Sentinels relocatedHEADmain

1 files changed, 6930 insertions, 0 deletions

diff --git a/56807-0.txt b/56807-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..d37693b
--- /dev/null
+++ b/56807-0.txt
@@ -0,0 +1,6930 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56807 ***
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+SYSMÄLÄINEN
+
+Humoristinen historiallinen romaani
+
+
+Kirj.
+
+JALMARI FINNE
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1910.
+
+
+
+
+I
+
+
+Suuressa majatalossa, jonka saksalaiset kauppiaat olivat rakentaneet
+Turkuun asunnokseen käydessään siellä kauppamatkoillaan, vallitsi suuri
+rähäkkä. Tuvan perällä seisoi hajareisin nuori, roteva mies, joka
+miekallaan taisteli kymmenkuntaa hänen kimppuunsa hyökkäävää kauppiasta
+vastaan. Hänen takanaan laiha miehen ruipelo koetti toisen leveän selän
+takana piilotteleida.
+
+-- Te saksalaiset koirat, jos tahdotte saada vatsaanne reikiä, niin
+tulkaa vaan lähemmäksi, huusi taisteleva mies, ja samassa hän jo
+antoi lähimpänä seisovalle sellaisen pistoksen keskelle mahaa, että
+haavoitettu pahasti parkaisten keikahti syrjään.
+
+Hän huitoi ja pisteli miekallaan oikealle ja vasemmalle, seisoessaan
+hajareisin suojelemassa takanaan olevaa miestä.
+
+-- Anna pois tuo mies meille! huusivat saksalaiset kauppiaat mongertaen
+puutteellista suomeaan.
+
+-- Tulkaa ottamaan, jos mielenne tekee! Arvid Henrikinpoika Tandefelt
+ei ole niitä miehiä, jotka tekevät nöyrästi sen, mitä kamasaksat
+sanovat.
+
+Ja samassa hän jo sivalsi erään kauppiaan poskeen pitkän haavan.
+
+-- Päästä tuosta ulos sisusi, elä suustasi! huusi hän.
+
+-- Piruko sinua riivaa, sinä itsepäinen mies? huusi muuan kauppias.
+
+-- Ei siihen pirua tarvita, kyllä omakin luonto siihen riittää! vastasi
+Arvid Tandefelt.
+
+-- Me paloittelemme sinut aivan pieniksi kappaleiksi, senkin
+suomalainen maankiertäjä!
+
+-- Sitä minä uskallan epäillä, sillä olen minä ennenkin miekallani
+koetellut, minkälaista saksalaisen liha on, ja minä olen huomannut,
+että miekka menee sen sisään kuin lusikka puuroon. Ei kuulu muuta kuin
+pieni pirahdus vain!
+
+-- Senkin ryysyläinen!
+
+-- Vai ryysyläiseksi sinä sanot Stålhandsken ratsumiestä! Katso, etten
+revi miekallani sinun hienoa verkapukuasi vaimollesi matonkuteiksi,
+huusi Tandefelt, ja samassa hän jo taitavasti veti kalvallaan
+saksalaisen takin halki.
+
+Ase välähteli hänen kädessään, se pisteli, se löi, ja koko ajan hän
+suorastaan nautti tästä, sillä joka kerta kun saksalainen sai iskun --
+ja se tapahtui tuhka tiheään -- nauroi hän ääneen, ja hänen naurunsa
+kaikui kirkkaana saksalaisten kiroilujen keskellä.
+
+-- Jollet anna tuota miestä meille, niin me otamme sinut hengiltä!
+
+-- Siihen ei saksalainen tähänkään asti ole pystynyt, vastasi
+Tandefelt. Luuletteko, että minä ensi kertaa olen katselemassa
+saksalaisia vasten naamaa? Kyllä minä sen ihmislajin tunnen jo
+ennestäänkin, sen voin teille vakuuttaa, niin hyvin kuin se joka heidät
+on nähnyt sekä edestä että takaa.
+
+Jo oli monta kauppiasta taisteluun kykenemättömänä, ja ne, jotka vielä
+sitä jatkoivat, alkoivat käydä varovaisiksi, sillä he näkivät, että
+tuon vimmatun miehen kanssa ei ollut hyvä leikkiä. Arvid Tandefelt
+hypähteli taistellessaan pitkin tuvan seinän viertä ovea kohden, ja
+laiha mies, jota hän näin suojeli, pujahteli sen mukaan hänen takanaan.
+Kun ovelle oli tultu, sieppasi Arvid säpistä ja veti oven nopeasti
+kiinni.
+
+-- Kas niin, huusi hän, nyt saamme tehdä lopun leikistä! Kenellä vielä
+on vaatteensa ehjinä, hän tulkoon nyt minun luokseni, niin näytän minä
+hänelle hiukan sysmäläisiä ratkomistemppuja.
+
+Kauppiaille tuli jo hätä käteen, ja he alkoivat käydä sovinnolle.
+
+-- Saat mennä, ja vie tuo mies mukanasi! sanoi eräs heistä. Me emme
+enää tahdo hänelle mitään pahaa tehdä.
+
+-- Jos niin on, sanoi Arvid ja pisti tyynesti miekkansa tuppeen, niin
+ollaan ja eletään sitten sovussa.
+
+Äkkiä koko melu ja rähäkkä taukosi.
+
+-- Minkä tähden sinä tuota miestä olet puolustanut? kysyi muuan
+kauppias, kun tuvassa taas tuli hiljaista.
+
+-- Minä puolustan aina sitä, jonka kimppuun hyökätään. Minä näin teidän
+ajavan häntä takaa ja kuulin hänen huutavan apua. Totta kai minä
+silloin tulen auttamaan.
+
+-- Tiedätkö, mitä hän on tehnyt?
+
+-- Mitä se minuun kuuluu! Minä puolustan, ja sillä hyvä.
+
+-- Ketä tahansa?
+
+-- En aivan ketä tahansa, mutta jokaista, joka suomea puhuu.
+
+-- Jokaista suomea puhuvaa varastakin siis?
+
+-- Kuka tässä varkaista puhuu? Niitä minä olen aina vihannut. Niitä
+minä en puolusta! ärähti Arvid.
+
+-- Tuo mies on varas, ja häntä sinä kuitenkin puolustat miekallasi.
+
+-- Onko se totta? huusi Arvid kiukkuisesti laihalle miehelle.
+
+Tämä katsoi viisaammaksi korjata koipensa ovea kohden. Mutta Tandefelt
+karjaisi jyrisevällä äänellä:
+
+-- Seis, ruipelo! Mitä sinä olet tehnyt?
+
+-- Minäkö? En kerrassaan mitään. Minä vain katselin ja ihailin näiden
+kauppiasten tavaroita. Ja sitä kai saa aina tehdä. Eihän muuten
+kaupoista mitään tule.
+
+-- Vai katselit? huusivat saksalaiset. Sinähän aioit ottaa tavarat ja
+jättää ne maksamatta.
+
+-- En minä olisi maksamatta jättänyt, jos minulla olisi ollut rahaa,
+sanoi mies.
+
+-- Elä siinä venkaile, vaan puhu, miten asia on, sanoi Tandefelt.
+
+-- Minä menin tuolla pihalla olevaan aittaan, jossa näiden kauppiasten
+tavaroita on, ja katselin, mitä hyvää he nyt taas olivat tuoneet
+tänne Turkuun. Silloin he suurella huudolla tulivat minun luokseni
+ja alkoivat ajaa minua takaa. Onkos sitten ihme ja kumma, jos minä
+silloin, kun henkeä uhataan, alan huutaa?
+
+Kiukusta punaisena seisoi Arvid Tandefelt miehen edessä.
+
+-- Vai sellainen lintu sinä oletkin! huusi hän. Ja tuollaisen tähden
+minä olen miekkaani käyttänyt. Jos minä sen olisin tietänyt, niin...
+
+-- Olisitte kysynyt ensin, mistä melu sai alkunsa.
+
+-- Joutuiko sitä siinä kiireessä kaikkea kysymään. En minä ennenkään
+ole kysynyt silloin, kun on tappelu ollut tiedossa. Vai varas sinä
+oletkin, oikea ammattivaras? Tiedätkö, mitä me Saksanmaalla sellaisille
+teimme?
+
+-- En, sitä minä en tiedä, sillä en ole ollut Saksanmaalla.
+
+-- Hirteen me olemme sellaisia ripustaneet, ja oikein tukuttain.
+
+-- Mahtoi se olla hauskaa työtä, niille nimittäin, jotka saivat olla
+sitä tekemässä.
+
+-- Ja niin minä sinullekin teen vielä, sinä ammattivaras.
+
+-- Minä en ole mikään varas. Minä olen aivan rehellinen mies. Minä en
+ota mitään omin lupini muulloin kuin silloin, kun sattuu hyvä tilaisuus.
+
+-- Eikö se muka ole varkautta?
+
+-- Ei ole, jos se onnistuu. Varkautta on vain se, joka ei onnistu.
+
+Arvid katsoi hetkisen vaiti häneen.
+
+-- Mikä sinä olet oikeastaan? kysyi hän viimein.
+
+-- Minäkö?
+
+-- Niin sinä, joka väännät ja käännät asioita kuin pahin tuomari.
+
+-- Ei sitä tuomari tarvitse olla, ennenkuin osaa asioita selittää.
+Mikäkö minä olen? Oikeastaan minä olen parturi, mutta pääasiassa
+konterfeijari, varsinaisesti olen puoskari ja kuppari, ammatiltani olen
+kirjuri, mutta virkani on haavurin.
+
+-- Mitähän sinä et ole? Oletko pappikin?
+
+-- Sitä en ole, vaikka olen minä paljon sanaa selittänyt, kastanut
+lapsia ja haudannut kuolleita.
+
+-- Koska sinä olet noin kaikki tietävä ja taitava ja olet haavuri,
+niin saat ensin sitoa nuo miehet, jotka tuolla koettavat ruumistaan
+paikkailla.
+
+-- Sen minä kyllä voin tehdä, mutta maksua vastaan.
+
+-- Vai maksua vastaan? Tiedätkö sinä, minkä maksun olisit ansainnut?
+Selkäsaunan!
+
+-- Sitä en epäile. Mutta se maksu olisi tullut minun omista töistäni,
+sillä ei kaiketi minun tarvitse teidän iskemiänne haavoja ilmaiseksi
+paikkailla.
+
+-- Sinä olet niin hävytön suustasi, että minä aivan mykistyn tuollaista
+suunnatonta röyhkeyttä kuullessani.
+
+-- Tarpeettomasti ei pidä valehdella. Vielähän sanat sentään luistavat
+suustanne.
+
+-- Sinä et siis aio noita miehiä hoidella?
+
+-- Maksua vastaan kyllä, kuten jo sanoin, ja kun heitä on useampia
+yksintein, niin annan hiukan alennustakin.
+
+-- Tiedätkö, että minä voin sinut lyödä aivan liiskaksi?
+
+-- Kyllä minä sen tiedän, mutta luuletteko, että minä silloin enää
+haavoja sitelen.
+
+-- Luuletko sinä, jonka tähden tässä koko mellakka on syntynyt ja verta
+vuotanut, että sinä olet jokin suuri herra, jota meidän tulee kumartaa?
+
+-- Sitä kumarretaan, mitä kulloinkin tarvitaan. Ja nyt tarvitaan minua.
+Kuinka asian laita on, saanko minä palkan työstäni vai enkö? Siitä
+olisi piakkoin päätettävä, sillä muuten voi pari kauppiasta vuotaa
+kuiviin. Minä näen, että tuolla jo kaksi on sinnepäin menossa.
+
+-- Riennä sitomaan! Me saamme sitten myöhemmin puhella maksusta.
+
+-- Minä tahdon sen tietää, ennenkuin ryhdyn työhön ja toimeen.
+
+-- Varo, etten minä tässä ota sinua kovilla kourillani kiinni!
+
+-- Ei ne haavat sillä mene umpeen.
+
+Eräs kauppias jo kaatui pyörtyneenä maahan verenvuodosta uupuneena.
+
+-- Tuolla jo yksi keikahti kumoon! Rupeanko sitomaan vai en?
+
+-- Sido herran nimessä, huusi Arvid, muuten minulla on tässä
+tarpeettomia murhia omallatunnollani!
+
+-- Ja maksu? Kuinka sen laita on?
+
+-- Saamasi pitää.
+
+-- Ettekä anna minulle sen jälkeen enää selkään?
+
+-- En, en, kun vain teet työsi!
+
+-- No, kas niin! Nythän te jo puhutte aivan kuin järkevä ihminen
+ainakin. Minä tässä siis rupean paikkaamaan teidän pahoja töitänne.
+
+Ja tuo monivirkainen mies, jonka tähden tuvassa oli sellaista mellakkaa
+pidetty ja miehiä haavoitettu, alkoi sidellä tottuneella tavalla
+kauppiaita.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Arvid Henrikinpoika Tandefelt istui hiukan häpeissään katsellen, minkä
+kaiken hän oli aivan tarpeettomassa innossaan saanut aikaan. Tämä
+ei ollut ensi kertaa, kun hän tulistuneena oli käynyt käsiksi aivan
+joutaviin asioihin, jotka eivät hänelle hituistakaan kuuluneet. Siinä
+hän nyt istui ja mutisi itsekseen:
+
+-- Sellaista se on, kun minulle on annettu liian kovat voimat ja liian
+vähän malttia. Kyllähän minä sodassa paikallani olen, mutta heti
+kun tulen rauhallisten ihmisten pariin, niin aina minulle tapahtuu
+kaikenlaisia kompastuksia. No, eihän sitä kannata surra. Mikä on, se
+on, eikä se suremisesta parane.
+
+Hän, joka äsken vielä oli kiukkuinen, oli nyt aivan lempeä ja
+rauhallinen. Hän katseli haavurin työtä ja kaikessa hiljaisuudessa
+ihaili sitä taitoa ja nopeutta, jolla mies siteli.
+
+-- Minä tarvitsen vettä! sanoi haavuri.
+
+Sen lauseen katsoi Arvid kuuluvan itselleen ja hän otti oven pielestä
+sangon, juoksi pihalle ja nopeasti ammensi kaivosta siihen vettä. Kun
+hän toi sen tupaan, huusi haavuri hänelle:
+
+-- Tulkaahan pitämään tästä siteen päästä kiinni!
+
+Arvid meni ja piteli sidettä ja teki tottelevaisesti kaiken, mitä
+haavuri käski. Ihaillen katseli hän haavurin kätten nopeata liikkumista.
+
+-- Jos sinä olet kaikessa yhtä taitava kuin tässä, sanoi hän, niin olet
+sinä aivan varmaan maailman viisain mies.
+
+-- Sehän se minun onnettomuuteni juuri onkin, että minä osaan vaikka
+mitä, sanoi haavuri. Ellei niin olisi, niin mitähän kaikkea minusta
+vielä olisikaan tullut.
+
+-- Kai se niin on, sanoi Arvid. Mutta ei sitä maailmassa yksinään
+taidoilla päästä eteenpäin, tarvitaan siihen kuntoakin. Ja se lahja
+näkyy puuttuvan sinulta kokonaan.
+
+Haavuri hymähti ja alkoi sitten haavoja sidellessään puhua:
+
+-- Te puhutte kunnosta. Missähän ihmeessä sitä olette nähnyt?
+Maailmassa vallitsee kahtalainen oikeus ja kunto. Toinen on rikkaita
+ja suuria varten, toinen köyhiä varten. Suuret tekevät mitä tahtovat,
+pienet mitä toiset tahtovat. Minä olen ollut niin hullu, että olen
+elänyt suurien elintavan mukaan, vaikka olenkin köyhä. Siksi minun aina
+käykin hullusti. Jos varis ottaa itselleen haukan tavat, niin kyllä se
+hengiltä otetaan.
+
+-- Kuinka sinä yhtäkaikki osaat olla noin iloinen?
+
+-- Minä olen usein ajatellessani tämän maailman menoa ja omaa itseäni
+tullut murheelliseksi ja olenhan minä monasti itkeäkin pillittänyt,
+mutta sitten olen lopulta nauranut itselleni, ja niin on minusta tullut
+iloinen ihminen.
+
+Suu auki kuunteli Arvid tätä puhetta, jota hän ei jaksanut seurata.
+
+-- Eikö tuo tuollainen ajatteleminen tule ihmiselle lopulta raskaaksi?
+sanoi hän viimein.
+
+-- Kuinka niin?
+
+-- Jos minun täytyy jotain asiaa oikein paljon ajatella, niin tulee
+minun pääni lopulta aina kovasti kipeäksi. Silloin melkein toivoisi,
+että olisi toinen, joka ajattelisi minun puolestani.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jo olivat kauppiaiden haavat sidotut. Sen tehtyään katsoi haavuri
+viisaimmaksi livahtaa tiehensä. Jo oli hän päässyt pihalle ja alkoi
+livistää portista kadulle, kun Arvid Tandefelt harppasi hänen jälestään
+ja tarttui hänen olkapäähänsä.
+
+-- Elähän mene, mies!
+
+-- Mitä nyt vielä?
+
+-- Sinä et ottanut maksuasi.
+
+-- Mitä maksua?
+
+-- Siitä haavojen sitomisesta. Paljonko minä olen velkaa?
+
+-- Eihän sitä nyt tarvitsisi...
+
+-- Et sinä oikeastaan olisi sitä ansainnut, se on minunkin vakaa
+mielipiteeni, mutta kun minä kerran olen luvannut, niin minä maksankin.
+Mikäs se taksa on?
+
+Haavuri seisoi siinä ja katseli hetkisen Arvidiin, ja kun hän näki
+hänen tarkoittavan totta, heräsi hänessä ihailun ja kunnioituksen
+sekainen tunne tuota miestä kohtaan, joka oli niin suuri lapsi, mutta
+niin suora ja rehellinen. Hän, joka tarkoin tiesi ja tunsi kaikki oman
+luonteensa huonot puolet, hän halusi kiintyä tuollaiseen mieheen, jossa
+oli niin paljon henkistä kauneutta, vaikkakin ulkokuori oli monessa
+suhteessa naurettava.
+
+-- Sano nyt, paljonko se on? Niitä oli yhteensä seitsemän miestä.
+
+-- Maksakaa mitä maksatte, sanoi haavuri.
+
+-- Tuossa on, sanoi Arvid ja kaivoi taskustaan esiin kourallisen
+rahoja. Riittääkö?
+
+-- Riittää. Minä pidän näitä pestirahoina ja nyt minä tulen teidän
+palvelukseenne.
+
+Arvid töllisteli häneen.
+
+-- Mitä minä sinulla teen?
+
+-- Kyllä teillä aina työtä riittää tällaiselle kuin minä olen. Kun
+tappelette, niin onhan hyvä, että joku haavanne sitoo. Jos tapatte,
+niin minä hautaan kuolleet, jotta he kristillisesti pääsevät pois
+maailmasta eivätkä joudu helvetin kiukaalle istua kököttämään. Jos
+olette rakkauden kiipelissä, joka tuollaiselle komealle miehelle
+varmasti usein sattuu, niin onhan teillä kirjuri kirjeitä kyhäämässä.
+Ja minä lupaan, että sellaista tyttöä ei ole vielä tähän maailmaan
+tullut, jonka sydän ei heittäisi pari kierrosta ympäri, kun lukee,
+kuinka minä rakkaudesta ja sen suloisesta nipristyksestä kirjoitan. Ja
+kun minä olen konterfeijari, niin minä maalaan teidän ja koko sukunne
+kuvat.
+
+-- Ei minun sukulaisistani ole ketään elossa.
+
+-- Ei se tee mitään, kyllä minä maalaan kaikki kuolleetkin, saman
+näköisiä ne lienevät olleet kuin te. Ja jos teillä on talo ja karjaa,
+niin minä puoskaroin eläimet ja hoidan raha-asiat.
+
+-- En minä raha-asioitani sinulle saata uskoa.
+
+-- En minä teiltä varasta, onhan minulla sentään jonkinmoinen järjestys
+siinäkin, mutta kyllä toisilta teille. Minä takaan, että jos teillä on
+riitaisuuksia jonkun kanssa, niin kyllä minä ne voittoon vien. Minä
+osaan järjen niin päin kääntää, että se aina on minun puolellani. Minä
+olenkin järjen kanssa tehnyt sellaisen välikirjan, että se aina pitää
+minun puoliani.
+
+-- Elä suotta tuppaudu minun palvelukseeni. En minä sinua ota!
+
+Kaikki iloisuus katosi äkkiä haavurin kasvoilta. Hän puhui hiljaa ja
+kuten rukoillen:
+
+-- Minä en pyydä mitään palkkaa, en kerrassaan mitään.
+
+-- Ei se ole sen vuoksi. Kyllä minulla on varaa maksaa. Minulla on
+suuri talo Sysmässä, Rapala. Onhan se nyt minun, kun isäni on kuollut,
+ja minä olenkin juuri menossa ottamaan sitä haltuuni...
+
+-- Ettekö siellä tarvitse renkiä?
+
+-- Kyllä minulla niitä on niin paljon kuin tarvitsen.
+
+-- Mutta miksi ette ota minua palvelukseenne?
+
+-- Ei minulla ole syytä ottaa tai olla ottamatta, mutta minä en nyt ota.
+
+Haavuri naurahti.
+
+-- No, sitten minä tulen ilman mitään muuta! Arvid katsoi häneen
+pitkään ja alkoi sitten nauraa.
+
+-- Jos sinulla on sellainen halu tulla minun palvelukseeni, niin tule
+sitten, mutta saatkin olla valmistunut siihen, että selkääsi saat
+jokaisesta koiruudestasi.
+
+-- No, se on tiettyä. Kyllä minä herrojen kujeet tunnen. Herra tekee
+sen, minkä oikeaksi näkee, olkoon se sitten mitä tahansa.
+
+Yhdessä he palasivat saksalaisten kauppiaiden tupaan. Sinne tultuaan
+sanoi Arvid:
+
+-- Kun minä olen saanut aikaan kaikenlaista pientä vahinkoa teille,
+niin tahdon tarjota parasta mitä talossa on saatavana.
+
+-- Ei, ei, sanoi siihen haavuri. Minähän tässä olen niinkuin koko
+kaupan alku ja perus. Ja kun minä olen tässä hommassa saanut hiukan
+ansioita, niin tarjoan minä puolestani sen verran kuin rahoja riittää.
+
+Ja hän heitti pöydälle ne rahat, jotka Arvid oli hänelle maksanut
+haavojen sitomisesta.
+
+-- Tässä olisi ensi aluksi!
+
+Pöytään tuotiin juomaa, jonka haavuri maksoi. Kauan hän jaksoikin
+suorittaa juomista. Se johtui siitä, että hän oli kauppiaita sitoessaan
+siepannut niiden taskuista kukkaroita. Kyllähän kauppiaat sen
+huomasivat, mutta kun rahat kuitenkin tulivat yhteiseksi hyväksi, eivät
+he nostaneet siitä sen suurempaa hälinää.
+
+
+
+
+II
+
+
+Eihän ihminen koskaan ole mitään tehnyt niin suurella hartaudella kuin
+ryyppäämistä. Ei hän mihinkään toimeen sellaisella innolla käsiksi käy
+kuin juuri siihen.
+
+Ankara oli se juominki, joka nyt alkoi saksalaisten kauppiaitten
+majatalossa. Paljon kestivät kauppiaat, mutta nyt he olivat herransa
+siinä suhteessa löytäneet. Kauppiaitten ruumiit olivat paljon
+kadottaneet ryyppykestävyydestään sen johdosta, että verta oli
+vuotanut. Arvid sitävastoin oli janoinen kovan työn päätettyään.
+
+-- On se sentään siunattu asia, sanoi Arvid, että humalaa ja
+päänkivistystä ei ole luotu yhtaikaa, muuten mitä iloa meillä olisikaan
+kaikesta siitä märästä hyvyydestä, joka nytkin edessämme virtaa ja
+maljat täyttää.
+
+-- Minä olen kuullut, miten sekin asia alkunsa sai, selitti eräs
+lihava kauppias, jota toiset sanoivat "Paksuksi Henrikiksi". Se kuului
+tapahtuneen siihen aikaan, kun maailmassa oli vielä paljon enemmän
+jumalia, kuin mitä nykyään on, jolloin papit ovat sellaista pahaa
+menoa pitäneet niiden hävittämiseksi. Silloin oli sellainen paksu ja
+möhömahainen jumala, joka ei muuta tehnytkään kuin joi. Kerran hän
+matkoillaan sattui tulemaan siihen pajaan, missä itse paholainen,
+se vanha vaari, takoi niitä piinavehkeitä, joilla hänen tapansa on
+ihmisiä kiduttaa. Tämä iloinen jumala oli janoissaan, koska oli kuuma
+päivä, ja hän poikkesi pajaan katsomaan, olisiko siellä mitään suuhun
+pantavaa märkää. Vanhalla vaarilla oli alasimen vieressä sellainen
+pieni pullo, jossa sanottiin olleen sitä oikeata elämän vettä. Kun
+vanha vaari kääntyi ahjoon päin, niin iloinen jumala kappasi pullon
+ja otti siitä oikein miehen siemauksen. Ja kylläpä siitä elämää tuli
+hänen vereensä. Hän tuli vielä entistäkin iloisemmaksi, hyppi ja tanssi
+pajan permannolla, sieppasi sen vanhan vaarinkin samaan loikkimiseen.
+Vanha vaari huusi hädissään, ja kun ei lopulta muu auttanut, niin
+heitti hän vasaroillaan toista päähän. Mutta nämä vasarat olivatkin
+sellaisia, että ne itsestänsä takoivat. Ja niin ne nyt alkoivat pitää
+iloisen jumalan pääkopassa tavatonta jyskettä. Siitä se kolotus tuli,
+ja vieläkin, kun vain ihminen on elämän vettä liiaksi suuhunsa ottanut,
+alkaa sellainen kamala jomotus ja vasaroiden pauke pään sisässä.
+
+-- Koska te olette noin viisas, sanoi Arvid, niin sanokaahan, miksi
+oikeastaan juoma, joka kuitenkin alaspäin kurkusta valuu, sitten
+kuitenkin päähän kohoo? Ja minkätähden tupakka, joka poltettaessa
+ylöspäin nousee kauniina, sinisenä sauhuna, sitten lopulta pahasti
+mahan pohjia myllertää?
+
+Paksu Henrikki nauroi ja vastasi:
+
+-- Viini on alkujaan pensaasta ja siksi se pyrkii ylöspäin, josta se on
+tullutkin. Tupakka on kasvanut maassa, jossa se vanhan vaarin syljestä
+on kasvanut, ja siksi se pyrkii alaspäin. Ja silloin tietysti sinne,
+minne kaikki muukin menee, mikä maasta ihmiseen tulee.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Yhä pitemmälle jatkuivat juomingit, ja jo alkoi hämärä hiipiä
+kartanolle ja kurkistella ikkunasta sisään huoneeseen. Miehet istuivat
+ja juttelivat sodasta, josta Arvid juuri oli palannut. Pian jäivät
+syrjään valtiolliset asiat, ja miehet keskustelivat hevosista, sillä
+olihan Arvid ratsumies, ja kun pari saksalaista kauppiasta oli myynyt
+hevosia armeijalle, niin he olivat päässeet keskusteluun kiinni, jossa
+tunsivat olevansa kotonaan.
+
+Ei mihinkään eläimeen mies ole niin kiintynyt kuin hevoseen, monasti
+ei omaan vaimoonsakaan siten. Jokaisella oli kerrottavana aivan
+merkillisiä asioita sen ja sen oriin tai tamman ihmeellisestä
+viisaudesta ja kauneudesta, silmien kirkkaudesta, nopeasta juoksusta ja
+aivan liikuttavasta uskollisuudesta. Koska kullakin oli ollut hevosia,
+jotka heille olivat olleet erikoisen rakkaita, muistelivat he haikein
+mielin niiden kuolemaa ja kunnioittivat niitä juomalla sarkan pohjaan
+niiden muistoksi. Eikä kuninkaankaan maljaa sellaisella hartaudella
+juotu kuin näiden kuolleitten tammojen, ja seisaallaan kukin tyhjensi
+maljan viimeiseen pisaraan asti.
+
+Mutta tulipa sotatarinoittenkin vuoro vihdoin.
+
+Muuan kauppias sattui kysymään, miksi Arvidilla, joka oli nuori mies,
+oli niin harva hammasrivi. Kun Arvid nimittäin nauroi, niin näkyi, että
+hänen etuhampaitaan oli kokonaista kolme poissa.
+
+-- Perhanan saksalaiset, ne katoliset koirat, ne ovat minulta pois
+poimineet, sanoi Arvid. Leipzigin taistelussa, kun minä taas muiden
+suomalaisten kanssa olin heitä kurittamassa ja puolestani näytin
+heille oikeita sysmäläisiä lyöntejä, niin eikös joku laskenut kuulaa
+suoraan suuhuni. Kun minä huusin hyökätessäni eteenpäin, niin luuli
+kai tuo ampuja, että se oli jokin kuulanreikä. Sellaisia hampaita
+meillä Sysmässä lasten suuhun pannaan, että ne jotain kestävätkin. Kun
+kuula tulla viuhkasi minun suuni etuvarustusta vastaan, niin antoihan
+tuo hiukan myöten, ja kolme hammasta heltisi suustani, mutta siihen
+sen kuulankin voima oli loppunut. Minä sylkäisin kuulan ja kaksi
+hammasta pois tantereelle, ja kylläpä sinä päivänä saivat saksalaiset
+tuta, miltä tuntuu, kun sysmäläinen suuttuu. Sillä täytyihän siinä jo
+suuttuakin, kun ajavat sellaista roskaa toisen suuhun.
+
+-- Te sanoitte, että syljitte pois kaksi hammasta, sanoi Paksu
+Henrikki. Minne se kolmas sitten on joutunut, sillä kolmehan hammasta
+on teidän suustanne kadonnut?
+
+-- Kyllä se kolmas vieläkin on minun suussani, vaikka se onkin väärässä
+paikassa, sanoi Arvid. Se ei tahtonut luopua herrastaan, vaan asettui
+toiseen kohtaan puoltaan pitämään. Täällä se kitalaessa vihaisena
+törröttää. Katsokaahan!
+
+Ja Arvid avasi suunsa selkoselälleen, ja jokainen vuorostaan kurkisti
+suuhun, ihmetteli ja kummasteli.
+
+Kun kukin tämän ihmeen oli nähnyt, niin sitten taas kallistettiin
+maljaa tämän hampaan kunniaksi.
+
+Mutta silloin olivatkin jo miesten voimat loppuneet. Toinen kauppias
+toisensa jälkeen tunsi itsensä uupuneeksi ja etsi itselleen
+lepopaikkaa. Sitä ennen he kuitenkin syleilivät toinen toisiaan ja
+Arvidia ja vannoivat hänelle ikuista ystävyyttä, vakuuttivat suurta ja
+horjumatonta kunnioitustaan. Ja tyytyväisyys ja ilo oli suuri siitä,
+että he olivat tavanneet toisensa ja että he olivat voineet näin
+hyvässä sovussa lopettaa päivän, joka oli alkanut verisellä tappelulla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Arvid ja haavuri olivat enää vain kahden jälellä tuvassa.
+
+Kun he olivat pitkän aikaa olleet vaiti, niin Arvid sanoi:
+
+-- Tule sinä iloinen ihminen istumaan tänne minun viereeni, sillä minä
+alan kallistua murheeseen päin.
+
+-- Mistä sekin nyt niin äkkiä on nakkautunut?
+
+-- Oletko sinä koskaan ollut naimisissa?
+
+-- En ole ollut.
+
+-- Sitten sinä et tiedäkään mitään murheesta. Minä olen jo kauan aikaa
+ollut, jo siitä asti, kun en vielä tietänyt, mitä naiminen onkaan.
+
+-- Kenen kanssa?
+
+-- Vaimoni kanssa.
+
+-- Sen minä uskon.
+
+-- Mutta luuletko, että se on ollut hauskaa. Kaukana siitä.
+
+-- Joko te kauankin olette ollut naimisissa?
+
+-- Siitä asti kuin olin neljäntoista vuotias.
+
+-- Kylläpä te olette pitänyt sitten kiirettä.
+
+-- Ei minulla itselläni ollut mitään kiirettä, mutta muilla oli.
+Katsohan, minulla oli isä ja hänellä oli hyvä ystävä, jolla oli tytär.
+Nyt päättivät ukot, että he naittavat lapset, jotta ystävyys säilyy.
+Kun minä muistin, että käskyssäkin sanotaan: sinun tulee totella isääsi
+ja äitiäsi, niin...
+
+-- Siinä puhutaan vain kunnioittamisesta eikä mitään tottelemisesta.
+
+-- Ja kun isäni antoi minulle selkään niin, että ruumiini oli sinisenä
+ja punaisena, kun ensin uskalsin sanoa, että minä en mene naimisiin,
+ja kun minulle sitten isäni antoi lahjaksi talon paraan tamman, niin
+suostuinhan minä lopulta. Olkkalassa, Vihdissä, vietettiin häät
+morsiameni isän Henrik Laurinpoika Ekestubben tilalla. Morsiameni oli
+tuossa kymmenen vuoden korvissa. Kun vihkiminen oli toimitettu ja me
+olimme suudelleet, joka toimitus kävi minun puoleltani hiukan hullusti,
+siten nimittäin, että suutelinkin nenän pieleen, niin menimme pihalle
+leikkimään, piilosille. Sillä aikaa meidän isämme joivat itsensä
+paljaasta ilosta aivan sikahumalaan.
+
+-- Ja kun häät olivat loppuneet, niin miten sitten kävi?
+
+-- Mitenkäs muuten kuin että minä menin isäni kanssa Sysmään ja
+morsiameni jäi Vihtiin. Kerran viikossa sain sitten isäni sanelun
+mukaan kirjoittaa vaimolleni kirjeen. Minä koetin karata, mutta tukasta
+minut isäni laahasi pöydän ääreen. Siinä minä sitten opin kauniisti
+kirjoittamaan. Kun appeni läksi sotaan, otti hän mukaansa minut, joka
+olin roteva poika ja ikääni verraten hyvin kookas. Siellä minä sitten
+sain olla rykmentin kirjurina ja tavantakaa myöskin tappelemassa.
+Ja kunnostinhan minä siinä itseäni, varsinkin sitten kun pääsin
+ratsuväkeen. Kun minulle myöhemmin tapahtui tuo hammasten suusta
+katoaminen, kun Lützenin luona sain kuulan suustani sisään, joka tuli
+niskasta ulos...
+
+-- Nyt valehtelette.
+
+-- Niin totta kuin elän, se on niinkuin sanon. Kun kuningas kaatui ja
+me vimmoissamme menimme pelastamaan hänen ruumistaan, niin minä sain
+kuulan suuhuni. Kun ei hampaita ollut enää tiellä, niin se meni suoraan
+eteenpäin ja tuli niskasta ulos.
+
+-- Ja te kuolitte.
+
+-- Minäkö kuolin? Mistä sinä sellaista olet kuullut? Se ei ole
+ollenkaan totta. En minä kuollut. Kuula tuli niskasta ulos. Silloin
+minua kunnioitettiin, ja Horn antoi minulle nimen, joka minulla nyt on,
+nimittäin Tandefelt. Minulle luvattiin aateliskirjakin. Ja kohta minä
+sen, kuulemma, saan. Kun niitä aatelisia on viime aikana tehty niin
+paljon, niin eivät ole joutuneet vielä T:hen asti, koska se on niitä
+viimeisiä kirjaimia.
+
+-- Niin, mutta mitä tällä kaikella on teidän avioliitto-onnettomuutenne
+kanssa tekemistä?
+
+-- Katsohan, minä olen ollut koko ajan ulkomailla, ja siellä ihminen
+unohtaa yhtä ja toista.
+
+-- Kas kun ette suomenkieltä unohtanut.
+
+-- Mahdotontahan se olisi ollut, kun meitä suomalaisia oli niin paljon,
+ja me aina olimme yhdessä. Eikä minua ylhäisten ruotsalaisten herrojen
+seuraan päästetty. Minä en osaa ruotsin- ja saksankielestä muuta kuin
+kiroilut ja ne sanat, joilla tyttöjä houkutellaan. Mutta palatkaamme
+vaimooni. Enhän minä ole häntä nähnytkään häitteni jälkeen. Minä
+melkein unohdin siellä Saksassa, että minulla on vaimokin.
+
+-- Niin, niin, ihminen unohtaa niin mielellään ikävät asiat.
+
+-- Se oli oikea sana.
+
+-- Ja nyt te aiotte tuon vaimonne ottaa kotiin ja alkaa aviollista
+elämää.
+
+-- Sen minä tekisin, ellei siinä olisi esteitä.
+
+-- Eikö hän enää huolikaan teistä?
+
+-- Kai hän huolisi, mutta minä en huoli. Ennenkuin menin Tukholmaan,
+olin täällä viikon päivät ja silloin se onnettomuus minut ehätti.
+
+-- Te näitte toisen naisen?
+
+-- Mistä ihmeestä ja kummasta sinä sen tiedät?
+
+-- Arvaahan sen vähemmälläkin.
+
+-- Katsohan, minä näin täällä naisen, joka oli sellainen, että minun
+vereni aivan soilahtivat, kun hänet näin. Minä päätin, että tuon naisen
+minä otan omakseni vaikkapa läpi seinän.
+
+-- Ja te sanoitte sen hänelle?
+
+-- Enhän minä osannut sitä sanoa, ennenkuin olin toisesta päässyt. Minä
+kirjoitin vaimolleni, että minulla oli toinen mielessäni, että minä en
+sille mitään mahtanut, että ihminen pitää toisesta eikä toisesta. Ja
+kun minä hänen kanssaan olin niinkuin naimisissa, niin tahdoin saada
+hänestä ensin eron.
+
+-- Ja mitä hän vastasi?
+
+-- Mitä hän siihen olisi vastannut muuta kuin sanoi, että saan eron.
+Kun isäni on kuollut ja hänen isänsä on ulkomailla, niin saatiinhan
+sitten tämä juttu selville. Tämä kaikki tapahtui ennenkuin menin
+Tukholmaan. Nyt olen sieltä palannut ja odotan, että näkisin tuon
+toisen naisen ja saisin hänelle sanoa, mitkä tuumat minulla on.
+
+-- Te ette ole häntä siis vielä nähnyt?
+
+-- En ole. Enhän minä muuten tässä olisikaan kuin kukko aidan seipäällä
+kanattoman talon pihalla.
+
+-- Ettekö mene hänen luokseen?
+
+-- Menisin kyllä, jos tietäisin edes kuka hän on.
+
+-- Ettekö sitäkään vielä tiedä?
+
+-- Ei tullut silloin otetuksi siitä selkoa, mutta nyt minä olen
+päättänyt panna kaikki voimani liikkeelle, jotta hänet kohtaan, ja
+silloin kysyn, kuka hän on ja tekeekö hänen mielensä tulla Rapalaan.
+
+-- Ja jollei hän suostu?
+
+-- Elä puhu sellaisia järjettömyyksiä. Totta kai hän suostuu, kun
+toinen oikein koko voimallaan kosii. Kun sinä nyt olet tullut minun
+palvelukseeni, niin saat sinä kulkea kaupungilla ja vahdata, kunnes
+hänet näät.
+
+-- Sen teen, jos ensin sanotte, millainen hän on.
+
+-- Sen minä sanon pian. Kyllä sinä hänet tunnet. Hän on kaunein nainen
+koko maailmassa.
+
+-- Eikö teillä ole muuta tunnusmerkkiä hänestä?
+
+-- Totta kai se jo riittää!
+
+-- Niin te luulette, mutta me ihmiset olemme sellaisia, että mikä
+toisesta on kaunis, onkin toisesta oikea pelätys.
+
+-- Oho sentään! Ei se miesten maku naisiin ole niin perin erilainen.
+Kuulehan nyt, kun minä selitän. Hänellä on kaksi silmää, ja kaunista
+silmää onkin. Sitten on hänellä pieni suu, tuollainen, joka on hiukan
+raollaan, mutta taas toisinaan kiinni. Hänen tukkansa on vaalea ja
+korvien kohdalla kipristynyt kuin sian saparo. Minä en osaa muulla
+tavoin niitä kiekuroita selittää. Mutta kyllä sinä ne heti huomaat, kun
+näet. Sitten on hänen vartalonsa notkea kuin paju, ja kun hän kävelee,
+niin nousee hänen jalkansa kuin olisi siinä siivet alla. Jollet sinä
+tästä selityksestä tunne häntä heti, kun hän tiellesi osuu, niin olet
+sinä niin jumalattoman typerä, ettei toista maailmassa.
+
+-- Niinkö arvelette?
+
+-- Minä tuntisin sellaisen tytön heti näin selvästä selityksestä.
+
+-- Vai niin te luulette? Kyllä minäkin kai sitten.
+
+-- Sinä lupaat siis koettaa parastasi?
+
+-- Sen teen. Minä lupaan heti tuntea hänet, kun te hänet minulle
+näytätte.
+
+-- Elä siinä venkaile. Tämä on minulle pyhä asia.
+
+Arvid nousi ja käveli kiihottuneena pitkin huonetta. Lopulta hän
+seisahtui haavurin eteen ja sanoi:
+
+-- Kuulehan sinä... Niin, mikä sinun nimesi onkaan?
+
+-- Kustaaksihan minua haukutaan. Muuta nimeä ei minulla ole.
+
+-- Mutta isäsi nimi?
+
+-- Ei minulla ole isää laisinkaan. Minä olen omin voimin tullut
+maailmaan.
+
+-- Kuule siis, Kustaa, omin voimin maailmaan tullut mies! Minä annan
+sinulle torpan ja teen sen vapaaksi kaikista päivätöistä talooni, jos
+minulle hankit tuon naisen.
+
+-- No, sitten kannattaa yrittää. Ja kun minä tuon eteenne jokaisen
+tytön, jolla on tuollaiset teidän selittämät kiharat korvilla, niin
+eiköhän siihen laumaan lopulta hänkin eksy.
+
+
+
+
+III
+
+
+Arvid seisoskeli majatalon porttipielessä ja tupakoi. Hän veti sauhuja
+pienestä piippunysästä ja syljeskeli toisinaan. Hän ei ajatellut yhtään
+mitään, sillä se toimitus oli hänelle liian raskasta ja vaivalloista.
+Hän antoi vain ajan mennä.
+
+-- Onko ihminen mikään hyttynen, jotta hänen päänsä tarvitsisi
+yhtäpäätä hyristä, sanoi hän. Täytyy sitä saada päätäänkin lepuuttaa.
+
+Tämän suloisuuden keskeytti katua pitkin ratsastava nainen. Kun Arvid
+hänet näki, putosi ensiksi piippu hänen hampaistaan, ja suu jäi auki.
+Hän katseli silmät pystyssä lähenevää naista. Jo oli nainenkin hänet
+nähnyt, ja pienestä punasta, joka valahti hänen poskilleen, saattoi
+päättää, että tämä kohtaaminen ei ollut hänelle aivan vastenmielinen.
+
+Hän ajoi yhä lähemmäksi ja ajoi jo ohitsekin. Silloin vasta alkoi
+ajatus kiertää Arvidin päässä. Ja kun se kerran oli alkuun päässyt,
+niin silloin se mennä rynnistikin oikein hurjaa vauhtia.
+
+-- Sehän on se minun tyttöni, niin totta kuin minä tässä paikassa
+seison ja töllistelen! huudahti hän ja päästi saksaksi useita
+vahvistussanoja suustaan.
+
+Sitten hän alkoi juosta neidon luo. Hän harppasi rinnalle ja nosti
+lakkiaan niin kauniisti kuin siinä kiireessä osasi.
+
+-- Ei mennä nyt sellaista himphamppua eteenpäin, sanoi hän. Minulla
+olisi neidille puhuttavaa.
+
+-- Minulleko? kysyi ratsastava neito.
+
+Arvid joutui hämilleen tästä yhdestä sanasta, sillä hän kuuli nyt ensi
+kertaa neidon äänen.
+
+-- Mitä asiaa teillä on minulle? Enhän minä tunnekaan teitä!
+
+-- Ei se mitään tee, kyllä minä teidät tunnen. Ja hyvin tunnenkin,
+koska olen täällä jo virunut pitkät ajat teitä odotellen, sanoi Arvid.
+
+-- Ja mikä tuo asia on, josta tahdotte minulle puhua?
+
+-- Eikös mentäisi ensin jonnekin paikkaan istumaan. Minä en koskaan
+osaa puhua seisaallani, minä en osaa muuta kuin lyödä.
+
+-- Minne istumaan?
+
+-- Jonnekin pensaan taakse, niinkuin on tapana.
+
+-- Ei minulla ole mitään pensaskauppaa pidettävänä teidän kanssanne,
+sanoi neito suuttuneena ja yllytti hevostaan juoksuun.
+
+-- Ei suututa, ei suututa! sanoi Arvid ja sieppasi hevosen suitsista
+kiinni. Jollei sinne mennä, niin koetan sitten tässä ajaa asiani.
+
+-- Minulla ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne, te hävytön mies!
+
+-- Mutta minulla on, ja paljon onkin, niin että ei tässä muut auta kuin
+suorat ja selvät puheet.
+
+Samassa läjähytti tyttö piiskalla Arvidia keskelle naamaa. Tämä
+hölmistyi niin, että päästi suitset käsistään, ja tyttö läksi ajamaan
+pakoon.
+
+Mutta pian oli Arvid toipunut hämmästyksestään ja karkasi jälestä.
+Siinä sitä mentiin niin, että tomu pöllysi. Kadulla oli paljon väkeä,
+ja se esti tyttöä kyllin nopeasti pääsemästä pakoon, jotavastoin Arvid
+kaasi kaiken, mikä tuli hänen tielleen. Hän ei välittänyt takanaan
+kuuluvista kiroiluista ja haukkumisista, hän juoksi vain. Pari poikasta
+hän otti mennessään niskasta kiinni ja heitti syrjään. Muuan lihava
+akka sai pyöriskellä pitkin katua, erään kuorman yli hyppäsi Arvid.
+Lopulta hän aivan hengästyneenä saapui neidon luo ja tarttui hänen
+satulaansa sanoen:
+
+-- Vai sillä tavoin sinä miehiä kohtelet! Varo, etten ota sinua
+polvieni väliin ja näytä hiukan samoja konsteja kuin äitisi on sinulle
+tehnyt. Vai sillä tavoin, vai sillä tavoin!
+
+-- Mitä te, hirveä ihminen, minusta tahdotte? huusi neito.
+
+-- Mitäkö minä sinusta tahdon? Minä tahdon sinua kosia! Elä katso
+noin kummissasi minuun! On sitä ennenkin maailmassa kosittu. Ei tämä
+suinkaan ensi kertaa ole.
+
+-- Mutta ei tällä tapaa!
+
+-- Samahan se on, millä tapaa se tapahtuu. Pääasia on, että minä tahdon
+sinut vaimokseni.
+
+-- Minä en huoli tuollaisesta ihmisestä!
+
+-- Miksi et huoli, jos saa luvan kysyä?
+
+-- Minä en ole velvollinen tekemään mitään tiliä teille omista
+asioistani.
+
+-- Ei se ole sinun oma asiasi, koska minä sinua vaimokseni pyydän.
+Minunhan asiani se on!
+
+-- Minä olen jo toisen miehen vaimo.
+
+-- Ei se mitään tee. Olen minäkin toisen vaimon mies, mutta minä annan
+hänelle apskeetin ja otan sinut.
+
+-- Minä en ota sittenkään. En minä ole mikään lehmä, josta tehdään
+kauppaa keskellä katua.
+
+-- Oma syysi! Enkö minä pyytänyt sinua tulemaan kanssani jonnekin
+piiloon?
+
+-- Minä en teitä tunne, eikä minulla ole mitään teidän kanssanne
+tekemistä.
+
+-- Elä jankuta siinä, vaan vastaa suoraan, otatko minut vai et?
+
+-- En ota! Kuuletteko, en ota!
+
+-- Kyllä minä kuulen, mutta ei se silti vielä ole selvää. Monasti
+nainen sanoo "en ota" ja ottaa kuitenkin.
+
+-- Mutta minä en ota! Johan minä sanoin, että minä olen toisen oma.
+
+-- Eikö sitä asiaa voisi muuttaa?
+
+-- Vaikka voisikin, niin minä kai päätän, kenet minä otan.
+
+-- Kuule, tyttö, elä siinä leikittele. Tässä on aivan täysi tosi minun
+puolellani.
+
+Samassa neito löi hevostaan piiskalla. Hevonen läksi täyttä, karkua
+juoksemaan. Nyt huomasi Arvid, että tuo nainen pääsi hänen käsistään
+pakoon. Hän päästi oikein jyrisevän kirouksen suustaan, hyppäsi
+tasakäpälää paikallaan kiukuissaan ja huusi:
+
+-- Kyllä minä sinut vielä kiinni otan!
+
+Samassa tuli katua pitkin ratsumies, joka silmät pystyssä katseli
+kadulla hyppelevää miestä. Kun Arvid näki ratsastajan, hyökkäsi hän
+sanaakaan sanomatta tämän kimppuun, kiskaisi hänet satulasta pois,
+hyppäsi itse sijaan ja läksi tyttöä takaa-ajamaan. Hevonen juoksi kuin
+olisi vatsan alus ollut täynnä jalkoja, ja Arvid sitä yhä kannusti. Hän
+ajoi vinhaa vauhtia, kiiti tytön ohitse, käänsi äkkiä hevosen hänen
+edessään ja sanoi:
+
+-- Nyt sitä on minullakin hevonen ja nyt puhutaan asiat selviksi.
+
+-- Herranen aika, joko se taas on tuossa! oli ainoa mitä nuori nainen
+osasi sanoa.
+
+Arvid käänsi hevosensa neidon hevosen rinnalle ja sanoi:
+
+-- Minä en niin vähällä hellitä. Kuinka sen asian laita oikeastaan on?
+
+Tyttö oli vaiti.
+
+-- Minä kysyisin kerran vielä. Ehkä et ensi kerralla sitä niin
+ymmärtänyt, koska olet nuori ja tällaiseen tottumaton.
+
+Tyttö ei vieläkään hiiskunut sanaakaan.
+
+-- Voisit sinä nyt edes vastata minulle. Mies minäkin olen ja kelpaan
+kosijaksi milloin tahansa.
+
+Tyttö oli päättänyt olla sanaakaan vastaamatta, pitäen sitä keinoa
+viisaimpana tuon villityn miehen suhteen.
+
+-- Minä olen sinua jo kauan katsellut, kai sinä sen olet huomannut.
+Noin kuukauden päivät sitten minä olin täällä. Minä en silloin puhunut
+vielä mitään, sillä olin silloin toisen kanssa tavallaan naimisissa,
+en oikein sillä tavalla kuin mitä naiminen edellyttää, mutta kumminkin
+olin kiinni jalkapuussa. Nyt minä olen vapaa, sillä minä olen nyt
+saanut vaimoltani sellaiset paperit, että ero meistä tulee ja ihan
+kohta paikalla.
+
+Tyttö oli vaiti, mutta hän katsoi uteliaana vieressään ratsastavaan
+mieheen.
+
+Arvid alkoi kadottaa jo rohkeutensa, kun tyttö oli yhä vaiti. Hänen
+äänensä kävi sävyisämmäksi ja hiljaisemmaksi.
+
+-- Sinä et saa suuttua, kun minä olen tällainen. Mutta eihän minulla
+ollut muuta keinoa. Ei sitä joudu ajattelemaan, millä tavoin kosii, kun
+kosia mieli tekee. Mieshän se pääasia on kosimisessakin, eivätkä sanat.
+Vai mitä?
+
+Tyttö ei vastannut. Silloin katsoi Arvid veitikkamaisesti häneen ja
+sanoi kutkuttaen häntä sormellaan:
+
+-- Elähän tuossa viitsi enää murjottaa, vaan sano minulle, huolitko
+minusta vai et.
+
+Neito vetäytyi Arvidin koskettaessa niin kauaksi hänestä kuin suinkin
+voi.
+
+-- Kyllä te olette kummallista väkeä yhtäkaikki, te naiset, sanoi
+Arvid. Mistä toinen pitää, siitä toinen suuttuu. Elähän nyt huoli niin
+pienestä asiasta nenääsi nyrpistää. Enhän minä kajoo, kun et sitä
+tahdo. Elä nyt enää huoli olla kiukuissasi, vaan puhu ja sano, mikä on
+mielipiteesi.
+
+-- Kuinka minä voin puhella ventovieraitten herrojen kanssa, sanoi
+tyttö.
+
+-- Ventovieraitten? Kuinka sinä sillä tavoin voit sanoa? Olethan sinä
+jo monta kertaa ennen minut nähnyt.
+
+-- Mutta eihän teillä ole päällänne mitään kylttiä.
+
+-- Sinä olet aivan oikeassa. Sinä tarkoitat, että sinä et tiedä minun
+nimeäni. Minä olen Arvid Henrikinpoika ja kuninkaalta olen saanut
+liikanimekseni Tandefelt, kun minulta sodassa ammuttiin kolme hammasta
+suusta pois. Minä olen Sysmästä kotoisin, ja siellä on minulla suuri
+talo. Ja minun isäni oli tuomari...
+
+Tyttö oli jo alkanut katsella mielihyvillään reipasta, vaikkakin
+hiukan omituista kosijaansa, mutta kun hän kuuli hänen nimensä, hänen
+kasvoilleen tuli sellainen ilme, että niinkin tyhmä mies kuin Arvid
+käsitti sen kiukuksi.
+
+Arvid aikoi juuri jatkaa puhettaan, kun hän kääntyi, kuullessaan
+hirveätä mellakkaa ja huutoa takanaan. Siellä tuli suuri joukko
+ratsain. Koko parvi tuli hänen luokseen ja salaman nopeudella ympäröi
+hänet, ja ennenkuin Arvid ennätti oikein tointuakaan hämmästyksestään,
+oli hän jo vedetty hevosen selästä maahan.
+
+Tuntiessaan maan allaan hän kuitenkin heti taas oli tolkussaan ja huusi:
+
+-- Mitä perhanan leikkiä tämä on, kun ei anneta ihmisen edes rauhassa
+kosiakaan!
+
+-- Sinä hevosvaras! huusi eräs mies, jonka Arvid tunsi äsken hevosen
+selästä vetämäkseen mieheksi.
+
+-- Elä leksota leukojasi turhanpäiten! karjaisi Arvid. En minä mikään
+varas ole! Tuossa on hevosesi ja yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin!
+
+-- Kuinka sinä villitty ihminen rupeat omin lupisi ottamaan toisen
+hevosia! jatkoi mies.
+
+-- Etkö sinä tiedä, että sota sallii kaiken sellaisen.
+
+-- Mikä sota nyt on?
+
+-- Jollei kosiminen ole sotaa, niin sitten minä en ymmärrä yhtään
+mitään. Ainakin se minulle on ollut koko ajan tänään sellaista menoa,
+että en ole mokomaa taistelussakaan kokenut. Vai mitä sinä sanot?
+
+Tämän lausui Arvid neidolle, jota hän oli kosinut. Mutta etsi hän
+mistä tahansa, niin oli neito kadonnut. Silloin Arvidin viha purkautui
+kipinöitsevänä kiukkuna esiin, ja hän huusi:
+
+-- Minä tapan teistä joka ainoan! Nyt on minun tyttöni kadonnut, ja
+herra yksin tietää, minne hän on mennyt. Ja tiedättekö te, pässinpäät,
+mitä te olette saaneet aikaan? Minun kosimiseni te olette keskeyttäneet
+ja elämäni murskaksi lyöneet. Mutta nyt minä teille näytän, miten
+ihminen on kokoonpantu, ellette ennen ole sitä tienneet. Onko ennen
+kuultu mokomaa, että toiset tulevat ja ilkeydessään lopettavat nuoren
+miehen viattoman kuherruksen. Mutta jos minä äsken visersin kuin
+lintunen, niin nyt on tullut toinen ääni kelloon, ja nyt saatte nähdä,
+kenen kanssa olette olleet tekemisissä. Ja niin totta kuin taivas minua
+varjelee ja suojaa, niin minä annan palvelijalleni työtä kokonaiseksi
+viikoksi ja lyön teihin niin joka paikkaan, että olette kirjavia kuin
+se kartta, jonka alle nimiänne maistraatissa piirrätte. Te viheliäiset
+turkulaiset, te maailmanlopun sikiöt! Kuka käski, sanon minä, kuka
+käski teitä sekaantumaan minun rakkauteeni! Mies minäkin olen ja
+miehen meiningit on minullakin ja todet ovatkin, ja se, joka minua on
+häirinnyt, sitä minäkin häiritsen!
+
+Joukko singahti suureksi kehäksi hänen ympärilleen, mutta sitten alkoi
+yleinen pako. Pian oli Arvid tappelupaikalla yksinään.
+
+Kiukkuisena hän palasi majataloon ja huusi haavurin luokseen.
+
+-- Laita itsesi matkakuntoon, nyt me menemme tästä kirotusta pesästä
+pois!
+
+-- Minne?
+
+-- Sysmään! Sieltä minä olen kotoisin ja sinne minä sovinkin. Täällä
+ovat ihmiset niin merkillisiä. Enpä totisesti tiedä, miten näitä
+tämän seudun tyttöjä kosisi, ja kun sellaista pyhää toimitusta sitten
+täydessä vakavuudessa tekee, eivätkös nuo tämän kaupungin asukkaat
+tule sekoittamaan toisen totisia toimia. Pois minä menen sellaisesta
+paikasta. Pois menen enkä pistä jalkaani enää tähän kaupunkiin.
+
+Hän meni talliin hevostaan katsomaan. Kun haavuri vähän ajan kuluttua
+sinne tuli, seisoi mies kädet kiedottuina hevosen kaulaan ja itki.
+
+Hän kääntyi kuullessaan jonkun astuvan talliin. Kun hän huomasi
+haavurin, niin hän sanoi:
+
+-- Elä luule, että minä tässä lystiä pidän ja joutavia vongun. Niin
+on mieleni paha, että hengen ottaisin itseltäni, ellei se olisi synti
+ja häpeä. Se tyttö, josta minä sinulle olen kertonut, oli tässä
+kaupungissa. Ja kun minä hänet näin, niin minä menin kauniisti, kovin
+kohteliaasti, kuten nuoren miehen kainoudessa tulee, ja kosin häntä
+nuhteettomasti. Mutta juuri kun meillä oli asiat tulemaisillaan aivan
+selviksi, niin tulivat toiset kateudessaan sekoittamaan kaikki. Kyllä
+minä heille annoin minkä osasin. Mutta paraniko se siitä, tyttö oli
+kadonnut, ja nyt en tiedä, mistä häntä hakisin. Kotiini minun täytyy
+paeta, siellä maistuu surukin aivan toisenlaiselta.
+
+Haavurin sydän heltyi, kun hän näki herransa näin ylen tukalassa
+tilassa, ja hän sanoi:
+
+-- On niitä muitakin naisia; me etsimme uuden ja sillä hyvä.
+
+-- Ei nainen ole mikään hevonen, sanoi Arvid. Hevosen voi vaihtaa,
+mutta toista se on naisen kanssa, aivan toista. Yksi ja ainoa se on,
+joka istuu kiinni meidän veressämme.
+
+Arvid meni tallin ovelle ja katseli ulos pihalle, eikä haavuri
+uskaltanut hänen suruaan häiritä. Hän istui tallissa olevan sangon
+reunalle ja ajatteli, miten uskollinen tuokin hänen herransa oli.
+
+Arvid kääntyi ja sanoi:
+
+-- Minä menen hakemaan toisen vaimoihmisen.
+
+Haavuri katsoi aivan hölmönä häneen.
+
+-- Elä luule, että minä sitä muun tähden teen kuin sen vuoksi, että
+olisi aina lähelläni joku, jota saisin haukkua, sillä tästälähin ei
+ainoakaan nainen saa hyvää sanaa kuulla minun suustani, niin totta kuin
+nimeni on Arvid Henrikinpoika.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kartanon pihalla odotteli haavuri matkavalmiina herraansa. Hän oli
+hankkinut itselleen hevosen ja oli sen selkään jo sälyttänyt kaikki
+tavaransa. Kauan sai hän odottaa. Lopulta hänen herransa tuli ja
+kuljetti mukanaan tyttöä, joka ei enää ollut niitä nuorimpia, vaikka
+olikin muotonsa puolesta vielä mukiinmenevä.
+
+Nainen istui hevosen selässä kimpsuineen ja kampsuineen.
+
+-- Tässä se nainen nyt on. Korea ei se juuri ole, mutta kyllä se siihen
+kelpaa, mihin minä tahdonkin, sanoi Arvid.
+
+Kun Arvid meni talliin valjastamaan hevostaan, kysyi nainen haavurilta:
+
+-- Oletko sinä tämän herran palvelija?
+
+-- Olen.
+
+-- Tiedätkö, mitä varten hän minut on mukaansa ottanut?
+
+-- Eikö hän ole sitä sinulle sanonut?
+
+-- Ei suorastaan. Hän puhui, että hän tahtoo saada minut
+haukuttavakseen.
+
+-- Jos hän niin sanoo, niin kai hän sen tekeekin. Minun herrani tapa on
+aina pitää sanansa.
+
+-- Kai hän sillä tarkoittaa rakkautta. Miehillä on niin monta tapaa
+nimittää sitä asiaa.
+
+-- Sittenhän näkee, kun sekin hetki tulee.
+
+-- Onko sinun herrasi rikas?
+
+-- On, hyvin rikas.
+
+-- Ja komea hän on. Ja minne me oikeastaan menemme?
+
+-- Sysmään.
+
+-- Siellä eivät miehet voi olla toisenlaisia kuin muuallakaan. Jos ne
+haukkumisella alkavat, niin kyllä ne rakkaudella lopettavat. Tosin ne
+sitten taas ajoittain haukkuvat, mutta onhan se rakkaus siinä ollut
+välipalana.
+
+Arvid tuli tallista ja hyppäsi hevosen selkään.
+
+-- Kuule, nainen, mikä sinun nimesi on? kysyi hän.
+
+-- Johanna minä olen.
+
+-- Se ei sovi minulle, minä sanon sinua Hankuksi. Ja nyt sinä, käärmeen
+sikiö, saat alkaa matkasi minun kotiini, ja kun sieltä palaat, niin
+pyhimykseksi kelpaat, sillä sellainen aika sinulla nyt on edessäsi.
+
+-- Kyllä se minua rakastaa, sen huomaa kaikesta, kuiskasi Hankku
+haavurille. Noin ne miehet usein alkavat. Lopulta ne ovat haikeita kuin
+kissat keväällä. Kyllä minä miessuvun tunnen.
+
+-- Tunnet mitä tunnet, mutta tämä mies onkin sillä tavoin tehty, että
+sitä ei opi tuntemaan kukaan, vastasi haavuri.
+
+-- Oho, kyllä nainen aina miehen tulee tuntemaan.
+
+-- Sittenhän sekin nähdään.
+
+Majatalon pihalta läksi kimpsuineen ja kampsuineen kummallinen matkue.
+Edellä kulki Arvid komeana kuin ruhtinas, mutta synkkä pilvi oli hänen
+kasvoillaan. Häntä seurasi Hankku, koetellen parhaansa mukaan pysytellä
+hevosen selässä. Ja lopuksi tuli haavuri, jonka hevosen selässä eivät
+suinkaan kaikki tavarat olleet vaatetavaraa eikä ruokaa, koska hänen
+oli nähty salaa hiipivän majatalon kellariin, mistä palatessaan hänellä
+oli yhtä ja toista kätkettävänä reppuihinsa.
+
+Kaupungin koirat seurasivat heitä pitkän matkaa tullin ulkopuolelle.
+Lopulta ne pysähtyivät, haukkuivat viimeiset tervehdyksensä ja läksivät
+juoksemaan kaupunkiin päin.
+
+Mutta joukko jatkoi tyynenä matkaansa Sysmää kohti.
+
+
+
+
+IV
+
+
+Matkue kulki itään päin. Edellä ajoi Arvid, ja vähän matkan päässä
+hänestä tulivat haavuri ja Hankku. Teistä ei ollut paljonkaan tietoa,
+mutta ratsain niillä aina pääsi kuitenkin eteenpäin.
+
+Arvid oli tavallisesti vaiti ja synkkä. Haavuri sitävastoin oli hyvin
+iloisella tuulella. Hän alkoi puhella Hankun kanssa ja silloin hän
+piankin huomasi, että tämä nainen ei suinkaan ollut niitä, joita
+varten maailma luotiin. Hänellä oli mitä yksinkertaisimmat käsitykset
+kaikesta. Ainoa asia, josta hänellä oli jotain tietoja, oli miessuku,
+mutta nekin tiedot olivat sangen yksipuolisia.
+
+Parisen tuntia ajettuaan aivan vaiti Arvid tuli Hankun rinnalle ja
+katsoi häneen. Hankku ajatteli otollisen hetken tulleen ja hymyili.
+Siihen ärjäisi Arvid heti:
+
+-- Mitä sinä siinä irvistelet!
+
+-- En minä irvistele, minä hymyilen.
+
+-- Jos tuo on hymyilyä, niin en minä paljonkaan siitä välitä. Mutta
+olen minä nähnyt toisenlaisiakin suita kuin sinun. Minä muistan eräät
+huulet, ja kun niille hymy levisi, niin aivan kaiveli sisälmyksissä,
+niin kaunista se oli.
+
+-- Oliko se mies?
+
+-- Mieskö? Milloin sinä olet kuullut, että mies osaa hymyillä. Kiroilla
+hän osaa ja sylkeä ja suudella, mutta hymyillä ei.
+
+-- Eikö sitä saisi tietää, miten se hymyily suoritettiin? Minäkin
+koettaisin tehdä silloin samoin, nainenhan minäkin olen.
+
+-- Se riippuu suun rakenteesta, ja tuollaisella vanhalla tallukalla,
+kuin sinun suusi on, ei sitä osata. Hän onkin kaikin puolin aivan
+toisenlainen kuin sinä, niin että oikein hirvittää, kun sinuun katsoo,
+eikä uskoisi, että te molemmat kuulutte samaan naissukuun.
+
+Arvid katseli Hankkua, joka keikkui hevosen selässä ja koetti pidellä
+kiinni parhaimpansa mukaan, jottei putoaisi.
+
+-- Kun katselee, miten sinä istut hevosen selässä, keikut kuin
+humalainen ja olet kaikin puolin surkean näköinen, niin muistaa,
+millainen hän oli istuessaan hevosen selässä. En ole nähnyt monen
+miehen ohjaavan niin varmasti hevostaan kuin hän teki. Siinä oli
+sellaista voimaa ja suloutta, että oikein kutitti pitkin ruumista, kun
+sitä katseli. Kutiaa sitä nytkin, kun sinua katselee, mutta sormissa;
+tekisi mieli lyödä sinua tuohon pehmeään paikkaan, joka satulassa
+pompottaa.
+
+Arvid kannusti hevostaan ja ratsasti taas edelle.
+
+-- Kyllä tuo sinun herrasi on kovin merkillinen puheissaan, sanoi
+Hankku haavurille. Tulevatko ne kaikki sellaisiksi siellä sodassa?
+
+-- Tämä on jo luonnostaan sellainen, vastasi haavuri. Minä olen aina
+jakanut ihmiset kahteen luokkaan, niihin, joiden ajatusten virta
+kulkee suolivyön yläpuolella, ja niihin, joiden ajatusten virta
+kulkee sen alapuolella. Sinä kuulut niihin jälkimäisiin, sen huomaa
+kaikesta. Minä kuulun niihin edellisiin, sillä en minä paljonkaan
+rakenna naisiin ja tunteisiin ja muihin sellaisiin hullutuksiin. Mutta
+minun herrani, hän on kokonaan mies, niin kokonaan, että hänellä ovat
+nuo molemmat ominaisuudet. Katsohan, hänellä ei ole mikään erittäin
+loistava ajatusjuoksu, mutta juuri senvuoksi hän onkin niitä parhaita
+ihmisiä maailmassa, sillä liiallinen ajatteleminen synnyttää aina
+koiruuksia ja kaikenlaisia konnankujeita. Hänellä on niin paljon
+ajatuksia kuin tarvitsee se mies, jonka sydän on oikealla paikalla ja
+joka tietää, mitä rehellisyys on ja muut sellaiset ominaisuudet, joita
+minä puolestani aina olen pitänyt turhana painolastina elämän suuressa
+veneessä. Sinulla ei ole mitään muuta kuin haluja ja kaikenlaisia
+huonoja ajatuksia, mutta minun herrallani on rakkautta, ja se onkin
+hänessä kuin palava pikipallo, joka kerran sytyttyään ei tahdo millään
+sammua.
+
+-- Minä en ymmärrä paljonkaan noista sinun jaoistasi ja ajatusten
+virroista, mutta sen verran minä kuitenkin käsitän, että merkillinen
+sinun herrasi on, niin merkillinen, että hirvittää, kun ajattelee,
+mitä kaikkea hän voi sanoa naisenpuoliselle ihmiselle. Kuulitko, miten
+hän äskenkin minulle haastoi? Onko se sellainen kristillistä puhetta?
+Kaukana siitä! Mutta vähät minä siitä välitän. Olen minä ennenkin
+nähnyt, miten miehet muuttuvat, kun vähän aikaa ovat naisen parissa.
+Nainen se kuitenkin aina miestä kuljettaa, minne vaan tahtoo. Mies on
+aivan kuin porsas. Koetappas ajaa sitä, niin et saa sitä koskaan sinne,
+minne tahdot. Mutta kun kerran saat sen liekaan ja sidot nuoran sen
+sorkkaan, niin viet sen ihan minne haluat.
+
+Ja Hankku kiepsahutti itsetietoisena yläruumistaan.
+
+-- Minä en olisi koskaan luullut, että sinulla on noin paljon
+ajatuksia, sanoi haavuri.
+
+-- Ei sitä tarvitsekaan olla mikään ulosoppinut tai kirjanpainaja
+ymmärtääkseen hiukan, kuinka mieskin on kokoonpantu. Kyllä minä olen
+niitä niin usein katsellut sekä humalaisina että selvinä, ja aina
+ne ovat lopulta samanlaisia. Semmoinen sinunkin herrasi on. Juuri
+sellainen kuin kaikki muutkin. Se erotus vain hänellä on, että hän on
+komeampi kuin kukaan muu. Ja sen minä voin sanoa sinulle kokeneena,
+että komeus ja ruumiinrakenne ja yhteenpano on se, joka aina naiselle
+määrää miehen arvon.
+
+-- Mitä sinä silloin minusta sanot?
+
+-- Sinustako? Minä en koskaan ole tuollaisia laihoja krääkkiä lukenut
+miesten joukkoonkaan. Miehen tulee olla niin vahva, että nainen häntä
+hiukan pelkää. Ei siitä rakkaudesta muuten mitään tule.
+
+Näin kuluttivat Hankku ja haavuri aikaansa ratsastaessaan. Kun hämärä
+tuli, poikkesivat he erääseen taloon yöksi. Arvidille, joka oli suuri
+herra, annettiin tupa makuupaikaksi, sillä näin kesäiseen aikaan
+nukkui väki aitassa. Haavuri meni tallin ylisille nukkumaan. Hankku
+meni tupaan, mutta palasi sieltä pian pois ja kiipesi tallin ylisille
+haavurin luo.
+
+-- Etkö jäänytkään tupaan? kysyi haavuri.
+
+-- Arvelin minä ensin, että kai hän näin iltasella tulisi helläksi, se
+on niin miesten tapaista, mutta kun hän alkoikin veisata virttä, niin
+menin pois, sillä ei sitä virren jälkeen koskaan enää helliä olla.
+
+Yöllä heräsi haavuri ähkimiseen. Hankku siellä puhisi.
+
+-- Mikä sinua vaivaa? kysyi haavuri.
+
+-- En minä koskaan ole näin paljon ratsastanut, ja se minua nyt vaivaa,
+vastasi Hankku. Muutamat kohdat ruumiissani ovat niin perin hellät.
+Minä ajattelen, millaiseksi tässä vielä höyläännyn, ennenkuin olemme
+perillä. Se Sysmä taitaa olla niin perin kaukana.
+
+-- Tuolla alhaalla minä näin tallissa vesikorvon. Mene siihen istumaan.
+Kylmä vesi vie pois kaiken polton.
+
+Hankku laskeutui ylisiltä, palasi tuokion kuluttua ja vaipui heinille
+sikeään uneen. Hän alkoi kuorsata, ensin hiljempaa, mutta sitten yhä
+kovempaa, ja siinä kuorsaamisessa oli aivan kuin sävel nousuineen ja
+laskuineen. Toisinaan hän aivan kuin tukehtui, mutta sitten äkkiä taas
+alkoi uuden yrityksen entistäkin suuremmalla voimalla ja vaihetuksilla.
+
+Arvid nukkui tuvassa, mutta levoton oli hänen unensa. Hän heräsi
+äkkiä siihen, että oli näkevinään tuon neidon, jonka hän oli Turussa
+tavannut, keskellä suurta vaaraa ja koetti rientää tätä auttamaan,
+mutta ei millään päässyt. Hän huusi:
+
+-- Senkin kelmit!
+
+Samassa hän heräsi. Uni ei enää maistunut, sillä hänen ajatuksensa
+olivat niin kaukana tuossa neitosessa. Hän nousi rahilta, jolla oli
+maannut, ja meni kartanolle.
+
+Oli juuri se ihmeellinen hiljainen hetki, jolloin ilta aamua syleilee
+ja niin kiihkeä on niiden kaipaus toistensa luo, että yö pakenee niiden
+väliltä. Kaikki oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin hevosen
+verkkaista jalkojen nostelemista tuolta tallin takaa haasta. Mutta
+silloin alkoi kuulua rastaan laulu kesken hiljaisuuden. Se soi niin
+kirkkaasti, ja jota heleämmin se kaikui, sitä valoisammaksi tuli päivä.
+Arvid seisoi kartanolla ja laski kätensä ristiin. Kuinka kaunis oli
+taas aamu, jonka hän näki omassa maassaan. Hän oli sotatantereella
+nähnyt monena aamuna auringon nousevan ennen veristä taistelua. Suuri
+ja juhlallinen oli se hetki ollut, kun siinä aamun hämärässä koko
+armeija laskeutui polvilleen ja ennen taistelua rukoili. Hänestä oli se
+ollut kauneinta koko hänen elämässään, niin suurta ja pyhää. Mutta nyt,
+kun hän seisoi yksinänsä keskellä Suomen kesäaamua, joka hänen päänsä
+päällä päiväksi valmistui, nyt hän tunsi niin selvästi, että täällä
+olivat hänen omat juurensa, että rauha ja sen työt olivat hänelle
+kalleinta kaikesta. Ja hänessä heräsi palava halu päästä niin pian kuin
+mahdollista Rapalaan, tuohon kaukaiseen kotiin, jonka hän poikana oli
+jättänyt. Hän tahtoi nähdä, miten aamu kimalteli Päijänteen laveilla
+vesillä. Hän tuijotti loitos ja oli näkevinään kotoisen rannan, jossa
+sorsanpojat leikkiä lyövät ja aamu nousee Päijätsalon vuoren takaa.
+Taivas oli punerva ja maa oli vielä sinertävä, mutta etäisen kunnaan
+puitten latvat jo välkkyivät kuin sulana metallina, ja honkien rungot
+alkoivat hohtaa. Taivas oli kuin malja, johon valo antoi virrata
+kimaltelevaa viiniään. Ja äkkiä malja täyttyi, ja kirkkaus kulki kautta
+avaruuden.
+
+Hän huusi haavuria, ja pian tämä kömpi esiin tallin parvelta.
+
+-- Mikä nyt on hätänä? kysyi haavuri.
+
+-- Matkaan kiireimmän kautta!
+
+-- Eikö sitä laisinkaan aiota maata ja levätä? Minä tässä vasta sain
+unen päästä kiinni enkä enää tuntenut, miten täit päässäni vahtivuoroa
+muuttelivat, ja nyt heti olisi kavuttava hevosen selkään.
+
+-- Sysmään on pitkä matka, ja minun on ikävä sinne.
+
+-- Mennään, mennään, koska te niin tahdotte. Minä menen ensin
+herättämään kaunokaisen, joka siellä tallin parvella omia laulujaan
+visertelee unissaan.
+
+Haavuri meni parvelle ja ravisteli Hankkua:
+
+-- Nouse, minun kaunoiseni!
+
+-- Minne sitä nyt jo on hätä?
+
+-- Sysmään.
+
+Hankku nousi. Hän meni pihalle, pesi kaivolla naamastaan viimeiset unet
+ja läksi Arvidin luo.
+
+-- Onkos uni maistunut? kysyi hän imelästi.
+
+-- Mitä se sinuun kuuluu? Kuule, nainen, sinä saat kääntyä takaisin
+Turkuun.
+
+-- Minkä tähden?
+
+-- Mitä sinä suotta minun matkassani roikut?
+
+-- Itsehän minut otit. Kyllä minä perille asti tulen yksintein. Eihän
+se rakkaus niinkään pian sammu.
+
+-- Milloin sinä siihen hullutukseen olet joutunut? Ethän vain suinkaan
+ole minuun rakastunut?
+
+-- No, en minä niin hullu ole, että sinun palvelijaasi mielistyisin.
+Eihän siinä miehessä olisi edes kylliksi, mitä syliinsä ottaisi,
+sellaisessa ruipelossa. Rotevampia minä rakastan.
+
+Ja Hankku katsoi niin hemaisevasti kuin suinkin osasi Arvidiin.
+
+-- Hä? sanoi Arvid.
+
+-- Kyllä se niin on, siitä ei pääse minnekään. Sydän se minullakin on,
+ja kun ei toinen puhu eikä pukahda mitään hellyyteen päin, niin teen
+minä sen.
+
+-- Minä en huoli enää sinusta! Saat maksusi ja sitten voit mennä.
+
+Hän hyppäsi hevosen selkään. Jälestä tulivat haavuri ja Hankku. Arvid
+katsoi taakseen ja sanoi:
+
+-- Nainen ja piki, ei niistä kummastakaan pääse erilleen. Mutta kyllä
+minä tuolle naiselle vielä sellaiset päivät laitan, että hän minusta
+eroo, sen minä takaan.
+
+Arvid mietti, millä tavoin hän tuota naista niin kiukuttaisi, että tämä
+hänestä erkanisi, mutta vaikka hän ankarasti aprikoi, niin ei tahtonut
+löytää mitään kyllin tepsivää keinoa. Hän olisi tosin voinut turvautua
+ruumiilliseen voimaansa, mutta sitä hän ei vielä ollut koskaan
+käyttänyt naista vastaan.
+
+-- Ei naista saa lyödä muuta kuin hätätilassa, ajatteli hän, ja tässä
+ei vielä oltu päästy niin pitkälle.
+
+Hän mietti ratsastaessaan toisten edellä. Haavuri kysyi Hankulta:
+
+-- No, miltä ratsastus tuntuu?
+
+-- Kyllä se korvo auttoi koko lailla. Ja koska ihminen lopulla kaikkeen
+tottuu, niin eiköhän tähänkin. Kyllä sinun herrasi jo on minuun
+rakastunut, sen huomaa kaikesta. Hän tahtoi jo minusta erotakin. Sitä
+keinoa miehet aina ensin käyttävät. Se on niin varma virstan tolppa
+miehen rakkaudessa.
+
+-- Minä olen jo kerran sinua varoittanut käsittelemästä minun herraani
+samalla tavalla kuin muita miehiä.
+
+-- Ole sinä huoleti, kyllä minä tämän asian yksinkin selitän, sen minä
+takaan.
+
+Jo oli Arvid mielestään keksinyt keinon ja lähestyi Hankkua.
+
+-- Kyllä minä sinut sinne Sysmään mielelläni otan, mutta ei sinulla
+siellä hauskaa tule olemaan, siellä on niin paljon hyttysiä.
+
+-- Voi, hyvä herra, en minä hyttysiä pelkää.
+
+-- Mutta meillä päin onkin sellaisia, että muualla ei ole mokomia.
+
+-- Kyllä minä yskän ymmärrän. Kyllä minä tiedän, mitä nuoret miehet
+hyttysillä tarkoittavat.
+
+-- Minä en tiedä, mitä muut niillä tarkoittavat, mutta minä tarkoitan
+niillä sellaisia pieniä piriseviä olentoja, joita on kesällä kaikkialla.
+
+-- On se hyttynen muutakin.
+
+-- Mitä sitten?
+
+-- Kun nuori mies nuorta naista kutittelee, niin sitä sanotaan
+hyttystelemiseksi.
+
+-- Ja sinä luulet, että minä sellaista harjoittaisin sinun kanssasi?
+
+-- Ei sitä tiedä, mitä ihminen tekee, kun halu tulee ja luvan saa.
+
+-- No, nyt on minun litaniani lopussaan. Nyt minä en tiedä enää mitään
+muuta keinoa kuin selkäsaunan.
+
+-- Kuinka se herra nyt niin kovasti lystisti puhuu? Arvaanhan minä,
+että sillä tarkoitetaan sitä, kun nuori mies ja nainen toisiaan
+kaikessa hellyydessä taputtelevat.
+
+Ja Hankku alkoi nauraa ja katsoi pää kallellaan Arvidiin. Tämä jäi
+aivan sanattomaksi ja kannusti hevostaan eteenpäin.
+
+Haavuri nauroi niin että aivan hytkyi.
+
+-- On se minun herrani kerrankin tavannut naisen, jonka suuta hän
+ei tuki. Jollen niin varmasti tietäisi, että sinulla ei ole järjen
+viljasta muuta kuin jotain pieniä puituja ruumenia jälellä, niin
+kumartaisin tomussa ja tuhassa sinua. Tehköön herrani sinulle mitä
+tahansa, minuun sinä voit luottaa, minä kyllä sinut saatan Sysmään asti
+ja siellä sinua palvelen, sillä taidatpa minun herrastani vielä kesyn
+tehdä.
+
+Hankku katsoi halveksivasti haavuriin ja sanoi:
+
+-- Te miehet luulette aina olevanne jotain sellaista, jota nainen ei
+voita. Mutta kun oikein ajattelette, niin havaitsette, että nainen se
+tässä maailmassa rikeeraa.
+
+Iltapäivällä kutsui Arvid haavurin erilleen Hankusta ja sanoi hänelle:
+
+-- Minä matkustan edeltäpäin Sysmään, sinä saat lähteä Vihtiin ja käydä
+minun naimattoman vaimoni luona. Kerro hänelle suoraan niin kuin asiat
+ovat, peittelemättä mitään. Sano, että minä rakastan, kuin riivattu
+olisin, erästä naista, jonka nimeä en tiedä, mutta joka minulle on
+kallein maailmassa. Minä en voi ottaa vaimoani omakseni, sillä minä
+olen rehellinen mies ja minä en tahdo pettää vaimoani. Sano se hänelle.
+Sano, että minä toivon hänelle hyvän aviomiehen, paremman kuin minä
+olen. Kaiken lopun saat sitten panna siihen koristukseksi lisää.
+
+Haavurin teki mieli sanoa yhtä ja toista, mutta hän huomasi herransa
+olevan sellaisella tuulella, ettei tämä mitään olisi ottanut varteen,
+ja niin päätti hän mennä toimittamaan herransa asian siten kuin tämä
+oli määrännyt.
+
+Seuraavana päivänä haavuri erosi heistä ja läksi ratsastamaan Vihtiin,
+jossa Brita Ekestubbe asui.
+
+Vielä viimeisen kerran hän katsoi herraansa ja Hankkuun, jotka ajoivat
+tietä eteenpäin. Arvid katseli suoraan eteensä, ja Hankku keikkui
+hevosen selässä. Haavurin neuvomasta tempusta huolimatta oli ajo
+tullut hänelle jo niin vaikeaksi, että hänen oli täytynyt panna suuri
+heinätukko alleen, ja siitä hevonen kääntämällä päätään aina silloin
+tällöin kiskaisi palan suuhunsa.
+
+Haavuri huokasi ja ajatteli, kuinka paljon ja kuinka erilaisia naisia
+oli maailmassa ja kuinka niistä miehen elämä riippuu. Ja hänen tuli
+sääli herraansa, joka, vaikka olikin niin väkevä mies, oli jäänyt niin
+monesta naisesta riippuvaksi. Nythän hänen mukanaan oli yksi, joka piti
+hänestä kiinni kuin takkiainen. Turussa oli toinen, joka hänelle oli
+rakkain maailmassa, mutta jota hän ei ehkä koskaan saisi, ja Vihdissä
+oli kolmas, joka oli hänen, mutta josta hän ei millään muotoa huolinut.
+-- Mitä tässä asiassa se voima ja väkevyys auttaa. Toisin on minun
+laitani. Minä olen heikko kuin varpunen, mutta eipäs minun rauhaani
+nainen häiritse, vaan mieli iloisena ja pää selvänä minä kuljen ja
+veisaan: Jubilai, jubilai!
+
+
+
+
+V
+
+
+Haavuri ratsasti Vihtiin johtavaa tietä ja mietiskeli tämän maailman
+merkillisyyksiä:
+
+Kyllä meillä ihmisillä on kaikenlaisia metkuja, ennenkuin joudumme
+yhteen, ja sitten kun on päästy niin pitkälle, niin onko elämä sen
+parempaa? Ei hitustakaan. Näin me kiusaamme ja kidutamme itseämme sen
+kynsissä, jonka nimi on rakkaus. Tuonne lähti nyt minunkin herrani,
+jolle ei liikaa järkeä ole muutenkaan annettu, mutta eräässä suhteessa
+hän ainakin on aivan samanlainen kuin kaikki muut. Hänelle on valittu
+nuori neito, ehkä hyvinkin kaunis neito ja siveä neito, ja mitäs hän
+tekee, hylkää hänet ja alkaa ajatella toista, josta hän ei tiedä
+hölynpölyä. Ja nyt minun tulisi sitten tämä asia, jolla ei ole mitään
+järkevää pohjaa eikä perustusta, saada järjelliseen loppuun. Enhän minä
+koskaan ole pelännyt järjen kanssa seurustelemista, me kaksi, me kyllä
+tunnemme erinomaisen hyvinkin toisemme, mutta ottaa se sentään kovalle,
+kun näin hullusti asiat ovat. Kyllä minä tietäisin, mikä keino auttaisi
+paraiten, minä panisin molemmat olemaan yhdessä noin viikon ajan tai
+kuukauden, kyllä he sitten saisivat toisistaan tarpeekseen. Ei mikään
+muu ole niin hyvä hauta rakkaudelle kuin juuri naiminen.
+
+Pitkän matkaa hän mietiskeli, millä tavoin paraiten asiansa
+toimittaisi, niin nimittäin, ettei hänelle itselleen siitä mitään
+vaurioita tulisi, sillä onhan suurellisilla tapana rangaista palvelijaa
+silloin, kun eivät pääse herraan käsiksi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ekestubbet asuivat Vihdissä, Olkkolan talossa. Kun haavuri tuli sen
+lähelle, niin hän vei ratsunsa hevoshakaan ja läksi itse tiedustelemaan.
+
+-- Piiat ovat aina olleet se paras tietojen lähde, arveli hän
+mennessään kartanoon tuvan puolelle.
+
+Miehet olivat peltotöissä, mutta tuvassa oli vanha ämmä ruokaa
+laittamassa. Tämän kanssa ryhtyi haavuri puheisiin, ja kun akka oli
+vanha ja jo kaiken tietonsa muille purkanut, niin hän mielellään
+tahtoi kuulla uusia asioita maailman menosta. Ja paljonhan haavuri
+tiesikin, ja mitä hän ei tietänyt, sen hän valehteli; eihän se niin
+perin tarkkaa ollut, vaikka panikin hiukan omiansa lisää, kun toisella
+vaan sen kautta oli hauskaa ja silmät menivät selälleen maailman
+ihmeellisiä asioita kuullessaan! Akalta sai haavuri tietää, että talon
+herra oli vielä Saksanmalla ja että taloa hoiti hänen toinen rouvansa,
+Margaretha, syntyään Lemnius. Kysellessään hän sai tietää senkin, että
+talon neiti ei ollut kotosalla, vaan oli matkoilla, mutta että häntä
+aivan tuossa tuokiossa odotettiin kotiin tulevaksi.
+
+Tämän saatuaan tietää haavuri meni tiehensä, piilottautui erääseen
+tyhjään heinälatoon ja odotteli siellä.
+
+Kartanossa hän kävi, ja koska hän oli kaikin puolin käytännöllinen
+ihminen ja osasi vaikka mitä, niin häntä pidettiin hyvänä ja hän sai
+runsaasti ruokaa ja juomaa.
+
+Kolmantena päivänä haavuri näki, miten kartanon pihaan ajoi nuori mies
+hevosen selässä.
+
+-- Tuolla on talon neiti! sanoi akka hänelle.
+
+-- Tuoko mies?
+
+-- Ei hän mies ole, vaikka hän käyttääkin aina miehen pukua matkoilla
+ollessaan. Se on niin paljon turvallisempaa. Se miesväki on varsinkin
+maanteillä niin jumalattoman röyhkeätä ja tahtoo ihan väkisin käydä
+käsiksi, niin että nainen olisi aivan huutavassa hukassa. Meidän neiti
+onkin lapsesta asti kantanut pojan pukua, ja jollen häntä saunassa
+näkisi, niin monasti melkein luulisin, että hän ei olekaan nainen.
+Hän on hyvin kätevä käyttämään miekkaa. Ja kuinka hän ratsastaa! Minä
+olen nähnyt virmojen hevosten tottelevan häntä kuin olisivat olleet
+lauhkeita kuin lampaat. Se meidän neiti onkin oikeastaan rouva,
+vaikka hänen miehensä ei vielä ole hänen luonaan ollut. Ainahan sitä
+sellaiseen ehtii, niin että mitäs kiirettä siihen olisikaan.
+
+Haavuri antoi akan jatkaa puhetulvaansa; itse hän mietti, miten hän
+kaikessa salaisuudessa saisi puhelluksi tuon reippaan neidon kanssa.
+
+Saman päivän iltana hän näki Britan menevän kävelemään pitkin
+peltotietä Averiajärven rantaa kohden. Silloin haavuri meni jälestä,
+saavutti hänet ja kumartaen syvään sanoi:
+
+-- Minulla olisi neidille hiukan asian kaltaista.
+
+Brita katsoi häneen pitkään ja kysyi sitten:
+
+-- Kuka sinä olet? Minä en ole sinua ennen nähnyt. Mitä sinulla on
+minulle asiaa?
+
+-- Minä olen puhumassa teille teidän herrastanne ja miehestänne.
+
+-- Minulla ei sellaista enää ole.
+
+-- Kyllä minä sen tiedän. Olettehan te joutunut sellaiseen pieneen
+kraakkeliin keskenänne. Kyllä minä olen niissä asioissa aivan perillä.
+
+-- Jos olet, niin mitä sitten tulet tänne, sillä tiedäthän, ettei
+meillä, minulla ja miehelläni, ole enää mitään yhteistä?
+
+-- Sitä loppua minä olenkin täällä kuntoon panemassa.
+
+-- Vai niin.
+
+-- Katsokaahan, minun herrani on saanut päähänsä sellaisen tuuman, että
+hänen tulee saada aivan toinen nainen vaimokseen, ja hän tahtoo kaikin
+mokomin purkaa välit teidän kanssanne.
+
+-- Hän on minulle siitä kirjoittanut, mutta hän ei ole sanonut, miksi
+hän oikeastaan tahtoo tulla vapaaksi.
+
+-- Juuri sen vuoksi kuin sanoin. Hänellä on toinen mielessään.
+
+-- Ja kuka se on? kysyi Brita, ja hänen suupielissään leikki vallaton
+hymy.
+
+-- Sitä minä en tiedä, ei minun herranikaan, mutta kovasti hän on
+rakastunut häneen, sen näkee kaikesta. Hän tapasi erään neidon Turussa
+ja on ollut aivan hulluna sen jälkeen.
+
+Brita alkoi helakasti nauraa.
+
+-- Hyvähän on, että sille nauratte, sanoi haavuri, vaikka asia onkin
+niin perin surullinen.
+
+-- Mutta hyvä ihminen, etkö sinä tiedä, että hän on ajanut minua takaa
+ja minua Turussa ahdistellut? Minä sain sen vasta viime tingassa
+tietää. Minä etsin häntä siellä, mutta hän oli poistunut kaupungista
+ja, kuten luultiin, matkustanut kotiinsa. Minä se olen, minä, jota hän
+rakastaa!
+
+-- Odottakaahan, kun koetan saada järkeni kiinni! huudahti haavuri.
+Kyllä minä eläissäni olen asioita yhteen pannut, mutta tätä en olisi
+osannut. Onko kukaan kuullut mokomaa, että mies rakastuu omaan
+vaimoonsa! Ja rakastuu sitten vielä niin tulisesti, että kihisee ja
+kipinöitses!
+
+-- Ja hän lähetti sinut tekemään selvät erot minun kanssani?
+
+-- Niin selvät kuin suinkin. Mutta ei kai niistä eroista nyt mitään
+tule, kun kummallakin on mieli yhtäänne.
+
+-- Mikä hänen mielensä on, se ei kuulu minuun.
+
+-- Ette kai te niin pähkähullu ole, että sellaisen miehen hylkäisitte?
+
+-- Onko se sanottu, ettei hän olisi valmis hyökkäämään minkä naisen
+kimppuun tahansa, kuten hän hyökkäsi minuun, josta hän ei tietänyt edes
+kuka olin. Ehkä hänellä jo on toinen matkassaan ja toiselle hän sanoo
+samaa kuin minullekin.
+
+-- Parasta olisi kun tulisitte katsomaan itse ja näyttämään muotoanne
+hänelle.
+
+-- Sysmäänkö?
+
+-- Niin. Mennään sinne, muuta keinoa minä en tiedä.
+
+-- Sinun tuumasi ei ole aivan järjetön. Minä mietin asiaa, ja yhdessä
+huomenna keskustelemme siitä.
+
+Brita meni ja jätti haavurin seisoskelemaan ja miettimään tämän
+maailman merkillistä menoa.
+
+-- Kyllä tämä asia nyt niin sekaisin on, että ei siitä taida tolkkua
+tulla, ellen minä sekaannu siihen. No, olen minä ennenkin asioita
+järjestellyt, ja aina ne ovat parhain päin kääntyneet.
+
+Seuraavana päivänä hän sitten selitteli Britalle, miten hänen
+mielestään tästä asiasta oli otettava tarkka selko.
+
+-- Nyt te tulette minun kanssani sinne Sysmään ja ilmaisette itsenne
+herralleni. Hän saa sitten selittää asiansa. Jos hän ei tule niiden
+kanssa valmiiksi, niin kyllä minä olen lähellä ja autan. Kas, minä alan
+tuntea jo sen miehen jokseenkin tarkoin.
+
+-- Mitä selitettävää hänellä olisi muuta kuin että minä olenkin se,
+jota hän rakastaa.
+
+-- Niin sitä luulisi päältäpäin katsoen, mutta kukapas nuoren miehen
+elämän niin tarkoin tuntee; siitä riittää selvittämistä pitemmäksikin
+aikaa.
+
+-- Sinä tarkoitat jotain määrättyä asiaa. Mikä se on?
+
+-- Ei minulla ole mitään määrättyjä asioita, minä puhun aivan
+ylimalkaisesti miehistä.
+
+Brita, joka oli päättäväinen tyttö, valmistautui matkaan käydäkseen
+puolisonsa luona ja ottakseen täyden selon tuosta miehestä, joka
+ei häntä tahtonut vaimokseen ja kuitenkin häntä rakasti aivan
+mielettömyyteen asti. Hän pukeutui pojan pukuun, mutta naisen pukunsa
+hän otti käärössä mukaansa. Ja niin sitä lähdettiin ratsastamaan
+Sysmään päin.
+
+
+
+
+VI
+
+
+Eräänä päivänä, kun aurinko jo oli mennyt mailleen, Brita ja haavuri
+saapuivat sille Päijänteeseen pistävälle niemekkeelle, jolla Rapalan
+talo on.
+
+Ennen taloon tuloa poikkesi Brita metsään ja muutti ylleen naisen
+puvun, sillä hän ei tahtonut miehen tamineissa tulla oman miehensä
+eteen. Hän kysyi pihamaan poikki menevältä piialta, missä talon herra
+oli, ja kuultuaan tämän olevan tuvassa hän meni suoraa päätä sinne.
+
+Avatessaan oven kuuli hän huoneen perältä hämärästä äänen, joka huusi:
+
+-- Kuka siellä?
+
+-- Minä, Brita Ekestubbe!
+
+Huoneen perältä kuului mölähdys, josta ei aivan varmasti voinut sanoa,
+ilmaisiko se iloa vai hämmästystä. Joku siellä nousi istualleen, ja
+sitten seurasi äänettömyys, jota kesti kauan.
+
+-- Ja mitä te täältä haette? kysyi viimein Arvid.
+
+-- Minä tulin katsomaan kotiani.
+
+-- Niin kai, niin kai. Mutta eikö minun palvelijani ole käynyt teidän
+luonanne?
+
+-- On kyllä.
+
+-- Ja eikö hän ole sanonut, että minä tahtoisin ne meidän välimme
+purkaa?
+
+-- On kyllä.
+
+-- No, mitäs te sitten enää tänne tulette? Eikös ne välit ole sitten
+selvät?
+
+-- Minä tahtoisin kuulla syyt teidän omasta suustanne.
+
+-- Eihän siinä muita syitä ole kuin se, että minä en huoli. Eikö se
+riitä?
+
+-- Mutta miksi ette minusta huoli?
+
+-- Siksi, että minä ottaisin mieluimmin toisen. Britan ääni hiukan
+värähti, kun hän kysyi:
+
+-- Rakastatteko te sitten enemmän tuota toista kuin minua?
+
+Arvid oli kauan vaiti ja alkoi sitten puhua:
+
+-- En minä oikein tiedä, mitä se tunne on, jota minä tunnen tuota
+toista kohtaan, mutta niin se vaan on, että minä olen tulemaisillani
+hulluksi hänen tähtensä. Kyllähän minä olisin teidät ottanut
+vaimokseni, mikäs hätä siinä olisi ollut, ellei tämä toinen juttu olisi
+tullut väliin. Minä en voisi valehdella teille ja sanoa, että minä
+teitä rakastan, kun minä koko ajan ajattelenkin toista. Jollei sitä
+toista olisi ollut, niin minä olisin nainut teidät niinkuin ihmiset
+yleensä toisensa naivat, noin vain umpimähkään. Enhän minä ole ennen
+ajatellut siinä sen suurempia temppuja olevan. Mutta sitten tuli tämä
+toinen, tuli kuin taivaasta. Ei kai se teille ole mitään hauskaa kuulla
+tällaista puhetta, ei suinkaan, ymmärränhän minä sen. Mutta auttaakos
+tässä muu! Suoruus on aina se paras pykälä maailmassa. Ja, missä ei
+suoruus auta, ei siinä vääryydelläkään pitkälle päästä.
+
+Britaa huvittivat Arvidin selittelyt, ja hän iloitsi kuullessaan, miten
+avonaisesti tämä puhui kaikesta.
+
+-- Minä olen ennättänyt tätä asiaa ajatella tullessani tänne Turusta,
+enkä minä eläissäni ole yhteensä niin paljon ajatellut kuin näinä
+muutamina päivinä. Ei se ole minulle ollut suinkaan helppoa! Te naiset
+taidatte luulla, että mies on valmis ottamaan kenen vain. Kai niitä
+sellaisiakin miehiä on, mutta minä en kuulu niihin. Minä olen kai pantu
+hiukan toisella tavalla kokoon kuin muut. Kun minä kerran rakastun,
+niin onkin se sitten oikea tauti, josta ei pääse muuten vapaaksi kuin
+lyömällä päänsä puhki tai muuten ottamalla hengen ruumiistaan. Kyllä
+minä ymmärrän, että tämä on ikävä paikka teille, mutta eihän sille nyt
+enää mitään mahda, kun vahinko kerran on tapahtunut. Eihän tästä teille
+liene mitään vahinkoakaan tullut, ei ulkonaisesti eikä sisällisesti.
+Ettehän te minua ole nähnytkään muuta kuin häissämme, ja siitä on jo
+niin perhanan pitkä aika, että ei siitä sellainen kakara, kuin tekin
+silloin olitte, mitään muista. Sitäpaitsi olen minä siitä lähtien koko
+lailla muuttunut. Lieneekö vanhasta hahmosta muuta jälelläkään kuin
+paha sisu ja nenän muoto.
+
+-- Ja te rakastatte siis todellakin tuota naista, josta puhuitte?
+
+-- Ei se minun mielestäni ole juuri soveliasta puhua teille siitä,
+mutta kun kerran olette kysynyt, niin samahan tuo on. Mielellänihän
+minä siitä puhunkin. Minä en enää nukukaan oikein rauhallisesti öisin.
+Kai ihminen silloin rakastaa, muuta minä en voi ymmärtää, sillä eihän
+sitä muuten ole mitään sellaista asiaa, joka minulta unen veisi. Ja jos
+vaivun unenhorroksiin, niin näen aina hänet. Ja arvatkaahan millaisena!
+Hän on aina niin tavattoman hellä ja lempeä. Se on sitä merkillisempää,
+kun hän on minulle ollut silloin, kun hänet tapasin, niin hävytön kuin
+suinkin nainen voi olla. Tänä aamuna, kun makasin täällä, niin mikä
+pahuus lienee päästänyt koirani sisään. Se tuli tähän viereeni juuri
+kun nukuin ja lipaisi kielellään suulleni. Eihän siinä itsessään olisi
+sen kummempaa ollut, mutta kun minä juuri samalla näin tuosta naisesta
+unta, niin olin tuntevinani kuinka hän minua suuteli. Eikö tämä ole
+kova koettelemus, joka minulle on annettu?
+
+Britan sielu oli täynnä naurua ja pulppuavaa onnea. Hän aikoi huutaa:
+
+-- Mutta minähän juuri olen tuo, jota sinä rakastat!
+
+Samassa aukeni ovi ja Hankku tuli sisään ja sanoi imelällä äänellä ja
+keikutellen ruumistaan:
+
+-- Tässä minä taas olen, kultu!
+
+Kuin salama kiisi samassa Brita ulos ovesta ja suoraan hevosensa luo.
+Ja ennenkuin Arvid oikein ymmärsikään, mistä tämä äkillinen lähtö
+johtui, oli hän jo kaukana.
+
+Mutta haavuri oli sen nähnyt ja hän riensi kiireimmän kautta hevosella
+ajamaan pakenevaa jälestä. Kauan hän sai ajaa, sillä pakenija kannusti
+hevostaan kuin vimmattu, mutta vihdoin hän saavutti Britan.
+
+-- Mikä teitä vaivaa, oletteko aivan hullu, huusi hän hengästyneenä,
+kun sillä tavoin karkaatte?
+
+-- Hän on suuri roisto, ja kelvoton heittiö hän on! huusi Brita.
+Minulle hän puhuu kaikenlaista kaunista itsestään ja tunteistaan, ja
+minä olen jo aivan heltymäisilläni, kun huoneeseen tuleekin tiesi mikä
+naikkonen ja kutsuu häntä kaikilla niillä lempinimillä, joita vain
+armaalle annetaan.
+
+-- No, enkös minä arvannut, että se rutale pistäisi nenänsä joka
+paikkaan!
+
+-- Mikä se sellainen nainen siellä on?
+
+-- Ei se ole nainen. Kyllä se hameissa on, mutta ei se meille naisesta
+käy. Se on jonkinmoinen roskakoppa, en tiedä mitä sanoisin, sellainen,
+jota katsellessa me yhdessä halveksimme naista.
+
+-- Minä kyllä ymmärrän, että sinä tahdot herraasi puolustaa ja hänen
+heikkouksiansa peitellä, mutta tämä on niin julkeata, ettei sitä
+millään peitä.
+
+-- Te ette siis usko sanojani?
+
+-- Totta kai minä etupäässä uskon omia korviani.
+
+-- Jos uskotte korvianne, niin tulkaa taloon, kyllä minä niin hommaan
+ja järjestän, että kuulette kaiken juuri niin kuin se on.
+
+-- Mitä sinä höpiset? Enhän minä voi taloon tulla juuri nyt, kun olen
+sieltä lähtenyt.
+
+-- Pankaa pojan puku päällenne, niin sitten ei kukaan teitä tunne. Ja
+niin hienoa nenää ei minun herrallani ole, että hän haistaisi teidät
+naiseksi siinä hahmossa.
+
+Brita mietti hetkisen, hän tahtoi mennä pois, mutta tahtoi kuullakin
+kaiken. Lopulta hän sanoi:
+
+-- Minä tahdon kaikesta päästä täyteen selvyyteen. Minä tulen!
+
+Hän meni pensaikkoon ja palasi hetkisen kuluttua sieltä pojan puvussa.
+
+-- No, kas niin, sanoi haavuri. Te olette päättäväinen ihminen. Ette
+ainakaan siinä suhteessa ole toisten naisten kaltainen.
+
+He ajoivat Rapalaan uudelleen. Pihalle tultuaan meni haavuri tuvan
+ovelle ja katsoi sisään.
+
+-- Onko herra täällä?
+
+-- Ei ole, kuului sieltä parkuva ääni.
+
+-- Sinäkö, Hankku, täällä niin haikeita ääniä päästät? Missä herrasi on?
+
+-- Kuka sen riivatun roiston matkoista tietää.
+
+-- Täällä on tie vapaana, kuiskasi haavuri Britalle, ja yhdessä he
+astuivat tupaan.
+
+-- Mitä on tapahtunut? kysyi haavuri.
+
+-- Hän on antanut minulle niin ympäri koko sieluni koteloa, että
+kaikki paikat punoittavat, vastasi Hankku. Kyllä minä paljon miehiä
+olen eläissäni nähnyt, mutta en ennen mokomaa. Ei hän viheliäistä
+luontokappaletta niin pitele kuin naista, varsinkin minua.
+
+-- Mitä on sitten oikeastaan tapahtunut?
+
+-- Eihän sitä tarvitse mitään tapahtua, ennenkuin hän lyö ja potkii.
+
+-- Sitä vartenhan sinä olet tänne tuotukin. Siitähän sinä palkankin
+saat.
+
+-- Jaa-a, riittääkö mikään palkka, maailman juveelitkaan ja kultarahat,
+kaikesta siitä, mitä minä lyhyenä aikana olen saanut kokea! Herra
+varjele kuitenkin, mitä onkaan tapahtunut sen jälkeen, kun sinä meistä
+erosit. Eivät pakanat eivätkä Paapelin peliaalit elä niin kuin tämä
+mies elää!
+
+-- Kerrohan minulle kaikki.
+
+-- En minä nyt. Sinullahan on mukanasi vieras, ei se sovi.
+
+-- Ole huoleti, kyllä se sopii. Hän on niin nuori, ettei hän ymmärrä
+kaikkea, minkä me kokeneet ymmärrämme!
+
+-- Kyllä minun täytyy purkaa mieltäni. Minun täytyy jollekulle saada
+kertoa, muuten minä pakahdun.
+
+-- Elä Herran tähden pakahdu, kerro ennemmin.
+
+-- Kylläpä minua on julmasti jauhettu ja kaikella tavoin pidetty, se
+on totinen tosi. Sinusta erottuamme hän kyllä aluksi haukkui siihen
+tavalliseen tapaansa, jota sotamiehet käyttävät. Se ei ollut vielä
+mitään vaarallista, sillä kun minä hymyilin, niin kiukustui hän niin,
+että oli aivan vaiti. Mutta sitten tuli paljon pahempaa. Se oli
+silloin, kun hän alkoi käydä helläksi.
+
+-- Sinulleko?
+
+-- Niin minulle, mutta toista hän tarkoitti. En ole ennen niin hassua
+miestä nähnyt. Matkalla me eräänä iltana seisahduimme tien viereen, ja
+silloin hän sulki silmänsä, noin, aivan samoin kuin me naiset teemme,
+kun muiskun saamme. Ja sitten hän alkoi puhua. Voi kuitenkin, mitä
+hän sanoi. Hänen sanansa olivat niin ihmeellisen sulavat ja kauniit,
+ei olisi uskonut sellaisen miehen osaavan niin kauniisti puhua. Hänen
+suunsa oli suipulla ja silmät sirrillään. Hän tunnusti minulle niin
+kauniisti rakkauttaan, että minä lopulla aivan sulin ja kiedoin parkuen
+käteni hänen kaulaansa. Mutta silloinpa hän lyödä läimäytti minua
+korville niin, että paukkui. Hän olikin puhunut koko ajan minulle siten
+kuin hän tahtoi tuolle toiselle puhua! Ja nytkös hän alkoi sadatella.
+Kun hän oli loppuun kuluttanut kaikki suomalaiset sanat, ja herra
+tietää, että niitä on paljon, niin hän kiroili ruotsiksi, ja kun hän
+oli senkin litanian lopettanut, niin hän alkoi käyttää saksaa. Mikähän
+kansa se oikeastaan on, kun sillä on niin tavattoman paljon rumia
+sanoja? En minä niitä tietysti ymmärtänyt, mutta kyllä sen äänestä
+arvasi, että hän oli alkanut ladella niitä sanoja, joilla miehet
+sisuaan siivoavat. Kyllä minä olen paljon syntiä maailmassa tehnyt,
+mutta kyllä hän sinä hetkenä teki sanan kautta niin paljon, että jos
+se kaikki tuolla ylhäällä kirjaan kirjoitetaan, niin kuinkahan moni
+enkeli jaksaa sitä tehdä, jaksaa ja ennättää paperille rapsuttaa, sillä
+hänen muuten kankea kielensä oli aivan kuin molemmista päistään päässyt
+irti. Lopulta hän vaikeni, ja me nousimme taas hevosen selkään. Ja nyt
+tuli hän niin hulluksi, että minua jo alkoi pelottaa sellaisen kanssa
+ratsastaa kahdenkesken.
+
+-- Mitä hän sitten teki? Pitelikö hän vielä pahemmin sinua?
+
+-- Minuako? Ei minua, mutta sitä ääntä, jonka hän on taivaallisena
+lahjana saanut. Hän alkoi laulaa! Oikeammin sanoen ulista. Hän lauloi
+toisen haikean laulun toisensa jälkeen. Olen minä kuullut miesten
+laulavan jos jotain sekä humalassa että selvin päin, mutta niillä
+on ollut edes jokin sävel ja jokin nuotti siinä. Tällä ei ole ääntä
+sen enempää kuin vanhalla variksella, joka on vilustunut, ja sitä
+hän sitten käytti. Ja kun hän oli jonkun aikaa laulanut, niin alkoi
+hän laulaessaan itkeä kuin, pieni lapsi. Hän ruikutti kuin kakara
+kehdossaan tuttia toivoessaan. Enhän minä sellaista voinut katsella
+rauhallisena, vaan yhdyin paljaasta osanotosta siihen. Kun hän sen
+huomasi, niin, armias taivas, mitä taas tuli hänen suustaan! On minua
+haukuttu ennenkin eläissäni, mutta sitä en ole kuullut, mikä nyt
+seurasi. Onko luvallista, että yhdellä ihmisellä on niin runsas varasto
+sellaisia sanoja! Minä en luule, että minussa on ainoatakaan paikkaa,
+jota hän ei olisi haukkunut ja josta hän ei olisi rumaa sanaa sanonut.
+Ja kamalinta kaikesta oli se, ettei saanut nauraa eikä itkeä, ei muuta
+kuin olla vain ja odottaa. Seuraavana päivänä hän oli aivan vaiti,
+ja se oli vielä hirveämpää. Hän antoi kaikki määräyksensä minulle
+katseillaan, ja millaisilla katseilla! Ei härkäkään, päästyään täyteen
+vimmaan, katsele sillä tavoin. Oikein selkäpiitä karmii, kun ajattelen
+sitä. Kolmantena päivänä hän oli taas niin ihmeen hellä, että minä
+oikein pelkäsin, kuinka tässä käy. Mutta eihän siinä mitenkään käynyt.
+Hän kohteli minua kuin olisin ollut hieno ja ylhäinen nainen ja pyyteli
+kovasti anteeksi entistä pahuuttaan. Annoinhan minä sen kaiken hänelle
+anteeksi, sillä kristitty minäkin olen, vaikka ei sitä uskoisi. Ja niin
+me tulimme tänne. Alussa hän kyllä oli hyvä ja hiljainen; minä uskalsin
+jo olla noin kaikenlainen, minä lirutin hänelle ja nimitin häntä
+kaikilla kauniilla sanoilla, ja hän siitä ikäänkuin piti. Mutta äsken,
+kun täällä oli taas nainen -- sinä et tiedä, kuinka nainen saa hänet
+vimmoihinsa! -- niin alkoi hän minua pahoin pidellä.
+
+-- Miksi, kaikkien hullujen ja viisaitten nimessä, et ole mennyt pois?
+
+-- Minkä tähden minä menisin pois? Rakastanhan minä yhtäkaikki häntä.
+Jota enemmän hän minua lyö ja pärmänttää, sitä enemmän minä hänestä
+kuitenkin pidän, sillä hän on sittenkin sellainen mies, jommoista ei
+olekaan muita maailmassa. Minä olen aivan varma siitä, että hän kerran
+unohtaa tuon toisen, ja silloin hän tietysti mieltyy minuun. Mies
+mieltyy aina lopulta siihen, joka on aina tarjolla. Ja kun hän täällä
+on aivan yksinään, niin kaipaahan miehen mieli naista, ja kun minä olen
+se ainoa täällä, niin minuunhan hän lopulta iskee.
+
+-- Oletko siitä niin varma? kysyi haavuri.
+
+-- Kyllä veri viereen tuo, sen minä tiedän! Samassa aukeni ovi ja Arvid
+astui sisään.
+
+
+
+
+VII
+
+
+-- Pois vain ihminen huoneesta! karjaisi hän, ja Hankku lensi kuin
+ammuttuna ovesta ulos.
+
+Sitten kääntyi Arvid haavurin puoleen ja sanoi:
+
+-- Se minun rouvani seurasikin siis sinua tänne.
+
+-- Niin teki.
+
+Haavuri itsekseen ihmetteli, miten hän tästäkin asiasta suoriutuisi, ja
+hän jo epäili, että hänen hyvä ystävänsä, järki, oli hänet hyljännyt.
+
+-- Hän on nyt mennyt taas matkaansa; en tiedä oikein miksi hän karkasi
+yhtäkkiä pois kuin tuuli olisi hänet vienyt, sanoi Arvid.
+
+Arvid huomasi Britan koettelevan piilotella tuvan hämärään.
+
+-- Mikä tämä nuori mies on? kysyi Arvid.
+
+-- Hän seurasi minua matkalla tänne. Hän tahtoo pyrkiä teidän
+palvelukseenne, sanoi haavuri arvellen, että kun aikaa voitetaan, niin
+on kaikki voitettu.
+
+-- Ensiksi sinä väkisin tuppaat palvelukseeni ja sitten vielä roikotat
+tänne maantieltä kaikenlaisia väen lisäksi.
+
+-- Tämä on iloinen ihminen, ja siksi minä otin hänet, jatkoi haavuri,
+joka kerran päästyään alkuun ei enää turhanpäiten viitsinyt sanojaan
+peruuttaa.
+
+-- Tuumitaan asiaa, niin sitten nähdään, sanoi Arvid. Eivät ne iloiset
+ihmiset tässä talossa ole suinkaan liikaa, sillä täällä on sellainen
+elämä, että on omaan kiukkuunsa haljeta. Sellaista se on, kun on
+joutunut pois miesten seurasta ja naisiin sekaantunut.
+
+-- Me menemme ensin viemään hevosemme korjuuseen ja sitten tulemme
+lähemmin puhelemaan kaikesta, sanoi haavuri, joka kaikin mokomin tahtoi
+päästä pihalle neuvotellakseen Britan kanssa.
+
+He menivät ulos ovesta. Kartanolla sanoi haavuri Britalle:
+
+-- Ottakaa nyt hevonen allenne ja ajakaa tiehenne! Nyt te olette
+kuullut kaiken miehestänne.
+
+-- Oletko sinä hullu? En minä nyt mene pois, vaan jään, vastasi Brita.
+
+-- Ja ilmaisette itsenne hänelle?
+
+-- Mitä vielä! Minä tahdon ensin ajaa tuon naikkosen talosta pois
+ja sitten tahdon hiukan lähemmin tutkistella herraani ja miestäni
+nähdäkseni, kannattaako hänen luokseen jäädä.
+
+-- Nyt minun järkeni heittää kuperkeikkoja. Millä ihmeen tempulla te
+aiotte täällä pysyä ilman että hän tuntee, kuka olette?
+
+-- Minä pysyn miehenä. Sittenhän minä tiedän, millainen hän on.
+
+-- No, koska minä aavistan, että tästä voi syntyä yhtä ja toista ja
+monimutkaista, niin enhän minä teitä ilmaise, vaan tahdon auttaa minkä
+suinkin voin ja osaan. Minä en juuri paljon ole naisiin luottanut,
+mutta näkyyhän niitä olevan sen korppilauman keskellä valkoisiakin.
+
+-- Elä siinä joutavia juttele, sanoi Brita. Tuo tänne keritsimet.
+
+-- Mitä niillä?
+
+-- Minä leikkaan tukkani lyhyeksi, jotta hän ei siitä huomaisi petosta.
+
+-- Onhan minulla täällä repussani satulassa kaikenlaisia veitsiä ja
+laitoksia, joita olen tarvinnut hantteeratessani karjaa.
+
+-- Tule siis nopeaan.
+
+He veivät hevoset hakaan, ja siellä pensaan takana haavuri sai näyttää
+parturitaitoaan ja leikata Britan tukan kauniisti tasaiseksi.
+
+Yhdessä he sitten palasivat tupaan, jossa Arvid istui yksinäisen
+kynttilän valossa ja murjotti.
+
+Kun haavuri ja Brita astuivat sisään, niin hän nousi, tuli keskelle
+permantoa ja sanoi:
+
+-- Tulehan, poika, tänne, niin tarkastan, millainen sinä olet!
+
+-- Tarkastetaanko tässä talossa miehiä samoin kuin karjaa, sanoi Brita,
+joka tunsi miten mielensä oikein leiskahteli päästyään näin seikkailuun
+käsiksi.
+
+-- Luuletko sinä, että minä otan palvelukseeni mitä vaivaisia tahansa?
+sanoi Arvid. Seiso tuossa, niin katselen!
+
+Arvid kulki Britan ympäri ja tarkasti häntä joka taholta.
+
+-- Kovin olet vielä kakaran näköinen, sanoi hän. Naamataulussasi ei
+ole niin parranhaiventakaan, ja mitä vartaloosi tulee, niin kovin
+olet hento vyötäisiltäsi, ja -- hm, mitä sanoisinkaan -- Kovin olet
+naisellinen!
+
+Samassa Brita käännähti ja kaikuva tillikka paukahti Arvidin poskelle.
+
+-- Vai potkit sinä, varsa! huusi Arvid. Odotahan, niin annan sinulle
+hiukan piiskasta!
+
+Hän veti miekan tupestaan ja aikoi sen lappeella kurittaa hänen
+mielestään röyhkeätä vesaa. Mutta samassa oli Britakin paljastanut
+miekkansa, ja nyt alkoi keskellä tupaa äkkiä vimmattu miekkailu.
+Tässä leikissä Arvid oli kotonaan, mutta kun hän piti poikasta aivan
+vaarattomana, niin ei hän iskenytkään täyttä voimaa. Siitä oli
+seurauksena, että nopealla liikkeellä Brita löi miekan hänen kädestään.
+Se singahti kauas lattialle, ja samassa Brita ojensi miekkansa kärjen
+Arvidin rintaa vastaan, niin että tämä oli pakotettu väistymään seinään
+asti. Siinä hän nyt seisoi kiukusta punaisena seinän varassa, ja Brita
+piti miekan kärkeä aivan hänen kurkkunsa kohdalla.
+
+-- Kuinkas nyt on sen miehuuden laita? huusi Brita.
+
+-- Ota pois tuo miekkasi, senkin kirottu nallikka! ja Arvid päästi
+suustaan pitkän sarjan saksalaisia kiroilusanoja.
+
+-- Ei sitä niinkään vain oteta.
+
+-- Varo, etten ota sinua kintuista kiinni ja paiskaa sinua mäsäksi
+permantoon!
+
+-- Millähän se tehtäisiin, kun minä ensin olen sinun kurkkuusi läven
+laittanut!
+
+Arvid aivan puhisi kiukusta. Olihan tämä ensi kertaa hänen elämässään,
+kun hänen täytyi näin antautua armoille. Ja jos se olisi sitten ollut
+edes mies, mutta tuollainen naskali! Ja kaiken hyvän lisäksi seisoi
+haavuri keskellä permantoa ja nauroi niin, että oli läkähtyä, löi
+polviinsa ja hirnui.
+
+-- Olenko minä mies vai en? huusi Brita. Vastaa, olenko minä mies vai
+en?
+
+-- Totta kai sinä sen nyt jo itsekin tiedät, huusi Arvid.
+
+-- Tunnusta paremmin! sanoi Brita ja vei miekkansa kärjen yhä
+lähemmäksi Arvidin kurkkua, niin että tämän täytyi seisoa aivan pää
+seinää vastaan. Sano asiasi selvemmin! Olenko minä mies, olenko?
+
+-- Oikea paholainen sinä olet, jos sen tietää tahdot. Sellainen
+peijuuni, että en ole ennen mokomaa nähnyt.
+
+-- Olenko minä mies, sitä minä kysyn?
+
+-- Olet, olet, kaikkien miesten nimessä, olet! elä herran tähden enää
+tuota miekkaasi siinä kurkkuni kohdalla pidä, muuten ei henki kulje
+enää minussa.
+
+-- Tule pois sitten siitä, koska tiedät, kenen kanssa olet tekemisissä!
+
+Brita pisti miekkansa tuppeen, ja Arvid asteli keskemmälle permantoa
+nostellen housujaan, jotka taistelun kiireessä olivat valahtaneet alas.
+
+-- Et sinä oikeastaan ole niin väkevä, kuin mitä tästä pienestä
+tapauksesta voisi päättää, mutta minä en tietänyt, millaisen pojan,
+miehen, kuuletko, minä sanon sentään miehen, kanssa minä olin
+tekemisissä. Minun olisi pitänyt olla paremmin varuillani.
+
+-- Vasta aika sitä nyt selvitellä, kun on tullut voitetuksi! sanoi
+Brita.
+
+-- Sinä olet hiukan liian suuri suustasi. Näytänkö sinulle jotain?
+
+Ja Arvid karkasi Britaan käsiksi ja sulki hänet rautaiseen syliinsä ja
+aikoi heittää hänet maahan. Mutta haavuri oli sen huomannut ja heti
+riensi avuksi. Hän pisti kepin Arvidin kinttujen väliin, ja siinä
+maata rötkötti mies keskellä permantoa, ja Brita istui hänen päällään.
+Samassa hän oli vetänyt miekan tupesta ja piteli sitä taas miehen
+kurkun kohdalla.
+
+-- No, miltä nyt tuntuu, kun maassa makaa? sanoi Brita. Onpa pehmeä
+olla, kun on tuollainen ruho alusimena.
+
+Arvid oli niin ymmällään tästä kaikesta, että hän ei vähään aikaan
+saanut ajatuksiaan kulkemaan. Lopulta hänelle kuitenkin selvisi, että
+hän oli permannolla ja tuo poika istui hänen vatsansa päällä ja piteli
+miekkaa hänen kurkkunsa kohdalla. Hölmönä Arvid katseli ylös nauravaan
+olentoon.
+
+-- No mitäs tästä nyt sanot? sanoi Brita.
+
+-- Ei tuollainen ole ihmisten tekemä olento, kyllä se on jostain
+muualta tullut tähän maailmaan.
+
+-- Niinkö luulet? Nouse sitten, mutta nyt saatkin olla alallasi, sillä
+näethän, että sinun voimasi eivät mihinkään riitä.
+
+Häpeissään nousi Arvid ja käveli tuvassa luimottaen silmäkulmiensa alta
+poikaan. Mutta sitten, kuten aina suora ja yksinkertainen luonne tekee,
+hän alkoi ihailla tuota nuorta miestä, ja äkkiä hän meni käsi ojolla
+Britan luo ja sanoi:
+
+-- Paiskaa kättä, poika, nyt me emme enää eroa toisistamme! Et sinä
+tälläkään kertaa oikeita temppuja käyttänyt, mutta nahkasi pelastit, ja
+siitä minä sinua kunnioitan. Nyt sitä on tähän taloon tullut sellainen
+miesjoukko, että pulaan täällä joutuisi koko paholaistenkin lauma.
+Kaksi väkevää miestä ja yksi niin viisas, että hänellä on monen hengen
+edestä järkeä. Minä tarkoitan tuota haavuria tuolla. Sinä et taidakaan
+tietää, kuinka viisas hän on. Hän on niin viisas, että piispat ja
+paavit joutuisivat alakynteen hänen kanssaan. Ja nyt ryypätään niin,
+että maailma heittää kuperkeikkaa silmissämme. Tuohan, Kustaa, meille
+eteen tavaraa! Minä menen ja haen isävainajani hopeatuopit. Ei
+tällaisena päivänä juoda muista kuin hopeamaljoista.
+
+Arvid poistui huoneesta. Brita juoksi haavurin luo.
+
+-- Mitä minä nyt teen? huusi hän. Hän pakottaa minut juomaan, ja siinä
+minä en hänelle riitä, sen arvaan. Auta, herran tähden, nyt minua
+tässä, kuten muussakin olet auttanut!
+
+-- Minä tulen istumaan teidän viereenne, ja te kaadatte minun
+tuoppiini, kyllä minä jaksan kahdenkin edestä maistella. Ei hän sitä
+huomaa, kun oikein taitavasti se tehdään.
+
+-- Näkyy siitä miehenä-olosta olevan yhtä ja toista haittaakin, sanoi
+Brita nauraen.
+
+-- Pitää tottua, pitää tottua, sanoi haavuri. Mutta kylläpä te olette
+taitava miekkaa käyttämään! En olisi uskonut.
+
+-- Onhan isäni sotilas ja urhoollinen sotilas onkin.
+
+-- Jos tässä teidän ja miehenne välillä tulee sovinto, ja miksi ei
+se tulisi, kun se tappelulla alkaa, niin kurissa te sellaisen miehen
+pidätte.
+
+-- Niinkö luulisit?
+
+-- Aivan varmasti.
+
+-- Etkö ole tullut sitä ajatelleeksi, että minä tahtoisin hänen pitävän
+minut kurissa?
+
+-- Kuka niin hullu olisi?
+
+-- Et sinä sitten tunne naista.
+
+-- No, en sitten tunne, jos se niin on. Näin sitä kai saa tavantakaa
+muutella mielipiteitään naisista kuin Saksanmaa rajojaan.
+
+
+
+
+VIII
+
+
+Pöydän ääressä he sitten istuivat kaikin kolmisin ja alkoivat
+kallistella maljaa. Arvid kysyi Britalta:
+
+-- Mikä sinun nimesi on? Minä en ole tässä hätäkässä joutunut sitä
+vielä kysymäänkään.
+
+-- Adolf minä olen, Adolf Henrikinpoika.
+
+-- Terve sitten, Aatu, sen päälle malja kaatu, sanoi Arvid.
+
+Hän nosti maljan huulilleen ja joi sen pohjaan asti. Brita sukkelasti
+kaasi osan maljastaan haavurin maljaan.
+
+-- Kyllä sinä sentään olet aika poika! vakuutti Arvid. En ole ennen
+nähnyt sellaista notkeutta ja voimaa noin pienessä ruumiissa. Kukapa
+uskoisi, että noin hennon näköinen voi olla niin voimakas. Annahan kun
+oikein sinua tarkastan.
+
+Arvid otti kynttilän ja siirsi sen aivan lähelle Britan kasvoja.
+Silloin miehen kasvoille levisi omituinen ilme, jossa oli pelkoa ja
+ihastusta.
+
+-- Mutta sinähän olet aivan sen minun tyttöni näköinen! Ihan pilkusta
+pilkkuun! Tuollainen suu ja tuollainen nenä ja tuollaiset silmät!
+Olenko minä humalassa, vai mikä silmiäni vaivaa? Mieshän sinä olet,
+aivan tiettävästi mies!
+
+Arvid laski kynttilän pöydälle ja tuijotti Britaan kuin kummitukseen.
+Mutta Brita säilytti mielenmalttinsa, vaikka heleä puna nousikin hänen
+poskilleen. Aivan viattomasti hän kysyi:
+
+-- Keneksi sinä minua luulet?
+
+-- Minä en tiedä hänen nimeään, mutta se on se, jota minä
+rakastan, rakastan niin, että olen sen takia tulemaisillani aivan
+neliskulmaiseksi. Minä en olisi uskonut, että maailmassa on kaksi niin
+samanlaista ihmistä, joista toinen on mies ja toinen nainen. Minä olen
+aina luullut, että jumala niitä kuviaan hiukan enemmän muuttelee,
+jottei sekaannusta tulisi. Tuntuu ihan kummalliselta ruumiissani, aivan
+kuin veret olisivat menneet sekaisin.
+
+Ja hän tyhjensi kokonaisen maljan yhteen kyytiin.
+
+-- Kas niin, nyt minä taas olen tasapainossa, sanoi hän. Mutta kylläpä
+otti kovalle. Elä hämmästy ja luule, että minä olen sekaisin, kun näin
+puhelen. En minä aivan toisten kaltainen ole, sen minä kyllä tiedän,
+mitä lie tapahtunut kaikenlaisia vahinkoja minua laitettaessa, mutta
+sydämeni on aivan paikallaan ja se ei tahdo mitenkään minulle antaa
+rauhaa. Katsohan, minun täytyy tästä saada jollekulle puhua, muuten
+olen ihan hukassa. Tämä minun palvelijani on sellainen, ettei sillä ole
+mitään tietoa rakkaudesta, mutta sinä kai sen ymmärrät.
+
+-- Kyllä minä tiedän, mitä rakkaus on, vastasi Brita.
+
+-- Enkös minä sitä arvannut, enkös minä sitä arvannut! Minä selitän
+sinulle tämän asian nyt juurta jaksain. Minä näin erään nuoren tytön.
+Minun ei tarvitsekaan sinulle sanoa, että hän oli niin kaunis, että
+minä en ole sellaista toista nähnyt maan päällä, ja minä olen kuitenkin
+katsellut jos jonkin näköisiä, kun olen niin paljon ollut liikkeellä
+maailmassa. Kyllähän minäkin olen naisia likistellyt, mutta ne ovat
+tähän asti olleet minulle vain jonkinmoista ajanviettoa, jotka meille
+miehille, kuten sanassakin sanotaan, ovat annetut, jotta meillä ei
+olisi ikävä yksinämme. Kun meillä miehillä sen lisäksi ovat juomat,
+kortit ja tupakka, niin eihän tälle ajanvietolle niin kovin suurta
+painoa tavallisesti pane. Mutta kun minä tämän naisen näin, niin tulin
+aivan kuin hulluksi. Sanotaan, että koirat voivat saada kummallisen
+taudin toisinaan ja tulevat levottomiksi ja purevat kaikkia. Niin
+minunkin kävi. Minä tulin ihan villiksi, ja jos minä näen muita naisia,
+niin olen aivan kuin suunniltani ja teen niille kaikkea pahaa. Ja
+ainahan sitä sellaista mies tehdä osaa! Mutta jos minä hänet näkisin,
+niin tuskin uskaltaisin sanaakaan sanoa, niin, minä vain katsoisin
+häneen. Minä tulin tänne unohtaakseni hänet, mutta eipä siitä ole apua
+ollut. Tauti on tullut yhä pahemmaksi. Minulla ei ole maailmassa mitään
+muuta kuin hän, hän on alati ajatuksissani, ja minä olen monena iltana
+rukoillut aivan kuin pikkuinen lapsi: Hyvä Jumala, anna minulle hänet!
+Mutta miksi hän minua kuulisi, kun minä eläissäni olen niin paljon
+pahaa tehnyt ja niin paljon ihmisiä tappanut, tosin kyllä katolilaisia,
+jotka eivät ole oikeita kristittyjä, mutta ihmisiä nekin ovat. Ja niin
+minun täytyy itse tässä pitää huolta asioistani, ja arvaahan, että ei
+niistä sillä tavoin paljoakaan tolkkua tule.
+
+Hankku tuli tupaan, mutta pian hän katosi ovesta, kun Arvid karjaisi:
+
+-- Pellolle, naaras!
+
+Sitten hän jatkoi:
+
+-- Katsohan nyt tuotakin! Kuka uskoisi, että hänkin kuuluu naisten
+laumaan? Minä olen hänet tuonut tänne, jotta minulla olisi joku, jota
+saisin maksun edestä haukkua. Ja sen minä sanon, että kyllä minä
+olenkin tehnyt, mitä suinkin olen voinut siinä suhteessa. Se sellainen
+helpottaa niin kovasti. Etkö sinä sitä usko?
+
+Brita oli hymyillen kuunnellut miehensä puhetta. Hänen oli hyvä olla ja
+hän aikoi sanoa, kuka hän oli, mutta sitten hän tulikin ajatelleeksi,
+että parempi oli vielä odottaa. Hän sai elää ollessaan miehen puvussa
+miehensä vieressä, ja riittihän se hänelle. Tuo mies ei ollut tahtonut
+ottaakaan selkoa, millainen hän oli, vaikka hän oli hänen vihitty
+vaimonsa, ja sellainen ansaitsi pienen rangaistuksen.
+
+-- Sinä et sano mitään? lausui Arvid.
+
+-- Mitähän minä siihen sanoisin, minä, joka olen näin nuori ja
+kokematon?
+
+-- Kyllä tuo nainen on oikea juveeli, ajatteli haavuri. Tuossa hän
+nyt istuu ja antaa miehensä tunnustaa hänelle rakkauttaan eikä sano
+halkaistua sanaa.
+
+Hän päätti hiukan koetella heitä kumpaakin.
+
+-- Kukapa sen tietää, millainen tuokin nainen oikeastaan on, sanoi hän.
+Nainen on kyllä aina alussa suloinen ja herttainen, mutta mistähän ne
+kaikki pahat akat olisivat maailmaan tulleet, ellei juuri tytöistä.
+
+-- Elä puhu noin ajattelemattomasta huusi Arvid, muuten voit joutua
+tuonne naulaan takkisi kauluksesta riippumaan!
+
+-- Te siis uskotte, että tuollainen erikoinen nainen olisi teitä varten
+luotu? sanoi haavuri.
+
+-- Erikoinen minä itsekin olen, sen minä tiedän, ja totta kai parittain
+miehet ja naiset maailmaan luodaan, niin että on minuakin varten
+olemassa erikoinen nainen, sanoi Arvid.
+
+-- Mistä sinä tiedät, että sinä olet niin erikoinen? kysyi Brita.
+
+-- Tottahan sen nyt itsekin vähitellen tulee huomaamaan. Minä olen,
+taivas sen kyllä tietää ja voi sille todistaa, joka siltä kysyy, että
+minä olen parhaani mukaan koettanut pistää itseäni siihen muottiin,
+joka on tavallisia ihmisiä varten. Mutta se olikin sekä liian väljä
+että liian kireä, ja niin minä olen aina ollut siinä kuin pahassakin
+pinteessä. Sitten minä annoin lähtöpassit koko muotille ja aloin olla
+oma itseni ja minä huomasin, että minun oli paljon parempi olla.
+
+-- Mutta hyvä herra, sanoi haavuri, kuinka te noin paljon puhutte? Te
+olette saanet kielenne kannan irti.
+
+-- Elä sinä luule, että minä humalassa olen tai muuten sekaisin
+päästäni. Minä en ole ennen joutunut ajattelemaan, mutta kun nyt olen
+siihen toimeen ryhtynyt, niin olen senkin ottanut perinpohjaisesti,
+kuten miehen tulee ottaa, mitä tahansa hän aikookin. En minä olisi
+luullut, että ajatteleminen on niin hauskaa, kuin miltä se nyt tuntuu,
+kun siihen on käynyt käsiksi oikein kovilla kourilla ja pahalla sisulla.
+
+-- Minä olen aina huomannut sen, että jota enemmän ihminen oppii
+ajattelemaan, sitä selvemmin hän näkee, miten eriskummallinen
+oikeastaan jokainen ihminen on, sanoi Brita.
+
+-- Se oli aivan oikein osattu, sanoi Arvid. Tässä meitä nyt on
+kolme eriskummallista olentoa. Ensin olen minä, joka vasta lähellä
+kolmeakymmentä olen oppinut näkemään, että on sitä tässä maailmassa
+muutakin kuin vain "hakkaa päälle"-tekemistä, ja että tämä maailma
+ja elämä on kaikesta sekamelskastaan huolimatta niin ihana keksintö,
+että tekisi mieli ottaa jumala syliinsä ja paiskata oikein tuntuva
+muisku hänen kummallekin poskelleen ja sanoa: Se oli sentään se viisain
+temppu, minkä sinä teit, kun maailman loit! Ja sitten olet sinä, Aatu.
+Merkillinen sinäkin olet, vaikka ei sitä näin ensi hetkessä uskoisi,
+kun sinä olet vielä niin tuiki nuoren näköinen. Jos minulla järki
+kulkee noin niinkuin kivikuorma, niin sinulla se menee oikein tulista
+vauhtia kuin alamäkeä ajettaessa, ei tarvitse muuta kuin pitelee
+ohjaksista kiinni, ettei pääse kaatumaan. Ja sitten on tuo kaikkien
+virkojen ihana yhteenveto, tuo mies, jota en tiedä, millä nimellä
+kutsuisinkaan. Hän sanoo tehneensä liiton järjen kanssa. Mutta minä
+luulen, että sen liiton laita on vähän niin ja näin. Se on samaa kuin
+varkaan liitto toisen varkaan kanssa. Hän on ottanut kaiken vaan niin
+päin, että se olisi hänen puolellaan. Jos niin olisi maailmassa, niin,
+armias taivas, kuinka ikävää se olisi. Minä tahdon olla toisinaan
+väärässäkin, jotta saan korjata, mitä olen rikkonut. Ja kun ei aina
+ole oikeassa, niin tulee niin paljon ajatelleeksi ja silloin huomaa,
+kuinka paljon toisilta saa yhtä ja toista hyvää. Minä olen varma, että
+tuo mies ei ymmärrä muuta saamista kuin sen, joka tulee selkäsaunan
+muodossa.
+
+-- Lopettakaa nyt jo, sanoi haavuri nauraen, muuten menette aivan
+sekaisin.
+
+-- Ei kuunnella mitä se mies tyhmyydessään sanoo, lausui Arvid
+Britalle. Me olemme päässeet kerimään hyvää kerää, jatkakaamme työtä,
+me yhdessä.
+
+Arvid nousi ylös ja levitti kätensä kuin painiin menossa.
+
+-- Jumal'avita kuitenkin, huusi hän, kuinka elämä on ihana keksintö!
+Minä rakastan sitä aivan kuin mies rakastaa naista, ja minä tahtoisin,
+että koko elämä olisi tuossa minun edessäni, tuossa noin, ja minä
+nostaisin sen korkealle käsivarsillani. Minun on nyt niin ihmeen ihana
+olla, aivan kuin olisin paratiisin niityllä ja leikkisin armaani kanssa
+siellä. Minä en tiedä, missä hän nyt vaeltaa tällä hetkellä, mutta
+samapa se, kerran hän tulee minun luokseni, tulee aivan varmaan, tulee
+kuin aamu yössä odottavalle, ja minä olen silloin niin onnellinen, että
+luulisin koko maailman omistavani. Minun täytyy nyt saada tehdä jotain,
+muuten en kestä koossa!
+
+Hän meni äkkiä Britan luo ja sieppasi hänet syliinsä ja nosti hänet
+käsivarsillaan korkealle kohden kattoa.
+
+-- Kai silläkin on jokin tarkoitus, että sinäkin olet tullut tänne!
+sanoi hän.
+
+Äkkiä hän laski Britan alemmaksi ja suuteli häntä oikein rehellisesti
+keskelle suuta. Sen tehtyään hän laski hänet permannolle.
+
+Kuten pyörtyvä seisoi Brita nojaten pöytään. Veret soivat hänessä ja
+hän hengitti vaivoin. Hän tarttui vaistomaisesti maljaan, jonka Arvid
+hänelle ojensi.
+
+-- Juo, poika, juo! huusi Arvid. Yksi kerta sitä eletään, mutta se
+tehdäänkin sitten niin, että siitä vielä haudan toisellakin puolella
+riittää juttuamista. Juo!
+
+Ja Brita nosti maljan huulilleen ja tyhjensi sen.
+
+Haavuri oli katsellut molempia nuoria, ja hänen mielensä oli ihmeen
+valoisa. Ja hän ylisteli omaa itseään, joka kaiken tämän oli muka
+toimeenpannut.
+
+Mutta Arvid aukaisi oven kesäiseen yöhön, ja leppoisa ilma tunkeutui
+tupaan. Ja sitten Arvid muistamatta ketään tuvassa-olijaa vähitellen
+siirtyi kynnykseltä pihalle ja siitä läksi kulkemaan Päijänteen
+rantaa kohden. Ja illan lempeä tuuli leikki hänen tukassaan. Ja kun
+hän rantaan oli tullut ja hetkisen katsellut suvisessa yössä nukkuvaa
+vettä, hän otti kiven ja alkoi heitellä voileipiä pitkin veden pintaa.
+Ja kivi hyppeli kalvossa, loikkasi ensin pitkän hypyn, teki sitten
+lyhemmän hypyn ja seuraavan vieläkin lyhemmän, kunnes se lopulta
+sätkähteli kalvon pinnalla ja sitten upposi, ja sarja vesirenkaita
+värähteli tyynessä veden kalvossa. Silloin mies heitti vaatteet yltään
+ja seisoi hetkisen rannalla paratiisillisessa kauneudessaan, nuorena,
+notkeana ja voimakkaana kuin muinaisajan jumala, joka on astunut maan
+päälle. Sitten hän heittäytyi veteen ja ui kauas ulapalle.
+
+Kun hän hetkisen kuluttua tukka märkänä palasi tupaan, niin hän meni
+pöydän ääreen ja sanoi toisille, jotka siinä olivat ääneti istuneet:
+
+-- Nyt me juomme! Minun naiseni ei ole täällä, mutta onhan ainakin
+juomaa, jonka ääressä häntä voi muistella.
+
+
+
+
+IX
+
+
+Jo oli osa yötäkin kulunut, kun nämä kolme päättivät mennä levolle.
+
+Haavuri oli aivan tunnottomana ja kuorsasi, hänhän oli runsaasti saanut
+maljaa kallistaa, kun hän oli täytynyt juoda kaikki sekin, mikä Britan
+maljassa oli ollut. Siihen he jättivät hänet nukkumaan pöydän nojaan.
+
+Huoneessa oli leveä vuode, jossa Arvid nukkui. Hän sanoi Britalle:
+
+-- Sinä saat tämän yön nukkua tässä samassa vuoteessa minun kanssani,
+kyllä me sitten huomenna järjestämme sinulle toisen.
+
+Brita oli aivan avuton. Hän ei tietänyt, mitä hän olisi tehnyt, ja nyt
+oli hänen auttajansakin, haavuri, vaipunut sikeään uneen. Arvid tarttui
+hänen käsivarteensa ja vei hänet vuoteelle.
+
+-- Mene sinä, joka olet heikompi, tuonne seinän puolelle nukkumaan,
+jotta en yöllä potkaise sinua permannolle, sanoi Arvid.
+
+Täysissä pukimissa kiipesi Brita sinne, ja nyt häntä kadutti se, että
+hän oli tähän leikkiin ryhtynyt. Hän ei keksinyt mitään syytä, jonka
+nojalla olisi päässyt pois. Hänen täytyi jäädä, käyköön sitten kuinka
+tahansa.
+
+Arvid heitti takin yltään, riisui saappaat jalastaan ja heittäytyi
+hänen viereensä. Pian oli hän vaipunut sikeään uneen, kuului vain hänen
+tasainen hengityksensä.
+
+Brita ei saanut unta silmiin. Hän katsoi pimeään, sillä huoneessa
+oli vain yksi ikkuna, joka oli luukuilla suljettava, ja nekin olivat
+jääneet kiinni. Valoa ei tullut mistään. Tuossa makasi hänen vieressään
+hänen oma miehensä, joka hänet oli luotaan karkoittanut, ja kuitenkin
+tietämättään rakasti juuri häntä. Britan teki mieli herättää hänet ja
+sanoa:
+
+-- Ota minut, sillä minähän olen sinun vaimosi ja minä rakastan sinua!
+
+Hän kosketti jo nukkuvaan, mutta tämä ei herännyt, liikahteli vain
+unessaan.
+
+Silloin Brita nousi vuoteeltaan, avasi oven ja hiipi kesäiseen yöhön.
+
+Mikä pyhä hiljaisuus täytti koko luonnon! Hän asteli haan veräjälle ja
+vihelsi. Silloin tuli viidakosta hänen hevosensa. Brita taputti sen
+kaulaa ja puheli sille:
+
+-- Lähdemmekö pois kotiin, Rusko, lähdemmekö, vai jäämmekö tänne? Minä
+lähtisin niin mielelläni, mutta en voi, sillä minä rakastan tuota
+miestä liian paljon. Ilmaisenko hänelle itseni, ilmaisenko? Mutta ensin
+täytyy tuon toisen naisen lähteä talosta pois. Hänen täytyy itse tuo
+nainen ajaa, minä en sitä tee. Hänhän on herra talossa. Sinä olet niin
+uskollisesti minua palvellut, Rusko, ja olet minusta pitänyt ja minulle
+tottelevainen ollut, vaikka minä niin usein olen sinua lyönytkin. Sinä
+kai ymmärrät, että minä olisin valmis ottamaan millaisen kohtelun
+tahansa osakseni, kun hän sen minulle antaisi. Sano, Rusko, sano, mitä
+minun tulee tehdä? Jos minä itseni hänelle ilmaisen, niin olen myöskin
+samalla kokonaan hänen vallassaan. Jos minä vielä piilottelen, niin voi
+hän muuttua sellaiseksi, että minun onneni on suurempi kuin mitä se nyt
+voisi olla. Minä tiedän, että minun tulisi odottaa, mutta etkö sinä
+tahtoisi, että minun poikani jo tulisi ja leikkisi sinun harjassasi.
+Kun minä häntä sylissäni pitäisin, niin leikkisi hän kuin minä nyt
+leikin. Sano, Rusko, mitä minun tulee tehdä?
+
+Hevonen hyväili päällään Britan olkapäätä.
+
+-- Minä luulen, että odotan. Ja minä otan hänestä pois kaiken ruman ja
+huonon, sillä minun tulevan poikani isä ei saa olla muuta kuin sankari.
+Eikö niin, Rusko, eihän saa olla?...
+
+Kepein mielin läksi Brita astelemaan tupaa kohden. Nyt hän tiesi niin
+varmasti, että hän rakasti tuota suurta elämänhaluista miestä, joka
+tuolla sisällä nukkui. Mutta hän tiesi myöskin, että tämä mies oli
+vielä niin perin höyläämätön ja että hän, Brita, yksin osasi hänet
+muuttaa.
+
+-- Sanotaan, että veitsi hioo veitsen ja mies miehen, ajatteli hän. Kun
+tässä ei ole ketään toista miestä, niin täytyy minun tuota kovasimen
+virkaa hoitaa. Ja varo, sinä lujateräksinen kalpa siellä sisällä! Nyt
+sinua aletaan hioa, ja se koskee sinuun kovasti, sillä etpä ole vielä
+terotettavana ollutkaan, olet vain iskenyt omalla voimallasi. Mutta
+enemmän sinun täytyy voida, paljon enemmän.
+
+Hän palasi tupaan ja katseli auki jättämänsä oven kautta tulevassa
+valossa miestä, joka makasi selällään vuoteella. Hän siirsi hänen
+päätään hiukan mukavampaan asentoon, siirsi hellästi ja hiljaa.
+
+Arvid havahtui, katsoi ensin kauan pitkään häneen ikäänkuin
+tunnustellen, kuka hän oli.
+
+-- Kah, sinäkö se oletkin. Minä näin juuri niin ihmeen ihanaa unta.
+Koetetaan ottaa unen päästä taas kiinni. Mitä siinä seisot, tule
+vuoteelle nukkumaan. Anna oven olla auki, niin tulee ilmaa sisään.
+
+Ja Brita kapusi Arvidin viereen hänen ylitseen ja pian vaipui hän
+syvään uneen, pää leväten Arvidin käsivarrella.
+
+Aamuaurinko kurkisti sisään ovesta.
+
+Pääskynen, jolla oli pesänsä räystään alla, näki oven olevan auki,
+lensi kynnykselle ja katseli kauan pää kallellaan sisään, lensi
+sitten taas pois, kaarteli aamutaivaalla, jolta juuri tuuli lakaisi
+hienoja pilvenhattaroita pois, jotta auringolla olisi enemmän tilaa,
+paistaessaan Rapalan talon yli, missä kaksi ihmislasta nukkui valmiina
+odottamaan sitä hetkeä, jolloin he saisivat onnen kokonaan omakseen.
+
+
+
+
+X
+
+
+Aamulla heti herättyään Arvid huusi:
+
+-- Nyt, miehet, panemme saunan lämpiämään ja kylvemme kaikki eilen
+saadut höyryt pois pääknupistamme. Sellaisen illan jälkeen ei mikään
+ole sen terveellisempää kuin sauna. Sen jälkeen on ihminen taas kuin
+uudesti syntynyt.
+
+Sen kun Brita kuuli, niin tuli hänelle hätä käteen. Millä ihmeen
+keinolla hän voisi pettää Arvidin! Jos hän kieltäytyisi menemästä
+saunaan, niin siitäpä vasta syntyisi epäluuloja, ja kaikki voisi olla
+pilalla.
+
+Kun Arvid meni vanhalle Leenalle, kartanon emäntäpiialle sanomaan, että
+sauna oli pantava lämpiämään, alkoi Brita neuvotella haavurin kanssa.
+
+-- Kuulithan, mitä hän sanoi? Meidän täytyy mennä saunaan!
+
+-- Kyllä minä sen kuulin, vastasi haavuri. Ja tarpeen se onkin, sillä
+onpa päässäni sellainen metakka, että aivan olen hulluksi tulla. Sitä
+juomaa taisi mennä kurkustani liian paljon alas. Me menemme saunaan ja
+sillä hyvä!
+
+-- Niin, mutta enhän minä voi tulla teidän kanssanne sinne!
+
+-- Miksette?
+
+-- Sittenhän on heti loppunut koko salaisuus. Haavuri katsoi Britaan ja
+nauroi:
+
+-- Sellaista se on, kun pitää ilveitä. Ei mikään ole sen vaikeampaa
+kuin valheen pitäminen sellaisena, ettei se pääse ilmi. Valhe on kuin
+piimää, jota on kourassa kannettava.
+
+-- Sinun täytyy keksiä jokin keino, sanoi Brita.
+
+-- No, en minä ennenkään ole joutunut pulaan, en paljon pahemmissakaan
+tapauksissa. Vasta nyt pantiin sauna lämmitä, ja siihen on vielä
+runsaasti aikaa ennenkuin sinne on mentävä. Minä menen katselemaan
+paikkoja, niin kyllä minä keinotkin keksin.
+
+Haavuri käveli kartanolla ja mietiskeli.
+
+-- Kyllä se setään on merkillinen järjestys, että kun juoman kurkustaan
+alas juoksuttaa, niin se tiesi mitä teitä nousee sinne yläkammariin
+ja pitää siellä lopulta sellaista jumalatonta mellakkaa, että luulisi
+siellä menninkäisten oikein suurena laumana raapivan pääkoppaa
+sisältäpäin. Kyllä ihminen piankin heittäisi kaikki juomat hornan
+tuuttiin, jos olisi meille annettu humala ja päänkolotus yhtaikaa.
+Mutta kun se toinen ensiksi tulee sellaisena ihanana kepeytenä vereen,
+niin ei muistakaan, että se toinen tulee sitten sellaisena pelottavana
+kolotuksena. Mutta tässä minä kuljen ja mietiskelen omia asioitani,
+vaikka minun on pidettävä huolta toisten elämästä ja rauhasta. En minä
+sitä herraani millään muulla keinolla pidätä saunasta poissa kuin
+antamalla hänelle sellaista työtä, että hän juoksee pitkin mäkiä ja
+teitä kuin rattaat olisivat alla.
+
+Leenan ilmoitettua, että sauna oli jo valmiina, oli tuumakin kypsynyt
+haavurin mielessä. Kun Arvid ja Brita jo astelivat saunaa kohden,
+niin vehkeili haavuri jotain tallin tienoilla. Äkkiä nähtiin nuoren
+orivarsan sieltä karkaavan ja juoksevan huimaavaa vauhtia pitkin
+pihamaata. Arvid kääntyi ja näki sen.
+
+-- Mikä sen varsan sieltä tallista nyt on päästänyt irti? huusi hän. Se
+on otettava kiinni!
+
+Ja hän läksi juoksemaan sen jälestä.
+
+Sillä aikaa Brita meni saunaan, ja kun Arvid vihdoin hengästyneenä
+sinne tuli, niin oli Brita jo kylpenyt ja pukeutunut.
+
+Arvid sen nähdessään ei sanonut muuta kuin:
+
+-- Pianhan sinä sen toimituksen suorititkin. Elä nyt kuitenkaan mene
+pois, sillä voithan istua täällä saunassa ja katsella, kuinka sitä
+oikein mies löylyä ottaa.
+
+Brita ei keksinyt mitään keinoa, millä hän olisi Arvidin epäluuloa
+herättämättä päässyt pois, ja niin hän sai jäädä saunaan ja katsella,
+miten Arvid riisui yltään ja kiipesi lauteille, josta hän piankin huusi:
+
+-- Annahan nyt tulla löylyä oikein runsaasti, jotta syntinen ruumis
+sen tuntee ja saa esimakua siitä, minne se kerran on joutuva, ellei
+parannusta tee.
+
+Ja Brita otti kousan ja heitti sillä vettä kuumille kiukaan kiville,
+jotta vesi hulmahti höyrypilvenä korkealle. Yhä lisää huusi Arvid
+löylyä, ja yhä tulisemmaksi tuli sauna ja kiukaan kivet kiukkuisina
+pihisivät kuin suuri lauma sylkeviä kissoja olisi siellä ollut.
+
+Kun Arvid lopulta kapusi alas lauteilta ja heilutti kädessään vastaa,
+josta kaikki lehdet olivat latvoilta lähteneet, miehen sillä piestessä
+ruumistaan, niin hän huusi:
+
+-- Näin sitä pitää olla, silloin ihminen tuntee olevansa taas yhtä
+kepeä ja ketterä kuin silloin kun hän tähän maailmaan tuli.
+
+Hän avasi oven ulos ja siinä ulkoa tulevassa valossa hän ruumistaan
+vedellä huuhteli.
+
+-- Kyllä sauna on sentään pyhä paikka, sen minä uskallan sanoa,
+vakuutti hän. En minä suustani suinkaan mikään erittäin siivo ole,
+mutta saunassa minä en sanoisi yhtä kirosanaa, sen minä tiedän. Minun
+isävainajani oli niin ankara, että hän ei sallinut haastettavan
+sanaakaan saunassa, vaan oli jokaisen istuttava siellä hiljaa kuin
+kirkon penkissä. En minä sellainen sentään ole, sillä kyllä minä täällä
+puhun, mutta siivosti ja säädyllisesti, kuten te kaikki huomaatte.
+
+Hän katseli omaa komeata ruumistaan joka puolelta.
+
+-- Kyllä sen kaikesta huomaa, että se syntinen ruumis tarvitsee tilaa
+voimalle. Ei se mahdukaan mihinkään vähään alaan. On sitä minussakin
+raajoja ja lihaksia niin, että niitä ei ennätä laskeakaan kaikkia.
+Mutta tarkoitus niilläkin on jokaisella, oma tarkoituksensa ja
+tehtävänsä, joita ei ihminen näin omalla pienellä järjellään ymmärrä.
+Ja vaikka luulisi, että kaikkihan me olemme yhtäläisiä, niin kyllä sen
+saunassa huomaa, ettei asia niin ole. Ja kun ajattelee naista, kuinka
+sekin on kummallisesti kokoonpantu ja koreana kuin kukkainen on miehen
+rinnalla, niin täytyy sanoa ja tunnustaa, että on sillä jumalallakin
+ollut päänvaivaa ja miettimistä, ennenkuin senkin sai valmiiksi.
+
+Hän katsahti Britaan ja sanoi:
+
+-- Sinä poika olet niin hiljaa ja hissuksiin, että luulisi sinun olevan
+täällä häpeissäsi. Eihän sitä hävetä tarvitse, kun näkee alastoman
+miehen. Toista se olisi, jos näkisi alastoman naisen. Vaikka minä olen
+tällainen romuluinen mies ja olen naisten kanssa niin jumalattoman paha
+suustani, niin saunassa minä olen aina niin ujo, että oikein itseänikin
+kiukuttaa. Jos tässä nyt olisi nainen, niin kuinkahan minäkin kulkisin
+pitkin nurkkia ja koettaisin, millä tavoin voin alastomuuttani peittää.
+Ehkä se on niitä syntymäpaikan tunteita, sillä minulle uskoteltiin
+lapsena, että minut oli löydetty saunan lavon alta, ja minä uskoin
+tietysti vahvasti siihen, kunnes sitten myöhemmin huomasin, miten sekin
+ihmeellinen asia on maailmaan järjestetty.
+
+Brita pääsi pakenemaan saunasta herättämättä mitään huomiota, ja vasta
+sitten, kun hän oli ovesta kadonnut, laskeutui haavuri lauteilta alas.
+
+-- Kauan sinä siellä kuumassa kestitkin, sanoi Arvid.
+
+-- Täytyi kestää, vastasi haavuri.
+
+Hän mietti itsekseen, mihin kaikkeen hän vielä olikaan joutuva tässä
+talossa niin kauan kun Brita käytti miehen pukua. Nyt hän jo oli saanut
+juoda enemmän, kuin mitä hänen nahkansa sisältäpäin sieti, ja sitten
+hän oli saanut ottaa löylyä enemmän, kuin mitä hänen nahkansa ulkoapäin
+kesti.
+
+Mutta kun he olivat kylpeneet ja olivat taas pukimissaan, niin menivät
+he kaikin kolmisin mäen töyrylle, aivan Päijänteen rannalle istumaan,
+ja siinä he katselivat, miten kalat leikkivät veden kalvossa. Arvid
+makasi selällään ruohikossa ja huitoi kädellään tuon tuostakin pois
+hyttysiä, jotka tuppautuivat hänen kasvoilleen.
+
+-- Mikähän tarve oli noitakin eläimiä maailmaan tuoda? sanoi Arvid. Ja
+minkähän tähden nekin muutamia rakastavat enemmän kuin toisia?
+
+-- Ettekö kuule, mitä tuollainen oikein suuri ja vanha hyttynen sanoo,
+kun se tulee teidän lähellenne? sanoi haavuri. Se huutaa: eno, eno,
+eno, eno, eno, saanko ma olla yöt'! Kun sitä suuttuneena huitaisette
+menemään, niin huutaa se heti: roisto, roisto, roisto, roisto! Minäpä
+tiedän, miten tuo joukko on maailmaan tullut. Kun Jumala oli maailman
+saanut niin valmiiksi, ettei ollut muuta enää jälellä kuin hiukan
+saumojen silittämistä, niin sanoi Paholainen hänelle: Osaisin minäkin
+luoda, jos saisin vain pienen alan aivan omaa maata. Jumala antoi
+silloin hänelle pienen tilkun maata, niin suuren, että siihen seiväs
+mahtui pystyssä seisomaan, ja sanoi: Tuossa on sinulle, luo nyt, jos
+osaat! Paholainen sylki silloin seipäällä maahan tehtyyn reikään, ja
+siitä alkoi tulla ulos tavaton parvi kaikenlaista hyttystä ja paarmaa,
+pörriäistä, sittiäistä ja mäkäräistä. Ilma oli jo aivan sakeana niistä.
+Silloin meni eräs hyttynen Pietarin pitkälle nenälle ja alkoi siinä
+"enoansa" huutaa. Pietari suuttui niin, ettei tietänyt kummalla jalalla
+olisi seisonut, ja hän sieppasi kekäleen nuotiosta, jolla hän juuri
+paraillaan muikkuja keitti ropeessa, ja pisti sen kekäleen siihen
+reikään, mistä hyttyset olivat tulleet. Ja siksi ne vielä tänäkin
+päivänä pelkäävät sauhua, ja siksi ne aina Pietarin päivän aikaan
+alkavat kadota ihmisten ilmoilta.
+
+He lojuivat kauan viheriällä niityllä ja katselivat kohden sinistä
+taivaan lakea. Aivan heidän läheltään nousi ilmaan leivonen, lensi
+korkealle, ja sitten tullessaan alas sieltä taivaan ihmeellisestä
+sinipalatsista alkoi se laulaa.
+
+-- Miksikähän tuo lintu laulaa vasta sitten, kun se tuolta alas tulee?
+sanoi Arvid.
+
+-- Eivät kaikki leivoset siten tee, vastasi Brita. Minun kotini
+tienoilla asusti monta suvea leivonen, jonka ääni oli niin ihmeellisen
+suloinen, että sitä kuullessa sydän rinnassa suli. Se lauloi puun
+latvassa ja siitä se nousi pyhässä ilossa korkealle ilmaan. Mutta kun
+se sinne oli tullut, niin vaiti laskeutui se alas. Ja minä ajattelin
+silloin, että sellainen kuin tuo lintu on ihminen. Toinen laulaa
+vasta silloin kun hän on onnen saavuttanut, toinen silloin kun hän
+lentää onneansa kohden, ja kun hän sen on saavuttanut, niin onpa hänen
+sielussaan niin suuri ja juhlallinen riemu, että hän ei enää mitään
+sanoja löydä ilmaistakseen tunteensa.
+
+Britan puhuessa oli Arvid kohottautunut ryntäilleen ja hohtavin silmin
+katseli vieressään olevaa poikaa.
+
+-- Mistä sinä tuon kaiken olet oppinut? sanoi hän. Kuinka sinä osaat
+noin ajatella?
+
+-- Siksi, että minä olen ollut aina onnellinen, ja siksi, että minä
+aina olen keskellä luontoa kuten kotonani. Minä rakastan luontoa
+enemmän kuin ihmisiä. Tai oikeammin sanoen, minä rakastan ihmisiä
+siksi, että minä ymmärrän niin hyvin luontoa.
+
+-- Mutta kuinka sinä sitten tulet sellaisen miehen luo kuin minä olen?
+Etkö sinä näe, että minä, tällainen jörö ja raaka mies, en ole sinulle
+sopiva seura?
+
+Brita naurahti, katsoi Arvidiin ja sanoi:
+
+-- Oletko sinä niin varma siitä, että olet sellainen kuin mitä itse
+luulet?
+
+-- Mitä, herran nimessä, minä sitten olisin? En kai minä mikään
+lintukaan ole? Totta kai minä olen se, mikä olen omasta mielestäni!
+
+Keskustelun katkaisi haavuri, joka alkoi selittää:
+
+-- Ei kukaan ole sitä, miksi hän itseään luulee. Jos niin olisi asian
+laita, niin olisinhan minä silloin jotain kerrassaan ihmeellistä ja
+kummallista, sellainen olento, ettei jumalakaan omaa käsityötään
+tuntisi. Kai se niin on kuin tämä nuori mies sanoo, jolle on annettu
+sellainen ajatuksen juoksu, että oikein päätä huimaisee sitä
+ajatellessa.
+
+-- Elä siinä viisastele, huusi Arvid, vaan anna meidän tässä puhua
+asioista vakavasti. Kuulehan, poika, minä olen aina toivonut, että
+minun elämääni tulisi sellainen, joka pitäisi hiukan holttia minun
+suhteeni, joka istuen minun elämäni kelkassa jalallaan haraisi, jotta
+kelkka mäessä menisi oikeaan suuntaan eikä vikuroisi sinne ja tänne ja
+lopulta kaatuisi hankeen. Tuollaista minä olen toivonut. Kun sinä nyt
+olet tullut tänne, niin etkö voisi sinä ottaa tuota tointa vastaan?
+Jos minä vikuroin, enkä aina tee niinkuin sinä oikeaksi katsot, niin
+anna vain minulle oikein tuntuvasti sanasaunaa, niin kyllä minä taas
+tottelen. Minä olen ajatellessani ja oikein perinpohjin punnitessani
+tullut siihen huomioon, että on niitä minua tyhmempiäkin maailmassa, ja
+että kyllä minusta kalu tulee, kun minua vain oikeassa kurissa pitää.
+Oppiihan se hevonenkin kahdella jalalla kävelemään, kun sitä vain
+oikein hyvästi piiskalla komentaa. Eiköhän silloin ihminen opi tästä
+hengen konttaamisesta toisen avulla vihdoin kävelemäänkin.
+
+-- Herra, herra, huusi haavuri, aivanhan te puhutte ihmeellisiä
+asioita! Kuinka tämä tällainen on mahdollista?
+
+-- En minä mielestäni mitään ihmeellisiä asioita puhu, vastasi Arvid.
+Minä olen vain alkanut ajatella, ja minä sanon kaiken mitä ajattelen.
+Se on kai samanlaista kuin lukemisenkin oppiminen. Ensin ihminen tavaa
+ääneen ja sitten vasta, kun hän on lukutaidon itselleen hankkinut, hän
+osaa lukea hiljaa. Niin minäkin nyt, kun ajatuksia tavailen, kaiken
+puhun ääneen. Sinä, poika, et taida uskoa, että minä totta tarkoitan?
+Mutta sittenhän näät, kun kerran minulta jotain vaadit, että minä teen
+mitä sinä käsket.
+
+-- Koetetaanhan sitten heti tällä hetkellä, sanoi Brita, pitääkö miehen
+sana paikkansa. Mene ja aja tuo Hankku pois talosta!
+
+-- No, jollei siinä muuta sen vaikeampaa ole, huusi nauraen Arvid, niin
+sano yksintein, millä tavoin minä hänet ajan. Pitääkö minun roikottaa
+häntä tukasta pitkin maantietä, vai tahdotko, että minä panen hänet
+nurinkurin hevosen selkään istumaan? Vai onko minun saatettava hänet
+pois, kuin olisi hän suurisukuinen rouva, joka on luokseni tullut minua
+käynnillään kunnioittamaan? Kyllä minä teen aivan niin kuin sinä sen
+määräät. En vääjää siitä niin hiukkaakaan.
+
+Nauraen vastasi Brita:
+
+-- Saata hänet kaikella kunnialla talosta pois, nainenhan hänkin on.
+
+-- Onko se naisen arvo sitten jotain niin ihmeellistä ja
+eriskummallista? Ethän toki vaadi, että minun tulisi antaa hänelle sama
+kunnia kuin tulevalle vaimolleni?
+
+-- Kyllä minä tiedän, ettei mies kauneimmin kunnioita vaimoaan, vastasi
+Brita. Mutta kunnioita häntä niinkuin äitiäsi tai sisartasi.
+
+-- Et sinä voi totta tarkoittaa tuolla kaikella, sanoi Arvid. Sinä
+sanot tuon kaiken vain sen vuoksi, että saisit minut kurisi alaiseksi.
+
+-- Mutta siihenhän sinä olet tahtonut tullakin.
+
+-- Olen kyllä, mutta on kai silläkin sentään jokin raja?
+
+-- On kyllä, mutta minä kai sen määrään, etkä sinä. Mutta ellet tahdo,
+niin ei puhuta sitten enää sen enempää koko asiasta.
+
+-- Nyt siitä puhutaankin, sanoi Arvid. Kyllä minä teen sen, minkä sinä
+käsket, mutta minun täytyy ensin saada edes purkaa sisuani. Sinähän
+vaadit minulta niin tavattomia asioita, että aivan hirvittää niitä
+ajatellessa. En minä ennen ole kuullut miehen vaativan mokomaa kohtelua
+naiselle.
+
+-- Mutta minä vaadin nyt. Ja jos sanassasi pysyt...
+
+-- Siinä minä pysyn aina!
+
+-- Niin teet juuri niin kuin minä käsken.
+
+-- Jos sinä asian otat siltä kannalta, niin sitten minä menen ja teen
+juuri niin kuin käsket. Tuletko katsomaan, kuinka se toimitus tapahtuu?
+
+-- En tule. Mene sinä vain yksinäsi. Mutta muista, että ainoatakaan
+pahaa sanaa et saa hänelle sanoa.
+
+Arvid nousi ja meni taloa kohden. Vähän matkaa astuttuaan hän palasi
+taas Britan luo ja sanoi:
+
+-- Onko tämä nyt oikein totta, vai mitä sinä tällä kaikella aiot?
+
+-- Totta se on, mene nyt vain!
+
+-- Mennään sitten!
+
+Ja Arvid läksi taloon tekemään lopputiliä Hankun kanssa.
+
+Jäätyään kahden kesken Britan kanssa sanoi haavuri:
+
+-- Minä en koskaan tule ymmärtämään naista, sen minä huomaan.
+Minkä tähden te oikeastaan tuolla tavoin häntä kuritatte? Ei
+metsästyskoiraakaan sen pahemmin voi pidellä.
+
+-- Minkäkö tähden, kysyt sinä? Minulla on maailman paras mies omanani
+ja minä tahdon, että sen muutkin huomaisivat.
+
+Arvid meni tupaan, jossa Hankku siivoili edellisen illan juominkien
+aikaansaamia vaurioita. Arvid teki ovella niin kauniin kumarruksen kuin
+suinkin osasi ja sanoi hämmästyneelle Hankulle:
+
+-- Minulla olisi neitsyt Johannalle hiukan puhuttavaa.
+
+-- Herra puhuu vain, kyllä minä kuuntelen, sanoi Hankku.
+
+-- Minä olen tässä asioita punninnut ja silloin olen punninnut
+Hankkuakin ja huomannut, että Johannan olo on täällä sellainen, että
+minulla ei ole mitään sitä vastaan, että siitä tulee loppu.
+
+-- Loppuko?
+
+-- Niin, aivan täydellinen loppu muodossa tai toisessa. Minä olen
+tämän asian tahtonut sanoa neitsyelle niin kohteliaassa muodossa kuin
+suinkin, sillä kyllä minä kohteliaskin osaan olla, kun oikein tahdon.
+
+-- Ei herran tarvitse suotta ottaa päällensä sellaista rasitusta, kyllä
+minä ymmärrän sitäkin kieltä, mikä herralle on tavallista ja tutumpaa.
+
+-- Mutta minä olen nyt päättänyt puhua tällä tavoin, ja sen vuoksi on
+parasta, että Johanna kuuntelee tätä eikä odota muuta. Kuten minä siis
+sanoin, on tästä talosta lähdettävä mitä kiireimmin ja mitä tulisinta
+vauhtia.
+
+-- Enhän minä tahdo lähteä.
+
+-- Hä?
+
+-- Niin, ei minulla nyt ole mitään kiirettä pois.
+
+-- Mutta jollen minä maksa mitään.
+
+-- Kyllä minä sittenkin jään.
+
+-- Mutta eihän sinulla ole täällä mitään tekemistä enää minun kanssani,
+sanoi Arvid, joka alkoi kiukustua.
+
+-- En minä enää herraa ajattelekaan. On täällä muitakin miehiä.
+
+-- Keitä?
+
+-- Se uusi herra, joka tuli eilen tänne. Minä tiedän, että herra on
+ollut minulle vihainen, kun minä olen noin silmät pyöreinä katsellut
+teihin ja ollut rakastunut. Kaikeksi onneksi meille molemmille on
+siitä nyt tullut loppu. Minä rakastun aina ja sukkelaan, se käy kuin
+syöstävän heittäminen kangaspuissa.
+
+-- Minusta on se ja se sama, rakastaako Johanna minua tai ketä tahansa,
+mutta täältä on mentävä pois. Minä olen luvannut olla kohtelias ja
+Johannan on otettava varteen, mitä se sellainen minulle maksaa. Minä
+pidän sen, minkä kerran olen luvannut, mutta mitä minun mieleni tekee,
+se on toinen asia. Minä tahtoisin oikeastaan potkaista Johannaa sinne
+selän loppuun, jotta meno olisi sitä tuimempi. Mutta minä olen luvannut
+olla kohtelias, ja sen vuoksi minä sanon, että, jollei tästä tule
+lähtöä, niin minä näytän selvemmin, missä tämän talon ovi ja veräjä
+ovat.
+
+Hankku katseli miestä, joka hänen edessään kiukkuaan pidellen seisoi,
+ja sanoi:
+
+-- Kun meillä kahdella ei ole mitään toisillemme enää sanottavaa,
+niin mitä me sitten puhumme? Minä olen päättänyt jäädä, enkä lähde
+tästä talosta pois muuten kuin jos emäntä tulee taloon. Katsokaahan,
+järjestys minullakin on asioissani, ja minun mielestäni ei minulla ole
+mitään tekemistä täällä enää sen jälkeen, kun emäntä on tullut.
+
+-- En suinkaan minä tänne sen vuoksi roikota rouvaani, että saisin
+Hankun menemään! Se olisi kuitenkin liian paljo vaadittu, huusi Arvid,
+joka huomasi, miten vaikeata hänen oli tyynesti puhella tämän naisen
+kanssa.
+
+-- Minä olen sanonut, mitä olen sanonut, ja sillä hyvä. Minä tahdon
+olla siellä, missä minun sydämeni aivoitus on, ja minä jään tänne!
+
+-- Luuletko sinä, senkin raato, että tuo mies sinua rakastaa!
+
+-- Ei sitä tiedä koskaan, mikä tulee, kun siksi tulee!
+
+Arvid seisoi Hankun edessä voimatta sanoa sanaakaan, sitten hän äkkiä
+kääntyi ja meni pois.
+
+Kun hän tuli toisten luo järven rannalle, niin oli hän perin synkän
+näköinen.
+
+-- No, lähteekö neitsykäinen? kysyi haavuri.
+
+-- Minä olen koettanut vaikka mitä keinoa, tietysti kohteliasta keinoa,
+vastasi Arvid, mutta mitä minä sille mahdan, että se on rakastunut
+tuohon poikaseen ja sanoo hänen tähtensä jäävänsä tänne.
+
+Haavuri ja Brita alkoivat nauraa niin, että Arvid lopulta kiukkuisena
+ärjäisi:
+
+-- Elkää siinä tyhjiä hohottako kuin järjenvaivaiset! Ettehän te tiedä,
+mikä kamala hetki minulla on siellä sisällä ollut.
+
+-- Oletteko ehkä mustankipeä? kysyi haavuri.
+
+-- Siihenkö minulla olisi aikaa? sanoi Arvid. Mutta niin se vaan nyt
+on, että hän ei sano lähtevänsä pois, ellei tänne tule talon rouva.
+
+-- Sehän on helposti autettu, sanoi haavuri. -- Millä ihmeen keinolla?
+
+-- Me puemme tämän nuoren miehen naiseksi ja sitten me sanomme, että
+hän on talon rouva.
+
+-- Elä puhukaan sellaista, muuten tuo poika suuttuu pahanpäiväiseksi,
+sanoi Arvid. Ja vaikka hän suostuisikin, niin kuka takaa, että tuo
+nainen, jolla on sellainen vainu, että hän kyllä huomaa, kuka on nainen
+ja kuka mies, vaikka käärön sisään panisi, ei äkkää, että tässä on
+petos ja koiranjuoni tekeillä.
+
+-- Minä takaan, että hän ei huomaa niin mitään, vakuutti haavuri.
+
+-- Vaikka tämä olisikin mahdollista, niin suostuuko tuo nuori mies
+sellaiseen? Hänhän on niin arka miehen arvostaan. Arka minäkin olen
+ja vannon, että jos joku minulle sanoisi, että minä olisin sopiva
+kulkemaan naisen vehkeissä, niin ei taitaisi sillä olennolla juuri
+paljon muistoa enää olla siitä, miten sekin päivä on loppunut.
+
+-- Kysykää häneltä itseltään, sanoi haavuri, niin sittenhän näette,
+mitä hän vastaa.
+
+Arvid kääntyi Britan puoleen ja sanoi:
+
+-- Sinä tiedät, että minä en tee tätä omasta vapaasta tahdostani, vaan
+toisen käskystä. Sanohan nyt, mitä tästä tuumasta arvelet? Voitko ottaa
+yllesi naisen laitokset ja mennä niissä vehkeissä tuota vaimo-ihmistä
+pelottelemaan?
+
+-- Tahdotko sinä päästä tuosta naisesta? kysyi Brita.
+
+-- Enhän minä toki tuossa naisessa aio kiinni riippua, vaan olen sitä
+iloisempi, jota pikemmin hänestä pääsen.
+
+-- Mitä häntä sitten tänne toitkaan?
+
+-- Kukapa sitä voi vastata kaikesta, mitä kiukkupäissään tekee. Minä
+tahdoin saada naisen, jolle voisin naisia haukkua oikein mielin määrin.
+Mutta sitten olen tullutkin huomaamaan, että voi sitä miestenkin kanssa
+naisista puhua ja se helpottaa paremmin.
+
+-- Jos niin on asiat, niin kyllähän minä tahdon parastani koettaa ja
+auttaa sinua tässä tuiki tukalassa tilassa, sanoi Brita.
+
+-- Kyllä sinun uhrautuvaisuutesi toisen hyväksi on niin suuri, että
+minä en voisi sellaista oikeastaan vastaan ottaa. Parasta olisi kai,
+että minä menisin ja väkivoimalla tuon naisen ajaisin pois Rapalasta.
+Ja niin minä teenkin!
+
+Sen sanottuaan hän riensi taloa kohden välittämättä vähääkään toisten
+huudoista. Kun hän pääsi perille, sieppasi hän Hankkua käsikynkästä
+kiinni ja sanoi:
+
+-- Nyt sitä neitsykäiselle tuli äkkinäinen lähtö!
+
+Hankku huitoi ja huusi, mutta eihän se auttanut, mentävä oli, kun
+Arvid häntä veti mukanaan kartanolle. Sitten sieppasi hän piiskan
+ja huitoi sillä. Hankku juoksi parkuen tietä pitkin talosta pois.
+Voitonriemuisena seisoi Arvid kartanolla, kun hän äkkiä näytti
+muistavan jotain, juoksi taloon ja sitten Hankun jälestä. Tämä,
+nähtyään Arvidin juoksevan häntä kohden, karkasi minkä suinkin alta
+pääsi. Arvid harppasi jälestä ja sai hänet vihdoin kiinni ja sanoi:
+
+-- Minä unohdin maksaa sinulle sen, minkä lupasin tuodessani sinut
+tänne. Istu tähän kivelle minun viereeni, niin tehdään tilit selviksi.
+
+Ja Arvid laski, kuinka monta päivää Hankku oli ollut talossa, ja maksoi
+hänelle runsaan palkan siitä ajasta.
+
+Hankku istui ja katseli kummissaan tätä miestä, jonka järkeä hän jo
+monasti oli epäillyt, mutta jonka puuttumisesta hän nyt oli aivan
+varma. Hän otti rahat kouraansa ja läksi kulkemaan eteenpäin. Arvid
+palasi Rapalaan ja sanoi sinne tultuaan kartanolla olevalle haavurille
+ja Britalle:
+
+-- Siinä se heiskale nyt meni ja menikin hyvää kyytiä!
+
+-- Sanotko sinä tätä tällaista hienoksi ja kohteliaaksi tavaksi, kuten
+olit minulle luvannut? sanoi Brita.
+
+-- No, kyllä se vielä sillä hienommalla puolella oli, sillä toista
+se on, kun minä alan olla raaka. Minä ajoin tuon naisen pois melkein
+niinkuin sinä käskit.
+
+-- Mutta hyvä mies, sanoi Brita, et suinkaan sinä aina tee niin kuin
+sinua käsketään?
+
+-- Kyllä minä melkein aina niin teen, vastasi Arvid. Se on niin
+turvallista, kun toinen ottaa määräämisvallan, jotta itsellä ei ole
+siitä mitään huolta.
+
+Nauraen palasivat he tupaan ja istuutuivat siellä aterialle, jonka
+Leena oli heille valmistanut.
+
+
+
+
+XI
+
+
+Saman päivän iltana he tuvassa istuivat kaikin kolmisin, ja puhe oli
+tauonnut. Avoimesta ovesta vain tuli kukkien tuoksu ja leuto illan ilma.
+
+Kauan katseli Arvid ulos tuvan ovesta, sitten hän kääntyi toisten
+puoleen ja sanoi heille:
+
+-- Kun jumalan luonto on näin kaunis, niin miksikä ihmiset suotta
+kokoovat asuntoihinsa kaikenlaista rihkamaa silmiensä iloksi? He
+panevat pöydilleen komeita maljoja, he ripustavat seinilleen kauniita
+kankaita voi kuitenkin, mitä minä olenkaan saanut nähdä siellä
+Saksanmaalla! Siellä vasta on ollut ihmisillä tavaraa taloissaan niin
+suuressa määrässä, että eihän siinä uskoisi ihmisen enää nukkuvankaan
+paljaasta varkaitten pelosta. Siellä minä näin seinillä kauniita
+tauluja, joista he maksavat suuria summia. Mitähän hyötyä niistäkin on?
+
+-- Niitä tarvitsevat ne ihmiset, jotka eivät jaksa itse ajatuksissaan
+luoda niitä, vastasi Brita.
+
+-- Mitä varten?
+
+-- Etkö sinä koskaan ole sitten ajatuksissasi luonut kuvia, jotka olet
+nähnyt edessäsi aivan kuin ne olisivat kankaalle maalatut?
+
+-- En totisesti ole, vastasi Arvid. Jos olen jotain ajatellut, niin on
+se vain ollut sellaista kuin, minkähänlaiset olisivat uudet saappaani,
+jos ne teettäisin uuden mallin mukaan. Mutta jos sinä olet sellaista
+tehnyt, niin olisipa hauskaa ja opettavaista kuulla, millaisia kuvia
+sinä laadit itsellesi.
+
+-- Ei kai tässä siis muu auta kuin minä näytän sinulle kuvia minun
+palatsistani, sanoi Brita nauraen. Istukaa te molemmat miehet tuohon
+penkille, niin minä avaan ovet saliini!
+
+Hän otti miekkansa esiin, veti sen tupestaan ja sanoi:
+
+-- Tällä minä teille sitten näyttelen eri kohtia taideteoksistani.
+Minä kuulin erään vanhan ukon kerran laulavan laulun Jeesuksesta,
+ja se painui niin mieleeni, että olen sen aina sen jälkeen pitänyt
+kuvan muodossa siellä. Ja nyt minä teille sen taulun selitän. Minä
+vedän miekallani tähän seinään tällaisen neliskulmaisen ruudun. Se on
+taulun raja ja sen sisällä on sitten se kuva. Siinä näkee ihmeellisen
+valkoisen tuvan sisään. Tuvasta ei näy muuta kuin osa permantoa ja
+ikkuna ja sen edessä oleva rahi, joka on punertavaa honkaa. Tällä
+rahilla istuu lapsi, se on Jeesus. Hän oli kadonnut ja kun hän oli
+eksyksiin kulkenut, niin vei Jumala hänet omaan tupaansa. Siinä nyt
+hän istuu ja katselee ikkunasta ulos odottaen äitiään. Valkoinen on
+hänen pukunsa, ja aurinko, joka ikkunasta paistaa sisään, leikkii
+hänen kultaisessa tukassaan. Aurinko on tullut katsomaan herraansa! Ja
+lapsi katsoo suurilla sinisillä silmillään ulos, katsoo tuonne kauas,
+missä näette saarista runsaan järven, jonka lahden poukamaa kiertää
+Jumalan kartanolle johtava tie. Lapsen kädet ovat hänen helmassaan,
+näettehän, ja katsokaa hänen pieniä jalkojaan, jotka riippuvat alas
+eivätkä ulotu lattialle asti. Ne ovat hiukan sisäänpäin. Kimppu
+punaisia kukkia on lapsen kädessä, ne ovat varmaankin taitetut siitä
+orjantappurapensaasta, joka lykkii oksiaan Jumalan tuvan ikkunaan.
+Ja lapsi katsoo, katsoo yhä kauemmaksi, ja hänen kasvoillaan leikkii
+ihmeellinen onni ja autuus, sillä hän on etäällä, lahden poukamaa
+kiertävällä tiellä nähnyt äitinsä tulevan lapsukaistaan noutamaan.
+
+Vaiti kuuntelivat molemmat miehet, Arvid oli laskenut kätensä ristiin
+ja tuijotti seinään, ikäänkuin hän todella olisi siinä tuon kaiken
+nähnyt. Huoneessa oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin ulkoa
+rastaan laulu, ja miten kesätuuli huojutti hiljaa pihamaan pihlajaa.
+
+Mutta Brita siirtyi seinän luota pois ja asettui pöydän ääreen sanoen:
+
+-- Minä olen kuullut, että siellä kaukana ihmiset osaavat kivestä
+laatia kuvia, jotka ovat aivan ihmisen näköisiä, ja minä olen usein
+ajatuksissani noudattanut heidän esimerkkiään. En minä ole kysynyt,
+mitä he kuvaavat, minä olen ottanut sen, joka on minun sielussani.
+Heillä kuuluu olevan kiveä, joka on valkoista, minä olen ottanut
+vain meidän harmaata kiveä, sillä enhän minä osaa kuvitella muuta
+kuin sellaista, mikä edessäni on. Ja nyt minä muutan tämän pöydän
+tuollaiseksi kivestä veistetyksi kuvaksi. Katsokaa, mitä siinä on!
+Se on itse Hiisi. Jumala on ollut Hiiden pajassa, jossa tämä takoi
+kahletta, jotta Jeesus pysyisi haudassaan. Silloin otti Jeesus
+hänet ja heitti hänet kallioon. Jota enemmän Hiisi huusi, sitä
+syvemmälle hän vaipui, ja hän muuttui siinä kiven sisään vaipuessaan
+vähitellen itsekin kiveksi. Katsokaa, kuinka hän ponnistaa ja kuinka
+hänen jäsenensä pingottuvat. Hänen oikea kätensä on vielä vapaa, ja
+sillä hän koettaa ponnistaa itseään vapaaksi. Hänen suunsa on aivan
+ammollaan, ja on kuin huuto olisi kuollut siihen. Hänen silmänsä
+tuijottavat päässä, ikäänkuin katsoen jotain kamalaa ja pelottavaa.
+Hänen polvensa koukistuvat, ja hän koettaa nousta, mutta se on hänelle
+aivan mahdotonta, sillä hänen keskiruumiinsa on jo kiveksi muuttunut
+ja vaipunut syvälle kallioon. Se on jo aivan muodoton, siitä ei enää
+tiedä, onko se kiveä vai onko se ruumista. Kuva on pelottava! Mutta
+kuinka kaunis se samalla on! Tulkaa tänne ja katsokaa sitä joka
+puolelta. Ei mikään puoli ole sellainen, että ei siitä löytäisi uusia
+kauneuksia. Sellaista minä näen, näettekö te?
+
+-- Minä näen, minä näen, huusi Arvid. Katsohan kuinka miehen toisessa
+käsivarressa lihakset paisuvat kovan pinnistyksen edessä. Totisesti, ei
+sen miehen ole siinä helppo olla. Ja näetkö, miten tuolla jo varpaat
+alkavat muuttua kiveksi, ja jota enemmän hän huutaa, sitä syvemmälle
+hän vaipuu!
+
+-- Mutta nyt minä näytän teille jotain oikein hauskaa ja hullunkurista,
+sanoi Brita. Sekin on taulu. Nyt minä vedän tähän seinään oikein
+laajat ääriviivat, sillä se ei mahdu pieneen alaan. Se on jonkinmoisen
+kiviaitan sisusta. Sen katto on puusta, paksuista hirsistä, mutta
+seinät ovat kalliota. Se on Louhen kiviaitta siellä Pohjolan perillä.
+Ja näettekö, mitä siellä tehdään? Louhi on varastanut kuun ja auringon,
+ja nyt hänen kolme tytärtään ovat niitä kuuraamassa ja pesemässä,
+jotta ne eivät likaantuisi, kun siellä vuoren sisällä ei sade pääse
+niitä puhtaaksi pesemään. Tässä keskellä on kivinen pöytä ja sillä on
+aurinko, jota yksi tyttäristä juuri paraillaan pesee. Kova on kuumuus
+ja polttava on hohde. Tuolla ylhäällä katon paksut hirret jo alkavat
+hiiltyä, ja hiki tippuu virtanaan pitkin Louhen tyttären rumaa naamaa.
+Mutta permannolla istuu toinen tytär, ja hänen edessään on toinen levy,
+pyöreä sekin. Se on kuu, joka siinä hohtaa kalpeana. Siinä hän oikein
+hiekalla tätä kirkasta levyä kiillottaa. Mutta kolmas sisar on juuri
+tuomassa vettä korvolla sisarilleen. He ovat kaikki hetkiseksi työssään
+pysähtyneet, sillä tuolla nurkassa on ovi ja siitä astuu sisään mies.
+Näettehän, miten valo häntä häikäisee ja miten hän kädellään silmiään
+varjostaa? Se on Turo, joka auringon ja kuun pelasti. Ja koko taulu ui
+valossa! Katsokaa, tuolla ylhäällä katossa on auringon helottava hohde,
+kuten elokuun taivaalla, mutta maassa hohtaa kuun sinertävä välke, se
+kimaltelee pienessä vesilammikossa, joka on syntynyt kivilattialle,
+kun pöydältä on valunut vettä. Ja katsokaa, miten tuon kolmannen
+sisaren ruumis saa kummallisen hohteen! Yläruumiin valaisee aurinko
+ja alaruumiin kuu. Kirkas on hohde ja kaunis se on, kun näin kuu ja
+aurinko kerrankin saavat yhdessä loistaa. Mutta rumia ovat nuo tytöt,
+niin perin rumia. Laihoja ruipeloita ja alasti kun he ovat, niin näkyy
+ettei heissä juuri paljonkaan naisen kauneuden merkkejä ole.
+
+-- Jollei sinua, poika, vielä kerran polteta roviolla, sanoi nauraen
+Arvid, niin olet sitten kaikille ihmisille loihtinut silmien eteen
+paratiisin, ja he luulevat sinua taivaan enkeliksi. Ja mitä sinä,
+haavuri, joka olet liitossa järjen kanssa, sanot tästä kaikesta?
+Vieläkö tyydyt tuohon omaan toveriisi, vai joko tekee mieli muuttaa
+kumppania?
+
+-- Jos minulla tuollainen mieli olisi, niin mitä minä kysyisinkään
+enää maailmaa ja sen menoa, minä sanoisin, että tässä on minulla
+edessäni rahaa oikein runsaasti, ja sitten minä alkaisin laskea niitä
+ja kun väsyisin, niin eihän minun tarvitsisi enää mennä niitä poiskaan
+viemään. Minä sanoisin vain: Ei lasketa enää! Ja rahat olisivat
+kateessa.
+
+Kiiluvin silmin katseli Arvid Britaa ja sanoi:
+
+-- En minä ennen ole nähnyt tuollaista ihmistä, en totta totisesti.
+Minä en sano muuta kuin että onni on meille miehille, että sinä et ole
+nainen. Sillä totta totisesti, niin me juoksisimme sinun jälestäsi
+kaikki tyyni, että kuola suusta valuisi ja keuhkot puhisisivat kuin
+pajan palkeet.
+
+
+
+
+XII
+
+
+Kun Brita seuraavan päivän aamuna oli menossa talliin, kuuli hän tallin
+oven takaa äänen, joka sanoi:
+
+-- Tui, tui!
+
+-- Kuka siellä on? kysyi Brita.
+
+-- Minä se olen, vastasi Hankku ja astui esiin.
+
+-- Mikä ihme ja kumma sinut tänne toi takaisin?
+
+-- Jalat ja kova ikävä.
+
+-- Mikä ikävä?
+
+-- Enhän minä osannut lähteä pois. Minun teki niin vimmatusti mieleni
+takaisin.
+
+-- Mutta Arvid lyö sinua, jos sattuu näkemään.
+
+-- Ei se lyö. Sehän on sanonut minulle, että hän koettaa minun
+seurassani olla kohtelias ja säädyllinen. Ja jos hän hiukan löisikin,
+niin eihän tuo sen vaarallisempaa ole. Ottaahan sitä hiukan
+selkäänsäkin, kun on toinen silmien edessä ilona.
+
+-- Kuka toinen?
+
+-- Onhan vain sellainen nuori ja hento poika, jolla on silmät siniset
+ja suu kuin kullannuppu, tuollainen soma nyplykkä, joka viekoittaa ja
+huulia kutkuttaa, kun sitä vain katseleekin. Ja sekös on sitten ihan
+punaisen näköinen, niin kultusen näköinen, että oikein.
+
+-- Ole siinä joutavia hölöttämättä, sanoi Brita. Jos sinä minua
+tarkoitat tuolla kaikella, niin voin sinulle ilmoittaa, että kaikki
+ajatuksesi ovat suotta.
+
+-- Ei se mitään tee. Kyllä minä usein ennenkin olen kuullut tuollaista
+puhetta ja aina olen lopulta huomannut, että ei mies koskaan voi olla
+niin perin varma itsestään.
+
+-- Mutta minä olen tässä asiassa niin perin varma. Minä tiedän niin
+ehdottoman varmasti, että minä en koskaan tule sinua rakastamaan. Sen
+vuoksi on viisainta, että sinä katoat omille maillesi.
+
+-- Kyllä minä olen yhtä hyvin täälläkin. Mikäs kiire minulla olisi pois
+täältä? Enhän minä ole kenenkään tiellä täällä?
+
+-- Sinä niin sanot, kun et tiedä kaikkea.
+
+-- Kyllä minä tiedän, ole sinä vain huoleti. Onhan meidän talon
+herralla oma rouvansa, mutta eihän tuo siitä välitä tuon taivaallista.
+Jos tuo rouva olisi täällä, niin kyllähän minä silloin kinttuni täältä
+pois korjaisin. Sen minä sanoin eilen herralle itselleenkin.
+
+Britan teki mieli ilmaista tuolle naiselle kaikki ja sanoa, että
+hän olikin tuo rouva. Mutta häntä harmitti ottaa tuollainen nainen
+uskotukseen ja sen vuoksi hän päätti käyttää keinoa, joka varmasti
+tepsisi.
+
+-- Sittenhän sinun kuitenkin täytyy lähteä pois talosta, sillä minä
+olen juuri tullut tänne ilmoittamaan, että rouva tulee taloon.
+
+-- Minä en oikein usko noihin puheisiin, sillä jos se olisi totta, niin
+olisi herra siitä eilen minulle sanonut ajaessaan minut pellolle. Kyllä
+minä tänne jään siksi, kunnes tuo rouva portista ajaa sisään.
+
+-- Sitten lähdet jo tänään, sillä hän tulee tänään iltapäivällä ja me
+menemme häntä vastaan.
+
+Hankku katseli hetkisen Britaa ja näytti miettivän, puhuiko tuo hänelle
+totta vai ei.
+
+-- Kyllä minä haistan, että tämän alle on koira haudattuna. Kuinka sinä
+voit tietää, että hän tulee, sinä joka olet tänne tullut palvelukseen?
+
+-- Minä olen hänen veljensä.
+
+-- Tuonko rouvan veli?
+
+-- Niin.
+
+-- Tietääkö herra siitä?
+
+-- Ei vielä. Minä tulin tänne salaa, jotta tutkisin, miten sisareni
+otetaan vastaan. Ja että hän on minun sisareni, sen huomaat, kun
+näet hänet, hän on niin minun näköiseni, että melkein joka pilkku on
+samanlainen.
+
+-- Kyllä sinä koetat nyt minua petkuttaa, sanoi Hankku. Sinun äänesi on
+niin epävarma. Sinä et ole tottunut valehtelemaan.
+
+Brita huomasi, että hän helposti voisi joutua kiinni, ja päätti sen
+vuoksi päästä vapaaksi Hankusta. Hän teeskenteli suuttumusta ja sanoi:
+
+-- Sittenhän näet, kun se hetki tulee. Minä en aio enää tämän kauemmin
+jatkaa puhetta sinun kanssasi.
+
+Brita juoksi tupaan, jossa Arvid ja haavuri olivat.
+
+-- Nyt on Hankku tullut takaisin! huusi hän.
+
+-- Onko se nainen oikea iilimato? sanoi Arvid. Annahan kun minä menen
+uudestaan näyttämään hänelle, kuinka tästä talosta lähdetään.
+
+-- Ei, ei, sanoi Brita. Meidän täytyy toisin menetellä. Minä sanoin
+hänelle yhtä ja toista, koettaessani saada hänet menemään. Minä
+kerroin, että talon rouva tulee tänään iltapäivällä, että minä olen
+tuon rouvan veli, että hän on minun näköiseni niinkuin kaksi marjaa
+ovat toistensa näköisiä. Nyt ei ole muuta neuvoa kuin että tuo eilinen
+tuuma pannaan täytäntöön. Minä panen tytön puvun ylleni ja sitten
+tulen tänne. Ja jotta Hankku uskoisi meidän vehkeemme tosiksi, niin me
+ratsastamme ensin kaikin kolmisin muka häntä vastaan. Metsässä muutan
+sitten naisen puvun ylleni ja tulen taloon. Sinä, Arvid, saat sanoa
+kaikille täällä talossa, että rouva on tulossa, jotta ei sitten kukaan
+Hankulle ilmaise totuutta.
+
+Arvid nauroi sydämestään tälle tuumalle.
+
+-- Tästäpä iloa syntyy, kun me petkutamme koko joukkoa, sanoi hän.
+Mutta mistä kummasta me hankimme sopivan puvun? Tuolla aitassa on
+kyllä äitivainajan hameita ja muita koreuksia, mutta hän oli sellainen
+romuluinen ihminen kuin minäkin, ja sinä olet pieni ja hentoinen.
+
+-- Kyllä minä tiedän, sanoi haavuri. Tässä minä taas olen tarpeen.
+Minähän olen räätälikin. Minä menen aittaan ja kokoan sieltä vaatteita,
+joista sitten ompelen sopivan puvun hänelle.
+
+Brita vilkaisi haavuriin, ja hänen suupielissään nyki niin omituisesti.
+Hän oli ymmärtänyt, että haavuri täten tahtoi salata Arvidilta, että
+Britalla kyllä oli oma naisen pukunsa matkassaan.
+
+-- Minä menen heti ilmoittamaan väelle, että talon rouva tulee
+iltapäivällä kotiin, sanoi Arvid ja meni tuvasta pihalle. Nythän on
+vasta päivä alkanut, ja illaksi he ennättävät siistiä talon.
+
+Hänen mentyään purskahtivat haavuri ja Brita heleään nauruun.
+
+-- Jollei hän olisi niin perin yksinkertaisesti kokoonpantu, niin ei
+häntä olisi niin helppo pettää, sanoi haavuri.
+
+-- Minä olen jo saanut kyllikseni tästä housuissa kävelemisestä ja
+tahdon jo päästä vähäksi aikaa hameisiin taas, sanoi Brita.
+
+-- Minä olen halukas näkemään, mitä tuo mies sanoo, kun näkee teidät
+naisen puvussa ja huomaa, kuinka te olette sen naisen näköinen, jota
+hän rakastaa.
+
+-- Meillä ei nyt ole aikaa tällaiseen. Mene aittaan, jotta hän luulee
+sinun siellä hommailevan minun pukuni kimpussa. Mene sitten edeltäpäin
+minun vaatteitteni kanssa, jotta Hankku ei ennätä mitään tarkastaa. Me
+tulemme jälestä.
+
+Haavuri riensi aittaan. Kun Arvid palasi tupaan, sanoi hän:
+
+-- Minä luulen, että sinä saat oikein juhlallisen vastaanoton.
+Isäntärenki komensi heti kaikki rengit rakentamaan suurta kunniaporttia
+tuonne kujan suuhun. Ja kohta kai täällä tulee sellainen siivous ja
+puhdistus talossa, että ei tiedä, missä saamme enää ollakaan.
+
+Tuskin hän sen oli sanonut, kun jo joukko piikoja tuli tupaan ja vanha
+Leena huusi:
+
+-- Pois nyt tuvasta, täällä siivotaan!
+
+Kun Brita ja Arvid olivat tulleet pihalle, niin jo kuului tuvasta
+vimmattua lakaisemista ja sinne kannettiin suuria korvollisia vettä,
+jotta kaikki, seinät, katot ja permanto pestäisiin puhtaaksi.
+
+-- Eiköhän tässä olisi ollut jotain muuta keinoa, jolla olisimme tuon
+naisen saaneet talosta pois karkoitetuksi? Nyt me käännämme hänen
+tähtensä koko talon ylösalaisin. Semmoinen niskasta roikottaminen olisi
+varmasti ollut yhtä hyvä temppu.
+
+-- Eihän se auttanut, sen huomasit eilen, sanoi Brita. Pidetään mekin
+kerran oikein hauskaa, kun kerran sen osaamme tehdä. Sittenhän me
+kaikin yhdessä saamme oikein makeasti nauraa. Eihän sitä hauskuutta
+maailmassa muuten saa kuin itse hankkimalla sitä.
+
+-- Kyllä sinä olet ihmeellinen otus yhtäkaikki, sanoi Arvid. Sinä
+saisit varmaankin kuolleetkin nauramaan.
+
+-- Sen minäkin uskon, vastasi Brita. Minä olen aivan varma siitä, että
+isä- ja äitivainajasi tällä hetkellä todellakin nauravat niin, että
+se taivaan penkki, jolla he istuvat, oikein hytkyy. He katselevat
+poikaansa ja hänen vaimoaan ja sanovat toisilleen kutkutellen toisiaan:
+Katsohan, millaisen oivallisen vaimon meidän poikamme tuo kotiinsa!
+Ja minä niiaan heille syvään ja vastaan: Herra lainlukija ja tuomari,
+kyllä me koetamme parhaamme mukaan hauskaa pitää Rapalassa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Iltapäivä oli jo käsissä, kun Arvid paras puku yllään ja Brita
+hänen rinnallaan ratsastivat kujaa pitkin. Haavuri oli kaikessa
+hiljaisuudessa ratsastanut edeltäpäin vieden Britan naisvaatteet
+mukanaan.
+
+He saivat ajaa jokseenkin kauas talosta ennenkuin kohtasivat haavurin,
+joka tien vieressä odotteli heitä Britan vaatteet nyyttiin sidottuina
+vieressään.
+
+-- Riisu nyt yltäsi, sanoi Arvid, niin me autamme tässä yhdessä
+haavurin kanssa naisen tamineet sinun päällesi. En minä ennen ole
+naista pukemassa ollut enkä tiedä, mitenpäin jokainen vaatekappale
+päälle puetaan, mutta hyvähän on kaikkeen harjoitella. Heitä vain
+kaikki pois yltäsi.
+
+Britalle tuli hätä käteen. Hän katsoi haavuriin. Tämä ei ollut
+ymmärtävinään, nauroi vain hissukseen ja vilkutti silmää. Eihän Brita
+siinä maantiellä näiden molempien miesten nähden mitenkään voinut
+ruveta itseään riisumaan.
+
+-- Minä menen tuonne pensaitten taakse, sanoi hän.
+
+-- Mitä sinä nyt siinä meitä häpeät? sanoi Arvid.
+
+-- En minä toki miehiä häpeä, vastasi Brita, joka jo oli saavuttanut
+mielenmalttinsa, mutta tahdon sinua hämmästyttää oikein tuntuvasti
+yksintein.
+
+Hän pujahti pensaikkoon, ja oksien liikahtelemisesta huomasi, että hän
+siellä kiireimmän kautta vaihtoi pukua.
+
+-- No, miltä alkavat tuntua naisen vehkeet ja tamineet? huusi Arvid.
+
+-- Eiväthän nämä niinkään kummat ole, vastasi Brita. Siltä se tuntuu
+kuin olisi näissä ennenkin liikkunut.
+
+-- Tarvitaanko apua? sanoi nauraen Arvid. Kyllä minä tulen vyötäröistä
+pingottamaan.
+
+-- Odotahan siellä vain kiltisti, niin kohta saat rouvaasi vyötäisiltä
+pidellä, vastasi Brita.
+
+-- Kun tulet, niin kyllä minä sinua niin likistelen, että olet
+huutavassa hukassa, sinä senkin velikulta, joka tässä panet koko
+Rapalan ylösalaisin noilla vehkeilläsi, sanoi Arvid. Olenpa utelias
+näkemään, millainen naikkonen sieltä pensaan takaa...
+
+Sanat kuolivat hänen huulillaan, ja hän jäi silmät selällään
+tuijottamaan siihen nuoreen naiseen, joka pensaan takaa astui esiin ja
+hymyillen häntä lähestyi. Naisen puvussa ja jännityksen aikaansaaman
+punan rusottaessa poskilla oli Brita kauniimpi kuin silloin kun Arvid
+hänet oli nähnyt Turussa ajaessaan häntä kadulla takaa.
+
+-- Tässä nyt on sinun rouvasi, sanoi Brita. Enkö olekin aivan sellainen
+kuin miksi rouvasi toivoisit? Mutta mitä sinä, mies, siinä seisot
+silmät selällään kuin narratulla sammakolla?
+
+-- Kuka, kuka, taivaan ja helvetin ja kaikkien luonnon voimien nimessä,
+kuka sinä olet?
+
+-- Minä olen sinun palkollisesi ja toverisi Adolf Henrikinpoika, kuten
+varsin hyvin tiedät.
+
+Kalpeana seisoi Arvid Britan edessä, niin kalpeana, että Britan jo
+melkein tuli häntä sääli.
+
+-- Sehän olet sinä, sinä, se sama, änkytti hän.
+
+-- Niin, minä olen se sama, sanoi Brita.
+
+Sitten Arvid äkkiä alkoi nauraa ja sanoi:
+
+-- Hyvä jumala kuitenkin, kuinka minä pelästyin! Minä luulin näkeväni
+tyttöni aivan ilmielävänä. Hän on aivan tuon näköinen, aivan pilkusta
+pilkkuun. Mutta kun nyt tarkastan sinua lähemmin, niin huomaankin
+sentään suuren joukon kaikenlaisia eroavaisuuksia. Hänen kaikki
+kasvonviivansa olivat sentään pehmeämmät ja, kuinka sanoisin,
+naisellisemmat.
+
+-- Arvaahan sen, erotus se sentään on aina miehellä ja naisella, sanoi
+Brita. Mutta katsokaahan, miten minä itseäni käytän! Katsokaa, pojat,
+kelpaako tämä?
+
+Ja hän alkoi kävellä ja tepastella maantiellä Arvidin ja haavurin
+edessä.
+
+-- No, niin olet aivan kuin nainen, sanoi Arvid. Ei uskoisi sinua
+muuksi, kun sinut näin äkkiä näkee. Kyllä se sentään on merkillistä,
+kuinka muutamien luonto sopii vaikka mihin. Jos minä panisin hameet
+ylleni, niin eipä kukaan minua pimeässäkään naiseksi luulisi, ei
+edes sokeakaan. Mutta katsoppas tuota tuossa, kuinka hän kauniisti
+itseänsä kuljettaa ja hameen lievettä viskoo jalallaan, kun ympäri
+kääntyy. Aivan on kuin nainen, kun hän on tärkeillään ja miestä ruumiin
+keikuttamisella ja muulla kaikella ilveellä koettaa puoleensa vetää.
+Tulehan tänne ja katso minuun oikein veikeästi, kuten naisilla on
+tapana, pane pääsi hiukan kallelleen ja luo minuun hempeä katse! Noin,
+ihan noin! Ei, vaikeaksi tässä tulee sinua katsella ja kummalliselta se
+ruumiissa yhtäkaikki tuntuu. Mutta mitä me tässä tiellä kukuskelemme
+ja keikottelemme, kun meitä kartanossa odotetaan ilolla ja riemulla
+juhlaporttien ja kaikenlaisten koristusten kanssa.
+
+He nousivat hevostensa selkään ja läksivät ajamaan Rapalaan päin, Arvid
+ja Brita edellä ja haavuri heidän takanaan. Matkalla kääntyi Arvid
+taaksensa katsomaan ja sanoi haavurille:
+
+-- Mitä sinä siellä takana virskut ja vikiset? Pilaat tässä vielä
+meidän hupimme. Koeta vetää se venyvä naamasi hiukan soveliaaseen
+järjestykseen, kuten tulee silloin, kun taloon rouvaa tuodaan.
+
+-- Antakaa minun toki nauraa niin kauan kuin ei taloa vielä näy, sillä
+minun sieluni kutiaa niin jumalattomasti, sanoi haavuri.
+
+-- No, naura sitten, mutta muistakin asettua ajoissa, sillä emmehän me
+ole mitään markkinaväkeä, joka tulee ajatus kallellaan ja pää täynnä
+kaikenlaista moskaa, vaan meillä täytyy olla aivan kuin tosi mielessä.
+
+-- Minä ajattelen Hankkua, ja miten hänen naamansa venyy sinne ja
+tänne, sanoi haavuri, kun hän tämän meidän joukkomme näkee.
+
+Arvid vilkaisi sivulta päin Britaan ja pudisti päätään.
+
+-- Kyllä olisi ollut viisaampaa, että äitisi olisi sinut naiseksi
+laittanut eikä olisi sinusta koettanut miestä tekaista, sillä olet sinä
+koko lailla enemmän eduksesi tässä muodossa, sen minä sanon.
+
+-- Ehkä ajattelikin niin, mutta sattuikin aineissa hiukan sekaantumaan,
+sanoi Brita.
+
+-- Elä luule tällä, että minä sinua loukata tai muuten häväistä tahdon,
+sanoi Arvid, sillä tiedänhän minä, että sinä menet aivan täydestä
+miehestä niin pian kuin sinun kanssasi joutuu oikein tekemisiin, kuten
+minä niin hyvästi muistan siitä rökityksestä, minkä minulle annoit,
+mutta jos sinulla naisena olisi kaikki se järki, joka sinulla on
+miehenä, ja se ei olekaan niin vähäinen, niin, herra kuitenkin varjele,
+miten sinä vääntäisit miesten päät nurin. Niin ne menisivät vain että
+naksis, ja sitten olisi järki jossain pakoteillä, menisi ulos siitä
+reijästä, mistä kiireimmin pääsisi.
+
+-- Mutta etkö luule, että sillä miehellä, jota minä rakastaisin, olisi
+elämä kuin silkkiä vain? sanoi Brita.
+
+-- Silkkiä ja samettia oikein kultausten kera kuin milläkin suurella
+herralla ainakin, sanoi Arvid.
+
+Näin he matkaa lyhensivät kaikenlaisilla puheluilla. Mutta kun Rapala
+alkoi näkyä niemen päässä, niin Arvid sanoi:
+
+-- Nyt meidän tulee ottaa oikein juhlallinen muoto päällemme ja olla
+niinkuin onnelliset ainakin. Kunhan en vain kesken kaikkea alkaisi
+nauraa hohottaa.
+
+-- Ei siitä vaaraa olisi, sanoi haavuri. Onnellisiksi teitä kaikki
+silloin luulisivat.
+
+-- Mutta mitä kansaa siellä kartanolla on niinkuin Juhannuksena
+kirkolla? sanoi Arvid.
+
+-- Totta totisesti, siellä on kansaa kuin kirjavia kissoja, sanoi
+haavuri. Onkohan koko Sysmä tullut tänne iloa katsomaan?
+
+-- Siltä melkein näyttää, sanoi Arvid. Taidamme tässä vielä saada
+aikaan sellaisen mellakan, että koko maa siitä puhuu pitkät ajat.
+
+-- Antaa tulla vain, sanoi Brita. Kyllä minä osaan olla naisena, sen
+minä takaan.
+
+-- Ratsasta sinä edeltä, sanoi Arvid haavurille, kuten tapana on
+suurien vieraitten saapuessa, ja ilmoita, että nyt se tulee emäntä
+Rapalaan.
+
+Haavuri ajoi edeltä, ja kun Arvid ja Brita saapuivat pihamaalle, niin
+menivät heidän silmänsä aivan selälleen, sillä siellä he näkivät
+kaikenlaista väkeä suuren määrän. Siellä oli Sysmän kirkkoherrakin
+koko perheensä kanssa, ja siellä oli kaikkien kirkonkylän talojen
+herrasväkeä.
+
+-- Kuka kumma tämän väen tänne on haalinut? huusi Arvid.
+
+-- Isäntärenki sanan on aamulla varhain lähettänyt kaikille, että
+illalla tulee emäntä taloon, sanoi kirkkoherra. Ja kun minä olen kirkon
+palvelija, niin läksin tässä katsomaan ja onnea toivottamaan.
+
+Ja kaikki vieraat tulivat kättelemään ja tervehtimään Britaa ja
+Arvidia. Arvid ei osannut sanoa mitään. Hän oli kuin puulla päähän
+lyöty. Hänen teki jo mielensä lähteä karkuun kaikkea tätä sekamelskaa,
+jonka hän oli saanut aikaan. Mutta Brita oli kuin kotonaan ainakin. Hän
+oli jokaiselle ystävällinen ja herttainen.
+
+-- Mutta miksi me nuorta rouvaa tässä kartanolla pidätämme? sanoi
+kirkkoherra. Tuleehan nuoren emännän mennä jo katonkin alle, jotta hän
+näkisi millaisessa talossa hän saa asua.
+
+Brita tarttui Arvidin käteen ja sanoi:
+
+-- Tule, rakas mieheni, tule näyttämään minulle meidän taloamme
+sisältäkin päin!
+
+Arvid totteli. Hänen päässään ei ollut yhtään ajatusta, kaikki oli
+siellä aivan seisahtunut. Ovella kuiskasi Brita Arvidille:
+
+-- Suutele minua, kuten on tapana, kun nuori vaimo tuodaan taloon.
+
+-- En minä poikia muiskaile! sanoi Arvid.
+
+-- Saat tehdä sen nyt ensi kertaa sitten, sanoi Brita. Ja tee se
+sukkelaan, jotta ei mitään huomata.
+
+Arvid otti kömpelösti Britan syliinsä ja suuteli häntä. Silloin hän
+katsoi syvälle Britan silmiin ja unohti kokonaan sen, että hänellä
+olikin mielestään poika edessään, ja suuteli kiihkeästi häntä toisen
+kerran. Sitten hän vetäytyi pois ja punastui aivan tukan rajaa myöten,
+aivan kuin pahanteosta kiinni saatu nulikka.
+
+
+
+
+XIII
+
+
+Tupaan tultua kirkkoherra alkoi kysellä Arvidilta, miten hän näin äkkiä
+antoi rouvansa tulla luokseen ja miksi ei hänellä ollut sen suurempaa
+saattojoukkoa. Brita sattui kuulemaan tämän kysymyksen ja riensi heti
+Arvidille avuksi.
+
+-- Minulla oli kyllä saattojoukkoa tänne Nikkaroisiin asti, mutta minä
+lähetin saattajat kotia ja jatkoin yksinäni matkaani eteenpäin. Ja kun
+mieheni tiesi tulostani, niin hän tuli minua vastaan.
+
+-- Mutta kuitenkin täytyy minun sanoa, jatkoi kirkkoherra, että tämä on
+kovin kummallista. Minun nuoruudessani saatettiin aina morsianta taloon
+suuren joukon kera, ja olisihan Ekestubbea sillä tavoin saatettava.
+
+-- Mutta, hyvä herra kirkkoherra! sanoi Brita. Eihän tässä olekaan
+kysymyksessä mikään morsiamen tulo. Mehän olemme jo, mieheni ja minä,
+vihityt aikoja sitten, jo viisitoista vuotta takaperin. Me olemme
+vanhoja aviollisia jo.
+
+Arvid kuunteli tätä ja sanoi itsekseen:
+
+-- Kyllä tuo nulikka valehtelee niin, että en ole ennen mokomaa
+kuullut. Eivät sille riittäisi paavit eikä piispatkaan.
+
+-- Me olemme jo tavanneet toisemme ennenkuin mieheni tuli tänne ja
+päätimme viettää tämän tänne-tuloni niin hiljaisesti kuin mahdollista.
+Eihän muu sovikaan, kun mieheni isä vasta äskettäin on kuollut.
+
+-- Niin, niin, sehän on totta, ja te olette aivan oikeassa, armollinen
+rouva, vastasi kirkkoherra.
+
+-- Mutta elkää luulko, sanoi Brita, että me täällä aiomme olla
+viettämättä tulojuhlaamme aivan itseksemme. Ei, viikon päästä olen
+aikonut kutsua kaikki seudun tunnetuimmat asukkaat luokseni pitoihin.
+
+-- No, nyt se poika jo alkaa mennä liian pitkälle, ajatteli Arvid. Nyt
+se jo kutsuu tänne koko pitäjän ilveilemään.
+
+Hän päätti sen estää ja sanoi:
+
+-- Kuulehan nyt, elä mene sen pitemmälle, minä varoitan sinua!
+
+Kirkkoherra loi ankaran katseen Arvidiin ja sanoi:
+
+-- Sysmässä ovat aina naiset päättäneet pidoista eivätkä miehet. Ja kun
+tällainen suloinen rouva, josta te joka päivä saatte kiittää herraa
+polvillanne, sellaiset pitää, niin tulen minäkin. Ja minä lupaan
+ainakin kaksi päivää edeltäpäin olla syömättä, jotta tekisin kaiken
+kunnian niille laitoksille, joilla hän aikoo meitä kestitä.
+
+Suu ammollaan kuunteli Arvid kirkkoherran puhetta. Hän ei tietänyt,
+mitä hän olisi sanonut, sillä nyt meni jo tämä leikinlasku liian
+pitkälle.
+
+-- Te ymmärrätte minun mieheni lauseet aivan väärin, sanoi Brita. Minun
+mieheni on niin kauan saanut minua odottaa, että hän nyt tahtoisi
+viettää kaiken aikansa minun seurassani.
+
+-- Ei tuo poika ainakaan taivaaseen pääse, se on niin varmaa kuin varma
+on tässä maailmassa, sanoi Arvid itsekseen. Hän valehtelee sellaisella
+sujuvuudella, että hiukset nousevat päässä pystyyn sitä kuunnellessa.
+
+Mutta kauan oli Britan lähettyvillä hyörinyt kaksi vanhaapoikaa,
+joista toinen oli Erik Stjernhök ja toinen Aksel Ringius. Molemmilla
+oli heillä talot Sysmässä ja molemmat he olivat olleet sodassa ja
+sieltä palanneet tavalla tai toisella silvottuina. He nyt veikeinä ja
+hymyhuulisina ja silmät kiiluen päässä kieppuivat Britan lähettyvillä
+ja koettivat yhtyä puheeseen.
+
+-- Me emme anna Arvidin sillä tavoin riistää meiltä ainoata hienoa
+naisseuraa, mikä meillä voi olla täällä Sysmässä, sanoi Erik.
+
+-- Ei, ei, sanoi Aksel. Me tulemme usein tänne tästälähin, siitä voit
+olla varma!
+
+-- Tulkaa milloin tahdotte, sanoi Arvid. Samapa se minusta.
+
+-- Elkää välittäkö mitään hänen puheistaan, sanoi Brita hiljaa
+Erikille. Mieheni on hyvin mustasukkainen. Hän oikein puhisee joka
+kerta, kun vain joku lähenee minua.
+
+Arvid oli katsellut, miten kaikki hyörivät Britan ympärillä, ja äkkiä
+sai hänessä tavaton raivo vallan. Hän hyppäsi korkealle ilmaan ja huusi:
+
+-- Ulos joka sorkka minun talostani! Nyt suorinta tietä pellolle tai
+näette, kuinka mennään ovesta ilman jalkojakin!
+
+Kaikki tuvassa-olijat katsoivat ällistyneinä Arvidiin ikäänkuin siihen,
+joka äkkiä saa raivokohtauksen.
+
+-- Nyt tämä leikki saa jo loppua, sillä jos tätä jatkuu vielä vähänkään
+aikaa, niin saan hakea järkeni palasia jostain tuolta lantatunkiolta.
+Ettekö te näe, ettei hän ole mikään nainen? Oletteko niin perin
+hassuja, ettette näe, miten teitä petkutetaan!
+
+Pelästyneinä pakenivat kaikki pois tuvasta, ja hölmistyen omaa
+kiukkuaan seisoi Arvid keskellä tuvan permantoa. Mutta Brita juoksi
+ovelle ja huusi pihalla oleville:
+
+-- Tervetuloa viikon päästä taloon. Elkää säikähtykö, kyllä se menee
+ohitse. Minun mieheni on toisinaan raju.
+
+Brita palasi tupaan, jossa Arvid seisoi keskellä permantoa töllistellen
+eteensä.
+
+-- No, onko mielesi nyt hyvä, kun olet tällaisen mellakan saanut
+aikaan? sanoi Brita.
+
+-- Minä en tiedä, mikä minua vaivaa, sanoi Arvid. Olenko minä hullu,
+vai ovatko sitten kaikki muut hulluja? Oletko sinä nainen, vai oletko
+sinä mies?
+
+-- Kai sinä sen yhtä hyvin tiedät kuin minäkin, sanoi Brita.
+
+-- Minä en tiedä enää, tiedänkö minä mitään. Kyllähän minä tiedän,
+että sinä olet mies, mutta kun näen sinut tuossa naisen puvussa ja
+niin minun tyttöni näköisenä ja näen noiden kaikkien kieppuvan sinun
+ympärilläsi aivan kuin nuolaisemaan menossa, niin silloin minä tunnen
+sellaista vimmattua halua heittää heidät kaikki ulos ovesta niin
+pitkälle kuin maata ja maan äärtä piisaa. Voi, hyvät ihmiset kuitenkin,
+kuinka minun on tuota tyttöäni nyt ikävä! Ei paljoa puutu, etten tässä
+istu itkeä köllöttämään kuin kissa maaliskuulla.
+
+Arvid heittäytyi rahille istumaan ja peitti kasvonsa käsillään. Brita
+istui hänen viereensä ja siveli hiljaa hänen tukkaansa.
+
+-- Ja sitten minä tiedän, etten minä koskaan tuota tyttöä omakseni saa,
+sanoi Arvid hiljaa.
+
+-- Kukapa sen niin varmasti tietää, sanoi Brita ja hymyili. Olethan
+sinä ennen ollut siitä aivan varma.
+
+-- Kuinka hän voisikaan minua rakastaa, kun minä olen tällainen karhu,
+joka en osaa pysyä hetkeäkään ihmisten tavalla, vaan riehun aivan kuin
+olisin tappelussa joka ikinen päivä. Sano, poika, jos sinä olisit
+nainen, voisitko minua rakastaa? Minä tarkoitan, oikea nainen, ei
+tuollainen naisen hameissa kulkeva mies. Sinä olet niin viisas, että
+sinä voit siihen vastata. Sano, voisitko, jos olisit nainen, minua
+rakastaa?
+
+-- Jos olisin nainen? sanoi Brita. Minä tiedän, mitä silloin tuntisin.
+Minusta sinä olisit paras ja oivallisin mies maailmassa, mies
+sellainen, jota nainen tahtoisi palvella elämänsä ehtooseen asti. Mutta
+minä tahtoisin sinut ensin tehdä hiukan toisenlaiseksi, ei paljoa,
+mutta vain hiukan. Sellaisena kuin sinä nyt olet voisit joka päivä
+panna onnemme vaaraan. Sinä et osaisi sitä oikealla tavalla hoitaa. Ja
+jos minä olisin nainen, niin minä rakastaisin sinua niin paljon, etten
+voisi sinua enää hallita.
+
+-- Olenko minä todellakin sellainen hirviö ja sellainen kummitus, että
+minun kanssani ei voisi tulla toimeen?
+
+-- Näithän, miten äskenkin menettelit.
+
+-- Niin kyllä, eihän se ollut soveliasta, se sellainen. Mutta minä
+menen huomenna jokaisen luo ja selitän, miten täällä oikeastaan asiat
+ovat, ja silloin he nauravat kaikelle.
+
+-- Naurakaamme me heille ensiksi.
+
+-- Mitä sillä tarkoitat?
+
+-- Minä olen vielä viikon päivät naisen vaatteissa, ja sitten pidoissa
+me ilmaisemme kaikki. Silloin se vasta ilo alkaakin.
+
+-- Millaiseksihan se maailma muuttuisikaan, jos kaikki olisivat
+sellaisia kuin sinä? huudahti Arvid.
+
+-- Ei se siitä sen kummemmaksi tulisi, vastasi Brita. Iloisia ihmisiä
+varten maailma onkin. Ei suinkaan niitä varten, jotka istua kököttävät
+nurkassaan ja huokaavat niin, että leuat ovat mennä sijoiltaan.
+Onhan sekin paras ajokoira, joka toisinaan omaksi ilokseen koettaa
+saada häntänsä suuhunsa. Kaikki, mikä luonnossa on tervettä, leikkii
+iloissaan. Miksi emme mekin silloin saisi leikkiä?
+
+-- Niin, mutta luonnossa on leikin takana aina halu saada toinen
+omakseen, vastasi Arvid.
+
+-- Ehkäpä sinäkin tämän leikin kautta omasi omaksesi saat, sanoi Brita.
+
+-- Minä huomaan, että minä olen niin tottumaton olemaan iloinen, siksi
+minä nitisen ja natisenkin tällä tavoin ensi alussa, enkä oikein tiedä,
+miten olla ja elää. Mutta odotahan, kun minäkin totun tähän! Silloin
+maailma ja kaikki sen ihmiset saavat nähdä sellaisen olennon, jota ei
+mikään suru paina. Ja nyt me tanssimme sen asian alotteeksi.
+
+Ja Arvid otti Britan syliinsä ja tanssi hänen kanssaan tuvan
+permannolla, pyöri kuin hyrrä, joka on kovaan vireeseen pantu ja äkkiä
+on heitetty permannolle.
+
+Vanha Leena, joka kartanolla oli kuullut, miten talon herra oli
+raivoissaan ajanut kaikki vieraat pois, kuuli tuvasta rytinää ja kovaa
+poljentaa. Hän sanoi toisille palvelijoille, jotka peloissaan seinän
+takana kuuntelivat:
+
+-- Ei siellä voi sen pahempaa olla kuin se suuri sielun vihollinen, ja
+kyllä minä aina sitä vastaan uskallan mennä!
+
+Hän avasi oven ja kiljaisi nähdessään keskellä tupaa tanssivan parin.
+Mutta pian oli Arvid siepannut hänetkin kädestä kiinni, ja sitten
+sitä mentiin kolmisin piirissä, jotta töminä kuului, ja Leena parkui
+kimeästi tuontuostakin.
+
+Kartanolla sanoi haavuri lähdössä olevalle Hankulle:
+
+-- Kuuletko, mikä ilo siellä tuvassa käy? Nyt ei sinulla ole enää
+mitään virkaa tässä talossa.
+
+-- En minä tuon suuren roikaleen päälle enää mitään rakenna. Sitä
+nuorta poikaa minä ajattelen, sanoi Hankku.
+
+-- Jos hänet tahdot saada kiinni, niin saat kiiruhtaa, sillä hän on
+tästä talosta kadonnut. Hän seurasi niitä, jotka tänne nuoren rouvan
+saattoivat.
+
+-- Minne?
+
+-- Turkuun.
+
+-- No, sitten menen minäkin sinne, sanoi Hankku.
+
+Hän nousi hevosen selkään kimpsuineen ja kampsuineen ja läksi ajamaan
+talosta.
+
+
+
+
+XIV
+
+
+Seuraavana päivänä, kun vanha Leena siivosi tupaa ja Arvid istui oven
+kynnyksellä katsellen, miten Brita kartanolla liikkui, puheli tuo vanha
+palvelija herralleen:
+
+-- Kyllä meidän uusi rouvamme on niinkuin taivaan lähettämä, niin
+kaunis ja hyvä hän on. Ja iloinen hän on, aivan kuin veljensäkin.
+
+-- Mikä veljensä? kysyi Arvid.
+
+-- No, se nuori mies, joka täällä oli. Sehän oli hänen veljensä, sen
+huomaa heti, kun heidät molemmat näkee. He ovat molemmat sellaisia
+mansikoita, jotka jumala on paratiisin niityltä poiminut ja maahan
+pudottanut. Mahtaa se herrastakin tuntua suloiselta, kun on sellaisen
+naisen saanut.
+
+-- En voi sanoa, miltä tuo tuntunee.
+
+-- Eihän sitä osaa sanoa, kyllä minä ymmärrän. Kun minä olin nuori,
+niin enhän minäkään osannut sanoa, millaista se oli, kun olin oikein
+iloinen. Ei sitä omaa asiaansa siinä suhteessa niin hyvin ymmärrä kuin
+toisen asiaa. Eikä herra kai tiedäkään, että se rouva on perin taitava
+kaikissa talouden töissä ja tietää niin tarkoin joka asiasta sanoa,
+että oikein on ilo kuulla. Kyllä kaikesta huomaa, että hän on luotu
+suuren kartanon rouvaksi. Kun herra vielä makasi tänä aamuna pitkänään
+vuoteella, niin oli hän jo ylhäällä ja antoi määräyksiä noiden pitojen
+suhteen. Ja niin hän komensi ja määräili kuin mikäkin sotaherra. Kaikki
+kävi niin lyhyesti ja selvästi, ettei muuta kuin mene ja tottele. Kyllä
+kaikki siten tulee pian ja hyvästi valmiiksi.
+
+-- Ne ovat ihan joka ikinen hassuja, arveli Arvid. Naisena ne häntä
+pitävät, mutta ei minua niin helposti petetä kuin noita toisia.
+
+Mutta Leenan täytyi jatkaa ihastustaan.
+
+-- Kyllä rouva on sellainen, että ei ole toista koko maan päällä.
+Varmaankin herran autuaasti nukkuneet isä ja äiti nyt iloitsevat, kun
+katselevat mikä riemu on täällä Rapalassa. Iloinenhan se herrakin
+näyttää olevan. Kyllähän minä ymmärrän, että se ilokin voi tulla kovin
+merkillisellä tavalla esiin. Sitä minä väelle eilen selitin, kun ne
+niin kovasti ihmettelivät, miten herra riehui eilen. Minä sen kyllä
+ymmärsin. Kun minä olin nuori, niin minä muistan, miten kerrankin, kun
+olin oikein onnellinen, rupesin itkemään. Ei sitä ihminen osaa olla
+aivan tavallinen silloin, kun sydän on oikein iloa täynnä.
+
+Arvid ei enää kuunnellut, sillä hän katseli Britaa, joka kulki pihamaan
+poikki ja meni talliin.
+
+-- Kyllä tuo poika on luotu vaikka miksi, muuta minä en voi sanoa.
+Nytkin hänellä on sellainen jalannousu ja käynti, että minäkin uskoisin
+jo hänet naiseksi. Minäpäs menen ja otan selon siitä.
+
+Samassa hän näki, miten Brita antoi aika tillikan tallin ovella
+laiskottelevalle renkipojalle.
+
+Arvid oli noussut, mutta istui taas.
+
+-- Tuossa se mies jo taas tuli näkyviin. Ei nainen noin taitavasti osaa
+lyödä toista korvalle, ei vaikka kuinka opettelisi.
+
+Hän seurasi katseillaan Britaa, joka seisoi tallin lähellä ja katsoi
+katolle, jossa harakka nauroi. Brita otti maasta kiven ja heitti sillä
+niin taitavasti harakkaan, että se pudota kupsahti katolta alas.
+
+-- Ja kun katselee, miten hän kiveä heittää, niin tuntee hänet siitäkin
+mieheksi, arveli Arvid. Nainen ei koskaan osaa heittää kiveä. Jos hän
+yrittää, niin menee kivi aina jonnekin muualle, mutta ei maaliin. Se
+naisen käsivarsi taitaa olla pantu olkapäähän kiinni toisella tavalla
+kuin miehen.
+
+Arvid nousi kuitenkin ja asteli Britan luo.
+
+-- Se oli hiivatin hyvästi heitetty, sanoi hän. Minä en osaisi niin
+hyvin. Kuule, ne ovat kaikki aivan varmoja siitä, että sinä olet
+nainen. Eikö se ole hassua?
+
+-- Etkö sinäkin jo ole alkanut sitä epäillä? sanoi Brita nauraen.
+
+-- Enhän toki. En minä niin hassu kuitenkaan ole. Kyllähän minä osaan
+naisen ja miehen erottaa toisistaan. Ei siinä ruumista tarvitse
+tarkastaa, kyllä sen huomaa yhdestä ja toisesta muustakin. Oikein
+tuntuu turvalliselta, kun huomaa olevansa viisain koko tässä joukossa.
+Eipä se sellainen ilo ole usein minulle sattunut.
+
+Arvid seisoi hajareisin ja syljeskeli eteensä.
+
+-- Elähän siinä syljeskele, se näyttää niin perin rumalta, sanoi Brita.
+
+-- Mitä? Eikö se sinun mielestäsi ole se varmin miehen tuntomerkki?
+Eihän ole suomalainenkaan se, joka ei sitä tee.
+
+-- Mutta muista, että minä olen täällä sinun rouvasi ja se pakottaa
+sinua olemaan hiukan sen mukaan.
+
+-- Mutta kun se kokoontuu suuhun, niin minne minä sen panen?
+
+-- Puhu enemmän, niin ei se ennätä kokoontua.
+
+-- Sinulla on vastaus kaikkeen. Voinhan minä sinun mieliksesi yrittää
+parastani. Elä luule, etten minä osaa olla oikein hienostikin, kun vain
+oikein tahdon.
+
+-- Miksi et sitten aina tahdo?
+
+-- Sehän on aivan suotta se sellainen homma. Eihän täällä kuitenkaan
+ole kukaan sitä katsomassa.
+
+-- Olenhan minä.
+
+-- Niin, no sinä. Se ei nyt ole niinkään vaarallista. Sinä olet ottanut
+kaikenlaisia turhia temppuja itsellesi sen jälkeen, kun hameet sait.
+
+-- Ja sinä tahdot kaikin mokomin näyttää, että sinä olet sysmäläinen.
+
+-- Mitä sinä sillä tarkoitat?
+
+-- Oletko sinä koskaan kuullut, miten sysmäläinen luotiin maailmaan?
+
+-- Eiköhän tuota värkätty samalla tapaa kuin kaikkia muitakin.
+
+-- Ei sentään. Hän on aivan erikoinen olento, joka sattuman kautta tuli
+sellaiseksi kuin hän on.
+
+-- Sinulla taitaa olla juttu siihenkin?
+
+-- Niin onkin.
+
+-- Kerro se sitten. Sinulla näyttää olevan sellainen erikoinen halu
+sitä kertoa. Eiköhän vain se ole keino, jolla saisit minua haukkua,
+panemalla kaikki pahat sanasi toisten laskuun. Kyllä minä jo alan
+tuntea, millainen koiranleuka sinä olet. Annahan tulla tuon juttusi, en
+minä säikähdä, vaikka mitä sanoisit.
+
+-- Jumalalla on taivaassaan suuressa aitassaan kaksi puolettoman suurta
+hinkaloa, oikein lukollista. Niissä on toisessa ruumiita ja toisessa
+järki. Siellä jumala istuskelee ja laittelee yhteen ruumiita ja järkeä.
+Kerran hän oli ottanut tuollaisen vaaleatukkaisen ja rotevan miehenalun
+esiin. Hän aikoi siitä tehdä jotain oikein merkillistä. Kun hän juuri
+oli saanut ruumiin käsiinsä, niin kuuli hän maan päältä tavatonta
+elämää ja rymäkkää. Siellä olivat ihmiset tapansa mukaan joutuneet
+riitaan. Jumala suuttui ja läksi rankaisemaan lapsiaan. Tuo mies jäi
+yksinään sinne aittaan, ja kun jumala oli jättänyt oven auki, niin
+meni hän kurkistamaan ulos. Hän kaiveli kädellään reijän pilviin ja
+sattui katsomaan alas. Siellä hän näki seudun, jossa oli paljon vettä
+ja paljon metsiä. Kuinka ollakaan, niin tipahti mies tuosta reijästä
+alas. Kun hän oli jäänyt keskeneräiseksi, niin ei hän loukannutkaan
+itseään. Hän vain tulla tupsahti alas. Sinne hän jäi järven rannalle
+asumaan ja oli onnellinen ja tyytyväinen, eikä hän huomannutkaan pyytää
+jumalalta ymmärrystä itselleen. Se oli sysmäläinen. Mutta kun hän
+siten jäi osattomaksi, niin kuuluu hänellä olevan jo maan päällä oma
+paratiisinsa. Ja sanotaankin, että sysmäläisen kanssa nainen on aina
+onnellinen, sillä sen kanssa, joka on tyhmä, on nainen aina onnellinen.
+
+-- Ähä, sanoi Arvid nauraen. Enkös minä sitä arvannut. Sinä olit siinä
+loppupuolella jo sanomaisillasi jotain hyvääkin sysmäläisestä. Mutta
+etpäs voinut olla kaiken lopuksi antamatta pientä peräletkausta.
+Kun sinua kuuntelee, niin kyllä huomaa, että sinä et ainakaan ole
+sysmäläinen, niin sinulla on ymmärrystä, että se oikein suhisee
+korvissa, kun sinua kuuntelee. Onkohan jumala sinut lähettänyt tuomaan
+minulle sitä järjenmurua, joka unohtui sinne taivaan hinkaloon? Ainakin
+se siltä tuntuu.
+
+-- Kukapa sen tietää, mitä minä sinulle vielä tuon, kun aikaa kuluu,
+sanoi Brita.
+
+-- Kovasti sinä vain panet ihmisen mielen läiskähtelemään sinne ja
+tänne. Minä luulen melkein että sinä olet ylimääräisesti ollut siellä
+taivaan hinkalolla varkaissa ja olet ottanut enemmän ymmärrystä, kuin
+mitä yhdelle ihmiselle tavallisesti annetaan.
+
+Brita nauroi ja juoksi pois askareihinsa.
+
+
+
+
+XV
+
+
+Seuraavana päivänä haavuri näki Erikin ja Akselin lähestyvän taloa,
+kukka oli kummallakin napinreijässä leuan alla, ja niin olivat miehet
+piukeita, että olisi luullut heidän olevan vihille menossa. Hän juoksi
+heti viemään tätä ilosanomaa Arvidille.
+
+-- Ne molemmat vanhat herrat ovat tänne tulossa, tuolla astelevat
+rannasta päin taloon, ovat varmaankin soudattaneet itsensä tänne
+niemeen.
+
+-- Mitä kummaa ne nyt taas tänne tulevat? huudahti Arvid.
+
+-- Sitä talon rouvaahan ne tulevat höynäämään.
+
+-- No, kylläpä sitten ymmärrys näyttää kokonaan olevan kadonnut
+Sysmästä, kun he niin erehtyvät tuosta naisen vaatteissa liikkuvasta
+pojasta, että kiertelevät taloa kuin koirat maaliskuussa. Luulisi
+oikean miehen haistavan, missä nainen on.
+
+Arvid meni pihalle vastaan ottamaan vieraitaan, jotka heleä puna
+kuihtuneilla poskillaan, äänessä nuorekas kilahdus ja ruumis
+sätkähdellen teeskenneltyä nuoruutta lähestyivät pihamaata.
+Katsellessaan heitä Arvid oli sielussaan huvitettu. Hän huomasi, miten
+naurettavia nämä miehet olisivat olleet siinäkin tapauksessa, että tuo
+talon nuori emäntä todellakin olisi ollut nainen. Hänen mielestään
+olivat nuo ukot niin perin naismaisia halussaan keikailla. Ja hän
+tahtoi oikein runsaasti heitä kurittaa. Hän alkoi heidän kanssaan
+puhelun kaikista maailman asioista ja häntä huvitti suuresti nähdä,
+miten nämä miehet tulivat yhä levottomammiksi ja kärsimättömämmiksi.
+Lopulta Erik kysyi:
+
+-- Kai talon rouva on kotona?
+
+-- Kotona hän on talon askareissa, sanoi Arvid. Minä menen hänet
+noutamaan.
+
+Arvid tuli Britan luo, joka paraillaan puheli haavurin kanssa.
+
+-- Siellä ne vanhat haaskat, jotka sinua niin silmittömästi ihailevat,
+ovat tuvassa, sanoi hän. Tule heidän luokseen, jotta saat pitää heitä
+pilkkanasi.
+
+-- Mene edeltäpäin, sanoi Brita. Minä järjestän päähinettäni hiukan,
+jotta eivät huomaa minun lyhyttä tukkaani.
+
+-- Kyllä minä sitten pian lähden seurastanne pois, jotta saatte oikein
+rauhassa pitää peliänne, sanoi Arvid mennessään.
+
+Britan koetellessa sovitella tukkaansa kauniiksi kiharoiksi sanoi
+haavuri hänelle:
+
+-- Minun järkeni tuppaa toisinaan teidän suhteenne menemään
+saranoiltaan ja jäämään lonkalleen. Minun täytyy teiltä kysyä, miksi
+te tätä leikkiä oikeastaan vielä jatkatte? Ettekö mielestänne ole
+jo päässyt kylliksi selville miehestänne? Hänhän on niin rakastunut
+teihin, että sitä kuunnellessa silmät jäävät päässäni pystyyn.
+
+-- Sinä erehdyt, sanoi Brita. Ei hän minua rakasta. Tuota tyttöä hän
+rakastaa.
+
+-- Eikö se ole sama asia, kun tekin olette sama ihminen.
+
+-- Ei sentään. Minä jatkan tätä leikkiä siksi, kunnes mieheni rakastuu
+minuun.
+
+-- Vai niin. Ja siihen te aiotte noita kahta vanhaa matoa käyttää
+syöttinä. Mutta siitä asiasta ei tulekaan mitään, sillä miehenne on
+aivan varmasti vakautunut siitä, että te olette mies.
+
+-- Mutta kun hän saa tietää, että hän onkin erehtynyt?
+
+-- Voi, poika parkaa, silloin hänen päänsä menee niin sekaisin, että
+sitä ei taida enää millään saada entisille nastoilleen takaisin.
+
+-- Silloin vasta, kun hän minun tähteni on unohtanut tuon toisen,
+silloin voin hänestä olla aivan varma.
+
+-- Jos jokainen hommaisi noin paljon saadakseen toisen rakastumaan
+itseensä, niin eihän tässä maailmassa enää jouduttaisi mitään muuta
+tekemäänkään. Kyllä sen huomaa, että te naiset olette todellakin
+käärmeen sukua. Niin te kiemurtelette ja kääntelette, ettei tiedä enää,
+millä keinoin teidät kiinni saisi.
+
+-- Kyllä minä keinon tiedän. Käärmeen saa kiinni, kun ottaa sen pään
+käsiensä väliin. Ja kun kerran mieheni ottaa minun pääni käsiensä
+väliin, niin silloin minä olen voitettu.
+
+-- Mutta en minä sittenkään vielä ole oikein selvillä siitä, miksi te
+häntä tahdotte näin kovasti piinata.
+
+-- Minä tahdon, että hän pitäisi minusta ensiksi ihmisenä ja sitten
+vasta naisena.
+
+-- Vai ensin ihmisenä? Kunhan itse ensin olisitte ihmisiksi. Mutta tämä
+tällainen menettelynne on jo suorastaan eläinrääkkäystä.
+
+-- Olkoon vain, mutta kyllä hän on niin vahva, että häntä huoleti voi
+hiukan rääkätäkin. Niin, häntä ja noita toisia. Tiedätkö, minä olen nyt
+niin iloisella tuulella, etten tahdo maassa pysyä.
+
+-- Lentäkää sitten, silloinhan saan nähdä, millainen se kanahaukka on.
+
+-- Tule sinäkin joukkoon, niin koppaan minä sinutkin yksintein.
+
+-- No, no, siivolla, siivolla. Minulle ei ole annettu muuta kuin järjen
+kipinä, ja sitä minä varjelen visusti.
+
+-- Koeta sitten saada täällä ollessasi päähäsi, että nainen on valmis
+mihin tahansa sen miehen puolesta, jota hän rakastaa, mutta hän tahtoo
+myöskin, että mies sitä ennen olisi sellainen, ettei naisen tarvitse
+nimittää itseään hänen edessään luomakunnan kruunuksi.
+
+Brita meni tupaan, jossa molemmat vanhat herrat jo häntä kiihkeästi
+odottelivat. He riensivät heti häntä vastaan sellaisella ilolla, että
+Britaa nauratti ja Arvidia suututti. Hän ei itsekään tietänyt, miksi
+hän oikeastaan oli suuttunut, mutta häntä harmitti se ystävällisyys,
+jolla Brita kohteli noita molempia miehiä, oli heille ystävällinen
+ja herttainen. Ja Arvidin mielestä hän oli niille herttaisempi kuin
+hänelle. Ja hänessä heräsi vimmainen halu halventaa näiden molempien
+miesten ansioita tuon naiseksi puetun pojan edessä.
+
+-- Kuulehan, Erik! sanoi hän. Sinä et ole vielä minulle kertonutkaan,
+miten sinun terveytesi laita oikeastaan on.
+
+-- Kuinka niin? sanoi Erik vihaisesti. Mitä minun terveyteni muihin
+kuuluu kuin minuun? Minä olen terve, aivan terve, enkä ole sairas
+koskaan ollutkaan.
+
+-- Elä nyt puhu joutavia, sanoi Arvid. Sinähän pääsit sodasta pois
+siksi, että sinä olit kokonaan rikki ammuttu.
+
+-- Se ei ole totta. Minulla oli haavoja, mutta minä en suinkaan ollut
+"rikki ammuttu".
+
+-- Mutta niin asiapapereissa on, minä tiedän sen, intti Arvid.
+
+-- Mistä sinä sen tiedät?
+
+-- Minähän itse olen sen paperin kirjoittanut siellä Saksanmaalla.
+Sinulla ei silloin ollut mitään muuta ehjää paikkaa kuin pääsi.
+
+-- Ole vaiti, sähisi Erik. Ei sellaisista asioista puhuta naisten
+kuullen.
+
+-- Miksei? sanoi Brita. Sehän on miehen kunnia, että hänellä on niin
+monta haavaa kuin mahdollista.
+
+-- Tarkoitatteko te todellakin täyttä totta? sanoi Erik aivan sulaen
+ihastuksesta.
+
+-- Minä en mitään niin hartaasti ole toivonut kuin saada hoidella
+haavoittunutta sankaria, vastasi Brita.
+
+-- Jos niin on asian laita, niin pitäisi minun saada olla täällä, sanoi
+Aksel. Minulla on vielä monta parantumatonta haavaa.
+
+-- Niin, mutta missä sinulla ne ovat, huusi Arvid. Minä muistan varsin
+hyvin, kuinka sinä lähdit Saksasta pois etkä osannut istua. Sielläpäin
+ne sinun haavasi ovat.
+
+-- Tämä on loukkaavaa! huusi Aksel ja nousi kiivaana ylös.
+
+-- Elkää kiivastuko, sanoi Brita. Haava on aina miehelle kunniaksi,
+olkoon se missä paikassa tahansa. Mutta nyt minä kiellän tästä asiasta
+enää sen enempää puhumasta.
+
+Britan oli vaikea hillitä nauruaan nähdessään, miten kiukkuisena Arvid
+katsoi häneen, kun ei saanutkaan häväistä toisia sillä tavalla kuin hän
+oli aikonut.
+
+Brita alkoi kysellä kaikenlaista molempien herrojen maatiloista, ja
+vilkkaasti selittivät molemmat kartanoittensa ihmeellisiä etuja.
+
+-- Kuinka teidän kartanonne ovat joutuneet niin lähelle kirkkoa? Eikö
+muualla ole laveammat maat? kysyi Brita.
+
+-- Sinnehän ne ovat jääneet, minne paholainen heidän esi-isänsä on
+heittänyt, sanoi Arvid, joka taas sai mielestään sopivan tilaisuuden,
+iskeäkseen noihin molempiin vanhoihin herroihin.
+
+-- Mitä sinä sillä tarkoitat? sanoi nauraen Brita, joka erinomaisen
+hyvin arvasi Arvidin mielenlaadun.
+
+-- Sehän on vain eräs vanha tarina, jota hän tarkoittaa, sanoi Aksel.
+
+-- Kerrohan se, sanoi Brita.
+
+-- Ei sitä kannata kertoa, sanoi Erik. Mutta Arvid oli päättänyt kertoa
+jutun ja hän tekikin sen.
+
+-- Siihen aikaan, kun paholainen tässä maailmassa kulki ja omiansa
+korjaili haltuunsa, niin ajoi hän kerran kotiansa kohti reellä, missä
+oli aatelisia, jotka aina ovat olleet niitä syntisimpiä. Hän antoi
+hornan hevosten mennä huimaa vauhtia eteenpäin, sillä matka oli pitkä
+paholaisen asuntomaille. Kun hän tuli Sysmän kohdalle, niin kaatui reki
+kirkon nurkkaan töytätessään ja kaikki sen sisällä olevat aateliset
+lensivät pitkin pitäjää. Sen vuoksi niitä onkin tässä pitäjässä enemmän
+kuin missään muualla.
+
+-- Sinä unohdit erään asian, sanoi Erik, joka vuorostaan tahtoi iskeä
+takaisin Arvidiin. Paholaisella oli oma poikansa renkipoikana, joka
+seisoi reen kannaksilla. Sekin keikahti maahan, kimmosi siitä yhtenä
+pyöränä, lensi Majuveden poikki ja putosi vasta sille kohtaa, jota
+nytkin vielä Pyöriäksi nimitetään. Mutta paholainen käänsi kiireimmän
+kautta rekensä taas oikeinpäin ja alkoi ajaa Päijännettä kohti,
+päästäkseen suorinta tietä Tukholmaan, jossa aina on ollut runsaimmin
+syntisiä herroja. Poika kun näki isänsä ajavan ilman halki, juoksi
+huimaa vauhtia jälessä ja pääsi maata myöten niemeen asti. Siinä se
+pitkän aikaa huuteli isäänsä ja polki hädissään maata, jotta se aivan
+pehmisi ja muuttui rapakoksi. Mutta paholainen ei muistanutkaan omaa
+poikaansa, vaan kiisi eteenpäin hakemaan uutta vartaan täytettä. Ja
+niin jäi poika asumaan sille paikalle. Ja sitä paikkaa sanotaan vielä
+tänäkin päivänä Rapalaksi. Ja siksi sen suvun miehillä onkin sellainen
+paha sisu kuin paholaisen jälkeisellä ainakin.
+
+Arvid oli noussut ja puhisi kiukuissaan. Hänen teki jo mieli lyödä,
+mutta hän häpesi sitä. Hän pui hetkisen nyrkkiä ja meni tiehensä
+tuvasta.
+
+-- Teidän miehenne taitaa olla kovasti mustasukkainen? sanoi Erik.
+
+-- Eikö hänellä sitten olisi siihen hiukan syytäkin? sanoi Brita ja loi
+hempeän katseen Erikiin.
+
+-- Jaa, mitenkä?
+
+-- Minä tarkoitan, että eikö hän juuri teidän molempien tänne-tulon
+kautta ole saanut syytä sellaiseen?
+
+-- Jos minä vain uskaltaisin toivoa, että armollinen rouva meidän
+tulomme siten käsittäisi.
+
+Samassa aukeni ovi ja Arvid pisti päänsä sisään.
+
+-- Kuule, Erik, sinä joka niin hyvin olet tuntevinasi minun sukuperäni,
+sanoi hän kiukkuisella äänellä, tiedät kai myöskin, että se nuori
+paholainen oli sama, joka rakensi sinne Liikolan lahden perukkaan
+sen ihmeellisen luolan, missä äitisi tarinan mukaan sattumalta
+sinut synnytti. Siksihän koko pitäjä sanookin sinua siksi "vanhaksi
+Erikiksi". Ja sinä tiedät varsin hyvin, ketä sillä tarkoitetaan. Minä
+olen edes jälkeläinen, mutta sinä olet se itse. Oletko nyt tyytyväinen?
+
+Ja ovi paukahti kiinni.
+
+Erik ja Aksel katsoivat noloina toisiinsa, mutta Brita nauroi, nauroi
+niin sydämestään, että tupa helisi.
+
+-- Hän oli todella verraton, sai hän vihdoin sanotuksi naurun keskellä.
+Vai se on teidän nimenne? Suottako te onnuttekin hiukan toista
+jalkaanne. Taitaa olla sukuperintöä.
+
+-- Jos tekin tässä alatte tehdä minusta pilkkaa, niin menen tieheni,
+sanoi Erik ja nousi majesteetillisena paikaltaan.
+
+-- Ei, en minä pilkkaa tee, vakuutti Brita. Minähän olen niin iloinen
+siitä, että täällä käy ihmisiä minua tapaamassa ja minua ilahduttamassa.
+
+-- Jos ilahduttaminen tulee kysymykseen, niin kyllä me olemme valmiita
+parhaan kykymme mukaan sitä teille hankkimaan, vakuutti Aksel ja
+siirtyi hiukan lähemmäksi Britaa.
+
+-- Kyllä se on suorastaan synti, että noin kaunis nainen on tullut
+vaimoksi sellaiselle miehelle kuin Arvid on, sanoi Erik. Eihän hänellä
+ole muuta kuin raakuuksia suussaan, ja millainen hän on päänuppinsa
+puolesta, sen me kaikin varsin hyvin tiedämme.
+
+Näin jatkui keskustelua, jota Brita yhä vain kiihotti. Hän käytti
+kaikki naiselliset mielistelykeinot ja rohkaisi heitä heidän
+valloittamisyrityksissään.
+
+Mutta kartanolla kuljeskeli Arvid ja puheli itsekseen.
+
+-- Minä olen ihan pähkähullu! sanoi hän. Tässä minä kuljeksin ja olen
+kade kahdelle vanhalle miehelle, joita vedetään nenästä. Ikäänkuin
+minun tekisi itse mieleni siihen joukkoon. Minä en tiedä, mikä minua
+vaivaa oikeastaan. Olisipa nyt tuo poika täällä, niin kyselisin
+häneltä. Mutta enhän minä häneltä voi mitään kysyä tässä asiassa. Minä
+olen suuri narri, kun olen kade siitä, että hän puhelee toisten kanssa.
+Jos hän olisi minun vaimoni, mutta hänhän on vai minun ystäväni. Niin,
+ystävä hän on ollut minulle toden totta, sellainen, että moista saa
+hakea kautta koko Suomen maan, niin no, ei sellaista muistakaan maista
+löytäisi. Tässä minä istun ja ajattelen. Oikein naurattaa, kun muistan,
+miten minä vielä lyhyt aika sitten olin sellainen, että saatoin istua
+paikallani ajattelematta kerrassaan mitään. Hän tahtoo pitää hauskaa
+tuolla sisällä. Täytyyhän minun jollain tavalla hänelle palkita kaikki
+se, mitä hän on minulle tehnyt, ja auttaa häntä siinä, mikä hänelle
+hupia tuottaa. Sen minä teen, niin totta kuin tässä olen. Minä menen ja
+lisään tätä hullutusta niin, että siitä vasta oikein kova sekamelska
+syntyy. Hän hiipi tupaa kohden ja avasi oven hiljaa. Kukaan ei häntä
+huomannut, kun hän kurkisti sisään.
+
+Suu ammollaan katseli Arvid sitä, mitä hän näki. Ikkunan luona istui
+Brita ja hänen kummallakin puolellaan herra, ja nämä pitelivät hellästi
+hänen käsistään kiinni ja kuiskailivat hänelle rakkaita sanoja.
+
+-- No, mutta...! oli ainoa, minkä Arvid hämmästyksessään sai sanotuksi.
+
+Ryhmä ikkunan luona singahti erilleen, ja kiljaisten pakeni Brita
+huoneesta.
+
+-- Minne hemmettiin sinä nyt karkaat? huusi Arvid hänelle. Ei tässä ole
+hätäpäiviäkään.
+
+Brita ei vastannut mitään, vaan katosi.
+
+-- Sinun, Arvid ei tarvitse häntä tilille vaatia, sanoi Erik, joka
+yhdessä Akselin kanssa oli noussut seisaalleen. Kaikesta siitä, mitä on
+tapahtunut, olemme me kaksi valmiita antamaan sinulle täyden hyvityksen.
+
+-- Minkä hyvityksen? sanoi Arvid.
+
+-- Me olemme valmiit taistelemaan sinun kanssasi, jos niin tahdot.
+
+-- Elkää siinä höpiskö joutavia, sanoi Arvid. Ette te ole minulle
+velkaa mitään omista huvituksistanne.
+
+-- Sinä otat tällaisen asian näin leväperäisesti? huusi Aksel. Etkö
+sinä, mies, sitten ymmärrä, mistä tässä on kysymys?
+
+-- Kyllä minä sen verran ymmärrän, vastasi Arvid. Te olette täällä
+höynäilemässä minun rouvaani.
+
+-- Ja sinä sallit sen noin vain tapahtua?
+
+-- Minkäs minä sille mahdan, jos teidän mielenne tekee ja hän sen
+sallii.
+
+Erik ja Aksel katsoivat pitkään toisiinsa.
+
+-- Elkää siinä seisoko kuin mitkäkin puukuvat paikallenne naulattuina,
+sanoi Arvid. Luuletteko te, että minä aion tässä melun nostaa, vai
+luuletteko, etten minä tiedä, mitä sanon?
+
+-- Kai sinä tiedät, mitä sinä sanot, vastasi Erik. Mutta että sinä niin
+sanot, se meitä kovasti kummastuttaa. Salli minun nyt kysyä sinulta
+suoraan ja vilpittömästi: Rakastatko sinä tuota vaimonpuolta?
+
+-- En rakasta. Hulluhan minä olisin, jos sen tekisin.
+
+-- Miksi kaikkien niiden ja niiden nimessä sinä sitten hänet olet tänne
+haalinut?
+
+-- Kun hän tuli jälestäni.
+
+-- Tämä on yhä kummallisempaa ja merkillisempää, sanoi Erik. Sinä et
+aio siis häntä vaimonasi pitää?
+
+-- Enhän minä häntä toki vaimonani pidä. Niin hassu minä en ole.
+
+-- Sinä aiot siis hänestä luopua?
+
+-- Sen minä teen vaikka heti, jos te niin haluatte.
+
+-- Jos me haluamme? Tietysti me haluamme.
+
+-- Ja kummalle meistä sinä hänet annat? kysyi Aksel.
+
+-- Sille, joka hänet saa, tietysti.
+
+-- Sinä annat siis meille täyden oikeuden koettaa valloittaa hänet
+omaksemme?
+
+-- Piirittäkää, piirittäkää niin paljon kuin vain tahdotte. Ei tämä
+poika vastaan pane. Minä neuvon keinojakin, jos siksi tulee.
+
+-- Kuule, Arvid, sanoi Erik. Salli minun vanhempana miehenä ja isäsi
+ystävänä kysyä, oletko sinä hullu.
+
+-- Olen kai minä ennen ollut hiukan päästä väärässä, mutta sitten on se
+luiskahtanut taas paikoilleen.
+
+-- Sinä et ilveile meidän kanssamme?
+
+-- Enhän toki.
+
+-- Sinä olet siis todellakin sellainen kummallinen mies, että päästät
+tuollaisen vaimon luotasi pois?
+
+-- Tuollaisen vaimonko? Niin, sellaisen vaimon kuin hän on päästän minä
+kyllä luotani pois.
+
+-- Minä en tiedä, miten minä sinua kiittäisin, sanoi Erik ja pudisti
+Arvidin kättä. Sinä olet todellakin jalo, vaikka kovin merkillinen
+ihminen.
+
+-- Anna minun syleillä sinua, sanoi Aksel ja sulki Arvidin syliinsä.
+
+-- Kun minä tänne tulin, niin en todellakaan olisi uskonut kaiken näin
+päättyvän, sanoi Erik ja hän hypähteli ontuvalla jalallaan kepeästi
+permannolla.
+
+-- Elä siinä loiki suotta, sanoi Aksel, voit vielä taittaa niskasi,
+sinä vanha koni.
+
+-- Kuule, elä sinä tule minulle neuvoja antamaan, miten minä olen,
+sanoi Erik. Ehjempi minä olen kuitenkin kuin sinä, jonka kaikki
+paikatkaan eivät vielä ole parantuneet.
+
+-- Mutta minua hän juuri lupasikin hoitaa, sanoi Aksel.
+
+-- Sellaiset lupaukset eivät merkitse yhtään mitään, sanoi Erik.
+
+-- Sinä kai luulet saavasi hänet?
+
+-- No, ainakin yhtä hyvin kuin sinäkin.
+
+-- Hiljaa, herrat, hiljaa, sanoi Arvid. Te saatte kaikessa sovussa
+mielistellä häntä. Se, joka hänet saa puolelleen, saa hänet pitää. Ja
+nyt minä menen ja kutsun vaimoni tänne. Minä aion itse olla läsnä ja
+katsella, miten te kumpikin naista mielistelette. Minä, katsokaahan,
+tahdon oppia sen keinon, jotta tarpeen tullen osaan.
+
+-- Tahdotko sinä, että me sinun läsnäollessasi alamme?
+
+-- Sen huvin ja opetuksen olette toki velvolliset minulle antamaan, kun
+minä olen ollut näin kovasti suopea.
+
+-- Mutta se tuntuu niin perin kummalliselta. Minä en tiedä, kuinka sitä
+osaa sellaista, kun aviomies on läsnä, sanoi Erik. Mitä iloa siitä
+omenienkaan varkaudesta on, jos isäntä vieressä katselee?
+
+-- Koettakaa, koettakaa, sanoi Arvid ja meni tuvasta.
+
+Pihalla tapasi hän Britan ja sanoi hänelle:
+
+-- Mennäänhän nyt yhdessä tupaan, niin siellä alkaa sellainen leikki,
+että sinulle riittää siitä nauramista vielä kuolinhetkelläsikin. Minä
+olen noille kahdelle hullulle antanut luvan mielistellä sinua niin
+paljon kuin tahtovat. Olisitpa nähnyt heidän naamojaan, kun minä heille
+tämän asian ilmoitin. He olivat aivan kuin sekaisin päästään ja he
+töllistelivät minuun kuin minä olisin ollut hullu eivätkä he. Kyllä
+täytyy olla jokseenkin tyhmä, ennenkuin voi uskoa sinut naiseksi.
+Näkeehän sen heti kaikesta, että sinä olet mies. Minä en koskaan siten
+erehtyisi.
+
+-- Odotahan, sinä sysmäläinen, ajatteli Brita, kun sinä kerran huomaat,
+kuka tässä on ollut oikeassa, kuka väärässä!
+
+Brita katsoi hymyillen Arvidiin.
+
+-- Sinulla on niin perhanan kauniit silmät ja sinä katsot niillä niin
+sanomattoman veitikkamaisesti, sanoi Arvid, että melkein toivoisi sinun
+olevan naisen.
+
+-- Mitä sinä sanoisit, jos minä olisinkin nainen? sanoi Brita ja juoksi
+tupaan.
+
+Arvid seisoi pihalla ja töllisteli Britan jälkeen.
+
+-- Jos minä olisinkin nainen, mutisi hän. Mitä hän sillä tarkoittaa?
+Aikooko hän saada minutkin yhteen vyyhteen noiden tuolla sisällä
+olevien vanhojen koirien kanssa. Mutta siinä hän erehtyi. Ja sen
+minä sanon, että sellainen peli minun kanssani olisi jo kerrassaan
+sikamaista.
+
+-- Elä mene, poika, sai Arvid vihdoin suustansa. Elä mene! Pakinoidaan
+ensin hiukan tästä asiasta. Mitä sinä oikeastaan tarkoitit tuolla
+lauseellasi?
+
+Mutta Brita oli jo ennättänyt tupaan, jossa molemmat vanhat herrat
+ottivat hänet suurella ihastuksella vastaan.
+
+Arvid meni jälestä tupaan.
+
+-- Tulehan tänne hiukan, minulla olisi sinulle asiaa, sanoi hän
+viitaten Britalle.
+
+-- Elkää päästäkö minua, hän tahtoo riidellä minun kanssani, sanoi
+Brita hiljaa Erikille.
+
+-- Emme me nyt häntä päästä, kun hän kerran on tullut ja me olemme
+sinun kanssasi jo keskustelleet asiasta, sanoi Erik.
+
+Sanaakaan sanomatta istahti Arvid penkille tuvan toiselle puolelle.
+
+-- Alkakaa nyt se ilveilynne, sanoi hän. Minä katselen, miten siinä
+suoriudutte.
+
+-- Mitä hän tarkoittaa? sanoi Brita.
+
+-- Sitä asiaa ei ole helppo selittää, sanoi Erik. Mutta täytyyhän
+teidän tietää, mistä tässä on kysymys. Parasta on siis, että alamme
+alusta. Kuten tiedätte, ei miehenne teistä välitä.
+
+-- Onko hän sen sanonut? kysyi Brita.
+
+-- On, hän on sen sanonut, vakuuttivat molemmat herrat.
+
+-- Minun mieheni puhuu aina totta, sanoi Brita. Hän ei siis minusta
+välitä.
+
+-- Hän on antanut meille täyden oikeuden valloittaa teidät omaksemme.
+
+-- Molempienko omaksi? sanoi Brita nauraen.
+
+-- Ei, ei, vaan se, joka teidät valloittaa, saa teidät pitääkin, sanoi
+Aksel.
+
+-- Ja hän on sellaiseen antanut luvan? sanoi Brita.
+
+-- On. Ja me olemme sen päälle lyöneet kättä ja syleilleetkin.
+
+-- Ei sitten siis tässä muu auta kuin odottaa, kumpi voittaa, sanoi
+Brita nauraen.
+
+-- Ja sille te nauratte? sanoi Erik.
+
+-- Ei tässä kai itkemäänkään joudu, vastasi Brita.
+
+-- Mitä te siellä toisella puolella vitkastelette? huusi Arvid. Alkakaa
+nyt jo, jotta minä saan nähdä, miten te menettelette.
+
+-- Eihän sitä ihminen nyt sentään sillä tavoin vain komennon mukaan
+mene rakkautta tunnustamaan, sanoi Erik.
+
+-- Jos se kerran teissä asuntoa pitää, niin kyllä se silloin tulee
+uloskin milloin tahansa, sanoi Arvid.
+
+Vitkaan luisti keskustelu huoneessa. Molemmat vanhat herrat tunsivat
+olevansa aivan kuin jalkapuussa ollessaan pakotettuja mielistelemään
+aviomiehen läsnäollessa hänen vaimoaan. Erikissä heräsi ensiksi se
+ajatus, että jollain tavoin tässä ilveiltiin heidän kanssaan, ja
+hän kautta rantain alkoi tiedustella Britalta, oliko hän todellakin
+Arvidin puoliso. Brita vannoi pyhät valat siitä, että hän oli Arvid
+Tandefeltin vaimo. Silloin vanhat herrat tulivat rohkeammiksi ja
+alkoivat jo puolikovaa lausua Britalle kaikenlaisia kauniita sanoja.
+Ja enentääkseen riutuvan miehuutensa arvoa he alkoivat kertoa
+kartanojensa kauneudesta ja niiden oivallisesta maanlaadusta. Ja pian
+oli rakkaudenkeskustelu siirtynyt lehmiin ja sikoihinkin.
+
+
+
+
+XVI
+
+
+Vaiti istui Arvid huoneen toisella puolella. Omituiset ajatukset
+alkoivat kiertää hänen aivoissaan. Hän kuunteli toisten puhetta
+hetkisen, mutta pian oli hän kokonaan unohtanut heidät.
+
+Oliko tuo hänen vaimonaan ilveilevä ihminen mies vai nainen? Hän oli
+kyllä heti alussa tätä epäillyt naiseksi, mutta olihan tuo silloin
+miekallaan opettanut hänelle, mitä miehekkäisyys on. Mutta kuitenkin,
+hänhän oli itse sanonut: jos minä olisinkin nainen! Niin, jos hän olisi
+nainen, niin eivät nuo kaksi vanhaa juhtaa tuolla saisi istua penkillä,
+vaan nousisi hän, Arvid, paikaltaan ja löisi heidät yhdeksi liiskaksi.
+Niin, mutta millä oikeudella? Vaikka tuo olento olisikin nainen, niin
+mitä oikeuksia Arvidilla olisi häneen? Eihän hän rakastanut ketään
+muuta kuin tuota tyttöä siellä Turussa. Ja se tyttö oli vihaisena
+jättänyt hänet keskelle katua. Hänen vaimonsa olisi ehkä voinut tulla
+salapuvussa hänen luokseen. Mutta miksi hän sen olisi tehnyt? Hänhän
+oli antanut täyden vapauden hänelle.
+
+-- Ei tässä muu auta kuin täytyy minun keskustella asiasta jonkun minua
+viisaamman kanssa, arveli Arvid. Mutta eihän täällä ole ketään muuta
+kuin hän itse, jonka kanssa minä voin puhella. Ja jos hän on nainen,
+niin hän tietysti tekee koko ajan minusta pilkkaa. Haavuri on viisaampi
+minua. Hänhän tuon ihmisen tänne toikin. Hän siis voi tietääkin jotain.
+
+Arvid nousi paikaltaan ja sanoi toisille tuvassa oleville:
+
+-- Minä jätän teidät rauhaan, saatte pitää niin hauskaa kuin jaksatte
+ja ennätätte!
+
+Hän tuli kartanolle ja huuteli haavuria. Tämä oli paraillaan tallissa
+ja vastasi sieltä. Arvid meni hänen luokseen.
+
+-- Tulehan, mies, tänne, minulla olisi sinulle yhtä ja toista
+juteltavaa.
+
+He istuivat tallin oven luo rinnatusten kumoon käännetyn korvon päälle.
+
+-- Mikä nyt on hätänä? kysyi haavuri.
+
+-- Sanohan minulle suoraan, mikä se ihminen on, joka sinun kanssasi
+tuli tänne?
+
+-- Niin, Adolfko?
+
+-- Sama juuri. Onko hän mies vai nainen?
+
+-- Mies kai hän on. Sellaisena minä olen häntä pitänyt ja sellaisena
+tekin olette.
+
+-- Tiedätkö sinä aivan varmasti, että hän on mies?
+
+-- Näkeehän sen sellaisen kaikesta pienimmästäkin.
+
+-- Ei sitä sellaista niin vain kaikesta pienimmästä näe. Tietää se
+täytyy!
+
+-- Kai te sen itse tiedätte, joka hänen kanssaan olette ollut paljon
+enemmän kuin minä.
+
+-- Mistä minä kaikki tietäisin? Ihminen minäkin olen.
+
+-- Mistä te nyt olette tullut sellaiseen ajatukseen, että hän on nainen?
+
+-- Kun nuo kaikki hänen jälestään juoksevat. Joko sitten kaikki muut
+ovat aivan hassuja tai minä sellainen olen.
+
+-- Samahan tuo on, kuka hassu on.
+
+-- Ei se ole aivan sama. Jos hän on nainen, niin minä en päästä ketään
+hänen lähelleen.
+
+-- Miksi ette? Ette kai te häntä rakasta? Tuota toistahan te rakastatte.
+
+-- Ei puhuta nyt siitä asiasta, se ei kuulu tähän. Hän on siis nainen?
+
+-- Hän on mies!
+
+-- Jos hän on mies, niin saavat nuo vanhat herrat sittenkin kadota
+talosta.
+
+-- Minkä tähden? Jos hän tahtoo pitää hauskaa vetämällä heitä nenästä...
+
+-- En minä voi sanoa, minkä tähden, se on nyt vain niin, että minä
+tahdon olla yksinäni hänen seurassaan, olkoon hän vaikka mieskin!
+
+Ja Arvid nousi paikaltaan ja meni tupaan.
+
+-- Nyt saatte mennä! sanoi hän avatessaan oven.
+
+-- Mutta minkä tähden? huusi Erik.
+
+-- Se on niin kuin minä sanon. Tässä ei tarvita olla mitään erityisiä
+selityksiä.
+
+-- Mutta meillähän on lupa, sanoi Erik.
+
+-- On kyllä, mutta ei se tarkoita sitä, että te kaiken päivää täällä
+olisitte. Nyt tahdon minä tämän ihmisen kanssa puhua.
+
+Ja niin käskevä oli Arvidin muoto, että vanhat herrat, ottaen hellät
+jäähyväiset Britalta, poistuivat.
+
+Kun Arvid ja Brita olivat jääneet kahden, niin Brita kysyi:
+
+-- Mikä sinua oikeastaan vaivaa? Toisena hetkenä sinä annat heille
+luvan olla minun seurassani ja toisena ajat heidät pois.
+
+-- En minä itsekään tiedä, mikä minua vaivaa, vastasi Arvid. Minun on
+niin vaikea olla kuin olisin kipeä. Minä en osaa olla rauhallinen.
+Kuule, oletko sinä mies vai nainen?
+
+-- Miksi sinä sitä kysyt?
+
+-- Sano suoraan, oletko sinä mies vai nainen?
+
+-- Tiedäthän sinä itse, mikä minä olen.
+
+-- Minähän olen niin tyhmä, etten minä kaikkea tiedä.
+
+-- Mutta totta kai sinä sellaisen tiedät.
+
+-- Niin sitä luulisi, mutta sinä olet niin merkillinen ihminen, että
+tässä menen aivan sekaisin sinun seurassasi. Kun minä näen, miten sinä
+olet ystävällinen noille vanhoille tahkoille, niin minä olen kade.
+Jumal'avita, kade minä olen! Eihän minulla ole syytä sellaiseen, mutta
+minä en sille mahda mitään. Minä olen kade jokaiselle, jonka kanssa
+sinä olet.
+
+-- Kyllähän minä heidän seurastaan saatan luopua.
+
+-- En minä sitäkään tarkoita. Täytyyhän sinun saada huvitella, kun
+kerran olet tänne yksinäiseen paikkaan tullut. Ja mitä hupia sinulla
+olisi sellaisen jörön seurassa kuin minä olen. Katsohan, minä en ole
+ennen tietänyt, että olisi maailmassa ihmisissä muuta erotusta, kuin
+mikä on miehen ja naisen välillä. Mutta nyt minä olen alkanut huomata,
+mitä ihminen on sellaisenaan.
+
+Britan silmät säihkyivät, kun hän katsoi edessään olevaan mieheen, joka
+ei uskaltanut häneen katsoakaan.
+
+-- Istuhan tänne minun viereeni, sanoi Brita, niin keskustelemme oikein
+rauhallisesti.
+
+-- Sitähän minä juuri tahtoisinkin, sanoi Arvid. Minä en pääse enää
+oikein itsestäni selville. Minä olen ollut tähän asti tuommoinen noin
+vain. Kyllähän sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Minä olin sodassa,
+tapoin ihmisiä ja rakastelin naisia, ja sillä välin rukoilin jumalaa.
+Mutta ei se elämän järjestys enää minua miellytä. Minä kaipaan jotain
+muuta enkä itsekään tiedä, mitä se on.
+
+-- Sinä ikävöit tuota naistasi, jonka näit Turussa?
+
+-- En minä sitäkään enää tiedä. Minusta tuntuu aivan siltä, kuin
+minussa äkkiä olisi auennut jotain. Minä olen ollut kuin kasvi, joka
+kauniina aamuna äkkiä huomaa kukkivansa. Ja katsohan, sinä olet sen
+ihmeellisen seikan saanut aikaan. Jätä tuo naisen puku ja ole mies
+minun seurassani, sillä minä tarvitsen nyt miestä, jonka kanssa saan
+puhella ja keskustella kaikesta.
+
+-- Mistä kaikesta?
+
+-- Siitä, joka on ollut ja joka vielä tulee.
+
+-- Sinähän sanoit jo, millaista sinun elämäsi on ollut.
+
+-- Ei se siinä vielä kaikki ole. Kyllä kai Erik oikeassa oli, kun
+sanoi, että minun esi-isäni on ollut paholaisen poika, sillä niin
+kuuma veri on minun suonissani. Kun minä ajattelen kaikkea sitä, mikä
+on ollut takanani, ja ajattelen nyt kaikkea sitä, mikä on edessäni,
+ja minun tulisi sanoa, millä tavoin tässä päästään eteenpäin, niin
+olen pahassa pulassa. Minä puhun nyt tässä sinulle hiukan sikamaisia
+asioita, mutta minun täytyy niistäkin kerran puhua. Minä olen aina
+pitänyt naisista, minä en niiden jälestä ole juossut, mutta kyllä ne
+minun jälestäni. Ja vaikka minä olen ollut niille kuinka tyly tahansa,
+niin ovat ne tulleet vain sitä hullummiksi.
+
+-- Sinä olet siis heitä rakastanut kuitenkin?
+
+-- En minä tiedä, onko se sellainen ollut rakkautta. Minä olen ottanut
+heitä omakseni silloin, kun on vereni sitä vaatinut. Minä en ole
+kenellekään luvannut mitään, enkä sen vuoksi ole mitään pitänytkään.
+Kyllähän ne ovat lähtöäni itkeneet, mutta se ei minua ole liikuttanut.
+Mutta sitten tuli tuo nainen siellä Turussa tielleni. Hän oli
+ensimäinen, joka ei minusta huolinut, joka ajoi minut luotaan, ja
+silloin minä huomasin, että on niitä naisiakin kahdenlaisia maailmassa,
+sellaisia, joita mies rakastaa, ja sellaisia, jotka miestä rakastavat.
+Siellä Saksassa minulla oli tuollainen nainen, joka minua rakasti ja
+jota minäkin rakastin tai ainakin luulin rakastavani.
+
+-- Rakastatko sinä häntä vieläkin? kysyi Brita hiljaa.
+
+-- Ne asiat ovat jo olleet ja menneet. Minun rakkauteni loppui
+samalla kun tein suuren tyhmyyden hänen tähtensä. Katsohan, hän asui
+Nürnbergin kaupungissa, jonka me olimme valloittaneet, mutta joka
+sitten joutui saksalaisille. Eräänä iltana, kun me jo olimme kaukana
+siitä kaupungista, nakkausi minuun sellainen palava ikävä tuon naisen
+luo. Minä olin aivan kuin sokea ja järjetön sinä iltana. Minä otin
+hevoseni ja ajoin tulista vauhtia sitä kaupunkia kohden. Minä tulin
+sinne ennen aamun koittoa. Muurin luona minä seisautin hevoseni, kätkin
+sen metsikköön ja hiivin muurin luo. Ja sitten minä kiipesin muurin
+yli. Minä en ajatellut mitään vaaraa. Minä en edes muistanut, että
+sellainen minua uhkasi, minä tahdoin vain saada tuon naisen. Minä en
+voi ymmärtää, mistä sellaisen voiman sainkaan, mutta niin se vain oli,
+että minä kiipesin kuin kissa muuria ylös. Minä tapoin siellä vartian,
+joka astui tielleni, ja sitten nopeasti katosin kaupunkiin. Minä tulin
+tuon naisen asunnolle ja suljin hänet syliini. Kun hänen luotaan
+lähdin, niin vihasin häntä. Minä en tiedä, miksi niin tein. Ehkä sen
+tähden, että hän niin helposti oli minulle antautunut. Jos hän olisi
+vastustanut minua, niin, jos hän sen olisi tehnyt, niin minä olisin
+ollut valmis kuolemaan hänen puolestaan. Minä ajattelen nyt tuota
+kaikkea ja minä kummastelen itseäni.
+
+-- Miksi sinä sen teet?
+
+-- Minä en tiedä oikein, miksi sen teen. Minusta olisi varmaankin
+tullut aivan toisenlainen mies, jos joku nainen olisi ottanut minut
+toiselta kannalta. Ja sitten minä kirosin naisia taas niin kuin mies
+vain verivihollistaan kiroo. Minä olen koko ajan odottanut sitä oikeata
+naista. Minä en tiedä, ymmärrätkö sinä, mitä minä tarkoitan?
+
+-- Kyllä minä ymmärrän. Jatka vaan!
+
+-- Minä olisin tahtonut, että se nainen olisi vaatinut minulta
+jotain, uskonut minuun. Minä en osaa oikein sanoa, mitä hänen olisi
+tullut tehdä. Siellä oli meidän väessämme eräs mies, jolla oli se
+kummallinen ominaisuus, että hän ei koskaan lukenut raamattua eikä
+muita pyhiä kirjoja. Hänellä oli aina kaikenlaisia latinankielisiä
+kirjoja. Ja hän puhui kerran minulle siitä, että jokaisella meistä on
+samoin kuin eräällä joskus eläneellä sankarilla, joka muuten oli aivan
+haavoittumaton, kantapää, mihin pistämällä voi miehen tehdä heikoksi
+ja sitten tappaa. Hän sanoi, että meillä kaikilla on tuollainen
+kantapää... Akilleen kantapää, nyt minä sen nimenkin muistan...
+tuollainen Akilleen kantapää, joka tekee meidän sielumme heikoksi
+ja koko elämämme vaikeaksi. Kun se on turvaamaton, niin me tulemme
+heikoiksi. Minä en silloin sitä ymmärtänyt, mutta nyt sen ymmärrän.
+Minä en ole koskaan uskonut mitään itsestäni, en koskaan luottanut
+mihinkään muuhun kuin omaan voimaani, mutta onhan sitä muutakin kuin
+nyrkki, jolla mies voi voimaansa näyttää. Sinä olet tullut minun
+elämääni ja sinä olet muutamassa päivässä saanut minut ajattelemaan
+yhtä ja toista. Minä olen huomannut, että minä sinua tarvitsen aivan
+välttämättömästi. Tämä kuuluu varmaankin sinusta kummalliselta?
+
+-- Ei, ei laisinkaan.
+
+-- Jos sinä olisit ollut nainen, niin sinä tietysti olisit tehnyt
+aivan samoin kuin kaikki muutkin naiset. Sinä olisit tietysti koko
+ajan ajatellut, millä kaikilla keinoilla sinä saat minut valtaasi.
+Siksi, kun minä kuulin, että sinä voisit olla nainen, niin minua oikein
+hirvitti. Arvaanhan minä, mikä melu ja meteli tästä sitten taas olisi
+syntynyt. Sinä olisit kiihottanut minua, ja minä olisin juossut sinun
+jälestäsi, enkä ennen olisi sinulle rauhaa antanut kuin olisin sinut
+saanut valtaani. Ja kun se olisi tapahtunut, niin minä olisin sinut
+heittänyt pois luotani. Minä olisin aivan varmasti sen tehnyt.
+
+-- Sinä siis todellakin uskoit, että minä olin nainen?
+
+-- Eihän mies sille mitään mahda, että hän uskoo kaikenlaisia
+tyhmyyksiä. Olisihan minun pitänyt huomata, että niin viisasta naista
+kuin sinä olet ei jumala ole siinä kiireessä, millä hän ihmisiä tekee,
+joutanut valmistamaan.
+
+-- Ja mitä sinä sitten minusta nyt oikeastaan tahdot?
+
+-- Sitä, että me olemme taas kuin mies ja mies ja että tuo narripeli,
+joka on sinun hameissa kulkemisesi, heitetään pois. Minä olen sinun
+seurassasi oppinut aivan äkkiä ajattelemaan. Se on sellainen ilo, että
+minä en osaa sitä sanoilla sinulle selittää. Mutta koetahan kuvitella,
+miltä se sinusta tuntuisi, jos olisit sokea ja sitten aivan äkkiä
+saisit silmiesi valon. Minä en oikein ymmärtänyt, mitä sinä minulle
+merkitset, ennenkuin tulin äkkiä ajatelleeksi sitä, että sinä lähtisit
+minun luotani pois. En minä tässä kadehdi muuta kuin sitä, että nuo
+toiset ja niiden seura voisi tulla sinulle rakkaammaksi kuin minun.
+
+-- Ole huoleti. Ei minulle kukaan ole niin rakas kuin sinä olet, sanoi
+Brita. Minä voin sen vannoa sinulle.
+
+-- Kuulehan nyt, poika, kun minä sinulle sanon jotain oikein
+vakavasti. Minä olen taas aivan varma siitä, että minä kerran saan
+tuon tytön sieltä Turusta omakseni. Kyllä jumala hänet kerran minun
+tielleni juoksuttaa. Ja kun hän tulee, niin täytyy minun olla silloin
+sellainen, että hänen ei tarvitse hävetä ottaneensa tällaisen miehen
+aviomiehekseen. Ja siinä sinä saat auttaa minua. No, mitä sinä siihen
+sanot?
+
+-- Koetetaan sitten miestä höylätä.
+
+-- Niin juuri, höyläämistä minä kaipaan. Ja oikein tuntuvaa
+höyläämistä, sellaista, että lastut sinkoavat korkealle.
+
+-- Minä tiedän keinon, millä me alotamme.
+
+-- Sano se, ja minä noudatan sinun neuvoasi ja teen ihan kaiken, minkä
+sinä käsket. Ja minä möyryän ja ponnistan niin, että paikat tärisevät,
+kunnes olen sellainen kuin tahdot. Minä otan sinut esimerkikseni ja
+koetan muodostua sinun mukaasi.
+
+-- Kuule siis! sanoi Brita, ja hänen äänensä oli ihmeellisen heleä.
+Anna minun olla naisen puvussa ja koeta ajatella, että minä olen tuo
+sinun rakkaasi. Joka kerta, kun sinä olet toisenlainen kuin sinun
+tulisi olla, sanon minä sen sinulle.
+
+-- Sinä arvelet, että minun tulisi olla siis samassa roikassa kuin nuo
+kaksi puolihassua herraa?
+
+-- Sitä en tarkoita, vaan että sinä olisit minulle aivan sellainen kuin
+olisit tuolle tytölle, jos hän olisi vaimosi, yhtä kunnioittava ja yhtä
+hyvä.
+
+-- Etkö sinä keksi mitään muuta keinoa kuin tuon? Eikö sellaisista
+varsinaisista saarnoista olisi enemmän hyötyä?
+
+-- Minä en usko tuollaisiin saarnoihin. Eihän hevonenkaan opi, jos
+sille vain puhuu, satula sille on pantava selkään.
+
+-- Pane sitten satula minun selkääni, minä tottelen. Ja jos
+vikuroitsen, niin lyö oikein tuntuvasti piiskalla. Kyllä tämän ratsun
+nahka kestää.
+
+Ja Arvid tarttui lujasti molemmilla käsillään Britan olkapäihin ja
+ravisti häntä.
+
+-- Olet sinä sentään eriskummallinen ihminen, muuta en voi sanoa,
+huudahti hän. Minä melkein nyt toivoisin, että sinä olisitkin nainen.
+Kyllä minä sinua palvelisin niin, että jumalakin sitä lystikseen
+katselisi. No, mitä se minun emäntäni siis ensiksi käskee?
+
+-- Alotetaan ulkoasusta.
+
+-- Eikö se sitten ole muka hyvä ja kelvollinen?
+
+-- Milloinkahan sinä olet viimeksi tukkasi sukinut?
+
+-- Elä nyt ala sellaisista pikkuasioista. Eikö sinulla ole mitään
+parempaa?
+
+-- Ei se ole mikään pikkuasia. Koska sinä olet viimeksi tukkasi sukinut?
+
+-- Kuka niitä sellaisia panee muistoonsa, taisi olla eilen aamupäivällä.
+
+-- Ja miten sinä sitä olet sukinut? En minä eilen ainakaan huomannut
+siinä mitään erotusta.
+
+-- Sepä oli ihme ja kumma, kun minä sormillani sitä haravoin pitkät
+ajat.
+
+-- Arvasinhan minä, että viisipiikkistä siinä oli käytetty.
+
+-- Mutta eihän se sellainen tule kysymykseen näin meidän miesten kesken.
+
+-- Minähän olen nyt sinun vaimosi. Menetkö sukimaan vai et?
+
+-- Menenhän minä, herran tähden, menenhän minä.
+
+Ja nauraen poistui Arvid tuvasta.
+
+Kun Brita oli jäänyt yksin, seisoi hän kauan paikallaan silmät ummessa
+ja voimakkaasti nousi rinta. Ja sitten hän vaipui penkille ja itki,
+itki kauan onnesta ja ilosta. Hän tiesi nyt, että onni oli tullut
+hänelle, että se oli tullut tuon suuren ja rotevan miehen muodossa,
+että hänen täytyi kaikki valmistaa niin, että se ei katoaisi. Hän tiesi
+jaksavansa vielä odottaa onneaan, vaikka verensä leiskahtelikin niin
+voimakkaasti hänen suonissaan.
+
+Kuluipa kotvasen aikaa, niin Arvid pisti päänsä ovesta sisään ja sanoi
+nauraen:
+
+-- Mitä nyt sanotaan? Minä olen pessytkin sen yksintein, ja niin on
+suorana tukka, että eivät hevosen hännän jouhetkaan ole sen suoremmassa.
+
+
+
+
+XVII
+
+
+Muutama päivä myöhemmin, kun Rapalan väki oli elonleikkuussa ja Arvid
+ja Britakin olivat vainiolle menneet, oli haavuri yksinään kotona. Hän
+istui tuvan portailla ja ruokki talon kirjavaa kukkoa, heitellen sille
+murusia. Kanat olivat menneet jonnekin heinäladon luo nokkimaan niitä
+siemeniä, jotka heinistä olivat niitä latoon ajatettaessa putoilleet.
+
+Haavuri katseli, miten kukko nokki murusia, ja alkoi sitten puhella.
+
+-- Kun minulla ei ole ketään muuta puhekumppalia, niin valitsen sinut,
+sinä kanakartanon herra. Puhelkaamme me kaksi järkevää hiukan tämän
+talon asioista. Ellen minä saa kenellekään puhua, niin jo halkean
+paljaaseen kummastukseen, hämmästykseen ja kipinöivään kiukkuun.
+Minä olen pyhästi vannonut, että minä en ilmaise mitään ainoallekaan
+ihmiselle. Ja sen lupaukseni minä pidänkin, mutta sinä et ole ihminen,
+vaikka sinulla onkin enemmän järkeä kuin muilla tässä talossa, minua,
+huomaa se, lukuunottamatta.
+
+Kukko asettausihe hetkiseksi toiselle jalalleen seisomaan.
+
+-- Niin sinä seisot lujasti jaloillasi, mutta tässä talossa miesväki
+keikkuu. Kun minä ajattelen, että sinä hallitset viittätoista siippaa
+ja että tässä talossa yksi siippa hallitsee talon isäntää ja kaikkia
+pitäjän herroja hänen lisäkseen, minutkin joukkoon laskettuna,
+niin minä kumarran sinulle. Sinä olet sentään se, joka olet oikea
+miespuolinen olento luomakunnassa. Sinusta voi toden totta sanoa, että
+sinä pysyt kannallasi. Syö tuosta muruja, jotta kupusi paisuu ja kanat
+sinua entistään enemmän kunnioittavat ja tottelevat. Sinä olet pitänyt
+hyvää järjestystä omassa talossasi. Kukaan ei uskalla sinua vastaan
+kapinoida. Niin sitä pitää asettaa elämänsä.
+
+Kukko kiekaisi ylpeästi.
+
+-- Sinä laulatkin aina oman nuottisi mukaan, mutta täällä me saamme
+kaikki tanssia kanan nuotin mukaan. Koetahan sinä ajatella, mitä se
+olisi, jos sinun tarhaasi tulisi kana ja sanoisi, että hän onkin
+kukko, ja olisi tätä petosta varten hankkinut itselleen kaikenlaisia
+ulkonaisia kukon merkkejä. Tietysti sinä katselisit sitä kierosti
+oikealta ja vasemmalta. Jos sinä sitten koettaisit voimiasi sen kanssa
+ja se aivan yhtäkkiä näyttäisikin olevansa sinua voimakkaampi --?
+
+Kukko nousi taas toiselle jalalleen seisomaan ja katsoi pää kallellaan
+haavuriin.
+
+-- Sinä et kai usko sitä? Mutta minä vakuutan, että kyllä kanakin
+kovaksi tappelijaksi tulee, kun se oikein ponnistaa. Ajattele sitten
+vielä tämän lisäksi, että sama olento äkkiä sanoisi sinulle, että hän
+onkin kana tai että hän kaikkien muiden paitsi sinun silmissäsi on
+kana. Sinä tietysti tarkastaisit, kuinka sen asian laita oikeastaan on.
+Mutta usko minua, on sitä sellaisiakin kukkoja, että ne uskovat, mitä
+niille uskotellaan. Ja sitten sinä mieltyisit tähän kanaan, jota muut
+pitävät kanana ja sinä yksin kukkona, ja suostuisit muiden läsnäollessa
+vielä sanomaan aivan toista kuin mitä uskot. Ja vaikka sinulla olisi
+täysi valta siihen kanaan, joka kerran tulee sinun tarhaasi, niin sinä
+kuitenkin yhä olisit loitolla hänestä. Tuossa on sinulle taas murusia,
+et sinä jaksa sellaista hassutusta sulattaa, ennenkuin olet välillä
+vahvistanut voimiasi.
+
+Ja haavuri heitti taas kukolle murusia.
+
+-- Koska sinä jo näyt nokkineen ne kupuusi, niin minä jatkan
+selitystäni. Nyt tämä kana sitten saisi sinut uskomaan, että se on
+viisaampi ja kaikin puolin oppineempi kuin sinä. Ja sinä menisit siihen
+ansaan ja pyytäisit häntä sinulle opettamaan kaikenlaisia kauniita
+tapoja. Ja sitten alkaisi uusi komento sinun tarhassasi. Ensin saisit
+sinä ruveta laulamaan aivan uudella nuotilla. Sitten otettaisiin
+sinulta pois se sydäntäsi lohduttava tapa, jolla sinä kiroilet, kun
+kanat eivät ole aivan niin kuin sinä tahdot. Ajattelehan vain, mitä
+se olisi, kun sinä et enää saisikaan purkaa mieltäsi. Sinä et koskaan
+sellaiseen suostuisi, mutta kaikki eivät ole sellaisia kuin sinä.
+Sitten saisit ruveta toisella tavalla astumaan, et enää saisi harpata,
+vaan sipsuttaa kuin kana. Ja lopulta tämä kana ottaisi niin kaiken
+vallan sinulta, että ilmoittaisi laulullaan auringonkin nousun. Ja kun
+sinut sitten olisit näin kuranssattu, ja tyynellä mielellä katselisit,
+miten jokaisesta aidan raosta tulee esiin vieraita kukkoja, jotka
+koettavat tuon kanan kimppuun käydä, niin uskoisit sinä vain, että tuo
+kana onkin kukko.
+
+Kukko hyppäsi haavurin polvelle ja seisoi siinä.
+
+-- Niin, tule sinä vain tänne turviin. Me kaksi kuulumme sentään siihen
+joukkoon, joka ei anna itseään millään tavoin komentaa. Ole siinä nyt
+kauniisti, niin minä jatkan. Tiedätkö, mikä sitten olisi se suuri
+palkinto, jonka sinä saisit kaikesta tästä alennustilastasi? Se, että
+tuo kana eräänä päivänä sanoisi sen, jota sanoa sen jo alusta alkaen on
+tehnyt mieli: Ollaan nyt yhtä väkeä! -- Sellaista elämää meidän talossa
+nykyään eletään. Ja sen minä voin sinulle tässä kaikessa hiljaisuudessa
+sanoa, että minäkin kuulun noihin hassuihin, jotka juoksevat tuon
+toiselle kukolle kuuluvan kanan jälestä. Minä en sille mahda mitään.
+Sinä sanot tietysti, että minun pitäisi voida. Mutta me ihmiset
+olemme niin heikkoja, meillä ei ole sitä järjestystä kuin sinulla on
+omassa valtakunnassasi. Tuo kana on kovin merkillinen kana, vaikka se
+ei olekaan mitään vieraan maan rotua. Kyllä se on niin suomalaista
+rotua kuin konsanaan sinä ja minä. Mutta sille on annettu sellainen
+viisaus, että sillä hallitsisi jo kahtakin kuningaskuntaa. Minä voin
+sinulle ilmoittaa, koska sinä et varmaankaan sitä tiedä, että nykyään
+on maailmaan tullut kananvalta. Siellä Ruotsissa, siis täälläkin
+Suomessa, on kana kaikkien kukkojen ylimpänä valtiaana. Arvaathan, että
+kun niin suuressa tarhassa kanan onnistuu pitää valtansa, niin mitä
+sitten täällä pienessä Rapalassa. Sinä ihmettelet, minä huomaan sen,
+kun noin katsot pää kallellaan minuun. Minä ymmärrän sinun katseesi
+erinomaisen hyvin. Sinun mielestäsi on se sellainen maailman järjestys
+aivan hullunkurinen. Mutta enemmän olet hämmästyvä, kun kuulet kaiken,
+mitä vielä seuraa. Koko jutun paras osa on vielä jälellä. Tämä kana oli
+oikeastaan tämän talon kukon oma, sitä varten varattu jo aikoja sitten,
+jo silloin, kun se vasta oli munasta päässyt. Mutta kukko oli sen
+unohtanut ja oli mielistynyt toiseen kanaan. Pahaksi onneksi tämä kana
+olikin sama kuin se, joka kukolle oli luvattu. Ja silloin kana tuli
+kukkona tämän talon kukon luo. Ja ajattelehan, millainen hölmö minäkin
+olen? Minä olen ollut siinä petoksessa mukana. Kun tämä kana nyt heitti
+pois kukon verhot ja tuli taas kanaksi, niin silloin antoi talon kukko
+kaikille toisten talojen kukoille luvan tulla tälle kartanolle. Ja ai
+ai, mitä peliä täällä onkaan pidetty. Täällä on ollut sellainen kiekuna
+ja kaakotus, että olisi luullut koko maailman olevan nurinkurin ja
+viimeisen päivän riemun vallitsevan kaikkialla. Mutta meidän talon
+kukko tahtoi sittenkin olla se ensimäinen tunkiolla. Sen sinä varsin
+hyvin ymmärrät. Kun nuo toiset eivät pysyneet poissa talosta, niin pani
+hän niille loukkuja.
+
+Kukko hyppäsi haavurin polvelta pois.
+
+-- Elä pelkää, ne ovat niin suuria kukkoja varten, että ei sinulla
+ole mitään vaaraa. Minä selitän ne sinulle, jotta tiedät käydä niitä
+katsomassa. Siellä riihen takana, aivan sen tien varrella, joka vie
+talosta siihen rantaan, minne veneet laskevat, kun kirkonkylästä
+tullaan, siellä on ensimäinen loukku. Se on niitä suuria kukkoja
+varten. Meidän kukko sen sinne rakensi. Se on samanlainen sadin kuin
+mikä ketuille pannaan. Katsohan, nuo vieraat kukot hiipivät taloon
+aina siihen aikaan, kun jo oli menty orrelle. Pimeässä toinen niistä
+sitten meni ansarautoihin, jotka loksahtivat hänen kinttunsa ympärille.
+Se ei ollut niin kovin vaarallista, sillä siinä kukossa oli jo
+ennestään hyvin paljon haavoja. Se oli nimittäin ollut vierailla mailla
+tappelemassa ja oli sieltä tullut kotitunkiolleen aivan rikkinäisenä.
+Pariin päivään ei hän ole enää tullut tämän talon näkyviin, mutta
+minä olen kuullut, että hän hautoo julmaa kostoa. Arvaahan sen, että
+kostaa sitä tekee mieli, kun äkkiä kintuista nipistetään. Täällä kävi
+toinenkin suuri ja vieras kukko, oikein sellainen vanha tappelupukari.
+Se oli niin viisas, ettei koskaan kulkenut tietä pitkin. Mutta kävipä
+sillekin nolosti. Eräänä iltana, kun sekin koetti tulla kartanolle
+salavihkaa, niin oli kukko kuopinut aivan portin kohdalle jumalattoman
+suuren kuopan, jonne oli koonnut kaikenlaista törkyä. Tähän kuoppaan
+tuo tappelukukko sitten putosi. Se kuuluu saaneen huuhtoa itseään hyvin
+kauan, ennenkuin tuli taas sellaiseen kuntoon, että voi astua toisten
+joukkoon. Nyt nuo kukot eivät enää öiseen aikaan uskalla tulla taloon,
+mutta kyllä ne päivällä täällä näyttäytyvät. Ja tiedätkö, millainen se
+kana on niille? Se kuopii maata niiden edessä, heiluttaa pyrstöään,
+kurottaa kaulaansa ja on niin kovasti merkillisen, ihmeellisen ja
+kummallisen näköinen ja tapainen. Minäkin toisinaan juoksen perässä,
+häpeähän se on, mutta minä en sille mahda mitään.
+
+Haavuri näki Arvidin ja Britan tulevan ja sanoi kukolle:
+
+-- Mene nyt pois ja kutsu kanasi koolle, sinä olet ainakin niiden
+herra. Tuolla se meidän kanakukko tulee!
+
+Kukko juosta keikutti pihamaan poikki ja päästyään sen toiselle
+puolelle heläytti komean kiekunan. Pian juoksi kanoja joka haaralta.
+Kukko seisoi ja lauloi, ja kanat koettivat ymmärtää, mitä heidän
+herransa ja vallitsijansa sellaisella äkkinäisellä komentamisella
+tarkoitti. Ja ne kuopivat maata ja kaakottivat parhaansa mukaan
+ilmaistakseen, että he olivat hänen uskollisia palvelijoitaan.
+
+-- Mikä kanoille nyt niin äkkiä tuli, kun ne noin kaakottavat? sanoi
+Brita haavurille tullessaan.
+
+-- Ei niitä, minun ymmärtääkseni, mikään vaivaa, vastasi haavuri. Minä
+tässä aikani kuluksi keskustelin kukon kanssa siitä, millainen komento
+sen tarhassa on. Ja kukko kai nyt tahtoo näyttää, että hän se herra on
+ja kaiken määrääjä.
+
+Arvid oli mennyt tupaan edeltäpäin, joten haavuri ja Brita olivat
+kahden. Brita nauroi haavurin lauseille, sillä hän varsin hyvin
+ymmärsi, mitä tämä tarkoitti. Hän laski kätensä ystävällisesti haavurin
+olalle ja sanoi:
+
+-- Sinä olet minulle ollut uskollinen ja auttanut minua. Minä olen
+tänään pyytänyt mieheltäni sinulle torpan.
+
+-- Elkää olko minulle noin ystävällinen, siinä on suuri vaara, sanoi
+haavuri puoliksi leikillään.
+
+-- Mikä vaara siinä olisi?
+
+-- Se, että minä tulen aivan yhtä hassuksi kuin nuo kaikki muutkin.
+
+-- Ketkä muut?
+
+-- Miehenne ja nuo vanhat herrat. En puhukaan rengeistä ja piioista,
+jotka tekevät teidän tähtenne talossa työtä sellaisella vauhdilla, että
+ovat kuin orjat raatamassa. Kun te olette sitä miestänne kesyttänyt,
+niin ovat kaikki rengitkin tulleet aivan kuin päästään vähän väärälle.
+Tiedättekö, mitä ne tekevät työstä päästyään? Ne harjaavat ja
+puhdistavat itseään niin, että oikein pelottaa sellainen siivous. Minä
+olen kuullut, että ne ovat renkituvassa eräänä iltana oikein miehissä
+tappaneetkin.
+
+-- Mitä?
+
+-- Kirppuja, jotta ne eivät heistä teihin hyppäisi. Ja kun sysmäläinen
+ei enää kirpuistakaan välitä, niin ei sitten hänessä ole paljoakaan
+jälellä entistä luontoaan. Ja piiat sitten! Ne ovat tulleet niin
+kauniiksi käynniltäänkin. Vanha Leenakin kuuluu pitävän öisin
+jonkinlaista puuta jaloissaan, jotta jalat taipuisivat ulospäin. Se
+on aivan totta! Talosta on sitä paitsi saippua kesken loppunut, niin
+että on täytynyt käydä sitä lainaamassa Voipalan kartanosta. Minulla on
+ollut runsaasti työtä, kun olen saanut leikata renkien tukkaa, jotta
+se osuisi kauniimmin korville. Te olette tehnyt kaikki täällä aivan
+eriskummallisiksi. Minä olen ainoa, joka olen pysynyt entiselläni,
+mutta kovalle onkin ottanut tämän vanhan muodon säilyttäminen. Kenelle
+minä enää kiroilenkaan, kun ei kukaan muu sitä tee, ei kukaan muu kuin
+kukko. Siksi me olemmekin tulleet niin hyviksi ystäviksi, me kaksi,
+jotka vielä arvelemme, että naaras olkoon koiraksen vallan alainen.
+
+-- Ethän sinä toki siten ajattele, sanoi Brita ja taputti haavuria
+olalle.
+
+-- Elkää tulko niin lähelle minua, minä varoitin jo äsken. Minä menen
+ajoissa pois, sillä pelkään, että teillä on aikeita minunkin suhteeni
+ja että te mielitte saada minutkin muuttumaan toisenlaiseksi. Minä olen
+huomannut niin kamalia oireita itsessäni toisaanne päin.
+
+-- Mitä oireita?
+
+-- Minä olisin tässä eilen voinut varastaa Erik herran kukkaron,
+mutta annoinkin hänelle sen takaisin. Jos minä en enää varastakaan,
+niin mitä minä sitten olen. Minä menen nyt talon kissan pakinoille.
+Sillä on vielä vanhat tapansa, ja minä avaan sille aina salaa oven
+maitokamariin. Minä en tässä talossa tule enää toimeen muitten kuin
+elukoitten kanssa.
+
+Brita nauroi, ja haavurikin nauroi mennessään pihamaan toiselle
+puolelle huudellen kissaa luokseen.
+
+Kun Brita meni tupaan, seisoi Arvid keskellä permantoa ja heilutti
+suurta sodassa käyttämäänsä miekkaa.
+
+-- Mitä sinä nyt teet? kysyi Brita. Ethän sinä vain aikone tehdä
+kenellekään pahaa?
+
+-- Minun täytyi saada koettaa miekkaani, vieläkö se kädessä kestää ja
+vieläkö minä osaan sitä heiluttaa.
+
+-- Mistä se ajatus nyt yhtäkkiä sinuun on tullut?
+
+-- Minä olen mielestäni viime aikoina tullut sinun seurassasi kuten
+miedommaksi. Ja jollei minulla enää ole uljuutta, niin mitä minulle
+sitten jää?
+
+-- Sinä et siis olekaan aivan tyytyväinen siihen kaikkeen, mitä minä
+olen sinulta vaatinut? kysyi Brita.
+
+-- Ethän sinä ole minulta ottanut pois uljuutta, et suinkaan. Enhän
+minä valita. Minä vain tunsin itsessäsi sellaista voimaa, jonka täytyi
+päästä jotenkin ulos. Siksi minä miekan otin käteeni. Katsohan, minä
+olen nyt niin toisenlainen kuin vielä aivan äskettäin, ja siksi se
+toisinaan tuntuu niin kummalliselta. Minun täytyy kuten koetella,
+olenko minä hereillä vai nukunko.
+
+-- Kyllä sinä olet hereillä, vaikka et vielä aivan kokonaan, sanoi
+Brita.
+
+-- Mitä sinä sillä tarkoitat, etten minä ole vielä aivan kokonaan?
+
+-- Kyllähän sitten näät, kun se aika tulee. Ja kun sinä heräät, niin
+sinä heräätkin suureen juhlaan, sen minä takaan.
+
+-- Ollaan sitten kilttejä ja odotetaan, kunnes ovi avataan joulutupaan.
+
+Arvid seisoi keskellä permantoa ja oikoi nuorekkaana käsivarsiaan.
+
+-- Onkohan muilla ihmisillä näin hauskaa kuin meillä? Minulle on
+jokainen päivä ollut kuin juhlien juhlaa. Minä olen elänyt yhdessä
+päivässä niin paljon, että muulloin en vuodessa, vaikka olenkin ennen
+tapellut ja riuhtonut kuin sodassa ainakin.
+
+Brita katsoi säihkyvin silmin mieheensä.
+
+-- Minä näin viime yönä niin kauniin unen, sanoi Arvid. Äitivainajani
+tuli minun luokseni ja sanoi minulle: Tulehan, poikani, niin näytän
+sinulle jotain! Hän vei minut sitten monen oven kautta saliin, jossa
+oli se turkulainen tyttö. Minä en valehtele, minä näin ihan juuri
+sellaisen unen. Toteutuukohan se jo pian? Mitä sinä arvelet, sinä, joka
+minua häntä varten olet koettanut kurittaa?
+
+-- Unet puhuvat usein totta, sen minä tiedän, vastasi Brita.
+
+-- Tiedätkö, minun on usein niin palava ikävä tuota tyttöä. Minä en
+saa häntä mielestäni pois. Monasti minä yöllä herään siihen, että olen
+suudellut pielusta. Niin, niin, sinä naurat sille, mutta niin se on.
+Katsohan, minulla on terve ruumis ja se tahtoisi sulkea tuon toisen
+omakseen. Mutta ei puhuta hänestä. Semmoiseksihan minä olen tullut,
+että kun oikein vauhtiin pääsen, niin en voi enää tauota, vaan puhun
+koko ajan vain hänestä. Sinusta minä tahdon puhua. Minä tulin tänään
+ajatelleeksi, kuinka minä olen näinä viimeisinä aikoina alkanut matkia
+sinua kaikessa, ajatuksissakin. Minä olen monasti painanut mieleeni
+sinun lauseitasi, ja sitten ne ovat tulleet oikeina hetkinä kuten minun
+lauseinani esiin. Kun minä olin eilen kirkolla, niin hyvin huomasin
+kirkkoherran naamasta, että hän ihmetteli sitä muutosta, joka minussa
+oli tapahtunut. Minä osasin hänen kanssaan puhua oikeista asioista
+eikä vain sodasta ja muusta sellaisesta, kuten uusista hevosista tai
+keväällisistä vasikoista. Hän sanoi minulle lähtiessäni: Teille on
+jumala antanut oivan vaimon. Kiittäkää häntä joka päivä siitä. Minä en
+sanonut hänelle mitään, mutta kyllä minua nauratti, kun hän saattoi
+luulla sinua minun vaimokseni. Hän on siinä suhteessa aivan yhtä hassu
+kuin kaikki muutkin.
+
+-- Kyllä meidän kohta täytyy jo tehdä loppu tästä ilveilystä, sanoi
+Brita, sillä muuten nuo kaksi vanhaa herraa tulevat liian tunkeileviksi.
+
+-- Eiköhän sinunkin jo tee mielesi pukeutua taas miehen pukuun. Minä
+olen sinuun jo niin tottunut tuossa asussa, että melkein uskon sinun
+aina pitäneen hameita kinttujesi ympärillä. Mutta mies on sentään aina
+mies!
+
+-- Elä sano niin. Mies on sitä, miksi nainen hänet lopulta tekee.
+
+Samassa ilmestyi vanha Leena ovelle ja sanoi:
+
+-- Sauna olisi nyt niinkuin valmiina. Jos herra ja rouva tahtoo kylpeä
+ennenkuin väki sinne menee, niin olisi nyt aika sopivin.
+
+-- Kyllä me tulemme, vastasi Arvid.
+
+-- Sinä saat mennä sinne yksinäsi, sanoi Brita Leenan mentyä.
+
+-- Miksi et sinä tule? kysyi Arvid. Sinä et ole käynyt saunassa sen
+jälkeen, kun täällä ensi kertaa kylvöit, ja siitähän on jo niin pitkä
+aika, että luulisi sinunkin ruumiisi löylyn suloutta tarvitsevan.
+
+-- Jos minä sinne tulen, niin silloinhan kaikki huomaavat, että minä en
+olekaan nainen.
+
+-- Jaa-a, se on totta, sanoi Arvid. Mutta helpostihan se estetään. Minä
+ajan saunottajan pois. Ja sitten me menemme kahden saunaan.
+
+-- En minä kuitenkaan tule.
+
+-- Et tule? Mutta luulisihan sinun ruumistasi jo syyhyttävänkin, kun et
+ole ollut niin pitkään aikaan itseäsi pesemässä. Ethän sinä ole ollut
+edes uimassakaan.
+
+-- Minua alkaa pyörryttää vedessä.
+
+-- Nyt sinä puhut joutavia? Saunaan nyt! Me molemmat tarvitsemme sen
+varsin hyvin.
+
+-- Anna minun mennä sinne ensiksi, sanoi Brita.
+
+-- Sen saat varsin hyvin minun puolestani tehdä. Mene vain, sanoi
+Arvid. Ota vanha Vappu saunottamaan. Se on niin vähänäköinen, ettei se
+mitään huomaa, ja lieneekö tuo koskaan huomannut erotusta miehen ja
+naisen välillä.
+
+-- Sinä jäät tänne siksi, kunnes minä olen saunasta palannut? sanoi
+Brita.
+
+-- Minnekäs minä muuallekaan menisin, vastasi Arvid. Tiedäthän, että
+minun on aina sinun seuraasi ikävä. Ja tänä iltana sinä taas istut
+minun kanssani pitkään yöhön, eikö niin, ja kerrot minulle kaikenlaista
+sellaista, josta minä en ole ennen tietänytkään.
+
+-- Kerron, kerron, kun vain täällä kauniisti odotat?
+
+-- Jollet usko minun kauniisti odottavan, niin sido minut jalasta
+pöydän jalkaan kiinni, niin voit olla varma siitä, että pysyn täällä.
+
+
+
+
+XVIII
+
+
+Sauna oli Päijänteen rannalla, noin parin kivenheiton päässä
+kartanosta. Tie johti ensin suoraan järven rantaan ja kääntyi sitten
+kulkemaan rantaa pitkin saunalle.
+
+Kun Brita tuli saunaan, lähetti hän Vapun pois sanoen, että kyllä hän
+itse heittää löylyä ja että tulee omin neuvoin toimeen. Saunottaja
+vastusteli ja tahtoi kaikin mokomin jäädä, mutta Brita käski häntä
+menemään karjatarhaan lypsämään, kun juuri oli lypsyaika ja niin moni
+piika oli pellolla elon leikkuussa.
+
+Brita tahtoi olla yksinään. Hän heitti vaatteet yltään ja seisoi
+hetkisen siinä alastomana. Hän raotti hiukan ovea, jotta kapea
+valonsäde tuli muuten pimeään saunaan ja valaisi hänen nuoren alastoman
+ruumiinsa. Hän katseli ruumistaan ja hymyili omituisesti, punastui ja
+peitti kasvonsa ikäänkuin hän olisi hävennyt omia ajatuksiaan. Sitten
+hän sulki oven, heitti korvolla vettä kiukaalle ja nousi lauteille.
+
+Kylvöttyään hän laskeutui alas ja alkoi huolellisesti pestä ja sitten
+huuhtoa ruumistaan.
+
+Kun saunassa oli kovin kuuma, avasi hän oven. Katsomalla siitä hän
+saattoi nähdä suurimman osan saunalle johtavaa polkua ja siten olla
+varustautunut kaikkia odottamattomia yllätyksiä vastaan. Siinä
+huuhtoessaan ruumistaan hän otti kousalla vettä, pesi rintansa ja
+heitti sitten lopun vedestä lauteitten alle. Ja kun hän sen teki, niin
+ei hän voinut olla naurahtamatta tälle vanhalle taialle, joka muka
+takasi sen, että sen tekijä saa pojan.
+
+Arvidille kävi aika pitkäksi tuvassa istuessaan. Hän nousi paikoiltaan
+ja käveli tuvassa edes ja takaisin. Hän oli luvannut jäädä sinne ja
+hän tahtoi pitääkin lupauksensa, vaikka se hänen mielestään oli niin
+joutava.
+
+Talon renki tuli kutsumaan hänet talliin katsomaan hevosta, jonka jalka
+oli loukkaantunut.
+
+Arvid meni. Kun hän tallista läksi, meni hän seisomaan karjapihan aidan
+viereen ja katseli miten piiat elokuun illan hämärässä lypsivät lehmiä.
+Kaikki tämä tuntui hänestä niin ihmeen kotoiselta ja rakkaalta.
+
+Hän puhutteli nauraen piikoja. Silloin hän näki vanhan Vapun tulevan
+karjapihaan.
+
+-- Miksei Vappu ole saunottamassa rouvaa? kysyi hän.
+
+-- Olinhan minä siellä, mutta hän lähetti minut lypsämään, vastasi
+Vappu. Kyllähän minä tahdoin jäädä, mutta lähteä piti.
+
+-- Eihän se sovi, että hän siellä on yksinään, ajatteli Arvid. Ja
+samapa tuo nyt on, kun ei siellä ole ketään naisia häntä häiritsemässä,
+niin voin minäkin mennä sinne yksintein, jotta väen ei tarvitse odottaa
+turhaan.
+
+Vallaton mieliala heräsi Arvidissa, halu poikamaisiin kujeisiin. Hän
+tahtoi säikyttää kylpijän. Hän näki jo kaukaa, että saunan ovi oli
+auki, ja sen vuoksi hän teki pitkän kaarroksen ja juoksi pellon poikki
+saunaa kohden. Kun hän oli tullut aivan saunan nurkan taakse, niin hän
+kumartui kurkistamaan.
+
+Hän kuuli kylpijän hiljaa hyräilevän. Arvid hiipi saunan oven taakse ja
+kurkisti auki olevan oven ja seinän välisestä raosta.
+
+Kuten jähmettyneenä hän jäi seisomaan paikoilleen. Se, joka oli
+saunassa, oli hänen entinen Adolfinsa, tuo entinen reipas poika, mutta
+se ei ollutkaan sittenkään sama. Hän oli nainen. Kalpeana, veren
+syöksyessä sydämeen, Arvid seisoi siinä ja katseli. Hän ei uskaltanut
+liikahtaa paikaltaan. Tuo olento, joka oli ollut hänen luonaan, olikin
+siis nainen!
+
+Kun Brita alkoi pukeutua, niin pelkäsi Arvid tämän näkevän hänet, ja
+hän hiipi ensin hiljaa ovelta ja juoksi sitten yli pellon, kunnes tuli
+riihen luo, jossa hän vaipui hengästyneenä riihen portaalle istumaan.
+Hetkisen huohotettuaan hän ponnahti ylös ja sanoi:
+
+-- Kyllä minä olen oikea lammas, kun läksin pakoon. Milloin minä ennen
+olen naista paennut? Olisin jäänyt ja astunut esiin.
+
+Mutta sitten hän alkoi äkkiä epäröidä. Kuka oli tuo nainen? Kuka hän
+oli?
+
+-- Minkätähden tuo ihminen, tuo nainen, on ollut täällä ja mistä hän on
+tullut? Mikä syy hänellä oli tulla valepuvussa minun luokseni? Kuka hän
+on? Ei hän ole mikään tavallinen seikkailija, sen huomaa kaikesta. Yksi
+ainoa nainen olisi tänne voinut tulla, ja se on minun vaimoni. Jos se
+onkin hän? Mutta hänhän päästi minut vapaaksi avioliittolupauksestani.
+Hän se siis ei voi olla. Mutta kuka hän sitten on? Kuka, kuka?
+
+Äkkiä Arvid sävähti kalpeaksi ja sitten aivan tulipunaiseksi.
+
+-- Kyllä minä olen sellainen hölmö, ettei taida toista olla koko
+Sysmässä. Nythän minä huomaan kaiken. Minä jo alussa ihmettelin sitä
+yhdennäköisyyttä. Sehän on se minun tyttöni sieltä Turusta. Hän
+se on! Hän on tullut tänne. Hän on tahtonut nähdä, millainen minä
+oikeastaan olen. Sen vuoksihan hän on pukeutunut mieheksi, jotta minä
+en osaisi mitään epäillä. Tässä minä nyt seison aivan kuin taivas olisi
+romahtanut maahan ja paraillaan koottaisiin särkyneitä huonekaluja.
+Minä menen ja suljen hänet syliini, kylläpä hän silloin tuntee, mitä
+miehen syleily on.
+
+Mutta hän ei lähtenytkään, sillä samassa alkoivat uudet ajatukset
+hänessä herätä.
+
+-- Hänhän on minua tahtonut kasvattaa tuota toista varten, tai
+oikeammin sanoen itseään varten. Jos minä nyt menen ja sanon hänelle,
+että minä olen päässyt selville siitä, kuka hän on, niin saattaa hän
+mennä pois minun luotani, kun minä en olekaan vielä kyllin höylätty
+häntä varten. Ja hän ei saa mennä pois, hän ei saa. Hyvä jumala, minä
+en ole sinua onnessani montaakaan kertaa muistanut, mutta nyt minä
+rukoilen: elä päästä häntä pois.
+
+Ja Arvid laski kuin pieni poika kätensä ristiin.
+
+-- Mutta on se minun tyttöni yhtä kaikki sentään sellainen tyttö, että
+ei maarin toisilla olekaan, sanoi hän. Kuinka hän minua on nenästä
+vetänyt, ollut muka mies, vaikka onkin ollut naisen hameet kintuissa.
+Ja minä sitten! Kyllä minä olen ollut sellainen pässinpää, että en
+olisi uskonut itsekään itsestäni sellaista, vaikka minä en juuri
+paljon itseni päälle rakennakaan. Mutta annahan olla, mikä peli tästä
+nyt nousee. Sinä aiot tietysti yhä uskotella minulle, että olet mies.
+Uskottele vaan ja ollaan uskovinaan. Helppoahan se on, kun paremmin
+tietää. Ja sittenhän sitä nähdään, kuka on se, joka lopulta makeimmin
+nauraa. Kyllä tästä nyt sellainen ilo tuli, että ei taivaassa liene sen
+parempaa. Eikö se äiti viime yönä tullut minulle puhumaan kaikenlaista.
+Siinä se nyt on. Kyllä minä nyt sen tytön rutistaisin käsissäni, jos
+hän tässä olisi. Jotain minun nyt täytyy saada käsiini, muuten ei tässä
+hyvä peri.
+
+Arvid katseli ympärilleen ja näki riihen vieressä pinon paksuja
+halkoja, jotka olivat sinne tuodut riihen lämmittämistä varten.
+
+-- Olisipa tuossa nyt kirves, niin minä pilkkoisin neniin pieniksi,
+että olisivat hienoja kuin pesän virit.
+
+Hän löysi riihen oven luota kirveen ja alkoi iskeä vimmatusti paksuihin
+halkoihin, niin että lastut lensivät korkealle. Hikisenä taukosi hän
+hetkiseksi työstään.
+
+-- Kyllä minä olin laskenut, kun hänet ensi kertaa näin, että kaunis
+sillä on ruumis, mutta että se olisi niin kaunis, sitä minä en olisi
+sentään uskonut. Hänen kaulansa oli niin pehmeä ja kuitenkin voimakas.
+Kyllä siitä näki heti, että se ihminen on tottunut kantamaan päätään
+pystyssä. Ja käsivarret sillä olivat kauniit. Niissä ei ollut, kuten
+naisilla yleensä on, vain paljasta pehmoista lihaa, vaan olivat ne
+jäntevät. Ei hän suotta osaa miekkailla niin hyvin. Ja kun minä
+ajattelen, että hän noilla samoilla käsivarsillaan heitti minut sinä
+ensimäisenä iltana permannolle. Ei sitä sellaista kunniaa sentään
+kaikille tapahdukaan. Ja kun minä ajattelen vielä...
+
+Hän alkoi kiivaasti taas hakata halkoja, ja kauan kesti, ennenkuin
+hän antoi kirveensä levätä. Kun hän taukosi työstään, niin olikin
+koko ympäristö täynnä lastukasta, ja monta halkoa oli jo pilkottu
+aivan pieniksi tikuiksi. Näitä Arvid kirveellään naputteli vieläkin
+pienemmiksi alettuaan taas puhella itsekseen.
+
+-- Tiesiköhän jumala aivan tarkoin, kuinka kaunista hän loi, kun hän
+loi naisen ruumiin? Ei maailmassa ole mitään niin kaunista kuin se.
+Minä luulin ennen, että oikein kaunis ja solakka hevonen oli sitä
+kauneinta maan päällä. Mutta kyllä minä nyt tiedän, ettei se niin ole.
+
+Hän pani kätensä ristiin kirveen varren ympärille ja sanoi:
+
+-- Ja että minun poikani kerran saa alottaa elämänsä tuossa kauniissa
+ruumiissa! Että se hänelle on sallittu! Minun tulee tässä melkein kade
+omaa poikaani. Kyllä sillä äidillä mahtaa siellä taivaassa olla tänään
+hauskaa. Mitä hän niistä taivaallisista riemuista välittää. Kyllä minä
+tiedän, että tänne hän kuitenkin usein silmänsä kääntää.
+
+Arvid iski kirveensä paksuun halkoon, mutta ei jatkanutkaan työtä.
+
+-- Kuinka paljon hän sentään mahtaakaan minua rakastaa, kun hän on
+saattanut sillä tavoin tulla minun luokseni ja koettanut minusta tehdä
+ihmistä. Onhan sitä ollut hänellä siinä sellainen työ, että huonompi
+olisi jo kesken väsynyt, mutta hän ei, ei hän. Niin, no, hänhän onkin
+niin kokonaan toisenlainen kuin kaikki muut naiset. Ja kyllä minä nyt
+koetan, minä koetan niin, että oikein jäljet näkyvät. Olisinkohan minä
+koskaan oikein ymmärtänytkään, mitä hän on, jos hän siellä Turussa
+olisi heti minuun suostunut? Vasta nyt minä huomaan, mitä hän on, ja
+sellainen nainen onkin jotain, jota ei saa kullalla eikä millään.
+Sellainen nainen on ansaittava!
+
+Hän iski taas muutaman iskun ja taukosi jälleen.
+
+-- Ja kun minä muistan, miten hänestä pidin jo senkin vuoksi, että hän
+oli sellainen terve, iloinen ja viisas poika. Kai se niin on, että
+ihminen se ihmisenä sittenkin on korkeammalla kuin mies ja nainen.
+Mutta hyvä se on, että sellainen ihminen sitten on samalla nainenkin,
+koska minä nyt kerran satun olemaan mies.
+
+-- Taivas varjele, mitä tämä tietää ja merkitsee? kuului ääni Arvidin
+vierestä.
+
+Leena siinä seisoi silmät selällään ja katseli Arvidin työtä.
+
+Arvid kääntyi Leenaan päin ja nauroi.
+
+-- Millä ihmeellisellä tavalla herra aikoo riihtä lämmittää, kun tuolla
+tavoin kaikki halot pirstaa pieniksi tikuiksi? Ettei herralle vain ole
+tullut mitään vammaa päähän?
+
+Arvid katsoi työhönsä ja nauroi sitten makeasti.
+
+-- Kas, riihipuitahan ne olivatkin, sanoi hän. En minä huomannut
+laisinkaan, että ne niitä olivat.
+
+-- Mutta minne kummaan niitä tuollaisia tikkuja tarvitaan? sanoi Leena.
+
+-- Rakkauden valkeata niillä viritetään, sanoi Arvid ja koppasi vanhan
+Leenan syliinsä.
+
+-- Ei herra saa, jos rouva sattuisi näkemään! huusi Leena ja ponnisteli
+vastaan.
+
+-- Nähköön, ei se ole ollenkaan vaarallista, sanoi Arvid. Suu tänne
+nyt, siihen pannaan nyt muisku!
+
+Ja Arvid suuteli Leenaa ihan keskelle suuta.
+
+Kun Leena oli päässyt Arvidin käsistä vapaaksi, niin hän juoksi huutaen
+taloa kohden. Mutta kun hän läheni pihamaan veräjää, niin hän hiljensi
+käyntiään, vilkaisi taakseen, kuivasi suutaan ja nauroi. Ja kun hän
+tuli pirttiin, jossa palvelijat juuri olivat illallisella, niin oli
+hänen vanhoilla poskipäillään hohtava puna.
+
+-- Kyllä se meidän herra on tänään niin kovasti lystikkäällä päällä,
+mitä lieneekään hyvää hänelle tapahtunut, sanoi hän. Otti minutkin
+vanhan ihmisen ihan väkisin syliinsä ja muiskutteli.
+
+-- Siitä onkin varmaan pitkä aika, kun Leena sellaista on saanut
+maistaa? sanoi haavuri.
+
+Kun Arvid palasi tupaan, niin oli Brita siellä jo häntä odottamassa.
+
+-- Missä sinä olet ollut, kun sinua ei kuulunut saunaan? sanoi Brita.
+
+Arvidin silmissä oikein kipinöitsi, kun hän näki Britan edessään. Hänen
+teki mielensä mennä tämän luokse ja tehdä tälle samoin kuin oli tehnyt
+Leenalle.
+
+-- Kyllä minä tiedän, mitä minun tekisi mieleni, ajatteli hän. Mutta
+mieshän minä olen, kyllä minä jaksan itseni hillitä, koska sinäkin
+jaksat. Eiköhän vain sinunkin huuliasi ole monasti syyhyttänyt, kun
+minuun olet katsonut?
+
+-- Missä sinä olet ollut? kysyi Brita uudelleen.
+
+-- Minä olin hiukan tarkastamassa riihtä. Siellä minä aikani kuluksi
+hakkasin halkoja. Jos tarvitset oikein pieniä puita, niin käy sieltä
+hakemassa.
+
+-- Sinä et jäänytkään siis tupaan, kuten lupasit?
+
+-- En jäänyt. Minun täytyi mennä katsomaan hiukan omia asioitani, ja
+hyvä olikin, kun menin pois. Annetaanko miehelle siitä kuinkakin suuri
+rangaistus?
+
+Arvid seisoi Britan edessä hajasäärin ja nauroi.
+
+-- Kuulehan, mies, sanoi Brita. Mikä sinua oikeastaan vaivaa?
+
+-- Mikäs minua muu vaivaisi kuin iloinen luonto ja hyvä mieli.
+
+-- Sinä olet aivan kuin täynnä pieniä paholaisia.
+
+-- Ehkä olenkin. Niistähän minä olen peräisin ja minä olen tänään
+ajatellut sitä suvun jatkamista. Eiköhän sitä tänä iltana puhuttaisi
+taas noin laajemmalta siitä minun tulevasta vaimostani? Siitä
+turkulaisesta! Minun tulee jo häntä ikäväkin.
+
+-- Ei taivas häntä sinulle kuitenkaan anna ennenkuin olet hänet
+ansainnut.
+
+-- Ja mitä sitten vielä kysytään, ennenkuin se ansioluettelo tulee
+täyteen? Voiko minun arvoisa rouvani ja emäntäni sen sanoa?
+
+-- Kyllä minä sen voin sanoa.
+
+-- Antaahan tulla koko luettelo yksintein.
+
+-- Sinä olet tänään sellaisella velikultatuulella, ettei siitä
+luettelosta tänä iltana ole mitään hyötyä.
+
+-- Jätetään sitten tuonnemmaksi. Mutta kun minua tässä on näin
+kouluutettu, niin tekisi mieleni saada hiukan tietoja siitä, kuinka
+minä saan rouvaani kohdella.
+
+-- Mitä sinä sillä tarkoitat?
+
+-- Noin vain ylimalkaan. Saanko minä ottaa hänet polvelleni istumaan?
+
+-- Saat kyllä.
+
+-- Näytähän, millä tavoin se oikeastaan tapahtuu!
+
+Brita meni Arvidin luo, painoi hänet penkille istumaan ja istui sitten
+hänen polvelleen.
+
+-- Tällä tavoin se tapahtuu.
+
+-- Eikö siinä ole muita sääntöjä?
+
+-- Mitä sääntöjä?
+
+-- Saanko minä suutakin antaa?
+
+-- Saathan toki. Sehän juuri kuuluu asiaan.
+
+-- Vaikkapa näin, sanoi Arvid ja painoi suudelman hänen suulleen.
+
+Brita hyppäsi nopeasti polvelta pois ja seisoi hiukan loitommalla.
+
+-- Sinähän suutelet aivan yhtä hyvin kuin tyttökin, sanoi Arvid nauraen.
+
+Mutta hänen sanansa ja hymynsä kuolivat hänen huulillaan, kun hän
+katsoi Britan kasvoihin. Niillä oli sellainen omituinen ilme, aivan
+kuin ne olisivat olleet kirkastetut.
+
+Ja Arvid tunsi onnen niin suurena, että se tuntui tuskalta. Hän näki
+kuinka tuo nuori nainen hänen edessään tahtoi ilmaista itsensä, mutta
+taisteli sitä vastaan. Ja Arvid ymmärsi sen niin hyvin. Hän tiesi,
+kuinka puutteellinen hän vielä oli saadakseen omistaa tuon naisen.
+Hänessä heräsi aivan kuin kunnioitus tuota taistelua kohtaan. Hän nousi
+paikaltaan ja meni ulos ovesta.
+
+Hän seisoi portailla ja hengitti syvään illan ilmaa ja katseli
+kohden korkeutta, jossa tähdet alkoivat yön helmasta pujahtaa esiin.
+Siinä seisoessaan hän tuli ajatelleeksi, kuinka paljon hän oli
+lyhyessä ajassa muuttunut ja kuinka kaikki oli sen kautta vain ollut
+mahdollista, että hän oli niin voimakkaasti tuntenut.
+
+Hän katsoi kohden korkeutta ja ensi kertaa hän eläissään tunsi jumalan
+kuten ystävänä.
+
+Hän puhui aivan hiljaa, ja hänen raaka sotilasäänensä oli äkkiä saanut
+sellaisen kauniin, puhtaan soinnun.
+
+-- Minä kiitän sinua, jumalani, sanoi hän, sinua, joka olet minut
+tehnyt juuri tällaiseksi. Sinä olet minuun istuttanut voimakkaan
+tunteen, joka, kuten taivaan taikapuu nyt levittää juurensa koko
+olemukseeni. Minä tiedän, mitä sinä olet antanut minulle sen kautta,
+että olet vereeni asettanut tämän levottomuuden. Sehän on juuri se,
+jonka kautta sinä tahtosi ja voimasi meissä ilmaiset. Sinä olet antanut
+minulle sen suuren ilon, että minä tiedän voivani kohota ja nousta,
+muodostuakseni sellaiseksi kuin sinä olet tahtonut minusta tehdä.
+Katso, minä seison sinun edessäsi tänä hiljaisena hetkenä, kun kaikki
+on ympärilläni vaiennut, tänä päivänä, kun maa on hedelmänsä kantanut
+ja minä olen sen viljaa leikannut. Minä tunnen, että minustakin nyt
+jotain kypsyy ja muodostuu. Ja minä siunaan siitä häntä, tuota, jonka
+olet minun tielleni lähettänyt ja joka on niin lujasti uskonut siihen,
+että minustakin voi tulla hänen arvoisensa. Minä en ole tarvinnut
+elämässä mitään muuta kuin tuota yhtä, että joku minuun uskoo ja sen
+kautta minulta vaatii. Kaiken sen, mistä sitten se suuri ja voimakas
+on kohoava, sen sinä olet minun sieluuni valmiiksi kätkenyt. Minä
+tunnen nyt, että minä olen herännyt, herännyt! Minä elän, elän ja
+minä tunnen elämän arvon niin täydellisesti. Ja siksihän sinä kai sen
+meille antanut olet, tuon suuren rikkauden, joka on elämä, jotta me sen
+myöskin rikkaasti eläisimme.
+
+Kun Arvid palasi tupaan, niin oli Brita jo mennyt levolle tuvan
+toiselle puolelle, jossa hän tavallisesti nukkui.
+
+Arvid heittäytyi vuoteelleen ja lepäsi kauan siinä, tuijottaen pimeään
+ja kuiskaten hiljaa, aivan hiljaa: minä rakastan sinua, minä rakastan
+sinua!
+
+
+
+
+XIX
+
+
+Kun Arvid seuraavana aamuna unestaan havahtui ja katsoi huoneen
+toiselle puolelle, niin oli Britan vuode tyhjä. Hän oli tapansa mukaan
+mennyt askareihinsa. Oven hän oli jättänyt auki, ja sieltä tulvi sisään
+raikas aamuilma.
+
+Arvid lojui vuoteellaan ja muisteli kaikkea sitä, mitä hänelle
+edellisenä iltana oli tapahtunut. Ja hänen mielensä oli kepeä, ja
+hän tunsi sellaisen voimallisen tunteen itsessään, että hänen täytyi
+tarttua vuoteen laitoihin, jotta ei huutaisi ilosta.
+
+Silloin hän äkkiä tunsi jotain pehmeätä kätensä alla. Hän käänsi
+päätään. Hänen vieressään oli suuri kukkakimppu.
+
+Ikäänkuin peläten kukkien murtuvan hän otti ne suuriin sotilaskäsiinsä.
+Hän arvasi, että Brita nuo niittykukat oli poiminut hänelle, ennenkuin
+oli lähtenyt askareilleen.
+
+Ja ujona katseli Arvid kädessään olevia kukkia.
+
+-- Mitkähän noidenkin kaikkien kukkien nimet ovat? ajatteli hän. Tuon
+minä tunnen. Se on pyörtänöpöllö. Se ei ole suinkaan mikään kaunis
+kukka, mutta väkevä tuoksu sillä on. Sellainenhan minäkin olen, kaunis
+minä en ole, mutta voimaa minussa kyllä on niin paljon, että luulisi
+sen jo päälläkinpäin näkyvän.
+
+Arvid kurkisti avoimesta ovesta nousematta vuoteelta, taivutti
+ruumistaan, jotta laveammalle näkisi, mutta ovesta ei näkynyt muuta
+kuin palanen pihamaata ja sen takana aitta ja aitan nurkan takaa näkyi
+kuhilaille kohonnut ruispelto.
+
+-- Missähän hän nyt kulkee? Tuntuu se sentään yhtäkaikki kummalliselta,
+kun hänetkin taas näkee. Veressäni oikein hyppelee ja sätkähtelee.
+
+Kartanolla ei näkynyt muuta kuin talon kukko, joka siellä kävellä
+tepsutteli ja etsi ruokaa. Silloin äkkiä kaikui jostain etäältä Britan
+ääni hänen huudellessaan piikoja.
+
+Arvid kopsahti vuoteella ryntäilleen ja kuulosteli. Hän hymyili ja
+kuunteli aivan kuin nuo muutamat sanat, jotka pihalta kuuluivat,
+olisivat olleet taivaallista laulua.
+
+-- Miksei, miksei jo se onnen päivä ole koittanut, jolloin sinut saan
+pitää kokonaan omanani? Silloin sinä tulet voimana, joka hyväilee,
+uskona, joka nostaa riemuitsevia ajatuksia. Silloin minä haluaisin
+juosta kädet suorina sinua vastaan, sulkea sinut lujasti syliini ja
+tuntea, kuinka sinussa joka paikka tykkii, joka suonessa elämä ihanasti
+ouruu.
+
+Arvid nousi istualleen vuoteensa laidalle ja katseli silmät kirkkaina
+elokuun mehevään luontoon.
+
+-- Mitähän sinä siellä toimielet ja puuhailet, minne askeleesi
+kulkevat? Tuntuu niin leppoiselta ja hyvältä, niinkuin ei sinullakaan
+tänä pyhäisenä aamunhetkenä olisi mitään erikoisempaa hommattavaa, vaan
+että aatos askaroi tyynesti ja mielesi tuntuu oudostuttavan kepeältä.
+
+Arvid otti ylleen vaatteet ja meni tuvasta ulos. Siinä hän seisoi
+tuvan portailla, ja kun Brita rainta kädessään lähestyi häntä, niin ei
+hän edes mennyt häntä vastaan. Hän tahtoi niin kauan kuin mahdollista
+katsella tuota kaunista käyntiä. Ja kun Brita sitten tuli hänen
+eteensä, niin ei Arvid edes kuullut, mitä hän sanoi. Hän vain hymyili
+ja kirkkaasti katsoi häneen. Samalla hän puristi kätensä nyrkkiin,
+sillä hänellä oli sellainen vallaton halu tarttua tuohon ihmiseen ja
+nostaa hänet käsillään korkealle.
+
+Mutta Britan kasvoilta katosi hymy ja rohkeus laukesi.
+
+-- Nyt hän joko aavistaa tai tietää, että minä olen nainen, ajatteli
+hän. Hän ei vielä koskaan ole tuolla tavoin minuun katsonut, ei noin
+voitonvarmasti.
+
+Hän laski rainnan pois kädestään ja sanaakaan enää sanomatta meni
+kiireesti pois.
+
+Hän käveli muutaman askeleen, mutta sitten, jota kauemmaksi hän tuli,
+sitä kiivaammin hän astui ja lopulta hän juoksi. Hän pakeni hevoshakaan
+ja piiloutui aivan kyyrylleen maahan. Hänen sydämensä sykki kiivaasti,
+kun hän kuuli, miten Arvid hetkisen kuluttua seurasi häntä. Hän
+tirkisteli oksien lomitse ja näki Arvidin seisahtuvan ja katselevan
+ympärilleen. Lopulta, kun hän ei ketään nähnyt, tuli hän hevoshaan
+aidan viereen ja seisoi siinä hetkisen, sitten kääntyi ja hiljaa
+viheltäen meni taloon.
+
+Brita ei uskaltanut liikahtaakaan paikaltaan, hän istui siinä kauan.
+Lepikkö risahteli, kun hevoset siellä kulkivat. Tuolla tuli jo hänen
+Ruskonsakin, hänen hyvä ystävänsä, jonka luona hän ei moneen päivään
+ollut käynyt.
+
+Rusko näki kyyryllään olevan naisen, seisahtui ja katsoi, pureskellen
+hiljaa suussaan olevaa ruohotukkoa, hirnahti sitten ja tuli Britan luo,
+joka kietoi kätensä lujasti hevosen kaulaan.
+
+-- Nyt, Rusko, ovat asiat täällä aivan hullusti. Hän rakastaa nyt
+minua, minä huomaan sen kaikesta. Hän on astuessaan eteeni niin
+voimallinen ja kaunis, kuin olisi hän saanut kuningaskunnan lahjaksi.
+Minä tahdoin häntä kasvattaa ja muodostaa hänet sellaiseksi kuin
+toivon, mutta nyt huomaan, että hän se minua vallitsee ja että nyt minä
+teen kaiken niin kuin hän tahtoo. Sinä hyväilet minua päälläsi. Niin,
+niin, kyllä minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitat. Tiedänhän minä, että
+sinä aina niin iloisesti hirnut, kun hänen oriinsa on lähettyvillä. Voi
+kuitenkin meitä kahta hassua luomakunnan jäsentä! Mutta odotahan, vielä
+minä en mene hänelle, en vielä. Vielä on minulla yksi keino, jolla
+häntä voin vallita.
+
+Kepein mielin juoksi Brita aittaan, ja kun hän sieltä palasi, niin oli
+hän koko talon väen ihmeeksi ja kummaksi miehen puvussa.
+
+Haavuri kun hänet näki sellaisena, löi kätensä hämmästyneenä yhteen ja
+huusi:
+
+-- Joko se kana nyt taas on kukon höyhenissä! Brita juoksi hakaan ja
+tuli sieltä Ruskonsa selässä ja ratsasti talon eteen.
+
+-- Hoi, Arvid, huusi hän. Ota hevonen, niin ratsastetaan tuonne
+pellolle leikkuuta katsomaan.
+
+Arvid huusi tuvasta:
+
+-- Millä ihmeen keinolla sinä aiot ratsastaa? Mutta hän vaikeni aivan
+hölmistyneenä nähdessään Britan pojan puvussa.
+
+-- Elä siinä seiso silmät päässä kuin siian renkaat. Ota hevonen ja
+tule jälestä.
+
+Hän ajoi edellä ja Arvid katseli talon portailta, miten hän kauniisti
+ratsasti.
+
+-- Hän istuu hevosen selässä niin kauniisti, ettei moni mieskään siten
+istu. Kyllä minä sen sellaisen asian ymmärrän paremmin kuin moni muu,
+sillä sehän on ollut minun varsinaisena ammattinani tähän asti. Nyt
+hevonen pelästyi jotain. Kas, se nousee pystyyn. Nyt hän putoo, ja
+siinä on paha kiviröykkiö aivan lähellä! Ei! Kylläpä hän osasi hevosen
+saada nopeasti talttumaan. Se oli temppu, jota en tunne. Täytyypä mennä
+kysymään, miten se oikeastaan tapahtuu. Kylläpä tämä on hullunkurista.
+Minä kyselen vaimoltani ratsastustemppuja aivan samoin kuin jos hän
+tulisi minulta kysymään, miten kangasta luodaan. Erotus on vain siinä,
+että hän osaa tuon asian minulle selittää, mutta minä en tuota toista
+hänelle. Kun minä vaan sen tietäisin, miksi tuo nainen ei tahdo itseään
+minulle ilmaista, vaikka hän kuitenkin minusta niin paljon pitää?
+Mikähän kumma paikka se minussa on, joka häntä ei vielä miellytä? Ei
+hän suinkaan voi toivoa enää tämän suurempaa voimaa. Oikein minua
+naurattaa, kun ajattelen, kuinka kireässä hänen henkensä olisi, jos
+minä tälläkin hetkellä uskaltaisin hänet ottaa syliini. Niin se kävisi,
+että luut rutisisivat. Kyllä vika on minun hengessäni. Mutta en kai
+minä enää paljonkaan paremmaksi tästä tule, mitä nyt jo olen. Rajansa
+silläkin on, millaiseksi ihminen voi muuttua. Mutta mitä minä tässä
+itsekseni höpisen? Minä menen hänen luokseen, sillä minun on hyvä olla,
+vaikka en sanoisi sanaakaan, kun vain saan olla hänen vieressään.
+
+Arvid juoksi ottamaan hevosen itselleen ja ajoi Britan luo sellaista
+vauhtia, että hevonen oli yhtenä viivana.
+
+-- Mikä hullutus sinun hahmoosi taas on tullut, huusi hän perille
+päästyään, kun olet muuttanut muotoa?
+
+-- Minä tahdon taas olla näissä pukimissa, sanoi Brita, minä tunnen
+itseni niissä kotiutuneemmaksi.
+
+-- No, per...
+
+-- Sinähän olet luvannut, että et kiroile enää.
+
+-- Minä lupasin sen sinun hameittesi kunniaksi, mutta nythän me olemme
+miehiä, ja silloin pikkuinen kiroilu maistuu niin makealta. Minä olen
+tällä hetkellä niin iloinen, että eihän elämä miltään tuntuisikaan,
+ellei saisi hiukan kiroilla. Koetahan sinäkin, niin näet, että se tekee
+kaiken monin verroin mukavammaksi. Kiroillaanhan kerran yhdessä oikein
+voimien takaa.
+
+Brita purskahti nauruun.
+
+-- Sinun kanssasi ei osaa kohta enää ainoatakaan järkevää sanaa puhua.
+
+-- Minä olen sellaisella tuulella tänään, että tekisi mieleni hypätä
+maahan ja mukkelehtia tuossa nurmella niin, että mies yhtenä keränä
+menisi eteenpäin. Koetetaanko?
+
+-- En minä sellaiseen leikkiin rupea.
+
+-- Onko sitten sekin sinun mielestäsi sopimatonta?
+
+-- Eihän toki. Mutta minä en ole sellaisella tuulella tänään.
+
+-- Mutta minä olen. Ja minä teenkin vielä tänään jotain sellaista, että
+ihmiset ihmettelevät. Eihän tämä pääkoppani pysy oikein kunnossa, vaan
+siellä lainehtii ja loiskii niin, että luulisi sen metakan kuuluvan
+ulkopuolellekin. Tulehan tänne hiukan lähemmäksi ja paina pääsi minun
+pääni viereen niin kuulet jotain.
+
+-- Mitä sinä nyt hulluttelet? sanoi Brita.
+
+-- Paina nyt, kun minä käsken. Ole nyt kerran oikein minun mielikseni.
+
+Brita ajoi hevosensa aivan Arvidin hevosen viereen ja laski päänsä
+hänen päänsä viereen.
+
+-- Kuuluuko mitään? sanoi Arvid.
+
+-- Ei kuulu.
+
+-- Eiköhän nyt jo kuulu, sanoi Arvid ja suuteli äkkiä Britaa.
+
+Brita kannusti hevostaan ja erkani Arvidista.
+
+-- Sinä olet hullu, sanoi hän poskien punoittaessa. Mitä ihmiset siitä
+sanovat, kun näkevät meidän suutelevan keskellä maantietä?
+
+-- Kyllä minä tiedän, mitä ne sanovat: "Kylläpä se on rakas pariskunta.
+Kyllä niitten kautta siunaus kohta ilmestyy taloon."
+
+-- Elä puhu joutavia.
+
+-- En minä puhu, vaan he. Hehän kaikki uskovat, että sinä olet minun
+vaimoni. Olethan sinä se, kuten itse olet tahtonut, vaikka sinulla
+onkin tällä hetkellä miehen vaatteet ylläsi.
+
+Arvid kannusti hevostaan ja antoi sen tehdä sellaisia pelottavan
+uhkarohkeita hyppyjä tiellä, että Brita huusi:
+
+-- Jätä se eläin parka rauhaan!
+
+-- Kyllä hevonenkin silloin joutaa iloitsemaan, kun hänen herransa sen
+tekee.
+
+-- Mene sitten iloitsemaan tuonne kartanolle, sillä siellä on sinun
+tovereitasi.
+
+Arvid kääntyi katsomaan ja näki pihamaalla Erikin ja Akselin. Hän
+oikein kimmahti, kiskaisi suitsista ja painoi samalla kannukset hevosen
+kylkiin niin, että eläin nousi takajaloilleen pystyyn. Mutta samassa
+Arvid jo oli hellittänyt suitsista, ja nyt kiisi hevonen tulista
+vauhtia eteenpäin taloa kohden, ja Arvid painautui hevosen kaulaa
+vasten ja karjaisi niin, että koko lavea seutu kaikui.
+
+Brita läksi heti jälestä kiitämään, sillä hän huomasi kaikesta, että
+nyt oli paha tulossa.
+
+-- Pois pihamaaltani ja talon nurkista, ja tehkää se kintut sojossa!
+
+-- Hyvää päivää, Arvid! sanoi Erik.
+
+-- Ei tässä ole mitään hyvää päivää, tässä on hyvästi! huusi Arvid.
+
+-- Hyvästi sitten sinulle, me tulimmekin rouvan luo, sanoi Aksel.
+
+-- Silloin saatte mennä sitäkin kiireemmin pois talosta!
+
+-- Minä en ymmärrä tätä puhetta muuksi kuin leikiksi, sanoi Erik.
+
+-- Tästä on kaikki leikki kaukana! huusi Arvid Ettekö te kuule, mitä
+minä sanon? Tämä talo ei ole mikään teidän pesäpaikkanne.
+
+Arvid hyppäsi hevosen selästä ja karkasi käsiksi Erikiin, joka pian
+lensi maahan kuin kinnas.
+
+-- Mutta, Arvid, mitä sinä aiot, mitä sinä teet? huusi Brita, joka
+samassa ennätti pihalle.
+
+Arvid katsahti häneen ja hillitsi hetkiseksi kiukkuaan. Erik
+kömpi maasta ylös, ja hän sekä Aksel katselivat hölmöinä nuorta,
+miehenpukuista Britaa.
+
+-- Mutta sehän on talon rouva, tuo komea poika, huusi Aksel. Suojatkaa
+meitä tuota vimmattua miestä vastaan!
+
+-- Olkaa huoleti, ei hän teille mitään pahaa tee, vakuutti Brita.
+
+-- Ei pidä puhua sellaisista asioista, joista ei tiedä mitään, huusi
+Arvid. Jolleivät nämät miehet kuljettele vanhoja luuskakoipiaan omille
+pihamailleen, niin minä kuljetutan heidät täältä pois lautojen välissä.
+
+-- Mutta hyvä mies, sanoi Erik. Mitä pahaa me sitten olemme tehneet?
+Mehän tulemme tänne sinun omalla luvallasi.
+
+-- Se lupa on nyt loppunut, huusi Arvid ja pui nyrkkiään molemmille
+herroille.
+
+-- Mies pysyy sanassaan, vaikka hän olisi sysmäläinenkin! kiljaisi Erik.
+
+-- Minä pysyn aina sanassani, sanoi Arvid. Kun minä annoin luvan teille
+voittaa hänen suosionsa, niin minä...
+
+Hän katsahti Britaan ja oli vaiti. Eihän hän voinut mennä noille
+kaikille ilmoittamaan sitä, mitä hän tiesi. Kaiveli häntä yhtäkaikki
+se, ettei saanut puhua aivan niin kuin olisi tahtonut, silloin hän
+olisi saanut asian selväksi aivan käden käänteessä.
+
+-- Sinä olet vaiti, sanoi Erik, joka iloitsi nähdessään Arvidin
+seisovan tuppisuuna. Meillä on lupa koettaa voittaa rouvan suosio
+keinoilla millä tahansa, ja me sen teemmekin. Kuinka me jättäisimme
+sellaisen hennon kukkasen tuollaisen kamalan raa'an miehen haltuun.
+Hienoutta nainen kaipaa, todellista hienoutta, huomaavaisuutta ja...
+Nyt hän vaikeni, sillä Arvid alkoi puhetulvan, jota toiset suu auki
+kuuntelivat.
+
+-- Mikä ämmä sinä luulet minun olevan? Osaan minäkin rakastaa ja minä
+luulen, että se onkin toista kuin teidän ikäloppujen, jotka ette
+taida enää saada voitakaan sulamaan suussanne. Tehän olette vanhoja
+sammakoita, jotka täällä käytte kurnuttamassa. Minä tahtoisin repiä
+teidän jäsenenne irti ruumiistanne, niin totta kuin tässä olen. Ja
+sanonko teille jotain? Te luulette, että tuo tuossa, joka miehen
+puvussa on, että hän on minun vaimoni ja että minulla olisi siis lupa
+kaupita häntä kuin hevostani. Mutta se ei ole totta. Hän ei ole minun
+vaimoni. Mies hän on, ettekö sitä näe? Hän on pitänyt teitä kaikkia
+pilkkanaan.
+
+Ällistyneinä katsoivat molemmat herrat Arvidiin, mutta sitten he
+alkoivat nauraa.
+
+-- Sinä voit sellaista uskoa, että hän olisi mies, sanoi Aksel, mutta
+kyllä me sellaiset asiat ymmärrämme. Et sinä ole mikään oikea mies,
+ellet tunne naista, vaikka hän olisi viisiin vällyihin kiedottu.
+
+Arvid jatkoi:
+
+-- Oli hän mies tai nainen, mutta minun taloni pihalla te ette ole.
+Korjatkaa luunne tai tästä tulee sellainen siivous, että itsekin
+ihmettelette, missä kaikki ruumiinne kappaleet ovat.
+
+Hän alkoi huikeasti kiroilla ja hyppi tasajalkaa pihamaalla. Brita
+koetti häntä lauhduttaa, mutta hän vain yltyi siitä.
+
+-- Vai tahdot sinäkin noita miehiä puolustaa? Mitä tekemistä sinulla on
+noiden miesten kanssa? Minulle sinä kuulut, minulle yksinomaan.
+
+Ja Arvid häristeli nyrkkiään herroille.
+
+-- Minä olen nyt saarnatuulella, sen vuoksi minä en lyökään, vaikka
+nyrkissäni kutiaakin, kuin olisi siinä tuhat muurahaista. Minäkin
+tahdon kerran puhua, ja silloin oikein suun täydeltä. Ja jollette
+minun saarnaani loppuun asti kuuntele, niin minä napautan teitä päähän
+näillä näpeilläni. Luuletteko te, että minä olen tässä mikään teidän
+pilkkanne esine, vaikka olenkin hiukan huonompi järkeni puolesta kuin
+te? Mutta kun minä nyt olen alkanut päästä päästäni selville, niin
+sitten se onkin jotain toista kuin teidän, jotka olette järkenne
+kaunista lahjaa kuluttaneet hukkaan niin monta vuotta. Minun järkeni
+on vielä aivan käyttämätön. Häh, ymmärrättekös, mitä se tahtoo sanoa?
+Minä voisin väkivoimalla näyttää teille ajatukseni, mutta minä käytän
+mieluummin sanan voimaa. Ja nyt minä huudan teidän korviinne, niin
+että sen kuulette ja tiedätte: Minä pidän tämän tässä seisovan ihmisen
+omanani! Minä pidän hänet, vaikka koko maailma nousisi takajaloilleen
+ja karjuisi. Minä pidän hänet, vaikka taivas menisi saumoistaan irti
+ja sen oven puoliskot iskisivät vasten pläsiäni. Minä pidän hänet,
+vaikka...
+
+Äkkiä hän vaikeni, kieritteli jotain kielellään suussaan ja näytti
+kovin hämmästyneeltä. Toiset katselivat häneen aivan hölmistyneinä
+tietämättä, mitä hänelle oli tapahtunut. He luulivat miehen tulleen
+aivan raivoksi ja nyt etsivän sanoja, joita ei löytänyt.
+
+Arvid mölisi, pani kätensä suunsa eteen ja sylki jotain kouraansa.
+Hänen kasvoillaan oli tavattoman suuri riemu.
+
+-- Siinä se nyt on! huusi hän. Katsokaahan, siinä se nyt on!
+
+Ja hän ojensi toisia kohden kätensä, jossa oli irtonainen hammas.
+
+-- Se on se sama hammas, joka on ollut vuosikausia minun kitalaessani.
+Nyt se läksi irti. Katsokaahan, se on säilynyt siellä sangen hyvässä
+kunnossa!
+
+Hän oli niin innoissaan, että unohti kaiken muun. Hän piteli hammasta
+kämmenellään, ja toiset kokoontuivat hänen luokseen sitä katsomaan.
+
+-- Se on yksi niistä kolmesta, jotka suustani sodassa ammuttiin ja
+joiden tähden minä nimeksenikin sain Tandefelt. Voi, herranen aika
+kuitenkin, kuinka minä tuosta hampaasta olen pitänyt, se on siellä
+kitalaessani istua törröttänyt ja koettanut hangata vastaan. Nyt sinä
+olet valtasi menettänyt. Tulee tässä hiukan murheelliseksi, kun näkee,
+miten kaikki maailmassa on katoovaista, yksin hampaatkin. Voi voi,
+sinua rassua, joka olet parastasi koettanut siellä minun kitalaessani
+ja nyt olet minulle hyvästit heittänyt. Mutta en minä sinua unohda,
+vaan kunniapaikalle minä sinut asetan tupani peräseinälle. Siellä on
+oleva sinun kunniapaikkasi minun nimeni merkkinä ja esikuvana. Tule
+pois, niin pääset sinne heti paikalla.
+
+Ja Arvid meni toisten hölmöinä katsellessa häneen tupaan naulaamaan
+hampaansa tuvan peräseinälle.
+
+Molemmat vanhat herrat katsoivat hänen jälkeensä osaamatta sanoa
+mitään. He olivat vieläkin aivan ymmällä kiivaan keskustelun
+äkillisestä taukoamisesta. Brita alkoi nauraa, hän nauroi helakasti,
+nauroi koko sydämestään, nauroi omalle ilolleen ja sydämensä suurelle
+rikkaudelle. Tuo äkkinäisesti toisesta mielialasta toiseen menevä mies
+oli sittenkin kauneinta, mitä hän maailmassa tiesi, oli mies, jota hän
+oli valmis palvelemaan ja seuraamaan läpi kaikkien elämän vaiheitten.
+Hän oikoi nuoria, voimakkaita käsivarsiaan kuten syleilyyn ja hän
+nauroi sellaisella pulppuavalla elämän ilolla, että vanhat herrat
+katsoivat vuorostaan häneen aivan ymmällään. Brita huomasi sen ja sanoi
+heille: -- Mitä te siinä seisotte, menkää herran nimessä pakoon, sillä
+kohta Arvid tulee. Ja kun hän nyt palaa, niin hän ei mitään säästä. Hän
+on tänään aivan irtonaisella tuulella. Nyt hänen kanssaan ei ole hyvä
+keskustella.
+
+-- Mutta annattehan te meille luvan tulla tänne teidän luoksenne? sanoi
+Erik.
+
+-- Minulla ei tietysti ole mitään sitä vastaan, jos vain kestätte
+kaikki ne vaikeudet, jotka mieheni voi panna toimeen, vastasi Brita.
+
+-- Te sanoitte miehenne? Onko hän siis miehenne? Hänhän itse sanoi,
+että hän ei sitä ole.
+
+-- Siihen minä en voi antaa mitään varmaa vastausta, sanoi Brita.
+
+-- Siinä asiassa me luotamme hänen sanoihinsa, ja kun hän kerran on
+tehnyt teidät vapaaksi, niin me pidämme oikeutenamme valloittaa teidät.
+Me olemme rohkeita miehiä ja te saatte nähdä kuinka...
+
+Enempää ei Erik ennättänyt sanoa, sillä samassa juoksi Arvid tuvasta
+ulos, ja molemmat vanhat herrat läksivät pakoon, minkä suinkin
+kerkisivät.
+
+
+
+
+XX
+
+
+Kun Brita ja Arvid seisoivat tuvassa kahden, niin he ensi kertaa olivat
+sanattomia toistensa seurassa. Molemmat tunsivat, että jokainen sana,
+joka lausuttaisiin, rikkoisi jotain heidän väliltään. Ja kuitenkin he
+tunsivat, kuinka heidän koko olemuksensa kaipasi sitä, että he saisivat
+toisilleen sanoa kaiken sen, mikä heissä liikkui.
+
+Hiljaa he seisoivat tuvassa ja kuten peläten häiritsevänsä pyhää
+huonetta he hiljaa liikkuivat. He eivät tohtineet tulla lähelle
+toisiaan. Näin kuluivat pitkät hetket, ja yhä oli kumpikin vielä vaiti.
+
+Vihdoin alkoi Arvid kuten kuiskaten itselleen:
+
+-- Minä näin viime yönä unta. Minä tahdon sen sinulle kertoa. Minä olin
+aavalla merellä ja myrsky oli meidät heittänyt purresta. Yhdessä me
+taistelimme aallon varassa, sinä ja minä. Mutta silloin tuli lähellemme
+toisia, jotka sinuun tarttuivat ja tahtoivat sinut vetää mukanaan
+syvyyteen. Minä taistelin kaikkia vastaan, minä otin sinut omakseni
+ja yhdessä me uimme kohden rantaa, missä hiekka valkoisena hohti.
+Siellä minä laskin sinut lepäämään. Ja kun minä katsoin sinuun silloin,
+niin näinkin, että sinä et enää ollutkaan mies, vaan että sinä olit
+nainen. Silloin valtasi minut sellainen hurja riemu, minä tunsin elämän
+ihanasti suonissani soutavan ja minä otin sinut jälleen syliini ja
+suutelin sinua.
+
+-- Ja sitten, sanoi Brita nauraen. Sinä et muistakaan kaikkea.
+
+-- Mitä minä jätin pois?
+
+-- Hyvin paljon.
+
+-- Kuinka sinä voisit tietää, mitä sinä minun unessani teit?
+
+-- Olinhan minäkin siellä. Ja kun sinä olit minut sulkenut syliisi,
+niin minä kiedoin käteni sinun kaulaasi ja maksoin suudelmastasi
+suudelman. Ja minä sanoin sinulle: Minä en ota mitään lainaksi! Ja minä
+nauroin ja sinä nauroit ja katsoit minua silmiin niin iloisesti ja
+veitikkamaisesti.
+
+-- Kuulehan nyt, sinä velikulta, nyt sinä panet omiasi. Ei siinä unessa
+sellaista ollut.
+
+-- Oli siinä yhtä hyvin tämä kuin sekin, mitä sinä kerroit, sillä sinä
+et ole nähnytkään sellaista unta.
+
+-- Mistä sinä sen tiedät?
+
+-- Sinä valehtelet niin huonosti, että sen heti huomaa.
+
+Arvid nousi paikaltaan ja seisoi kalpeana Britan edessä.
+
+-- Nyt minä en enää voi vaieta, sillä minä tiedän nyt kaiken. Sinä olet
+nainen ja sinä olet sama tyttö, jonka minä näin Turussa ja jota minä
+koko ajan olen rakastanut.
+
+Hän oli sanonut tämän näennäisen tyynesti, mutta voimakkaasti nousi ja
+laski hänen rintansa, kun hän odotti Britan vastausta.
+
+Brita seisoi liikkumattomana, mutta koko hänen ruumiinsa vapisi.
+
+-- Sinä tiedät siis sen? sanoi hän viimein.
+
+-- Niin, minä tiedän sen. Minä olisin tahtonut salata sinulta sen,
+mutta en ole voinut. Se on tullut minulle ylivoimaiseksi.
+
+Arvid odotti Britan hänelle jotain sanovan. Kun Brita oli vaiti, niin
+hän jatkoi:
+
+-- Minä olin silloin vielä niin mieletön, että olisin voinut sinut
+vaikka väkivallalla ottaa omakseni. Sinä olet minut toiseksi muuttanut,
+ja nyt minä olen arka sinun edessäsi. Sano, miksi et vielä tahdo tulla
+minun omakseni? Viime yönä, jolloin jo tiesin, että sinä olit nainen,
+ja minä täällä vuoteellani lepäsin ja kuuntelin, miten sinä tuvan
+toisella puolella vuoteellasi makasit ja tyynesti hengitit, silloin
+minä hiljaa kuiskasin sinulle: minä rakastan sinua, minä rakastan
+sinua! Ja minä toivoin, että sinä yöllä olisit hiipinyt permannon
+poikitse ja tullut minun luokseni. Minä en olisi koskaan uskaltanut
+tulla sinun luoksesi, vaikka vereni paloi, minä en tiedä, miksi, mutta
+sinä olet minulle tullut niin pyhäksi sen jälkeen kuin tiesin, että
+sinä olet uskaltanut tulla minun luokseni ja olet tahtonut minusta
+tehdä sellaisen, joka olisi sinun arvoisesi.
+
+Brita katsahti Arvidiin ja painoi sitten silmänsä alas. Pitkään aikaan
+ei kumpikaan sanonut mitään.
+
+Ovi oli auki pihalle. Ja talon pääskynen liiteli oven ohitse ja
+kurkisti siitä sisään. Kun se ei kuullut mitään huoneesta, niin se
+uskalsi hetkiseksi tulla kynnykselle. Siitä se sitten lensi tupaan,
+kiersi kerran sen ympäri.
+
+Liikkumattomina seisoivat nuo molemmat ihmiset ihmeellisen onnensa
+kynnyksellä. He eivät tohtineet astua eteenpäin, vain kynnyksellä he
+seisoivat ja kuuntelivat oman sydämensä voimallista sykintää. He eivät
+huomanneet pääskystä, joka kotionnea lupaavana kiersi heidän päänsä
+päällä, he eivät kuulleet pihalta kuuluvaa kesäistä elämää, jossa
+lintujen laulu yhtyy ihmisen työn hälinään. Heillä ei tänä ihmeellisenä
+hetkenä ollut mitään ajatusta siitä, että maailmassa oli muitakin kuin
+he kaksi.
+
+Ja hedelmällään oleva kesä kuunteli noita kahta ihmistä, kuunteli
+kuinka heissä luonnon suuri ja pyhä voima sykähteli. Ja yhä
+voimakkaampana ja suurempana oli tunne heissä. Se yhtyi luonnon
+raikkaaseen riemuun, se täytti heidät niin täydellisesti, että he eivät
+sillä hetkellä kaivanneet sanoja ilmaistakseen toisilleen, kuinka
+paljon he toisiaan rakastivat.
+
+Brita liikahti ja nyt hän huudahtaen hiljaa heittäytyi Arvidia kohden,
+joka kiihkeästi sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Ja sitten hän
+nosti armaansa voimakkaille käsivarsilleen ja siinä katseli häntä
+kauan, katsoi vakavana ja vaiti, kuten ihminen katsoo jumalan kuvaa,
+joka hänelle riemuisena hetkenä näytetään, ja hän tietää, että tuo kuva
+salaa itseensä maailman suurimman rikkauden.
+
+Keskellä kaikkea tätä riemua Arvid muisti sen aamun, jolloin hän
+sotatantereella samalla tavalla oli käsissään kantanut vihollisilta
+riistämiään lippuja. Sellainen suuri ylpeys oli täyttänyt hänen
+rintansa ja hän oli, ilokyyneleiden valuessa poskilleen, astunut
+sotarintaman ohitse kuninkaan luo. Samalla tapaa tunsi hän nyt
+astuvansa suloinen saalis sylissään koko maailman suuren kuninkaan
+eteen, kantaen käsillään voittamaansa aarretta. Ja niinkuin hän silloin
+sodassa, ennenkuin oli laskenut liput Kustaa Adolfin eteen, oli niitä
+suudellut kuten huumaantuneena veren ja ruudin tuoksusta, niin hän
+nytkin kumartui sylissään olevan tytön puoleen, ennenkuin hän sen laski
+maahan odottaakseen siksi, kun hänelle tämä kaunis voiton saalis olisi
+aivan ikiomaksi annettava.
+
+Pääskynen oli useaan kertaan lennellyt tuvan oven editse ja katolta,
+jossa sen pienet poikaset jo olivat lentovalmiina, se alkoi kirkkaasti
+visertää. Mutta kun sen kuuli rastas, joka asuntoaan piti pihamaan
+suuressa pihlajassa, niin tämä viritti heleimmät säveleensä, ja kiuru
+pellolla, kun sen kuuli, niin nousi se taivaan sineä kohden ja sieltä
+ylhäältä laskeutuessaan lauloi kuten huumaantuneena elämästä ja ilosta.
+
+Vanha Leena oli ollut kaivolla maitoastioita huuhtomassa. Hänen täytyi
+mennä kysymään määräyksiä Britalta ja sen vuoksi hän lähestyi tupaa.
+Kun hän kynnyksellä seisoi ja näki, miten Arvid Britaa sylissään
+kantoi, niin väistyi hän hiljaa pois ja palasi työhönsä.
+
+Mutta hiljaa ja varovaisesti hän nosteli katajapuisia pyttyjä ja kuten
+hyväillen kulki käsi niiden sisällä, pesten niiden laitoja. Hänen vanha
+sielunsa heräsi kuten uuteen kevääseen toisten onnen tähden. Hänen
+jo vanha äänensä alkoi säristen laulaa jo kauan unhottunutta laulua
+rakkaudesta ja sen onnesta, laulua, joka ennen oli hänen huulillaan
+ollut, mutta joka oli jo kauan sitten unhotuksiin joutunut.
+
+Haavuri kulki pihamaan poikki ja poikkesi kaivolle sammuttamaan
+janoaan, päivä kun oli helteinen.
+
+-- Mitä se Leena nyt niin laulelee? sanoi hän.
+
+-- Täytyyhän minunkin laulaa, kun kaikki on niin kaunista ja valoisaa.
+Surisevat ne vanhatkin mehiläiset. Minä muistan, kuinka tässä talossa
+oli ennen paljon mehiläisiä, se oli siihen aikaan, kun armollisen
+herran äiti vielä eli. Ne aivan kuin rakastivat häntä. Kun hän kuoli,
+niin ne katosivat. Mutta tänä kesänä olen taas nähnyt niitä suuret
+määrät. Kun tallin takana kasvaa sellainen kukkarunsas nurmi, niin en
+minä ole antanut sitä niittääkään, jotta niillä olisi minne menevät.
+Taisivat mehiläiset tulla sanomaan, että onni on taas tullut taloon.
+
+Kun Arvid laski Britan sylistään, niin tämä juoksi ovesta pois, kulki
+poikki kartanon ja katosi metsikköön. Hänen sydämensä oli niin onnea
+täysi, että hänen täytyi saada olla yksin.
+
+Lehdossa hän hymy huulillaan ja katsoen kirkkaasti eteensä asteli.
+Hän ojensi käsivarsiaan, kuten sulkien niillä toisen syliinsä. Hän
+kuiski hiljaa Arvidin nimeä, hän seisahtui kulussaan ja kuunteli, miten
+kartanolta kuului laulua. Hän tunsi Arvidin äänen. Siellä hän lauloi
+reippaasti saksalaista sotilaslaulua. Ja Brita kuunteli ja hyräili
+laulun säveltä oppiakseen sen ja säilyttääkseen sen, kuten kalleutta
+säilytetään, kautta elämän. Ja hän tiesi, että joka kerta, kun hän
+tuota säveltä oli hyräilevä, niin oli hän muistava sitä päivää, jolloin
+hän lopullisesti oli löytänyt armaansa.
+
+Muutaman hetken vain hän oli ennättänyt olla poissa, kun jo palava
+ikävä hänessä heräsi Arvidin luo. Hän ei olisi muuta kaivannut kuin
+saada olla hänen seurassaan, kuulla hänen äänensä, tuntea hänen
+läsnäolonsa ja silloin tällöin kohdata hänen katseensa.
+
+Ja tuo sydämen suuri, pyhä ikävä toisen luo, tuo tuska, joka samalla on
+korkein autuus, täytti koko hänen olemuksensa. Hän tiesi, että kaikki
+se rauhattomuus, joka hänessä vallitsi, olisi katoava, kun hän vain
+saisi nähdäkin Arvidin.
+
+Hän ei jaksanut enää itseään hillitä. Hän huusi kirkkaasti ja
+korkealle. Ja hänen äänensä oli kuin keväällä linnun, joka armastaan
+luokseen kutsuu ja ilmaisee pesäpaikan löytäneensä.
+
+Äänen kirkas sävel kiisi kautta lehdon, hyväili talon rakennuksia ja
+leiskahti tuvan ovesta sisään. Ja kun Arvid sen kuuli, niin hän nousi
+paikaltaan kuin nuolen osumana, juoksi kautta pihamaan, hyppäsi yli
+aidan kuin nuori vallaton sotaratsu, joka ei mitään esteitä tunne, ja
+kiisi lehtoon puiden oksien kahistessa hänen ympärillään. Ja riemuiten
+tuli häntä vastaan Brita, ja he sulkivat jumalan kirkkaan päivän edessä
+toisensa syleilyynsä, katsoivat toisiaan silmiin, nauroivat ja sitten
+sammuttivat naurun suudelmaan.
+
+Mutta pian erkani Brita ja juoksi lehtoon syvemmälle, väistyi nauraen
+puiden taakse, pujahti yhä loitommalle, karkasi juuri kun Arvid oli
+hänet ehättämäisillään. Mutta oli Britan Ruskokin nähnyt emäntänsä ja
+alkoi juosta hänen jälestään.
+
+Sen kun Brita näki, niin läksi hän yhä kiivaammin pakoon, nauroi ja
+juoksi. Hän pääsi paraiksi aidan luo, kun Rusko jo hirnuen hänet
+ennätti, ja Arvid hyppäsi aidan yli, sieppasi Britan syliinsä ja kantoi
+hänet kartanolle, koko ajan sopertaen lemmen mielettömiä sanoja,
+joilla ei mitään järkeä ole, ei mitään muuta kuin sävel, mikä äänessä
+väräjää ja helähtelee luonnon salaisena sointuna. Kun Arvid laski hänet
+sylistään tuvan portaille, nauroivat he kumpikin, ja katseet sanoivat
+nuo monet rakkauden oikeat sanat, joille eivät ihmiset ole koskaan
+muotoa keksineet.
+
+
+
+
+XXI
+
+
+Lämmin lännen tuuli alkoi puhaltaa illan suussa. Se tuli Päijänten
+takaa. Ensin se veden kalvossa kuten hyväillen liikuskeli, nosti pieniä
+väreitä siniseen pintaan. Sitten sen äkkiä tuli ikävä onnellisia
+ihmisiä, nosti laineet korkeammalle ja kiisi niiden yli ulapan toiselle
+puolelle. Se kierteli Rapalan taloa ja ihmetteli ihmisten suurta
+hiljaisuutta illan suussa.
+
+Mutta kun tuuli oli tullut tuvan nurkan taakse, niin kurkisti se ovesta
+sisään ja silloin se näki siellä kaksi ihmistä, jotka istuivat onneaan
+ihmetellen. Ja tuuli hiljensi kulkuaan, viivähti hetkisen tuvan luona
+ja sitten loittoni yhä etäämmälle, kunnes kaikki Rapalan luona oli
+aivan hiljaista.
+
+-- Sinä olet vaiti? sanoi Arvid Britalle.
+
+-- Mitä minä sanoisin. Kaiken, mitä en vielä ole sinulle kertonut, sen
+sinä arvaat, vastasi Brita. Elä sinäkään puhu mitään. Istukaamme tässä
+ja olkaamme iloisia, koska onnen kaunis aamu on meille kummallekin
+koittanut.
+
+-- Anna minun puhua sinulle, anna minun edes koettaa sanoa, mitä
+sinä minulle olet. Jos minä en saa puhua, niin pelkään tarttuvani
+sinuun ja rutistavani sinut aivan hengettömäksi. Minä en ole tottunut
+pukemaan ajatuksiani sanoiksi, mutta minun täytyy koettaa. Minä olen
+aina tahtonut koettaa sitä, mikä on minulle ollut vaikeata. Minä en
+tiedä, mistä oikeastaan alottaisin. Vaikka kyllähän minä sen tiedän,
+sinustahan minä tietysti alotan. Minä olen jo ennen sanonut, kuinka
+hartaasti minä aina olin sitä toivonut, että saisin elämääni sellaisen
+ihmisen, joka pitäisi minua kurissa. En minä tarkoita sellaista kovaa
+käskemistä, mutta että joku vaatisi minulta jotain omaa itseäni varten,
+tahtoisi tehdä minusta minun itseni tähden jotain kunnollista ja
+hyvää. Ja sitten tulit sinä! Katsohan, minä rakastin sinua heti ensi
+alussa. Sinä olit sellainen aivan toisenlainen kuin kaikki muut. Sinä
+et ollut mikään tavallinen poika. Jos sinä olisit ollut oikea poika,
+aivan tavallinen mies, niin olisin minä silloinkin sinusta pitänyt
+kiinni enkä olisi sinua antanut toisille. Ja kun minä sitä ajattelin,
+niin silloin minä vasta ensi kertaa tulin huomaamaan, että se, mitä
+me miehet sittenkin eniten rakastamme, se on toisessa meitä itseämme
+parempaa ihmistä. Minä en ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan, että
+naisesta voisi etsiä ihmistä. Minusta nainen oli nainen, ja sillä hyvä.
+Mutta nyt sinä, senkin velikulta, oletkin tullut kääntämään kaikki
+minun ajatukseni aivan nurin närin. Jollen minä olisi pannut pääpainoa
+sinussa ihmiselle, niin et sinä kauankaan olisi rauhassa ollut sen
+jälkeen, kun minä sain tietää, että sinä olit nainen. Olisit parkunut
+hiukan, mutta mitä minä siitä! Minä olisin pitänyt sinut omanani. Nyt
+minä en uskalla koskeakaan sinuun muuten kuin sinun luvallasi. Sinä
+naurat sille, mutta kyllä minä itseni siinä suhteessa tunnen. Mutta
+nyt minä ajattelen aina sitä, että sinä olet jotain aivan ihmeellistä,
+sellaista, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Sinä teet minut aivan
+samanlaiseksi kuin Stålhandske, kun hän katsoi meihin miehiin silloin,
+kun meillä oli kova halu mennä ryöstämään valloitettuun kaupunkiin.
+Hän katsoi meihin suoraan, ja me kauniisti veimme hevosemme suojaan
+emmekä koskeneet asukkaitten tavaroihin hituistakaan. Siten sinäkin
+pidät minua loitolla itsestäsi. Minun mieltäni oikein kutkuttaa, kun
+ajattelen, että tuossa, aivan minun edessäni, on tuollainen suloinen
+olento, että minä voisin ottaa hänet omakseni, jos tahtoisin, mutta
+en otakaan, en kiusallakaan omalle sisulleni, joka sitä tahtoisi.
+Katsohan, minä tahdon saada sinut oikein järjestyksessä omakseni.
+
+-- Millä tavoin järjestyksessä? kysyi Brita.
+
+-- Minä tahdon, että minä saan sinut tänne vaimokseni, noin oikein
+lailliseksi vaimokseni. Sinä opetit minua ajatuksissani luomaan kuvia.
+Minä olen tänään sellaisen maalaillut. Se kuva on tällainen. Sinä
+ja minä olemme kuten suuren puun juuret, puun, mistä sitten nousee
+oksia yhä korkeammalle, aivan kuin männyssä, jossa joka vuosi kasvaa
+tuollainen uusi sarja. Ja ajattelehan, kun me sitten olemme jo kuolleet
+ja makaamme Sysmän kirkon permannon alla, niin on vielä niitä ihmisiä,
+jotka iloitsevat siitä, että me kaksi osuimme toistemme tielle. Minua
+aivan huimaa tuo ajatus, että minä elän, että sinä olet tässä minun
+luonani, että minä saan sinut kohta ottaa vaimokseni, ja että minä
+tiedän, millaista joukkoa se minun joukkoni on, joka jälkeeni seuraa.
+
+Veitikka leikki Britan suupielissä, kun hän kysyi:
+
+-- Mitä sinä nyt oikeastaan aiot tehdä?
+
+-- Mennä sinun kanssasi naimisiin, johan minä sen sanoin. Mitä muuta
+tehtävää tässä olisi? En ainakaan minä mitään huomaa. Totta kai me
+naimisiin menemme?
+
+-- Enhän minä sitä vastaan ole!
+
+-- Mitä sinä sitten turhia höpiset?
+
+Arvid istui Britan viereen penkille ja sanoi:
+
+-- Nyt minä olen puhunut itseni rauhalliseksi, mutta nyt minä
+tahtoisin, että sinä sanoisit minulle jotain.
+
+-- Mitä?
+
+-- En minä tiedä, puhu vaikka mistä, vaikka riihen puimisesta tai
+oluenpanosta, kun sinä vain puhut, kun minä vain saan kuulla sinun
+äänesi, sanoi Arvid. Sinun äänessäsi on sellainen suloinen sointu. Kun
+sinä olet hellä, niin on siinä aivan kuin sävel. Se ei ole puhetta,
+vaan omituista laulua. Ja aina kun sinä olet minulle puhunut jotain
+hyvää, niin ovat kätesi, nuo kauniit sormesi leikkineet minun olallani.
+Sinä et ole sitä huomannut, mutta minä olen. Sinun sormesi puhuvat
+aivan yhtä paljon kuin sinun huulesikin. Puhu minulle, puhu, kerro
+minulle jotain! Sano, millaiseksi sinä tahdot minun tulevan. Jollet
+tahdo minusta puhua, niin puhu itsestäsi. Jollet siitäkään tahdo
+puhua, niin puhu sitten mistä tahansa, vaikka puhuisit haavurista tai
+Leenasta. Mutta elä puhu noista kahdesta vanhasta tahkosta, niistä
+minä en jaksa kuulla. Minä olen niille kahdelle niin kiukuissani,
+että jolleivät ne olisi menneet pakoon, olisin tehnyt kaksi aivan
+tarpeetonta murhaa.
+
+-- Mutta jollei heitä olisi ollut, niin ei sinussa olisi herännyt
+kateutta ja sen mukana rakkautta.
+
+-- Kyllä se on totta, mutta kuka silloin tynnyriä rakastaa, kun on jo
+humalan saanut. Ja minä olen saanut kuten humalan. Minä olen aivan
+kuin silloin, kun minulla on muutama tuoppi liikaa päässäni. Minä
+en tietänyt, että elämästä voi ihminen tulla niin huumaannuksiin,
+että elämä on kuten voimakasta viiniä, tuollaista punahohtavaa ja...
+Nyt minä puhun hullutuksia ja minä vaikenen. Sinä osaat niin paljoa
+paremmin kertoa kaiken kauniin, suuren ja ihmeellisen. Anna minun
+olla tässä luonasi kuten suuren lapsen ja opeta minulle elämän kirjan
+ihmeellistä lukemisen taitoa. Minä olen vasta oppinut aakkoset ja
+niitäkin tavailen huonosti, opeta minua lukemaan!
+
+-- Sinun puheisiisi on tullut niin kummallisia sanoja, sanoi Brita.
+
+-- Onkos se mikään kumma, että ihminen puhuu jotain järkevääkin, kun
+hän herää? vastasi Arvid.
+
+-- Minun täytyy kai sinulle vuorostani tilittää kaikki, mikä sielussani
+on liikkunut näinä monina päivinä. Minä tiesin, sinun omien sanojesi
+perustuksella, millainen sinä olit naisten suhteen. Minä tiesin
+myöskin, että jos minä tulisin heti sinun omaksesi, niin sinä jättäisit
+minut. Sinä et ymmärrä mitään muuta kuin sen, jota olet oppinut arvossa
+pitämään ennen kuin olet sen saanut omaksesi. Enkö ole oikeassa?
+
+-- Olet, olet! Minä muistan, kuinka paljon minä Saksassa pidin siitä
+hevosesta, jota olin katsellut monta kuukautta ja jonka vihdoin sain
+omakseni. Eihän se ole mikään sopiva vertaus, kun puhuu sinusta
+ja hevosesta, mutta ratsumieshän minä olen ja puhun siitä, minkä
+paraiten ymmärrän. Minä uskon, että me miehet teemme todellakin naisen
+valikoimisessa samoin kuin hevosenkin.
+
+-- Mutta minä en tahtonut tulla siihen asemaan, jatkoi Brita. Minä
+tahdoin pysyä sinun luonasi kauan ja aina yhtä rakkaana.
+
+-- Tahdoitko todellakin?
+
+-- Totta kai minä tahdoin.
+
+-- No, ei sinulla sitten ole mitään hätää, sillä kyllä minä nyt
+pidän sinut niin luonani, ettei sinulla ole surun päiviä. Ja kun me
+olemme täällä kylliksemme iloa pitäneet, niin pidämme sitä taivaan
+niitylläkin. Totta kai siellä on jokin lato, jossa minä saan sinua
+salaa enkelien silmiltä tavata, sillä en minä enkelienkään anna
+nenäänsä pistää kaikkiin meidän asioihimme. Uskotko sinä, että taivas
+on?
+
+-- Uskon.
+
+-- Tuollainen kukkaniitty, jolla ihmiset kävelevät ja poimivat kauniita
+yrttejä ja soittelevat psalttarilla ja huiluilla? Minusta se sellainen
+tuntuu niin kovasti joutavalta näin miespuoliselle olennolle.
+
+-- Minulla on paratiisini täällä, enkä minä välitä siitä toisesta, kun
+minulla on täällä niin paljon iloja, vastasi Brita nauraen. Mutta minä
+en ole sinulle vielä kaikkea sanonut. Minä ajattelin, että minun täytyy
+saada sinut hiukan toisenlaiseksi. Ei minun itseni tähden, mutta minun
+lasteni tähden.
+
+Hellästi tarttui Arvid Britan olkapäähän ja sanoi hiljaa:
+
+-- Sinä olet siis sitäkin ajatellut?
+
+-- Niin olen. Niissähän me molemmat elämme elämämme uudestaan.
+
+Arvid nousi seisomaan.
+
+-- Huomenna minä menen kirkkoherran luo, sillä nyt ne asiat ovat
+järjestettävät.
+
+-- Mitkä asiat?
+
+-- Ne häät! Luuletko sinä, että minä kovin kauaa tämän jälkeen jaksan
+niitä odottaa. Minä tahdon saada sinut vaimokseni.
+
+-- Se kestää kuitenkin aina jonkun aikaa, ennenkuin olet sen asian
+järjestänyt.
+
+-- Kirkko saa pitää kiirettä! Ei ihmisiä saa kiusata erillään silloin,
+kun niillä on halu päästä yhteen. Ja nyt sinä olet minun morsiameni,
+mutta et vielä minun vaimoni. Siinä on pieni erotus siinäkin. Minä
+menen nukkumaan latoon, jotta tämä tupa jää sinun huostaasi siksi,
+kunnes häät ovat olleet. Ei meidän sovi nyt enää täällä nukkua yhdessä.
+Ja kun ilta on jo pitkälle kulunut, niin minä jätän sinut. Onhan meillä
+huomennakin päivä ja kaunis ja rikas päivä onkin.
+
+Arvid sulki hellästi Britan syliinsä ja meni ovea kohden.
+
+Kun hän oli ovelle tullut, niin hän kääntyi äkkiä, sillä hän kuuli,
+miten Brita kuten voitonriemussa nauroi.
+
+-- Mikä sinun nyt on? kysyi Arvid.
+
+-- Etkö sinä, hullu mies, sitten kaikkea huomaa ja ymmärrä?
+
+-- Mitähän tässä vielä olisi ymmärrettävää?
+
+-- Etkö sinä arvaa, kuka minä olen?
+
+-- Se on totta, sinä olet aivan oikeassa. Minä en ole kysynytkään, kuka
+sinä olet, ja kuitenkin minä olen sinulle puhunut häistä ja muista
+seikoista. Kuka sinä sitten olet?
+
+-- Kukako minä olen? vastasi Brita. Minähän olen Brita Ekestubbe, sinun
+oma vaimosi.
+
+Hetkisen oli Arvid kuin jähmettyneenä paikallaan. Hän oli jo ovella ja
+piteli ovenrivasta kiinni. Nyt hän veti oven kiinni ja riensi hämärässä
+tuvassa Britan luo ja sulki hänet syliinsä.
+
+-- Jollei mies vähemmällä pelillä tule aivan päästä pyörälle, sanoi
+hän, niin sitten on ihan ihme ja kumma! Mutta jos sinä olet se, niin
+sitten sinä olet se, siis minun vaimoni. Sittenhän me saamme alkaa
+elämämme aivan ilman pappia ja muita menoja.
+
+Arvid loittoni hiukan Britasta ja piteli päästään kiinni.
+
+-- Kun ei vain kumoon menisi tällaisessa ilossa, sanoi hän. Minä olen
+rehkinyt ja hommannut ja pitänyt senkin seitsemää peliä saadakseni
+vaimon itselleni. Ja kun sitten kaikki ympäri käy, niin onkin se, jota
+omakseni tahdon, minun oma vaimoni. Kyllä te naiset sentään olette
+meitä miehiä koko lailla viisaampia.
+
+-- Kyllä minä sen tiedän, mutta minä olen sittenkin tahtonut, että
+juuri sellainen tyhmeliini, kuin sinä, saa minut omakseen.
+
+He puhuivat leikkiä, mutta heidän äänessään oli vakava juhlallisuus,
+kuten ainakin ihmisillä, joiden eteen onnen portit ovat lyödyt auki ja
+he astuvat sisään valkeuteen ottamaan vastaan kaiken sen, mikä heille
+on valmistettu.
+
+Tuuli palasi Rapalaan, kurkisti nurkan takaa, mutta kun se huomasi oven
+suljetuksi, niin kuunteli se hetkisen. Kun ei se mitään kuullut, niin
+nauroi se ja jatkoi matkaansa. Se meni pellolle ja leikki kuhilaissa ja
+keskusteli viljan kanssa ihmisistä, jotka eivät aina osaa ottaa onneaan
+silloin, kun se on heidän luonaan. Mutta Rapalassa oli kaksi ihmistä,
+jotka sinä yönä tiesivät, että heidän onnensa oli heille jotain suurta
+ja pyhää, että se oli nyt heillä, että se pysyi heidän luonaan. Ja
+tuuli leikki täyteläisissä tähkäpäissä kuhilaan hatun sivussa.
+
+
+
+
+XXII
+
+
+Vanha kirkkoherra nousi paikaltaan juhlapöydässä. Lähinnä istuvat
+sen ensiksi huomasivat ja arvasivat, että hän aikoi pitää puhetta
+juhlan kunniaksi. Kuten vesirengas, joka yhä laajenee, niin levisi
+hiljaisuus yli suuren seuran. Se alkoi kirkkoherran vierestä, siitä se
+loittoni yhä laajemmalle, kunnes viimein ennätti pitkän pöydän pään,
+jossa sukujen nuorimmat vesat istuivat. Siellä vielä hetkisen kuului
+pari terävää poikaääntä, jotka äitien ponteva, sihahtava ääni sai
+vaikenemaan.
+
+Hiljaisuus ulottui pihamaalta, jonne pöytä oli katettu, tupaan, missä
+kaikki kolina taukosi, ja hikiset palkolliset tulivat oven korvaan ja
+portaille kuuntelemaan, se otti koko suuren Rapalan kartanon aivan kuin
+syliinsä. Ainoa, joka kesken tätä hiljaisuutta ei voinut olla ääntään
+kuuluviin päästämättä, oli talon kukko. Komeana lensi se karjapihan
+aidan päälle ja sieltä heitti elokuun ilmaan, joka kultaisena hohti
+auringon helossa, hohti pellon kuhilaissa, hohti ihmisten poskilla,
+oman iloisen säveleensä.
+
+Haavurin silmät oikein kipinöitsivät veitikkamaisuutta, kun hän kukon
+äänen kuuli. Hän loi katseen Britaan, joka istui pöydän päässä,
+kirkkoherra toisella ja Arvid toisella puolellaan. Ja levisipä nuoren
+ja onnesta kauniin naisen poskille heleä puna, ja suupielissä nyki niin
+hauskasti. Hän oli ymmärtänyt, mitä haavuri oli tarkoittanut.
+
+Mutta olipa kirkkoherrakin kuullut kukon kiekauksen, ja hänen vanhat
+silmänsä menivät sirrilleen ja harmaa parta tärisi, kun hän hiljaa
+nauroi.
+
+-- Minä aioin puhua teille, nuoret ystäväni, ja etsin juuri mielessäni
+puheen alkua, kun se tuolta aidan päältä tuli. Talon komeapyrstöinen
+kukko on tahtonut sanoa koko tälle joukolle, että miesvalta tässä
+talossa vallitsee. Kun ajattelen tätä viikkoa, joka on kulunut siitä,
+kun nuori rouva taloon tuli, ja kun muistelen kaikkia niitä hauskoja
+juttuja, jotka nuori nainen, joka vieressäni istuu, on tässä aterian
+aikana kuiskannut korvaani, niin toden totta, oli tässä talossa
+vähällä tulla akkavalta. Niin on tämä nuori nainen komentoa talossa
+pitänyt. Mutta hyväksi se vain on ollut, sillä huomaanpa, että Arvid
+ystäväni sittenkin on saanut ylivallan talossa, ja hän voi nyt yhtä
+ylpeänä kuin kukkokin kiekaista: Minä se olen herra talossa! Tämä
+minun nuori ystäväni on kovista aineista kokoonpantu, sen minä olen
+tietänyt heti ensi hetkestä alkaen, siitä kun häntä pidin kastemaljan
+päällä ja hän potkaisi kapalonsa auki ja antoi pienellä jalallaan
+sellaisen töytäyksen keskelle mahaani, että loppu-aamenen keskelle
+tuli pikkuinen, eikä aivan pikkuinenkaan värähdys. Ja täytyipä minun
+keskellä herran pyhää sanaa silloin hymyillä, jota Hän taivaassa ei
+ole minulle viaksi laskeva, sillä onhan hän meille sanonut, että
+iloisia meidän tulisi olla. Kun tämä poika sitten varttui, niin ei
+hän tyytynyt enää potkimaan, vaan jo loikin, ja ankarasti hän on
+asetta käyttänyt kuninkaamme palveluksessa. Kun hän nyt on palannut
+taistelutantereelta ja on ottanut talon isänsä perintönä vastaan, niin
+tiedän, että vaurastuu se talo, jonka isännässä on voimaa ja on sitä
+pyhää kiukkua, joka työn panee luistamaan. Tätä voimakasta miestä ei
+ole kukaan tähän asti voittanut. Mutta tulipa aika, jolloin hänen
+eteensä ilmestyi nainen, ja silloin on mies ollut ankarassa koulussa.
+Mutta en sitä soimaa, koska näen, että tämän opetuksen kautta elämän
+onni on hänelle tullut. Minä onneksenne juon, ja suokoon taivas, että
+se onnen aika, joka tänään on alkunsa saanut, kauan jatkuu. Ja kun
+kerran teidät saatetaan kirkon permannon alle isienne viereen nukkumaan
+ikuista untanne, niin silloin teistä sanoa taidetaan: He olivat kyllä
+sysmäläisiä, joita ei varsin järkeviksi mainita, mutta he olivat
+ymmärtäneet sen, mätä eivät monet muut, he elivät elämän rikkaasti ja
+kokonaisesti! Rakkaat seurakuntalaiseni, tarttukaa maljaan, tyhjentäkää
+se, elkääkä kieltäkö noilta piiskuisiltakaan, jotka pöydän päässä
+silmät selällään tänne päin katsovat, pientä osaa maljasta. He ovat
+se meidän sukujemme jatko, ja heidän pitää ainiaan muistaa Arvid
+Tandefeltin ja Brita Ekestubben häät.
+
+Kun melu ja iloiset huudot olivat korkeimmillaan, niin Arvid nousi
+paikaltaan ja huusi niin, että koko laaja seutu kaikui:
+
+-- Nyt minäkin puhun. Hiljaa!
+
+Hän seisoi hajareisin paikallaan ja piteli tuoppia kädessään. Hän
+aikoi juuri jotain puhua, kun Brita nykäisi häntä hiasta ja jotain
+kai se oli tärkeätä, koska Arvid kumartui hänen puoleensa ja sitten
+otti hatun päästään ja kokosi hiukan sääriänsä yhteen, sillä hän oli
+seisonut paikallaan aivan sääret hajallaan, kuten ratsumies ainakin.
+Brita katsoi eteensä ja oli aivan kuin ei hän mitään olisi miehelleen
+huomauttanut, mutta Arvid nauroi hänelle niin, että aukot hammasrivissä
+selvästi näkyivät.
+
+-- Kuulkaahan nyt, kaikki hyvät ystävät, sukulaiset ja pitäjäläiset,
+nyt minä puhun, minäkin. Tiedättekö, mitä minun tekisi mieleni, oikein
+kovasti mieleni? Panna toimeen jotain oikein rymyävää, sillä minun
+mieleni leiskahtelee niin voimallisesti. Ellei niin monella tämän
+pöydän ääressä olisi parhaat vaatteet yllään ja niiden likaaminen olisi
+melkein hävytöntä, niin kai minä tässä ilossani ottaisin pöydän päästä
+kiinni ja heittäisin sen kumoon. Elä, Brita, noin säikähtyneenä minuun
+katso! Kyllä minä aisoissa pysyn. Minä sanon vain, mitä tekisi mieleni.
+Kyllä minä olen aina elämän voimakkaasti ottanut, mutta en minä koskaan
+siitä ole niin iloinnut kuin juuri nyt. Minulla on kyllä aina ollut
+sellainen ruumis, että kun kätensä on laskenut mihin paikkaan tahansa
+ruumistani, niin on tuntenut, miten siellä sisällä sykkii ja tempoilee.
+Minulla on ollut aivan kuin sydän olisi ollut joka paikassa. Mutta
+nyt minä olen tullut vielä voimakkaammaksi, sillä nyt tuntuu kuin
+minulla olisi sydän päässänikin. Eihän minulla ole nykyään mitään muuta
+ajatusta kuin tuo nainen tuossa. Elä siinä koeta minulle silmää iskeä,
+en minä kuitenkaan ole vaiti. Minä rakastan sinua niin paljon, että
+minä en voi olla sitä muille sanomatta. Ja kun minä nyt olen sinut
+saanut, niin tänä päivänä, joka tavallaan on meidän hääpäivämme, minä
+toki saan sanoa aivan niin kuin mieleni tekee. Ei ihmisen ole hyvä
+yksinänsä olla, sen te kaikki tiedätte kokemuksesta, kun katselette,
+mikä suuri liuta lapsia tuolla pöydän päässä istuu, mutta sen minä
+sanon, että niin paljon te ette ajattele vaimoanne koko viikkona kuin
+minä ajattelen yhtenä päivänä. Mutta minä olenkin saanut sellaisen
+vaimon, että ei toista ole maan päällä. Katsokaahan nyt, millainen se
+oikein on!
+
+Ja Arvid nosti Britan hänen parkumisestaan huolimatta voimakkailla
+käsillään yhtäkkiä paikaltaan ja pani pöydälle seisomaan. Koko
+juhlajoukko puhkesi iloiseen huutoon, ja siihen hukkui Arvidin puhekin.
+Mutta kun Brita oli hetkisen seisonut pöydällä, alkoi hän puhua.
+
+-- Elkää, hyvät naiset, uskoko, että hän minua aina tällä tavoin saa
+komentaa ja minun kanssani tehdä niinkuin hän itse tahtoo. Minä annan
+tänään hänelle anteeksi, sillä hän on humalassa. Minä en tarkoita muuta
+kuin ilosta humalassa. Ei hän ole mikään merkillinen mies, mutta hän on
+sellainen, että minä en toista tahtoisi elämässä omakseni. Minä tulin
+tänne kesyttämään häntä, mutta niin sitä lopulta kävi, että minä tässä
+olen hänen kesyttämänsä. Kyllä minä muutamissa asioissa aion pitää
+määräämisvallan, mutta sen minä sanon, että mies on se, joka maailmassa
+sittenkin kaiken määrää, eikä nainen mitään niin ihaile kuin sitä
+miestä, joka osaa hänetkin valloittaa.
+
+-- Elä siellä puhu tyhmyyksiä, huusi Arvid. Tule alas sieltä!
+
+Ja hän nosti vaimonsa alas pöydältä ja sulki hänet syliinsä ja suuteli
+häntä.
+
+Nauraen ääneen oli juhlajoukko katsellut, miten Arvid vaimonsa
+nosti alas pöydältä, mutta kun hän hänet syliinsä sulki, niin tuli
+hiljaisuus, eikä hiiskaustakaan enää kuulunut.
+
+Ja se suuri, pyhä hiljaisuus, joka aina silloin on, kun puhdas
+onni ihmisten ohitse kulkee voimakkaana laineena, täytti kaikkien
+mielet. Ja heille nousi kuin silloin, kun voimakas myrsky vedestä
+pohja-aineksetkin pinnalle nostaa, muisto niistä ajoista, jolloin hekin
+nuoria ja onnellisia olivat olleet. Ja moni käsi etsi toisen kättä,
+etsi sanoakseen noita sanoja, joille ei muotoa ole annettu, mutta jotka
+juuri sen kautta eivät myöskään valehtele, noita kauniita, ikuisuuden
+leimaamia sanoja, jotka sisältyvät pieneen liikkeeseen ja avonaiseen
+katseeseen.
+
+Kun Arvid lujasta sylistään päästi Britan, ja tämä korjaili kurttuun
+mennyttä kaulustaan, hyppysillään kohotti hihan pöhöllä olevia
+röyhellyksiä ja viistoon mennyttä päähinettään, niin katsoivat he
+samalla toisiinsa, katsoivat, kuten kaksi ihmistä, joiden ympäriltä
+oli kadonnut kaikki. Sitten he kyllä molemmat huomasivat olleensa
+hiukan naurettavia, kun sillä tavoin olivat kaikkien nähden toisiaan
+hyväilleet, mutta eivät he sitä hävenneet. He olivat onnellisia, ja se
+tietoisuus oli heille kaikki kaikessa.
+
+Haavuri, joka ei ollut tavannut ketään, kelle hän olisi voinut luoda
+helliä katseita, katkaisi hiljaisuuden alkaessaan pitää puhetta hänkin
+vuorostaan.
+
+-- Tämä päivä on minullekin suuri juhlapäivä, sillä minä olen tänään
+saanut varsinaisen jalansijan alleni. Se tahtoo sanoa, että minulla
+nyt on oma, vakituinen paidanmuuttopaikka. Minä olen nimittäin saanut
+kaikkien hyvien töitteni palkaksi Rautlahden torpan omakseni. Minä
+tiedän, että ihminen tarvitsee tuollaista vakituista olinpaikkaa,
+sillä muuten hän on aivan kuin se eläin, joka maanteillä vaeltaa ja
+asuntonsa ottaa jokaiseen kakkaraan, joka jää muilta jälelle. Minä olen
+katsellut tässä tätä suurta aviollista iloa, ja olen huomannut, miten
+omassa mielessäni on kiemurrellut ja kaarrellut kaikenlaisia ajatuksia.
+Mutta minä olen ne karkoittanut, sillä minusta ei ole naimisiin. Ja
+minä sanon syynkin. Minä olen aina puhunut niin paljon, että minä en
+voisi naisen kanssa tulla toimeen, koska sellaista naista ei vielä ole
+maailmaan luotu, joka olisi vaiti. Eihän sitä ihmisen tarvitse kaikkea
+onnea itselleen saada, osaa sitä iloita siitäkin, mikä muilla on. Ja
+kun tämä minun torppani on niin lähellä Rapalaa, niin tarvitaan minua
+täällä, sillä kun minä kaikki taitoni tämän suvun jäsenille opetan,
+niin on ihme ja kumma, elleivät ne maailmassa toimeen tule.
+
+Talon kukko oli tullut lähelle juhlapöytää ja oli lähestynyt haavuria.
+Tämä sieppasi sen äkkiä kiinni ja nosti sen pöydälle sanoen:
+
+-- Tässä minä nostan minun oman rakkaan ystäväni pöydälle. Se on vain
+kukko, mutta kun minä sen kanssa olen hyväksi ystäväksi tullut, niin
+arvaattehan, ettei se mikään tavallinen olekaan.
+
+Samassa kukko pääsi karkuun ja lentää räpytteli pois...
+
+Ja pidot jatkuivat ja ilo oli ylimmillään.
+
+Mutta vanha Leena, joka kesken pitojen hyörinän tahtoi lepuuttaa
+vanhoja väsyneitä jäseniään, hiipi sille kukkaiselle nurmelle, jota hän
+mehiläisiä varten oli leikkaamattomana säilyttänyt. Hän astui nurmelle
+ja pian painuivat hänen silmänsä umpeen ja hän vaipui pehmeälle maalle.
+Ja mehiläiset lensivät kotoista onnea lupaavina hänen ympärillään ja
+pysähtyipä muuan hetken arkailtuaan hänen vanhoille huulilleen, jotka
+unessa hymyilivät, ja lensi sitten pois.
+
+Ja iltatuuli puhalsi lämpöisenä yli seudun. Kirkkaana kohosi elokuun
+kuu. Se kimalteli Päijänteen tyyneen kalvoon, se leikki veneiden
+vanavedessä, kun ne illan hämärässä sousivat pois Rapalan rannasta
+Päijätsalon korkeata kukkulaa kohden, kulkivat sen ohitse ja
+pujottelivat saarien lomitse kirkonkylään. Ja venheistä kaikui laulu,
+joissa nuoret sydämet löysivät tien omalle voimakkaalle ilolleen.
+Niin moni nuori sydän oli sinä kauniina päivänä tietänyt taas, että
+kauneinta elämässä on se väkevä voima, joka kaksi ihmistä toisiinsa
+liittää.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Sysmäläinen, by Jalmari Finne
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56807 ***