diff options
Diffstat (limited to '56731-0.txt')
| -rw-r--r-- | 56731-0.txt | 6544 |
1 files changed, 6544 insertions, 0 deletions
diff --git a/56731-0.txt b/56731-0.txt new file mode 100644 index 0000000..0677a7b --- /dev/null +++ b/56731-0.txt @@ -0,0 +1,6544 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56731 *** + + + +E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen + + + +KAKSI RAKKAUTTA + +Kirj. + +Maila Talvio + + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström, +1898. + + + + +I. + + +Varsinainen ohjelma oli jo loppunut. + +Salissa vallitsi tukahuttava kuumuus ja yhä uutta lämpöä hohti +kattokruunu, joka korkeudestaan valaisi keskilattialla liehuvia +tanssivia paria. + +Salin kulmaan oli kokoontunut joukko herroja ja naisia. He istuivat +piirissä, kasvot kääntyneinä tanssiviin päin, mutta huomio tähdättynä +vallan toisaalle. Keskipisteenä heidän joukossaan oli nuori oppinut +Vitold Dargis, joka vasta oli saapunut Helsinkiin. Häntä tarkoittivat +naisten hymyilyt, häntä seurasivat katseillaan herrat. Hän oli kookas, +harteva mies, puettuna hienoon frakkipukuun. + +-- Suokaa anteeksi, keskeytti äkkiä keskustelun muuan naisista +saksankielellä, -- me olemme täällä riitaantuneet, minä ja +ystävättäreni, siitä, mitä kansallisuutta te oikeastaan olette. +Oletteko virolainen vaiko saksalainen, puolalainen vaiko venäläinen? +Joku väitti teitä unkarilaiseksikin... + +Dargiksen vakaville kasvoille lensi hetkeksi hymy, puoleksi ivallinen, +puoleksi kohtelias. + +-- Olen liettualainen, sanoi hän. -- Ette, hyvä rouva, ehkä koskaan ole +kuullut puhuttavankaan sennimisestä kansasta. + +-- Olen, olen toki, ovathan liettualaiset mainitut maantieteessä. Mutta +kun te puhutte kaikkia kieliä yhtä hyvin. + +-- Me pienet kansat suuren keisarikunnan sisäpuolella olemme pakotetut +oppimaan useita kieliä. + +-- Ette toki unkaria ja viroa... + +-- Emme, paitsi silloin, kun vapaasta tahdosta sen teemme. + +-- Mutta mitä hyötyä teillä saattaa olla näistä kaukaisista kielistä? + +-- Tahdoin oppia tuntemaan kansat, jotka niitä puhuvat. + +-- Omituista! Ja Helsinkiin olette tullut vartavasten oppiaksenne +suomea? + +-- Niin, aion jonkin aikaa oleskella Helsingissä, jonkin aikaa +maaseudulla. + +-- Mutta sitten ei meidän oikeastaan pitäisi puhua teille muuta kuin +suomea? + +Taaskin tuli hänen kasvoihinsa tuo puoleksi kohtelias, puoleksi +ivallinen ilme. + +-- Käytän suurimmalla kiitollisuudella hyväkseni ystävällistä +ehdotustanne, sanoi hän kumartaen, -- mutta arvelen sentään, että näin +alussa panisin kärsivällisyytenne liian kovan koetuksen alaiseksi. Ensi +työkseni tulen hankkimaan itselleni opettajan ja sitten... + +-- Oliko teillä ennestään tuttuja Suomessa? + +-- Persoonallisesti tunsin ainoastaan maisteri Vuorion. Me tutustuimme +kolme vuotta sitten Unkarissa ja kamppailimme silloin useita kuukausia +yhdessä. Nimeltä kyllä tunsin useita suomalaisia. + +-- Liettua! huudahti muuan naisista. -- Kuinka se kuuluu intresantilta. +Mutta eikö Liettua oikeastaan ole samaa kuin Puola? + +-- Ei, neiti. Liettuan suhde Puolaan oli sama kuin Suomen suhde +Ruotsiin. + +-- Koska te oikeastaan tulitte tänne Helsinkiin? + +-- Tänään aamulla. + +-- Ja viivyttekö kauankin? + +-- Ehkä kokonaisen vuoden. Olen aikonut... + +-- Kokonaisen vuoden! Sepä hauskaa. Sitten toivottavasti saamme nähdä +teidät usein luonamme... + +Siinä useat toisetkin rouvat riensivät lausumaan samaa toivomusta, +vakuuttaen, että heillä puhuu nuoriso pelkkää suomea. + +Samassa astui tanssivien joukosta esiin kaksi naista, käsi kädessä. +He olivat sekä pukujen yhtäläisyydestä että kasvojen piirteistä +päättäen sisarukset. Toinen oli hennompi, mutta kasvonpiirteiltään +kehittyneempi. Toinen näytti aivan nuorelta. Hän oli vaaleatukkainen, +sinisilmäinen kaunotar, ja alaspainunein silmin, poskilla polttava +puna, seisahtui hän Dargiksen eteen. + +-- Herra Dargis, lausui vanhempi sisar hymyillen, -- saanko esittää +teille sisareni, neiti Ekmarkin. + +Dargis nousi ja teki kohteliaan kumarruksen. Nuori neiti tervehti +kömpelösti, puoleksi niiaten, puoleksi kumartaen. + +-- No, sanohan nyt asiasi, Agnes, kehoitti vanhempi sisar, yhä pidellen +hänen kättään. + +Agnes katseli hämillään eteensä, sanoja tavoitellen. Vaistomaisesti vei +hän käden päälaelleen, missä hiukset olivat suurena mättäänä. + +-- Te ette saa nauraa minulle, lausui hän vihdoin kuiskaten, -- minä +en ikinä olisi tullut sitä kysymään, jollei ystävättäreni olisi niin +kovasti pyytänyt... Hän väitti etten uskaltaisi, ja minä tahdoin +näyttää, että... + +-- Minä niin mielelläni autan teitä, jos vain voin, sanoi Dargis +vakavasti. + +-- Niin, katsokaa... katsokaa, ennen, kun olimme lapsia, minä ja +ystävättäreni, niin oli meillä tapana koota muistoomme eräs lause niin +monella kielellä kuin suinkin. Nyt minä tahtoisin tietää, miten se +kuuluu teidän kielellänne... + +Hän oli puhunut kiihkeästi ja katsellut Dargista suoraan kasvoihin. +Äkkiä hän vaikeni ja silmät painuivat maahan. Polttava puna oli +peittänyt hänen kasvonsa. + +-- Ja mikä lause se sitten on? kysyi Dargis vihdoin, kun tyttö yhä +vaikeni. + +-- "Minä rakastan sinua!" + +Agnes ojentui suoraksi ja loi Dargikseen katseen, joka ilmaisi, että +hän oli valmis ottamaan vastaan minkä nuhdesaarnan tahansa. Mutta sitä +ei tullut. Ulkomaalainen herra ei edes nauranut. + +-- Vai on täällä Suomessakin se tapa, sanoi hän tyynesti. -- Meilläkin +usein nuoret tytöt haluavat oppia tuon lauseen niin monella kielellä +kuin suinkin. + +Dargis mainitsi lauseen omalla kielellään ja Agnes toisti sen pariin +kertaan. + +-- Kiitoksia tuhansia! huudahti hän sitten. -- Nyt minun pian täytyy se +kirjoittaa, ettei se unohdu... + +Ja hän oli jo livahtamaisillaan tanssivien joukkoon, kun Dargis hänet +pidätti. + +-- Joko te sitten tiedätte sen puolaksi? + +-- Kyllä, jollen sitä ehkä jo äännä väärin. Ennen, kun isä eli, +oleskeli eräs hänen puolalainen tuttavansa maatilallamme Arrakoskella, +ja hän sen minulle opetti jo silloin. + +-- No varmaan te sitten äännätte sen oikein... + +-- Mene nyt ystävättärellesi ilmoittamaan lauseesi ennenkuin sen +unohdat, kehoitti vanhempi sisar. + +-- Niin, hyvänen aika, kuinka se nyt olikaan? huudahti Agnes hämillään. +-- Elina, muistatko sinä? + +-- En, kuinka minä muistaisin! Sinun kai täytyy pyytää, että herra +Dargis on ystävällinen ja vielä kerran... + +-- Sangen mielelläni, keskeytti hänet Dargis hymyillen. + +Ja kun Agnes sitten oli saanut lauseen päähänsä, riensi hän pois miltei +juoksujalan ja katosi tanssivien joukkoon. + +Elina rouva istuutui Dargiksen viereen. + +-- Siskoni on niin kovin lapsellinen, selitti hän. -- Mutta hän onkin +kaiken ikänsä elänyt maalla, ainoastaan pari kertaa käynyt täällä +Helsingissä. Luulenpa että hän tänään on ensimmäisissä suuremmissa +tanssiaisissaan. Ja sitäpaitsi ovat hänen hiuksensa tänään ensi kerran +kierretyt ylös niinkuin täysikasvaneilla. Se tietysti tekee hänet +hiukan tottumattomaksi uuteen arvoonsa. + +Mutta liettualainen lause kierteli suusta suuhun ja naiset ihailivat +sanojen kauneutta. + +-- Aivan kuin musiikkia! huomautti joku. + +-- Ettekö sanelisi meille hiukan enemmän? + +Hetken mietittyään lausui Dargis runopätkän ja käänsi sen saksaksi. Se +herätti suurta ihastusta. + +-- Se mahtaa olla ihana maa se Liettua! + +-- Ja runollinen maa! + +-- Teillä on kai paljon kansanlauluja! Minusta tuntuu siltä kuin teidän +kielenne vasta laulaessa oikein pääsisi oikeuksiinsa. + +-- Aivan kuin italiankieli! + +-- Ei se taas minusta laisinkaan muistuta italiaa, huomautti muuan +herroista. -- Mieluummin sitten saksaa. + +-- Eipä ollenkaan. Minä melkein olisin sitä mieltä, että siinä on +jotakin joka muistuttaa vanhaa latinaa. + +-- Ette ole niinkään väärässä, sanoi Dargis. -- Siinä on todellakin +päätteitä ja ääniä, jotka ensi hetkessä ovat latinan kaltaiset. + +-- En siis ollut niinkään väärässä, kun vertasin liettuaa italiaan. +Italia ja latinahan ovat likeistä... + +-- Herra Dargis, lausui Elina Vuorio äkkiä, -- ettekö tahtoisi hiukan +tanssia. Saanko minä kunnian? + +Naiset katsahtivat toisiinsa, toiset hymähtivät, toiset näyttivät +loukkaantuneilta. Elina oli muitta mutkitta katkaissut heidän +keskustelunsa! Hänellä oli kuin olikin ne omat pienet päähänpistonsa! + +-- Kunhan minä vain uskaltaisin, kuului Dargis lausuvan, taluttaessaan +häntä keskilattialle päin. + +Ja naurahtaen vastasi Elina: + +-- Uskaliaisuus on tässä minun puolellani! Tiedänhän kyllä, että +tulette tanssitaidon luvatuilta mailta. Tietysti me jäykät suomalaiset +teidän silmissänne hypimme kuin sammakot. Mutta tahdoin pyytää teitä, +jotta tutustuisitte oloihimme, yksin tansseihimmekin, ja tuntisitte +olevanne kuin kotona. + +-- Olen hyvin kiitollinen. + +-- Minä uskallan ottaa kaikenlaisia oikeuksia teidän suhteenne, jatkoi +Elina ja loi häneen ystävällisen, melkeinpä suojelevan katseen, -- +sillä olemmehan me teidän ensimmäiset suomalaiset tuttavanne, ja +koska tänään Yrjön kehoituksesta, kesken väsymystänne, tulitte tänne +iltamaan, niin pidän mieluisana velvollisuutena valvoa, ettei teidän +tule hyvin ikävä... + +-- Kaukana siitä, hyvä rouva... + +-- Tiedättekö, minun on teitä oikein sääli, puhui Elina hetkisen +kuluttua. -- Olette niin monta kertaa saanut vastata kysymyksiin: +"koska tulitte Helsinkiin?" "Kauanko viivytte?" "Miten Helsinki teitä +miellyttää?" jne. Mutta kuulkaa, ehkä hiukan odottaisimme, nyt on +tanssi kiivaimmillaan. Jos hetkisen juttelisimme, kunnes tulee tilaa... + +Dargis tarjosi hänelle käsivartensa ja vei hänet syrjemmälle. + +-- Minä olen niin tottunut siihen, vastasi hän, -- että minun aina, kun +tulen uuteen kaupunkiin, on vastattava noihin kysymyksiin. + +-- "Aina kun tulen uuteen kaupunkiin!" Se kuuluu komealta. Vai olette +te todellakin matkustanut niin paljon. Minä kadehdin teitä! + +Dargis kertoi sitten matkoistaan ja johtui puhumaan kotimaansa +luonnosta. Aiotun tanssin he kokonaan unohtivat. Kun maisteri Vuorio +vihdoin tuli Elinaa hakemaan, tapasi hän heidät väittelemässä. + +-- Kuule nyt Yrjö, huudahti Elina jo miestään vastaan, -- kun herra +Dargis tahtoo minua suomenkielenopettajakseen. Uskallanko minä nyt +siksi ruveta? + +-- Mikset! sanoi Yrjö tyynesti. -- Eihän tässä tule kysymykseen kuin +käytännöllinen harjoitus, ja osaathan sinä suomea. + +-- Osaan kyllä. Mutta en tiedä, miksi se minusta tuntuu niin +mahdottomalta. + +-- Annathan sinä muillekin tunteja. + +-- Mutta he eivät ole oppineita. Pelkään että joku ylioppilas teitä +paremmin opettaisi. + +-- Olen aivan varma siitä, että te sen teette erinomaisesti. Enkö siis +saa pitää asiaa päätettynä? + +-- Tietysti minulla ei ole mitään sitä vastaan, kunhan ette vain itse +tulisi katumaan kauppojanne. + +-- Huomenna kun tulette meille, sanoi Yrjö päättäväisesti, -- niin +saamme likemmin puhua asiasta. + +He rupesivat sitten Yrjön kanssa uusimaan muistojaan Unkarista, miten +he olivat juoneet tulista viiniä ja kuunnelleet mustalaismusiikkia. + +-- Ja muistatteko, kun meidän piti ottaa oppikurssi csardasissa. + +-- Te opitte sen vallan helposti, mutta minä tietysti olin mahdoton. Se +oli ensimmäinen onnistumaton koe. Sittemmin en enää ole koettanut. + +-- Yrjö! huudahti Elina, -- vai olet sinä yrittänyt tanssia. + +Yrjö punastui. + +-- Kuulethan, että se oli ensimmäinen koe. Tämä herra Dargis minut +siihen houkutteli. + +Dargis seurasi katseellaan tanssivia. Elina huomasi, että hän +erityisesti tarkasti yhtä paria. + +-- Meikäläiset eivät tanssi hyvin, sitä kai katselette, sanoi hän +nauraen. -- Minä en laisinkaan loukkaannu, jos sen suoraan myönnätte. + +-- Minä katselin päinvastoin sitä, että muutamat tanssivat oikein +hyvin. Esimerkiksi sisarenne ja myöskin tuo herra, joka hänen kanssaan +nyt tanssii. + +-- Se on hyvä ystävämme, tohtori Kunnas. Ettekö vielä häntä tunne? +Minäpä esittelen hänet teille... + +-- Lahjakas mies, jatkoi Yrjö, -- etevimpiä historioitsijoitamme, +paljon matkustellut ulkomailla. + +-- Ja kirjoittaa paraikaa suurempaa teosta, lisäsi Elina. -- Lähtee kai +piakkoin maalle, saadakseen olla rauhassa. + +-- Vai niin, sanoi Dargis, yhä antaen silmiensä seurata tanssivaa paria. + +Mutta kun tanssi loppui, nouti Elina sisarensa ja Kunnaksen paikalle. + +-- Erittäin hauska tutustua teihin, sanoi Kunnas, tehdessään +kohteliainta kumarrustaan. -- Koska te olette tullut Helsinkiin? + +Elina purskahti nauruun. + +-- Älä nyt, Kaarle, rupea tekemään noita kysymyksiä: "koska tulitte?, +kuinka kauan viivytte?" Herra Dargis on tänään jo kymmeniä kertoja +saanut niihin vastata. + +-- Pyydän anteeksi, sanoi Kunnas, -- mutta minua todellakin huvittaisi +tietää, miten kauan me saamme ilon pitää teitä luonamme. + +-- Kyllä olen aikonut viipyä ehkä koko vuoden. Tahtoisin kirjoittaa +teoksen Suomen oloista ja luonnosta. Sitä sentään Europassa niin vähän +tunnetaan ja se on sääli. + +-- Mutta, huomautti Yrjö, -- olisikohan oikeastaan niin suotavaa, että +meitä tunnettaisiin, turistitulva vain vetäytyisi tänne meille... + +-- Pienille kansoille on aina edullista, että niitä tunnetaan, sanoi +Dargis. + +Hän seisoi selinpäin valoon, joten hänen kasvonsa jäivät varjoon. +Hänessä oli jotakin pidätettyä ja punnittua, miltei salaperäistä. +Sisarukset seisoivat käsitysten ja katselivat häneen. Elina ajatteli +hiukan levottomana, että kuinka hän nyt häntä osaa opettaa, samalla +iloiten siitä, että hän opettajakseen oli pyytänyt juuri häntä. +Agnes tuijotti häneen hämmästellen, mistä hän oli saanut rohkeutta +mennä häneltä kysymään tuota liettualaista lausetta. Kunnas katseli +vuorotellen sisaruksiin, vuorotellen ulkomaalaiseen. + +-- Neiti, kääntyi hän äkkiä Agnesin puoleen, -- eikö siellä teilläpäin +olisi rauhallista talonpoikaistaloa, jossa saisi asua? Jos lähtisin +täältä Helsingistä töineni päivineni... + +Agnes katsahti häneen hiukan hajamielisenä. + +-- Kyllähän siellä rauhallista on, melkeinpä liiaksikin. Eikä asunnosta +puutetta ole. Luulenpa että meiltäkin saisi... + +-- Mutta saattaisitko sinä asettua niin kauaksi Helsingistä? sanoi +Elina. -- Sanoithan tarvitsevasi kirjastoa. + +-- Minä laskin leikkiä, hymähti Kunnas, -- tai oikeammin sanoen: +minä tuuditin itseäni unelmaan, jonka niin mielelläni tahtoisin +vaihtaa todellisuuteen. Niin, kunhan kerran pääsisinkin pois täältä +Helsingistä, oikein maalle...! + +-- Meillä on itsekullakin unelmamme, lausui Elina. Hänen kasvonsa +olivat äkkiä vetäytyneet vakaviksi ja äänessä oli surumielinen sointu. +-- Minäkin tässä yöt päivät uneksin Arrakoskesta. Mahtaisinko tulla +onnellisemmaksi, jos sen saisinkin!... Sinä, Kaarle, nyt et varmaankaan +viihtyisi maalla, sinä joka olet täydellinen helsinkiläinen. Mutta +kuulkaa, tämä aihe tekee minut surumieliseksi. Ja nyt ollaan sentään +tansseissa. Kaarle, ole niin ystävällinen ja tanssi kerran kanssani, +sitten lähdemme kotiin. + +He eivät olleet päässeet alkuunkaan, kun näkivät Dargiksen pyytävän +Agnesia tanssiin. + +-- Kas, huudahti Elina hämmästyneenä, -- hän tanssii kuin olisivat +meidän tanssimme hänelle vanhastaan tutut! + +-- On kai vanha, tottunut tanssimestari! + +-- Näyttääkö hän sinusta siltä? + +-- Miksei! + +Kierroksen tanssittuaan palasivat he paikoilleen, äänettöminä +seuratakseen Agnesia ja ulkomaalaista. Dargis näytti miltei kannattavan +häntä käsivarsillaan, niin kevyesti hän tanssi. He eivät palanneet +paikoilleen, vaan katosivat ravintolan puolelle. + +-- Kuka hän oikeastaan on? virkkoi Kunnas äkkiä. + +-- Kuka? Tarkoitatko Dargista?... Hän on talonpojan poika Liettuasta, +on kai isältään saanut hiukan periä, lukenut ylioppilaaksi ja +matkustelee nyt pitkin maailmaa oppiakseen sitä tuntemaan. Varsinkin +huvittavat häntä pienet kansat. Hän kuuluu kirjoittaneen paljon ja osaa +kaikkia kieliä. Muuta en tiedä... + +-- No onhan sitä siinäkin! Mutta eikö teidän pitänyt lähteä kotiin? + +-- Näyt tahtovan meistä päästä! naurahti Elina. -- Olet oikeassa. +Agnesin pitää aikaiseen matkustaa. Mene, ole hyvä, pyytämään häntä +tänne. + +Tuskin oli Elina jäänyt yksin, kun rouva Peltonen, pitkä, kalpea nainen +kallisarvoisessa silkkipuvussa, tuli hänen luokseen. + +-- Elina, virkkoi hän hiljaa, äänessä nöyrä sointu, ikäänkuin hän olisi +tahtonut pyytää anteeksi jotakin. + +Elinan kasvoille nousi kuin pilvi. Hän oli häntä karttanut kaiken +iltaa, paeten heti kun vain oli nähnyt hänen likenevän, ja nyt hän +sittenkin oli saanut hänet käsiinsä. + +-- Elina, uudisti rouva Peltonen, -- olen tahtonut puhutella sinua +koko illan, mutta en koskaan ole saanut siihen tilaisuutta. Olen sinua +seurannut, sinä olet niin kaunis tuossa vaaleassa puvussasi, kaulan +kaarevuus, pehmeät hiukset, silmien syvä ilme, kaikki... + +Elinan kasvoille oli noussut puna. Hän pakotti itsensä hymyilemään ja +katkaisi malttamattomalla liikkeellä kiusallisen ylistyksen. + +-- Olemme juuri aikeessa lähteä kotiin. + +-- Mutta koska sinua saisi tavata? Tahtoisin puhua kanssasi. + +-- Koska tahansa. Olenhan miltei aina kotona. + +-- Minä tiedän sen, koska sinua niin harvoin näkee kaupungilla. Mutta +sinulla on paljon tunteja? + +-- Kyllä. Koko aamupäivän olen kiinni, paitsi yhtenä ainoana +viikonpäivänä, nimittäin juuri huomenna. Mutta esimerkiksi kello viisi +iltapäivällä olen kyllä tavattavissa kotona. + +-- Saisinko sitten tulla ehkä jo huomenna? + +-- Kyllä. Tervetuloa vain. + +Ilostuen huomasi Elina miehensä ja sisarensa Kunnaksen ja Dargiksen +seurassa likenevän. Hän lausui nopeaan hyvästi rouva Peltoselle ja +astui tulevia vastaan. + +-- Sisarenne matkustaa jo huomenaamuna pois, lausui Dargis. -- Ja minä +luulin, että hän vielä viipyisi Helsingissä. + +-- Ei, valitettavasti, vastasi Elina. -- Hän asuu setämme luona ja he +tahtovat häntä kotiin. + +Mutta Agnes astui rukoilevin katsein sisarensa eteen ja alkoi pyytää: + +-- Enkö minä vielä hetkeksi saisi jäädä tänne? Olen jo pyydetty +kolmanteen franseesiin ja se tanssitaan aivan heti... + +-- Mutta kuinka jaksat huomenna nousta? + +-- Onhan minulla maalla aikaa levätä. + +-- Mutta kuinka sinä pääset kotiin? + +-- Kyllä minä nyt jollakin lailla... + +-- Kunnas kyllä saattaa hänet kotiin, sanoi Yrjö. -- Antaa nuorten +tanssia niin kauan kuin voivat. + +-- Minäkin teen sen hyvin mielelläni, ehdotteli Dargis, -- jos... + +-- Kyllä täällä pidetään huoli neiti Ekmarkista, keskeytti Kunnas +hiukan malttamattomasti. + +Agnes riensi tanssiin. Yrjö ja Elina sanoivat Dargikselle hyvästi ja +läksivät. + +Suloiselta tuntui päästä ulkoilmaan. + +Oli ensimmäisten syyspakkasten öitä. Suurena purjehti kuu taivaalla, +joka oli kirkas ja sininen. Ei ollut vielä lunta, mutta katukivet, +puoleksi lehdettömät puut ja nurmikot olivat kuurassa. + +Elina kääri turkkia ympärilleen ja hengitti syvältä. Mikä hänen oli? +Miksi sydän löi ja hermot tykkivät? Niin kävi aina, kun hän rouva +Peltosen näki. Miksei hän sitten voinut unohtaa niinkuin muut ihmiset? +Miksi heräsivät paikalla muistot? Eikö niiden jo ollut aika kalveta ja +kuihtua? Johan Aksel, hänen ainoa veljensä, viisi vuotta oli levännyt +haudassaan. + +Aksel, hänen kaunis, uljas veljensä oli nostanut tuon Veeran hänen +puolisivistyneistä oloistaan rinnalleen, he olivat eläneet avioliitossa +viisi onnellista vuotta. Ja tuskin vuotta Akselin kuoleman jälkeen +riistää leski yltään surupuvun ja menee uusiin naimisiin... + +Sen olisi vielä voinut ymmärtää, jollei olisi ollut lapsia, mutta +olihan Akselilla kaksi poikaa. Elina aivan raivostui, kun hän rupesi +sitä ajattelemaan... Hänen veljensä, joka oli ollut oikea miehisen +voiman ja kauneuden ihanne, vanhan sivistyssuvun jälkeläinen! Ja sitten +tuo menee ja ottaa Peltosen, miehen joka on Peltonen kantapäästä +kiireeseen asti! + +Mitä saattoi rouva Peltosella olla -- Elina ei enää voinut ajatella +häntä nimellä Veera, jota hän ennen oli käyttänyt -- sanomista hänelle, +Elinalle? + +Hän oli viime aikoina ollut tavallista hermostuneempi ja herkempi +vaikutuksille. Ja viime sunnuntain lehdistä oli hän sattumalta lukenut +ilmoituksen, joka oli saattanut hänet kuumetilaan: Arrakoski, hänen +kotitalonsa ilmoitettiin myytäväksi julkisella huutokaupalla. + +Kuinka hän oli kärsinyt, kun se isän kuoleman jälkeen oli täytynyt +myydä, kuinka häntä oli hävettänyt, kun muistojen pyhittämät paikat +olivat joutuneet vieraisiin käsiin. Nyt oli tilaisuus saattaa kaikki +entiselleen, valloittaa pyhä hauta raakalaisten käsistä. Sen _täytyy_ +tapahtua... Mutta miten? + +Hänen ajatuksensa karkasi tuon tuostakin tutulle seudulle, tietä +ikivanhan koivukujan halki puistoon, jossa teitä kulki ristiin rastiin +ja jonka lehdoissa oli lahoavia, salaperäisiä huvihuoneita. Siellä ja +sillalla koskenniskassa, mitä unohtumattomia hetkiä olikaan eletty! +Taaskin saada asua tutussa rakennuksessa, jonka sokkeloista tarina +tiesi kertoa mitä kummallisimpia asioita, ja yläkerran parvekkeelta +katsella puistoa ja koskea kuutamoyössä! Taaskin hallita taloa, tuntea +sen maaperä omakseen! + +Mutta miten? + +Sekä hän että hänen miehensä ovat epäkäytännöllistä väkeä. Heidän +velkansa nousevat kymmeniin tuhansiin eikä heillä ole vakinaisia +tuloja... Hän oli miettinyt päänsä halki, hylännyt suunnitelman ja +hankkinut toisen, särkenyt unelman ja rakentanut uuden. Hän oli +neuvotellut tuttujen kanssa ja kirjoittanut sedälleen, jonka luona hän +ja hänen sisarensa olivat kasvaneet. Mutta kaikki olivat selittäneet +Arrakosken ostamisen uhkarohkeaksi teoksi sille, jolla ei ollut +irtonaista pääomaa uhrata. Mutta viimeinen omistaja oli hävittänyt +kaiken metsän ja laiminlyönyt viljelykset. Arrakosken täytyi kulkea +vanhojen sukutilojen surullista tietä, siihen täytyi alistua. + +"Ostetaan pois!" oli Yrjö päättäväisesti sanonut. + +"Millä?" kysyi Elina epätoivoissaan. + +"Velalla tietysti! Kyllä maatila aina kannattaa, kun se hyvin +hoidetaan." + +"Kuka sitä hyvin hoitaa, kun itse asumme kaupungissa?" + +"Hyvä pehtori, ja kesällä olemme siellä itse!" + +"Mutta sinähän matkustat ulkomaille ensi kesänä." + +"Älä nyt ole huolissasi! Ennenkuin tiedätkään, on Arrakoski meidän!" +Elina oli taasen vaistomaisesti ruvennut toivomaan, vaikka järki +jyrkästi vastusti kaikkea toivoa. Ja niin oli hän koko viime viikon +taistellut toivon ja epätoivon välillä. + +Entä jos äärettömällä säästäväisyydellä saisi aikaan jotakin! Jos +hän heittäisi soittonsa, rupeaisi käyttämään vanhoja, muodittomiksi +käyneitä vaatteitaan eikä ostaisi uusia... Jos hän ottaisi lisää +oppilaita... + +Mutta ne olivat sittenkin vain naisen pieniä keinoja. Niillä ei +ostettaisi Arrakoskea! + +Elinasta tuntui tukahduttavalta, kun hän näitä ajatteli. Hänen +sydämensä ikäänkuin pusertui kokoon. Hän avasi turkkiaan ja antoi öisen +ilman virrata ohuen tanssipukunsa läpi. + +Ympärillä oli niin hiljaista. Kunhan sydänkin vaikenisi valittamasta. + +Äkkiä huomasi hän, että heidän edessään asteli kolme pitkää, mustaa +varjoa kadulla, jota kuu valaisi. Heitähän oli kolme! Ja samassa tuo +kolmas häntä puhutteli. + +-- Miksi Elina rouva tänään suvaitsee olla niin kovin vaitelias? + +Elina säpsähti. + +-- Kaarle Kunnas! Kuinka olet täällä? Kuka nyt saattaa kotiin Agnesin? + +-- Salli minun ensin saattaa kotiin teidät. Menen sitten takaisin +juhlaan ja saatan ilolla kotiin ihanan siskosi -- kunhan hän on +tarpeekseen tanssinut. + +-- Mikä päähänpisto nyt oli tulla kesken pois? + +-- Se vain, että tahdoin hengittää raikasta ilmaa. Mutta mikä sinua +vaivaa, Elina rouva? + +-- Niin, huomautti Yrjökin, -- sinä olet sangen vakavana. + +Elina vaikeni hetkisen selvittääkseen ajatuksiaan. + +-- Minä olenkin ajatellut vakavia asioita. + +-- Tanssiaisista tullessa? sanoi Kunnas, kääntäen päätään ja hymähtäen. + +-- Niin. + +-- No... eikö uusi puku kaunistanut? Vai mikä oli niin vakavaa? + +-- Minä olen muun muassa koettanut selittää itselleni: voiko mies tai +nainen, joka on rakastanut aviopuolisoaan, tämän kuoltua mennä uusiin +naimisiin, sanoi Elina, ikäänkuin ei hän olisi huomannut Kunnaksen +viime sanoja. + +-- Soo, sanoi Kunnas venytellen. + +-- Että sinä, Elinaiseni, nyt niitä mietit! nuhteli Yrjö hellästi. + +-- Rakkaus on iäinen, huomautti Kunnas kuivasti, -- esineet vain +vaihtelevat. + +-- Voit todellakin sanoa, sinä vanha kyynikko, joka mielelläsi suutelet +kaunista naista, mutta et milloinkaan ole tuntenut vivahdustakaan +uskollisesta rakkaudesta... Yrjö, sano jotakin sinäkin! + +Elina tarttui miehensä käsivarteen ikäänkuin apua pyytääkseen, ja loi +häneen pitkän katseen. + +-- Tiedäthän sinä minun mielipiteeni. Enhän koskaan ole suosinut toista +avioliittoa. + +-- Te olette idealisteja, suuria lapsia, puhui nauraen tohtori. -- +Te ette tunne elämää. Mies minun iässäni ajattelee toisin, hän on +katsellut syvemmälle ihmissydämeen. Kuinka ei nuori leski, olkoon hän +sitten mies tai nainen, menisi naimisiin? + +Elina nauroi hermostuneesti. Kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa. +Leveäröytäinen hattu varjosti hänen otsaansa, mutta silmät naulautuivat +tohtoriin. + +-- Vastaa sinä miehistä, mutta älä mene naisia tuomitsemaan. Nainen, +joka on rakastanut ensimmäistä miestään, ei koskaan mene uusiin +naimisiin. + +-- Oo, Elina rouva, hän menee, jos hän on kaunis ja nuori! Uskallanpa +väittää, että sinä itse... + +-- Minä! huudahti Elina ja polki jalkaansa maahan, -- herkeä jo! +Uskallatko katsoa minua silmiin tällaisen solvauksen jälkeen? + +Ja Elina asettui hänen eteensä, oikaisi itsensä suoraksi ja nosti +päätään. Kuuvalo virtasi hänen kasvoilleen. Tohtori teki syvän +kumarruksen ja laski käden sydämelleen. + +-- Jumala varjelkoon minua kuutamoyönä katselemasta kaunista naista +silmiin. Se on vaarallista! + +Elina punastui ja purskahti nauruun. + +-- Oikean aseen valitsit: imartelu vaikuttaa aina naiseen. Tietysti en +voi sinuun edes suuttua, sinä vanha veitikka! Hyvää yötä nyt! Ja riennä +kiireesti Agnesin luo ja tuo hänet kunnialla kotiin. + +He erosivat. Yrjö ja Elina astelivat pihan perälle. Siellä oli +kalliolla pieni puurakennus, jossa he asuivat ja jota tuttavien kesken +kutsuttiin Vuoriolaksi. Seinävarsilla kasvoi pensaita. Kuurassa niiden +oksilla kimmelsi kuuvalo. + +Jo eteisessä huokui heitä vastaan puurakennuksen kodikas lämmin. +Huoneissa vallitsi salaperäinen hämärä ja sinne tänne seinille ja +permannolle oli kuuvalo muodostanut valoviivoja. + +He eivät vielä menneet levolle. Yrjö veti ylleen työtakkinsa ja pian +asteli Elina pehmeissä jalkineissa ja väljässä yöviitassa edestakaisin, +huoneesta huoneeseen, koettaen saada aikaan järjestystä ajatuksissansa. + +Äkkiä johtui hänen mieleensä työ, jonka hän oli laiminlyönyt. Ja jottei +se enää unohtuisi, nouti hän paikalla makuuhuoneen pöydältä pitkän, +kaitaisen kirjan ja hiipi miehensä työhuoneeseen. + +Yrjö istui kirjoituspöytänsä ääressä, keskellä kirjojaan ja +papereitaan, syventyneenä työhönsä. Elina pysähtyi katsomaan häneen. +Juuri tuollaisena, tuossa oppineessa ympäristössä hän häntä niin +rakasti! Kun lamppu vihreän varjostimen alta valaisi hänen kalpeita, +laihoja kasvojaan, korkeaa, älykästä otsaa, luisevaa profiilia, tummaa, +lyhyeksi leikattua tukkaa ja tuota valkeaa kättä, joka oli hento +kuin naisella... Elina likeni, tarttui käteen ja suuteli sitä. Yrjö +ei irroittanut silmiään kirjasta edessään, mutta alkoi hitaasti ja +ikäänkuin vaistomaisesti silitellä vaimonsa päätä. + +-- Yrjö, kuiskasi Elina, -- tahtoisin kirjoittaa muistiin, mitä meiltä +meni tänä iltana... Ettei unohdu! lisäsi hän, ikäänkuin anteeksi +pyytäen. + +Yrjö selaili hyvän aikaa kirjaansa. Elina luuli jo, ettei hän ollut +kysymystä kuullut, kun hän vihdoin virkkoi: + +-- Ei kai mennyt muuta kuin piletteihin kahdeksan markkaa. + +-- Ja ajuri edestakaisin. Etkö ostanut arpoja? + +-- Tosiaankin. Ostin kahdellakymmenellä markalla. Hyvä tarkoitus +velvoittaa. + +-- Sitten pääsymaksu sivuhuoneisiin. + +-- Se oli markka. + +-- Siis meiltä molemmilta kaksi. Entä illallinen? + +-- Odotahan: viisi viisikymmentä juomarahoineen päivineen. Ja siinä se +onkin kaikki. + +Elinan kasvoille oli noussut punaa. Hetkisen hän mykkänä tuijotti +eteensä. Sitten hän hiljaa jätti huoneen. + +Saamme tehdä paljon työtä, ennenkuin tämäkin ilta tulee maksetuksi, +ajatteli hän itsekseen ja alkoi taasen astella huoneesta huoneeseen. +Hän oli jo niin kauan ollut levoton eikä hän kenellekään voinut uskoa +huoliaan. Yrjö kirjoitti väitöskirjaansa, häntä ei saanut häiritä, eikä +Elinalla ollut yhtään läheistä ystävätärtä. + +Entä jos olisi istuutunut soittamaan! Mutta ei, ei tällaisella +mielellä, kun oli pää täynnä rahaa ja rahahuolia. + +Hänen aivoissaan risteili tuhansia ajatuksia. Hän ajatteli sekä +Arrakoskea että entistä kälyään rouva Peltosta, Yrjön henkivakuutusta +ja korkoja, jotka olivat maksettavat kuukauden lopulla... Onneksi +olivat rahat huomenna lankeavaan vekseliin valmiina talossa. + +Huolet olivat aikojen kuluessa muodostaneet hänen rintaansa ikäänkuin +kerän, joka suurenemistaan suureni. Kun olisi saanut jollekin puhua, +tuntui niin sietämättömältä olla näin yksin! + +Hän oli seisahtunut työhuoneen kynnykselle ja katseli siitä miehensä +tyyniä kasvoja. + +Hän on onnellinen, häntä eivät huolet paina! mietti hän itsekseen. + +-- Yrjö, lausui hän sitten ääneen ja astui likemmä. Ja hymyillen laski +hän kätensä hänen hiuksilleen ja kuiskasi: -- tahtoisitko tehdä minulle +suuren ilon...? No niin. Anna minun käydä maksamassa huominen vekseli. + +-- Saat mielelläsi. + +-- Kiitos, armaani. Onhan se kahdeksansataa? + +-- Eipä suinkaan kuin seitsemänsataa, virkkoi Yrjö, nostaen päätään. + +Elina etsi muistiinpanokirjan. Hyvänen aika! Sielläkin oli +seitsemänsataa. Hän oli nähtävästi erehtynyt. Mikä erinomainen erehdys. +Aivan kuin olisi lahjan saanut! Ja tyyntyneempänä astui hän saliin, +jossa soittokoneen kansi jo oli auki. + +Hän rakasti soittokonettaan. Siihen liittyivät hänen nuoruutensa +unelmat ja haaveilut ja se se viime aikoina oli ollut hänen ainoa +uskottunsa. Hellävaroen laski hän kätensä koskettimille ja alkoi niitä +painaa. Ja vaistomaisesti vaivuttautui hän aikaisimman nuoruutensa +tunnelmiin, unohti ympäristönsä ja huolensa ja säilytti nykyisyydestä +ainoastaan kuutamoyön... + +Puutarha, hiljainen suhina puissa, jotka ovat täydessä lehdessä. +Outoja varjoja kaikkialla, kiiltomatoja nurmessa. Tuontuostakin +vaeltaa kuun yli pilvi, päästäen revelmistään valoa mustaan maahan ja +metsään. Tuulenhenki tulee hiljaa, panee helpeiset heinät suhisemaan +ja lehtiverkot soimaan... Niin oudosti, niin omituisesti... Mikä on +tuo läpikuultava olento, joka on kuin ilmaa eikä kuitenkaan ole ilmaa, +jolla on niin loistavat silmät ja joka itkee kuutamoyössä ja miksi hän +liehuttelee harsoaan...? Hänen rinnalleen saapuu toisia samanlaisia +olentoja. Pian on lehto täynnä valkeita, läpikuultavia henkiä, jotka +käsivarsillaan kantavat harsoja soiden sumusta. He sitovat niillä +toisiansa kiinni puihin, he kahlehtivat toisensa siihen ikiajoiksi. He +itkevät ja valittavat... + +Kuu loistaa heleästi. Elina rouva koskettelee kieliä ja katselee +mietteissään henkien hiljaista liikuntoa. + +Hänen rintansa on tuo lehto laulavine puineen ja hänen sielunsa lapsia +ovat nuo, jotka liikuttelevat sumuharsoja ja itkevät... Itkekää, +lapset, itkekää kokoon suuri meri. + +Hänen kätensä vaipuvat alas ja pää painuu soittokoneen laitaa vastaan. +Siitä tapaa hänet Yrjö aikoessaan lähteä levolle. Hän ottaa häntä +hellästi vyötäisistä ja taluttaa pois. + +-- Kuule Elinaiseni, sano mitä sielussasi nyt liikkuu. + +-- En tiedä itsekään, Yrjö... + +-- Se Veerako sinua niin hermostutti? + +-- Niin, juuri hän. En ymmärrä, miksen voi siihen tottua, että hän oli +Akselille uskoton! + +-- Elinaiseni, sinun pitää koettaa ymmärtää häntä. Ehkä hän... + +-- En voi enkä tahdo ymmärtää, Yrjö... + +-- Sinä ajattelet niinkuin vanhat intialaiset, jotka polttivat lesken +samalla roviolla kuin hänen miehensä ruumiin. + +Elina jäi ajatuksissaan tuijottamaan eteensä. + +-- Se oli kaunis tapa! huudahti hän äkkiä lämpimästi. -- Jos sinä +kuolisit, tahtoisin minä palaa kanssasi. + +-- Kiitos vain, armaani! Mutta emme nyt puhu kuolemasta, kun olemme +nuoret ja koko elämä on edessämme. + +Elina purskahti äkkiä itkuun. Kuva, jonka hän ensi kertaa kuullessaan +intialaisten vanhasta tavasta oli luonut itselleen, oli tällä hetkellä +tullut kumman eläväksi hänen silmissään. Hän näki jonkun miehen +ruumiin käärittynä valkeisiin vaatteisiin ja polvillaan sen edessä +mustaan hunnutetun nuoren lesken. Ja ympärillä oli olkia ja risuja ja +silmänräpäyksessä kaikki hulmahti liekkiin ja... + +-- No mutta Elinaiseni, lohdutteli Yrjö hellästi, -- lähde levolle, +sinä olet väsynyt. + + + + +II + + +No oliko hauskaa? kysyi Elina aamulla herätettyään Agnesin, ja istuutui +hänen vuoteensa laidalle. + +-- Niin äärettömän hauskaa! Et usko kuinka paljon sain tanssia, niin +paljon kuin ikinä tahdoin, ja kuitenkin tuntui siltä, että olisin +tahtonut vielä enemmän. Se vain oli ikävää, että tohtori Kunnas +minulle loukkaantui. Kyllä me lopulta sovimme, mutta hän katosi koko +tanssiaisista pitkäksi aikaa, en ymmärrä missä hän olikaan. + +-- Hän saattoi meidät kotiin, sanoi tahtovansa hengittää raikasta ilmaa. + +-- Ehkei hän sitten niin vaarallisesti loukkaantunutkaan. Tiedätkö, +kun hän oli saattanut minut kotiin asti, niin hän pyysi, että antaisin +hänelle kukan, joka oli ollut rinnallani. + +-- Ja sinä annoit? + +-- Annoin. Eikö minun ehkä olisi pitänyt antaa? + +-- Saatoithan aivan hyvin sen tehdä, jos tahdoit. + +-- En minä niin erikoisesti tahtonutkaan, mutta... Agnes nousi +istualleen ja rupesi kiertämään hiuksiaan solmuun päälaelleen. + +-- Kenestä sinä nyt enimmin pidit? sanoi Elina. -- Tarkoitan kuka +tanssi parhaiten? + +-- Jaa... siellä oli niin monta! ja Agnes luetteli joukon nimiä +ja lisäsi vihdoin: -- Kunnas tanssii hänkin hyvin ja sitten se +liettualainen! Hän tanssii taivaallisesti... Mutta kuule, olikohan se +sopimatonta, että minä häneltä kysyin tuota lausetta? + +-- No ei, lapseni. Kyllä hän ymmärsi, minkätähden tahdoit saada sen +tietää. + +-- Hän on niin omituinen! huudahti Agnes hetken kuluttua. -- Minä häntä +melkein pelkäsin... Mies joka on nähnyt koko maailman ja puhuu niin +monta kieltä! + +-- Mutta nyt sinun täytyy pukeutua, kello on niin paljon. + +Elina aikoi nousta sängynlaidalta, mutta samassa kietoi Agnes kätensä +hänen kaulaansa ja purskahti itkuun. + +-- Elina, rakas sisko, minun tulee sinua niin ikävä! Et usko, kuinka +sinua rakastan. Enemmän kuin kaikkea yhteensä koko maailmassa! + +Elinankin silmät kyyneltyivät. + +-- Sinä tulet kohta takaisin ja sitten saat ottaa laulutunteja. + +-- Voi, en minä pääse niin pian! Kuka minua nyt säestääkään, kun +sinusta eroan! + +-- Sinun täytyy itsesi oppia... Mutta nouse nyt... + +-- Elina! huudahti tyttö ja hymy lensi hänen kasvoilleen, -- kunhan +olisin saanut olla täällä vielä edes yksissä, yksissä ainoissa +tanssiaisissa! Mutta minä en saa. Ja kuluu varmaan vuosi ennenkuin +pääsen takaisin. + +Saatettuaan sisarensa asemalle rupesi Elina järjestämään kotiaan. +Kaikki olikin nurin, he olivat illalla pukeutuneet sellaisessa +kiireessä. Hän otti esiin ommellut koristeensa ja levitti niitä +pöydille ja tuoleille. Kodin piti esiintyä edukseen, kun lisäksi tuo +ulkomaalainen tulisi sen katon alle. Onneksi sattui olemaan juuri se +ainoa viikon päivä, jolloin ei hänellä ollut ainoatakaan tuntia. + +Dargis tuli täsmälleen kello kaksitoista ja avosylin otti Yrjö +hänet vastaan. Pian olivat he vaipuneet muistoihinsa, kysymykset ja +vastaukset seurasivat toisiaan taukoamatta ja Elina istui mykkänä +kuulijana, iloisesti hymyillen miehensä innostukselle. + +-- Mutta kertokaa toki itsestännekin, virkkoi Dargis vihdoin. -- Joko +herrasväki kauankin on ollut naimisissa? + +-- Ei sitä enää muistakaan... + +-- Ohoh, Yrjö, sanoi Elina, -- muistat kai, että tulee kahdeksan vuotta +juuri näinä päivinä. + +-- Muistan, muistan. Leikkiähän minä... Ja te -- tai ehkä hyvään +suomalaiseen tapaan sinuttelisimme toisiamme --, oletko sinä jo +suurenkin perheen isä? + +-- En suuremman kuin silloinkaan, kun tapasimme. Päinvastoin, koska +isäni senjälkeen on kuollut. + +-- Vai, vai niin. Mutta nyt sinun pitää mennä naimisiin. Ota nyt täältä +Suomesta tyttö mukaasi! + +Dargis naurahti. + +-- Ensinnä tarvitsisin sentään ystävällisiä neuvoja, mistä saisin +sopivan asunnon... + +Elina tiesi aivan likeisyydessä tuttavan perheen, jolla oli huone +vapaana. Ehkä sentään täysihoito olisi ollut parempi... + +-- Mutta jos sinä söisit päivällistä meillä? ehdotteli Yrjö. -- Silloin +saisimme aterioiden jälkeen jutella suomea. + +-- Olisin ylen kiitollinen, kunhan vain en häiritsisi sinua, sinä kun +juuri kirjoitat... + +-- Et laisinkaan. Täytyyhän minunkin hiukan levätä, vaikka työtä tosin +tulee vähän, tässä kun noilla kirotuilla tunneilla pitää elättää +henkeään. + +Elina oli käynyt polttavan punaiseksi. + +-- Niin mielelläni kuin tahtoisinkin nähdä teidät meillä syömässä +päivällistä, niin täytyy minun neuvoa teitä syömään muualla. Me olemme +perin vaatimatonta väkeä ja minä olen hyvin huono emäntä. Se on totta, +vaikka sen itse sanon. + +-- Hyvä rouva, yritti Dargis, -- jollei ole muuta syytä... + +-- Mutta jos pyydämme herra Dargista tänään päivälliselle kanssamme, +niin hän näkee miten me elämme, ehdotteli Yrjö. + +-- Olen aivan varma siitä, että herra Dargis pelästyy... + +Asia oli kun olikin päätetty ja kahvia juotua lähdettiin kaupungille. +Yrjöllä oli tunti, Dargis tahtoi käydä hotellissaan katsomassa oliko +tullut kirjeitä, ja Elinan piti tehdä ostoksia. Ensi kulmassa erosi +heistä Yrjö. + +Muukalainen herra oli pitkä, harteva mies. Hänen hiuksensa olivat +vaaleat, samoin tuuheat viiksetkin, mutta kulmakarvat ja silmäripset +olivat tummat. Erittäin kaunis oli hänen korkea, valkea otsansa. +Ilme kasvoissa ja koko esiintymisessä teki voimakkaan, miltei tuiman +vaikutuksen. + +Astellessaan hänen rinnallaan ja selitellessään hänelle merkillisimpiä +rakennuksia, ehti Elina saada hänestä sen käsityksen, että hän mahtaa +olla tavattoman väkevä. + +-- Onkohan tässä pankkia likeisyydessä? kysyi ulkomaalainen äkkiä. -- +Minun pitäisi vaihtaa rahaa. + +-- Pankkia? toisti Elina. -- On kyllä likellä. Sinne juuri minullakin +on asiaa. + +-- Menettekö nostamaan rahaa? sanoi Dargis hymyillen. + +-- En. Maksamaan minä menen. + +Kultanappinen vahtimestari avasi heille oven ja vakavana asteli +Elina luukulle, jossa tiesi vekselejä lunastettavan. Hän levitti +siihen seitsemän sadanmarkan seteliä ja ihaili, pankkineidin etsiessä +vekseliä, niitä puhtaita, uusia rahoja, jotka suurissa läjissä +lepäsivät pöydillä aidakkeen takana. + +-- Tämä on kahdeksansataa, huomautti neiti. + +Hän sai pari kertaa uudistaa lauseensa, ennenkuin Elina hänet ymmärsi. + +-- Se ei ole mahdollista, yritti hän. -- Olisinko voinut niin erehtyä? +Mutta kai minä sittenkin olen! Onhan pankki vielä auki, jotta ehdin +kotiin hakemaan lisää? + +Hän loi ympärilleen pelästyneen katseen. Kunhan ei vain tuo +liettualainen olisi huomannut... Tuossapa hän jo suuntasi askeleensa +suoraan tänne ja kysyi, oliko rouva saanut asiansa toimitetuksi... +Elina riuhtaisi itsensä äkkiä irti alakuloisuudesta, joka oli hänet +vallannut, naurahti uhmamielisesti ja virkkoi äänellä, jonka onnistui +tekemään huolettomaksi: + +-- Huomaan ottaneeni liian vähän rahaa mukaani. Emme me naiset kelpaa +raha-asioita hoitamaan! + +-- No mutta enkö minä saisi tarjota palvelustani, sanoi Dargis. -- +Paljonko te tarvitsette? + +-- Kiitos vain, ehdinhän aivan hyvin käydä kotona noutamassa... + +-- Mutta olisihan se turhaa, koska minulla juuri sattuu olemaan... + +Ja samassa oli hän vetänyt esiin lompakkonsa ja levittänyt sen Elinan +eteen. + +Elina tunsi kätensä vapisevan, kun hän tuon vieraan miehen lompakosta +otti punertavaa seteliä. Puolipyörryksissä tuli hän kadulle, +kasvoillaan luonnoton hymy. Onneksi Dargis heti pankin edustalla +hänestä erosi. Ja helpotukselta tuntui, ettei Yrjö ollut kotona... Hän +hiipi makuuhuoneeseen ja heittäytyi sohvalle itkemään. + +Hänet oli taasen vallannut sellainen ääretön turvattomuuden tunne. +Tuon vieraan miehen oli nyt heti pitänyt saada nähdä hänet koko hänen +kurjuutensa alastomuudessa...! Kuinka hän inhosi rahoja ja velkoja! +Ei ole pelkkää tarua, kun sanotaan, että avioliittoon tarvitaan +muutakin kuin rakkautta: tarvitaan leipää! Sillä leipähuolet turmelevat +suurenkin onnen ja velkakuorman kantaminen kalvaa rakkautta. Hän tunsi +huolten kerän taaskin kasvavan rinnassaan, niinkuin lumipallo kasvaa, +kun sitä kieritetään vereksellä lumikentällä. + +-- Mitä on tapahtunut? huudahti Yrjö pelästyneenä, tavatessaan vaimonsa +itkemässä. -- Sano Jumalan nimessä. + +Hän sai tehdä kysymyksensä moneen kertaan. + +-- Sinä annoit minulle seitsemänsataa ja vekseli oli kahdeksansataa! +pääsi Elinalta vihdoin. + +Yrjö hämmästyi suuresti. + +-- No mitä sinä teit? Jäikö vekseli maksamatta? + +-- Herra Dargis tarjoutui lainaamaan. + +-- No, sepä erinomaista! Kas, miten saatoinkaan erehtyä! Vai tarjoutui +hän lainaamaan, tuo kunnon mies. Miten sinä selitit hänelle asian? + +Elina pyyhkäsi itkettyneitä kasvojaan ja loi mieheensä leimuavan +silmäyksen. + +-- Sanoin huolimattomuudessani ottaneeni liian vähän rahaa mukaani. + +-- Syytit itseäsi, armaani, vaikka syy on minun. Mutta odotahan, kyllä +minä sen kaiken korjaan. + +-- Kuinka? leimahti Elina taasen ja hänen kyyneleensä kuivuivat +kokonaan. + +-- Sanon että syy oli minun, puhui Yrjö tyynellä äänellään ja silitti +vaimonsa hiuksia. + +-- Et, et, et, sitä et saa sanoa! huusi Elina. -- Muista ettet sano. + +-- Rauhoitu toki! Miksen saisi sanoa? + +-- Etkö ymmärrä, etten minä vieraalle ihmiselle tahdo näyttää, ettei +mieheni pidä asioistaan parempaa huolta. Luulkoon mieluummin minusta +pahaa, sen kärsin tuhat kertaa kernaammin... Ja mene sinä nyt ja hanki +nuo rahat, että paikalla saamme hänelle maksaa... + +Yrjö seisoi pitkän aikaa ääneti, hajamielisenä katsellen, kuinka Elina +valeli kasvojaan vedellä. + +-- Sinä unohdat, sanoi hän vihdoin, -- että minä ja Vitold +Dargis olemme vanhat tutut. Ei tätä asiaa nyt kannata ottaa niin +traagilliselta kannalta! + + * * * * * + +Vieras palasi heti kello kolmen jälkeen. Keskustelu aterian aikana +liikkui Liettuan oloissa ja Dargis kertoi. Ne olivat surullisia, +kamalia asioita. Elina kuunteli yhtenä korvana, kasvoilla kankea +hämmästyksen ilme. Olihan hän ennenkin kuullut tästä kaikesta, mutta +ikäänkuin kauempaa. Tämä mies oli itse nähnyt ja kokenut kaikki, mistä +kertoi. Ja kertoessa nousi hänen poskilleen verta, kasvoihin tuli kova, +katkera ilme ja silmät leimahtelivat. Hänessä oli hetkellisesti jotakin +miltei raakaa. Äkkiä laski hän suuren kouransa otsalleen, sivalsi +voimakkaalla liikkeellä hiuksia taaksepäin ja virkkoi äänellä, joka oli +aivan muuttunut: + +-- Jättäkäämme tämä aihe, miksi minä siihen palasinkin... Arvoisa +rouva... + +Hän ei lopettanut lausettaan, vaan jäi Elinaan katsomaan: hänen +silmänsä olivat täynnä kyyneliä. + +-- Arvoisa rouva, toisti hän sitten sanansa, -- olen päivälliseen +hyvin tyytyväinen. Se melkein muistuttaa niitä aterioita, joita äitini +valmistaa. + +Herrojen juodessa kahvia ja keskustellessa valtiollisista asioista, +istuutui Elina soittamaan. + +Häntä hävetti, kun hän ajatteli pieniä huoliaan ja kyyneleitään, jotka +niin herkästi olivat valmiit valumaan. Mitä ovat yksityisten surut +kokonaisen kansallisen surun rinnalla! Oli jo hämärä, kun Yrjö tuli +hänen luokseen saliin. + +-- Elinaiseni, pidä nyt seuraa herra Dargikselle. Hän jää vielä +hetkeksi tänne. + +-- Yrjö, mihin sinä menet? kuiskasi Elina, -- älä jätä minua! + +-- Tuntihan minulla... Tiedätkö, veli Dargis, on se naineen miehen +elämä sentään toista kuin poikamiehenä olo. Tee sinäkin siitä loppu... + +-- Kunhan herrasväki tahtoisi auttaa minua niissäkin huolissa, sanoi +Dargis pimeästä, jossa hänet saattoi erottaa vain jonakin pitkänä +haamuna. + +Yrjön mentyä syntyi pieni hiljaisuus. Dargis istui yksin salissa ja +Elina oli etsimässä tulitikkuja. + +-- Aiotteko särkeä kauniin hämärän? kysyi Dargis hänen palatessaan. + +-- Vai pidättekö tekin hämärästä? vastasi Elina, heitti tulitikut +pöydälle ja istuutui vastapäätä vierastaan. + +Syntyi pitkä vaitiolo. + +-- Noo, virkkoi Dargis vihdoin, äänellä, jossa oli omituinen sointu ja +ikäänkuin jatkaakseen: mitä nyt tehdään? + +Elina joutui hämilleen. Hän tunsi, että hänen nyt tulisi pitää seuraa +tuolle herralle suurmaailman naisten tavoin, kun he vieraineen +viettävät hämyn hetkeä pienessä salongissaan. + +-- Pidättekö musiikista? sai hän vihdoin sanotuksi. + +-- Pidän, arvoisa rouva. + +-- Soitatte ehkä tai laulatte? + +-- En kumpaakaan. Tai laulan tosin, mutta vain omaksi huvikseni. Vaan +koska te oikeastaan ehditte soittaa, kun annatte kielitunteja? Ja +luulen sentään huomanneeni, että olette soittanut aika paljon. + +-- Olenhan minä. Isäni eläessä sain oppia, hän tahtoi jo lähettää minut +ulkomaille konservatorioon, mutta sitten hän kuoli, jouduimme setämme +luo, minä ja sisareni. Kävin kyllä jonkin aikaa musiikkiopistoa, mutta +sitten jouduin naimisiin ja opintoni jäivät. + +-- Miksi niin? kysyi Dargis ja katseli häntä hymyillen. + +-- Ei ollut aikaa eikä varaa, sanoi Elina nauraen. + +-- Aikaa? venytteli Dargis. -- Lapsetko veivät kaiken ajan? + +-- Ei, mutta muut kotityöt. + +Dargis oli asettanut kyynärpäänsä pöydälle ja tuijotti Elinaan, pää +käsien varassa. + +Eikö hän ymmärrä, että tuollainen asento on epäkohtelias? ajatteli +Elina itsekseen. Vai tahtooko hän tahallaan minua loukata? + +-- Seurustelemiseen ja huveihin myöskin menee aikaa, huomautti Dargis +hetken perästä ivansekaisella äänellä. + +-- No, ei paljon. Seurusteleminen ei meitä kumpaakaan huvita, olemme +enimmäkseen kotona. Mutta kertoisitte nyt minulle jotakin kotimaastanne. + +Dargis loi häneen pitkän, epäilevän katseen ja alkoi sitten, +antaen ensin lyhyitä, ylimalkaisia vastauksia Elinan kysymyksiin, +mutta sitten lämpenemistään lämmeten. Hän kertoi kansan tavoista, +oloista, lauluista, kirjallisuudesta, ja Elina kuunteli, enimmäkseen +sanattomana. Ainoastaan ilme hänen kasvoissaan todisti, että hän +kuunteli. Pimeään tottuneina saattoivat he erottaa jo toistensa kasvot. + +-- Tahdotte kuulla kodistani... Olette hyvin ystävällinen... Laakson +liepeellä, kirkon alla seisoo vanha, valkeaksi maalattu olkikattoinen +talo. Siinä minä synnyin, siinä minä kasvoin. Ikkunoihin ja pihamaalle +näkyi joki ja sen hiekkarannoilla, narskuvien näkinkenkien joukossa +kuluivat lapsuuteni päivät... Isä oli talonpoika, äiti käyttää kansan +pukua ja kieltä. + +Hän lakkasi puhumasta, ikäänkuin odottaen, että Elina jotakin sanoisi. +Kun hän yhä vaikeni, jatkoi Dargis: + +-- Ensimmäiset muistoni liittyvät suureen kastanjaan talon pihalla +ja neitsyt Maarian kuvaan tienristeyksessä. Sen eteen lankesin +viisivuotiaana poikana polvilleni, kun isoisääni kahleissa kuljetettiin +Siperiaan... Ei! Taaskin joudun noihin surullisiin muistoihin! + +Ja hän sivalsi kädellä otsaansa, ikäänkuin pyyhkäistäkseen kaiken pahan +olemattomaksi. + +-- Mutta mistä sitten puhua, kun ei muuta ole! Kertokaa te. Teidän +elämässänne epäilemättä on ollut paljon valoa ja päivänpaistetta. + +Elina ei heti voinut päästä tunnelmasta, jonka Dargiksen kertomus +hänessä oli herättänyt. + +-- Olette oikeassa, sanoi hän sitten, -- minun elämässäni on ollut +paljon valoa. Oli tosin varjojakin, mutta valoon verraten olivat ne +pienet. Olen onnellinen, sillä minä rakastan ja minua rakastetaan... +Kunhan vain saisin pelastaa syntymäkotini joutumasta vieraiden käsiin! + +-- Ehkä saatte... + +-- En, en koskaan! Kuukauden perästä myydään Arrakoski, enkä sitten +enää tahdo sitä ajatella. + +He vaikenivat molemmat. Mutta hiljaisuus ei ollut kiusallinen, se +ikäänkuin hyväili. + +-- Hyvä rouva, virkkoi Dargis vihdoin ja nousi, -- olen aivan unohtanut +ajan kulun. Kiitoksia paljon ja hyvästi huomiseen asti. + +-- Joko menette? sanoi Elina hiljaa, nousi ja ojensi hänelle kätensä. + +Ennenkuin hän ehti ajatellakaan, oli Dargis vienyt sen huulilleen. + +-- Olettepa... te ulkomaalaiset... tavattoman kohteliaita. Emme me +jäykät suomalaiset... + +He astuivat valaistuun eteiseen ja hämärän mieliala haihtui. + +Mutta Dargiksen mentyä seisoi Elina kauan pimeässä salissa, miettien +mitä oikeastaan oli tapahtunut. Tuo suuri, komea ulkomaalainen hänen +kanssaan siellä oli viettänyt hämyn hetkeä. Ei muuta. Kun Yrjö palasi +kotiin, kysyi hän häneltä kymmeniä asioita Dargiksesta. Yrjö kertoi, +mutta ei Elina saanut selville sitä mitä hän tahtoi tietää. Mitä hän +sitten oikeastaan tahtoi tietää? Hän ei ymmärtänyt mikä tuo Dargis +oikeastaan oli. Hänessä oli toiselta puolen omituista raakaa voimaa, +toiselta puolen jotakin niin kummallisen viehkeää. + +Miksi hän oli suudellut hänen kättään? + +-- Se on ulkomailla yleinen tapa, selitti Yrjö. + +-- Suutelitko sinäkin naisten käsiä, kun kävit ulkomailla? + +-- Suutelin kai joskus, sanoi Yrjö nauraen. -- Mutta mitä sinä nyt tätä +ihmettelet! Onhan sinun kättäsi ennenkin suudeltu. + +Ja Yrjö luetteli, että silloin ja silloin ja silloin. + +-- Kas etten muista, sanoi Elina hajamielisenä. -- Hän on niin +omituinen tuo ystäväsi. Minä häntä niin säälin, hän kun on niin +onnettoman kansan lapsi. + + + + +III + + +Samana iltana, juuri kun hän oli syventynyt soittamaan, herätti +palvelustyttö Mari hänet ilmoittamalla, että Veera rouva ja pikku +Akseli odottavat eteisessä. + +Hyvänen aika! Hän oli kokonaan unohtanut, että rouva Peltonen oli +luvannut tulla. + +Hänen ensi ajatuksensa oli lähettää Mari sanomaan, ettei hän ole +kotona. Mutta samassa hän muisti, että hänen soittonsa tietysti +oli kuulunut. Ja hänen vielä neuvottomana seisoessaan soittokoneen +vieressä, karkasi häntä vastaan pieni poika, avosylin, punaposkisena, +vaaleat kutrit häilyen hartioilla. + +-- Täti, täti, hyvää päivää. Mikset sinä ole käynyt meillä? + +Elina laskeutui polvilleen pojan eteen, joka oli seisahtunut lampun +kirkkaaseen valoon, sulki hänet hellästi syliinsä ja jäi sanattomana +häneen katsomaan. Se oli harvinaisen kaunis lapsi. + +-- Täti, mikset ole käynyt meillä? uudisti poika kysymyksensä. -- Isä +ja Olavi ja Siiri ja Elvi käskevät sanomaan sinulle terveisiä ja että +nyt pian tulisit. + +Lapsen toinen käsi lämpimine punaisine kintaineen lepäsi Elinan +olkapäällä. Sen katse kiersi ympäri huonetta ja pysähtyi vihdoin +suuriin hirvensarviin ruokasalin seinällä. + +-- Täti mitä nuo on? + +Mutta kun ei kysymykseen nytkään tullut vastausta, katsahti poika +arasti polvistuvaan tätiinsä ja sanoi: + +-- Miksi sinä itket? Akki menee kotiin! + +Silloin tarttui Elina hänen käsiinsä ja painoi hänet rintaansa vastaan. + +-- Et sinä kotiin saa mennä, kun kerrankin olet tullut tätiä katsomaan! + +Ja nyt vasta huomasi Elina ovensuussa kälynsä, tervehti häntä melkein +sydämellisesti ja rupesi riisumaan päällystakkia veljenpoikansa yltä. + +-- Täti on niin iloissaan, puheli hän, tuontuostakin suudellen pojan +ruusuisia poskia, -- kun taas saa nähdä oman pikku Akkinsa. Sinä olet +niin kovasti kasvanut. Täti ei enää ollut tuntea... Mitä sinne Olaville +kuuluu?... Voi voi, vai on Olavi ollut kipeänä eikä pääse ulos... Mitä +täti nyt sinulle oikein näyttäisikään?... Ole niin hyvä ja istu, Veera. +Saanko tarjota sinulle kahvia, tai ehkä mieluummin teetä? + +Ja nopeasti riensi hän ruokasaliin antamaan palvelijattarelle käskyä ja +palasi samassa takaisin kädessä lautasellinen omenia. + +Hän oli hämillään, hän ei oikein tietänyt mistä puhua kälylleen. Ei +hän myöskään tahtonut antaa Veeran alkaa, sillä hän pelkäsi hänen +aikovan kajota heidän yhteisiin muistoihinsa. Hän koetti tekeytyä niin +iloiseksi ja huolettomaksi kuin suinkin, heittäytyi vallattomasti +istumaan suurelle karhuntaljalle, joka oli lattialla salin kulmassa +ja veti Akin mukaansa. Vähitellen siirsi Veera tuolinsa heidän +läheisyyteensä. + +Veera Peltonen oli pitkä, solakka nainen ja kantoi komeaa, hienoista +villakankaista tehtyä suomalaista kansallispukua. Hän ei enää ollut +nuori, mutta kasvot olivat miellyttävät ja varsinkin olivat hänen +suuret, ruskeat silmänsä ilmehikkäät. + +-- Vai on Olavi ollut sairaana, puheli Elina hajamielisesti, kiertäen +Akin kiharoita sormiensa ympäri. + +Ja sitten he jatkoivat keskusteluaan tuulesta, ilmasta ja kesän +vietosta. + +-- Elina, virkkoi Veera vihdoin, -- minulla olisi sinulle pyyntö. + +-- No? sanoi Elina säpsähtäen. + +-- Se, että rupeaisit minulle modelliksi. + +-- Minä modelliksi? Mihin? + +Veera siirtyi hänen viereensä karhuntaljalle ja alkoi hiljaa puhua: + +-- Katso, minä tahtoisin maalata kaksi taulua. Toista kutsuisin +"suruksi", toista "iloksi". Toisen maalaisin seuraavalla tavalla: +nuori tyttö tanssipuvussa, käherretyt hiukset, paljas kaula, paljaat +käsivarret, huulilla huoleton hymy, ympärillä kotiljonkiruusukkeita +ja kukkasia, kädessä naamio... Toisen maalaisin näin: nainen mustassa +sileässä puvussa, sileäksi kammattu tukka, kalpeat kasvot, katse +tähdättynä jonnekin hyvin kauas... ja siinä katseessa täytyisi kuvastua +kaikki... käsissä murattiköynnöstä, josta hän punoo seppeltä... + +Veera oli puhuessaan lämmennyt ja riistänyt Elinankin mukaansa. + +-- Mihin sitten tahtoisit minua, iloon vaiko suruun? + +-- Molempiin? Tahtoisin niihin saman henkilön enkä tiedä ketään, jonka +piirteet niin herkästi vaihtuisivat. + +Elina jäi miettimään. Asia häntä huvitti, hän oli jo unohtamaisillaan +kaunansa rouva Peltosta kohtaan. + +-- Täti, keskeytti hänet samassa pikku Akki, -- osaatko sinä leikkiä +hevosta? + +-- Osaanko minä? huudahti Elina, kiinnittäen silmänsä lapsen kasvoihin, +jotka niin paljon muistuttivat rakastettua veljeä. -- Koetetaanpa! +Haetaan suitset, kuka rupeaa hevoseksi? + +-- Akki on hevonen! + +He hypähtivät molemmat ylös karhuntaljalta ja hetkisen kuluttua +kiertelivät he huoneesta huoneeseen, varsinkin juosten ympäri +ruokasalin pyöreän pöydän. + +Äkkiä heitti Elina käsistään ohjakset ja piiloutui oven taakse. Lapsi +etsi ja etsi ja kun he vihdoin löysivät toisensa, huudahtivat molemmat +ilosta. + +-- Veera, virkkoi Elina äkkiä, pyyhkien otsaansa, -- anna sinä minulle +tämä Akki! Sinullahan on niin monta lasta. + +Veera nauroi. + +-- Niin todellakin, jatkoi Elina innostuneena ja veti pojan syliinsä. +-- Enhän minä yleensä lapsia kärsi, mutta sinusta minä pidän, lieneekö +sitten siksi, että olet niin isäsi näköinen. Tulisitko sinä, Akki, +tädin pojaksi? + +-- Tulisin, jos täti aina leikkisi hevosta kanssani. + +-- Leikkisin, leikkisin, tietysti joka päivä! + +Siihen ei lapsi vastannut mitään, vaan jäi miettiväisenä katselemaan +eteensä. Elina ei voinut riistää silmiään hänen kasvoistaan. Valtaavina +yrittivät jo muistot täyttää hänen mielensä, kun Veera äkkiä katkaisi +hänen ajatustensa kulun: + +-- Mutta Elina, sinä et vastannut kysymykseeni. + +-- Mihin kysymykseen?... Niin tosiaan. Rupeaisinhan minä mielelläni +modelliksesi, mutta minulla ei ole aikaa. Ja löydäthän sinä +sopivampiakin. + +Veera silmäili häneen hetkisen melkein rukoilevasti. + +-- Rakas Elina, virkkoi hän sitten, -- se ei ole sitä, ettei sinulla +olisi aikaa, mutta sinä et tahdo. Ethän ole vuosikausiin käynyt +luonani. Minä odotin, että sinä toki edes lasten tähden... + +Elinan kasvoihin oli äkkiä tullut kova, kankea ilme. + +-- Pitäisihän sinun tietää, miksi minun nykyään on vaikea tulla ainoan +veljeni vaimon ja lasten kotiin... + +-- No mutta eikö sinun hyvä sydämesi nyt helly antamaan anteeksi, jos +mielestäsi olisinkin rikkonut? Eikö nyt aika tasoita ja tuo unohdusta? + +-- Toisille näkyy tuovan hyvinkin pian. Minä en, sen pahempi, kuulu +niihin. + +Hetkisen katseli Veera surullisena ja neuvottomana eteensä. Hänen +poskilleen oli noussut hehkua. + +-- Ihmiset ovat niin erilaiset, kuiskasi hän sitten ja laski kätensä +Elinan olkapäälle. -- Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Minä +olen niin monesti tahtonut sinulle selittää kaikki, mutta sinä et ole +tahtonut kuunnella. + +-- Enkä tahdo nytkään, sanoi Elina, ikäänkuin peläten kiusausta. -- +Mitä se siitä paranee! Tehtyä ei saa tekemättömäksi. + +-- Mutta että edes ymmärtäisit. Anna minun nyt kerran puhua suoraan. +Rakas Elina... ja Veera tarttui hänen käteensä, ikäänkuin estääkseen +häntä nousemasta. + +-- Katso, meitä naisia on kahta laatua: naisellisia, hyviä naisia, +jotka, jos he joutuvat naimisiin, tekevät miehensä ja kotinsa +onnelliseksi ja kasvattavat hyviä lapsia. Toisin sanoen: todellisia +naisia, jotka täyttävät naisen todellisen tarkoituksen -- tai jolleivät +joudu naimisiin, pyhittävät elämänsä jollekin hyvälle tarkoitukselle, +tulevat sairaanhoitajattariksi tai elävät jonkun sukulaisen kodissa, +nauttien sen perheonnesta ja kutoen sukkia sen lapsille. Tai +epänaisellisia naisia: joko nerokkaita, kevyitä, tai suorastaan +miesmäisiä naisia. Nuo nerokkaat, jos he pääsevät kehittymään, tulevat +hyviksi taiteilijattariksi, kevyet elävät perhosten lailla, liehuvat +huvista huviin, joutuvat joko huonoille teille tai naimisiin, mutta +tulevat miltei joka tapauksessa itse onnettomiksi ja saattavat muita +onnettomuuteen. Miesmäisistä naisista en tahdo puhua, sillä he ovat +luonnottomia. Mihin luokkaan kukin kuulumme, sen tiedämme kai itse... + +Elina tuijotti kankeasti eteensä. Hän aavisti vaistomaisesti olevansa +samaa mieltä Veeran kanssa, mutta sitä ei hän tahtonut myöntää. + +-- Sinä ehkä tiedät, sanoi hän, koettaen lyödä koko keskustelun +leikiksi, -- mutta minä kai kuulunen johonkin väliluokkaan, joka on +sekoitus kaikista. + +-- Et, et, et, sinulla on taiteilija veressä. + +-- Kuulun siis toisin sanoen neroihin! Elina purskahti nauruun. + +-- Sinusta olisi varmaankin tullut hyvä taiteilija. + +Hetkisen vaikenivat molemmat, sitten alkoi Veera taas: + +-- Kuuntele minua vielä levollisesti. Kun minä jäin leskeksi, tuntui +elämäni aivan toivottomalta... + +-- Kuinka saatat puhua sillä tavalla! leimahti Elina. -- Jäiväthän +sinulle lapset! + +-- Niin, jos olisin ollut noita naisellisia, hyviä naisia, niin olisin +tyytynyt siihen, mutta minä olin tottunut tuntemaan rinnallani miehen, +joka täydensi vajavuuttani, jolta ammensin voimia ja vaikutuksia, sillä +itsessäni olin itselleni riittämätön, puolikas. Etkö ymmärrä minua? + +Elina oli lyyhistynyt kokoon, hän istui kädet silmillä, huojuttaen +ruumistaan edestakaisin. + +-- Että sinä saatoit, että sinä saatoit! pääsi häneltä tukahdutettuna +huudahduksena. + +-- Etkö käsitä, että jäin kuin pursi tuuliajolle. Olisin tahtonut +kuolla... Ja ensimmäisen toivottomuuden laimennuttua valtasi minut +ääretön ikävä. Olisin antanut mitä tahansa, kun olisin saanut uskoa +huoleni jollekin. Mutta kenen olisin saattanut tehdä uskotukseni? +Naisellinen, hyvä nainen olisi korkeintaan voinut itkeä kanssani, mutta +ei hän olisi minua ymmärtänyt. Minä turvauduin miehiin -- ja rakastuin. +Alussa se minua kammotti, mutta sitten... niin, minä tottelin luonnon +ääntä ja menin avioliittoon. Olen onnellinen, olen saanut itselleni +toverin ja lapsillani on hyvä kasvattaja ja isä. Nyt tiedät kaikki. + +Veera vaikeni, odottaen että Elina jotakin sanoisi, mutta hän pysyi +ääneti. Keskustelu oli hänelle ollut kiusallinen. Hetken aikana hän +jo oli tuntenut jotakin myötätunnon tapaista, mutta kun Veera sitten +oli selittänyt olevansa onnellinen, ja mennessään uuteen avioliittoon +tahtoneensa tehdä Akselin lapsetkin onnellisiksi, kovettui hänen +sydämensä ja pahat sanat pyörivät hänen huulillaan. Hän ei kuitenkaan +saanut niitä lausutuiksi, sillä Veera katseli häntä kuin armoa anoen. +Hän kääntyi hänestä pois, hän ei tahtonut katsoa kälyään silmiin. +Silloin näki hän pikku Akin nukkuneen viereensä. Lapsi lepäsi pää +karhun pehmeällä päällä, kutrit valuneina punottaville poskille. + +-- Voi lasta, hän väsyi, virkkoi Veera. -- Tulimme koko matkan +jalkaisin... + +Yhdessä nostivat he hänet mukavampaan asentoon ja Elina peitti hänet +liinasella. + +-- Oletko minua ymmärtänyt? kysyi Veera vihdoin. + +-- Olen, vastasi Elina, -- enkä sinua enää tuomitse. Mutta surulliselta +tuntuu ajatella, että ihmisluonto niin pian unohtaa. + +-- Usko minua: se on meidän onnemme, sillä muuten emme saisi tehdä +muuta kuin itkeä! + +He siirtyivät vähitellen muihin asioihin, juttelivat Arrakoskesta, +Elinan tunneista ja oppilaista. Mutta erotessa oli heidän suhteensa +suorempi ja hellempi ja hyvästi jättäessä syleilivät he toisiaan +sydämellisesti. + +-- Sinä tulet siis aivan varmaan? sanoi Veera vielä ovella. + +-- Kiitos, kyllä. + +-- Tervetuloa! + + * * * * * + +Elina ei vuosikausiin ollut käynyt Veeran luona. Kun Vuoriolaiset +maaseutukaupungista, missä Yrjö pari vuotta oli ollut virkaatekevänä +opettajana, muuttivat Helsinkiin, oli Veera jo mennyt uusiin naimisiin. +Vain pojat Akki ja Olavi olivat jonkun kerran käyneet Elinaa +tervehtimässä. + +Sykkivin sydämin astui hän tuttuun taloon, mutta paljon se oli +muuttunut. Tuskin sitä olisi samaksi tuntenut. + +Veera otti hänet suurella sydämellisyydellä vastaan ja Akki karkasi +jo eteisessä hänen kaulaansa. Salissa juosta sipsutteli Olavi, ensin +hiukan ujostellen, mutta sitten hänkin kietoen kätensä tädin kaulaan. +Se oli hento lapsi, silläkin oli kauniit piirteet, vaikkei läheskään +niinkuin vanhemmalla veljellä. Tämä tuli enemmän äitiinsä. Elina ehti +heti vaistomaisesti tuntea, että hän enemmän rakasti vanhempaa. + +Veera toi nyt sisään molemmat nuoremmat lapsensa, Siirin ja Elvin. +Elinalta pääsi ehdottomasti huudahdus, kun hän veljenpojista käänsi +katseensa pieniin Peltosiin. + +-- Ei mutta, Veera, mitä terveitä, mitä suomalaisia olentoja. + +He olivat todella kuin itse suomalaisuus ja terveys. Lihavia, +tanakoita, valkotukkaisia, sinisilmäisiä, tyyniä ja levollisia. Elina +ei voinut kuin ihmetellä. Heissä ja vanhemmissa lapsissa ei ollut +vähääkään yhtäläisyyttä. Muuten oli koti aistikkaasti sisustettu: +seinät täynnä suomalaisten taiteilijain tauluja, paljon kasveja, +huonekalut suomalaista kuosia ja kunniasijalla keskiseinällä riippui +kantele. + +Ruokasali oli täydellinen suomalainen tupa: seinähirret peittämättömät, +suuri avoin liesi, vanhanaikainen pohjalainen seinäkello, joka käydä +raksutti, ja keskellä lattiaa maalaamaton puupöytä, tehty yhdestä +ainoasta leveästä tukintyvestä. + +-- Me saimme tuon pöydän suurella vaivalla, selitti Veera, -- Antin +kotipuolelta. Nuo tuollaiset pöydät kulkevat oikeastaan perintönä +suvusta sukuun. Nyt vien sinut pyhäkkööni. + +Atelieeri oli ruokasalin takana. + +-- Täällä ei tosin vallitse erittäin "hyvä järjestys", selitti Veera +hymyillen ja viittasi ympärilleen. + +Hän oli oikeassa. "Hyvä järjestys" sieltä kokonaan puuttui. Seinillä +riippui ja nurkkiin oli asetettu joukko puolivalmiita tai vasta +aloitettuja kankaita, lattialla oli staflioja ja muita telineitä, +pöydillä ja tuoleilla talttoja, värilaatikkoja ja rääsyjä, jotka olivat +tahritut väriin. Sen kankaan eteen, joka juuri oli tekeillä, pysähtyi +Veera, valaisten sitä lampulla. + +-- Se ei ole valmis, mutta ehkä siitä jo voi saada käsityksen. + +Taulu ei ollut suuri. Se kuvasi taiteilijan työpajaa. Keskellä lattiaa +seisoivat modellit: kaunis nuori tyttö, jonka yläruumis oli alaston ja +joka hampaittensa välissä piteli punaista ruusua, kädet vyötäisillä, +kasvoilla huoleton hymy, ilkkuva katse suunnattuna toiseen modelliin, +joka seisoi häntä vastapäätä: luuranko, hampaissaan piippu... + +-- Aion antaa sille nimen "Virkaveljet", selitti Veera. -- Se tulee +ehkä näyttelyyn. + +-- Kuinka se on omituinen, sanoi Elina. -- Se tekee ehdottomasti +vaikutuksen... Mutta Veera, puhkesi hän samassa puhumaan, kun Veera oli +näytellyt hänelle sekä valmiita että puolivalmiita töitään, -- sinusta +on tullut huomattava taiteilija ilman että maailma siitä mitään tietää. + +-- Kyllä siitä tiedetään, vaikket sinä tiedä, kun et vuosikausiin ole +käynyt meillä. + +-- Mutta mikset koskaan ole pannut mitään näytteille? + +-- En ole tuntenut minkäänlaista tarvetta. Opettajani Münchenissä +kyllä kehoitti, mutta miksi sen oikeastaan olisin tehnyt?... Mikä +minua enimmän ilahuttaa on, että lapsissani huomaan taipumuksia +maalaustaiteeseen. Tehkööt he sen, mitä en minä ole voinut tehdä. +Tahdotko nähdä! + +Veera vei Elinan matalan maalaustelineen ääreen huoneen kulmassa. + +-- Tuon on Akki maalannut. + +-- Akki! huudahti Elina ja sulki syliinsä pojan, joka ylpeänä seisoi +kuvan vieressä. + +Taulu kuvasi punatulkkuja pihlajan oksalla. + +-- Täti, se ei vielä ole luonnon mukaan, mutta pian minä saan ruveta +maalaamaan oikein oikeita lintuja... Tahtooko täti nähdä värilaatikkoni +ja pensselini? + +Elina seurasi sanatonna, voimatta riistää silmiään pojan viehättävistä +kasvoista. + +-- Täällähän me yhdessä maalailemme Akin kanssa, puheli Veera, +siirrellen telineitä syrjään tehdäkseen tilaa. -- Sehän noissa +lapsissa on niin suuri lohdutus, että saattaa toivoa heidän tekevän +synnyinmaalle sen, mitä eivät vanhemmat ole voineet. + +Elina asteli kuin lumotussa linnassa. Veeran mieliala oli riistänyt +hänet mukaansa. Tämä oli komea koti, sopusointuisa, kaunis koti, +aivan toinen kuin muinoin hänen veljensä aikana. Siinä oli jotakin +niin eheää, valoisaa, onnellista, alkaen sisustuksesta emäntään, joka +kauniissa suomalaisessa puvussaan taloa johti. + +-- Tämä suomalaisuus on kokonaan Antin ansio, puheli Veera taas. -- Hän +on luonut kodin uudeksi, sillä hän on kasvattanut minut naiseksi... +Alussa tuntui minusta mahdottomalta kotikielenä ruveta käyttämään +suomea. Nyt olen tullut niin radikaaliksi, etten tuntisi olevani +kotona, jollen käyttäisi suomalaista pukua. Tässä eheydessä on jotakin +tavattoman suloista. Ainoa, joka vielä häiritsee, on nimeni, mutta sitä +en sentään taida ruveta muuttamaan, lisäsi hän hymyillen. + +Tupaan he sitten istuutuivat juttelemaan. Takassa leimuilivat koivuiset +halot, muuta valaistusta ei ollut. Tuontuostakin kohenteli Veera rovioa +pitkällä hangolla. + +Isännän mukana tuli taloon kankea mieliala, vaikka jokainen teki +parastaan sitä haihduttaakseen ja pysyäkseen iloisena. Hetken kuluttua +lausui Elina jäähyväiset. + +-- Ethän pahastu, sanoi hän vielä ovessa Veeralle, -- etten suostu +pyyntöösi. Se on minulle itsellenikin vaikeaa, sillä tämän kaiken +nähtyä olisi minun todellakin tehnyt mieli. Mutta ymmärräthän, etten +ehdi, kun tuo ulkomaalainenkin nyt syö meillä päivällistä... Hän on +kyllä vaatimaton, mutta kuitenkin... + +-- Minun täytyy valitettavasti sinut ymmärtää, vastasi Veera hymyillen. + +He suutelivat toisiaan vielä kerran. Sitten läksi Elina. + +Hitaasti asteli hän kotia kohti. Oli tyyni, kylmä ilta. Lunta tosin ei +vielä langennut, mutta maa oli roudassa ja pilvet riippuivat raskaina +taivaanlaidassa. + +Hän elää ehyttä elämää, Veera, ehkä ehyempää kuin ennen. Ja kuitenkin +elivät he Akselin kanssa näennäisesti mitä täydellisimmässä onnessa. +Veera oli mieheensä niin kiintynyt, että hän miltei mustasukkaisen +kiihkolla häntä vartioi. Ja vuoden hänen kuolemansa jälkeen on hän +valmis lahjoittamaan hellyytensä yhtä eheänä toiselle. + +Miten se on mahdollista? Eikö hän sittenkään ehkä koskaan rakastanut +Akselia? Tai voiko nainen rakastua kahdesti? + +Onko hänen uskollisuutensa pelkkä unelma? Voiko hän, kadottamatta +kunnioitusta itseään kohtaan, olla ensi lemmelleen uskoton? + +Jos niin on, tekivät vanhat intialaiset viisaasti polttaessaan lesken +hänen miesvainajansa roviolla! + + + + +IV + + +Elina Vuorio oli kahdeksan vuotta ollut naimisissa, ensi nuoruus oli jo +jäänyt hänen taakseen, mutta vuodet eivät olleet häneen vaikuttaneet: +Elina rouva näytti yhä vielä sangen nuorelta. + +Hänellä oli solakka vartalo, pienet kädet ja jalat, säännölliset +kasvot. Matalaa otsaa kaarsi paksu ruskeahtava tukka, poskipäiden ja +leuan kaarevuus oli siro, profiili voimakas, silmät siniset, milloin +vaaleammat, milloin tummemmat, joskus miltei mustat. Ihonväri oli +tavallisesti kalpea, mutta muuttui vilkastuessa helakaksi punaksi +poskille ja huulille. Kunnas oli kerran sanonut hänen huulistaan, että +ne toimittavat samaa virkaa kuin hevosella korvat: hänen huulillaan +kuvastui jokainen hänen mielialansa pieninkin vivahdus. Niillä väreili +nauraessa hyvä, lapsellinen ilme, niissä oli milloin katkeruutta, +milloin ilkeää ivaa, ylenkatsetta, sääliä, iloa, tuskaa. Löytyy +kasvoja, jotka ovat kauniit, mutta jotka pian unohtuvat. Elinan +kasvot painuivat mieleen niine ilmeineen, joita ne kulloinkin olivat +tulkinneet. + +Tuttavat olivat vakuutetut, että Elina rouva näyttelijättärenä olisi +onnistunut aika hyvin, tai että hänestä pianotaiteilijattarena olisi +tullut jotakin harvinaista. Hänestä ei kuitenkaan ollut tullut +kumpaakaan, hän oli jäänyt miehensä vaimoksi. Joskus muistutettiin, +että Elina rouva saattaisi olla vähemmän turhamainen -- aina hän +esiintyy uusissa puvuissa ja valitsee itsepintaisesti valkeita ja +mustia värejä, jota ei saata leimata muuksi kuin haluksi herättää +huomiota. Mutta samassa selitettiin toiselta taholta, että toki +jokaisella on lupa pitää oma makunsa ja että Elina rouva pukeutuu +kauniisti aivan erityisistä -- isänmaallisista syistä --: hänen +periaatteensa mukaan pitäisi suomalaisen intelligensin yleensä pukeutua +aistikkaasti. Saatetaan muistuttaa, että ulkonaiset asiat ovat turhat, +mutta tunnustetaan silti, että ulkonaisuus ja sisäisyys sittenkin +täydentävät toisiaan ja että niiden tulee pyrkiä sopusuhtaisuuteen. +Siisti puku antaa varmuutta ja herättää kunnioitusta. + +-- No mutta tuo etevä rouvahan kuuluu olevan hyvä perheenemäntäkin? +saattoi joku kysyä, joka ei vielä tuntenut Elina rouvaa kuin nimeltä. + +-- On erinomainen. + +-- Mutta kovin kehuvat koketiksi. Sanovat talossa myötäänsä kulkevan +nuoria herroja, jotka häntä liehittelevät. + +-- Siinä suhteessa ei todellakaan voi Elinaa puolustaa. Hän on herrojen +seurassa liian vapaa. Mutta hän selittää asian sillä tavalla, että +hän naituna naisena saattaa esiintyä kuinka tahtoo. Hän on muka +"palovakuutettu", hänellä ei ole mitään vaaraa. + +-- Mutta mitä hänen miehensä sanoo? + +-- Hän ei koskaan kiellä Elinalta mitään. Hän luottaa häneen +täydellisesti. + +-- He rakastavat toisiaan? + +-- Kovasti. + +-- Onko heillä lapsia? + +-- Ei ole. Siinä suhteessa Elina kyllä on hiukan luonnoton: hän kiittää +Jumalaa siitä, ettei hänellä ole lapsia. + +Rouvat pudistelivat päätään ja hymyilivät surumielisesti. + +-- Hän arvelee, että niistä olisi vaivaa ja siinä hän epäilemättä on +oikeassa. + +-- Mutta ei niitä silti antaisi pois! + +Saattaa syntyä hetken hiljaisuus. + +-- Mutta miksei hän käy yhdistyksessä? + +-- Väittää ettei hänellä ole aikaa. Eikä hän pidä suurista seuroista. +Meitä on muutamia rouvia, jotka tuontuostakin kokoonnumme lukemaan ja +juttelemaan, lisäsi se rouva, joka sillä hetkellä puhui, salavihkaa +iloissaan siitä, että heitä oli niin muutamia ja että juuri hän kuului +tuohon suljettuun seuraan, johon ei toinen kuulunut. + +-- Teillä on hauskaa? + +-- Äärettömän hauskaa. + +-- Mutta itsekästä on sulkeutua noin erilleen yhdistyksestä, joka +sentään on syntynyt hyväntekevää tarkoitusta varten, varsinkin jos +ihmisellä on kykyä, niinkuin rouva Vuoriolla. + +-- Mutta meidän pieni seuramme ompelee köyhien hyväksi. Ja me +keskustelemme aina hyödyllisistä asioista, emme panettele toisia emmekä +juorua... Usein Elina soittaa ja lukee meille jotakin ääneen. Kuinka +hyvin hän lukee, kuulisit vain. Kyllä hän on lahjakas nainen! + +Niin juttelivat hänen tuttavansa ja ystävättärensä, luullen tuntevansa +hänet perinpohjin. Tosin eivät he useinkaan olleet tilaisuudessa +seurustelemaan hänen kanssaan, sillä Vuoriolaiset asuivat kaukana ja +Elina kävi harvoin vieraissa. Jos häntä taas kotoa haki, niin hän usein +oli poissa ja jos telefonoi, niin ei saanut vastausta. Palvelustyttö +ilmoitti tavallisesti vieraalle, joka oli tullut Elinaa tervehtimään, +että hän on mennyt kävelemään. + +-- Mutta ehkä odottaisin, jos hän pian tulisi kotiin, saattoi vieras +ehdottaa. + +-- Jaa, sitä minä en voi sanoa, taitaa vain viipyä pitemmältäkin. + +-- Mutta lepään ainakin hiukan, tänne kun on niin pitkä matka. + +Vieras astui saliin ja silmäili hetkisen jotakin kuvateosta pöydällä, +katsahti sitten nuotteihin, jotka olivat avoimina telineillään +-- tietysti joku Beethovenin sonaatti --, huomasi sitten, ettei +kannattanut odottaa ja läksi. Mutta todellinen asiain tila oli seuraava: + +Elina oli Yrjön mentyä järjestellyt kirjahyllyään ja saanut käsiinsä +"Shakespearen draamoja". Ja niitä hän oli ruvennut selailemaan, ensin +lukien hiljaa, mutta sitten ääneen. Hän oli innostunut Kleopatran +osaan, jonka jo tunsi miltei ulkoa, hän kärsi juuri kuningattaren +mustasukkaisuuden tuskia, kun -- kello eteisessä soi. + +Se herätti hänet kuin toiseen maailmaan, hän pelästyi ensi hetkessä +niin ettei ymmärtänyt, mitä tehdä. Seuraavassa hän käsitti: tulee +vieraita! Kirja levällään juoksi hän kyökkiin, näki palvelustytön +pyyhkivän käsiään mennäkseen avaamaan ja kuiskasi hänelle kiihkeästi: +"Mari, Mari, minä en ole kotona! En voi... Mari ymmärtää, en ole sillä +mielellä... En voi olla kotona!" Mari ymmärsi, hän oli palvellut +Vuoriolla monta vuotta. Ja kuunnellessaan vieraan ja Marin keskustelua, +painautui rouva kyökin kaukaisimpaan nurkkaan, sulki silmänsä ja +peitti kirjalla kasvonsa, jotka olivat polttavassa punassa. Hän häpesi +niin sanomattomasti ja katui kaikesta sydämestään, mutta ei kehdannut +mennä peräyttämäänkään sanojaan ja tunnustamaan valehdelleensa. Kun +Mari palasi kyökkiin ilmoittamaan, että vieras salissa odottaa rouvan +kotiintuloa, niin Elina jo päätti noutaa päällysvaatteensa ja kiirehtiä +ulos kyökin tietä, sitten tullakseen takaisin kadun puolelta. Mutta +hänen olisi silloin pitänyt astua aivan salin ikkunoiden alatse! Ei +siis ollut muuta neuvoa kuin odottaa siinä kiltisti. Kun vieras sitten +vihdoin oli lähtenyt, hiipi Elina saliin, hiljaa kuin rikoksellinen. +Ei hän enää voinut jatkaa lukemistaan, sillä mieliala oli mennyt. +Sen rangaistuksen hän hyvin ansaitsi. Kunhan hän edes nyt olisi +viisastunut, kunhan tämä olisi viimeinen kerta! + +Sillä sellaista oli sattunut monasti, vaikk'ei kukaan sitä aavistanut. + +Eräänä päivänä oli joku Elinan ystävättäristä saanut vihiä hänen +Shakespeare-innostuksestaan ja pian liikkui kaupungilla huhu, että +Elina Vuorio aikoo antautua teatteriin... Toiselta puolen pidettiin +luonnollisena, että hänen taipumuksensa pyrkivät oikeuksiinsa, toiselta +puolen ihmeteltiin, että hän, joka elää niin onnellisessa avioliitossa, +ajattelee sellaisia, ja että mies sen sallii... Joku luuli tietävänsä, +että Elina tekee tämänkin pelkästä isänmaallisuudesta, hän on aina +valittanut, että niin harvat sivistyneet antautuvat teatteriin... Mutta +juuri kun kysymystä pohdittiin tuttavien kesken ja kun joku jo oli +yrittänyt soittaa Vuoriolle kysyäkseen, paljonko huhussa oli perää, +luettiin sanomalehdissä ensi sivulla, lihavasti painettu ilmoitus: +"opetusta suomen-, ranskan- ja saksankielessä antaa rouva Elina +Vuorio", jne. Hyvänen aika sitä naista, kaikkeen se ehtii ja kaikkia +se keksii! Teatterijuttu oli siis ollut tuulesta temmattu huhu! Mutta +miksei hän ruvennut antamaan soittotunteja? Olisi toki luullut, että se +ala oli häntä lähempänä. + +Elina itse oli lukenut ilmoituksen mielessään miltei sankarittaren +tunteet. Sillä hänen oli pitänyt perinpohjin voittaa itsensä, ennenkuin +sai vastenmielisyytensä kaikkea pedagogintointa vastaan lannistetuksi. + +Viikon kuluttua tiesi koko tuttavapiiri ja sen tuttavapiiri, että +Elina Vuoriolla oli kymmenen oppilasta, ja niihin liittyi pian eräs +"ulkomaalainen". Kukaan ei siis voinut ihmetellä, että hän yhä +harvemmin näyttäytyi tuttaviensa parissa. Hänellä oli aina kiire ja kun +häneltä kysyttiin, miten hän jaksoi ja eikö työ häntä rasittanut, niin +hän nauraen vastasi: + +-- Ei vähääkään, ainakaan tähän asti. Olen oikein tyytyväinen, on niin +hauska, kun on vakinaista työtä. + +Hän sitä itsekin ihmetteli, mutta opettaminen oli oikein hauskaa. Sinä +päivänä, jolloin hänellä oli yksi ainoa tunti, hän oikein ikävöi tätä +tuntia. Mutta sen hän antoikin Dargikselle, ja Dargista olisi kuka +tahansa ilokseen opettanut, niin intresantti ihminen hän oli ja niin +hauskaa oli jutella hänen kanssaan. Parin viikon kuluttua puhui hän jo +suomea, käyttäen saksaa ainoastaan poikkeustiloissa. + +Hän oli täydellisesti kotiutunut Vuoriolassa, tunsi joka komeron +talossa ja tuli joskus Yrjön kanssa kyökkiin katsomaan, mitä +tarjottaisiin päivälliseksi. Usein Elina heiltä kysyi, mitä ruokaa he +huomiseksi tahtovat, mutta siinä suhteessa syntyi tavallisesti eri +mieliä ja Elina oli nauraa kuollakseen, kun herrat tästä tärkeästä +asiasta väittelivät. + +Sunnuntaisin tekivät he kaikki kolme pitkiä kävelyretkiä kaupungin +ulkopuolelle. Vitold johti retkikuntaa kartan avulla, sillä vaikka +olivatkin helsinkiläisiä, eivät Yrjö ja Elina tunteneet seutuja. + +Kerrankin olivat he astelleet kaukana Alppilan takana, kulkeneet +metsäisiä polkuja ja saapuneet korkeimmalle huipulle, josta näkyi koko +kaupunki. Siihen he sanattomina olivat seisahtuneet. Aurinko laski +ja taivaalle jäi veripunainen pilviryhmä, jonka hohde punaili meren +lahtia, alastonta metsää, kallioita ja kaupunkia. + +-- Miksi Elina rouva on niin kalpea? huomautti Vitold äkkiä. + +-- Sinua palelee? kysyi Yrjö huolestuneena ja kietoi käsivartensa +vaimonsa ympärille. + +Mutta ennenkuin Elina oli ehtinyt vastatakaan, oli Dargis riisunut +päällystakin yltään, päättäväisesti tarttunut Elinan käteen ja +tuupannut sen hihasta sisään. + +-- Hyvänen aika, ettehän te päällystakitta voi tulla toimeen +iltakylmässä... Vielä vilustutte ja kuolette ja minusta tulee teidän +murhaajanne... + +Dargis nauroi: + +-- Rauhoittukaa, rauhoittukaa! Voin lohduttaa teitä sillä tiedolla, +että minä monta kertaa luistinjäällä olen pudonnut avantoon, tai on +jää murtunut allani ja päästyäni ylös olen jatkanut matkaani samoissa +märissä vaatteissa, tulematta kipeäksi. + +Vasta kun he hyvän aikaa olivat hypelleet kiveltä kivelle ja Elinan +poskille oli noussut heleä puna, suostui hän ottamaan takaisin +takkinsa. Sillä kertaa eivät he olleetkaan löytää kotiin. He +sotkeutuivat notkojen väliin, kiipeilivät ylös kallioseiniä ja +joutuivat äkkiä sellaiselle harjulle, etteivät päässeetkään eteenpäin. +Ei ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin kaupunkiin samaa tietä kuin +oli tultu. + +Elina nautti äärettömästi noista yhteisistä retkistä. Kun he joskus +kahden Yrjön kanssa olivat olleet pitemmillä kävelyillä, niin hän aina +oli pelännyt, milloin juopuneita, milloin vihaisia koiria, milloin +mitäkin hullutuksia, mutta Dargiksen seurassa oli niin turvallista. Hän +piti huolta heistä molemmista. + +Dargis oli voittanut kaikkien helsinkiläisten sydämet. Kilvan häntä +kutsuttiin perheisiin, milloin päivällisille, milloin illanviettoihin. +Ainoa joka ei hänestä pitänyt, oli Kunnas, Vuoriolaisten vanha ystävä. + +-- En kärsi ihmisiä, joita kaikki liehakoivat, selitti hän +harmistuneena Elinalle. -- Teillekään ei enää koskaan voi tulla, jollei +hän jo ennestään ole siellä. + +-- Niinkuin ei meillä olisi tilaa teille molemmille, nauroi Eina, +jota Kunnaksen närkästys huvitti. -- Eihän Dargis koskaan tule meille +ennenkuin kello kaksi, jolloin meillä on tunti. + +-- Sitä ennen on myöskin tunti. + +-- Tietysti, sillä silloin tulevat muut oppilaani... + +-- No niin, siinähän se on: aina on tunti ja kun ei ole, niin on +ulkomaalainen teillä. + +Kunnas oleskeli maalla Helsingin likeisyydessä, mutta kävi pari kertaa +viikossa kaupungissa. Vuoriolle ei hän enää tullut ilman erityistä +kutsua. Ja koska hänen tavallisesti piti lähteä iltajunalla, niin +oli päivällisaika ainoa, jolloin häntä saattoi pyytää. Ja silloin +oli Dargiskin Vuoriolla. Kunnas esiintyi hänen seurassaan tavattoman +kohteliaana, mutta hänen käytöksessään oli jotakin väkinäistä ja +pidätettyä. + +Hauskaa oli Elinasta nähdä nuo kolme yhdessä: Yrjön kirkassilmäisenä, +hyvänä, hiukan hajamielisenä ja oppineena, Kaarlen kohteliaana, +vilkkaana, viikset hyvin hoidettuina, yllään puku joka oli uusinta +muotia, ja Dargiksen tyynenä, rotevana, päätä pitempänä noita muita, +silmissä omituinen verhottu loisto. + +-- Mitä sinulla oikeastaan on häntä vastaan? kysyi Elina Kaarlelta, +joskus heidän jäätyään kahdenkesken. + +-- Johan olen sanonut, etten kärsi ihmisiä, joita kaikki liehakoivat. +Minä pidän enimmän sellaisista, joista eivät muut pidä. + +-- Mutta pidäthän toki Yrjöstä ja minusta, vaikka meistä muutkin +pitävät. + +-- Te olette silti -- ainakin sinä -- ihmisiä, joita ei ymmärretä, +sillä jos ymmärrettäisiin, niin ei pidettäisi. + +-- Kiitoksia kohteliaisuudesta. No mutta entä Yrjö, eikö häntäkään +ymmärretä? + +-- Yrjöstä en tahdo puhua, hän on hyvä lapsi, hänestä täytyy kaikkien +pitää. + +-- Mutta minä tahtoisin tietää, millä Dargiksen oikeastaan on +onnistunut raivostuttaa sinut, hyväluontoisen ja kiltin miehen. Sillä +sano mitä tahansa: tekosyyn sinä tässä tuot esille... Vai olisiko hän +ehkä iskenyt silmänsä johonkin sinun mielitiettyysi? + +-- On kyllä, eikä yhteen vaan useampaankin. + +-- No nyt minä ymmärrän! huudahti Elina, -- sehän on päivänselvää, +ettet voi kärsiä sellaista miestä, joka sinulle on niin perin +vaarallinen. + +Kunnas loi häneen pitkän katseen. + +-- Varo, ettei hän käy itsellesi vaaralliseksi! + +-- Mitä tarkoitat? Minulle vaaralliseksi, minulle, naiselle, joka olen +naimisissa miehen kanssa, jota rakastan? Tarkoitatko että rakastuisin? +Silloinhan hän olisi vaarallinen ei yksin Helsingin nuorille tytöille, +vaan kaikille Helsingin rouville ja luonnollisesti myöskin heidän +miehilleen. Siis tuollainen suuri yleinen vihollinen, niinkuin +ruttotauti ja muut maanvaivat, lohikäärme, jolla on kymmenen päätä... + +Ja Elina purskahti suureen nauruun, hän nauroi niin että kyyneleet +tulivat silmiin. Mutta Kunnas silmäili totisena eteensä. + + + + +V + + +Helsinkiläisellä, jos hän tahtoo pysyä kelpo kansalaisena, on paljon +velvollisuuksia. Hänen täytyy vuokrata asemansa mukainen asunto +ja esiintyä puvussa, joka on suomalaisen intelligenssin edustajan +arvoinen, hänen täytyy kuulua viiteen, kuuteen yhdistykseen, ostaa +ja lukea uusi suomalainen kirjallisuus, nähdä jokainen premieeri +teatterissa, käydä konserteissa, kansallisissa iltamissa ja +arpajaisissa, syödä ja juoda etevien suomalaisten kunniaksi, kun +he viettävät merkkipäiviään, ja juhlia ulkomaalaisia suuruuksia, +kun he käynnillään kunnioittavat Suomea. Sitäpaitsi seurata +maailmankirjallisuutta. + +Nämä velvollisuudet ovat sangen mieluisat sille, jolla on vastaavat +tulot, mutta kun on velkoja eikä tuloja ja kuitenkin pitäisi ja +tahtoisi seurata hyvän kansalaisen sisäistä ääntä...? + +Helsinkiin oli hiljan saapunut kuuluisa ulkomaalainen ja useat +kaupunkilaiset olivat päättäneet hänen kunniakseen toimeenpanna +"yksinkertaisen illanvieton". Kello puoli kahdeksan oli määrä kokoontua +Kämppiin. + +Kunnas tuli säntilleen kello seitsemän noutamaan Yrjöä. + +Elina ilmoitti hänelle jo ovessa, ettei Yrjö ole terve. + +-- Mikä sinua vaivaa? huomautti Kaarle astuessaan Yrjön työhuoneeseen. +-- Näytätpä sangen hyvinvoivalta. + +-- On tässä niin kivistänyt päätäni... + +-- Niin, ehätti Elina sanomaan, -- ei Yrjö ole terve, hänen täytyy +säästää voimiaan. Väitöskirja ja... + +-- Olkaamme järkevät! virkkoi Yrjö, nousten sohvalta, jolla oli ollut +pitkänään. -- Katso, Elinaiseni, enhän kuitenkaan nyt jaksaisi tehdä +työtä... + +-- Mutta lepäisit! + +-- No, ei häntä siellä rasiteta, puuttui Kunnas nauraen puheeseen. -- +Sinä häntä täällä niin hemmottelet, ettei hän kohta olekaan mies, vaan +nainen. Jos minä oikein ymmärrän Elina rouvan, niin on se pieni itsekäs +ikävä joka uhkaa. Mutta sellaisiin pitää vaimon toki aikoinaan tottua. +Olettehan te nyt jo olleet vuosikausia naimisissa! Ja tiedätkö, Elina +rouva, meillä suomalaisilla on velvollisuuksia, jos mielimme saada +maamme tunnetuksi ulkomailla. + +-- Mutta ensimmäinen velvollisuus on toki hankkia varma taloudellinen +asema, jotta pääsee elämästä toisten kustannuksella... + +-- Soh, siihenkö sitä taas tultiin! Se nainen, se nainen, se kuultaa +läpi kaikkialla. Se tekee kärpäsestä hevosen. Niinkuin tämä nyt veisi +niin paljon! + +-- Parikymmentä markkaa vähintään, sitäpaitsi koko illan. Ja näitä +"yksinkertaisia illanviettoja" on viime aikoina ollut yhtämittaa. Eihän +Yrjö ole viettänyt iltaa kahden minun kanssani pitkiin aikoihin... + +-- Mutta minä tulen aikaiseen kotiin. + +-- Älä mene, kun minä pyydän. Jos rakastat minua, niin jää kotiin. Olen +tänään niin levoton. Tuntuu siltä kuin jotakin tapahtuisi. + +-- Niinhän sinusta aina tuntuu, kun olen menossa kaupungille, sanoi +Yrjö hymyillen ja veti Elinan polvelleen. + +-- Mutta kello on pian puoli kahdeksan, huomautti Kunnas, -- ja +isäntien pitää toki olla paikalla ennenkuin vieras saapuu. + +-- Tulen, tulen paikalla, sanoi Yrjö, -- heitän vain toisen takin +ylleni. Kas ettei Dargis vielä ole tullut. + +-- Tuleeko hänkin? sanoi Kunnas. + +Elina ei vastannut mitään. Hän seisoi keskellä lattiaa, jäykästi +tuijottaen eteensä. Kunnas katseli häntä nauruaan pidätellen. + +-- Ole järkevä, Elina rouva, virkkoi hän puoleksi nuhdellen, +puoleksi lohduttaen. -- Pitäähän naisen tällaiseen tottua. Jos minä +olisin naimisissa, niin kyllä kasvattaisin eukkoni niin, ettei hän +hiiskahtaisi, vaikka joka aamu tulisin kotiin kello kuusi. + +-- Ja vaikka silloin ehkä olisit aivan päihtyneenä, koetti Elina laskea +leikkiä. -- Mutta tiedä, etten minä viettäisi hetkeäkään sellaisen +miehen talossa. + +-- Voit puhua, kun olet saanut niin hyvän miehen kuin Yrjö on. Mutta +juuri tuntien hänen mallikelpoisuutensa, pitäisi sinun antaa hänen olla +vapaudessaan, eikä ahdistaa häntä. Ymmärräthän sinä, ettei mies voi +istua kotiin kahlehdittuna kuin vanha erakko. + +Elina asteli edestakaisin lattialla, hermostuneesti hypistellen +nenäliinaansa. Yrjön palatessa huoneeseen, jäi hän rukoellen häneen +katsomaan. + +-- Sinä olet hermostunut, Elinaiseni, virkkoi Yrjö hellästi. -- Mutta, +lisäsi hän samassa veitikkamaisesti ja nyökäytti salaperäisesti +päätään, -- sinä et tiedä, minkä odottamattoman ilon sinulle valmistan. +Minä teen sinut vielä aivan terveeksi... Mutta kuulehan, minulla ei ole +kuin viisikymmentä penniä, etköhän sinä kohtuullista prosenttia vastaan +lainaisi minulle pariakymmentä markkaa? + +Hän levitti kukkaronsa Elinan eteen ja purskahti huolettomaan nauruun. + +Elina puri huulensa kokoon ja jännitti kaikki voimansa pysyäkseen +levollisena. Hän otti taskusta kukkaronsa ja ojensi sen Yrjölle, mutta +ei puhunut sanaakaan. + +-- Kiitos, sanoi Yrjö, -- emme enää huoli odottaa, vaan tulkoon Dargis +perässä. Ja älä nyt ole levoton, oma Elinaiseni, vaan mene kiltisti +nukkumaan. Koetan tulla kotiin jo kello kaksitoista. + +Elina ei vastannut, hänen täytyi koota koko tahtonsa estääkseen +kyyneliä tulemasta silmiin. Mutta kun ovi oli lisahtanut lukkoon +heidän jälkeensä ja heidän äänensä olivat lakanneet kuulumasta, +silloin raukesi koko hänen mielenmalttinsa, hän kaatui pitkäkseen +salin lattialle ja purskahti itkuun. Hän itki hurjasti, toivottomasti, +näkemättä edessään minkäänlaista valon kipinää. Pitkien aikojen +mielikarvaudet purkautuivat kyyneltulvaksi, hän väänteli käsiään, itki +rajusti, muistamatta ja lopulta ajattelematta mitään, kunnes vain +hermot takoivat, korvissa suhisi ja pää kävi niin raskaaksi, että +tuntui mahdottomalta sitä korottaa. Eikä hän tietänyt, miten kauan jo +oli siinä itkenyt, kun hän äkkiä kuuli nimeään mainittavan. + +Hän kääntyi ja avasi silmänsä. + +Dargis seisoi hänen edessään. + +-- Elina rouva, mikä teidän on? + +Elina peitti kasvot käsillään, Dargis irroitti ne hiljaa, koetti +nostaa häntä ylös ja vei hänen kätensä huulilleen. Elina sävähti äkkiä +seisoalleen, oli kuin hänen suonensa olisivat täyttyneet tulella. + +-- Mitä te itkette? toisti Dargis hiljaa. + +-- Huoliani, joita en enää jaksa kantaa. + +Ja taas hän purskahti itkuun. + +Dargis tuki häntä, pidellen kiinni hänen molemmista käsistään ja +tuijottaen hänen kasvoihinsa, joiden väreet vavahtelivat. + +Dargiksenkin rinnassa oli alkanut aaltoilla ja myrskytä. + +Oliko kevät palannut, oliko tullut takaisin hänen ensi nuoruutensa ja +sen ylenpalttinen voima? Rinta oli vuosikausia ollut jäässä, hän oli +luullut sen jäätyneen pohjaa myöten, hän oli ajatellut kivettyneensä +tunnottomaksi. Ja nyt äkkiä olivat veret kuumenneet, jänteet +jännistyneet, joka solussa alkanut pulputa elämä! + +Tunne valtasi hänet mahtavana riemuna, niinkuin kevätmyrsky, joka +yhdellä iskulla luo järvestä jäät, kun aurinko on saanut paistaa niihin. + +Ja niinkuin järvenpinta pitkän talven jäljeltä katselee aurinkoa, +niin katseli Dargis nyt naista, joka paistavana kuin päivä seisoi +hänen edessään. Siinä oli nyt hänen silmiensä alla vastaus kaikkiin +kysymyksiin, selitys kaikkiin ongelmoihin, viihdytys kaikista tuskista. +Hän oli sitä etsinyt vuosikausia, hän oli, löytämättä, ajanut sitä +takaa maailman ääristä, hän oli vihdoin luullut, ettei hän sitä mistään +saa. + +-- Miksi minä olen niin onneton, miksi olen niin yksin? pääsi Elinalta +tuskallisena huudahduksena. + +Hän piteli kovasti kiinni Dargiksen kädestä, ikäänkuin peläten +kaatuvansa, jos sen päästäisi. Kun hän vihdoin korotti silmänsä +ja kohtasi nuo toiset silmät, jotka kuin meren syvyytenä häneen +katselivat, niin alkoi tuskallinen ilme hänen kasvoiltaan kadota ja +kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Koko hänen muotonsa suli hymyksi ja +kuiskaten hän virkkoi: + +-- Ettekö lähdekään pois, vaan jäätte tänne? + +-- Jään, kuiskasi Dargis ja hänen äänensä vapisi. + +Elina tuijotti hänen silmiinsä, jäsentä liikahtamatta. Kaikki hänen +ajatuksensa katkesivat, koko hänen tuskansa haihtui. Ikäänkuin muuri +asettui menneisyyden eteen, hän ei muistanut mitään. Oli kuin hän sinä +hetkenä olisi syntynyt maailmaan alkamaan elämää. Ja elämän herätessä +versoi hänen rintaansa kuin kevät puhkeavine puineen, tuoksuvine +nurmineen. Hän oli ikäänkuin jossakin korkealla, läpikuultavassa +ilmassa, itse valoisana, läpikuultavana olentona. Ja kun hän liikahti, +tunsi hän astelevansa kevyesti kuin pilven laitaa pitkin. Hän katseli +mieheen kuin ihmeeseen, josta hänellä ei ole ollut aavistusta ja joka +ensi kerran ilmestyy hänen eteensä. Kuinka hän oli kaunis! Mikä tukka, +mikä otsa, mikä poski! Ja silmät, silmät! + +-- Vitold Dargis! lausui Elina hiljaa ja laski kätensä hänen +päälaelleen. + +Mutta silloin särkyi sulku, jota mies vaistomaisesti oli rakentanut. +Hän nousi niin peloittavan suureksi ja ihanaksi, katseli häneen +katseella, joka poltti ja nosti hänet käsivarsilleen ikäänkuin hän +olisi ollut höyhen. + +Silloin Elina heräsi, hänen ajatuksensa palasi, lumous katosi, +nykyisyys ja menneisyys astuivat hänen eteensä räikeän alastomina: hän +oli miehensä kodissa, vieraan miehen sylissä! Voimanponnistuksella +riuhtaisi hän itsensä irti ja pakeni huoneen toiseen päähän ikäänkuin +pelastusta hakien. + +Järkikin oli palannut, kaikki oli hänelle äkkiä selvennyt, mutta +aika tuntui astelevan merkillisen pitkin askelin: hän eli hetkessä +kokonaisia vuosia. Mitä... mitä tämä merkitsikään? + +Hänen täytyi kädellään sipaista otsaansa, käsivarttaan, sillä hän ei +tuntenut omaa itseään. Varmaankin, olivat hänen kasvonsa vanhentuneet +ja hiukset käyneet harmaiksi... Tai ehkä hän oli hyvin nuori, nuorempi +-- ja myöskin kauniimpi -- kuin koskaan ennen... + +-- Elina rouva, virkkoi Dargis, -- tulkaa tänne. + +Elina pelkäsi eikä liikahtanut paikalta. Hänellä oli se vaistomainen +tunne, että jos hän menee, niin tapahtuu jotakin kauheaa. Seuraavassa +hetkessä tarttui kuitenkin Dargis voimakkaasti hänen ranteeseensa, +ja tahdottomana seurasi hän häntä ja istui sohvaan hänen viereensä. +Hän oli ikäänkuin lamauksissa, hän ei voinut tehdä itselleen tiliä +menettelystään ja samalla hän selvästi tunsi rinnassaan omituista +tuskaa. Vihdoin uskalsi hän katsoa ylös ja kun hän oli nähnyt Dargiksen +loistavat silmät ja kasvot, joissa vielä kuvastui kova taistelu ja +mielenliikutus, laskeutui hänen rintaansa rauha. Tuntui siltä että hän +voi viettää siinä koko elämänsä ajan, kaipaamatta mitään, ikävöimättä +mihinkään, kunhan vain saa katsella tuota suurta, luisevaa kättä, joka +on hänen kätensä ympärillä. + +Mutta äkkiä kävi hän taas levottomaksi ja kysymys, joka oli syntynyt +ikäänkuin hänen aavistustaan vastustamaan, puhkesi esiin hänen +huuliltaan. + +-- Voiko, virkkoi hän kiihkeästi, -- nainen rakastaa kahdesti? Voiko +esimerkiksi leski miehensä kuoleman jälkeen mennä uusiin naimisiin, jos +hän on rakastanut miestään? + +Hän tunsi kuinka koura hänen ranteensa ympärillä vavahti. + +-- Voi! vastasi Dargis hiljaa. + +-- Mutta voiko mies sitten rakastaa naista, joka jo on kuulunut +toiselle? puhui Elina yhä kiihtyneemmällä äänellä. + +-- Voi! + +-- Ei, ei, ei! Se ei ole mahdollista! Ihminen ei voi olla todelliselle +rakkaudelleen uskoton eikä mies rakastua naiseen, joka on ollut +naimisissa. Sellaisen avioliiton solmii joko kyllästyminen yksinoloon, +jonkinlainen mieto ystävyys tai ulkonaiset edut. + +-- Ei, sanoi Dargis, -- ihmissydän ei kysy sellaisia, kun hetki tulee... + +-- Mutta se on kauheaa, keskeytti hänet Elina, -- sitä vastaan pitäisi +kynsin kourin taistella. + +Dargis painoi käden otsalleen ja puri kokoon huulensa. + +-- Olen aivan samaa mieltä, sanoi hän vihdoin, -- mutta kaikkia +teorioja ei käytännössä voi toteuttaa. Rakkaus ei tottele mitään +lakeja, se tulee kuin varas yöllä. + +-- Niinkö luulette? kysyi Elina tavuja venytellen ja jäi häneen +tuijottamaan. + +Äkkiä hän nousi, ojentui suoraksi, asettui Dargiksen eteen, tarttui +hänen käsiinsä ja ravisti niitä ikäänkuin herättääkseen häntä unesta. + +-- Kuka te olette, mitä te olette? kirkaisi hän. -- Sanokaa, sanokaa! + +Mutta silloin mies taas nousi, likeni, levitti sylinsä... Hän sai +kiinni Elinan käden ja suuteli sitä kuumin, kostein huulin... + +Elina riuhtaisi itsensä irti ja pakeni huoneen toiseen päähän. + +Ei, ei! + +Hän lankeaa, hän lankeaa, sillä hänen rakkautensa horjuu. Rakkauskaan +ei siis ole iäinen, ja naisen uskollisuus on kuin vaahto meren +aalloilla. Voi ihmissydämen kurjuutta, voi maailman pahuutta! Onko enää +mitään joka pysyy? + +Ja Elina purskahti epätoivoisasti itkemään, ei yksin omaa rikostaan, +vaan ikäänkuin hän hartioillaan olisi tuntenut koko naissuvun +syntitaakan. + +Dargis oli vaipunut tuolille, pää käsien varassa. Nähdessään Elinan +taasen sortuvan lattialle, astui hän hänen luokseen ja nosti hänet ylös. + +-- Elina, älkää itkekö, pyysi hän. -- Miksi te itkette? Minä olen +teitä loukannut, minä sen tiedän, minä en millään voi puolustautua, +ainoastaan pyytää anteeksi ja lähteä... + +Mutta Elina yhä itki. Äkkiä hän molemmin käsin tarttui hiuksiinsa, +hänen teki mieli repiä niitä. + +-- Kaikki antaisin, pusersi hän esiin hampaidensa välitse, -- jos +saisin sen tunteen tuntemattomaksi. + +Dargis elostui äkkiä. Jeesus, Maaria, oliko se mahdollista? Hänet +valtasi hurja tunne, ilon- ja pelonsekainen epävarmuus. Hänen täytyi +saada tietää...! + +-- Minkä tunteen? kuiskasi hän henkeään pidätellen ja pusersi Elinan +kättä. + +-- En saa, en uskalla, en tahdo sanoa! + +Dargis miltei viskasi hänet menemään, niin hän riemastui. Mutta +seuraavana hetkenä hän taas piteli hänen kättään. + +-- Onko se totta, Elina rouva? Sanokaa... + +-- Voi, kunhan olisikin valhetta, luulottelua, unta! kuiskasi Elina +ikäänkuin itsekseen. + +Dargis jäi häneen tuijottamaan, kasvoilla harras ilme, melkein kuin +hän olisi rukoillut. Mutta samassa hänelle selveni: tämähän on +mielettömyyttä, mahdottomuutta, rikosta! Pois täältä täytyy paeta, +niin kauas kuin suinkin, pois tämän kodin lämmöstä, pois aurinkonsa +kirkkaudesta! + +Samassa likeni Elina ja ojensi kätensä ikäänkuin häntä koskettaakseen. +Miksi olikin hänen otsansa niin valkea, miksi... + +Mutta ei! Eihän hän saa...! + +-- Vitold Dargis, äänsi hän surullisesti, -- on jo yö. Teidän täytyy +lähteä. + +Dargis paljasti kasvonsa ja ravisti päätään niinkuin hän olisi tahtonut +päästä jostakin pahasta. + +-- Olette oikeassa! + +Elina vaipui katsomaan häneen. Hänen katseensa riisti häneltä kaikki +aseet, vei häneltä koko tajunnan. Hän ei tietänyt, näkikö hän unta vai +elikö hän todellisuudessa. Varmaankin oli kaikki unta, vai oliko hän +tullut hulluksi? + +-- Elina rouva, kuiskasi Dargis ja sipaisi kädellä otsaansa, -- te +pelkäätte minua. + +-- Niin, minä pelkään. + +Dargis asteli pari kertaa levottomasti läpi huoneen. + +-- Peto minä olen, virkkoi hän kolkosti, -- enkä ihminen. Ja kuitenkin +olen vuosikausia koettanut tappaa sen itsestäni... Älkää peljätkö, +Elina rouva. Olemmehan me molemmat rehellisiä ihmisiä. "Emme voi estää +lintuja lentämästä päämme päällä, mutta voimme katsoa, etteivät ne +sinne rakentele pesiään." + +-- Minä olen tämän kaiken ansainnut, lausui Elina tyyntyneempänä, -- +sillä olen aina ollut niin valmis tuomitsemaan ihmisiä, jotka toisen +kerran menevät avioliittoon. Hyvää yötä. + +Hetkiseksi jäivät he toisiinsa katsomaan. "Älkää sentään vielä menkö", +tahtoi toinen lausua, ja toisen huulilla olivat sanat: "älkää vielä +karkoittako minua luotanne", mutta kumpikin vaikeni, ja Dargis läksi. + +Jäätyään yksin tuli Elina saliin, ojensi kätensä lampun valoa kohti ja +painoi huulensa siihen, missä hänen suudelmansa vielä poltti ihoa. + +Hän oli ylenpalttisen onnellinen -- hän ei voinut sille mitään! Oli +niin suloista ajatella noita kasvoja, jotka hän tänään ensi kerran +oli nähnyt. Hänestä tuntui siltä, että hän vasta tänään oli oppinut +tuntemaan miehen. Kuinka hän lähes kolmattakymmentä vuotta onkaan +voinut elää maailmassa tutustumatta ainoaankaan mieheen! + +Ja ajatus katkesi ja toinen tuli sijaan: nainen, nainen, sinä hyvien +vanhempiesi tytär, sinä miehesi vihitty vaimo, mille tielle olet +joutunut! Olet rikollisin langenneitten joukossa! Kirous sinulle ja +koko naissuvulle... + +-- Hyvä Jumala, armahda minua! pusertui hänen rinnastaan esiin ja hän +väänteli käsiään ja jatkoi yksin puheluaan, katkonaisesti kuiskaten. + +-- Minä tunnustan sinulle suuren syntini: minä kannan sydämessäni +luvatonta rakkautta! Minä en tiedä, mistä se on tullut, sillä minä +en ole sitä tahtonut. Ota se pois, Jumala, puhdista minut, tee minut +lumivalkeaksi, onhan sinulla kaikki valta. + +-- Hän on niin kaunis, hän on niin suuri! Kuka voi sillä tavalla +pusertaa kättä kuin hän, kuka niin voimakkaasti nostaa syliinsä, kuka +niin varjella vaaroista kuin hän? Kuka on niin paljon kärsinyt, kuka +kieltäytynyt, kuka taistellut, kuka voittanut niin paljon kuin hän... +Hänen kouransa on niin luja, hänen rintansa on niin voimakas... Hän +saattaa hymyillä niin kovaa hymyä, ja toisen kerran -- kuinka hän +saattaakin sulaa lempeäksi! Nähdä sellaisen miehen itkevän, se mahtaisi +olla autuutta! Mutta hän ei voi itkeä, hän voittaa aina kyyneleensä... + +-- Yrjö, Yrjö, Jumalan tähden tule kotiin! Etkö tunne, missä lienetkin, +että vaimosi on uskoton! Tule valvomaan omaasi, ettei hän luisu +käsistäsi... + +-- Yrjö, hyvä Yrjö, joka olet niin uskollinen, niin lempeä, joka minua +tarvitset, niinkuin lapsi tarvitsee äitiään... tule kotiin! Eikö +valitukseni kuulu luoksesi, etkö, jos sielusi minua rakastaa, tunne +että sinua tänä hetkenä tarvitsen paremmin kuin koskaan ennen... + +-- Jos Vitold olisi isäni! Silloin saisin vapaasti heittäytyä hänen +voimakkaaseen syliinsä... Tai jos hän olisi poikani, poikani, oma +lapseni!... Hän tukisi minua, hän hoivaisi...! Sellaisen pojan jos +saisin, miten mielelläni kärsisin kaiken, jota tähän saakka olen +kammonut... + +-- Tai jos olisinkin vielä nuori tyttö ja näkisin hänet ja rakastuisin +ja hän tulisi omakseni...! + +-- Mene pois minun tyköäni saatana! Minä rakastan Yrjöä, jolle olen +luvannut ja antanut nuoruuteni rakkauden. Hänelle minä tahdon pysyä +uskollisena! Yrjö, Yrjö, riennä luokseni! + +Ja äännellen viime sanoja itsekseen karkasi Elina eteiseen, varmana +siitä, että Yrjö tulee. Mutta eteinen oli pimeä ja tyhjä ja Elina +sortui oven eteen. + +Hän oli siinä pitkän aikaa kuin tajuttomana, voimatta ajatella ja vain +painaen otsaansa oven kovaan pieleen. Kellon lyödessä kaksitoista +heräsi hän kuin unesta. + +-- Nyt tulee Yrjö, hän lupasi tulla kello kaksitoista! + +Elina kuunteli henkeä pidätellen. Ketään ei tullut. + +Entä jos hänelle on tapahtunut jotakin! Hän on saattanut sairastua +siellä illallisilla. He eivät lähetä häntä kotiin jotteivät +pelästyttäisi vaimoa, vaan vievät sairashuoneeseen... Tai jos hän on +kuollut kadulle, niin he nostavat hänet rattaille, vievät pois ja +huomenna luetaan sanomalehdistä, että...! + +-- Minä olen sen kaiken ansainnut! + +-- Jumala, Jumala, miten voisin sovittaa, miten katua...! + +Hän ei vielä ollut päässyt tästä ajatuksesta, kun Yrjö tuli. + +-- Elinaiseni, kaunokaiseni, olet itkenyt! kuiskasi hän hellästi. +-- En voinut päästä aikaisemmin. Ihan salaa läksin. Kovasti minulle +suuttuivat, kun yritinkään poistua. + +Elina pakotti hymyn huulilleen ja läksi kynttilä kädessä +makuuhuoneeseen. + +-- On se sentään suloista, puhui Yrjö taas, -- kun on oma koti, ja oma +vaimo, joka odottaa! Sinä minun hyvä toverini, oma Elinaiseni...! + +Elinaa vapisutti. Yrjö yritti ottaa hänet syliinsä, mutta hän vaipui +maahan hänen jalkainsa juureen. Hän ei uskaltanut katsoa häntä silmiin. + +-- Istu polvelleni, rakkaani... + +Mutta yhä syvemmälle lyyhistyi Elina. Yrjö painui hänen puoleensa ja +nosti hänet ylös. + +Kuinka toisin hän, Vitold, oli sen tehnyt! Hänen voimakas käsivartensa, +se se juuri oli Elinan onnettomuus! + + + + +VI + + +Dargis ei lähtenyt kotiin, hänelle olisi ollut mahdotonta sulkeutua +huoneeseensa. Hänessä raivosi toivoton riemu, polttava, miltei +fyysillinen tuska. + +Pois, ulkopuolelle kaupungin, meren rannalle, missä saattaa hengittää, +missä ilma on jäähdyttävää ja raikasta! + +Hän elää siis vielä. Tunne ei ole kuollut, sydän ei ole kivettynyt, hän +_kykenee rakastamaan!_ + +Mereltä päin puhalsi kylmä viima. Lahden pohjukka oli jo jäässä. + +Dargis avasi päällystakkinsa ja sen alla olevan takin, avasipa vielä +liivit. Hän olisi tahtonut paljastaa koko palavan rintansa. + +Kerran nuorena poikana oli hän rakastanut välittömästi ja +vilpittömästi. Mutta sitten oli tullut aika, jolloin rakkaus täytyi +riistää rinnasta juuria myöten. + +Hänen mielelleen koitti talvi, tuli halla niin kova, että elämä näytti +ikipäiviksi jäätyneen. Kaikki kävi hänelle välinpitämättömäksi, +ainoastaan velvollisuudentunteesta hän toimi. Rauhaa hän ei saanut +missään. Hän ei enää viihtynyt kotona, hän kierteli maailmaa reppu +selässä, milloin meritse, milloin maitse. Välistä valtasi hänet halu +antautua ruumiilliseen työhön, jotta se tukahuttaisi hengen tuskan. +Hän vaelsi silloin johonkin merikaupunkiin ja lastasi laivoja, +tai tarjoutui työhön jollekin maatilanomistajalle ja kaivoi hänen +vainioilleen ojia. Mutta kun kasvot olivat tarpeeksi ruskettuneet +tai parroittuneet, kädet käyneet koviksi ja känsäisiksi ja säästöä +kertynyt jonkin verran, niin läksi hän parturin luo, hankki kaupungin +hienoimman näköiseltä räätäliltä vaatteet ja antautui, taaskin +vaihtuneena herraksi, istumaan kirjastoissa ja harrastamaan tieteitä. +Ja opittuaan maan kielen ja saatuaan selville maan olot, palasi hän +kotiin, ikävöivän äidin luo. Hän otti nyt osaa nuorison huveihin, +innostui suremaan ja kärsimään maansa tilaa, korjasi puutarhan aidan, +joka oli mennyt rikki, hiekoitti äidin kanssa käytävät, leikkasi +elonkorjuujuhlassa kyläläisten rinnalla ja voitti kaikkien sydämet. + +-- Sinä onnen suosikki, sanoivat tuttavat, -- kyllä me sinua +kadehdimme! Kylläpä sinä olet saanut nähdä maailmaa! + +Hän hymyili hiukan surumielisesti. He eivät aavistaneet, miten tyhjää +hänen sisässään oli! + +Eikä aikaakaan, kun hän taas kierteli maailmalla. Hän katseli etelän +tummia kaunottaria, hän näki pohjan sinisilmäiset immet. Hän haki +ylhäisten ja sivistyneiden piiristä, hän meni tahallaan alhaison ja +"kadotettujen" pariin. Intohimon naiset saattoivat hänessä herättää, +jopa niin valtavan, että kaikki voimat tarvittiin sitä tukahuttamaan, +mutta rakkautta eivät he saaneet heräämään. Se mahtoi olla kuollut, +niinkuin etelän kasvi kuolee, kun se istutetaan pohjan maaperään ja +kohtaa pohjan talven. + +Hän ei muuta pyytänyt kuin saada tietää, kykenikö hän rakastamaan, vai +oliko rakastamisen voima kokonaan kuivunut hänestä. + +Joka kerta kun hän kävi kotona, näki hän äitinsä katseessa kysymyksen: +koska tuot kanssasi miniän? Naimisissa olevat veljet ja sisaret +hankkivat hänelle usein tilaisuutta tutustua miellyttäviin nuoriin +tyttöihin. Ja ainoa naimaton sisar, jonka kanssa hän lapsena oli +rakennellut tuulentupia, etteivät he kumpikaan menisi naimisiin, vaan +asuisivat yhdessä, hänkin huomautti hänelle hymyillen, että kyllä hän +uhrautuu: Vitold saa mennä naimisiin! + +Ei! Hän varmaan ei enää _voinut rakastaa_! Niin tuli hän Helsinkiin, +näki, että se oli pieni, uudenaikainen kaupunki, siistiytyi hiukan +hotellissaan, otti ovenvartijalta selvää ainoan persoonallisen +tuttavansa, maisteri Vuorion osotteesta ja läksi kartta kädessä +taivaltamaan hänen luokseen. + +Hän kuuli jo pihaan pianonsoittoa. Hänen painettuaan ovikelloa lakkasi +soitto ja nuori nainen, nähtävästi sama, joka oli soittanut, tuli +avaamaan. Hän oli yksinkertaisessa mustassa puvussa, kaulassa leveä, +valkea pitsikaulus. Silmät olivat ilmehikkäät, kasvot kalpeat, hiukset +pehmeät. Hän liikkui notkeasti, ehkä hiukan hermostuneesti, ja puhui +miellyttävällä äänellä. Äkkiä vetäytyi hänen poskilleen puna, Dargis +käsitti sen johtuvan siitä, että hän huomasi olevansa tekemisissä +ulkomaalaisen kanssa. Entistä kohteliaammin kehoitti hän häntä astumaan +sisään. + +Hänen miehensä oli tosin vielä kotona, mutta valitettavasti piti hänen +heti lähteä tunnille. Mutta he kehoittivat häntä toki pian tulemaan +takaisin. + +Äkkiä vilkastuivat rouvan kasvot, hän kertoi, että tänä iltana oli +suuret huvit, siellä saisi vieras nähdä koko suomalaisen yleisön +koolla. Hän, rouva Vuorio, hänen miehensä ja sisarensa aikoivat myös +sinne... + +Vai oli hänellä sisar... Mahtoiko olla nuori ja kaunis... mahtoiko olla +sisarensa näköinen? + +Rouva istui pyöreälle tuolille flyygelin ääreen, selinpäin +soittokoneeseen, ja hypisteli siinä elfenluista paperiveistä, jonka +kärjen hän tuontuostakin pisti huultensa väliin. + +Hänen jalkansa oli punakirjavalla matolla, se näkyi melkein nilkkaan +saakka ja hän liikutteli sitä yhtämittaa, ikäänkuin tahtia lyöden. + +Huonekaluista ei paljonkaan saattanut päättää perheen oloista. Ne +olivat osaksi vanhaa kaunista tavaraa, ikkunoiden alla oli suuria +kasveja. + +Miehensä lähtiessä pyyhkäisi rouva kädellään hänen päällystakkinsa +samettista kaulusta, johon nähtävästi oli tullut tomua. + +Dargis huomasi tämän kaiken vaistomaisesti. + +Hän odotti tavallista uteliaampana iltaa ja hämmästeli itse, millä +varmuudella hän kertoi aikovansa viipyä Suomessa kokonaisen vuoden. +Sillä eihän hän ollut päättänyt mitään varmaa. Mutta ehkä täällä +saattaisi viihtyä... + +Rouva Vuorion sisar oli viehättävä tyttö! + +Oikein vahinko, että hänen niin pian piti matkustaa pois. + +Olikohan hän muuten sisarensa kaltainen? Elina rouva oli lämminverinen +nainen. Joka päivä osoitti hänestä uusia puolia ja jota enemmän hänen +kasvojaan katseli, sitä kauniimmiksi ne kävivät. Oli nautinto nähdä +häntä, kun hän innostui kertomaan jostakin. Ja kerrassaan ihmeellinen +hän oli ollut, kun Dargis oli kertonut synnyinmaastaan ja hänen +silmänsä olivat kyyneltyneet! + +Dargis tutustui kaupunkiin ja kotiutui siinä, hän järjesti itselleen +työtä ja syventyi siihen. Tuontuostakin tapasi hän itsensä kuitenkin +liikkumattomana tuijottamassa eteensä: hänhän katseli rouva Vuoriota, +hänhän näki hänet ilmielävänä. + +Mahtoiko Agnes neiti olla hänen kaltaisensa? + +Hän alkoi viihtyä yhä paremmin, hänen mielensä kävi tyynemmäksi kuin +se pitkiin aikoihin oli ollut. Ja samalla alkoi hänen rauhaansa kalvaa +omituinen ikävä... Mitä kummaa tämä oli? + +Eräänä iltana piti hänen mennä ravintolaan... Paljon mieluummin +olisi hän istunut Vuoriolassa kuuntelemassa soittoa. Siellä oli niin +kodikasta ja lämmintä. + +Sykkivin sydämin painoi hän kelloa. Palvelija avasi oven ja ilmoitti, +että herrat kai jo olivat lähteneet. Rouva luultavasti oli salissa... + +Vain hetkisen hän viipyy, sanoo hänelle vain hyvää iltaa... + +Salin pöydällä paloi Yrjön työlamppu, muuten oli huone puolihämärässä. +Permannolla pitkänään, puku kiertyneenä tiukasti ruumiin ympärille, +oli Elina rouva. Hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä, kasvot +painuneina käsiin. Koko hänen olentonsa hytki itkussa ja tuontuostakin +tunki hänen huuliltaan tuskallinen nyyhkytys. + +Dargis tunsi ikäänkuin kadottaneensa maaperän jalkainsa alta, veri +syöksyi hänen sydämeensä. Nainen, hänen naisensa, siinä avuttomana itki +hänen jalkainsa juuressa. + +Hän painui hänen puoleensa, näki helakan punan hänen kasvoillaan, tunsi +hänen sykkivien suontensa kuumuuden... + +Ja sinä hetkenä hän tiesi, ettei kyky rakastaa ollut hänestä kuollut! + +Mutta samassa hän myös tiesi, että se jota hän rakasti, oli toisen +vaimo. + +Kylmä tuuli hiveli omituisesti. Pitkän aikaa hän harhaili pitkin +rantaa ja läksi sitten kotiin. Mutta unta ei kuulunut. Riemu ja tuska +taistelivat hänessä, kysymykset ajoivat toisiaan takaa. Vasta aamulla +hän nukkui, herätäkseen tavalliseen aikaan. + +Eilisilta oli nyt kuin unta! Hänen piti kysymällä kysyä itseltään, mitä +oli tapahtunut. Ja kuitenkin oli hänessä nyt jotakin uutta, jotakin +jota ei ollut eilen ollut. Se oli omituinen varmuus... ja samalla +epävarmuus. + +Hän koetti ryhtyä työhönsä entiseen tapaan, mutta ajatus palasi aina +naiseen, joka itkien oli maannut hänen jalkainsa juuressa. Hän rakasti +häntä! Kunhan päivällisaika likenisi! + +Mutta jota likemmäksi se tuli, sitä selvemmin hän huomasi, ettei hän +tänään saa eikä voi mennä Vuoriolaan. Hän ei saa puhua sinne edes +telefonitsekaan. Ja niin hän kirjoitti nimikortilleen muutaman sanan. +Vaikea oli sitä lähettää. Hänen oli niin ikävä, tuntui niin tyhjältä... + +Ei! Tämä tällainen pehmeämielisyys ei käy. Ero tästä täytyy tulla +tavalla tai toisella. Mutta miten? Lähteäkö pois ja jättää työ, juuri +kun siihen on päässyt kiinni? + +Hän ei voinut päästä asiasta selvyyteen. Hän mietti ja mietti. Vihdoin +hän nousi nojatuolista, johon oli heittäytynyt ja sytytti lampun. + +Koputettiin oveen. + +Se oli Yrjö. + +-- Oikein minun kesken kiireeni piti tulla katsomaan mikä sinua vaivaa, +sanoi hän. -- Mikset tullut päivälliselle? + +Dargis vei hänet sohvaan, istuutui hänen viereensä ja tarjosi hänelle +paperossia. + +-- Ei sopinut, sanoi hän. + +-- Kiitos, virkkoi Yrjö, -- poltan mieluummin sikaarin, kävin nimittäin +juuri ostamassa -- ja annan sinullekin. Nämä ovat todellakin hyviä +sikaareja... Koetapa. Meidän oli sinua oikein ikävä. Sinä viihdytät +Elinankin mieltä, hän kun viime aikoina on ollut niin hermostunut. + +-- Minä luulen, sanoi Dargis, -- että olisi hyvä, jos hän hiukan +pääsisi maalle. + +-- Sitähän minäkin aina hänelle sanon. Mutta hän on ottanut niin paljon +oppilaita ja väittää nyt, ettei hän pääse heidän tähtensä. + +-- Hänellä on ehdottomasti liian paljon työtä. Olen tässä juuri +ajatellut, että edes minun pitäisi lakata ottamasta jokapäiväistä +tuntiani... Varmaan sekin häntä hermostuttaa, että käyn teillä +syömässä... + +-- Älähän nyt! huudahti Yrjö. -- Sehän on meille virkistys, tiedäthän +sen. + +He vaikenivat hetkeksi molemmat. Yrjö näytti oikein huolestuneelta. + +-- Se oli nyt taas se, että eilen olin poissa! jatkoi hän. -- Eihän +sitä voi välttää! Koetin kyllä tulla aikaiseen kotiin, mutta hän oli jo +ehtinyt hermostua. + +-- Ehkä sinun pitäisi kysyä lääkäriltä? + +-- Lääkäri sanoo myöskin, että olisi hyvä mennä maalle. + +-- Mutta sitten sinun pitää ryhtyä asiaan oikein todenteolla. + +Yrjö piteli kädessään sikaaria, johon oli syntynyt pitkä, harmaa karsi, +ja tuijotti miettiväisenä eteensä. Dargis istui liikkumattomana hänen +vieressään. Nythän pelastus oli löydetty! Hehän eroavat, jos Elina +lähtee maalle! Tietysti kyllä koko Helsinki samalla menettää sisältönsä. + +-- Kyllä minä tiedän, sanoi Yrjö vihdoin, -- mikä hänelle olisi hyvä. +Olen sitä ajatellut yöt päivät. + +-- No? kysyi Dargis. + +-- Mutta siihen tarvitaan rahaa... + +-- Sano veikkonen! + +Yrjö naurahti. + +-- Sinä lausut sanasi sellaisella itsetietoisuudella, kuin olisit +mikäkin pohatta, jolle vain tarvitsee lausua toivomuksensa niin ne jo +täyttyvät! + +-- Mistä sinä tiedät, vaikka olisinkin! Sainhan minä hiljan periä +pienen summan... + +-- Niinhän sinä kerroit... Olisipa joku, joka minullekin sellaisen +lahjoittaisi! + +-- Mutta sanohan nyt, niihin sen tarvitsisit! + +-- Katso, Elinan kotitalo Arrakoski... + +-- On myytävänä, keskeytti hänet Dargis äänellä, joka ilmaisi, että +jokin äkkiä alkoi selvetä hänelle. + +-- Niin. Ja minä luulen, että hänen hermostumisensa suureksi osaksi +johtuu siitä. Hän on nimittäin hyvin kiintynyt Arrakoskeen. Se on +todellakin erittäin kaunis talo, tosin viime aikoina huonosti hoidettu, +mutta saattaisi silti tulla kannattavaksi. + +Dargis oli käynyt tarkkaavaiseksi. + +-- Sinä tahtoisit ostaa Arrakosken... + +-- Niin, veliseni. Minä tiedän, että Elina niin ilostuisi. Hänen +elämässään tapahtuisi kuin käännekohta. Arrakoskella hän paranisi, +siellä hän viihtyisi... + +Hänen äänensä oli lämmennyt ja silmät loistivat. Dargis ei voinut +kääntää katsettaan hänestä. Tuota miestä hän ei saata pettää. Olisipa, +se joku toinen -- mutta ei tuota perin rehellistä ja hyvää miestä! +Hän tunsi häntä kohtaan entistä suurempaa kunnioitusta, melkeinpä +veljellistä rakkautta. + +-- Oletko ottanut selvää kauppaehdoista? kysyi hän. + +-- Olen. Me olemme tässä viime viikkoina Elinan sedän, kapteeni +Ekmarkin kanssa olleet kirjevaihdossa tästä asiasta. Hän sen johdosta +jo kävikin Arrakoskella. + +-- No? + +-- Hän ei, sen pahempi, kehoittanut ostamaan taloa, mutta lupasi mennä +takuuseen, jos jostakin saisin irti rahaa... Mutta helkkarissa, mitä +kello on? + +Hän laski kiireesti sikaarinpätkän kädestään ja veti esiin kellonsa. +Sitten hän leikillisellä äänellä jatkoi: + +-- Mitä, jos sinä lainaisit minulle rahaa? + +Omituinen ajatustulva oli vienyt Dargiksen kuin pyörteeseen. Hän olisi +empimättä paikalla luvannut suostua auttamaan tuota kelpo miestä hänen +huolissaan. Mutta mitä Elina sanoisi, jos saisi tietää? + +-- Paljonko siihen tarvittaisiin? kysyi hän. + +-- Parikymmentä tuhatta vain. Talohan ei enää ole suuri... Mutta +ei, älä toki, veli kulta, ota tätä asiaa todeksi! Leikkiähän minä +laskin! Sillähän tavalla sinä tulisit ikäänkuin sidotuksi Suomeen. Ja +tarvitaanhan sinua kotimaassasikin. + +-- Tulisitko toimeen parilla kymmenellä tuhannella? kysyi Dargis, +kiinnittämättä huomiota hänen viime sanoihinsa. + +-- Niin setä arveli. Loput saisi kiinnitetyksi. Mutta, huudahti Yrjö +äkkiä ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat, -- jos ostaisimme +Arrakosken yhdessä? Eikö maanviljelys sinua huvita?... Ei, ei, veli +Dargis, jatkoi hän samassa, -- minä lasken leikkiä!... Ja nyt on kello +jo niin paljon... + +Yrjö nousi, mutta Dargis jäi liikkumattomana sohvaan istumaan. + +-- Äitini ja sisareni tähden, puhui hän ikäänkuin itsekseen, -- en voi +asettua Suomeen. Mutta parikymmentä tuhatta kyllä saat lainaksi. + +Yrjö tarttui hänen käteensä ja rupesi nauramaan. + +-- En minä tahdo viekoitella sinua lupauksiin, joita ehkä saisit katua, +sanoi hän sitten lämpimästi. -- Ajatellaan nyt ensin asiaa. Ja kuule, +tule nyt pian meille. Ehkä jo tänä iltana sopisi? + +-- Minä en koskaan ole ymmärtänyt panna rahoihin sitä arvoa, jonka +saituri niille antaa, lausui Dargis hymyillen, -- varsinkaan näille, +joita en itse ole ansainnut... Mutta kuule, jos meidän kaupoistamme +jotakin tulisi, niin älä huoli rouvallesi mainita, että minä olen ollut +niissä osallinen. + +Yrjö kääntyi takaisin huoneeseen päin ja veti oven kiinni. Hän oli jo +ollut lähtemäisillään. + +-- Vai olet sinäkin huomannut, sanoi hän, -- että Elina raha-asioissa +on vähän arka. Olisit nähnyt, miten hän oli onneton silloin, kun sinä +hänelle lainasit tuon satamarkkasen... Silloin pankissa!... Mutta en +luule, että hän enää loukkaantuisi! Hän pitää sinusta niin paljon, että +hän varmaan päinvastoin ilostuisi. + +-- Ehkä. Mutta vierashan minä sentään olen. Lupaa, ettei kukaan saa +siitä tietää. + +-- Tuohon käteen. + +Yrjö läksi, Dargis sytytti tulitikun valaistakseen portaita, sillä +kaasu ei vielä ollut sytytetty. Yrjö kääntyi vielä kerran taakseen, +nyökäytti päätään ja hymyili. Dargis jäi hetkiseksi kuuntelemaan hänen +askeltensa kaikua kivisissä holveissa. Sitten hän meni huoneeseensa. + +Olisipa se ollut toinen mies, niin hän olisi tuntenut vihaavansa häntä. +Nyt kääntyivät kaikki hänen syytöstensä kärjet häntä itseään vastaan. + +Hän päätti ehdottomasti luopua Elinasta. Ei sanalla, ei katseella hän +enää häneen puutu. Ainoa ilo minkä hän voi suoda itselleen, on auttaa +Vuoriolaisia, _molempia_, Arrakosken omistamiseen. Siinäkin tunteessa +oli sentään lohdutuksensa. + +Hänen mieleensä laskeutui omituinen, surumielinen onni, hän oli niin +tyyni, että miltei tuntui siltä kuin hän kaiken ikänsä olisi saattanut +levollisena istua Yrjön ja Elinan kodissa katselemassa heidän onneaan. + +Näinkö piti käydä? Kyvyn rakastaa hän oli saanut takaisin, mutta +rakastaa hän ei saanut! + + + + +VII + + +-- En pääse hänestä vapaaksi, en saa häntä ajatuksistani, olen +kahleissa. Hän on mielessäni kun nukun, häntä muistan ensinnä kun +herään. Kaikki kodissa muistuttaa häntä, tuossa on hän istunut, tuossa +seisonut, tuossa nostanut minut käsivarsilleen. Mieheni katselee minua +lempeästi, hyväilee hellästi. Minä poloinen näen vain sen toisen, +kaipaan vain sitä toista! Miksi piti hänen sattua minun tielleni, miksi +tulla minun rauhaani häiritsemään? Siksikö että huomaisin, ettei tässä +maailmassa voi luottaa mihinkään, ei rakkauteenkaan eikä uskollisuuteen? + +Näitä mietti Elina, levottomasti astellen edestakaisin huoneissa. Hän +ei ollut saanut unta. Varhain oli hän sentähden noussut ja ruvennut +järjestämään pikkutavaroita hyllyillä ja pöydillä. Hän teki sen +koneentapaisesti, tuontuostakin jääden miettimään. + +Hän oli tavannut Dargiksen miltei joka päivä, he olivat joskus jääneet +kahdenkeskenkin. Mutta he eivät sanallakaan olleet koskeneet siihen, +mitä tuona yhtenä iltana oli tapahtunut. + +Näin sen tietysti piti olla! Mutta vaikeaa se oli. Kunhan edes +henkisesti olisi saanut uskoutua hänelle ja saada hänen luottamuksensa. + +Elinan oli vallannut sanomaton halu saada avata hänelle koko sydämensä, +kertoa sekä menneisyyden että nykyisyyden tapahtumat. Hän oli jo eräänä +päivänä vanhasta kätköstä vetänyt esiin päiväkirjansa, merkinnyt siitä +pääkohdat ja päättänyt antaa sen Vitoldille. Sitten oli hän kuitenkin +hillinnyt halunsa ja heittänyt vihon takaisin laatikkoon. + +-- Jospa hän lähtisi pois eikä ikinä palaisi, äänteli hän hiljaa +itsekseen ja pysähtyi katselemaan ulos ikkunasta. -- Tai kun minä +voisin paeta jonnekin, kauas, kauas pois. Ehkä silloin unohtaisin! + +Hän ei ollut ehtinyt ajatella ajatustaan loppuun, kun telefoni soi. + +Jollei hän ennestään olisi ollut niin levoton, niin olisi hän +epäilemättä pelästynyt. Näin varhain ei heille yleensä kukaan soittanut. + +Se oli Dargis. + +-- Minun pitäisi saada tavata teitä, puhui hän nopeasti, -- sillä minun +täytyy aamujunalla lähteä kotiin Liettuaan. Sain yöllä sähkösanoman. +Voinko tulla nyt heti? + +-- Voitte tietysti, mutta Jumalan tähden, mitä on tapahtunut? + +-- Saamme sitten puhua, kun tulen. + +Elina jäi hätääntyneenä seisomaan keskelle lattiaa. Hän menee siis eikä +ehkä koskaan palaa... Mutta mitä, mitä siellä on tapahtunut? + +Hän sai ajatuksensa järjestymään sen verran, että herätti palvelijan +ja käski keittää kahvia. Sitten hän henkeä pidätellen asettui ikkunaan +odottamaan Dargista. + +-- Mitä on tapahtunut? kysyi hän häneltä jo ovessa. + +-- Enkö pelästyttänyt teitä, kun niin aikaiseen soitin? + +-- Ette, olin jo kauan ollut ylhäällä. Mutta mitä...? + +-- Äitini on sairaana ja tahtoo minua tavata. + +Dargis oli tavallista kalpeampi ja hänen äänessään oli jotakin +pidätettyä ja ikäänkuin hiljaista. + +-- Tämä ei ollut minulle odottamatonta, jatkoi hän hetken kuluttua, -- +sillä siitä asti kun isä kuoli on äiti ollut heikkona. Tavallisesti käy +niin, että kun tuollaisesta onnellisesta vanhasta pariskunnasta toinen +kaatuu, niin kaatuu toinenkin. + +Elina ei saanut sanaa suustaan. Hän taisteli kyyneliä vastaan. Hänen +teki mieli tarttua Vitoldin käteen, mutta sensijaan liitti hän omat +kätensä yhteen ja pusersi niitä kovasti. + +-- Te ette varmaankaan enää palaa! virkkoi hän hiljaa, vapisevin äänin. + +-- Se riippuu siitä, miten asiat siellä kotona kääntyvät. Vaikeahan +minun on täältä lähteä. Työni on kesken ja... + +Hän ei lopettanut lausettaan. + +-- Ette varmaankaan palaa! pääsi Elinalta katkonaisesti. + +Hänet valtasi äkkiä suuri riemu. Tuntui siltä, että koska he nyt +näkevät toisensa viimeisen kerran, niin hän saa puhua suoraan. Sillä +muutoin jäisi hänen sydämelleen kuin kivi, joka siinä painaisi koko +elämän ajan. Hänen täytyy saada puhua...! + +-- Vai teenkö minä väärin? äänsi hän samassa ja hymy katosi hänen +huuliltaan. + +Dargis oli ääneti seurannut hänen kasvojensa ilmeitä. + +-- Mikä on oikein, mikä väärin? huudahti hän. -- Meitä on kielletty +katsomasta toisen vaimoon, mutta meille on samalla annettu lupa +rakastaa. + +Hän iski Elinaan silmänsä ikäänkuin upottaakseen hänet sielunsa +syvyyksiin, mutta vei sitten vain kätensä silmilleen ja hengitti +syvältä. + +-- Vitold Dargis, kuiskasi Elina, -- sydämeni on niin täynnä, tahtoisin +puhua, mutta en löydä sanoja! + +-- Ne tulevat tavallisesti sitten, kun on myöhäistä. + +Kalliit hetket kuluivat. He tunsivat sen ja seisoivat huulet +pusertuneina kiinni. + +-- Kuulkaa, alkoi Elina vihdoin, -- minä tahtoisin antaa teille jotakin +muistoksi. Saankohan...? + +Dargis vaikeni hetkisen. + +-- Antakaa, sanoi hän sitten, -- menenhän pois! + +Elina oli jo ottanut pari askelta, mutta pysähtyi puolitiessä ja +virkkoi: + +-- Ei se ole minkään arvoista... ehkette siitä ensinkään välitä... + +-- Antakaa...! keskeytti hänet Vitold surullisesti hymyillen. + +Elina nouti vihkosen, päiväkirjansa, ja seisahtui kasvot hehkuen +Dargiksen eteen. + +-- Siinä ovat elämäni aikaisemmat vaiheet. Olen merkinnyt tärkeimmät +kohdat, jottei teidän tarvitsisi lukea kaikkea... + +Dargis keskeytti hänet pienellä huudahduksella, tarttui hänen käteensä +ja suuteli sitä. + +-- Ja polttakaa se sitten, kun olette lukenut... Lupaattehan! + +-- Lupaan! + +He jäivät sanattomina toisiinsa katselemaan. Elina oli paennut +kappaleen matkan päähän ikäänkuin pelastuakseen kiusauksesta. + +-- Kuulkaa, kuiskasi hän hetken perästä, -- sanokaa minulle vielä +ennenkuin eroamme yksi asia... + +Hän pysähtyi, hänen oli vaikea saada esiin sanat: + +-- Mitä äitinne sanoisi jos tietäisi, että minä olen olemassa? + +Dargis tarttui hänen käteensä ja puristi sitä kovasti. + +-- Hän kai itkisi niinkuin hän voisi iloita, jos morsiamenani saisin +viedä teidät mukaani. + +Elina kävi molemmin käsin kiinni päähänsä. + +-- Elina rouva, oletteko kipeä? huudahti Dargis levottomana. -- Suokaa +anteeksi, minä pelästytän teidät kuoliaaksi!... Kuinka te hymyilette +kauniisti!... Ei! huudahti hän samassa, kädet pusertuivat nyrkeiksi +ja hän astui pari askelta eteenpäin ennenkuin taasen tyyntyneempänä +saattoi jatkaa: -- muistan kuinka äitini itki, kun kihlatultani sain +kirjeen, ettei hän minua enää rakasta. + +Elinan hämmästynyt silmäys katkaisi hänen sanansa. Hetkisen vaikenivat +molemmat. + +-- Oletteko ollut kihloissa? + +-- Olen. + +Elina elostui äkkiä ja alkoi kiihkeästi kuiskata: + +-- Älkää kertoko, älkää kertoko! Antakaa minun sanoa, kummoiseksi häntä +kuvittelen... Vaalea, pehmeä, iloinen, kaunis tyttö, hiukan kevyt ja +kevytmielinen... + +-- Mistä saatoitte sen arvata? kysyi Dargis kummastuneena. + +-- Jollei hän olisi ollut sellainen, niin olisitte tietysti nyt +naimisissa! + +-- Niin, sellainen hän oli, kotikyläni kaunein tyttö. Menimme liian +aikaiseen kihloihin, hän ei jaksanut minua odottaa, kun olin poissa +yliopistossa. Kotiin palattua sain hänen kirjeensä. Äitini suri! +Minulle koitti vaikea aika, kadotin luottamuksen itseeni ja maailmaan, +tulin lopulta aivan tylsäksi, luulin etten ikinä enää voisi rakastaa. +Uskokaa minua: se tila oli pahempi epätoivoa. Te, Elina rouva, vasta +minut siitä herätitte. Nyt tiedän, että sydämeni vielä elää. + +Elina oli peittänyt kasvot käsillään. + +-- Voi teitä, voi minua, voi äiti raukkaanne! + +Hän lyyhistyi maahan. Dargis nosti hänet ylös ja tarttui hänen +molempiin käsiinsä. + +-- Nyt teidän täytyy herättää Yrjö, virkkoi hän. -- Hyvästi Elina rouva. + + * * * * * + +Elina ei mennyt saattamaan häntä junalle. Yrjö meni yksin ja toi +häneltä terveisiä. + +Elinasta tuntui siltä kuin elämä olisi seisahtunut, kuin koko +hänen olemassaolonsa tästälähin olisi ollut tyhjää. Vaivoin sai +hän aamiaispöydässä säilytetyksi näennäisen levollisuutensa, +koneentapaisesti soitti hän tavanmukaiset sormiharjoituksensa. +Sitten kävi hänelle sietämättömäksi näytellä ja hän otti ylleen +päällysvaatteet ja riensi kadulle. + +Oli harmaa hämärä päivä. Pilvet näyttivät riippuvan tavallista +likempänä maata, kuivaa lunta tulla tuhuutti tiheään. Tuontuostakin +puhalsi vihuri, pannen lumen liikkumaan kauniissa kiehkuroissa. + +Kadut olivat melkein tyhjät. Joku myöhästynyt, virsikirja kädessä, +kiirehti vielä kirkkoon; kapakan eteen oli pysähtynyt joukko miehiä, +ja siistinnäköinen käsityöläisperhe sunnuntaitamineissaan kammersi +lapsilaumoineen eteenpäin kadun yli käytävälle. + +Elina asteli kiireesti, hiljaa nyyhkyttäen itsekseen. Ulkoilma teki +hyvää. Päästyään pois kaupungista istuutui hän penkille meren rannalla. +Maa oli roudassa, lumi alkoi jo peittää sen pinnan, mutta meri aaltoili +yhä vapaana, loiskuen laituria vastaan, joka oli paksun jääkuoren +peitossa. Kivien väliin rannalle oli jäätynyt vaahtoa. Vastaisilta +niemiltä ja saarilta näkyi alastonta metsää. + +Elina veti turkkia kireämmälle ympärilleen. + +-- Jää sinne kotimaahasi, Vitold, äänteli hän soinnuttomasti, -- äläkä +koskaan palaa! Se on varmaan viisainta, siten säästät itseltäsi ja +minulta paljon tuskaa ja paljon onnea. Kumpaakin! Mutta mikä on tämän +kaiken tarkoitus? Vain kiduttaminenko ja kiusaaminen? Vai... olisitko +sinä ikiviisas ja kaikkitietävä nähnyt, miten tulee käymään: että Yrjö +kuolee... + +Hän jatkoi kuin ulkopuolelta itseään, jonkun kaamean pakon alaisena: + +-- Minä olen sitä aina pelännyt, nyt en pelkää... + +-- Niin, hän kuolee. Tulee tuskan öitä niinkuin silloin, kun isä kuoli. +Minun täytyy nähdä hänen kituvan ja kärsivän, kylmenevän. Minun täytyy +nostaa hänet mustaan kirstuun ja kantaa hänet hautaan... Ruumisvaunu +edellä, kirstu kukkien peitossa, ystävät ja tuttavat pitkässä +jonossa, minä itse siinä ensimmäisenä, kalpeana, väsyneenä, suruharso +ympärilläni... Kirstu hautaan ja siinä hän, joka sai ensi rakkauteni ja +nuoruuteni. Hauta peittoon ja minä yksin autioon kotiin... + +-- Niin veristä tietäkö minun onneni täytyy kulkea? Enkö voi saada +häntä omakseni, jollei Yrjö, mieheni, hyvä mieheni, kuole? Hänen +hautansa päällitsekö minun onneni täytyy kulkea? + +-- Niin. Ei ole muuta keinoa. Vitold nostaa minut syliinsä ja vie minut +kauas pois, isänmaahansa... + +-- Mutta tulemmeko me onnellisiksi...? + +-- Jumala, Jumala! Mistä nämä ajatukset? Nyt minä olen murhannut +mieheni ja oman sieluni rauhan! Pois, murhaaja, elävien joukosta, sinä +olet ihmiskunnalle vaarallinen! + +Elina karkasi ylös istualtaan ja likeni laituria, joka oli jääkuoren +peitossa. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet, hampaat pureutuivat +toisiinsa ja silmät loistivat. + +-- Tehdäkö loppu kaikesta ja viskautua tuonne kylmään veteen? + +-- Jumala, varjele minua! Olen jo murhannut mieheni, tekisinkö vielä +itsemurhan! + +Hän pysähtyi päättäväisenä ja sivalsi kädellä otsaansa. + +-- Ei, mieheni elää vielä. Minä Elina, minä palaan kotiin, minä tuhlaan +hänelle hellyyttä -- vielä on aikaa sovittaa. + +Hän alkoi tyyntyneempänä astua kaupunkia kohti. Lunta tuli yhä, maa oli +pian valkeana. Johan olikin lumen aika, joulukuu jo käsissä. + +Äkkiä kohtasi Elinan korvaa virrenveisuu ja kun hän nosti silmänsä, +huomasi hän seisovansa kirkon edessä. + +Niin, oli aika, jolloin hän kirkosta oli ammentanut voimaa ja +viihdytystä. Se oli onnellinen aika, mielessä asui rauha ja omatunto +oli puhdas... Kun saisikin sen takaisin! + +Hän jäi yhä seisomaan ja kuunteli. Veisaaminen loppui, urut soivat +hiljaa. Nyt siellä varmaan rukoiltiin. + +Elina alkoi astua ylös portaita. Vaistomaisesti sulkeutuivat hänen +kätensä ristiin. + +-- Armahda vielä, nuoruuteni Jumala, kun repaleisena, särkyneenä, +köyhänä astun temppeliisi! + +Hän tuli kirkkoon, jossa juuri alettiin veisata loppuvirttä. Lämmin +ilma ja haju märistä vaatteista lehahti häntä vastaan. + +Hän vaipui penkin päähän ja heltyi hiljaa itkemään, tuontuostakin +soperrellen: Jumala, armahda minua! Kun hän sitten katsoi ylös, näki +hän pääkäytävän täynnä rippiväkeä ja kaksi pappia alttarilla. Ja urut +alkoivat soittaa "oo Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit". + +Hän yhtyi kansanjoukkoon, joka likeni alttaria ja rukoili palavasti... +Piti odottaa kunnes ensimmäinen pöytä tyhjentyisi. Lihava eukko +tuuppasi häntä tieltään, hän joutui nuoren miehen viereen, joka +oli risaisissa vaatteissa ja jonka huuli oli halki. Hän koetti +vaistomaisesti päästä alttarin päätä kohti, josta luuli papin alkavan +jakaa pyhää sakramenttia, mutta siellä ei enää ollut tilaa, hänen +täytyi joutua tuon risaisen nuoren miehen viereen... Hän tunsi +häntä kohtaan omituista vastenmielisyyttä. Ja sentään oli hänen +repaleisuutensa aivan ulkonaista, Elina itse oli rikki sisältä... Hänen +huulensa olivat rohtuneet ja ruvella. Ja hän juo kalkista ensin, Elina +sitten... Elinan piti juuri polvistua, mutta samassa hän vielä epäröi. +Silloin tuuppasi toinen hänet tieltään, hän hoippui alas käytävälle, +kulki kansanjoukon läpi, jätti kirkon ja riensi kotiin. + +Yrjöltä hänen piti pyytää anteeksi, Yrjöä vastaan hän oli rikkonut! +Sitten soisi kyllä Jumalakin anteeksi... + +Kotiin päästyään heittäytyi hän miehensä jalkain juureen ja itki +epätoivoissaan. + +-- Armaani, mikä sinun on? kyseli Yrjö levottomasti ja talutti hänet +sohvalle lepäämään. + +-- Minä kuvittelin, että sinä kuolit ja minun tuli niin vaikea olla, +kun ajattelin, miten usein olen rikkonut sinua vastaan. + +-- Ethän ole, Elinaiseni! + +-- Olen, olen, enemmän kuin tiedät! Ajatuksilla, sanoilla, töillä! +Voitko suoda anteeksi? + +-- Tiedäthän sen! Kaikki mitä olet rikkonut ja mitä tulet rikkomaan, +kaikki on unohdettua ja anteeksi annettua! + +-- Yrjö, mutta voitko, vaikket tiedä mitä kaikkea olen tehnyt, antaa +anteeksi? + +-- Et voi tehdä niin suurta rikosta, etten antaisi sitä anteeksi. + +Elina peitti hänen kätensä suudelmillaan ja nöyrä kiitollisuus täytti +hänen sydämensä. + + + + +VIII + + +Oli kirkas, syksyinen päivä. + +Kalpeana, väsyneenä, silmien alla tummat varjot, astui Dargis +syntymäkotinsa kynnykselle. Hän hengitti siinä hetkisen raikasta, +aurinkoista ilmaa ja asteli sitten läpi puutarhan, jonka nurmikot +vilkkuivat keltaisen lehtipeiton alta ja jossa ruusupensaat tekivät +nuppua, ikäänkuin kevättä odotellen. Syys oli aikoja sitten tullut ja +syksyn kanssa kuolema majailemaan taloon. + +Hän ei viikkokauteen ollut ummistanut silmiään, mutta hän ei tuntenut +väsymystä. Hermot olivat yhä vieläkin pingoituksessa, rintaa painoi +kuin vuoren raskaus, silmien lähteet tuntuivat kuivuneen. + +Hän asteli kastanjoiden ohi, jotka surullisesti oikoivat oksiaan +taivasta kohti, sivutse vanhan lahonneen ristin, joka tiepuolessa +odotti kaatumistaan ja tuli rantaan, kirkkaan, juoksevan veden +varrelle. Siinä hän riisuutui, heittäytyi veteen ja puhaltui uimaan +keskelle jokea. + +Mieli virkistyi, voimat tuntuivat palaavan. Tyyntyneempänä tuli hän +kotiin, jossa kuolema vieraili. + +Siellä oli niin hiljaista, sisar asteli äänetönnä ja keittiössäkin +askarreltiin melkein kuulumattomasti. Hän jäi hetkeksi hyväilemään +sisarensa itkettyneitä kasvoja, meni sitten huoneeseensa ja vaipui +raskaaseen vaitioloon. "Kun voisit edes itkeä, se keventäisi", oli +sisar sanonut. Mutta hän ei voinut itkeä, hän ei koskaan ollut sitä +voinut. + +Syntymäkoti oli tyhjänä, isä poissa, äiti poissa, sisaret ja veljet +hajalla maailmalla. + +Vähitellen muistui hänen mieleensä Suomi, jonne hän oli luvannut +kirjoittaa. Nyt hän päätti sen tehdä. Tähän asti ei ollut aikaa eikä +mieltä mihinkään. + +Olisipa hän nyt ollut täällä, ollut hänen morsiamenaan! Pehmeät kädet +olisivat silitelleet otsaa, ehkäpä hän olisi voinut itkeäkin, pää +painuneena hänen rintaansa vastaan! + +Nyt muistui hänen mieleensä mustakantinen vihko, päiväkirja, joka vielä +oli lukematta. Hän otti sen laatikosta, jonne tullessaan oli laskenut +matkatavaransa, istuutui ikkunan ääreen ja avasi vihon. + +Käsiala oli selvää, siroa tytön käsialaa, sellaista joka täydellisesti +tyydyttää kaunokirjoitusopettajattaren vaatimukset. + +-- -- -- + +Arrakoskella 3 p. heinäkuuta. + +Eilen oli isän syntymäpäivä. Se oli hyvin valoisa päivä, en tahdo sitä +unohtaa, en koskaan. + +Akselin toverit Gunnar Segerskjöld ja Carl von Holt saapuivat jo +viikko sitten. Kauniita nuoria poikia ja niin hienoja! Minä ensin +heitä hiukan ujostelin ja täti piti meitä silmällä, sen huomasin. +Hän tuli esimerkiksi aina verannalle istumaan, kun me kävelimme +puistossa ja lähetti usein Agnesin minua hakemaan, jos hetkeksi +istuuduimme huvihuoneeseen ja siten katosimme hänen näkyvistään. +Mutta ratsastusretkillemme ei hän jaksanut seurata eikä hän myöskään +tullut koskenniskaan, kun menimme onkimaan lohia. Ja varmaan hän +myöskin huomasi, ettei ollut niin vaarallista jättää meitä yksin, tai +ehkäpä valmistukset isän syntymäpäiväksi veivät hänen aikansa, mutta +loppuviikosta emme enää häntä nähneet muulloin kuin aterioiden aikana. +Tätä en sano hyvälle tädilleni miksikään moitteeksi! Päinvastoin +tiedän, että hän pelkästä rakkaudesta meitä vartioitsee. Mutta enhän +minä olisi nuori tyttö, eikä hän vanha täti, jollen minä siinä +suhteessa koettaisi häntä hiukan harmittaa ja hän minua vartioida! + +Koko viikko kului ihanana humuna. Olimme päättäneet viettää isän +syntymäpäivän niin juhlallisesti kuin suinkin. Pojat kirjoittivat runon +ja minä sävelsin sen. Viimeisenä yönä emme ensinkään nukkuneet. Me +vain koristimme pihaa ja puistoa, jotta kaikki olisi valmiina, kun isä +heräisi. Olen varma siitä, että hän kyllä kuuli, kuinka me puuhasimme, +mutta hienotunteisuudessaan ei hän sanonut mitään, piti vain uutimiaan +alhaalla ja oli nukkuvinaan. + +Kello viiden aikana herätimme hänet laululla. Silloin oli kaikki +järjestyksessä: kukkia pöydillä, äidin kuvan ympärillä isän +työhuoneessa valkea seppele, kahvipöytä ruokasalissa katettuna ja +koristettuna, kyökkikamari järjestettynä väen kestittämistä varten, ja +avoimista ikkunoista virtaili sisään ihana kesäinen ilma, löyhytellen +uutimia. Puiston käytäviin oli ripustettu kirjavia lyhtyjä, verannan +pilarit olivat köynnöksillä koristetut ja yhteen kulmaan olimme +sammaleista tehneet mättään, jonka vihreään olimme pistäneet kukkia +muodostamaan isän nimikirjaimet. + +Emme olleet päässeet laulumme loppuun, kun hän astui ulos huoneestaan, +valmiiksi puettuna. (Varmaan hän jo oli alkanut pukeutua ennenkuin +rupesimme laulamaan, vaikkei hän sitä myöntänyt.) Hän sulki meidät +kaikki syliinsä ja me joimme kahvia mitä iloisimman mielialan +vallitessa. Mutta kun isä sitten oli mennyt huoneeseensa ja minä hiivin +sinne hänelle sanomaan, että väki jo on kokoontunut kyökkikamariin, +niin tapasin hänet seisomassa äidin kuvan edessä ja hänen huulensa +vavahtelivat. Minä tulin hämilleni, sillä en ollut tottunut näkemään +isää mielenliikutuksissa, ja aioin juuri livahtaa tieheni, kun hän +kutsui minua. + +-- Tule hänen kaltaisekseen, sanoi hän. -- Hän oli hyvä ihminen. + +Isän ääni oli niin juhlallinen että kyyneleet tulivat silmiini. +Olisin tahtonut heittäytyä hänen syliinsä, sillä hän oli niin kaunis, +tuo roteva, ryhdikäs mies harmaine hapsineen, loistavine silmineen. +Mutta tiesin, ettei isä pidä sellaisesta ja sanattomina me astuimme +kyökkikamariin, jossa rengit ja piiat juhlapukuisina, kukkia käsissä, +odottivat. + +Vihdoin tuli ilta. Minulla oli yllä valkea puku ja valkea helminauha +kaulassa. Koristin pukuni vaaleanpunaisilla ruusuilla ja pistin pari +nuppua hiuksiini. + +Vieraita saapui paljon enemmän kuin olimme voineet odottaakaan. Gunnar +ja Carl olivat jo edeltäkäsin pyytäneet minua franseeseihin, molemmat +olisivat tahtoneet toiseen, mutta tietysti en voinut luvata sitä kuin +yhdelle ja Carl joka oli ensiksi pyytänyt, sen sai ja Gunnarin kanssa +tanssin ensimmäisen. + +Oli hauskaa, äärettömän hauskaa. En ole koskaan tanssinut niin +paljon. Tietysti piti minun välillä soittaa. Valitsin Chopinin +ass-dur valssin ja valoin koko sieluni sormieni päihin. Tiesin että +soitin hyvin. Kuinka en olisi tehnyt sitä, tunsinhan nuorten sydänten +ympärilläni sykkivän lempeä ja avoimista ikkunoista virtaavan sisään +kesäyön tuoksuvan viileyden paljaalle kaulalleni ja käsivarsilleni. +Minä hurmaannuin itse ja minä hurmasin muut. Minun piti soittaa +yhä enemmän ja enemmän ja kun vihdoin päivän koitto alkoi voittaa +lamppujen valon ja minä nousin ja kohtasin kuulijoitteni katseet, niin +tuntui siltä kuin en olisi astellut täällä maailmassa, vaan liidellyt +kukkatarhoissa, hellien käsien nostellessa kukasta kukkaan. + +Vanha kenraali Blume, joka paljon on oleskellut Parisissa ja Pietarissa +tuli erityisesti minua kiittämään ja kysyi missä olin saanut +musikaalisen kasvatukseni. Kerroin hänelle, että kun äiti sairaana +oleskeli kylpypaikassa Dresdenin likellä, minä olin hänen mukanaan ja +silloin nautin erään erittäin eteväksi tunnetun opettajan johtoa. + +-- Se kuuluu kyllä, sanoi vanha herra, -- sinun pitäisi vain päästä +sinne takaisin. Vastaapa nyt vielä kysymykseen, jota tosin ei pitäisi +naisille tehdä, mutta joka ei sinulle vielä liene vastenmielinen: +kuinka vanha olet? + +-- Kuudentoista. + +-- Lapsi vielä! sanoi hän taas hymyillen. -- Soita vielä pari vuotta ja +sinä hurmaat maailman. + +Ja hän meni suoraan isän luo ja minä näin, että he keskustelivat +minusta. + +Mutta minä tanssin, tanssin. Kun toinen heitti, niin toinen otti. +Minä liitelin kevyenä kuin höyhen. Väki läksi jo päivätyöhönsä, kun +vielä neljännen franseesin promenaadi tapahtui puutarhan kasteisilla +käytävillä. + +Kun osa vieraista oli lähtenyt ja toiset olivat panneet levolle, +seisoin vielä kauan verannalla, katsellen puiston käytäviä ja +kuunnellen kosken kohinaa. Olin itsekin varma siitä että todella olin +taiteilijattareksi luotu, maailmaa hurmaamaan. + +7.7. illalla. + +Tänään keskustelimme Gunnarin kanssa musiikista, sillä Gunnar on +musikaalinen. Hän on jo kolme vuotta käynyt musiikkiopistoa, vahinko +vain, ettei hänen viulunsa ole mukana. Hän kysyi minulta, mistä +säveltäjästä enimmän pidän. "Beethovenista", vastasin empimättä. Hän +sanoi pitävänsä Wagnerista. + +Kuinka minä voisin pitää Wagnerista, kun en häntä tunne! Enhän ole +kuullut häntä kuin muutaman kerran ja silloin en häntä ymmärtänyt. +Ei, Beethoven on minun säveltäjäni, minun puolijumalani! Ja hänen +ciss-moll-sonaattinsa maailman musiikin mestarituote, samalla tavalla +kuin Göthen Faust kirjallisuudessa. + +Suuresti rakastan myöskin Schumannia. Hänessä ei ole Beethovenin +voimaa, mutta hänessä on enemmän intohimoa, tuskaa. Minä tunnen, +kun häntä soitan, että hän on mahtanut paljon kärsiä, ehkä enemmän +kuin kukaan muu säveltäjä. Minun täytyy usein itkeä hänen kanssaan, +niin ääretön ahdistus ilmenee hänen sävellyksissään. Monesti minun +on täytynyt lakata häntä soittamasta ja siirtyä Bachiin. Se oli kuin +viileä kylpy kesäkuumalla tai kuin laskentotunti rendez-vous'n jälkeen. + +Mendelssohn mahtoi elää onnellisena ihmisenä täällä maan päällä, siltä +minusta tuntuu. Mutta Chopin, Chopin! + +Jos saisin astua sävelmestarien olympoon, niin Chopiniin ensinnä +rakastuisin. Olen varma siitä, ettei kukaan niin välittömästi, niin +tulisesti kuin hän voisi painaa minua rintaansa vastaan. Mutta pelkään, +että hän pian minut unohtaisi ja rakastuisi toiseen. Mutta se joka +rakkaudelleen pysyisi uskollisena, olisi Schumann. Hänen kanssaan +tahtoisin elää ja kärsiä!... Bachin tahtoisin mielelläni isäkseni ja +Schubertista tahtoisin ylpeillä veljenäni. Mendelssohnin haluaisin +hyväksi kummisedäkseni, joka tuontuostakin antaisi minulle kauniin +lahjan. + +Ajattelen Beethovenin musiikin ciss-mollissa, Bach käy f- tai +b-duurissa, Mendelssohn e-mollissa, Weber e-duurissa. Mutta tästä +kaikesta minun pitää puhua Gunnarin kanssa. Tahdon tietää, kuinka hän +on ajatellut asiat. + +Flyygelini mahtaa pian tulla mustasukkaiseksi päiväkirjalleni, sillä +minua hämmästyttää tuontuostakin kirjoittamisen halu. Mutta olenhan +tänään viettänyt kuusi tuntia soittokoneeni ääressä ja syksystä, kun +pääsen ulkomaille, uhraan musiikille kaiken aikani. Niin, sinne ei ole +pitkä aika enää! + +Minun on koko päivän pitänyt ajatella äitiä, sillä onhan tänään hänen +kuolinpäivänsä. + +Että ihminen voi olla niin hyvä kuin hän oli! En muista kertaakaan, +jolloin hän olisi kiivastunut tai lausunut kenellekään pahaa sanaa! +Aina tuo taivaallisen tyyni hymy huulilla, aina lempeänä, valmiina +auttamaan, rakastamaan jokaista kanssaihmistä, aina valmiina +sovittamaan ja ymmärtämään. Enkä muista hänen koskaan valittaneen, +vaikka hän kaksi vuotta vietti vuoteen omana. Vain joskus hämärän +hetkenä, kun luuli olevansa yksin, hän itki. Minähän tuotin hänelle +välistä kyyneliä. + +-- Lapseni, sanoi hän kerran, -- sinulla on kova luonto, sinä saat +vielä paljon kärsiä maailmassa! + +En luule, että äiti pitäisi siitä, että tulen taiteilijattareksi, +vaikka hän kyllä itse toimitti minut tuon hyvän opettajan +johdettavaksi. Hän tarkoitti, että soittaisin vain kodin iloksi. + +Äiti armas, minkä minä sille mahdan, että olen niin toisenlainen kuin +sinä! Minä olen kiihkeä, nautinnonhimoinen, ilkeä olento, isäni tytär. +Agnesista ehkä tulee äidin tyttö, ainakin vanha Leena niin sanoo. Mutta +minulla on "kova luonto". Saanen ehkä todellakin kärsiä maailmassa! + +21.7. + +Välistä tulen sille tuulelle, että näen kaikki sävelissä: järven +läikyntä, koski joka pauhaa, metsä, linnut, vuoret, laaksot, kaikki +on minulle musiikkia. Toisen kerran taas kuulen kaikki äänilajeissa: +portti joka narahtaa, lammas joka määkii, koira joka haukahtaa, +metallipala joka kolahtaa kiveen, kaikki narisee, määkii, haukkuu +ja kolahtaa korvissani eri äänilajeissa ja kun menen pianon ääreen +koettamaan, onko korvani ollut oikeassa, niin ei se ole erehtynyt +hiuskarvankaan vertaa. + +Edellinen tunne on suloinen, mutta jälkimmäinen kiduttaa. Olisipa +hauska tietää, tuntevatko kaikki ihmiset tällä tavalla, vai onko tämä +sekä onni että onnettomuus erityisesti annettu minulle. + +25.7. + +Minä tiedän aivan hyvin, että he kaikki ylpeilevät minusta, alkaen +isästä, joka sentään koettaa sitä huolellisesti peittää, jotten tulisi +itserakkaaksi. Aina kun on vieraita ja muut jo ovat kokoontuneet +salonkiin, eikä minua kuulu, lähettää hän Agnesin minua noutamaan ja +minä näen hänen katseestaan, kun astun sisään, että hän olisi valmis +jokaiselle selittämään: "tämä on tyttäreni, Elinani, Arrakosken ja koko +suvun helmi". + +Minun hyvä, minun uljas isäni, kuinka häntä rakastan! Enemmän kuin +mitään muuta maailmassa. + +Niin, isä ylpeilee minusta, mutta hänellä on muitakin tarkoituksia, kun +hän minulle antaa niin huolellisen kasvatuksen. Hän on suomenmielinen +ja hän tahtoo vaikuttaa siihen suuntaan, että suomenmielisestä +intelligensistä tulisi oikea hienosto. Siinä se on. Siksi on +Arrakoskelle nyt perustettu oma kansakoulu ja siksi aikoo isä ruveta +seurustelemaan talonpoikaisnuorison kanssa, jotta se oppisi ihmisten +tapoja. Olen melkein iloissani, että joudun pois, sillä... Se on +väärin, minä sen tiedän, mutta minkä sille mahdan, etten voi tuosta +puolivillasta pitää! + +Varmaan kuitenkin kerran koittaa aika, jolloin koko Suomen kansa +on kulttuurin läpitunkema ja jolloin meillä on hienosto, joka +vetää vertoja Euroopan sivistyskansojen hienostolle. Silloin +jalostuvat täällä meilläkin tavat ja sivistys lyö leimansa yksin +kasvonpiirteisiinkin. Eikä suomalainen enää ole tshudi ulospistävine +poskipäineen, vaan eurooppalainen. + +Aksel on kielikysymyksessä aivan toista mieltä kuin isä. Hän on +esi-isiensä poika, ruotsinmielinen. Tiedän että isä sitä suree, sillä +Aksel on kyky, joka suomalaisuuden asian hyväksi voisi tehdä paljon. + +Jota likemmä lähtöaika tulee, sitä vaikeampi minun on erota +Arrakoskesta. Nyt vasta käsitän, miten rakas tämä koti minulle on. + +Minä rakastan tätä satavuotista, sammaltunutta rakennusta taitettuine +kattoineen, pienine ikkunoineen ja mataloine huoneineen, rakastan +puiston käytäviä ja huvihuoneita, rakastan koskea, jonka kohinaan olen +nukkunut nuoruuteni öinä. + +Mutta ei! Tämä ala, tunteen ala kuuluu soittokoneelleni. Johan +päiväkirja, järkevä ystäväni, nauraisi, jos täyttäisin sen sivut +ikävälläni. + +1.9. + +Tänään tuli taloon kummallinen kirje. Minä sen otin vastaan muun postin +mukana, mutta en huomannut, että siinä olisi ollut mitään merkillistä, +suuri sinetti vain takana. Olin soittamassa, kun isä astui sisään ja +kysyi Akselia. Minä pelästyin, sellainen ilme oli isän kasvoissa. +Karkasin hänen luokseen, tahdoin kysyä... Hän keskeytti minut sanoilla: + +-- Minun pitää paikalla lähteä kaupunkiin. Pyydä tätiä toimittamaan +matkalaukku kuntoon. Voin vielä ehtiä junaan. + +Ja hän läksi, lausumatta sanaakaan selitykseksi. Seisoin yläkerran +parvekkeella ja katselin hänen jälkeensä. Kerran hän kääntyi, rengin +avatessa väliporttia. En tiedä, näkikö hän minut, mutta luulen että hän +näki. + +Olen niin levoton, tuntuu niin painostavalta. En tiedä, mitä uskoa. +Sanomalehdistäkö hän luki jotakin, joka määräsi hänen matkansa, vai +se kirjekö tämän teki? Ruokasalissa istuu täti itkemässä, hän pelkää, +että tämä kaikki tietää pahaa, hän on muka nähnyt unta käärmeistä ja +päivänpaisteisista kentistä. + +Miksei edes Akselia kuulu kotiin? + +Ja tämän piti tapahtua juuri nyt, kun lähtöni on käsissä... + +6.9. + +Että maailma vielä seisoo paikallaan, että elämää vielä jatkuu, että +minä vielä olen olemassa, että voin ajatella! Sitä ihmettelen kaiken +sen perästä, mitä on tapahtunut. + +En voi soittaa, sillä en tahdo häiritä hänen untaan. Hän nukkuu tuolla +työhuoneessaan, kuusten keskellä, jäiden ympäröimänä. + +Isäni, isäni, isäni poissa, kuollut! + +Jospa saisin kuolla minäkin! + +15.9. + +Kaikki on ohi. Hän on poissa talostaan, haudassa. Siitä on jo +kokonainen viikko, mutta en ole kyennyt mihinkään. Soittokone on +seisonut mykkänä ja mykkänä on ollut oma sydämeni. Toivoin jo, että +olisin tullut tylsäksi, tunnottomaksi. Mutta huomaan että vielä elän, +että voin tuntea ja ajatella. Soittaa en saata enää koskaan, en +hymyillä, en iloita. Olen kadottanut kaikki, paitsi kykyni kärsiä. +Olisinpa menettänyt senkin! Mutta nyt ensi tylsyyden mentyä tulevat +takaisin muistot ja minä saan kärsiä kaikki uudestaan. + +Hän palasi kaupungista jo sairaana, sillä hän oli kylmettynyt, mutta +hän kävi ylhäällä koko päivän ja oli näennäisesti entisellään. Illalla +hän minulle sanoi, että ulkomaanmatkani oli siirrettävä viikkoa +tuonnemmaksi. En siitä voinut kuin ilostua, sillä ero kodista oli +muutenkin ruvennut minua painamaan. Yöllä hän ei nukkunut ja aamulla +hän oli kovassa kuumeessa. Tahdoimme lähettää noutamaan lääkäriä, mutta +hän kielsi. Sinä päivänä pyydettiin pehtori vielä hänen huoneeseensa +ja itse hän määräsi, miten riihiminen oli järjestettävä. Voi isä, isä! +Minä näen sinut niin selvään sellaisena kuin sinä pitkävartisissa +saappaissa astuit sisään, takki kireästi kiinnitettynä, leveäröytäinen +hattu hiuksillasi, jotka kulmilta alkoivat harmaantua. Ei ole +mahdollista, isä, että meidät heität! Sinä tulet terveeksi, sinä palaat +luoksemme! Minä lupaan tulla niin hyväksi, lupaan kaikessa noudattaa +tahtoasi... + +Mutta voi, isä, sinä et tule! Eikö kyyneleeni, eikö tuskani, eikö +rukoukseni voi palauttaa sinua luoksemme? Eikö mikään auta! + +Ei... + +Se viimeinen yö...! Lääkäri oli lähtenyt pois illalla, oltuaan +koko päivän Arrakoskella, ja koska isä hetkeksi tuntui ikäänkuin +levollisemmalta, läksi Aksel nukkumaan ja minä otin tyynyn ja paneuduin +pitkäkseni matolle vuoteen ääreen. Mutta en saanut unta. Isän syvä +hengitys soi korvissani ja yön hiljaisuus kammotti. Minä nousin, +asetuin polvilleni vuoteen viereen ja katsahdin yölampun himmeässä +valossa isäni kasvoja. Niissä oli kamalan tuskan ilme. Mitään niin +kärsivää en ole nähnyt. Hän hengitti syvään ja läähättäen, mutta silmät +olivat ummessa, en tietänyt oliko hän valveilla vai nukkuiko hän. +Minut valtasi sellainen kauhu, etten käsittänyt mitä tehdä. Juostako +Akselia ja tätiä hakemaan? Mutta jos hän kuolee sillävälin. Tarttuako +hänen käteensä...? Mutta jos tuo äkkiarvaamaton kosketus tappaa hänet. +Huutaako apua? Mutta jos se hänet pelästyttää. Minulle tuli hätä, +äärimmäinen hätä ja minä väänsin käteni ristiin ja rupesin rukoilemaan. +En tiedä, mistä sain sanoja, mutta palavana tulvana niitä virtaili +huuliltani. + +En tiedä kuinka kauan sitä kesti. Minusta oli jo kulunut iäisyys, kun +avasin silmäni ja kuiskeena lausuttu rukoukseni katkesi. Näin edessäni +isäni kasvot aivan rauhallisina, hänen silmänsä loistivat, niistä oli +kadonnut kaikki kärsimys... Hän laski kätensä ikäänkuin väsyneesti +päälaelleni. Minut valtasi omituinen tunne. Toiselta puolen toivon +tunne hänen parantumisestaan, toiselta puolen pelko, sillä aavistin +hänen kasvojensa kirkkauden jo kuuluvan toiseen maailmaan. + +-- Jatka, lapseni, sanoi hän. + +Ja minä rukoilin, kyynelteni tulvana valuessa isän polttavalle kädelle. + +Hetken perästä palasivat hänen tuskansa ja hän alkoi houraella. En +voinut häntä enää katsella, vaan karkasin Akselin luo, herätin hänet ja +lähetimme kiireesti noutamaan lääkäriä. + +Niitä pitkiä, kamalia hetkiä! Nähdä hänen siinä kärsivän, nähdä +kuoleman vaanivan saalistaan, voimatta mitään tehdä!... Tuontuostakin +tuli hourailujen väliin valoisia hetkiä. Ja äkkiä hän katseellaan pyysi +meidät molemmat luokseen ja puhui: + +-- Lapset, en enää kauan saa viipyä luonanne. Minun täytyy tavata setä. +Lähettäkää pian häntä noutamaan. Rakkaat lapset... + +Hän oli puhunut niin selvällä äänellä, mutta nyt ääni katkesi ja tuskat +palasivat. Eikä aikaakaan, niin kuolinkamppaus alkoi. + +Minä näen hänet alati selvästi edessäni, nuo rakkaat piirteet +vääntyneinä, huulet sinisinä, silmät nurin... Ja vihdoin niiden +viimeisen välähdyksen, kun katse katkesi, kun silmän valo sammui, +särkyi. + +Isä, isä, onko se totta, vai onko se unta? Se ei voi olla totta... + +Niin ajattelin koko sen ajan, jolloin hän lepäsi vuoteessaan, +vaikkakin kylmänä ja kankeana. Vasta sitten kun musta kirstu tuotiin, +käsitin, mitä oli tapahtunut: että hän on poissa, että hänet muutetaan +talosta... Voi isäni, isäni! + +Aksel on nyt ainoa joka minulle on jäänyt. Me olemme liittyneet likelle +toisiamme ja kannamme suruamme yhdessä. + +En vieläkään voi soittaa. Talossa on niin hiljaista. Ja sitten kaikki +muistuttaa häntä. + +Pitääkö uniin todellakin uskoa? + +-- -- -- + +Lokakuun viime päivänä. + +Minä vihaan koko maailmaa ja enimmin itseäni. + +Miksen saa menettää järkeäni, tulla hulluksi? Se olisi paljon +onnellisempaa kuin kärsiä ja kitua, lakkaamatta, kaikissa mahdollisissa +äänilajeissa. + +Minä ajattelen mielipuolen tilaa suurena onnena. Hän on itse asiassa +päässyt kaikista kärsimyksistään, sillä hän on päässyt ajatuksistaan. +Anna hänelle ruokaa, kohtele häntä ystävällisesti ja hän tyytyy. + +Kuinka hyvin minä ymmärrän toivottoman rakkauden tunteet. Sillä sen +helvetintuskia kärsin yöt, päivät. + +Miksi minä sieluuni sain soiton lahjan, kun minulta otettiin +mahdollisuus sen kehittämiseen? Miksei köyhyys ja muu onnettomuus +kohdannut minua silloin, kun rakkauteni taiteeseen vielä lepäsi +kehdossaan? Se olisi tukahtunut sinne ja minä olisin kasvanut niinkuin +tavalliset ihmiset tavalliseksi ihmiseksi. + +En ole kuukauteen avannut soittokonettani, en edes pyyhkinyt tomua sen +koskettimilta, en voi sitä nähdä, en ajatella. Minä sitä vihaan yhtä +paljon kuin ennen rakastin. + +Tämä yksinäisyys täällä maalla, tämä epävarmuus, ne tappavat ihmisen +vähitellen. Samaan tapaan kidutettiin ennenmuinoin rikoksesta epäiltyjä +kuoliaaksi asettamalla heidät seisomaan sellaiseen paikkaan, jossa +pisaroittain tippui vettä päälaelle, seisomaan tuntikausittain, +päivittäin, kunnes vesipisarat kuluttivat pois päänahan, vasaroivat +aivoja ja... + +Arrakoski täytyy myydä, me hajaannumme isiemme pesästä kuin +linnunpoikaset kaikkiin ilmansuuntiin. Nyt vasta ymmärrän, mitä +sukutila muistoineen merkitsee. Keveämmällä mielellä sen antaisin, kun +saisin viedä mukaani edes kappaleen maata, jonka omaiset ja rakkaat +ovat viljelleet. Mutta en saa. Kaikki, kaikki jää vieraiden käsiin. + +Setä on luvannut ottaa meidät luokseen, minut ja Agnesin. Armoleipää +syömään... + +"Käymme sitten keväällä yhdessä rippikoulun", kirjoittaa Alma serkku. +"Minä siitä ajasta toivon niin paljon. Äiti sanoo, että sen tulee luoda +meidän elämämme kokonaan uudeksi." Niinkö luulette, täti ja serkku! Te +ette tiedä, että minulla on kova luonto. Ei sitä niinkään luoda. + +Jo jouluksi lähdemme Arrakoskelta. Mitä pikemmin, sitä parempi, koska +sen kuitenkin täytyy tapahtua. + +-- -- -- + +Juhannuspäivän iltana. + +Tätä valon päivää, tätä autuuden päivää, jolloin olen löytänyt Herran! +Tätä ääretöntä rauhaa, joka seuraa syntien anteeksisaamista. Mitään +näin taivaallista en ole voinut uneksia. Kaikki kärsimykset tulevat sen +rinnalla pieniksi, mitkään ponnistukset sen voittamiseksi eivät ole +vaikeat. + +Hän on voimakas, minun uusi, suuri Herrani, sillä hän on taivuttanut +kovan luontoni, hän on pessyt minut lumivalkeaksi kaikesta synnistä, +hän on avannut minun silmäni näkemään koko luomakunnan ihanuuden. +Kaikkea katselen nyt uudessa valossa: kukkanen kedolla, taivaan lintu, +sade joka lankeaa, järven aalto, kaikki saarnaa minulle taivaallisen +isäni voimaa ja hyvyyttä. Ja oman elämäni kulku, isäni, äitini +kuolema, kaikki todistaa minulle, että Jumala koko ajan, hamaan tähän +päivään asti, on minua johdattanut ja rakkaudella kasvattanut. Hänen +on täytynyt käyttää kovia keinoja, hänen on täytynyt riistää minulta +paljon, joka oli minulle rakasta, mutta vähemmällä ei kova luontoni +olisi taipunut ja nyt kiitän häntä kaikesta. + +Kuinka pienet ovat maailman huolet ja elämän tuska sen kirkkauden +rinnalla, jota Jumalan rauha tarjoaa. Oi voimakas, armollinen Herrani, +varjele heikkoa lastasi elämän tiellä, tue kun horjun, ota minulta +kaikki mikä sinusta erottaa ja kirkastu minulle päivä päivältä, kunnes +kerran saan nähdä sinut kasvoista kasvoihin. Amen. + +Heinäkuun 4 p. + +Päiväkirjani on jonkun aikaa levännyt, sillä flyygelini on taas +sydämessäni päässyt entisiin oikeuksiinsa. Soitan joka päivä, en enää +tullakseni taiteilijattareksi, sillä tiedän, että se olisi suuri synti +-- ei niin että se itsessään olisi synti, mutta se toisi mukanaan +niin paljon kiusauksia, että olisi Jumalan kiusaamista, jos niihin +heittäytyisi --, vaan huvikseni ja mahdollisesti tulevaisuudessa +voidakseni ansaita. + +Suurta surua minulle tuottaa Aksel. Hän kävi täällä, mutta ei viipynyt +kuin viikon, sillä hän piti minua niin muuttuneena, ettei hän enää +viihtynyt seurassani. Näin sen jo heti ensi päivänä. + +Olimme, me tytöt, astuneet häntä vastaan maantielle ja ilosta paisui +rintani, kun näin hänen valkean lakkinsa kohoavan mäen päälle. +Hän oli niin miehistynyt entisestään, käynyt vielä kookkaammaksi +ja kauniimmaksi ja muistutti entistä enemmän isää. En voinut olla +itkemättä, kun hän voimakkain käsin sulki minut syliinsä. Mutta +ensimmäisten tervehdysten perästä rupesi hän mittaamaan minua +silmillään. Hän oli tottunut näkemään minut pitseissä ja koristuksissa +ja surupuvussanikin eleganttina ja sirona. Nyt oli ylläni sileä musta +puku ilman ainoatakaan ryppyä. + +-- Siskoni, sanoi hän nauraen, sinähän olet kuin nunna! + +Minä tunsin punan nousevan poskilleni. Kiusaus voitti minut: en +kehdannut sanoa hänelle, että kauniit puvut kuuluivat sieluni +kadotuksen aikaan. Mutta seuraavassa hetkessä huomasin tekeväni +syntiä ja vastasin vakavasti: "Olen alkanut uutta elämää". Hän +siirtyi paikalla toiseen puheaiheeseen, mutta sittemmin keskustelimme +kahdenkesken asiasta. Hän oli aivan taipumaton. Mutta minä rukoilen, +rukoilen lakkaamatta, että Jumala taivuttaisi rakkaan veljeni mielen. +Ja varmaankin hän sen vielä tekee. + +-- -- -- + +5 p. marraskuuta. + +Olen ollut Helsingissä muutamia viikkoja. Musiikkiopisto antaa paljon +työtä ja minä viihdyn erinomaisen hyvin. + +Mutta samalla pelkään. On kuin mustan pukuni kanssa jumalanpelkoni +alkaisi poistua. Minä rukoilen kyllä, minä käyn joka sunnuntai +kirkossa, minä luen joka päivä uutta testamenttia, mutta rukouksessani +ei ole henkeä, kirkossa minun tulee uni ja kun luen raamattuani, tapaan +monesti ajatukseni liikkumassa maailman ilokentillä. Minun pitäisi tätä +itkeä, surra, mutta minä en sure, olen tylsistynyt. + +Tai en edes sitä, sillä muuten olen varsin virkku: kaikki entiset +taipumukseni ovat heränneet, tiedän, että olen lahjakas, olen voittanut +opettajani suosion ja toverieni kateuden. Tämä mielialani ei ole hyvä, +minun pitäisi taistella sitä vastaan, minun pitäisi jättää kaikki ja +mennä maalle, paeta pois pääkaupungin viettelyksistä... + +Olen sitäpaitsi huomannut itsessäni uuden taipumuksen: halun ruveta +näyttelijättäreksi. Olisikohan syntiä, jos rupeaisin? Itsessään ei, +sillä taide ei voi olla syntiä. Ja kuitenkin on minulle sanottu, ettei +näyttelijä voi olla tosikristitty, että esimerkiksi Jenny Lind, kun hän +heräsi, heti lakkasi esiintymästä. + +Minä tanssin niin mielelläni. Onko tanssi syntiä? Itse saarnasin viime +talven sitä vastaan, mutta nyt tekee mieleni tanssiin. Onko se väärin? +Ja tanssihalun mukana seuraa halu pukeutua hyvin. + +Jumala, Jumala, auta minua! + +-- -- -- + +Aksel kihloissa! Minä vimmastuin, kun sen kuulin. Minun olisi pitänyt +iloita, mutta minä suutuin, minä tulin surulliseksi. Vasta sinä hetkenä +tunsin, mitä hän, ainoa veljeni, minulle on. On kummallista, että +ihminen, vasta kadottaessaan omistamansa, tuntee mitä hän omisti. Niin +oli kotinikin, Arrakosken. Vasta nyt osaan sitä itkeä! Ja vasta nyt +tunnen, miten veljeäni rakastan. Hän astuu sieluni silmän eteen niin +uljaana, niin kauniina, niin voimakkaana... Ihmiset sanovat minua +hulluksi, kun suren hänen kihlaustaan, minun pitäisi muka iloita, sillä +saanhan veljeni morsiamesta sisaren. Mutta minä vihaan jokaista, joka +asettuu minun ja Akselin väliin... + +Oi Jumalani, Jumalani, mihin olen joutunut, miten voin näin puhua! + +Se on se kova luonto, johon eivät pienet pysty. Paljon, paljon kai +vielä saanen kärsiä. + +-- -- -- + +Minun oikeastaan ei pitäisi kirjoittaa, sillä sävellänhän juuri, näen, +ajattelen kaikki sävelissä. Se tuottaa yhtaikaa suurta nautintoa ja +suurta tuskaa. "Kaikki mikä syntyy, syntyy tuskalla", sanoi minulle +tänään opettajani, kun juttelimme. Hän oli oikeassa. + +No niin. Minun piti puhua Veerasta, Akselin morsiamesta. Minun +täytyy tunnustaa, että pidin hänestä. Hän ei ole kaunotar, mutta hän +maalailee, käy hyvin puettuna ja tuntuu originellilta. Sitäpaitsi on +hän rikas, omistaa kauniin huvilan Kaivopuistossa. Ja tuntuu hyvin +rakastuneelta. Ja samaten tuntuu Aksel. Tulkoot he onnellisiksi. Onhan +minulla taiteeni. Ja ehkä vähitellen voin oppia rakastamaan Veeraa. + +Nyt piste perään ja kynä pois. Minä en tahdo kirjoittaa, en edes +päiväkirjaani, sillä se hajoittaa voimiani. Ja minä tahdon eheästi +antautua musiikille. En kirjoita, en pitkiin, pitkiin aikoihin; en, +ennenkuin minulle tapahtuu jotakin oikein erinomaista. + +Joulukuun 2 p. + +Eihän se itse asiassa ole mitään kummallista, että minä +musiikki-illassa näen herran, joka hänkin suvaitsee katsoa minuun. +Se on tapahtunut monta kertaa. Eikä tämä suinkaan millään lailla +eronnut tavallisista ihmisistä. Olenhan ennenkin nähnyt hentoja, +tummia, hajamielisen ja hermostuneen näköisiä herroja. Mutta tämä teki +minuun vaikutuksen, en tiedä millä ja miksi. Minun piti Akselilta +kysyä, tunteeko hän häntä tai tietääkö hän kuka hän on. Ja Aksel pani +silmälasit nenälleen ja saatuaan selville, ketä tarkoitin, vastasi: + +-- Se on ylioppilas Vuorio, erittäin lahjakkaaksi tunnettu mies, +tietysti fennomaani, niinkuin nimestäkin kuuluu. + +Ja Veera lisäsi siihen tuntevansa hänet, ja kehui häntä. Satuttiin +sitten yhdessä menemään ulos ja Veera esitti hänet minulle. Kun +hetkisen ajan oli astuttu yhdessä, ehdottelee Veera, joka tietysti +tahtoi olla kahdenkesken Akselin kanssa, että hän saattaisi minut +kotiin. Minua harmitti ja minä olisin tahtonut ajaa, mutta hevosta ei +ollut saatavissa. Ja niin täytyi minun sallia, että hän minut saattoi. + +Juttelimme ulkomaanmatkoista. Hän on jo ehtinyt olla pitemmän aikaa +ulkomailla, vaikka tuntuu aivan nuorelta. Olisi tehnyt mieleni kysyä, +miten vanha hän sitten on, mutta en puhunut mitään. Hän oli äärettömän +kohtelias, mutta omituisen hajamielisellä ja kömpelöllä tavalla, +joka minua huvitti, sillä en ennen ole sitä tavannut herroissa. Minä +lämpenin lopulta siinä määrin, että olisin suonut matkan kestävän +kauemminkin. + +Jälkeenpäin olen suututellut kaikkia mitä sanoin. Ihminen ei koskaan +voi olla tarpeeksi varovainen. + +-- -- -- + +Jouluk. 27 p. + +Vuosi kallistuu loppuansa kohti. On yö ja koko talo nukkuu, hän, +sulhaseni tuolla viereisessä huoneessa. Niin, minä olen kihloissa, olen +antanut pois itseni. + +En voi nukkua, eteeni astuu koko mennyt vuosi vaiheineen. Olen +kadottanut Akselin. Hän retkeilee paraikaa nuoren rouvansa kanssa +etelässä, olen vapaaehtoisesti luopunut taiteesta, minä, joka +soitollani aioin voittaa koko maailman. Hän, sulhaseni, on sama, jonka +marraskuussa ensi kerran näin, ventovieras mies. Mutta rakkaus ei näy +mitään kysyvän, se tulee kuin varas yöllä ja tuo mukaansa ääretöntä +onnea, ääretöntä tuskaa. + +Miksi minä rakastuin häneen, juuri häneen? Hän ei ensinkään vastaa sitä +miesihannetta, jonka hamasta aikaisimmasta nuoruudesta olen kuvitellut +omakseni. Hän on pieni ja hento ja minä uneksin aina suurta, voimakasta +miestä, sellaista kuin isä ja Aksel. Mutta minä rakastan häntä niin, +että hänen tähtensä olen valmis vaikka mihin. Olen mustasukkainen, olen +mieletön, olen kuin hullu... Jumala, Jumala, mihin minä joudun? + +-- -- -- + +Herrani Kristus! + +Auta minua ja vapahda minut, kun kurjana, särkyneenä astun eteesi! Ole +sinä minulle isänä, äitinä, veljenä, ystävänä, kaikkena mitä maailmalta +pyydän ja mitä ei maailma minulle antaa taida. Mihin minä menen, jollen +saa tulla sinun luoksesi? Sinulla ovat iankaikkisen elämän sanat. + +Minä niin pelkään, sillä olen huomannut, että sinun kuvasi on +katoamaisillaan mielestäni. Oi viivy, Herrani! Minä tiedän, ettei +syy ole sinun vaan minun. Mutta se on onnettomuuteni, jos sinut +menetän. Kun sinut omistan, niin olen onnellinen, kaikki minulle +menestyy, myötä- ja vastoinkäymisissä, kaikissa elämän käänteissä +tunnen taivaallisen isäni johdon ja minä viheriöitsen, niinkuin puu +vesiojain varsilla. Minä olen niin voimakas, tahtoni hallitsee tunteet, +taisteluni voittaa kiusaukset ja lankeemukseni annat sinä armosta +anteeksi. Herrani, Herrani, ilman sinua jään tyhjäksi, turvattomaksi, +kahlehdituksi. Auta minua ja armahda! + +Sano minulle, Herrani, mitä minä oikeastaan tahdon, mitä tarkoittavat +kaihoni tunteet? Miksi sinä annoit minulle niitä niin paljon? Sinä +tahdoit asettaa ne kaikki palvelukseesi, kehittämään iäisyyselämää +minussa ja valtakunnassasi maan päällä. Voi, jospa minä voisin kulkea +sinun tietäsi, voi jospa taitaisin voittaa taistelut ja niin kerran +periä sinun rauhasi. + +Miten tähdet välkkyvät uudenvuoden yössä! Mene levolle, Elina, ja +uneksi rakkaudestasi ja onnestasi. Jumalan silmä valvoo... + +Tammik. 21 p. + +Herrani! Taas pakenen luoksesi, kun rintaani repii eikä kukaan minua +ymmärrä, en minä itsekään. Ei ole minulla missään rauhaa, en saa +mistään lohdutusta. Ei siksi, että olemme erossa, hän Helsingissä, +minä maalla; ei siksi, että minä häntä niin sanomattomasti ikävöin. +Vaan siksi, ettemme toisiamme ymmärrä. Me olemme niin erilaiset. Minä +rakastan häntä, sen tiedän. Mutta olenko onnellinen? + +-- -- -- + +Miten olisin yksin, jollei Sinua, Jumala olisi. + +Kaikki on niin pientä, niin tukahduttavaa ja ahdasta. Minun ikäväni +vain on niin suuri ja rajaton, että se on rintani särkeä... + +Miten sinä, Kristus, sentään olet vapaa kaikesta pienestä, kaikesta +epäjalosta, kun et ollenkaan muutu, vaikka ihmismieli kiertelee ja +kaartelee ja etsii onnea maailman eri iloista, jotka eivät onnea taida +antaa. Sinä vain suurena, tyynenä seuraat ja johdat -- ja rakastat. + +Ymmärrä, Herra, minun hajanaiset lauseeni, ymmärrä, että viimeinen +tahtoni kipinä tunnustaa sinut valtiaaksi, kuninkaaksi, vapahtajaksi. +Ota tahtoni kipinä, se on _sinun_. + +-- -- -- + +Kunpa ei tämä haluni joskus kasvaisi niin suureksi, että minä heitän +kaikki voittaakseni maailman ja hurmatakseni ihmiskunnan -- vain +saadakseni myötätuntoisuutta... + +-- -- -- + +Voi tätä kohtalon leikkiä, voi minua lastua, jota tuulet laineilla +heiluttelevat, viimein heittääkseen teräviä kallionkielekkeitä vastaan! +Kun olisin saanut hiljalleen särkyä tai hetkessä palaa poroksi... En +tiedä mitä tahdon ja kuitenkin on minulla tuhansia haluja, tuhansia +tunteita, jotka uhkaavat järkeäni. + +Hyväntekijä, ihmisystävä, jolla on rinnassasi sääliä, tule luokseni +ja sammuta tyynellä sanalla rintani tuli. Tai tee minulle mitä nyt +pyydän -- älä hämmästy: vie minut tanssiin! Pue minut keveään pukuun, +levitä hiukseni hajalle, anna minulle suuri lattia ja pane minut sille +tanssimaan, aivan yksin. Vartaloni on nuori, norjat ovat jäseneni, +kevyt on jalka. Kun saisinkin taivuttaa notkeuttani, kun saisinkin +koettaa siivekkyyttäni! Olen tähän asti tappanut halujani, mutta nyt +sulku auki, irti haluni! Tahdon villahahtuvana tanssia, lumihiutaleena +liidellä. Ihan yksin. Ei saa kenkään tuntea, miten väräjää vartaloni, +miten sydämeni vavahtelee. Tahdon tanssia, tanssia, raivossa pyöriä! + +Jumalani, jota kerran palvelin, missä sinä olet? Sinä näet, että +kärsin. Voi, auta minua! + +Kun saisin tuskieni lievennykseksi tanssia tai näytellä, riistää +katsojat kanssani kärsimään, sensijaan että nyt yksin itken! + +Miksen sitten rupea näyttelijättäreksi? Menestyksestäni olen varma. + +On niin ahdasta hengittää, on kuin vuori painamassa rintaani. +Tahtoisin särkeä kaikki kahleet, repiä yksin tämän paperinkin, kurjan +päiväkirjani, joka on minulle tuottanut lievennystä niin monena hetkenä. + +Jeesus Kristus, mitä sinä minusta ajattelet? Voi Herra, tule tänne, +anna minulle kätesi, tue minua, sillä minä näännyn ja lankean... +Ymmärrä, suuri Jumalani, minut ilman sanoja... Minä niin pelkään. Mitä? +Onhan minulla kaikki, on mieheni rakkaus... + +Mieheni, kuka, mikä hän on? Enkö olekaan vapaa? Olenko kahlehdittu +mieheen? + +Olen, Jumalan kiitos, minun ei tarvitse hakea ja hapuilla. Hän on minun. + +Väsyttää. Onkin jo myöhäinen yö. Tule, unen hyvä hengetär ja vie minut +viileille maillesi. Äsken poskeani poltti. Nyt se on kylmä. + +Voi nuori sydän, mitä sinä tahdot? + +-- -- -- + +Siihen loppui vihko. + +Dargis painoi sen kiinni, kätki kasvot käsiinsä ja painui pöytää +vastaan. + +Vihdoin hän nousi ja astui salin läpi pieneen kamariin, jossa kaikki +niin muistutti äitiä. Ikkuna oli peitetty lakanalla, hämärä oli jo +laskeutunut maille. + +Hän likeni vuodetta ja nosti hiljaa valkeaa vaatetta... + +Siinä lepäsi hänen äitinsä, kasvoilla kalman kalpeus, mutta huulilla +autuas hymy... + +Vitold silmäili häntä kauan. Vihdoin vaipui hän polvilleen vuoteen +ääreen, painoi päänsä laitaa vastaan ja purskahti itkuun. + + + + +IX + + +-- Missä sinun ulkomaalaisesi on, kun ei häntä enää missään näe? +kysyivät tuttavat Elinalta. + +-- Hänen piti, ikävä kyllä, lähteä kotiin, sillä hänen äitinsä +sairastui. + +-- Sepä surullista! No tiedätkö, miten siellä nyt jaksetaan? + +-- En ensinkään, sillä emme ole saaneet mitään tietoja... Täällä on +tuntunut oikein tyhjältä ja ikävältä, olimme jo niin ehtineet tottua +herra Dargikseen! + +Elina ihmettelee itsekin, millä helppoudella, miltei +välinpitämättömyydellä hän saattaa hänestä puhella. Ja yksinäisyyden +hetkinä on hänen sentään häntä niin ikävä, ettei hän käsitä, miten +tulla toimeen. Monasti tuntuu hänestä siltä, että hän menehtyy, hän +tulee hulluksi, jollei saa häntä tavata, hänelle huojentaa tunteidensa +taakkaa. + +Hän elää itse asiassa kummallista elämää. Toinen puoli hänestä on +rouva Vuoriona, vaimona, joka entistä huolellisemmin ja hellemmin +koettaa täyttää kodin velvollisuudet ja joka kourin kynsin painaa +alas toista. Tämä toinen, rouva Dargis, nostaa päätään yksinäisyyden +hetkinä, niinkuin keskiyön hiljaisuudessa vainajan rauhaton henki +nousee leijailemaan hautausmaalle. Välistä hän tulee arkana, nöyränä, +kietoo hellästi kädet tuon toisen, rouva Vuorion, kaulaan, ikäänkuin +anteeksi pyytäen. Toisen kerran hän tulee väkevänä, uhkaavana, +vaatien oikeuksiaan, kalpa kädessä. Silloin hän polkee jalkansa hänen +rinnalleen, iskee kyntensä hänen kaulasuoniensa ympäri ja tahtoo +tukahduttaa hänet. Ja noista molemmista on tullut yksi ja sama olento: +kiihkeä, rakastava nainen, Elina, joka ei voi elää ilman lemmittyään. + +Levottomana astelee hän edestakaisin huoneissa. Ei ole hänelle missään +rauhaa. + +Kerran hän hädässään asettuu kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoittaa, +kynän lentäessä pitkin paperin pintaa. + + "Minun on niin kylmä, niin nälkä, niin sanomattoman ikävä. + + Olisittepa täällä! Jospa ei minun koskaan tarvitsisi teistä + erota! Te olette minulle elämä, lämpö, kaikki! + + Miksen nauttinut, kun olisin saanut, miksen edes huulianne + koskettanut? Minä vain pelkäsin. Kuinka sitä nyt kadun, kun + kuluttavassa ikävässä teitä ajattelen. Minä kärsin, mutta en + kuitenkaan teistä luopuisi, en tahtoisi tehtyä tekemättömäksi. + + En ymmärrä, miten voin elää. Minussa herää halu rikkoa kaikki + kahleet saadakseni teidät omistaa." + +Hän lopettaa. Yrjö voi minä hetkenä hyvänsä tulla kotiin, kiireesti +siis kirje koteloon... Miksi hän pelkää Yrjön tuloa, toimiiko hän +salaa, tekeekö hän jotakin, josta ei voi miehensä edessä vastata? Hyi, +häntä kurjaa, uskotonta vaimoa! + +Kirje särkyy palasiksi hänen käsissään, hän sytyttää palaset tuleen ja +viskaa tuhan uuniin. Mutta muutaman tunnin kuluttua istuu hän taasen +kynä kädessä. + + "Minä kirjoitan teille, jota yhä rakastan, vaikken saisi, + kirjoitan, sillä muuten sydämeni murtuu. Minä tunnen, että te + minut ymmärtäisitte, jos nyt olisitte täällä... Ah, en uskalla, + en uskalla sitä lausua. + + Sanon itselleni, että nyt hän kuolee, oma mieheni, sillä + retkellä, jolle hän läksi... Voi minua silloin, sillä olen + hänestä vihassa eronnut! Jospa saisin lopettaa päiväni, + hukuttaa henkeni kaiken, syöstä suoraan sinne, missä kurjuus on + saavuttanut huippunsa, missä epätoivo on rajaton! + + Minä tunsin ennen Jumalan. Olin hänen lapsensa. Nyt olen lakannut + sitä olemasta, mutta olenko onnellinen? En, enkä ole sitä ollut + siitä lähtien kuin rukous huuliltani sammui..." + +Parin päivän kuluttua hän jatkaa: + + "Kuinka ajat ovat muuttuneet! Ennen kun mieheni illalla läksi + toverien seuraan, kuinka olin onneton! Nyt toivon että hän + viipyisi, jotta saisin olla yksin tunteineni. + + Minun sydämessäni asuu niin kaunis tunne: se on rakkaus, jota + minun tulisi vihata, mutta jota en voi vihata. + + Sinä armahimpani! Enhän tuntisi elämää, jollen tuntisi sinua. + Minä rakastan häntä, johon olen vihitty, mutta rakastan häntä + kuin lasta, en niinkuin miestä. Sinä uljas mies, sinä miesten + mies, minä olin sylissäsi kuin höyhen, sinä nostit minut + käsivarrellesi, niinkuin olisin ollut liinainen huntu... + + Minä tiedän, että teen syntiä. Mene pois minun tyköäni, kiusaaja. + Tule mieheni, vihittyni! Sinä sittenkin sait minulta nuoruuteni. + Tahdon rientää sinua vastaan, olla niin hellä, niin hyvä... Ehkä + tuolla jo tuletkin! + + Kiiruhdan eteiseen ja jään sinne seisomaan. Kuu loistaa, + ikkunaan on syntynyt himmeä jääharso, tuuli ulvoo, täristyttää + taloa, läiskyttää ovia ja vinkuu nurkissa. Pilvet kiitävät. + Minä rakastan juuri tällaista ilmaa. Viipykää poissa, molemmat + mieheni, tahdon olla yksin ja katsella kuuta, jonka säteet + kimmeltävät ikkunaruudun jäätähtösissä. Kääriydy jäinen harso + sydämeni ympäri, tule halla ikipäiviksi asumaan rintaani... + + Niin, minun on kylmä. Mutta on hyvä niin. Minä en ikävöi miestäni + enkä häntä, en ketään... + + Jo lyö keskiyön hetki, aaveitten ja peikkojen hetki. Kuinka + on suloista olla yksin!... Mutta minä pelkään, että hän pian + tulee... Ethän, myrsky, vain häntä vahingoita, ethän loukkaa, + annathan hänen onnellisesti saapua kotiin!... Miksi olen niin + levoton tietäessäni että hän on ulkona tässä ilmassa? Rakastanko + häntä sittenkin, vai paha omatuntoko pusertaa esiin pelon? Kuka + sinut tuntee, nainen, sinä oikkujen ja...?" + +Samassa kuulee hän avainta pistettävän avainreikään. Yrjö tulee! Hän +repii kirjeen rikki ja rientää hymyillen miestään vastaan. + +Ei, hänen _täytyy_ muuttua, katua ja koettaa sovittaa! Tämä ei käy. + +Ja tehden lujan päätöksen laskeutuu hän levolle. Mutta seuraavana +päivänä hän taas kirjoittaa: + + "Ei ole minulla missään rauhaa, olen repaleina, olen rikki. + _Pitääkö_ olla näin? Jokainen hakee eheyttä, pitääkö minun + sieluni haavan lakkaamatta vuotaa verta? Minä näen sinun kuvasi + kaikkialla, minä tiedän, miten lämmintä olisi luonasi. Pitääkö + minun paleltua?" + +Aamulla, siihen aikaan jolloin postinkuljettaja jakaa kirjeitä, elää +hän kauheassa jännityksessä. Hän ei voi tehdä työtä, hän säpsähtää +jokaista ääntä, hän toivoo ja pelkää. Mutta entä jos Yrjö pyytää +odotettua kirjettä luettavakseen, tai jos hän ilman muuta avaa +kirjeen... Mitä tulee Elinasta silloin? Hän ei moneen päivään uskalla +mennä ulos paitsi silloin, kun hän tietää Yrjön olevan poissa. Ja +kotiin palatessa vapisee hän ajatellessaan, että jos Yrjö sattumalta +onkin tullut kotiin aikaisemmin, nähnyt kirjeen ja lukenut sen... Ja +Elina kuvittelee jo, että hän tapaa hänet suremassa uskotonta vaimoaan. + +-- -- -- + +Joulu likenee nopein askelin, Agnes saapuu jo Helsinkiin viettämään +joulua sisarensa luona. + +Hän laulaa kauniisti ja Elina säestää häntä. + +Elina alkaa taas soittaa. Se tyynnyttää. Jospa ei Dargis ikinä palaisi! + +Kunnas on ottanut takaisin entiset oikeutensa talossa. Hän on nyt +jokapäiväinen vieras ja rakastuu Agnesiin korvia myöten. Omituista +kyllä ei Elina sitä huomaa. Hän ajattelee niin paljon itseään, ettei +ajatuksia riitä muille. + +-- -- -- + +Jouluviikolla oli Elinan syntymäpäivä. Agnes oli varhain aamulla +herättänyt hänet laululla, ja hiukan myöhemmällä oli Veeralta ja +Kunnakselta tullut kukkasia. Elina olisi mieluimmin suonut, ettei +kukaan olisi häntä muistanut. Hän karttoi niin paljon kuin suinkin +ihmisten seuraa ja koetti lohduttautua sillä, etteivät ihmiset näin +joulun edellä ehdi käydä syntymäpäivillä. Mutta jo alkoi telefoni soida +ja tuttava toisensa perästä onnitteli kysyen, ottaako rouva vastaan +vai onko tunteja. Ei, ei ollut tunteja, oppilaat olivat jo kaikki +joululomalla. Tietysti jokainen oli hyvin tervetullut. + +Veera, Akki ja Olavi tulivat ennen muita jo varhain aamupäivällä. +Veera oli leiponut sokerikakun, Akki maalannut pienen kuvan ja Olavi +omakätisesti kutonut jonkinlaisen kappaleen punaisesta villalangasta. + +Elina leikki poikien kanssa hevosta, he olivat sekä piilosilla että +sokkosilla ja telmivät niin, että Veera vihdoin huomasi tarpeelliseksi +kehoittaa heitä lakkaamaan. + +-- Älä toki noiden lapsien tähden laiminlyö muita vieraitasi, sanoi hän +hymyillen. -- Jättäkää nyt täti rauhaan, lapset! + +-- He tulevat vasta myöhemmin, naurahti Elina. -- Mene sinä, Agnes +kulta, leipuriin hakemaan kahvileipää! + +Hän leikki ja nauroi peittääkseen tunteitaan, sillä hän pelkäsi, että +jos hän totistuu ja Veera rupeaa hänelle puhumaan, niin hän terävällä +silmällään näkee kaikki, mitä hänessä liikkuu. Jonkin aikaa Veera +häntä tyynesti katseli, mutta ei aikaakaan, kun hän houkutteli hänet +viereensä istumaan. + +-- Elina, sanoi hän, -- sinulla pitäisi olla lapsia. + +Elina purskahti suureen nauruun. + +-- Jumala varjelkoon! Onko se niin hauskaa? + +-- Meille naisille on se suorastaan elämä. + +-- Ajattele, minä olen niin epänaisellinen, että suorastaan pelkään +lapsia. + +-- Ethän, koska kerran noin voit leikkiä noiden poikain kanssa. +Ajattele, jos ne olisivat omiasi! + +-- Niin, jos saisin heidät noin suurina! Mutta pieniä lapsia, +rumia, punaisia olentoja... Ei! Veera hyvä, koska sinä oikeastaan +olet ruvennut noin naiselliseksi? Sanoistasi voisi tulla siihen +johtopäätökseen ettet olekaan mitään muuta kuin äiti. "Kinder, Kirche, +Küche"... + +-- Mitään muuta kuin äiti! äänsi Veera, surumielisesti hymyillen. -- +Eikö sitä sitten ole siinä! Oli aika, jolloin halveksin sellaista. Nyt +ihailen. Ei ole naiselle toista niin suurta onnea kuin olla ehyesti ja +kokonaan äitinä, suuren lapsiparven äitinä. + +Elina pakotti huulilleen hymyn ja seurasi hajamielisenä poikia, jotka +katselivat kuvakirjaa. + +-- Jota enemmän minä luovun kaikista ulkonaisista velvollisuuksista, +jatkoi Veera, -- ja elän kodilleni ja lapsilleni, sitä onnellisemmaksi +tulen. Minä kehitän nykyään esimerkiksi taiteellisia lahjojani ja +henkielämääni vain voidakseni antaa heille. Etkö ymmärrä minua, Elina, +etkö käsitä että se on onnea? + +Hymy katosi Elinan huulilta. + +-- Katso, sanoi hän, -- ihmiset ovat niin erilaisia ja naiset voi jakaa +kahteen luokkaan: naisellisiin ja epänaisellisiin. Sinä näyt kuuluvan +edellisiin, minä kuulun jälkimmäisiin. Itse tämän kaiken minulle hiljan +selitit. + +-- Niin, mutta minäkin olin ennen tuollainen epänaisellinen. Antti +vasta osasi kasvattaa minut naiseksi... + +Elinan silmissä leimahti. Hän säpsähti omaa ajatustaan. + +-- Sinä et ehkä rakastanut Akselia? + +Sanattomana jäi Veera häneen katsomaan. Mutta Elina loi katseensa +maahan. Hän ei uskaltanut katsoa Veeraa silmiin. + +-- Rakastin, sanoi Veera, -- mutta aivan toisella tavalla kuin nyt. +Antin rakkaus vasta herätti minussa naisen. + +Elina kätki kasvot käsiinsä. Sitten hän äkkiä, ikäänkuin +voimanponnistuksella riuhtaisihe irti mielialastaan, nousi ja rupesi +nauraen kattamaan kahvipöytää. Ja samassa tuli jo vieraita. Pian oli +Vuoriolan saliin kokoontunut kymmenkunta henkeä, naisia ja herroja, ja +heidän kanssaan tuli taloon täydellinen syntymäpäivämieliala: pöydillä +naisten käsitöitä, kahvikuppeja, hedelmäveitsiä, lautasia ja tähteitä +sokerileivoksista, ilmassa tupakansavua ja tuoksua valkeista, korkeista +tuberoosoista. + +Keskusteltiin viime premieeristä, joulukirjallisuudesta ja muista +päivän kuulumisista. Elinan piti soittaa ja Agnesin laulaa. + +Heidän vielä ollessaan soittokoneen ääressä toi joku kirjelaatikosta +kirjeen. Sen nähdessään herkesi Elina soittamasta. Kirje ei ollut +osoitettu hänelle vaan Yrjölle, mutta hän tunsi paikalla Dargiksen +käsialan, olihan hän niin monasti korjannut hänen suomalaisia +kirjoituksiaan. + +-- Kas, huudahti Yrjö, -- Dargikselta! No vihdoinkin se kirjoittaa! + +-- Kuule, luetaan toiste, pyysi Elina, tarttuen hänen käsiinsä, jotka +juuri olivat kuorta avaamassa. -- On epäkohteliasta nyt, kun meillä on +vieraita! + +Hänen katseensa rukoili ja posket punoittivat, mutta Yrjö kääntyi +muitta mutkitta vieraiden puoleen: + +-- Suotteko, hyvät herrasväet, anteeksi, jos kiireesti silmäilen tämän +kirjeen läpi? + +Tietysti he soivat, sillä tunsivathan he kaikki Dargiksen ja olivat +uteliaisuudella odottaneet tietoja hänestä. + +Elina asettui Yrjön taakse, silmäillen kirjeeseen hänen olkapäänsä +sivutse. Mutta tuskin oli Yrjö sen avannut, ennenkuin hän taittoi sen +takaisin kiinni ja kuiskaten käski Elinaa pitämään vieraille seuraa. +Omaan huoneeseensa hän sitten meni lukemaan. + +-- Kas vaan, naurahti Elina, -- me emme sittenkään saaneet kuulla +uutisia Liettuasta! Kuinka äärettömästi minä pidän kukkasista! + +Hän seisahtui sohvapöydän eteen ja rupesi ihailemaan kukkasia, +tuontuostakin hengittäen sieraimiinsa niiden tuoksua. + +-- Minusta nuo valkeat melkein saattavat ihmisille päänsärkyä, +huomautti Kunnas kuivasti. -- Palaako liettualainen? + +-- En tiedä ensinkään! Saammepa nyt kuulla. + +-- Minusta, alkoi muuan naisista, -- olisi hiukan omituista, jos hän +jäisi sille retkelle juuri nyt, kun sai työnsä alkuun täällä. + +-- Ei, jatkoi toinen, -- kyllä hän palaa, sillä hän kertoi jo +kustantajan kanssa tehneensä kaupat. Teoksen pitää kevääksi valmistua. +Me olemme perinpohjin keskustelleet tästä asiasta. + +-- Sinä näyt tietävän enemmän kuin muut. Mutta minun käsitykseni mukaan +hänen tulonsa riippuu siitä, miten äidin laita on. + +-- Kuinka niin? Jos äiti paranee, niin hän tulee, jos taas kuolee, niin +hänellä on vielä enemmän syytä tulla! Mitä Agnes arvelee? + +Agnes punastui odottamatonta kysymystä, mutta loi kirkkaat silmänsä +viattomasti puhujattareen ja lausui vakavasti: + +-- Minähän en ole nähnyt häntä kuin kerran, mutta tahtoisin häneen +tutustua, Elina ja Yrjö kun niin kovasti häntä kehuvat! + +-- Mutta mitä arvelet: tuleeko hän? + +-- En tiedä! + +-- Eikö Agnes ole nähnyt Dargista kuin kerran? Se ei ole mahdollista! + +-- On! En ole häntä nähnyt kuin silloin iltamassa. + +-- Niin, selitti Elina, -- Agnes läksi seuraavana aamuna ja kun hän nyt +palasi, oli herra Dargis jo poissa... + +Hän oli käynyt merkillisen levolliseksi. Ensin kun kirje tuli, oli +hänen sydäntään hiukan vihlaissut, mutta sittemmin oli hän aivan +levollisesti kuunnellut vieraiden keskustelua. Se häntä itseäänkin +hämmästytti. + +-- Mutta mihin se Yrjö jäi? sanoi vihdoin Veera, joka pitkän aikaa oli +istunut vaipuneena käsityönsä ääreen. + +-- Tulen, tulen! vastasi Yrjön ääni ja seuraavana hetkenä oli hän jo +huoneessa. + +Dargiksen äiti oli kuollut. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen alkoi vilkas +keskustelu. + +-- Ohhoh poika raukkaa! Hän taisi hellästi rakastaa äitiään... joku +siitä mainitsi! + +-- Oliko hän kauan sairaana? + +-- Olihan hän jo ollut muutamia kuukausia vuoteen omana. + +-- Kai hän ehti perille ennenkuin äiti kuoli? + +-- Kyllä. Äiti eli vielä viikon hänen tulonsa jälkeen. + +-- No palaako hän Suomeen? + +-- Kyllä, mutta vasta joulun jälkeen. + +-- Mitä hän muuta kertoo sieltä? + +-- Ei juuri mitään... + +-- Tottahan toki jotakin, olihan se pitkä kirje! + +-- Sanoo vain, miten tyhjältä siellä tuntuu ja että hänen on mahdotonta +siellä olla... + +-- Sen käsittää! + +-- Sitten tahtoisi joku yhtiö ostaa hänen kotitalonsa hyvästä +hinnasta... + +-- Möisipä pois koko roskan ja muuttaisi tänne Suomeen. + +-- Niin, niinkuin muut liettualaiset muuttavat Amerikkaan odottamaan +parempia aikoja! + +-- Ei, selitti Yrjö, -- hänellä on siellä naimaton sisar, jota hän ei +tahdo jättää. Hän tulee vain täksi talveksi, kirjoittamaan kirjaansa. + +Kun vieraat vihdoin olivat lähteneet, pyysi Elina Yrjöltä Vitoldin +kirjettä. + +-- Johan sinä kuulit kaikki, mitä siinä oli, sanoi Yrjö. + +-- Mutta minä tahtoisin sen nähdä! Miten hän kirjoittaa äitinsä +kuolemasta? + +-- Hän mainitsee siitä vain aivan lyhyesti. Minä kerroin jo kaikki. + +-- Mutta miksen minä saa kirjettä nähdä? + +-- Osaatpa sinä olla utelias! sanoi Yrjö nauraen. + +-- Olenhan minä ennen saanut nähdä sinun kirjeesi. Rupeatko sinä nyt +salaamaan minulta jotakin? Sedän kirjettäkään et näyttänyt! + +-- Mutta anna nyt minunkin joskus pitää pienet salaisuuteni. Saat sinä +ne kyllä aikoinasi tietää! + +-- Koska? Kuule Yrjö, minä olen levoton, mitä on tapahtunut? + +Elina oli käynyt aivan kalpeaksi. Olikohan Dargis kirjoittanut heidän +suhteestaan? Ei, ei, se ei ollut mahdollista! + +-- Yrjö, virkkoi hän taas, -- oletko pahoillasi minulle? Sano, sano! + +Yrjö purskahti suureen nauruun ja sulki hänet syliinsä. + +-- Minua huvittaa nähdä sinut noin uteliaana! Sinähän teet oikein +"totellisen naisen" vaikutuksen. + +-- Sinä raaskit minua tässä kiduttaa! + +-- Kidu nyt, rakkaani, sitä suurempi on sitten ilosi! + +-- Iloni? Onko varma, etten tule itkemään? + +-- No on! Äläkä nyt enempää kysele!... + +Yrjö silitti kädellään hänen tukkaansa ja työnsi hänet hymyillen ulos +työhuoneestaan. + +Elina jäi seisomaan keskelle salin lattiaa. + +-- Hän palaa siis! Se on suloista. Sitten hänen pitää minulle kertoa, +mitä hän on kirjoittanut. En häntä enää pelkääkään, sillä olen +tyyntynyt täydellisesti. En häntä rakasta: tämä mieto, tyyni tunne on +ystävyyttä! + +-- Hänen äitinsä on siis kuollut! + +Ja vaistomaisesti rupesi Elina ajattelemaan omien vanhempiensa kuolemaa +ja ääretöntä tyhjyyttä, joka oli vallinnut Arrakoskella, kun isä oli +viety hautaan. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja tarve lohduttaa +täytti sydämen. Hän päätti kirjoittaa Vitoldille ja istuutui paikalla +kirjoituspöytänsä ääreen. + + "Rakas ystävä! + + Niin selvänä nousevat eteeni päivät Arrakoskella, kun ensin + äitini ja sitten isäni kuoli. Minä niin täydellisesti saatan + eläytyä teidän mielialaanne... + + Kuinka kieli sentään on köyhä! Kun istuuduin tähän, tuntui siltä + kuin minulla olisi ollut niin paljon teille sanomista. Ja nyt en + löydä sanoja." + + -- Rouva, keskeytti hänet Mari ruokasalin ovelta, -- ruoka + jäähtyy! + + -- Hyvä, vastasi Elina ja jatkoi: + + "Tervetuloa takaisin Suomeen. Saatatte aivan huoleti tulla!" + + Siinä hän hetkeksi jäi miettimään. Olikohan Vitold kieltänyt + Yrjöä näyttämästä kirjettä? Siinä tapauksessa ei hänen pitänyt + udella, sillä Vitold tiesi, mikä hänelle oli hyvä. Hän luotti + häneen täydellisesti. + + Mutta hän oli joutunut omituisen tympeälle, kuivalle mielelle + eikä tahtonut löytää jatkoa kirjeeseensä. + + "Tänne meille ei kuulu mitään erinomaista", kirjoitti hän + vihdoin. "Sisareni on meillä, olemme kaikki terveinä. Toivotamme + teille hyvää joulujuhlaa. + + Tervehdin sekä teitä että sisartanne lämpimästi. + + Ystävyydellä + + Elina Vuorio." + +Hän sulki kirjeen kuoreen, kirjoitti päällekirjoituksen, vieläpä +liimasi valmiiksi postimerkin. Tämän kirjeen hän ainakin saattoi +lähettää! + +Ja Yrjön lähtiessä kaupungille pisti hän sen hänen käteensä ja pyysi +häntä heittämään kirjelaatikkoon. + + + + +X + + +Yrjö ja Agnes olivat olleet ostamassa joulukuusta. He olivat valinneet +kauneimman koko torilta, ottaneet kaksi miestä kantamaan ja toivat sen +nyt riemusaatossa kotiin. + +Elina oli paraikaa kyökissä leipomassa, kun heidän iloiset äänensä +alkoivat kuulua pihasta. + +-- Mihinkä se nyt pannaan? kysyivät miehet. + +-- Eiköhän viedä suoraan sisään, ehdotteli Yrjö. + +-- Mutta kun se on näin jäinen ja luminen. + +-- Pitäisi viedä jonnekin sulamaan. + +-- Ehkä pyykkitupaan, sanoi Agnes. -- Arrakoskella aina ennen veimme +joulukuusen tupaan sulamaan. + +-- Kysytään rouvalta, huomautti Yrjö vihdoin. + +Hän juoksi innoissaan kuin koulupoika likemmä taloa, koppasi maasta +lunta ja nakkasi pallon ikkunaan. + +-- Mihin kuusen saa panna sulamaan? + +-- Hyvänen aika, kuinka se on suuri! huusi Elina ruudun takaa. -- Se ei +varmaankaan mahdu sisään. + +Hän tuli portaille, suuri esiliina vyöllä, kädet jauhoissa ja +käsivarret paljaina kyynärpäihin asti. + +-- Eikö se ole kaunis? ylpeili Yrjö. + +-- On, mutta niin suuri! puhui Elina hymyillen. + +-- Sanoinhan minä, ehätti Agnes väliin, -- että se on liian suuri. + +-- Mutta kaunis! sanoi Yrjö. + +-- Ehkä on paras viedä se puukellariin, neuvoi Elina vihdoin. + +Yrjön innostus oli aivan liikuttava. Hän oli hankkinut kuuseen helyjä +ja makeisia, hän oli ollut mukana järjestelemässä huoneita. Tuon +tuostakin tuli hän kyökkiin katsomaan kuinka sisarukset leipoivat tai +tekivät muita jouluvalmistuksia, ja koko ajan oli hänen kasvoillaan +omituinen odotuksen ja onnellisuuden ilme, niinkuin lapsella, kun sen +on vaikea olla ilmaisematta joulusalaisuuksiaan. + +Itse hän sitten jouluaattona vaivalloisesti kuljetti sisään kuusen. + +Siitä oli sahattava pois kyynärän verta! Omin käsin Yrjö toimitti +sahauksen ja itse hän tahtoi koristaa puun. Korkeintaan saivat Agnes +ja Elina sitoa langanpäitä omenoihin ja muihin makeisiin, joita +oli ripustettava oksille. Yrjö uhrasi joulupuun koristamiseen koko +päivänsä. Ja tuontuostakin huusi hän joko Elinaa tai Agnesia tai Maria +katsomaan, "eikö se nyt tule muhkeaksi!" + +Vihdoin oli kaikki järjestyksessä, joka huone valaistu, kaikki +talonväet juhlapuvuissa. + +Agnesin pyynnöstä veisattiin virsi. + +Se toi mieliin omituisen hartauden. Oli kuin heijastus lapsuudenajoista +olisi langennut taloon. + +-- Minä olen käynyt vanhaksi, mietti Elina itsekseen, koettaen tekeytyä +niin tyytyväisen näköiseksi kuin suinkin, -- enhän enää voi mistään +iloita! + +Koti tuntui hänestä tavallista tyhjemmältä ja tuikkiva joulukuusi teki +miltei surullisen vaikutuksen. + +Hän oli ommellut Yrjölle kauniin keinutuolimaton ja vihreän +silkkityynyn. Agnes oli valmistanut koko joukon pikkutavaraa. Lahjojen +mukana hilpeni mielialakin, varsinkin kun Yrjön antimet tulivat esille, +sillä hän oli sepittänyt niihin hullunkurisia värssyjä. + +Äkkiä soi kello eteisessä. + +Suinpäin karkasivat kaikki avaamaan. Hyvä olikin että he menivät +joukolla, sillä pelästynyt olisi varmaan yksinäinen. Sieltä tuli kaksi +tonttua tulipunaisissa vaatteissa, punaiset lakit päässä, kantaen +välissään pärekoppaa. Ja perässä asteli Veera rouva hymyillen, silmät +loistaen innostuksesta. Kuin yhdestä suusta pääsi nyt seitsemän hengen +kurkusta ilohuutoja, naurua, kysymyksiä. Tontut karkasivat sylistä +syliin, hyppelivät ja vinkuivat, tahtomatta esiintyä ihmisäänellä, +kunnes Veera rouva ilmoitti, että tontut kyllä osaavat puhua. + +Ilo ja riemu oli äkkiä täyttänyt talon suojat. Joulukuusen ympärillä +leikittiin ja pöytien ääressä naurettiin ja pajateltiin. + +Mutta Elinaan vaikutti kaikki surullisesti. Hän kyllä hymyili muiden +mukana, mutta kyyneleet olivat joka hetki tunkemaisillaan silmiin. + +Hän oli juuri nostanut Akin syliinsä jotta poika ulottuisi ottamaan +kuusesta konvehtia, joka häntä erityisesti miellytti, kun Yrjö astui +huoneeseen, kädessään pieni kukkavihko. + +-- Elina, virkkoi hän hymyillen, -- tässä on minun lahjani sinulle. + +Elina päästi pojan sylistään, tarttui kukkavihkoon ja vei sen +kasvoilleen. Silloin putosi lehtien välistä pieni, valkea kortti. Akki +ojensi sen hänelle. + +"Täten lahjoitetaan Elinalle hänen rakas Arrakoskensa." + +Elina jäi sanattomana tuijottamaan kirjoitusta, ikäänkuin ei hän olisi +sitä ymmärtänyt. + +-- Niin, niin, virkkoi Yrjö ja sulki hänet syliinsä, -- Arrakoski on +taas sinun. Se se nyt oli se minun salaisuuteni! + +-- Arrakoski minun! äänteli Elina moneen kertaan, ensin miltei +pelästyen ja sitten alkaen hymyillä, ikäänkuin hän jo puoleksi olisi +käsittänyt onneansa. -- Onko se totta? Koko Arrakoski, puisto, +huvihuoneet, joki, laituri, kaikki? + +Mutta odottamatta vastausta kysymyksiinsä, karkasi hän Yrjön luo, +heittäysi hänen syliinsä, vuorotellen nauroi ja huudahteli ja purskahti +vihdoin itkuun. + +He iloitsivat kaikki hänen kanssaan, Agnes oli hänkin haltioissaan ja +Veera tuli häntä hellästi suutelemaan. + +-- Akki, Akki ja pikku Olli, huudahti Elina, ottaen pojat syliinsä, -- +tiedättekö, kun Arrakoski -- tiedättekö mikä Arrakoski on? Se on se +maatila, jossa isä... + +-- Tiedämmehän me Arrakosken, jossa oli paljon kauniita hevosia ja +vaunuja ja oikeita peltoja... + +-- Ja jossa ongittiin lohia, lisäsi Olavi. + +-- Niin, juuri niin. Se on nyt meidän. Ja ensi kesänä tulette te kaikki +sinne! Täti lähettää vaunut vastaan asemalle... + +-- Saanko minä ajaa...? + +-- Saat, saat... + +-- Ja ratsastaa? + +-- Saat, saat. Mutta mennään nyt Marille kertomaan!... Ei Yrjö! +keskeytti hän äkkiä, -- tämä ei ole totta. Sinun täytyy kertoa minulle, +miten se on tapahtunut! + +Hetkisen perästä tahtoi Veera lähteä. Ajuri odotti pihassa ja kotiinkin +jo... + +-- Odottaako ajuri pihassa? huudahti Elina. -- Voi etten minä tietänyt! +Hänen täytyy saada teetä! Odotattehan sen verran! Onhan jouluaatto! + +Ja juoksujalan läksi hän pihaan, nouti sisään ajurin ja kestitti häntä +parhaan taitonsa mukaan. + +-- Syökö teidän hevosenne sokeria, juolahti äkkiä hänen päähänsä. +-- Vaiko leipää?... Minä olen tänään saanut niin suuren lahjan, +selitti hän sitten. -- Mieheni on ostanut takaisin syntymäkotini, +suuren maatilan kaukana täältä... Mari hyvä, mene tarjoamaan tämän +ajurin hevoselle sokeria ja leipää. Ja teidän lapsillenne panen vähän +konvehtia -- onhan teillä lapsia?... No, minä panen sitten neljä, niin +on kaksi kummallekin! + +Koko ilta kului iloisessa humussa ja tulevaisuussuunnitelmia tehdessä. +Elina olisi heti joulunpyhinä tahtonut lähteä taloa katsomaan, mutta +Yrjö arveli, että on paras antaa entisien asujainten ensin lähteä pois. +Heille oli suotu kuukauden muuttoaika. Paikkakunnan lehdessä oli kyllä +ollut uutinen kaupasta ja Yrjö oli pahasti pelännyt, että pääkaupungin +lehdetkin ottaisivat sen palstoillensa. Silloinhan Elina olisi saanut +tietää asian ennen aikojaan. + +-- Minä, joka en koskaan lue sanomalehtiä! + +-- Käännätithän sinä niistä välistä oppilaillasi! Ja olisihan joku +tuttava voinut kertoa. + +-- Kyllä sinun tuumasi vain täydellisesti onnistui, sillä minä en +tietänyt mistään! + +Yrjön piti kertoa kaikki kauppaa koskevat yksityisseikat ja Elina +siunaili vuoroin häntä vuoroin setäänsä ja kaikkia muita ihmisiä, jotka +olivat olleet osallisina tekemään häntä näin onnelliseksi! + +Äkkiä juolahti hänen päähänsä kysymys ja välinpitämättömällä äänellä, +ikäänkuin ohimennen hän lausui: + +-- Kuule, oliko sillä Dargiksen kirjeellä, joka tuli minun +syntymäpäivänäni mitään yhteyttä tämän asian kanssa? + +Yrjö vaikeni hetkisen ja Elina luki jo hänen kasvoistaan vastauksen +kysymykseensä. + +-- Kyllä. Hän siinä mainitsi jotakin Arrakoskesta. Ymmärrät siis nyt, +miksen tahtonut hänen kirjettään näyttää. + +-- Ymmärrän, ymmärrän, hymyili Elina, kokonaan tyytyväisenä. + + * * * * * + +Uudenvuoden jälkeen saapui Dargis Helsinkiin. Yrjö oli häntä vastassa +asemalla ja pyysi hänet suoraa päätä Vuoriolaan teetä juomaan. + +Hän oli siis nyt täällä, vaikka hän satoja kertoja oli sanonut +itselleen: "heitä mieluummin työsi kesken, älä mene"! Mutta elämä +kotonakin oli tuntunut niin mahdottomalta. Helsinki oli sinne +tuikkinut kuin vilkkumajakka aavalle merelle. Hän oli tullut niin +vaatimattomaksi, hän ei pyytänyt Elinalta mitään, hän tyytyi +pienimpäänkin ystävällisyyteen. + +Sitäpaitsi oli hän varmaankin tyyntynyt, Elinan kirjekin jo yksin oli +hänet täydellisesti jäähdyttänyt. + +-- Sinä et aavista, kertoi Yrjö, -- miten iloiseksi hän tuli, kun sai +tiedon Arrakosken ostosta. + +-- Sehän oli hauskaa! + +-- Enkä minä kertonut sinun avustasi, vaikka mieleni niin kovasti +teki... + +-- Sehän oli niin vähäpätöinen asia, eihän siitä kannata... + +-- Mutta sinä olet laihtunut, veliseni, todellakin! + +-- Talvi ei ole päässyt täällä ensinkään pitemmälle kuin siellä +meilläkään, huomautti Dargis hetken kuluttua. + +-- Jo täällä jouluna ajettiin reellä, sanoi Yrjö, -- mutta sitten tuli +taas sateita. + +Kadut olivat iljangolla. Vuoriolan ikkunoiden alla kiilteli jäätikkö +punertavassa valossa, sillä uutimet eivät olleet alhaalla. + +-- Kävele varovaisesti, kehoitti Yrjö, -- täällä on niin kovin liukasta. + +Dargis pakotti itsensä pysymään tyynenä. Pelkästään tieto siitä, että +hän saa Elinan nähdä, oli täyttänyt hänen rintansa sanomattomalla +riemulla. + +Agnes tuli avaamaan ovea. + +-- Tervetuloa, sanoi hän ikäänkuin hiukan ujostellen ja huusi sitten +kyökkiin päin: -- Elina, Elina, he ovat jo täällä! + +Elina viipyi. Vihdoin hän tuli, posket hehkuvina ja ojentaen +Dargikselle jääkylmän kätensä. + +-- Tervetuloa... Te olette hiukan laihtunut. + +-- Olen ehkä nyt matkan jäljestä väsynyt, mutta sisareni kyllä koetti +minua siellä kotona hoitaa. + +-- Kai te tiedätte sen suuren uutisen, alkoi Elina kun oli asetuttu +teepöytään, -- että Arrakoski on meidän! + +-- Kirjoittihan Yrjö siitä. Minä hyvin ilostuin. + +-- Tiedänhän minä, että siitä tulee paljon huolta, jatkoi Elina +tyynellä, järkevällä äänellä, -- mutta hauskaa se kuitenkin on! + +-- Huolet hiiteen! huudahti Yrjö. -- Viikon perästä on Arrakoskella +veronkanto ja silloin menet sinä Elina sinne... Voit käsittää, +veli Dargis, että hänelle on ollut vaikeaa näin kauan pysyä poissa +Arrakoskelta. + +-- Eikö Elina rouva vielä ole käynyt siellä? + +-- Me arvelimme, vastasi Elina, -- että olisi paras odottaa, kunnes +entiset omistajat olisivat muuttaneet. Setä siellä kyllä on käynyt +antamassa tarpeellisia määräyksiä... Minä jään sinne ehkä koko talveksi. + +-- Sitä minä nyt en usko, virkkoi Yrjö nauraen, -- sillä kyllä sinulle +siellä kävisi yksinäiseksi. + +-- Ja sinulle täällä! sanoi Agnes leikillisesti. + +-- Minä kyllä aina tulen toimeen, mutta Elinasta olen levoton. Kuule, +veli Dargis, olin aikonut pyytää sinua lähtemään hänen kanssaan edes +muutamaksi päiväksi... + +-- Mutta entä sinä itse? sanoi Dargis. + +-- Enhän minä pääse! Koulut ovat juuri alkaneet... + +-- Mutta entä neiti Ekmark? + +-- Minä käyn täällä musiikkiopistoa ja sekin on juuri alkanut... + +-- Älä nyt, Yrjö, huomautti Elina hymyillen, -- rupea kiusaamaan herra +Dargista, heti kun hän on tänne päässyt. Alkaahan hänellekin työ! + +-- En minä senvuoksi, sanoi Dargis mielenliikutustaan hilliten. -- +Tietysti minä mielelläni, jos Elina rouva vain tahtoo ottaa minut +mukaansa. Ajattelin vain... + +Yrjö purskahti nauruun. + +-- Tepä olette juhlalliset! Dargis veikkoseni, mene nyt sinä vain, +saathan siten tutustua Suomeen ja onhan minulla monta syytä toivoa, +että näkisit Arrakosken... Tarkoitan, että olet kuullut siitä niin +paljon puhuttavan ja olemmehan jo tulleet ystäviksi, lisäsi hän +hymysuin. + +-- Tietysti minä mielelläni... + +-- No niin, se on siis päätetty asia! On parempi, ettei Elina ole +yksin, ainakin alussa. + +-- Olkoon menneeksi, mietti Elina. -- Sillä retkellä ainakin voin +näyttää, mihin kykenen. Ääneen hän lausui: -- Olen kiitollinen, jos +tulette, herra Dargis. + +Ja tämän päätöksen jälkeen tuli mieliala teepöydässä vapaaksi ja +hilpeäksi. + + + + +XI + + +Elina seisoo Yrjön ja Vitoldin välillä ja Yrjö pitelee häntä kädestä. + +-- Enhän ole levoton, virkkaa hän hellästi, -- kun uskon sinut +Dargiksen haltuun. Mutta ole sentään varovainen! Lupaa se minulle! + +Samassa kuuluu kolmas soitto, Yrjö sulkee hänet syliinsä ja suutelee +häntä. Dargis, joka jo on vaunusillalla, ojentaa hänelle kätensä ja +auttaa hänet vaunuun. He näkevät vielä ikkunasta vilahdukselta Yrjön +ihmisjoukossa, sitten kiihtyy junan vauhti ja rakennukset, vainiot ja +metsät alkavat tyynesti liukua heidän ohitsensa. + +He istuvat toisessa luokassa, toistensa vieressä, enimmäkseen +ääneti, mutta silloin tällöin tehden vähäpätöisen kysymyksen. Kiskot +vingahtelevat, veturi puhkaa. Matkustavaisia ei ole paljon ja heidän +on onnistunut saada viimeinen penkki omaan haltuunsa, joten he ovat +melkein kuin yksin. + +He ovat matkalla Arrakoskelle, jossa huomenna on veronkanto. Ekmarkien +vanhalle palvelijalle, Leenalle, on lähetetty sanaa, että hän +lämmittäisi huoneet. + +Elina istuu sohvankulmassa kuin ujo nuori tyttö, tuskin uskaltaen +katsahtaa matkatoveriinsa, ja kun hän joskus sattuu kohtaamaan hänen +katseensa, punastuu hän korvia myöten. Dargis on iloisella tuulella, +hän kertoo pienestä seikkailusta viime matkallaan, nauraa itse ja +houkuttelee Elinankin nauramaan. + +He ovat lähteneet matkalle tekemättä mitään päätöksiä ja rakentamatta +mitään varustuksia. He ovat pelotta antautuneet mielialansa valtaan, +sillä heidän tunteensa ovat tyynet ja lämpimät, ilman tuskaa ja rajua +riemua. + +Riihimäellä syövät he päivällistä. Vitold maksaa molempien puolesta ja +saattaa Elinan takaisin vaunuun, puoleksi nostaen hänet ylös portaita. +Ja taas kiitävät maisemat heidän ohitsensa. On jo täysi talvi, korkeina +kohoavat kinokset tienvarsilla ja asemilla seisovat maalaisukot +turkeissaan, tyynesti tuijottaen junaa ja imien piippunysiään. + +-- Minä ihailen tätä suomalaista tyyneyttä! huudahtaa Dargis +tuontuostakin. -- Se on suurenmoista! Katsokaa nyt tuotakin miestä: +se on varmaankin kymmenen minuuttia seisonut tuossa, jäsentä +liikahtamatta. Luulisi hänen siihen ihan kivettyneen! + +Ja Dargis seuraa häntä sellaisella tarkkuudella, että Elina jo luulee, +ettei hän mitään muuta muistaisikaan. Silloin hän salavihkaa uskaltaa +luoda häneen silmäyksen, katsella tuota hempeää poskea ja hiuksia, +jotka kähertyvät niskassa... + +Oi, Elina on erehtynyt, hänen tunteensa ei ole tyyntynyt, sama se on +kuin ennen, ehkä vain kiihkeämpi, kuumempi! Hän tuntee äkkiä rinnassaan +kuin pistoksen ja vetäytyy pelästyneenä vaunun kulmaan. Voi, jospa ei +hän olisi lähtenyt tälle matkalle! + +Dargis on jo moneen kertaan ehtinyt ajaa luotaan saman tunteen, kun +se vaistomaisesti on yrittänyt nousta hänen mieleensä. Hän ei tahdo +ajatella menneisyyttä, onhan hän sen jo haudannut ja istuuhan hän tässä +naisen rinnalla, jota kohtaan hän tahtoo tuntea ainoastaan ystävyyttä! + +Elinan poskilla on heleä puna, silmät ovat maahan tähdätyt ja kasvojen +ilmeessä on jotakin pidätettyä ja ikäänkuin oudon henkistä. Dargis +huumaantuu äkkiä, unohtaa kaiken ympärillään, tarttuu hänen käsiinsä ja +peittää ne suudelmilla. + +-- Miksi, miksi, kuiskaa Elina, hänkin kokonaan ulkopuolella äskeisen +tyyneytensä, -- olemme me tuomitut aina kärsimään? Me saattaisimme +sentään olla niin onnelliset! + +-- Niin saattaisimme! puhuu Dargis kiihkeästi. -- Mutta, jatkaa hän +samassa ja uusi ilme kirkastaa hänen kasvonsa, -- olkaamme onnelliset! +Unohtakaamme menneisyys, ajatelkaamme ainoastaan nykyisyyttä, joka +antaa meidän olla kaksin. Olkaamme onnelliset, vaikkapa vain tämän +ainoan kerran eläessämme! + +Hän suutelee uudestaan ja uudestaan Elinan kättä, ja painaa sitä +rintaansa vastaan. Elina ei vedä sitä pois, hän ei tee vastarintaa. +Miksi aina taistella, miksi aina kärsiä? Tunne on heille tullut +ulkoapäin, he ovat voimiensa takaa koettaneet sitä tappaa -- se ei ole +heille onnistunut, ihminen ei jaksa taistella luonnonvoimia vastaan! + +Ja Elinan kasvoihin tulee tyyni, onnellinen ilme ja hän hymyilee +matkatoverilleen. + +Lyhyt talvipäivä jo alkaa hämärtää, kun he nousevat junasta, ajaakseen +kestikievariin, jonne on parin kilometrin matka asemalta. Dargis +nostaa Elinan rekeen, kietoo turkin hänen ympärilleen ja peittää hänet +huolellisesti. + +Elinassa heräävät muistot, hän ei moneen vuoteen ole kulkenut näillä +mailla. Paljon on kyllä muuttunut, uutta on rakennettu sijaan ja +silloiset uudet asumukset ovat rappeutuneet ja vanhenneet. He +saavat pienen kiikkerän reen ja ohuet vällyt, mutta eihän ilmakaan +ole kylmä. Hevonen on virkku ja kyytipoika iloinen velikulta, joka +juoksee jokaisessa ylämaassa ja laulaa alamäissä. Elina antaa hänelle +karamellia ja kysyy, kuka seurakunnassa on pappina. + +Dargiksen kanssa puhuu hän saksaa. Jota etemmäksi tullaan, sitä +tutummaksi käy hänelle tie, sitä enemmän herää hänelle muistoja. + +-- Tässä mäessä kun kerran ajoimme isän ja Akselin kanssa, pillastuivat +hevoset. Olisi voinut käydä hyvinkin hullusti, jollei isä olisi saanut +kiinni ohjaksista... Hän oli niin voimakas mies, minun isäni. Teissä +on jotakin, joka muistuttaa häntä, vaikkette yhtään olekaan hänen +näköisensä... Ja tuolla aholla näin kerran suden, oikean elävän suden. +Oletteko te koskaan nähnyt susia? + +-- Eläintarhoissa, en muualla. + +Metsä humisee hiljaa, alastomat puunoksat erottautuvat koleanharmaata +taivasta vastaan. Kyytipoika on väsynyt laulamaan ja vaikenee, vähän +väliä kehoittaen hevosta kiiruhtamaan. + +Pian näkyy jo mäen päällä kestikievari. Se on samassa rakennuksessa +kuin ennen, ainoastaan väri, joka ennen oli punainen, on nyt muuttunut +joksikin vaaleammaksi, jota ei hämärässä saata erottaa. Koira haukkuu +portilla ja nainen, paljain päin, juoksee vastapäätä olevasta +rakennuksesta avaamaan ovea. Tyhjän kuistin läpi tullaan huoneeseen, +joka, kun tuli on sytytetty kallellaan seisovaan kynttilään, näyttäytyy +olevansa ääretön sali. Kuinka siellä kaikki on Elinalle tuttua! On kuin +entiset ajat ojentaisivat hänelle kättä. Taulut seinillä ovat samat +kuin kymmenen vuotta sitten, hän tuntee ne kaikki ulkoa, onhan hän niin +monta kertaa tutkinut niitä, kun täällä on pitänyt syöttää hevosta... +Samat suuret keltaiset keinutuolit törröttävät lattialla, sama laaja +uuni täyttää suuren osan keskiseinää, pöydällä on päiväkirja, kulunut +kynä, mustepullo -- jota ei koskaan saata ajatella muuten kuin +puolillaan kärpäsiä tai hämähäkinverkkoja. Kaikki on entisellään, +ainoastaan murattiköynnös, joka ennen kiersi vain ikkunaa, on kasvanut +niin, että se nyt vihannallaan peittää koko seinän. + +Valtavina tunkeutuvat muistot Elinan mieleen. Hän on +purskahtamaisillaan itkuun. + +Samassa tulee tyttö ilmoittamaan, että hevonen vastikään palasi +kyydistä, olisi hyvä kun se saisi tunnin ajan syödä. + +"Herrasväki" suostuu tietysti odottamaan, Elina tilaa teetä ja käskee +tekemään tulta uuniin. He vetävät pöydän tulen ääreen ja istuvat siinä +punertavassa lämpimässä. Elina kertoo entisistä ajoista. + +-- Kuulkaa, puhkeaa hän vihdoin puhumaan, -- kertokaa nyt tekin +jotakin! Te tiedätte koko minun elämäni historian ja minä saan tyytyä +vain pieniin piirteisiin teistä. + +Dargis vaikenee, ikäänkuin etsiäkseen langan päätä ja alkaa sitten: + +-- Minä olen lähtenyt aivan toisesta piiristä kuin te. Olen talonpojan +poika... Ensimmäinen muistoni lapsuudenajoilta on, kun isoisäni, +harmaahapsinen ukko vietiin Siperiaan. Muistan kuinka karkasin +jumalanäidin kuvan eteen, joka seisoi tienristeyksessä ja lankesin +polvilleni... Olin silloin viiden vuoden vanha... Sittemmin jouduin +kouluun, tulin ylioppilaaksi, menin kihloihin, tein matkustuksia pitkin +Eurooppaa, kihlaukseni purkautui, isä kuoli, näin -- teidät... Siinä +kaikki. + +-- Mutta yksityisseikkoineen... Tahtoisin tietää äidistänne. + +-- Äidistäni! lausui Dargis omituisella hellyydellä. -- Hän oli +saattanut riisua päältään kaiken itsekkäisyyden, hänellä ei ollut +mitään tarpeita, kaikki hän osasi uhrata lastensa ja kanssaihmistensä +hyväksi. Ja kesken suurta rakkauttaan saattoi hän olla niin ankara... +Muistan kerran, kun pikkupoikana olin ottanut omenia naapurin +puutarhasta ja tulin kotiin, niin sain äidiltä selkäsaunan. "Mene nyt +paikalla viemään ne isännälle ja pyydä anteeksi", sanoi hän... Me +tottelimme häntä täysikasvaneina miehinäkin miltei kaikessa... Olisinpa +saanut viedä teidät morsiamenani hänen luokseen, kuinka hän olisi teitä +rakastanut! + +Molemmat vaikenevat. Elinan silmään on tullut kyynel. Dargis nousee ja +alkaa astella edestakaisin lattialla. + +-- Kertokaa minulle, pyytää Elina, -- minkä näköinen äitinne oli! + +-- Hän oli pieni, hento nainen. Kuinka monesti otin hänet +käsivarsilleni, kun hän väsyneenä tuli sisään askareistaan. Olettehan +nähnyt hänen valokuvansa... Rakkaus häneen minua on varjellut elämän +tiellä, sillä muuten olisin vaipunut, ties miten syvälle. + +-- Onnellinen äiti, kuiskaa Elina, -- oi onnellinen äiti! + +Hän painaa pään käsiinsä ja hengittää kiivaasti. + +-- Se on minun onnettomuuteni, jatkaa hän hetkisen kuluttua, -- että +minun kaikessa täytyy teitä ihailla ja kunnioittaa. Jos rakastaisin +sokeasti ja te antaisitte aihetta kunnioitukseni horjumiseen, niin +rakkautenikin pian menisi. Mutta nyt täytyy minun teihin kiintyä yhä +enemmän, jota enemmän opin teitä tuntemaan!... Enkö minä sitten rakasta +Yrjöä? Rakastan!... Vaan voiko nainen rakastaa kahta miestä yhtaikaa? + +He tuijottavat sanattomina hiilokseen ja painavat toistensa käsiä. + +Hetkisen perästä tulee isäntä ilmoittamaan, että hevonen on valjaissa. +Se on kaunis valkea hevonen, eikä Elina voi pidättää ihailun +huudahdusta, kun hän sen näkee. + +-- Se onkin naimahevoseni, selittää isäntä. -- En sitä tavallisesti +pane kyytiin, paitsi kun kaikki muut hevoset jo ovat olleet... +Varsinkin kun minun itse aina täytyy olla sitä ajamassa. + +Hyvää vauhtia ajetaan läpi pimeän metsän. Kulkuset soittelevat, +lumi narajaa. Puolentoista tunnin perästä ajetaan sisään Arrakosken +rajaportista. + +Pian alkavat Arrakosken pellot. Satavuotiset puut puistossa humisivat, +kosken kohinakin jo rupesi kuulumaan ja ikkunoihin syttyi tulta. +Läpi huoneiden asteli pieni, harmaja olento, liikkuen äänetönnä kuin +henki. Hän avasi narisevan oven ja tuli, läähättävä kynttilä kädessä, +portaille. Se oli vanha Leena. + +-- Yrjö, Yrjö, minä en voi sinua pettää, en hyljätä, sillä minun on +sinua niin sääli...! + +Elina lausuu sanat itsekseen, astuessaan alas puukäytävää, joka on +lapioitu auki. Hänen käsissään on Yrjön kirje, joka uhkuu hellyyttä +ja kaipausta. "Nyt vasta näen, mitä minulle olet, Elinaiseni, +kaunokaiseni, kun olet poissa! Olet elämää enempi, en saata tulla +toimeen ilman sinua!" + +-- Niin, Yrjö, sinun sanasi kahlehtivat minut, sinun luottamuksesi +tekee minulle mahdottomaksi pettää! + +Hän tulee kosken partaalle. Siinä on vielä hänen isänsä rakennuttama +laituri, siihen aikaan rakennettiin vahvaa! Puitteet ovat harmaat +ja kuluneet, mutta saattaa vielä erottaa puuhun kaiverrettuja +nimikirjaimia ja runonpätkiä. + +Joen toisella puolen kohoaa korkeita, metsäisiä vaaroja, kuuset ja +petäjät nousevat lumen peitossa. Valkeiden rantojen välissä vierii vesi +mustana, kylmänä, mutta koskenniskassa pyörielee se iloisesti hypellen +kuin kiehuvassa kattilassa ja heittelee ympärilleen vaahtoa, joka +jäätyy kivien väliin rannalla. + +Elina näkee Dargiksen tulevan. Hän ei lähde häntä likemmä. + +-- Älkää seisoko siinä, sanoo Dargis, -- laituri on rappeutunut. + +Elina ei liikahda paikaltaan. Mitä siitä, jos se särkyisikin ja hän +syöksyisi veteen. Hän kuolisi mielellään! + +Dargis likenee kiirein askelin, tarttuu Elinan käteen ja taluttaa hänet +pois laiturilta. He jäävät käsitysten seisomaan, katse tähdättynä +koskeen. + +-- Olette oikeassa, alkaa Dargis vihdoin, -- minun täytyy lähteä, sillä +me olemme käyneet toisillemme vaarallisiksi. + +Hän pusertaa kovasti hänen vasenta kättään, Elina tuntee kuinka +vihkisormus syöpyy lihan sisään. Se koskee ja samalla lieventää. + +-- Jos minä tietäisin, sanoo Dargis hetken kuluttua ja nauraa kovaa +naurua, -- olenko suuri sankari vaiko suuri -- narri. Välistä minun +täytyy ihailla sekä omaani että teidän hillitsemiskykyä, mutta välistä +minä sitä inhoan. Sanon itselleni, ettei tunteemme ole oikea, koskei se +ole välitön. Mutta se on kai kasvatuksemme vika -- tai ansio. + +-- Kuinka moneen kertaan minä olenkaan nuo ajatukset ajatellut, puhuu +Elina jäykästi. -- Olette oikeassa, me olemme liian hyvin kasvatettuja, +voidaksemme tuntea välittömästi niinkuin luonnonlapset! + +Äänettöminä he silmäilevät koskeen, jonka vaahdot syöksyvät mustaan +veteen. Laituriin on tarttunut tukinpää ja kun virta vierii sitä +vastaan, kohoavat pärskeet niin korkeiksi, että ne heittäytyvät +rannalle asti ja puitten oksiin. + +-- Olenko minä viettänyt kokonaista kaksi päivää teidän seurassanne? +virkkaa Dargis. -- Se aika tuntuu lyhyeltä unennäöltä vain!... +Voitteko, Elina rouva, antaa minulle anteeksi kaiken tuskan, jonka olen +teille tuottanut? + +Elina katselee häneen nuhdellen. + +-- Jollen olisi oppinut teitä tuntemaan, niin en olisi elänyt, sillä +tunteideni runsaudesta kiitän teitä. Minä olen aina janonnut tunteita, +paljon tunteita, kaikkia, sekä hyviä että pahoja... + +-- Ja kuitenkaan ette vielä ole kokenut sitä yhtä ja ainoaa... Vasta +kun sen olette tuntenut, voitte sanoa eläneenne, sillä vasta se saa +teidät unohtamaan itsenne. + +Elina säpsähtää ja jää kalpeana tuijottamaan eteensä. + +-- Minun täytyy lähteä, Elina rouva, puhuu Dargis, -- hevonen on +pian valjaissa... Ja vielä viimeinen pyyntöni: minä niin mielelläni +suutelisin teitä, kerran, edes otsalle, lisää hän hiljaa. + +-- Ei, ei, Jumalan tähden, hätääntyy Elina. -- Te olette näinä päivinä +omistanut koko henkeni. Älkäämme astuko henkisyydestä aistillisuuteen! + +-- Kaikki on henkistä sille joka rakastaa, ja minä tahdon... + +Hänen silmänsä säihkyvät, hän avaa sylinsä, mutta Elina pakenee. +Hervottomina vaipuvat miehen käsivarret alas, tuntuu siltä kuin hän +olisi riisunut yltään kaiken voimansa. + +-- Anteeksi! sopertaa hän ja astuu Elinaa likemmä, -- tämä tila tekee +ihmisen hulluksi! + +-- Ymmärtäkää minut oikein! pyytää Elina ja ojentaa hänelle kätensä. + +Sanattomina astelevat he ylös rannalta. He tuntevat molemmat, että ero +heidän välillään nyt tapahtuu. Etäisyys ei tosin tule olemaan suuri, +mutta henkisen yhteyden täytyy lakata. + +Hyvästi jättäessä tempaa Dargis hänet syliinsä, pitää hänen hytkivää +ruumistaan käsivarsillaan ja painaa hänen otsalleen suudelman. + +-- Jumalan haltuun! + +Elina kuulee hänen askeltensa etenevän, kuulee kulkusten alkavan +soittaa, mutta ei voi liikahtaa paikalta: hän on kuin kivettyneenä. +Tuleeko hänen vielä tämän jälkeen elää? Hän ei käsitä miten se on +mahdollista! + +Aika Arrakoskella käy hänelle sietämättömän pitkäksi, hänen pitäisi +tehdä työtä ja järjestää, mutta hän ei muista mitään ja koko päivän +häntä väsyttää, sillä yöt eivät tuo unta. Hänen täytyy päästä pois. +Vaan minne? Hän ei tahtoisi Helsinkiin, sillä he ovat molemmat +siellä... Mutta hän alkaa kuvitella, että Yrjö sairastuu, kuolee, ja +mitä tulee hänestä, Elinasta, silloin? Hän ajattelee ja ajattelee. +Hänen sisäinen elämänsä muodostuu helvetiksi, omantunnonvaivojen +palavaksi kuiluksi... + +Hänen täytyy rientää Yrjön luo! + +Ja parin päivän perästä istuu hän jo junassa, matkalla Helsinkiin, +kotiin. + +Hän on sanomattoman levoton. Hän tietää, että kun hän näkee Vitoldin, +niin koko hänen taitavasti kokoonpantu rakennuksensa alkaa horjua, hän +unohtaa kaikki hyvät päätöksensä... Ja jos hän sen uskollisuutensa, +mikä hänelle vielä on jäänyt, kadottaa, silloin on maaperä hänen +jalkainsa alta poissa, silloin hän seisoo pohjattomassa suossa... +Ihminen pyrkii vaistomaisesti eheyteen: jollei hän saavuta onnea, +niin hän hakee epätoivoa. Elinan täytyy saavuttaa onni täydellisessä +uskollisuudessa! + +Ja siihen ei löydy kuin yksi keino: se, että hän kadottaa Vitoldin, +että Vitold rakastuu toiseen. + +Agnesiin, joka on nuori, suloinen, puhdas! Olisiko se mahdotonta? +Heidän täytyy oppia tuntemaan toisensa! He varmaan rakastuvat! Ja +jos hän, Elina, sen saa aikaan, niin hän omantuntonsa alttarille on +kantanut viimeisen uhrinsa, silloin hänen täytyy päästä eheyteen! + +Yrjö ja Agnes ovat häntä vastassa asemalla ja kotona odottaa katettu +illallispöytä höyryävine teekeittiöineen. Kaikki huoneet ovat +valaistut, soittokoneen kansi on auki ja Elinan kirjoituspöydällä +seisoo lemuava, valkea kukka. Heidän on ollut häntä niin ikävä, he ovat +häntä niin odottaneet! + +Seuraavana päivänä tapaa Elina Dargiksen. Hän näkee, että hän taistelee +pysyäkseen levollisena. Hän ei suutele hänen kättään, ei edes paina +sitä, niinkuin ennen. He istuutuvat tavanmukaisille paikoilleen +Vuoriolan salissa, mutta kumpikaan ei saa sanaa lausutuksi. Elinahan +on päättänyt toimia määrätyn ohjelman mukaan, vasta oli hänelle aivan +selvillä mitä hänen piti sanoa ja nyt on hän sen kokonaan unohtanut. +Hän tuijottaa eteensä maahan, ikäänkuin toivoen maton kuvioista +voivansa lukea, mistä alkaa. + +-- Tätä, virkkaa hän vihdoin kankeasti, -- tätä ei voi jatkua. Minä +olen toisen miehen vaimo ja tämä toinen on ystävänne. Hän tarvitsee +minua, te sen tiedätte, ja minä häntä kunnioitan ja rakastan... Niin, +rakastan, toistaa hän ikäänkuin itselleen vakuuttaakseen, että hän +puhuu totta, -- vaikka toisella tavalla kuin teitä. Minä olen hänet jo +monesti ajatuksissani surmannut, vain saadakseni omistaa teidät, ja hän +on sentään aina kohdellut minua suurimmalla hellyydellä... Minun täytyy +pysyä hänelle uskollisena, minun täytyy ehyesti ja kokonaan olla hänen +vaimonsa. + +Hän nielee kyyneleet, jotka yrittävät alkaa valua ja puhkeaa taaskin +puhumaan: + +-- Teidän täytyy rakastua toiseen! Eikö totta, te koetatte, teettehän +sen? + +-- Koetan, koetan, sanoo Dargis katkerasti. -- Ettekö näe, että olen +hyvällä alulla, enhän eilen tullut edes junalle vastaanne!... Minä en +teitä enää rakasta. Te olette minulle se, joka aukaisitte suljetun +tunteeni, ette mitään muuta! Olkaa huoleti, kyllä minä rakastun toiseen! + +Hän nauraa omituista, luonnotonta naurua, joka miltei saa Elinan +pelkäämään. + +-- Ei, ei noin! pyytää hän hellästi. + +Silloin tarttuu Dargis hänen käsiinsä ja vie ne epätoivon kiihkolla +huulilleen. + +-- Olkaa poissa minun näkyvistäni, alkaa hän sitten, -- sillä teidän +näkemisenne on minulle myrkkyä! Älkää antako minun kuulla ääntänne... +Elina, Elina! + +Elina on purskahtanut itkuun ja vaipunut polvilleen maahan. Nyt se +tapahtuu, nyt, nyt he eroavat ikipäiviksi...! + +-- Hyvä, puhuu hän vihdoin katkonaisesti, -- älkää tulko meille, minä +lupaan välttää teitä minkä voin!... Ja kuulkaa, te koetatte rakastua! +Onhan suloisia, hyviä, nuoria tyttöjä...! + +-- Mutta jolleivät he rakastu minuun? + +-- Rakastuvat aivan varmaan ja te tulette vielä niin onnelliseksi! + +Ja kiihdyttämällä kiihdyttävät he toisensa sellaiseen innostukseen, +että he miltei säpsähtävät, kun ovi avautuu ja Agnes tulee +ilmoittamaan, että kahvi on valmista. + +-- Tule laulamaan, sisko! huudahtaa Elina, tarttuu Agnesin käsivarteen +ja vie hänet soittokoneen ääreen. + +Hetkisen selailee hän nuottivihkoa ja alkaa sitten säestää. Agnes +on punastunut, hän ei tahtoisi sitä laulua, mutta Elina pysyy +järkähtämättömänä ja vihdoin alkaa Agnes: + + Ich kann's nicht fassen, nicht glauben, + Es hat ein Traum mich berückt, + Wie hätt' er doch unter Allen + Mich, Arme, erhöht und beglückt? + Mir war's er habe gesprochen: + Ich bin auf ewig dein, + Mir war's, ich träume noch immer, + Es kann ja nimmer so sein. + O lass im Traume mich sterben + Gewieget an seiner Brust, + Den seligen Tod mich schlürfen + In Thränen unendlicher Lust... + Ich kann's nicht fassen, nicht glauben, + Es hat ein Traum mich berückt... + +-- -- -- + +Dargis ei enää syö päivällistä Vuoriolla eikä käy talossa kuin +aivan harvoin. Kaupungilla luullaan, että he ovat riitaantuneet, +ja arvellaan, että niin käy aina, kun ystävyys on ollut liian +kuumaa. Mutta Elina rouva syyttää tuntejaan ja miehensä töitä. +Soittoharjoitustensa tähden on Agnesin pitänyt muuttaa pois Vuoriolta. + +Kerrotaan yleisesti, että Agnes ja Dargis olisivat kihloissa. Johan +nyt vähemmälläkin! Tietysti Elina rouva on pannut liikkeelle kaikki +voimansa saadakseen heidät suostumaan toisiinsa. Kunnaskaan ei ole +ollut tiellä, hän kun oleskelee maalla. + +Näyttää todellakin siltä kuin Agnes ja Vitold rakastaisivat toisiaan. +He ajelevat yhdessä, hiihtelevät, luistelevat, kävelevät yhdessä. Elina +tuntee, säestäessään siskoaan, miten hänen esityksensä kypsymistään +kypsyy ja miten paljon syvyyttä hän jo saa tekstiin. Hän näkee uuden +ilmeen syntyvän sisarensa kasvoihin, hän tietää niin hyvin, mikä sen +synnyttää: rakkaus. + +Eräänä keväisenä iltana, kun Elina järjestelee miehensä tavaroita +ulkomaanmatkaa varten, hiipii Agnes kyökin kautta hänen luokseen. + +Hänen kasvojansa peittää valkea harso, mutta Elina näkee, että posket +hohtavat ja silmät punoittavat kuin kyynelistä. + +-- Oletko yksin? kuiskaa Agnes. + +-- Olen, lapseni. + +Ja Agnes riistää hatun päästään, lankeaa sisarensa kaulaan ja itkee, +nauraa ja hymyilee sekaisin. + +Elinan ei tarvitse kysyä, mikä hänen on. Hän tietää, että nyt se on +tapahtunut, se mitä hän on tahtonut. + +-- Me olimme Eläintarhassa kävelemässä, minä ja Vitold, kertoo Agnes +katkonaisin sanoin. + +Ja samassa hän taasen purskahtaa itkuun ja puna leviää helakkana +poskille. + +Suudelmako hänen mieleensä muistui, ensi suudelma, jota ei hän, Elina, +koskaan ottanut häneltä? + +-- Minä ymmärrän sinut, sanoo Elina hiljaa ja silittää sisarensa +kiharoita. + +-- Et käsitä, miten olen onnellinen! + +-- Käsitän, kultani. Tee hänetkin onnelliseksi! + + * * * * * + +Pian lähtee Yrjö ulkomaanmatkalleen ja sisarukset Arrakoskelle. Dargis +jää Helsinkiin alkukesäksi, vielä käyttääkseen hyväkseen kirjastoja. +Kesän ollessa kauneimmillaan lupaa hän saapua morsiamensa luo. Silloin +julkaistaan kihlaus suurissa sukukutsuissa Arrakoskella. Elina tosin +on koettanut niitä vastustaa, mutta Agnes iloitsee niistä niin +vilpittömästi, että hän vihdoin on antanut suostumuksensa. + +Hänelle ei itse asiassa mikään enää ole vaikeaa. Hänen rintansa on jo +jäätynyt, hän on jo kaikkeen tottunut. + + + + +XII + + +Kevät on ihanimmillaan, metsä hiirenkorvalla, ja vasta auenneilla +lehvillä välkkyy tuoksuva, pihkainen mehu. Nurmet rehoittavat, ruis +tekee tähkää, ensi kukkaset ovat jo aukaisseet silmänsä. Ainoastaan +vanhat lehmukset ja vaahterat Arrakosken puistossa pysyvät yhä vielä +mustina, paljaina, hitaasti käärien auki umppujaan auringossa. + +Muuten on taloon palannut kuin uusi elämä, heijastus entisestä +loistosta. Puisto on laastu ja siistitty, umpeen kasvaneet käytävät +aukaistut ja hiekoitetut, vanhoja huvihuoneita ja laitureja kosken +rannalla on korjattu. Jo kuuluu vanhasta talosta soittoa ja laulua, +kaksi nuorta naista ratsastelee likitienoon teillä, tai heloittavat +heidän vaaleat pukunsa puutarhasta. Vieraitakin alkaa käydä. Vanha +Leena on muuttanut entiseen kamariinsa kyökin vieressä. Hänellä on nyt +suuri sananvalta talossa. + +Niin, entisyyttä on koetettu palauttaa, viikkokausia on rouva häärinyt +puistossa ohjaamassa työväkeä. Vihdoin pitää pehtori velvollisuutenaan +huomauttaa, että jos tämäntapaista parantamistyötä yhä jatketaan, +niin täytyy maanviljelyksen jäädä aivan takapajulle, ja se on jo +ennestään tarpeeksi laiminlyöty. Elina rouva heittää siis korjaustyönsä +vähemmälle, mutta hän kärsii jokaisesta kannosta, joka on kukoistavan +puun paikalla, jokaisesta istutuksesta joka on toisin kuin isän +aikana. Ja kaikki on toisin, kaikki on rappeutunutta. Hän vimmastuu +alussa niin, että hän päättää vaikkapa itse laittaa kuntoon koko +puiston. Ja hän ryhtyy hentoine käsineen perkaamaan maata ja kitkemään +rikkaruohoja. Hän on illalla siihen määrään väsynyt, että hän melkein +kaatumalla kaatuu vuoteelleen. Ja kun hän aamulla herää, niin ei hän +tunne käsiään omikseen: ne ovat paisuneet aivan kankeiksi, niillä on +mahdoton soittaa! Sen jälkeen jää puutarhanhoito muille, mikäli aikaa +riittää. Ihmisen täytyy tottua kaikkeen, siihenkin, että kotitalo +säälimättä rappeutuu. Se on Elinalle vaikeaa. Agnesin on helpompi, +sillä hänellä ei ole niin selviä muistoja isän ajoilta. + +Kokematon Elina rouva on emäntänä talossa. Hänen kanssaan tulee pehtori +neuvottelemaan töistä ja hänelle hän valittaa huoliaan, jollei taivas +anna tarpeeksi sadetta ja päiväpaistetta, tai jos työmiehet ovat olleet +huolimattomat. Onneksi on setä Arrakoskelle toimittanut pehtoriksi +kunnon miehen. Mitä koko talonpidosta muuten tulisikaan! Sillä Elina +rouva ei maanviljelyksestä ymmärrä mitään: ainoastaan sen hän käsittää, +ettei hän saa tietämättömyyttään liiaksi näyttää, että hänen täytyy +olla ymmärtävinään. Hän esiintyy siis suurella varovaisuudella ja +näennäisellä varmuudella. + +Mutta tämä kaikki tuntuu ikävältä, se ei sovi hänelle. Hän ei tule +ajatelleeksi, että hänen tuolle ulkonaiselle huolenpidolle pitäisi olla +kiitollinen, sillä haihduttaahan se hänen sairaan tunne-elämänsä kipua. +Hän kaipaa tuskiaan, elämä tuntuu niin tyhjältä, niin köyhältä. Hänen +on ikävä. Dargista vaiko Yrjöä? Molempiako, vai toistako enemmän? Ja +kumpaako? + +Kun olisi edes joku, jonka kanssa saattaisi vaihtaa ajatuksia! +Pitäjässä on nykyään pelkästään naisia. Ne jotka ovat jäljellä +entisiltä ajoilta, ovat katkeria vanhojapiikoja, nuoremmat taas ovat +itsetietoisia tyttöletukoita. Elina riitaantuu heti heidän kanssaan +eikä sen koommin enää lähde heidän seuraansa. + +Kesä kuluu hiljalleen, ilmat ovat ihanat ja luonto hymyilee. Sisarukset +ovat paljon yhdessä. Heidän makuuhuoneensa ovat seinä seinässä ja +ovi välillä on auki. Yhdessä he aamuisin lähtevät uimaan, yhdessä he +ratsastavat, tekevät kävelyretkiä, lukevat. Yhdessä he malttamattomasti +odottelevat kirjeitä, toinen mieheltään, toinen sulhaseltaan. Agnes +kertoo Elinalle huolistaan ja onnestaan, Elina ei Agnesille koskaan +mitään. + +-- Elina kultaseni, olet niin huolestuneen näköinen, sanoo Agnes +välistä ja painautuu sisartaan likemmä. -- Oletko levoton Yrjöstä? +Kirjoittiko hän jotakin pahaa? + +-- Ei, hymähtää Elina, -- hän on terve, kaikki on hyvin. + +-- Ja palaahan hän pian... Kuules, kuinka sinä käyttäydyit, kun olit +kihloissa? kysyy Agnes äkkiä ja hymyilee kirkasta hymyä. Mutta jatkaa +samassa, odottamatta vastausta: -- onkohan kukaan ihminen ollut +niin onnellinen kuin minä? Hän on niin kaunis, niin ihana! Kenellä +on sellaiset silmät, kenellä sellainen hymy, kenellä niin väkevä +käsivarsi! Onkohan hän muidenkin mielestä niin kaunis, vai rakkauteni +silmäkö se vain kaikki niin kultaa?... Elina, pidätkö sinäkin Yrjöä +kauneimpana miehenä maailmassa? + +Elinan mieleen muistuu kihlausaika, jolloin hän tuhansia kertoja kysyi +itseltään: miksi rakastan häntä, tuota hentoa miestä, joka ei ensinkään +vastaa sitä ihannetta, mikä minulla aina on ollut miehestä? Mutta hän +nousee lähteäkseen muka johonkin työhön ja sanoo nauraen sisarelleen: + +-- Tietysti! Nainen pitää aina kauneimpana sitä miestä, jota hän +rakastaa. + +Mutta kun ilta tulee ja Agnes suorii hiuksiaan yläkerran parvekkeella, +kun kaikki talossa jo nukkuvat, niin astelee Elina rouva hätäisesti +alas puiston käytäviä. Hän pakenee maailmaa ja itseään. Hänen helmansa +laahaavat kasteisessa nurmessa, hänen jalkansa polkevat kukkia. + +-- Niin, kuiskaa hän, -- itke kyyneliä, ilta, valittakaa kanssani, +nurmet ja maat! Kannan suurta huolta, tunnen sysimustaa tunnetta. Sen +pitäisi minusta näyttää samealta kuin terva, mutta minä imen sitä +sieluuni kuin kukkasten lemua. + +Hänen huulensa liikkuvat hiljaa, silmät leimahtelevat ja käsivarret +kohoavat taivasta kohti. + +-- Poistu luotani, kaunis tunne, katoa, verenkarvainen syntini! En enää +tahdo kantaa taakkaasi, en lämmitellä lietesi ääressä... Enkö vielä ole +tehnyt tarpeeksi? Vieläkö voin jotakin uhrata? Olen valmis kaikkeen, +tahdon rikkoa kaikki siteet. Pois tyköäni, kiusaaja, siskoni sulhanen +naisen tyköä, joka on naimisissa ystäväsi kanssa. Et toki uskaltane +seurata minua Jumalan kirkkaaseen luontoon...! + +Hän seisahtuu kosken rannalle ja jää katselemaan vaahtoja. Tyyninä, +hiiskumattomin lehvin ylenevät ympärillä metsäiset kummut. Kosken alla +tekee joki mutkan ja siellä, lahden pohjukassa, on tyyntä. Lumpeet +päilyvät veden kalvossa ja uimahuone valkeine ovineen kertautuu +syvässä. Rannalla hymyilee koivu ja siniset lemmenkukat. + +-- Niin hymyili kerran vastaani hänen rakkautensa, kun hän silmiini +katsoi, kuin nyt kevätiltana taivas ja maa hymyilevät toisilleen... +Kuva, kuva, enkö sinusta pääse? Mitä vielä on tekemättä? Pitääkö minun +heittäytyä kosken kuohuun...? + +Hän hypähtää laiturille ja, pitäen kiinni kaiteista, tuijottaa alas +pärskeihin. Silloin tarttuu lämmin käsi hänen käteensä. Se on Agnes, +joka on tullut häntä etsimään. Hän on niin levoton, hän pyytää, että +Elina toki uskoisi hänelle, mikä hänen on. Ja hän vie hänet sisään, +riisuu hänet, palmikoitsee hänen hiuksensa ja hoivaa häntä kuin lasta. + + * * * * * + +Arrakoskella on pesty ja siistitty, leivottu ja valmisteltu. Odotetaan +paljon vieraita, koko suuri suku saapuu. Huoneita on koristettu ja +puistoa järjestetty. Huomenna, huomenna tulee Vitold, Agnesin sulhanen! +Mutta siitä eivät muut tiedä. Vasta illalla julkaistaan kihlaus. + +-- Minuun niin koskee, sanoo Agnes, -- ettei Yrjö voi tulla. Sinäkään +et nyt voi olla niin iloinen kuin jos hän olisi täällä. Ehkä meidän +sittenkin olisi pitänyt odottaa... + +-- Mutta kun hänen tulonsa on epävarma. Onhan parempi, että tämä +tapahtuu nyt kesän ollessa kauneimmillaan. + +Mitä pikemmin sitä parempi, ajattelee hän itsekseen ja valmistaa juhlaa +aivan väsymättömänä. Sisarukset ovat paraikaa kuistilla sitomassa +seppeleitä, kun portti puiston päässä narahtaa ja puukujaa alas +ajaa likeisimmän kestikievarin liinaharja hevonen. Rattailla istuu +vaaleapukuinen herra, päässä vaalea huopahattu, jota hän jo hyvän +matkan päässä alkaa huiskuttaa. Elina kalpenee, hänen päähänsä lentää +äkkiä ajatus, että entä jos se on Dargis, mutta seuraavassa hetkessä +hän jo hänet tuntee ja rientää iloisesti alas portaita. + +-- Kaarle Kunnas, kunnon ystävä, no tervetuloa! + +Ja hän pusertaa molemmin käsin hänen kättään ja vie hänet sisään, yhä +pidellen hänen kättään. + +-- Mistä sinä tulet ja minne olet matkalla? + +-- Vartavasten herrasväkeä tervehtimään. Joko Yrjö on kotona? + +-- Ei ole vielä, me olemme olleet täällä koko kesän kahden Agnesin +kanssa. Mutta sitä tervetulleempi olet! Vartavasten meitä tervehtimään! +Se on suurenmoinen todiste ystävyydestäsi. Mitä minä saan sinulle +tarjota? Ruokaa vaiko kahvia vaiko...? + +-- Kiitos, minun on todellakin nälkä! + +Nyt vasta näkee hän Agnesin, joka on seisonut pilarin takana, suuren +pärekopan peitossa. Hän tervehtii häntä melkein kömpelösti ja Agnes +punastuu korviin saakka. + +-- Mutta ehkä ensin tahdot käydä uimassa? esittää Elina. + +-- Kiitos, se on erinomaista! + +Ja Elinan lähtiessä noutamaan lakanaa, jää hän Agnesin kanssa kahden. +He eivät kumpikaan löydä sanoja, tyttö punoo hermostuneesti kokoon +vihantia puolanvarsia ja Kunnas huiskii kepillään. + +-- Te punotte seppeltä, sanoo hän vihdoin. -- Onko jotkut merkkipäivät +tulossa? + +Agnes punastuu uudestaan ja, painaen silmänsä maahan, vastaa hän +epävarmasti: + +-- Odotamme tänne sukulaisia ja tahdomme vähän koristaa, jotta vanha +talo näyttäisi hiukan ystävällisemmältä. + +-- Ehkä minäkin sitten saan auttaa? + +Samassa tulee Elina, kädessään lakana ja uimahuoneen avain. + +-- Nyt sinä menet tätä käytävää, selittää hän, -- käännyt sitten +vasemmalle ja silloin näkyy jo uimahuone. Sillaikaa laitan minä +kahvipöydän järjestykseen. + +Kunnas luo häneen yhtä ihailevan kuin kiitollisen katseen. + +-- Sinä olet vain käynyt entistä kauniimmaksi, Elina rouva, hymähtää +hän. + +-- Minä vanhenen, hyvä ystävä! + +-- Vuodetpa eivät näy sinuun pystyvän! + +Elina naurahtaa veitikkamaisesti ja ehkä hiukan surumielisesti. +Kunnaksen sanat tekevät hänelle merkillisen hyvää. Puna on heleänä +hänen poskillaan, silmät loistavat. Hän tuntee äkkiä olevansa nuori +ja sorja. Ja notkealla liikkeellä nostaa hän kättään poisrientävälle +tervehdykseksi ja lähtee kyökkiin. + +Hänen mielensä on käynyt oudon keveäksi. Hän ei tiedä miksi. On kuin +hän olisi saanut toverin, jonkun joka häntä ymmärtää. + +-- Sisko, kuulee hän samassa viereltään ja näkee Agnesin tulleen +huoneeseen. -- Minä olen niin levoton, minä pelkään häntä... Kuule, +etkö sinä tahtoisi hänelle kertoa, että olen kihloissa. + +Elina jää kankeana tuijottamaan eteensä. + +-- Luuletko, että Kunnas sinua rakastaa? kysyy hän kolkosti. + +-- En tiedä. Pelkään... + +Elinan hampaat pureutuvat kokoon. Hän ei siis suotta tuntenut jo +ilmassa, että taloon oli saapunut onnettomuuskumppali! + +No niin, se pitää hänelle ilmoittaa niin hienotunteisesti kuin suinkin. +Ja kun siis on syöty ja Kunnas kyselee, mihin Agnes neiti on suvainnut +kadota, niin Elina kertoo, että hänellä on paljon tekemistä, hänellä +kun huomenna on juhlapäivä... + +-- Arvaapa nyt mikä! + +-- Syntymäpäivä...? + +-- Ei, eikä nimipäiväkään. Huomenna... No, koeta nyt arvata. Mitä +nuorelle tytölle nyt voi parasta tapahtua? + +Elina näki hänen kalpenevan ja pakottavan eräänlaisen hymyn +kasvoilleen. Hän sanoo kuitenkin vain: + +-- En minä voi arvata. + +-- Voithan toki. Tietysti kihlaus aina nuorelle tytölle on suurin onni. + +Kunnas vie käden otsalleen ja vaikenee. Hetken päästä hän nousee ja +lähtee puutarhaan. + +Elina näkee hänen rientävän syrjäkäytaville. + +Kuinka hyvin hän hänet ymmärtää! Hän unohtaa hetkeksi omat huolensa ja +kärsii vain hänen kanssaan. Mutta hän alkaa viipyä poissa liian kauan. +Elina ei saa ryhdytyksi mihinkään työhön, eikä hän myöskään tahtoisi +mennä häntä häiritsemään. Vihdoin, kun pitkä puolitunti on kulunut eikä +Kunnasta sittenkään kuulu, lähtee hän häntä hakemaan. + +Hymyillen rakastettavinta hymyään ja tehden kohteliaimman +kumarruksensa, kohtaa Kunnas hänet kahden käytävän risteyksessä. + +-- Minä onnittelen sinua, Elina rouva, ja koko sinun sukuasi sen +perhetapahtuman johdosta, josta vasta kuulin. Sallitko ehkä minun +esiinkantaa ihanalle sisarellesikin ilontunteeni sen johdosta, että +hän nyt onnellisesti on arvottu sille, joka epäilemättä parhaimmin +ansaitsee hänen sulonsa ja hempeytensä. Sillä... + +-- Voi vanha ystävä, keskeyttää Elina hänet surumielisesti, -- älä +tuolla tavalla! + +-- Millä sitten! huudahtaa Kunnas ja purskahtaa nauruun. + +Elinasta tuntuu kamalalta kuulla hänen nauruaan. Jospa hän edes +herjaisi ja soimaisi, mutta tuo ylimielinen katkeruus on hirveää. +Nöyränä, äänettömänä jää Elina hänen eteensä seisomaan. + +-- Minä kiitän sinua, Elina, vilpittömästi, jatkaa Kunnas, -- kaikesta +huolenpidostasi! + +-- Voi, voi! vaikeroi Elina, -- minä en tahallani ole tehnyt sinulle +pahaa! + +Hänelle on äkkiä paljastunut uusi rikos: hän on niinsanotussa +uhrautuvaisuudessaankin, velvollisuuksiensa täyttämisessä ollut +itsekäs! Hän on oman etunsa tähden riistänyt Agnesin Kunnakselta. + +-- Minä en tietänyt, sopertaa Elina, -- että rakastit siskoani! + +-- Onhan se niin hienoa ja intresanttia, ilkkuu Kunnas, kuuntelematta +hänen sanojaan, -- kun pääsee naimisiin ulkomaalaisen kanssa!... Minä +todella ihailen huolenpitoasi, Elina rouva! + +Hetkisen kuluttua lausuu hän kohteliaat, viralliset jäähyväiset. Mutta +taloon jättää hän painostavan mielialan. + +-- Hän oli tietysti pahoillaan, vastaa Elina vihdoin Agnesin +kysymyksiin, -- siitä, että sinä olet rakastunut Vitoldiin, etkä +häneen. Hän varmaan luulee, että minä olisin jollakin lailla +toimittanut teidät kihloihin, koska hän minuun käänsi ivansa kärjen. + +-- Luuleeko hän sitten, että rakkautta annetaan käskystä ja +pakottamalla? leimahtaa Agnes puhumaan pyhällä vakaumuksella. -- Nainen +rakastuu ainoan kerran eläessään, ei sattumalta keneen tahansa, vaan +yhteen ainoaan, joka hänelle on määrätty maailman alusta... Minä sen +vielä hänelle ilmoitan! Älä ole suruissasi, sisko, oma Elinani. Menen +vaikka paikalla ja kirjoitan hänelle! + + + + +XIII + + +Nuoruutta, kukkia, vaaleita pukuja, soittoa, laulua näkevät ja kuulevat +taaskin Arrakosken vanhat suojat. Morsian on viehättävä ja sulhanen +komea, mutta ylinnä muita loistaa Elina rouva. Hän on yksinkertaisessa +puvussaan kaikista kaunein, niin ilmehikkäinä ei ole kukaan vielä +nähnyt hänen kasvojaan -- hänen ikänsä ja arvonsa ehkä kuitenkin +vaatisivat, ettei hän noin keimailisi. + +-- Mikä hänen on? kyselevät vanhat tädit, -- hänhän käyttäytyy +aivan luonnottomasti. Eihän hän koskaan vielä ole ollut tuollainen. +Mahtaneeko hän olla sairas? + +-- En minä huomaa hänessä mitään erinomaista, sanoo Agnes, joka ei +muista eikä ajattele mitään muuta kuin onneaan. + +-- Emmekö saisi kuulla vähän musiikkia, ehdottelee Dargis ja taluttaa +talon rouvan soittokoneen ääreen. + +-- Mitä herrasväki suvaitsee tahtoa? kysyy Elina, seisahtuen +kynttiläkruunun alle ja luoden säteilevät silmänsä parvekkeelle, jonne +sulhanen ja morsian vasta ovat kadonneet. -- Ehkä Chopinia? + +Ja vastausta odottamatta asettuu hän soittokoneen ääreen ja alkaa +huimalla näppäryydellä soittaa Chopinin poloneesia. Mutta tuskin on hän +päässyt alkuun, kun hän äkkiä kovalla, särisevällä akordilla lopettaa +ja, kiertyen ympäri tuolilla, kääntyy vieraiden puoleen: + +-- Anteeksi, en näy muistavankaan! + +Kuuntelematta niitä kohteliaisuuksia, joita hänen ympärillään +lausutaan, kääntyy hän kuitenkin takaisin soittokoneen ääreen ja +alkaa hitaasti ja juhlallisesti soittaa Chopinin surumarssia. Sen hän +muistaa, siihen hän vaipuu ja sen hän soittaa loppuun. Mutta sitten +tulee tavallinen valssi, hän soittaa sen koko voimallaan, improvisoi +itse lisää ja nauraa soittaessaan. Mutta kestää hyvän aikaa ennenkuin +kukaan rupeaa tanssimaan. + +-- Väsyttääkö? huutaa hän soittokoneen äärestä ja kääntää päätään. + +Mutta puistossa, satavuotisten tammien alla astelevat sulhanen ja +morsian käsi kädessä. + +-- Voitko luopua Arrakoskesta, koko synnyinmaastasi minun tähteni? +kuiskaa sulhanen, painuen Agnesin puoleen. + +-- Kaikesta, kaikesta! + +-- Minä vien sinut syntymäkotiini Niemenin rannoilla, siellä me elämme +erossa muusta maailmasta... Mutta sinun tulee kylmä, armaani, mennään +sisään. + +Dargis on aivan varma siitä, että hän rakastaa tuota valkeaa tyttöä, +joka, myrtinoksa rinnallaan, astelee hänen vieressään. Hänen +mielialaansa häiritsee tietysti nyt jonkin verran talon hermostunut +rouva, mutta kunhan hän saa Agnesin kanssaan sinne kotiin! + +Tanssi salissa on uudelleen alkanut ja Elina liehuu lattialla. Aurinko +jo nousee ja väki menee työhönsä, kun hän hiestyneenä astuu ulos +puutarhaan vievälle parvekkeelle. Nurmilla ja kukkalavoilla kiiltää +kaste ja poutainen aurinko punaa puitten latvat. + +Maantieltä alkaa kuulua kavioiden kapsetta. Sieltä tulee pieni poika +hevosen selässä. Hän sitoo hevosen tikapuihin ja ottaa taskustaan +kirjelipun. + +Elina hätkähtää. Omituinen aavistus on hänet vallannut. Hän astuu +poikaa vastaan ja ottaa lipun hänen kädestään. + +Se on sähkösanoma. + +Hänen kätensä vapisevat niin, ettei hän saa sitä avatuksi. Hän tietää +mistä se on, hän tietää, että se kutsuu häntä. Se mitä hän vielä ei +tiedä, on, onko Yrjö sairastunut vai onko hän jo kuollut. Ja vavisten +niin että hampaat kalisevat suussa, seisoo hän valkeassa puvussaan +aamuauringon hohteessa, kasvoiltaan kalman kalpeana. Sulhanen ja +morsiankin ovat saapuneet paikalle ja Agnesin hellästi hyväellessä +hänen kättään, avaa Dargis sähkösanoman, joka on ranskankielinen, ja +silmäilee sen läpi: + +"Makaan sairaana Charité-hospitaalissa. Lähde heti matkaan. Vuorio." + +-- Kuollutko? kirkaisee Elina ja tarttuu sähkösanomaan. + +-- Ei, ei, rauhoitu! Hän on sairastunut... + +Ja Dargis lukee hänelle sähkösanoman. + +Elina ei itke, hän ei valita, hänelle on heti selvänä, että viipymättä +on ryhdyttävä toimeen. Välttämättömimmät tavarat kokoon, rahaa, hevonen +valjaisiin, passi, sitten laivaan! + +Ettei hän vain tulisi myöhään! Miksei hän ole nähnyt unta tai +varoittavaa näkyä, että olisi tietänyt aikaisemmin heittää tanssinsa? +Ettei hän vain tulisi myöhään! + +Dargis saattaa häntä Helsinkiin, toimittaakseen hänelle rahaa ja passin. + +Elina on hyvin kalpea, silmissä palaa outo tuli ja tuontuostakin jää +hän tuijottamaan eteensä, ikäänkuin ei hän kuuluisi tähän maailmaan. + +Dargis koettaa olla häntä näkemättä, ajattelematta. Hän tukahuttaa +tunteensa, hän pakottaa omantuntonsa äänen vaikenemaan. Kunhan hän +edes saisi puhua joistakin ulkonaisista, vähäpätöisistä asioista! +Mutta neuvoja matkan varrelle on hän jo jakanut yllin kyllin. Elina on +kuunnellut häntä hajamielisenä, ikäänkuin ei mikään liikuttaisi häntä. + +Ja nyt ei häntä saata häiritä, hän katselee ikkunasta, piirteet +jännityksessä, mutta silmissä harras loisto, ikäänkuin hän rukoilisi. + +Pitkistä ajoista elää hänen rinnassaan eheä tunne, hän rakastaa Yrjöä, +hän ikävöi häntä, hän on unohtanut kaiken muun. + +-- Jumala, armahda minua, älä ota minulta ainoaani! kuiskaa hän miltei +liikuttamatta huuliaan ja kyyneleet alkavat valua alas poskia. + +Dargis näkee mitä hänen sielussaan liikkuu ja soimaa itseään +siitä, että hän katselee hänen pyhäkköönsä. Mutta samalla hän niin +vilpittömästi iloitsee siitä, että Elina on päässyt eheyteen. Jumala, +Jumala, anna hänen miehensä elää! + +Hän saattaa Elinan laivaan. Pelottaa jättää hänet yksin. + +-- Kuinkahan sinä tulet toimeen? kysyy hän levottomasti. + +-- Ole huoleti, sanoo Elina ystävällisellä äänellä, -- tarmoni ei +koskaan ole ollut niin valveilla kuin tänään. + +-- Jumalan haltuun sitten! + +Kadunkulmassa kääntyy Dargis katsomaan taakseen. Elina seisoo siinä +mihin hän hänet jätti liikkumattomana kuin musta patsas. Hän ei voi +erottaa kasvonpiirteitä, mutta sielunsa silmällä näkee hän edessään +koko hänen olentonsa kaikkine vivahduksineen kuin heloittavana +sateenkaarena. + +Ja silloin hän tuntee: tuo nainen se on, joka hänen sydämensä vei, +kaikki kalpenee hänen rinnallaan, hän, hän, eikä kukaan muu! + +Hän on rakentanut taitavasti, muurannut kiven kiven päälle, uskotellut +itseään ja muita. Hän on siihen määrään saattanut pettää itsensä, +että hän nuorelle, rakkautta janoavalle tytölle on luvannut antaa +jakamattoman rakkautensa. + +Nyt raukeaa rakennus, hämähäkinverkkoa ovat olleet hänen siteensä, +sumua, savua hänen lupauksensa! Mitäpä siitä, jos hän yksin saisikin +kantaa rikoksensa seuraukset. Vaan hän otti särkyneeseen purteensa +toisen, otti rakastavan nuoren tytön, ja hänen täytyy nyt kärsiä +haaksirikko hänen kanssaan. + +Hän olisi valmis mihin tahansa, kunhan saisi kootuksi kärsimykset +omille hartioilleen, mutta astua tuon valkean tytön eteen ja sanoa +hänelle: minä en voi antaa sinulle rakkauttani...! Heittää hänet, +taitetun kukkasen lailla, tiepuoleen kuolemaan -- kauheaa! + + * * * * * + +Elina varustautuu kaiken varalta. Hän on siitä varma, ettei hän tapaa +Yrjöä elävien joukossa. Hän kuvittelee pahinta, hän näkee hänet jo +ruumiina. Matkan pitkinä hetkinä on mielikuvituksella aikaa toimia. +Ja se käyttääkin tilaisuutta hyväkseen, se ei heitä uhriaan yöllä +eikä päivällä. Mutta mistä saaneekin ihminen joskus voimia: Elinaa +ei väsytä, vaikkei hän nuku eikä syö. Hänen voimiensa lähde näkyy +olevan loppumaton. Viime päivä on hänelle sentään melkein sietämätön. +Varmuus mikä tahansa mieluummin kuin epävarmuus, tuo häälyminen toivon +ja epätoivon, taivaan ja maan välillä. Sillä itse asiassa hän vielä +toivoo, vaikka hän jo luulee toivon kipinän sammuneen rinnastaan. + +Asemalle on muuan Yrjön tuttavista saapunut häntä vastaanottamaan. Hän +tuntee hänet valokuvasta ja hän hänelle ilmoittaa varmuuden. + +Oi, hän on odottanut pahinta, hän on jo mielikuvituksessaan läpikäynyt +kaikki mahdolliset kärsimykset, mutta näin vaikeaksi ei hän ole voinut +sitä ajatella. + +Ruumis makaa valkealla vuoteella maanalaisessa kellarissa. Posket ovat +syvillä kuopilla, luut pistävät esiin kellertävän ihon alta, sinertävät +silmäluomet ovat puoleksi painuneet silmille, joiden ilme on lasisen +jäykkä. + +Vaimo heittäytyy hänen ylleen, painaa hänet syliinsä, kuiskaa hänelle +rakkautensa sanoja, tarttuu hänen käteensä, hakee hänen huuliaan... Hän +ei ole ehtinyt niitä löytää, kun hän käsittää syleilevänsä kuolemaa... +Kellarin kiviseinät kertovat hänen huutoaan ja tajuttomana nostaa hänet +laupeudensisar lattialta. + +Hän herää jo seuraavassa hetkessä. + +Nyt vasta hän tietää, mitä kuolema on! Nuo huulet, jotka ovat häntä +vastaan hymyilleet, tuo käsi, joka häntä on hyväillyt, tuo syli johon +hän on sulkeutunut -- kaikki on kylmennyttä! Hänen rakkaimpansa on +ruumis, joka katselee häneen lasisella, katkenneella silmällä. Sen +silmän ilme on kamala. Se kahlehtii Elinan paikalle, se seuraa häntä, +vaikka hän jo on jättänyt maanalaisen kellarin. + +-- Antakaa minun kuolla, antakaa minun kuolla, vaikeroi hän. -- Minulla +ei enää ole mitään elämässä! Jumala, armahda minua, ota minut luoksesi! + +Sairaanhoitajatar koettaa häntä lohduttaa ja lääkäri antaa hänelle +vahvistavaa lääkettä. He ovat hyvät ja ystävälliset, he kysyvät +tahtooko hän viedä hänet mukaansa Suomeen, vai tännekö hänet haudataan. +Ei tänne! Kyllä hän vie hänet mukaansa kotiin... Mutta se on kallista! +Riittävätkö hänen rahansa? Hän levittää ne heidän eteensä pöydälle. +Hänellä on paljon, paljon rahaa... Ne riittävät! + +Kotimatka on omituinen. Hän on yksin eikä kuitenkaan yksin: hänen +seurassaan on ruumis. Hän kulkee kuin unissaan, hermot jännityksessä, +hyörivän ihmisjoukon keskellä. Hänen ympärillään nauretaan, puhellaan. +Mutta nauru kaikuu hänen korvissaan valitukselta ja puhe on kuin +itkua. Häneen ei mikään koske, hän on aivan tylsä, varjo ilman +ruumista, rauhaton henki, jonka ainoana tehtävänä on vartioida, että +junanmuutoksissa hänen suurta laatikkoaan kannettaisiin varovaisesti. +Siinä on hänen kaikkensa, hän ei omista mitään muuta kuin nuo kaksi +lasista, katkennutta silmää, jotka häntä lakkaamatta seuraavat... + +Veera ja Agnes ovat kotirannassa vastassa, he ovat saaneet +sähkösanoman. Dargis on poissa, mutta Elina ei sitä huomaa. He itkevät, +kun ottavat häntä vastaan. Hänen silmiinsä ei tule kyyneltä. Hänen +ensimmäinen kysymyksensä on, mahtaako sopia heti ryhtyä hankkimaan +hautaa, ja hän valitseekin paikan vielä samana iltana, paikan, jossa on +sijaa kahdelle. Sillä siinä tahtoo hänkin levätä. + +Hänen täytyy saada kuolla nyt, Yrjön kanssa, niinkuin muinaiset Intian +lesket! Hän on kuolemastaan niin varma, että hän kerran esittää, että +he menisivät valitsemaan hänelle ruumisarkkua. Mutta kuolema ei tule... + +Kirkonkellot soivat, osakunta lippuineen kokoontuu, tuttavat tulevat +pitkänä, mustana saattona. Kuinka monasti hän hengissä on elänyt läpi +tämän kaiken, vaikkei hän ole voinut kuvitella sitä näin vaikeaksi. + +Kauheinta on, kun arkku on laskettu hautaan ja multa alkaa sen peittää. +Elina tahtoisi heittäytyä perässä. Hän ei voi jäädä maan päälle yksin. +Hautaan, hautaan Yrjön kanssa! + +Mutta hän jää haudan partaalle, Agnes pitelee hänestä kiinni ja he +vievät hänet autioon kotiin. Siellä saa hän itkunarmolahjan, hän itkee, +itkee. Nyt tajuaa hän koko totuuden: hän on jäänyt orvoksi, kuolemakaan +ei tahdo häntä armahtaa. + +Vasta syksyllä hän saa tietää, että Agnesin ja Vitoldin kihlaus on +purettu. + +Sisarukset ovat lähteneet metsään poimimaan sieniä ennenkuin hallayöt +alkavat. On märkä syyspäivä, sataa taivaan täydeltä ja tuuli ruhjoo +kellastuneita puita. Taivas on raskaassa pilvessä, ei missään näy +valonsädettä, yksin kivet kukoistavat kauneimmillaan, sillä sammalpeite +kukkii, ja katajapensaat heloittavat hopeankarvaisessa hohteessa. + +Agnes on jäänyt seisomaan puun juurelle ja Elina on heittäytynyt +kivelle hänen viereensä. Sammal on märkää ja vettä varisee puista, +mutta he eivät siitä välitä, sillä ovathan he jo ennestään kastuneet. + +Äkkiä sattuu Elinan katse Agnesin käteen, joka ympäröi kopan sankaa. + +-- Missä sinun sormuksesi on? kysyy hän hajamielisesti. + +Agnes vaikenee hetkisen ja vastaa sitten hiljaa. + +-- Nyt vastako sen huomaat? Eihän minulla enää moneen aikaan ole ollut +sormusta. + +-- Moneen aikaan ollut sormusta? toistaa Elina ja tuijottaa sisareensa +ikäänkuin ei hän häntä käsittäisi. + +-- Sinä päivänä, jatkaa Agnes surumielisesti, -- jolloin sinun +sähkösanomasi Yrjön kuolemasta tuli, tunnusti Vitold minulle, että hän +rakasti toista... + +-- Rakasti toista? ääntelee Elina itsekseen. + +Äkkiä hän herää kuin unesta. Hänelle selvenee, miksi hänen sisarensa +poski on niin kalpea ja laihtunut. Kuinka hän onkin voinut kulkea +silmät ummessa kokonaisia viikkoja, kuukausia, ajattelematta muuta kuin +itseään ja omia huoliaan? + +Tai hän ei oikeastaan ole ajatellut mitään, hän on vain vaistomaisesti +tuntenut, vuoroin äärettömän tuskan ja hyljättyyden tunnetta, vuoroin +täydellistä lepoa, unohdusta, tylsyyttä. + +Sanattomana tuijottaa hän Agnesiin pitkän aikaa, sitten tarttuu hän +molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin palauttaakseen järkeään. + +-- Voi minua onnetonta, mitä minä olen tehnyt! pääsee häneltä vihdoin +kolkkona huudahduksena. + +Sade valelee hänen kasvojaan ja mustaa pukua, joka väljänä sujuu hänen +ympärillään. + +-- Voi minua, voi minua! toistelee hän lakkaamatta ja vääntelee +käsiään. -- Miten voin enää elää maan päällä, kun olen syössyt niin +monen ihmisen onnettomuuteen!... Agnes, älä hyväile minua, sinulla +olisi syytä minut kirota, sillä minä hänet sinulta ryöstin. Etkö tiedä +sitä? + +-- Tiedän, mutta sinä olet saanut kärsiä niin paljon! + +Ja Agnes sulkee hänet syliinsä ja hyväilee häntä kuin sairasta lasta. + +-- Jollen olisi ollut niin kehittymätön, niin olisin kyllä itsestänikin +käsittänyt asiain tilan. Mutta minä olin lapsi. Vasta sitten avautuivat +silmäni ja minulle selveni sinunkin käytöksesi täällä Arrakoskella +viime suvena. Minä käsitin, miksi koski aina veti sinua puoleensa. +Sillä sitten kun olin antanut pois sormukseni, syttyi minussakin halu +seisoa kosken partaalla, jopa heittäytyä keskelle kuohua... + +-- Niin, keskelle kosken kuohua! huudahtaa Elina äkkiä ja nousee. 523 + +Hän alkaa kiivaasti astella ylös kalliota, jonne Arrakoski näkyy. +Leveänä, kohisevana, tulvillaan syyssateista vierii virta hänen +edessään. + +-- Lähdetään kotiin, sanoo Agnes, pelästyen ilmettä sisarensa kasvoissa. + +Käsityksin astelevat he siltaa kohti, joka vie toiselle puolelle jokea. + +-- Annatko sinä minulle todellakin anteeksi? kysyy Elina arasti. + +-- Rakas sisko, tiedäthän sen. Minä niin mielelläni suon teille, +sinulle ja hänelle, sen onnen. + +Elina säpsähtää. + +-- Sinä luulet, että onnesta minun ja hänen välillään vielä voisi +jotakin tulla? Ei, ei, ei! ja tuhat kertaa ei! Minä en ole niitä +naisia, jotka tekevät miehen onnelliseksi. Mistä minä tiedän, että +eheästi voin rakastaa yhtä, minä, jolla on ollut kaksi rakkautta +yhtaikaa! Ei, ei! Olen siksi rehellinen, etten enää tahdo pettää...! + +-- Elina, rakas sisko, älä puhu tuolla tavalla! Te tulette onnellisiksi. + +Mutta Elina karkaa hänen käsistään, juoksee sillan poikki ja seisahtuu +vasta portaiden eteen. Hänen poskensa punoittavat ja hengitys kulkee +sihisten. + +Kuinka syksy jo onkin tehnyt tuhojaan! Märkinä, toisiinsa +liimautuneina peittävät keltaiset lehdet käytävät, tuuli ruhjoo puita. +Räikeänvärisinä kohoavat syyskukkaset lavoiltaan keskellä hävitystä. +Kuinka harmaalta, laholta näyttää Arrakosken päärakennuskin kattoineen, +joka kasvaa sammalta! Rääkyen nousee varisparvi kaurapellosta puiston +aidan takana. Se on vielä kuhilailla, mutta ruisvainiolla nousee jo +kaunis oraanalku. + +-- Posti on tullut, ilmoittaa vanha palvelijatar hymyillen ovelta. -- +Ja niin paljon kirjeitä! + +Hän on viime aikoina näytellyt päivänpaistetta talossa. Muut kaikki +ovat olleet sumuna ja sateena. + +Veri Elinan suonissa alkaa äkkiä polttaa: hänelle on kirje Dargikselta! + +Hänen sydämensä sykkii kiivaasti. Hän on hetkessä muuttunut nuoreksi +tytöksi, joka pakenee ylisille lukemaan kallisarvoista kirjettään. +Hänelle selviää, ettei Vitold enää ole kihloissa eikä hän naimisissa! + +Ensinnä putoaa kirjeen kuoresta murattiköynnöksen lehti. Elina ottaa +sen käteensä ja vie sen likemmä kasvojaan. Se vielä tuoksuaa. Sitten +lukee hän kirjeen. + + "Suonet minun kysyä, miten Arrakoskella jaksetaan. + + Olen monasti aikonut kirjoittaa, mutta olen sen sitten jättänyt + tekemättä. + + Suuren ilon minulle valmistaisit, jos kirjoittaisit vaikkapa vain + muutaman sanan. + + Tuskinpa minun tarvitsee sinulle sanoa, että haluaisin sinua + tavata. Saanko, Elina, tulla Suomeen, saanko? + + Tämä lehti on äitini haudalta. + + Tervehtien + + V.D." + +Elinan kasvoilla on kirkas hymy ja kiihkeästi vie hän kirjeen +huulilleen. + +Agnes nukkuu kuin hyvä lapsi, hän on niin kaunis siinä tasaisesti +hengittäessään, hiukset kultakehänä pään ympärillä, posket hehkuen, +käsivarsi keveästi kiertyneenä niskan alle. + +-- Sinä tulet vielä onnelliseksi, miettii Elina häntä katsellessaan. -- +Noin nukkuu puhdas omatunto ja viaton mieli. Nuku, nuku, sinä enkelien +sisar keskellä myrsky-yötä! + +Yö on todella hirveä. Kaikki tuulet ovat irroillaan, taivaan +vesisäiliöt valautuvat tulvimalla maata kohti. Jumala varjelkoon +sellaisena yönä merenkulkijoita ja yksinäisiä, kodittomia, joiden +täytyy olla tiellä. Sillä sellaiset yöt tuottavat paljon haaksirikkoja. + +Elinan mielessäkin käyvät aallot korkeina. Hän likenee pöytää, jolla +kynttilä seisoo, läähättäen ikkunasta tulevan vedon vaikutuksesta, ja +alkaa lukea kirjettä, jonka vasta on kirjoittanut. + + "Mikä sattuma, että juuri samana päivänä jolloin sain tietää, + ettet enää ole kihloissa, kirjeesi tuli. + + Minussa heräsivät eloon kaikki vanhat voimat. Minä olin kuin + eläin, kun se nousee talviunestaan. + + Ihmettelen itse, miten pian se kävi. Sillä minä olen ollut kuin + kuollut, ruumis ilman sielua, joka on liikkunut maan päällä. En + käsitä miten minä, toivoton, äkkiä rupesin toivomaan, miten musta + maailma hetkessä avasi minulle valon lähteen. Niin, en käsitä. Ja + kuitenkin: olenhan ennenkin nähnyt ihmeitä, ihmeitä sinun voimasi + kautta, Vitold Dargis! + + Minä rakastan sinua, mutta minä en vielä käsitä miten olisi + mahdollista, että saisin sinut omistaa, ettei minun enää + tarvitsisi vastustaa ja taistella. Jos olisin nuorempi, niin + antautuisin taiteilijattareksi, mutta nyt se on myöhäistä. Sillä + minua kammottaa mennä uuteen avioliittoon. Ja minä säälin sinua, + ettet saisi nuorta tyttöä ja hänen ensi lempeään. Sinä tunnet + minut: enhän ole hyvä, naisellinen nainen, enkä enää ole nuori. + + Mutta toiselta puolen: tiedän, että kun sinut näen, niin + nuoruuteni palaa! + + Ajatukseni ovat niin sekaisin. Minun täytyy hetkeksi lähteä + puistoon. Siellä on kolkko ilma, sataa ja tuulee. Kosken kohina + kuuluu tänne saakka." + +Elina avaa varovasti parvekkeelle vievää ovea, mutta tuuli riuhtaisee +sen auki, karkottaen hänet takaisin huoneeseen. Hän kietaisee huivin +hartioidensa ympäri ja hiipii hiljaa alas portaita. Kukaan ei kuule +hänen askeliaan, sillä tänä yönä ryskii ja vonkuu kaikkialla, hirsillä +on äänensä ja nurkilla nuottinsa. + +-- Jumala, nuoruuteni Jumala, miksi heitit minut orvoksi maailmaan, +miksi otit minulta mieheni, miksi johdatit minut tähän suureen +kiusaukseen? + +-- Miksi herätit minussa halun tulla taiteilijattareksi, miksi annoit +minulle lahjoja, kun et antanut mahdollisuutta niiden kehittämiseen? + +-- Miksi piti minun rakastua mieheen, jolle tulin uskottomaksi toisen +tähden? Miksi näin tuon toisen vasta sitten, kun oli myöhäistä? Ja +miksi, kun olin kaikkea koettanut uskollisuuteni säilyttämiseksi, +minulta kuolee oma mieheni ja minä joudun kiusaukseen seurata luonnon +kaikkivaltiasta ääntä? + +-- Pitääkö minun taistella sitä vastaan, vai tuleeko minun sitä seurata? + +-- Miksen saanut tulla mieheni hyväksi vaimoksi, lasteni ja hänen +lastensa äidiksi?... Minulta on kun onkin jäänyt tuntematta elon +kukkasen tuoksu, vaikka kerskailin sillä, että olin omistanut kaikki +tunteet, sekä hyvät että pahat. Kaikki muut tosin olenkin tuntenut, +yksinpä murhaajankin tunteet ja langenneiden naisten tunteet, mutta +sitä yhtä ja ainoaa en koskaan kokenut. Enkä voi sanoa eläneeni, kun en +ole tuntenut naisen täyttä, välitöntä ja alttiiksiantavaa tunnetta. + +-- Vai vieläkö minua odottaa sen suuri, uhrautuva onni? Vieläkö saan +tulla äidiksi, uuden polven jatkajaksi, vieläkö saan tuntea täydellistä +eheyttä? + +-- Vaikkapa sitten kuolisinkin, niinkuin etelän agavekasvi, joka vain +kerran eläessään kukkii ja kukkimiseensa kuolee. + +-- Olla lapsen äitinä! Antaa sille henkeni parhain, laulaa sen +kehdon ääressä kauneimmat ajatukseni, jättää sille perinnöksi kaiken +hyvän, mitä olen tahtonut tehdä, enkä voinut. Lapseni, lapseni, +kirkassilmäinen, viaton lapseni, sinä olisit tullut hyväksi, kelpo +ihmiseksi ja minä olisin sinun kehtosi ääressä oppinut unohtamaan +itseni ja rukoilemaan. Mutta sinun kehtosi ei koskaan liekkunut +autiossa kodissa, sinun hymysi ei koskaan valaissut pimeitä suojiamme. +Pimeää siellä oli ja autiota! + +Elina on seisahtunut laiturille kosken rannalla. Pärske kastelee +hänen kasvojaan, sade valelee hänen vaatteitaan. Vesi on noussut niin +korkealle, että silta sen päällä huojuu. + +Hänen mieleensä muistuu Veera ja hänen valoisa kotinsa. Ja Veera on +sentään toista kertaa avioliitossa. Eikö se ole synti? Eikö hän ole +ollut uskoton ensimmäiselle rakkaudelleen? Se intialaisten vanha tapa +oli niin kaunis. Miksei hän, Elina, saanut kuolla Yrjön kanssa? Hän +olisi kuollut niin mielellään. Nyt ei hän enää tahdo. Nyt kutsuu elämä. + +Kuinka lautta horjuu, ryskii, kuinka se narisee liitteissään! Puut +rannalla huojuvat, tuuli vinkuu, koski pauhaa. On kuin suuri kuoro +laulaisi tai kuin äärettömät urut soittaisivat. + +Elina lankeaa polvilleen ja tuijottaa, kädet ristissä puitteita +vastaan, koskeen. Niin valkeina, pehmeinä vyöryvät siinä vaahdot kuin +olisivat ne patjoja, jotka tarjoavat lepoa, ikuista unta, ehkäpä +ainaista unohdusta. + +Entä jos hän löytäisikin surmansa niiden sylissä, kuolisi tänä yönä? + +-- Jumala, Jumala, rukoilee Elina, painaen käsiänsä ristiin ja +ummistaen silmiänsä, -- armahda minua! + +Kuinka ympärillä pauhaa, ryskää, vonkuu! Hän kadottaa tajuntansa, hän +ei muista missä on, hän vain kuuntelee tuota suurta laulua ja tuntee +kiikkuvansa ikäänkuin hän astuisi aaltojen harjoilla. + +Ei aaltojen harjoilla, vaan _hänen_ sylissään, hänen voimakkailla +käsivarsillaan, silmä uponneena hänen silmänsä syvään. + +Kuin paistavassa pilvessä näkee hän äkkiä edessään Vitoldin kuvan, +mutta samassa hetkessä, jolloin hän silmänsä avaa, on kuva poissa. + +-- Jumalani, kirkaisee Elina, -- pelasta minut Yrjölle, jos sinun +tahtosi on, että pysyn hänelle uskollisena. Anna minun kuolla ja ole +minulle armollinen! Isä meidän, joka olet taivaissa... + +Hän painaa päänsä kaidepuita vastaan, sulkee silmänsä ja kuvittelee, +että lautta liikkuu... Se likenee jo putousta... + +Mutta kun hän silmänsä aukaisee, on kaikki entisellään: hän elää ja +hengittää, lautta on paikallaan ja myrsky pauhaa ympärillä. + +Jumalan kiitos, että hän elää, että maaperä vielä kovana tuntuu hänen +jalkainsa alla. Jumala varmaan ei tahdo hänen kuolemaansa. + +Ja kun hän tämän käsittää, täyttää hänen rintansa ääretön riemu. Hän +avaa käsivartensa ikäänkuin syleilläkseen koko maailmaa, ja alkaa +kiirein askelin rientää taloa kohti. Astellessaan lavan ohi taittaa hän +kukkasen ja kiinnittää sen rinnalleen. + +Agnes nukkuu yhä rauhallisesti, kynttilä vielä läähättää +kirjoituspöydällä. Siihen asettuu Elina ja jatkaa kirjettään: + + "Turhaa on meidän taistella tutkainta vastaan: luonto ottaa + omansa. Tule, tule, tule! Lähetän sinulle tässä kukkasessa + suudelmani. + + Elinasi." + + + + +XIV + + +Valkeissa vaatteissa, kukkaseppel hiuksillani riennän sinua vastaan, +Vitold Dargis, sulhaseni, kaivattuni! Minä silitän tukkaasi, otsaasi, +poskeasi, minä kiedon käsivarteni kaulaasi, minä upotan silmäni sinun +silmiisi! Riennä aika, että pian saan kohdata oman armaani! + +Elina ei saata panna levolle. Hän astelee edestakaisin oman huoneensa +ja Agnesin huoneen väliä, seisahtuu tuontuostakin ikkunaan, heittäytyy +sohvalle ja alkaa taaskin kävellä. Hänen rintansa on täyttänyt suuri +riemu, sellainen joka on maassa, kun pitkien pimeiden jälkeen aurinko +valaa sille kultiaan. + +Mutta myrsky ulkona yhä kiihtyy. Se kiskoo kattoa niin että Elina +odottaa sen minä hetkenä tahansa nousevan ilmaan. Mitäpä siitä! +Raivotkoon vain tuuli, säestäköön se ihmisten riemulaulua, kiitäkööt +pilvet, jouduttakoot ajan kulkua. + +Mutta äkkiä Elina pysähtyy ja hänen ajatuksensakin tuntuu seisahtuvan. +Sillä jostakin kuuluu kuin itkua. + +Se ei voi olla mahdollista, sillä kuka itkisi tänä iloisena yönä? Se on +kai myrsky, joka innoissaan vinkuu! + +Ei! Se voi myöskin olla Agnes, hänen siskonsa. + +Elina likenee hänen vuodettaan ja kuiskaa hänen nimeään. + +-- Miksi olet vielä valveilla? saa hän Agnesilta vastaukseksi. + +-- Miksi sinä itket? jatkaa Elina. + +-- Näin pahaa unta. + +Agnes kohoutuu istualleen ja sivaltaa kädellä otsaansa ja silmiään. + +-- Siellä on niin hirveä myrsky, sanoo hän, -- peloittaako sinua nukkua? + +Elina ei enää kuule hänen kysymystään. Hänen päähänsä on lentänyt +ajatus, että ehkä Agneskin on ajatellut Vitoldia, ehkä hän hänestä on +nähnyt unta, ehkä hän hänen tähtensä on itkenyt. Kirje, joka eilen +tuli ja joka Elinan herätti talviunestaan, aukaisi tietysti Agnesinkin +rinnassa arpeutuvaa haavaa. Kirje sai toisen sisaren itkemään, toisen +iloitsemaan... + +-- Mitä unta sinä näit? kysyy Elina kiihkeästi ja painuu sisarensa +puoleen. + +-- En mitään erityistä. Tämä myrsky tekee minut levottomaksi. + +Elina luulee hänen äänestään voivansa päättää, että hän häneltä salaa +ajatuksensa. Hän suutelee sisartaan poskelle, joka on polttavan kuuraa, +ja lähtee levolle. + +Mutta hänen riemunsa on poissa ja sijaan on tullut levottomuus. Agnesin +kyyneleet ovat silmänräpäyksessä hänelle paljastaneet, kuka hän on: +hän ei ole onnellinen morsian, joka valkeissa vaatteissa, kukkaseppel +hiuksillaan saattaa mennä ylkäänsä vastaan -- hän on leski, jonka mies +vasta kolme kuukautta on nukkunut turpeen alla! + +Yrjö, hänen hyvä miehensä, joka ei koskaan kohdellut häntä kuin +suurimmalla hellyydellä, jonka hän petti, jonka hän jo ajatuksissaan +surmasi, ennenkuin kuolema oli ehtinyt korjata hänet pois tieltä! Ehkä +hän nyt korkeudestaan katselee tänne maailmaan, näkee vaimonsa mustan +sielun ja itkee. Ja toinen, joka siellä valoisassa taivaassa hänen +tähtensä suree, on Vitoldin äiti...! + +Elina heittelee vuoteellaan, hänet on vallannut epätoivon tuska. Hän +näkee taasen selvästi edessään Yrjön ruumiin, nuo kellertävät kasvot +ulkonevine luineen ja silmien lasisen, katkenneen ilmeen. Ja ruumiin +taakse ilmestyy mies, joka on kaunis katsoa kuin itse elämä. Hän avaa +häntä vastaan sylinsä ja kutsuu hymysuin morsiantaan. Elina unohtaa +kaiken, onhan hän tuota syliä niin kauan ikävöinyt. Sinne, sinne! + +Mutta heidän välillään on ruumis, jonka lasittunut katse kytkee Elinan +paikalle... + +Hän karkaa ylös vuoteelta ja sytyttää tulta. Tuo pimeä ja myrsky +tekevät ihmisen hulluksi! Mistä tämä kaikki nyt tuli, hän kun jo oli +saavuttanut sellaisen rauhan? Hän oli tyyni ja tylsä, ajatukseton, +tunteeton. Vitoldin kirje toi onnen ja tuskan, Vitoldhan ennenkin oli +nostanut hänen ajatuksiinsa myrskyn. Luopuako hänestä, voittaako sillä +lailla takaisin sielunsa rauhan? Mutta mitä silloin jää, mitä tehdä, +mihin ryhtyä, millä täyttää elämän sanomaton tyhjyys? Miksei koski +häntä niellyt, kun hän äsken tarjoutui sen kuohujen omaksi? + +Jos hän heti aamulla kirjoittaisi Vitoldille toisen kirjeen ja +kieltäisi häntä tulemasta, tekisikö hän sitten oikein, pääsisikö hän +rauhaan? Hän päättää koettaa, ja liittäen kädet ristiin nukkuu hän +itkuunsa. + +Mutta aamulla on mieliala toinen. Myrsky on lakannut ja aurinko kultaa +kirjavia metsiä. Maailma näyttää niin kauniilta, niin sopusointuisalta. +Elina avaa oven parvekkeelle ja seisoo siinä pitkän aikaa, antaen +viileän ilman hivellä kasvojaan. + +Hänen on sanomattoman ikävä. Hänen täytyy saada rakastaa, hän ei ilman +rakkautta saata elää. Ja Vitold, yksin Vitold hänen ikävänsä voi +viihdyttää. + +Kirjoittaako hänelle kirje, ettei hänen pidä tulla? Mutta mistä saa +Elina voimaa työntää luotaan ainoan, kauan kaihotun onnensa? + +Hän astuu kirjoituspöydän luo ja alkaa etsiä kirjettä, jonka eilen +kirjoitti. Hän muistaa jättäneensä sen esille, aivan päällimmäiseksi +pöydälle, mutta nyt ei sitä löydy. Hän ei tahdo kysyä Agnesilta, vaan +jatkaa etsimistään, vääntää nurin laatikot ja hakee joka paikan moneen +kertaan. Vihdoin hänen täytyy kysyä sisareltaan. + +Agnes on lähettänyt kirjeen postinkuljettajalle, kun tämä aamulla ajoi +Arrakosken tiehaaran sivu! + +Elina jää seisomaan ikäänkuin ukkosen nuoli olisi häneen sattunut. +Vasta on hän epäillyt, miten menetellä, mutta nyt hänelle äkkiä on +selvennyt, ettei kirjettä olisi pitänyt lähettää. Kun Vitold saa +kirjeen, niin hän noudattaa kutsua ja tulee Arrakoskelle. Hänen ei +pitäisi saapua sillä hänestä ja Elinasta ei koskaan voi tulla mies ja +vaimo: heidän välillään on tapahtunut rikos! + +Elina purskahtaa rajuun itkuun ja vaipuu lattialle. + +-- Siskoni, rakkaani, pyytää Agnes, silitellen hänen hiuksiaan ja +koettaen nostaa häntä ylös, -- miksi sinä itket, mikä sinun on? Usko +toki minulle surusi, olenhan oma sisaresi! + +-- Voi Agnes, pääsee Elinalta vihdoin, -- sitä kirjettä ei olisi +pitänyt lähettää. + +-- Eikö? pelästyy Agnes. -- En minä saattanut aavistaa muuta kuin +että se oli lähetettävä, se kun niin valmiina oli siinä pöydällä, +postimerkkikin kuoressa. + +-- Hän tulee, kun saa sen kirjeen! + +-- Mutta sittenhän kaikki on hyvin! sanoo Agnes ja hymy valuu hänen +huulilleen. + +-- Ei, ei, hän ei saa tulla! + +-- Minä ymmärrän sinut, virkkaa Agnes rauhoittaen, -- sinä et tahtoisi +antaa hänen tulla tänne, sillä sinä pelkäät, että se minuun koskisi. +Mutta tiedätkö, minun suunnitelmani on jo valmis. Minä lähden siksi +aikaa sedän luo, sillä minulla on sedälle tärkeää asiaa... Sinä katsot +minuun niin kummastuneena, jatkaa hän nauraen, -- mutta minulla on +päässäni erinomaisia aikomuksia: minä aion tässä ruveta oikein pitämään +taloa. Ja sedän täytyy auttaa ja opettaa minua. + +Elina on lakannut itkemästä ja katselee häneen pitkään. + +-- Koska sinun päähäsi tuli tuo ajatus? puhuu hän kiihkeästi. -- +Myönnä, että vasta Vitoldin kirje sen toi. Sentähden sinä yölläkin +itkit! + +Agnes punastuu ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni rikoksesta. + +-- No niin, myöntää hän, -- tulin ajatelleeksi aikaa, jolloin minun +täytyy sinusta erota... Minun pitää hankkia itselleni työtä, sillä +muutoin... Minunkin elämälläni täytyy olla päämäärä. + +-- Koska sinä sitten minusta eroat? kysyy Elina ja luo sisareensa +kummastuneen katseen. + +Agnesin täytyy nauraa, niin omituisesti Elina häneen katsoo. + +-- Tietysti sitten, kun lähdet pois, Liettuaan. + +-- Niin tosiaan, huomaa Elina vihdoin, ikäänkuin hän nyt vasta +käsittäisi sisarensa ajatusten juoksun. -- Ja minkä sinä sitten aiot +asettaa elämäsi päämääräksi? + +Agnes johdattaa Elinan sohvaan viereensä. Koko hänen olentonsa on +hymynä, hän näyttää täydellisen onnelliselta ja hänen äänessään on +salaperäinen sointu, kun hän puhuu. + +-- Minä aion jäädä tänne Arrakoskelle ja pyhittää koko elämäni isäni +maatilan hoidolle. + +-- Ja sinä luulet osaavasi? + +-- Setä saa auttaa minua. Kyllä minä opin. + +-- No niin, kunnes menet naimisiin. + +Agnes painaa hetkeksi silmänsä maahan ja vastaa hiukan väkinäisesti +hymyillen: + +-- En mene! + +-- Mistä sinä sen tiedät? + +-- Tiedänhän minä! Olenhan jo kerran rakastanut. Mutta emme enää puhu +siitä. Kuule nyt eteenpäin... Minä laitan kuntoon puiston ja pellot ja +kun te sitten tulette tänne käymään, niin on kaikki sinua ottamassa +vastaan samassa kunnossa kuin isän aikana... + +-- Agnes, virkkaa Elina pelästyneenä, -- mutta sinä olet nuori, sinä et +voi viihtyä täällä! + +Agnes käy äkkiä vakavaksi. + +-- Minun täytyy ruveta tekemään työtä, olla niin ahkera, etten ehdi +ajatella itseäni. Sillä sitä olen tähän asti tehnyt, olen ollut hyvin +itsekäs... Mutta nyt, lisää hän hiljaa -- tahdon koettaa elää niinkuin +Kristus eli, tahdon rakastaa kaikkia ihmisiä, auttaa köyhiä, sairaita... + +Kyyneleet ovat väkisinkin tunkeneet hänen silmiinsä, hän pyyhkii ne +kiireesti pois. + +-- Mutta Agnes, virkkaa Elina, -- sinustahan tulee tuollainen äreä, +katkera nainen, jommoisia pitäjä jo on täynnä. + +-- Ei, Jumalan avulla minusta ei tule äreä eikä katkera! + +Hetkisen vaikenevat he molemmat. Agnes seisoo hymyillen keskellä +kirkasta auringonpaistetta, Elina tuijottaa synkästi eteensä. + +-- No, virkkaa Agnes, etkö luule, että tulen onnelliseksi? Vieläkö +kadut, että lähetit kirjeen? + +-- Agnes, Agnes, parkaisee Elina ja tarttuu rukoillen hänen käsiinsä. +-- Ota minut mukaasi, anna minun astella rinnallasi, älä päästä minua +pois täältä! Minä en Vitoldin vaimona voi tulla onnelliseksi enkä +tehdä häntä onnelliseksi. Meidän välillämme on tapahtunut rikos ja +minkä ihminen kylvää, sen hän myös saa niittää. Minä en voi elää +työttömyydessä enkä ajatellen yksin itseäni. Sinä olet osoittanut +minulle oikean tien, anna minun kulkea sitä kanssasi, auta minua, että +oppisin unohtamaan itseni! + +Agnes on sulkenut hänet syliinsä ja silittää rauhoittaen hänen +polttavaa otsaansa. + +-- Jumala yksin voi sen tehdä, sanoo hän hiljaa. -- Etsikäämme häntä ja +me olemme hänet löytävät! + + * * * * * + +Silloin oli ilta, kaikki uinaili salaperäisessä hämärässä, lumi peitti +pehmeänä maat. + +Nyt on aamu, ensi hallan kääriliina lepää nurmikoilla, kallioilla, +teillä, joille lehto on varistellut vaatteitaan. Koivujen kelta, +mäntyjen vihreä ja pihlajain puna kertautuu lammen pinnalla, jota +pitkin sumu vaappuu, sinertävänä kuin savu. Ei ääntä, ei liikettä, ei +edes huokausta metsästä tai järveltä. + +Dargis on seisahtunut saman kestikievarin portaille, jossa hän kerran +viime talvena Elinan kanssa odotti hevosta. Hän on tullut junalla, +matkustanut läpi yön ja aikoo nyt Arrakoskelle. Sähkösanomalla on hän +ilmoittanut Elinalle tulonsa. + +-- Voiko isäntä taas antaa minulle naimahevosensa? sanoo hän, pistäen +kättä isännälle, joka piippu hampaissa astuu pihan poikki. -- Vieläkö +isäntä minut muistaa? + +-- Muistanpa kyllä. Viime talvenahan maisteri tästä matkusti Arrakosken +rouvan kanssa. Siltäkin on mies sitten kuollut. Sinne kuoli ulkomaille. +Vai kaiketi maisteri siitä jo on kuullut. + +-- Olen kyllä. Kai talossa on hevosia kotosalla? + +-- Kaikkihan ne nyt ovat tallissa, mutta jos silti antaisin valkean, +koska kerran sillä viime talvenakin kuljitte, ja poikakin jo osaa sitä +ajaa. + +-- Vai jo osaa poika! + +-- Osaa kyllä. Vuos vanhan vanhentaa, kaks lapsen kasvattaa. + +Pian oli hevonen valjaissa ja hyvää kyytiä lähdetään ajamaan. + +Dargis sanelee itselleen, että hän nyt ehyesti ja kokonaan saa antautua +ilonsa valtaan, sillä nythän hän saavuttaa onnen, jota vuosikausia on +etsinyt. Mutta hän ei ehyesti saata iloita, hän on omituisen levoton. + +Elinan kirjeen tultua valtasi hänet suuri, mahtava riemu. Hän sai +tuskin odotetuksi iltaa, jolloin laiva läksi. Hän tapasi tiellä +tuttavia ja jutteli heidän kanssaan, mutta hänen mielensä oli koko +ajan häävalmistuksissa. Hän suunnitteli jo valmiiksi matkan, jonka he +tekisivät: jonkin aikaa he oleskelisivat hänen vanhassa kodissaan, +sitten he kävisivät tervehtimässä sukulaisia... Olisipa äiti vain +elänyt, että olisi saanut nähdä poikansa onnen. + +Mutta jota etemmäksi matka joutui, sitä mahdottomammalta rupesi hänestä +näyttämään onnen saavuttaminen, sitä arvottomammalta tuntui hän omissa +silmissään. Välistä juolahti hänen mieleensä ajatus, että hän on varas, +joka menee ryöstämään toisen omaa... Mutta hän painoi alas ajatuksen, +hän sanoi itselleen, että hän rehellisesti on taistellut tunnetta +vastaan silloin kun se oli luvaton. Nyt se on tullut luvalliseksi ja +hänen ilonsakin niinmuodoin oikeutetuksi. + +Aurinko loistaa leppeästi, kuura kimmeltelee sulaessaan, valkean +hevosen harja liehuu. + +Missä tapaa hän Elinan? Joko hän on noussut, joko odottaa häntä? Ei, +hän varmaan luulee hänen saapuvan vasta päiväjunalla. Hän edellyttää, +että hän Pietarissa on viettänyt yönsä. Mutta eihän hän ole malttanut +viivytellä. Kun ihminen vuosikausia on janonnut onneaan, ei hän raaski +antaa pois hetkeäkään. + +Taas nähdä nuo rakkaat piirteet, hyväillä häntä, tietää, että saa viedä +hänet kokonaan omakseen! Ajatus huumaa äärettömyydellään... + +Mutta ennenkuin hän tietääkään nousee sen rinnalle toinen, +epämääräinen, tuskallinen tunne, aavistus siitä, ettei hän koskaan +saavuta onneaan... + +Hän kiristää ohjaksia ja täyttä ravia lähtee herkkä hevonen juoksemaan +ylös mäkeä. + +Harjalle päästyä se hetkeksi hiljentää vauhtiaan. Aurinko loistaa +täydellä terällä, kullaten metsän kirjavuutta ja sammalten peittämää +kallioseinää. Laaksossa mäen alla on varjoa, sieltä ei kuura vielä ole +sulanut, maa on siellä valkeanaan. Tienviertä astelee siellä nainen, +yllään musta puku. + +Dargis tuntee hänet heti. Se on Elina. + +On kuin sähkö karkaisi hänen suoniinsa, tai huumaus veisi hänet +keskelle pyörrettään. + +Hän pidättää hevosen, käskee poikaa ajamaan taloon ja siellä odottamaan +kunnes hän tulee, hän tahtoo kävellä jalkaisin, koska näkee, että +Arrakosken rouvakin on aamukävelyllä. + +Poika hypähtää ketterästi etupenkille istumaan, läiskäyttää +hiukkasen ohjasperillä ja iloisesti livistää hevonen alas mäkeä, +silmänräpäyksessä kadoten näkyvistä. + +He seisovat vastatusten, silmä silmään vaipuneena, vapisevin huulin. + +Mutta syli ei avaudu sylille, povi ei painu povelle, silmäys yksin +heidät yhteen liittää ja samassa silmäyksessä on jotakin, joka heidät +erottaa. + +Elinan omituinen, arka katse on lamauttanut Vitoldin. Kaikki mitä hän +tuntee, syöksyy silmään ja suuntautuu Elinaan, mutta hän ei saa kättään +liikahtamaan. + +-- Oletko minua odottanut? kysyy hän vihdoin, päästäkseen kiusallisesta +tylsyydestä. + +-- Olen, vastaa Elina hiljaa, äänellä, joka Dargiksen korvissa soi +kuin kuolinkello. -- En nukkunut koko yönä, sillä tiesin sinun olevan +matkalla, jatkaa Elina, -- enkä saanut rauhaa ennenkuin pääsin tielle, +sinua vastaan. + +Dargis tuijottaa häneen kuin ihmeeseen. Se on hänen Elinansa, hänen +unelmiensa morsian, mutta mitä hänessä on, joka jäätää ja tappaa, +jota hän ei ymmärrä? Dargis tarttuu hänen käsiinsä ja pusertaa niitä +ikäänkuin herättääkseen hänet elämään. Silloin leimahtaa Elinan +silmissä entinen tuli, puna syöksyy poskille ja Vitold tuntee, että hän +taas on lihaa ja verta, hänen ikävöity, rakastettu naisensa! Hän avaa +jo sylinsä, hän on ottamaisillaan omansa, mutta silmänräpäyksessä on +nainen taas muuttunut elottomaksi, sammuneeksi... + +-- Jumalan tähden, Elina, puhkeaa Vitold tuskallisesti puhumaan, -- +selitä minulle, tai teet sinä minut hulluksi! + +Elina painaa kädet rintaansa vastaan, ummistaa silmänsä ja vetää +syvältä henkeään, ikäänkuin valmistautuakseen astumaan mestauslavalle. + +-- Tule tänne kalliolle istumaan, sanoo hän hiljaa ja avaa silmänsä, +joiden terä on ihmeellisen loistava. -- Minä kerron sinulle kaikki. + +Ja kun he ovat istuutuneet, alkaa Elina: + +-- Kun sinun kirjeesi tuli, sytyin minä täyteen liekkiin. Minä rakastin +eheämmin kuin koskaan eläessäni. Myrsky lauloi kanssani riemulaulua, +kosken pauhina säesti iloani. Ja tänä onneni suurena yönä kirjoitin +sinulle kirjeen, jossa pyysin sinua tulemaan. + +Dargis on likennyt häntä, heittäytynyt polvilleen hänen eteensä ja +kätkenyt pään hänen helmaansa. Elinan käsi lepää hänen hiuksillaan ja, +taistellen mielenliikutusta vastaan, hän jatkaa: + +-- Mutta sinä samana yönä astui eteeni koko mennyt elämäni, sain elää +uudestaan onneni ja tuskani, sain nähdä mieheni kuolleena... Hänen +kasvonsa olivat niin kalpeat, luut pistivät esiin kellertävän ihon +alta, hän oli niin kylmä, kun tahdoin heittäytyä hänen syliinsä, +hänessä oli maan haju... Mutta kamalinta oli nähdä hänen silmänsä, nuo +lasiset, särkyneet silmät. Ne kahlehtivat minut paikalle, ne seurasivat +minua koko kotimatkan ja vielä viikkokausia jälkeenpäin... Olin niistä +juuri päässyt, kun kirjeesi tuli... Niin selvästi näin taas hänet +edessäni. Ja äkkiä astui hänen taakseen minun elävä, lämmin lemmittyni, +Vitold Dargis... Hän ojensi vastaani sylinsä ja hymyili minulle, minä +tahdoin rientää hänen syliinsä... Silloin huomasimme molemmat... että +meidän välillämme oli ruumis! + +Viime sanat kirkaisee Elina kauhistuneena ja purskahtaa itkuun. Dargis +on noussut. Päätään pidellen molemmin käsin nojaa hän puuta vastaan. + +-- Yrjö oli minulle niin hyvä, jatkaa Elina, -- sinä tiedät, millä +rakkaudella hän kohteli kaikkia ihmisiä. Me petimme hänet, vaikka emme +tahtoneet, mutta rikos pysyy rikoksena, hänen ruumiinsa tulee aina, +aina olemaan välillämme. + +Dargis seisoo kuin kivettyneenä. Nyt hän tietää, että Elina hänelle on +kuollut! + +-- Minä olen itkenyt, minä olen tuskissani väännellyt, kuulee hän taas +tuon sammuvan äänen puhuvan, -- minä olen rukoillut kuolemaa, jottei +minun tarvitsisi sinulle tätä sanoa, sillä... rakastanhan minä sinua +vieläkin! + +Viime sanat ovat kuin nyyhkytys, hehku, joka leimahtaa mustuvasta +hiiloksesta. + +-- Minusta tuntuu siltä kuin sinun kanssasi kadottaisin kaiken, kaiken. +Hauta olisi minulle parempi kuin elämä... Sinä varmaankin tunnet samaa. +Mutta me emme saa kuolla. Meidän täytyy jäädä elämään. Se on ehkä +minulle hyväkin, sillä minä voin mahdollisesti tulla toisenlaiseksi. +Tähän asti en ole ollut hyvä. Itsekäs olen ollut, en milloinkaan +ajatellut kuin omaa etuani. Kun voisin, kun voisinkin muuttua...! + +-- Meillä, minulla ja Agnesilla, jatkaa hän hetken kuluttua +levollisemmin, -- on tällainen suunnitelma: me jäämme Arrakoskelle, +koetamme maksaa velat ja saada talon kuntoon... + +Hetkisen he molemmat vaikenevat. Elina nousee ja astuu Dargiksen eteen. + +-- Entä sinä? kysyy hän hiljaa. + +Dargis kääntää häntä kohti kasvonsa, joihin mielenliikutus näyttää +ikäänkuin uurtaneen ryppyjä. + +-- Minullakin, sanoo hän, -- on sisar ja syntymäkoti. + +Elina tarttuu hänen käteensä ja pusertaa sitä lujasti. + +Ääneti astelevat he Arrakoskelle. + +Hetken päästä ajaa Dargis pois. Hän jättää nyt Arrakosken ainiaaksi. + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56731 *** |