path: root/54927-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 54927 ***

KIANNAN RANNOILTA KASPIAN POIKKI

Päiväkirjani kesämatkalla kotimaassa ja Venäjällä v. 1902


Kirj.

Ilmari Calamnius [Ilmari Kianto]





Helsingissä,
Eero Erkon kustannuksella,
1903.

Päivälehden kirjapainossa.




SISÄLLYS:

 Alas Oulujokea
 Alas Volgavirtaa
 Yli Kaukasus-vuorten
 Läpi Krimmin Niemen




Kiannan rannalla 2 p. elokuuta 1902.

Rakas koti! Sydäntäni repii sinusta taas erota. Mieltynyt olen tähän
luontoon niin syvästi, ymmärrän tämän erämaan hengen niin hyvästi,
arasta paikasta olen siihen kiinnikasvanut... Jumala minua auttakoon.
Jumala armahtakoon meitä kaikkia, jotka särkynein sydämmin orpoina
lähdemme kylmän maailman selkään.

-- -- Lähdin astumaan metsäpolkua Ämmän ruukkiin, sillä oli jo
myöhäistä ja tähän piti jäädä yöksi. Yötä vasten eivät näet
laskumiehet lähde koskille, täytyy vartoa auringon nousua.

Tulen Ruukkiin, tuttuun taloon, kuljen läpi kaikkien huoneiden
tapaamatta ristinsielua. Missähän se Miidas setä on? Raotan keittiön
ovea: Elli rouva siellä makaa halkolaatikon kannella ja pinkaisee
kuin kautsupallo ylös, kun sisään kurkistan. Hän on hämillään, jospa
hyvilläänkin, ja ottaa minut heti hellimpään hoitoonsa. Vai näin sinä
nyt lähdet Kaukaasiaan... Miidas rukka on lähetetty saunaan. Kun hän
sieltä palaa, hämmästyn hänen näköään: ukko riepu on kuin valmis
ruumisarkkuun pantavaksi. "Ei minusta nyt ole sinulle seuraksi,"
voihkii hän, "kaksi vuorokautta yhteenperään on jäseniä repinyt...
tämä pouta ihan kuivettaa suonet." Hän on todella surkuteltava ja
minun käy häntä kovasti sääli. -- Oli jo niin hämärä että täytyi
sytyttää kynttilät. Nämät kaksi ihmistä olivat aivan kahden tuossa
suuressa rakennuksessa. Kuoleman hiljaisuus vallitsee -- ainoastaan
Ämmän pauhu kuuluu kumeasti läpi kaksinkertaisten ikkunain. On
tämäkin elämää erämaassa Kiannan rannalla... Me jäimme puhelemaan
rouvan kanssa liki puoliyöhön. Puhellessa hän samalla minua syötti
ja juotti kaikilla herkuillaan: hilloilla, punaisella koskilohella.
"Vaan kyllä sinn' oot kummallinen poika!" huudahti hän yht'äkkiä.
"Sinn' oot kaikista pappilan poijista kummallisin -- ka minkätähen
sinn' oot niin kummallinen?" uteli hän tapansa mukaan puhuen räikeää
ylimaan suomeansa. "Painaako sinnuu joku suru, vai muutenko sinn' oot
luonnostasi semmonen raskasmielinen?" -- Minua on aina huvittanut
tämä Elli rouvan naivisuus, väliin on oikein nautinto kuulla hänen
vilkkaita sanojansa, vaikkei hän viittä minuuttia yhteen jaksoon
voikkaan pysyä samassa asiassa eikä puhua samalla kielellä. Mahdoton
olisi kielentutkijan päättää, mikä on hänen oikea kielensä, sillä
hän puhuu aina sekaisin Kiannan suomea ja Kajaanin ruotsia. -- Maata
mentyä kuulen setä Miidaksen voivotuksia ylikerrasta. Ukko raiska:
ei kukaan häntä auttaa osaa, täytyy vain kitua. Sangen surullisessa
mielialassa minä nukahdin, korvissani Ämmäkosken pauhu...

Ja tämä oli lähtöni päivä Kiannan rannoilta.


3 p. elokuuta.

Aamulla varhain auringon noustua nielasi tervavenheemme ensimmäinen
koski. Ne ovat minulle jo lapsuudesta tutut nämät kymmenkunta
kaunista koskea, jotka kuohuvat yhden ainoan penikulman rajojen
välissä. Luettelenpa ne tässä järjestyksessään. Ensin on se virkeä,
hopeanvälkkyvä, syvään kalliorantaiseen suvantoonsa suistuva Jalo,
sitten on kyydin antava Kynä, sitten pauhaava Pato, sitten kylmä
Kyynäspää, sitten pyrisevä Pysty, värisevä Vääntiö, pirisevä
Pitkänjatko, sitte itse Pitkä, sitten laineita laukkaava Peura,
sitten harras Haara ja vihdoin se ärjyvä Aitto. Aittokoskessa
on kaksi kuuluisaa aaltoa: Rusko ja Portti, jotka tavallisesti
kastelevat kulkijaa. Niinpä meitäkin Rusko räiskäytti, mutta, Portti
ei ainoastaan räiskäyttänyt, vaan vieläpä "rytkäytti". Tämä on paha
sana tervamiesten kielellä. Yhtäkkiä näet keskellä palavinta koskea
vyörähti osa tervatynnyreistä toiselle laidalle, venhe kallistui
pelottavasti, vesi ryntäsi tulvana sisään, koko lasti jäi vinoksi
ja jopa Aiton haltija taisi irvistää ilosta, mutta onneksi oli
koskisarja samalla lopussa ja päästiin maihin. Tässä vanhan tavan
mukaan nuotio nurmelle rakennettiin, laskumies Juntunen syötettiin,
juotettiin ja Lehtolainen lastinsa laitteli, jotta ei toista kertaa
"rytkäyttäisi". Minä koivun lehtiä läjän kannoin tynnyrien päälle,
etten kovin tervautuisi. Ja niin työnnyttiin taipaleelle alas
viheriärantaista virtaa. Mikä ihana sunnuntai-aamu Kiannan joella!
Koskien kohina on häipynyt taaksemme, virta vierii sileänä eteenpäin,
auringon säteet hivelevät sen pintaa, erämaan metsä seisoo molemmin
puolin juhlallisena kuni kunniavartio, koska kulkee majesteetti --
ei hiiskausta mistään kuulu... Silloin tällöin loiskahtaa hilpeä
jokilohi ylös veden alta, tehden hauskan kuperkeikan ilmassa ja
välähyttäen kirkkaita suomujaan, mutta mykkänä pakenee sorsa
pienten poikaistensa kanssa. Kaikki täällä on niin raikasta ja
puhdasta, tämä on oikea sunnuntai-idylli ylimaassa. Jo viriää vieno
jokituuli, se on myötäisen puolelta, venheeni isäntä Juho Lehtolainen
irvistää ilosta ja komentaa soutomiehen purjetta pystyttämään.
Soutomiehen nimi on Kalle Tapio, Pölkky-Iikan poika. Ja sillä aikaa
kun Pölkky-Kalle purjetta laittelee, tehkäämme selko Lehtolaisen
tervalastista. Hänen venheessään on 22 tynnyriä: Heikkisen tervoja
9 tynnyriä, Kolikka-Antin tervoja 7 tynnyriä, Julman-Santerin, sen
joka tänä kesänä karhun tappoi, 6 tynnyriä, vaikka "vajaa", koska
eivät oo niitä "kusetelleet". Tämän venheen on Lehtolainen ostanut
"Luttu-Heikiltä" ja maksanut siitä 38 markkaa; niin, ja uudet
paltamot kuuluvat maksavan aina 80--90:kin markoin. Paljonko saa hän
rahtipalkkaa siitä että näin kuljettaa tervat Ouluun asti? Ei enempää
kuin 4 markkaa tynnyriltä. Ja semmoinen matka -- 30 peninkulmaa!
Laskupalkat ja eväät saa panna omistaan. Mutta aikaa kuluu väliin
pari-kolmekkin viikkoa, kun vastatuuleksi rupeaa Oulujärvellä.
Montako penniä silloin säästyy kukkaroon? -- Mutta Lehtolainen on
tyytyväinen kuin silakka vellissä... Sellaista se on rahtijunnun
elämä.

Hiljaisessa tuulessa, väliin autellen airoilla, saavumme Keralan
virtain niskaan ja laskemme maihin mökin rantaan. Lehtolainen pelkää
"Pöpönkaria" eikä sentähden lähde ilman laskumiestä virroille. Puolen
penikulman päästä haetaan laskumies, Kuikan talosta asti, sillä mökin
mies ei satu olemaan kotosalla. "Kyllähän minä itsekkin laskisin,
vaan kun on nuita pastori Mäkliinin kamssuja venheessä, niin sitä
täytyy olla varovainen", selittää Lehtolainen laskumiehelle, jota on
kärsivällisesti saatu odottaa pari- kolme tuntia. Ja onnellisesti
solutaan alas Keralan virroista ja vältetään sen "Pöpönkari" ja
"Markankari". Kuikan rannasta astuu venheesemme toinenkin "turisti",
eräs paltamolainen talontyttö, joka on ollut Keralan kylässä
"atimassa". Kuulen hantit kutsuttavan "Iitaksi" ja tällä "Iitalla"
näkyy olevan oikein kiiltävä herraskapsäkki ja kultakello. Pidän
paljon talonpoikaistytöistä, mutta enemmin kuitenkin sellaisista,
joilla ei ole kapsäkkiä eikä kultakelloa.

Harvakseen pakisten saavuimme illansuussa Hyrynsalmen sievälle
kirkolle, johon yövymme, koska taas on myöhäistä lähteä koskille.
Kanttorin pulleat tyttäret, nuot "Hyrynsalmen amatsioonit", jotka
joka kesä ovat ilahuttaneet naapuripitäjänsä papinpoikia reippailla
retkillänsä, eivät satu olemaan kotosalla -- ovat kuulema ajaneet
polkupyörillä tansseihin jonnekin. Kanttori, entinen valtiopäivämies,
on tuuman ukko -- vähän liiaksikin -- ja hänen kanssaan saan nyt
lörpötellä puoliyöhön asti turhaan vartoen vieraissaolijoita kotiin.


4 p. elokuuta, kello 4 aamulla.

Olen viettänyt unettomasti ne muutamat tunnit, jotka olen maannut
vuoteessa. Sääsket, tuo Pohjanmaan ikuinen vitsaus, ovat estäneet
minua saamasta hetkenkään rauhaa.

Kun hiivin ulos, kohtaa minua ihana kesä-aamu. Hyrynjärvi
hohtaa lasikirkkaana, aurinko on juuri noussut, mutta piileksii
myhäillen pehmoisten hattarain takana. Kostea lämmin lehahtaa
syvään keuhkoihini. Hengitän täysin siemauksin tuoreen nurmiheinän
ja apilaskukkain tuoksua ja astelen hiljaa salmen valkoiseksi
maalatun sillan ylitse jokirantaan, jossa ei vielä näy mitään
liikettä -- tervamieheni nähtävästi nukkuvat, mutta laskumies jo
odottaa. Sivutseni soutaa hilpeä joukko heinäväkeä viikatteineen
ja haravoineen. Jospa olisin yksi noista!... Olen hiipinyt
ulos välittämättä aamukahvista. Surkeaa, kun ei ihmisillä ole
terveellisempää juomaa! Minulle tämä aine on suorastaan myrkkyä...


Tuntia myöhemmin.

Juuri ikään lähdetään solumaan alas Hyrynsalmen koskia, se
herttainen laskumies vanha Eero melassa. Koetanpa huvin vuoksi
kirjoittaa "in medias res", istuen tervatynnyrien päällä. Nyt se
alkaa... Juhlallinen kohina kuuluu vastaan... Venhe heilahtelee...
Vaahtoa pärskähtelee... Nyt roiskahti hyökyaalto hattulaudan ja
räpeen välistä hiukan kastellen soutaja-Kallea. Samassa ollaan jo
alhaalla -- ei peijakas vieköön tässä ehdi kirjoittaa -- kohina jää
taaksepäin. Se oli vain pikkuinen koski, nimeltä Siitti. Soudetaan
tyynipintaista suvantoa. Taaspa kiihtyy virta ja alkaa ensin kuulua
pientä pihinää aivan kuin puuropata kiehuisi tulella. Porina vahvenee
vahvenemistaan. Jo nielaisee meidät uusi koski. Vilkasta vauhtia
syöksyy pitkä paltamo pauhujen syliin jykevästi notkahdellen ja
rusahdellen mennessään. Istun keskellä venhettä "pintan" takana.
Tällä paikalla tarvitsee vähän varoa kastumista. Sekin oli vain
pienonen koski Väärä, Mutta kaikki on ollut vasta alkusoittoa suureen
sinfoniaan, joka nyt on tulossa. Se on se sinfonia, jota soittaa
Seitsenoikea. Alkaa hiukan sataa vettä. Sangen proosallista, mutta
runoilija varmaan huudahtaisi: taivas itkee liikutuksesta! Jo kuuluu
pauhu. Nyt mennään -- nytpä mennään -- hei helkkuna kuinka heiluttaa!
kohta en saata kirjoittaa -- anteeksi -- -- -- Sataa vettä paperini
päälle... Hemmetti! Täytyy pistää kirja taskuun...


Pikkuhavaintoja.

Suomalainen talonpoika puhuu kaikista mieluimmin ilmasta. Saman asian
että "nyt on huono kesä" tai "ei ne tänä kesänä nuo heinät kasva"
saattaa hän sanoa kymmeniä kertoja. Usein ei hän mitään enempää
sanokkaan. Tätä yksitoikkoisuutta varmaan vilkas ulkomaalainen
nauraisi.


Ylimaalaisen keskustelua.

Nyt on lämmin ilma! sanoo toinen.

-- No ei oo kylmä! vastaa toinen.

Onko tässä talo likellä? kysyy toinen.

-- Ei oo kaukana, vastaa toinen.

Siinäpä taitaa olla nuori hevonen?

-- Ka ei oo vanha.

Mistä työ ootta?

-- En minä kaukaa ouk...

Vastaus on aina vastakohdan kieltämistä tai muuten epäsuoraa ja
epämääräistä. Sekin on niin aitosuomalainen piirre.


Iijärvellä.

Meillä on yhä myötätuuli. Lehtolaisen naama on autuaallisessa
hymyssä, siinä kun hän viilettää. Pölkky-Kallekin on toprakalla
tuulella, hyräilee hiljakseen ja tupakoi. "Iita" istuu kapsäkkinsä
vieressä ja on jäykästi vaiti -- --. Nyt tullaan Paltamon koskille.
Leppikosken niskassa viedään "Iita" maihin, sillä tämä kuuluu olevan
hänen kotitalonsa. "Iita" pyytää maisteria sisään ja keittää hänelle
hyvästiksi oikein nisukahvit. Iitan isä, seitsemänkymmenen vuoden
korvissa oleva vanhus, tulee meitä laskemaan alas Leppikoskesta.
Kylläpä sillä Iitalla on reipas isä! -- Sitten tullaan Kiehimän
virroille. Pian loppuu koko Hyrynsalmen reitti. Emme malta laskea
maihin Joensuussa, sillä tuuli tuntuu yhä vetävän. Nyt on edessä
se kuuluisa veden valtijas joka tervamiestä joko jouduttaa tai
viikkokausia viivyttää -- Oulunjärvi!

-- -- --

Olemme juuri nostaneet purjeen pystyyn ja lähdemme viilettämään
myötätuulessa pitkin Oulunjärveä, joka mahtavana leviää edessäni.
Äsken olin soutamassa Kallen kanssa Lappikosken alta Joensuuhun.
Se minua virkisti! Teen yhä sen saman havainnon itsestäni, että
pitäisi aina tehdä tavallista jätkän työtä, niin pysyisi aisoissa
sekä hengen että ruumiin puolesta. Hauskakin on soutaa tervalastia
-- ei ensinkään se niin raskasta ole, kun kerran vauhtiin pääsee.
Mahdan näyttää reilultakin tulipunaisessa paidassani, helapääpuukko
vyöllä ja uuden uutukaiset pieksusaappaat jalassa. Hei vaan! Hätä
on kaukana. Tuuli pullistaa tervatahraista säkkipurjettamme --
ihan tekisi mieli laulaa "gluntteja" Lehtolaisen kanssa. Aivan
niin: täällähän ensi ylioppilasvuosina matkustaessani sain aiheen
sepitellä tervapoikain ja tervatyttöjen lauluja, ja oli se silloin
minulla kiihkeänä haaveena julkaista paksu runovihko, jossa ei
laulettaisi mistään muusta kuin tästä tervamiesten joki-elämästä.
Ei siinä kyllin että Teuvo Pakkala oli kirjoittanut "Oulua
soutamassa". -- Mutta julkaisematta jäi se paksu runovihko.
-- -- -- Niin monenlaisia kuvia on vaihdellut mielessäni tänä päivänä.
Nautin omituisesti tästä ylimaalaisten joki-elämästä. Katselen
ihastuksella vihreänurmisia jokitörmiä, joiden rinteillä korkeat
kuuset ja hempeät koivut kallisteleivat vasten virtaa kuni rakastavat
sankarit lemmittynsä puoleen. Jokaisesta mökistä jokiäyräällä nautin,
jokaisesta paitaressusta ja pellavapäästä iloitsen, kuta mustemman
rantasannan näen, sitä valkeammaksi valkenee mieleni... Väkkärän
hyrinä minua poikamaisesti huvittaa, virrassa vierivää lastua seuraan
lapsellisella uteliaisuudella... Tunnen että kaikki tämä on minun
Suomeani, jota minä rakastan... Mutta minä kärsin samalla, kun tätä
kaikkea ihailen, kärsin siitä ettei kukaan minun kanssani nauti,
ettei ole mulla elämäni sulotarta, joka näin minun kanssani vaeltaisi
ja näin tätä luontoa lempisi. Oi silloin nauttisin täysin rinnoin ja
iloitsisin kaikesta kansallisesta hyvästä, mitä ympärilläni näen!
Iloitsisin vilpittömästi näiden köyhäin ihmisten elämästä... -- -- --
Olen ylpeä että ymmärrän tätä tervamiesten kieltä. Heillä on oma
kielensä, omat sanansa ja terminsä. Ei etelä-suomalainen ymmärtäisi,
mikä on esimerkiksi _mänkä_, mitä on _juontaa_ tai mitä merkitsee
_roikuli_. Tunnen kaikki tervavenheen eri osien nimitykset: nuo ovat
kaljut, nuo ovat varppeet, nuo räpeet, nuo hattulauvat, tuo on mela,
tuo on vaulu, tuo on puu, tuo -- jalku, tuo -- pintta, tuossa on
raksi, tuossa raaka y.m.s. En punastu kun puhutaan "tervankusesta"
ja tervatynnyrin "kusettamisesta" ja osaanpa nauraakin kun joku
laskumies kieron kosken alle päästyä tuumii että "se koski se on
niin monimutkainen kuin esivallan p(erse)suoli!" Täytyyhän jokaisen
kansallismielisen tottua kansansa puheparsiin.


Samana iltana kello 1/2 10.

Istun Oulunjärven rannalla, laakealla kalliolla. Olen heikko ja
minua oks... Peeveli sentään kun olen vihainen itselleni että
"pohjolaisuuteni horjuu!"... En uskonut että heiluminen kovassa
myötätuulessa vaikuttaisi oireita tautiin, jota sain kokea viime
kesänä Mustalla-merellä. Kolme ja puoli tuntia laskimme yhtäperää.
Rupesi kylmästi satamaan vettä, niin että oli täysi työ suojella
itseänsä. Makasin seljälläni tervatynnyrien päällä, ylläni Pohjolan
raskas pilvitaivas, aallot roiskuivat alhaalla, tuuli viilsi kylmästi
selkää -- vilustuin. Kun perämies huusi Kallea vettä viskaamaan,
eikä tämä, joka oli nukahtanut soututeljolle, mitään kuullut, menin
minä sen työn toimittamaan. Siellä lämpesin, mutta tulin kovasta
keinumisesta pahoinvoivaksi ja hoipertelin paikalleni. Ruokahalu
täydellisesti poissa, kaikki tympäsee.

On melkein pimennyt tätä kirjoittaessani. Aallot loiskivat
alakuloisesti vasten rannan kiviä. Metsä kohisee kuin koski.
-- Oulunjärvi on todellinen erämaan järvi ja armottoman ikävä.
Venemieheni ovat virittäneet tulen ja keittävät kahvia. Juokoot
-- minua iljettää. Mitä kaikkea mietin? Mitä kaikkea muistelen?
Kummallinen on ihmisen sieluntila tällaisilla matkoilla yksin
ja kipeänä. Vaikka olen niin heikko, lentää mielikuvitukseni
hillittömästi. Kuinka voi sellaista ajatella tässä autiossa erämaassa?

Pian lähdemme taas tuulen ja yön märkään selkään. Jos voisi
edes syödä kotoisia eväitään? Ei jouda nuotion ääressä kauvoa
lämmittelemään... Lähteä täytyy kahden peninkulman taipaleelle. --

Yöllä keskellä Oulunjärveä kuulen Pölkky-Kallen harvakseen kertovan
Lehtolaiselle jotain juttua: "Oli -- Havannan -- Eemi -- vainaa --
laittanna -- kontin -- sauvomen -- nokkaan -- ja tuleen -- pistännä
-- -- ne oli luulleet jotta laiva siinä männöö." Hyh tätä suomalaista
tyyneyttä!


5 päivä elokuuta kello 4.20 aamulla, erään talon heinäladossa.

Brrr... minua värisyttää! Tultiin keskiyöllä pimeässä kello 1
seuduissa tämän talon rantaan. Se on pikkuinen resutalo, nimeltä
Kaivanto. Minua oli kovasti vilustanut tuulessa tynnyrien päällä.
Olin maannut koko ajan, väliin unen horroksissa. Kompuroimme
Lehtolaisen kanssa ylös pihaan ja astuimme pirttiin. Sieltä
löyhähti vastaan tukala lämmin. Laattialla näytti makaavan joukko
miehiä, karsinan puolella puolialastonta emäntäväkeä. Lehtolainen
herättelemään: "Kuulkaahan emäntä -- kuulkaahan emäntä!"... Vastaan
kuuluu muutamia voihkauksia ja ähkäyksiä. "Kuulkaahan emäntä: oisko
sitä talossa kamarin tapaista tuolle maisterille nukkumasijaksi?"

-- Eihän sitä meillä mitään kamaria oo, -- saa emäntä sanotuksi
unisella äänellä, nousematta vuoteestaan. Sitten hän lisää: mikä
maisteri se on?

-- Onpahan se muuan... Kiannan rovastin poika, sanoi Lehtolainen.

-- Pappiko se on vai? kysyi emäntä.

-- Ei se pappi oo, muu maisteri se on.

Hetken äänettömyys. Sitten virkkoi taas emäntä makuultaan:

-- Jos se oisi semmoinen maisteri, joka lapsen ristisi?

-- En minä pappi ole! äännän minä ovisuusta. -- Veljeni se on pappi.

-- Velimiehet sillä on pappeja -- toisti Lehtolainenkin totisena.

-- Ka ei oo huonetta. Oisi se tuolla kellokauppiaalla kamari-pahanen,
vaan siellä makaavat yhessä sen Koiton kapteenin kanssa...

Mikäs neuvoksi? ei tehnyt mieleni umpimähkää laskeutua makaavain
toveriksi tuohon pieneen pirttiin, joka kihisi russakoita...

-- Menkäähän Lehtolainen makaamaan, kyllä minä saatan valvoakkin.

Niin lähdin ulos pimeään yöhön. Hapuilin ulos pihasta ja löysin
ilokseni heinäladon, jonka vasta sisäänkannetuille nurmille
levitin raanuni, ja märät pieksut riisuttuani ja sukat muutettuani
työnsin jalkani heiniin. Rakastan intohimoisesti näitä suomalaisia
heinälatoja! Tässä tuntui niin hyvältä köllöttää että pelkästä
riemusta en tahtonut päästä nukkumaan. Mutta tätä iloa ei kauvan
kestänyt. Kolmisen tunnin kuluttua heräsin siihen että vesikarpaloita
tipahteli vasten kasvojani. Oli ruvennut synkästi satamaan ja katto
vuoti niin että romisi. Nyt minulla on vilu. Tässä tuulessa ja
sateessa käy ikäväksi lähteä taipaleelle. Vielä on 3 penikulmaa
Vaalaan, suurimmat Oulujärven seljät edessä... Lähdenpä tästä
katsomaan, joko tervamieheni ovat nousseet. Eivät näet tiedä kukaan,
mihin olen kadonnut...


Vaala, kello 10 aamulla.

Koko Oulunjärvi siis purjehtimalla päästä päähän -- seitsemän ja
puoli peninkulmaa. Vakavasti purjehtii tervalasti. Ei semmoisessa
tuulessa tyhjä vene kellistymättä kestäisi. Nopeus on penikulma
tunnissa. Loppumatkalla taas alkoi sataa ja hellittämättömässä
tuulessa rupesin tuntemaan tuon kummallisen matkataudin oireita.
Tämä on mitä iljettävintä. Elämän tunto menee ihan hiiteen ja ihailu
Oulunjärveen on vaarassa laimeta... Parhaassa vauhdissa ollessa
lentää yhtäkkiä aivojeni läpi seuraava kuva: tuuli rytkäyttää veneen
kallelleen, lasti solahtaa toiselle laidalle, minä vierähdän yli
laidan järveen ja ehdin hukkua ennenkuin kerkeävät kääntää pitkän
veneen. Lehtolainen tulee takaisin Kiannalle ja kertoo rauhallisesti:
"Ka oisihan se matka meitä muuten lykästänyt, kun oli myötätuuli
Oulunjärvellä, vaan se maisteri kun sattui hukkumaan..." Miksi ihan
tahdon uskoa että näin käy -- tyhjää! Minä en vähääkään pelkää.

Vaala on mitättömämpi paikka kuin tavallisesti luullaan. Yritän
suuttua siitä, etten saa olla matkailijakodissa, joka on luvattu
jollekkin englantilaiselle onkimiehelle -- ja että täytyy märkänä,
vilustuneena ja pahoinvoipana työntyä sisään pirttiin, joka on
täynnä rähiseviä tukkimiehiä ja tupakan savua. Kohta kuitenkin
lauhdun ja lepyn -- täällä on kuitenkin lämmintä ja tukkilaiset ovat
gentlemanneja: ne panevat sukkani ja saappaani kuivamaan. Sääli uusia
pieksujani! Niiden siro malli on mennyt pilalle.

-- -- Merkillinen yhteensattuma! Juuri kun olen lähdössä Vaalasta
ja juoksen katsomaan laivaa, joka on saapunut Kajaanista, huomaan
yhtäkkiä seisovani tutun ihmisen edessä. Hän kertoo lähteneensä
Hyrynsalmelta tuntia myöhemmin kuin minä siitä olin sivu laskenut
ja ajaneensa hevoskyydillä Kajaaniin. Niin saan matkatoverin, sillä
Lehtolainen suostuu ottamaan ryökkynän saman lastin päälle.

Ja nyt lähdetään solumaan alas mahtavaa Niskakoskea, jossa on
seuraavat polvet: Kanto, Vääräkorva, Siitari, Oterma, Kovero ja
Nuoju. Sitten on Ahmanen ja Utanen ja edessäpäin Sotkakoski. Neiti
Kr. on ensi kertaa tällaisella matkalla ja on aina hauska olla sen
oppaana, joka ensi kertaa alas koskia matkaa. Kaikesta päättäen
on hän reipas tyttö. Poikkeamme Laitilassa kahvia juomassa ja
orjantappuraruusut rintaamme taittamassa. Kova ukkosen ilma yrittää
tavata meidät Utajärvellä. Pakenemme purjeissa jumalanilman tieltä,
takana taivas musta kuin horna, edessä mailleen menevä ihana
ilta-aurinko. On huumaavan jännittävää olla vesillä ennen myrskyn
puhkeamista. Tätä minä rakastan!


Merilässä samana iltana kello 8.

Kiitos ja kunnia matkailijayhdistykselle. Tämä Merilä on kaunis ja
hauska huvila Pyhäkosken niskassa. Istumme niin tuttavallisesti
sen siistissä salissa, tuli loimuaa niin kodikkaasti pesässä ja
emäntärouva puuhaa meille Lahmannin kaakaota. Vaalasta lähtien olen
saanut luvan puhua ruotsia, jota -- kumma kyllä -- olen solkannut.
Prinsiippinihän myöntää puhua naisten kanssa ruotsia, jos he
ovat herttaisia, mutta nuorten miesten kanssa ei milloinkaan, ei
milloinkaan, jos he ovat Suomessa syntyneet! No, se nyt ei oikeastaan
kuulu tähän. Ihmeellistä muuten että tänä kesänä niin monta kertaa
olen yhteentörmännyt juuri tämän neidin kanssa. Alussa kesää
oleskellessani Etelä-Suomessa, kohtasin hänet siellä joka paikassa
tahtomattanikin, ja nyt kun luulen olevani rauhassa erämaassa, tapaan
hänet yhtäkkiä täälläkin. Mitä se semmoinen tietää? Eiköhän tämä ole
sitä, jota romaanikielellä kutsutaan "kohtalon ivaksi". -- --

Äärettömän kuollutta muuten joki-elämä tähän aikaan! Ei ainoatakaan
muuta tervalastia liikkeellä, vaikka niitä ennen on vilissyt
sadottain, milloin olen tästä kulkenut. Syynä tähän seisaukseen on
nähtävästi hiljattain alkanut heinänteko ihmisillä. Illalla myöhemmin
kävästessäni jokitörmällä, näen vihoviimeinkin pari lastivenettä
laskevan Merilän rantaan. -- Mistä tervalasti? huudan lystikseni. --
Kuhmosta ollaan! kuuluu vastaus melaa hoitavan ukon suusta. --
Kuhmo-Junnu! lisää hän omituisen muikealla äänellä, ikäänkuin tekisi
pilaa omasta itsestään. Se merkitsee samaa kuin: "Kuhmon sydänmaista
ne tämmöiset moukat vuovaa, vaan ihmisiä sitä silti mekin ollaan."

Tuntuupa ihanalta laskeutua oikeaan vuoteeseen. Neiti nukkuu
viereisessä salissa -- olemme ihan kahden koko matkailijahuvilassa.
Elokuun yö niin murheellisesti pehmoinen. Kello 3 aamulla on määrä jo
nousta ylös.


6 päivä elokuuta.

Taivas oli hienossa pilvessä, kun laskettiin alas Pyhäkoskea. Mitäpä
minä tästä osaisin sanoa? En rupea runokielin kuvailemaan tätä
Pohjanmaan luonnon mestariteosta. Varmaan ovat tuhannet turistit jo
koettaneet kaunokielin sen aaltojen mahtavaa leikkiä leperrellä, sen
koivuisten rantojen koreutta kertoella. Moni lie runoksikin pistänyt,
vaan eipä vielä tähän päivään asti ole sommiteltu runoa, joka Pyhän
oikeata mainetta vastaisi.

Pauhatkoon Pyhä siinä missä pauhaa, turha on ihmisen sitä runoissa
laulaa, sillä se itse on suuri runo, Peräpohjolan ihmeellinen
vuosisataislaulu, carmen seculare. Vahinko ettei Sibelius vielä sitä
ole alaslaskenut, varmaan jäisi suur-säveltäjän korviin soimaan "ääni
suuri ja sorea", joka aina jokena juoksis, lainehina lailattaisi...

Valkolan rannassa Muhoksella nostatamme matkatavaramme höyryalukseen,
joka juuri on lähdössä, ja otamme herttaiset jäähyväiset
tervamiehistämme. Ei se Lehtolainen liikoja kiskonut: 5 markkaa
Kiannanjärveltä asti Muhosjoelle! Neidiltä pyysi hän vain markan
Vaalasta...

Ja nyt ollaan "laivassa" kohti Oulua menossa.

Jää hyvästi tervavenheeni mustine säkkipurjeinesi! Hyvästi Juho
Lehtolainen ja Tapion Kalle. Hyvä oli tulla ja hyvät on muistot
mieleeni jäävät, kun myötämyrskyssä elokuun yönä Oulunjärveä
lennätettiin... Tätä kaikkea olen muisteleva kuni ihmeellistä unta,
kun parin viikon perästä Volga minua kantaa Kaspianmertä kohti.
Millä tunteilla olen siellä katseleva ympäristöäni? Millainen on
oleva ero suomalaisen tervamiehen ja Volgan venäläisen "purlakan"
välillä? -- Jää hyvästi raikas ylimaan kansa alkuperäisine tapoinesi!
Älköön kulttuurin rämisevä ratas sinä ilmoisna ikänä sinun väyliäsi
turmelko! Ja kaukana pysyköön yhä rautahepo. Jumala varjelkoon sitä
tulemasta likemmäs Kajaania. Aamen! Tämä on totinen tunteeni.


Junassa kello 12.

Sepä koko hyppäys! Tervavenheestä höyryalukseen, höyrystä ajuriin,
ajurista asemalle, asemalta junaan, joka aivan kuin minua varten
läksi etelää kohti. Ajuriin noustessani olin jo heittänyt arvokkaat
hyvästit matkatoverilleni, joka sanoi jäävänsä päiväksi Ouluun,
mutta miten ollakkaan: tunnin perästä, juuri kun juna oli lähdössä,
hyppäsi tyttö samaan junaan, samaan luokkaan ja vaunuun, ja istuu nyt
tässä punaposkisena vieressäni. Ja meillä on taas yksi matka aina
Seinäjoelle asti, josta hän poikkeaa Vaasaan...

Kummallista näin yhtäkkiä tavata itsensä istumassa jyrisevässä
junassa, joka kiitää Limingan yksitoikkoisten, ihan sielua
näännyttävästi ikävien seutujen läpi -- kun muutama tunti takaperin
vielä istui suomussalmelaisen tervalastin päällä, ympärillä
Pyhäkosken ihana jokiluonto. Tämä ylimeno erämaan elämästä kiehuvaan
rautatiemaailmaan tapahtui niin äkkiä etten ehtinyt Oulussa edes
muuttaa matkapukuani ja istunpa siis ylläni punanen paita ja
jaloissani Tolosen tekemät keltaiset pieksusaappaat. Ja minusta
tuntuu että oli suuri synti erota sieltä kodikkaasta erämaastaan
ja siirtyä seuduille, missä ihmiset katsovat pieksujani kuin lehmä
uutta konttia... Hyi kuinka minä halveksin jokaista, joka ei ymmärrä
että nämät Tolosen tekemät pieksut ovat ne maailman parhaimmat
jalkineet!... Nyt puhun unissani -- muistakaa hyvät herrat että olen
noussut jo kello 3:lta Pyhäkosken niskassa. Nukuttaapa niin että jos
tuo neiti, joka vieressäni istuu, olisi lemmittyni, painaisin pääni
hänen syliinsä ja vaipuisin yhtä sikeään uneen kuin Aatami vainaa,
joka ei herännyt, vaikka kylkeä leikattiin. Ja minusta tuntuu että
jos ei olisi etiketin sitovia sääntöjä, sen muutenkin voisin tehdä...


Junan sillalla kello 4 j.pp.

Alan hiukan leppyä taas rautatiehenkin. Sain näet Kannuksessa syödä
jälkiruuaksi mansikoita kerman kanssa, ja minä olen intohimoinen
marjojen ystävä. Sitäpaitsi ostin pari appelsiinia -- eikähän
näitäkään hedelmiä kasva Suomussalmella, jospa ei Kannuksessakaan.
-- Edessäni tupakoi kaksi nuorukaista, jotka puhuvat italiankieltä.
Toinen heistä heittelee himokkaita silmäyksiä vieressäni seisovaan
tyttöön. Vai tänne sinä Don-Juan... ja minä luon murhaavan katseen
italialaiseen.


7 p. elokuuta. Kangasala.

Tässä olen astunut alas junasta kello 5 aamulla. Seutu on minulle
täydellisesti tuntematon. Odotellessani kyytihevosta olen
pessyt kasvoni; kun pestyäni katsoin pesuvatiin, niin luulinpa
nuohoojamestarin tässä käyneen. --

Keisariharju: Sieviä seutuja! Vasemmalla Längelmänvesi, oikealla
Roine. Mutta peräpohjalaisen on niin vaikea ihastua Etelä-Suomeen...
Vai tästä se on lähtöisin Topelius-vainajan laulu: "Ma oksalla
ylimmällä heilun Harjulan selänteen..." Olkoon. Parasta ovat
mielestäni kuitenkin mustikat, joita jo kypsiä tienvarsista löydän.
Joka paikassa lapsia marjassa. Keisariharjulla kohtaan kolme
neitosta nuoren ylioppilaan seurassa. Onkkalassa myös joukon nuoria
tyttöjä heleissä kesäpuvuissa ja hatuissa. Näyttivät olevan lähdössä
jollekin hupiretkelle. Minun olisi tehnyt mieli pyytää muutama heistä
kärryyni. Mutta täytyi näyttää arvokkaalta ja ottaa muukalaisen
kylmä piirre päälleen, kun sivu ajoi... Vesijärvi, Pälkäne ja
Mallasvesi! Ensi kertaa elämässäni matkustan Hämeessä (jos en lue
rautatiematkoja). Erilainen on Hämeen ukko kuin Itä-Pohjanmaan.
Erilainen hämäläinen valkotukka kyytipoika kuin Kajaanin-puolen
juro räkänokka. Mutta näkyy näissäkin olevan oma hauskuutensa. Ja
tyttölapsissa tuntuu olevan jotain pehmoisempaa, lauhkeampaa... Hiisi
vieköön, pitäiskin tulla naimaan Hämeestä... kun vain tuo heidän
silmiensä unisuus olisi poissa. Laitikkalasta saan kyyditsijäkseni
itse isäntä-ukon, ja sekös puhua osaa! Opin häneltä muutamia
hämäläisiä sanoja: heinäsuovaa sanoo teikiksi, hurjaa hevostansa
piruhassuksi. "Piruhassu" on lystinhassu sana! -- Eivät ole suuret
alaltaan täkäläiset pitäjät. Suomussalmi on niiden suhteen kuin
ruhtinaskunta. Nyt olen jo kolmannella kirkolla muutamassa tunnissa.

Minua miellyttää täällä kievarien tavaton uhkeus. Ilmakin sattui
ihana, vaikka se on harvinaisuus tänä kesänä yli koko maan. Aurinko
paistaa, joka paikassa tehdään heinää, suloinen apilasnurmen
tuoksu leyhähtelee väkevästi sieramiini. Vielä 12 kilometriä
jäljellä -- sinne minne menen. Matka käy kuin tuulessa. Tuntuu niin
hauskalta, kun Hauhon kirkolta kyytiin pannaan 74 vuotias köyhä
ukko. Hänen kanssaan rupattelemme kaikellaista. Niissä on jotain
pehmoisempaa näissäkin Hämeen jukissa. Puhekkin sillä käy seuraavaan
tapaan: "Kaunis se on tänäpänä tuo ilma-kulta. Kun rakas Ristus
antais lämpö-kultaa että valmistuis ihmisille tuo vilja-kulta".
Loppumatkalla rupesi ukko ajamaan yhä kovemmin: "ajetaan niin ettei
paita p--tä kiinni saa!" tuumi hän. Mutta minä ajattelin: yksi sama
suomenkieli kaikuu yli Suomenniemen. -- --


Tuulos, saman päivän iltana.

Ensi osa matkastani on lopussa. Tämä on minun levähdyspaikkani, minun
"tuutulinnani", josta varustaudun ison maailman matkalle. Täällä
saan lepuuttaa sieluani ja ruumistani. Kummallinen kohtalo, joka
tarjoaa minulle, ylpeälle peräpohjalaiselle aivan kuin toisen kodin
keskellä Hämettä! En tahdo vieläkään uskoa että oleskelen Hämeessä,
hämäläisten ympäröimänä. Tämä on ihana paikka tämä "Karhunkallo"
Pyhäjärven rannalla. Riisunpa heti avojaloin ja laskeudun alas
jyrkkää nurmitörmää rantaan: järvi lepää siinä kuni lumottu,
ruusunpunaiset ilta-auringon säteet leikkivät sen peilityynellä
pinnalla. Suuret sinikellot ja punaisena paistavat mansikat pellon
varressa minua ihastuttavat. Tunnen yhä olevani kotimaani helmassa...


8 p. elokuuta.

Yhden päivän olen vasta ollut täällä Hämeessä ja jo nyt tunnen,
mitä aina olen tuntenut Etelä-Suomessa oleskellessani: ahtautta,
ah--ta--ut--ta! Ihmiset asuvat täällä liian liki toisiaan. Tokko
voin koteutua taloon, johon kuuluu rähinää naapurin pellolta tai
näkyy mökkejä ja rannassa rapistelevia kakaroita --? Sillä vaikka
nuo vedessä polskaroivat lapsukaiset ja tuo kallellaan törröttävä
hökkeli itsessään ovatkin kotoisia näkyjä, joissa on miellyttävää
runollisuutta, niin ne kuitenkin minua häiritsevät, kun ne aina
viruvat tuossa ihan nenäni alla.

Huomaatte minun olevan huonolla tuulella tänään. Niin, yhtäkkiä
se alkoi, kun äsken menin rantaan ja huomasin venheen olevan
rautaketjulla kiinni puussa. Mitä peeveliä oli rautaketjulla ja
lepällä tekemistä venheen kanssa, joka on luotu vapautta varten? Kas
tämä se minuun pisti ja siitä koko napina alkoi. Rosvojako täällä
peljättiin, vai mitä? Ei siellä Kiannan rannoilla sinä ilmoisna
ikinä sidottaisi venhekultaa rautaketjulla kiinni puuhun, ei edes
rullalangalla! Se, veden keijunen, lekottelee siellä aina vapaana,
airot valmiina hankasissaan, ikäänkuin kuiskaten: "tule ja ota,
tule ja ota! lykkää vesille, veli kulta!" Niin siellä, mutta täällä
--! Ja sitten lisäytyi tumma tuuleni siitäkin, että lähtiessäni
kävelylle huomasin, etten suoraapäätä voinutkaan painautua korpeen,
vaan oli ensin kuljettava ikävästi pitkää kujaa, johon lehmät --
nuo luonnon ikityhmät sorkkelehtijat -- olivat lätyskäisen leimansa
painaneet ja jossa Aatamin valkoiset jalkineet rumasti mustuivat.
Ja jos yritin maantielle, niin siellä oli heti vastassa tusina
torppia molemmin puolin tietä, sekä porsaita, eläviä porsaita... Oi
taivasten tekijä!... Onko tämä suomalaista kesänautintoa --? Ei!
ja tuhat kertaa ei! Meillä, siellä Kajaanin takamailla, kulkevat
lehmät omia kujiansa -- sikoja siellä ei teki viljelläkkään -- ja
ihmislapsi pääsee kymmenellä askeleella metsän peittoon kymmentä eri
polkua ja jokaisella saa huutaa huikaista rintansa täydeltä että
"hihhei sinä Tapion tantere!" -- eikä sitä ääntä ota vastaan muu kuin
sakea korpi, joka jylhästi vastaan jymähtää. Vaan kuka täällä ilkeää
huutaa hihkaista? -- heti hulluksi luultaisiin ja siihen kokoontuisi
ympärille kylän ämmät ja lehmät, lapset ja porsaat, kukatiesi
maapoliisikin... Tämä on hengen orjuutta, sanon minä.

Niin, kaunista, kaunistahan teillä täällä kyllä on, täällä Hämeessä:
tuo väkevästi tuoksuva apilasniitty on suloinen, nuot suuret
sinikellot ovat ihanat, nämät mansikat ovat makeat, koivikko tuossa
on korea ja järvi kuin vieraskamarin peili -- mutta se kaikki on
niin pienissä kappaleissa annettua, niin liki likistettyä, pientä
ja pikkusievää... Ei, ehei! Olkoon majani kuinka matala tahansa,
olkoon se kuinka köyhä hyvänsä, mutta seisköön se korkealla vaaralla
keskessä koskemattoman korven, niin että tiedän olevani yksin mun
kotini polkujen astuja, yksin sen kumpujen kiipeejä ja laaksojen
laulaja, yksin sen venevalkaman valtijas ja kotilahteni laineilla
soutaja. Älköön kalkatelko vieraan karjan kello kotini aitojen
vierillä, älköönkä naapurin porsaan röhkintä saastuttako kotilehtoni
pyhää tunnelmaa. Kiljahdelkoon siellä vaan mieluummin pörröinen
kontio ja repiköönpä lehmiänikin, vaan älköön ikinä naapurin
naudat mun kotiveräjälläni möliskö! Kianta, uljas avara Kiantani!
sinä Pohjanmaan simpukka -- uhraisinpa paljon, paljon, jos sinut
hylkäisin! Se on sanottu!


10 p. elokuuta.

Tänään, rantatörmällä istuen luin kappaleen Maxim Gorjkista, joka
panee minut miettimään. Se kuuluu venäjästä käännettynä seuraavasti:

"Niitä on olemassa ihmisiä, joille kaikista arvokkainta ja parhainta
elämässä näyttää olevan jonkunlainen heissä ilmenevä sielun tai
ruumiin sairaus. He riehuvat sen kanssa koko elämänsä ajan ja ovat
eläviä ainoastaan sen kautta, kärsivät sen tähden, ravitsevat itsensä
sillä, valittelevat siitä toisille ja kääntävät täten lähimmäistensä
huomion itseensä. Siitä saavat he myötätunnon itseään kohtaan ja jos
ei heillä sitä olisi, ei heillä olisi mitään. Ottakaa pois heiltä
tämä tauti, parantakaa heidät -- ja he tulevat onnettomiksi sentähden
että heiltä riistetään heidän ainoa elämisen keinonsa -- heistä
tulee silloin tyhjiä. Toisinaan on ihmisen elämä siinä määrin köyhä
että hän orjallisesti on pakoitettu pitämään arvossa oman paheensa
ja sillä elämään; voipipa suoraan sanoa että ihmiset usein ovat
paheellisia pelkästä ikävästä".

-- -- --


11 p. elokuuta.

Päiväni kuluvat syömisessä, juomisessa, uimisessa, kirjeiden
kirjoittelemisessa ja kaikellaisissa matkavalmistuksissa. Joka päivä
kiipeän aitan-yliselle kapsäkkejäni kaivelemaan. Se on minulle
sielua rasittava työ osata jakaa tavarani kolmeen osaan: yksi osa
Kaukaasia-matkalle, toinen osa Moskovaan jätettäväksi, kolmas osa
tänne. Otanko matkaani tuon urheilu-paidan vai jätänkö tänne? Panenko
tuon sanakirjan Moskovan kapsäkkiin vai Krimmin nesessääriin?
Tarvitsenko siellä Kaukasiassa nuot raita-housut vai tulenko toimeen
ilman? Ne ovat minulle vaikeita filosoofisia kysymyksiä. Kerran kun
olin syventynyt aitan ylisellä lukemaan vanhoja lemmenkirjeitä --
tietämättä mihin kapsäkkiin ne panna -- säpsähdin yhtäkkiä kauheasti
säikähtäen: pikimusta rotta oli hyökännyt katonrajasta eteeni
ja katseli minua kiiluvin silmin. Silloin paiskasin kirjepakan
arvelematta likinnä olevaan kapsäkkiin ja livistin alas, sillä
minusta tuntui että peto käy kiinni paljaisiin varpaihini... Tietysti
täytyy supistaa Kaukaasia-kamssunsa niin vähälukuisiksi kuin
mahdollista. Suuren uhrauksen olen jo tehnyt: en ota mukaani Kaspian
merelle suutari Tolosen tekemiä suomussalmelaisia pieksujani! (Jos te
tietäisitte, kuinka tämä uhraus karvastelee sisuani!) Ne saavat jäädä
tänne joulukeliä odottamaan...

Tutkin levottomana paksua venäläistä matka-ukasaatelia. Olen saanut
selville junien kulkuvuorot aikomallani linjalla sekä laivamatkat
Volgalla. Siitä tulee hirvittävän pitkä matka. Olenpa laskenut että
Kiantajärveltä Kaspianmeren Kaukaasianpuoliseen rantaan jo yksistään
tulee noin 500 peninkulmaa.


12 p. elokuuta.

Tänään olen saanut kirjeen toveriltani Krimmistä. Kaikki käy hyvin:
hän ei jänistä, vaan lupaa koreasti saapua Kaukaasian rajoille minua
vastaan, kunhan määräpäivä ja yhtymäpaikka vain saadaan sovituksi.
[Matkatoveri, maisteri Walter Salonen, hänkin yksi viidestä
suomalaisesta Moskova-stipendiaatista vuosina 1901-1903, on määrä
tulla omia teitään Kaukaasian Vladikavkasiin, josta sitten toverukset
jatkavat matkaa yhdessä.]


13 p. elokuuta.

Ah tätä raskasta päivää! Ukkonen on jyrissyt, pimeä on ollut,
satanut on lyijyn raskaasti ja avojaloin olen yksikseni kuljeksinut
metsän polkuja -- sydäntäni on kaivellut kauhea ikävä... Että minun
täytyy lähteä! Että minä lähden vasten sisällistä tuntoani!...
Voi päiväkirjani, sinä et tunne tuhannetta osaa siitä mitä minun
aivoissani vilisee... ja valittaa kuin huutavan ääni korvessa.
-- -- --


14 p. elokuuta.

Heittelen hyvästejä Suomen luonnolle. Nyt kelpaisi minulle jo
Hämekkin! Istun riisuutuneena rantakivellä tuuheiden leppien suojassa
ja kuuntelen, kuinka laine lipisee... Nautin joka kukkasesta jonka
nurmella kohtaan ja heittelen niille sormisuukkoja...

Sitten tervaan päiväpaisteessa ne uudet pieksuni, jotka jätän tänne
talveksi. Suomalaista nautintoa sekin: tervata pieksunsa. Tervan haju
minua miellyttää, siinäkin hengin sisääni pohjolaisuutta. Kaunista
ainetta on terva. Se välkähtelee kiulussa kuin mainioin malagaviini.
En ollenkaan ihmettele, että jättiläisten mielijuoma oli terva...
Harmillista etten voi ottaa mukaani näitä pieksujani. Mitä minä
niillä siellä Kaspian merellä? Vai pitäisikö kiivetä Araratille
suutari Tolosen pieksuissa? Niin, siellähän on se vuori, jolle ukko
Nooan proomu muinen törmäsi karille. Mistähän se ukko Nooa lie saanut
niin paljon tervaa? -- -- --


Yöllä s.p.

Nyt alkavat kuutamo-illat. Olin soutelemassa neitien kanssa lahdella.
Tuntuu niin kummalliselta ajatella, että tuo sama kuu, jonka nyt
näen valaisevan kotimaista maisemaa, muutaman päivän perästä on
minulle valaiseva leveätä Volgavirtaa. Juuri silloin on se oleva
täysimmällään. Matkani on, kuten näette, perustettu "romantiikan
pohjalle"...


15 p. elokuuta.

Kai se oli nyt viimeinen kerta, jolloin sain juoksennella avojaloin
suomalaista metsän polkua. Hullu! että vaihtaakin tällaisen vapauden
muuhun... Kolmeen ja puoleen kuukauteen en ole käyttänyt kauluksia.
Kurkkuani kuristaa panna nuo vehkeet kaulaani nyt -- kirotut
kulttuurin länget!


Hämeenlinnassa sam. ilt. kello 7.

Hevosen nimi Matti, rengin nimi Heikki -- yhtähyvin voisi olla
päinvastoin. Heikki toi minut Matilla tänne mitä kauneimmassa
ilmassa, sateessa ja tuulessa. Sateensuojaa mahdoton pitää pystyssä.
Oikea käsivarteni läpikastunut. Maantie kuin velliä, roiskui ja
räiskyi... Oi syntymämaani, sudenilmalla sinä hyvästelet lähtevää
poikaasi. Istun rautatieasemalla ja odotan pohjoisjunan tuloa...


Junassa.

Juna lähestyy kiljuen Helsinkiä. Tunnen kylmän väristystä. Aina kun
lähestyn Helsinkiä, tietäen ettei kukaan ole vastaanottamassa, tunnen
kylmän väristystä. Minulla on sieltä elämäni raskaimmat muistot...
Antaisin kaikki matkarahani, jos tällä silmänräpäyksellä pääsisin --
sänkyyni Suomussalmella...


Yö.

Kalevan hotelli. 2 markan huone, kolmas kerros suuressa kivitalossa.
Kaksi kynttilää palaa pöydällä. Muistelen että tässä samassa
kammiossa ensi ylioppilasaikoina kerran kirjoitin surullisen runon
jostakin "hämyn lapsesta". Tämä huonekkin on niin hämärä... Äh kuinka
minä kammoan kaikkia näitä hotelleja!


16 p. elokuuta. Brondin, kello 1/2 9 illalla.

Hyvä-isä, kuinka paljon olen laukannut pääkaupungin katuja! Kuinka
paljon ehtii yhdessä ainoassa päivässä. Ja kuinka paljon rahaa ehtii
tuhlata yhdessä ainoassa päivässä! Sellaisia pieniä ostoksia -- ja
kuitenkin sata markkaa. Omatuntoni soimaa minua ylellisyydestä:
olisinhan voinut tulla toimeen ilman noita koreuksia ja mukavuuksia.
Minua hävettää, kun näen ympärilläni köyhiä, joilla on tuskin leivän
palaa suuhun panna. Mutta me kaikki olemme tässä suhteessa tottuneet
tukahduttamaan omantuntomme äänen.

Parin tunnin kuluttua lähtee pikajuna. Huomenaamulla olen Pietarissa.
Ah tätä ahdistusta...


Pietarissa, 17 p. elokuuta, sunnuntaina.

Selittämätön tuska sydämmessä lähdin eilen illalla pikajunalla
Helsingistä. Tietysti ei ketään tuttavaakaan ollut saattamassa.
Painajaiseni kuitenkin pakeni, kun heti makuuvaunuun päästyäni
tapasin nuoren, siististi-puetun venäläisen ylioppilaan, jonka kanssa
antausin sanavaihtoon. Poika oli ensi kertaa matkalla Suomessa
ja kehui Helsinkiä kauniiksi kaupungiksi, Imatraa mahtavaksi
koskeksi. Puhuin hänelle Pohjois-Suomen luonnosta ja koskenlaskusta
Oulunjoella, valittaen sitä etteivät venäläiset matkustele muualla
kuin Etelä-Suomessa, aina käyden samoissa paikoissa. Hän vastasi
että olisi kyllä viehättävää pohjoisempanakin käydä, vaan kun ei
osaa maan kieltä, niin ei uskalla lähteä. Sitten koskettiin myös
suomalaisten suhdetta venäläisiin. "Täällä Suomessa kohdellaan meitä
venäläisiä niin kylmästi" sanoi hän levollisesti, ilman katkeruutta:
"kun rahaakin otetaan, niin otetaan se vastaan noin -- vähän niinkuin
ylenkatseellisesti"... Selitin hänelle, miksi näin tapahtuu. Hän
astui pois junasta Viipurin asemalla. Annoin hänelle nimikorttini ja
osoitteeni.

-- -- Pietarin läpi ajaminen ei tehnyt minuun tällä kertaa niin
tukahduttavaa vaikutusta kuin ennen. Sattui kirkas, päiväpaisteinen
aamu, ja kaikki oli sunnuntaiasussa, poissa nuot kömpelöt kuormajonot
tökeröine luokkineen, kadut puhtaina, ihmiset virkunnäköisinä;
melua synnyttämättä vierivät kautsupyöräiset, pulskat nelirattaani
pitkin Liteiniä ja Nevskiä. Nikolain-aseman kultakaluunainen vanha
ovenvartiakin tuntui niin tutulta ja otti ystävällisesti tavarani
vartioitavakseen. Ovenvartijalta ja kantajalta saa tarkalleen tietää
kaikki, mitä junien kulkuun kuuluu. -- Ja nyt istun ravintolahuoneen
penkillä ja ympärilläni käy kuhina. Pari tataarilaista tarjoilijaa,
puhtaat esiliinat polvien päällä, seisoo nojautuneena vasten seinää
vastapäätä minua, näyttäen uteliaasti katselevan minuun. Vielä on
aikaa odottaa neljä tuntia ennenkuin pääsen Moskovan-junaan. Mitä jos
ajaisin siksi aikaa Eremitaashiin.

-- -- --

Enpä olisi uskonut itseäni niin kevytmieliseksi! Nevskiä kävellessäni
pisti yht'äkkiä päähäni astua kopperoon, jossa saa oman kuvansa
viidessä minuutissa 40:stä kopeikasta. Näytän kuvassa vallan tuimalta
tiedemieheltä, joka aikoo matkustaa läpi Aasian Tiibetin eikä pelkää
napaseutujakaan! Lähetänpä kuvan suoraapäätä sille, jonka edessä
kolme päivää sitten istuin maalausmallina.

Kummallista ettei myydä kiertomatkapilettejä Venäjällä! Kävin
kansainvälisessä kiertomatkapilettien toimistossa, jossa oltiin
hyvin kohteliaita, mutta kiertomatkapiljettejä vain ei voi saada
koko Venäjällä. Olen neuvoton, minkä laivayhtiön laivan valitsen
matkustukseeni Volgalla. Muutamat laivat kulkevat monen mielestä
liian nopeasti, niin ettei huvimatkailija ehdi tarpeeksi katsella
rannoilla olevia kaupunkeja.

-- -- Ei täällä sentään niin kauheata olekkaan kuin taas olin
kuvaillut. Ja kummakseni näyn saavan itseni heti ymmärretyksi
venäjänkielellä, jota en ole puhunut koko kesänä. Ajelen "konkalla"
edestakaisin Nevskin prospektia. Sitten rohkaisen mieleni astumalla
alas maitomyymälään, jossa juon lasin hyvää maitoa. Ja nyt istun
jossakin puistossa ja syön suuria mansikoita paperitötteröstä.
Näkyy olevan jo etelänkin hedelmiä Pietarissa tarjolla: melooneja
ja persikoita. On se pieni lohdutus näillä matkoilla että saa
mielinmäärin hedelmiä. Saa nähdä, pääsenkö ilman matkapainajaista?
Se olisi enemmän kuin olen toivonut. Eilen illalla olin valmis
huutamaan koko maailmalle että: "älkää ikinä lähtekö yksiksenne
ulkomaamatkalle, sillä se on mitä kamalinta itsekidutusta!"

Olen mainiosti varustettu matkaani varten. Kapsäkkini kätkevät
aarteita. Kaikki mitä on yllä ja alla tai kollien sisässä, on
käytännöllistä ja siistiä -- ihan ensiluokan tavaraa. Kaikki on
edeltäpäin harkittu, valikoitu ja kauvan valmistettu. Niin että
ulkonaisesti olen kuin valettu tälle matkalle. Jos vain olisi toveri!
Kuka hyvänsä, jonka kanssa saisi puhua suomea -- tai vaikkapa
ruotsiakin. Täällä vieraan maan vilinässä, vieraan kielen solinassa
tuntuisi ruotsikin niin kodikkaalta, vaikka sitä puhunenkin huonommin
kuin venättä. (Tämä lienee sveesseistä kauheata!) No, faktum on nyt
se, että olen yksin ja saan itse pitää huolen yksinäisyydestäni.
-- -- --

Syödessäni annosta asemahuoneen suuressa ravintolassa, olen
tilaisuudessa tarkastamaan ympäristöäni. Ihmiset näyttävät minusta
ylipäänsä miellyttäviltä. Tuossa pieni univormuun puettu kimnasisti
niin hellästi suutelee mammaansa. Miksikä mamman ja pikku pojan
täytyy erota, sitä en ymmärrä. Mutta tuossa helistelee kannuksiaan
ankarannäköinen kenraali, hän tapaa tuttavansa everstin, joka
silloin tällöin nostaa kätensä päähineeseen ja on nähtävästi
imelästi hyvillään että hänen ylhäisyytensä suvaitsee kävellä hänen
kanssaan kuin toveri. Tuossa taas tepasteleee hienosti puettu,
kaunis ylioppilas, rillit keikarimaisesti nenällä. Hän on nähtävästi
aristokraattisesta, rikkaasta perheestä, ja varmaan on hänen
palttoonsa sisus silkistä. Ja ylioppilasrettelöihin ei hän osaa
ota... tai jos ottaa, on hän siellä niitä ihan punaisimpia. -- --

Ja nyt istun junassa II luokan makuuvaunussa, aurinko paistaa
iloisesti sisään. Ei ole kuuma eikä kylmä. Tämä on mahtava rata
tämä Pietarin ja Moskovan välinen. Joka paikassa on vähintään
kahdet kiskot vierekkäin ja tuhkatiheään pyyhkäisee toinen juna
kiljuen vastaan ja ilma puristuu ahtaalle vaunujen välissä.
Venäjällä huutavat junat kumeammalla äänellä kuin meillä Suomessa.
Sekin ääni on minusta niin venäläinen, vaikka onkin vain veturin
kurkkutorvesta...


Tshuudovo, 12 minuuttia, junanvaihto...

Nimi kajahtaa surunsuloiselta korviini, yhtäkkiä herättäen
sielussani vilkkaita muiston kuvia. Tästä poikkeaa näet rata pieneen
kylpykaupunkiin, jossa viisi vuotta takaperin, nuorena ylioppilaana,
elin ensimmäisen kauniin ja kärsimysrikkaan romaanin... Nyt kuljen
sen sivu mykkänä, lähettäen hengessäni salaisen tervehdyksen yhdelle
maailmani jaloimmista naisista. Hän oli tulevaisuuden nainen... hän
lempi, tulevaisuuden tunteilla. Se ei tyydyttänyt nykyajan janoavaa
miessielua. Ja suhde särkyi ijäksi, sillä sen täytyi...

Seison junakoridoorissa, tietämättä miten viettää aikaani. Kolme
herrasmiestä on asettunut junaikkunan eteen. Ei yksikään heistä
tiedä, että minä olen suomalainen. Yhtäkkiä kuulen yhden heistä
huudahtavan: "Aa v Finljandi'ii harashoo!" s.o.: Mutta Suomessa on
hyvä olla!

-- Niin, siellä on hyvä! vastaa toinen. Ja minä huomaan heidän
keskustelustaan että he kaikin ovat matkustaneet Suomessa, koska
rupeavat toisilleen muistelemaan Suomen "hyvyyksiä".

-- Ja ajatelkaas, sanoo yksi, -- siellä eivät edes varasta niinkuin
Pietarissa tai Moskovassa, jossa jos jättää polkupyörän etehiseen,
niin se heti viedään! Ja esimerkkinä kansamme rehellisyydestä, kertoi
hän, että kerran oli unohtanut rahakukkaronsa pöydälle ja ilokseen
löytänyt sen siitä ilman että siihen oli koskettu.

-- Eikös se ollut ihmeellistä: se oli samalla paikalla, juuri justiin
samalla paikalla!

-- Rehellisyys Suomessa on melkoisesti kehittynyt, vakuutti toinen.
-- Ja sitten he kehuivat Helsingin ruoka-aterioita ja Kappelia, jota
muikeasti nimittivät Kapélje...

-- Ja kuinka mainioita sikaarejakin sieltä saa ostaa!

-- Da-da-daa! sanoi toinen miltei maiskuttaen suutaan. Sitten he
hetkeksi vaikenivat puhallellen savuja.

-- Vaan kaupungeissa ne siellä puhuvat vain ruotsia, virkkoi taas
yksi. Ruotsin kielellä näkyisi hyvin tulevankin toimeen Suomessa.

-- Niin kyllä, sanoi toinen, joka oli upseeri; -- vaan maaseuduilla
siellä sentään puhuvat suomea. Eikä vähintäkään se kieli ole
ruotsinkielen kaltaista. (Tätä he aina ihmettelevät.)

-- Kummallista kieltä tosiaan se suomenkieli! huudahti taas yksi. --
Mitähän kielilajia se oikeastaan lienee? Lättiläistä sukuperääkö vai
mitä?

-- Ei, kyllä se on vironkielen sukua, tiesi upseeri.

Tämän jälkeen lausui joku arvostelun suomenkielen kauneudesta -- tai
rumuudestako lie ollut, sillä en parhaalla tahdollanikaan voinut
erottaa, mitä sanottiin. Tavallisesti arvostelevat venäläiset
suomenkielen tuollaiseksi kolisevaksi, töksähteleväksi kieleksi,
jossa on muka liian paljon k:ta, mutta ruotsinkieltä kiittävät
he soinnukkaaksi. Ne, jotka ovat kuulleet suomenkielen laulussa,
tunnustavat sen sentään musikaaliseksi.


Moskova, 18 p. elokuuta.

Kielimiehet sanovat Moskovan saaneen nimensä suomalaisesta sanasta
"moska" ja sen minä mielelläni uskon. Nytkin otti kauhea vesisade
minut vastaan ja likaisen näyn tarjosi tämä liastaan tunnettu
suurkaupunki, kun virstamääriä sen läpi ajelin rämisevissä rattaissa
kuomun alla istuen. Mitäpä minä Kremlistä tai Pushkinin patsaista! --
Olen tyytyväinen että saan heittää ison kapsäkkini pois matkastani.

Paraikaa istun erään suomalaisen perheen salissa odottaen isäntäväen
kotiintuloa kesähuvilastaan. Junan lähtöön Nishnii-Novgorodiin on
7 tuntia. Tänne olen pyytänyt tulevalta matkatoveriltani lähempiä
määräyksiä yhtymäpaikasta Kaukaasian rajoilla. -- -- -- Aivan
oikein: tuore sähkösanoma, joka on pöydällä, koskee minua ja
kuuluu suomennettuna: "Sanokaa hänelle: Taganrog, Poste restante,
Wladikavkas: Europa 25". Tämä merkitsee että voin kirjoittaa
toverilleni Taganrogiin, mutta Wladikavkasissa tapaamme toisemme
"Europa"-nimisessä hotellissa 25 päivä tätä kuuta.


Viena.

Tämä on se menneen keväisten stipendiaattein "hätähotelli"
Moskovassa. Täällä tapasin ihmeekseni erään tuttavani, suomalaisen
maisterismiehen, joka sanoi tutkivansa synodaali-arkistojen pölyä
tässä kaupungissa. Nytkin läksi se onneton tohtorin-kisälli
arkistoihinsa ja minä jäin lepäämään hänen vuoteeseensa.


Petergof ravintolassa kello 3.

"Ruotsalainen aamiainen" on mainio. Restorangi mitä hienoimpia. Istun
punasessa samettidivaanissa nojautuen korkeaan selustimeen. Suurista
kristallilasi-ikkunoista tarjoutuu näky Kremlin muurille. Olen ylpeä
että osaan jotakuinkin käyttäytyä niinkuin tällaisissa suurissa
hotelleissa pitää. Mistä ihmeestä säänkin tämän ryhdin? (joka on
valhe). Huomaan peilistä myös että uusi pukuni istuu kuin valettu;
takkini rinnassa paistaa kullattu leijona-vaakuna... eivätköhän vain
kyypparit luule joksikin kreiviksi? koskapa noin kunnioituksella
katsovat...

Mutta tunnen häpeää syödessäni tätä ylellistä aamiaista. Ikkunasta
näen repaleisia kerjäläisiä. -- -- --


Junassa Nishnii-Novgorodiin.

Taistelemalla sai kantajani minulle valloitetuksi makuupaikan.
Venäjän kantajia täytyy ylipäänsä kiittää heidän suuresta
ystävällisyydestään ja huomaavaisuudestaan matkustajia kohtaan.
He hoitavat outoa kulkijaa kuin pientä lasta. Ja minusta he ovat
ainoat henkilöt koko Venäjän virkaluokassa, joihin voi luottaa.
Heille voi antaa koko rahakukkaronsa piletin ostoa varten ja itse
mennä tuntikausiksi syömään aseman ravintolaan -- eikä tarvitse
peljätä että he kopeikkaakaan varastaisivat. Tietysti varovainen
matkustavainen kuitenkin tarkoin katsoo kantajansa numeron.

Tavallinen näytelmä venäläisessä junassa: esirippu nousee ja
esiripun takaa ilmaantuu pitkähiuksinen olento, kultainen risti
rinnalla, tekee äänettömiä kumarruksia matkustavaisten edessä, tulee
minunkin eteeni ja mutisee rahanlahjoittamisesta jonkun "pyhyyden"
rakentamiseen. Ajattelen vastata hänelle että: miksi te ristiveljet
yhä niitä kirkkojanne rakentelette ja tuhlaatte kaikki varanne,
vaikka kansa ympärillä näljässä kiemurtelee! Mutta sanon vain
siivosti: "Suokaa anteeksi -- en ole venäläinen" -- ja kauhtananiekka
poistuu heti edestäni.

Sitten tulee nuori, hienosti puettu rilliniekka insinööri minua
puhuttelemaan.

-- Mikä se tuo merkki teillä on rinnassa? kysyy hän kohteliaasti.

-- Suomen vaakuna, -- vastaan minä lujasti.

-- Miksi te sitä kannatte? Mitä se merkitsee? utelee hän.

-- Käytän sitä isänmaallisena merkkinäni, jotta kansalaiseni minut
tuntisivat täällä, kun eivät muuten erota omakseen, -- selitän minä.

-- Se on sangen kaunis merkki! kehuu hän. -- Erinomaisen kaunis!...

Sitten kääntyy hänen huomionsa kellonperääni, jossa riippuu hopeinen
mitali Helsingin laulujuhlan muistoksi sekä pieni hopeainen kantele.
Tämän jälkeen saan tehdä selkoa kompositsiooni-liinakauluksestani ja
manseteistani, jollaisia ei kuulu Venäjällä saavan. -- Tulee minua
myös puhuttelemaan eräs Venäjän saksalainen, alkaen keskustelun
saksankielellä, joka on minun "Akilleen kantapääni." ("Eine kleine").

Aurinko laskee tulipunaisena lakeuden reunaan. Pimeä alkaa jo kello
8 ja kynttilät sytytetään vaunussa. Laitan yötilani tällä kertaa
alalaverille. Vaikka en ylimalkaan pelkää varkauksia, tunnen tällä
erää kuitenkin hiukan sentapaista tunnetta, koska tuttavani insinööri
on minua varoittanut. Kuuluvat olevan paraikaa Venäjän suurimmat
markkinat Nishniissä, jotka kestävät kuukauden ajan, ja sentähden
on kaikellaisia "itäisiä" kansallisuuksia liikkeessä, sanoo hän.
Myös vaunujen seinillä on juhlallisia varoitusplakaatteja yleisölle
pitämään silmällä tavaroitaan, "joiden katoamisesta rautatiehallitus
ei vastaa" (Pietarin ja Moskovan välisellä radalla varoitti
santarmipoliisihallitus yleisöä tuomasta koiria asemasaleihin ilman
kuonokoppaa ja ketjua). Yön kuluessa säpsähdän usein, kun olen
tuntevinani että joku koettaa vetää lompakkoa housuntaskustani. Se on
kuitenkin paljasta mielikuvitusta...


Nishnii-Novgorod, 19 p. elokuuta.

"Volgan syrjäjoet ovat Kama ja Oka" luettiin ennen maantieteessä.
Tänään olen ajanut Okan ylitse. Nishnii näyttää vilkkaalta
kaupungilta. Jokitörmät ovat korkeat. Annan itseni nostaa
elevaattorilla ylös vuorelle, jossa on vanhan linnan rauniot (sama
mulle, mikä historiallinen merkitys niillä on!) Vai tuo nyt on "äiti"
Volga, joka tuossa allani pomottaa kihisten täynnänsä laivoja ja
arbuusilotjia. -- Minulla on satunnainen matkatoveri Kasaaniin asti.
Äsken juuri tutustuimme. Meillä on yhteinen makuuhytti. Hän sanoo
olevansa joku juris-konsuli keisarillisten tilusten hallituksessa.
Tulen vähän araksi... Piletti II luokassa Kaukaasiaan asti maksaa
täältä 23 ruplaa 75 kopeikkaa. Valitsin "Kaukaasia ja Merkurius"
yhtiön nopeakulkuisen laivan, jonka nimi on "Konstantin Kaufman" --
mielestäni epärunollinen nimi Volgamatkalle.

Odottaessani laivan lähtöä täydentelen eväskoriani, jossa
on hyvyyksiä Hämeestä ja Helsingistä asti, venäläisilläkin
ruokavaroilla, muun muassa vahahunajalla, josta kiskotaan isompi
hinta kuin puhtaasta hunajasta -- siitä syystä, kuten toverini
selittää, että venäläiset suusta sylkemästään vahasta valmistavat
kynttilöitä -- "jumalalle". -- Aikomukseni on kulkea alas Volgaa
omissa ruuissani ja ainoastaan päivällisannos syödä laivasta. Näin
tekevät kaikki turistit, jotka kunnioittavat kukkaroaan.


Volgalla, ensimmäinen ilta.

No niin. Onhan tuo jonkinlainen joki tää Volga! Leveämpi kuin
Oulunjoki, mutta leveämmäksi olin sitä sittenkin mielessäni
kuvitellut. Millainenko on ero Volgan tukkijätkän ja Oulujoen
tervajunnun välillä! Ei täällä ainakaan soutaa osata niinkuin
Suomessa, ei venettä sauvoa, ja koskenlaskusta, siitä maailman
mainioimmasta koskenlaskusta, ei tunnu hajuakaan -- sillä koskia ei
ole olemassakaan. Hm... --. Mikä joki se on, jossa ei löydy koskia
--? Ja purjehtia ei myöskään osata. Purjeveneitä, vielä vähemmin
sluuppia, ei näy ainoatakaan. En siis turhaan siellä Muhosjoella
kaiholla hyvästellyt Lehtolaisen säkkipurjetta (Vaikka se olikin niin
musta, niin tuntuu se muistossa ihan valkoiselta).

Sitävastoin kihisee koko Volga laivoista, jotka käyvät kaikki
siipirattailla, ei propellilla. -- On ilta. Aurinko laskee
tulipunaisena jokitörmän taa. Heti syttyy sitä vastapäätä toisen
rannan takaa kuu, joka juuri tänään on täysi. Samalla syttyvät myös
laivallamme kirkkaat sähkölamput. Lasketaan suuren lastilaivan
kylkeen (barshá) ja otetaan naftaa. Laivoihin Volgalla ei näet
käytetä polttopuita, vaan silkkaa naftaa, jota kuljetetaan Baku'sta,
Kaspian rannalta. Siitä syystä on Volgan vesikin monin paikoin
pinnaltaan naftansekaista, kimallellen sateenkaaren väreissä. Nämät
rasvatahrat vievät mielestäni Volgalta sen kaiken runollisuuden!
Mutta venäläinen runoilija, virittäessään ylistyslaulunsa Volgalle,
ei tietysti puhu mitään näistä tahroista.

Menemme kajuttaan ja väännämme sähköllekin palamaan. Toverini rupeaa
vilkkaasti keskustelemaan. Huomaan ilokseni että hän edes osaksi on
vapaamielinen herra. Hän puhuu suurella ihastuksella Leo Tolstoin
hyökkäyksestä pappisvaltaa vastaan ja venäläisen kirkkoelämän
paljastuksesta. Hän sanoo sen sattuneen ihan "naulan päähän".
Mutta "Ylösnousemus"-romaania hän ankarasti kritiseeraa, moittien
tekijää tendenssistä, joka muka estää lukijan vapaasti muodostamasta
ajatuksiaan. "Siinä kirjassa Tolstoi sitoo lukijan sielun, tahtoo
väkisten pakottaa hänet ajattelemaan juuri niinkuin hän itse". Sitten
koskettiin myös kysymystä ylioppilasmeteleistä ja talonpoikien
toimeenpanemasta maakartanoiden poltosta Etelä-Venäjällä. Tämä
herrasmies moitti ylioppilaita ankarasti, hyväksyen sen että heitä
rangaistaan silloin, kun he sekaantuvat valtiollisiin asioihin. Hän
sanoi ettei ole lainkaan liikaa, jos hirtettäisiin ne ylioppilaat,
jotka muka ovat kiihoittaneet talonpoikia. -- Eikö se ole
merkillistä, että "sivistynyt" ihminen Venäjällä voi hyväksyä toisen
"sivistyneen" hirttämisen? Mutta miksi antautua ajattelemaan näitä
surullisen ristiriitaisia asioita juuri Volgalla... Nythän ilta on
kaunis ja kuutamon säteet vipajavat pimeässä virrassa. On todellakin
vähän niinkuin ihanaa. Jos olisi hyvä naistoveri, niin olisipa oikein
runollistakin. Hytissäni maaten ylälaverilla voin nähdä läpi yön kuun
puoliavoimesta ikkunasta...


Kasaani, 20 p. elokuuta.

Aamupäivä. Saatoin laivatoverini ajurissa kaupunkiin ja tulin
sähkövaunulla takaisin satamaan. Kasaanissa en kuitenkaan mitään
erinomaista ehtinyt huomata -- lieneekö siellä sitä olemassakaan.
Tuo juriskonsulikin oli minulle edeltäpäin sanonut, että Kasaani on
mitätön kaupunki, jota ei kannata katsella. -- -- --

Laiva kulkee, päivä paistaa, nyt olen hytissäni yksin herrana, ja
se on kyllä mukava. Päivälliseksi tilaan annoksen Volgan kehuttua
valkoista sampikalaa "sterlettiä", höystäen sitä vanhalla malagalla,
jota on mukanani Helsingistä asti.

-- -- Oleskelen milloin minkin luokan kannella. I luokassa on seurue,
joka puhuu ainoastaan ranskaa, mutta jos kieli lieneekin hienoa,
eivät ihmiset sitä vaikutusta tee. III luokan kannella on muutamia
mongoolilaisia tataareja, joista yksi, lihava äijä, istuu penkillä
itämaisesti jalat ristissä allaan. (Koetan piirtää hänen kuvansa).

Matkustavaisten joukossa ei ole yhtään ainoata naista, jonka kanssa
tekisi mieli tutustua! Tämä on suuri vahinko sille, joka ensi
kertaa Volgalla matkustaa. Sillä ainoastaan naissulon pehmentämässä
mielialassa voisi matka alas Volgaa tuntua viehättävältä ja jättää
runollisen muiston. Samoin kuin palava nafta tätä laivaa liikuttaa,
samoin eloisa nainen synkän nuoren miehen sielun lämpimänä pitäisi.
Sehän on selvää!

Miten ihmeessä siis kuluttaa aikansa? Ei jaksa aina vain katsella
Volgan rantoja, ei jaksa aina vain lukea Maksim Gorjkia -- ja
oma runosuoni on poikki... -- Vähän väliä tulla öhkäsee vastaan
hinaajalaivoja vetäen perässään äärettömän isoja ja pitkiä proomuja,
barsheja, joiden kannella kulkee kokonaisia kartanoita. Tuontuostakin
ajaa päristää vastaan myös joku matkustajalaiva. Monella on
komea nimi kyljessään: "Ruhtinas", "Ruhtinatar", "Tsaaritar",
"Imperator", "Sotamarsalkka Gurko", "Kristoffer Kolumbus" j.m.s.
Meidän "Konstantin Kaufman" viheltää hihkasee jokaiselle varoituksen
jo kaukaa. Joka kerta kun laiva viheltää, vastaa kaiku räikeästi
muutaman sekunnin perästä Volgan oikeanpuolisesta rannasta, joka on
jyrkkä. Koko päivän kestää mitä ihaninta kesäilmaa, aurinko paistaa
lämpimästi silmiin ja leuto tuulen henki käy virkeästi vastaan, mutta
aaltoja ei ole. Istun avopäin kannella ja lueskelen "Kaukaasian
opasta".

-- -- --

Hiisi vieköön, ei Volga sentään minusta ole mitään Kiannanjoen
rinnalla! Tämän ainoa komeus on sen leveys ja pituus, vaan siinä
onkin kaikki. Volgan hiekkarannat ovat sangen yksitoikkoiset, eivätkä
nuot, matalat metsät, jotka tähän asti olen nähnyt, ole mistään
kotoisin. Koko Volga on senkin suhteen yksitoikkoinen, ettei siinä
näe lahtia, ei edes poukamia, vielä vähemmin saaria. Ja vesi on
jokapaikassa kellertävän sameaa, öljytahraista tai muuten likaista,
sillä nuot tuhannet laivat, jotka alati edestakaisin kyntävät
Volgaa, heittävät joka päivä kaiken epäsiisteytensä virtaan. Volga
on rehellisesti sanoen Venäjän suurin lokaviemäri, sillä siihenhän
sivujokia myöten valuu kaikki Moskovankin saasta ja satojen muiden
kaupunkien ja kylien moska. Vai eikö tämä ole totta?


Simbirsk.

Ken oli se, joka astui laivaamme? Hän itki niin katkerasti
erotessaan saattajistaan. Kaikkien huomio kääntyi häneen... Ja kun
laivamme ulkoontui satamasta ja Simbirskin tulet jäivät taaksemme
hohtamaan jokirinteeltä, seisoi eräs nuori talonpoika nojautuneena
laivan aitaan, otti lakin pois päästään ja teki kymmeniä kertoja
ristinmerkin tuijottaen hartaana päin jääpyvään kaupunkiin. Siinä
oli jotain kaunista, vaikka ristinmerkin tekeminen minusta onkin
itsessään epämiellyttävää. --

Nyt on mitä ihanin kuutamo-ilta. Kuutamo-ilta Volgalla! Jos olisin
entinen itseni, voisinpa runoksi pistää tällaisena iltana virralla
vieraallakin. En ole koko päivänä Kasaanista lähtien puhunut
sanaakaan kenellekään. Eikä kukaan minulle. Sydämmeni on suruinen,
mutta on tässä jotain suloakin. Olen huomannut, että tämä tasainen
kulku Volgalla vaikuttaa minuun terveellisesti. Mutta hytissäni olen
yksin. Voi! minun ei ikinä pitäisi olla yksin... Kirottu Deemon
lentää perässäni Volgallakin...

Mitä jos ajan kuluksi kuitenkin koettaisin entistä konstia:


20 p. elokuuta.

    Laulaja sairas Pohjolan mailta,
    Laulaja suomalainen,
    Volga virralla kuutamo-iltana
    laivan kannella seisoo.

    Ei tämä luonto Pohjolan poikaa,
    ei se häntä hurmaa,
    Ken on Kiannan koskilla käynyt,
    sille ei Volga kelpaa.

No, ilman riimiä osaa kuka tahansa runon rakentaa! Varros kun otan
uuden vauhdin, että

    Volga mun suruani kantaa koittaa,
    vaan ei se sitä kanna!
    Ken on surrut jo Suomessai,
    se sille ei lohtua anna.

    Venäläinen se Volgaa kutsuu
    armaaksi äidiksensä,
    Suomalainen se täälläkin tuntee
    orvoksi sydämmensä. --

Ähäts! Tulipas runo! Loppusointuja niitä ei joka mies rustaakkaan.


Kolmas päivä Volgalla. Samára, 21 p. elok.

Suoraan vuoteestani hyppäsin aamukävelylleni Samaraan, jonka
satamassa laiva seisoi muutamia tunteja. Katselin Vapauttaja-Keisarin
muistopatsasta... Kävin parturissa. Kun vielä mainitsen että ostin
joukon näkö-alakortteja, olenkin sanonut kaiken, mitä turistin
tarvitsee sanoa tästä unisesta kaupungista.

Olen kirjoittanut pitkän kirjeen sinne, josta menin sivu junalla.
Mokomakin huvimatkailija, joka kirjoittelee raskasmielisiä kirjeitä
Volgalta! Mutta laivassa käy kirjoittaminen niin hyvin. Kynä tuskin
värähtää kädessä.

Yhä kestää mitä ihaninta poutaa. Ollaan noin 100 peninkulman päässä
Nishnij-Novgorodista. Etelän lämpö alkaa huokua vastaan. Volgan
rannat ovat yhä hiekkaisia ja vesi kellertävää. Naftatahroja ei enää
näy.

        Postikortti Volgalta.
          (Laivamme kuva.)

    Volga virran lainehilla
    Pohjan poika lentää,
    mutta Suomen koskiloita
    muistelee hän sentään.

    Tämän laivan kannen päällä
    sieluni nyt seilaa. --
    Ei oo poika poloisella
    täällä omaa heilaa.

    Tuhat virstaa tultu on
    ja tuhat viel' on eissä. --
    Ei nyt auta aprikoida
    silmät kyyneleissä.

    Niinkuin Volga pitkä on
    ja miltei loppumaton --
    Niin myös suru suuri on
    ja aivan auttamaton.

Jostakin on laivaan ilmestynyt "oikeauskoinen" pappi. Hän suvaitsee
olla II luokassa. Näkyy hänellä olevan mukanaan vaimokin, ruma
nainen. Kun istun hänen vieressään, ajattelen sitä, kuinka
suuri ero on meidän pohjolaisten kirkkoherrain ja täkäläisten
"sielunpaimenten" välillä. Ei tunne mitään vetoa näihin tutustua
muusta syystä kuin uteliaisuudesta. Kello 7:n tienoissa illalla
ilmaantuu tataari III:sta luokasta II:sen luokan kannelle, valitsee
itselleen rauhallisen sopukan kokassa, riisuu tohvelinsa ja laskeutuu
polvilleen, kasvot etelään päin, (Mekka on sitä suuntaa) samaan
suuntaan, johon laivakin menee. Siinä hän äänettömänä rukoilee
noin neljännestunnin. (Piirrän hänen kuvansa). Tämän huomaa
venäläinen pappi, nauraa hykähtää pilkallisesti ja käy nykäsemässä
eukkonsakin tätä kummaa katsomaan: "Paidii smatrii kak tataarin
moolitsja!" kuulen hänen sanovan eukolleen. Ja akkakin katsomaan
ja virnistelemään. Tietysti tämä pappi pitää muhamettilaista
täydellisesti pakanana itseensä verraten. Minun tekisi mieleni
sanoa hänelle ettei tuo Mekkaan päin tähtääminen ole pahempaa
epäjumalanpalvelusta kuin -- -- --

Kyypparini näkyy minua pitävän hiukan omituisena matkustajana, kun en
tilaa juuri mitään. Mutta hulluko juomaan olutta, saati saijua, kun
saa mielinmäärin nauttia mehuisia, päänkokoisia arbuuseja!


Yöllä.

Laiva seisoo pikkukaupungin satamassa. Kaupungin nimi Wolsk. Saan
toverikseni erään harkovilaisen insinöörikokelaan ja kävelen hänen
kanssaan kaupungin puistoon. Siellä soittaa torvisoittokunta
ja kaupungin koko parahisto on kokoontunut huvittelemaan. Mitä
ihanin kuutamo-yö: Ilma on niin lämmin että tekisi mieli kulkea
paitahihasillaan. Etelä jo antaa itsensä tuntea. Meloonin ja omenan
haju täyttää koko rantaman. Täällä kasvavat jo korkeat poppelit.
Kaupungin ympärillä levitteleiksen ääretön, puuton aro. Tämä on jo
mustanmullan seutua. Samarasta alkaen ympäröivät arot Volgaa.


Sarátov, 22 p. elokuuta.

Kauhea kaupunki kesän helteessä! Ja kaukana laivasatamasta. Olen
likomärkä kuumuudesta ja kiireestä kantapäähän pölyn peitossa. Se on
hirmuista tämä etelän pöly. En voi käsittää, kuinka ihmiset voivat
elää tukahtumatta mokomassa kaupungissa. Poppelirivit pääkaduilla
eivät anna mitään varjoa. Joka puolella kaupunkia, paitsi virran,
kohoovat paljaat, kuivat hiekkavaarat, joihin aurinko armottomasti
hohtaa. Ei missään metsiä...

Satamaan palattuani raitiovaunulla tulee venäläinen nunna kerjäämään
rahaa. Sanon hänelle ääneen: "Teillä on kirkkoja jo yllinkyllin, ei
Jumala teiltä vaadi yhä uusia!" Hän katsoo minuun kummastuksesta
kirkkain silmin. Hän on vielä nuori, muodoltaan täyteläinen ja tekee
lapsekkaan yksinkertaisen vaikutuksen. Tämä on jo toinen nunna Volgan
matkallani, joka kerjää yleisöltä rahaa.

Milloin on reduktsiooni tuleva Venäjällä kirkkorikkauksiin nähden?

-- -- --

Olen kirjoitellut hytissäni joukon postikortteja. Nyt alkaa ilma jo
käydä sietämättömän lämpimäksi, saa alituisesti muutella sukkiaan
ja pestä jalkojaan itämaiseen tapaan. Mutta kyllä semmoiseen onkin
aikaa tällaisella laivaretkellä! Volgamatkalla kerkeäisi kirjoittaa
kokonaisia romaaneja, puhumattakaan yhdestä runovihkosta (Eino
Leino toki lykkäisi kymmenkunnan ja jokaisessa 101). Varmaan löytyy
lyyrikoita Venäjällä, jotka ovat panneet kokoon sievosen kokoelman
Nishnii-Novgorodin ja Astrahanin välillä. Heille se ei konsti
olekkaan, heistä kun Volga on oikein se poesiian emäsuoni.

Ai peijakas! Tänään on kotimaasta mukaani otettu voi tullut tuiki
"hulluksi": ja sulanut rasian pohjaan. Aina kun katselen tuota puista
rasiaa, muistan kaukaista Kiantaani. Se rasia on näet sieltä asti,
korpikuusen kyljestä tekaistu. "Rakas voirasiani, o Santta Racia --
et sinäkään täällä ole oikeassa ympäristössäsi!"


Kello 6 illalla.

Nyt alkaa Volgan aromailla näkyä härkiä hevosten asemesta. Tuulee
voimakkaasti etelästä, mutta se tuuli hivelee suloisesti hipiää.
Olisi ihanaa istua apposen alasti tällaisessa kuumassa tuulessa...

Kävin äsken insinöörituttavani kanssa alhaalla konehuoneessa
katsomassa, kuinka nafta palaa laivassamme. Siellä kohtasi minua
aivan toinen mailma, se mailma, jonka mukavuuksissa hemmotteleva
matkustaja tavallisesti unhoittaa. Siellä oli komeaa ja mahtavaa,
mutta siellä kävi niin kova humina, ettei voinut kuulla toisensa
puhetta, vaikka täyttä kurkkua korvaan huusi. Ja mikä hirveä kuumuus!
Mutta tyynesti seisoivat koneiden hoitajat kukin paikallaan. Siellä,
hehkuvan, puhkuvan naftan ja sähkön huikeassa valossa, tuossa
tavattomassa kuumuudessa, työskentelevät he yötä päivää, kukin 12
tuntia vuorokaudessa, ainoastaan joka kuuden, tunnin perästä saaden
vaihdon.

-- -- Ne masinistit siellä alhaalla olivat minusta paljon parempia
ihmisiä kuin me, jotka herrastelemme täällä kannella maaten laiskoina
mukavissa suojissa. Ja minua hävetti ja säälitti, kun kiipesin sieltä
ylös ja pyysin toveriani, joka huomenaamuna jää pois laivasta,
hyttiini juomaan pari maljaa malagaa. Hänenkin kanssaan johtui puhe
Tolstoihin, jota hän nuorekkaalla innostuksella tuntui enemmän
kunnioittavan kuin se herrasmies, joka seurasi minua Kasaaniin. Mutta
huomattava onkin ettei tämä mies ollut virkakahleissa. -- --

Ja taas on kuutamoyö Volgalla ja etelän tukahduttava lämpö huljuu
ilmassa. Kuljeksin edestakaisin korkealla etukannella ja mietin --
mitä miettinenkin. Tällaisina kuumina kuutamo-öinä tuntuu minusta
matkustukseni Volgalla unennäöltä, jota tulevaisuudessa olen
ihmetyksellä muisteleva. Tai näen minä itseni -- vaikka järkeni
sanoo sitä sangen tyhjäksi -- oudon romantillisessa valossa. On
kuni himmeästi lukisin jostain kirjasta elämäni vivahduksia tänäkin
kuutamo-iltana. Onhan se kummallista -- minäkö se tässä kiidän
Kaspianmertä kohden, minä, kaukaisen Kiannan soutaja?

-- -- --

Ja nyt on sydänyö ja laiva liikkuu. Istun kammiossani miltei
alastomana ja nautin vapaudestani. Tämä on jo seitsemäs yö Suomesta
lähdettyä. Jos mulla vain olisi... Jos vain olisi... Hullu se, joka
yksin lähtee! sanon vieläkin. Ei fantasiian vedenneitojen leikki mua
tyydytä. En kuutamosta minä taivahan seppänä kultanukkeja tao enkä
takoa tahdo...


23 p. elokuuta.

Heti kun herään pehmoisesta unestani (voi maata peitotta koko yön,
vaikka ikkuna on auki) käyn ensimmäiseksi kiinni arbuusiin. Tämä
on minulla jo neljäs arbuusi Volgalla. Näillä Kamyshin seuduilla
löytyvätkin Venäjän parhaat arbuusit. Akat myyskentelevät niitä
kilpaa huutaen kimeällä äänellä joka satamassa: "Hei herra, ostakaapa
arbuusi!" "Herra hoi, katsokaapa, mikä mainio arbuusi!" -- ja myyvät
niitä jo 3:sta kopeikasta (Pohjois-Venäjällä saa maksaa ruplankin
kappaleesta).

Kello on 7 aamulla. En ole vielä käynyt kannella, mutta näen
ikkunastani että siellä yhä vallitsee sama poutainen sää. Nyt
huutaa laivamme. Ollaan tulossa Tsaritsin nimiseen kaupunkiin.
Tästä matkustavat rautateitse Kaukaasiaan ne, jotka pelkäävät
meritautia Kaspian merellä. Teenköhän kovin ajattelemattomasti, kun
menen meritse? Kunpa ei sattuisi kovaa tuulta. -- -- Nyt ollaan
satamassa. Viipyy tässä neljä tuntia. Minkähänlainen lie tämäkin
kaupunki?... Lähden nousemaan ylös mäkeä ja tulen kauppatorille.
Yhtäkkiä äkkään edessäni jotain oudompaa, saan jonkun sekunnin
selvitellä ajatuskykyäni ennenkuin ymmärrän, että edessäni makaa pari
kaksikyttyräistä -- kameelia. Seisahdan heti tosituristin tapaan muka
piirtämään toisen niistä muistikirjaani. Se on pölynkarvainen elukka.
Silmäin ilme on kaihoisa. Enempää en osaa siitä sanoa.


Tsaritsin.

Päivä paahtaa armottomasti kivittämättömille resukaduille. Tuossa
viruu kuollut kyyhkynen katukäytävällä -- mikähän senkin on tappanut,
miksikähän ei kukaan raatoa korjaa? Tuossa tepastelee pyrstötön
valkoinen kana. Tuolla taas keskellä katua herrastelee -- suuri
sika... Muuten olisikin kaupunki ihan eloa vailla. Ei mitään liikettä
näy kaduilla. Ehkä en ole osunut parhaaseen osaan kaupunkia, arvelen.
Pitääpä kysäistä tuolta poliisilta, joka _istun_ nurkkapuodin
portailla.

-- Missä teillä on täällä pääkatu?

-- Hä? havahtaa hän ja nousee seisalleen.

-- Että mikä teillä täällä on komein katu? uudistan minä kysymykseni.
-- Pääkatu? toisin sanoakseni.

-- Ei meillä mitään pääkatua ole, hyvä herra! vastaa poliisi
ystävällisesti, nähtävästi mielissään, että joku hänenkin neuvoaan
tarvitsee tässä kuoleman valtakunnassa. -- Tämä se on se "iso katu",
lisää hän. -- Parempaa ei ole...

Lähden astelemaan suositettua katua, joka on sekin kivittämätön.
Ei mitään kaupungin merkkejä! Ainoastaan kuusi härkäparia vyöryy
karavaanina vastaani vetää jutistaen tyhjiä vankkureita perässään.
Olen läpimärkä hiestä, vaikka koetan kävellä hitaasti. Herra-jumala,
jos täytyisi asua tällaisessa sikopahnassa!... Vihdoin löydän kadun,
jonka varrella on koreaksi maalattuja kylttejä. Yhdessä kyltissä on
mahdottoman suuri venäläisen lättälakin kuva, toisessa karvalakin.
Minua kauhistaa, kun ajattelen paksua karvalakkia tässä helvetin
kuumuudessa! Tuossa taas on portilla kirjoitus: "Bjeloshweikka" ja
kovaksi tärkätyn rintapaidan kuva. Taivas nähköön! ajattelen minä:
mitä he tärkkipaidoilla täällä tekevät, jossa pehmeäkin paita on
liikaa? Ja mitä varten on tuossa koppero, jossa myydään sanomalehtiä?
Eihän kukaan niitä osta, saati lue tässä jumalattomassa helteessä.
Ja tuossa on painettu ilmoitus että teaatterissa muka näytellään
"Hispanialaista Aatelismiestä". Nuo kerjäläisetkö ne täällä
teaatterissa käyvät? Ja mitä nuo viheliäiset ajurit sitten tuossa
mököttävät? Eihän kukaan heitä tarvitse. En näe ainoatakaan ihmistä
ajurilla ajamassa. Kaupungissa ei näy ainoatakaan herraa, vielä
vähemmin herrasnaista...

Lauhdun hiukan, kun löydän kaupungin puiston, jossa saan siimeksessä
istua penkillä. Siihen vakaumukseen olen kuitenkin tullut, etten
tahtoisi asua yhtä päivää yhdessäkään Volgalais-kaupungissa, jonka
tähän asti olen nähnyt. Ja kumminkaan ei Tsaritsin liene niitä
pahimpia, päinvastoin ehkä tuorein näkemistäni ihmispesistä. Mutta
ylipäänsä nämät Venäjän kaupungit ovat kauheat. Ei meillä Suomessa
ole yhtä ainoata niin tukahduttavaa kaupunkia kuin Venäjällä, ei
ainakaan kesäiseen aikaan. Sillä meillähän miltei joka paikassa ovat
raikkaat vedet kaupunkien ilmaa viilentämässä, mutta näille eteläisen
luonnon arokaupungeille ei Volga riitä. --

Istuessani rantapuistossa, näen joelta suuren laivan laskevan
satamaan. Jään tuijottamaan maalletulijoita, jotka nousevat ylös
korkeita portaita puistoon. Tulijain joukossa on korkeavartaloinen
nuori nainen, jonka silmät välkkyvät etelämaista mailman tuskaa. Koko
olento notkahtelee etelämaista suloa. Pari silmäniskua vain -- ja se
on jo vaikuttanut...

Ah, ilma on täynnä sähköä ja minun tunteeni myös!...

Hän katoaa, mutta _se_ ei katoa... Minä hullu, joka jäinkin tähän
istumaan! Nähtävästi oli hän matkustaja ja yhtä outo Tsaritsinille
kuin minäkin. Hänen kupeellaan riippui pieni matkalaukku. Mitä
voin minä muuta tehdä kuin laskeutua alas katsomaan _sen_ laivan
nimeä, jossa hän kulkee? -- "Imperator!" Olen kai juonut liiaksi
arbuusimehua...

"Imperator" laivan edustalla näen outoja kansallisuuksia. Muutamilla
on vain karttuunipaita päällään ja housuja tuskin näkyy. Naama
päivänpolttama, mustankellertävä. Venäläisiä kerjäläisukkoja joka
askeleella naukumassa. Muutamat ovat sangen arvokkaan näköiset
kasvoiltaan. Kelpo malleja taiteilijalle. Vahinko, suuri vahinko
etten ole edes valokuvaaja. -- Sitten tulee taas joku nunna rahaa
kerjäämään. Kohta lähtee laivamme.


Kello 3 päivällä.

Horatius on muistaakseni laulanut rikoksesta, joka seuraa ihmistä
kaikkialle, keinuen hänen mukanaan laivassakin... Makaan hytissäni
hervottomana, on kuin koko ruumiini olisi tahdotonta taikinaa.
Tämä etelän lämpö hivelee hyväilevästi hermojani, mutta se myös
niitä huumaa ja huumauksellaan heikontaa. Uneksin tuoksuvista
ruusutarhoista ja itämaisesta haaremiparatiisista... ja jalkani
kietoutuvat mielikuvitukseni pumpuleihin, jotka kova todellisuus
sitten muuttaa teräviksi kiviksi, joihin itseni veriin runtelen...

-- -- --

Tuuli on kiihtynyt. Volga aaltoilee. Kannella ei näy ketään, kaikki
lepäilevät hervahtaneina hyteissään. Olen melkein varma siitä että
huomenna on kamala leikki kestettävänäni Kaspian merellä.


Viimeinen, viides ilta Volgalla.

Nyt, kun tähdet ovat syttyneet taivaalla, nyt on raskasmielisyyteni
hetki. Nyt, kun ympärilläni kaikki ovat hilpeät, koska matkansa
pian loppuu, nyt minun sydämmeni syvimmin suree. Tuuli puhaltaa
minun päälleni kuumasti, mutta sisässäni on kylmä. Iloiset pianon
sävelet kantautuvat korviini laivan salongista, mutta ne ikäänkuin
minua pilkkaavat. Mikä huvimatkailija olen?... Älkää minua moittiko,
että minä näin toivottomasti kirjoittelen Volgalla, ehkä on siihen
olemassa syynsä, jotka eivät ole niin naurettavat kuin ihmiset
luulevat. Mutta päiväkirjan lehdille olisi se selitys liian pitkä...
Minä vain kutsun teitä ottamaan osaa tähän autioon tunnelmaani
vieraalla virralla...

Istun kannella ja katselen veteen. Vastapäätä minua istuu hämärässä
yhtä äänetön neiti. Eräs vänrikki kulkee edestakaisin nuoren tytön
kanssa ympäri kansi-siltaa. Se tyttö ei ole miellyttävä, vaan näyttää
kovin nenäviisaalta ja itserakkaalta.

En koko päivänä ole puhunut sanaakaan kenellekkään ihmiselle.
Kasaanista lähtien en myös puhunut sanaakaan puoleentoista
vuorokauteen. Pietarin ja Moskovan välillä muistan myös koko ajan
olleeni vaiti.

Minä kärsin tästä äänettömyydestäni. Jotkut naiset laivalla ovat
silloin tällöin luoneet minuun uteliaansekaisia silmäyksiä, mutta ei
ole ollut rohkeutta mennä tekemään tuttavuutta heidän kanssaan. Eikä
ole haluttanutkaan. Jos joku heistä olisi puoleensa-vetävä, varmaan
olisin nyt hyvä tuttu eikä minulle ehtisi tulla ikävä. Ei kukaan
laivalla tiedä, mistä maasta olen kotoisin. Ehkä kohdeltaisiin minua
ystävällisesti, jos ilmaiseisin etten ole venäläinen. Ulkolaisesta
ovat varsinkin naiset Venäjällä aina intreseeratut. Mutta minä en
lähesty. Olen yksin ja kärsin ikävää. Volgan lempeä ilta ei ole
minulle lempeä. Tähdet ovat syttyneet taivaalla ja minun suruni on
myös syttynyt sydämmessä. Jos en olisi kipeä ja väsynyt, varmasti
nyt, jos kohta yksin, tuntisin itseni ripeämmäksi. Minä en koetakkaan
enää kirjoitella runoja. En usko enää omaan itseeni. Ei kukaan
kotimaassa, joka minut tuntee, uskoisi että kuljen viisi päivää ja
yötä Volgalla kirjoittamatta runoja. Heillä on se luulo että minä
alati sepittelen runoja. Jospa he tietäisivät, millaiset aivoni
ovat...


24 p. elokuuta, sunnuntai-aamu.

Astrahan on silmäini edessä. Kirkkojen kupoolit kimaltelevat
auringon paisteessa, tuhansittain mastoja siintää satamasta, vielä
ei voi nähdä Kaspianmertä. Olen peseytynyt kiireestä kantapäähän ja
pukeutunut kokonaan puhtaisiin. Varustaun kaikin tavoin ottamaan
vastaan Kaspian aaltoja. Eväskoristani kaivan kóla-pastillit
päällimmäisiksi, myös on minulla mukana kiinankuorta. Luulen että
on hyvä myös nauttia arbuusin mehua lähtiessä. Kuitenkin tunnen
vavistusta koko olennossani. Meritauti ei ole leikinasia...


Astrahan.

Merilaiva läksi liian pian! En ehtinyt muuta kuin pikimältäni juosta
laiturille tempaamassa mukaani läjän hedelmiä. Ja kuuluisa Astrahan
jäi kokonaan katselematta... Sitä kirjavaa hälinää ja tungosta
Kaukaasiaan päin lähtevässä laivassa! En tiedä, mikä oli mitäkin
kansallisuutta, mutta varmaan tuo heleäpaitainen oli persialainen,
tuo kalottikalloinen taas kalmukki. Hiisi heidät tietköön.

Kummakseni kuulen ettei tämä vielä olekkaan se laiva, joka Kaspian
yli menee. Ulkosatamaan kuuluu olevan vielä yli 100 virstaa ja siellä
seisoo ankkurissa se laiva, joka välittää kulkua Kaukaasiaan. Minulta
pääsee helpotuksen huokaus: taistelu meritaudin kanssa kuuluukin
vasta tulevalle yölle.

Laiva, jossa nyt kuljetaan, on mitätön. II luokka on syvällä kannen
alla, kuuma ja pahanhajuinen, sohvat tahraiset, erityisiä hyttejä
ei ole, täytyy olla yhdessä kaikkien kanssa. Pysyttelen etukannella
raittiissa ilmassa ja tunnen voivani hyvin, huolimatta siitä että
hikoilen pienimmästäkin liikkeestä. Päivällinen laivalla tarjotaan
ilmaiseksi. Laivassa on satoja matkustajia ja hyvin kirjavaa joukkoa.
Ympärilläni kuulen outoja kieliä ja näen tummaihoisia ihmisiä.
Kaspian meri leviää rauhallisena edessäni. Satoja laivoja siintää
ulapalla, kun kaukoputkella katsoo. Sivuuttamaimme laivojen nimetkin
jo ilmaisevat Kaspian seutuja: "Turkmen", "Sinaida" j.m.s.


Kaspianmerellä kello 4 j.pp.

Olen torkkunut tuntikausia kannella tuossa lämpimässä tuulessa,
joka niin lempeästi kasvoja hivelee. Meri nähtävästi vaikuttaa
unettavasti. Istuallani nukkuen, korvissa laivan sihinä ja humina,
unhoitin koko ympäristöni, unhoitin missä olin, unhoitin että
vierelläni liikkui armeenilaisia ja muhamettilaisia... Säpsähdän
usein näin matkallani, säpsähdän sitä, kun huomaan olevani niin
kaukana kotimaastani. Usein ikäänkuin puhelen jonkun kanssa
suomeksi. Voi herran terttu sentään, kun ei yksikään noista sadoista
matkustajista edes tiedä, mikä kieli suomenkieli onkaan! Nyt ei
enään näy mannerta miltään suunnalta. Jumalankiitos: meri näyttää
hiljaiselta, aallot ovat pienempiä kuin Kiantajärvellä tavallisella
kesätuulella...


Kello 6 illalla.

Nyt vihdoinkin ollaan oikeassa merilaivassa, joka menee Kaukaasiaan.
Olen seisonut puolentuntia katsomassa persialaisia jätkiä, jotka
lastaavat laivaruumaamme, kantaen tavattoman raskaita laatikoita
niskallaan. Monet ovat niin repaleiset, että puoli ruumista paistaa
paljaana, muutamilla näkyvät nekin paikat, jotka tavallisesti
huolellisemmin peitetään. Mutta päässä on kaikilla heleänkirjava
kairalakki, joka ihmeellisesti muistuttaa muinaissuomalaista
kairalakkia! Eihän vain... eihän vain tässä piile sukulaiskansa,
jos otetaan yhtäläisyys -- ei pääkallotieteen, vaan päähinetieteen
kannalta? Mitä minä kielitieteestä: kieli on sangen sotkuinen
todistus, sanokoon Eemil Nestor mitä tahansa. Mutta lakki, päähine,
ihmisen päähine? Se voi merkitä jotakin. Vai kuinka on muuten
selitettävissä, että minä matkustettuani puolituhatta peninkulmaa
Suomussalmelta, näkemättä välillä muunlaisia päähineitä kuin
enimmäkseen venäläisiä lätyskälakkeja, yhtäkkiä kohtaan muukalaisia,
joilla on samallaiset lakit kuin ennenvanhaan Karjalaisilla? Häh,
herrat lingvistit ja antropoloogit?

Heillä on kauniit silmät noilla persialaisilla jätkillä, sysimustat
silmäripset, hiukan kyömy, pieni nenä ja sysimusta tukka. Moni on
kasvoiltaan kuin ylevin aatelismies. Ja minusta taas tuntuu että
nuokin ovat paljon enemmän ihmisiä kuin me, jotka yliluokkien
kannelta heidän työtään katselemme.


Kello neljännestä vaille 7.

Kas, juuri tällä silmänräpäyksellä se tipahti! Voin siis kertoa
luonnon ihailijoille, että olen nähnyt itämaisen auringon äärettömän
suurena ja tulenkeltaisena painuvan Kaspianmeren horisontin taa...


Kello 1/2 8.

Yhä seisomme ankkuroituna samassa paikassa. Se on kauheaa, mitä olen
nähnyt! Nuot sadat III luokan matkustajat joita sullotaan yhteen
kuin silakoita tynnyriin... Hirveä huuto ja tappelu, kuuluu lasten
itkua, ajatelkaas: pieniä lapsia, jotka eivät vielä osaa puhua, on
kymmenittäin laivassa. Taivas, mitä kurjuutta näkee merilaivassa.
Ja se taitaa olla aivan jokapäiväistä. Mitä jos olisin yksi noista
tuolla alhaalla, ahdingossa ja liassa?

Pimeä koittaa. Rupeaa tuulemaan. Miten tämä yö on menevä?


Yöni Kaspialla.

Mikä hullu aatos Kaspianmerellä: kirjoittaa pitkä kirje
ystävättärelleen Suomeen! En tiedä itsekään mitä kirjoitin.
Kynä lensi huimaa vauhtia ja ajatus myös. Siitä taisi tulla
tragikoomillinen sepustus, kevyttä ja raskasta ihan sekaisin...
Luontokohan se näin hullusti vaikuttaa?

Olen varovaisuuden vuoksi nielaissut pari kólapastillia, sillä äsken
kun olin hytissä, tunsin oireita "siihen julmaan". Laiva näet siltä
kohdalta jo hiljalleen keinuu.

Nyt istun takakannella yksinäni sähkölampun valossa. Pääni päällä
kaareutuu tähdissä tuikahteleva sinimusta taivas, ympärilläni
hengittää Kaspian ulappa. Kuun puolikas on juuri noussut
merikylvystään ja laimeasti valaisee aaltoja, jotka vienosti
kohisevat laivamme laitoja vastaan. Nuot kolmisensataa III luokan
matkustajaa ovat suurimmaksi osaksi jo vaipuneet uneen. On kuin
katseleisi kaatuneiden tannerta allaan, niin ne siellä makaavat
sikin sokin: suullaan, mahallaan, kyljellään, seljällään, käppyrässä
myttyjensä ja reppujensa välissä. Ei ole jäänyt yhtä ainoata
neliökorttelia, jossa ei olisi jotakin tuosta massasta. Nuoret tytöt,
vanhat vaivaiset ukot makaavat toinen toistensa vieressä, jos yksi
heräisi ja sanoisi jotakin, niin ei ympärillä ymmärrettäisi, mitä hän
tahtoo, sillä ne makaavat siinä aivan kuin Baabelin kielensekoituksen
ensimmäisenä yönä, sekaisin armeenilaiset, persialaiset, tataarit,
venäläiset, turkkilaiset, juutalaiset ja Kaukaasian sadat rodut.
Väkevä meloonin haju sekaantuu ihmislöyhkään huokuen tuulen mukana
sieltä, missä tuo joukko makaa...

Täällä ei heilutus tunnu; olen varma siitä että täällä kannella
nukkuisin onnellisesti. Ehkä olisi viisainta valvoa, mutta minua
nukuttaa jo kovasti, siis menen kuin menenkin hyttiin. Olenhan nähnyt
kaspialaisen elokuun yön ja se on painunut mieleeni...


25 p. elokuuta, aamulla kello 7.

Kaikki onnellisesti! Ei alkuakaan meritautiin. Yö lauhkea ja
kuutamoinen. Suloista maata hyttilaverillaan, takit, liivit,
jalkineet poissa, ja nähdä makuultaan kuutamon valaisevan ulappaa!


Kello 8.

Äsken ei miltään suunnalta näkynyt mitään kiinteätä, ei edes
purjetta, mutta nytpä häämöttää edessäpäin jotain. Vaaleansinervä
juova, aivan heikosti huomattava, mutta ne ovat kuin ovatkin --
Kaukaasian vuoret! Ettäkö siis todella...?

Olen mainiolla tuulella. Saatan jo puhellakin kenen kanssa tahansa.
Vanha herra, joka makasi samassa hytissä, on minulle antanut
ohjeita Kaukaasiamatkalleni. Merenkäynti on tasainen, tuuli virkeä,
aallot pienet, laiva ei heilu enää lainkaan, ja yöllä se on minua
tuutinut kuin rakastava äiti, niin vienosti, etten ole tiennytkään.
Harvinainen onni Kaspianmerellä, joka muuten on tunnettu häijystä
heilutuksestaan!


Petrovsk, 25 p. elok. keskipäivällä.

"Pai pai paitaressu..." -- nyt istuu poika paitasillaan Kaukaasian
rannalla. Tämä on näet uimalaitos. Olen likomärkä hiestä. Onpa, onpa
hävyttömän kuuma paratiisiksi tämä Kaspian ranta. Jahka jäähdyn,
heittäydyn tuohon loiskuttelevaan elementtiin ja irti uin itsestäni
koko pohjoismaisen pessimismin! Loiskis!

-- -- --

Totisesti ihanaa! Sanoin selittämätöntä! Nuo haaleat mariini-aallot
ne kantavat urosta sylissään kuin taivaanenkelit... Siis on poika
liotettu siinä sihisevässä suolavedessä kuin isä-ukon paistinahven
Niettossaarella ja nytpä hänet korvennetaan Baalin paahtavassa
tulessa. Ja sitten tulevat kannibaalit ja... -- tuota asuvatkohan ne
kaukanakin näiltä mailta?

Juuri kun olen loikannut ylös merestä ja rupean pukeutumaan,
ilmaantuu herrasmies, joka huvikseen näkyy ottavan valokuvaa kolmesta
vedessä pyllyilevästä pojasta... Tekeepä kovasti mieleni pyytää
häntä kohdistamaan kompeensa minuunkin ja minun pyhään paitaani...
ikuiseksi muistoksi ja ikuistukseksi tästä ainokaisesta kylvystäni
Kaspianmeressä, mutta kieli ei tällä erää tottele sisällistä käskyä.
Ja minä menen pois sieltä lämpimästi väristen ja istuudun puistoon
oudon puun varjoon sekä nautitsen -- viinirypäleitä. Kädessäni
on oikein aika möhkäle tertuksi, varmaankin satakunta marjaa.
Viinirypäleet ovat ainoa, josta toivon täällä itselleni virkistystä.
Viime kesänä ehdin Krimmissä nauttia näitä hedelmiä ainoastaan parin
viikon ajan ja huomasin silloin niiden hyvän vaikutuksen vereen.
Terve jalo Kaukasus vuorinesi ja viinirypäleinesi!


Vladikavkas, 26 p. elokuuta.

Aamulla kello 7 astelen yksikseni pitkin vuorten ympäröimän
Vladikavkasin bulevaardia suoraapäätä "Eurooppa" nimiseen hotelliin.
Aivan oikein -- hän on jo täällä, suomalainen toverini! Kolkutan N:o
18 ovelle. Kuuluu säikähtynyt ääni -- ktoo tam? ja sitten uninen --
pashaaluista! Puhu sinä juupeli ryssää! ajattelen minä ja kun astun
sisään, on hän juuri vääntäytynyt vuoteestaan, hieroo silmiään eikä
ota uskoakseen että se todella olen minä.

-- Terveisiä Suomesta, julistan minä juhlallisesti.

-- Terveisiä Krimistä! vastaa hän. Hän on itsekkin vasta yöllä
saapunut tänne Taganrogista.

-- Minäpä olen uinut Kaspianmeressä! kehasen minä.

-- Vai niin. Vaan sinäpä et ole uinut Asowan meressä! tokasee hän.
(Mustasta merestä emme viitsi väitelläkään, sillä siinä olemme
molemmat kesäkauden kellineet).

Ja me repeämme vilkkaaseen sanavaihtoon ja matkasuunnitelmiin...

Mutta minä poloinen olen surkeasti väsynyt. Päässäni humisee,
silmissäni keinuu ja heiluu kuin laivassa. Viime yön nukuin näet
huonosti junassa, jota piti vaihtaa varhain aamulla. Mitä siis
puhuakkaan luonnosta?


Yli Kaukasus-vuorten.

Suomalainen, jolla itsellään on niin ihana isänmaa, ei
hevillä innostu vieraiden seutujen luonnosta. Kyllähän Norjan
tunturivuonoista, Reinin rannoista, Schweitsin alppijärvistä,
Tyroolin laaksoista tai Itaalian taivaasta kuulee toisinaan
kiitoslauseen Suomessakin sorahtavan, mutta ne kiitoslauseet
lähtevät enimmäkseen jonkunlaisesta muotiharrastuksesta eivätkä
juuri sydämmen pohjasta. Sillä siellä sydämmiemme pohjassa lipisee
alati tuhatjärviemme puhdas laine, kohisee aina kotikuusikkomme
syvämielinen humina ja sitä ääntä ei mikään ulkomaan ihanuus saa
meissä vaikenemaan. Niin, me suomalaiset olemme luonnon patriootteja
ehkä enemmän kuin valtion.

Senpätähden, jos kohtalo meidät on vienyt matkustelemaan
luontonsa puolesta niin yksitoikkoisessa maassa kuin on
Euroopanpuoleinen Venäjä, me enemmän kärsimmekin juuri tällaisista
luonnon-patrioottisista syistä kuin siitä, ettei meidän isänmaallemme
tahdota antaa valtiollisen itsenäisyyden tunnustusta, Sillä
viimeksimainitun asian suhteen me tapaamme paljon vastakaikua, mutta
ensimainitun suhteen emme juuri lainkaan. Venäjän äärettömät lakeudet
ovat meistä ikäviä, Venäjän vedettömyys on meistä kauheaa, ja ne
harvat jokilot ja järvilöt, joita meille täällä näytellään muka
runollisen kauneina paikkoina, ovat meistä suomalaisista naurettavan
surkeita luonnon sulouksia ja tekevät meihin ihan likalätäkköjen
ja lokaviemärien vaikutuksen... Mutta onpa tämän ikävän maan
kulmakunnissa valloitettuja seutuja, joissa suomalaisenkin ylpeä
silmä ihastuen kirkastuu ja hänenkin, pohjoiseen kotimaahan juurtunut
sydämmensä lämpenee myötätuntoisuudesta. Sellaisia seutuja ovat
Kaukaasia, Krim -- ja tekeepä mieleni tässä teille kertoa matkastani
edellämainitussa seudussa; Vladikavkasin vuorikaupungista Tiflisiin
pitkin kuuluisaa gruusialaista sotilastietä, jota välimatkaa
lasketaan 200 virstaa.

Oli kaunis aamupäivä, elokuun 27:s, kun kaksivaljakon vetämissä
nelirattaissa, joita venäjäksi kutsutaan "lineikka", ajoimme ulos
Vladikavkasin portista. Meitä oli paitsi venäläistä kyytimiestä,
nelihenkinen seura: suomalainen toverini ja minä, sekä kaksi
venäläistä: Kieviläinen ylioppilas sisarineen, jotka puoliväkisten
olivat lyöttäytyneet seuraamme päästäksensä halvemmalla. (Sivumennen
mainittakoon että tämä herrasmies, jolla oli saksalainen sukunimi,
oli meistä kovin epäsympaattinen, niin että häiritsi matka-iloamme.
Hän oli poikkeus venäläisistä ylioppilaista, jotka ylipäänsä meistä
ovat vallan miellyttäviä).

Ensi taival ei mitään erinomaista nähtävää tarjoo, mutta jo
kolmannella peninkulmalla tuntee tulleensa valtakuntaan, jossa
vuoret ovat maan jumalia ja ihminen ainoastaan itikka, joka
niiden korkeuteen katselee. Vuoret, Kaukaasian vuoret ne ovat se
taikakalu, joka nöyrryttää ylpeän suomalaisen etelämaista luontoa
kunnioittamaan. Muutamien huipuilla hohtaa jo ikuinen lumi, saattaen
ensikertalaiset matkustajat kiistelemään siitä, onko se todella
lunta, mikä silmään siintää, vai ovatko ne valkoisia pilven liuskoja.
Mutta se on lunta, se täytyy uskoa, ken kaukoputkensa sinne ylhäälle
tähtää. Ei se mitään merkillistä ole suomalaiselle nähdä lunta,
mutta se on merkillistä: nähdä ikuista lunta seudussa, jossa muuten
vallitsee hirmuinen kuumuus ja sen alhoissa ikuinen suvi.

Larssin asemalla hevosia syötettäessä kiipeän kallion kielekkeelle ja
katson alas. Mikä on tuo, joka tuolla alhaalla pauhaa? Térek se on --
kuuluisa Térek-joki! Noh, se nyt on liioittelevista venäläisistä taas
niin ihmeen mahtava laitos, mutta minuun, joka olen Pohjois-Suomesta
kotoisin, ei joki tee mitään suurenmoisuuden vaikutusta. Minusta se
on vain tavallinen myllypuro, joita meillä vilisee tuhansittain!
Jo meidän Kiantajokemme on paljon, paljon komeampi ja kiivaampi
tätä Térekkiä. Mahdollista kuitenkin, että Térek kevättalvella,
kun vuorten rotkot ja glasieerit siihen syöksevät sulaneen lumensa
sekä jäänsä, on suurenmoinen voimassaan, mutta ei se ainakaan nyt
ollut. Niin että _sitä_ ei suomalaisen kehua kannata. Sen vesikin on
savenharmaa, ei suotta Lermontow ole siitä laulanut että

    Kivikossa kierii Térek,
    Sameasti loiskuttain,
    Häijy Tshetsen ryömii rantaa,
    Tikariaan terottain...

Niin, kukapa ei muistaisi Lermontowia Kaukaasiassa matkustaessaan?
Hänen runoelmansahan ihan vilisevät kaukaasialaisia näkyaloja. Juuri
yli tämän saman gruusilaisen vuorirotkonhan hän kuvitteli kummallisen
Deemoninsa lentämään! Ja täälläpä hän myös itse, kaksintaistelussa
kuulan lävistämänä suistui alas kamalan kallion reunalta, saaden
surmansa. Sentähden kantaakin jokainen matkailija, joka vain on
Lermontowia lukenut, jylhänsankarillisen mielikuvan rinnassaan tästä
onnettomasta venäläisestä runoilijasta.

Jo hämärtää ilta ja aurinko on, ikäänkuin häveten voimattomuuttaan,
väistynyt noiden läpitunkemattomien kivijättiläisten taa, kun ajamme
halki kuuluisan Darialin vuorirotkon. Sen jylhä mahtavuus sointuu
mainiosti sydänmaan hengessä kasvaneen pohjoissuomalaisen mielialaan.
Hän nostaa mielihyvällä silmänsä noihin synkkiin vuoren rinteisiin,
jotka toivottoman paljaina, huimaavan korkeina, seisovat seininä
hänen molemmilla puolillaan, ikäänkuin uhaten puristaa hänet,
mitättömän matkailijan, väliinsä. Mutta ei pelkää hän niitä, sillä
rakastaapa hän luonnossa juuri sitä, mikä tuntuu vähän kammottavalta.
Ja kuullessaan puhuttavan "Paholaisen ourusta" johon ankarilla
sateilla jyristen vyöryy kiviä Kasbekin korkeuksista, tuntuu se
hänestä tutulta asialta, joka häntä viehättää aivan kuin Suomessa
kaikki ne "pirun haudat" ja kuljut, joiden tummaan hämärään hän
lapsena on kurkistellut siellä erämaiden kätkössä...

Kohta "Paholaisen ourun" sivuutettuamme ajamme ohi Tamaran
linnanraunioiden. Ne seisovat jyrkällä, kolkolla kaiholla, jonka
juurta Térekin aallot kumeasti huuhtelevat. Sinne ylös silmätessä
helähtävät korviini taas Lermontowin laulut: tuossa linnassahan
runoilijan legendan mukaan muinaisuudessa -- 700 vuotta takaperin --
eli Gruusian kuuluisa kuningatar Tamara

    "Niin kaunis kuin enkeli taivaan,
    Niin viekas kuin perkele myös..."

Eipä ole ensinkään kumma, että Lermontowin mielikuvitus leimusi
täydessä tulessaan silloin, kun hän näitä seutuja matkusti.
Venäläiselle runoilijalle, jollei hän ole ahdasmielinen patriootti,
on uljas Kaukaasia vuorikansain taisteluhistorioineen oikea
inspiratsioonin luvattu maa. On ollut varsinkin ennen, jolloin ei
venäläinen valtiokulttuuri siellä ollut saanut juuri jalansijaakaan.
Nythän ei sillä tietysti voi olla yhtä paljon villiä viehätystä kuin
satakunta vuotta sitten. Mutta tavalliselle matkailijalle, joka
vain ei haaveksi kirjoittaa toista "Deemonia", sitä on vieläkin
yllinkyllin.

Mahtava vuorisola pimenee pimenemistään, ja me yhä ajamme pitkin
gruusilaistietä, joka nousemistaan nousee, ollen jo yli neljätuhatta
jalkaa merenpintaa korkeammalla. Koska on vaikeata ajaa juoksua,
riennämme toverini kanssa edellepäin kävelemään ja saavutamme parven
nuoria kirkassilmäisiä gruusilaistyttöjä, jotka käsikädessä laulaen
kiiruhtavat samaan suuntaan... Tähtitaivas päällämme kirkastuu
kirkastumistaan, omituisesti helähtelee laulu vuorten onkaloissa,
mutta syvällä alhaalla pimeydessä porisee Térek kuin hornan kattila.
Meistä on jo tämä juhlallista...

Pilkkopimeässä saavumme aulaan eli kaukaasialaiseen kylään, jonka
tulet jo kaukaa salaperäisesti ovat vilkkuneet meitä vastaan.
Tässä, Kasbekin, juurella olimme päättäneet viettää yömme, sillä
kauvemmas ei kyytimiehemme mitenkään olisi uskaltanut lähteä,
peljäten nähtävästi ryöväreitä. Syntyipä melua ja huutoa, kun ajoimme
majatalon eteen: pimeästä hyppäsi eteemme olento solkaten huonolla
venäjänkielellä ettei majatalossa ollut yhtään vapaata yösijaa, koska
huomenna on suuri juhla ja paljon vieraita liikkeellä. Kohta hyppäsi
pimeästä toinenkin olento, käänsi hevosemme turvasta takaisinpäin
ja lyhdyllä valaisten johdatti meidät -- piru sen tiesi, mihin se
meidät nyt viepi! ajattelimme: suistaa ehkä suoraan alas jyrkänteeltä
jokeen ja pitää hyvänään kapsäkkimme... Ei sentään jokeen suistanut,
yhtäkkiä käännyttiin oikeaanpäin, lyhty alkoi vilistä ylöspäin ja
kohta työnnyttiin sisään jostakin portista. Vimmattu koiran haukunta
remahti vastaan, uteliaita olentoja kokoontui ympärillemme, hevoset
tömistivät kavioillaan maata, ja me emme tienneet suuntiakaan,
millaiseen paikkaan nyt oli jouduttu. Näin toverini ja venäläisen
ylioppilaan juoksevan ylös korkeita puuportaita lyhdyn perässä
ja katoovan sisään. Itse jäin pilkkopimeään pihalle ja luulinpa
heidän rientäneen suoraan surman kitaan, koska viipyivät niin
kauvan. Tietysti minulla oli toinen käsi kiinni puukon kahvassa
että jos tässä niinkuin... Olinhan Kaukaasiassa, tikarin ja murhan
jännittävässä valtakunnassa, vuorelaisten keskessä. Mutta toverini
tulivat elävinä takaisin selittäen että tässä mainiosti sopi yönsä
viettää.

Niin asetuimme yöksi gruusialaiseen taloon. Turhaan puhuttelimme
emäntää venäjänkielellä, eipä hän monta sanaa ymmärtänyt, se
kaunokainen, hymyili vain ystävällisesti, killisteli koreasti
kirkkailla silmillään ja näytteli meille vuoriston kullankimaltelevia
kiviä, joita häneltä muistoksi ostelimme.

-- -- --

Aamulla kello 4, kun vielä oli pimeä, minä, joka makasin laattialla,
ensimmäisenä heräsin. Katsahdin ulos ikkunasta, säpsähdin ja luulin
näkeväni kummallista unta: korkealla ilmassa, hiljaisessa aamuyössä
hohtaa, hohtaa ja väreilee jotakin ihmeellistä ruusunpunaista...
Se kirkastuu kirkastumistaan, vaihtaa väriään ja jää hohtamaan
häikäisevän valkoisena eteeni... siellä ylhäällä ilmassa, mutta
alhaalla vuorilaaksossa vallitsee kylmä pimeys. Mitä se on? Mikä
on tämä korkea ihanuus? Satumainen näky: Kasbekin ikilumen huippu,
johon näkymättömän auringon säteet ensimmäisinä ovat singahtaneet!
Siellä 16,546 jalan korkeudessa leikkii etelän hilpeä aamurusko
lumiturkkisen lappalais-ukon kanssa kiistellen hänen kristalleistaan.
Nykäsin toveriani jalasta: "Herran nimessä, sinä Hämeen mulli, nouse
nopeasti Kasbekkia katsomaan!" Samassa heräsivät venäläisemmekin ja
kaikin me nyt katsomaan äänettöminä korkeuteen, joka valkenemistaan
valkeni. Oli se suurenmoisin luonnon näky, mitä elämässäni lienen
nähnyt, ja sen kuva painui kuni jumalainen satu ijäksi mieleeni.
Riensin ulos törmälle yhä katsoen tuohon paisuvaan pyhyyteen,
ja minusta tuntui että tämä oli sitä, jota luonnon kielellä voi
kutsua seisomiseksi kasvoista kasvoihin jumalan edessä... Harvojen
matkustajain onnistuukaan nähdä Kasbekkia niin selkeänä ja
pilvenkääreistä täydellisesti vapaana kuin me sen näimme 28 päivänä
elokuuta 1902. Tuhannet turistit ovat käyneet Kasbekin juurella,
näkemättä haamuakaan sen huipusta.

Harvinainen onni meitä muutenkin suosi tänä ihanana aamuna. Sattui
nimittäin olemaan suuri gruusialainen juhlapäivä ja paljon kansaa
kulki kiiveten ylös korkealle vuorelle. Tämän vuoren huipulla, joka
on yksi hänen ylhäisyytensä Kasbekin etuvartioista, seisoo ikivanha
gruusialainen kirkko. Mekin lähdimme toverini kanssa nousemaan ylös
vuoripolkua ensin astuen siltaa Térekin yli ja sitten kulkien läpi
gruusialaisen aulan, joka muureineen, solineen, kivestä ja savesta
rakennettuine majoineen tekee linnoituksen vaikutuksen, sijaiten jo
satoja jalkoja korkeammalle jokirannasta. Tovin aikaa saimme kiivetä
ennenkuin vihdoinkin näimme auringon takanamme revähtävän irti vuoren
harmaasta peitosta ja valaisevan rinnettä edessämme. Mikä raikas
tunne rinnassa: varhaisena aamuna näin ponnistella tuhatkunta jalkaa
taivasta kohti! Gruusialaiset kulkevat kauniissa kansallispuvuissaan
pienissä ryhmissä edessämme ja takanamme, naiset tähti-otsaisina,
miehet tikari vyöllä. Kasbek kimaltelee kuin suuri timanttimöhkäle
ylhäällä päidemme päällä, alhaalla hämärässä syvyydessä sinertäen
savuavat aulat ja kiemurtelee Térek-joki. Sellaista kirkkomatkaa
ei liene monta koko maailmassa ja täytyypä pitää oikein huvittavan
huimapäisenä sitä pappia, joka keksi rakennuttaa temppelin niin
korkealle, sillä ei sinne heikkojalkaiset ikinä jaksa nousta ja
tuhat ähkynkirousta pääsisi varmaankin meidän lihavan ja laiskan
savolaispastorimme suusta, jos pitäisi mokomanlaisessa kirkossa
saarnata ja palvella.

Mutta minulle on jäänyt suloinen muisto tästä kaukaasilaisesta
kirkkoretkestä. Siellä vuoren rinteellä tapasin minä kivellä
istumassa gruusialaisen neidon, jonka silmistä loisti samankaltainen
puhdas hohto, jonka olin nähnyt aamulla anivarhain Kasbekin
lumihuipulta. Kuinka mainiosti vuoriluonnon kauneus sointuikaan tämän
immen ihanuuteen! Ihan sitä riemustuu, kun kohtaa tällaista
sopusointua maailmassa. Ja kuitenkaan ei se ollut mikään satujen
vuorinymfi, vaan tavallinen ihmislapsi, jota pelkäämättä saattoi
puhutella...

Kun pääsimme kallion huipulle ja astuimme sisään kiviseen
kirkko-aitaukseen, kohtasi meitä omituinen näky: puoli pihaa punersi
täynnänsä suuria verilätäköitä ja sisälmyksiä, joukko miehiä
touhusi teurastamassa lihavia oinaita, ja kirkon seinävierellä oli
kiehumassa nuotiolla suuria lihapatoja. Saimme tietää että tämä oli
vanhanaikuinen gruusialainen uhrijuhla, jonka puolipakanallisia
menoja ei kristitty kirkkokaan ollut voinut hävittää. Siinä he
häärivät puukot kourissa kuin kotonaan, kirkon sisältä kuuluva
kuorolaulu ei heitä näyttänyt häiritsevän ja sivu-asiana tuntuivat
kaikki pitävänkin siellä sisässä käymisen. Kirkon edustalla soitteli
sokea kerjäläinen kummallista vanhanaikuista soittokonetta,
säestäen sen säveliä värähtelevällä laulullaan -- varmaan joku
vanha vuoriballaadi. Toisella puolella kirkkoa, kallion reunalla,
josta Kasbekin lumihuippu häikäisevän valkoisena silmään hohti,
istui piirissä kymmenkunta gruusialaista partasuu-urosta: korkeat
pörröiset lammaslakit päässä, torvirintaiset pansaripalttoot yllä,
välkkyvät, pitkät tikarit vyöllään, ja hopeaisen viinimaljan
kiertäessä kädestä käteen lauloivat he kuorossa jotain miehuullista
laulua, lauloivat sitä hymyhuulin, loistavin silmin... Tässäpä nyt
oli edessäni sellainen sankarikemujen kuva, jollaista nykyaikana
nähdään vain teaattereissa ja oopperoissa. Mutta nähdä se kirkkaassa
alppiluonnossa uljaan Kasbekin rinteellä -- sepäs jotakin,
joka ijäksi mieleen painuu! Pari tuntia me tätä gruusialaisten
kansallisjuhlaa katselimme, kuuntelimme kallioilla ennenkuin lähdimme
paluuretkelle. Se kävi nyt kovaa vauhtia, vaikka täytyy sanoa että
laskeutuminen virstamääriä alas jyrkännettä on väsyttävämpää kuin
ylöskiipeäminen. Tunnin perästä jo istuimme ajoneuvoissamme jatkaen
matkaa pitkin Gruusian valtaväylää.

Tie kohosi kohoamistaan ja sitä myöten kuin se kohosi, syvenivät
laaksot vierellä; Térekin porina rotkon pohjassa ei enää korviimme
kantanut ja peloittavalta tuntui silmätä sinne alas. Yhtäkkiä
säpsäytti meitä kova kaviojen töminä ja kolme ratsua syöksähti
valkeassa pöly-pilvessä ohitsemme. Ne tulivat niin hurjaa vauhtia
että ehti nähdä heistä ainoastaan vilahduksen, kun jo olivat kaukana
takanamme. Sen vain kerkesin huomata, että miehet istuivat ilman
satulaa, painautuneina etunojoon ikäänkuin pidellen kiinni hevosen
harjasta ja peräpakarat hytkyen ilmassa, silmät villissä loistossa;
mustaverisessä päässä liehui solmitun huivin tapainen päähine. Mitä
väkeä ne olivat, sitä emme tietäneet, mutta kyytimiehemme vakuutti
pyhästi että olivat ne vuorirosvoja, sangen vaarallisia vaeltajia.
Jos rosvoja olivat, niin uljaitapa olivat, vuoriston ritareina heitä
muistelen.

Niin tulimme Kobi-nimiseen majataloon, joka on kytketty kiinni
paljaaseen kallioon, joimme pullon sikäläistä halpaa hapanviiniä,
maistoimme väkevää vuorijuustoa ja taas lähdimme taipaleelle. Koska
matka oli yhä hevoskululla suoritettavaa ylämäkeä, riensin minä
edellepäin jalkaisin. Toiset jäivät istumaan viileälle jokirannalle,
minkä läheisyydessä olimme keksineet kalliosta pulppuavan suihkun,
jonka kristallinkirkas kivennäisaineita sisältävä vesi oli mainiointa
seltteriä, mitä milloinkaan olen juonut.

On viehättävä tunne kulkea jalkaisin edeltäpäin, kun tietää että, jos
väsyy tai laiskuu, pääsee hevoseen. Ja silloin juuri ei väsykkään.
Olen jo pienestä koulupojasta alkaen ollut innokas edeltäpäinkävelijä
hevosilla kuljettaessa Puolangan vaarojen ja Utajärven rämeiden
yli; ja sama into syttyi minussa täällä Kaukaasiassakin. Lempo
sinne jäi rattaille tärisemään sen rasvasilmäisen ryssän kanssa!
ajattelin, ripeästi kiipeillen ylös oikaisevia polkuja, joita aina
löytää tällaisilla vuoriston vinkkuraväärillä ajoteillä. "Jos
luonnossa on jumala, niin paljon ihanampaa on sen kanssa haastella
yksin, kenenkään häiritsemättä". Ja minä poljin hyräillen eteenpäin,
outo viehätys rinnassa. Tulin tienmutkaan ja iloisesti säpsähdin:
gruusialainen, ruskeasilmäinen nuorukainen istuen ammottavan
äkkijyrkänteen reunalla, ihan reunalla hän istuu ja soittelee
kansallissoitintaan "fanduraa". Minä häntä puhuttelemaan että: mikä
sinä olet?

-- Minä vain tässä soittelen lystikseni!

"No soitteleppa vain niin että Kasbek tanssii!"

Poika heläyttää ja nauraa, ja minäkin nauran ja Térek tuolla
alhaalla tirskuu ilosta... Kas semmoisen soittajan minä tapasin
taipaleellani, ja minä heitin hänet soittamaan taakseni ja jatkoin
omaa matkaani. Ja minusta tuntui että minäkin tässä soittelin
jollakin ihmeellisellä soittimella tai että olin itse tuollainen
fanduura, jolla Kaukasus-titaani lystiksensä helisteli Baidarin
rotkossa... Minä kiipesin kiipeämistäni, laaksot allani kovertuivat
hornan syvyyksiksi, ilma kävi kylmäksi niin että vähän värisytti
ohuessa kesäpuvussa, sydän löi kiihkeästi... ja minä astelin
nyt 8,500 jalan korkeudessa. Minä näin pilviä alempana itseäni,
pilviä, jotka kuni valkoiset aaveet istuskelivat vuorten rinteillä,
hattaroita, joihin aurinko paistoi, ja jotka kuni kultaharsoiset
immet keveästi tanssivat piiriä vuorten kärkien ympäri. Tämä oli
todellisuus eikä mikään unelma! Minä näin puolivillejä osetiineja
etäänpänä vuoren huipulla suuren ristin ympärillä viettämässä
kansallista uhrijuhlaa, syvän rotkon toisella puolella näin
kaukoputkella naisolentoja laskeutumassa alas vaarallista polkua.
Mihin "helvettiin" ne menivät? -- ja "taivaastako" ne tulivat?
Tapasin sitten tienvieressä vuorilaitumella tikarivöisen paimenukon
tuhansien rasvahäntäisten lammasten sekä sarvipäisten oinasten ja
vuohten keskellä, koetin puhutella ukkoa, mutta hän ei ymmärtänyt
yhtä ainoata sanaa venättä -- ja sekös tuntui minusta, suomalaisesta,
hauskalta ja luonnolliselta ettei hän tätä kieltä ymmärtänyt!
Suuret, valkoiset paimenkoirat ryntäsivät uhkaavasti minua kohti,
mutta asettuivat silmänräpäyksessä, kun heidän isäntänsä pidätti ne
jollakin merkinannolla.

Ja niin kuljin minä Kaukasuksen korkeimman harjan yli -- "per
inhospitalem Caucasum" kuten Horatius on laulanut --, nähden
ympärilläni mahtavan jylhiä kallioita, lumirintaisia tuntureita,
ja huudahdellen itsekseni "eläköön"-huutoja tälle kaksoiskotkan
anastamalle saaliille. Vähitellen alkoi maa allani vaipua, tien rinne
luistaa myötäiseen suuntaan: kuljin jonkun yksinäisen vuorimajan
ohitse, josta lapsiliuta nauraen ja ilakoiden pelmahti jälkeeni,
yksi tyttönen huusi hurjasti jotakin vieraalla kielellä vaatien
minua seisottumaan, mutta aina kun pysähdyin, pysähtyi hänkin
ja pakeni nauraen. Nämätkin ilmiöt siellä ylhäällä tuntureilla
tuntuivat niin satumaisilta. Äärettömän ihana, suuremmoinen oli se
näky-ala, joka taas levisi eteeni, minun on mahdoton sitä sanoilla
kuvailla! Vuoret ja pilvet, laaksot ja aulat hohtivat ihan sinisinä,
rotkon syvyys jalkaini alla ammotti kerrassaan hirvittävänä! Yksi
askel vain syrjään -- ja mies olisi manalan kattilassa. Tie kulkee
näet monessa paikassa aivan äkkijyrkänteen reunaa, ja siunatkoon
itseänsä se, joka pimeän tullen tässä ajaa toista vastaan. Niin
koiduin Gudauriin, käveltyäni kuusitoista virstaa; samalla saapuivat
toisetkin hevosilla ja minun täytyi istuutua lineikkaan. Mutta en
siinä kauankaan malttanut istua ennenkuin taas hyppäsin toverini
kanssa edellepäin kävelemään, koska tyhmä kyytimiehemme (venäläinen)
ei suostunut ajamaan alamäkeä kiivaammin kuin ylämäkeäkään, ja koska
jalkamies saattoi oijustaa virstamääriä. Tämä taival Gudaurista
Mletiin onkin siitä omituinen että tie sinne, hirveän jyrkkyyden
tähden, alituisesti kiemurtelee tasaisissa vinkkuroissa, niin että
kun sitä on 18 virstaa, linnuntietä karttuu ainoastaan 7. Näiden
seitsemän virstan välillä laskeutuu tunturi enemmän kuin 2,000
jalkaa ja sentähden kiertotietä, joka niin viekkaasti vapauttaa
sekä ylöspäin- että alaspäin kulkijan pahemmasta rasituksesta,
pidetäänkin oikeana insinööritaiteen ihmeenä. Mutta me toverini
kanssa emme tästä taiteesta paljonkaan välittäneet, vaan koetimme
pysyä "linnuntiellä" tehden rohkeita lyhennyksiä ja laskien mäkeä
sillä kelkalla, joka meillä jokaisella aina on mukanamme. Ilta oli
äkkiä ruvennut pimenemään, niin että oli toisinaan hirvittävää
liukua alas äkkijyrkänteitä kohti tuntematonta syvyyttä -- yksi
varomaton liikahdus vain ja olisi auttamattomasti vyörynyt rotkon
pohjassa pauhaavaan Aragva-virtaan. Hämäläinen toverini oli koko
mestari pyllyämään näitä alamäkiä, mutta ylämäessä ei se, kepuli,
minulle koskaan piisaa. Hevosväkemme oli jäänyt kauvas jälkeemme.
Kun kuljimme kylän läpi, näimme eräällä mäkitörmällä hauskan näyn:
kymmenkunta lasta, poikia ja tyttöjä, huvitteli itseään iltapimeässä
tyrkkimällä toisiaan suinpäin alas jyrkkää törmää; siinä oli
tavallinen leikki kaukana, mutta se oli niin aito kaukaasialaista
ja sopi niin somasti yhteen Gruusian vuoriluonnon kanssa! Mletin
hotellissa vietimme toisen yömme. Aamulla taas taipaleelle.

Ja taas seisovat vuoret kuni suuret jumalat ympärillämme, Aragva-joki
lirisee vierellämme levenemistään leveten, laakso vihertelee
kauniisti, tie suistuu yhä muutamia tuhansia jalkoja alemmas, ilma
hivelee jo lämpimästi kasvoja, Ananurin ja Passanurin seuduilla
kohtaa silmä laaksorinteillä jo uhkeita etelämaisia metsänpuita:
pyökkejä, plataaneja, akaasioita ja muuriviheriä-köynnöksiä.
Gruusialaisen sotilastien luonto muuttuu nyt muuttumistaan,
korkeat vuoret vähitellen väistyvät, yhä laskemme alemma ja
alemma ja kuljemme läpi viljavien laaksojen. Usein kohtaamme
matkustavia gruusialaisia miehiä ja naisia hevosten seljässä,
kaikki kaukaasilaisissa kansallispuvuissansa: miehet tikari vyöllä,
karvalakki päässä, kaukaasialainen karva-viitta (burkka) satulaan
käärittynä, naiset kullankirjavissa päähineissä ja heleissä
vaatteissa. Toisinaan kohtaa koko perheen ratsain: isä istuu
pikkutytön, äiti pikkupojan kanssa, tai näkee morsiamen ja sulhon
suloisen uljaasti samassa satulassa. Ylipäänsä ovat gruusialaiset
kaunista, tervettä väkeä ja tekevät siveän vaikutuksen syrjästä
katsojaan. Se ei ole heidän syynsä, että georgialaisia neitseitä
muinen ostettiin Turkin sulttaanin haaremiin.

Kylien läpi ajettaessa saa matkustaja usein jälkeensä liudan hilpeitä
poikia, jotka huutaen ja temppuja tehden läähättäen juoksevat
pitkän matkaa hevosten perässä, kiiluvin silmin vaatien matkustajan
viskaamaan heille rahaa. Monet näistä pienistä resuritareista ovat
sangen kauniita, niin että on nautinto heitä katsella.

Kolmannen yön vietimme Tsilkan-nimisessä kylässä, maaten mukavasti
ylhäällä suuressa salissa, jonka balkongilta, läpi seiniä
kiemurtelevien viiniköynnösten ja yli rehevien hedelmätarhojen,
tarjoutuu näkyala Karttaliinan ruusulaaksoon. Mutta mitäpä näistä:
sen jälkeen kuin mahtavat vuoret ovat tieltämme väistyneet, ei matka
minua paljon viehätä. Tuohan on niin tavallista! tuntuu minusta.
Se päivä jona näin Kasbekin lumihuipun, Baidarin vuorirotkon,
gruusialaisen kaunottaren -- se päivä oli ollut Kaukaasiamatkani
helmi ja sitä en ikinä unhoita!... Se mikä nyt seurasi, oli liian
arkipäiväistä.

-- -- Tiflisiä lähestyessä vyöryi yhä tiheämmin vastaan jonottain
julman suuria puhvelihärkiä kuormavankkureineen, pitkäkorvaisia,
vienosilmäisiä aaseja ratsuineen ja säälittävine taakkoineen sekä
yhä uusia gruusialais-matkueita hevosineen. Eräässä paikassa näimme
kynnettävän peltoa isolla auralla, jonka eteen oli valjastettu --
16 puhvelihärkää. Arvattavasti on maaperä täällä tavattoman kovaa,
koskapa mokoma voima tarvitaan sen muokkaamiseen.

On lauantaipäivä kun saavuimme Tiflisiin, tuohon
kansalliskirjavuudestaan ja ilmakuumuudestaan kuuluisaan Kaukaasian
pääkaupunkiin. Melkein ensimmäisiä näkyjä, mikä kohtaa meitä
jyrisevillä kaduilla, on eräs itäisen maan mies, joka häpeämättä
tallustelee -- hameessa. Eivätkä turkkilaisten roimahousutkaan paljon
kapeampia olleet. Iloisesti hyräillen kulkevat, minulle jo Kaspian
meren rannalta tutut, persialaiset pitkin katuja, kantaen hedelmiä
kairalakkinsa päällä. Katuseinät vilisevät täynnänsä gruusian- ja
armeeniankielisiä kylttejä -- tuntee todellakin tulleensa Euroopan ja
Aasian rajoille. Me ajamme toverini kanssa komeaan Orient-hotelliin,
komeimman prospektin varrella, kellahdamme hiestyneinä ja väsyneinä
sen siisteille vuoteille ja vaivumme hyvin ansaittuun uneen.

Mutta illantullen, ukkosen jyristessä, salamain leimutessa
pimenneillä kaduilla, ajoimme kaksivaljakolla pulskasti itämaiseen
saunaan...


Itämaisessa saunassa Tiflisissä.

-- -- -- Minä luulin että nyt, nyt... että nyt se hirtehinen
persialainen saunottaja tappaa minun siivon hämäläisen toverini! Se
perkele oli näet hypännyt suoraan hänen punaiseen niskaansa ja piteli
poikaparkaa aivan kuin ruuvipenkissä...

Minulta pääsi kauhunhuuto, joka kamalasti kajahteli korkeassa
kiviholvissa.

Älä tapa! Älä tapa!

Mutta se alaston perkele rutisteli häntä hirvittävästi kynsissään,
lykkäsi ja leipoi hänen rusahtelevaa selkärankaansa ja, niinkuin
minusta näytti, meinasi ratsastaa hänellä kuin paholainen
luudanvarrella kyöpelin kekkereihin...

Itse istuin alhaalla porisevassa, lämpimässä rikkivesi-lähteessä ja
näin kaiken tämän seremoonian ylhäällä.

Turhaan minä huusin: "säästä hänen sieluparkaansa!" -- tuo alaston
pentele nauraa irvisteli vain vasten naamaani ja yhä lykkäsi toverini
selkää ja rytkytti, rytkytti...

Sitten jäivät he hetkeksi molemmat liikkumattomiksi ja minä näin että
paljas paholainen istua kyykötti sorkkineen koko painollaan toverini
niskassa, voitonriemuisesti siristäen silmiään päin minuun.

Silloin minä luulin että nyt on toverini loppuunkuollut ja rupesin
siinä porisevassa kattilassa veisaamaan "Integer vitæ..."

Samalla kuului syvä ähkäys ja koko hämärä holvi huokasi raskaasti
säestäen.

Jumalan kiitos! päätin minä. Hänessä on vielä elämän kipinä jäljellä.

-- Oletko vielä elossa Esaiias? huusin suuresti ilostuneena

Mutta minun oli mahdoton kuulla mitä vastattiin, sillä kiviseinien
kaiku sotki lyhyimmätkin äänet yhdeksi ainoaksi kumeaksi mylvinäksi.
Koko holvi tuntui olevan täynnänsä hornanhenkiä, jotka lauloivat
kuorossa ylhäällä laessa...

Toivon ja pelon vaiheilla nousin ylös porisevasta, väkevänlemuavasta
rikkivesialtaasta, ja koska katsahdin sinnepäin, jossa olin nähnyt
tuon kammottavan piinapenkkinäytelmän, huomasin toverini pyllyilevän
ylt'yleensä valkoisessa vaahdossa, jolla persialainen häntä
armottomasti voiteli.

"Nyt se rasvaa hänet helvetin koneöljyllä ja sitten se syö hänet!"
ajattelin minä ja harppasin jännityksissä luo, katsoakseni totuutta
oikein likeltä. Silloin käänsi Esaiias minuun saippuasta kiiltävän
naamansa ja sanoi rauhallisesti naurahtaen:

-- Vai tämä se nyt on sitä aasialaista hierontaa! --

Samassa karkasi alaston perkele minunkin kimppuuni, hyppäsi
sorkkineen suoraan niskaani ja alkoi armottomasti nytkyttää,
rytkyttää...


Tiflis, 1 p. syyskuuta.

Kuumuus, joka Tiflisissä toisinaan nousee aina 60 asteeseen
Celsiusta, ei tähän aikaan kesästä enää ole niin rasittava
pohjoismaalaisellekaan. Olla saattaa, kävellä saattaa, jos kohta
keskipäivän aikaan tekisi mieli kulkea kadulla paitasillaan.
Kolmessa päivässä ehtii hyvin katsella kaupungin merkillisyydet,
jos ei vain matkailija satu olemaan tuollainen intohimoinen
merkillisyyksien katselija, joka on huvitettu jokaisesta paikasta,
missä vain on jotakin tapahtunut muinaisuudessa, olkoon se sitten
kuinka tuhmaa tai surkeaa tahansa. Tai ei edes tarvitse olla mitään
tapahtunutkaan: kunhan vain sanotaan jotakin tapahtuneen, niin
niitä on matkailijoita, jotka ikäänkuin vainukoirat sen paikan
nuuskivat ja haistelevat ja pitävät sen sangen merkillisenä,
vieläpä nuolaisevat maata siinä paikassa, jos siinä nimittäin maata
sattuu olemaan, vaan jos sattuu olemaan jotain likaisempaa, niin
lipaisevat sitä likaista kielellään, myös kuni koirat ja tekevät
ristinmerkin -- jota tosin ei koira tee muuten kuin hännällään.
Minä en, jumalankiitos, kuulu mokomanlaisiin matkailijoihin ja olen
hyvin välinpitämätön sellaisesta historiallisesta paikasta, johon on
pystytetty esimerkiksi kirjoitus, että "Juuri tässä paikassa hipaisi
turkkilaisen kiväärin kuula mainion kenraalimme, isänmaallisen
murhamiehemme vasenta korvaa" -- vielä vähemmin tekee minun mieleni
kirkkoihin, joissa näytetään jotain rumaa vaskista pyhimyksen kuvaa
ja sanotaan että tuo kuva muka on pudota rämähtänyt alas suoraan
taivaasta ja pelastanut ruttotaudista puoli maailmaa!

Niin, en ole tällaisten merkillisyyksien katselija eikä ole minun
toveriinkaan sellainen, vaikka onkin minua paljon kirkollisempi ja
historiallisempi. Sentähden emme me Tiflisissäkään ole viitsineet
tutkistella "Siionin kirkkoja" tai muita semmoisia ja olkoon se
minulle anteeksi annettu että kauniina sunnuntai-aamuna kiipesin
vuorelle gruusialaisen "Pyhän Daavidin temppelin" pihalle
kaupungin näky-alaa katsomaan ja siellä samalla keksin luolassa
Gribojédowin haudan, jonka patsaaseen oli piirretty: "Tässä lepää
runoilija Gribojédow, syntynyt 1795. Tapettu vuonna 1829" -- sana
"tapettu", kun on kysymys aatteen taistelijoista, tekee paljon
kunnioitettavamman vaikutelman matkailijaan kuin muistotaulu
sotasankarin vasemmasta korvasta.

Tosinhan me vielä olemme käyneet täällä jossakin museossakin ja
kuunnelleet musiikkia Mustaidin suuressa puistossa tai kävelleet
Botaanisen puutarhan puolitroopillisessa luonnossa, mutta kaikki tämä
ei vielä kuulu siihen, mikä pohjoismaista matkailijaa Tiflisissä
huvittaa. Täytyy välttämättä käydä niin kutsutussa Armeenialaisossa
basaarissa.

Siellä tuntee todellakin olevansa "Aasian rajalla". Jo kadutkin ovat
aito-aasialaiset, ahtaat, koukerot, ja ainoastaan niiden likaisuus
on sukua venäläisyydelle -- sillä eroituksella kuitenkin että kun
Venäjällä rapakossa näkee rehkimässä joko porsaan tai juopuneen,
niin täällä tuollaiset eurooppalaiset ilmiöt ovat vieraita ja liassa
lätistelee siivo aasintamma tai ikeenalainen hirmu-härkä.

Ei täällä lännen eurooppalaiset vielä paljon ole jalansijaa
saaneet. Armeenialaiset suutarit ja parturit, gruusialaiset
lakki- ja korukauppiaat, persialaiset mattopohatat ja hedelmäin myyjät,
tsherkessiläiset asemestarit ja tikarisepät, mingrelit, guurit,
kudrit, abhastsit ja muut -- ne ne ovat näiden katujen itsevaltiaita
herroja. Ja kyllä ne sen tuntuvat tietävänkin, ei siinä vain
kursailla näyttämästä ammattisalaisuuksiaan kaikille ohikulkeville:
jos tiflisiläinen suutarimestari on filosoofisesti innostunut
saappaantekoon, niin tekee hän sen saamari-soikoon vaikka keskellä
katua niin että piikit vain lentelevät ja vasara paukahtelee!

Hei! Mikä huuto ja hälinä siellä nousee, jos sinut muukalaiseksi
tunnetaan. Kaikki rientävät kilvan tavaroitaan tyrkyttämään, muutamat
osaavat mestarillisesti pelkillä käsien liikkeillä ja silmäniskuilla
houkutella sinut kauppaansa, monet juoksevat perässä pitkän matkaa
ja huutavat vimmatusti esimerkiksi että saat hopeahelaisen tikarin
ainoastaan kymmenestä ruplasta. Siellä on vaarallista kulkea, jos
on herkkä joutumaan kiusaukseen jokaisen korean kapineen suhteen,
mitä tyrkytetään -- ja niitähän siellä on runsaasti. Täytyy
olla lujasti edeltäpäin päättänyt, että ostan basaarista esim.
kaukaasialaisen karvaviitan enkä mitään muuta -- ja kuitenkin ne
veijarit saavat sinut houkutelluksi ostamaan lisäksi kaikellaista
muuta kaunista, mikä rumasti rutistaa matkakukkaroasi. Mutta hauska
vain siellä on kulkea ja kaikkea sitä kirjavuutta katsella. Muistan
eräänkin persialaisen vanhuksen, joka väkistenkin vei meidät
sisään aarteitansa ihailemaan, taluttaen minua käsipuolesta ja
ystävällisesti taputellen olalle. "Mutta emmehän me mitään teiltä
osta!" väitin minä nauraen. "Ei tarvitsekkaan -- kunhan vain tulette
katsomaan!": sopersi ukko huonolla venäjän kielellä. Ja "kiusaaja"
näytti meille koko valtakuntansa komeudet, levittäen eteemme mitä
loistavimpia persialaisia verhoja ja mattoja, sanoen: "nämät kaikki
annan minä teille, jos..." Toverini oli saada aivohalvauksen,
kun kysyttyään muutamankin maton hintaa, kuuli korvissansa: "150
ruplaa!" Ja hän läksi juoksujalassa sieltä ulos eikä rauhoittunut
ennenkuin oli käyty kefiiriä juomassa. Kai oli hän, maisteri-riepu,
vähän uneksinut tulevasta rehtorikodistaan Porvoossa. -- --
"Ai kuinka kaunis matto herra rehtorilla on!" huudahtaisi joku
porvoolainen matammi. "Mistä herra rehtori sen on ostanut?" -- Hömm!
rykäiseisi hän mahtavasti. "Minä tulin sen ostaneeksi matkoillani
Aasian rajoilla." -- "Jassoo, onkos herra rehtori niin kauk..."
Sataviisikymmentä! Silloin se juuri pamahtikin korvissa tuo hävytön
hinta ja tulevan pedagoogin ihana unelma katkesi keskeltä poikki.


Borshòm, 2 p. syysk.

Tämä on luonnonihana kaukaasialainen kylpypaikka haararadan varrella
Tiflisin ja Batumin välillä. Sellaista vuoripuron vesiputousta kuin
täällä, en ole ikinä missään nähnyt. Puro syöksee alas aivan kuin
taivaasta. Uhkeasti kohoavat vuoret molemmin puolin laaksoa, joka
kasvaa komeita puita. Täällä ei mahda keskikesälläkään olla liian
kuuma. Kylpyvieraita ei näytä olevan erittäin runsaasti -- niiden
keimailupääpaikka kun on Pjatigorsk, jossa emme viitsineet käydä,
vaikka sitä kaikki meille suosittelivat. Tämä kylpypaikka sitävastoin
on kodikkaampi, maalaisempi ja sentähden poikkesimme tänne puoleksi
päivää. Täällä olisi hauska tehdä ratsastusretkiä pitkin rotkon
pohjaa ja vuorten rinteitä. Olen jo ostanut itselleni hopeanvälkkyvän
ratsupiiskan...

-- -- Tietysti monet kuuluisat paikat ovat meiltä jääneet käymättä
eikä näin lyhytaikaisella matkalla ehdi kuin pinnaltasivellen
tutustua Kaukaasian kirjavaan elämään. (Kuten tunnettu puhutaan tässä
maassa noin sadalla eri kielellä). Toverini olisi halunnut käydä
Bakun palavilla naftalähteillä tulenpalvelijoita katsomassa -- se
on eräs ikivanha uskon lahko; minun taas olisi tehnyt mieli käydä
täällä elävien duhoboorien ja molokaanien luona -- mutta kukkaromme
kehoittaa pysymään vain valtaväylillä.


Yöjunassa Kaukaasiassa.

Pilkkopimeä yö... Juna kiitää jyristen vuorten rotkoja. Huonosti
valaistut vaunut ovat täpötäynnä makaavia matkustajia, ainoastaan
joukko alkuasukkaita istuu valvoen, pitäen villiä rähinää ja
puhuen kiivaasti omalla oudolla kielellään. He ovat todella vähän
peloittavat tulisine silmineen, tsherkessipalttoineen, pitkine
tikareineen. Vielähän nykyaikanakin tapahtuu murhia ja ryöväyksiä
kaukaasialaisilla rautateillä... Täytyy siis olla varuillaan.
Nukahdan unenhorroksiin, käsi puukon kahvassa -- -- -- Aamulla
yhtäkkiä kavahdan seisoalleni ja huomaan kauhukseni että toverini,
jonka iltayöllä olin selvästi nähnyt laittautuvan nukkumaan
ylälaverille, on kadonnut! Sija on typötyhjä, vaunun ikkuna vieressä
auki -- villit kaukaasialaiset poissa. Mitä tämä merkitsee? Mihin
on toverini hävinnyt? Onko hän pudonnut alas ikkunasta vai... onko
hän sysätty siitä ulos -- ja rahat taskusta kiskaistu? Se ei olisi
mahdotonta yön hiljaisuudessa...

Totisesti on hän poissa! En tapaa häntä siivoushuoneestakaan, en
löydä häntä lähimmältä sohvalta...

Esaiias? missä olet Esaiias? Hyvä jumala, näinkö nyt todella
kävi!... Konduktööri kulkee läpi korridoorin, lyhty kädessä; näytän
hänellekkin tyhjää makuusijaa katon rajassa ja selitän että toverini
on kadonnut. Todentotta! Hänkin sanoo muistavansa että tässä makasi
valkeatukkainen mies, jolla oli samallainen piletti kuin minulla.
Hänkin säpsähtää, ihmettelee, huitasee kämmentään ja -- menee
kiireesti pois. Minä jään yksin ympärillä kuorsaavien joukkoon.

No niin, minkäpäs tehdylle tekee? Toverini on sysätty ulos yön
pimeyteen ja sillä hyvä. Tuhmasti muuten tehty, sillä hänellä oli
vähemmän kultarahoja mukanaan kuin minulla. Semmoista siitä seuraa,
kun ei kanna vyöllään suomalaista puukkoa! Perhana sentään! Se oli
siinä suhteessa semmoinen jukupää lammas se minun toverini. Mutta --
"de mortuis nihil nisi bene" -- ei vainajasta pahaa. Ei yhtään...
Integer vitae -- hm... ne surmasivat hänet sittenkin, sittenkin,
vaikka hän pääsi elävänä saunapirun kynsistä Tiflisissä. Niin se on:
"jota Jupiter vihaa, hänestä se aikoi tehdä pedagoogin". Voi veljeni!
Missähän hiiden rotkossa nyt sinun vaalenneet luusi lepäävät? Se oli
siivo mies se Esaiias-maisteri -- viisas ja filosoofinen -- vaikkei
se ollut oikein maisterin näköinen...

Kuinka voi laskea leikkiä toverinsa kuolemasta? Niin, kuinka voi?...
sitä minä itsekkin ihmettelen. Esaiias! Hoi Esaiias! -- Ei vastausta
-- totisesti on hän kadonnut.

Juna jyskyy ja heiluu. Toverini makuusija on yhä tyhjä, yhä tyhjä...
Jännityksissä odotan aamun valkenemista... Kun aurinko vihdoin
nousee, löydän hänet kaukaa eräästä pimeästä nurkasta -- nyljettynä,
skalpeerattuna, niinkuin minusta ensin näyttää, mutta kohta nousee
hän ylös haukotellen ja silmiään hieroen ja selittää että oli
vahvasti peljännyt putoavansa alas laverilta ja siksi yöllä muuttanut
makuusijansa vapaaksitulleelle sohvalle. Peevelin junkkari!

Minä olen hänelle tietysti vähän suutuksissani siitä että hän näin on
minua ja konduktööriä suotta säikäyttänyt.


Batum, 3 p. syysk., varh. aam.

Kaupungista kaupunkiin, satamasta satamaan, hotellista toiseen -- ja
näin jo kolmatta viikkoa yhteen kyytiin siitä kun Suomesta lähdin.
Kolme merta jo nähnyt, jättiläisvirrassa vierinyt, jättiläisvuorilla
kiipeillyt... Milloin Volgalla kuumana kuutamoyönä, milloin
viileällä Kaukasus-tunturilla aamuruskon ihmeellisessä hohteessa,
tuonoin kaulaa myöten Kaspian lämpöisissä laineissa -- tänään jo
alastonna Mustanmeren armaissa aalloissa. Eilen ei kaukana Araratilta
-- tänään ainoastaan 30 virstan päässä Aasian-Turkin rajasta.
Petrovskissa kiilloitti kenkäni persialainen, Wladikawkasissa
karkasi niiden kimppuun punapää turkkilainen, Tiflisissä suutaroi
niitä ruskeasilmäinen gruusialainen ja täällä Batumissa hankailevat
niitä pölystä kreikkalaispojat. Kuka olisi uskonut että Kiannan
papin pojasta tuli sellainen Jerusalemin-suutari? Apropos -- pyhistä
paikoista. Eilen lähetin mainitun Araratin kuvakortin veljelleni,
joka on nuori pappismies ja kirjoitin siihen seuraavan tekstin:
"Rakas veli! Tässä lähetän sinulle kuvan siitä testamentin vuoresta,
jolle ukko Nooan arkki muinaisuudessa takertui. Minä puolestani en
voi ymmärtää, missä setä Nooan silmät silloin olivat, koska hän
laivansa tälle karille laski, joka on 16,918 jalkaa korkea! Kovasti
epäilen että pyhä setä-vainaja oli hiukan hutikassa jo ennen kuin
hän testamentin mukaan viinipuita istutti. -- Mitä muuten mainitun
paikan muistoihin tulee, ei arkista liene löydetty siruakaan,
mutta Tiflisissä olen minä nähnyt kummallisia, pässistä nyljettyjä
nahkasäkkejä, jotka ehkä ovat juuri niitä setä N--n viinileilejä.
Vahinko ettes itse ole täällä kaikkea sitä tutkimassa. Olisi tekaistu
polkupyöräretki yhdessä tälle vuorelle tai ratsastettu sinne tämän
maan elukoilla: sinä esimerkiksi kaksikyttyräisellä kameelilla --
kuvaillen hengessäsi Aabrahamin aikoja ja Eleaasarin Rebekka-retkeä
-- minä taas aasin tammalla... Toivon ettei veljeni pahastu tästä
viattomasta pilasta".


Batum, meren rannalla 8. p.

Oi terve sinä tuttu Mustameri, jonka taurilaiset rannat vuosi
takaperin taakseni heitin, luullen silloin etten ikinä sinua enää
näkisi! Yhtä pehmoisen sinervänä vipajat edessäni hopeanhohtavien
vuortesi välissä, yhtä ihanasti sivelee silmääni ulappasi hienot
värivälkkeet. Ja yhtä suloista on taas keinua untuvaisissa
aalloissasi ja katsella äärettömällä lakeudellasi liihoittelevia
valkopurjeita, muistellen mielessänsä Troijan sodan taruja ja
näitäkin vesiä harhailevaa Odyssesta. Sinä olet kauniimpi kuin Kaspia
ja monin verroin iloisempi kuin Itämeri, se mun pohjoisen kotimaani
kylmä huuhtelija...

Näin juhlallisesti tervehdän minä mielessäni mainittua merta,
kävellessäni toverieni seurassa -- meihin on näet liittynyt eräs
kohtelias venäläinen ylioppilas -- pitkin Batumin mailmanmainiota
rantabulevaardia, joka virstan pituudelta kasvaa laakereita,
oleandereita, magnolioita, palmuja ja muita etelän ylimyksellisiä
puita. Olemme juuri käyneet uimassa ja sentähden virkeällä mielellä.
Turhaan ne tätä Batumia soimaavat malarian pesäpaikaksi. Lie ennen
ollut, mutta nykyään on tehty kuivaustöitä soilla. Sanovat täällä
satelevan runsaasti -- eipähän meille sada -- on mitä ihanin pouta,
tuuleskelevan sanovat myös niin tuimasti että puut bulevaardilla
torikalloineen kaatuilevat eikä kukaan uskalla silloin mennä rantaan
-- mutta mepäs emme tästä kaikesta mitään tiedä, meitä suosii mitä
mainioin sää. Katselemme rauhassa kasvitieteellisen puutarhan ja
siirrymme iltahämärissä "Itämaiseen basaariin".

Siellä kohtaa meitä sama värien kirjavuus ja kansallisuuksien vilinä
kuin Tiflisissäkin. Venäläisistä ei täällä tunne hajuakaan. --
Kaukaasian vuorelaisen tulinen silmä sekä välkkyvä tikari hohtaa
täällä kadunkulkijaa vastaan, oudot kielet sorahtelevat korvissa.
Armeenian- ja gruusiankielet Kaukaasiassa ovat edustetut yksin
hotellien käymälöissäkin. Katukylteissä tapaa usein suosituksen
"aasialainen mestari". Turkkilaisia puukkoja katsellessamme käy
selville että myyjä on kreikkalainen. Pedagoogi-toverini alkaa heti
skandeerata hänelle Iliaadia -- ja kas ihmettä: myöjä rupee samaan
vauhtiin jatkamaan Homeroksen runoa! Minä seison ja ihmettelen
näitä klassikoita. Ilmi käy että myöjä on ollut Trapezuntin
kimnaasiossa, mutta hänen veljensä, uuskreikkalainen, joka seisoo
vieressä, ei ymmärrä sanaakaan vanhasta sankarikielestä. Sitten
kysäsee toverini oppineelta veljeltä: tietääkö hän, missä Suomenmaa
on? "Kyllä", vastaa tämä, "sehän on siellä -- Ameriikassa päin".
Sitten menemme toiseen myömälään ja minä rupean hieromaan kauppaa
turkkilaisesta puserosta. Se herättää yleistä ihmettelyä ja naurua:
"mitä herra sillä tekee?" Sitten kuljemme sivu muhamettilaisen
rukoushuoneen, jossa Allahin palvelus juuri on alkanut, ja astumme
sisään turkkilaiseen kahvilaan. Täälläkös iloista on ja mokka kuinka
makeaa. Seinillä turkkilaisia kukkaismaalauksia, kirjoituksia ja
puolikuun kuvia. Ja tavattoman kaunis-nuori turkkilainen istuu
sohvalla -- nähtävästi työmies, mutta harvinaisen kaunis hän vain on.
Samassa kuuluu tiukun helinä kadulta ja mies, täysinäinen nahkasäkki
seljässään kulkee ohitse. Se on täkäläinen veden myyjä. Olisi hauska
tietää, onko suuri eroitus veden ja viinin hinnassa -- viini näet
maksaa vain kymmenkunnan kopeikkaa pullo.


4 p. syyskuuta.

Istun laakerein ja magnoliain siimeksessä edessäni tuo
vihreänsinertävä ulappa ja lueskelen "Mustanmeren sanomia". Toverini
matkusti tänä aamuna ylioppilaan kanssa Tshakvaan teepensaita ja
kiinalaisia katsomaan. Minun asiani on sillä aikaa hankkia piletit
laivaan, joka lähtee tulevana yönä. Me matkustamme täältä Krimmiin.


Kello 12 yöllä.

Olemme laivassa, joka kahden tunnin perästä lähtee. Taivas leimuaa,
salamat välähyttelevät mahtavasti Mustaamerta, ukkonen jyrisee
vuorilla, vettä sataa... Tällaisena yönä luovun Kaukaasian rannasta,
luultavasti ijäkseni. Turkkilaisia punapäitä on kymmenittäin
laivassa. Saa nyt nähdä, jaksanko taistella meritautia vastaan --
matka on pitkä, kestää neljä yötä. Tällä hetkellä on meri jotenkin
siivon näköinen. Menisinkö alas kajuttaan nukkumaan vai jäisinkö
kannelle?... Venäläinen ylioppilas seuraa yhä meitä, hän ei halua
meistä luopua "seuran vuoksi", poikkeaa mahdollisesti Uus-Athokseen,
jonka kohdalle tullaan huomenna. Laiva on suuri ja komea, mutta sillä
on taas epärunollinen nimi -- "Suuriruhtinas Aleksei".



_Merisairas_

(Kuvaus Mustalta mereltä).


Alhaalla kajutassa, jonka lavereilla makasi parikymmentä matkustajaa,
vallitsi tukahduttava kuumuus. Ilma oli ummehtunutta ja haisi hieltä,
lialta ja muulta pahalta... Oli muutama tunti sivu sydänyön, ja laiva
oli juuri lähtenyt liikkeelle Kaukaasian rannasta.

Yhtäkkiä kuului rytisevä alas-hyppäys joltakin laverilta, pari
paljasta koipea vilahti yölampun valossa, ja pitkä herrasmies
paitasillaan näkyi kiireesti loikkaavan yli laattian, käsi suulle
painettuna.

Ou--uo--y--yökkk...!

Ja samalla tuntui jotakin purskahtavan ulos valtavalla voimalla.
Herrasmies oli ruvennut puhumaan "engelskaa", jota kieltä ei muuten
sanaakaan osannut.

Hän seisoi kumarruksissaan, kuolemankalpeana kasvoiltaan ja piteli
vavisten kiini pesukaapista molemmilla käsillään.

"Se liikkuu kuitenkin!": mutisi hän kuten Galilei maapallon
pyörimisestä ja katseli rukoilevin silmin ympärilleen, kuni apua
etsien.

-- Nyt se alkaa, änkytti hän toverilleen, joka oli herännyt ja
kummastuksissaan siristi unisia silmiään päin häneen.

-- Mikä niin? kysyi tämä mahallaan maaten.

-- No se... ou--uo--y--yökkk... Enempää ei hän ehtinyt vastata eikä
selitystä tarvittukaan.

Toveri katsoi kauhistuneena häneen, osaamatta mihinkään ryhtyä.
Muutkin matkustajat olivat heräilleet, eräs herra hyppäsi alas
ja lennätti jalomielisesti sairastuneen nenän alle ison pullon
hajuvettä, neuvoen potilasta huuhtomaan sillä päänsä; muutamat
pukivat kiireesti yllensä ja riensivät ylös kannelle peljäten
itsellensä käyvän samoin, tai mahdollisesti päästäksensä näkemästä
sitä surkeaa näytelmää, joka aina seuraa meritautia. Oli joukossa
niitäkin, jotka ylenkatseellisesti nauroivat hänelle, joka
paitasillaan siinä oksenteli alhaalla laattialla, oli myös niitä,
jotka ähkäsivät harmistuneina, kääntyivät toiselle kyljelleen päin
seinää ja nukahtivat kuorsaavaan uneen.

Potilas hoiperteli kuin juopunut paikoilleen ja romahti hervotoinna
laverilleen. Hän oli äkisti käynyt niin heikoksi että oli kokonaan
kykenemätön saamaan vaatteita päälleen ja lähtemään ylös laivan
kannelle, jonne hän olisi tahtonut. "Jos mahdollista", niinkuin hän
ajatteli, "vielä pelastuakseen"... Se oli myöhäistä nyt, merihirviö
oli jo syvään iskenyt häneen kyntensä, hänen silmissään pyöri
punaisia ja sinisiä renkaita, päätä kivisteli oudosti, korvissa
suhisi, ja joka silmänräpäyksellä tuntui että ihan se tuo vatsa parka
pulpahtaa suun kautta ulos...

Alussa koetti hän laskea leikkiä omasta tilastaan: "Pitääpä olla
koko miehisen miehen, kun ei saa omia housuja jalkaansa!" mutta
pahoinvoinnin kiihtyessä hän jo surkeasti vaikerteli mielessään:
"Hyvä jumala, hyvä jumala, mitä olen minä tehnyt, että näin minua
kuritat?"

Hän oli likomärkä hiestä. Hänen oli yhtä haavaa sekä kuuma että
kylmä... Mitäs ulkonaisesta pahoinvoinnista? -- senhän vielä olisi
sietänyt, mutta kun tauti tulee yhdessä sisällisen kurjuuden tunnon
kanssa, niin silloin se on vaikeasti kestettävä. Sen, joka nauraa
meritautia, pitäisi itsensä se kokea. -- Sitten ei ikinä nauraisi.

Ehkä monet muut kärsivät vähemmän kuin hän -- hän kärsi paljon,
sillä hänellä oli herkkä sielu ja kipeä veri. Hän, joka muutenkin
oli salaisesti onneton elämässään, tunsi nyt itsensä repalehtavan
koko onnettomuutensa syvyydessä. Koko eletty elämä alkoi vilistä
hänen edessään, kaiken pahan, mitä hän oli tehnyt, tunnusti hän nyt
vasta pahaksi. Kas semmoinen on ihminen, että kun taudin tuskat häntä
kouristavat, hän nöyrtyy, jos ei ole peräti paatunut. Etenkin kaikki,
mitä hän oli rikkonut omaa itseänsä vastaan, vaivasi nyt häntä
julmasti. "Tämä on seuraus siitä, ainoastaan siitä", tunsi hän. "Se
on luonnon laki, joka minua rankaisee. Minä olen tämänkin kidutuksen
ansainnut, niin juuri -- ansainnut..."

Mutta kun sairauden puuska hänet taas kaikessa iljetyksessään tempasi
ja rautaiset vanteet tuntuivat kiristävän hänen päätänsä, niin että
kaikki hänen järjessään pimeni, ja hän luuli viimeisen hetkensä
tulleen sekä pyörtyi laverilleen, kysyi hän toinnuttuaan, kyynelten
puristuessa ulos silmistä: "Olenko minä kuitenkaan tällaista
helvettiä ansainnut?"

Ei kukaan hänelle vastannut, hän sai itse hautoa ja
ratkaista omia kysymyksiään, joita tulvailemalla tulvaili hänen
pakottavassa päässään. Laiva vain huojui hiljalleen, hiljalleen,
mutta pirullisesti... ja aallot roiskahtelivat kohisten
tiiviisti suljettuja kajutan ikkunoita vastaan.

-- -- --

Aamu oli aikoja valjennut ja matkustajat kadonneet makuusalista,
kun potilas vihdoinkin tunsi sen verran voimaa itsessään että sai
hätä-hätää vaatteet päällensä ja läksi horjuen ja vapisten kiipeämään
ylös kannelle, pidellen kiinni kaidepuista. Sinne päästyään retkahti
hän heti suoja-aitaa vasten -- ja luuli katkeavansa ylenannatukseen.
Veri syöksähti silmiin, pää tuntui lyijymöhkäleeltä, suu täyttyi
karvaalla, kuumalla vedellä, ja sielua kirveli yhä kiihtyvä
epätoivo...

"Tämmöinen raukka minä olen. Katsokaa koko maailma!" näyttivät
ilmeet hänen silmissänsä puhuvan. Mitäpä siitä häpesi? Ihminen hän
oli niinkuin nuo toisetkin, jotka kävelivät hänen ympärillään,
meritaudista vapaina.

Toveri toimitti hänet makaamaan peräkannelle, sellaiselle penkille,
jolla hän vähemmin häiritsi matkustajia, ja toi hänelle tyynyjä Ja
peittoja.

-- Sepä nyt oli ikävä että sinä sairastuit, taisi tämä vain sanoa, --
koko matkahan nyt menee pilalle. Toinen ei mitään vastannut. Häntä
harmitti oma surkeutensa. Toveri siirtyi neuvotoinna pois ja hän
jäi yksikseen, seljälleen makaamaan, silmät tuijottaen ylös taivaan
sineen...

Meri loiskui raikkaasti hänen molemmilla puolillaan. Sekin tuntui
naureskelevan hänen heikkouttaan: "Kaikki ne sitten -- kaikki ne
sitten... lähtevät... merelle..." kohisivat aallot laivan laitaa
vasten. Meren iva häntä enemmän hävetti kuin ihmisten irvistelyt,
sillä luonnon elementit olivat aina olleet hänen ystäviänsä.
Olihan hän satoja kertoja keinunut aalloilla omassa Pohjolassaan
ja rakastanut myrskyä, tuntien itsensä hurjan terveeksi sen
tansseissa... Mikä oli syynä siihen, että veden kehtoa-tuutiva emo
nyt hänet masensi? Hän mietti sitä ja tuli siihen päätökseen että
jos hän _itse_ ottaisi osaa laivan kuljetukseen, niin olisi hän
terve. Tällainen kulkeminen matkustavaisena suuressa laivassa, jota
höyrykone lykkäsi, oli hänelle luonnotonta. Ja hän jupisi kirouksia
näille ihmisten suurille keksinnöille... "En ikipäivinäni enää astu
mihinkään höyrylaivaan, en semminkään Mustalla merellä!" päätteli
hän. "Kierrän maitse vaikka tuhat peninkulmaa mieluummin kuin sata
meritse suoraan!"

Niin tympeältä tuntui elämä hänen sielussaan.

Hänelle oli yhdentekevää, mitä seutuja laiva milloinkin kulki.
Vaikka joku olisi hänelle huutanut korvaan: "Nouskaa katsomaan:
Elbrusin lumihuippu hohtaa Kaukasuksella!" niin ei hän olisi
päätään kääntänyt. Mitä ne häneen nyt kuuluivat luonnon kauneus ja
muinaisuuden kaikki merkillisyydet! Hän ei niitä tarvinnut... ei
tarvinnut.

Niin tuskitteli, hän koko päivän makaillen kannella, silloin tällöin
hyökäten suoja-aitaa vasten tyhjentääkseen itsessään sen, mikä jo
aikoja sitten oli tyhjä. Kaikellainen ruoka ja juoma iljetti häntä
ajatellakkin, ja turhaan kävi neuvoton toveri häneltä kyselemässä,
eikö hän mitään nauttisi. Ei pisaraakaan, ei muruakaan. Kerran
pyysi hän toverinsa keitättämään jotakin lääkeruohoa, jota hänellä
oli mukanaan tällaisen taudin varalta, mutta laivan bufetissa
kieltäydyttiin jyrkästi yksityisestä tilauksesta. Se yhä enemmän
katkeroitti potilaan mieltä. "Ihmiset ovat sydämmettömiä petoja!"
päätti hän, kalmankalpeana kasvoiltaan. Jos hänessä olisi ollut
voimaa, olisi hän käynyt lyömässä nyrkillään vasten hampaita sitä,
joka sellaisen kiellon antoi. Hän olisi sen tehnyt pyhästä vihasta.
Ja sitten olisi hän sanonut sille että tuollainen ihminen on
jumalanpilkkaaja, kun ei pane rikkaa ristiin kipeän lähimmäisensä
hyväksi...

Mutta oliko hän itse auttanut lähimmäistään? Hänen mieleensä muistui
tapauksia, jolloin hän oli paennut sairaita, päästäkseen heitä
auttamasta...

"Niin, semmoinen minä olen... En vähääkään parempi kuin muut!" täytyi
hänen salaa itselleen tunnustaa. "Mutta tunnen minä usein sääliä,
vaikka en ujoudesta sitä näytä".

Alakuloisena ja heikkona katseli hän pitkin meren aaltoja.
Toisinaan valtasi hänet sellainen tympeys että hänen teki mieli
hypätä sinne alas... "Minä en tahdo kärsiä enempää!" Itserakkauden
vai vastuunalaisuudenko tunto hänet siitä esti? Vai toivoko että
tästä vielä oli paraneva? Vai mailman tuomioko, että olisi pidetty
pikkumaisena meritaudin tuskien tähden lopettaa päivänsä?...
Ei hän itsekään tiennyt. Järki vakuutti hänelle, että hänen
olemassa-olemisensa oli mitätön ja että olisi parempi ettei sellaisia
olisi maailmassa kuin hän, mutta tunne ja mielikuvitus hellivät tätä
omaa olemassaoloa. Liikutuksen kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä,
kun hän muisti ne valitut, jalot naiset, jotka hänelle olivat
hellyyttä osoittaneet. "Oi jospa yksi heistä istuisi nyt tässä hänen
vierellään! Hän saisi elämänsä voiman heti, ihan heti, jos saisi
tuntea tuon puhtaan sulouden likellään!"

-- Onko herra kipeä? säpsäytti hänet samalla karkea ääni ja kapteeni
seisoi kookkaana hänen vieressään.

-- Kuten näette... merikipeä, äänsi potilas.

-- Pah!... nauroi vain kapteeni partansa täydeltä ja meni pois
yhtä komeana kuin oli tullutkin. Tietysti tällaiset surkeat
ilmiöt suuressa matkustajalaivassa olivat kapteenille liian tutut
herättääkseen enemmässä määrässä hänen huomiotaan. Potilaan kävi
kateiksi kapteenin rautaisia hermoja...

Tuli ilta ja aurinko laski, meri pimeni ja tuulen henki viileni.
Sairasta alkoi vilustaa, mutta hän ei suostunut lähtemään alas
haisevaan kajuttaan. Ylös ruokasaliin, jossa ilma oli parempi,
olisi hän paneutunut maata, mutta sinne ei sallittu. Sairas kirosi
sydämmettömiä laivasääntöjä ja jäi yön tullen yksikseen kannelle,
joka hiljalleen keinui puoleen ja toiseen.

Hän kääriytyi väljään kaukaasialaiseen karvaviittaansa, kyyristyi
tuulen suojaan ja koetti nukahtaa.

Tähdet paistoivat korkeudessa hänen päänsä päällä kuin kylmät
timanttipalaset...

Potilas vaipui horroksiin ja näki unen.

"Zeus, Kreikkalaisten jumala, juoksee vimmastuneena pitkin
Pontus-Euxinuksen rantoja ja huutaa: Ottakaa kiinni se roisto,
ottakaa kiini Prometeus! -- Mitä hän on tehnyt? kysyy Poseidon,
kohottaen märjän päänsä aalloista. Varastanut taivaan tulen! julistaa
Zeus. -- Voi hävytöntä! sanoo Poseidon ja hälyttää joukkonsa varasta
takaa-ajamaan. Kaikki maan ja meren jumalat juosta vilistävät
varkaan perässä niin että vuoret jymisevät... Ukko Zeus langeta
mäiskähtelee usein mahalleen, mutta pinkaisee heti taas ylös ja
juoksee, pidellen veristä nenäänsä... Vasta Armeenian rajoilla
saadaan Prometeus kiinni. 'Miten minä häntä nyt rankaisen?' kysyy
Zeus-jumala läähättäen, alijumalain köyttäessä Prometeusta. --
Pannaan se proomulla merelle menemään, ehdottaa Poseidon: kyllä
minä pidän huolen sen kurituksesta. Zeus suostuu ja potkaisee
proomun rannasta irti. 'Pidä lujilla sitä roistoa!' huutaa hän
perään. -- Ole huoleti! vastaa Poseidon ja alkaa heiluttaa proomua
niin että Prometeuksella maksa tärähtelee. -- Miltäs tuntuu? kysyy
merijumala ilkkuen. 'Ei tunnu hyvältä', mutisee Prometeus parka ja
rupeaa hirveästi oksentelemaan. Zeus seisoo Elbrusin huipulla ja
paukuttaa kämmeniään ilosta. -- Kadutkos rikostasi? kysyy Poseidon
heiluttaen yhä pirullisemmin proomua. 'Kadun, kadun', tunnustaa
Prometeus kuolemankielissä: 'Minä olen viheliäinen syntinen'. --
'Tekeekös mielesi vasta varastamaan taivaan tulitikkuja?' vannottaa
yhä Poseidon. 'Ei ikinä, ei ikinä!' änkyttää läpi-läpeensä rääkätty
varas. 'Jo piisaa!' huutaa silloin Zeus-jumala vuorelta. Ja
Prometeuksen kärsimykset lakkaavat".

-- -- --

Merisairas heräsi aamu-auringon hyväilevään paisteeseen. Hän oli
laivan kannella vilustunut yötuulessa, mutta raikas meri-ilma oli
tehnyt hänet terveeksi.


6 p. syyskuuta.

Noh, se on siis ohi ja minä voin jälleen ryhtyä tavalliseen
päiväkirjaani. Yleinen arvosteluni kuuluu: meritauti on pirun keksimä
Jumalan rangaistus. --


Novorossisk.

Olen käynyt toverini kanssa maalla, koska laiva seisoo kahdeksan
tuntia. Tätä kaupunkia pitäisi kutsua tuulenpesäksi, sillä täällä
tuulee alati vimmatusti.


Laivassa.

Kummallista, kuinka minua luullaan kaikeksi muuksi, vaan ei
suomalaiseksi! Yöllä, vielä ollessani meritaudin pöpperössä, kysäsi
eräs herrasmies minulta: olinko englantilainen? Ylioppilas, joka
eilen meistä erosi, sanoi pitäneensä minua saksalaisena. Persialaiset
Kaukaasiassa pitivät minua aina ranskalaisena ja panivat parastansa
sopertaakseen ranskalaisia kohteliaisuuksia. Joku on epäillyt
minua espanjalaiseksi ja joskus on minua, suomea puhuessani,
luultu italialaiseksi. Tämän laivan kapteeni sanoi minulle että,
huolimatta suomalaisesta patriotismistani, en ulkonäöltäni muka ole
vähääkään suomalainen, "mutta tuo teidän toverinne, kas hän on oikea
suomalainen tyyppi!" vakuutti hän.

Suomen vaakuna, jota kannan povellani, näkyy yhä herättävän huomiota.
Tänään eräs herrasmies, valitessani maisemakortteja, joita laivalla
myödään, yhtäkkiä, kääntyen puoleeni, ihmeekseni lausui sanan
"suomalainen" -- suomeksi.

Kuinkas te tiedätte että olen suomalainen? kysyin venäjäksi.

-- Onhan teillä Suomen vaakuna, sanoi hän, -- muuten en toki
tuntisikaan.

Näin jouduimme keskusteluun ja selville kävi että herrasmies oli
lääkäri, joka muutamia vuosia takaperin oli tehnyt matkan Suomeen,
vieläpä Kajaaniin asti, ja laskenut tervavenheellä Vaalasta alas
Ouluun. Tietysti hän oli vapaamielinen ja Suomisuosiollinen.
Oli ihan liikuttavaa kuulla umpi-venäläisen suusta lapsellisen
ihastuksen ilmaisun siitä, että oli käynyt saman katon alla, jossa
meidän Elias Lönnrot oli työskennellyt. Ajatelkaapa, välittääkö
monikaan suomalainen siitä, jos joskus sattuu paikalle, missä joku
Pushkin tai muu venäläinen suuruus on kansallista työtä tehnyt?
Mutta muuten sanoi hänkin sitä samaa, mitä nykyään kaikki Venäjällä
sanovat, nimittäin että venäläiset sivistyneet eivät enää tahdo
uskaltaa meille vieraisiin tulla, koska ovat viime aikoina kokeneet,
ettei heitä oikein hienosti kohdella. Hän puolestaan sanoi muita
kehoittaneensa ja heille vakuuttaneensa ettei tarvitse mitään peljätä
ja että suomalaiset muka ovat sympaattista väkeä. -- Illalla tuli
kapteeni minua puhuttelemaan: "Miksi te käytätte tuota vaakunaa?"
uteli hän. Vastasin mitä ennenkin olin vastannut. "Mutta kuitenkin,
miksi te oikeastaan sitä kannatte?" tinkasi hän tutkivasti. Kun
vastaukseni oli yhtä avonainen kuin kysymyskin, täytyi hänen tyytyä.
Sitten hän hiljentäen ääntänsä kysyi:

-- No, kuinka käyvät asiat?

-- Valtiollisetko?

-- Niin!

-- Kukapa sen tietää... Se vain on varma, ettei meitä niinkään
helposti venäläistytetä...

-- Sitten hän tähtäsi puheensa noihin helsinkiläisiin
katumellakoihin, sanoen että ne tulevat muka tuottamaan maallemme
pahaa. Sanoi tuntevansa suomalaiset rauhalliseksi ja rehelliseksi
kansaksi.


7 p. syyskuuta.

    "Ja merellä olen minä syntynyt
    Ja laivalla olen minä luotu.
    Tän on poijan ristiäiset
    Laivan kannella juotu!"

Taas viettänyt yön kannella maaten, mainioon kaukaasialaiseen
burkkaani kääriytyneenä. Suurenmoista näin levätä, yllään tuikkiva
tähtitaivas ja ympärillä Mustanmeren ulappa...

On sunnuntai-aamu. Laivamme seisoo ankkuroituna Kertshin salmessa.
Asovan meri näkyy. On poutainen, herttainen päivä...


Kohtaus kajutassa.

Tulin antaneeksi äsken kajuttasiivoojalle 3 kopeikan rahan siitä,
että hän kiilloitti jalkineeni. Hänpä kääntyikin takaisin ja sanoi
myrkyllisesti: "Pitäkää rahanne!" Jonkun ajan kuluttua, kun hän
tuli takaisin, kysyin huvin vuoksi, miksi ei hän huolinut antamaani
lanttia.

-- Minä olen myös ihminen, sanoi hän. -- Te loukkaatte ihmistä, kun
tarjootte hänelle 3 kopeikkaa! Kadulla voitte antaa 3 kopeikkaa, vaan
ette laivassa.

-- Te ette ottanut tuota rahaa ylpeydestä, sanoin minä. Tämä on ensi
kerta, kun näen, ettei venäläiselle raha kelpaa.

-- Oh! te ette tunne meitä! huudahti hän. -- Paljon parempi, jos
sanotte meille: "kiitoksia!" ettekä tarjoo noin mitätöntä juomarahaa.

-- Juomarahat ovatkin minusta iljettävät, vastasin. -- Toiste en
anna siis mitään. Mutta sanokaapa, olisittekohan ottanut ruplan
rahan, jos olisin tarjonnut sen juomarahana yhdestä ainoasta kengän
kiillotuksesta.

-- Tietysti! sanoi hän.

-- Mutta sehän olisi väärin! väitin minä. -- -- --

Jumala-paratkoon tätä venäläistä siveysoppia juomarahoista!

-- -- --

Laivassamme on venäläinen kirjailija Doroshévitsh, jonka sanotaan
nykyään matkustelevan "jotakin pa'ossa". Aikomuksessa tehdä
tuttavuutta miehen kanssa, olen ostanut laivan kirjakauppiaalta
yhden tämän kirjailijan teoksista ensin hiukan tutustuakseni hänen
henkeensä, ennenkuin uskallan tehdä persoonallista tuttavuutta. Pari
itämaista legendaa olen jo ehtinyt lukea ja ne minua miellyttävät.
-- -- --

Lähestymme jo Krimmin rantoja. Feodoosia on jotenkin soma ja
siistinnäköinen pikkukaupunki. Istun paraikaa kaupungin puistossa
soittoa kuuntelemassa. Kaipaan kovasti naisseuraa ja kadehdin noita
venäläisiä ylioppilaita, joilla on tuttavia. Vietävän ikävä... Mutta
aika on lähteä laivaan.

-- -- --

Eräs herrasmies ihmettelee, kuinka minulla on _oikeus_ kantaa
kotimaani vaakunaa, jalopeuraa?

Ettekö te sitten saa kantaa kotkaanne? kysyn.

Hän vastaa kieltävästi, selittäen että joka viinapuodin ovelle kyllä
saa tämän merkin naulata, mutta ei takin kaulukseen. Myöhemmin saan
kuitenkin muilta kuulla, ettei kotkan kantaminen takissa, jos haluaa,
suinkaan ole kielletty.

-- -- --

Olen hyvin väsynyt. Ilta on kaunis. Matkustajat pysytteleivät
myöhään yöhön laivan kannella. Nuorta naista, ainoata, joka on
keskinkertaisen miellyttävä koko laivalla, hakkailee kiihkeästi eräs
pitkänokkainen, hirveän hassun ja kolkon näköinen luutnantti. Mies
raukka! -- mettä se mörkökin lipahtais, jos vain kielelle tipahtais!
Täällä on paljon epämiellyttäviä tyyppejä, sekä herroja että naisia.
Vaan missäpä niitä ei olisi...


8 p. syyskuuta.

    "Tuuli se purttani tuuditti
    Ja tuuditti monta kertaa.
    Minäpä kuljin merimiehenä
    Ympäri monta merta."

Kolmas yöni laivankannella tähtitaivaan alla. Kello 4 aamulla,
kun vielä on hämärä, lähestytään Jaltan satamaa. Makaan viittaani
kääriytyneenä ja näen sen poimujen alta Krimmin tutut jailat
vähitellen viriävän hopeanhohtavaan harsoon. Se on aurinko, joka
nousee, valaisten jailojen rinteitä... Tuntuu niin satumaiselta
näin liukua mereltä vielä nukkuvaan kaupunkiin. Tuossa seisoo
sevastoopolilainen panssarilaiva ankkuroituna satamassa... Siis nyt
pian on pää-osa matkastani loppuva. Tästä pääsemme kello 12 päivällä
pienessä höyryaluksessa Alushtaan, jonne on määrä pysähtyä. Laivamme
ei sinne poikennut, sentähden täytyy kulkea takaisin päin.

Juuri lähtiessämme meri-laivasta, tulee hieno herrasmies kysymään,
mitä englannin kielen murretta me tässä puhumme keskenämme? ja alkaa
itse haastaa englantia. Kuultuaan että se onkin suomea, jota puhumme,
on hän meille hyvin ystävällinen ja kohtelias.


Jalta.

Kaikki on viime kesästä tuttua: tuo hilpeä rantakatu komeine
myymälöineen, nuot ratsastavat kähärätukkaiset tataarit, nuot
valkoisiin puetut ajurit kaksivaljakkoineen ja punaisella sametilla
sisustettuine vaunuineen. Niinkuin ennenkin huutaa jalokivikauppias
ohikulkeville: "briljantti -- bomarshee!" Ja tuossa kohtaan
karaiimin, herra Bebésh'in, jonka hevosilla viime kesänä tein
retken Ai-Petrin huipulle ja Livadian kautta ruhtinas Worontsowin
palatsille. Viinirypäleitä syödessämme puhuttelemme pientä
tataarityttöä ja saamme kuulla että hänen nimensä on "Bahlishka".
Bahlishkalla on pikimustat silmät ja punaisiksi värjätyt hiukset ja
kynnet.


Alushta.

Olemme perillä. Kummallinen tunne taas saapua Krimmiin, josta luuli
ijäksi luopuneensa vuosi takaperin. Niinpä kohtalo ihmislasta
heittelee. Mutta uutuuden viehätys on nyt poissa, ja Kaukaasian
jälkeen tuntuu seutu köyhältä ja mitättömältä, sen Tshatyr- ja
Babugan vuoret pahaisilta nyppylöiltä Kasbekin ja Elbrusin rinnalla.


10 p. syyskuuta.

Niinpä niin; täällä siis vietin koko viime kesäni, jota nyt muistelen
kuin hämärää unta. Mihin lie päiväkirjanikin joutunut?...

Viime kesä... Silloinhan tein retkiä myös vuorille ja
vuoriputouksille. Oppaanani oli usein eräs tolstoilainen nuori mies,
partasuinen patalakkipää, näöltään kuin todellinen profeetta. Pidin
hänestä paljon. Vuoria kiipeillessämme kertoili hän minulle legendoja
Krimmin kreikkalaisajoilta.

-- Sitä viimekesäistä Krimmille-tuloani olen ruvennut pitämään
jonkunlaisena murroskohtana sisällisessä elämässäni. Täällä näet
lakastui se vähäinen runolahja, jonka siihen asti olin itsessäni
tuntenut. Se ainoa runonpätkä, jonka täältä, sairaana, kotimaahan
lähetin, onkin sentähden -- juhlallisesti lausuakseni -- "rajapyykki
kirjallisessa toiminnassani". Kuinkas se kuuluikaan...

    Krimmin vuoret ja Krimmin laaksot,
    Krimmin seedrit ja sypressi-puut,
    Krimmin lämmöstä läikkyvät ilmat,
    Sen tähdissä loistavat illan-suut --
    Ah ei ne mun mieleeni lohtua luoneet,
    Ne eivät mun rintaani riemua tuoneet,
    Ma muistelin kaukaista Pohjolaa,
    Joka kaihossain kangastaa...

    Ma etelän kuumilla rannoilla istun
    Meren sinisen aaltoja kuunnellen,
    Mut en minä tiedä mistä ne laulaa
    Niin kuin minä Suomessa ymmärsin sen:
    On aivan kuin aaltojen kieli ois toinen,
    Mun sieluni sille on unteloinen,
    Ja vieras on kansa ja vieras on maa,
    -- Ma muistan vain Pohjolaa.

    Oi! teillä on siellä nyt armahin aika:
    Ne poutaiset päivät, ne valkeat yöt,
    Ja järvenne välkkyy ja virtanne vilkkuu,
    Ja niityillä helskyvät heinäiset työt...
    Ah sinne, ah sinne mun mieleni lentää!
    Ja siellä, nyt tunnen, ois parhainta sentään,
    Ja sielläpä elää ma tahtoisin vaan,
    Sinä armahin syntymämaa!

    Mut kohtalon myrskyt ne kulkurin purtta
    Sinne ja tänne ain paiskelevat,
    Eikä hän tiedä, milloin ne hurjat
    Koidon sen kotihin kuljettavat;
    Hän etsivi rauhaa ja turvahan tahtoo,
    Mut elämän laineet ne vyöryy ja vahtoo,
    Ja saapuuko suojaan hän konsanaan,
    -- Se on Salliman vallassa vaan...


13 p. syyskuuta.

Voi Krim, sinä slaavilaisten poetain rikas laulunaihe, sinä
Pushkinin riemun remahdus ja Mitshkevitsin mieliala, miksis minulta,
vaatimattomalta Suomen soittajalta kanteleeni kielet olet
katkaissut? Vai oletko sinä minulle, kylmän Pohjolan pojalle liian
tulinen ettäs olet minun runosiipeni polttanut kuten öljylamppu
kärventää heikon kärpäsen lentimet?...

Ei minun ehken tänne olisi ikinä tulla pitänyt!

En sanasointuja täällä mä löydä, ei runorytmi mun korvissani täällä
soi, en edes koulupojan kaiholaulua täällä Mustanmeren rannalla
laatia voi. -- -- Ja vaikka nytkin ilta on ihana ja niin lauhasti
tuulee, tuulee... ja kuutamon kielet yli yrttitarhojen heläjää, ja ma
rannalla istun ja laineiden loiskeen kuulen, niin mykäksi kanteleeni
kuitenkin jää... ah jää!...

Tuolla heijaa ulapalla kreikkalainen pursi... Mitäs siitä! se saa
menojansa mennä... Suruko, ah suruko mun ääneni mursi? -- mut täällä
ei vain mun lauluni lennä. -- -- --


14 p. syyskuuta.

"Selam ali-kym!" -- "Ali-kym selam!" Se kaikuu niin tutulta taas
korvissani tämä muhamettilaisten tervehdys Krimmin rannalla.
Aina kun kuljen tuon hedelmäkojun ohi, huudan turkkilaispojalle
"Selam ali-kym!" ja aina huutaa hän vastaan iloisesti irvistäen.
"Ali-kym selam!" Minä tuskin tiedän mitä nuot sanat merkitsevät,
mutta arvaanpa että kun toinen sanoo "olkoon Jumala kanssasi!"
toisen täytyy vastata "Jumala sinunkin kanssasi!" Osaan minä
tataarinkielisen aamu- ja iltatervehdyksenkin ja viljelen niitä
ahkerasti aina kun tapaan jonkun kähäräpään. Turkkilaispojan nimi
on Memet. Hän on hyväntahtoinen veitikka. Venättä ei hän ymmärrä
seitsemää sanaakaan. Väliin hän kojunsa edessä merenrannalla
ulisevalla äänellä veisaa Koraania, pidellen irtonaisia kirjanlehtiä
-- ylösalaisin käsissään.


15 p. syyskuuta.

Käymme toverini kera joka päivä uimassa. Vesi tietysti on lämmintä
kuin sauna-ammeessa, eikä syksystä vielä mitään tiedä. Kummallista
etten ole nähnyt medusoita, enkä delfiinejä kuten viime kesänä.
Serdalik-kiviä on koko konsti löytää -- ainoastaan naiset ovat
mestareita niitä hoksaamaan piehtaroidessaan sannalla. Nämät, pitkin
rantoja loikoilevat olennot ne muodostavatkin Krimmin etelärannan
varsinaisen Faunan. Krapujakin on Krimmin rantakivillä vähemmän
kuin paljaita mamsselleja. Jumala paratkoon kuinka rumia ne ovat
useimmat! Se on kai selitettävissä siten, että juuri rumimmat tänne
saapuvatkin, toivossa täällä hiukan kaunistua. -- -- --


18 p. syyskuuta.

Siunattu olkoon Krim, joka on opettanut minut ratsastamaan! Meitä
oli koko karavaani naisia ja herroja, jotka tänään teimme retken
kauniiseen Karasàniin. Suurenmoista on lentää satulassa yli vuorten
ja laakerilaaksojen pitkin Mustanmeren rantaa, kun kuutamo sitä
valaisee! Luulenpa ihan että voin pistää runoksi pitkästä ajasta:

    Oi jospa ma aina vain ratsastaa
    näin saisin kuutamo-yössä!
    Tsherkessi-ruoska mun kourassain
    ja tikari tattari-vyössä.

    Ja seurassa seitsemän neitsyttä,
    joiden päässä on purppura fetsi,
    Ja mä itse oisin se satujen khán,
    joka vuorten aarretta etsii...

    Ah ehkenpä silloin umpeutuis
    sala-haava, min Suomesta kannan:
    Kun aina vaan allani näkisin näin
    Tämän Taurian kuutamo-rannan!...


20 p. syyskuuta.

Niin, olen hyvin kiitollinen että meidän pansiooniimme, jota pilalla
kutsutaan "naisluostariksi" ja jota hoitaa herttainen shweitsiläinen
emäntä, sattui tällä kertaa pari suloistakin olentoa, mikä on
poikkeus tavallisesta säännöstä. Nyt ei minullakaan ole ikävä sen
jälkeen kuin sain paikkani heitä vastapäätä pöydässä. Sitä ennen
vaikenin kuin muuri, tai jos suuni avasin, murisin kuin ärsytetty
koira. Niin paljon merkitsee mihin piiriin hermostunut mies joutuu.
Suloisessa seurassa tulee itsekkin hyväksi ja hilpeäksi. Sen olen
ihmeekseni huomannut. Enhän ketään täällä hakkaile enkä hännystele,
sillä kaikki hyvä tässä maailmassa tapahtuu luonnollisesti. Jos
kultaiset kielet meille ihmispoloisille soivat, niin soivatpa ne
meille itsestään, -- turha olisi keimaillen niitä kerjätä...


27 p. syyskuuta.

Hauska ilta: -- tuo venäläinen rouva (kirjailija Stanjukóvitshin
tytär) hämmästytti minut tänä iltana laulamalla erään Sibeliuksen
laulun, jonka tämä kesällä sanoihini sävelsi, niin ihmeen puhtaasti
ja viehättävästi, etten ikinä saane kuulla sitä niin hyvin
esitettävän omassa maassani! Hän ihastui suuresti niihin suomalaisiin
sävellyksiin, joita on mukanani. [Tätä painattaessa olen saanut
tiedon hänen äkkiarvaamattomasta kuolemastaan. Rouva Lozina-Lozinsky
oli harvinaisen herttainen, hellä ja sivistynyt nainen. Kuolinsanoma
koskee kipeästi syrjäiseenkin... Olimme hiukan kirjevaihdossa.]

Muuten osoittavat he minulle täällä suurempaa huomiota, kuin
ansaitsen. Toisinaan minua hävettää, toisinaan huvittaa, että
tusina-maisterista Venäjällä uskotaan tultavan suoraapäätä --
professoriksi. Turha vaiva heille selittää ettei tämä poika ikinä ole
tieteitä tutkinut -- he tekevät väkistenkin hänestä täällä oppineen
professorikandidaatin. Jos vielä on ylioppilasaikana painattanut
runoja, niin sekös koko kunniantähti heidän silmissään!


29 p. syyskuuta.

Kolme viikkoa olen nyt asunut täällä Alushtassa, huvila-pansioonissa
likellä meren rantaa. Toverini, joka on asunut toisessa talossa, on
ikävystynyt, ja sentähden lähdemme tänään pois. Stipendiaatteinakin
olemme velvolliset jo kiiruhtamaan Moskovaan; kuitenkin aijomme
katsahtaa vielä muutamia paikkoja Krimmin niemellä. -- Nämät
kolme viikkoa ovat minua jonkun verran virkistäneet. Säännöllinen
viinirypäleiden syönti -- huolimatta täkäläisestä huonosta ruuasta --
vaikuttaa vereen hyvästi, ja jos vielä on tarjona suloista naisseuraa
-- niinkuin minulle kohtalo salli -- niin voipipa sanoa että
sydänparkakin on saanut vähän ravintoa. Ja vaikka en tästä luonnosta
lujemmin pidäkkään ja vaikka joka päivä olen kiroillut kauheata
pölyä, joka täällä tavattoman kuivuuden takia hirveästi tupruilee
valtateillä, niin tuntuu kuitenkin oikein ikävältä taas erota. Tuo
kirkassilmäinen impynen Volgan varrelta... Mutta enpä todentotta
tässä rupea tarkemmin selittämään. Jos pitää liian persoonallista
päiväkirjaa, niin kylläpä sitä hammastellaan ja siihen löytävät tästä
aihetta jo ennestäänkin, luulen ma. Siis minun täytyy pyyhkiä kaikki
koreimmat paikat pois ja tyytyä vain kuiviin kulkumerkkeihin -- -- --

       *       *       *       *       *

Ajamme pulskasti troikan vetämissä vaunuissa yli vuorten kohti
Simferoopolin kaupunkia. Mustameri häipyy taaksemme vain siniseksi
sauhuksi taivaanrannalle. Sinne vaipuu Demerdshi, Castellum...
kaikki tutut paikat. Aurinko laskee, tähdet syttyvät. Tähtiyön
korkealoisteisessa valossa saavumme kaupunkiin.


Simferoopol, 30 p. syyskuuta.

Harmillinen sattuma! Junat eivät tänään kulje asetusten mukaan.
Saamme odottaa tuntikausia ennenkuin pääsemme lähtemään
Bahtshisaraihin. Syynä epäjärjestykseen kuuluvat olevan ylhäisinten
ylimääräiset...

-- -- --


Bahtshisarai, sam. päiv.

"Puutarhojen paratiisi", Krimmin khaanien muinainen pääkaupunki,
runoilijain ylistänsä suihkulähteiden sopukka, 36:n moskeijan ja
10 tuhannen muhamettilaisen pesäpaikka! -- Ja kuitenkin on tämä
meistä vain likainen, ummehtunut tataarilaiskylä "Mädänneen puron"
(Tshuruhsú'n) vierellä...

Ajamme asemalta "Fontán" nimiseen matalaan matkailijakartanoon,
jota meille on kehuttu parhaaksi. Siellä ruma tataarilaisakka
syöttää meitä, pihalla, viinipuiden siimeksessä tosin ja solisevan
suihkulähteen ääressä, mutta syödessäni talirasvaista lihaa, joudun
suureen epäilykseen entisestä tataarilaisesta kulttuurista...
nälkäisiä kissoja naukuu puolen tusinaa ympärillämme esittäen meille
pöytämusiikkia. Viinin nauttiminen pihalla on kielletty, mutta
kammiossa saa kuulenma juoda kuinka paljon tahansa. Iltapäivällä
lähdemme tataarilaiseen saunaan. Se tekee meihin hauskan vaikutuksen.
Vastaanottosali on aito itämainen heleänkirjavine mattoineen ja
seinäkoristeineen. Pukukammiosta löydämme korkeat puusandaalit ja,
kuvaillen niitä muinaisten tataarikuninkaiden tohveleiksi -- sauna on
näet ihan khaani-palatsin vieressä -- astua kolistamme kylpykammioon.
Se sijaitsee, kuten itämainen sauna Kaukaasiassakin, kivisessä,
pyöreäksi holvatussa tornissa, joka salaperäisesti kumahtelee
vähimmästäkin äänestä. Kuten persialainen Tiflisissä, käy täällä
tataari kiinni kinttuihimme -- mutta ei hän sentään hyppää niskaamme
niinkuin peijakas persialainen oli tehnyt. Tämä tataarilainen
nuorukainen pesee meidät reippaasti ja siivosti kuten parhain
saunapiika, ja kun kerromme että meillä siellä Suomessa piiat pesevät
miehiä -- eivätkä miehet siitä ole millään -- niin nauraa heläyttää
hän oikein makeasti ja siveästi tälle "hauskalle jutulle". Lakanoihin
kääriytyneinä annamme sitten kantaa nenämme alle pari kupillista
turkkilaista kahvia ja sekös hyvälle maistuu. Mutta pää-asia
tietysti on se itämainen tunnelma, missä kaikki tämä tapahtuu. Yksin
hämäläinen järki-toverinikin näyttää tulevan runolliselle tuulelle
siinä loikoessaan alastomana mokkaa nieleskellen, ja varmaan olisi
siteerannut koreimman paikan Koraanista, jos suinkin olisi osannut...

Saunasta tultua rupesimme hieromaan kauppaa hevosista, tehdäksemme
seuraavana päivänä ratsuretken ulkopuolelle kaupunkia Katshi-Kalen
nimiseen paikkaan. Kaupasta ei kuitenkaan sovittu ratsuhevosten
nylkyhinnan takia, ja retki jäi tekemättä -- mutta olkoon tässä
huvin vuoksi kerrottu se tataarilainen legenda, mikä on olemassa
siellä seisovasta kahdesta kalliosta. Toisen nimi on tataarinkielellä
"Vai-vai-anam-kajaa", toisen taas "Horhma-balam-kajaa". Näin kertoo
tarina:

"Topal-bei, hirmuvaltijas, ryösti naapuriltaan Kemal-mursalta
kaksi kaunotarta, vaimon ja tytärpuolen. Kauvan piti hän heitä
seraljissaan, mutta vangitut jäivät taipumattomiksi hänen tahdolleen.
Julmistui Topol-bei ja käski muurata heidät vuoreen. Kuluipa vuosi.
Katshi-Kaleniin ilmaantui kaksi kivimöhkälettä, joista toisesta
silloin tällöin nähtiin ihmeen ihana nainen, kultamalja kädessä.
Topal-bei tunsi sen ylpeäksi mursan tyttäreksi ja käski raivoissaan
kaataa kallion. Koottiinpa yhteen kaikki hevoset ja harjat, ja
valjastettiin kallion eteen, joka kätki sisässään tämän kaunottaren.
Silloin sen sisuksista kajahti säikähtynyt ääni: 'Voi voi mun
äitini!' (Vai-vai-anam-kajaa). Mutta toisesta kalliosta kuului
rauhoittava vastaus: 'Älä pelkää lapseni!' (Horhma-balam-kajaa) ja
samassa silmänräpäyksissä kivettyivät hevoset, harjat ja ajajat,
muuttuen suureksi kiviröykkiöksi kallion juurelle".


Dervishit.

Samana iltana kello 9 tienoissa, kun koko Bahtshisarai oli pimennyt
ja me istuimme kynttiläin valaisemassa kammiossa Fontàn-hotellissa,
pistihen yhtäkkiä tataari-oppaan mustakiharainen pää sisään avatusta
ikkunasta ja ääni kuului: "aika on lähteä, herrat!" Lukitsimme oven
ja seurasimme tataaria kadulle. Ensin kuljettiin "Mädänneen joen"
yli, sitten pitkin kapeita, koukertelevia solia, kunnes tultiin
kaupungin laitaan. Täällä sytytti tataari lyhtynsä palamaan ja nyt
lähdettiin kompuroimaan hänen perässään pitkin kivistä kenttää yli
ijänikuisen tataarilaisen kalmiston. Tähdet kiiluivat taivaalla,
ympärillä vallitsi täysi hiljaisuus ja pilkkopimeys... tuntui hiukan
mystilliseltä, mihin hän meidät viepikään. Puolen tunnin perästä
saavuttiin matalan kivirakennuksen eteen, opas sammutti lyhtynsä
ja sanoi hiljaa: "tämä on tekke, dervishien rukoushuone". Astuimme
etehiseen ja eteemme avautui seuraava näky: Muutamain kynttiläin
himmeästi valaisemassa kolkossa kammiossa keskilaattialla istui
piirissä, jalat ristissä allaan, kymmenkunta miestä, laulaen
kuorossa. Kaikki olivat he sukkasillaan ja päähineet päässä:
vanhuksilla turbaanit, nuoremmilla lammasvilla-lakit, kaikilla
roimahousut ja vanhuksilla väljät kauhtanat. Menot olivat vasta
alkaneet, laulun sävy oli vielä melankoolista ja muistutti koiran
haikeata ulinaa talviyössä. Kävi äärettömän yksitoikkoiseksi sitä
kuunnella. He olivat lakkaamatta äänessä. Nousivat sitten seisoalleen
ja alkoivat hytkyttää ruumiitaan. Hytkyttivät ruumiitaan, vääntelivät
päitään ja jätkyttivät satoja kertoja samoja sanoja, niinkuin ne
minun suomalaisessa korvassani kuuluivat:

    Hei illall' haa! lari lari lari...
    Hei illall' haa! lari lari lari...
    Hei illall' haa! lari lari lari...

Heidän ruumiinhytkytyksensä kävivät yhä hurjemmiksi ja hurjemmiksi,
muutamalta lensi lakkikin päästään, mutta hän ei sitä huomannut
kiihkeässä tahdissaan, päät retkahtelivat kuin juopuneilla, silmät
pullottivat puoli-ummessa, kuuma hiki virtasi pitkin kasvoja, vaahtoa
näkyi suupielissä, mutta he yhä vain hokivat kuin hullut:

    Hei illall' haa! lari lari lari...
    Hei illall' haa! lari lari lari...
    Hei illall' haa! lari lari lari...

Lopuksi alkoivat he haukkua kuin tappelevat koirat, raivoissaan ihan
takoen päitään yhteen. Kaikista viimeisimmäksi, lopen näännyksissään
huutamisesta ja hytkyttämisestä, puristuivat he ahtaaksi kehäksi,
jonka keskellä hurjasti pyöri ympäri heidän huumautunut pääpappinsa.
Tämä olikin huippukohta muhamettilaisten munkkien tanssissa -- ja me
läksimme pois.

Kaikilla tavoin sitä jumalaa palvellaan! ajattelin takaisin
astellessani lyhdyllä valaisevan tataarin jäljessä. Pyllistelemällä,
hytkyttämällä, pyörimällä, jätkyttämällä -- kaikki luetaan
Korkeimman kunniaksi. Ellen olisi nähnyt että ne olivat ihmisiä,
olisin luullut niitä eläimiksi. Mutta sitten muistin että onhan
kaikilla kristillisillä kirkkouskonnoillakin määrätyt temppunsa ja
huumauskeinonsa niin kutsutussa jumalanpalveluksessaan, jos kohta
hienommassa muodossa. Ja sentähden minusta tuntuukin, että sen oikean
Jumalan edessä olemme useimmat vielä -- vain hytkyttäviä, ruumista
väänteleviä dervishejä.


Bahtshisarai, 1 p. lokakuuta.

Tänään olemme kiivenneet khaanikirkon torniin ja istuneet
kastanjapuun alla, haaremin portilla, suuressa palatsipihassa.
Mutta mitäs siitä: meitä ei päästetty sisään syystä, että
valloittaja-kansan ylhäisintä henkilöä odotetaan huomenna kaupunkiin
ja palatsia sentähden siivotaan naurettavalla touhulla. Meiltä jäi
siis katselematta komeus, jonka lupaa se arabiankielinen kirjoitus,
joka kultakirjaimilla on piirretty palatsin rauta-oven päälle,
julistaen, että:

"Tämä uhkea sisäänkäytävä, nämät suuremmoiset ovet ovat rakennetut
kahden mantereen sulttaanin ja kahden meren khaanin korkeasta
käskystä vuonna 959 -- -- ja Jumala armahtakoon häntä sekä hänen
vanhempiaan niissä molemmissa maailmoissa!"

Khaanien vanhalle hautausmaalle ja ruumisholveihin meidät kuitenkin
päästettiin. Näytteeksi itämaisesta kukkaiskielestä suomennan tähän
muistosanat, jotka siellä ovat erään kuningattaren haudalla:

"Tämä hauta on yhden ihmeen ihanaisen olennon leposija, olennon,
jonka hellän ruumiin kohtalo on tasoittanut maan mullan kanssa.
Vaeltaja! Rukoile pois-uinahtaneen Melek-sulttaanittaren
sielunrauhaa".

Toisella haudalla taas puhutaan "timantista, jonka kaitselmus on
riistänyt Dshingiskhaanien helminauhasta ja maahan paiskannut..."
Siinä on myös mainittu runoilijaorjan nimi Hamdi, joka lopettaa
muistosanansa toivomuksella kuolleen kuninkaansa nousemisesta
"paratiisin koristetulle valtaistuimelle".

Enempää emme huolineet Bahtshisaraita katsella, vaan lähdimme
pois, aikoen Sevastoopoliin. Ajettuamme rautatie-asemalle, joka on
kaukana kaupungista, saimme tietää, että tämänkin päivän pohjoisesta
tuleva juna oli myöhästynyt tuntikausiksi. Meidän täytyi siis
jäädä odottamaan. En koskaan ole nähnyt siivottomampaa kaupungin
asemahuonetta kuin tämä Bahtshisarain. Varsinkin nyt, kun Hallitsijaa
odotettiin seuraavana päivänä, oli siellä kaikki epäjärjestyksessä.
Kauhea siivo vallitsi II luokan ikävässä ja ahtaassa odotussalissa.
-- (I luokkaa ei toki ollut olemassakaan). Bufetin lattialla
lainehti vesilammikko, täynnä moskaa. Tässä oli olevinaan kovat
puhdistushommat: ulkona hääräili hassun näköinen kaupungin
poliisimestari, komentaen asettelemaan lipputankoja asemasillalle.
Nähtävästi oli hän kovin hätäyksissään siitä, mitä oli tulossa.
"Reviisori, reviisori!" ajattelimme me naureskellen. Salin nurkassa
istui kolme kollonnäköistä upseeria rähisten pöydässä, nenänsä alla
jotain haiskahtelevaa syötävää. Kokonaan epämiellyttävä vaikutus! Ei
ole todentotta hauskaa istua tuntikausia likaisessa, pahanhajuisessa
asemasalissa, jossa kaiken lisäksi on joka seinällä kirjoitus
"Varokaa varkaita!" niin ettei voi jättää tavaroitaan eikä mennä ulos
kävelemään.

Vasta kello 1/2 2 yöllä saavuimme Sevastoopoliin ja ajoimme
komeimpaan "Kist" nimiseen hotelliin ollen pakoitetut ottamaan 4
ruplan huoneen. Koko kaupunki liputettu...


Sevastoopol, 2 p. lokakuuta.

Tämä on sentään toista kuin Bahtshisarai, vallan komea ja hilpeä
kaupunki, Venäjän kuuluisin sotasatama. Kuljemme pulskassa
puistossa meren rannalla, käymme sotahistoriallisessa museossa.
Syötyämme päivällisen komeassa eurooppalaisessa ravintolassa,
otamme kaksivaljakon ja ajamme muutaman virstan ulos kaupungista
muinaiseen Chersoneesokseen, jota vuosi vuodelta kaivetaan ylös
maasta. Siellä olisi helleeniläisen sivistyksen ihailijoille paljon
katsottavaa: marmoripylväitä, mosaikkilaattioita, kotijumalia eli
penaatteja, Bachuksen symbooli, kaikellaisia kultakoristeita,
muinaiskreikkalaisia kalastusneuvoja, "klassillista" kivettynyttä
leipää, suuria savi-amfooria, pieniä lasiteoksia. Siellä nähdään myös
entisten kristittyjen katakombeja. Näkyviin kaivetuita raunioita
katsellessa erottaa selvästi muinaisen kaupungin haahmon. Erään
temppeliraunion alta hautaluolasta, joka oli avattu vasta 4 kuukautta
takaperin ja jossa kaivostyötä paraikaa jatkettiin, otin omin käsin
muistoksi kappaleen hauraaksi seokseksi muuttunutta ihmisruumista,
jonka ikä ehkä aikautuu edelle Kristuksen syntymää...

Chersoneesoksesta takaisin ajettuamme pysähdyimme "historialliselle
bulevaardille", joka on se sama 4:s vallinsarvi, josta Leo
Tolstoi niin jännittävästi on kertonut mainiossa päiväkirjassaan
Sevastoopolin piirityksestä. Täältä tarjoutuu sievä näkyala yli
koko kaupungin ja Sevastoopolin lahden. Juuri kun siellä seisoimme
auringon laskiessa, näimme vuoren alla keisarillisen junan saapuvan
Bahtshisaraista, ja teaatterikiikarilla saattoi erottaa itsensä
Imperaattorin, kun hän astui alas junasta ja kiirein askelin kulki
rivien välitse alas pieneen höyryveneeseen, joka hänet nopeasti
vei suureen keisarilliseen laivaan, mikä näinä päivinä seisoo
ankkuroituna satamassa. Laiva on kierrätetty tänne Suomenlahdelta
asti. Me tietysti ajattelimme sitä Suomen-asiaa...


3 p. lokakuuta.

Viettänyt kauhean yön. Luulin saaneeni koleran. Huusin tuskasta
ja uskoin loppuni tulevan. En ymmärrä, mitä olen niellyt vatsaani
-- käärmeenkö vai lasipalasia? Vai olisiko se seurauksia n.k.
tshebureekien syönnistä Bahtshisaraissa. -- Tämän tähden jää meiltä
Inkermanin retki tekemättä. --


Päivällä.

Näin Imperaattorin pikkutytöt ajelemassa kaupungilla. Olivat ne vielä
viattomannäköisiä, suloisia lapsukaisia.

-- -- --

Täältä olen lähettänyt tusinan verran kuvakortteja Suomeen. Niitä
karttuu koko matkalta kai jo 60. Huvin vuoksi panin tänään menemään
kuvakortin sille tervamiehelle, jonka venheessä kaksi kuukautta
takaperin laskin alas Oulunjokea. Kai se ukko vähän ihmettelee,
kun saa komean sotalaivan kuvan sinne Kiannan rannoille. Lihavalle
pastorillemme laskin menemään kuvan, jossa tataarilais-akka könöttää
piipunnysä hampaissa. Kirjoitin venäjäksi alle: "Sdravstvui batjushka
-- vot tebje màtushka".


Saman päivän iltana.

Nyt lähdemme kohti Moskovaa. Menisimme Odessan kautta, mutta siellä
on paraikaa kolera-karantiini. Jää hyvästi Krim ja heleänsiintävä
Mustameri! Saanenko enää koskaan, koskaan teitä nähdä?

-- -- --


4. p. lokakuuta, junassa.

Postijuna kulkee kiusallisen hitaasti. Vaunun ikkunasta näkyvät
Etelä-Venäjän äärettömät arot. Luen Gorjkin kertomusta "Ikävän
tähden", jonka aihe näyttää otetun juuri niiltä seuduilta, joissa
paraikaa kuljemme. -- --


5 p. lokakuuta, sunnuntai.

Pysähdyimme päiväksi Harkowia katselemaan. Sormiani palelee. Kuljen
pitkin katuja ja kiroilen "pohjoismaista" kylmyyttä.

-- -- --

Jatkamme matkaa pikajunassa. Makuuvaunussa alkaa meitä puhutella eräs
nuori herrasmies. Toverini huomaa heti hänen puheestaan, ettei hän
ole taitavampi venäläinen kuin mekään. Selville käy että hän on --
jaappanilainen. Kun olen kerran käynyt jaappanilaisen teaatterissa
Moskovassa Sàda-Jàkkoa kuulemassa, saan nyt hauskan tilaisuuden
kysäistä, onko olemassa jaappanin kielessä sanaa, joka korvissani
oli kaikunut kuin suomalainen "kananmuna". Todentotta oli olemassa
siihen vivahtava sana, vastasi jaappanilainen: "kono-muna", mutta ei
se kananmunaa merkinnyt. -- Jaappanilainen herrasmies näkyi tietävän
Suomesta paljon enemmän kuin me Jaappanista.


Moskova, 6 p. lokakuuta 1902.

Moskovan raa'assa ilmassa, vilussa väristen, tuntuu etelän seuduissa
käynti "kadotetulta paradiisilta".

Kiertomatkani on nyt loppunut. Kuka taitaa sen pituuden laskea!
Siitä kun Lehtolaisen tervavenheessä Kiannan rannoilta läksin, olen
vaeltanut ehkä liki tuhannen peninkulmaa. Sillä matkalla näkee
jo monellaista naamaa, kuulee monellaista ihmispuhetta, huomaa
monellaista luontoa. Ja monellaista mielialaa ehtii itse kokea.
Kehoitan muitakin matkustamaan -- semminkin semmoisia, joita surun
lahja painaa. Ken Kiannat ja Kaukaasiat yhteen kyytiin koluaa, sille
on jo kyllin tuulottelua yhdeksi kesäksi.

Vahinko ettei ole minulla ollut valokuvauskonetta mukana ja etten
ole mikään muodinmukainen turisti. Kuinka paljon muistoja olisinkaan
kerännyt! Ainoa lohdutukseni on tämä päiväkirjan repale, jonka
nyt lopetan. Jos ei se muita huvita, niin on se ainakin itselleni
muistoksi jäävä. Saattaisi se olla paremminkin kirjoitettu. Vielä
merkitsen siihen sen proosallisen muistiinpanon että tämä kesämatkani
Suomesta -- Volgan, Kaukaasian ja Krimmin kautta -- kiertäen
Moskovaan maksoi kaikkineen 750 markkaa. Se ei suinkaan ole aivan
paljon.








End of Project Gutenberg's Kiannan rannoilta Kaspian poikki, by Ilmari Kianto

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 54927 ***