut: "minulla on ehdolla niin mainio Pohjolan neito! Se on mieheni
+veljentytär Aili Wahlfelt. Hänen pitää siksi tulla tänne."
+
+Aili tunsi ikäänkuin huumaavan viinin virtaavan suoniinsa: hän olisi
+hänkin nuori, hän huvittelisi niinkuin muut, hän tanssisi Eeron kanssa!
+
+-- Onkin päätetty, sanoi Eero, -- että Aili syksyllä tulee Helsinkiin.
+
+-- Niin, opeta nyt vain minulle masurkkaa!
+
+Ailin jäsenet värähtelivät.
+
+Eero tarttui hänen käteensä ja he alkoivat tanssia hiekkarannalla.
+Maija lauloi ja yritteli kädet vyötäisillä hänkin tanssia. Hiestyttyään
+läksivät he juoksujalan pihaan. Mutta nähdessään polkupyörän kuistilla
+totistui Maija.
+
+-- Voi, voi, mitähän minä nyt saankaan? huokasi hän itku kurkussa.
+
+-- No kuinka niin?
+
+-- Tuo on minun! Olen sen ostanut omin päini, keneltäkään kysymättä
+lupaa... Mutta kiusaus oli niin suuri! Sain sen polkuhinnasta... Ette
+aavista miten taistelin vastaan! Kävelin päiväkausia kuin kissa kuuman
+puuron ympärillä. Ja aina kun näin tyttöjen polkupyörillään tulevan
+kouluun, oli minulla oikein tuska. Ja kun näin heidän maneesissa
+harjoittelevan, niin ihan olin kuin kipeä! En enää voinut vastustaa.
+Semmoisella tunteella kuin sanotaan naisten rakastuvan, ajattelin minä
+pyörääni. Vein sen huoneeseeni, kiilloitin sitä ja ensi työni aamulla
+oli nousta sitä katselemaan... Voi äiti, älä suutu!
+
+Sekä Emma rouva että Pekka olivat saapuneet paikalle. Maijaa kohtasi
+kokonainen nuhdetulva. Ailin piti lähteä kyökkiin, joten ei hän kuullut
+sitä kuin etäältä. Hän oli sitäpaitsi kokonaan omissa ajatuksissaan.
+Astuessaan salin läpi, otti hän uuden hattunsa, asetti sen päähänsä
+ja katsahti peiliin. Sitten hän laski hatun takaisin tuolille ja tuli
+masurkka-askelin ruokasaliin, jonne paistinhaju tunki kyökistä. Hän oli
+niin onnellinen, niin kiitollinen. Onnentunteensa valtaamana hän äkkiä
+kääntyi takaisin portaille, missä Maija itkien otti vastaan läksytystä,
+lankesi äidin kaulaan ja lausui:
+
+-- Kiitos, rakas äiti!
+
+-- Mistä lapseni? kysyi Emma rouva hämmästyneenä.
+
+-- Hatusta, takista, kaikesta...!
+
+Pekka seisoi riidanalaisen polkupyörän edessä, jonka ruuveja Eero
+koetteli, ja katsoi siihen kuin mihinkäkin pahantekijään. Hän kääntyi
+hämillään pois, kun Aili tuli häntäkin suutelemaan. Tyttö palasi
+ruokasaliin. Ensi kertaa eläessään tunsi hän hurmaavan huolettoman
+elämänilon liikkuvan mielessään. Kaikki epäilys oli kadonnut, tuntui
+siltä, että hän on niin kaunis, että Eeronkin täytyy häneen rakastua.
+
+Kyökissä oli väki vielä ruualla. Kaikki pöydällä oli tavallisessa
+järjestyksessä: reikäleipiä läjässä, kalakuppi, jonka laitoihin suola
+oli kuivanut ikäänkuin kuonaksi, ja höyryävä perunavati. Vanha Leena
+liuotteli leipäpalasiaan vedessä, Jalo kalvoi luuta nurkassa. Aili
+kurkisti paistipataan, katsoi että jälkiruoka uunissa kypsyi, pani
+voita lautaselle, leikkasi lohta, jota oli lähetetty Helsingistä, ja
+järjesti ruokapöydän. Ohi astuessaan yhtyi hän tuontuostakin renkien
+keskusteluun. Se koski tämänpäiväistä matkaa asemalta ja Maija neidin
+polkupyörää.
+
+-- Neiti, siellä on kerjäläisukko rappusilla, ilmoitti vihdoin piika
+Iita.
+
+Kerjäläinen istui sauvaansa nojaten eikä liikahtanut paikalta, kun Aili
+häntä puhutteli. Risainen takki oli kiinni puukapulalla, jonka ympäri
+oli kiedottu lankaa. Likaista paitaa piteli parsinneula. Paljaat jalat
+olivat pistetyt tuohikopposiin. Käsi oli pelkkää luuta ja nahkaa,
+kellertävän sinisinä erottautuivat siinä suonet. Ailin mieleen painui
+heti ensi näkemältä jokainen yksityiskohta hänessä. Kuurona ei hän
+Ailia huomannut, ennenkuin hän kosketti hänen olkapäätään.
+
+-- Jaa mistäkö kaukaa minä olen? Tuolta olen toisesta pitäjästä. Jaa
+vaivaisapuako? Onhan sitä vähän, mutta lisää on hankittava maailmalta.
+Olen tässä kaiket talvet potenut hinkua ja hengenahdistusta. Kun
+korjaisi Jumala pois...!
+
+Ääni, käheänä ja matalana kuin maanalainen ulina, katkesi häneltä
+yskään. Kasvot vääntyivät ryppyjä täyteen ja värittömälle otsalle nousi
+rasittunutta punaa. Vanuneet harmaat hiukset heilahtivat. Aili toimitti
+hänelle ruokaa ja auttoi hänet alas portailta. Hitaasti vanhus astui
+tupaan päin, kaksin käsin kantaen keittovatia ja varjellen lientä
+läikähtämästä laitain yli.
+
+-- Menkää vähän syrjään! kuului äkkiä Maijan ääni.
+
+Kirpeä kellonsoitto houkutteli samassa sekä rengit että piiat
+portaille, mutta se, jota soitto varoittaen tarkoitti, ei huomannut
+mitään: rauhallisesti hän yhä asteli keskellä tietä, varjellen
+keittovatiaan, lakkirisa kainalossa, tuulen heilutellessa harmaata
+tukkaa. Juuri kun Maijan piti kääntää ja pyyhkäistä hänen ohitsensa,
+kääntyi hänkin juuri samaan suuntaan. Harmistuneena, kyynelten puna
+vielä poskilla, piti tytön hypätä alas pyörältä.
+
+Sanattomana katseli Aili tätä kohtausta. Hän tunsi ikäänkuin pistoksen
+rinnassaan. Poissa oli äskeinen mieliala. Ilottomana tuli hän sisään,
+mielessään kaikki Kaarilan köyhät, sairaat ja onnettomat, joita hänen
+piti tehdä onnellisiksi sensijaan, että hän koetteli uusia hattuja ja
+ajatteli huvimatkoja Helsinkiin.
+
+Niin kävi aina. Heti kun elämä alkoi hänelle hymyillä, kun hänen
+nuoruutensa otti oikeutensa, tuli, ikäänkuin tuulen tuomana joku pieni
+ulkonainen seikka, jota ei kukaan muu huomannut, mutta joka hänet
+pudotti taivaastaan. Kivenä riippui raskasmielisyys hänen siivissään ja
+painoi häntä maailman huoliin. Eikö hänelle sitten todellakaan ollut
+olemassa onnea, iloa, nuoruutta? Oliko hän tuomittu kaiken aikansa
+suremaan muiden huolia, itkemään siksi etteivät kaikki iloinneet?
+
+-- -- --
+
+-- Minä en maksa pyöriäsi, oli Pekka sanonut sisarelleen. -- Saat itse
+pitää niistä huolta!
+
+Mutta eräänä iltana tavattiin hän itse Eeron johdolla harjoittelemassa
+samaisella Maijan pyörällä. Ja senjälkeen eivät hänen uhkauksensa
+enää pystyneet sisareen: hän torjui ne ilkkuen luotaan. Koska kerran
+Pekka käytti pyörää, saisi hän sen myöskin maksaa! Muutaman päivän
+perästä läksi Pekka jo polkupyörällä parin virstan päässä olevalle
+suolle työmiesten luo. Eero koetti opettaa samaa taitoa Ailille,
+mutta hänen näytti olevan mahdoton sitä oppia. Pekka sensijaan käytti
+pyörää niin ahkerasti, että Maijaa jo alkoi harmittaa, vaikkei hän
+uskaltanut siitä mitään sanoa. Kaikessa hiljaisuudessa hän sentään
+äidille valitti asiaa. Ja äiti lohdutteli sillä, että kyllä Pekka
+pian väsyy ja kyllästyy ja silloin joutuu pyörä taas alkuperäiselle
+omistajattarelleen. Mutta Pekkapa ei väsynyt. Maijan piti keksiä uusi
+keino päästäkseen nauttimaan lempiesineestään: hän läksi liikkeelle
+aamulla aikaiseen ennenkuin Pekka ehti, ja läksi silloin niin kauas,
+ettei palannut ennenkuin päivällisille. Yksin ei sentään ollut niin
+hauskaa, hän alkoi pyytää Eeroa seurakseen. Ja oltuaan yhden kerran,
+läksi Eero useamminkin. Maijalla oli soma polkupyöräpuku ja kun hän
+Eeron rinnalla lasketti alas mäkeä ja Aili jäi sulkemaan porttia
+heidän jälkeensä, ei hän voinut olla heitä kadehtimatta. He viipyivät
+tuntikausia poissa, tapahtuipa, että heitä turhaan odotettiin koko
+päivän.
+
+Silloin oli talossa hiljaista. Aili istui käsitöineen puutarhassa.
+Välistä koetti hän lukea. Mutta katse kääntyi vaistomaisesti maantielle
+päin tähystelemään, eivätkö he jo tulisi. Ajatukset eivät pysyneet
+koossa. Kun ei heitä helteisestä päivästä huolimatta kuulunut
+päivällisellekään, kävi Aili levottomaksi. Hän kuvitteli, miten he
+nyt lepäävät jollakin nurmikolla metsässä, pyörät ovat asetetut puuta
+vastaan... Tuntui siltä, että hän vihaa Eeroa. Mitä hän olikin tullut
+tänne Kaarilaan hänen rauhaansa häiritsemään? Ennen oli kyllä ikävä
+ja kaipaus kalvoi, mutta ei toki tuntunut tuskaa, se oli tullut Eeron
+mukana. Kunhan se hänen kanssaan poistuisikin! Heti juhannuksen jälkeen
+hän lähtisi...
+
+Ja Maija! Hän oli saanut kaikkea: tietoja, koulutovereita, ystäviä...
+Mutta hän ei antanut Ailin pitää edes ainoaansa: nyt oli hän ryöstänyt
+häneltä Eeronkin!
+
+Illalla palasivat polkupyöräilijät, hiestyneinä ja mitä parhaimmalla
+tuulella.
+
+-- Aili kulta! meidän on niin nälkä! huusi Eero jo portilla.
+
+Ja ruokapöydässä he sitten kilvan kertoivat seikkailuistaan. He olivat
+käyneet kirkonkylässä asti ja saattaneet kaikki ihmiset hämmästyksiin:
+Maija oli ensimmäinen nainen pitäjässä, joka ajoi polkupyörällä.
+
+-- Tietysti Rantalan vanhatpiiat pitivät sitä hyvin sopimattomana ja
+epänaisellisena. Henrietta mamsseli ihan punastui, kun näki minut
+housuissa ja lyhyessä hameessa...!
+
+-- Mutta se olikin liian pitkä matka, sanoi Emma rouva, jota
+kirkonkyläläisten puheet alkoivat huolestuttaa. -- Niin pitkää matkaa
+ei Maija enää saa tehdä. Se ei sitäpaitsi voi olla terveellistä.
+
+-- Mitä minä muusta, huomautti Pekka, -- mutta tiesithän sinä että minä
+aioin polkupyörällä mennä suolle...!
+
+-- Tunnusta nyt samalla muutkin syntisi! kehoitti Eero.
+
+-- Mitkä muut synnit? närkästyi Maija. -- Itse voit ruveta
+tunnustamaan, mutta en minä.
+
+-- No no, lapseni! rauhoitti Emma rouva.
+
+-- Olet varmaankin käskenyt vieraita? arveli Aili.
+
+-- En minä heitä käskenyt: he lupasivat itse tulla!
+
+-- Käskitpä sinä, sanoi Eero.
+
+-- No, käykö minun sanominen "älkää tulko" kun ihmiset kysyvät saavatko
+tulla? Ei. Minä vastaan: tulkaa vaan!
+
+-- No kutka lupasivat tulla?
+
+-- No ne kaikki: pappilaiset ja postineiti ja tohtori ja...
+
+-- En olisi uskonut, kuiskasi Eero Ailille, -- että tämä pikku neiti
+niin arvokkaasti osaisi esiintyä. Hän ei herroille enää niiannutkaan,
+vaan...
+
+-- Suu kiinni! huusi Maija tulipunaisena. -- Eero, sinä lurjus...
+
+-- Lapseni, lapseni! Mitä sanoja sinä käytät! Pahemminhan sinä reuhaat
+kuin tallirengit. Etkö sinä niiannut? Et vanhoillekaan herroille?
+
+-- Tuo Eero...! Jaa minä hänet kuristaisin! Kaikkiin hänen pitääkin
+pistää nokkansa.
+
+Maija heitti täyden lautasellisen viiliä kesken ja karkasi saliin.
+
+-- Koska he nyt sitten tulevat?
+
+-- Juhannus-iltanahan he lupasivat.
+
+-- No, onhan tässä nyt vielä muutamia päiviä siihen, sanoi Emma rouva
+rauhoittuneena. -- Leipoa täytyy kuitenkin.
+
+-- Ja vasikka tapettaisiin kuitenkin, lisäsi Pekka, joka iloitsi siitä
+että Aili saisi olla nuorten seurassa.
+
+-- Tohtori kovasti kyseli Ailia, kertoi Eero. -- Näytti olevan
+huolissaan terveydestäsi, sanoi sinun liian paljon istuvan. Minä häntä
+koetin rauhoittaa sillä, että kyllä olen sinun kanssasi kävellyt ja
+tanssinut masurkkaa...
+
+Nyt oli Ailin vuoro punastua.
+
+-- Sepä erinomaisen rakastettavaa!
+
+-- Niin, jatkoi Maija, joka samassa oli palannut viililautasensa
+ääreen, -- ja minulta hän kysyi kuinka kauan Eero oli ollut meillä ja
+miten Kaarila häntä miellyttää ja ovatko he Ailin kanssa jo vanhatkin
+tutut. Ja minä vastasin, että Eero tavattomasti pitää Kaarilasta
+ja Ailista, että he jo ovat vanhat tutut, olleet jo vuosikausia
+kirjevaihdossa...
+
+-- Sepä oli valhe. En eläissäni ole Eerolle kirjoittanut riviäkään.
+
+-- Mitä siitä sitten! Oli niin hauska nähdä, kuinka hän siihen
+happamasti hymyili... Olethan sitäpaitsi kerran kirjoittanut... Kas,
+tohtori on Ailiin korviin saakka rakastunut, se on päivänselvää.
+
+-- Mutta valitettavasti ei Aili häneen, sanoi Aili.
+
+-- Hän nyt rakastuu kaikkiin naisiin eroituksetta, selitti Emma rouva
+vastenmielisesti.
+
+-- Maija, kysyi Eero, -- niiasitko sinä hänelle?
+
+-- Kaikkia tässä vielä!... Jollet sinä nyt... niin minä heitän päällesi
+koko tämän lautasellisen. Se ei ole pelkkä uhkaus, vaan minä sen vielä
+teen...
+
+Illalla kaipasi Pekka Ailia laulamaan ja Eero läksi häntä etsimään.
+Turhaan huuteli hän häntä rantakiviltä. Kiertäessään takaisin
+puutarhan läpi näki hän hänet vihdoin seisomassa tuomen alla, josta
+kukat varisivat. Hän katseli järvelle. Aurinko laski. Hohde punaili
+veden kalvoa ja metsää. Kuullessaan Eeron askeleet hän kääntyi ja jäi
+liikkumattomaksi. He katselivat toisiaan sanattomina.
+
+-- Aili, sanoi Eero vihdoin, -- miksi olet vetäytynyt luotani, miksi
+olet minulle kylmennyt.
+
+-- _Minäkö_ olen kylmennyt? kysyi Aili hiljaa.
+
+-- Kaipaan sinun puhettasi, sinun luottamustasi... Ajattele, että
+viikon päästä lähden.
+
+-- Niin, mutta se ei tule käskystä. Sitäpaitsihan huusit minua
+laulamaan. Kuulin kyllä äänesi rannalta. Mennään.
+
+Surumielinen ilme kasvoillaan istuutui Aili soittokoneen ääreen. Hän ei
+kauan valikoinut, vaan alkoi heti laulaa:
+
+    Taivas on sininen ja valkoinen
+    ja tähtösiä täynnä.
+    Niin on nuori sydämenikin
+    ajatuksia täynnä.
+
+    Enkä mä muille ilmoita
+    mun sydänsurujani,
+    synkkä metsä, kirkas taivas
+    ne tuntee mun huoliani.
+
+Hyvää yötä toivottaessa tavattiin Maija portailta, nukkuneena
+polkupyöränsä ääreen. Rääsy, jolla hän oli sitä pyyhkinyt oli pudonnut
+hänen kädestään, hänen päänsä nojasi pilariin.
+
+
+
+
+IV
+
+
+Kiireisesti valmistettiin Kaarilassa juhannusjuhlan viettoa. Huoneet
+koristettiin kukkasilla, kuistille kierrettiin köynnöksiä, likeiselle
+vuorelle pystytettiin rovio ja sen nenään vanha tervattu vene. Mutta
+kun Maija rengin kanssa tahtoi lähteä hakemaan koivuja, pani Pekka
+vastaan.
+
+-- Äh sinä ahne, huusi Maija harmissaan, -- niinkuin ei koivuja olisi
+Kaarilan metsissä!
+
+-- Minusta on sääli kaataa nuoria puita noin vaan huviksi, sääli puita.
+
+-- Mutta eiväthän puut tunne mitään! Ja mitä juhannus on ilman
+lehtimajoja?
+
+-- Eikö Ailikaan minua ymmärrä? kysyi Pekka, kääntyen kasvatussisarensa
+puoleen.
+
+-- Ehkä...
+
+Emma rouvan kehoituksesta päätettiin sentään tuoda koivuja, vaikkei
+niin paljon kuin alussa oli aiottu. Mutta kun kuorma sitten tuli ja
+Aili portailta katseli kuinka hentoiset lehvät siinä täryyttivät,
+ymmärsi hän veljensä kokonaan.
+
+-- Noita on tosiaankin sääli! huomautti hän Eerolle.
+
+-- Mutta koko luomakuntahan on ihmisen palvelukseen määrätty.
+Ihminen on kaikista pedoista raatelevin. Jos tahtoisimme olla oikein
+sääliväiset, niin emmehän uskaltaisi taittaa kukkaa, emme polkea
+nurmikkoa, sillä kaikkiallahan silloin poljemme eläviä olentoja...
+
+-- Niin se kai lienee! myönsi Aili.
+
+Edellisenä päivänä oli Kaarilaan saapunut Emma rouvan käly, joka
+täällä tavallisesti vietti kuukauden kesästä "nukkuakseen pois
+hermostumisensa" ja voimistuakseen "Kaarilan mainiosta maidosta". Hän
+kävi nyt Kaarilassa ensi kertaa veljensä kuoleman jälkeen, ja sentähden
+piti hänen tuontuostakin itkeä muistojen herätessä. Muuten hän oli
+mieleltään hilpeä kuin nuori tyttö ja seurusteli kernaasti nuorten
+kanssa. Suvussa kutsuttiin häntä yleisesti "Malla tädiksi", vaikka
+hänen nimensä oli Karolina. Tuliaisiksi oli hän tuonut erinomaisia
+karamelleja.
+
+-- Maija, koetti Eero ärsytellä, nähdessään miten tyttö täysin
+kourin vei makeisia suuhunsa, -- noin ei tulevan ylioppilaan käy
+syöminen. Oletko koskaan nähnyt kenenkään ylioppilaan tuolla tavalla
+herkuttelevan?
+
+Maija ei, kumma kyllä, vastannut mitään tähän solvaukseen. Hän heitti
+ainoastaan surullisen katseen serkkuunsa. Mutta täti sai siitä
+aihetta kaikenlaisiin kysymyksiin: aikoiko Maija ylioppilaaksi? Oliko
+hänellä todenteolla halua siihen? Ja hän tarttui Maijan käteen ja
+läksi hänen kanssaan puutarhaan syvällisemmin jutellakseen asiasta...
+Ja kun he sieltä palasivat, niin syntyi Emma rouvan kanssa kesken
+juhannuskiireiden vilkas keskustelu. Ja täti esiintyi Maijan lämpimänä
+puolustajana.
+
+Sillaikaa oli Aili Eeron kanssa koristamassa portaita.
+
+-- En ollenkaan käsitä, sanoi Eero, -- että parin päivän perästä lähden
+Kaarilasta.
+
+-- Pianhan se aika on mennyt! Oletko loppukesän kotona?
+
+-- Olen. Syksyllä tenttaan sitten Helsingissä loppuun ja järjestän
+asiat. Heti joulun jälkeen lähden. Pääasiallisesti kai tulen
+oleskelemaan Wienissä ja Parisissa. Kyllä se Parisi sentään kaikesta
+päättäen on kaupunkien kaupunki. Voi niitä Arvi Svahnin kuvauksia
+sieltä! Minun pitää joskus Helsingissä lukea sinulle joku hänen
+kirjeistään.
+
+-- Onko tuo Svahn paras ystäväsi?
+
+-- Niin, jos nyt miesten kesken voi puhua parhaasta ystävästä samassa
+merkityksessä kuin naisten kesken, voin todellakin sanoa sitä Arvista.
+Jo poikina me uskoimme toisillemme kaikki ajatuksemme. Ja ensi
+ylioppilasvuosina olimme erottamattomat. Mutta nyt hän on ollut poissa
+kolmatta vuotta. Ja tietysti sitä aina silloin vieraantuu.
+
+-- Kirjoitatko joskus meille... sitten kun olet poissa? kysyi Aili
+hetken vaitiolon jälkeen.
+
+-- Kirjoitan useinkin ja muistelen vielä useammin, varsinkin sinua,
+Aili.
+
+-- Kunhan et unohtaisi siellä maailman pauhinassa!
+
+-- En. Etkö tiedä, että ulkomailla kotoiset ihmiset vasta käyvätkin
+oikein rakkaiksi. Enkähän minä niin kauan viivy kuin Arvi. Älä pelkää,
+emme ehdi vieraantua... Mutta kuule, huudahti hän äkkiä salaperäisesti:
+-- tänään kiusottelemme hiukan tohtoria, eikö totta?
+
+Aili katseli häneen suurin, vakavin silmin, mitään vastaamatta.
+
+-- Sillä tavalla, että sinä olet olevinasi minuun rakastunut ja minä
+sinuun...
+
+Aili punastui ja koetti hymyillä vastaukseksi.
+
+Vieraat saapuivat jo iltapäiväkahville. Tohtori, noin neljänkymmenen
+vuotias, roteva mustapartainen mies, esiintyi vaaleassa kesäpuvussa,
+valkea olkihattu päässä. Hän liehutteli voimiensa takaa Ailia,
+sillaikaa kuin apteekkarin apulaiset hartaudella kuuntelivat Maijan
+selityksiä uusimmista polkupyöristä ja postineiti ja hänen sisarensa
+virittivät paulojaan Eeron eteen.
+
+Leikittiin panttileikkejä lehtimajassa. Ailin täytyi kerran panttinsa
+lunastukseksi luvata tohtorille kukkavihko. Tämä ilostui siitä
+suuresti, tarjosi Ailille käsivartensa ja vei hänet kukkalavan ääreen.
+
+-- Mitä kukkia tohtori tahtoo? kysyi Aili, nauruaan pidätellen.
+
+-- Mitä Aili neiti vain itse suvaitsee antaa... Paitsi noita keltaisia.
+Ei niitä, Aili neiti! huusi hän surkealla äänellä. -- En pidä
+keltaisista.
+
+Aili oli ojentanut kätensä taittamaan keltaisia ruusuja.
+
+-- Punasia tohtori tietysti tahtoo! huudahti silloin Eero lehtimajasta.
+Koko seura purskahti suureen nauruun.
+
+Illallisen jälkeen lähdettiin kokkokalliolle, missä kylän väki oli
+koolla. Herrasväen tullessa lakkasi tanssi hetkeksi, mutta kun herrat
+olivat valinneet kukin torpantyttärensä ja neidit tanssivat kylän
+nuorten miesten kanssa, niin oli ilo pian entistä ehommassa vauhdissa.
+Viulu vinkui, sammal vain tuprusi kallion revelmistä, kun tanssivat
+sitä polkivat.
+
+Liikkumattomina lepäsivät lahden vedet, syvässä päilyi taivas ja
+metsäiset rannat. Rusko taivaalla oli ihmeellisen herkkä, ilma tuoksui.
+Räiskyen leimusi kokko ja kaiku kantoi laulua ja soittoa kauas järven
+taa, missä toisten tulien ääressä toiset nuorisojoukot kisailivat.
+
+Hiukan erillään muista seisoi Eero, katsellen järvelle, jonka pintaa
+aurinko tulipunaisena pallona likeni. Tanssin lakatessa astui hän
+esiin, johti katseellaan väen piiriin ympärilleen ja alkoi: --
+Kansalaiset, hyvät ystävät!
+
+Tiedämme, että aikojen alusta taistelu on vallinnut pimeyden ja
+valkeuden välillä sekä ulko- että sisäpuolellamme. Jo vanhat kansat
+huomasivat näiden mahtien suuruuden ja osoittivat, toiselle pelosta,
+toiselle rakkaudesta, jumalallista kunnioitusta. He elivät toivossa,
+sillä he uskoivat, että maailman lopulla pimeys, pahan valta kukistuisi
+ja valo, hyvän valta saisi herruuden.
+
+Kuinka monesti, nähdessäni lyhyen talvipäivän auringon vaipuvan
+pohjolan yöhön, olen tullut ajatelleeksi hyvää ihmissydämessä, jonka
+maailman pahuus tahtoo niellä mustiin aaltoihinsa. Iäiseen yöhön
+näytti usein aurinko laskeneen, ikipäiviksi näytti usein jumalallinen
+kipinä ihmisrinnasta sammuneen. Mutta uuden päivän mukana nousi uusi
+aurinko ja yön keskeltä loisti esiin ihmissydämen alkuperäinen kauneus,
+vaikkapa vain hetkeksi niinkuin lyhyen talvipäivän aurinko... Miten
+voisimme kestää talven pimeää, jollemme tietäisi, että sitä seuraa
+juhannuspäivä, miten kestää pahan valta, jollemme, niinkuin vanhan ajan
+kansat uskoisi, että hyvä kerran saa herruuden?
+
+Hän vaikeni hetkeksi. Ympärillä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.
+Ainoastaan käen kukunta metsästä ja ruisrääkän yksitoikkoinen ääni
+vainiolta kuului tuontuostakin. Kaikki eivät olleet ymmärtäneet hänen
+sanojaan, mutta lämpö hänen äänessään ja silmien loisto tempaisivat
+kuulijat mukaansa. Hän näytti seuraavan joitakin sisäisen maailmansa
+kuvia. Pekka puolestaan seurasi hänen silmäystään: se johti Ailiin,
+joka seisoi kallion syrjällä. Tyttö oli valkeassa puvussa, hiukset
+pitkällä palmikolla. Hänen rinnallaan, paljasta kaulaa vastaan
+oli sinisiä kukkia. Hänen vieressään seisoi Olka, posket hehkuen,
+alaspainunein katsein, karkeilla, päivänpolttamilla käsillään
+hypistellen esiliinansa reunaa. Ailikin tuijotti alas eteensä ja hänen
+poskillaan paloi puna. Eero kuvasi pohjoisen juhannusjuhlan kauneutta
+ja johtui siitä puhumaan isänmaanrakkaudesta, yksilön velvollisuudesta
+edistää valon ja hyvän voittoa. Tässä aineessa oli hän omalla alallaan,
+sanat olivat tulta täynnä ja saattoivat kuulijat innostuksen valtaan.
+Kun hän oli lopettanut puheensa, alkoi Maija hartaasti veisata
+maammelaulua ja häneen yhtyivät läsnäolijat.
+
+Hetkisen perästä kohtasivat Aili ja Eero toisensa rannalla, kallion
+alla. Heidän kasvoillaan näkyi jälkiä mielenliikutuksesta ja he
+puhuivat kuiskaten.
+
+-- Aili... Muistatko, mitä tänään ehdotin... että olisimme olevinamme
+rakastuneet toisiimme... En voi tyytyä siihen, pyydän enemmän...
+
+Hän tarttui Ailin käteen, loisto hänen silmistään valautui tytön
+kasvoille. Aili raukeni hänen olkapäätään vastaan, Eero sulki hänet
+syliinsä ja suuteli hänen huuliaan. Niin seisoivat he kauan.
+
+-- Olenko minä maailmassa, elänkö minä? kuiskasi toinen.
+
+-- Niin tuntuu minustakin, että olen poissa, jossakin kaukana, kuoleman
+valtakunnassa...
+
+-- Näin ihanaksiko sinä ajattelet kuoleman valtakunnan? kysyi hetken
+kuluttua Eero.
+
+-- Niin...
+
+Likenevät äänet saivat heidät riistäytymään erilleen.
+
+-- Mene sinä kalliolle, hätääntyi Aili, -- minä riennän kotiin.
+
+Mutta Pekka ja tohtori astuivat samassa esiin. Tohtori, hypistellen
+ruusuja napinlävessään, selitti hymyillen ja kumarrellen, että niin
+ikävä kuin onkin, pitää hänen nyt sanoa hyvästi ja lisäsi, ruusuja
+osoittaen:
+
+-- Katsokaa, ne kuihtuvat!
+
+Aili hymyili hämillään eikä sen tehokkaammin ryhtynyt kieltämään
+vieraita lähtemästä. Sanottuaan heille hyvästi harhaili hän hyvän aikaa
+metsässä, ilon vielä kaikuessa kokkokalliolta.
+
+Kun hän palasi kotiin, oli talo tyhjänä. Ainoastaan hänen kamarissaan
+makasi vuoteellaan riisumattomana Maija, itkusta hytkien. Helminauha,
+joka illalla oli koristanut hänen kaulaansa, oli pudonnut lattialle,
+hänen kengistään oli tarttunut hiekkaa peitteelle, pitsi hänen valkean
+hameensa helmassa oli revennyt, hän oli nähtävästi juossut jonkin aidan
+yli.
+
+-- Joko... joko hän tuli...? nyyhkytti hän.
+
+-- Kuka? Mikä sinun on, Maija rakas?
+
+Aili tunsi todellakin sinä hetkenä rakastavansa Maijaa, oikein hellästi
+ja lämpimästi.
+
+-- Hän, Eero!
+
+Maija nosti pörröistä päätään ja painoi märkää nenäliinaa silmilleen.
+Kiihkolla, joka hänelle oli aivan outo, alkoi hän sitten:
+
+-- Se pahus, eikö hän puhunut hurmaavasti, ihastuttavasti? Ja kuinka
+hänen silmänsä loistivat...!
+
+Hämmästykseltään ei Aili saanut sanaa suustaan. Maija istuutui
+sängynlaidalle, heilutteli siinä tomuisia jalkojaan, niisti nenäänsä,
+tuontuostakin pyyhkien silmiään. Äkkiä hän hypähti pystyyn ja tarttui
+Ailin käsivarteen.
+
+-- Kuule, mennään ruispellolle, sidotaan tähkiä ja poimitaan sitten
+yhdeksää lajia kukkia -- ei puutarhakukkia --, pannaan sitten ne ja
+viidenpennin raha pään alle yöksi. Uni, jota silloin näemme, merkitsee
+jotakin...
+
+Aili seisoi ikkunassa. Malla täti käveli vielä puutarhassa.
+Hermostuneesti pöyhi Maija ompelukoria.
+
+-- Pitääkö sen olla silkkilankaa? kysyi hän kuiskaten. -- Punaista ja
+vihreää minä löysin, mutta mustaa ja sinistä en saa käsiini. Eiköhän
+villalanka kelpaa?... Saa kelvata.
+
+Hän pisti Ailin käsiin sakset ja langanpäitä, niin astuivat he pihan
+poikki, jossa ruusut tuoksuivat, ulos portista, ja hyppäsivät ojan yli
+pientareelle. Helmojaan suojellen astuivat he ruispellon laitaan. Ei
+kuulunut muuta kuin ruisrääkän yksitoikkoinen ääni.
+
+-- Nyt emme saa puhua mitään ennenkuin aamulla, sanoi Aili. -- Muuten
+tämä ei vaikuta mitään.
+
+Maijan innostus oli tarttunut häneen. Hetken kuluttua laski Maija käden
+huulilleen ja sanoi juhlallisesti:
+
+-- Minä alan.
+
+Yhdeksän leikattua ja erivärisillä langanpätkillä sidottua tähkää
+jäi rukiin laitaan, kun tytöt äänettöminä kiiruhtivat takaisin
+kotiin. Päästyään vuoteisiinsa kuulivat he Eeron ja Pekan palaavan
+kokkokalliolta.
+
+Aili ei voinut nukkua. Hänen huuliaan poltti ja sydän tuntui olevan
+särkymäisillään omiin lyönteihinsä. Hän nousi sängystään ja istuutui
+ikkunalle, joka oli auki. Järvellä ja nurmikoilla lepäsi hieno sumu,
+ruusupensaat olivat kuin kohollaan valkeaa pumpulia. Häntä värisytti
+yön ilma, joka esteettömästi pääsi valumaan pitkin jäseniä. Äkkiä näki
+hän jotakin, joka sai veret hänen suonissaan hyytymään: ruusupensaitten
+takaa kohosi valkea olento, kuin henki...! Hän pakeni vuoteeseensa ja
+tarttui raamattuun, joka oli tuolilla hänen vieressään.
+
+-- Minä olen hullu! sanoi hän itselleen. -- En saa sillä tavalla
+antautua mielikuvitukseni valtaan!
+
+Ja todella rauhoittuneena hän paneutui levolle. Mutta sydämen lyönnit
+eivät vaienneet. Samassa kuuli hän eteisen oven hiljaa käyvän, avainta
+väännettiin. Miltei äänettömät askeleet likenivät ja melulla tartuttiin
+heidän huoneensa lukkoon. Aili hypähti istualleen ja tuijotti
+kauhistuneena oveen, Maija pisti esiin päätään peiton alta. Äskeinen
+pitkä valkea henki astui heitä vastaan. Kimakka huuto kahdesta kurkusta
+herätti samassa koko talon. Eero ja Pekka kysyivät huoneestaan mitä
+oli tapahtunut... Mutta nauraen seisoi Malla täti kalpeitten tyttöjen
+edessä, lattialla jalkainsa juuressa valkea lakana.
+
+-- Hullut tytöt, oikeinko te säikähditte? Enhän minä olisi tullut,
+jollen olisi ollut siitä aivan varma, että vielä olette valveilla,
+juuri kun näin Ailin ikkunassa... Tulin tuomaan teille sulhasia!
+
+Hän laski molempien tyttöjen käsiin kuusi pientä paperikääröä, otti
+tarkan selon siitä ettei pelästys ollut "lapsia" vahingoittanut ja
+läksi sitten nukkumaan. Maija, toinnuttuaan kauhistuksestaan, oivalsi
+heti asian. Hän kääntyi vakavana Ailin puoleen, laski sormen huulilleen
+ja avasi juhlallisesti ensimmäisen käärön. Mutta siihen loppui hänen
+vaitiolonsa: hän heittäytyi hurjasti Ailin rintaa vastaan, hypisteli
+lippuja käsissään ja riemuitsi:
+
+-- Näetkö minkä nimen minä sain! Katso tänne, lue itse: ylioppilas Eero
+Wahlfelt! Aili, näetkö? Minä sain sen heti kuudesta. Etkö luule, että
+se jotakin merkitsee?
+
+-- Ehkä...! Mutta nyt sinä puhuit!
+
+Maija vetäytyi kiireesti peitteen alle, käänteli hetkisen ja oli pian
+unessa. Aili ei nukkunut. Maija oli hänkin rakastunut Eeroon, nyt hän
+sen ymmärsi. Mutta Eero oli jo toisen oma, Ailin oma.
+
+Aili oli Maijalta kadehtinut kaikkea tähänasti... Nyt oli Maijan vuoro
+kadehtia... Maija raukka!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Parin päivän perästä läksi Eero Kaarilasta. Kun nuoret palasivat,
+saatettuaan häntä jonkin matkaa, ja Maija eteisessä näki tyhjänä sijan,
+missä hänen polkupyöränsä oli seisonut, niin purskahti hän itkuun --
+jälkeenpäin hän kyllä häpesi kyyneleitään ja selitti rikan lentäneen
+silmään. Saatuaan luvan, että hän syksyllä pääsisi yhteiskouluun,
+alkoi hän lukea ja Eero unohtui. Aili sensijaan ikävöi häntä, usein
+tuskallisestikin.
+
+Olen vain ylioppilas, eihän minulla ole mitään varmaa, oli hän sanonut
+Ailille.
+
+Niin niin, älä mitään lupaa, älä mihinkään sitoudu. Luotan sinuun
+kuitenkin! oli Aili siihen vastannut.
+
+He eivät kenellekään maininneet rakkaudestaan, ei äidillekään. Aili
+ei tahtonut, hänestä olisi ollut liian vaikeaa, jos hänen sielunsa
+noin kokonaan olisi tullut paljastetuksi. Ainoastaan harvoin kirjoitti
+hänelle Eero, jottei se herättäisi epäluuloa. Ja usein olivat hänen
+kirjeensä koko perheelle yhteiset.
+
+Elokuun viime päivinä läksi Maija Helsinkiin. Pitäjän paras ompelijatar
+oli korjannut hänelle Emma rouvan uuden sadetakin. Siten oli äiti
+päässyt vaatekappaleesta, jonka muodikkaisuuteen hän ei koskaan olisi
+tottunut, ja tytär saanut sydämeltään huolen, jota vanha, muodittomaksi
+käynyt sadetakki hänelle tuotti. Hän suoritti onnellisesti tutkinnon ja
+pääsi yhteiskoulun kahdeksannelle luokalle.
+
+
+
+
+V
+
+
+Kaarilassa oli kaikki painunut vanhaan uomaan. Aili pani kuntoon
+vaatteitaan Helsingin matkaa varten. Hän teki sen samalla tunteella,
+jolla morsian valmistelee myötäjäisiään. Välillä jäi hän haaveksien
+katselemaan puutarhaan, jossa lehdet kellastuivat, tai aurinkoa, joka
+päivä päivältä yhä kalpeampana meni mailleen, tai taivasta, josta vettä
+tuli kaatamalla.
+
+Syksy on yksinäisen maaseudun asujaimille surullinen vuodenaika.
+Sillä talvikin antaa toivoa, se lupaa kevättä. Mutta mitä on syksyllä
+luvattavana? Sen lämpöinen päivä, sen kirkas taivas ovat vain katoavan
+kesän jäähyväistervehdys. Tuho tuijottaa metsästä, jonka kirjavuutta
+aurinko kultaa. Viimeiset hyväilynsä antaa aalto rannoille... Talvi
+tulee ja kuolema, siinä syksyn lohdutus.
+
+Aililla oli kyllä tällä kertaa toinenkin lohdutus: eihän hän viettäisi
+syksyä yksinäisyydessä, menisihän hän Helsinkiin. Jokainen kirje
+kutsui sinne, iloa lupaillen. Mutta omituista: tämä kaikki teki hänet
+levottomaksi, hän kaipasi entistä haikeaa syksyistä mielialaansa
+ja tuli hetkiä, jolloin hän piti velvollisuutenaan luopua koko
+retkestä. Hän olisi epäilemättä sen tehnytkin, jollei Eero olisi ollut
+Helsingissä.
+
+Vuoden sato oli tullut niukka, alkukesä oli ollut kuiva, heinänteon
+aikaan taas sateisia ilmoja, ja halla oli vahingoittanut osan
+kauroista. Ailiin koski nähdä Pekan huolestuneet kasvot, hän tunsi
+tarvetta lohduttaa häntä ja osoittaa hänelle rakkautta. Sentähden hän
+usein tekeytyi iloiseksi, laski leikkiä ja houkutteli Pekan kanssaan
+kävelemään. Pekka välistä ihmetteli sisarensa hilpeyttä, mutta selitti
+sen sitten luonnolliseksi seuraukseksi odotetusta Helsinginmatkasta.
+Kauniina päivinä tekivät he pitkiä kävelyretkiä. Pekka oli päättänyt
+perinpohjin tutustua Kaarilan metsiin ja maihin. Ja Aili oli mielellään
+mukana. He eivät puhuneet paljon, kävivät enimmäkseen ääneti, molemmat
+ajatellen omia ajatuksiaan, kunnes jänis pelästyneenä hypähti heidän
+ohitsensa tien poikki, tai suuri metso pyrähti lentoon puusta tien
+laidassa. Silloin heille tuli puheenaihetta.
+
+-- Tännepä pitääkin ottaa pyssy mukaan, sanoi Pekka.
+
+-- Pyssy! huudahti Aili. -- Silloin minä jään kotiin! Pelkään pyssyjä.
+
+-- Älä ole niin lapsellinen! Ei siinä mitään vaaraa ole. Tiedäthän,
+että minä olen varovainen.
+
+-- En minä sitä... mutta se laukaus on niin ilkeä ja sitten se, että
+kaunis lintu putoaa maahan...!
+
+Pekan piirteet totistuivat äkkiä. Sen huomatessaan Aili kiireesti
+hymähti ja löi kaikki leikiksi.
+
+-- Ei ei, ota sinä vaan pyssy! Minä kyllä pian totun. Linnunpaisti on
+hirveän hyvää. Ja olisinpa kovin iloissani, jos kerran ampuisit valkean
+sulan syksyhattuuni!
+
+Mutta ilmat muuttuivat sateisiksi ja heidän yhteiset retkensä yhä
+harvenivat. Sitäpaitsi antoivat matkavalmistukset Ailille työtä ja
+Pekka korjaili vuoden satoa aittoihin.
+
+Eräänä päivänä oli oltu riihellä. Pekka oli ainoastaan aterioiden
+aikoina näyttäytynyt, Emma rouva oli kirnunnut ja Aili nuoren
+ompelijattaren kanssa neulonut. Istuessaan tavallisella paikallaan
+ikkunan ääressä, näki hän jyväkuorman tulevan aitalle. Hän heitti
+silloin työnsä ja riensi ulos ojentaakseen hevoselle leipäpalasta. Sade
+oli lakannut ja taivas kirkastunut. Vesilampareissa kiilui kellertävä
+iltarusko. Pekka nosteli säkkejä rengin avuksi. He olivat molemmat yhtä
+jauhoiset, jolleivät juuri yhtä paksussa riihitomussa. Sauna lämpisi:
+savu tulvi tikerästi hajuten ulos ovesta, jonka saranoiden väliin oli
+pistetty koivuinen halko, jotta se pysyisi auki. Aili kuuli rengin
+kertovan jotakin sairaasta.
+
+-- Kuka on sairaana? kysyi hän.
+
+-- Ka Seppälän vaimohan se.
+
+-- Eikä mies virkkanut siitä mitään ennenkuin iltapäivällä, lisäsi
+siihen Pekka.
+
+-- Jo se syömätiellä sentään sanoi, että pitäisi tästä lähteä katsomaan
+vieläkö se akka on hengissä, kun oli niin kipeänä lähtiessä...
+
+-- No onko hän nyt sitten kotona? kysyi Aili.
+
+-- On. Tietysti lähetin hänet paikalla kun kuulin vaimon sairaudesta.
+
+-- Mikä sitä sitten vaivaa? Ja pitäisikö hakea tohtoria?
+
+-- Sanoi koko ruumista polttavan eikä maittavan minkään, ei
+kahvinkaan... Mutta ei huolivan tohtorista, eikä suvaitsevan siitä
+puhuttavankaan. Ja mitähän tuo tohtori: jos on kuollakseen, niin kuolee.
+
+Aili tunsi poskipäittensä kylmenevän.
+
+-- Ei sitä niin saa ajatella! Kyllä rohdot auttavat. Minä koetan mennä
+kipeän luo, ehkä voisin edes jotakin tehdä.
+
+Tämän sanottuaan läksi Aili sisään. Emma rouva ymmärsi valmistaa
+lääkkeitä kaikkia Kaarilan alueella ilmaantuvia tauteja varten.
+Sekoitukseen kuului aina samoja aineita, ainoastaan niiden määrä
+vaihteli. Juuri kun Ailin erään palvelijattaren kanssa piti lähteä
+niitä viemään, ilmoitti Pekka tahtovansa mennä häntä saattamaan,
+sentään sillä ehdolla, että saunassa säästettäisiin löylyä kunnes hän
+tulisi takaisin.
+
+Pekka kantoi tavaroita, Aili, huivi päässä ja Emma rouvan saappaat
+jalassa, asteli hänen rinnallaan. Metsään tultua kapeni polku niin,
+että piti kävellä perätysten. Maa oli aivan mustana, jollei tie
+olisi märkyyttään välkkynyt, olisi ollut mahdoton nähdä. Heikosti
+rapisivat vesikarpalot pudotessaan oksilta. Tuontuostakin jompikumpi
+sisaruksista vahingossa astui vesilätäkköön. Ahon laidasta saattoi
+nähdä kuun puoliskon ja torpan huoneet mäellä suuren riippukoivun alla.
+Hautuneitten lehvien haju saunasta tunki ulos, ikkunasta tuikki valo.
+Tuvassa joka oli pimeänä, parkui lapsi.
+
+-- Väet ovat saunassa, virkkoi Pekka, -- jää sinä lapsen luo, niin minä
+menen heitä etsimään.
+
+Aili haki päretikun ja puhalsi hehkuvista hiilistä tulta. Vuoteen
+vieressä riippui nuorilla kattoon kiinnitettynä pärekoppa, josta
+ryysyinen lapsi liikutteli käsiään häntä vastaan.
+
+-- Ville, Ville, pikkuinen Ville, älä itke, katso kaunista sormusta!...
+Ole kiltti poika! Pian tulevat saunasta äiti ja isä.
+
+Aluksi lapsi kuunteli, mutta nähdessään Ailin vieraat kasvot rupesi
+se parkumaan. Turhaan Aili kehtoa liikutteli, turhaan lohdutteli ja
+hyvitti. Onneksi tulivat väet samassa saunasta. Sairas oli pyörtynyt
+kuumuuteen. -- Pelkäsin käsiini kuolevan! päivitteli isäntä. -- Jollei
+herra olisi tullut hätään, niin miten olisinkaan noiden lasten avulla
+tullut toimeen.
+
+Vähitellen saatiin sairas heräämään. Naapurista noudettiin vaimo, jolle
+Aili antoi tarpeellisia neuvoja. Luvaten huomenna palata, poistuivat
+herrasväet.
+
+Kotona odotti katettu illallispöytä. Pekka oli suoraa päätä rientänyt
+saunaan ja sillaikaa kertoi Aili heidän retkestään. Ompelijatar oli
+vetänyt märät saappaat hänen jalastaan ja odotti silminnähtävällä
+malttamattomuudella, että hän lopettaisi. Heti paikalla kun hän lakkasi
+kertomasta virkkoi tyttö:
+
+-- Neiti, puku on valmiina tuolilla neidin kamarissa!
+
+Aili ei, kumma kyllä, ilostunut, vaikka hän pitkin päivää jo
+edeltäkäsin oli riemuinnut kauniista uudesta puvustaan. Hänen piti
+oikein panna parastaan näyttääkseen kiitollisuutta tytölle, joka
+otsansa hiessä kaiken päivää oli ommellut.
+
+Illallisen jälkeen asettui Pekka salin nojatuoliin. Kuu loisti sisään,
+muodostaen leveän valovyön lattian poikki. Hiiskumaton hiljaisuus
+vallitsi koko talossa.
+
+-- Pulu, tule laulamaan! sanoi Pekka äkkiä.
+
+Hän ei pitkiin aikoihin ollut käyttänyt tuota lapsuuden ajan
+hyväilynimeä. Aili hymähti sen kuullessaan. Hän istuutui soittokoneen
+ääreen, keskelle valoa ja kosketteli kieliä. Vihdoin alkoi hän veisata
+ehtoovirttä.
+
+-- Täällä tulee kovin tyhjää, kun sinä lähdet, lausui Emma rouva
+sanoessaan hänelle hyvää yötä. -- Älä ole kauan!
+
+Ja kiihkeästi pusersi hän Ailin rintaansa vastaan.
+
+-- En, äiti. Luulen, että olen liiaksi maalaislapsi voidakseni viihtyä
+muualla kuin Kaarilassa.
+
+Kuu loisti suoraan hänen huoneeseensa. Ikkunan ääreen hän seisahtui,
+katsellen puutarhaa, joka lepäsi maidonkarvaisessa hohteessa.
+
+-- Eero, Eero, ainoa mitä enää kaipaan, tule luokseni ja näe miten
+onnellinen olen!... Katso, sellainen työ, jota tänään olen saanut
+tehdä, se on ainoa, joka ihmissydäntä tyydyttää... Hyvä Jumala, jos nyt
+saisin kuolla...
+
+Hän sulki kätensä ristiin ja rukoili Eeron puolesta, äidin, Pekan,
+Maijan, itsensä, koko maailman puolesta.
+
+-- Jäädä tänne ainiaaksi, ei milloinkaan pyrkiä maailmalle, ei haluta
+lisää oppia, ei kaivata iloja... saneli Aili itsekseen. Voidakseni
+rakastaa, tiedän tarpeeksi ja se se sentään on ainoa, joka elämässä
+pysyy...
+
+Lampun sytytettyään näki hän tuolilla uuden pukunsa. Se oli
+keveää sinertävää kangasta, koristettu valkoisilla pitseillä ja
+hopeankarvaiseila soljella, joka kiinnitti vyön.
+
+Seuraavana päivänä tuli posti. "Hyvä olisi", kirjoitti Eero, "jos
+maanantaina voisit tulla kaupunkiin. Tiistaina on nimittäin Y.L:n
+konsertti ja keskiviikkona on harjoitus arpajaisiin, jossa sinuakin
+ehkä jo tarvitaan. -- Sanat eivät voi lausua, millä kiihkolla sinua
+odotan. Saanko siis todellakin taas nähdä sinun puhtaat, jalot
+piirteesi, silittää hiuksiasi, sulkea sinut syliini!... Riennä aika,
+riennä! Lainaa linnulta siivet ja kanna syliini morsiameni, ihana
+Ailini...!"
+
+Tulisen viinin lailla sanat valuivat Ailin suoniin, hänen poskilleen
+nousi kuuma puna ja sydän löi kuuluvasti. Hänen täytyi rauhoittua
+ennenkuin hän läksi ruokasaliin viemään Maijan kirjettä, joka oli ollut
+Eeron kirjeen sisässä.
+
+Oli sovittu, että Aili noin neljä viikkoa viipyisi Helsingissä. Sinä
+aikana ehtisi hän huvitella ja hiukan oppiakin, käydä läpi jonkun
+ompelukurssin tai jotakin sellaista.
+
+Kirje Eerolta oli pannut hänet kuumetilaan. Kesken työtään piti hänen
+nousta sitä lukemaan. "Ethän vain ole masurkkaa unohtanut? Muista,
+että sen tanssimme yhdessä. Täällä on viime päivinä ollut niin kylmä,
+näyttää siltä kuin tulisi lunta. Silloin panemme toimeen rekiretken:
+kokoonnumme ylioppilastalolle ja ajamme Alppilaan tanssimaan!"
+
+Miten oli? Kunhan ei masurkka todellakin olisi joutunut unohduksiin!
+Aili ei ollut sitä tanssinut siitä kuin Eero läksi. Hän meni ja otti
+pari askelta lattialla, mutta se tuntui luonnottomalta ja hullulta. Hän
+häpesi itseään. Onneksi ei kukaan ollut sitä nähnyt.
+
+Iltapäivällä veti häntä vastustamaton ikävä metsään. Oli tyyni, kolkko
+ilma. Lehdet, jotka vielä eilen olivat vaatettaneet metsää, peittivät
+nyt maan, kahisten jalkain alla. Pilviä oli paksussa, ikäänkuin
+päällekkäin monin kerroin, toiset mustia kuin savu höyryveturin
+piipusta, toiset kolean keltaisia tai harmahtavia. Likellä taivaan
+rantaa riippui raskas musta lohkare. Sykkivin sydämin asteli Aili
+lehtipeitettä pitkin. Puut suhisivat hiljaa.
+
+Miksi kohtelette minua niin kylmästi? kuiskasi Aili ja seisahtui.
+
+Mikset tyydy meihin, miksi olet meidät hyljännyt? kuuli hän metsästä
+vastauksena.
+
+Niin, miksi? kysyi hän huoaten itseltään, voimatta antaa vastausta.
+
+Kun hän saapui ahon laitaan, minne Seppälän huoneet näkyivät, päätti
+hän mennä kysymään, miten emäntä voi. Aurinko oli tullut esiin mustan
+pilvilohkareen alta. Siitä lankesi keltainen valaistus alastomalle
+metsälle ja huoneille, joiden ikkunat kiilsivät kuin tulessa. Pohjasta
+päin tulla löyhytteli parvi valkeita, myöhästyneitä muuttolintuja. Ne
+lensivät pitkässä rivissä, liikuttaen hitaasti siipiään. Samassa näki
+Aili metsän laidassa miehen joka tähtäsi pyssyään niitä kohti. Se oli
+Pekka. Ailin mieleen muistui syksyhattu, josta puuttui sulka. Sitäkö
+hän, Pekkakin ajatteli, siksikö hän pyssynsä nosti? Ailissa jähmettyi
+veri. Hän jäi kankeana tuijottamaan lintuparvea, jonka höyheniä aurinko
+kultasi. Hän ei saanut huudetuksi, hän odotti vain hetkeä, jolloin
+luoti sattuisi valkeaan siipeen... Mutta sitä ei tullut. Linnut
+lensivät humisten hänen päänsä päällitse ja katosivat. Metsämiehen
+kädestä oli pyssy vaipunut. Keskellä ahoa hän kohtasi Ailin.
+
+-- Menetkö Seppälään? sanoi hän. -- Kuulin ohiastuessani tuvassa
+veisattavan virttä ja kysyin Nikolta, joka hakkasi puita, mitä
+sairaalle kuului. Sanoi olevan yhtäläisenä.
+
+Virsi loppui juuri heidän astuessaan tupaan. Pari naista naapurista
+istui vuoteen ääressä, lapset pysyttelivät hiljaa nurkassa.
+
+-- Ehkä vain sanotte Villelle, voihki sairas heikolla äänellä, -- ettei
+se lähde pappia hakemaan. Ei tätä enää kauan kestä.
+
+-- Mutta jos sinun sielusi vielä halajaa yhteyttä Vapahtajan kanssa,
+niin...
+
+-- Kyllähän sitäkin... Mutta vielä enemmän minä noitten lasten tähden.
+Kuolinhetkellä sitä tulee mieleen kaikenlaisia. Olisin pyytänyt oikein
+pappia pitämään niistä huolta. Mutta kun te tulitte, Aili neiti ja te
+hyvä herra, niin ehkä te... Jumala itse se kai teidät lähettikin...!
+
+Hän nosti Ailia kohti polttavan kätensä ja loi häneen kiiltävän katseen.
+
+-- Mutta ehkä te tahtoisitte pappia, yritteli Aili.
+
+-- Enhän minä muusta kuin noista lapsista, kun ne ovat kaikki tulleet
+niin pahantapaisia. En minä niitä ole osannut kasvattaa, Jumala sen
+minulle anteeksi antakoon!... Mihinkähän joutunevat orporaukat...!
+Voihan se sisareni aluksi tulla tänne ja eihän se Villekään niin vanha
+ole, ettei akkaa saisi ja tarpeenhan se on emäntä talossa. Kunhan saisi
+vaan hyvän, paremman kuin minä, että osaisi kasvattaa lapset...!
+
+Hän viittasi luokseen likinnä seisovia lapsia ja painoi niitä hellästi
+vastaansa.
+
+-- Olkaa vain huoleti, sanoi Pekka äänellä, joka jo tyyneydellään
+rauhoitti. -- Pitäähän se isättömien isä teidänkin lapsistanne huolta.
+Ja niin kauan kuin me Kaarilassa pysymme, pidämme heitä silmällä ja
+toimitamme heitä kouluun.
+
+-- Palkitkoon sen teille, herra kulta, hyvä Isä!
+
+-- No niin, sanoi muuan naisista, -- nyt voit rauhassa kuolla!
+
+Ääneti astelivat sisarukset Kaarilaan. Kyenteli lunta, harvaan, kovina
+sirpaleina. Ailin mielessä risteilivät tunteet. Hän olisi voinut ääneen
+huutaa, niin hänen sydäntänsä vihloi...
+
+-- Itketkö, Aili? kysäsi Pekka äkkiä hiljaa.
+
+-- En, vastasi Aili jyrkästi. -- Mikset ampunut sitä joutsenta, vaikka
+pyssysi jo tähtäsi?
+
+Hän tarttui tuohon kysymykseen kuin hukkuva oljenkorteen, sillä hän
+pelkäsi Pekan ymmärtäneen hänen mielentilansa. Ja kuitenkin hän
+haluamalla halusi jollekin paljastaa ahdistuksensa. Mutta miten hän
+itse asiassa olisi sen tehnyt?... Sillä se mikä häntä oikeastaan
+kidutti, eihän se ollut vaikutus kuolevasta... jospa se olisikin ollut
+sitä...! Se olisi rauhoittanut...
+
+-- Ajatteletko sinä todellakin hattuasi? sanoi Pekka hetken vaiettuaan.
+-- Ei, tiedän, ettet sitä voi ajatella.
+
+-- Miksen voisi?
+
+Aili nauroi kuivaa, kovaa naurua.
+
+-- Siksi, että tulemme kuolevan luota.
+
+-- Mutta minähän olen matkalla Helsinkiin...
+
+Hän säpsähti ja katkaisi puheensa, sillä hän oli ollut sanomaisillaan:
+"sulhastani tervehtimään"... Oikein hän pelästyi, kun sen huomasi.
+
+-- Sinä näit itse, sanoi Pekka vakavana, -- miten joutsenet lensivät
+auringon laskua kohti. Ne olivat niin kauniit, etten voinut laukaista...
+
+Hän lakkasi keskellä lausettaan, ikäänkuin hän olisi hävennyt
+avomielisyyttään.
+
+-- Sitäkö sinä ajattelit? pääsi Aililta harvaan. -- Pekka, oletko sinä
+veljeni?... Ei, tiedätkö, minä pelkään sinua...!
+
+Hetkisen he katselivat toisiinsa pitkään ja säikähtyneesti, sitten
+eivät he enää sanoneet mitään.
+
+Kun Aili seuraavana päivänä läheni Seppälää, kuuli hän raitilla
+veisattavan ja näki ihmisjonon hiljaa liikkuvan riihtä kohti...
+Kuollutta siinä kannettiin.
+
+Vainajan vuode oli tuotu pihaan, vaatteita oli levitetty aidalle.
+Suuremmat lapset itkivät, pienemmät joivat kahvia tuvassa.
+
+-- Hyvä on, lapseni, sanoi Emma rouva, Ailin tultua kotiin, --
+että joksikin aikaa pääset pois täältä. Kaikki tämä on sinua niin
+tärisyttänyt. Kunhan et sairastuisi!
+
+-- En, en minä, kunhan vain tietäisin, etteivät ne lapset mitään
+kärsi... Me kun Pekan kanssa lupasimme, että pidämme niistä huolta.
+
+-- Mutta vainajan sisarhan tulee niitä hoitamaan...!
+
+-- En tiedä, olen sittenkin niin levoton!
+
+Päivä päivältä hänen levottomuutensa kasvoi. "Mitä sinä menet,
+maalaistyttö, sinne missä ei sinua kukaan kaipaa, pois täältä, missä
+sinua rakastetaan?" kuuli hän äänen ikäänkuin ulkopuoleltaan. "Eero
+kaipaa!" huusi hän vastaan ja riensi lukemaan Eeron kirjettä. "Saanko
+siis todellakin taas nähdä sinun puhtaat, jalot kasvosi, silittää
+hiuksiasi, sulkea sinut syliini!... Riennä aika, riennä! Lainaa
+linnulta siivet ja kanna syliini morsiameni, ihana Ailini...!" Eivätkö
+ne sanat sisällä rakkautta, eivätkö kaipausta! Voiko enempää pyytää?
+Ja hän hymyili ja levitti käsivartensa kuvaa vastaan, jolla oli nuo
+rakkaat verhotut silmät. "Eero, oma armaani, minä tulen! Me tanssimme
+yhdessä, me ajelemme yhdessä!" Mutta samassa näki hän edessään kuolevan
+vaimon ja lapset, jotka pysyttelivät nurkassa... Hän näki koko Kaarilan
+metsän, jota tuuli taivutteli. Se lauloi hänen korvaansa surumielistä
+säveltä... Hän näki auringon laskevan ja joutsenparven rientävän
+etelää kohti. Pekka korotti pyssynsä valkeaa lintua ampuakseen, mutta
+se oli niin kaunis ettei hän voinut!... Aili heittäytyi permannolle
+ja itki. Tunteet raatelivat häntä, hänen mieltään repieli... Mitä hän
+tahtoi, miksi hän kärsi, mikä hänen oli?... Hänhän menisi arpajaisiin,
+jotka pidettäisiin kansansivistyksen hyväksi syrjäisillä seuduilla,
+juuri sellaisten seutujen kuin Kaarila... Entä... kuka tiesi jos
+tuloista jaettaisiin jotakin hänenkin kotiseudulleen, ehkä Kaarilan
+kansakoulusta tulisi mahdollisuus...! Hän sävähti äkkiä ylös lattialta
+ja pyyhki kasvonsa. Tuossa viime ajatuksessa oli suuri lohdutus.
+
+Kun hän päivää ennen lähtöään hämärissä läksi kävelemään, oli hän
+jossakin määrin rauhoittunut. Seppälän emäntä oli saatettu hautaan ja
+hänen sisarensa oli saapunut taloutta hoitamaan. Aili oli iltapäivällä
+järjestänyt vaatteensa ja tavaransa, ajatukset olivat olleet tässä
+työssä. Ilmassa tuntui raikas talvinen tuoksu, lunta oli tullut niin
+runsaasti että ajettiin reellä ja järvi oli mennyt jäähän. Tienhaarasta
+pujahti äkkiä esiin nainen. Hänen yllään oli maalaisräätälin malliin
+tehty sadetakki ja päässä paksu kukillinen villahuivi.
+
+-- Olka, huudahti Aili, -- iltaa! Vihdoin sinut näkee! Nyt käännytään
+Kaarilaan kahville!
+
+-- Kiitoksia vaan... Taloonhan minä oikeastaan olinkin tulossa, mutta
+kun tapasin teidät tässä niin...
+
+-- Se sopii erinomaisesti, niin minä saan seuraa kotiin... Sinua ei
+olekaan pitkiin aikoihin näkynyt. Kerrottavan vain olen kuullut, että
+se Niemelän Olka niin on laihtunut ja kalvennut!
+
+Tyttö hieraisi kylmästä punertavia käsiään ja äkkiä vetäen huivin
+silmilleen, virkkoi hän miltei ärtyneesti:
+
+-- Mitähän niitten puheista!
+
+-- No niin, sanoi Aili. -- Parastahan oli, että sinä purit koko kaupat,
+kosket häntä rakastanut. Naimisiin ei pidä mennä muuta kuin rakkaudesta.
+
+Hänen ääneensä tuli hellä sointu ja itsekseen hymyillen asteli hän
+hetkisen ajan. Hän ajatteli Eeroa, Eeron kauniita silmiä, hänen
+lämmintä hymyään.
+
+-- Niin, virkkoi samassa Olka hänen vieressään, -- jos saa sen, jota
+rakastaa.
+
+Hänen äänessään oli jotakin, joka paikalla herätti Ailin ajatuksista.
+Hän ikäänkuin säpsähti, hän ei tietänyt miksi.
+
+-- Kuinka niin, Olka kulta? Mitä sinä tarkoitat?
+
+Olka ei vastannut, vaikka Aili pari kertaa uudisti kysymyksensä. Lumi
+jalkain alla narisi. Metsä humisi hiljaa. Äkkiä Olka seisahtui.
+
+-- Tulee jo pimeä, sanoi hän. -- Ehkä minä tässä saan neidille sanoa
+asiani, niin ehdin kotiin lypsynajaksi...
+
+-- Niinkuin et sinä ennen olisi löytänyt kotiin pimeällä, puheli Aili
+leikillisesti, -- ja niinkuin ei Niemelässä olisi muita lypsäjiä...
+
+-- Kiitoksia vaan... Kyllä minä nyt... Ja pianhan se minun asiani onkin
+sanottu. Enhän minä muuta kuin sitä, että äiti ja minä ja kaikki meidän
+väkemme lähetämme terveisiä oikein paljon sinne Helsinkiin, Maija
+neidille ja tohtorille ja tohtorinnalle... ja kaikille...
+
+Viime sanat lausui hän ikäänkuin haparoiden, joidenkin muiden sanojen
+asemasta, joita hän alussa oli tarkoittanut.
+
+-- Kiitoksia vaan, kyllä niitä menee, sanoi Aili.
+
+Äkkiä välähti hänen päähänsä ajatus. Silmänräpäyksessä muistui hänen
+mieleensä pari piirrettä Olkan silmissä, kun he joskus olivat puhelleet
+Eerosta. Ja kerran, kun Aili oli lausunut hänelle terveiset, jotka Eero
+kirjeessään oli lähettänyt, kuinka Olka omituisesti oli punastunut!
+Aili ei silloin ollut sitä ajatellut, mutta nyt hän äkkiä teki
+johtopäätöksiä.
+
+-- No entä maisterille, enkö hänelle saa viedäkään? kysäisi hän.
+
+-- Maisterille! pääsi Olkalta hätäisesti, -- kyllä tietystikin paljon
+terveisiä... Jos hän vielä muistaa meitä metsäkyläläisiä...
+
+-- Kuinka ei muistaisi! sanoi Aili.
+
+Mutta samassa ojensi Olka hänelle päättäväisesti kätensä ja alkoi
+poistua kiirein askelin.
+
+Aili jäi sanattomana tuijottamaan hänen jälkeensä. Oliko Eero,
+se viehättävä Eero, pannut pyörälle Olkankin pään? Aili tunsi
+vaistomaisesti, että niin oli. Olka, hänen lapsuutensa leikkitoveri,
+Olka, josta hän aina niin paljon oli pitänyt!
+
+Ristiriitaisten tunteiden valtaamana saapui hän kotiin. Ruokasalin
+uunissa oli tulta, Jalo tuijotti liekkiin ja Mirri makasi uunilla.
+Lamppukin valaisi paikatun kupunsa takaa niinkuin tavallisesti,
+mutta saksalaisia kuvalehtiä ja äidin silmälaseja ei ollut pöydällä.
+Sensijaan oli kaikkialla koppia ja matkalaukkuja. Äiti oli valmistanut
+suuret määrät leipää lähetettäväksi Helsinkiin.
+
+Aili ei koko yönä saanut unta silmiinsä. Ajatukset risteilivät sinne
+tänne. Olka sukelsi tuontuostakin hänen silmiensä eteen. Milloin tapasi
+hän itsensä itkien pyytämässä häneltä anteeksi, milloin vakuuttamassa,
+että hän piti velvollisuutenaan vapaaehtoisesti luopua Eerosta... Kello
+kolmelta hän nousi. Silloin paloi salissa jo kynttilä ja pöydällä
+olivat hänen lakkinsa ja takkinsa matkajärjestyksessä.
+
+Miten monta monituista kertaa hän oli tuntenut sitä mielialaa, joka
+kuului tällaisiin varhaisiin aamuihin, kun joku Kaarilasta matkusti
+junalle! Vilu jäsenissä oli hän noussut keskeltä makeinta untaan ja
+muiden juodessa kahvia tehnyt voileipiä matkaevääksi, taistellen voin
+kanssa, joka juuri tuotuna kellarikylmästä ei tahtonut levitä leivälle,
+joka taas tavallisesti oli aivan tuoretta... Miten kummalliselta
+tuntuikaan _itse_ olla sinä, joka aikoi matkalle...!
+
+Aili itki kuumat kyyneleet Mirrin turkkiin, odottaessaan äitiä
+maitokamarista. Samassa tuli Pekkakin. Hän laski sadanmarkan rahan
+Ailin eteen ja kysyi:
+
+-- Riittääköhän tämä? Jos nyt puute tulisi niin kirjoita, minä koetan
+sitten saada irti enemmän.
+
+-- Kuinka ei riittäisi! Tällä sinä jo olisit saanut paljon
+heinänsiemeniä...
+
+Aili hymyili kyyneltensä seasta ja otti esiin kukkaronsa.
+
+-- Odota Pulu, minä annan sinulle paremman kukkaron! Tuohan on niin
+vanha ja ruma.
+
+-- Älä sitä soimaa, se on uskollisesti palvellut minua koko elämäni
+ajan.
+
+Pekka asetti itse rahat uuteen, suureen kukkaroonsa ja Ailin juodessa
+kahvia köytti Emma rouva kiinni koppia ja varoitti häntä astumasta
+pois muilla asemilla kuin Riihimäellä ja liikkumasta mihinkään junan
+kulkiessa. Kun hän onnellisesti oli saanut ylleen kaikki turkit,
+lähdettiin portaille, josta lyhdyn valo lankesi odottavalle reelle
+ja lumelle. Emma rouva tarkasti rekeä ja alkoi järjestää peittoja ja
+mättää pois heiniä.
+
+-- Te ette koskaan opi panemaan rekeä kuntoon, torui hän rengille. --
+Kuka tuollaisella heinäkasalla saattaisi istua! No nyt!
+
+Aili nousi rekeen. Siinä hän vielä moneen kertaan suuteli äitiä ja
+Pekkaa. Vihdoin renki läjähytti ohjasperiä, aisakello alkoi soida ja
+naristen läksi reki liikkeelle. Pekka seurasi kannaksilla.
+
+-- Jumalan haltuun! kuului vielä Emma rouvan ääni.
+
+Huurteinen metsä siinsi hämäränä. Lumisina lepäsivät maat. Taivaalla
+ei näkynyt ainoaa tähteä, ei valon sädettä. Pekka piti kättään Ailin
+olkapäällä.
+
+-- Pääsitte lähtemään hyvään aikaan, sanoi hän rengille. -- Ei ole
+mitään kiirettä. Hyvästi, Pulu, lisäsi hän hetken vaiettuaan.
+
+-- Pekka, rakas veljeni, hyvästi! Tule vielä niin että sinut näen!
+
+Pekka kiepahti istumaan reen laidalle. Hänen karvalakkinsa ja viiksensä
+olivat huurteessa. Huivien sisästä kohtasivat häntä Ailin kyyneleiset
+silmät.
+
+
+
+
+VI
+
+
+Juna pysähtyi pitkään viheltäen. Ihmiset törmäsivät ovia kohti
+ja virran viemänä joutui Aili taivasalle, josta kylmä ulkoilma
+lehahti häntä vastaan. Yhtenä ainoana äänenä kuuli hän ympärillään
+huudahduksia, naurua, kärryjen vierinää. Ja tätä ääntä pyrki
+tukahduttamaan toinen vieläkin suurempi ääni: tärisevä melu kadulta.
+Ihmisvirta tuli katoksen alle, jota suuret sähköpallot valaisivat.
+Siinä se liikkui edestakaisin: naisia, herroja, muodikkaissa puvuissa,
+siellä täällä joku huivipää, tuossa venäläinen upseeri rouvineen, jonka
+vaatteista levisi väkevä hajuveden lemu ja ääneti kuin aave hyörivässä
+kansanjoukossa kävelemässä kirjavapukuinen, töyhtölakkinen santarmi.
+
+Jolleivät he ole saaneet kirjettä, jolleivät ole vastassa? tuli Ailin
+mieleen.
+
+Hän oli vasta hetken seisonut asemasillalla, kun tämä ajatus lensi
+hänen päähänsä. Turvattomuuden tunne valtasi hänet. Käsivarrellaan
+kotikutoinen kirjava huivi ja koppa, jossa oli sokerikakku ja muita
+arkoja leivoksia, alkoi hän astua eteenpäin, tietämättä minne mennä.
+Silloin kohtasi hänen korvaansa tuttu ääni: "täällä hän on, täällä hän
+on!" Maija karkasi hänen kaulaansa, riisti kopan hänen käsivarreltaan
+ja Eeron lämmin käsi pusertui hänen kätensä ympäri.
+
+-- Tervetuloa Helsinkiin!
+
+Ensin hän ei nähnyt muuta kuin Eeron hymyilyn ja ruskeat silmät, mutta
+sitten huomasi hän hänen päässään korkean mustan hatun, joka teki hänet
+niin vieraan näköiseksi.
+
+-- Pelästyin jo ettette olisi saaneet kirjettäni...!
+
+-- Ei, kyllä se ajoissa tuli... Minä varkain läksin
+lauluharjoituksesta... Harjoittavat paraikaa talolla huomiseen
+konserttiin...
+
+He astuivat valaistujen asemahuoneiden läpi, sälyttivät tavarat
+ajurin viereen ja istuutuivat kaikki kolme rattaille, Aili Maijan
+syliin. Taivas oli raskaassa pilvessä, korkeina kohosivat kivimuurit,
+kaasulyhtyjen pieninä tuikkiessa alhaalta. Torilla oli melu niin
+suuri, ettei voinut erottaa omaa ääntään. Voimiensa takaa huusi Maija
+selittääkseen Ailille, millä kadulla oltiin ja mistä milloinkin mentiin.
+
+-- Täällä ajetaan vielä rattailla! ihmetteli Aili.
+
+-- Pysyköön vain lumi poissa, huusi siihen Maija, -- niin saan käyttää
+polkupyörää. Olen sillä joka päivä ajanut kouluun.
+
+Suuren, valkoisen kivitalon eteen seisahduttiin. Portaat olivat leveät
+ja kirkkaasti valaistut. Seinillä oli maalattuja koristuksia ja
+käsipuut kiilsivät. Kolme porrasta kerrassaan hyppäsi Maija toiseen
+kerrokseen ja soitti ovikelloa. Tohtori Wahlfelt, kookas kaunis mies,
+jonka ohimoilla ensimmäiset harmaat hiukset alkoivat näyttäytyä, avasi
+itse oven ja eteisessä riensi vastaan Lyydi rouva, molemmat hellästi
+sulkeakseen syliinsä Ailin. Nauloissa riippui joukko päällysvaatteita
+ja peilipöydällä oli hattuja. Eero kantoi palvelustytön kanssa sisään
+Ailin tavarat.
+
+-- Ole nyt aivan kuin kotonasi, Aili kulta, kehoitti rouva Wahlfelt
+vieläkin, viedessään sisään tyttöä.
+
+Eteiseen näkyi valaistu huonerivi: kiiltäviä permantoja, kauniisti
+paperoituja seiniä, maalauksilla koristettuja kattoja. Tohtorin kamari
+oli salin vierellä, kirjahyllyt näyttivät täyttävän kaikki sen seinät.
+Salissa seisoi kukkaryhmän keskellä Takasen "Aino", flyygelin kansi oli
+auki, seinillä tauluja, huonekalujen selustoille oli heitelty ommeltuja
+koristeita. Siellä täällä seisoi pienellä pöydällä vaasi tai valokuva.
+Kaitaista mattoa myöten he astuivat huoneeseen, jonka ovea punaiset
+uutimet varjostivat. Se oli valaistu punertavalla valaistuksella ja
+tyttöääniä kaikui tulijaa vastaan.
+
+-- Hilda, tuo sisään teekeittiö, huusi rouva Wahlfelt astuessaan
+ruokasalin oven ohitse ja kääntyi sitten Ailin puoleen: -- sinun kai
+on hyvin nälkä, mutta ensin täytyy saada tyydyttää näiden nuorten
+uteliaisuus. Katso, he ovat täällä valmistamassa arpajaisvoittojaan ja
+pukujaan.
+
+Lyydi rouva silitti hymyillen Ailin hiuksia ja siirsi oviverhot
+syrjään. Se oli pieni huone, jonka permannolla askeleet eivät
+kuuluneet. Palmu varjosti naisen kirjoituspöytää. Sohvapöydällä oli
+huiskinhaiskin jos jonkinlaisia käsitöitä, kirjavia lankoja, pätkiä
+silkkikankaista, tekokukkia... Korkea, punaisella silkkivarjostimella
+peitetty lamppu valaisi.
+
+-- Tässä nyt pyydän esitellä neiti Aili Wahlfeltin.
+
+Joukko nuoria tyttöjä nousi ojentamaan hänelle kättä ja rouva Wahlfelt
+lausui joukon nimiä. Polttava puna poskilla kumarsi Aili toisille
+ja niiasi niille, jotka näyttivät vanhemmilta. Hän tiesi, että hän
+sen teki kömpelösti, hän tiesi, että heidän täytyi hänelle nauraa,
+ja häntä ujostutti sanomattomasti. He olivat muodikkaissa, hienoissa
+puvuissa, hänen sininen leninkinsä mahtoi niiden rinnalla näyttää
+suorastaan hullunkuriselta. Mieluimmin olisi hän painunut maan alle.
+Neiti Manteren nimeä mainitessa heräsi hänen uteliaisuutensa. Se oli
+solakka, kaunisvartaloinen nainen, jonka nuortea iho, vaalea tukka ja
+viisaat silmät saivat unohtamaan piirteiden epäsäännöllisyyden. Tumma
+puku sujui hänen ympärillään kuin suomukset kalan selässä. Kirjava
+silkkisolmu piteli kaulusta kiinni leuan alla.
+
+-- Hauska tutustua teihin, sanoi hän. -- Serkkunne on teistä niin
+paljon kertonut.
+
+Ja samalla vilkaisi hän Eeroon, joka juuri astui huoneeseen. Tyttöjen
+kasvot hymyilivät häntä vastaan. Aili jäi rouva Wahlfeltin viereen
+seisomaan.
+
+-- No, onko hauska nyt tulla Helsinkiin?
+
+-- On, kovin hauska.
+
+-- Siellä maalla on kai täysi talvi?
+
+-- Kyllä. Reellä minä tulin asemalle.
+
+-- Tulettehan sitten auttamaan meitä kuvaelmiin?
+
+-- Mielelläni, jos vaan kelpaan!
+
+-- Kauniit tytöt aina kelpaavat! naurahti neiti Mantere ja lisäsi
+samassa: -- no Eero, miten laulu kävi?
+
+-- No kyllähän se jo... Se ballaadi vain; se ei tahdo mennä puhtaasti.
+
+Neiti Tuokko nousi samassa, otti likeiseltä pöydältä kimpun pitkiä
+silkkinauhoja ja heilutteli niitä Eeron edessä.
+
+-- Kaunista, kaunista! huudahti Eero kohteliaasti kumartaen ja tarttuen
+nauhoihin. -- Katso Aili, nämä näet huomenna konsertissa marsalkkain
+yllä.
+
+Muuan neideistä pujottautui esiin pöydän takaa ja seisahtui rouva
+Wahlfeltin eteen.
+
+-- Täti kulta, sanoi hän, -- mitä kaikkia minun pukuuni nyt oikein
+kuuluu?
+
+-- Sinä olet vedenneitoja, eikö niin?... Hiukset hajalle, valkea puku,
+paljaat käsivarret, kaula paljas ja paljon, paljon lummekukkia!
+
+Hän tarttui kukkakimppuun, joka oli pöydällä ja asetti sen tytön
+vaaleille hiuksille.
+
+-- Entä minä, täti kulta?
+
+-- Sinä olet kukkasia? -- rouva Wahlfelt vei käden hänen leukansa
+alle ja tarkasti siinä hänen somia kasvojaan ja tummia hiuksiaan. --
+Vihreä harsopuku niinkuin kaikilla kukkasilla, vihreät silkkikengät,
+hiukset hajalla... Eivätköhän tummat orvokit sopisi, sanokaa? Luulen,
+että tummat orvokit olkapäillä, rinnalla ja pitkin vyötäisiä olisivat
+kauniit.
+
+-- Kyllä, kyllä, kaikui ympäriltä. -- Ja hiuksissa samettinen suuri
+orvonkukka!
+
+-- Ja Ellistä tulee vaaleanpunainen ruusu! Ruusuja pitkin koko pukua...
+
+-- Minä pelkään koko iltaa. Aloimme niin myöhään harjoittaa tanssia
+emmekä ensinkään vielä osaa...
+
+-- Kyllä me opimme...! Huomennahan on harjoitus kello viisi?
+
+-- Se on hyvä, niin ehdimme konserttiin!
+
+-- Täti, mutta mitä minä teen, kun silmääni tulee näärännäppy? Se on jo
+aivan paisunut...
+
+-- Kiitä onneasi, että se nyt jo tulee...! Se on sitten jo siksi
+poissa. Haudo silmää kuumalla maidolla.
+
+-- Ja liotetulla vehnäleivällä... Mutta kun minun kurkkuni tuntuu
+kipeältä ja pitäisi laulaa...!
+
+He puhuivat kaikki sekaisin, kukin korottaen ääntään ja alkoivat panna
+kokoon käsitöitään.
+
+-- Mutta mistä kummasta ne vihreät kengät saadaan?
+
+-- Päällystä jotkut tohvelit vihreällä silkillä. Tule meille niin
+näytän omani!
+
+-- Jaa, se on fiksua...!
+
+Eero oli jäänyt oven ääreen, huolimattomasti nojaten pieleen. Aili oli
+joutunut hänen viereensä. Äkkiä seisoi neiti Mantere heidän edessään.
+
+-- No, ensi kertaako tämä pikku neiti todellakin on Helsingissä?
+
+-- Niin...!
+
+-- Eero! -- hän lausui sanansa veitikkamaisella hymyllä: -- en sitä
+ikinä anna sinulle anteeksi, ettet ruvennut parikseni tarantellaan! Se
+on niin ilkeä se, se herra...! Kaikki sanovat, että sinä sen olisit
+tanssinut niin erinomaisesti.
+
+-- Hän tekee sen yhtä hyvin, vastasi Eero, -- tiedäthän että minulla on
+luvut ja ulkomaanmatka ja...
+
+-- Muita tekosyitä...! Ei tiedätkö, minä sen sinulle vielä kostan...!
+
+Hän katosi nauraen muiden tyttöjen joukkoon. Maija tarttui Ailin
+käsivarteen ja vei hänet ruokasaliin, jossa teekeittiö jo höyrysi. Eero
+seurasi heitä.
+
+-- Jää sinä vain sinne, sinua ei yhtään tarvita täällä, sanoi Maija
+ärtyisänä ja sulki ovet hänen edestään.
+
+-- Salli minun toki syödä, sillä -- suo anteeksi -- olen hyvin
+nälissäni!
+
+Epäillen päästi Maija hänet huoneeseen. Istuuduttiin pöytään, Maija
+kaatoi teetä ja Eero tarjosi Ailille leipää. Vieraat kuuluivat sanovan
+hyvästi ja askeleet likenivät eteistä.
+
+-- Kunhan jo menisivätkin, kuiskasi Maija. -- Mutta pojat, pojat!
+muisti hän äkkiä, -- sinähän et vielä ole nähnyt poikia! Jussi,
+Aarne...! Tänne, pian...!
+
+Hän juoksi kyökkiin ja katosi porraskäytävään, josta vei ovi poikien
+kamariin. Sitä hän nyrkillään koputti.
+
+Aili ja Eero olivat kahden. Aili oli painanut alas silmänsä, kumpikaan
+ei saanut sanaa suustaan. Eeron katse lepäsi tytön kasvoilla. Se
+sulatti kuin aurinko jotakin hankea, se poltti. Vieraat olivat salissa,
+tytöt kuuluivat nauravan. Aili nosti silmänsä, ne olivat täynnä
+kyyneliä. Hetkeksi hän vajotti ne Eeron syvään, verhottuun katseeseen.
+Häneltä unohtui koti, vieras ympäristö, kaikki...
+
+Eero ojensi hänelle pöydän alitse kätensä, mutta veti sen samassa
+takaisin. Ovi narahti: kynnykselle ilmestyi neiti Mantere.
+
+-- Häiritsenkö? kysyi hän hymyillen.
+
+Eero pyyhkäsi servietillä huuliaan, Aili yskähti.
+
+-- Et, et vähääkään. Tule vain tänne pitämään meille seuraa. En tiedä
+miksi Maija sulki ovet... Tietysti ettemme me häiritsisi herrasväkeä!
+
+-- Pojat veikaleet jo nukkuvat! sanoi Maija tullessaan kyökistä ja
+lisäsi samassa neiti Mantereelle: -- ehkä neidin vielä on nälkä!
+
+-- Ei, tulin vain tätä pikku neitiä katsomaan!
+
+Hän nojasi Eeron tuoliin ja katseli Ailia.
+
+-- Serkkuni on väsynyt, selitti Eero, -- hän on ollut matkalla kello
+kolmesta asti.
+
+Kuullessaan muiden vieraiden lähtevän, ojensi Sohvi kiireesti kätensä
+Ailille ja Eerolle. Ovessa hän vielä kääntyi kysymään:
+
+-- Tuletko huomenna tunnille?
+
+-- Tuskin, vastasi Eero. -- Tahdon Ailille näyttää Helsinkiä.
+
+Eero meni saattamaan häntä eteiseen.
+
+-- Mokomakin inhoittava ihminen! puhkesi Maija puhumaan. -- Huomasitko
+millä äänellä hän sanoi: "hauska nähdä teitä! Serkkunne on niin paljon
+teistä puhunut!" Se oli kerrassaan imelää! Minua vain hämmästyttää,
+ettei hän tänään puhunut ranskaa!
+
+-- Mitä sinulla sitten on häntä vastaan? yritti Aili sanoa. -- Hänhän
+on niin miellyttävä...
+
+-- Hän miellyttävä! Mene nyt suohon. Hän on pahin vanhanpiianalku mitä
+maa päälläns' kantaa. Tuon Eeronkin hän pilaa, hakkailee häntä ja
+kantaa hänelle ranskalaisia romaaneja... Ovat muka yhdessä ottavinaan
+ranskalaisia puhelutunteja. Odota vain, saat nähdä.
+
+-- Maija, Maija, puolusti rouva Wahlfelt, saatettuaan tytöt ulos, --
+sinä taas liioittelet. Sohvi on hyvä tyttö, pohjaltaan oikein kelpo
+tyttö, vaikka hänellä on hiukan omituinen tapa. Hänen äitinsä on
+kuollut aivan aikaiseen ja isä, rakennusmestari, ei ole kyennyt häntä
+ohjaamaan. Hän on, tyttö raukka, itse kasvattanut itsensä... Mutta nyt
+Aili, kerrot sinä uutisia Kaarilasta!
+
+Tohtori, Lyydi rouva, Eero ja Maija istuutuivat kaikki hänen
+ympärilleen. Ja hän kertoi. Sitten avattiin kopat ja leivokset
+levitettiin pöydälle.
+
+-- Voi voi sitä Emmaa, päivitteli Lyydi, -- kyllä hän osaa laittaa!
+
+-- Äiti käski sentään sanoa, ettei leipominen oikein onnistunut...
+
+-- Älähän nyt, kun kaikki on niin erinomaista!
+
+Aili nukkui Maijan pienessä huoneessa kyökin takana. Se oli oikea
+koulutytön huone: pöydällä sinisellä paperilla päällystettyjä kirjoja,
+seinällä lukujärjestys, kartiiniin pistettyinä kuivuneita kukkakimppuja
+ja kotiljonkirusetteja. Riisuutuessaan Ailin vieläkin piti kertoa
+Kaarilasta ja sitten kertoi vuorostaan Maija. Hän soimasi Eeroa. Eero
+oli käynyt ylpeäksi ja itserakkaaksi. Ei hän ollut ensinkään sellainen
+kuin kesällä Kaarilassa. Mutta se oli tyttöjen syy, varsinkin neiti
+Manteren. Ja kyllä ne "hyväntekeväiset tarkoitukset" Eerolle olivat
+hyvin turmiolliset. Eihän hän muuta ehtinyt kuin esiintyä kuvaelmissa
+ja johtaa franseesseja.
+
+-- Muuten, jatkoi Maija, kun molemmat tytöt jo olivat sängyissään
+ja valkea oli sammutettu: -- voin sinulle uskoa -- mutta muista
+ettet siitä kerro muille, -- että viime kesänä vähän ikäänkuin olin
+hassahtunut tuohon Eeroon. Oikein se on hullua, kun nyt sitä ajattelen.
+Mutta olinhan sellainen lapsi... Nyt, kun joka päivä painiskelemme
+poikien kanssa, ei sellainen tietysti voi tulla kysymykseenkään. En
+heistä piittaa mitään!
+
+Maijan nukuttua valvoi Aili pitkän aikaa.
+
+Minäkö, ajatteli hän, -- sitten olen hänet saanut, Eeron, josta kaikki
+pitävät? Kuinka se on mahdollista, kuinka hän minua saattaa rakastaa?
+
+Lumisateen läpi katseli hän seuraavana päivänä pääkaupunkia. Yöllä oli
+tullut niin paljon lunta, että maa oli valkeanaan. Ajuritkin olivat
+ottaneet reet ja kulkuset, vaikka katukivi vielä tuntui. Mutta lunta
+tuli lakkaamatta, suurina hiutaleina. Katupojat liukuivat reuhaten
+alas käytäviä, siellä täällä oltiin lumisotasilla ja joku pieni
+palleroinen, jota palvelustyttö veti kelkassa, piti suutaan auki
+antaakseen lumihiutaleiden langeta kielelle. Aili oli kyllä kuvitellut
+pääkaupungin vaikuttavan suurenmoisemmalta, mutta hauska oli kaikissa
+tapauksissa Eeron rinnalla astella katuja, pysähtyä ikkunoihin ja
+tervehtiä tuttavia, joille Eeron yhtämittaa piti nostaa lakkiaan.
+
+Päivälliseksi kokoontuivat kaikki kotiin: tohtori, pojat ja Maija
+tulivat koulusta, Lyydi rouva ompeluseurasta. Jokaisella oli silloin
+kertomista, ainoastaan telefoonin soitto katkaisi tuontuostakin
+iloisen puhelun. Syötyään pani tohtori levolle, Lyydi rouva neuvotteli
+ompelijattaren kanssa uudesta puvustaan, pojat sahasivat kamarissaan
+joululahjoja. Maija ei ihmeenkään vuoksi heittänyt Eeroa ja Ailia
+kahden, he istuivat Lyydi rouvan pienessä huoneessa salin takana.
+
+-- Joko osaat huomiset läksyt? kysyi Eero päästäkseen Maijasta eroon.
+
+-- En toki ole ehtinyt kirjaakaan avata! Kellohan on vasta neljä,
+ärjäisi Maija.
+
+-- Arvelin vain, jos konserttiin aiot...!
+
+-- Aion kyllä, mutta siitä minä itse pidän huolen. Mene sinä vain, minä
+tahdon tulla Ailin kanssa.
+
+Samassa saattoi kadulta erottaa kumeaa torventoitotusta. Maija
+heristeli korviaan ja riensi ikkunaan.
+
+-- Tulipalo! huudahti hän, juoksi sitä tietään eteiseen, otti
+päällysvaatteet ja kiirehti kadulle.
+
+Hetkisen perästä kuuluivat pojatkin etsivän lakkejaan ja menevän samaa
+tietä. Eero sulki hiljaa ovet, istuutui Ailin viereen sohvaan ja
+taivutti hänen päänsä olkapäätään vastaan.
+
+-- _Enfin seuls!_ Oikein minä siunaan tuota tulipaloa.
+
+Sitten he olivat sanattomina pitkän aikaa.
+
+-- Olen kertonut isälle ja äidille, virkkoi Eero hiljaa.
+
+-- Oletko!
+
+Aili punastui ja peitti kasvot käsillään.
+
+-- He tulivat niin iloisiksi. Eiköhän meidän pitäisi kirjoittaa siitä
+Kaarilaankin?
+
+-- Ehkä kyllä! Mutta ei sanota kellenkään toiselle...
+
+-- Ei, ei... Sinä pelkäät, että tahdon sitä ilmoittaa. Älä luule!
+Pidämme suloisen salaisuutemme aivan omanamme. Olemme niin varovaiset,
+ettei kukaan aavista...
+
+Huoneessa jo hämärsi. Punaiset seinät, koko lattian peittävä matto,
+punaiset huonekalut, kaikki sulautui epämääräiseksi pehmeydeksi.
+Ainoastaan kirjoituspöytä, joka syrjittäin seisoi ikkunan alla, oli
+vielä valossa. Palmu levitti jättiläislehtensä kauas huoneeseen.
+
+-- Olen niin hullu, sanoi Aili hiljaa, -- että pelkään ihmisten
+osanottoa...! Minä oikein kärsin kun ajattelen, että meitä
+onniteltaisiin...! Pelkään sinun vanhempiasikin, puhumattakaan äidistä
+ja Pekasta.
+
+-- Tiesin sen, siksi pyysinkin etteivät isä ja äiti mitään mainitse. Ja
+jos tahdot, kirjoitan minä Kaarilaan...
+
+-- Ehkä minä nyt sentään itse... Äidin olisi paha mieli. Sinä panet
+sitten omakätisen tervehdyksen. Teemme sen jo tänään, eikö totta?
+
+Eeron äiti kysyi salista saisiko hän tulla sisään. Hän kiinnitti Ailin
+rintaan kimpun valkeita kukkia ja suuteli häntä hellästi.
+
+Meluten kopistivat Maija ja pojat ylös kyökinportaita.
+
+-- Se ei ollut mitään vaarallista, tiesivät he, -- se saatiin paikalla
+sammumaan! Uudin vain oli syttynyt palamaan ja paikalla piti hälyttää
+kokoon palokunta.
+
+Iltapäiväkahvia juodessa saapui Sohvi. Käteltyään kaikkia laski
+hän pöydälle nidotun kirjan ja istuutui tohtorin ja Maijan väliin
+vastapäätä Ailia ja Eeroa. Hiljalleen päästäen auki päällystakkinsa
+nappeja katseli hän hymyillen ympärilleen.
+
+-- Voitteko aavistaa, mitä tänään olen tehnyt? Ollut lumisilla kuin
+vallaton koulupoika. Meitä käveli muutamia tyttöjä kadulla, näin lumen
+niin pehmeästi asettuneen jollekin kaidepuulle, koppasin sitä siitä
+kouraani ja heitin tyttöjä niskaan... Tietysti piti heidän kostaa ja
+niin oli sota valmis.
+
+-- Sekaantuiko poliisi asiaan? kysyi tohtori hymyillen.
+
+-- Ei sentään. No kuinka Helsinki miellyttää Aili neitiä?
+
+-- Hauska täällä on, sanoi Aili punastuen.
+
+Hän ei itsekään tietänyt, miksi hän punastui.
+
+-- Ehkä Aili neidillä olisi halua huomenna ottaa osaa ompeluseuraamme?
+Te tunnette jo kaikki, jotka siihen kuuluvat.
+
+-- Kiitos, jollen vain häiritse!
+
+-- Häiritse! Tietysti emme sitten teitä pyytäisi... Ehkä Eero on niin
+rakastettava ja saattaa serkkunsa meille... Matti tulisi siitä hyvin
+iloiseksi -- paitsi tietysti meitä kaikkia muita!
+
+Maija selaili kirjaa, jonka Sohvi oli laskenut pöydälle. Se oli
+ranskankielinen. Kannella oli hämähäkin kuva ja laiha nainen, jonka
+ympärille hämähäkki punoi verkkoaan.
+
+-- Se kirja ei ole Maijan ikäisille, huomautti Sohvi, vetäen huuliaan
+hiukan taapäin. -- Toin sen Eeroa varten. Harvinaisen intressantti
+kirja! Tiedätkö, kuinka mademoisellemme sinua tänään kyseli. _"Et
+monsieur Wahlfelt, qu'est-ce qu'il fait aujourd'hui?"_ -- Minä selitin,
+että sievälle maalaisserkullesi näytät kaupunkia.
+
+Eero nousi ja katsoi kelloa. Hymy leikki hänen huulillaan, hänen
+katseensa liukui Ailiin ja Ailista Sohviin. Maija oli julmistuneen
+näköisenä siirtänyt kirjan pöydän toiselle puolelle. Aili katsahti
+siihen arasti, ikäänkuin uskaltamatta siihen koskea. Eero vei kirjan
+huoneeseensa.
+
+-- Niin, valitettavasti minun nyt pitää lähteä! sanoi hän sitten.
+
+-- Sepä hauska, niin saan seuraa, huudahti heti Sohvi.
+
+Eeron vetäessä ylleen päällystakkia seisoi hän nojaten oven pieleen ja
+kieritteli kädessään suurta pehmeää kaulustansa. Hän sattui seisomaan
+juuri Ailin päällystakin vieressä. Se oli epämuodikas ja haaltunut.
+Aili huomasi sen äkkiä.
+
+-- Hohhoh, nyt sitä taas mennään tanssimaan, huoahti Sohvi.
+
+-- Onko se niin ikävää? uskalsi Aili kysyä.
+
+-- No on totisesti! Kun ihminen jo on käynyt näin vanhaksi...
+
+-- Mutta miksi neiti sitten tanssii? Eikö olisi nuorempia?
+
+Sohvi heitti häneen pitkän, epäilevän katseen, mutta ei huomannut hänen
+kasvoillaan vähääkään ilkeyttä. Ne olivat tyynet ja viattomat niinkuin
+hänen äänensäkin oli ollut. "Joko olet sinä hyvin tyhmä, tai..."
+ajatteli Sohvi, lopettamatta lausettaan. Hän kohautti olkapäitään ja
+päästi nahkakauluksen valumaan käsistään.
+
+-- _Que c'est drôle!_ huudahti hän nauraen Lyydi rouvalle. -- Täti
+kulta auttaa minua selittämään, miksi minä, vanhapiika tanssin,
+enkä jätä sellaisia asioita nuoremmille... Johtokunnan rouvat ovat
+pakottaneet, vastoin kieltoani, vastoin kaikkia ponnistuksiani! Hyvä
+tarkoitus...
+
+Lyydi rouva laski kätensä hänen olkapäälleen.
+
+-- Siksi, selitti hän Ailille, -- että Sohvi tanssii niin hyvin. Meidän
+suomenmielisissä piireissämme on harva, joka vetää hänelle vertoja...
+
+Sohvi ei enää puuttunut tähän aiheeseen, katseli vain hymyillen ja
+ikäänkuin nautinnolla Ailia, joka oli valahtanut tulipunaiseksi. Sitten
+hän kääntyi Lyydi rouvan puoleen:
+
+-- Täti näyttää niin väsyneeltä!
+
+-- Päänsärkyä vain. Mutta siihen olen niin tottunut. Menkää te nyt
+edellä. Kyllä minä heti tulen.
+
+Tohtori raoitti huoneensa ovea.
+
+-- Minä en muuta pyydä, kuin että koko puuha olisi ohitse, sanoi hän.
+
+-- Mutta Eemil, oma rakkaani, kuinka voit niin puhua! Sellainen
+tarkoitus! Täytyyhän sitä hiukan uhrautuakin.
+
+-- No niin, niin! Ja nyt menen minä vihkoja korjaamaan. Ja sitten,
+Aili, lähdemme yhdessä konserttiin, eikö niin.
+
+Pian oli talossa hiljaista. Lyydi rouva oli mennyt tanssiharjoitukseen,
+pojat olivat tuoneet kotiin pihlajanmarjoja ja hautoelivat niitä
+lumessa. Maija koetti lukea läksyjään, mutta häiritsi tuontuostakin
+Ailia, joka hänen pöytänsä ääressä kirjoitti kirjettä kotiin. Hän
+hermostui siinä perinpohjin ja repi rikki pari arkkia ennenkuin sai
+kirjeen valmiiksi. Hehkuvin poskin liimasi hän juuri kiinni koteloa,
+kun tohtori tuli sanomaan, että oli aika lähteä konserttiin.
+
+Suloista oli tulla ulos, lunta sateli taivaalta, joka näytti miltei
+tummansiniseltä. Ensi kulmasta ottivat he hevosen. Reki kiiti keveästi,
+kulkuset soivat, ainoastaan siellä täällä rasahti kiinni kivitykseen.
+Ihmisvirran mukana nousivat he yliopiston juhlallisia portaita,
+pilarien välitse juhlasaliin, jossa penkkirivit jo olivat täynnä. Aili
+oli siis nyt yliopistossa, jota hän aina suurimmalla kunnioituksen,
+miltei hartauden tunteella oli ajatellut. Tunteeseen sekaantui
+kuitenkin tällä hetkellä jotakin muutakin: hän ujosteli epämuodikasta
+takkiaan ja tarttui Maijan käsivarteen päästäkseen ikäänkuin hänen
+turvissaan livahtamaan läpi salin, jossa kaikki tuntuivat häntä
+katsovan. Heidän piti astua alas asti, vastapäätä lavaa, jonka
+yläpuolella riippui sininen, kirjaeltu silkkilippu.
+
+Katsellessaan yleisöä, jonka rivit taajenemistaan taajenivat, unohti
+hän yhä enemmän itsensä, ja kun salaperäisen taiteilijahuoneen ovi
+vihdoin aukeni päästääkseen saliin juhlapukuisen nuorisojoukon, niin
+puhkesi hän yleisön kanssa innostuneesti taputtamaan käsiään. Eero oli
+eturivissä.
+
+Mikäpä viehkeämmin virittää nuoren naisen tunteita kuin laulava
+nuori ylioppilasjoukko! Aili tunsi sinä iltana laulua kuunnellessaan
+vastakaiun kaikkiin niihin uljaisiin ajatuksiin, joita hänellä aina
+Helsingistä oli ollut. Helsinki oli sittenkin sydän, jonka lyönnistä
+eli koko maa, polttopiste, jossa yhtyi kaikki mitä oli suurta ja
+kaunista Suomessa. Hän ei ollut pettynyt. Ihanaa oli olla Helsingissä,
+ihana oli tuo laulava joukko. Hän ei siinä rakastanut yksin Eeroa, hän
+rakasti kaikkia laulajia, jok'ainoaa heistä.
+
+-- Maija, kuiskasi hän väliajalla, -- miksei heille ole annettu kukkia?
+Se olisi ollut tyttöjen tehtävä. Oi etten ennen sitä ajatellut!
+Ruusuhan heillä kaikilla olisi pitänyt olla rinnassa!
+
+-- Se on totta! Ruusu pitää toimittaa ensi konserttiin. Näetkö tuon
+pitkän herran tuossa, se on runoilija Laine.
+
+Runoilija Laine! Juuri häntä Aili aina sellaisella nautinnolla oli
+lukenut. Ehdottomasti tuli hän huudahtaneeksi hänen nimensä ja
+niin ääneen, että ympärillä olevat kummastuneina kääntyivät häneen
+katsomaan. Laulu laululta kasvoi innostus salissa ja ohjelman loputtua
+kokoonnuttiin lavan ympärille ja taputettiin siinä kunnes laulajajoukko
+oli laulanut väsyksiin asti ja vahtimestarit jo alkoivat sammuttaa
+kaasuja. Ohi astuessaan Eero näki Ailin ja hymyili hänelle. Tyttö
+oli yliluonnollisen onnellinen, hän rakasti, hän jumaloi Eeroa, koko
+laulajajoukkoa.
+
+Ulkona oli lumisade lakannut. Eheä valkeus lepäsi katoilla, ilma
+tuntui tuoksuvan puhtautta. Kulkuset kilisivät, iloisina hajosivat
+ihmiset yliopistolta. Tuontuostakin helähti nauru, joku viskasi toista
+lumipallolla, joku luisteli alas liukasta katukäytävää. Taivas oli
+syvän sininen, ilma raikas ja tyyni, olematta kylmä.
+
+Äkkiä kajahti marssin sävel: lippu etunenässä astui laulajajoukko
+ylioppilastaloa kohti. Ja sinne saavuttua pysähtyi se laulamaan.
+Kuulijakunta asettui Henrikin esplanaadin puiden alle, laulun loputtua
+raikuivat kättentaputukset. Täällä puiden alla tapasivat Wahlfeltit
+useita tuttavia, Ailille esiteltiin joukko henkilöitä, joiden nimet
+hän sanomalehdistä milloin missäkin yhteydessä oli nähnyt. Laulajien
+vihdoin vetäydyttyä ylioppilastalon sisäpuolelle, huomasi hän
+seisovansa neiti Manteren ja herra Laineen välissä. Silminnähtävästi
+huvitettuina näkivät he maalaistytön hämmästyksen.
+
+-- Niin, sanoi neiti Mantere, -- te olette nyt ihan meidän hallussamme.
+Kaikki muut ovat menneet kotiin.
+
+Hän kierteli harmaata kaulustansa ja hymyili niin, että valkeat hampaat
+paljastuivat. Herra Laine kumarsi ja alkoi selittää:
+
+-- Tohtorinna Wahlfelt oli väsynyt ja siksi läksi herrasväki pois.
+Minulle uskottiin tehtävä saattaa teidät kotiin, olen siitä erittäin
+onnellinen...
+
+-- Mutta entä Eero, serkkuni, joko hänkin meni?
+
+-- Eero! -- neiti Mantere nauroi ääneen, -- hän tietysti katosi sisään
+tuosta ovesta. Laulajat pitävät nyt jälki-istuntonsa. Hohhoh, ei Eero
+tule kotiin ennenkuin aamulla.
+
+-- Eikö? kuului samassa ja heidän edessään seisoi Eero.
+
+Aili tarttui hänen käteensä, niin hän ilostui. Eero kävi hiukan
+hämilleen, mutta jatkoi samassa:
+
+-- Olen teitä kovasti etsinyt.
+
+-- Tahdotko tällä sanoa, ettet ollenkaan enää menisi talolle? kysyi
+Sohvi.
+
+-- Ainakin nyt ensin saatan kotiin Ailin.
+
+-- Älä sinä tunkeudu minun aloilleni! Minä olen toimekseni saanut ja
+pyhästi luvannut saattaa neiti Wahlfeltin enkä voi sanaani syödä.
+Voithan sinä sensijaan mennä Sohvi neidin kanssa, niin ei hänen
+tarvitse vaivautua...
+
+-- Vaivautua, niin, tässä kauniissa yössä, joka on kuin lempiville
+luotu, sanoi Sohvi viehkeästi, pieni iva äänessään. -- "Voi sitä
+onnetonta! Kun ei se tiedä kenen ottaa, kun ei se tiedä kenen ottaa."
+Valitse nyt Eero, tässä on tiehaara.
+
+Hän seisahtui kadunkulmaan kaasulyhdyn alle ja leikitteli pehmeällä
+kaulakoristeellaan.
+
+-- Mutta, ehdotteli Aili, -- jos kaikki ensin saattaisimme kotiin neiti
+Manteren ja herrat sitten olisivat hyvät ja saattaisivat minut...
+
+Ehdotus hyväksyttiin. Alussa astuivat kaikki neljä rinnan, mutta sitten
+jakaantuivat he kulkemaan kaksittain, Eero ja Sohvi edellä, puhuen
+ranskaa, Aili ja runoilija perässä. Herra Laine oli niin suomalaisen
+talonpojan näköinen, että korkea silkkihattu ikäänkuin ivalla näytti
+komeilevan hänen päässään. Hän veteli sikaristaan pitkiä savuja, kyseli
+Aililta kaikenlaista ja virkkoi tuontuostakin:
+
+-- Oikein hauska kuulla teidän kertovan! Te tuotte tänne elähtäneeseen
+pääkaupunkiin raittiita henkäyksiä suoraan maan sydämestä.
+
+Saatettuaan Ailin kotiin, palasi Eero ylioppilastalolle. Seuraavana
+aamuna nukkui hän kauan ja tavatessaan Ailin, alkoi hän paikalla:
+
+-- No Aili, sinä olet jo hankkinut itsellesi kaksi ihailijaa. Mantere
+oli vallan hämmästyksissään sinun "järkevistä mielipiteistäsi"
+eikä Laine löytänyt sanoja, joilla selittää suloasi. Olin jo
+huomauttamaisillani: "älkää nostako häneen silmiänne! Se tyttö on jo
+viety!"
+
+Viime sanat hän kuiskasi. Hänen silmissään oli tänään jotakin
+väsynyttä. Aili punastui.
+
+-- Ja minä, sanoi hän, -- melkein tahtoisin neiti Mantereelle kertoa,
+miten on: pelkään että hän on sinuun rakastunut...
+
+Eero purskahti nauruun.
+
+-- Olisit sanonut että mahdollisesti joku noista toisista tytöistä,
+mutta ei Sohvi! Sohvi nyt osaisi rakastua! Hän laskee leikkiä, se on
+hänen tapansa. Me olemme hyvät toverit, en häntä naisena pidäkään...!
+
+
+
+
+VII
+
+
+Kuin siivillä kiiti aika, tapahtumat ajoivat toisiaan takaa. Ainoa
+päivä sisälsi niitä enemmän kuin kokonainen vuosi Kaarilassa. Aili
+tottui siihen pian, niinkuin hän tottui pitämään kauniina niitä
+naismuotien äärimmäisyyksiä, jotka alussa olivat hänestä näyttäneet
+niin hirveän rumilta. Hänen käytöksensä varmistui, osaksi tietäen,
+osaksi tietämättään omisti hän itselleen piirteitä niiden henkilöiden
+ulkonaisesta käytöksestä, jotka hänestä tuntuivat hienoilta. Maalainen
+luonnollisuus ei silti kadonnut. Hänen esiintymisensä oli ujoa ja
+vapaata yhtaikaa. Naiset, varsinkin nuoret pitivät häntä kokettina,
+herrat sensijaan viehättävänä.
+
+Wahlfeltien koti oli miellyttävä. Mahdotonta oli olla siellä
+viihtymättä. Kaikki pitivät tohtorista, oppilaat, ystävät, tuttavat.
+Hän oli aina tasainen ja ystävällinen ja laski mielellään leikkiä,
+jossa ei ollut ilkeyttä eikä pilkkaa. Ailin hän usein otti polvelleen,
+keinutteli häntä siinä ja puheli: "jää sinä tänne minun tytökseni,
+tuo Lyydi-tätikin kun aina puuhaa kaupungilla." Ja kun Maija silloin
+loi häneen katseen ikäänkuin kysyäkseen, eikö setä sitten ensinkään
+välittänyt hänestä, niin tohtori pujotti kätensä tytön tukkasängen
+läpi ja virkkoi: "olet, olet kyllä sinäkin herttainen, mutta tuo tukka
+ei ensinkään anna niin kotoista tunnelmaa kuin tämä!" Ja siinä hän
+tarttui Ailin vaaleaan palmikkoon ja punnitsi sitä kädessään. Tämä
+oli pieni pistos Maijalle, joka oli pannut kaikki voimansa liikkeelle
+säilyttääkseen tukkansa lyhyenä.
+
+Totta oli, että rouva Wahlfelt paljon "puuhasi kaupungilla". Hän
+kuului naisyhdistyksiin, eläinsuojeluyhdistyksiin ja kaikenlaisiin
+hyväntekeväisyysyhdistyksiin. Ei ollut sitä yritystä suomenmielisissä
+piireissä, jossa ei hän olisi ollut välttämätön, ei niitä arpajaisia,
+ei iltahuveja, joille ei hänen poissaolonsa olisi ollut korvaamaton
+vahinko. Hänen tottunut silmänsä, hänen taitava kätensä, erinomainen
+aisti, energia -- ne saivat aikaan enemmän kuin kymmenen tavallisen
+naisen kyvyt yhteensä. Sentähden tuskin jäi montakaan iltaa
+kuukaudessa, jolloin hän sai elää kokonaan kotiaan varten. Häntä
+tarvittiin kaikkialla. Mutta harvoin hän väsyi, harvoin hermostui, aina
+hän oli valmis auttamaan. Silti ei hän laiminlyönyt kotiaan. Kaikki
+oli erinomaisessa järjestyksessä, eikä kankeutta tai painoa tuntunut
+missään. Aamulla kävi rouva itse torilla keittäjättärensä kanssa, aina
+hän ennen ateriaa tarkasti ruokapöydän ja kurkisteli itse kattiloihin.
+Hän parsi ja paikkasi miehensä ja poikiensa vaatteet. Hän oli kun
+olikin niitä ihmisiä, jotka saavat aikaan. Paitsi sitä, että hän
+jokaisiin arpajaisiin valmisti komean voiton, ompeli hän kaikenlaisia
+pieniä koristeita, jotka sohville ja pöydille laskettuina tekivät hänen
+kotinsa hauskan näköiseksi... Ja kuinka herttainen ja rakastavainen
+hän saattoi olla omaisilleen! Kuinka pehmeästi hän hiipi miehensä
+kirjoituspöydän ääreen, silitti hänen otsaansa ja asetti hänen eteensä
+kukkakimpun, jonka hän kaupungilta oli tuonut tuliaisiksi! Hämärän
+hetkinä istuutui hän usein soittokoneen ääreen, huusi pojat laulamaan
+ja lauloi itse heidän mukanaan, vaikka hän tosin viime aikoina oli
+kadottanut paljon äänensä tuoreudesta. Mutta kaunis hän oli vieläkin
+ja niin nuoren näköinen, että paremmin olisi luullut häntä lastensa
+vanhemmaksi sisareksi kuin äidiksi.
+
+Rouva Wahlfelt piti nuorten seurasta. Oli aina joukko nuoria naisia
+ja herroja, jotka nauttivat hänen erityistä suosiotaan. Hän ei heitä
+valikoimalla valinnut, vaan sattumalta he joissakin iltahuveissa tai
+kokouksissa olivat joutuneet puheisiin ja huomanneet sopivansa yhteen.
+Rouva Wahlfelt pyysi heidät luokseen -- ja niin oli liitto tehty.
+Se ehkä ei ollut erittäin pitkäikäinen, sillä jäsenet hajaantuivat
+vähitellen eri haaroille maailmaa, mikä mihinkin toimeen, mutta varmaa
+on, että jokainen iloisimpien muistelmiensa joukkoon laski ne hetket,
+jotka oli viettänyt "klikissä", joksi ystävykset piiriään nimittivät.
+
+"Klikki" joka tähän aikaan seurusteli Wahlfeltilla oli vetänyt yhtä
+köyttä jo neljän lukukauden aikana. Se oli saanut oman leimansa, sillä
+oli omat lausepartensa ja sanantapansa, joita eivät muut ymmärtäneet.
+Asianomaisille oli niissä muistoja, joille täytyi makeasti nauraa,
+jotka sisälsivät salaisia viittauksia jne. Ystävykset kohtasivat
+miltei joka päivä: milloin sattumalta kadulla kävelyaikana, milloin
+teatterissa väliajoilla. Usein olivat he edeltäkäsin päättäneet tavata
+populäärissä, tai siellä, tai siellä, mistä lähdettäisiin kävelemään...
+
+Luonteet tässä piirissä olivat sangen erilaiset. Valona naisten
+joukossa oli muuan neiti, joka suomenteli ja hoiti jotakin
+pankkivirkaa. Neiti Mantere edusti sukkeluutta, hänelläkin oli
+pieni toimi, mutta se ei sentään häntä estänyt hoitamasta isänsä
+taloutta ja omia huvejaan. Neiti Tuokko oli itse runollisuus,
+hän kävi jatko-opistoa, kirjoitti somia runoja ja hyviä aineita,
+lauloi sievästi, soitti pianoa ja esiintyi kauniin ulkomuotonsa
+vuoksi usein kuvaelmissa. Muut naisista olivat vähäpätöisemmät.
+Herroissakin oli aika hauskoja. Puhumattakaan Eerosta, johon kaikki
+klikin naiset vuorotellen olivat rakastuneet, oli runoilija Laine,
+joka seitsemäntoista vanhana, kaukaisesta maaseutukaupungista
+oli tullut ylioppilaaksi ja heti senjälkeen herättänyt huomiota
+runokokoelmalla. Arvostelijat olivat tässä esikoiskokoelmassa luulleet
+löytävänsä tosi-runoilijan tuntomerkit. Nyt oli Laine viidettä
+vuottaan ylioppilaana, oli ehtinyt väsyä ja elähtää. Hänen seuraavat
+kirjailijatuotteensa eivät olleet pitäneet mitä ensi kokoelma
+lupasi. Joku ilkeä kieli sentähden olikin ruvennut kutsumaan häntä
+"runoilija-surkioksi". Hänen täydellinen vastakohtansa oli maisteri
+Mantere, Sohvin veli, joka tavattoman mallikelpoisuutensa tähden
+"yritti tulla niin äiteläksi, että hän olisi ollut potkittava koko
+joukosta pois", niinkuin Sohvi sanoi. Se olisi tapahtunutkin, jollei
+Matti itse asiassa olisi ollut niin hauska ja reipas, että pelkästään
+hänen terve naurunsa jo oli tullut seuralle rakkaaksi.
+
+Hän ei vähääkään muistuttanut sisartaan, ei ulkomuodoltaan enempää kuin
+luonteeltaankaan. Hän oli raittiusmies ja liikkui työväenpiireissä.
+Isän, rakennusmestarin mielipiteet ja pojan ihmisystävällinen
+katsantokanta olivat usein ristiriitaiset. Yllyttäjäksi ja
+sosialistiksi oli isä häntä monasti nimittänyt.
+
+Vielä kuului klikkiin eräs senaattorinpoika, Eeron luokkatoveri,
+joka luki lakitiedettä, sekä muuan kylmäverinen lääkärinalku, jonka
+suurin ilo oli kauhistuttaa klikin naisia pöyristyttävillä jutuilla
+"aasiksesta". Olihan sitäpaitsi usein mukana muitakin hyviä tuttavia,
+seuran varsinaisten jäsenten veljiä, sisaria jne. Ja sillä tavalla
+joutui Ailikin joukkoon.
+
+Eeron kanssa ei hän saanut olla paljoakaan, sillä olisihan se voinut
+herättää epäluuloa. Sohvi neiti sitäpaitsi tavallisesti otti Eeron
+haltuunsa ja alkoi puhuttaa hänellä ranskaa. Sillaikaa Laine ja Mantere
+kilvan kiistelivät Ailista. Laine väitti verensä nuortuvan, kun hän
+kuuli "noita terveitä, murteellisia lauseparsia" -- Aili käytti
+todellakin osaksi kotimurrettaan, Mantere taas vaihtoi Ailin kanssa
+mielipiteitä ja vakuutti, ettei hän koskaan ollut tavannut naista, joka
+niin paljon oli ajatellut.
+
+Ailista oli hauskaa. Hän oli saanut uuden päällystakin ja uuden lakin,
+hän tiesi että ne häntä pukivat. Hänen astellessaan kadulla oli
+tapahtunut, että joku oli kääntynyt katsomaan taakseen ja huudahtanut:
+"siinä se oli palmikko!" Tai: "soma tyttö!" Tämä kaikki ei voinut olla
+tekemättä Ailiin mieluisaa vaikutusta. Nyt tuntui siltä, että Laine ja
+Mantere häneen rakastuvat. Helsingissä oli kuin olikin aika hauskaa!
+
+Ainoa mitä hän pelkäsi oli, että Eero... Kunhan ei taas tuo Sohvi olisi
+häneen rakastunut! Joskus tekivät muutkin viittauksia siihen suuntaan,
+mutta Sohvi purskahti suureen nauruun ja sanoi:
+
+-- Hävetkää toki! Tiedättehän, että minä aikoja sitten olen kahlannut
+"linjan" yli. Sovin Eerolle jo äidiksi. Minähän jään vanhaksipiiaksi!
+Äh, miehet ovat kaikki ikävää joukkoa, minä nyt heistä huolisin!
+
+Ja niin hän nauroi niin, että tasainen hammasrivi paljastui ja loi
+Eeroon veitikkamaisen katseen. Puna hänen poskillaan oli silloin
+kauniimpi kuin milloinkaan.
+
+Ailia hän kohteli hyvin suojelevasti ja äidillisesti. Hän oli antanut
+hänelle hyväily nimen "pikku Aili", kunnes kerran Eero huomautti, että
+Ailia Kaarilassa kutsuttiin toisella hyväilynimellä.
+
+-- Kuule, mikä se nyt olikaan? kysäisi hän.
+
+Aili punastui korviin saakka.
+
+-- En minä muista, sanoi hän vältellen.
+
+-- Pala tai Pula tai... mikä kumma se nyt olikaan? uteli Eero.
+
+Seura sattui silloin olemaan koolla eräässä kahvilassa. Oli ajeltu
+Töölön lahden ympäri ja poikettu teetä juomaan.
+
+-- Pulu se oli, tunnusti Aili vihdoin. -- Veljeni minua kutsuu sillä
+tavalla...!
+
+-- Pulu, Pulu, mistä se tulee? kyselivät kaikki.
+
+-- Ei se ole mitään, sellainen tehty sana vain.
+
+Ailiin koski omituisesti kun hän kuuli tuon Pekan antaman hyväilynimen
+tässä ympäristössä. Mutta samassa sattui hän katsahtamaan peiliin
+vastapäätä: hän näki kasvonsa hehkuvan, silmänsä loistavan ja hiuksensa
+kähertyvän kulmille. Maisteri Manteren katse seurasi häntä -- senkin
+hän näki peilistä... Herra Laine nousi.
+
+-- Pulun malja! Meidän täytyy juoda Pulun malja!
+
+Hän viittasi palvelijalle ja teki tilauksen. Nauru ja leikkipuheet
+kävivät yhä vilkkaammiksi. Pienessä jääpalasilla täytetyssä
+hopeaämpärissä kannettiin pöydälle kaksi korkeaa pulloa. Matti korjasi
+silmälasejaan ja jäi niihin tuijottamaan.
+
+-- Oletko hullu, veliseni, sai hän kuiskaten sanotuksi, -- samppanjaako
+sinä tilasit?
+
+-- Samppanjaa! huudahti Aili säpsähtäen. -- Onko tuo samppanjaa?
+
+Hänen kätensä ojentui pulloja kohti ja silmät selällään tuijotti hän
+Matti Mantereeseen. Ilme hänen kasvoillaan oli niin hämmästynyt, että
+kaikkien katseet kysyen kääntyivät häneen.
+
+-- On, hymyili Laine.
+
+-- Hienointa ranskalaista samppanjaa!
+
+-- Niinhän sinä irvistät, lapsi kulta, kuin jos söisit mädännyttä
+omenaa! sanoi Sohvi.
+
+-- Ei... mutta, kun en koskaan ennen ole nähnyt samppanjaa!
+
+Kaikki purskahtivat nauruun.
+
+-- Ja millä kankealla äänellä se tuli! naurahti Sohvi taasen.
+
+-- Olen erittäin onnellinen, että minun on suotu tutustuttaa teidät
+luonnon jaloimpaan nesteeseen! puhui Laine hymyillen.
+
+-- Eikö se ole kaunista! Oo, kuinka se helmeilee lasissa!
+
+-- Pulun malja! Eläköön Pulu!
+
+Lasit kilahtivat vastatusten. Matti raittiusmiehenä ei juonut.
+Ikäänkuin peläten vei Aili lasin huulilleen.
+
+-- No, miltä maistuu?
+
+-- Onhan se hyvää...
+
+-- Tuskinhan sinä maistoitkaan. Enemmän Aili, pannaan pohjaan asti.
+Onneksesi!
+
+Se oli Eero, hymyillen hän helisti serkkunsa kanssa.
+
+-- Siitä onkin kauan kun viimeksi olen juonut samppanjaa. Oikein
+maistuu hyvältä! sanoi Sohvi.
+
+-- Kerran eläessäni, alkoi hänen veljensä, -- minä sitä maistoin, mutta
+ei se minusta ollut mitään erinomaista, varsinkaan kalliiseen hintaansa
+nähden. Minusta...
+
+-- Sinä ainainen raittiussaarnaaja! -- Laine löi häntä olkapäälle. --
+Minä tässä hiljan juotin seurahuoneen varieteen kauniita tyttöjä -- ja
+kyllä he jaksoivatkin juoda...!
+
+-- Ja siitä sinä kehtaat puhua! Minusta se on suorastaan...
+
+-- Soh, soh Matti! Terve!
+
+Lasit kilahtivat, ilo yleni ylenemistään. Mieliala saavutti vihdoin
+sellaisen nousun, että Ailille keskellä öistä esplanaadia annettiin --
+masurkkaharjoitus.
+
+Hän oli tuskin ehtinyt nukkua, kun hän heräsi johonkin suloiseen
+tunteeseen. Hän ei aluksi tietänyt, oliko se unta vai kuuluiko se
+todellisuuteen: hänen ympärillään laulettiin. Samassa sävähti Maija
+unestaan, ryntäsi puolihorroksissa ikkunaan ja työnsi uudinta syrjään.
+
+-- Serenaadi, serenaadi! huusi hän. -- Pihassa lauletaan.
+
+Aili nousi istumaan. Hänen sydämensä löi kuuluvasti.
+
+-- Se on sinulle, jatkoi Maija. -- Laita toki tulta ikkunaan!
+
+-- Mutta jollei se olekaan meille...! En minä uskalla.
+
+Molemmat tytöt seisoivat yöllisissä puvuissaan keskellä lattiaa,
+iloiten ja epäillen, tarkoittiko laulu todellakin heitä.
+
+-- Se on meille, se on meille! riemuitsi Aili äkkiä.
+
+Hän oli tuntenut Eeron äänen.
+
+-- Sinulle se on, eikä meille, kuiskasi Maija.
+
+Molemmat alkoivat nyt hurjasti häärätä huoneessa, löytääkseen
+tulitikkuja. Juuri kun niitä tarvittiin, ei niitä tietysti ollut! Maija
+kaatoi kiireessään vesilasin ja alkoi vaikeroida, että jos se menikin
+hänen saksan vihkonsa päälle... Pihassa seisoi kahdeksan herraa. Yö
+oli tähtikirkas ja leuto. Tytöt eivät voineet olla tuontuostakin
+kurkistamatta uudinten taakse. Vihdoin löytyivät tulitikut ja
+ikkunoihin sytytettiin kynttilät. Palvelustytöt olivat avanneet
+porstuan ikkunan, laulu kuului aivan selvänä sisään. Äänettöminä tytöt
+kuuntelivat sängyissään.
+
+Aavistamaton onnellisuuden tunne oli vallannut Ailin. Hän oli
+siirtynyt ikäänkuin satumaailman ihmeelliseen piiriin. Laulun kauneus,
+tähtikirkas yö, koko maailman ihanuus kuului hänelle. Kaiku kannatti
+säveliä kauas... Kunhan olisi saanut liukua niiden mukaan, haihtua pois
+niinkuin laulun soinnut, nukkua uneen eikä milloinkaan enää herätä...
+
+-- -- --
+
+Klikin kesken kutsuttiin häntä senjälkeen aivan yleisesti Puluksi ja
+Pulu-neidiksi. Aili vastusteli ja koetti syyttää nimeä rumaksi.
+
+-- Eihän se ole kuin soma ja herttainen, niinkuin sinä itsekin,
+lohdutteli Elli.
+
+Heistä oli Ellin kanssa tullut hyvät ystävät. Elli vei hänet mukaansa
+kouluun, esitti hänet tovereilleen, kutsui hänet jatko-opiston
+konventtiin, jopa otti hänet mukaansa yliopistoon kuuntelemaan luentoja
+suomalaisesta kirjallisuushistoriasta. Elli pistäytyi tavallisesti
+hakemaan Ailia ja kävellessään he juttelivat. Muutamassa päivässä oli
+Elli uskonut Ailille koko elämäntarinansa. Aili tiesi kutka häntä
+olivat liehitelleet ja kutka kosineet. Niitä oli koko joukko, sekä
+pappeja että maallikkoja, ja Elli oli sentään Ailia nuorempi.
+
+-- Niinhän sinä puhut, hymähti Elli eräänä iltana, kun he
+Kaivopuistosta astelivat kotiin päin, -- ikäänkuin ei sinua koskaan
+olisi liehitelty.
+
+-- Ei olekaan, sanoi Aili miltei alakuloisesti ja ikäänkuin häveten.
+
+-- Mitä? Ei liehitelty!... Ei, sitä en usko!
+
+-- Ei, se on totta. Kuka minua sitten olisi! Olenhan viettänyt koko
+elämäni Kaarilassa, eikä siellä ole kuin veljeni.
+
+-- Mutta pitäjän herrat?
+
+Aili punastui.
+
+-- No, onhan tohtori taitanut hiukan, mutta...
+
+-- No katso nyt, enkö arvannut. Kuinka se muuten olisi voinut olla
+mahdollista. Niin soma tyttö kuin sinä... Kosiko hän?
+
+-- Ei, ei! Ei se niin pitkälle mennyt... Se on sellainen ikäloppu mies,
+joka rakastuu kaikkiin naisiin, pukeutuu vaaleisiin, pistää kukan
+rintaansa ja luulee näyttävänsä vastustamattomalta... Äh, en häntä
+kärsi... Sanotaan hänen eläneenkin niin huonosti...
+
+-- Vai sellainen... sanoi Elli. -- Olen minäkin kerran tuntenut
+sellaisen...
+
+Elli astui hetken äänettömänä. Sitten hän nosti päätään. Aili näki
+hänen kasvoillaan kummallisen, haaveellisen hymyn.
+
+-- Mutta sinä et tiedä, jatkoi hän sitten, -- kuka se minun varsinainen
+rakkauteni on ollut.
+
+Hän puhui kuiskaten. Oli jo pimeä. Sensijaan, että olisivat menneet
+kotiin, olivat tytöt kääntyneet rantaan, siellä paloi vain harvassa
+lyhtyjä. Lumisen lahden takaa häämötti jotakin mustaa: se oli lehdetön
+metsä. Harva ihminen vain tuli vastaan.
+
+-- Olin häneen tutustunut jo koulutyttönä, sanoi Elli. -- Hän saatteli
+minut kotiin, lähetti kukkia syntymäpäivikseni ja tuli noutamaan minua
+kävelyille. Ensimmäisenä ylioppilasvuonna -- voi sitäkin aurinkoista
+aikaa! -- olimme yhdessä joka päivä. Rakastin häntä, olin varma hänen
+rakkaudestaan, vaikk'ei hän sanoin ollut ilmaissut mitään...
+
+Aili odotti jännityksellä, tuontuostakin luoden katseen ystävättäreensä.
+
+-- Koulu loppui, minun piti lähteä maalle. Olimme viime iltaa yhdessä.
+Hyvästi jättäessään hän -- suuteli minua...
+
+Ailin silmiin herui kyyneliä. Hän pusersi Ellin kättä.
+
+-- Hän kirjoitti minulle koko kesän, mutta sitten alkoivat kirjeet
+kulkea hitaammin. Vihdoin ne lakkasivat kokonaan... Kun kahden vuoden
+kuluttua tulin takaisin Helsinkiin, liehitteli hän toista, mutta minä,
+minä en ollut voinut unohtaa...
+
+-- Mutta mitä hän sanoi, kun sinut näki...?
+
+-- Mitä hän sanoi? Oli ystävällinen, kohteli niinkuin ei mitään olisi
+ollut. Emme koskaan ole koskettaneet menneisyyteen.
+
+-- Sinä olet siis usein puhunut hänen kanssaan?
+
+-- Olen, olen, usein...
+
+-- Ja sinä olet tyynesti voinut häntä kohdata, vaikka hän on sinut
+pettänyt.
+
+-- On pitänyt tottua. Minä en ole ainoa...
+
+-- Voiko siihen sitten yleensä tottua...?
+
+Äänettöminä tytöt seisoivat ja tuijottivat pimeään maisemaan. Joku
+mies, joka kömpi esiin telineiden takaa, sai heidät säpsähtämään ja
+kääntymään kaupunkiin päin.
+
+-- En sitä itsekään ymmärrä, mutta niin se on... Minä kohtaan hänet
+joka päivä, me puhelemme kuin hyvät tutut, laskemme leikkiä... Hän
+liehittelee toisia, näen hänen heittävän yhden toisensa perästä,
+ottaakseen uuden. Välistä tuntuu siltä, että minä se olenkin, josta
+hän pitää, vaikk'ei hän mitään sano... Hän katsoo minuun niin
+omituisesti... Mutta minä, minä häntä odotan, minä häntä rakastan. Sano
+Aili, sano, eikö tämä ole surkeaa!
+
+Elli purskahti itkuun.
+
+-- Sinä kohtaat hänet joka päivä, sanot... Kuka...?
+
+Sanat tukahtuivat Ailin kurkkuun. Hän kysyi itseltään kiireesti keitä
+Elli joka päivä kohtasi. Hänen tietääkseen ei muita kuin heidän
+klikkinsä herroja. Mutta kuka se heistä olisi ollut? Äänettöminä tytöt
+saapuivat Ailin kotiportille.
+
+-- Tahdotko tietää kuka se on? sanoi Elli.
+
+-- Jos sinä tahdot sen minulle uskoa!
+
+-- Mutta se ehkä koskee sinuun...?
+
+-- Kuinka niin? kysyi Aili pelästyneenä. -- Ei, ei, sano nyt vain.
+
+-- Eero, kuului hiljaa Ellin huulilta.
+
+Ailissa tuntui kaikki kangistuvan. Hänen rintaansa nousi suuri
+ruumiillinen tuska, joka hetkeksi vei häneltä kaikki ajatukset. Kun
+Elli huolestuneena rupesi kysymään, mikä hänen oli, tuli hän vihdoin
+järkiinsä.
+
+-- Voi sinua raukkaa! sai hän sanotuksi. -- Etkö tule meille?
+
+-- Ei kiitos, en minä nyt voi.
+
+Aili pusersi hänen kättänsä ja jäi hetkeksi katselemaan hänen
+jälkeensä. Sitten hän avasi oven valaistuun porraskäytävään. Oli kuin
+suuren rajuilman humu olisi ollut likenemässä häntä ja myrskyn keskeltä
+soi hänen korviinsa: sinun ainoasi livahtaa tiehensä... tiehensä, valuu
+sormiesi lomitse kuin vesi...! Aili painautui seinää vastaan ja pusersi
+kätensä povelleen.
+
+Samassa kaikui porraskäytävästä askelia. Aili karkasi ylös toiseen
+kerrokseen ja soitti. Tohtori itse avasi. Eteiseen näkyi punertavassa
+valaistuksessaan pieni huone salin takana, aivan samanlaisena kuin
+sinä iltana jolloin Aili oli tullut. Kuului ääniä, naurua... Salin
+keinutuolissa istui Eero ja Sohvi seisoi hänen vieressään. Hän oli
+pehmeänharmaassa puvussa, kirjava liina kaulassa.
+
+-- Pulu, pikku Pulu! huudahti hän ja juoksi Ailia vastaan, -- tule
+auttamaan minua... Tämä Eero, senkin jörö, ei tahdo tanssia kanssani
+tarantellaa! Nyt on varsinainen tanssija sairastunut eikä sitä opi muut
+kuin Eero, joka sen osaa... Pyydä sinäkin Pulu...!
+
+-- Tietäähän Eero mitä tekee, sanoi Aili väkinäisesti hymyillen.
+
+Sohvin kädet, jotka olivat levänneet hänen olkapäillään valuivat alas.
+Hän ojensihe suoraksi, katsoi Ailiin pitkään ja sanoi nauraen:
+
+-- Kas... kas... sitä pikku neitiä!
+
+Aili punastui. Sohvin sanat häntä sekä nolasivat että suututtivat.
+
+-- Ajattelen vain, ettei Eerolla ehkä ole aikaa... koetti hän selittää.
+
+-- Niinkuin en minä tuntisi Eeroa ja tietäisi, mihin hänellä on
+aikaa! nauroi Sohvi. -- Ja sinä luulet, sinä pikkuinen Pulu, että hän
+suuriakin tutkimuksia saa aikaan näinä päivinä ennen arpajaisia!...
+Sinä erehdyt, jos niin luulet... jollei miehessä aivan viimeisinä
+aikoina ole tapahtunut erinomaisia muutoksia.
+
+-- Anna ajatusaikaa huomiseen! pyysi Eero.
+
+-- Saat, jos vastauksesi tulee myöntävä!
+
+Suuri kiire vallitsi talossa: arpajaisvoittoja viimeisteltiin,
+pukuja koeteltiin ja neulottiin. Rouva Wahlfelt kulki edestakaisin,
+neuvoen ja ohjaten kaikille ystävällisesti hymyillen. Ei ollut aikaa
+laiskotteluun, Ailikin sai käsiinsä työn, ja hän kävi sen kimppuun
+oikein nautinnolla. Hetkiseksi tuli tohtori sisään, teki jonkin
+kysymyksen, ihaili valmistuksia ja katosi sitten huoneeseensa.
+
+Vieraiden mentyä istuivat Eero ja Aili niinkuin tavallisesti illoin
+pienessä punaisessa huoneessa salin takana. Lamput olivat jo sammutetut
+paitsi eteisessä, josta lankesi viisto valo aina heihin asti. He
+istuivat käsityksin. Eero koetti vetää Ailia lähemmä, mutta hän asettui
+raskaasti nojaamaan sohvan tyynyille.
+
+-- Olen iloissani, sanoi Eero, -- kun koko tämä kiire on ohitse!
+
+-- Aiotko tanssia tarantellan? kysyi Aili hetken vaiettuaan.
+
+-- En tiedä. Ei tee ensinkään mieleni, mutta vaikea on kieltääkin, kun
+sen satun osaamaan ja toinen tuskin kunnollisesti ehtii sen oppia.
+Lisäksi tämä hyväntekeväinen tarkoitus... Mitä sinä ajattelet asiasta?
+
+-- Niin se kai on...
+
+-- Sinua väsyttää, armaani. Paina pääsi rinnalleni ja nuku siihen! Pian
+voimme odottaa kirjettä Kaarilasta...
+
+-- Niin, kahden päivän perästä.
+
+Aili oli levoton. Tuntui siltä, että hänen velvollisuutensa on luopua
+Eerosta, koska kerran Elli häntä rakastaa. Mutta jos hän on lakannut
+Elliä rakastamasta ja nyt rakastaa Ailia? Vaan entä jos hän lakkaa
+rakastamasta Ailiakin...?
+
+-- Kuule, mitä sinä pidät Ellistä? kysyi hän äkkiä.
+
+-- Ellistä? Kuinka niin?... Oli aika jolloin hänestä pidin oikein
+paljon, mutta sittemmin... Siirappia, siirappia liian paljon... No,
+onhan hän silti hyvä tyttö.
+
+-- Entä Sohvista?
+
+-- Viisas tyttö. Ja hauska siitä, että hänen kanssaan voi puhua mistä
+tahansa. Miksi sitä kysyt?
+
+-- Muuten vain tuli mieleeni.
+
+Aili painautui Eeroa vastaan ja tarttui hänen käteensä ikäänkuin
+pidättääkseen häntä tässä. Hän oli kysymäisillään, mitä se oli, josta
+Sohvin kanssa saattoi puhua, mutta ei saanut sanoja lausutuiksi. Hän
+sulki silmänsä. Himmeänä lepäsi valo hänen kasvoillaan. Eero silitti
+hänen hiuksiaan ja kuiskasi hänen korvaansa rakkauden sanoja.
+
+-- Eero, pidätkö minusta? Miksi pidät minusta?
+
+-- Sitä et kysyisi, jos tietäisit miten kaunis sinä olet.
+
+-- Siksikö sinä pidät minusta? Siksi vain?
+
+-- Sinä olet niin hyvä.
+
+Eero painoi tytön huulille suudelman, mutta Aili nosti silmänsä ja
+alkoi kiivaasti:
+
+-- Ei, minä en ole hyvä, tiedäthän sen. Älä pidä minusta hyvyyden
+tähden, sitten et kauankaan saa pitää...
+
+-- Vai enkö...! Eero sanoi sen hymyillen, äänellä, jolla lapselle
+laverrellaan. -- No, en minä osaa sitä asiaa määritellä, suloinen sinä
+vain olet!
+
+Ja hän suuteli häntä kiihkeästi, huulille, silmille, niskaan.
+
+Aili unohtui siihen niinkuin kissa nukkuu, kun sitä silitellään. Hän
+lepäsi ajatuksettomana, onnellisena. Hän näki vain loisteen Eeron
+silmistä, kuuli hänen äänensä, tunsi hänen lämpönsä.
+
+-- -- --
+
+Arpajaiset näyttivät onnistuvan erinomaisesti. Voittoja tuli
+tulvimalla. Niitä oli Wahlfeltin sali aivan täynnä, yksi toistaan
+komeampi. Heti suurukselta olivat Lyydi rouva ja Eero lähteneet
+seurahuoneelle järjestämään ja kun Aili hiukan myöhemmin sinne
+saapui, liikkui siellä ihmisiä edestakaisin, kiireesti, kasvoilla
+iloinen jännitys. Suuri sali oli tyhjä, siellä täällä lepäsi tuolilla
+päällystakki tai istui pari henkeä. Orkesteri soitti, lavalla
+harjoiteltiin paraikaa tanssia. Eero ja Sohvi näkyivät olevan parit...
+Aili riensi sivuhuoneeseen, josta kuului ääniä. Siellä järjesteltiin
+voittoja, kaksi herraa seisoi rappujen nenässä ripustamassa telineille
+mattoja, peitteitä, kirjavia, muhkeita korutavaroita, mihin pantiin
+kipsinen kuva, mihin rehevälehtinen kukka, mihin ripustettiin taulu...
+Nuoret naiset häärivät mukana. Kaikilla oli kiire. Ilolla tervehdittiin
+Ailin tuloa ja Matti Mantere pyysi paikalla häntä auttamaan itseään.
+Hänelle oli annettu tehtäväksi koristaa joulukuusi, joka tarvittiin
+erääseen kuvaelmaan. Aili kapusi tuolille, Mantere seisoi pöydällä,
+ja siinä he nauraen ja puhellen ripustivat "enkelinhiuksia" ja muita
+koristuksia kuusen oksille. Matti oli suorastaan vallattomalla
+tuulella. Ja Ailin mieli olisi epäilemättä ollut yhtä kevyt ja
+huoleton, jollei Eero olisi ollut tanssimassa tuota tarantellaa. Se
+vaivasi häntä, vaikka hän koettamalla koetti olla sitä ajattelematta.
+
+Orkesteri soitti, tanssijat lavalla tekivät siroja hyppyjä, useat
+olivat jo puvuissakin. Palvelustytöt, jotka olivat tulleet tuomaan
+rouviensa keräämiä voittoja, pysähtyivät ovensuuhun katselemaan.
+Ihmisiä tuli ja meni lakkaamatta. Äkkiä seisoi Ailin edessä
+köyhännäköinen, keski-ikäinen nainen, hartioillaan harmaa saali. Hän
+niiasi ja kysyi ujostellen:
+
+-- Missäs täällä otetaan vastaan voittoja niihin suomalaisiin
+sivistysarpajaisiin?
+
+-- Kyllä se on täällä!
+
+Mantere kiiruhti pois ja palasi hetkisen kuluttua takaisin Lyydi rouvan
+kanssa, joka ystävällisesti tervehti naista.
+
+-- Tässä olisi pikkuinen lisä, sanoi tämä, vetäen huivinsa alta esiin
+karkean käden ja laskien rouva Wahlfeltin käteen kymmenen markan
+setelin.
+
+-- Keneltä tämä on?
+
+Rouva Wahlfeltin kasvot seurasivat ystävällisellä hymyllä naisen
+liikkeitä.
+
+-- Kyllä se on minulta, virkkoi tämä ujosti.
+
+-- Kiitos, kiitos! sanoi Lyydi rouva, tarttuen molemmin käsin naisen
+käteen. -- Kuka te olettekaan jos sallitte minun kysyä?
+
+-- Pesijänähän minä täällä Helsingissä... Olen jo ollut toistakymmentä
+vuotta... Mutta olen kotoisin sieltä Savosta ja kun sanovat näitä
+arpajaisia pidettävän Savon sivistyttämiseksi, ja kun on niitä omaisia
+siellä Savossa...
+
+Naisen ja rouva Wahlfeltin ympärille oli kokoontunut piiri nuoria
+neitosia ja herroja, jotka hartaudella seurasivat kohtausta. Useat
+heistä tahtoivat painaa naisen kättä ja rouva Wahlfelt saattoi hänet
+ovelle asti, liikutuksen kyynel silmässään palatakseen huoneeseen,
+jossa rouvat olivat työssä. Kun hän sitten kertoi tapauksen, herätti se
+yleistä myötätuntoa ja iloa ja ehdottomasti käänsivät kaikki päätään
+katsomaan likaista seteliä Lyydi rouvan kädessä, jonka köyhä nainen
+varmaankin uhraten oli luovuttanut kotiseutunsa sivistyttämiseksi.
+
+Hiukan myöhemmin saapui seurahuoneelle pari sanomalehtimiestä saamaan
+tietoja ohjelmasta. Lyydi rouva selitteli heille kohteliaasti kaikki
+mitä he tahtoivat tietää ja antoi jalomielisesti muiden rouvien lähteä
+kotiin päivällisille. Pitihän jonkun jäädä ottamaan vastaan voittoja.
+Saattoihan hänkin jäädä! Aili kyllä toimittaisi emännänvirkaa kotona.
+Hän suuteli Ailia otsalle, antoi hänelle muutamia ohjeita ja lähetti
+hänen kanssaan tuhansia terveisiä kotiin.
+
+Aililla ja Sohvilla oli osaksi sama matka, he läksivät siis yhdessä.
+Sohvi oli erinomaisella tuulella, nauroi, veikeili ja laski leikkiä.
+Äkkiä kävi hän tarkkaavaiseksi ja iski silmänsä naiseen, joka, yllään
+avara turkki, asteli heidän edellään. Hän liikkui hitaasti, lakki oli
+sidottu vaalealla harsolla. Sohvin kasvoille vetäytyi omituinen hymy.
+
+-- Vahinko, ettei Eero nyt ole täällä, sanoi hän. -- Näkisi vanhan
+henttunsa.
+
+-- Missä? Tuo neitikö? kysyi Aili.
+
+Sohvi purskahti nauruun.
+
+-- Neiti? Ei, niin hullusti eivät sentään asiat ole. Rouva hän on,
+miehensä laillinen vaimo. Toukokuussa, sillaikaa kuin Eero oli
+Kaarilassa, olivat häät... Sinä punastut, pikkuinen Pulu...
+
+-- Enhän, yritti Aili, -- mitä syytä minulla olisi?
+
+Mutta siitä huolimatta olivat Sohvin sanat ajaneet veren hänen
+poskilleen.
+
+-- Tyttö rakastui jo koulussa ja jonkin aikaa oli Eerokin pahasti
+pikiintynyt. Mutta sitten hän hänet heitti. Tyttö käveli kalpein poskin
+vuoden ja kaksi. Mutta kun näki, ettei se auttanut, niin meni toiselle
+miehelle, itseään kahtakymmentä vuotta vanhemmalle. Rakkaudesta
+tietysti ei puhettakaan, mutta koti kuuluu olevan komea, eikä puutetta
+mitään.
+
+Nainen vastasi Sohvin tervehdykseen sanattomana nyökäyttäen päätään.
+Hän näytti aivan nuorelta, somat, punaposkiset kasvot ja lahea vaalea
+tukka.
+
+-- Niin, niin, jatkoi Sohvi, kun he olivat päässeet hänestä kappaleen
+matkan päähän, -- hän ei ole ainoa kukkanen, jonka lehdillä perhonen
+Eero hetkisen on suvainnut viivähtää... Eero on erinomainen toveri,
+herttainen ja hyväsydäminen poika -- mutta sitä tyttöä en minä
+onnittele, joka hänelle lähtee vaimoksi!
+
+Hän hymyili ja loi Ailiin tutkivan katseen. Aili tunsi, että nyt hän
+tahtoo hänet urkkia pohjia myöten.
+
+-- Minä päinvastoin luulen, että Eero saattaa tehdä hyvinkin
+onnelliseksi sen naisen, johon hän kerran oikein todenteolla rakastuu,
+koetti hän tyynesti sanoa. -- Onhan hän vielä niin nuori.
+
+Sohvi katsoi häneen läpitunkevasti ja jatkoi:
+
+-- Hyvä on uskoa hyvää...! Mutta minä puhun vain kokemuksesta... Eero
+on kyllä kerran minullekin vannonut iäistä rakkautta, mutta se ei estä
+häntä ehkä tänäkin hetkenä olemasta kihloissa toisen kanssa!... Minä en
+silti mene hirteen! Nauran hänelle vasten silmiä.
+
+Ja hän rupesi hyräilemään tarantellan säveltä, ojensi kiireesti
+Ailille kätensä ja poikkesi omalle kadulleen. Aili kuuli hänen vielä
+mennessäänkin nauravan.
+
+Hän inhosi häntä. Kuinka hänen naurunsa, koko hänen käytöksensä oli
+raakaa ja sydämetöntä! Mutta varma oli, ettei hän antaisi Sohvin
+sanojen itseensä vaikuttaa. Hän rakasti Eeroa, hän oli varma Eeron
+rakkaudesta.
+
+
+
+
+VIII
+
+
+Ovi naisten pukuhuoneeseen avautui ja sisään astui rouva Wahlfelt,
+yllään pitseillä koristettu musta silkkipuku, rinnalla kimppu eläviä
+ruusuja.
+
+Keskellä lattiaa oli pitkä pöytä ja pitkin huoneen syrjiä kulki
+samanlaisia pöytiä. Seinillä riippui päällysvaatteita, turkkeja ja
+huiveja sellainen määrä, että minä hetkenä tahansa saattoi odottaa
+naulojen sortuvan. Niiden päälle oli kuitenkin vielä ripustettu
+keveitä, vaaleita tanssipukuja, ja mikä ei mitenkään ollut mahtunut
+sinne, se oli kiinnitetty oven kääkään tai muualle, missä vain oli
+jonkinlainen hakanen tai naula. Pöydät olivat kohollaan peilejä,
+toalettitarpeita, saksia, kampoja, maalirasioita, tekokukkia, pitsejä,
+silkkiharsoja. Lattialla oli huiskinhaiskin tanssi- ja päällyskenkiä,
+koppia, lippaita, laatikoita. Ja näiden tarpeiden ympärillä hääri
+tulisessa kiireessä ja tungoksessa, joka hetki lankeamaisillaan
+lattialle sullottuihin esineisiin, muutama kymmenkunta nuorta naista,
+toisiaan tuuppien, mikä hapset hajalla, mikä hiuksiaan kähertäen,
+mikä peilin edessä maalaten poskiaan. Toiset taas istuivat pöydän
+ääressä äänettöminä ja tahdottomina, antaen avuliasten rouvien tai
+asianymmärtäväisten neitien koristaa itseään mielensä mukaan. Joku
+tuli myöhään, riisti miltei epätoivoisassa kiireessä yltään vaatteet,
+pukeutuakseen toisiin ja antautuakseen maalattavaksi. Sitä myöten kuin
+esiintyjät valmistuivat, saivat he nousta pöydälle seinän vieressä,
+ollakseen tieltä poissa. Siinä heitä jo seisoi tusinallinen. Ilmavissa,
+siroissa puvuissaan, paljain kauloin ja käsivarsin, hiukset hajalla
+ja hohtavin poskin olivat he aivan kuin vahanuket, joille taitava
+tehdas on antanut liikkuvat jäsenet. Tyyninä ja tyytyväisinä katselivat
+he allaan kuhisevaa muurahaispesää, tuontuostakin naurahdellen tai
+puhellen keskenään.
+
+-- Jokohan kohta saamme antaa orkesterille merkin? kysyi rouva
+Wahlfelt, luoden tarkastavan katseen ympäri huonetta.
+
+-- Ei vielä! Kyllä, kyllä! Kohta, kohta! kaikui vastaukseksi mitä
+erilaisimmissa äänilajeissa.
+
+Rouva Wahlfelt loi kysyvän katseen tummaihoiseen, vanhanpuoleiseen
+naiseen, joka hiki otsassa ja ärtyneen näköisenä maalaili tyttöjä ja
+antoi vastauksia niihin tuhansiin kysymyksiin, joita sateli hänen
+ympärillään.
+
+-- Mitä sinä arvelet, Hilma kulta?
+
+"Hilma kulta" antoi suostumuksensa ja rouva Wahlfelt riensi pois. Oven
+avautuessa käyttivät tytöt tilaisuutta kurkistaakseen saliin, joka oli
+täpösen täynnä juhlapukuista yleisöä.
+
+Pian kuului leveä sävel, orkesterin ensimmäinen. Ja samalla kiihtyi
+kiire naisten pukuhuoneessa ylimmilleen. Juostiin, huudettiin,
+loukkaannuttiin, unohdettiin -- kaikki samassa silmänräpäyksessä.
+
+-- Voi kuinka väsyttää, sanoivat Aili ja Elli toisilleen. He olivat
+olleet ensimmäisiä valmistuneita, joten he jo kauan olivat katselleet
+kiirettä.
+
+-- Miltä minä näytän?
+
+-- Kaunis olet! Entä minä?
+
+-- Hyvin, hyvin kaikki. Voi kuinka väsyttää ja palelee!
+
+Aili pusersi Ellin käsiä ja yritteli hiukan liikkua, mutta silloin
+rupesi pöytä niin tärisemään, että huuto pääsi kaikilta, jotka sillä
+seisoivat odottamassa.
+
+-- Ensimmäinen kuvaelma sisään! komensi Hilma neiti.
+
+Tytöt juosta sipsuttelivat takateitä pimeän käytävän läpi ahtaalle
+näyttämölle, missä herroja jo oli odottamassa ja tunnettu taiteilija
+alkoi järjestää heitä kuvaelmaksi.
+
+Esirippu nousi... laski. Käsien pauke pääsi valloilleen. Yleisö
+vaati ja sai kuvaelman uudestaan. Jo seurasi toinen ja kolmas.
+Kaikki onnistui erinomaisesti ja kaikki piti esittää toistamiseen.
+Jo ensi väliajalla myytiin arvat loppuun. Ja ohjelman yhä jatkuessa
+kasvoi mieltymys, kunnes esiripun laskettua viimeisen kerran, käsien
+taputuksesta ei tahtonut tulla loppua.
+
+Entistään suurempi sekamelska vallitsi nyt naisten pukuhuoneessa. Piti
+hieroa pois maali kasvoista ja pukeutua. Lyydi rouva oli auttamassa
+tyttöjään, mutta kun hän vihdoin Ailin kanssa astui saliin, oli tanssi
+jo alkanut. Väentungoksen läpi suuntasi Eero askeleensa suoraan heitä
+kohti ja vei Ailin tanssiin. Hän piti häntä lujasti kiinni, kannattaen
+häntä miltei ilmassa. Kiiltävä lattia oli heidän jalkainsa alla ja
+heidän ympärillään soivat valssin sävelet.
+
+-- Kuinka sinä olit kaunis kuvaelmassa! kuiskasi Eero.
+
+-- Olinko! Kuinka on hauskaa tanssia.
+
+He tekivät neljä kierrosta salin ympäri ja kun he hengästyneinä
+taukosivat, kumarsi Ailille toinen herra, joka jo näkyi seisoneen
+odottamassa. Sitten seurasi kolmas ja neljäs. Tyttö heittäytyi yhdeltä
+toiselle, levähtäen ainoastaan silloin, kun ei väentungoksen tähden
+päästy kuin hiljaa eteenpäin, sitten hän taas kiiti hurjassa lennossa
+pitkin sileää permantoa.
+
+-- Voi, miten äärettömän hauskaa on tanssia!
+
+Hän lausui sen nuorelle herralle, joka vasta oli hänelle esitelty ja
+jonka nimeä hän ei edes ollut kuullut.
+
+-- Niin on minustakin! Mutta eikö neitiä väsytä. Olette aivan
+hengästynyt. Jos menisimme ja söisimme annoksen jäätelöä.
+
+-- Olkoon menneeksi!
+
+Hän tarjosi käsivartensa. He saivat pienen pöydän ravintolahuoneessa.
+Aili löyhytteli viuhkallaan, jonka reunassa oli untuvapäärme ja
+heittäytyi huolimattomasti nojatuoliin. Lyydi rouvan ripustaessa
+viuhkaa hänen vyölleen, oli hän epäillyt, osaisiko hän sitä käyttää,
+mutta luonto näkyi opettaneen! He puhuivat kuvaelmista ja söivät
+jäätelöä.
+
+-- Jaa tiedättekö, minulla ei vielä koskaan ole ollut niin hauskaa kuin
+tänään! huudahti Aili äkkiä.
+
+-- Todellako! Kuinka niin?
+
+-- En ole koskaan vielä tanssinut niinkuin tänään. Minä rakastan
+tanssia... Enkö saisi pyytää teitä... anteeksi, ehkette tahtoisi...
+
+-- Mitä? Kuinka sanoitte?
+
+-- Ei, ei, ei se ollut mitään.
+
+Aili peitti viuhkalla kasvonsa. Ainoastaan silmät, otsa ja hiukset
+näkyivät valkean untuvareunan takaa.
+
+-- Mutta neiti, hyvä neiti, sanokaa se!
+
+-- Te nauratte minulle!
+
+-- En, en totisesti. Vakuutan, että olen hyvin onnellinen, jos jotakin
+voin tehdä hyväksenne.
+
+Aili nousi, laski raskaasti toisen kätensä pöydälle, hypisteli toisella
+kukkia rinnallaan, katsoi ujosti hymyillen eteensä ja sanoi:
+
+-- Tanssikaa kanssani vielä kerran! Te tanssitte niin hyvin.
+
+-- Miten mielelläni, neiti!
+
+Hän kilisti palvelijan paikalle ja tarjosi Ailille käsivartensa. Ovessa
+oli tungos niin suuri etteivät he heti päässeet saliin. Aili katsahti
+sattumalta taakseen ja näki silloin eräässä salin kulmassa koko klikin
+koolla. Sohvi ja Eero puhelivat kiihkeästi ja katsoivat häneen. He
+olivat istuneet aivan hänen likeisyydessään, vaikkei hän ollut heitä
+huomannut. Seuraavana hetkenä hän jo kiiti sileällä lattialla, sävelten
+soidessa, ajattelematta mitään muuta kuin hetkeä, jossa eli.
+
+-- Te ette varmaankaan ole helsinkiläinen...?
+
+-- En! Maalta minä olen, vastasi ylioppilas hymyillen.
+
+Hengästyttyään pahanpäiväisesti jäi Aili vihdoin Lyydi rouvan viereen
+siihen kaukaiseen kulmaan salia, niissä rouvat puhellen ja tanssia
+katsellen pysyttelivät.
+
+-- Täältäkö siis vihdoinkin löydän Pulu neidin, kuului äkkiä Matti
+Manteren ääni. -- Olen ainakin kolme kertaa yrittänyt pyytää teitä
+tanssiin, mutta olette ollut niin "ylösotettu".
+
+-- Oletteko? Niin, minä olen tanssinut paljon. On ollut niin mainion
+hauskaa.
+
+-- Oletteko jo kuullut, että muuan, joka tahtoo pysyä tuntemattomana,
+on lahjoittanut arpajaiskassaan kymmenen tuhatta markkaa!
+
+-- Mitä te sanotte? Kymmenen tuhatta! Yksi ainoa henkilö!
+
+-- Niin, se oli jalomielinen lahjoitus. Nyt saattaa todellakin ruveta
+ajattelemaan "Savon sivistyttämistä", niinkuin tuo pesijätär sanoi.
+
+Ailin päähän välähti äkkiä tuuma.
+
+-- Kuulkaa, sitten ei myöskään ole liikaa, jos minun syrjäisen kotini
+tulevalle koululle lahjoitatte jonkin satasen. Sanokaa, luuletteko,
+että se käy?
+
+-- En varmaan tiedä, mutta eiköhän. Koetetaan ja eletään toivossa...
+Ettehän unohda, että lupasitte minulle toisen franseesin...!
+
+-- En, en mitenkään.
+
+Ensimmäisen franseesin soitto helähti samassa. Laine ja Aili saivat
+hyvät paikat ja istuutuivat odottamaan rivien järjestymistä. Ihmisiä
+käveli edestakaisin, jokainen koetti etsiä paikkaa. Laineen silmät
+olivat puoliummessa, hän nojasi huolimattomasti eteensä, hymy huulilla.
+Eero ja Sohvi, jotka samassa sattuivat astumaan sivutse, pysähtyivät
+hetkeksi heidän eteensä.
+
+-- Näyttää siltä, naurahti Eero, -- kuin aikoisit nukkua pois koko
+maailmasta...
+
+-- Tai ehkä sinä, lisäsi hiukan pisteliäästi Sohvi, -- teet
+psykoloogisia havaintoja.
+
+-- Joko olette kuulleet tuosta suuresta lahjoituksesta?
+
+-- Aikoja sitten!
+
+Laine haukotteli. Franseesi alkoi, Eero sitä johti. Kuinka hän oli
+hienon näköinen frakkipuvussaan ja valkeissa hansikkaissaan! Ja kuinka
+hellästi Sohvi painautui häntä vastaan, kun he tanssivat. Ailin silmät
+seurasivat heitä vaistomaisesti. Kumarruksella, joka tavoitteli
+maailmanmiehen tapaa, johdatti Laine Ailia. Musiikin pauhinasta kuuli
+hän äänen lausuvan:
+
+-- Toinen antoi kymmenen, toinen kymmenentuhatta markkaa. Siitä ei
+liene eri mieliä, kenen lahja on suurempi, vai kuinka, Pulu neiti? "Ja
+moni rikas pani paljon. Niin tuli myöskin köyhä leski ja pani kaksi
+ropoa. Minä sanon teille jne."
+
+Viime sanat kaikuivat tanssin pyörteessä. Hän piteli Ailia käsissään ja
+kiidätti häntä kuin höyhentä.
+
+-- Olettepa te hyvin lukenut Testamenttinne, sanoi Aili.
+
+Hänen poskensa paloivat ja silmistä loisti. Samassa kysyttiin jotakin
+hänen takanaan. Muuan herra ojensi hänelle mustaa samettinauhaa --
+hänen palmikkonauhaansa, joka oli irtaantunut ja pudonnut. Aili
+kumarsi ja hymyili hänelle kiitokseksi. Hetkisen kuluttua hän taas oli
+istumassa, viuhkaansa löyhytellen ja liikuttaen jalkansa kärkeä tahdin
+mukaan.
+
+-- Niin, niin, alkoi Laine hitaasti, -- tässä sitä nyt tanssitaan
+kokoon rahaa -- olin sanomaisillani hätääkärsiville, tarkoitan tietysti
+-- sydänmaitten sivistyttämiseksi.
+
+Aili totistui ja jäi häneen tuijottamaan.
+
+-- Kuinka te voitte olla noin sydämetön?
+
+-- Miten niin? Samallahan voisitte pitää koko puuhaa sydämettömänä. Ja
+se on sentään vuotanut sulasta ihmisrakkaudesta.
+
+-- Mikä tuuma? Tämä tanssiko?
+
+-- Nämä arpajaiset tietysti.
+
+-- Niin, nämä arpajaiset, mutta ei tanssi. Se on pelkkää huvituksen
+halua. Sillä ja ihmisrakkaudella ei ole mitään yhteistä.
+
+-- Minä vakuutan, ettei se ole mitään mahdotonta. Kuinka monta
+monituista kertaa olenkaan mennyt iltamiin ilman vähintäkään
+huvituksenhalua, vain siksi, että ne ovat olleet hyväätekevää
+tarkoitusta varten, ja olen tahtonut antaa roponi.
+
+-- Olisitte voinut antaa roponne ilmankin.
+
+Laine kohautti olkapäitään.
+
+-- Jos olisikin joku tuhatmarkkanen antaa, niin sen sillä tavalla
+antaisikin... mutta niissä varoissa en minä ole.
+
+-- Mutta jos te luovutatte roponne ja sijaan saatte noiden iltahuvien
+ohjelman ja tanssin niin ettehän te itse asiassa ole mitään antanut.
+
+-- Minä olen uhrautunut hyvän tarkoituksen takia, sillä muuten en
+totisesti olisi viitsinyt mennä noihin niinsanottuihin huveihin.
+
+Tanssi vei heidät pyörteeseensä. Mutta Ailin mieleen oli tullut
+jotakin raskasta. "Nyt siis tanssitaan kokoon varoja sydänmaan
+sivistyttämiseksi", kuuli hän yhtämittaa korvissaan. Mitä yhteistä on
+sydänmaalla, joka paraikaa hankiensa peitossa nukkuu rauhan unta ja
+tällä loistavalla seuralla, jossa hymyillään ja iloitaan? Sydänmaan
+hyväksikö täällä muka hymyillään, sydänmaan hyväksikö tanssitaan? Aili
+purskahti kovaan nauruun.
+
+-- Niinhän te miltei nauratte, huomautti Laine, nostaen häntä hiukan
+koholleen maasta ja vieden hänet paikalleen, -- niinkuin ajatellaan
+luurankojen nauravan.
+
+-- Kas vaan, sanoi Aili, -- ettepä näy olevan niinkään huono
+ihmistuntija.
+
+-- Mutta vakuutan teille, ettei se ensinkään teitä pue. Teidän kasvonne
+ovat luodut hymyilemään.
+
+-- Vai niin luulette! Mutta jos vakuutan teille, että hymy itse asiassa
+on minulle jotakin hyvin vierasta...
+
+-- Niin en usko teitä...
+
+Tanssin jälkeen vetäytyi Aili salin nurkkaan kasvien suojaan, jotka
+koristivat voittonäyttelyä. Hän näki siitä koko huoneen valomerenä,
+permannon, joka kiilsi, vaaleapukuiset naiset, herrat juhlavaatteissa.
+Viereisestä huoneesta kuului lasien kilinää ja humua... Hän jäi
+tuijottamaan pilariin salin syrjällä...
+
+Ja hänen eteensä nousi toinen kuva: Kaarila, jossa nyt nukutaan. Lumi
+peittää vedet ja maat. On niin hiljaista. Yksin metsä huokaa... Oi
+äiti, oi Pekka!... Tuolla on Seppälä mäen päällä... työ, leivättömyys,
+äidittömät lapset... Lieneekö se täti heille hyvä? Ehkä soimaa ja
+lyö, ehkei rakkaudella neuvo pahantapaisia... Mitä on tullut Olkasta,
+joka jäi itkemään? Miksi hän itki? Eeroonko hän todellakin oli ollut
+rakastunut?... Tutut kasvot sukelsivat esiin, muistuivat mieleen
+rengit, piiat, torpparit ja heidän perheensä, vaivaistalo köyhineen,
+kerjäläiset, mustalaiset... Ainainen työ, ainainen huoli, ainainen
+taistelu leipäpalasesta, ei aikaa ajatella mitään muuta, kieltäymykset,
+kärsimykset, kuolema, unohdus... yksinäisyyden iäinen kaiho...
+
+Lehteriltä remahti tanssisävel. Aili säpsähti ja palasi nykyisyyteen.
+Mitkä vastakohdat! Korvia särkevinä epäsointuina kohtasivat ne juuri
+hänen sydäntään, vihloen kuin terävät veitset. Kyynelet tulvivat hänen
+silmiinsä. Hän puri kokoon huulensa ja kiiruhti naisten pukuhuoneeseen.
+Vaistomaisesti vältti hän koppia ja laatikkoja, jotka olivat lattialla.
+Onneksi eivät naiset, jotka peilin edessä hääräsivät, olleet tuttuja.
+Aili pelkäsi tuttuja. Hän oli nukkunut pitkää unta, nyt seurasi
+herääminen. Hän oli langennut taivaastaan niinkuin aina ennen. Tällä
+kertaa oli uni ollut sikeämpää kuin milloinkaan ennen, herääminenkin
+oli voimakkaampi entistään. Hän kuuli, että se mitä nyt soitettiin
+oli masurkkaa, -- se kauan suunniteltu masurkka! Hänen oli mahdoton
+sitä tanssia. Hän otti kiireesti ylleen päällysvaatteet ja riensi
+ulos syrjätietä, alas pimeitä portaita, jotka johtivat valaistuun
+porraskäytävään. Siinä luuli hän kuulleensa nimeään lausuttavan ja
+askelten ajavan itseään takaa... Mutta hän ei kääntynyt katsomaan
+taakseen. Hänellä oli se tunne, että jos hän sen tekee, niin hän
+muuttuu suolapatsaaksi. Hän veti vain huivia silmilleen, kyynelet
+tulvivat tulvimalla, turhaan koetti hän ponnistaa vastaan. Lihava
+ovenvartija loi häneen kummastuneen katseen, avatessaan hänelle ovea.
+
+Suloinen kylmä siveli hänen polttavia kasvojaan. Hän ei tehnyt
+selkoa itselleen, minnepäin hän meni. Hän vain riensi, puoleksi
+juoksemalla, ikäänkuin takaa-ajajaa pakoon. Olisipa nyt ollut metsä,
+johon olisi voinut mennä, heittäytyä hankeen, itkeä siinä ja antaa
+tuulen lohduttaa!... Mutta hän ei tuntenut kaupunkia niin hyvin, että
+hän olisi tietänyt missäpäin metsä oli. Ja tuskinpa olisikaan voinut
+lohduttaa muu kuin kodin metsä! Hänet valtasi sellainen ikävä, että hän
+ääneen valitti.
+
+Askelia kuului hänen takanaan, pitkä herra seurasi häntä. Hän pelästyi
+ja alkoi astua kiireemmin. Herra astui perässä ja jo puhutteli.
+
+-- Älkää pelätkö... Aili neiti...
+
+Aili tunsi äänen ja seisahtui, tunsi jo miehenkin, se oli Matti
+Mantere. Hänen tulonsa vaikutti kuin poliisin lähettämä kylmä vesisade
+paloruiskusta keskelle kapinaan nousseiden kaupunkilaisten joukkoa.
+Airi havaitsi äkkiä koko hulluuden pakoretkessään.
+
+-- Enkö saa teitä saattaa...? On näet vähän vaarallista naisen astua
+yksin keskellä yötä.
+
+-- Kuinka te tiesitte tulla?
+
+-- Satuin onneksi näkemään, kun astuitte alas portaita. Eiköhän
+olisi parasta, että kääntyisimme takaisin... Omaisenne voivat tulla
+levottomiksi.
+
+-- Olkaa te hyvä, viekää heille sana, että olen mennyt kotiin. Minun ei
+enää tee mieleni tanssia, en _voi_ tulla sinne...
+
+-- Meidän täytyy silloin kääntyä aivan toiseen suuntaan, sillä ettehän
+te täälläpäin asu.
+
+He astelivat ääneti. Lumi narisi jalkain alla. Aili tuontuostakin
+nyyhkähti.
+
+-- Pulu neiti, teitä on varmaan joku loukannut?
+
+-- Ei, ei, ei kukaan.
+
+Matti lausui arveluja sinne tänne. Hänen käytöksensä oli niin
+hienotunteista ja luottamusta herättävää, että Aili vihdoin rupesi
+tunnustamaan.
+
+-- Noita samoja asioita olen minäkin usein ajatellut, sanoi Mantere.
+-- Oli aika, jolloin tahdoin nousta taistelemaan kaikkea tuota räikeää
+ristiriitaa vastaan, joka meitä kohtaa joka askeleella. Mutta sittemmin
+olen huomannut, että sen niin täytyy olla...
+
+-- Mutta jos kerran hyvään tarkoitukseen tahtoo jotakin antaa, niin
+miksei sitä voi antaa sellaisenaan? Pitääkö sen välttämättömästi
+käydä tanssihuvien kautta? Ne voisivat olla erikseen ja sillä tavalla
+aivan oikeutetut. Kunhan ei niillä vain olisi mitään tekemistä
+hyväntekeväisyyden ja ihmisrakkauden kanssa.
+
+-- Mutta iltamat ja arpajaiset ovat osoittautuneet tehokkaimmiksi
+keinoiksi ihmisrakkauden palveluksessa.
+
+-- Se on hirveää sentään!
+
+-- Eihän mikään ole täydellistä tässä maailmassa. Pääasia on, että
+tarvitsevat saavat apua.
+
+He vaipuivat ajatuksiin ja ottivat hetken perästä asian uudestaan
+puheeksi. Mutta vastaus oli aina sama epämääräinen, tyydyttämätön. Aili
+tuli kotiin, hiipi vuoteeseensa ja jatkoi ajattelemistaan.
+
+Mistä tulivat hänelle kaikki nuo tunteet, joista eivät muut mitään
+tietäneet? Kun Jumala hänet loi, niin loiko hän hänet pitämään muista
+huolta, tappamaan omia taipumuksiaan, elämään ja uhrautumaan muiden
+hyväksi?
+
+Jos hän hymyili, niin varastiko hän siltä, jolla oli niin paljon
+suruja, ettei hän voinut hymyillä? Eikö hän saanut tuntea iloa, kun oli
+olemassa sellaisia, jotka itkivät? Pitikö hänen riisua vaate päältään
+ja antaa se sille, jota paleli? Ja kun oli kerjäläisiä, jotka kalvoivat
+leipäpalaa, niin saiko hän syödä herkkuja?
+
+Ja vihdoin: oliko se itserakkautta, jos hän luuli Jumalan määränneen
+juuri _hänet_ pitämään huolta lähimmäisestään? Oliko se itsekidutusta?
+Oliko se velvollisuuksien etsimistä, joita ei oltu hänelle tarkoitettu?
+
+Hän oli joskus yrittänyt puhua tästä kaikesta Eerolle. Eero oli
+naurahtanut, silittänyt hiuksia hänen otsaltaan ja sanonut: "pois
+pilvet onnemme taivaalta!" Siinä ei Eero häntä ymmärtänyt. Se oli
+hänelle kaikista vaikeinta!
+
+Hän ei ollut ummistanut silmiään, kun parin tunnin perästä setä ja täti
+palasivat kotiin. Lyydi rouva raotti kynttilä kädessä ovea tyttöjen
+huoneeseen, mutta luuli molempien nukkuvan ja poistui.
+
+Ailin mieleen nousivat kaikki nuo mietteet, mitkä yksinäisyydessä
+maalla olivat syntyneet, ne haarautuivat ja johtivat loppumattomiin.
+Siitä saattoi tulla aivan hulluksi! Vihdoin hänelle selveni, että
+hänen täytyy lähteä Kaarilaan, elää elämänsä sen kansalle, antaa sille
+koko rakkautensa. Tämä tuli hänelle ikäänkuin tukevaksi pohjaksi
+jalkain alle, luodoksi aavassa meressä, johon hän kahlautui kiinni.
+Se rauhoitti... Hän alkoi ajatella kotimetsää ja lahtea, jonka aallot
+sousivat rantaan... Mutta samassa muistui taaskin mieleen Eero, hänen
+sulhasensa, Eero jota hän rakasti...
+
+Hän vaipui vihdoin uneen ja heräsi vasta kun Maija läksi kouluun...
+Eerohan menee ulkomaille. Hän, Aili, odottaa vielä pari viikkoa
+Helsingissä ja palaa sitten kotiin. _Kotiin!_ Riemulla tuo sana täytti
+hänen mielensä. Pelkkä ajatus siitä jo rauhoitti. Hän oli jo aivan
+tyynenä, kun Lyydi rouva tuli huoneeseen ja toi hänelle sanomalehden.
+
+-- No lapseni, pelkäsimme jo että olit tullut kipeäksi. Kuinka
+sinä saatoitkaan lähteä yksin menemään, keskellä yötä, kenellekään
+sanomatta?!
+
+-- Anteeksi, rakas täti! minun mieleeni johtui Kaarila ja kaikki siellä
+kotona. Tuli niin vaikea olla, en tiedä oikein miksi, että minun piti
+lähteä pois... en ajatellut, että olisi vaarallista mennä yksin.
+Anteeksi...!
+
+-- No hyvä on, lapseni. Tahdotko lukea... täällä on pitkä kertomus
+eilisillasta.
+
+Aili otti lehden.
+
+"Eiliset arpajaiset antoivat taaskin todistuksen siitä, mitä
+pääkaupungin suomenmielinen yleisö saa aikaan, kun on kysymyksessä jalo
+tarkoitus. Eilisilta muodostui isänmaallisen innostuksen juhlahetkeksi,
+joka ei hevillä poistu läsnäolleen mielestä." Sitten alkoi itse
+kuvaus, tarkasti tehtiin selkoa kuvaelmista ja lueteltiin toimikuntaan
+kuuluneiden ja esiintyjien nimet... Siinä Aili tuli uteliaaksi ja
+silmäili kiireesti nimiä, kunnes tuli omaansa... Se toi empimättä hymyn
+hänen huulilleen. Hänen nimensä _painettuna_... Miten kauan hän olikaan
+halunnut sitä!...
+
+Keskellä tätä mielialaa tuotiin hänelle kirje, jonka päällekirjoitus
+oli Emma rouvan tuttua käsialaa. Hän joutui nyt aivan toisenlaisen ilon
+valtaan. Oikein hän hikoili, kun ei heti saanut koteloa auki ja repi
+vihdoin postimerkinkin -- vaikka pyhästi oli pojille luvannut tarkkaan
+koota postimerkit.
+
+Emma rouvan kirje toi liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä.
+Hän onnitteli Ailia hellästi, toivottaen Jumalan kaikkivaltiaan
+siunausta... Kaarilassa kulki kaikki entiseen tapaan. Tyhjää vaan
+oli ollut. Jalo oli ensi päivinä kuljeskellut niin rauhattomana ja
+Mirrikin oli näyttänyt etsivän. Mutta he iloitsivat kaikki siitä, että
+hänellä, Aililla nyt oli hauskaa... Ja jotta hän saisi oppia enemmän
+ja nauttia nuoruudestaan, olivat he Pekan kanssa päättäneet, että hän
+saisi jäädä Helsinkiin. Pekka siitä likemmin kirjoittaisi... Emma rouva
+lopetti ajatuksissaan painamalla syliinsä Ailin ja lähettämällä Eerolle
+lämpimimmät terveisensä.
+
+Sitä suuremmaksi käy siellä kotona ilo, kun kirjoitan, että tulen, että
+tahdon tulla! ajatteli Aili ja otti Pekan kirjeen.
+
+"Rakas Aili! Samalla kun sydämellisesti sinua onnittelen sen uutisen
+johdosta, josta kirjoitit, -- Ailin täytyi nauraa: tuo juhlallisuus
+oli niin Pekan tapaista! -- niin pyydän ilmoittaa, että on parasta
+ettet nyt Kaarilaan palaakaan, vaan jäät Helsinkiin. Lähetän sinulle
+kuukausittain 50 à 60 mk. Ehkä voit hankkia jotakin pientä ansiota,
+niin että tulet toimeen. Pyydän ettet koeta mitään muutosta tehdä tähän
+ohjelmaan. Pekka."
+
+Ailin ajatus seisahtui. Kirje sisälsi selvän kiellon. Mitä se
+merkitsi, mitä oli tapahtunut? Hiki nousi hänen otsalleen ja pisaroi
+hänen käsistään. Oliko Pekka tullut hulluksi? Mitä hän luuli Ailin
+Helsingissä tekevän kauemmin kuin oli aiottu? -- Hän nousi kiireesti ja
+alkoi pukeutua. Hän kirjoittaa paikalla, että hän aikoo tulla jo parin
+viikon perästä, tai vaikkapa heti... "On paras ettet palaakaan"... Onko
+se kosto siitä, että hän keväällä niin väkisinkin tahtoi...? Suuttumus
+ja suru taistelivat hänen mielessään, kunnes ei jäänyt sijaa kuin
+äärettömälle hyljättyyden tunteelle: hänhän kadottaa äidin, Pekan,
+kodin, Kaarilan, jota hän rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa!
+
+Hän vaipui pitkäkseen vuoteelle ja puhkesi itkemään.
+
+
+
+
+IX
+
+
+Muutamia päiviä arpajaisten jälkeen olivat klikin tytöt koolla Sohvi
+Manteren luona. Oli juotu ensimmäinen kahvikuppi, joulutyöt olivat
+levällään pöydällä ja puhe liikkui arpajaisissa, kenelle se tai se
+voitto oli joutunut, kenen kanssa se tai se oli tanssinut, mitä se
+tai se oli sanonut ym. sellaisessa. Rakennusmestarikin oli käynyt
+tervehtimässä tyttärensä vieraita, istunut nojatuolissa, vetänyt sauhun
+sikaristaan ja lausunut mielipiteensä hänkin.
+
+-- Mutta miksei Pulua kuulu? kysäisi joku vihdoin.
+
+Sohvi, joka juuri toimitti sisään lisää kahvia, hymyili merkitsevästi
+ja virkkoi:
+
+-- Hänellä on syynsä, hänellä on päänsärkyä, telefonoi Lyydi-täti
+aamupäivällä. Voinhan vielä kysyä.
+
+Hän meni telefoniin, soitti ja kysyi osaaottavalla äänellä, miten
+"pikku Pulu" jaksoi, seuraavassa hetkessä seuralle ilmoittaakseen
+vastauksen: Aili kiittää kutsusta ja pyytää lausua tuhannet
+terveisensä. Ikävä kyllä hänellä yhä on päänsärkyä, joten hän ei voi
+tulla.
+
+-- Mutta kuulkaa, mikä häneen tuli arpajaisissa! Minulle kerrottiin,
+että hän ääneen itkien, hiukset hajalla ja ilman päällysvaatteita olisi
+juossut kadulle... joku olisi häntä kovin loukannut, josta hän suuttui.
+
+-- Niin, sanottiin että se olisi ollut Laine, mutta ei Laine itse
+mitään siitä tietänyt, sanoi kaikessa sovussa tanssineensa hänen
+kanssaan franseesin. Mikähän sen tytön päähän pistikään!
+
+-- Oikku tietysti. Minä nyt tiedän asian aivan tarkkaan, sillä Mattihan
+onneksi sattui olemaan eteisessä, kun hän riensi alas portaita, ja
+kiirehti karkulaisen perään.
+
+-- Menikö hän todellakin ilman päällysvaatteita talvipakkaseen?
+
+-- Meni, ja itkenyt hän oli aivan ääneen. Matilla oli ollut aika työ
+hänestä, ennenkuin sai hänet kotiin...
+
+-- No kuinka niin? Tahtoiko hän ehkä juosta avantoon.
+
+-- Jotakin sinnepäin se oli ollut.
+
+-- Kuka olisi luullut sitä! Sellaisena kyyhkysenä hän tuli maalta, niin
+vaatimattomana sinisessä puolivillassa. Ja nyt osaa jo panna toimeen
+tällaisia murhenäytelmiä.
+
+-- Hyvä näyttelijättären alku!
+
+-- Kyllä hän pitkin iltaa käyttäytyi niin... niin vähän _comme il faut_
+kuin suinkin. Ettekö huomanneet, millä tavalla hän puhutteli herroja...
+Pää kallellaan hän hymyili, nauroi ja näytteli valkeita hampaitaan...
+Minä ihmettelen, että täti niin sokeasti sitä tyttöä ihailee. Olisinpa
+minä hänen sijassaan, niin totisesti sanoisin hänelle, mikä käy
+laatuun, mikä ei.
+
+-- Etteköhän sentään tuomitse liian ankarasti? yritteli Elli puolustaa.
+-- Se on hänessä ehkä luontoa.
+
+-- Luontoa! Odotahan kun kerron. Hän istuu tuossa kavaljeerinsa,
+nuoren ylioppilaan kanssa, syövät jäätelöä. "Tiedättekö, minulla ei
+vielä koskaan ole ollut niin hauskaa kuin tänään!" Ylioppilas kysyy
+ihastuneena, mikä siihen saattaa olla syynä -- ja tyttö heittää päätään
+taapäin kuin vallaton, hemmoteltu lapsi ja vastaa -- että hän on
+tanssinut niin paljon, hän rakastaa tanssia... "Ettekö te tahtoisi...
+anteeksi ei, ei, ei, se ei ollut mitään..." Hän katselee viuhkansa
+takaa ylioppilasraukkaa, joka kysyy ja kysyy, saamatta muuta vastausta
+kuin: "te nauratte jos minä sen sanon!" tai "ei, se ei ollut mitään!"
+kunnes vihdoin tulee totuus: "ettekö olisi niin hyvä ja tanssisi
+kanssani? Te tanssitte niin viehättävästi!" Luontoa, luontoako tämä on?
+Lienee lupa kysyä.
+
+-- Hän on koketti, älä puolustakaan! Hyvin koketti.
+
+-- Voi olla...
+
+-- Ja kummoiseen välikäteen Eero jäi! Hän sanoi jo kauan sitten
+pyytäneensä serkkunsa masurkkaan. Ja niinkuin te jokainen tiedätte,
+niin masurkkaahan armollisen neidin päähän on tyrkytetty sekä sopivissa
+että sopimattomissa tilaisuuksissa. Ja nyt äkkiä, kun Eero etsii
+daamiaan, niin ei tätä ole missään... Yleinen etsintä ja kysyntä,
+kunnes Matti tulee rauhoittamaan sillä tiedolla, että asianomainen on
+-- karannut! Vakuutan, että Eero kävi noloksi.
+
+-- Mutta Eero käyttäytyi sentään hyvin maltillisesti, -- minusta hänen
+tapansa tässä tilaisuudessa juuri selvimmin osoittaa, ettei hänen ja
+Pulun välillä voi olla mitään -- ei lentänyt ulos kadulle, vaan pyysi
+Sohvin tanssiin ja jätti rauhallisesti koko asian Matin käsiin.
+
+-- Matilta meni se masurkka! Tapasin tänään Eeron kadulla ja hän näytti
+huonolta. Mikähän siinä oikein on?... Minä luulen vaanivani, että siinä
+sittenkin on ollut jokin rakkausjuttu, joka on mennyt rikki!
+
+-- Mutta hauskaa olisi tietää, mitä täti ja setä sanoivat Pululle
+tuon karkaamisen johdosta. Eiköhän hän sentään saanut jonkinlaista
+läksytystä!
+
+-- Tiedänhän minä, huudahti Sohvi, -- täti kertoi minulle kaikki
+tyyni. Setä oli ollut pahoillaan, hän oli ottanut armollisen neidin
+kahdenkesken kanssaan ja luultavasti torunut. Mutta täti -- tunnemmehan
+hänet! -- hän kunnioittaa liiaksi yksilöllisyyttä ja sen omituisuuksia
+voidakseen kurittaa pahantapaisia lapsia. Eero taas sanoi, ettei hän
+rupea sortamaan kenenkään vapautta. Hän ei edes vaadi serkultaan
+selitystä siihen, miksei hän tanssinut hänen kanssaan tuota surullisen
+kuuluisaa masurkkaa. "Hänellä on tietysti syynsä, jollen minä niitä
+voikaan ymmärtää!"
+
+-- Kuulkaa tytöt, telefonoidaan Eero tänne!
+
+-- Saatte nähdä, ettei hän tule. Hän elää nykyään niin kokonaan siinä
+ulkomaanmatkassaan ja syyttää vain "tutkintojaan ja lukujaan", niinkuin
+se Kaarilan neiti sanoo.
+
+-- Pannaan Matti telefoniin! Hän saa sanoa, että hän tarvitsee Eeroa!
+
+-- Mutta kun ei Matti ole kotona!
+
+-- No, sano sinä, että Matti käskee Eeroa!
+
+Tytöt nauroivat keppostaan ja hiljenivät vasta kun Sohvi kilisti
+telefonikelloa. Silloin he kaikki uteliaassa odotuksessa riensivät
+kuuntelemaan. Sohvi puhui vakavalla äänellä, sanoi veljensä
+välttämättömästi tarvitsevan Eeroa. Eero ei ole kotona! Istuu
+kirjastossa. Kuinka ikävä! Mutta tytöt lohduttautuivat pian. Sohvi
+kantoi pöydälle maljan, kukkurallaan hedelmiä, ja keskustelu alkoi.
+Jonkin ajan se viipyi teatterissa ja viimeksi esitetyssä kappaleessa.
+Sitten se palasi takaisin Ailiin.
+
+-- Mutta, mutta, teidän olisi pitänyt nähdä mimmoiseksi sen Pulun
+naama muuttui, kun me kerran kävelimme yhdessä ja silloin kohtasimme
+Alma Liljebergin komeassa väljässä turkissaan. Ja kun minä sanoin: nyt
+pitäisi Eeron olla täällä näkemässä entisen henttunsa! Voi sun...!
+
+Tytöt tulivat siihen johtopäätökseen, että Aili todellakin oli ehtinyt
+hyvin pitkälle mielistelemisen taidossa. Miten hän olikin osannut
+näytellä vaatimatonta maalaislasta!
+
+Vasta monen päivän perästä läksi Elli Ailia tervehtimään. Hänellä oli
+paha omatunto siitä, ettei hän ollut ystäväänsä puolustanut. Mutta
+tytöt olivat puhuneet niin vakuuttavasti, että hänen uskonsa oli
+ruvennut horjumaan.
+
+Hän tapasi Ailin tohtorin kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa. Hänen
+poskensa hehkuivat ikäänkuin rasituksesta ja paperille piirtyi selvää,
+jollei kaunistakaan käsialaa.
+
+-- Mitä kummaa sinä kirjoitat? huudahti Elli empimättä.
+
+Aili kohotti hymyillen päätään ja ojensi Ellille kätensä. Ilme hänen
+kasvoillaan oli kummallisen päättäväinen.
+
+-- Näytettä käsialastani! Katso, olen kyllästynyt laiskanpäiviin ja
+aion ruveta tekemään työtä... Sain hiljan kirjeen kotoa, jossa minulle
+luvataan, että vielä kauan saan viipyä Helsingissä. Tietysti minulla
+pitää olla joku toimi... Ja setä on jo puhunut erään pankin herrojen
+kanssa, että siellä saisin pienen viran. Mutta tahtovat tietysti
+nähdä käsialani. Ja minä koetan tietysti esiintyä edukseni mikäli
+mahdollista. Sentähden tässä nyt hikoilen.
+
+Tohtori Wahlfeltin välityksellä Aili todellakin pääsi pankkiin,
+aluksi tietysti vain harjoittelijaksi ilman palkkaa. Tietysti hänen
+myöskin täytyi ottaa kurssi kirjanpidossa. Jonkin ajan perästä oli
+hänellä toiveita saada varma virka, vieläpä hyvä. Sohvi vakuutti, että
+Ailin kaikesta tästä oli kiittäminen ulkomuotoaan. Tirehtööri tahtoi
+mielellään pankkiinsa kauniita tyttöjä -- se oli tunnettu asia. Pulu
+saattoi iloita, sillä siinä virassa oli ylenemisen ja palkankorotusten
+varaa.
+
+Ailin tunteet olivat itse asiassa sangen ristiriitaiset. Koko
+yritys oli hätäkeino, johon hän oli ryhtynyt vasta viimeisessä
+tingassa, sitten kun hänen yhä uudistuneisiin kysymyksiinsä, miksei
+hän saa Kaarilaan palata, oli tullut jyrkkä kielto. Tuntuihan taas
+toiselta puolen suloiselta saada vakinaista työtä ja omia tuloja.
+Ja jonkinlainen ylpeys yllytti häntä näyttämään, että hän kyllä
+omillaankin tulee toimeen. Ensimmäinen käynti pankissa sentään vei
+häneltä kaiken itseluoton ja lannisti hänet kokonaan. Kuva, joka
+pankista, hänen tulevasta toimipaikastaan painui hänen mieleensä, oli
+suorastaan vastenmielinen.
+
+Korkea, laaja huone, jonka ovia avasivat univormuihin puetut, kankeat
+vahtimestarit. Nuo viralliset karsinat ja rautaristikot pulpetteineen,
+suurine kirjoineen... kuinka niissä mahtoikaan olla paljon numeroja ja
+kauniilla, säännöllisellä käsialalla kirjoitettuja papereja! Hän tunsi
+silmiään särkevän ja päätään huimaavan jo pelkästään tuota ajatellessa.
+Ja sitten nuo neidit, jotka juhlallisina seisoivat tai istuivat
+osastoissaan, sähkölamppujen valaistessa vihreän kuvun läpi...! Kuinka
+he olivat samanlaiset, aivan kuin samaan kaavaan valetut! Kasvot
+saattoivat erota toisistaan, mutta ilme oli kaikissa sama kankea,
+virallinen. Yksin puku ja koko käytöskin olivat käyneet kaavamaisiksi.
+Heistä oli kadonnut kaikki yksilöllisyys. Heissä ei ollut enää mitään
+omaa. He olivat tulleet koneiksi pankkinsa palveluksessa. Ja siksi
+tulisi hän, Ailikin!
+
+Hän näki itsensä jo istumassa pulpetin ääressä, hiukset kierrettyinä
+muodikkaaseen solmuun niskassa ja yllään kireä, arvokas, uusimuotinen
+puku, niinkuin noilla muillakin... kädessä kynä ja edessään suuri,
+suuri kirja, täynnä numeroja ja viivoittimella tehtyjä viivoja. Ja
+hänen käsialansakin olisi yhtä säännöllinen ja siro kuin noiden
+muidenkin, kasvojen ilme yhtä virallinen ja kankea... Ja sitä kestäisi
+kesät talvet ilman muuta vaihtelua kuin silloin tällöin tanssiaiset,
+konsertti tai illanvietto... Ja yksilöllisyytensä menettämistä vastaan
+ei edes auttanut taistella. Piti alistua, velvollisuus oli tulla
+hyväksi koneeksi pankkinsa palveluksessa... Mikä uljas elämäntehtävä!
+
+Ja siihen hän oli vaihtanut vapautensa, rikkaan elämänsä Kaarilassa!
+
+Aili kärsi sanomattomasti, eikä hän voinut kellenkään uskoa huoltaan:
+olihan hän itse tätä tahtonut ja suurella vaivalla oli setä toimittanut
+hänelle tuon toimen.
+
+Aika kului hitaasti, varsinkin alussa. Eeroa näki hän harvoin. Sillä
+aamulla, kun hän läksi pankkiin tai tunneilleen, oli Eero tuskin
+noussut, ja päivällistunnilla ei ollut montakaan hetkeä juttelemiseen.
+Illalla taas, kun Aili tuli kotiin, väsytti häntä kovasti. Klikin
+seurassa oli hän enää ani harvoin. Ja kun hän oli ollut, tuli hänelle
+aina mielipahaa. Tytöt näyttivät häntä miltei vainoavan, varsinkin
+Sohvi... joka yhtämittaa pisteli ja teki viittauksia Ailin suhteesta
+serkkuunsa. Eero kyllä vakuutti, ettei se ollut kuin leikkiä, mutta
+Aili ei päässyt epäluulostaan. Sen tähden pysytteli hän kotona niin
+paljon kuin suinkin, hän ompeli joululahjoja. Eerolle teki hän komeaa
+matkahihnaa. Erityisellä ilolla valmisti hän niitä lahjoja, joita aikoi
+lähettää Kaarilaan.
+
+Muuten ei hän millään ilolla ajatellut joulun tuloa. Ja ennen, kuinka
+hän oli laskenut viikot ja päivät! Mutta Helsinkiinhän hän jäisi
+jouluksi -- viettäisi ensimmäisen joulunsa kaupungissa. Loma-aika
+pankista oli aivan lyhyt -- jotapaitsi ei kotoa sanallakaan oltu
+kutsuttu tulemaan. Emma rouva kyllä kirjoitti mitä hellimpiä kirjeitä,
+mutta ei koskaan sanonut: tule! Ja Pekka vaikeni itsepintaisesti.
+Kipeä katkeruus nousi Ailin rintaan, kun hän vain Kaarilaa ajatteli.
+Ikipäiviksi hän sen oli kadottanut... Eeron tähden! Jos hän olisi
+ollut Eerosta varma... mutta hän ei häneen luottanut! Hänestä tuntui
+usein siltä kuin Eero minä hetkenä tahansa olisi ollut valmis hänestä
+luopumaan. Aililla ei tosin ollut mitään sitovaa syytä epäilykseensä.
+Se oli vain tunne, sillä Eero oli rakastavainen ja hyvä niinä lyhyinä
+hetkinä, jolloin he olivat yhdessä. Välistä sentään aukeni heidän
+välilleen ikäänkuin juopa, ja se tapahtui juuri silloin, kun he
+vaihtoivat sisäisimpiä ajatuksiaan. Ani harvoin siihen tuli tilaisuutta.
+
+-- Päästä pois näistä pienistä oloista, tästä poroporvarillisesta,
+tukahuttavasta ympäristöstä! huudahti Eero kerrankin ja hänen silmänsä
+loistivat. -- Oo, kuinka minä välistä nauran näitä raukkamaisia puuhia
+ja harrastuksia...! Ja itse he luulevat, että heidän työnsä on niin
+tärkeää, että maailma menisi nurin, jolleivät he hyörisi. Niinkuin
+hyttyset kuvittelisivat, että aurinko lakkaa loistamasta, jolleivät ne
+tanssi sen säteissä. Pikkusieluja, oikeita pikkusieluja...!
+
+-- Oi Eero, puhui Aili innoissaan, -- juuri sama tunne minullakin on
+näistä kaupunkilaisista. Koko tässä elämässä on jotakin niin tyhjää.
+Toista on maalla...
+
+-- Maalla! Pientä siellä on, pientä, vielä pienempää kuin täällä.
+Ainainen raataminen ja tuo alhainen taistelu leipäpalasesta. Voiko
+ajatella mitään sen raaempaa, eläimellisempää! Pelkkä ajatus siitä
+painaa rintaani niin, että tuskin saatan hengittää.
+
+Eero painoi kädet rinnalleen ja teki liikkeen ikäänkuin hän olisi ollut
+tukahtumaisillaan. Aili oli jäänyt häneen tuijottamaan.
+
+-- Mutta viihdyithän itse niin hyvin maalla, yritti hän sanoa.
+
+-- Niin, se on totta, Kaarilassa oli kaunista. Mutta olen sitten paljon
+lukenut, paljon kehittynyt. En tiedä, tyydyttäisikö elämä siellä
+minua enää. Tuskinpa. Olen kyllästynyt elämään kahleissa. Tahdon
+ylöspäin, ylöspäin, vapauteen, sinne missä ilma on läpikuultavaa ja
+tuoksuvaa. Tahdon mitata tieteen ja taiteen salaisuudet, tahdon oppia
+tuntemaan ihmiselämän ääret. Minä tahdon kerrankin tuntea ja nauttia
+"Ãœbermenschin" tapaan.
+
+Hänen sanansa vuotivat intohimoisena tulvana, silmät säteilivät ja
+käsi harhaili ilmassa ikäänkuin hän olisi tahtonut tavoitella jotakin.
+Liikkumattomana istui Aili hänen vieressään. Hänestä tuntui siltä
+kuin sydän olisi lakannut sykkimästä. Hetkisen vallitsi hiljaisuus.
+Eero näkyi unohtaneen hänen läsnäolonsa. Sitten hän ikäänkuin heräsi,
+sivalsi kiihkeästi kädellään Ailin hiuksia ja virkkoi:
+
+-- Miksi sinä vaikenet? Sano! Mitä sinä ajattelet?
+
+Aili veti syvältä henkeään ja sanoi hiljaa:
+
+-- Sinä tiedät, että minä koko sydämelläni rakastan maaseutua ja sen
+pieniä oloja...
+
+-- Loukkasinko sinua? Suo anteeksi! Sen tein tahtomattani. Sinä et
+minua nyt ymmärrä. Mutta odotahan, minä nostan sinut käsivarsilleni,
+minä vien sinut pois, pois kauas! Tulee aika, jolloin sinä ajattelet
+niinkuin minä.
+
+Aili ei siihen sanonut mitään. Mutta suuri ahdistus oli hänet
+vallannut. Hän rakasti Eeroa ja tunsi samalla, että ero heidän
+välillään ennen tai myöhemmin tulisi tapahtumaan. Tosin tuo tunne
+pian laimeni, jopa hän sen kokonaan unohti, kun Eero taas hellänä ja
+lämpimänä veti hänet syliinsä. Mutta yksinäisyydessä ja yön unettomina
+hetkinä se sukelsi esiin kuin aave häntä kiduttamaan ja kammottamaan.
+
+Muutamia päiviä ennen jouluaattoa tuli Eero illalla noutamaan Ailia
+pankista. Hän aivan säteili ilosta.
+
+-- Arvi Svahn on palannut ulkomailta! Ilmanko minulla koko päivän
+on ollut se tunne, että tänään tapahtuu jotakin hyvää. Rientäkäämme
+kotiin, hän tulee illalla meille. Siinä sinä oikein saat tutustua
+_mieheen._
+
+Kiireesti Eero auttoi päällystakin hänen ylleen ja tarttui hänen
+käsivarteensa. Hän miltei kantoi hänet alas ne muutamat portaat, jotka
+veivät kadulle.
+
+-- Kummallista, sanoi Aili, -- että juuri tänä aamuna tädin kanssa
+hänestä puhelimme.
+
+-- Mitä te puhuitte hänestä?
+
+-- Ei mitään oikeastaan. Täti vain sanoi, ettei kenelläkään ole ollut
+niin suurta vaikutusvaltaa sinuun kuin hänellä.
+
+-- Niin, se on totta. Niin oli silloin...
+
+He ottivat ajurin ja Eero käski ajamaan hyvää kyytiä. Hän kietoi
+kovasti käsivartensa Ailin ympäri ja huoahti tuontuostakin. Sellaisessa
+mielentilassa ei Aili vielä ollut häntä nähnyt.
+
+-- Puhu, kultaseni, puhu minullekin, pyysi Aili hiljaa.
+
+Eero pusersi häntä likemmä itseään ja huudahti ikäänkuin yli vuotavan
+elämänilon valtaamana:
+
+-- Ymmärrätkö, että on tunteita, joita ei voi pukea sanoihin?
+Ymmärrät... minä tiedän sen, minä tunnen sen... Mutta jos nyt
+koettaisin antaa tunteilleni jonkinlaisen muodon, niin sanoisin...
+että siitä asti kuin puhelin Arvin kanssa, on kuin vereni olisivat
+yhtyneet elämän suureen valtasuoneen, on kuin keuhkoihini olisin saanut
+hengittää suuren maailman ilmaa... Jos sinä aavistaisit miten ihanaa se
+on!
+
+Hänen äänensä vapisi. Hän oli ikäänkuin juovuksissa. Ja vaistomaisesti
+asettui Aili hänen mielentilaansa: häntä rupesi pyörryttämään. Eero
+nosti hänet reestä ja he kiirehtivät ylös portaita.
+
+Kaikki huoneet olivat jo valaistut niinkuin aina vieraita odottaessa
+ja Lyydi rouva järjesteli ruokasalissa hedelmiä maljaan. Eero istuutui
+hänen viereensä pöydän ääreen, otti kartan ja rupesi tekemään
+matkasuunnitelmia. Sillaikaa pukeutui Aili huoneessaan. Siellä tuntui
+tyhjältä, sillä Maija oli aamulla matkustanut kotiin. Tänä iltana olisi
+klikki koolla viimeisen kerran ennen joulua.
+
+Vieraat saapuivatkin pian ja ryhmittyivät salin pehmeisiin kulmiin.
+Mutta illan sankaria, vasta ulkomailta palannutta Arvi Svahnia saatiin
+kauan odottaa. Vihdoin hän tuli, puettuna hienoon visiittipukuun.
+
+Koko seurue ryhmittyi hänen ympärilleen, hänelle sateli kysymyksiä,
+jokainen koetti sanoa jotakin ja jollakin lailla herättää hänen
+huomiotaan. Hän oli kaunis mies, hänen silmänsä näyttivät voivan
+lävistää sen esineen, johon ne tähtäytyivät. Hänen ikäänsä olisi voinut
+määritellä 20-30 vuodeksi, mutta ei sen tarkemmin. Erittäin miellyttävä
+oli hänen äänensä. "Niinkuin musiikkia", ajattelivat tytöt itsekseen.
+Ja hän omisti taidon pukea ajatuksensa mitä sujuvimpaan, hauskimpaan
+muotoon.
+
+Hänelle oli tehty mitä erilaisimpia kysymyksiä, kun Sohvi Mantere kysyi:
+
+-- Ovatko Italian naiset todellakin niin kauniita kuin kerrotaan?
+
+Aili oli ainoa, joka ei ollut tehnyt mitään kysymystä, mutta hän oli
+tarkasti kuunnellut ja seurannut Svahnin liikkeitä. Eerossa oli paljon,
+joka muistutti häntä, varsinkin juuri kertomistavassa.
+
+-- Italian naiset kauniitko? Kyllä -- ainakin pohjoismaalaisen
+mielestä. Puhumatta heidän kasvoistaan, silmistään ja hiuksistaan,
+niin on heidän liikkeissään jotakin niin sulavaa ja heidän tapansa
+pukeutua niin sopusointuisa... Muistuu esimerkiksi mieleeni kerran
+Venetsiassa. Kävelin erään kanavan vartta ja poikkesin syrjäkadulle,
+yhdelle noista kujista, jotka ovat niin kaitaiset, että ikkunasta kadun
+toisella puolen saattaa ojentaa kädet ikkunaan toisella puolella.
+Ovilla oli myymälätelttoja, kynnyksillä leikki lapsia ja ikkunoihin oli
+ripustettu risaisia vaatteita kuivamaan. Äkkiä pujahti eteeni tyttö
+lyhyessä punaisessa hameessa, jalassa pienoinen suippea kenkä. Hän oli
+vielä keskenkasvuinen, vartalo vasta kehittymäisillään... mutta hänen
+muotojensa siroutta, hänen liikkeidensä suloa, kun hän livahti eteeni
+ja tarjoutui näyttämään tietä minulle. "Minne aiotte? Minä tunnen
+kaupungin perinpohjin", puuhaili hän. Annoin hänen tulla. Astelimme
+rinnan, hän yhtämittaa kertoen, kysellen ja selitellen... Hänen
+piirteidensä hienoutta, hänen hiustensa pehmeyttä, hänen niskansa,
+kaulansa ja käsivartensa kaarevuutta...! Kyllä hän oli kaunis. Ja hänen
+risaiset vaatteensa olivat omiaan, jos mahdollista, kohottamaan tenhoa
+hänessä...
+
+Svahn vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:
+
+-- Niin, kyllä minä teitä varoitan, hyvät herrat, jos lähdette niille
+maille, joilta minä vasta palaan, ettette kahlehdi sydäntänne tänne
+kotiin -- sillä vaikeaksi käy pysyminen uskollisena...! Ethän sinä,
+Eero, vain ole mennyt kihlautumaan...? Minä varoitan sinua! Sinne
+etelään pitää lähteä aivan vapaana!
+
+Hänen läpitunkevat silmänsä kiintyivät Eeroon, ja hienosti hymyillen
+antoi hän katseensa kiertää naisesta naiseen. Sohvi purskahti suureen
+nauruun, Elli punastui, mutta Aili kävi kalpeaksi kuin vaate. Hän
+olisi tahtonut nousta ja lähteä pois, mutta hän ei päässyt paikalta:
+selittämätön pakko kahlehti hänet, ja hänen silmänsä riippuivat
+ikäänkuin käskystä puhujan silmäterässä, joka kiilui kuin kytevä hiili.
+
+-- Anteeksi, arvoisat neidit, jatkoi Arvi samassa, rakastettavasti
+hymyillen, -- tämä oli vain leikkiä! Unohdan, että olemme pohjolassa,
+jossa kihlaukset ja avioliitot vielä ovat säilyttäneet koko pyhyytensä
+ja puhtautensa... Minä puolestani annan täyden kunnioitukseni ja
+tunnustukseni pohjoismaalaiselle vilpittömyydellemme, mutta silti
+kehoittaisin jokaista nuorta miestä _vapaana_ lähtemään etelään!
+
+Hänen loistava silmäteränsä etsi Eeron silmiä ja kääntyi sitten
+Ailiin. Outo hiljaisuus vallitsi salissa, kaikki seurasivat Arvi
+Svahnin sanoja ja eleitä. Mieliala uhkasi jo tulla juhlalliseksi,
+kun äkkiä kyökinpuolelta alkoi kuulua kova tepastus: pojat palasivat
+luistinradalta. Hilpeys pääsi taas valloilleen. Aika unohtui ja vasta
+puoliyön jälkeen erottiin.
+
+Eero läksi Arvia saattamaan. Hän oli siksi kiihtyneessä mielentilassa,
+ettei unta ollut nyt ajatteleminenkaan. Lisäksi hänellä oli niin paljon
+kyseltävää, niin paljon tiedusteltavaa.
+
+Heidän erottuaan muista, pisti Arvi tutunomaisesti kätensä Eeron
+kainaloon ja lausui:
+
+-- Kas niin, vanha veikko, nyt sitä ollaan aivan kuin entisinä aikoina.
+
+Ja he astelivat verkalleen katukäytävää, jolta lunta oli lapioitu
+korkeihin läjiin molemmin puolin, ja tulivat puistoon. Oli tähtikirkas,
+hiljainen yö.
+
+-- Tiedätkö, lausui Arvi äkkiä, -- että serkkusi, tuo kaunis, kalpea
+tyttö sinua rakastaa?
+
+-- Kuinka en tietäisi, vastasi Eero iloisesti, -- kun olemme kihloissa.
+Kas, miten tarkka silmä sinulla on!... Se on vielä salaisuus. Sinulle
+aioin sentään kyllä sen ilmoittaa.
+
+Arvi ei näyttänyt ensinkään hämmästyvän.
+
+-- Sitä minä juuri pelkäsin, sanoi hän hitaasti.
+
+-- Pelkäsit? Eikö Aili sinua miellytä? Minä vakuutan sinulle, että hän
+on yhtä hyvä kuin hän on kaunis, ja yhtä syvämielinen kuin lahjakas.
+Vai päätätkö jotakin siitä, että hän puhuu niin vähän? Kas sekin
+hänessä minusta on verraton avu, ettei hän lörpöttele niinkuin muut
+naiset. Hän onkin kaikissa suhteissa epätavallinen, häntä täytyy oppia
+tuntemaan. Vasta sitten hän ikäänkuin avautuu.
+
+-- En epäile sanojasi, en vähääkään, alkoi Arvi taas. -- Ja kuitenkin
+kehoittaisin sinua vapaana lähtemään etelään! Voithan sinä silti pysyä
+hänelle uskollisena, jos kohta rikot tuon siteen. Etkö ymmärrä, että
+siinä on aivan toinen tunne, kun ilman minkäänlaisia kahleita lentää
+suoraan suureen, suureen maailmaan. Koeta ajatella...!
+
+Seurasi pitkä hiljaisuus, jolloin ei kuulunut muuta kuin heidän
+askeltensa narina lumisella tiellä.
+
+-- Ymmärrän, pääsi Eerolta vihdoin kiihkeästi.
+
+-- Ja toiseksi: kuinka usein käykin niin, että jommankumman kihlatun
+kierrellessä maailmaa ja toisen viruessa kotona pienissä, ahtaissa
+oloissa, näköpiirit ja katsantokannat aivan eriävät ja heidän lopulta
+on mahdoton ymmärtää toisiaan. Silloin rikkoutuu liitto kuitenkin... Ja
+se on sitä vaikeampaa, kun molemmat silloin ovat taistelleet pysyäkseen
+uskollisina, ja sitten huomanneet, että taistelu kaikista heidän
+ponnistuksistaan huolimatta, sittenkin on ollut turha... Minä ajattelen
+tuota kalpeaa pohjolaista tyttöä, joka syvämietteisyydessään varmaankin
+on koko lailla raskasmielinen -- miten hän kärsisikään, jos hän sinun
+palatessasi huomaisikin, että hänen unelmansa särkyvät kuin lasi...
+Mutta älä pahastu, vanha veikko, itsehän sinä tyttösi tunnet. Eihän
+tämä ole kuin ystävän neuvo...
+
+-- -- --
+
+Sillaikaa vääntelihe Aili vuoteellansa. Hän ei uskaltanut sammuttaa
+tulta, sillä hän pelkäsi pimeyttä. Tuntui siltä, että hän näkee
+jonkun aaveen, jos tulee pimeä. Hän pusersi kätensä ristiin ja koetti
+rukoilla, mutta tuontuostakin pysähtyi hän kuuntelemaan oman sydämensä
+lyöntejä.
+
+Sammuta tuli, Aili, sanoi hän itselleen. Sitten nukut. Älä ole hullu,
+eihän täällä ole mitään pelkäämistä.
+
+Ja hän nosti kätensä, painoi tulitikkulaatikolla sammuksiin kynttilän
+liekin ja painautui peitteen alle... Hän rukoili jo loppuun isämeidän
+rukouksen... mutta taas kuuluivat sydämen lyönnit säännöllisinä ja
+jykevinä kuin vasaran iskut. Joku toinen mahtoi olla huoneessa, ne
+eivät voineet olla hänen oman sydämensä tykintää... Hänen silmänsä
+olivat kiinni, mutta hän näki sittenkin, näki vastoin tahtoaan jonkun
+kiiluvan, tumman silmän, joka tähtäsi hänen silmäteräänsä... Pitkä mies
+seisoi hänen vuoteensa ääressä ja katseli häneen vilkkumatta...
+
+"Sinä olet kahleena, joka estät häntä nauttimasta maailman vapautta,
+sinä olet kivenä, joka riiput hänen siivissään. Ymmärrä velvollisuutesi
+ja anna hänelle takaisin kultainen vapaus! Sillä etelään pitää lähteä
+aivan vapaana, aivan, aivan vapaana!"
+
+Hänen äänensä oli sointuva ja kaunis, mutta Ailin korvissa se kaikui
+ontolta ja hirveältä. Hän lepäsi siinä voimatta liikahtaa, rinnallaan
+paino, joka esti häntä hengittämästä.
+
+"Teetkö sen?" kuuli hän taas. -- "Lupaatko?"
+
+Hän olisi tahtonut vastata olevansa valmis vaikka mihin, mutta huulet
+olivat kankeat kuin kuolleella.
+
+"Lupaatko?"
+
+Hänen hampaansa kolahtivat vastatusten ja äärimmäisellä tahtonsa
+voimalla sai hän silmänsä auki... Pimeä tuijotti häntä vastaan, mies
+oli poissa, hiljaisuus ympärillä. Mutta koko hänen ruumiinsa oli
+kylmässä hiessä.
+
+Se oli ollut vain painajainen. Mutta unta ei kuulunut sittenkään. Ja
+hänen ajatuksiaan jatkui aamun koihin asti.
+
+-- -- --
+
+-- Tule, lapseni, kertomaan, miten nyt on? sanoi tohtori aamulla, kun
+hän astui ruokasaliin, ja veti hänet hellästi polvelleen. -- Se pankki
+ja nuo tunnit rasittavat sinua, pelkään minä.
+
+-- Ei setä kulta, kyllä se menee. Alan jo tottua, vaikka se alussa oli
+vaikeaa, kun kaikki oli uutta...
+
+-- Onneksi nyt tulee edes vähän joululomaa, lisäsi Lyydi rouva
+hymyillen. -- Silloin sinun pitää vain syödä, nukkua ja olla aivan
+levossa...
+
+Joululoma tuli. Mutta Aili ei syönyt eikä nukkunut. Ei hänellä myöskään
+ollut lepoa. Hänen suhteensa Eeroon oli käynyt yhä omituisemmaksi. Eero
+oli jo suorittanut pois kaikki työnsä ja valmisteli nyt yksinomaan
+ulkomaanmatkaansa. He pakenivat niinkuin ennenkin, punaiseen sohvaan
+Lyydi rouvan kamarissa, he istuivat siinä käsitysten, kaulatusten.
+Mutta heidän välillään oli juopa, jonka mainitsemista he karttoivat
+ikäänkuin salaisesta sopimuksesta. Aili ei tahtonut avata hänelle
+sydäntään: Eero ei kuitenkaan olisi häntä ymmärtänyt. Sen hän jo
+monesti oli huomannut. Silloinkin kun hän oli koettanut hänelle
+selittää tunteitaan tuona arpajaisiltana, oli hän vain silittänyt
+hänen hiuksiaan ja sanonut: "Jumala varjelkoon minua tahtomasta sortaa
+vapauttasi". Arvi Svahnin nimeä eivät he koskaan maininneet. Vihdoin
+kävi tuo epävarmuuden tila Ailille niin sietämättömäksi, että hän
+päätti käydä siihen käsiksi, maksoi mitä maksoi.
+
+Oli ensimmäinen joulupäivä. Hämärä oli jo tullut ja hiljaisuus vallitsi
+talossa. Kaikki olivat lähteneet kirkkoon. Eero ja Aili istuivat kahden
+Lyydi rouvan huoneessa.
+
+-- Kuule Eero... meidän välimme ei ole suora, alkoi Aili. -- Sinä
+lähdet parin päivän perästä... Emmehän toki sillä tavalla voi erota.
+
+Eero sivalsi kädellä otsaansa ja loi häneen pelästyneen katseen.
+
+-- Kuinka niin?
+
+-- Olethan sinä itsekin sen tuntenut, mitä sitä salaisit...
+
+Aili puhui tyynellä, kovalla äänellä, ikäänkuin tunnotonna kaikelle.
+Hän veti kätensä Eeron kädestä ja nojausi raskaasti sohvan selustaan...
+
+-- Ehkä se on niinkuin ystäväsi Svahn sanoo, että vapaana pitää lähteä
+etelään... Etkö ole ajatellut sitä?
+
+-- Aili, etkö enää rakasta minua? Mistä nuo ajatukset...?
+
+Aili naurahti.
+
+-- Enkö rakasta sinua? kysyi hän hiljaa ja huusi samassa: -- en!
+Voi, rakastan!... Mutta niitä on niin monta muuta, jotka sekä ovat
+rakastaneet että vielä rakastavat sinua. Enhän minä olisi ainoa enkä
+ensimmäinen! Se ei kuitenkaan ole syy, jonka tähden annan sinulle
+takaisin vapautesi. Rinnassani on ikäänkuin käskijä, jota minun
+_täytyy_ totella. Se on tunne, jota en voi selittää.
+
+Eero purskahti itkuun ja lankesi polvilleen. Hän kietoi käsivartensa
+Ailin polvien ympäri ja kätki kasvonsa hänen helmaansa. Siinä hän itki
+kauan, hurjasti ja raivoten, ikäänkuin itkeäkseen elämän ruumiistaan.
+Aili istui ääneti, hiljaa silitellen hänen hiuksiaan. Hän ei
+milloinkaan ollut nähnyt Eeron itkevän. Se häntä tyynnytti, omituisesti
+hivellen.
+
+-- Minun on nyt niin kevyt ollakseni, alkoi hän hitaasti ja ikäänkuin
+itsekseen. -- Miksen ole tätä tehnyt jo ennen, miksi olen kantanut
+hartioillani tuota raskasta taakkaa...? Olen kärsinyt sanomattomasti...
+Mutta olen sen kaiken ansainnut, siksi etten tyytynyt hyvään kotiini,
+kauniiseen Kaarilaani, joka minua, vierasta lasta, on vaalinut
+kuin omaansa koko elämäni ajan... Voi minua, että vaihdoin sen
+pois, kotimetsäni, kotijärveni, kansani kärsimyksineen ja iloineen,
+sydänmaani suuren yksinäisyyden!... Niin, minä olen tämän kaiken
+ansainnut!
+
+Eero pusertui häntä likemmä ja painoi polttavat kasvonsa hänen käsiänsä
+vastaan.
+
+-- Puhu Aili, puhu enemmän, sai hän nyyhkytyksiltään lausutuksi.
+
+Ja Aili alkoi hetken kuluttua:
+
+-- Luulen todellakin niinkuin sinä sanot, että toiset ovat syntyneet
+elämään pienissä oloissa, toiset vaikuttamaan suurissa. Minä kuulun
+noihin ensinmainittuihin... Muistatko, kun kerran olimme kävelemässä
+Kiutun mäessä, sanoit sinä minulle, että omistan avaimen luonnon
+salaisuuksien valtakuntaan. Ja minä vastasin ylpeillen: niin, minä sen
+omistan ja se onkin ainoa aarteeni. En silloin itsekään käsittänyt,
+mitä sanoin, vasta jälkeenpäin olen oppinut sen ymmärtämään... Se on
+tuo avain, joka sitoo minut maaseutuun, sillä ilman luontoa en voi
+elää. Nesteeni kuivuvat, minä kulun tyhjäksi, jollen saa olla luonnon
+yhteydessä... En tiedä, ymmärrätkö minua... Sinä suutelet kättäni...
+Voi, se on niin suloista, suutele vielä kerran... Kiitos!
+
+Ailin kyyneleet alkoivat vieriä. Syntyi pitkä hiljaisuus ennenkuin hän
+jatkoi:
+
+-- En voi sanoin lausua, miten elämä täällä kaupungissa on minusta
+tyhjää, tyhjää... En sano, että se sitä itse asiassa on -- mutta
+_minulle_ se on tyhjää! Täällähän on paljon kauniita, jaloja pyrintöjä,
+täällä tehdään paljon työtä. Minä tunnustan sen kaiken oikeaksi, minä
+ymmärrän, että sen niin täytyy olla, minä kunnioitan kaikkea oppia,
+tiedettä ja taidetta, jolla täällä Helsingissä on kotipaikka -- mutta
+minä tunnen, etten _minä_ tänne kuulu. -- Minä olen ikävä, raskas
+luonne, joka väsytän koko ympäristöni ainaisella valittamisellani ja
+kärsivillä kasvoillani. Mutta minä en voi sitä voittaa, sillä minä
+en voi olla itkemättä, kun tiedän kansani siellä kotona kärsivän.
+Maalla, sydänmaissa, pienissä oloissa, siellä on työalani. Minun
+täytyy saada antautua rakastamaan, uhrautua, elää muille ja unohtaa
+itseni... Sinä Eero, olet kultaperhonen, sinä voit nauttia elämästä ja
+iloita iloisten kanssa. Me olemme toistemme täydelliset vastakohdat
+ja meillä on epäilemättä molemmilla tehtävämme maailmassa. Sinä
+vaikutat suuressa, levität iloa iloisten joukkoon, minä toivon voivani
+lohduttaa surullisia... Meitä tarvitaan molempia. Sanotaan kyllä, että
+vastakkaiset luonteet muka sopivat yhteen. Voi olla. Mutta me kaksi, me
+emme sovi toisillemme. Sinun täytyy saada liidellä yläilmoissa -- minun
+vaipua kivenä maahan... Minkä me sille mahdamme... Voi Eero, pidätkö
+minua hulluna...? Olen varma siitä, että moni pitäisi...! Ethän naura
+minua?
+
+-- Kuinka voisin, Aili? lausui Eero vakavasti, miltei juhlallisesti.
+-- Sillä niin totisesti kuin tänä hetkenä, en ole vielä milloinkaan
+tuntenut.
+
+Uudella kiihkolla painoi Eero kyyneltyneet kasvonsa Ailin helmaan ja
+pusersi hänen käsiään rintaansa vastaan.
+
+-- Niin, Eero, kultani, sulje minut syliisi, rakasta minua!... Voi,
+miten tässä on hyvä... Tulen sitten aina muistamaan tätä aikaa,
+rakkauteni lyhyttä unelmaa... Kiitos kaikesta Eero... ja anna minulle
+kaikki anteeksi!
+
+Huoneessa oli jo aivan pimeä. Hiljaisuutta ei rikkonut risahduskaan.
+He istuivat äänettöminä. Ailin silmät painuivat umpeen. Pitkän ajan
+kuluttua hän heräsi niinkuin unesta.
+
+-- Eero, kuiskasi hän, -- sano, mitä ajattelet?
+
+Eero ei heti vastannut. Hän veti raskaasti henkeään ja virkkoi vihdoin
+ikäänkuin vaivoin:
+
+-- Olet oikeassa Aili, meidän täytyy erota... En tiedä, mistä se
+johtuu, mutta minäkin tunnen rinnassani tuon käskijän, jota minun
+_täytyy_ totella.
+
+Aili säpsähti. Hänen mielensä pimeni äkkiä pilkkosen pimeäksi. Itsehän
+hän oli keskustelun alkanut, vapaaehtoisestihan hän oli Eerosta
+luopunut. Mutta nyt kun hän häneltä kuuli, että hän suostui, tuntui
+hänen rinnassaan siltä kuin jotakin olisi särkynyt.
+
+-- Minä tiedän, jatkoi Eero, -- etten ketään ole rakastanut enkä ketään
+tule rakastamaan niin puhtaasti kuin sinua, Aili. Mutta... niin, miten
+sen sanoisin!
+
+-- Ei, ei, kuiskasi Aili kiihkeästi, -- ei sinun tarvitse selittää.
+Minä ymmärrän sinut. Mene vapaana etelään! Se on kai paras. Ja minä!...
+Minun täytyy nöyrtyä... Ah, se ei ole niinkään helppoa! Minun täytyy
+kirjoittaa kotiin... kertoa, että unelma on lopussa... pyytää anteeksi,
+rukoilla että saan palata kotiin niinkuin tuhlaajapoika... Ei vielä
+tänään... Vasta sitten kun sinä olet poissa. Minun _täytyy_. Minulla ei
+ole muuta neuvoa.
+
+Hänen äänensä katkesi. Ylenpalttisten tunteidensa valtaamana sortui hän
+sohvalle.
+
+-- Aili, Aili, armaani, pääsi Eerolta tukahutetusti, -- anna anteeksi.
+Voi miten paljon kärsimyksiä olen sinulle tuottanut!
+
+
+
+
+X.
+
+
+Eeron lähdettyä tuntui Ailista siltä kuin elämä olisi seisahtunut. Hän
+ei enää kyennyt kärsimäänkään. Kylmä kolkkous oli hänen ympärillään,
+ilo, onni ja nuoruus iäksi mennyttä. Hän ei toivonut elämältä mitään.
+
+Lääkäri kehoitti häntä lähtemään maalle. Mutta Kaarilaan ei hän
+saattanut mennä ja miten olisi hän muualla saanut aikansa kulumaan,
+ypöyksin synkkine ajatuksineen. Helsingissä oli sentään määrätty työ.
+Samaa työtä, jota hän kerran oli inhonnut, siunasi hän nyt, sillä se
+haihdutti hänen tunteitaan, se väsytti. Jota enemmän työtä oli ollut
+päivällä, sitä tervetulleempi oli hänelle ilta, sitä makeampaa oli
+hänen unensa.
+
+Illat hänelle olivatkin juhlahetkiä. Hän sai silloin olla yksin,
+ihmiset eivät kyselleet, eikä hänen tarvinnut hillitä itseään eikä
+näytellä. Se oli sanomaton huojennus. Hänen ajatuksensa olivat silloin
+ikäänkuin kokonaan poissa, ristiriidat vain kaukaista unta. Hän
+laskeutui pehmeään vuoteeseensa, nautti hiljaisuudesta ympärillään ja
+nukkui. Ja kun hän aamulla heräsi ja ajatus taas rupesi toimimaan,
+niin näki hän edessään elämänsä uran loppumattoman suorana ja pitkänä
+viivana, niinkuin yksinäinen kulkija talvella ajaessaan järven selkää
+katselee edessään olevaa viittatietä: jää on sileää, hiljaista
+juoksua tekee hevonen, ei tule ketään vastaan, maisema ympärillä on
+valkeanharmaa, tyyni ja puhdas...
+
+Mutta kevään mukana rupesi hänen rauhansa horjumaan. Hänet valtasi
+ääretön koti-ikävä. Jota valoisammiksi päivät kävivät ja jota enemmän
+hanki suli, sitä enemmän se kasvoi, vaikka hän taisteli sitä vastaan.
+Vihdoin päätti hän kirjoittaa äidille ja Pekalle, kertoa kaikki ja
+pyytää, että he ottaisivat hänet takaisin kotiin.
+
+Ja odottaessaan vastausta kirjeeseensä, oli kuin valonsäde olisi
+tunkeutunut hänen elämäänsä: hänen rinnassaan alkoi kyteä toivon kipinä.
+
+Hän ei kuitenkaan saanut kirjeeseensä vastausta. Äiti kyllä kirjoitti,
+mutta muista asioista, ja Pekka vaikeni itsepintaisesti. Tämä
+kaikki oli aivan selittämätöntä, Aili ei ymmärtänyt, miten hän sen
+käsittäisi. Hän raivostui, vimmastui ja kävi yhä alakuloisemmaksi
+ja levottomammaksi. Varsinkin niinä päivinä, jolloin postin piti
+tulla Kaarilasta, oli odotus aivan sietämätöntä. Tavallisesti hän
+silloin huusi Maijan luokseen ja rupesi häneltä kyselemään, millaista
+Kaarilassa oli ollut jouluaikana. Heistä oli Maijan kanssa tullut
+erinomaisen hyvät ystävät.
+
+Niin oli Aili yhtenäkin iltapäivänä pitkän aikaa levännyt sohvalla
+heidän huoneessaan, miettien, mitä tämä kaikki saattoi tietää.
+
+Oli kirkas kevätilta. Avoimesta ikkunasta tunki huoneeseen raikas,
+viileä ilma. Pihasta kuului naurua ja lasten ääniä. Aili nousi, likeni
+ikkunaa ja huusi Maijaa nimeltä.
+
+-- No? tuli vastaukseksi.
+
+Ja hetkisen perästä seisoi Maija hänen edessään punaposkisena ja
+reippaana.
+
+-- Saivat minut houkutelluksi kanssaan palloa lyömään, selitti hän
+nauraen ja lisäsi sitten nuhtelevasti: -- Kuulehan Aili, joko sinä nyt
+taas ajattelet sitä kirjettä? Saat nähdä että se tulee!
+
+-- Niin, jospa tulisi!... Mutta sitä sinä jo niin monta kertaa turhaan
+olet ennustanut. Ei, minä en ymmärrä tätä!... Nyt minä olen sen asian
+päättänyt: minä kirjoitan ensi postissa ja ilmoitan, että minä tulen
+Kaarilaan kaikista heidän kielloistaan huolimatta. Tahdon heidät nähdä
+omin silmin, ajakoot sitten pois, jos...
+
+-- No niin, sehän on kaikista viisainta. Eiväthän he sinua poiskaan
+voi ajaa... Nämä ovat Pekan vehkeitä. Äiti sinua kovasti ikävöi, mutta
+tiedäthän, että hän sokeasti tottelee Pekkaa, jos Pekka oikein rupeaa
+jotakin tahtomaan. Ja tässä suhteessa oli hän aivan järkähtämätön...
+
+-- Sanot että Pekka oli muuttunut?
+
+-- Sanon, sillä muuttunut hän oli. Oli laihtunut ja antanut partansa
+kasvaa. Näytti niin vanhalta -- tai oikeastaan miehekkäältä. Yleensä
+hän oli kaunistunut aika lailla.
+
+-- Mutta mieleltäänkin?
+
+-- Kyllä hän oli mieleltäänkin muuttunut, mutta ei edukseen. Hän oli
+kaiket päivät synkkä kuin ukkospilvi, puheli vielä vähemmin kuin ennen
+eikä milloinkaan laskenut kuivaa leikkiään. Äiti sanoi hänen olevan
+sinulle silmittömästi suutuksissa. Mutta mitä sinä siitä: joka syyttä
+suuttuu, se lahjatta leppyy.
+
+-- Hän ei syyttä ole minulle suutuksissa! huoahti Aili.
+
+-- Älä hulluttele, pitihän sinun päästä Helsinkiin!
+
+-- Oliko hän todellakin tilannut Runebergin ja Shakespearen teokset?
+
+-- Sano nyt muuta! Äkkiä ruvennut kiihkeästi rakastamaan kirjallisuutta
+ja pitämään Heinen kuvaa pöydällään.
+
+Maija purskahti nauruun ja hypähti kevyellä ponnistuksella sängyn
+päädylle istumaan.
+
+-- Jaa, jaa ne läksyt, muisti hän äkkiä, pisti sormet tukansänkensä
+läpi ja laskeusi takaisin lattialle.
+
+Hetkisen hän siinä seisoi vakavana tuijottaen eteensä, mutta heilautti
+sitten käsivarsiaan, valoisan hymyn valuessa kasvoille. -- Mutta vuoden
+päästä! Silloin ei ole pitkä matka valkeaan lakkiin!
+
+-- Sinä onnellinen! sanoi Aili hiljaa ja laski kätensä hänen kaulaansa.
+
+-- Älä sinä turhia! Yhtä onnellinen sinä olet!
+
+Ja Maija otti häntä kiinni vyötäisistä ja nosti hänet hyvän kappaleen
+ylös lattiasta.
+
+Vielä samana iltana kirjoitti Aili Kaarilaan, että hän nyt aikoo jättää
+Helsingin ja tulla kotiin. Viikon päästä loppuvat hänen tuntinsa ja
+hiukan myöhemmin saattaa hän päästä vapaaksi pankista. Hän tulee
+kaikista kielloista huolimatta. "Ajakaa sitten pois jos tahdotte."
+
+Tähän kirjeeseen tuli Pekalta seuraava vastaus oikein
+sisäänkirjoitetussa kirjeessä.
+
+    "Olet kauan saanut odottaa vastausta kirjeeseesi huhtikuun 8
+    p:ltä. En ole voinut sinulle ennen kirjoittaa, sillä minun on
+    pitänyt miettiä, mitä kirjoittaisin.
+
+    Ymmärrän täydellisesti, ettet viihdy kaupungissa. Sillä sen
+    mielestä, joka on maalla kasvanut, on kaupunkielämässä aina
+    jotakin tyhjää ja pintapuolista. Mielelläni sanoisin "tervetuloa"
+    jo äidinkin tähden, joka koko talven on sinua ikävöinyt. Mutta
+    minun täytyy olla suora. Saat sitten itse päättää, tuletko vai
+    etkö.
+
+    Hämmästyt varmaankin kovasti, mutta asian laita on se, että
+    jo kauan olen rakastanut sinua en yksin sisarenani. Pelkäsin
+    matkaasi Helsinkiin, sillä minä arvasin, kuinka kävisi. Kun
+    sitten kirjoitit kihlauksestasi, niin ilostuinhan minä toiselta
+    puolen onnestasi, vaikka taas toiselta puolen tunsin, että minun
+    onneni siitä sai kuoliniskun. Se oli vaikea aika. Minun olisi
+    ollut mahdotonta silloin nähdä sinua täällä kotona. Sentähden
+    kielsin sinua tulemasta. Tiedän, että se oli pahasti tehty, mutta
+    ihminen on itsekäs, en saanut tunnettani voitetuksi, vaikka
+    kuinka taistelinkin vastaan. Voit ehkä suoda minulle anteeksi,
+    jos tiedät, että minä juuri niihin aikoihin suuresti kärsin.
+
+    Olen kauan epäillyt, sanoisinko sinulle tätä kaikkea nyt, kun ei
+    sydämeni haava vielä ole ehtinyt mennä umpeen. Mutta sinä pakotat
+    itse minut siihen. Täytyyhän minun olla suora.
+
+    Sinä kysyt, enkö tahdo sinua toverikseni. "Me suunnittelisimme
+    yhdessä viljelyksiä, kävelisimme metsissä ja soutelisimme
+    järveä niinkuin entisinä aikoina. Me toimittaisimme Kaarilan
+    alueelle koulun -- se kävisi helpommin nyt, kun saamme muutaman
+    sadan arpajaiskomitealta --, me koettaisimme tehdä Kaarilan
+    kansan onnelliseksi." Sinä lausut sanoillasi toivomuksia,
+    jotka minullekin ovat mitä rakkaimpia. Mutta minä olen niitä
+    luonteita, jotka tahtovat kaikki tai ei mitään. En voi tyytyä
+    sinuun sisarena. Miehenä ja vaimona meidän yhdessä täytyy uhrata
+    elämämme Kaarilalle, tai täytyy jommankumman meistä ikipäiviksi
+    luopua Kaarilasta.
+
+    Nyt tiedät kaikki. Voit itse päättää mitä teet. Jos luulet, että
+    voit minua rakastaa, niin kirjoita ja määrää päivä jolloin tulet,
+    niin olen sinua vastassa asemalla.
+
+                                                    Pekka."
+
+Aili oli kuin pilvistä pudonneena. Hänen täytyi nauraa. Pekka hänen
+miehekseen, hän Pekan vaimoksi! Sellaista mahdollisuutta ei hän ollut
+tullut ajatelleeksi. Hänen piti itseltään kysyä, näkikö hän unta vai
+elikö hän todellisuudessa. Pekka kirjoittaa hänelle kosimakirjeen!
+Jotakin niin sanomattoman hullua!
+
+Kului pari päivää ennenkuin hän tottui pitämään tuota kummallista asiaa
+mahdollisuutena. Ja seuraavat päivät hän käveli kuin unissaan. Välistä
+olivat ajatukset aivan sekaisin, hänen täytyi koota kaikki voimansa
+ennenkuin hän pääsi takaisin järkiinsä.
+
+Miten Pekka, tuo umpimielinen luonne, olikaan mahtanut kärsiä! Aili
+kärsi hänen kanssaan, kun hän vain sitä ajatteli. Hänen mielensä kävi
+yhä vakavammaksi ja surullisemmaksi. Hänen oli Pekkaa niin sanomattoman
+sääli.
+
+Hän siirsi vastauksensa päivästä päivään ja pakeni yksinäisyyteen
+ajattelemaan. Vihdoin tuli taas päivä, jolloin posti läksi Kaarilaan ja
+hän tunsi, että hänen piti tehdä päätös.
+
+Hän ei ollut nukkunut koko yönä, ja heti pankista päästyään kiirehti
+hän kävelemään kaupungin syrjällä olevaan puistoon. Kevät oli tullut
+tavattoman nopeasti. Oli lämmin päivä, kaduilla vilisi vaaleisiin
+puettuja herroja ja naisia keveissä kesähatuissa. Puistossa vihannoivat
+nurmikot, vanhat puut olivat hiirenkorvalla, kiiltävänä lepäsi
+laaksossa lampi ja tyynenä uiskenteli pinnalla joutsen, antaen valkean
+kuvansa päilyä veden kalvossa. Aleneva aurinko valoi hohdettaan ilmaan,
+joka tuoksui.
+
+Aili valitsi syrjäiset polut ja likeni etäisimpiä kumpuja. Kuinka Pekka
+oli mahtanut kärsiä, Pekka, hänen veljensä... Hän oli häntä jo kauan
+rakastanut. Ehkä jo lapsena, kun he yhdessä leikkivät.
+
+Totta oli, että he silloin olivat olleet erottamattomat ystävät.
+Yhdessä he olivat myyrineet hiekkaläjillä, leiponeet savikakkuja ja
+keksineet jos jonkinlaisia leikkejä. Miten monesti Pekka oli ottanut
+hänet syliinsä ja kanniskellut häntä, kun hän väsyi... Kuinka Pekka
+aina oli pitänyt hänen puoliaan ja suojellut häntä, jos mahdollinen
+vaara uhkasi!
+
+Aili istuutui penkille, antoi katseensa liidellä pitkin vihannoivia
+nurmia ja muisteli entisiä aikoja. Pienet tapaukset, joita ei hän
+milloinkaan ennen ollut huomannut, johtuivat nyt hänen mieleensä...
+Kuinka kerran isä oli aikonut lähteä kirkolle ja ottaa Pekan mukaansa,
+mutta Pekka oli ruvennut itkemään ja sanonut, ettei hän lähde, jollei
+Aili pääse... Ja liikutettuna poikasen pyynnöistä oli isä todellakin
+ottanut Ailin mukaan. He olivat sitten Pekan kanssa istuneet isän
+kääsien takana.
+
+Kerran kesällä... Oli juhannusaatto ja talo oli koristeltu lehvillä.
+Iltapäivällä tuli vieraita, muiden muassa muuan kauppias, joka
+tavallisesti toi mukanaan tuliaisia lapsille. Aili ja Pekka olivat
+vieneet vieraansa tupaan, jonka permannolle oli levitetty tuoreita
+heiniä, ja siellä he nyt piehtaroivat, nakerrellen kauppiaan tuomia
+vesirinkelejä... Pekka oli sinä päivänä saanut uudet saappaat
+ja Aililla oli uusi, sinisenkirjava pumpulihame... He rupesivat
+leikkimään panttileikkiä. Tuli sitten sellainen tapaus, että Pekan
+panttinsa lunastukseksi piti ajaa ulos tuvasta kaikki ihmiset siinä
+järjestyksessä, jossa hän heistä piti -- nimittäin jättää sen
+viimeiseksi, josta hän piti enimmin... Pekka joutui suuresti hämilleen,
+mutta malttoi mielensä ja ajoi ensin suurella melulla ulos piian,
+joka sattumalta oli tullut tupaan. Sitten sai lähteä Maija, joka oli
+joukosta nuorin ja joka oikeastaan armosta oli otettu koko leikkiin.
+Kaikista viimeksi lähtemään määrättiin Aili...
+
+Hänen täytyi hymyillä läpikäydessään noita muistoja. Ne olivat niin
+kirkkaat ja heleät... Sittemmin oli heidän välinsä kyllä muuttunut.
+Pekka oli ollut paljon poissa. Aili oli sulkeutunut itseensä ja käynyt
+maailmalle katkeraksi. Hän oli ruvennut kaipaamaan pois Kaarilasta.
+
+Sitten oli Eero tullut, Eero, joka nyt vapaana asteli etelässä! Aili
+ajatteli häntä tyynesti, tuntematta tuskaa tai surua. Kummallista,
+miten pian hän olikaan saattanut hänestä luopua! Mutta syynä oli se,
+että kaipaus maalle niin kokonaan oli täyttänyt hänen rintansa. Hänessä
+ei ollut sijaa millekään muulle.
+
+Kuinka hyvin hän ymmärsi Pekan!
+
+Mutta tulla hänen morsiamekseen, hänen vaimokseen! Päätöksen täytyi
+pian tapahtua.
+
+Hänen rintansa täytti outo tuska, tunne, jonka hän kerran ennen oli
+tuntenut -- eräänä syysiltana, kun hän Seppälän aholla oli kohdannut
+Pekan... Oli syksy, lehdet rapisivat puista... joutsenparvi liiteli
+heidän päittensä päällitse ja aurinko kultasi valkeat siivet. Ympärillä
+oli sydänmaan suuri yksinäisyys. Silloin olivat heidän sielunsa
+koskettaneet toisiaan. Aili oli pelästynyt. "Pekka, oletko veljeni?"
+oli hän huudahtanut. Hän muisti sen niin selvään. Ja nyt hän myöskin
+sen ymmärsi.
+
+Kihlautua Pekkaan -- se on kihlautua Kaarilaan, sydänmaahan,
+yksinäisyyteen, kihlautua työhön, huoleen, kansaan suruineen ja
+iloineen...
+
+Aili säpsähti ja sulki kätensä ristiin. Kylmä väre pöyristytti hänen
+ruumistaan, selittämätön juhlallisuuden tunne hänet valtasi.
+
+Hän pyyhkäisi kiireesti pois kyynelen poskeltaan, nousi ja alkoi
+hitaasti astella eteenpäin.
+
+-- Auta minua Jumala, sano minulle, mitä minun tulee tehdä!
+
+Hän tunsi, että jos hän luopuu Kaarilasta ja Pekasta, niin hänen
+mieleensä jää kamala tyhjyys. Hän ei viihdy missään muualla kuin
+Kaarilassa, häntä ei kukaan muu ymmärrä kuin Pekka, tuo hyvä,
+luotettava ja puhdassydäminen Pekka...! Ehkä tämä, mitä hän nyt tuntee,
+onkin rakkautta.
+
+Tunnin kuluttua lähtee juna. Kirje voi vielä ehtiä. Kiireesti Aili
+alkoi astua kaupunkia kohti. Hän meni suoraan rautatieasemalle,
+hankki paperiarkin, kirjekuoren ja lyijykynän ja kirjoitti, nojaten
+ikkunanpieleen: "Kiitos kaikesta! Minä tulen. Ole lauantai-iltana
+vastassani asemalla. Aili."
+
+Hän liimasi hermostuneesti kiinni kirjekuoren ja riensi
+kirjelaatikolle. Vielä siinä hänet valtasi epäilys ja hänen piti koota
+ajatuksensa:
+
+Enhän ole kevytmielinen, tiedänhän että tämä on ainoa, joka minua voi
+tyydyttää. Auta Jumala, että Pekkakin tulisi onnelliseksi!
+
+Kirje putosi laatikkoon.
+
+Oli kuin kivi olisi langennut Ailin sydämeltä. Hänen rintaansa
+laskeutui tyyni, turvallinen tunne, rauha, jota ei hän milloinkaan
+ollut tuntenut. Hänellekin saattoi varmaan vielä olla iloa ja onnea
+maailmassa. Nyt hän sen tunsi.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Aili, by Maila Talvio
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56825 ***
diff --git a/56825-8.txt b/56825-8.txt
deleted file mode 100644
index 45e7532..0000000
--- a/56825-8.txt
+++ /dev/null
@@ -1,6207 +0,0 @@
-The Project Gutenberg EBook of Aili, by Maila Talvio
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
-other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
-whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
-the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
-www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
-to check the laws of the country where you are located before using this ebook.
-
-
-
-Title: Aili
-       Kertomus
-
-Author: Maila Talvio
-
-Release Date: March 24, 2018 [EBook #56825]
-
-Language: Finnish
-
-Character set encoding: ISO-8859-1
-
-*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK AILI ***
-
-
-
-
-Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
-
-
-
-
-
-
-
-
-AILI
-
-Kertomus
-
-
-Kirj.
-
-MAILA TALVIO
-
-
-
-
-
-Porvoossa,
-Werner Söderström,
-1897.
-
-
-
-
-I.
-
-
--- Minä väitän, että lumi jo on sulanut. Entä sinä? Lyödäänkö vetoa?
-
--- Minä olen aivan samaa mieltä kuin sinä. Viime päivinä on satanut
-paljon.
-
--- Emme siis voi lyödä vetoa!
-
--- Mutta jos minä sanon, ettei se ole sulanut. Mitä pannaan?... Jos
-sinä voitat, niin...
-
--- Sinun pitää minulle esimerkiksi ommella jotakin... ja minä...
-
--- Annat minulle jonkun kirjan!
-
--- Hyvä.
-
-He naurahtivat, ojensivat toisilleen kätensä ja läksivät rientämään
-ylös mäkeä. Päästyään harjulle, suuntasivat he paikalla askeleensa
-sinne, missä oli äkkijyrkin kohta.
-
--- Minä olen voittanut, minä olen voittanut! riemuitsi Aili.
-
-Rotkon pohjalla näkyi todellakin vielä läjä liankarvaista lunta. Tiheät
-puut ja suuri kivilohkare estivät päivän säteitä milloinkaan pääsemästä
-sinne.
-
--- Kummallista! sanoi Eero. -- Minkä kirjan tahdot?
-
--- Sen saat sinä päättää. Minkä vain annat.
-
-Aili taipui kiireesti taittamaan kellastunutta heinää maantienlaidasta.
-Hänen poskensa hehkuivat ja sitä ei hän tahtonut näyttää. Heidän
-ympärillään leveni laaja näköala: vihreään vivahtelevia metsäisiä
-harjanteita, joiden ääriviivat tasaisina kaartuivat taivasta vastaan,
-siellä täällä vettä tai jokunen asumus ja maantie, joka ponnisti ylös
-ahteita, pian kadotakseen laaksojen peittoon, sitten taas sukeltaakseen
-esiin mutkikkaana kuin luikerteleva mato. Mäen alla oli torppa.
-
-Miten monta kertaa Aili jo tänäkin vuonna oli seisonut siinä
-Kiutun mäellä antaen silmänsä seurata puunlatvojen sorjia
-muotoja. Maaliskuusta asti oli hän miltei joka päivä tehnyt sinne
-toivioretkensä, nähdäkseen kevään kehkeytymistä. Sillä sieltä saattoi
-kaikista parhaiten seurata, miten mättäät paljastuivat, miten lumi
-metsästä aleni ja mihinkä karvaan puut milloinkin pukeutuivat. Veljensä
-Pekan kanssa oli hän kevättalvesta retkeillyt hankia myöten kauas
-saloille. Pekka oli hänelle kertonut suunnitelmiaan, selittänyt miten
-hän viljelyksensä järjestäisi, miten ojittaisi suot, mitä kylväisi
-mihinkin paikkaan. Kiutun mäelle näkyivätkin kaikki Kaarilan maat. He
-olivat istuneet kivellä päiväpaisteessa. Ja Pekka oli puhunut tyynellä
-äänellään ja tehnyt levollisia liikkeitään vainioita ja niittyjä kohti,
-Ailin ajatusten usein ladellessa kaukana muilla mailla.
-
-Eeron tultua Kaarilaan oli Aili hänestä saanut uskollisen toverin.
-Teiden vielä ollessa huonoja, ei hän saattanut käyttää polkupyöräänsä,
-ja niin he tekivät pitkiä jalkamatkoja, huolimatta kelirikoista
-ja epävakaisista ilmoista. He kävivät "katsomassa kevääntuloa",
-niinkuin he nimittivät retkiensä tarkoitusta. Kiutun mäki oli ensinnä
-paljastunut lumesta. Sen rinteiltä olivat he löytäneet ensimmäiset
-vuokot. Ja koivun kylkeen mäen harjalla oli Eero eräänä lämpöisenä
-iltana piirtänyt heidän nimensä. Mutta syvällä rotkossa mäen alla
-löytyi vielä lunta. Ja sen sulamista kävivät he nyt miltei joka päivä
-katsomassa.
-
-Eero oli asettanut pyöränsä puuta vastaan. Hän oli urheilupuvussa:
-lyhyet housut, matalat kengät ja takin alla pehmeä paita, jonka
-alaskääntyvää kaulusta piteli punainen, sidottu silkkiliinanen. He
-seisoivat äänettöminä pitkän aikaa. Ajatukset palasivat vähitellen
-siihen uomaan, jossa ne olivat liikkuneet ennenkuin he olivat ruvenneet
-kiistelemään lumesta Kiutun mäen rotkossa.
-
--- Ei, katkaisi Eero äkkiä hiljaisuuden, paljastaen päänsä ja antaen
-ilman hivellä otsaansa, -- en olisi ikinä aavistanut että kevät
-maalla voi olla näin ihana. Olen aina kuvitellut elämän tällaisessa
-sydänmaassa sietämättömäksi paitsi juuri kesällä. Tämä toukokuu täällä
-on mieleni muuttanut: olen täällä nuorentunut, voinpa sanoa uudesta
-syntynyt. Tänne luonnon helmaan olisin voinut ennenkin tulla, sensijaan
-että olen istunut kevätkauden ummehtuneessa Helsingissä.
-
--- Niin, mikset ole tullut! hymähti Aili ja nosti hetkiseksi päätään.
-
-Hän oli astellut pää kumarassa. Maalaamattomalla kepillä, jota hän piti
-kädessään, huiski hän tuontuostakin ilmaa tai kosketteli tietä.
-
--- Niin, miksen ole tullut? toisti Eero. -- En ole tietänyt tulla
-enkä kai nytkään olisi osannut täällä nauttia, enkä olisi päässyt
-osalliseksi luonnon salaisuuksista, jollet sinä olisi minua opastanut.
-Kas, emo Luonnolla on ihana aarreaitta, mutta avaimia siihen on hän
-jakanut ani harvoille. Sinut, Aili, on hän tehnyt uskotukseen.
-
-Hän käänsi tyttöön kasvonsa, jotka olematta säännölliset olivat
-sangen kauniit. Kalpea ihonväri oli otsalla valkoinen ja siitä alkoi
-pehmoinen, ruskea tukka. Nenä oli päästään hiukan pyöreä, huulet
-paksuhkot, ylähuulessa parranuntuvia. Silmät olivat ruskeat ja ne ne
-omituisella loistollaan hallitsivat koko hänen olentoansa. Niissä oli
-jotakin kummallisen verhottua, pohjatonta.
-
-Tyttö ei kääntänyt katsettaan tiestä, jota hän asteli. Hänen
-sieraimensa hiukan värisivät, muutoin ei mikään hänen kasvoissaan
-ilmaissut mielenliikutusta. Valkea huivi oli sidottu niskaan sillä
-lailla että päät valuivat olkapäille, otsalta oli se sileänä kuin
-nunnan päähine.
-
--- Sanot, alkoi hän hitaasti, -- että omistan avaimen... Niin, minä sen
-omistan, avaimen luonnon salaisuuksien valtakuntaan. Se onkin ainoa
-aarteeni...
-
-Viime sanat kuiskasi hän kiihkeästi ja nosti päätään. Eero seurasi
-häntä ihastunein katsein. Oli hetken äänettömyys. Tyttö jatkoi:
-
--- Mutta minä en ole tyytyväinen sittenkään, tahdon pois, en tiedä
-minne... Miksi tahdon pois? Olenhan onnellinen, äiti, Pekka, kaikki
-ovat minulle niin hyvät kuin kuuluisin taloon omana lapsena. Ja minä
-kiittämätön olento...
-
--- Kuinka hyvin sinut ymmärrän! huudahti Eero. -- Se on niin
-luonnollista, sillä olethan nuori: sinun täytyy saada nähdä hiukan
-ulommaksi kotinurkkia, päästä nauttimaan maailmasta ja elämästä...
-
-Kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa jatkoi tyttö ikäänkuin omia
-ajatuksiaan selvittääkseen:
-
--- Vasta kolme viikkoako sinä Eero olet ollut Kaarilassa...? Niin,
-ei sitä ole enempää. Mutta kaikki on muuttunut. Sinä tulit Helsingin
-rikkaasta elämästä yksinäisyyteemme, kerroit kaikista riennoista
-ja pyrinnöistä siellä. Olinhan kyllä sanomalehdissä lukenut tuosta
-kaikesta, mutta itse olin aina jäänyt loitolle... Varsinkin kun sinä
-kerroit taistelusta, jota siellä käydään suomalaisuuden oikeuksien
-voittamiseksi, niin minä heräsin ikäänkuin unesta... Täällä koko
-pitäjässä puhuu herrasväki ruotsia, enkä ollut tullut ajatelleeksikaan
-että olisi toisin, vaikka kyllä aina olen rakastanut kansaa. Ja kansa
-on näillä mailla tottunut kuulemaan säätyläisten puhuvan ruotsia.
-Kerran esimerkiksi kun eräässä talossa kirkonkylässä oli kesävieraana
-muuan professorin perhe ja minä kysyin isäntäväeltä, mimmoista väkeä he
-olivat, niin sain vastauksen: "olivathan ne niin ystävällisiä, hyviä
-ihmisiä ja olivathan ne muuten ihan kuin herrasväkeä, mutta puhuivat
-suomea!" Eikö se nyt ole kuvaavaa?
-
-Eero nauroi.
-
--- Ja minäkin, kuinka olen voinut elää niin sokeana? jatkoi Aili. --
-Sitä ei enää voi auttaa. Mutta nyt on minuun syttynyt tarve rakastaa
-kansaani entistä enemmän, minä tahdon jotakin tehdä sen hyväksi,
-vaikuttaa... Mutta samalla minä täällä ikävöin niin sanomattomasti.
-Tahdon pois. Miksi ja minne? Täällähän juuri on kansani. Tänne pitäisi
-minun siis jäädä...!
-
--- Kyllä. Tänne sinun pitääkin jäädä, mutta ensin täytyy sinun hiukan
-saada nähdä maailmaa, nauttia elämästä. Katso, nuoruus sitä vaatii...
-En ole taitanut tulla sitä sanoneeksi, mutta olen usein ajatellut,
-että Helsinkiin sinun pitäisi päästä joksikin aikaa. Ethän vielä ole
-pääkaupunkia edes nähnyt.
-
-Aili säpsähti.
-
--- Helsinkiin! sanoi hän ja silmät loistivat.
-
--- Niin juuri. Olet nyt kahdenkymmenen kahden vanha, mutta nuoruutta ei
-sinulla oikeastaan koskaan ole ollut samassa merkityksessä kuin muilla.
-Eikö totta?
-
--- Kuinka niin...?
-
--- Oletko edes koskaan oikein tarpeeksesi tanssinut...? Nuoruus vaatii,
-että ihminen joskus saa heittäytyä hillitsemättömän ilon valtaan,
-oikein täysin siemauksin juoda elämän maljasta... Oletko koskaan sitä
-tehnyt...?
-
-Aili mietti.
-
--- En sillä tavoin. Ja jos Helsinkiin pääsisinkin, niin en itse asiassa
-tiedä, osaisinko siellä nauttia. Täällä kotona nautin metsästä,
-keväästä... Mutta Helsingissä, vieraitten ihmisten joukossa, mistä
-siellä nauttisin...?
-
--- Sepä oli kysymys, verraton kysymys! Tietysti konserteista,
-teattereista... Menenpä niin pitkälle että tanssiminen -- ajattele:
-sileä, suuri permanto ja hurmaavat valssin sävelet -- suuresti tulisi
-sinua huvittamaan!
-
-Aili hymyili niinkuin hymyillään mahdottomuudelle. He astuivat alas
-mäkeä, poikkesivat valtatieltä ja tulivat portille, josta polku vei
-torpalle metsässä.
-
--- Ehkä huvittaisi, sanoi Aili, -- tanssinhan mielelläni. Mutta ei
-ajatella sitä. Huviretkiin ei nyt ole varaa. Tuletko Niemelään?
-
-Vastaamatta avasi Eero portin ja jatkoi:
-
--- Minäpä alan puuhata ja saat nähdä että lupa tulee. Olen minä
-eläessäni ajanut läpi vaikeampiakin asioita.
-
-Eero puhui kiihkeästi, voitonvarmuudella. Aili nauroi, se vain
-kiihdytti Eeroa. Äkkiä lensi hänen päähänsä tuuma, ja hän näpäytti
-sormiaan niinkuin hänen tapansa oli sellaisissa tilaisuuksissa.
-
--- Marraskuun lopulla panee Osakunta toimeen arpajaiset
-kansansivistyksen hyväksi syrjäisillä seuduilla. Juuri niihin sinun
-pitää tulla. Minä pyydän sinut paikalla masurkkaan. Saanko kunnian...
-
-Kohteliaalla kumarruksella, aivan kuin tanssisalissa kääntyi hän
-Ailin puoleen. Ilme hänen kasvoillaan oli kokonaan muuttunut. Hän
-oli sinä hetkenä ikäänkuin riisunut maalaisnaamarinsa ja pukeutunut
-kaupunkilaisasuunsa. Ailin seuraavat sanat palauttivat hänet taas
-entiselleen.
-
--- Kiitos, kiitos -- valitettavasti minä en osaa masurkkaa.
-
--- No, minä opetan sinulle! Saat nähdä että tulet tanssimaan aivan
-erinomaisesti. Ah, millä ylpeydellä minä sinua sitten vien!
-
--- Hyvä. Jos nyt siis opin masurkkaa, jos syksyyn asti eletään, jos
-Helsinkiin pääsen ja niihin arpajaisiin tulen -- niin sitten tanssitaan
-yhdessä se masurkka.
-
-Ailin äänessä oli niin paljon epäilystä, ettei siinä olisi voinut
-enempää olla jos hänelle olisi esitetty mikä mahdottomuus tahansa.
-Tutunomaisesti avasi hän tuvan oven ja astui edellä sisään.
-
--- Kas, Aili neiti itse! pääsi emännältä iloisena huudahduksena.
-
-Hän tahtoi viedä vieraat kammariin, mutta heidän erityisestä
-pyynnöstään jäätiin tupaan. Eero istuutui penkille ja nosti syliinsä
-pikku tytön, joka oli leikkinyt lattialla. Aili otti taskustaan kirjeen.
-
--- Tulin oikeastaan muoria tapaamaan, sanoi hän. -- Kai hän on kotona?
-
--- Tuollahan se lienee uunilla. Kuule, tule sieltä alas, neiti on
-täällä... Se on taas näihin aikoihin ollut niin kipeänä. Aiottiin
-sunnuntaina viedä vaivaistalolle, mutta jaksaneeko tuo kärryissä olla,
-kun ei rekikelin aikaan tullut viedyksi.
-
-Tamppuihin kääritty olento kömpi voihkien alas uunilta. Aili talutti
-hänet penkille ja istuutui hänen viereensä.
-
--- No, mitä nyt kuuluu?
-
--- Mitäs muuta kuin tätä vanhuutta ja huonoutta.
-
--- Mutta kunhan vaan jaksatte vaivaistalolle, niin tulee parempi
-ollaksenne. Siellä on lääkärinhoitokin likellä. Ja minä olen mukaanne
-kirjoittanut kirjeen johtajattarelle. Hän on hyvä ihminen.
-
--- Eikö muori mielellään menisi? kysyi Eero.
-
--- Eipä taitaisi mennä, on jo tottunut tähän elämään täällä, kun koko
-ikänsä on tässä ollut.
-
-Muori ei puhunut mitään. Aili taputti hänen kättään ja lohdutteli:
-
--- Ei nyt ensinkään pidä huolehtia. Kirkonkylään tullessa käyn aina
-teitä katsomassa ja käyväthän nämä kotiväetkin silloin tällöin.
-
--- Ja tässä olisi vähän kahviin, sanoi Eero ja pisti hänen käteensä
-hopearahan.
-
-Eukko heltyi siunaamaan hyvää nuorta maisteria. Sillaikaa tervehti Aili
-torpan tytärtä, joka oli tullut tupaan.
-
--- Tässä se on leikkitoverini Olka, esitteli hän Eerolle.
-
-Punastuen niiasi tyttö ja pyyhittyään kätensä esiliinaan ojensi sen
-Eerolle. Hän oli punaposkinen ja roteva kuin itse terveys. Hymyillessä
-tuli leukaan kuoppa. Hiukset olivat palmikkoina käärityt pään
-ympäri. Kun hän ujosti avasi suuret ruskeahtavat silmänsä, oli hänen
-olennossaan jotakin sanomattoman viehättävää. Hymyillen Eero tarkasti
-häntä.
-
--- Mitä kuuluu? kysyi hän, kun äänettömyys alkoi ruveta painamaan.
-
--- Ei mitään liikaa.
-
--- Sinun pitää pian käydä meillä, sanoi Aili ja laski kätensä hänen
-olkapäilleen. -- Naapurit ollaan, mutta sinua ei koskaan näe Kaarilassa
-ja ennen sitä joka päivä oltiin yhdessä.
-
-Hetken kuluttua lausui Aili jäähyväiset. Emäntä tahtoi kyllä
-välttämättömästi pidättää vieraat kahvilla: pannu oli jo tulella,
-oliko nyt niin kiire. Mutta Aili syytti illan tuloa. Emäntä ja
-Olka saattoivat vieraita ulos. He tahtoivat nähdä maisterin ajavan
-"velhonsiivellään".
-
--- Onpas siinä aika veikale, päivitteli emäntä. -- Jo sitä nyt sentään
-metsäkyläläinenkin alkaa tottua, niitä kun kesäiseen aikaan yhtämittaa
-hurisee tästä ohitse. Mutta ensi kerran kun näin, niin ihan luulin
-paholaisen irti päässeen.
-
--- Ja minulta, nauroi Olka, silmien veitikkamaisen arasti seuratessa
-nuorta maisteria, joka nousi polkupyörälleen, -- oli hevonen karata
-Kiutun mäessä, kun ensi kerran tuli tuollainen vastaani...!
-
-Emäntä jäi portille, karkeat kädet aitaan nojautuneina. Olka läksi
-vielä kappaleen matkaa Ailia saattamaan. Valkolakkinen nuorukainen
-kiiti jo kaukana. Keväinen päivä näytti lämmöllään hivelevän maita,
-jotka vasta olivat kuivaneet kirren jäljeltä. Laihojen vihanta oli
-verestä, metsä hiirenkorvalla, pientareilla kohosi nuori koiranputki ja
-punertavat nokkoset, kellertävää hiekkaa oli vasta levitetty tielle.
-Kymmenet kiuruset ylenivät ilmassa, kaikkialla tuoksui. Pilvetkin
-alkoivat hajota, niiden lomitse pilkotti jo sininen taivas. Jokainen
-puu tuntui vapisevan kuin unelmien vallassa, lehto lupasi iloa ja onnea.
-
--- No, Olka, virkkoi Aili, kun he hetken olivat olleet ääneti, -- onko
-se totta mitä kerrotaan?
-
-Polttava puna lensi tytön kasvoille ja totisena hän vastasi:
-
--- Ihmiset puhuvat paljon! Ei niihin ole uskomista.
-
--- Mutta eiväthän he mitään pahaa ole puhuneet, vain sanoneet että
-Niemelän Olka taitaa olla morsiamena. Minä oikein ilostuin, kun sen
-kuulin. Älä toki noin pahastu, Olka kulta!
-
-Tyttö oli vetänyt huivin silmilleen, niin ettei kasvoja voinut nähdä.
-
--- Mitä siitä, jatkoi Aili, -- että hän on vain renki! Älä sinä siihen
-katso. Jos hän on kelpo mies, niin pian hän kokoaa sen verran varoja,
-että otatte torpan täällä Kaarilan alueella.
-
-Olka ei vastannut mitään ja Ailikin vaikeni, antaen ainoastaan
-ystävällisen katseen seurata leikkitoveriaan. Mutta sen jälkeen ei
-Olkalla näkynyt olevan halua jatkaa matkaa, he sanoivat toisilleen
-hyvästi ja Aili asteli yksin eteenpäin.
-
-Sanomattomasti hän sinä hetkenä nautti yksinäisyydestään. Syvin vedoin
-hän hengitti ilmaa. Hän iloitsi siitäkin, että Eero oli ajanut niin
-kauas. Päästyään mäen toiselle puolelle, ojensi hän ylös käsivartensa
-ikäänkuin syleilläkseen avaruutta, mutta kavahti samassa, sillä Eero
-oli kääntynyt takaisin ja tuli jo tienmutkassa.
-
--- Et aavista, kuului hänen äänensä, -- miten ihania suunnitelmia minä
-tässä sinua varten valmistan!
-
--- No? Sitä matkaako sinä todenteolla ajattelet? Älä toki huoli, ei
-siitä mitään tule. Ei minun huviretkiini ole varaa. Sano mieluummin,
-eikö se ole kaunis tyttö se Niemelän Olka?
-
--- On, kaunis, oikein kaunis. Mutta kuule, ei siitä matkasta tarvitsisi
-tulla huvimatkaa. Helsingissä ei yksin huvitella. Siellä olisi sinulle
-paljon oppimistakin.
-
-Aili punastui.
-
--- Sen tiedän liiankin hyvin, sanoi hän katkerasti. -- Älä minulle sitä
-muistuta.
-
--- Kuule, loukkasinko sinua? Aili! Vakuutan etten sitä tahtonut tehdä.
-Suo anteeksi! Tarkoitukseni oli vain herättää sinussa luottamusta.
-Matkastasi ei tarvitsisi tulla huvimatka, koska se nimi sinua niin
-kauhistuttaa. Tahtoisin sinulle näyttää kuinka Helsingissä tehdään
-työtä ja kuinka siellä uhrataan hyväätekeviin tarkoituksiin. Ei toki
-iltamia ja arpajaisia, kokouksia ja keskusteluja pidetä huvin vuoksi.
-Velvollisuuden tunto auttaa vähempivaraisia, se on joka... Aili, mitä
-sinä mietit? sanoi Eero äkkiä nähdessään punan tytön poskilla.
-
-Hän sanoi sen kiihkeästi, hämmentääkseen vaikutuksen, jonka hän
-tahtomattaan oli tullut tehneeksi. Mutta kului hyvän aikaa, ennenkuin
-Aili vastasi.
-
--- Mitäkö minä mietin? Helsinkiä ajattelen. Sinne tahtoisin päästä.
-Jollen juuri oppimaankaan, sillä siihen olen liian vanha -- niin
-näkemään. Sinä varmaankin naurat, kun sanon, että minulle jo tuottaisi
-iloa nähdä nuo paikat, joista sanomalehdissä olen lukenut, yliopiston,
-ylioppilastalon, Ateneumin, Arkaadiateatterin... Ah, niin, ja tutustua
-johonkin kirjailijaan, taiteilijaan...!
-
--- Minä lupaan tutustuttaa sinut niin moneen kuin tahdot, sanoi Eero
-lämpimästi. -- Voipa olla että joku taiteilija paikalla pyytää saada
-sinut maalata ja joku kirjailija paikalla lainaa sinulta piirteet
-päähenkilölleen seuraavassa teoksessaan.
-
--- Niin, se olisi hurmaavaa, mutta... eihän siihen ole varaa. Maijan
-koulu...!
-
--- Mutta tänä vuonnahan siitä tulee loppu. Maija jää kotiin ja sitten
-on sinun vuorosi.
-
--- Niinkö luulet? -- Aili loi häneen tutkivan katseen. -- Ei. Maijalla
-on suuret tuumat. Hänestä tulee vielä etevä nainen. Ei hänellä ole
-aikaa istua Kaarilassa.
-
--- No mitä kummia?
-
--- Hän kielsi minua sitä kertomasta, sillä hän tahtoo itse esittää
-asiansa. Älä siis siitä mitään virka.
-
--- En, en.
-
--- Hän aikoo ylioppilaaksi. Tyttökoulun päätettyään menee hän
-yhteiskouluun.
-
-Eero purskahti nauruun. Ailin katse riippui hänen kasvoillaan.
-
--- Kas vain, mitä se lapsi on osannut miettiä!
-
--- Hän ei ole niinkään lapsi kuin luullaan.
-
--- Älä sano, hän on hyvin lapsellinen!
-
-Metsä oli loppunut. Puukäytävä vei Kaarilan vainioiden halki. Mäeltä
-näkyivät talon pärekatot ja päärakennuksen valkeat pielet. Punaisesta
-portista tultiin aitaamattomalle alalle, jolla olivat hevostallit ja
-navetat vinttakaivoineen. Pihamaata ympäröi matala kiviaita, jonka
-vartta seurasi korkea sireenipensaikko. Asuinrakennus oli haaltuneen
-punainen, avonaiselta verannalta nousi lipputanko. Rakennuksen päätyä
-varjosti kolme vanhaa riippukoivua. Katon takaa näkyi puutarha.
-
-Hevostallin edustalla kengitettiin hevosta. Mies piteli ruunan jalkaa
-ja toinen vuoli kavioa.
-
--- Tuossahan on Pekka itse, sanoi Eero. -- Nyt käyn paikalla hänen
-kimppuunsa. Saat nähdä että kaikki onnistuu.
-
--- Ei, ei vielä, hätääntyi Aili. -- Nythän hän kengittää hevosta.
-Joskus toiste... Mutta olen aivan varma siitä että hän vastaa
-tarvitsevansa niin ja niin paljon heinänsiemeniin ja kääntöauroihin...
-joten ei minun matkaani ole ajatteleminenkaan!
-
-Heidän liketessään nosti Pekka päätään. Hän oli seisonut kumartuneena
-ja hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. Ilme niissä oli mitä
-hyväntahtoisin. Hänen sarkatakkinsa oli napitettu ylös asti, saappaat
-ylettyivät polven yläpuolelle.
-
--- No, sanoi hän, -- joko lumi oli sulanut Kiutun mäestä?
-
--- Ei vielä kokonaan, sanoi Eero ja istuutui kaivonkannelle. -- Mutta
-Kaarilan laihot ne tänä vuonna ovat kerrassaan kauniit.
-
--- Niin ovat, innostui Pekka. -- Huomasitteko kahta viimeistä sarkaa?
-Ne ovat luujauhoilla lannoitetut.
-
--- Vai niin. Se on siis hyvää ainetta, jatkoi Eero. -- Mahtaa tulla
-erinomainen vuosi.
-
--- Ainakin alku lupaa.
-
--- Mutta, huomautti renki, -- ennen syksyä voivat pakkaset panna ja
-rakeet raivata.
-
--- Niin se on maamiehen... Aili, neuloisitko vähän kaulaliinaani. Se on
-pöydälläni. Lähden aamulla kuntakokoukseen.
-
-Aili poistui taloa kohti, astui porstuasta saliin, heitti ohi
-kulkiessaan katseen suureen peiliin ja tuli omaan huoneeseensa.
-Valkeille seinille ja ikkunoita koristaville kasveille lankesi ulkoa
-punertava hohde. Hän avasi ikkunan, riisui huivin päästään, kiinnitti
-esiliinan vyölleen ja läksi kyökkiin.
-
--- Missä rouva on? kysyi hän piialta, joka pani perunapataa tulelle.
-
--- Maitokammarissa.
-
-Juoksujalan tuli hän sinne. Tie oli viertävää ja kivistä, mutta
-hän karttoi taitavasti kivet niinkuin ihminen hyvin tuttua tietä
-astellessa. Hän tapasi äidin kuorimasta maitoja.
-
--- Otetaanko viiliä illaksi? kysyi Aili hengästyneenä.
-
--- Vai joko olette kotona.
-
-Äiti ei kääntynyt, hän tunsi tytön äänestä. Aili tarttui suureen
-viiliastiaan, joka oli asetettu erilleen, ja riensi ulos. Pihalla tuli
-Pekka häntä vastaan ja tahtoi häntä auttaa.
-
--- Älä rasitu, sanoi hän ystävällisesti.
-
-Eero pyyhki portaiden luona polkupyöräänsä. Aili näki hänen juuri
-kääntyvän katsomaan heihin päin. Hän vältti Pekan käsiä, jotka
-ojentuivat kannettavaa ottamaan ja kiiruhti ylös kyökin portaita.
-
-Illallispöydässä oli hän sanattomana ja kalpeana, mutta kukaan ei
-sitä huomannut, sillä kaikki nauroivat Eeron juttuja. Hän kertoi
-kaskuja eräästä opettajasta, jota koulupojat olivat pitäneet
-pilkkanaan, hän matki hänen ääntään ja liikkeitään. Syötyä tarjosi
-hän tädilleen käsivartensa ja talutti hänet sohvaan. Hänelle oli
-tullut tavaksi ruokasalin avarassa sohvassa ilmaista tädillensä
-erityiset toivomuksensa. Hän selitti sen tarpeelliseksi sentähden, että
-tuulentupien särkyessä helposti saattoi seurata pyörtymiskohtaus taikka
-muu pahoinvointi, jolloin sohvan pehmeät nojat olivat tarpeelliset.
-
--- No veitikka, sanoi Emma rouva ja taputti ystävällisesti miehensä
-veljenpoikaa olkapäälle.
-
-Aili, joka oli istuutunut ikkunan ääreen ompelemaan Pekan kaulaliinaa,
-painui syvemmälle työhönsä.
-
--- Kulta täti, sanoi Eero, -- nyt et saa kieltää...
-
--- Riippuu aivan siitä mitä pyydät...
-
--- Sinä käyt jo totiseksi... Sitten en sano mitään!
-
--- Niin, niin, sinä olet jo vietellyt meidät tarpeeksi moniin
-hullutuksiin. Ajattele vain: uudet sadetakit ja hatut tänne maalle,
-meidän esiintyäksemme niissä Kaarilan harakoille!
-
--- Mutta tällä kertaa en tahtoisi mitään hullua! Päinvastoin hyvin
-viisasta ja järkevää...
-
--- No, sano se sitten...!
-
--- Laittaisiko täti huomenna päivälliseksi kaalikäärylöitä.
-
--- Siinäkö se nyt oli koko juttu, jota niin juhlallisesti valmistit!
-Sinuun pitäisi suuttua, senkin veitikka! Kenellä luulet tähän aikaan
-olevan kaalia. Viime vuotiset ovat aikoja sitten lopussa eikä uusia
-vielä ole kasvanut.
-
--- No sitten toinen asia... Mutta et saa kieltää! Tämän Ailin pitäisi
-välttämättömästi, aivan välttämättömästi päästä vähän tuulottelemaan.
-Olen ajatellut, että jos hän syksyllä tulisi Helsinkiin... Onhan hän jo
-täysikasvuinen nainen eikä ole Helsinkiä nähnyt.
-
--- Vai sitä se olikin! Olisit heti voinut tunnustaa asiasi kulkematta
-kaikenlaisia kiertoteitä... Onhan se muuten aivan totta, että Ailin
-pitäisi päästä vähän...
-
-Aili painui taaskin syvemmälle työhönsä. Laskeva aurinko paistoi hänen
-kasvoilleen ja vaaleille hiuksilleen. Huulet olivat lujasti koossa,
-silmäripset riippuivat pitkinä alas luomista. Hänen kasvonsa olivat
-soikeat, kapeat, otsa matala. Mustan hameen poimuista paljastui kaulan
-siro kauneus. Salin ovella seisoi Pekka.
-
--- Sinä olet aina niin hyvä! riemuitsi Eero, -- sinä niin ymmärrät
-nuorten tarpeet. Aili, Aili, kuule, sinä pääset Helsinkiin!
-
-Aili ei kohottanut silmiään, povi vain nousi ja laski.
-
--- Mutta tahtooko Aili nyt niin todenteolla Helsinkiin? kysyi Pekka.
-
-Tyttö avasi häntä kohti harmaat silmänsä. Hänen katseestaan henki
-tavaton kylmyys.
-
--- Olen sinne jo halunnut vuosikausia, sanoi hän, -- sen hyvin tiedät.
-
-Hetkeksi vaikenivat kaikki.
-
--- On tässä ollut niin paljon menoja, alkoi Pekka vihdoin. -- Ostin
-juuri heinänsiemeniä ja luujauhoja ja lisäsin karjaa.
-
-Aili katsahti Eeroon: "enkö minä sanonut?" näytti hänen katseensa
-kysyvän.
-
--- Syksyllä taas, jatkoi Pekka, -- ovat korot maksettavat, mutta jos
-tästä suinkin suoritaan, niin kyllä Aili pääsee!
-
--- Jos, jos, äänteli Aili ikäänkuin itsekseen. -- Se ainainen jos!
-
--- Kuuletko, kuuletko? -- Eero hypähti ylös ja tarttui hänen käteensä,
--- pois tänne, niin opetan sinulle masurkkaa. Pää pystyyn ja katso
-minua silmiin!
-
-Hän veti hänet mukaansa saliin. Käsityö putosi lattialle. Pekka
-nosti sen pöydälle, se oli hänen kaulaliinansa. Hän istuutui salin
-nojatuoliin ja katseli ääneti eteensä. Eero komenteli Ailia, tehden
-notkeita, kauniita hyppyjä, viheltäen nuottia ja tuontuostakin
-polkien tahtia. Aili seurasi puoleksi väkisin. Hän näki veljensä
-huolestuneet kasvot. Ilme niissä oli miltei lapsellisen hyvä. Hän oli
-helakkaihoinen, hiukset seisoivat pystyssä kuin siilillä. Koko hänen
-olennossaan oli jotakin, joka empimättä herätti luottamusta.
-
--- Aili, virkkoi Pekka pitkän aikaa vaiettuaan, -- tule tänne, niin
-puhutaan suoraan. Minä sanon mitä minä ajattelen, sano sinäkin mitä
-sinä.
-
-Tanssista punoittavana seisahtui Aili hänen eteensä. Hänen
-suupielissään väreili uhka, hänen mielessään kiehui katkeruus. Pekka
-jatkoi:
-
--- Sinä olet viime aikoina ollut niin omituinen, milloin iloinen,
-milloin totinen, milloin äreä, yleensä niin epätasainen...
-
--- Kuule Pekka, keskeytti Eero ja laski kätensä hänen olkapäilleen,
--- ajattele sitä, että sisaresi on nuori. Täällä Kaarilassa on kovin
-yksinäistä.
-
--- Se on totta, että olet nuori ja ettei täällä maalla ole tilaisuutta
-seuraelämään. Varsinkin oli tässä viime vuosi hyvin hiljainen, mutta
-siihenhän oli syynä isän kuolema... Vaan onhan meillä nyt kevät ja Eero
-on ollut ilonamme ja pian tulee Maija...
-
--- Mutta, alkoi Aili, vaivalla hilliten äänensä, -- kevättä ja kesää
-seuraa pitkä talvi... Maija kyllä tulee, mutta yhtä paljon kuin siitä
-iloitsen, pelkään sitä... Nyt olen puhunut suoraan!
-
--- Kuinka niin? kysyivät kuin yhdestä suusta Emma rouva ja Pekka.
-
--- Ettekö sitä ymmärrä? Hän tulee Helsingistä, hän kertoo koulusta,
-tovereista, yhteisistä iloista ja huveista, hän odottaa ystäviltään
-kirjeitä... Minä, minulla ei ole mitään, minä olen saanut kasvatukseni
-kotona...
-
--- Siksi, puuttui puheeseen Emma rouva, -- että koulussa tulit
-sairaaksi...
-
--- Niin, tässä pikkukaupungin kurjassa, kuolevassa ruotsalaisessa
-koulussa... Sitten tuli meille Alma Karttu, itse juuri päästyään
-tyttökoulusta, muka opettamaan minua. Hän oli vain kaksi vuotta
-vanhempi minua. Mutta hänen suuri ansionsa oli ettei hän kunnollisesti
-osannut muuta kuin suomea ja kielensä opetti hän minulle. Siitä hänelle
-olenkin kaiken ikäni kiitollinen... Hän viipyi kaksi vuotta ja läksi,
-mutta minä jäin Kaarilaan ja täällä on elämäni kulunut... Kun Maija
-tulee ja kertoo koulustaan, silloin minussa nousevat pahat ajatukset.
-Sillä minulla on sentään ollut ääretön lukuhalu ja opinjano... Ah,
-miten olen siitä kärsinyt...!
-
-Hänen sanansa vuotivat intohimoisana tulvana, mutta silmiin ei tullut
-kyyneltäkään. Eeron katse riippui hänessä ihastuneena. Pekka tuijotti
-sanatonna eteensä. Emma rouva itki.
-
--- Ja mitä minä tiedän? En mitään. Oppilas kansakoulun ylimmällä
-luokalla tietää enemmän kuin minä. Suuret kirjailijat tunnen ainoastaan
-nimeltä, sillä heidän teostensa hankkimiseen tietysti ei ole ollut
-varaa ja pitäjän lainakirjastoon niitä ei ole tilattu... Marlittin,
-Flygare-Carlénin romaanit sekä Monte Christon Kreivi -- siinä se
-kirjallisuus, joka minua on kehittänyt.
-
--- No, lapseni, virkkoi Emma rouva, -- onhan meillä nyt ollut muitakin
-kirjoja, Schillerin ja Göthen teokset...
-
--- Niin, saksankielellä, jota en osaa lukea.
-
--- Ja nyt, keskeytti hänet Pekka, -- tahdot Helsinkiin kaikkia näitä
-puutteita poistamaan?
-
--- Niin, jollei se yleensä ole liian myöhäistä: koulunpenkillä
-oppiakseni olen ylen vanha.
-
--- Mitä sinä sitten aiot tehdä...?
-
--- En tiedä, mitä tahansa. Kunhan vain saan omia tuloja, jotta pääsen
-riippumattomaksi!
-
--- Aili, Aili, huudahti Emma rouva itkien, -- mitä sinä puhut, mistä
-olet kaikki nuo ajatukset saanut päähäsi? Eikö sinulla kodissasi ole
-kaikkea mitä tarvitset, emmekö sinua kaikki rakasta?
-
-Aili painoi alas päänsä. Pekka katseli häntä suoraan kasvoihin.
-
--- Sinä pääset syksyllä Helsinkiin, sanoi hän tyynellä äänellään jonkin
-verran vaivalloisesti, -- sen lupaan. Mutta jos sinut oikein tunnen,
-niin et siellä kauankaan viihdy.
-
--- Sen voit jättää minun huolekseni! sanoi Aili.
-
--- Minä takaan, huudahti Eero, -- että hänelle tulee hauskaa!
-
--- Hyvää yötä.
-
-Pekka suuteli äitiään ja poistui. Emma rouva läksi häntä saattamaan.
-Eero ja Aili jäivät kahden. Aili seisoi suorana, oikea käsi nojaten
-pöytään. Hänen piirteensä olivat liikkumattomat ja silmä katseli
-jonnekin kauas. Eero tarttui hänen käteensä, joka rentona riippui
-sivulla.
-
--- Nyt se siis on päätetty, kuiskasi hän. -- Sinä tulet syksyllä
-Helsinkiin. Näetkö miten helposti se kävi!
-
-Ailin katse siirtyi Eeroon, mutta kylmänä, tuijottavana. Eeron
-loistavat silmät upposivat häneen aivan likeltä, ikäänkuin jäätä
-sulattaakseen.
-
--- Hyvää yötä, sanoi hän vihdoin hiljaa ja pusersi tytön kättä.
-
-Aililta pääsi raskas huokaus ja puna nousi kasvoille. Hänkin läksi
-liikkeelle, mutta tultuaan huoneensa ovelle, hän hampaittensa välitse
-pusersi esiin:
-
--- Voi kuinka paha, paha, paha minä olen!
-
-Ikkuna oli auki ja lemu puhkeavista lehtisilmuista liiteli sisään.
-Puutarha nukkui kuin vihreähtävän harson peitossa, koivunrunkojen
-lomitse pilkotti tyyni lahti. Käki kukkui ja satakieli vihelteli.
-
-Tällaisina iltoina Aili tavallisesti vietti tunnin tai pari avonaisen
-ikkunan ääressä. Nyt hän, saatuaan oven kiinni, lankesi permannolle
-pitkäkseen, painoi otsan käsiinsä ja purskahti itkuun...
-
-Itkeminen ei helpottanut: kyyneleet olivat kuumat, suolaiset.
-Paha omatunto ne pusersi esiin. Hän hypisteli naulaa, joka oli
-pystyssä permannonliitteessä. Jospa se olisikin ollut terävä, jospa
-olisikin koskenut...! Kunhan joku olisi häntä lyönyt, saattanut
-hänelle ruumiillista tuskaa, vaikkapa kurkusta kuristaen! Se olisi
-helpottanut... Ajatukset olivat sekaisin. Hän oli levoton. Samassa
-kuului salista askelia, ne likenivät kuin arkaellen hänen oveaan, mutta
-kukaan ei kajonnut lukkoon.
-
--- Aili, nukutko? -- Se oli Emma rouvan ääni. -- Hyvää yötä lapseni!
-
--- Hyvää yötä, äiti.
-
-Hän sai sen sanotuksi niin tyynesti ettei kukaan olisi aavistanut
-hänen itkeneen. Itse asiassa pyrki sydämestä esiin: anteeksi, antakaa
-anteeksi! Mutta se tukahtui. Askeleet etenivät, ruokasalin ovi
-sulkeutui. Aili kuuli äidin vielä hakkaavan sokeria ja puhuttelevan
-piikaa. Sitten vaikeni kaikki. Aili hypisteli naulaa permannossa.
-
--- Minun rauhani, minun rauhani, olet poissa, äänsi hän itsekseen. --
-Miksi on rinnassani tuska? Mitä minä kaipaan, mitä minä tahdon?
-
--- -- --
-
-Kaikki tämä ei hänelle ollut mitään tavatonta. Monia monituisia
-kertoja oli hän siihen heittäytynyt samalla tavalla, milloin itkemään
-omia surujaan, milloin muiden. Nuorilla tuntehikkailla tytöillä on
-aina aihetta kyyneliin, -- ja jollei ole, niin he keksivät -- kunhan
-vain tulee yksinäisyyden hetki, jolloin ne pääsevät puhkeamaan
-esiin. Ja Aili oli paljon ollut yksin. Kaarilan naapurit asuivat
-kaukana eikä pitäjässä oikeastaan ollut ainoatakaan hänen ikäistään
-säätyläistyttöä. Pekka oli, päästyään ylioppilaaksi ja pari lukukautta
-oltuaan Helsingissä, mennyt maanviljelyskouluun, joten hän vain
-lyhyet lupa-ajat oli viettänyt Kaarilassa, samaten Maija, joka kävi
-tyttökoulua Helsingissä. Maijan ja Ailin suhde oli muutenkin ollut
-kuin oppilaan ja opettajattaren: olihan heidän välillään kuuden
-vuoden ikäero ja Aili oli todellakin opettanut Maijaa ennenkuin tämä
-joutui kouluun. Kahtena talvena oli Kaarilassa oleskellut nuori neiti
-opettamassa Ailia. Heistä oli tullut ystävät ja kirjevaihdon kautta
-kesti yhteyttä heidän välillään vielä jonkun aikaa. Sitten lakkasi
-neiti vastaamasta Ailin kirjeisiin: uudet ystävät olivat kai työntäneet
-hänet tieltään. Aili ei itselleenkään kehdannut myöntää, miten kipeän
-haavan jätti mieleen tuon ainoan ystävän kadottaminen. Silloin oli
-sentään ollut joku, jolle kirjoitti ja jolta odotti joitakin tietoja.
-Mutta nyt ei ollut ketään. Kolmen kesken kasvatusvanhempiensa, herra ja
-rouva Wahlfeltin kanssa vietti hän kesät talvet Kaarilassa.
-
-Hän oli ottolapsi. Hän tiesi kyllä vanhempansa, mutta hän ei ollut
-heitä koskaan tuntenut eikä hän kantanut heidän nimeään. He olivat
-kuolleet ennenkuin hän ymmärsi ajatella. Äiti oli ollut rouva
-Wahlfeltin nuoruuden ystävätär, sentähden Kaarilan herrasväki oli
-ottanut orvon omaksi lapsekseen. Ja omana lapsena he häntä olivat
-rakastaneet, hän oli käynyt heille niin välttämättömäksi, että jos
-hän vain lyhyempiäkin aikoja vietti kirkonkylässä jossakin tuttavassa
-perheessä, niin tuntui talo kolkolta ja tyhjältä. Eikä Aili itse
-viihtynyt muualla kuin Kaarilassa. Ja Kaarilassa hän kaipasi... kaipasi
-jotakin, hän ei tietänyt mitä. Hänessä asui ainainen epämääräinen,
-haikea tunne. Se ei sentään aikaisemmin kalvanut, kasvatusisä oli
-hyvällä tuulellaan osannut pitää koko talon iloisassa tasapainossa.
-Mutta hänen kuoltuaan, viime talven viikkoina, joista ei tuntunut
-loppua tulevan, oli Ailin mieleen noussut paljon, ennen aavistamattomia
-ajatuksia...
-
-
-
-
-II
-
-
-Seuraavaan tapaan oli viime talvi Kaarilassa kulunut.
-
-Hän herää unestaan. On pilkkoisen pimeä ja sade kuuluu rapistelevan
-ruutuja. Hän vetää tulta tikkuun ja näkee että kello on viisi. Kynttilä
-jää palamaan, mutta hän ei raaski nousta, vaan viruu vielä hetkisen
-vuoteessa, nauttien yöllisestä lämpimästä ja kuunnellen sateen ääntä.
-Sitten hän hiljalleen nousee, peittää vuoteensa, järjestää huoneen
-ja lähtee ruokasaliin. Tuli palaa siellä jo uunissa, ystävällisesti
-loimottaen seinillä ja katossa. Jalo, Pekan jahtikoira, tuijottaa
-torkkuen tuleen, harmaa Mirri uneksii uuninkorvalla ja puolihämärästä
-erottautuu pöydältä punaiseen myssyyn peitetty kahvipannu. Aili
-taputtaa Jalon päätä, se vastaa hänelle häntää heiluttamalla ja hänen
-kättään nuolaisemalla. Mirrikin saa aamutervehdyksen ja sitten sytyttää
-Aili lampun -- sen kupua on paikattu tuohentervalla --, asettaa
-kahvipöydän järjestykseen ja ottaa työnsä. Hän kutoo pitsiä...
-
-Vanha seinäkello näpäyttelee tasaisesti, valkea räiskähtää
-tuontuostakin, pelästyttäen Jalon mieluisasta horrostilastaan. Jo
-kuuluu kyökin portailta kopisevia askeleita. Se on äiti joka tulee
-maitokammarista. Hän käyttää kylminä vuodenaikoina tavallisesti Pekan
-vanhoja saappaita, sentähden ovat hänen askeleensa niinkuin miehen
-askeleet. Hän tuo muassaan kermaa kahviin, tavallisesti läkkituopilla,
-vaikkei se tietysti ole täynnä. Hetken kuluttua saapuu Pekkakin,
-käytyään tallissa, navetassa ja tuvassa, missä miehet tekevät
-puhdetöitään. Hänen vaatteistaan leviää tallinhaju, joka sittemmin
-tarttuu Mirriin, sillä Mirrin hän useimmiten ottaa syliinsä. Äiti
-kaataa kahvia.
-
--- Pelkään, alkaa Pekka, -- että sioille tulimme antaneeksi liian
-paljon potaattia. Kävin kuopassa ja siellä näytti olevan niin vähän.
-
--- Niinkö arvelet! huudahtaa Emma rouva vilkkaasti, -- sitten
-täytyy ruveta pitämään väkeä vähemmällä. He ovatkin saaneet suuren
-padallisensa sekä illaksi että aamuksi. Riittäköön nyt se että aamulla
-syövät potaattia ja taas päivälliseksi saavat jotakin keittoruokaa.
-
--- Mutta entä illalla? Alkaa maitokin käydä vähiin.
-
--- Syökööt kalaa, leipää, kaljaa... Välistä kastia lisäksi...
-
-Nähdessään Pekan ja Ailin huolestuneet kasvot, lisää Emma rouva:
-
--- Kyllä ihminen sillä elää. Olen jo siksi vanha, että tiedän.
-Nälkävuosinakin piti elää, vaikkei ollut selvää leipääkään...
-
-Pekka ei virka mitään, silittää vain Mirriä. Aili nostaa hiukan päätään
-ja luo häneen syrjästä ilkkuvan katseen. Sitten hän painuu takaisin
-työhönsä ja lausuu:
-
--- Minusta se on hirveää, ettei väelle anneta parempaa ruokaa!
-
--- No mutta siihenhän he lapsuudesta ovat tottuneet! huudahtaa Emma
-rouva. -- Meillä ei ole varaa muutoin...!
-
-Pekka katsahtaa nuhtelevasti sisareensa ja johtaa keskustelun toisaalle.
-
--- Tänään pitäisi Seppälän käydä maksamassa ne kaksikymmentä markkaa,
-jotka veronkannossa jäivät vaille. Saa nyt nähdä tuleeko hän.
-
--- Se on onnetonta joukkoa se Seppälän väki, pääsee Emma rouvalta
-huolestuneesti. -- Kertovat, että heiltä tämän vuoden sadosta jo on
-mennyt puolet viime vuoden velkoihin. Vaimo sellainen huolimaton ja
-seitsemän lasta...
-
--- Jotka kasvavat kuin pienet pakanat, lisää Aili, -- kasvatuksetta.
-Pastori oli viime vuonna luvuissa oikein heitä nuhdellut.
-
-Hetkisen vaitiolon katkaisee Pekka sanoilla:
-
--- Koulu olisi tarpeen.
-
--- Niin, koulu! huokaa Aili.
-
-Hänen mieleensä hiipi kalvava tunne. Perustaa koulu, koota sinne
-sydänmaan tietämättömät lapset, antaa heille tietoa, opettaa heille
-hyvää! Mutta varoja ei ole ja jos olisikin, niin kelpaisiko hän, Aili,
-edes sydänmaan tietämättömiä lapsia opettamaan?
-
-Vähitellen valkenee surullinen syyspäivä. Jokainen menee työhönsä.
-Aili järjestää huoneet, kastelee kukat ja lähtee kävelemään. Hän
-johtaa ensin askeleensa hevostalliin ja kun hän hyväilevällä äänellä
-mainitsee hevosia nimeltä, hirnuvat ne häntä vastaan. Siitä ei hän
-jatka puukäytävää alas maantielle, vaan menee olkilatojen ja riihien
-sivutse sille tielle, joka läpi Kaarilan ha'an johtaa kaupunkiin päin.
-Portti on jo nostettu pois saranoiltaan ja veräjäpuut asetetut aitaa
-vastaan pystyyn. Mättäät lepäävät pehmeän, keltaisen lehtipeiton alla,
-puut ovat miltei paljaat, oksien lävitse pilkottaa harmaa taivas. Tie
-on paksuna liejuna, syrjään on poljettu kaitainen, kovempi polku. Siinä
-kävelee Aili, hitain askelin, yllään kulunut, vanhanaikainen takki,
-päässä valkea huivi ja kädessä maalaamaton keppi. Hänen kasvoillaan on
-sanomaton ilme, hänen mielessään haaveksiva, syvä surumielisyys. Häntä
-voisi pitää tuon syksyisen maiseman hengettärenä... Jalo on juossut
-mukaan ja tavannut jäniksen jäljet. Pelästynyt pikku pupu harppii tien
-poikki, Ailin ohitse, kintereillään kiljuva, verenhimoinen koira.
-
-Hetken kuluttua tulee vastaan mies, jonka Aili jo kaukaa tuntee
-Seppäläksi. Hän ilostuu, sillä hän on ollut hiukan huolissaan siitä
-ettei hän tulisi. Saattaa tosin vielä olla sekin mahdollisuus, ettei
-hänellä ole rahaa, mutta ainakin hän sitten on käynyt puhumassa
-asiastaan.
-
--- Kai talossa ollaan kotona? kysyy mies pistettyään kättä.
-
--- Ollaan kyllä. Mitäs Seppälään kuuluu?
-
--- No ei mitään liikoja, muuta kuin että eilen illalla oli se Niko
-pahainen lyönyt kirveellä jalkaansa.
-
--- Oikeinko pahasti?
-
--- No ei kai se niin vallan ihoakaan raapaissut. Taisi vain haava mennä
-luuhun asti.
-
--- Sehän on hirveätä! Mitä te sitten siihen panitte?
-
--- Mitäs niillä sitten oli panemista, rievuilla olivat tukkineet.
-Ja oli siihen sitten sattunut se Paloniemen Rieta, se oli neuvonut
-panemaan lamppuöljyä ja suoloja...
-
--- Suoloja haavaan!
-
--- Mutta ei se siitä yhtään parantunut. On poika pahainen porannut koko
-yön.
-
--- Miksette heti tulleet meille? Onhan meillä edes nikkarinlakkaa ja
-karboolihappoa...
-
--- Olin itse kaupungissa ja tulin vasta iltayöstä kotiin.
-
-Aili kääntyy hänen kanssaan taloon, selittää kiireesti äidille Nikon
-vaivoista ja äidin valmistaessa lääkkeitä puhelevat Pekka ja Seppälä
-ruokasalissa. Vieras istuu tuolilla ovensuussa ja Aili tarjoo hänelle
-kahvia.
-
--- Milläs tavalla tämä raha nyt on saatu? kysyy Pekka ystävällisesti.
-
-Mies raapaisee korvansa taustaa ja heittää silmäyksen likaiseen
-kaksikymmen markkaseen, joka on pöydällä herran edessä.
-
--- Piti viedä mullikka kaupunkiin.
-
--- Kuinka monta lypsävää teille nyt jää talveksi?
-
--- Viisihän niitä.
-
-Pekka vaipuu ajatuksiinsa. Seppälä hörppii kahvia teevadilta.
-
--- Se teidän vaimonne ei taida osata säästää, alkaa Pekka. -- Sanovat
-juovan kaiken voin kahvina ja ostelevan turhia helyjä... Sensijaan
-kasvavat lapset ilman kuritusta ja opetusta, niinkuin suden penikat, ja
-torppa menee alaspäin.
-
--- Niinhän se on tahtonut vähän olla. Mutta minä sitä tässä
-markkinamatkalla, kun osti sellaisen kukillisen punaisen silkin ja
-siitä antoi viisitoista markkaa, vähän löylyytin...
-
-Sekä itse asia että se tapa, jolla mies, suistellen silmiään kapeiksi
-raoiksi, siitä kertoo, huvittaa Pekkaa niin että hän purskahtaa
-nauruun. Aili katsahtaa häneen nuhdellen ja virkkaa vakavasti:
-
--- Oikeinko lyömällä?
-
--- Niin, vähän hotaisin selkään. Ei se siihen paljonkaan sattunut...
-Oli kanssa oma syyni, kun ryhdyin sellaista nuorta ja koreaa
-herrasväenpiikaa naimaan! Hissakan sain! Parempi olisi ollut, jos
-olisin ruvennut kauppoihin reilun, tasaisen talonpoikaisihmisen kanssa.
-Mutta kun se silloin oli olevinaan niin hempeä ja herkullinen, kun
-kerran nuorena miehenä tohtorissa käydessäni sen näin... Olisi saanut
-tohtori itse naida...!
-
-Samassa tulee Emma rouva lääkkeineen ja tarpeellisilla neuvoilla
-varustettuna lähtee mies matkaansa.
-
-Aamiaiseksi on miltei poikkeuksetta sianlihaa ja potaattia.
-Keskustelu pöydän ääressä koskee likinnä sitä mitä mahdollisesti
-aamulla jo on ehtinyt tapahtua. Pekka on tasainen ja tyytyväinen,
-jollei erityisiä harmeja ole ollut, äiti usein alakuloinen. Aili
-totistuu totistumistaan, hän hymyilee yhä harvemmin jota lyhyemmiksi
-päivät pimenevät. Aamupäivällä istuvat molemmat naiset ruokasalissa
-käsitöidensä ääressä. Ainoastaan harvoin he toisiaan puhuttelevat.
-Heidän välinsä ei ole aivan eheä, sillä Aili ei koskaan ole päässyt
-siitä tunteesta, että hän sittenkin on ottolapsi ja että äidin enemmän
-täytyy rakastaa omia lapsiaan. Mutta tätä tunnetta, niinkuin yleensä
-koko sieluelämäänsä, on hän huolellisesti salannut. Eikä äiti ole
-näkynyt hänen luottamustaan kaipaavankaan. Ainoa mikä heitä nykyään
-liittää yhteen on suru: molemmat ovat he rajattomasti rakastaneet
-Kaarilan herra-vainajaa, ja jonakin hiljaisena iltana häntä itkiessään
-vaipuvat he toistensa syliin, päästävät kyyneleensä hillitsemättömästi
-valumaan ja saavat siten toisiltaan lievennystä ja lohdutusta...
-Muuten ovat heidän mielipiteensä monasti vastaiset ja usein heiltä,
-kahdenkesken istuessa, puuttuu puheenainetta.
-
-Virkkaustyö, niin kuivalta kuin se saattaa näyttää, voi sekin
-innostuttaa. Ylpeydellä katselee Aili muhkeaa välipitsiä, joka
-hänen käsissään pitenemistään pitenee. Se on sinertävän valkea ja
-tuoksuu puhtautta. Ja Ailin näppäryys kasvaa, päivä päivältä tulee
-työ tasaisempaa. Hän innostuu niin, että hän kelloa katsoen kutoo ja
-kun päivällispöytä on katettava, tekee hän sen malttamattomuudella.
-Hämäräkin saavuttaa hänet liian aikaiseen: hän ei malta jättää työtään,
-ennenkuin äiti muistuttaa ettei pidä silmiään pilata.
-
--- Tule, Pulu, laulamaan! kuuluu samassa Pekan ääni salista.
-
-Hän on tullut ulkoa ja heittäytynyt salin nojatuoliin viettämään hämyn
-hetkeä. Ailia hermostuttaa ettei määrätty mitta pitsiä vielä ole valmis.
-
--- Pulu, etkö kuule? tulee taaskin salista.
-
--- Voi voi, eihän minulla nyt olisi aikaa!
-
--- Koko päivän olet istunut pitsisi ääressä. Eihän sillä nyt
-hengenhätää ole.
-
-Aili ojentautuu suoraksi ja oikaisee käsivartensa. Hartioita särkeekin
-hiukan, niinkuin aina tekee kun on kauan istunut.
-
-Saliin ei sytytetä tulta, sillä Aili ei käytä nuotteja. Hän laulaa
-enimmäkseen kansanlauluja, joita on kylän tytöiltä oppinut ja säestää
-niitä omalla yksinkertaisella tavallaan. Hän unohtaa vähitellen
-veljensä läsnäolon ja päästää peittelemättä tunteensa ilmoille. Ja kun
-viime sävel on kajahtanut pimeässä huoneessa, niin ei hiljaisuutta
-riko mikään. Saattaa kuulla omat hengenvetonsa. Vihdoin Aili herää
-ajatuksistaan ja huomaa Pekan nukkuneen. Se häntä sekä rauhoittaa
-että suututtaa, sillä toiselta puolen hän ilostuu siitä ettei hänen
-peittämättömillä tunteillaan ole ollut todistajaa, toiselta puolen hän
-veljeltään olisi odottanut enemmän hartautta. Kun Pekka neljännestuntia
-myöhemmin tulee ruokasaliin, tapaa hän Ailin työnsä ääressä, ahkerana
-ikäänkuin ajamassa kiinni myöhästymistä.
-
--- Minä nukuin, sanoo Pekka hieroen silmiään. Ja katsahtaen kelloon,
-avaa hän kyökin oven ja huomauttaa: -- soittakaa väki illalliselle.
-
-Hän tuntee vaistomaisesti ruumiissaan koska väki on soitettava ruualle,
-aivan niinkuin hän vaistomaisesti joka aamu herää minuutilleen kello
-neljä. Hän asettuu sohvalle, hieroo taasen silmiään ja haukottelee.
-Aili istuu selin häneen. Hiukset hänen niskassaan kähertyvät pehmeinä
-untuvina.
-
--- Pulu, sinä lakkasit laulamasta! virkkaa Pekka lapsellisesti.
-
--- Ja sinä kuuntelemasta.
-
--- No, kun minä nukuin... Pulun olisi pitänyt herättää...
-
--- Vai niin...! Sitä saat turhaan odottaa. Kun nukut, niin minun
-puolestani saat maata miten kauan tahansa, sanoo Aili leikillisesti.
-
-Aili kääntyy Pekkaan päin ja purskahtaa nauruun, sillä Pekan karkeat
-hiukset seisovat niin kummallisesti pystyssä, silmät ovat sirillään ja
-nenän päässä on nokea. Pekan täytyy hänenkin ruveta nauramaan, vaikkei
-hän tiedä mitään varsinaista syytä. Tässä hilpeässä mielentilassa tapaa
-Emma rouva "lapset", kun hän tulee puodista, toisessa kädessään lyhty,
-toisessa suuri avain ja lautanen kukkurallaan siansorkkia. Hän on jo
-yhtymäisillään yleiseen iloon, mutta puhkeaa samassa puhumaan:
-
--- Lamppu savuaa! Kuinka ette nyt huomaa!
-
-Se suitsuttaa todella suitsuttamalla savua lasistaan, joka jo yhdeltä
-puolen on aivan mustunut. Noki Pekan nenän päässä lienee sekin kotoisin
-samasta lähteestä. Suuri siivous on tietysti tämän kaiken jälkeen
-välttämätön. Onneksi on salin ovi sentään ollut kiinni.
-
-Illallisen jälkeen istutaan taas rauhallisesti pöydän ympärillä.
-Emma rouvalla on yllä silmälasit: hän lukee saksalaista kuvalehteä
-"Über Land und Meer", jonka joku sukulaisista aina antaa hänelle
-joululahjaksi. Aili kutoo pitsiään ja Pekka selailee viime viikon
-sanomalehtiä, jotka hän jo moneen kertaan on lukenut.
-
--- Itsemurha! virkkaa hän äkkiä ja hänen ystävälliset piirteensä
-synkistyvät. -- Tuota en olekaan huomannut. Kamalat ihmiset, pelkurit,
-kun tappavat itsensä! Se on oikein tullut muodiksi. Hyi!
-
-Kiihkolla, joka hänelle on aivan tavaton, hän heittää
-sanomalehden käsistään ja alkaa kävellä edestakaisin. Hän on tuossa
-levottomuudessaan hyvin kömpelö. Ailin tekee ehdottomasti mieli nauraa
-häntä. Kun hän sitten vihdoin taas istuutuu paikalleen, nousee Aili
-salavihkaa ja noutaa hänelle kyökistä Mirrin, joka nukuttuaan uunin
-kuumassa on aivan lämmin.
-
--- Silitä nyt tuota, niin rauhoitut. Vai ovat sinusta ne ihmiset niin
-pelkureja, jotka itsensä tappavat. Uskaltaisitkohan sinä?
-
--- Uskallan enemmän kuin sitä: uskallan elää. Mutta ihmiset, jotka ovat
-kaiken hävittäneet, eivät uskalla elää. He pelkäävät elämää, sentähden
-he katkaisevat kaikki ja kuolevat. Mutta ei puhuta siitä!
-
-Mirri makaa hänen käsivarrellaan hervottomana kuin lankavyyhti. Hän
-vaikenee kotvan aikaa ja selailee toisella kädellään almanakkaa.
-
--- Pulu, arvaas...
-
--- No?
-
--- Kuinka monta viikkoa on jouluun?
-
--- Tiedän sen arvaamattakin. Ylihuomisesta seitsemän viikkoa.
-
--- Niin juuri. Kas, kun tiesit! Olet kai katsonut.
-
--- Voi, voi, aikoja sitten.
-
-Seuraa hiljaisuus. Lamppu ynisee, Jalo kuorsailee nurkassa.
-
--- Täällä näkyy olevan Bismarckista uusi kuva! virkkaa Emma rouva
-haukotellen ja asettaa kuvalehden Ailin eteen, joka hänkin haukottelee,
-tartuttaen Pekkaan saman taudin.
-
-Pekka nousee, asettaa Mirrin Ailin syliin, sytyttää lyhdyn ja lähtee
-talliin. Hetken kuluttua mennään levolle. Istuessaan yksin huoneessaan
-kirjoituspöytänsä ääressä kuulee Aili äidin vetävän kelloa ja Pekan
-riisuutuessaan kolauttavan saappaansa lattiaan. Sitten vaikenee kaikki.
-Aili yksin valvoo. Pää käsien varassa tuijottaa hän ikkunaan.
-
-Pimeä on läpitunkematon ja hiljaisuus alkaa soittonsa. Sillä
-hiljaisuudellakin on äänensä. On ikäänkuin hiushienoja jouhia
-alettaisiin virittää. Aili tuntee niiden koskettavan hermojensa
-päitä. Hän istuu liikkumatonna pitkiä aikoja. Hänen silmänsä sattuvat
-kuvaan pöydällä. Se on nuori nainen, jonka sielukkaita kasvoja kihara
-tukka kaartaa. Kuva on vanhaa tekoa ja haaltuneilla kukkasilla
-koristettu. Aili tuntee nuo piirteet tarkkaan, sillä joka ilta on hän
-niitä katsellut. Se on hänen oman äitinsä kuva, hänestä itsestään ei
-hänellä ole mitään muistoa. Isästä ei ole edes valokuvaa. Emma rouvan
-kertomuksista tietää Aili äidistään sen vähän minkä tietää... Hän oli
-kaunis nuori nainen, jolta mies heidän avioliittonsa ensi vuonna kuoli.
-Lapsensa syntyessä heitti äiti henkensä. Tämä lapsi on Aili...
-
-Miten olisi jos he eläisivät, oma isä ja äiti?
-
-Hiljaisuuden hauraat kielet heläjävät hänen ympärillään. Niiden soitto
-kahlehtii hänet paikalle. Jos hän liikahtaisi, niin ne katkeisivat,
-mutta hän ei liikahda ja soitto jatkuu. Se häntä hivelee, se häntä
-kalvaa. Kaikki voimansa kooten hän vihdoin riuhtaisee itsensä irti, lyö
-nyrkillä otsaansa ja iskee hampaat huuleensa: hän tuntee epätoivoisan
-tuskaa. Miksi? Miksi...? Hiukan tyynnyttyään hän riisuutuu ja nousee
-vuoteeseensa. Siinä hän lukee kappaleen Uudesta Testamentista ja nukkuu
-levolliseen uneen.
-
-Niin on siis päivä kulunut umpeen, pisarainen valunut lisää siihen
-viikkojen ja vuosien vuohon, joka muodostaa ihmiselämän.
-
-Ja melkein aivan samanlaisena kuin eilinen, valkenee huominen päivä
-ja ylihuominen ja sitä seuraava. Viikon ainoa postipäivä yksin on
-toisenlainen kuin muut ja jännityksellä sitä odottaa koko perhe. Sillä
-jollei se muuta toisikaan, niin tuohan se sanomalehdet. Useimmiten
-kuitenkin tulee kirje Maijalta tai tohtorinna Wahlfeltilta, jonka
-luona Maija asuu. Se on vuoroin osoitettu Emma rouvalle, vuoroin
-Ailille, vaikka sisältö on koko perheelle yhteinen. Muuten menevät
-senkin päivän tapahtumat samaa tasaista kulkua. Perussävel pysyy
-aina muuttumattomana, vaikka äänilajit hiukan vaihtelevatkin. Eri
-torpparit käyvät eri asioillaan, tavallisesti huoliaan valittelemassa,
-usein myöskin kantelemassa toistensa tekoja, tai tuomassa keskinäisiä
-riitojaan taloon ratkaistaviksi.
-
-Usein sattuu itse herrasväenkin piirissä erimielisyyksiä eikä
-sanakiista ole vältettävissä. Aili se useimmiten on riidan aloittaja,
-sillä Pekka mukautuu aina Emma rouvan mielipiteisiin. Sattuu
-esimerkiksi näin.
-
--- Lapseni, sanoo Emma rouva ruokapöydässä Ailille, -- mikset syö
-voita? Onhan tämä tuoretta voita.
-
-Aili punastuu.
-
--- Kiitos, en kaipaa sitä.
-
--- Mutta sinä laihdut pahanpäiväisesti, sinun täytyy voimistua. Voi on
-terveellistä.
-
-Aili ei vastaa mitään ja seuraavina päivinä uudistaa Emma rouva
-kehoituksensa. Vihdoin ilmaisee Aili syynsä.
-
--- En saata! Minua vaivaa se, että meillä on parempaa ruokaa kuin
-väellä. He tekevät raskaampaa työtä, mutta me syömme parempaa ruokaa.
-
--- Mutta siihenhän he ovat lapsuudestaan tottuneet! He eivät parempaa
-kaipaa, heidän ruumiinsa ei muuta vaadi.
-
--- Heidän sielunsa ei myöskään vaadi kouluja eikä valistusta, mutta
-me pidämme velvollisuutenamme nostaa heidät tuosta "vaatimattomuuden"
-tilasta... Minä en voi nähdä, että he kyökin kattamattomalta pöydältä
-sormillaan syövät samasta kalakupista...
-
--- Mutta siihenhän he ovat tottuneet! Onhan heillä kaikilla puukkonsa,
-ja mitä taas siihen tulee, että he syövät samasta kupista, niin ovathan
-he kaikki terveitä ihmisiä.
-
--- Jaa, tiedän vain, että jos minä olisin emäntä, niin yhtä siistin
-pöydän kattaisin väelleni kuin itselleni ja samaa ruokaa söisi työväki
-ja herrasväki.
-
--- Niin te puhutte te nuoret, joilla ei ole kokemusta. Mutta minä olen
-vanha ja tiedän ettei tuota käytännössä voi toteuttaa. Ajattele nyt kun
-miehet töistään tulisivat puhtaalle pöytäliinalle syömään, miltä se
-näyttäisi...!
-
--- Mutta eivätkö he voisi pestä käsiään ennenkuin asettuvat pöytään?
-
--- Joka päivä saisit muuttaa heille puhtaan liinan, joka viikko hankkia
-uudet lautaset, veitset ja kahvelit. Sillä kyllä he osaavat liata ja
-särkeä!
-
-Aili vaikenee, sillä hän huomaa äidin suuttuvan.
-
--- Mutta Aili, virkkaa Pekka, -- sinä et ole johdonmukainen. Jollet
-sinä syö voita siksi, etteivät väkemme saa sitä, niin kuinka sinä
-esimerkiksi saatat nukkua yösi puhtaassa sängyssäsi -- sillä yhtä
-hyvissä vuoteissa eivät väkemme nuku?
-
--- Olen sitä kyllä ajatellut! huudahtaa Aili. -- Joka kerta kun tuvassa
-käyn, siitä kärsin. Kerran esimerkiksi satuin vanhalta Leenalta
-kysymään: "missä Leena oikeastaan nukkuu?" -- "Milloin uunilla, milloin
-penkillä", vastasi hän nauraen. Sitten näin miten hän vuoteensa
-valmisti: siinä ei ollut kuin olkisäkki ja likainen välly. Ja niinhän
-he nukkuvat kaikki, ilman lakanoita, ilman sänkyjä ja peitteitä. Ihan
-miten sattuu!
-
--- Vai niin sinä voit sanoa! tokaisee väliin Emma rouva hehkuvin
-poskin. -- Enkö minä ole antanut heille sekä tyynyjä että peitteitä,
-mutta eihän heillä mikään kestä...
-
--- Siksi ettei heille koskaan anneta kuin vanhaa...
-
--- Ja oljet ovat hyvin terveelliset sängynalustana. Niitä käyttävät
-useat varakkaatkin, sen sinulle vakuutan... Aili, Aili, älä puhu mitään
-meidän väkemme tilasta. Missä on väellä koko pitäjässä niin hyvä kuin
-meillä? Joka päivä saavat kerran, jopa kaksikin, kahvia -- useissa
-paikoissa ei anneta väelle kahvia kuin pyhäaamuina. Sano nyt sinäkin
-jotakin, Pekka...!
-
--- Kyllähän sen kysymättäkin tietää, mitä mieltä Pekka tässä asiassa
-on, sanoo Aili katkerasti. -- Pekka on aina samaa mieltä kuin äiti,
-vaikka äiti sanoisi, että korppi on valkea... Äh, sinä... pelkuri!
-
-Pekan silmissä säihkyy, hän menee Emma rouvan luo ja silittää häntä
-olkapäälle.
-
--- Älä ole pahoillasi, äiti!
-
--- Teille ei kelpaa mikään, teille nuorille! huutaa Emma rouva itku
-kurkussa ja kiiruhtaa ovelle. -- Muna meidän aikanamme opettaa kanaa
-munimaan!
-
--- Olen kyllä, sanoo Pekka vihdoin, -- useissa suhteissa samaa mieltä
-kuin sinä Aili, mutta...
-
--- Mutta et uskalla sanoa sitä äidille!
-
--- ... mutta sinä lausut sanasi niin äreästi ja se suututtaa äitiä.
-Miksi me häntä loukkaisimme, tiedämmehän, miten paljon huolta ja surua
-hänellä muutenkin on.
-
--- Sinä tiedät, että äiti niin rakastaa sinua, että hän rajattomasti
-seuraa sinun tahtoasi: jos sinä jotakin sanot, niin se tapahtuu.
-Sentähden pitäisi sinun koettaa vaikuttaa äitiin. Mutta sinä olet
-pelkuri...!
-
--- Minä myönnän, että äiti aina tahtoo tehdä minulle mieliksi, vaikka
-hän siten särkisikin omat mielihalunsa. Mutta etkö ymmärrä, että minun
-velvollisuuteni on olla väärinkäyttämättä valtaani?... Muutoksen täytyy
-käydä vähitellen. Henkisen tilan parantuessa parantuvat itsestään
-ulkonaisetkin elämän vaatimukset.
-
--- Itsestäänkö? Sillä tavallako, että me sivistyneet istumme
-ristissäkäsin ja annamme asiain mennä menojaan?
-
--- Ei, vaan me toimimme vähitellen. Koetan tässä ensin saada Kaarilan
-kuntoon, sitten puuhaan koulun, sitten...
-
--- Olemme me jo vanhat ja kuolemme! Ah, minä en jaksa odottaa, en jaksa
-nähdä ympärilläni epäkohtia, en kerjäläisiä, en rikoksia, en tuota
-likaista, toivotonta köyhyyttä, joka vallitsee niin monissa paikoin --
-jollen saa käydä käsiksi auttamaan, parantamaan, nyt juuri kun olen
-nuori...!
-
--- Mutta miten sen tekisit?
-
--- Alkaisin likeisimmästä ympäristöstäni, tekisin väkemme ja
-alustalaisemme tasa-arvoisiksi ja onnellisiksi.
-
--- Mutta luuletko, että he pitäisivät kaikkia parannuspuuhiasi minäkään
-onnena? He ovat tottuneet olkisäkkeihinsä ja vällyihinsä. Heistä olisi
-hyvin epämukavaa, jos heidän pitäisi ruveta käyttämään veitsiä ja
-kahveleja...
-
--- He pian tottuisivat, siitä olen varma...!
-
--- Kyllä, mutta eihän työväkemme montakaan vuotta palvele meillä...
-Tulee uusia, tottumattomia...
-
--- Mutta sitenhän tavat leviäisivät heidän mukanaan muualle.
-
--- Niin kyllä. En väitä, ettei tämä kaikki olisi hyvä, mutta se käy
-hitaasti, hitaasti...
-
-Kuluu kotvan aikaa niin, ettei kumpikaan sisaruksista puhu. Aili
-istuu liikkumattomana tuolilla, kädet helmassa ja tuijottaa ulos,
-missä lumiräntää lankee maalle. Hänen kasvonsa hehkuvat ja sieraimet
-värähtelevät. Turhaan hän koettaa peittää mielenliikutustaan.
-
--- Tehdä ihmiset tasa-arvoisiksi, onnellisiksi! sanoo Pekka vihdoin.
--- Sitä et voi, vaikka valitsisit kuinka ahtaan piirin tahansa
-huolenpitosi alaiseksi. Aina tulee olemaan rikkaita ja köyhiä, iloisia
-ja itkeviä, hyviä ja pahoja...
-
-Aili jää tuijottamaan veljeensä. Pekan kasvoissa on jotakin outoa.
-Hänkin näyttää taistelevan mielenliikutusta vastaan. Aili nousee äkkiä
-ja rupeaa nauramaan.
-
--- Kas, miten syvämielisiksi olemme tulleet! Mene sinä mieluummin
-lohduttamaan äitiä, hän varmaankin on paennut itkemään jonnekin.
-
-Pekka punastuu kuin koulupoika, joka on saatu kiinni kirjoittamastaan
-rakkaudenkirjeestä. Nolona, miltei häpeissään hän jättää huoneen.
-
-Sopusointu talossa on häiriintynyt, rauha on rikki. Koko päivän
-vallitsee raskas mieliala. Eikä se tahdo poistua seuraavanakaan.
-
--- -- --
-
-Maat jäätyvät, tulee lunta. Elämä Kaarilassa pysyy entisellään.
-Alkaa liikkua kerjäläisiä. Useimmiten, kun joku sellainen ilmestyy
-kyökin ovensuuhun, menee Aili häntä puhuttelemaan. Hän laskee kätensä
-kerjäläislapsen päälaelle, katsoo häntä ystävällisesti silmiin ja kysyy:
-
--- No, kuka sinä olet?
-
--- Kest-Jussin poika Kaupista.
-
--- No entä sinä?
-
--- Eevastiinan poika Kirjomäestä, vastaa suurempi poika pienemmän
-puolesta, joka käsiinsä puhaltaen töllöttää ympärilleen.
-
-Aili vie heidät penkille istumaan.
-
--- No, joko se Jussin poika osaa lukea?
-
--- Olenhan minä lukenut kolmanteen pääkappaleeseen.
-
--- No lueppas nyt minullekin -- vaikkapa toinen uskontunnustus!
-
-Poika sipaisee hihallaan nenäänsä, laskee lakin penkin alle, asettaa
-kätensä ristiin ja lukee taukoamatta kysymykset ja vastaukset samassa
-vauhdissa. Kävelystä ja kylmästä hohtavat hänen kasvonsa, nenä valuu
-ja katse riippuu pöydällä höyryävässä keittovadissa. Samaan malliin
-on pysähtynyt Eevastiinan pojankin katse. Hän lienee noin viiden
-vuoden vanha, kerjäläispussi on selässä, jalat ovat riepuihin käärityt
-ja pistetyt kopposiin. Tyydytettyään heidän silmäinsä halun ja
-nauttiessaan heidän syömisilostaan alkaa Aili taas jutella.
-
--- Joko sinäkin, pikkuinen, nyt jaksat kiertää! Eikö isällä ole työtä,
-kun näin varhain lähettää sinut maailmalle?
-
-Poika pistää juuri suuhunsa kuumaa potaattia ja tuijottaa kysyvin
-silmin Ailin hymyileviin kasvoihin.
-
--- Ei sillä isää olekkaan, vastaa suurempi pojista.
-
-Ailin poskille nousee veri, mutta vaistomaisesti jatkaa hän hymyilyään.
-Hetken vaiettuaan nousee hän ja sanoo lapsille:
-
--- Syökää nyt oikein tarpeeksenne.
-
-Hän menee huoneeseensa, lankeaa polvilleen nojatuolia vastaan ja
-peittää kasvot käsillään. Sanomaton inho on hänet vallannut, kauhea
-häpeän tunne häntä painaa.
-
-Mutta Maijastiinojen lapsilta ei hän enää koskaan kysy isää.
-
-Olka, Ailin leikkitoveri, käy tuontuostakin Kaarilassa. Aili vie hänet
-huoneeseensa, kyselee häneltä kuulumisia ja juttelee hänelle. Välistä
-he sunnuntai-iltoina lyövät korttia, Myllymattia tai muita pelejä,
-niinkuin ennen lapsina; kortitkin ovat samat likaiset, tahmeat, kuin
-silloin. Joskus on oikein hauska: he päättävät jo pelin alussa, että
-tekevät väärin niin paljon kuin voivat, heittävät välistä kortin
-pakkaan tai piilottavat hihaansa ja nauravat kun toinen sitten
-saa petoksen ilmi. Mutta jota vanhemmiksi he ovat käyneet, sitä
-vieraammaksi on suhde tullut. Kun asiat lehmistä, hevosista, matkoista
-kirkolle ja markkinoille sekä kylän uutiset ovat puhutut, vaikenevat
-molemmat, kunnes Olka huomauttaa, että hänen täytyy lähteä kotiin.
-
-Olkalla alkaa käydä kosijoita. Aili yrittää välistä siitä puhua,
-mutta kohtaa aina jyrkän vastarinnan. Olka livahtaa hänen käsistään,
-hän tuntee sen... Miksi?... He eivät itse asiassa ole niin eri
-sivistyskannalla, etteivät toisiaan voisi ymmärtää. Mutta Olka ei
-tahdo. Hän seurustelee kylän tyttöjen kanssa, useiden sellaistenkin,
-joista ei Aili pidä... ja Aili jää yksin.
-
-Talvi tulee erinomaisen kova: kirkkaita päiviä ja polttavia pakkasia,
-jolloin kaikki on huurteesta kankeaa. Illoin, kuun loistaessa, on kuin
-salamoja iskisi oksasta oksaan metsässä. Ei tunnu tuulta, ei mikään
-liikahda. Pyöreinä, kuin pumpuliin käärittyinä ovat puut ja niiden
-pehmeydestä riippuu alas hienoja, pitkiä jääripsiä, jotka leikittelevät
-kuunvalossa. Saattaa nähdä kauas metsän sisään: valoisia puunkylkiä ja
-tasaisia maa-aloja, joista silloin tällöin kohoaa hienoinen lumimätäs.
-Hiljaa kuin varjo astuu nuori nainen teitä Kaarilan ympäristössä.
-Huurre asettuu hänen silmäripsiinsä, huurteeksi tulee hänen
-hengähdyksensä, hiiltyneen puun lailla helisten lentää lumilohkare, kun
-hän jalallaan sattuu sitä koskettamaan.
-
-Aamulla on mieliala toinen ja jäätähtien joukko kimmeltää toisella
-tavalla, sillä silloin loistaa siihen aurinko, joka on punainen
-kuin kuumimmalla kesäsydänpoudalla. Ovet narisevat kankeuttaan ja
-seinähirret ryskyvät. Pörröisinä kerinä istuvat harakat aidalla, kyeten
-tuskin siipiään liikuttamaan. Vihdoin alkaa tuulla ja särkyessään
-helisten putoavat jääkuori ja piikit maahan. Jo rupeaa satamaan lunta.
-Sitä tulee viikkokaudet yhtämittaa.
-
-Sama nainen se yhä astelee tuttuja teitään. Milloin käärivät
-lumihiutuat hänet valkeaan vaippaansa, milloin nostelevat tuulet hänen
-pitkiä suortuviaan, ikäänkuin muodostaakseen niistä siivet, milloin
-lepää hän hangen helmassa, milloin seisoo hän polvia myöten lumessa,
-käsivarsillaan pitäen kiinni koivun rungosta. Surumielinen, haikea ilme
-ei väisty hänen kasvoiltaan.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kevään mukana saapuu Helsingistä serkku, Eero Wahlfelt. Hän on
-kahdenkymmenenkahden vanha nuorukainen, joka yliopistossa tutkii
-uusia kieliä ja filosofiaa. Tutkinnot ovat kaikki tähän asti menneet
-kunnialla ja viimeiset vähäiset luvut aikoo hän suorittaa pois
-syksyllä, sitten lähteäkseen ulkomaille laajentamaan tietojaan ja
-näköpiiriään. Miellyttävällä käytöksellään on hän heti voittanut kaikki
-sydämet Kaarilassa, alkaen herrasväestä palvelijoihin ja alustalaisiin
-asti. Hänellä on varastossa ystävällisiä hymyilyjä ja hauskoja
-pilapuheita kaikille. Ja hänen avuliaisuutensa ja hyväsydämisyytensä
-eivät tunne rajoja. Hän olisi, niinkuin Emma rouvalla on tapana sanoa,
-valmis riisumaan yltään ainoan paitansakin pyytävälle. Tyhjyys, kolkko
-hiljaisuus on Kaarilasta kadonnut: vaistomaisesti tuntevat kaikki
-henkilön läsnäolon, joka elämänhaluisena, täynnä nuoruuden voimaa astuu
-tulevaisuutta kohti.
-
-Ihmeellisesti hän osaa vaikuttaa kaikkiin. Siitä että puhekielenä
-herrasväen kesken ennen oli ruotsi, on nyt jouduttu siihen että nuoret
-puhuvat keskenään suomea -- palvelijain suureksi kummastukseksi.
-Hänen toimestaan on Emma rouvalle ja Ailille tilattu sadetakit ja
-kesähatut Maijan mukana Helsingistä. Sunnuntai-iltoina kokoaa hän
-paikkakuntalaiset Kaarilan tupaan kuulemaan esitelmää, milloin
-Kalevalasta, milloin Suomen historiasta, milloin Runebergista. Pekan
-kanssa, joka on umpimielisyydestään tunnettu, juttelee hän usein
-myöhäiseen yöhön asti. Emma rouvastakin on alakuloisuus kadonnut
-vähemmäksi.
-
-Aili on Eerosta saanut mahtavan liittolaisen. Hän niin hyvin
-ymmärtää hänen tarpeensa, hän niin osaa häntä tyynnyttää. On hetkiä,
-jolloin ei Aili tunne katkeruutta ketään kohtaan, ei minkäänlaista
-surumielisyyttä, hetkiä, jolloin hän on täysin onnellinen. Lämpöisinä
-päivinä istuvat he kahden puutarhassa tai rannalla ja Eero kääntää
-Ailille pitkiä kappaleita ranskalaisista ja saksalaisista klassikoista
-tai kertoo hänelle virtauksista eri maiden kirjallisuudessa.
-
-Ja tyttö, joka koko elämänsä ajan huolellisesti on peittänyt
-sisimmät tunteensa maailmalta, alkaa vähitellen avata sydäntään.
-Siinä on omituinen tenho kun he kahden istuvat lehdossa, jonka nuput
-aukeavat auringolle ja hän saa kertoa tunteistaan täällä yksinäisinä
-talvi-iltoina tai pitkinä, myrskyisinä syyspäivinä. Välistä hän aivan
-unohtaa, että hän astelee elävän olennon rinnalla. Mutta vaistomaisesti
-hän sittenkin tietää, ettei hän tällä kertaa tunteitaan ilmaisekaan
-yksin tuulille. Katsomattakin tuntee hän lämmön noista ruskeista,
-verhotuista silmistä itseään seuraavan. Eeron osanotto on sentään
-toista kuin se, jonka tuuli uskotulleen suo...!
-
-Lämmin, kummallinen tunne seuraa häntä koko päivän ja kun hän illalla
-peilin edessä sukii hiuksiaan ja näkee punan poskillaan, huomaa hän
-miten se häntä kaunistaa. Nyt pitäisi Eeron hänet nähdä!
-
-Hän ei tee itselleen selvää siitä, miksi hän juuri Eerolle tahtoisi
-näyttää kauneutensa, hän ei kysy mikä tunne hänessä elää Eeroa kohtaan.
-Hän tietää vain, että hänen seurassaan on hyvä olla ja että on suloista
-häntä ajatella.
-
-Mutta tuontuostakin sukeltaa aaveena esiin ajatus: tämä loppuu, tämä
-loppuu!... Ensinnäkin tulee Maija heidän väliinsä, sitten matkustaa
-Eero pois... Kesää seuraa pitkä talvi. Maija, oma lapsi, pääsee
-tietysti Helsinkiin. Eero unohtaa Ailin kokonaan... Mitä hänestä
-tuleekaan tässä suuressa yksinäisyydessä...? Hän maatuu tänne, kuihtuu,
-kuolee.
-
-Ja hän tuntee, miten epätoivoisa katkeruus iskee kyntensä hänen
-sieluunsa. Hän tahtoisi tuskasta huutaa.
-
-
-
-
-III
-
-
-Oli lämmin päivä. Tavanmukaista kevätsiivousta oli jo jonkun aikaa
-kestänyt Kaarilassa. Kuukausien koskematon järjestys oli rikottu
-huoneissa, tavaroita oli kannettu ulos, ikkunoita raastettu auki
-talviliitteistään, lakeja, lattioita sitaistu nuorilla lehvillä,
-kellareja, vinttejä väännetty nurin ja kauas oli pauke kuulunut
-kartanolta, kun talvitomuja piiskattiin huonekaluista.
-
-Maijan tuloon piti kaiken olla valmiina. Emma rouva valmisteli rengin
-kanssa kukkalavoja puutarhassa, Pekka oli vienyt piiat navettapihaa
-luomaan, Aili raastoi pois huoneestaan toista sisäikkunaa, joka
-mahdollisten kylmien varalta oli jätetty ottamatta. Eero, joka aamulla
-oli ollut tervaamassa venettä rengin kanssa, soitti torvea salissa.
-
--- Etkö, Aili, tulisi minua säestämään? kuului vihdoin hänen äänensä.
-
--- Voisit sinä mieluummin tulla minua auttamaan! vastasi Aili.
-
--- Älä toki Eero raukkaa taas vaivaa, huudahti Emma rouva puutarhasta.
--- Koko aamupäivän hän on ollut työssä.
-
--- Niinhän me muutkin olemme. Kyllä hän nyt saa jaksaa, väitti Aili
-armottomasti.
-
-Eero nousi ikkunalle ja otti Aililta hohtimet.
-
--- Saan ilmoittaa, etten ensi kertaa ole tällaisessa työssä. Monet
-monituiset kerrat olen iltamia ja kuvaelmia varten naulannut kulisseja,
-monta monituista kertaa ripustanut seinille arpajaisvoittoja.
-
--- No niin, siinä äiti kuulee!
-
--- Mutta en minä nyt täällä Kaarilassa tahtoisi sinua rasittaa...!
-
-Kun ikkuna oli saatu irti ja avattu, hyppäsi Eero, notkeana kuin apina,
-siitä puutarhaan.
-
--- Tule perässä! sanoi hän Ailille ja hymyili häntä vastaan ruskeilla
-silmillään.
-
-Korkeus ei ollut aivan pieni. Mutta Aili nousi empimättä ikkunalaudalle
-ja varustautui hyppäämään. Liian myöhään huomasi Eero sanojensa
-varomattomuuden, turhaan koetti hän tyttöä kieltää. Hän hyppäsi --
-jollei Eero olisi saanut häntä kiinni, olisi hän pudonnut suin päin
-maahan.
-
--- Sattuiko? kysyi hän hätäisesti. -- Sano, sano Aili kulta!
-
-Hän painoi häntä likemmä itseään, käsivarsillaan häntä tukien. Hetken
-ajan hän hervotonna lepäsi hänen sylissään, kasvot kalpeina, silmät
-ummessa.
-
--- Ei sattunut, kuiskasi hän vihdoin, loi serkkuunsa pitkän katseen
-ja riuhtaisihe irti. -- Kuule, alkoi hän sitten kiireesti, värin
-vähitellen palatessa kasvoille, -- emmekö yhdessä menisi lakaisemaan
-tuota kulmaa puutarhassa, joka vielä on lakaisematta?
-
--- Olkoon menneeksi!
-
--- Hae sinä tallista harava, minä tuon tuvasta luudan.
-
-Eero rupesi viheltämään masurkkaa, heitti taapäin päätään, niinkuin
-hänen tapansa oli, tarttui Ailin vasempaan käteen ja oikaisi hänen
-käsivartensa suoraksi omaansa vastaan. Hän veti hänet mukaansa.
-Silmillään seuraten Eeron askeleita tanssi Aili hänen perässään.
-Rakennuksen kulmaa kiertäessä hämääntyi heiltä tahti. He alkoivat
-uudestaan ja tanssivat reippaasti siihen asti missä talliin ja tupaan
-vievät tiet erosivat. Siinä päästi Eero Ailin käden sellaisella
-vauhdilla että tyttö vielä hyvän matkaa jatkoi samaan tahtiin. Sitten
-hän seisahtui ja jäi tuijottamaan Eeron jälkeen, painaen käsiään
-rinnalle.
-
--- Mitä, mitä on tämä tunne? sanoi hän hiljaa itsekseen.
-
-Sellaisena ei kukaan saanut häntä nähdä, hänen täytyi paeta. Hän tiesi
-poskensa olevan palossa ja otsallaan olevan ikäänkuin kirjoituksen. Hän
-vilkaisi ympärilleen: pihassa ei ollut ketään. Hän hyppäsi kiviaidalle,
-pääsi sen toiselle puolelle ja riensi polkua alas rantaan. Valkovuokot
-olivat kukassa, lahti lepäsi rasvatyynenä, tuore tervanhaju leijaili
-ilmassa. Hän astui veden partaalle, johon syvä, sininen taivas
-kuvastui, horjahti taapäin ja lankesi kivelle istumaan.
-
--- Mikä, mikä on tämä tunne? Eero, Eero... onko tämä rakkautta?
-
-Hän ei itkenyt, mutta sydän sykki valtavasti ja silmä tuijotti veden
-kalvoa. Hänen rintansa oli ylenpalttisen täynnä.
-
-Minä rakastan! selveni hänelle vihdoin ja hänen kyyneleensä alkoivat
-hiljalleen valua alas poskea. Hetket olivat iäisyyden hetkiä, hän ei
-tietänyt miten kauan hän oli istunut siinä veden partaalla, valaen
-vettä polttavalle otsalleen, kun hänen mieleensä vihdoin juolahti, että
-Eerohan häntä odottaa. Hän nousi, kuivasi kasvonsa ja alkoi astua taloa
-kohti. Mutta hänen mielessään riemuitsi ja raikui. Ei tarvinnut enää
-kaivata ja ikävöidä olemattomia. Ajatuksilla on määränsä, tunteilla
-maalinsa: hän rakastaa!
-
--- Missä sinä olet ollut? kohtasi häntä portilla Eeron kysymys.
-
--- Olinko sitten niin kauan?
-
--- Olit! En minä yksin viitsinyt lakaista puutarhassa, lähetin sinne
-Leena-muorin. Mutta missä sinä oikeastaan kävit?
-
--- Rannassa. Pisti päähäni käydä siellä. Juoksin niin kovasti.
-
--- Sen kyllä näen. Joko vene kuivaa?
-
--- Vene... niin, kyllä kai se kuivaa, ilma kun on niin kaunis.
-
-Sileälle tielle päästyä tarttui Eero hänen käteensä ja alkoi häntä
-tanssittaa.
-
--- Pää pystyyn ja katso minua silmiin! Niinkuin ennenkin.
-
-Mutta Aili ei voinut niinkuin ennen. Kyyneleet tulivat silmiin.
-
--- Päästä minut, pyysi hän. -- Auringon valo häikäisee.
-
--- Neiti suvaitsee tänään olla huonolla tuulella!
-
-Pääkaupunkilaisella kumarruksella päästi Eero hänen kätensä ja katsoi
-häneen pitkään. Aili kääntyi ja alkoi haravoida lehtiä kasaan.
-Ikäänkuin oljen korteen tarttuen katkaisi hän vihdoin kiusallisen
-hiljaisuuden sanoilla:
-
--- Kerro Eero jotakin Helsingistä.
-
--- Helsinki ei tähän aikaan esiinny ensinkään edukseen, siellä alkaa
-olla tyhjää: ylioppilaat poissa, koulut kiinni, muuttoaika.
-
-Taas seurasi hiljaisuus. Onneksi tulla pyyhälti samassa pensaista
-koira, läähättäen ja kieli pitkällään. Aili hyväili sitä tavallista
-hellemmin. Eero seisoi haravoiden tuomen alla, jonka oksat miltei
-koskettivat hänen päätään:
-
--- Hän ei minua ymmärrä, hän ei minua rakasta! selveni Ailille äkkiä.
-
--- -- --
-
-Aurinkoisena valkeni seuraava päivä. Kaikki oli järjestyksessä:
-kaksiosaiset ovet avatut, joten saattoi nähdä talon koko huonerivin,
-maljakoissa kukkasia, ruokasalissa vihreällä koristettu kahvipöytä ja
-ikkunoista virtasi raikas veto, löyhytellen vasta pestyjä uutimia ja
-koristuksia pöydillä ja sohvilla, jotka ainoastaan juhlatilaisuuksissa
-otettiin esiin. Juhlatilaisuuksiksi katsottiin aina niitä päiviä,
-jolloin joku "lapsista" palasi kotiin, viivyttyään pitemmän aikaa
-poissa.
-
-Jo kello yhdentoista aikaan alettiin odottaa. Joka kerta kun Jalo avasi
-suutaan haukkumaan, ilmestyi joku piioista kyökin portaille. Aili oli
-ensi kerran heittänyt surupukunsa ja pukeutunut sinertävään. Hänellä
-oli kaulassa leveä kellertävä pitsi ja vyötäisiä ympäröi nahkavyö.
-
-Hän ei iloitse Maijan tulosta, ajatteli Pekka nähdessään hänen totiset
-kasvonsa. Mutta Eero ei voinut riistää silmiään hänestä: vaaleat
-hiukset kähertyivät niin sorjasti niskassa, poski oli kalpeudessaankin
-niin tuore, piirteet niin puhtaat. Kun hänet aina oli nähnyt mustissa,
-vaikutti hän vaaleassa puvussa suorastaan hurmaavana.
-
-Maijaa vain ei kuulunut. Kahvijano valtasi jo odottavat ja ensimmäinen
-kuppi juotiin. Emma rouvan alkaessa käydä levottomaksi, tuli piika
-vihdoin ilmoittamaan, että "nyt siellä joku tulee Kiutun mäkeä alas,
-mutta on niin lystinmäinen". Jalo, joka unohtaen virkansa, istui
-ruokasalissa ahnastelemassa, törmäsi haukkuen pihalle, herrasväkensä
-seuraamana. Kummallinen kuorma oli todellakin tulossa: ajaja kyllä
-istui takana ja hattupää nainen edessä, niinkuin odottaa sopi, mutta
-sitäpaitsi oli etupuolella rattaita ihmeellinen korkea esine, jonka
-pinnat oudosti säteilivät auringon valossa.
-
--- Mikä kumma tuo on? Ei ainakaan meidän Maija...
-
--- Mutta hevonen on meidän Tuima.
-
--- Ja Maija se kuitenkin on tuo hattupää...
-
--- Hänellähän on polkupyörä rattaillaan, keksi vihdoin Eero.
-
--- Maija se on, hän jo heiluttaa nenäliinaansa.
-
-Hitaasti likeni kuorma. Nuoret riensivät vastaan, Emma rouva jäi
-jäljellepäin. Kenenkähän polkupyörän hän tänne tuokaan? mietti
-hän itsekseen. Sitten alkoi kyyneleitä valua hänen poskilleen ja
-malttamattomasti odotti hän saavansa sulkea syliinsä tyttärensä. Maija
-ei aivan heti päässyt alas rattailta, puupuitteisiin pantu polkupyörä
-oli kiinnitetty hänen eteensä, joten hän sen takana istui kuin
-karsinassa.
-
--- Voi voi, olette varmaankin kauan odottaneet! Läksimme kyllä heti
-junan tultua, mutta tämän pyörän tähden piti ajaa niin hitaasti. Kaduin
-jo etten sitä jättänyt asemalle.
-
--- Paras oli, virkkoi Pekka ystävällisesti hymyillen, -- että toit
-tuotavasi tänne. Kukapahan ne jälkeenpäin noutaisi asemalta.
-
--- Maamiehellä on kiire käsissä! lisäsi Eero.
-
-Vihdoin pääsi Maija karsinastaan. Hän riensi suoraa päätä äitinsä luo
-ja sulki hänet syliinsä. Sitten tervehti hän muita.
-
--- Pikku tyttöseni, Maija kultani, oletko nyt kotona, äidin luona!
-Mutta kuinka sinä olet kasvanut ja näytät terveeltä!
-
--- Niin olenkin ollut harvinaisen terve koko kevään, vaikka useimmat
-tovereista olivat niin hermostuneet, että rukouksessa pyörtyivät ja
-tunnilla usein purskahtivat itkuun.
-
-Maija oli päätä pitempi äitiään. Hänen ja Pekan ulkomuodossa oli paljon
-yhtäläisyyttä: sama vaalea tukka, vaikka Maijalla hiukan laheampi,
-sama helakka ihonväri, samat siniset silmät. Veljessä vallitsi oikea
-suomalainen tyyneys, kun sitävastoin sisar näytti olevan altis mitä
-erilaisimmille mielijohteille. Hän oli vankka ja roteva, suuret,
-luisevat kädet, vartalo vielä kehittymätön. Niinkuin usein nopeasti
-kasvaneet, käveli hänkin huolimattomasti, hartiat hiukan kumarassa.
-Liikkeet olivat kulmikkaat, äänessä ja käytöksessä jotakin poikamaista.
-Hän otti pitkiä askeleitaan sillä tavalla, että miltei luuli hänen
-olevan kompastumaisillaan hameisiinsa, jotka alkoivat käydä pitkiksi.
-Kun hänet näki Ailin rinnalla, pisti hän erikoisesti silmiin: Aili oli
-niin solakka ja kevyt, kaikki hänessä niin siroa tekoa.
-
--- Mutta lapseni, virkkoi äkkiä Emma rouva ja pysähtyi keskelle pihaa,
-tavoitellen hattua tyttärensä päästä, -- olet leikannut hiuksesi! Voi,
-voi!
-
--- Niin, niin, minua ei saa torua! Niistä oli niin paljon vaivaa ja
-olivathan ne niin huonot...! Kasvaahan minulle uudet paremmat sijaan...!
-
--- No niin. Ehkä se oli hyvä.
-
-Enempää ei Emma rouva sanonut. Eero tyytyi siihen, että hän purskahti
-nauruun ja Pekka sanoi tyynesti:
-
--- Se on hirveän rumaa kun naisilla on lyhyt tukka.
-
-Tultiin sisään. Maija juoksi huoneesta huoneeseen, kaikkialla oli niin
-tuttua, niin kaunista! Hän tervehti piikoja kyökissä, tarkasteli oliko
-kaikki paikoillaan, kaipasi Mirriä, joka ei ollut saapuvilla ja jäi
-vihdoin kahvipöytään istumaan Emma rouvan viereen, joka ilokyynelin
-tuontuostakin laski kätensä hänen lyhyeksi leikatuille hiuksilleen ja
-kehoitti häntä syömään ja juomaan.
-
--- Mutta enhän vielä ole sanonut terveisiä kaikilta, jotka lähettivät!
-jatkoi Maija. -- Ensinnäkin tietysti tädiltä ja sedältä ja pojilta.
-Setä erittäin käski sanoa, että hän syksyllä odottaa Ailia Helsinkiin.
-Ja täti lähetti äidille tuliaisiksi leninkikankaan ja Pekalle
-kravatin... Ja Eerolle minulla on terveisiä niin monelta tytöltä, etten
-tiedäkään...!
-
--- No annas kuulla!...
-
--- Ensinnäkin tuli neiti Blom toissa iltana vastaani kadulla ja käski
-sanomaan, että olisi fiksua jos kirjoittaisit hänelle, sillä hänen
-on ollut sinua ikävä... Ja Elli Tuokko toi aamulla kukkia, jotka
-käski antaa sinulle -- ne ovat eväitteni joukossa... Voi äiti, kiitos
-voileivistä, ne maistuivat niin hävyttömän hyviltä, että olin kieleni
-niellä...!
-
--- Vai eväittesi joukossa! Sepä on hävytöntä! Helsingin runollisin ja
-kaunein tyttö lähettää minulle kukkia ja sinä panet ne -- eväspussiisi.
-
--- Vai olisiko minun pitänyt istua ja pidellä niitä käsissäni neljän
-penikulman aikana. Muutoinkin minua paleli. Aamulla oli aika kylmä,
-tiedä se ja ole tyytyväinen, etten kukkiasi heittänyt hiiteen.
-
--- Paleliko sinua, lapseni?
-
--- No ei paljon... Ja päästäkseni Eeron terveisistä mainitsen vielä
-että yksi hentuistasi, jonka nimeä en edes muista, lähetti pienen
-käärön...
-
--- Jota ehkä olet säilyttänyt -- kenkäsi varressa? lisäsi Eero.
-
--- Ja se inhoittava neiti Sohvi Mantere käski sanoa, että jotkut häät
-olivat olleet, sanoi sinun kyllä siitä jo ymmärtävän...
-
--- Hyvä on, ymmärrän kyllä! Pääsivätkö pojat luokalta?
-
--- Pääsivät. Jussi sentään ehdoilla luonnontieteessä.
-
--- No entä sinä itse? kysäisi Pekka.
-
--- Tietysti. Ei toki viimeiselle luokalle jäädäkään. Todistukseni onkin
-täällä.
-
-Hän juoksi sitä noutamaan. Omituisen hellä piirre kasvoillaan seurasi
-Emma rouva hänen liikkeitään. Se on sentään oma tytär, ajatteli Aili
-itsekseen. Hänelle, Ailille ei kukaan antanut sellaisia katseita. Eero
-oli hänestä tällä hetkellä kauempana kuin koskaan ennen; ainoa joka
-häntä myötätuntoisuudella näytti seuraavan, oli Pekka. Hän katsahti
-häneen tuontuostakin ikäänkuin anteeksi pyytäen. Aili pakotti hymyn
-huulilleen. Hänen poskensa hehkuivat.
-
--- Ja johtajatar -- tapansa mukaan --, sanoi Maija, -- lähetti äidille
-terveisiä.
-
-Juhlallisella uteliaisuudella otti Emma rouva todistuksen tyttärensä
-kädestä. Sitten hän ojensi sen Ailille. Eero kurkisti siihen hänen
-olkansa takaa.
-
--- Eero ei saa katsoa! huusi Maija.
-
--- Miksei? nauroi Eero ja vilkaisi tyttöön ruskeilla silmillään.
-
--- Ei! Et saa! Koetapas!
-
--- Maija lapseni! rauhoitti äiti. -- Eihän tuo nyt niin huono ole,
-ettet sitä voisi näyttää.
-
--- Niin, mutta hän taas alkaa kiusotella...!
-
-Sekä Pekka että Eero seisoivat Ailin tuolin takana lukemassa Helena
-Maria Wahlfeltin päästötodistusta. Siinä oli enimmäkseen kahdeksia,
-voimistelussa kymmenen, kaunokirjoituksessa, käsitöissä ja laskennossa
-kuusi.
-
--- Vai tällä sitä sitten aiotaan -- ylioppilaaksi! virkkoi Eero
-hymyillen, käsissään murennellen piparkakkua.
-
--- Eero! pääsi Aililta nuhdellen.
-
-Mutta Maija oli tullut tulipunaiseksi. Hän karkasi istuimeltaan,
-hypähti Eeron eteen, riisti todistuksen hänen kädestään, tarttui hänen
-tukkaansa ja tukisti.
-
--- Selkääsi tarvitsisit! sanoi hän. -- Äiti, minä en kärsi tuota Eeroa.
-Laita itses täältä Kaarilasta tiehesi.
-
-Tämä riiteleminen oli niin hullunkurista, että Aili ja Emma rouva
-purskahtivat nauruun. Eero oli painanut silmänsä umpeen ikäänkuin
-henkeään uhkaavaa iskua odottaakseen.
-
--- Onko minun päässäni enää ainoatakaan hiuskarvaa? vaikeroi hän.
-
--- Olisit, Maija, voinut hankkia arvosanasi laskennossa vähän
-paremmaksi, huomautti Pekka.
-
--- Kiitä onneasi, ettei siinä ole viitosta! sanoi loukkaantuneena
-Maija. -- Kuukausitodistuksessa minulla oli seitsemän, mutta sitten
-se Pirre (hän tarkoitti laskennonopettajaansa) antoi niin vaikeita
-koelaskuja, ettei niitä kukaan ymmärtänyt. Olga Söderholmkaan, joka
-meidän luokalla oli primus, ei saanut kymmentä... Te ahdistatte minua
-tänään kaikki. Luuletteko, että on hauska tulla kotiin, kun...
-
-Loukkaantuneena läksi Maija saliin ja luotuaan nuhtelevan katseen
-Pekkaan ja Eeroon, seurasi häntä Emma rouva. Mutta pahin ei vielä ollut
-tullut.
-
--- Kenen se polkupyörä on? kysyi Pekka.
-
-Maija livahti tiehensä antamatta vastausta ja Pekalta unohtui kysymys
-uudistamatta, hän kun jännityksellä seurasi Helsingistä tulleiden
-sadetakkien ja hattujen koettamista. Se tapahtui salissa, suuren peilin
-edessä. Ailin sadetakki oli vaalean harmaa ja hattu leveäröytäinen,
-valkeasta oljesta, koristettu mustilla samettinauhoilla ja valkealla
-höyhentöyhdöllä. Se puki häntä niin, että hän punastui nähdessään oman
-kuvansa. Nyt saattoi hän vetää vertoja mille tytölle tahansa. Mutta
-Emma rouva vaikeroi:
-
--- Voi hyvät ystävät, minulle, vanhalle ihmiselle nyt tällaisia
-koristuksia! Voi näitä hihoja!
-
--- Se on uusinta muotia! vakuutti Maija.
-
--- Miksi nyt sitten vanhanaikaista ottaisi, koska kerran uutta ostaa!
-lohdutti Eero. -- Kyllä täti siihen tottuu!
-
-Pekka nousi tuoliltaan, haki takkinsa rintasaumasta pari nuppineulaa ja
-pisti niillä kiinni pussihihoja niin että poimut katosivat.
-
--- Noin sen olla pitäisi!
-
--- Niin poikani, ehkä Aili, kun tässä nyt tulee aikaa, ottaa ja leikkaa
-nämä hihat pienemmiksi.
-
-Eero nauroi täyttä kurkkua ja teki parastaan vakuuttaakseen, että ne
-olivat erinomaisen kauniit. Sitten tuli uusi kysymys: mitä tämä kaikki
-maksaa? Siihenkään ei Maijalta saatu vastausta: täti oli ostanut kaikki
-ja täti oli siitä kirjoittanut. Huolestuksen rypyt alkoivat nousta
-Emma rouvan otsalle: hän aavisti pahaa, kun Maija noin salaperäisesti
-vastaili. Sata markkaa oli Helsinkiin lähetetty ja siitä piti vielä
-riittää Maijalle matkarahoiksikin. Kunhan eivät nämä tavarat olisi
-maksaneet niin paljon, että sinne taas oli jääty velkaa!
-
-Huonommin kuin Emma rouva saattoi aavistaakaan, olivat asiat. Se
-selveni hänen kälynsä kirjeestä, jonka Maija ulos lähtiessään hänelle
-jätti. Paitsi että sadetakeista ja hatuista oli jäänyt osa maksamatta,
-oli Maijan tutkintohameeseenkin pitänyt ottaa velkaa. Sitten oli Maija
-ostanut polkupyörän... Polkupyörän? Maija polkupyörän! Emma rouva
-luki sanat moneen kertaan, hän ei ollut silmiään uskoa. Oliko lapsi
-tullut hulluksi!... Muuan tovereista, joka läksi ulkomaille, oli sitä
-hänelle kaupannut polkuhinnasta, 250 markasta, vaikka se oli miltei
-uusi ja erinomaisen hyvä. Kenenkään tietämättä oli Maija tämän tehnyt.
-Hän oli siitä saanut paljon toria. "Älkää siis enää häntä soimatko.
-Luulen sitäpaitsi, että siitä on ollut paljon hyötyä, sillä alkukesästä
-oli hän kalpea ja hermostunut, mutta sitten kun hän alkoi ajaa
-polkupyörällä, on hän tullut aivan toisen näköiseksi. Pyörä on otettu
-velaksi, mutta sitä ei tarvitse maksaa ennenkuin vuoden lopulla. Tyttö
-raukka on niin peloissaan. Älkää nyt häntä toruko!" Niin loppui kirje.
-Neuvottomana pudotti Emma rouva sen helmaansa ja jäi tuijottamaan
-eteensä. Sitten läksi hän etsimään Pekkaa, varovaisesti ilmoittaakseen
-hänelle asian.
-
-Sillaikaa asteli Maija Eeron ja Ailin kanssa puutarhassa, jutellen
-Helsingin uutisia. Syksyllisiä arpajaisia jo valmisteltiin. Ompeluseura
-oli ollut koolla Wahlfeltilla. Ohjelmaakin oli ajateltu. Joku rouvista
-oli ehdottanut Kalevala-kuvaelmia: "sinipiikain laulu", "ilmatarten ja
-luonnotarten tanssi", "Pohjolan neito" y.m. Ja siihen oli Lyydi-täti
-sanonut: "minulla on ehdolla niin mainio Pohjolan neito! Se on mieheni
-veljentytär Aili Wahlfelt. Hänen pitää siksi tulla tänne."
-
-Aili tunsi ikäänkuin huumaavan viinin virtaavan suoniinsa: hän olisi
-hänkin nuori, hän huvittelisi niinkuin muut, hän tanssisi Eeron kanssa!
-
--- Onkin päätetty, sanoi Eero, -- että Aili syksyllä tulee Helsinkiin.
-
--- Niin, opeta nyt vain minulle masurkkaa!
-
-Ailin jäsenet värähtelivät.
-
-Eero tarttui hänen käteensä ja he alkoivat tanssia hiekkarannalla.
-Maija lauloi ja yritteli kädet vyötäisillä hänkin tanssia. Hiestyttyään
-läksivät he juoksujalan pihaan. Mutta nähdessään polkupyörän kuistilla
-totistui Maija.
-
--- Voi, voi, mitähän minä nyt saankaan? huokasi hän itku kurkussa.
-
--- No kuinka niin?
-
--- Tuo on minun! Olen sen ostanut omin päini, keneltäkään kysymättä
-lupaa... Mutta kiusaus oli niin suuri! Sain sen polkuhinnasta... Ette
-aavista miten taistelin vastaan! Kävelin päiväkausia kuin kissa kuuman
-puuron ympärillä. Ja aina kun näin tyttöjen polkupyörillään tulevan
-kouluun, oli minulla oikein tuska. Ja kun näin heidän maneesissa
-harjoittelevan, niin ihan olin kuin kipeä! En enää voinut vastustaa.
-Semmoisella tunteella kuin sanotaan naisten rakastuvan, ajattelin minä
-pyörääni. Vein sen huoneeseeni, kiilloitin sitä ja ensi työni aamulla
-oli nousta sitä katselemaan... Voi äiti, älä suutu!
-
-Sekä Emma rouva että Pekka olivat saapuneet paikalle. Maijaa kohtasi
-kokonainen nuhdetulva. Ailin piti lähteä kyökkiin, joten ei hän kuullut
-sitä kuin etäältä. Hän oli sitäpaitsi kokonaan omissa ajatuksissaan.
-Astuessaan salin läpi, otti hän uuden hattunsa, asetti sen päähänsä
-ja katsahti peiliin. Sitten hän laski hatun takaisin tuolille ja tuli
-masurkka-askelin ruokasaliin, jonne paistinhaju tunki kyökistä. Hän oli
-niin onnellinen, niin kiitollinen. Onnentunteensa valtaamana hän äkkiä
-kääntyi takaisin portaille, missä Maija itkien otti vastaan läksytystä,
-lankesi äidin kaulaan ja lausui:
-
--- Kiitos, rakas äiti!
-
--- Mistä lapseni? kysyi Emma rouva hämmästyneenä.
-
--- Hatusta, takista, kaikesta...!
-
-Pekka seisoi riidanalaisen polkupyörän edessä, jonka ruuveja Eero
-koetteli, ja katsoi siihen kuin mihinkäkin pahantekijään. Hän kääntyi
-hämillään pois, kun Aili tuli häntäkin suutelemaan. Tyttö palasi
-ruokasaliin. Ensi kertaa eläessään tunsi hän hurmaavan huolettoman
-elämänilon liikkuvan mielessään. Kaikki epäilys oli kadonnut, tuntui
-siltä, että hän on niin kaunis, että Eeronkin täytyy häneen rakastua.
-
-Kyökissä oli väki vielä ruualla. Kaikki pöydällä oli tavallisessa
-järjestyksessä: reikäleipiä läjässä, kalakuppi, jonka laitoihin suola
-oli kuivanut ikäänkuin kuonaksi, ja höyryävä perunavati. Vanha Leena
-liuotteli leipäpalasiaan vedessä, Jalo kalvoi luuta nurkassa. Aili
-kurkisti paistipataan, katsoi että jälkiruoka uunissa kypsyi, pani
-voita lautaselle, leikkasi lohta, jota oli lähetetty Helsingistä, ja
-järjesti ruokapöydän. Ohi astuessaan yhtyi hän tuontuostakin renkien
-keskusteluun. Se koski tämänpäiväistä matkaa asemalta ja Maija neidin
-polkupyörää.
-
--- Neiti, siellä on kerjäläisukko rappusilla, ilmoitti vihdoin piika
-Iita.
-
-Kerjäläinen istui sauvaansa nojaten eikä liikahtanut paikalta, kun Aili
-häntä puhutteli. Risainen takki oli kiinni puukapulalla, jonka ympäri
-oli kiedottu lankaa. Likaista paitaa piteli parsinneula. Paljaat jalat
-olivat pistetyt tuohikopposiin. Käsi oli pelkkää luuta ja nahkaa,
-kellertävän sinisinä erottautuivat siinä suonet. Ailin mieleen painui
-heti ensi näkemältä jokainen yksityiskohta hänessä. Kuurona ei hän
-Ailia huomannut, ennenkuin hän kosketti hänen olkapäätään.
-
--- Jaa mistäkö kaukaa minä olen? Tuolta olen toisesta pitäjästä. Jaa
-vaivaisapuako? Onhan sitä vähän, mutta lisää on hankittava maailmalta.
-Olen tässä kaiket talvet potenut hinkua ja hengenahdistusta. Kun
-korjaisi Jumala pois...!
-
-Ääni, käheänä ja matalana kuin maanalainen ulina, katkesi häneltä
-yskään. Kasvot vääntyivät ryppyjä täyteen ja värittömälle otsalle nousi
-rasittunutta punaa. Vanuneet harmaat hiukset heilahtivat. Aili toimitti
-hänelle ruokaa ja auttoi hänet alas portailta. Hitaasti vanhus astui
-tupaan päin, kaksin käsin kantaen keittovatia ja varjellen lientä
-läikähtämästä laitain yli.
-
--- Menkää vähän syrjään! kuului äkkiä Maijan ääni.
-
-Kirpeä kellonsoitto houkutteli samassa sekä rengit että piiat
-portaille, mutta se, jota soitto varoittaen tarkoitti, ei huomannut
-mitään: rauhallisesti hän yhä asteli keskellä tietä, varjellen
-keittovatiaan, lakkirisa kainalossa, tuulen heilutellessa harmaata
-tukkaa. Juuri kun Maijan piti kääntää ja pyyhkäistä hänen ohitsensa,
-kääntyi hänkin juuri samaan suuntaan. Harmistuneena, kyynelten puna
-vielä poskilla, piti tytön hypätä alas pyörältä.
-
-Sanattomana katseli Aili tätä kohtausta. Hän tunsi ikäänkuin pistoksen
-rinnassaan. Poissa oli äskeinen mieliala. Ilottomana tuli hän sisään,
-mielessään kaikki Kaarilan köyhät, sairaat ja onnettomat, joita hänen
-piti tehdä onnellisiksi sensijaan, että hän koetteli uusia hattuja ja
-ajatteli huvimatkoja Helsinkiin.
-
-Niin kävi aina. Heti kun elämä alkoi hänelle hymyillä, kun hänen
-nuoruutensa otti oikeutensa, tuli, ikäänkuin tuulen tuomana joku pieni
-ulkonainen seikka, jota ei kukaan muu huomannut, mutta joka hänet
-pudotti taivaastaan. Kivenä riippui raskasmielisyys hänen siivissään ja
-painoi häntä maailman huoliin. Eikö hänelle sitten todellakaan ollut
-olemassa onnea, iloa, nuoruutta? Oliko hän tuomittu kaiken aikansa
-suremaan muiden huolia, itkemään siksi etteivät kaikki iloinneet?
-
--- -- --
-
--- Minä en maksa pyöriäsi, oli Pekka sanonut sisarelleen. -- Saat itse
-pitää niistä huolta!
-
-Mutta eräänä iltana tavattiin hän itse Eeron johdolla harjoittelemassa
-samaisella Maijan pyörällä. Ja senjälkeen eivät hänen uhkauksensa
-enää pystyneet sisareen: hän torjui ne ilkkuen luotaan. Koska kerran
-Pekka käytti pyörää, saisi hän sen myöskin maksaa! Muutaman päivän
-perästä läksi Pekka jo polkupyörällä parin virstan päässä olevalle
-suolle työmiesten luo. Eero koetti opettaa samaa taitoa Ailille,
-mutta hänen näytti olevan mahdoton sitä oppia. Pekka sensijaan käytti
-pyörää niin ahkerasti, että Maijaa jo alkoi harmittaa, vaikkei hän
-uskaltanut siitä mitään sanoa. Kaikessa hiljaisuudessa hän sentään
-äidille valitti asiaa. Ja äiti lohdutteli sillä, että kyllä Pekka
-pian väsyy ja kyllästyy ja silloin joutuu pyörä taas alkuperäiselle
-omistajattarelleen. Mutta Pekkapa ei väsynyt. Maijan piti keksiä uusi
-keino päästäkseen nauttimaan lempiesineestään: hän läksi liikkeelle
-aamulla aikaiseen ennenkuin Pekka ehti, ja läksi silloin niin kauas,
-ettei palannut ennenkuin päivällisille. Yksin ei sentään ollut niin
-hauskaa, hän alkoi pyytää Eeroa seurakseen. Ja oltuaan yhden kerran,
-läksi Eero useamminkin. Maijalla oli soma polkupyöräpuku ja kun hän
-Eeron rinnalla lasketti alas mäkeä ja Aili jäi sulkemaan porttia
-heidän jälkeensä, ei hän voinut olla heitä kadehtimatta. He viipyivät
-tuntikausia poissa, tapahtuipa, että heitä turhaan odotettiin koko
-päivän.
-
-Silloin oli talossa hiljaista. Aili istui käsitöineen puutarhassa.
-Välistä koetti hän lukea. Mutta katse kääntyi vaistomaisesti maantielle
-päin tähystelemään, eivätkö he jo tulisi. Ajatukset eivät pysyneet
-koossa. Kun ei heitä helteisestä päivästä huolimatta kuulunut
-päivällisellekään, kävi Aili levottomaksi. Hän kuvitteli, miten he
-nyt lepäävät jollakin nurmikolla metsässä, pyörät ovat asetetut puuta
-vastaan... Tuntui siltä, että hän vihaa Eeroa. Mitä hän olikin tullut
-tänne Kaarilaan hänen rauhaansa häiritsemään? Ennen oli kyllä ikävä
-ja kaipaus kalvoi, mutta ei toki tuntunut tuskaa, se oli tullut Eeron
-mukana. Kunhan se hänen kanssaan poistuisikin! Heti juhannuksen jälkeen
-hän lähtisi...
-
-Ja Maija! Hän oli saanut kaikkea: tietoja, koulutovereita, ystäviä...
-Mutta hän ei antanut Ailin pitää edes ainoaansa: nyt oli hän ryöstänyt
-häneltä Eeronkin!
-
-Illalla palasivat polkupyöräilijät, hiestyneinä ja mitä parhaimmalla
-tuulella.
-
--- Aili kulta! meidän on niin nälkä! huusi Eero jo portilla.
-
-Ja ruokapöydässä he sitten kilvan kertoivat seikkailuistaan. He olivat
-käyneet kirkonkylässä asti ja saattaneet kaikki ihmiset hämmästyksiin:
-Maija oli ensimmäinen nainen pitäjässä, joka ajoi polkupyörällä.
-
--- Tietysti Rantalan vanhatpiiat pitivät sitä hyvin sopimattomana ja
-epänaisellisena. Henrietta mamsseli ihan punastui, kun näki minut
-housuissa ja lyhyessä hameessa...!
-
--- Mutta se olikin liian pitkä matka, sanoi Emma rouva, jota
-kirkonkyläläisten puheet alkoivat huolestuttaa. -- Niin pitkää matkaa
-ei Maija enää saa tehdä. Se ei sitäpaitsi voi olla terveellistä.
-
--- Mitä minä muusta, huomautti Pekka, -- mutta tiesithän sinä että minä
-aioin polkupyörällä mennä suolle...!
-
--- Tunnusta nyt samalla muutkin syntisi! kehoitti Eero.
-
--- Mitkä muut synnit? närkästyi Maija. -- Itse voit ruveta
-tunnustamaan, mutta en minä.
-
--- No no, lapseni! rauhoitti Emma rouva.
-
--- Olet varmaankin käskenyt vieraita? arveli Aili.
-
--- En minä heitä käskenyt: he lupasivat itse tulla!
-
--- Käskitpä sinä, sanoi Eero.
-
--- No, käykö minun sanominen "älkää tulko" kun ihmiset kysyvät saavatko
-tulla? Ei. Minä vastaan: tulkaa vaan!
-
--- No kutka lupasivat tulla?
-
--- No ne kaikki: pappilaiset ja postineiti ja tohtori ja...
-
--- En olisi uskonut, kuiskasi Eero Ailille, -- että tämä pikku neiti
-niin arvokkaasti osaisi esiintyä. Hän ei herroille enää niiannutkaan,
-vaan...
-
--- Suu kiinni! huusi Maija tulipunaisena. -- Eero, sinä lurjus...
-
--- Lapseni, lapseni! Mitä sanoja sinä käytät! Pahemminhan sinä reuhaat
-kuin tallirengit. Etkö sinä niiannut? Et vanhoillekaan herroille?
-
--- Tuo Eero...! Jaa minä hänet kuristaisin! Kaikkiin hänen pitääkin
-pistää nokkansa.
-
-Maija heitti täyden lautasellisen viiliä kesken ja karkasi saliin.
-
--- Koska he nyt sitten tulevat?
-
--- Juhannus-iltanahan he lupasivat.
-
--- No, onhan tässä nyt vielä muutamia päiviä siihen, sanoi Emma rouva
-rauhoittuneena. -- Leipoa täytyy kuitenkin.
-
--- Ja vasikka tapettaisiin kuitenkin, lisäsi Pekka, joka iloitsi siitä
-että Aili saisi olla nuorten seurassa.
-
--- Tohtori kovasti kyseli Ailia, kertoi Eero. -- Näytti olevan
-huolissaan terveydestäsi, sanoi sinun liian paljon istuvan. Minä häntä
-koetin rauhoittaa sillä, että kyllä olen sinun kanssasi kävellyt ja
-tanssinut masurkkaa...
-
-Nyt oli Ailin vuoro punastua.
-
--- Sepä erinomaisen rakastettavaa!
-
--- Niin, jatkoi Maija, joka samassa oli palannut viililautasensa
-ääreen, -- ja minulta hän kysyi kuinka kauan Eero oli ollut meillä ja
-miten Kaarila häntä miellyttää ja ovatko he Ailin kanssa jo vanhatkin
-tutut. Ja minä vastasin, että Eero tavattomasti pitää Kaarilasta
-ja Ailista, että he jo ovat vanhat tutut, olleet jo vuosikausia
-kirjevaihdossa...
-
--- Sepä oli valhe. En eläissäni ole Eerolle kirjoittanut riviäkään.
-
--- Mitä siitä sitten! Oli niin hauska nähdä, kuinka hän siihen
-happamasti hymyili... Olethan sitäpaitsi kerran kirjoittanut... Kas,
-tohtori on Ailiin korviin saakka rakastunut, se on päivänselvää.
-
--- Mutta valitettavasti ei Aili häneen, sanoi Aili.
-
--- Hän nyt rakastuu kaikkiin naisiin eroituksetta, selitti Emma rouva
-vastenmielisesti.
-
--- Maija, kysyi Eero, -- niiasitko sinä hänelle?
-
--- Kaikkia tässä vielä!... Jollet sinä nyt... niin minä heitän päällesi
-koko tämän lautasellisen. Se ei ole pelkkä uhkaus, vaan minä sen vielä
-teen...
-
-Illalla kaipasi Pekka Ailia laulamaan ja Eero läksi häntä etsimään.
-Turhaan huuteli hän häntä rantakiviltä. Kiertäessään takaisin
-puutarhan läpi näki hän hänet vihdoin seisomassa tuomen alla, josta
-kukat varisivat. Hän katseli järvelle. Aurinko laski. Hohde punaili
-veden kalvoa ja metsää. Kuullessaan Eeron askeleet hän kääntyi ja jäi
-liikkumattomaksi. He katselivat toisiaan sanattomina.
-
--- Aili, sanoi Eero vihdoin, -- miksi olet vetäytynyt luotani, miksi
-olet minulle kylmennyt.
-
--- _Minäkö_ olen kylmennyt? kysyi Aili hiljaa.
-
--- Kaipaan sinun puhettasi, sinun luottamustasi... Ajattele, että
-viikon päästä lähden.
-
--- Niin, mutta se ei tule käskystä. Sitäpaitsihan huusit minua
-laulamaan. Kuulin kyllä äänesi rannalta. Mennään.
-
-Surumielinen ilme kasvoillaan istuutui Aili soittokoneen ääreen. Hän ei
-kauan valikoinut, vaan alkoi heti laulaa:
-
-    Taivas on sininen ja valkoinen
-    ja tähtösiä täynnä.
-    Niin on nuori sydämenikin
-    ajatuksia täynnä.
-
-    Enkä mä muille ilmoita
-    mun sydänsurujani,
-    synkkä metsä, kirkas taivas
-    ne tuntee mun huoliani.
-
-Hyvää yötä toivottaessa tavattiin Maija portailta, nukkuneena
-polkupyöränsä ääreen. Rääsy, jolla hän oli sitä pyyhkinyt oli pudonnut
-hänen kädestään, hänen päänsä nojasi pilariin.
-
-
-
-
-IV
-
-
-Kiireisesti valmistettiin Kaarilassa juhannusjuhlan viettoa. Huoneet
-koristettiin kukkasilla, kuistille kierrettiin köynnöksiä, likeiselle
-vuorelle pystytettiin rovio ja sen nenään vanha tervattu vene. Mutta
-kun Maija rengin kanssa tahtoi lähteä hakemaan koivuja, pani Pekka
-vastaan.
-
--- Äh sinä ahne, huusi Maija harmissaan, -- niinkuin ei koivuja olisi
-Kaarilan metsissä!
-
--- Minusta on sääli kaataa nuoria puita noin vaan huviksi, sääli puita.
-
--- Mutta eiväthän puut tunne mitään! Ja mitä juhannus on ilman
-lehtimajoja?
-
--- Eikö Ailikaan minua ymmärrä? kysyi Pekka, kääntyen kasvatussisarensa
-puoleen.
-
--- Ehkä...
-
-Emma rouvan kehoituksesta päätettiin sentään tuoda koivuja, vaikkei
-niin paljon kuin alussa oli aiottu. Mutta kun kuorma sitten tuli ja
-Aili portailta katseli kuinka hentoiset lehvät siinä täryyttivät,
-ymmärsi hän veljensä kokonaan.
-
--- Noita on tosiaankin sääli! huomautti hän Eerolle.
-
--- Mutta koko luomakuntahan on ihmisen palvelukseen määrätty.
-Ihminen on kaikista pedoista raatelevin. Jos tahtoisimme olla oikein
-sääliväiset, niin emmehän uskaltaisi taittaa kukkaa, emme polkea
-nurmikkoa, sillä kaikkiallahan silloin poljemme eläviä olentoja...
-
--- Niin se kai lienee! myönsi Aili.
-
-Edellisenä päivänä oli Kaarilaan saapunut Emma rouvan käly, joka
-täällä tavallisesti vietti kuukauden kesästä "nukkuakseen pois
-hermostumisensa" ja voimistuakseen "Kaarilan mainiosta maidosta". Hän
-kävi nyt Kaarilassa ensi kertaa veljensä kuoleman jälkeen, ja sentähden
-piti hänen tuontuostakin itkeä muistojen herätessä. Muuten hän oli
-mieleltään hilpeä kuin nuori tyttö ja seurusteli kernaasti nuorten
-kanssa. Suvussa kutsuttiin häntä yleisesti "Malla tädiksi", vaikka
-hänen nimensä oli Karolina. Tuliaisiksi oli hän tuonut erinomaisia
-karamelleja.
-
--- Maija, koetti Eero ärsytellä, nähdessään miten tyttö täysin
-kourin vei makeisia suuhunsa, -- noin ei tulevan ylioppilaan käy
-syöminen. Oletko koskaan nähnyt kenenkään ylioppilaan tuolla tavalla
-herkuttelevan?
-
-Maija ei, kumma kyllä, vastannut mitään tähän solvaukseen. Hän heitti
-ainoastaan surullisen katseen serkkuunsa. Mutta täti sai siitä
-aihetta kaikenlaisiin kysymyksiin: aikoiko Maija ylioppilaaksi? Oliko
-hänellä todenteolla halua siihen? Ja hän tarttui Maijan käteen ja
-läksi hänen kanssaan puutarhaan syvällisemmin jutellakseen asiasta...
-Ja kun he sieltä palasivat, niin syntyi Emma rouvan kanssa kesken
-juhannuskiireiden vilkas keskustelu. Ja täti esiintyi Maijan lämpimänä
-puolustajana.
-
-Sillaikaa oli Aili Eeron kanssa koristamassa portaita.
-
--- En ollenkaan käsitä, sanoi Eero, -- että parin päivän perästä lähden
-Kaarilasta.
-
--- Pianhan se aika on mennyt! Oletko loppukesän kotona?
-
--- Olen. Syksyllä tenttaan sitten Helsingissä loppuun ja järjestän
-asiat. Heti joulun jälkeen lähden. Pääasiallisesti kai tulen
-oleskelemaan Wienissä ja Parisissa. Kyllä se Parisi sentään kaikesta
-päättäen on kaupunkien kaupunki. Voi niitä Arvi Svahnin kuvauksia
-sieltä! Minun pitää joskus Helsingissä lukea sinulle joku hänen
-kirjeistään.
-
--- Onko tuo Svahn paras ystäväsi?
-
--- Niin, jos nyt miesten kesken voi puhua parhaasta ystävästä samassa
-merkityksessä kuin naisten kesken, voin todellakin sanoa sitä Arvista.
-Jo poikina me uskoimme toisillemme kaikki ajatuksemme. Ja ensi
-ylioppilasvuosina olimme erottamattomat. Mutta nyt hän on ollut poissa
-kolmatta vuotta. Ja tietysti sitä aina silloin vieraantuu.
-
--- Kirjoitatko joskus meille... sitten kun olet poissa? kysyi Aili
-hetken vaitiolon jälkeen.
-
--- Kirjoitan useinkin ja muistelen vielä useammin, varsinkin sinua,
-Aili.
-
--- Kunhan et unohtaisi siellä maailman pauhinassa!
-
--- En. Etkö tiedä, että ulkomailla kotoiset ihmiset vasta käyvätkin
-oikein rakkaiksi. Enkähän minä niin kauan viivy kuin Arvi. Älä pelkää,
-emme ehdi vieraantua... Mutta kuule, huudahti hän äkkiä salaperäisesti:
--- tänään kiusottelemme hiukan tohtoria, eikö totta?
-
-Aili katseli häneen suurin, vakavin silmin, mitään vastaamatta.
-
--- Sillä tavalla, että sinä olet olevinasi minuun rakastunut ja minä
-sinuun...
-
-Aili punastui ja koetti hymyillä vastaukseksi.
-
-Vieraat saapuivat jo iltapäiväkahville. Tohtori, noin neljänkymmenen
-vuotias, roteva mustapartainen mies, esiintyi vaaleassa kesäpuvussa,
-valkea olkihattu päässä. Hän liehutteli voimiensa takaa Ailia,
-sillaikaa kuin apteekkarin apulaiset hartaudella kuuntelivat Maijan
-selityksiä uusimmista polkupyöristä ja postineiti ja hänen sisarensa
-virittivät paulojaan Eeron eteen.
-
-Leikittiin panttileikkejä lehtimajassa. Ailin täytyi kerran panttinsa
-lunastukseksi luvata tohtorille kukkavihko. Tämä ilostui siitä
-suuresti, tarjosi Ailille käsivartensa ja vei hänet kukkalavan ääreen.
-
--- Mitä kukkia tohtori tahtoo? kysyi Aili, nauruaan pidätellen.
-
--- Mitä Aili neiti vain itse suvaitsee antaa... Paitsi noita keltaisia.
-Ei niitä, Aili neiti! huusi hän surkealla äänellä. -- En pidä
-keltaisista.
-
-Aili oli ojentanut kätensä taittamaan keltaisia ruusuja.
-
--- Punasia tohtori tietysti tahtoo! huudahti silloin Eero lehtimajasta.
-Koko seura purskahti suureen nauruun.
-
-Illallisen jälkeen lähdettiin kokkokalliolle, missä kylän väki oli
-koolla. Herrasväen tullessa lakkasi tanssi hetkeksi, mutta kun herrat
-olivat valinneet kukin torpantyttärensä ja neidit tanssivat kylän
-nuorten miesten kanssa, niin oli ilo pian entistä ehommassa vauhdissa.
-Viulu vinkui, sammal vain tuprusi kallion revelmistä, kun tanssivat
-sitä polkivat.
-
-Liikkumattomina lepäsivät lahden vedet, syvässä päilyi taivas ja
-metsäiset rannat. Rusko taivaalla oli ihmeellisen herkkä, ilma tuoksui.
-Räiskyen leimusi kokko ja kaiku kantoi laulua ja soittoa kauas järven
-taa, missä toisten tulien ääressä toiset nuorisojoukot kisailivat.
-
-Hiukan erillään muista seisoi Eero, katsellen järvelle, jonka pintaa
-aurinko tulipunaisena pallona likeni. Tanssin lakatessa astui hän
-esiin, johti katseellaan väen piiriin ympärilleen ja alkoi: --
-Kansalaiset, hyvät ystävät!
-
-Tiedämme, että aikojen alusta taistelu on vallinnut pimeyden ja
-valkeuden välillä sekä ulko- että sisäpuolellamme. Jo vanhat kansat
-huomasivat näiden mahtien suuruuden ja osoittivat, toiselle pelosta,
-toiselle rakkaudesta, jumalallista kunnioitusta. He elivät toivossa,
-sillä he uskoivat, että maailman lopulla pimeys, pahan valta kukistuisi
-ja valo, hyvän valta saisi herruuden.
-
-Kuinka monesti, nähdessäni lyhyen talvipäivän auringon vaipuvan
-pohjolan yöhön, olen tullut ajatelleeksi hyvää ihmissydämessä, jonka
-maailman pahuus tahtoo niellä mustiin aaltoihinsa. Iäiseen yöhön
-näytti usein aurinko laskeneen, ikipäiviksi näytti usein jumalallinen
-kipinä ihmisrinnasta sammuneen. Mutta uuden päivän mukana nousi uusi
-aurinko ja yön keskeltä loisti esiin ihmissydämen alkuperäinen kauneus,
-vaikkapa vain hetkeksi niinkuin lyhyen talvipäivän aurinko... Miten
-voisimme kestää talven pimeää, jollemme tietäisi, että sitä seuraa
-juhannuspäivä, miten kestää pahan valta, jollemme, niinkuin vanhan ajan
-kansat uskoisi, että hyvä kerran saa herruuden?
-
-Hän vaikeni hetkeksi. Ympärillä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.
-Ainoastaan käen kukunta metsästä ja ruisrääkän yksitoikkoinen ääni
-vainiolta kuului tuontuostakin. Kaikki eivät olleet ymmärtäneet hänen
-sanojaan, mutta lämpö hänen äänessään ja silmien loisto tempaisivat
-kuulijat mukaansa. Hän näytti seuraavan joitakin sisäisen maailmansa
-kuvia. Pekka puolestaan seurasi hänen silmäystään: se johti Ailiin,
-joka seisoi kallion syrjällä. Tyttö oli valkeassa puvussa, hiukset
-pitkällä palmikolla. Hänen rinnallaan, paljasta kaulaa vastaan
-oli sinisiä kukkia. Hänen vieressään seisoi Olka, posket hehkuen,
-alaspainunein katsein, karkeilla, päivänpolttamilla käsillään
-hypistellen esiliinansa reunaa. Ailikin tuijotti alas eteensä ja hänen
-poskillaan paloi puna. Eero kuvasi pohjoisen juhannusjuhlan kauneutta
-ja johtui siitä puhumaan isänmaanrakkaudesta, yksilön velvollisuudesta
-edistää valon ja hyvän voittoa. Tässä aineessa oli hän omalla alallaan,
-sanat olivat tulta täynnä ja saattoivat kuulijat innostuksen valtaan.
-Kun hän oli lopettanut puheensa, alkoi Maija hartaasti veisata
-maammelaulua ja häneen yhtyivät läsnäolijat.
-
-Hetkisen perästä kohtasivat Aili ja Eero toisensa rannalla, kallion
-alla. Heidän kasvoillaan näkyi jälkiä mielenliikutuksesta ja he
-puhuivat kuiskaten.
-
--- Aili... Muistatko, mitä tänään ehdotin... että olisimme olevinamme
-rakastuneet toisiimme... En voi tyytyä siihen, pyydän enemmän...
-
-Hän tarttui Ailin käteen, loisto hänen silmistään valautui tytön
-kasvoille. Aili raukeni hänen olkapäätään vastaan, Eero sulki hänet
-syliinsä ja suuteli hänen huuliaan. Niin seisoivat he kauan.
-
--- Olenko minä maailmassa, elänkö minä? kuiskasi toinen.
-
--- Niin tuntuu minustakin, että olen poissa, jossakin kaukana, kuoleman
-valtakunnassa...
-
--- Näin ihanaksiko sinä ajattelet kuoleman valtakunnan? kysyi hetken
-kuluttua Eero.
-
--- Niin...
-
-Likenevät äänet saivat heidät riistäytymään erilleen.
-
--- Mene sinä kalliolle, hätääntyi Aili, -- minä riennän kotiin.
-
-Mutta Pekka ja tohtori astuivat samassa esiin. Tohtori, hypistellen
-ruusuja napinlävessään, selitti hymyillen ja kumarrellen, että niin
-ikävä kuin onkin, pitää hänen nyt sanoa hyvästi ja lisäsi, ruusuja
-osoittaen:
-
--- Katsokaa, ne kuihtuvat!
-
-Aili hymyili hämillään eikä sen tehokkaammin ryhtynyt kieltämään
-vieraita lähtemästä. Sanottuaan heille hyvästi harhaili hän hyvän aikaa
-metsässä, ilon vielä kaikuessa kokkokalliolta.
-
-Kun hän palasi kotiin, oli talo tyhjänä. Ainoastaan hänen kamarissaan
-makasi vuoteellaan riisumattomana Maija, itkusta hytkien. Helminauha,
-joka illalla oli koristanut hänen kaulaansa, oli pudonnut lattialle,
-hänen kengistään oli tarttunut hiekkaa peitteelle, pitsi hänen valkean
-hameensa helmassa oli revennyt, hän oli nähtävästi juossut jonkin aidan
-yli.
-
--- Joko... joko hän tuli...? nyyhkytti hän.
-
--- Kuka? Mikä sinun on, Maija rakas?
-
-Aili tunsi todellakin sinä hetkenä rakastavansa Maijaa, oikein hellästi
-ja lämpimästi.
-
--- Hän, Eero!
-
-Maija nosti pörröistä päätään ja painoi märkää nenäliinaa silmilleen.
-Kiihkolla, joka hänelle oli aivan outo, alkoi hän sitten:
-
--- Se pahus, eikö hän puhunut hurmaavasti, ihastuttavasti? Ja kuinka
-hänen silmänsä loistivat...!
-
-Hämmästykseltään ei Aili saanut sanaa suustaan. Maija istuutui
-sängynlaidalle, heilutteli siinä tomuisia jalkojaan, niisti nenäänsä,
-tuontuostakin pyyhkien silmiään. Äkkiä hän hypähti pystyyn ja tarttui
-Ailin käsivarteen.
-
--- Kuule, mennään ruispellolle, sidotaan tähkiä ja poimitaan sitten
-yhdeksää lajia kukkia -- ei puutarhakukkia --, pannaan sitten ne ja
-viidenpennin raha pään alle yöksi. Uni, jota silloin näemme, merkitsee
-jotakin...
-
-Aili seisoi ikkunassa. Malla täti käveli vielä puutarhassa.
-Hermostuneesti pöyhi Maija ompelukoria.
-
--- Pitääkö sen olla silkkilankaa? kysyi hän kuiskaten. -- Punaista ja
-vihreää minä löysin, mutta mustaa ja sinistä en saa käsiini. Eiköhän
-villalanka kelpaa?... Saa kelvata.
-
-Hän pisti Ailin käsiin sakset ja langanpäitä, niin astuivat he pihan
-poikki, jossa ruusut tuoksuivat, ulos portista, ja hyppäsivät ojan yli
-pientareelle. Helmojaan suojellen astuivat he ruispellon laitaan. Ei
-kuulunut muuta kuin ruisrääkän yksitoikkoinen ääni.
-
--- Nyt emme saa puhua mitään ennenkuin aamulla, sanoi Aili. -- Muuten
-tämä ei vaikuta mitään.
-
-Maijan innostus oli tarttunut häneen. Hetken kuluttua laski Maija käden
-huulilleen ja sanoi juhlallisesti:
-
--- Minä alan.
-
-Yhdeksän leikattua ja erivärisillä langanpätkillä sidottua tähkää
-jäi rukiin laitaan, kun tytöt äänettöminä kiiruhtivat takaisin
-kotiin. Päästyään vuoteisiinsa kuulivat he Eeron ja Pekan palaavan
-kokkokalliolta.
-
-Aili ei voinut nukkua. Hänen huuliaan poltti ja sydän tuntui olevan
-särkymäisillään omiin lyönteihinsä. Hän nousi sängystään ja istuutui
-ikkunalle, joka oli auki. Järvellä ja nurmikoilla lepäsi hieno sumu,
-ruusupensaat olivat kuin kohollaan valkeaa pumpulia. Häntä värisytti
-yön ilma, joka esteettömästi pääsi valumaan pitkin jäseniä. Äkkiä näki
-hän jotakin, joka sai veret hänen suonissaan hyytymään: ruusupensaitten
-takaa kohosi valkea olento, kuin henki...! Hän pakeni vuoteeseensa ja
-tarttui raamattuun, joka oli tuolilla hänen vieressään.
-
--- Minä olen hullu! sanoi hän itselleen. -- En saa sillä tavalla
-antautua mielikuvitukseni valtaan!
-
-Ja todella rauhoittuneena hän paneutui levolle. Mutta sydämen lyönnit
-eivät vaienneet. Samassa kuuli hän eteisen oven hiljaa käyvän, avainta
-väännettiin. Miltei äänettömät askeleet likenivät ja melulla tartuttiin
-heidän huoneensa lukkoon. Aili hypähti istualleen ja tuijotti
-kauhistuneena oveen, Maija pisti esiin päätään peiton alta. Äskeinen
-pitkä valkea henki astui heitä vastaan. Kimakka huuto kahdesta kurkusta
-herätti samassa koko talon. Eero ja Pekka kysyivät huoneestaan mitä
-oli tapahtunut... Mutta nauraen seisoi Malla täti kalpeitten tyttöjen
-edessä, lattialla jalkainsa juuressa valkea lakana.
-
--- Hullut tytöt, oikeinko te säikähditte? Enhän minä olisi tullut,
-jollen olisi ollut siitä aivan varma, että vielä olette valveilla,
-juuri kun näin Ailin ikkunassa... Tulin tuomaan teille sulhasia!
-
-Hän laski molempien tyttöjen käsiin kuusi pientä paperikääröä, otti
-tarkan selon siitä ettei pelästys ollut "lapsia" vahingoittanut ja
-läksi sitten nukkumaan. Maija, toinnuttuaan kauhistuksestaan, oivalsi
-heti asian. Hän kääntyi vakavana Ailin puoleen, laski sormen huulilleen
-ja avasi juhlallisesti ensimmäisen käärön. Mutta siihen loppui hänen
-vaitiolonsa: hän heittäytyi hurjasti Ailin rintaa vastaan, hypisteli
-lippuja käsissään ja riemuitsi:
-
--- Näetkö minkä nimen minä sain! Katso tänne, lue itse: ylioppilas Eero
-Wahlfelt! Aili, näetkö? Minä sain sen heti kuudesta. Etkö luule, että
-se jotakin merkitsee?
-
--- Ehkä...! Mutta nyt sinä puhuit!
-
-Maija vetäytyi kiireesti peitteen alle, käänteli hetkisen ja oli pian
-unessa. Aili ei nukkunut. Maija oli hänkin rakastunut Eeroon, nyt hän
-sen ymmärsi. Mutta Eero oli jo toisen oma, Ailin oma.
-
-Aili oli Maijalta kadehtinut kaikkea tähänasti... Nyt oli Maijan vuoro
-kadehtia... Maija raukka!
-
-       *       *       *       *       *
-
-Parin päivän perästä läksi Eero Kaarilasta. Kun nuoret palasivat,
-saatettuaan häntä jonkin matkaa, ja Maija eteisessä näki tyhjänä sijan,
-missä hänen polkupyöränsä oli seisonut, niin purskahti hän itkuun --
-jälkeenpäin hän kyllä häpesi kyyneleitään ja selitti rikan lentäneen
-silmään. Saatuaan luvan, että hän syksyllä pääsisi yhteiskouluun,
-alkoi hän lukea ja Eero unohtui. Aili sensijaan ikävöi häntä, usein
-tuskallisestikin.
-
-Olen vain ylioppilas, eihän minulla ole mitään varmaa, oli hän sanonut
-Ailille.
-
-Niin niin, älä mitään lupaa, älä mihinkään sitoudu. Luotan sinuun
-kuitenkin! oli Aili siihen vastannut.
-
-He eivät kenellekään maininneet rakkaudestaan, ei äidillekään. Aili
-ei tahtonut, hänestä olisi ollut liian vaikeaa, jos hänen sielunsa
-noin kokonaan olisi tullut paljastetuksi. Ainoastaan harvoin kirjoitti
-hänelle Eero, jottei se herättäisi epäluuloa. Ja usein olivat hänen
-kirjeensä koko perheelle yhteiset.
-
-Elokuun viime päivinä läksi Maija Helsinkiin. Pitäjän paras ompelijatar
-oli korjannut hänelle Emma rouvan uuden sadetakin. Siten oli äiti
-päässyt vaatekappaleesta, jonka muodikkaisuuteen hän ei koskaan olisi
-tottunut, ja tytär saanut sydämeltään huolen, jota vanha, muodittomaksi
-käynyt sadetakki hänelle tuotti. Hän suoritti onnellisesti tutkinnon ja
-pääsi yhteiskoulun kahdeksannelle luokalle.
-
-
-
-
-V
-
-
-Kaarilassa oli kaikki painunut vanhaan uomaan. Aili pani kuntoon
-vaatteitaan Helsingin matkaa varten. Hän teki sen samalla tunteella,
-jolla morsian valmistelee myötäjäisiään. Välillä jäi hän haaveksien
-katselemaan puutarhaan, jossa lehdet kellastuivat, tai aurinkoa, joka
-päivä päivältä yhä kalpeampana meni mailleen, tai taivasta, josta vettä
-tuli kaatamalla.
-
-Syksy on yksinäisen maaseudun asujaimille surullinen vuodenaika.
-Sillä talvikin antaa toivoa, se lupaa kevättä. Mutta mitä on syksyllä
-luvattavana? Sen lämpöinen päivä, sen kirkas taivas ovat vain katoavan
-kesän jäähyväistervehdys. Tuho tuijottaa metsästä, jonka kirjavuutta
-aurinko kultaa. Viimeiset hyväilynsä antaa aalto rannoille... Talvi
-tulee ja kuolema, siinä syksyn lohdutus.
-
-Aililla oli kyllä tällä kertaa toinenkin lohdutus: eihän hän viettäisi
-syksyä yksinäisyydessä, menisihän hän Helsinkiin. Jokainen kirje
-kutsui sinne, iloa lupaillen. Mutta omituista: tämä kaikki teki hänet
-levottomaksi, hän kaipasi entistä haikeaa syksyistä mielialaansa
-ja tuli hetkiä, jolloin hän piti velvollisuutenaan luopua koko
-retkestä. Hän olisi epäilemättä sen tehnytkin, jollei Eero olisi ollut
-Helsingissä.
-
-Vuoden sato oli tullut niukka, alkukesä oli ollut kuiva, heinänteon
-aikaan taas sateisia ilmoja, ja halla oli vahingoittanut osan
-kauroista. Ailiin koski nähdä Pekan huolestuneet kasvot, hän tunsi
-tarvetta lohduttaa häntä ja osoittaa hänelle rakkautta. Sentähden hän
-usein tekeytyi iloiseksi, laski leikkiä ja houkutteli Pekan kanssaan
-kävelemään. Pekka välistä ihmetteli sisarensa hilpeyttä, mutta selitti
-sen sitten luonnolliseksi seuraukseksi odotetusta Helsinginmatkasta.
-Kauniina päivinä tekivät he pitkiä kävelyretkiä. Pekka oli päättänyt
-perinpohjin tutustua Kaarilan metsiin ja maihin. Ja Aili oli mielellään
-mukana. He eivät puhuneet paljon, kävivät enimmäkseen ääneti, molemmat
-ajatellen omia ajatuksiaan, kunnes jänis pelästyneenä hypähti heidän
-ohitsensa tien poikki, tai suuri metso pyrähti lentoon puusta tien
-laidassa. Silloin heille tuli puheenaihetta.
-
--- Tännepä pitääkin ottaa pyssy mukaan, sanoi Pekka.
-
--- Pyssy! huudahti Aili. -- Silloin minä jään kotiin! Pelkään pyssyjä.
-
--- Älä ole niin lapsellinen! Ei siinä mitään vaaraa ole. Tiedäthän,
-että minä olen varovainen.
-
--- En minä sitä... mutta se laukaus on niin ilkeä ja sitten se, että
-kaunis lintu putoaa maahan...!
-
-Pekan piirteet totistuivat äkkiä. Sen huomatessaan Aili kiireesti
-hymähti ja löi kaikki leikiksi.
-
--- Ei ei, ota sinä vaan pyssy! Minä kyllä pian totun. Linnunpaisti on
-hirveän hyvää. Ja olisinpa kovin iloissani, jos kerran ampuisit valkean
-sulan syksyhattuuni!
-
-Mutta ilmat muuttuivat sateisiksi ja heidän yhteiset retkensä yhä
-harvenivat. Sitäpaitsi antoivat matkavalmistukset Ailille työtä ja
-Pekka korjaili vuoden satoa aittoihin.
-
-Eräänä päivänä oli oltu riihellä. Pekka oli ainoastaan aterioiden
-aikoina näyttäytynyt, Emma rouva oli kirnunnut ja Aili nuoren
-ompelijattaren kanssa neulonut. Istuessaan tavallisella paikallaan
-ikkunan ääressä, näki hän jyväkuorman tulevan aitalle. Hän heitti
-silloin työnsä ja riensi ulos ojentaakseen hevoselle leipäpalasta. Sade
-oli lakannut ja taivas kirkastunut. Vesilampareissa kiilui kellertävä
-iltarusko. Pekka nosteli säkkejä rengin avuksi. He olivat molemmat yhtä
-jauhoiset, jolleivät juuri yhtä paksussa riihitomussa. Sauna lämpisi:
-savu tulvi tikerästi hajuten ulos ovesta, jonka saranoiden väliin oli
-pistetty koivuinen halko, jotta se pysyisi auki. Aili kuuli rengin
-kertovan jotakin sairaasta.
-
--- Kuka on sairaana? kysyi hän.
-
--- Ka Seppälän vaimohan se.
-
--- Eikä mies virkkanut siitä mitään ennenkuin iltapäivällä, lisäsi
-siihen Pekka.
-
--- Jo se syömätiellä sentään sanoi, että pitäisi tästä lähteä katsomaan
-vieläkö se akka on hengissä, kun oli niin kipeänä lähtiessä...
-
--- No onko hän nyt sitten kotona? kysyi Aili.
-
--- On. Tietysti lähetin hänet paikalla kun kuulin vaimon sairaudesta.
-
--- Mikä sitä sitten vaivaa? Ja pitäisikö hakea tohtoria?
-
--- Sanoi koko ruumista polttavan eikä maittavan minkään, ei
-kahvinkaan... Mutta ei huolivan tohtorista, eikä suvaitsevan siitä
-puhuttavankaan. Ja mitähän tuo tohtori: jos on kuollakseen, niin kuolee.
-
-Aili tunsi poskipäittensä kylmenevän.
-
--- Ei sitä niin saa ajatella! Kyllä rohdot auttavat. Minä koetan mennä
-kipeän luo, ehkä voisin edes jotakin tehdä.
-
-Tämän sanottuaan läksi Aili sisään. Emma rouva ymmärsi valmistaa
-lääkkeitä kaikkia Kaarilan alueella ilmaantuvia tauteja varten.
-Sekoitukseen kuului aina samoja aineita, ainoastaan niiden määrä
-vaihteli. Juuri kun Ailin erään palvelijattaren kanssa piti lähteä
-niitä viemään, ilmoitti Pekka tahtovansa mennä häntä saattamaan,
-sentään sillä ehdolla, että saunassa säästettäisiin löylyä kunnes hän
-tulisi takaisin.
-
-Pekka kantoi tavaroita, Aili, huivi päässä ja Emma rouvan saappaat
-jalassa, asteli hänen rinnallaan. Metsään tultua kapeni polku niin,
-että piti kävellä perätysten. Maa oli aivan mustana, jollei tie
-olisi märkyyttään välkkynyt, olisi ollut mahdoton nähdä. Heikosti
-rapisivat vesikarpalot pudotessaan oksilta. Tuontuostakin jompikumpi
-sisaruksista vahingossa astui vesilätäkköön. Ahon laidasta saattoi
-nähdä kuun puoliskon ja torpan huoneet mäellä suuren riippukoivun alla.
-Hautuneitten lehvien haju saunasta tunki ulos, ikkunasta tuikki valo.
-Tuvassa joka oli pimeänä, parkui lapsi.
-
--- Väet ovat saunassa, virkkoi Pekka, -- jää sinä lapsen luo, niin minä
-menen heitä etsimään.
-
-Aili haki päretikun ja puhalsi hehkuvista hiilistä tulta. Vuoteen
-vieressä riippui nuorilla kattoon kiinnitettynä pärekoppa, josta
-ryysyinen lapsi liikutteli käsiään häntä vastaan.
-
--- Ville, Ville, pikkuinen Ville, älä itke, katso kaunista sormusta!...
-Ole kiltti poika! Pian tulevat saunasta äiti ja isä.
-
-Aluksi lapsi kuunteli, mutta nähdessään Ailin vieraat kasvot rupesi
-se parkumaan. Turhaan Aili kehtoa liikutteli, turhaan lohdutteli ja
-hyvitti. Onneksi tulivat väet samassa saunasta. Sairas oli pyörtynyt
-kuumuuteen. -- Pelkäsin käsiini kuolevan! päivitteli isäntä. -- Jollei
-herra olisi tullut hätään, niin miten olisinkaan noiden lasten avulla
-tullut toimeen.
-
-Vähitellen saatiin sairas heräämään. Naapurista noudettiin vaimo, jolle
-Aili antoi tarpeellisia neuvoja. Luvaten huomenna palata, poistuivat
-herrasväet.
-
-Kotona odotti katettu illallispöytä. Pekka oli suoraa päätä rientänyt
-saunaan ja sillaikaa kertoi Aili heidän retkestään. Ompelijatar oli
-vetänyt märät saappaat hänen jalastaan ja odotti silminnähtävällä
-malttamattomuudella, että hän lopettaisi. Heti paikalla kun hän lakkasi
-kertomasta virkkoi tyttö:
-
--- Neiti, puku on valmiina tuolilla neidin kamarissa!
-
-Aili ei, kumma kyllä, ilostunut, vaikka hän pitkin päivää jo
-edeltäkäsin oli riemuinnut kauniista uudesta puvustaan. Hänen piti
-oikein panna parastaan näyttääkseen kiitollisuutta tytölle, joka
-otsansa hiessä kaiken päivää oli ommellut.
-
-Illallisen jälkeen asettui Pekka salin nojatuoliin. Kuu loisti sisään,
-muodostaen leveän valovyön lattian poikki. Hiiskumaton hiljaisuus
-vallitsi koko talossa.
-
--- Pulu, tule laulamaan! sanoi Pekka äkkiä.
-
-Hän ei pitkiin aikoihin ollut käyttänyt tuota lapsuuden ajan
-hyväilynimeä. Aili hymähti sen kuullessaan. Hän istuutui soittokoneen
-ääreen, keskelle valoa ja kosketteli kieliä. Vihdoin alkoi hän veisata
-ehtoovirttä.
-
--- Täällä tulee kovin tyhjää, kun sinä lähdet, lausui Emma rouva
-sanoessaan hänelle hyvää yötä. -- Älä ole kauan!
-
-Ja kiihkeästi pusersi hän Ailin rintaansa vastaan.
-
--- En, äiti. Luulen, että olen liiaksi maalaislapsi voidakseni viihtyä
-muualla kuin Kaarilassa.
-
-Kuu loisti suoraan hänen huoneeseensa. Ikkunan ääreen hän seisahtui,
-katsellen puutarhaa, joka lepäsi maidonkarvaisessa hohteessa.
-
--- Eero, Eero, ainoa mitä enää kaipaan, tule luokseni ja näe miten
-onnellinen olen!... Katso, sellainen työ, jota tänään olen saanut
-tehdä, se on ainoa, joka ihmissydäntä tyydyttää... Hyvä Jumala, jos nyt
-saisin kuolla...
-
-Hän sulki kätensä ristiin ja rukoili Eeron puolesta, äidin, Pekan,
-Maijan, itsensä, koko maailman puolesta.
-
--- Jäädä tänne ainiaaksi, ei milloinkaan pyrkiä maailmalle, ei haluta
-lisää oppia, ei kaivata iloja... saneli Aili itsekseen. Voidakseni
-rakastaa, tiedän tarpeeksi ja se se sentään on ainoa, joka elämässä
-pysyy...
-
-Lampun sytytettyään näki hän tuolilla uuden pukunsa. Se oli
-keveää sinertävää kangasta, koristettu valkoisilla pitseillä ja
-hopeankarvaiseila soljella, joka kiinnitti vyön.
-
-Seuraavana päivänä tuli posti. "Hyvä olisi", kirjoitti Eero, "jos
-maanantaina voisit tulla kaupunkiin. Tiistaina on nimittäin Y.L:n
-konsertti ja keskiviikkona on harjoitus arpajaisiin, jossa sinuakin
-ehkä jo tarvitaan. -- Sanat eivät voi lausua, millä kiihkolla sinua
-odotan. Saanko siis todellakin taas nähdä sinun puhtaat, jalot
-piirteesi, silittää hiuksiasi, sulkea sinut syliini!... Riennä aika,
-riennä! Lainaa linnulta siivet ja kanna syliini morsiameni, ihana
-Ailini...!"
-
-Tulisen viinin lailla sanat valuivat Ailin suoniin, hänen poskilleen
-nousi kuuma puna ja sydän löi kuuluvasti. Hänen täytyi rauhoittua
-ennenkuin hän läksi ruokasaliin viemään Maijan kirjettä, joka oli ollut
-Eeron kirjeen sisässä.
-
-Oli sovittu, että Aili noin neljä viikkoa viipyisi Helsingissä. Sinä
-aikana ehtisi hän huvitella ja hiukan oppiakin, käydä läpi jonkun
-ompelukurssin tai jotakin sellaista.
-
-Kirje Eerolta oli pannut hänet kuumetilaan. Kesken työtään piti hänen
-nousta sitä lukemaan. "Ethän vain ole masurkkaa unohtanut? Muista,
-että sen tanssimme yhdessä. Täällä on viime päivinä ollut niin kylmä,
-näyttää siltä kuin tulisi lunta. Silloin panemme toimeen rekiretken:
-kokoonnumme ylioppilastalolle ja ajamme Alppilaan tanssimaan!"
-
-Miten oli? Kunhan ei masurkka todellakin olisi joutunut unohduksiin!
-Aili ei ollut sitä tanssinut siitä kuin Eero läksi. Hän meni ja otti
-pari askelta lattialla, mutta se tuntui luonnottomalta ja hullulta. Hän
-häpesi itseään. Onneksi ei kukaan ollut sitä nähnyt.
-
-Iltapäivällä veti häntä vastustamaton ikävä metsään. Oli tyyni, kolkko
-ilma. Lehdet, jotka vielä eilen olivat vaatettaneet metsää, peittivät
-nyt maan, kahisten jalkain alla. Pilviä oli paksussa, ikäänkuin
-päällekkäin monin kerroin, toiset mustia kuin savu höyryveturin
-piipusta, toiset kolean keltaisia tai harmahtavia. Likellä taivaan
-rantaa riippui raskas musta lohkare. Sykkivin sydämin asteli Aili
-lehtipeitettä pitkin. Puut suhisivat hiljaa.
-
-Miksi kohtelette minua niin kylmästi? kuiskasi Aili ja seisahtui.
-
-Mikset tyydy meihin, miksi olet meidät hyljännyt? kuuli hän metsästä
-vastauksena.
-
-Niin, miksi? kysyi hän huoaten itseltään, voimatta antaa vastausta.
-
-Kun hän saapui ahon laitaan, minne Seppälän huoneet näkyivät, päätti
-hän mennä kysymään, miten emäntä voi. Aurinko oli tullut esiin mustan
-pilvilohkareen alta. Siitä lankesi keltainen valaistus alastomalle
-metsälle ja huoneille, joiden ikkunat kiilsivät kuin tulessa. Pohjasta
-päin tulla löyhytteli parvi valkeita, myöhästyneitä muuttolintuja. Ne
-lensivät pitkässä rivissä, liikuttaen hitaasti siipiään. Samassa näki
-Aili metsän laidassa miehen joka tähtäsi pyssyään niitä kohti. Se oli
-Pekka. Ailin mieleen muistui syksyhattu, josta puuttui sulka. Sitäkö
-hän, Pekkakin ajatteli, siksikö hän pyssynsä nosti? Ailissa jähmettyi
-veri. Hän jäi kankeana tuijottamaan lintuparvea, jonka höyheniä aurinko
-kultasi. Hän ei saanut huudetuksi, hän odotti vain hetkeä, jolloin
-luoti sattuisi valkeaan siipeen... Mutta sitä ei tullut. Linnut
-lensivät humisten hänen päänsä päällitse ja katosivat. Metsämiehen
-kädestä oli pyssy vaipunut. Keskellä ahoa hän kohtasi Ailin.
-
--- Menetkö Seppälään? sanoi hän. -- Kuulin ohiastuessani tuvassa
-veisattavan virttä ja kysyin Nikolta, joka hakkasi puita, mitä
-sairaalle kuului. Sanoi olevan yhtäläisenä.
-
-Virsi loppui juuri heidän astuessaan tupaan. Pari naista naapurista
-istui vuoteen ääressä, lapset pysyttelivät hiljaa nurkassa.
-
--- Ehkä vain sanotte Villelle, voihki sairas heikolla äänellä, -- ettei
-se lähde pappia hakemaan. Ei tätä enää kauan kestä.
-
--- Mutta jos sinun sielusi vielä halajaa yhteyttä Vapahtajan kanssa,
-niin...
-
--- Kyllähän sitäkin... Mutta vielä enemmän minä noitten lasten tähden.
-Kuolinhetkellä sitä tulee mieleen kaikenlaisia. Olisin pyytänyt oikein
-pappia pitämään niistä huolta. Mutta kun te tulitte, Aili neiti ja te
-hyvä herra, niin ehkä te... Jumala itse se kai teidät lähettikin...!
-
-Hän nosti Ailia kohti polttavan kätensä ja loi häneen kiiltävän katseen.
-
--- Mutta ehkä te tahtoisitte pappia, yritteli Aili.
-
--- Enhän minä muusta kuin noista lapsista, kun ne ovat kaikki tulleet
-niin pahantapaisia. En minä niitä ole osannut kasvattaa, Jumala sen
-minulle anteeksi antakoon!... Mihinkähän joutunevat orporaukat...!
-Voihan se sisareni aluksi tulla tänne ja eihän se Villekään niin vanha
-ole, ettei akkaa saisi ja tarpeenhan se on emäntä talossa. Kunhan saisi
-vaan hyvän, paremman kuin minä, että osaisi kasvattaa lapset...!
-
-Hän viittasi luokseen likinnä seisovia lapsia ja painoi niitä hellästi
-vastaansa.
-
--- Olkaa vain huoleti, sanoi Pekka äänellä, joka jo tyyneydellään
-rauhoitti. -- Pitäähän se isättömien isä teidänkin lapsistanne huolta.
-Ja niin kauan kuin me Kaarilassa pysymme, pidämme heitä silmällä ja
-toimitamme heitä kouluun.
-
--- Palkitkoon sen teille, herra kulta, hyvä Isä!
-
--- No niin, sanoi muuan naisista, -- nyt voit rauhassa kuolla!
-
-Ääneti astelivat sisarukset Kaarilaan. Kyenteli lunta, harvaan, kovina
-sirpaleina. Ailin mielessä risteilivät tunteet. Hän olisi voinut ääneen
-huutaa, niin hänen sydäntänsä vihloi...
-
--- Itketkö, Aili? kysäsi Pekka äkkiä hiljaa.
-
--- En, vastasi Aili jyrkästi. -- Mikset ampunut sitä joutsenta, vaikka
-pyssysi jo tähtäsi?
-
-Hän tarttui tuohon kysymykseen kuin hukkuva oljenkorteen, sillä hän
-pelkäsi Pekan ymmärtäneen hänen mielentilansa. Ja kuitenkin hän
-haluamalla halusi jollekin paljastaa ahdistuksensa. Mutta miten hän
-itse asiassa olisi sen tehnyt?... Sillä se mikä häntä oikeastaan
-kidutti, eihän se ollut vaikutus kuolevasta... jospa se olisikin ollut
-sitä...! Se olisi rauhoittanut...
-
--- Ajatteletko sinä todellakin hattuasi? sanoi Pekka hetken vaiettuaan.
--- Ei, tiedän, ettet sitä voi ajatella.
-
--- Miksen voisi?
-
-Aili nauroi kuivaa, kovaa naurua.
-
--- Siksi, että tulemme kuolevan luota.
-
--- Mutta minähän olen matkalla Helsinkiin...
-
-Hän säpsähti ja katkaisi puheensa, sillä hän oli ollut sanomaisillaan:
-"sulhastani tervehtimään"... Oikein hän pelästyi, kun sen huomasi.
-
--- Sinä näit itse, sanoi Pekka vakavana, -- miten joutsenet lensivät
-auringon laskua kohti. Ne olivat niin kauniit, etten voinut laukaista...
-
-Hän lakkasi keskellä lausettaan, ikäänkuin hän olisi hävennyt
-avomielisyyttään.
-
--- Sitäkö sinä ajattelit? pääsi Aililta harvaan. -- Pekka, oletko sinä
-veljeni?... Ei, tiedätkö, minä pelkään sinua...!
-
-Hetkisen he katselivat toisiinsa pitkään ja säikähtyneesti, sitten
-eivät he enää sanoneet mitään.
-
-Kun Aili seuraavana päivänä läheni Seppälää, kuuli hän raitilla
-veisattavan ja näki ihmisjonon hiljaa liikkuvan riihtä kohti...
-Kuollutta siinä kannettiin.
-
-Vainajan vuode oli tuotu pihaan, vaatteita oli levitetty aidalle.
-Suuremmat lapset itkivät, pienemmät joivat kahvia tuvassa.
-
--- Hyvä on, lapseni, sanoi Emma rouva, Ailin tultua kotiin, --
-että joksikin aikaa pääset pois täältä. Kaikki tämä on sinua niin
-tärisyttänyt. Kunhan et sairastuisi!
-
--- En, en minä, kunhan vain tietäisin, etteivät ne lapset mitään
-kärsi... Me kun Pekan kanssa lupasimme, että pidämme niistä huolta.
-
--- Mutta vainajan sisarhan tulee niitä hoitamaan...!
-
--- En tiedä, olen sittenkin niin levoton!
-
-Päivä päivältä hänen levottomuutensa kasvoi. "Mitä sinä menet,
-maalaistyttö, sinne missä ei sinua kukaan kaipaa, pois täältä, missä
-sinua rakastetaan?" kuuli hän äänen ikäänkuin ulkopuoleltaan. "Eero
-kaipaa!" huusi hän vastaan ja riensi lukemaan Eeron kirjettä. "Saanko
-siis todellakin taas nähdä sinun puhtaat, jalot kasvosi, silittää
-hiuksiasi, sulkea sinut syliini!... Riennä aika, riennä! Lainaa
-linnulta siivet ja kanna syliini morsiameni, ihana Ailini...!" Eivätkö
-ne sanat sisällä rakkautta, eivätkö kaipausta! Voiko enempää pyytää?
-Ja hän hymyili ja levitti käsivartensa kuvaa vastaan, jolla oli nuo
-rakkaat verhotut silmät. "Eero, oma armaani, minä tulen! Me tanssimme
-yhdessä, me ajelemme yhdessä!" Mutta samassa näki hän edessään kuolevan
-vaimon ja lapset, jotka pysyttelivät nurkassa... Hän näki koko Kaarilan
-metsän, jota tuuli taivutteli. Se lauloi hänen korvaansa surumielistä
-säveltä... Hän näki auringon laskevan ja joutsenparven rientävän
-etelää kohti. Pekka korotti pyssynsä valkeaa lintua ampuakseen, mutta
-se oli niin kaunis ettei hän voinut!... Aili heittäytyi permannolle
-ja itki. Tunteet raatelivat häntä, hänen mieltään repieli... Mitä hän
-tahtoi, miksi hän kärsi, mikä hänen oli?... Hänhän menisi arpajaisiin,
-jotka pidettäisiin kansansivistyksen hyväksi syrjäisillä seuduilla,
-juuri sellaisten seutujen kuin Kaarila... Entä... kuka tiesi jos
-tuloista jaettaisiin jotakin hänenkin kotiseudulleen, ehkä Kaarilan
-kansakoulusta tulisi mahdollisuus...! Hän sävähti äkkiä ylös lattialta
-ja pyyhki kasvonsa. Tuossa viime ajatuksessa oli suuri lohdutus.
-
-Kun hän päivää ennen lähtöään hämärissä läksi kävelemään, oli hän
-jossakin määrin rauhoittunut. Seppälän emäntä oli saatettu hautaan ja
-hänen sisarensa oli saapunut taloutta hoitamaan. Aili oli iltapäivällä
-järjestänyt vaatteensa ja tavaransa, ajatukset olivat olleet tässä
-työssä. Ilmassa tuntui raikas talvinen tuoksu, lunta oli tullut niin
-runsaasti että ajettiin reellä ja järvi oli mennyt jäähän. Tienhaarasta
-pujahti äkkiä esiin nainen. Hänen yllään oli maalaisräätälin malliin
-tehty sadetakki ja päässä paksu kukillinen villahuivi.
-
--- Olka, huudahti Aili, -- iltaa! Vihdoin sinut näkee! Nyt käännytään
-Kaarilaan kahville!
-
--- Kiitoksia vaan... Taloonhan minä oikeastaan olinkin tulossa, mutta
-kun tapasin teidät tässä niin...
-
--- Se sopii erinomaisesti, niin minä saan seuraa kotiin... Sinua ei
-olekaan pitkiin aikoihin näkynyt. Kerrottavan vain olen kuullut, että
-se Niemelän Olka niin on laihtunut ja kalvennut!
-
-Tyttö hieraisi kylmästä punertavia käsiään ja äkkiä vetäen huivin
-silmilleen, virkkoi hän miltei ärtyneesti:
-
--- Mitähän niitten puheista!
-
--- No niin, sanoi Aili. -- Parastahan oli, että sinä purit koko kaupat,
-kosket häntä rakastanut. Naimisiin ei pidä mennä muuta kuin rakkaudesta.
-
-Hänen ääneensä tuli hellä sointu ja itsekseen hymyillen asteli hän
-hetkisen ajan. Hän ajatteli Eeroa, Eeron kauniita silmiä, hänen
-lämmintä hymyään.
-
--- Niin, virkkoi samassa Olka hänen vieressään, -- jos saa sen, jota
-rakastaa.
-
-Hänen äänessään oli jotakin, joka paikalla herätti Ailin ajatuksista.
-Hän ikäänkuin säpsähti, hän ei tietänyt miksi.
-
--- Kuinka niin, Olka kulta? Mitä sinä tarkoitat?
-
-Olka ei vastannut, vaikka Aili pari kertaa uudisti kysymyksensä. Lumi
-jalkain alla narisi. Metsä humisi hiljaa. Äkkiä Olka seisahtui.
-
--- Tulee jo pimeä, sanoi hän. -- Ehkä minä tässä saan neidille sanoa
-asiani, niin ehdin kotiin lypsynajaksi...
-
--- Niinkuin et sinä ennen olisi löytänyt kotiin pimeällä, puheli Aili
-leikillisesti, -- ja niinkuin ei Niemelässä olisi muita lypsäjiä...
-
--- Kiitoksia vaan... Kyllä minä nyt... Ja pianhan se minun asiani onkin
-sanottu. Enhän minä muuta kuin sitä, että äiti ja minä ja kaikki meidän
-väkemme lähetämme terveisiä oikein paljon sinne Helsinkiin, Maija
-neidille ja tohtorille ja tohtorinnalle... ja kaikille...
-
-Viime sanat lausui hän ikäänkuin haparoiden, joidenkin muiden sanojen
-asemasta, joita hän alussa oli tarkoittanut.
-
--- Kiitoksia vaan, kyllä niitä menee, sanoi Aili.
-
-Äkkiä välähti hänen päähänsä ajatus. Silmänräpäyksessä muistui hänen
-mieleensä pari piirrettä Olkan silmissä, kun he joskus olivat puhelleet
-Eerosta. Ja kerran, kun Aili oli lausunut hänelle terveiset, jotka Eero
-kirjeessään oli lähettänyt, kuinka Olka omituisesti oli punastunut!
-Aili ei silloin ollut sitä ajatellut, mutta nyt hän äkkiä teki
-johtopäätöksiä.
-
--- No entä maisterille, enkö hänelle saa viedäkään? kysäisi hän.
-
--- Maisterille! pääsi Olkalta hätäisesti, -- kyllä tietystikin paljon
-terveisiä... Jos hän vielä muistaa meitä metsäkyläläisiä...
-
--- Kuinka ei muistaisi! sanoi Aili.
-
-Mutta samassa ojensi Olka hänelle päättäväisesti kätensä ja alkoi
-poistua kiirein askelin.
-
-Aili jäi sanattomana tuijottamaan hänen jälkeensä. Oliko Eero,
-se viehättävä Eero, pannut pyörälle Olkankin pään? Aili tunsi
-vaistomaisesti, että niin oli. Olka, hänen lapsuutensa leikkitoveri,
-Olka, josta hän aina niin paljon oli pitänyt!
-
-Ristiriitaisten tunteiden valtaamana saapui hän kotiin. Ruokasalin
-uunissa oli tulta, Jalo tuijotti liekkiin ja Mirri makasi uunilla.
-Lamppukin valaisi paikatun kupunsa takaa niinkuin tavallisesti,
-mutta saksalaisia kuvalehtiä ja äidin silmälaseja ei ollut pöydällä.
-Sensijaan oli kaikkialla koppia ja matkalaukkuja. Äiti oli valmistanut
-suuret määrät leipää lähetettäväksi Helsinkiin.
-
-Aili ei koko yönä saanut unta silmiinsä. Ajatukset risteilivät sinne
-tänne. Olka sukelsi tuontuostakin hänen silmiensä eteen. Milloin tapasi
-hän itsensä itkien pyytämässä häneltä anteeksi, milloin vakuuttamassa,
-että hän piti velvollisuutenaan vapaaehtoisesti luopua Eerosta... Kello
-kolmelta hän nousi. Silloin paloi salissa jo kynttilä ja pöydällä
-olivat hänen lakkinsa ja takkinsa matkajärjestyksessä.
-
-Miten monta monituista kertaa hän oli tuntenut sitä mielialaa, joka
-kuului tällaisiin varhaisiin aamuihin, kun joku Kaarilasta matkusti
-junalle! Vilu jäsenissä oli hän noussut keskeltä makeinta untaan ja
-muiden juodessa kahvia tehnyt voileipiä matkaevääksi, taistellen voin
-kanssa, joka juuri tuotuna kellarikylmästä ei tahtonut levitä leivälle,
-joka taas tavallisesti oli aivan tuoretta... Miten kummalliselta
-tuntuikaan _itse_ olla sinä, joka aikoi matkalle...!
-
-Aili itki kuumat kyyneleet Mirrin turkkiin, odottaessaan äitiä
-maitokamarista. Samassa tuli Pekkakin. Hän laski sadanmarkan rahan
-Ailin eteen ja kysyi:
-
--- Riittääköhän tämä? Jos nyt puute tulisi niin kirjoita, minä koetan
-sitten saada irti enemmän.
-
--- Kuinka ei riittäisi! Tällä sinä jo olisit saanut paljon
-heinänsiemeniä...
-
-Aili hymyili kyyneltensä seasta ja otti esiin kukkaronsa.
-
--- Odota Pulu, minä annan sinulle paremman kukkaron! Tuohan on niin
-vanha ja ruma.
-
--- Älä sitä soimaa, se on uskollisesti palvellut minua koko elämäni
-ajan.
-
-Pekka asetti itse rahat uuteen, suureen kukkaroonsa ja Ailin juodessa
-kahvia köytti Emma rouva kiinni koppia ja varoitti häntä astumasta
-pois muilla asemilla kuin Riihimäellä ja liikkumasta mihinkään junan
-kulkiessa. Kun hän onnellisesti oli saanut ylleen kaikki turkit,
-lähdettiin portaille, josta lyhdyn valo lankesi odottavalle reelle
-ja lumelle. Emma rouva tarkasti rekeä ja alkoi järjestää peittoja ja
-mättää pois heiniä.
-
--- Te ette koskaan opi panemaan rekeä kuntoon, torui hän rengille. --
-Kuka tuollaisella heinäkasalla saattaisi istua! No nyt!
-
-Aili nousi rekeen. Siinä hän vielä moneen kertaan suuteli äitiä ja
-Pekkaa. Vihdoin renki läjähytti ohjasperiä, aisakello alkoi soida ja
-naristen läksi reki liikkeelle. Pekka seurasi kannaksilla.
-
--- Jumalan haltuun! kuului vielä Emma rouvan ääni.
-
-Huurteinen metsä siinsi hämäränä. Lumisina lepäsivät maat. Taivaalla
-ei näkynyt ainoaa tähteä, ei valon sädettä. Pekka piti kättään Ailin
-olkapäällä.
-
--- Pääsitte lähtemään hyvään aikaan, sanoi hän rengille. -- Ei ole
-mitään kiirettä. Hyvästi, Pulu, lisäsi hän hetken vaiettuaan.
-
--- Pekka, rakas veljeni, hyvästi! Tule vielä niin että sinut näen!
-
-Pekka kiepahti istumaan reen laidalle. Hänen karvalakkinsa ja viiksensä
-olivat huurteessa. Huivien sisästä kohtasivat häntä Ailin kyyneleiset
-silmät.
-
-
-
-
-VI
-
-
-Juna pysähtyi pitkään viheltäen. Ihmiset törmäsivät ovia kohti
-ja virran viemänä joutui Aili taivasalle, josta kylmä ulkoilma
-lehahti häntä vastaan. Yhtenä ainoana äänenä kuuli hän ympärillään
-huudahduksia, naurua, kärryjen vierinää. Ja tätä ääntä pyrki
-tukahduttamaan toinen vieläkin suurempi ääni: tärisevä melu kadulta.
-Ihmisvirta tuli katoksen alle, jota suuret sähköpallot valaisivat.
-Siinä se liikkui edestakaisin: naisia, herroja, muodikkaissa puvuissa,
-siellä täällä joku huivipää, tuossa venäläinen upseeri rouvineen, jonka
-vaatteista levisi väkevä hajuveden lemu ja ääneti kuin aave hyörivässä
-kansanjoukossa kävelemässä kirjavapukuinen, töyhtölakkinen santarmi.
-
-Jolleivät he ole saaneet kirjettä, jolleivät ole vastassa? tuli Ailin
-mieleen.
-
-Hän oli vasta hetken seisonut asemasillalla, kun tämä ajatus lensi
-hänen päähänsä. Turvattomuuden tunne valtasi hänet. Käsivarrellaan
-kotikutoinen kirjava huivi ja koppa, jossa oli sokerikakku ja muita
-arkoja leivoksia, alkoi hän astua eteenpäin, tietämättä minne mennä.
-Silloin kohtasi hänen korvaansa tuttu ääni: "täällä hän on, täällä hän
-on!" Maija karkasi hänen kaulaansa, riisti kopan hänen käsivarreltaan
-ja Eeron lämmin käsi pusertui hänen kätensä ympäri.
-
--- Tervetuloa Helsinkiin!
-
-Ensin hän ei nähnyt muuta kuin Eeron hymyilyn ja ruskeat silmät, mutta
-sitten huomasi hän hänen päässään korkean mustan hatun, joka teki hänet
-niin vieraan näköiseksi.
-
--- Pelästyin jo ettette olisi saaneet kirjettäni...!
-
--- Ei, kyllä se ajoissa tuli... Minä varkain läksin
-lauluharjoituksesta... Harjoittavat paraikaa talolla huomiseen
-konserttiin...
-
-He astuivat valaistujen asemahuoneiden läpi, sälyttivät tavarat
-ajurin viereen ja istuutuivat kaikki kolme rattaille, Aili Maijan
-syliin. Taivas oli raskaassa pilvessä, korkeina kohosivat kivimuurit,
-kaasulyhtyjen pieninä tuikkiessa alhaalta. Torilla oli melu niin
-suuri, ettei voinut erottaa omaa ääntään. Voimiensa takaa huusi Maija
-selittääkseen Ailille, millä kadulla oltiin ja mistä milloinkin mentiin.
-
--- Täällä ajetaan vielä rattailla! ihmetteli Aili.
-
--- Pysyköön vain lumi poissa, huusi siihen Maija, -- niin saan käyttää
-polkupyörää. Olen sillä joka päivä ajanut kouluun.
-
-Suuren, valkoisen kivitalon eteen seisahduttiin. Portaat olivat leveät
-ja kirkkaasti valaistut. Seinillä oli maalattuja koristuksia ja
-käsipuut kiilsivät. Kolme porrasta kerrassaan hyppäsi Maija toiseen
-kerrokseen ja soitti ovikelloa. Tohtori Wahlfelt, kookas kaunis mies,
-jonka ohimoilla ensimmäiset harmaat hiukset alkoivat näyttäytyä, avasi
-itse oven ja eteisessä riensi vastaan Lyydi rouva, molemmat hellästi
-sulkeakseen syliinsä Ailin. Nauloissa riippui joukko päällysvaatteita
-ja peilipöydällä oli hattuja. Eero kantoi palvelustytön kanssa sisään
-Ailin tavarat.
-
--- Ole nyt aivan kuin kotonasi, Aili kulta, kehoitti rouva Wahlfelt
-vieläkin, viedessään sisään tyttöä.
-
-Eteiseen näkyi valaistu huonerivi: kiiltäviä permantoja, kauniisti
-paperoituja seiniä, maalauksilla koristettuja kattoja. Tohtorin kamari
-oli salin vierellä, kirjahyllyt näyttivät täyttävän kaikki sen seinät.
-Salissa seisoi kukkaryhmän keskellä Takasen "Aino", flyygelin kansi oli
-auki, seinillä tauluja, huonekalujen selustoille oli heitelty ommeltuja
-koristeita. Siellä täällä seisoi pienellä pöydällä vaasi tai valokuva.
-Kaitaista mattoa myöten he astuivat huoneeseen, jonka ovea punaiset
-uutimet varjostivat. Se oli valaistu punertavalla valaistuksella ja
-tyttöääniä kaikui tulijaa vastaan.
-
--- Hilda, tuo sisään teekeittiö, huusi rouva Wahlfelt astuessaan
-ruokasalin oven ohitse ja kääntyi sitten Ailin puoleen: -- sinun kai
-on hyvin nälkä, mutta ensin täytyy saada tyydyttää näiden nuorten
-uteliaisuus. Katso, he ovat täällä valmistamassa arpajaisvoittojaan ja
-pukujaan.
-
-Lyydi rouva silitti hymyillen Ailin hiuksia ja siirsi oviverhot
-syrjään. Se oli pieni huone, jonka permannolla askeleet eivät
-kuuluneet. Palmu varjosti naisen kirjoituspöytää. Sohvapöydällä oli
-huiskinhaiskin jos jonkinlaisia käsitöitä, kirjavia lankoja, pätkiä
-silkkikankaista, tekokukkia... Korkea, punaisella silkkivarjostimella
-peitetty lamppu valaisi.
-
--- Tässä nyt pyydän esitellä neiti Aili Wahlfeltin.
-
-Joukko nuoria tyttöjä nousi ojentamaan hänelle kättä ja rouva Wahlfelt
-lausui joukon nimiä. Polttava puna poskilla kumarsi Aili toisille
-ja niiasi niille, jotka näyttivät vanhemmilta. Hän tiesi, että hän
-sen teki kömpelösti, hän tiesi, että heidän täytyi hänelle nauraa,
-ja häntä ujostutti sanomattomasti. He olivat muodikkaissa, hienoissa
-puvuissa, hänen sininen leninkinsä mahtoi niiden rinnalla näyttää
-suorastaan hullunkuriselta. Mieluimmin olisi hän painunut maan alle.
-Neiti Manteren nimeä mainitessa heräsi hänen uteliaisuutensa. Se oli
-solakka, kaunisvartaloinen nainen, jonka nuortea iho, vaalea tukka ja
-viisaat silmät saivat unohtamaan piirteiden epäsäännöllisyyden. Tumma
-puku sujui hänen ympärillään kuin suomukset kalan selässä. Kirjava
-silkkisolmu piteli kaulusta kiinni leuan alla.
-
--- Hauska tutustua teihin, sanoi hän. -- Serkkunne on teistä niin
-paljon kertonut.
-
-Ja samalla vilkaisi hän Eeroon, joka juuri astui huoneeseen. Tyttöjen
-kasvot hymyilivät häntä vastaan. Aili jäi rouva Wahlfeltin viereen
-seisomaan.
-
--- No, onko hauska nyt tulla Helsinkiin?
-
--- On, kovin hauska.
-
--- Siellä maalla on kai täysi talvi?
-
--- Kyllä. Reellä minä tulin asemalle.
-
--- Tulettehan sitten auttamaan meitä kuvaelmiin?
-
--- Mielelläni, jos vaan kelpaan!
-
--- Kauniit tytöt aina kelpaavat! naurahti neiti Mantere ja lisäsi
-samassa: -- no Eero, miten laulu kävi?
-
--- No kyllähän se jo... Se ballaadi vain; se ei tahdo mennä puhtaasti.
-
-Neiti Tuokko nousi samassa, otti likeiseltä pöydältä kimpun pitkiä
-silkkinauhoja ja heilutteli niitä Eeron edessä.
-
--- Kaunista, kaunista! huudahti Eero kohteliaasti kumartaen ja tarttuen
-nauhoihin. -- Katso Aili, nämä näet huomenna konsertissa marsalkkain
-yllä.
-
-Muuan neideistä pujottautui esiin pöydän takaa ja seisahtui rouva
-Wahlfeltin eteen.
-
--- Täti kulta, sanoi hän, -- mitä kaikkia minun pukuuni nyt oikein
-kuuluu?
-
--- Sinä olet vedenneitoja, eikö niin?... Hiukset hajalle, valkea puku,
-paljaat käsivarret, kaula paljas ja paljon, paljon lummekukkia!
-
-Hän tarttui kukkakimppuun, joka oli pöydällä ja asetti sen tytön
-vaaleille hiuksille.
-
--- Entä minä, täti kulta?
-
--- Sinä olet kukkasia? -- rouva Wahlfelt vei käden hänen leukansa
-alle ja tarkasti siinä hänen somia kasvojaan ja tummia hiuksiaan. --
-Vihreä harsopuku niinkuin kaikilla kukkasilla, vihreät silkkikengät,
-hiukset hajalla... Eivätköhän tummat orvokit sopisi, sanokaa? Luulen,
-että tummat orvokit olkapäillä, rinnalla ja pitkin vyötäisiä olisivat
-kauniit.
-
--- Kyllä, kyllä, kaikui ympäriltä. -- Ja hiuksissa samettinen suuri
-orvonkukka!
-
--- Ja Ellistä tulee vaaleanpunainen ruusu! Ruusuja pitkin koko pukua...
-
--- Minä pelkään koko iltaa. Aloimme niin myöhään harjoittaa tanssia
-emmekä ensinkään vielä osaa...
-
--- Kyllä me opimme...! Huomennahan on harjoitus kello viisi?
-
--- Se on hyvä, niin ehdimme konserttiin!
-
--- Täti, mutta mitä minä teen, kun silmääni tulee näärännäppy? Se on jo
-aivan paisunut...
-
--- Kiitä onneasi, että se nyt jo tulee...! Se on sitten jo siksi
-poissa. Haudo silmää kuumalla maidolla.
-
--- Ja liotetulla vehnäleivällä... Mutta kun minun kurkkuni tuntuu
-kipeältä ja pitäisi laulaa...!
-
-He puhuivat kaikki sekaisin, kukin korottaen ääntään ja alkoivat panna
-kokoon käsitöitään.
-
--- Mutta mistä kummasta ne vihreät kengät saadaan?
-
--- Päällystä jotkut tohvelit vihreällä silkillä. Tule meille niin
-näytän omani!
-
--- Jaa, se on fiksua...!
-
-Eero oli jäänyt oven ääreen, huolimattomasti nojaten pieleen. Aili oli
-joutunut hänen viereensä. Äkkiä seisoi neiti Mantere heidän edessään.
-
--- No, ensi kertaako tämä pikku neiti todellakin on Helsingissä?
-
--- Niin...!
-
--- Eero! -- hän lausui sanansa veitikkamaisella hymyllä: -- en sitä
-ikinä anna sinulle anteeksi, ettet ruvennut parikseni tarantellaan! Se
-on niin ilkeä se, se herra...! Kaikki sanovat, että sinä sen olisit
-tanssinut niin erinomaisesti.
-
--- Hän tekee sen yhtä hyvin, vastasi Eero, -- tiedäthän että minulla on
-luvut ja ulkomaanmatka ja...
-
--- Muita tekosyitä...! Ei tiedätkö, minä sen sinulle vielä kostan...!
-
-Hän katosi nauraen muiden tyttöjen joukkoon. Maija tarttui Ailin
-käsivarteen ja vei hänet ruokasaliin, jossa teekeittiö jo höyrysi. Eero
-seurasi heitä.
-
--- Jää sinä vain sinne, sinua ei yhtään tarvita täällä, sanoi Maija
-ärtyisänä ja sulki ovet hänen edestään.
-
--- Salli minun toki syödä, sillä -- suo anteeksi -- olen hyvin
-nälissäni!
-
-Epäillen päästi Maija hänet huoneeseen. Istuuduttiin pöytään, Maija
-kaatoi teetä ja Eero tarjosi Ailille leipää. Vieraat kuuluivat sanovan
-hyvästi ja askeleet likenivät eteistä.
-
--- Kunhan jo menisivätkin, kuiskasi Maija. -- Mutta pojat, pojat!
-muisti hän äkkiä, -- sinähän et vielä ole nähnyt poikia! Jussi,
-Aarne...! Tänne, pian...!
-
-Hän juoksi kyökkiin ja katosi porraskäytävään, josta vei ovi poikien
-kamariin. Sitä hän nyrkillään koputti.
-
-Aili ja Eero olivat kahden. Aili oli painanut alas silmänsä, kumpikaan
-ei saanut sanaa suustaan. Eeron katse lepäsi tytön kasvoilla. Se
-sulatti kuin aurinko jotakin hankea, se poltti. Vieraat olivat salissa,
-tytöt kuuluivat nauravan. Aili nosti silmänsä, ne olivat täynnä
-kyyneliä. Hetkeksi hän vajotti ne Eeron syvään, verhottuun katseeseen.
-Häneltä unohtui koti, vieras ympäristö, kaikki...
-
-Eero ojensi hänelle pöydän alitse kätensä, mutta veti sen samassa
-takaisin. Ovi narahti: kynnykselle ilmestyi neiti Mantere.
-
--- Häiritsenkö? kysyi hän hymyillen.
-
-Eero pyyhkäsi servietillä huuliaan, Aili yskähti.
-
--- Et, et vähääkään. Tule vain tänne pitämään meille seuraa. En tiedä
-miksi Maija sulki ovet... Tietysti ettemme me häiritsisi herrasväkeä!
-
--- Pojat veikaleet jo nukkuvat! sanoi Maija tullessaan kyökistä ja
-lisäsi samassa neiti Mantereelle: -- ehkä neidin vielä on nälkä!
-
--- Ei, tulin vain tätä pikku neitiä katsomaan!
-
-Hän nojasi Eeron tuoliin ja katseli Ailia.
-
--- Serkkuni on väsynyt, selitti Eero, -- hän on ollut matkalla kello
-kolmesta asti.
-
-Kuullessaan muiden vieraiden lähtevän, ojensi Sohvi kiireesti kätensä
-Ailille ja Eerolle. Ovessa hän vielä kääntyi kysymään:
-
--- Tuletko huomenna tunnille?
-
--- Tuskin, vastasi Eero. -- Tahdon Ailille näyttää Helsinkiä.
-
-Eero meni saattamaan häntä eteiseen.
-
--- Mokomakin inhoittava ihminen! puhkesi Maija puhumaan. -- Huomasitko
-millä äänellä hän sanoi: "hauska nähdä teitä! Serkkunne on niin paljon
-teistä puhunut!" Se oli kerrassaan imelää! Minua vain hämmästyttää,
-ettei hän tänään puhunut ranskaa!
-
--- Mitä sinulla sitten on häntä vastaan? yritti Aili sanoa. -- Hänhän
-on niin miellyttävä...
-
--- Hän miellyttävä! Mene nyt suohon. Hän on pahin vanhanpiianalku mitä
-maa päälläns' kantaa. Tuon Eeronkin hän pilaa, hakkailee häntä ja
-kantaa hänelle ranskalaisia romaaneja... Ovat muka yhdessä ottavinaan
-ranskalaisia puhelutunteja. Odota vain, saat nähdä.
-
--- Maija, Maija, puolusti rouva Wahlfelt, saatettuaan tytöt ulos, --
-sinä taas liioittelet. Sohvi on hyvä tyttö, pohjaltaan oikein kelpo
-tyttö, vaikka hänellä on hiukan omituinen tapa. Hänen äitinsä on
-kuollut aivan aikaiseen ja isä, rakennusmestari, ei ole kyennyt häntä
-ohjaamaan. Hän on, tyttö raukka, itse kasvattanut itsensä... Mutta nyt
-Aili, kerrot sinä uutisia Kaarilasta!
-
-Tohtori, Lyydi rouva, Eero ja Maija istuutuivat kaikki hänen
-ympärilleen. Ja hän kertoi. Sitten avattiin kopat ja leivokset
-levitettiin pöydälle.
-
--- Voi voi sitä Emmaa, päivitteli Lyydi, -- kyllä hän osaa laittaa!
-
--- Äiti käski sentään sanoa, ettei leipominen oikein onnistunut...
-
--- Älähän nyt, kun kaikki on niin erinomaista!
-
-Aili nukkui Maijan pienessä huoneessa kyökin takana. Se oli oikea
-koulutytön huone: pöydällä sinisellä paperilla päällystettyjä kirjoja,
-seinällä lukujärjestys, kartiiniin pistettyinä kuivuneita kukkakimppuja
-ja kotiljonkirusetteja. Riisuutuessaan Ailin vieläkin piti kertoa
-Kaarilasta ja sitten kertoi vuorostaan Maija. Hän soimasi Eeroa. Eero
-oli käynyt ylpeäksi ja itserakkaaksi. Ei hän ollut ensinkään sellainen
-kuin kesällä Kaarilassa. Mutta se oli tyttöjen syy, varsinkin neiti
-Manteren. Ja kyllä ne "hyväntekeväiset tarkoitukset" Eerolle olivat
-hyvin turmiolliset. Eihän hän muuta ehtinyt kuin esiintyä kuvaelmissa
-ja johtaa franseesseja.
-
--- Muuten, jatkoi Maija, kun molemmat tytöt jo olivat sängyissään
-ja valkea oli sammutettu: -- voin sinulle uskoa -- mutta muista
-ettet siitä kerro muille, -- että viime kesänä vähän ikäänkuin olin
-hassahtunut tuohon Eeroon. Oikein se on hullua, kun nyt sitä ajattelen.
-Mutta olinhan sellainen lapsi... Nyt, kun joka päivä painiskelemme
-poikien kanssa, ei sellainen tietysti voi tulla kysymykseenkään. En
-heistä piittaa mitään!
-
-Maijan nukuttua valvoi Aili pitkän aikaa.
-
-Minäkö, ajatteli hän, -- sitten olen hänet saanut, Eeron, josta kaikki
-pitävät? Kuinka se on mahdollista, kuinka hän minua saattaa rakastaa?
-
-Lumisateen läpi katseli hän seuraavana päivänä pääkaupunkia. Yöllä oli
-tullut niin paljon lunta, että maa oli valkeanaan. Ajuritkin olivat
-ottaneet reet ja kulkuset, vaikka katukivi vielä tuntui. Mutta lunta
-tuli lakkaamatta, suurina hiutaleina. Katupojat liukuivat reuhaten
-alas käytäviä, siellä täällä oltiin lumisotasilla ja joku pieni
-palleroinen, jota palvelustyttö veti kelkassa, piti suutaan auki
-antaakseen lumihiutaleiden langeta kielelle. Aili oli kyllä kuvitellut
-pääkaupungin vaikuttavan suurenmoisemmalta, mutta hauska oli kaikissa
-tapauksissa Eeron rinnalla astella katuja, pysähtyä ikkunoihin ja
-tervehtiä tuttavia, joille Eeron yhtämittaa piti nostaa lakkiaan.
-
-Päivälliseksi kokoontuivat kaikki kotiin: tohtori, pojat ja Maija
-tulivat koulusta, Lyydi rouva ompeluseurasta. Jokaisella oli silloin
-kertomista, ainoastaan telefoonin soitto katkaisi tuontuostakin
-iloisen puhelun. Syötyään pani tohtori levolle, Lyydi rouva neuvotteli
-ompelijattaren kanssa uudesta puvustaan, pojat sahasivat kamarissaan
-joululahjoja. Maija ei ihmeenkään vuoksi heittänyt Eeroa ja Ailia
-kahden, he istuivat Lyydi rouvan pienessä huoneessa salin takana.
-
--- Joko osaat huomiset läksyt? kysyi Eero päästäkseen Maijasta eroon.
-
--- En toki ole ehtinyt kirjaakaan avata! Kellohan on vasta neljä,
-ärjäisi Maija.
-
--- Arvelin vain, jos konserttiin aiot...!
-
--- Aion kyllä, mutta siitä minä itse pidän huolen. Mene sinä vain, minä
-tahdon tulla Ailin kanssa.
-
-Samassa saattoi kadulta erottaa kumeaa torventoitotusta. Maija
-heristeli korviaan ja riensi ikkunaan.
-
--- Tulipalo! huudahti hän, juoksi sitä tietään eteiseen, otti
-päällysvaatteet ja kiirehti kadulle.
-
-Hetkisen perästä kuuluivat pojatkin etsivän lakkejaan ja menevän samaa
-tietä. Eero sulki hiljaa ovet, istuutui Ailin viereen sohvaan ja
-taivutti hänen päänsä olkapäätään vastaan.
-
--- _Enfin seuls!_ Oikein minä siunaan tuota tulipaloa.
-
-Sitten he olivat sanattomina pitkän aikaa.
-
--- Olen kertonut isälle ja äidille, virkkoi Eero hiljaa.
-
--- Oletko!
-
-Aili punastui ja peitti kasvot käsillään.
-
--- He tulivat niin iloisiksi. Eiköhän meidän pitäisi kirjoittaa siitä
-Kaarilaankin?
-
--- Ehkä kyllä! Mutta ei sanota kellenkään toiselle...
-
--- Ei, ei... Sinä pelkäät, että tahdon sitä ilmoittaa. Älä luule!
-Pidämme suloisen salaisuutemme aivan omanamme. Olemme niin varovaiset,
-ettei kukaan aavista...
-
-Huoneessa jo hämärsi. Punaiset seinät, koko lattian peittävä matto,
-punaiset huonekalut, kaikki sulautui epämääräiseksi pehmeydeksi.
-Ainoastaan kirjoituspöytä, joka syrjittäin seisoi ikkunan alla, oli
-vielä valossa. Palmu levitti jättiläislehtensä kauas huoneeseen.
-
--- Olen niin hullu, sanoi Aili hiljaa, -- että pelkään ihmisten
-osanottoa...! Minä oikein kärsin kun ajattelen, että meitä
-onniteltaisiin...! Pelkään sinun vanhempiasikin, puhumattakaan äidistä
-ja Pekasta.
-
--- Tiesin sen, siksi pyysinkin etteivät isä ja äiti mitään mainitse. Ja
-jos tahdot, kirjoitan minä Kaarilaan...
-
--- Ehkä minä nyt sentään itse... Äidin olisi paha mieli. Sinä panet
-sitten omakätisen tervehdyksen. Teemme sen jo tänään, eikö totta?
-
-Eeron äiti kysyi salista saisiko hän tulla sisään. Hän kiinnitti Ailin
-rintaan kimpun valkeita kukkia ja suuteli häntä hellästi.
-
-Meluten kopistivat Maija ja pojat ylös kyökinportaita.
-
--- Se ei ollut mitään vaarallista, tiesivät he, -- se saatiin paikalla
-sammumaan! Uudin vain oli syttynyt palamaan ja paikalla piti hälyttää
-kokoon palokunta.
-
-Iltapäiväkahvia juodessa saapui Sohvi. Käteltyään kaikkia laski
-hän pöydälle nidotun kirjan ja istuutui tohtorin ja Maijan väliin
-vastapäätä Ailia ja Eeroa. Hiljalleen päästäen auki päällystakkinsa
-nappeja katseli hän hymyillen ympärilleen.
-
--- Voitteko aavistaa, mitä tänään olen tehnyt? Ollut lumisilla kuin
-vallaton koulupoika. Meitä käveli muutamia tyttöjä kadulla, näin lumen
-niin pehmeästi asettuneen jollekin kaidepuulle, koppasin sitä siitä
-kouraani ja heitin tyttöjä niskaan... Tietysti piti heidän kostaa ja
-niin oli sota valmis.
-
--- Sekaantuiko poliisi asiaan? kysyi tohtori hymyillen.
-
--- Ei sentään. No kuinka Helsinki miellyttää Aili neitiä?
-
--- Hauska täällä on, sanoi Aili punastuen.
-
-Hän ei itsekään tietänyt, miksi hän punastui.
-
--- Ehkä Aili neidillä olisi halua huomenna ottaa osaa ompeluseuraamme?
-Te tunnette jo kaikki, jotka siihen kuuluvat.
-
--- Kiitos, jollen vain häiritse!
-
--- Häiritse! Tietysti emme sitten teitä pyytäisi... Ehkä Eero on niin
-rakastettava ja saattaa serkkunsa meille... Matti tulisi siitä hyvin
-iloiseksi -- paitsi tietysti meitä kaikkia muita!
-
-Maija selaili kirjaa, jonka Sohvi oli laskenut pöydälle. Se oli
-ranskankielinen. Kannella oli hämähäkin kuva ja laiha nainen, jonka
-ympärille hämähäkki punoi verkkoaan.
-
--- Se kirja ei ole Maijan ikäisille, huomautti Sohvi, vetäen huuliaan
-hiukan taapäin. -- Toin sen Eeroa varten. Harvinaisen intressantti
-kirja! Tiedätkö, kuinka mademoisellemme sinua tänään kyseli. _"Et
-monsieur Wahlfelt, qu'est-ce qu'il fait aujourd'hui?"_ -- Minä selitin,
-että sievälle maalaisserkullesi näytät kaupunkia.
-
-Eero nousi ja katsoi kelloa. Hymy leikki hänen huulillaan, hänen
-katseensa liukui Ailiin ja Ailista Sohviin. Maija oli julmistuneen
-näköisenä siirtänyt kirjan pöydän toiselle puolelle. Aili katsahti
-siihen arasti, ikäänkuin uskaltamatta siihen koskea. Eero vei kirjan
-huoneeseensa.
-
--- Niin, valitettavasti minun nyt pitää lähteä! sanoi hän sitten.
-
--- Sepä hauska, niin saan seuraa, huudahti heti Sohvi.
-
-Eeron vetäessä ylleen päällystakkia seisoi hän nojaten oven pieleen ja
-kieritteli kädessään suurta pehmeää kaulustansa. Hän sattui seisomaan
-juuri Ailin päällystakin vieressä. Se oli epämuodikas ja haaltunut.
-Aili huomasi sen äkkiä.
-
--- Hohhoh, nyt sitä taas mennään tanssimaan, huoahti Sohvi.
-
--- Onko se niin ikävää? uskalsi Aili kysyä.
-
--- No on totisesti! Kun ihminen jo on käynyt näin vanhaksi...
-
--- Mutta miksi neiti sitten tanssii? Eikö olisi nuorempia?
-
-Sohvi heitti häneen pitkän, epäilevän katseen, mutta ei huomannut hänen
-kasvoillaan vähääkään ilkeyttä. Ne olivat tyynet ja viattomat niinkuin
-hänen äänensäkin oli ollut. "Joko olet sinä hyvin tyhmä, tai..."
-ajatteli Sohvi, lopettamatta lausettaan. Hän kohautti olkapäitään ja
-päästi nahkakauluksen valumaan käsistään.
-
--- _Que c'est drôle!_ huudahti hän nauraen Lyydi rouvalle. -- Täti
-kulta auttaa minua selittämään, miksi minä, vanhapiika tanssin,
-enkä jätä sellaisia asioita nuoremmille... Johtokunnan rouvat ovat
-pakottaneet, vastoin kieltoani, vastoin kaikkia ponnistuksiani! Hyvä
-tarkoitus...
-
-Lyydi rouva laski kätensä hänen olkapäälleen.
-
--- Siksi, selitti hän Ailille, -- että Sohvi tanssii niin hyvin. Meidän
-suomenmielisissä piireissämme on harva, joka vetää hänelle vertoja...
-
-Sohvi ei enää puuttunut tähän aiheeseen, katseli vain hymyillen ja
-ikäänkuin nautinnolla Ailia, joka oli valahtanut tulipunaiseksi. Sitten
-hän kääntyi Lyydi rouvan puoleen:
-
--- Täti näyttää niin väsyneeltä!
-
--- Päänsärkyä vain. Mutta siihen olen niin tottunut. Menkää te nyt
-edellä. Kyllä minä heti tulen.
-
-Tohtori raoitti huoneensa ovea.
-
--- Minä en muuta pyydä, kuin että koko puuha olisi ohitse, sanoi hän.
-
--- Mutta Eemil, oma rakkaani, kuinka voit niin puhua! Sellainen
-tarkoitus! Täytyyhän sitä hiukan uhrautuakin.
-
--- No niin, niin! Ja nyt menen minä vihkoja korjaamaan. Ja sitten,
-Aili, lähdemme yhdessä konserttiin, eikö niin.
-
-Pian oli talossa hiljaista. Lyydi rouva oli mennyt tanssiharjoitukseen,
-pojat olivat tuoneet kotiin pihlajanmarjoja ja hautoelivat niitä
-lumessa. Maija koetti lukea läksyjään, mutta häiritsi tuontuostakin
-Ailia, joka hänen pöytänsä ääressä kirjoitti kirjettä kotiin. Hän
-hermostui siinä perinpohjin ja repi rikki pari arkkia ennenkuin sai
-kirjeen valmiiksi. Hehkuvin poskin liimasi hän juuri kiinni koteloa,
-kun tohtori tuli sanomaan, että oli aika lähteä konserttiin.
-
-Suloista oli tulla ulos, lunta sateli taivaalta, joka näytti miltei
-tummansiniseltä. Ensi kulmasta ottivat he hevosen. Reki kiiti keveästi,
-kulkuset soivat, ainoastaan siellä täällä rasahti kiinni kivitykseen.
-Ihmisvirran mukana nousivat he yliopiston juhlallisia portaita,
-pilarien välitse juhlasaliin, jossa penkkirivit jo olivat täynnä. Aili
-oli siis nyt yliopistossa, jota hän aina suurimmalla kunnioituksen,
-miltei hartauden tunteella oli ajatellut. Tunteeseen sekaantui
-kuitenkin tällä hetkellä jotakin muutakin: hän ujosteli epämuodikasta
-takkiaan ja tarttui Maijan käsivarteen päästäkseen ikäänkuin hänen
-turvissaan livahtamaan läpi salin, jossa kaikki tuntuivat häntä
-katsovan. Heidän piti astua alas asti, vastapäätä lavaa, jonka
-yläpuolella riippui sininen, kirjaeltu silkkilippu.
-
-Katsellessaan yleisöä, jonka rivit taajenemistaan taajenivat, unohti
-hän yhä enemmän itsensä, ja kun salaperäisen taiteilijahuoneen ovi
-vihdoin aukeni päästääkseen saliin juhlapukuisen nuorisojoukon, niin
-puhkesi hän yleisön kanssa innostuneesti taputtamaan käsiään. Eero oli
-eturivissä.
-
-Mikäpä viehkeämmin virittää nuoren naisen tunteita kuin laulava
-nuori ylioppilasjoukko! Aili tunsi sinä iltana laulua kuunnellessaan
-vastakaiun kaikkiin niihin uljaisiin ajatuksiin, joita hänellä aina
-Helsingistä oli ollut. Helsinki oli sittenkin sydän, jonka lyönnistä
-eli koko maa, polttopiste, jossa yhtyi kaikki mitä oli suurta ja
-kaunista Suomessa. Hän ei ollut pettynyt. Ihanaa oli olla Helsingissä,
-ihana oli tuo laulava joukko. Hän ei siinä rakastanut yksin Eeroa, hän
-rakasti kaikkia laulajia, jok'ainoaa heistä.
-
--- Maija, kuiskasi hän väliajalla, -- miksei heille ole annettu kukkia?
-Se olisi ollut tyttöjen tehtävä. Oi etten ennen sitä ajatellut!
-Ruusuhan heillä kaikilla olisi pitänyt olla rinnassa!
-
--- Se on totta! Ruusu pitää toimittaa ensi konserttiin. Näetkö tuon
-pitkän herran tuossa, se on runoilija Laine.
-
-Runoilija Laine! Juuri häntä Aili aina sellaisella nautinnolla oli
-lukenut. Ehdottomasti tuli hän huudahtaneeksi hänen nimensä ja
-niin ääneen, että ympärillä olevat kummastuneina kääntyivät häneen
-katsomaan. Laulu laululta kasvoi innostus salissa ja ohjelman loputtua
-kokoonnuttiin lavan ympärille ja taputettiin siinä kunnes laulajajoukko
-oli laulanut väsyksiin asti ja vahtimestarit jo alkoivat sammuttaa
-kaasuja. Ohi astuessaan Eero näki Ailin ja hymyili hänelle. Tyttö
-oli yliluonnollisen onnellinen, hän rakasti, hän jumaloi Eeroa, koko
-laulajajoukkoa.
-
-Ulkona oli lumisade lakannut. Eheä valkeus lepäsi katoilla, ilma
-tuntui tuoksuvan puhtautta. Kulkuset kilisivät, iloisina hajosivat
-ihmiset yliopistolta. Tuontuostakin helähti nauru, joku viskasi toista
-lumipallolla, joku luisteli alas liukasta katukäytävää. Taivas oli
-syvän sininen, ilma raikas ja tyyni, olematta kylmä.
-
-Äkkiä kajahti marssin sävel: lippu etunenässä astui laulajajoukko
-ylioppilastaloa kohti. Ja sinne saavuttua pysähtyi se laulamaan.
-Kuulijakunta asettui Henrikin esplanaadin puiden alle, laulun loputtua
-raikuivat kättentaputukset. Täällä puiden alla tapasivat Wahlfeltit
-useita tuttavia, Ailille esiteltiin joukko henkilöitä, joiden nimet
-hän sanomalehdistä milloin missäkin yhteydessä oli nähnyt. Laulajien
-vihdoin vetäydyttyä ylioppilastalon sisäpuolelle, huomasi hän
-seisovansa neiti Manteren ja herra Laineen välissä. Silminnähtävästi
-huvitettuina näkivät he maalaistytön hämmästyksen.
-
--- Niin, sanoi neiti Mantere, -- te olette nyt ihan meidän hallussamme.
-Kaikki muut ovat menneet kotiin.
-
-Hän kierteli harmaata kaulustansa ja hymyili niin, että valkeat hampaat
-paljastuivat. Herra Laine kumarsi ja alkoi selittää:
-
--- Tohtorinna Wahlfelt oli väsynyt ja siksi läksi herrasväki pois.
-Minulle uskottiin tehtävä saattaa teidät kotiin, olen siitä erittäin
-onnellinen...
-
--- Mutta entä Eero, serkkuni, joko hänkin meni?
-
--- Eero! -- neiti Mantere nauroi ääneen, -- hän tietysti katosi sisään
-tuosta ovesta. Laulajat pitävät nyt jälki-istuntonsa. Hohhoh, ei Eero
-tule kotiin ennenkuin aamulla.
-
--- Eikö? kuului samassa ja heidän edessään seisoi Eero.
-
-Aili tarttui hänen käteensä, niin hän ilostui. Eero kävi hiukan
-hämilleen, mutta jatkoi samassa:
-
--- Olen teitä kovasti etsinyt.
-
--- Tahdotko tällä sanoa, ettet ollenkaan enää menisi talolle? kysyi
-Sohvi.
-
--- Ainakin nyt ensin saatan kotiin Ailin.
-
--- Älä sinä tunkeudu minun aloilleni! Minä olen toimekseni saanut ja
-pyhästi luvannut saattaa neiti Wahlfeltin enkä voi sanaani syödä.
-Voithan sinä sensijaan mennä Sohvi neidin kanssa, niin ei hänen
-tarvitse vaivautua...
-
--- Vaivautua, niin, tässä kauniissa yössä, joka on kuin lempiville
-luotu, sanoi Sohvi viehkeästi, pieni iva äänessään. -- "Voi sitä
-onnetonta! Kun ei se tiedä kenen ottaa, kun ei se tiedä kenen ottaa."
-Valitse nyt Eero, tässä on tiehaara.
-
-Hän seisahtui kadunkulmaan kaasulyhdyn alle ja leikitteli pehmeällä
-kaulakoristeellaan.
-
--- Mutta, ehdotteli Aili, -- jos kaikki ensin saattaisimme kotiin neiti
-Manteren ja herrat sitten olisivat hyvät ja saattaisivat minut...
-
-Ehdotus hyväksyttiin. Alussa astuivat kaikki neljä rinnan, mutta sitten
-jakaantuivat he kulkemaan kaksittain, Eero ja Sohvi edellä, puhuen
-ranskaa, Aili ja runoilija perässä. Herra Laine oli niin suomalaisen
-talonpojan näköinen, että korkea silkkihattu ikäänkuin ivalla näytti
-komeilevan hänen päässään. Hän veteli sikaristaan pitkiä savuja, kyseli
-Aililta kaikenlaista ja virkkoi tuontuostakin:
-
--- Oikein hauska kuulla teidän kertovan! Te tuotte tänne elähtäneeseen
-pääkaupunkiin raittiita henkäyksiä suoraan maan sydämestä.
-
-Saatettuaan Ailin kotiin, palasi Eero ylioppilastalolle. Seuraavana
-aamuna nukkui hän kauan ja tavatessaan Ailin, alkoi hän paikalla:
-
--- No Aili, sinä olet jo hankkinut itsellesi kaksi ihailijaa. Mantere
-oli vallan hämmästyksissään sinun "järkevistä mielipiteistäsi"
-eikä Laine löytänyt sanoja, joilla selittää suloasi. Olin jo
-huomauttamaisillani: "älkää nostako häneen silmiänne! Se tyttö on jo
-viety!"
-
-Viime sanat hän kuiskasi. Hänen silmissään oli tänään jotakin
-väsynyttä. Aili punastui.
-
--- Ja minä, sanoi hän, -- melkein tahtoisin neiti Mantereelle kertoa,
-miten on: pelkään että hän on sinuun rakastunut...
-
-Eero purskahti nauruun.
-
--- Olisit sanonut että mahdollisesti joku noista toisista tytöistä,
-mutta ei Sohvi! Sohvi nyt osaisi rakastua! Hän laskee leikkiä, se on
-hänen tapansa. Me olemme hyvät toverit, en häntä naisena pidäkään...!
-
-
-
-
-VII
-
-
-Kuin siivillä kiiti aika, tapahtumat ajoivat toisiaan takaa. Ainoa
-päivä sisälsi niitä enemmän kuin kokonainen vuosi Kaarilassa. Aili
-tottui siihen pian, niinkuin hän tottui pitämään kauniina niitä
-naismuotien äärimmäisyyksiä, jotka alussa olivat hänestä näyttäneet
-niin hirveän rumilta. Hänen käytöksensä varmistui, osaksi tietäen,
-osaksi tietämättään omisti hän itselleen piirteitä niiden henkilöiden
-ulkonaisesta käytöksestä, jotka hänestä tuntuivat hienoilta. Maalainen
-luonnollisuus ei silti kadonnut. Hänen esiintymisensä oli ujoa ja
-vapaata yhtaikaa. Naiset, varsinkin nuoret pitivät häntä kokettina,
-herrat sensijaan viehättävänä.
-
-Wahlfeltien koti oli miellyttävä. Mahdotonta oli olla siellä
-viihtymättä. Kaikki pitivät tohtorista, oppilaat, ystävät, tuttavat.
-Hän oli aina tasainen ja ystävällinen ja laski mielellään leikkiä,
-jossa ei ollut ilkeyttä eikä pilkkaa. Ailin hän usein otti polvelleen,
-keinutteli häntä siinä ja puheli: "jää sinä tänne minun tytökseni,
-tuo Lyydi-tätikin kun aina puuhaa kaupungilla." Ja kun Maija silloin
-loi häneen katseen ikäänkuin kysyäkseen, eikö setä sitten ensinkään
-välittänyt hänestä, niin tohtori pujotti kätensä tytön tukkasängen
-läpi ja virkkoi: "olet, olet kyllä sinäkin herttainen, mutta tuo tukka
-ei ensinkään anna niin kotoista tunnelmaa kuin tämä!" Ja siinä hän
-tarttui Ailin vaaleaan palmikkoon ja punnitsi sitä kädessään. Tämä
-oli pieni pistos Maijalle, joka oli pannut kaikki voimansa liikkeelle
-säilyttääkseen tukkansa lyhyenä.
-
-Totta oli, että rouva Wahlfelt paljon "puuhasi kaupungilla". Hän
-kuului naisyhdistyksiin, eläinsuojeluyhdistyksiin ja kaikenlaisiin
-hyväntekeväisyysyhdistyksiin. Ei ollut sitä yritystä suomenmielisissä
-piireissä, jossa ei hän olisi ollut välttämätön, ei niitä arpajaisia,
-ei iltahuveja, joille ei hänen poissaolonsa olisi ollut korvaamaton
-vahinko. Hänen tottunut silmänsä, hänen taitava kätensä, erinomainen
-aisti, energia -- ne saivat aikaan enemmän kuin kymmenen tavallisen
-naisen kyvyt yhteensä. Sentähden tuskin jäi montakaan iltaa
-kuukaudessa, jolloin hän sai elää kokonaan kotiaan varten. Häntä
-tarvittiin kaikkialla. Mutta harvoin hän väsyi, harvoin hermostui, aina
-hän oli valmis auttamaan. Silti ei hän laiminlyönyt kotiaan. Kaikki
-oli erinomaisessa järjestyksessä, eikä kankeutta tai painoa tuntunut
-missään. Aamulla kävi rouva itse torilla keittäjättärensä kanssa, aina
-hän ennen ateriaa tarkasti ruokapöydän ja kurkisteli itse kattiloihin.
-Hän parsi ja paikkasi miehensä ja poikiensa vaatteet. Hän oli kun
-olikin niitä ihmisiä, jotka saavat aikaan. Paitsi sitä, että hän
-jokaisiin arpajaisiin valmisti komean voiton, ompeli hän kaikenlaisia
-pieniä koristeita, jotka sohville ja pöydille laskettuina tekivät hänen
-kotinsa hauskan näköiseksi... Ja kuinka herttainen ja rakastavainen
-hän saattoi olla omaisilleen! Kuinka pehmeästi hän hiipi miehensä
-kirjoituspöydän ääreen, silitti hänen otsaansa ja asetti hänen eteensä
-kukkakimpun, jonka hän kaupungilta oli tuonut tuliaisiksi! Hämärän
-hetkinä istuutui hän usein soittokoneen ääreen, huusi pojat laulamaan
-ja lauloi itse heidän mukanaan, vaikka hän tosin viime aikoina oli
-kadottanut paljon äänensä tuoreudesta. Mutta kaunis hän oli vieläkin
-ja niin nuoren näköinen, että paremmin olisi luullut häntä lastensa
-vanhemmaksi sisareksi kuin äidiksi.
-
-Rouva Wahlfelt piti nuorten seurasta. Oli aina joukko nuoria naisia
-ja herroja, jotka nauttivat hänen erityistä suosiotaan. Hän ei heitä
-valikoimalla valinnut, vaan sattumalta he joissakin iltahuveissa tai
-kokouksissa olivat joutuneet puheisiin ja huomanneet sopivansa yhteen.
-Rouva Wahlfelt pyysi heidät luokseen -- ja niin oli liitto tehty.
-Se ehkä ei ollut erittäin pitkäikäinen, sillä jäsenet hajaantuivat
-vähitellen eri haaroille maailmaa, mikä mihinkin toimeen, mutta varmaa
-on, että jokainen iloisimpien muistelmiensa joukkoon laski ne hetket,
-jotka oli viettänyt "klikissä", joksi ystävykset piiriään nimittivät.
-
-"Klikki" joka tähän aikaan seurusteli Wahlfeltilla oli vetänyt yhtä
-köyttä jo neljän lukukauden aikana. Se oli saanut oman leimansa, sillä
-oli omat lausepartensa ja sanantapansa, joita eivät muut ymmärtäneet.
-Asianomaisille oli niissä muistoja, joille täytyi makeasti nauraa,
-jotka sisälsivät salaisia viittauksia jne. Ystävykset kohtasivat
-miltei joka päivä: milloin sattumalta kadulla kävelyaikana, milloin
-teatterissa väliajoilla. Usein olivat he edeltäkäsin päättäneet tavata
-populäärissä, tai siellä, tai siellä, mistä lähdettäisiin kävelemään...
-
-Luonteet tässä piirissä olivat sangen erilaiset. Valona naisten
-joukossa oli muuan neiti, joka suomenteli ja hoiti jotakin
-pankkivirkaa. Neiti Mantere edusti sukkeluutta, hänelläkin oli
-pieni toimi, mutta se ei sentään häntä estänyt hoitamasta isänsä
-taloutta ja omia huvejaan. Neiti Tuokko oli itse runollisuus,
-hän kävi jatko-opistoa, kirjoitti somia runoja ja hyviä aineita,
-lauloi sievästi, soitti pianoa ja esiintyi kauniin ulkomuotonsa
-vuoksi usein kuvaelmissa. Muut naisista olivat vähäpätöisemmät.
-Herroissakin oli aika hauskoja. Puhumattakaan Eerosta, johon kaikki
-klikin naiset vuorotellen olivat rakastuneet, oli runoilija Laine,
-joka seitsemäntoista vanhana, kaukaisesta maaseutukaupungista
-oli tullut ylioppilaaksi ja heti senjälkeen herättänyt huomiota
-runokokoelmalla. Arvostelijat olivat tässä esikoiskokoelmassa luulleet
-löytävänsä tosi-runoilijan tuntomerkit. Nyt oli Laine viidettä
-vuottaan ylioppilaana, oli ehtinyt väsyä ja elähtää. Hänen seuraavat
-kirjailijatuotteensa eivät olleet pitäneet mitä ensi kokoelma
-lupasi. Joku ilkeä kieli sentähden olikin ruvennut kutsumaan häntä
-"runoilija-surkioksi". Hänen täydellinen vastakohtansa oli maisteri
-Mantere, Sohvin veli, joka tavattoman mallikelpoisuutensa tähden
-"yritti tulla niin äiteläksi, että hän olisi ollut potkittava koko
-joukosta pois", niinkuin Sohvi sanoi. Se olisi tapahtunutkin, jollei
-Matti itse asiassa olisi ollut niin hauska ja reipas, että pelkästään
-hänen terve naurunsa jo oli tullut seuralle rakkaaksi.
-
-Hän ei vähääkään muistuttanut sisartaan, ei ulkomuodoltaan enempää kuin
-luonteeltaankaan. Hän oli raittiusmies ja liikkui työväenpiireissä.
-Isän, rakennusmestarin mielipiteet ja pojan ihmisystävällinen
-katsantokanta olivat usein ristiriitaiset. Yllyttäjäksi ja
-sosialistiksi oli isä häntä monasti nimittänyt.
-
-Vielä kuului klikkiin eräs senaattorinpoika, Eeron luokkatoveri,
-joka luki lakitiedettä, sekä muuan kylmäverinen lääkärinalku, jonka
-suurin ilo oli kauhistuttaa klikin naisia pöyristyttävillä jutuilla
-"aasiksesta". Olihan sitäpaitsi usein mukana muitakin hyviä tuttavia,
-seuran varsinaisten jäsenten veljiä, sisaria jne. Ja sillä tavalla
-joutui Ailikin joukkoon.
-
-Eeron kanssa ei hän saanut olla paljoakaan, sillä olisihan se voinut
-herättää epäluuloa. Sohvi neiti sitäpaitsi tavallisesti otti Eeron
-haltuunsa ja alkoi puhuttaa hänellä ranskaa. Sillaikaa Laine ja Mantere
-kilvan kiistelivät Ailista. Laine väitti verensä nuortuvan, kun hän
-kuuli "noita terveitä, murteellisia lauseparsia" -- Aili käytti
-todellakin osaksi kotimurrettaan, Mantere taas vaihtoi Ailin kanssa
-mielipiteitä ja vakuutti, ettei hän koskaan ollut tavannut naista, joka
-niin paljon oli ajatellut.
-
-Ailista oli hauskaa. Hän oli saanut uuden päällystakin ja uuden lakin,
-hän tiesi että ne häntä pukivat. Hänen astellessaan kadulla oli
-tapahtunut, että joku oli kääntynyt katsomaan taakseen ja huudahtanut:
-"siinä se oli palmikko!" Tai: "soma tyttö!" Tämä kaikki ei voinut olla
-tekemättä Ailiin mieluisaa vaikutusta. Nyt tuntui siltä, että Laine ja
-Mantere häneen rakastuvat. Helsingissä oli kuin olikin aika hauskaa!
-
-Ainoa mitä hän pelkäsi oli, että Eero... Kunhan ei taas tuo Sohvi olisi
-häneen rakastunut! Joskus tekivät muutkin viittauksia siihen suuntaan,
-mutta Sohvi purskahti suureen nauruun ja sanoi:
-
--- Hävetkää toki! Tiedättehän, että minä aikoja sitten olen kahlannut
-"linjan" yli. Sovin Eerolle jo äidiksi. Minähän jään vanhaksipiiaksi!
-Äh, miehet ovat kaikki ikävää joukkoa, minä nyt heistä huolisin!
-
-Ja niin hän nauroi niin, että tasainen hammasrivi paljastui ja loi
-Eeroon veitikkamaisen katseen. Puna hänen poskillaan oli silloin
-kauniimpi kuin milloinkaan.
-
-Ailia hän kohteli hyvin suojelevasti ja äidillisesti. Hän oli antanut
-hänelle hyväily nimen "pikku Aili", kunnes kerran Eero huomautti, että
-Ailia Kaarilassa kutsuttiin toisella hyväilynimellä.
-
--- Kuule, mikä se nyt olikaan? kysäisi hän.
-
-Aili punastui korviin saakka.
-
--- En minä muista, sanoi hän vältellen.
-
--- Pala tai Pula tai... mikä kumma se nyt olikaan? uteli Eero.
-
-Seura sattui silloin olemaan koolla eräässä kahvilassa. Oli ajeltu
-Töölön lahden ympäri ja poikettu teetä juomaan.
-
--- Pulu se oli, tunnusti Aili vihdoin. -- Veljeni minua kutsuu sillä
-tavalla...!
-
--- Pulu, Pulu, mistä se tulee? kyselivät kaikki.
-
--- Ei se ole mitään, sellainen tehty sana vain.
-
-Ailiin koski omituisesti kun hän kuuli tuon Pekan antaman hyväilynimen
-tässä ympäristössä. Mutta samassa sattui hän katsahtamaan peiliin
-vastapäätä: hän näki kasvonsa hehkuvan, silmänsä loistavan ja hiuksensa
-kähertyvän kulmille. Maisteri Manteren katse seurasi häntä -- senkin
-hän näki peilistä... Herra Laine nousi.
-
--- Pulun malja! Meidän täytyy juoda Pulun malja!
-
-Hän viittasi palvelijalle ja teki tilauksen. Nauru ja leikkipuheet
-kävivät yhä vilkkaammiksi. Pienessä jääpalasilla täytetyssä
-hopeaämpärissä kannettiin pöydälle kaksi korkeaa pulloa. Matti korjasi
-silmälasejaan ja jäi niihin tuijottamaan.
-
--- Oletko hullu, veliseni, sai hän kuiskaten sanotuksi, -- samppanjaako
-sinä tilasit?
-
--- Samppanjaa! huudahti Aili säpsähtäen. -- Onko tuo samppanjaa?
-
-Hänen kätensä ojentui pulloja kohti ja silmät selällään tuijotti hän
-Matti Mantereeseen. Ilme hänen kasvoillaan oli niin hämmästynyt, että
-kaikkien katseet kysyen kääntyivät häneen.
-
--- On, hymyili Laine.
-
--- Hienointa ranskalaista samppanjaa!
-
--- Niinhän sinä irvistät, lapsi kulta, kuin jos söisit mädännyttä
-omenaa! sanoi Sohvi.
-
--- Ei... mutta, kun en koskaan ennen ole nähnyt samppanjaa!
-
-Kaikki purskahtivat nauruun.
-
--- Ja millä kankealla äänellä se tuli! naurahti Sohvi taasen.
-
--- Olen erittäin onnellinen, että minun on suotu tutustuttaa teidät
-luonnon jaloimpaan nesteeseen! puhui Laine hymyillen.
-
--- Eikö se ole kaunista! Oo, kuinka se helmeilee lasissa!
-
--- Pulun malja! Eläköön Pulu!
-
-Lasit kilahtivat vastatusten. Matti raittiusmiehenä ei juonut.
-Ikäänkuin peläten vei Aili lasin huulilleen.
-
--- No, miltä maistuu?
-
--- Onhan se hyvää...
-
--- Tuskinhan sinä maistoitkaan. Enemmän Aili, pannaan pohjaan asti.
-Onneksesi!
-
-Se oli Eero, hymyillen hän helisti serkkunsa kanssa.
-
--- Siitä onkin kauan kun viimeksi olen juonut samppanjaa. Oikein
-maistuu hyvältä! sanoi Sohvi.
-
--- Kerran eläessäni, alkoi hänen veljensä, -- minä sitä maistoin, mutta
-ei se minusta ollut mitään erinomaista, varsinkaan kalliiseen hintaansa
-nähden. Minusta...
-
--- Sinä ainainen raittiussaarnaaja! -- Laine löi häntä olkapäälle. --
-Minä tässä hiljan juotin seurahuoneen varieteen kauniita tyttöjä -- ja
-kyllä he jaksoivatkin juoda...!
-
--- Ja siitä sinä kehtaat puhua! Minusta se on suorastaan...
-
--- Soh, soh Matti! Terve!
-
-Lasit kilahtivat, ilo yleni ylenemistään. Mieliala saavutti vihdoin
-sellaisen nousun, että Ailille keskellä öistä esplanaadia annettiin --
-masurkkaharjoitus.
-
-Hän oli tuskin ehtinyt nukkua, kun hän heräsi johonkin suloiseen
-tunteeseen. Hän ei aluksi tietänyt, oliko se unta vai kuuluiko se
-todellisuuteen: hänen ympärillään laulettiin. Samassa sävähti Maija
-unestaan, ryntäsi puolihorroksissa ikkunaan ja työnsi uudinta syrjään.
-
--- Serenaadi, serenaadi! huusi hän. -- Pihassa lauletaan.
-
-Aili nousi istumaan. Hänen sydämensä löi kuuluvasti.
-
--- Se on sinulle, jatkoi Maija. -- Laita toki tulta ikkunaan!
-
--- Mutta jollei se olekaan meille...! En minä uskalla.
-
-Molemmat tytöt seisoivat yöllisissä puvuissaan keskellä lattiaa,
-iloiten ja epäillen, tarkoittiko laulu todellakin heitä.
-
--- Se on meille, se on meille! riemuitsi Aili äkkiä.
-
-Hän oli tuntenut Eeron äänen.
-
--- Sinulle se on, eikä meille, kuiskasi Maija.
-
-Molemmat alkoivat nyt hurjasti häärätä huoneessa, löytääkseen
-tulitikkuja. Juuri kun niitä tarvittiin, ei niitä tietysti ollut! Maija
-kaatoi kiireessään vesilasin ja alkoi vaikeroida, että jos se menikin
-hänen saksan vihkonsa päälle... Pihassa seisoi kahdeksan herraa. Yö
-oli tähtikirkas ja leuto. Tytöt eivät voineet olla tuontuostakin
-kurkistamatta uudinten taakse. Vihdoin löytyivät tulitikut ja
-ikkunoihin sytytettiin kynttilät. Palvelustytöt olivat avanneet
-porstuan ikkunan, laulu kuului aivan selvänä sisään. Äänettöminä tytöt
-kuuntelivat sängyissään.
-
-Aavistamaton onnellisuuden tunne oli vallannut Ailin. Hän oli
-siirtynyt ikäänkuin satumaailman ihmeelliseen piiriin. Laulun kauneus,
-tähtikirkas yö, koko maailman ihanuus kuului hänelle. Kaiku kannatti
-säveliä kauas... Kunhan olisi saanut liukua niiden mukaan, haihtua pois
-niinkuin laulun soinnut, nukkua uneen eikä milloinkaan enää herätä...
-
--- -- --
-
-Klikin kesken kutsuttiin häntä senjälkeen aivan yleisesti Puluksi ja
-Pulu-neidiksi. Aili vastusteli ja koetti syyttää nimeä rumaksi.
-
--- Eihän se ole kuin soma ja herttainen, niinkuin sinä itsekin,
-lohdutteli Elli.
-
-Heistä oli Ellin kanssa tullut hyvät ystävät. Elli vei hänet mukaansa
-kouluun, esitti hänet tovereilleen, kutsui hänet jatko-opiston
-konventtiin, jopa otti hänet mukaansa yliopistoon kuuntelemaan luentoja
-suomalaisesta kirjallisuushistoriasta. Elli pistäytyi tavallisesti
-hakemaan Ailia ja kävellessään he juttelivat. Muutamassa päivässä oli
-Elli uskonut Ailille koko elämäntarinansa. Aili tiesi kutka häntä
-olivat liehitelleet ja kutka kosineet. Niitä oli koko joukko, sekä
-pappeja että maallikkoja, ja Elli oli sentään Ailia nuorempi.
-
--- Niinhän sinä puhut, hymähti Elli eräänä iltana, kun he
-Kaivopuistosta astelivat kotiin päin, -- ikäänkuin ei sinua koskaan
-olisi liehitelty.
-
--- Ei olekaan, sanoi Aili miltei alakuloisesti ja ikäänkuin häveten.
-
--- Mitä? Ei liehitelty!... Ei, sitä en usko!
-
--- Ei, se on totta. Kuka minua sitten olisi! Olenhan viettänyt koko
-elämäni Kaarilassa, eikä siellä ole kuin veljeni.
-
--- Mutta pitäjän herrat?
-
-Aili punastui.
-
--- No, onhan tohtori taitanut hiukan, mutta...
-
--- No katso nyt, enkö arvannut. Kuinka se muuten olisi voinut olla
-mahdollista. Niin soma tyttö kuin sinä... Kosiko hän?
-
--- Ei, ei! Ei se niin pitkälle mennyt... Se on sellainen ikäloppu mies,
-joka rakastuu kaikkiin naisiin, pukeutuu vaaleisiin, pistää kukan
-rintaansa ja luulee näyttävänsä vastustamattomalta... Äh, en häntä
-kärsi... Sanotaan hänen eläneenkin niin huonosti...
-
--- Vai sellainen... sanoi Elli. -- Olen minäkin kerran tuntenut
-sellaisen...
-
-Elli astui hetken äänettömänä. Sitten hän nosti päätään. Aili näki
-hänen kasvoillaan kummallisen, haaveellisen hymyn.
-
--- Mutta sinä et tiedä, jatkoi hän sitten, -- kuka se minun varsinainen
-rakkauteni on ollut.
-
-Hän puhui kuiskaten. Oli jo pimeä. Sensijaan, että olisivat menneet
-kotiin, olivat tytöt kääntyneet rantaan, siellä paloi vain harvassa
-lyhtyjä. Lumisen lahden takaa häämötti jotakin mustaa: se oli lehdetön
-metsä. Harva ihminen vain tuli vastaan.
-
--- Olin häneen tutustunut jo koulutyttönä, sanoi Elli. -- Hän saatteli
-minut kotiin, lähetti kukkia syntymäpäivikseni ja tuli noutamaan minua
-kävelyille. Ensimmäisenä ylioppilasvuonna -- voi sitäkin aurinkoista
-aikaa! -- olimme yhdessä joka päivä. Rakastin häntä, olin varma hänen
-rakkaudestaan, vaikk'ei hän sanoin ollut ilmaissut mitään...
-
-Aili odotti jännityksellä, tuontuostakin luoden katseen ystävättäreensä.
-
--- Koulu loppui, minun piti lähteä maalle. Olimme viime iltaa yhdessä.
-Hyvästi jättäessään hän -- suuteli minua...
-
-Ailin silmiin herui kyyneliä. Hän pusersi Ellin kättä.
-
--- Hän kirjoitti minulle koko kesän, mutta sitten alkoivat kirjeet
-kulkea hitaammin. Vihdoin ne lakkasivat kokonaan... Kun kahden vuoden
-kuluttua tulin takaisin Helsinkiin, liehitteli hän toista, mutta minä,
-minä en ollut voinut unohtaa...
-
--- Mutta mitä hän sanoi, kun sinut näki...?
-
--- Mitä hän sanoi? Oli ystävällinen, kohteli niinkuin ei mitään olisi
-ollut. Emme koskaan ole koskettaneet menneisyyteen.
-
--- Sinä olet siis usein puhunut hänen kanssaan?
-
--- Olen, olen, usein...
-
--- Ja sinä olet tyynesti voinut häntä kohdata, vaikka hän on sinut
-pettänyt.
-
--- On pitänyt tottua. Minä en ole ainoa...
-
--- Voiko siihen sitten yleensä tottua...?
-
-Äänettöminä tytöt seisoivat ja tuijottivat pimeään maisemaan. Joku
-mies, joka kömpi esiin telineiden takaa, sai heidät säpsähtämään ja
-kääntymään kaupunkiin päin.
-
--- En sitä itsekään ymmärrä, mutta niin se on... Minä kohtaan hänet
-joka päivä, me puhelemme kuin hyvät tutut, laskemme leikkiä... Hän
-liehittelee toisia, näen hänen heittävän yhden toisensa perästä,
-ottaakseen uuden. Välistä tuntuu siltä, että minä se olenkin, josta
-hän pitää, vaikk'ei hän mitään sano... Hän katsoo minuun niin
-omituisesti... Mutta minä, minä häntä odotan, minä häntä rakastan. Sano
-Aili, sano, eikö tämä ole surkeaa!
-
-Elli purskahti itkuun.
-
--- Sinä kohtaat hänet joka päivä, sanot... Kuka...?
-
-Sanat tukahtuivat Ailin kurkkuun. Hän kysyi itseltään kiireesti keitä
-Elli joka päivä kohtasi. Hänen tietääkseen ei muita kuin heidän
-klikkinsä herroja. Mutta kuka se heistä olisi ollut? Äänettöminä tytöt
-saapuivat Ailin kotiportille.
-
--- Tahdotko tietää kuka se on? sanoi Elli.
-
--- Jos sinä tahdot sen minulle uskoa!
-
--- Mutta se ehkä koskee sinuun...?
-
--- Kuinka niin? kysyi Aili pelästyneenä. -- Ei, ei, sano nyt vain.
-
--- Eero, kuului hiljaa Ellin huulilta.
-
-Ailissa tuntui kaikki kangistuvan. Hänen rintaansa nousi suuri
-ruumiillinen tuska, joka hetkeksi vei häneltä kaikki ajatukset. Kun
-Elli huolestuneena rupesi kysymään, mikä hänen oli, tuli hän vihdoin
-järkiinsä.
-
--- Voi sinua raukkaa! sai hän sanotuksi. -- Etkö tule meille?
-
--- Ei kiitos, en minä nyt voi.
-
-Aili pusersi hänen kättänsä ja jäi hetkeksi katselemaan hänen
-jälkeensä. Sitten hän avasi oven valaistuun porraskäytävään. Oli kuin
-suuren rajuilman humu olisi ollut likenemässä häntä ja myrskyn keskeltä
-soi hänen korviinsa: sinun ainoasi livahtaa tiehensä... tiehensä, valuu
-sormiesi lomitse kuin vesi...! Aili painautui seinää vastaan ja pusersi
-kätensä povelleen.
-
-Samassa kaikui porraskäytävästä askelia. Aili karkasi ylös toiseen
-kerrokseen ja soitti. Tohtori itse avasi. Eteiseen näkyi punertavassa
-valaistuksessaan pieni huone salin takana, aivan samanlaisena kuin
-sinä iltana jolloin Aili oli tullut. Kuului ääniä, naurua... Salin
-keinutuolissa istui Eero ja Sohvi seisoi hänen vieressään. Hän oli
-pehmeänharmaassa puvussa, kirjava liina kaulassa.
-
--- Pulu, pikku Pulu! huudahti hän ja juoksi Ailia vastaan, -- tule
-auttamaan minua... Tämä Eero, senkin jörö, ei tahdo tanssia kanssani
-tarantellaa! Nyt on varsinainen tanssija sairastunut eikä sitä opi muut
-kuin Eero, joka sen osaa... Pyydä sinäkin Pulu...!
-
--- Tietäähän Eero mitä tekee, sanoi Aili väkinäisesti hymyillen.
-
-Sohvin kädet, jotka olivat levänneet hänen olkapäillään valuivat alas.
-Hän ojensihe suoraksi, katsoi Ailiin pitkään ja sanoi nauraen:
-
--- Kas... kas... sitä pikku neitiä!
-
-Aili punastui. Sohvin sanat häntä sekä nolasivat että suututtivat.
-
--- Ajattelen vain, ettei Eerolla ehkä ole aikaa... koetti hän selittää.
-
--- Niinkuin en minä tuntisi Eeroa ja tietäisi, mihin hänellä on
-aikaa! nauroi Sohvi. -- Ja sinä luulet, sinä pikkuinen Pulu, että hän
-suuriakin tutkimuksia saa aikaan näinä päivinä ennen arpajaisia!...
-Sinä erehdyt, jos niin luulet... jollei miehessä aivan viimeisinä
-aikoina ole tapahtunut erinomaisia muutoksia.
-
--- Anna ajatusaikaa huomiseen! pyysi Eero.
-
--- Saat, jos vastauksesi tulee myöntävä!
-
-Suuri kiire vallitsi talossa: arpajaisvoittoja viimeisteltiin,
-pukuja koeteltiin ja neulottiin. Rouva Wahlfelt kulki edestakaisin,
-neuvoen ja ohjaten kaikille ystävällisesti hymyillen. Ei ollut aikaa
-laiskotteluun, Ailikin sai käsiinsä työn, ja hän kävi sen kimppuun
-oikein nautinnolla. Hetkiseksi tuli tohtori sisään, teki jonkin
-kysymyksen, ihaili valmistuksia ja katosi sitten huoneeseensa.
-
-Vieraiden mentyä istuivat Eero ja Aili niinkuin tavallisesti illoin
-pienessä punaisessa huoneessa salin takana. Lamput olivat jo sammutetut
-paitsi eteisessä, josta lankesi viisto valo aina heihin asti. He
-istuivat käsityksin. Eero koetti vetää Ailia lähemmä, mutta hän asettui
-raskaasti nojaamaan sohvan tyynyille.
-
--- Olen iloissani, sanoi Eero, -- kun koko tämä kiire on ohitse!
-
--- Aiotko tanssia tarantellan? kysyi Aili hetken vaiettuaan.
-
--- En tiedä. Ei tee ensinkään mieleni, mutta vaikea on kieltääkin, kun
-sen satun osaamaan ja toinen tuskin kunnollisesti ehtii sen oppia.
-Lisäksi tämä hyväntekeväinen tarkoitus... Mitä sinä ajattelet asiasta?
-
--- Niin se kai on...
-
--- Sinua väsyttää, armaani. Paina pääsi rinnalleni ja nuku siihen! Pian
-voimme odottaa kirjettä Kaarilasta...
-
--- Niin, kahden päivän perästä.
-
-Aili oli levoton. Tuntui siltä, että hänen velvollisuutensa on luopua
-Eerosta, koska kerran Elli häntä rakastaa. Mutta jos hän on lakannut
-Elliä rakastamasta ja nyt rakastaa Ailia? Vaan entä jos hän lakkaa
-rakastamasta Ailiakin...?
-
--- Kuule, mitä sinä pidät Ellistä? kysyi hän äkkiä.
-
--- Ellistä? Kuinka niin?... Oli aika jolloin hänestä pidin oikein
-paljon, mutta sittemmin... Siirappia, siirappia liian paljon... No,
-onhan hän silti hyvä tyttö.
-
--- Entä Sohvista?
-
--- Viisas tyttö. Ja hauska siitä, että hänen kanssaan voi puhua mistä
-tahansa. Miksi sitä kysyt?
-
--- Muuten vain tuli mieleeni.
-
-Aili painautui Eeroa vastaan ja tarttui hänen käteensä ikäänkuin
-pidättääkseen häntä tässä. Hän oli kysymäisillään, mitä se oli, josta
-Sohvin kanssa saattoi puhua, mutta ei saanut sanoja lausutuiksi. Hän
-sulki silmänsä. Himmeänä lepäsi valo hänen kasvoillaan. Eero silitti
-hänen hiuksiaan ja kuiskasi hänen korvaansa rakkauden sanoja.
-
--- Eero, pidätkö minusta? Miksi pidät minusta?
-
--- Sitä et kysyisi, jos tietäisit miten kaunis sinä olet.
-
--- Siksikö sinä pidät minusta? Siksi vain?
-
--- Sinä olet niin hyvä.
-
-Eero painoi tytön huulille suudelman, mutta Aili nosti silmänsä ja
-alkoi kiivaasti:
-
--- Ei, minä en ole hyvä, tiedäthän sen. Älä pidä minusta hyvyyden
-tähden, sitten et kauankaan saa pitää...
-
--- Vai enkö...! Eero sanoi sen hymyillen, äänellä, jolla lapselle
-laverrellaan. -- No, en minä osaa sitä asiaa määritellä, suloinen sinä
-vain olet!
-
-Ja hän suuteli häntä kiihkeästi, huulille, silmille, niskaan.
-
-Aili unohtui siihen niinkuin kissa nukkuu, kun sitä silitellään. Hän
-lepäsi ajatuksettomana, onnellisena. Hän näki vain loisteen Eeron
-silmistä, kuuli hänen äänensä, tunsi hänen lämpönsä.
-
--- -- --
-
-Arpajaiset näyttivät onnistuvan erinomaisesti. Voittoja tuli
-tulvimalla. Niitä oli Wahlfeltin sali aivan täynnä, yksi toistaan
-komeampi. Heti suurukselta olivat Lyydi rouva ja Eero lähteneet
-seurahuoneelle järjestämään ja kun Aili hiukan myöhemmin sinne
-saapui, liikkui siellä ihmisiä edestakaisin, kiireesti, kasvoilla
-iloinen jännitys. Suuri sali oli tyhjä, siellä täällä lepäsi tuolilla
-päällystakki tai istui pari henkeä. Orkesteri soitti, lavalla
-harjoiteltiin paraikaa tanssia. Eero ja Sohvi näkyivät olevan parit...
-Aili riensi sivuhuoneeseen, josta kuului ääniä. Siellä järjesteltiin
-voittoja, kaksi herraa seisoi rappujen nenässä ripustamassa telineille
-mattoja, peitteitä, kirjavia, muhkeita korutavaroita, mihin pantiin
-kipsinen kuva, mihin rehevälehtinen kukka, mihin ripustettiin taulu...
-Nuoret naiset häärivät mukana. Kaikilla oli kiire. Ilolla tervehdittiin
-Ailin tuloa ja Matti Mantere pyysi paikalla häntä auttamaan itseään.
-Hänelle oli annettu tehtäväksi koristaa joulukuusi, joka tarvittiin
-erääseen kuvaelmaan. Aili kapusi tuolille, Mantere seisoi pöydällä,
-ja siinä he nauraen ja puhellen ripustivat "enkelinhiuksia" ja muita
-koristuksia kuusen oksille. Matti oli suorastaan vallattomalla
-tuulella. Ja Ailin mieli olisi epäilemättä ollut yhtä kevyt ja
-huoleton, jollei Eero olisi ollut tanssimassa tuota tarantellaa. Se
-vaivasi häntä, vaikka hän koettamalla koetti olla sitä ajattelematta.
-
-Orkesteri soitti, tanssijat lavalla tekivät siroja hyppyjä, useat
-olivat jo puvuissakin. Palvelustytöt, jotka olivat tulleet tuomaan
-rouviensa keräämiä voittoja, pysähtyivät ovensuuhun katselemaan.
-Ihmisiä tuli ja meni lakkaamatta. Äkkiä seisoi Ailin edessä
-köyhännäköinen, keski-ikäinen nainen, hartioillaan harmaa saali. Hän
-niiasi ja kysyi ujostellen:
-
--- Missäs täällä otetaan vastaan voittoja niihin suomalaisiin
-sivistysarpajaisiin?
-
--- Kyllä se on täällä!
-
-Mantere kiiruhti pois ja palasi hetkisen kuluttua takaisin Lyydi rouvan
-kanssa, joka ystävällisesti tervehti naista.
-
--- Tässä olisi pikkuinen lisä, sanoi tämä, vetäen huivinsa alta esiin
-karkean käden ja laskien rouva Wahlfeltin käteen kymmenen markan
-setelin.
-
--- Keneltä tämä on?
-
-Rouva Wahlfeltin kasvot seurasivat ystävällisellä hymyllä naisen
-liikkeitä.
-
--- Kyllä se on minulta, virkkoi tämä ujosti.
-
--- Kiitos, kiitos! sanoi Lyydi rouva, tarttuen molemmin käsin naisen
-käteen. -- Kuka te olettekaan jos sallitte minun kysyä?
-
--- Pesijänähän minä täällä Helsingissä... Olen jo ollut toistakymmentä
-vuotta... Mutta olen kotoisin sieltä Savosta ja kun sanovat näitä
-arpajaisia pidettävän Savon sivistyttämiseksi, ja kun on niitä omaisia
-siellä Savossa...
-
-Naisen ja rouva Wahlfeltin ympärille oli kokoontunut piiri nuoria
-neitosia ja herroja, jotka hartaudella seurasivat kohtausta. Useat
-heistä tahtoivat painaa naisen kättä ja rouva Wahlfelt saattoi hänet
-ovelle asti, liikutuksen kyynel silmässään palatakseen huoneeseen,
-jossa rouvat olivat työssä. Kun hän sitten kertoi tapauksen, herätti se
-yleistä myötätuntoa ja iloa ja ehdottomasti käänsivät kaikki päätään
-katsomaan likaista seteliä Lyydi rouvan kädessä, jonka köyhä nainen
-varmaankin uhraten oli luovuttanut kotiseutunsa sivistyttämiseksi.
-
-Hiukan myöhemmin saapui seurahuoneelle pari sanomalehtimiestä saamaan
-tietoja ohjelmasta. Lyydi rouva selitteli heille kohteliaasti kaikki
-mitä he tahtoivat tietää ja antoi jalomielisesti muiden rouvien lähteä
-kotiin päivällisille. Pitihän jonkun jäädä ottamaan vastaan voittoja.
-Saattoihan hänkin jäädä! Aili kyllä toimittaisi emännänvirkaa kotona.
-Hän suuteli Ailia otsalle, antoi hänelle muutamia ohjeita ja lähetti
-hänen kanssaan tuhansia terveisiä kotiin.
-
-Aililla ja Sohvilla oli osaksi sama matka, he läksivät siis yhdessä.
-Sohvi oli erinomaisella tuulella, nauroi, veikeili ja laski leikkiä.
-Äkkiä kävi hän tarkkaavaiseksi ja iski silmänsä naiseen, joka, yllään
-avara turkki, asteli heidän edellään. Hän liikkui hitaasti, lakki oli
-sidottu vaalealla harsolla. Sohvin kasvoille vetäytyi omituinen hymy.
-
--- Vahinko, ettei Eero nyt ole täällä, sanoi hän. -- Näkisi vanhan
-henttunsa.
-
--- Missä? Tuo neitikö? kysyi Aili.
-
-Sohvi purskahti nauruun.
-
--- Neiti? Ei, niin hullusti eivät sentään asiat ole. Rouva hän on,
-miehensä laillinen vaimo. Toukokuussa, sillaikaa kuin Eero oli
-Kaarilassa, olivat häät... Sinä punastut, pikkuinen Pulu...
-
--- Enhän, yritti Aili, -- mitä syytä minulla olisi?
-
-Mutta siitä huolimatta olivat Sohvin sanat ajaneet veren hänen
-poskilleen.
-
--- Tyttö rakastui jo koulussa ja jonkin aikaa oli Eerokin pahasti
-pikiintynyt. Mutta sitten hän hänet heitti. Tyttö käveli kalpein poskin
-vuoden ja kaksi. Mutta kun näki, ettei se auttanut, niin meni toiselle
-miehelle, itseään kahtakymmentä vuotta vanhemmalle. Rakkaudesta
-tietysti ei puhettakaan, mutta koti kuuluu olevan komea, eikä puutetta
-mitään.
-
-Nainen vastasi Sohvin tervehdykseen sanattomana nyökäyttäen päätään.
-Hän näytti aivan nuorelta, somat, punaposkiset kasvot ja lahea vaalea
-tukka.
-
--- Niin, niin, jatkoi Sohvi, kun he olivat päässeet hänestä kappaleen
-matkan päähän, -- hän ei ole ainoa kukkanen, jonka lehdillä perhonen
-Eero hetkisen on suvainnut viivähtää... Eero on erinomainen toveri,
-herttainen ja hyväsydäminen poika -- mutta sitä tyttöä en minä
-onnittele, joka hänelle lähtee vaimoksi!
-
-Hän hymyili ja loi Ailiin tutkivan katseen. Aili tunsi, että nyt hän
-tahtoo hänet urkkia pohjia myöten.
-
--- Minä päinvastoin luulen, että Eero saattaa tehdä hyvinkin
-onnelliseksi sen naisen, johon hän kerran oikein todenteolla rakastuu,
-koetti hän tyynesti sanoa. -- Onhan hän vielä niin nuori.
-
-Sohvi katsoi häneen läpitunkevasti ja jatkoi:
-
--- Hyvä on uskoa hyvää...! Mutta minä puhun vain kokemuksesta... Eero
-on kyllä kerran minullekin vannonut iäistä rakkautta, mutta se ei estä
-häntä ehkä tänäkin hetkenä olemasta kihloissa toisen kanssa!... Minä en
-silti mene hirteen! Nauran hänelle vasten silmiä.
-
-Ja hän rupesi hyräilemään tarantellan säveltä, ojensi kiireesti
-Ailille kätensä ja poikkesi omalle kadulleen. Aili kuuli hänen vielä
-mennessäänkin nauravan.
-
-Hän inhosi häntä. Kuinka hänen naurunsa, koko hänen käytöksensä oli
-raakaa ja sydämetöntä! Mutta varma oli, ettei hän antaisi Sohvin
-sanojen itseensä vaikuttaa. Hän rakasti Eeroa, hän oli varma Eeron
-rakkaudesta.
-
-
-
-
-VIII
-
-
-Ovi naisten pukuhuoneeseen avautui ja sisään astui rouva Wahlfelt,
-yllään pitseillä koristettu musta silkkipuku, rinnalla kimppu eläviä
-ruusuja.
-
-Keskellä lattiaa oli pitkä pöytä ja pitkin huoneen syrjiä kulki
-samanlaisia pöytiä. Seinillä riippui päällysvaatteita, turkkeja ja
-huiveja sellainen määrä, että minä hetkenä tahansa saattoi odottaa
-naulojen sortuvan. Niiden päälle oli kuitenkin vielä ripustettu
-keveitä, vaaleita tanssipukuja, ja mikä ei mitenkään ollut mahtunut
-sinne, se oli kiinnitetty oven kääkään tai muualle, missä vain oli
-jonkinlainen hakanen tai naula. Pöydät olivat kohollaan peilejä,
-toalettitarpeita, saksia, kampoja, maalirasioita, tekokukkia, pitsejä,
-silkkiharsoja. Lattialla oli huiskinhaiskin tanssi- ja päällyskenkiä,
-koppia, lippaita, laatikoita. Ja näiden tarpeiden ympärillä hääri
-tulisessa kiireessä ja tungoksessa, joka hetki lankeamaisillaan
-lattialle sullottuihin esineisiin, muutama kymmenkunta nuorta naista,
-toisiaan tuuppien, mikä hapset hajalla, mikä hiuksiaan kähertäen,
-mikä peilin edessä maalaten poskiaan. Toiset taas istuivat pöydän
-ääressä äänettöminä ja tahdottomina, antaen avuliasten rouvien tai
-asianymmärtäväisten neitien koristaa itseään mielensä mukaan. Joku
-tuli myöhään, riisti miltei epätoivoisassa kiireessä yltään vaatteet,
-pukeutuakseen toisiin ja antautuakseen maalattavaksi. Sitä myöten kuin
-esiintyjät valmistuivat, saivat he nousta pöydälle seinän vieressä,
-ollakseen tieltä poissa. Siinä heitä jo seisoi tusinallinen. Ilmavissa,
-siroissa puvuissaan, paljain kauloin ja käsivarsin, hiukset hajalla
-ja hohtavin poskin olivat he aivan kuin vahanuket, joille taitava
-tehdas on antanut liikkuvat jäsenet. Tyyninä ja tyytyväisinä katselivat
-he allaan kuhisevaa muurahaispesää, tuontuostakin naurahdellen tai
-puhellen keskenään.
-
--- Jokohan kohta saamme antaa orkesterille merkin? kysyi rouva
-Wahlfelt, luoden tarkastavan katseen ympäri huonetta.
-
--- Ei vielä! Kyllä, kyllä! Kohta, kohta! kaikui vastaukseksi mitä
-erilaisimmissa äänilajeissa.
-
-Rouva Wahlfelt loi kysyvän katseen tummaihoiseen, vanhanpuoleiseen
-naiseen, joka hiki otsassa ja ärtyneen näköisenä maalaili tyttöjä ja
-antoi vastauksia niihin tuhansiin kysymyksiin, joita sateli hänen
-ympärillään.
-
--- Mitä sinä arvelet, Hilma kulta?
-
-"Hilma kulta" antoi suostumuksensa ja rouva Wahlfelt riensi pois. Oven
-avautuessa käyttivät tytöt tilaisuutta kurkistaakseen saliin, joka oli
-täpösen täynnä juhlapukuista yleisöä.
-
-Pian kuului leveä sävel, orkesterin ensimmäinen. Ja samalla kiihtyi
-kiire naisten pukuhuoneessa ylimmilleen. Juostiin, huudettiin,
-loukkaannuttiin, unohdettiin -- kaikki samassa silmänräpäyksessä.
-
--- Voi kuinka väsyttää, sanoivat Aili ja Elli toisilleen. He olivat
-olleet ensimmäisiä valmistuneita, joten he jo kauan olivat katselleet
-kiirettä.
-
--- Miltä minä näytän?
-
--- Kaunis olet! Entä minä?
-
--- Hyvin, hyvin kaikki. Voi kuinka väsyttää ja palelee!
-
-Aili pusersi Ellin käsiä ja yritteli hiukan liikkua, mutta silloin
-rupesi pöytä niin tärisemään, että huuto pääsi kaikilta, jotka sillä
-seisoivat odottamassa.
-
--- Ensimmäinen kuvaelma sisään! komensi Hilma neiti.
-
-Tytöt juosta sipsuttelivat takateitä pimeän käytävän läpi ahtaalle
-näyttämölle, missä herroja jo oli odottamassa ja tunnettu taiteilija
-alkoi järjestää heitä kuvaelmaksi.
-
-Esirippu nousi... laski. Käsien pauke pääsi valloilleen. Yleisö
-vaati ja sai kuvaelman uudestaan. Jo seurasi toinen ja kolmas.
-Kaikki onnistui erinomaisesti ja kaikki piti esittää toistamiseen.
-Jo ensi väliajalla myytiin arvat loppuun. Ja ohjelman yhä jatkuessa
-kasvoi mieltymys, kunnes esiripun laskettua viimeisen kerran, käsien
-taputuksesta ei tahtonut tulla loppua.
-
-Entistään suurempi sekamelska vallitsi nyt naisten pukuhuoneessa. Piti
-hieroa pois maali kasvoista ja pukeutua. Lyydi rouva oli auttamassa
-tyttöjään, mutta kun hän vihdoin Ailin kanssa astui saliin, oli tanssi
-jo alkanut. Väentungoksen läpi suuntasi Eero askeleensa suoraan heitä
-kohti ja vei Ailin tanssiin. Hän piti häntä lujasti kiinni, kannattaen
-häntä miltei ilmassa. Kiiltävä lattia oli heidän jalkainsa alla ja
-heidän ympärillään soivat valssin sävelet.
-
--- Kuinka sinä olit kaunis kuvaelmassa! kuiskasi Eero.
-
--- Olinko! Kuinka on hauskaa tanssia.
-
-He tekivät neljä kierrosta salin ympäri ja kun he hengästyneinä
-taukosivat, kumarsi Ailille toinen herra, joka jo näkyi seisoneen
-odottamassa. Sitten seurasi kolmas ja neljäs. Tyttö heittäytyi yhdeltä
-toiselle, levähtäen ainoastaan silloin, kun ei väentungoksen tähden
-päästy kuin hiljaa eteenpäin, sitten hän taas kiiti hurjassa lennossa
-pitkin sileää permantoa.
-
--- Voi, miten äärettömän hauskaa on tanssia!
-
-Hän lausui sen nuorelle herralle, joka vasta oli hänelle esitelty ja
-jonka nimeä hän ei edes ollut kuullut.
-
--- Niin on minustakin! Mutta eikö neitiä väsytä. Olette aivan
-hengästynyt. Jos menisimme ja söisimme annoksen jäätelöä.
-
--- Olkoon menneeksi!
-
-Hän tarjosi käsivartensa. He saivat pienen pöydän ravintolahuoneessa.
-Aili löyhytteli viuhkallaan, jonka reunassa oli untuvapäärme ja
-heittäytyi huolimattomasti nojatuoliin. Lyydi rouvan ripustaessa
-viuhkaa hänen vyölleen, oli hän epäillyt, osaisiko hän sitä käyttää,
-mutta luonto näkyi opettaneen! He puhuivat kuvaelmista ja söivät
-jäätelöä.
-
--- Jaa tiedättekö, minulla ei vielä koskaan ole ollut niin hauskaa kuin
-tänään! huudahti Aili äkkiä.
-
--- Todellako! Kuinka niin?
-
--- En ole koskaan vielä tanssinut niinkuin tänään. Minä rakastan
-tanssia... Enkö saisi pyytää teitä... anteeksi, ehkette tahtoisi...
-
--- Mitä? Kuinka sanoitte?
-
--- Ei, ei, ei se ollut mitään.
-
-Aili peitti viuhkalla kasvonsa. Ainoastaan silmät, otsa ja hiukset
-näkyivät valkean untuvareunan takaa.
-
--- Mutta neiti, hyvä neiti, sanokaa se!
-
--- Te nauratte minulle!
-
--- En, en totisesti. Vakuutan, että olen hyvin onnellinen, jos jotakin
-voin tehdä hyväksenne.
-
-Aili nousi, laski raskaasti toisen kätensä pöydälle, hypisteli toisella
-kukkia rinnallaan, katsoi ujosti hymyillen eteensä ja sanoi:
-
--- Tanssikaa kanssani vielä kerran! Te tanssitte niin hyvin.
-
--- Miten mielelläni, neiti!
-
-Hän kilisti palvelijan paikalle ja tarjosi Ailille käsivartensa. Ovessa
-oli tungos niin suuri etteivät he heti päässeet saliin. Aili katsahti
-sattumalta taakseen ja näki silloin eräässä salin kulmassa koko klikin
-koolla. Sohvi ja Eero puhelivat kiihkeästi ja katsoivat häneen. He
-olivat istuneet aivan hänen likeisyydessään, vaikkei hän ollut heitä
-huomannut. Seuraavana hetkenä hän jo kiiti sileällä lattialla, sävelten
-soidessa, ajattelematta mitään muuta kuin hetkeä, jossa eli.
-
--- Te ette varmaankaan ole helsinkiläinen...?
-
--- En! Maalta minä olen, vastasi ylioppilas hymyillen.
-
-Hengästyttyään pahanpäiväisesti jäi Aili vihdoin Lyydi rouvan viereen
-siihen kaukaiseen kulmaan salia, niissä rouvat puhellen ja tanssia
-katsellen pysyttelivät.
-
--- Täältäkö siis vihdoinkin löydän Pulu neidin, kuului äkkiä Matti
-Manteren ääni. -- Olen ainakin kolme kertaa yrittänyt pyytää teitä
-tanssiin, mutta olette ollut niin "ylösotettu".
-
--- Oletteko? Niin, minä olen tanssinut paljon. On ollut niin mainion
-hauskaa.
-
--- Oletteko jo kuullut, että muuan, joka tahtoo pysyä tuntemattomana,
-on lahjoittanut arpajaiskassaan kymmenen tuhatta markkaa!
-
--- Mitä te sanotte? Kymmenen tuhatta! Yksi ainoa henkilö!
-
--- Niin, se oli jalomielinen lahjoitus. Nyt saattaa todellakin ruveta
-ajattelemaan "Savon sivistyttämistä", niinkuin tuo pesijätär sanoi.
-
-Ailin päähän välähti äkkiä tuuma.
-
--- Kuulkaa, sitten ei myöskään ole liikaa, jos minun syrjäisen kotini
-tulevalle koululle lahjoitatte jonkin satasen. Sanokaa, luuletteko,
-että se käy?
-
--- En varmaan tiedä, mutta eiköhän. Koetetaan ja eletään toivossa...
-Ettehän unohda, että lupasitte minulle toisen franseesin...!
-
--- En, en mitenkään.
-
-Ensimmäisen franseesin soitto helähti samassa. Laine ja Aili saivat
-hyvät paikat ja istuutuivat odottamaan rivien järjestymistä. Ihmisiä
-käveli edestakaisin, jokainen koetti etsiä paikkaa. Laineen silmät
-olivat puoliummessa, hän nojasi huolimattomasti eteensä, hymy huulilla.
-Eero ja Sohvi, jotka samassa sattuivat astumaan sivutse, pysähtyivät
-hetkeksi heidän eteensä.
-
--- Näyttää siltä, naurahti Eero, -- kuin aikoisit nukkua pois koko
-maailmasta...
-
--- Tai ehkä sinä, lisäsi hiukan pisteliäästi Sohvi, -- teet
-psykoloogisia havaintoja.
-
--- Joko olette kuulleet tuosta suuresta lahjoituksesta?
-
--- Aikoja sitten!
-
-Laine haukotteli. Franseesi alkoi, Eero sitä johti. Kuinka hän oli
-hienon näköinen frakkipuvussaan ja valkeissa hansikkaissaan! Ja kuinka
-hellästi Sohvi painautui häntä vastaan, kun he tanssivat. Ailin silmät
-seurasivat heitä vaistomaisesti. Kumarruksella, joka tavoitteli
-maailmanmiehen tapaa, johdatti Laine Ailia. Musiikin pauhinasta kuuli
-hän äänen lausuvan:
-
--- Toinen antoi kymmenen, toinen kymmenentuhatta markkaa. Siitä ei
-liene eri mieliä, kenen lahja on suurempi, vai kuinka, Pulu neiti? "Ja
-moni rikas pani paljon. Niin tuli myöskin köyhä leski ja pani kaksi
-ropoa. Minä sanon teille jne."
-
-Viime sanat kaikuivat tanssin pyörteessä. Hän piteli Ailia käsissään ja
-kiidätti häntä kuin höyhentä.
-
--- Olettepa te hyvin lukenut Testamenttinne, sanoi Aili.
-
-Hänen poskensa paloivat ja silmistä loisti. Samassa kysyttiin jotakin
-hänen takanaan. Muuan herra ojensi hänelle mustaa samettinauhaa --
-hänen palmikkonauhaansa, joka oli irtaantunut ja pudonnut. Aili
-kumarsi ja hymyili hänelle kiitokseksi. Hetkisen kuluttua hän taas oli
-istumassa, viuhkaansa löyhytellen ja liikuttaen jalkansa kärkeä tahdin
-mukaan.
-
--- Niin, niin, alkoi Laine hitaasti, -- tässä sitä nyt tanssitaan
-kokoon rahaa -- olin sanomaisillani hätääkärsiville, tarkoitan tietysti
--- sydänmaitten sivistyttämiseksi.
-
-Aili totistui ja jäi häneen tuijottamaan.
-
--- Kuinka te voitte olla noin sydämetön?
-
--- Miten niin? Samallahan voisitte pitää koko puuhaa sydämettömänä. Ja
-se on sentään vuotanut sulasta ihmisrakkaudesta.
-
--- Mikä tuuma? Tämä tanssiko?
-
--- Nämä arpajaiset tietysti.
-
--- Niin, nämä arpajaiset, mutta ei tanssi. Se on pelkkää huvituksen
-halua. Sillä ja ihmisrakkaudella ei ole mitään yhteistä.
-
--- Minä vakuutan, ettei se ole mitään mahdotonta. Kuinka monta
-monituista kertaa olenkaan mennyt iltamiin ilman vähintäkään
-huvituksenhalua, vain siksi, että ne ovat olleet hyväätekevää
-tarkoitusta varten, ja olen tahtonut antaa roponi.
-
--- Olisitte voinut antaa roponne ilmankin.
-
-Laine kohautti olkapäitään.
-
--- Jos olisikin joku tuhatmarkkanen antaa, niin sen sillä tavalla
-antaisikin... mutta niissä varoissa en minä ole.
-
--- Mutta jos te luovutatte roponne ja sijaan saatte noiden iltahuvien
-ohjelman ja tanssin niin ettehän te itse asiassa ole mitään antanut.
-
--- Minä olen uhrautunut hyvän tarkoituksen takia, sillä muuten en
-totisesti olisi viitsinyt mennä noihin niinsanottuihin huveihin.
-
-Tanssi vei heidät pyörteeseensä. Mutta Ailin mieleen oli tullut
-jotakin raskasta. "Nyt siis tanssitaan kokoon varoja sydänmaan
-sivistyttämiseksi", kuuli hän yhtämittaa korvissaan. Mitä yhteistä on
-sydänmaalla, joka paraikaa hankiensa peitossa nukkuu rauhan unta ja
-tällä loistavalla seuralla, jossa hymyillään ja iloitaan? Sydänmaan
-hyväksikö täällä muka hymyillään, sydänmaan hyväksikö tanssitaan? Aili
-purskahti kovaan nauruun.
-
--- Niinhän te miltei nauratte, huomautti Laine, nostaen häntä hiukan
-koholleen maasta ja vieden hänet paikalleen, -- niinkuin ajatellaan
-luurankojen nauravan.
-
--- Kas vaan, sanoi Aili, -- ettepä näy olevan niinkään huono
-ihmistuntija.
-
--- Mutta vakuutan teille, ettei se ensinkään teitä pue. Teidän kasvonne
-ovat luodut hymyilemään.
-
--- Vai niin luulette! Mutta jos vakuutan teille, että hymy itse asiassa
-on minulle jotakin hyvin vierasta...
-
--- Niin en usko teitä...
-
-Tanssin jälkeen vetäytyi Aili salin nurkkaan kasvien suojaan, jotka
-koristivat voittonäyttelyä. Hän näki siitä koko huoneen valomerenä,
-permannon, joka kiilsi, vaaleapukuiset naiset, herrat juhlavaatteissa.
-Viereisestä huoneesta kuului lasien kilinää ja humua... Hän jäi
-tuijottamaan pilariin salin syrjällä...
-
-Ja hänen eteensä nousi toinen kuva: Kaarila, jossa nyt nukutaan. Lumi
-peittää vedet ja maat. On niin hiljaista. Yksin metsä huokaa... Oi
-äiti, oi Pekka!... Tuolla on Seppälä mäen päällä... työ, leivättömyys,
-äidittömät lapset... Lieneekö se täti heille hyvä? Ehkä soimaa ja
-lyö, ehkei rakkaudella neuvo pahantapaisia... Mitä on tullut Olkasta,
-joka jäi itkemään? Miksi hän itki? Eeroonko hän todellakin oli ollut
-rakastunut?... Tutut kasvot sukelsivat esiin, muistuivat mieleen
-rengit, piiat, torpparit ja heidän perheensä, vaivaistalo köyhineen,
-kerjäläiset, mustalaiset... Ainainen työ, ainainen huoli, ainainen
-taistelu leipäpalasesta, ei aikaa ajatella mitään muuta, kieltäymykset,
-kärsimykset, kuolema, unohdus... yksinäisyyden iäinen kaiho...
-
-Lehteriltä remahti tanssisävel. Aili säpsähti ja palasi nykyisyyteen.
-Mitkä vastakohdat! Korvia särkevinä epäsointuina kohtasivat ne juuri
-hänen sydäntään, vihloen kuin terävät veitset. Kyynelet tulvivat hänen
-silmiinsä. Hän puri kokoon huulensa ja kiiruhti naisten pukuhuoneeseen.
-Vaistomaisesti vältti hän koppia ja laatikkoja, jotka olivat lattialla.
-Onneksi eivät naiset, jotka peilin edessä hääräsivät, olleet tuttuja.
-Aili pelkäsi tuttuja. Hän oli nukkunut pitkää unta, nyt seurasi
-herääminen. Hän oli langennut taivaastaan niinkuin aina ennen. Tällä
-kertaa oli uni ollut sikeämpää kuin milloinkaan ennen, herääminenkin
-oli voimakkaampi entistään. Hän kuuli, että se mitä nyt soitettiin
-oli masurkkaa, -- se kauan suunniteltu masurkka! Hänen oli mahdoton
-sitä tanssia. Hän otti kiireesti ylleen päällysvaatteet ja riensi
-ulos syrjätietä, alas pimeitä portaita, jotka johtivat valaistuun
-porraskäytävään. Siinä luuli hän kuulleensa nimeään lausuttavan ja
-askelten ajavan itseään takaa... Mutta hän ei kääntynyt katsomaan
-taakseen. Hänellä oli se tunne, että jos hän sen tekee, niin hän
-muuttuu suolapatsaaksi. Hän veti vain huivia silmilleen, kyynelet
-tulvivat tulvimalla, turhaan koetti hän ponnistaa vastaan. Lihava
-ovenvartija loi häneen kummastuneen katseen, avatessaan hänelle ovea.
-
-Suloinen kylmä siveli hänen polttavia kasvojaan. Hän ei tehnyt
-selkoa itselleen, minnepäin hän meni. Hän vain riensi, puoleksi
-juoksemalla, ikäänkuin takaa-ajajaa pakoon. Olisipa nyt ollut metsä,
-johon olisi voinut mennä, heittäytyä hankeen, itkeä siinä ja antaa
-tuulen lohduttaa!... Mutta hän ei tuntenut kaupunkia niin hyvin, että
-hän olisi tietänyt missäpäin metsä oli. Ja tuskinpa olisikaan voinut
-lohduttaa muu kuin kodin metsä! Hänet valtasi sellainen ikävä, että hän
-ääneen valitti.
-
-Askelia kuului hänen takanaan, pitkä herra seurasi häntä. Hän pelästyi
-ja alkoi astua kiireemmin. Herra astui perässä ja jo puhutteli.
-
--- Älkää pelätkö... Aili neiti...
-
-Aili tunsi äänen ja seisahtui, tunsi jo miehenkin, se oli Matti
-Mantere. Hänen tulonsa vaikutti kuin poliisin lähettämä kylmä vesisade
-paloruiskusta keskelle kapinaan nousseiden kaupunkilaisten joukkoa.
-Airi havaitsi äkkiä koko hulluuden pakoretkessään.
-
--- Enkö saa teitä saattaa...? On näet vähän vaarallista naisen astua
-yksin keskellä yötä.
-
--- Kuinka te tiesitte tulla?
-
--- Satuin onneksi näkemään, kun astuitte alas portaita. Eiköhän
-olisi parasta, että kääntyisimme takaisin... Omaisenne voivat tulla
-levottomiksi.
-
--- Olkaa te hyvä, viekää heille sana, että olen mennyt kotiin. Minun ei
-enää tee mieleni tanssia, en _voi_ tulla sinne...
-
--- Meidän täytyy silloin kääntyä aivan toiseen suuntaan, sillä ettehän
-te täälläpäin asu.
-
-He astelivat ääneti. Lumi narisi jalkain alla. Aili tuontuostakin
-nyyhkähti.
-
--- Pulu neiti, teitä on varmaan joku loukannut?
-
--- Ei, ei, ei kukaan.
-
-Matti lausui arveluja sinne tänne. Hänen käytöksensä oli niin
-hienotunteista ja luottamusta herättävää, että Aili vihdoin rupesi
-tunnustamaan.
-
--- Noita samoja asioita olen minäkin usein ajatellut, sanoi Mantere.
--- Oli aika, jolloin tahdoin nousta taistelemaan kaikkea tuota räikeää
-ristiriitaa vastaan, joka meitä kohtaa joka askeleella. Mutta sittemmin
-olen huomannut, että sen niin täytyy olla...
-
--- Mutta jos kerran hyvään tarkoitukseen tahtoo jotakin antaa, niin
-miksei sitä voi antaa sellaisenaan? Pitääkö sen välttämättömästi
-käydä tanssihuvien kautta? Ne voisivat olla erikseen ja sillä tavalla
-aivan oikeutetut. Kunhan ei niillä vain olisi mitään tekemistä
-hyväntekeväisyyden ja ihmisrakkauden kanssa.
-
--- Mutta iltamat ja arpajaiset ovat osoittautuneet tehokkaimmiksi
-keinoiksi ihmisrakkauden palveluksessa.
-
--- Se on hirveää sentään!
-
--- Eihän mikään ole täydellistä tässä maailmassa. Pääasia on, että
-tarvitsevat saavat apua.
-
-He vaipuivat ajatuksiin ja ottivat hetken perästä asian uudestaan
-puheeksi. Mutta vastaus oli aina sama epämääräinen, tyydyttämätön. Aili
-tuli kotiin, hiipi vuoteeseensa ja jatkoi ajattelemistaan.
-
-Mistä tulivat hänelle kaikki nuo tunteet, joista eivät muut mitään
-tietäneet? Kun Jumala hänet loi, niin loiko hän hänet pitämään muista
-huolta, tappamaan omia taipumuksiaan, elämään ja uhrautumaan muiden
-hyväksi?
-
-Jos hän hymyili, niin varastiko hän siltä, jolla oli niin paljon
-suruja, ettei hän voinut hymyillä? Eikö hän saanut tuntea iloa, kun oli
-olemassa sellaisia, jotka itkivät? Pitikö hänen riisua vaate päältään
-ja antaa se sille, jota paleli? Ja kun oli kerjäläisiä, jotka kalvoivat
-leipäpalaa, niin saiko hän syödä herkkuja?
-
-Ja vihdoin: oliko se itserakkautta, jos hän luuli Jumalan määränneen
-juuri _hänet_ pitämään huolta lähimmäisestään? Oliko se itsekidutusta?
-Oliko se velvollisuuksien etsimistä, joita ei oltu hänelle tarkoitettu?
-
-Hän oli joskus yrittänyt puhua tästä kaikesta Eerolle. Eero oli
-naurahtanut, silittänyt hiuksia hänen otsaltaan ja sanonut: "pois
-pilvet onnemme taivaalta!" Siinä ei Eero häntä ymmärtänyt. Se oli
-hänelle kaikista vaikeinta!
-
-Hän ei ollut ummistanut silmiään, kun parin tunnin perästä setä ja täti
-palasivat kotiin. Lyydi rouva raotti kynttilä kädessä ovea tyttöjen
-huoneeseen, mutta luuli molempien nukkuvan ja poistui.
-
-Ailin mieleen nousivat kaikki nuo mietteet, mitkä yksinäisyydessä
-maalla olivat syntyneet, ne haarautuivat ja johtivat loppumattomiin.
-Siitä saattoi tulla aivan hulluksi! Vihdoin hänelle selveni, että
-hänen täytyy lähteä Kaarilaan, elää elämänsä sen kansalle, antaa sille
-koko rakkautensa. Tämä tuli hänelle ikäänkuin tukevaksi pohjaksi
-jalkain alle, luodoksi aavassa meressä, johon hän kahlautui kiinni.
-Se rauhoitti... Hän alkoi ajatella kotimetsää ja lahtea, jonka aallot
-sousivat rantaan... Mutta samassa muistui taaskin mieleen Eero, hänen
-sulhasensa, Eero jota hän rakasti...
-
-Hän vaipui vihdoin uneen ja heräsi vasta kun Maija läksi kouluun...
-Eerohan menee ulkomaille. Hän, Aili, odottaa vielä pari viikkoa
-Helsingissä ja palaa sitten kotiin. _Kotiin!_ Riemulla tuo sana täytti
-hänen mielensä. Pelkkä ajatus siitä jo rauhoitti. Hän oli jo aivan
-tyynenä, kun Lyydi rouva tuli huoneeseen ja toi hänelle sanomalehden.
-
--- No lapseni, pelkäsimme jo että olit tullut kipeäksi. Kuinka
-sinä saatoitkaan lähteä yksin menemään, keskellä yötä, kenellekään
-sanomatta?!
-
--- Anteeksi, rakas täti! minun mieleeni johtui Kaarila ja kaikki siellä
-kotona. Tuli niin vaikea olla, en tiedä oikein miksi, että minun piti
-lähteä pois... en ajatellut, että olisi vaarallista mennä yksin.
-Anteeksi...!
-
--- No hyvä on, lapseni. Tahdotko lukea... täällä on pitkä kertomus
-eilisillasta.
-
-Aili otti lehden.
-
-"Eiliset arpajaiset antoivat taaskin todistuksen siitä, mitä
-pääkaupungin suomenmielinen yleisö saa aikaan, kun on kysymyksessä jalo
-tarkoitus. Eilisilta muodostui isänmaallisen innostuksen juhlahetkeksi,
-joka ei hevillä poistu läsnäolleen mielestä." Sitten alkoi itse
-kuvaus, tarkasti tehtiin selkoa kuvaelmista ja lueteltiin toimikuntaan
-kuuluneiden ja esiintyjien nimet... Siinä Aili tuli uteliaaksi ja
-silmäili kiireesti nimiä, kunnes tuli omaansa... Se toi empimättä hymyn
-hänen huulilleen. Hänen nimensä _painettuna_... Miten kauan hän olikaan
-halunnut sitä!...
-
-Keskellä tätä mielialaa tuotiin hänelle kirje, jonka päällekirjoitus
-oli Emma rouvan tuttua käsialaa. Hän joutui nyt aivan toisenlaisen ilon
-valtaan. Oikein hän hikoili, kun ei heti saanut koteloa auki ja repi
-vihdoin postimerkinkin -- vaikka pyhästi oli pojille luvannut tarkkaan
-koota postimerkit.
-
-Emma rouvan kirje toi liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä.
-Hän onnitteli Ailia hellästi, toivottaen Jumalan kaikkivaltiaan
-siunausta... Kaarilassa kulki kaikki entiseen tapaan. Tyhjää vaan
-oli ollut. Jalo oli ensi päivinä kuljeskellut niin rauhattomana ja
-Mirrikin oli näyttänyt etsivän. Mutta he iloitsivat kaikki siitä, että
-hänellä, Aililla nyt oli hauskaa... Ja jotta hän saisi oppia enemmän
-ja nauttia nuoruudestaan, olivat he Pekan kanssa päättäneet, että hän
-saisi jäädä Helsinkiin. Pekka siitä likemmin kirjoittaisi... Emma rouva
-lopetti ajatuksissaan painamalla syliinsä Ailin ja lähettämällä Eerolle
-lämpimimmät terveisensä.
-
-Sitä suuremmaksi käy siellä kotona ilo, kun kirjoitan, että tulen, että
-tahdon tulla! ajatteli Aili ja otti Pekan kirjeen.
-
-"Rakas Aili! Samalla kun sydämellisesti sinua onnittelen sen uutisen
-johdosta, josta kirjoitit, -- Ailin täytyi nauraa: tuo juhlallisuus
-oli niin Pekan tapaista! -- niin pyydän ilmoittaa, että on parasta
-ettet nyt Kaarilaan palaakaan, vaan jäät Helsinkiin. Lähetän sinulle
-kuukausittain 50 à 60 mk. Ehkä voit hankkia jotakin pientä ansiota,
-niin että tulet toimeen. Pyydän ettet koeta mitään muutosta tehdä tähän
-ohjelmaan. Pekka."
-
-Ailin ajatus seisahtui. Kirje sisälsi selvän kiellon. Mitä se
-merkitsi, mitä oli tapahtunut? Hiki nousi hänen otsalleen ja pisaroi
-hänen käsistään. Oliko Pekka tullut hulluksi? Mitä hän luuli Ailin
-Helsingissä tekevän kauemmin kuin oli aiottu? -- Hän nousi kiireesti ja
-alkoi pukeutua. Hän kirjoittaa paikalla, että hän aikoo tulla jo parin
-viikon perästä, tai vaikkapa heti... "On paras ettet palaakaan"... Onko
-se kosto siitä, että hän keväällä niin väkisinkin tahtoi...? Suuttumus
-ja suru taistelivat hänen mielessään, kunnes ei jäänyt sijaa kuin
-äärettömälle hyljättyyden tunteelle: hänhän kadottaa äidin, Pekan,
-kodin, Kaarilan, jota hän rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa!
-
-Hän vaipui pitkäkseen vuoteelle ja puhkesi itkemään.
-
-
-
-
-IX
-
-
-Muutamia päiviä arpajaisten jälkeen olivat klikin tytöt koolla Sohvi
-Manteren luona. Oli juotu ensimmäinen kahvikuppi, joulutyöt olivat
-levällään pöydällä ja puhe liikkui arpajaisissa, kenelle se tai se
-voitto oli joutunut, kenen kanssa se tai se oli tanssinut, mitä se
-tai se oli sanonut ym. sellaisessa. Rakennusmestarikin oli käynyt
-tervehtimässä tyttärensä vieraita, istunut nojatuolissa, vetänyt sauhun
-sikaristaan ja lausunut mielipiteensä hänkin.
-
--- Mutta miksei Pulua kuulu? kysäisi joku vihdoin.
-
-Sohvi, joka juuri toimitti sisään lisää kahvia, hymyili merkitsevästi
-ja virkkoi:
-
--- Hänellä on syynsä, hänellä on päänsärkyä, telefonoi Lyydi-täti
-aamupäivällä. Voinhan vielä kysyä.
-
-Hän meni telefoniin, soitti ja kysyi osaaottavalla äänellä, miten
-"pikku Pulu" jaksoi, seuraavassa hetkessä seuralle ilmoittaakseen
-vastauksen: Aili kiittää kutsusta ja pyytää lausua tuhannet
-terveisensä. Ikävä kyllä hänellä yhä on päänsärkyä, joten hän ei voi
-tulla.
-
--- Mutta kuulkaa, mikä häneen tuli arpajaisissa! Minulle kerrottiin,
-että hän ääneen itkien, hiukset hajalla ja ilman päällysvaatteita olisi
-juossut kadulle... joku olisi häntä kovin loukannut, josta hän suuttui.
-
--- Niin, sanottiin että se olisi ollut Laine, mutta ei Laine itse
-mitään siitä tietänyt, sanoi kaikessa sovussa tanssineensa hänen
-kanssaan franseesin. Mikähän sen tytön päähän pistikään!
-
--- Oikku tietysti. Minä nyt tiedän asian aivan tarkkaan, sillä Mattihan
-onneksi sattui olemaan eteisessä, kun hän riensi alas portaita, ja
-kiirehti karkulaisen perään.
-
--- Menikö hän todellakin ilman päällysvaatteita talvipakkaseen?
-
--- Meni, ja itkenyt hän oli aivan ääneen. Matilla oli ollut aika työ
-hänestä, ennenkuin sai hänet kotiin...
-
--- No kuinka niin? Tahtoiko hän ehkä juosta avantoon.
-
--- Jotakin sinnepäin se oli ollut.
-
--- Kuka olisi luullut sitä! Sellaisena kyyhkysenä hän tuli maalta, niin
-vaatimattomana sinisessä puolivillassa. Ja nyt osaa jo panna toimeen
-tällaisia murhenäytelmiä.
-
--- Hyvä näyttelijättären alku!
-
--- Kyllä hän pitkin iltaa käyttäytyi niin... niin vähän _comme il faut_
-kuin suinkin. Ettekö huomanneet, millä tavalla hän puhutteli herroja...
-Pää kallellaan hän hymyili, nauroi ja näytteli valkeita hampaitaan...
-Minä ihmettelen, että täti niin sokeasti sitä tyttöä ihailee. Olisinpa
-minä hänen sijassaan, niin totisesti sanoisin hänelle, mikä käy
-laatuun, mikä ei.
-
--- Etteköhän sentään tuomitse liian ankarasti? yritteli Elli puolustaa.
--- Se on hänessä ehkä luontoa.
-
--- Luontoa! Odotahan kun kerron. Hän istuu tuossa kavaljeerinsa,
-nuoren ylioppilaan kanssa, syövät jäätelöä. "Tiedättekö, minulla ei
-vielä koskaan ole ollut niin hauskaa kuin tänään!" Ylioppilas kysyy
-ihastuneena, mikä siihen saattaa olla syynä -- ja tyttö heittää päätään
-taapäin kuin vallaton, hemmoteltu lapsi ja vastaa -- että hän on
-tanssinut niin paljon, hän rakastaa tanssia... "Ettekö te tahtoisi...
-anteeksi ei, ei, ei, se ei ollut mitään..." Hän katselee viuhkansa
-takaa ylioppilasraukkaa, joka kysyy ja kysyy, saamatta muuta vastausta
-kuin: "te nauratte jos minä sen sanon!" tai "ei, se ei ollut mitään!"
-kunnes vihdoin tulee totuus: "ettekö olisi niin hyvä ja tanssisi
-kanssani? Te tanssitte niin viehättävästi!" Luontoa, luontoako tämä on?
-Lienee lupa kysyä.
-
--- Hän on koketti, älä puolustakaan! Hyvin koketti.
-
--- Voi olla...
-
--- Ja kummoiseen välikäteen Eero jäi! Hän sanoi jo kauan sitten
-pyytäneensä serkkunsa masurkkaan. Ja niinkuin te jokainen tiedätte,
-niin masurkkaahan armollisen neidin päähän on tyrkytetty sekä sopivissa
-että sopimattomissa tilaisuuksissa. Ja nyt äkkiä, kun Eero etsii
-daamiaan, niin ei tätä ole missään... Yleinen etsintä ja kysyntä,
-kunnes Matti tulee rauhoittamaan sillä tiedolla, että asianomainen on
--- karannut! Vakuutan, että Eero kävi noloksi.
-
--- Mutta Eero käyttäytyi sentään hyvin maltillisesti, -- minusta hänen
-tapansa tässä tilaisuudessa juuri selvimmin osoittaa, ettei hänen ja
-Pulun välillä voi olla mitään -- ei lentänyt ulos kadulle, vaan pyysi
-Sohvin tanssiin ja jätti rauhallisesti koko asian Matin käsiin.
-
--- Matilta meni se masurkka! Tapasin tänään Eeron kadulla ja hän näytti
-huonolta. Mikähän siinä oikein on?... Minä luulen vaanivani, että siinä
-sittenkin on ollut jokin rakkausjuttu, joka on mennyt rikki!
-
--- Mutta hauskaa olisi tietää, mitä täti ja setä sanoivat Pululle
-tuon karkaamisen johdosta. Eiköhän hän sentään saanut jonkinlaista
-läksytystä!
-
--- Tiedänhän minä, huudahti Sohvi, -- täti kertoi minulle kaikki
-tyyni. Setä oli ollut pahoillaan, hän oli ottanut armollisen neidin
-kahdenkesken kanssaan ja luultavasti torunut. Mutta täti -- tunnemmehan
-hänet! -- hän kunnioittaa liiaksi yksilöllisyyttä ja sen omituisuuksia
-voidakseen kurittaa pahantapaisia lapsia. Eero taas sanoi, ettei hän
-rupea sortamaan kenenkään vapautta. Hän ei edes vaadi serkultaan
-selitystä siihen, miksei hän tanssinut hänen kanssaan tuota surullisen
-kuuluisaa masurkkaa. "Hänellä on tietysti syynsä, jollen minä niitä
-voikaan ymmärtää!"
-
--- Kuulkaa tytöt, telefonoidaan Eero tänne!
-
--- Saatte nähdä, ettei hän tule. Hän elää nykyään niin kokonaan siinä
-ulkomaanmatkassaan ja syyttää vain "tutkintojaan ja lukujaan", niinkuin
-se Kaarilan neiti sanoo.
-
--- Pannaan Matti telefoniin! Hän saa sanoa, että hän tarvitsee Eeroa!
-
--- Mutta kun ei Matti ole kotona!
-
--- No, sano sinä, että Matti käskee Eeroa!
-
-Tytöt nauroivat keppostaan ja hiljenivät vasta kun Sohvi kilisti
-telefonikelloa. Silloin he kaikki uteliaassa odotuksessa riensivät
-kuuntelemaan. Sohvi puhui vakavalla äänellä, sanoi veljensä
-välttämättömästi tarvitsevan Eeroa. Eero ei ole kotona! Istuu
-kirjastossa. Kuinka ikävä! Mutta tytöt lohduttautuivat pian. Sohvi
-kantoi pöydälle maljan, kukkurallaan hedelmiä, ja keskustelu alkoi.
-Jonkin ajan se viipyi teatterissa ja viimeksi esitetyssä kappaleessa.
-Sitten se palasi takaisin Ailiin.
-
--- Mutta, mutta, teidän olisi pitänyt nähdä mimmoiseksi sen Pulun
-naama muuttui, kun me kerran kävelimme yhdessä ja silloin kohtasimme
-Alma Liljebergin komeassa väljässä turkissaan. Ja kun minä sanoin: nyt
-pitäisi Eeron olla täällä näkemässä entisen henttunsa! Voi sun...!
-
-Tytöt tulivat siihen johtopäätökseen, että Aili todellakin oli ehtinyt
-hyvin pitkälle mielistelemisen taidossa. Miten hän olikin osannut
-näytellä vaatimatonta maalaislasta!
-
-Vasta monen päivän perästä läksi Elli Ailia tervehtimään. Hänellä oli
-paha omatunto siitä, ettei hän ollut ystäväänsä puolustanut. Mutta
-tytöt olivat puhuneet niin vakuuttavasti, että hänen uskonsa oli
-ruvennut horjumaan.
-
-Hän tapasi Ailin tohtorin kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa. Hänen
-poskensa hehkuivat ikäänkuin rasituksesta ja paperille piirtyi selvää,
-jollei kaunistakaan käsialaa.
-
--- Mitä kummaa sinä kirjoitat? huudahti Elli empimättä.
-
-Aili kohotti hymyillen päätään ja ojensi Ellille kätensä. Ilme hänen
-kasvoillaan oli kummallisen päättäväinen.
-
--- Näytettä käsialastani! Katso, olen kyllästynyt laiskanpäiviin ja
-aion ruveta tekemään työtä... Sain hiljan kirjeen kotoa, jossa minulle
-luvataan, että vielä kauan saan viipyä Helsingissä. Tietysti minulla
-pitää olla joku toimi... Ja setä on jo puhunut erään pankin herrojen
-kanssa, että siellä saisin pienen viran. Mutta tahtovat tietysti
-nähdä käsialani. Ja minä koetan tietysti esiintyä edukseni mikäli
-mahdollista. Sentähden tässä nyt hikoilen.
-
-Tohtori Wahlfeltin välityksellä Aili todellakin pääsi pankkiin,
-aluksi tietysti vain harjoittelijaksi ilman palkkaa. Tietysti hänen
-myöskin täytyi ottaa kurssi kirjanpidossa. Jonkin ajan perästä oli
-hänellä toiveita saada varma virka, vieläpä hyvä. Sohvi vakuutti, että
-Ailin kaikesta tästä oli kiittäminen ulkomuotoaan. Tirehtööri tahtoi
-mielellään pankkiinsa kauniita tyttöjä -- se oli tunnettu asia. Pulu
-saattoi iloita, sillä siinä virassa oli ylenemisen ja palkankorotusten
-varaa.
-
-Ailin tunteet olivat itse asiassa sangen ristiriitaiset. Koko
-yritys oli hätäkeino, johon hän oli ryhtynyt vasta viimeisessä
-tingassa, sitten kun hänen yhä uudistuneisiin kysymyksiinsä, miksei
-hän saa Kaarilaan palata, oli tullut jyrkkä kielto. Tuntuihan taas
-toiselta puolen suloiselta saada vakinaista työtä ja omia tuloja.
-Ja jonkinlainen ylpeys yllytti häntä näyttämään, että hän kyllä
-omillaankin tulee toimeen. Ensimmäinen käynti pankissa sentään vei
-häneltä kaiken itseluoton ja lannisti hänet kokonaan. Kuva, joka
-pankista, hänen tulevasta toimipaikastaan painui hänen mieleensä, oli
-suorastaan vastenmielinen.
-
-Korkea, laaja huone, jonka ovia avasivat univormuihin puetut, kankeat
-vahtimestarit. Nuo viralliset karsinat ja rautaristikot pulpetteineen,
-suurine kirjoineen... kuinka niissä mahtoikaan olla paljon numeroja ja
-kauniilla, säännöllisellä käsialalla kirjoitettuja papereja! Hän tunsi
-silmiään särkevän ja päätään huimaavan jo pelkästään tuota ajatellessa.
-Ja sitten nuo neidit, jotka juhlallisina seisoivat tai istuivat
-osastoissaan, sähkölamppujen valaistessa vihreän kuvun läpi...! Kuinka
-he olivat samanlaiset, aivan kuin samaan kaavaan valetut! Kasvot
-saattoivat erota toisistaan, mutta ilme oli kaikissa sama kankea,
-virallinen. Yksin puku ja koko käytöskin olivat käyneet kaavamaisiksi.
-Heistä oli kadonnut kaikki yksilöllisyys. Heissä ei ollut enää mitään
-omaa. He olivat tulleet koneiksi pankkinsa palveluksessa. Ja siksi
-tulisi hän, Ailikin!
-
-Hän näki itsensä jo istumassa pulpetin ääressä, hiukset kierrettyinä
-muodikkaaseen solmuun niskassa ja yllään kireä, arvokas, uusimuotinen
-puku, niinkuin noilla muillakin... kädessä kynä ja edessään suuri,
-suuri kirja, täynnä numeroja ja viivoittimella tehtyjä viivoja. Ja
-hänen käsialansakin olisi yhtä säännöllinen ja siro kuin noiden
-muidenkin, kasvojen ilme yhtä virallinen ja kankea... Ja sitä kestäisi
-kesät talvet ilman muuta vaihtelua kuin silloin tällöin tanssiaiset,
-konsertti tai illanvietto... Ja yksilöllisyytensä menettämistä vastaan
-ei edes auttanut taistella. Piti alistua, velvollisuus oli tulla
-hyväksi koneeksi pankkinsa palveluksessa... Mikä uljas elämäntehtävä!
-
-Ja siihen hän oli vaihtanut vapautensa, rikkaan elämänsä Kaarilassa!
-
-Aili kärsi sanomattomasti, eikä hän voinut kellenkään uskoa huoltaan:
-olihan hän itse tätä tahtonut ja suurella vaivalla oli setä toimittanut
-hänelle tuon toimen.
-
-Aika kului hitaasti, varsinkin alussa. Eeroa näki hän harvoin. Sillä
-aamulla, kun hän läksi pankkiin tai tunneilleen, oli Eero tuskin
-noussut, ja päivällistunnilla ei ollut montakaan hetkeä juttelemiseen.
-Illalla taas, kun Aili tuli kotiin, väsytti häntä kovasti. Klikin
-seurassa oli hän enää ani harvoin. Ja kun hän oli ollut, tuli hänelle
-aina mielipahaa. Tytöt näyttivät häntä miltei vainoavan, varsinkin
-Sohvi... joka yhtämittaa pisteli ja teki viittauksia Ailin suhteesta
-serkkuunsa. Eero kyllä vakuutti, ettei se ollut kuin leikkiä, mutta
-Aili ei päässyt epäluulostaan. Sen tähden pysytteli hän kotona niin
-paljon kuin suinkin, hän ompeli joululahjoja. Eerolle teki hän komeaa
-matkahihnaa. Erityisellä ilolla valmisti hän niitä lahjoja, joita aikoi
-lähettää Kaarilaan.
-
-Muuten ei hän millään ilolla ajatellut joulun tuloa. Ja ennen, kuinka
-hän oli laskenut viikot ja päivät! Mutta Helsinkiinhän hän jäisi
-jouluksi -- viettäisi ensimmäisen joulunsa kaupungissa. Loma-aika
-pankista oli aivan lyhyt -- jotapaitsi ei kotoa sanallakaan oltu
-kutsuttu tulemaan. Emma rouva kyllä kirjoitti mitä hellimpiä kirjeitä,
-mutta ei koskaan sanonut: tule! Ja Pekka vaikeni itsepintaisesti.
-Kipeä katkeruus nousi Ailin rintaan, kun hän vain Kaarilaa ajatteli.
-Ikipäiviksi hän sen oli kadottanut... Eeron tähden! Jos hän olisi
-ollut Eerosta varma... mutta hän ei häneen luottanut! Hänestä tuntui
-usein siltä kuin Eero minä hetkenä tahansa olisi ollut valmis hänestä
-luopumaan. Aililla ei tosin ollut mitään sitovaa syytä epäilykseensä.
-Se oli vain tunne, sillä Eero oli rakastavainen ja hyvä niinä lyhyinä
-hetkinä, jolloin he olivat yhdessä. Välistä sentään aukeni heidän
-välilleen ikäänkuin juopa, ja se tapahtui juuri silloin, kun he
-vaihtoivat sisäisimpiä ajatuksiaan. Ani harvoin siihen tuli tilaisuutta.
-
--- Päästä pois näistä pienistä oloista, tästä poroporvarillisesta,
-tukahuttavasta ympäristöstä! huudahti Eero kerrankin ja hänen silmänsä
-loistivat. -- Oo, kuinka minä välistä nauran näitä raukkamaisia puuhia
-ja harrastuksia...! Ja itse he luulevat, että heidän työnsä on niin
-tärkeää, että maailma menisi nurin, jolleivät he hyörisi. Niinkuin
-hyttyset kuvittelisivat, että aurinko lakkaa loistamasta, jolleivät ne
-tanssi sen säteissä. Pikkusieluja, oikeita pikkusieluja...!
-
--- Oi Eero, puhui Aili innoissaan, -- juuri sama tunne minullakin on
-näistä kaupunkilaisista. Koko tässä elämässä on jotakin niin tyhjää.
-Toista on maalla...
-
--- Maalla! Pientä siellä on, pientä, vielä pienempää kuin täällä.
-Ainainen raataminen ja tuo alhainen taistelu leipäpalasesta. Voiko
-ajatella mitään sen raaempaa, eläimellisempää! Pelkkä ajatus siitä
-painaa rintaani niin, että tuskin saatan hengittää.
-
-Eero painoi kädet rinnalleen ja teki liikkeen ikäänkuin hän olisi ollut
-tukahtumaisillaan. Aili oli jäänyt häneen tuijottamaan.
-
--- Mutta viihdyithän itse niin hyvin maalla, yritti hän sanoa.
-
--- Niin, se on totta, Kaarilassa oli kaunista. Mutta olen sitten paljon
-lukenut, paljon kehittynyt. En tiedä, tyydyttäisikö elämä siellä
-minua enää. Tuskinpa. Olen kyllästynyt elämään kahleissa. Tahdon
-ylöspäin, ylöspäin, vapauteen, sinne missä ilma on läpikuultavaa ja
-tuoksuvaa. Tahdon mitata tieteen ja taiteen salaisuudet, tahdon oppia
-tuntemaan ihmiselämän ääret. Minä tahdon kerrankin tuntea ja nauttia
-"Übermenschin" tapaan.
-
-Hänen sanansa vuotivat intohimoisena tulvana, silmät säteilivät ja
-käsi harhaili ilmassa ikäänkuin hän olisi tahtonut tavoitella jotakin.
-Liikkumattomana istui Aili hänen vieressään. Hänestä tuntui siltä
-kuin sydän olisi lakannut sykkimästä. Hetkisen vallitsi hiljaisuus.
-Eero näkyi unohtaneen hänen läsnäolonsa. Sitten hän ikäänkuin heräsi,
-sivalsi kiihkeästi kädellään Ailin hiuksia ja virkkoi:
-
--- Miksi sinä vaikenet? Sano! Mitä sinä ajattelet?
-
-Aili veti syvältä henkeään ja sanoi hiljaa:
-
--- Sinä tiedät, että minä koko sydämelläni rakastan maaseutua ja sen
-pieniä oloja...
-
--- Loukkasinko sinua? Suo anteeksi! Sen tein tahtomattani. Sinä et
-minua nyt ymmärrä. Mutta odotahan, minä nostan sinut käsivarsilleni,
-minä vien sinut pois, pois kauas! Tulee aika, jolloin sinä ajattelet
-niinkuin minä.
-
-Aili ei siihen sanonut mitään. Mutta suuri ahdistus oli hänet
-vallannut. Hän rakasti Eeroa ja tunsi samalla, että ero heidän
-välillään ennen tai myöhemmin tulisi tapahtumaan. Tosin tuo tunne
-pian laimeni, jopa hän sen kokonaan unohti, kun Eero taas hellänä ja
-lämpimänä veti hänet syliinsä. Mutta yksinäisyydessä ja yön unettomina
-hetkinä se sukelsi esiin kuin aave häntä kiduttamaan ja kammottamaan.
-
-Muutamia päiviä ennen jouluaattoa tuli Eero illalla noutamaan Ailia
-pankista. Hän aivan säteili ilosta.
-
--- Arvi Svahn on palannut ulkomailta! Ilmanko minulla koko päivän
-on ollut se tunne, että tänään tapahtuu jotakin hyvää. Rientäkäämme
-kotiin, hän tulee illalla meille. Siinä sinä oikein saat tutustua
-_mieheen._
-
-Kiireesti Eero auttoi päällystakin hänen ylleen ja tarttui hänen
-käsivarteensa. Hän miltei kantoi hänet alas ne muutamat portaat, jotka
-veivät kadulle.
-
--- Kummallista, sanoi Aili, -- että juuri tänä aamuna tädin kanssa
-hänestä puhelimme.
-
--- Mitä te puhuitte hänestä?
-
--- Ei mitään oikeastaan. Täti vain sanoi, ettei kenelläkään ole ollut
-niin suurta vaikutusvaltaa sinuun kuin hänellä.
-
--- Niin, se on totta. Niin oli silloin...
-
-He ottivat ajurin ja Eero käski ajamaan hyvää kyytiä. Hän kietoi
-kovasti käsivartensa Ailin ympäri ja huoahti tuontuostakin. Sellaisessa
-mielentilassa ei Aili vielä ollut häntä nähnyt.
-
--- Puhu, kultaseni, puhu minullekin, pyysi Aili hiljaa.
-
-Eero pusersi häntä likemmä itseään ja huudahti ikäänkuin yli vuotavan
-elämänilon valtaamana:
-
--- Ymmärrätkö, että on tunteita, joita ei voi pukea sanoihin?
-Ymmärrät... minä tiedän sen, minä tunnen sen... Mutta jos nyt
-koettaisin antaa tunteilleni jonkinlaisen muodon, niin sanoisin...
-että siitä asti kuin puhelin Arvin kanssa, on kuin vereni olisivat
-yhtyneet elämän suureen valtasuoneen, on kuin keuhkoihini olisin saanut
-hengittää suuren maailman ilmaa... Jos sinä aavistaisit miten ihanaa se
-on!
-
-Hänen äänensä vapisi. Hän oli ikäänkuin juovuksissa. Ja vaistomaisesti
-asettui Aili hänen mielentilaansa: häntä rupesi pyörryttämään. Eero
-nosti hänet reestä ja he kiirehtivät ylös portaita.
-
-Kaikki huoneet olivat jo valaistut niinkuin aina vieraita odottaessa
-ja Lyydi rouva järjesteli ruokasalissa hedelmiä maljaan. Eero istuutui
-hänen viereensä pöydän ääreen, otti kartan ja rupesi tekemään
-matkasuunnitelmia. Sillaikaa pukeutui Aili huoneessaan. Siellä tuntui
-tyhjältä, sillä Maija oli aamulla matkustanut kotiin. Tänä iltana olisi
-klikki koolla viimeisen kerran ennen joulua.
-
-Vieraat saapuivatkin pian ja ryhmittyivät salin pehmeisiin kulmiin.
-Mutta illan sankaria, vasta ulkomailta palannutta Arvi Svahnia saatiin
-kauan odottaa. Vihdoin hän tuli, puettuna hienoon visiittipukuun.
-
-Koko seurue ryhmittyi hänen ympärilleen, hänelle sateli kysymyksiä,
-jokainen koetti sanoa jotakin ja jollakin lailla herättää hänen
-huomiotaan. Hän oli kaunis mies, hänen silmänsä näyttivät voivan
-lävistää sen esineen, johon ne tähtäytyivät. Hänen ikäänsä olisi voinut
-määritellä 20-30 vuodeksi, mutta ei sen tarkemmin. Erittäin miellyttävä
-oli hänen äänensä. "Niinkuin musiikkia", ajattelivat tytöt itsekseen.
-Ja hän omisti taidon pukea ajatuksensa mitä sujuvimpaan, hauskimpaan
-muotoon.
-
-Hänelle oli tehty mitä erilaisimpia kysymyksiä, kun Sohvi Mantere kysyi:
-
--- Ovatko Italian naiset todellakin niin kauniita kuin kerrotaan?
-
-Aili oli ainoa, joka ei ollut tehnyt mitään kysymystä, mutta hän oli
-tarkasti kuunnellut ja seurannut Svahnin liikkeitä. Eerossa oli paljon,
-joka muistutti häntä, varsinkin juuri kertomistavassa.
-
--- Italian naiset kauniitko? Kyllä -- ainakin pohjoismaalaisen
-mielestä. Puhumatta heidän kasvoistaan, silmistään ja hiuksistaan,
-niin on heidän liikkeissään jotakin niin sulavaa ja heidän tapansa
-pukeutua niin sopusointuisa... Muistuu esimerkiksi mieleeni kerran
-Venetsiassa. Kävelin erään kanavan vartta ja poikkesin syrjäkadulle,
-yhdelle noista kujista, jotka ovat niin kaitaiset, että ikkunasta kadun
-toisella puolen saattaa ojentaa kädet ikkunaan toisella puolella.
-Ovilla oli myymälätelttoja, kynnyksillä leikki lapsia ja ikkunoihin oli
-ripustettu risaisia vaatteita kuivamaan. Äkkiä pujahti eteeni tyttö
-lyhyessä punaisessa hameessa, jalassa pienoinen suippea kenkä. Hän oli
-vielä keskenkasvuinen, vartalo vasta kehittymäisillään... mutta hänen
-muotojensa siroutta, hänen liikkeidensä suloa, kun hän livahti eteeni
-ja tarjoutui näyttämään tietä minulle. "Minne aiotte? Minä tunnen
-kaupungin perinpohjin", puuhaili hän. Annoin hänen tulla. Astelimme
-rinnan, hän yhtämittaa kertoen, kysellen ja selitellen... Hänen
-piirteidensä hienoutta, hänen hiustensa pehmeyttä, hänen niskansa,
-kaulansa ja käsivartensa kaarevuutta...! Kyllä hän oli kaunis. Ja hänen
-risaiset vaatteensa olivat omiaan, jos mahdollista, kohottamaan tenhoa
-hänessä...
-
-Svahn vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:
-
--- Niin, kyllä minä teitä varoitan, hyvät herrat, jos lähdette niille
-maille, joilta minä vasta palaan, ettette kahlehdi sydäntänne tänne
-kotiin -- sillä vaikeaksi käy pysyminen uskollisena...! Ethän sinä,
-Eero, vain ole mennyt kihlautumaan...? Minä varoitan sinua! Sinne
-etelään pitää lähteä aivan vapaana!
-
-Hänen läpitunkevat silmänsä kiintyivät Eeroon, ja hienosti hymyillen
-antoi hän katseensa kiertää naisesta naiseen. Sohvi purskahti suureen
-nauruun, Elli punastui, mutta Aili kävi kalpeaksi kuin vaate. Hän
-olisi tahtonut nousta ja lähteä pois, mutta hän ei päässyt paikalta:
-selittämätön pakko kahlehti hänet, ja hänen silmänsä riippuivat
-ikäänkuin käskystä puhujan silmäterässä, joka kiilui kuin kytevä hiili.
-
--- Anteeksi, arvoisat neidit, jatkoi Arvi samassa, rakastettavasti
-hymyillen, -- tämä oli vain leikkiä! Unohdan, että olemme pohjolassa,
-jossa kihlaukset ja avioliitot vielä ovat säilyttäneet koko pyhyytensä
-ja puhtautensa... Minä puolestani annan täyden kunnioitukseni ja
-tunnustukseni pohjoismaalaiselle vilpittömyydellemme, mutta silti
-kehoittaisin jokaista nuorta miestä _vapaana_ lähtemään etelään!
-
-Hänen loistava silmäteränsä etsi Eeron silmiä ja kääntyi sitten
-Ailiin. Outo hiljaisuus vallitsi salissa, kaikki seurasivat Arvi
-Svahnin sanoja ja eleitä. Mieliala uhkasi jo tulla juhlalliseksi,
-kun äkkiä kyökinpuolelta alkoi kuulua kova tepastus: pojat palasivat
-luistinradalta. Hilpeys pääsi taas valloilleen. Aika unohtui ja vasta
-puoliyön jälkeen erottiin.
-
-Eero läksi Arvia saattamaan. Hän oli siksi kiihtyneessä mielentilassa,
-ettei unta ollut nyt ajatteleminenkaan. Lisäksi hänellä oli niin paljon
-kyseltävää, niin paljon tiedusteltavaa.
-
-Heidän erottuaan muista, pisti Arvi tutunomaisesti kätensä Eeron
-kainaloon ja lausui:
-
--- Kas niin, vanha veikko, nyt sitä ollaan aivan kuin entisinä aikoina.
-
-Ja he astelivat verkalleen katukäytävää, jolta lunta oli lapioitu
-korkeihin läjiin molemmin puolin, ja tulivat puistoon. Oli tähtikirkas,
-hiljainen yö.
-
--- Tiedätkö, lausui Arvi äkkiä, -- että serkkusi, tuo kaunis, kalpea
-tyttö sinua rakastaa?
-
--- Kuinka en tietäisi, vastasi Eero iloisesti, -- kun olemme kihloissa.
-Kas, miten tarkka silmä sinulla on!... Se on vielä salaisuus. Sinulle
-aioin sentään kyllä sen ilmoittaa.
-
-Arvi ei näyttänyt ensinkään hämmästyvän.
-
--- Sitä minä juuri pelkäsin, sanoi hän hitaasti.
-
--- Pelkäsit? Eikö Aili sinua miellytä? Minä vakuutan sinulle, että hän
-on yhtä hyvä kuin hän on kaunis, ja yhtä syvämielinen kuin lahjakas.
-Vai päätätkö jotakin siitä, että hän puhuu niin vähän? Kas sekin
-hänessä minusta on verraton avu, ettei hän lörpöttele niinkuin muut
-naiset. Hän onkin kaikissa suhteissa epätavallinen, häntä täytyy oppia
-tuntemaan. Vasta sitten hän ikäänkuin avautuu.
-
--- En epäile sanojasi, en vähääkään, alkoi Arvi taas. -- Ja kuitenkin
-kehoittaisin sinua vapaana lähtemään etelään! Voithan sinä silti pysyä
-hänelle uskollisena, jos kohta rikot tuon siteen. Etkö ymmärrä, että
-siinä on aivan toinen tunne, kun ilman minkäänlaisia kahleita lentää
-suoraan suureen, suureen maailmaan. Koeta ajatella...!
-
-Seurasi pitkä hiljaisuus, jolloin ei kuulunut muuta kuin heidän
-askeltensa narina lumisella tiellä.
-
--- Ymmärrän, pääsi Eerolta vihdoin kiihkeästi.
-
--- Ja toiseksi: kuinka usein käykin niin, että jommankumman kihlatun
-kierrellessä maailmaa ja toisen viruessa kotona pienissä, ahtaissa
-oloissa, näköpiirit ja katsantokannat aivan eriävät ja heidän lopulta
-on mahdoton ymmärtää toisiaan. Silloin rikkoutuu liitto kuitenkin... Ja
-se on sitä vaikeampaa, kun molemmat silloin ovat taistelleet pysyäkseen
-uskollisina, ja sitten huomanneet, että taistelu kaikista heidän
-ponnistuksistaan huolimatta, sittenkin on ollut turha... Minä ajattelen
-tuota kalpeaa pohjolaista tyttöä, joka syvämietteisyydessään varmaankin
-on koko lailla raskasmielinen -- miten hän kärsisikään, jos hän sinun
-palatessasi huomaisikin, että hänen unelmansa särkyvät kuin lasi...
-Mutta älä pahastu, vanha veikko, itsehän sinä tyttösi tunnet. Eihän
-tämä ole kuin ystävän neuvo...
-
--- -- --
-
-Sillaikaa vääntelihe Aili vuoteellansa. Hän ei uskaltanut sammuttaa
-tulta, sillä hän pelkäsi pimeyttä. Tuntui siltä, että hän näkee
-jonkun aaveen, jos tulee pimeä. Hän pusersi kätensä ristiin ja koetti
-rukoilla, mutta tuontuostakin pysähtyi hän kuuntelemaan oman sydämensä
-lyöntejä.
-
-Sammuta tuli, Aili, sanoi hän itselleen. Sitten nukut. Älä ole hullu,
-eihän täällä ole mitään pelkäämistä.
-
-Ja hän nosti kätensä, painoi tulitikkulaatikolla sammuksiin kynttilän
-liekin ja painautui peitteen alle... Hän rukoili jo loppuun isämeidän
-rukouksen... mutta taas kuuluivat sydämen lyönnit säännöllisinä ja
-jykevinä kuin vasaran iskut. Joku toinen mahtoi olla huoneessa, ne
-eivät voineet olla hänen oman sydämensä tykintää... Hänen silmänsä
-olivat kiinni, mutta hän näki sittenkin, näki vastoin tahtoaan jonkun
-kiiluvan, tumman silmän, joka tähtäsi hänen silmäteräänsä... Pitkä mies
-seisoi hänen vuoteensa ääressä ja katseli häneen vilkkumatta...
-
-"Sinä olet kahleena, joka estät häntä nauttimasta maailman vapautta,
-sinä olet kivenä, joka riiput hänen siivissään. Ymmärrä velvollisuutesi
-ja anna hänelle takaisin kultainen vapaus! Sillä etelään pitää lähteä
-aivan vapaana, aivan, aivan vapaana!"
-
-Hänen äänensä oli sointuva ja kaunis, mutta Ailin korvissa se kaikui
-ontolta ja hirveältä. Hän lepäsi siinä voimatta liikahtaa, rinnallaan
-paino, joka esti häntä hengittämästä.
-
-"Teetkö sen?" kuuli hän taas. -- "Lupaatko?"
-
-Hän olisi tahtonut vastata olevansa valmis vaikka mihin, mutta huulet
-olivat kankeat kuin kuolleella.
-
-"Lupaatko?"
-
-Hänen hampaansa kolahtivat vastatusten ja äärimmäisellä tahtonsa
-voimalla sai hän silmänsä auki... Pimeä tuijotti häntä vastaan, mies
-oli poissa, hiljaisuus ympärillä. Mutta koko hänen ruumiinsa oli
-kylmässä hiessä.
-
-Se oli ollut vain painajainen. Mutta unta ei kuulunut sittenkään. Ja
-hänen ajatuksiaan jatkui aamun koihin asti.
-
--- -- --
-
--- Tule, lapseni, kertomaan, miten nyt on? sanoi tohtori aamulla, kun
-hän astui ruokasaliin, ja veti hänet hellästi polvelleen. -- Se pankki
-ja nuo tunnit rasittavat sinua, pelkään minä.
-
--- Ei setä kulta, kyllä se menee. Alan jo tottua, vaikka se alussa oli
-vaikeaa, kun kaikki oli uutta...
-
--- Onneksi nyt tulee edes vähän joululomaa, lisäsi Lyydi rouva
-hymyillen. -- Silloin sinun pitää vain syödä, nukkua ja olla aivan
-levossa...
-
-Joululoma tuli. Mutta Aili ei syönyt eikä nukkunut. Ei hänellä myöskään
-ollut lepoa. Hänen suhteensa Eeroon oli käynyt yhä omituisemmaksi. Eero
-oli jo suorittanut pois kaikki työnsä ja valmisteli nyt yksinomaan
-ulkomaanmatkaansa. He pakenivat niinkuin ennenkin, punaiseen sohvaan
-Lyydi rouvan kamarissa, he istuivat siinä käsitysten, kaulatusten.
-Mutta heidän välillään oli juopa, jonka mainitsemista he karttoivat
-ikäänkuin salaisesta sopimuksesta. Aili ei tahtonut avata hänelle
-sydäntään: Eero ei kuitenkaan olisi häntä ymmärtänyt. Sen hän jo
-monesti oli huomannut. Silloinkin kun hän oli koettanut hänelle
-selittää tunteitaan tuona arpajaisiltana, oli hän vain silittänyt
-hänen hiuksiaan ja sanonut: "Jumala varjelkoon minua tahtomasta sortaa
-vapauttasi". Arvi Svahnin nimeä eivät he koskaan maininneet. Vihdoin
-kävi tuo epävarmuuden tila Ailille niin sietämättömäksi, että hän
-päätti käydä siihen käsiksi, maksoi mitä maksoi.
-
-Oli ensimmäinen joulupäivä. Hämärä oli jo tullut ja hiljaisuus vallitsi
-talossa. Kaikki olivat lähteneet kirkkoon. Eero ja Aili istuivat kahden
-Lyydi rouvan huoneessa.
-
--- Kuule Eero... meidän välimme ei ole suora, alkoi Aili. -- Sinä
-lähdet parin päivän perästä... Emmehän toki sillä tavalla voi erota.
-
-Eero sivalsi kädellä otsaansa ja loi häneen pelästyneen katseen.
-
--- Kuinka niin?
-
--- Olethan sinä itsekin sen tuntenut, mitä sitä salaisit...
-
-Aili puhui tyynellä, kovalla äänellä, ikäänkuin tunnotonna kaikelle.
-Hän veti kätensä Eeron kädestä ja nojausi raskaasti sohvan selustaan...
-
--- Ehkä se on niinkuin ystäväsi Svahn sanoo, että vapaana pitää lähteä
-etelään... Etkö ole ajatellut sitä?
-
--- Aili, etkö enää rakasta minua? Mistä nuo ajatukset...?
-
-Aili naurahti.
-
--- Enkö rakasta sinua? kysyi hän hiljaa ja huusi samassa: -- en!
-Voi, rakastan!... Mutta niitä on niin monta muuta, jotka sekä ovat
-rakastaneet että vielä rakastavat sinua. Enhän minä olisi ainoa enkä
-ensimmäinen! Se ei kuitenkaan ole syy, jonka tähden annan sinulle
-takaisin vapautesi. Rinnassani on ikäänkuin käskijä, jota minun
-_täytyy_ totella. Se on tunne, jota en voi selittää.
-
-Eero purskahti itkuun ja lankesi polvilleen. Hän kietoi käsivartensa
-Ailin polvien ympäri ja kätki kasvonsa hänen helmaansa. Siinä hän itki
-kauan, hurjasti ja raivoten, ikäänkuin itkeäkseen elämän ruumiistaan.
-Aili istui ääneti, hiljaa silitellen hänen hiuksiaan. Hän ei
-milloinkaan ollut nähnyt Eeron itkevän. Se häntä tyynnytti, omituisesti
-hivellen.
-
--- Minun on nyt niin kevyt ollakseni, alkoi hän hitaasti ja ikäänkuin
-itsekseen. -- Miksen ole tätä tehnyt jo ennen, miksi olen kantanut
-hartioillani tuota raskasta taakkaa...? Olen kärsinyt sanomattomasti...
-Mutta olen sen kaiken ansainnut, siksi etten tyytynyt hyvään kotiini,
-kauniiseen Kaarilaani, joka minua, vierasta lasta, on vaalinut
-kuin omaansa koko elämäni ajan... Voi minua, että vaihdoin sen
-pois, kotimetsäni, kotijärveni, kansani kärsimyksineen ja iloineen,
-sydänmaani suuren yksinäisyyden!... Niin, minä olen tämän kaiken
-ansainnut!
-
-Eero pusertui häntä likemmä ja painoi polttavat kasvonsa hänen käsiänsä
-vastaan.
-
--- Puhu Aili, puhu enemmän, sai hän nyyhkytyksiltään lausutuksi.
-
-Ja Aili alkoi hetken kuluttua:
-
--- Luulen todellakin niinkuin sinä sanot, että toiset ovat syntyneet
-elämään pienissä oloissa, toiset vaikuttamaan suurissa. Minä kuulun
-noihin ensinmainittuihin... Muistatko, kun kerran olimme kävelemässä
-Kiutun mäessä, sanoit sinä minulle, että omistan avaimen luonnon
-salaisuuksien valtakuntaan. Ja minä vastasin ylpeillen: niin, minä sen
-omistan ja se onkin ainoa aarteeni. En silloin itsekään käsittänyt,
-mitä sanoin, vasta jälkeenpäin olen oppinut sen ymmärtämään... Se on
-tuo avain, joka sitoo minut maaseutuun, sillä ilman luontoa en voi
-elää. Nesteeni kuivuvat, minä kulun tyhjäksi, jollen saa olla luonnon
-yhteydessä... En tiedä, ymmärrätkö minua... Sinä suutelet kättäni...
-Voi, se on niin suloista, suutele vielä kerran... Kiitos!
-
-Ailin kyyneleet alkoivat vieriä. Syntyi pitkä hiljaisuus ennenkuin hän
-jatkoi:
-
--- En voi sanoin lausua, miten elämä täällä kaupungissa on minusta
-tyhjää, tyhjää... En sano, että se sitä itse asiassa on -- mutta
-_minulle_ se on tyhjää! Täällähän on paljon kauniita, jaloja pyrintöjä,
-täällä tehdään paljon työtä. Minä tunnustan sen kaiken oikeaksi, minä
-ymmärrän, että sen niin täytyy olla, minä kunnioitan kaikkea oppia,
-tiedettä ja taidetta, jolla täällä Helsingissä on kotipaikka -- mutta
-minä tunnen, etten _minä_ tänne kuulu. -- Minä olen ikävä, raskas
-luonne, joka väsytän koko ympäristöni ainaisella valittamisellani ja
-kärsivillä kasvoillani. Mutta minä en voi sitä voittaa, sillä minä
-en voi olla itkemättä, kun tiedän kansani siellä kotona kärsivän.
-Maalla, sydänmaissa, pienissä oloissa, siellä on työalani. Minun
-täytyy saada antautua rakastamaan, uhrautua, elää muille ja unohtaa
-itseni... Sinä Eero, olet kultaperhonen, sinä voit nauttia elämästä ja
-iloita iloisten kanssa. Me olemme toistemme täydelliset vastakohdat
-ja meillä on epäilemättä molemmilla tehtävämme maailmassa. Sinä
-vaikutat suuressa, levität iloa iloisten joukkoon, minä toivon voivani
-lohduttaa surullisia... Meitä tarvitaan molempia. Sanotaan kyllä, että
-vastakkaiset luonteet muka sopivat yhteen. Voi olla. Mutta me kaksi, me
-emme sovi toisillemme. Sinun täytyy saada liidellä yläilmoissa -- minun
-vaipua kivenä maahan... Minkä me sille mahdamme... Voi Eero, pidätkö
-minua hulluna...? Olen varma siitä, että moni pitäisi...! Ethän naura
-minua?
-
--- Kuinka voisin, Aili? lausui Eero vakavasti, miltei juhlallisesti.
--- Sillä niin totisesti kuin tänä hetkenä, en ole vielä milloinkaan
-tuntenut.
-
-Uudella kiihkolla painoi Eero kyyneltyneet kasvonsa Ailin helmaan ja
-pusersi hänen käsiään rintaansa vastaan.
-
--- Niin, Eero, kultani, sulje minut syliisi, rakasta minua!... Voi,
-miten tässä on hyvä... Tulen sitten aina muistamaan tätä aikaa,
-rakkauteni lyhyttä unelmaa... Kiitos kaikesta Eero... ja anna minulle
-kaikki anteeksi!
-
-Huoneessa oli jo aivan pimeä. Hiljaisuutta ei rikkonut risahduskaan.
-He istuivat äänettöminä. Ailin silmät painuivat umpeen. Pitkän ajan
-kuluttua hän heräsi niinkuin unesta.
-
--- Eero, kuiskasi hän, -- sano, mitä ajattelet?
-
-Eero ei heti vastannut. Hän veti raskaasti henkeään ja virkkoi vihdoin
-ikäänkuin vaivoin:
-
--- Olet oikeassa Aili, meidän täytyy erota... En tiedä, mistä se
-johtuu, mutta minäkin tunnen rinnassani tuon käskijän, jota minun
-_täytyy_ totella.
-
-Aili säpsähti. Hänen mielensä pimeni äkkiä pilkkosen pimeäksi. Itsehän
-hän oli keskustelun alkanut, vapaaehtoisestihan hän oli Eerosta
-luopunut. Mutta nyt kun hän häneltä kuuli, että hän suostui, tuntui
-hänen rinnassaan siltä kuin jotakin olisi särkynyt.
-
--- Minä tiedän, jatkoi Eero, -- etten ketään ole rakastanut enkä ketään
-tule rakastamaan niin puhtaasti kuin sinua, Aili. Mutta... niin, miten
-sen sanoisin!
-
--- Ei, ei, kuiskasi Aili kiihkeästi, -- ei sinun tarvitse selittää.
-Minä ymmärrän sinut. Mene vapaana etelään! Se on kai paras. Ja minä!...
-Minun täytyy nöyrtyä... Ah, se ei ole niinkään helppoa! Minun täytyy
-kirjoittaa kotiin... kertoa, että unelma on lopussa... pyytää anteeksi,
-rukoilla että saan palata kotiin niinkuin tuhlaajapoika... Ei vielä
-tänään... Vasta sitten kun sinä olet poissa. Minun _täytyy_. Minulla ei
-ole muuta neuvoa.
-
-Hänen äänensä katkesi. Ylenpalttisten tunteidensa valtaamana sortui hän
-sohvalle.
-
--- Aili, Aili, armaani, pääsi Eerolta tukahutetusti, -- anna anteeksi.
-Voi miten paljon kärsimyksiä olen sinulle tuottanut!
-
-
-
-
-X.
-
-
-Eeron lähdettyä tuntui Ailista siltä kuin elämä olisi seisahtunut. Hän
-ei enää kyennyt kärsimäänkään. Kylmä kolkkous oli hänen ympärillään,
-ilo, onni ja nuoruus iäksi mennyttä. Hän ei toivonut elämältä mitään.
-
-Lääkäri kehoitti häntä lähtemään maalle. Mutta Kaarilaan ei hän
-saattanut mennä ja miten olisi hän muualla saanut aikansa kulumaan,
-ypöyksin synkkine ajatuksineen. Helsingissä oli sentään määrätty työ.
-Samaa työtä, jota hän kerran oli inhonnut, siunasi hän nyt, sillä se
-haihdutti hänen tunteitaan, se väsytti. Jota enemmän työtä oli ollut
-päivällä, sitä tervetulleempi oli hänelle ilta, sitä makeampaa oli
-hänen unensa.
-
-Illat hänelle olivatkin juhlahetkiä. Hän sai silloin olla yksin,
-ihmiset eivät kyselleet, eikä hänen tarvinnut hillitä itseään eikä
-näytellä. Se oli sanomaton huojennus. Hänen ajatuksensa olivat silloin
-ikäänkuin kokonaan poissa, ristiriidat vain kaukaista unta. Hän
-laskeutui pehmeään vuoteeseensa, nautti hiljaisuudesta ympärillään ja
-nukkui. Ja kun hän aamulla heräsi ja ajatus taas rupesi toimimaan,
-niin näki hän edessään elämänsä uran loppumattoman suorana ja pitkänä
-viivana, niinkuin yksinäinen kulkija talvella ajaessaan järven selkää
-katselee edessään olevaa viittatietä: jää on sileää, hiljaista
-juoksua tekee hevonen, ei tule ketään vastaan, maisema ympärillä on
-valkeanharmaa, tyyni ja puhdas...
-
-Mutta kevään mukana rupesi hänen rauhansa horjumaan. Hänet valtasi
-ääretön koti-ikävä. Jota valoisammiksi päivät kävivät ja jota enemmän
-hanki suli, sitä enemmän se kasvoi, vaikka hän taisteli sitä vastaan.
-Vihdoin päätti hän kirjoittaa äidille ja Pekalle, kertoa kaikki ja
-pyytää, että he ottaisivat hänet takaisin kotiin.
-
-Ja odottaessaan vastausta kirjeeseensä, oli kuin valonsäde olisi
-tunkeutunut hänen elämäänsä: hänen rinnassaan alkoi kyteä toivon kipinä.
-
-Hän ei kuitenkaan saanut kirjeeseensä vastausta. Äiti kyllä kirjoitti,
-mutta muista asioista, ja Pekka vaikeni itsepintaisesti. Tämä
-kaikki oli aivan selittämätöntä, Aili ei ymmärtänyt, miten hän sen
-käsittäisi. Hän raivostui, vimmastui ja kävi yhä alakuloisemmaksi
-ja levottomammaksi. Varsinkin niinä päivinä, jolloin postin piti
-tulla Kaarilasta, oli odotus aivan sietämätöntä. Tavallisesti hän
-silloin huusi Maijan luokseen ja rupesi häneltä kyselemään, millaista
-Kaarilassa oli ollut jouluaikana. Heistä oli Maijan kanssa tullut
-erinomaisen hyvät ystävät.
-
-Niin oli Aili yhtenäkin iltapäivänä pitkän aikaa levännyt sohvalla
-heidän huoneessaan, miettien, mitä tämä kaikki saattoi tietää.
-
-Oli kirkas kevätilta. Avoimesta ikkunasta tunki huoneeseen raikas,
-viileä ilma. Pihasta kuului naurua ja lasten ääniä. Aili nousi, likeni
-ikkunaa ja huusi Maijaa nimeltä.
-
--- No? tuli vastaukseksi.
-
-Ja hetkisen perästä seisoi Maija hänen edessään punaposkisena ja
-reippaana.
-
--- Saivat minut houkutelluksi kanssaan palloa lyömään, selitti hän
-nauraen ja lisäsi sitten nuhtelevasti: -- Kuulehan Aili, joko sinä nyt
-taas ajattelet sitä kirjettä? Saat nähdä että se tulee!
-
--- Niin, jospa tulisi!... Mutta sitä sinä jo niin monta kertaa turhaan
-olet ennustanut. Ei, minä en ymmärrä tätä!... Nyt minä olen sen asian
-päättänyt: minä kirjoitan ensi postissa ja ilmoitan, että minä tulen
-Kaarilaan kaikista heidän kielloistaan huolimatta. Tahdon heidät nähdä
-omin silmin, ajakoot sitten pois, jos...
-
--- No niin, sehän on kaikista viisainta. Eiväthän he sinua poiskaan
-voi ajaa... Nämä ovat Pekan vehkeitä. Äiti sinua kovasti ikävöi, mutta
-tiedäthän, että hän sokeasti tottelee Pekkaa, jos Pekka oikein rupeaa
-jotakin tahtomaan. Ja tässä suhteessa oli hän aivan järkähtämätön...
-
--- Sanot että Pekka oli muuttunut?
-
--- Sanon, sillä muuttunut hän oli. Oli laihtunut ja antanut partansa
-kasvaa. Näytti niin vanhalta -- tai oikeastaan miehekkäältä. Yleensä
-hän oli kaunistunut aika lailla.
-
--- Mutta mieleltäänkin?
-
--- Kyllä hän oli mieleltäänkin muuttunut, mutta ei edukseen. Hän oli
-kaiket päivät synkkä kuin ukkospilvi, puheli vielä vähemmin kuin ennen
-eikä milloinkaan laskenut kuivaa leikkiään. Äiti sanoi hänen olevan
-sinulle silmittömästi suutuksissa. Mutta mitä sinä siitä: joka syyttä
-suuttuu, se lahjatta leppyy.
-
--- Hän ei syyttä ole minulle suutuksissa! huoahti Aili.
-
--- Älä hulluttele, pitihän sinun päästä Helsinkiin!
-
--- Oliko hän todellakin tilannut Runebergin ja Shakespearen teokset?
-
--- Sano nyt muuta! Äkkiä ruvennut kiihkeästi rakastamaan kirjallisuutta
-ja pitämään Heinen kuvaa pöydällään.
-
-Maija purskahti nauruun ja hypähti kevyellä ponnistuksella sängyn
-päädylle istumaan.
-
--- Jaa, jaa ne läksyt, muisti hän äkkiä, pisti sormet tukansänkensä
-läpi ja laskeusi takaisin lattialle.
-
-Hetkisen hän siinä seisoi vakavana tuijottaen eteensä, mutta heilautti
-sitten käsivarsiaan, valoisan hymyn valuessa kasvoille. -- Mutta vuoden
-päästä! Silloin ei ole pitkä matka valkeaan lakkiin!
-
--- Sinä onnellinen! sanoi Aili hiljaa ja laski kätensä hänen kaulaansa.
-
--- Älä sinä turhia! Yhtä onnellinen sinä olet!
-
-Ja Maija otti häntä kiinni vyötäisistä ja nosti hänet hyvän kappaleen
-ylös lattiasta.
-
-Vielä samana iltana kirjoitti Aili Kaarilaan, että hän nyt aikoo jättää
-Helsingin ja tulla kotiin. Viikon päästä loppuvat hänen tuntinsa ja
-hiukan myöhemmin saattaa hän päästä vapaaksi pankista. Hän tulee
-kaikista kielloista huolimatta. "Ajakaa sitten pois jos tahdotte."
-
-Tähän kirjeeseen tuli Pekalta seuraava vastaus oikein
-sisäänkirjoitetussa kirjeessä.
-
-    "Olet kauan saanut odottaa vastausta kirjeeseesi huhtikuun 8
-    p:ltä. En ole voinut sinulle ennen kirjoittaa, sillä minun on
-    pitänyt miettiä, mitä kirjoittaisin.
-
-    Ymmärrän täydellisesti, ettet viihdy kaupungissa. Sillä sen
-    mielestä, joka on maalla kasvanut, on kaupunkielämässä aina
-    jotakin tyhjää ja pintapuolista. Mielelläni sanoisin "tervetuloa"
-    jo äidinkin tähden, joka koko talven on sinua ikävöinyt. Mutta
-    minun täytyy olla suora. Saat sitten itse päättää, tuletko vai
-    etkö.
-
-    Hämmästyt varmaankin kovasti, mutta asian laita on se, että
-    jo kauan olen rakastanut sinua en yksin sisarenani. Pelkäsin
-    matkaasi Helsinkiin, sillä minä arvasin, kuinka kävisi. Kun
-    sitten kirjoitit kihlauksestasi, niin ilostuinhan minä toiselta
-    puolen onnestasi, vaikka taas toiselta puolen tunsin, että minun
-    onneni siitä sai kuoliniskun. Se oli vaikea aika. Minun olisi
-    ollut mahdotonta silloin nähdä sinua täällä kotona. Sentähden
-    kielsin sinua tulemasta. Tiedän, että se oli pahasti tehty, mutta
-    ihminen on itsekäs, en saanut tunnettani voitetuksi, vaikka
-    kuinka taistelinkin vastaan. Voit ehkä suoda minulle anteeksi,
-    jos tiedät, että minä juuri niihin aikoihin suuresti kärsin.
-
-    Olen kauan epäillyt, sanoisinko sinulle tätä kaikkea nyt, kun ei
-    sydämeni haava vielä ole ehtinyt mennä umpeen. Mutta sinä pakotat
-    itse minut siihen. Täytyyhän minun olla suora.
-
-    Sinä kysyt, enkö tahdo sinua toverikseni. "Me suunnittelisimme
-    yhdessä viljelyksiä, kävelisimme metsissä ja soutelisimme
-    järveä niinkuin entisinä aikoina. Me toimittaisimme Kaarilan
-    alueelle koulun -- se kävisi helpommin nyt, kun saamme muutaman
-    sadan arpajaiskomitealta --, me koettaisimme tehdä Kaarilan
-    kansan onnelliseksi." Sinä lausut sanoillasi toivomuksia,
-    jotka minullekin ovat mitä rakkaimpia. Mutta minä olen niitä
-    luonteita, jotka tahtovat kaikki tai ei mitään. En voi tyytyä
-    sinuun sisarena. Miehenä ja vaimona meidän yhdessä täytyy uhrata
-    elämämme Kaarilalle, tai täytyy jommankumman meistä ikipäiviksi
-    luopua Kaarilasta.
-
-    Nyt tiedät kaikki. Voit itse päättää mitä teet. Jos luulet, että
-    voit minua rakastaa, niin kirjoita ja määrää päivä jolloin tulet,
-    niin olen sinua vastassa asemalla.
-
-                                                    Pekka."
-
-Aili oli kuin pilvistä pudonneena. Hänen täytyi nauraa. Pekka hänen
-miehekseen, hän Pekan vaimoksi! Sellaista mahdollisuutta ei hän ollut
-tullut ajatelleeksi. Hänen piti itseltään kysyä, näkikö hän unta vai
-elikö hän todellisuudessa. Pekka kirjoittaa hänelle kosimakirjeen!
-Jotakin niin sanomattoman hullua!
-
-Kului pari päivää ennenkuin hän tottui pitämään tuota kummallista asiaa
-mahdollisuutena. Ja seuraavat päivät hän käveli kuin unissaan. Välistä
-olivat ajatukset aivan sekaisin, hänen täytyi koota kaikki voimansa
-ennenkuin hän pääsi takaisin järkiinsä.
-
-Miten Pekka, tuo umpimielinen luonne, olikaan mahtanut kärsiä! Aili
-kärsi hänen kanssaan, kun hän vain sitä ajatteli. Hänen mielensä kävi
-yhä vakavammaksi ja surullisemmaksi. Hänen oli Pekkaa niin sanomattoman
-sääli.
-
-Hän siirsi vastauksensa päivästä päivään ja pakeni yksinäisyyteen
-ajattelemaan. Vihdoin tuli taas päivä, jolloin posti läksi Kaarilaan ja
-hän tunsi, että hänen piti tehdä päätös.
-
-Hän ei ollut nukkunut koko yönä, ja heti pankista päästyään kiirehti
-hän kävelemään kaupungin syrjällä olevaan puistoon. Kevät oli tullut
-tavattoman nopeasti. Oli lämmin päivä, kaduilla vilisi vaaleisiin
-puettuja herroja ja naisia keveissä kesähatuissa. Puistossa vihannoivat
-nurmikot, vanhat puut olivat hiirenkorvalla, kiiltävänä lepäsi
-laaksossa lampi ja tyynenä uiskenteli pinnalla joutsen, antaen valkean
-kuvansa päilyä veden kalvossa. Aleneva aurinko valoi hohdettaan ilmaan,
-joka tuoksui.
-
-Aili valitsi syrjäiset polut ja likeni etäisimpiä kumpuja. Kuinka Pekka
-oli mahtanut kärsiä, Pekka, hänen veljensä... Hän oli häntä jo kauan
-rakastanut. Ehkä jo lapsena, kun he yhdessä leikkivät.
-
-Totta oli, että he silloin olivat olleet erottamattomat ystävät.
-Yhdessä he olivat myyrineet hiekkaläjillä, leiponeet savikakkuja ja
-keksineet jos jonkinlaisia leikkejä. Miten monesti Pekka oli ottanut
-hänet syliinsä ja kanniskellut häntä, kun hän väsyi... Kuinka Pekka
-aina oli pitänyt hänen puoliaan ja suojellut häntä, jos mahdollinen
-vaara uhkasi!
-
-Aili istuutui penkille, antoi katseensa liidellä pitkin vihannoivia
-nurmia ja muisteli entisiä aikoja. Pienet tapaukset, joita ei hän
-milloinkaan ennen ollut huomannut, johtuivat nyt hänen mieleensä...
-Kuinka kerran isä oli aikonut lähteä kirkolle ja ottaa Pekan mukaansa,
-mutta Pekka oli ruvennut itkemään ja sanonut, ettei hän lähde, jollei
-Aili pääse... Ja liikutettuna poikasen pyynnöistä oli isä todellakin
-ottanut Ailin mukaan. He olivat sitten Pekan kanssa istuneet isän
-kääsien takana.
-
-Kerran kesällä... Oli juhannusaatto ja talo oli koristeltu lehvillä.
-Iltapäivällä tuli vieraita, muiden muassa muuan kauppias, joka
-tavallisesti toi mukanaan tuliaisia lapsille. Aili ja Pekka olivat
-vieneet vieraansa tupaan, jonka permannolle oli levitetty tuoreita
-heiniä, ja siellä he nyt piehtaroivat, nakerrellen kauppiaan tuomia
-vesirinkelejä... Pekka oli sinä päivänä saanut uudet saappaat
-ja Aililla oli uusi, sinisenkirjava pumpulihame... He rupesivat
-leikkimään panttileikkiä. Tuli sitten sellainen tapaus, että Pekan
-panttinsa lunastukseksi piti ajaa ulos tuvasta kaikki ihmiset siinä
-järjestyksessä, jossa hän heistä piti -- nimittäin jättää sen
-viimeiseksi, josta hän piti enimmin... Pekka joutui suuresti hämilleen,
-mutta malttoi mielensä ja ajoi ensin suurella melulla ulos piian,
-joka sattumalta oli tullut tupaan. Sitten sai lähteä Maija, joka oli
-joukosta nuorin ja joka oikeastaan armosta oli otettu koko leikkiin.
-Kaikista viimeksi lähtemään määrättiin Aili...
-
-Hänen täytyi hymyillä läpikäydessään noita muistoja. Ne olivat niin
-kirkkaat ja heleät... Sittemmin oli heidän välinsä kyllä muuttunut.
-Pekka oli ollut paljon poissa. Aili oli sulkeutunut itseensä ja käynyt
-maailmalle katkeraksi. Hän oli ruvennut kaipaamaan pois Kaarilasta.
-
-Sitten oli Eero tullut, Eero, joka nyt vapaana asteli etelässä! Aili
-ajatteli häntä tyynesti, tuntematta tuskaa tai surua. Kummallista,
-miten pian hän olikaan saattanut hänestä luopua! Mutta syynä oli se,
-että kaipaus maalle niin kokonaan oli täyttänyt hänen rintansa. Hänessä
-ei ollut sijaa millekään muulle.
-
-Kuinka hyvin hän ymmärsi Pekan!
-
-Mutta tulla hänen morsiamekseen, hänen vaimokseen! Päätöksen täytyi
-pian tapahtua.
-
-Hänen rintansa täytti outo tuska, tunne, jonka hän kerran ennen oli
-tuntenut -- eräänä syysiltana, kun hän Seppälän aholla oli kohdannut
-Pekan... Oli syksy, lehdet rapisivat puista... joutsenparvi liiteli
-heidän päittensä päällitse ja aurinko kultasi valkeat siivet. Ympärillä
-oli sydänmaan suuri yksinäisyys. Silloin olivat heidän sielunsa
-koskettaneet toisiaan. Aili oli pelästynyt. "Pekka, oletko veljeni?"
-oli hän huudahtanut. Hän muisti sen niin selvään. Ja nyt hän myöskin
-sen ymmärsi.
-
-Kihlautua Pekkaan -- se on kihlautua Kaarilaan, sydänmaahan,
-yksinäisyyteen, kihlautua työhön, huoleen, kansaan suruineen ja
-iloineen...
-
-Aili säpsähti ja sulki kätensä ristiin. Kylmä väre pöyristytti hänen
-ruumistaan, selittämätön juhlallisuuden tunne hänet valtasi.
-
-Hän pyyhkäisi kiireesti pois kyynelen poskeltaan, nousi ja alkoi
-hitaasti astella eteenpäin.
-
--- Auta minua Jumala, sano minulle, mitä minun tulee tehdä!
-
-Hän tunsi, että jos hän luopuu Kaarilasta ja Pekasta, niin hänen
-mieleensä jää kamala tyhjyys. Hän ei viihdy missään muualla kuin
-Kaarilassa, häntä ei kukaan muu ymmärrä kuin Pekka, tuo hyvä,
-luotettava ja puhdassydäminen Pekka...! Ehkä tämä, mitä hän nyt tuntee,
-onkin rakkautta.
-
-Tunnin kuluttua lähtee juna. Kirje voi vielä ehtiä. Kiireesti Aili
-alkoi astua kaupunkia kohti. Hän meni suoraan rautatieasemalle,
-hankki paperiarkin, kirjekuoren ja lyijykynän ja kirjoitti, nojaten
-ikkunanpieleen: "Kiitos kaikesta! Minä tulen. Ole lauantai-iltana
-vastassani asemalla. Aili."
-
-Hän liimasi hermostuneesti kiinni kirjekuoren ja riensi
-kirjelaatikolle. Vielä siinä hänet valtasi epäilys ja hänen piti koota
-ajatuksensa:
-
-Enhän ole kevytmielinen, tiedänhän että tämä on ainoa, joka minua voi
-tyydyttää. Auta Jumala, että Pekkakin tulisi onnelliseksi!
-
-Kirje putosi laatikkoon.
-
-Oli kuin kivi olisi langennut Ailin sydämeltä. Hänen rintaansa
-laskeutui tyyni, turvallinen tunne, rauha, jota ei hän milloinkaan
-ollut tuntenut. Hänellekin saattoi varmaan vielä olla iloa ja onnea
-maailmassa. Nyt hän sen tunsi.
-
-
-
-
-
-
-
-
-End of the Project Gutenberg EBook of Aili, by Maila Talvio
-
-*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK AILI ***
-
-***** This file should be named 56825-8.txt or 56825-8.zip *****
-This and all associated files of various formats will be found in:
-        http://www.gutenberg.org/5/6/8/2/56825/
-
-Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions will
-be renamed.
-
-Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
-law means that no one owns a United States copyright in these works,
-so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
-States without permission and without paying copyright
-royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
-of this license, apply to copying and distributing Project
-Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
-concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
-and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
-specific permission. If you do not charge anything for copies of this
-eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
-for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
-performances and research. They may be modified and printed and given
-away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
-not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
-trademark license, especially commercial redistribution.
-
-START: FULL LICENSE
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase "Project
-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
-Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
-www.gutenberg.org/license.
-
-Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
-Gutenberg-tm electronic works
-
-1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or
-destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
-possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
-Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
-by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
-person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
-1.E.8.
-
-1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement. See
-paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
-agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
-electronic works. See paragraph 1.E below.
-
-1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
-Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
-of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
-works in the collection are in the public domain in the United
-States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
-United States and you are located in the United States, we do not
-claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
-displaying or creating derivative works based on the work as long as
-all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
-that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
-free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
-works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
-Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
-comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
-same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
-you share it without charge with others.
-
-1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
-in a constant state of change. If you are outside the United States,
-check the laws of your country in addition to the terms of this
-agreement before downloading, copying, displaying, performing,
-distributing or creating derivative works based on this work or any
-other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
-representations concerning the copyright status of any work in any
-country outside the United States.
-
-1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
-immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
-prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
-on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
-phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
-performed, viewed, copied or distributed:
-
-  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
-  most other parts of the world at no cost and with almost no
-  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
-  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
-  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
-  United States, you'll have to check the laws of the country where you
-  are located before using this ebook.
-
-1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
-derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
-contain a notice indicating that it is posted with permission of the
-copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
-the United States without paying any fees or charges. If you are
-redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
-Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
-either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
-obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
-trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
-additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
-will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
-posted with the permission of the copyright holder found at the
-beginning of this work.
-
-1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
-
-1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg-tm License.
-
-1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
-any word processing or hypertext form. However, if you provide access
-to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
-other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
-version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
-(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
-to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
-of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
-Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
-full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
-provided that
-
-* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
-  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
-  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
-  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
-  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
-  within 60 days following each date on which you prepare (or are
-  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
-  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
-  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
-  Literary Archive Foundation."
-
-* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
-  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
-  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
-  License. You must require such a user to return or destroy all
-  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
-  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
-  works.
-
-* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
-  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
-  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
-  receipt of the work.
-
-* You comply with all other terms of this agreement for free
-  distribution of Project Gutenberg-tm works.
-
-1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
-Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
-are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
-from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
-Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
-trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
-Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
-electronic works, and the medium on which they may be stored, may
-contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
-or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
-intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
-other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
-cannot be read by your equipment.
-
-1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from. If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium
-with your written explanation. The person or entity that provided you
-with the defective work may elect to provide a replacement copy in
-lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
-or entity providing it to you may choose to give you a second
-opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
-the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
-without further opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
-OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
-LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of
-damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
-violates the law of the state applicable to this agreement, the
-agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
-limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
-unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
-remaining provisions.
-
-1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
-accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
-production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
-electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
-including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
-the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
-or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
-additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
-Defect you cause.
-
-Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
-
-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of
-computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
-exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
-from people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
-remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
-generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
-Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
-www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
-U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
-mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
-volunteers and employees are scattered throughout numerous
-locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
-Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
-date contact information can be found at the Foundation's web site and
-official page at www.gutenberg.org/contact
-
-For additional contact information:
-
-    Dr. Gregory B. Newby
-    Chief Executive and Director
-    gbnewby@pglaf.org
-
-Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
-spread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment. Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements. We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
-DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
-state visit www.gutenberg.org/donate
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
-methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations. To
-donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
-
-Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
-
-Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
-Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
-freely shared with anyone. For forty years, he produced and
-distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
-volunteer support.
-
-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
-the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
-necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
-edition.
-
-Most people start at our Web site which has the main PG search
-facility: www.gutenberg.org
-
-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
-