diff options
Diffstat (limited to '56754-0.txt')
| -rw-r--r-- | 56754-0.txt | 8951 |
1 files changed, 8951 insertions, 0 deletions
diff --git a/56754-0.txt b/56754-0.txt new file mode 100644 index 0000000..08589f2 --- /dev/null +++ b/56754-0.txt @@ -0,0 +1,8951 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56754 *** + + + + + + + + + + + +NUORI VENÄJÄ + +Kirj. + +D. Gusjev-Orenburgski + + +Suomentanut + +Ilmari Calamnius-Kianto + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1906. + + + + + + + Vainottuina teidän olla tulee isienne maassa. + Lastenne synnyinseutua tulee teidän rakastaa. + + _F. Nietzsche_. + + Alkuperäinen teos pyhitetty + + _Maksim Gorjkille_. + + + + +I. + + +Neljännes-vuosisataa sitten pidettiin Shitnitskin kihlakuntaa +Staromirskin läänin rikkaimpana alueena. Kihlakunnan pääkaupunki +Shitnitsa, jota vilja-aitat renkaana ympäröitsivät ja jossa yötä-päivää +kaadeltiin ja ammenneltiin jyviä, muistutti näöltään ainaisia +markkinoita, joiden hälinä kantautui yli likaisten katujen, yli +kuhisevan sataman ja yli vienosti väreilevän, sileän joenpoukaman, +mikä kihisi täynnänsä lotjia, hinaajahöyryjä, kansiniekkoja ja +parkkilaivoja. Tuo katujen rapa näytti kultaiselta ravalta, sillä niin +sakeasti oli siihen varissut jyviä sekaan. Senpätähden muistutti koko +kaupunki näöltään äärettömän avaraa lintuhuonetta, jossa kyyhkysparvet, +ikäänkuin kaikki hävittävät heinäsirkkapilvet liitelivät ilmassa, +kilvan jakaen runsaan saaliinsa kanojen, varpusten ja naakkojen kanssa. +Lähi- ja kaukokylien talonpojat tekivät kaupungin vilkkaannäköiseksi +aivan kuin siellä olisi vietetty lakkaamatonta juhlaa. Jo kaukaa +tunsi paikkakuntalainen talonpojat heidän puvustaan, puheestaan, +hevosvaljaistaan, ja erikoisesta käytöksestään. + +-- Kas tuossa tulevat savidofkalaiset! -- puheli hän mennen portille, +jota seppelöi heinäkimppu: -- kylläpä ne äänekkäästi kokkapuheitaan +laskettelevat... Se on rikasta väkeä! Pöksät heillä vain ovat +viheliännäköiset, vaikka pönäkkämahaiset nekin! + +Ja ottaen lakin päästään astui hän keskelle katua ja kumarsi: + +-- Tehkää hyvin ja poiketkaa meille! Meillä on piha avara ja oiva! + +Aamulla anivarahin, kuullessaan vankkurien kitinää ja pienten +kulkusten lirinää, on kaupunkilainen kiireenvilkkaa rämäyttänyt +majatalonsa portit sepposeljälleen tai on hän rientänyt avaamaan +"höystetavara-kauppansa" luukut ja ovet. + +-- Pajomshtshinan väkipä sieltä matelee! -- on hän silloin murissut +partansa sisään: -- jumaliskyläläiset yhdessä vasiliperäläisten kanssa! + +Viimemainitut on hän tuntenut heidän solevasta ulkonäöstään ja +heidän hiukan yrmeästä luonnonlaadustaan. Ne astelevat ryhdikkäästi +kuormiensa äärellä, eivät koskaan karju hevosilleen, juovat viinaa +kohtuullisesti eivätkä saata sietää rivoja puheita; kun pyhäpäivä +heidät sattuu yllättämään kaupungissa ollessa, niin menevät he +arvokkaasti kirkkoon, pulskina ja siististi puettuina, asettuvat +likelle alttariaitausta, tekevät kiihkeästi ristinmerkkinsä ja +lahjoittelevat ruplia sielumessuihin. Ja jos pappi Krjakov sattuu +olemaan siunatun leivän kannossa, niin hän välttämättä tarjoaa jollekin +noista vasiliperäläisistä tai jumaliskyläläisistä. Kaupunkilaisen on +mieluista heidän kanssaan neuvotella omista asioistaan ja usein hän +heille sanookin että: + +-- Pajomshtshinan pitäjän ukot ne ovat meidän parhaat ystävämme! + +Jos taas sattui kuulumaan hanurin tai balalaikan soittoa ja illan +viileässä valtatieltä kaikui kiivasta rautapohja-anturain kopinaa, niin +kaupunkilainen hymähti: + +-- Gnjesdofkalaisetpa siellä pelailevat... Saivatkin hyvän vuoden! + +Kainaloissaan heleävärisiä ostosmyttyjä, milloin hoilaten rekilauluja, +milloin täyttäen ilman naurunhohotuksella ja haukkuma-sanoilla, he, +nämät maalaiset, nämät Shitnitsan suositut vieraat, olivat näöltään +kuin mikäkin sotajoukko, joka rauhallisesti valloitti kaupungin, ostaen +sen itselleen miljoonilla kullankarvaisilla jyvillään. + +Eipä siis ilman ylpeyttä herra Veseluha-Miropolski, paikkakunnan +sanomalehden "Staromirskin Lehden" toimittaja ja kustantaja lehtensä +etusivulla kehaissutkin, puhuessaan Shitnitskin kihlakunnasta, että: + +-- Me sitä elätämme koko Venäjänmaan! Ja jos herra toimittaja sanalla +"me" tarkoitti osaksi itseäänkin, niin sehän oli anteeksiannettava +hairahdus. Ollen kuuskymmenluvun aikuisia kansanystäviä, jospa kohta +valtioneuvoksen puitteisiin pistettynä, oli hän imelästi ihastunut +tuohon hämäränsalaperäiseen "me" sanaan ja ylpeili sen menestyksestä. + +-- Me olemme se maataviljelevä väestö, -- puhui hän eräässäkin +kokouksessa, -- me olemme kyntäjäkansa! Me kynnämme mailman vainiot ja +kylvämme ne "ikuisen onnen siemenillä..." + +Mutta herra Veseluha-Miropolski ei ollut koskaan mitään kyntänyt. + +Ajanpitkään alkoi hänen äänensä yhä epävarmemmin kaikua, kunnes vihdoin +kauppias Tshugunnikov (Rautiainen) huutokaupasta osti "Staromirskin +Lehden". + +Tästä-alkaen mahtisana "me" poistui vähitellen näyttämöltä haihtuen +siihen sumuun, josta se ei pitkään aikaan päässyt esiin, ja josta sai +kiittää yhteiskunnallista liikettä, Sen sijaan tuli nyt sana "meidän". +Se kajahti valtavalta ja itsevarmalta. "Meidän politiikkamme", "meidän +taloutemme", "meidän kauppamme", "meidän nuori teollisuutemme..." "Me" +ja "meidän" olivat joutuneet kovaan, mutta epätasaiseen taisteluun +keskenään, -- tuo heikko "me", joka tuskin oli päässyt jaloilleen ja +jo heitetty hallituspoliisin holhouksenalaiseksi, -- sekä tuo ylpeä +"meidän", -- joka kuin karhiainen oli kasvaa putkahtanut virkavaltaisen +järjestelmän katveessa. Elämän syvissä syövereissä riehui niiden +raateleva taistelu, mutta pinnalla tämä tuima ottelo ilmeni sanasotana, +jossa huudettiin ja itkettiin, jossa käytettiin milloin häveliäitä, +milloin hävyttömiä sanoja, -- suurimmaksi osaksi ulkomaisia sentähden +että luotiin sellaista uutta, jolle ei kielessä löytynyt vastaavia +käsitteitä, ja luotiin sitä sellaisella kiireellä ettei ollut aikaa +muovata niitä oman kielen sanajuurista. Näillä peloittavilla ja +viehättävillä sanoilla otsikoittiin Shitnitsan sanomalehtikirjoitukset. +"Maaomaisuuden ekspropriatsiooni...", "Maalais-proletariaatti...", +"Administratsioonin mielivalta...", "Suurtilallisen burshoasiin +lisääntyminen..." + +Näitä sanomalehtipätkiä iski kuin pommeja toimiston seiniin. + +Ne varoittelivat äärettömän suuresta vaarasta, kasvavasta hirmuhädästä. +Aivan kuin suunnattoman avarasta lattianalaisesta kellarista olisi +huudellut kirjoittajan ääni: + +-- Me kuljemme kohti turmiota! + +Osan näitä sanomalehtipätkiä nielasi toimiston paperikori, sentähden +että ne koskivat Tshugunnikovin tuttavia, toisen osan ahmasi +painoasiamiehen punainen käärme. Mutta sekin mikä jäljelle jäi, +synnytti pahaa verta. Niinpä kerran juhlapäivällisillä senssori -- +paikkakunnan varakuvernööri, -- harmaapäinen, kiiltäväkaljuinen, +ankaraluontoinen ukon-kääpiö, jonka päässä hehkui pari pyöreätä +silmää, virkkoi Tshugunnikoville: -- Kuka teillä on Shitnitsan +kirjeenvaihtajana? Hänen ylhäisyytensä on häneen tyytymätön! Meillä +on painovapaus, julkinen sanavapaus, kaikkea voi meillä arvostella, +mutta... + +Hän kohotti kulmakarvojaan, pyöritteli silmiään ja teki vihaisen +liikkeen kädellään. -- Minä varoitan, -- mielivaltaisuutta emme kärsi! + +Tshugunnikov tyrmistyi ja tuskin kykeni sopertamaan: + +-- Y-ymmärrän... teidän... ylhäisyytenne! + +Viikon päästä saapui toimitukselle kirje painoasiamieheltä: + +"Viimeinen tiedonanto Shitnitsasta sisälsi salatussa muodossa ilkeän +hyökkäyksen läänin hra päällikköä vastaan. Vaikka moinen kirjoitus ei +ole minun läpipäästämäni, vaadin että viipymättä ilmoitatte minulle +tekijän sukunimen..." + +Tämän kirjeen johdosta aiheutui myrskyinen neuvottelu toimituksessa. Ja +vaikka Tshugunnikov alati pelkäsi äkillistä sydänhalvausta, niin hän +silti karahti nyt kasvoiltaan punaiseksi raivosta, ääni kävi käheäksi +ja hän alkoi mutista taloudellisista oikeuksistaan ja suvaitsi tehdä +loukkaavan hyökkäyksen toimittajia vastaan. Samana päivänä luopui kolme +aputoimittajaa toimituksesta ilmoittaen erostaan sanomalehdessä. + +Nuot erityiset "kirjeet" lakkasivat paikalla. + +Vasta puolen vuoden kuluttua saapui toimitukseen pyyntö palkkion +lähettämisestä -- jonnekkin Solvitshegodskiin. + +Mutta ilman kirjeenvaihtajia ei lehti kuitenkaan jäänyt. +Paikkakuntalaiset alkoivat kirjoitella, kirjoitella kaikesta: -- +"kastelemattomista kaduista", "kulkurikoirista", "tuntemattomilta +tuvilta kaupunkiin tulvivasta väestä, joka etsi ansiotöitä", +"kerjäläisten ja kulkurien kasvavasta laumasta" ja yhtärintaa "poliisin +toimettomuudesta", "rikosten kehityskulusta omaisuutta vastaan", +"haureuden tavattomasta lisääntymisestä", "holhouslautakunnan +järjestämäin tee-anniskelujen hyväntekevästä vaikutuksesta väestöön", +"juhlallisesta rukoushetkestä piiripäällikön läsnäollessa veljesten +Kandaurovien tehtaan avajaisissa, jossa tilaisuudessa pappi Joonas +Luostarinen piti liikuttavan puheen isäntien oikeuksista ja +palvelusväen velvollisuuksista..." + +Totisesti on kaupunki Shitnitsa muuttunut 25:den viimeisen vuoden +kuluessa. + +Sinne on ylpeästi kohonnut elevaattori, rakennettu insinööri-mekaanikko +Beresinin järjestelmän mukaan. Päälinjalta kaupunkia kohti ulottuu +haararata. Se on kaunistettu kaikellaisilla rakennuksilla, +katusilloilla, sähkövalolla sekä uudella kellotornilla naisluostarin +vieressä, joka torni on kiev-petsherskiläistä mallia. Jyvä-aittojen +takalistoon on kasvanut kauppaloita ja esikaupunkiosia, tosin +pimeitä ja likaisia, jo syntyessään tuhrautuneen ja rappeutuneen +näköisiä, mutta jotka lisäävät kaupungin väkiluvun 15:destä 30:een +tuhanteen. Kuten ennenkin kitisevät Shitnitsassa yötä päivää vieläkin +viljakuormat, ja hinaajahöyryt kiljuvat kilpaillen Kandaurovin +veljesten tehtaan kumean ulvonnan kanssa. Mutta ei näy enää entistä +määrää kyyhkysiä, eivätkä talonpojat enää anna kaupungille tuota +loppumattoman juhlan näköä. Kuormien perässä astelee nyt nääntyneitä, +likaisia ihmisiä repaleisissa karvanutuissaan, alakuloisina ja +nälkäisinä. Ja kaupunkilainen on jo unhoittanut entisen ystävyytensä +heitä kohtaan. Seisten portillaan; lakki nenälle painuneena, mielessään +hautoen huonoja aikoja, seuraa hän heitä nyrpein katsein, tuontuostakin +vihaisesti huudahtaen: + +-- Ka mihin te siinä matelette, sen roistot!! Mutta maalaisia yhä vain +tulla vuovaa loppumattomana jonona rattaille retustettuine vasikoineen, +vihaisesti karjahdellen kurjille hevoskaakeilleen ja alamaisesti +kiskaisten päästään riekaleiset lakkinsa nähdessään kunnianarvoisia +henkilöitä sinisissä kauhtanoissa ja kiiltosaappaissa, joiden varsissa +helisee viinapulloja. + +-- Teidän arvonne... Mihinkäs tätä viljakultaa nyt varistetaan? + +"Maalaiselot" olivat nyt vaihtuneet "porvali" ja "arenti-eloiksi". +Aivan kuin peili heijasti kaupunki koko kihlakunnan vienti-liikettä. + +Uudet valloittajat olivat nöyryyttäneet kaupungin! + +Shitnitskiläinen asukas, ollen myötätunteiltaan kovin vaihtelevainen, +näyttelee nyt itsetyytyväisellä ylpeydellä matkustajille kaupungin +uusia merkillisyyksiä: noita kokonaisia tontteja täyttäviä, +kömpelönkolkkoja, jos kohta valiomallisia taloja -- tylyn ja +raskaan arkkitehtuuri-mielikuvituksen luomia, jotka siellä seisovat +kauppiassäädyn palveluksessa. + +-- Tästä meidän suuresta kylä-resustamme se on paisunut kerrassaan +kaupunki! -- haastelee hän imelästi nauraa hihittäen: -- aletaan jo +puhella "shitnitskiläisestä sivistyksestä..." heh, läänin pääkaupunki +tästä vielä pamahtaa! Suvaitkaahan udella, mimmoisia rakennuksia +meillä täällä joka nurkassa rehoittaa! Tottatosiaan niitä voi sanoa +taloiksi... heh! + +Taloja! sanoo itserakas kaupunkilainen. Mutta me sanomme että +ne eivät ole "taloja"! Ne ovat venäläisen kapitalismin pesiä, +verenhimoisen hämähäkin verkkoja, tosin sellaisia verkkoja, joilta +puuttuu mielikuvitus ja laveus: ne muistuttavat linnoituksia, joihin +itsepintaisesti on tunkeutunut nousukas ylimystö, tuo rähisevä joukko +uusia argonauteja, jotka ovat tulleet entisten, laillistettua ryöstöä +harjoittaneiden ritarien sijaan ja ahnaasti kiinnitarttuvin käsin yhä +repivät rikki tuota vanhaa kultaista lampaannahkaa. + +Kas tuossa on kauppias Shapovalovin talo. Nelikerroksinen rakennus, +jonka rintaseinään on puhkaistu kolmekymmentä ikkunaa, vuoroin +suuria, vuoroin pieniä, vuoroin pyöreitä. Pohjakerroksessa on rivi +varastohuoneita rautaisine ovineen, joiden takana säilytetään kymmeniä +tuhansia puutia viljaa. Talonpoikaisvankkureita on näiden ovien edessä +ahtautumaan asti, ympäri taloa riepottelee tuuli heiniä ja olkia -- +noiden laihojen hevosluuskien ruokia. + +Ja tuossa on kauppias Strishikosinin talo! Tosin sitä vasta nyt +rakennetaan, mutta äärettömät hirsimetsät pakottavat jo kaupunkilaista +puhumaan siitä kunnioittavasti, kiusallisen-kateellisesti: + +-- Niin, Strishikosin! Ei siitä ole kauvankaan kun se herra vielä +tulitikkuja möi... Seitsenkertaisen rakennuksen se nyt lykkää! + +Kas tuossa vielä on eräs "merkillisyys" -- Shirokosadovin talo: +tyhmä seos maurilaisesta ja venäläisestä tyylistä. Pylväs-pahasia, +risti-ikkunoita, leikkaus-korniiseja, tornitötteröitä nurkissa, +parvekkeita kannattavia kentaureja, näöltään kuin veteenhukkuneita +vainajia, ja samalla kertaa koko talon ulkomuodossa jotakin +pöhöttynyttä ikäänkuin vesitaudissa, jotakin kokoonpuserrettua kuni +pimeydessä harhaileva ajatus. + +Ja niin joka-ikisellä kadulla -- samallainen uusi talo. + +Niiden valtijat tuntee kuin viisi sormeansa joka-ikinen avojalkainen +katupoika; näiden "maanvalloittajien" rikastumishistoriat, jotka +kulkevat suusta suuhun, muodostavat ei yksin koko kaupungin, vaan koko +kihlakunnan, koko läänin aikakirjat ja kronikat. + +Venäläisiä elämäkertoja luodaan täällä jokaisessa kadunkulmassa! + +Shapovalov oli alkanut elämänuransa shitnitskiläisessä yömajassa. +Siitä oli jo kauan. Ei kukaan tiennyt mistä hän oli ilmestynyt +shitnitskiläisen taivaanrannan näköpiiriin. Ei kukaan hänestä +silloin alussa ollut piitannut. Ja ehkäpä kaupunkilainen juuri +sentähden, ikäänkuin aavistaen tuon miehen tulon, joka ilmestyi +historian hämäryydestä hehkuvine silmineen, oli päästänyt ketjusta +susikoiransa yöksi talonpoikien kuormia vartioimaan. Vasta +loppuaikoina, kun Shapovalov oli hankkinut kaulaumiston omia +koiria, jotka raivokkaasti haukkuivat hänen aittojensa äärellä, +-- muistivat ihmiset hämärän kertomuksen kauppapalvelijasta, joka +tuhlasi isäntänsä rahat "uusiin asioihin". Ilman tointa, ilman +varoja, ilman tuttavuuksia ventovieraassa kaupungissa, poljettuna +ja potkittuna, hetalehousuissaan ja rikkinäisissä jalkineissa, +-- oli hän palvellut jonkun aikaa poliisilaitoksessakin seisten +vahtina katujen kulmissa, kulkurin viheliäisin katsein tarkastellen +sivukulkijoita, vaan toisinaan myös ryhtyen diplomaatin tehtäviin +sisäpolitiikan alalla. Mutta tämä palvelus oli häntä tympäissyt. +Luonnostaan oli hän toimelias. Vähitellen -- välityskaupalla, +rihkamakaupalla, sittemmin pörssivälityksillä oli hän ehtinyt haalia +kokoon jonkunverran rahoja. Näin eleli hän aina nälkävuoteen asti. +Nälkävuonna hän -- yhdessä lauman kanssa muita ryöstäjiä -- iski kuin +korppikotka kiinni kihlakuntaan. Sieltä hän, noista nälästä ihan +pöhöttyneistä maalaiskylistä osteli maita, kokonaisia kymmenyksiä +yhdellä jauhopussilla. Kuni sotaleiritulella valloitetussa maassa, +asui hän kesäkauden palttinateltassa, tarkoin vartioiden saalistaan, +kunnes koko maa oli kiristynyt hänen kynsiinsä. Toiseksi kesäksi +siirtyi hän kihlakunnan toiseen puoleen, mutta asettui jo asumaan +vanhaan herrashuvilaan. Nyt on hänellä viisitoistatuhatta desjatinaa +omaa ja vuokrattua maata, omat maatalonsa, "omat" talonpoikansa ja +"pesäpaikkansa" kaupungissa. + +Strishikosin -- hän taas on eilinen talonpoika. + +Ulkomuodoltaankin on hän vielä säilyttänyt talonpoikaisnäkönsä ja +maalais-hyvänsävyisyytensä, vaikka hänen lapsensa jo kulkevatkin +herrashöpeniin ja heleisiin huiveihin pyntättyinä. Hän rakastaa vielä +muistella niitä vuosia, jolloin hän paljain jaloin kävi koulua, missä +pappi häntä opetti kärsivällisyyteen, nöyryyteen ja Jumalan haltuun +heittäymiseen. Ne oppitunnit olivat tuottaneet omat hedelmänsä, kuten +kaikki farisealaisuus ainakin. + +Ja Jumalan avullahan minä kaiken olen läpikestänyt! -- naurahti +Strishikosin pehmeästi muistoilleen, hypistellen paksuja kultavitjoja +liivinsä päällä: -- oli se ukki se pappi Joona... Luota sinä vainen +ainukaiseen Luojaan omissa asioissasi, -- niinpä hän selitti, -- mutta +kaikessa muussa alistu esivallan alaiseksi, sillä sen on Jumala sinun +päällesi asettanut... Eläkä ilmoisna ikänä häpeä! -- Ja minä alistuin! +Ja luotin vain lujasti! Ja jos minulla nyt onkin pikkuruisen tuota +maa-pahaista, niin en koskaan unhoita, etten sitä suinkaan ansiosta ole +saanut... heh... + +Hän kohotti nenälleen valkoisen sormensa, joka oli koristeltu +kantasormuksilla, lausuen autuaallisen alentuvaisella äänellä: + +-- Jumalan avulla tässä on toimeentultuna! + +Ja tuo entinen paljasjalkainen pojan-kakara, jonka luonnonoikku oli +lennättänyt kaupunkiin, -- ja joka oli alottanut tulitikkukaupalla, +Strishikosin, hän jakoi nyt yhdessä Shapovalovin kanssa koko +kihlakunnan, repien palasiksi tuon rikkaan saaliin. Ikäänkuin +pitaalitaudin tahrat kuumottivat heidän omistamansa alueet kihlakunnan +kartalla. + +Mutta heidän jälkeensä tulla jonottaa vielä satoja muita. + +Nämät mustat sotnjat olivat astuneet itsetajuttoman historian +kehityksen leveälle taistotanterelle ja tarttuneet yhteisvoimin sen +jättiläisrattaaseen, vähääkään huomaamatta että tämä ratas pyörii vain +yhteen suuntaan: heidän omaan, sallimuksen määräämään turmioonsa. Se +taloudellinen näytelmä, jossa he olivat esittäneet julmaa osaansa, +paisui paisumistaan sosiaaliseksi näytelmäksi, suureksi, vuosisatoja +sorretun, keskellä verta ja kyyneliä heräävän persoonallisen +itsetietoisuuden näytelmäksi. + +Mutta keskellä näitä nousevia maa-loordeja ja maan kuninkaita +kuuluu ensimmäinen sija Shitnitskin kihlakunnan historiassa +_Shirokosadoville_. Raskaine askelineen, synkkinä katseineen nousi +tämä mies kuni uhkaava haamu ylitse koko kihlakunnan heittäen +pahaaennustavan varjon kauvas ympärilleen. + +Ollen rappiollejoutuneen staromirskiläisen kauppiaan poika, oli +Porfirus Vlasitsh Shirokosadov [Kirjailija näyttää tahallaan +valinneen tällaisen ivallisen sukunimen. _Shirokosadov_ merkitseisi +suomeksi sellaista henkilöä, jolla on _leveä takapuoli_] kasvanut ja +kasvatettu perheellisen hirmuvallan kuivakiskoisissa olosuhteissa, +perinnöllis-orjallisen maailmankatsomuksen omistavan piirin +lakkaamatta valehtelevassa keskuudessa, tukahduttavassa, ummehtuneessa +räme-ilmassa, jossa hänen sieluunsa oli kiintynyt alituinen paha +painajainen, täynnä unenhoureita, joita hän niin menestyksellisesti +osasi hyväkseen käyttää. Perittyään isältään avaran, voimakkaan +luonnon, oli hän läpikäynyt ministeri Tolstoin järjestelmän mukaisen +koulun, jossa hänestä jo ennen neljännelle luokalle pääsyä oli osattu +tappaa järjen ja sydämmen kaikki hyvät intohimot. Isän despotismi +oli pakottanut hänet yksinäistymään omaan itseensä, ja basaari oli +puhaltanut hänen järkeensä sisällyksen sekä luonut hänen tahdollensa +suunnan. Loppukasvatuksensa hankki hän Venäjän aro-markkinoilla, missä +ryöstökauppa kirgiisien kanssa antoi hänelle runsaasti käytännöllistä +harjoitusta petollisissa nylky-tempuissa sekä viitoitti hänen elämänsä +ohjelman. Mentyään muutamien irstasten vuosien perästä naimisiin isänsä +käskystä -- isänsä, joka ajoissa oli hänet saanut eroitetuksi oikeasta +lemmitystä -- tähdäten suuriin kapitaaleihin -- luopui hän isästään +myrskyisen riidan jälkeen sekä alotti itsenäisen toiminnan. Asetuttuaan +nuorikkoineen ja Aleksandra-nimisine tyttärineen Shitnitsaan asumaan, +loi Shirokosadov samean silmäyksen mailmaan ja astui juopuneen horjuvin +askelin sitä valloittamaan. + +Ihan vaistomaisesti ymmärsi hän maanryöstämisen taktiikan, -- ymmärsi +käyttää hyväkseen jokaista talonpojan taloudellista vauriota, ymmärsi +valita silmänräpäyksen, milloin oli edullista tulla tekemään toista +orjakseen. + +Tulla tupsahtaa maanmoukilla pakkoaika maksuilleen maanviljelypankkiin, +-- hänpä ymmärtää antaa rahoja sellaisilla ehdoilla, että maat loppujen +lopuksi siirtyvät hänen huostaansa. Sattuu moukilla siemenviljan +puute, -- hänpä vierasvaraisesti aukaisee aittansa, vaan sato taas +siirtyy hänen huostaansa. Mutta kadon tullessa joutuivat talonpojat +täydellisesti hänen valtaansa ja usein he risaksiriistettyinä aivan +ilman taistelua luovuttivat hänelle maansa, sitten nälkäisenä +hyökylaumana täyttääksensä shitniskiläiset esikaupungit ja kauppalat. + +Missä hän vain kulki, siellä kuului hänen selkänsä takana orjien +huokauksia ja kirouksia, mutta hän kulki kulkemistaan yhä kauvemmaksi +pitkin kihlakuntaa, noine arvoituksellisen-tylsine, sameine katseineen, +salaten ryöstönsä suunnitelmat, jotka peloittivat suuriakin +maanomistajia terävästi-harkittuine äkkitemppuineen. Kuni kylläinen, +mutta alati ahnas korppikotka kiersi hän hitaasti ympäri piiriään +ja kappale kappaleen perästä jäi hänen kynsiinsä. Tässä työssään ei +hän häikäillyt edes roistomaisuutta, jos sen sopi johtaa lailliselle +pohjalle, ja näinpä hän saattoi tehdä tavallista pitemmän harppauksen +eteenpäin pitkin kipperän lain liukasta ja turmeltunutta tannerta. +Yhdellä ainoalla iskulla hän masensi Savidofkan! Vuokrattuaan näet +savidofkalaisilta talonpojilta maata kahdeksitoista vuodeksi, perustuen +sopimukseen, jonka rikkomisesta oli määrännyt äärettömän suuria +uhkasakkoja, pakoitti hän heidät myömään itselleen maat ikipäiviksi. +Mutta kauppa-kiinnekirja oli asetettu toisen nimelle. Ja Shirokosadov +kiskoi talonpojilta uhkasakot, jotka veivät heidät täydelliseen +tappioon. Sitten, yhdistettyään maahan naapuritilallisten peltosarat, +kiristi hän koko kylää kuin rautainen rengas. Ja niin nyt tuo entinen +suloinen Savidofka on virallisesti muutettu "Shirokosadovoksi" +ja siellä on samanniminen rautatie-asemakin, josta ijäti vierii +shirokosadovilaista viljaa. + +Ja myös talonpojista on tullut -- shirokosadovilaisia talonpoikia. + +Shirokosadovilaisen tuntee heti: hän on resuinen, likainen, masentunut +tai raju, riippuen asianhaaroista: selvä tai juovuksissa, -- ja +juovuksissa on hän heti kun siihen suinkin on tilaisuutta. Jos te +asemahuoneella satutte näkemään seuraavan näytelmän: juopunut maalainen +riekaleinen paita yllään haukkuu kamalasti jotakin henkilöä viuhtoen +toista kättään ilmassa, päin vaunuihin kuin mikähän traagillisen osan +näyttelijä, vaan toisella kädellä huolellisesti kannattaa puoleksi +putoavia housujaan, jotka viattomasti paljastavat Aatamin alastomuuden, +niin elkää huoliko kysyä urhealta santarmilta, kenet hän "saatteli" +pois asemasillalta... Se oli shirokosadovilainen! Elkää myös kyselkö +itseltään shirokosadovilaiselta, kuinka hän talonpojasta on muuttunut +rapajuopoksi, kujankulkuriksi, koirien vainoomaksi varkaaksi, jota +iloiset puotilaisetkin pieksävät basaarin huviksi. Himein silmäyksin +hän teihin katsahtaa eikä teitä ymmärrä... Kiittäkää onneanne, jos +ei hän teitä hauku pahanpäiväisesti! Ei kukaan niin osaa haukkua +kuin shirokosadovilainen. Hän haukkuu aivan persoonaan käyden isät +ja äidit, sedät ja tädit, veljet ja sisaret... Hän osaa ainoastaan +sadatella. Ja kiroilla kaikkia: vaimoa, lapsia, maan hedelmättömyyttä, +avaruuden äärettömyyttä, aamua ja iltaa, yötä ja päivää! Vieläpä hän +alkaa verestävin silmin uhkaavasti tuijottaa päin taivasta ja huomenna +kentiesi kiroaa itse Jumalaa. Onpa kerran joku shirokosadovilainen +lähetetty Siperiaan siitä että hän pieksi pyhäinkuvia, riivatusti +huutaen: + +-- Tulkaa minun lehmiäni ruokkimaan! + +Omat lapset hylkäävät shirokosadovilaisen isänsä, jättäen hänet +vapauteensa raivoamaan keskelle vieraita vainioitansa, rypemään +juovuksissa toiselle kuuluvissa pellonojissa, kuolemaan näännyksiin +toisten tilusrajoilla: -- sillä he ovat jo oppineet kunnioittamaan +valloittajaa. Pojat rupeavat puotipalvelijoiksi Shirokosadovon +lähistöön, karjahtelevat tylysti talonpojille, pettelevät +heitä mitoissa ja laskuissa. Ja tyttäret... vaihtavat punaisen +maalaishuivinsa kaupunkilaiseen hattu-hökötykseen, auringon paahtamat +poskiensa punat hajupuutereihin, joita sitten humalapäissään +itsevaltiailla suuteloillaan irti nuoleksii Shirokosadov. + +Kuvaamallamme hetkellä ovat Shirokosadovin maatilat jo heittäneet +surmansilmukan Pajomshtshinaankin. + +Muinoin rikkaat "jumaliskyläläiset" ovat antautuneet. Ainoastaan +"vasiliperäläiset" ovat olleet varuillaan. Nepä ne vielä häiritsivät +Shirokosadovia, sillä niiden tilukset kulkivat halki Pajomshtshinan. +Toisella puolella pitäjää oli heillä lavea maakaistale, jota molemmilta +puolilta puristivat jumaliskyläläisten maat, mitkä jo ammoin olivat +siirtyneet Shirokosadovin vuokramaiksi. Tuo kaistale se kiilana työntyi +Shirokosadovin maan sisään ollen yksi ympäristön parhaita paloja. +Sitäpaitsi leikkasi se Pajomjoen rantaa, johon olisi ollut erittäin +sopivaa laittaa höyrymyllyn... + +Kauvan ja itsepäisesti kierteli pomo tätä maata. + +Mutta itsepäisiä olivat vasiliperäläisetkin. + +-- Meillä tämä maasarka on kuin morsiamen myötäjäiset! -- puhelivat +he: -- se on parhainta maata... Kuinka sitä voisi poisantaa? vai kuka +rupeaa omaksi vihollisekseen! Mitäs meille itsellemme sitten jäisi?! + +Monta kertaa jo ajaa lennätti huutaen kylään piiripäällikkö vaatien +rästejä epätavalliseen aikaan. Monta kertaa jo kylänvanhin kutsui +kyläläiset kokoon maata luovuttamaan peittääksensä yhteiskunnalliset +velat, ja kirjuri lukea rompotti kokoukselle jo valmiiksi +laaditun sopimuskirjan viekkaine ehtoineen, jotka puuttuivat vain +allekirjoitusta. + +-- Oman kuolemantuomiommeko allekirjoittaisimme? -- sanoivat +vasiliperäläiset: -- Shirokosadovilta et saamari soi ota mitään +takaisin! + +Ja kokouksessa tapahtui myrskyisiä näytelmiä. + +Aika-ajottain, pitkien riitojen perästä, rupesivat Shirokosadovin +puoluelaiset pääsemään voitolle esittämällä huikaisevan-houkuttelevia +tulevaisuuden näköaloja. Mutta se oli vain satunnaista riemua -- +siihen saakka kunnes kylään ilmestyi eräs Nasarov niminen, nuori, +kaunis talonpoika, jota opettaja kutsui "Sadko-saksaksi", vaan +piiritarkastaja "hirtehiseksi", ja tämä Nasarov oli intohimoinen ja +hehkuvan-kaunopuheinen mies, yksi noita "aatteellisia" talonpoikia +ja kansallisia puhujia, jotka osaavat lumota laumoja tulevaisuuden +kuvilla. Hän oli käynyt maamieskoulun, rakasti syvästi kirjoja, +kaunista, älykästä keskustelua, oli monesti joutunut rangaistusten +ja vangitsemisien alaiseksi maaseutuhallinnon puolelta, oli istunut +tyrmässä lukutupien perustamisista talonpoikien keskuuteen... Kun tämä +mies pääsi esiintymään kansankokouksissa, niin hän heti sai raukeamaan +kaikki shirokosadovilaisten liittolaisten salavehkeet. + +Vimmattuun keinoon ryhtyi nyt Shirokosadov. Kunnankirjurin, +kylänvanhimman ja heidän heimolaistensa välityksellä -- jotka olivat +lahjotut Shirokosadovin suosionosoituksilla -- laadittiin paperi +joentakaisen maan luovutuksesta Shirokosadoville 12 vuodeksi, mutta +kun samana vuonna kylässä liikkunut kulkutauti oli hävittänyt paljon +talonpoikia, -- niin kaikki vainajat pistettiin sopimuskirjaan, -- +heidän allekirjoituksensa risteineen paistoivat harmaalla arkilla +ja olivat kirjoituksentaitavien oikeiksi todistamat ja kirjurin +allekirjoituksella sekä kylänvanhimman leimasimella varustetut. + +Vasiliperäläiset huokasivat raskaasti. Nousi käräjänkäynti, mutta +juttu meni myttyyn, sillä kaikki muodollinen oikeus huomattiin olevan +Shirokosadovin puolella. + +Silloin syntyi yhteiskunnallinen liike, jonka kaltaista ei ikinä +ennen oltu nähty Vasiliperän historiassa. Vasiliperäläiset vaelsivat +kuin juopuneina vihan kiihoituksesta moista vääryyden alastonta +rehentelyä nähdessään! Heidän edessänsä olivat murtuneet itse elämän +kermakerrokset, kaikki, mihin he olivat tottuneet uskomaan ja mistä +luulleet puolustusta saavansa. Ollen alussa sekasorron valtaamat, he jo +nyt alkoivat puhella seuraavaan tapaan: + +-- Ei keneenkään näy pitävän luottaa! Meidän täytyy itse seistä itsemme +puolesta! + +Ne olivat Nasarovin sanoja. + +Kaikki alkoivat toistella näitä sanoja, yksin naisetkin. + +Kylä jakaantui puolueisiin: kylänvanhimman puolue ja Nasarovin puolue. +Edelliseen yhtyivät kaikki "pomot", jälkimmäiseen -- kaikki köyhät, +kaikki nuoret, kaikki vääryyttä-kärsivät. Siellä täällä syntyi +talonpoikaiskokouksia, joissa usein puhetta johtivat naiset. Ja sillä +aikaa kun ukot vielä etsivät laillisia pelastuskeinoja, ehdottelivat +naiset repäisevänjyrkkiä toimenpiteitä. Nuoret taas alkoivat kuljeksia +parvissa laulaen pohattaan ikkunain alla ja toisinaan lennähti kivikin +ikkunaruutuihin, huutojen kaikuessa: + +-- Alas kavaltajat! + +Koko talven jatkui mieltenkuohua, vaan kevään tullen syntyi jäykkä, +pahaaennustava hiljaisuus. + +Talonpojat sallivat Shirokosadovin rauhassa kynnättää ja kylvättää maat. + +Mutta kun viljankorjuu-aika joutui, niin monipäisenä laumana työntyivät +he Nasarovin johdolla sirppeineen ja viikatteineen riidanalaiselle +maalle ja yhdessä yössä leikkasivat, niittivät ja poiskuljettivat +viljat. Syöksähti siihen päällystö, alkoivat tutkimukset, asiakirjat, +kotitarkastukset, vangitsemiset, sukeusi "rikosjuttu omavaltaisesta +ryöstöstä". Talonpojat vaikenivat, ketään ilmiantamatta. Mutta +heidän mielenkiihkonsa ilmeni ryöstössä. Talven kuluessa polttivat +he kylänvanhimman talon, kastelivat eloaumat parilta pomolta, joita +huhu enin syytti kavalluksesta. Piiripäällikkö kulki yhä useammin +vimmastuneena ympäri kylää keräten kaikellaisia huhuja. Vartavasten +hänen pyynnöstään saapui Vasiliperän kylään ristiniekka pappi, isä +Matvei, ja kutsuttuaan kokoon kokouksen rukoushuoneella, puheli näin: + +-- Kaikkien ihmissielujen täytyy alistua esivallan alle! Miksikä siis, +rakkaat ystävät, nousette kapinaan kuin saatana Herraa vastaan, teidän +hurskaasti-huolenpitävää päällystöänne vastaan? + +Ja sekautuen kylän asioihin, alkoi tuo turmiollinen, koko elämänsä ajan +sotilassaatossa tyrmästä tyrmään lähetetty ihanteen apostoli, saarnata +tekstejä esivaltain synnystä. + +Joku talonpojista naurahti ääneensä. + +Muut olivat itsepäisesti vaiti. + +Taas antoivat talonpojat Shirokosadovin rauhassa kyntää ja kylvää +maansa. Ja taas ennen elonkorjuuta meluavana laumana laulaen vyöryivät +ukot riidanalaiselle vainiolle. + +Mutta sielläpä oli heitä vastassa sotamiehiä. Vaiteliaina ja synkkinä +seisoivat nämät kiväärit jalalla. + +Heidät nähdessään pysähtyivät talonpojat säpsähtäen. + +Syöksähti illan hämärästä esiin piiripäällikkö, seisoen +matkavaunuissaan. + +-- Mitä varten olette tänne tulleet? Menkää matkoihinne siivosti! +Hyvällä sanalla! + +Astahti esiin Nasarov: + +-- Tämä on meidän maa! Ja me olemme tulleet korjaamaan omaa leipäämme! + +-- Tämä on Shirokosadovin maa! -- huusi piiripäällikkö. + +-- Meidän on maa! -- myös huudahti Nasarov: -- meiltä se on petoksella +viety! Mutta me emme sitä anna! + +Silloin kaikki kiihtyneinä yhtyivät huutoon: + +-- Meidän on maa! Shirokosadov on meiltä sen varastanut! Tämä on meidän +viljaa! Menkää itse matkoihinne! Taikka me teidät ajamme pois! + +-- Suu kiinni! -- ehätti piiripäällikkö: -- hei! apurit! Nasarov +kiinni! Minä sulle nä-näytän, ryökäle... kapinoitsija! + +Syntyi tungos ympäri Nasarovia. Talonpojat huusivat mielenkuohussaan +äänensä sorruksiin, akat heristelivät piiripäällikölle koviksi +puristettuja nyrkkejään haukkuen häntä "shirokosadovilaiseksi +koiraksi". Eräs vanha ämmä, Povalihina, eriuskolainen, viskasi häntä +sirpillä ja haavoitti käteen. + +Piiripäällikkö kohotti veristyneen kätensä. -- Käskekää ampua! -- huusi +hän kääntyen upseeriin: -- hajoittakaa tuo roistojoukko! + +Kuului komento, sotamiehet astahtivat pistimet ojossa ampuma-asentoon. + +-- Sotamiehet! -- huusi Nasarov: -- te olette samoja talonpoikia +kuin mekin! Te palaatte huomenna kurjille pelloillenne, mutta teidän +asemestanne tartumme me aseisiin ja astumme teitä ampumaan, vaikka +puolustatte oikeata asiaa! Sotamiehet! Veljet! Ajatelkaa ketä te +palvelette, ketä vastaan te astutte! + +-- Suu kiinni, lurjus, suu kiinni! Hirtehinen! -- huusi piiripäällikkö +käheästi. + +Hän heilautti käsiään päin upseeriin: + +-- Ampukaa... Ohjesääntöjen mukaan! Kapinoitsijoita! Minä vastaan! + +Nuori upseeri koetti mielenliikutuksessaan puhua: + +-- Hyvät herrat ja naiset! Herrasväet! Poistukaa Jumalan nimessä! +Muuten meidän täytyy ampua! Me olemme velvolliset ampumaan... + +-- Ampukaa siis! -- huusi Nasarov: -- ampukaa, jos kerran sielunne +olette kansan sortajille myöneet! Ampukaa! Me seisomme oikean asian +puolesta! Kuolemme, mutta paikaltamme emme hievahda! + +-- Ka niin, niin! Ampukaa! -- huusivat naisetkin tunkeutuen eteenpäin. + +Lyhtyjen valossa välähtelivät sirpit ja viikatteet; niitä vastaan +likenivät pistimet armotta uhaten. + +-- Vasja! Poikani poika! -- huudahti yht'äkkiä vanha ukko Povalihin: -- +sinäkinkö käyt meitä vastaan? + +Kauhu valtasi meluavan joukon. + +-- Vasili! Povalihinin poika! Kehtaa käydä meidän päällemme! + +Nuori sotamies viskasi pyssynsä, jääden paikalleen ja rikkoen siten +rintaman. + +Mutta rivi puristui kokoon. + +Pistimet melkein koskivat laumaan, joka seisoi synkkänä ja +hievahtamattomana. + +Nuori upseeri huudahti liikutuksissaan: + +-- Seis!! + +Ja sotamiehet pysähtyivät silmänräpäyksessä. + +-- Komentakaa ampumaan! -- huusi piiripäällikkö. + +-- En kai minä voi ampua pamauttaa aseettomia ihmisiä! -- sanoi upseeri +hermostuneesti ja antoi komennuksen: -- kiväärit koplaan! Otetaan +kaikki vangiksi! Sidotaan kaikki tyyni! + +Sotamiehet syöksyivät talonpoikien kimppuun. Mutta heitä vastaan +lenteli viikatteita, sirppejä, leilejä ja ruokapusseja. Ukkojen ja +akkojen nyrkit tekivät vimmatusti työtä. + +Aamun tultua istui kahdeksan henkeä, niiden joukossa Nasarov, pimeässä +kopperossa Krestofkan poliisilaitoksessa. + + + + +II. + + +Puolimatkassa Shitnitsan ja lääninkaupungin Staromirskin välillä maata +repotti notkon pohjalla Gnjesdofkan kylä. Pappina siellä oli isä +Iivana Gonibjesov. [Pappia kutsutaan venäjänkielellä "isäksi", papin +vaimoa "äidiksi", _Gonibjesov_ on kirjailijan keksimä pappisnimi, se +merkitseisi suomeksi: "pirujen ajajaa". (Suom.)] + +Kerran aamulla heti Vasiliperän tapahtumain jälkeen seista törötti +pappilan pihalla heinäkuorma ja Iivana pappi itse omassa persoonassaan +oli sitä purkamassa. Seisten kuorman päällä huusi hän tuontuostakin +rengille: + +-- Elä sinä siellä töllistelet + +Hänen äänensä oli äreä ja uhkaava. Hänen jokaisessa liikkeessään ilmeni +Goliatin voima. Kohottaen hankoa, työnsi hän sen varmasti heinien +sisään ja jännittäen jäntereitään sekä hiukan punehtuen irroitti +keveästi äärettömän taakan kerrallaan kuormasta. Nostaen sen sitten +päänsä ylitse kuin minkäkin jättiläissateensuojaimen, huuteli hän +hilpeillen omasta väkevyydestään: + +-- Oh-hoo-ho-hoo!! Hei! Ota vastaan, tölliskö! + +Taakka vyörähti tallin yliselle ja hajosi kahisten laipiolle. Tuuli +riepotteli papin vaaleata tuuheata partaa, kuni leikillä huljuttaen +sitä toiselta hartioita toiselle ja pani pappisviitan helmat hulmuamaan +ikäänkuin naisten hameet, paljastaen kuorman juurella seisovalle +talonpojalle haaltuneet papilliset ruutuhousut, jonka tähden +maalaisukko hieman joutui häpeisiinsä. + +Ukko oli vanha ja harmaapäinen, hiukan humalassa, yllään harmaa +karvatakki, päässä lämmin lakki, kovan helteen tähden takaraivolle +työnnetty, jaloissa oli hänellä raskaat, paksulti rasvatut saappaat. +Toisessa kainalossaan piteli hän äärettömän suurta, karttuunihuiviin +käärittyä vehnälimppua, toisessa -- oranssinväristä kanaa, jonka jalat +olivat sidotut ja pursto eteenpäin käännetty. Hänen povestaan kurkisti +viinapullon kirkas kaula. + +-- Se on tuota nähkääs, -- puheli ukko käheästi, -- että jos tuota +niinkuin esimerkiksi... että koko tämä meijän talonpoikanen tyhmyytemme +on lähtennä herroista... + +Pappi Iivana työnteli hangollaan ja kysäsi sekaan: + +-- Mistä herroista? + +-- Ka näistäpä näistä että niinkuin jos tuota... herroista! Talonpojan +meininki, kuulkaahan, pappi kulta, se näes on pyhä. Mistä vain tahot, +talonpoika sulle tekee rahaa, -- vaikka lannasta, vaikka liasta, vaikka +kivestä taikka sannasta... rahaa sulle tekee! Jos vähän pellavaa tuli +panneeksi peltoon -- niin heti sulle housut ja paidat saa laittaa. Jos +vehnän siemeniä maahan sirotti, -- niin vuoden läpeensä sinua elättää +täytyy. Jos kirveen otti, kämmeniinsä sylkäsi, ähkäsi ja puuta iski +-- niin heti siihen tulla tomahtaa töpötakki olento ja sanoo että: -- +"Me olemme -- herroja. Maks pois, ukko, kruunun veroja puolitoista +ruplaa". Tänään puolitoista, huomenna puolitoista. Ylihuomenna -- hyi +helvetti! Mutta eihän sitä sillä tavalla, pappi kulta, riitä lantaa +eikä peltomutaa! Noh, talonpoika vie kuin viekin housunsa, paitansa +herrain markkinoille, vaan itse piikkosissa passieraa! Ja vehnät myös +myytäviksi ja joka kirveenisku -- myytäväksi! Mutta herrat moittii: +-- "Vähänpä toit! Anna lisää!" Anna ja yhä anna!... no, talonpoika +joutuu ihan ymmälle eikä tiedä, mihin päin pyllistää, joka nurkassa +herrat häntä vahtivat. Poliisi häitä sakkoja kiristelee, piiripäällikkö +-- ruununveroja, kylänvanhin -- rästejä. Huutaen, kiljuen niskaasi +karauttavat. Vai mikä taikakukkaro loppumattomia rahoja se talonpoika +on?! Nykyajan talonpoika on vain nimeltään talonpoika, mutta sisukset +siltä on uloskiskaistu, sentähden että -- vuosi vuodelta sen maa +vähenee, koska hän sen on antanut joko arennille taikka myönyt pois, +ja ruplia yhä nyljetään. Nykyään ne on kunnanmiehetkin -- ja kauppiaat +-- ja vuokraajat -- kaikki ne on talonpojan suhteen -- herroja! Sekä +piiripäällikkö että työnjohtaja ja jokainen kylän läpi matkustavainen, +jos hänellä on lakissa merkki, -- jokainen pitää oikeutenaan +talonpojalle sanan sanoa ja enimmäkseen häntä haukuskelee... Vaan +talonpoika itse ei saa puutteistaan edes puhua missään, siksi ne +nykyään kokouksissakin vain herrat ovat äänessä! Heistä se kaikki +surkeus tulee! Ihan paljaaksi nyljetty ihminen on talonpoika eikä +hänellä enää ole mitään muuta keinoa jäljellä kuin kapina... Olette +kai kuullut, pappi kulta, kuinka Shirokosadov petkutti kuolleillaan +vasiliperäläisiä? + +-- Kuullut olen, Vasili Petrovitsh! + +-- Mainio mies!... Vaan nyt ne vasiliperäläiset viedään käräjiin! Kas +semmoinen se on se herrain oikeus!... + +Vasili Petrovitsh vaipui mietteisiinsä, huokaillen ja hiukan +horjahdellen, jonka vuoksi kanalta pursto pullistui levälleen. + +-- Mutta oletkos, herra pastori, kuullut uutisen? -- muisti hän +yht'äkkiä: -- Krestofkan papilta on eukko karannut. + +-- Mitäh?! + +Iivana pappi heitti heinäkimpun niin varomattomasti että se hajosi +pitkin pihaa tuulen kantamana kaikille suunnille. Nojautuen hankoon, +katsoi hän ukkoa aukiräväytetyillä suurilla silmillään, ja hänen +kasvojensa päivetyksen ja punakkuuden läpi kuulsi huomattava +kalpeneminen. + +-- Mitä sinä siellä valehtelet! -- sanoi hän ankarasti. + +-- Enhän minä valehtele! -- vastasi ukko, hieman loukkautuneena: -- +Mikolai poika ajoi kuormakyytiä Jumaliskylään -- niin siellä kaikki +siitä olivat pakisseet! Menn'yönä oli kyydillä ajaa karauttanut +lukkarin kanssa... Kirjúhalla hevosia vaihettu oli. Kirjúha oli +tietänyt kertoa että se niin oli päätään kadulla käännellyt ja +keikutellut... jotta tullaanko muka perästä. + +-- Sinun Kirjúhasi lörpöttelee! + +-- Kirjúha ei lörpöttele! -- sanoi ukko vakuuttavasti: -- Kirjúha on -- +mustalainen! Vaikka läpi seinän se näkee! + +Isä Iivana heitti luotaan heinähangon. + +Hänen kasvonsa ilmaisivat rauhattomuutta ja mielenliikutusta. + +Käskettyään renki Paramonin viskaamaan heinät loppuun, hyppäsi hän alas +kuormalta. + +-- Lähetäänhän huoneisiin, Vasili Petrovitsh, niin saatat selvästi +kertoa. Mitähän lipilapia se on? En ota uskoakseni oikein. Hyvinhän +minä tunnen tuon isä-Matvein. Ja Paula pikkaraisen, hänen eukko +kultansa, myös tunnen. Jo lapsuudesta saakka tunnen! Ystävykset ollaan! +Sellainen oiva, sulosuu naikkonen... Kuinka voin hänestä mokomaa uskoa? +Roskaa, lörpötystä! + +Iivana pappi vei ukon poikki avaran pihan, joka oli täynnä vankkureita +ja matkavaunuja, lomitse sahrojen, joiden terissä vielä näkyi +kuivamatonta multaa, ja karhien, joiden hampaat törröttivät päin +taivasta. + +-- Äiti hoi! -- huudahti hän astuen huoneeseen: -- tulehan kuulemaan +kummia uutisia! + +Papinrouva astui esiin ylt'yleensä jauhoissa, hihat käärittyinä, +kuivana, korkeavartaloisena, kasvoilla huolestuksen ilme. Hänen +yllään oli yksinkertainen tumma puku, ilman hetalettakaan koristusta, +päässä luostarimaisesti sitaistu valkoinen huivi, ja muutenkin hän +kauttaaltaan totisine, ankarine, kerran kaunismuotoisine, mutta +nyt kuivine, kylmine silmien ilmeineen muistutti ennenaikaansa +vanhentunutta palvelijatarta. + +-- Mitä uutisia? -- kysyi hän lyhyen-kuivasti. + +Ja kuultuaan, virkkoi kylmästi: + +-- Aikoja sitten sitä saattoi odottaa. Mitä siinä on kummasteltavaa? +Mitäs muuta semmoiselta väkkärältä saattoi odottaakkaan? +Ulkonäöltäänkinhän tuo oli irstaloinen! + +Papin vaimo meni peilin ääreen oikaisten huivinsa ja katsahtaen omaan +kuvaansa kuin vieraaseen. + +-- Häpeä nyt toki hiukan, Liina! -- kihisi Iivana pappi. -- Sillä +tavalla ei saa naista parjata! Ja varsinkaan niin hyvää naista kuin on +Paula! Tuiki tuttua! + +-- Sinunpa tuo on tuttujasi... Sitä kai sinäkin olet nuoleksinut! + +-- Sinulla ei ole omaatuntoa! Minun täytyy sinulle sanoa ettet _sinä_ +kaikkine jumalisuuksinesi ole hänen pikkusormensakaan veroinen! + +Pappi asteli kuohuksissaan pitkin ruokasalin lattiaa. + +-- Kuinka sinä ilkeätkin, kuinka sinä uskallatkin häntä noin nimitellä? +Minä sen sinulta kiellän kerralla ikipäiviksi! Se on kaikki roskaa +mitä puhutaan, minä en usko sanaakaan! Keksittyjä juoruja! Tai vain +väärinkäsitystä! Ja sinun pitää hävetä sillä tavoin puhumasta! + +-- Elä sinä siinä hypi! -- sanoi papin eukko kylmästi: -- eläkä käsiäsi +heiluta! Turhaan sinä minua säikyttelet... minä en kuulu pelkureihin. +Minä en osaa sinisilmiä pyörittää niinkuin se sinun... Paulasi! Enkä +toki tahdokkaan. Kyllä minä, ukkokulta, jo aikoja sitten olen sinut +läpi nähnyt! + +-- Missä asiassa? -- kummeksuen kääntyi häneen isä Iivana, +epäluottamuksella vaimoonsa katsoen. + +Tämä tuijotti häneen häijyn-pilkallisesti. + +-- Eläkä sinäkään kehtaa verrata minua keneen tahansa! -- kuohahti +hänkin vuorostaan äkkiä sanomaan: -- kuuletko, elä kehtaa?! Jollei +olisi tuota Liisukkaa, niin luostariin minäkin tästä pakeneisin sinua +pakoon... valkoisten muurien taa hautautuisin! + +-- Ja vadelmanpunaisten luostarikellojen alle! -- virkkoi Iivana +pappi pilkallisesti, kääntäen selkänsä ja rummuttaen sormillaan +ikkunanruutuihin. -- Mene vain, onnea matkaan... hauska kai minusta +on! Minä itsekkin olisin jo aikoja sitten mennyt. Vai luuletko sinä +että minusta on maireaa olla pappina. Mutta emmehän me kumpikaan tästä +pääse, rakas ystävä! Etkä sinäkään pelkästä vihastuksesta minnekkään +lähde: ja jos lähtisit, niin eihän sulle jäisi ketä kiusata ja morkata! +Mustasukkaisuudesta, häijyydestä sinä vain olet niin pimeällä päällä! +Minun elämäni ei olisi niin saastainen suo, jos sinulla olisi minua +kohtaan edes pisara rakkautta. + +-- Vai rakkautta!! + +Papin vaimon kasvot vääristyivät kuni viiltävästä kivusta ja hän +vyöräytti himmenneistä silmistään ikäänkuin sysimustan, synkän aallon +miestänsä vastaan. + +Talonpoikaisukko, joka sillävälin oli kärsivällisesti huokaillut +kynnyksen edessä sen näköisenä kuin muka olisi laskenut rakoja +laessa, oli kuitenkin siksi uteliaasti takertunut kuuntelemaan perhe +kohtausta, että oli kokonaan unehuttanut kanan, niin että se havahtuen +pitkällisestä horroksistaan, yht'äkkiä rupesi rapistelemaan siipiään ja +lentää pomahti kaakattaen papineukon jalkoihin, haikeasti kurotellen +kaulaansa. Ukko, haluten saada kanan kiinni, pudotti vehnälimppunsakin, +joka jymähtäen läksi kierimään pitkin lattiaa kunnes puoliympyrän +kierrettyään pysähtyi kanan viereen. + +Papilta pääsi nauru ja hän läksi äkkiä pois, mutisten mennessään: + +-- Ka siinä papin roskat! Ne lentävät ja kierivät! -- Kestitseisit +meitä, äiti, mieluummin teellä tämän Vasili Petrovitshin kanssa. Se +naittaa poikansa, siksi on tuonut lahjoja. + +Papinrouva avasi limppukäärön, pisti liinan pesukomeroon, vaan vei +kanan keittiöön. Palattuaan takaisin, alkoi hän kaataa teetä laseihin +ja siirtäen lasia vieraan eteen, sanoi: + +-- Mitäs varten sinä, Vasili Petrovitsh, kanan toit tullessasi? + +-- Kuinkas muuten: -- jupisi ukko ymmärtämättä: -- eikös sitä tarvita? + +-- Ei olisi haitannut, jos olisit tuonut hanhenkin. + +-- Hanhenko! Katsos pe... jumala siunatkoon! Hanhen? Mikäs aihe +minulla... Vai sillä tavalla! Herranen aika, rouvakulta! Emmehän me +toki... + +Ja hän ravisteli hämillään ja häpeissään paksusti voideltua päätään. + +-- Jätetään siis hanhi vastaiseksi! + +-- Niin, hanhi on hyvä lintu! -- sanoi samaan äänilajiin pappi Iivana: +-- se on erittäin rasvainen paisti. Kerrassaan mainio elukka! Siinä on +jotakin sellaista... + +Hän näpsäytti sormiaan. + +-- Vankkaa, ymmärrätkös... sellaista perusteellista! Niin juuri, kuinka +sitä sanoisin... käsitätkös... hanhimaista! Hajukin siinä on erilainen +kuin muissa linnuissa... se pistää nokkaan! + +Syntyi hiljaisuus. + +Lehmän ammuntaa kuului jostakin ja myös, kuinka hevonen jossakin +heleästi purra rouskutti ruokiaan polkea tömistäen kengitetyillä +kavioillaan. Joku odottamaton tapaus tuntui saavan aikaan hälytyksen +kanakopissa. Ikkunain sivu lentää suhisti valkoinen kyyhkysparvi +laskeutuen vihreäryönäiseen likalätäkköön, jossa parhaillaan kylpevät +siat siitä vähän häiriytyivät. Kaikilta suunnilta sorisi ikkunaan +maalaispäivän ääniä sulaen sopusointuisesti yhteen maalais-ihmisen +ajatuksien kanssa, jotka kuni säleaita piirittivät sielun pimeää ja +pohjatonta syvyyttä. + +-- Kuulkaahan isäntä, -- sanoi papin eukko, -- meillä on yksi lammas +viimeaikoina vähän sairastellut. + +-- Ka semmoistahan sitä tapahtuu. Ihmisellekkin, saati sitten +lampaalle... Se on kai, tienmä, emälammas? + +-- Ei, se on vuonimaton lammas... sellainen sievä... vaan nyt on +sairastunut! Laihtunut niin kerrassaan ettei ole kuin luut jäljellä. +Ettekö te vaihtaisi sitä meiltä? Teillehän se olisi samantekevää, kun +teidän kuitenkin tarvitsee häiksi teurastaa... Romulammasta ei niin +olisi sääli! + +Ukko Vasili Petrovitsh hymyili avuttomasti, loi katseensa ties-miksi +lakeen ja hujautti käsiään. + +-- Vaihdetaan vain! + +-- No, -- sanoi isä Iivana: -- eukko näkyy olevan valmis sinulta kaikki +viemään... Jätä nyt edes siitoseläimeksi! + +Hän kääntyi Vasili Petrovitshin puoleen. + +-- Kuulehan, Vasili. Pilaa kai sinä tuonoin laskit että -- kenenkä +kanssa sanoitkaan sen papin rouvan karanneen? + +-- Juttuavat että virrenlukijan kanssa. Se kuuluu olevan sellainen +roteva pojannulkki, tietää Kirjúha, tukka musta... kuin korpilla! + +-- Onko sillä viikset? -- kysyi Iivana pappi huutavalla äänellä. + +-- Ka Kirjúha kertoo, että sillä on semmoiset viikset että niistä +saattaisi vääntää vaikka ruoskanvarren. Ja kova kurkkuääni +päällepäätteeksi! Pahanpäiväisesti oli hevoset säikäyttänyt siltä +Kirjúhalta... "hei! neljä hevosta heti paikalla valjaisiin!" niin oli +komentanut, -- "arkkipiispan käskystä!" + +-- Virrenlukija? No se ei ole kukaan muu kuin Rudometov! Esipapin +sukulainen... Kyllä tunnen, kyllä tunnen! + +Hän siveli hämmästyneenä partaansa. + +-- Mutta mitäs peliä se oikeastaan on... häh? Niin jumalattomasti +pistää vihaksi! Anteeksiantamaton häpeä! Täytyy tästä ajaa veli Matvein +luokse... ihan välttämättömästi täytyy ajaa. + +-- Minähän hänet tunsin pienestä tytön tylleröstä asti... koulutytöstä. +Lyhyissä hameissa! Kirjat kainalossa... ja itse niin hilpeä... Aina +vain leikkiä laski ja nauroi! Voi kuinka suloinen ja oivallinen... ja +ystävällinen tyttö se oli! Aivan kuin aurinko! Kun se vain katsahti +ja hymyili, niin kaikki ympärillä hymyili... ja vaikka äsken olisit +itkenyt -- niin heti kyynelet katosivat. Häntä katsellessa minä +aina muistelin satua siitä immestä, joka kulkee omaa polkuaan, +huolettomana... ja jonka jäljessä kukkaset puhkeilevat... Niin se oli +ennen että missä vain Paulinkka neito liikkui -- siellä oli aina melua, +humua ja iloa... Ah, Paulinkka! Kullanmuruksi me häntä kutsuimme! + +Pappi nauroi pehmeästi ja hänen kasvoillaan väreilivät kirpeän +mielenliikutuksen ilmeet. Siristävin silmin katsoen Vasili +Petrovitshia, joka myötätuntoisesti puisteli päätään, ja kouristaen +partaansa nyrkin sisään -- jonka vuoksi hänen kasvonsa näyttivät +tavattoman pehmeillä ja hyviltä -- valmistui hän kuvauksiaan yhä +jatkamaan, mutta katsahdettuaan vaimoonsa luopui äkkiä muisteloistaan +peräti säikähtyneen näköisenä. Silmineulan terävin silmin oli tämä +imeytynyt miehensä kasvojen ilmeitä tutkimaan ja hamuili kädellään +pitkin pöytää aivankuin unissakulkija kohtauksessaan. + +-- Mikä sinua vaivaa! -- yritti mies huudahtamaan, mutta ei ennättänyt. + +Laskematta silmiään miehestään oli näet papin vaimo kohottanut +teekuppinsa ylös ja paiskasi sen nyt voimakkaasti lattiaan. Sirpaleet +lensivät joka suunnalle helisten ja kopisten, ja teet räiskyivät +huonekaluille ja ikkunaruutuihin. Heti tämän perästä nousi eukko ylös +ja riensi kiireesti ulos huoneesta makuukammioon. Vasili Petrovitsh +istui kuin kangistustaudin tapaama vaipuneena tuolille, ja, silmät +revällään, suu ammollaan tuijotti yhä samaan kohti, jossa papin +eukko oli istunut, aivankuin olisi siinä tuonoin nähnyt kummituksen. +Murheellisesti naurahtaen vieraansa hullunkurista ihmettelyä +nähdessään, huoahti Iivana pappi raskaasti, puhjeten sanomaan: + +-- Sellaista se elämä on! + +Ukko Vasili alkoi joutuisasti hyvästellä koettaen astella mahdottoman +isojen saappaittensa kärjillä ja puhuen pauhaavalla kuiskutuksella: + +-- Sen lampaan suhteen rauhoita rouvaa, isä! Kyllä minä vaihdan! Vaan +onpa sillä ihmisellä äkäinen sisu... ukkosenluontoinen! + +Hän katosi, polkea narskutellen kupinsirpaleita mennessään. + +Kylänraitilla rämisi aisakello vimmatusti, aivankuin joku olisi ajanut +minkä kavioista lähtee. + +Räminä vaikeni portin kohdalla. + +-- Eihän vain meille tullut? -- virkkoi isä Iivana kurkistaen +ikkunasta: -- no meilleppä hyvinkin. Ja kyytihevosilla! Kukahan se on? + +Ja samalla tunsi tulijan: + +-- Isä Matvei! + +Matvei pappi syöksyi sisään ja vajosi samassa isä Iivanan rintaa +vasten. Nojautuen hänen vahvaan käsivarteensa kulki hän sisään viileään +saliin, jossa uutimet puoleksi olivat alaslasketut ja jossa kärpäset +hermostuttavasti suristen pommittivat ikkunaruutuja. Siellä laskeutui +hän sohvaan surkean epätoivon masentamana. Hän oli vähänläntä, raihnas, +pienikasvoinen mies, vaaleita haituvia poskilla, nokka kuin linnulla, +nyt itkusta sinehtynyt. Silkkinen harmaa pappisviitta soveltui hänen +yllensä kömpelösti ja viitan rintamus oli kyynelistä peittynyt mustilla +juovilla ja tahroilla. Hän uikutteli ja soperteli avuttomasti: + +-- Minä lähdin sinun luoksesi! Sillä kenenpäs muun luokse menisin? Kai +sinä jo olet kuullut minun onnettomuudestani? Niin sukkelasti se ruma +huhu lentää! Iivana, hyvä toveri! Millä minä sellaisen kohtalon olen +ansainnut?! + +-- Rauhoitu! -- neuvoi isä Iivana pontevan-ankarasti. + +-- Ei minulla ole rauhoitusta! Ei! Olen mennyttä miestä... häväisty... +kaikkien silmien edessä... + +-- Mitä varten sinä silkkiin itsesi olet pukenut? -- kysyi isä Iivana +häneen tutkivasti katsoen. + +-- Silkkiinkö? + +Pappi Matvei silmähti ympärilleen kummastuneena. + +-- Ilman vaan, erehdyksestä. Samapa se sille... vaikka niinisäkkiin... +sama mulle! Herra Jumala! Miksi minua vainoot ja kuritat? Kuulehan +Iivana hyvä... velikulta! Lähde kanssani! + +-- Mihin nyt? + +-- Lähdetään! Auta pulasta! Kaupunkiin! _Häntä_ kiinniottamaan... Hänet +täytyy saada käsiinsä! Ennenkuin ihmiset saavat tietää, ennenkuin +huhu saapuu korkeimman papiston korviin! Mikä häpeä ja häväistys on +maineeseeni iskenyt... Koko pappisurani pilannut... Ja miksi? millä +olen sen ansainnut? Enkö ole rakastanut, enkö ole hemputellut!? Kaikki +mukavuudet hankkinut mitä sielu vain halajaa... Paras pitäjä koko +hiippakunnassa... ihan tuottamaan asti... Rikkain pitäjä. Sametissa sai +vaimoni kulkea! Ja hatunhöytäleitä mielinmäärin... Niin juuri! Milloin +vain kaupunkiin menin, niin heti hatun ostin: tiedäthän tuon itse... +kahdentoista hopearuplan maksavia! + +-- Ka tiedänhän minä! + +-- Hameenkin sille hankin... aivan näinä päivinä... punasilkkisen... +viimeisintä kuosia! + +-- Senkin olen nähnyt! -- sanoi karkealla äänellään miettiväisesti +Iivana pappi: -- heleänkirjava se oli! + +-- Mutta hän ei siitä huolinut! Emäntä! Kaikki oli hänen vallassaan! +Kaikki sai mitä pyysi! Kullatussa luokissa sai käydä ajelemassa... Itse +ruustinna hänen elämäänsä kadehti... Kuningatar, kuin kuningatar hän +elää sai. Fortepianonkin hälle ostin... Herrajes! Miksi minulle siis +kaikki tämä surkeus! + +Pappi parka läiskytteli kämmeniään. + +-- Sano sinä, miksi? + +-- Hemmottelit pilalle... siinä syy! -- sanoi isä Iivana ankarasti. -- +Annoit akkavallan talossa. Ymmärrätkös... silkkihameisiinkin pynttäsit! +Et tiennyt, kuinka eukkoja täytyy pidellä... + +Hän ojensi kätensä puristaen sen nyrkiksi, mutta luotuaan +syrjäsilmäyksen ovea kohti, jonne tuonoin papin eukko oli kadonnut, +piilotti nyrkkinsä taskuun ja päästi kauhean rykäyksen kurkustaan. + +Kuulematta häntä antoi Matvei pappi pörröisen päänsä vajota käsiensä +varaan, rupesi itseänsä huojuttamaan ja sopersi: + +-- Minä kuolen... minä kuolen! Minä en kestä tätä! Se on häpeä! Koko +hiippakunnassa! Minä rakastan häntä! Kuinka hän saattoikin! Kuinka hän +uskalsi? Minä otan eron hänestä! + +Hän hypähti pystyyn sohvalta ja huudahti traagillisesti heristellen +ilmassa pieniä nyrkkejään epätoivon huumauksessa: + +-- Minä tapan hänet!! + +Mutta samassa jo, rysähtäen takaisin sohvalle, riutui heikentyneen +ihmisen asentoon voimatta tarkoittaa edes kärpäsiä, joita ryömi pitkin +hänen märkiä kasvojaan. Hänen rinnassaan vain värisi vielä joku +viimeinen pulputus ja hysteerisesti imi hän ilmaa sisäänsä nytkyttävin +henkäyksin. Käyttäen hyväkseen valitusten välihetkeä, otti Iivana pappi +häntä kiinni kainaloista ja nosti sohvasta suopeasti puhellen: + +-- Jokos nyt olet itkaissut? No, kyllä jo riittää ruikutus! Niistähän +nyt nenäsi puhtaaksi! Ja heitä raivostelemiset pois... et sinä +kuitenkaan kelpaa ryöväriksi. Kaikki tässä muka maurilaiseksi +Otelloksi! Tapan -- pah! Hei helkutti -- lähetäänpäs teetä juomaan! Se +on sentään toista. Huuhtele kuumaa vertasi vesikullalla. Ja porujolli +pois! Ei terveen talonpojan kannata pyhää öljyä tyhjään tiputtaa! + +Hän saattoi hänet ruokasaliin, istutti pöytään, hypisteli kämmenellään +jäähtynyttä samovaaria, katsahti neuvottomasti makuuhuoneen oveen ja +huokasi. + +-- Kone on vähän kylmennyt, näkyy. Mutta ei se mitään, haaleata saat +juoda... sinulle kuuma onkin vahingollista ja siitä vain kiukku +kiihtyy. Kyllähän minä tietysti kiehukettakin saisin, jos muorille +sanoisin... Mutta, hyvä ystävä, satun tässä muistamaan sananparren: elä +häiritse leijonaa hänen luolassaan. + +Hän kaasi teetä laseihin. + +-- Juokaamme pikkuruinen pisara asian annahan hyväksi, huuhtokaamme +mahamme makealla nesteellä seurassa suloisessa -- ja sitten mars +matkaan... Sillä kyllä mä tästä lähden sinun kanssasi... + +Matvei pappi pyyhki kyyneleensä ja huiskutti nenäliinaa vasten +turvonneita kasvojaan niitä viillyttääkseen. + +-- Ole niin hyvä, veli Iivana! Jumalan tähden! Sinulla on häneen +vaikutusvaltaa. Sinun puolestasi hän Jumalaa rukoilee. Sinuun minä +kaiken luottamukseni panen! + +-- Luota sinä Jumalaan eläkä ihmisiin! No, minä lähden kuin lähdenkin. +Eläkä mangu enää! + +Hän kurkottautui ulos ikkunasta ja huusi ukkosenjyrisevällä äänellä: + +-- Para-mon hoi! + +-- Mi-täh? vastasi renki kaukaa. + +-- Käske Abdulia jouduttamaan troikkaa valjaisiin. Rusko aisojen +väliin. Kulkuset mukaan... kaupunkimatkalle! + +-- Mitkäs suitset pannaan? + +-- Ne vaaleanpunaiset! + +Pappi lysähti raskaasti tuolille. + +-- No, kerro nyt asiasi! Riittää jo päänriiputus! Missä teillä tuli +sotku vaimosi kanssa? Kuka on oikeassa? Kuka on syypää? Sanon jo +edeltäpäin: olen ankara tuomari! Ja Paulinkan syyksi en usko, sillä +sinut minä tunnen! Kyllä sinä osaat juonitella ja tyhjästä melun nostaa! + +Matvei pappi työnsi äänettömänä kätensä poveen, nykäsi sieltä +rutistuneen kirjeen ja pudistaen hartioitaan ojensi sen veli Iivanalle. + +-- Lue! + +Tämä hypähtelevä käsiala oli hyvin tuttu isä Ivanalle. Hän luki ja yhä +tummempi puna nousi hänen kasvoilleen. + +"Matvei!" -- niin kirjoitti siinä Paulinkka miehelleen: -- "Kohtele +edes kerrankin minua ystävällisesti, ymmärrä minua oikein! Minun +maljani on reunojaan myöten täysi, -- se vuotaa ja räiskyy jo yli +laitojen! En jaksa enempää sietää tätä elämää! Tätäkin kirjoittaessa +minä itken... Tämä hiljaisuus minua kalvaa! En näe päivää, en +aurinkoa... aina vain mustan pimeyden! Kas sinä tiesit, mitä elämässäsi +tahdoit, sinun edessäsi kiemurteli monta tietä ja sinä valitsit sielusi +mukaan ja kuljet tietäsi kevein sydämmin, sinun näköpiirisi ovat laveat +ja riemulliset! Mutta minä... minä olen onneton... Minä tiesin vain +että maailma on kaunis ja kun hetkeni tulee, -- minut viedään sinne! +Ja kun sinä tulit, niin minä kirkkaan auringon häikäisemänä sallin +omaiseni luovuttaa sinulle käteni, vavisten ja odottaen... Vaan kun +sitten silmäni avasin, näinkin olevani hautaholvissa! Sinun tiesi on +minulle -- maanalainen kuoppa, sinun ilosi minulle -- epätoivo! Ymmärrä +tämä! Ole ylpeä ja väkevä, ja anna anteeksi minulle, voimattomalle! +Minä en jaksa! Minä olen aivankuin asetettu mustiin kehyksiin ja +harsokankaalla yliripustettu, minä, pienoinen, kaikille outo, kaikkien +vihaama... ja minulla on kylmä, minua vilustaa, minusta tuntuu +kuin viheriä home kasvaisi ympärilleni -- ikäänkuin suon syvyyteen +hukkuneella ihmisellä. Me emme voi enää yhdessä elää! Minä matkustan +kaupunkiin... Anna minulle vapaus, pyydän sinua, -- anna minulle oma +itseni! Anna minun edes sillä tavalla säilyttää sinuun kunnioitukseni! +Jää hyvästi! Sinun onneton, onnistumaton _Paula_." + +Isä Iivana käänsi kirjeen ääneti kokoon ja asetti sen pöydälle. + +-- Tästä kirjeestä, -- virkkoi hän, -- ei vielä mitään hirveätä käy +selville. Se on kaunis kirje, sielusta lähtenyt! + +Isä Matvei pihisi, pöyhisteli, ponnahti tuolilta. + +-- Mutta koeta nyt ymmärtää minua! Hänhän karkasi rakastajan kanssa! + +-- No niin, sanoi Iivana pappi epäilevästi: -- tällaisen kirjeen +jälkeen en enää sitä ollenkaan usko. Huimapää, romantikko! Sepä tietty, +kukapa voi sietää moisia aatteita... Mutta että tässä olisi jotakin +rumaa... sitä en usko Vai oletko ennen mitään huomannut? Et suinkaan? + +-- En tosin! Mutta hän on viekas... viekas. Hän kykenee kaikkeen... +vaikka mihin ilkeyteen. Häntä ei voi uskoa! Jo kauvan olen ollut +hänen kanssaan epäsovussa... mutta olen salannut! Milloin hän itkee +päivätpitkään, sulkeutuu huoneeseensa, istuu eikä tule ulos. Milloin +kulkee häijynä pitkin huoneita, tarttuu jokaiseen sanaani, haavoittaa. +Milloin mikin seikka ei ole hänen mieleensä. Sekaantuu seurakunnan +asioihin, tuomitsee minun toimiani aivankuin se olisi naistenasia. +Tässä tuonoin syntyi meillä kahakka muutaman talonpojan takia, joka +tahtoi passia... Jo aikoja sitten oli hän tuuminnut lähteä pois +talosta, jo aikoja! Ja kun minä sitten sain tämän kirjeen, -- niin ihan +menin sekaisin alussa... en silmiäni uskonut! Oli ilta, taisi yökin +olla, ymmärrätkö... Olin juuri tullut kotiin pitäjältä... Niin siinä +oli kirje vastassa... Minä syöksyin tiedustelemaan palvelijattarelta, +rengeiltä. Ei kukaan tiedä mitään! Riensin kirkonisännän luo. Ei +hänkään mitään! Mutta samalla kulkee tiakka kujalla ja naurahtelee: +mihinkäs, sanoo, se teidän eukko sen lukkarin kanssa lennätti?... +Sinähän tunnet, veliseni, sen Rudometovin, piispan isän sukulaisen! +Varas ja ryöväri! Kiiruhdin kyytitaloon. Niin... niin se kävi... + +Isä Matvein punanen naama rypistyi jälleen kuin pesusieni. + +-- Vai niin, vai niin, -- jyrisi Ivana pappi. -- Siispä teillä jo +aikaisemmin on ollut sorasointuja... sitä en tietänytkään. + +-- Sorasointuja? Herrajumala! Häpeäjuttuja toki ollut on! Vaan mitäs +se... Niitähän on kaikilla, ilman niitä ei päästä. Ei kaikille elämä +ole makea. Ei sitä juosten vain mennä. + +-- Niinhän tuo on! -- myönsi Iivana pappi. + +Pihalla helisivät kulkuset ja lämpätti aisakello. + +-- No, -- sanoi Iivana pappi, -- asia on sotkuinen, kaupungissa sitten +kaikki selvitämme. Mutta se vain on vilpitön neuvoni: elä ajattele +siihen asti yhtään mitään, ja pääasia on ettet kaivele nenääsi... +Sellaiset akat kuin sinun, veliseni, eivät siitä pidä. Eikähän kukaan +räkää rakasta... Varustauppas nyt! Ehkä jotenkuten saamme asian +korjatuksi. + +-- Mutta tuota, -- virkkoi Matvei pappi alentaen jostakin syystä +äänensä: -- olisihan minun pitänyt tavata sinun vaimoasi... vaikka +minua hävettääkin. + +Iivana pappi raappi niskaansa. + +-- Kyllä minä heti hälle sanon. Hän on tänään näet... hieman sairas. Ei +saisi häiritä leijonaa pesässään... Vaan samapa tuo, eipä tässä ilman +sitä kuitenkaan taida päästä. + +Hän huokasi ja meni makuuhuoneeseen. Varovaisesti raottaen ovea hän +aluksi pisti sinne päänsä, sitten pujottautui kokonaan, koettaen saada +aikaan niin vähän kuin mahdollista melua. + +Makuuhuone, hämärä kammio, jonka ainoa ikkuna oli puoleksi verhottu +vanhalla karttuunipeitteellä, oli jaettu mustalla verholla kahteen +puoliskoon. Toisessa sijaitsi leveä aviosänky, jolla tavallisesti +nukkui isä Iivana. Paitsi tätä vuodetta korkealle pöyhötettyine +patjoineen ja purppuranpunaisine peittoineen, yhtä tuolia, lattiamattoa +ja tusinallista erivärisiä pappisviittoja, joita oli ripusteltu +pitkin seiniä -- ei täällä mitään muuta ollutkaan: tämä epäkodikas +ja autio soppi muistutti näöltään ullakkoa, jossa säilytettiin +myötäjäisiä -- tuota juhlallisesti koristettua vuodetta. Toisessa +puoliskossa, jota himmeästi valaisi pyhimyslampun punerva valo, oli +Äidin sija. Se muistutti näöltään luostarikoppia. Yksinkertainen +kokoonliitettävä sänky, ilman aluspatjaa, peitetty valkoisella +kesäpeitolla; pieni pöytä, jolla "jumalisten" kirjain keskessä +ajelehti aikakauskirja "Niivan" kappaleita sekä joku loppua vailla +oleva ranskalainen romaani, vain puoliväliin aukileikattu; seinillä +miesten ja naisten valokuvia, joista ei Iivana pappi koskaan mitään +ollut tiennyt; öljypainoksia sveitsiläisistä paimenmaja-maisemista, +-- kaikki tämä, pieneen lapsensänkyyn saakka, jossa pehnaten virui +punasenruseva, kesakkokasvoinen viisivuotias tyttönen, -- kaikki huokui +luostarikopperon kodikkaisuutta, jonka asujatar ei vielä kokonaan ollut +reväissyt itseään irti maallisista. + +Papin rouva seisoi pyhäinkuvien edessä, joihin pieni lamppu loi +himmeän heijastuksen, ja rukoili. Hänen olentonsa häämötti siinä +mustan-ankarana varjokuvana. + +-- Liina! -- kuiskasi isä Iivana. Puoliso kääntyi mieheensä päin. + +Hänen silmänsä olivat punaiset itkusta ja kasvojen tavallisen tylyyden +takaa ilmeni jotakin pehmoista. Ja hänen kasvonsa näyttivät Iivana +papista niin surkeilta, vanhenneilta, sairailta ja kuihtuneilta, että +hänellä kalvoi rintaa aivankuin ensikertaa olisi nähnyt vaimonsa. +Miehen kävi sääli vaimoansa! Hän astui vaistomaisesti askelen häntä +kohti ja ojensi hänelle kätensä. + +-- Liina! Miksi sinä vielä... olet minulle vihainen? Vaimon kasvot +muuttuivat vielä lempeämmiksi. Hän myös vaistomaisesti liikahtaen +tarttui miestään kädestä. + +-- En tiedä. En minä ole vihainen... Minussa on jotakin outoa. Suo nyt +anteeksi... + +Sen enempi ei heillä siitä sanoja ollut. + +-- Kuules Liina: siellä on Matvei pappi. + +-- No mitäs sitten! + +-- Etkö sinä tule esiin? Vaimo pudisti hiljaa päätänsä. + +-- En voi! Elä huoli pakottaa... He vaikenivat hetkisen. + +-- Onko Liisukka terve? -- kysyi pappi jotakin kysyäkseen. Ja +kolistelematta suuteli hän peittoa tyttösen rinnan kohdalta ja sanoi, +kohoten pystyyn ja luoden katseen öljytauluihin: + +-- Liina! Minä matkustan... kaupunkiin. Papin puolison kasvot +muuttuivat vähitellen entiseen tylyyteensä. + +-- Mitäpäs se minuun kuuluu... + +-- No hyvästi siis! Kylmästi vastasi toinen: + +-- Hyvästi! + +Mies hiipi hiljaa pois tuntien itsensä jollain tavoin rikokselliseksi, +vaikka ei tunnustanut itsessään mitään syytä. + +-- Hän on sairas, hyvä veli... käski pyytää anteeksi! -- selitti pappi +virkaveljelleen. + +Hevoset seisoivat porrasten edessä rauhattomina, Abdul piteli valmiina +suitsia ja Paramon seisoi portilla valmistautuen sitä aukiremauttamaan. +Herrat papit olivat jo ehtineet istuutua matka vaunuihin, kun yhtäkkiä +palvelijatar kutsui isä Iivanaa takaisin sisään. + +Ruokahuoneessa oli häntä odottamassa itse rouva. + +-- Tässä on sata ruplaa ja säästökirja. Vie siellä kassaan. + +-- Mistä kummasta sinä näin paljon olet kokoonhaalinut? -- ihmetteli +Iivana pappi: -- yhyy, kyllä huomaan mitä merkitsevät kanat ja +lampaat... + +-- Mitäs sitten... Itseäkö varten, luulet?... Liisukan nimiin sinä +säästökirjan panet. Me vietämme kituvaa elämää, olkoot edes lapset sitä +viettämättä! + +Ja hän liukui jälleen kuin musta varjo makuuhuoneeseensa. + + + + +III. + + +Hevoset pyrähtivät kuin linnut paikaltaan, ryntäsivät hurjasti ulos +portista ja riensivät sakeassa pölypilvessä pois viertotielle. +Abdul sylkäsi ohjaksiin käsissään ja pidätellen kolmivaljakkoa +karahti punaiseksi ponnistuksesta. Tummanruskea aisahepo harppaili +voimakkaasti, kaviot haarallaan. Kellot kalkahtelivat, mutta eivät +päässeet oikein helisemään luokin alla vauhdin kovuudesta. Sivuille +valjastetut hevoset juoksivat kuin kissanpojat. Kailava sivuhepo väänsi +päänsä kokonaan kallelleen, mutta riuhtoi yhä eteenpäin, juoksun +kiihoittamana. Matkavaunt hypähtelivät jokaisesta pikkukivestä ja +kuopasta. Iivana papin parta häälyi olkapäiden takana... + +-- Pitele hattuasi -- huusi hän: -- ja ummista silmäsi... muuten tulet +sokeaksi! + +Tuuli vinkui heidän korvissaan. Sora hevosten kavioin alla sinkoili +pehmeinä paakkuina, jotka hajosivat lennossa, mutta iskivät vielä +kovasti vasten kasvoja ja vaatteita. Pappien naamat muuttuivat +mustiksi, hatut ja viitat peittyivät paksuun pölyyn: pensaat, kukat, +tiepylväät lensivät vastaan sulautuen kirjavaksi sarjaksi vaunujen +rattaiden vaiheella. Kumpujen takaa tuskin ehtivät kohota näkyviin +nuoret metsiköt, kun ne jo samassa, kasvaen silmissä, riensivät +vastaan, tempasivat silmänräpäykseksi vaunut viheriään siimekseensä, ja +taas pakenivat pois... + +-- Huimaako päätä? -- huusi Iivana pappi hillityllä hilpeydellä: -- +näin sitä meidän masinalla mennään! Ei edes aisakellot pääse soimaan. +Luuletko näitä hevosiksi? Tuulispäitä ne ovat! Teinpäs hyvät kaupat... +ha ha! Yhdestä neljäkymmentä, toisesta puolentoista sataa. Kailavasta +vain kaksisataa annoin! No voi... se vasta hevonen! Kuulehan veli: on +minulla lempihepo -- jolla vaikka kilpa-ajoon uskallan! Minulla on +oikein... hevoskoulu. + +-- I-ihmeellistä! -- yritti Matvei pappi sanomaan, mutta samassa +iso multapaakku iski häntä suoraan vasten huulia, ja hän rupesi +hieroskelemaan ja syljeksimään. + +-- Ei se mitään! -- nauraa hohotti Iivana pappi: -- terveellistä sulle +on maistella meidän puolen maata... pyhää, papillista maata! + +Hän kohensihe vaunuissaan. + +-- Katsos, tästä alkavat minun niittymaani! Eikös ole hyviä? Kohta näet +minun heinärukoni. Vaan en minä tätä maata ole tyhjällä hankkinutkaan! +Se on parhainta koko seutuvilla. Kolme vuotta sitä valloittelin! +Hiisties kuinka paljon votkaa sain juottaa ukkeleille! + +Hän huusi: + +Abdul! Lisää vauhtia!... + +Hevosten huimasta menosta pölähti hirmuinen tomupilvi ilmaan, mutta +pakeni heti kiertyen tupruksi vaunujen taakse. Multapaakut lentelivät +kuin pyrstötähdet jättäen peräänsä pölyisiä jälkiä. Leveällä +niitty-ulapalla, joka aukeni metsänrinnan takaa, kohosi siellä täällä +äärettömän suuria heinäsuovia. Tuulen vingunnan läpi huusi isä +Iivana, ettei sellaisia suovia pysty rakentamaan ainoakaan muu pappi +koko ympäristössä, ei edes lääninrovastilla ole semmoisia, sentähden +että näillä niityillä katovuosinakin ruohot kasvaa, kuivana kesänä +suikertaen maan sisästä kuin sianharjakset. Hän iloitsi niityistään +tehden jäsenillään vilkkaita liikkeitä ja näytellen Matveille, missä +niiden rajat kulkivat. Ne rajat näyttivät olevan siksi kaukana, että +hänen täytyi nousta puoli-seisalleen vaunuissaan, mustana pölystä +ja piittaamatta multapaakuista, joita häntä vastaan lenteli ihan +särjyksiin. Käsi ojona osotteli hän avaruuteen huutaen: + +-- Tu-tuolla on raja... metsän reunassa! Mehiläistarha sinne sopisi +hommata! Se on mehiläisten mielipaikka -- nurmi näet on ihan hunajan +sekaista. + +Yhtäkkiä hän melkein nousi seisomaan vaunuissa ja alkoi karjua +raivokkaasti: + +-- Ro-roi- voi sen roistot ja roikaleet! + +-- Mitä on tapahtunut?! -- säpsähti Matvei pappi nostaen naamaansa, +joka muistutti näöltään maanmunaa. + +-- Ryövärit!! Mitä ne minulle ovat tehneet! Se on varmaan taas se +kirkonkylän vanhin, konna! Katsohan Matvei, katsohan! Siinä se on +pappiparan elämä... + +Iivana pappi töykkäsi renki Abdulia kovaksi puristetulla nyrkillä +selkään. + +-- Anna huhkia! Mitäs siinä suutasi ammotat! Kuuletko, anna hevosten +mennä niin paljon kuin kavioista lähtee! + +Matkavaunut hyppivät epätasaisella maalla. Matvei pappi varjosti +kädellään silmiään ja koetti katsoa, mikä se niin kiihoitti veli +Iivanan mieltä. Mutta ei hän mitään erikoista keksinyt paitsi muutamia +rauhallisesti laitumellaan lönkytteleviä kauniita, kookkaita härkiä. +Muutamat niistä näykkivät ruohoa ja pureskellen sitä filosoofisella +tyyneydellä, tarkastelivat heitä kohti rientävää troikkaa, toiset +seisoivat suovien ääressä keveästi repostellen niitä kyljestä ja +ajankuluksi puskeksien niitä jäykillä terävillä sarvillaan. + +Iivana pappi kiskoi renkiä hartioista ja kähisi: + +-- Ryö-vä-rit!! + +Suovan takaa hypähti esiin pari paimenpoikaa alkaen vimmatusti pieksää +härkiä pitkillä ruoskillaan. + +-- Seis! seis! -- jyrisi Iivana pappi syösten lennossa alas vaunuista. + +Läpisäikähtyneet paimenet alkoivat ajaa täyttä laukkaa peljästyneitä +härkiä, ollen itse ääneti, mutta vimmatusti huimien piiskoillaan. + +-- Keiden ne nuo ovat? Se-seis! Vaan kyllä minä ne tunnenkin! -- huusi +pappi juoksujalassa karaten pitkin vainiota karkulaisten perään, -- +se-seis!! Kylänvanhimman härkiä... Voi sen rosvot! Kyllä minä teille +näytän, mitä tietää näykkiminen pappilan niittyjä! Kyllä minä teille... +Se-seis paikallaan!! + +Hänen romoluinen vartalonsa pyöri pitkin niittyä kuin tuuliaispää. +Viitta oli lemahtanut auki ja häälyi ilmassa aivankuin viuhka, ja +pitkät sääret avarissa roimahousuissaan harppoivat sylenpituisia +askelia. Hän koetti tavottaa poikalurjuksia, mutta vikkelät veitikat +pakenivat eritahoille. Pappi syöksähti jälleen härkien perään. Yhdeltä +hänen onnistuikin salvata tie ja hän sai kiinni sitä sarvista. + +Härkä nuljautti päätään. + +Iivana pappi horjahti, mutta pysyi kuitenkin seisallaan. Hänen kätensä +luisuivat pitkin pakenevan sonnin kaulaa ja selkää ja tarttuivat +lopuksi lujasti häntään. + +-- Ähäts, konnat! -- karjui Iivana pappi niin että koko niitty raikui: +-- saanpas minä teitä vastaan todistuskappaleen! + +Härkä ryntäili ja riuhtoi kauhuissaan. Mutta Iivana pappi piteli sitä +lujasti molemmin ojennetuin käsin kiinni hännästä, ja liukui härän +perässä kuin liukkaalla jäällä. Härkä rimpuili, tuontuostakin päästäen +pahan mölinän. Iivana pappi vastaili mölähdyksiin haukkumisilla ja +uhkauksilla. + +Veli Matvei oli vaunuissaan katketa nauruun. Ajaja Abdulkin hymyili +korviansa myöten. Iivana pappi kyntää hypitteli pitkin vainiota ja, +kääntäen päin Abdulia julmistuneen naamansa, huusi tälle: + +-- Mitä sinä pakana naurat? Tule auttamaan! + +-- Eipä voi heittää hevosia! + +-- Anna ohjakset... Matveille! + +Härkä lisäsi vauhtiaan. Iivana pappi samoin. Hänen pappisviittansa +oli pömähtänyt auki kuin kananpursto, hattu oli päästä lentänyt, +hiukset olivat kuin Absalomilla haihtuneet tuuleen. Milloin hän koetti +lyykistyä löytääkseen tukikohdan, milloin oikasi itsensä suoraksi ja +juoksi jättiläisaskelin eteenpäin, käheästi karjuen härälle: + +-- Seis, konna! Seis, roisto! + +Huomattuaan avuksi rientävän Abdulin, teki härkä äkkikäänteen syrjään. +Iivana papilta pääsi häntä irti ja hän hujautti käsiään ikäänkuin +pyytäen apua taivaista. Silmänräpäys... ja mies makasi maassa, samalla +kun härkä täyttä laukkaa pelastihen pitkin vainiota. + +Iivana pappi nousi maasta pölyisenä ja kolkkona. + +-- Kenenkä pojanpahuksia ne olivat? -- kysyi hän rengiltä puhdistaen +partaansa mullasta. + +Tämä muljautti päätään. + +-- A ei tierä... + +-- Entä härät? + +-- En mie tierä. + +Iivana pappi asettui häntä vastaan silmät pyöreinä. + +-- Kukas sinä itse olet? Sitä kai myös et tiedä! Voi sinä turkkilaisen +turpa! Yhtä köyttä konnien kanssa... sen rosvojoukon kanssa? Vaan +varrohan, kyllä minä teidän kaikkien perille vielä pääsen... + +Hän palasi vaunujen luo jo vähitellen jäähtyneenä, ja puheli rengille, +heittäen häneen teeskentelevän-vihaisia silmäyksiä: + +-- Kunhan tästä kaupunkiin päästään, niin vien sinut piispan luo... +kastatan sinut siellä oikeaan uskoon! Sukoilija! + +-- Ka en mie tierä... En mie ole täkäläisiä... Kotikylässäni kaikk' +tunnen. A tääll' en tunne! -- puheli toinen. + +-- Suu kiinni! Istu pukillasi! Ja aja käyten. + +Iivana pappi rymähti raskaasti vaunuihin, katsoi syrjäsilmällä +vihaisesti veli Matveita, mutta sitten ei enää kestänyt pidätystään, +vaan remahti itsekkin nauramaan. + +-- Siinä se on papin elämä! Naurakaa, naurakaa! Mutta kun asiaa +oikein tutkii, niin ei ole surkeampaa pukua kuin pappisviitta ja +leveälierinen hattu. Vaikka saisi piispansauvan kultanuppineen, niin +yksi sama kunnia... Mutta herranenaika, mikä oikeus heillä on päästää +toisen laitumille elukoitaan... joskohta papin niityille papin rukoja +repimään! Äh, tietäispä kenen härät ovat, niin kyllä minä siltä +ihmiseltä niskasuonet hieroisin hiekalla ja mudalla, niin ettei omissa +häissänsäkään hyppisi! Mutta siinäpä se ässä on kun ei tiedä! + +Iivana pappi osoitti leveällä kätten liikkeellä yli niittyjen. + +-- Niska! Eikö papilla ole samallainen niska kuin talonpojalla? Eikö +se samalla tavalla hikoile? Olenhan minäkin kaksi viikkoa niittänyt, +-- ensimmäisenä viikatemiehenä! Olenhan itse suovia pöyhötellyt! Mutta +he vain väittävät: -- "sinulla, pappi-kulta, on kaikkea ylen äijälti! +Ei sinun tarvis heinää kääntää eikä leipää vääntää!" He luulevat että +kaikki minulle tulee itsestään! + +-- Niin, maanmoukat! -- virkkoi Matvei pappi halveksuvasta -- sanalla +sanoen: en minäkään heitä rakasta. Äts etten mennyt yliopistoon! Nyt +saisin palvella kaupungissa! + +Troikka vieri käyten pylvästetylle maantielle. Abdul kiristi ohjaksia +ja hevoset läksivät menemään täyttä laukkaa. Kellot kalkattivat yli +arojen, jotka alakuloisena avaruutena vilisivät näköpiirissä. + +-- Kyllä minä nautin talousasioistani, tokasi Iivana pappi maseasti, +-- mutta kun piti sattua tällainen tapaus... näin surkea! Miksi minä +rupesinkin papiksi? Ihan kuin sokea olen ollut. + +Hän vaikeni. + +-- Mitä järjettömyyttä se lieneekin! + +-- Mutta ei meillä, -- alkoi Matvei pappi puhua, -- jumalankiitos, +Krestofkassa, ole sellaista epäjärjestystä. Kansa on +jumalaapelkääväisiä ja alistuu tottelemaan. Meitä hengellisiä kohtaan +ovat kunnioittavia. Ei meillä pappilan heinäsuoviin kukaan kajoa, +ehei! Meillä, hyvä veli, on tässä kohden sellainen asetus, että +talonpoika kulkee ja katselee ympärilleen... mutta ei edes raakaa +sanaa hän sano, -- virstan päästä jo huomaa hän papilliset kasvot, +-- ja vaikkei olisi oma pappikaan, vaan vieraasta pitäjästä, -- niin +heti lakkiaan kopeloimaan. Kultainen ihminen on meillä Arkadius +Mihailovitsh. Jo kaukaa, niin sanoakseni, kotkan katsein hän huomaa +kaikki epäjärjestykset... ja ne ehkäisee. + +-- Mikä Arkadius Mihailovitsh se on? + +-- No se Pustovalov. Meidän maapäällikkömme! Etkö sinä todella häntä +tunne? Kaikkihan ne ovat hänen maitaan siellä ympäristössä! + +-- Olen hänestä jotain kuullut... + +-- Ah mikä hallitsija se on! Millainen isäntä se on! Valtiollinen äly! +Me ennustamme hänelle loistavaa virkauraa. Mikä mies... mikä tarkka +mies! + +Matvei puristi kätensä ristiin rintansa päälle, ikäänkuin rukoukseen +valmiina, ja ravisteli pientä päätään. + +-- Sellaisia miehiä Venäjä tarvitsee, tarvitsee. + +-- Muistaakseni meidän pitäjän ukot tuontuostakin haukuskelevat jotakin +Pustovalovia... Taitaa olla tuttu nimi. + +-- Sepä on paha! Kova mies se on! Kihlakunnan keisari! Niinkuin +kaupunki vanhurskasten avulla, niin pysyy isänmaa moisten miesten +avulla pystyssä. Hän on niin sanoakseni ministeri, käytännöllisten +asiain ministeri juuriaan myöten, joka ei tunne teoriaa, vaan +valtioelämän praktiikan: Ilman sellaisia miehiä maamme turmeltuu, usko +laimenee, jumalanpelko katoaa... + +-- Konstikas mies näenmä!... Ei, meidän maapäällikkömme on paljon +yksinkertaisempi... häntä ei näy missään, joko hän nukkuu tai onkii +kaloja, ja silloin kun virka-asioihin puuttuu, niin ei siitä muuta +huomaa kuin että ukot huitovat hälle käsiään! Olkoon joku oikeassa tai +väärässä, -- hän saa rangaistuksen, joutuu putkaan... Mutta ollessaan +hutikassa on hän vallan iloinen mies. Tässä yhtenä päivänä tuli +kirkkoon. Edessä sattuu seisomaan uratnikka ja uutterasti rukoilla +posmittaa odotellen rippileipäänsä, -- sellainen paksuhko, pienehkö, +ihan kaljupäinen mies. Vaan maapäällikkö on iso mies, ennen kornettina +palvellut. Meni uratnikan seljän taakse, teki ristinmerkit ja losautti +hartaan suutelon hänen kaljuunsa. + +Iivana pappi nauraa hohotti. + +-- Tosiaankin yksinkertainen ja vaatimaton mies! + +-- Vaatimaton on meidänkin, vaikka viisas... Eikä vain +viisas, vaan kuinka sanoisi... hiljaisesti viisas! Sellainen +tapaus sattui tässä tuonoin ennen Vasiliperän kapinaa. Eräs +talonpoika... varmaan sinullekkin tuttu, Nasarov... kapinoitsija ja +valtiollisesti-rikoksellinen, omisti, minun tarkkojen tietojeni mukaan, +täyden aitan viljaa. Minä vaadin että hän toisi minulle koko puudan +siemenviljaa... Täytettyään pyyntöni hiljaa, virkkoi hän, luoden +jälkeeni ilkeän katseen, kiristetyin hampain, juuri kun oli lähdössä: +"Nylkyri!" -- Kuinka? Vai niin törkeästi sinä pappia kohtelet! Tietysti +heti riensin maapäällikön puheille. Ja mitenkäs kävi? Mitähän joku +toinen hänen asemessaan olisi tehnyt? Pitänyt koko juttua joutavana? +Vaan tämäpä kuulutti kokouksen, johon vaati saman Nasarovin, lähestyi +kaikkien läsnäollessa minua ja pyysi siunausta. Sitten kääntyi +kokouksen puoleen ja sanoi: "Kas tällaisella kunnioituksella ja +hartaudella on meidän kääntyminen hengellisen säädyn edustajain +puoleen. Vaan, sinä Nasarov, mitä olet suvainnut tehdä? Sinun +puolestasi minä täten arvoisalta papiltamme anteeksipyysin. Mutta mitä +minun on tekeminen sinun suhteesi? Millaisen rangaistuksen ansaitset +menettelystäsi?" Niin se sanoi... ja sitten... + +-- No mitäs sitten? + +-- Yhden sanan vain lausui maapäällikkö, -- lyhyen, pontevan, +läpitunkevan sanan: -- "tyrmään!" Ja tyrmään hän vietiin. + +Iivana pappi rykäsi: + +-- No, eihän tuo nyt niin kummaa ollut, -- sanoi hän: -- vähän +turhanpäiväistä! Ei, veli... se asia ei kelpaa... Olisi pitänyt +haukkua niin että untuvat pölisee. Vaan ilmiantaminen -- se on minusta +halpaa... ja vaarallista. Sillä voi turmella ihmisen! + +-- Mennäppä niiden ryövärien päälle? Tottakai joku rangaistus on +tarpeen. + +-- Kenenkä päälle? Pelkällä sanalla voi joskus enemmän lävistää! +Meidän asioissamme sattuu usein, ettei kunniallinenkaan ihminen voi +hillitä itseään raakuuksilta... Sillä millainen on meidän asemamme? +Tunnettuahan se on että me kiristämme joskus liikoja, missä voimme... +ja toisinaan silloinkin, kun se on mahdotonta! Ihminen elää sillä mitä +hän tekee. Niin se on käsitettävä... ja siksi se on siedettävä. Nuhtele +sinä talonpoikaa ja pieksä häntä jumalansanalla niin että sydäntä +viiltää, silloin hän ei tuo sinulle ainoastaan yhtä jyväpuutaa -- +kaksikin tuopi ja kaupanpäällisiksi vielä retuuttaa jonkun hanhen. Vaan +sinä!... Äh sinua! + +-- Ei saa talonpojan kanssa olla kovin tuttavallisessa suhteessa, -- +virkkoi Matvei pappi tyytymättömästä -- muuten hän työntää mahansa +sinun niskaasi, jollei hänessä herätetä kauhua... Millainenkas oli +sekin selkkaus, joka tapahtui Vasiliperän kylässä! + +-- Niin, mitä sinä oikein luulet? Onko Shirokosadov oikeassa? + +-- Hän on arvossapidetty ja vaikutusvaltainen henkilö. Kaikki häntä +kunnioittavat. Ja sitäpaitsi oli korkea Oikeus hänen puolellaan! + +-- Vai Oikeus! Eihän Oikeus koskaan tiedä mitä me kaikki tiedämme... +Konna hän on tuo sinun Shirokosadovisi, sen sulle sanon! Omia +talonpoikiasi raatelee ja kuitenkin kehtaat olla hänen puolellaan... +Ja kuulehan mitä ylipäänsä sinulle sanon: talonpojat, vaikka ovat +semmoisia kuin ovat, ovat kuitenkin lämminluontoista kansaa. Ja minä, +hyvä veli, rakastan heitä! Jumaliste! Heidän parissaan olen jo kauvan +elellyt enkä ole loukkausta heidän puoleltaan nähnyt! + +-- Entäpäs heinäsuovasi? -- tokasi Matvei pappi pilkallisesti. + +-- Mitäs heinäsuovista! -- Syljen minä niiden päälle! Entäpäs nyt +tärkeäkin seikka, jos härät niitä hiukan puskivat... Se on perheasia! +Puskenhan minä itsekkin joskus talonpoikia. Jos milloin mieliharmi +sattuu, niin tarvitsee vain pistäytyä talonpojan luo ja puhua +sovinnolla ja sydämmellisesti ja hän on valmis sinulle antamaan vaikka +housunsa. Mutta mitä järkeä siinä on, jos minä valituksineni menen +hallintomiesten luo? Sitä hän ei ikinä anteeksianna eikä unhoita! Sinä +syytteinesi rytkytät talonpoikaa... vaan hänellä on sydän avara, kolmea +syltä, siinä piisaa sijaa kaikille. Vaikka hän onkin näöltään mikä on, +vaan tutkihan asioita tarkemmin: onpa hänellä sarka hopeankarvaista +ja niinitallukat kullanhohtavat. Hän se meidät kaikki elättää! Minun +mielestäni ei ole parempaa ihmistä maailmassa kuin on talonpoika! +Vaatimaton, sydän aina kämmenellä... Helppo hänen kanssaan on olla. +Viinalla ja hyväilyllä saat hänet tekemään mitä tahansa! + +Iivana pappi vaikeni kotvan. + +-- Ja onneton hän on! Jyrisköön ukkonen, piesköön raesade, me saamme +olla huoneessa, vaan hän on taivasalla ja saa iskuja niskaansa. Ja +kukas tosiaan ei häntä niskaan iskisi? Maapäällikkö, piiripäällikkö, +uratnikka, vanginvartija. Ja kaiken lisäksi häntä vielä oma pappi +ahdistaa syytteillään! + +-- Opiksi koiralle kylmä sauna, -- sanoi Matvei pappi: -- ehkäpä sen on +ansainnut! Vaan tiedätkös, että sinun sanasi käy juuri yhteen Paulinkan +kanssa. Hänkös minua myös pisteli sen Nasarovin tähden... + +Iivana pappi ei mitään vastannut. + +He vaikenivat molemmat. + +Aurinko jo vaipui liki taivaanrantaa ja näytti auteren vaikutuksesta +suurelta ja purppuranpunaiselta. Ikäänkuin jonkun jättiläisen verinen +silmä olisi aroa tähystänyt! Näkyi enää vain puolet auringon kiekosta +taivaan reunalla... kohta ainoastaan neljäsosa. Kas, nyt enää vain +kultainen kipuna leimahti sillä paikalla, missä aurinko katosi, mutta +samalla sekin sammui. Ja silloin tulipunaiset säteet singahtivat +korkealle pitkin taivaankaarta. + +Ilta oli jo myöhä, kun papit saapuivat kaupunkiin. + + + + +IV. + + +Lääninkaupunki Staromirsk sijaitsee äyräillä leveän nevajoen, joka +jakaa sen kahteen osaan: Keskukseen ja laveaan "Joentakalistoon". + +Joentakalisto on kuni liejuun uppoamassa. Joka suunnalta ikäänkuin +halkovarastojen, tukkisahojen, tehtaitten, tiili- ja kalkkisavottain +puristamana kantaa se niskassaan totutun köyhyyden ja ijänikuisen +orjasitoumuksen leimaa. Sen katuloilla, joista on mahdoton läpipäästä +syksysateilla ja jotka kesänhelteellä ovat sietämättömän pölyiset, +leikkivät kirkuvin huudoin repaleiset lapset, -- tehtaitten ja +savottain tulevat työntekijät. Katu! -- se on heidän koulunsa, koskapa +vain onnensuosikit heistä kopeutuvat laitakaupungin kouluun, joka +on perustettu kuvernööri Besakin nimellä, sen saman Besakin, joka +kerran lausui: "Köyhien lasten täytyy oppia ainoastaan ja yksinomaa +työntekoon!" Vielä näinä päivinä muistetaan Joentakalistossa vanha +tarina köyhästä leskivaimosta, joka kömpelöön koulurakennukseen, +nahkatehtaasta semmoiseksi muodostettuun, -- vei tyttösensä ja saatuaan +vastauksen: -- "ei voi vastaanottaa, koska ei ole sijaa" -- kuljetti +seuraavana päivänä kouluun -- oman penkkinsä! Kasvamisikänsä nämät +unhotetut lapset vaeltavat pitkin katuja harmonikat käsissä, laulavat +korvia särkeviä rivolauluja, virittävät tappeluita rajupäisten +akkain kesken, ja heidän hurjastelunsa kaijut kantavat "Keskukseen" +saakka, joka jurona ja epäileväisenä katsoo heitä kummulta, kunnes +satasilmäinen yö vaivuttaa heidät alle aitojen, likaisiin ojiin +tai haiseviin kopperoihin, joita asunnoiksi kutsutaan. Öisin tämän +orjapesän samat lapset muuttuvat varkaiksi, jotka nälkäisinä, +hehkuvasilmäisinä tekevät rosvoretkiään keskikaupungille, harhaillen +äänettöminä kuni katuhuorat. + +"Keskus" -- se taas on hyvinrakennettu kaupunginosa. + +Sen kadut ovat leveät ja kauniit, parhailleen kostutetut ja +puhtaiksihuuhdellut, öisin kalpean sähkövalon valaisemat. "Keskus" +se on, joka ympäristön hallitsee. Sen korkeimmalla huipulla, joen +äyräällä leviää tori, jonka keskellä kohoaa kakssatavuotinen +"kultainen" tuomiokirkko, jota ympäröivät kaupungin parhaat +rakennukset: kuvernöörinpalatsi, kruunun residenssi, kolkko +valtiokassa, pappis-seminaari, vankila ja päävahti. Pitkin äyrästä +suikertelee "puistikko" eli "bulevaardi", jossa illoin soittelee +sotilasorkesteri -- huviksi valitulle yleisölle, joka mahtavasti +keimailee pääkäytävällä, ja jossa on myös "salaisten huokausten polku", +jolla vaeltamista pidetään epäsäädyllisenä. Uhkealta kuvernöörin +parvekkeelta, jota valkoiset pylväät kannattavat, avautuu ihana näkyala +"Takalistoon" ja ympäristöön. Tämä balkongi on -- historiallisesti +merkillinen. Sen vasemmalla puolella on näet säilynyt Pugatshevin +kapinan-aikuisen tykinkuulan puhkaisema reikä. Koleravuonna oli +parvekkeen eteen asetettu lasiruutuja. Sieltä oli kreivi Perovski +katsellut rikoksentehneiden sotamiesten mestausta. Sieltä pitäen oli +kukistettu vierasrotuisia kansoja miljoonien ryöstöjen aikakautena. +Olipa tämä parveke kerran, hirveän tulipalon sattuessa Takalistossa, +antanut paikkakunnan sukkelalle seuramiehelle, valtionrahastonhoitaja +Vertiporohille aihetta vertaamaan kuvernööriä keisari Neeroon, +joka ihaili Rooman paloa. Siitä saakka tämä lisänimi oli säilynyt +kuvernööreillä, ja nykyinen läänin isäntä, siitä kuultuaan, oli lisäksi +hiukan imarreltu ja huomautti karkeasti naurahtaen: + +-- Toivoakseni on kuitenkin jonkunlainen eroitus minun ja Neeron +välillä! + +Johon piirioikeuden esimies Kuporosov sukkelasti huomautti: + +-- Eroitus on oleellinen, teidän ylhäisyytenne: Neero poltti oman +kaupunkinsa, vaan te olette omanne hyvästi rakentaneet. + +Ja hän osoitti pehmeällä kädenliikkeellä Joentakalistoa. + +Tuo Takalisto näytti balkongilta katsoen häkiltä, jota kaikilta +puolilta ympäröivät elevaattorit, suunnattoman suuret tehtaat, joiden +korkeat piiput savusivat yötäpäivää, -- tiilitehtaat, mustat kuin +köyhimysten haudat. Se näytti maahan upotetulta lokaviemäriltä, johon +oli kasautunut jotain elävää ja viheliäistä, sentähden että äänet +sieltä kantautuivat ylös kuin hätähuudot ja sen laulut kuuluivat +huokauksilta. Oleellisesti oli Kuporosov oikeassa: -- epäilemättä +vallitsi "hyvä järjestys", tuo kirottu ijänikuinen "hyvä järjestys", +jota ylläpidettiin pistinten ja poliisisapelien avulla, tuottamatta +iloa paremmin kuin onnettomuutta edes niille, joita varten sitä +ylläpidettiin. Takalisto oli köyhä rikkauden kustannuksella. Keskus +oli rikas ja vallitsi kaikkea, mutta molemmat olivat ne yhtä +onnettomia. Synkässä siimeksessä, jonka luovat työn ja pääoman +taistelu sekä ennakkoluulot maan alle painettuine terveine järkineen, +huokailevat nykyajan kaupungit levittäen myrkyllistä henkeään kauvas +vihantiin ympäristöihin. Ne ovat äärettömän suuria kehruulaitoksia, +missä orjien vaivat ja vastukset muovataan herrojen haaveelliseksi +hyvinvoinniksi; missä sadat, puoleksi maahanmusertuneet majat +kannattavat palatseja, joissa sallimususkoiset isännät huokailevat +elämän ymmärtämättömyydestä. Ne ovat noita "isäin maan" avaroita +lintuhäkkejä, joissa lapset itkien ja parkuen tappelevat, kunnes +itsekkin muuttuvat noiksi haaveellisen-hyvinvoiviksi isiksi, -- +jotka luulevat pahaa painajaisuntansa oikeaksi elämäkseen. Tässä +unessa häämöttää kauppiaan silmään leveäkylkisiä vilja-aittoja, +niin suuria että ne puristavat ilmanrantoja; tuomiorovasti uneksii +juhlallisia nimipäivä-jumalanpalveluksia, uusien myymäläin avajaisia +tai voittojuhlia vihollisista, jotka jo ammoin sitten ovat muuttuneet +ystäviksi; virkamies uneksii setelimerta, jonka yli hän huolellisesti +koettaa purjehtia; poliisipalvelija -- paratiisia, joka on hänelle +määrätty piireihin jaettavaksi... Siinä kaikki, tässä uni-elämässä, +luokkiinsa määriteltynä. Jokaiselle on annettu "tiskinsä", jonka +takana hän on velvollinen seisomaan ja pitämään itseänsä onnellisena, +sentähden että isät ja esi-isät ja esi-isien isät ovat seisoneet +samallaisten tiskipöytien takana ja pitäneet itseänsä onnellisina, +vaikka ovatkin nähneet taivaantähdet ja auringonvalon -- aavemaisten +varjojen vilmehtivässä leikissä. Kaikkiin hengen uteluihin on +olemassa jo ammoin valmiit vastaukset, jotka ovat muuttuneet pyhiksi +sananlaskuiksi; näistä pyhistä sananlaskuista on sitten vuosisatojen +kuluessa muodostunut joko kirjoitettuja tai kirjoittamattomia +sääntösarjoja, jotka määrittelevät jokaisen ihmisen askelen ja jokaisen +huokauksen. Ammoin on mennyt se aika, jolloin oli erämaita, minne +profeetat poistuivat tähdistä tiedustamaan uusia vastauksia kärsivän, +tuon ijäti janoavan, ijäti tyytymättömän sielun kaihokysymyksiin. +Ne erämaat ovat jo asutut, rikotut palasiksi leirialueihin ja +osastoihin, niitä pitkin rientävät ylimääräisillä junilla, "elämän +järjestäjät ja oikeuden varjelijat". Nyt on profeettana -- +pakolainen! Hänen intohimoista puhettansa kohdellaan käskemällä +hänet poliisikonttooriin, ottamalla pois passi, lähettämällä hänet +kotiseutunsa arestanttiasemalle, ja pahimmassa tapauksessa -- tyrmään +tai hirsipuuhun! Ja nämät aikoja sitten profeettansa kivittäneet +nykyajan kaupungit -- ne ovat lain suojassa elävien vääränrahan +lyöjien kouluja. Oikea, alkuperäinen kultaraha muovataan siellä vain +maanalaisissa komeroissa, vaan sitä vainotaan. Se väärä raha taas, +jonka on syönyt vuosisatojen home, -- se on käytännössä kouluissa, +raastuvissa, kirkoissa; sillä ostaa ja elää tuo "onnellinen sääty", +jonka ikeen alla ihmiset puristuvat, juopuvat, tulevat hulluiksi tai +kohoavat myös elämän "valtijoiksi" ja jota onnellisimmatkin nimittävät +"kirotuksi!" Elämä kävisi kauheaksi, hirveän sietämättömäksi, jolleivät +uudet kultaiset tuulahdukset kerran puhaltaisi tässäkin suon vetelässä, +halpahenkisessä sopukassa. Sillä uusi ajanjakso on koittanut, +ajanjakso, jolloin lapset äkkiä pakenevat isiensä rakentamista +vankikopperoista. Tämä "paon henki" humisee pitkin "takalistoja" +ja "keskuksia", pitkin toreja ja synkkiä katusolia, se ei salli +nuorten, ylpeiden sydänten nukkua, vaan ojentaa heille leveäkyntisen, +känsäisen, vahvan kansanvaltaisen kätensä. Ei lapsillekaan suo lepoa +tuo outo paratiisi, jota vielä ei ole pirstottu poliisipiireihin, +eikä enää isien jylhää taistelua lastensa kanssa käydä kaikkialla +yhtä hedelmättömästä kuin ennen. Köyhät, huonosti puetut tytöt, jotka +juoksentelevat "kursseilla" pitkin pääkaupunkien katuja, ylioppilaat +ijänikuisissa puseroissaan, nuot usein karkoitetut ja jälleen takaisin +palanneet nuorukaiset, koko tuo nuoriso, joka kantaa tuhansia anomuksia +kaikenlaisiin kouluihin, missä vain on kymmenenkään vapaapaikkaa, joka +lymyy kosteiden katujen kulmissa nähden alati puoleksi nälkää surkeain +elämänvastusten keskellä, joka haaveilee "sosiaalisia mullistuksia" ja +oikeuden ja totuuden riemukulkua, -- kaikki ne ovat porvarien lapsia, +kauppiasten lapsia, joiden välit usein ovat rikkoutuneet vanhempiensa +kanssa, kaikki ne ovat Staromirsk kaupungin lapsia! Kenties heitä +noilla uusilla valituilla urillaan odottelevat uudet "pimeät +kopperot"... + +Mutta "paon henki" kuni virkeä luomisaate menee perintönä, ja lapset +ja lastenlapset musertavat viimeisetkin väliseinät, ristikot ja +tiensalvat... Elämän vanha temppeli on haljennut rakoihin ja niiden +rakojen lävitse tirkistelee lempeitä kasvoja, ja säälittä repivät he +alas tämän temppelin, kokonaan, niin ettei mitään jää jäljelle. Nuoret, +terveet kourat kolkuttavat suljetuille oville. Kolkuttavat, kolkuttavat +kovasti... Te avaatte heille oven, te tyrmän asukkaat! Taikka muutoin +ryskyen ja jyristen teidän salpanne romahtavat alas, ja myrsky teidät +pois pyyhkäisee! Vapautetun hengen myrsky! Voimattomat olette te sitä +sammuttamaan, tuntien lähestyvän turmionne... Se on mahdoton sammuttaa. +Sen iskuista putoavat viimeisetkin ruostuneet lukot, hajoavat tuhkaksi +salaperäiset sinetit, ja vapaa ihminen nousee täydessä koossaan, +singoittaa siteet ja hengittää täysin rinnoin mailman avaruuden vapaata +ilmaa! -- -- + +Kaupungissa vallitsi vielä vilkas liike, sen keskuspuistosta kantausi +avaruuteen soiton säveleitä ja jossakin paikassa Takalistolla +pimpahtelivat vielä viimeiset viulut, kun gnjesdofkalaisen papin +troikka vieri yli torin, saaden harvat ohikulkijat katsahtamaan +puoleensa, ja käännyttyään kapealle kadulle päävahdin ja lääninrahaston +välillä, pysähtyi kauppiaanrouva Skvortsovan portilla, jossa +hengellisen säädyn herrat tavallisesti seisahtivat. + +-- Ihanko pappeja? -- kuului käheä ääni. Portin äärestä lankesi korkea, +repaleinen varjo, jonka pää muistutti näöltään haarikkaa, mihin on +pistetty patalakki. + +-- Pappeja! pappeja! Profeettoja ja apostoleita! -- sopersi varjo +juopuneella hilpeydellä: -- ah kuinka se on hyvä ja hauska! Aivankuin +armonaurinko taivaasta... Lähettipäs Herra lohduksi tiakka-herkkusuulle +sopivan seuran! + +-- Ei vain mahtane olla Koslofkan tiakka, -- kuiskasi Iivana pappi +Matveille: -- nyt sen vältti! + +Samalla kapusikin mainittu herra rattaille. + +-- Kas pappeja! pappeja! Eihän vain liene tuttuja? Johanneksen hevoset +ja hänen on kulkusetkin! Gnjesdofkan arvoisa pappiko siellä istua +pörröttää? + +-- Sama mies! + +-- Hyvä Jummala nähköön! Oi riemun kurimusta! Vaan kukas tää toinen on? +-- Isä kulta Matheus, evankelista hurskas! Riemuitse sielun', iloitse +aistin'! Jummalan nimessä... Siunatkaa hengelliset herrat himoitsevaa +tiakkaa! + +-- Juopottelustako sinä himoitset? -- hymyili Iivana pappi. + +Tiakan hirmuisen iso pää ailahti alakuloisesti. + +-- Mistä juopottelusta! -- rupesi hän synkällä äänellä puhumaan: -- +silloinhan sitä juopoteltiin, kun tiakaksi vihittiin... Ja oli ne +myös silloin kekkerit, kun vaimo kuoli! Vaan tämä tämmöinen ei ole +juopottelua... Tulinen pätsi: syytipä siihen kuinka paljon tahansa +viinuskaa, niin se heti kuivaa! Sillä lapsissani mua Herra rankaisee... + +Kuultuaan kulkusten helinän portilla, astui tulijoita kohtaamaan +myös itse Skvortshiha, "kypsänä ja makeana", kuten hänestä papisto +ylistellen sanoi. Vierasvaraisesti remahtivat portit heti auki; +ilmestyivät rengit ja saivat hoitoonsa hevoset, joita kauvan +taluttelivat edestakaisin pitkin pimeää solakatua. Vieraille annettiin +paras huone -- talonväen sali avaroine itämaisine uudinvuoteineen -- +valoisine seinäpapereineen ja akkunoilla seisovine geranium-kukkineen. +Heti kun papit olivat päässeet sisään, kantoi heidän kintereillään +mahdottoman kookas palvelijatar sisään mahdottoman kookkaan samovaarin, +ja heti samalla ilmestyi myös emännän musta kissa kiemailevine +liikkeineen. + +Tiakka luikki sisään heti pappien perästä. Lampun valossa hän näytti +kuivalta, pitkältä, kolkolta mieheltä, jolla oli yhteen sykkyrään +kähärtyneet hiukset päälaella, terävä nenä ja aivankuin säikähtyneet +silmät. Milloin hän vaipui synkäksi, milloin hilpeni iloiseksi, -- +mutta hänen iloinen äänen sävynsä teki oudon vaikutuksen ikäänkuin +olisi hänessä nauranut itsensä-hirttänyt ihminen. Hän oli läpeensä +rauhaton: milloin nousi seisomaan, milloin istuutui, milloin piilotti +kädet taskuihinsa ikäänkuin etsien niiden syvyyksistä jotain +unhoitettua, milloin hän kömpelösti niillä teki liikkeitä, niin että +hänen varjonsa vuoroin taittui ja taipui. + +-- Kuinkas nyt on lapsiesi laita, tiakka? -- kysyi Iivana pappi +peseydyttyään ja puistellen pölyistä viittaansa. + +-- Antun, sen nuoremman, ajavat pois seminaarista. + +-- No mistä syystä? + +-- Tietääpä tuon mistä syystä ajavat... Urhoollisuudesta! + +Iivana pappi naurahti: + +-- Ja sitä, sinä tiakka, kummastelet! + +Tiakka hujautti kämmeniään harittaen sormiaan ja kuuristui kokoon +aivankuin varustautuen lentoon lähtemään. + +-- Vaan minäpä en salli Anttuani loukata, en salli! -- huudahti hän +intohimoisella ja kiusautuneella äänellä: -- mitä he hänestä tahtovat +tehdä? Sellaisenko rapajuopon kuin joksi isänsä on tullut? Minä lähden +tästä vielä keisarin puheille! Anttu poikaani minä en vaihtaisi +tuhanteen Petroviin tai Pavloviin. Sillä oman Anttuni minä... Voi +taivasten Herra sentään... Minun Anttu poikaseni! + +Hän istahti tuolille ja taas samalla hypähti siltä ylös. + +-- Äiti-vainaja... kuoli... Vie hänet, sanoi... Vie hänet, tiakka... +tuo meidän Anttu... Opasta hänet mailmaan! elköönkä hän saako, sanoi, +samaa kokea kuin me... sillä hänellä on sydän... Jumala nähköön! No, +mitäs siitä... Sai nyt kokea mailmaa. Nytpähän tietää, poika! Kaikki +tietää, ketkä kirjastosta noita kirjoja raahasivat. Kaikki, -- niin +hän minulle kertoo, -- tunnen, jotka ottivat, jotka lukivat, -- +sentähden että hyvällä, sanoo, meillä ei anneta eikä oteta missään, ja +lukea kuitenkin täytyy. Mutta tokko noin vain voi ilmiantaa tovereita? + +-- Ah, se on siitä asiasta! -- virkkoi Matvei pappi mielenkiinnolla, +kuten tutkija: -- kirjavarkaus käsikirjastossa? Äärettömän tärkeä juttu! + +-- Niin, pakkokos oli varastaa? -- huusi tiakka: -- kirjoja! Ja mitä +varten varastivat? Lukeakseen! Meille eivät ole antaneet eivätkä anna +meidän lapsillemmekaan! -- Vaan miksikäs sitten kirjat ovat olemassa? +Miksi niitä painetaan? Miksi niitä myödään? Miksi niitä hyllyille +ladotaan? + +Joka kysymyksellä viskasi tiakka kätensä ylöspäin, ikäänkuin olisi +valmistautunut voimistelupukin yli hyppäämään, ja silmänsä paloivat +kuin hiilet. + +-- Valhetta! valhetta! valhetta! -- rääkyi hän kuin hirmuinen korppi, +laihana ja retuisena: -- läpiläpeensä valhetta! Perinpohjaista +petosta! Eikä ole minulla pelastusta! Pieksäkää minua! läkähyttäkää +minut! Vaan mistä syystä lapsiani... pienokaisiani vainootte? Miksi +heidät pistetään kivipussiin? Häh? Nehän kuuluvat minulle, minulle! +Akatemiaan hän pyrki, Anttu poikani. Taideakatemiaan! Heti kun muka +pääsen tästä... Vaan kuinkas nyt käy? Taas kai pistetään pussiin... +ja orjan leima päälle... hengelliseen säätyyn! Minne sitä kolmannelta +luokalta pääsee? Voi minua kerjäläistä, viheliäistä, köyhää ja +alastonta... ei ole minulla varoja mistä antaa... Paitani antaisin, +vaan sekin on juotu! Isä pappi! Olenko sulle kertonut, kuinka Pietariin +matkustin? Ylioppilas antoi mulle 25 ruplaa. Isälläni oli ollut tuttuja +kauppiaita, -- istuttivat minut härkävaunuun muutaman ajajan taakse! +Härkäin kanssa matkustin puolentoistatuhatta virstaa, talvella... +ne menivät teurastettaviksi, minä opintielle... halusin päästä +taiteilijaksi! Ha-ha-ha! Ha-ha-ha! Ha-ha-ha! + +Hän tempasi itseänsä vatsasta ja taipui kaksinkerroin naurusta. +Mutta siltä näytti ettei hän oikein nauranut, vaan kiemuroi hirveän +sisällisen kivun vallassa. Ja kamalaa oli kuulla hänen nauruansa, joka +ei vähääkään soveltunut hänen kiristettyihin hampaisiinsa ja palaviin +silmiinsä. + +Isä Iivana kiskasi auki akkunan, josta heti tunkeutui sisään soiton +säveliä. + +-- Haluatko rommia teen sekaan, tiakka? -- kysyi hän. + +Vastauksen asemasta alkoi tiakka särkyneellä äänellä laulaa: + + Kuinkas virat kestää vo-vois, + Jollei rommiakin jo-jois!! + +Sillä aikaa kun tiakka sekotti rommiaan ja perinpohjin rupesi pappi +Matveille kertomaan kirjasto varkaudesta sekä siitä, kuinka "ne +jesuiitat" tahtovat pakottaa hänen poikaansa ilmiantamaan tovereita, +-- hiipi Iivana pappi hiljaa ulos, soiton sävelten ja kaupunkiliikkeen +houkuttelemana. Hänestä oli mieluista kaupungissa ollessaan maleksia +yönhämärissä pitkin katuja antautumalla epämääräisiin kaihelmiin +tai muistelmiin, -- jonkunlaiseen aatteiden ja mielikuvitusten +säännöttömään virtaan. Kuljeksia ikäänkuin kaukana toisella +taivaankappaleella, hetkeksi irtautuen taloudellisista huolista, +riidoista vaimonsa kanssa, rettelöistä seurakuntalaistensa kanssa. +Silloin tuntui kuin ei olisi ollutkaan sama ihminen, vaan oli joku +muu, vieras sille Iivanalle, joka oli juossut pitkin vainiota pidellen +säikähtynyttä härkää kiinni hännästä. Ja muistaen tämän tapauksen, +nauroi Iivana pappi pitkää naurua hiljaa itsekseen. + +Yö oli kostea. Joelta kohosi kevyt usva. Usvan läpi vilkuttivat +Takaliston tulet himmeästi. Puistikosta kuului lakkaamatonta kuhinaa +ja kävelijäin puhetta ja naurunsorinaa; orkesterissa pauhasi torvi: +tor-rre-a-door... + +Taivaalla tuikkivat tähdet. + +Iivana pappi pannen kädet selkänsä taa poikkesi torille ja luoden +itsestään sähkölampun heijasteessa mustan ja kummallisen varjon, -- +joka milloin ajoi häntä takaa, milloin pakeni hänestä poispäin, -- +kulki kohti pientä obeliskia, jonka olivat pystyttäneet "kiitolliset +asukkaat muistoksi sotilasmajoituksesta vapautumisesta". Siihen hän +pysähtyi ajatuksiinsa vaipuneena. Kaikki hänestä tuntui satumaiselta +sähkölamppujen valossa: sekä rakennukset että ihmisten liukuvat haamut +että puutarhassa pauhaava orkesteri. Jollakin katukäytävällä kaikuivat +kumeat askeleet. Jossakin puiden takana helisi naisen nauru, suutelon +tapainen suhahti ilmassa... ja hänen nenäänsä tuntui syreenin tuoksu. + +Pappi veti ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Katunaisen kalpea haamu liukui +arasti häntä kohti, vaan pakeni sitten säikähtyneenä. + +Pappi naurahti taas hiljaa. Hänen aivoissaan vilahteli hilpeitä ja +helliä kuvia, jotka epämääräisesti houkuttelivat häntä helosilmäiseen +korkeuteen. + +Mutta sattumalta hänen katseensa lankesi seminaariin, ja hän vavahti, +ikäänkuin joku ankara olento olisi katsahtanut häntä tutkivalla +silmällä sielun sisimpään. + +Hänelle muistuivat mieleen tiakan sanat: -- "Ne jesuiitat"... + +Ja hän vaipui tarkasti katsomaan seminaaria, mitellen katseellaan +sen pimeitä ikkunoita, jotka kuin sokeat silmät tuimasti häneen +tuijottivat, tuoden hänelle mieleen sen mustat koridoorit ja +matalat ummehtuneet luokkahuoneet... Aivankuin hirmuinen varjo +olisi langennut hänen päälleen seminaarista. Sekä häneen että hänen +sieluunsa. Ja itsekkin se seisoi varjossa, minkä tuomiokirkko loi, +ja tässä varjossa se näytti äärettömän isolta laatikolta, jonka +sisästä hämärästi kuului pienten petoeläinten porinaa, tuollaisten +lempeäin ja viattomain vankien, jotka tietämättömyyden nöyryydellä +taivuttivat päänsä ijänikuisen kasvatusopillisen väkivasaran alle, +jolla heidän järkiinsä ja sydämmiinsä oli hakattu -- hurskastelevia +hautakivien päällekirjoituksia, joiden alla heidän rintansa on ijäti +suonenvetoisesti huohottava... ja puhkaistut silmänsä eivät ole näkevät +muuta elämää kuin maan matojen, jotka hautoja kaivelevat. Semmoisessa +laitoksessa ne olivat kasvatetut isä Iivana ja isä Matvei sekä tuo +tiakka, joka niin muistutti näöltään korppia. + +Iivana pappi katsoi tutkivasti tummia seiniä, ja kasvattajaan haamut +kuvastuivat hänestä sellaisina kuin hän ne muisti, kaukaisina ja +vieraina, -- mutta niinkuin astroloogin horoskoopissa näkyvinä +tähtisikeröinä, jotka leikitsivät ratkaisevaa osaa hänen elämässään. +Ensinnäkin rehtori... ketun karvain en nokkela munkki, jolla oli +läpitunkevat helosilmät ja joka alati juoksenteli pitkin noita pitkiä, +pimeitä välikäytäviä, kourissaan hiirenhännän tapainen punottu +palmikkoruoska, kaikkialla äkisti ilmestyen luomaan muka järjestystä +ja yhtä äkisti taas kadoten näkyvistä. Hänen unelmanaan oli luoda +järjestystä elämän kaikissa piireissä, -- järjissä, sydämmissä, +käytöksessä. Saatuaan jonkun kiinni itse "rikoksen teossa", esimerkiksi +paperossi hampaissa, kuljetti hän syyllisen kuni hinaajalaivalla +kiskoen omaan asuntoonsa. Ja koridoorit kuiskasivat: -- "joutuipas taas +muuan Babylonin vankeuteen". Tätä vankeutta kesti toisinaan toista +tuntia. Se alkoi kuuluisalla kysymyksellä: + +-- Häh? + +Jolloin vangittu heti alkoi hikoilla ja kiemurrella. + +Ei se ollut vaarallista että hän oli tullut tupakoineeksi. Kaikkihan +tietävät että seminaarioppilaat tupakoivat ja juovat. Mutta hänen +täytyy se tehdä niin etteivät ihmiset näe, sentähden että "meitä +vastaan" on muutenkin paljon syytöksiä. + +-- Me olemme -- apostoleita! Meidän täytyy kantaa pappispukumme +puhtaina ja valkoisina, jotta ihmiset meitä kunnioittaisivat ja +kulkisivat meidän ääntämme kohti, kuten lampaat hyvän paimenen ääntä +kohti. Meidän heikkoutemme taas, meidän mustat tahramme, ne meidän +täytyy salata, jollemme voi niistä vapautua. Elämässä täytyy olla +ankara järjestys. + +Senjälkeen hän alkoi puhua tupakoimisen vahingollisuudesta, vaikka +itsekkin poltti, jonka kaikki tiesivät, -- puheli kauvan ja +viehättävästi, täydellä asiantuntemuksella, vieläpä koetti huvittaa +vankia. Ja kun tämä jo alkoi tuntea jonkunlaista mielenlaatua +luennoitsijaa kohtaan ja alkoi päästä jännityksestään, niin rehtori +yht'äkkiä rupesi syyttämään oppilasta kaikista hairahduksista mitkä +suinkin olivat tapahtuneet seminaarissa, mainiten että se, joka kykenee +pieneen rikokseen, se kykenee suureenkin, sekaantui ja kompastui +puheessaan tahtoen kysyä, kuka oli särkenyt ristikon alemmassa +koridoorissa päästäksensä yöllä ulos, -- kuka oli vienyt käsikirjaston +avaimen, -- tai kuka piirtänyt luokan taululle rehtorin kuvan, joka +esitti munkkina elävää aasia. Ja voi sitä, joka huumautuneena ja +hämmentyneenä edes kautta rantain jotain tuli ilmaisseeksi: hän joutui +toverien kesken ikuisen ilmiantajan asemaan, vaeltaen yksikseen kuin +hyljätty. Ja jos hän oli heikkosieluinen ja kostonhaluinen, niin +hänestä todella tuli tuollainen ilmiantaja, rehtorin lemmikki ja +välttämätön ase. + +Luokalla ollessaan oli rehtori viehättävä kertoja. + +Hänellä oli oma teoriansa maasta ja taivaan tähdistä. + +"Viimeisen tuomion päivänä maapallo eriää perusosiinsa. Ja koska maan +perusosat yht'aikaa ovat ruumiin perusosia, niin koko maa muuttuu +ylösnousseiksi ruumiiksi. Ja nämät ruumiit, ottaen kuolemattomat +sielunsa, sijoittuvat eri tähtiin, kukin kunniansa mukaan." + +Näin hän tulkitsi tekstin: "toinen on kirkkaus kuulla, toinen on +kirkkaus tähdillä". + +-- Minne joutuvat syntiset? -- kysyttiin häneltä. + +-- Tulevat vaeltamaan kuin Kainit sammuneissa taivaankappaleissa. + +Hänen mielikuvitukseltaan ei saata kieltää suurenmoisuutta, +-- mutta mahdotonta on myös olla tunnustamatta, että hänen +kasvatusjärjestelmänsä uhrit voivat joutua ainoastaan sammuneisiin +taivaankappaleihin. + +Dogmaattisen jumaluusopin opettaja, herra Vysokov, oli toisenlainen +mies. Hän oli kuin synkkä, salaperäinen jatko rehtorista. + +Musta, juro, vaatelias, joka julmasti hymyillen piirteli ykkösiään +arvosteluvihkoihin; mies, jolla aina oli erikoinen mielipide, mies, +joka ei yhden vuoden kuluessa antanut anteeksi hairahdusta, joka +oli tehty vuoden alussa; -- ainokainen, joka lausui mielipiteensä +rikoksentehneiden erottamisesta, vaikka yleinen kasvatusopillinen +sääntö neuvoi anteeksiantoon. Tämä Vysokov nosti itsensä taivaan +korkeuteen, ylemmä rehtorin tähtiä -- ja näki siellä ainoastaan +synkän Jumalan -- rankaisijan, joka näkymättömältä valtaistuimeltaan +lähetteli ainoastaan ruttotauteja ja nälkää, tulvia ja maanjäristyksiä, +ja kaikellaisia onnettomuuksia. Kaiken kurjuuden, kaikki elämän +sattumat selitti hän vain tuon armahtamattoman Jumalan rankaisuksi tai +sallimaksi, kaikki elämän riemut -- vain kiusauksiksi. + +-- Kärsivällisyys, -- puheli hän yrmeällä ja hillityllä rintaäänellään: +-- se on ensimmäinen kristillinen hyve. + +Hänen rakkautensa Jumalaan oli rakkautta kidutetun orjan, joka suutelee +hallitsijansa ruoskaa, -- rakkaudesta lähimmäisiin puheli hän kuin +vihasta heidän virheisiinsä, jotka loukkasivat Jumalaa. Hänen taivaansa +oli hirmuinen ja hänen kolkko kaunopuhelunsa sai usein arkoihin +sieluihin ja ahtaisiin järkiin istutetuksi tämän kauhun ikipäiviksi. + +Tämä kauhu sieluissaan astuivat he elämään sitä oppia levittämään. + +Iivana pappi kääntyi väkinäisesti poispäin seminaarista, aivankuin sen +seinistä, sen akkunoista ja korniiseista olisi eroittanut Vysokovin +kasvonpiirteet. + +Ja hilpeästi huoahdellen alkoi hän muistella koulun rippi-isää, +joka oli opettanut "homiletiikkaa, se tahtoo sanoa: hengellistä +kaunopuheisuutta". Oi, se oli ollut tykkänään maanpäällinen opettaja! + +Pukinpartainen, hieman kyyryselkä, suopea, kasvoiltaan väritön, +katseelta lempeä, -- sellainen hän oli tämä rippi-isä, joka piti +erittäinkin nimisanoista: "pukki", "juustopiirakka", "villavantu". Hän +oli vasta hiljattain, leskeksi tultuaan, siirtynyt maalta kaupunkiin +ja oli vielä täynnänsä maalaismuistelmia. Ollen hyvin raihnainen ja +alentuvainen, tummansinisine rypylänenineen, -- opetti hän enemmän +käytännöllisiä neuvoja kuin tieteitä, joista hänellä ei ollut suuria +luuloja. + +-- Teidän pitää aina autuoida talonpoikaa, -- puheli hän, -- niin +hän heti teille lahjoittaa kauniin vasikan! Kultainen hän on tuo +talonpoikaisukko... Täytyy vain osata olla hänen kanssaan mielinkielin. + +Pitkään, lauhkeasti, yksitoikkoisesti saattoi hän puhella "vasikoista", +"kukko-kultasista", "muna-pienoisista", aivankuin olisi hourinut ja +nähnyt valveillaan kultaisia unia. Ja kaikkien oppilastenkin edessä +alkoi häämöittää jonkunlaisia kullankeltaisia vainioita, joita pitkin +herttaiset talonpojat vaelsivat kannellen kultaisia vasikoitaan. Verot +kuvautuivat runollisessa loistossa, kaikissa syttyi halu pian päästä +sinne... noille kultaisille vainioille! + +Ja tämä uni, tämä houre mielessään astuivat he elämään. + +Ja kaikkia sen ilmiöitä katselivat he hautakirjoitusten hassutusten +valossa eivätkä sen kaikkia hirveitä näytelmiä voineet tajuta. Hellät +luonteet sulivat ja turmeltuivat kaksinaisuuden kidutuksissa, sen +välillä mitä tiesivät ja mitä näkivät; kuivat luonteet kovettuivat ja +julmistuivat, ylpeät luonteet -- vimmastuivat ja vajosivat lopuksi +alastomaan halveksumiseen itseänsä, ihmisiä ja kaikkea pyhää kohtaan. + +Iivana pappi huokasi ja kääntyi poispäin. Kello päävahdissa löi +verkalleen ja juhlallisesti yhtätoista. + +-- Isä pappi! -- kääntyi karkeasti Iivana papin puoleen aikuinen mies +esiliina yllä, ilman lakkia, hiukset hajalla: -- etkö ole sattunut +näkemään Udalovin emäntää? Se näet kuuluu karanneen... Ole hyvä ja sano! + +-- En tunne mitään Udalovin emäntää! + +-- Voi sinua, veli veitikka... Hänethän koko kaupunki tuntee! Kyllä +minä hänet... Aidan alitse konttaa -- kapakkaan... Isäntä häntä +pieksää... Se on näet urakoitsija, se isäntä... Udalov! Ehkä olet +kuullutkin? Rikas, vanhanajan urakoitsija! -- Hänellä on tehtaita! +Vaan eukkonsa, näes... se on mahtava... Minä, kuulehan, olen salvumies +isännällä... Minä olen näet entinen emännän rakastaja. Udalov +hänet koppoi kynsiinsä... melkein kuoliaaksi rutisti... Siitä se +hänellä alkoi sitten... No voi sun... Pitänee vielä lähteä etsimään +"Plevnasta"... + +Hän poistui pikaisin askelin kopistaen saappaitaan. + +Hiljaisuus! Jälleen soljahti suutelo ja naisnaurun helähdys kuului +ilmassa, kahdestakin eri paikasta, aivan kuin kukkaisten lehdet +ylhäältä varisten sipaisevat ilman kieliä... Vaan puistossa yhä +kävellään, kävellään -- aivankuin ei sieltä voisi mihinkään muualle +päästä. Ja taas orkesteri urheasti pamahuttaa ilmoille "Vainajain +tanssin", tutun Iivana papille jo siltä ajalta, kun hän täällä oli +kuljeskellut Paulinkan kanssa. + +Hän muisti Paulinkan, muisti oman vaimonsa ja huokasi syvään, ja +hengähtäen ilman ulos rinnastaan, alkoi hiljaa kävellä edestakaisin +pitkin toria. + +Mitä oli tapahtunut hänen elämässään? + +Jotakin enää korjaamatonta... + +Aivankuin häneltä olisi sielu kiskaistu pois! Ei kenenkään kanssa +hänellä ole todellista, lemmekästä suhdetta: kaikelle ja kaikille +on hän vieras ja kaikki ovat hänelle vieraat. Ja ainoastaan täällä, +tässä hiljaisuudessa, tässä unhoituksessa, tässä kaukana-olemisessa +kaikista häiritsevistä pikkuasioista, -- hän tuntee ja näkee, millainen +alituinen, ruosteen lailla jäytävä tuska hänessä asuu. Tuolla +jossakin etäällä ovat heinäsuovat, joita härät näykkivät; siellä ovat +pitäjäläiset, joille hän pitää saarnoja "Kolminaisuuden selitysten" tai +"Putjatinan" mukaan, siellä ovat peltosarat kylvöilleen ja hutiloivat +rengit... Kaikki ne ovat vieraita ihmisiä ja hän on heille vieras, +-- joka on sattumalta heidän pariinsa joutunut olosuhteiden pakosta +ja esimiesten käskystä... Koko se elämä on hänelle vieras: hän on +valjastuttanut itsensä sen ikeen alle arvostelutta, sentähden ettei +hänen edessään ole sattunut olemaan muuta mahdollisuutta kuin tämä +ies... + +Ja kas sitten... vaimo! Kuinka hän oli mennytkin naimisiin hänen +kanssaan? Mistä syystä? Edes kysymättä, toiselta, tahtoiko tämä vai +ei? Hän oli väkisten tullut menneeksi naimisiin... Seminaarista +päästessä oli hän ollut kuin juovuksissa. Kaikki oli hänestä näyttänyt +valoisalta, kaikki ihmiset -- hyviltä, iloisine kasvoineen. Hän oli +syleillyt jotain naista ja silloin oli heille toivotettu onnea... ja +kohta oli heidät vihitty! Hän oli pitänyt avioliittoa syrjäasiana, -- +pääasia muka oli edessäpäin -- elämä! Vieläpä hän muisti kuulleensa +että tällä korkeavartaloisella, hiukan kalpealla, hiukan ylpeällä +neitsyeellä oli romaaninsa... Muistipa hän lisäksi nähneensä kyyneliä +hänen morsiushuntunsa alta, runsaita kyyneliä, jotka häntä hiukan +olivat loukanneet, mutta hänhän tiesi että "kaikki morsiamet itkevät"... + +Ja sen jälkeen -- oli alettu elää... Ja sitten... + +Huomaamattaan joudutti hän askeleitaan aivankuin ei olisi tiennyt, +mihin rientää torilta. + +Ei hän ymmärrä vaimoaan!... Vieraita ovat hänelle ihmiset kaikki! +Vieraita! + +Paulinkka... se on toista! Se on hänelle likeisempi! Ja jollei +Paulinkka... + +Ja hänestä tuntui kuin ilman Paulinkkaa mailma olisi ollut +autio erämaa! Ihan hirmuinen ilman häntä. Kas siitä se eukko on +mustasukkainen... Vaan hänpä oli tuntenut Paulinkan pienestä tytöstä... +aivan pikkaraisesta... tuollaisesta koulutyttösestä lyhkäsissä +hameissa. Ja hänhän se juuri oli hänet naittanut Matveille? Mutta +rakastaako hän itse ehkä häntä? Tietysti rakastaa... kuten hyvää +naista -- ainoastaan. Kuten suloista naista! Vai onko se synti?! Eikö +sitten voisi häntä rakastaa? Hänhän sitä naista ymmärtää... eikä usko +mitään juoruja... Se on kaikki roskaa, paljasta panettelua! Se nainen +on puhdas, puhdas... ja kunniallinen! Kas huomenna hän lähtee hänet +palauttamaan... ja lepyttää hänet jälleen... Mitä, hän, Iivana sanoo, +sen on Paulinkka tekevä! + +Pappi innostui niin mietteissään että teki liikkeitä käsillään suureksi +kummastukseksi päävahdin edessä kävelevälle vartijasotamiehelle, ja +pysähtyi keskelle toria muistelemaan Paulinkan kirjettä. + +-- Niin, kentiesi hänkin on onneton! Ja minä kun luulin... sillä onhan +Matvei hyvä mies! Vaan mistä nyt tuulee? Aivankuin meitä elämässä joku +painaisi, estäisi hengittämästä... Aivankuin elämä olisi tyrmä! + +Yht'äkkiä kirkkaan sähkövalon hohteessa, ikäänkuin sen elämän +lihaksimuuttumisena, jota oli miettinyt, nousi hänen eteensä nainen +ja horjahdellen heikoilla jaloillaan alkoi soperrella herkästi ja +surkeasti, tuhmansekainen hymy huulillaan: + +-- Kauppias! kauppias! Anna juopolle naiselle kolikka... Anna! + +Hänen yllään oli hyvin leveä kapotti, aivankuin tehty vanhasta +neulotusta peitteestä, johon hän oli sotkeutunut ja jonka liepeet +pölisten lakasivat maata. Hänen juopoilla kasvoillaan väreili +mielenvikainen hymy ja hän ojenteli käsiään, joissa törröttivät +halvatut sormet. + +-- Minä olen se Udaliiha! Minut kaikki tuntevat! Anna, kauppias... +Minä annan takaisin! Anna velaksi! Yksi kolikka vain! Juon vainajain +kunniaksi! + +Kyynelet tippuivat hänen silmistään, mutta hän hymyili kuitenkin. + +-- Vainajain muistoksi! + +Horjahdellen ja nikottaen, aivankuin nyyhkyttäen, tunkeusi hän ihan +kiinni Iivana pappiin, joka kolkosti väristen näki hänen mustat, +mielettömät silmänsä, pyöreät kuin pöllöllä, mutta tummat, pohjattomat +kuin tuntemattoman murheen mailma. + +-- Kentiesi sinäkin, kauppias, olet... vainaja? Sinunkin puolestasi +minä juon! Niin, niin! Katsohan vain eläkä sano... + +Hän laski papin rinnalle raskaan, kylmän, aivan kuin kuolleen kätensä, +arasti ympärilleen katsahtaen ja kuiskutellen: + +-- Miehelleni näet et saa sanoa! Kaikki ovat kuolleet... kaikki... +minäkin!... Mutta hän, se yksi mies... on vielä elossa! + +Iivana pappi kopeloi taskustaan lantin ja tahtoi antaa, jotta toinen +poistuisi. + +Mutta samalla äskeinen hakumies äkisti koikki esiin poikkikadulta ja, +tehden hirmuisia harppauksia, syöksähti salaa naisen kimppuun. + +-- Sainpas sinut kiinni, juopotar! Sinun tähtesi, kirottu, minä tässä +saan väsyksiin laukata... Vaan kyllä sulle miehesi taas maksaa! + +Huitoen käsiään kouristuskohtauksessa riuhtoili Udaliiha päästäen +hurjan huudon. + +Mies tarttui häneen kiinni ja kuni peto saalistaan, raahasi hänet pois +kuin pussin, joka on sullottu täyteen jotain pehmeää, mutta raskasta +ainetta. + +Päävahdissa löi kello verkalleen kahtatoista. + +Siellä kolisivat kiväärit, kun vartiomiehiä vaihdettiin. + +Puistikosta lensivät rämisevän saksalaisen marssin sävelet: "Mit Bomben +und Granaten..." + +Iivana pappi meni verkalleen majataloonsa. Siellä tiakka +romminjuontinsa lopetettuaan yhä vielä, hurjasti huitoen käsiään kuin +korppi siipiään, jutteli jotain pappi Matveille, jonka naama näytti +happamelle ja onnettomalle. + +-- Hei tiakka! -- sanoi Iivana pappi: -- jo on aika kunniansa tietää, +meidän on meneminen nukkumaan! + +Tiakka vaikeni heti ja alkoi hyvästellä. Hänen kasvonsa muuttuivat +nyreiksi ja onnettomiksi, eikä hänen nähtävästikään tehnyt +mieli poistua oven taa, johonkin pimeään karsinaan, tuskansa ja +mielihauteittensa uhriksi. Pappi Iivanan kävi häntä sääli. + +-- Kuinkas on vanhimman poikasi laita, tiakka? kysyi hän lieventääkseen +vahingoissa osotettua tylyyttään: -- äsken sinä jotain pakisit ettei +sinua oikein vetele lastesi suhteen? Eikös vanhin poikasi opiskele +Harkovissa? Eläinlääkärikurssilla? Onkos hällekkin jotain sattunut? + +Tiakka rypisti naamaansa ja alkoi raskaasti hengittää. + +-- Istuu tyrmässä! -- tokasi hän: -- valtiollisista syistä... + +Iivana pappi poistui hänestä muutamia askeleita mitään sanomatta. + + + + +V. + + +Aamun tullen hankkiusi Iivana pappi takakaupungille. Veli Matvein käski +hän odottaa itseään kello kolmeen saakka asunnossaan, mutta sitten +menemään Rudometovin luo. + +-- Minä ravaan tästä heti veli Grigori Petrovitshin luo! -- puhui +hän. -- Sillä ihan varmasti luulen että Paulinkka on siellä kotonaan! +Sen naisen minä tunnen! No, mutta jos vastoin luuloa sattuisi jotain +sellaista mikä on oikeus ja kohtuus... että ihmiset rupeaisivat +lörpöttelemään Rudometovin veljenpojasta, -- kuten Jumala suokoon, +-- niin pannaan esipappi tiukalle. Hän etsii veljenpoikansa vaikka +merenpohjasta ja toimii asianhaarojen mukaan. + +Matvei pappi huokasi pyörähyttäen pienoista päätään. + +-- Jospa Jumala soisi! + +-- Luota sinä siihen! + +Kääriytyen uuteen mustaan viittaansa ja painaen päähänsä siihen +kerrassaan soveltumattoman ruskettuneen ja läpipölyttyneen +hatun, suuntasi Iivana pappi askeleensa juhlallisesti pitkin +Lääninrahastonkatua kohti Joentakalistoa, herättäen näyllään +kummastusta jossain laihassa porvarissa, joka kauvan katsoi hänen +jälkeensä, vihdoin sylkäsi ja ilkeästi virkkoi: + +-- Senkin kellotapuli! + +Mentyään leveän, pitkän laskusillan ylitse, uppoutui Iivana pappi +likaisille, kapeille takakaupungin kaduille. Ne olivat hyvin autiot. +Väestö oli hajaantunut tehtaisiin ja torimyymälöihin; lapsikakarat +eivät vielä olleet ryömineet ulos komeroistaan rämpiäkseen rapakoissa +-- noissa viheriäisissä, jotka eivät koskaan kokonaan pohjaan kuivuneet. + +Tämä ihmistyhjyys, joka muistutti hautausmaan autiutta, löi leimansa +kömpelöiden, rappeutuneiden rakennusten kaikkeen viheliäisyyteen. Yksi +ainokainen uusi ja valkoinen rakennus, kuni kuningas valtaistuimeltaan, +katseli ylpeästi korkealta perustukseltaan köyhiä naapureitaan. + +Iivana pappi sen tunsi. + +Punanen lyhty sen sisään käytävällä oli sammutettu ja heilui naristen +tuulessa. Porrasten edessä seisoivat nelipyöräiset ajoneuvot. Kaksi +rotevaa nuorta miestä oli niihin paraikaa istuttamassa kulunutta +palttoota, jonka sisässä näytti liikkuvan jotakin hyvin litistynyttä ja +kokoon kitistynyttä -- aivankuin mikäkin kummitus päivän valossa. + +-- Kuka se on? -- kuului ankarasti kysyvän viiksiniekka poliisimies. + +-- Vieras! -- vastasi toinen nuorista miehistä, -- Udalovin +puotipalvelija, Ivan Prokofjitsh, saippuatehtaalta. Kolmatta päivää +jo ihan heikkona miehenä. Sairaalaan viedään... hyvä mies näet. Tytär +hällä on mennyt miehelään... tuolle puolelle kaupunkia... sen Udalovin +kanssa! Siitä asti hän... + +Palttoo oli vaiti. + +Se istutettiin rattaille, mutta se vyörähti sivulle aivankuin kaikki +sairaan luut olisivat pehmenneet elämän "autuudesta" tai ikäänkuin joku +olisi päälleastuen musertanut hänet. + +Kapea, ruma poikkikatu, mikä herätti tuskaa kulkukoirassakin, joka +istui pitkän, lialla pirskoitetun aidan luona ja ulvoi nostellen +ilmaan märkää turpaansa, -- johti Iivana papin avaralle pellolle, joka +kaikilta suunnilta oli ojilla ympäri kaivettu. Mättäät ja saviröykkiöt +muistuttivat kiireesti luotuja hautakaivoksia. Tämän savilouhoksisen +vainion äärillä häämötti pitkiä, noella peitettyjä rakennuksia, jotka +muistuttivat näöltään koridooreja. Iivana pappi tunsi ne hyvin: ne +olivat Udalovin tiilivajoja. Niiden vieressä punoitti vastapoltettuja +tiilihautoja. Keskellä vajoja, kuni temppelin harja, kohosi äärettömän +suuri musta katto ylitse jättiläismäisen uunin, jossa tiiliä +poltettiin. Sen raoista tuprusi vielä sakea savu aivankuin hirviön +hengitys, jonka punainen kita viskeli katon alta vainiolle tulipunaisia +heijastuksia. Ja kuitenkin sekä vainio että rakennukset olivat +ihmistyhjät: ei missään näkynyt ainoatakaan elävää sielua. + +Poikkikadun nurkan takana, akkunoineen päin tiilitehtaita, seisoi +iloinen pieni valkoinen talo, kirkkaanvihreine kattoineen ja +hakuliaitauksineen, jossa vihersi akasioita. Kaikki sen viisi akkunaa +olivat avatut; niissä näkyi kukkia ja tuulessa vienosti häilyviä +musliini-uutimia. Paraatiovella loisti kirkkaaksi kiilloitettu +vaskinen laatta kaiverruksineen: "kolleegiasessori Grigori Petrovitsh +Perehvatov". + +Akkunoista virtasi ulos kitaran säveliä ja laulun hiljaista säestystä. + +Iivana pappi tunsi Paulinkan äänen. + +Nuorehko palvelustyttö kysyi aluksi: + +-- Kuka siellä? + +Vaan sitten aukasi hänelle hymyillen oven ikäänkuin jotakin arvaillen, +ja pappi astui hänen perässään hämärän kuistin läpi pitkin sileätä, +maalattua lattiaa pienoiseen etehiseen, jossa riisui viittansa +raskaasti huohottaen ja pyyhkien otsaansa suurella punaisella +nenäliinalla. + +Ja astui saliin. + +Ikäänkuin likaiselta, haisevalta, myrskyn runtelemalta laivan +kannelta laskeutui hän kapteenin hyttiin. Siellä oli rauhan mailma, +se porvarillisen tyytyväisyyden hiljainen sopukka, jollaisen vain voi +löytää vanhojen, ylimääräisten virkamiesten luona, jotka kymmeniä +vuosia ovat pesäänsä punoneet, -- missä he rauhallisesti ovat +haaveksineet saavansa kuolla jälkeen elämän, jonka ovat koettaneet elää +niin "kunniallisesti" kuin mahdollista, elääksensä sitten toisessa +mailmassa myös yhtä tyytyväisesti. Kaikki oli sinne vuosikymmenien +kuluessa kasattua, kaikki satoja kertoja aseteltua ja mittailtua +ennenkuin se oli saatu paikoilleen, jokaisella esineellä oli oma +historiansa ja omat muistonsa niin että oli vaikeata sanoa: isäntäkö +nämät kaikki kalut omisti vai kalutko isännän omistivat, hänkö +niitä piti vangittuina vai nekö häntä. Kuni kaunis unelma, joka on +toteutunut ja jähmettynyt liikkumattomiin muotoihin, niin seisoivat +siellä vanhanaikaiset, hiukan kömpelöt tuolit akkunain ääressä, +joiden valkoisten musliiniverhojen lävitse valo pehmeästi laskeutui +oleanderein, kiinalaisten ruusujen, fiikusten ja tuijain lehdille, +jotka vuosikausia olivat kasvaneet huoneen lämpöisen sisustuksen +keskessä; liinoilla katetuilla pikkupöydillä seinävierillä seisoivat +lamput punaisten valovarjostimien alla; lepäsivät albumit, joissa +vielä säilytettiin kellastuneita valokuvia eräistä henkilöistä +vannehameet ja krinoliinit yllä. Nurkissa seisoi hyllytorneja +korukaluineen ja ja vanhanaikuisine aikakauskirjoineen. Seinillä +riippui runsaasti kuvia kokonaisesta virkamiesheimosta, ryhmittäin +ja yksittäin: kolleegisihteereitä melankoolisine kasvoineen esiintyi +siellä sekaisin lääninsihteerien kanssa. Kaikki yhdessä ympäröitsivät +jotakin totisenautuaallista byrokraattista naamaa, joka vuorostaan +kunnioituksen sekaisesti hymyili jollekkin vielä totisemmalle +ja autuaallisemmalle naamalle. Ikäänkuin kokonainen sotajoukko +tshinovnikkoja olisi täällä löytänyt itselleen turvapaikan keskellä +köyhyyden ja vaivan huokausten ympäröivää merta! Kaakelimuurin luona +mustalla vahakankaisella sohvalla istui Paulinkka, sormiellen kitaran +kieliä. + +Häntä huuhteli auringon pehmoinen valo leikkien uunin valkoisella +pinnalla. Toinen jalka heitettynä toisen ylitse istui hän siinä kuin +mikäkin laulajatar ravintolan estraadilla. Hänen päänsä oli hiukan +uhmaavasti taapäin kallistettu, huuliensa reunojen välissä piteli +hän paperossia, jota tuskin oli poltettu ennenkuin se oli sammunut. +Paulinkan kasvot olivat lempeämuotoiset, harvinaisen valkoiset ja +lapsellisen-pulleat; harmaissa silmissä leimahtelivat ja sammuilivat +kiihkoisat kipunat; hienot, pehmoiset kiharat varjostivat kaunista ja +älykästä valko-otsaa; veitikkamainen hymy väreili purppuranpunaisilla +huulilla, mutta suupieliin oli asettunut joitakin ylpeitä ja samalla +kertaa katkeria piirteitä, aivankuin siellä olisi piillyt ankara +ajatus, jota hän koetti karkoittaa luotaan ja siksi niin huolimattoman +uhmaavaisesti pyöritteli päätään. + +Nähdessään Iivana papin pudotti hän puoleksi soittimensa. + +Hänen silmänsä himmenivät. + +Mutta kohta taas kirkas, hellä puna valahti hänen kasvoilleen ja +ikäänkuin naurunkipinät räiskähtivät hänen silmistään. Työntäen pois +soittimen ja viskaten jonnekkin paperossinsa hypähti hän ylös elävänä +kuin tuli. + +-- Voi kuinka hauskaa! -- sopersi hän. Ja tarttui papin molempiin +käsiin. + +-- Minä luulin että se on... isä! Vaan kas se onkin Ivan Vasilitsh! +Tätäpä en olisi odottanut! En vähääkään! Kuinka parahiksi tulitkaan! +Jumalani, kuinka parahiksi! Hyvä ystävä, tiedätkös mitä: tänään menemme +välttämättä musiikkia kuuntelemaan -- niinkuin ennen... Eikös niin? +Minulla on niin paljon puhumista sinun kanssasi! + +Huomattuaan, että Iivana pappi tavattomalla ihmettelyllä tuijotti +jonnekkin nurkkaan, rupesi hän seuraamaan hänen katsettaan, huomasi +oman heittämänsä paperossinpätkän ja alkoi vielä hilpeämmin ja +kiihkeämmin nauraa. + +-- Tupakoitko sinä?! -- virkkoi Iivana pappi. + +Nauraen huudahti toinen: + +-- Se on naisemansipatsioonia! + +Ja alkoi pyörittää pappia pitkin lattiaa. + +-- Voi kuinka minusta on hauska! Kuinka hauska! + +-- Mikä sinulla on? -- neuvotonna rypistäen kulmiaan kysyi Iivana +pappi: -- aivanhan sinä olet kuin omasta itsestäsi irti! Arvoisa rouva, +maatushkaksi mainittu... ja nyt kuin tytön letukka! + +Paulinkka irtausi papista, viskautui sohvalle paiskaten päänsä +selkänojaa vasten, tulipunaisena kasvoiltaan, ja raskaasti läähättäen +naurun seasta jäi katsomaan aurinkoa läpi akkunan. + +-- Katsohan! Aurinko kurkistaa akkunaan! Aivan kuin ensikerran sen +näkisin! Aurinko. Armas aurinko! Kuinka kirkas se on! Kuinka siitä +huokuu hellettä ja hilpeyttä! + +Mietteliäs ilme laskeusi vitkaan hänen kasvoilleen ja puna pakeni +niiltä. + +-- Ivan Vasilitsh, minähän... olen paennut Matvein luota. + +-- Tiedän, -- sanoi Iivana pappi. + +Papinrouva suoristihen uhmaavasti. + +-- Vai tiedät? Mistä tiedät ja mitä tiedät? Ja naurahti äkkiä +katkerasti ja halveksivasti. + +-- Ahaa! Lähettiläs! Kyllä ymmärrän! + +-- Minä tiedän kaiken! Kirjeesikin olen lukenut. Ja senkin tiedän... +kenen kanssa olet karannut! + +Rouva rypisti kulmiaan ja katsoi tutkivasti alta kulmainsa. + +-- Jospa nyt niinkin? Mitäs sitten? + +Pappi ei katsonut häneen, vaan istahti hänen viereensä. + +-- Kuules, Paulinkka! Siellä puhuttiin kaikellaista, käsitätkös... +sanalla sanoen: ei kenenkään suu ollut joutilas! Myös Matvei... +ja meidän kylässä myös juoruttiin... Mutta minä kuitenkin... Sano +minulle... puhtaalla omalla tunnolla... sydämmen rehellisyydellä! + +-- Mitä niin? + +Pappi ei tiennyt, miten ilmilausua asiansa. + +-- Tuota kun... että jos sinä matkustit sen... mikä sen nimi nyt +olikaan... niin tuota... lyhyesti sanoen että eikös teidän välillä ole +joitain suhteita? + +Paulinkka oli vaiti, mutta pappi odotti vastausta kääntyen poispäin. + +Jotain itsepäisen-uhmailevaa ilmeni hänen kasvoillaan. Hetkisen hän +ikäänkuin epäröi mitä vastata, ja sanoi sitten yhtäkkiä räikeästi ja +täsmällisesti: + +-- Ei! + +Pappi pyörähti sukkelasti hänen puoleensa loistaen ilosta. + +-- Kas niin, kas niin, tiesinhän sen!... -- alkoi hän puhua kuumasti: +-- tiedänhän minä että sinä olet... tuollainen räjähtävä ruutitötterö! +No, joku paikka sinussa on nurin... Hulluksi sinä olet tullut! Mutta +pää ja sydän sinulla on hyvät... jumaliste! Vai mitä! Vai luuletko että +minä koskaan olen uskonut noita lörpöttelyjä? Kyllä kai minä itsestäni +uskoisin vaikka mitä roskaa, mutta sinusta... en milloinkaan! + +Naisella värähtelivät huulet. + +-- Etkö milloinkaan? Etkö todella uskoisi? + +Pappi ihan pursuili innostuksesta. + +-- No en! Ja tiedätkö mitä! Niin minä sanoin Matveillekin: tyhjää +lorua! Entäpä nyt sitten että kirjeen kirjoitti ja meni matkoihinsa! +Huimapäisyyttä vain! Ikävä hänellä on. Vaan niinhän tuo on... +kaikillahan meillä on ikävä! Elämä näet kyllästyttää. Elähän huoli, +sanoin minä, kyllä hän tulee takaisin. Ja niin lähdin tänne, kun +tiesin että sinä olet täällä. Tunsin että täällä sinä olet! Tiedätkös, +minulla on vaisto... Mille sinä naurat? Niinpä niin... lähdin matkaan, +koska tunsin että sinä olit täällä. Ja ajattelin: annahan kun hänelle +sanon... Palaa kotiin Paulinkka! Palaa Matvein luo! Hillitse kuumaa +sydäntäsi! + +Ja pappi naurahti pehmeästi. + +-- Niin minä hänelle sanon... Ja kyllä _hän_ palaa, eikö niin? + +Nainen tarttui häntä lempeästi kädestä. + +-- Eikös niin? Palaathan? + +-- Hautaholviinko? -- kysyi Paulinkka räikeästi kirjeen sanoilla. + +Pappi kohosi kiihtyneesti sohvalta. + +-- Mitä sinä haet? Mitä sinä kaipaat? -- kiljui hän: -- millaista +elämää sinä tahdot? Sellaista elämää, jollaista ei ole? Sitäkö, jota +ei ole? Katsohan ympärillesi! Kaikki, kaikki niin elävät! Sinä olet +muita vielä onnellisempi. Matvei on älykäs mies... huomiota ansaitseva. +Hän on jo nyt tuomiokapituliin valittu! Hänellä on hyvä pää. Hän, se +pyhä veli, raivaa tien itselleen, -- niin kyllä. Ja pitäjä teillä +on hyvä. Ja talo -- kuin täysi malja! Sinun täytyy koettaa voittaa +luontosi, kyllä teillä sopu syntyy, rakkaus, rauha ja -- ilo! Sinun +pitää riemuita elämästä! Voi sinua miten kirjoitit kirjeessäsi... Miksi +sellaisia sanoja? Aivan suotta ja turhanpäiten! + +Ikäänkuin käsillään miettien asteli hän pitkin lattiaa. + +-- Katsohan... kaikki me elämme! Ei tietysti kaikki maistu makealle, +ei aina asiat mene mielenmukaan tai hauskasti! On murheita ja +vastoinkäymisiä ja tuskaa... Kaikkea on! Vaan kuitenkin eletään! +Sellaista se elämä on! Eihän se ole meidän määrättävissä. Sillä niitä +me olemme vallanpitäjiä? Kuin valjastetut härät me saamme kiskoa +kuormaamme. Ja kaikki ympärillämme vetävät samaa vaunua, jonka nimi +on elämä. Ja täytyy sietää... minkäs sille saa. Ei ole se meidän +muutettavissa. Ylhäältä se on, Jumalalta. Vaikka on raskastakin -- +kärsi pois! Ihmiskohtalo maan päällä on -- kärsiminen. Eikö se ole +niin? Mutta sinä -- mihin sinä tempoilet! Mihin? Mitä sinä haet? Mitä +sinä ajat takaa? Siitä sinun tuskasi johtuukin... Et itsekään tiedä +mitä etsit! Veri sinulla on kuuma... haaveilijatar sinä olet, siinä +kaikki! + +Papin pauhatessa kuunteli nainen häntä nöyrän ja heikon näköisenä, +kädet polville solahtaneina. Ja vähitellen se katkeruus, mikä oli +salautunut hänen huultensa poimuissa, levisi hänen kasvoilleen kuin +harmaan, kolean päivän heijastus. + +-- Vai haaveilijatar! -- naurahti hän hiljaa. -- Mitä sinä siis minulta +tahdot? No niin... minä palaan... villoja karttaamaan, palvelijattarien +kanssa riitelemään, kanoja kaitsemaan, munia laskemaan, papin +rouvien luo kolmivaljakolla ajelemaan, juoruamaan heidän kanssaan... +pöyhkeilemään heidän edessään muotihatulla, silkkihameilla... +Päiväkaudet piaanolla Straussin säveliä linkuttamaan... niinpä niin... +Vaan entäs sitten? + +Pappi tuijotti häneen ääneti, ihmetellen moista elämän kuvausta. + +-- Lasken loppuun kaikki munat, paimennan perinpohjin kaikki kanat... +linkutan läpi kaikki valssit... Mutta mitäs seuraa sitten? Niinkö +todella elämän loppuun saakka? Vuosi vuodelta? Vanhenenkinhan minä... +tulee ryppyjä kasvoihin, silmät käyvät sameiksi... Ostan siis +silmälasit ja yhä ruokin kanoja, lasken munia... soittelen valsseja... +ajelen troikalla... + +Pappi oli vaiti itsekkin masentuneena moisesta tulevaisuuden +näköalasta, löytämättä sanoja ja osaamatta niitä keksiä. + +-- Saathan lapsia! -- sanoi hän sitten. + +Nainen hypähti sohvalta säikähtynein kasvoin ja huudahti kiihkeästi: + +-- Ei, ei! Jumala varjelkoon! Niitä ei tarvitse tulla! + +Ja niin selvä ja käsitettävä oli papista tämä Paulinkan kauhu, että hän +vaikeni. + +Mieli yhäti kuohuksissa ajatuksesta, joka oli iskenyt hänen päähänsä +tuosta salaperäisestä ja kummallisesta sanasta "lapsia", asteli tämä +edestakaisin huoneessa kädet selän takana ja kasvot murtuneina. + +-- Ei tarvita, ei tarvita! -- toisteli hän. -- Jumala armahtakoon! +Muutoinkin minä sitä pelkään, hirveästi pelkään sitä! Mitä varten +lapsia minulle? Mitä minä heille annan? Kun joka sanassani olen näkevä +petosta? Ei, ei... Ja silloinhan ne minut auttamattomasti, ijäksi +päiväksi sitovat kiinni... + +Hän pudistelihen hermostuneesti. + +Kaikki hänen tuonoin niin peräti ärtyneiden kasvojensa piirteet +muuttuivat ankaran varmoiksi, mikä tavallisesti on seuraus vain +painavasta, järkähtämättömästä ajatuksesta. + +Hän kumartui nostamaan lattialta paperossinpätkänsä. + +-- Minä olen kuin tämä paperossinpätkä! -- sanoi hän surkeasti +hymyillen. -- Joku on minut polttanut loppuun... ja viskannut menemään? +Roskakuoppaan! Vai olenko minä ihminen enkä paperossinpätkä? Tokko +minä älyän sitä että todella lepään roskakuopassa? Täytä tämä pätkä +ruudilla, sytytä se... ja se leimahtaa, lentää tietämättömiin... niin +myös minä! + +Ivana pappi kohotti päätään. + +-- Mitä sinä sanoillasi tarkoitat? + +Hän laskeutui jälleen sohvalle katsoen kärsivä ilme kasvoillaan +akkunaan. + +-- Minä ymmärrän olevani likakuopassa? Enkä voi minnekkään päästä... +Ja niin minä olen täyttynyt epätoivolla, riuhtaissut itseni irti, +kirjoittanut kirjeen... ja paennut! Minä pakenin! Ja aurinko säkenöi +ja päivä oli kirkas. Mutta silloin tulit sinä ja sanoit: ei olekkaan +aurinkoa, ei olekkaan päivää! Ja nyt minä en tiedä mitä sinulle +vastata. Saavuin kaupunkiin... aivan kuin toisesta kuopasta ryömin +toiseen. Mitä minä täällä nyt teen? Mitä varten minä täällä olen? +Olenko niinä kelienkään hyödyksi? Jos lähden ulos kadulle... niin +mitäs minä siellä? Mihin minä, tällainen pieni, tällainen mitätön +olento menen? Mitä minä osaan tehdä? Ja sitten kaikki tämä ympäristö. +Lapsuudessa se näytti minusta suloiselta. Mutta nyt se minut masentaa. +Kuin mikäkin risuaitaus, jonka takaa täytyy katsella Jumalan +kirkasta päivää... eikä pääse askeltakaan hievahtamaan. Minä pakenin +vankilastani -- enkä päässyt mihinkään. + +Puristaen äkkiä kätensä nyrkiksi, huudahti hän pappiin kääntyneenä: + +-- Voi, tiedänhän toki itsekkin, etten tästä pääse mihinkään +liikahtamaan! + +Iivana pappi ei katsonut häneen. + +-- Kai sinä siis palaat? -- kysyi hän hidastellen. +Alakuloisen-näköisenä odotti hän jo vastausta ikäänkuin salaa sitä +peljäten. + +Akkunan takaa kuului ääni. + +-- Isä tulee! -- sanoi Paulinkka: -- kukahan tuo nainen lienee hänen +kanssaan? + +Pappi kurkisti akkunaan. + +Ja jälleen hämmästytti häntä savikaivoksisen lakeuden autius. +Jättiläis-ruumisarkkuina häämöttivät pitkät, tyhjät vajat ja ikäänkuin +niiden hautoina ammottivat kuopat. Niiden takana ylhäällä törröttivät +tehtaiden piiput kuni uhkaavat sormet. Monta kertaa ennen oli Iivana +pappi nähnyt tämän maiseman, mutta silloin oli se vilissyt täynnä +elämää, kun piiput tupruttivat savua ja nokea, ja vajojen kattojen alla +ja pitkin tannerta parveili mustia ihmisiä käryn ja savun keskessä, +mikä heihin oli tarttunut äärettömän avarasta uunista, jossa tiilet +paahdettiin; silloin oli tehtaalta kantautunut korviin ääniä, jotka +muistuttivat rautakahleiden kalinaa. Nyt hänestä täällä ihmisautiolla +paikalla tuntui kuljeksivan vain Udalovin emännän haamu. + +-- Miksi täällä on niin elotonta? -- kysyi hän. + +-- Työmiehet ovat lakossa, -- vastasi Paulinkka mennen samalla isäänsä +vastaan. + +Huoneeseen astui sisään Perehvatov, seurassaan nuori tyttö. + +Perehvatov, joka oli keskikokoinen, paljosta istumisesta ruunun +tuoleilla kyyryselkäiseksi käpertynyt olento, oli näöltään kuitenkin +kuin arvokas ja tukeva, täysinpalvellut vanha virkamies. Hänen kasvonsa +muistuttivat näöltään muinaisajan kuivettunutta pergamenttia, silmät +tuijottivat päässä kuni puoleksikuluneet painokirjaimet. + +-- Katsohan, mikä hauska vieras minulla on mukanani, Paulinkka kulta! +Tutustukaapas toisiinne! Kauppiaan tytär! Shirokosadova, Aleksandra +Porfirjevna! Ylimysnaikkonen putipuhdasta verta... + +Hän lausui tämän keveän-matelevasti ja kääntyi heti Iivana papin +puoleen. + +Tyttö tervehti Paulinkkaa... + +-- Elkää uskoko! Minä olen -- demokraatti, -- puhui esitetty hymyillen. + +Neidolla oli yllään tumma kaneelinvärinen puku, joka tiukasti +ympäröi hänen korkeata, soreata vartaloaan; päässä, jonka asento +oli hiukan ylpeä, helotti olkihattu ilman koristuksia. Hän tervehti +vaatimattomasti, puhui yksinkertaisesti, katsoi suoraan silmiin +suurilla, rauhallisilla, tummilla shirokosadovilaisilla silmillään, +jotka himmenivät silloin kun hän jotakin mietti. Keskustellessa välkkyi +niistä älyä ja levollista luottamusta. + +-- Tämä on minulla koulupuvusta tehty! -- virkkoi hän vastaukseksi +vaatteista huvitetun Paulinkan äänettömään kysymykseen. + +-- Täkäläisessä lukiossako te olette koulunne käynyt? + +-- Niin. Entä te? Paulinkka karahti punaiseksi. + +-- Minä olen käynyt vain neljä luokkaa... + +-- Kuinkas te nyt sillä tavoin teitte? -- kysyi tyttö. + +-- Sattui ikävyyksiä... Muutaman tytön takia, juutalaisen... +Desortsevan. Jouduin pahoihin väleihin itse johtajattaren kanssa... + +-- Malttakaapas! -- säpsähti Aleksandra Porfirjevna. + +-- Minä olen Desortsevan ystävätär! Hän pääsi vuotta ennen koulusta. Te +olette siis se, jota hän on niin monta kertaa muistellut! "Sortaa lasta +ainoastaan senvuoksi että hän ei ole meidän kansakuntaamme kuuluva -- +on halpamaista!" -- Voi kuinka hyvin se oli sanottu! + +Paulinkka katsoi mielenliikutuksella ja kiitollisesti puhetoveriinsa. + +-- Minäkö todella niin lienen sanonut! Herranen aika! Kyllä siitä on +kauvan. + +Ja luottamukseen lämmeten, kysyi hän: + +-- Mitäs te, neiti, nyt aijotte tehdä? Naimisiinko vai?... noin nuorena? + +-- Ensinnäkin sanon teille etten ole mikään nuori! -- virkkoi +Aleksandra Porfirjevna: teitä pettää minun ulkomuotoni. Minä olen jo 22 +vuoden ikäinen, vaikka tosin en vielä tiedä mitään. + +-- Mitäs te sitten tahdotte tietää? + +-- Voi, vähänkös on tarvis tietää! Tahdon tietää elämän, oppia sen +perinpohjin tuntemaan, valmistua siihen niin, jotta voin sitä parantaa +ja itsetietoisesti uudesta luoda. Tahdon olla hyödyllinen yhteiskunnan +jäsen, sen uuden yhteiskunnan, joka on syntymässä mailmaan. Vaan sitä +varten täytyy tietää paljon, oppia paljon. Syyspuoleen matkustan +Pietariin, yliopistoon. Jollen onnistu sinne pääsemään, niin ulkomaille +luistan. + +Paulinkka katsoi häneen tutkivasti. + +-- Päästääkös isänne teidät menemään? Aleksandra Porfirjevna ei +vastannut heti. + +-- Ei. Eihän hän päästä. + +-- Kuinkas te siis lähdette? + +-- Lähden kuin lähden kuitenkin! -- sanoi neito ja kysäsi vikkelästi: +-- entäs te... mitäs te puuhaatte? + +-- Mitäkö minä puuhaan? -- naurahti Paulinkka hämillään: -- minä olen +yksinkertaisesti naimisissa... papin kanssa. + +Aleksandra Porfirjevna rypisti hieman kulmiaan ja vilkasi Iivana +pappiin. + +-- Minä en rakasta, -- sanoi hän, -- pappeja. He palvelevat pahaa! + +Paulinkka sävähti tulipunaiseksi ja tuijotti häneen kummastunein +silmin, aikoi jotakin kysyä, mutta samalla Perehvatov virkkoi hänelle: + +-- Paulinkka kulta! -- tarjoatkos meille teetä? + +-- Heti paikalla. + +Hän läksi ruokasaliin... Perehvatov jatkoi puhettaan, kääntyen nyt myös +Aleksandra Porfirjevnan puoleen. + +-- Ukko-raiskan on ikävä yksikseen. Ukko-rukka puhelee itsekseen: +menenpä tästä tehtaan konttooriin, Udalovin luo... numeropeli on +minulle tuttu asia! Kiitos Herralle Jumalalle, -- 35 vuosikultaa olen +istunut rahatoimikamarissa numeroiden ääressä ja ilman sitä peliä ihan +ikävä riipasee. Kuljenpa tai puhelenpa, numeroleikki aina edessäni +väikkyy... Ja onpa se ukolle kuuluva ominaisuus sekin ettei toisinaan +öisin nukuta, -- niin että mitä te arvelette, arvoisa herra? Niinpä se +numeropeli silmissä tanssii! + +-- Tottumus on pyhä asia -- sanoi Iivana pappi matalalla äänellä, +hämillään Aleksandra Porfirjevnan tutkivasta ja, kuten hänestä näytti, +vihamielisestä silmäyksestä. + +-- Niin, se tottumus! -- kiivastui Perehvatov: -- kun noin kodin +lämpöisessä sopukassa 35 vuotta istua mököttää... Mutta minä palvelen +täällä vasta kolmatta kuukautta -- ja jo toinen lainrikkomus täytyy +kokea! En ole tottunut nykyiseen kansaan, herra pastori... Enkä halua +tottuakaan... siihen olen liian vanha. Ensinnäkin itse Udalov, meidän +kesken sanoen, kunnioitettava herra, on raaka talonpoika. Kun on lakko, +niin silloin tarvitaan taloudellista voimaa, vaan hän jo toista viikkoa +juopottelee. Pääjohtaja... saksalaista sukua. Pölkkypää! Pölkkypää hän +on! Minä hänelle vakuutan: Henrik Karlovitsh, kovaa taloudellista sanaa +tässä tarvitaan... lempeätä vakuutusta tarvitaan, sentähden että nuo +ihmiset tosiaan ovat oikeutetut itselleen lisäpalkkoja vaatimaan ja +täytyy heille siis vakuuttaa asian parantamisen mahdottomuutta, jotta +eivät vast'edes heittäy hävyttömiksi! Vaan se saksalainen makkara jo +aamusta pitäen nielasi oluttynnyrin kitaansa. + +Perehvatov heilautti käsiään ja päätään. + +-- Luovun koko paikasta, kovin on levoton! Lempoako ne minut tänne +kyyditsivätkin! Rahatoimikamarissa on -- paratiisi. Siellä on vain +rauhallisia numeroita. Vaan täällä on kaikki väki ruti-rauhatonta. +Ja minä olen vanha, vanha, hyvä herra! Ennen meidän aikaan, kun minä +tämän talon pahasen itselleni rakennutin, ei silloin vielä täällä +näkynyt noita piipun-tötteröitä... Alkuperäinen autius silloin levisi +ympärillä... ja rauha vallitsi, arvoisa herra! + +-- Taisi olla hyvä nukkua? -- hymyili Aleksandra Porfirjevna. + +-- Oli oikein mainiota nukkua! -- tarttui puheeseen kiihkeästi +Perehvatov, tosin vähän kummastellen outoa kysymystä. + +Mutta Iivana pappi ymmärsi hänet toisella tavalla ja hyrähti nauramaan. + +-- Ettekös te neiti, -- sanoi pappi istahtaen neidon viereen, -- ole +Porfiri Vlasitshin tytär? + +Neito siirtyi papista hiukan loitommaksi. + +-- Kyllä minä olen hänen tyttärensä, -- sanoi hän kiireesti: -- +vaan minä tulin teidän luoksenne, Grigori Petrovitsh, juuri noiden +rauhattomien piippujen johdosta. Me olemme keränneet kaupungissa pienen +kirjaston työväkeä varten... + +-- Tekö isänne kanssa? + +-- Ei, isä ei tähän ole ottanut osaa... Läheisyydessä ei meillä sille +ole minkäänlaista säilytyspaikkaa. Tehtaalla on mahdotonta, työmiesten +luona on epämukavaa. Mutta tehän voisitte jaella kirjoja aivan +kuin omasta kirjastostanne sentähden että olette alati tekemisissä +työmiesten kanssa. + +-- Mutta rohkenen kysästä... Kuinka teidän arvoisa isänne tätä asiaa +arvostelee? + +Aleksandra Porfirjevna irvisti hullunkurisesti katsahtaen Iivana +pappiin. + +-- Miksi minulta tässä talossa alati kysytään isän mielipidettä? Isäni, +kuulkaahan Grigori Petrovitsh, on oma itsensä, ja minä olen myös oma +itseni. Minä en ole enää lapsi! Voin astua omilla jaloillani. Olen jo +22-vuotias... Syksystä tulen ylioppilaaksi! [Naisylioppilaan nimeä ei +tosin Venäjällä näihin asti ole käytetty; sana _kursistka_ on tarkasti +suomennettuna "kurssien kuuntelijatar". (Suom.)] + +-- Ja hiuksenne leikkuutatte? -- hymyili Iivana pappi hyväsydämmisesti. + +Aleksandra Porfirjevna katsahti häneen ankarasti. + +-- Kylläpä pastorilla on typerät ajatukset! + +Pappi säpsähti, hämmästyneenä laskien päänsä. + +-- Kas vaan, kas vaan! -- puhui Perehvatov levottomana. -- Minä +tietysti... Mutta miksi te, rohkenen kysyä, olette kääntynyt minun +puoleeni? + +-- Minä olen teistä paljon kuullut asianajaja Levandovskilta. + +-- Ahaa, Paavo Stepanitshilta... Ah, hyvä herra... Kuinkas muuten, +kuinkas muuten! Mehän olemme hänen kanssaan ystävykset! Kuinka minun +siis on oltava kanssanne? Te olette minuun käynyt käsiksi kovin +äkkiarvaamatta... Minua tietysti ilahduttaa... Mutta nykyäänhän ajat +ovat niin levottomat, ja kirjasto ei ole mikään leikinasia... se on +vaarallista peliä! + +-- Te pelkäätte? Ensinnäkin: omasta kirjastostanne ei kukaan voi teitä +estää jakamasta kirjoja, ja toiseksi: te ette välitä virastanne... + +-- Äityeni armahani! Minä olen vanha... liian vanha teidän juoniinne... +Suokaa toki anteeksi! Kuinkas te hoksasittekaan ruveta puuhaamaan +sellaisia asioita... + +-- Isä hoi! Tee on valmista! -- ilmoitti ruokasalista Paulinkka. + +-- Sepä nyt vasta hyvä! -- ilahtui Perehvatov: -- herrasväki, tehkää +hyvin. + +-- Jääkää hyvästi! -- toimitti Aleksandra Porfirjevna nousten. + +-- Eihän toki vielä, ei meillä näin vain vierasta päästetä... juokaahan +toki teetä ensin. Minä pyydän, minä pyydän... elkää halveksuko ukkoa! +Armahtakaa toki! Porfiri Vlasovitshin tytär... Minusta on niin hauska, +erinomaisen hauska nähdä teidät talossani... + +Ja päästäen neidon edellään ruokasaliin, puheli hän Iivana papille, +mutta niin että myös neito sen saattoi kuulla: + +-- Shirokosadovilaista verta! He ovat kaikki semmoisia, Shirokosadovit, +hyvä herra... kuin piikiveä! + +Kodikkaassa ruokasalissa, joka oli täynnä kukkia, seinillä muotokuvia +ja öljyväripainoksia heleissä ja kullatuissa kehyksissä, -- kun kaikki +olivat istuutuneet pöytään ja Paulinkka oli kaatanut kaikille teetä, +siirsihen papin rouva istumaan Aleksandra Porfirjevnan viereen ja sanoi +hänelle hymyillen: + +-- Te miellytätte minua suuresti! + +Neito katsoi totisesti häntä silmiin ja lausui: + +-- Te myös minua! + +-- Kertokaapas minulle Desortsevasta, missä hän on ja missä toimissa? +Hänhän oli silloin vielä lapsi, valmistavalla luokalla, en oikein häntä +muistakkaan: kiharapää semmoinen, silmät kuin mandelipuun kukat... Ihan +hoikkanen varreltaan... Minä häntä kauheasti rakastin! Ääntämistapa +hänellä oli huvittava! Hän saattoi tulla minulle sanomaan esimerkiksi +että: "ettekö halua pi-rukaista?" Ja minä nauroin täyttä-kurkkua ja +suutelin häntä... se oli niin kovin hauska tyttö! Johtajatar sai tietää +meidän ystävyydestämme, kutsui minut luokseen ja sanoi: "te olette +hyvien vanhempien tytär ja kristitty... sopimatonta on että olette +ystävykset juutalaistytön kanssa." + +-- Hyi hävytöntä! -- huudahti Aleksandra Porfirjevna karahtaen +punaiseksi. -- Mikä oikeus on noilla ulkokullatuilla pölvänöillä +halveksia kansallisuutta, joka on lahjoittanut mailmalle parhaita +ihmisiä! Kaikki nuo Spinozat, Lassalet, Marxit, kaikki, jotka ovat +työntäneet eteenpäin yhteiskuntaa, tiedettä, taidetta, jotka ovat +intohimoisesti taistelleet ihanteiden puolesta... juuri juutalaiset. He +ovat tuoneet mailmaan sydämmiä tärisyttäviä aatteita, he ovat valaneet +ja yhä valavat mailman kiertokulkuun innostuksen aaltoja! Ja kutka +enempi heitä ovat saaneet kärsiä vääryyksiä jonkun pyhimystarun takia, +historiallisen kummituksen, joka on syntynyt pimeässä muinaisuudessa! +Ei, täytyy olla varustettuna järjellä, joka on synkkä kuin yö, +sydämmellä, joka on kiveä kovempi, kohdellakseen juutalaisia siten +kuin nuot itsetyytyväiset tylsimykset! Vaan nehän kantavat vihansa +kadulle, tekevät juutalaisten elämän sietämättömäksi, ärsyttävät heitä, +harjoittavat juutalaisvastaista politiikkaa panemalla toimeen ryöstöjä +ja murhia! Kuinka paljon täytyykään vielä työskennellä kiskoakseen +ihmissydämmistä pois petoeläintä, noita tylsiä ja itsetyytyväisiä +tunteita! + +-- Vaan voipiko sitä sitten? -- sanoi Paulinkka ahnaasti häntä +kuunnellen: -- hävittää ihmisestä petoa? + +-- Koko historia johtaa siihen, -- lausui jo rauhallisesti ja lujasti +Aleksandra Porfirjevna: -- kaikki inhimillinen sivistyy, kaikkien +petomaisten muinaisuuden perimysten kanssa aina yhteiskunnallisiin ja +valtiollisiin asti -- käypi vimmattu taistelu! + +-- Missä? -- kysyi Paulinkka yksinkertaisesti, kohottaen kulmiaan. + +-- Kaikkialla! -- naurahti Aleksandra Porfirjevna: -- silmähtäkää +tarkasti ympärillenne. Ettekös kuule, kuinka ympärillänne historiaa +luodaan? + +Hänen katseensa sattui yhteen Iivana papin katseen kanssa ja +suuttuneesti kulmiaan rypistäen siirsi hän sen hänestä pois. + +-- Vanhalla mailmalla, -- sanoi hän, -- on paljon puoltajia. Mutta +voiton saavuttavat ne, jotka siitä ovat irtautuneet! + +-- Ei, kuulkaahan mitä minä teille sanon, armollinen herrasväki, -- +ainoastaan ne, joiden käsiin kaikki rikkaudet keräytyvät! Vai ketkäs +muut, hyvä pastori? -- alkoi Perehvatov pitää puhetta papille: -- Ukko +Udalov juopi itsensä rappioon, se on varma... Ja on jo juonutkin! Hänen +onnettomalta vaimoltaan ei enää vaadita mitään tässä murheen laaksossa: +hän pitää jo itseänsä elävältä haudattuna... Ja lapsi-parat sitten? Se +on eräänlainen kokoelma, arvoisa herra! Eläintieteellinen kokoelma... +Suvaitsetteko tuntea vanhinta tytärtä? Aglaita? Tummakko kuin korpin +siipi, järkeähuikaisevan pulska, pommi-tyttö! Kaikki upseerit hänet +likeisesti tuntevat. Kuka se troikalla nelistää? Aglajushkapa +tietenkin! Kuka miehensä kanssa oikeudessa riitelee? Aglajushkapa +tietenkin! Vaan kerran, hyvä herrasväki, oli tapaus -- hän vietti +yönsä poliisiputkassa... aamulla vasta huomasivat, minkä linnun olivat +häkkiin pistäneet. Niinpä niin... Entäs vanhin poika? Oletteko kuulleet +jutun? Ravintolassa suuressa seurassa kysyä tokasee: paljonko piaano +maksaa? Puolitoista tuhatta! He tuossa! Ja mitäs arvelette, hyvä herra? +Aukasi kannen koko seuran nähden, istuutui päälle ja... + +Perehvatov kallistautui Iivana papin puoleen ja sanoi tälle jotakin +korvaan, nauraen. + +-- Sepä koko konstailija! -- virkkoi Iivana pappi päätään pudistaen. + +-- Matkustaja maan ympäri, arvoisa herra! Ja sitäpaitsi on sillä +miehellä mätähaavoja jo lapsuuden vuosilta... nähtävästi perintöä +isältä. Ainoastaan nuorin poika heillä on ikäänkuin sukuun kuulumaton. +Häntä sanotaan lempeäksi ja älykkääksi mieheksi... lopettaa kohta +opintonsa yliopistossa. Vaan on hänkin tuollainen toivoton ja +sairaloinen. + +Samalla Perehvatov kohteliaasti kääntyi Aleksandra Porfirjevnan puoleen. + +-- Mitä salaisuuksia suvaitsette supatella tyttäreni kanssa? + +-- Juttelen tässä, kuinka meitä kerran syytettiin poliittisesta +epäluotettavaisuudesta! -- sanoi Aleksandra Porfirjevna hymyillen. + +-- Vai sellaista! -- tokasi tuikeasti Perehvatov. + +-- Minä olin silloin viidennellä luokalla. Meillä muutamilla +ystävättärillä oli silloin tapana iltaisin kokoontua Takaliston +sillalle laulamaan. Meidät ilmiannettiin johtajattarelle, että me muka +laulamme vallankumouksellisia lauluja. Ja arvatkaas, mitä lauloimme? + +Hän alkoi koomillisesti hyräillä, heiluttaen päätään tahtiin: + +-- Tor-r-ea-door... käy taistelohon! Sitten hän kääntyi jälleen +Paulinkan puoleen. + +-- Voi, se oli onnellista aikaa! Vahinko ettette te käynyt koulua +yhdessä kanssani! Silloin sitä osattiin tyttöjä opettaa! Minä ja +Desortseva... Meitä oli seura mitä hurjapäisimpiä neitoja. Me jaoimme +kaupungin keskuudessamme piireihin ja keräsimme varoja rikkailta... +Kukas kehtaa naislukiolaiselta kieltää? Eikö se ole totta? Paljon rahaa +me keräsimmekin. Me tunkeusimme surkeimpiin hökkeleihin, työmiesten, +pesijättärien, suutarien luo... Tietysti me kaikkein ensimäiseksi +pesimme, puimme ja harjasimme tuon köyhän kakaralauman. Neulottiin +yökaudet, pestiin, leikattiin, silitettiin. Sitten ryhdyttiin myös +opettamaan. Koko Joentakalisto muuttui yhdeksi ainoaksi kouluksi! +Lapsikakarat odottelivat meitä kuin pienet kerubit kaduilla... Ja me +tulla pouhasimme heidän luokseen kasvot totisina, ketterin askelin... + +-- No, ja tietysti siitä johtokunta sai tietää? -- kysäsi Perehvatov. + +Aleksandra Porfirjevnan kasvot kävivät ankariksi. + +-- Tietysti! Samovaari kihisi hiljaa. + +Akkunasta kurkisti sisään savikaivos-tanteren autius. + +Jostakin kaukaa kuului ääniä ja monilukuisten jalkojen töminää. + +-- No, tiesinhän minä tuon! -- kivahti päähänsä tarttuen Perehvatov. + +Hän hypähti tuolilta, riensi akkunaan juoksujalkaa, ja kurkisti ulos. + +-- Heitä ovat! Heitä!! + +Akkunan takana vaelsi työmiesjoukko meluavin puhein. + +Heti sen jälkeen kajahti ilmassa soitto, räikeästi ja kaikuvasti. + +Perehvatov ja hänen perässään kaikki muut karkasivat kiireesti +portaille. + +-- Minua niin miellytti se mitä te tuonoin puhuitte juutalaisista! -- +virkkoi etehisessä Iivana pappi Aleksandra Porfirjevnalle. -- Mutta te +unohditte Kristuksen... Myös hän oli juutalainen! + +Neito katsoi pappia tarkkaavasti, mutta jo lauhkeasti. + +-- Vaan mitäs on Kristuksesta jäljelle jäänyt? -- huomautti hän. -- +Pappeja vain! + + + + +VI. + + +Työmiehiä oli noin nelisenkymmentä henkeä. Siinä oli savenkaivajia, +punaiseen pölyyn peittyneitä niin että naamat, hiukset ja +vaatteet paistoivat punaiselta. Mustina muurottivat lukkosepät, +ikäänkuin raudasta tehdyt. Keltainen rapa oli möykyiksi kuivunut +tiilenpolttajiin. Heidän välissään vyöryi harmaita kivenhakkaajia kuin +mitähän louhittuja kivenkappaleita. Vähän siistimmin olivat puetut +ainoastaan tehtaalaiset. Mutta heidänkin nokisissa ja ruskettuneissa +naamoissaan näkyi naapuruutta tulenpaahtavista pätseistä. Kaikkien +edellä kulki kaksi miestä rinnakkain. + +Toinen oli korkeavartaloinen, hiukan kumarainen kirvesmies, vielä +nuori, mutta sangen totinen kasvoiltaan, joilta parta oli ajeltu ja +joilla pienet viikset ainoastaan hiukan varjostivat karkeita huulia +ja terävää alaleukaa. Hänellä oli tuikeat silmät; keskustellessaan +hän ikäänkuin nosteli jotain raskasta pitkillä, vahvoilla käsillään. +Työtoverit nimittivät häntä "Ljaksanitsh", lyhennykseksi nimestä +"Aleksei Ivanitsh". Hänen vierustoverinsa oli näöltään kuin savipaakku, +joka on nostettu kaivoksen uumenista ja katselee mailmaa alta +sumeain kulmiensa uteliain ja läpitunkevin katsein. Mutta näkyi että +elämäntaistelussa tämä savipaakku oli vahvistunut, karaistunut tulisten +pätsien lieskoissa ja muuttunut rautaiseksi. Hänen päänsä, jossa +törrötti karkeita punasenruskeita hiuksia, painui keveästi leveisiin +hartioihin ikäänkuin olisi se alati, vaikkakin ylpeästi, odotellut +iskua jostakin päin, ja sentähden hänen neljänkymmenen-ikäiset +kasvonsa, jotka olivat vähän turvoksissa ja joissa kasvoi karkea +punaparta, olivat odottavan ja häijyn näköiset. + +-- Me tulemme sinun luoksesi, Grigori Petrovitsh, -- alkoi hän puhua +ikäänkuin olisi huutanut tyhjään tynnyriin: -- sinä olet siellä ainoa +järkevä ihminen... aivankuin et vielä olisi villiintynyt! Sinun kanssa +toki saattaa puhella ihmisellisesti, ilman haukkumista. Toveritkin +sanovat: menkäämme ukko Perehvatovin luokse. + +-- Mitä te, herraseni, minulta tahdotte? + +-- Ole armollinen, tule välittäjäksemme! -- pauhasivat äänet: -- +muutamia päiviä sitten sinun onnistui masentaa Muhapelli! Lempo sen +tietää, kuinka se sinulle onnistui. + +-- Mikä Muhapelli? + +-- Ka se Heikki! naurahtivat työmiehet: -- meillä on hälle oma +liikanimemme keskuudessamme. Ljaksanitsh sen on keksaissut. + +-- Muhapelli tosiaan on olemassa! -- hymyili Ljaksanitsh: -- +kaljasielu! Hän on myönyt itsensä Udaloville oluttynnyristä. Tuhansia +hän saapi! Vaan eihän meidänkään ole tarvis nälkään kuolla, Grigori +Petrovitsh! Kullakin on pereensä... Tuolla Potapovilla esimerkiksi on +kuusi lasta. + +-- Kuusipa hyvinkin! -- säesti Potapov: -- ne täytyy kasvattaa... +opettaa ne täytyy! Vaan eiväthän nuo ole tehtaalle edes koulua +puuhanneet. Meihin katsotaan kuin petoeläimiin... + +Potapov pyöritti vihaisesti päätään. + +-- Ehei, miksi niin... emme me ole lainkaan petoja! Se että me +teemme halpaa ruumiillista työtä, ei merkitse mitään: ruumiillisella +työllä koko mailina koossapysyy! Kyllä se kulta kirkkaasti kimmeltää +rikkaitten kammareissa, vaan eipä se ilman meitä kimmeltäisi, vaan +maassa makaisi... + +-- Oikea ajatus! -- hymyili Iivana pappi Aleksandra Porfirjevnalle. + +-- Jääköön siis meidän kouriimme siitä kullasta edes muruset, jotta +voisimme ihmisiksi elää ja lapsiamme kasvattaa, jotta heistä tulisi +oikeita ihmisiä ja saisivat oikeutensa. + +-- Mitä oikeuksia te tarvitsette? -- tokasi levottomasti kämmeniään +hieroen Perehvatov. + +-- Maallisia, ihmisellisiä oikeuksia! -- huudahti Ljaksanitsh: -- onko +oikein ja kohtuus, että toisilla on kaikki, vaan toisilla ei mitään? +Meille sanotaan -- oikeus on taivaassa! Ei se ole totta, se on maan +päällä, mutta... kätkettynä! + +-- No sinä, hyvä herra, et ole oikein, -- säikähti Perehvatov: -- +semmoisista puheista eivät kiitä... + +-- Mistäs meitä sitten kiitetään? Puhuminen omista asioista on +kielletty, lukeminen on kielletty... kohta tulee ajatteleminenkin +kielletyksi! + +Hän loi kolkon katseen tehtaan savupiippuihin, jotka hymyilivät +auringolle, ja lisäsi: + +-- Se aika on mennyt! Jos ihminen on oppinut erottamaan hyvän pahasta, +kuinka hän voipi käydä sovitteluihin... + +-- Raskasta tämä on! Kerrassaan raskasta! Ja epänormaalia, -- alkoi +taas Potapov puhua: -- ja läpiläpeensä kohtuutonta! Ilman lisäpalkkaa +on meidän mahdoton toimeentulla, -- sen sinä itsekkin näet, Grigori +Petrovitsh. Aika on tukala; töitä ja työtunteja on vain lisätty. +Kruunu on antanut Udaloville urakalla uusia kasarmeja rakennettavaksi. +Kaikki ainekset myös rautasiltaa varten Pajom-joen yli valmistetaan +meidän tehtaassa. Kaksi tuntia on työtä lisätty, -- vaan palkka on +entisellään... Onko se oikein? Lisäksi on töihin tulvinut paljon +kaikellaista kansaa, -- työmiehiä, urakoitsijoita, insinöörejä... +Kaikki on kallistunut, -- asuntovuokrat ja ruoka-aineet... Mutta palkka +on vanhoillaan. Käykös tämmöinen laatuun? + +Potapov vaikeni. + +-- Herrat toverit! -- alkoi Perehvatov puhua: -- kun minä itse palvelin +rahatoimikamarissa... Tuota ei, kuulkaahan mitä teille sanon. Minä olen +vanha, vanha... minä kieltäyn! Minusta on kovin rauhatonta täällä! +Puhelinhan minä teidän saksalaisenne kanssa, koetin häntä vakuuttaa. +Vaan hän vain häkätti mulle: -- "Lakko! Ei saa olla hempeä lakolle". +No, mistä minä siis tiedän, lakkoko teillä on vai mikä... Silloin kun +minä itse palvelin rahatoimikamarissa... + +-- Vaan mitäs se saksalainen oikein sanoi, häh? -- pauhattiin joukossa. + +-- Kyllä minä hänelle järkisyyt selitin! Sepä tietty, sillä +mahdotontahan on toimeentulla sillä, mitä te saatte. Vaikka tehtaalla +työ nousee satoihin tuhansiin! Rahatoimikamarissa olen minä tottunut +numeroihin... ja ne vilisevät silmissäni heti kun alan loppusummia +laskea... No niin, -- vaan elkää huoliko minua vaivata enempää... +Vieläpä huutamalla huusi korvaani se saksalainen ja sanonpa teille +muutaman salaisuudenkin: -- oli puuhassa kutsua tarjokkaita +päiväkaupalla... tulityöhön. + +-- Niinkö? -- sanoi Potapov synkästi. + +Mutta Ljaksanitsh riehahti äkisti vihanpuuskaan. + +-- Jos niin... niin kaikki työmiehet nostatamme lakkoon!! -- ja hän +teki liikkeen käsillään ikäänkuin olisi kiskaissut maasta irti jotakin +raskasta. + +-- Ei heillä ole siihen oikeutta! -- huusivat työmiehet: -- me teemme +työtä vuosikaupalla, me olemme tänne perheinemme asettuneet! Vai +aikovatko he meidät kadulle viskata? + +-- Nähdäänpäs vielä! -- virkkoi Potapov kokonaan pörhistyneenä ja +ikäänkuin karvat pystyssä vihasta: + +-- He tahtovat meidät kuljettaa jyrkänteen reunalle? Koettakootpa! +Voimaan on pakko vastata voimalla, -- vaan kuka on väkevämpi, se on +vielä koettelematta! + +Ljaksanitsh ikäänkuin voimisteli käsillään. + +-- Kaikki me nostatamme lakkoon! -- huusi hän: -- sekä +shilorojevilaiset että neimannilaiset... Loukkaukseen emme taivu! + +Hän kääntyi ympäri. + +-- Toverit! Oitis tehtaalle! + +-- Oitis!! + +He kääntyivät siihen suuntaan, josta tehtaan savupiiput häämöttivät. +Aurinko valaisi heidän päättäväisiä kasvojaan. Iivana pappi tarkasteli +heitä miettiväisesti ja hän tunsi heistä uhoavan jonkunlaista +vastustamatonta voimaa. + +-- Vaatikaamme itse Muhapelliä! -- kuohui Ljaksanitsh. -- Tulkoon ulos +puhumaan! Vaan jos riitaa rakentaa, niin riidellään vaan! + +-- Jääkää hyvästi, Grigori Petrovitsh! -- huusivat työmiehet. + +-- Veikkoseni, elkäähän vain tehkö tuhmuuksia! -- koetti Perehvatov +vakuuttaa. + +He poistuivat, ja oli kuin heidän käynnissään olisi ollut jotakin +erikoista, mikä ei kuulu tavallisille ihmislaumoille. + +Muutamat työmiehistä katsahtivat taaksensa ja hymyillen nyökäyttivät +päitään Aleksandra neidille. + +-- Hyvästi Aleksandra Porfirjevna! + +-- Hyvästi, toverit! -- vastasi tämä. + +Iivana pappi ja Perehvatov katsahtivat kummeksien neiti Shirokosadovaa. + +-- Mutta tehän näytte olevan heidän kanssaan ihan veliveikkoset! -- +sanoi Perehvatov. + +-- Kuinkas minun sitten pitäisi olla heidän suhteensa? Sehän on minulle +kaikki tuttua väkeä... + +Edetessään joku työmiehistä vihelsi, joku toinen alkoi laulaa laulua, +jolloin toiset siihen yhtyivät. Savitanner oli hetkeksi elostunut. + +Pilvettömältä taivaalta valoi aurinko kultaista valoaan vajojen +mustiin kattoihin; tehtaan piiput ikäänkuin hymyilivät syrjästä vasten +aurinkoa. Nälkäturpainen kulkurikoira ilmestyi keskelle tannerta ja +alkoi ulvoa kuullessaan laulua, joka häipyi tehdasrakennusten taa. + +-- Pelkään, -- puhui Perehvatov, -- ettei tämä hyvällä lopu. Heikki +herra ei hevillä suostu myönnytyksiin. Ja ne ovat siellä koonneet +jonkun neuvoston, tahtovat ilmoittaa asian kuvernöörille... + +Aamiaisen jälkeen lausui Aleksandra Porfirjevna hyvästit talonväelle, +ja Iivana pappi ja Paulinkka hankkiusivat menemään Rudometovin luo. + +He kulkivat kolmen yhdessä pitkin Takaliston autioita katuja. + +-- Voi kuinka minä hirveästi pidän teidän vaimostanne! -- virkkoi +Aleksandra Porfirjevna Iivana papille. + +-- Mistä ihmeestä te hänet tunnette? -- kysyi pappi. + +-- Miten mistä? -- kummasteli vuorostaan Aleksandra Porfirjevna, +katsoen vuoroin Paulinkkaa, vuoroin pappi Iivanaa. + +Paulinkka pyrskähti nauramaan, vaan pappi Iivana, käsittämättä +asianlaitaa, joutui kauheasti hämilleen. Silloin vasta Aleksandra neiti +äkkäsi erehdyksensä. + +-- Minä kun luulin että Paula Grigorjevna on teidän vaimonne, -- nauroi +hän. + +-- Miksi te niin luulitte? + +-- Kas kun hän minulle oli sanonut että hänen miehensä on pappi. +Sitäpaitsi te koko aikana ette päästänyt silmiänne irti hänestä. + +Paula Grigorjevna kosketti neidin kyynäspäätä ja katsahti kummallisesti +naurahtaen häntä kasvoihin: + +Tosiaanko? -- virkkoi hän viekkaasti. + +-- No kaikkea!--sanoi pappi pitkään, rykien: -- minä kun en tuota +vähääkään hoksannutkaan. Mutta olettepa te, neiti, aika myrkyllinen! + +-- Ka sellainenhan olen! Nähkääs: minä ylipäänsä en liioin suosi +pappeja. Minun käsittääkseni kunnon ihminen ei rupea papiksi... + +-- Ohoo! Sepä ankara tuomio! Mutta se on puolueellista... + +-- En minä läsnäolevia tarkoittanut. + +-- Se ei muuta asiaa! + +-- Nähtävästi minä taas teitä satutin. Elkää erehtykö, hyvä ystävä. + +-- Ei se mitään, ei se mitään, rakas neiti... löylyttäkää vain! Minulla +on kumara selkä, joka kaiken kestää, vaikka olenkin kunnoton mies... + +Aleksandra Porfirjevna rupesi nauramaan. + +-- Millenkäs te nauratte? + +-- Sille, kun te loukkaannutte. Semmoisesta minä pidän. Ainoastaan +hyvät ihmiset kykenevät loukkaantumaan! + +-- Tuopa ei ole hullumpaa logiikkaa! + +-- Semmoisen suhteen, mistä en pidä, olen minä aina jyrkkä. Vaan +äskettäin ette minua miellyttänyt... + +-- Entäpä nyt? Neito nauroi viekkaasti. + +-- Nythän tuota olette kokolailla... Minä tunnen teitä kohtaan +myötätuntoisuutta... kuten oikeaa ihmistä kohtaan. + +-- Siitäpä siis kiitos teille! sanoi pappi. + +Sillan takaa, mäkirinteeltä, tuli näkyviin ukko Shirokosadovin talo. +Sen edessä oli vähäinen paaluaitaus vanhanaikaisine, kömpelöine +puineen, jotka raappivat akkunoita ja loivat runsaan varjon. Vihreän +seasta näkyi talon pitkä ja matala fasaadi, joka oli maahan painunut, +aikoinaan siniseksi maalattu, mutta nyt jo paikoin virttynyt, ja siinä +tavattoman suuret pimeät akkunat ilman akkunaverhoja, jonkatähden talo +näytti asumattomalta. Portille päästyä sanoi Aleksandra Porfirjevna: + +-- Kuulkaahan? Mennäänpä iso-isiin luo! Vaarista se olisi hirveän +hauskaa! Hänen luonaan ei käy juuri ketään, vaan ennen hän eleli hyvin +leveästi... + +Iivana pappi katsahti Paulinkkaan. + +-- Mieluusti minun puolestani, kunhan vain ei kauvan viivytä. + +He astuivat sisään autiolle pihalle, joka oli ruoholla kasvettunut +ja jossa oli tilavia vaunuvajoja ja talleja, näöltään tyhjiä. Myös +sisältä näytti talo asumattomalta. Avarasta salista kävi kylmän uho. +Vanha, päällystetty huonekalusta näytti rapistuneelta. Kuvastimet +kurkistelivat ikäänkuin arastellen seinämiltä. Iso hämähäkki kiipesi +kiireesti kattoa kohti pitkin hienoa lankaa. Myös vierashuoneessa +seisoi raskas, vanhanaikuinen, kolkko huonekalusta, ja laesta riippui +kynttiläkruunu, jota ei pitkiin aikoihin oltu sytytetty. Keveästi +raappivat akkunoita puiden oksat siimestäen hiljaista autiutta. Palkit +narahtelivat tulijain varovaisten askelten alla. Kammottava tunne +valtasi Paula Grigorjevnan ja hän tarttui väkinäisesti Iivana pappia +kynkästä... + +-- Mikäs sinulle tuli? -- kuiskasi pappi. + +-- Tuntuu niin kummalliselta! Aivan kuin täällä joku olisi kuollut... + +Aleksandra Porfirjevna aukasi raskaan, kumeasti narisevan oven. He +tulla töksähtivät huoneeseen, joka heistä näytti elolliselta vain +läpikuljettujen huoneiden autiuden jälkeen. Se oli ukko Shirokosadovin +makuukammio. Siellä vallitsi oikein tuollainen alkuaineellinen +epäjärjestys. Aivankuin olisi kaikista muista huoneista tänne raahattu +kaikki hylkytavara, pinottu läjiin ja ripustettu hajalleen miten +sattui pitkin seiniä. Siinä seisoivat toisiinsa sekaantuneina nojaimet +ja tuolit, jotka näyttivät kerrassaan peloittavilta rapistuksessaan; +pelipöytä kortteineen ja liidunpalasineen oli niin kiinni pienen +napupelipöydän kanssa ettei siitä voinut sivu päästä; tavattoman iso +kirjoituspöytä oli työnnetty likelle sänkyä, joka oli aivan matala +ja leveä kuin arkisohva, ja jonka vuodetta nähtävästi ei milloinkaan +oltu korjattu. Pitkin seiniä roikkui kellastuneita valokuvia ja +arvokkaannäköisten kauppiastyylisten vanhusten öljyvärisiä muotokuvia. +Muudan arkkipiispa katseli ankarasti kuni elävä seinille ripustettujen +halattien, paitojen ja lievetakkien takaa. Vuoteella istui kuluneessa, +pehmoisessa, bukharalaisessa viitassaan, harmaapäinen, ryppykasvoinen +vanhus ja värisi kokonaan kuin vilusta, vaikka aurinko parhaallaan +paistoi tännekkin -- noihin pölyisiin, puoleksi verhottuihin +akkunoihin. Kaula hänellä oli laiha ikäänkuin venyttämällä kavennettu; +ryppyiset kasvot harmaine parran typyköineen näyttivät teräviltä, mikä +kai johtui siitä että niistä tihtasivat tuikeat, kylmät, älykkäät, +myrkyllisen-pilkalliset silmät, joiden syvyydestä päilyi tuo tumma +pohjamuta, mikä niin oli ominaista kaikkien Shirokosadovien silmille. +Vanhus oli jostakin kiihdyksissä ja hypisteli hätäisesti molemmin käsin +viittansa rinnuksia. + +-- Vieraat, jotka tulevat oikeaan aikaan, ovat kuin luut, jotka +nälkäiselle viskataan! -- alkoi hän puhua. + +Hänen kimakassa äänessään oli valtava sävy. + +-- Vaan vieras, joka sattuu sopimattomaan aikaan...? -- alkoi Iivana +pappi. + +-- On kuin mahansa täyteen syöneen jälkiruoka! -- naurahti vanhus, +vintilöiden Iivana pappia ja Paulinkkaa lävistävällä, ikäänkuin +hypähtelevällä katseella: -- en tunne, pyhä isä, en teitä enkä +teidän arvoisaa muorianne... Mutta varmaankin olette hyviä ihmisiä! +Heh-heh! Sandra kuljettaa näet luokseni ainoastaan hy-y-viä ihmisiä. +Istuutukaa, pyydämme nöyrimmästi... Kiitos että tulitte vanhaa miestä +katsomaan! Ukko Shirokosadov ei ole nykyisin oikein kurssissaan... +heikontunut, näivettynyt on ukko Shirokosadov! Hänestä ei välitetä! +Nykyisin kaikki isoiset miehet ovat mennyttä kalua... Tilanomistajat... +maanviljelijät... tehtailijat... + +Hän yskähti pappi Iivanalle käsittämättömästä suuttumuksesta. + +Samalla kohosi pimeästä nurkasta ikäänkuin musta varjo, kömpelö ja +leveä haamu, Porfirius Shirokosadov. Mutaisin silmäyksin hän tuijotti +vieraisiin eivätkä hänen kasvonsa mitään ilmaisseet. Tervehtiessään +ojensi hän jokaiselle paksun, turvettuneen, lyhytsormisen, kummallisen +kylmän kätensä sekä virkkoi isäänsä kääntyen: + +Tuulotelkaahan, isäseni, itseänne vierasten seurassa... Voimmehan +puhella perästäpäinkin. + +Raskain askelin, josta huonekalut hypähtelivät, vieläpä arkkipiispa +seinällä tärähti, poistui Shirokosadov ulos makuukammiosta. Ja pitkin +etäisiä huoneita kaikuivat hänen painavat askeleensa aivankuin siellä +olisi vaeltanut keskiaikainen ritari täysissä tamineissaan. + +Ukko seurasi hänen menoaan vihaisin katsein. + +Nähtävästi jokainen pojan sana oli hänen mieltään kuohuttanut. + +-- Ja mitä hän noin kopistelee, kopistelee! -- kärisi ukko: -- +ruumisarkkuako hän minulle naulata kaputtelee?! + +-- Se on hänen käyntitapansa, isoisä kulta. Elkää olko levoton! -- +sanoi Aleksandra Porfirjevna istahtaen hänen rinnalleen ja hiljaa +tarttuen häntä kädestä. + +Neito suuteli vanhuksen kättä. + +Ukko rauhoittui tuokiossa ja hänen silmänsä syttyivät iloiseen liekkiin. + +-- Sandra kulta! Sandra pieni! -- jupisi hän: -- Sinun tähtesi juuri +isoisä näin yhä taistelee. + +-- Kiitos, vaari kulta, te seisotte takanani kuin vankka vuori. Teihin +minä toivoni asetan, -- puheli neito lempeästi: -- totta tosiaan, vaari +ei ilmianna, kyllä minä sen tiedän! + +Ukko suli miltei lapselliseen nauruun. + +-- Nähkääs, millainen pojantyttö minulla on? -- sanoi hän ojentaen +Iivana pappia kohti laihat, vapisevat kätensä, jonkatähden hänen +bukharalainen viittansa lemahti auki paljastaen hänen käheästi +huohottavan rintansa: -- kultainen on minulla pojantytär! Hän on minuun +kokonaan kiintynyt! kuin oma tytär ikään! Shirokosadovilaista verta... +talonpoikaista! Jyrkkä ja lempeä yhtaikaa! Me Shirokosadovithan +olemme tallukanpunojien sukua... Järjellä me olemme itsemme ihmisiksi +kehittäneet... emmekä väkivallalla! Katselkaahan tuota muotokuvaa +tuolla seinällä! + +Vanhus osoitti isoa öljymaalausta, joka kuvasi kuivakiskoista +talonpoikaa räikeine, älykkäine kasvoineen ja luonteenomaisine tummine +katseineen. + +-- Se on maanmuokkaaja... minun siittäjäni! Katsokaahan vaan! Minä en +hylkää sukuani, en häpeä sukuperäni halpuutta. Sillä kuka ihminen, +Herran Jumalan luoma, on syntynyt moukaksi? Sekä aateliset, että +kauppiaat, että talonpojat... ovat kaikki samasta savesta tehtyjä! +Järki... kas se on pääasia! Kahta ihmistä eroittaa toisistaan +ainoastaan järki... ja vielä sielu! Ja kellä ihmisellä sielu vain +on lavea ja puhdas, ja järki terävä -- se totisesti on ruhtinas ja +aatelismies, vaikkapa synnyltään olisikin moukka... + +Ukko joutui jälleen mielenkuohuun, kurkotellen hoikkaa kaulaansa. + +-- Mutta vaikka tuo Porfirius onkin minun poikani... niin en rakasta +häntä! + +-- Vaan minuahan rakastatte, isoisä kulta? -- kysyi Aleksandra neiti +johtaakseen vanhuksen ajatukset toisaanne. + +Ukko siveli kämmenillään tytön korvia, veti luokseen ja lähes +autuaallisella hartaudella suuteli häntä. + +-- Sinä olet minun ainukaiseni! -- puheli hän mieli liikutettuna: -- +kaikki muut ovat vanhuksen hyljänneet eivätkä häntä rakasta! Sinä +yksin olet minut ymmärtänyt. Olet käsittänyt vanhan isoisän! Isoisä on +syntinen ihminen... varas ja rikoksentekijä tämän maan päällä... Mutta +yhden asian vain isoisä osaa... Verensä ja henkensä uhraa sinun tähtesi! + +Kyyneleitä näkyi vanhuksen silmissä. + +-- Armas isoisä! Miksi sinä tänään olet niin rauhaton? + +Ukko ei vastannut, vaan jälleen jännitti hermojaan. + +-- Taas kopistelee! Taas kopistelee! Kaukaisista huoneista kuuluva +Shirokosadovin askelten ääni läheni lähenemistään. Tuntui kuin koko +autio talo olisi niitä askeleita seurannut säikähtyneesti kyyristyen +kokoon kylmine sisuksineen. + +Ovi aukeni ja Shirokosadov astui sisään. + +-- Isä, minä olen luopunut äskeisestä tuumastani! -- alkoi hän puhua +jonkunlaisella sävyntuntumattomalla äänellä, katsomatta ketään +silmiin: -- minun täytyy huomenna matkustaa Bogdanofkaan markkinoille. +Puhutaanpa siis asia heti loppuun... Varsin mukava että täällä on +Aleksandrakin saapuvilla ja tuo arvoisa pappi tuossa... Arvoisa pappi +voipi myös jonkun järkevän sanan lausua. + +Raskaasti, kuorsahtaen, laskeutui hän nojatuoliin hiukan haaroittaen +jalkojaan ja antaen paksujen käsiensä pudota polvilleen. + +-- Aleksandra! -- sanoi hän: -- etkö ole vielä vehkeilyltäsi heittänyt? + +-- Mitä vehkeilyitä? -- katsahti tytär kummastellen. + +-- Hankettasi matkustaa Pietariin opiskelemaan... Neidon kasvot +muuttuivat ankariksi ja itsepäiset silmänsä himmenivät kuten isälläkin. + +-- Minä en muuttele päätöksiäni! -- sanoi hän kuivasti. + +-- Mutta jos minä... käsken?! + +-- Minä olen täysikäinen ja voin menetellä itsenäisesti! Minulla +on elämäntarkoitus eikä mikään voi pakottaa minua palaamaan omalta +polultani! + +Shirokosadov lyödä lämäytti polviaan lyhvillä sormillaan. + +-- Mutta jos minä... käsken?! -- toisti hän itsepäisen-karkeasti: -- +minä sylkäsen sinun täysikäisyyttäsi! Minä olen isäsi! Minä sinut olen +kasvattanut... minä sinusta vastaan! Minä tiedän, mikä sinulle on +pahaksi ja mikä hyväksi! Katsohan, tyttö!... Isäsi näkee kaikki! Ja jo +nyt olet sinä huonolla tiellä... + +-- Millähän huonolla tiellä minä sitten olen? + +-- Kyllä minä tiedän... kyllä tiedän! Sinun joka askeleesi minä tiedän! +Takaliston taivaltajatar! Luuletko sinä etteivät ihmiset huomaa, minkä +roskaväen kanssa sinä repostelet? Minulle siitä puhuvat jo ihmiset, +joilla on valta... Häpäiset oman isäsi! Eikö jo riitä! + +Hän polkasi jalkaansa, josta tytär säpsähti. + +-- Eikö jo riitä? -- toisti hän: -- olet käynyt lukion läpi... siinä +on tarpeeksi. Olet tullut hemmotelluksi! Tuollainen oppi jo riittää +hyvälle morsiamelle! + +-- Morsiamelle?! -- huudahti tytär: -- mitä se merkitsee? + +-- Udalov sinua pojalleen kosii! Vanhimmalle pojalle. Udalov... +kauppaneuvos! Tehtailija... Udalov... miljoonanomistaja! Ymmärrätkös? + +Hän teki liikkeen käsillään ikäänkuin olisi niillä pidellyt maanpalloa. + +-- Kas sellainen ääretön onni sutkahtaa käsiin! Eikö jo riitä, +tytär... eikö jo riitä tuhmuuksia? Tällaista onnea ei saa käsistään +päästää. Paras pari koko läänissä! Me... nousemme kuin vuorelle! +Shirokosadoveihin ei enää ylletä kädellä! Sinä olet vielä tuhma, et +osaa arvostella. Hallitsijatar sinusta tulee! Kaikki on mateleva +jaloissasi sentähden että rahoissa on voima... Ääretön voima! Ja valta! +Ja kuta enemmän on rahaa, -- sitä enempi on valtaa! Ääretöntä valtaa! +Minulla on puolet kihlakuntaa käsissäni... Kaiken jätän sinulle! +Kultaisella kehällä kukistat kaiken, olet hallitseva! Turvaudu vain +järkeen! Udalov -- on ensimmäinen tehtailija! Kuvernöörikin on hänen +käsissään... käypi vieraissa... Ministerinkin on vastaanottanut! + +Hän tempoili käsillään kuvittelemiaan valta-alueita. + +-- Sitä loistoa! Pääset ruhtinattareksi! Voit koristaa itsesi +ylt'yleensä jalokivillä. Sinä juuri! Shirokosadova! Udalov! +Miljoonanomistaja!! Jolla on kullanetsintäpaikkoja Uraalissa... +sirottele sitten mielinmäärin omia kalliita kiviäsi! Kylve +briljanteissa! + +Aleksandra Porfirjevna läiskäytti kämmeniään ja huudahti kiihkeässä +vihastuksessa: + +-- Mitä te tarkoitattekaan? Aijotteko tehdä minusta kauppaa?! + +Ja vaistomaisella liikahduksella nojautui hän isoisän olkapäähän. + +Tämä naurahti häijyn myrkyllisestä. + +-- Ei se mitään, Sandra kulta, ei se mitään! -- puhui hän: -- isäsi +marssii suoraan kuin Shirokosadov konsanaan. Mutta hän on hairahtunut +suunnasta. Hän ei marssi eteenpäin, vaan taaksepäin... Meitä vastaan! +Ja sentähden, poika parka, turhaan sinä siinä riehut, -- me sinun +kanssasi taistelemme! + +Vanhus ojenteli häntä kohti vapisevia käsiään. + +-- En minä teidän kanssanne, isä, halua taistella! -- sanoi +Shirokosadov taas silmähtäen isäänsä raskain katsein: -- ei tämä +meille sovi. Minä tahdon teidät saada vakuutetuksi! Vanha te olette... +ja aivankuin järjiltä mennyt, ette käsitä omia harrastuksianne. +Vaan ettekös juuri te itse kerran minut samalla tavalla naittanut? +Huonostikos kävi? + +-- Kadun Herran edessä! -- virkkoi vanhus laskien päänsä, -- +niin tosiaan, poika parka!... Olen minä ansainnut tämän nuhteen. +Toisellainen minä silloin olin... En ymmärtänyt. Järjen vain laskin, +vaan sydäntä halveksin... Niinpä sinusta sydämmen tapoinkin... +Syyllinen olen! Sinä olet minun luomani, korppikotka... mutta sinulle +en anna Sandra kultaamme. Enkä annakkaan, sinä korppikotka! Hänpä se +on minun järkeni kirkastanut. Sandra tyttömme kulkee omaa tietään... +kultaisella sydämmellä, haukan järjellä ei voi olla kehnoja teitä... + +-- Te olette tullut hulluksi, isä parka! -- nousi Shirokosadov sanomaan. + +Mutta ukko huusi jo valtavan shirokosadovilaisen huudahduksensa: + +-- Minä tahdon näin!! + +Shirokosadov vimmastui. + +-- Siispä minä hylkään tyttäreni! Riistän häneltä perinnöt! +Menköön, menköön... omaa tietään! Kyllä minä ne tiet tunnen! Se on +kaikki sitä Sinaiskia! Sen bogdanovilaisen lääninrovastin poikaa! +Ylioppilaskujeita! Kyllä minä tiedän... Roskaa ja moskaa! + +-- Eikö teitä hävetä noin puhua! -- leimahti Aleksandra neiti vihasta +paisuen puhumaan. -- Jos minä... jos minä häntä lemmin! Minä en tahdo +salata! Minä en salaa! Ja minä tunnustan nyt teille suoraan: hän on +minun sulhaseni! + +-- Kas, kas... kas noin sitä mennään! -- kiljui Porfirius Vlasitsh +osoittaen isälleen tytärtä sormellaan: -- siinä sen kasvatuksen +hedelmät näkee: matkustakoon, matkustakoonpa vielä lisää oppimaan! +Matkustakoon! Mutta sen minä sanon vielä kerran: elköön odottako +kopeikkaakaan rahaa minulta moisiin tomppelimaisiin vehkeisiin! + +-- Vai rahaa, vai rahaa! -- kiihtyi äkisti katkonaisesti puhumaan +Aleksandra, Porfiriuksen tytär: -- vai rahaa! Teidän rahanne! Minä +en teidän rahojanne tarvitse... pitäkää ne itse! Minä en tarvitse! +Kurjassa hökkelissä minä tulen elämään, itse aijon elättää itseni +omalla työlläni! Kuuletteko? Minä en tarvitse teidän rahojanne! + +Shirokosadov karahti turkinpunaiseksi naamaltaan. + +-- Ovatko minun rahani sitten... varastettuja, häh?!... + +Silloin nousi vapiseville jaloilleen vanhus ja, kääriytyen viittaansa, +lausui häijyn-käheästi: + +-- Vai et anna rahoja? No, ei tarviskaan! Ukko Shirokosadovilla löytyy +vielä joku kolikka mustan päivän varalta... Löytyy kyllä, poika +parka. Vaan sinun rahojasi ei tarvita! Kyselet, onko ne varastettuja? +Kunniallisella kaupalla minä olen ansainnut ne rahat, mutta sinun +rahasi ovat -- köyhiltä puserrettua mehua... + +-- Kulta-isoisä, elä huoli, elä huoli! -- keskeytti hänet Aleksandra +neiti: -- elä huoli noin puhua! + +Shirokosadov katsoa pöllötti kummastunein ja ikäänkuin unisin silmin. +Aivankuin olisi hän nähnyt ensikertaa sekä isän, että tyttärensä eikä +ollut heitä tuntea, ja heidän puheensa tuntuivat hänestä vierailta +ja oudoilta. Aivankuin koko tunnettu mailma olisi hänen edessään +pyörähtänyt nurin ja ikäänkuin eivät kaikki sen olennot ja ilmiöt enää +olisi olleetkaan samat, millaisiksi hän ne oli tottunut huomaamaan. +Hän vaikeni katsellen samein silmin itkevää tytärtä ja vanhaa isää, +joka kopeloi jotain pitkin seinää vapisevilla, epävarmoilla käsillään. +Kääntyen jyrkästi poispäin, läksi hän ulos huoneesta paukauttaen oven +jälkeensä kiinni. Ja jälleen hänen askeleensa säikyttivät vanhaa taloa +töminällään. + +-- Kolistele! Kolistele vaan! -- kähisi vanhus kopeloiden seinältä +lievetakkiaan ja mennen verhojen taa. -- Sandra pieni! -- puhui hän +sieltä: -- avaa akkuna ja huuda Kaaproa valjastamaan hevosta. + +-- Mihin te aijotte, rakas isoisä? + +-- Ole vaiti! Elä kysele! Me lähdemme yhdessä... Rudometovin luo. Ole +vaiti, Sandra kulta. + +Hän tuli esiin verhojen takaa, hullunkurisuuteen saakka kummallisena +ja surkeana kapeissa mustissa housuissaan ja pitkäliepeisessä +sortuutissaan. Hän muistutti näöltään ruokkimattomuudesta kuihtunutta +koiraa. Hänen harmaa, pienoinen päänsä tärähteli hoikan ja hienon +kaulan päässä... + +Kun Shirokosadovien lähdettyä Iivana pappi Paulinkan kera kulki talon +rintaman ohitse, vilahti heille hetkeksi pölyisten akkunain takaa +Shirokosadovin kasvot. Tämä seurasi heidän menoaan tylsin ja samein +katsein... + + + + +VII. + + +Kukapa Staromirskissä ei olisi tuntenut esipappi Rudometovia? + +Täyteläinen herra, jonka pullean rinnan ritarimerkkeineen peitti +tuuhea, kaunis, musta parta, ja jonka räikeäpiirteisissä kasvoissa +paistoi kaksi kuperaa mustaa silmää, ja jolla sen-ohessa oli karhun +möräkkä ääni sekä päättäväiset liikkeet. Hänen basso-äänensä oli +todella mahtava! + +Pyhänhengen kirkon seurakuntalaiset, tullessaan kirkkoon isä +Rudometovin saarnaviikolla, eivät milloinkaan tiedustelleet, kuka +kirkonmenot toimittaa: jo kaukaa kirkonetehisestä kuuluivat temppelin +ytimistä, ikäänkuin petoeläimen häkistä, hänen puhkauksensa. + +Rudometov oli ankara ja järkähtämätön. Pitäen itseään +yhteiskunnallisena toimimiehenä, ei hän milloinkaan antanut +aihetta muille luuloille itsestään. Hänen saarnansa jyrisivät +aina turmion uhkauksina. Helvetin hän osasi kuvata sellaisilla +väreillä ja semmoisella tarkkuudella kuin olisi hän persoonallisesti +itse kierrellyt kaikki sen sokkelot ja nähnyt saatanan kasvoista +kasvoihin. Sanottiin hänen muistuttavan olemukseltaan Savonarolaa. +Pappiskokouksessa nosti hän ensimmäisenä kysymyksen välttämättömyydestä +ottaa lapset pois lahkolaisilta. + +-- Herrat papit ja sielunveljet! -- jyristi hän koko kokouksen +täydeltä: -- jos me suljemme rosvon vankilaan, lähetämme ryövärin +rangaistuslaitokseen, pitaalitautisen sairaalaan, niin kuinka siis +pitäisi menetellä lahkolaisen suhteen, joka on varas, koskapa +riistää lapselta kasteen autuuden, -- ryöväri, koskapa surmaa hänen +sielunsa, pitaalinen, koskapa tartuttaa synnin saastan lapseen? Mutta +me olemme laupiaat kuten Kristus on laupias: me jätämme vapauteensa +rikoksellisen, odottaen hänen katumustaan ja pelastamme vain hänen +uhrinsa raastaen sen pois synnin kuilusta, johon vanhemmat ja +esivanhemmat... + +Hänen partansa vapisi hänen rinnallaan ja silmät hehkuivat päässä. + +-- Me emme ole poliisimiehiä! -- huomautti joku nuorista papeista. + +Mutta Rudometov ei taipunut. + +-- Me olemme korkeimman Jumalan poliisimiehiä! -- sanoi hän: -- sillä +me olemme hänen temppelinsä vartijoita ja hänen laumansa suojelijoita! + +Kaiken tämän ohessa oli Rudometov mahtava yhtiökumppani osakeyhtiössä +"Pirogovitsh ja Kumpp." joka lähetteli ulkomaille vuotia ja parkittuja +nahkoja, jonka vuoksi paikkakunnan sivistyneet häntä nimittivätkin: -- +Poroporvari pappiskauhtanassa! + +Kun Iivana pappi Paulinkan kera astui sisään valoisaan saliin, joka +oli komeasti sisustettu akkunain ääressä rehottavine palmukasveineen, +arkkipiispainkuvineen kullatuissa kehyksissä ja seinäpeileineen, -- +vallitsi siellä vilkas mieliala. + +Sattui nimittäin olemaan esipapin vanhimman tyttären nimipäivä, +ja tytär soitti juuri pianiinolla "Buurien marssia". Pianiinon +sävelet sulivat yhteen sielunpaimenten matalan puhelun sekä niiden +tahdinmukaisten yskähdysten kanssa, joihin ainoastaan ylidiakooni +Sjeverosapadov (Länsipohjainen) kykeni, mies sylen pituinen, +pyöreäsilmäinen, jonka otsalla paistoi alituisesta jännityksestä +punainen suoni. Useimmiten saattoi hänet nähdä ryyppypöydän ääressä, +jossa häntä kadehti tuomiokirkon diakooni Antilivanov, musta ja lihava +mies, joka käytöksessään lisäksi koetti matkia ylidiakoonia. Sitä +varten hänkin ryki oktaavin mukaan, kuulostellen, eivätkö akkunaruudut +kilise, valitsi itselleen kaikista isoimman juomamaljan, ja mittaillen +läsnäolevia ankarin katsein, kumosi lasinsa aivankuin olisi sen +nielaissut alas kurkustaan. Hänen kanssaan kilisteli lasejaan pari +alidiakoonia, hänen ihailijoitaan, hyvin toinen toisensa näköistä, +molemmat kiharatukkaisia ja molemmat tenorinlaulajia, toinen kuuluva +Paavalin, toinen Pietari Paavalin kirkkoon. He iskivät silmää +toisilleen ja lauloivat puoliääneen ennen joka ryyppäämää: + + Tuossa virta, tuossa silta, + Lautta viiltää pitkin virtaa... + Ilon malja juokaamme, + Kippis, veikot, maljanne! + +-- Hah-hah-haa! -- nauroi myötätunteisesti ylidiakooni. + +Ja joku akkunanruutu taisi hänelle tosiaankin helähtää vastaukseksi. + +Rudometov kiersi hyppysillään viiksiään ja sanoi ylidiakoonille: + +-- Hei, antakaas kun minäkin koitan!... Hahhah-haa! + +Mutta laulunpätkä ei ottanut häneltä lähteäkseen. + +Muutamia "hengellisiä" käveli edestakaisin pitkin salin lattiaa. + +Matvei pappi istui likellä pianiinoa sen näköisenä kuin tarkasti +kuunteleisi soitantoa. Mutta hänen kasvoillaan oli kovin huolestunut +ilme. Nähdessään virkaveljensä Iivanan tulevan yhdessä Paulinkan +kanssa, karahti hän punaiseksi ja läksi heitä vastaan. + +-- Kas tässä saat takaisin papittaresi! -- sanoi hänelle Iivana pappi. + +Ja väistyi heti syrjään kaukaa tarkastellen aviopuolisoita, jotka +siirtyivät akkunan ääreen, ja heti pannen merkille, että veli Matvei +teki liika voimakkaita liikkeitä ja että Paulinkan kasvot näyttivät +liika kylmiltä. Ja jonkunlainen epämieluinen tunne vihlasi hänen +sydäntään, kun hän heidät yhdessä näki. Hän arveli tätä tunnettaan +vihaksi veli Matveita kohtaan. "Eipä tuo mies ansaitseisi..." sopersi +hän itsekseen ikäänkuin käsittämättä tämän ilmilausumisensa merkitystä. + +Hänen vieressään puhelivat Tshugunnikov ja Pirogovitsh. + +Edellisellä oli tynnyrimäinen ruumiinrakenne ja punaisen parran sisästä +paistoi punainen naama pulloposkineen. + +-- Huh-huh! -- huokasi Tshugunnikov pauhaavasti ikäänkuin mies, joka +juuri on palannut kuumasta saunasta. -- Nykyaikoina sanomalehteä +julkaista... se on vaarallista! Sinä olet komersantti, sinä olet duuman +äänivaltainen, hyväntekeväisyys-yhdistyksen jäsen, pankinneuvoston +jäsen... Kirjoititpa kenestä hyvänsä, kaikki ovat sinun ystäviäsi ja +kaikki sinuun loukkaantuvat... + +Pirogovitsh naurahti pehmeästi. + +Hän oli läpeensä pehmoinen, joustava, siro ja kohtelias, lihavanläntä, +mutta ei vielä pilalle asti, naama sileäksi ajeltu, kullankarvaiset +viikset ja nauravat silmät, joista säteili älyä ja viekkautta. + +-- Mutta järjestäisittepä asiat niin, Akindin Sakarinpoika! -- virkkoi +hän: -- pohtisitte jokaista ilmiötä noinvain ylipäänsä kajoamatta +yksityiskohtiin. "Ylimalkaisesti" voipi kaikkea pohtia! Sellainen +menettely ei velvoita mihinkään eikä satuta ketään... + +-- Koetan! Mutta entäs... aputoimittajat? Ja Tshugunnikov huoahti +raskaasti. + +-- Huh-huh-huu... + +Aleksandra Porfirjevna lähestyi Iivana pappia. + +-- Arvatkaapas, miksi isoisä saapui tänne? -- sanoi hän loistaen: -- +hän tahtoo ottaa rahansa yhtiöstä ja antaa minulle! + +Hän oli nähtävästi valmis taputtamaan käsiään ja hyppelemään. + +-- Ja niitä rahoja on paljon! + +-- Mutta mitäs se asia kuuluu Rudometoviin? -- ihmetteli Iivana pappi. + +-- No ettekös tuota tiedä? Hänen käsissäänhän on sekä maallinen että +taivaallinen kauppa! Täällähän jo entisajan "omaa etuaan katsomattomat" +ovat keksineet oivallisen rahatulolähteen... Nyt he istuvat tuolla +kabinetissa, -- sanoi neito nyökäyttäen päätään ovea kohti: -- tilejä +tarkastamassa. + +-- Taivaallisiako tilejä? -- hymyili hänelle pappi Iivana. + +Neito naurahti hyvin hyvänsuopaisesti. + +-- Mennäänpä kuuntelemaan, mikä mukava kiistely tuolla käy. + +He läksivät sohvan luo. + +Sinne oli keräytynyt paljon väkeä. + +Sohvalla istui pieni, harmahko kirkonisännöitsijä hyväsydämmisesti +nauraa hihitellen; hänen rinnallaan istui isä Klaudius, Kolminaisuuden +kaupunkikirkon lihava pappi, jolla oli älykkäät ja ankarat kasvot +kohtuuttoman isoine partoineen, mikä oli karvaltaan kuin lampaanvillaa. + +Siellä myös seisoivat ja istuivat: Rudometovin poika, 5:nnen luokan +seminaarilainen, pitkä ja laiha, kasvoiltaan päättäväinen nuorukainen; +isä Klaudiuksen lihavan-valkoverinen sileänaamainen poika; muutamia +harvinaisen vaiteliaita pappeja sekä ylioppilas Udalov. + +Udalov puhui kiihkeästi jotakin. Se oli sairaloinen nuorukainen, +hirveän laiha ja kasvoiltaan sinervä. Hänellä oli alati kädessään +paperossi. + +-- Niin puhua, -- arvosteli hän pontevasti, -- merkitsee: kaivaa päänsä +taivaalliseen hiekkaan, kuten Nietsche sanoo! Kyllä meille jo riittää +tämä hiekka, hyvät herrat! Meidän täytyy rakentaa maallinen asumuksemme +niin huolettomaksi, että kaikki siinä voimme hengittää vapaasti. Tämä +meidän ihana maamme, jonka me poloiset itse olemme muuttaneet kyynelten +ja kärsimysten laaksoksi! + +-- Se ei ole meidän syymme! -- sanoi pappi Klaudius: -- emme me sitä +niin ole rakentaneet! + +-- Tiedän! + +-- Siinäpä se! Tekin siis sen myönnätte! Asettukaahan vain oikealle +näkökannalle: oletteko te tämän maan ikuinen asukas? Eikös teidän +isänmaanne sijaitse siellä, missä teidän järkenne näkee ainoastaan +nietscheläistä hiekkaa? + +-- Minä en ole venäläis-oikeauskoisen näkökannan puoltaja. + +-- Suokaa anteeksi: miksi sanotte venäläis-oikeauskoisen? Sehän +on ylipäänsä uskonnollinen näkökanta, ymmärrettävä ja velvoittava +jokaiselle, joka uskoo, ettei hän ole hetkisen elävä maan matonen, +vaan taivaan ikuinen kansalainen. Ja silloin tuntuu tämä maa vain +kolkolta koululta taivaan tulevista kansalaisista. Kas tältä kannalta +arvostellen te ymmärrätte kaikki kyyneleet ja kärsimykset, lailliset +koettelemukset ja onnettomuudet! + +-- Ja parkkinahkain kaupan? -- virkkoi seminarilainen Rudometov +hymyilemättä. + +Kaikki pärähtivät nauramaan. + +-- Totta kai täytyy ylläpitää olemassaoloaan! -- hymyili Klaudius pappi +alentuvaisesti. + +-- Koettelemuksia varten kai? -- virkkoi seminarilainen yhtä +kylmäverisesti: -- eikö silloin ole parempi jakaa omaisuutensa ja +lähteä kerjuulle, voidaanhan näet silläkin tavalla olemassa-oloaan +ylläpitää, ja siten kurjuus ja kärsimykset lisääntyisivät... Ja +Kristuksellehan se olisi mieluista! + +-- Vääristelijöitä te olette, herrat, -- hiukan loukkaantui Klaudius +pappi: -- ja saivartelevia sofisteja. Ja sofisteja ylipäänsä on koko +nykyajan nuoriso. Etsitään uusia totuuksia silloin kun on ainoastaan +yksi Totuus, ikirauhallinen ja loppumaton, ja yksi tie tähän +Totuuteen... Tämä Totuus on ylpeälle järjelle saavuttamaton! Suurimmat +filosoofiset nerot ovat koettaneet sitä ymmärtää ja määritellä -- +eivätkä ole voineet! Vaan levolliselle sydämelle aukenee se itsestään. +Toistan yhä: tämä ei ole yksinomaan venäläisen kirkon näkökanta. Se on +ylimalkaan uskonnollis-filosoofinen näkökanta. Mitä koskee venäläiseen +oikea-uskoisuuteen, niin mikäli siinä on ihmisten tekemää, sikäli on +se kivettynyttä uskontoa, ja minä itse etsin siitä uusia teitä, uusia +sovitelmia Jumalallisen Tahdon kanssa... + +-- Voi sinä valhejärkeilijä! sinä vasta ilmestynyt kerettiläinen! +-- nauroi kirkon isännöitsijä: -- viekkaalle tielle olet meitä +viekoittelemassa... + +-- Miksi niin? Monet kirkon käytännölliset kysymykset, +avioliittokysymykset, niinhyvin maailman ihmisten kuin hengellisten, +kysymys uskonnollisesta omantunnonvapaudesta ja vihdoin kysymys +ylipäänsä kirkon suhteesta valtioon... Kaikki nämät ovat ajan +paisuttamia kysymyksiä... ja sellaisia on paljon! Ne vaativat +perinpohjaista tarkastusta ja ratkaisua oikeudellisessa hengessä, +uusien elämänvaatimusten hengessä! + +-- Siinä olen ihan samaa mieltä arvoisan isän kanssa! -- sanoi +ylioppilas nojautuen tuolin selkämykseen ja heiluttaen itseään: -- +on välttämätöntä että elämä uudesta-rakennetaan. Siinä on paljon +puutteita. Mutta satunnaisten maallisten tarpeiden takia ei saa unohtaa +olemassaolon ikuisia juurikysymyksiä. Ei saa kaivautua maalliseen +pölyyn ja siihen tyytyä. Täytyy kääntää katseensa taivasta kohti, päin +tähtiin... Ainoastaan siellä ne palavat loistaen ne tietäjohtavat +kipunat, tuossa mystillisten salaisuuksien mailmassa... + +-- Minä en näy voivan kulkea kanssanne yhtämatkaa! -- sanoi +seminarilainen: -- siis hyvästi! + +Kaikki nauroivat ääneensä, vaan Aleksandra Porfirjevna taputti +kämmeniään: + +-- Hyvä, hyvä, hyvä! + +Udalov varisti tuhkaa pöydällä seisovaan kullattuun tuhka-astiaan. + +Hän oli totinen ja hiukan synkkä. + +-- Taivaan kansalaiset! -- sanoi hän huuliaan kipristäen: -- niin, +jos on olemassa sellainen taivas, niin ei kai meitä ensimäisinä sinne +lasketa. Sentähden että me olemme valhettelijoita! Me kertoilemme +satuja sairaalle lapselle karkoittaaksemme hänestä ilmestyksen joka on +-- juuri me itse! + +-- Sepä koko paradoksi! -- huudahti ylioppilas. + +-- Ei se ole paradoksi, vaan totuus! Meillä on mainio isänmaa, -- +maapallo! Mitä me siitä olemmekaan tehneet? Ah, suokaa anteeksi isä +esipappi! Te kun tietysti sanotte ettemme _me_ sitä ole tehneet. +Ymmärrän! Vaan tehän itse kutsutte maata kouluksi, vaikka teette sen +samanarvoiseksi kuin tyrmän. Ja olemmepa me kylliksi tätä koulua +käyneet ymmärtääksemme sekä kyynelten että kärsimysten syyt... Nyt +ovat elämän puun juuret paljastetut parhaiden ihmisten vaivannäöllä. +Ja nuot juuret ovat huomatut mädänneiksi! Ja tuo mätä on tutkittu +mikroskoopilla. Tuo pilautuneen perinnäisyyden mätä... + +Hän kipristeli sairaloisesti huuliaan. + +-- Tuon kirotun perinnäisyyden, joka johtaa lapset turmioon! +Tuo yhteiskunnallisten laitosten mätä, jossa orjuus kukoistaa +kaikissa muodoissa, jossa orjavaltiaat lohduttavat orjiaan saduilla +"taivaallisesta hiekasta", itse huohottaen orjuuden pahanhajuisessa +ilmassa... Ei! Täytyy unhoittaa nuo hiekat. Tarvis on tehdä maa +terveeksi, se täytyy kyntää ja kylvää oikeuden, totuuden ja tiedon +siemenillä luodakseen sen päälle kauneuden valtakuntaa, jota voisi +kadehtia itse teidän Jumaluutenne? + +Samalla tuli ovelle kiireesti esipappi Rudometov, kovalla äänellä +keskustellen ukko Shirokosadovin kanssa. + +Kaikki nousivat esipappia vastaanottamaan. + +Tämän kasvot ilmaisivat huolestusta. + +-- Terve teille, hyvät herrasväet! -- puhui hän: -- kiitoksia, +kiitoksia vaan! -- vastasi hän nimipäivä-onnitteluihin: -- mutta suokaa +minulle anteeksi! Minun täytyy hetkiseksi reväistä itseni irti seurasta +ja sitten tulen heti takaisin! Minä riennän ja kiiruhdan! Arvoisat +vieraat, käykää ruokasaliin vähän haukkaamaan Jumalan viljaa... Vaan +minulle suokaa anteeksi että käväsen kaupungilla. + +Enemmistö läksi siirtymään ruokasaliin, josta astui vastaan komeasti +puettu papinrouva, täysin sovelias esipapin rouvaksi, lihava ja arvokas. + +Esipappi viittasi luokseen Tshugunnikovin ja Pirogovitshin. + +-- Kumma mies! -- sanoi hän osoittaen kädellään Shirokosadovia: -- kun +vaatii rahojaan takaisin... Ha-ha! No, mitäpäs siinä... Antakaamme +hänelle! Osasipa oikean ajan valita, se täytyy myöntää. + +-- Pian tapahtuu kriisi, Vlas Ignatjevitsh! -- sanoi Pirogovitsh +pehmeästi. Shirokosadov teki pilan vuoksi torjuvan liikkeen. + +-- Elä sinä minua säikyttele tuommoisilla sanoilla. Sellaisia kuulemaan +olen vanha! Mutta minä tarvitsen rahoja, siis anna! Muuta minä en +tiedä. Riittää! Vanha olen operatsiooni-kauppaan... + +-- Huh-huh! -- puhalteli Tshugunnikov: -- mutta ettehän te niitä pane +pankkiin! Sillä tuskinpa sieltä saa sellaista prosenttia... + +-- Piilotan sukkaani ja istun itse päälle! -- naurahti ukko +Shirokosadov: -- ja kun kuolema uhkaa, syön hunajan kanssa... Tai otan +-- ja kimnaasin rakennutan kaupunkiimme. + +Tshugunnikov katsahti häneen kummastellen ja sanoi: + +-- Huh-huh! + +Shirokosadov kutsui Aleksandra Porfirjevnan ja hyvästeli talonväen. + +Silläaikaa oli lukkari Rudometov salaa hiipinyt Paula Grigorjevnan luo. + +Iivana pappi tarkasteli ankarin katsein heitä, huomaamatta että oli +karahtanut punaiseksi kasvoiltaan. Paula Grigorjevna lausui jotakin +kirpeästi Rudometoville ja kääntyi poispäin. Samalla hän yllätti pappi +Iivanan katseen, punastui, hymyili ja meni hänen luokseen. + +-- Mitäs me oikeastaan täällä teemme? Ikävä täällä on... Niin täällä +kuin kaikkialla muualla... Sielua ahdistavaa! + +-- Mitäs tuo Rudometov sinulle sanoi? -- kysyi Iivana pappi kolkosti. + +-- Mitäkö sanoi? + +Nainen katsahti viekkaasti pappiin. + +-- Oletpa sinä mustasukkainen! Sitäpä en tiennyt! + +Pappi kiivastui ja silmähti häntä ankarasti. + +-- Elä puhu tuhmuuksia! Etkös häpeä!... + +Illalla, paluumatkalla Rudometovista, menivät he kaupungin puutarhaan +kahden, sentähden että veli Matvei oli kieltäytynyt seurasta. + +Aurinko oli vielä taivaanreunan yläpuolella, vaan puistikossa +ravintolan edustalla käveli jo yleisö juhlakulussaan, ja ravintolan +parvekkeelta kuului marssin säveliä. Tarjoiluhuoneen sisällä +paukahtelivat korkit, kuului naurua ja lasien helinää. Jossakin +kolahtelivat kumeasti biljaardipallot. Ilmassa leijaili oluen ja +keittiön haju... Kaikki katselivat naureskellen ja supatellen papin +korkeaa vartaloa. Pappi Iivanasta tuntui kiusalliselta. + +-- Mennään mieluummin jonnekkin, missä on tiheämmässä puita!... + +Synkkään käytävään tultua Paulinkka tarttui pappia käsivarresta. + +He nousivat rinteelle ja istuutuivat viheriälle penkille. + +Alhaalla suikerteli hopeanhohtava joki ja heidän sieramiinsa tuntui +veden raikas tuoksu. Veneitä souteli pitkin virtaa. Muutamassa +soitettiin hanurilla. Joen takaa häämötti Takalisto. Aurinko vaipui +Takaliston taa, ja sentähden kaikki sen rakennukset, tehtaat ja +tehtaiden piiput näyttivät mustilta auringonlaskun punervan auteren +läpi. Tehtaissa olivat jo tulet sytytetyt, -- siellä tehtiin vielä +työtä. + +-- Sovitteko jo miehesi kanssa? -- kysäsi pappi Paulinkalta. + +Tämä kosketti keveästi häntä olkapäähän. + +-- Kylläpä sinä olet eriskummallinen! -- virkkoi hän surullisesti: -- +emmehän toki riidelleetkään. + +-- Kai sinä siis lähdet kotiisi? + +Paulinkka ei vastannut. + +-- Elä huoli myrkyttää minun iltaani. Katso kuinka täällä on kaunista! +Haluttaa kaikki unhoittaa... Katso ympärillesi! Kuinka hellät värit! +Voi miksi en ole taiteilijatar? Minä maalaileisin... Elämällä olisi +aatetta! + +-- Mikäs elämän aate se on maalaamisessa? + +-- En tiedä... Vaan mitäs aatetta on sitten nykyisessä elämässä? + +Kumea tehtaan vihellys humisi ilmassa... Jossakin oli työ loppunut. +Siellä täällä säesti sitä vinkuvat tai hienoääniset vihellykset, +aivankuin tehtaat olisivat toisilleen huutaa huikailleet. + +-- Niin sitä eletään päivästä toiseen... -- puheli Iivana pappi +miettiväisesti tarkastaen, kuinka aurinko laskee purppuraiseen sumuun: +-- mitä varten elettäneekään... + +Paulinkka nojasihen lempeästi ja katsahti pappia kasvoihin. + +-- Sinäkinkö?... + +Parvekkeelta lennähteli torven säveleitä: -- tru-tu-tu-tu-tu... + +Jo hiipasi auringonkiekko taivaanrantaa ja päivä punersi kuni uniset +kasvot. Mustat savupiiput heijastuivat auringon kiekkoon ikäänkuin +olisivat kasvaneet pitemmiksi. Parvekkeella "jumalat" ikäänkuin +lakkasivat tanssimasta tanssia "Orfeus helvetissä". Pappi ja Paulinkka +tunkeutuivat taas väkijoukkoon. Heidän mennessään sivu ravintolan +ovien, talutettiin sen valkoisia porrasastimia alas erästä henkilöä. + +-- Katso! -- sanoi Paulinkka: -- itse Udalov! + +Se oli matalakasvuinen, leveähartiainen, lihava vanhus, härkämäisine +juopuneine naamoineen. Häntä kannattivat varovasti kainaloista, +toiselta puolelta toimitsija, toiselta -- itse ravintola-aseman isäntä, +m:r Chick. + +Udalov riuhtoili, irmasteli, ja kähisi: + +-- Minä olen tsaari... minä olen Jumala!... + +-- Poika hoi! Huuda vaunut esiin! Sukkelaan! -- kuiskutti toiselle +palvelijalle m:r Chick. + +Palvelija lensi nuolena uloskäytävälle ja huusi sieltä: + +-- Udalovin ajuri! Hevoset tänne! + +Yleisö väistyi tämän juhlallisen menon edestä. + +Udalov kähisi, melkein käsien varassa ulos houkuteltuna, ja karustaen +vasten santaa raskaiksi käyneillä jaloillaan, sopersi: + +-- Minä olen mato... + +"Jumalat" olivat lopettaneet karkelonsa. + +Soitto oli vaijennut. + +Samalla silmänräpäyksellä kuului joen takaa kuorolaulun säveleitä. +Jotakin juhlallista, suurenmoista liiteli ilmassa ikäänkuin tuntematon +hymni olisi kohonnut salaperäisestä syvyydestä ja noussut nousemistaan +temmaten kaiken mukaansa. Udalov unohdettiin. Kaikki puistikosta +riensivät joenrinteelle. Vieläpä herra Chick palvelijoineen läksi +juoksemaan yleisön perässä. Näkyi, kuinka puutarhan aidan takana +ajurit nousivat pukeilleen iltaruskon valaisemina ja katselivat siihen +suuntaan, jonne juoksevat ihmiset käsiään huitoen osottelivat. + +Iltarusko oli kietaissut taivaankaaren valtaansa kuni tulipalon loimo. + +Sen veripunaisella laella häämöttivät sysimustina jättiläismäisten +tehdasten ja savottain savupiippujen varjokuvat. Takaliston kadut +tulvehtivat täynnä väkeä. Oli kuin tuntemattomista maan halkeamista +olisi esiinastahtanut mustia kääpiöitä mailmaa uhkaamaan, ja sankoin, +meluisin parvin vitkallisena virtana täyttänyt kadut ilmassa vipajavine +lippuineen. Ja ikäänkuin yhdestä jättiläisrinnasta syöksyivät ilmoihin +juhlailevan hymnin rohkeat sävelet. + +-- Voi mennään sinne, mennään! -- sopersi Paulinkka intohimoisesti: -- +mitä se on? Ah, kuinka se on hauskaa! Mitähän siellä on? + +Hän kiskoi pappia hihasta, tunkeillen läpi väkijoukon. + +-- Mennään! Minä tiedän sinne oikotien. + +He alkoivat kiireesti laskeutua pitkin polkua, joka vei heidät rinteen +alimmaiselle kadulle, johon yhteen ryhmään, päädyttäin päin jokeen, +olivat rakennetut tunnettujen tehtailijain talot. Nyt näistä taloista +vilahteli tulia, milloin avautui, milloin sulkeutui akkunoita, joista +kurkisteli hätääntyneitä kasvoja. Siellä täällä astahteli pääovista +esiin näiden majojen isäntiä kokoontuen ryhmiin keskustelemaan. + +-- Katso, -- kuiskasi Paulinkka viehkeästi Iivana papille: -- tuolla +ovat Shilorojevit, -- tuolla Nagel... tuolla Kondaurovit! + +Pappi katseli kummastellen ympärilleen. + +Purppuranpunaisen ruskon valaisemina kerääntyivät nämät lihavat, +mahtavat miehet jokiäyräälle ja keskustelivat äänekkäästi ja +levottomasti käsiään viuhtoen. Kun Paulinkka papin kanssa kiireesti +riensi ohi, virkkoi muuan kookas, harmaapäinen vanhus: + +-- Siispä täytyy heti ilmoittaa kuvernöörille! + +-- Johan tuo Meier sinne ajaa karautti. + +-- Udalovilaiset työmiehet ne ovat nostattaneet kaikki tehtaat +kapinaan... + +Laulu paisui, ikäänkuin satoihin alkuperäisiin ääniin olisi liittynyt +tuhansia muita. Ja ilman värähdyksistä tuntuivat talot tärisevän. + +-- Joudu, joudu! -- sopersi Paulinkka. + +Heidät saavuttivat maata tömistäen eräät puseropäälliset miehet. + +Juoksi poliiseja. Nelisti ratsulla poliisimestari. Jostakin kuului +sotilaskomentokin. + +Sillalla heidät tavotti Aleksandra Porfirjevna. Hänen tavallinen +rauhallisuutensa oli kadoksissa. Kasvonsa leimusivat, silmät säteilivät. + +-- Kuuletteko! kuuletteko? -- hoki hän, -- joutukaa, joutukaa... + +Sillan takana sattuivat he hitaasti ja säännöllisesti marssivaan +joukkoon. + +Siinä kulki ihmisiä työpukimissa, muutamat eivät olleet edes riisuneet +esiliinojaan. Mikä oli kalpea, mikä päivettynyt kasvoiltaan, mutta ne +olivat rauhallisen-juhlallisia kasvoja. Paisuvien sävelten vihuriin +joutuivat vaeltajat. + +-- Tuossa kulkevat shilorojevilaiset työmiehet... ja tuossa +udalovilaiset! -- näytteli kiihkeästi Aleksandra Porfirjevna, -- ne on +nuo mustat... katsokaahan! Nämät taas tässä ovat nagelilaisia... + +Monet nyökäyttelivät iloisesti neidolle päätään, paljastivat ne ja +heiluttivat lakkejaan... + +-- Tuleeko neiti mukaan? + +-- Tulen!! + +Eräs hänen vieressään innostui heläyttämään "eläköön"... + +Siihen tarttuivat muutkin kauvempana. Ne äänet muuttuivat eräänlaisiksi +uhkaaviksi huudoiksi, joista saattoi erottaa ainoastaan yhden sanan: + +-- Alas!... Alas!!! + +Ja nämät huudot ulottuivat aina sille rannalle, jossa seisoivat nuot +peljästyneet pomot, joita illan veripunainen rusko valaisi kuin +tulipalon loimotus, mikä myös akkunaruuduissa heijastui. + +Paikotellen vilahti jo pappi Iivanallekin tuttuja kasvoja. Kuin +maanmöykky vyöryi mustassa esiliinassaan Potapov. Lujasti astua +tömisteli hänen rinnallaan Ljaksanitsh, kantaen lippua, ja hänen +kasvonsa hehkuivat mielenliikutuksesta. + +Iivana pappi luki päällekirjoituksen lipusta ja vavahti peljästyksestä. +Kuni unissa katsahti hän ihmettelevin silmin ympärilleen, ensikerran +elämässään selvittäen itselleen tapahtumain uhkaavan merkityksen: +huomasi ikäänkuin ensikertaa kuilun, johon hänelle tuttu mailma oli +vierähtänyt! Hänestä tuntui kuin hänen päässään olisi kieppunut +tuuliaispää pyörittäen eräänlaisten kuihtuneiden aatteiden pilviä, +mutta rintaan nousi avara tunne, jota hän ei koskaan ennen ollut +kokenut. Hän antautui mukaan tähän soreasti marssivien ihmisten +valtavaan virtaan, katseli noita totisia, jännittyneitä kasvoja, +tarkasteli, kuinka sekasortoinen poliisikunta hääräili hätäyksissään ja +kuinka plutoona sotamiehiä, joka oli piirittänyt yhden poikkikaduista, +tarttui kivääreihin komennuksen mukaan, mutta jähmettyi asentoonsa +liikahtamatta. Hän luuli että joku uusi voima oli kehittynyt maailmaan +sillä aikaa kun hän oli elänyt syrjäisessä sopessaan, uhkaava +voima, jota hän ei vielä käsittänyt... Mutta muistaessaan elämän +todellisuutta, arveli hän, että tuo uusi käsittämätön voima kasvaa +kaikkialla... + +Ilta hämärsi. + +Joukko hajaantui sulaen lauluineen, jotka riutuivat etäisyyteen. + +-- Haluatteko että tutustutan teidät hyviin ihmisiin? -- puhui +kiihtyneesti Aleksandra Porfirjevna: -- + +Haluatteko? + +He astuivat vaijeten neidon jäljessä erääseen pihaan. + +-- Onko Vasjenkka kotona? + +Harmaapäinen juutalaisvanhus katseli heitä tarkkaavaisesti, hymyili +Aleksandra neidille ja osoitti ääneti korkeata, mustaa vajaa, josta +kuului ääniä. He tunkeutuivat sinne. Vaja oli avara, laipiota puuttuva +rakennus, mustine, paksuine parruineen. Siellä lampun valossa, joka +seisoi pöydällä, asennoi mikä höyläpenkillä, mikä jakkaroilla, mikä +lastuläjällä tai keskellä vasta höylättyjä lautoja -- enimmäkseen +nuorta väkeä, kasvot jännityksissä. Pappiin loivat kaikki ankaran ja +epäilevän silmäyksen, mutta Aleksandra neiti nyökäytti päätään ja +ilmoitti: + +-- Omianne ollaan! Elkää peljätkö! + +Puhuja, nuori juutalainen, sairaloisuuteen saakka hermostunut +kasvoiltaan ja käsienliikkeiltään, alkoi puhua intohimoisesti ja +kiihkeästi, mielenliikutuksesta korottaen sanakorkoja. + +-- Minä sanon... tapaukset paisuvat!!! Minä sanon... nyt on hetki, +jolloin me olemme velvolliset esittämään vaatimuksemme, muodostamaan ne +repäisevän selviksi, tarkasti määritellyiksi, ilman orjan pelkoa. Minä +halveksin raukkamaista kohtuullisuutta, joka pelkää nimittää ruoskaa +ruoskaksi silloinkin, kun se läiskähtää vasten selkää! + +Hän ojenteli vihaisesti käsiään. + +-- Minä hal-vek-sin!!! + +Aleksandra neidon luo tuli nuorukainen, jolla oli vaalea pieni parta. +Hänestä uhosi liiman haju ja hänen vaatteissaan värisi vielä höylän +lastuja. + +-- Vasili ystävä! -- kääntyi hänen puoleensa Aleksandra Porfirjevna, -- +tutustukaapas kaikki toisiinne... + +Neito esitti hänet Iivana papille. + +Vasili katsoi lempeäntutkivasti pappi Iivanaa likinäköisillä, suopeilla +silmillään ja alkoi puhua jotakin saksalaisesta valtiosta, Bebelistä, +viimeisestä suuresta sosiaalidemokratian voitosta... + +Iivana pappi katsoi kummastuneena ja kuunteli. + +Hän etsi silmillään Aleksandra Porfirjevnaa. Mutta tämä oli jo pöydän +ääressä, ja lampunvalo lankesi hänen riemusta kiihtyneille kasvoilleen. +Hänelle paukutettiin käsiä ja huudettiin jotakin joka suunnalta, ja +neito vain nyökäytteli päätään. + +-- Hyvät toverit -- puheli hän: -- minä olen tänään niin onnellinen, +niin tyytyväinen! Sillä ei ole korkeampaa onnea kuin nähdä kasvavaa +voittoa, järkevän, järjestetyn voiman voittoa sorron peljästyneestä +hirviöstä... vieläpä lisäksi yhtä uuden mailman voittoa vanhasta. +Mutta minä tahdon kuitenkin lausua muutamia sanoja Mooses Abramitshin +esiintymisen johdosta... + +Ja neito alkoi puhua jotakin isä Iivanalle käsittämätöntä. + +Pappi silmähti Paulinkkaan. + +Tämä katseli ympärilleen avariksi avatuin, kuumeesta loistavin silmin. + + * * * * * + +Myöhään samana yönä saatteli Iivana pappi Perehvatovin luota Aleksandra +Porfirjevnaa. Paulinkka oli jäänyt yöksi isänsä luo. + +Pappi astui miettiväisenä, hämärissä tunnelmissa. + +-- Mitäs te siinä mietiskelette? -- kysyi Aleksandra Porfirjevna hiljaa. + +-- Tuota niin... Kaikki on vähän kummallista... Jotain uutta on +ympärillä! Jotain tuntematonta! Ikäänkuin kaikki ajatteleisivat ja +eläisivät eri tavalla kuin ennen... Kaikki tahtovat jotakin. Ja myös se +on minusta kummallista, että minä... en tahdo mitään. + +Hän katseli miettiväisesti neitoa tummilla silmillään hattunsa alta. + +-- Ja puhuakseni suoraan, on minulla tästä ikäänkuin omantunnon +vaivoja. Aivankuin ensikertaa olisin alkanut ajatella. Jonkunlaisia +kuolleita ihmisiä olen tähän asti nähnyt... Tai itsekkö minä olen +ollutkin kuollut?! Ja olen nyt nähnyt eläviä... tulisia kuten Makkabeus! + +Hän vaikeni. + +-- Aivankuin en olisi elänytkään! + +Yö kietoi hellään syleilyynsä Takaliston. + +Heidän askeleensa kaikuivat kauvas pitkin autioita katuja. + +Heidän sivutseen luiskahti katuhuora, joka hiljaa tuntui naurahtavan +jollekkin. + +-- Miksi te rupesitte papiksi? -- kysäsi puoliääneen Aleksandra +Porfirjevna. + +-- Miksikö? + +Pappi oli hetken vaiti. + +-- Mihinkäpäs hänestä pääsi?... + +Isä Iivana tunsi outoa painoa sielussaan. + +-- Ivan Vasilitsh! -- sanoi Aleksandra Porfirjevna, ensi kerran pappia +näin nimittäen. + +Ja hän kosketti hiljaa häntä käteen. + +-- Suokaa minulle anteeksi! Minähän olen... sellainen hillitsemätön... +Minä loukkasin teitä tuonoin. + +-- Miten niin? -- sanoi pappi kummastuneesti katsahtaen neitoon. + +-- Lausunnollani... papeista! Minä olen niin tottunut pitämään +pappeja... kansan vihollisina. + +-- Ei! -- sanoi äkkiä kuumasti isä Iivana, tuntien terävän pistoksen +sydämmessään: -- ei, minä en ole kansan vihollinen! Että rupesinkin +papiksi... niin kuka tietää... kuinka se tapahtui? Kummallista +tosiaan... Minusta tuntuu kuin olisin kauvan vaeltanut maan alla... +vaan nyt näkyy omituinen valo. Mutta minä en vielä voi ymmärtää, mikä +valo se on... Vaan ponnistanpa kaikki ajatukseni... ja käsitän! + +Mutta neitoa yhä kiusasi joku salainen luulo. + +Kun olivat jo likellä Shirokosadovin taloa, sanoi neito: + +-- Kyllä minä kuitenkin teitä loukkasin! Sitä vähemmin oli minulla +siihen oikeutta, kun minun oma isänikin... + +Hän puristi huulensa yhteen ikäänkuin kovassa kivussa. + +-- ... kuuluu sortajien luokkaan... Mutta minkäpäs sille... täytyy +hänelle anteeksiantaa. Hän ei siinä kenties ole niin kovin syyllinen... +Hän on vanhan mailman ihmisiä. Tämä mailma on jo meidän suhteemme +voimaton, mutta se on laskenut taakkansa meidän isäimme päälle ja +painanut heidät maan mutaani. -- Ja olenhan kiitollinen isälleni: hän +on minulle antanut elämän ja antanut sivistyksen? Kaksi äärettömän +kallista lahjaa! Sitävastoin minä parannan sen pahan, minkä hän tekee... + +-- Kuinka? -- katsahti pappi kummissaan. + +-- Te kuulitte mitä äsken puhui Udalov? Hän on mainio poika... eikös +olekkin? Kaikki elämässä on alta-mädännyttä, itse valheen juuret ovat +mädänneet. Tätä valhetta, joka siittää kyyneleitä, suojelevat vielä +vahvasti vanhan mailman ihmiset. Antaakseen sille loistavan näyn, ovat +olemassa työnteettäjät, jotka perustavat suuria rikkauksia, joita eivät +yleis-hyväksi käytä. Antaakseen sille voimaa, ovat olemassa sotamiehet +pistimineen ja tykkeineen; ostaakseen sen vapaaksi -- ovat olemassa +pörssit ja pankit. Laillistuttaaksensa sen -- ovat olemassa tuomarit +ja papit... suokaa minulle taas anteeksi! Jotta tämä valhe saataisiin +hävitetyksi... sitä varten olemme me tulleet! + +-- Me! -- toisti pappi ihmetellen tuota tyttöä, joka niin +auktoriteetillisesti opetti hänelle ennen käsittämättömiä asioita: -- +ketkä... me? + +-- Me! -- sanoi neito kiivaasti: -- kaikki me, jotka vihaamme +vallitsevaa valhetta, jotka janoamme taistella sen kanssa rinta vasten +rintaa... Me, jotka olemme luopuneet meidän isiemme ennakkoluuloista, +hyljänneet ne väliaidat, jotka jakavat ihmiset rikkaisiin ja köyhiin, +ylimyksiin ja orjiin! Me, jotka kumarramme tulevaisuuden aurinkoa... +Me... demokraatit! + +Talon jalkaportilla heittivät he hyvästit toisilleen. + +-- Aleksandra Porfirjevna, -- pidätti pappi häntä keveästi kädestä: -- +mitä te tuonoin lauloitte? + +Neito naurahti hiljaa. + +-- Tulevaisuuden lauluja! + + + + +VIII. + + +Päivä kallistui iltaan, mutta hellettä yhä jatkui. Hehkuva ilma oli +tukahduttava. Taivaan avaruus näytti harmaalta, pölyiseltä; arojen +vihreys oli vaalennut. Taivaan rannat savusivat, ja kuni keltainen +usva suikersi ylös näkymättömistä maanhalkeamista leijuen vainion +äärillä. Keskellä keltaisia, harmaita, tummanruskeita, pölynkarvaisia +värivivahduksia kohosi lännen taivaalla pahaaennustavana mustana +varjona näköpiirin takaa pilvenlonka, suora kuin selkä. Aurinko siirtyi +sitä kohden ja se siirtyi aurinkoa kohden... Ja ikäänkuin kauhistuneena +kalpeni aurinko upoten lämpimiin höyryihin. + +Pappi Iivanan virkapuku oli kostunut, muuttunut harmaasta mustaksi ja +hiukan höyrysi, kuten höyryävät hevosten vedellä huuhdotut kupeet. +Iivana pappi kääntyi päin matkavaunuja ja katsahti pyyteliäästi +tavattoman suuren, pölyllä peitetyn auringonsuojaimen alle, missä +aviopuolisot istua kyyköttivät. + +-- Paulinkka! Salli minun, vanhan miehen, riisua viittani... olen +puolitukehduksissa! + +-- Mitä tuo on, Ivan Vasilitsh, joutavia seremonioja! - naurahti Paula +Grigorjevna: -- omaa väkeähän tässä vain on! + +-- Kyllä, kyllä. Mutta sisarenne vaatii seremoniaa! Kaikki hänelle +pitää käydä kuin isossa mailmassa... mutta minä sitä en osaa! -- +puheli isä Ivana riisuen viittansa ja jääden avaraan, vaaleaan +karttuuni-paitaan, joka oli vyötetty kuluneella remmipätkällä. + +Hän riisui hattunsakin, ja puuskuttaen kuin mikäkin valaskala, +löyhytteli sillä naamaansa. + +-- Ku-kuuma! Huh, ukkonen siitä tulee, rakkaat sisarukset! Kunhan +kerettäisiin ajoissa roomulle ja päästäisiin joen yli. + +-- Mikset sitten aja kovemmin? -- murahti auringonvarjon alta Matvei +pappi. + +-- Koetappas itse olla valjaissa! Mitenkä sitä tämmösellä helteellä +hevosia hoputtaa? Näethän että ovat ihan vaahdossa... + +Hän katsahti lempeästi hevosiin. + +-- Hevos-kullat!! + +Aurinko muuttui kalpeasta punaiseksi. Ilma oli imeytynyt täyteen +veripunaista heijastusta, taivaskin muuttui veripunaiseksi, ja aro +sinne tänne hajalleen heitettyine yksinäisine heinäsuovineen oli +ikäänkuin veren peitossa. Pilvenlonka ainoastaan pysyi yhä mustana. Se +paisui verkkaan, mutta armahtamatta; sen mustasta rungosta ojentelihen +mustia käsiä taivaan lakea kohti, ikäänkuin joku vihamielinen, +itsevarma olento olisi manannut koko mailmaa kaksintaisteluun. Ja +luonto ympärillä värisi hätääntyneenä. Hätääntyneesti liitelivät +pääskyset, ja kurpat lentää lepattivat surullisesti vihellellen +pakoon. Naakat pötkivät kiireesti yösijoilleen äänestäen ilmaa +kirkuvilla huudoillaan. Suovat, pensaat, mäyrien multakummut näyttivät +tarkkaavasti katselevan valaistuilla puolillaan länttä kohti, +jännittävässä odotuksessa; niiden valaisemattomilta puolilta taas +juoksi pitkiä varjoja. + +-- Tästä tulee vielä hauskaa! -- virkkoi Iivana pappi pannen +merkille, kuinka nopeasti pilvi kasvoi: -- tänä kesänä ei ukkosta ole +ollutkaan... Tämä korvaa kaiken. Joko pian päästään joelle? -- kysyi +hän rengiltä. + +Abdul nousi ajuripukille, läpi luokin tarkastaen tietä. + +Virsta! -- tokasi hän lyhyesti. + +Virstako!... No, anna siis mennä. Ukkosella ei roomu lähde liikkeelle, +eikä ole hauska viettää yötänsä ranta-pahasella koivun-käppyräin alla. +Vaan Bogdanofkaan kai karttuu vielä seitsemisen virstaa? No, emme me +tästä pääse kuivina rovastiin. Kyllä saamme löylyn selkäämme! + +Mäet ja pensaat kasvoivat nopeasti. + +-- Onpa kuumuutta... kuin uunin paahteessa! -- puhkui Iivana pappi. -- +Hohoo! Kunpa pääsisi veteen! + +-- Tuolla se suuri vesi kulukoo! -- irvisti Abdul nyökäyttäen päätään +pilveä kohti. + +-- Ni-niin-e! Jyräyttää ja leimauttaa... Vaan kuinkas sitä sinun +kielelläsi sanotaankaan, -- kääntyi pappi rengin puoleen: -- miksi +ukkonen jyrisee? + +Abdul, muhamettilainen renki, pureskeli huuliaan. + +-- Allah on kävelyllä, sanoi hän. + +-- Tai kenties itse Muhametti? -- naurahti isä Iivana. Abdul mietti. + +-- Kekäties... Heillä ei ole -- työtä! Vuoron makailoot, vuoron +kävelööt. + +-- Onpa hyvä elämä! + +-- On sitä parempaakin! Meidän Mulla Sarmalainen on siellä toki +ollutkin. + +-- Missä niin? + +Abdul töykkäsi sormensa taivasta vasten. + +-- Tuolla! Kaksi päivää makasi, -- tahtoivat hauvata, -- vaan hän nousi +ylös. Ylen kehui! + +-- Mitäs hän vielä teki? + +-- Pässin paistia söi, tamman maitoa joi... tyttöin kans leikitsi. Ylen +kehui! Sitten vaimo häitä silmät raappi... + +-- Minkä tähden? + +-- Tyttölöiden... Sitten Mulla saneli: pässi oi', tammanmaito oi', a +tyttöistä ei ole... + +Pappi Iivana naurahti. + +-- Ei, Abdul, kuulehan! Sinun täytyy välttämättä kastattaa itsesi +kristinuskoon! Jumalahan meillä on yksi sama, uskonto vain erilainen, +vaan totta kai meidän usko on parempi teidän uskoa! Teillähän nuo +paratiisissakin aivankuin maan päällä pässinlihaa jyrsivät ja +tammanmaitoa latkivat! Onko se paratiisi? Semmoinenko paratiisi? +Rikkaalla miehellä on maankin päällä mokoma: sekä pässejä, että +tammanmaitoa, että naisia täys haaremi... Mutta meilläpä, veli kulta, +on paratiisissa... Au-tuus! + +Abdul puisteli päätään. + +-- Jummala olla juks, usku er'. Kaikk' usku olla hjuva, ku olla iinmine +hjuva. Jummala tuntema jo turpakarvoist', ku olla hjuva. Ku immine olla +paha immine, tattarko, venakkoko... juks-sama... piru-poru... saitanan +käpälillä kävelöö! + +Ja renki huutaa kirkasi hevosille kurkkuäänellään, jota ne hyvin +ymmärsivät. Ne huiskauttivat häntiään ja riuhtasivat vielä vinhemman +vauhdin. Mäki yhä yleni. Joelta kävi viileä uho. Hevoset korskahtelivat +imien sieramiinsa raikasta ilmaa. + +Yhtäkkiä synkkä varjo lankesi tielle. + +Aurinko upposi pilveen. + +Pääskyset katosivat, kurpat vaikenivat, kaukana vain huusi levottomasti +myöhästynyt naakka. Suovat ja kummut ikäänkuin lytistyivät maata +vasten. Pilvi, nielaistuaan auringon, värjäytyi silmänräpäykseksi +purppuranpunaisella valolla, mutta pimeni uudestaan ja muuttui +mustaksi, ja vain sinne-tänne ilmaantui harmaita pilkkuja kuni +tykinkuulan kuluneita reikiä. Hirviön pää näytti kasvavan yli +vainioiden, ja sen hiustöyhdöt, vuoroin hopeanharmaat, vuoroin mustat, +pörröttyivät hajalleen pitkin taivaankantta. + +Auringon suojaimen alla kävi keskustelu. -- Sanoinhan minä ja sanon +vieläkin, -- murisi tyytymättömänä Matvei pappi: -- että parempi on +olla ensimmäisenä maalla kuin viimeisenä kaupungissa. Täällä minä olen +isäntä paikallani. Edessäni moukat lakki-kourassa seisovat! Täällä minä +tunnen oman valtani. Täällä minä olen oikea pappi ja hallinnonhoitaja +ja jossakin määrin tuomarikin. Yhtaikaa! ja ylipäänsä... + +-- Ja ylipäänsä mitä? -- halveksimisen vivahdus äänessään toisti Paula +Grigorjevna. + +-- Ja ylipäänsä minä en missään tapauksessa mene kaupunkiin! + +-- Minäkö sinua sitten sinne houkuttelen -- kuinka? -- sanoi +kummastellen Matvei pappi: -- mitä sinun siis sinne oli pakko lähteä? +Mikä sinulta puuttuu? Mikä ahnas sielu sinulla lieneekään! + +Paula Grigorjevna oli vaiti. + +-- Minä kysyn sinulta vihdoinkin! -- huudahti ärtyneesti Matvei pappi: +-- miksi vaikenet? Meidän täytyy puhua asiat selville! + +Vastaamatta hänelle kurkisti Paula Grigorjevna varjostimen alta. + +-- Ukonilma tulee! -- huudahti hän: -- sepä vasta ihanaa! + +Hän laski kiireesti varjostimen kokoon, puhuen kiihkoilevasti: + +-- Tuossa tuokiossa tulee ukkonen! Ukkonen... ja salamat! Myrsky! +Kuinka minä rakastan! Minua haluttaisi yhä olla merellä ukonilmalla... +Oikeassa "Sturmissa"! Ivan Vasilitsh, katsohan, kuinka tuo pilvi on +musta... kuinka se on musta!! + +Hän osoitti kädellään. + +-- Aivankuin linnan muuri liikkuisi... Ja tuolla ovat taistelijat!! +Kohta räjähtää yhteislaukaus! Pommeja ja nuolia lentää! Vaan +alhaalla... taivaanrannalla savuaa jotain harmaata! Ikäänkuin nelistävä +ratsuväki! Nuori papinrouva läiskäytteli kämmeniään. + +-- Ukkonen! + +-- Kohta saadaan löylyä! -- pilaili isä Iivana. + +-- Ei haittaa... en minä sokerista ole! + +Matvei pappi kiskoi aitansa ison saalin ja alkoi peitellä vaimonsa +hartioita. + +-- Tulee kylmä helteen perästä... Peitä itsesi! Irroittamatta silmiään +pilvestä, työnsi rouva luotaan miehensä käden. + +-- Elä koske... + +-- Hevoset kiitivät eteenpäin. + +Tie yleni vihdoin mäen päälle asti ja kaukaa näkyivät jo joen leveät ja +tummat vedet. Ilmaan levisi kosteutta. + +-- Kun minä olin pikkunen tytön letukka, -- puheli Paula Grigorjevna: +-- niin näin ukonilmalla aina lähdin arolle... Meidän talomme sijaitsi +juuri metsän reunassa... Minä mennä tipsutan pilveä vastaan... Myrsky +tulla tuprahtaa, repii ja kiskoo minua yltympäri, mutta minä vain +menen! Ja hauska on... Ja samalla ikäänkuin ikävä jotakin... Niin +i-ikävä, niin i-ikävä! Kunpa joku tulisi -- ottaisi kädestä, veisi... +ihan hirmumyrskyn keskelle, -- sinne, missä ukkonen jyrisee ja salama +leimuaa... Toisinaan tulin läpimärkänä kotiin... Eikä sitten nukuttanut +yöllä... Ja tyyny oli märkä kyynelistä: vaan miksikä itkin, en +tiennyt... + +-- Sinun päässäsi on aina ollut tuhmuuksia: -- murisi Matvei pappi +kääriytyen saaliin, joka hänet paikalla muutti mustalaisen näköiseksi. + +Vaunut tekivät kolme käännähdystä hiekkaisella tiellä matalan tammisten +keskellä ja vierivät alas roomurantaan. + +Roomulta huusivat kymmenet eri äänet: + +-- Joutukaa-aa!! Ukkonen tulee-ee!! + +Silmänräpäyksessä päästettiin pappien hevoset valjaistaan ja +matkavaunut vieritettiin lauttaan, jossa muutamia talonpoikain +vankkureita kaikellaisine kamssuineen seisoi aisat pystyssä, niin että +vaunuille vielä riitti sijaa. Pappi itse piti silmällä, kuinka hevoset +talutettiin roomuun. + +-- Varovammin, hyvät miehet! -- puheli hän: -- minun hevoseni ovat +arat... varsinkin aisahevonen! Hampaansa särkee... + +-- Mepä kuulimme että aisakello soi! -- kertoi papin vieressä häärien, +vaikka mitään tekemättä ja toisia vain häiriten, lyhytkasvuinen +roomumies, jolla oli tummansininen nenä ja kyynelöivät silmät: -- ihan +varmaan, ajattelimme, on se pappi! Esivallalla näet on kova-ääninen +kello, vaan pappien aisakellot ne laulavat kuin kuoripojat kirkossa. + +Hän mennä kyhnysteli pitkäkasvuisen talonpojan luo. + +-- Mihin sinä sitä ohjasta kiskot... pirunpenikka! Silkistä se on +hengellisten suitsi! Ei mikään köydenpätkä! + +-- Ka, ka, sinä! -- sadatteli jurosti talonpoika: -- lempsatin nahjus! + +Roomu läksi liikkeelle. + +Se kynti vielä kirkasta joenpintaa, mutta länsipuolelle, josta pilvi +läheni, näytti jokeen valuvan verellä sekoitettua mustetta. Pilvenlonka +oli jo kadottanut kaikki muotonsa. Se oli kuin kasvava pimeyden valta, +liikkuva kaaos, -- joka vielä oli vaiti ja salasi kauhunsa, joista +ennen itse maapallo oli tärissyt. + +Istuen matkavaunuissa ei Paula Grigorjevna päästänyt pilvestä irti +noita suuriksi avattuja, loistavia silmiään, kädet ristissä ikäänkuin +rukoillen jotain tuntematonta, häntä viehättävää jumaluutta. + +-- Mitritsh! Vedä kovemmin! -- huusivat talonpojat lautturille. + +-- Tulkaa auttamaan! -- kähisi Mitritsh. + +-- Kunpa Jumala soisi keretä ennen rajuilman puhkeamista! Katsokaahan +miten pilvet ryömivät... + +-- Ei haittaa, pappeja on matkassa! + +Talonpojat nauroivat. + +-- Mitä tavaraa teillä on kuormissa, veljet? -- kysyi Iivana pappi, +hypistellen kuormaa: -- markkinoillekko matka, vai minne? + +-- Bogdanofkaan, markkinoille. Markkinat ovat huomenna. Onhan meillä +kaikenlaista kalua ja kilua... lusikkaa, kuppia, savivatia, lakkia... + +-- Hyvinkö käy kaupaksi? + +-- Roskatavaraa! -- virkkoi vaunuista isä Matvei. + +-- Eikö mitä, siinähän tuo menee! -- puhuivat talonpojat: -- +takavuosina oli varsin hyvät markkinat... Mutta nykyvuosina, tiettypä +tuo, on kansa kaikkialla rappeutunut. Ei ole leipää, ei heinää... karja +on muuttunut... + +-- Ja rahvas suuttunut! -- kivahti nyreästi pitkä kasvuinen talonpoika +työntäen lakin niskaan ja katsoen pilveä: -- kaikellaisista +ahdistuksista... + +Nämät sanat kuullessaan akat kuormilta ikäänkuin sopimuksesta +huokasivat, vaan ukot painoivat päänsä alas. + +-- Maapäällikkö... tietysti niin nimitetty hänen jalosukuisuutensa... +on liian ankara... vieläpä sortaakin... eikä aina toimita asioita +oikein! + +-- Hänen suhteensa täytyy menetellä itsenäisemmin! -- virkkoi eräs +rauhallinen, pilkallinen ääni: -- ken lakki kourassa selkäänsä +taivuttaa, on itse altis kaikellaiseen sortoon. + +Pappi Iivana katsahti puhujaan. Se oli tanakka, kyyryselkäinen +talonpoika, jolla oli levolliset, hiukan kesakoiset, sileäksi ajellut +kasvot. Harjasmaiset viikset peittivät hänen ohuet, päättäväisiksi +puristetut huulensa, vaan katseensa oli kolkon-pilkallinen. + +-- Sinäpä urhoollinen olet... mikä on nimesi? -- sanoi Iivana pappi. + +-- Nimeni on Aleksi, -- vastasi talonpoika, -- vaan urhoollisuus on +joka miehelle tarpeeseen. Tulista ratsua ei lyödä eikä ruoskita, eikä +irvistävään koiraan ole hyvä koskea! Kalkkuna on iso lintu, vaan ei +siitä ole paljon taikaa, -- mutta hanhi suhisee ja kaulaansa kuikistaa +-- ja sitä syrjätään... + +-- Se on oikeata puhetta! -- sanoi pitkäkasvuinen talonpoika: -- +maanmoukka on tottunut toraan, -- ei irvistele... Ja sentähden +kaikellaiset roistot hänen seljässään ratsastelevat... Vaan annahan +olla! -- lisäsi hän äkkiä nyreästi: -- se aika on menevä! + +-- Älykästä sanaa on hauska kuunnella! -- lausui Aleksi: -- jospa vain +kaikki maanmoukat noin ajatteleisivat... Yksimielisesti! + +-- Pian tulevat niin tekemään! -- sanoi jäykästi talonpoika. + +Pappi Iivana kuunteli ihmeissään moista keskustelua. Mutta äkisti +tarttui hän hattuunsa ja huusi: + +-- Ähäh! Nyt pitäkää varanne, veikot! + +Lautta oli saavuttanut jo joen keskikohdan. + +Joki karehti kuni rypistäen kasvojaan. Pahaaennustava hiljaisuus +syleili tummia rantoja. Aivankuin linnut olisivat kuolleet, pudonneet +hiekkaan kurpat, jähmettyneet kaislistoonsa sorsat; vimmatusti kirkuen +leijaili vain yli virran kalalokki kuni radaltaan eksyneenä. Hevoset +korskahtelivat säikähtyneesti ojennellen kaulojaan aavistaessaan +ensimmäisiä iskuja, jotka nopeasti ryntäsivät päin yhä mustenevasta +pimeydestä. Mustana varjona syöksähti pilvi jokeen, ja lautta +näytti kantautuvan suoraan hirviön kitaan, tuulen valtaan, joka oli +puhkeamaisillaan hirmumyrskyksi, räiskeineen, vaahtopäisine aaltoineen, +pölypilvineen... + +Ja se puhkesikin! + +Jo kaukaa näki Iivana pappi, kuinka liikkumattomat puut alavalla +rannalla repalehtivat, mustenivat, pieksivät ilmaa kaikilla +oksillaan, ja sitten yhtäkkiä sujahtivat maahan. Ikäänkuin leikkien +kyykistysleikkiä, karkasivat niiden ylitse maantien ja peltojen +pölypatsaat, nousi hirmuinen vihuri ja huimasti pyörien pärskähti +veteen. + +Silmänräpäys vain... + +Ja kaikki sekaantui tuhannen-tuppuraan: taivas ja maa, vesi ja rannat, +ja puut... + +Kuni joku jättiläisolento olisi puhaltanut mustaa, kosteaa, tomuista +henkeään ilmaan. Ulvovin vihellyksin raastoi tuuli veden pintaa, +rikkoen sen räiskeisiin ja riepottaen ylös pilviin... + +Hevoset tömistivät jalkojaan ja karskuttivat hampaitaan. + +Kameelinkarvaisten kauhtanoiden liepeet läiskyivät kuin kämmenet; oljet +rippelehtivät kuormissa; akat painautuivat niitä vasten sanellen: + +-- Taivaallinen Hallitsijatar! Millaiset himot sinulla on! Ristin voima +olkoon meidän kanssamme! + +-- Mitritsh! Vedä! Vedä lujemmin! Ljaksei... auta häntä! Auttakaa +kaikki, veikkoset! + +Huutavilta talonpojilta oli tuuli kiskoa parrat irti ja vei ne +näkymättömin käsin yli hiusten... + +Paula Grigorjevna oli tyrmistynyt äänettömään riemuun. + +Hän katseli suoraan riehuvain elementtien syvimpään kurimukseen, +seurasi jännittynein silmin mustien ja harmaiden, tuulen repimien +pilvenpärskeiden hurjaa lentoa, ja vavahti iloisesti, kun salamat +aivankuin räjähtävät granaatit hänen päänsä yläpuolella vinkkuroiden +sinkoilivat ja ukkosen jyrinä iski veteen halkaisevalla painolla. + +-- Mene piiloon, mene piiloon! -- änkytti hänelle peljästynyt pappi +Matvei, -- mene vaunujen alle... tuossapaikassa lankeaa rankkasade! + +-- Mene tiehesi! -- sanoi nuori rouva vuorostaan kärsimättömästi. + +-- Vedä, Ljaksei, vedä! -- mörisivät talonpojat: -- Mitritsh! + +-- Pappi paras! Autappas! -- kääntyi isä Iivanan puoleen Aleksi +nauraen: -- sinähän näytät väkevältä mieheltä... + +-- Ka olenhan jonkunlainen! -- arveli Iivana pappi käärien hihojaan: -- +hännästä minä hevosen pysäytän! + +-- Ihanko laukasta? + +-- Pilttuustako sitten luulet, häh? + +Ja Iivana pappi yritti tarttumaan köyteen. Mutta samassa +silmänräpäyksessä putosi ylhäältä pilvistä ikäänkuin raskas paino: +-- raivokas tuulenpuuska pusersi lauttaa vasten vettä, syleili sitä +sen kaikilta tervatuilta kupeilta -- kallisti kyljelleen ja syöksi +vimmatulla voimalla eteenpäin. Korskahdellen horjahti Aleksikin +paikoiltaan ja rymähti raskaasti lautanpohjaa vasten, vaan hänen +ylitsensä pyllähti kuperkeikkaa lautturi Mitritsh. + +Suristen luisui köysi, retkahtaen höllänä alas. + +Monta vuotta siedettyään kahleiden orjuutta, tärskähti nyt lautta, +tuntiessaan olevansa vapaa. Se heilahteli, pysähtyi hetkeksi miettimään +ja läksi sitten nopeasti liukumaan pitkin joen uomaa, hiljalleen +pyörien. Rannat luisuivat ohi, niiden puut notkuivat epätoivossa +ikäänkuin valmistautuen vyörähtämään syvyyteen, ympäri lauttaa +kuohuivat uhkaavina mustat aallot. + +-- Köysi on katkennut! Köysi!! + +Ihmiset ja eläimet tempasi sekasortoinen pakokauhu. + +Pilvet repeilivät, salamat rätisten iskivät rannoille. + +Rankkasade kaatui päälle. + +Hevoset teutaroivat ja hirnahtelivat surkeasti. + +Akat ahersivat kuormainsa päällä, kirkuen rukoussanojaan. Heidän +epätoivoiset huutonsa sulivat yhteen tuulen ulvonnan, sateen sohinan ja +talonpoikain sekasortoisen puhelun kanssa. + +-- Hyvät ihmiset!... Nyt ollaan hukassa! + +-- Tuolla... alempana... kallioranta! + +-- Siellä on salakareja... Ja kosket! Mitritsh touhusi neuvotonna +roomun reunoilla. + +-- Herrajumala! Herrajumala! Herrajumala! Kuolema kurja nyt tulee... +Herrajumala! Annushkani, Annushkani, armas akkani! Ja tyttäreni mun... +jääkää hyvästi... tyttäryiseni!... + +-- Oi voi voi! -- säestivät häntä akat parkuen. Ja he juoksivat +kuormiltaan roomun laidoille, jossa hääräili Mitritsh, ja matkivat +lautturin liikkeitä... + +-- Jumalan sallimus! Jumalan tahto... tämä on sinun tähtesi! -- kiljui +läpisäikähtänyt ja kalpea Matvei pappi vaimolleen: -- tee parannus +rikoksistasi! kadu kuten Joonas... + +-- Ei täällä ole valaskaloja! -- sanoi papinrouva halveksivasti. + +Riemuisin väristyksin hengitti hän sisäänsä ukkosen ilmaa ja sen +vaaroja, asettaen päänsä rankkasateelle alttiiksi ja ainoastaan +läsnäolevien tähden arastellen paljastamasta poveansa täyttävää iloa. + +Pappi Iivana seisoi neuvotonna kädet puuskassa ja suu puoleksi auki. +Hän harkitsi sitä, että vielä on pari virstaa, niin lautta välttämättä +töytää koskeen ja särkyy kiviin. + +-- Jumala siunatkoon! -- kajahti äkkiä kuoleman kammottava huuto. + +Ja Iivana pappi huomasi, kuinka Mitritsh, rajusti ristien silmiään, +valmistautui hyppäämään veteen. Hänen takanaan tekivät akat ja +talonpojat myös ristinmerkkejä ja ahtautuivat samoin roomun reunalle... + +Iivana pappi koppasi Mitritshiä kiinni paidasta, samalla kun Aleksi +sieppasi syliinsä paksun akan-lyllerön, joka myös aikoi hypätä veteen. + +-- Mihin sinä ryömit, sen ryöväri? -- huusi Iivana pappi, -- vai +tahdotko hukkua? + +Lautturi Mitritsh seisoi silmät muljollaan, mitään älyämättä ja +tutisten kauhusta. + +-- Pöljä! -- sanoi pappi samaan nuottiin. + +Ja tukkien suun myrskyltä, huudahti hän yli lautan: + +-- Väki kaikki! Seis alallanne!! + +Josta oli se seuraus että kaikki, yksin hevosetkin, asettuivat ja +vaikenivat, tuntien mahtavan voiman ja jäivät syrinkarin, verestävin +silmin tuijottamaan mieheen, joka oli noussut lautan isännäksi ja +heidän kohtalonsa ohjaajaksi. + +-- Lempoko teitä riivaa? -- huusi pappi: -- kun tahallanne hukkua +aijotte! Hei, kiireesti köysiä tänne! Antakaa köysiä! + +Ei kukaan ruvennut kyselemään -- miksi. + +-- Köysiä! Akat hoi! Köysiä papille... + +-- Anna ohjakset! Kierrä, kierrä! -- komensi Iivana pappi. -- +Lahonneita ei tarvita! Anna vahvimmat! Sukkelaan!! Abdul, sido! Tänne +kaikki! Sitokaa kiinni! Hoi Aleksi! + +Lakkaamatta jyrisi ukkonen. Sadekuuro roiskui alas pilvistä pauhaavana +pimeytenä, jossa rannat näyttivät pyörivän ja vilistävän ohi ja lautta +seisovan paikallaan. + +Iivana pappi kiskasi yltänsä kauhtanan. + +-- Pastorin rouva! Kääntykää poispäin! -- huusi hän. Hän riisti +saappaansa ja leveät valkoiset housunsa. Paljas paita päällään, +kömpelösti liikkuen, viskellen kädellään kasvoiltaan syrjään märkiä +hiuksiaan, jotka olivat pitkät kuin aallottarella, sitoi hän +ympärilleen rinnan alitse nuoran ja tehtyään ristinmerkin paiskautui +veteen kuni raudan raskas sukeltaja, -- puhalsi korskahdellen veden +sieramistaan, pudisti harjaansa ja alkoi karjua: + +-- Löysätkää köyttä... elkää torkkuko! Aleksi! Ryhdy toimeen! + +-- Kyllä maar! -- huudahti Aleksi. + +-- Laske kovemmin! Ja kun huudan, rupea kiristämään! + +Papin suoniset kädet soutivat tahdissa -- yks-kaks -- tasaisesti ja +raskaasti kuin aironlavat, aaltoja halkoen. Hän korskui ja läähätti +kovasti. Pinnistetyllä huomiolla, kauhulla ja toivolla seurasivat +talonpojat ja akat, kuinka hän vähitellen peittyi sadekuuron usvaan, +ulvovien luonnonvoimien mustaan kitaan ja myrskyn pimeyteen. + +Pimenneiltä rannoilta näyttivät puut häntä uhkailevan mustilla +haaroillaan, taipuen mataliksi yli veden, ja mustat aallot kuohuivat +ympärillä ilkkuvin loiskein. Salamain räjähtäessä vilahti hänen +pörröinen päänsä vielä pari kertaa ikäänkuin loistaen fosforivalolla. + +Sitten se katosi... + +Luistava, värisevä nuora vain ilmaisi äänettömällä kielellään että +pappi vielä ui, ja kaikki seurasivat jännitetyin mielin sen värisevää +soljuntaa. + +Kamala hiljaisuus syntyi yhtäkkiä taivaalla ja samoin roomussa. Tuuli +hervahti, jyrinä taukosi, sade vain pauhasi... + +Köysi retkotti avuttomana. + +Kymmenet silmät tähtäytyivät siihen aueten yhä avarammiksi -- kauhulla, +epätoivolla, rukouksella ja toivolla... Ei ukkosen pamahtava jyrinäkään +saanut ketään paikaltaan hievahtamaan aivankuin olisi lautta ollut +täynnänsä patsaiksi muuttuneita vainajia, ja ainoastaan uudelleen +päälleryntäävä rajutuuli pääsi riepottelemaan hiuksia, partoja, saaleja +ja vaatteita. + +Yhtäkkiä köysi vavahti, irtautui veden pinnasta, pingottui -- hölleni, +ja jälleen pingottui kuni soittimen kieli. Sukkelasti väänsi Aleksi sen +pylvääseen. Lautta vavahti, heilahti ikäänkuin nöyrästi huoahtaen, ja +kääntyen hitaasti, alkoi hiljakseen lähestyä rantaa! + +... Kun kaikki olivat päässeet rannalle, niin Iivana pappi, joka +vaivoin sai itsensä pujotetuksi märkään kauhtanaansa, virkkoi heikon +sointuvasti: + +-- Kylläpä nyt tekisi hyvää lämmitellä, veikkoset! Olisikkohan kellään +viinan tilkkaista, pojat? + +Silmänräpäyksessä ojentui kuormilta akkojen käsiä pulloineen. Ikäänkuin +taikavoimalla nousivat liepeet ja ukkojen taskuista alkoi työntyä +pulloja ja puolipulloja. + +-- Hehheh! Tepä olette hyvin varustettua kansaa! + +-- Pappi kulta! Sinun hyväksesi vain! Herra siunatkoon sinua! + +-- Oma isämme!! + +-- Hyvä, hyvä! Antakaapa vähän purastavaakin! Ämmät! Eikö ole mitään +kuivaa! + +Ja hän loi vinon silmäyksen Matvei pappiin, joka surkeana vapisi +vieressä... + +-- Haluatko lämmitystä? + +-- En ikipäivinä semmoista moskaa ole juonut! -- ähkyi Matvei pappi: -- +kunhan tästä pääsisi ensin jonnekkin lämpimään, niin... + +-- Vaan minäpä ryyppään! -- sanoi papin rouva, heilauttaen reippaasti +päätään. + +Hän meni pappi Iivanan luo, lumoavasti ja riemusilmin häntä kasvoihin +katsoen. + +-- Se vasta papinrouva! -- hyväksyi Iivana pappi: -- paloviina on +terveellistä... panee hyytyneen veren kiertämään! Vaan suo anteeksi +ettei ole astiaa! + +-- Minäpä juon niinkuin sinäkin... pullonsuusta! + +Rouva kohotti pullon kuin maljan huulilleen ja sanoi luonnottoman +korkealla äänellä, hiukan vaaleten, ja katsoen hehkuvine silmineen isä +Iivanaa kasvoihin: + +-- Sankarien malja... ja kaiken elämän sankarillisuuden malja! + +Ja maistaen paloviinaa, alkoi yskiä niin että kyynelet kihosivat +silmiin. + +Hätäilemättä, kallistaen päänsä taaksepäin ja pulputtaen kaatoi Iivana +pappi alas kurkustaan puolisko-pullon koko sisällön, pyyhki sitten +partansa, röyhkäsi ja sanoi: + +-- Jo välttää! Vaan nyt me metsänpirua vähän säikäytämme, jott'ei +toista kertaa tule ilveilemään. + +Talonpoikain nauraessa kääntyi hän päin pauhaavaa jokea ja vallaten +myrskyltä äänivallan, alkoi karjua: + +-- O-hoi-ho-ho-ho-ho-hoo-i... + + + + +IX. + + +Lääninrovastin talon akkunoista vuoti virtanaan valoa, joka loi +himmeitä pilkkuja kadulla sohisevaan raesateeseen. Talo surisi kuin +mehiläiskeko. Mutta kiihkoisa ja meluinen keskustelu salissa vaikeni +heti, kun Iivana pappi seurueineen näyttäytyi. Vain vierushuoneessa +jyrisi vielä joku matalalla naurunäänellä: + +-- Voin ilmoittaa teille että hän on... ha-ha! kipperä muija! + +Vikkelä naisääni pistihen väliin tähän nauruun: + +-- Ettekö muista, ettekö muista, mitä olen sanonut... Krestofkan +papinrouvalta elkää odottako hyvää, sanoin! + +Ja aivankuin lattian alle kieri naurunrähinä ja puhe. Vanha +harmaapäinen rovasti nousi hämillään hymyillen vieraita vastaan. + +-- Hoo! Isä Johannes! ja isä Mathias! Ja oikein yhdessä emännän kanssa! +Tervetulemaan! Sepä hauskaa, sepä hauskaa! + +Hän puristi heidän käsiään ja suudella lopsautti. + +-- Olkaa hyvät ja astukaa hökkeliini. Sade taisi teidät tavata? Varmaan +kastelikin? Tehkää hyvin ja kuivailkaa... + +-- Sen viheriän käärmeenkö luona? + +-- Niin, siellä missä se lie ollutkin! Kaikkea sitä sattuukin... + +Ja Iivana pappi selitti sukkelasti rovastille matkalla tapahtuneen +seikkailun ja pyysi kuivaa pukua. Viipymättä ilmestyi jostakin rovastin +kauhtana, etehinen suljettiin ja yleisessä naurunrähäkässä muutettiin +Iivana papille kuivat vaatteet, juhlallisilla tempuilla kuten +arkkipiispalle, mutta valitettavasti oli kauhtana liika ahdas, lyhyt ja +ratisi joka liikahduksella. Sitten avattiin ovi juhlallisesti ja isä +Iivana talutettiin käsivarresta pöydän äpäreen naurulla ja huudoilla: + +-- Antakaa tietä Moosekselle, syvyyden kuilusta pelastajalle! + +Ja tiakka Sikerov veisata hyräili: + +Meren Punaisen ku-ri-mu-us... + +Hämmästys oli äkkiä hävinnyt. Huoneissa virisi uudestaan pauhuinen +puhelu. + +Viinapöydän ääressä tungeksi enin väkeä. Siellä ryiskeltiin +arvokkaasti, iskettiin silmää toisilleen läpi pullojen, kilisteltiin, +kokkailtiin ja sitten höystepaloja pureskellen ja viiksiä hieroskellen +-- tavattoman suurilla nenäliinoilla -- asteltiin läpi huoneiden +ruokasaliin teepöydän ääreen, jotta päästäisiin sekaantumaan eukkojen +pätevään porinaan, tai piiritettiin miehissä salin nurkassa seisova +korttipöytä, jonka takaa savupilvien keskessä häämötti hengellisen +tuomarin, isä Favorskin lihava olemus, opettaja Sigsaginski ynnä pari +muuta vähäpätöisen näköistä pappismiestä. Favorski, jolla oli pyöreät, +pienet naiskasvot, närä ja hengenahdistus, oli niin muhevanlihava, +että pilkkakirveet hänestä sanoivat että muka autuudenpöhö hänen +päällään lepäjää kuin vesitauti. Usein lasketteli hän sukkeluuksia +keksien harvinaisia nimityksiä korteille, nauroi käheästi omille +oveluuksilleen, niin että kunniamerkit hänen rinnallaan hypähtelivät. +Ja heti kun hän ratkesi nauruun, muikenivat pöytää ympäröivältä +yleisöltä naamat leveisiin hymyilyihin, ja vatsat hytkyivät naurusta. + +-- Ruutua-riitua! -- puhui isä Favorski: -- ka hei, mittee sie minun +ruutanoitani vastaan asetat? Ja mittee sie siinä höliset? + +Opettaja Sigsaginski ("Vinkkuravääränen"), harmaakasvoinen nuori mies, +jolla oli ankan nenä, säesti hänelle: + +-- Mehän, teidän korkea siunauksellisuutenne, iskemme madonreikiä... +Hei vaan te madot, matoseni, matoseni mustat mun!... + +Molemmat vähäpätöisen näköiset pappismiehet tokasivat yhteen ääneen: + +-- Passia! + +Ja sitten yhtaikaa katsahtivat viinapöydällä oleviin makupaloihin. + +Isä Favorski pöyristi huuliaan. + +-- Vaan entäpäs jos ässäytän sinua pataässällä? Mitäs silloin äliset? + +-- Silloin me teidän allenne työnnämme tytön... Jolloin hukka teidät +perii! + +-- He-he-he! -- räjähti yleisö nauramaan. + +-- Mitä se sanoi? Miten se sanoi? -- kysyi uteliaana nuori tiakka, +jolla oli terävä nenä, mikä ikäänkuin noukki ilmaa, ja joka aikasemmin +oli ollut katketa naurusta: -- niitä kummaa se sanoi, hyvät veljet? + +-- Sanoi turmion tulevan neitsyestä... + +-- Ahaa, ha, ha, ha! -- pärähti tiakka vinkuvasti nauramaan taivuttaen +ruumistaan mielihyvästä taaksepäin sennäköisenä kuin olisi häntä +kutkutettu kainaloiden alta. + +Ja hän juoksi teepöydän ääreen kuiskuttaaksensa sukkeluuden vaimonsa +korvaan, samallaisen nuorekkaan ja yhtä uteliaan kuin hän itsekkin oli. + +Tiakan rouva läpsäytti käsiään. + +-- Valehtelet?! -- sopersi hän. + +-- Jumaliste, totta se on! Ristin kautta sen vannon! Sitten juoksi +häh maistelupöydän ääreen, ja näkyi, kuinka hän siellä teki liikkeitä +käsillään selkä kaksinkerroin naurusta. + +Tiakan rouva kumartui ensin oikeanpuoleisen naapurittaren, sitten +vasemmalla istuvan puoleen, ja pian kiersi sukkeluus koko pöytyeen. +Papineukot ja tiakkain rouvat nauroivat hillitysti, hieroen kasvojaan, +jotka hehkuivat hihityksestä, teestä ja viinasta. + +-- Kuinka se sopii hyvin tuolle isä Paavalille! -- sanoi rovastin +eukko, säilyttäen levollisen ja arvokkaan ilmeen kauniilla kasvoillaan. + +-- Kyllä se Sigsaginskikin osaa sutkauttaa! -- sanoi purren hymyileviä +huuliaan eräs papineukko, kuiva kuin luuranko, kovasti puistaen päätään +ja ikäänkuin mittaillen, kummallekko olkapäälle sen laskisi. + +-- Mikä on totta, se on totta... eikä ole synti sitä salata. + +-- Lesken leikkiä, minkäpäs hälle voinee! + +-- Leskenpä, lesken... täytyy keksiä teräviä sanoja. + +-- Puhuvat että kun pitäjällä joku neitsyt synnyttää poikalapsen, hän +ne kaikki ristii Paavaleiksi... + +-- Niinpä hyvinkin... niistä tehdään tietysti Paavali Paavalinpoikia... +se sopii sukuperään... + +Papineukot nauraa tirskuivat autuaallisesti, mutta tiakan rouva +Ivanovskaja alkoi ihan ulvoa riemusta. + +-- Hänenpä pitäisi... sen... -- yritti hän sanomaan. + +Mutta yhtäkkiä, vilkaistuaan ympärilleen, huomasi hän Paula +Grigorjevnan istuvan yksikseen akkunan ääressä, puristi huulensa +nopeasti yhteen ja ummisti vasemman silmänsä, tähdäten oikealla +puhekumppaneihinsa. + +Nämät pärskähtivät nauruun niin että vähällä olivat lentää istuimiltaan. + +Paula Grigorjevna nousi kiivaasti seisomaan. + +-- Luulin olevani vieraissa! -- sanoi hän kolkosti. Kaikki vaikenivat +uteliaina. + +-- Kuinkas sitten? -- sanoi rovastitar tekeytyen naamaltaan +viattomaksi, vaikka hänen silmissään leikki ilkeä iva: -- mistä te +niin loukkaannuitte, Herra Jumala nähköön? Tietääkseni ei mitään +erityistä... Tietysti on seuranpito meillä yksinkertaista, ei +suurenmailman tapaista... + +Hän lisäsi painolla: + +-- Me emme ole kaupunkilaisia... vaan maalaisia! Niin, suokaa +anteeksi... me emme ole kaupunkilaisia! + +Paula Grigorjevna mittasi rovastitarta uhkaavin katsein. + +Heidän katseensa sattuivat hetkiseksi ristitysten ikäänkuin miekkojen +terävät kärjet ennen kaksintaistelun alkua. + +-- Vaan eikös pappi, isä Mihail, ole kaupunkilainen? -- kysyi +äkillisen-pilkallisesti Paula Grigorjevna: -- hänhän on tietääkseni +konsistoorin jäsen? Tuo teidän kummi-isänne? + +Rovastitar repäsi silmänsä aivan pyöreiksi ja aukasi suunsa, mutta ei +saanut sanaakaan suustaan. + +Paula Grigorjevna kääntyi sen kuivalihaisen papineukon puoleen +lävistäen hänet myrkyllisellä silmäyksellä. + +-- Mitäs te, rouva, siinä niin epäluottavasti virnistelette? Jollen +erehdy, niin olihan tuo teidän leski-tiakkanne ennen piispan talossakin +käytettävänä? + +-- Oh, mitä te, rouva... oh, kuinka te...? -- sopersi kauhistuksissaan +käsiään heiluttaen kuivaverinen piispanrouva ikäänkuin aavetta väistyen +ja valmiina piilottamaan päänsä pöydän alle säästyäkseen yläpuolelta +uhkaavalta iskulta. + +Rovastin eukko nousi. + +-- Mitä te tahdotte sanoa, rouva?! + +-- En mitään erikoista! Yksinkertaisesti vain sitä, ettei teidänkään +ole vallattava jotakin kaupunkilaista... turhaan te itseänne alennatte! + +Halveksiva levollisuus oli levinnyt Paula Grigorjevnan kasvoille, ja +hän läksi saliin miesten luo, kääntämättä vähääkään huomiota viuhuvaan +sopotukseen takanaan: + +-- Kyykäärme! + +Akkunan takaa kujalta kuului samalla kulkusten helinää. Kovasti rykien +ryntäsi etehiseen uusia vieraita, riisuutuivat siellä ähkyen, kuului +suutelun moiskahduksia ja kumeaäänisiä kyselyitä: + +-- No, millaiset tulee markkinat? + +-- Aika hyvät markkinat! + +-- Minä, kuulehan, tarvitsen uudet aisat vankkureihin! Rattaat +seisoivat takapihalla, niin nuo lemmon moukat... varastivat aisani! + +-- Ha-ha! Ka sattuuhan sitä... + +-- Nykykansa on semmoista... He, he! Mutta kylläpä siellä ulkona on +märkä ilma... + +-- Anna olla! Käyhän pöytään, niin kuivaillaan! + +-- Taitaa teillä olla kuivikkeita? He-he-he-he-he... + +-- Harmaapää lähestyy, harmaapää! -- alkoi kuulua suhina etehisessä ja +sitten pitkin huoneita. + +Tiakka Ivanovski kompuroi etehiseen ja lausui tervehdyksen: + +-- Harmaapään kasvojen edessä ylösnouskaamme! + +Sitten taluttivat Ivanovski ja tiakka Sikerov juhlallisesti huoneeseen +käsivarresta ihramahaisen, läähättävän, vanhan pappismiehen, jolla oli +harmaa harja kuin leijonalla ja pitkä parta kuin Jaakobilla. Hän käveli +onnahdellen kuin jaloille lyöty, tiukasti tirkistellen ympärilleen läpi +silmälasien ja rypistellen sakeita, vielä mustia kulmakarvojaan. + +-- Veljet ja isät! Uutisia teille toin, -- puheli hän arvokkaalla +patriarkallisella nuotilla. + +Hänet ympäröitiin ja istutettiin sohvaan. + +-- Deputaatille paras paikka! + +-- Mitä uutisia sinulla on, isä deputaatti? + +-- Ensimmäinen uutinen on -- vallan surullinen! Kaikki te tietysti +tunsitte Koslovan tiakan? + +-- Kyllä, kyllä! -- toistivat kuorossa kaikki papit: -- mitä hälle on +tapahtunut? Taasko juopotellut? Tai luostariinko mennyt? + +Harmaapää pappismies vaikeni efektiä saadakseen ja sanoi sitten: + +-- Tullut hulluksi! + +-- Mutta minähän näin hänet eilen majatalossa -- sekaantui pöydän +ääreen rientäen Paula Grigorjevna: -- olisiko mahdollista... + +-- Mihinkäs aikaan päivästä te hänet suvaitsitte nähdä? + +-- Kello viiden tienoissa... + +-- Vai niin, mutta kello 10 tuli hän seminaarille ja alkoi paiskella +akkunoihin kivillä, joita oli kerännyt taskunsa täyteen. Tietysti hänet +otettiin kiinni... Vaan hän huusi: -- "Päästäkää irti... Minä heittelen +kuollutta pääkalloa! Miksi se mullistelee silmiään? Eihän tuolla silmiä +olekkaan, vaan paljaat... kuopat! Niihin on vain petokseksi pantu +hehkuvia hiiliä. Vaan se on valhetta! valhetta!" + +-- Se oli hänen mielisanojaan, -- huokasi Sikerov. + +-- Me tulimme juuri kokouksesta, minä ja isä Kirik Järventakalainen. +Sähkövalo noinikään valaisi... silloin näimme että jotakin +henkilöä ajetaan takaa torilla. Kuihtunut, kuivettunut olento tuin +sähkölennätinpylväs, pää kuin haarikka, kauhtana roikkuu kuin +vaarnassa riippuisi. Ja tanssia hypiskelee, olisittepa nähneet, kuin +mikähän Daavid liitonarkin edessä. Silloin me näimme että se oli -- +tiakka! Ja näimme, kuinka tiakka laukkasi ikäänkuin olisi tähtiä +pyydystellyt, laukkasi ja huuteli: -- "Luut kolisevat! Minä olen +ruumiini hyljännyt... ja nyt kolisevat luut..." Hänet otettiin kiinni, +vaan taas hän hyppäsi karkuun ja loikkasi toiseen päähän toria, silmät +kuin kekäleet päässä, käsiään heiluttaen kuin siipiä ja poristen alati +luistansa: -- "Riennän läpi koko mailman ja kolistelen luitani... +Kuuletteko hälytyksen: -- pom, pom..." Pullisti poskensa ja rumpaili +niitä... + +-- Se mies on kaiken ikänsä lasikellolla hälytystä soittanut! -- +virkkoi korttipöydän äärestä Favorski. + +Kaikki naurahtivat hillitysti paitsi Paula Grigorjevna. + +Leimahtaen punaiseksi, kohotti tämä vähän päätään ja lausui +repäisevästi: + +-- Sitävastoin ei se mies suotta siittänyt lapsia tähän hyvään +mailmaan, vaan kasvatti ihmisiä niistä, jotka hänellä oli. + +Samalla nykäistiin taskuista esiin joukko tavattoman isoja nenäliinoja, +ja aivan kuin äkillisestä vilustuksesta näytti kaikille tulleen nuha. + +-- Mikäli koskee toista uutista, veljet rakkaat, niin se on vähän +iloisempaa laatua, -- alkoi kiireesti puhua harmaapää pappismies, +sakeain kulmakarvainsa alta tutkivasti syrjäsilmällä katsoen Paula +Grigorjevnaa: -- eilen istunnon päättyessä arkkipiispa sen johdosta +meille kokonaisen puheen saneli. On olemassa esitys, enemmän kuin +uskottava, että kaikki koulut Hallituksen tahdosta siirretään +hengelliseen hallintoalaan. + +Mitä erilaisimpia huudahduksia kuului vastaukseksi tähän tiedonantoon. + +-- Onko se mahdollista? + +-- Mitäs tyhjää! Mistä semmoista kuuluu? + +-- Kas sepä mainio asia! + +-- No sepä nyt vasta -- ei olisi hullumpaa! + +-- Siihen onkin jo syvästi aika! Syvästi aika! + +-- Tervehdimme moista toimenpidettä, sydämmen pohjasta tervehdimme! + +Tiakka Ivanovski tyrmistyi alussa, käsittämättä inistä oli kysymys, +mutta sopersi sitten hänkin: + +-- Mitä kummaa? mitä tulee tapahtumaan? Kai siis palkkakin nousee? + +Jostakin nurkasta joukon takaa tunki isä Matvei esiin. + +Hänen naamansa loisti. + +-- Isä Sylvester! -- puhui hän: -- onko se mahdollista? + +-- Otaksuma tietysti vain! + +-- Olipa miten oli, meidän on se oikein käsittäminen: se on suuri +unelma! Se on palausyritys suureen muinaisuuteen. Menneisyydestä tulee +tulevaisuus. Se on ensi askel jumalanvaltakuntaan! Tätä minä olen +odotellutkin... ja uskon syvästi että esitys muuttuu teoksi! + +Melu huoneissa kasvoi. + +Kaikkien mieltä liikutti uutinen ja sen merkitys. + +Shirokosadovin saapuminen tapahtui melkein huomaamatta. Ainoastaan +rovasti otti hänet vastaan etehisessä ja tiakka Ivanovski auttoi +teeskentelevästi hymyillen häneltä kalossit jaloista sekä remautti +varalta molemmat oven puoliskot auki tuon pätevän olennon edessä. -- + +-- Emmepä kaukaan-aikaan ole teitä nähneet, emme kaukaan-aikaan! -- +puheli Aleksandra Porfirjevnalle lempeästi rovasti: -- ihan olemme +ikävöineet teitä! + +-- Todellako? -- hymyili Aleksandra neito. + +Punehtivin poskin ojensi hän kätensä rovastin pojalle ja puristi sitä +toverillisen lujasti. + +Nuorukainen oli keskikokoinen, sangen hoikka ja hermostunut, yllään +kulunut, vanha, harmaa ylioppilaan arkitakki; huulensa olivat usein +lujasti ja ivallisesti yhteenpuristetut; likinäköiset, puoleksi +silmälaseilla peitetyt silmänsä olivat katseeltaan hiukan ilkeät, +joskin älykkäät. + +Shirokosadov suostui mielellään pappi Iivanan esitykseen "vahvistaa +lihallisia aistejaan". + +-- Kuinkas teidän asianne ovat, Vasiljefkan suhteen, Porfiri +Vlasovitsh? -- kysyi mielistelevästi alakuloisennäköinen musta pappi, +joka muistutti muodoltaan mustalaista: -- kulkee huhu, että heidät +huomenna kuljetetaan tuomittaviksi läpi markkinain? + +Hän huojutti murheellisesti päätään: + +-- Inhimillisten himojen opettavainen näytelmä, kahleihin kytkettyjen +himojen... + +Shirokosadov katsoi häneen samein silmin. + +-- Miljoona, -- sanoi hän hitaasti pureskellen sanojaan, -- on maahan +kaivettuna hyödytön. Pitää älytä se löytää, kaivaa ylös ja ottaa se +käsiinsä! Vaan mitä tekeekään talonpoika? Makaa nurmensa päällä, jota +ei itse syö, ja haukkuu muita! + +-- Todentotta! -- kiemuroi pappi. + +Shirokosadov katsoi häneen yhä samein ja tutkivin silmin, jonka vuoksi +papista jo tuntui kiusalliselta. + +-- Mistäs te olette kuulleet, -- kysyi verkalleen Shirokosadov: -- että +heidät huomenna tuodaan? + +-- Niinhän nuo puhuvat. He kilauttivat marjojaan. + +Iivana pappi kaataessaan kurkkuunsa viinamaljaa, säpsähti äkkiä +Aleksandra neidon häntä seuraavasta katseesta. Hänenkin tuli +kiusallinen oltava. + +-- Taidanpa olla kovin harras! -- sanoi hän ja läksi pois pöydän +äärestä. + +Hän siirtyi akkunan luo, niin että saattoi kuulla Aleksandra +Porfirjevnan keskustelun ylioppilaan kanssa salin autiossa nurkassa, +jonne nuoret olivat piiloutuneet suojaan. + +-- Mitä järkeä on noissa väittelyissä ja riidoissa? -- kuului puhelevan +neito: -- varsinkin näinä raskaina aikoina, jolloin meidän kaikkien, +karvoihin katsomatta pitäisi yhtyä yhteistä tarkoitusperää ajamaan! +Ja emmekö me kaikki pyri samalle kaukaiselle rannalle? Toiset vain +tahtovat matkustaa purjelaivassa, toiset höyrylaivassa... Kaikki +väittely tähtää siis samaan! + +-- Ei, Aleksandra Porfirjevna, kiitoksia paljon! -- virkkoi ylioppilas: +-- ensinnäkin höyrylaiva kulkee kurssin mukaan järkähtämättömällä +vauhdilla. Vaan purjelaiva on alttiina tuulille ja kulkee niiden +mukaan. Ja minkä tähden minun pitäisi tunnustaa tuollaisen romulaivan +hegemoniiaa, joka tahtoo ennättää tuollaiselle kaukorannalle, +rakentaaksensa sinne mallikeittiön pihvipaistin valmistamista varten? +Minä tahdon työskennellä taattua pihvipaistia varten enkä purjelaivaa +varten, -- ihannetta, ihmisyyttä varten! + +-- Kaikki me työskentelemme ihmisyyden hyväksi! lausui neito. + +-- Niin, ja olemmekin velvolliset työskentelemään, -- sanoi ylioppilas +lujasti, -- sulautumalla yhteis-rakkauteen ja yhteis-vihaan! + +Hän vaikeni hetken. + +-- Kuka tietää, -- virkkoi hän miettiväisesti ikäänkuin kurkistaen +omaan tulevaisuuteensa: -- tapaammeko toisemme syksyllä... + +Neidon käsi sukelsi vaistomaisesti nuorukaisen käteen ja puristi +sitä ikäänkuin salaa vannotussa valassa, samalla kun silmät +katselivat semmoisella ilmeellä kuin olisi hän saatellut nuorukaista +vaaralliselle, tuntemattomalle tielle... Ja isä Iivana, joka vaivihkaa +heitä tarkasteli, näki neidon silmissä lemmen, avonaisen, kirkkaan +lemmen, vaan samalla omituisen pistävän kivun... + +Hän meni nuorten luokse. + +-- Mistä te siinä väittelette? + +Ylioppilas kohtasi pappia epäystävällisin silmäyksin, mutta Aleksandra +Porfirjevna hymyili hänelle pehmeästi. + +-- Me puhumme siitä, mitä ei vielä ole ollut. + +-- Tulevaisuuden lauluistako? -- hymyili pappi neidolle. + +Tämä nyökäytti hänelle naurahtaen päätään. + +-- Mitä te siitä tiedätte, te, tuollainen nuorehko tyttö? -- puhui +pappi leikillä: -- kun teitä katson, niin näytätte te päältäpäin niin +rauhalliselta, vaan sielussa on... kuume! + +-- Onko se sitten paha? + +Pappi hymyili ja mietti. + +-- Ei, eihän se ole paha! -- sanoi hän: -- voi sitä, joka ei ole lämmin +eikä kylmä! + +-- Meidän aikanamme liikkuvat yleisen mullistuksen ja höltymisen +aatteet, -- kuului joku kimakasti julistavan yleisen keskustelun +pauhinassa: -- meidän onnettomalla vuosisadalla uhkaa jumalattomuus, +jota nerokkaat vääräuskoiset profeetat istuttavat, ja joka jo on +saastuttanut sivistyneen säädyn, niin että se munaskuitaan myöten +on epäuskoinen, uhkaa tarttua koko meidän hyvään venäläiseen, +oikeauskoiseen kansaan... + +Isä Iivana kääntyi nopeasti. + +-- Meidän kylvömme on kaikkialla kypsynyt... Vaan nyt se +ristiinnaulitaan. + +Puhetta johti Matvei pappi piirissä, joka oli muodostunut sohvan +ääreen. Sohvalla pöydän ääressä, jolla oli teekojeet, likellä +kortinpelaajia, istui rovasti isä Sylvesterin rinnalla. + +Rovasti oli täyteläinen mies, joka näytti ikäänsä vanhemmalta, +hiuksensa olivat hyvin harmaantuneet ja kasvot hiukan turvoksissa, +nuot älykkäät kasvot, joissa oli jälkiä joistakin salaisista huolista +ja kentiesi entisistä suruista. Kuunnellessaan puhetoveriaan hän koko +ajan oli vaiti tai teki huomautuksensa hiljaisella äänellä, jolloin +hänen kasvoillaan leikki hyvänsuopea hymy. Mutta väliin näytti kuin tuo +hymy olisi ollut jähmettynyt naamari, ja ikäänkuin hän itse keskellä +lukuisaa joukkoa, joka aina täytti hänen huoneensa, olisi ollut vain +vieraana, jolla ei ollut mahdollisuutta poistua ja joka ajatuksineen +harhaili kaukana omilla maillaan. Ja silloin tuo hymy vähitellen +haihtui hänen kasvoiltaan ja ne muuttuivat laihoiksi, rasittuneiksi, +ankariksi, ja silmistä singahteli mielettömyyden vivahduksia. Mutta +samalla hän heti hiukan rypisti kulmiaan, hymy vaihtui entiselleen, ja +hän kiiruhti tekemään jonkun huomautuksen näyttääksensä että kuunteli +tarkkaavaisesti. Aika-ajoittain hän kirkossa niin unohti itsensä että +oli pakko hänelle muistuttaa esiintymisvuorosta ja silloin tiakka +Sikerov hiipi varpaisillaan köörilavalta alttarille ja keveästi +koskettaen häntä hihaan, kuiskasi: + +-- Herra rovasti... alttaripalvelus! + +Säätyneuvostossa häntä paljon rakastettiin, varsinkin alempi +kirkonmiehistö. Hän osasi mieskohtaisesti sovittaa kaikki +epäsointuisuudet ja pani tarkastajana paljon huolta kirkkokouluihin. +Mutta huhu kertoi hänen perheriitaisuuksistaan ja mainitsi suopeasti +jostakin vanhasta historiasta opettajattaren suhteen, -- historiasta, +joka ulottui aina rovastiin saakka, jonka jälkeen opettajatar oli +lähetetty piirikunnan äärimmäiseen sopukkaan ja siellä pian kuollut. +Ja siitä saakka hän oli alkanut ryypiskellä ja pitää siitä, että seura +häntä ympäröitsi. Sentähden hänen virkamatkansa pitkin rovastikuntaa +olivatkin papistolle loppumattomien juhlien ja kekkereiden aikaa, +joihin hän itse otti osaa ainoastaan suopeasti hymyilevän varjon +muodossa, varsinkin niistä ajoista asti, kun erään jyrisevän +talonpoikaisrettelön jälkeen hänen vanhin poikansa, joka palveli +Staromirskissä prokuraattorin apulaisena, oli itsensä ampunut. + +Mainitsemanamme iltana tuo tavallinen hymy katoili useammin hänen +huuliltaan, ja kaikki huomasivat, että rovasti oli rauhaton ja jostain +syystä kovassa mielenliikutuksessa. Tiakka Sikerov, jolla oli punainen +harja, verhottu katse ja pitkä pukinparta, ja joka aina pysytteli +rovastin läheisyydessä, ollen hänen kirjurinsa ja virkatoverinsa, +huomasi itsekseen, että lusikka vapisi rovastin kädessä, kun tämä +hämmensi jäähtynyttä teetä ja että silmät rauhattomina huomaamatta +seurasivat poikaa että mitä tämä teki: kävelikö huoneessa vai puheliko. +Ja kun poika sattui poistumaan huoneesta, niin rovastin rauhattomuus +yhä kasvoi. + +Keskustelu koski päivän uutista ja sentähden vähitellen kaikki +ryhmittyivät sohvan ympäri, vieläpä Iivana pappi ja alakuloinen +pappismies menivät sinne, ja yksin Shirokosadov jäi kuin muistopatsas +mököttämään puolipimeään, virvoituspöydän ääreen. + +-- Todentotta, -- kirkui isä Matvei: -- todellinen Jerusalem, toisin +sanoen Kristuksen kirkko, lepää johonkin määrin ikäänkuin raunioina. +Hyenat ja shakaalit vaeltavat välitse seinäin, joita peittää +tuhatvuotinen sammal; mykrät, jotka salassa asuvat, kaivelevat käytäviä +ampumareikiin ja torneihin, koettaen saada perustukset järkytetyiksi. +Ja Jeremian valitusvirsi kuuluu kauvas... Sentähden ovat tulleet +ajat, jolloinka helvetin portit koettavat voittaa kirkon!... Se on se +taistelu karitsan ja louhikäärmeen välillä! Isä Matvei oli hypännyt +mieliratsunsa selkään, ja nyt kiiti hän sillä hillitsemättä, nelisti +huitoen käsiään pitkin noita jumalattomuuden erämaita, uskon raunioiden +keskitse, ratsasti itsevarmana, ilman kauhua ja epäilystä, noille +sepposeljälleen avatuille porteille, joiden takaa hänelle häämöittivät +"Jumalan valtakunnan ankarat rakennukset". Oli tullut, hänen sanojensa +mukaan, "pilkkaajain roviollapolton" aika, myrkyllisten yrttien, +rikkaruohon ja "Jumalan peltoja" pahentavien ohdakkeiden perinpohjaisen +hävittämisen aika. + +-- Sillä mitä näemmekään joka-suunnalta ympärillämme? -- kysyi hän +hujautellen laihoja kädenkäppyröitään ja ankarasti rypistäen pieniä +kasvojaan: -- tuo intelligenssi tuolla... tuo niinkutsuttu suurmailman +luokka... Puhdasveristä voltääriläistä ateismia, parhaassa tapauksessa +muodotonta panteismiä -- kas siinä sen uskonto! Tolstoilaiset... +Sosialistit... avioliiton, omaisuuden ja valtakunnallisuuden kieltäjiä! +Jumalien Jumalan sijalle, Isä Luojan ja kaikkeuden rakentajan paikalle +asettavat he itselleen kuten oikeat pakanat... kenet? Hullun filosoofin +Nietschen tai jonkun muun valtiollisten perusteiden musertajan, Saksan +juutalaisen Marxin mallia. + +Iivana pappi tunsi yllänsä Paula Grigorjevnan katseen. Ei ensimmäistä +kertaa illan kuluessa kohdannut hän tämän naisen itsepäistä ja +tutkivaa, levotonta ja etsivää katsetta, jossa oli hänelle joku uusi +ilme, mikä häntä sekä pelotti että viehätti ja saattoi neuvottomaksi. +Ja heti kun hän tämän katseen kohtasi, niin oli kuin jotakin olisi +kasvanut hänen rinnassaan, esineet verhoutuivat sumuun ja hän alkoi +hämillään ja epäilevästi viskoa viistoja silmäyksiä tovereihinsa. + +Mutta Matvei pappi se sillä-aikaa ennätti ratsastaa konillaan kauvas +vieraille tanterille, kuuntelijainsa jännittyneen huomion alaisena. + +-- Katsokaa, kuinka Ranskassa papistoa vainotaan. Tosin ne nyt ovat +tuota mustaa katoolilaista sotajoukkoa! Vaan sielläkin ilmestyy +sama sivistyneiden ja uskomattomien mieletön röyhkeys. Unhotetut +ovat historialliset ansiot. Jumalan palvelijat, hänen totuutensa +kannattajat, karkotetaan koulusta, risti kannetaan ulos tuomiosaleista! + +Hän ojensi intohimoisesti kättään. + +-- Ja heidän temppelinsä jää tyhjäksi! Se on aikamme ilmiö, aikamme +tuntomerkki että Antikristus on nostanut päänsä! Vaikka se ilmestyykin +vieraassa, puolipakanallisessa valtakunnassa! Entäs meidän venäläiset +saivartelijamme? Hetipaikalla he vastaavat tuohon huutoon! Kohottavat +päänsä, alkavat vainon kirkkokoulua vastaan. Oletteko kuulleet, +lukeneet, kuinka esimerkiksi Tverin kunnallishallitus itsensä kunnosti! +Ja onko se ainoa, joka niin teki? Mutta pilanteko Jumalan kanssa +ei onnistu! Ja Tverin kunnallishallitus on sen saanut kokea... Ja +Ranskanmaa myös on sen kokeva! Sillä, tulkoon Antikristus kuinka +väkeväksi tahansa, mutta sen on pakko tulla sidotuksi ja voitetuksi! +Väkevä on meidän Jumalamme! + +-- Suuri ja väkevä on meidän Jumalamme! -- sanoi isä Sylvester +miettiväisestä, hiljaa rummuttaen pöytää sormillaan. + +-- Jos olet Jumala, niin tee ihmeitä! -- -- Mutta samalla yhtäkkiä +ja ikäänkuin säikähtyneeltä pääsi nikotus isä Favorskilta aivankuin +häntä olisi hämmästyttänyt tuollaisen järkähtämättömän Jumaluuden +mainitseminen, jota hän sielussaan suuresti pelkäsi. + +Kaikki naurahtivat. + +-- Arvoisa pappisveljemme tahtoi luultavasti sanoa "Aamenen", vaan se +ei lähtenyt! -- tuli avuksi Favorskille Sigsaginski... + +-- Elä valehtele! -- sanoi Favorski! -- se oli vain rommi, joka +mahassani törmäsi piirakaista vastaan... + +Iivana pappi katsahti Favorskin vesimäiseen olentoon, ja kohtasi sitten +taas Paula Grigorjevnan silmät. Tämä tuijotti häneen hämärin katsein, +niin että kaikki veri syöksähti papin kasvoihin ja sydän ikäänkuin irti +repesi ja vierähti pois. Ja tuntui kuin olisivat he nähneet ainoastaan +toinen-toisensa koko huoneessa. Pappi huokasi ja siirsi raskaasti +katseensa poispäin. Rauhaton aavistus valtasi hänet, raskas, hidas aate +alkoi kietoa hänen tajuntaansa ikäänkuin usvalla peittäen... + +-- Mitä se tuo... onko se niinkuin minä... tappanut jonkun...? + +Mutta kuuntelijain huomion terästämänä oli Matvei pappi jo työntänyt +tonkivan kärsänsä pohjaan asti, kaivautunut pyhyyksiinsä perustuksia +myöten ja nelistänyt päätähuimaaviin korkeuksiin, silmät fanaattisessa +kiillossa, viskellen käsiään ikäänkuin manaten taisteluun jotakin +vihattua olentoa. + +-- Oikeauskoisuus! Itsevaltius! Kansallisuus! Kas siinä kolme +kulmakiveä meidän elämässämme! Ja niistä ensimmäinen on -- +oikeauskoisuus! Sillä mikä on koonnut pyhän Venäjän yhdeksi laumaksi +ja luonut itsevaltiuden? Juuri se! Mikä on yhdistänyt erilaiset +kansallisuudet yhdeksi kansallisuudeksi? Juuri se! Venäjä on aina ollut +oikeauskoisen kirkollisuuden Venäjä, ja siinä on sen voima, sen kunnia, +sen pyhyys, sen etevämmyys muihin kansoihin nähden. Voittamaton ja +vahva on se ollut sisällisille ja ulkonaisille vihollisille niinkauvan +kun luostarit olivat sen valolähteinä, niinkauvan kun hehkuivat +siinä sellaiset uskon auringot kuin patriarkat! Ainapa todellisen +valistuksen aamurusko, uskon ja voiman alku, on lähtenyt kirkollisista +kouluista! Ja minä toistan vielä... minä tervehdin tätä korkeimman +hallituksen aikomusta: antaa koulut _meidän_ haltuumme! Sillä meille +ne historiallisella oikeudella kuuluvat! Eivätkä ainoastaan alemmat +koulut... myös kimnaasit ja yliopistot pitäisi luovuttaa meidän +käsiimme, meidän tarkastuksemme alaiseksi... + +-- Suokaa anteeksi! -- kajahti yhtäkkiä kimakka, ivallinen ääni! -- +puhutteko koko papiston puolesta vai oman itsenne? + +Matvei pappi kääntyi päin puhujaa. Nojautuneena uuniin seisoi +ylioppilas ja hiljakseen huojuttaen ruumistaan hieroi selkäänsä uunia +vasten sekä puhui: + +-- Jos te puhutte papiston nimessä, niin olen varma siitä, että papisto +parhaalta osaltaan itse kieltäytyy teidän sanoistanne; jos taas itsenne +puolesta, niin mokomat puheet ovat papin suussa inhoittavat! Te +ruoskitte maan parhaimpia ihmisiä, te koetatte riistää heiltä sen, mitä +he raskaassa taistelussaan ovat luoneet sinä aikana, jona te olette +keräilleet vain sämpylöitä ja kalakukkoja niiltä köyhiltä orjilta, +joita te itse ylistätte lampaiksi... + +Hän leimahti vihaan omista sanoistaan: + +-- Te väärän nimen käyttäjät, te petturit! Miksi te ojentelette +orjankäsiänne kouluja kohti? Mitä te kykenette opettamaan kansalle? +Henkisen orjuuden kahleita te kutsutte taivaalliseksi Totuudeksi, +ijänikuista halpaa elämän Valhetta -- korkeimmaksi Oikeudeksi! Isä +Matvei pörhistyi ja huudahti parkuen: + +-- Maltta-kaa!!! + +-- Mitja! Mitja! -- kehoitti rovasti rauhattomasti: -- olenhan sinua +pyytänyt... joko sinä taas... + +Hän kohottautui sohvalta ja kaasi lasin, johon oli satuttanut kätensä. + +-- Mutta enhän minä voi hillitä itseäni, isä kulta! huudahti ylioppilas +tehden roiman liikkeen käsillään: -- olla vastaamatta mokomiin +puheisiin on häpeällistä! + +Isä Matvei astui häntä vastaan: + +-- Maltta-kaapa!! + +Mutta samalla irtaantuivat intohimot kirkon miestenkin omissa riveissä. + +Kuni vihuri oli rynnännyt hengellisten omaan laumaan, heidän laveat +hihansa alkoivat lepattaa, ja itse he kaikki ikäänkuin joutuivat +päästään pyörälle. + +-- Oikein, oikein! -- huusivat nuoret: -- me emme ole solidaariset +sellaisten katsantokantojen suhteen! + +-- Se on fanatismia! + +-- Me teemme tehtävämme ja maallikot omansa! Me itse olemme työntäneet +luotamme sivistyneen säädyn suvaitsemattomuudellamme. + +-- Mutta olemmeko me nyt sentään pettureita? + +-- Malttakaa! Malttakaahan! + +-- Isä Samuli! Elkää vimmastuko! + +-- Totta puhuit, isä Matvei! Samassa nousi isä Favorski ja lausui: + +-- Se mikä on otettu, täytyy saada takaisin. Se on totinen tosi! +Vaan se että me olisimme pettureita, se on... se on... se on teidän +puoleltanne, Dmitri Viktorovitsh, liikaa sanottu... ja epäviisasta! +Sillä itsekkinhän te olette niin sanoakseni Jessen suvusta lähtöisin... +Kummallista on minun kuulla teidän sanojanne tässä talossa, joka on +ikivanhoista ajoista tunnettu jumalatapelkääväiseksi... + +Isä Iivana odotti uteliaana näytelmän jatkoa. + +"Keittipäs Matvei puuron!" -- ajatteli hän. + +Mutta samassa joku hiljaa kosketti hänen kyynäspäähänsä. Hän vavahti +vaistomaisesti ja kääntyi katsomaan. + +Paulinkka kutsui häntä katseellaan seuraansa. Pappi läksi nöyrästi +hänen jälkeensä. + +Kulki etehisen läpi, tuli välikäytävään, jossa musta koira töykkäsi +häntä turvallaan ja nuuski häntä tarkasti. Paulinkka luiskahti +jonnekkin lauta-ovien taa, ja pappi tunkeutui kintereillä hänen +jäljessään. + +Se oli talon säilytyshuone. + +Siinä oli nähtävästi joku asuskellut, koskapa nurkassa lautojen päällä +siltaili likainen höyhenpatja, ja vieressä, leveän, vanhan, punaisen +arkun kannella törrötti kömpelö puinen lyhty, jonka rikkinäisten lasien +läpi vilkkui palava talikynttilän pätkä. Pitkin seiniä hyllyillä oli +munakoppeja, villaläjiä ja leveäkylkisiä kannuja, jotka näyttivät +tärisevän kynttilän vipajavassa valossa. Haisi pilaantuneilta +ruoka-aineilta ja varsinkin sianliikkiön haju pisti kirpeästi nenään. + +Katon rajassa olevasta akkunan pahasesta kurkisti sisään yö läpi +hämähäkin verkkojen. + +-- Mitä salaisuuksia sinulla on mielessä? -- kysäsi Iivana pappi. + +Paulinkka katsoi häneen alhaalta ylös, asettuen hyvin likelle, mutta +oli vaiti. Kynttilänpätkän värisevä valo varjoineen leikki hänen +kasvoillaan. Hänen katseensa oli yhä yhtä tumma ja etsivä, mikä niin +pelotti ja viehätti pappia. Ja tässä puolihämärässä pappi hänet +ikäänkuin ensi kertaa oikein näki: tuon uhkean poven, nuot välkkyvät +silmät, suloisen ja hellän kasvojen soikon. + +Kevyt, mutta terävä neula myrkkyineen pisti hänen sydämmeensä. + +Hän väistyi hiukan syrjään. + +-- No? + +Intohimoisesti, vaan kuni unessa, työntyi nainen häntä kohti. + +-- Salli minun... + +-- No? -- toisti pappi tuntien omituisen heikkouden puuskan. + +-- Minä niin... niin sinua... Niin kunnioitan sinua! Salli minun... +kaikesta sielustani... suudella sinua! + +-- Mikä päähänpisto! aikoi pappi sanoa, mutta sanoikin: + +-- Mitäpäs siinä... no? + +Hiukan huudahtaen kavahti nainen ylös, kietoi lujasti kätensä papin +kaulaan ja imeytyi hänen huuliinsa himokkaalla, pitkällä, kuni kauvan +kaivatulla, ahnaalla syleilyllä. + +-- Minä en voi... en saata enää hillitä! -- läähätti hän hänen +rintaansa vasten: -- minä tahdon sinua... rakastaa! Minä... sinua... +rakastan! Sankari! Sinä olet... sankari! + +Ja ikäänkuin yhteensulautua hänen kanssaan tahtoi hän, liuveta +häneen, ottaa itselleen osan hänen aivojaan ja tulla riemuitsevaksi +voitonsaajaksi, väkeväksi. + +-- Ja tämä elävä himo, jota ei ennen ollut kokenut, iski kuin +sähkövirta pappiin, tuulahti häneen tulisena henkäyksenä, kärventi, +poltti kaikki hänen ajatuksensa, aavistuksensa, epäilyksensä, hänen +menneisyytensä ja nykyisyytensä: käsittämättömän riemun viehättävä +mailma avautui hänen eteensä ikäänkuin jokin musta esirippu olisi +humahtaen kiertynyt kokoon ja valo hänet häikäissyt. Kaikki salainen, +mikä hänessä oli elänyt tajuttomana, koko hänen tunteensa tuohon +naiseen, iski häntä päähän aivankuin humuava liekki olisi häntä +korventanut. Hän huoahti, tempasi tuon kiemurtelevan naisen, joka +intohimoisesti itki, puristi kuin karhu syleilyynsä, suuteli hänen +väriseviä huuliaan, joi hänen kyyneliään. + +-- Paetkaamme! paetkaamme! -- kuiskasi nainen. + +-- Paetkaamme! -- matki pappi toisen perässä puolitajuttomassa tilassa. + +Ja hänestä tuntui kuin ei olisi koskaan ollut sitä aikaa, jolloin hän +olisi ollut rakastamatta tuota naista. + +-- Sinä olet väkevä... väkevä! -- toisti nainen intohimoisesti: -- +mennään pois... jätä kaikki! me olemme täällä vieraita! Sekä sinä... +että minä! + +-- ... Että minä! -- toisti pappi kuin kaiku. + +-- Me luomme paremman elämän! Me osaamme sen luoda! Miksi meidän täytyy +kitua! Miksi! Etkö sinä kidu sen painon alla? Ja haluathan toki sen +heittää pois? + +-- Kenet?! -- kysyi pappi hämmästyneellä säikäyksellä, + +-- Pappiskauhtanan!! Pappi havahtui ja säpsähti. Kalpeni ja työnsi +hänet syrjään. + +Kaikki hänen entisyytensä kuohahti hänessä. + +-- Päästä irti! Sinä olet tullut hulluksi! Unohtanut, kuka minä olen ja +kuka sinä itse! + +Ja hän viskasi hänelle sanan, jonka hän tänä silmänräpäyksenä sai +sanotuksi kaikella kastillisella menneisyydellään: + +-- Babyloonilainen! + +Kuin unessa, vapisevin käsin, vaelsi pappi takaisin saliin ja alkoi +nopeasti kävellä väljällä tilalla, huomaamatta että siellä paraikaa oli +tapahtumassa skandaali. + +Korttipöydän ääressä oli peli lakkautettu. Kovasti seisoi ojennetuin +käsin voimattomana vakuutellen: + +-- Mitja! Mitja! + +Poika ei kuunnellut isäänsä. + +Ei, ei, hän ei voi vaijeta, hänen on velvollisuus, hänen on pakko sanoa +noille vasten silmiä koko katkera totuus. + +-- Uusi yhteiskunnallinen järjestys lakaisee teidät maan pinnalta, +-- huusi hän vimmastuneena osotellen ihan läheltä pappi Matveita. -- +Ainoastaan historiaan jääpi musta lehdensivu! Te ette ole maan suola, +vaan maan rapa! + +Te puhutte Ranskan kulttuuritaistelusta, teette vertauksen itsenne +ja länsimaisen papiston välillä... Teillä ei ole oikeutta tähän +vertaukseen! Länsimainen papisto on kulttuurillista, valistunutta, +sivistynyttä! Se on katoolilaisen papiston persoonassa luonut tieteen, +taiteen, kirjallisuuden, laskenut ensimmäisen perustuksen nykyaikuiseen +kansalaisvalistukseen, sivilisatsiooniin! Ne ovat mitä suurimpia +ansioita! Mutta mitä ansioita on teillä?! Millä voitte ylpeillä te? +Sillä alentavalla asemalla, jonka olette vallanneet vuosisatojen +kuluessa ollen voimakkaan palveluksessa heikkoa ja sorrettua vastaan, +unohtaen velvollisuutenne ja apostooliset traditsioonit, alkuperäisen +kunnianne ja omantuntonne! + +-- Mi-mitä te puhutte! -- kiljui isä Matvei heilutellen käsiään ja +melkein hypähdellen hillittömässä vihassa: -- tuohan on jumalallisinten +elämänperustusten järkyttämistä... Pyhyydenherjausta! + +-- Mitja! Pyydän sinua! -- ulvoi rovasti. + +-- Dmitri Viktoritsh! Tehän olette itsekkin hengellistä säätyä! -- +sanoi kulmiaan liikuttaen isä Sylvester. + +Ylioppilas kääntyi vihaisena ja intohimoisena puhujaan. + +-- Ja tekö luulette ettei minuun käy kipeää puhua tätä kaikkea? +Kyllä minuun käy kipeää!... Minussa virtaa teidän verenne... se +perinnöllinen, minussa puhuu teidän esi-isienne ääni, teidän kaukaisten +esi-isienne, jotka ovat johtaneet kansat maan orjuudesta, sanoneet +kuninkaille totuuden vasten silmiä, pelkäämättä vankiloita! Mutta +missä, missä ilmenee teissä esi-isienne jumalylpeä henki?! Missä on +teidän suolanne?! + +Hänen äänensä muuttui rinta-ääneksi ja hän aivankuin läähätti. + +-- Teidän järkenne ja omattuntonne ovat kahleilla kytketyt! Ja te +suutelette niitä! Te notkistatte heikkoja polvianne tyrmäläisten edessä! + +-- Dmitri Viktoritsh! Malttakaahan... + +-- Te olette orjia!! Ja tahdotte tehdä muutkin orjiksi. Mutta +mahdotonta on, sanon minä teille, sammuttaa henkeä loppuun asti! +Se virkoaa... Se on jo herännyt, vastustuksen henki, vapaa, ylpeä, +voitokkaan älyn henki... Ja siitä solahtavat irti helisten teidän +ruostuneet kahleenne!! Nousee vapaita Totuuden saarnamiehiä... Vaan te +suistutte pimeyteen... + +-- Ei! Mitä tämä on, isä rovasti? -- vinkui ja vihelsi Matvei pappi +muiden pappien muristessa: -- nehän ovat puheita, jotka kuuluvat +sellaiselle vääräuskolaiselle ja Pyhän Kirkon viholliselle kuin on +Tolstoi! + +Ylioppilas syöksähti vimmastuneena pöydän ääreen ja kaatoi itselleen +lasin viinaa. + +-- Esitän tämän maljan... Leo Tolstoin kunniaksi!! + +Ikäänkuin pommi olisi heitetty pappien keskelle! + +Salissa syntyi murinaa, melua ja huutoa. + +Isä Favorski viskasi pöytään korttinsa ja ilmoitti, että hän lähtee +pois. Missä noin kohdellaan hengellistä säätyä, siellä ei hän, ollen +pappi ja sitä paitsi hengellinen tuomari, voi viihtyä! Mutta rovasti +etsi vuoroin silmillään kadonnutta poikaansa muristen: -- "Mitja, +Mitja! kuinka sinä voitkin!", vuoroin kehoitti isä Paavalia jäämään +alalleen eikä kääntämään liiaksi huomiota tapahtumaan. + +-- Nuorison puheita! -- puheli hän: -- meidän vanhusten on pakko antaa +heille anteeksi! + +Mutta Paavali pappi vain raivostui näistä sanoista. + +Ensinnäkin: mikä vanhus _hän_ oli? + +Samalla vaihtui tämä mieltä järkyttävä melu naurun-hohotukseksi. Tiakka +Ivanovski näet kiemurrellen naurusta sopersi juosten toisen luota +toisen luo: + +-- Eihän hän ole vanhus! Hi-hi! Se oli oikein! Siihen on paljon +todistajia! Varsinkin hänen omassa pitäjässään... + +-- Suu kiinni! -- sanoi yrmeästi tiakka Sikerov repien häntä hihasta. + +-- Arvoisat virkaveljet! -- rukoili rovasti, -- jättäkäämme kiistelyt +ja riidat. Pyydän isiä pöytään! + +-- "Ja olevi heillä päivisin pikkaraiset kekkerit juominensa ja +kyrsinensä", -- pilaili Sikerov jyrisevällä äänellään. + +Vaan Favorski lisäsi yleisessä naurun rähinässä: + +-- Kuka kieltää juomasta paksun Paavalin maljaa? [_Paksu_ on venäjäksi +vanhemmassa muodossaan "tolstoi", jota tässä käytetään pilavertauksena +kreivi Tolstoin nimestä.] + +Ja kaikki läksivät pitkässä jonossa ruokapöytään. + + + + +X. + + +Yö oli tukahduttavan kuuma ja kostea. + +Jotain mustaa, pahaaennustavaa näytti riippuvan yläpuolella maata. +Pilvet yhä vetelehtivät pitkin taivasta yksinäisinä möhkäleinä, +raskaina ja uupuneina, antamatta enää sadetta maalle. Pimeän +painostavana kohosi maan usva niitä kohti. + +Rovastin vanha talo nukkui... Pitkin sen täpötäyteen sullotuita +huoneita kuului äänekkäitä huokauksia, ähkäyksiä ja mutinaa, ikäänkuin +itse talo ihmisten maatessa olisi elpynyt tuskittelemaan omia +muistojaan. + +Iivana pappi nukkui ylioppilaan kamarissa, pienessä huoneessa, jonka +akkuna oli pihaan päin. Hän heräsi omaan huutoonsa koko ruumis hiessä, +nousi ylös, pöllisteli hurjasti ympärilleen eikä käsittänyt, missä +oli. Ryömi sitten akkunan ääreen, nojausi kyynäspäineen akkunalautaa +vasten ja pisti päänsä ulos ilmaan. Painajainen vaivasi häntä vielä. +Jotain hehkuvaa, sakeaa tuntui virtailevan hänen suonissaan ja painavan +kuin lyijy päätä. Työläästi palasi häneen todellisuuden tunto ja hän +muisti että on rovastin talossa, tuntiessaan pimeässä häämöttävän, +kivestä-rakennetun vajan. Asteettain selveni hänelle muistiin, +kuinka hän eilen oli nauttinut liikoja naukkuja pöydässä ja sitten +kuljeksinut pitkin nukkuvaa markkinatoria vankkurien ja äänettömien +kauppakopperoiden keskellä ikäänkuin olisi tahtonut mennä piiloon +omalta itseltään; oli sitten rasittuneena ja väsyneenä palannut jo +nukkuvaan pappilaan ja paiskautunut lattialle levitetylle huovalle, +koettaen vapautua ajatuksistaan ja nukahtaa. Kuin unenhoureissa +muisti hän, että ylioppilas makasi puseroisillaan, saappaat jaloissa, +aivankuin ei olisi tottunutkaan riisuutumaan yöksi; makasi liikkumatta, +hievahtamatta, kangistuneena kuin ruumis, mutta ei nukkunut, koskapa +toisinaan hiljaa nousi ylös, hiipi kuin varjo akkunaan ja näytti +jotain tarkastelevan. Ja muistui myös mieleen tai unessako se lienee +ilmestynyt Iivana papille, että pari kertaa yön kuluessa ovi oli hiljaa +avautunut ja siitä oli varovasti pistänyt sisään rovastin pää, jonka +kalpeat kasvot olivat tutkineet huonetta. Olipa ukko vielä sopertanut +poikansa nimeä ja joku tuska ja kauhu oli kaikunut siinä hänen +soperruksessaan. Mutta poika ei ollut vastannut. Sitten oli kaikki taas +kadonnut Iivana papin edestä. + +Yön kaikki kuiskuttelevat äänet olivat hukkuneet uniseen pimeyteen. + +Hän näki unta, että hän aamuhämärissä vaeltaa ristikulkueessa, +kirkonkellojen kaukaa soidessa, leveän, kirkkaan joen rantaan, jonka +nimen hän on aikoja sitten unhoittanut. Häntä kammottaa ja hirvittää +että tuo nimi on unohtunut. Hänen täytyy se muistaa! Hän pinnistää +muistiaan, mutta ihmiset odottavat ja napisevat. Ja tämä napina kasvaa +ja tulee hänen päällensä, häntä uhaten. Ja yhtäkkiä joen hiljaisista +vesistä sukeltaa esiin nainen... Tämä maanittelee häntä luokseen, puhuu +jotakin käsittämätöntä aivankuin vieraalla kielellä. Äkisti erottaa hän +vain yhden sanan: + +-- Paetkaamme! + +Kauhu ja riemu valtaavat hänet... Hän ponnistelee huutaakseen +naiselle jotakin suurta, voimakasta, mikä kerralla ratkaiseisi kaikki +epäilykset, mutta hänen kielensä on sidottu, hämärä ajatus raukenee, ja +hänen huutonsa on kauhea. + +Tästä huudostaan hän juuri heräsikin. Ja nyt, minne hyvänsä hän +siirsikään turvottuneet silmänsä, seisoi hänen edessään tuo unen vaalea +haamu, ja hän tiesi vallan hyvin, kuka se oli, sillä tuolla haamulla +oli Paulinkan kasvot ja katse, joka kiehtoi ja kutsui. + +Iivana pappi huokasi raskaasti, kuten yöllä huokaavat hevoset +laitumella. + +-- Perkeleen viet-te-lyk-siä! + +Hän pudisti kovasti päätään ja alkoi hapuilla pöydältä hattuaan, +koettaen tehdä sen niin hiljaa, jotta ei ylioppilas häiriintyisi. Mutta +kompastuttuaan lattialla olevaan peittoon, huomasi hän kummakseen ettei +vuoteella ketään ollutkaan. Silloin hänelle äkkiä muistui mieleen +kutsuva vihellys akkunasta päin, ja nyt hän omalla tavallaan sen +selitti, taas päästäen raskaan huokauksen: + +-- Herra siunatkoon... Lihan himoja... kaikkialla, kaikkialla! + +Hän läksi kulkemaan etehiseen varovaisesti astuen yli makaavien +olentojen, ja tultuaan ulos pihaportaille, laskeutui raskain ja +painavin askelin alas porrasastimia. + +Hänen ohimoitaan ahdisti veri paukkuen. + +Yön kostea pimeys, tuo mykkä ja liikkumaton, ei tuonut huojennusta; +hän hengitti siitä sisäänsä vain vielä herpaisevampaa painostusta, +ikäänkuin koko mailma olisi hourinut yhdessä hänen kanssaan aamuöistä +hourettaan. Rakennusten piirteet siinsivät hänestä kummallisilta, +pelottavilta: vailla päivän hälinän eloisuutta nuot aitat, saunat +ja vaunuvajat näyttivät kuolleilta laatikoilta, omituisilta +ruumisarkuilta, jotka olivat kohonneet maan pinnalle ja häiritsivät +elämää. Tuo avara, maahanpainunut, vaitelias, musta talo, josta +aika-ajottain sukelsi kuuluviin huokaavia säveliä, kuni itsemurhan +tehneen pojan huokauksia, mikä teko oli tapahtunut yhdessä sen +huoneista, oli kuin maahan litistynyt ja samalla itse ahdisti ihmistä +kuin vankilan muuri. + +Ja Iivana papin silmien edessä häälyi unen valkoinen haamu yhä huutaen +huutoaan: + +-- Paetkaamme!... + +Päästettyään auki pappispukunsa ja otettuaan hatun päästään, katseli +Iivana pappi suu puoleksi auki päin taivasta ja huohotti kuin hyvin +väsynyt ihminen. + +Tähdet tuikkivat himmeästi hajallaan siellä täällä, kuni silmiään +räpäyttämättä. Kuni raskasten luomien alle peittyivät ne hitaasti +pilviin, sitten taas auetakseen ja rävähtämättä tuijottaakseen, +aivankuin taivaalta olisi maan ylitse kumartuneet katselemaan jonkun +olennon surulliset kasvot. + +Takana narahti ovi. + +Iivana pappi kääntyi katsomaan. Rovastin kalpeat kasvot tuijottivat +häneen. + +-- Tekö se olette, isä Iivana? -- kuiskasi rovasti: -- minä käväsin +juuri huoneessanne. Ettekö ole nähnyt Mitjaa? Minä luulin teidän +yhdessä ulosmenneen... + +Hän tuli ulos portaille eikä näyttänyt enää odottavankaan vastausta. + +Iivana pappi tunsi hänelle käsittämätöntä ääretöntä hätää rovastin +kuiskeessa ja sanoissa. + +Ja sentähden hän, kotvan vaijettuaan, sanoi: + +-- Nuorta verta! + +Rovasti, puoleksi kuiskaamalla, äännähti alakuloisesti: + +-- Ei se ole sitä! + +Hän seisoi ja vaikeni kuni tarkasti kuulostaen jotakin. Hevonen tuntui +hörähtävän jossakin. Toisaalla taas hanhi unisesti kahahti. Yölintu +lentää sirisi hiljaa läpi ilman ja häipyi pimeään. + +Rovasti laskeutui portaille isä Iivanan rinnalle. + +-- Näin minä kuljen... enkä voi nukkua! -- alkoi hän haastella +puolikuiskaamalla kuni peljäten herättää vaikenevan talon salaperäisiä +solia, -- voi niitä lapsia, voi niitä lapsia! + +-- Miksi te niin olette levoton? -- virkkoi Iivana pappi: -- nuori +mies... tietysti... + +-- Kun Mihail ampui itsensä, -- vastasi rovasti enemmän omiin +ajatuksiinsa kuin Iivana papin sanoihin: -- niin minulla oli aavistus +edeltäpäin... kun hän saapui kotiin, kun minä katsahdin hänen kalpeihin +kasvoihinsa, kun kuulin hänen ensi sanansa: "isä kulta", niin hän +sanoi, "minä tulin teille levähtääkseni... tai kenties saavuin +myötyriksi..." Niin minä näin ikäänkuin mustan kuopan edessäni... Ja +kun hän alkoi puhella petoksesta ja siitä kuinka ihminen on halpa +ja heikko, ja että hän itse on murhaaja! Yökausiin en nukkunut... +ja tahdoin ikäänkuin vartioida jotakin... Enkä kuitenkaan saanut +vartioiduksi! + +Hän vaikeni hetkisen. + +-- Samoin nytkin... Jotain on tekeillä, jotain on uhkaamassa pääni +päällä... jotain kamalaa! Minä sen jo tunnen... ja näen! + +-- Mitä niin? -- katsahti Iivana pappi kummastellen. + +-- Kunpa tietäisin minä... Mihail oli keskittynyt ihminen... Vaan +Mitja on tulinen, hillitsemätön, itsepäinen... Kyllä minä pelkään! +Sellainen levoton aika nykyään... Kun hän jonnekkin lähtee... niin ei +puhu mitään... Vaan kun kerran alkaa puhua... niin kaikki on sellaista +sairasta, ärtynyttä! Nykyään liikkuu kaikesta niin ikäviä huhuja... Tuo +Ivanovskikin viittasi johonkin... + +-- Kaikellaisia te kuuntelettekin! -- pärähti nauramaan Iivana pappi: +-- sudenkorento se mies on! Rovasti kohottautui. + +-- Vaan kenties poika on mennyt vaunuvajaan nukkumaan... Sisällä on +niin kuuma! Annas kun menen katsomaan. + +Kuni musta, tuskaileva aave, joka harhailee hautamaisten rakennusten +keskellä, läksi hän kulkemaan hiljaisin askelin tummille ulkohuoneille. + +Iivana pappi vuorostaan asteli portin taa. Sivu valkeanhohtavan +kirkon, läpi markkinatorin, joka muistutti näöltään jättiläismäistä +mustalaisleiriä, vaelsi hän niittytielle ja asteli nopeasti sitä pitkin +ikäänkuin koettaen paeta omia ajatuksiaan. Mutta nuot levottomat +ajatukset tempasivat hänet uudestaan vahvaan valtaansa vielä +voimakkaammin kuin eilen hänen harhaillessaan kuurona pimeässä, ja +vaivasivat häntä raskaammin kuin unen painajainen. Hänen päässään kuni +kohoilivat hyökyaallot. Hänessä raivosi jälleen myrsky samallainen kuin +eilen joella, silloin kun hän niin rohkeasti oli heittäytynyt kuohuvaan +syvyyteen ja riemuinnut taistelusta luonnonvoimia vastaan. Mutta +tästä sisällisestä myrskystä hän voi pahoin. Vihuri vei ja riuhtoi +riekaleiksi hänen elämänsä haaveellisen rauhan ja hänen sielunsa avasi +utuiset silmänsä kauhistuakseen sitä, mitä se näki. Hänen tunteensa +olivat olleet tarkoin määriteltyjä ja hänen ajatuksensa kuin labyrintti +vailla uloskäytävää. Nyt hänessä taistelivat ihminen ja pappi +itsetajunnan usvaisella vainiolla. Ja niiden taistelu sisältyi siihen +että ihminen mielettömällä himon huudolla nousi pystyyn suoristaen +koko vartalonsa ja heti taas lankesi, vaan pappi koko ajan rukoili +hänen puolestaan sotkien rukouksen sanat, sekoittaen ne kyyneliin, +rukoili saadaksensa voiton ihmisestä, -- rukoili sitä että ihminen +ijäksi vaikeneisi, vaeltaen jonkun hänelle raivaamaa elämänpolkua, +alla uhkaavan taivaan, päällä maan, joka häntä odotti muuttaakseen +mitättömäksi mullaksi sen, mikä elämässäkin oli ollut kuollutta tuhkaa. + +Ihminen läähätti, oli läkähtymäisillään ja nouseskeli maasta kuni +ammuttu huutaen: -- Minäkö se tahdoin?! Se on valhe! Se ei ole totta! +Kun minä puin ylleni pappisviitan, niin iloitsin ainoastaan siitä, mitä +en ymmärtänyt, vaan siitä, mitä ymmärsin, minä itkin! Minkätähden en +siis voi heittää tuota naista, jos tahdon, miksi minun täytyy elää kuin +haudassa, kun koko minun sieluni pyrkii uutta valoa vastaan, vapaaseen +elämään? Miksi tämä uusi elämä on synnillinen?! Tahtoisinpa tietää! +Kaikki se on valhetta! + +Mutta pappi puheli lauhkeasti huohottaen: -- Johannes! Johannes! +Turhaa on potkia tutkainta vastaan... Sinun päällesi vuodatetaan Pyhän +Hengen siunaus... Voipiko sen heittää luotaan kuin minkä rievun? Se on +pilkkaa Henkeä vastaan, anteeksiantamatonta syntiä! Rikotko lupauksen, +itselleen Jumalalle antamasi?... Ja mitä varten? Minkä uuden elämän +luulet löytäväsi, valanrikkoja? Eikö omatunto sinua vaivaa, -- eikö +se myrkytä jokaista rikoksellista riemuasi? Vaimosi ja tyttäresi +hylkäämällä -- keneen sinä rakkautesi himon tähtäätkään? Lihanhimo +sinussa puhuu... Masenna... tapa se! Sillä jos sinun silmäsi pahentaa +sinut, niin revi se irti... + +Ja papin puolella oli sukupolvien viisaus, perustusten voima, +tekstien varmuus. Ihmisen puolelle jäi vain -- elämän kauhu ja hänen +rakkautensa. Eikä ihminen tiennyt, mitä uutta elämää hän tahtoo. Hän +kuvitteli sitä mielessään vapaaksi kuin aroa, kirkkaaksi kuin ruskoa, +vaikka vailla määrättyjä piirteitä. Mutta pappipa tiesi varmasti tiensä +ja houkutteli sille ihmistäkin. + +Iivana pappi meni heikoksi tästä taistelusta. + +Hän huokasi äänekkäästi, siristäen silmiään kuin unen popperässä. + +-- Saispa edes uineeksi! + +Jo virisi aamurusko. + +Tähdet sammuivat. + +Kuni vaalea hymy kulki pitkin taivasta. Pilvet haihtuivat jäljettömiin, +taivaan laki muuttui aivan puhtaaksi. Niityiltä kohosi usva keveänä +savuna. Jättäen askeleistaan tummat jäljet märkään, sakeaan ruohoon, +harhaili Iivana pappi joelle, ja riisuuduttuaan paiskautui pärskähtäen +veteen aivankuin olisi siihen suistunut satavuotinen puu. + +Pieni joki oli hiljainen, melkein rantojen tasalla, täynnä sakeaa, +umpeenkasvanutta kaislikkoa, jonka keskeltä vain muutamin paikoin +päilyi sileitä, hopeanhohtavia kohtia. + +Iivana pappi istui kylmässä vedessä etsiskellen jalallaan jäisiä +pohjalähteitä, vaipuipa paineenkin veden sisään, niin että hänen +hiuksensa uiskentelivat pinnalla kuin meriruohot; korskahteli +autuaallisesti säikäyttäen siten ruovostossa piilevät sorsat pahasti +rääkähtelemään. Iso kala tölmäsi hänen jalkaansa vasten. Hän yritti +sitä kiinniottamaan, vaan kiivaasta liikahduksesta nuljahti sekaan niin +että täytyi nielaista vettä suunsa täydeltä. Ja silloin hänelle heti +tuli hauska. + +Pukeutuessaan tunsi hän voimansa jälleen virtaavan suoniinsa. + +Hänessä syttyi halu elää... elää... Kulkea nopeasti pitkin kasteisia +niittyjä, vasten aamuruskoa, laulaa, huutaa hoilailla... Vetäistyään +rintansa täydeltä ilmaa sisäänsä, alkoi hän keuhkojen täydeltä +hihkailla että: + +-- Ho-ho-hei... Pa-et-kaam-me!... Ja itsekkin säikähti. + +-- Johannes, Johannes! -- jupisi hän pujottautuen valkoisiin +housuihinsa ja nousten usvaiselle rannalle kuni mikähän aave: -- mihin +asti oletkaan elämässäsi tullut, mitä sinä toimittelet, isä Johannes? + +Ja naurahti tavatessaan itsensä tekemässä pilaa tunnetusta saarnasta, +samalla päättäen mielessään ettei hän ainakaan tällä hetkellä tehnyt +mitään rikoksellista. + +Vaan niittyjen takaa, kaukaa jostakin vuorirotkosta vastasi hänelle +kaiku kutsuvalla huudolla: + +-- Pa-et-kaam-me!! + +Hän asteli nopeasti niittyä, pitkin pienen joen rantaa. + +Hänen ajatuksensa kävivät rohkeammiksi, vakaantuneemmiksi. + +Yhtäkkiä hän pysähtyi kuulostamaan. + +Joku puikkelehti varovasti ruovoston läpi. + +Äänet olivat huolellisen selvät: ruovot kahisivat, reunoilla sorahteli +vesi, ja airo hiljaa, mutta heleästi läiskyi. + +-- Lieneekö metsästäjä vai kalanpyytäjä? -- arveli Iivana pappi +kurkistaen. + +Hän tiesi että tämä kaislaa-kasvava joenpahanen yhtyi jonkun matkan +päässä leveään Pajom-jokeen. "Kalastaja" -- arveli hän, -- "on yöksi +laskenut jokeen pyydyksensä". Jo aivan likellä vavahtelivat kaislat +notkistuen venheen edessä, ja hillitty keskustelu kantautui hänen +kuultaviinsa. + +-- Minä en ole samaa mieltä kuin sinä! -- kuului puhuvan nuori ääni, +-- en ymmärrä tuota hitaisuutta! En sulata sisässäni. Jolloinkin, +jotakin... Mokomaa venyttelemistä! Minä ymmärrän äkkirynnäkön, ymmärrän +myrskyn! + +-- Myrsky tekee kaiken... sepä tietty... varsinkin helteen jälkeen! +-- kuului vastailevan toinen ääni: -- vaan mitäs sitten? Leimahtaa +liekki, korventaa, polttaa... ja sammuu. Lennähtää tuuli tuhkaan ja +hajoittaa sen! Ei, minä ajattelen näin: -- annas jahka metsä kasvaa! +Työntyy maasta ylös summaton voima, hitaasti... mutta varmasti! Suuri +metsä! Haaroineen, juurineen kiinnikasvaa... Ja yltää pilviin asti... +Kurkistaapa vielä, mitä siellä on, pilvienkin takana! + +-- Elämä on laveampi sinun teoriiojasi. Sinä... kuinka sen sanoisin... +dogmatiseeraat sen! Ja siitä syntyy vain paikoillaanpysyvä, +kuolemaakituva ilmiö! + +-- Miksi niin! Minä sinulle esitän vain voima-ainekset, kun ne +kootaan yhteisesti, ei turhaan, vaan harkinnan mukaan, se merkitsee, +keskinäisesti... Meneppäs koluamaan moiseen metsään kirvespahasinesi, +kun se on niin korkea, että taivasta hiipoo... juokse ruoskinesi ja +nagaikan-raatoinesi ympäri... Ei älähäkkään! + +Äänet kuulostivat sangen tutuilta Iivana papista, mutta keskustelu +tapahtui hiljaa eikä hän saanut selvää, keitä keskustelijat olivat. +Hetken päästä taas kuului puhetta veneestä: + +-- Laske vasemmalle, rantaa kohti! + +-- Siellä on niittyjä! + +-- Sitä parempi. Herttainen paikka... Ja kaislikko tässä on sakeaa niin +ettei venettä voi näkyä tielle, joka suikertelee viiniköynnösten ja +orjanruusujen välitse. + +-- Mitä puhetta se on... Niitytkinhän teillä alkavat suoraan aittojen +takaa... Vaan tästä tarvitsee vain emäjokeen asti... soutaa... Juuri +tässä joku äsken kuului huutelevan. + +-- Jostain kaukaa se ääni kuului. Aamuruskon aikaan äänet niin +hajaantuvat... + +-- Taitaapa niin olla... + +-- Laske nyt rantaan, Aleksi! + +Vene kaivautui kovalla kahinalla kaislikkoon. Iivana pappi oli neuvoton +kuulemansa keskustelun suhteen ja odotti uteliaana, kuka tulee näkyviin +venheestä. Hänen kummastuksekseen hyppäsi siitä maalle ylioppilas ja +hänen perässään sama talonpoika Aleksi, joka oli auttanut Iivanaa +roomuretkellä. Ylioppilas oli pitkävartisissa saappaissa ja sinisessä, +remmillä vyötetyssä puserossa, jonka ylle, hartioille, oli heitetty +arkiunivormu. Hän työnsi haaltunut-reunaisen lättälakkinsa takaraivolle +ja kädet kylkiä vasten painettuina näytti huokuvan yksistään +huulillaan, katsoessaan venheeseen. + +-- Sido se kiinni, Aleksi, niin että ei näkyisi, ja pane merkki. Ja +peitä pyssy ruoholla. + +Aleksi rupesi asettelemaan venettä ja huomasi yhtäkkiä isä Iivanan. + +-- Papin ryökäle! -- huudahti hän pystyyn ponnahtaen. Ja heti samalla +oikasi, tunnettuaan henkilön: + +-- Gnjesdofkan pastori! + +Ylioppilas kääntyi nopeasti Iivana pappia kohti ja loi häneen ilkeän, +tumman katseen. + +-- Kuinka on selitettävissä että te, herra pappi, näin aamun koitteessa +jo olette liikkeellä? + +-- Uimassa kävin. + +Ja yhä ymmärtämättömänä kysyä tokasi vuorostaan: + +-- Mitäs te itse täällä puuhaatte? + +-- Eipä niin erikoisia... + +-- Taisitte saapua johonkin lemmen kohtaukseen? -- naurahti pappi +hyväsydämmisesti. + +Ylioppilas punastui ja näytti taas häijyltä. + +-- Sellaiset eivät minun alaani kuulu! -- sanoi hän repäisevästi. + +Iivana pappi vaikeni hämilleen joutuen. Puheltuaan jotain puolihiljaa +Aleksin kanssa, sanoi ylioppilas äänekkäästi: + +-- No kiitos, Aleksi! Jos vastakin sattuu minulla mieli tekemään +soutelemaan, niin elä kieltäy. Kyllä maksan, elä hätäile... + +-- Kiitoksia paljon... + +Ylioppilas nostaen lakkiaan Iivana pappia kohti, alkoi nopeasti astua +sumussa ja joutui pian piiloon tuuhean tammiston rikkaruohostoon. +Mutta hänen keskustelussaan Aleksin kanssa oli ollut jotain muuta +kuin mitä viimeiset sanat ilmaisivat eikä isä Iivana voinut käsittää, +kuinka tälle oli päähän pälkähtänyt lähteä yöllä soutelemaan? Eikähän +Aleksikaan ollut tämän puolen väkeä... Vai jahdillako olivat olleet? Ja +mitä hän niin loukkaantui minun sanoistani? + +Hän pyrki Aleksin puheille. + +-- Terve, terve! + +Tämä ahersi veneineen ja vastasi jurosti kääntymättä päin: + +-- Päivää! + +-- Mitä sinä siinä... noin! Mikset tervehdi kuten pitää? + +-- Kuinkas tässä vielä pitäisi? + +-- Ka niin että minä pappina voisin antaa siunaukseni... äh sinua! + +Aleksi oikasi vartalonsa suoraksi, katsahti pappiin ja taipui sitten +vaijeten ja verkalleen siunauksen saantiin. + +-- Missä te äsken kävitte? + +-- Ilman vain... tuolla kuljettiin... Oli tarvis kuulemma... erääseen +paikkaan... + +Aleksi näytti sangen epäystävälliseltä. + +-- Metsästämässäkö, hä? -- uteli pappi. + +-- Niin, niin! -- sanoi Aleksi sukkelasti: -- metsästämässä. + +-- Annappas tuo pyssy tänne! Anna, sanon... minä vain katson. Minähän +myös olen ennen metsästellyt... entisaikoina! + +Aleksi haki pyssyn venheestä. Iivana pappi asetti sen olkaansa vasten, +tähtäsi venheeseen, puuhun, sitten aamuruskoa kohden. + +Ja jälleen tunsi mielitekoa jonnekkin vapaampaan. + +-- Onko tämä latingissa? + +-- Latingissa on... + +-- Tule toveriksi! Mennään yhdessä tuonne nevalle! + +Ammuskellaan... + +-- Tuota... näes... Olemme kaiken ampuneet loppuun... ei ole ruutia, ei +haulia... + +-- Mitäs sitten... Onhan pyssyssä yksi latinki? Aleksi virnisti +harjasmaisine viiksineen ja sanoi: + +-- Ka mennään, koska mielenne tekee! He astelivat nevan laitaan. + +Aamurusko laajeni. Se oli kalpea kuin sairaan kasvot unen jälkeen. +Siitä uhosi kevyt tuulonen, jonka puhallusta tuskin kuului, mutta joka +kuitenkin karkoitti usvan, hajoittaen sen riekaleihin. Koko luonto +ympärillä virisi kalpeaan valonhohtoon, ääriviivat tulivat selvemmiksi. +Mutta etäällä, kylän yläpuolella, kohosi musta pilvi: talonpoikaisakat +näet lämmittivät uunejaan. + +-- Hiljaa! hiljaa! -- kuiskasi Iivana pappi. + +Hän kyyristyi alas ja pakotti Aleksinkin istuutumaan: kaislikon takaa +aivan likeltä kuului näet sorsan sorahduksia ja äänestä saattoi arvata, +että se oli iso, ja että se oli levoton. Nyt oli Iivana pappi täynnä +iloa, sillä nyt olivat äskeiset kiusalliset ajatukset haihtuneet kuin +sumuriekaleet, ja yhdessä levollisuuden kanssa kasvoi vapaan tahdon, +voiman ja elämännautinnon tunne samoinkuin sen kielletyn nautinnon, +jota hän paraikaa harjoitti. + +-- Ole hiljaa! + +Sorsa raakahteli yhä hätäisemmin, ja saattoi ihan tuntea, kuinka +se ojenteli kaulaansa ja tarkasteli ympäristöä mustilla, pyöreillä +silmillään. + +Hevonen hirnahti jossain kaukana aamuruskon suunnalla, josta kuului sen +kavioiden kumeaa kopsetta. + +Kylältä kaikui kukkojen kiekuntaa. + +Yhtäkkiä kajahti ilmassa kahaus ja siipien viuhina. + +Sorsa läksi lentoon. + +Isona, kaakottavana se kohosi kaula ojona, kaartaen korkealta yli +kaislikon, teki valtavan kierroksen ja läksi sitten liitämään yli nevan +rauhattomasti rääkkyen. + +Vaan sen perään singahti kuula. Tuntui kuin neva olisi äkkiä +voihkaissut ja sitä niityt säikähtäen säestäneet. + +Pilvi höyheniä ja untuvia lensi ilmassa,ja sorsa putosi viuhinalla +lähelle metsästäjiä. + +-- Mainiosti! -- karjui Iivana pappi, heittäen pyssyn ja rientäen +juoksujalkaa saaliille. + +Ja samalla heti huudahti: + +-- Mitä tämä merkitsee?! + +Sorsa oli räpäleiksi rikkoutunut ja repeytynyt ja paistoi hänen +silmäänsä yhtenä ammottavana verihaavana. + +-- Millä sinun pyssysi oli ladattu? Aleksi katsoi jurosti. + +-- Kuuleppas! Eihän siinä ollutkaan hauleja... Vaan mitä? + +-- Lyijyä... + +-- Kuulia!! + +Pappi remautti silmänsä suuriksi. + +-- Ketäs te olette olleetkaan metsästämässä? + +-- Ka niin... sattuuhan sitä toisinaan... että kettu... tai, susi... + +Rovastin sekavat epäilykset johtuivat äkkiä Iivana papin mieleen. Hän +katsoi tutkivasti Aleksiin. Tämän harjasviikset värähtelivät keveästä +hymystä ja kesakoisille kasvoille ilmaantui vivahdus luottavaisuutta. + +-- Eilen me sinun kanssasi, herra pappi, yksissä miehin ihmisiä +pelastelimme, -- alkoi hän puhua. -- Minä köyttä pitelin... ja +sinä minuun uskoit! Mutta tänään sinä minuun et usko... pahaa vain +ajattelet! Vaan asia voi vielä kehittyä niinkin pitkälle, etten +minäkään sinuun usko! Käy huhu talonpoikain kesken että sinä olet hyvä +mies, -- siis on parasta että sinulle puhun suoraan. On meillä Dmitri +Viktorotshin kanssa asiahko muuan... keskenämme. Ehkäpä tosiaan olemme +olleet susille sankoja panemassa tai kettuja vahtimassa... tai jotain +muuta... kuka hänet tiennee! Mutta sinua emme ole kutsuneet joukkoomme, +itse sinä olet tullut ja nähnyt... Jos et ole tutkintotuomari, niin +miksipä sinun tarvitsee tietää? + +-- Kauniisti puhut! + +Aleksi katsoi häneen nauravin silmin. + +-- Kauniisti, vaan en kauheasti! Jos se olisi kauheata, niin puhumatta +jäisi. En näet ole mikään lörpöttelijä... Minkä olen nähnyt, en sano +kenellekään! Jos huonolle ihmiselle hyvänkin sanan sanoo, niin hän +kääntää sen huonoksi... + +-- Ymmärrän, ymmärrän... Kyllä piisaa! Aleksi käänsi silmänsä pois ja +katsahti aamuruskoon. + +-- Kuulkaahan pappi, eikös ole kauniita aamuruskoja tänä kesänä? Kun +sitä ajattelee, niin oikein surku käy että sellaisten taivaanruskojen +alla ihmiset niin huonosti elävät... + +-- Huonostiko mielestäsi elävät, Aleksi? + +-- Huonosti, herra pastori. + +Pappi katsoi häneen läpitunkevasta. + +-- Oletko lahkolainen, Aleksi? Toinen naurahti. + +-- Mistä sinä niin päättelet? Äskenhän juuri otin sinulta siunauksen! + +-- Mitäs sitten! Sinä et ole oikein tavallisen talonpojan kaltainen. Ja +puhuikin niin säännöllisesti... et talonpoikaisesti! + +-- Olenhan mailmanrantaa kierrellyt... ja paljon nähnyt! Minähän olen +karkulainen, shirokosadovilainen! Paljon olen ihmisiä nähnyt... hyviä +ihmisiä. Tehtaissa olen elellyt... Lukenut paljon... Hyvä kirja, +herra pastori, nostaa ihmisen aivan kuin vuorelle. Katsot... koko +mailma on kämmenellä! Ja päässä ikäänkuin kasvaa jotakin... suurta ja +voimakasta! Ja alkaa tuntua ahtaalta elämässä... herää halu vapauteen, +suureen tahdon vapauteen... Ja sointuisat aatteet kasvavat päässä... +suuret aatteet... Ja kaikki näkyy uudessa valossa! Jospa kaikki, +herra pastori, saisivat hyviä kirjoja lukea, vapaasti hyvien ihmisten +kanssa sydämmensä pohjasta keskustella, ilman vaaraa, niin ihmiset +ymmärtäisivät toinen toisensa ja oman huonon elämänsä... ja elämä +muuttuisi suureksi, vapaatahtoiseksi... Ja kerran onkin sellainen aika +tuleva! + +Iivana pappi katsoi miettiväisesti häneen. + +-- Tuleekohan, Aleksi? + +Jonkunlainen itsepäinen ilme kasvoillaan virkkoi toinen: + +-- Tulee varmasti, herra pastori! + +Ja alkoi heti kiirehtiä. + +-- Aika on lähteä! Hyvästi! + +-- Hyvästi, Aleksi! + +Aleksi yritti mennä, vaan kääntyi äkkiä takaisin. + +-- Pastori! + +-- Mitä sanot? + +-- Jos... tuota... siellä sattuu tapahtumaan jotakin... + +-- Mitä tapahtumaan? + +-- No siellä... kaikkeahan voi sattua! Voi tapahtua ja voi olla +tapahtumatta... Niin elä sano kenellenkään, että olet venheen nähnyt! + +Pappi aikoi jälleen kysyä: "Miksikä?", mutta naurahtikin ja sanoi: + +-- Käyhän se laatuun! Enhän minäkään ole mikään lörpöttelijä! + +Aleksi kääntyi taas menemään ja läksi astelemaan pitkin nevan syrjää. + +Iivana pappi katsoi hänen jälkeensä ja ajatteli että elämä on täynnä +arvoituksia. Kaikki esiintyi hänelle ikäänkuin uudessa valossa, ja +hän ihmetteli niitä uusia aatteita, aatteita jostain viehättävästä +vapaudesta ja toisellaisesta elämästä, joita nyt heräsi hänen päässään. +Kaikki hänen ympärillään pyrki johonkin, tempoi ja riuhtoi, ja hän +itsekkin antautui tuohon näkymättömien ajan siipien tuulahdukseen. + +Hän katseli sorsaa jalkojensa juurella ja hänen kävi lintua sääli. +Olihan hän siltä riistänyt kaiken, mitä sillä oli, ja nyt se lepäsi +hänen jaloissaan niin nöyränä... + +Nyt tästä avaruuden vapaasta linnusta voipi tehdä millaisen pöpön +tahansa, antaa sille minkä mieli-asennon hyvänsä, ja se on seisova +liikkumattomana siellä, minne se asetetaan! Ja jos sen sisuksiin vielä +pistetään vieteri, niin se osaa kaakattaa kuin elävä, alati samalla +äänellä kuin mikä sille on annettu... + +Hän tarttui sorsan raatoa jalasta ja lennätti sen menemään kauvas +nevalle. + + + + +XI. + + +Oli kuin neva olisi savunnut... Usva levisi sitä pitkin kuni talven +luminen vaippa. + +Mutta usvan takaa yhä kuulsi aamurusko. Taivaan kalpeille kasvoille +valahti punastus; nuorten metsien reunat punastuivat ilosta. Usva +kohosi maasta suikareina, jotka kuni kalpeat käsivarret ojentuivat +taivasta kohti. Musta savutupru kylän päällä hajosi tuulen keveästä +kyhäyksestä, ja oli tämä hajoaminen sen näköistä kuin repaleinen akka +kyyristellen olisi lähtenyt jonnekkin pakoon pötkimään... + +-- Isä Iivana! + +Iivana pappi vavahti, kääntyen ympäri. Metsiköstä astui esiin +ylioppilas ja lähestyi häntä ystävällisesti hymyillen, ojentaen kätensä. + +-- Taisitte ampua linnun? + +-- Huvikseni... vanhalta muistilta säikäytin ilmaa. + +-- Vaan minä hiljattain jätin teidät tervehtimättä. Mihin te menette? +Mennäänpä yhdessä. + +He rämpivät pois rämeeltä ja läksivät taas kulkemaan pitkin jokirantaa +aamunkoittoa kohden, päin kylää. + +-- Aleksi minulle kertoi teistä, herra pastori, kuinka te eilen +kunnostitte itsenne roomulla... Sukkelasti te sen teitte! + +Ja hän huudahti vilpittömällä innostuksella. + +-- Tiedättekö... jumaliste! Sehän oli urotyö! + +-- Ka no! -- katsahti kummastellen häntä Iivana pappi: -- kuka nyt +tahallaan hukkumaan? Olihan minulla lautalla omat hevoset. + +He kulkivat ihastellen ruskoa, joka heitä valaisi. + +-- Kuulitteko eilen minun taisteluni papiston kanssa? -- alkoi Dmitri +Viktorovitsh puhua: -- Enkös haukkunut terveellisesti? + +-- Tuimasti, joltisesti! + +-- Taisin suuttua? Sellaista minulle sattuu... ja aina aavistamatta! +Minä näet olen rauhoittamaton! Leimahtavat vihaiset ajatukset -- +ja mies kadottaa kaiken hillitsemiskykynsä. Isäni tähden pitäisi +tietysti... Vaan mitä rikoksellista minä oikeastaan tein? Enkö totta +puhunut, vai mitä? + +Hän loi nauraen karsaan silmäyksen Iivana pappiin aivankuin haluten +häntä ärsyttää. + +-- Hieman lievemmin olisi pitänyt puhua, -- sanoi pappi. + +Ylioppilas pudisti hartioitaan, pitäen kädet taskuissaan. + +-- Niin, vaan tuollainen lievyys minua juuri inhoittaa! Me venäläiset +olemme ylipäänsä pehmeäjäsenistä väkeä... kuin mitähän nilviäisiä! +Sentähden juuri elämmekin suossa! Katsokaa englantilaista... hän on +sitkeä! Ja katsokaa, millaisen vapauden hän on itselleen valloittanut, +kuinka paljon oikeata nähdään hänen ympärillään yhteiskunnallisessa +suhteessa! Minkä arvoinen onkaan jo tuo pelkkä hymni... "Ei +milloinkaan... ei milloinkaan... ei milloinkaan! britannilaiset +orjiks saa!" Ei milloinkaan! -- toisti hän: -- minua miellyttää +tuo kategoorinen kovuus! Siellä ei ole ainoastaan platoonista +rakkautta vapauteen, -- ei, siellä on itsepäinen, jäykkä, leppymätön +viha sortoa vastaan... Ja se on vapauden alkulähde! Me taas, me +venäläiset, lähettelemme vapaudelle vain platoonisia hymyilyjä ja +lentosuuteloita -- silloin kun olisi välttämätöntä valloittaa tämä +vapaus, ja valloittaa se puhtaasti englantilaisella lujuudella... Sillä +tunnustattehan, isä Iivana, että me elämme kauhealla tavalla... kuin +orjat! + +Pappi kuunteli häntä vaitiollen ja miettiväisesti. + +Aamuruskon hymy valtasi jo taivaan kaaren. Utupilvissä, joita oli +keräytynyt idän taivaalle, ikäänkuin aurinkoa vastaanottamaan, +kultautuivat jo reunat. + +-- Mutta jonkun kai täytyy olla siihen syypää? -- virkkoi pappi +kysyväisesti: -- emmehän me ole tätä elämää rakentaneet! + +-- Emme me! -- takertui kiinni sanoihin ylioppilas: -- vaan mepä sitä +siedämme! Tätä vierasta elämää, joka meidät murtaa ja meitä kahlehtii, +-- sitä me nöyrästi kannamme hartioillamme, koettamatta sitä heittää +pois, sen pyhällä vihastuksella rikkitallataksemme. Arvostelematta, +vastustelematta taivumme isiemme säätämiin elämänmuotoihin niiden +kaikkine aateoppeineen! Niin on laumottain tehty ihmisestä tyranneja. +Mutta ihminen kantaa omassa itsessään iki-kauniin, oikeuttaharrastavan, +ylevähenkisen elämän lähteen. Ihminen -- se on innostuneen toiminnan +mailma, ijäti värähtelevän, ijäti rauhattoman mailman; vapaan tahdon, +joka kasvaa sekä sisään että ulospäin; intohimon, joka voitokkaasti +luopi uutta ijäti elävänä, kuolemattomana; hänessä on mailma -- +aatteen, joka kolkuttaa maata ja taivasta hirvittämättömillä +kysymyksillä... Hän kantaa itsessään ääretöntä voimaa, joka pystyy +nöyrryttämään koko mailman, muuttaaksensa sen oman tahtonsa mukaiseksi! + +-- Tuo on hengen ylpeyttä! -- sanoi pappi ihmetyksellä katsahtaen +ylioppilaaseen. + +-- Niin! Mutta onko nöyryys, joka panee kaulansa iskuille alttiiksi, +parempi kuin vapaan hengen ylpeys? + +Hän kohotti kätensä vihanvimmassa aivankuin valmistautuen tappelemaan +jonkun vihatun olennon kanssa. + +-- Olkoot kirotut, -- huudahti hän, -- vaikuttimet, jotka sammuttavat +tämän hengen, jotka tappavat tahdon, kuolettavat himon, masentavat +aatteen! Olkoot kirotut hirmuhallitsijat, jotka niitä luovat! Nuo +vaikuttimet ovat sellaiset, että luonnon ihanimmat antimet: -- tahdon +vapaus, elämän himo ja aatteen oikeus useimmissa tapauksissa vain +lisäävät pahan valtaa! Jokaisella voimalla täytyy olla sille ominainen +purkauksensa! Muutoin voima kuitenkin itsensä ilmaisee, -- mutta +ilmaisee huonolla tavalla! Pahan valta inhimillisessä yhteiskunnassa +-- se on pirstattujen voimien summa. Salatut, valtavat voimat vyöryvät +kaikkialla tajuttomasti etsien purkaustilaisuutta, -- milloin +satunnaisesti kohottaen ihmistä käsittämättömiin korkeuksiin, milloin +syösten hänet alas mittaamattomiin syvyyksiin! + +-- Mutta tuohan on totta, Dmitri Viktoritsh!... -- lausui odottamatta +ja kiihkeästi Iivana pappi. -- Kaikki me elämme kuin sumussa! Pyrimme +jonnekkin... vaan minne? Sitä emme tiedä! Ja tutkittaessa käy selville +seuraavaa: pyrkiessämme johonkin hyvään, luomme me itsellemme huonon +ja kiusallisen elämän! Voi kuinka minulle oli vastenmielistä ruveta +papiksi! Ollappa minulla silloin nykyinen kokemukseni... niin en olisi +ruvennut! + +-- Taitaa olla raskasta? -- katsahti tutkivasti häneen Dmitri +Viktoritsh. + +-- Raskasta on! Toisinaan sietämättömänkin raskasta... koko elämä! +Koetan pettää itseäni talouspuuhilla... niillä näillä... Vaan ei +vetele! Mutta mihinpä kohtalostaan pääsee... Pakeneisin... vaan minne? +Mitä varten elän? Se on tietämätöntä! + +-- Onhan teillä elämässä kai joku ihanne? + +-- Ihannekko? + +Iivana pappi katsahti toveriinsa surullisesti. + +-- Minulla on... kuoleman tuska! Ei sen enempää! + +-- Vaan kuinkas voi elää ilman ihannetta?! Millainen on silloin +olemassa-olonne aate! Kenelle te olette tarpeen? Kuka on teille +tarpeen? Silloinhan olette onnettomin ihminen mailmassa! + +-- Minkäs sille taitaa! -- huudahti Iivana pappi. -- Sellainen on +kohtaloni... Sallimus! + +Ylioppilas pudisti hartioitaan. + +-- Sallimus? -- se on täysin määrättyjen syiden seuraus, -- sanoi +hän. -- Täytyy oppia tuntemaan nuot syyt, kuten opitaan tuntemaan +syitä fysiikassa tai kemiassa, ja kukistaa pelkäämättä vahingollisten +ilmiöiden idut, kiskoen ne irti kuin mädänneet juuret! Tarkastakaapas +huolellisesti teidän elämäänne -- niin te selvästi huomaatte nuot +syyt... Viskatkaa ne luotanne! Nyt juuri on sellainen aika tullut... +kaikille! + +Hän kiivastui jälleen. + +-- On tullut aika luoda toisellaisia elämänehtoja, ihanteellisia... +aika yhteiskunnallisten voimien särkemiseen ja uudestaan varustamiseen! +Taistelun aika!! Elämästä ja kuolemasta! Tämä taistelu -- se on +ihanne! Syventykää tähän ihanteeseen, astukaa itse suureen taisteluun +sorrettujen puolesta, jollaista johtavat yksityiset persoonallisuudet, +elämän sankarit! Asettakaa itsekkin joku kivi vapaan ihmiskunnan +temppelin seinään! Tämä maa on jo imeytynyt täyteen kyyneliä, ja +verta on jo kylliksi vuodatettu... Se ei jaksa enempää. Se hengittää +raskaasti ja huohottaa kuin synnyttäjä vaivoissaan... Ja sen vihan +tulivuoret ovat jo valmiit purkaantumaan huuhtoakseen tämän mailman +kaikkipuhdistavan tulipalon lieskoilla! + +Hän ojensi kätensä sumua kohti. + +-- Katsokaa! Se savuaa, tämä onneton, kärsivä maa! + +Yhtäkkiä heidän kasvoihinsa puhalsi raikas tuuli, sumun jätteet +suikersivat ylös kuni ylöskääriytyvä esirippu, ja hajosivat. + +Auringon kultainen reuna pilkisti taivaanrannalta. + +Aivankuin kaikki taas olisi hymyillyt häntä vastaan! + +Vetäisten rintansa täyteen ilmaa, ylioppilas yhtäkkiä huudahti tälle +lempeän valon silaamalle avaruudelle, ikäänkuin iloiten voimien +lisävirrasta ja kutsuen muitakin tähän riemuun. + +-- Ih-mi-nen! Tu-le u-los hä-kis-tä-si!! + +Ja naurahti kääntäessään pappia kohti hehkuvat kasvonsa. + +He seisoivat tienhaarassa. + +-- Minä menen oikealle, -- te vasemmalle. Hyvästi! + +-- Hyvästi. Kai vielä näemme toisemme? + +-- Luultavasti! Mutta kuulkaahan: "Läks' kerran urohia purrella +soutamahan -- ei ykskään elävä inehmo heit' sitten nähnyt oo..." +Sopiiko? + +-- Sopii! -- vastasi naurulla toisen nauruun Iivana pappi, riemuiten +jostakin... + +Ja he erkanivat. + +Ylioppilas asteli suoraan kohti auringon kiekkoa, joka vielä oli suuri +ja paahteeton. Ilmassa näytti häälyvän kultaisia verkkoja. Iivana pappi +suuntasi askeleensa lehtoon kirkon taustalla. + +Lehdossa oli vielä hämärä. Siellä harhaili vielä sumu, takerrellen +kiinni puiden lehviin ja haisi kostealta lehtimädältä. Ylhäällä +pesiensä päällä kiertelivät naakat, rauhattomalla raakunnalla lennellen +oksalta oksalle. Ne katsoivat Iivana pappia ankarin silmin, taivuttaen +pääkkösiään ja ikäänkuin haukkuivat häntä joka suunnalta. Jänis +pinkasi säikähtyneesti laukkuuseen ihan hänen jaloistaan ja piiloutui +heti. Paikoin tunkeusivat jo auringonsäteet tiheikköön kuni kultaiset +nuolet, ja niiden satuttamina välkähteli lehdillä kastepisaroita kuin +erivärisiä kyyneleitä. Musta koppakuoriainen lensi suristen ilmassa, +kopsahti kovasti puuta vastaan ja -- rauhoittui. Jostakin ilmestyi +pieniä, hyvin tunkeilevia kärpäsiä, toisaalla visersi lintu heleän +yksitoikkoisesti "pit-pit-juo-juo" ikäänkuin valittaen että -- pitää +juoda! + +Jotakin valkoista vilahteli puiden lomitse. + +Iivana papilla sydän kouristui. + +Häntä vastaan näet oli tulossa Paulinkka. Hänen yllään oli yhä sama +valkoinen puku, sama palmikko kuin eilisiltanakin, aivankuin ei olisi +mennyt maata koko yönä. Hänen kasvonsa näyttivät hiukan kalpeilta ja +laihtuneilta, ja niissä värähteli rauhatonta odottelua. Nähdessään +Iivanan, riensi hän nopeasti tätä vastaan. + +-- Tiesin kyllä! -- sanoi hän hymyillen papille ja tutkivasti katsoen +tätä kasvoihin. + +Pappi ei kysynyt, mitä toinen tiesi. Hän vältti katsomasta naiseen, +ollen tarkastelevinaan naakkoja, jotka oksilla kiikkuen, epäilevästi +ja vaikenematta raakkuivat. Vieläpä hän luulotteli että Paulinkka +kohta helähtää nauramaan ja katsoo häntä silmiin ja että tuo nainen on +omaatuntoa vailla eikä ole hänellä minkäänlaista häpyä. + +-- Hyvää huomenta! -- virkkoi pappi: -- Kävelyssäkös olet? + +Paulinkka löi äkkiä kämmeniinsä ja purskahti nauramaan kuin tyttö. + +-- Mitä sinä siinä tirskut? -- sanoi pappi nyreästi katsahtaen. + +-- No sitäpä sitä että sinä eilen mainiosti onnistuit näyttelyssäsi! + +Ja Paulinkka teki kasvonsa ankarannäköisiksi ja sanoi karkealla äänellä: + +-- "Babyloonilainen!" + +Ja jälleen hyrskähti nauramaan jonkunverran hermostuneesti, niin että +kyynelet kihahtivat silmiin. + +-- En ikinä sitä unhoita! Babyloonilainen! Minäkö siis olen +babyloonilainen? No voi sinua, millainen olet... + +-- Millainen? + +Nainen vaikeni, mutta niin ilmaisevasti että toinen sanoi uskomattoman +ankarasti: + +-- Paula! Mihin saakka sinun sekasotkusi ulottuu? Etkö häpeä... olethan +papinrouva! Ja koetat minut vietellä syntiin! Mikä paholainen sinut +onkaan vallannut? Olen aina sinua pitänyt... kunniallisena naisena... + +Paulinkka tunkeusi likelle häntä. + +-- Sinähän... rakastat minua? Sano! + +Pappi väistyi. + +-- Tietysti rakastan... kuten hyvää, suloista naista... ja lisäksi kuin +papinrouvaa. + +-- Ah, papinrouva, papinrouva! -- yltyi Paulinkka aavistamattoman äkkiä +ilmaisten kaiken mielensä täyttävän hermostuneen jännityksen: -- vai +papinrouva, "maatushka!" Kunniallinen nainen! Koko elämäni ajan on +minua noin koetettu sanoilla solmita sallimatta askeltakaan minnekään +päin! Aivankuin mitkä etiketit on kaikkien päälle liistaroidut +kuin olutpulloihin! Vai olenko minä itse tuon päällekirjoituksen +liistaroinut? Minäkö sen olen tehnyt? Maatushka! Kunniallinen nainen! +Mutta entäpä en tahdo ollakkaan -- en papinrouva enkä "kunniallinen +nainen!" Tahdon olla oma itseni!! + +-- Paula! Sinä olet järjiltäsi! Mitä sinä puhut? + +-- Ei, en minä ole hullu! Vaan kaikki ovat tulleet hulluiksi aikoja +sitten ja sopertavat sisällyksettömiä sanoja! Elämä on kaikilla +ruokotonta ja valheellista, kaikki pettävät toinen toisiaan. Kaikki +ovat sotkeutuneet aatteettomiin sanoihin, kaikki järjestään! Mikä +papinrouva minä olen? Mieheni Matvei on minulle vastenmielinen. Minut +saatiin houkuttelemalla rupeamaan hänen vaimokseen! Sinäpä se juuri +kehoititkin! Sinä! Erinomaisen sopiva pari! Sinusta tulee pa-pin +rou-va!! Mutta minähän vihaan kaikkia hänen sanojaan, kaikki hänen +ajatuksensa minua inhoittavat... en saata kuulla, kun hän puhuu! +Ymmärrätkö sinä tätä?! Minä kuulen hänen askeleensa kaukaa, kun hän +tulee... ja aivankuin käärme luokseni matelee! Kentiesi, kentiesi +hän on hyväkin mies... kyllä kai! Hyvä mies, mainio mies... mutta +huomenna minä kuitenkin menen pois hänen luotaan ja ikipäiviksi hänet +unohdan... sillä vieras on hän minulle! En rakasta sitä miestä... vaan +toisinaan minä häntä intohimoisesti, vimmatusti vihaan! Ja sentähden +minä tuolle... Rudometoville tuonoin... Minä toimin kuin unessa... Etkö +sinä sitten itse nähnyt sitä minun kaunista avioelämääni? Papinrouva... +kunniallinen nainen! Mutta minä olen yksinkertaisesti vain ihminen... +ymmärrä se! Pelkkä ihminen ja kärsin kauheasti, kauheasti! Enkä jaksa +enempää tällä tavoin, en jaksa! Kyllä minä olen koettanut niinkuin +muutkin... mutta se on minulle vastenmielistä. Kaikki minua inhoittaa. +Läpiläpeensä kaikki! Oma mieheni! Oma kotini! Omat taloustoimeni! Tuo +kirottu talous! Nuot kirotut ihmiset! Kaikki yltympäri ovat kirottuja! +Minä vihaan! + +Hän puristi lujasti huuliaan. Hänen silmänsä olivat himmeät ja kuivat, +vaan huulensa vääristyivät ikäänkuin kivusta. + +-- Minä vihaan kaikkea ja kaikkia! -- toisti hän intohimoisesti. + +Pappi katsoi häneen kauhulla, tahtoen jotakin sanoa, mutta toinen ei +hänen sallinut, vaan tarttuen kädestä puhui: + +-- Rakastathan sinä minua?... Miksi sen tahdot siis salata? Miksi sinä +pelkäät totuutta?... + +-- Se on syntinen totuus! -- lausui pappi synkästi. + +-- Näytä siis minulle, missä totuus on vanhurskas! Minä en voi +enää näin elää! Minä tukehdun. Näin jääden ei tämä elämä ole minun +mukainen... se ei ole minun omani! + +-- Millaista elämää sinä kaipaat, Paulinkka? + +-- Niin millaista? Mistä minä sen tiedän! Kas minusta näyttää siltä +kuin elämään kasvaisi jotain uutta... Mutta me kuljemme sivu kuin +sokeat emmekä näe! + +-- Mitä niin? -- virkkoi pappi miettiväisesti. + +-- En tiedä! Tunnen vain! Ja jos sinä tietäisit, millainen, -- +mil-lai-nen tuska minua ahdistaa toisinaan! Kuin ruumisarkussa minä +lepään... Ja kansi hiljaa lasketaan alas! Ja naulataan kiinni! Ja +minä kuulen, kuinka vasara paukkuu... kumeasti paukkuu! Ja sitten se +kannetaan ja lasketaan maahan... Ja maanmöykyt synkästi putoilevat +ylhäältä... Tyhjää ja kylmää! Minä olen yksin!! + +Hän tarttui pappia kädestä. + +-- Paetkaamme! Vie minut pois tästä elämästä! Minä en siedä sitä! Minä +menehdyn! Teen itselleni omankäden oikeutta. Mehän rakastamme toinen +toistamme. Olemme aina rakastaneet. Äsken minä sen ymmärsin, tunnustin +sen itselleni... Me olemme toinen toisemme omat... vaan kaikki muut +ovat vieraita, outoja! Sinä olet väkevä! Heitä pappiskauhtanasi! +Mennään pois! Paetaan yhdessä, käsikädessä sinun kanssasi! Sinä löydät +kaikkialta tien itsellesi! + +-- Koeta nyt itse käsittää, -- sopersi hänelle särkyneesti Iivana +pappi: -- mitä sinä puhut?! Tutki ja tunnustele! Kuka on tuo +Matvei? -- pappi! Mutta minä... kuinka mailmassa minä... Sinäkinhän +minulle... ymmärrä oikein... Minä -- olen pappi! Tokihan minulle käy +omalletunnolle että näin olen... täällä sinun kanssasi. + +Paulinkka päästi kätensä hervottomina alas ja huudahti sitten äkkiä +vihaisella epätoivolla: + +-- No, mennään nyt... Ja pannaan maata omiin hautoihimme! Sinä omaasi +ja minä omaani!... + +Hämmästyneenä naisen epätoivon vimmasta, täynnänsä jotain hämärää +ja kummallista sääliväisyyttä häntä ja itseään kohtaan sekä jotain +pakenevaa kohtaan, ojensi pappi väkinäisesti hurmaantuneena kätensä +Paulinkalle. + +Ja jälleen hänestä tuntui kuin tulinen myrsky olisi kiertänyt ympäri +lehtoa ja hehkuvat aallot ilmassa läikkyneet. Kaikki hänen aatteensa +ja epäilyksensä vierivät jonnekkin syvään kurimukseen, mailma hukkui +ja -- hän jäi kahdenkesken tämän naisen kanssa, näki ainoastaan hänen +kalpeat kasvonsa eikä mitään kauniimpaa ollut koskaan nähnyt kuin nämät +kasvot. Eikä mitään kalliimpaa ollut hänellä mailmassa... Hän kumartui +sivelemään hänen hiuksiaan, kosketti niitä hehkuvin huulin kallistautui +vasten hänen korvaansa, vasten hänen kiehtovaa poskeansa. Ja jo etsivät +hänen huulensa ystävän huulia... + +Kumiseva kellon helähdys kajahti kirkon tornista. + +Aivankuin ankara aate olisi liukunut ilmassa, kylmä ja raskas, leviten +pitkin maata ja iskeytyen ilmanrantoihin. + +Isä Iivana työnsi luotaan Paulinkan ja poistui lehdosta, kompastellen +polun juuriin kuni sokea. + + * * * * * + +Seistyään aamumenojen ajan kirkon etehisessä, meni Iivana pappi +rippileivän siunausajan tultua alttarille. Rovasti, jonka yllä +oli punainen, silkkinen messukasukka, vyötetty kultatähtisellä +samettivyöllä, toimitti leivänsiunauksen. Hänen kasvonsa olivat +kalpeat, väsyneet ja rauhattomat. Vartijat kantoivat tuontuostakin +esille tarjottimilla rippileipiä värssyineen ja muistokirjoituksineen, +joiden päällä hohti hopeisia rahoja tai kuulsi monissa käsissä +kuluneita kuparikolikoita. Mukana palvelevat papit -- isä Paavali ja +isä Sylvester, -- riisuttuaan kasukkansa keskustelivat hiljaa. Heidän +keskustelunsa saapui kuin läpi unen Iivana papin korviin. + +-- Tuo Ivanovski se kaikki nuuskii! -- puhui isä Paavali: -- tuolla +kellotornissakin se jo miksi lie käynyt ja äsken hiipi takaoven +kautta... Kavala ihminen! Oman pappinsa kanssa lakkaamatta käräjöipi! + +-- Niin, niin! -- vahvisti isä Sylvester: -- niinhän tuo minulle on +kertonutkin. Sanoo olevan rauhattoman ajan... Talonpojilla on jotain +mielessä... Ne supattelevat keskenään, tietää hän! + +-- Mistä niin? -- tiedusteli uteliaana Paavali pappi. + +-- Ka sitäpä hän ei tiedä... + +Isä Sylvester naurahti pehmeästi, liikuttaen kulmiaan: + +-- Eipäs ole vielä haistanut! + +Rovasti lopetti siunauksensa ja puki kiireesti toisellaisen kasukan +päällensä. Papit myös paneusivat juhlatamineisiin ja asettuivat +alttarin molemmille puolille. Asettuessaan alttarin eteen huomasi +rovasti Iivana papin ja viittasi luokseen. + +-- Ettekö ole nähnyt Mitjaa? -- kuiskasi hän ja katsoi häntä kasvoihin +hätäytyneesti. + +-- Juurikaan kuljeskelin hänen kanssaan jokirannalla. + +-- Vai niin! -- sanoi rovasti keveästi huoahtaen. Ja hän yritti +vielä jotain lisäämään, mutta samalla tiakka Sikerov juhlallisena ja +arvokkaana tempasi pois esiripun, suuteli rovastin kättä ja kiivettyään +laululavalle, julisti jyrisevällä äänellä, jollaista ei olisi häneltä +odottanut: + +-- Her-ra siu-naa mei-tä! + +Rovasti otti evankeliumin ja tehden sillä pyhitetyn alttariliinan +päällä ristinmerkin, alkoi puhua veisaamalla, kohottaen kalpeat, +rauhattomat, säikähtyneen näköiset kasvonsa: + +-- Siunattu olkoon valtakuntasi... nimeen Isän ja Pojan ja +Pyhän Hengen... nyt ja ijankaikkisesti ja ijankaikkisesta +ijan-kaik-ki-se-een... + + + + +XII. + + +Puolipäivän rinnassa olivat markkinat parhaassa vauhdissaan. + +Tiukkana renkaana kapeita, likaisia ja sekasortoisia katuja ympäröi +Bogdanofka kahta matalaa kumpua. Toisella kohosi kaunis, valkoinen +kirkko, jota vastapäätä seisoi rovastin talo, toisella häämötti +Pustovalovin väkiviinatehdas. Kirkolta tehtaalle johti leveä katu. +Koko avara tori kirkon ympärillä oli ahdettu täyteen tilapäisesti +varustettuja myymälöitä. Laudoista, niinimatoista tai palttinasta +tehtyjen markkinakojujen väliset lukemattomat kujat loistivat +täynnänsä kirjavavärisiä tavaroita. Ilmassa häälyi kuin lippuja: +värillisiä uumanauhoja, helakanpunaisia tai sinisiä vöitä; kärryissä +siellä-täällä kohosi kuormittain kaikellaisia halpoja ja koreita +päähineitä, kiikuskeli tuulessa rapisevia lakkeja kuni mestattujen +päitä. Kasiinitakkeja riipuskeli veljellisesti sarkavaatteiden +rinnalla. Saappaat, käsineet, palttinat, saalit, prenikat -- kaikki +ne maanittelivat noiden koreiksi pyntättyjen, auringonkukan siemeniä +purra-rauskuttelevien maalaisneitojen katseita, pysähyttivät huomion +aroilta akoilta, jotka kateellisina ja toivottomina koskettelivat +tavaroita sormillaan, hyväilivät mielikuvitusta talonpoikaismiehiltä, +jotka mietteissään jäivät seisoa töllöttämään moisten rikkauksien +edessä. Muuan laiha ja hääräilevä maanmoukka, kainalossaan kimppu +valkoisia rihmoja ja päässä liemenvilloista tehty hattu teki kauppaa +värttinän takaa, huutaen: + +-- Ka ollah täll' hintoo jo ennestääh, voan maksa sie enemp'! + +Humina ja hälinä, lasten itkut ja naurunrähinä, huudot ja hätääntyneen +naakan kirkuminen kirkon ristillä -- kaikki se suli yhteen +kirkonkellojen juhlasoiton ja erään kolikkaa kerjäävän sokean akan +värisevän rukoilun kanssa: + +-- Peitä heitä, oi Herra, kasukoilla ja käärinliinoilla... Suojele +heitä, Herra, valkoisella kivimuurilla. + +Iivana pappi, joka jo kauvan oli ilman tarkoitusta harhaillut +markkinoilla, pysähtyi akan eteen ja sanoi, häneen tarkasti +katsahdettuaan: + +-- No eikös ole Fokanovna? Päivää Fokanovna! Mitä sinä siinä teet? Onpa +kuin olisin sinut mennä vuonna nähnyt -- näkevänä? + +Akka seisoi ristin luona, joka kohosi torin keskellä ja vapisi +säikähtyneenä. Hänen vieressään teutaroi pojanvekara, noin 8-vuotinen, +katsoen uteliaana pappia terävillä silmillään. + +-- Isä kulta! Gnjesdofkan pappi herra! -- parpatti akka, -- äänestä +sinut tunsin, oma isäni! Terve, rakas pastori! Olen tullut so-ke-ak-si, +rakas oma isä... + +-- Kuinkas sinä niin yhtäkkiä tulit sokeaksi? + +-- Kyynelistä... Poika kultani mun... näet... oletko kuullut? Kiihotti +kansaa kapinaan. Sotilaita, kuulehhan, kutsuivat... No, saapui +sotilaita... Vaan poika raukan... Kyllähän ne sotamiehet säälivät! +Komentaja, kuulehhan, antoi määräyksen, että sotamiehet ampuisivat +ilmaan... Vaan muuan juntteri... hävytön oli! Mutta silmäni, kuulehhan, +mulla jo ennenkin... + +Kirkonkello lyödä läppäsi iloisesti ylhäällä. + +-- Jumalan kohtalot ovat tutkimattomat! -- sanoi Iivana pappi, antaen +akalle ison vaskisen viisikopeikkaisen: -- nöyrry eläkä napise! +Koettelemuksia lähettelee meille Herra meidän synneistämme... Samoin +myös Isä Jumala... rankaisee tottelemattomuuden... esivaltaa kohtaan... + +Hänen tuli yhtäkkiä paha ja kiusallinen oltava. Hän katsoi akan +tutisevaa päätä... ja vaikeni. + +-- Sinunko tämä poikanen on? -- kysyi hän poikaan katsahtaen. + +-- Pojan poikanen tämä on... pojalta jäi... Kaikki toiveemme, pappi +kulta... Jahka kasvaa, kai minut ruokkii, vanhan... + +Poikanen astahti toisella paljaalla jalalla toisen päälle ja sanoi +hyvin tolkussaan: + +-- Miepä jo nytkin olen työmies! Pappi naurahti hänen totisuudelleen. + +-- Missä sinä työskentelet? + +-- Tehtaan herralla astioita pesen! Siksi minua myös Halstoopiksi +nimitetään. + +-- Vai niin... Ja paljonko ansaitset työlläsi? + +-- Joka päivä 5 kopeikkaa! + +Iivana pappi silitteli pojan pellavapäätä. + +-- Kunnon poika! Mutta osaatkos lukea? + +-- Jaa minäkö? + +Pojan kasvoille ilmestyi naurettavan ylpeä ilme. + +-- Heheh! Mie meikäläisille väkiviinalaisille ihan ääneen lueskelen! +Minut on opettanut setä Ljaksei ja luen mie mitä kirjaa hyvänsä! + +Ja poika puisteli tyytymättömänä päätään. + +-- Vaan elä huoli silittää minun päätäni... Mie en siitä pidä! + +Iivana pappi sekausi taas väkijoukkoon. Hänestä tuntui hyvältä +antautua tähän ihmistulvaan. Siellä-täällä tapasi hän tuttavia, jotka +iloisesti huudahdellen kulkivat noissa pahansiivoisissa, meluisissa +ravintoloissa ja noissa markkinakojuissa, joissa myötiin sameaa teetä, +leivottiin bliniä ja ohuita pannukakkuja ja joihin kimeä-ääniset +akat huusivat kävijöitä tai joissa he kovasti torailivat keskenään. +Iivana pappi tarkasteli talonpoikia. Hän tunsi heidät kaikki siellä +ympäristössä ja osasi erottaa, kuka mistäkin on. Tuossa ovat +kalitsheviläiset, lahkolaiset Pajomin takaa, "kirshakit" tai "kahden +herran koirat" -- kuten heitä talonpojat nimittivät. Heidät saattoi +heti tuntea varakkaasta ulkonäöstään ja arvokkaasta, hiukan ylpeästä +käytöksestään... He olivat yhtä totiset ja vaiteliaat kuin heidän +puiset talonsa Kolitshefkassa, jotka ajan hammas oli mustiksi jäytänyt. +Heidän ympärilleen se keskittyikin kauppa. Kauppiaat kauppapöytiensä +takaa kumarsivat heille hyvin huomaitsevasti, ja heidän kauniita ja +koreita eukkojansa varten kaivoivat esiin parhaat tavaransa sievistä +arkuistaan. Kas tuossa olivat bogomilovilaiset, -- laihoja, surkeita +olentoja välkkyvine, nälkäisine silmineen... He vaelsivat kuin varjot +pitkin markkinoita mitään ostamatta ja herättäen siten myöjissä kiukkua. + +-- Mitä siinä toljotat? -- huutavat myöjät bogomilovilaiselle. +Tämä siirtyy etemmä. -- Eläkä häiritse! Elä seisahda! -- huudetaan +hänelle toisesta paikasta. Mutta tämä yhä tuijottaa tähtäävin silmin +markkinarikkauksiin, ja vain toisinaan arasti kysäsee ostajalta, joka +juuri on saanut valtaansa ostamansa esineen: + +-- Paljonkos maksoit tuosta romusta, arvoisa isäntä? + +Tuossa ovat vasiliperäläiset! + +Iivana pappi tunsi heidät nurjasta näöstä ja epäilyttävistä katseista: +ikäänkuin olisi heillä mielessä joku salainen tuuma, jonka salasivat +kaikilta. Hän huomasi että missä vain vasiliperäläinen ilmestyi, +kaikki tarkkaavasti ja uteliaasti katsahtivat häneen ja antoivat +hänelle tietä. Juttelut vaikenivat ikäänkuin kaikki olisivat +odottaneet, että nyt se vasiliperäläinen jotain heti sanoo. Myös +kauppiaat myömäpöytiensä takaa, kun milloin vasiliperäläinen sattui +heidän eteensä ja jurosti tiedusteli hintoja, vastailivat hänelle +hiljaa ja kunnioittavasti, uteliaasti häneen katsoen. Näytti että +joku salaisuus kulki pitkin markkinoita käsikädessä vasiliperäläisten +kanssa. Tämä salaisuus liiteli ilmassa yli markkinoiden, piileskeli +ahtailla poikkikaduilla ja kätkihen uteliaan katseen tieltä. Iivana +pappi huomasi tiakka Ivanovskin pujahtelevan väkijoukossa ja ikäänkuin +jotakin nuuskiskelevan. Hän yritti häntä seisauttamaan asiaa +kysyäkseen, mutta hänestä oli kovin vastenmielinen tämä liukas mies. + +Samassa hän huomasi oman gnjesdofkalaisensa. + +Gnjesdofkalainen -- lörpöttelevä, naureksiva, puhelias olento piti +hyväsydämmisestä juoruamisesta. Hän oli filosoofi siitä päättäen että +katsoi elämää humoristiselta kannalta. Paikkoja vanhassa kauhtanassaan +nimitti hän "onnen tilkuiksi", ollessaan nälkäinen vakuutti hän että +"mahaa kivistää liiasta syönnistä", kun raesade särki oraat, niin +hän leikillisesti surkutteli sitä että "Pyhä Elias profeetta ei +ollut löytänyt muuta paikkaa noppapelilleen!" Se oli hän, joka oli +päästänyt mailmaan lauseen: "maaton sielu". Vieläpä kuollessaankin +gnjesdofkalainen oli uskollinen itselleen, laski näet pilaa että: -- +"tarpeeksi tässä jo on elettykin, ja aika on papille saatavansa antaa!" + +-- Hei herraskainen! Paljonko maksavat lasten latuskat? -- huusi muuan +gnjesdofkalainen, kädet puuskassa mesileipien edessä. + +Hänellä oli yllään paljaista paikoista taitavasti kokoonpantu puku, +mutta oli kasvoiltaan punainen kuin vasta saunasta tullut ja iloinen +kuin mikäkin miljoonanomistaja. Oman pitäjän papin nähdessään hän +ilostui ja samalla pyysi häneltä yhtä ruplaa, selittäen antavansa +takaisin heti kun on saanut myödyksi jonkun punaisen vasikan, jonka +hänen tietääkseen papinkin täytyy tuntea, koskapa vasikka on syntynyt +samana päivänä kuin Vitjushka, minkä pappi on ristinyt. Vaan rupla oli +hänelle ihan välttämätön, sentähden että hän oli naittanut tyttärensä... + +-- Ja kukaties se tarvitsee myötäjäisiä! + +Iivana pappi antoi nauraen ruplan. Mutta heti kun hän alkoi puhua +varovaisesti ja salamielisesti siitä hämärästä huhusta, mikä kulkee +markkinoilla, vaan jota ei mikään saa selville, -- niin talonpoika +joutui hämilleen ja hänen silmänsä alkoivat vilkkua syrjään. + +-- Kekäpä sen tiennöö, pappi kulta! -- sanoi hän. + +-- Vaan ehkä olet jotain kuullut, Karppus? Karppus hieroi punasta +partaansa ja raappi niskaansa. + +-- Ei se ole meidän asiamme! -- sanoi hän: -- vähänkös sitä näin +narikkapaikoissa lörpötellään! Ei niitä kaikkia huhuja jaksa läpikuulla! + +-- Niin, vaan mitäs sitten huhu kertoo? Karppus hämmentyi yhä enemmän +ja toisti: + +-- Ka kekäpä sen tiennöö... + +Ja ikäänkuin koettaen jollakin keinoin vapautua näistä tiedustuksista, +huusi hän akalle, joka ajoi kuormaa, missä oli uutisperunoita: + +-- He-hei, eukko! Missä sinun on pääsi? Akka tarttui hätääntyneesti ja +kiireesti päähänsä. Ja sylkäistyään rupesi kimeästi haukkumaan. Kaikki +ympärillä nauramaan ja Iivana pappi myös nauramaan... + +Mutta katsahdettuaan ympärilleen ei hän enää Karppusta nähnytkään. + +"Kylläpä niistä kaikista nyt on tullut merkillisen salamyhkäisiä!" -- +arveli hän. + +-- Mies palaa! Mies on tulessa! -- huudettiin samalla jostain torin +keskeltä. + +Väkijoukko tölmäsi sinne hälisten niin että punerva pöly hulmahti +ilmaan. Ja taas kaikui naurun rähäkkä yli markkinain. Iivana pappi +huomasi äskeisen liemenvilla-hattuisen talonpojan valkoisine rihmoineen +ja värttinöineen kainalossa kulkevan pitkin toria ja hänestä lähtevän +hienon savutuprun ja omituisen käryn. Naama näytti säikähtyneeltä. + +-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi Iivana pappi. + +-- Tulitikut syttyivät taskussa. Ja katsos, tasku pahus on palanut! + +Pahoillaan viuhtoi mies käsiään, katsoen jalkoihinsa. + +-- Mitäpäs taskusta... vaan kun on mahorkka palanut! + +Nauravan kansajoukon mukana soljui Iivana pappi yhä kauvemmas, +harhaillen vailla tarkoitusta. + +Leveä katu, joka johti alas tehtaalle päin, oli ahdettu täpötäyteen +kuormittain ruoka-aineita, tuoreita vihanneksia, koivuntervaa ja kuivia +kapakaloja. + +-- Ostakaa hevosrapoja, rapoja, rapoja! -- karjui muuan pienehkö, +nykänenäinen, kesakkonaamainen ja hyväntuulinen mies. + +Ja kirjava vasikka ammua mörähteli hänen vieressään. + +Siivoluontoinen nainen kuorman ääressä hymyili arasti ja surullisesti. + +-- Ettekö tarvitse piimää, herra pastori? + +-- Mitäpä minä sillä! + +Siellä kaakattivat hanhet, keskustelivat kanat, ankat, kalkkunat, +kiekuivat kurkuntäydeltä kukot kuni riemuiten juhlasta. Vaan etäämpänä +tehtaalla päin muuttuivat markkinat halko- ja karjakaupaksi, jonne +myös oli pinottu vuorenkorkuisia läjiä puisia karhia ja sahroja, +niskapuita, venheitä, lapioita, säkkejä, ja jossa talonpojat saivat +tarkastella kärsivällisiä vetohärkiä, märehtiviä lehmiä, arkoja hevosia +ja levottomia lampaita. + +Näytti kuin rikas ja rehevä seutu olisi lähettänyt lahjansa esille +laaksoista ja rinteiltä. + +Moinen ajatus taisi liikkua mielessä tohtorillakin, joka tuli Iivana +pappia vastaan. + +-- Venäjää sanotaan köyhäksi maaksi! -- virkkoi hän viekkaan-suopeasti, +iskien silmää papille, ja pienet, valkoiset hampaat irvissä: -- vaan +näillä rikkauksillahan voipi vaikka kuningaskunnan ostaa! + +-- Ylenpalttinen tavaran rikkaus! -- vahvisti Iivana pappi: -- +aivankuin luvatussa maassa! + +Tohtori oli leveärintainen mies, liikkeiltään hiukan karkea. Hän vaelsi +markkinoilla kuin asiantuntija, kädet työnnettyinä housuntaskuihin, +ja pehmeä hattu takaraivolle siirrettynä. Iivana papin sanoille hän +naurahti, vastaten hänelle mielilauseellaan: + +-- Juuri niin! + +Ja kääntyi lehmää kaupitsevan talonpojan puoleen: + +-- Mitä varten sinä siinä lehmää kaupittelet? + +-- Ka kun vaativat... -- virkkoi talonpoika arasti. + +-- Kuka vaatii? + +-- Kuisma Afanasjitsh vaatii... Taitaa olla kylvön tarvis. Ja ei ole +siementä! Mutta Kuisma Afanasjitsh uhkaa käräjillä, ei anna siementä... +Vaan me olemme velkaa, kai se niin on, Kuisma Afanasjitshille... +vanhoista ajoista olemme velkaa... + +Sitten tohtori kääntyi isopartaisen talonpojan puoleen samallaisella +kysymyksellä laihan, tummanruskean hevosen suhteen. Talonpoika vastasi +jurosti: + +-- Ei oo millä maksaa ränttyä Pustovaloville... Lempo hänet vieköön! + +Kokonaisen sarjan jälkeen tällaisia kysymyksiä tuntui Iivana +papista kuin eivät olisi markkinoilla kulkeneetkaan, vaan jossakin +huutokaupassa, missä pikaisesti myödään veloista kaikki talonpojan +omaisuus. Ja aivankuin ensikertaa hän huomasi, kuinka huolestuneet ja +nääntyneet kasvot on sekä myöjillä että ostajilla, kuinka laihoja ovat +nuo kukertelevat kanat ja surkeita kukot, kuinka luurankoisia lehmät, +viheliäisiä hevoset ja surullisen nöyriä härät... + +-- Luvattu maa? -- iski hänelle silmää tohtori. Iivana pappi katsahti +totisesti häneen. + +-- Ei, tähän näkyykin paremmin sopivan... "Egyptin lihapatain ääressä". + +Ja kuta kauvemmas hän kulki markkinamelun ja romun keskellä tämän +tohtorin seurassa, sitä enemmän hänestä näytti että hänen eteensä +aukenee joku hänelle käsittämätön mätähaava, kuni yhtäkkiä olisi +pudonnut pois iloinen naamari ja häneen katsoneet pitaalitautisen +kasvot. Ja aivankuin tämän huutokaupan henkenä, ilmestyi äkkiä heidän +eteensä eräs shirokosadovilainen talonpoika. + +Uudenuutukaisesta shirokosadovilaisesta ravintolasta, jonka ovet ja +ikkunat ammottivat sepposeljällään keskellä kaupunkia, oli juuri +kuulunut käsikähmäistä melua ja ryskettä, kuinka tuolit siellä lensivät +lattiaan, astioita helisten särkyi, ja melkein yhteen kyytiin lennähti +ulossysättynä kadulle, alas korkeita ravintolan portaita -- talonpoika. +Hän oli näöltään hurja. + +Kookas, mutta hirveän laiha. Läpi repeytyneen, likaisen paidan +paistoivat kylkiluut kuin luurangolla. Avojaloin, reikäiset housut +jalassa, isoine paineen, jossa harmaita hiuksia sikinsokin törrötti, +villisti hehkuvine silmineen oli hän kauttaaltaan ihmisen näköinen, +jota repii sisäinen mielenpuuska: kouhotellen raippalaihoja +käsivarsiaan näytti hän niillä tahtovan temmata jonkun kouriinsa ja +puristaa kuoliaaksi raivossaan. + +-- Ahaa! A-ha-ha-haa!! -- huuteli hän juopuneella, hurjalla, +säikähtyneen ulvovalla huudolla: -- ahaa, te kavaltajat! Aha-haa! +Kaiken olette ottaneet! Kaiken!! Ajakaa nyt ulos! He-hee! Hän kähisi +kuin tukehtuvainen. + +Iivana pappi tunsi hänet. + +-- Tuo on shirokosadovilainen. + +Shirokosadovilainen ojenteli käsiään ikäänkuin olisi pitänyt niitä niin +pitkinä, että voipi pyöräyttää tuon katon nurin ja heittää hajalleen +koko talon... + +-- Aha-haa! Myöntävät sielut! Ei tuomioistuin ole teitä varten! Ahaa! +Ei ole oikeutta! Ki-ro-tut sielut! Kaikki ryöstitte. Kaikki!! + +Hän seisoi ravintolan edessä repaleisena, verille pieksettynä ja huusi: + +-- Mihin mie nyt mään? Hänelle naurettiin. + +Akkunoista kurkisti puotilaisten humalaisia naamoja, autuaallisessa +naurun mutrussa. + +-- Mihin... mie... mään?! + +Heikosti seisten notkuvilla jaloillaan, käänsi hän kohti +myymälä-rivistöä turvonneet, mustelmaiset, raadellut kasvonsa. + +-- Oikeauskoiset! Olette kaiken ryöstäneet! Hahaa! Kaiken! Kas noita... +sellaisia ne ovat! Pojan ovat ostaneet! Poika heille sielunsa möi! +Kas tuossa he ovat! Aha-ha! Ei ole oikeutta! Tyttärestä ovat tehneet +porton! Kaikki ovat vieneet. Aha-haa! Ei ole oikeutta! Kirotut! +Ki-ro-tut! Kir-rrr-o-tut! + +Äkkiä, aivankuin luunsa silmänräpäyksessä olisivat pehmenneet, tupsahti +hän kuin tyhjä säkki istualleen maahan. + +-- Minä kuolen! Kuolen tähän... Mihin mie mään? En mihinkään... kaikki +on viety... + +Laiha, kalpea nainen kumartui hänen puoleensa. + +-- Stepan... mennään... + +-- Mihin? + +-- Mennään... Stepan... + +Päihtyvä mies tuli uniseksi. Nainen retuutti häntä paidan hihasta, +huomaamatta että se repeää, ja katseli ympärilleen avuttoman-arasti. + +Palatessaan tohtorin kera rovastin talolle, havaitsi isä Iivana +jonkunlaista hämminkiä, mikä oli levinnyt pitkin markkinatoria. +Muutamia kertoja eroitti hän huudahduksen: + +-- Nyt vievät! + +Ja tämä sana näkyi pian tulevan vallitsevaksi. + +Lauma lapsikakaroita juosta vilisti sivu kirkuen: + +-- Nyt vievät! Nyt vievät! + +Kiirein askelin harppasivat talonpojat huutaen samat sanat tuttavilleen. + +Iivana pappi tunsi sekavaa hätää. Rovastin porrasten edustalla +seisoivat vaunut. Vaahtoiset hevoset huohottivat raskaasti. + +-- No, siellä on maapäällikkö... Etemmäksi en tule! -- sanoi tohtori, +ja ojentaen papille kätensä, puristi sitä lujasti: -- jääkää terveeksi, +vaan jos jotain tapahtuu, niin olkaa hyvä ja tulkaa meille... + +-- Malttakaapas! -- pysähytti hänet Iivana pappi. Päästämättä irti +tohtorin kättä vei hän hänet porrasten taa käymäportille ja kysyi +salaperäisesti: + +-- Mitä siellä oikeastaan, kuulkaa Mihail Vasilitsh, tuolla basaarissa +on tekeillä? + +-- Kuinka niin? + +-- Minusta liikkuu ilmassa... jotain, jota en käsitä... Aivankuin +jotakin odotettaisiin. + +Tohtori nosti kulmiaan. + +Mutta hänen kasvoilleen ilmeni levottomuus ja hän väisti katseellaan. + +-- En tiedä kerrassa mitään... Mutta mitä te itse olette huomannut? + +Ja äkisti hieman väkinäisesti naurahtaen, virkkoi: + +-- Sanokaapa minulle, pappi: tiedättekö te, mikä on professionaalinen +salaisuus? Teidän ihmettelevistä kasvoistanne näen, ettette ole +syntinen. No siis, jos minä näen terveennäköisen ihmisen ja huomaan +hänessä oireita sydämmen laajenemiseen... niin voinko minä kaikille +ja jokaiselle siitä puhua? Sitäpä sitä sanotaan professionaaliseksi +salaisuudeksi... Ja tämän jälkeen... jääkää hyvästi! + +Hän kumarsi ja läksi. + +-- Rovastin talossa vallitsi hiljaisuus. + +Aluksi Iivana pappi luuli huoneiden jääneen tyhjiksi ja kaikkien +lähteneen jonnekkin -- maapäällikköä saattamaan. Hän astui saliin +väsyneen ihmisen raskain huokauksin ja pysähtyi kuin kivettynyt: + +Sillä siellä olivat kaikki saapuvilla -- koko seurue. + +Vieläpä korttipöytäkin seisoi entisellä paikallaan, ja sen ympärille +olivat sijoittuneet eiliset pelaajat, vaikka he nyt jo seisoivat +kuten kaikki muut, ja heidän pöhöttyneillä kasvoillaan leimautui +sellainen kunnioittavuus, että isä Iivana hämmästyneenä katsahti, onko +hänenkin pappisviittansa kunnossa. Papit seisoivat keskikokoisen, +sotilasryhtisen miehen ympärillä. Se mies oli maalaishallituksen +edustaja Pustovalov. Hän oli ikäänkuin selästään poikkilyöty: seisoi +sääret haarallaan, ja samalla kun alapuoli hänen vartaloaan oli +liikkumatonna, niin yläpuoli ruumista horjui, heittelehti syrjään, +vääntelehti oikeaan ja vasempaan, joskohta tämä kaikki tapahtuikin +suurmailman malliin kasvatetun miehen siron-arvokkaalla käytöksellä. +Hän oli täydellisesti hampaaton, hänen riippuvat huulensa, jotka +keskustelussa vavahtelivat, valuivat kuolaa; pitkä nenänsä lihakkaine +kyömyineen oli kruunattu alati putoavalla pensneellä, jonka läpi +katselivat värittömät silmät. Nähtävästi oli tämä mies riittämään-asti +elellyt "kruppilaisten" huvitusten keskellä ja hankkinut itselleen +Salomonin viisauden muutamissa asioissa tullaksensa vanhemmalla +ijällään "kansan isäksi", kuten hän suurennellen itseään kehahteli, +-- tuo jalkaleiniä poteva mies, joka ei ylenkatsonut turmeltuneen +aistillisuutensa nautintona valtansa alaisilla tiluksilla käyttää edes +sellaista, jota hän toveripiirissä pilalla nimitteli "vinjetiksi". +Vieläpä itse kuvernööri oli kerran jotenkin tullut pakotetuksi +lausumaan hänestä, peitellessään erästä "asiaa": -- "Tuo Pustovalov +näyttää pitävän Venäjänmaata suvaitsevaisuuden talona". Nyt, +kuuntelijainsa kunnioittavan huomion alaisena, puhui maapäällikkö, +savuuttaen kallista sikaariaan, puhui keskeytymättä, yksitoikkoisesti, +puisevasti, laskematta ja korottamatta nuottiaan, sellaisen miehen +auktoriteetilla, joka ei ole tottunut sanojen valikoimiseen, sylkeä +tirskutellen ja epäselvästi lausuen sanansa: + +-- Kansa... jaa kansa! Minä sanoin: -- mikä on kansa, teidän +ylhäisyytenne? Me istuimme: minä -- näinikään, kuvernööri -- näinikään, +muut neuvoston jäsenet siinä ympärillämme. Minä lausuin: kansa, herra +kenraali, on suuri runko, jolle välttämättömästi tarvitaan pää. Hä? +Mitä? Minä sanon: pää on välttämättömän tarpeellinen! Antakaa meille +pää, teidän ylhäisyytenne... pää tuonne ja pää tänne... Ministeristön +ehdotus on täydellisesti oikea, kun se haluaa eristää kansan. +Laajentakaa meidän valtamme, meidän oikeutemme... me-idän oikeu-temme, +teidän ylhäisyytenne... Hä? Mitä? Ja kaikki käy suurenmoisesti! Me +olemme aina olleet kansan isiä! + +Minä sanon: -- minä itse olen kansan isä! Minulla on puolitoista +tuhatta desjatiinaa omaa maata, teidän ylhäisyytenne, -- tässä +piirikunnassa, minulla on tehdas... Minä tunnen kansan ja kansa tuntee +minut... Minä sanon: pää tuonne ja pää tänne... Ha-ha! Kansa! Häh? +mitä? Minä kerron teille kokkajutun, hyvät herrat... Nähtävästi ei +täällä ole naisia? Tämä ei ole näet naisten juttu, hyvät herrat... + +Maapäällikkö naurahti äänekkäästi jutulleen ennenkuin vielä oli sen +kertonutkaan, sylkeä tirskutellen ympärilleen. + +Häntä liian likellä seisova tiakka Ivanovski painoi hämillään päänsä +olkapäitten väliin, väistyi huomaamatta syrjään ja pyyhki siellä +kunnioittavasti kasvojansa, jonka jälkeen katsahti nenäliinaa aivan +sennäköisenä kuin olisi aikonut sitä suudella. + +-- Ettekö halua istahtaa, Arkadius Mihailovitsh, -- kääntyi arasti +maapäällikön puoleen rovasti. + +-- Vaan missäs on teidän ruustinnanne? -- tiedusteli maapäällikkö +hienonjuhlallisesti. + +Rovasti rientää köpitti ovelle. + +-- Ruustinna hoi! Tule heti tänne. -- Arkadius Mihailovitsh haluaa +sinut nähdä! + +Ovesta astui hitaasti sisään kirjavasti koristeltu ruustinna, aivankuin +joku olisi hänet sinne työntänyt vieterein päällä. Kasvot hänellä +olivat kunnioittavan-peljästyneet. + +-- Ettekö halua nauttia teetä, Arkadius Mihailovitsh, -- puhui +ruustinna hämillään punastuen kuin tyttö maapäällikön katseen alla: -- +mutta suokaa anteeksi että meillä on kaikki niin yksinkertaista! + +-- Mielihyvällä! Mielihyvällä! Hä? mitä? + +-- Olkaa hyvä ja käykää vierashuoneeseen... + +Maapäällikköä piiritettiin joka suunnalta kuin mitähän arkkipiispaa. +Hän suuntasi askeleensa vierashuoneeseen horjahtelevin käynnin ja +puhuen kulkiessaan: + +-- Se oli tavattoman teräväjärkisesti sanottu. Hä? mitä? Kansa, sanoin +minä, herra kenraali, se on suuri runko... + +Nyt kaikki pitivät velvollisuutenaan äänekkäästi ihmetellä maapäällikön +teräväjärkisyyttä, nauraa hohottivat hillitysti, mainitsivat toinen +toisilleen jotain kehuvaa, ja läpi tuon kunnioittavasti-innostuneen +keskustelun kaikui yhä maapäällikön puiseva matalahko ääni: + +-- Pää tänne... ja pää tuonne... + +Lentävä tuulenpuuska tempasi auki vierashuoneen akkunan. + +Ja kun hillitty nauru ja puhe hiukan vaikenivat, kuului akkunaan +omituinen äänten sorina ulkoa. Se oli hälinä markkinoilta. Mutta +nyt se ei enää ollutkaan samaa hilpeätä, eriäänistä hälinää kuin +ennen. Uusia säveliä oli siellä syntynyt, -- rauhattomia säveliä, +jotka silmänräpäyksessä panivat vierashuoneessa olijat jännityksellä +toisiinsa katsahtamaan. Vähitellen ne saivat suuremman painon, hetki +hetkeltä paisuen uhkaavaksi äänten hirmumyrskyksi. + +Maapäällikkö kavahti seisomaan. + +Rovasti oli hirveästi kalvennut ja tyrmistynyt paikkaansa, kuni +odottaen että kas tuossapaikassa räjähtää hänen allansa se kauvan +peljätty, käsittämätön onnettomuus. Favorski ja Ivanovski syöksähtivät +akkunaan, mutta heitä estivät näkemästä musliiniset uutimet, joihin he +kiireissään sotkeutuivat. + +Samalla silmänräpäyksellä alkoi portailta ja käytävästä rymistä +pikaisesti juoksevia askeleita, ja huoneeseen lennähti pörröinen, +veripunanen tiakka Sikerov. + +-- Mitä? Mitä se on? Hä? -- huudahtivat hälisten kaikki häntä ahdistaen. + +Tiakka heilutti hurjasti käsivarsiaan, silmät muljottaen valkoisina +päässä. + +Saatuaan suunsa auki hän ensin kotvan aikaa maiskutti sitä kuni +läkähtyvä, vaan sai vihdoin aivan kuin ampumalla laukaistuksi: + +-- Kapina markkinoilla!! + + + + +XIII. + + +Raskaasti huohottaen läksi papisto kiirehtimään markkinapaikalle. +Jotain oli tekeillä ihan sen keskuksessa, shirokosadovilaisen +ravintolan ääressä. Kaukaa näkyi, kuinka pölyn ja rähinän keskellä +siellä häärittiin, juostiin, tehtiin käsien liikkeitä, ratsastettiin +hevosilla. Tuhansia huutoja sekautui pauhaavaksi myrskyksi, joka +kiihoitti ja peloitti. Ivanovski syöksyi eteenpäin kuin ajokoira jälkiä +myöten. Iivana pappi harppaili rovastin rinnalla. + +-- Eikö siepata mukaan ristiä kirkosta, herra rovasti? -- huusi +kulkiessaan tiakka Sikerov. + +-- Mitä varten sellaista? -- katsahti häneen rovasti kummastuneena. + +-- Jos niinkuin sattuisi tarvittamaan asettelemista... + +Kera ristin olisi turvallisempi! + +Markkinakojujen väliset, äsken niin meluisat kujat olivat nyt tyhjät. +Vain paikoin myymälöiden ääreen oli jäänyt pojan-viikareita, jotka +kiipeilivät katoille huutelemaan toinen-toisilleen saamiaan vaikutelmia. + +Väkijoukon kiljunta soljui yhä lähemmä pappeja vastaan, pannen +aavistamaan jotain tavatonta ja kamalaa. Tukahduttava, punainen pöly +kiiriskeli pilvinä ilmassa himmentäen auringon valon. Länsitaivaalle +oli paisunut mustan vuoren kaltainen uhkaava pilventönkkä, luvaten +uuden rankkasateen. Se venyttäysi uhmaten kohti aurinkoa, mutta +tuskinpa kukaan sitä oli joutanut näkemään. + +-- Mitä täällä tapahtuu? Mitä? -- hälisi väkijoukkoon yhtyen Ivanovski. + +Hänen terävä nenänsä näytti uteliaisuudesta tulleen vielä terävämmäksi +entistään ja silmät olivat ahnaasti imeytyneet naaman sisään. Ei kukaan +hänelle vastannut. + +Kaikki painautuivat hätäisesti johonkin yhteiseen keskukseen, nousivat +varpailleen, huusivat... Tavattoman kookas punakarvainen talonpoika, +päätään pitempi kaikkia muita, huitoi käsiään ja karjui kiihkeästi: + +-- Ottavat kiin-ni! Kah tuolla! Kah... jo ottavat ki-iin-nii! Sh... +muutaman! + +Iivana pappi tunkeutui eteenpäin ja töykkäsi häntä paidan hihaan. + +-- Falalei! Mitä on tapahtunut? + +-- Rästiläisiä kiinniotetaan! -- selitti Falalei hurjankiihkoisesti: +-- vasiliperäläisiä, jotka maanomistuksesta ovat selkkautuneet. Onpa +taittu viedä heidät... Heikäläiset herrat häätivät! Vaan nyt heitä +kiinniotetaan... + +Hän rupesi yhtäkkiä hytkymään jonkunlaisesta suonenvedon tapaisesta +vatsanaurusta. + +-- Sssh! Shi! -- Shistovia kiinniottavat! + +-- Mistä sinä, perkele, iloitset? -- kääntyivät häneen naapurit +vihaisesti. + +-- Miksi lyövät? Miksi antavat lyödä! -- huusivat ympärillä kiihtyneet +henkilöt: -- Povalihinia kiskovat... Ukkohan tuo on! + +-- Kas kuinka veri pursuaa! + +-- Elä juokse, sanon minä, -- lausui mustanuttuinen mustaverinen +talonpoika. + +-- Kukapa tyrmään halunnee! Eikä se ole oikeudenmukaistakaan... Vai +Shirokosadov nielaissut! Ketäpä hän ei olisi nielaissut kitaansa näillä +seutuvilla? + +-- Se on lievää puhetta, sanon minä! -- myöntyi äkkiarvaamatta musta +talonpoika kulmiaan rypistäen: -- ihmissyöjä hän on! + +Ravintolan katolla seisoi poika-viikareita, akkoja ja +väkiviina-tehtaalaisia, hätiköiviä liikkeitä tehden ja huutaen. Eräs +tehtaalainen huusi jyrisevällä äänellä katonpiipulta: + +-- Perkelettäkö sinä häntä parrasta revit!! Ukkohan tuo on! + +Ja luultavasti tälle vastaukseksi huusi joku vihaisen repäisevästi: + +-- Varo omaa nahkaasi!! + +Kuulesti siltä kuin väkijoukon keskuksessa olisi porehtinut +vedenkurimus ja siihen ollut hukkumassa joitakin henkilöitä: sieltä +solui korviin huokauksia, itkua, jykeitä iskunjymäyksiä, käheitä ja +julmistuneita huutoja, jotka saivat tuhatäänisen vastakaijun laumassa. + +Aurinko paahtoi. + +Taivaalla liukui keveitä hattaroita, karaten eteenpäin ja eriten +hitaasti paisuvasta isosta pilvestä. Tuuli tuprutteli punaista pölyä. +Ilma leijaili täynnänsä kuni hempeitä ja yhtaikaa kirpeitä tunnelmia. + +Sikerov hoki alati huolehtien: + +-- Antakaapa papille tietä! Ei kukaan häntä kuunnellut. + +Tiakka tunkeutui itsepäisesti tuon hikisen, kuumuutta hikoavan, +mehiläispesänä pörisevän väkijoukon läpi, vaan rovasti hänen takanaan +läähättäen, täynnä himmeätä kauhua ja aavistusta, mutisi: + +-- Veljet! Veljet! Päästäkäähän läpi... rakkaat veljet! + +Ja silloin kun hän vähin aavisti, repesi riehuva lauma kahisten kahtia +ja paiskasi väkevänä aaltona rovastin aivan kurimuksen keskelle. Hänen +päätään huimasi ja hän olisi kaatunut, jollei paikalle ehtinyt Iivana +pappi olisi tarttunut häntä kainaloista. + +-- Missä on Mitja? Missä Mitja? Onko hän täällä? -- kyseli sortuneesti +rovasti, harhaillen silmillään kasvoista kasvoihin. Ja huulet hänellä +vapisivat ja kädet ikäänkuin eivät löytäneet sijaa. Hänen rauhallinen +arvokkaisuutensa oli kadonnut. Aivankuin joku käsittämätön ja outo +olento olisi seisonut Iivana papin rinnalla, joku, joka kauvan oli +viekkaasti piiloutunut ja nyt äkkiarvaamatta astui esiin päivänvaloon. +Pieneltä, surkealta, kummalliselta näytti hän nyt, vanhalta, +avuttomalta, kauhun valtaamalta kaikkine kasvonpiirteilleen, kuni +lapselta, joka näkee aavenäkyjä. + +-- Mikäs teitä vaivaa? -- kavahti myös Iivana pappi: -- eihän teillä +ole kasvoja! + +Mutta rovasti ei häntä enää kuullut, vaan katsoi ahnaasti silmäinsä +edessä tapahtuvaa -- kamalaa kuin kuolemansairaan unenhoure. + +Vartijat pitelivät kuutta sidottua talonpoikaa. + +Nämät olivat kaikki aikuisia ihmisiä, verille lyötyjä, himmeäkasvoisia, +vaiteliaasti iskuja vastaanottavia olentoja. Seitsemänneltä, nuorelta +mieheltä, olivat kädet kiristetyt yhtä tiukalle kuin rinnustin +valjaissa. Ja tämä karjui vimmatusti ja surkeasti: + +-- Veljet rakkaat... voi veliveikkoseni!! + +-- Ole vaiti, Paavo! -- sanoi hänelle sidottu vanhus Povalihin; -- +mailman tauttahan kärsit! + +Tyly lahkolainen, kookas talonpoika vaajanmuotoisine harmaine +partoineen, joka ulottui vyötäryksiin asti, seisoi siinä myös. Toinen +puoli hänen kasvojaan oli rikkilyöty ja partansa vereen tahrattu. + +Pörröinen, kauttaaltaan pölyinen uratnikka nelisti lakittomin päin läpi +väkijoukon huutaen: + +-- Pois! Pois tieltä! pois! + +Tuonoin mainittu pikku poika oli vähällä langeta hänen hevosensa +jalkoihin. + +Väkijoukko syöksähti hälisten ja muristen syrjään, väistyen tieltä, +samalla kun joka suunnalta huudettiin: + +-- Mistä syystä pieksetään? Koiriako luulette meidän olevan?! Hoi, te +Shirokosadovin kätyrit! + +Yskähdellen pölyn tautta, ei uratnikka kuullut huutoja ja tiedusti: + +-- Joko olette saaneet kaikki kiinni? + +-- Kaikki, herra upseeri! -- vastasivat vartijat. + +-- Yksi, kaksi... -- laski uratnikka: -- Sidorov, Povalihin... kolme -- +Vlasov... Mutta missä on Nasarov?! + +Vartijat katsoivat hämillään ympärilleen ja vaikenivat. + +-- Mitäs te, perkeleet!! -- karjui uratnikka vimmatusti heilauttaen +kättään: -- pääkapinoitsijaa!! Ryökä-leet! + +-- Väkijoukko! herra upseeri! -- virkkoi yksi vartijoista! -- kuka ne +kaikki tarkastaa! + +-- Roistot! Nasarovin tauttahan koko mellakka nousikin! + +Ja uratnikka huudahti raivokkaasti pojalle: + +-- Elä kiemurtele siinä hevosen jaloissa, pirun penikka! + +-- Ei haittaa! -- sanoi vanhus Povalihin: -- anna pojan katsoa, jotta +oppii! Meille kuuluu kuolema, vaan heille elämä... + +-- Suu kiinni, nartun poika! + +Uratnikka teki äkkikäännöksen hevosellaan ja nelisti huutaen: + +-- Nasarovia ei ole! Etsikää Nasarov! Tarkastakaa Manjukinin piha! +Manjukin on hänen lankonsa. Vaan te... hei siellä... ratsastakaa +takalistoon, niityille... Minun täytyy saada käsiini Nasarov! + +Vartijat pitelivät lujasti vangituita ja loivat epäileviä +syrjäkatseita väkijoukkoon. Kaikkialla, läheltä ja kaukaa, näkyi +vasiliperäläisten kiihoittuneita kasvoja. Nyt he toinen-toisensa +perästä erkanivat väkilaumasta ja ryhmittyivät vankien taakse +päästellen pistävänmyrkyllisiä huomautuksia, jotka herättivät milloin +naurua, milloin nurinaa. Nuorten äänet huusivat pilkallisesti ja +kiihoittavasti, että pojat hylkäävät omat isänsä, koskapa on syntynyt +Antikristus, jonka palvelijat saattaa eroittaa... erityisistä +tuntomerkeistä! Vahtimiehet iskivät silmää toisilleen, mutta eivät +rohjenneet vastata, huomatessaan että väkijoukon kiihko kasvaa, +ikäänkuin jokin hajanaisuus olisi muodostunut yhtenäisyydeksi +samoinkuin lähteet yhdistyneinä paisuvat virraksi, joka kohisten +rientää salpansa särkien. Katolta uuninpiipun vierestä huusi +viinatehtaalainen pilkallisella jyry äänellä: + +-- Katso, katso, oikeauskoinen kansa! Opi oikeutesi puolesta oikein +menettelemään! + +-- Joutaisit olla hiukan vähemmällä, Nikiforovitsh, -- huomautti +hänelle paksu akka, esiliina yllään: -- huudat oman pääsi poikki... + +-- En minä noita roistoja pelkää!! Vahtimiehet katsahtivat ilkeästi +häneen, mutta olivat vaiti... + +Yhtäkkiä he kauhukseen huomasivat että vasiliperäläiset tekivät +yhteisen liikahduksen. Äkkiarvaamatta käheä ääni irtautui kymmenistä +rinnoista: + +-- Tuossa hän on! Tuossa... katsokaa! Tuossa hän on!! + +Kaikki äänet alkoivat hälistä: + +-- Mikä? missä? Kuka niin? + +Ja samalla ymmärsivät. + +Nyt jo sadat äänet alkoivat kirkua: + +-- Tuossa... katsokaa! Ihailkoonpa nyt! Verenimijä! Tuossa hän on! + +Kohoten pappien takaa seisoi Shirokosadov tarkastellen väkijoukkoa +samein katsein -- tuo poroporvari turvettuneine käsineen, mutta vielä +talonpoikaisine kömpelyyksilleen, tilanhaltija ja orjainomistaja, +nousukkaiden edustaja... + +Kaksi voimaa siinä seisoi toinentoisensa edessä, hehkuen taisteloa +elämästä ja kuolemasta. + +Toinen kuin meri, toinen kuin -- kallio. + +Meri, joka hedelmättömästi pieksi kolkkoja ja autioita, Jumalan +kiroamia rantoja vastaan. Kallio, joka oli kasvanut synkästä +syvyydestä, siittänyt paljon paasia, joita historian pahanhajuinen +kura peitti, mutta jotka yhä vielä kestivät kuten kaikki nuot kalliot, +jotka varjelevat tietä "elämän vapaaseen kehitykseen", -- kalliot, +jotka orjaihminen on luonut, mutta joita vastaan itsepäisessä, synkässä +taistelussaan ajatus hijoutuu, tunne jalostuu, ja historian pimeydestä +kasvaa ilmi vapaa ihminen... + +Satoja nyrkkejä nousi uhkaavasti ilmaan. + +Aivankuin iso ja hirveä peto olisi nostanut karvansa pystyyn! + +Ja kaikki pilanteko, mikä vielä värisi ilmassa, suli silmänräpäyksessä. +Kaikki, läheiset ja kaukaiset, ymmärtäväiset ja neuvottomat, tempasi +sama tunne, joka pani huohottamaan ja huutamaan käheällä äänellä... Ja +koko tapahtuman merkitys ja noiden vangittujen, verellä tahrattujen +ihmisten asema, kaikki, kaikki se selveni kerralla tuhansille päille, +jotka olivat kääntyneinä sille suunnalle, jonne vasiliperäläisten viha +purkautui. Shirokosadovin kaikki tunsivat, hän oli kaikille hyvin, +vieläpä erinomaisen hyvin tuttu. Jokainen oli ollut hänestä jollakin +tavalla riippuvainen, jokaisella oli häntä vastaan vihaa itsensä +sortamisesta tai sukulaisten ja tuttavain puolesta, jokainen hautoi +jonkun pisaran salattua katkeruutta mielessään... Nyt nämät pisarat +sulivat vihan myrskyksi! Kädet ojentuivat uhkaavina, kiihtyneet kasvot +näyttivät hirveiltä! Vieläpä hänen oman ravintolansa akkunoista ja +katolta huudettiin: + +-- Juudas! + +Iivana pappi tarttui Shirokosadovin olkapäähän: + +-- Paetkaa syntiä! + +Mutta hämmästyneenä tämän odottamattoman myrskyn äkkipikaisuudesta, +nähdessään tämän yhteisen vihan, joka näihin saakka oli pysynyt +piilossa, työnsi Shirokosadov sinervän-kalpeana luotaan Iivana papin. +Temmaten revolverin alkoi hän hurjasti sillä huiskia ilmaa. Hän osasi +tuskin pitää sitä kädessään, ei ollut koskaan sillä ampunut, mutta haki +kuitenkin vaistomaisesti vapisevin sormin liipasinta... Ja kummallista +oli nähdä tätä mahtavaa, alati itselleen uskollista ihmisolentoa +kauhistukseen saakka säikähtyneenä; vihan, jonka hän tähän asti oli +tuntenut vain kuulemalta, näki hän nyt kasvoista kasvoihin. + +-- Kapinoitsijat... elkää uskaltako! -- huusi hän käsittämättä että +äänellään ilmiantoi koko oman kauhistuksensa. + +Silmänräpäys... + +Kuni pato olisi särkynyt. + +Hänen ympärilleen ahtautui uhkaava, aaltoava, kiroileva ihmisrengas. +Turhaan potkivat jaloillaan ja tempoilivat nyrkeillään vahtimiehetkin, +jotka vaistomaisesti olivat päästäneet vangitut irti. Hekin itse +huusivat yhdessä muiden kanssa. Pieksetty lahkolainen Povalihin +pudisteli intohimoisesti olkapäitään ja reväistyään rikki sidevyyhdit, +nosti kätensä köydenpätkineen ilmaan. + +-- Ole kirottu... nyt ja ijankaikkisesti! -- huusi hän yli kaikkien +muiden äänten: -- ja katso, mitä olet meille tehnyt... katso!! + +Harmaapäisenä, verisenä muistutti hän näöltään raamatun profeettaa, +joka kivitettiin. + +-- Jumala sulle kostaa meidän ja meidän lastemme puolesta! Ei ole +sinulla oleva anteeksiantamusta, Juudas, ei tässä eikä tulevassa +elämässä... Sinun päälläsi on Antikristuksen leima. Katso, mitä +meille olet tehnyt, katso! Sinun kuolemanhetkelläsi me, kuten syystä +suuttuneet tuomarit, olemme seisovat sinun sielusi ääressä niinkuin +nyt, verille lyötyinä! + +Ja vihansa hurmauksessa hän ennusti: + +-- Sinä meidät olet voittanut vääryydelläsi! Meidän lapsemme voittavat +sinut oikeudella! Sinun omat lapsesi luopuvat sinusta! Ja sinä tulet +kirotuksi kuin Kain!! + +Väkijoukko ähkyi, voivotti ja siirtyi yhä likemmäksi. + +Shirokosadov heilutti mielettömästi revolveriaan. + +-- Menkää pois! Kaikki... kaikki... taikka minä ammun kuoliaaksi!!! + +Hän kiljui kuin haavoitettu härkä, joka on yht'aikaa sekä ärsytetty +että kauhistukseen saakka säikähtynyt. Hän uhkaili järjettömästi +myrskyä, joka huokui häntä vastaan sadoista kidoista, ja verestävin +silmin ikäänkuin etsi uhria. Mutta häneen katsoivat -- sadat. Kaikki +pyöri ja kiersi hänen edessään, hyppi ja laukkasi irvistellen terävillä +hampailla... Olipa kuin itse taivas pikaisesti paisuvine pilvineen, +pimenevät puut, tuvat ja ihmiset, kaikki olisi ojentanut häntä kohti +tuhansittain kuolemaa uhkaavia käsiänsä. Iivana pappi, rovasti ja +Ivanovski koettivat raahata häntä pois, kehoittivat häntä pakenemaan +ja piiloutumaan ravintolaan, mutta hän tempoi itsensä heistä irti, +käsittämättä heidän tarkoituksiaan, kuulematta, kuinka pölystä aivan +punaiseksi muuttunut uratnikkakin jo kaukaa hänelle huusi: + +-- Mene pois! Shirokosadov... mene pois!! Verisen sumun läpi näki tämä +satoja kasvoja, jotka leimusivat vihasta. + +Kiljuntaan vastasi hänkin kiljunnalla. + +-- Pääs-s-s-tä-kää!!! + +Vaikka ei kukaan häntä pidätellyt. + +Hän heristeli edessään revolveria, joka vapisi hänen tärisevässä +kädessään, huomaamatta että painoi liipasimeen. + +Yhtäkkiä leimahti laukauksen tuli. + +Kaikki voihkasi ympärillä, vaikeni, hajaantui, väistyi. Edessä olevat +painautuivat takana seisovia vastaan, vaan nämät nousivat varpaisilleen +ja kurkottivat kaulojaan. Ja kaikki katsoivat kauhistuneina samaan +paikkaan, minne hurja kuula oli tunkeutunut. Uratnikka pysähytti +hevosensa tyrmistyneenä. Shirokosadov pudotti revolverinsa maahan +ja tuijotti kuni heräävä unissakulkija samein jähmettynein silmin +tarkoituksettomasti vuodattamaansa verta: aivankuin hyökyaalto olisi +vetäytynyt takaisin ja tallatulle paikalle pölyyn jäi Shkalik-poikanen. +Hänen pieni ruumiinsa vavahteli ja värähteli, hajalleen retkahtaneet +pienet kouransa tempoivat ilmaa aivankuin olisi hän sormillaan +houkutellut luokseen jotakin. + +Väkijoukosta kiepsahti pojan luo -- Paulinkka. + +Kumartui tämän ylitse, nosti Shirokosadovia kohti vääntyneet kasvonsa +ja sanoi: + +-- Murhaaja! Kurjan työn teit!! + +Hänen valkoinen palmikkonsa oli vierähtänyt hartioilta. Silmäripsissä +värisi vihastuksen kyyneleitä. Hän vapisi koko ruumiiltaan ja näytti +valikoivan sanoja niitä löytämättä. Ja ainoastaan hänen kätensä ojentui +väristen Shirokosadovia kohti. + +Ja Shirokosadovin edessä kuni nousivat kostonvarjot. Mies eli kuin +unessa. Veripunaisen usvan läpi näki hän ympärillään vääristyneitä, +vihanvaltaamia kasvoja, näki uhkaavan naisen mielettömän laukauksensa +tuottaman uhrin ääressä. Ja mulkoillen hurjin silmäyksin ympärilleen, +tietämättä mitä sanoa, mitä tehdä, huomasi hän äkisti oman tyttärensä. +Väkijoukosta, jonka väliin neito oli puristunut, kovasti tarttuen +kädellä päähänsä, tähtäsi tämä isäänsä shirokosadovilaisten silmiensä +avartuneella katseella. Ja noista silmistä kauhuineen luki Shirokosadov +jotakin sellaista uutta ja itselleen niin hirmuista että hän alkoi +käheästi ja raskaasti hengittää. Hän ei voinut riistää silmiänsä tuosta +katseesta, pää alaspainettuna kuin härällä, ja kääntyi poistuakseen, +paetakseen mihin hyvänsä, -- ei poispäin väkijoukosta eikä myrskystä, +joka häntä vastaan kuohui, vaan poispäin noista silmistä. + +Häntä vastaan ryntäsi rovastin poika. + +Vimmastuneena, lakittomin päin, hiukset sykkyrässä, koetti tämä riuhtoa +itseänsä irti toverinsa Aleksin käsistä ja töykkäsi luotaan isänsä, +joka koetti häntä pidättää. + +-- Päästäkää! Päästäkää!! + +Ja hän huusi ikäänkuin kähisevästi kuiskaamalla: + +-- Ähä konna! Kansan sortaja! Minä panen sinun päällesi häpeän leiman! + +Hän sai itsensä vihdoin riuhtaisseeksi irti ja syöksyi Shirokosadovia +kohti. Asettui hänen eteensä, heristeli nyrkkejään takanaan ja +valmistautui sanomaan jotakin repäisevää, kuoliaaksi musertavaa. + +Mutta siinäpä samassa hänen ja Shirokosadovin väliin pyörähti ja +asettui Aleksandra, Shirokosadovin tytär. + +-- Ei tarvita! -- sanoi neito valtavasti. + +Ja hän katsoi tiukasti ylioppilaaseen tummalla katseellaan. + +-- Dmitri! Ei tarvita... noiden... tähden! Ja edessä tuon vihastuneen +kansanlauman kasvojen, joka hänen sydäntään kunnioitti, vaikka +uhkasikin isää, vannoen ikäänkuin juhlallisen valan, lausahti neito +ilman hämmästystä ja vaikutelman pyyntöä: + +-- Minun... rakkauteni tähden sinuun... Ja tulevaisuuden tähden jätä +hänet rauhaan! + +Ylioppilas leimahti tulipunaiseksi, väistyen syrjään kummastuneena ja +tutkivasti katsoen neitoa silmiin. + +Paulinkka koetti nostaa haavoittunutta poikaa käsivarsilleen ja tahrasi +kätensä vereen. + +-- Mitä sinä siinä katsot! -- sanoi hän Iivana papille: -- kantaa tämä +täytyy! Pian! Tule auttamaan... + +Pappi työnsi naisen syrjään ja nosti keveästi tuon vapisevan +kantamuksen. Mitäs se, hänelle, jättiläiselle oli nostaa moista +taakkaa? Hän olisi jaksanut nostaa sen vaikka pilviin... mutta hän ei +niistä tiennyt paremmin kuin muistakaan pilvistä -- paitsi näkemistään +sekä vielä niistä, joista puhutaan Apokalypsiksessa. Pörröisenä kuin +leijona, punaisena ja mieli kuohuksissa läksi hän liikkeelle -- ja +ihmiset väistyivät hänen tieltään molemmin puolin. Hän kulki kuin +ahdasta poikkikatua. Ja aivankuin murheen varjoja heitteli väkijoukkoon +se ukkospilvi, joka nyt vihdoinkin oli vallannut auringon. Kuni kumea +vihanmurina jyrisi kaukaa ukkonen. Kuhinalla yhä aukeni papin edessä +kuja, vaan hänen takanaan se pauhulla taas sulkeutui, ikäänkuin siellä +olisi sortunut maahan lahonneita rakennuksia. Ikäänkuin tuo tuhatpäinen +joukko ei olisi voinut tulla entiselleen tapahtuneen murhenäytelmän +johdosta, vaan siitä jo kuului kumeaa murinaa, kuni tulivuoren rinnasta +ennen purkausta. Kajahteli huutoja: + +-- Maapäällikkö tulee! Tietä maapäällikölle! Uratnikka karkuutti läpi +väkijoukon. + +-- Väistykää! hajaantukaa! + +Maapäällikkö ajaa karautti tehtaalta päin vaunuissa, henkivartionaan +joukko ratsastavia tehtaanrenkejä. + +Ja äkkiarvaamatta hetken koko jännitys purkautui huutojen myrskyyn: + +-- He tappavat meidät!! + +Jostakin kuului juopuneen shirokosadovilaisen huuteluja: + +-- Hähä! Kah siinä ovat... kah tuossa... Ei ole oikeutta +talonpojalla... Kaikki ne ovat ryöstäneet... nyt tappavat! Ei ole +oikeutta... Hähä! He piirittävät ja ryöstävät meidät! + +Joku kehoitti hurjasti, ikäänkuin vasaralla iskien: + +-- Annetaan takaisin! + +Iivana pappi pysähtyi väkinäisesti. Kaikki, mikä suinkin oli kynnelle +kykenevää, oli taas juoksussa, läähättäen pölyssä, joka kuin vihuri +pyöri ravintolan edustalla. + +Maapäällikkö ajoi täyttä laukkaa -- takaisinpäin. Uratnikan hevonen +riuhtoili talonpoikaistupien edustalla, vankkurien välissä. Papit +olivat hajonneet mikä tänne, mikä tuonne eksyneinä toisistaan. + +Kaikki, mikä ei päässyt juoksemaan, oli sotkeutunut suunnattomaksi, +kiljuvaksi möhkäleeksi, jonka keskuksesta kuului surkeata ja +epätoivoista huutoa. + +-- Paulinkka! Paulinkka! -- kutsui Iivana pappi. Tämä syöksähti +jostakin häntä kohti... + +-- Mitä on tekeillä? Hyvä jumala! jumalani! + +Ravintolasta kuului avunhuutoja. + +Sen katolta leiskahteli tulinen kieli tukehtuen sakeaan savutupruun, +joka peitti koko katon... Akkunoista hyppi ulos ihmisiä, lenteli +pöytiä, penkkejä ja tuoleja. Tarjoilija-nainen raahasi itkien raskasta +arkkua akkunaan, mutta arkku oli leveä eikä mahtunut läpitse. + +Jostakin yhä kuului kuin vasaralla iskien: + +-- Antakaa takaisin! Polttakaa ne kirotut elävältä! Syttyi raa'an-hurja +meteli. + +Aleksi seisoi ravintolan portailla ja huusi: + +-- Toverit! Veikkoset! Mitä te teette! Pysähtykää! Päästäkää irti +uratnikka! Te pilaatte asianne! Turhaan, turhaan! + +Hän heilutti epätoivoisesti käsiään ja hänen harjastukkansa seisoi +mielenliikutuksesta pystyssä kuin siilillä. + +-- Toverit rakkaat! Tämä menee mielettömyyksiin! Heretkää! + +Häntä kohden ojentui sadottain käsiä. + +-- Anna meidän haltuumme Shirokosadov! Aleksi poltti heitä katseellaan. + +-- En anna! + +-- Anna pois! Vai pidätkö yhtä hänen kanssaan... petturi! + +-- Kitasi kiinni! En minä ole petturi. Minä teitä puolustan teiltä +itsiltänne! Petoja te olette! Milloin matelette kuin orjat, milloin +möyryätte kuin petoeläimet! Mitä te Shirokosadovilla teette? Sellaisia +on sadottain... vai luuletteko hänen olevan yksin? Hänen sijaansa +tulee tuhansia... Hän on teidät tehnyt kerjäläisiksi, vaan te tahdotte +vielä Siperiaankin joutua! Luuletteko että tällainen taistelu kelpaa? +Järkevästi on taisteltava, yhteisvoimin... Hän lyö teidät laudalta +järjellään... Vaan hänellä on vain yksi järki, mutta teillä on tuhansia +järkiä, miljoonia järkiä... Kokonainen joki järkiä! Hukkukoon hän +tähän jokeen... Ja hän on hukkuva ainiaaksi, vaan teistä tulee elämän +herroja! Elkää siis huutako kuin hullut, vaan harkitkaa kuin järkevät +ihmiset. + +Hänen äänensä kaikui valtavasti yli hiljenneen väkilauman... + + + + +XIV. + + +Rovastin puolipimeässä virkahuoneessa, missä akkunaluukut olivat +tiiviisti suljetut, istui Iivana pappi haavoittuneen pojan vieressä, +joka makasi tilavalla, vahakankaisella sohvalla. Pääpuolessa seisoi +Paulinkka. + +Tohtori sitoi paraikaa haavaa. + +Huoneeseen pujahti Matvei pappikin. + +-- Kuinkas käy? Tuliko tuntoihinsa? -- sopersi hän. Hänelle ei +vastattu. Iivana pappi vain huitasi kämmentään häneen päin. + +-- Pitäisi antaa ehtoollista! -- mutisi Matvei. + +-- Häntä ei saa häiritä! -- sanoi tohtori hiljaa. + +-- Kuinkas sitten! Sattuu vielä kuolemaan ilman synnintunnustusta! -- +kauhistui Matvei pappi. + +Tohtori siristi hänelle silmiään ja kääntyi poispäin. + +-- Isä Iivana! -- sanoi hän: -- pyytäkääpä syrjäisiä poistumaan +huoneesta. + +-- Mene pois, Matvei, mene pois! + +Pappi pani kätensä toisen papin niskaan ja työnsi tämän hiljaa ovelle. + +Matvei pappi astui ulos huoneesta loukkautunut ilme kasvoilla. + +Hänen kintereillään seurasi Paulinkka. + +-- Joutaisit vähän hävetä, Matvei!! Rouva katsoi mieheensä vihastunein +silmin. + +-- Minä täytän pappisvelvollisuuteni... minulla ei ole mitään +häpeämistä!... Sinä olet tullut hulluksi! + +-- Sinä olet sydämmetön muotoilija... kas sellainen sinä olet! +Ihmisillä on sydän repeämäisillään... vaan sinä tulet tölkkimään +kuolleine sanoinesi! + +-- Vai kuolleita sanoja!... Mitä sinä noin tuijotat minuun... kuin +vieras olento! + +-- Minä olenkin sinulle vieras... tuhatkertaisesi vieras! + +Papinrouvan kasvot rypistyivät kuni kivusta. + +-- Vihaan minä sinua!! + +Mies naurahti surkeanhämmästyneesti ja leimahti sitten äkkiä täyteensä +kiukkua. + +-- Vihaat! -- virkkoi hän myrkyllisesti: -- sallippas siis kysyä +sinulta, ketä sinä oikein suvaitset rakastaa? + +Ja aviomies viittasi lukkariin päin. Mutta hän ei odottanut vastausta. + +-- Ketäkö? -- kivahti Paulinkka: -- tahdotkos tietää, ketä? Tahdotko? +Kyllä minä sinulle sanon! + +He seisoivat portailla. + +Rankkasateesta porehti lätäköissä kuplia; sateen räiske tukehdutti muut +äänet. Se romisi vasten kattoa, kietoi kadun kuin usvaan ja pirskeet +lensivät tuulen heittäminä vasten aviopuolisoiden kasvoja. + +-- Minä rakastan isä Iivanaa! -- sanoi pontevasti Paulinkka. + +Matvei pappi katsoi vaimoonsa avariksi avatuin silmin, ikäänkuin +puolustautuen kädellään hänen sanojansa vastaan, mutta ei virkkanut +mitään. Hän oli äkisti käsittänyt, että vaimo oli lausunut toden, +sen toden, joka elämässä ilmilausutaan ehkä vain yhden kerran näin +avoimesti, mutta sanotaan se silloin näin avoimesti kuin tämä rouva +sen sanoi... Mies ymmärsi että jotakin oli häneltä mennyt ainiaaksi, +eikä tuota toivotonta tyhjyyttä heidän välillään voi peittää millään +sanoilla. Ja Paulinkan ihmetykseksi, joka oli odottanut vihaista +mielenpurkausta, sopersi mies ainoastaan sanat: + +-- Entäpäs _hän?_ + +Rouva yritti tulistua, mutta ei räväyttänyt silmiään. + +Matvei painoi päänsä alas. + +Kaikki hänen häijyt ja myrkylliset ajatuksensa olivat ikäänkuin +kierineet jonnekkin ammottavaan kuiluun, josta sillat olivat särkyneet. +Hän tunsi sielunsa loukatuksi ja onnettomaksi, samalla löytämättä +itsestään inhon tunnetta. Jonkinlainen surkeuden tunne vain paisui +hänessä... + +Hän loi verkkaisen silmäyksen vaimoonsa. + +Niin, niin, hän on vieras! Hän on häneltä päässyt luiskahtamaan +eräänlaiseen vapauteen... ja puhuu, ja katsoo asioita toisin... Ja +papista näytti hämärältä se mailma, jonne hän oli jäänyt vaimoansa +vaille... + +Hän laskeutui hiljaa alas porrasastimelle pää käsiensä välissä, +huomaamatta kuinka sade kastelee hänen pappispukuansa. Autioitunut +markkinatori kuvastui läpi sateen usvan kummallisina varjoina +kömpelöine kauppakojuineen, ylösnostettuine kärrynaisoineen ja +hirsipuun-näköisine salkoineen. Kun hetkeksi rankkasateen sumu raukesi, +niin ikäänkuin remahtivat auki jättiläis-ruumiin käärinliinojen +liepeet ja kaukaa häämötti valkoisia höyryntupruja sammuneen tulipalon +paikalla. Ja tuon höyryn tavoin nousivat ajatukset Matvei papin +sielun syvyydestä. Aivankuin hänen oman tahtonsa syrjäyttämällä ne +vuoroin takertuivat, vuoroin irtautuivat aateyhtymä-lakien mukaan... +"Turmeltunut on nykykansa! Todentotta! Pappi -- toisen papin vaimon +kanssa! Onko moista koskaan kuultu?"... + +Mutta näissä ajatuksissaan ei hän enää tuntenut olevan mitään voimaa. + +Paulinkka katsoi kummastellen miehensä kokoon lytistynyttä, märkää +vartaloa. + +-- Miksi sinä siinä... sateessa kökötät? Mies ei vastannut. + +Vaimon kävi häntä sääli. + +-- Matvei! -- sanoi hän hiljaa: -- päästä minut pois kotoa! + +Mies oli kotvan aikaa vaiti, sanoi sitten ilmeettömästi: -- + +-- Mihin? + +-- En tiedä... Päästä vain! Sinä näet... että minusta ei ole! Kentiesi +minä... lähden... opintoja harjoittamaan. + +Ja ihmetellen itsekkin tätä aatetta, tietämättä, mistä sen sieppasi, +toisti hän intohimoisesti: + +-- Minähän olen niin oppimaton... niin kovin oppimaton. En tiedä +kerrassa mitään! Pimeydessä vaellan... + +-- Mistäpä rahat? -- sanoi mies ontosti. Vaimo sopersi alakuloisesti: + +-- Niin, ra-hat-ttt... + +Pappi nousi hitaasti lähteäksensä. + +-- Matvei! -- huudahti vaimo. + +-- No, mitä sulle nyt vielä pitää olla? -- jyrkästi kääntyen sanoi +toinen häijysti: -- en pidätä... mene!... En minä sinua pidätä! Saat +mennä... mihin vain tahdot. Mene matkaasi! Kun kerran olet aikonut, +niin... mitä varten, mitä varten vielä kyseletkin? Miksi puhut +persoonallisesti... sellaisia! Olenkos minä... + +Hän meni, mutta etehisen kynnyksellä vielä kerran kääntyi ympäri ja +lausui kiihkeästi: + +-- Olenkos minä... mikään konna?! + +Piha oli pimennyt mustista pilvistä ja sadekuurosta. Iivana pappi +tiedusti lääkäriltä: + +-- Miltäs nyt näyttää? + +-- Ei hätää, ei hätää! -- vastasi tohtori, -- kaikki käy oivallisesti! +Vallan mainiosti! Kylkiluun pahanen tosin on irtaantunut, vaan eihän +se mitään. Aatami, kuten tunnettu, tuli toimeen mainiosti ilman +kylkiluutakin... Hän siristi nauraen silmiään Iivana papille. + +-- Arveletteko että hän vain paratiisin kadotti? Aatami näet... Hä? +Mutta eihän se ollutkaan kylkiluun tautta, vaan omenan... No, ei hätää +mitään, nyt tämä poikanenkin on maistanut elämän omenaa... tulee +tietämään hyvän ja pahan... Kuka sen tietää vaikka löytäisi tien +takaisin paratiisiin, jahka kasvaa ja vahvistuu... + +Tohtori irvisti viekkaasti pienillä, valkoisilla hampaillaan... + +Huoneeseen kurkisti varovasti rovasti. + +-- Mihail Vasiljevitsh! Ettekö vielä ole vapaa? Uratnikan luo haetaan... + +-- Pirupa hänet vieköön... ei haluta lähteä! + +-- Kylki kuuluu hänellä vahingoittuneen... + +-- No, no, kyllä minä heti tulen. + +Tohtori pyysi isä Iivanaa vähän istumaan potilaan vieressä, luvaten +pian palata. + +Iivana pappi jäi yksin. + +Huoneessa vallitsi hämärä ja hiljaisuus. Poika hengitti hiljaa, +toisinaan heikosti huoaten ja pyrkien tekemään hurjia liikkeitä. +Silloin pappi piteli häntä käsistä ja istui hievahtamatta. + +Akkunaluukkuja vasten romisi sade. Kuni tuulta ja rankkasadetta +kuunnellen seisoivat liikkumattomina nojatuolit, jotka olivat +mustalla vahakankaalla päällystetyt. Näytti kuin niillä vähän aikaa +sitten olisi istunut joitakin henkilöitä, jotka nyt olivat huoneesta +poistuneet. Kaapin hyllyiltä katselivat nahkakantiset kirkonkirjat, +ikäänkuin varjellen vainajien salaisuuksia sekä painetut saarnanidokset +kuni peljästyksestä vaijeten. Tässä hiljaisuudessa, yhä vielä +noiden odottamattomien, kuohuvaan kurimukseensa valtavasti mukaansa +tempaavien myrskyjen vaikutuksen alaisena, muisteli Iivana pappi +kaikkia viimeisten päivien tapahtumia ja tarkasteli niiden valossa +omaa elämäänsä. Jotakin, mikä oli häntä väkevämpää, oli kohoamassa +hänen sielustaan, jotakin sellaista, joka ei vielä ollut oikein +aukaissut silmiään, vaan oli jo kerran jättiläismäiseksi paisunut, +eilen vielä hänelle tuntematonna, mutta tänään jo hänen kanssaan +yhteytyneenä. Se oli ollut koko ajan hänen oma itseytensä, mutta hän +ei ollut sitä tuntenut, vaan oli omalta itseltään ollut näihin asti +kuni piiloitettuna, viekkaasti kiinnikytkettynä kuolleilla solmuilla. +Ja jälleen ihminen ja pappi taistelivat hänessä. Mutta tuo pappi enää +tuskin paljonkaan kurkisti luukkujen läpi kalpeilla kasvoillaan ja +hänen äänensä tukahtui rankkasateen sohinaan. + +-- Johannes! -- puheli se: -- Johannes! Muistappas sitä Jobia, +joka väitteli Jumalaa vastaan! Kykeneekö ihmisjärki kiistelemään +Kaikkitietävän kanssa? Hänhän on osottanut tien Leviatanille, antanut +merelle hänen rantansa! Mieletön on meri, joka hyrskyy yli äyräidensä. +Hän, joka pilvissä jyrisee, on pirstaava sen aallot pyhän vihansa +myrskyllä! Sillä Hän on antanut ihmiselle elämän lait, kuten merelle +hänen rantansa. Voi sinuas, inehmo lain-alainen, jos sinä pääsi +ylpeästi kohotat taivasta kohti, riidellen Korkeimman kanssa! + +Mutta Ihminenkin jo uskalsi repiä rikki hermostuneen-intohimoisesti +nuot aatteensa kuolleet solmut. + +-- Riita Korkeimman kanssa! Riitelenkö minä sitten? Minähän vain +hengitän ja ajattelen. Kuinka paljon minä olenkaan peljännyt hengittää +täysin rinnoin? Sillä Hänen edessään minä... Kenelle minä olen tarpeen? +Kenelle minä olen antanut edes pisaran onnea? Mitä varten olen elänyt? +Minä olen kaikille vieras... kaikille! Kaikki etsivät jotakin elämästä, +taistelevat jonkun pyhän puolesta, mikä heille on kalliimpi kuin +elämä... Minkä puolesta minä olen taistellut?... Tai kenenkä puolesta,? +Minähän olen kulkenut pitkin kylmää mailmaa, josta jumala on ryöstetty, +itse kylmänä kuni olisi minulta sydän kiskaistu... Kuka se minulta on +sydämmen vienyt? Riidelköön heidän kanssaan se Kaikkein korkein... +vaan minä en riitele! Minä olen hengittänyt sisääni myrskyn ilmaa, +joka ympärilläni puhaltelee... Enkä enää voi enkä tahdo muuta ilmaa +hengittää. Kaikki ympärilläni pyrkii valoon ja aurinkoon, etsii elämän +totuutta... Vaan minä en tunne elämän totuutta... Ja minun on raskasta +olla! Enkä enempää jaksa tällätavoin. Elköön Korkein minulle asettako +sulkuja... Minä en ole Leviataani, vaan astun niiden ylitse!! + +Poika alkoi huokailla. + +Pappi kumartui hänen ylitsensä. Pojalla oli kuume ja hengitti +raskaasti. Hänen huulensa lepersivät jotain katkonaista. Iivana pappi +kuunteli herkästi hänen leperrystään ikäänkuin odottaen kuulevansa +jotain tärkeätä, mikä kerralla yhdistää hänen ajatuksensa siihen +keskustaan, johon ne pyrkivät ja leimahtaen valaisevat tietä, jota +hänen on kulkeminen. Mitä on hänelle tämä poika? Miksi hän niin oli +kiihtynyt ja mieleltään liikutettu eikä voi tulla tuntoihinsa, -- +aivankuin ei poikaa olisikaan haavoitettu, vaan häntä itseään olisi +kaikin voimin isketty kipeään paikkaan! Ja hänestä jo näytti että tämän +pienen, onnettoman, haavoittuneen pojan täytyy selittää hänelle jotain +tärkeätä, mitä ilman ei elää voi. Tuo terälehtensä vielä aukaisematon +sielu katseli häntä kuumeisten poskien ja puoleksi ummistettujen +silmäripsien alta. Joku lempeä katsoi häntä näistä kasvoista, joku +läheinen, aikoja sitten tuttu... Mutta hän ei tuntenut -- kuka? Ja joku +suuri ajatus vaivasi Iivana pappia, pyrkien määrittymään sanoihin... +Vaan ei voinut! + +Kun tohtori taas saapui, läksi Iivana pappi saliin. + +Siellä olivat yhä samat olennot, paitsi maapäällikköä ja Shirokosadovia +tyttärineen. Mutta enää ei vallinnut samaa hilpeyttä, keskusteltiin +hillitysti ja hämillään, päitään puistellen, ryypiskeltiin ääneti ja +sitäkin vain järjestyksen vuoksi. Ikäänkuin kova paino olisi pusertanut +koko taloa, joka millä hetkellä tahansa tuntui voivan soraksi sortua! +Rovasti milloin ilmestyi huoneeseen, milloin poistui jonnekkin ja +jälleen palasi, silmäillen kaikkia pyöreillä, neuvottomilla silmillään, +joiden katse kammotti itse isä Favorskiakin. + +-- Missä on Mitja? Missä on Mitja? -- jupisi rovasti, keneenkään +kääntymättä. + +Ja taas läksi kulkemaan jonnekkin... + +Diakooni Ivanovski vain oli muita eloisampi. Hän koikkelehti +kiihtyneenä edestakaisin huoneessa kääntyen milloin minkin puoleen. + +-- Minä sen tiesin! Niin, niin... minä sen tunsin jo edeltäpäin. Heidän +olisi pitänyt ottaa kiinni se Nasarov! Niin, niin... Nasarov on heillä +roikanjohtaja, Nasarov on heillä päämies. Puhutaan että heillä on +siellä... rikoksellinen seura! Niin, niin... kamala turmelus! Minä sen +tiesin! + +Sikerov, joka vaiteliaana ja surullisena seisoi uunin luona, katsahti +nyreästi Ivanovskiin. + +-- Mihinkäs sinä eilen-illalla sähkösanoman lähetit? + +Ivanovski heilautti pikaisesti ja säikähtyneesti käsiään. + +-- Minkä sähkösanoman? Minkä sähkösanoman? + +Sikerov kääntyi hitaasti hänestä poispäin. + +-- Siinäpä se! Ei sinun paikkasi ole tässä talossa!... Konna sinä olet! + +Ja kaikki katsahtivat Ivanovskiin alta-kulmainsa. + +Ivanovski koikkelehti hämmästyneenä pitkin lattiaa ja alkoi puhua, +viinaa kaataen: + +-- Häiritseekö jos rauhoitan sydäntäni, isät ja veljet? vai mitä +arvelette? + +Ei kukaan hänelle vastannut. + +Sade pieksi kovasti akkunoihin aivankuin ruutuja olisivat rummuttaneet +ihmisen sormet jotakin varoittaen. Harmaana hämäränä häälyivät +ukkospilven heittämät varjot läsnäolijain kasvoilla. Eikä kukaan +huomannut että yhtärintaa toisellaisetkin ukkospilvet uhmailivat +ihmisten sieluissa. Matvei pappi istui läjään lytistyneenä syvällä +nojatuolissa. Iivana pappi taas seisoi miettiväisenä akkunan ääressä +ja katseli rankkasateen vipajavaan hämärään, aivankuin kadulla olisi +juoksennellut loppumaton jono tuulen ajamia aaveita, joiden vartalo +ylettyi näkymättömiin korkeuksiin. + +-- Minnekkähän se Nasarov oikeastaan osasi piiloutua? -- katkaisi +äänettömyyden isä Sylvester. + +-- Minä tiedän minne, minä tiedän! -- sekaantui Ivanovski: -- +jos vain minua olisi kuunneltu, aikaa sitten olisi löydetty! +Vaan nyt on rotta jo tipotiessään! Nyt hän jo aikaa sitten on +Pajomin takana, Kalitshefkassa, lahkolaisten luona! Ja siellä ei +kiinniotosta puhettakaan... kyllä siellä piilopaikat löytyy! Kaikki +kalitshefkalaiset ovat jo ulkomuodoltaan salaliittolaisia! + +-- Noo-o, -- sanoi epäluottavasti isä Sylvester katsomatta diakooniin: +-- kuinkas hän Kalitshefkaan pääsee... + +-- Kuinkako? -- naurahti Ivanovski, -- venheellä tietysti... aivan +yksinkertaisesti! + +Iivana pappi kääntyi ja katsahti diakooniin. + +-- Minä en suotta ole kellotornissa kiipeillyt! -- lörpötteli +papinapulainen: -- Minulla on tarkka silmä, joka kantaa pitkälle! Näin +venheen, näin... Ja näin kuka venheen ääressä oli... Kaksi tunsinkin, +vaan kolmatta en, eikä se ole tärkeätäkään. Silloin ei minulle vielä +mieleen juolahtanut, mitä varten on venhe... ajattelin, ajattelin... +Mutta nyt sen tie-dän! + +Ja hän katsoi iloisin silmin Iivana pappiin. + +Oli kuin salama olisi leimahtanut tämän aivoissa. Hän käsitti +silmänräpäyksessä, miksi Aleksi ja ylioppilas olivat varanneet venheen, +-- miksi siinä oli ollut pyssy ja mitä heillä oli aikeissa. Joutuen +kovaan mielenliikutukseen kääntyi hän pois akkunaan päin. + +-- Ja kaikkea sinä diakooni hourailetkin! -- sanoi isä Sylvester. + +-- Hourailen? Minulla on todistajia! Kysykää tuolta Iivana isältä! Isä +Iivana! Tehän se olitte, joka kävelitte niityllä, jokirannalla? + +Iivana pappi katsahti epäystävällisesti diakooniin. + +-- No? Minä kävelin... Mitäs sitten? + +-- Dmitri Viktoritshin kanssa? + +Iivana pappi rypisti kulmiaan. + +-- Mitä se sinuun kuuluu, kenen kanssa minä milloinkin kävelen? + +-- Mutta veneenhän toki näitte? Te kai seisoitte sen vieressä? -- sanoi +nyökäyttäen ikäänkuin riemuitsevasti päätään diakooni ja kurkotti +Iivana pappia kohti pistävän-terävät kasvonsa. + +Iivana pappi räpytti hämillään silmiään. Kaikki katsoivat häneen +uteliaasti. Ruokasalin ovella seisoi Paulinkka ja katsoi myös häntä +rauhattomin ja odottavin katsein. Ja tästä katseesta luki Iivana pappi, +että Paulinkka tietää että hän on venheen nähnyt. + +-- En ole nähnyt mitään venhettä! -- huusi hän hirveästi suuttuneena +ja tuntien, kuinka veri kuumana aaltona syöksähti hänen päähänsä: -- +ei ole ollut koko venhettä! Ja... piru sinut vieköön minun kimpustani, +salaurkkija!! Spioonin paikka on muualla! + +Ivanovski hytkähti ja kyyristyi kuin kissa ennen hyppäystä. + +-- Mitäs te haukutte! -- sanoi hän jo karkeasti: -- Noin ei saa +haukkua... Te olette pappi! + +Jokin avara tunne valtasi Iivana papin sielun. + +-- En ole pappi -- minä! -- huudahti hän villisti nostaen nyrkkinsä +hartioiden kohdalle ikäänkuin aikoen tuossa tuokiossa repiä yltänsä +pappispukunsa: -- en ole minä pappi e-nää! Vaan sinä, poistu silmieni +edestä, ilmiantaja! + +Hän siirrähti diakoonia kohden kuni haluten musertaa hänet tuohon +paikkaan. + +Muut papit syöksyivät väliin ja hillitsivät virkatoveriansa. + +Tämä huusi: + +-- Viekää pois edestäni tuo roikale! Minä raastan hänet rikki!! + +Ivanovski pakeni säikähtyneenä etehiseen ja änkytti sieltä jotain +pelkurimaista ja uhkaavaa. Sikerov meni myös ja paukautti etehisen +oven kiinni. Katon päällä rämisi ukkonen kumeasti ja ilma pimeni +pimenemistään. Siinä, huoneen sankassa hämärässä, samaan aikaan kun +rankkasateen romina pauhasi ympäri koko talon kuni hyrskyvä hyökyaalto, +seisoi Iivana pappi keskellä häliseviä virkaveljiään, melkein +huutamalla vastaten heidän ihmetteleviin kysymyksiinsä: + +-- Minä olen sen päättänyt! Lujasti päättänyt! Peruuttamattomasti! Minä +eroan! Tämä jo riittää! + +-- Mikä teitä vaivaa?! -- riehuivat papit ja alipapit ja ilmassa +liehahteli laveita hihoja: -- Mistä tällainen muutos? Miksi näin teette? + +-- Siksi että olen lakannut pelkäämästä vapaata ajattelemista. +Olen hengittänyt kuin maan mato! Ryöminyt pilkkopimeässä! Elänyt +kuten on käsketty, vaan en niin, kuten on velvollisuus elää... Jo +riittää! Minä sanon teillekkin: jo riittää! Vai ettekö näe, että näin +eläminen enää on mahdotonta! Se on häpeällistä! Elämä pakenee meidän +luotamme siintävään etäisyyteen... mutta me seisomme paikallemme +kivettyneinä, mustana seinänä... itse emme astu eteenpäin ja estämme +myös muita astumasta! Me olemme heittäneet elämään kokonaisen verkon +tekstejä, valheellisia tekstejä, sentähden että pidämme oikeana niiden +mielivallan, jotka ruhjovat elämän, -- saarnaamme kärsivällisyyttä +niille, jotka ilman sitäkin jo ovat kylliksi kärsineet. Jo riittää, +sanon minä! Kaikki ympärillämme etsivät totuuden paradiisia, oikeuden +paradiisia ja taistelevat intohimoisesti ihanteensa puolesta... Mutta +me?! Jo riittää, sanon minä!! + +-- Kyllä hän on tullut hulluksi! -- sanoi hiljaa isä Sylvester. + +Iivana pappi käänsi pikaisesti liikutetut kasvonsa puhujaan. + +-- Me olemme kaikki hulluja! Elämme itsetajuttomasti -- ajattelemme +sidotuilla ajatuksilla... orjien ajatuksilla! Me olemme lapsuudesta +saakka petetyt ja olemme itse muuttuneet pettäjiksi... Olemme +haavoitettuja kuten tuo poika... + +Hän ojensi kätensä sen huoneen suuntaan, jossa poika lepäsi: + +-- Lapsuudesta asti haavoitettuja... tosin huomaamattomasti! Järkeen +ja sydämmeen haavoitettuja! Ja tuo haava on muuttunut ainaiseksi +mätäpesäksi, joka riuduttaa henkeä! Ei, ei! Koko elämän täytyy muuttua +toisellaiseksi! Eläköön, ken tahtoo, suljetuin silmin... Minä en voi! +Jo riittää! + +Hän tempoili käsillään rintaansa, kuni läkähtyväinen tai kuin olisi +koettanut repiä päältänsä pappispukuansa. + +-- Minä tahdon olla vapaa ihminen, palvella vapaata Jumalaa! + +Portaiden edustalta kuului aisakellon kalkatusta. + +Rämisevät ja kolisevat äänet täyttivät käytävän. + +Etehisen aukitemmaistusta ovesta astui hätäisin askelin sisään rovasti, +sinisen-kalpeana ja auki suin, josta huokui viheltävä hengitys. Hän +hieroi käsillään rintansa alustaa pyrkien jotakin ilmoittamaan. + +-- Sa... Sa... San... + +Mutta hän ei kyennyt saamaan sanaa suustaan. + +Kääntyi ja riensi ulos horjuen. + +Kaikki voihkasivat ja läksivät hänen jälkeensä. + +Isä Iivana riensi rovastin kamariin. Siellä ei ollut ketään. Hän +kumartui pojan ylitse. Tämä katseli avartunein, kuumeesta hehkuvin +silmin. + +-- Poika! Tuntuuko sinusta kipeältä? + +-- Tuntuu! + +Ja yhtäkkiä suuri ajatus, joka oli vaivannut isä Iivanaa, purkaantui. + +-- Kipeältä! Kaikista... kaikista tuntuu kipeältä!! Kipeältä... ja +tukalalta! Kiduttavan ahtaalta! Kipeältä sydämmeen! Ahtaalta järkeen! +Sillä ihminen on sorrettu. + +Ikäänkuin äärettömiä, aamu-auringon kultaamia lakeuksia näki hän +kultaharjuisten vuorten huipulta. Tuolla alhaalla kärsitään kidutuksia +tietämättä mistä syystä, selvittämättä kidutusteli aiheita; ryömitään +teeskennellen rotkojen ravassa; revitään kappaleiksi toinen toisiaan +käsittämättä tuon taistelun merkitystä, ja keskellä kukoistavan maan +ylellisyyttä, keskellä luonnon rikkauksia houraillaan kuin orjat, +ruoskien silpomina, kurjuuden repaleissa, häpeän kahleissa! Mutta +nyt hän on astunut ylös vuorelle ja näkee ja ymmärtää nuo valheet +kirkastetuin katsein, ja on hänen pyhä velvollisuutensa huutaa ilmi +jotakin, valtavaa ja voimakasta, sellaista että se hätähälytyksen +pauhulla kajahtaisi sydämmissä! Mitä?... Hän ei vielä tiedä, ei tiedä +että... mutta hän tuntee sen jälleen!! Huoneeseen syöksähti Paulinkka. + +-- Onko se siis totta?! Sano! Sano! Toista vielä kerran! + +Paulinkka hehkui kuni kokonaan tulessa ja värisi hirveästä sisällisestä +liikutuksesta. Aivankuin musta ovi, jota hän itkien kauvan oli +kolkuttanut, olisi remahtanut sepposeljälleen hänen edessään ja hän +saanut nähdä mailman, joka hänet häikäsi. + +Pappi ojensi hänelle kätensä. + +-- Totta se on! + +Eikä enää himon paahde hehkunut häneen tästä naisesta, vaan kirkas +päivä sieltä sädehti vastaan, täynnänsä kauneuksia ja elämää. + +Kummastunein, kuumeesta loistavin silmin katsoi sairas poikanen näitä +kahta, lujasti toisiinsa puristunutta olentoa... + +Mutta akkunan takana yhä jyrisi ukkonen. + +Tuuli löi humisten akkunaluukun auki, ja kuni ulos kutsuvat, vahvat +sormet, naputtivat lasiruutuihin sadepisarat, siinneinä siinä kaameassa +pimeydessä, missä ukkonen kumean valtavasti pamahtelee ja salamat +leimahtelevat -- ikäänkuin valaisten tuntemattomia teitä äärettömiin, +viehättäviin etäisyyksiin... + +(Kirjoitettu lokakuulla v. 1904). + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Nuori Venäjä, by D. Gusjev-Orenburgski + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56754 *** |