path: root/55211-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 55211 ***

ARSÈNE LUPIN MAURETANIAN KEISARI

Kirj.

Maurice Leblanc


Suomentanut Aito Kare

Ranskankielinen alkuteos LES DENTS DU TIGRE ilmestyi 1921.





Helsingissä,
Minerva Oy,
1922.




SISÄLLYS:

    I. Isku
   II. "Auttakaa"
  III. Räjähdys
   IV. "Vihollinen"
    V. Sadanmiljoonan perillinen
   VI. Weber saa korvauksen
  VII. Aukene, Sesam!
 VIII. Arsène I, Mauretanian keisari
   IX. "Ansa on viritetty, varokaa itseänne, Lupin"
    X. Florencen salaisuus
   XI. Lupinin "lupiinit"




I LUKU

Isku


Don Luis oli odottanut tätä pelottavaa iskua, mutta kuitenkin se
näytti yllättävän hänet ja hän toisti monta kertaa:

"Vai niin, Weber on täällä? Weber on täällä!"

Koko hänen rohkeutensa katosi ja hän tunsi olevansa ikään kuin
pakeneva armeija, jonka paluumatka on jo melkein turvattu, mutta
joka äkkiä huomaakin edessään jyrkänteen. Weber oli täällä, toisin
sanoen, vihollisen etevin johtaja, mies, joka varmasti suunnittelisi
hyökkäyksen ja vastustuksen sellaisella tavalla, että kaikki Perennan
toiveet murskaantuisivat. Weberin seisoessa salapoliisien etunenässä
kävisivät kaikki pakenemisyritykset mahdottomiksi.

"Päästittekö hänet sisään?"

"Te ette olleet kieltänyt tekemästä sitä."

"Onko hän yksin?"

"Ei, hänellä on kuusi salapoliisia mukanaan. Ne hän jätti pihalle."

"Ja missä hän on?"

"Hän pyysi saada mennä ensimmäiseen kerrokseen. Hän luuli teidän
olevan työhuoneessa."

"Tietääkö hän minun olevan yhdessä komisario Mazeroux'n ja neiti
Levasseur'n kanssa?"

"Kyllä."

Perenna ajatteli hetken ja sanoi sitten:

"Sanokaa hänelle, ettette tavannut minua ja että menette etsimään
minua neiti Levasseur'n huoneesta. Hän seuraa ehkä teitä. Se olisi
parasta."

Ja hän sulki oven jälleen.

Taistelu, jonka hän oli juuri taistellut, ei ollut jättänyt mitään
jälkiä hänen kasvoihinsa, ja nyt, kun kaikki oli menetetty ja hänen
oli toimittava, hän sai jälleen sen ihmeellisen tyyneyden, joka ei
koskaan häntä jättänyt ratkaisevissa silmänräpäyksissä. Hän meni
Florencen luo. Tämä oli hyvin kalpea ja itki hiljaa. Don Luis sanoi:

"Älkää pelätkö. Jos te tottelette minua täsmälleen, niin ei ole
mitään pelättävää."

Florence ei vastannut ja don Luis näki, että tyttö vielä epäili
häntä. Hän melkein nautti ajatuksesta, että pakottaisi tämän
luottamaan itseensä.

"Kuulkaa minua", sanoi hän Sauveraudille. "Siinä tapauksessa että
minä epäonnistun, on vielä muutamia asioita, jotka teidän on minulle
selvitettävä."

"Mitä sitten?" kysyi Sauveraud, joka ei ollut kadottanut
mielenmalttiaan.

Don Luis kokosi kaikki epäselvät ajatuksensa lujasti päättäen
ettei unohtaisi mitään, mutta sanoisi kuitenkin vain sen, joka oli
välttämätöntä. Hän kysyi rauhallisesti:

"Missä olitte aamulla ennen murhaa, kun eräs mies
ebenholtsikeppeineen ja teidän tuntomerkkeinenne tuli Café du
Pont-Neufille päällikkö Vérot'n jälkeen?"

"Kotona."

"Oletteko varma siitä, ettette ollut ulkona?"

"Aivan varma. Olen myöskin varma siitä, etten ikinä ole ollut Café du
Pont-Neufissa, josta en koskaan ole kuullut puhuttavan."

"Hyvä. Seuraava kysymys. Kun saitte tietää koko asian, miksi ette
mennyt poliisiprefektin tai tutkintotuomarin luo? Olisi ollut paljon
yksinkertaisempaa ilmoittautua itse ja sanoa koko totuus kuin
antautua tähän epävarmaan taisteluun."

"Ajattelin niin tehdä. Mutta ymmärsin heti, että salajuoni, joka
oli punottu minua vastaan, oli niin viekas, että en olisi voinut
vakuuttaa viranomaisia ainoastaan kertomalla totuuden. He eivät olisi
ikinä uskoneet minua. Mitä todistuksia saatoin esittää? En mitään...
mutta todisteet minua vastaan olivat vakuuttavat ja kiistämättömät.
Eivätkö hampaiden jäljet olleet vastaansanomaton todistus Marien
syyllisyydestä? Ja eivätkö minun vaiteliaisuuteni, pakoni ja
Ancenisen ampuminen olleet yhtä monta rikosta? Ei, pelastaakseni
Marien minun täytyi olla vapaa."

"Mutta hänhän olisi voinut puhua itse?"

"Ja tunnustaa rakkautemme? Huolimatta siitä, että naisellinen ujous
esti häntä, niin... mitä se olisi hyödyttänyt? Se olisi antanut
syytökselle vain suuremman painon. Sehän juuri tapahtui, kun
Hippolyte Fauvillen kirjeet tulivat, yksi kerrallaan, ja paljastivat
poliisille vielä tuntemattomat syyt rikokseen, josta meitä
syytettiin. Me rakastimme toisiamme."

"Kuinka selitätte kirjeet?"

"En voi käsittää niitä. Meillä ei ollut aavistustakaan Fauvillen
mustasukkaisuudesta. Sen hän säilytti omana tietonaan. Ja minkävuoksi
hän epäili meitä? Kuinka hän saattoi saada päähänsä, että me
haluaisimme tappaa hänet? Mistä aiheutuivat hänen epäilyksensä, hänen
mielettömät ajatuksensa? Siinä on salaisuus. Hän kirjoitti, että
hänellä oli meidän kirjeemme silmiensä edessä; mitkä kirjeet?"

"Ja hampaiden jäljet? Jäljet, jotka epäämättömästi ovat rouva
Fauvillen tekemät?"

"En tiedä. Kaikki tyynni on yhtä käsittämätöntä."

"Ettekö tiedä mitä hän on saattanut tehdä yöllä kahdentoista ja
kolmen välillä lähdettyään oopperasta?"

"En. Hänet on nähtävästi houkuteltu ansaan. Mutta kuka ja miten? Ja
miksi ei hän puhu, missä hän on ollut? Uusia arvoituksia."

"Teidät nähtiin illalla, samana iltana kun murha tapahtui, Auteuilin
asemalla. Mitä teitte siellä?"

"Olin matkalla bulevardi Suchetille ja kuljin ohi Marien ikkunoiden.
Muistakaa, että oli keskiviikko. Tulin takaisin seuraavana
keskiviikkona ja tietämättä mitään Marien vangitsemisesta tulin vielä
sitäkin seuraavana, joka oli sama ilta, jolloin te saitte tietää
missä asuin ja annoitte komisario Mazerouxille siitä tiedon."

"Vielä eräs asia. Tiesittekö te Morningtonin perinnöstä?"

"En, eikä Florencekaan, ja meillä on täysi syy uskoa, että Marie ja
hänen miehensä tiesivät siitä yhtä vähän kuin me."

"Tuo vaja Damignissa, kävittekö siellä silloin ensi kerran?"

"Kävin, ja me hämmästyimme yhtä paljon kuin tekin nähdessämme siellä
riippuvat luurangot."

Don Luis vaikeni. Hän tuumi hetken muistutellakseen olisiko vielä
jotain kysyttävää. Sitten hän sanoi:

"Siinä kaikki mitä halusin tietää. Oletteko omasta puolestanne
vakuuttunut siitä, että kaikki välttämätön on nyt sanottu?"

"Olen."

"Tämä on vakava hetki. On mahdollista, ettemme enää näe toisiamme. Te
ette ole antanut minulle ainoatakaan todistusta sanojenne tueksi."

"Olen sanonut totuuden. Sellaiselle miehelle kuin te on totuus
kylliksi. Omasta puolestani olen masentunut. Minä luovun taistelusta,
tahi oikeammin sanoen, asettaudun teidän johdettavaksenne. Pelastakaa
Marie!"

"Pelastan teidät kaikki kolme", sanoi Perenna. "Neljäs noista
salaperäisistä kirjeistä tulee huomenna, meillä on siis hyvää aikaa
tuumia asiaa perusteellisesti. Huomeniltana menen sinne, ja sen
avulla mitä olette kertonut, todistan teidän kaikkien viattomuuden.
Tärkeintä on olla paikoillaan kahdentenakymmenentenä viidentenä
toukokuuta."

"Ajatelkaa vain Marieta. Uhratkaa minut, jos niin vaaditaan. Uhratkaa
myöskin Florence. Minä puhun sekä hänen että omasta puolestani
sanoessani teille, että on parempi uhrata meidät kuin vaarantaa
pienintäkään menestymisen mahdollisuutta."

"Pelastan teidät kaikki kolme", toisti Perenna.

Hän aukaisi oven ja kuunneltuaan sanoi:

"Älkää liikahtako paikaltanne. Ja älkää avatko ovea millään
verukkeella ennenkuin minä tulen ja päästän teidät. En viivy kauan."

Hän sulki oven jälkeensä ja meni ensimmäiseen kerrokseen. Hän ei
tuntenut sitä tervettä rohkeutta, joka tavallisesti elähdytti häntä
ennen suuria taisteluita. Tällä kertaa oli kysymyksessä Florence
Levasseurin elämä ja vapaus, tappion seuraukset näyttivät hänestä
pahemmalta kuin kuolema.

Käytävän ikkunan läpi näki hän salapoliisien pitävän vahtia
pihamaalla Heitä oli kuusi. Hän näki myöskin Weberin eräässä
työhuoneensa ikkunassa, jossa tämä seisoi silmäillen pihalle ja
pitäen yhteyttä väkensä kanssa.

"Peijakas", ajatteli don Luis, "hän on vartiopaikallaan. Tästä tulee
sitkeä homma. Hän epäilee jotain. No, on parasta tarttua härkää
sarviin..."

Hän astui salongin kautta työhuoneeseen. Weber näki hänen tulevan.
Molemmat viholliset seisoivat kasvoista kasvoihin.

Seurasi muutaman hetken hiljaisuus ennenkuin kaksintaistelu alkoi,
kaksintaistelu, jonka täytyi tulla nopeaksi ja rajuksi, ilman
pienimmänkään heikkouden tahi hajamielisyyden merkkiä kummaltakaan
puolen. Se ei voisi jatkua kauempaa kuin kolme minuuttia.

Weberin kasvot kuvastivat sekaisin levottomuutta ja iloa. Ensimmäisen
kerran oli hänellä lupa, niin, käsky, taistella tätä kirottua don
Luisia vastaan, johon hän ei milloinkaan ollut saanut tilaisuutta
purkaa vihaansa. Ja hänen ihastuksensa oli sitä suurempi kuin hänellä
oli kaikki valtit kädessään, sillä don Luis oli vahingoittanut
asemaansa puolustamalla Florence Levasseuria ja väärentämällä
tämän valokuvan. Toiselta puolen ei Weber unohtanut, että don Luis
oli Arsène Lupin, ja se ajatus herätti hänessä levottomuutta. Hän
nähtävästi tuumi:

"Pieninkin erehdys... ja minä olen myyty."

Hän alkoi taistelun leikin varjolla:

"Vai niin, te ette ollut neiti Levasseurin luona niinkuin
palvelijanne väitti."

"Palvelijani sanoi sen minun käskystäni. Olin tuolla ylhäällä
makuuhuoneessani. Mutta halusin lopettaa ennenkuin tulin tänne."

"No, onko se tehty?"

"On. Florence Levasseur ja Gaston Sauveraud ovat minun huoneessani
käsistä ja jaloista sidottuina sekä suukapuloilla varustettuna."

"Gaston Sauveraud!" huudahti Weber. "Se oli siis hän, jonka näimme
menevän sisään."

"Niin. Hän oli täällä yhdessä Florence Levasseurin kanssa, jonka
rakastaja hän on."

"Ahaa!" huudahti Weber ilkkuen. "Hänen rakastajansa."

"Niin, ja kun komisario Mazeroux vei Florence Levasseurin minun
huoneeseeni voidakseen kuulustella häntä palvelijain kuulematta, oli
Sauveraudilla, joka arvasi rakastajattarensa tulevan vangituksi,
kylliksi röyhkeyttä tullakseen jäljestä. Hän koetti ryöstää meiltä
tytön."

"Ja teidän onnistui lannistaa hänet?"

Oli selvää ettei Weber uskonut sanaakaan jutusta. Hän tiesi herra
Desmalionsin ja Mazerouxin kautta, että don Luis oli rakastunut
Florence Levausseuriin, eikä don Luis ollut mies, joka edes
mustasukkaisuudesta luovuttaisi rakastamansa naisen. Weber terästi
huomiokykyään.

"Mainio juttu", hän sanoi. "Seuratkaa minua huoneeseenne. Oliko se
kova taistelu?"

"Ei erittäin. Minun onnistui tehdä roisto aseettomaksi. Mutta
Mazeroux sai iskun peukaloonsa."

"Ei kai vaarallista?"

"Ei, ei varmastikaan, mutta hän meni sidottamaan haavan välskärin
luo."

Weber ällistyi.

"Mitä? Eikö Mazeroux ole teidän huoneessanne vankien luona?"

"Sitä en ole milloinkaan sanonutkaan."

"Ette, mutta palvelijanne."

"Hän erehtyi. Mazeroux meni muutamia minuutteja ennen teidän
tuloanne."

"Sepä oli hauskaa", sanoi Weber mittaillen terävästi don Luisia,
"väkeni on siinä luulossa, että hän on täällä. He eivät ole nähneet
hänen menevän ulos."

"Eivät ole nähneet hänen menevän ulos?" huudahti don Luis ja näytti
tulevan levottomaksi. "Missä hän saattaa siis olla? Minulle hän sanoi
haluavansa saada peukalonsa sidotuksi."

Weber tuli yhä enemmän ja enemmän epäluuloiseksi. Perenna koetteli
selvästi päästä hänestä lähettämällä hänet etsimään komisariota.

"Lähetän jonkun miehistäni", sanoi hän. "Asuuko välskäri kaukana?"

"Rue de Bourgognen kulmassa. Mutta mehän voimme kysyä puhelimella."

"Vai niin, voimme kysyä puhelimella", mutisi Weber.

Hän oli aivan hölmistynyt ja näytti siltä kuin ei hänellä olisi
aavistustakaan siitä, mitä saattaisi tapahtua lähimpinä minuutteina.
Hän astui hitaasti muutamia askeleita eteenpäin sulkien tien don
Luisilta ikäänkuin olisi tahtonut estää tätä pakenemasta. Don
Luis vetäytyi sen vuoksi puhelinkomeroon kuin olisi ollut siihen
pakotettu, otti puhelintorven käteensä ja huusi: "Halloo! Halloo!
Olkaa hyvä 2409", ja leikkasi samalla toisella kädellään poikki
puhelinlangat pöydältä ottamillaan pihdeillä.

"Halloo! Onko 2409? Onko välskäri? Halloo! Komisario Mazeroux on kai
luonanne? -- Mitä? Mitä sanotte? Sehän on hirveätä! -- Oletteko varma
siitä? Sanotteko todellakin, että haava on myrkytetty?"

Ajattelematta mitä teki työnsi Weber syrjään don Luisin ja otti
puhelintorven. Myrkytetty haava oli tällä hetkellä hänelle kaikkein
tärkein.

"Halloo!" huusi hän pitäen silmänsä suunnattuina don Luisiin
ja antaen merkin ettei tämä poistuisi. "Halloo! Tämä on
salapoliisipäällikkö Weber, joka puhuu. -- Halloo! Peijakas, miksi
ette vastaa?"

Hän päästi äkkiä torven, huomasi langat, ymmärsi että ne oli leikattu
poikki, kääntyi ympäri paljastaen kasvot, jotka selvästi kuvastivat
hänen ajatuksensa ja huudahti:

"Kas niin! Minut on petetty."

Perenna seisoi pari metriä hänen takanaan nojaten huolettomasti
seinään vasen käsi selän takana. Hän hymyili reippaasti ja
hyväntahtoisesti.

"Älkää liikahtako!" sanoi hän tehden eleen oikealla kädellään.

Weber säikähtyi enemmän hymyilystä kuin olisi säikähtänyt uhkauksista
ja varoi tarkasti liikahtamasta.

"Älkää liikkuko!" toisti don Luis omituisella äänellä. "Ja mitä
teettekin, niin älkää olko levoton. Teille ei tapahdu mitään pahaa,
sen lupaan. Vain viisi minuuttia pimeässä komerossa kuten rangaistu
pikkupoika. Oletteko valmis? Yksi, kaksi, kolme... pang!"

Hän vetäytyi syrjään ja painoi vieteriä, joka asetti rautaesiripun
liikkeeseen. Raskas seinä putosi jymähtäen alas. Weber oli vankina.

"Siinä meni sata miljoonaa helkkariin!" irvisteli don Luis.
"Kunnon temppu, mutta vähän kallis. Hyvästi, Morningtonin perintö!
Hyvästi, don Luis Perenna! Ja nyt, rakas Lupinini, jos et halua
Weberin ottavan korvausta, niin nopeasti paluumatkalle ja hyvässä
järjestyksessä. Yksi, kaksi, vasen, oikea... vasen, oikea!"

Tätä sanoessaan hän sulki oven salongin ja eteisen välillä, sitten
palasi hän työhuoneeseensa ja sulki tämän ja salongin välisen oven.

Weber takoi rautaesirippua minkä jaksoi ja huusi niin kovasti, että
miesten ehdottomasti täytyi kuulla se avatun ikkunan kautta.

"Te ette melua puoleksikaan niin kovasti kuin tarvitsisi!" huusi don
Luis. "Katsotaan mitä voimme tehdä."

Hän otti revolverinsa ja ampui kolme laukausta, joista yksi särki
ruudun. Sitten hän lähti kiireesti huoneesta pienen raskaan
oven kautta, jonka huolellisesti sulki jälkeensä. Hän oli nyt
salakäytävässä, joka kulki molempien huoneiden ympäri ja päättyi
eteiseen johtavalle ovelle. Hän avasi tämän oven selkosen selälleen
ja saattoi siten piiloutua sen taakse.

Laukausten ja hälinän houkuttelemana ryntäsivät salapoliisit ylös
portaita. Tultuaan ensimmäiseen kerrokseen ja käytyään läpi eteisen,
jossa salongin ovi oli suljettu, ei heillä ollut mitään muuta tietä
sinne, jossa kuulivat Weberin meluavan, kuin salakäytävän kautta.
Kaikki kuusi syöksyivät sinne.

Kun viimeinen oli kadonnut käytävän mutkaan, sulki don Luis
varovaisesti oven ja telkesi sen samoin kuin toisetkin. Kuusi
salapoliisia oli yhtä varmasti vankina kuin Weberkin.

"Satimessa"! mutisi don Luis. "He tarvitsevat vähintäin viisi
minuuttia käsittääkseen tilanteen, takoakseen ovia ja särkeäkseen
niistä jonkun. Viiden minuutin kuluttua olemme me jo kaukana."

Hän kohtasi kaksi palvelijoistaan, jotka tulivat juosten kauhistunein
ilmein, autonkuljettajan ja tarjoilijan. Hän heitti kumpaisellekin
tuhannen frangin setelin ja sanoi ohjaajalle:

"Laittakaa auto kuntoon älkääkä antako kenenkään tulla sitä
lähelle ja lähteä matkalle ennen minua. Kaksi tuhatta frangia
kumpaisellekin lisää, jos pääsen pakoon autolla. Älkää seisoko siinä
töllistelemässä, minä tarkoitan juuri sitä mitä sanoinkin. Kaksi
tuhatta mieheen, sen voitte ansaita. Toimikaa nopeasti!"

Itse hän lähti liikaa kiirehtimättä toiseen kerrokseen; hän oli aivan
tyyni. Mutta viimeisellä porrasaskelmalla tarttui häneen sellainen
riemun tunne että hän huudahti:

"Eläköön! Tie on selvä!"

Hän avasi oven ja huudahti:

"Voitto! Mutta meillä ei ole hetkeäkään kadotettavana. Seuratkaa
minua!"

Hän astui sisään. Häneltä pääsi tukahdutettu kirous. Huone oli tyhjä.

"Mitä!" sammalsi hän. "Mitä tämä merkitsee? He ovat poissa. Florence!"

Niin epätodennäköiseltä kuin se tuntuikin, oli hän tähän saakka
otaksunut, että Sauveraudilla oli väärä avain. Mutta kuinka olivat
he molemmat päässeet pakoon ohi kaikkien salapoliisien? Hän katsoi
ympärilleen ja nyt hän ymmärsi.

Ikkunannurkassa oli se alaosa seinää, joka muodosti ikäänkuin leveän
laatikon ikkunan alla, vedetty auki kuin kirstun kansi. Ja avatussa
kirstussa näki hän kapeiden, alaspäin johtavien portaiden ylimmät
askelmat.

Silmänräpäyksessä oli don Luis käsittänyt koko vanhan jutun: kreivi
Malonyin isoisänäiti, joka oli piiloutunut vanhaan perhepalatsiin,
oli sitä tietä päässyt pakoon vainoojiltaan ja asunut siellä koko
vallankumouksen myrskyjen ajan. Kaikki oli selvää. Paksuun muuriin
sijoitettu käytävä johti jollekin kaukaisemmalle uloskäytävälle. Sen
vuoksi oli Florence voinut tulla ja mennä talossa, sen vuoksi liikkui
Gaston esteettömästi ja sen vuoksi olivat molemmat saattaneet tulla
hänen huoneeseensa vakoillakseen hänen salaisuuksiaan.

"Miksikä he eivät puhuneet minulle tästä?" ihmetteli hän. "Heillä on
kai vielä joitain epäluuloja jäljellä..."

Mutta nyt näki hän pöydällä paperilapun. Nopeasti oli Gaston
Sauveraud kirjoittanut siihen muutamia sanoja lyijykynällä.

"Koetamme päästä pakoon ettemme saattaisi teitä huonoon valoon. Jos
me joudumme kiinni, niin se ei tee mitään. Pääasia on, että te olette
vapaa. Kaikki meidän toiveemme kohdistuvat nyt teihin."

Sen alla oli kaksi Florencen kirjoittamaa sanaa:

"Pelastakaa Marie!"

"Oh --!" mutisi hän hölmistyneenä asiain saamasta käänteestä ja
epätietoisena mihin ryhtyisi. "Miksikä he eivät totelleet ohjeitani?
Nyt me olemme erotetut..."

Alhaalla takoivat salapoliisit käytävän ovea. Hän ehtisi kenties
vielä autoonsa ennenkuin he särkisivät oven. Hän katsoi kumminkin
parhaaksi mennä samaa tietä kuin Florence ja Sauveraud; hän toivoi
voivansa pelastaa heidät, jos he joutuisivat vaaraan.

Hän astui sen vuoksi kirstuun, asetti jalkansa ylimmälle askelmalle
ja alkoi laskeutua. Kahdenkymmenen askelman jälkeen oli hän ensi
kerroksen tasalla. Taskulamppunsa valossa tuli hän matalaan, seinään
laitettuun holvimaiseen tunneliin, niin kapeaan, että hän ainoastaan
sivuttain saattoi kulkea siinä eteenpäin.

Kolmekymmentä metriä kauempana muodosti käytävä suoran kulman ja yhtä
pitkän matkan päässä kulmasta oli avoin laskuluukku paljastaen toiset
portaat. Hän ei epäillyt, että pakolaiset olivat menneet juuri tätä
tietä.

Alhaalla oli aivan valoisaa. Hän huomasi kaapin, jonka esirippu oli
vedetty syrjään. Kaapin edessä oli vuode, joka täytti melkein koko
komeron. Hän kulki vuodekomeron läpi ja tuli erääseen huoneeseen,
jonka ainoastaan ohut lautaseinä erotti vuodekomeroista ja huomasi
nyt suureksi kummastuksekseen tulleensa Florencen salonkiin.

Nyt hän tiesi missä oli. Uloskäytävä, joka ei ollut salainen, koska
se johti Place du Palais Bourbonille, oli se sama, jota Sauveraud
tavallisesti käytti kun Florence otti hänet vastaan. Don Luis
meni eteisen kautta ja pitkin käytävää; kappaleen matkan päässä
tarjoiluhuoneesta hän tuli kellarinportaille. Hän juoksi niitä pitkin
ja erotti pian sen pienen oven, josta viiniastiat otettiin sisään.
Päivä tunkeutui rautaristikolla varustetun luukun raoista. Hän
hapuili kunnes löysi lukon. Iloisena, että tämä vaarallinen matka oli
suoritettu, hän avasi oven.

"Oh, peijakas!" mutisi hän hypähtäen takaisinpäin, paiskasi lukon
lujasti kiinni ja kiersi sen paikoilleen.

Kaksi virkapukuista poliisimiestä vartioi uloskäytävää ja yritti
tarttua häneen, kun hän näyttäytyi.

Mistä he tulivat? Olivatko he estäneet Sauveraudin ja Florencen paon?
Mutta siinä tapauksessa olisi don Luis kohdannut molemmat pakolaiset,
sillä hän oli kulkenut aivan samaa tietä kuin hekin.

"Ei", ajatteli hän, "he pakenivat ennenkuin uloskäytävää vartioitiin.
Mutta nyt on minun vuoroni päästä ulos ja se ei ole helppoa. Pitääkö
minun antaa ottaa itseni luolasta kuin jänis?"

Hän palasi pitkin kellarinportaita ja aikoi tehdä rohkean vedon
hiipimällä ulkorakennusten taitse pihamaalle, hypätä autoon ja
huristaa pois. Mutta tullessaan pihalle lähelle vaunuvajaa hän
huomasi neljä salapoliisia, neljä niistä, jotka hän oli sulkenut
käytävään, tulemassa juosten ja kovasti huutaen. Hän huomasi myöskin
portinvahdin tuvalla ja portin luona olevan väentungoksen. Joukko
miehiä puhui yhtaikaa, äänekkäästi kinastellen.

Hän saattaisi ehkä käyttää tätä tilaisuutta ja hiipiä ulos.
Piittaamatta vaarassa tulla nähdyksi hän pisti päänsä esiin. Se mitä
hän näki, hämmästytti häntä.

Gaston Sauveraud seisoi selkä porttia vasten poliisien ja
salapoliisien ympäröimänä, jotka tyrkkivät ja solvasivat häntä.
Hänellä oli käsiraudat.

Gaston Sauveraud vankina! Mitä oli tapahtunut poliisin ja molempien
pakolaisten välillä?

Hänen sydämensä puristui tuskasta, hän kumartui vielä kauemmaksi
eteenpäin. Mutta Florencea hän ei nähnyt. Tytön oli epäilemättä
onnistunut päästä karkuun.

Kun Weber tuli alas portista, vahvistivat hänen ensimmäiset
sanansa don Luisin toiveet. Salapoliisipäällikkö oli raivosta
suunniltaan. Hänen vankeutensa ja nöyryyttävä tappionsa tekivät hänet
mielettömäksi.

"Ah", huudahti hän nähdessään vangin. "Siinä on ainakin yksi! Gaston
Sauveraud! Hyvä saalis! Mistä saitte hänet?"

"Place du Palais-Bourbonilta", sanoi yksi poliiseista. "Me näimme
hänen hiipivän ulos kellarinovesta."

"Ja hänen rikostoverinsa, Levasseurin tyttö?"

"Hänet me menetimme. Hän tuli ensiksi ulos."

"Ja don Luis? Toivon ettette ole antaneet hänen lähteä talosta?
Minähän olin antanut ankarat ohjeet."

"Hän koetti tulla kellarinovesta viisi minuuttia myöhemmin."

"Kuka niin sanoi?"

"Eräs konstaapeleista, joka oli ovella vahdissa."

"Ja sitten?"

"Hän vetäytyi jälleen kellariin."

Weber päästi ihastuksen huudon.

"Me saamme hänet! Tästä ei koidu hänelle hyvää. Poliisin
vastustaminen! Osallisuus rikokseen! Vihdoinkin meidän onnistuu
paljastaa hänet. Käykää kiinni, hyvät ystävät! Kaksi teistä vartioi
Sauveraudia, neljä miestä revolverit kädessä Place du Palais
Bourbonille, kaksi miestä katolle. Muut seuraavat minua. Aloitamme
Levasseurin huoneesta ja lopetamme Perennan huoneeseen. Eteenpäin,
pojat."

Don Luis ei odottanut vihollisen hyökkäystä. Kun hän nyt tunsi heidän
aikomuksensa, vetäytyi hän takaisin Florencen huoneeseen. Kun Weber
ei vielä tuntenut oikotietä ulkorakennusten välillä, oli don Luisilla
kylliksi aikaa vakuuttautuakseen siitä, että laskuluukku oli hyvässä
kunnossa ja ettei ollut mitään syytä, joka panisi heidät epäilemään
salaisen kaapin olemassaoloa esiripun takana. Kahdeskymmenesneljäs
päivä toukokuuta kello viisi illalla oli tilanne siis tällainen:
Florence Levasseuria uhkasi vangitseminen, Gaston Sauveraud oli
vankilassa, samoin Marie Fauville, joka kieltäytyi nauttimasta
ruokaa. Ja don Luis, joka uskoi heidän viattomuuteensa ja oli
ainoa, joka olisi saattanut pelastaa heidät, oli piiritettynä omaan
taloonsa, jossa liuta salapoliiseja etsiskeli häntä.

Mitä tulee Morningtonin perintöön, ei siitä enää voinut olla
puhettakaan, koska perijä nyt vuorostaan oli ryhtynyt avoimeen
taisteluun yhteiskuntaa vastaan.

"Mainiota", sanoi don Luis naurahtaen. "Tätä voi kutsua minun mieleni
mukaiseksi elämäksi. Kysymys on hyvin yksinkertainen ja voidaan tehdä
useammalla tavalla. Kuinka voi mies ilman sou'takaan taskussaan koota
itselleen omaisuuden kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa panematta
jalkaa luolansa ulkopuolelle? Kuinka voi kenraali ilman sotilaita
ja sotatarpeita voittaa taistelun, jonka hän on hävinnyt? Lyhyesti
ja selvästi, kuinka on minun, Arsène Lupinin, käyttäydyttävä,
voidakseni huomenillalla olla läsnä kokouksessa bulevardi Suchetilla
ja pelastaakseni Marie Fauvillen, Florence Levasseurin, Gaston
Sauveraudin ja päällepäätteeksi erinomaisen ystäväni Perennan?"

Hän kuuli kumeita jysähdyksiä kaukaa. Salapoliisit olivat joko
katolla tahi tutkivat talon seiniä.

Don Luis ojentautui pitkin pituuttaan lattialle, peitti kasvot
käsiinsä, sulki silmänsä ja mutisi:

"Ajatelkaamme..."




II LUKU.

"Auttakaa!"


Don Luis Perenna loikoi siten hyvin kauan. Näiden tuntien pakollisen
toimettomuuden aikana oli hänen "toimenaan" lakkaamatta toistaa
Gaston Sauveraudin selostusta tapahtumista. Hän koetti eritellä
kaikki kertomuksen yksityiskohdat, muistutteli merkityksettömimmätkin
ilmeet, näennäisesti mitättömimmätkin lauseet. Hän tarkasti näitä
lauseita yhden kerrallaan saadakseen ilmi pienimmänkin totuuden
atomin, jonka ne mahdollisesti saattoivat sisältää!

Sillä totuus oli niissä. Niin oli Sauveraud sanonut ja Perenna ei
sitä epäillyt. Koko tämä kauhea historia, kaikki, mikä muodosti
Mornington-jutun ja bulevardi Suchetin murhenäytelmän, kaikki,
mikä saattoi levittää valoa salajuoneen Marie Fauvillea vastaan
ja selittää Sauveraudin ja Florencen kovaa kohtaloa: kaikki tämä
sisältyi Sauveraudin kertomukseen. Don Luisin tarvitsi vain ymmärtää,
ja totuus astuisi esiin ikäänkuin siveysoppi hämärässä tarinassa.

Don Luis ei poikennut silmänräpäykseksikään järjestelmästään. Jos
joku este ilmaantui vastasi hän heti:

"On mahdollista, että minä olen väärässä ja että Sauveraudin kertomus
ei anna minulle mitään kiinnekohtaa, josta saisin johtolangan. Ehkä
totuus on tämän kaiken ulkopuolella. Mutta onko minulla keinoja
päästä totuuden perille jotain muuta tietä? Kaikki mitä minulla
on apuna tutkimuksissani, ilman että kiinnitän aivan liian suurta
huomiota määrättyihin valonvälähdyksiin, jotka salaperäisten
kirjeiden säännöllinen ilmestyminen on heittänyt tähän näytelmään,
kaikki mitä minulla on, on Gaston Sauveraudin kertomus. Eikö minun
ole siis käytettävä sitä?"

Ja samoinkuin käymme polkua myöten toisen henkilön jälkiä, alkoi hän
vielä kerran läpikäydä sitä juttua, jonka Sauveraud oli kertonut.
Hän vertasi sitä siihen kuvaan tapahtumien kulusta, jonka hän tähän
saakka oli muodostanut itselleen. Nämä molemmat kuvat olivat aivan
vastakkaisia, mutta eikö juuri niiden vastakkaisuus voisi johtaa
totuuteen.

"Tässä on se, mitä hän sanoi", ajatteli don Luis, "ja tässä on se,
mitä minä uskoin. Mitä merkitsee ero? Tässä on se, mitä oli ja tässä
on se, mitä näytti olevan. Minkä vuoksi rikollinen halusi, että
sen mitä tapahtui pitäisi näyttää juuri tällaiselta? Kääntääkseen
itsestään epäilykset? Mutta oliko siinä tapauksessa välttämätöntä,
että epäilykset kohdistuisivat juuri niihin, joihin ne kohdistuivat?"

Kysymyksiä syntyi joukoittain. Välistä vastasi hän niihin
umpimähkään, mainitsi nimiä ja lausui sanoja ikäänkuin nimi olisi
ollut rikollisen ja lausutut sanat juuri ne, jotka sisälsivät
totuuden.

Sitten ryhtyi hän jälleen juttuun niinkuin koulupojat tekevät
opetellessaan ja tutkiessaan ajatusta, kun sen jokainen piirre
tarkastetaan tyystin, jokainen lause arvioidaan oikeaan arvoonsa,
jokainen jakso punnitaan.

Tunnit kuluivat.

Äkkiä keskellä yötä hän vavahti. Hän otti esille kellonsa.
Sähkölampun valossa näki hän, että kello oli seitsemäntoista
minuuttia vailla kaksitoista.

"Seitsemäntoista minuuttia vailla kaksitoista", sanoi hän, "minä
ratkaisin arvoituksen."

Hän koetteli hallita mielenliikutustaan, mutta se oli niin voimakas
ja hänen hermonsa olivat kestäneet sellaisen kuulumattoman
jännityksen, että hän purskahti itkuun. Hän oli äkkiä keksinyt
hirveän totuuden, samoinkuin yöllä puoleksi erotetaan maisema salaman
välähtäessä.

Ei ole mitään niin hermojakuluttavaa kuin tuollainen äkillinen
keksintö, kun on ensin hapuillut ja kamppaillut pimeydessä. Väsyneenä
ponnistuksista ja ruuan puutteesta hän tunsi tämän vaikutuksen niin
voimakkaasti, että hän, huolimatta jatkaa mietteitään, antautui
vastustamattomasti unen helmaan vaipuen ikäänkuin hyväätekevään
kylpyyn.

Herätessään aamutunneilla reippaana ja pirteänä kovasta vuoteestaan
huolimatta, säpsähti hän muistaessaan otaksuman, jonka oli
hyväksynyt, ja hänen ensimmäinen tehtävänsä oli epäillä sitä. Mutta
siihen ei hänellä, niin sanoaksemme, ollut aikaa. Todisteet tulivat
itsestään virtana ja muuttivat otaksuman heti lujaksi varmuudeksi,
jota oli turha kieltää. Asia oli niin, juuri niin. Niinkuin hän
oli arvannutkin oli totuus kätketty Sauveraudin kertomukseen. Ja
hän ei ollut erehtynyt sanoessaan Mazerouxille, että tapa, jolla
salaperäiset kirjeet ilmestyivät, oli vienyt hänet jäljille.

Totuus oli hirveä. Ajatellessaan sitä koki hän samaa kauhua, jota
päällikkö Vérot'kin sanoessaan jo melkein myrkyn lannistamana:

"En pidä tästä. Tämä näyttää pahalta. Koko asia on suunniteltu
pirullisella tavalla!"

Pirullinen oli juuri oikea sana. Ja don Luis hämmästyi tätä rikosta,
joka oli sellainen ettei mitkään ihmisaivot näyttäneet voivan sitä
keksiä.

Kahden tunnin ajan käytti hän koko älynvoimansa tarkastellakseen
tilannetta joka puolelta. Hän ei ollut erittäin levoton tuloksesta,
sillä nyt, tuntiessaan hirveän salaisuuden, ei hänellä ollut mitään
muuta tehtävää kuin vapautua ja mennä illalla bulevardi Suchetille,
jossa hän näyttäisi kaikille kuinka murha oli tapahtunut. Mutta
yrittäessään hiipiä pois ja kiivetessään ylös salaisen käytävän
kautta ja ollessaan toisten portaiden ylimmällä askelmalla, siis
salongin tasalla, kuuli hän miesten ääniä huoneesta.

"Peijakas", ajatteli hän, "asia ei ole niin helppo kuin luulin.
Päästäkseni pakoon lainvartijoita on minun ensiksi päästävä
vankilastani, ja ainakin yksi uloskäytävistäni on vartioitu.
Koettakaamme toista."

Hän meni Florencen huoneeseen päin ja pani koneiston käyntiin. Kaapin
seinä liukui syrjään.

Nälän pakottamana ja toivoen löytävänsä jotain ruokatavaroita, jotka
auttaisivat häntä kestämään piiritystä nälänhätää kärsimättä, aikoi
hän mennä ulos vuodekomerosta, kun hän äkkiä pysähtyi. Joku oli
tullut huoneeseen.

"No, Mazeroux, oletteko viettäneet yön täällä? Ei mitään uutta?"

Don Luis tunsi poliisiprefektin äänen ja tämän kysymys ilmaisi
hänelle ensiksikin, että Mazeroux oli päässyt ulos pimeästä komerosta
ja toiseksi, että komisario oli viereisessä huoneessa. Onneksi oli
seinä liukunut aivan äänettömästi syrjään ja don Luis saattoi nyt
kuulla molempien miesten keskustelun.

"Ei, ei mitään uutta, herra prefekti", vastasi Mazeroux.

"Se on merkillistä. Täytyyhän miehen jossain olla. Tahi onko hän
voinut päästä pakoon yli katon?"

"Mahdotonta, herra prefekti", sanoi kolmas ääni, jonka don Luis tunsi
olevan Weberin. "Mahdotonta. Me varmistauduimme siitä eilen ja mikäli
hänellä ei ole siipiä..."

"Mitä te luulette, Weber?"

"Luulen, herra prefekti, hänen olevan piiloutuneena taloon. Tämä on
vanha talo, jossa nähtävästi on varmoja piilopaikkoja..."

"Luonnollisesti," sanoi herra Desmalions, joka, sikäli kuin don Luis
näki katsoessaan eräästä raosta, kulki edestakaisin vuodekomeron
edessä. "Olette oikeassa ja me vangitsemme hänet luolassaan. Mutta
onko se todella välttämätöntä?"

"Herra prefekti!"

"Niin, te tunnette minun käsitykseni asiasta ja pääministeri on
samaa mieltä. Lupinin esiinvetäminen olisi virhe, jota me lopultakin
saisimme katua Hän on tullut kunnialliseksi mieheksi; hän on meille
hyödyllinen eikä tee mitään vahinkoa."

"Ei mitään vahinkoa? Ajatteletteko niin?" sanoi Weber jäykästi.

Herra Desmalions purskahti nauruun.

"Niin, luonnollisesti, eilinen kuje, puhelinkuje! Teidän täytyy
myöntää, että se oli sukkela. Pääministeri oli naurusta pakahtua kun
kerroin siitä."

"Minä en todellakaan voi nähdä siinä mitään naurettavaa."

"Ei, mutta se lurjus ei todellakaan ole milloinkaan neuvoton.
Naurettavaa tahi ei, oli kuje kuitenkin tavattoman rohkea.
Leikata puhelinlangat teidän nenänne edessä ja sulkea sitten
teidät rautaesiripun taa! Asiasta toiseen, Mazeroux, teidän on
annettava korjata puhelin nyt aamulla, niin että se tulee yhteyteen
poliisiprefektuurin kanssa. Oletteko alkaneet tutkimuksenne näissä
molemmissa huoneissa?"

"Käskynne mukaan, herra prefekti. Herra Weber ja minä olemme
nuuskineet kaikkialla koko tunnin."

"Niin", sanoi herra Desmalions, "tämä Florence Levasseur näyttää
minusta epäilyttävältä. Hän on aivan varmasti kanssarikollinen. Mutta
minkälainen oli hänen suhteensa Sauveraudiin ja don Luis Perennaan?
Sen tahtoisin mielelläni tietää. Oletteko keksineet mitään hänen
papereistaan?"

"En, herra prefekti," sanoi Mazeroux. "Ei mitään muuta kun laskuja ja
liikekirjeitä."

"Ja te, Weber?"

"Minä olen löytänyt jotain hyvin mielenkiintoista, herra prefekti."

Weber puhui riemuitsevasti ja jatkoi vastaukseksi herra Desmalionsin
kysymykseen:

"Tässä on eräs Shakespearen osa, kahdeksas osa. Kuten näette, on
se erilainen kuin muut osat, kirja on ontto ja muodostaa salaisen
piilopaikan papereille."

"Niin. Minkälaisille papereille?"

"Tässä ne ovat: melkein kirjoittamattomia paperilehtiä. Yhdessä
on merkitty ne päivämäärät, jolloin salaperäiset kirjeet jätetään
perille."

"Ahaa!" sanoi herra Desmalions, "se on musertava todistus Florence
Levasseuria vastaan. Ja se selvittää meille myöskin mistä don Luis
sai tietonsa."

Perenna kuunteli kummastuneena. Hän oli tämän kohdan unohtanut
kokonaan ja Gaston Sauveraud ei ollut maininnut siitä
kertomuksessaan. Ja kuitenkin oli se hyvin kummallinen ja tärkeä
seikka. Mistä oli Florence saanut nämä aikamäärät?

"Ja mitä on toisissa papereissa?" kysyi poliisiprefekti.

Don Luis heristi korviaan. Toiset paperit olivat välttäneet hänen
huomionsa sinä päivänä, jolloin hän oli keskustellut Florencen kanssa
tässä huoneessa.

"Tässä on toinen", sanoi Weber.

Herra Desmalions otti paperin ja luki:

"Huomatkaa, että räjähdys ei ole yhteydessä kirjeiden kanssa ja että
se tapahtuu kello kolme aamulla."

"Niin", sanoi prefekti, "tuo merkillinen räjähdys, jonka don Luis
ennusti ja joka seuraa viidettä kirjettä, ainakin sen mukaan mitä
paperille on kirjoitettu. Siihen on meillä vielä hyvää aikaa, koska
kirjeitä on ollut vasta kolme ja neljäs tulee tänä yönä. Sitäpaitsi
bulevardi Suchetilla olevan talon räjähdyttäminen ei ole mikään
helppo asia. Onko siinä kaikki?"

"Herra prefekti", sanoi Weber ottaen esille viimeisen, "tahdotteko
olla niin hyvä ja katsoa tätä pienistä neliöistä kokoonpantua
suurempaa neliötä Eikö se näytä talon pohjapiirrokselta?"

"Varmasti."

"Tämä on tämän talon pohjapiirros", selitti Weber juhlallisesti.
"Tässä näette pihamaan, päärakennuksen, porttivahdintuvan ja neiti
Levasseurin huoneen. Tästä pisteestä lähtee punaisella merkitty
pilkutettu viiva kierrellen päärakennusta kohti. Tämän viivan alku on
merkitty punaisella ristillä, joka merkitsee tätä huonetta, jossa nyt
olemme... tahi tarkemmin sanoen vuodekomeroa. Tässä näette jotain,
joka merkitsee kai takkaa... tahi pikemmin kaappia, vuoteen takana
olevaa kaappia, joka on arvatenkin esiripun peittämä."

"Mutta siinä tapauksessa", sanoi herra Desmalions, "täytyy
tuon pilkutetun viivan merkitä käytävää, joka johtaa tästä
sivurakennuksesta päärakennukseen. Katsokaa, viivan toisessa päässä
on myöskin pieni punainen risti."

"Niin, herra prefekti, siinä on vielä yksi risti. Meidän on
varmistauduttava siitä, mitä huonetta se tarkoittaa. Mutta sillä
aikaa olen arviokaupalla sijoittanut muutamia miehiä pieneen
huoneeseen toisessa kerroksessa, sinne, niissä viimeinen salainen
kohtaus eilen don Luisin, Florence Levasseurin ja Gaston Sauveraudin
välillä tapahtui. Koska me olemme varmoja viivan toisesta
päätepisteestä, niin tunnemme siis don Luis Perennan piilopaikan."

Syntyi hiljaisuus, jonka jälkeen Weber jatkoi vielä juhlallisemmin:

"Herra prefekti, eilen tuo mies loukkasi minua karkeasti. Sen
todistavat alaisenne. Palvelijat tietävät sen myöskin. Yleisö on pian
siitä selvillä. Tuo mies on auttanut Florence Levasseurin pakenemaan.
Hän oli myöskin apuna Gaston Sauveraudin pakoyrityksessä. Hän on
roisto vaarallisinta lajia. Herra prefekti, minä olen vakuutettu,
ettette te kiellä minulta lupaa kaivaa häntä esille luolastaan.
Muuten... muuten, herra prefekti, katson itseni pakotetuksi pyytämään
eroni."

"Ja hyvällä syyllä", sanoi prefekti nauraen. "Onhan aivan
luonnollista, että te ette voi sulattaa rautaesirippujuttua. No niin,
käykää päälle sitten! Se on don Luisin yksityisasia, hän on itse
tahtonut näin. Mazeroux, soittakaa virastooni niin pian kuin puhelin
on kunnossa. Ja teidän molempien on kohdattava minut tänä iltana
Fauvillen talossa. Älkää unohtako, että nyt on neljännen kirjeen yö."

"Ei tule mitään neljättä kirjettä, herra prefekti", sanoi Weber.

"Kuinka niin?"

"Koska don Luis sitä ennen on lukkojen ja salpojen takana".

"Vai niin, te syytätte don Luisia myöskin siitä että..."

Don Luis ei odottanut kuulevansa muuta. -- Hän meni hiljaa kaapille
ja työnsi seinän äänettömästi syrjään.

Vai niin, hänen piilopaikkansa oli siis tunnettu.

"Peijakas", murisi hän, "tämä on hiukan ikävää. Minä olen hauskassa
pinteessä."

Hän oli ehtinyt salakäytävän puoliväliin aikomuksessa tulla toiselle
uloskäytävälle, mutta pysähtyi äkkiä.

"Se ei hyödytä mitään, koska uloskäytävä on vartioitu. Odottakaamme
hiukan, katsokaamme..."

Vuodekomerosta päin kuului koputuksia seinään, jonka ontto kaiku
arvatenkin oli herättänyt salapoliisipäällikön huomiota. Ja kun
Weberin ei tarvinnut ottaa huomioon samaa varovaisuutta kuin don
Luisin ja hän voi murtaa laudoituksen vaivautumatta etsimään
koneistoa, oli vaara aivan lähellä.

"Piru vieköön", mutisi don Luis, "tämä on liian hullua. Mitä on
tehtävä? Ryhtyä taisteluun heitä vastaan. Oh, jos minulla olisi
jäljellä koko voimani..."

Mutta ruuanpuute oli hänet näännyttänyt. Hänen polvensa horjuivat ja
hänen aivoiltaan tuntui puuttuvan tavallinen selvyys.

Väkivaltainen hävitystyö vuodekomerossa pakotti hänet kaikesta
huolimatta ylemmälle uloskäytävälle ja kiivetessään pitkin
portaita antoi hän valon sähkölampustaan kierrellä seinäkivillä ja
puuluukulla. Hän koetti nostaa luukkua olkapäillään. Mutta jälleen
kuuli hän päänsä päällä askeleita. Miehet olivat vielä siellä.

Kiehuen voimattomasta kiukusta hän odotti Weberin tuloa.

Alhaalta päin kuului romahdus, sen kaiku kiiri läpi tunnelin äänten
sorinan seuraamana.

"Kas niin", ajatteli hän. "Käsiraudat, vangitseminen, vankikoppi!
Mikä huono onni... ja niin naurettava kokonaisuudessaan. Ja Marie
Fauville, joka varmasti tulee lopettamaan itsensä... ja Florence..."

Ennenkuin hän sammutti lampun, antoi hän sen valon viimeisen kerran
valaista ympärilleen.

Parin metrin päässä portaista, noin niiden puolivälin korkeudella,
puuttui sisimmästä seinästä suuri ovi, joten muodostui tarpeeksi
suuri tyhjä aukko, niin että saattoi ryömiä sinne.

Vaikka tämä reikä ei muodostanutkaan mitään tarkoituksenmukaista
piilopaikkaa, oli joka tapauksessa mahdollista, että etsijät
laiminlöisivät sen tutkimisen. Sitäpaitsi ei don Luisilla ollut
valitsemisen varaa. Sammutettuaan lampun kumartui hän eteenpäin
seinäaukkoa kohden, ulottuen siihen käsillään ja onnistui ryömimään
tasapainoaan kadottamatta sinne.

Weber, Mazeroux ja heidän joukkonsa lähenivät. Don Luis painautui
mahdollisimman lähelle piilopaikkansa takaseinää välttääkseen
lyhdyn valon, jonka kajastus alkoi jo näkyä. Ja nyt tapahtui jotain
kummallista: kivi, jota vastaan hän painautui, kääntyi hitaasti
ympäri ikäänkuin olisi liikkunut akselin ympäri ja hän putosi
toiseen, takana olevaan tyhjään komeroon. Kivi kääntyi paikoilleen
yhtä hitaasti kuin ennenkin samalla kuin joukko pieniä kiviä rapisi
alas seiniä peittäen puoleksi hänen jalkansa.

"Kas vain!" ajatteli hän. "Asettuuko kohtalo todellakin oikeuden
puolelle?"

Hän kuuli Mazerouxin sanovan:

"Ei sieluakaan! Ja tähän päättyy käytävä. Mikäli hän ei livahtanut
tullessamme... katsokaa portaiden yllä olevasta luukusta."

Weber vastasi:

"Päättäen kulkemamme tien suunnan mukaan on varmaa, että luukku
on toisen kerroksen tasalla. Toisen pienen punaisen ristin piti
juuri merkitä huonetta don Luisin makuuhuoneen vieressä toisessa
kerroksessa. Sinne olen sijoittanut kolme salapoliisia. Jos hän on
koettanut päästä ulos sitä tietä, on hän kiinni."

"Meidän tarvitsee vain koputtaa", sanoi Mazeroux. "Silloin löytää
väkemme luukun ja päästää meidät pois. Muuten meidän on murrettava
se."

Jälleen kaikuivat kovat iskut kautta käytävän. Kaksikymmentä
minuuttia sen jälkeen antoi luukku perään ja Weberin sekä Mazerouxin
ääniin sekaantui muita ääniä.

Sillä aikaa tutki don Luis olinpaikkaansa ja huomasi kuinka
tavattoman pieni se oli. Hän saattoi olla korkeintaan istuvassa
asennossa. Tässä oli tunneli, eli tarkemmin sanoen ahdas sola,
puolitoista metriä pitkä päättyen vielä pienempään tiileillä
kiinnimuurattuun aukkoon. Tiilikivet, joista puuttui muutamia,
muodostivat sivuseinät ja kivet, joiden olisi pitänyt pysyä koossa,
putoilivat pienimmästäkin kosketuksesta alas, niin että luolan lattia
oli niiden peittämä.

"Hitto vie", ajatteli don Luis, "en saa käännellä täällä itseäni
liiaksi, muuten joudun vaaraan tulla elävänä haudatuksi. Hauskoja
näkymiä!"

Ei ainoastaan tämä, mutta myöskin pelko aiheuttaa melua pakotti
hänet olemaan liikkumattomana. Ajatus seurasi ajatusta. Hän muisti
kummastelleensa kuinka kreivi Malonyin isoisänäiti oli käyttäytynyt
pysyäkseen hengissä niinä päivinä, jolloin hänen täytyi olla
piilossa rautaesiripun takana ja ymmärsi nyt, että salakäytävän
ja puhelinkomeron välillä oli ollut yhteys, putkijohto, joka oli
liian kapea että ihminen olisi voinut ryömiä siitä läpi, mutta
ilmavaihdon vuoksi välttämätön. Varovaisuustoimenpiteenä siltä
varalta, että salainen käytävä keksittäisiin, peitti suuri kivi tämän
putkijohdon pään. Kreivi Malonyi oli kai antanut täyttää tämän johdon
korjatessaan työhuonettaan.

Siinä istui hän paksun seinän sisään suljettuna ilman muuta määrättyä
tarkoitusta kuin poliisin kynsien välttäminen. Kului useita tunteja.

Nälän ja janon kiusaamana vaipui hän vähitellen syvään uneen ja
nukkui niin raskaasti ettei herännyt ennenkuin kello kahdeksan
illalla. Herättyään tunsi hän itsensä hyvin väsyneeksi ja näki nyt
olotilansa kauheassa valossa. Hän muutti äkkiä mielensä ja päätti
antautua vihollistensa käsiin. Mikä tahansa oli parempaa kuin tämä
kärsimys ja ne vaarat, joihin hän joutuisi viipymällä kauemmin.

Mutta kääntyessään löytääkseen sisäänkäytävän luolaansa huomasi hän
ensiksikin, että kivi ei kääntynyt painamalla ja sitäpaitsi, että
hänen ei monista yrityksistään huolimatta onnistunut löytää koneistoa
joka pani kiven liikkeeseen. Hän etsi itsepintaisesti, mutta kaikki
hänen kokeensa olivat turhia. Kivi ei liikkunut paikaltaan. Mutta
joka kerran hänen ponnistaessaan putoili seinän yläosasta kiviä
supistaen hänen ennestäänkin pientä liikkumisalaansa.

Huomattavalla ponnistuksella tukahdutti hän levottomuutensa ja sanoi
leikillisesti itselleen:

"Mainiota! Nyt olen pakotettu huutamaan apua... minä, Arsène Lupin!
Niin, huutamaan noita herroja poliiseja apuun. Muuten lisääntyvät
toiveeni tulla elävänä haudatuksi joka minuutti. Se mahdollisuus on
olemassa kymmenen yhtä vastaan!"

Hän väänteli käsiään.

"Ei, piru vie, haluan selviytyä tästä pulasta omin neuvoin. Huutaa
apua? Ei tule koskaan kysymykseenkään!"

Hän kokosi kaiken tarmonsa ajatellakseen, mutta hänen tylsistyneet
aivonsa antoivat hänelle ainoastaan hämmentyneitä ja irrallisia
mielijohteita. Hän näki lakkaamatta edessään Florencen ja myöskin
Marie Fauvillen kasvot.

"Tänä yönä minun on heidät pelastettava", sanoi hän itsekseen. "Ja
minä teen sen ehdottomasti, koska he ovat syyttömät ja minä tiedän
kuka on todellinen rikollinen. Mutta kuinka minun on käyttäydyttävä
onnistuakseni?"

Hän ajatteli poliisiprefektiä ja kokousta, joka tapahtuisi bulevardi
Suchetilla Fauvillen talossa. Kokoontujat olivat jo saapuneet.
Poliisi vartioi taloa. Ja tämä muistutti häntä paperipalasesta,
jonka Weber oli Shakespearen kahdeksannesta osasta löytänyt ja josta
prefekti oli lukenut:

"Huomatkaa, että räjähdys ei ole yhteydessä kirjeiden kanssa ja että
se tapahtuu kello kolme aamulla."

"Niin", ajatteli don Luis seuraten herra Desmalionsin ajatusjuoksua,
"niin, kymmenen päivän kuluttua. Koska on tullut vasta kolme
kirjettä, tulee neljäs tänä yönä ja räjähdys ei tapahdu ennenkuin
viides kirje on ilmestynyt, siis kymmenen päivän kuluttua."

Hän toisti:

"Kymmenen päivän kuluttua... samanaikuisesti viidennen kirjeen
kanssa... kymmenen päivän kuluttua..."

Äkkiä vavahti hän kauhusta. Hirveä näky välähti hänen mielessään,
näky, joka oli liiankin totta. Räjähdys tapahtuisi tänä yönä! Ja
täydellisesti vakuutettuna, että tämä oli oikea otaksuma, hyväksyi
hän uudelleen valveutuneella terävänäköisyydellään sen heti aivan
varmana. Varmasti oli vain kolme kirjettä tullut perille, mutta
ne piti laskea niinkuin neljä olisi tullut, koska yksi ei ollut
tullut perille oikeaan aikaan, vaan kymmenen päivää myöhemmin,
syystä, jonka don Luis tunsi. Sitäpaitsi ei asia koskenut nyt
sitä. Ei ollut kysymyksessä totuuden etsiminen tässä kirjeiden ja
päivämäärien sekasorrossa, tässä tiheässä pensaikossa, jossa kukaan
ei tuntenut itseään varmaksi mistään. Ei, yksi asia oli muuta
tärkeämpi ja se oli tämä lause: "Huomatkaa, että räjähdys ei ole
yhteydessä kirjeiden kanssa." Ja kun räjähdys oli asetettu toukokuun
kahdenkymmenenviidennen päivän yöksi, tapahtuisi se juuri sinä yönä
kello kolme!

"Auttakaa! Auttakaa!" huusi hän.

Tällä kertaa hän ei epäröinyt. Tähän saakka oli hänellä ollut
rohkeutta istua vankilassaan ja odottaa ihmetyötä, joka vapauttaisi
hänet, mutta hänestä oli parempi kohdata jokainen vaara ja antautua
mihin rangaistukseen tahansa mieluimmin kuin jättää poliisiprefekti,
Weber, Mazeroux ja heidän seuralaisensa alttiiksi kuolemalle, joka
heitä odotti.

"Auttakaa! Auttakaa!"

Fauvillen talo räjäytettäisiin ilmaan kolmen, neljän tunnin kuluttua.
Sen hän tiesi aivan varmaan. Yhtä täsmällisesti kuin nuo salaperäiset
kirjeet olivat saapuneet määräpaikkaansa huolimatta kaikista
esteistä, tulisi räjähdyskin tapahtumaan sanottuun aikaan. Näiden
kaikkien rikosten helvetillinen toimeenpanija oli niin tahtonut.
Kello kolme aamulla ei Fauvillen talosta olisi jäljellä mitään.

"Auttakaa! Auttakaa!"

Hänelle oli palautunut niin paljon voimia, että hän saattoi päästää
epätoivoisen huudon ja antaa äänensä tunkeutua läpi rappauksen ja
kiviseinien.

Kun hän ei näyttänyt saavan mitään vastausta huutoonsa, keskeytti hän
ja kuunteli kauan. Hiljaisuus oli täydellinen.

Silloin ajoi tuska kaikista hänen huokosistaan kylmän hien. Ajatella,
jos salapoliisit olivat lakanneet vahtimasta ylintä kerrosta ja
tyytyneet viettämään yönsä alakerrassa.

"Auttakaa! Auttakaa!"

Hiljaisuus, syvä, järkähtämätön hiljaisuus.

"Auttakaa! Auttakaa!"

Hän tunsi, että hänen huutonsa ei tunkeutunut ympäröivien seinien
ulkopuolelle. Sitäpaitsi tuli hänen äänensä aina heikommaksi ja
heikommaksi, se kuului nyt ainoastaan käheänä kuiskauksena, joka
kuoli jo hänen kurkkuunsa.

Hän lakkasi huutamasta ja kuunteli jälleen koko tuskan jännittämällä
huomaavaisuudellaan sitä syvää hiljaisuutta, joka ympäröi kiviarkkua,
johon hän ollut suljettuna. Ei vieläkään mitään, ei ääntäkään. Ei
kukaan tullut tahi voinut tulla hänen avukseen.

Florencen nimi ja kasvot seurasivat häntä alinomaa Hän ajatteli
myöskin Marie Fauvillea, jonka oli luvannut pelastaa. Mutta Marie
kuolisi nälkään. Ja samoinkuin Marie, samoinkuin Gaston Sauveraud ja
niin monet muutkin, tulisi hänkin, Lupin, vuorostaan tämän kauhean
kummitusmaisen olennon uhriksi.

Hän sai raivokohtauksen. Hän saattoi tuskin hengittää tukahduttavassa
ja pilaantuneessa ilmassa. Hänen aivojaan pakottivat ikäänkuin
ruumiillisesta kivusta kuvat, jotka lakkaamatta johtuivat hänen
mieleensä ja joilla oli joko Florencen kauniit kasvot tahi Marien
kalpeat piirteet. Ja Marien maatessa kuolevana kuulivat hänen
sumentuneet aivonsa räjähdyksen Fauvillen talosta ja näkivät
prefektin ja Mazerouxin makaavan kuolleena kauheasti silvottuina.

Pimeys hiipi hänen ylleen. Hän joutui jonkunlaiseen horrokseen
sammaltaen katkonaisia sanoja:

Florence... Marie... Marie...




III LUKU

Räjähdys


Tuo neljäs salaperäinen kirje! Neljäs näistä kirjeistä, jotka olivat
itse paholaisen postittamia ja pirun tuomia, kuten eräs lehdistä
asian ilmaisi!

Muistamme kaikki sen ennenkuulumattoman jännityksen, joka vallitsi
yleisön keskuudessa, kun kahdeskymmenesviides päivä toukokuuta
lähestyi. Ja viimeiset uutiset kohottivat yleisön mielenkiinnon
huippuunsa. Yleisö sai kuulla puhuttavan Sauveraudin vangitsemisesta,
hänen rikostoverinsa Florence Levasseurin -- don Luis Perennan
sihteerin -- paosta ja Perennan omasta salaperäisestä katoamisesta.

Tästä hetkestä alkaen voitonvarmana ja melkein kaikki murhenäytelmän
esittäjät käsissään, tuli poliisi puheliaammaksi ja sen ilmoitusten
johdosta tunsi yleisö don Luisin muuttuneen aseman, aavisti hänen
intohimonsa Florence Levasseuriin sekä todellisen syyn hänen
mielenmuutokseensa ja vapisi jännityksestä nähdessään tämän
ihmeellisen miehen antautuvan uuteen taisteluun.

Mitä hän aikoi tehdä. Tiedot Marie Fauvillesta eivät olleet hyviä.
Taipumattomalla itsepäisyydellä pysyi hän itsemurha-aikeissaan. Häntä
täytyi ruokkia keinotekoisella tavalla ja Saint-Lazaren sairasosaston
lääkärit eivät salanneet epäilyksiään. Tulisiko don Luis ajoissa?

Sinä iltana virtasi tavaton väenpaljous La Muetten ja Auteuilin
kautta bulevardi Suchetille, ihmisvirta, joka ei tullut ainoastaan
Pariisista, vaan myöskin esikaupungeista ja maaseudulta. Näytelmä oli
jännittävä ja yleisö tahtoi olla mukana.

He katselivat vain matkan päästä, sillä poliisi oli sulkenut tien
sata metriä talon kummallekin puolen ja kaikki, joiden onnistui
kiivetä vastapäiselle muurille, ajettiin alas linnoituksen
kaivantoihin.

Taivas oli onnettomuutta ennustavien raskaiden pilvien peitossa,
joita tuon tuostakin valaisi hopeainen kuu. Miehet lauloivat.
Katupojat matkivat eläinten ääniä. Ihmiset asettuivat ryhmiin
penkeille ja käytäville, syöden ja juoden sekä pohtien asiaa.

Osa yötä vietettiin tällä tavoin, eikä mitään tapahtunut, joka olisi
vaimentanut väkijoukon uteliaisuutta. Se rupesi tuumimaan eikö olisi
viisainta mennä kotiin, koska Sauveraud oli vankilassa ja oli hyvin
vähän luultavaa, että neljäs kirje loihdittaisiin näkyviin samalla
salaperäisellä tavalla kuin toisetkin.

Mutta kuitenkaan ei menty: täytyihän don Luis Perennan tulla!

Jo kello kymmenestä illalla olivat prefekti, hänen ensimmäinen
sihteerinsä, salapoliisipäällikkö ja hänen lähin miehensä Weber,
komissario Mazeroux ja kaksi tarkastajaa kokoontuneet siihen suureen
huoneeseen, jossa Fauville murhattiin. Viisitoista salapoliisia oli
sijoitettu muihin huoneisiin yli kahdenkymmenen vahtiessa kattoa,
talon ulkosivua ja puutarhaa.

Iltapäivän kuluessa oli toimitettu uusi perusteellinen tutkimus,
mutta paremmatta tuloksetta kuin ennenkään. Kaikkia oli käsketty
valvomaan. Jos kirje ilmestyisi jossain paikassa suurta huonetta,
haluttiin päästä selville kuka sen toi. Poliisi ei uskonut ihmetöihin.

Kello kaksitoista antoi herra Desmalions tarjota alaisilleen kahvia.
Itse hän tyhjensi kaksi kuppia ja oli alituisesti liikkeessä, milloin
hän meni huoneen päästä toiseen, milloin portaita ylös ylähuoneen,
milloin etuhuoneen ja eteisen väliä. Hän halusi vahdinpidon
tapahtuvan mitä suotuisimpien olosuhteiden vallitessa ja antoi sen
vuoksi kaikkien ovien olla avoinna ja kaikkien sähköjen palaa.

Mazeroux huomautti:

"Pitää olla pimeä, että kirje tulisi. Te muistatte, herra prefekti,
tehneenne tämän kokeen ennenkin, mutta silloin ei kirje tullut."

"Koetamme uudelleen", vastasi herra Desmalions, joka kaikesta
huolimatta oli peloissaan don Luisin sekaantumisesta ja ryhtyi
kaikkiin toimenpiteisiin tehdäkseen sen mahdottomaksi.

Mutta kun yö yhä kului, tulivat kaikki läsnäolijat kärsimättömiksi.
Varustautuneena taisteluun halusivat he näyttää voimiaan. He
ponnistivat näkö- ja kuulohermojaan äärimmäisiin asti. Kello
yksi tapahtui hälytys, joka osoitti minkä korkeuden jännitys oli
saavuttanut. Ensimmäisessä kerroksessa kajahti laukaus ja sitä
seurasi huuto. Tarkastettaessa huomattiin, että kaksi salapoliisia,
jotka kohtasivat toisensa kierroksella, eivät olleet tunteneet
toisiaan ja toinen heistä oli ampunut revolverilla ilmaan
ilmoittaakseen tovereilleen.

Silläaikaa oli väkijoukko ulkopuolella vähentynyt.

Ohjeet olivat nyt lievemmät ja uteliaat saivat tulla lähemmäksi,
mutta vielä oli katu suljettu.

Mazeroux sanoi:

"Mutta onko varma, että räjähdys on kymmenen päivän kuluttua eikä
tänä yönä, herra prefekti, muuten olisivat kaikki nuo ihmiset, samoin
kuin mekin, vaarassa."

"Yhtä vähän tapahtuu räjähdystä kuin tulee kiirettäkään tänä yönä",
sanoi herra Desmalions olkapäitään kohottaen. Ja hän lisäsi: "sinä
päivänä annetaan sitäpaitsi ankarat ohjeet."

Kello oli kymmenen minuuttia yli kaksi.

Kun prefekti viisitoista minuuttia tämän jälkeen sytytti savukkeen,
sanoi eräs salapoliisi leikillisesti:

"Tuota meidän on ensi kerralla välttäminen, herra prefekti. Se voisi
olla vaarallista."

"Seuraavalla kerralla", sanoi herra Desmalions, "en kuluta aikaa
pitämällä vahtia. Sillä alan uskoa, että tämä kirjejuttu nyt on
loppuunsuoritettu."

"Sitä ei voi tietää", huomautti Mazeroux.

Kului muutamia minuutteja. Herra Desmalions oli istuutunut. Myöskin
toiset istuivat. Kukaan ei puhunut mitään.

Äkkiä hypähtivät kaikki ylös tehden samanlaisen kummastuneen eleen.

Soitettiin...

He kuulivat heti mistä ääni tuli. "Puhelin", mutisi herra Desmalions

Hän otti torven.

"Halloo! Kuka siellä on?"

Eräs ääni vastasi, mutta niin kaukaa ja niin heikosti, että hän
erotti ainoastaan epäselvää muminaa ja huudahti:

"Puhukaa kovemmin! Mistä on kysymys? Kuka te olette?"

Ääni sammalsi muutamia sanoja, jotka näyttivät yllättävän prefektin.

"Halloo!" sanoi hän. "En kuule. Olkaa hyvä ja toistakaa mitä
sanoitte. Kuka puhuu?"

"Don Luis Perenna", kuului vastaus, tällä kertaa selvemmin.

Prefekti teki liikkeen ikäänkuin pannakseen pois kuulotorven ja
mutisi:

"Tämä on pilaa. Joku lurjus laskee kanssamme leikkiä."

Hän jatkoi kuitenkin vastoin tahtoaan ja käskevällä sävyllä:

"Mitä tämä on? Väitättekö olevanne don Luis Perenna?"

"Kyllä".

"Mitä haluatte?"

"Paljonko kello on?"

Prefekti teki vihaisen liikkeen, ei niin paljon suuttumuksesta
naurettavaan kysymykseen kuin siitä, että oli todellakin tuntenut don
Luisin äänen.

"Mitä?" sanoi hän ja hillitsi itsensä. "Mikä kysymys se on? Missä te
olette?"

"Kotonani, rautaesiripun yläpuolella, työhuoneeni katolla."

"Katolla?" toisti prefekti, joka ei tiennyt mitä uskoa.

"Niin, ja sangen väsyneenä, sen tunnustan."

"Me lähetämme väkeä auttamaan teitä", sanoi herra Desmalions, joka
alkoi tulla hyvälle tuulelle.

"Myöhemmin, herra prefekti. Vastatkaa minulle ensiksi... ja pian.
Muuten en tiedä onko minulla voimia... mitä kello on?"

"Ei, kuulkaapas..."

"Pyydän teitä?"

"Kello on kahtakymmentä vailla kolme."

Tuntui kuin äkillinen kauhu olisi antanut don Luisille uusia voimia.
Hänen heikko äänensä sai voimaa ja vuoroin pyytäen, käskien ja
vedoten, täynnä rehellistä vakaumusta hän teki kaikkensa saadakseen
herra Desmalionsin uskomaan sanojaan:

"Menkää tiehenne, herra prefekti. Menkää, jokikinen, jättäkää talo.
Se lentää ilmaan kello kolme. Niin, niin, sen vannon. Kymmenen päivää
neljännen kirjeen jälkeen, se on nyt, sillä on ollut kymmenen päivän
väliaika kirjeiden tulolla. Se tapahtuu nyt, kello kolme aamulla.
Huomatkaa mitä oli kirjoitettu paperille, jonka herra Weber antoi
teille aamulla: 'Räjähdys ei ole yhteydessä kirjeiden kanssa. Se
tapahtuu kello kolme aamulla.' Kello kolme aamulla tänään, herra
prefekti! Menkää, minä pyydän teitä. Ei kukaan saa jäädä taloon.
Teidän on uskottava minua. Minä tiedän nyt kaikki. Eikä mikään voi
estää uhkausta menemästä täytäntöön. Menkää, menkää, menkää! Tämä
on hirveätä... tunnen, että te ette usko minua... eikä minulla ole
yhtään voimia jäljellä... menkää pois, kaikki!"

Hän sanoi lisäksi joitakin sanoja, joita herra Desmalions ei
käsittänyt. Sitten vaikeni ääni ja vaikka prefekti vielä kuuli
huudon, tuntui hänestä, että se oli hyvin kaukainen ja että
puhelintorvi ei enää ulottunut puhujan suun luo.

Hän pani pois kuulotorven.

"Hyvät herrat", sanoi hän hymyillen, "kello on seitsemäätoista
minuuttia vailla kolme. Seitsemäntoista minuutin kuluttua lennämme
ilmaan. Niin ainakin hyvä ystävämme don Luis Perenna väittää."

Huolimatta leikillisestä tavasta, jolla uhkaus sanottiin, syntyi
kuitenkin yleinen levottomuus. Weber kysyi.

"Oliko se todellakin don Luis, herra prefekti?"

"Hän itse. Hän on ryöminyt johonkin piilopaikkaan talossaan
työhuoneensa yläpuolella ja tuntuu olevan ponnistuksista ja
kärsimyksistä aivan loppunut. Menkää ja päästäkää hänet ulos,
Mazeroux... jos ei tämä vain ole hänen keksintönsä uusi koukku.
Teillä on kai vangitsemismääräys?"

Komisario Mazeroux meni herra Desmalionsin luo. Hän oli kalpea.

"Herra prefekti, sanoiko hän teille, että me lennämme ilmaan?"

"Sanoi. Hän luottaa merkintöön, jonka herra Weber löysi eräästä
Shakespearen osasta. Räjähdys tapahtuu tänä yönä."

"Kello kolme aamulla?"

"Niin, vähemmän kuin neljännestunnin kuluttua."

"Ja aiotteko te jäädä tänne, herra prefekti?"

"Kuinka muuten? Luuletteko te meidän tottelevan sen herran
päähänpistoja?"

Mazeroux hätkähti, epäröi, mutta huolimatta kunnioituksestaan herra
prefektiä kohtaan huudahti hän kykenemättä itseään hillitsemään:

"Se ei ole päähänpisto! Minä olen työskennellyt yhdessä don Luisin
kanssa. Minä tunnen miehen. Jos hän sanoo, että jotain tapahtuu, niin
hänellä on syynsä."

"Mahdottomat syyt".

"Ei, ei, herra prefekti," väitti Mazeroux kiihottuen yhä enemmän,
"minä vakuutan, että teidän on kuultava häntä. Talo räjähtää ilmaan
-- kuten hän sanoi -- kello kolme. Meillä on jäljellä vain muutamia
minuutteja. Poistukaamme... pyydän teitä, herra prefekti."

"Toisin sanoen, te haluatte livistää."

"Se ei ole livistämistä, herra prefekti. Se on luonnollinen
varovaisuustoimenpide. Mehän voimme koettaa... ja te itse, herra
prefekti..."

"Riittää nyt".

"Mutta, herra prefekti, koska don Luis sanoi..."

"Riittää, minä sanon!" toisti prefekti korskeasti. "Jos olette
peloissanne, voitte käyttää antamaani määräystä ja lähteä hakemaan
don Luisia."

Mazeroux teki kunniaa vanhalla sotilastavallaan ja sanoi:

"Minä jään tänne, herra prefekti."

Hän teki täyskäännöksen ja palasi paikoilleen.

Tuli hiljaisuus. Mutta Desmalions alkoi kulkea kädet selän takana
edestakaisin huoneessa. Sitten kääntyi hän salapoliisipäällikköön ja
ensimmäiseen sihteeriinsä:

"Te olette toivottavasti kanssani samaa mieltä?"

"Varmasti, herra prefekti."

"Luonnollisesti. Ensiksikin ei tämä otaksuma perustu mihinkään
sellaiseen, johon kannattaisi kiinnittää huomiota. Ja sitäpaitsi
olemme vartioidut. Pommit eivät voi ilmestyä noin tuostaan. Täytyy
olla joku, joka heittää ne. Mistä hän tulee? Mitä tietä?"

"Samaa tietä kuin kirjeet", esitti sihteeri.

"Mitä se merkitsee? Te katsotte siis..."

Sihteeri ei vastannut eikä herra Desmalions puhunut loppuun. Samoin
kuin toiset tunsi hänkin levottomuutta, joka vähitellen, sikäli kuin
minuutit kuluivat, tuli sietämättömäksi.

Kello kolme aamulla! Ne sanat palautuivat lakkaamatta mieleen. Kaksi
kertaa katsoi hän kelloaan.

Se oli kahtatoista minuuttia vailla. Kymmentä minuuttia. Räjähtäisikö
talo todellakin ilmaan sen vuoksi, että joku helvetillinen ja
kaikkivoipa olento niin halusi?

"Se on mieletöntä, aivan mieletöntä!" huudahti prefekti jalkaa
polkien. Seitsemän minuuttia, kuusi minuuttia...

Mazeroux laskeutui aivan hiljaa polvilleen, teki ristimerkin ja luki
matalalla äänellä rukouksiaan. Hänen käytöksensä teki sellaisen
vaikutuksen, että ensimmäinen sihteeri ja salapoliisipäällikkö
tekivät liikkeen mennäkseen prefektin luo.

Herra Desmalions käänsi päänsä pois ja jatkoi kulkuaan lattialla.
Mutta hänen tuskansa lisääntyi ja sanat, jotka hän oli kuullut
puhelimessa kaikuivat hänen korvissaan. Perennan vakavuus, hänen
palavat pyyntönsä, hänen innokkaat vakuutuksensa, kaikki tämä teki
prefektin hermostuneeksi. Hän oli nähnyt Perennan toimessa. Hän
päätti, että asian nykyisessä tilassa hänellä ei ollut oikeutta
laiminlyödä tämän miehen varoitusta.

"Menkäämme," sanoi hän.

Sanat lausuttiin mitä rauhallisimmalla sävyllä ja näytti kuin ne,
jotka sen kuulivat, olisivat pitäneet niitä hyvin ymmärrettävänä
johtopäätöksenä aivan jokapäiväisistä edellytyksistä lähteneenä. He
poistuivat kiirehtimättä, ilman pakoa tahi epäjärjestystä, kuten
miehet, jotka tyynesti tottelevat järjen vaatimuksia.

He vetäytyivät ovella syrjään antaakseen prefektin mennä ensin.

"Ei", sanoi tämä, "käykää eteenpäin, minä tulen viimeisenä."

Hän oli viimeinen, joka poistui, eikä hän sammuttanut sähkövaloa.

Eteisessä pyysi hän salapoliisipäällikköä puhaltamaan pilliinsä. Kun
kaikki siviilipukuiset salapoliisit olivat kokoontuneet, määräsi hän
heidät lähtemään talosta yhdessä porttivahdin kanssa ja sulkemaan
portin.

Sitten kutsui hän bulevardilla olevat salapoliisit ja sanoi:

"Pitäkää yleisö niin kaukana kuin voitte ja kiiruhtakaa. Me menemme
jälleen taloon puolen tunnin kuluttua."

"Ja te, herra prefekti", kuiskasi Mazeroux. "Te ette kai jää tänne,
toivon minä."

"En, sitä en tee", sanoi hän nauraen. "Jos kerran tottelen ystävämme
Perennan neuvoa, niin voin yhtä hyvin tehdä sen perusteellisesti."

"On vain kaksi minuuttia jäljellä."

"Ystävämme Perenna puhui kello kolmesta eikä kahdesta minuutista
vailla kolme. Niin että..."

Hän meni bulevardin poikki mukanaan ensimmäinen sihteeri,
salapoliisipäällikkö ja Mazeroux sekä kiipesi vastapäiselle vallille.

"Meidän pitäisi ehkä laskeutua maahan", esitti Mazeroux.

"Niin, laskeutukaamme maahan", sanoi prefekti yhä leikillisellä
sävyllä. "Mutta sen sanon rehellisesti, jos ei mitään räjähdystä
tapahdu, ammun kuulan otsaani. En voi elää kauemmin tehtyäni itseni
naurettavaksi."

"Räjähdys tapahtuu, herra prefekti", selitti Mazeroux.

"Minkälainen luottamus teillä onkaan ystäväämme don Luisiin!"

"Niin on teilläkin, herra prefekti."

He vaikenivat odottaen hermostuneina ja taistellen levottomuutta
vastaan, joka valtasi heidät. He laskivat sydämensä lyöntien mukaan
sekunteja. Tästä ei tuntunut tulevan loppua.

Jossain löi kello kolme.

"Nähkääs", murisi herra Desmalions muuttuneella sävyllä, "nähkääs! Ei
tapahdu mitään, jumalan kiitos!"

Ja hän äännähti:

"Tämä on hupsuutta, suorastaan hulluutta! Kuinka voi antautua
tällaisiin hullutuksiin."

Toinen kello löi kauempana. Sitten löi naapuritalon katolla oleva
kello.

Ennenkuin kolmas lyönti oli kaikunut, kuulivat he räiskettä, ja
heti sen jälkeen hirveän räjähdyksen, täydellisen, mutta niin
lyhytaikaisen, että he näkivät ikäänkuin näyssä tavattoman tuli- ja
savupatsaan, joka heitti ympärilleen suuren joukon kiviä ja
muurinkappaleita. Ja kaikki oli loppu. Purkaus oli tehnyt tehtävänsä.

"Pian!" huudahti poliisiprefekti ja syöksyi eteenpäin. "Ilmoittakaa
puhelimella palokunnalle tulenvaaran varalta."

Hän tarttui Mazerouxin käsivarteen:

"Juoskaa autolleni, te tapaatte sen sadan metrin päässä tuolla
bulevardilla. Sanokaa ohjaajalle, että ajaa teidät don Luisin luo, ja
kun löydätte hänet, niin vapauttakaa ja tuokaa hänet tänne."

"Vangittunako, herra prefekti?"

"Vangittuna? Oletteko hullu!"

"Mutta jos salapoliisipäällikkö..."

"Salapoliisipäällikkö saa pitää suunsa. Siitä vastaan minä. Lähtekää
matkaan!"

Mazeroux ei toimittanut tehtäväänsä suuremmalla kiireellä kuin jos
hänet olisi lähetetty vangitsemaan don Luisia, sillä Mazeroux oli
omantunnontarkka mies, mutta tämä tuotti hänelle suurempaa iloa.
Taistelu, jota hän oli ollut pakotettu taistelemaan sitä miestä
vastaan, jota hän vielä kutsui isännäkseen, oli usein liikuttanut
häntä melkein kyyneliin. Tällä kertaa tuli hän auttajana, ehkäpä
saattoi pelastaa isäntänsä hengen.

Samana iltapäivänä oli salapoliisipäällikkö herra Desmalionsin
määräyksen mukaan lopettanut talon tutkimisen, koska näytti siltä,
että don Luis oli päässyt pakoon, ja jättänyt ainoastaan kolme miestä
vartioimaan. Mazeroux tapasi heidät eräässä alakerran huoneessa,
jossa he vuorotellen valvoivat. Vastaukseksi hänen kysymykseensä
selittivät he, etteivät olleet kuulleet ääntäkään.

Hän meni yksin ylös portaita päästäkseen kuulijoista keskustellessaan
isäntänsä kanssa. Hän meni salongin kautta ja tuli työhuoneeseen.

Täällä tuli hän levottomaksi sytytettyään sähkön ja nähtyään huoneen
tyhjäksi.

"Isäntä!" huusi hän useita kertoja. "Missä te olette?"

Ei vastausta.

"Koska hän puhui puhelimella, ei hän voi olla kaukana", ajatteli
Mazeroux.

Seisomapaikaltaan näki hän kuulotorven riippuvan nyörissä ja
mennessään puhelinkomerolle kompastui hän tiilikiviin ja muurisaveen,
jotka peittivät lattian. Hän sytytti komeroon valon ja näki
yläpuolellaan riippuvan käden ja käsivarren. Käsivarren ympäriltä
oli katto rikottu. Mutta olkapää ei ollut voinut tunkeutua läpi ja
Mazeroux ei voinut nähdä vangin päätä.

Hän hypähti tuolille, niin että ulottui käteen. Hän tunnusteli sitä
ja tuli tyynemmäksi, sillä se oli lämmin.

"Tekö se olette, Mazeroux?" kysyi ääni, joka tuntui komisariosta
tulevan hyvin kaukaa.

"Kyllä, minä se olen. Te olette haavoittunut, eikö niin? Ei suinkaan
vaarallisesti?"

"En, ainoastaan huumaantunut... ja vähän väsynyt... nälästä...
kuulkaa..."

"Minä kuulen".

"Vetäkää toinen kirjoituspöytäni vasemman puoleisista laatikoista
auki. Sieltä löydätte..."

"Mitä sitten?"

"Vanhan suklaapalan."

"Mutta..."

"Tehkää niinkuin sanoin, Alexandre, minä olen aivan nälän
näännyttämä."

Don Luis toipui hetken kuluttua ja sanoi iloisemmalla äänellä:

"Nyt on parempi. Nyt saatan odottaa. Menkää keittiöön ja hankkikaa
minulle hiukan leipää ja vettä."

"Minä tulen heti takaisin."

"Ei sitä tietä. Menkää Florence Levasseurin huoneen kautta ja
salakäytävää myöten portaille, jotka johtavat laskuluukulle."

Ja hän neuvoi kuinka kivi oli käännettävä ja ryömittävä aukkoon,
josta hän oli niin viheliäisessä tilassa paennut.

Kaikki oli tehty kymmenessä minuutissa. Mazeroux puhdisti aukon, sai
kiinni don Luisin jaloista ja veti hänet ulos luolasta.

"Oh, hyvä jumala!" valitti hän myötätuntoisena. "Sellaisessa
kunnossa, isäntä! Mitä te olette tehnyt? Minä ymmärrän nyt: teidän
on täytynyt kaivautua sieltä missä olitte, kaivautua lakkaamatta...
enemmän kuin metrin!"

Kun don Luis oli asettunut makuuhuoneeseensa, syönyt hiukan leipää ja
sammuttanut janonsa, kertoi hän:

"Niin, poikaseni, se oli todellakin vaikeaa. Kun kaikki ajatukset
surisivat päässä eikä voi käyttää aivojaan, niin haluaa todellakin
saada vain kuolla. Ja sitäpaitsi ei siellä ollut ilmaa, ymmärrättekö?
Minä en voinut hengittää, mutta minä menin eteenpäin ja kaivoin
niinkuin näitte, kaivoin käsilläni, puolinukuksissa. Katsokaa vain,
sormeni ovat kuin hyytelöä. Mutta ajattelin vain sitä kirottua
räjähdystä ja halusin varoittaa teitä mihin hintaan hyvänsä ja
jatkoin kaivamistani."

Hän katsoi Mazerouxiin ja kysyi sellaisella äänensävyllä ikäänkuin
olisi ollut vastauksesta varma:

"Räjähdys tapahtui, eikö niin?"

"Kyllä."

"Täsmälleen kello kolme?"

"Niin."

"Ja herra Desmalions antoi luonnollisesti tyhjentää huoneet?"

"Niin."

"Viimeisellä hetkellä?"

"Niin."

Don Luis naurahti ja sanoi:

"Minä tiesin, että hän vetäytyisi pois aikanaan eikä antaisi
perään ennenkuin viimeisellä hetkellä. Teillä on täytynyt olla
epämiellyttävä hetki, Mazeroux, sillä luonnollisesti te uskoitte
minua heti alun pitäen."

Hän söi puhuessaan ja jokainen suuntäysi näytti palauttavan hiukan
hänen tavallista eloisuuttaan.

"Mainio ruokahalu!" sanoi hän. "Tunnen pääni niin kevyeksi. Mutta
minun on harjoitettava, että totun tällaiseen."

"Ei kukaan saattaisi luulla teidän paastonneen
neljääkymmentäkahdeksaa tuntia".

"Niin, sellaista se on kun on vahva ruumis ja voimia kestää. Puolen
tunnin kuluttua olen minä kuin uusi mies. Kunhan saan vain ajaa
partani ja ottaa kylvyn."

Kun hän oli lopettanut pukeutumisensa, söi hän Mazerouxin valmistaman
aamiaisen, munia ja kylmää lihaa. Sitten hän nousi ja sanoi:

"Lähtekäämme nyt".

"Ei ole mitään kiirettä. Paneutukaa levolle muutamiksi tunneiksi.
Prefekti voi odottaa."

"Te olette hullu. Te unohdatte Marie Fauvillen."

"Marie Fauvillen?"

"Niin, tietysti. Luuletteko te minun antavan hänen istua vankilassa?
Enkä Sauveraudin liioin. Meillä ei ole hetkeäkään kadotettavissa."

Mazeroux tuumi itsekseen, että isännän pää ei ollut vielä selvä.
Vapauttaa Marie Fauville ja Gaston Sauveraud käden käänteessä! Ei, se
meni jo liian pitkälle.

Perenna, jonka hän saattoi prefektin autoon, oli jälleen kuin uusi,
reipas, pirteä ja toimintahaluinen ikäänkuin juuri vuoteesta noussut.

"Hyvin hivelevää itserakkaudelleni", sanoi don Luis Mazerouxille,
"hyvin imartelevaa, että prefekti ensin epäröi kun olin häntä
puhelimella varoittanut, mutta antoi sitten viime hetkellä myöden.
Sellainen vaikutus minulla on noihin veikkoihin, että saan heidät
tuolla tavoin tanssimaan pillini mukaan. 'Varokaa itseänne, hyvät
herrat' ilmoitan luolastani! 'Varokaa itseänne pommilta kello kolme'.
-- 'Tyhmyyksiä', sanovat he. -- 'Ei varmastikaan', vastaan minä --
'Mistä sen tiedätte?' -- 'Tiedän vain'. -- 'Mutta mitä todistuksia
teillä on?' -- 'Todistuksia? Se, että minä sanon sen.' -- 'No niin,
koska te sen sanotte, niin...' Ja kun kello on viittä vailla kolme,
marssivat he ulos. Oh, ellen olisi niin vaatimaton kuin olen --!"

He tulivat bulevardi Suchetille, jossa väkijoukko seisoi niin tiheään
pakkautuneena, että heidän täytyi nousta autosta.

"Odottakaa minua täällä, isäntä. Minun täytyy ilmoittaa prefektille."

Bulevardin toisella puolen himmeän aamutaivaan alla näki don Luis
räjähdyksen aiheuttaman hävityksen. Se ei ollut niin suuri kuin
hän oli odottanut. Joku osa kattoa oli pudonnut alas ja sirpaleet
näkyivät ammottavista ikkunoista, mutta talo oli jäljellä. Fauvillen
uutisrakennus ei ollut kärsinyt suuriakaan vaurioita ja, kummallista
kyllä, sähkövalo, jonka prefekti oli jättänyt palamaan,ei ollut
sammunut. Puutarhaan ja tielle oli asetettu huonekaluröykkiöitä,
joita muutamat sotilaat ja poliisit vartioivat.

"Seuratkaa minua", sanoi Mazeroux tullessaan hakemaan don Luisia ja
viedäkseen hänet insinöörin työhuoneeseen.

Osa lattiaa oli revitty. Etuhuoneesta vasemmalle olevat ulkoseinät
olivat halkeilleet ja kaksi työmiestä oli tukemassa niitä pylväillä,
joita he olivat hakeneet lähimmästä lautatarhasta. Mutta yleensä ei
räjähdyksellä ollut ollut niitä seurauksia, joita sen järjestäjä oli
ajatellut.

Herra Desmalions oli siellä yhdessä kaikkien niiden kanssa, jotka
olivat viettäneet yönsä huoneessa. Vain Weber oli mennyt matkoihinsa;
hän ei tahtonut tavata vihollistaan.

Don Luisin sisääntulo herätti huomiota. Prefekti meni heti häntä
vastaan ja sanoi:

"Minä pyydän esittää kaikkien meidän yhteisen kiitoksen. Teidän
terävänäköisyytenne on yläpuolella kaiken ylistyksen. Te olette
pelastanut henkemme ja sen haluamme, nämä herrat ja minä,
ehdottomasti tunnustaa. Mitä minuun tulee, niin on tämä jo toinen
kerta kun minulla on syy kiittää teitä."

"Voitte hyvin yksinkertaisella tavalla osoittaa minulle
kiitollisuuttanne, herra prefekti", sanoi don Luis, "antamalla minun
suorittaa tehtäväni loppuun."

"Tehtävänne?"

"Niin, herra prefekti. Se, mitä tänä yönä on tapahtunut, on
vain alkua. Lopuksi tulee Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin
vapauttaminen."

Herra Desmalions hymyili.

"Oh --!"

"Pyydänkö liian paljon, herra prefekti?"

"Pyytää voi aina, mutta täytyy pysytellä mahdollisuuksien rajoissa.
Ja noiden ihmisten syyttömyys ei riipu minusta."

"Ei, herra prefekti, mutta teistä riippuu ilmoittaminen heille, jos
minä todistan heidän syyttömyytensä."

"Siihen suostun, jos te todistatte sen niin, ettei sitä kauemmin
voida epäillä."

"Sen teen."

Kaikesta huolimatta vaikutti don Luisin rauhallinen varmuus herra
Desmalionsiin, ja hän sanoi:

"Sen nopean tutkimuksemme tulokset, jotka olemme saaneet, saattavat
kenties auttaa teitä. Olemme esimerkiksi varmat siitä, että pommi oli
asetettu lattiapalkkien alle sisäänkäytävän luo."

"Olkaa hyvä ja älkää vaivautuko, herra prefekti. Ne ovat ainoastaan
toisarvoisia seikkoja. Pääasia on nyt, että te saatte tietää koko
totuuden, ettekä yksinomaan sanojen kautta."

Prefekti oli tullut lähemmäksi. Hän ja salapoliisit seisoivat don
Luisin ympärillä ja seurasivat kuumeentapaisella kärsimättömyydellä
hänen huultensa liikkeitä. Oliko mahdollista, että totuus, joka
vielä oli niin kaukainen ja hämärä, huolimatta kaikesta siitä
merkityksestä, jonka he antoivat tehdyille vangitsemisille, nyt
vihdoinkin olisi tunnettu?

"Herra prefekti", sanoi don Luis, "te odotitte tänä yönä turhaan
neljännen kirjeen tuloa. Nyt saamme me, kiitos erään ihmeellisen
sattuman, olla läsnä sen saapuessa. Te saatte silloin tietää, että
se oli sama käsi, joka suoritti rikokset... ja senkin, kenen käsi se
oli."

Hän kääntyi Mazerouxiin.

"Herra komissario, tahdotteko olla hyvä ja tehdä huoneen niin
pimeäksi kuin mahdollista? Ikkunanluukut ovat poissa, mutta te voitte
vetää verhot ikkunoihin ja sulkea ovet. Herra prefekti, onko se vain
sattuma, että sähkö palaa?"

"Kyllä. Me sammutamme sen."

"Hetki vielä. Onko jollakin herroista mukanaan taskulamppu? No niin,
sitä ei tarvita. Tämä on riittävä."

Kynttiläjalassa oli kynttilä. Hän otti sen ja sytytti.

Sitten hän sammutti sähkövalon.

Tuli puolipimeä. Kynttilänliekki lepatti ikkunoista käyvässä vedossa.
Don Luis suojeli sitä kädellään ja meni pöydän luo.

"En luule että tarvitsee odottaa kauan", sanoi hän. "Arvaan, että
vie vain muutamia minuutteja ennenkuin tosiasiat puhuvat puolestaan
paremmin kuin minä voin sen tehdä."

Nämä hetket, joiden aikana ei kukaan rikkonut hiljaisuutta,
olivat unohtumattomia. Herra Desmalions selitti myöhemmin eräässä
haastattelussa, jossa hän teki hyvin huvittavalla tavalla itsestään
pilaa, että hänen aivonsa yön seikkailuista kiihtyneinä kuvittelivat
mitä uskomattomimpia tapahtumia, kuten esimerkiksi, että joukko
aseistettuja miehiä hyökkäisi taloon tahi että kummitukset ja henget
näyttäytyisivät.

Hänen uteliaisuutensa kiihotti häntä pitämään silmänsä suunnattuina
don Luisiin. Tämä istui pöydänkulmalla pää hiukan taaksepäin
taivutettuna ja silmät kattoon suunnattuina. Hän söi leipäpalasta
ja nakerteli suklaakakkua näyttäen hyvin nälkäiseltä, mutta aivan
tyyneltä.

Kesti useampia sekunteja kuten don Luis oli sanonut, ehkä kolme-,
neljäkymmentä; ne tuntuivat iankaikkisuudelta. Sitten kohotti Perenna
kynttilää ja sanoi:

"Kas tuossa..."

Sen, mitä he nyt näkivät, olivat kaikki huomanneet melkein samalla
hetkellä kun hän sen sanoi. Katosta laskeutui kirje. Se leijaili
hitaasti alas kuin tuulen ajelema lehti. Se kosketti hiukan don
Luisia ja putosi lattialle pöydän jalkojen väliin.

Don Luis otti ylös paperin, ojensi sen herra Desmalionsille ja sanoi:

"Kas tässä, herra prefekti. Tässä on neljäs kirje, jonka piti tulla
yöllä."




IV LUKU

"Vihollinen"


Herra Desmalions silmäili häneen ja hänestä kattoon mitään
käsittämättä. Perenna sanoi:

"Oh, tässä ei ole mitään noituutta, ja vaikka kukaan ei ole heittänyt
kirjettä ylhäältä eikä katossa löydy pienintäkään reikää, on selitys
kuitenkin hyvin yksinkertainen."

"Vai niin, se on siis yksinkertainen?" sanoi herra Desmalions.

"Niin, herra prefekti. Se näyttää melkein pilanpäiten suoritetulta
monimutkaiselta noitatempulta. Mutta minä väitän sen olevan hyvin
yksinkertaisen... ja samalla hyvin hirveän. Herra Mazeroux,
tahdotteko olla hyvä ja vetää verhot syrjään sekä antaa meille niin
paljon valoa kuin mahdollista?"

Mazerouxin täyttäessä määräyksen ja herra Desmalionsin läpikäydessä
neljännen kirjeen, jonka sisällys oli merkityksetön ja vahvisti vain
edelliset, otti don Luis tikapuut, jotka työmiehet olivat jättäneet
nurkkaan, sijoitti ne keskelle huonetta, kiipesi ylös ja asettui
niille hajareisin niin, että saattoi ulottua kattokruunuun.

Sen muodosti leveä, ympyränmuotoinen messinkilevy, josta riippui
kristalliliuskoja. Sisälle, lankoja peittävän messinkikolmion väliin,
oli sijoitettu kolme lamppua.

Hän paljasti langat ja leikkasi ne poikki. Sitten ryhtyi hän ottamaan
alas koko laitetta. Saadakseen sen nopeammin pyysi hän vasaran ja löi
rikki kruunua pitelevän sinkilän ympäryksen.

"Olkaa hyvä ja auttakaa minua", sanoi hän Mazerouxille.

Mazeroux meni ylös portaita ja auttoi häntä ottamaan kruunun alas.
Salapoliisit ottivat sen vastaan ja sijoittivat pöydälle huomattavan
vaikeasti, sillä se oli raskaampi kuin näytti.

Lähemmin tarkastettaessa huomattiin sen olevan varustetun
kuutiomaisella metallisäiliöllä, joka oli ollut kiinnitetty katon
yläpuolelle rautakoukkujen väliin, joten don Luis oli pakotettu
hakkaamaan pois rappauksen, joka sitä peitti.

"Mikä peijakas tuo on?" huudahti herra Desmalions.

"Avatkaa se itse, herra prefekti, siinä on kansi", sanoi Peranna.

Hena Desmalions kohotti kantta. Astia oli täynnä vietereitä ja
rattaita, kokonainen monimutkainen koneisto, joka muistutti kellon
koneistoa.

"Sallitteko, herra prefekti?" sanoi don Luis.

Hän otti yhden koneosan ja huomasi sen alla toisen, joka oli
yhdistetty ensimmäiseen kahdella toistensa kanssa kosketuksissa
olevalla hammasrattaalla; jälkimäinen laite muistutti suuresti niitä
itsetoimivia koneita, jotka päästivät painettuja kiertokirjeitä.

Aivan astian pohjalla, juuri siinä, missä se kosketti kattoon, oli
puoliympyräinen syvennys, jossa riippui kirje valmiina lähetettäväksi.

"Viimeinen niistä viidestä kirjeestä", sanoi don Luis, "joka
luultavasti jatkaa syytösten sarjaa. Pankaa merkille, herra prefekti,
että alkuaan oli kruunussa neljäs lamppu keskellä. Se otettiin
nähtävästi pois kun kruunu muutettiin kirjekoneistoksi."

Hän jatkoi yksityiskohtaista selontekoaan.

"Koko kirjevarasto sijoitettiin siis tähän pohjalle. Nerokas
koneisto, jota kellolaite käytti, otti ne määrättyyn aikaan ja
työnsi ulos lamppujen välitse ilmaan kristalliliuskojen peittäessä
syvennyksen."

Ei kukaan don Luisin ympärilläolijoista sanonut mitään ja he
näyttivät kaikki kenties hieman pettyneiltä. Juttu oli kylläkin
sangen ovela, mutta he olivat odottaneet jotain enempää kuin
tällaista vieteri- ja ratastemppua.

"Olkaa kärsivällisiä, hyvät herrat", sanoi don Luis. "Olen luvannut
teille jotain kauheaa ja sitä te saatte."

"No niin", sanoi prefekti, "minä myönnän, että täältä kirjeet
tulivat. Mutta monet asiat ovat vielä epäselviä ja sitäpaitsi on eräs
erikoinen asianhaara jota näyttää olevan mahdoton selittää. Kuinka
saattoivat rikolliset laittaa kattokruunun tuolla tavoin? Kuinka
saattoivat he poliisin vartioimassa talossa huoneessa, jota pidettiin
öin päivin silmällä, suorittaa sellaisen työn kenenkään heitä
näkemättä tahi kuulematta?"

"Vastaus on sangen helppo, herra prefekti: työ suoritettiin ennenkuin
poliisi vartioi taloa."

"Siis ennen murhan tapahtumista?"

"Niin, ennen sen tapahtumista."

"Ja mikä todistaa asian olevan niin?"

"Se tosiasia, ettei asia voi muuten olla."

"Mutta selittäkää!" huudahti herra Desmalions tehden kärsimättömän
eleen. "Jos teillä on tärkeitä asioita meille ilmoitettavana, niin
minkä vuoksi viivyttelette?"

"On parasta, herra prefekti, että te saatte totuuden selville samalla
tavoin kuin minäkin. Kun te tiedätte kirjeiden salaisuuden, on totuus
paljon lähempänä kuin luulettekaan ja te olisitte jo nimittäneet
rikollisen, jos ei hänen rikoksensa olisi niin hirveä, että se on
kääntänyt kaikki epäilykset hänestä."

Herra Desmalions katsoi häneen tarkkaavasti Hän tunsi Perennan
jokaisen sanan painon ja oli todellakin liikutettu.

"Teidän käsityksenne mukaan," sanoi hän, "asetettiin nämä
rouva Fauvillea ja Gaston Sauveraudia syyttävät kirjeet tähän
tarkoituksella syöstä molemmat turmioon?"

"Aivan niin, herra prefekti."

"Ja kun ne sijoitettiin tähän ennen rikoksen tekoa on salaliitto siis
suunniteltu ennen murhaa."

"Niin, herra prefekti, ennen murhaa. Kun tunnemme rouva Fauvillen
ja Gaston Sauveraudin viattomuuden, on meidän tultava siihen
johtopäätökseen, että koska kaikki syyttää heitä, niin on se
tarkoituksellisten tekojen tulos. Rouva Fauville oli murhayönä
ulkona: salajuoni! Hän ei kyennyt tekemään selkoa siitä missä oli
ollut: salajuoni! Hänen selittämätön automatkansa La Muettelle ja
hänen serkkunsa Sauveraudin kuljeskeleminen lähitienoilla: salajuoni!
Hampaiden merkit omenassa, rouva Fauvillen omien hampaiden:
salajuoni, pirullisin kaikista! Kaikki oli laskettu etukäteen, kaikki
oli niin sanoakseni valmistettu, mitattu, otsakkeella varustettu
ja numeroitu. Kaikki tapahtuu määrättyyn aikaan. Mitään ei jätetty
sattuman varaan. Se oli nerokkaasti kokoonpantu koneisto, mainioimman
mestarin arvoinen, niin erinomaisesti rakennettu, että ulkonaiset
tapahtumat eivät voineet saattaa sitä epäkuntoon ja että koneisto
työskenteli oikein, täsmällisesti, horjumattomasti... ikäänkuin
kellolaite tässä säiliössä, joka on tunnusmerkillinen koko jutulle ja
antaa samalla kertaa tarkimman selityksen siitä, koska kirjeet, jotka
ilmiantavat murhaajat, asianmukaisesti postitettiin ennen rikosta ja
heitettiin alas rikoksen jälkeen määrättyinä aikoina ja päivinä."

Herra Desmalions mietti hetken ja huomautti sitten:

"Mutta kirjoittamissaan kirjeissä herra Fauville syyttää vaimoaan."

"Niin."

"Meidän on siis otaksuttava, että hän oli joko oikeassa syytteissään
tahi että kirjeet ovat väärennettyjä?"

"Ne eivät ole väärennettyjä. Kaikki asiantuntijat ovat todenneet
herra Fauvillen käsialan."

"Siis?"

"Siis..."

Don Luis ei puhunut loppuun ja herra Desmalions tunsi totuuden
tuulahduksen vielä lähempänä itseään.

Toiset vaikenivat yhtä liikutettuina kuin hänkin. Hän mutisi:

"En ymmärrä..."

"Kyllä, herra prefekti, te ymmärrätte. Te käsitätte, että jos
näiden kirjeiden lähetys on yhteydessä rouva Fauvilleen ja Gaston
Sauveraudiin suunnatun salaliiton kanssa, niin on se sen takia, että
niiden sisällys on järjestetty sellaiseksi, että sen täytyy olla
uhreille langettava."

"Mitä? Mitä te sanotte?"

"Sanon, mitä olen ennenkin sanonut. Koska he ovat syyttömiä, ovat
kaikki heitä vastaan olevat asianhaarat salajuonien tuloksia."

Syntyi uudelleen pitkä hiljaisuus. Prefekti ei koettanutkaan salata
liikutustaan. Hän puhui hyvin hitaasti ja silmät don Luisiin
kiinnitettyinä sanoessaan:

"Kuka lieneekään rikollinen, niin en ole koskaan kuullut
puhuttavankaan niin kauheista vihan ilmauksista."

"Se on vielä hirveämpää kuin te luulettekaan, herra prefekti", sanoi
Perenna enenevällä suuttumuksella, "se on vihaa, jonka voimakkuutta
te ette voi aavistaakaan, koska ette tunne Sauveraudin kertomusta.
Minä ymmärsin sen täydelleen kuullessani häntä ja sen jälkeen olen,
ennen kaikkea muuta, ajatellut vain tätä vihaa. Kuka saattaisi
vihata sillä tavoin? Kenen vihalle oli Marie Fauville ja Sauveraud
uhrattava? Kuka oli se tuntematon, jonka pahaan suunnattu nerokkuus
oli takonut molemmat uhrit niin vahvoihin ketjuihin? Ja sitten
tuli mieleen toinen mielijohde, aikaisempi mielijohde, joka oli jo
useita kertoja pistänyt silmiini, ja josta olin maininnut komisario
Mazerouxille: tarkoitan kirjeiden tulon tieteellistä säännöllisyyttä.
Tein sen johtopäätöksen, että niin tärkeät paperit eivät voineet
ilmaantua määrättyinä päivinä mikäli ei ollut pakottavia syitä
siihen. Mitä syitä? Jos joka kerran olisi välikappaleena ollut
_ihminen_, olisi varmasti sattunut säännöttömyyksiä, etenkin poliisin
saatua asiasta tiedon ja ollessa läsnä kirjeiden saapuessa. Mutta
kaikesta huolimatta saapuivat kirjeet _ikäänkuin ne eivät olisi
voineet olla tulematta_. Ja niin selvisi minulle syy vähitellen:
ne tulivat _koneellisesti_ jonkun näkymättömän toiminnan kautta,
joka oli kerta kaikkiaan pantu käyntiin ja vaikutti luonnonlain
sokealla täsmällisyydellä. Tässä ei ollut kyseessä tietoinen äly ja
tahto, vaan puhtaasti aineellinen välttämättömyys. Näiden kahden
mielijohteen -- vihollisen ja koneiston -- yhteensattuminen synnytti
valopilkahduksen. Niiden sattuessa vastakkain aivoissani muistuttivat
ne minulle muun muassa, että herra Fauville oli ollut ammatiltaan
insinööri."

Toiset kuuntelivat häntä tuskaisella ahdistuksella. Tämä asteittainen
paljastus ei vähentänyt heidän levottomuuttaan, vaan lisäsi sitä,
kunnes se tuli suorastaan kiduttavaksi.

Herra Desmalions huomautti:

"Minä myönnän, että kirjeet tulivat määrättynä päivänä, mutta te
ette ole kiinnittäneet huomiota siihen, että tunnit vaihtelivat joka
kerta?"

"Toisin sanoen, että ne vaihtelivat aina sen mukaan odotettiinko
pimeydessä vai ei ja juuri tämä asianhaara antoi minulle
avaimen arvoitukseen. Jos kirjeet -- ja se oli välttämätön
varovaisuustoimenpide, sen ymmärrämme nyt -- tulivat vain pimeyden
suojelemina, täytyi sen johtua siitä, että joku kone esti niitä
tulemasta sähkön palaessa ja että tämän koneen täytyi olla yhteydessä
huoneessa olevan sähköjohdon kanssa. Muuta selitystä ei voinut olla.
Olimme tekemisissä itsetoimivan koneen kanssa, joka kellolaitteen
kautta antoi ulos syytöskirjelmiään sinä ja sinä päivänä, sillä ja
sillä tunnilla ja ainoastaan sähkön ollessa sammuksissa. Teillä on
kone edessänne. Asiantuntijat voivat ilman epäilyä vahvistaa tämän
väitteeni. Mutta kun on tosiasia, että se oli tässä huoneessa ja
että se sisälsi herra Fauvillen kirjoittamia kirjeitä, niin enkö
ole oikeassa väittäessäni, että sen oli rakentanut herra Fauville,
sähköinsinööri?"

Jälleen tuli nimi Fauville esille kuin piintynyt päähänpisto,
ja joka kerran sai se määrätymmän muodon. Ensiksi oli se "herra
Fauville", sitten "herra Fauville, insinööri" ja vihdoin "herra
Fauville, sähköinsinööri." Ja niin sai kuva "vihollisesta" kuten
don Luis sanoi, määrätyt piirteet ja ajoi kauhun väristyksen näihin
miehiin, jotka kuitenkin olivat tottuneet mitä luonnottomimpiin
ja ihmeellisimpiin rikoksiin. Totuus ei enää hiipinyt heidän
ympärillään, he taistelivat sitä vastaan, kuten taistellaan
vihollista vastaan, jota ei nähdä, mutta joka pakottaa polvilleen ja
tarttuu kurkkuun.

Prefektikin tunsi saman vaikutuksen kuin kaikki muut ja sanoi
hillitysti:

"Siis herra Fauville kirjoitti nämä kirjeet syöstäkseen vaimonsa ja
miehen, joka rakasti tätä, turmioon?"

"Aivan niin".

"Siinä tapauksessa..."

"Mitä?"

"Kun hän tiesi, että häntä uhkasi kuolema, tahtoi hän, jos tämä
uhkaus joskus toteutuisi, että hänen kuolemansa katsottaisiin hänen
vaimonsa ja tämän ystävän aiheuttamaksi?"

"Niin".

"Ja kostaakseen heidän rakkautensa sekä tyydyttääkseen molempia
kohtaan tuntemansa vihan, tahtoi hän, että koko tämä todistussarja
osoittaisi heidät syyllisiksi murhaan, jonka uhriksi hän oli
joutunut?"

"Niin".

"Niin että herra Fauville... kuinka sanoisinkaan... oli oman
murhaajansa rikostoveri. Hän pelkäsi kuolemaa. Hän taisteli sitä
vastaan. Mutta hän järjesti niin, että hänen vihansa saisi siitä
tyydytyksen. Onko asia niin?"

"Melkein, herra prefekti. Te kuljette samoja portaita, joita minä
kuljin ja samoinkuin minäkin epäröitte äärimmäisen totuuden edessä,
totuuden, joka antaa murhenäytelmälle niin kauhean luonteen, että se
ylittää kaikki inhimilliset mitat."

Prefekti löi molemmat yhteenpuristetut kätensä pöytään ja huudahti
äkillisellä vastenmielisyydellä.

"Se on naurettavaa! Se on täydellisesti väärä otaksuma! Herra
Fauville kuoleman uhkaamana työskentelemässä vaimonsa turmioksi tällä
pirullisella tavalla? Mahdotonta! Mies, joka kävi virastossani mies,
jonka te näitte, ajatteli vain yhtä asiaa: kuinka hän välttäisi
kuoleman! Häntä hallitsi vain kauhu: kuolemankauhu. Sellaisella
hetkellä ei mies tee kellolaitteita ja aseta ansoja, erittäinkin
kun ansat eivät tuota hyötyä, jos hän ei kuole rikoksen kautta.
Voitteko ajatella herra Fauvillen työskentelevän itsetoimivan
koneen avustamana. Omin käsin panevan sinne kirjeitä, jotka hän
on vaivautunut kirjoittamaan eräälle ystävälle kolme kuukautta
sitten, järjestävän tapahtumia siten, että hänen vaimonsa näyttäisi
rikolliselta ja sanovan: 'Kas niin! Jos minut murhataan, voin olla
rauhallinen: Marie vangitaan!' Ei, teidän on myönnettävä, että
sellaiset kauheat varovaisuustoimenpiteet ovat mahdottomia. Tahi
jos hän on niin tehnyt... niin, jos hän sellaiseen ryhtyy, on hän
varma siitä, että tulee murhatuksi. Se merkitsee, että hän alistuu
murhattavaksi. Se merkitsee, että hän niin sanoaksemme, on samaa
mieltä murhaajan kanssa ja kohtaa hänet puolitiessä. Lyhyesti ja
selvästi, se merkitsee..."

Hän keskeytti ikäänkuin lausumansa ajatukset olisivat yllättäneet
hänet. Toisetkin näyttivät yhtä hämmästyneiltä. Kaikki tekivät
tiedottomasti johtopäätöksiä, joita he eivät itse oikein voineet
käsittää. Don Luis ei irrottanut silmiään prefektistä ja odotti
välttämätöntä sanaa.

Herra Desmalions mutisi:

"Kas niin, ette kai te väitä, että hän itse suostui..."

"Minä en väitä mitään, herra prefekti", sanoi don Luis. "Tähän
saakka te olette seurannut omien ajatuksienne järjestelmällistä ja
luonnollista kulkua ja ne ovat vieneet teidät nykyiseen tilanteeseen."

"Niin, niin, tiedän, mutta nyt näytän teille tämän otaksuman
mahdottomuuden. Se ei voi olla oikea, emmekä me voi uskoa Marie
Fauvillen viattomuuteen, jos emme halua otaksua jotain niin
mahdotonta kuin herra Fauvillen osallistuminen omaan murhaansa. Sehän
on naurettavaa!"

Hän nauroi, mutta se oli pakotettua naurua, joka ei kuulunut oikealta.

"Sillä loppujen lopuksi", jatkoi hän, "te ette voi kieltää, että
juuri siinä me olemme nyt."

"Sitä en kiellä."

"No?"

"Niin, kuten sanotte, herra Fauville otti osaa omaan murhaansa."

Nämä sanat sanottiin aivan tyynesti, mutta niin vakuuttavin
ilmein ettei kukaan vastustanut. Niiden johtopäätösten jälkeen,
jotka don Luis oli pakottanut kuulijansa tekemään, olivat he
joutuneet umpikujaan, josta oli mahdotonta tulla pois turvautumatta
verukkeisiin, joihin ei löytynyt mitään vastausta. Ei ollut enää
mahdollista olla näkemättä herra Fauvillen osallisuutta omaan
kuolemaansa. Mutta minkälainen oli tämä osallisuus? Mitä osaa hän oli
näytellyt tässä viha- ja murhanäytelmässä? Oliko hän näytellyt osaa,
joka johti hänen kuolemaansa, vapaaehtoisesti tahi pakotettuna? Ja
kuka oli ollut hänen rikostoverinsa?

Kaikki nämä kysymykset tunkeutuivat herra Desmalionsin ja muiden
mieleen. He eivät ajatelleet muuta kuin niiden ratkaisemista
ja don Luis saattoi olla varma, että hänen ratkaisunsa
hyväksyttäisiin. Tästä hetkestä tarvitsi hänen vain kertoa mitä
oli tapahtunut tarvitsematta pelätä vastaväitteitä. Hän teki sen
hyvin lyhytsanaisesti, raportin muodossa, joka rajoittui kaikkein
tärkeimpään:

"Kolme kuukautta ennen rikosta kirjoitti herra Fauville joukon
kirjeitä ystävälleen, herra Langernaultille, joka, sen mukaan kuin
komisario Mazeroux varmastikin on teille puhunut, herra prefekti,
oli ollut kuolleena useita vuosia, asianhaara, josta herra Fauville
ei voinut olla tietämättä. Nämä kirjeet pantiin postiin, mutta
siepattiin pois jollain tavalla jota ei tässä tilaisuudessa tarvitse
pohtia. Herra Fauville raaputti pois leimat ja osoitteen sekä asetti
kirjeet erikoisesti sitä varten laitettuun koneeseen jonka toiminnan
hän asetti niin, että ensimmäinen kirje tulisi esille neljätoista
päivää hänen kuolemansa jälkeen ja seuraavat aina kymmenen päivän
väliajoilla. Nykyhetkellä on aivan selvää, että hänen toimintansa
oli etukäteen suunniteltu pienimpiin yksityisseikkoihin asti. Kun
hän tiesi Sauveraudin olevan rakastuneen vaimoonsa ja oli selvillä
kaikesta mihin Sauveraud ryhtyi, oli hän tietysti huomannut että
hänen vihattu kilpailijansa kulki joka keskiviikko talon ohi,
ja että Marie Fauville seisoi silloin ikkunassaan. Tämä on mitä
merkittävin asianhaara ja on ollut minulle tavattoman tärkeä; teidän
on katsottava se täydelleen samanveroiseksi todistuskappaleen kanssa.
Joka keskiviikkoilta, minä toistan sen, oli Sauveraudilla tapana
käydä talon ympäri. Pankaa nyt merkille tämä: ensiksikin, herra
Fauvillen suunnittelema rikos tapahtui keskiviikkoiltana; toiseksi,
että rouva Fauville meni miehensä nimenomaisesta pyynnöstä sinä
iltana oopperaan ja rouva d'Ersingerin luo."

Don Luis vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:

"Tänä keskiviikkoaamuna oli kaikki kunnossa, onnettomuuskello oli
vedetty, syytöskone työskenteli erinomaisesti ja tulevat tapahtumat
vahvistaisivat välittömästi herra Fauvillen valmistamia todisteita.
Herra prefekti, te saitte häneltä kirjeen, jossa hän kertoi itseään
vastaan suunnitellusta salaliitosta ja pyysi teidän apuanne
_seuraavana aamuna_ t.s. _kuolemansa jälkeen!_ Hänellä oli pätevät
syyt uskoa, että kaikki kävisi aivan täsmälleen 'vihollisen' tahdon
mukaan, mutta silloin tapahtui jotain, joka oli vähällä kumota hänen
suunnitelmansa: tarkastaja Vérot esiintyi teidän lähettämänänne,
herra prefekti, kootakseen tietoja Morningtonin perillisistä.
Mitä tapahtui näiden miesten välillä? Sitä ei arvatenkaan saada
koskaan tietää. Molemmat ovat kuolleet, eikä heidän salaisuutensa
enää palaa. Mutta sen voimme kuitenkin pitää varmana, että Vérot
on ollut täällä ja ottanut mukaansa suklaapalan, jossa ensi kerran
nähtiin tiikerihampaiden jäljet, ja että Vérot, kiitos meille
tuntemattomien asianhaarojen, onnistui keksimään herra Fauvillen
suunnitelmat. Sen me tiedämme, sillä Vérot'n viimeiset tässä
maailmassa lausutut sanat koskivat sitä. Hänen kauttaan saimme
tietää, että rikos tapahtuisi seuraavana yönä ja hän oli kirjoittanut
tietonsa kirjeeseen, joka häneltä varastettiin. Ja Fauville tiesi sen
myöskin, sillä päästäkseen pelottavasta vihollisesta, joka ehkäisi
hänen suunnitelmiaan, myrkytti hän tämän, ja kun myrkky vaikutti
hitaasti, oli hän kylliksi röyhkeä seuratakseen päällikkö Vérot'a
Café du Pont-Neufiin valepuvussa, joka teki hänet Sauveraudiksi ja
suuntasi epäilykset tähän. Täällä varasti hän Vérot'n kirjoittaman
kirjeen, pani tilalle kirjoittamattoman paperiarkin ja kysyi sen
jälkeen eräältä ohikulkijalta, josta piti tulla todistaja Sauveraudia
vastaan, tietä lähimmälle Metropolitaine asemalle Neuilly'n, jossa
Sauveraud asui! Siinä on teille mies, herra prefekti."

Don Luis puhui vakuuttavasti ja lämmöllä, jonka luja vakaumus
synnyttää. Hänen järjestelmällinen ja lujasti yhtenäinen
selostuksensa näytti pakottavan esille totuuden.

"Siinä on teille mies, herra prefekti, siinä on teille roisto.
Kauhu Vérot'n paljastuksesta oli niin suuri, että hän, pantuaan
toimeen suunnittelemansa kauhean teon, meni prefektin virastoon
varmistuakseen uhrinsa kuolemasta ja siitä, ettei tämä ollut
antanut häntä ilmi. Te muistatte tapahtuman, herra prefekti, miehen
liikutetun ja pelästyneen käytöksen: 'Huomenillalla', sanoi hän.
Niin, hän _pyysi_ apua seuraavaksi päiväksi, vaikka tiesi, että
kaikki olisi ohi samana iltana ja että poliisilla seuraavana päivänä
olisi edessään murha ja kaksi syytettyä, joita vastaan hän itse oli
koonnut todistukset... Marie Fauville, jonka hän niin sanoaksemme
oli antanut ilmi etukäteen. Ja sen vuoksi teki minun ja komisario
Mazerouxin tulo samana iltana hänet niin hämmästyneeksi. Keitä olivat
nämä tunkeilijat? Onnistuisiko heidän estää hänen suunnitelmansa?
Lähemmin ajateltuaan hän rauhoittui, vaikkapa me itsepäisyytemme
kautta pakotimme hänet antamaan perään. Mitä hän meistä välitti?
Hänen valmistuksensa olivat niin hyvin suoritetut, ettei mikään
vartiointi voinut tehdä niitä tyhjiksi, eivätkä vahdit saisi edes
vihiä siitä. Se mitä tapahtuisi, tapahtuisi joka tapauksessa ja
tietämättämme. Kuolema tekisi työnsä hänen viittauksestaan. Ja
huvinäytelmä, tahi oikeammin sanoen, murhenäytelmä, kulkisi kulkuaan.
Rouva Fauville, jonka hän oli lähettänyt teatteriin, tuli sanomaan
hyvää yötä. Sitten tuli hänen palvelijansa mukanaan jotain syötävää,
niiden joukossa maljakko omenoita. Sitten sai hän raivokohtauksen,
sellaisen miehen tuskankohtauksen, jonka täytyy kuolla ja joka pelkää
kuolemaa; kokonainen näytelmä, jonka aikana hän näytti meille kaapin
ja sidotun muistikirjan, jonka piti sisältää selonteko salaliitosta.
Sitten loppui kaikki. Mazeroux ja minä vetäydyimme etuhuoneeseen
ja suljimme välioven, herra Fauville jäi yksin ja saattoi tehdä
mitä halusi. Mikään ei voinut häntä estää toteuttamasta aikeitaan.
Kello yksitoista illalla rouva Fauville -- jolle hän epäilemättä oli
lähettänyt Sauveraudin käsialalla kirjoitetun kirjeen -- lähtisi
oopperasta ja ennen rouva d'Ersingerin luo menoaan viettäisi tunnin
kotinsa lähistöllä. Toiselta puolen tekisi Sauveraud tavallisen
pyhiinvaellusretkensä keskiviikkoiltana vähän matkan päässä rouva
Fauvillesta, mutta vastakkaisella puolella. Molemmat joutuisivat
poliisin epäluulojen alaisiksi, joko herra Fauvillen viittausten
tahi Café du Pont-Neufin tapahtumien vuoksi, ei kumpainenkaan
voisi todistaa alibiaan eikä selittää minkä vuoksi oleskeli niin
lähellä taloa. Eivätkö näin ollen molemmat tulisi syytetyiksi ja
tuomituiksi rikoksesta? Siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että
joku sattuma puhuisi heidän puolestaan, oli olemassa kiistämätön
todistus omenan muodossa, jossa oli rouva Fauvillen hampaiden jäljet!
Ja sitten, muutamia viikkoja myöhemmin, viimeinen ja ratkaiseva
temppu, salaperäiset kirjeet, jotka tulivat joka kymmenes päivä
ja syyttivät molempia. Pieninkin yksityisseikka oli pirullisella
terävänäköisyydellä suunniteltu. Te muistatte, herra prefekti,
tuon turkoosin, joka putosi sormestani ja löytyi kaapista? Oli
neljä henkilöä, jotka olivat voineet ottaa sen ylös. Herra Fauville
oli niistä yksi. Hänet me jätimme huomioonottamatta ja kuitenkin
se oli juuri hän, joka pani turkoosin kaappiin estääkseen minun
väliintuloani, joka olisi saattanut käydä vaaralliseksi. Nyt oli teko
täydellinen. Kohtalo täyttyisi. 'Vihollisen' ja hänen uhrinsa välissä
oli vain yksi tapahtuma. Tämä tapahtui. Herra Fauville kuoli."

Don Luis vaikeni. Hänen sanojansa seurasi pitkä hiljaisuus ja hän
tunsi itsensä vakuutetuksi, että hänen äsken kertomansa pitkä
historia oli saavuttanut kuulijoiden täydellisen hyväksymisen. He
eivät arvostelleet, he uskoivat.

Herra Desmalions teki viimeisen kysymyksen:

"Te olitte etuhuoneessa yhdessä komisario Mazerouxin kanssa.
Ulkopuolella oli poliiseja. Jos nyt otaksutaan, että herra Fauville
tiesi tulevansa murhatuksi tänä yönä ja juuri siihen aikaan, niin
kuka on voinut tappaa hänet ja hänen poikansa? Talossahan ei ollut
ketään?"

"Siellä oli herra Fauville".

Vastustuksen sorina purkautui ilmoille. Verho oli äkkiä vedetty
syrjään ja don Luisin esittämä näky aiheutti paitsi kauhua,
odottamattoman epäilyn purkauksen ja jonkunlaista katumusta siitä
aivan liian hyväntahtoisesta huomaavaisuudesta, jolla hänen
selityksensä oli otettu vastaan. Prefekti ilmaisi kaikkien tunteet
huudahtaessaan:

"Kylliksi sanoja! Kylliksi otaksumia! Niin järjelliseltä kuin ne
näyttävätkin, johtavat ne kuitenkin mahdottomiin lopputuloksiin."

"Näennäisesti mahdottomiin, herra prefekti; mutta mistä me voimme
tietää ettei herra Fauvillen kuulumatonta käytöstä voida selittää
aivan luonnollisilla syillä. Tietysti ei ole ketään, joka kuolee
kevein sydämin saadakseen kostaa. Mutta mistä me tiedämme ettei herra
Fauville, jonka äärimmäisen kalpeuden ja tavattoman sairaalloisen
näön te panitte epäilemättä merkille niinkuin minäkin, potenut jotain
kuolettavaa tautia, ja että hän, tietäessään itsensä tuomituksi..."

"Kylliksi sanoja, sanon vielä kerran," huudahti prefekti. "Te
liikutte vain otaksumissa. Mutta minä haluan todistuksen, yhden
todistuksen, vain yhden. Ja odotamme sitä..."

"Tässä se on, herra prefekti."

"Mitä? Mitä te sanotte?"

"Herra prefekti, ottaessani alas kattokruunun löysin sinetöidyn
kirjekuoren metallisäiliön päältä. Kun kruunu oli asetettu
sen ullakkokamarin alle, jossa herra Fauvillen poika asui, on
siis selvää, että herra Fauville kohottamalla poikansa huoneen
lattiapalkkeja saattoi päästä valmistamansa koneen yläosaan
käsiksi. Viimeisenä yönä asetti hän sinne tämän sinetöidyn kuoren
varustettuaan sen murhapäivän ajalla; '13 päivä maaliskuuta kello 11
i.p.' ja allekirjoituksella 'Hippolyte Fauville'."

Herra Desmalions aukaisi innokkaana kuoren. Hän säpsähti heitettyään
silmäyksen paperiarkkiin, joka oli kuoressa.

"Oh, se roisto, se roisto," sanoi hän. "Miten on mahdollista, että on
olemassa sellainen lurjus? Sellainen halveksittava eläin!"

Värähtelevällä äänellä, joka liikutuksen vuoksi oli usein melkein
kuulumaton, hän luki:

"Loppu lähenee. Hetki on käsissä. Nukuttamani Edmond on nyt
kuollut ilman että myrkyn tuli herätti hänet horroksistaan. Oma
kuolonkamppailuni alkaa. Kärsin kaikkia helvetin tuskia. Käteni
saattaa tuskin kirjoittaa näitä viimeisiä rivejä. Minä kärsin, oh,
kuinka minä kärsin! Ja kuitenkin on onneni sanoin kuvaamaton.

"Tämä onni johtuu käynnistäni Lontoossa Edmondin kanssa neljä
kuukautta sitten. Siihen asti vietin mitä kauheinta elämää peittäen
vihani naiseen, joka halveksi minua ja rakasti toista. Terveyteni oli
murtunut, tunsin säälimättömän sairauden jäytävän itseäni samalla
kuin näin poikani tulevan päivä päivältä heikommaksi ja kalpeammaksi.
Iltapäivällä neuvottelin kuuluisan lääkärin kanssa ja nyt ei jäänyt
enää pienintäkään epäilyä: sairaus, joka kulutti minua, oli syöpä, ja
minä tiesin myöskin, että poikani Edmond samoin kuin minäkin, seisoi
haudan partaalla parantumatonta keuhkotautia sairastaen.

"Samana iltana keksin suurenmoisen kostotuumani. Ja minkälaisen
koston! Pelottavan syytöksen toisiaan rakastavaa miestä ja naista
kohtaan. Vankila! Tuomioistuin! Pakkotyö! Mestaus! Eikä mitään avun
mahdollisuutta, ei vastarintaa, ei toivoa. Kootut todistukset,
todistukset niin pelottavat, että syyttömänkin täytyy epäillä omaa
viattomuuttaan. Mikä kosto! Ja mikä rangaistus! Olla viaton ja
taistella turhaan syyttäviä asianhaaroja ja tosiasioita vastaan,
jotka selittävät syylliseksi!

"Olen onnellinen. Kuolema, jonka olen itselleni tuottanut, on alku
heidän tuskiinsa. Miksikä siis elää ja odottaa luonnollista kuolemaa,
joka merkitsisi heidän onnensa alkamista? Ja kun Edmondin täytyy
kuolla, miksikä en pelastaisi häntä pitkäaikaisesta sairaudesta
antamalla hänelle kuoleman, joka kaksinkertaistuttaa Marien ja
Sauveraudin rikoksen.

"Loppu lähestyy. Minun täytyy keskeyttää, tuskat käyvät
ylivoimaisiksi. Mutta nyt hallitsen jälleen itseäni. Kuinka hiljaista
onkaan! Ulkopuolella ja sisällä ovat poliisin lähetit, jotka
vartioivat rikostani. Ja aivan läheisyydessä hiiviskelee Marie minun
kirjeeni määräämälle kohtauspaikalle, johon hänen rakastettunsa
ei tule. Ja rakastaja kuljeskelee ikkunan alla, jossa hänen
rakastettunsa ei näyttäydy. Oh, te pienet, kauniit nuket, joiden
rihmoista minä pitelen! Tanssikaa! Hyppikää! Herra jumala, kuinka
he ovat naurettavia! Nuora teidän kaulanne ympärille, herrani, ja
toinen nuora teille, rouvani! Ettekö se olleet te, joka myrkytitte
Vérot'n tänä aamuna ja seurasitte häntä ebenholtsikeppeinenne Café
du Pont-Neufille? Tietysti, luonnollisesti se olitte te. Ja yöllä
myrkyttää kaunis nainen minut ja poikapuolensa. Todistuksia? Niin,
miten onkaan omenan laita, rouvani, omenan, jota te ette purreet ja
jossa kuitenkin on teidän hampaidenne jäljet? Kuinka naurettavaa!
Tanssikaa! Hyppikää!

"Ja kirjeet! Kuolleelle Langernaultille kirjoitetut kirjeet! Ne
kruunaavat riemuni. Oh, mikä ilo, kun keksin ja rakensin pienen
koneellisen leikkikaluni! Eikö se ollut sievästi tuumittu? Eikö se
ole korea ja tarkka? Määrättynä aikana, pang, ensimmäinen kirje!
Kymmenen päivää myöhemmin, pang, toinen kirje. Ei ole enää mitään
toivoa, ystävä raukat, te olette tuomitut. Tanssikaa! Hyppikää!

"Ja mikä minua huvittaa enin -- sillä nyt nauran -- on ajatus, ettei
kukaan tiedä sitä eikä tätä. Marie ja Sauveraud ovat syyllisiä...
siitä ei ole pienintäkään epäilystä. Mutta sen jälkeen... täydellinen
pimeys. Kukaan ei saa milloinkaan tietää mitään. Ja muutamien
viikkojen kuluttua, kun molemmat rikolliset ovat peruuttamattomasti
tuomitut, kun kirjeet ovat poliisin hallussa, niin 25. päivä, tahi
tarkemmin sanoen, kello kolme aamulla 26. päivänä toukokuuta,
pyyhkäisee räjähdys pois jokaisen tekoni jäljenkin. Pommi on asetettu
paikoilleen, olen sen viereen asettanut muistikirjani, myrkkypullon,
käyttämäni oopiumiruiskun ja kaksi Vérot'n kirjettä, jotka voisivat
pelastaa rikolliset. Ei, kukaan ei saa milloinkaan mitään tietää.

"Mikäli ei... mikäli ei tapahdu ihmettä... jos pommi jättää seinät
pystyyn ja katon ehyeksi. Tahi mikäli ei joku ihmeellisellä
neroudella varustettu, tavattoman älykäs olento selvitä sekoittamiani
lankoja ja kuukauden tutkimusten perästä keksi tätä kirjettä.

"Kas niin, nyt se on loppu. On jäljellä vain allekirjoittaminen.
Käteni vapisee yhä enemmän. Hiki tippuu otsaltani suurina pisaroina.
Minä kärsin helvetin tuskia ja olen taivaallisen onnellinen. Ahaa,
ystäväni, te odotitte kuolemaani! Sinä, Marie, annoit minun,
varomattomasti kyllä, lukea silmistäsi ihastuksen nähdessäni minut
sairaana. Ja te olette molemmat niin varmoja tulevaisuudesta, että
teillä oli rohkeutta kärsivällisesti odottaa kuolemaani. Tässä se nyt
on, minun kuolemani! Se on tässä ja tässä olette te yhdistettyinä
käsiraudoilla minun hautani yläpuolella. Marie tulee ystäväni
Sauveraudin vaimoksi. Sauveraud, lahjoitan teille vaimoni. Olkaa
yhdistettyjä pyhässä avioliitossa. Jumala siunatkoon teitä, lapseni!
Tutkintotuomari laatii aviosopimuksen ja pyöveli lukee vihkimäkaavan.
Oh, ihanaa! Kärsin helvetin tuskia... mutta riemuitsen! Kuinka
ihana onkaan viha, kun se tekee kuoleman näin suloiseksi! Minä
olen onnellinen kuollessani. Marie on vankilassa! Sauveraud
itkee kuolemaantuomittujen kopissa. Ovi avautuu. Oh, kauhua...
mustiinpuetut miehet. Ne menevät vuoteen luo: 'Gaston Sauveraud,
armon anomuksenne on hylätty. Rohkeutta! Olkaa mies!' Kylmä, kostea
aamu... mestauslava! Nyt on sinun vuorosi, Marie, sinun vuorosi!
Haluatko elää rakastajasi jälkeen. Sauveraud on kuollut, nyt on vuoro
sinulla. Katso, tässä on sinulle nuora. Tahi haluatko mieluummin
myrkkyä... kas niin, kuole nyt, lutka! Kuole, suonissasi tulta,
niinkuin minäkin, joka vihaan sinua, vihaan sinua, vihaan sinua!"

Herra Desmalions lopetti ja kaikki läsnäolijat vaikenivat
hämmästyksen lamaannuttamina. Viimeisiä rivejä oli prefektin ollut
sangen vaikea lukea, sillä käsiala oli melkein muodotonta ja
epäselvää.

Hän sanoi matalammalla äänellä paperiin katsoen:

"Hippolyte Fauville. Niin kuuluu allekirjoitus, se roisto sai
viimeisellä minuutilla voimia kirjoittaakseen selvästi nimensä. Hän
pelkäsi, että hänen alhaisuuttaan voitaisiin epäillä. Kuinka olisi
kukaan saattanut luulla tällaista?"

Hän heitti katseen don Luisiin ja lisäsi:

"Tämän salaisuuden paljastamiseen vaaditaan todellakin verratonta
terävänäköisyyttä ja lahjoja, joiden edessä meidän on kumarruttava...
minä ainakin sen teen. Kaikki tämän hullun antamat selitykset ovat
edeltäpäin selostetut hämmästyttävän tarkasti."

Don Luis kumarsi ja hänelle osoitettuun kiitokseen vastaamatta sanoi:

"Olette oikeassa, herra prefekti, hän oli mielipuoli vaarallisinta
lajia, terävästi ajatteleva hullu, joka ei antanut minkään
estää itseään suorittamasta tehtäväänsä. Hän toteutti sen
yli-inhimillisellä kiihkolla, turhan tarkan älynsä kaikella voimalla.
Joku toinen olisi tappanut uhrinsa avoimesti ja raa'asti."

Herra Desmalions teki loppueleen. Lisäkysymyksiin antaisi
poliisitutkinto valaistusta. Nyt oli tärkeintä pelastaa Marie
Fauvillen henki.

"Meillä ei ole hetkeäkään kadotettavissa", sanoi hän. "Rouva
Fauvillelle on tästä ilmoitettava heti. Samalla aikaa tiedotetaan
tutkintotuomarille, että juttu häntä vastaan on heti lakkautettava."

Hän antoi kiireesti muutamia ohjeita poliisitutkinnasta. Sitten
kääntyi hän Perennaan.

"Tulkaa, herraseni," sanoi hän, "on vain oikein, että rouva Fauville
saa kiittää vapauttajaansa. Tulkaa te myöskin, Mazeroux."

Kokous oli loppu, tämä kokous, jonka aikana Perenna oli antanut
loistavimman todistuksen neroudestaan. Herra Desmalionsin kasvojen
ilmeet kuvastivat koko hänen ihailunsa. Ja Perenna nautti
suunnattomasti siitä omituisesta tilanteesta, että hän, joka
muutamia tunteja sitten oli poliisin takaa-ajama, nyt istui autossa
poliisiprefektin vieressä. Weberin kantamalla kaunalla ei ollut nyt
mitään merkitystä.

Herra Desmalions alkoi sillävälin pintapuolisesti tutkia uutta
arvoitusta ja osoitti, että muutamat kohdat olivat vielä
selvittämättä.

"Niin, aivan oikein... tässä ei ole epäilyksen varjoakaan... me
toivomme... asia on niin, eikä toisin. Mutta pari seikkaa on vielä
pimeyden peitossa. Ensiksikin hampaiden jäljet. Huolimatta hänen
miehensä myönnytyksestä se on asia, jota ei voida jättää syrjään."

"Luulen selityksen olevan hyvin yksinkertaisen, herra prefekti. Annan
sen teille niin pian kuin saan vaadittavat todistukset."

"Hyvä on. Mutta toinen kysymys: mistä johtuu että Weber tänä aamuna
löysi räjähdystä koskevan paperin neiti Levasseurin huoneesta?"

"Ja mistä johtuu", lisäsi don Luis nauraen, "että minä löysin sieltä
niiden viiden päivän aikamäärät, jolloin kirjeet saapuivat?"

"Te yhdytte siis minun käsitykseeni?" sanoi herra Desmalions. "Osa,
jota neiti Levasseur on näytellyt, on lievimmin sanoen epäilyttävä."

"Uskon kaiken selviävän, herra prefekti, ja teidän tarvitsee vain
kysyä rouva Fauvillelta sekä Gaston Sauveraudilta hajottaaksenne
viimeisen epäilyksen ja puhdistaaksenne neiti Levasseurin kaikista
epäluuloista."

"Ja sitten", jatkoi herra Desmalions, "on vielä asianhaara, joka
näyttää minusta kummalliselta. Tunnustuksessaan ei Hippolyte Fauville
maininnut sanallakaan Morningtonin perinnöstä. Minkä vuoksi? Eikö hän
tiennyt siitä? Onko meidän otaksuttava, että tämä rikossarja on vain
puhdas sattuma?"

"Yhdyn täydellisesti teihin, herra prefekti. Hippolyte Fauvillen
vaiteliaisuus testamentin suhteen kummastuttaa minua, myönnän sen.
Mutta pidän sitä suhteellisesti verrattain vähäpätöisenä seikkana.
Pääasia on Fauvillen syyllisyys ja hänen vaimonsa viattomuus."

Auto pysähtyi Sant-Lazaren ulkopuolelle, kurjan, kolkon vankilan,
joka vielä odottaa maan tasalle hajottamistaan.

Prefekti hypähti ylös. Portti aukeni heti.

"Onko vankilanjohtaja täällä?" kysyi hän. "Lähettäkää heti häntä
hakemaan, on kiire."

Tahtomatta odottaa kiisi hän heti pitkin sitä käytävää, joka vei
sairasosastolle; tullessaan toiseen kerrokseen kohtasi hän johtajan.

"Rouva Fauville", sanoi hän kuluttamatta aikaa, "haluan tavata hänet".

Mutta hän pysähtyi huomatessaan hämmästyneen ilmeen vankilanjohtajan
kasvoilla.

"Mikä on?" kysyi hän. "Mistä on kysymys?"

"Ettekö ole kuullut sitä, herra prefekti?" sammalsi johtaja. "Minähän
ilmoitin virastoonne puhelimella."

"Sanokaa, mitä on tapahtunut?"

"Rouva Fauville kuoli aamulla. Hänen onnistui ottaa myrkkyä."

Herra Desmalions tarttui johtajan käsivarteen ja kiiruhti Perennan ja
Mazerouxin seuraamana sairasosastolle.

Eräässä huoneessa näki hän Marie Fauvillen makaavan vuoteessa.
Hänen kalpeilla kasvoillaan ja olkapäillään oli ruskeita pilkkuja,
samanlaisia kuin päällikkö Vérot'n, Hippolyte Fauvillen ja hänen
poikansa Edmondin ruumiissa.

Prefekti huudahti kiivaasti:

"Mutta myrkky... mistä se tuli?"

"Tämä pullo ja ruisku löydettiin hänen pieluksensa alta."

"Pieluksen alta? Mutta kuinka se sinne tuli? Mistä hän sen sai? Kuka
antoi sen hänelle?"

"Sitä emme vielä tiedä, herra prefekti?"

Herra Desmalions katsoi don Luisiin. Hippolyte Fauvillen itsemurha
ei siis ollut lopettanut tätä rikosten sarjaa! Ei siinä kyllin, että
hänen tekojensa tarkoituksena oli antaa Marien kuolla pyövelin käsien
kautta, nyt oli hän pakottanut tämän ottamaan vielä myrkkyä. Oliko
se mahdollista? Oliko ajateltavissa, että tuon kuolleen miehen kosto
vielä jatkuisi samalla koneellisella ja selittämättömällä tavalla?
Tahi pikemminkin... eikö pikemminkin ollut olemassa joku toinen
salainen tahto, joka salaperäisesti ja rohkeasti jatkoi Hippolyte
Fauvillen saatanallista työtä?

       *       *       *       *       *

Kaksi päivää sen jälkeen tuli toinen huomiotaherättävä uutinen:
Gaston Sauveraud oli löydetty kopistaan kuolleena. Hänellä oli ollut
rohkeutta kuristaa itsensä lakanalla. Kaikki kokeet palauttaa hänet
henkiin olivat turhat.

Hänen vieressään pöydällä oli puolitusinaa sanomalehtileikkeleitä,
jotka joku tuntematon käsi oli hänelle toimittanut. Kaikki kertoivat
Marie Fauvillen kuolemasta.




V LUKU

Sadanmiljoonan perillinen


Neljäntenä iltana äsken kerrottujen tapahtumien jälkeen soitti
melkein kokonaan pitkään viittaan kääriytynyt vanha vuokra-ajuri
Perennan ovikelloa ja lähetti don Luisille kirjeen. Hänet osoitettiin
heti työhuoneeseen ensimmäisessä kerroksessa. Hän ehti tuskin heittää
viittansa ennenkuin ryntäsi don Luisin luo.

"Tällä kertaa on tosi kysymyksessä, isäntä!" huudahti hän. "Nyt ei
sovi kuhnailla: laittakaa kuntoon matkalaukkunne ja lähtekää niin
pian kuin voitte!"

Don Luis, joka istui lepotuolissa aivan rauhallisena ja poltti,
vastasi:

"Kumpaisen haluatte, Mazeroux? Sikaarin vaiko savukkeen?"

Mazeroux suuttui.

"Ei kuulkaapas, luetteko te sanomalehtiä?"

"Kyllä, joskus."

"Siinä tapauksessa olette tilanteesta yhtä selvillä kuin minä ja
kaikki muutkin. Viimeisenä kolmena päivänä kaksoisitsemurhan tahi
tarkemmin sanottuna Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin murhan
jälkeen ei ole yhtään lehteä, joka ei ole sanonut suunnilleen
näin: 'Nyt, kun herra Fauville, hänen poikansa, hänen vaimonsa ja
hänen sukulaisensa Gaston Sauveraud ovat kuolleet, ei ole ketään,
joka seisoisi don Luis Perennan ja Mornington-perinnön välissä?'
Ymmärrättekö, mitä se merkitsee? Yleisö puhuu bulevardi Suchetin
räjähdyksestä, Fauvillen paljastamisesta hänen kuolemansa jälkeen,
kauhustaan sitä petoa, Fauvillea, kohtaan, eikä tiedä kuinka
saattaisi kylliksi ylistää teidän terävänäköisyyttänne. Mutta on
eräs asia, joka on kaikkien keskustelujen ja pohtimisien pääaiheena.
Kun nuo kolme Roussel-perheen jälkeläistä ovat kuolleet, kuka on
jäljellä? Don Luis Perenna. Kuka perii omaisuuden kun ei ketään
luonnollisia perillisiä ole? Don Luis Perenna."

"Sellainen onnenpoika!"

"Niin sanoo yleisö, isäntä? Se sanoo, että tämä joukko murhia ja
kauheuksia ei voi olla sattuman työtä, vaan merkitsee se jonkun
kaikkivoivan tahdon läsnäoloa, joka alkoi Cosmo Morningtonin murhalla
ja loppui sadanmiljoonan anastuksella. Ja kun tälle tahdolle on
annettava nimi, osoittavat he lähimpään, erinomaiseen, kuuluisaan,
huonomaineiseen, salaperäiseen, kaikkivoipaan ja kaikkialla
läsnäolevaan henkilöön, joka oli Cosmo Morningtonin ystävä ja joka
alusta alkaen on johtanut tapahtumia, liittänyt ne yhteen, syyttänyt
ja vapauttanut ihmisiä, vanginnut ja auttanut heitä pakoon. He
sanovat, että hän hallitsee koko juttua, hoitaa sitä omien etujensa
mukaisesti ja pistää vihdoin taskuunsa satamiljoonaa. Ja tämä henkilö
on don Luis Perenna, toisin sanoen Arsène Lupin, epäilyttävä henkilö,
ja olisi mieletöntä jollei asettaisi häntä tällaisen suurenmoisen
jutun yhteyteen."

"Kiitoksia paljon."

"Niin puhuu yleisö; minä toistan vain sen. Niin kauan kuin rouva
Fauville ja Gaston Sauveraud olivat hengissä, ei yleisö paljoa
ajatellut teidän vaatimuksianne perintöön. Mutta molemmat ovat
kuolleet. Sen vuoksi ei voida olla huomaamatta sitä suorastaan
ihmetyttävää tapaa, jolla kohtalo työskentelee don Luis Perennan
eduksi. Te tunnette lainopillisen peruslauseen: _fecit cui prodest_.
Kenellä on etua Roussel-perillisten katoamisesta? Don Luis
Perennalla."

"Sillä roistolla!"

"Sillä roistolla! Juuri sitä sanaa märehtii Weber lakkaamatta
poliisiprefektin ja tutkintotuomarin käytävissä. Te olette roisto
ja Florence Levasseur on teidän rikostoverinne. Ja tuskin kukaan
uskaltaa vastustaa. Poliisiprefekti? Mitä se hyödyttää, että hän
puolustaa teitä, muistuttaa, että te olette kaksi kertaa pelastanut
hänen henkensä ja tehnyt poliisille palveluksia, joista hänen oli
ennen muita oltava teille kiitollinen? Mitä se hyödyttää, että
hän käy pääministerin luona, ja me kaikki tiedämme Valenglayn
teitä suojelevan? On muita paitsi poliisiprefekti. Meillä on koko
salapoliisiosasto, yleinen syyttäjä esikuntineen, tutkintotuomari,
sanomalehdet ja ennen kaikkia yleinen mielipide, joka on
tyydytettävä, joka odottaa ja pyytää rikollista. Tämä rikollinen
olette joko te itse tahi Florence Levasseur. Tahi oikeammin sanoen,
se olette te ja Florence Levasseur."

Ei lihaskaan don Luisin kasvoilla värähtänyt. Mazeroux odotti hetken.
Kun hän ei saanut mitään vastausta, teki hän epätoivoisen eleen.

"Tiedättekö mitä te pakotatte minut tekemään? Pettämään
velvollisuuteni. Minä sanon teille, että huomenna te saatte kutsun
tutkintotuomarin luo. Kuulustelun jälkeen, huolimatta siitä mitä
kysymyksiä teille tehdään ja mitä te vastaatte, teidät vangitaan.
Vangitsemismääräys on valmis. Sen ovat teidän vihollisenne saaneet
aikaan."

"Peijakas..."

"Eikä siinä kaikki. Weber, joka palaa halusta saada kostaa, on
pyytänyt lomaa saadakseen vartioida tästä päivästä alkaen taloanne,
niin ettette pääse pakoon kuten Florence Levasseur. Hän on täällä
väkineen tunnin kuluttua. Mitä siitä sanotte?"

Vastaamatta ja luopumatta huolettomasta asennostaan antoi don Luis
Mazerouxille merkin.

"Katsokaahan ikkunoiden välisen sohvan alle."

Don Luis näytti vakavalta. Mazeroux totteli vaistomaisesti. Sohvan
alla oli matkalaukku.

"Kymmenen minuutin kuluttua, sanottuani palvelijoilleni meneväni
vuoteeseen, kannatte te matkalaukkuni rue de Rivoli 143 B:hen, jossa
olen herra Lecocqin nimellä vuokrannut itselleni asunnon."

"Minkä vuoksi isäntä? Mitä se merkitsee?"

"Sitä, että kun ei minulla ollut ketään luotettavaa henkilöä
kantamaan matkalaukkuani, niin olen kolme päivää odottanut
käyntiänne."

"Niin, mutta..." sammalsi Mazeroux hämmästyneenä.

"Mitä mutta?"

"Oletteko te päättänyt livistää?"

"Luonnollisesti. Mutta miksikä kiirehtiä? Syy minkä vuoksi hankin
teille salapoliisin paikan oli se, että minä halusin tietää heidän
suunnitelmistaan minua vastaan. Kun te nyt sanotte, että minä olen
vaarassa, niin livistän."

Mazerouxin katsoessa häneen kasvavalla kummastuksella, löi hän tätä
olkapäähän ja sanoi ankarasti:

"Nähkääs, herra komisario, oli turhaa pukeutua ajuriksi ja pettää
velvollisuutensa. Te ette voi koskaan pettää velvollisuuttanne.
Kysykää omaltatunnoltanne; olen varma siitä, että se tuomitsee teidät
ansionne mukaan."

       *       *       *       *       *

Don Luis oli puhunut totta. Huomattuaan kuinka suuressa määrin Marie
Fauvillen ja Gaston Sauveraudin kuolema oli muuttanut tilannetta,
katsoi hän parhaaksi muuttaa varmaan paikkaan. Syynä siihen ettei hän
ollut tehnyt sitä ennen, oli se, että hän toivoi saavansa tietoja
Florence Levasseurilta joko kirjeen kautta tahi puhelimitse. Kun
tyttö itsepäisesti vaikeni, ei don Luisilla ollut mitään syytä
antautua vangittavaksi, jonka seikan tapausten kulku oli tehnyt hyvin
todennäköiseksi.

Ja hänen aavistuksensa olivat oikeat. Seuraavana aamuna tuli Mazeroux
rue de Rivolille ja näytti hyvin virkeältä.

"Te pääsitte pakoon viimeisellä hetkellä. Weber sai tänä aamuna
kuulla, että lintu oli lentänyt pois. Hän on aivan raivoissaan.
Ja teidän täytyy tunnustaa, että sekasotku käy aina pahemmaksi ja
pahemmaksi. Päämajassa ollaan aivan nolostuneita. He eivät edes
tiedä, mitä Florence Levasseurin kanssa olisi tehtävä. Te olette
siitä tietysti lukeneet lehdistä. Tutkintotuomari väittää, että
koska Fauville teki itsemurhan ja tappoi poikansa Edmondin, ei
Florence Levasseurilla ole asian kanssa mitään tekemistä. Hänen
katsantokantansa mukaan on juttu lopullisesti selvä. Siinä on meillä
ihana tutkintotuomari! Eikö esim. Gaston Sauveraudin murha ole
päivänselvä; Florence Levasseurilla on ollut sormensa siinä niinkuin
kaikessa muussakin. Eikö juuri hänen huoneestaan, Shakespearen
teosten välistä, löydetty ilmoitusta, että Fauville oli järjestänyt
kirjejutun ja räjähdyksen? Ja niin..."

Mazeroux vaikeni don Luisin silmien ilmeestä pelästyneenä. Hän
ymmärsi, että isäntä oli rakastunut tyttöön enemmän kuin koskaan.

"No niin", sanoi Mazeroux, "emme puhu asiasta. Tulevaisuus on
näyttävä minun olleen oikeassa, sen saatte kyllä nähdä."

       *       *       *       *       *

Päivät kuluivat. Mazeroux kävi niin usein kuin mahdollista, tahi
ilmoitti puhelimitse don Luisille niistä molempien tutkimusten
yksityiskohdista, joihin Sant-Lazaressa ja Sante-vankilassa oli
ryhdytty.

Vielä ei oltu saatu pienintäkään selvyyttä tuohon käsittämättömään
salaisuuteen: hampaiden jälkiin omenassa. Fauvillen suora tunnustus
vapautti Marien. Ja kuitenkin olivat omenassa epäilemättä Marien
hampaiden jäljet. Nuo niin kutsutut tiikerinhampaat olivat
ehdottomasti hänen. Ja sitten...

Lyhyesti ja selvästi, kuten Mazeroux sanoi, kaikki hapuilivat
pimeydessä, ja vielä siihen määrin, että prefekti, testamentin
säädöksen mukaan, äkkiä päätti, että perillisten kokous pidettäisiin
seuraavalla viikolla ja määräsi sen yhdeksänneksi päiväksi kesäkuuta.
Hän toivoi tällä tavoin saavansa kiusallisen jutun loppumaan, jutun,
jossa poliisi osoittautui saamattomaksi ja hölmistyneeksi. He
päättäisivät perinnöstä asianhaarojen mukaan ja sitten lopettaisivat
jutun. Yleisö lakkaisi vähitellen puhumasta Mornington-perillisten
joukkomurhasta ja tiikerihampaiden arvoitus vaipuisi unholaan.

Oli kummallista, mutta nämä viimeiset päivät, jotka olivat kuumeisia
ja levottomia kuten kaikki päivät ennen suurta taistelua -- ja kaikki
tunsivat, että tässä viimeisessä kokouksessa tulisi suuri taistelu
-- vietti don Luis lepotuolissa rue de Rivolin parvekkeella istuen
rauhallisesti sikareita polttaen ja puhallellen savurenkaita, joita
tuuli vei Tuileriesin puutarhaan.

Mazeroux ei voinut sitä sulattaa

"Te kummastutatte minua. Te näytätte niin rauhalliselta ja
huolettomalta!"

"Minä olen rauhallinen ja huoleton, Alexandre."

"Mutta mitä te tarkoitatte? Eikö asia kiinnitä mieltänne? Ettekö aio
kostaa rouva Fauvillea ja Sauveraudia? Teitä syytetään julkisesti ja
te istutte puhaltelemassa savurenkaita!"

Mutta samana päivänä kun kokouksen piti olla, tuli Mazeroux sisään
kauhistunein ilmein kädessään kirje.

"Tämä on teille, isäntä. Se oli osoitettu minulle mutta sisäkuoressa
oli teidän nimenne. Kuinka selitätte sen?"

"Sehän on helppoa. Vihollinen tuntee meidän läheisen tuttavuutemme,
ja kun hän ei tiedä missä minä olen..."

"Mikä vihollinen?"

"Sen sanon teille huomeniltana."

Don Luis avasi kuoren ja luki punaisella kirjoitetut seuraavat rivit:

"Vielä on aikaa, Lupin. Vetäytykää taistelusta. Muuten kuolette
tekin. Uskoessanne että päämäärä on saavutettu, kohottaessanne
kätenne minua vastaan ja lausuessanne riemuitsevia sanoja avautuu maa
juuri silloin allanne. Kuolinpaikkanne on valittu. Ansa on viritetty.
Varokaa itseänne, Lupin!"

Don Luis hymyili.

"Hyvä", sanoi hän "Nyt selvenee pian kaikki."

"Niinkö luulette?"

"Niin. Kuka antoi teille kirjeen?"

"Tällä kertaa oli meillä onni. Poliisi, jolle se jätettiin, sattui
asumaan Les Ternes'ssä, sen talon vieressä, josta kirje tuli. Hän
tuntee miehen hyvin. Se oli onnellinen sattuma, eikö niin?"

Don Luis hypähti tuolilta säteillen ihastuksesta.

"Mitä tarkoitatte? Sanokaa! Tiedättekö kuka hän on?"

"Mies palvelee avenue des Ternesin varrella olevassa sairashuoneessa."

"Menkäämme sinne. Meillä ei ole aikaa kadotettavana."

"Mainiota, isäntä! Nyt olette kaltaisenne."

"Luonnollista. Niin kauan kun ei ollut mitään tekemistä, odotin ja
lepäsin, sillä ymmärrän hyvin, että taistelu tulee pelottavaksi.
Mutta koska vihollinen nyt vihdoinkin on tehnyt erehdyksen ja antanut
minulle jäljen seurattavaksi, ei minun tarvitse odottaa enää; nyt
käyn suoraan asiaan. Tiikerin jäljille, Mazeroux!"

Kello oli yksi päivällä, kun don Luis ja Mazeroux saapuivat avenue
Les Ternesin sairaalaan. Eräs palvelija avasi oven. Mazeroux
antoi don Luisille merkin. Mies oli juuri sama, joka oli tuonut
kirjeen. Komisarion kysymyksiin vastasi hän kiertelemättä olleensa
poliisikonttorissa tänä aamuna. "Kenen käskystä?" kysyi Mazeroux.

"Priorittaren".

"Priorittaren?"

"Niin, talossa on myöskin yksityissairaala, jossa hoidetaan nunnia."
"Voimmeko puhua priorittaren kanssa?"

"Kyllä, tietysti, mutta ette nyt; hän on mennyt ulos."

"Koska hän on kotona?"

"Oh, hän saattaa tulla koska hyvänsä."

Palvelija vei heidät odotushuoneeseen, jossa he viettivät enemmän
kuin tunnin.

"Täällä emme ole miksikään hyödyksi, isäntä", kuiskasi Mazeroux.

"Mihin teillä on kiire? Odottaako teitä morsian?"

"Me hukkaamme aikaa."

"En minä suinkaan. Kokous prefektin luona ei ole ennenkuin kello
viisi."

"Mitä sanotte? Te teette pilaa. Ettehän aio sinne?"

"Miksikä en?"

"Miksi? Vangitsemismääräys..."

"Vangitsemismääräys? Paperilappu!"

"Paperilappu, joka tulee vaaralliseksi, jos annatte poliisille
tilaisuuden käyttää sitä. Teidän läsnäoloanne tullaan katsomaan
haasteeksi."

"Ja poissaoloani tunnustukseksi. Herran, joka saa sata miljoonaa, ei
sovi sinä päivänä vetäytyä syrjään. Minun täytyy olla läsnä tuossa
kokouksessa, enkä halua laiminlyödä oikeuttani. Ja sinne minä menen."

"Isäntä..."

"Heidän edestään kuului tukahdutettu huudahdus. Ja eräs nainen,
sairaanhoitajatar, joka kulki läpi huoneen, alkoi äkkiä juosta,
kohotti verhoa ja katosi."

Don Luis nousi epäröiden eikä tiennyt mitä olisi tehtävä. Neljän,
viiden sekunnin epäröinnin jälkeen syöksyi hän verhon kautta
käytävään ja pysähtyi sen päässä erään nahkoitetun oven eteen, joka
oli äsken suljettu. Hän hukkasi vielä enemmän aikaa hapuilemalla
vapisevin käsin lukkoa.

Avattuaan sen huomasi hän takaportaat. Menisikö hän niitä pitkin?
Oikealla jatkuivat samat portaat pohjakerrokseen. Hän meni niitä
myöten, saapui keittiöön, sai käsiinsä keittäjättären ja sanoi
hänelle käskevällä äänellä:

"Onko eräs hoitajatar mennyt äsken tätä tietä ulos?"

"Tarkoitatteko sisar Gertrudea, sitä uutta?"

"Niin, niin, pian... häntä odotetaan tuolla."

"Kuka odottaa?"

"Sehän on pirua, ettekö voi sanoa, mitä tietä hän meni?"

"Tuosta ovesta."

Don Luis syöksyi eteenpäin pienen eteisen kautta ja tuli avenue des
Ternesille.

"Tämähän on hauskaa kilpajuoksua!" huudahti Mazeroux, joka oli
saavuttanut hänet.

Don Luis katseli pitkin katua. Eräs linja-auto ajoi juuri pieneltä,
Place Saint Ferdinandin viereiseltä torilta.

"Siellä hän menee", selitti don Luis. "Tällä kertaa en päästä häntä
pakoon."

Hän huusi vuokra-auton.

"Seuratkaa tuota linja-autoa viidenkymmenen metrin päästä."

"Onko se Florence Levasseur?" kysyi Mazeroux.

"On."

"Mainiota!" mutisi komisario. Sitten ei hän voinut olla
huudahtamatta: "No, näettekös nyt. Niin sokea ette kai saata olla,
että luulisitte häntä syyttömäksi."

Don Luis ei tehnyt mitään vastaväitteitä. Jännittynyt ilme
kasvoissaan tarkasteli hän autoa, joka tällä hetkellä seisoi
bulevardi Haussmannin kulmassa.

"Pysähtykää!" huusi hän ohjaajalle.

Tyttö nousi pois. Oli helppo tuntea Florence Levasseur
hoitajatarpuvussa. Hän katsoi ympärilleen varmistautuakseen siitä,
ettei häntä seurattu, otti sitten ajurin ja ajoi pitkin bulevardia ja
rue de la Pépinièrea Saint-Lazaren rautatieasemalle.

Don Luis katsoi etäämpää kuinka hän meni Cour de Romen portaita ja
seurattuaan jäljestä näki tytön odotussalin toisessa päässä olevalla
lippuluukulla.

"Pian, Mazeroux", sanoi hän. "Ottakaa esille salapoliisikorttinne ja
kysykää mihin hän osti lipun. Juoskaa, ennenkuin muita matkustajia
tulee."

Mazeroux riensi pois, kysyi lipunmyyjältä ja palasi takaisin.

"Rouen, toinen luokka."

"Ostakaa lippu itsellenne."

Mazeroux teki niin. He kuulivat, että muutaman minuutin kuluttua
lähtisi pikajuna. Heidän tullessaan asemasillalle nousi Florence
juuri erääseen vaunuosastoon.

Juna vihelsi.

"Nouskaa junaan", sanoi don Luis vetäytyen syrjään niin hyvin kuin
taisi. "Sähköttäkää minulle Rouenista, tulen sinne teidän jälkeenne
illalla. Pitäkää häntä koko ajan silmällä. Älkää päästäkö häntä
liukumaan sormienne välitse. Hän on hyvin viekas, sen saatte uskoa."

"Mutta miksi ette itse matkusta? Se olisi paljon parempi..."

"Ei saata tulla kysymykseenkään. Juna ei pysähdy ennenkuin Rouenissa
ja minä en ehtisi illaksi takaisin. Kokous prefektin luona on kello
viisi."

"Ja te aiotte itsepäisesti sinne?"

"Enemmän kuin koskaan. Kas niin, nouskaa vaunuun."

Hän sysäsi Mazerouxin erääseen viimeisistä vaunuista. Juna alkoi
liikkua ja katosi pian erääseen tunneliin.

       *       *       *       *       *

Kello oli täsmälleen viisi, kun majuri, kreivi d'Astrignac, maître
Lepertuis ja amerikkalainen lähetystösihteeri saatettiin herra
Desmalionsin työhuoneeseen. Samassa astui joku vahtimestarin
huoneeseen ja jätti korttinsa.

Päivystävä vahtimestari katsoi korttiin, käänsi nopeasti päänsä
eräässä nurkassa seisovaan ja puhelevaan miesjoukkoon ja kysyi sitten
äsken saapuneelta: "Onko teitä pyydetty tänne?"

"Ei tarvitse. Sanokaa vain että täällä on: don Luis Perenna."

Sähköisku värähdytti pientä nurkassa puhelevaa joukkoa ja eräs heistä
astui esiin. Se oli Weber, salapoliisipäällikkö.

Molemmat miehet katsoivat toisiaan suoraan silmiin. Don Luis hymyili
rakastettavasti. Weber oli kuolonkalpea, hänen joka jäsenensä vapisi
ja hän ponnisteli hillitäkseen itseään.

Hänen lähellään seisoi pari sanomalehtimiestä ja neljä salapoliisia.

Vahtimestari tuli takaisin ja osoitti, sanaakaan sanomatta,
don Luisille tietä. Perenna teki Weberin ohi mennessään mitä
kohteliaimman kumarruksen, nyökkäsi ystävällisesti salapoliiseille ja
astui sisään.

Kreivi d'Astrignac tuli heti ojennetuin käsin häntä vastaan
osoittaen sen kautta, etteivät mitkään lorut olleet vähentäneet
sitä kunnioitusta, jota hän yhä tunsi sotilas Perennaan
muukalaislegioonasta. Mutta prefektin käytös oli hyvin pidättyvää
ja paljon merkitsevää. Hän jatkoi niiden paperien selailemista,
joita oli tutkinut, puhellen hiljaa Amerikan lähetystösihteerin Ja
asianajajan kanssa.

Don Luis ajatteli:

"Rakas Lupin, joku lähtee tästä huoneesta käsiraudoilla varustettuna.
Jollei se ole todellinen rikollinen, niin olet se sinä, poika
raukkani Muista minun sanojani."

Hän hieroi käsiään niin tyytyväisenä, että herra Desmalions ei voinut
olla katsomatta häneen. Don Luis näytti säteilevältä kuin mies, joka
nauttii sekoittamatonta onnea ja varustautuu kokemaan vielä suurempia
riemuja.

Poliisiprefekti vaikeni hetken ikäänkuin olisi kummastellut mitä
peijakasta mies iloitsi; sitten selaili hän jälleen papereitaan ja
sanoi vihdoinkin:

"Olemme kokoontuneet jälleen, hyvät herrat, niinkuin kaksi kuukautta
takaperin, tullaksemme määrättyyn tulokseen Morningtonin perinnöstä.
Senor Carcèrés, perulainen attashea, ei tule. Olen saanut Italiasta
sähköteitse tiedon, että hän on hyvin sairas. Hänen läsnäolonsa ei
ole välttämätön. Ei puutu siis ketään... paitsi tietysti niitä,
joiden vaatimukset tämä kokous olisi mielellään vahvistanut,
tarkoitan Cosmo Morningtonin perillisiä."

"Eräs toinen henkilö puuttuu myöskin, herra prefekti."

Herra Desmalions silmäsi don Luisiin, joka oli puhunut. Prefekti
epäröi hiukan ja päätti pyytää häntä selittämään.

"Mitä tarkoitatte? Kuka?"

"Mornington-perillisten murhaaja."

Tällä kertaa veti don Luis jälleen puoleensa huomion ja pakotti
toiset, kohtaamastaan vastarinnasta huolimatta, ottamaan huomioon
hänen läsnäolonsa ja antautumaan hänen vaikutuksensa alaiseksi.

"Herra prefekti", kysyi hän, "sallitteko minun esittää asianhaarat
sellaisina kuin ne nyt ovat? Siitä tulee luonnollinen jatko ja loppu
sille keskustelulle, joka meillä oli bulevardi Suchetin räjähdyksen
jälkeen."

Herra Desmalionsin vaikeneminen antoi don Luisille luvan puhua. Hän
jatkoi heti:

"Se ei vie pitkää aikaa, herra prefekti, ja siihen on kaksi
syytä: ensiksikin, koska meillä on käytettävänä herra Fauvillen
tunnustus ja me tiedämme täydellisesti mitä eriskummallista osaa
hän näytteli, ja toiseksi, koska totuus, niin monimutkaiselta
kuin se näyttääkin, on itse asiassa sangen yksinkertainen. Kaikki
perustuu siihen huomautukseen, jonka te, herra prefekti, teitte
lähtiessänne Fauvillen talosta: 'Mistä johtuu', kysyitte te, 'että
Mornington-perintöä ei kertaakaan mainita Hippolyte Fauvillen
tunnustuksessa?' Kaikki perustuu siihen, Hippolyte Fauville ei
sanonut sanaakaan perinnöstä ja syy on selvästi se, ettei hän
siitä tiennyt mitään. Ja syy minkävuoksi Gaston Sauveraud saattoi
kertoa minulle koko hämmästyttävän juttunsa tekemättä pienintäkään
viittausta perintöön, oli se, ettei perintö näytellyt Sauveraudin
jutussa mitään osaa. Hän ei tiennyt siitä enempää kuin Marie Fauville
ja Florence Levasseurkaan. On mahdotonta kieltää sitä tosiasiaa,
että Hippolyte Fauvillea ohjasi kostonhalu ja yksinomaan vain se.
Minkä vuoksi olisi hän muuten käyttäytynyt niinkuin teki, kun Cosmo
Morningtonin miljoonat olisivat tulleet hänelle täydellä oikeudella?
Sitäpaitsi, jos hän olisi halunnut nauttia näistä miljoonista, ei hän
olisi aloittanut ottamalla itseltään henkeä. Se asia on siis varma:
perintö ei vaikuttanut millään tavoin Hippolyte Fauvillen päätökseen
ja toimiin. Ja siitä huolimatta katosivat he kaikki, yksi kerrallaan,
taipumattomalla säännöllisyydellä juuri siinä järjestyksessä kuin
Mornington-testamentin perintö olisi heille langennut: Cosmo
Mornington, Hippolyte Fauville, Edmond Fauville, Marie Fauville ja
vihdoin Gaston Sauveraud. Eikö se ole omituista? Ja eikö meidän ole
otaksuttava, että kaiken tämän takana oli johtava tahto? Eikö meidän
ole myönnettävä, että tähän pelottavaan taisteluun vaikutti perintö,
ja että viheliäisen Fauvillen vihan ja mustasukkaisuuden takana
seisoi vielä hirvittävämmällä tarmolla varustettu olento, mies, joka
seurasi määrättyä tarkoitusta, ajaen heitä kuolemaan yhden kerrallaan
kuten numeroituja uhreja. Herra prefekti, yleinen mielipide antaa
minulle täydellisen oikeuden sanoa, ja osa poliiseista, herra Weber
etunenässä, on aivan samaa mieltä kuin minäkin, että tällaisen
olennon olemassaolo on jokaiselle selvä. Täytyy olla joku, joka
muodosti määräävän tahdon ja ajoi asiaa koko tarmollaan. Tämä
joku -- olin minä. No niin, miksikä ei? Enkö minä ollut siinä
asemassa, että minulla oli syy murhiin? Enkö minä ollut Cosmo
Morningtonin perillinen? -- En aio puolustautua. On mahdollista,
että ulkonainen vaikutus tahi asianhaarat voivat pakottaa teidät,
herra prefekti, ryhtymään epäoikeutettuihin toimenpiteisiin minua
kohtaan, mutta en tahdo loukata teitä silmänräpäystäkään uskomalla,
että te voitte katsoa miehen, jonka toimintaa olette kaksi kertaa
tarkastellut, kykenevän sellaiseen rikokseen. Ja kuitenkin on vain
luonnollista, että yleisö vaistomaisesti syyttää minua. Paitsi
Hippolyte Fauvillea täytyy olla vielä toinen rikollinen ja hän
on varmasti Cosmo Morningtonin perillinen. Koska minä en ole se
mies, niin on olemassa joku toinen Cosmo Morningtonin perillinen.
Häntä minä syytän, herra prefekti. Tässä häpeällisessä jutussa,
jota on silmiemme edessä näytelty, on jotain enemmän kuin kuolleen
miehen tahto. Yhteen aikaan luulimme asian olevan niin, mutta siinä
on jotain muutakin. Minä en ole taistellut koko ajan kuollutta
miestä vastaan, useamman kerran olen tuntenut elämän hengityksen
kasvoillani. Kuollut mies teki paljon, mutta hän ei tehnyt kaikkea.
Ja jos niinkin olisi ollut, oliko hän yksin tätä tehdessään? Oliko
Fauville yksin suorittamassa toisen käskyjä? Tahi oliko hänellä
rikostoveri, joka auttoi häntä suunnitelman suorittamisessa? Sitä
emme tiedä. Mutta tuo tuntematon jatkoi työtä, johon hän alussa
ehkä oli antanut vain aiheen, ja jota hän kaikessa tapauksessa
käytti edukseen päättäen suorittaa sen loppuun asti. Ja sen hän
teki, koska tunsi Cosmo Morningtonin testamentin. Häntä minä syytän.
Minä syytän häntä kaikista niistä petoksista ja rikollisista
teoista, joita ei voida lukea Hippolyte Fauvillen työksi. Minä
syytän hänen murtaneen auki sen kirjoituspöydän laatikon, johon
maître Lepertuis oli pannut päämiehensä testamentin. Minä syytän
hänen menneen Cosmo Morningtonin huoneeseen ja asettaneen sinne
myrkkypullon sen glycero-fosfaattipullon tilalle, jota Cosmo
Morningtonin oli tapana käyttää ruiskutuksissaan. Minä syytän
hänen näytelleen sen lääkärin osaa, joka tuli ja antoi Cosmo
Morningtonista väärän lääkärintodistuksen. Minä syytän hänen
hankkineen Hippolyte Fauvillelle sen myrkyn, joka tappoi päällikkö
Vérot'n, Edmond Fauvillen ja Hippolyte Fauvillen itsensä. Minä
syytän hänen suunnanneen Gaston Sauveraudin käden minua vastaan, kun
tämä kolme kertaa hänen neuvostaan ja osoituksestaan koetti riistää
henkeni ja onnistui vihdoin ottamaan hengen autonkuljettajaltani.
Minä syytän hänen käyttäneen sitä yhteyttä, jonka Gaston Sauveraud
oli solminut sairasosastolla, lähettääkseen rouva Fauvillelle
myrkyn ja morfiiniruiskun, joilla tuo naisraukka saattoi toteuttaa
itsemurha-aikeensa. Minä syytän hänen tuntemattomalla tavalla
toimittaneen Gaston Sauveraudille sanomalehtileikkeleitä Marie
Fauvillen kuolemasta, ja että hän oli etukäteen laskenut tekonsa
seuraukset. -- Yhdellä sanalla -- mainitsematta hänen osuuttaan
päällikkö Vérot'n, autonohjaajani ja ensimmäisen tarkastaja Ancenisen
murhiin -- syytän häntä, että hän on tappanut Cosmo Morningtonin,
Hippolyte Fauvillen, Edmond Fauvillen, Marie Fauvillen ja Gaston
Sauveraudin, siis kaikki, jotka seisovat hänen ja miljoonien välillä.
Nämä viimeiset sanat, herra prefekti, sanovat teille selvästi, mitä
minä ajattelen. Kun mies tekee lopun viidestä kanssaihmisestään
saadakseen haltuunsa muutamia kymmeniä miljoonia, merkitsee se, että
nämä toimenpiteet asettavat hänet aivan varmasti noiden miljoonain
hallitsijaksi. Lyhyesti ja selvästi, kun mies tappaa miljonäärin
ja hänen neljä perillistään, merkitsee se, että hän itse on viides
perillinen. Miehen täytyy olla täällä heti."

"Mitä?"

Poliisiprefekti huudahti tahdottomasti.

Don Luis vastasi:

"Herra prefekti, hänen tänne tulonsa on minun syytösteni järjellinen
johtopäätös. Muistakaa, että Cosmo Morningtonin testamentissa
on pykälä, joka säätää, ettei kenenkään perillisen vaatimuksia
hyväksytä, jollei hän ole tänään täällä läsnä."

"Ja ellei hän tule?" sanoi prefekti näyttäen täten että don Luisin
vakaumus oli vähitellen voittanut hänen epäilynsä.

"Hän tulee, herra prefekti. Muuten ei koko tällä jutulla olisi ollut
mitään merkitystä."

"Mutta entä jos hän ei tule?" huudahti Desmalions entistä
kiihkeämmällä äänensävyllä.

"Silloin, herra prefekti, on teidän otaksuttava, että rikollinen olen
minä, eikä teillä ole muuta tehtävää kuin vangita minut. Kello viiden
ja kuuden välillä saatte te tässä huoneessa nähdä edessänne henkilön,
joka on murhannut Morningtonin perilliset. Vastakkaisessa tapauksessa
tulee oikeudentunto joka tapauksessa tyydytetyksi. Hän tai minä...
tilanne on hyvin yksinkertainen."

Herra Desmalions vaikeni. Hän kierteli ajatuksissaan viiksiään ja
kulki ympäri pöydän monta kertaa siinä pienessä piirissä, jonka
läsnäolijat muodostivat. Oli selvää, että hänen aivoissaan oli
muodostumassa vastaväitteitä. Vihdoinkin mutisi hän:

"Ei, ei. Sillä kuinka voimme selittää, että mies olisi odottanut
tähän saakka tehdäkseen vaatimuksensa?"

"Ehkä onnettomuus, herra prefekti, joku este. Tahi myöskin -- eihän
voi tietää -- ehkä epänormaali halu herättää tavatonta huomiota.
Huomatkaa, herra prefekti, kuinka huolellisesti ja taitavasti koko
juttu on hoidettu. Jokainen tapahtuma sattuu täsmälleen Hippolyte
Fauvillen määräämällä hetkellä. Emmekö voi otaksua, että hänen
rikostoverinsa noudattaa samaa järjestelmää eikä astu esiin ennenkuin
viimeisellä hetkellä?"

Herra Desmalions huudahti melkein katkerasti:

"Ei, ei ja tuhat kertaa ei! Se ei ole mahdollista. Jos on olemassa
olento, tarpeeksi hirveä suorittaakseen sellaisen sarjan rikoksia, ei
hän ole niin tyhmä, että jättäytyisi käsiimme."

"Hän ei tiedä mikä vaara häntä tänne tullessaan uhkaa, koska ei
kukaan ole ajatellut hänen olemassaolonsa mahdollisuutta. Sitäpaitsi,
mitä hän panee vaaraan?"

"Oh, jos hän on todellakin tehnyt nämä murhat..."

"Hän ei ole niitä tehnyt, herra prefekti. Hän on järjestänyt niin,
että ne ovat tulleet tehdyiksi, ja se on kokonaan toinen asia. Ja nyt
te ymmärrätte missä miehen käsittämätön voima piilee. _Hän ei toimi
henkilökohtaisesti._ Siitä päivästä kun totuus selveni minulle, olen
onnistunut vähitellen keksimään hänen toimintatapansa ja paljastamaan
koneiston, jota hän johtaa. _Hän ei toimi henkilökohtaisesti._
Siinä hänen järjestelmänsä. Te huomaatte niin olevan koko ajan.
Cosmo Mornington kuoli näennäisesti huolimattomasti tehdyn ruiskeen
vuoksi. Itse asiassa oli se tämä mies, joka laittoi niin, että
ruiske tuli kohtalokkaaksi. Päällikkö Vérot'n tappoi näennäisesti
Hippolyte Fauville. Itse asiassa on se ollut tämä mies, joka on
osoittanut Fauvillelle murhan välttämättömyyden ja niin sanoakseni
ohjannut hänen kättään. Samalla tavoin tappoi Fauville poikansa
ja teki itsemurhan kuten Marie Fauville ja Gaston Sauveraudkin.
Todellisuudessa se oli tämä mies, joka halusi, että he kuolisivat,
aiheutti heidän itsemurhansa ja antoi siihen välineet. Siinä on
järjestelmä ja sellainen on mies." Hän lisäsi hillityllä äänellä,
jossa tuntui levottomuutta: "Tunnustan etten koskaan elämässäni,
jonka kuluessa olen tuntenut monta kummallista henkilöä, ole tavannut
kauhistuttavampaa olentoa, joka toimisi niin pirullisella neroudella
ja niin suurella psykologisella vaistolla."

Hänen sanansa tekivät kuulijoihin yhä voimakkaamman vaikutuksen.
He näkivät edessään tuon näkymättömän olennon. Se sai heidän
mielikuvituksissaan muodon. He odottivat hänen tuloaan. Kahdesti oli
don Luis kääntynyt ovelle ja kuunnellut.

Herra Desmalions sanoi:

"Toimiiko hän itse tahi antaako toisten toimia, on sama, sillä kun
hän kerran on kiinni, tulee laki..."

"Laki ei saa mitään helppoa tehtävää, herra prefekti. Hänen kykynsä
omaava mies on tietysti etukäteen nähnyt kaikki, vangitsemisen ja
syytteenkin, jonka kohteeksi hän voi joutua, eikä häntä vastaan ole
mitään muuta kuin teoria ilman todisteita."

"Te katsotte siis..."

"Minä, herra prefekti, katsoisin parhaaksi hyväksyä hänen
selityksensä luonnollisena asiana enkä osoittaisi mitään epäluuloa.
Tärkeintä on saada selville kuka hän on. Sitten voitte te ennemmin
tahi myöhemmin paljastaa hänet."

Prefekti jatkoi kulkuaan ympäri pöydän. Majuri d'Astrignacin silmät
olivat suunnattuina don Luisiin, jonka rauhallisuus hämmästytti
häntä. Asianajaja ja lähetystösihteeri näyttivät olevan kovin
jännittyneitä. Astuisiko tuo kauhea murhaaja heidän eteensä?

"Hiljaa!" sanoi prefekti ja pysähtyi.

Joku kulki etuhuoneessa.

Koputettiin ovelle.

"Sisään!"

Vahtimestari astui sisään mukanaan käyntikorttitarjotin.
Tarjottimella oli kirje ja yksi niitä painettuja kaavakkeita, joille
kävijät kirjoittivat nimensä ja asiansa.

Herra Desmalions meni kiireesti vahtimestaria vastaan. Hän epäröi
hetken ennenkuin otti ilmoituslehden. Hän oli hyvin kalpea. Sitten
katsoi hän siihen nopeasti.

"Oh --!" sanoi hän vavahtaen.

Hän heitti silmäyksen don Luisiin, tuumi, otti kirjeen ja kysyi
vahtimestarilta:

"Onko tulija siellä?"

"Odotushuoneessa, herra prefekti."

"Saattakaa hänet sisään kun soitan."

Vahtimestari lähti huoneesta.

Herra Desmalions seisoi paikaltaan liikahtamatta kirjoituspöytänsä
edessä. Toisen kerran kohtasi don Luis hänen silmänsä. Mitä oli
tapahtunut?

Äkillisellä liikkeellä avasi prefekti kuoren, jota piteli, veti
esille kirjeen ja alkoi lukea.

Toiset seurasivat hänen jokaista liikettään, hänen jokaista
ilmettään. Täyttyisikö Perennan ennustus? Esittäisikö viides
perillinen vaatimuksensa perintöön?

Niin pian kuin herra Desmalions oli lukenut ensimmäiset rivit, katsoi
hän ylös ja sanoi puoliääneen don Luisille:

"Olette oikeassa. Eräs perillinen ilmoittautuu."

"Kuka hän on, herra prefekti?"

Herra Desmalions ei vastannut. Hän luki kirjeen loppuun. Luettuaan
sen luki hän sen vielä uudelleen tarkkaavaisesti kuin olisi punninnut
joka sanaa. Lopuksi luki hän sen ääneen:

    'Herra prefekti.

    Sattuma on paljastanut minulle erään Rousselin perheen
    tuntemattoman perillisen. Vasta tänään onnistui minun hankkia
    perillisen laillistuttamistodistukset ja ennen aavistamattomien
    esteiden vuoksi olen tilaisuudessa lähettämään teille ne
    viimeisessä silmänräpäyksessä _asianomaisen henkilön mukana_.
    Kunnioittaen salaisuutta, joka ei ole minun, ja naisena haluten
    pysyä asian ulkopuolella, johon olen vain sattumalta sekaantunut,
    pyydän teitä, herra prefekti, suomaan minulle anteeksi, etten
    pane tämän kirjeen alle nimeäni.'

Perenna oli siis ollut oikeassa ja tapaukset vahvistivat hänen
ennustuksensa. Uusi henkilö ilmoittautui määrättyyn aikaan. Ja itse
tapa, jolla tämä jutun uusi vaihe esiintyi, oli luonteenomainen sille
koneelliselle täsmällisyydelle, jolla koko asiaa oli hoidettu.

Jäljellä oli vain kysymys: kuka oli tämä tuntematon henkilö,
tämä perillinen ja viisi -- kuusinkertainen murhaaja? Hän odotti
etuhuoneessa. Hänen ja toisten välillä oli vain seinä. Hän oli
tulossa. He näkisivät hänet.

Prefekti soitti.

Muutamia jännittäviä sekunteja kului. Omituista kyllä ei herra
Desmalions irrottanut silmiään Perennasta. Don Luis hallitsi itsensä
täydellisesti, mutta tunsi epävarmuutta ja levottomuutta.

Ovi avautui. Vahtimestari päästi jonkun sisään.

Tulija oli Florence Levasseur.




VI LUKU

Weber saa korvauksen


Don Luis seisoi hetken kivettyneenä. Florence Levasseur täällä!
Florence, jonka hän oli Mazerouxin silmälläpidon alaisena jättänyt
junaan, ja jonka oli mahdotonta olla takaisin ennen kahdeksaa illalla.

Hämmästyksestään huolimatta ymmärsi hän kuitenkin heti. Florence oli
tietänyt, että häntä seurattiin, houkutellut heidät Saint-Lazaren
rautatieasemalle ja kulkenut aivan yksinkertaisesti rautatievaunun
läpi astuen toiselle asemasillalle rehellisen Mazerouxin istuessa
junassa pitämässä silmällä matkustajaa, jota ei ollut.

Mutta äkkiä käsitti hän kauhistuttavan tilanteen.

Florence tuli vaatimaan perintöä ja tämä toimenpide oli, Perennan
omien sanojen mukaan, mitä hirvittävin todistus.

Vastustamattoman voiman ajamana hypähti don Luis tytön luo, tarttui
hänen käsivarteensa ja sanoi melkein käskevästi:

"Mitä te täällä teette? Miksikä tulette tänne? Miksi ette ilmoittanut
minulle --?"

Herra Desmalions asettui heidän väliinsä. Mutta don Luis huudahti,
tytön käsivartta päästämättä:

"Oh, herra prefekti, ettekö näe, että tässä on erehdys? Henkilö, jota
odotimme, ja josta minä puhuin, ei ole hän. Se toinen pysyttäytyy
taka-alalla kuten aina. Onhan mahdotonta, että Florence Levasseur..."

"Minulla ei ole mitään ennakkoluuloja tästä nuoresta naisesta", sanoi
prefekti virallisella äänellä. "Mutta velvollisuuteni on kysyä, mikä
on tuonut hänet tänne, ja sen aionkin tehdä."

Florence katsoi yhdestä toiseen ikäänkuin koko juttu olisi ollut
hänelle ratkaisematon arvoitus. Hänen kauniit, tummat silmänsä
olivat rauhalliset kuten tavallisesti. Hän ei kantanut enää
sairaanhoitajatarpukua; hänen harmaa, yksinkertainen, koristelematon
pukunsa esiintoi hänen solakan vartalonsa.

Herra Desmalions sanoi:

"Selittäkää, neiti."

Hän vastasi:

"Minulla ei ole mitään selitettävää, herra prefekti. Olen tullut
luoksenne asialle, jonka nyt olen toimittanut tietämättä mitä se
koskee."

"Mitä tarkoitatte? Tietämättä mitä asia koskee?"

"Niin on asian laita. Eräs, johon luotan ja jota kohtaan tunnen
suurta kunnioitusta, on pyytänyt minua tuomaan teille eräitä
papereita. Ne koskevat kai sitä asiaa, joka on tämän kokouksen
aiheena."

"Morningtonin perintöä?"

"Niin".

"Tehän tiedätte, että jos ei perinnön vaatimuksia olisi tehty tämän
kokouksen aikana, ei niitä olisi hyväksytty?"

"Minä tulin niin pian kun sain paperit".

"Minkä vuoksi ette saanut niitä paria tuntia aikaisemmin!"

"Minä en ollut saapuvilla. Minun täytyi poistua kiireesti talosta,
jossa asuin."

Perenna ei epäillyt, että hänen väliintulonsa oli hidastuttanut
vihollisen aikeita pakottaen Florencen pakenemaan.

Prefekti jatkoi:

"Te ette siis tunne syytä minkä vuoksi olette saaneet nämä paperit?"

"En".

"Ja te olette nähtävästi yhtä tietämätön siitä, että nämä paperit
koskevat teitä?"

"Ne eivät koske minua, herra prefekti."

Herra Desmalions hymyili, katsoi Florencea silmiin ja sanoi:

"Niitä seuraavan kirjeen mukaan ne ovat hyvin läheisessä yhteydessä
kanssanne. Ne näyttävät ehdottomasti todistavan, että te polveudutte
Rousselin perheestä, ja että teillä näin ollen on oikeus Morningtonin
perintöön."

"Minulla!"

Se oli tahdoton kummastuksen ja vastustuksen huudahdus.

"Antakaa minulle paperit", sanoi herra Desmalions.

Florence otti käsilaukustaan sinisen kuoren, joka ei ollut sinetöity
ja joka sisälsi joukon kuluneita, haalistuneita asiapapereita.

Prefekti tutki niitä vaieten, luki ne läpi, tarkasti
perusteellisesti, tutki sinetit ja allekirjoitukset suurennuslasilla
ja sanoi:

"Ne ovat, sikäli kuin näyttää, oikeita. Sinetit ovat julkisten
viranomaisten."

"Siis, herra prefekti --?" kysyi Florence vapisevin äänin.

"Siis näyttää teidän tietämättömyytenne minusta hyvin kummalliselta."

Hän kääntyi asianajajaan ja sanoi:

"Kuulkaa, mitä nämä paperit sisältävät ja todistavat. Gaston
Sauveraudilla, Cosmo Morningtonin perillisellä neljännessä polvessa
oli, kuten tiedätte, vanhempi Raoul-niminen veli, joka asui
Argentiinassa. Tämä veli lähetti ennen kuolemaansa, erään vanhan
hoitajattaren mukana Eurooppaan lapsen, joka ei ollut mikään muu kuin
hänen tyttärensä, avioton, mutta lailliseksi tunnustettu tytär, joka
hänellä oli Buenos Airesissa olevan ranskalaisen opettajattaren,
neiti Levasseurin kanssa. Tässä on kastetodistus. Tässä on isän
itsensä kirjoittama selitys. Tässä on vanhan lapsenhoitajan todistus.
Tässä on kolmen ystävän, Buenos-Airesin kauppiaiden, todistus. Ja
tässä ovat isän ja äidin kuolintodistukset. Kaikki nämä todistukset
ovat laillisia ja ovat varustetut Ranskan konsulin sinetillä.
Nykyoloissa ei minulla ole mitään aihetta niitä epäillä ja minun
täytyy pitää neiti Levasseuria Raoul Sauveraudin tyttärenä ja Gaston
Sauveraudin veljentyttärenä."

"Gaston Sauveraudin veljentytär? Hänen veljentyttärensä?" sammalsi
Florence.

Don Luis huomasi herra Desmalionsin tarkastelevan tyttöä vielä
tarkemmin kuin hän itse ja hän koetti lukea sen miehen salaiset
ajatukset, josta ratkaisu riippui. Ja hän tuli äkkiä vakuutetuksi,
että Florencen vangitseminen oli yhtä päätetty kuin jos hän olisi
ollut pahin rikollinen. Hän meni tytön luo ja sanoi:

"Florence!"

Tyttö katsoi häneen kyyneleisillä silmillään mitään vastaamatta.

"Voidakseni puolustaa teitä, Florence -- sillä sitä te tarvitsette,
vaikk'ette, siitä olen varma, tiedä siitä mitään -- täytyy teidän
ymmärtää se kauhea tilanne, johon olosuhteet ovat teidät johtaneet.
Poliisiprefekti on erinäisten tapahtumien perusteella tullut siihen
järjestelmälliseen tulokseen, että henkilö, joka astuu tähän
huoneeseen mukanaan selvät todistukset oikeudestaan perintöön, on
murhannut Morningtonin perilliset. Te tulitte huoneeseen, Florence,
ja te olette epäilemättömästi Cosmo Morningtonin perillinen."

Hän näki tytön tulevan kuolonkalpeaksi ja vapisevan kaikista
jäsenistään.

Hän jatkoi:

"Tämä on muodollinen syytös. Eikö teillä ole mitään sanottavaa?"

Florence epäröi hetken ja selitti sitten:

"Minulla ei ole mitään sanottavaa. Koko juttu on arvoitus. Mitä minä
voisin vastata? En ymmärrä?"

Don Luis seisoi hänen edessään tuskasta vapisten. Hän sammalsi:

"Siinäkö kaikki? Taivutteko te?"

Hetken kuluttua sanoi tyttö matalalla äänellä:

"Olkaa hyvä ja selittäkää. Mitä tarkoitatte sanoessanne, että jos en
vastaa, niin taivun syytökseen?"

"Aivan niin".

"Ja sitten?"

"Vangitseminen... vankila."

"Vankila!"

Weber astui salapoliisien seuraamana sisään. Herra Desmalions puhui
hänen kanssaan ja osoitti Florencea. Weber meni tämän luo.

"Florence!" sanoi don Luis.

Tyttö katsoi häneen, näki Weberin ja hänen väkensä sekä ymmärsi
äkkiä mitä tapahtuisi. Hän otti askeleen takaisin, horjui hetken ja
heittäytyi sitten don Luisin käsivarsille:

"Oi, pelastakaa minut, pelastakaa minut, pelastakaa minut!"

Hän teki tämän niin luonnollisesti ja vaistomaisesti, hänen
tuskanhuutonsa ilmaisi sellaista levottomuutta, jota vain syytön
saattaa tuntea, että don Luis tuli heti vakuutetuksi ja huudahti:

"Ei, ei, se ei saa tapahtua! Herra prefekti, on asioita, joita ei
voida sallia..."

Hän kumartui Florencen puoleen, jota piti puristettuna rintaansa
vasten niin kovasti ettei kukaan voinut ottaa tätä häneltä. Heidän
silmänsä kohtasivat. Heidän kasvonsa olivat aivan lähekkäin. Perenna
vapisi mielenliikutuksesta nähdessään kuinka väsynyt ja avuton tyttö
oli ja sanoi hänelle intohimoisesti niin ettei kukaan muu voinut
kuulla:

"Minä rakastan teitä... minä rakastan teitä... oi, Florence, jos vain
tietäisitte mitä tunnen, kuinka kärsin ja kuinka onnellinen olen!...
Florence, rakastan teitä, rakastan teitä!"

Weber oli vetäytynyt prefektin merkistä syrjään. Tämä halusi nähdä
tuon odottamattoman kohtauksen molempien salaperäisten olentojen, don
Luis Perennan ja Florence Levasseurin välillä.

Don Luis vapautti käsivartensa ja asetti tytön tuolille. Sitten pani
hän molemmat kätensä tämän olkapäälle ja sanoi:

"Vaikka te ette ymmärrä, Florence, alan minä ymmärtää sangen paljon
ja voin melkein nähdä tien siinä pimeydessä, joka pelottaa teitä.
Kuulkaa minua, Florence. Ettehän se ole te, joka teette tämän kaiken,
eikö niin? Teidän takananne, teidän yläpuolellanne on joku toinen...
joku, joka antaa teille ohjeita, vaikka te itse ette tiedä mihin hän
teitä..."

"Ei kukaan ohjaa minua. Mitä tarkoitatte?"

"Niin, te ette ole yksin. On paljon sellaista, jota te teette koska
teidän käsketään niin tekemään, ettekä te tiedä sen seurauksia.
Vastatkaa minun kysymykseeni, oletteko te aivan vapaa? Ettekö ole
kenenkään vaikutuksen alainen?"

"En", sanoi Florence, "en ole kenenkään vaikutuksen alainen, en...
olen siitä varma."

Don Luis oli itsepäinen ja tuli yhä innokkaammaksi.

"Ei, te ette ole siitä varma... älkää sanoko niin. Joku hallitsee
teitä tietämättänne. Ajatelkaa silmänräpäys. Te olette Cosmo
Morningtonin perillinen, omaisuuden, jota te ette halua, siitä olen
varma. No, jos te ette halua tätä omaisuutta, kenelle joutuu se
silloin? Vastatkaa. Onko joku, jolle on tärkeätä, että te tulette
rikkaaksi. Siitä riippuu kaikki. Onko teidän elämänne sidottu
jonkun toisen elämään? Onko hän ystävänne? Oletteko kihloissa hänen
kanssaan?"

Tyttö vavahti vastenmielisyydestä.

"Oh, en ikinä! Mies, josta puhutte, ei voi..."

"Vai niin", huudahti don Luis mustasukkaisuuden valtaamana, "te
tunnustatte! Vai niin, mies, josta puhun, on siis todellakin
olemassa! Vannon, että sen roiston..."

Hän kääntyi kasvot vihan vääntäminä herra Desmalionsiin. Hän ei enää
koettanut hillitä itseään.

"Herra prefekti, nyt näemme päämaalin. Minä tunnen tien, joka
johtaa sinne. Peto vangitaan tänä iltana tahi viimeistään aamulla.
Herra prefekti, näitä papereita seuraava kirje, allekirjoittamaton
kirje, jonka tämä nuori nainen jätti teille, on erään priorittaren
kirjoittama, joka johtaa avenue les Ternesin varrella olevaa
sairaalaa. Toimittamalla sairashuoneella heti tarkastus,
kuulustelemalla prioritarta vastakkain neiti Levasseurin kanssa,
keksimme me kuka on rikollinen. Mutta emme saa kuluttaa minuuttiakaan
hukkaan, muuten tulemme liian myöhään ja peto on paennut."

Hänen purkauksensa oli vastustamaton. Oli mahdotonta vastustaa hänen
vakaumustaan. Herra Desmalions huomautti kuitenkin:

"Neiti Levasseur saattaisi sanoa meille..."

"Hän ei sano mitään, ei ainakaan ennen kuin mies on hänen
läsnäollessaan paljastettu. Herra prefekti pyydän teiltä samaa
luottamusta kuin ennenkin. Eivätkö kaikki lupaukseni ole täyttyneet?
Luottakaa minuun, herra prefekti, heittäkää pois epäilyksenne.
Muistakaa kuinka Marie Fauvillea ja Gaston Sauveraudia syytettiin
mitä vakavimmilla syytöksillä ja kuinka he sortuivat viattomuudestaan
huolimatta. Tahtooko laki, että Florence Levasseur uhrataan samoin
kuin molemmat toisetkin? Sitäpaitsi enhän pyydä, että hänet
päästettäisiin vapaaksi, vaan että minä saisin puolustaa häntä...
Siis toisin sanoen, vain parin tunnin lykkäystä. Pyytäkää herra
Weberiä huolehtimaan siitä, että häntä vartioidaan tarkasti. Antakaa
salapoliisienne tulla mukanamme... niin vieläpä useiden, sillä meitä
ei tule liian monta vangitaksemme tuon inhottavan pedon luolassaan."

Herra Desmalions ei vastannut. Hetken kuluttua hän vei Weberin
syrjään ja puhui muutaman minuutin hänen kanssaan. Herra Desmalions
ei näyttänyt olevan erikoisen suostuvainen don Luisin esitykseen.
Mutta Weber sanoi:

"Älkää olko huolissanne, herra prefekti. Me emme antaudu mihinkään
vaaraan."

Herra Desmalions suostui.

Hetki tämän jälkeen nousivat don Luis ja Florence Levasseur Weberin
ja kahden salapoliisin seuraamana autoon. Toinen salapoliisien
täyttämä auto seurasi heitä.

Sairashuone kirjaimellisesti täyttyi poliiseilla eikä Weber
laiminlyönyt mitään varovaisuustoimenpiteitä.

Eräs palvelija osoitti poliisiprefektin, joka oli tullut omalla
autollaan, odotushuoneeseen ja sitten saliin, jossa prioritar otti
hänet vastaan. Ilman mitään johdantoa teki prefekti don Luisin,
Weberin ja Florencen läsnäollessa kysymyksiä priorittarelle.

"Minulla on tässä kirje", sanoi hän, "joka tuotiin virastooni ja joka
koskee eräitä perintöä koskevia papereita. Se ei ole allekirjoitettu
ja on laadittu väärennetyllä käsialalla, mutta minulle on sanottu,
että se on teidän kirjoittamanne. Onko niin?"

Prioritar, tarmokaskasvoinen ja päättäväisen näköinen nainen, vastasi
rauhallisesti:

"Aivan niin, herra prefekti. Kuten minulla oli kunnia kirjeessäni
sanoa, katsoin minä parhaaksi olla panematta nimeäni. Tärkeää oli
vain paperin jättäminen. Mutta koska te tiedätte, että se olin minä,
joka kirjoitin, niin olen valmis vastaamaan kysymyksiinne."

Herra Desmalions jatkoi katsahtaen Florenceen:

"Ensiksi tahtoisin kysyä, tunnetteko te tämän nuoren naisen?"

"Kyllä, herra prefekti. Muutamia vuosia sitten oli Florence meillä
puoli vuotta sairaanhoitajattarena. Hän käyttäytyi niin hyvin, että
ilomielin otin hänet takaisin neljätoista päivää sitten. Kun olin
sanomalehdistä lukenut hänen jutustaan, niin pyysin häntä käyttämään
toista nimeä. Meillä oli sairashuoneessa uusi henkilökunta, joten hän
saattoi oleskella täällä turvallisesti."

"Mutta koska olette lukeneet sanomalehtiä, niin te kai tunnette
syytökset häntä kohtaan?"

"Niillä syytöksillä ei ole mitään merkitystä henkilöille, jotka
tuntevat Florencen. Hänellä on jaloin luonne ja herkin omatunto kuin
kellään muulla tapaamallani henkilöllä."

Prefekti jatkoi:

"Puhukaamme papereista. Mistä ne tulivat?"

"Eilen, herra prefekti, löysin huoneestani kirjeen, jossa lähettäjä
pyysi minua toimittamaan muutamia Florence Levasseuria koskevia
papereita."

"Kuinka saattoi kukaan tietää, että hän oli täällä?" keskeytti herra
Desmalions.

"Siitä en tiedä mitään. Kirje ilmoitti vain, että paperit
lähetettäisiin Versaillesiin poste restante, minulle osoitettuna,
määrättynä päivänä, s.o. tänä aamuna. Minua pyydettiin myöskin
olemaan mainitsematta asiasta kenellekään sekä antamaan ne kello
kolme tänään Florence Levasseurille käskyllä viedä ne heti
poliisiprefektille. Minua pyydettiin myöskin lähettämään eräs kirje
komisario Mazerouxille."

"Mazerouxille! Sepä kummallista."

"Se kirje koski kai samaa asiaa. Minä pidän paljon Florencesta. Sen
vuoksi kirjoitin kirjeeni ja ajoin tänä aamuna Versaillesiin ja sain
sieltä paperit kuten oli ilmoitettu. Tullessani kotiin oli Florence
ulkona. En voinut antaa hänelle papereita ennenkuin hänen palattuaan,
noin neljän aikaan."

"Missä oli paperit pantu postiin?"

"Pariisissa. Kuori oli leimattu avenue Nielissa, lähimmässä
postitoimistossamme."

"Eikö teistä näyttänyt kummalliselta kirjeen löytyminen huoneestanne?"

"Kyllä, herra prefekti, mutta ei kummallisemmalta kuin moni muu tätä
asiaa koskeva seikka."

Prefekti kääntyi Weberin puoleen ja sanoi:

"Olkaa hyvä ja tutkikaa huone, jossa neiti Levasseur asui."

Kun prioritar teki vastaväitteitä, sanoi prefekti:

"Meidän on ehdottomasti tiedettävä syy miksikä neiti Levasseur
noudattaa niin täydellistä vaiteliaisuutta."

Florence itse näytti tietä. Mutta kun Weber jätti huoneen, huusi don
Luis:

"Olkaa varuillanne, herra Weber!"

"Miksi?"

"En tiedä", sanoi don Luis, joka ei todellakaan olisi voinut selittää
minkä tähden Florencen käyttäytyminen teki hänet levottomaksi. "En
tiedä. Mutta minä varoitan teitä."

Weber kohautti olkapäitään ja lähti priorittaren seuraamana.
Eteisessä otti hän mukaansa kaksi salapoliisia. Florence kulki
edellä. Hän meni pitkin portaita ja pitkän käytävän läpi ja kääntyi
eräässä kulmassa kapeaan käytävään, jonka päässä oli ovi.

Se oli hänen huoneensa. Ovi avautui ulospäin. Florencen vetäessä sitä
otti hän askeleen takaisinpäin, jolloin Weber oli pakotettu tekemään
samoin. Tyttö käytti tilaisuutta, syöksyi sisään ja sulki oven aivan
salapoliisipäällikön nenän edessä.

Tämä teki vihaisen eleen.

"Se letukka. Hän aikoo polttaa paperit --!"

Sitten kääntyi Weber priorittaren puoleen:

"Onko tähän huoneeseen muuta ovea?"

"Ei."

Hän koetteli avata ovea, mutta se oli suljettu ja pantu salpaan.
Hän vetäytyi syrjään antaakseen tilaa eräälle jättiläismäiselle
salapoliisille, joka yhdellä nyrkin iskulla murskasi oven.

Weber pisti kätensä aukosta sisään, veti pois salvan, väänsi lukkoa
ja astui sisään.

Florence ei ollut huoneessa. Pieni avonainen ikkuna osoitti tien,
jota hän oli paennut.

"Kirotun huono onni!" huusi Weber. "Hän on livistänyt."

Hän ryntäsi pitkin portaita ja huusi yli kaiteen:

"Vartioikaa kaikkia ovia! Hän on karannut! Ottakaa hänet kiinni!"

Herra Desmalions tuli juosten. Kohdattuaan Weberin ja kuultuaan
hänen selostuksensa hän meni Florencen huoneeseen. Avoin ikkuna
johti takapihalle. Vesiränni kulki pitkin seinää. Sitä myöten oli
Florence liukunut alas. Mutta mitä kylmäverisyyttä ja kuvaamatonta
tahdonvoimaa oli häneltä vaadittukaan paetessaan tällä tavoin!

Salapoliisit olivat levittäytyneet kaikille suunnille sulkeakseen
pakolaiselta tien.

Poliisiprefekti ei koettanutkaan peittää tyytymättömyyttään. Myöskin
don Luis oli sangen suuttunut tästä paosta, joka rikkoi hänen
suunnitelmansa ja moitti avoimesti salapoliisipäällikön älyn puutetta.

Herra Desmalions teki priorittarelle uusia kysymyksiä ja sai tietää,
että Florence ennen sairashuoneelle tuloaan oli viettänyt kaksi
vuorokautta eräässä yksityishotellissa Saint-Louisin saarella.
Prefekti käski Weberin heti seurata tätä jälkeä.

Tapahtumat osoittivat prefektin olleen oikeassa. Florence oli paennut
tähän yksityishotelliin ja ottanut sieltä huoneen väärällä nimellä.
Mutta tuskin oli hän saapunut, kun eräs pieni poika oli tullut häntä
kysymään ja he olivat lähteneet yhdessä.

Myöhemmin illalla onnistui Weberin löytää poika. Hän oli erään
naapuritalon portinvahdin poika. Mihin hän oli saattanut Florencen?
Hän kieltäytyi jyrkästi ilmiantamasta naista, joka oli häneen
luottanut ja itkenyt häntä suudellessaan. Hänen äitinsä pyysi, isä
antoi korvapuustin, mutta poika oli taipumaton.

Kello puoli yksitoista asettui eräs prefektin lähettämä
salapoliisijoukko Weberin käytettäväksi. Mazeroux, joka oli palannut
Rouenista raivoissaan Florencelle, oli heidän joukossaan.

Haeskelu jatkui. Don Luis oli vähitellen ottanut johdon. Heti
jälkeen puolenyön kutsui kimakka vihellys kaikki saaren itäosaan
quai d'Anjoun päähän. Kaksi salapoliisia pienen uteliaan väkijoukon
ympäröimänä seisoi heitä odottamassa. He olivat juuri saaneet kuulla,
että vähän matkaa täältä, quai Henri IV:llä, joka ei enää kuulunut
saareen, oli nähty vuokra-auto, kuultu kiistaa ja sitten oli auto
ajanut Vincennesiin päin.

Kiiruhdettiin quai Henri-IV:lle ja talo löydettiin heti. Eräs
alakerroksen ovista johti katukäytävälle. Auto oli seissyt muutamia
minuutteja tämän oven edessä. Kaksi henkilöä, mies ja nainen, olivat
tulleet läheisyydestä. Kun auton ovi oli suljettu, oli mies huutanut
ohjaajalle:

"Ajakaa bulevardi Saint Germainille ja pitkin kanavia. Sitten
Versaillesin tietä."

Mutta portinvahdin vaimo saattoi antaa tarkempia tietoja. Uteliaana
alakerran vuokralaisen suhteen, jota hän oli nähnyt vain kerran
ja joka maksoi vuokransa Charlesin nimellä allekirjoitetuilla
maksuosoituksilla eikä oleskellut paljon asunnossaan, oli hän
käyttänyt hyväkseen sitä, että porttivahdinasunto oli seinän takana
ja kuunnellut. Mies ja nainen kiistelivät. Kerran huusi mies kovalla
äänellä:

"Tulkaa mukaani, Florence, vaadin sitä ja annan teille kaikki
todistukset siitä, että olen syytön. Jos te kumminkin kieltäydytte
tulemasta vaimokseni, poistun maasta. Olen jo ryhtynyt valmistuksiin."

Vähän myöhemmin alkoi hän nauraa, korotti jälleen äänensä ja sanoi:

"Peloissanne, mistä, Florence? Ehkä siitä, että minä tapan teidät?
Ei, ei, älkää pelätkö..."

Muuta ei portinvartijatar ollut kuullut. Mutta eikö tämä ollut
kylliksi aiheuttamaan levottomuutta?

Don Luis tapasi Weberin.

"Tulkaa mukaan! Minä tiesin sen: mies pystyy mihin hyvänsä. Hän on
tiikeri! Hän aikoo tappaa tytön!"

Hän riensi ulos, veti Weberin mukanansa niiden poliisiautojen luo,
jotka odottivat vähän matkan päässä. Sillä aikaa vastusti Mazeroux:

"Olisi parasta tutkia talo, saada joku johtolanka..."

"Oh", huudahti don Luis lisäten vauhtia, "talo johtolankoineen seisoo
kyllä paikoillaan! Mutta hän saa etumatkan, se roisto... ja hänellä
on mukanaan Florence... hän aikoo tappaa tämän! Siinä on ansa, olen
varma siitä!"

Hän veti molempia miehiä vastustamattomalla tarmolla mukanaan.

He lähestyivät autoja. Niin pian kuin hän sai ne näkyviinsä, huudahti
hän:

"Tehkää selväksi! Minä ajan itse."

Hän tahtoi ottaa ohjaajan paikan. Mutta Weber teki vastaväitteitä,
työnsi hänet autoon ja sanoi:

"Älkäähän hätäilkö... ohjaaja ymmärtää asiansa. Hän ajaa paremmin
kuin te."

Don Luis, Weber ja kaksi salapoliisia istuivat autoon, Mazeroux otti
paikan ohjaajan vieressä.

"Versaillesin tietä!" huudahti don Luis.

Auto lähti liikkeeseen ja hän jatkoi:

"Ei, kuulkaa, mitä se tyhmyri tekee? Tämä ei ole oikea tie. Mitä tämä
tarkoittaa?"

Ainoa vastaus oli nauru. Weber nauroi niin että hyppi. Don Luis
nieli kirouksen, teki pelottavan ponnistuksen ja yritti hypätä
autosta. Kuusi kättä kietoutui hänen ympärilleen ja piti häntä
liikkumattomana. Weber tarttui hänen kurkkuunsa. Salapoliisit pitivät
hänen käsivarsistaan. Hänellä ei ollut tilaisuutta painia ahtaassa
autossa ja hän tunsi revolverinsuun ohimoillaan.

"Ei mitään tyhmyyksiä", mutisi Weber, "muuten laukaisen päähänne. Vai
niin, te ette odottaneet tätä? Tässä on hyvitys Weberille!"

Ja kun Perenna vielä vastusteli, jatkoi hän uhkaavasti:

"Muistakaa, että saatte syyttää itseänne! Nyt lasken kolmeen, yksi,
kaksi."

"Mutta mikä on tarkoituksenne?" karjui don Luis.

"Prefektin käsky, jonka sain juuri."

"Mikä käsky?"

"Viedä teidät vankilaan, jos Levasseurin tyttö pääsee pakoon."

"Onko teillä vangitsemismääräys?"

"On".

"Ja sitten?"

"Sitten? Ei mitään... 'Santé'... tutkintatuomari..."

"Mutta peijakas, sillä aikaa ehtii tiikeri pakoon. Tyhmyyttä! Kuinka
voikaan olla niin aasimainen? Sellaisia elukoita! Piru vieköön!"

Kymmenen poliisia tunkeutui ovelle. Vastustus ei hyödyttänyt mitään.
Hän ymmärsi sen ja hänen katkeruutensa kasvoi.

"Tyhmyrit!" huusi hän heidän ympäröidessään ja saattaessaan hänet
vankilan konttoriin. "Sellaisia nahjuksia! Sellaisia tolvanoita!
Pilata koko juttu! He aikoivat ottaa kiinni roiston, jos se heitä
miellyttää ja sulkevat vankilaan kunniallisen miehen sillä aikaa
kuin roisto tekee itsensä näkymättömäksi! Ja hän on vielä murhaava
useita... Florence... Florence..."

Hän laahasi heitä mukanaan. Tavattomalla voimalla hän ojentautui,
pudisti irti poliisit, jotka riippuivat hänessä kuin metsästyskoirat,
sysäsi Weberin syrjään ja kääntyi Mazerouxiin:

"Mazeroux, juoskaa prefektin luo. Pyytäkää häntä soittamaan
Valenglaylle... niin, pääministerille. Haluan puhella hänen kanssaan.
Sanokaa hänelle kaikki. Pyytäkää prefektiä kertomaan, että se olen
minä: mies, joka antoi saksalaisen keisarin tanssia pillinsä mukaan.
Nimeni? Sen hän tietää. Tahi jos hän on sen unohtanut, niin prefekti
voi sen hänelle sanoa."

Hän vaikeni hetken ja sanoi sitten aivan tyynesti:

"Arsène Lupin! Ilmoittakaa nämä molemmat sanat hänelle ja sanokaa:
Arsène Lupin haluaa puhutella pääministeriä erittäin tärkeän asian
vuoksi! Järjestäkää, että hän saa tietää sen heti. Menkää, Mazeroux,
ja ajakaa sen jälkeen roistoa uudelleen takaa."

Vankilanjohtaja oli avannut nimiluettelon.

"Voitte merkitä nimeni, herra johtaja," sanoi don Luis. "Kirjoittakaa
Arsène Lupin."

Johtaja hymyili ja sanoi:

"Vaikea olisikin muuta kirjoittaa. Vangitsemismääräyksessä on:
'Arsène Lupin, alias Luis Perenna'."

Don Luis säpsähti hiukan näistä sanoista. Hänen vangitsemisensa
Arsène Lupinin nimellä teki hänen asemansa vielä vaarallisemmaksi.

"Vai niin", sanoi hän, "he ovat siis päättäneet..."

"Niinpä luulisin", sanoi Weber riemuiten. "Olemme päättäneet tarttua
härkää sarviin ja iskeä suoraan Lupiniin. Rohkeasti tehty, eikö niin?
Mutta älkää huolehtiko, meillä on teille suurempikin yllätys."

Don Luis ei muuttanut ilmettäkään. Hän kääntyi jälleen Mazerouxiin ja
sanoi:

"Älkää unohtako ohjeitani, Mazeroux!"

Mutta nyt häntä kohtasi isku. Komissario ei vastannut. Don Luis
tarkasteli häntä ja vavahti. Hän huomasi nyt Mazerouxin myöskin
olevan poliisien ympäröimän. Komissarioraukka itki hiljaa.

Weberin iloisuus lisääntyi.

"Teidän täytyy suoda hänelle anteeksi, Lupin. Komisario Mazeroux
seuraa teitä vankilaan, vaikkakaan ei samaan koppiin."

"Niinkö", sanoi don Luis ojentautuen. "Mazeroux on siis vangittu?"

"Niin on, prefektin käskystä."

"Mistä häntä syytetään?"

"Hän on Arsène Lupinin rikostoveri."

"Mazeroux minun rikostoverini? Tyhmyyksiä! Mazeroux? Kunniallisin
mies maailmassa."

"Niin, kuten sanotte, maailman kunniallisin mies. Se ei estä ihmisiä
menemästä hänen luokseen halutessaan kirjoittaa teille kirjeitä,
eikä estä häntä itseään viemästä niitä perille, joka todistaa, että
hän tunsi teidän olinpaikkanne. Ja on vähän muutakin, jonka aikanaan
teille selitämme, Lupin. Teille tulee sangen hauskaa, sen lupaan."

Don Luis mutisi:

"Mazeroux parkani!"

Sitten sanoi hän ääneen:

"Älkää itkekö, poikaseni. Tämä ei kestä kauempaa kuin yön yli.
Älkää itkekö. Minulla on varattuna teitä varten paljon parempi ja
kunniallisempi toimi ja ennenkaikkea tuottavampi. Ette kai luule
etten ollut tähän varustautunut? Tehän tunnette minut! Niin paljon
voin teille sanoa, että huomenna olen vapaa ja hallitus tulee
antamaan teille paikan everstin arvolla ja marsalkan palkalla. Älkää
sen vuoksi itkekö, Mazeroux."

Sitten kääntyi hän Weberiin ja sanoi äänellä, jolla isäntä antaa
määräyksiä palvelijoilleen:

"Hyvä herra, olkaa hyvä ja suorittakaa Mazerouxille uskomani tehtävä.
Ilmoittakaa viipymättä prefektille, että minulla on tärkeitä
ilmoituksia tehtävänä pääministerille. Etsikää sen jälkeen käsiinne
tiikeri Versaillesista ennen yön loppua. Minä tunnen teidän kykynne
ja luotan täydellisesti ahkeruuteenne ja huolellisuuteenne. Tulkaa
tapaamaan minua kello kaksitoista."

Ja käskynsä antaneen isännän ryhdillä antoi hän viedä itsensä koppiin.

Ovi suljettiin.

Don Luis ajatteli:

"Jos otaksutaankin, että prefekti soittaa Valenglaylle, ei hän tee
sitä ennenkuin huomenna. Sillä tavoin on roisto saanut kahdeksan
tunnin etumatkan ennenkuin minä vapaudun. Kahdeksan tuntia! Piru
vieköön!"

Hän tuumi hetken, kohautti olkapäitään sellaisin ilmein kuin olisi
nähnyt, ettei hänellä tässä tilaisuudessa ollut muuta tekemistä kuin
odottaa, ryömi vuoteeseen ja mutisi:

"Paneudu lepäämään, Lupin!"




VII LUKU

Aukene, Sesam!


Huolimatta tavallisesti niin hyvästä unestaan nukkui don Luis
korkeintaan kolme tuntia. Häntä vaivasi kiduttava levottomuus ja
vaikka hänen sotasuunnitelmansa oli huolellisesti laadittu, ei hän
saattanut olla näkemättä niitä monia esteitä, jotka todennäköisesti
saattaisivat sen raukeamaan tyhjiin. Weber luonnollisesti puhuisi
herra Desmalionsille. Mutta soittaisiko Desmalions Valenglaylle?

Sitten hän tuumaili mitä Valenglay tekisi saatuaan ilmoituksen.
Sillä eikö ollut liiaksi vaadittu, että hallituksen päämies,
pääministeri, tottelisi Arsène Lupinin määräyksiä ja noudattaisi
hänen suunnitelmiaan?

"Hän tulee!" huudahti hän horjumattomasti luottaen kohtaloonsa.
"Valenglay ei välitä hituistakaan muotoseikoista, tavoista
ja sellaisista narrimaisuuksista. Hän tulee, vaikkapa vain
uteliaisuudesta saadakseen tietää, mitä keisarin ystävällä on hänelle
sanottavaa. Sitäpaitsi hän tuntee minut! Minä en ole sellainen
kerjäläinen, joka vaivaa ihmisiä turhanpäiten. Minun tapaamisestani
voi aina hyötyä jotain: Hän tulee!"

Häntä ahdistivat ajatukset Florencen kohtalosta, hukkaan kuluvasta
ajasta ja roiston saavuttamasta etumatkasta. Tunnit kuluivat. Jälleen
palasivat hänen ajatuksensa Valenglayhin. Äkkiä purskahti hän nauruun:

"Kas niin, Arsène, sinä veitikka, muistatko, että houkuttelit
herra Hohenzollerin hänen Mark Brandenburgistaan. Valenglay ei asu
niin kaukana, hitto vie. Jos niin vaaditaan, niin voin minä itse
vaivautua... niin, niin se on, minä otan ensi askeleen. Minä teen
vieraskäynnin herra de Beauveun luo. Hauska tavata teitä, herra
Valenglay."

Hän meni ovelle ja oli olevinaan ikäänkuin se olisi ollut auki ja
että hänen tarvitsi vain odottaa vuoroaan tullakseen vastaanotetuksi.

Hän toisti tätä lapsellista leikkiä kolme kertaa, kumarsi syvään ja
kauan ikäänkuin olisi pitänyt kädessään sulkahattua ja mutisi:

"Sesam, aukene!"

Neljännellä kerralla avautui ovi ja vanginvartija astui sisään.

Don Luis sanoi virallisella äänellä:

"Toivon, etten ole antanut pääministerin odottaa." Neljä salapoliisia
seisoi käytävässä.

"Ovatko herrat saattueenani?" kysyi hän. "Se on oikein. Ilmoittakaa
Arsène Lupin, Espanjan grandi, hänen katolisen majesteettinsa serkku.
Hyvät herrat, seuraan teitä. Ystäväni ovenavaaja, tässä on teille
kaksikymmentä frangia vaivoistanne."

Hän kumarsi käytävässä:

"Backus auta, ei hansikkaita! Enkä ole ajanut partaani sitten kuin
eilen!"

Salapoliisit olivat ympäröineet hänet ja töyttäsivät häntä hieman
kovakouraisesti. Hän nipisti kahta käsivarresta.

Nämä voihkivat tuskasta.

Vankilanjohtaja seisoi eteiskaytävässä.

"Olen nukkunut yöni mainiosti, rakas johtajani", sanoi don Luis.
"Teidän vierashuoneenne ovat erinomaisen upeita. Toimitan, että
hotelli Vankila saa Baedeckerissä tähden. Haluatteko, että kirjoitan
nimikirjaanne suosituksen? Ettekö? Te ehkä toivotte minun palaavan?
Olen pahoillani, herra johtaja, mutta se on mahdotonta, minulla on
muuta tehtävää."

Pihalla odotti auto. Don Luis nousi siihen neljän salapoliisin
seuraamana.

"Place Beauvean", sanoi hän ohjaajalle.

"Ei, rue Vineuse", oikaisi eräs poliiseista.

"Vai niin", sanoi don Luis, "hänen ylhäisyytensä yksityisasuntoon.
Hänen ylhäisyytensä haluaa pitää vierailuni salassa. Se on hyvä
merkki. Muuten, hyvät ystävät, mitä on kello?"

Hänen kysymykseensä ei vastattu. Ja kun poliisit olivat laskeneet
verhot, ei hän saattanut nähdä kadulla olevia kelloja.

Vasta pääministerin pieneen taloon tullessaan näki hän pöytäkellon.

"Viisitoista minuuttia yli kuuden!" huudahti hän. "Hyvä! Silloin ei
ole paljon aikaa kadotettu."

He soittivat ja salapoliisit menivät ulos vanhan palvelijattaren
seuraamana, joka oli päästänyt heidät sisälle.

Huoneeseen tuli joku henkilö toisen seuraamana. Don Luis tunsi
Valenglayn ja poliisiprefektin.

"Hyvä on", ajatteli hän, "hän on käsissäni."

Hän näki hyväntahtoisen ilmeen vanhan pääministerin kapeilla,
ryppyisillä kasvoilla. Niissä ei ollut ankaruutta, ei mitään, joka
olisi asettanut sulkuja ministerin ja sen epäilyttävän olennon
välille, jonka hän otti vastaan. Niissä näkyi vain leikillistä
uteliaisuutta ja hyvänsuopaisuutta, jota ei Valenglay ollut
milloinkaan salannut ja jonka hän oli avoimesti tuonut ilmi
puhuessaan Arsène Lupinin oletetun kuoleman jälkeen seikkailijasta ja
niistä omituisista suhteista, jotka olivat heidän välillään vallinneet.

"Te ette ole muuttunut", sanoi hän katsottuaan hetken Lupinia. "Iho
hiukan tummempi... hiukan harmaata ohimoilla, siinä kaikki."

Sitten otti hän kireämmän sävyn ja sanoi:

"No, mitä te haluatte?"

"Ensiksikin erään vastauksen, herra pääministeri. Onko
salapoliisipäällikkö Weber, joka vei minut eilen illalla vankilaan,
seurannut vuokra-autoa, jossa Florence Levasseur vietiin pois?"

"Kyllä, auto pysähtyi Versaillesissa. Siinä istuvat henkilöt ottivat
toisen, jonka piti ajaa heidät Nantesiin. Mitä muuta haluatte paitsi
tämän vastauksen?"

"Vapauteni, herra presidentti."

"Heti, tietysti?" kysyi Valenglay nauruun purskahtaen.

"Kolmenkymmenen- tahi korkeintaan kolmenkymmenenviiden minuutin
kuluttua."

"Puoli kahdeksan?"

"Viimeistään puoli kahdeksan."

"Ja mihin aiotte käyttää vapautenne?"

"Vangitakseni henkilön, joka on murhannut Cosmo Morningtonin,
päällikkö Vérot'n ja Roussel-perheen jäsenet."

"Oletteko te ainoa, joka voi vangita hänet?"

"Olen."

"Mutta onhan poliisi liikkeellä. Sähkösanomalaitos työskentelee.
Murhaaja ei voi lähteä Ranskasta. Hän ei voi meitä paeta."

"Te ette löydä häntä."

"Kyllä."

"Siinä tapauksessa hän tappaa Florence Levasseurin. Florencesta tulee
hänen seitsemäs uhrinsa. Ja se on teidän syynne."

Valenglay vaikeni hetken ja sanoi sitten:

"Teidän käsityksenne mukaan, vastoin kaikkea todennäköisyyttä ja
poliisiprefektin hyvin perusteltuja epäluuloja, on Florence Levasseur
siis syytön?"

"Ehdottomasti, herra prefekti."

"Ja te luulette hänen olevan hengenvaarassa?"

"Hän on hengenvaarassa".

"Oletteko rakastunut häneen?"

"Olen".

Valenglay näytti ihastuneelta. Lupin rakastunut! Lupin rakkauden
ohjaamana ja tunnustaa sen! Kuinka jännittävää!

Don Luis osoitti kelloon.

"Kello on paljon, herra ministeri."

Valenglay nauroi.

"En ole milloinkaan nähnyt kummempaa! Don Luis Perenna, olen
pahoillani, etten ole mikään rajaton itsevaltias. Silloin tekisin
teistä salaisen poliisimme päällikön."

"Sitä tointa on Saksan keisari jo minulle tarjonnut."

"Tyhmyyksiä!"

"Mutta minä kieltäydyin".

Valenglay nauroi sydämellisesti, mutta nyt löi kello seitsemän. Don
Luis alkoi tulla levottomaksi. Valenglay istuutui, kävi suoraan
asiaan ja sanoi vakavasti:

"Don Luis Perenna, ensimmäisenä päivänä, kun te jälleen sukelsitte
esiin, siis yht'aikaa Suchet bulevardin murhan kanssa, tiesimme me
prefektin kanssa kuka te olitte. Perenna oli Lupin. Te ymmärsitte
luultavasti syyn, minkä vuoksi me emme halunneet tuon kuolleen
nousevan uudelleen ylös ja minkä vuoksi annoimme teille eräänlaista
suojaa. Poliisiprefekti oli kanssani aivan samaa mieltä. Koska don
Luis Perenna taisteli oikeiden asiain puolesta jätimme Arsène Lupinin
rauhaan. Onnettomuudeksi..."

Valenglay pysähtyi ja jatkoi sitten:

"Onnettomuudeksi sai poliisiprefekti yksityiskohtaisiin todistuksiin
perustuvan ilmiannon eilen illalla, jossa mainitaan teidän olevan
Arsène Lupin."

"Mahdotonta!" huudahti don Luis. "Se on väite, jota ei kukaan voi
todistaa. Arsène Lupin on kuollut."

"No niin, mutta se ei todista, että don Luis Perenna elää."

"Don Luis Perennalla on asianmukaisesti laillistutettu olemassaolo."

"Ehkä. Mutta sitä vastaan väitetään."

"Kuka? On vain yksi mies, jolla olisi siihen oikeus ja jos hän
syyttää minua, niin tulee se hänen turmiokseen. En saata uskoa hänen
olevan kylliksi tyhmän..."

"Ei, ei kylliksi tyhmän, vaan riittävästi viisaan."

"Te tarkoitatte Cacérèsia, perulaista attashea?"

"Niin."

"Mutta hänhän on ulkomailla?"

"Enemmänkin, hän karkasi poliisilta kavallettuaan lähetystön kassan.
Mutta ennen maasta lähtemistään allekirjoitti hän selityksen, joka
saapui eilen illalla meille, ja jossa hän sanoo hankkineensa teille,
don Luis Perennan nimellä, täydelliset henkilöllisyystodistukset.
Tässä on teidän kirjeenvaihtonne hänen kanssaan ja kaikki paperit,
jotka todistavat hänen väitteensä totuuden. Jokainen, joka niitä
tutkii, voi vakuuttautua siitä, että te ette ole don Luis Perenna,
vaan Arsène Lupin."

Don Luis teki vihaisen eleen.

"Tuo Cacérès roisto on vain välikappale", sähähti hän. "Hänen
takanaan seisoo toinen, joka on hänelle maksanut ja ohjaa hänen
toimiaan. Se on lurjus itse, tunnen hänen otteensa. Hän on vielä
kerran koettanut päästä minusta ratkaisevassa silmänräpäyksessä."

"Niin minäkin luulen", sanoi pääministeri. "Mutta kun kaikki
nämä paperit, niitä seuraavan kirjeen mukaan, ovat ainoastaan
valokuvajäljennöksiä ja alkuperäiset, jos teitä ei tänä aamuna
vangita, luovutetaan johtavalle Pariisin sanomalehdelle tänä iltana,
olemme pakotetut ottamaan syytteen huomioon."

"Mutta, herra presidentti," huudahti don Luis, "kun Cacérès on
ulkomailla ja roisto, joka osti häneltä paperit, on paennut ehtimättä
toteuttaa uhkaustaan, ei meidän tarvitse pelätä asiakirjojen
sanomalehdille luovuttamista."

"Mistä me sen tiedämme? Vihollinen on kai ryhtynyt
varovaisuustoimenpiteisiin. Hänellä saattaa olla rikostovereita."

"Niitä ei hänellä ole".

"Mistä sen tiedämme?"

Don Luis katsoi Valenglayhin ja sanoi:

"Mitä te oikein haluatte sanoa, herra presidentti?"

"Kerron sen. Vaikka Cacérès uhkasi meitä, halusi poliisiprefekti,
joka tahtoi saada niin paljon selvyyttä kuin suinkin Florence
Levasseurin osasta tässä pelissä, olla estämättä teitä toimissanne
eilen illalla. Kun nämä eivät johtaneet mihinkään, päätti hän
ainakin käyttää sitä tilaisuutta, että don Luis oli asettunut
käytettäväksemme ja vangita Arsène Lupinin. Jos me nyt antaisimme
hänen mennä, julkaistaisiin asiapaperit varmasti ja te ymmärrätte
kuinka naurettavaan asemaan me joutuisimme yleisön edessä. Tällä
hetkellä pyydätte te Arsène Lupinin vapauttamista, vapautusta, joka
olisi laiton, perusteeton, anteeksiantamaton. Minun täytyy senvuoksi
vastata kieltävästi ja minä vastaan kieltävästi."

Hän vaikeni. Parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi:

"Mikäli ette..."

"Mikäli en?"

"Mikäli ette -- ja sen juuri halusin sanoa -- mikäli ette
vastapalvelukseksi tarjoa minulle jotain niin erinomaista, että minä
voin antautua siihen epämiellyttävään vaaraan, jonka Arsène Lupinin
ennenkuulumaton vapauttaminen aiheuttaisi."

"Mutta, herra presidentti, jos minä tuon teille todellisen
rikollisen, murhaajan."

"Siihen emme tarvitse teidän apuanne."

"Ja jos annan teille kunniasanani palata takaisin heti suoritettuani
tehtäväni ja jättäytyä käsiinne?"

Valenglay löi kätensä pöytään, korotti äänensä ja huudahti
hyväntahtoisen tuttavallisella äänellä:

"Kas niin, Arsène Lupin, lyökää korttinne esiin! Jos te todellakin
haluatte saada tahtonne perille, niin maksakaa siitä! Peijakas,
muistakaa, että tämän jutun ja erikoisesti viime yön tapahtumien
jälkeen tulette te Florence Levasseurin kanssa yleisön silmissä
olemaan mitä te jo olette: näytelmän toimivat henkilöt, todelliset
ja ainoat rikolliset! Ja nyt, kun Florence Levasseur on livistänyt,
tulette te minun luokseni pyytämään vapauttanne! Olkoon niin, mutta
tarjotkaa meille maksu älkääkä kitsastelko!"

Don Luis istuutui Valenglayn eteen ikäänkuin he olisivat olleet kaksi
tasa-arvoista neuvottelijaa.

"Minä en ole monisanainen. Yksi lause ilmaisee saaliin, jonka aion
tarjota maani pääministerille."

Hän katsoi Valenglayta suoraan silmiin ja sanoi, pannen painon joka
tavulle:

"Vaihdoksi kahdenkymmenenneljän tunnin vapaudesta kunniasanaani
vastaan palata tänne huomenaamulla joko Florencen kanssa, mukanani
kaikki todisteet hänen viattomuudestaan, tahi ilman häntä
jättäytyäkseni käsiinne, tarjoan teille..."

Hän keskeytti ja jatkoi sitten vakavalla sävyllä:

"... tarjoan teille kuningaskunnan, herra hallituksen presidentti."

Tarjous kuului satumaiselta, naurettavalta ja riittävän
yksinkertaiselta aiheuttaakseen olkapäiden kohautuksen, se kuului
hullun kerskailulta. Mutta Valenglay istui liikkumattomana. Hän
tiesi, että nykyisten olosuhteiden vallitessa ei hänen edessään oleva
mies laskenut leikkiä.

Hän tiesi sen niin varmasti, että tottuneena pohtimaan tärkeitä
poliittisia kysymyksiä, joissa salaisuus oli äärimmäisen tärkeä,
hän heitti katseen poliisiprefektiin ikäänkuin herra Desmalionsin
läsnäolo olisi häntä haitannut.

"Vaadin ehdottomasti", sanoi don Luis, "että herra poliisiprefekti
jää tänne ja kuulee sanottavani. Hän on tilaisuudessa paremmin
kuin kukaan muu arvioimaan sen arvon ja hän voi todistaa muutamien
yksityisseikkojen todenperäisyyden."

"Kertokaa", sanoi Valenglay.

Don Luis hymyili.

"Sallitteko --?" sanoi hän.

Hän nousi, meni ja otti seinältä pienen luoteis-Afrikan kartan. Hän
levitti sen pöydälle, asetti erilaisia esineitä sen kaikille neljälle
kulmalle pitääkseen sen auki ja sanoi:

"Tämä on asia, joka on tuottanut herra poliisiprefektille paljon
huolta ja jonka johdosta hän on antanut suorittaa tutkimuksia.
Tarkoitan sitä, kuinka minä käytin aikani, tahi oikeammin, kuinka
Arsène Lupin käytti aikansa niinä viimeisenä kolmena vuotena, jolloin
hän palveli muukalaislegioonassa."

"Niihin tutkimuksiin ryhdyttiin minun käskystäni", sanoi Valenglay.

"Ja ne johtivat --?"

"Ei mihinkään."

"Niin että te ette tiedä mitä minä tein vankeuteni aikana?"

"Emme".

"Sen kerron teille, herra presidentti. Sen ei tarvitse tulla
julkiseksi."

Hän osoitti lyijykynällä erästä pistettä Marokossa:

"Tuolla minut otettiin vangiksi kahdentenakymmenentenäviidentenä
päivänä heinäkuuta. Minun vangiksi joutumiseni näytti herra
poliisiprefektistä ja kaikista muistakin, jotka saivat kuulla
siitä puhuttavan, hyvin kummalliselta. He kummastelivat sitä,
että minä olin kylliksi tyhmä joutuakseni väijytykseen ja
antaakseni nelikymmenmiehisen berberijoukon vangita itseni.
Heidän kummastuksensa oli oikeutettu. Vangiksi joutumiseni oli
tarkoituksellinen shakkiveto. Te ehkä muistatte, herra presidentti,
että minä kirjoittauduin muukalaislegioonaan tehtyäni turhan
yrityksen, eräiden onnettomien yksityisasioiden vuoksi, riistää
itseltäni hengen. Minä halusin kuolla ja luulin maurilaisen kuulan
antavan minulle kaipaamani rauhan. Kohtalo ei sitä sallinut. Eräänä
päivänä, sitä erikoisesti ajattelematta, koko olentoni kaivatessa
suurempaa seikkailua, jota en oikein selvästi nähnyt edessäni, mutta
joka houkutteli minua salaperäisellä tavalla -- eräänä päivänä,
kun minut ympäröi joukko vihollisia, mutta olisin vielä voinut
rynnätä läpi, annoin ottaa itseni vangiksi. Siinä koko asia, herra
presidentti. Vankina olin vapaa. Minulle avautui uusi elämä. Se
oli kuitenkin vähällä päättyä pahoin. Kolme tusinaa berbereita,
erään merkittävän nomadiheimon lähettämä tiedustelujoukko, nelisti
ensin pienelle telttaryhmälle, johon heidän päällikkönsä vaimot
olivat kymmenen miehen vartioimina leiriytyneet. He purkivat
teltat ja viikon marssin jälkeen, joka minusta tuntui sangen
rasittavalta seuratessani jalan ratsastavaa joukkoa, pysähdyimme
kapealle, luurankojen peittämälle vuoriylängölle. Täällä asettivat
he maahan paalun ja sitoivat minut siihen. He aikoivat leikata
minulta korvat, nenän, kielen ja viimeksi pään. He alkoivat
kumminkin ensin ruokailla. Lähellä olevalla lähteellä he söivät ja
joivat eivätkä välittäneet minusta muuta kuin että nauroivat ja
kuvailivat minulle odotettavissa olevia tuskia. Kului yö. Päivän
valjetessa kokoontuivat he ympärilleni ja päästivät kovia huutoja,
joihin sekaantui naisten kimakka ulvonta. Kun varjoni tapasi erään
viivan, jonka he olivat edellisenä iltana vetäneet, lakkasivat he
meluamasta, ja eräs heistä, jonka piti toimittaa leikkaukset, astui
esiin ja käski minun ojentamaan kieleni. Sen tein. Hän tarttui
siihen vetäen toisella kädellään tupesta veitsen. En saata koskaan
unohtaa miehen hämmästystä kun hän näki, ettei hänen veitsestään
ollut jäljellä muuta kuin varsi ja vaaraton, pieni, naurettava
kappale terää. Hän purki raivonsa kiroustulvaan, syöksyi erään
toverinsa luo ja tempasi tältä veitsen. Sama hämmästys: tämäkin
veitsi oli katkaistu. Syntyi yleinen sekaannus ja kaikki vetivät
esiin veitsensä. Alkoi tavaton melu. Heitä oli neljäkymmentäviisi
miestä ja heidän neljäkymmentäviisi veistään oli katkaistu. Päällikkö
heittäytyi minun päälleni ikäänkuin olisi katsonut minut syylliseksi
tähän käsittämättömään ilmiöön. Hän tähtäsi suurella pistoolilla
otsaani ja näytti minusta niin rumalta, että nauroin hänelle vasten
kasvoja. Hän painoi liipasinta. Pistooli ei lauennut. Hän koetti
uudelleen. Se ei lauennut nytkään. Kaikki alkoivat nyt tanssia sen
paalun ympärillä, johon minä olin sidottu. Hanat naksahtelivat. Mutta
musketit, pistoolit, karbiinit ja kiväärit eivät lauenneet. Se oli
oikea ihme! Teidän olisi pitänyt nähdä niiden naamat. En ikinä ole
nauranut niin. Muutamat juoksivat telttaan hakemaan lisää ruutia.
Toiset latasivat aseensa uudestaan kokeakseen uuden pettymyksen minun
yhä nauraessani ja nauraessani. Tämä ei voinut jatkua ikuisesti.
Vanha päällikkö otti mahtavan kiven ja tuli minua vastaan kasvot
vihan vääristäminä. Hän ojentautui koko pituuteensa, kohotti kahden
miehen auttamana kiven pääni päälle ja päästi sen alas... minun
eteeni, paalun päälle. Ukkoraukasta se oli hämmästyttävä näky. Minä
olin yhdessä sekunnissa irrottautunut kahleistani ja hypähtänyt
takaisin sekä seisoin kolmen askeleen päässä hänestä, kädet
ojennettuina, molemmissa käsissä revolverit, jotka minulta oli otettu
pois kun jouduin vangiksi. Päällikkö alkoi nyt nauraa kuten minä
olin nauranut, ivallisesti. Häneen ei näillä kahdella revolverilla
ollut suurempaa vaikutusta kuin niillä kelvottomilla aseilla, jotka
olivat säästäneet minun elämäni. Hän ja hänen molemmat seuralaisensa
ottivat suuret kivet. 'Kädet alas,' huusin minä, 'tahi minä ammun'.
Päällikkö heitti kivensä. Samalla hetkellä kajahti kolme laukausta.
Päällikkö ja hänen molemmat miehensä kaatuivat kuolleina maahan.
'Kenen on vuoro', kysyin ja katsoin ympäröivään joukkoon. Jäljellä
oli neljäkymmentäkaksi miestä. Minulla oli yksitoista luotia. Kun
ei kukaan miehistä liikkunut, pistin revolverit kainalooni ja otin
taskustani kaksi pientä patruunalaatikkoa, joissa oli viisikymmentä
patruunaa. Vyöstäni vedin kolme suurta teräväksi hiottua veistä.
Puolet joukosta teki alistumisen merkkejä ja asettautui taakseni.
Toinen puoli antautui hetkeä myöhemmin. Taistelu oli loppu. Se oli
kestänyt vain neljä minuuttia."




VII LUKU

Arsène I, Mauretanian keisari


Don Luis vaikeni. Hän hymyili tyytyväisenä; näiden neljän minuutin
muisto näytti huvittavan häntä tavattomasti.

Valenglay ja poliisiprefekti, jotka eivät vähällä kummastelleet
kylmäverisyyttä ja rohkeutta, tuijottivat häneen hämmästynein ilmein.
Oliko mahdollista, että ihmisen sankarillisuus saattoi kohota
sellaiseen kuulumattomaan korkeuteen?

Perenna meni silläaikaa kaminan toiselle puolelle ja osoitti suurta
Ranskan karttaa:

"Te, herra presidentti, sanoitte roiston auton lähteneen
Versaillesista ja olevan matkalla Nantesiin?"

"Niin, ja olemme ryhtyneet kaikkiin toimenpiteisiin hänen
vangitsemisekseen joko matkalla, Nantesissa tahi Saint-Mozaressa,
jossa hän ehkä aikoo astua laivaan."

Don Luis tuli jälleen pöydän luo ja jatkoi:

"Taistelu oli ohi, eikä kellään ollut halua sitä uudistaa.
Neljäkymmentäkaksi veitikkaani seisoivat kasvoista kasvoihin ei
voittajan, mutta yliluonnollisia keinoja käyttävän vastustajan
kanssa. Niille käsittämättömille tosiasioille, joiden todistajina he
olivat olleet, ei löytynyt mitään muuta selitystä. Minä olin noita,
jonkunlainen marabu, profeetan lähetti."

Valenglay nauroi ja sanoi:

"Heidän käsityksensä ei ollut niinkään tyhmä. Sillä teidän oli
täytynyt suorittaa taikatemppu, jota minun käsittääkseni tuskin
voidaan kutsua muuksi kuin ihmetyöksi."

"Herra presidentti, tunnetteko te erään Balzacin omituisen novellin,
jonka nimi on 'Erämaan intohimo?'"

"Tunnen".

"No niin, siinä on arvoitukseni avain."

"Niinkö? Sitä en ymmärrä. Ettehän te olleet naarastiikerin kynsissä.
Eihän siellä ollut tiikeritärtä kesytettävänä."

"Ei, mutta siellä oli naisia."

"Mitä tarkoitatte?"

"En tahdo kehua", sanoi don Luis reippaasti, "mutta joukossa oli
naisia, jotka auttoivat minua ja naiset ovat yhtä hyvin Balzacin
tiikerittäriä, olentoja, joita ei ole mahdoton hurmata, kesyttää ja
opettaa kunnes tulee niiden kanssa hyviksi ystäviksi."

"Niin, niin," mutisi pääministeri, "mutta siihen tarvitaan aikaa."

"Minulla oli marssin aikana koko viikko."

"Ja täydellinen toimintavapaus?"

"Ei, herra presidentti. Silmillä alkaminen riitti. Silmät herättävät
mielenkiintoa, osanottoa, uteliaisuutta, hellyyttä, halua oppia
tuntemaan lähemmin. Sitten puuttui vain tilaisuus..."

"Ja tilaisuus tarjoutui?"

"Niin, eräänä yönä. Minä olin sidottu tahi ainakin he luulivat minun
olevan. Tiesin päällikön lempivaimon olevan yksinään teltassaan aivan
lähellä minua. Menin sinne. Lähdin hänen luotaan tunnin kuluttua."

"Ja tiikeritär oli kesytetty?"

"Niin, yhtä perusteellisesti kuin Balzacin: kesytetty ja sokeasti
totteleva."

"Mutta niitä oli kai useita?"

"Aivan niin, herra presidentti, ja siinä oli vaikeus. Minä
pelkäsin kilpailua. Mutta kaikki meni hyvin. Lempivaimo ei
ollut mustasukkainen, kaukana siitä. Ja, kuten sanottu, hänen
alamaisuutensa oli rajaton. Lyhyesti, minulla oli viisi erinomaista
ystävätärtä aivan vapaina kaikista epäluuloista ja lujasti
päättäneinä tehdä kaikki mitä halusin. Suunnitelmani oli valmis
ennenkuin tulimme viimeiselle levähdyspaikalle. Viisi salaista
auttajatartani kokosi yöllä kaikki aseet. He taittoivat veitsien
terät. He ottivat luodit pistooleista. He kaatoivat vettä ruutiin.
Kaikki oli valmista. Esirippu saattoi kohota." Valenglay kumarsi.

"Onnittelen. Te olette kykenevä mies. Teidän suunnitelmaltanne ei
puuttunut viehätystä. Sillä minä otaksun, että nuo viisi naista
olivat kauniita?"

Don Luis sai lystikkään ilmeen. Hän sulki silmänsä puoleksi ikäänkuin
muistellen onneaan ja lausui yhden ainoan sanan:

"Noita-akkoja!"

Se aiheutti ilon purkauksen. Mutta don Luis jatkoi heti kuin olisi
kiirehtinyt lopettamaan kertomuksensa:

"He pelastivat joka tapauksessa henkeni, nuo viisi kummitusta,
eikä heidän apunsa pettänyt milloinkaan. Minun neljäkymmentäkaksi
vartijaani oli riisuttu aseista ja he vapisivat pelosta tässä
erämaassa, jossa kuolema vaanii kaikkialla, sekä kokoontuivat minun,
ainoan suojelijansa, ympärille. Kun tulimme heimon luo, johon he
kuuluivat, olin minä heidän todellinen päällikkönsä. Ja kolmen
kuukauden kuluttua, koettuamme yhteisiä vaaroja ja väijytyksiä,
joista pelastuttiin minun neuvokkuuteni kautta, sekä minun
johdollani tehtyjen onnistuneiden ryöstöretkien jälkeen, olin koko
heimon päällikkö. Minä puhuin heidän kieltään, tunnustin heidän
uskontoaan, kannoin heidän pukuaan, noudatin heidän tapojaan...
valitettavasti, olihan minulla viisi vaimoa! Minä lähetin erään
uskollisimmista puoluelaisistani Ranskaan mukanaan kuusikymmentä
kirjettä kuudellekymmenelle miehelle, joiden nimet ja osoitteet hän
opetteli ulkoa. Nämä kuusikymmentä olivat tovereita, jotka Arsène
Lupin oli hajoittanut ennenkuin heittäytyi Caprin luodolta mereen.
Kaikki olivat vetäytyneet syrjään mukanaan satatuhatta frangia
käteistä ja pieni kauppa tahi muu julkinen askare toimenaan. Eräälle
olin hankkinut tupakkakaupan, toiselle puistonvartijan toimen
jne. Yhdellä sanalla sanoen, he olivat kunniallisia kansalaisia.
Kaikille -- olivatko he sitten talonpoikia, kaupunginpalvelijoita,
neuvosmiehiä, maustekauppiaita tahi muita -- kirjoitin samanlaisen
kirjeen, tein samanlaisen tarjouksen ja annoin samat ohjeet sitä
varalta, että he suostuisivat. Herra presidentti, minä luulin,
että näistä kuudestakymmenestä tulisi korkeintaan kymmenen tahi
viisitoista minun luokseni, mutta heitä tuli kuusikymmentä, herra
presidentti, kuusikymmentä miestä, ei yhtään vähempää. Määrätylle
paikalle saapui kuusikymmentä miestä. Määrättynä hetkenä ankkuroi
minun vanha risteilijäni _Ascendum_, Wady Draan suuhun Kap Nun ja
Kap Jubyn välille. Kaksi parkassia kiisi edestakaisin ja toi maihin
ystäviäni sekä sotatarpeita, joita he olivat tuoneet mukanaan:
leirivarusteita, pikakiväärejä, ampumatarpeita, moottoriveneitä,
tutkimuskoneita ja ruokatavaroita; kauppatavaroita, lasihelmiä ja
arkun kultaa, sillä minun kuusikymmentä uskollista puoluelaistani
olivat päättäneet muuttaa vanhan voitto-osuutensa käteiseksi ja
asettaa tähän uuteen yritykseen sen kuusi miljoonaa frangia, jonka he
olivat saaneet isännältään. Tarvitseeko minun sanoa enempää, herra
presidentti. Täytyykö minun puhua siitä, mitä sellainen johtaja kuin
Arsène Lupin saattoi suorittaa kuudenkymmenen sellaisen miehen kanssa
ja kymmentuhantisen hyvin aseistetun ja harjoitetun uskonkiihkoisen
armeijan etunenässä? En luule, että koskaan on ollut niin ihanaa
aikaa kuin näiden viidentoista kuukauden kuluessa, ensiksi Atlaksen
vuorenrinteillä ja sitten Saharan helvetillisillä tasangoilla.
Kuusikymmentä luotettavaa toveriani heittäytyi koko sielullaan
seikkailuihin. Oh, minkälaisia miehiä! Te tunnette heidät, herra
presidentti. Siinä oli Charolais poikineen, jotka kunnostautuivat
prinsessa Lamballen kaulanauhajutussa. Siinä oli Marco, joka sai
kiittää kuuluisuuttaan Kesselbach-jutusta, ja Auguste, joka oli
teillä ensimmäisenä vahtimestarina, herra presidentti. Siinä
oli Grognard ja Le Ballu, jotka saavuttivat sellaisen kunnian
kristallipisarajutussa. Siinä olivat veljekset Beuzeville, joita
minulla oli tapana kutsua molemmiksi Ajaxeiksi. Siinä oli Philippe
d'Antrac, joka oli jalompaa verta kuin joku Bourbon ja..."

"Ja Arsène Lupin", sanoi Valenglay, johon tarttui innostus näitä
homerolaisia sankareita lueteltaessa.

"Ja Arsène Lupin", toisti don Luis.

Hän nyökkäsi, hymyili ja jatkoi:

"En halua puhua hänestä, herra presidentti. Minun tarvitsee vain
sanoa, että viidessätoista kuukaudessa Arsène Lupin valloitti kaksi
kertaa suuremman valtakunnan kuin Ranska. Marokon berbereiltä,
taipumattomilla tuaregeilta, etelä-Algerian arabialaisilta, Senegalin
neekereiltä ja Atlantin rannan maureilta valloitti hän puolen Saharaa
ja sen maan, jota kutsumme vanhaksi Mauretaniaksi. Kuningaskunnan
aroja ja kankaita? Osaksi kyllä, mutta joka tapauksessa
kuningaskunnan ylänköineen, jokineen, lähteineen, metsineen ja
äärettömine rikkauksineen, kuningaskunnan, jossa oli kymmenen
miljoonaa asukasta ja satatuhatta sotilasta. Tämän valtakunnan, herra
presidentti, minä tarjoan Ranskalle."

Valenglay ei peitellyt hämmästystään. Suuresti kiihottuneena ja
kummastuksissaan kuulemastaan kumartui hän tuon ihmeellisen miehen
puoleen, piteli suonenvedontapaisesti kiinni Afrikan karttaa
molempine käsineen ja kuiskasi:

"Selittäkää, puhukaa selvemmin..."

Don Luis vastasi:

"Herra presidentti, en halua muistuttaa teille viime vuosien
tapauksia. Ranskan, joka on päättänyt toteuttaa ylpeän unelmansa
Pohjois-Afrikan herruudesta, on täytynyt luopua osasta Kongoa.
Minä tarjoudun lääkitsemään tuon kirvelevän haavan antamalla sille
kolmekymmentä kertaa niin paljon kuin se on kadottanut. Tänä päivänä
on Pohjois-Afrikassa olemassa Suur-Ranska. Minun ansiostani on se
lujasti perustettu mahti. Miljoona neliöpeninkulmaa, rantalinja,
joka ulottuu useita tuhansia peninkulmia Tunisista Kongoon, ja
lukemattomia muita huomattavia etuja."

"Se on haave", väitti Valenglay.

"Se on todellisuus."

"Loruja! Saisimme sotia kaksikymmentä vuotta selvittääksemme sen."

"Se käy viidessä minuutissa!" huudahti don Luis vastustamattoman
innokkaasti. "Minähän en tarjoa teille valtakuntaa valloitettavaksi,
vaan valtakunnan, joka on valloitettu, asianmukaisesti rauhoitettu
ja hallittu, täydessä työjärjestyksessä ja täynnä elämää. Minun
lahjani on lahja, joka on otettava haltuun nyt, eikä joskus
tulevaisuudessa. Minäkin, herra presidentti, myöskin minä, Arsène
Lupin, olen uneksinut suurta unta. Aherrettuani ja työskenneltyäni
koko elämäni, koettuani myötä- ja vastoinkäymisiä, rikkaampana kuin
Kroisos, koska kaikki maailman rikkaudet olivat minun, köyhempänä
kuin Job, koska olin jakanut kaikki aarteeni, kaiken puutteessa,
väsyneenä onnettomuuteen ja vielä enemmän onneen, nautinnon ja
intohimon kyllästyttämänä halusin tehdä jotain meidän päivinämme
uskomatonta: hallita! Ja jotain vielä suurempaa kuin tämä päämaali
oli saavutettu; kun kuollut Arsène Lupin oli noussut ylös kuin
sulttaani tuhannen ja yhden yön saduista, hallitsevana, ohjaavana,
lakia laativana Arsène Lupinina, valtion ja kirkon päänä, päätin
minä yhdellä iskulla kumota rajamuurin kapinoivien heimojen välillä,
joita vastaan te pohjois-Marokossa soditte tuloksettomasti silläaikaa
kuin minä rakensin kuningaskuntaani. Kasvoista kasvoihin Ranskan
kanssa ja yhtä mahtavana kuin se, olisin minä samanarvoisena
naapurina huutanut teille: 'Täällä olen minä, Arsène Lupin! Täällä
näette entisen huijarin ja herrasmiesvarkaan! Adrarin, Iguidin,
El Djoufin sulttaanin, Aubatan, Brahnan ja Frerzonin sulttaanin;
minä se olen, sulttaanien sulttaani, Muhamedin pojanpoika, Allahin
poika, minä, minä, minä, Arsène Lupin.' Ja ennenkuin otan sen
pienen myrkkypulverin, joka teidät vapauttaa sillä Arsène Lupinin
kaltaisella miehellä ei ole oikeutta elää vanhaksi -- olisin
allekirjoittanut kaikkien ylimysteni, kadien, pashojen ja marabutien
kanssa lahjoituskirjan, jolla olisin lahjoittanut kuningaskuntani
Ranskalle. Lahjoituskirjan olisin allekirjoittanut laillisella
nimelläni ja arvolla, johon olin täysin oikeutettu sen miekalla
valloitettuani: Arsène I, Mauretanian keisari!"

Pääministeri ja poliisiprefekti eivät sanoneet mitään, mutta heidän
ilmeensä kuvasivat heidän ajatuksiaan. Ja sisimmässään he tunsivat
seisovansa aivan poikkeuksellisen olennon edessä, joka oli luotu
suorittamaan suurtöitä ja omin käsin muodostelemaan kohtaloa.

Don Luis jatkoi:

"Se olisi ollut kaunis loppulause, eikö niin, herra presidentti? Ja
loppu olisi ollut teon arvoinen. Olisin ollut onnellinen saadessani
sen sellaiseksi. Arsène Lupin olisi kuollut valtaistuimella,
valtikka kädessään! Arsène Lupin olisi kuollut kantaen arvonimeä
Arsène I, Mauretanian keisari, Ranskan hyväntekijä... Mutta jumalat
tahtoivat toisin. Tapahtukoon heidän tahtonsa. Herra presidentti,
minä toistan tarjoukseni. Florence Levasseur on vaarassa. Maksuksi
kahdenkymmenenneljän tunnin vapaudesta annan teille Mauretanian
keisarikunnan. Suostutteko siihen, herra presidentti?"

"Tietysti suostun", vastasi Valenglay nauraen. "Mitä te sanotte,
rakas Desmalionsini? Juttu ei ehkä ole aivan selvä, mutta, peijakas
vie, Pariisi on ylistyksen arvoinen ja Mauretanian keisarikunta on
houkutteleva saalis. Me uskallamme kokeen."

Don Luisin kasvot ilmaisivat niin vilpitöntä iloa kuin olisi hän
voittanut suurimman voiton sen sijaan että oli uhrannut kruunun ja
heittänyt luotaan loistavimman unelman, minkä kuolevainen koskaan on
uneksinut. Hän kysyi:

"Mitä takeita pyydätte, herra presidentti?"

"En mitään."

"Voin esittää teille sopimuksia, asiapapereita..."

"Älkää vaivautuko. Kaikesta siitä voimme puhua huomenna. Lähtekää
nyt. Olette vapaa."

Painava lause, uskomattomat sanat oli lausuttu.

Don Luis otti muutamia askeleita ovelle.

"Vielä sana, herra presidentti", sanoi hän pysähtyen puolitiehen.
"Entisten tovereitteni joukossa oli eräs, jolle minä hankin hänen
lahjoilleen ja taipumuksilleen sopivan toimen. Sitä miestä en
kutsunut Afrikkaan, koska arvelin hänen jonain päivänä olevan
hyödyksi minulle siinä asemassa, jossa hän oli. Minä puhun
Mazerouxista, etsivänpoliisin komisariosta."

"Komissario Mazeroux, jonka Cacérès ilmiantoi Arsène Lupinin
kanssarikollisena, on vankilassa."

"Mazeroux on omalla tavallaan kunnian mies, herra presidentti. Hän
on ainoastaan silloin antanut minulle apuaan, kun minä olen auttanut
poliisia. Hän työskenteli minua vastaan koettaessani ryhtyä johonkin
pienimmälläkään tavalla laittomaan tekoon. Pyydän, että hänet
vapautetaan."

"Katsotaan."

"Herra presidentti, teidän suostumuksenne on oikeudenmukainen teko.
Mazerouxin on lähdettävä Ranskasta. Hallitushan voi uskoa hänelle
jonkun salaisen tehtävän siirtomaapäällikön arvolla Etelä-Marokossa."

"Myönnetään", sanoi Valenglay nauraen sydämellisesti. Hän lisäsi:
"Rakas prefektini, kun kerran olemme poikenneet lailliselta tieltä,
ei kukaan pysty sanomaan, mihin pysähdymme. Mutta tarkoitus
pyhittää keinot ja tarkoituksemme on päästä tuosta sietämättömästä
Mornington-jutusta."

"Tänä iltana se on selvillä", sanoi don Luis.

"Toivon niin. Väkemme ovat jäljillä."

"He ovat jäljillä, mutta heidän on viivyttävä joka kaupungissa, joka
kylässä, kysyttävä jokaiselta kohtaamaltaan talonpojalta; heidän on
tiedusteltava, onko auto poikennut jonnekin ja se vie aikaa. Minä
menen suoraan."

"Minkä ihmetyön avulla?"

"Se jää toistaiseksi minun salaisuudekseni, herra presidentti."

"Hyvä on. Haluatteko vielä jotain?"

"Tuon Ranskan kartan."

"Ottakaa se."

"Ja parin revolvereja."

"Herra prefekti voi käskeä salapoliisiensa antamaan teille yhden
parin. Siinäkö kaikki? Eikö rahoja?"

"Ei, kiitos, herra presidentti. Minulla on aina mukanani
viisikymmentätuhatta frangia siltä varalta, että sattuisin niitä
tarvitsemaan."

"Siinä tapauksessa", sanoi poliisiprefekti, "lähetän jonkun mukananne
vankilaan. Otaksun lompakkonne olleen teiltä poisotettujen tavaroiden
mukana."

Don Luis hymyili.

"Herra prefekti, niillä esineillä, jotka otetaan minulta pois, ei
ole milloinkaan pienintäkään arvoa. Lompakkoni on vankilassa, kuten
sanotte, mutta rahat..."

Hän kohotti vasemman jalkansa, tarttui käsillään kenkään ja painoi
korkoa. Kuului pieni rasaus ja jonkinlainen pieni laatikko työntyi
esiin anturasta varpaiden alta. Se sisälsi kaksi setelitukkoa
ja muutamia pikkuesineitä kuten kellonvietereitä, rautasahan ja
pillereitä. "Välikappaleita karkaamiseen", sanoi hän, "elämiseen
ja... kuolemiseen. Hyvästi, herra presidentti."

Eteisessä sanoi herra Desmalions salapoliiseille, että vanki oli
vapaa. Don Luis kysyi:

"Herra prefekti, antoiko herra Weber teille mitään tietoja roiston
autosta?"

"Kyllä, hän soitti Versaillesista. Se on Komet yhtiölle kuuluva
tummankeltainen vuokra-auto. Ohjaajan paikka vasemmalla. Hän on
puettu harmaaseen vaatehattuun mustine nahkalippaineen."

"Kiitän, herra prefekti."

Ja Lupin lähti.

Jotain käsittämätöntä oli tapahtunut. Don Luis oli vapaa.
Puolentunnin keskustelu oli antanut hänelle tilaisuuden toimia ja
taistella ratkaiseva taistelu.

Hän lähti kiireesti matkaan. Trocadéron luona hän tapasi ajurin.

"Aja Issy-les-Moulineauxille", huusi hän. "Neliä! Neljäkymmentä
frangia."

Ajoneuvot kiisivät Passyn kautta yli Seinen ja olivat perillä
Issy-les-Moulineauxin lentoasemalla kymmenen minuutin kuluttua.

Ei yhtään lentokonetta ollut ulkona, sillä kävi kova tuuli. Don Luis
juoksi lentokonevajaan. Ohjaajien nimet oli kirjoitettu oville.

"Davanne", mutisi hän. "Siinä on minun mieheni."

Ovi vajaan oli avoinna. Lyhytkasvuinen, hartiakas mies seisoi
tarkastellen muutamia työmiehiä, jotka työskentelivät yksitason
korjaamisessa. Pieni mies oli Davanne itse, tuo kuuluisa lentäjä.

Don Luis vei hänet syrjään ja tietäen sanomalehtien kautta
minkälaisen miehen kanssa oli tekemisissä, alkoi keskustelun tavalla,
joka yllätti kuulijan heti alussa.

"Hyvä herra", sanoi hän käärien auki Ranskan kartan, "minä haluan
saada kiinni miehen, joka on vienyt rakastamani naisen ja on nyt
autolla matkalla Nantesiin. Ryöstö tapahtui keskiyöllä. Nyt on
kello kahdeksan. Auto on vuokrattu eikä ohjaajalla ole mitään
halua taittaa niskojaan. Otaksutaan, että se kulkee, levähdysajat
mukaanluettuna, kaksikymmentä lieuta tunnissa, silloin on mies
kahdessatoista tunnissa, siis kello kaksitoista tänään, ehtinyt
kaksisataaneljäkymmentä lieuta ja saapunut Angersin ja Nantesin
tienoille... tässä on kartta..."

"Les Ponts-de-Drive", sanoi Davanne, joka kuunteli rauhallisesti.

"Niin. Toiselta puolen otaksutaan, että lentokone lähtee
Issy-Les-Moulineauxista kello kahdeksan aamulla ja kulkee
pysähtymättä kuudenkymmenen lieun vauhdilla tunnissa... se tulisi
neljän tunnin kuluttua, siis kello kaksitoista Les Ponts-de Driveen,
aivan yht'aikaa auton kanssa. Enkö ole oikeassa?"

"Täydellisesti."

"Siinä tapauksessa on kaikki selvää, jos sovimme asiasta. Ottaako
koneenne matkustajia?"

"Joskus."

"Lähdemme heti. Mitkä ovat ehtonne?"

"Se riippuu asianhaaroista. Kuka te olette?"

"Arsène Lupin."

"Ettepä hitto vie olekaan!" huudahti Davanne hiukan hämmästyneenä.

"Minä olen Arsène Lupin. Te tiedätte enimmän osan siitä mitä on
tapahtunut, sehän on ollut sanomalehdissä. No niin, Florence
Levasseur on ryöstetty tänä yönä. Haluan pelastaa hänet. Mikä on
hintanne?"

"Ei mitään."

"Se on liian paljon."

"Saattaa olla, mutta seikkailu huvittaa minua."

"Hyvä. Mutta teidän on vaiettava huomiseen."

"Ostan teidän vaitiolonne. Tässä on kaksikymmentätuhatta frangia."

Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli don Luis puettu
lentäjän päähineeseen silmälaseineen ja lentokone nousi
kahdentuhannenviidensadan jalan korkeuteen välttääkseen ilmavirtoja,
lensi yli Seinen ja suuntautui länteen.

Versailles, Maintenon, Chartres...

Don Luis kysyi Davannelta paljonko kello oli. Se oli kymmentä
vailla kaksitoista. Kedot olivat eriväristen peltojen kirjailemat.
Kaikkialla näkyi teitä.

Eräällä tiellä kulki keltainen auto!

Keltainen auto! Rosvon auto! Auto, joka kuljetti Florence Levasseuria!

Don Luisin iloon ei ollut sekaantunut yllätyksen tunne. Hän tiesi
niin varmaan, että välttämättömän täytyi tapahtua.

Davanne kääntyi ja huusi:

"Se on tuo tuolla, eikö niin?"

"Niin on. Suoraan eteenpäin."

Lentokone sukelsi alas avaruuden kautta ja saavutti auton melkein
heti. Davanne hiljensi vauhtia ja pysyttäytyi kuusisataa jalkaa auton
yläpuolella, hiukan sen takana.

Täältä saattoi erottaa kaikki yksityiskohdat. Ohjaaja istui
vasemmalla. Hän oli puettu harmaaseen lakkiin mustine
nahkalippoineen. Auto oli Komet-yhtiön tummankeltaisia. Tätä autoa
he juuri ajoivat. Ja siinä istui Florence yhdessä sen miehen kanssa,
joka oli hänet ryöstänyt.

"Vihdoinkin", ajatteli don Luis, "he ovat käsissäni!"

He lensivät hetken pitäen samaa välimatkaa.

Davanne odotti merkkiä, jota don Luis ei kiiruhtanut antamaan. Hän
nautti voimansa tunteesta, tunteesta, jossa oli ylpeyttä, vihaa ja
julmuutta.

Hän kumartui ja antoi Davannelle ohjeitaan.

"Varokaa", sanoi hän, "ettette joudu liian lähelle. He voisivat
lähettää meille kuulan."

Vielä kului minuutti.

Äkkiä näkivät he, että puolen lieun päässä heidän edessään haarautui
tie kolmeen suuntaan ja välille muodostui leveä avoin kenttä.

"No?" kysyi Davanne kääntyen Perennaan.

Ympärillä oleva maaseutu oli autio.

"Antaa mennä!" huusi don Luis.

Lentokone näytti iskevän alas kuin vastustamattoman voiman ajamana.
He sivuuttivat auton kolmensadan jalan korkeudelta, hiljensivät sen
jälkeen vauhtia valiten tyynesti ja rauhallisesti laskeutumispaikan
sekä painuivat pehmeästi ruohoon tienristeyksessä.

Don Luis hyppäsi ylös ja syöksyi autoa vastaan. Hän seisoi keskellä
tietä, kohotti molemmat revolverinsa ja huusi:

"Pysähtykää, tahi ammun."

Kauhistunut ajaja jarrutti. Auto pysähtyi.

Don, Luis juoksi ovelle.

"Piru vie!" karjui hän laukaisten tarkoituksettomasti toisen
revolverinsa ja särkien ikkunaruudun.

Autossa ei ollut ketään.




IX LUKU

"Ansa on viritetty, varokaa itseänne, Lupin."


Voima, joka oli kiihottanut don Luisia taistelemaan ja voittamaan
oli niin valtava, ettei se kärsinyt mitään esteitä. Pettymys, raivo,
nöyryytys, tuska tukahtui polttavaan haluun toimia, hankkia tietoja
ja jatkaa ajoa. Kaikki muu oli toisarvoista ja selkenisi pian
itsestään yksinkertaisella tavalla.

Kivettynyt ohjaaja heitti katseen talonpoikiin, jotka lentokoneen
äänen houkuttelemina tulivat taloistaan. Don Luis tarttui hänen
kurkkuunsa ja asetti revolverin suun hänen ohimolleen.

"Sanokaa mitä tiedätte... tahi olette kuollut mies!"

Ja kun miesparka alkoi ladella rukouksia, karjui hän.

"Ei hyödytä mitään voihkia ja toivoa apua. Ihmiset eivät kerkeä
ajoissa perille. On vain yksi keino pelastua: puhuminen! Eilen
illalla tuli eräs herra Pariisista Versaillesiin autolla, lähetti sen
pois ja otti teidät tilalle, eikö niin?"

"Niin."

"Herralla oli mukanaan nainen?"

"Oli."

"Ja herra tilasi teidät viemään itsensä Nantesiin?"

"Niin."

"Mutta muutti aikeensa tiellä ja käski teidän päästää hänet pois?"

"Niin."

"Missä?"

"Ennen Mansiin tuloamme, pienellä oikealle johtavalla tiellä, jonka
vieressä, hiukan syrjässä, oli vaunuvaja. Siinä nousivat molemmat
pois."

"Ja te jatkoitte matkaa?"

"Hän maksoi siitä."

"Paljonko?"

"Viisisataa frangia. Ja Nantesissa piti olla toinen matkustaja, joka
tilaisi minut Pariisiin takaisin tuhannesta frangista."

"Uskoitteko te tähän toiseen matkustajaan?"

"En. Luulen hänen tahtoneen pettää takaa-ajajiaan lähettämällä heidät
minun perään Nantesiin."

"Ja kun te erositte heistä, niin ettekö olleet utelias näkemään mihin
he ryhtyivät?"

"En."

"Varokaa! Jos painan liipasinta, lävistää kuula otsanne! Puhukaa
suoraan!"

"No niin. Minä palasin takaisin ja asettauduin muutamien puiden
taa. Mies oli avannut vaunuvajan oven ja veti sieltä ulos pienen
limousine-auton. Nainen ei tahtonut nousta siihen. He näyttivät
kiistelevän sangen kiivaasti. Mies vuorotellen sekä uhkasi että
rukoili. Nainen näytti sangen väsyneeltä. Mies antoi hänelle lasin
vettä, jonka oli hakenut. Sitten nainen myöntyi."

"Lasin vettä?" huudahti don Luis. "Oletteko varma ettei hän
sekoittanut mitään veteen?"

Ohjaaja näytti kummastuvan kysymyksestä ja vastasi sitten:

"Luulen hänen sekoittaneen. Hän otti jotain taskustaan."

"Ja nainen ei sitä huomannut?"

"Ei, hän ei huomannut mitään."

Don Luis hillitsi pelkonsa. Olihan mahdotonta, että roisto olisi noin
tuostaan, ilman mitään kiirehtimisen syytä, myrkyttänyt Florencen.

"Nainen siis päätti nousta autoon?" jatkoi Perenna.

"Niin, ja mies sulki oven asettuen ohjauspyörään. Sitten minä lähdin."

"Näkemättä mihin suuntaan he ajoivat?"

"Niin".

"Epäilittekö matkalla, että he luulivat olevansa takaa-ajettuja?"

"Kyllä. Mies pisti vähä väliä päänsä ulos ikkunasta."

"Eikö nainen huutanut? Tuntisitteko miehen jälleen, jos näkisitte
hänet?"

"En. Versaillesissa oli pimeä. Ja tänä aamuna en nähnyt häntä niin
läheltä. Sitäpaitsi, se on kummallista, mutta ensiksi näytti hän
minusta sangen pitkältä mutta tänä aamuna näytti hän hyvin pieneltä.
En voi käsittää sitä ollenkaan."

"Näen naamastanne, että te aiotte kannella. Älkää tehkö sitä, se
olisi tyhmyyttä. Tässä on teille tuhat frangia."

Hän kääntyi Davanneen, jonka kone alkoi koota ympärilleen väkijoukkoa
ja sanoi:

"Voimmeko lähteä nyt?"

"Milloin haluatte. Mihinkä lähdemme?"

Pitämättä lukua kokoontuneesta väkijoukosta otti don Luis esille
Ranskan kartan ja levitti sen eteensä. Silmät karttaan kiinnitettyinä
asetti hän yhden sormen Pariisin ja toisen Le Mansin päälle ja
ennenkuin hän oli itseltään kysynytkään minkä vuoksi roisto oli
valinnut Le Mans-Angersin tien, tiesi hän vastauksen. Erään kaupungin
nimi sukelsi esille hänen muistostaan ja totuus välähti esiin kuin
salama: Alençon! Hän toisti:

"Mihin lähdemme? Takaisin, ohjaten hiukan vasempaan."

"Johonkin erityiseen paikkaan?"

"Alençoniin."

"Hyvä on", sanoi Davanne. "Kuulkaa, miehet, antakaa minulle vähän
apua. Tältä kentältä on helppo lähteä."

Don Luis ja jotkut toiset auttoivat häntä ja valmistukset olivat
pian suoritetut. Davanne koetteli konettaan. Kaikki oli parhaimmassa
kunnossa.

Tällä hetkellä tuli suuri auto mylvien kuin kiukustunut härkä ja
pysähtyi äkkiä. Siitä nousi kolme miestä, jotka ryntäsivät keltaisen
vuokra-auton ohjaajan luo. Don Luis tunsi heidät. Siinä olivat Weber
ja ne miehet, jotka olivat vieneet hänet vankilaan.

Don Luis meni heidän luokseen. Päässään lentäjähattu ja silmälasit
hän oli aivan tuntematon. Hän sanoi muutetulla äänellä:

"Linnut ovat lentäneet pois, herra salapoliisipäällikkö."

Weber katsoi häneen ällistyneenä.

Don Luis jatkoi:

"Niin, lentäneet pois. Ystävämme Saint-Louisin saarelta on hiottu
konna. Hän istuu nyt kolmannessa autossa."

Weber tuijotti häneen. Kuka oli tämä mies, joka puhui asioista, jotka
oli puhelimitse ilmoitettu poliisin päämajaan kello kolme tänä aamuna?

"Kuka te olette, hyvä herra," huudahti hän.

"Mitä? Ettekö te tunne minua? Mitä sitten hyödyttää sopia
kohtauksista ihmisten kanssa? Käyttää koko kykynsä ollakseen
täsmällinen ja sitten kysytään: kuka te olette! Kas niin, Weber,
tunnustakaa nyt, että tämän te teette vain kiusataksenne minua.
Täytyykö teidän välttämättä nähdä minun kasvoni? No niin, katsokaa!"

Hän kohotti naamaria.

"Arsène Lupin!" sähähti salapoliisipäällikkö.

"Palvelukseksenne... jalan, hevosella tahi ilmassa. Sinne aion nyt.
Näkemiin."

Davanne oli valmis. Don Luis nousi koneeseen. Kone alkoi käydä.

"Koilliseen", käski don Luis. "Yhdeksänkymmentä lieua tunnissa.
Kymmenentuhatta frangia."

"Meillä on vastatuuli", sanoi Davanne.

"Viisituhatta frangia vastatuulesta lisää", huusi don Luis.

Se tosiasia, että roisto oli antanut Florencelle unipulveria, poisti
kaikki epäilykset. Florencen täytyi nukkua ettei hän tuntisi Damignia
ja Vanhaa Linnaa. Sinne lurjus varmasti aikoi.

"Nopeammin! Emmehän pääse mihinkään. Lisätkää vauhtia!"

Sable... Sille-le-Guillaume...

Maa kiisi pois heidän altaan. Puut ja talot katosivat kuin varjot.

Vihdoin Alençon.

Kello oli tuskin enempää kuin neljännestä vailla kolme kun
he laskeutuivat kaupungin ja Damignin välille. Don Luis teki
tiedusteluja. Useita autoja oli kulkenut Damigniin päin, niiden
joukossa erään herran ohjaama pieni limousine-auto, joka oli
kääntynyt kylätielle. Ja tämä kylätie johti Langernaultin maatilan
takana olevaan metsään.

Don Luisin vakaumus oli niin luja, että hän sanoi Davannelle
jäähyväiset ja auttoi tätä alkamaan lentoretkensä takaisin Pariisin.
Viimeinen ottelu oli käsissä.

Hän kulki edelleen, pölyssä näkyvien kummirenkaiden jälkien
ohjaamana. Kuljettuaan metsän läpi tuli don Luis suurelle
kyntämättömälle kentälle, josta tie kääntyi maatilalle ja päättyi
vanhalle, raudoitetulle, puomilla varustetulle kaksoisportille. Tästä
oli limousine-auto ajanut sisään.

"Ja minun on mentävä myöskin samaa tietä", ajatteli don Luis. Muuri
oli tästä kohdasta kolmetoista jalkaa korkea. Miten hän pääsi ylös ja
millä yli-inhimillisillä ponnistuksilla hän suoriutui, sitä ei hän
itsekään olisi voinut sanoa jälkeenpäin.

Tultuaan toiselle puolelle löysi hän jälleen pyöränjäljet, jotka
suuntautuivat vasemmalle, hänelle tuntemattomille paikoille.

Äkkiä, kääntyessään eräässä vanhan marjakuusiaidan kulmassa, näki
don Luis limousine-auton, joka oli jätetty, tahi oikeammin sanoen,
piilotettu erääseen laaksoon. Epäjärjestys, joka vallitsi autossa,
rikotut ikkunalasit ja astuimella riippuva jalkapeite todistivat
rikoksesta. Roisto oli tietysti käyttänyt hyväkseen Florencen unta
sitoen hänet; heidän tullessaan perille ja hänen koettaessaan nostaa
Florencea oli tämä tarrautunut kiinni kaikkeen minkä tapasi.

Don Luis vakuuttautui heti siitä, että hänen otaksumisensa oli oikea.
Mennessään kapeaa, ruohoa kasvavaa, jyrkänteelle johtavaa polkua
pitkin, huomasi hän, että ruoho oli yhtä tasaisesti alaspainunut
kaikkialla.

"Se roisto!" ajatteli hän. "Se roisto! Hän ei kanna uhriaan, vaan
laahaa häntä."

Polku johti kiviröykkiöiden ja luhistuneiden rakennusten ohi. Tällä
paikalla oli nähtävästi ollut vanha linna, josta maatila oli saanut
nimensä. Eräässä heinäruo'ossa maassa huomasi don Luis jotain
välähtelevän. Se oli sormus, kapea ja sangen yksinkertainen, kahdella
helmellä varustettu kultasormus, jonka hän usein oli nähnyt Florencen
sormessa. Ja hänen huomiotaan herätti erikoisesti se, että sormuksen
ympärille oli tarkoituksella kierretty ruohonkorsi kolminkerroin.

"Tämä on selvästikin merkki", ajatteli don Luis.

Tyttö siis toivoi vielä. Hän odotti apua. Ja don Luis ajatteli
liikutettuna, että tämä viimeinen epätoivoinen vetoaminen oli
tarkoitettu hänelle.

Viidenkymmenen askeleen päässä -- tämä seikka ilmaisi omituista
huolimattomuutta roistossa -- oli uusi merkki, uusi johtolanka:
kukkanen, keltainen päivänkakkara, jonka pieni käsiraukka oli
taittanut ja noukkinut siitä pois terälehdet. Sitten oli maassa
viiden sormen jäljet ja sen jälkeen kiveen piirretty risti. Tällä
tavoin saattoi hän hetki hetkeltä seurata tämän kauhean vaelluksen
yksityiskohtia.

Hän kuunteli. Hän ei ollut erehtynyt. Ääni toistui ja se oli naurua;
mutta minkälaista hirveätä naurua! Pahansuopaista, pirullista naurua
ja niin kimeätä! Se muistutti naisen naurua, mielipuolen naisen...

Jälleen hiljaisuus. Sitten toinen ääni ikäänkuin olisi joku
työkappale heitetty maahan. Sen jälkeen taas hiljaisuus.

Tämä tapahtui, don Luisin arvion mukaan, noin sadan metrin päässä.

Polku loppui kolmeen maahan kaivettuun porrasaskelmaan. Ylempänä oli
rojujen ja sirpaleiden täyttämä, hyvin tilava tasanko. Keskellä,
don Luisin edessä, oli puoliympyrän muotoinen, suurista laakereista
kasvatettu aita. Ruohopolku jatkui sinne.

Don Luis joutui hieman hämilleen, sillä aita näytti muodostavan
läpitunkemattoman esteen. Hän meni eteenpäin ja huomasi, että siinä
ennen oli ollut aukko, mutta se oli kasvanut jälleen umpeen. Oksat
oli helppo työntää syrjään ja tämän kautta oli roiston täytynyt
kulkea.

Nyt kuului nauru niin läheltä, että don Luis säpsähti ja hänestä
tuntui, että roisto etukäteen nauroi hänen yritykselleen. Hän muisti
punaisella kirjoitetun kirjeen:

"Vielä on aikaa, Lupin. Vetäytykää taistelusta, muuten kuolette
tekin. Luullessanne päämääränne olevan saavutetun, kohottaessanne
kätenne minua vastaan ja lausuessanne riemuitsevia sanoja, juuri
samalla hetkellä avautuu maa allanne. Kuolinpaikkanne on valittu.
Ansa on viritetty. Varokaa, Lupin!"

Hän pysähtyi. Viimeinen oksa esti häntä näkemästä. Hän painoi sen
silmiensä tasalle.

Ja hän näki...

Hän näki Florencen, joka -- tällä hetkellä aivan yksin -- makasi
sidottuna maassa kolmenkymmenen metrin päässä hänestä ja suureksi
ilokseen näki hän eräistä liikkeistä, että tämä vielä eli. Hän oli
tullut ajoissa. Florence ei kuolisi. Sitten tutki hän ympäristöä.
Oikealla ja vasemmalla hänestä oli laakeriaita, niin että muodostui
jonkunlainen areena. Keskellä oli pieni pyöreä paikka, josta
haarautui kaksi tietä, toisella oli ruoho alaspainunutta ja se
oli jatkoa sille tielle, jota don Luis oli kulkenut, mutta toinen
leikkasi sen suorassa kulmassa kulkien laakeriaidan päästä toiseen.

Keskellä oli sekasorrossa irtaantuneita kiviä ja luonnollisia
paasia, savella yhteen liitettyinä ja pahkaisten puunjuurien koossa
piteleminä; kokonaisuudessaan muodosti taulun taka-osa halkeamia
täynnä olevan kapean luolan, johon pääsi valoa. Lattia, jonka don
Luis selvästi näki, oli tehty kolmesta, neljästä kivipaadesta.

Tässä luolassa makasi käsistään ja jaloistaan sidottuna Florence
Levasseur, näytti kuin olisi hänet varattu jotain salaperäistä, tässä
luolassa tapahtuvaa uhritoimitusta varten.

Välimatkasta huolimatta erotti don Luis jokaisen piirteen hänen
kalpeilla kasvoillaan.

Äkkiä tarttui don Luis revolveriinsa ja kohotti käsivartensa valmiina
tähtäämään. Uhripappi, pyöveli, oli juuri näyttäytynyt alttarilla,
jossa uhri makasi. Roisto astui luolaan ja nauroi kauheata nauruaan.

"Näen, että olette vielä täällä", sanoi hän. "Ei varjoakaan
pelastajasta? Olisi parasta jos hän kiiruhtaisi."

Hänen äänensä oli niin kimeä, että don Luis kuuli joka sanan. Hän
tarttui lujemmin revolveriinsa varustautuen ensimmäisen epäilyttävän
liikkeen sattuessa ampumaan. "Olisi parasta, jos hän kiiruhtaisi",
toisti roisto nauraen. "Muuten on kaikki viiden minuutin kuluttua
ohi. Kuten näette, minä olen järjestyksen mies, eikö niin, Florence,
rakkaani?"

Mies oli raajarikko, jonkun sairauden runtelema, joka vaikutti hänen
liikkumiskykyynsä. Hänen veltot ja epävarmat jalkansa notkahtelivat
sinne tänne. Hän oli tavattoman laiha. Don Luis näki hänen kalpeat,
kuoppaiset poskensa, pergamentinvärisen ihonsa ja verettömät kasvonsa.

Mies sanoi Florencelle:

"Vaikka te olette olleet hyvin kiltti tyttö, ettekä ole huutaneet
tähän saakka, on kenties parasta olla varovainen ja estää kaikki
yllätyksen mahdollisuudet, ettekö te ole itsekin samaa mieltä?"

Hän kumartui tytön puoleen ja sitoi suuren nenäliinan tytön kasvojen
alaosan yli.

Aavistaen uhkaavan vaaran, peloissaan, että roisto yhtäkkiä saa
raivokkaan murhahalun, oli don Luis kohottanut jälleen revolverinsa
ja seurasi tapahtumia varmana ampumataidostaan.

Roisto puhui kuiskaten Florencelle. Mitä hän sanoi? Mitä häpeällisiä
esityksiä teki hän Florencelle?

Katkeroituneena otti raajarikko yhtäkkiä askeleen takaisin ja huusi
raivokkaasti:

"Mutta ettekö ymmärrä, että te olette hukassa? Nyt kun ei minulla ole
enää mitään pelättävää, kun te olette ollut kylliksi yksinkertainen
seurataksenne minua ja jättäytyäksenne minun valtaani, mitä
toivoa voi teillä enää olla? Saada minut taipumaan ehkä? Koska
minä palan intohimosta, luulette te...? Milloinkaan ette ole
niin perinpohjaisesti erehtynyt, pieni nukkeni! Minä en välitä
hituistakaan kuolemastanne. Kun olette kuollut, ei teitä oteta
lukuun. Te luulette ehkä, että koska olen raajarikko, ei minulla ole
voimia tappaa teitä? Tässä ei ole kysymyskään teidän tappamisestanne,
Florence. Oletteko milloinkaan nähneet minun tappavan ihmisiä? Ette
milloinkaan! Ei, ei, Florence, minä en koske teihin ja kuitenkin...
Kuulkaa, mitä tapahtuu, katsokaa itse. Juttu on järjestetty minun
omaan tapaani... ja mitä ikinä teettekään, ette te pelastu. Tämä on
vain valmistava varoitus."

Hän kulki muutamia askeleita ja pitäen käsillään kiinni oksasta
kiipesi alimmalle niistä kallionlohkareista, jotka muodostivat
luolan. Täällä vaipui hän polvilleen. Hänen vieressään oli pieni
rautakanki. Hän tarttui siihen ja löi lähimpään kiveen kolme kertaa.
Kivet vyöryivät luolan eteen.

Don Luis syöksyi kauhusta huudahtaen esiin piilopaikastaan. Hän
oli silmänräpäyksessä käsittänyt tilanteen. Luola, kivipaadet,
graniittipatsaat, kaikki olivat niin sijoitetut, että niiden
tasapaino saattoi horjahtaa koska tahansa ja Florence hautautuisi
kallioiden alle.

Kahdessa sekunnissa oli hän puolitiessä. Mutta tässä hän huomasi
salamannopealla vaistollaan, että alaspainunut ruohonjälki ei mennyt
suoraan arenan keskitse vaan kiersi sen. Minkä vuoksi? Se oli
kysymys, jonka aina epäilevä vaisto asettaa, mutta johon ymmärrys ei
ehdi vastata. Don Luis lensi suoraan. Ja tuskin oli hän asettanut
jalkansa tähän piiriin, kun onnettomuus tapahtui.

Kaikki tapahtui uskomattoman nopeasti ikäänkuin hän olisi koettanut
astua tyhjään avaruuteen, joka nieli hänet heti. Maa hänen allaan
avautui. Ruohoturpeet erkanivat toisistaan ja hän putosi.

Hän putosi aukkoon, joka ei ollut mikään muu kuin lähteen suu,
laajuudeltaan neljä jalkaa. Mutta juostessaan vimmatulla vauhdilla
iskeytyi hän vastakkaiseen seinään, niin että hänen käsivartensa
olivat yläpuolella penkereellä ja hän saattoi tarttua muutamiin
juuriin.

Hän oli niin vahva, että hän olisi voinut kohottautua ylös
käsivoimillaan. Mutta roisto oli heti syöksynyt kohtaamaan hyökkääjää
ja seisoi nyt kymmenen askeleen päässä don Luisista uhaten, häntä
revolverillaan.

"Älkää liikkuko", huudahti hän, "muuten ammun teidät!"

Don Luis oli niin voimaton, ettei hän halunnut antautua vaaraan saada
kuulaa ruumiiseensa.

Heidän silmänsä kohtasivat muutamaksi sekunniksi. Raajarikko vapisi
kuin kuumeessa. Nyt kuului taas hänen pirullinen naurunsa:

"Lupin! Lupin! Nyt olet valmis. Lupin on kiikissä!... Millainen
pässinpää olettekaan! Minähän varoitin teitä, varoitin veripunaisella
kirjoituksella. Muistatteko sanojani: 'Kuolinpaikkanne on valittu.
Ansa on viritetty! Varokaa, Lupin!' Ja nyt olette te tässä! Te ette
olekaan vankilassa? Te väistitte sen iskun, te lurjus! Onneksi
näin tapahtumat etukäteen ja ryhdyin varovaisuustoimenpiteisiin.
Mitä siitä sanotte? Mitä pidätte pienestä viekkaudestani? 'Koko
poliisilaitos tulee kantapäilleni', ajattelin minä. 'Mutta on
vain yksi, joka saattaa vangita minut, ja se on Lupin. Sen vuoksi
on hänelle näytettävä tietä, hänet on johdettava jäljille, hänen
polkunsa on tasoitettava uhrin ruumiilla. Ja sitten siroteltava
muutamia merkkejä sinne tänne. Ensiksi kauniin tytön sormus, johon
oli kiedottu ruoho, hiukan kauempana kukka ilman terälehtiä, sitten
sormien jäljet maassa ja risti kivessä! Olihan mahdotonta olla niitä
huomaamatta. Muistakaa: 'Ansa on viritetty'. Ja ansa minun makuuni,
Lupin, eräs parhaimmista! Oh, minä suoriuduin ihmisistä mielelläni
mutta heidän omalla suosiollisella avullaan. Me työskentelemme
yhdessä niinkuin ystävät ja toverukset. Minä en suorita itse töitäni.
Toiset tekevät sen minun puolestani..."

Don Luisin sormet, jotka olivat ensiksi tarttuneet ruohojuuriin,
tarrautuivat nyt turhaan kiinni lähteen seinäkiviin. Ja hänen
olkapäänsä painuivat syvemmälle ja syvemmälle lähteeseen.

"Se onnistui!" sähähti roisto kesken suonenvedontapaista nauruaan.
"Hyvä Jumala, kuinka ihanaa on nauraa! Erittäinkin kun sitä niin
harvoin tekee. Te ette ole milloinkaan nähneet minun nauravan, vai
kuinka, Florence?"

Hän vaikeni. Hän odotti kauheaa ratkaisua, jonka hän oli niin
viekkaasti suunnitellut ja jossa kaikki tapahtumat seuraisivat niin
nopeasti toisiaan hänen taipumattoman tahtonsa mukaisesti.

Ratkaisu ei viipynyt. Olkapäät olivat jo liukuneet alas, sitten
leuka, sitten epätoivoiseen kuolontuskaan vääristynyt suu, sitten
kauhun täyttämät silmät ja vihdoin otsa sekä hiukset: pää oli
kadonnut.

Aukon reunalla ei ollut jäljellä muuta kuin kädet ja nekin päästivät
otteensa. Silmänräpäyksen hapuilivat sormet otetta. Ja sitten...
sitten ei ollut enää mitään nähtävää eikä kuultavaa.

Raajarikko syöksyi esiin kuin irtipäästetyn teräsvieterin
ponnahduttamana ja ulvoi ihastuksesta:

"Nyt se on tehty! Lupin on pohjattomassa lähteessä. Vielä yksi
seikkailu lopetettu!... Uh!"

Hän meni lähteen ammottavalle aukolle ja seisoen siitä vähän matkan
päässä kuin olisi hän pelännyt tulla lähemmäksi sylkäsi hän kolme
kertaa aukkoon.

Hän hoippui raivon huumaamana ja oli pakotettu kumartamaan. Mutta
hänellä oli vielä voimia suonenvedontapaisessa raivossaan pudota
polvilleen lähteen reunalle ja huutaa läähättäen pimeyteen:

"Hei! Kuuletko sinä, ruumis! Älä mene heti koputtamaan helvetin
portille! Pikku tyttö tulee luoksesi kahdenkymmenen minuutin
kuluttua... niin, täsmälleen kello neljä. Te tiedätte, että olen
täsmällinen ja pidän aina sanani kirjaimellisesti. -- Niin, olin
unohtaa: perintö -- tiedättehän, Morningtonin miljoonat -- niin, ne
ovat minun. Florence selittää teille kaiken hetken kuluttua. Se on
mainiosti suunniteltu, saatte nähdä... saatte nähdä..."




X LUKU

Florencen salaisuus


Nyt alkaisi murhenäytelmän toinen osa. Don Luis Perennan kuolemaa
seuraisi Florencen kuolema.

Vielä kaikista jäsenistään vapisten tuli roisto tytön luo, otti
savukkeen ja julmuuden välähdys silmissään sanoi:

"Kun tämä savuke on poltettu, Florence, silloin on teidän
vuoronne. Pitäkää sitä silmällä. Se kuvaa elämänne viimeisiä
minuutteja. Pitäkää sitä silmällä ja kootkaa ajatuksenne. Haluan
että ymmärtäisitte: kaikki tämän paikan omistajat, ja erikoisesti
herra Langernault, ovat uskoneet, että se kivi- ja kallioröykkiö,
joka on päänne päällä, luhistuu ennemmin tahi myöhemmin. Itse olen
vuosikausia työskennellyt siihen suuntaan antamalla sadeveden sitä
syövyttää, enkä todellakaan voi sanoa, kuinka se enää pysyy koossa.
Tahi oikeammin sanoen, minä käsitän sen kyllä. Minun tarvitsee vain
iskeä yhden kerran oikeaan paikkaan, lyödä pois pieni tiilikivi,
joka on asetettu kiilaksi kahden kallionlohkareen väliin, saadakseni
kaiken romahtamaan kokoon kuin korttitalon."

Hän veti henkeä ja jatkoi:

"Minä esitän vaatimukseni sataan miljoonaan ja saan ne. Minä aion
ne vaatia, koska minulla on siihen oikeus ja minähän selitin teille
äsken, ennenkuin herra Lupin sekaantui asiaan, että minulla teidän
kuolemanne jälkeen on niihin kiistämätön oikeus. Minua voidaan
halveksia, vihata ja kirota, mutta minä olen sadanmiljoonan omistaja
ja sen vuoksi on minulla oleva kaikkien parempien ihmisten ystävyys.
Teidän ja Lupinin poistuttua ei ole jäljellä mitään, ei mitään
muuta kuin muutamia papereita ja pikkuesineitä, joita olen ollut
kylliksi heikko säilyttääkseni lompakossani ja jotka maksaisivat
pääni, mutta aion ne polttaa muutaman minuutin kuluttua ja hajoittaa
tuhkan tuuleen. Tällaisissa olosuhteissa on teidän tehtävä
vaalinne, Florence. Ratkaisu on teidän käsissänne: joko te kuolette
ehdottomasti ja peruuttamattomasti tahi otatte vastaan rakkauteni.
Vastatkaa minulle myöntävästi tahi kieltävästi. Jos kiellätte,
niin kuolette. Jos myönnätte, saatte vapautenne ja me molemmat
lähdemme täältä; ja sitten kun teidän viattomuutenne on näytetty
toteen -- siitä minä huolehdin -- tulette te vaimokseni. Vastaatteko
myöntävästi, Florence?"

Hän teki tämän kysymyksen todellisella levottomuudella pidättäen
intohimoaan, joka sai hänen äänensä värisemään. Hän kerjäsi ja pyysi
haluten, että häntä rukoiltaisiin ja samalla kuitenkin melkein
kaivaten kieltoa, niin voimakas oli hänen synnynnäinen murhanhalunsa.

"Hän itkee! Hän itkee! Hän rohkenee itkeä! Mutta, kurja tyttö,
luuletteko etten tiedä mitä te teette? Tunnen salaisuutenne,
kaunottareni, ja tiedän, että te ette itke kuolemanpelosta. Te? Te
ette pelkää mitään! Sanonko teille, mikä on salaisuutenne? Ei, en
voi... en voi, vaikka sanat polttavat huuliani. Ah, kirottu nainen,
te olette itse näin tahtoneet! Te haluatte kuolla, Florence, koska
itkette... te haluatte kuolla..."

Näin sanoessaan kiiruhti hän panemaan toimeen hirveän tekonsa.
Lompakko, josta hän oli puhunut ja joka sisälsi papereita, oli
maassa. Hän pisti sen taskuunsa. Sitten hän riisui, yhä vapisten,
takkinsa ja heitti sen lähimpään pensaaseen. Sen jälkeen otti hän
rautatangon, kiipesi kiviröykkiölle, polki raivoissaan jalkaa ja
huusi:

"Te olette tahtonut kuolla, Florence! Mikään ei voi sitä enää estää.
Minä en edes näe päätänne, vaikka te tekisittekin merkin. Nyt on
myöhäistä. Vai niin, te itkette! Te rohkenette itkeä! Sellaista
mielettömyyttä!"

Sitten vetäytyi hän hiukan syrjään ja löi kahdesti kiveen.
Kolmannella kerralla irtautui kivi.

Se mitä tapahtui, tuli niin äkkiä, kiviröykkiö luhistui
luolaan ja luolan eteen sellaisella voimalla, että raajarikko
varovaisuustoimenpiteistään huolimatta lennähti nurmikolle. Mutta
putous ei ollut hengenvaarallinen, hän nousi heti ja huusi:

"Florence! Florence!"

Vaikka hän oli valmistanut tapahtuman niin täsmälleen ja pannut
sen niin tarmokkaasti toimeen, näytti tulos häntä kuitenkin
hämmästyttävän. Hän paneutui maahan ja ryömi tämän pölyn ja tomun
peittämän sekasorron ympäri. Hän katsoi pirstaleiden väliin, mutta ei
nähnyt mitään.

"Kuollut!" sanoi hän tuijottavin silmin, kasvoillaan jäykkä ilme.
"Kuollut! Florence on kuollut!"

Vielä kerran toisti hän Florencen nimen ja kyyneleet virtasivat
pitkin hänen poskiaan.

Pieni tapaus näytti herättävän hänet. Eräs vahingoittunut pääskynen
putosi maahan hänen viereensä. Hän kumartui, otti sen käteensä ja
puristi kouraansa kuten rypistyneen paperin. Ja hänen silmistään
loisti raaka ihastus hänen nähdessään veren tippuvan sormiensa
välitse ja värjäävän hänen kätensä punaisiksi.

Hänen kellonsa osoitti puolta viittä. Hän otti pensaasta takkinsa,
jossa se oli riippunut, puki sen päälleen ja työnsi kätensä
oikeanpuoleiseen ulkotaskuun, johon hän oli pannut lompakon.

"Mitä nyt?" sanoi hän hämmästyneenä. "Olin varma, että..."

Hän tunnusteli vasenta ulkotaskuaan, sitten nenäliinataskuaan ja
vihdoin kuumeisella innolla sisätaskujaan. Lompakkoa ei ollut. Ja
hänen suureksi kauhukseen olivat kaikki muutkin hänen taskuissaan
olleet pikkuesineet poissa: savukesäiliö, tulitikkukotelo,
muistikirja.

Raajarikko ei uskaltanut liikahtaa paikaltaan. Hän seisoi siinä
tasaisella maalla, alttiina hyökkäykselle, joka saattoi tapahtua
ennenkuin hän edes tiesi missä vihollinen oli.

Näkemättä mitään erikoista otti hän keppinsä ja alkoi hitaasti askel
askeleelta kulkea, tarkasti ympärilleen silmäillen, siihen suuntaan,
josta arveli vihollisen tulleen takkinsa luo. Kädessään piti hän
revolveria.

Äkkiä hätkähti hän melkein kadottaen tasapainonsa ja revolveri putosi
hänen kädestään.

Hän näki hirveimmän näyn, mitä hänen silmänsä saattoivat nähdä.
Hänen edessään kymmenen askeleen päässä, kädet taskuissa, toisella
olkapäällään kevyesti muuriin nojaten, seisoi mies. Mutta se ei ollut
mies, eikä voinut olla mies, sillä tämä mies, sen tiesi raajarikko,
oli kuollut. Se oli siis kummitus; ja tämä kummitus, tämä haamu
kuoleman valtakunnasta saattoi raajarikon mielettömän kauhun valtaan.
Kykenemättä pakenemaan, kykenemättä puolustautumaan putosi hän
polvilleen. Hän ei voinut irrottaa silmiään tästä kuolleesta miehestä
jonka hän tuskin tunti sitten oli haudannut lähteeseen rauta- ja
graniittipeitteen alle.

Arsène Lupinin haamu!

Mieheen voi tähdätä, hänet voi ampua, tappaa. Mutta haamuun! Mitä
hyödytti vastustaa olemattoman olennon helvetillisiä vehkeitä.

Ja nyt näki hän tapahtuvan käsittämättömän asian: haamu otti kädet
taskuistaan. Toisessa kädessään piti hän savukelaatikkoa, jonka
raajarikko tunsi omakseen. Ei ollut epäilystäkään, että olento,
joka oli tutkinut hänen takkinsa, oli sama, joka nyt aukasi
savukelaatikon, otti savukkeen ja sytytti sen tulitikulla, jonka otti
myöskin raajarikolle kuuluvasta laatikosta.

Ihmeellistä! Tulitikusta lähti oikea liekki. Savukkeesta kohosi
oikeita savurenkaita, jonka erikoisen tuoksun hän heti tunsi.

Hän piilotti kasvonsa käsiin eikä tahtonut nähdä enempää. Mutta hän
kuuli lähestyväin askelten äänen, jotka tulivat sitä selvemmiksi mitä
enemmän ne lähenivät. Hän tunsi jonkun liikkuvan läheisyydessään ja
kuuli äänen, joka kiistämättömästi kuului elävälle Arsène Lupinille,
lausuvan:

"Varjelkoon, kuinka pahaksi te tämän otatte! Luonnollisesti
ymmärrän, että minun odottamaton ylösnousemiseni näyttää teistä
käsittämättömältä ja sopimattomalta. Mutta onhan nähty kummempiakin
asioita, esim. Josua, joka seisautti auringon, tahi maanjäristys
Lissabonissa 1755. Muistatte kai mitä Marcus Aurelius sanoo
kahdeksannellakymmenennelläneljännellä sivulla..."

Raajarikko oli saanut siksi paljon rohkeutta, että hän ymmärsi
nyt ettei Lupin ollut kuollut. Hän ei yrittänytkään selittää tätä
hämmästyttävää salaisuutta Arsène Lupin eli! Hän hengitti, hän puhui,
hän liikkui!

Ja niin vastaansanomaton oli _elämä_, jonka roisto näki, että hän
totellen äkillistä luontonsa vaistoa ja vihaansa elämää kohtaan,
heittäytyi pitkin pituuttaan maahan, tempasi revolverinsa ja laukaisi.

Ase laukesi; mutta liian myöhään. Don Luis antoi sille potkun,
niin että sen suunta muuttui. Toisella potkulla lennätti hän sen
raajarikon käsistä.

Roisto kiristi raivokkaasti hampaitaan ja alkoi etsiä taskujaan.

"Tätäkö haette?" kysyi don Luis näyttäen hänelle jonkun keltaisen
nesteen täyttämää lasiputkea. "Suokaa anteeksi, mutta pelkäsin teidän
erehdyksessä pistävän itseänne. Se olisi ollut vaarallista, eikö
niin? Enkä minä olisi milloinkaan antanut itselleni sitä anteeksi."

Raajarikko oli aseeton. Hän epäröi hetken kummastellen, että
vihollinen ei tehnyt voimakasta hyökkäystä ja koetti saada etua
viivyttelystä. Hän katsoi ympärilleen pienillä räpyttelevillä
silmillään vaanien esinettä, jolla voisi heittää. Mutta sitten
johtui hänen mieleensä ajatus, joka vähitellen palautti hänen
itseluottamuksensa ja uusi, odottamaton ilo saattoi hänet
purskahtamaan kovaan nauruun:

"Ja Florence?" huudahti hän. "Älkää unohtako Florencea! Minä voin
ampua ohi ja te saatoitte ryöstää minulta myrkyn, mutta minulla
on toinen keino satuttaa sydämeenne. Tehän ette voi elää ilman
Florencea? Florencen kuolema on teidänkin kuolintuomionne, eikö niin.
Jos Florence on kuollut, hirttäydytte te, vai mitä?"

"Niin. En voisi elää Florencen jälkeen."

"Hän on kuollut!" huusi roisto ihastuneena.

Don Luis ei muuttanut ilmettäkään. Hän nyökkäsi ja sanoi:

"Se olisi suuri vahinko..." Raajarikko oli kuin kivettynyt. Hänen
riemuitseva vahingoniloinen puheensa katkesi ja hän huudahti:

"Mitä? Mitä te sanoitte?"

"Sanon," selitti don Luis säilyttäen rauhallisen ja kohteliaan
sävynsä ottamatta esimerkkiä raajarikosta, "sanon, hyvä herra, että
te olette väärässä. En ole milloinkaan tavannut rakastettavampaa
ja kunnioitettavampaa olentoa kuin neiti Levasseur. Hänen verraton
kauneutensa, hänen nuoruutensa ja sulonsa on ansainnut paremman
kohtalon."

Raajarikon hämmästys kasvoi. Don Luisin tyyneys suututti häntä. Hän
sanoi hölmistyneenä:

"Häntä ei ole enää olemassa, sanon minä. Ettekö ole nähnyt luolaa?
Hän on kuollut."

"Kieltäydyn uskomasta sitä," sanoi don Luis rauhallisesti. "Siinä
tapauksessa näyttäisi kaikki toisenlaiselta. Mutta linnut laulavat,
taivas on sininen, kaikki on niin kuin pitääkin: kunniallinen mies
elää, ja roisto makaa hänen jaloissaan. Kuinka saattaa Florence
silloin olla kuollut?"

Raajarikko laahautui polvillaan takaisinpäin, ohi sen paikan, jossa
luola oli ollut, kääntämättä silmiään sille paikalle ikäänkuin olisi
ollut täysin vakuutettu, että Florence oli päässyt pakoon kauheasta
haudastaan.

Don Luis ei enää pitänyt häntä silmällä, vaan askaroitsi maasta
ottamansa köysivyyhdin kanssa.

Äkkiä, heittäen silmäyksen viholliseensa, nousi raajarikko horjuville
jaloilleen ja alkoi juosta lähteelle.

Hän oli siitä kahdenkymmenen askeleen päässä. Hän pääsi matkasta
puolet, kolmeneljännestä. Aukko ammotti jo häntä vastaan. Hän kohotti
käsivartensa sukeltajan tapaan ja hypähti eteenpäin.

Mutta hänet pidätettiin. Hän kaatui maahan ja hänet laahattiin
takaisinpäin käsivarret kovasti ruumista vasten puristettuina, niin
ettei hän voinut liikuttaa itseään.

Don Luis, joka ei ollutkaan kadottanut häntä näkyvistään, oli
laittanut köydestä silmukan ja vanginnut hänet lassolla, juuri kun
hän oli aikeissa heittäytyä syvyyteen. Raajarikko vastusteli hetken,
mutta köysi syöpyi hänen ihoonsa. Hän lakkasi ponnistelemasta. Kaikki
oli ohi.

"Nähkääs, herra, ihmisten käy aina pahoin liiallisen itseluottamuksen
kautta. He eivät pysty koskaan ajattelemaan, että heidän
vastustajallaan on keinoja, joita ei heillä itsellään ole. Esim.
kun te houkuttelitte minut ansaan, kuinka te saatoitte kuvitella,
että minunlaiseni mies, Arsène Lupin, joka riippui lähteen reunalla
kädet reunan yläpuolella ja jalat sisäreunaa vasten, putoaisi alas
kuin pässinpää? Te olitte viidentoista, kahdenkymmenen metrin päässä
minusta ja luuletteko ettei minulla olisi ollut voimia heilauttaa
itseäni ylös ja uhmata revolverianne, kun asia koski Florence
Levasseurin ja omaa elämääni? Ah, ystäväni, siihen olisi tarvittu
vain pieni ponnistus. Syynä siihen, etten sitä tehnyt, olivat paljon
tärkeämmät seikat. Kerron ne teille... jos ne kiinnittävät mieltänne?
Siis... heti alussa olivat jalkani ja polveni, jotka nojautuivat
sisäseinään, tavanneet paksun kerroksen muurisavea joka täytti vanhan
halkeaman lähteessä; sen käsitin heti. Se oli onni, vai mitä? Ja se
muutti koko tilanteen. Suunnitelmani oli heti tehty. Näytellessäni
kuiluun putoavan uhrin osaa pyöritellen silmiäni ja irvistellen
hirveästi, laajensin jaloillani halkeamaa ja päästin saven putoamaan
siten, ettei se aiheuttanut pienintäkään ääntä. Kun hetki oli käsillä
ja minun puolikuolleet kasvoni katosivat näkyvistänne, painauduin
vain yksinkertaisesti valmistamaani piilopaikkaan.

"Oletteko olleet Tancarvillessä, vanhassa keskiaikaisessa linnassa
Normandiassa, Seinen varrella? Ettekö? No, sitten kerron teille,
että linnan raunioiden luona on vanha lähde, jolla on se useille
samanaikuisille lähteille yhteinen ominaisuus, että siellä on kaksi
aukkoa, toinen avonainen ja toinen, joka johtaa erääseen linnan
huoneeseen. Tancarvillessä on tämä jälkimmäinen nykyään suljettu
rautatangolla. Täällä se oli tukittu muurisavella ja pienillä
kivillä. Ja juuri ajatus Tancarvillestä sai minut jäämään, semminkin
kun ei ollut mitään kiirettä, koska te olitte hyväntahtoisesti
ilmoittanut minulle, että Florence kohtaisi minut toisessa
maailmassa vasta kello neljä. Tutkin sen vuoksi pakopaikkani ja
tulin vakuutetuksi, että se sijaitsi vanhan rakennuksen alla, jonka
raunioilla nykyinen puutarha sijaitsi. Minä jatkoin ja kaivauduin
siihen suuntaan, joka maanpinnalla olisi vienyt minut luolalle.
Aavistukseni eivät pettäneet. Valonsäde tunkeutui sisään portaiden
yläpäästä, joiden alimmalle askeleelle olin saapunut. Menin niitä
pitkin ylös ja kuulin teidän äänenne."

Don Luis käänsi raajarikkoa vielä kerran ympäri ja tällä kertaa hyvin
kovakouraisesti. Sitten hän jatkoi:

"Haluan osoittaa teille, että tulos olisi joka tapauksessa ollut
sama, vaikka olisin hyökännyt päällenne suoraankin. Mutta minun
on kuitenkin tunnustettava, että sattuma suosi minua. Se on usein
pettänyt minut meidän taistellessamme, mutta tällä kertaa en
voi valittaa. Minun tarvitsi vain irrottaa muutamia tiiliskiviä
seisoakseni päivänvalossa raunioiden keskellä. Äänenne johtamana
hiivin eteenpäin ja tulin luolalle, jossa Florence makasi. Hauskaa,
vai mitä? Ette voi kuvitellakaan kuinka naurettavalta kuului teidän
pikku puheenne: 'Vastatkaa myöntävästi tahi kieltävästi, Florence.
Yksi päänne liike ratkaisee kohtalonne. Jos myönnytte, olette te
vapaa. Jos kieltäydytte, niin kuolette; vastatkaa, Florence.' Ja
erikoisen ihastuttava oli loppu, kun te kiipesitte kalliopaadelle
ja huusitte sieltä: 'Te olette itse tahtonut kuolla, Florence! Te
olette niin tahtonut ja nyt se tapahtuu!' Ajatelkaa vain, kuinka
naurettavaa! Luolassa ei sillä hetkellä ollut ketään! Ei sieluakaan.
Olin ottanut Florencen ja vienyt hänet suojattuun paikkaan. Näytelmä
lähestyi loppuaan. Ensimmäinen osa: Arsène Lupinin pelastus. Toinen
osa: Florence Levasseurin pelastus. Kolmas ja viimeinen osa: hirviö
voitettu... kosto suoritettu!"

Hän otti yhden raajarikon lähteelle tuomista kivääreistä ja sitoi sen
keskipaikalle viisitoista metriä pitkän nuoran ja kiinnitti nuoran
toisen pään raajarikon selän taa köysiin, joilla tämä oli sidottu:
Sitten kohotti hän vangin ja piti häntä lähteen yläpuolella.

"Sulkekaa silmänne, jos teitä huimaa. Älkää olko peloissanne. Minä
olen hyvin varovainen. Oletteko valmis?" Hän laski raajarikon
ammottavaan kuiluun ja tarttui lujasti nuoraan. Vähitellen, tuuma
tuumalta, varovaisesti, ettei sattuisi lähteen seinämiin, laskettiin
käärö alas. Kun se oli tullut noin kahdentoista metrin syvyyteen,
esti kivääri sen alasmenon ja siellä se riippui nyt pimeydessä aivan
keskellä aukkoa.

Don Luis sytytti muutamia paperikaistaleita, jotka leijailivat alas
heittäen kaamean valon seinämiin. Hän sanoi ivallisesti hymyillen:

"Olen valinnut tämän paikan ettette te vilustuttaisi itseänne. Se
oli hyvä päähänpisto. Huomatkaa, kiväärin molemmat päät ovat aivan
lähteen reunalla, tuskin tuumaakaan sen päällä. Niin että jos te
koetatte heilua, liikkua tahi hengittää kiivaasti, luiskahtaa joko
perä tahi piippu ja silloin alkaa matkanne alas. Minulla ei ole sen
asian kanssa mitään jakamista. Jos te kuolette, niin se on selvä
itsemurha. Hyvästi toistaiseksi."

Don Luis lähti mutisten:

"Näin on hyvä. En ole mennyt niin pitkälle kuin Eugene Sue, joka
sanoo, että suurilta rikollisilta olisi puhkaistava silmät. Mutta
pieni ruumiillinen rangaistus, miellyttävästi kauhulla sekoitettu,
on joka tapauksessa paikallaan ja terveellinen sekä ruumiille että
sielulle."

Don Luis meni pieneen petäjikköön, jossa Florence häntä odotti vielä
masentuneena niistä hirveistä kärsimyksistä, joita oli saanut kestää,
mutta jo täysissä sielunvoimissaan.

"Se on ohi", sanoi don Luis tyynesti. "Huomenaamulla jätän hänet
poliisille."

Florence säpsähti, mutta ei sanonut mitään ja don Luis huomasi hänen
vaiteliaisuutensa.

Tämä oli ensi kerta kun he olivat kahdenkesken koettuaan niin monta
surullista tapausta ja katsottuaan toisiaan verivihollisiksi. Don
Luis oli niin liikutettu, että hän saattoi puhua vain ajatuksettomia,
katkonaisia sanoja ilman mitään yhteyttä hänen sisässään liikkuvien
ajatusten kanssa:

"Me tulemme auton luo, jos kuljemme tätä muurin vierustaa. Luuletteko
jaksavanne sinne? Autolle päästyämme ajamme Alençoniin. Siellä,
suuren torin laidassa, on rauhallinen hotelli. Te voitte siellä
odottaa kunnes asia on saanut teille suotuisan käänteen... eikä se
viivy kauan, kun rikollinen on nyt kiinni."

"Lähtekäämme", sanoi Florence.

Matka ei kestänyt kauan. Alençonissa merkitsi don Luis Florencen
matkustajakirjaan ensimmäisellä nimellä, joka mieleen johtui ja jätti
hänet yksikseen. Tunnin kuluttua hän palasi ja koputti ovelle.

Hänellä ei ollut rohkeutta heti ryhtyä asiaan, jota hän oli päättänyt
Florencelta kysyä. Sitäpaitsi oli muita selvitettäviä asioita.

"Florence", sanoi hän, "ennenkuin luovutan tuon miehen, tahtoisin
tietää mitä hän on teille ollut?"

"Ystävä, onneton ystävä, jota olen säälinyt. Nyt minusta tuntuu
vaikealta muistella myötätuntoa, jota olen sellaiselle pedolle
osoittanut. Mutta muutamia vuosia sitten, tullessani tutuksi hänen
kanssaan, kiinnyin häneen hänen kurjuutensa, hänen ruumiillisen
heikkoutensa ja kaikkien niiden kuolemanmerkkien vuoksi, jotka
hänellä olivat jo silloin. Hän joutui tekemään minulle muutamia
palveluksia ja vaikka hän vietti salaperäistä elämää, joka minussa
herätti muutamissa suhteissa levottomuutta, sai hän vähitellen,
huomaamattani, minuun suuren vaikutusvallan. Uskoin hänen selvään
ymmärrykseensä, tahdonvoimaansa ja rajattomaan uskollisuuteensa, ja
kun Morningtonin juttu alkoi, niin hän -- sen huomaan nyt -- johti
minun sekä Gaston Sauveraudin tekoja. Hän se oli, joka pakotti minut
valehtelemaan ja pettämään uskotellen toimivansa Marie Fauvillen
eduksi. Hän se herätti sellaisia epäilyksiä teitä kohtaan ja neuvoi
meitä vaikenemaan hänen olemassaolostaan, niin ettei Gaston Sauveraud
keskustelussa teidän kanssanne rohjennut edes mainita häntä. En
tiedä kuinka saatoin olla niin sokea. Mutta niin se oli. Ei mikään
avannut silmiäni. Ei mikään saanut minua hetkeksikään epäilemään
tätä vaaratonta, sairasta olentoa, joka vietti puolet elämäänsä
sairashuoneissa ja jos hän joskus puhuikin minulle rakkaudestaan,
niin ei hän voinut toivoa..."

Florence ei lopettanut. Hänen ja Perennan silmät olivat kohdanneet ja
hänestä tuntui ettei toinen kuunnellut ollenkaan. Don Luisille eivät
selitykset murhenäytelmästä merkinneet mitään niin kauan kuin hän
ei ollut selvillä siitä asiasta, joka kiinnitti hänen mieltään. Hän
meni Florencen luo ja sanoi matalalla äänellä: "Florence, te tiedätte
tunteeni teitä kohtaan, eikö niin?"

Tyttö punastui yllätettynä kuin olisi tämä kysymys ollut viimeinen,
jota hän oli odottanut. Hän ei kuitenkaan luonut silmiään alas, vaan
vastasi avomielisesti:

"Kyllä, tiedän."

"Mutta", jatkoi don Luis innokkaammin, "te ette ehkä tiedä kuinka
syvästi tunnen? Te ette ehkä tiedä ettei elämälläni ole mitään muuta
tarkoitusta kuin te?"

"Senkin tiedän."

"Silloin, jos tiedätte sen, täytyy minun tulla siihen
johtopäätökseen, että se juuri on aiheuttanut vihamielisyytenne minua
kohtaan. Alussa koetin olla ystävänne, koetin vain suojella teitä. Ja
kuitenkin tunsin heti alussa, että olin vastenmielisyytenne esine,
vastenmielisyyden, joka oli sekä vaistomainen että tarkoitettu.
Milloinkaan en nähnyt teidän silmissänne muuta kuin vihaa,
halveksumista, vieläpä ylenkatsettakin. Vaaran hetkenä, kun elämäänne
ja vapauttanne uhattiin, ryhdyitte te mieluummin kuinka epävarmaan
keinoon hyvänsä ennenkuin turvauduitte minun apuuni. Eikö tämä ollut
vihaa? Voiko mikään muu kuin viha selittää sellaisen käytöksen?"

"Kyllä", sanoi Florence, "on muutakin kuin viha, joka selittää asian."

Don Luis hämmästyi. Hän ei oikein käsittänyt tämän vastauksen
tarkoitusta, mutta Florencen sävy hämmensi hänet ja hän näki myöskin
ettei tytön silmissä ollut tavallista halveksivaa ilmettä, vaan että
ne loistivat sisäisestä hymystä.

"Puhukaa, puhukaa, pyydän teitä!" sammalsi hän.

"Tarkoitan, että on toinenkin tunne, joka selvittää kylmyyden,
epäluulon, pelon ja vihamielisyyden. Emme me aina halveksi sitä,
jota vältämme suurimmalla kauhulla, ja kun vältämme häntä, on se
senvuoksi, että pelkäämme itseämme, koska olemme ujoja, haluamme
uhmata, tehdä vastarintaa, unohtaa, emmekä kuitenkaan voi..."

Hän vaikeni ja kun don Luis intohimoisesti ojensi kätensä
kerjätäkseen ja pyytääkseen häntä sanomaan enemmän, taivutti hän
päänsä ilmaisten siten, ettei hänen tarvinnut sanoa muuta ja että don
Luis saisi hänen sielunsa syvyydestä lukea ja löytää sen rakkauden,
joka oli sinne piiloutunut.

Don Luis hypähti ylös. Hän oli autuuden huumaama, hän tunsi melkein
ruumiillista kipua tästä odottamattomasta onnesta. Hän näki edessään
koko Florencen elämän, siitä hetkestä kun he olivat tavanneet, aina
siihen saakka kun raajarikko kumartui hänen ylitseen ja nähdessään
hänen silmänsä täynnä kyyneleitä, huusi:

"Hän itkee! Hän itkee! Mikä mielettömyys! Mutta minä tunnen
salaisuutenne, Florence! Ja te itkette! Florence, Florence, te
_haluatte_ kuolla!"

Rakkaus, intohimoinen rakkaus oli ensimmäisestä päivästä vetänyt
häntä don Luisiin. Se oli saattanut hänet suunniltaan, täyttänyt
hänet kauhulla, näyttänyt hänestä petokselta Marieta ja Sauveraudia
kohtaan ja vuoroin vetänyt häntä ihailemansa ja rakastamansa miehen
luo, vuoroin työntänyt pois.

Don Luis ei tiennyt mitä tekisi, ei tiennyt millä sanoin osoittaisi
ihastustaan. Hänen huulensa vapisivat. Hänen silmänsä täyttyivät
kyynelillä. Hänen kaipauksensa ajoi hänet kiertämään käsivartensa
tytön ympärille, suutelemaan häntä. Mutta syvä kunnioituksen tunne
hillitsi kaipausta. Ja liikutuksen valtaamana lankesi hän Florencen
jalkoihin ja sammalsi rakkauden ja jumaloimisen sanoja.




XI LUKU

Lupinin "lupiinit"


Seuraavana päivänä, vähän ennen kahdeksaa, jutteli Valenglay kotonaan
poliisiprefektin kanssa ja kysyi:

"Te luulette siis niinkuin minäkin, rakas prefektini? Hän tulee?"

"Sitä en ollenkaan epäile, herra presidentti. Ja hän tulee yhtä
täsmällisesti kuin joka kerran tämän jutun aikana. Hän katsoo
kunniakseen tulla viimeisellä kahdeksanlyönnillä."

"Niinkö luulette?"

"Niin, herra presidentti. Väkeni oli nähnyt don Luis Perennan. Hän
oli matkustanut lentokoneella. Sitten ilmoitettiin minulle jälleen le
Mansista, jossa oli tutkittu eräs hyljätty vaunuvaja."

"Voitte olla varma siitä, että sen oli jo aikaisemmin tutkinut Lupin
ja että me saamme tietää tuloksen. Kuulkaa, kello lyö kahdeksan!"

Samalla hetkellä kuului auton surinaa. Se pysähtyi ulkopuolelle ja
melkein heti soitettiin ovelle. Ohjeet oli annettu etukäteen. Ovi
avautui ja don Luis Perenna saatettiin sisään.

"No?" huudahti pääministeri innokkaasti.

"Se on tehty, herra presidentti."

"Oletteko saaneet roiston kiinni?"

"Olen."

"Peijakas", sanoi Valenglay, "te olette kelpo mies!" Ja hän jatkoi:
"Peto, luonnollisesti? Raaka, karkea lurjus?"

"Ei, herra presidentti, raajarikko, heikko olento, luonnollisesti
teoistaan vastuunalainen, mutta mies, jossa lääkärit huomaavat
kaikenlaisia tauteja: keuhkotautia, selkäydintautia j.n.e."

"Sitäkö miestä Florence Levasseur rakasti?"

"Oh, herra presidentti," vastasi don Luis nopeasti. "Florence ei ole
milloinkaan rakastanut sitä lurjusta. Hän sääli tätä ja antoi tämän
myötätuntoisuudesta luulla joskus hämärässä tulevaisuudessa saavansa
hänet vaimokseen."

"Oletteko varma siitä?"

"Olen, herra presidentti, siitä ja paljosta muustakin, sillä minulla
on todistukset käsissäni." Ja hän jatkoi ilman muuta: "Herra
presidentti, nyt kun mies on kiinni, on poliisien helppo saada
selville hänen elämänsä. Mutta minä voin jo nyt lyhyesti kuvata
tämän eriskummallisen elämän. Jean Vernocq syntyi Alençonissa
ja hänet kasvatti vanha herra Langernault. Hän oppi tuntemaan
Dedessuslamare-puolisot, varasti heidän rahansa ja ennenkuin
he ehtivät tehdä ilmoitusta tuntemattomasta varkaasta, vei hän
heidät erääseen vajaan Damignin kylässä, jossa he epätoivoissaan
hirttäytyivät tultuaan ensin huumatuiksi väkevillä juomilla. Tämä
vaja kuului Vanhaksi Linnaksi kutsuttuun maatilaan, jonka omisti
herra Langernault, Jean Vernocqin suojelija, joka oli siihen aikaan
sairas. Parannuttuaan ja aikoessaan puhdistaa pyssyä, sattui panos
hänen vatsaansa. Pyssy oli hänen tietämättään ladattu. Kuka oli sen
tehnyt?"

"Jean Vernocq, joka edellisenä iltana oli tyhjentänyt suojelijansa
kassakaapin. Pariisissa, jonne hän nyt lähti, nauttiakseen pienestä
omaisuudestaan, jonka oli tällä tavoin koonnut, osti hän joltain
tuttavalta lurjukselta papereita, jotka todistivat Florence
Levasseurin sukuperän ja hänen oikeutensa perintöön Roussel- ja
Sauveraud-sukujen jälkeen. Nämä paperit oli varastettu vanhalta
hoitajattarelta, joka oli tuonut Florencen Amerikasta. Suurin
ponnistuksin onnistui Jean Vernocq saamaan käsiinsä Florencen
valokuvan ja vihdoin Florencen itsensä. Hän teki tytölle palveluksia
ja teeskenteli olevansa luotettava ystävä. Siihen aikaan hän ei vielä
tiennyt mitä hyötyä hänellä saattaisi olla varastetuista papereista
tahi tytön tuttavuudesta. Mutta äkkiä muuttuivat olosuhteet
kokonaan. Eräs varomaton sana, jonka asianajajan apulainen oli
lausunut, ilmaisi hänelle, että maître Lepertuisin kirjoituspöydän
laatikossa oli testamentti, joka saattoi olla hyvin mielenkiintoinen.
Hän sai nähdä sen maksamalla tuhat frangia apulaiselle, joka
sitten katosi. Se oli Cosmo Morningtonin testamentti, jossa hänen
tavaton omaisuutensa määrättiin Rousselien ja Victor Sauveraudin
perillisille. Jean Vernocq tiesi nyt mitä oli tehtävä. Jean Vernocq
alkoi toimia. Hippolyte Fauvillen vanhan ystävän Langernaultin
paperien joukosta oli hän löytänyt tietoja Roussel-perheestä ja
epäsovusta, joka Fauvillen kotona vallitsi. Cosmo Morningtonista
suoriuduttiin helposti. Jean Vernocq esittäytyi amerikkalaiselle
lääkärinä ja pani yhteen Morningtonin käyttämistä ruiskuista
myrkkyä. Mutta enemmän vaikeuksia oli hänellä Hippolyte Fauvillen
kanssa, jonka mielisuosion hän oli saavuttanut tuttavuudellaan
Langernaultin kanssa ja johon hänellä oli tavaton vaikutus. Tietäen,
että insinööri vihasi vaimoaan ja että häntä kalvoi hengenvaarallinen
tauti, onnistui Vernocqin, erään lääkärineuvottelun jälkeen
Lontoossa, juurruttaa Fauvillen hämärtyneisiin aivoihin ihmeellinen
ajatus itsemurhasta, jonka pirullista suoritusta te olette olleet
tilaisuudessa tutkimaan. Sillä tavoin, itse näkemättä ja ilman että
edes Fauville aavisti minkä vaikutuksen alaisena hän toimi, sai Jean
Vernocq aikaan Fauvillen ja hänen poikansa kuoleman ja pääsi Marie
Fauvillesta ja Sauveraudista antamalla heidän joutua syytteeseen
murhasta. Suunnitelma onnistui. Oli ainoastaan yksi este, päällikkö
Vérot'n sekaantuminen. Vérot kuoli. Tulevaisuudessa oli vain yksi
vaara: minun, don Luis Perennan, asiaan puuttuminen, jonka Vernocq
saattoi aavistaa, koska minä olin Morningtonin testamentissa määrätty
perijäksi. Tätä vaaraa koetti Jean Vernocq välttää saattamalla minut
asumaan Place du Palais-Baurbonille, jossa Florence oli sihteerinäni
ja tekemällä Gaston Sauveraudin kautta neljä murhayritystä minua
vastaan. Hän siis piti näytelmän kaikkia lankoja käsissään. Kun minun
onnistui todistaa Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin viattomuus,
ei hän epäröinyt: Marie Fauville kuoli ja Gaston Sauveraud kuoli.
Poliisi seurasi minua. Poliisi seurasi Florencea. Häntä ei epäillyt
kukaan. Ja perinnön maksamiseen määrätty päivä oli käsillä. Se oli
kaksi päivää sitten. Sillä aikaa oli Jean Vernocq keskellä taistelua.
Hän oli sairas ja hänet oli otettu avenue des Ternesin varrella
olevaan sairaalaan. Täältä johti hän kaikkea Florence Levasseuriin
kautta ja priorittarelle lähettämällään kirjeellä. Lopun te tiedätte,
herra presidentti", lopetti don Luis kertomuksensa. "Samana iltana
vei roisto Florencen autolla mukanaan sillä verukkeella, että aikoi
muka antaa todistuksen syyttömyydestään."

"Ja te löysitte heidät?" kysyi Valenglay.

"Kello kolme iltapäivällä, herra presidentti. Ja oikeaan aikaan.
Voisinpa melkein sanoa liian myöhään, sillä Jean Vernocq alkoi
heittämällä minut pohjattomaan lähteeseen ja musertamalla Florence
kallionlohkareiden alle."

"Vai niin, silloin olette te kuollut?"

"Aivan niin, herra presidentti."

"Mutta minkä vuoksi tahtoi roisto tappaa Florence Levasseurin. Tämän
kuolemahan teki turhaksi naimistuuman."

"Naimisiin menossa täytyy olla kaksi, herra presidentti. Ja Florence
kieltäytyi."

"Niinkö?"

"Ja joku aika sitten kirjoitti Jean Vernocq paperin, jossa hän
testamenttasi kaiken mitä omisti Florence Levasseurille. Tämän
myötätunnon liikuttamana ja aavistamatta tekemäänsä merkitystä,
kirjoitti Florence samanlaisen paperin, jossa teki Jean Vernocqin
perillisekseen. Jean Vernocq olisi saanut rahat haltuunsa kenenkään
voimatta tehdä pienintäkään vastaväitettä."

"Mutta onko teillä kaikki todisteet?" kysyi Valenglay innokkaasti.

"Tässä ne ovat", sanoi Perenna ottaen esiin raajarikon lompakon.
"Tässä on kirjeitä ja asiapapereita, joita roisto säilytti... kaikki
suuret rikolliset tekevät itsensä tähän tyhmyyteen syypäiksi".

"Ja hän?" huudahti Valenglay. "Rikollinen? Missä hän on?"

"Hän on ulkona eräässä autossa tahi oikeammin sanoen omassa
autossaan."

"Oletteko ilmoittaneet minun väelleni?" kysyi herra Desmalions
innokkaasti.

"Olen, herra prefekti. Sitäpaitsi mies on kunnollisesti sidottu. Hän
ei pääse pakoon."

"Te olette nähnyt kaiken etukäteen," sanoi Valenglay, "ja juttu
näyttää olevan lopussa. Mutta on vielä arvoitus, joka vielä on
selittämätön ja se ehkä kiinnittää yleisön mieltä enimmän. Tarkoitan
jälkiä omenassa, tiikerinhampaita, kuten niitä kutsutaan ja jotka
olivat ehdottomasti rouva Fauvillen, niin viaton kuin hän olikin.
Herra prefekti sanoo, että te olette ratkaisseet ongelman."

"Kyllä, herra presidentti, ja Jean Vernocqin paperit vahvistavat,
että olin oikeassa. Sitäpaitsi oli ongelma hyvin helppo: omenassa
oli rouva Fauvillen hampaiden jäljet, mutta rouva Fauville ei ollut
milloinkaan purrut omenaa."

"Eikö?"

"Niin sanoi Hippolyte Fauville ripissään kuoleman jälkeen."

"Hän oli hullu."

"Niin, mutta selvänäköinen hullu ja kykeni tuumimaan pelottavalla
järjestelmällisyydellä. Muutamia vuosia sitten sattui rouva
Fauville Palermossa kaatumaan ja satutti hyvin pahoin suunsa pöydän
marmorilevyyn, niin että muutamia hänen sekä ylä- että alaleuan
hampaistaan lohkesi. Korjatakseen vahingon ja tehdäkseen kultalevyt
tukemaan hampaita otti hammaslääkäri, kuten tavallisesti, kipsimallin
hänen suustaan. Herra Fauville oli piilottanut mallin ja käytti
sitä painaakseen vaimonsa hampaiden merkit suklaapalaan vähän ennen
kuolemaansa ja omenaan samana yönä kun kuoli. Kun tämä oli tehty,
asetti hän mallin niiden esineiden joukkoon, jotka oli aiottu
räjähdyksen hävitettäväksi."

"Kaikki on kuin Kolumbuksen muna", sanoi Valenglay nauraen.
"Tarvitsee vain keksiä se."

"Olette oikeassa, herra presidentti. Ihmiset eivät ajattele
sellaisia. Tässä toinen esimerkki: tahdon huomauttaa teille, että
siihen aikaan kuin Arsène Lupin tunnettiin herra Lenormandin ja
ruhtinas Paul Serninen nimellä, ei kukaan pannut merkille sitä, että
nimi Paul Sernine oli muodosteltu nimen Arsène Lupin kirjaimista.
Juttu on tänäänkin sama: Luis Perenna on myöskin muodostettu samoista
kirjaimista kuin Arsène Lupin. Molemmat nimet ovat koottu samoista
yhdestätoista kirjaimesta, ei yhtäkään enemmästä eikä vähemmästä. Ja
kuitenkaan, vaikka tämä on jo toinen kerta, ei kukaan tehnyt tätä
pientä huomiota. Jälleen Kolumbuksen muna. On vain keksittävä se."

Valenglay hämmästyi hiukan tästä paljastuksesta. Näytti siltä kuin
tämä peijakkaan mies olisi vannonut kiusaavansa hänen uteliaisuuttaan
viimeiseen minuuttiin asti ja hämmästyttävänsä häntä mitä
odottamattomimmilla paljastuksilla.

Keskustelu läheni loppuaan. Valenglay sanoi Perennalle:

"Te olette tehnyt tässä jutussa ihmeitä ja lopuksi pitänyt sananne
ja luovuttanut rikollisen oikeudelle. Minä pidän myöskin sanani. Te
olette vapaa."

"Kiitän teitä, herra presidentti. Mutta miten on komisario Mazerouxin
laita?"

"Hänet vapautetaan tänä aamuna. Herra prefekti on järjestänyt niin,
ettei yleisö tiedä hänen vangitsemistaan. Te olette don Luis Perenna.
Ei ole mitään syytä, joka estäisi teidät sitä edelleen olemasta."

"Ja Florence Levasseur, herra presidentti?"

"Antakaa hänen vapaaehtoisesti ilmoittautua tutkintotuomarille. Tämä
on vapauttava hänet. Vapaana ja yläpuolella kaikkien syytöksien
vieläpä epäluulojenkin, tunnustetaan hänet varmasti Cosmo
Morningtonin lailliseksi perilliseksi ja hän saa sata miljoonaa."

"Hän ei halua rahoja, herra presidentti."

"Mitä tarkoitatte?"

"Florence Levasseur ei tahdo rahoja. Ne ovat olleet aiheena niin
moniin kauhistuttaviin rikoksiin."

"Mutta --?"

"Cosmo Morningtonin sata miljoonaa käytetään kokonaan teiden ja
koulujen laittamiseen Etelä-Marokossa ja Kongossa."

"Mauretanian keisarikunnassa, jonka meille lahjoitatte?" sanoi
Valenglay nauraen. "Peijakas, se on kaunis juttu, jonka hyväksyn
täydellisesti. Valtakunta ja keisarilliset tulot sen hoitamiseksi!
Kunniani kautta, don Luis on käyttäytynyt maataan kohtaan hyvin ja
kauniilla tavalla maksanut... Arsène Lupinin velat!"

       *       *       *       *       *

Kuukausi tämän jälkeen nousivat don Luis Perenna ja Mazeroux sen
laivan kannelle, joka oli tuonut don Luisin Ranskaan. Florence oli
heidän mukanaan. Ennen matkalle lähtöään he saivat kuulla Jean
Vernocqin kuolemasta; hänen oli onnistunut kaikista varokeinoista
huolimatta ottaa myrkkyä.

Tultuaan Afrikkaan tapasi don Luis Perenna, Mauretanian sulttaani,
vanhat avustajansa ja esitteli heille ja ylimystölleen Mazerouxin.
Hän järjesti hallinnon, jota olisi hoidettava hänen määräystensä
mukaan ja jonka olisi välitettävä uuden valtakunnan yhtyminen
Ranskaan. Hänellä oli useita salaisia keskusteluja maurilaisella
rajalla ranskalaisten joukkojen komentajan, kenraali Leautyn, kanssa,
jolloin he suunnittelivat koko sarjan tekoja ja toimia, joihin olisi
ryhdyttävä, että Marokon valloitukselle annettaisiin se helppouden
leima, jota muuten olisi ollut vaikea selittää. Nyt oli tulevaisuus
turvattu.

       *       *       *       *       *

Kaksi vuotta oli kulunut hänen paluustaan Ranskaan. Kaikki muistavat
minkälaista huomiota hänen avioliittonsa Florence Levasseurin kanssa
herätti. Epäilykset leimahtivat jälleen ja useat lehdet puhuivat
Arsène Lupinin vangitsemisesta. Mutta mitä saattoivat viranomaiset
tehdä? Vaikk'ei kukaan epäillytkään hänen oikeata nimeään, vaikka
nimet Arsène Lupin ja Luis Perenna olivat muodostetut samoista
yhdestätoista kirjaimesta, oli Arsène Lupin juridisesti katsoen
kuollut ja don Luis Perenna eli, eikä ollut mitään mahdollisuutta
herättää kuolleista Arsène Lupinia tahi tappaa don Luis Perennaa.

Hän asuu nyt Saint-Macloun kylässä, ihastuttavassa laaksossa, Oisen
suulla. Kukapa ei tunne hänen vaatimatonta, pientä, vaaleanpunaista
taloansa viheriäisine ikkunaluukkuineen ja kukkia täynnä olevine
puutarhoineen. Ihmiset Pariisista tekevät sunnuntaisin sinne
ulkoilmamatkoja toivossa nähdä aidan rakojen kautta vilahduksen
miehestä, joka on ollut Arsène Lupin.

Hän on siellä hiukan harmaalle vivahtavine hiuksineen, nuorekkaine
piirteineen ja nuorenmiehen käytöksineen, ja Florence on myöskin
siellä kauniine vartaloineen, ihastuttavine hiuksineen, kasvoillaan
iloinen ilme, jossa ei näy jälkeäkään menneisyyden epämiellyttävistä
muistoista.

Usein tulevat vieraat koputtamaan pienelle puuportille. Ne ovat
onnettomia ihmisiä, jotka pyytävät mestarin apua, olosuhteiden
uhreja, olentoja, jotka ovat jääneet taistelussa alakynteen,
hillittömiä henkilöitä, jotka ovat intohimojensa murtamia. Näitä
kohtaan tuntee don Luis suurta myötätuntoa.

Joskus tulee myöskin lähetti poliisiprefektin virastosta vedotakseen
hänen arvioonsa jossain mutkikkaassa tapauksessa.

Paitsi näitä, paitsi hänen vanhoja kirjojaan etiikasta ja
filosofiasta, hoitaa hän puutarhaansa. Hänen intohimonsa ovat kukat.
Hän on niistä ylpeä. Hän saa niistä palkintoja ja muistamme vielä
minkälaista huomiota herätti hänen puna-keltainen neilikkansa, jolla
oli nimenä "Arsène".

Mutta kaikista enin askaroitsee hän eräiden suurten kukkien
kanssa, jotka kasvavat kesällä. Hänellä on kaikenlaisia lupiineja:
Cruikshankin lupiineja, kaksivärisiä lupiineja, tuoksulupiineja ja
kaikkein uusin tuote: Lupinin lupiini.

Mutta voidaanhan sanoa, että se on tunnustus. Miksikä ei?

Illoin, kun muutamat erittäin suositut ystävät istuvat hänen kotonaan
-- rauhantuomari, notaari, majuri kreivi d Astrignac -- ei don Luis
pelkää puhua Arsène Lupinista.

"Olen ollut hänen kanssaan yhdessä paljon", sanoo hän. "Hän ei ole
mikään huono mies. En tahdo mennä niin pitkälle, että vertaisin häntä
seitsemään viisaaseen tahi edes asettaisin hänet esikuvaksi tulevalle
polvelle. Hän teki tavattoman paljon hyvää ja vain vähän pahaa.
Ne, jotka joutuivat hänen kauttaan kärsimään, ansaitsivat sen mitä
saivat ja kohtalo olisi heitä rangaissut ennemmin tahi myöhemmin.
Epäilisittekö te hetkeäkään Arsène Lupinin, joka valitsi uhrinsa
pahansuopaisten rikkaiden miesten joukosta, tahi yhtiöhuijarin
välillä, joka riistää köyhiä ja kurjia kanssaihmisiään? Eikö
Lupin ole parempi? Ja toiselta puolen, mikä määrää hyviä tekoja!
Ennenkuulumaton anteliaisuus! Taskuvaras? Sen myönnän. Huijari? En
kiellä sitä. Hän oli kaikkea tätä. Mutta hän oli enemmänkin. Yleisö
nauroi hänen toimilleen, mutta rakasti hänen luotettavuuttaan,
rohkeuttaan, seikkailuhaluaan, terävänäköisyyttään, pettämätöntä,
iloista luonnettaan ja ääretöntä tarmoaan. Kerran hän sanoi leikillä:
Haluaisin hautakirjoitukseeni seuraavan kirjoituksen: 'Tässä
lepää Arsène Lupin, seikkailija.' Ja se oli aivan oikein. Hän oli
seikkailun mestari."

Don Luis nyökkää ja lisää:

"Ja näettekö, sitten hänellä oli eräs hyve, joka ei ole
halveksittava. Siitä hyveestä meidän olisi oltava näinä ikävinä
aikoina hänelle kiitollisia: hän kuului niihin, jotka osasivat
nauraa!"








End of the Project Gutenberg EBook of Arsène Lupin Mauretanian keisari, by 
Maurice Leblanc

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 55211 ***