As captured February 7, 2025

3 files changed, 6984 insertions, 3690 deletions

diff --git a/54681-0.txt b/54681-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..a8c0274
--- /dev/null
+++ b/54681-0.txt
@@ -0,0 +1,3294 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 54681 ***
+
+KUOLEMA
+
+Novelleja
+
+Kirj.
+
+KONRAD LEHTIMÄKI
+
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1915.
+
+
+
+
+SISÄLLYS.
+
+ Isä.
+ Työn uhri.
+ Juhannusyö.
+ Jouluyö.
+ Viimeinen työpäivä.
+ Pieni soittaja.
+ Elävältä haudattu.
+ Kuolema.
+
+
+
+
+ISÄ
+
+
+I
+
+-- Pidäppäs nyt kiinni, ettet putoa! Tämän niityn mitan annamme mennä
+oikein huimaa vauhtia!
+
+-- Anna mennä vain. Kyllä me Matin kanssa mukana pysymme!
+
+He istuivat rinnakkain somassa reessä, ja heidän kolmiviikkoinen
+esikoisensa nukkui rauhallisesti nuoren vaimon sylissä.
+
+Kuu loisti suurena, ihmeellisen kirkkaana; tuhannet tähdet näyttivät
+iloisesti hymyilevän heille, ja edessä levisi niitty jäätyneenä,
+tasaisena kuin lattia... Jäätä peitti vain ohut lumikerros, ja koko
+lakeus hohti ja kimalteli kuutamossa, kuin olisi ollut peitetty
+lukemattomilla pikku timanteilla...
+
+Nuori mies hellitti hymyillen hiukan ohjaksia, ja silmänräpäyksessä
+hänen nopeudestaan kuuluisa hevosensa aivankuin kyyristyi; sen nuoret,
+sirot jalat jännittyivät kuin teräsvieterit, jäänaulat iskeytyivät
+rouskahtaen jäähän kuin jonkun tuntemattoman eläimen kynnet -- ja
+silloin se alkoi! Lumitupru ja jääsirut sinkoilivat pyrynä heidän
+silmilleen, lumivalkea harja hulmusi korkealla... Kuuran peittämät
+yksinäiset pensaat pakenivat hurjaa kyytiä vastakkaiseen suuntaan, kuin
+salaperäiset, valkopukuiset, peikot... Ja valkeat metsät näyttivät
+liukuen siirtyvän sijoiltaan...
+
+Mies kääntyi vaimonsa puoleen, ja hänen silmänsä loistivat omituisesti,
+kun hän puhui:
+
+-- Oletko kuullut sen tarinan kuolleesta miehestä, joka tulta
+huokuvalla hevosella tuli keskiyön aikana noutamaan morsiantaan...? Ja
+kun he sitten kalpeassa kuutamossa pyörryttävää vauhtia ajoivat
+kuolemaa kohti, huomasi tyttö, että hänen vieressään istui kuollut...
+ja tämä alkoi mutista ontolla äänellä:
+
+    "Kuu paistaa heleästi.
+    Kuolo ajaa keveästi...
+    Etkö pelkää, tyttöseni...?"
+
+-- Kyllä muistan... -- vastasi vaimo.
+
+-- Niinhän mekin nyt menemme... Katsoppas, miten koko maailma on valkea
+ja hohtava... Pelkäätkö?
+
+-- En... -- kuiskasi nuori nainen hiljaa ja nojautui miestään kohti, ja
+mies tunsi kuinka hänen vartalonsa värisi hiukan.
+
+Mutta katsahdettuaan hänen silmiinsä näki hän niiden loistavan
+ihastuksesta... Hän hymyili, ja raikas viima oli nostattanut hänen
+vielä kalpeille poskilleen vienon punan -- hän oli kauniimpi kuin
+milloinkaan ennen...
+
+Mies kietoi käsivartensa vaimonsa hennon vyötärön ympäri ja sanoi
+hellästi ja leikillisesti:
+
+-- Vai et pelkää? Odotappas!
+
+Samassa hän laski ohjat kokonaan irralleen ja komensi terävällä,
+kaikuvalla äänellä:
+
+-- Noppe!
+
+Juoksijan korvat höristyivät; se muisti, että nyt saa mennä niin kovaa
+kuin ikinä pääsee -- ja se lähti pyyhältämään ihan hirveätä vauhtia...
+
+Heidän korvissaan suhisi ja vinkui. Hohtava jääkenttä tuntui vimmattuna
+pakenevan heidän altaan... Kummallakin puolen suitsusi juoksijan kuuma
+huounta vaaleana savuna, ja keskellä leiskui lumivalkea, kiiltävä harja
+kuin salaperäinen, kalpea tuli -- niinkuin he todellakin olisivat
+kiitäneet sadun yliluonnollisella hevosella, jonka suusta ja
+sieraimista tuli ja savu suitsusi...
+
+Kun hevonen teki pienen mutkan, alkoi reki liukua hurjasti sivulle, ja
+silloin kalpeni nuori äiti.
+
+Mutta mies huomasi, että jää oli aivan tasainen, joten mitään vaaraa ei
+ollut; hän puristi vain lujemmin vaimonsa vartaloa vastaansa ja kysyi
+hellyydestä värähtävällä äänellä:
+
+-- Joko nyt pelkäät?
+
+-- En, en sinun kanssasi...
+
+Ja nuo yksinkertaiset, tuskin kuuluvat sanat merkitsivät heille enemmän
+kuin hehkuvimmatkaan rakkaudentunnustukset.
+
+Mies tunsi taaskin, että tuo hento vartalo vapisi, ja hän katsoi taas
+vaimoansa silmiin -- ja kokonainen maailma rakkautta ja hellyyttä
+tulvahti häntä vastaan noista sinisistä, kauniista silmistä... Niin,
+hän tiesi, ettei rakastettunsa värissyt pelosta, vaan kenties enemmän
+onnesta ja nopean vauhdin tuottamasta hurmauksesta.
+
+-- Nukkuuko Matti?
+
+-- Nukkuu...
+
+He katsahtivat molemmat pieneen vaatemyttyyn, sitten toisiinsa, ja
+hymyilivät -- ja tuhannet sanat eivät olisi voineet selittää enempää
+kuin tuo lyhyt silmäys ja hymyily... Ja niinkuin pyörremyrsky syöksyi
+yhä nuori juoksija eteenpäin...
+
+Lähestyttiin kuitenkin jo niityn rantaa, ja mies alkoi lyhyin
+vihellyksin maanitella virmaa juoksijaansa hiljentämään vauhtia.
+
+Hevonen kyllä kuuli vihellykset ja tiesi, mitä ne merkitsivät, mutta
+sillä ei ollut pienintäkään halua hiljentää. Sehän on sulaa
+kiusantekoa, ettei anneta mennä, kun kerran on päässyt lämpenemään...
+
+-- Noppe, hiljennäppäs nyt hiukan... -- puheli mies ja alkoi yhä
+viheltäen hiljalleen tiukentaa ohjaksia.
+
+Juoksija katsahti taakseen, pudisti päätään ja päristi äkäisesti --
+aivankuin syvästi harmissaan huvinsa pilaamisesta... Mutta täytyihän
+hänen lopulta hiljentää, kun ohjaksia yhä kiristettiin... Niitty
+loppui, ja he ajoivat tasaista ravia peltotietä myöten metsänreunaa
+kohden. Ja siellä, kauniilla, korkealla töyräällä, tuuheiden kuusien
+ympäröimänä, hohti valkeine seinineen ja lumisine kattoineen heidän
+uusi torppansa...
+
+Samassa he jo olivatkin pihalla. Mies sitoi juoksijansa kuuseen ja
+auttoi nuoren äidin lapsineen reestä ja talutti sisälle.
+
+-- Miten kaunista täällä on! -- huudahti nuori nainen ihastuneena ja
+jäi katselemaan liikutettuna ja hämmästyneenä ympärilleen.
+
+Ja kaunista siellä olikin... Vastaveistetyt seinät ja höylätty lattia
+hohtivat kellertävänvalkeina, ja ilmassa tuntui kuivan hongan raikas,
+suloinen tuoksu... Ja muuri, valkea kuin lumi! Ja astiakaapit, penkit,
+tuolit, ämpärit -- kaikki -- uutta, puhdasta ja valkeata...
+
+Ja kamari sitten! Siellä oli uusi piironki, sänky, kehto...
+
+Ja kaikki tämä oli Antin työtä!
+
+Ellin täytyi taaskin katsahtaa Anttiin, kun hän siinä seisoi
+voimakkaana, uljaana ja hymyilevänä, silmät loistaen sydämellisestä
+ilosta, nähdessään miten ihastunut vaimonsa oli.
+
+-- Ja sinä et mitään ennen selittänyt...
+
+Hän oli moittivinaan, mutta hänen äänessään soi vain rakkaus ja
+kiitollisuus, se värähti niin vienona ja hellänä kuin kevyt, suloinen
+hyväily...
+
+Mutta Antti ei vastannut -- hän vain hymyili onnellisena.
+
+Elli alkoi varovasti aukaista pikku Matin kääröä ja asetti hänet
+kehtoon.
+
+Mutta Matti heräsikin makeimmasta unestaan ja ilmaisi äänekkään
+paheksumisensa moista häiritsemistä vastaan.
+
+-- So, so, pikku matkamieheni. Älähän nyt suutu... älä suutu! --
+viihdytteli äiti hellästi.
+
+-- Kai sinun täytyy antaa hänelle ihan ensimäiseksi illallista...
+Tokkopa hän vähemmästä leppyy...? -- puheli mies hymyillen.
+
+Elli antoi pojan Antille, riisui palttoonsa, istuutui tuolille ja
+aukaisi puseronsa, paljastaen valkean, vielä neitseellisen rintansa...
+Ja kun nuori esikoinen taas pääsi äidin syliin, oli se täydellisesti
+hyvitetty; se lakkasi huutamasta ja alkoi ahnaasti imeä...
+
+Oi, miten kaunis olikaan tuo ryhmä! Miten hellästi ja kauniisti
+katsoikaan nuori äiti imevään lapseensa! Antin valtasi kummallinen,
+outo tunne -- aivankuin jonkunlainen heikkous... Hän ei olisi voinut
+sitä selittää, hän ei voinut lausua ainoatakaan sanaa -- mutta jos
+hänen olisi tarvinnut astua kuolemaan noiden kahden puolesta, olisi hän
+sen empimättä tehnyt!
+
+Hänen vaimonsa, hänen pieni poikansa...
+
+Ja kun nuori nainen nosti kasvonsa, olivat hänen silmänsä niin
+omituisen sädehtivät ja kosteat... Hänen suunsa puoliavoimine,
+punaisine huulineen muistutti aukeavaa kukkaa... Ja hän kuiskasi
+hiljaa:
+
+-- Antti...
+
+Antti ei voinut nytkään mitään sanoa. Hän asteli vain vaimonsa viereen,
+laski suuren, voimakkaan kätensä hänen hienoille, vaaleille hiuksilleen
+ja silitti hiljaa hyväillen hänen päätänsä.
+
+Mutta vaimo tarttui äkkiä miehensä käteen ja painoi tuon työssä
+kovettuneen käden hienohipiäistä poskeansa vasten... Ja hänen
+rinnoillaan imi pitkin siemauksin heidän pieni poikansa... Välillä se
+levähti hetkisen, hengittäen voimakkaasti ja katsoen ylös äitinsä
+kasvoihin kirkkain, sinisin silmin...
+
+Antti tunsi olevansa niin sanomattoman onnellinen. Hän ei voinut
+ymmärtää, miksi häntä aivankuin ahdisti tuo suuri onni... Ikäänkuin se
+ei voisi olla todellista...
+
+Hän sammalsi hiljaa, liikutuksesta väräjävällä äänellä:
+
+-- Niin, Elli... -- Minä menen nyt viemään Nopen talliin...
+
+Kun hän tuli pihalle, hirnahti Noppe iloisesti, kuopien
+malttamattomasti lunta. Ja kun Antti meni sen luokse, alkoi se
+tuttavallisesti hieroa päätään hänen takkiinsa.
+
+Antti oli vieläkin aivankuin huumaantunut. Että Elli vihdoinkin,
+kaikkien vaikeuksien jälkeen, oli täällä! Hänelle, köyhän torpan
+pojalle, ei oltu aiottu suuren talon tytärtä antaa... Kaikki keinot ja
+ansat oli viritetty esteeksi, mutta heidän rakkautensa oli voittanut
+kaikki -- ja nyt oli jo oma kotikin. Hänet valtasi niin väkevä
+onnentunne, että hän, tietämättä mitä teki, tarttui tuon kasvattamansa
+hevosen päähän ja painoi kasvonsa hienokarvaista kaulaa vasten...
+
+Kun hän oli vienyt hevosensa talliin, seisahtui hän pihalle. Hän ei
+mene vielä juuri sisään, hän tahtoo hetken ajatella, nauttia siitä,
+että vihdoinkin on täysin onnellinen...
+
+Miten hiljaista! Tuulenhenkäyskään ei häiritse hiljaisuutta. Ja miten
+ihmeellisen kirkasta ja valoisaa on tänä iltana. Hän näkee tuossa
+vihertävässä, satumaisessa valossa koko suurenmoisen maiseman
+kukkuloineen, metsineen, soineen... Ja kaukana korvessa häämöttää
+sinertävää taivasta vasten mahtavan Kolkkisvuoren valkea laki --
+aivankuin suunnaton jättiläinen, joka järkähtämättömänä ja ankarana
+vartioi seutua. Ja tähdet...
+
+Ah -- heidän tähtensä!
+
+Tuolla ne nyt pilkottivat niin kirkkaina ja sädehtivinä -- aivankuin
+olisivat hänelle ystävällisesti vilkuttaneet silmää...
+
+Antin mieleen muistui niin elävästi se ilta, kun he Ellin kanssa
+olivat omiin nimiinsä omistaneet kaksi lähekkäin olevaa tähteä
+länsitaivaalla... Elli katsoi niihin aina suurella hellyydellä,
+niinkuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joista heidän onnensa
+riippui... Ja kerran oli hän liikutetulla äänellä sanonut säälivänsä
+niitä, kun ne eivät milloinkaan päässeet lähemmäksi toisiaan...
+
+Sellainen pieni, herttainen hupakko!
+
+Mitä se oli?
+
+Hän ei ensin erottanut, mutta sitten hän kuunteli tarkempaan...
+
+-- Uu -- uu!
+
+Kaukaa korvesta kuului yksinäisen suden pitkäveteinen, valittava
+ulvonta... Se oli niin kaukana, ettei siinä erottanut mitään vihaa eikä
+raivoa -- siinä soi vain syvä alakuloisuus ja suru; se kuului niin
+haikealta, kuin olisi susi nälkään nääntymäisillään tai kuolettavasti
+haavoittunut ja vielä viimeisillä voimillaan ulvoen rukoilisi apua...
+Joskus se alkoi tuskallisena ja hurjana kuin kidutetun ihmisen vihlova,
+sydäntäsärkevä huuto, mutta sitten se aleni ja loppuikin pitkään,
+nyyhkytyksentapaiseen valitukseen -- niinkuin olisi jossakin
+toivottomasti ja haikeasti itkenyt nainen, jonka koko maailma on
+hyljännyt...
+
+Oli hän ennenkin kuullut susien ulvontaa, mutta nyt se vaikutti hänen
+herkistyneeseen mieleensä omituisen tuskallisesti ja kaameasti.
+
+Merkitseekö se jotain? Ei -- mitäpä se merkitsisi?
+
+Mutta miksi kuvastuu tuossa ulvonnassa sellainen suru ja alakuloisuus?
+Mitä mahtaa ajatella ja ikävöidä tuo yksinäinen peto synkeässä
+metsässään...?
+
+Jospa se ei olekaan susi, vaan eksynyt ihminen?
+
+Hän alkoi kuunnella tarkemmin. Ja kummallista! Se kuului nyt paljon
+lähempää. Tai ehkä oli susi vain kääntänyt kuononsa tätä ilmansuuntaa
+kohden... Ja nyt siinä erotti villiä, nälkäistä raivoa ja uhkaa,
+säälimätöntä uhkaa...
+
+Kauan hän seisoi siinä mökkinsä edustalla. Suuret kuuset loivat
+valkealle lumelle sinertäviä, jättiläismäisiä varjoja. Ja tuossa
+kalpeassa, aavemaisessa valossa, tuossa syvässä, onnettomuutta
+ennustavassa hiljaisuudessa, jossa ei kuulunut muuta kuin
+tuo kaukainen, valittava ulvonta, alkoi hänestä tuntua yhä
+kammottavammalta.
+
+Häntä alkoi värisyttää, ja hänen sieluunsa hiipi outo, epämääräinen
+pelko, salainen aavistus jostakin kauheasta onnettomuudesta...
+
+Ja kaukaa korvesta kuului taas pitkäveteisenä, pahaenteisenä, kaameana:
+
+-- Uu -- uu! -- Uu -- uu!
+
+
+II
+
+Antti asteli reippaasti kotiaan kohden erästä metsäpolkua myöten. Lumi
+narskui ja kiljui vihaisesti saappaitten alla, pakkanen paukkui
+aidoissa ja pyrki väkisin nipistelemään hänen kasvojaan kylmillä
+hyppysillään. Hänen olallaan pyssynpiipulla riippui jaloista
+yhteensidottuina teeri ja kaksi suurta koirasmetsoa; hän hyräili
+hiljalleen, ja hänen mielensä oli niin sanomattoman kevyt ja iloinen --
+odottihan siellä kotona nuori, herttainen vaimo ja pikku Matti, joka
+oli jo kolmivuotias!
+
+Oi, miten paljon hän piti tuosta pikku veitikasta! Ja miten
+ymmärtäväinen, sukkela ja kekseliäs hän oli! Antin täytyi hymyillä
+muistellessaan, miten Matti eilen puoliväkisin tahtoi päästä
+ratsastamaan Nopella -- sellainen pikku vekara! Ja kun ei tähän annettu
+lupaa, meni hän vähin äänin pihalle ja aikoi ratsunaan käyttää suurta,
+mustaa tallipässiä! Tämä ei kuitenkaan ollut hänen kanssaan samaa
+mieltä, vaan nakkasi nuoren ritarin hankeen, niin että lumi pölähti!
+
+Oh, kyllä hänestä vielä tulee reipas mies! -- ajatteli Antti.
+
+Kun hän läheni kotiaan, muuttuivat hänen askeleensa varovaisemmiksi ja
+hän hymyili taas hiljaa itsekseen.
+
+Nyt se varmaan ilostuu, kun saa näin suuria, kauniita sulkia!
+
+Varpaillaan hiipi hän eteiseen, raotti hiljaa ovea ja huusi sisään
+iloisesti ja hellästi:
+
+-- Matti!
+
+Ei vastausta.
+
+-- Onko isän pikku Matti mennyt piiloon? Arvaappas mitä isällä on?
+
+Ei vastausta.
+
+Mutta hän muisti, että pienokainen usein juoksi hänen tullessaan
+jonnekin piiloon ja istui siellä äänettömänä kuin pieni hiiri. Kun mies
+sitten löysi hänet sängyn alta tai muusta piilopaikasta, purskahti
+häntä vastaan niin kirkas ja sydämellinen nauru, hän kohtasi niin
+loistavat ja sädehtivät sinisilmät, että hänen täytyi silmänräpäyksessä
+nostaa pikkuinen syliinsä ja painaa huulensa pientä, punaista suuta
+vasten, joka oli täynnä hohtavanvalkoisia hampaita... Mies astui siis
+sisään, vilkaisi kaikki tutut piilopaikat, kurkistipa vielä uunillekin
+-- mutta poika ei ollutkaan sisällä.
+
+-- Ahaa, hän on mennyt äidin kanssa navettaan...
+
+Kiireesti hän riensi navettaan, jossa vaimonsa juuri laittoi haudetta
+lehmälle, ja kysyi iloisesti ovea avatessaan:
+
+-- Täälläkö se pikku Matti piileskelee?
+
+-- Ei, Matti on sisällä, -- vastasi vaimo.
+
+Mies seisoi hetken aivankuin jähmettyneenä.
+
+Sanaakaan hän ei kyennyt sanomaan, sillä kamala aavistus valtasi hänet.
+Hän valahti kalpeaksi kuin liina, kylmä hiki pusertui silmänräpäyksessä
+hänen otsalleen, ja hänen täytyi tarttua karsinan aitaan, jottei olisi
+kaatunut.
+
+Sudet... sudet! Nehän olivat syöneet useita lapsia näillä tienoin...
+
+Niinkuin jonkun hirviön takaa-ajamana ryntäsi hän ulos.
+
+Kauhistuneena hän tuijotti tuoreisiin sudenjälkiin äskensataneella
+lumella...
+
+Kuin sumun läpi hän näki jäljistä, että pienokainen oli seissyt eteisen
+kynnyksellä -- ja siitä oli susi hänet siepannut ja sitten pitkin
+loikkauksin kadonnut metsään.
+
+Epätoivoinen parahdus pääsi miehen suusta. Hän juoksi tupaan, sieppasi
+seinältä pyssyn ja syöksyi vimmatusti sudenjälkiä myöten metsään.
+
+Juostessaan hän käsitti, että onnettomuuden oli juuri täytynyt
+tapahtua, ja se antoi siivet hänelle; koko nuoren ruumiinsa voimalla ja
+nopeudella hän syöksyi eteenpäin, ja hänen silmänsä tuijottivat
+jäykästi ja itsepäisesti sudenjälkiin -- noiden pitkien, raskaiden
+hyppyjen jälkiin...
+
+Mitä? Pieni kenkä lumella... Matin kenkä... hänen poikansa pieni
+kenkä...
+
+Oliko hän koettanut ponnistella irti suden otteesta -- vai miten se oli
+irtaantunut...? Juostessaan hän sieppasi sen ja juoksi, juoksi,
+juoksi... Hiki alkoi virtana vuotaa, hänen rintansa läähätti ja
+kurkkuaan kuivasi, mutta hän juoksi yhä vähentymättömällä vauhdilla,
+tuijottaen jäykästi kamaliin sudenjälkiin.
+
+Vihdoin hän seisahtui kuunnellakseen...
+
+Ensin hän kuuli vain sydämensä kumean jyskinän, mutta sitten hän erotti
+hyvin kaukaa lapsensa vaikeroivan ja hätäisen avunhuudon:
+
+-- Isä... isä... isää!
+
+Ja viimeinen parahdus tuntui siltä, kuin olisi pienokainen ollut
+tukehtumaisillaan...
+
+Raivoisa tuskanhuuto parahti miehen kuivasta kurkusta -- huuto, joka
+muistutti ärsytetyn pedon karjuntaa -- ja hän lähti uudelleen
+juoksemaan. Nyt hän käsitti senkin, että hänen olisi pitänyt
+huudoillaan koettaa pelottaa sutta, ja katui katkerasti, ettei ollut
+sitä heti muistanut. Kuin korvatakseen laiminlyöntiään huusi hän
+juostessaan kerran toisensa jälkeen, ja hänen huutonsa kävivät yhä
+käheämmiksi... ja kohottaen pyssynsä ilmaan laukaisi hän senkin sutta
+pelottaakseen.
+
+Taas hän kuunteli. Ja suuri jumala! Hän kuuli -- tai ainakin oli
+kuulevinaan -- taas tuon sydäntäsärkevän huudon: isä, isä... Hän ei
+enää tuntenut väsymystä eikä tiennyt sitäkään, etenikö vai eikö -- hän
+vain juoksi..
+
+Kauhistuen näki hän jäljistä, miten metsästä oli tullut toinen susi,
+miten saaliista -- hänen pienestä poikaraukastaan -- oli syntynyt
+tappelu. Ankarasti oli temmelletty valkealla lumella. Tuossa oli pieni
+kenkä harmaine sukkineen... pienet housut, jotka hänen vaimonsa oli
+paikannut polvien kohdalta... ja hiukan edempänä pieni, verintahrattu
+paita... Ja lähellä paitaa hän huomasi lumessa kädenjäljen --
+kädenjäljen, jossa pienet sormet olivat epätoivoisesti harallaan...
+
+Oih! Tuosta pienestä jäljestä hän näki, että pienokainen oli vielä
+äsken ollut elossa... Hän miltei näki silmissään, miten tämä ponnisteli
+epätoivoisesti petoja vastaan, miten hän pienillä sormillaan koetti
+irroittaa kuristavia, karvaisia leukoja, joista valui kellertävä,
+kuolainen vaahto... ja aina väliin tukehtumaisillaan huusi apua
+isältä... Ja kun susi vihaisesti ja nautinnonhimoisesti muristen on
+upottanut suuret, terävät hampaansa hentoon, valkeaan kaulaan, on hänen
+kätösensä epätoivoisesti kuolemantuskassa haparoiden sattunut lumeen ja
+jättänyt siihen nuo pienet, pienet sormenjäljet...
+
+Käheä, miltei eläimellinen huuto tunkeutui taas miehen kuivasta,
+kirvelevästä kurkusta. Ja verestävillä silmillään hän havaitsi
+edelleen, miten verta oli roiskunut ympäri: pedot olivat siis aikoneet
+syödä pojan tässä, mutta hänen huutojensa tai pyssynlaukauksen
+pelottamina lähteneet uudelleen. Hän käsitti, että hänen olisi pitänyt
+ampua, voidakseen pelottaa susia, ja seisahtui jo kerran ladatakseen
+pyssynsä, mutta huomasi, ettei hänellä ollutkaan ruutia. Siksi hän vain
+juoksi ja huusi yhtämittaa käheästi.
+
+Samalla tavalla läähättäen ja rinta kolisten juoksi hän yhä edelleen.
+Hiki valui virtana hänen otsaltaan, tunkeutuen silmiin ja kirvellen,
+aivankuin niihin olisi kaadettu kirpeätä suolavettä. Hänestä kaikki
+näytti hämärältä... Hänen ymmärryksensäkin alkoi omituisesti sumeta.
+Hänestä tuntui, että hänen kurkkunsa pienenee hetki hetkeltä, että hän
+auttamattomasti tukehtuu pian ja että hänen sentähden täytyy huutaa --
+huutaa epätoivon voimalla niin kauan kuin voi, saadakseen poikansa
+pelastetuksi. Mutta se oli turhaa; jokaisella huudolla tuli hänen
+kurkkunsa yhä ahtaammaksi, huutonsa yhä käheämmäksi ja korisevammaksi,
+kunnes se lopulta muistutti kuolettavasti haavoitetun hirven viimeisiä
+kuolonkorahduksia...
+
+Juostuaan näin kauan -- tunnin tai kaksi, sitä hän ei tiennyt -- saapui
+hän vihdoin paikalle, jossa hänen lapsensa oli syöty. Jäljellä oli vain
+muutamia verisiä riekaleita, murskatuita luita ja verta... Mutta olipa
+muutakin: hänen pieni päänsä vaaleine kutreineen oli todellakin jäänyt
+sinne hangelle kasvot alaspäin...
+
+Mies käänsi pään ja näki kuin mustan sumun lävitse sulkeutuneet silmät,
+avoimen, hiukan vääristyneen suun. Hän läähätti raskaasti ja tuijotti
+kauan mielettömin, hurjin katsein noita rakkaita, lumivalkeita kasvoja,
+mutta viimein hän kumartui, pujotti sormensa kellertäviin,
+silkinhienoihin hiuksiin ja painoi epätoivoisesti huulensa
+vääristynyttä, kylmää suuta vasten... suuta, jossa tuntuivat pienet
+terävät hampaat...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hitaasti kulki mies kotiinpäin kantaen sylissään omaan takkiinsa
+käärittyä poikansa päätä, muutamia pieniä luita ja revityitä lapsen
+vaatteita. Hän oli jo kauan kulkenut, sillä hän oli joutunut kauaksi
+kotoaan, mutta hän ei kiirehtinyt eikä välittänyt miten matka edistyi,
+sillä ei hänellä enää kiirettä ollut...
+
+Hän ei huomannut, että oli avopäin ja paitahihasillaan, ei tuntenut,
+että pureva pakkanen kylmäsi hänen äsken hiestä märän ruumiinsa, eikä
+sitä, että ruumiinsa värisi vilusta ja alkavasta kuumeesta -- hän
+laahusti vain hiljaa eteenpäin, toisinaan horjahdellen ja kompastellen,
+puristaen noita rakkaita jätteitä rintaansa vasten...
+
+Ei pienintäkään valitusta kuulunut hänen huuliltaan, eikä ainoakaan
+kyynel vierähtänyt hänen poskilleen, isku oli niin ankara, että hän oli
+vielä aivankuin huumaantunut -- ja kerran välähti hänen mieleensä, että
+kaikki onkin vain hirveätä unta... Mutta sitten hän tunsi käärön
+rinnallaan ja ymmärsi, ettei enää koskaan saa nähdä poikaansa
+elävänä... Ei milloinkaan saa kuulla hänen iloista, heleätä nauruaan...
+Ei milloinkaan...
+
+Päivä alkoi painua mailleen. Hänen edessään pilkotti puiden välistä
+hehkuva taivas -- niinkuin olisi suuri öinen metsäpalo uhmaten
+viskannut punaisen kajastuksensa taivaalle... Mutta takaa hiipi hiljaa
+harmaa hämärä... Ei, hän oli kuulevinaan varovaisia, hiipiviä askeleita
+takanaan, ja hänestä tuntui, että jos hän nyt kääntyy, on häntä
+vastassa muodoton, harmaa, varjomainen olento...
+
+Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä, seisahtui ja kääntyi -- eikä
+nähnyt mitään. Metsä vain oli muuttunut entistä pimeämmäksi ja
+salaperäisemmäksi. Ja oli niin hiljaista, hiljaista, ettei kuulunut
+pienintäkään ääntä... ei risahdusta...
+
+Kuni kaukainen, ilkeä uni välähti hänen sekavassa muistissaan
+samanlainen aavemainen hiljaisuus... Kuu valaisee kalpealla valollaan
+valkean, aivankuin käärinliinoihin peitetyn maiseman, ja kaukaa kuuluu
+pitkäveteinen, valittava ulvonta...
+
+Kun hän vihdoin saapui kotiin, oli hän kauhean näköinen. Hänen märkä
+paitansa oli jäätynyt kovaksi kuin rautapelti, hänen kasvonsa olivat
+kalmankalpeat, tukka kokonaan paksun kuuran peitossa, ja korvat olivat
+paleltuneet lumivalkoisiksi -- hän näytti haudasta karanneelta
+vainajalta...
+
+Horjuen asteli hän tuvan perälle, laski käärönsä pöydälle ja retkahti
+istumaan raskaasti kuin juopunut -- ja jäätyneitten kulmakarvojen alta
+tuijottivat hänen verestävät, kuumeesta kiiluvat silmänsä kuin vangitun
+villieläimen.
+
+Vaimo aavisti sanoittakin kaiken, hän valahti kalpeaksi kuin liina...
+hän tahtoi mennä katsomaan kääröä, mutta ei uskaltanut. Hän katsahti
+kuin apua anoen mieheensä -- mutta tämä tuijotti jäykästi eteensä,
+niinkuin ei olisi nähnyt mitään.
+
+Vihdoin nuori äiti ei voinut itseänsä hillitä -- hän syöksyi kuin
+mielipuoli käärön luo ja alkoi vapisevin käsin kopeloida sitä auki...
+mutta peräytyi kauhistuneena, sillä ensimäiseksi tuli esille pieni,
+verinen paita...
+
+Uudelleen hän heittäytyi käärön yli. Vain epäselvästi hän havaitsi,
+että sieltä vierähti jotain... Hän tarttui rintaansa ja kirkaisi,
+niinkuin olisi häneen isketty suuri puukko... Sitten hän lyyhistyi
+maahan kuin riepu ja alkoi sydäntäsärkevästi itkien huutaa:
+
+-- Matti... Matti... Lapseni... lapseni...
+
+Mutta mies ei ymmärtänyt häntä, tuskin kuulikaan hänen huutojaan. Hänen
+ruumiinsa alkoi hirveästi vavista, hänen hampaansa kalisivat kuin
+vilutautisen ja raju, nouseva kuume ja suru tekivät hänet miltei
+mielettömäksi... Hän kiinnitti tuijottavat silmänsä vaimoon, kysyen
+hitaasti ja ankarasti kähisevällä, puistatuksista katkonaisella
+äänellä:
+
+-- Miksi hänet päästit ulos?
+
+Vaimo ei vastannut. Hän oli polvillaan lattialla -- ja niinkuin olisi
+saanut ammottavan haavan, josta hänen verensä vuotaa kuiviin, ja
+koettaisi vielä hetkisen sitä tyrehdyttää, puristi hän rintaansa vasten
+pientä paitaa ja vaikeroi sanomattomassa tuskassa:
+
+-- Lapseni... lapseni... lapseni...
+
+Mies korotti ääntänsä.
+
+-- Siinä hän nyt on! Se on sinun syysi!
+
+Vaimo kohotti kyyneleiset, tuskanvääntämät kasvonsa ja katsoi hetken
+mieheen kuin mielipuoli. Ja niin määrättömän surkeana ja epätoivoisena
+parahti hänen kalpeilta huuliltaan:
+
+-- Minun...?
+
+-- Niin! Sinun, sinun! Kuuletko?! -- Mies nousi horjuen seisomaan, vesi
+valui hänen sulaneesta tukastaan, ja hän näytti todellakin
+mielipuolelta. Ja niinkuin hän nyt olisi löytänyt syyllisen poikansa
+kuolemaan ja tahtoisi tappaa tämän sanoillaan, huusi hän vieläkin,
+korostaen joka tavua vihlovalla tuskalla ja epätoivolla:
+
+-- Se oli _sinun syysi!_
+
+Vaimo jäykistyi ja kalpeni yhä enemmän ja lysähti tunnottomana
+lattialle; hänen silmänsä jäivät kauhistuksesta selälleen, leuka
+longahti muutaman kerran -- ja sitten hän oli liikkumaton. Mies
+tuijotti kauan tylsästi häneen ja sekavilla aivoillaan alkoi hämärästi
+käsittää, että oli tehnyt väärin vaimolleen... Eihän lasta voinut
+sisään teljetä... ja olihan pojalla lupa mennä portaille asti
+yksinkin... Hän polvistui vaimonsa viereen, hokien käheällä äänellä:
+
+-- Anna anteeksi... anna anteeksi... En tarkoittanut mitään... En
+mitään...
+
+Mutta liikkumattomat, kauhusta laajenneet silmät tuijottivat kattoon
+kuin jotakin hirmunäkyä, eikä kalpeiden huulien välistä kuulunut mitään
+vastausta.
+
+Hirveä epäilys ja tuska valtasi miehen, se syöksyi niin äkkiä hänen
+sekaviin, kuumeesta jyskyttäviin aivoihinsa, että hän luuli päänsä
+halkeavan tuossa tuokiossa... Kokonaan suunniltaan hän puristi vaimonsa
+ruumista rintaansa vasten, hyväili epätoivoisesti velttoja käsiä ja
+huohotti kuumeisesti:
+
+-- Elli... Elli... Herää... herää...! Etkö kuule minua? Kuule minua...
+kuule minua!
+
+Mutta vaimo lepäsi liikkumattomana ja äänettömänä.
+
+Kaikki musteni miehen silmissä, tuhkanharmaana ja hurjana hän syöksyi
+seisoalleen, ja hänen suustaan tunkeutui kauhea huuto:
+
+-- Kuollut!
+
+Elli kuollut... kuollut... Hän olikin aina ollut niin hento ja
+heikko... Ja nyt hän oli itse surmannut vaimonsa...!
+
+Tämä luulo vei häneltä viimeisenkin ymmärryksen; hän ei kyennyt enää
+mitään ajattelemaan. Hän repeli tukkaansa, kynsi rintaansa, ja ähkyen
+kirosi hän jumalaa, itseänsä ja koko maailmaa... Ja kun hän asteli
+edestakaisin lattialla, katsellen hurjasti ympärilleen verestävillä
+silmillään, muistutti hän ahtaaseen häkkiin suljettua raivokasta,
+nälkäistä petoa, joka on päässyt veren makuun ja himoitsee enempää...
+
+Tupa alkoi muuttua pimeäksi. Ja miehestä, jonka kuumeisissa aivoissa
+kaikki oli sekasotkuista, alkoi tuntua siltä, kuin se olisi ollut
+täynnä aaveita... Niinkuin pimeys olisi muuttunut eläväksi...
+lukemattomiksi eläviksi olennoiksi... Ensin ne mustina ja salaperäisinä
+kiipesivät uunilta, hiipivät hiljaa nurkkiin, penkkien ja astioiden
+alle... Mutta niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, ne tulivat yhä
+rohkeammiksi, rohkeammiksi... Nyt ne jo ojentelivat mustia, varjomaisia
+käsiään hänen kurkkuansa kohden... joka puolelta kuului läähättävää
+hengitystä, uhkaavaa, sihisevää kuiskutusta... Hän alkoi huitoa
+vimmatusti käsillään, mutta ne pujahtivat niin viekkaasti ja sukkelasti
+hänen iskujensa alta, ettei yhteenkään sattunut...
+
+Mutta ne ärtyivät yhä enemmän hänen vastustuksestaan... Niitä tuli
+kokonaisia parvia, niiden raivokas sähinä vinkui hänen korvissaan kuin
+myrsky alastomissa puissa... Ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kaikilta
+tahoilta, niin että hän oli tukehtumaisillaan... Eikä hän tiennyt mitä
+olisi tehtävä, mihin voisi piiloutua...
+
+Silloin hänen verensä aivankuin hyytyi kauhusta... Syvältä lattian
+alta, tai jostakin muurin takaa, kuului äkkiä kauhistava ulvahdus --
+niinkuin mahdottoman jättiläissuden kumea, kiukkuinen ulvonta... Ja se
+nousee, lähenee, lähenee, lähenee... Nyt se ulvahtaa jo paljon
+lähempänä... ja välillä se uhkaavasti murahtaa...
+
+Ja nuo kauheat olennot estävät paon! Hän ei pääse mihinkään -- ne
+ympäröivät hänet mustana seinänä, ja sadat karvaiset sormet haparoivat
+hänen kurkkuaan... Ja yhä lähempää kuuluu tuo kaamea ulvonta ja
+murina...
+
+Vihdoin tuo voitonriemuinen murina oli aivan lähellä, koko tupa
+aivankuin värisi tuosta murinasta -- ja muurin takaa nousi hitaasti
+suunnaton sudenpää vihreine, hehkuvine silmineen, valkeine hampaineen.
+Se oli niin suuri, että se olisi täyttänyt kokonaisen oviaukon, ja se
+nuolaisi jo mustia huuliaan pitkällä, punaisella kielellään... Silloin
+hän karjaisten epätoivon vimmalla syöksyi ovesta ulos... Ja yhä
+mielettömästi huutaen alkoi hän juosta ihmisasuntoja kohden...
+
+Ja pitkän aikaa kuului illan hiljaisuudessa hänen etenevä, käheä
+huutonsa autiolta niityltä...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta tupa on vähitellen tullut ihan pimeäksi. Siellä ei erota enää
+lattialla makaavaa, tiedotonta naista -- erottaa vain ikkunareijät,
+jotka mitään valaisematta salaperäisinä, harmaanvalkeina tuijottavat
+tuvan synkeään pimeyteen kuin hirvittävän suuret, kuolleet silmät...
+
+Ja siellä on niin hiljaista, niin hiljaista kuin haudassa...
+
+Ei risahdusta... Ei huokausta.
+
+Vihdoin alkaa pimeydestä kuulua omituinen, yksitoikkoinen ääni... Ensin
+se kuuluu hyvin harvaan, harvaan ja heikosti kuin kuolevan ihmisen
+viimeiset kuiskaukset... Mutta vähitellen, vähitellen se alkaa kuulua
+nopeampaan...
+
+... huoneen lämmössä alkoi pieni, jäätynyt pää sulaa -- ja lattialle
+tipahteli hiljalleen suuria, punaisia pisaroita...
+
+
+III
+
+Kolkkisvuoren jylhällä laella, lumisella kivellä, istuu pyssyynsä
+nojaten vanha mies. Hänen vartalonsa on köyry, hänen tukkansa on
+valkea, ja hänen silmänsä, jotka muinoin olivat niin siniset ja
+loistavat, tuijottavat väsyneesti ja synkästi jonnekin kaukaiseen
+etäisyyteen.
+
+Täsmälleen kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä päivästä, jolloin hän
+viimeisen kerran näki ne, jotka hänelle olivat rakkaimmat maan päällä.
+Sillä kun hän vihdoin tuli tajuihinsa kuumehoureistaan, lepäsi vaimo
+syvällä haudassa yhdessä lapsensa jäännösten kanssa -- hän oli kuollut
+halvaukseen tuntoihinsa tulematta... Niin, siihen aikaan hänen tukkansa
+muuttui harmaaksi...
+
+Kaksikymmentä vuotta -- ajattelee vanha mies. Miten äärettömän pitkä se
+aika onkaan ollut -- ja miten selvästi hän kuitenkin muistaa sen
+kamalan päivän!
+
+Hän ei tahtoisi muistella sitä -- mutta niin kuin ilkeä painajainen,
+hirveä uni, josta ei voi herätä, kulkee kaikki hänen sielunsa silmien
+ohi...
+
+Aivankuin ahdistettu otus hän katsoo hätääntyneenä ympärilleen,
+karkoittaakseen nuo kauheat kuvat... Mutta näköalakin on niin kovin
+tuttu, ettei sekään herätä mielenkiintoa; tuolla pohjoisessa
+häämöttävät laajat, valkeat nevat, oikealla siintävät tummat metsät, ja
+kaukana edessä näkyy kotimökin valkea katto... ja suuret kuuset
+seisovat siellä tummina ja juhlallisina... Ja mitään ihmisääntä ei
+kuulu... Vaaran alla oleva korpi vain kohisee kumeasti ja
+salaperäisesti, kuin hengittäisi harvaan ja syvästi mahdottoman suuri,
+nukkuva eläin... Ja niinkuin tämä eläin vihaisesti pörhistäisi
+suunnatonta turkkiansa -- siltä näyttää yhä sakenevassa hämärässä
+puunlatvojen huojunta... Mutta viluisina ja yksinäisinä vaikeroivat
+vihaisen viiman kynsissä surkastuneet, alastomat kalliokoivut -- ja tuo
+surunvoittoinen ääni tuntuu pidätetyltä itkulta... lapsen itkulta... --
+Isä, isä... isää!
+
+Kauhusta jähmettyen tarttuu hän päähänsä. Sillä taas, kuten joskus
+ennenkin, hän on kuulevinaan tuon hätäisen, tukahtuneen, hennon
+lapsenäänen... Hän sulkee silmänsä ja koettaa epätoivoisesti tukkia
+korviaan, mutta kaikista estelyistä huolimatta tunkee tuo heikko,
+turvaton ääni hänen korviinsa kummallisena sihinänä, josta erottaa
+rukoilevat, tuskasta värisevät sanat:
+
+-- Isä... isä...
+
+Hänen harmaa päänsä vaipuu käsien varaan, hänen kumarat hartiansa
+alkavat omituisesti vavista, ja hän huokaa hiljaa:
+
+-- Eikö se sitten milloinkaan unohdu...?
+
+Niin hän istuu kauan. Tuuli humisee synkästi, ja pimeys levittää yli
+maan äärettömät, mustat siipensä .. Mutta mies ei sitä huomaa... hän on
+niin kovin väsynyt... Elämä tuntuu hänestä niin sanomattoman haikealta,
+yksinäiseltä ja surulliselta -- hän toivoo vain kuolemaa...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mitä hän nyt aikoo -- mitä hän tekee...?
+
+Hän aukaisi hitaasti lyhyen turkkinsa ja kaivoi syvältä povitaskustaan
+esille pienen käärön...
+
+Ja sitten hän painoi huulilleen pienen, harmaan sukan -- sukan, jonka
+hänen vaimonsa oli muinoin kutonut...
+
+
+
+
+TYÖN UHRI
+
+
+I
+
+Tuiskutti hienoa lunta, ja pimeän ratapihan savuista ilmaa viilsi
+vihellyspillin kimakka kiljaisu -- aivankuin vihlova, kuoliniskun
+saaneen ihmisen hätähuuto, ja päivyskonduktööri säesti laulavalla
+äänellä:
+
+-- Kolmannel-le!
+
+Ylimääräinen asemamies Aarne Unto kumartui nopeasti puskurien väliin,
+irroitti koplingin ja pujahti taas kumartuen vaunujen välistä ja huusi
+pitkään ja sointuisasti:
+
+-- Poikki on!
+
+Punainen lyhty heilahti, vihellyspilli kiljahti, ja irroitetut vaunut
+lähtivät jyristen vierimään määräpaikkaansa.
+
+He olivat jo olleet työssä kymmenen tuntia yhtämittaa. Oli tavallista
+kiireempi aika; tänään oli lähetetty ylimääräinen juna ja sotilasjuna,
+ja vielä oli tavarajuna järjestämättä -- kesti vielä pari tuntia
+ennenkuin se oli valmis. Ja kello oli jo yksitoista!
+
+Unto tunsi itsensä omituisen raukeaksi ja väsyneeksi tänä iltana. Hän
+ei ollut ehtinyt edes syödä kunnolleen, hänelle nousi hiki päähän, ja
+hänen jalkojansa pyrki yhä useammin livettämään liukkaalla ratapihalla,
+joka oli kaksinverroin petollinen sentähden, että jäiselle maalle oli
+satanut hiukan lunta. Hän sadatteli itsekseen huonoa ilmaa, pitkää
+työpäivää ja pimeyttä -- laittaisivat edes kunnon valaistuksen!
+
+No, hän kyllä jaksaa siinä missä toisetkin, olihan hän nuori, reipas ja
+terve. Ja tulevaisuuden tähden hän tahtoi tehdä mitä tahansa!
+
+Niin, tulevaisuus... Hänen rinnassaan värähti omituisesti, kun hän
+muisti rakastettunsa Martan. Ensi keväänä hänen pitäisi päästä
+vakinaiseksi ja silloin vietettäisiin häät...
+
+-- Kuudennelle! -- huusi taas konduktööri ja tarkoittaen Untoa lisäsi:
+
+-- Viidennestä poikki!
+
+Hän livahti taas vaunujen väliin kuten niin monta kertaa ennen. Mutta
+koukku ei irtautunut, se oli jotenkin epäkunnossa. Hän ponnisti kaikki
+voimansa ja saikin sen vihdoin irti. Vaunut olivat kuitenkin jo
+liikkeessä, ja pimeässä jäi häneltä huomaamatta, että hän oli juuri
+vaihteen kohdalla; hänen jalkansa tarttui keskellä rataa olevaan
+kiskoon ja hän kaatui. Hän miltei jäykistyi kauhusta ja koetti syöksyä
+vierivien vaunujen alta, mutta jalka lipesi -- ja samassa kuului kauhea
+rouskahdus... Hän ei tuntenut erityistä kipua, mutta vilahduksessa hän
+huomasi, että vaununpyörä oli mennyt molempien reisien yli...
+Suonenvedontapaisesti hän tarttui johonkin ratapölkkyyn, vetäen itseään
+pois kiskoilta, mutta samassa hän vaistomaisesti enemmän kuin kivusta
+tunsi, että pyörät menivät yli polvista, sääristä, nilkoista ja vielä
+kerran jalkaterästä -- aina sen mukaan kuin hän veti niitä poispäin. Ja
+joka kerralla rouskahti niin ilkeästi, kuin olisi jossakin syödä
+rouskuttanut suunnaton peto... peto, jonka hirmuisissa hampaissa
+suurimmatkin luut murskaantuvat kuin heinänkorret...
+
+Hän aikoi huutaa, mutta se aivankuin unohtui häneltä, hän ei enää
+jaksanutkaan -- kaikki alkoi heilua hänen silmissään. Jossakin
+huudettiin, vihellyspillit kiljuivat vihlovasti, ja jossakin
+liehutettiin punaista lippua; se kasvoi, leveni, piteni -- se suureni
+suurenemistaan kuin kauhealla nopeudella lähenevä ukkospilvi. Ja
+vihdoin se äärettömänä ja veripunaisena peitti koko taivaankannen... se
+oli niin hirveän punainen, että hänen täytyi sulkea silmänsä...
+
+
+II
+
+Kun hän taas tuli hiukan tajuihinsa, oli hänen korvissaan outo ja
+kummallinen jyrinä, ryske ja humina. Hänestä tuntui, että sadoittain
+junia kiitää hänen ohitseen, ylitseen, alitseen -- joka paikassa vain
+junia, junia... Niiden koneet puhkuvat, kohisevat, vihellyspillit
+kiljuvat, pyörät jyskyvät ja jyrisevät, kytkyimet kolisevat -- ja
+kaikki sulautuu huumaavaksi, helvetilliseksi pauhuksi...
+
+Hän tahtoi nostaa päätänsä, katsoa, mutta se oli lyijynraskas ja hänen
+silmäluomensa olivat niin kankeat, ettei hän voinut niitä kohottaa; ja
+hänen päästäänkin kuului tuo käsittämätön jyrinä. Vihdoin hänen
+onnistui hiukan raottaa silmiään ja hän näki nuoren hoitajattaren ja
+harmahtavan seinän, joka kalpeassa kaasuvalossa näytti kylmältä ja
+kuolleelta kuin lumihanki sellaisena talviyönä, jolloin kuu paistaa
+pilvien takaa niin himmeänä, ettei pienintäkään varjoa synny. Hänen
+päänsä oli kuin tulessa, mutta kummallista: hänen jalkojaan paleli,
+aivankuin niitä olisi liotettu jääkylmässä vedessä tahi kuin ne
+olisivat olleet paljaina kirpeässä pakkasessa. Hän aukaisi toisen
+kerran silmänsä ja koetti tylsillä aivoillaan saada selville mistä tuo
+melu kuului ja miksi hänen päätään poltti ja jalkojaan paleli.
+
+Hän koetti puhua, mutta hänen kielensä oli niin jäykkä, ettei se
+liikkunut; ankarasti ponnisteltuaan sai hän vihdoin epäselvästi
+soperretuksi:
+
+-- Peittäkää jalkani... paleltuvat...
+
+-- Kyllä, kyllä, -- rauhoitti hoitajatar, ja hänen äänessään oli
+jotakin joka kiusasi Untoa, jotakin lempeätä ja alentuvaa -- niinkuin
+olisi puhuttu lapselle.
+
+-- Peittäkää heti! Ja mikä täällä jyrisee?
+
+-- Olkaa vain rauhallinen. Kyllä se lakkaa.
+
+-- Minun jalkani... paleltuvat..
+
+Hän makasi hiljaa ja koetti ajatella. Ja vähitellen hänen sekavat
+aivonsa alkoivat käsittää, että jotain kauheata ja odottamatonta oli
+tapahtunut. Mutta mitä?
+
+-- Olenko loukannut itseni?
+
+-- Olette.
+
+Nyt hän muisti rouskahdukset, äärettömän lipun... kaikki!
+
+Jäykästi hän tuijotti kauan hoitajattareen -- ja yhä kirveli hänen
+varpaitaan.
+
+Vaivalloisesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa ja kauhistui: siinä,
+missä ennen olivat olleet jalat, ei nyt ollut mitään, peite oli aivan
+tasainen.
+
+Mutta miksi varpaat pistelevät... Hän koetti liikuttaa varpaitaan,
+saadakseen kivun vaimenemaan, ja hän olikin saavinaan ne liikkumaan.
+
+-- Ovatko ne molemmat poikki? -- kysyi hän vihdoin hoitajalta.
+
+-- Ovat, -- sanoi hoitajatar hiljaa. -- Mutta olkaa nyt rauhallinen.
+
+Nyt hän tunsi kivunkin. Se ryntäsi hänen kimppuunsa kuin
+saaliinhimoinen, raateleva peto; koko ruumis tuntui olevan kuin
+tulessa, ja jalkoja paleli, kirveli, vihloi -- ja niitä ei kuitenkaan
+ollut!
+
+Ruumiillisen tuskan ohella tulivat vähitellen muut. Hän muisti olleensa
+innokas urheilija, juoksija, hiihtäjä, pyöräilijä; kolme kuukautta
+takaperin hän vielä tuli ensimäiseksi pyöräilykilpailussa...
+
+-- Jalkani, jalkani...
+
+Se tunki hänen kurkustaan käheänä ja sydäntäsärkevänä kuin kuolevan
+eläimen viimeinen korahdus... Hän tahtoi rynnätä ylös, mutta silloin
+vihlaisi koko ruumista, niinkuin se olisi repäisty kahtia, ja
+hoitajatar painoi lempeällä väkivallalla hänen päänsä tyynyyn.
+
+-- Jalkani, jalkani...
+
+Oi, hän ei enää koskaan saa juosta, pyöräillä, hiihtää...
+
+Ei milloinkaan!
+
+Mutta jos tämä olikin vain hirvittävää unta?
+
+Ei, ei! Entistä kovemmin alkoi pakottaa, viiltää, polttaa -- ja sileä
+ja tasainen oli vuode siltä kohdalta, missä jalkojen piti olla...
+
+Hän ei enää koskaan saa kävellä rakastettunsa kanssa... Vielä eilen
+illalla he olivat kävelleet myöhäiseen... mutta nyt ei enää koskaan.
+
+Ei milloinkaan!
+
+-- Jalkani, jalkani...
+
+Ja hän alkoi katkerasti itkeä ja huusi itkunsa lomasta hurjasti:
+
+-- Antakaa minulle myrkkyä! Parempi on kuolla!
+
+Hoitajatar painoi sähkökelloa, ja hetken kuluttua tuli ylihoitajatar ja
+ruiskutti hänen käsivarteensa voimakkaan annoksen morfiinia.
+
+
+III
+
+Omituinen raukeus valtasi hänet vastustamattomalla voimalla. Kipu
+jaloissa vaimeni vähitellen ja siirtyi jonnekin muualle; hän tunsi,
+että jossakin kirvelevät jalat, mutta ne eivät olleet hänen jalkansa.
+Jyrinäkin taukosi; kuului vain jonkinlainen vieno suhina -- niinkuin
+olisivat värisseet haavanlehdet iltatuulessa...
+
+Hän ei tiennyt varmaan, oliko valveilla vai uneksiko, mutta sen hän
+muisti, että oli kerran nähnyt pahaa unta katkenneista jaloista... Ja
+hänen oli hyvä olla, että se oli vain unta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kuvia...
+
+Hän on olevinaan taas polkupyöräkilpailussa. Notkeasti hän nousee
+kilpailupyörälleen, ja lähtölaukauksen pamahdettua he lähtevät
+yht'aikaa huimaavaa vauhtia kiertämään rataa. Soittokunta soittaa hänen
+lempimarssiaan, pyörät humisevat, hiekkajyvät sinkoilevat silmille,
+korvat suhisevat tuulessa, ja epämääräisesti kuuluvat kehotushuudot...
+
+Miten suloista on olla nuori ja voimakas! Hän on harjoitellut hyvästi,
+pienintäkään väsymystä ei tunnu... hän polkee kepeämmin kuin koskaan
+ennen. Omituinen innostus valtaa hänet soittoa kuunnellessa; hän polkee
+sen tahtiin -- ja tuntuu, kuin kylmät väreet kulkisivat pitkin
+ruumista...
+
+Jo soitetaan viimeiselle kierrokselle. Hänen ruumiinsa jännittyy, ja
+radan pitkällä sivulla hän kättentaputusten ja tuhansien huutojen
+raikuessa syöksyy tuulena kaikkien ohi ja saapuu ensimäisenä maaliin...
+
+Mutta miksi tämä raukeus? Ei hän ole koskaan ennen sellaista tuntenut.
+Hän tahtoisi ajaa vielä yhden kierroksen, mutta ei voi enää polkea...
+hänen jalkansa kangistuvat, hän putoo pyörältä...
+
+No, kai se menee ohi!
+
+Kuvia... kuvia...
+
+Rakastettunsa kanssa he ovat maalla; vihreitä ketoja, lehteviä puita,
+lintujen laulua... Siellä on paljon nuoria, iloisia ihmisiä, naurua...
+He ovat paraillaan leskisillä, ja nyt on heidän vuoronsa juosta.
+
+-- Viimeinen pari ulos!
+
+Huutaja on solakka, nopea maalaistyttö. Hän katsahtaa vielä kerran
+hymyillen Marttaan, ja he kirmaisevat juoksuun... Vieras tyttö koettaa
+saavuttaa hänet, mutta miten hän siinä onnistuisi! Kuin leikillä hän
+juoksee ensin hiljempaa, kunnes Martta on päässyt turvaan -- ja sitten
+hän yhtäkkiä lentää tuulena sinne, minne Martta on juossut. He
+syöksähtävät yhteen, ja hän tarttuu tytön kuumaan käteen. Martta on
+hiukan hengästynyt, hänen rintansa kohoilee, ja ohuen puseron lävitse
+kuultaa hänen neitseellinen povensa... Hän ei malta -- pensaat
+peittävät heidät toisilta -- hän nostaa tytön syliinsä ja suutelee
+hänen kuumia, punaisia huuliaan...
+
+-- Tiedätkö, rakkaani, miten pahaa unta näin eräänä yönä?
+
+-- Minkälaista?
+
+-- Molemmat jalkani olivat poikki!
+
+-- Kauheata!
+
+-- Mutta rakas, miksi jalkani väsyvät -- en jaksa pitää sinua
+sylissäni...
+
+Ja hänen jalkansa alkavat yhä enemmän puutua, hän hellittää tytöstä,
+hän vaipuu polvilleen.
+
+Martta kalpenee, kumartuu, koettaa tukea häntä ja kuiskaa:
+
+-- Mikä sinun on?
+
+Mutta hän ei voi enää vastata, hänen kurkkuaan kuristaa, hänen jalkansa
+kylmenevät ja hän vaipuu vihreälle nurmelle... Hänen korvissaan alkaa
+valtavasti humista, ja hänen silmissään häilähtää jotain punaista ja
+vihreätä... punaista ja vihreätä...
+
+
+IV
+
+Kun hän aukaisi silmänsä, näki hän taas edessään vaaleanharmaan seinän,
+ja syysaamun kuollut, kalpea valo tunkeutui huoneeseen. Hän ei tuntenut
+nytkään suurta kipua, mutta runsaan verenvuodon ja osaksi morfiinin
+takia häntä raukaisi tavattomasti -- hän oli niin heikko, ettei voinut
+sormeansa liikuttaa.
+
+Hetken kuluttua kuului askeleita, ja kuin sumun lävitse hän näki miten
+ovi hiljaa aukeni ja sisään hiipi varpaillaan -- Martta.
+
+Hän ei nytkään ollut varma uneksiko hän, mutta vaistomaisesti hänestä
+tuntui, että tämä oli totta.
+
+Martan kasvot olivat kuolonkalpeat, hänen huulensa värisivät, ja
+liikkumattomin, kauhusta suurin silmin hän tuijotti rakastettuunsa.
+
+Kun hänen katseensa kääntyi vuoteen alapäähän, ei hän enää voinut
+kestää: hän lyyhistyi itkien sängyn viereen ja painoi kasvonsa
+harmaalle peitteelle -- sille kohdalle, missä hänen rakastettunsa
+jalkojen olisi pitänyt olla...
+
+-- Rakkaani... rakkaani... -- vaikeroi hän sanomattomassa tuskassa.
+
+Unto olisi tahtonut hyväillä, lohduttaa häntä, mutta ei voinut. Hänen
+siniset huulensa liikkuivat hiljaa, mutta mitään sanoja ei kuulunut:
+jäykästi ja itsepäisesti hän vain tuijotti kauan itkevään tyttöön, ja
+velttona ja liikkumattomana lepäsi peitteellä kalpea käsi...
+
+Hänen silmänsä tulivat yhä himmeämmiksi, hän ei nähnyt enää selvästi,
+Martta häipyi yhä kauemmaksi ja epämääräisemmäksi. Peläten hänet
+kokonaan kadottavansa näkyvistään ponnisti hän kaikki voimansa, ja
+hänen kuivasta kurkustaan kuului vihdoin hiljaa ja käheästi:
+
+-- Martta...
+
+Hänen silmiinsä ei enää tullut kyyneleitä; ne tuijottivat kuivina ja
+himmeinä nyyhkytyksistä värisevään tyttöön; mutta tuo jäykkä katse, tuo
+yksinäinen, tukahdutettu kuiskaus sisälsi kuitenkin niin sanomattoman
+paljon kaipausta, toivottomuutta, surua... Se sisälsi enemmän kuin
+mitkään kyyneleet: se sisälsi hyvästijätön onnelle, rakkaudelle,
+elämälle...
+
+
+
+
+JUHANNUSYÖ
+
+
+Jo monta päivää oli keuhkotautiparantolassa vallinnut iloinen odotus.
+Nuo ihmiset, joista useimmat tulivat pian kuolemaan, odottivat
+hermostuneella jännityksellä juhannusta -- aivankuin olisivat
+odottaneet sen tuovan mukanaan jotakin kallista ja rakastettua, joka
+kauan, kauan sitten on kadotettu... Lapsellisella innolla he puikkivat
+salaa läheiseen metsään kokoamaan risuja, muka kokkoa varten, vaikka
+hyvin tiedettiin, että parantolan palvelijat kokon laittavat -- he
+tahtoivat vain olla jotenkin mukana.
+
+Oi, miten ihana olikaan se odotettu ilta! Se oli yksi niitä iltoja,
+jolloin luonto näyttää aivankuin nauttivan ikuisesta nuoruudestaan ja
+voimastaan. Ilma oli lämmin, täynnä vastapuhjenneiden lehtien, havujen
+ja ruohon tuoksua -- kevään villiä, voimakasta tuoksua. Pieni järvi
+lepäsi peilikirkkaana, sen pintaan kuvastuivat satumaisina ja
+hurmaavina sitä ympäröivät vihreät metsät. Jossakin lauloi sydämensä
+pohjasta laulurastas, ja kauempana kukkui käki...
+
+Kun hoidokkaat hiljalleen saapuivat rantaan, odotti heitä pitkä
+kahvipöytä valkeine liinoineen, maukkaine leipineen, ja järvellä kellui
+rauhallisena ja liikkumattomana suuri lautta täynnä risuja ja
+tervatynnyreitä, valmiina sytytettäväksi.
+
+Kauempaa katsoen olisi siinä luullut olevan terveen, iloisen joukon; he
+olivat lihavia, vieläpä punakoitakin. Mutta jos tarkasti lähemmin,
+huomasi, että puna useiden poskilla oli kuumeesta johtunutta, ja
+sitäpaitsi vieno, keltainen vivahdus ja silloin tällöin pidätetty,
+särkynyt yskähdys puhuivat toista.
+
+Apulaislääkäri, joka hääräili kohteliaana isäntänä, huusi iloisesti:
+
+-- Kas niin! Olkaa hyvät ja tulkaa ottamaan kahvia!
+
+Kuului iloisia ja leikillisiä huudahduksia:
+
+-- Tarjotaanko tässä talossa kahviakin?
+
+-- Lähdetään sitte, ennenkuin jäähtyy...
+
+-- Te ensin!
+
+-- Naiset ensin, sanoi kapteeni, kun matkustajia alettiin mereen
+heittää, -- lasketteli joku nuorista miehistä.
+
+Kuului iloista naurua, ja eräs nuori nainen huudahti vastustaen:
+
+-- Sellaisessa tapauksessa olisivat miehet saaneet näyttää esimerkkiä!
+
+-- Kiitoksia paljon! Kapteeni oli mielestäni kohtelias mies, kun ei
+tahtonut riistää naisilta etuoikeuksia. Ja kun naiset muuallakin...
+
+-- Älkää vaan ruvetko naisasiasta riitelemään...
+
+Kahvi juotiin iloisen mielialan vallitessa -- ehkä liiankin iloisen,
+sillä he tahtoivat keveän leikinlaskun ja iloisuuden avulla vapautua
+hetkeksi todellisuudesta, unhottaa sairauden ja kuoleman, sen, joka ei
+milloinkaan heitä jättänyt, vaan väijyvän, saaliinhimoisen pedon lailla
+seurasi kaikkialle hiljaa, hiljaa... Ja pitkinä, unettomina öinä, kun
+kaikki on äänetöntä ja vain silloin tällöin kuuluu metsästä yötuulen
+hiljainen henkäys, niinkuin surullinen, pitkäveteinen huokaus --
+silloin se kalvoi taukoamatta kuin kyllästymätön, ahnas mato...
+
+-- Missä Kalliola on? -- kysyi joku.
+
+-- Ei hän voinut nousta.
+
+Kalliola oli eräs nuori mies, joka parina viime päivänä oli saanut
+useita verensyöksyjä.
+
+-- Voi, hänellä mahtaa olla ikävä siellä yksin... -- sanoi
+osaaottavasti eräs nuori, kaunis nainen.
+
+Ja useiden mielissä tuntui pieni pistos sen johdosta, että he täällä
+iloitsivat ja hän siellä yksin makasi ikävissään.
+
+-- Minä menen katsomaan, miten hän voi, -- lausui eräs hänen toverinsa,
+Vaarala, ja nousi.
+
+-- Se on hyvä.
+
+-- Sanokaa terveisiä minulta! -- lausui viehkeästi eräs tyttö.
+
+-- Kyllä, kyllä
+
+Ja taas naurettiin, laskettiin pilaa ja koetettiin unohtaa sairaus ja
+kuolema...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Vaarala saapui Kalliolan huoneeseen, kohtasi häntä kaamea näky.
+
+Vuoteellaan makasi Kalliola kuolleena. Hänen kaulansa ja rintansa oli
+hyytyneen veren peitossa, ja valkeata lakanaa myöten oli tumma
+verivirta käärmeenä madellut lattialle ja siihen hyytynyt. Laihoilla,
+kellertävillä, kuolleilla sormillaan hän piti suonenvedontapaisesti
+kiinni sängyn laidasta, ja hänen verinen suunsa oli ammollaan --
+aivankuin sieltä olisi viime hetkellä tunkeutunut vihlova tuskanhuuto,
+tai kuin hän olisi epätoivoisesti ponnistaen sammuvia voimiaan vielä
+kerran koettanut ahmaista repeytyneisiin keuhkoihinsa ihanaa ilmaa...
+Lasittuneet silmät tuijottivat avoimina, hirvittävinä suoraan ylös...
+
+Tyrmistyneenä tuijotti Vaarala ystävänsä ruumista. Akkunasta, jonka
+molemmat puoliskot olivat auki, virtasi sisään voimakas männynhavun ja
+lehtien tuoksu, alhaalta rannasta kiiri kirkas, iloinen nauru, ja
+kauempaa kuului laulurastaan laulu...
+
+Ovi aukeni, ja silmät itkusta punaisina astui sisään nuori hoitajatar
+ja kysyi pelästyneellä äänellä:
+
+-- Mitä te täällä teette?
+
+-- Tulin katsomaan...
+
+-- Menkää jumalan tähden...
+
+-- Oliko täällä lääkäri?
+
+-- Oli, oli, mutta millä voi sellaisen verensyöksyn ehkäistä? Menkää
+nyt, lääkäri voi tulla, ja te olette täällä...
+
+Äänettömänä tuijotti hän kauan noita jäykistyneitä piirteitä. He olivat
+olleet tovereita pienestä pitäen; monta leikkiä oli lapsena leikitty,
+monta kepposta yhdessä tehty... Elävästi muisti hän senkin, kun
+Kalliola oli pelastanut hänet hukkumasta uintimatkalla, kun hän oli
+saanut suonenvedon... Ja nyt hän lepäsi tuossa liikkumattomana eikä
+enää koskaan nouse... Tietämättä mitä teki, painoi hän huulensa
+kylmälle otsalle, joka oli vielä kostea -- kuolonhiki ei ollut vielä
+ehtinyt kuivua. Omituisen kauhun värähdys kulki hänen ruumiinsa lävitse
+tuosta viimeisestä, kylmästä kosketuksesta...
+
+Kun Vaarala palasi rantaan, olivat hänen kasvonsa kuolonkalpeat ja
+hänen kätensä vapisivat. Kuului hillityitä, levottomia kysymyksiä.
+
+-- Mitä on tapahtunut?
+
+-- Kuinka hän voi?
+
+Vaarala katseli ympärilleen, niinkuin olisi tahtonut paeta jonnekin,
+jossa hänen ei olisi tarvinnut nähdä ketään, kuulla mitään -- eikä
+vastannut.
+
+-- Onko hän taas saanut verensyöksyn?
+
+Hiljaisella, tukehtuneella äänellä hän vihdoin kuiskasi:
+
+-- Hän on kuollut!
+
+Läsnäolijat kalpenivat, ja joku hymyili aivankuin se olisi ollut
+uskomaton asia.
+
+-- Sinähän lasket leikkiä...
+
+-- Kuollut...
+
+-- Miten se on mahdollista?
+
+-- Hän oli taas saanut verensyöksyn ja tunti sitten... -- Vaarala
+rykäisi, niinkuin olisi koettanut niellä jotain katkerata palaa, ja
+jatkoi särkyneesti ja käheästi kuin itsekseen: -- Niin, siellä hän nyt
+makaa... hänen silmänsä ovat aivan avoimet ja hän on jo kylmä...
+
+-- Ah!
+
+-- Älkää kertoko!
+
+-- Hyvä jumala!
+
+Joku naisista purskahti itkuun, ja joku kauhistunut ääni kuiskasi:
+
+-- Kauheata!...
+
+Kaikki muistivat, miten hauska ja iloinen hän oli ollut. Vielä toissa
+päivänä hän oli yhdessä toisten kanssa aterioimassa ja kertoi erään
+hauskan jutun, jolle kaikki nauroivat, ja nyt hän makasi siellä
+kylmänä...
+
+Kokko sytytettiin. Mutta kukaan ei enää voinut olla iloinen. Aurinko
+laski paraillaan, värjäten viimeisillä säteillään taivaan ja
+järvenpinnan keltaiseksi. Järveltä suoraan ilmaan kohoava tulipatsas
+vain lisäsi tuota kauheata kajastusta, joka värjäsi kasvot entistä
+kelmeämmiksi ja aavemaisiksi -- niinkuin tuon pienen järven rannalla
+olisi juhlinut parvi manalasta palanneita vainajia...
+
+Miten erilainen olikaan tämä juhannusyö! Elävästi muisti Vaarala, miten
+ennen kotipuolessa tätä juhlaa vietettiin. Korkealle vuorelle
+laitettiin suunnaton kokko ja sen leimutessa ja rätistessä tanssittiin
+tasaisella kalliolla viulujen ja harmonikkojen soiton tahtiin... ja
+joukon riemuisasti hurratessa laukaistiin kymmeniä pyssyjä -- niin että
+laukausten kaiku räikeänä kiiri taivaanrannasta toiseen. Ja täällä --
+aavemaisessa, yhä himmenevässä, kuolleessa valossa istui täällä
+äänettömästi ja synkästi tuijottaen joukko kuolevia...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun kello läheni kahtatoista, tuli lääkäri ilmoittamaan, että nyt on
+mentävä levolle.
+
+Hiljalleen lähtivät sairaat rinnettä ylöspäin. Pilvet olivat vähitellen
+peittäneet taivaan, harmaa hämärä levisi metsään, ja järveltä nousi
+hiljaa valkea sumu -- niinkuin suunnaton, kostea ja kylmä
+käärinliina... Lehdet eivät enää lepattaneet, linnutkin olivat
+aivankuin kauhusta vaienneet, ja ainoa ääni, joka häiritsi
+hiljaisuutta, oli notkossa kiemurtelevan puron yksitoikkoinen,
+surullinen solina -- aivankuin jossakin itkisi yksinäinen, kaikkien
+hylkäämä ihminen...
+
+Rinteen puolivälissä he seisahtuivat. Jotkut kääntyivät, heittäen vielä
+silmäyksen taakseen: puiden välistä vilkkui kajastus sammuneen rovion
+viimeisistä kekäleistä, ja heistä tuntui, kuin he olisivat nähneet
+oman, sammuvan elämänsä viimeisen kajastuksen. Vaikka he koettivat olla
+tyyniä, pelotti heitä mennä yksinäisiin huoneisiinsa; edessä tuijotti
+heihin pimentynyt makuuhalli kuin hirvittävän suuri, levällään oleva
+kita -- kuoleman kita -- joka rauhallisena ja julmana odotti, tietäen
+varmasti saavansa heidät kaikki.
+
+Kun he vihdoin saapuivat makuuhalliin, loppuivat heidän voimansa.
+Siellä oli niin pimeätä ja kolkkoa, että he miltei tunsivat kuolleen
+toverinsa läsnäolon. Ja sama nainen, joka rannassa oli leikkiä
+laskenut, lyyhistyi polvilleen erään makuusohvan viereen ja vaikeroi
+itkien:
+
+-- Jumala, hyvä jumala... Miksi... miksi?
+
+Hän oli nuori ja kaunis, hän oli kihloissa; he olivat aikoneet mennä
+syksyllä naimisiin -- ja toissa päivänä lääkäri oli kehottanut häntä
+lähtemään kotiin -- kuolemaan. Hän ei elä kuukautta kauempaa ja hän oli
+uneksinut rakkaudesta, kodista, lapsista...
+
+Kukaan ei hänelle vastannut, kaikki tunsivat hänen lyhyen historiansa;
+miehet kääntyivät poispäin, naisten joukosta kuului tukahutettuja
+nyyhkytyksiä, ja se nuori tyttö, joka niin iloisesti oli illalla
+nauranut, itki nyt hiljaa ja toivottomasti, olkapäät nytkähdellen.
+Vaarala laski kätensä hänen hiuksilleen ja lausui ääni värähdellen:
+
+-- Älkää itkekö. Kaikki on turhaa...
+
+Enempää ei puhuttu, eikä puheita tarvittu, sillä kaikki ymmärsivät
+_sen_ läsnäolon: mustan varjon lailla se tuntui järkähtämättömänä,
+hellittämättömänä odottavan...
+
+Kun muut olivat poistuneet, jäi Vaarala vielä makuuhalliin; hänestä
+tuntui kauhealta mennä huoneeseen, jossa vain seinä erotti hänet siitä
+paikasta, missä hänen ystävänsä muutama tunti sitten oli vetänyt
+viimeisen henkäyksensä. Yksin istui hän kauan makuusohvalla, tuijottaen
+liikkumattomaan, äänettömään metsään, ja hänen sieluunsa tunkeutui
+outo, sanoin kuvaamaton haikeus. Hän oli taas näkevinään kuolleen
+ammottavan, verisen suun, hän näki kuolevan tytön hennon ruumiin
+nytkähtelyt ja kuuli hänen nyyhkytyksensä -- hänen, jota sulhasensa
+odotti...
+
+Aurinko alkoi nousta...
+
+
+
+
+JOULUYÖ
+
+
+Jo syksyllä oli Hautala jäänyt maanvieremän alle ja häneltä oli
+taittunut kaksi kylkiluuta ja selkäranka vioittunut. Viikko sitten oli
+hän päässyt sairaalasta, mutta hän oli vielä niin heikko, ettei voinut
+olla ylhäällä. Hänen kortteerinsa emäntä, vanha leski, oli matkustanut
+maalle poikansa luokse -- ja nyt hän makasi yksin pienessä kamarissaan
+suuren kivirakennuksen neljännessä kerroksessa.
+
+Sekavana ja epämääräisenä kuului sinne ylös jouluyön riemu ja
+juhlahumu. Tuntui aivankuin kivijättiläinen hänen alapuolellaan olisi
+ollut elävä olento, jonka suonet kuumeisesti sykkivät... Juuri hänen
+altaan kuului lautasien ja lasien kilinää, sekavaa puheensorinaa,
+siellä soitettiin, laulettiin -- ja toisinaan rähähti remuava,
+moniääninen nauru... Jostakin muualta kuului epäselvästi yksitoikkoinen
+miesääni -- niinkuin joku olisi lukenut tai pitänyt jotain kankeata
+juhlapuhetta, ja vielä kauempana lauloivat heleät lapsenäänet tuttua
+jouluvirttä...
+
+Tuo laulu tunkeutui hänen sydämeensä suloisena ja tuskallisena, se
+kirveli hänen sydäntään -- niinkuin olisi arkaan haavaan tiputettu
+jotain polttavaa ainetta... Hän miltei unohti nykyisyyden. Hän muisti
+vain, miten he sisarvainaan kanssa muinoin jouluiltoina lauloivat tuota
+samaa virttä... miten he kiikkuivat ja piehtaroivat tuoksuvilla
+jouluoljilla, ja isä ja äiti katselivat heitä iloisesti hymyillen...
+Kerran äiti koristi heille joulukuusenkin. Oi, miten kaunis heistä
+olikaan tuo joulukuusi, namusineen, lippuineen, kynttilöineen...
+
+Alhaalta kuului taas villi naurunremahdus tukehuttaen kokonaan laulun,
+ja epämääräinen tuska ja levottomuus kouristi rautapihdein hänen
+sydäntään: hän muisti taas kaikki... Tietämättä miksi, nousi hän
+vaivalloisesti istumaan. Mutta heti alkoi tuo jäytävä kipu selässä
+tuntua, hänen korvissaan humisi, silmissä vilahteli mustia kipinöitä --
+ja päätä huimasi, kuin hän olisi katsellut jostakin äärettömän
+korkealta. Hän ojensi kätensä vesikannua kohden, se vapisi niin, ettei
+hän ollut saada astiaa huulilleen -- ja keltaisenhimmeässä valossa se
+näytti läpikuultavalta kuin vaha... Hän katsahti jalkoihinsa, joissa
+erotti joka luusolmun -- ja hänen tuli omituinen sääli noita käsiään ja
+jalkojaan. Ne olivat olleet niin voimakkaat ja notkeat, ja nyt ne
+törröttävine nivelineen, laihoina ja verettöminä muistuttivat
+kuollutta...
+
+Pöydällä paloi kynttilä, valaisten kehnosti huoneen köyhän sisustuksen.
+Hän katsoi kauan tuota valkeata steariinikynttilää keltaisine,
+värähtelevine liekkeineen, ja taas hän muisti kuinka ihastuneita he
+siskon kanssa olivat, kun ne...
+
+-- Ei, ei -- kotia ja joulukuusta ei minun kannata muistella, --
+ajatteli Hautala. Ja aivankuin kostaakseen kynttilälle, joka johti
+hänen mieleensä nuo vanhat, koskaan palaamattomat ajat, puhalsi hän sen
+sammuksiin, ja huone tuli pimeäksi.
+
+Väsynein silmin hän katsahti ulos. Siellä oli hyvin valoisaa, taivaskin
+hohti punaisena kaupungin tuhansien tulien kajastuksessa, ja
+sähkölangat soivat tuulessa niin yksitoikkoisesti ja surullisesti, että
+se kuulosti pidätetyltä itkulta...
+
+-- Millaista lienee nyt siellä, missä koti ennen oli... Niin -- pimeätä
+siellä tietysti on, nurkkakivet törröttävät mustina, hyljättyinä, ja
+niiden välissä suhisee salaperäisesti jääkylmä tuuli... Ja kädet, jotka
+minulle silloin jouluiltoina lahjoja jakelivat, kädet, joiden hyväilyyn
+iltaisin nukuin -- niistä lienee jäljellä vain luut, ja nekin syvällä,
+syvällä maassa...
+
+Taas nuo muistot ja ajatukset, nuo suloiset ja katkerat muistot. Hän
+tahtoisi ne tukehuttaa -- hän tahtoisi repiä ne sydämestään... Mutta
+järkähtämättömästi, armottomasti ne raatelevat hänen sieluaan --
+niinkuin petolintu, joka käyrällä terävällä nokallaan nokkii ja
+raatelee saalistaan...
+
+Mutta alhaalla nauretaan... Ja hän tuntee itsensä niin yksinäiseksi,
+niin yksinäiseksi...
+
+Vihdoinkin alkaa tuo sekava melu ja juhlahumu vaieta. Illalliset on
+syöty, lahjat jaettu, ja kyllästyneet ihmiset alkavat mennä levolle.
+Tuntuu kuin suunnaton kivijättiläinen alkaisi väsyä, uupua; kuumeinen
+sykintä sen sisuksissa hiljenemistään hiljenee -- niinkuin se olisi
+kuolemaisillaan...
+
+Alapuolella kuuluu kuitenkin vielä ääniä. Siellä soittaa joku vienoa,
+haaveellista valssia; siellä laulaa kaunis, täyteläinen barytooni
+juopuneella äänellä erästä operettilaulua, ja kun se on loppunut,
+kajahtaa sieltä taas intohimoinen, heläjävä naisen nauru -- aivankuin
+omituinen kiihottava ja hurmaava soitto... Tuosta naurusta kuuluu, että
+nainen on nuori, elämänhaluinen -- luultavasti hänen silmänsä hehkuvat,
+poskensa hohtavat ja hänen huulensa ovat viinistä punaiset...
+
+Hän makasi selällään vuoteellaan ja tuijotti ulos. Valot sammuivat
+vähitellen, punainen hohde häipyi, pakeni yhä sakenevan pimeyden
+tieltä. Tuulikin oli miltei tauonnut -- vain silloin tällöin koski sen
+kylmä henkäys ikkunaan, ja silloin tuntui aivan siltä, kuin siellä
+ulkopuolella joku olisi hiljaa huokaissut...
+
+Ulkona talviyössä löi jossakin tornikello kaksi, ja niin surullisesti
+kumajaa sen ääni, kuin itkisi jossakin elävä olento loppumatonta
+yksinäisyyttään...
+
+Ja hetken kuluttua tuli vasta ensi kerran koko yönä täydellinen
+hiljaisuus -- niinkuin jättiläinen hänen alapuolellaan olisi vihdoinkin
+vetänyt viimeisen henkäyksensä.
+
+Äkkiä Hautala miltei lakkasi hengittämästä ja kuunteli...
+
+Askeleita...?
+
+Niinpä todellakin. Hänen yläpuoleltaan kuului askeleita -- yksinäisiä,
+väsyneitä askeleita...
+
+Nyt hän muisti, että yläpuolella oli vielä pieni vinttikamari, ja
+emäntä oli kertonut, että siellä asui eräs tyttö pienen lapsensa
+kanssa.
+
+Sieltä kuului jotain muutakin, mutta samassa rähähti taas alapuolella
+juopuneitten naurunremahdus... Hautala kuohahti katkeruudesta,
+voimattomasta vihasta, ja hänen hampaansa kirskahtivat raivoisasti...
+
+Vihdoin nauru lakkasi ja hän kuuli heikon, kummallisen äänen, jota ei
+tuntenut. Viimein kauan kuunneltuaan hän käsitti, että se oli sairaan
+lapsen itkua...
+
+Miten väsyneeltä, heikolta ja särkyneeltä se kuuluikaan! Sinne alas se
+muistutti yksinäisen, hämähäkinverkkoon joutuneen kärpäsen surmaa --
+kärpäsen, joka viimeisillä, sammuvilla voimillaan surisee... Aina vähän
+ajan kuluttua keskeytti itkun hetkeksi käheä, vihlova yskä, joka viilsi
+niin armottomasti ja terävästi kuin saha kylmettynyttä puuta --
+aivankuin pieni rinta ja kurkku olisivat olleet riekaleina... Toisinaan
+tuntui siltä, että lapsi tukehtuu yskiessään: siellä oli niin pitkä,
+pahaenteinen äänettömyys...
+
+Mutta pienokainen ei kuollutkaan, sillä entistä tuskallisempana alkoi
+taas tuo nääntynyt itku... Hänet valtasi kauhu, kun hän ajatteli minkä
+näköinen on lapsi, josta tuollainen ääni lähtee. Ja hän oli miltei
+näkevinään pienen, läähättävän, luurangoksi laihtuneen ruumiin -- jonka
+suu on vääristynyt, kieli turvonnut ja valkoinen... Hänestä tuntui,
+ettei pienoinen enää kauan jaksa huutaa -- ja hän odotti pitkän aikaa
+tuskallisella jännityksellä, milloin sieltä alkavat kuulua viimeiset
+heikot korahdukset...
+
+Yön hiljaisuudessa löi tornikello kolme... neljä... viisi -- haikein,
+väräjävin äänin. Jossain avautui rämisten rautaportti, alhaalta kadulta
+kuului yksinäisen kulkusen kilinä, ja kauempaa, luultavasti puistosta,
+kuului koiran ulvonta. Kenties se on joku hyljätty, viluinen
+kulkurikoira, joka on karkoitettu porttikäytävästä, koska se ulvoo niin
+valittavasti ja surullisesti kuin ulvoisi isäntänsä haudalla pimeänä
+syysyönä...
+
+Alapuolella oli jo kaikki hiljaista. Siellä nukkuvat ihmiset
+pehmeissä vuoteissaan. Mutta vinttikamarista kuuluvat askeleet yhä
+yksitoikkoisina, toivottomina, väsyneinä... väsyneempinä kuin vangin,
+joka kopissaan astelee... Ja niin sanomattoman tuskallisesti ja
+heikosti valittaa siellä pieni, vääristynyt suu... Tuo ääni ei kuulunut
+enää lapsen itkulta; hänestä tuntui, kuin piipittäisi pieni,
+rautapyörän alle murskaantunut, kuoleva lintu...
+
+Äkkiä taukosivat askeleet ja hän kuuli omituisen kolahduksen --
+niinkuin olisi kovaan lattiaan hervottomasti kolahtaneet polvet... Ja
+tukahuttaen tuon voimattoman lapsenäänen parahti siellä äkkiä itku --
+niin raju, vihlova ja epätoivoinen, ettei hän vielä koskaan ollut
+sellaista kuullut. Se oli loppuunkidutetun sielun viimeinen hätähuuto
+-- ja yön hiljaisuudessa se kuului niin kaamealta, että hän ponnahti
+vuoteeltaan kuin makuulta ammuttu metsänotus, väristen koko
+ruumiiltaan... Ja kun hän kuunteli kauemmin, tuntui aivan siltä, kuin
+joku olisi kuristanut tuota onnetonta äitiä kurkusta ja hänen rintansa
+olisi pakahtumaisillaan.
+
+Hän raapaisi vapisevin käsin tulta ja sytytti kynttilän. Hän tunsi,
+että jotain olisi pitänyt tehdä. Hetken ajateltuaan hän huomasi --
+ettei voinut mitään. Ja kaiken aikaa kuului tuo sydäntäsärkevä itku --
+ja väliajoilla pienokaisen särkynyt valitus. Hän koetti epätoivoisesti
+tukkia korviaan, mutta se kuului, kuului vielä kaameampana,
+kauhistavampana...
+
+Vihdoin taukosi äidin itku -- kuului vain tukahutettuja nyyhkytyksiä.
+Ja askeleita...
+
+Hautala painautui vuoteelleen ja ajatteli nuorta äitiä, joka koko
+jouluyön kantoi sylissään kuolevaa lastansa... Ja hänen ajatuksensa
+olivat katkerat ja raskaat.
+
+Silloin kajahti kirkonkellon ensimäinen kumahdus... Ja vähitellen alkoi
+harmaankalpea jouluaamu valjeta. Mutta vieläkin vaikeroi siellä
+ylhäällä hento, tuskin kuuluva ääni... Ja askeleita, askeleita...
+
+
+
+
+VIIMEINEN TYÖPÄIVÄ
+
+
+On näännyttävä helle.
+
+Keskipäivän aurinko paahtaa polttavana miltei kohtisuoraan.
+Tuulenhenkäyskään ei lievennä sen vaikutusta.
+
+Avaruus on täynnä läpikuultavaa, sinertävää kaasua, ja hehkuva ilma
+värisee -- aivankuin palaen näkymättömällä tulella armottoman auringon
+tulisäteissä.
+
+Mutta pölyisen, kuumuudesta hehkuvan kadun varrella, rakennuspaikalla
+on eloa. Siellä välähtelevät terävät kirveenterät, valkeat lastut
+sinkoilevat, kuuluu yhtämittaista pauketta ja kalsketta, ja silloin
+tällöin jymähtelevät kumeasti raskaat puumoukarit ja sihisten
+tunkeutuvat terävät sahat pehmeään, tuoreeseen puuhun kuin suuret
+leikkausveitset lihaan...
+
+Ja valmis hirsikerros kohoaa toisensa jälkeen todisteeksi työmiesten
+ahkeruudesta ja ripeydestä.
+
+Mutta hikisinä, tomuisina, uupuneina hyörivät siellä salvumiehet. Ei
+innostusta, ei leikkipuheita, ei hymyä -- vain toivottomuutta ja
+kiusaantumista todistavat heidän kasvonsa; useiden silmät näyttävät
+niin elottomilta, kuin he eivät enää kykenisi mitään ajattelemaankaan
+-- niinkuin he olisivat nopeasti toimivia, kuolleita koneita eikä
+eläviä ihmisiä. Joskus vain ottaa joku heistä lakin päästänsä ja
+raskaasti huokaisten pyyhkii tomuisella puseronhihallaan polttavia
+kasvojaan. Kuin pienoinen tulivuori höyryää alhaalla pihalla suuri pata
+täynnä kiehuvaa asfalttia, syösten sisästään tukahduttavaa katkua, ja
+jokaisten ohiajavien vaunujen jälkeen nousee kadulta tiheä pölypilvi,
+peittäen toisinaan työmiehet näkymättömiin. Silloin kuuluu joitakin
+tukahdutettuja kirouksia ja yskähdyksiä, kun pöly on ehkäistä
+hengityksen ja tunkeutuu hikiseen, kirvelevään ihoon.
+
+Etelänpuoleisella seinällä työskentelee omalla nurkkaosallaan vanha
+salvumies Alho. Hiki valuu hänen ryppyiseltä otsaltaan, tunkeutuen
+silmiin suolaisena, kirvelevänä, pyrkien sokaisemaan hänen muutenkin
+heikkonäköiset silmänsä... Mutta konemaisesti heiluttaa hän kirvestään,
+hänen ohuiden, kuivien huuliensa välistä kuuluu voimaton läähätys, ja
+silloin tällöin hän yskäisee lyhyesti ja käheästi.
+
+Kas, miten nyt kuivaakin suuta, ajattelee Alho. Kunpa ehtisi maistamaan
+hiukan kaljaa kannusta -- tai jos saisi vähän istahtaa...
+
+Alhaalta lähestyy työnjohtaja valkeassa liinatakissaan, luoden
+ympärilleen vaanivia katseita.
+
+Alho säpsähtää. Hän huomaa, että muutamien nurkka on aivan heti
+valmiina... Hänen ei vielä...
+
+Hän muistaa sangen hyvin, että työnjohtaja on hänelle jo muutamia
+kertoja epäsuorasti huomauttanut, että hän on liian vanha ja raihnas --
+nuorempia on yllin kyllin saatavissa.
+
+Mutta hän tahtoo pysyä toisten, nuorempien rinnalla! Hän tahtoo tehdä
+työtä epätoivon voimalla saadakseen pitää työpaikkansa! Jos hän sen
+menettää, silloin on edessä vain -- vaivaistalo.
+
+Vaivaistalo! Ei sinne! Itsestään hän ei niin välittäisi -- mutta hänen
+vanha, sairas vaimonsa... Ei, ei!
+
+Ja vanhoilla, kangistuneilla käsillään Alho tarttuu raskaaseen
+piilukirveeseensä, veistääkseen hirsi-osansa sileäksi.
+
+Mutta hänen kätensä vapisevat voimattomuudesta ja hän lohkaisee liian
+paljon...
+
+Niin, niin, se on kaikki vanhuudesta, ajattelee Alho. Hän on
+epätoivoisesti koettanut taistella sitä vastaan -- mutta turhaan! Päivä
+päivältä on hän tuntenut tulevansa yhä heikommaksi, yhä jäykemmiksi
+ovat käyneet hänen jäsenensä ja yhä raskaammalta tuntuu kirves... Jospa
+olisi terve, silloin vielä vähän kelpaisi, mutta kun tuo rinta...
+
+-- Eikö Alhon nurkka jo ala joutua?
+
+Kysyjä on etumies Grönroos, joka on työnjohtajan erikoisessa suosiossa
+ja sentähden saa olla pikkupomona.
+
+Sanat sattuvat Alhoon kuin piiskaniskut, ja kun hän nostaa päänsä,
+huomaa hän kauhukseen, että jokaisella on nurkkansa valmiina...
+
+-- Valmishan tämä jo onkin... vähän vielä silittelen... -- sopertaa
+Alho hätääntyneenä. Hän huomaa miten tarkasti ja pahaenteisesti
+työnjohtaja silmäilee hänen työtään.
+
+-- Taitaa ruveta jo vanhuus vaivaamaan? kyselee vielä Grönroos.
+
+-- Eihän tuo vielä mitään... vielähän tässä... -- ja Alho koettaa vielä
+hymyilläkin. Ja tuskallisella jännityksellä odottaa hän milloin
+työnjohtaja käskee hänet pois työstä -- mutta ei käskenyt, ainakaan
+tällä kerralla.
+
+-- Jahah! Lähdetään puita hilaamaan! -- komensi etumies.
+
+Kun yhden hirsikerroksen puut oli köysien avulla hilattu ylös, sanoi
+työnjohtaja Alholle:
+
+-- Ottakaa tuo hirrenpala telineiltä. Se sopii aivan hyvästi tuohon
+ikkunain väliin.
+
+-- Otetaan, otetaan, -- puhelee Alho.
+
+Pölkky ei ole suuri, mutta se on aivan tuore, pyöreä männyntyvi. Alho
+tarttuu siihen ja huomaa, että se on liian raskas hänelle, vanhalle,
+sairaalle miehelle. Mutta mitä tehdä? Jos hän nyt sanoo, ettei jaksa
+nostaa tuollaista pientä pölkkyä, silloin työnjohtaja mahdollisesti
+ajaa hänet heti työstä. Ei -- hänen täytyy nostaa!
+
+Juuri oli alhaalla kadulla hurjaa vauhtia ajanut ohitse kokonainen jono
+kuorma-ajureita, ja miltei läpinäkymätön, kellertävä pölypilvi peitti
+uudisrakennuksen. Pöly tunkeutui Alhon kipeään rintaan, ja hän alkoi
+rajusti yskiä.
+
+Hänen täytyi pysähtyä pölkky sylissään ja hän yski, yski aivankuin
+menehtyäkseen...
+
+Kun yskä vain ei hellittänyt, jännitti hän viimeisetkin voimansa
+saadakseen pölkyn seinälle.
+
+Mutta silloin tapahtui onnettomuus...
+
+Äkkiä tuntui näet hänestä, että rinnassa repesi, katkesi jotain -- ja
+samassa purskahti hänen suustaan punainen verivirta...
+
+Hän hellitti pölkystä ja vaipui polvilleen -- ja aivankuin estääkseen
+verentuloa painoi hän kätensä suulleen. Mutta sitä tulee, tulee --
+hänen likainen, känsäinen kätensä vain tahrautui yltyleensä vereen.
+
+Työnjohtaja tarttui hänen hartioihinsa ja asetti hänet varovasti
+pitkälleen telineille; miehiä kokoontui ympärille.
+
+-- Pitäisiköhän hakea lääkäri...? -- kysyi työnjohtaja jonkunverran
+rauhattomana.
+
+-- Eihän tässä... kai se ohi menee, -- sai Alho vaivoin soperretuksi.
+
+-- Kai se menee... on hänen rinnastaan ennenkin tullut verta, --
+rauhoitteli joku työtovereista.
+
+Vasta kun hän lepäsi siinä pitkällään, näkyi, miten heikko ja
+loppuunkulunut hän jo oli. Joku repäisi auki hänen likaisen puseronsa,
+paljastaen ohuen, suonikkaan kaulan, laihat olkapäät ja luurankomaisen,
+huohottavan rinnan. Hänen kasvonsa olivat äkkiä käyneet kovin
+kalpeiksi, ja verisillä, työstä jäykistyneillä sormillaan siveli hän
+harmaata, vereen tahrautunutta partaansa ja katsoi käsiinsä aivankuin
+ihmetellen. Ja aina vähän ajan kuluttua purskahti hänen suunsa täyteen
+kuumaa verta...
+
+-- Alhon ei olisi pitänyt enää tulla työhön... -- jutteli työnjohtaja
+lievästi moittien ja asetti hänen päänsä alle takin. Mielessään tunsi
+hän jonkinmoista mielihyvääkin siitä, ettei hänen tarvinnut ajaa vanhaa
+miestä pois työstä -- nyt hän tietysti ei enää jaksa tulla.
+
+-- Niin, niin... -- kuului epäselvä, käheä kuiskaus Alhon verisiltä
+huulilta.
+
+Mutta veri ei tauonnutkaan vuotamasta, niinkuin arveltiin, päinvastoin
+alkoi sitä pursuta yhä enemmän, ja korina hänen kurkussaan alkoi kuulua
+yhä raskaammalta ja vihlovammalta.
+
+Työnjohtaja muisti kerran hyvin kauan sitten kuulleensa tuollaista
+samanlaista korinaa -- mutta missä? -- Niin -- nyt hän sen muisti! Hän
+oli silloin vielä lapsi, he olivat isän kanssa metsällä, ja eräällä
+suolla pettikin jää ja heidän vanha hevosensa upposi suohon... Ensin se
+ponnisteli ja riuhtoi voimainsa takaa, mutta pian se väsyi, sen vanhat
+jäsenet jäykistyivät jääkylmässä vedessä -- ja sitten se voimattomasti
+ja alistuvasti vain korisi, vain korisi, samalla kun se hitaasti vaipui
+yhä syvemmälle ja syvemmälle liejuun...
+
+Työnjohtajan mieleen palasi niin tavattoman elävänä tuo tapaus
+kaukaisesta lapsuudesta. Ja hänelle tuli omituisen paha ja apea olla --
+aivankuin sen loppuunajetun, uppoavan hevosen ja tämän vanhan, kuolevan
+työmiehen kohtalo olisi ollut aivan samanlainen...
+
+-- Menkäähän nyt jo työhön, -- sanoi työnjohtaja tuskastuneena. -- Ei
+se katsomisesta parane. Ja sinä, Aalto, mene hakemaan lääkäriä, se
+taitaa olla parasta...
+
+Alho ei ollut erottanut sanoja, hän kuuli vain jotain epäselvää surinaa
+-- aivankuin mehiläisten surinaa kukkealla heinäniityllä...
+
+Hänet valtasi käsittämätön, hirveä uupumus, niin painostava ja
+omituinen, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista tuntenut... Niin...
+hän tietää -- se on nyt kuolema.
+
+Niin -- kuolema se on... Hän tuntee, miten outo, jäinen puutumus valtaa
+hiljaa hänen jalkansa -- hän ei voi niitä enää liikuttaa... Nyt tuntuu
+se jo sormissakin...
+
+Mutta sanomattoman rauhalliselta nyt vain kaikki tuntuu! Hän ei kuule
+enää kirveeniskuja, sahojen sihinää eikä pyörien jyrinää... Hänen
+korviinsa kuuluu vain tasainen, hiljainen humina... Niin, tuulihan se
+humisee puissa... korkeissa, vihreissä puissa...
+
+Niin... niin... Hän on vielä olevinaan pieni paimenpoika. Karja loikoo
+märehtien heidän tavallisella lepopaikallaan metsässä... Vieno, lämmin
+tuuli hyväilee hänen otsaansa... ja suhisee hiljaa korkealla, tummien
+kuusten latvoissa... Ja eriääniset karjankellot kalkattavat niin
+rauhoittavasti samaan tahtiin kuin eläimet märehtivät... Siksipä tässä
+paksulla, pehmeällä karhunsammaleella onkin niin rauhaisa loikoa...
+
+Mutta yhä pursuaa hänen suustaan veri. Hänen huulensa ovat nyt siniset,
+ja känsistyneet kädet, jotka ovat muuttuneet kalmankarvaisiksi, on hän
+asettanut ristiin rinnalleen.
+
+-- Kunhan se lääkäri nyt sieltä tulisi... johan se rupee tuossa
+paikassa kuolemaan... -- tuskitteli työnjohtaja, häätäen pois kärpäsiä
+ja pyyhkien hikeä otsaltaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta Alho ei enää kuullut hänen tuskittelujaan.
+
+Hän on olevinaan nuori mies... On ilta, ja morsiamensa Maijan kanssa
+hän kulkee käsikädessä kaunista metsäpolkua... jonka ylitse lehtevät
+riippakoivujen oksat muodostavat vihreän katoksen... Kuin omituinen
+soitto kuuluu lintujen laulu -- ja läheiseltä suolta kuuluu kurkien
+kimakat, surunvoittoiset huudot...
+
+... Hän kuokkii omaa peltotilkkuaan... Armottomasti vääntää hän ylös
+kannot ja juurakot, paljastaen mehevän, mustan mullan... Turpeet vain
+lentelevät...!
+
+... Ei, ei... Lastujahan ne ovat... Lastuthan ne lentelevät... Hänhän
+rakentaa omaa tupaa... heidän uutta, yhteistä kotiansa... Kirves
+välähtelee kevyesti hänen nuorissa, voimakkaissa käsissään, ja pyrynä
+sinkoilevat valkeat lastut...
+
+... Niin... lastulla leikkii heidän pieni poikansa siellä uudessa
+tuvassa... Mutta ne ovatkin pitkiä, kiemuraisia höylänlastuja... Hän
+höylää kaapinlautoja... höylää, höylää... Vihaisesti sihahtaen ja
+kiemurrellen kuin käärme lentää pitkä lastu höylän suusta jokaisella
+työnnöllä, ja yhä iloisemmin nauraa pienokainen, kun saa oikein kauniin
+lastun...
+
+Ne köyhät vuodet... Ne köyhät vuodet... He syövät pettua... Ja Maijakin
+kehrää, kehrää... Hänen rukkinsa hyrisee niin ahkerasti kuin
+mehiläinen... Maijan rukkihan se niin suriseekin... Siksipä tässä onkin
+niin hyvä levähtää, kun Maijan rukki niin rauhoittavasti hyrisee...
+
+Mutta miksi laihtuivat pienet poikasemme? Miksi kuolivat pienet,
+herttaiset poikasemme kuin linnunpojat takatalven tullessa...?
+
+-- Niin -- niinhän se oli: he söivät pettua.
+
+-- Pettua...!
+
+Vain suurten ponnistusten jälkeen onnistui Alhon kuiskata tuo yksi
+sana. Sitten alkoivat korahdukset pidetä, hänen rintansa kohosi, hänen
+ruumiinsa kouristautui taaksepäin, ja hänen suunsa aukeni, niinkuin hän
+olisi aikonut huutaa hirveän, viiltävän huudon...
+
+Mutta mitään ääntä ei hänen verisestä suustaan kuulunut, sieltä tunki
+ulos vain jonkinmoinen, entistä käheämpi korahdus... Vielä pari harvaa
+nytkähdystä, ja hänen ruumiinsa alkoi hiljalleen jäykistyä...
+
+Vihdoin tuli lääkäri noituillen hellettä ja pölyisiä telineitä ja
+pyyhkien hikeä otsaltaan. Hän koetteli tottuneesti kuolleen valtimoa,
+laskipa vielä valkoisen kätensäkin tämän karvaiselle, laihalle rinnalle
+ja sanoi työnjohtajaan kääntyen:
+
+-- Tässä ei ole enää mitään tekemistä. Hakekaa vain paarit.
+
+Ja työnjohtajan kanssa he lähtivät alas.
+
+Samassa soitettiin päivällistunnille, ja uupuneet työmiehet menevät
+myöskin alas telineiltä, syödäkseen kuivan ateriansa.
+
+Mutta paahtavassa helteessä ylhäällä telineillä, likainen takki
+päänalusena, lepää Alho jäykkänä ja liikkumattomana... Hänen
+kalmankalpea otsansa on ankarissa rypyissä, ja hänen kuolleet,
+lasimaiset silmänsä tuijottavat jäykästi ja itsepäisesti suoraan
+taivaaseen... Hän on sen näköinen kuin odottaisi vastausta johonkin
+sanomattoman tärkeään, hänelle käsittämättömään kysymykseen...
+
+Taaskin ajaa pitkä ajurijono hurjaa kyytiä alas laivarantaan, taas
+peittää tiheä hiekkapilvi rakennuksen miltei näkymättömiin. Ja kun se
+hiljalleen laskeutuu, näyttävät Alhon silmät vähitellen muuttuvan yhä
+himmeämmiksi, yhä himmeämmiksi...
+
+
+
+
+PIENI SOITTAJA
+
+
+Ensimäisenä kulki koreapukuinen, pitkätukkainen pappi, sitten mustat
+ruumisvaunut, joissa oli keltaiseen kankaaseen verhottu arkku -- ja
+vaunujen jäljessä soittokunta.
+
+Soittajien eturivissä hän asteli, soittaen klarinettia. Hän näytti
+korkeintaan 12--13-vuotiaalta, Hänen ruskea, karkea sinellinsä oli
+aivan liian avara, ja suuret tasakärkiset saappaat holkkuivat hänen
+jaloissaan, kun hän marssi kadun likaisessa lumisohjussa, koettaen
+luonnottomasti pitentää askeleitaan pysyäkseen tahdissa. Soitettiin
+verkkaista, kaihomielistä surumarssia, ja hänen klarinettinsa kimeän
+äänen erotti selvästi; se antoi sävelelle vieläkin kaameamman värin; se
+ulvoi ja vaikeroi, ja toisinaan se kiljahti niin vihlovasti ja
+tuskallisesti kuin haavoitettu eläin... se luikerteli ja kiemuroi
+toisten äänien seassa notkeana kuin pieni, kidutettu käärme...
+
+Koko matkan kaupungista hautausmaalle puhalsi vastaan kylmä,
+läpitunkeva koillistuuli ja satoi vedensekaista lumiräntää, joka pieksi
+raivoisasti hänen kasvojaan. Mutta hartaana ja vakavana hän marssi
+pienillä jaloillaan, pitentäen naurettavasti askeleitaan pysyäkseen
+verkkaisen surumarssin tahdissa; aina kuului hänen klarinettinsa
+toisten joukosta, ja hänen pienet sormensa, jotka vikkelinä liikkuivat
+soittokoneen läppäimillä, olivat niin punaiset ja hennot kuin pienen
+linnun varpaat -- linnun, joka lämpimistä maista on liian aikaiseen
+palannut pohjolaan.
+
+Kun saavuttiin hautausmaalle, kantoivat sotamiehet toverinsa
+yksinkertaisen arkun hautaan. Soitettiin koraali, pappi luki kylmällä,
+laulavalla äänellä muutamia rukouksia, paiskasi multaa arkulle ja
+poistui. Oli siellä kaksi upseeriakin, mutta ne poistuivat samassa kuin
+pappikin, edes vilkaisemattakaan hautaan -- olihan se vain tavallinen
+sotamies...
+
+Ei ollut hänen haudallaan omaisia, ei isää, äitiä, sisaria -- jotkut
+toverit vain katsoivat hetken alakuloisin katsein sinne alas ja
+heittivät viimeiseksi hyvästiksi multaa arkulle, joka kumahteli niin
+ontosti, kuin vainaja sieltä syvyydestä olisi kumealla, tukahtuneella
+äänellä vastannut heidän hyvästelyihinsä...
+
+Heti kun koraali oli soitettu, pyyhki hän pienellä nyrkillään märät
+kasvonsa, asetti klarinettinsa eräälle ristille ja lähti kiireesti
+astelemaan kauemmaksi hautausmaalle. Siellä, miltei hautausmaan
+äärimmäisessä nurkassa, mäntyjen siimeksessä, hän polvistui eräälle
+hautakummulle, jota yksinkertainen puuristi koristi.
+
+Se oli hänen äitinsä hauta.
+
+Kauan hän siinä oli polvillaan katsoen koko ajan hartaasti ristiin ja
+sitä koristavaan seppeleeseen mustilla, kosteilla silmillään. Ja nuo
+silmät olivat niin kummalliset pitkine, mustine ripsineen, jotka miltei
+peittivät silmät, kun hän loi katseensa alas -- jotain kauheata, liian
+aikaista kärsimystä, kovuutta ja surua oli tuossa liikkumattomassa
+katseessa.
+
+Pikku soittaja yhä katsoo, katsoo ja muistelee... Kaikki kulkee hänen
+sielunsa silmien ohi kuin tuskallinen uni, josta ei voi herätä, vaikka
+kuinka tahtoisi...
+
+Vasta yksi vuosi! -- ajatteli pieni soittaja. Nuo maalatut kirjaimet
+seppeleen nauhoissa eivät vielä olleet ehtineet kulua pois --
+olivatpahan vain haalistuneet. Ja hänestä tuntui, että äidin kuolemasta
+oli kulunut jo niin äärettömän kauan... Oi miten hän itki silloin, kun
+äiti peitettiin tuonne mullan alle...
+
+Onkohan mahdollista, että äiti on tuolla alhaalla...? Vain muutama
+arshina erottaa hänet äidistä... Ja minkä näköinen hän nyt mahtaa olla?
+
+Hän muisti äidin niin selvästi -- miltei näki hänet edessään korkeana,
+solakkana, kalpeine kasvoineen ja sysimustine, loistavine silmineen...
+ja miten suloista oli silloin, kun hän oli vielä pienempi ja äiti
+riisui hänet paitasilleen, kietoi pehmeän shaalin hänen ympärilleen,
+otti syliinsä ja hiljaa huojuttaen ruumistaan lauloi jotain kaunista,
+kaunista laulua -- vielä unissaankin hän kuuli tuon suloisen laulun...
+
+Olihan hänellä ikäviäkin muistoja... Äidin luona kävi usein vieraita
+miehiä, siellä juotiin viinaa, ja usein öisin hän heräsi tappelun
+melskeeseen... Ja kun vieraat aamupuolella yötä poistuivat, niin kuinka
+katkerasti itkikään äiti... Hän vaipui polvilleen jumalan-äidin kuvan
+eteen, painoi otsansa lattiaan ja nyyhkytti, nyyhkytti...
+
+Mutta miten sanomattoman hauskaa olikaan taas toisina iltoina!
+
+Kun he olivat äidin kanssa juoneet kuumaa teetä rinkelien kanssa,
+kiipesi hän omaan pieneen sänkyynsä, äiti peitti hänet ja suuteli ja
+hyväili häntä. Tosin hän silloinkin joskus heräsi siihen, että äiti oli
+hänen vuoteensa vieressä polvillaan ja itkien silitti hänen tukkaansa
+kuiskien hiljaa ja hellästi: Volodja, Volodja... Mutta hän kuivasi
+äidin kyyneleet pienillä käsillään ja kiersi äidin pehmeät, mustat
+hiukset kaulansa ympäri -- silloin äiti nauroi ja suuteli häntä... Ja
+taas hän itki... Nyt ei kukaan enää suutele eikä hyväile häntä -- ei
+kukaan enää kutsu häntä hyväilynimellä...
+
+Hän alkoi niin katkerasti kaivata äitiään. Jospa vielä kerran saisi
+nähdä hänet! Jospa hän vielä kerran kuiskaisi tuon pienen sanan:
+Volodja... Jospa hän kuiskaisi haudasta tuon yhden ainoan sanan...
+vaikkapa kuinka hiljaa: Volodja...
+
+Tuuli humisee synkästi puiden latvoissa, märät lumihiutaleet putoilevat
+hänen kasvoilleen ja lyhyeksi leikattuun tukkaansa, ja kylmä vesi valuu
+hänen niskaansa, mutta hän ei välitä siitä. Liikkumattomana kuin
+vahakuva on hän yhä polvillaan lumessa ja jännitetyn tarkkaavaisena
+tuijottaa mustilla, kosteilla silmillään ristiin, ja hänen huulensa
+liikkuvat hiljaa... On aivankuin hän odottaisi näkevänsä äidin nousevan
+haudasta elävänä... Ja hän kuuntelee niin tarkkaan, milloin äiti siellä
+pimeässä, syvässä haudassaan kuiskaa hänelle hiljaa: _Volodja_...
+
+Ei, ei! Hän ei enää koskaan näe äitiä! Ei hän enää milloinkaan kuule
+hänen hellää kuiskaustaan... Ei kukaan rakasta häntä...
+
+Eikä äitiäkään enää kukaan muista...
+
+Hänen kasvoissaan kuvastui niin sanomaton kaipaus ja toivottomuus.
+Kyyneleet tahtoivat väkisin tunkeutua hänen silmiinsä, vaikka hän oli
+oppinut tietämään, etteivät kyyneleet mitään auta -- ja vaikka hän
+tiesi sen olevan epämiehekästä. Hän pyyhkäisi aivankuin salaa pikku
+nyrkillään silmiään ja saikin kyynelten tulon estetyksi.
+
+Kun hauta oli luotu umpeen, kuuli hän jonkun huutavan häntä. Hän nousi
+aivan kuin hätkähtäen. Mutta kun hän ei tiennyt, milloin taas pääsisi
+äidin haudalle, meni hän vielä ristin viereen ja aivankuin arasti
+hyväillen silitti kohmettuneilla kätösillään seppeleen nauhaa ja katsoi
+hellästi haalistunutta kirjoitusta. Sitten hän vielä kerran polvistui,
+teki hartaasti ristinmerkin, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa...
+
+Mutta nyt oli soittokunnan vääpeli todella suuttunut hänen
+kuhnailustaan. Hän huusi poikaa vielä kerran ja säesti kutsuaan
+kaikuvalla kirouksella. Ja kun pieni soittaja pelästyneenä juoksi
+paikalleen, sai hän niin ankaran korvapuustin, että lensi pitkälleen
+vetelään lumisohjuun.
+
+Mutta hän ei itkenyt. Hän vain nousi nopeasti ja teki kunniaa
+vääpelille, katsoen häntä suoraan silmiin -- hänen huulensa vain
+vavahtelivat; hän oli muuttunut kovin kalpeaksi, ja hänen korvastaan
+valui punainen veriviiru...
+
+Vääpeli ojensi jo kätensä antaakseen toisellekin korvalle, mutta
+muuttikin mieltään ja tyytyi sensijaan muutamiin valittuihin
+haukkumasanoihin.
+
+Sitten hän komensi ojennuksen, soittokunta lähti taas liikkeelle
+kaupunkia kohden. Ja etunenässä taapersi taaskin suurine saappaineen,
+avarine sinelleineen pieni soittaja, venyttäen naurettavasti
+askeleitaan. Ja hänen toisesta korvastaan valui hiljaa alas punainen
+veriviiru, tunkien kaulaa myöten vaatteiden alle -- aivankuin
+itsepäinen, omituinen matelija...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta likaisella lumella yksinäisellä hautakummulla näkyi vielä kaksi
+pientä syvennystä: pienet polvenjäljet, joista lumi oli sulanut...
+
+
+
+
+ELÄVÄLTÄ HAUDATTU
+
+
+I
+
+Kamalaa oli tuntea, miten hengitys kävi yhä raskaammaksi, miten kurkku
+vähitellen kutistui kokoon, pieneni... ja sieltä tunkeutuva vinkuva
+ääni muuttui yhä vihlovammaksi -- tuntea, että kuolema lähestyi
+hitaasti, mutta niin kauhistuttavan varmasti.
+
+Hirvittävimmät olivat kuitenkin viime hetket -- tuo loppumattoman pitkä
+kuolinkamppailu.
+
+Se alkoi siten, että hänen hengityksensä kokonaan salpautui -- hän
+tunsi tukehtuvansa. Hän syöksähti istualleen, hän oli huutavinaan --
+mutta vain tuo viiltävä vinkuna pääsi hänen kurkustaan. Hän sai taas
+hiukan ilmaa keuhkoihinsa, mutta se vain pitkitti tuota kauheata
+piinaa.
+
+Oi, hän olisi tahtonut huutaa -- kirkaista tuskanhuudon, joka olisi
+jähmetyttänyt kuulijat... Hän olisi tahtonut puukolla repiä auki
+kurkkunsa, rintansa, saadakseen ilmaa, mutta hän ei voinut enää
+liikuttaa itseänsä -- omituinen kylmä jäykkyys valtasi hänet
+vastustamattomasti, ja hänen kurkkuansa kuristettiin, kuristettiin...
+Ja niinkuin valtavan myrskyn pauhu läheni jokin outo, pelottava kohina
+-- samalla kun hänen miehensä ja omaisensa, jotka avuttomina, kauhun
+valtaamina tuijottivat häneen, alkoivat käsittämättömällä tavalla
+haihtua näkyvistä... aivankuin hänen sänkynsä ympärille olisi
+tavattomalla kiireellä kääritty suunnatonta hämähäkinverkkoa... Sitten
+tuntui siltä, ettei hän enää ollutkaan vuoteessaan, vaan juoksi
+läähättäen jotain salaperäistä, epämääräistä vaaraa pakoon -- ja
+ympärillä vallitsi pimeys ja kuolemanhiljaisuus. Hän saapui jonkun
+satamalaiturin viimeiselle, mereen pistävälle sillalle ja seisahtui
+siihen väristen kuolettavassa tuskassa... Hän ei jaksanut enää, hän ei
+päässyt enää pakoon: kummallakin puolella oli tyyni, sysimusta vesi --
+eikä missään apua... Ja hän tiesi, että se läheni, läheni... hän oli
+kuulevinaan raskaitten, hiipivien, tassuttavien askelten lähenevän, ja
+miten puulaituria vasten kuului hillittynä paksujen kynsien rapse...
+
+Äkkiä valtasi hänet jäätävä kauhu... Hän ei uskaltanut hengittää, hän
+ei uskaltanut katsahtaa taakseen -- mutta hän tiesi, tunsi, että
+_suunnattoman suuri musta olento seisoo hänen takanaan_.
+
+Ja sitten -- sitten leyhähti hänen niskaansa kylmä, löyhkäävä
+hengähdys... ja pitkät, raudanlujat, karvaiset sormet tarttuivat hänen
+kurkkuunsa... Hän ei ehtinyt äännähtää, hän ei nähnyt selvästi, mutta
+hänestä tuntui, että se oli äärettömän suuri gorilla -- paljon suurempi
+ja kauheampi kuin se, jonka hän oli kerran nähnyt museossa...
+Raivokkaasti hampaitaan kirskuttaen ja silmät palaen alkoi se raahata
+häntä laiturin reunaa kohden...
+
+Hän ponnisteli epätoivoisesti vastaan, mutta se tuntui vain ärsyttävän
+hirviötä. Valtavasti molskahti vesi, kun he syöksyivät alas korkealta
+laiturilta -- samalla kun peto yhä kuristi hänen kurkkuaan hirveillä
+kourillaan ja painoi häntä yhä syvemmälle... Yhä pimeämmäksi,
+pimeämmäksi muuttui hänen ympärillään, ja vesi siellä syvyydessä tuntui
+kylmemmältä kuin jää -- mutta hirviö ei jättänyt vielä sinnekään... Kun
+pohja tuli vastaan, alkoi se painaa häntä vetelään pohjaliejuun...
+Ja jotta hänen tuskansa olisivat tulleet yhä hirveämmiksi ja
+pitkällisemmiksi, hidastutti se vauhtiaan ja hellitti välillä hiukan
+kynsiään, niin että hän sai vetää keuhkoihinsa tuota mustaa liejua...
+
+Yhä syvemmälle, syvemmälle... Hän rukoili epätoivoissaan, että kuolema
+tulisi -- mutta hän elää, elää... Tuo hirviö ei armahda...
+
+Vihdoin se karjahtaen puristi karvaiset sormensa yhteen, pitkät kynnet
+tunkeutuivat syvälle kaulaan, ja hän menetti tajuntansa...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ensimäkien tunne oli epämääräinen heikkouden, kylmyyden ja jäykkyyden
+tunne. Ei mitään halua eikä tahtoa, ei muistoa eikä ajatusta -- vain
+tyhjyys ja pimeys. Sitten alkoi vähitellen kuulua kaukainen suhina,
+niinkuin metsän humina vienossa iltatuulessa -- eikä pitkään aikaan
+mitään muuta.
+
+Sitten kuului jotain omituista vikinää -- mutta mitä? Hän koetti
+ajatella, mutta hänen jähmettyneet aivonsa eivät totelleet. Tuntui
+jotain tuttua hajuakin, mutta hän ei käsittänyt mitä se oli.
+
+Ja taas hän kauan, kauan koetti ponnistaa ajatustaan, muistella missä
+hän on tuntenut tuon kylmän, ummehtuneen hajun... Mutta hän ei
+jaksanutkaan... Selittämätön, kuolemankaltainen väsymys ja tunnottomuus
+lamautti hänen aivonsa kuin huumaava myrkky.
+
+Silloin hän tunsi epäselvästi kuin unessa, miten pieni, kostea kuono
+kosketteli hänen kättänsä... Sitten alkoivat pienet, kylmät jalat
+varovasti astuskella ylös hänen kättänsä myöten...
+
+Rotta... rotta! Koko hänen entinen, salaperäinen rottien kammonsa
+heräsi silmänräpäyksessä... Hän tahtoi huutaa, liikuttaa kättään
+häätääkseen rotan -- mutta ei voinut...
+
+Aivankuin epäröiden ja välillä pysähtyen tassutteli se ylös hänen
+paljasta käsivarttaan, yhä ylemmäksi kulki sen karvainen ruumis... Huu!
+Nyt se kosketteli uteliaasti kylmällä kuonollaan hänen alastonta
+rintaansa... se nousi kaulaa myöten kasvoille...
+
+Hän oli sanoin kuvaamattoman kauhun ja inhontunteen vallassa...
+niinkuin hänen ympärilleen olisi kiertynyt suuri, kylmä, niljakas
+käärme... Mutta yksikään lihas, yksikään hermo ei värähtänyt -- vain
+hänen sielunsa värisi kuin kuoleva lintu...
+
+Ah... vihdoinkin se hypähti kiljaisten pois hänen päältään...
+
+Pitkän ajan oli hän taas kuin horroksissa. Ja sitten ankaran
+ponnistelun jälkeenhän muisti tuon omituisen hajun -- se oli
+vaatekammion haju.
+
+Mutta mistä tuo ennen tuntematon, jäätävä kylmyys ja jäykkyys... _Ja
+miksi hän on vaatekammiossa?_
+
+Silloin hänet valtasi hyydyttävä kauhu. Hän muisti kaikki -- tuon
+pelottavan kuristustaudin, nuo viimeiset hetket... Lääkäri oli luullut
+hänet kuolleeksi -- ja hänet oli tuotu tänne kylmään vaatekammioon...
+Hän ponnisti kaikki voimansa huutaakseen, liikkuakseen, avatakseen
+silmänsä -- mutta hänen epätoivonsa kasvoi yhä, kun hän huomasi, ettei
+yksikään lihas värähtänyt.
+
+Koko tuon loppumattoman pitkän yön hän makasi laudoillaan jäykkänä kuin
+puu, ja epätoivo ja pelko kalvoi hänen sieluansa -- niinkuin
+ruumismadot kalvavat saalistaan.
+
+Hänen silmänsä olivat kai jääneet hiukan auki, koska hänen ympärillään
+tuntui olevan vähän valoisampaa. Kuului sekavia ääniä, kolinaa, ovien
+pauketta...
+
+Hänet valtasi äkkiä aivankuin mieletön ilo siitä, ettei hän olekaan
+kuollut... Hänen miehensä tulee tänne, ehkä hän voi jotenkin ilmoittaa
+-- ja sitten unohdetaan kaikki tuskat...
+
+Ja aivankuin hänen toivonsa mukaan aukeni vaatekammion ovi hiljaa -- ja
+hän tunsi miehensä askeleet. Sitten tarttui voimakas, lämmin käsi hänen
+käteensä -- mutta hellitti, aivankuin pelästyen sen jäistä kylmyyttä...
+Tarttui uudelleen entistä lujemmin, ja hän tunsi miten kuumat huulet
+painautuivat hänen kättänsä vasten. Hän kuuli raskaan huokauksen, joka
+muistutti kidutetun ihmisen karjahdusta, ja kuinka hän tuskasta ähkyen
+kiristeli hampaitansa... Oo... hän tunsi niin hyvin tuon voimakkaan --
+joka ei tahtonut itkeä.
+
+Ilo ja toivo valtasi hänet yhä enemmän... Nythän hänen miehensä on
+tuossa -- ja hän itse elää! Hän muisti miehensä syleilyt... heidän
+rakkautensa... Hän oli siitäkin itsekkään iloinen, että mies kärsi --
+se osoitti miten suuresti hän rakasti..
+
+Miltei raivoisasti painoi mies huulensa hänen jähmettyneille, kylmille
+huulilleen, ja vaikka hänen äänensä oli käheä ja vapiseva, kuului se
+naisen korviin kuin suloisin soitto:
+
+-- Maria... Maria...
+
+-- Minä elän! -- oli hän vastaavinaan, mutta hän tunsi, etteivät
+huulensa liikkuneetkaan.
+
+-- Minä elän... kuuletko! -- huusi hän koko sielullaan, tuskan ja
+epätoivon vimmalla, mutta kuiskaustakaan ei kuulunut...
+
+Kauan oli mies siinä polvillaan, pidellen hänen kättään, ja koko ajan
+hän ponnisteli epätoivoisesti, rukoilikin, että olisi voinut kuiskata
+edes yhden pienen, pienen sanan, liikauttaa hiukan sormeaan, avata
+silmänsä -- mutta ei! Sanomattomalla kauhulla hän tunsi olevansa
+kokonaan kuin jäätynyt. Vain hänen sielunsa eli ja kärsi kaikki
+helvetin tuskat.
+
+Mies nousi, raskaat askeleet etenivät, ovi sulkeutui -- ja hän oli taas
+yksin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Päivällä kannettiin hänet tupaan, ja kaksi eukkoa alkoi pestä häntä.
+
+Taaskin valtasi hänet toivo: ehkä hänet pestään lämpimällä vedellä,
+hänen ruumiinsa lämpenee -- ja hän voi ehkä liikkua.
+
+-- Tämä taisi olla hyvä ihminen, -- sanoi toinen eukko, kun he olivat
+jääneet kahden.
+
+-- Oli se. -- Saa nähdä, meneekö mies uusiin naimisiin...
+
+-- Tietysti! Mies parhaimmillaan, eikä lapsiakaan kuin yksi...
+
+-- Niin, ei yksi lapsi mitään haittaa! Ja leskistä pidetäänkin
+enemmän... Hahahaa!
+
+Ja yhtä viiltävän kylmää kuin heidän puheensa ja naurunsa, oli myöskin
+se vesi, jolla he hänen ruumistaan pesivät.
+
+Kun hänet oli pesty, puettu ja pantu arkkuun, tuli hänen miehensä ja
+sanoi melkein vieraalla, käheällä äänellä:
+
+-- Jättäkää hänet tänne.
+
+Eukot menivät.
+
+Sitten avattiin ovi, ja hän kuuli äänen, joka sai hänen tuskansa
+korkeimmilleen -- pienen poikansa äänen.
+
+-- Onko äiti täällä...?
+
+Ja hetken kuluttua hiljainen kuiskaus:
+
+-- Onko äiti nukkunut?
+
+-- On, lapsi...
+
+-- Minä herätän.
+
+-- Ei äiti herää enää... -- sammalsi mies hiljaa ja käheästi.
+
+-- Äiti! Herää, herää!
+
+Ja hän tunsi hennon käden taputtavan poskeansa.
+
+-- Miksi äiti on niin kylmä? -- kysyi taas lapsi, ja hänen vienossa
+lapsenäänessään kuvastui levottomuus ja epämääräinen pelko.
+
+Mutta mies ei vastannut.
+
+-- Täällä on kylmä... Armas tuo puita...
+
+Silloin hän kuuli pikku kenkien kopinan ja
+
+sitten hänen hennon, pelokkaan, pyytävän äänensä:
+
+-- Älä itke, isä... Älä itke.
+
+Mies kuului kantavan hänet kamarin ovelle ja sanoi kuin
+tukehtumaisillaan:
+
+-- Mene tuonne... Armas.. Saat sitten makeisia...
+
+Ovi sulkeutui, ja hän kuuli miten polvet kolahtivat lattiaan -- ja
+niinkuin olisi pudonnut jotain raskasta...
+
+Ja miten hän itki! Hän ei ollut koskaan kuullut miehensä itkevän -- ja
+hänet valtasi niin suuri sääli ja hellyys, että hän unohti kokonaan
+oman kohtalonsa. Jotakin outoa, suurenmoista ja kauhistavaa oli tuossa
+rajussa nyyhkytyksessä -- ja niinkuin hänen voimakas rintansa olisi
+ollut halkeamaisillaan...
+
+Oi jospa hän hetkeksi olisi saanut puhekykynsä!
+
+Mutta ei...
+
+Hänet kannettiin uudelleen kylmään vaatekammioon.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraava aika oli aivankuin äärettömän pitkä, kauhistava uni. Toisinaan
+hän oli täydessä tajussaan kärsien kaikki kadotetun ihmisen tuskat ja
+kauhut -- samalla kun hänen ruumiinsa yhä oli liikkumaton ja
+jähmettynyt kuin kuolleen.. Mutta yhä useammin vaipui hän
+kuolemankaltaiseen horrostilaan ja menetti kaiken käsityksensä ajasta.
+Hämärästi oli hän kuitenkin tuntevinaan, että äärettömän pitkä aika oli
+kulunut siitä, kun hänet arkkuun asetettiin.
+
+Hänestä tuntui, että jostakin kaukaa, kaukaa kuului virren veisuuta.
+Hän ei halunnut enää ajatella, hänen aivonsakin olivat kai jo
+jähmettyneet, mutta aivan hänen tahtomattaan alkoi veisuu kuulua yhä
+lähempää. Ja vähitellen, vähitellen alkoi hän tuntea tuoreen
+kuusenhavun tuoksua, ja vihdoin hän käsitti hämärästi, että ympärillään
+oli paljon väkeä, jotka veisasivat...
+
+Haa! _Hänen hautajaisensa_.
+
+Jähmettyneellä kauhulla hän kuunteli tuota hillittyä puheensorinaa,
+kuiskauksia -- joku nyyhkyttikin. Ja yhä selvemmin hän alkoi tuntea.
+
+Ja taas heräsi tuo epämääräinen, mieletön toivo. Tupa oli lämmin... hän
+tunsi miten elämä palasi häneen... Jospa hän voikin vielä puhua...
+
+Silloin kuului jotain kolinaa, kansi nostettiin hänen arkkunsa päälle
+ja aiottiin naulata...
+
+Mutta äkkiä kuului hätääntyneenä, rukoilevana ja vaativana hänen
+lapsensa ääni:
+
+-- Ei saa naulata! Äiti on siellä...
+
+-- Viekää lapsi pois! -- kuului joku matala miesääni.
+
+-- Ei, ei! Ei saa! Ei saa! Äiti nukkuu!
+
+Joku alkoi taluttaa lasta pois, mutta silloin tämä alkoi äkkiä huutaa
+sydäntäsärkevästi. Hän riuhtaisi itsensä irti saattajansa käsistä,
+kuului hänen askeltensa kolina, pienet kädet tarrautuivat epätoivon
+voimalla arkunkanteen... ja kun häntä vedettiin pois, kuului hänen
+hentojen kynsiensä rapina -- aivankuin pieni lintu olisi epätoivoisesti
+ponnistellut pois häkistään... Ja kaiken aikaa huusi hän
+sydäntävihlovasti hennolla lapsenäänellään:
+
+-- Äiti nukkuu! Äiti nukkuu!
+
+-- Viekää... Viekää! -- sopersivat useat hermostuneet äänet.
+
+Joku otti lapsen syliinsä lähtien poispäin, koska huuto eteni. Ja se
+muuttui niin kauhistuttavan vihlovaksi ja tuskalliseksi, kuin olisi
+hänen pieni ruumiinsa kiemurrellut kirvelevien piiskaniskujen alla...
+Mutta se eteni... eteni... kuoli pois... Vielä kerran kuuli hän
+lapsensa tukehtuneen huudon:
+
+-- Äiti nukkuu...
+
+Nuo huudot tunkeutuivat hänen sydämeensä polttavina ja terävinä kuin
+tulikuumat puukonterät... Epätoivo, mieletön kauhu ja tuska raatelivat
+hänen sieluansa kuin nälkäinen petolintuparvi saalistaan -- mutta tuo
+kivikova jäykkyys kahlehti hänen ruumiinsa haudan, kuoleman
+liikkumattomuudella. Hän kuuli kumeat iskut, kun arkku naulattiin
+kiinni, ja hän käsitti, että nyt on kaikki toivo lopussa. _Hänet
+haudataan elävältä_...
+
+Se oli liian hirveätä: hän menetti taas tajuntansa.
+
+Sitten hän taas kuuli jotain epämääräistä kolinaa, veisuuta; häntä
+kuljetettiin eteenpäin -- sitten hän painui alaspäin -- sitten kolahti
+maahan.
+
+Kamala tunne valtasi hänet: hän tunsi olevansa haudassa.
+
+Kuin unessa hän kuuli jostakin korkealta yksitoikkoista puheen muminaa
+kauan, kauan... Hän ei jaksanut enää käsittää mitä se oli: hän tunsi
+vain hämärästi, että kaikki on lopussa.
+
+Äkkiä kuului jymähdys... hän vavahti, hänen sormensa liikahtivat...
+Toinen jymähdys... Hän säpsähti vieläkin, hänen silmänsä aukenivat, ja
+hän käsitti, että pappi oli heittänyt multaa arkulle... Mieletön ilo,
+pelko ja tuska... Voiko hän huutaa -- vai onko jo myöhäistä... Hän
+ponnisti kaikki voimansa ja vihdoin hän tunsi kurkustaan tulevan jonkun
+käheän ähkäyksen...
+
+Ylhäältä kuuluu askeleita, kolinaa, puheensorinaa... Ja kaiken aikaa
+hän ponnistelee, ponnistelee -- turhaan.
+
+Sitten kuuluu kovempi jymähdys kuin ukkonen -- ensimäinen suuri
+lapiollinen... Sanomaton kauhu, pelko ja kuolemantuska syöksähtävät
+yhtaikaa hänen sydämeensä kuin raivokkaat pedot -- ja vihdoinkin
+tunkeutuu hänen kurkustaan heikko, käheä, kamala huuto.
+
+Mutta se oli myöhäistä... Sillä juuri samaan aikaan putoo arkulle
+perättäin toinen, kolmas, neljäs lapiollinen...
+
+Hän huutaa...
+
+Mutta kukaan ei kuule... Yhä tiheämmin, tiheämmin putoilee multa,
+jymähdellen kuin höyryvasaran iskut... Ja kaikki muuttuu pimeäksi...
+
+Hän huutaa...
+
+Hänen koriseva äänensä kuuluu yhä kauheammalta, eläimellisemmältä
+siellä syvyydessä, missä ei ole mitään kaikua... Mutta kukaan ei
+kuule... Tukehduttava mullanhaju tunkeutuu hänen sieraimiinsa, hänen
+rintaansa painaa... hänen silmänsä pullistuvat kuopistaan...
+
+Jymähdykset alkavat kuulua pehmeämmin, ne etenevät, etenevät jonnekin
+ylös...
+
+Hän huutaa...
+
+Mutta yhä korkeammalle kohoavat jymähdykset... Ja miten hirvittävän
+pimeätä... Hän kuuntelee... hän tahtoo epätoivoisesti kuulla vielä
+jotain... Hän huutaa...
+
+Mutta se oli viimeinen huuto... enää ei tule ääntä... ei ole ilmaa.
+Häntä ahdistaa, painaa kuin koko maailma lepäisi hänen päällään...
+Vieläkin hän kuuntelee -- mutta ei kuulu mitään, ei mitään...
+
+Miten kauhistuttavan hiljaista, pimeätä... Ja siellä ylhäällä on valoa,
+ilmaa, ihmisiä -- eivätkä he tiedä...
+
+-- Apua, apua... -- vaikeroi hänen kauhistunut kuoleva sielunsa, mutta
+mitään ääntä ei enää tule -- vain tukehtunut, tuskallinen ähkynä.
+
+Hän alkaa tukehtua... Hän ponnahtaa istualleen lyöden päänsä rajusti
+arkunkanteen... Mutta hän ei saa ilmaa... hän repii mielettömästi
+kynsillään rintaansa, puree poikki sormensa -- hän tuntee kuinka luu
+rouskahtaa...
+
+Ja kaukaa maan uumenista alkaa kuulua kammottava pauhu. Koko
+maanalainen pimeys huojuu, kohisee, jyrisee, ryskyy. Pauhu lähenee...
+Haa! Se on jokin hirmuinen olento, joka _nousee sieltä syvyydestä_...
+Aivankuin kauhusta vavisten aukeaa maa sen hirveän voiman edessä, ja
+järisten halkeavat maanalaiset kalliot....
+
+Ja sitten kajahtaa sieltä kaamea, verta hyydyttävä huuto, puoliksi
+ulvonta, puoliksi riemuhuuto, jota ei voi ihmiskielin kuvata... Se
+lähestyy, lähestyy... Hän tahtoisi vieläkin paeta, mutta ei pääse...
+
+Nyt se on jo vieressä -- näkymättömänä, kauhistavana...
+
+Ja äkkiä laskeutuu hänen rinnalleen raskaana -- _suunnattoman suuri,
+jääkylmä käsi_...
+
+Se on kuolema.
+
+
+
+
+KUOLEMA
+
+
+
+ENSIMÄINEN KERTOMUS
+
+
+I
+
+
+Aivankuin jokin outo kummitus, pelottava painajainen virui hän komealla
+vuoteellaan.
+
+Hänen silmänsä tuijottivat liikkumattomina ja lasimaisina syvältä
+mustista, luisista kuopistaan, posket olivat kahtena kuoppana, ja hänen
+rumentunut, terävä nenänsä kaareutui sisäänpainuneen, hampaattoman suun
+yli kuin suunnattoman suuren, oudon petolinnun nokka -- ja siniset
+huulet olivat lujasti yhteenpuristetut.
+
+Hänen kasvojensa nahka oli harmaankellertävä ja kurttuinen -- kuin
+suuren, vanhan sienen pinta, joka on puoleksi mädäntynyt, puoleksi
+kuivettunut; korkeina ja mustina erottuivat ohimoilla ja päälaella
+paksut suonet. Ainoatakaan hiustukkoa ei enää ollut jäljellä -- vain
+kasvojen alaosaa ympäröi harmaa, ajamaton parta kuin likainen, keväällä
+lumen alta paljastuva rukiinsänki.
+
+Kauhea oli katsella noita kasvoja, jotka eivät enää näyttäneet eläviltä
+ihmiskasvoilta... Inhoa herättävä oli myöskin ohut, suoninen kaula...
+Kun samalla paidan aukeamasta näki osan rintaa: terävät solisluut ja
+kylkiluut, jotka törröttivät korkeina kuin suuret puuvanteet
+vanhanaikuisissa astioissa, johtui heti mieleen luuranko, haudasta
+kaivettu luuranko, jonka päälle on pingotettu lyijynharmaa, rosoinen
+nahka...
+
+Ja kuitenkin hän elää!
+
+Lääkäri oli aikoja sitten ilmoittanut, että mitään toivoa ei ole, ja
+nyt odottavat omaiset hänen kuolemaansa. Nojatuolissa istuu vanhin
+poika, noin neljänkymmenenvuotias virkamies, muutellen hermostuneesti
+jalkojaan toistensa päälle ja toisinaan hän nousee ja kävelee
+äänettömästi pehmoisilla matoilla; toinen poika tuijottaa
+liikkumattomin silmin nurkkaan. Tytär nojaa kyynäspäillään pöytään,
+peittäen nenäliinalla kasvonsa. Sairaan vanha vaimo istuu sohvalla
+hiljaa huojutellen itseänsä, hänen turvonneet silmänsä tuijottavat kuin
+mielettömän ja huulet liikkuvat hiljaa. Ja hänen nuorin poikansa,
+parinkymmenen iässä oleva ylioppilas, pitelee äitinsä kalpeata,
+ryppyistä kättä omassaan -- hänenkin silmänsä ovat itkusta punaiset.
+Sängyn pääpuolessa seisoo liikkumattomana valkeisiin puettu, uupuneen
+näköinen sairaanhoitajatar.
+
+He kaikki ovat kalpeita, väsyneitä, ja heidän kasvoillaan on
+äärimmäisen hermostunut, tuskallinen ilme.
+
+Eikä ihmekään, sillä jo kolme vuorokautta oli kuoleva yhtämittaa
+huutanut väsymättä, keskeyttämättä; vasta muutamia kertoja on hän
+nääntymyksestä vaipunut jonkinmoiseen horrostilaan.
+
+Nyt on hänellä tuollainen hetki. Ja ellei hänen luurankorintansa
+raskaasti nousisi ja laskisi, eikä kuuluisi tuota käheätä korinaa,
+luulisi hänen jo päässeen rauhaan...
+
+Hänen nahkamaiset huulensa aukenivat, ja tahmaisesta, harmahtavasta
+suusta tunkeutui taas tuo haikea, sanoin kuvaamaton valitus.
+
+Omaiset hätkähtivät kuin odottamattomasta iskusta. Vanhin poika tarttui
+kaksin käsin päähänsä ja alkoi hermostuneesti kävellä edestakaisin
+lattialla, toinen käänsi väsyneesti ilmeettömän katseensa isään, äiti
+alkoi hiljaa väännellä ryppyisiä käsiään, ja tytär nosti päänsä,
+katsellen ympärilleen kuin järjetön ja kuiskasi kauhuissaan:
+
+-- Voi hyvä jumala... nyt se taas alkaa!
+
+Ja hän tarttui hajuvesipulloon, alkaen ahnaasti hengittää sen tuoksua.
+
+Huoneessa olikin kauhea ilma. Sairasta ei oltu kahteen kuukauteen voitu
+kylvettää, sillä hänen tuskansa olivat näyttäneet yltyvän
+pienimmästäkin kosketuksesta ja hänen ruumiistaan levisi tympeä,
+inhottava löyhkä. Tosin oli sitä koetettu lieventää hajuvesillä,
+karboolilla ja muilla kirpeillä aineilla, mutta se tuntui siitä
+huolimatta -- aivankuin huoneen alla olisi ollut mätänevä elukan raato.
+
+Ilmaa pilasi vielä sekin, että sairas ei voinut sietää pienintäkään
+vetoa eikä kirkasta valoa; sentähden olivat akkunat tiiviisti peitetyt
+raskailla, tummilla verhoilla -- vaikka oli kesä -- ja sähkölamput
+verhotut, niin että huoneessa vallitsi harmaa, aavemainen hämärä.
+
+Pitkät tunnit vierivät hitaasti, niin kiduttavan hitaasti, mutta he
+istuivat siellä äänettöminä ja kuuntelivat tuota kauheata valitusta. Ja
+miten monenlaista se olikaan! Toisinaan hän saattoi valittaa kauan
+samalla yksitoikkoisella äänellä, niin että siihen tavallaan tottuikin
+eikä kärsinyt niin paljon. Mutta sitten hän saattoi äkkiä voihkia ja
+ähkiä, aivankuin tukehtumaisillaan, ja kun sitä oli hetken kestänyt,
+alkoi hän huutaa hurjasti ja vihlovasti -- niinkuin revittäisiin hänen
+jäseniänsä irti. Toisinaan hän taas uikutti pitkäveteisesti ja
+eläimellisesti, ulvoi kuin haavoitettu koira... Niinkuin olisi jossakin
+ammuttu koira, paiskattu sen ruumis louhikkoon, ja se virkookin, nostaa
+lävistetyn, vertavuotavan kuononsa taivasta kohden ja alkaa
+viimeisillä, sammuvilla voimillaan väräjävällä äänellä ulvoa --
+ja siinä ulvonnassa kuvastuu niin sanomaton pelko, suru ja
+kuolemankauhu... Sellaisina hetkinä hänen vanha vaimonsa nousi, poistui
+heikoin askelin huoneeseensa, laskeutui polvilleen ja rukoili --
+rukoili palavasti loppua, loppua, loppua...
+
+Kun hän taas palasi huoneeseen, valtasi hänet hurja kauhistus --
+aivankuin hän näkisi outoa, kauheata unta. Oliko tuo muodoton,
+valittava, vääntelehtivä, painajaista muistuttava olento tosiaankin
+hänen miehensä, joka ennen oli niin voimakas, kaunis...
+
+Ja hän purskahti suonenvedontapaiseen, mielettömään itkuun...
+
+Puolenpäivän aikaan tuli lääkäri.
+
+Hän oli humaaninen mies ja sääli syvästi sekä kuolevaa että hänen
+omaisiaan. Ja kun hän oli nähnyt, että tuollaistakin olotilaa saattoi
+kestää vielä joltisenkin kauan, kutsui hän vanhimman pojan toiseen
+huoneeseen ja sanoi tälle hiljaa:
+
+-- Te tiedätte, että hänellä on hirveät tuskat, ja se näyttää yhä
+kestävän. Mitä arvelette... eiköhän olisi parasta, että hän pääsisi
+rauhaan... Kai ymmärrätte mitä tarkoitan...?
+
+-- Ymmärrän... kyllä ymmärrän, -- virkkoi hän hermostuneena ja
+kauhistuneena. -- Mutta siihen en milloinkaan suostu. Sehän olisi
+murhaa! Elämä on jumalan kädessä, hän on sen antanut ja hänellä yksin
+on valta se ottaa. Ja minusta lääkärin velvollisuus on pitkittää elämää
+niin kauan kuin suinkin.
+
+-- Anteeksi, -- keskeytti lääkäri. -- En ole tullut tänne siitä
+väittelemään!
+
+Ja hän poistui kumartaen. Tunnit vierivät...
+
+-- Miksei hän jo lopu...? Miksei hän jo lopu...? hoki vanhin poika
+ontolla, kuulumattomalla äänellä ja sydämessään hän melkein katui,
+ettei tullut lääkärin kanssa neuvotelleeksi. Nyt se on jo mahdotonta.
+
+-- Jumala... hyvä jumala... -- soperteli tytär.
+
+Nuorin poika itki.
+
+Ja vanha vaimo. Niin -- hän poistui taas horjuvin askelin rukoilemaan.
+
+Oli tullut ilta.
+
+
+II
+
+Seuraavana iltana.
+
+Hän ei ole vieläkään kuollut.
+
+Mikään ei ole muuttunut: sama himmeä valo, sama inhottava löyhkä, samat
+valitukset -- omaiset vain ovat yhä väsyneempiä, he ovat muuttuneet yhä
+hermostuneemmiksi, he toivovat yhä hartaammin loppua, kuolemaa.
+
+Tapansa mukaan oli lääkäri käynyt aamulla katsomassa ja ilmoittanut,
+että hänen mielipiteensä mukaan sairaan on aivan mahdoton elää enää
+huomiseen.
+
+Tämän ilmoituksen johdosta kutsuttiin pappi, joka antoi sairaalle
+herran pyhän ehtoollisen. Ja nyt hänen piti olla valmis kuolemaan.
+
+Mutta hän ei kuole, hän pitää epätoivoisesti kiinni elämästä.
+
+Kuitenkin huomaa, että kuolema yhä lujemmin ja lujemmin tarttuu häneen;
+hänen silmänsä ovat vajonneet yhä syvemmälle kuoppiinsa, ja hänen
+valituksensa ovat muuttuneet yhä heikommiksi, käheämmiksi ja
+tukahtuneemmiksi -- niinkuin hänen kurkkuunsa olisi tarttunut rautainen
+koura, jonka hirveät sormet armottomasti ja järkähtämättömästi
+puristuvat yhä tiukemmalle, tiukemmalle...
+
+Ja tunnit vierivät tuskallisessa, jännittävässä odotuksessa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli jo kohta puoliyö.
+
+Silloin taukosivat äkkiä valitukset. Kuolevan silmät pullistuivat
+syvissä kuopissaan ja kääntyivät aivankuin nurin. Kasvot vääntyivät
+kokonaan vinoon, suu aukeni suonenvedontapaisesti ammolleen, ja sieltä
+alkoi pursuta vaahtoa... Ja pitkä, koko ruumista vapisuttava
+kouristuskohtaus alkoi...
+
+Vaimo tuijotti häneen kauan jähmettynein, tylsin, kuolonkalpein
+kasvoin, tuijotti kauan, kauan -- ja meni vieläkin rukoilemaan. Mutta
+hän oli jo niin menehtynyt, ettei jaksanut eikä osannutkaan enää
+rukoilla -- hänen kalpeat huulensa vain hiljaa liikkuivat...
+
+Kun hän palasi, olivat kouristukset jo lakanneet, vain silloin tällöin
+aukeni kuolevan suu ja väristys kulki pitkin hänen ruumistaan.
+
+Vähitellen hän palasi tajuntaansa -- ja ihmeekseen hän huomasi, että
+sietämätön tuskansa oli miltei kokonaan tauonnut -- ruumis oli
+aivankuin turtunut. Ja hän tunsi alussa sanomatonta rauhaa...
+
+Silloin tuntui hänestä, että kosteanniljakat, jääkylmät kädet
+tarttuivat hänen jalkoihinsa, alkaen niitä hieroa -- ja niin kylmät
+olivat nuo kädet, kuin olisi hänen jalkojaan sivelty jääpalasilla.
+Mitä? Ne ovat muutenkin kylmät... Mitä ne ajattelevat, kun rupeavat
+jäällä...
+
+Väsyneesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa -- eikä siellä ollut
+ketään...
+
+Ja kuitenkin... kuitenkin... Hän tunsi vielä selvemmin kuin äsken nuo
+lujat, suunnattomat kourat jäisine sormineen, jotka hiljaa, hiljaa
+työntyivät yhä ylemmäksi... Hän koetti liikuttaa jalkojaan...
+irroittautua, mutta niin lujasti puristivat nuo jääkourat, ettei edes
+varvas liikahtanut.
+
+Silloin hänet valtasi kuvaamaton kauhu.
+
+Kuolema...
+
+Hän oli kyllä tiennyt, että kuolema tulee, mutta hän ei vielä koskaan
+ollut kuvitellut itse kuoleman hetkeä, järkähtämätöntä, nopeasti
+lähestyvää kuolemaa.
+
+Ja nyt se tulee!
+
+Ei, ei! Ei vielä! -- huutaa hänen kauhistunut sielunsa. -- Ei vielä!
+Hän ei ole vielä valmis! Ei vielä...
+
+Hänen täytyy vielä puhua rovastin kanssa, ja hän tahtoo sanoa
+omaisilleen: kutsukaa rovasti!
+
+Mutta vain heikko, käheä ääni kuului hänen avoimesta suustaan.
+
+Hän oli menettänyt puhekykynsä.
+
+Kauhean epätoivon valtaamana hän koetti puhua, huutaa, rukoilla, mutta
+tulos oli sama -- kieli ei taipunut, se lepäsi suussa liikkumattomana
+kuin kuollut lihapala... ja huutaakaan hän ei enää jaksanut -- hänen
+suustaan tunkeutui vain heikko, ilkeäsointuinen kähinä.
+
+Ei, ei! Se on mahdotonta! Hänen täytyy saada puhua vielä! Hän ei voi
+kuolla näin... Hänen täytyy puhua... Tosin hän on elänyt
+kristillisesti, häntä on aina pidetty uskovaisena... mutta hän ei
+sittenkään ole valmis kuolemaan... Hän ei ole koskaan käsittänyt sitä
+niinkuin nyt, että kuolema tulee, koputtaa ovelle -- ja sitä täytyy
+seurata. Ja hänen sairaat aivonsa päättävät, että jos hänen täytyy näin
+kuolla... _niin hän on ehdottomasti kadotettu!_
+
+Hän jännitti sammuvat sielunsa ja ruumiinsa voimat, voidakseen lausua
+tuon yhden ainoan sanan: pappi. Mutta ei! Ei voinut!
+
+Hän koetti uudelleen, kauan, kauan -- turhaan! Hänen kasvonsa
+vääristyivät epätoivosta, hänen suunsa aukeni ammolleen, harmahtava,
+ajettunut kieli värisi, mutta ei kuulu muuta kuin sama eläimellinen
+kähinä. Hän koetti viitata jotakin -- turhaa, turhaa, hän ei jaksanut
+-- käsi ei noussut...
+
+Vihdoin omaisetkin huomasivat, että hän oli menettänyt puhekykynsä; he
+näkivät hänen epätoivonsa ja aavistivat, että hän tahtoisi sanoa
+jotakin sanomattoman tärkeätä, ja heidän tuskansa tuli sen johdosta
+kaksinkertaiseksi.
+
+Tytär syöksyi vuoteen viereen, tarttui isänsä käteen, mutta hellitti
+siitä kauhistuen -- se oli aivan kylmä. Itkien hän vaikeroi:
+
+-- Isä, isä... Etkö sinä voi puhua...?
+
+Kaikki kuuntelivat jännittyneinä, henkeä pidättäen. Mutta kuoleva oli
+äskeisistä ponnistuksistaan niin uupunut, ettei jaksanut edes
+silmilläänkään mitään merkkiä antaa.
+
+-- Kuuletko sinä vielä... isä, kuuletko minua...?
+
+Kuolevan kasvoilla kuvastui sama jähmettynyt epätoivo. Ja tytär
+vaikeroi aivankuin mielettömänä:
+
+-- Isä, isä... tunnetko sinä minut...? Kuuletko minun ääneni...? Minä
+se olen... Minä se olen...
+
+Ei vastausta. Liikkumattomina ja jäykkinä tuijottivat hänen silmänsä
+suoraan ylös.
+
+Mutta vaikka hänen ruumiinsa olikin miltei kuollut, niin toimivat hänen
+aivonsa kuumeentapaisella, sekavalla tavalla. Suurena ja hirveänä
+vaivasi se yksi ajatus: että hänen täytyy heti kuolla, vaikka hän ei
+ole vielä valmis, ja että sitä täytyy koettaa estää. Ja välillä
+välähtelivät kuin vilkkuvat, ystävälliset tulet pimeässä yössä
+kaukaiset muistot -- ja taas sammuivat. Ja aivankuin saaliinhimoinen,
+nälkäinen peto hyökkäsi taas se suuri, pelottava ajatus, se
+järkähtämätön, jota ei voi paeta...
+
+Nyt hän ei enää valittanut, hänen ruumiilliset tuskansa olivat jo
+loppuneet, hän lepäsi vain hiljaa, ja lähenevä kuolema oli käynyt
+painamassa leimansa hänen silmiinsä -- ne olivat niin omituisen himmeät
+ja tuijottavat, eikä hän nähnyt enää.
+
+Mutta elävänä muistui hänen mieleensä seuraava tapaus:
+
+Hän oli kerran metsästysretkellä, kauan, kauan sitten. Silloin hän näki
+kauniin, vihreän tikan ja kevytmielisesti ampui sitä. Vieläkin hän
+silmissään näki, miten lintu, toinen siipi katkenneena, koetti paeta,
+ja kun se huomasi hänen saavuttavan, pääsi siltä valittava, kauhistunut
+piipitys. Hän saavutti uhrinsa, koetti tarttua siihen, mutta se livahti
+hänen kättensä alta ja alkoi, yhä surkeasti ja rukoilevasti piipittäen,
+kiivetä puunrunkoa myöten ylös. Oi, hän muistaa sen niin selvästi...
+hän miltei on kuulevinaan tuon heikon, epätoivoisen äänen ja hentojen
+kynsien rapinan korkeata puunrunkoa vasten. Julmalla kiihkolla hän löi
+linnun alas pyssynpiipulla; se putosi kyljelleen ja jäi liikkumattomana
+makaamaan, veri pulppusi sen kyljestä valuen silkinhienolle, vihreälle
+höyhenpuvulle, ja yhä heikommin valittaen se katsoi kirkkailla
+silmillään häneen -- aivankuin olisi varmasti luottanut siihen, että
+hänet armahdetaan, jätetään elämään, mutta kuitenkin vielä hiljaa
+rukoilee... Mutta hän löi lintua puunoksalla päähän; se kouristautui,
+alkoi väristä ja valitti heikosti, luoden murhaajaansa kirkkaat
+silmänsä. Hän löi uudestaan, mutta oksa oli laho ja katkesi -- eikä
+lintu vieläkään kuollut. Hän tarttui toiseen oksaan, ja parin kolmen
+iskun jälkeen alkoivat sen silmät vihdoinkin himmetä ja kouristukset
+kävivät yhä harvemmiksi ja sen hennot varpaat puristuivat yhteen kuin
+pienen lapsen kädet... Hän katsoi kauan lintua, sen himmenneitä silmiä,
+katkennutta siipeä ja verintahrattua höyhenpukua, jota myöten vielä
+vieri joitakin punaisia verikarpaloita, ja käsiänsä...
+
+Kun hän muisteli tuota tapausta, alkoi hänen sekavissa aivoissaan
+tuntua siltä, että hän onkin tuo lintu, ja kuolema ajaa häntä takaa
+samoin kuin hän silloin -- silmät loistaen murhahalusta... Hänen
+jalkansa on katkennut... hän läähättää, hän on tukehtumaisillaan -- ja
+yhä lähenee kuolema, lähenee, lähenee... Kuivat oksat murskaantuvat
+räiskyen sen jalkojen alla... Hän ei tiedä, minkä näköinen se on, hän
+ei uskalla katsahtaa taakseen, mutta luultavasti se on luurangon
+näköinen, päällään musta viitta ja käsissään terävä viikate. Ah, se on
+varmasti sellainen, koska hän kuulee luiden kalahtelevan... Huu! Miten
+hirveästi ne kalisevat... Nyt hän tuntee niskallaan sen jäisen,
+hyytävän henkäyksen... ja väristen odottaa iskua.
+
+Mutta hän pääseekin vielä eteenpäin, taas hän kuumeisesti huohottaen
+laahustaa pakoon, ja jälessä tulee kuolema... risut räiskyvät, luut
+kalahtelevat... Ja niin hän pakenee kauan -- niin loppumattoman
+kauan...
+
+Vihdoinkin hän on turvassa. Hän on päässyt pakoon, hän tuntee
+lepäävänsä omassa vuoteessaan. Hän sulkee silmänsä kuolemanväsyneenä...
+
+Sitten näkivät omaiset, että hänen silmänsä äkkiä aukenivat, silmäterät
+alkoivat laajeta, niin että ne täyttivät miltei koko silmän, koko syvän
+silmäkuopan.
+
+He alkoivat väristä -- he tunsivat, että noilla mustilla,
+luonnottomilla silmäterillä nähdään jotakin kauheata...
+
+Vertahyydyttävä olikin se näky, minkä hän näki:
+
+Ovesta hiipi hiljaa suunnaton, varjomainen olento ja liukui
+omituisesti, äänettömästi yli lattian kellonurkkaa kohti. Hän näki
+karvaisen ruumiin, tahi oikeammin sanoen luurangon, jota peitti harmaa,
+hienokarvainen nahka... Se asettui seisomaan nurkkaan ja alkoi
+tuijottaa häneen uhkaavasti luisilla kasvoillaan -- silmien tilalla
+mustat, ammottavat kuopat...
+
+Niin -- siinä se on... Nyt se on tullut häntä hakemaan. Se on kuolema
+-- sama kuin äsken metsässä... Se löysi sittenkin... tännekin. Nyt ei
+mikään auta...
+
+Hän tahtoo pyytää kuolemaa odottamaan edes hiukan, edes muutaman
+hetken, jotta hän saisi rukoilla -- mutta sanaakaan ei tule hänen
+huuliltaan. Ja ilkeästi irvistellen viittaa haamu suurentuneeseen
+huoneen peräseinään -- ja samassa alkaa se äänettömästi kohota,
+niinkuin esirippu teatterissa, ja siellä näkyy sysimusta pimeys...
+
+Nyt tarttuu hirviö voimakkaasti johonkin mahdottomaan kampiin, ja
+silloin kallistuu koko huone sinnepäin, mistä seinä on poissa... Hän
+jäykistyy kauhusta: nyt hän vierähtää sänkyineen syvyyteen... Mutta
+huone heilahtaakin takaisin ja alkaa harvaan heilua -- niinkuin suuri
+laiva valtameren myrskyssä... Kaikki omaiset ovat paenneet, hän on
+yksin hirviön kanssa... sen silmäkuopat kiiluvat pirullisesta ilosta ja
+nautinnosta. Se vääntää ja ponnistelee yhä kauheammin...
+
+Hänen pitäisi huutaa vaimoansa, pyytää, rukoilla, ettei tämä jättäisi
+häntä elämän hirvittävimmällä hetkellä... Hän tahtoo vieläkin rukoilla
+hirviötä, että se pysähdyttäisi vielä hetkeksi, hänellä olisi vielä
+jotakin niin tärkeätä sanottavaa, että siitä riippuu kaikki, kaikki --
+mutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan...
+
+Ja yhä valtavammin heiluu huone... Ooh! Nyt oli lattia jo jyrkkä kuin
+ulkokatto, ja hänen kauhunsa lisääntyy yhä, kun hän muistaa, että
+vuoteen jalkojen alla on porsliinirullat: silloinhan sänky vielä
+helpommin saattaa vierähtää... Oi, jospa vielä hetkeksi voisi
+pysähdyttää tuon heilumisen! Ei, ei, ei! Tuolla hirviöllä ei ole
+sääliä...
+
+Nyt hän näki tuon syvyyden läpitunkemattoman pimeyden... Hänen luiset,
+keltaiset sormensa tarttuvat sängynlaitoihin kuin suuret kravunsakset,
+ja kuolinhetken suonenvedontapaisella, itsetiedottomalla voimalla
+imeytyy hänen kummituksentapainen ruumiinsa sänkyyn, kuin ahnas
+mustekala uhriinsa. Ja sitten hän koettaa olla niin hiljaa, hiljaa --
+ettei vain liikahduksellaan aiheuttaisi vierimistä... Hän ei uskalla
+enää nikoillakaan, peläten vain ärsyttävänsä hirviötä: hän tuijottaa
+vain pimeyteen.
+
+Silloin kallistuu huoneen lattia miltei pystysuoraan -- ja hän
+vierähtää mustaan syvyyteen.
+
+Kiljahdus niin kamala ja vihlova, kuin se tulisi ikuisesta
+kadotuksesta, tunkeutuu hänen kurkustaan. Ja niin odottamaton ja
+epäinhimillinen on tuo huuto, että läsnäolijat kalpenevat
+liidunvalkoisiksi. -- Hänen vaimonsa pyörtyy ja kannetaan pois
+tiedottomana, tytär alkaa eläimellisesti huutaa, ja nuorin poika
+kyyristyy sohvaan, painaa päänsä sen nurkkaan ja puree tuskissaan
+pehmeätä sohvatyynyä...
+
+Mutta kuoleva putoo, putoo. Vauhti on niin huimaava, että hän tuskin
+voi hengittää, ja hänen korvansa humisevat valtavasti. Milloin, milloin
+hän saavuttaa pohjan ja millainen on siellä syvyydessä pohja:
+kivilouhikko, vesi, lieju...? Luultavasti musta lieju, samanlainen,
+jonka hän näki kerran eräällä suurella nevalla Lapissa... Ah, nyt
+leyhähtää sieltä jo hyytävä kylmyys -- hänen ruumiinsa kylmenee,
+jäätyy, kaikki jäsenet ovat jo puutuneet, kovat kuin kivi... Ja yhä
+alaspäin, alaspäin, alaspäin... Ja sieltä alhaalta, kaukaisesta,
+pimeästä syvyydestä alkaa kuulua joitakin tukahdutettuja huutoja...
+
+Kuoleva oli jo menettänyt tajuntansa. Hänen silmänsä olivat muuttuneet
+yhä lasimaisemmiksi ja vääntyneet kieroon. Hänen kasvonsa olivat
+kokonaan vinossa, ja joka henkäyksellä vääntyi hänen suunsa ammolleen,
+kuin hän olisi tahtonut yhä enemmän ja enemmän ahmia ilmaa tai kuin
+olisi sieltä väkisin tunkeutunut hurja, vihlova kiljaisu... Mutta
+sieltä kuului vain jokaisella kauhean pitkällä hengenvedolla käheä
+korahdus...
+
+Ja vieläkin hän putoo... putoo... yhä samalla pyörryttävällä vauhdilla.
+Ja hämärästi käsittää hän, että se matka, minkä hän on jo pudonnut, on
+niin hirvittävä, hän on niin suunnattoman kaukana, että kaikki yhteys
+elämän kanssa on kauan, kauan sitte jo auttamattomasti katkennut...
+
+Jo kuuluvat selvemmin huudot... Mitä ovat nuo huudot... Tuo hirveä,
+yhtämittainen huuto...? Ah -- _ne ovat kadotettujen tuskanhuutoja_...
+Sinnekö hän siis joutuu...? Sinnekö... sinnekö...?
+
+Jo erottaa hän äärettömän suuria, kömpelöitä hirviöitä -- samanlaisia
+kuin jurakauden liskoeläimet, mutta niillä on suunnattomat
+alligaattorien kidat... Niiden silmät hohtavat vihreällä valolla, ja
+vain ne niukasti valaisevat hirviöiden jaloissa vääntelehtiviä,
+alastomia ihmisruumiita... Eräs jättiläishirviö on juuri hänen
+kohdallaan... nyt se huomaa hänet, se valaisee hänet kokonaan silmiensä
+kauhealla välähdyksellä -- ja ahnaasti loksahtaen aukenee sen
+suunnaton, sinipunerva kita, ja sieltä löyhähtää jääkylmä hengähdys...
+
+Ja hän putoo sinne...
+
+
+
+TOINEN KERTOMUS
+
+
+Yksinäinen huvila meren rannalla.
+
+Musta syysilta peittää maan. Tummalla taivaalla ei loista kuu, ei vilku
+ainoakaan tähti. Vain vaivoin saattaa erottaa joitakin synkkiä
+pilvenlohkareita, jotka liitelevät siellä ylhäällä hiljalleen ja
+äänettöminä kuin suunnattomat, aavemaiset linnut...
+
+Huvilan ympärillä olevat suuret kuuset erottuvat pimeydestä mustina ja
+epämääräisinä kuin jättiläisten haahmot -- ja niiden raskas, hillitty
+kohinakin muistuttaa jonkun tavattoman suuren, nääntyneen olennon
+huokauksia... Jossakin kauempana värisee yötuulessa viimeisillä
+lehdillään yksinäinen haapa -- ja niin salaperäiseltä ja alakuloiselta
+kuuluu tuo hiljainen värinä, kuin itkisi se yksinäisyyttään ja
+lähenevää kuolemaansa tai niinkuin nyyhkyttäisi siellä epätoivoon
+joutunut ihminen... Ja väsyneesti ja yksitoikkoisesti loiskuvat pienet
+aallot rannan kiviä vasten -- niinkuin nekin kuiskailisivat keskenään
+jotain niin surullista...
+
+Mutta huvilassa on valoisaa. Sali on koristettu kummallisella, miltei
+satumaisella tavalla. Kaikki seinämät ovat täynnä kukkia -- ruusuja,
+neilikoita ja orvokkeja -- järjestettyinä taiteellisiin ryhmiin,
+muodostaen mitä ihmeellisimpiä ja hurmaavimpia väriyhdistelmiä. Ja
+kukkien tuoksu täyttää ilman, huumaten kuin väkevä viini... Mutta
+keskellä lattiaa on lumivalkoisella liinalla katettu pöytä, ja sen
+keskellä kristallimaljakossa vain yksi ainoa kukka -- _suuri, musta
+ruusu_.
+
+Ja kaiken ylitse leviää kymmenistä värillisistä sähkölampuista
+vaaleanpunainen, ruusunvärinen valo, saaden aikaan satumaisen
+tunnelman.
+
+Kaikki on valmistettu kuin harvinaista juhlaa varten.
+
+Mutta vain viidelle on pöytä katettu.
+
+Salin ovi avautuu, ja edellä astuu sisään noin viisikymmenvuotias mies.
+Hän on laiha ja hyvin kalpea ja hänen tukkansa on ohimoilta harmaa;
+näkyy myös, että hän vain suurin ponnistuksin saattoi kävellä
+reippaasti. Mutta hänen otsansa on korkea ja hänen syvällä olevat
+harmaat silmänsä loistavat omituisesti, miltei nuorekkaasti, kun hän
+istahtaa pehmeään leposohvaan.
+
+Hänen vaimonsa näyttää hiukan nuoremmalta; hänen vartalonsa on vielä
+solakka ja nuortea -- mutta hänenkin kasvonsa ovat kalpeat kuin liina,
+hänen huulensa vapisevat, ja vain äärimmäisellä tahdonponnistuksella
+hän voi pysyä tyynenä.
+
+Ja sitten tulevat heidän kolme poikaansa -- vanhin kahdenkymmenenyhden-
+ja nuorin seitsemäntoistavuotias -- kookkaina, jäntevinä,
+ahavoituneina. Hekin näyttävät aroilta ja epäröiviltä, nähdessään
+kukkien paljouden.
+
+Kun he olivat istuutuneet, kysyi mies hetken äänettömyyden jälkeen
+hiljaa:
+
+-- Pojat. Tiedättekö, miksi meillä on nyt näin?
+
+Kukaan ei vastannut. Mutta vanhimman pojan ruskeat kasvot kalpenivat
+äkkiä -- hän ymmärsi kaikki.
+
+-- Nyt on tullut se päivä, josta olen teille useasti puhunut. -- Ja hän
+lisäsi hetken kuluttua vielä hiljemmin:
+
+-- Tämä on viimeinen kerta kun olemme yhdessä.
+
+Oli niin hiljaista -- ainoa ääni oli katossa lentelevän yksinäisen
+kärpäsen hento surina. Vihdoin sopersi vanhin poika omituisella,
+käheällä äänellä:
+
+-- Isä... onko, onko se nyt jo välttämätöntä...?
+
+-- On, -- puhui mies tyynesti. -- Minulla on nyt ollut kuumetta
+yhtämittaa toista viikkoa. Ja minä tunnen olevani nyt jo niin huono,
+että joudun aivan pian vuoteeseen -- josta en milloinkaan nouse... Ja
+minä haluan säästää teitä kaikkia.
+
+Hän oli taas hetken vaiti ja jatkoi sitten reippaasti:
+
+-- Ja nyt, pojat! Näyttäkää, että olette miehiä. Ruvetkaamme
+illalliselle.
+
+Hän hymyili ja katsahti ruokapöytään, niinkuin hänellä olisi ollut
+hyväkin ruokahalu.
+
+Kun veitset kalahtivat lautasiin, katsahtivat pojat toisiinsa aivankuin
+pelästyneinä -- niinkuin tuo räikeä kalina olisi ollut hautauskellojen
+ääni.
+
+Silloin alkoi makuuhuoneesta kuulua valitun jouhikvartetin esittämänä
+Oginskin poloneesin omituinen sävel. Niin harvaan, niin surullisesti ja
+hillitysti kuuluu tuo ääni monikertaisten oviverhojen lävitse, kuin
+vaikeroisi jossakin syvässä vankiholvissa ihminen, joka ei enää toivo
+poispääsyä...
+
+Kun soitto taukosi, alkoi hän puhua. Hän kertoi matkoistaan ja
+muistoistaan sellaisella elävyydellä ja reippaudella, että pojat
+näyttivät hetkeksi unohtavan todellisuuden -- hartaasti kuunnellen he
+söivät hyvällä ruokahalulla. Itse hän ei paljoa syönyt -- maisteli vain
+hitaasti mitä vaimonsa hänelle tarjoili ja hymyili tälle rohkaisevasti.
+
+He söivät jälkiruuaksi jäätelöä, josta hän oli niin paljon aina
+pitänyt. Kun pojat vielä söivät, tarjosi vaimo hänelle lisää:
+
+-- Kiitos, vanha ystäväni. Nyt minä en syö enää...
+
+Äkkiä tuli niin tuskallisen hiljaista. Pojatkin lakkasivat syömästä
+kuin yhteisestä sopimuksesta. Tuo viimeinen sana _enää_ oli hänen
+tahtomattaan saanut niin omituisen alakuloisen kaiun -- niinkuin olisi
+kadonnut iäksi jotakin kallista ja rakastettua, jota ei enää
+milloinkaan saa takaisin. Vaimo kalpeni taas entistäänkin kalpeammaksi,
+ja hänen kasvoissaan kuvastui kalvava tuska ja levottomuus. Ja niinkuin
+hänen pyynnöstään olisi riippunut kaikki, koko elämä, kuiskasi hän ääni
+värähdellen:
+
+-- Rakas... ota, ota vielä... vähän...
+
+Mies huomasi kaikki, ja hän muutti äänensä iloiseksi:
+
+-- No, kyllähän minä... Koska pojillakin näkyy vielä olevan.
+
+Miltei henkeä pidättäen katsoivat kaikki, miten hän hitaasti imeskellen
+söi hiukan jäätelöä. Ja kaikki ajattelivat samaa: kun hän nyt on tuon
+jäätelöhiukkasen syönyt -- _niin hän ei syö enää milloinkaan_.
+
+Ja oli niin hiljaista, niin hiljaista ja painostavaa kuin haudassa.
+Eikä punertava valokaan kyennyt salaamaan heidän kalpeuttaan...
+
+Hän kostutti suutaan viinilasissaan, nojautui hiukan taaksepäin
+leposohvallaan ja puhui:
+
+-- Roomalaiset -- he osasivat kuolla, mutta nykyään ei uskalleta.
+Nykyään tuomitaan jokaista, ken uskaltaa itse lähteä elämästä. -- Hän
+hymyili hienon ivallisesti, samalla kun jatkoi: -- Kai tekin, pojat,
+olette jo lukemattomia kertoja kuulleet sen miltei sananparreksi
+muuttuneen fraasin, että "täytyy olla rohkeutta elää". En voi auttaa,
+että minusta tuntuu tragikoomilliselta, kun kuolemaisillaan olevat
+raukatkin sopertelevat näitä sanoja -- sellaiset, jotka elävät vain
+tuskaksi itselleen ja taakaksi muille. Sillä tämän fraasin ovat
+keksineet lohdutuksekseen juuri pelkurit -- kun kauhu ja epävarmuus
+siitä, mihin he joutuvat kuolemansa jälkeen, on estänyt heitä eroamasta
+kurjasta elämästään... Ja se on kristinusko, joka on muuttanut kuoleman
+pelottavaksi, salaperäiseksi ja kauheaksi, vaikka pitäisi olla
+päinvastoin -- se juuri on yleisen mielipiteen saanut sellaiseksi, että
+värisemme, kun...
+
+Hänen puheensa keskeytti terävä yskänpuuska, ja hänen kalpeilla
+huulillaan näkyi verta.
+
+Silloin nuorin poika, joka oli voimakas ja harteva kuin täysikasvuinen
+mies, syöksyi isänsä sohvan viereen, painoi päänsä hänen polvilleen
+nyyhkyttäen kuin pieni lapsi:
+
+-- Isä... isä...
+
+Mies silitti hänen tuuheata tukkaansa, ja kun hän pitkän äänettömyyden
+jälkeen puhui, oli hänen äänensä hiljainen kuin tuulen henkäys:
+
+-- Pikku Matti... niin, vaikka sinä oletkin noin suuri, olet sinä
+kuitenkin vielä isän "pikku Matti"... Minä ymmärrän, että sinun on
+ikävä... Mutta ajattele, paljon ikävämpi olisi sinun olla isän vuoteen
+vieressä silloin, kun isä ei jaksaisi enää puhua teille ainoatakaan
+sanaa, ei liikauttaa jäsentä... Ja teidän täytyisi katsella ehkä kauan
+hänen kuolinkamppailuaan... Eikö niin?
+
+-- Niin... -- nyyhkytti poika hiljaa.
+
+-- Ja ajatelkaa, pojat, kuolema on luonnollinen ja välttämätön --
+kukaan ei voi sitä paeta. Tekin, jotka nyt olette noin nuoria, terveitä
+ja voimakkaita -- teidänkin täytyy ehdottomasti kuolla. Kun se siis on
+välttämätön, niin on kummallista, miksi ihmiset tekevät sen itselleen
+niin hirveäksi kuin suinkin. He lykkäävät sen ihan viimeiseen, siksi,
+kunnes heidän ehdottomasti _täytyy_ kuolla. Minäkin voisin lykätä vielä
+tuonnemmaksi kuolemanhetkeni, jos tahtoisin; kun nyt kuolen, niin se
+tapahtuu _omasta tahdostani_. -- Ja hän lisäsi vieläkin hiljemmin: --
+Pian kyllä tulee aika, jolloin se ei enää ole minun vallassani --
+kuolema tulee kysymättä tahdonko vai enkö.
+
+Taas tuli pitkä äänettömyys. Voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana
+kääntyi vaimo poispäin ja pyyhkäisi kyynelen silmästään. Hellästi
+lohduttaen sanoi mies:
+
+-- Sinä, rakas ystäväni -- älä murehdi... Tätä ei voi auttaa.
+
+Vaimo tarttui miehensä käteen ja kuiskasi hiljaa ja päättävästi:
+
+-- Minäkin kuolen sinun kanssasi.
+
+Mies hämmästyi. Hän oli luullut voivansa kuolla tyynesti -- ja nyt tuli
+hänen eteensä uusi asia, jota hän ei ollut ottanut lukuun. Hän katsoi
+vaimoansa aivankuin jotain vierasta, mieltäkiinnittävää henkilöä, jonka
+näkee ensi kerran. Joku pojista alkoi hengittää raskaasti, niin
+raskaasti, että se kuului läähätykseltä hiljaisessa huoneessa.
+
+-- Niin... minä ajattelen kuolemasta samoin kuin sinä... ja tahdon
+seurata sinua. -- Kyynel kohosi hänen silmäänsä, ja liikutuksesta
+värisevällä äänellä hän lisäsi:
+
+-- Minä en voi elää sen jälkeen kuin sinä olet kuollut... Sinä olet
+ottanut minun sieluni -- ja niinkuin sinä kuolet, tahdon minäkin
+kuolla...
+
+-- Mutta ajattele... pojat... he jäävät yksin, -- sammalsi mies
+epätoivoisesti.
+
+Naisen poskille nousi vieno puna, hän näytti olevan kuin haltioissaan,
+kun hän sädehtivin silmin puhui:
+
+-- Katso, miten voimakkaita he ovat -- ei yksin ruumiiltaan, vaan myös
+sielultaan. Ja siitä minä kiitän yksinomaan sinua. Sinä olet opettanut
+heitä elämään, sinä olet opettanut heille kuoleman salaisuuden... He
+tulevat yksinkin...
+
+-- Mutta rakas... katso heitä, -- keskeytti mies.
+
+Pojat olivat kuunnelleet kalpeina ja tuskaisina. Vanhin poika oli
+sulkenut silmänsä -- ja pitkien, tummien ripsien välistä vierähti
+silloin tällöin suuria kyyneleitä... Keskimäinen puristi jäntevillä,
+urheiluissa karaistuneilla käsillään ruokaliinaa -- ja aivankuin
+varkain pääsi hänen suustaan terävä hammasten kiristys... Mutta nuorin
+oli painanut kasvonsa valkeata pöytäliinaa vasten ja hänen voimakkaat
+hartiansa nytkähtelivät pidätetyistä nyyhkytyksistä.
+
+Matalalla, värisevällä äänellä kuiskasi mies:
+
+-- Hehän ovat meidän pienet... pienet poikamme...
+
+Naisen kasvoilla kuvastui tuska, sääli ja hellyys, kun hän katsoi
+poikiinsa. Sitten hänen huulensa alkoivat vavista, ja vihdoin hän
+aivankuin vastustamattoman voiman pakottamana läheni nuorinta poikaansa
+ja painoi huulensa tämän päätä vasten, sopertaen katkonaisesti:
+
+-- Ei... ei äiti voi... poikia jättää...
+
+-- Kuuletteko, pojat! -- huudahti mies aivankuin vapautuneena suuresta
+taakasta. -- Kuulettehan mitä äiti sanoo! Älkää nyt olko surullisia --
+nythän on kaikki hyvin... Äiti jää teidän luoksenne, neuvoo teitä,
+pitää teistä huolta...
+
+Ja hän puhui edelleen niin iloisesti ja reippaasti, kuin olisi ollut
+kysymys vain jostakin lyhyestä matkasta -- ja kaikki muuttuivat taas
+iloisemmiksi.
+
+-- Miksei sentään ole elämää kuoleman jälkeen... -- lausui nainen
+aivankuin olisi arastellut puhua siitä. -- Olisi niin onnellista tavata
+vielä...
+
+-- Sinä sanot erään syyn, joka suureksi osaksi on synnyttänyt uskon
+haudantakaiseen elämään; ihmiset ovat tahtoneet nähdä toisiaan vielä
+kuoleman jälkeenkin, ja he ovat laatineet myöskin uskontonsa sen
+mukaan.
+
+-- Kummallista... -- puhui nainen aivankuin uneksien, -- joskus, kun ei
+ajattele tarkempaan, tuntuu niin surulliselta, kun ei enää koskaan
+näe... kun tavallaan häviää...
+
+-- Mutta rakkaani, emmehän me häviä: mehän elämme kuolemamme jälkeen...
+Katsohan poikiamme. Heissä me elämme. Heille olemme antaneet itsemme,
+sielummekin... Niinkuin ruoho lakastuu, kukat varisevat, niin täytyy
+meidänkin ruumiimme lakastua. Mutta niinkuin ruohot ja kukat keväällä
+nousevat uudelleen entistä kauniimpina ja elinvoimaisempina -- samoin
+elämme mekin uudelleen lapsissamme. Ei meidän siis tarvitse kauhistua
+mitään tyhjiinraukeamista.
+
+-- Niin... niinhän se on kuin sanot... Meihin on vain niin syvälle
+juurrutettu tuo mahdoton luulo, ettei järkikään toisinaan voi sitä
+karkoittaa...
+
+-- Matti, ole hyvä ja aukaise ikkuna... tahtoisin...
+
+Hän keskeytti -- mutta kaikki ymmärsivät, että hän tahtoi vielä kerran
+kuulla aaltojen loiskeen, hän oli aina rakastanut merta.
+
+Nuorin poika veti punaiset samettiuutimet syrjään ja aukaisi molemmat
+ikkunanpuoliskot.
+
+Syysyön sakea pimeys hypähti taaksepäin nopeasti kuin peto, jota
+heitetään kekäleellä, mutta joka jää kuitenkin pienen matkan päähän
+mustana ja pelottavana... Ulkona oli tullut vieläkin hiljaisemmaksi.
+Vain vaivoin kuului silloin tällöin aaltojen väsähtänyt loiskina...
+haavan lehdet värähtivät kerran, kuin olisi joku kuiskannut hyvin
+hiljaa... Ja yötuuli suhisi puissa niin hillitysti ja salaperäisesti --
+niinkuin ylhäällä läpitunkemattomassa pimeydessä olisivat hitaasti
+suhahdelleet suunnattomat siivet...
+
+He tuijottivat kauan tuohon mustaan ikkuna-aukkoon. Tuntui kuin olisi
+pimeydestä joku tuntematon olento tuijottanut heihin liikkumattomalla,
+jäykällä katseellaan. Mies kuunteli vain aaltoja, ja lukemattomat
+muistot, kokonainen sarja kuvia vilahteli hänen ohitseen. Hän muisti,
+miten aallot hyväillen loiskuttelivat veneen kylkiä, kun hän ensi
+kerran oli vaimonsa kanssa merellä ja kaupungista kuului etäinen
+soitto... Hän muisti Pohjanmeren aallot raivoisina, vaahtopäisinä
+syöksymässä ehtimiseen yli laivankannen... Ja nyt hän ei enää
+milloinkaan keinu aalloilla...
+
+Silloin kuului yön pimeästä hiljaisuudesta kaukainen, vaikeroiva ääni.
+Ensin ei kuulunut mitä se oli, mutta sitten he tunsivat sen kurkien
+huudoiksi. Ne lähenivät, lähenivät, lähenivät... kuului selvästi, että
+siinä oli suuri parvi -- pitkä, muuttava parvi. Kuin välähtäen
+muistuivat hänen mieleensä kauniit kesäillat muinaisessa lapsuuden
+kodissa: hän on pieni poika, aurinko on juuri laskenut, vain punainen
+rusko peittää vielä länsitaivaan... Hän seisoo pihalla kuunnellen
+kurkien salaperäisiä huutoja kaukaisella suolla...
+
+Ne lähenevät -- ne ovat jo kohdalla... Ah -- nuo huudot eivät nyt
+olekaan samanlaisia kuin muinoin, lempeinä kesäiltoina... Nyt kun ne
+muuttavat, kaikuvat niiden huudot niin toivottomina, valittavina ja
+surullisina -- niinkuin ne jättäisivät ikuisia jäähyväisiä... Huudot
+etääntyvät yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi... He kuuntelevat
+jännittyneinä, henkeä pidättäen... Hetkeen ei kuulu enää mitään --
+mutta sitten kuuluu vielä kerran yksi ainoa huuto niin kaukaisena ja
+heikkona kuin aavistus...
+
+Ja taasen on hiljaista...
+
+-- Kurjet muuttavat... -- sanoi mies, tuijottaen ulos pimeyteen.
+
+-- Niin muuttavat... -- yhtyi siihen vanhin poika, tuskin kuuluvasti,
+ja hänen äänensä värisi...
+
+Kummallista! Nyt, kun kuolinhetki tuli yhä lähemmäksi, ja vaikka hän
+tiesi, ettei hän sitä lykkää, hän alkoi tuntea jotain epämääräistä
+elämänkaipuuta... Hän olisi niin mielellään vielä tahtonut nähdä kesän,
+nähdä tuoksuvan apilapellon perhosineen, mehiläisineen... kuulla
+lintujen laulun kevätaamuna... Ja muistaessaan, ettei hän enää
+milloinkaan saa tuota nähdä, vaan että hän jo huomenna on kuollut,
+kylmä, tunsi hän jonkinmoista epämääräistä, ennen tuntematonta kammoa.
+Parempi taitaisi sittenkin olla elää -- sairaanakin. Kuinka olikaan
+Salomo sanonut: "Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona."
+
+Ei! Kun hän ajatteli tarkempaan, tunsi hän, että se oli vanha kasvatus,
+joka siellä nosti päätään. Sillä miksi olisi kuolema viikon perästä
+parempi kuin nyt? Kesää hän ei missään tapauksessa enää näe. Ei! Nyt se
+on tapahtuva.
+
+Hän nousi heti paikalla, meni kaapille ja ruiskutti käsivarteensa
+vahvan annoksen morfiinia. Sitten hän taas istuutui tyynesti
+sohvalleen...
+
+Miten omituinen tunne! Vaikka jalat ja kädet tuntuvat liikuttaessa
+raskailta, niin kuitenkin on niin tavattoman kevyt olla. Ei mitään
+tuskaa, ei pahoinvointia -- vain suloinen raukeus koko ruumiissa... Ja
+kaikki jännitys, se pieni kammo ja juhlallisuus, jota hän äsken oli
+tuntenut, katosi kokonaan... Hän tunsi vain halua levätä, nukkua,
+jättää kaikki...
+
+Hän tunsi kuitenkin, että tuo raukeus tuli yhä suuremmaksi, ja
+sentähden hän sanoi hiljaa:
+
+-- Pojat, minä olen iloinen... kun olen voinut elää niin kauan, että te
+olette jo noin suuria... olette miehiä... -- Hän pysähtyi hetkeksi,
+niinkuin puhuminen olisi uuvuttanut häntä, ja jatkoi sitten hitaasti,
+korostaen joka sanaa:
+
+-- Niin, pojat... Eläkää aina miehinä... ja kun aika tulee -- niin
+_kuolkaa myöskin miehinä_.
+
+Kukaan ei puhunut mitään. Lähenevän kuoleman vakavuus ja juhlallisuus
+oli tarttunut kaikkiin, eikä kukaan tahtonut rikkoa hiljaisuutta, eikä
+valittaa. Pojat tarttuivat isänsä laihtuneisiin käsiin ja puristivat
+niitä hiljaa aivankuin vastaukseksi.
+
+Ja vaimo polvistui ja painoi päänsä miehen rintaa vasten. Mies tarttui
+hänen päähänsä ja suuteli häntä, puhuen hiljaa ja hellästi:
+
+-- Rakkaani... Minä en ole milloinkaan rakastanut sinua niin kuin
+nyt...
+
+Hän hymyili, sillä hänen mieleensä muistui taas se ilta, jolloin he
+ensi kerran olivat soutelemassa. Hän painoi sähkönappulaa, ja heti
+alkoi verhojen takaa kuulua heidän lempivalssinsa alakuloinen sävel.
+Hän katsoi hymyillen vaimoansa ja kysyi kuiskaten:
+
+-- Muistatko...?
+
+-- Oi rakkaani... muistan... muistan... -- sopersi nainen liikutettuna.
+
+Niin... siitä oli kaksikymmentäviisi vuotta, mutta heidän molempien
+mieleen tuli tapaus yhtä selvänä kuin se olisi tapahtunut eilen.
+
+He olivat kaukana lahdella, kaupungin melu ja jyrinä ei kuulunut enää
+-- soitto vain kuului... Ja silloin alkoi äkkiä kuulua tämä sama valssi
+-- niin vienona ja surumielisenä, että tyttö purskahti itkuun. Ja
+silloin mies hellitti airoista, meni tytön viereen ja suuteli häntä...
+
+Se oli heidän ensimäinen suudelmansa...
+
+Kaksikymmentäviisi vuotta! Ja nyt tuudittaa sama sävel hänet
+kuolemaan...
+
+Mutta hän ei tuntenut enää mitään kaipausta... Elämä oli antanut
+hänelle paljon, vaikkakin ankaran taistelun jälkeen. Hän tunsi itsensä
+nyt onnelliseksi...
+
+Sävel läheni loppuaan... värisi vielä hetken ja häipyi sitten kuin
+kaunis unelma... Mutta sekään ei tuottanut enää mitään tuskaa -- hänen
+oli niin sanomattoman kevyt ja rauhallinen olla. Hän hymyili
+omaisilleen ja sanoi heikolla äänellä:
+
+-- Muistatteko Petroniusta?
+
+Kukaan ei vastannut. He vain hymyilivät.
+
+Sitten hän otti vielä annoksen morfiinia.
+
+Hän nojautui yhä raskaammin leposohvansa selustaa vasten, ja hänen
+kasvonsa muuttuivat yhä kalpeammiksi. Mutta hänen huulensa hymyilivät
+ja hänen katseessaan kuvastui sanoin kuvaamaton rauha, kun hän kuiskasi
+kuin itsekseen:
+
+-- Oi, miten hyvä minun on olla...
+
+-- Isä... eikö sinulla ole mitään tuskia...? -- kysyi vanhin poika.
+
+-- Ei mitään tuskia... Hyvästi nyt... rakkaani...
+
+Hän katsahti jokaiseen rauhallisella, väsyneellä katseellaan, ja he
+tarttuivat taas hänen käsiinsä. Ja vaikka he käsittivät, että he nyt
+näkevät hänet viimeisen kerran elävänä, ja vaikka he olivat kauhulla
+ajatelleet tätä hetkeä, niin se ei ollutkaan kauhea. Kun he katsoivat
+hänen tyyniä, hymyileviä kasvojansa, eivät he saattaneet tuntea mitään
+tuskaa. Oli vain niin omituisen juhlallista, salaperäistä ja
+hiljaista...
+
+Hän hymyili yhä raukeata hymyänsä -- niinkuin olisi muistellut jotain
+suloista, ja hänen puoliksi suljetuissa, hiukan himmeissä silmissään
+oli sellainen katse kuin katsellessa jotain kaunista, kaunista näkyä...
+Ja hän kuiskasi itsekseen niin katkonaisesti ja heikosti, että se
+muistutti yötuulen suhinaa:
+
+-- Tämä on... siis .. kuolema ..
+
+Hän lepäsi vielä hetken liikkumatta. Sitten hänen silmänsä avautuivat,
+ne näyttivät vielä kerran loistavan kuin aurinko ennen lopullista
+laskemistaan. Hän katsahti vielä kerran kaikkiin hymyillen tuota
+ihmeellistä hymyään... sitten näytti siltä, kuin hänen silmiänsä olisi
+painanut sanomattoman raskas uni...
+
+Mutta hänen laiha, kalpea kätensä alkoi hapuilla jotakin -- sitten se
+löysi sähkönappulan sohvan kädensijan vieressä... hän painoi siihen, ja
+hetken kuluttua alkoi esiripun takana Chopin'in surumarssin sävel
+tuskin kuuluvana, matalana kuiskauksena...
+
+Sitten hän sulki silmänsä...
+
+Hänen kasvonsa kalpenivat yhä enemmän, hänen hengityksensä muuttui yhä
+kevyemmäksi ja kuulumattomammaksi -- hänen rintansa kohoilua tuskin
+erotti...
+
+Mutta itse hän ei tunne enää sitä. Hän on olevinaan konsertissa
+kihlattunsa kanssa... Soitetaan paraillaan Chopin'in surumarssia...
+Nuori taiteilija valaa noihin synkkiin säveliin koko sielunsa. Sali on
+hämärä, ja he puristavat toistensa kuumia käsiä .. He istuvat yhä
+haltioituneina kuunnellen kauan, kauan... Ja tuntuu kuin lupaisi tuo
+sävel jotain surullista ja suloista...
+
+... Soitto alkaa kuulua etäämmältä, jostakin alhaalta... Ja nyt hän
+huomaa, että he kulkevat, liitelevät jonnekin... Ja on niin
+sanomattoman kevyttä, valoisaa ja suloista... Tuohon rakkaaseen
+musiikkiin liittyy joidenkin tuntemattomien lintujen hurmaava laulu...
+Ilma on täynnä loistavien kukkien tuoksua -- ja niinkuin hellät kädet
+hyväilee vieno tuulenhenkäys heidän kasvojaan... Vähitellen alkaa heitä
+omituisesti raukaista. Pitäen yhä toisiaan kädestä nojautuvat he hiukan
+taaksepäin .. ja on aivankuin ilma kannattaisi heitä... Heidän silmänsä
+sulkeutuvat, soitto alkaa kuulua yhä kauempaa... he liitelevät yhä
+kauemmaksi, auringon valaisemien, tuoksuvien puunlatvojen yli...
+
+Vielä kuuluu kaukaisena, hyväilevänä jotakin... jotakin... Hän nukkui.
+
+Äänettöminä ja liikkumattomina katselivat he miten kuoleman kalpeus
+levisi hänen kasvoilleen ja miten hengitys muuttui yhä heikommaksi...
+Vasta kun hänen kätensä muuttuivat kylmiksi, huomasivat he, että hän
+oli jo lakannut hengittämästä...
+
+Silloin alkoi nuorin poika hiljaa itkeä.
+
+Omituisen hellyyden valtaamana tarttui vanhin poika hänen käteensä ja
+sanoi väräjävällä äänellä:
+
+-- Älä itke, Matti... Isä ei ole meille kuollut... Hän elää aina meidän
+muistossamme...
+
+-- Minä en itke surusta -- muuten vain... -- nyyhkytti nuorukainen.
+
+Ja keskimäinen poika, jonka silmissä kimalteli jotain, kuiskasi
+aivankuin itsekseen:
+
+-- Mikseivät kaikki ihmiset kuole noin...?
+
+Naisen täytyi katsoa hämmästyneenä poikiinsa.
+
+He eivät olleet milloinkaan puhuneet noin. Outo liikutus ja miehekkyys
+loisti heidän voimakkaista kasvoistaan. Ja vanhin poika tarttui äitinsä
+käteen, suuteli sitä -- ja niinkuin olisi ymmärtänyt hänen ajatuksensa,
+sanoi hän lujasti ja hellästi:
+
+-- Niin, äiti...
+
+Mutta leposohvalla lepäsi mies kalpeana, uljaana... Ja hän hymyili
+vieläkin -- niinkuin hän olisi nukkunut ja näkisi suloista unta...
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 54681 ***
diff --git a/54681-8.txt b/old/54681-8.txt
index 688f18d..9044a83 100644
--- a/54681-8.txt
+++ b/old/54681-8.txt
@@ -1,3690 +1,3690 @@
-The Project Gutenberg eBook, Kuolema, by Konrad Lehtimäki

-

-

-This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most

-other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 

-whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of

-the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 

-www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have

-to check the laws of the country where you are located before using this ebook.

-

-

-

-

-Title: Kuolema

-       Novelleja

-

-

-Author: Konrad Lehtimäki

-

-

-

-Release Date: May 8, 2017  [eBook #54681]

-

-Language: Finnish

-

-Character set encoding: ISO-8859-1

-

-

-***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMA***

-

-

-E-text prepared by Tapio Riikonen

-

-

-

-KUOLEMA

-

-Novelleja

-

-Kirj.

-

-KONRAD LEHTIMÄKI

-

-

-

-

-

-

-Helsingissä,

-Kustannusosakeyhtiö Otava,

-1915.

-

-

-

-

-SISÄLLYS.

-

- Isä.

- Työn uhri.

- Juhannusyö.

- Jouluyö.

- Viimeinen työpäivä.

- Pieni soittaja.

- Elävältä haudattu.

- Kuolema.

-

-

-

-

-ISÄ

-

-

-I

-

--- Pidäppäs nyt kiinni, ettet putoa! Tämän niityn mitan annamme mennä

-oikein huimaa vauhtia!

-

--- Anna mennä vain. Kyllä me Matin kanssa mukana pysymme!

-

-He istuivat rinnakkain somassa reessä, ja heidän kolmiviikkoinen

-esikoisensa nukkui rauhallisesti nuoren vaimon sylissä.

-

-Kuu loisti suurena, ihmeellisen kirkkaana; tuhannet tähdet näyttivät

-iloisesti hymyilevän heille, ja edessä levisi niitty jäätyneenä,

-tasaisena kuin lattia... Jäätä peitti vain ohut lumikerros, ja koko

-lakeus hohti ja kimalteli kuutamossa, kuin olisi ollut peitetty

-lukemattomilla pikku timanteilla...

-

-Nuori mies hellitti hymyillen hiukan ohjaksia, ja silmänräpäyksessä

-hänen nopeudestaan kuuluisa hevosensa aivankuin kyyristyi; sen nuoret,

-sirot jalat jännittyivät kuin teräsvieterit, jäänaulat iskeytyivät

-rouskahtaen jäähän kuin jonkun tuntemattoman eläimen kynnet -- ja

-silloin se alkoi! Lumitupru ja jääsirut sinkoilivat pyrynä heidän

-silmilleen, lumivalkea harja hulmusi korkealla... Kuuran peittämät

-yksinäiset pensaat pakenivat hurjaa kyytiä vastakkaiseen suuntaan, kuin

-salaperäiset, valkopukuiset, peikot... Ja valkeat metsät näyttivät

-liukuen siirtyvän sijoiltaan...

-

-Mies kääntyi vaimonsa puoleen, ja hänen silmänsä loistivat omituisesti,

-kun hän puhui:

-

--- Oletko kuullut sen tarinan kuolleesta miehestä, joka tulta

-huokuvalla hevosella tuli keskiyön aikana noutamaan morsiantaan...? Ja

-kun he sitten kalpeassa kuutamossa pyörryttävää vauhtia ajoivat

-kuolemaa kohti, huomasi tyttö, että hänen vieressään istui kuollut...

-ja tämä alkoi mutista ontolla äänellä:

-

-    "Kuu paistaa heleästi.

-    Kuolo ajaa keveästi...

-    Etkö pelkää, tyttöseni...?"

-

--- Kyllä muistan... -- vastasi vaimo.

-

--- Niinhän mekin nyt menemme... Katsoppas, miten koko maailma on valkea

-ja hohtava... Pelkäätkö?

-

--- En... -- kuiskasi nuori nainen hiljaa ja nojautui miestään kohti, ja

-mies tunsi kuinka hänen vartalonsa värisi hiukan.

-

-Mutta katsahdettuaan hänen silmiinsä näki hän niiden loistavan

-ihastuksesta... Hän hymyili, ja raikas viima oli nostattanut hänen

-vielä kalpeille poskilleen vienon punan -- hän oli kauniimpi kuin

-milloinkaan ennen...

-

-Mies kietoi käsivartensa vaimonsa hennon vyötärön ympäri ja sanoi

-hellästi ja leikillisesti:

-

--- Vai et pelkää? Odotappas!

-

-Samassa hän laski ohjat kokonaan irralleen ja komensi terävällä,

-kaikuvalla äänellä:

-

--- Noppe!

-

-Juoksijan korvat höristyivät; se muisti, että nyt saa mennä niin kovaa

-kuin ikinä pääsee -- ja se lähti pyyhältämään ihan hirveätä vauhtia...

-

-Heidän korvissaan suhisi ja vinkui. Hohtava jääkenttä tuntui vimmattuna

-pakenevan heidän altaan... Kummallakin puolen suitsusi juoksijan kuuma

-huounta vaaleana savuna, ja keskellä leiskui lumivalkea, kiiltävä harja

-kuin salaperäinen, kalpea tuli -- niinkuin he todellakin olisivat

-kiitäneet sadun yliluonnollisella hevosella, jonka suusta ja

-sieraimista tuli ja savu suitsusi...

-

-Kun hevonen teki pienen mutkan, alkoi reki liukua hurjasti sivulle, ja

-silloin kalpeni nuori äiti.

-

-Mutta mies huomasi, että jää oli aivan tasainen, joten mitään vaaraa ei

-ollut; hän puristi vain lujemmin vaimonsa vartaloa vastaansa ja kysyi

-hellyydestä värähtävällä äänellä:

-

--- Joko nyt pelkäät?

-

--- En, en sinun kanssasi...

-

-Ja nuo yksinkertaiset, tuskin kuuluvat sanat merkitsivät heille enemmän

-kuin hehkuvimmatkaan rakkaudentunnustukset.

-

-Mies tunsi taaskin, että tuo hento vartalo vapisi, ja hän katsoi taas

-vaimoansa silmiin -- ja kokonainen maailma rakkautta ja hellyyttä

-tulvahti häntä vastaan noista sinisistä, kauniista silmistä... Niin,

-hän tiesi, ettei rakastettunsa värissyt pelosta, vaan kenties enemmän

-onnesta ja nopean vauhdin tuottamasta hurmauksesta.

-

--- Nukkuuko Matti?

-

--- Nukkuu...

-

-He katsahtivat molemmat pieneen vaatemyttyyn, sitten toisiinsa, ja

-hymyilivät -- ja tuhannet sanat eivät olisi voineet selittää enempää

-kuin tuo lyhyt silmäys ja hymyily... Ja niinkuin pyörremyrsky syöksyi

-yhä nuori juoksija eteenpäin...

-

-Lähestyttiin kuitenkin jo niityn rantaa, ja mies alkoi lyhyin

-vihellyksin maanitella virmaa juoksijaansa hiljentämään vauhtia.

-

-Hevonen kyllä kuuli vihellykset ja tiesi, mitä ne merkitsivät, mutta

-sillä ei ollut pienintäkään halua hiljentää. Sehän on sulaa

-kiusantekoa, ettei anneta mennä, kun kerran on päässyt lämpenemään...

-

--- Noppe, hiljennäppäs nyt hiukan... -- puheli mies ja alkoi yhä

-viheltäen hiljalleen tiukentaa ohjaksia.

-

-Juoksija katsahti taakseen, pudisti päätään ja päristi äkäisesti --

-aivankuin syvästi harmissaan huvinsa pilaamisesta... Mutta täytyihän

-hänen lopulta hiljentää, kun ohjaksia yhä kiristettiin... Niitty

-loppui, ja he ajoivat tasaista ravia peltotietä myöten metsänreunaa

-kohden. Ja siellä, kauniilla, korkealla töyräällä, tuuheiden kuusien

-ympäröimänä, hohti valkeine seinineen ja lumisine kattoineen heidän

-uusi torppansa...

-

-Samassa he jo olivatkin pihalla. Mies sitoi juoksijansa kuuseen ja

-auttoi nuoren äidin lapsineen reestä ja talutti sisälle.

-

--- Miten kaunista täällä on! -- huudahti nuori nainen ihastuneena ja

-jäi katselemaan liikutettuna ja hämmästyneenä ympärilleen.

-

-Ja kaunista siellä olikin... Vastaveistetyt seinät ja höylätty lattia

-hohtivat kellertävänvalkeina, ja ilmassa tuntui kuivan hongan raikas,

-suloinen tuoksu... Ja muuri, valkea kuin lumi! Ja astiakaapit, penkit,

-tuolit, ämpärit -- kaikki -- uutta, puhdasta ja valkeata...

-

-Ja kamari sitten! Siellä oli uusi piironki, sänky, kehto...

-

-Ja kaikki tämä oli Antin työtä!

-

-Ellin täytyi taaskin katsahtaa Anttiin, kun hän siinä seisoi

-voimakkaana, uljaana ja hymyilevänä, silmät loistaen sydämellisestä

-ilosta, nähdessään miten ihastunut vaimonsa oli.

-

--- Ja sinä et mitään ennen selittänyt...

-

-Hän oli moittivinaan, mutta hänen äänessään soi vain rakkaus ja

-kiitollisuus, se värähti niin vienona ja hellänä kuin kevyt, suloinen

-hyväily...

-

-Mutta Antti ei vastannut -- hän vain hymyili onnellisena.

-

-Elli alkoi varovasti aukaista pikku Matin kääröä ja asetti hänet

-kehtoon.

-

-Mutta Matti heräsikin makeimmasta unestaan ja ilmaisi äänekkään

-paheksumisensa moista häiritsemistä vastaan.

-

--- So, so, pikku matkamieheni. Älähän nyt suutu... älä suutu! --

-viihdytteli äiti hellästi.

-

--- Kai sinun täytyy antaa hänelle ihan ensimäiseksi illallista...

-Tokkopa hän vähemmästä leppyy...? -- puheli mies hymyillen.

-

-Elli antoi pojan Antille, riisui palttoonsa, istuutui tuolille ja

-aukaisi puseronsa, paljastaen valkean, vielä neitseellisen rintansa...

-Ja kun nuori esikoinen taas pääsi äidin syliin, oli se täydellisesti

-hyvitetty; se lakkasi huutamasta ja alkoi ahnaasti imeä...

-

-Oi, miten kaunis olikaan tuo ryhmä! Miten hellästi ja kauniisti

-katsoikaan nuori äiti imevään lapseensa! Antin valtasi kummallinen,

-outo tunne -- aivankuin jonkunlainen heikkous... Hän ei olisi voinut

-sitä selittää, hän ei voinut lausua ainoatakaan sanaa -- mutta jos

-hänen olisi tarvinnut astua kuolemaan noiden kahden puolesta, olisi hän

-sen empimättä tehnyt!

-

-Hänen vaimonsa, hänen pieni poikansa...

-

-Ja kun nuori nainen nosti kasvonsa, olivat hänen silmänsä niin

-omituisen sädehtivät ja kosteat... Hänen suunsa puoliavoimine,

-punaisine huulineen muistutti aukeavaa kukkaa... Ja hän kuiskasi

-hiljaa:

-

--- Antti...

-

-Antti ei voinut nytkään mitään sanoa. Hän asteli vain vaimonsa viereen,

-laski suuren, voimakkaan kätensä hänen hienoille, vaaleille hiuksilleen

-ja silitti hiljaa hyväillen hänen päätänsä.

-

-Mutta vaimo tarttui äkkiä miehensä käteen ja painoi tuon työssä

-kovettuneen käden hienohipiäistä poskeansa vasten... Ja hänen

-rinnoillaan imi pitkin siemauksin heidän pieni poikansa... Välillä se

-levähti hetkisen, hengittäen voimakkaasti ja katsoen ylös äitinsä

-kasvoihin kirkkain, sinisin silmin...

-

-Antti tunsi olevansa niin sanomattoman onnellinen. Hän ei voinut

-ymmärtää, miksi häntä aivankuin ahdisti tuo suuri onni... Ikäänkuin se

-ei voisi olla todellista...

-

-Hän sammalsi hiljaa, liikutuksesta väräjävällä äänellä:

-

--- Niin, Elli... -- Minä menen nyt viemään Nopen talliin...

-

-Kun hän tuli pihalle, hirnahti Noppe iloisesti, kuopien

-malttamattomasti lunta. Ja kun Antti meni sen luokse, alkoi se

-tuttavallisesti hieroa päätään hänen takkiinsa.

-

-Antti oli vieläkin aivankuin huumaantunut. Että Elli vihdoinkin,

-kaikkien vaikeuksien jälkeen, oli täällä! Hänelle, köyhän torpan

-pojalle, ei oltu aiottu suuren talon tytärtä antaa... Kaikki keinot ja

-ansat oli viritetty esteeksi, mutta heidän rakkautensa oli voittanut

-kaikki -- ja nyt oli jo oma kotikin. Hänet valtasi niin väkevä

-onnentunne, että hän, tietämättä mitä teki, tarttui tuon kasvattamansa

-hevosen päähän ja painoi kasvonsa hienokarvaista kaulaa vasten...

-

-Kun hän oli vienyt hevosensa talliin, seisahtui hän pihalle. Hän ei

-mene vielä juuri sisään, hän tahtoo hetken ajatella, nauttia siitä,

-että vihdoinkin on täysin onnellinen...

-

-Miten hiljaista! Tuulenhenkäyskään ei häiritse hiljaisuutta. Ja miten

-ihmeellisen kirkasta ja valoisaa on tänä iltana. Hän näkee tuossa

-vihertävässä, satumaisessa valossa koko suurenmoisen maiseman

-kukkuloineen, metsineen, soineen... Ja kaukana korvessa häämöttää

-sinertävää taivasta vasten mahtavan Kolkkisvuoren valkea laki --

-aivankuin suunnaton jättiläinen, joka järkähtämättömänä ja ankarana

-vartioi seutua. Ja tähdet...

-

-Ah -- heidän tähtensä!

-

-Tuolla ne nyt pilkottivat niin kirkkaina ja sädehtivinä -- aivankuin

-olisivat hänelle ystävällisesti vilkuttaneet silmää...

-

-Antin mieleen muistui niin elävästi se ilta, kun he Ellin kanssa

-olivat omiin nimiinsä omistaneet kaksi lähekkäin olevaa tähteä

-länsitaivaalla... Elli katsoi niihin aina suurella hellyydellä,

-niinkuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joista heidän onnensa

-riippui... Ja kerran oli hän liikutetulla äänellä sanonut säälivänsä

-niitä, kun ne eivät milloinkaan päässeet lähemmäksi toisiaan...

-

-Sellainen pieni, herttainen hupakko!

-

-Mitä se oli?

-

-Hän ei ensin erottanut, mutta sitten hän kuunteli tarkempaan...

-

--- Uu -- uu!

-

-Kaukaa korvesta kuului yksinäisen suden pitkäveteinen, valittava

-ulvonta... Se oli niin kaukana, ettei siinä erottanut mitään vihaa eikä

-raivoa -- siinä soi vain syvä alakuloisuus ja suru; se kuului niin

-haikealta, kuin olisi susi nälkään nääntymäisillään tai kuolettavasti

-haavoittunut ja vielä viimeisillä voimillaan ulvoen rukoilisi apua...

-Joskus se alkoi tuskallisena ja hurjana kuin kidutetun ihmisen vihlova,

-sydäntäsärkevä huuto, mutta sitten se aleni ja loppuikin pitkään,

-nyyhkytyksentapaiseen valitukseen -- niinkuin olisi jossakin

-toivottomasti ja haikeasti itkenyt nainen, jonka koko maailma on

-hyljännyt...

-

-Oli hän ennenkin kuullut susien ulvontaa, mutta nyt se vaikutti hänen

-herkistyneeseen mieleensä omituisen tuskallisesti ja kaameasti.

-

-Merkitseekö se jotain? Ei -- mitäpä se merkitsisi?

-

-Mutta miksi kuvastuu tuossa ulvonnassa sellainen suru ja alakuloisuus?

-Mitä mahtaa ajatella ja ikävöidä tuo yksinäinen peto synkeässä

-metsässään...?

-

-Jospa se ei olekaan susi, vaan eksynyt ihminen?

-

-Hän alkoi kuunnella tarkemmin. Ja kummallista! Se kuului nyt paljon

-lähempää. Tai ehkä oli susi vain kääntänyt kuononsa tätä ilmansuuntaa

-kohden... Ja nyt siinä erotti villiä, nälkäistä raivoa ja uhkaa,

-säälimätöntä uhkaa...

-

-Kauan hän seisoi siinä mökkinsä edustalla. Suuret kuuset loivat

-valkealle lumelle sinertäviä, jättiläismäisiä varjoja. Ja tuossa

-kalpeassa, aavemaisessa valossa, tuossa syvässä, onnettomuutta

-ennustavassa hiljaisuudessa, jossa ei kuulunut muuta kuin

-tuo kaukainen, valittava ulvonta, alkoi hänestä tuntua yhä

-kammottavammalta.

-

-Häntä alkoi värisyttää, ja hänen sieluunsa hiipi outo, epämääräinen

-pelko, salainen aavistus jostakin kauheasta onnettomuudesta...

-

-Ja kaukaa korvesta kuului taas pitkäveteisenä, pahaenteisenä, kaameana:

-

--- Uu -- uu! -- Uu -- uu!

-

-

-II

-

-Antti asteli reippaasti kotiaan kohden erästä metsäpolkua myöten. Lumi

-narskui ja kiljui vihaisesti saappaitten alla, pakkanen paukkui

-aidoissa ja pyrki väkisin nipistelemään hänen kasvojaan kylmillä

-hyppysillään. Hänen olallaan pyssynpiipulla riippui jaloista

-yhteensidottuina teeri ja kaksi suurta koirasmetsoa; hän hyräili

-hiljalleen, ja hänen mielensä oli niin sanomattoman kevyt ja iloinen --

-odottihan siellä kotona nuori, herttainen vaimo ja pikku Matti, joka

-oli jo kolmivuotias!

-

-Oi, miten paljon hän piti tuosta pikku veitikasta! Ja miten

-ymmärtäväinen, sukkela ja kekseliäs hän oli! Antin täytyi hymyillä

-muistellessaan, miten Matti eilen puoliväkisin tahtoi päästä

-ratsastamaan Nopella -- sellainen pikku vekara! Ja kun ei tähän annettu

-lupaa, meni hän vähin äänin pihalle ja aikoi ratsunaan käyttää suurta,

-mustaa tallipässiä! Tämä ei kuitenkaan ollut hänen kanssaan samaa

-mieltä, vaan nakkasi nuoren ritarin hankeen, niin että lumi pölähti!

-

-Oh, kyllä hänestä vielä tulee reipas mies! -- ajatteli Antti.

-

-Kun hän läheni kotiaan, muuttuivat hänen askeleensa varovaisemmiksi ja

-hän hymyili taas hiljaa itsekseen.

-

-Nyt se varmaan ilostuu, kun saa näin suuria, kauniita sulkia!

-

-Varpaillaan hiipi hän eteiseen, raotti hiljaa ovea ja huusi sisään

-iloisesti ja hellästi:

-

--- Matti!

-

-Ei vastausta.

-

--- Onko isän pikku Matti mennyt piiloon? Arvaappas mitä isällä on?

-

-Ei vastausta.

-

-Mutta hän muisti, että pienokainen usein juoksi hänen tullessaan

-jonnekin piiloon ja istui siellä äänettömänä kuin pieni hiiri. Kun mies

-sitten löysi hänet sängyn alta tai muusta piilopaikasta, purskahti

-häntä vastaan niin kirkas ja sydämellinen nauru, hän kohtasi niin

-loistavat ja sädehtivät sinisilmät, että hänen täytyi silmänräpäyksessä

-nostaa pikkuinen syliinsä ja painaa huulensa pientä, punaista suuta

-vasten, joka oli täynnä hohtavanvalkoisia hampaita... Mies astui siis

-sisään, vilkaisi kaikki tutut piilopaikat, kurkistipa vielä uunillekin

--- mutta poika ei ollutkaan sisällä.

-

--- Ahaa, hän on mennyt äidin kanssa navettaan...

-

-Kiireesti hän riensi navettaan, jossa vaimonsa juuri laittoi haudetta

-lehmälle, ja kysyi iloisesti ovea avatessaan:

-

--- Täälläkö se pikku Matti piileskelee?

-

--- Ei, Matti on sisällä, -- vastasi vaimo.

-

-Mies seisoi hetken aivankuin jähmettyneenä.

-

-Sanaakaan hän ei kyennyt sanomaan, sillä kamala aavistus valtasi hänet.

-Hän valahti kalpeaksi kuin liina, kylmä hiki pusertui silmänräpäyksessä

-hänen otsalleen, ja hänen täytyi tarttua karsinan aitaan, jottei olisi

-kaatunut.

-

-Sudet... sudet! Nehän olivat syöneet useita lapsia näillä tienoin...

-

-Niinkuin jonkun hirviön takaa-ajamana ryntäsi hän ulos.

-

-Kauhistuneena hän tuijotti tuoreisiin sudenjälkiin äskensataneella

-lumella...

-

-Kuin sumun läpi hän näki jäljistä, että pienokainen oli seissyt eteisen

-kynnyksellä -- ja siitä oli susi hänet siepannut ja sitten pitkin

-loikkauksin kadonnut metsään.

-

-Epätoivoinen parahdus pääsi miehen suusta. Hän juoksi tupaan, sieppasi

-seinältä pyssyn ja syöksyi vimmatusti sudenjälkiä myöten metsään.

-

-Juostessaan hän käsitti, että onnettomuuden oli juuri täytynyt

-tapahtua, ja se antoi siivet hänelle; koko nuoren ruumiinsa voimalla ja

-nopeudella hän syöksyi eteenpäin, ja hänen silmänsä tuijottivat

-jäykästi ja itsepäisesti sudenjälkiin -- noiden pitkien, raskaiden

-hyppyjen jälkiin...

-

-Mitä? Pieni kenkä lumella... Matin kenkä... hänen poikansa pieni

-kenkä...

-

-Oliko hän koettanut ponnistella irti suden otteesta -- vai miten se oli

-irtaantunut...? Juostessaan hän sieppasi sen ja juoksi, juoksi,

-juoksi... Hiki alkoi virtana vuotaa, hänen rintansa läähätti ja

-kurkkuaan kuivasi, mutta hän juoksi yhä vähentymättömällä vauhdilla,

-tuijottaen jäykästi kamaliin sudenjälkiin.

-

-Vihdoin hän seisahtui kuunnellakseen...

-

-Ensin hän kuuli vain sydämensä kumean jyskinän, mutta sitten hän erotti

-hyvin kaukaa lapsensa vaikeroivan ja hätäisen avunhuudon:

-

--- Isä... isä... isää!

-

-Ja viimeinen parahdus tuntui siltä, kuin olisi pienokainen ollut

-tukehtumaisillaan...

-

-Raivoisa tuskanhuuto parahti miehen kuivasta kurkusta -- huuto, joka

-muistutti ärsytetyn pedon karjuntaa -- ja hän lähti uudelleen

-juoksemaan. Nyt hän käsitti senkin, että hänen olisi pitänyt

-huudoillaan koettaa pelottaa sutta, ja katui katkerasti, ettei ollut

-sitä heti muistanut. Kuin korvatakseen laiminlyöntiään huusi hän

-juostessaan kerran toisensa jälkeen, ja hänen huutonsa kävivät yhä

-käheämmiksi... ja kohottaen pyssynsä ilmaan laukaisi hän senkin sutta

-pelottaakseen.

-

-Taas hän kuunteli. Ja suuri jumala! Hän kuuli -- tai ainakin oli

-kuulevinaan -- taas tuon sydäntäsärkevän huudon: isä, isä... Hän ei

-enää tuntenut väsymystä eikä tiennyt sitäkään, etenikö vai eikö -- hän

-vain juoksi..

-

-Kauhistuen näki hän jäljistä, miten metsästä oli tullut toinen susi,

-miten saaliista -- hänen pienestä poikaraukastaan -- oli syntynyt

-tappelu. Ankarasti oli temmelletty valkealla lumella. Tuossa oli pieni

-kenkä harmaine sukkineen... pienet housut, jotka hänen vaimonsa oli

-paikannut polvien kohdalta... ja hiukan edempänä pieni, verintahrattu

-paita... Ja lähellä paitaa hän huomasi lumessa kädenjäljen --

-kädenjäljen, jossa pienet sormet olivat epätoivoisesti harallaan...

-

-Oih! Tuosta pienestä jäljestä hän näki, että pienokainen oli vielä

-äsken ollut elossa... Hän miltei näki silmissään, miten tämä ponnisteli

-epätoivoisesti petoja vastaan, miten hän pienillä sormillaan koetti

-irroittaa kuristavia, karvaisia leukoja, joista valui kellertävä,

-kuolainen vaahto... ja aina väliin tukehtumaisillaan huusi apua

-isältä... Ja kun susi vihaisesti ja nautinnonhimoisesti muristen on

-upottanut suuret, terävät hampaansa hentoon, valkeaan kaulaan, on hänen

-kätösensä epätoivoisesti kuolemantuskassa haparoiden sattunut lumeen ja

-jättänyt siihen nuo pienet, pienet sormenjäljet...

-

-Käheä, miltei eläimellinen huuto tunkeutui taas miehen kuivasta,

-kirvelevästä kurkusta. Ja verestävillä silmillään hän havaitsi

-edelleen, miten verta oli roiskunut ympäri: pedot olivat siis aikoneet

-syödä pojan tässä, mutta hänen huutojensa tai pyssynlaukauksen

-pelottamina lähteneet uudelleen. Hän käsitti, että hänen olisi pitänyt

-ampua, voidakseen pelottaa susia, ja seisahtui jo kerran ladatakseen

-pyssynsä, mutta huomasi, ettei hänellä ollutkaan ruutia. Siksi hän vain

-juoksi ja huusi yhtämittaa käheästi.

-

-Samalla tavalla läähättäen ja rinta kolisten juoksi hän yhä edelleen.

-Hiki valui virtana hänen otsaltaan, tunkeutuen silmiin ja kirvellen,

-aivankuin niihin olisi kaadettu kirpeätä suolavettä. Hänestä kaikki

-näytti hämärältä... Hänen ymmärryksensäkin alkoi omituisesti sumeta.

-Hänestä tuntui, että hänen kurkkunsa pienenee hetki hetkeltä, että hän

-auttamattomasti tukehtuu pian ja että hänen sentähden täytyy huutaa --

-huutaa epätoivon voimalla niin kauan kuin voi, saadakseen poikansa

-pelastetuksi. Mutta se oli turhaa; jokaisella huudolla tuli hänen

-kurkkunsa yhä ahtaammaksi, huutonsa yhä käheämmäksi ja korisevammaksi,

-kunnes se lopulta muistutti kuolettavasti haavoitetun hirven viimeisiä

-kuolonkorahduksia...

-

-Juostuaan näin kauan -- tunnin tai kaksi, sitä hän ei tiennyt -- saapui

-hän vihdoin paikalle, jossa hänen lapsensa oli syöty. Jäljellä oli vain

-muutamia verisiä riekaleita, murskatuita luita ja verta... Mutta olipa

-muutakin: hänen pieni päänsä vaaleine kutreineen oli todellakin jäänyt

-sinne hangelle kasvot alaspäin...

-

-Mies käänsi pään ja näki kuin mustan sumun lävitse sulkeutuneet silmät,

-avoimen, hiukan vääristyneen suun. Hän läähätti raskaasti ja tuijotti

-kauan mielettömin, hurjin katsein noita rakkaita, lumivalkeita kasvoja,

-mutta viimein hän kumartui, pujotti sormensa kellertäviin,

-silkinhienoihin hiuksiin ja painoi epätoivoisesti huulensa

-vääristynyttä, kylmää suuta vasten... suuta, jossa tuntuivat pienet

-terävät hampaat...

-

-       *       *       *       *       *

-

-Hitaasti kulki mies kotiinpäin kantaen sylissään omaan takkiinsa

-käärittyä poikansa päätä, muutamia pieniä luita ja revityitä lapsen

-vaatteita. Hän oli jo kauan kulkenut, sillä hän oli joutunut kauaksi

-kotoaan, mutta hän ei kiirehtinyt eikä välittänyt miten matka edistyi,

-sillä ei hänellä enää kiirettä ollut...

-

-Hän ei huomannut, että oli avopäin ja paitahihasillaan, ei tuntenut,

-että pureva pakkanen kylmäsi hänen äsken hiestä märän ruumiinsa, eikä

-sitä, että ruumiinsa värisi vilusta ja alkavasta kuumeesta -- hän

-laahusti vain hiljaa eteenpäin, toisinaan horjahdellen ja kompastellen,

-puristaen noita rakkaita jätteitä rintaansa vasten...

-

-Ei pienintäkään valitusta kuulunut hänen huuliltaan, eikä ainoakaan

-kyynel vierähtänyt hänen poskilleen, isku oli niin ankara, että hän oli

-vielä aivankuin huumaantunut -- ja kerran välähti hänen mieleensä, että

-kaikki onkin vain hirveätä unta... Mutta sitten hän tunsi käärön

-rinnallaan ja ymmärsi, ettei enää koskaan saa nähdä poikaansa

-elävänä... Ei milloinkaan saa kuulla hänen iloista, heleätä nauruaan...

-Ei milloinkaan...

-

-Päivä alkoi painua mailleen. Hänen edessään pilkotti puiden välistä

-hehkuva taivas -- niinkuin olisi suuri öinen metsäpalo uhmaten

-viskannut punaisen kajastuksensa taivaalle... Mutta takaa hiipi hiljaa

-harmaa hämärä... Ei, hän oli kuulevinaan varovaisia, hiipiviä askeleita

-takanaan, ja hänestä tuntui, että jos hän nyt kääntyy, on häntä

-vastassa muodoton, harmaa, varjomainen olento...

-

-Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä, seisahtui ja kääntyi -- eikä

-nähnyt mitään. Metsä vain oli muuttunut entistä pimeämmäksi ja

-salaperäisemmäksi. Ja oli niin hiljaista, hiljaista, ettei kuulunut

-pienintäkään ääntä... ei risahdusta...

-

-Kuni kaukainen, ilkeä uni välähti hänen sekavassa muistissaan

-samanlainen aavemainen hiljaisuus... Kuu valaisee kalpealla valollaan

-valkean, aivankuin käärinliinoihin peitetyn maiseman, ja kaukaa kuuluu

-pitkäveteinen, valittava ulvonta...

-

-Kun hän vihdoin saapui kotiin, oli hän kauhean näköinen. Hänen märkä

-paitansa oli jäätynyt kovaksi kuin rautapelti, hänen kasvonsa olivat

-kalmankalpeat, tukka kokonaan paksun kuuran peitossa, ja korvat olivat

-paleltuneet lumivalkoisiksi -- hän näytti haudasta karanneelta

-vainajalta...

-

-Horjuen asteli hän tuvan perälle, laski käärönsä pöydälle ja retkahti

-istumaan raskaasti kuin juopunut -- ja jäätyneitten kulmakarvojen alta

-tuijottivat hänen verestävät, kuumeesta kiiluvat silmänsä kuin vangitun

-villieläimen.

-

-Vaimo aavisti sanoittakin kaiken, hän valahti kalpeaksi kuin liina...

-hän tahtoi mennä katsomaan kääröä, mutta ei uskaltanut. Hän katsahti

-kuin apua anoen mieheensä -- mutta tämä tuijotti jäykästi eteensä,

-niinkuin ei olisi nähnyt mitään.

-

-Vihdoin nuori äiti ei voinut itseänsä hillitä -- hän syöksyi kuin

-mielipuoli käärön luo ja alkoi vapisevin käsin kopeloida sitä auki...

-mutta peräytyi kauhistuneena, sillä ensimäiseksi tuli esille pieni,

-verinen paita...

-

-Uudelleen hän heittäytyi käärön yli. Vain epäselvästi hän havaitsi,

-että sieltä vierähti jotain... Hän tarttui rintaansa ja kirkaisi,

-niinkuin olisi häneen isketty suuri puukko... Sitten hän lyyhistyi

-maahan kuin riepu ja alkoi sydäntäsärkevästi itkien huutaa:

-

--- Matti... Matti... Lapseni... lapseni...

-

-Mutta mies ei ymmärtänyt häntä, tuskin kuulikaan hänen huutojaan. Hänen

-ruumiinsa alkoi hirveästi vavista, hänen hampaansa kalisivat kuin

-vilutautisen ja raju, nouseva kuume ja suru tekivät hänet miltei

-mielettömäksi... Hän kiinnitti tuijottavat silmänsä vaimoon, kysyen

-hitaasti ja ankarasti kähisevällä, puistatuksista katkonaisella

-äänellä:

-

--- Miksi hänet päästit ulos?

-

-Vaimo ei vastannut. Hän oli polvillaan lattialla -- ja niinkuin olisi

-saanut ammottavan haavan, josta hänen verensä vuotaa kuiviin, ja

-koettaisi vielä hetkisen sitä tyrehdyttää, puristi hän rintaansa vasten

-pientä paitaa ja vaikeroi sanomattomassa tuskassa:

-

--- Lapseni... lapseni... lapseni...

-

-Mies korotti ääntänsä.

-

--- Siinä hän nyt on! Se on sinun syysi!

-

-Vaimo kohotti kyyneleiset, tuskanvääntämät kasvonsa ja katsoi hetken

-mieheen kuin mielipuoli. Ja niin määrättömän surkeana ja epätoivoisena

-parahti hänen kalpeilta huuliltaan:

-

--- Minun...?

-

--- Niin! Sinun, sinun! Kuuletko?! -- Mies nousi horjuen seisomaan, vesi

-valui hänen sulaneesta tukastaan, ja hän näytti todellakin

-mielipuolelta. Ja niinkuin hän nyt olisi löytänyt syyllisen poikansa

-kuolemaan ja tahtoisi tappaa tämän sanoillaan, huusi hän vieläkin,

-korostaen joka tavua vihlovalla tuskalla ja epätoivolla:

-

--- Se oli _sinun syysi!_

-

-Vaimo jäykistyi ja kalpeni yhä enemmän ja lysähti tunnottomana

-lattialle; hänen silmänsä jäivät kauhistuksesta selälleen, leuka

-longahti muutaman kerran -- ja sitten hän oli liikkumaton. Mies

-tuijotti kauan tylsästi häneen ja sekavilla aivoillaan alkoi hämärästi

-käsittää, että oli tehnyt väärin vaimolleen... Eihän lasta voinut

-sisään teljetä... ja olihan pojalla lupa mennä portaille asti

-yksinkin... Hän polvistui vaimonsa viereen, hokien käheällä äänellä:

-

--- Anna anteeksi... anna anteeksi... En tarkoittanut mitään... En

-mitään...

-

-Mutta liikkumattomat, kauhusta laajenneet silmät tuijottivat kattoon

-kuin jotakin hirmunäkyä, eikä kalpeiden huulien välistä kuulunut mitään

-vastausta.

-

-Hirveä epäilys ja tuska valtasi miehen, se syöksyi niin äkkiä hänen

-sekaviin, kuumeesta jyskyttäviin aivoihinsa, että hän luuli päänsä

-halkeavan tuossa tuokiossa... Kokonaan suunniltaan hän puristi vaimonsa

-ruumista rintaansa vasten, hyväili epätoivoisesti velttoja käsiä ja

-huohotti kuumeisesti:

-

--- Elli... Elli... Herää... herää...! Etkö kuule minua? Kuule minua...

-kuule minua!

-

-Mutta vaimo lepäsi liikkumattomana ja äänettömänä.

-

-Kaikki musteni miehen silmissä, tuhkanharmaana ja hurjana hän syöksyi

-seisoalleen, ja hänen suustaan tunkeutui kauhea huuto:

-

--- Kuollut!

-

-Elli kuollut... kuollut... Hän olikin aina ollut niin hento ja

-heikko... Ja nyt hän oli itse surmannut vaimonsa...!

-

-Tämä luulo vei häneltä viimeisenkin ymmärryksen; hän ei kyennyt enää

-mitään ajattelemaan. Hän repeli tukkaansa, kynsi rintaansa, ja ähkyen

-kirosi hän jumalaa, itseänsä ja koko maailmaa... Ja kun hän asteli

-edestakaisin lattialla, katsellen hurjasti ympärilleen verestävillä

-silmillään, muistutti hän ahtaaseen häkkiin suljettua raivokasta,

-nälkäistä petoa, joka on päässyt veren makuun ja himoitsee enempää...

-

-Tupa alkoi muuttua pimeäksi. Ja miehestä, jonka kuumeisissa aivoissa

-kaikki oli sekasotkuista, alkoi tuntua siltä, kuin se olisi ollut

-täynnä aaveita... Niinkuin pimeys olisi muuttunut eläväksi...

-lukemattomiksi eläviksi olennoiksi... Ensin ne mustina ja salaperäisinä

-kiipesivät uunilta, hiipivät hiljaa nurkkiin, penkkien ja astioiden

-alle... Mutta niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, ne tulivat yhä

-rohkeammiksi, rohkeammiksi... Nyt ne jo ojentelivat mustia, varjomaisia

-käsiään hänen kurkkuansa kohden... joka puolelta kuului läähättävää

-hengitystä, uhkaavaa, sihisevää kuiskutusta... Hän alkoi huitoa

-vimmatusti käsillään, mutta ne pujahtivat niin viekkaasti ja sukkelasti

-hänen iskujensa alta, ettei yhteenkään sattunut...

-

-Mutta ne ärtyivät yhä enemmän hänen vastustuksestaan... Niitä tuli

-kokonaisia parvia, niiden raivokas sähinä vinkui hänen korvissaan kuin

-myrsky alastomissa puissa... Ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kaikilta

-tahoilta, niin että hän oli tukehtumaisillaan... Eikä hän tiennyt mitä

-olisi tehtävä, mihin voisi piiloutua...

-

-Silloin hänen verensä aivankuin hyytyi kauhusta... Syvältä lattian

-alta, tai jostakin muurin takaa, kuului äkkiä kauhistava ulvahdus --

-niinkuin mahdottoman jättiläissuden kumea, kiukkuinen ulvonta... Ja se

-nousee, lähenee, lähenee, lähenee... Nyt se ulvahtaa jo paljon

-lähempänä... ja välillä se uhkaavasti murahtaa...

-

-Ja nuo kauheat olennot estävät paon! Hän ei pääse mihinkään -- ne

-ympäröivät hänet mustana seinänä, ja sadat karvaiset sormet haparoivat

-hänen kurkkuaan... Ja yhä lähempää kuuluu tuo kaamea ulvonta ja

-murina...

-

-Vihdoin tuo voitonriemuinen murina oli aivan lähellä, koko tupa

-aivankuin värisi tuosta murinasta -- ja muurin takaa nousi hitaasti

-suunnaton sudenpää vihreine, hehkuvine silmineen, valkeine hampaineen.

-Se oli niin suuri, että se olisi täyttänyt kokonaisen oviaukon, ja se

-nuolaisi jo mustia huuliaan pitkällä, punaisella kielellään... Silloin

-hän karjaisten epätoivon vimmalla syöksyi ovesta ulos... Ja yhä

-mielettömästi huutaen alkoi hän juosta ihmisasuntoja kohden...

-

-Ja pitkän aikaa kuului illan hiljaisuudessa hänen etenevä, käheä

-huutonsa autiolta niityltä...

-

-       *       *       *       *       *

-

-Mutta tupa on vähitellen tullut ihan pimeäksi. Siellä ei erota enää

-lattialla makaavaa, tiedotonta naista -- erottaa vain ikkunareijät,

-jotka mitään valaisematta salaperäisinä, harmaanvalkeina tuijottavat

-tuvan synkeään pimeyteen kuin hirvittävän suuret, kuolleet silmät...

-

-Ja siellä on niin hiljaista, niin hiljaista kuin haudassa...

-

-Ei risahdusta... Ei huokausta.

-

-Vihdoin alkaa pimeydestä kuulua omituinen, yksitoikkoinen ääni... Ensin

-se kuuluu hyvin harvaan, harvaan ja heikosti kuin kuolevan ihmisen

-viimeiset kuiskaukset... Mutta vähitellen, vähitellen se alkaa kuulua

-nopeampaan...

-

-... huoneen lämmössä alkoi pieni, jäätynyt pää sulaa -- ja lattialle

-tipahteli hiljalleen suuria, punaisia pisaroita...

-

-

-III

-

-Kolkkisvuoren jylhällä laella, lumisella kivellä, istuu pyssyynsä

-nojaten vanha mies. Hänen vartalonsa on köyry, hänen tukkansa on

-valkea, ja hänen silmänsä, jotka muinoin olivat niin siniset ja

-loistavat, tuijottavat väsyneesti ja synkästi jonnekin kaukaiseen

-etäisyyteen.

-

-Täsmälleen kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä päivästä, jolloin hän

-viimeisen kerran näki ne, jotka hänelle olivat rakkaimmat maan päällä.

-Sillä kun hän vihdoin tuli tajuihinsa kuumehoureistaan, lepäsi vaimo

-syvällä haudassa yhdessä lapsensa jäännösten kanssa -- hän oli kuollut

-halvaukseen tuntoihinsa tulematta... Niin, siihen aikaan hänen tukkansa

-muuttui harmaaksi...

-

-Kaksikymmentä vuotta -- ajattelee vanha mies. Miten äärettömän pitkä se

-aika onkaan ollut -- ja miten selvästi hän kuitenkin muistaa sen

-kamalan päivän!

-

-Hän ei tahtoisi muistella sitä -- mutta niin kuin ilkeä painajainen,

-hirveä uni, josta ei voi herätä, kulkee kaikki hänen sielunsa silmien

-ohi...

-

-Aivankuin ahdistettu otus hän katsoo hätääntyneenä ympärilleen,

-karkoittaakseen nuo kauheat kuvat... Mutta näköalakin on niin kovin

-tuttu, ettei sekään herätä mielenkiintoa; tuolla pohjoisessa

-häämöttävät laajat, valkeat nevat, oikealla siintävät tummat metsät, ja

-kaukana edessä näkyy kotimökin valkea katto... ja suuret kuuset

-seisovat siellä tummina ja juhlallisina... Ja mitään ihmisääntä ei

-kuulu... Vaaran alla oleva korpi vain kohisee kumeasti ja

-salaperäisesti, kuin hengittäisi harvaan ja syvästi mahdottoman suuri,

-nukkuva eläin... Ja niinkuin tämä eläin vihaisesti pörhistäisi

-suunnatonta turkkiansa -- siltä näyttää yhä sakenevassa hämärässä

-puunlatvojen huojunta... Mutta viluisina ja yksinäisinä vaikeroivat

-vihaisen viiman kynsissä surkastuneet, alastomat kalliokoivut -- ja tuo

-surunvoittoinen ääni tuntuu pidätetyltä itkulta... lapsen itkulta... --

-Isä, isä... isää!

-

-Kauhusta jähmettyen tarttuu hän päähänsä. Sillä taas, kuten joskus

-ennenkin, hän on kuulevinaan tuon hätäisen, tukahtuneen, hennon

-lapsenäänen... Hän sulkee silmänsä ja koettaa epätoivoisesti tukkia

-korviaan, mutta kaikista estelyistä huolimatta tunkee tuo heikko,

-turvaton ääni hänen korviinsa kummallisena sihinänä, josta erottaa

-rukoilevat, tuskasta värisevät sanat:

-

--- Isä... isä...

-

-Hänen harmaa päänsä vaipuu käsien varaan, hänen kumarat hartiansa

-alkavat omituisesti vavista, ja hän huokaa hiljaa:

-

--- Eikö se sitten milloinkaan unohdu...?

-

-Niin hän istuu kauan. Tuuli humisee synkästi, ja pimeys levittää yli

-maan äärettömät, mustat siipensä .. Mutta mies ei sitä huomaa... hän on

-niin kovin väsynyt... Elämä tuntuu hänestä niin sanomattoman haikealta,

-yksinäiseltä ja surulliselta -- hän toivoo vain kuolemaa...

-

-       *       *       *       *       *

-

-Mitä hän nyt aikoo -- mitä hän tekee...?

-

-Hän aukaisi hitaasti lyhyen turkkinsa ja kaivoi syvältä povitaskustaan

-esille pienen käärön...

-

-Ja sitten hän painoi huulilleen pienen, harmaan sukan -- sukan, jonka

-hänen vaimonsa oli muinoin kutonut...

-

-

-

-

-TYÖN UHRI

-

-

-I

-

-Tuiskutti hienoa lunta, ja pimeän ratapihan savuista ilmaa viilsi

-vihellyspillin kimakka kiljaisu -- aivankuin vihlova, kuoliniskun

-saaneen ihmisen hätähuuto, ja päivyskonduktööri säesti laulavalla

-äänellä:

-

--- Kolmannel-le!

-

-Ylimääräinen asemamies Aarne Unto kumartui nopeasti puskurien väliin,

-irroitti koplingin ja pujahti taas kumartuen vaunujen välistä ja huusi

-pitkään ja sointuisasti:

-

--- Poikki on!

-

-Punainen lyhty heilahti, vihellyspilli kiljahti, ja irroitetut vaunut

-lähtivät jyristen vierimään määräpaikkaansa.

-

-He olivat jo olleet työssä kymmenen tuntia yhtämittaa. Oli tavallista

-kiireempi aika; tänään oli lähetetty ylimääräinen juna ja sotilasjuna,

-ja vielä oli tavarajuna järjestämättä -- kesti vielä pari tuntia

-ennenkuin se oli valmis. Ja kello oli jo yksitoista!

-

-Unto tunsi itsensä omituisen raukeaksi ja väsyneeksi tänä iltana. Hän

-ei ollut ehtinyt edes syödä kunnolleen, hänelle nousi hiki päähän, ja

-hänen jalkojansa pyrki yhä useammin livettämään liukkaalla ratapihalla,

-joka oli kaksinverroin petollinen sentähden, että jäiselle maalle oli

-satanut hiukan lunta. Hän sadatteli itsekseen huonoa ilmaa, pitkää

-työpäivää ja pimeyttä -- laittaisivat edes kunnon valaistuksen!

-

-No, hän kyllä jaksaa siinä missä toisetkin, olihan hän nuori, reipas ja

-terve. Ja tulevaisuuden tähden hän tahtoi tehdä mitä tahansa!

-

-Niin, tulevaisuus... Hänen rinnassaan värähti omituisesti, kun hän

-muisti rakastettunsa Martan. Ensi keväänä hänen pitäisi päästä

-vakinaiseksi ja silloin vietettäisiin häät...

-

--- Kuudennelle! -- huusi taas konduktööri ja tarkoittaen Untoa lisäsi:

-

--- Viidennestä poikki!

-

-Hän livahti taas vaunujen väliin kuten niin monta kertaa ennen. Mutta

-koukku ei irtautunut, se oli jotenkin epäkunnossa. Hän ponnisti kaikki

-voimansa ja saikin sen vihdoin irti. Vaunut olivat kuitenkin jo

-liikkeessä, ja pimeässä jäi häneltä huomaamatta, että hän oli juuri

-vaihteen kohdalla; hänen jalkansa tarttui keskellä rataa olevaan

-kiskoon ja hän kaatui. Hän miltei jäykistyi kauhusta ja koetti syöksyä

-vierivien vaunujen alta, mutta jalka lipesi -- ja samassa kuului kauhea

-rouskahdus... Hän ei tuntenut erityistä kipua, mutta vilahduksessa hän

-huomasi, että vaununpyörä oli mennyt molempien reisien yli...

-Suonenvedontapaisesti hän tarttui johonkin ratapölkkyyn, vetäen itseään

-pois kiskoilta, mutta samassa hän vaistomaisesti enemmän kuin kivusta

-tunsi, että pyörät menivät yli polvista, sääristä, nilkoista ja vielä

-kerran jalkaterästä -- aina sen mukaan kuin hän veti niitä poispäin. Ja

-joka kerralla rouskahti niin ilkeästi, kuin olisi jossakin syödä

-rouskuttanut suunnaton peto... peto, jonka hirmuisissa hampaissa

-suurimmatkin luut murskaantuvat kuin heinänkorret...

-

-Hän aikoi huutaa, mutta se aivankuin unohtui häneltä, hän ei enää

-jaksanutkaan -- kaikki alkoi heilua hänen silmissään. Jossakin

-huudettiin, vihellyspillit kiljuivat vihlovasti, ja jossakin

-liehutettiin punaista lippua; se kasvoi, leveni, piteni -- se suureni

-suurenemistaan kuin kauhealla nopeudella lähenevä ukkospilvi. Ja

-vihdoin se äärettömänä ja veripunaisena peitti koko taivaankannen... se

-oli niin hirveän punainen, että hänen täytyi sulkea silmänsä...

-

-

-II

-

-Kun hän taas tuli hiukan tajuihinsa, oli hänen korvissaan outo ja

-kummallinen jyrinä, ryske ja humina. Hänestä tuntui, että sadoittain

-junia kiitää hänen ohitseen, ylitseen, alitseen -- joka paikassa vain

-junia, junia... Niiden koneet puhkuvat, kohisevat, vihellyspillit

-kiljuvat, pyörät jyskyvät ja jyrisevät, kytkyimet kolisevat -- ja

-kaikki sulautuu huumaavaksi, helvetilliseksi pauhuksi...

-

-Hän tahtoi nostaa päätänsä, katsoa, mutta se oli lyijynraskas ja hänen

-silmäluomensa olivat niin kankeat, ettei hän voinut niitä kohottaa; ja

-hänen päästäänkin kuului tuo käsittämätön jyrinä. Vihdoin hänen

-onnistui hiukan raottaa silmiään ja hän näki nuoren hoitajattaren ja

-harmahtavan seinän, joka kalpeassa kaasuvalossa näytti kylmältä ja

-kuolleelta kuin lumihanki sellaisena talviyönä, jolloin kuu paistaa

-pilvien takaa niin himmeänä, ettei pienintäkään varjoa synny. Hänen

-päänsä oli kuin tulessa, mutta kummallista: hänen jalkojaan paleli,

-aivankuin niitä olisi liotettu jääkylmässä vedessä tahi kuin ne

-olisivat olleet paljaina kirpeässä pakkasessa. Hän aukaisi toisen

-kerran silmänsä ja koetti tylsillä aivoillaan saada selville mistä tuo

-melu kuului ja miksi hänen päätään poltti ja jalkojaan paleli.

-

-Hän koetti puhua, mutta hänen kielensä oli niin jäykkä, ettei se

-liikkunut; ankarasti ponnisteltuaan sai hän vihdoin epäselvästi

-soperretuksi:

-

--- Peittäkää jalkani... paleltuvat...

-

--- Kyllä, kyllä, -- rauhoitti hoitajatar, ja hänen äänessään oli

-jotakin joka kiusasi Untoa, jotakin lempeätä ja alentuvaa -- niinkuin

-olisi puhuttu lapselle.

-

--- Peittäkää heti! Ja mikä täällä jyrisee?

-

--- Olkaa vain rauhallinen. Kyllä se lakkaa.

-

--- Minun jalkani... paleltuvat..

-

-Hän makasi hiljaa ja koetti ajatella. Ja vähitellen hänen sekavat

-aivonsa alkoivat käsittää, että jotain kauheata ja odottamatonta oli

-tapahtunut. Mutta mitä?

-

--- Olenko loukannut itseni?

-

--- Olette.

-

-Nyt hän muisti rouskahdukset, äärettömän lipun... kaikki!

-

-Jäykästi hän tuijotti kauan hoitajattareen -- ja yhä kirveli hänen

-varpaitaan.

-

-Vaivalloisesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa ja kauhistui: siinä,

-missä ennen olivat olleet jalat, ei nyt ollut mitään, peite oli aivan

-tasainen.

-

-Mutta miksi varpaat pistelevät... Hän koetti liikuttaa varpaitaan,

-saadakseen kivun vaimenemaan, ja hän olikin saavinaan ne liikkumaan.

-

--- Ovatko ne molemmat poikki? -- kysyi hän vihdoin hoitajalta.

-

--- Ovat, -- sanoi hoitajatar hiljaa. -- Mutta olkaa nyt rauhallinen.

-

-Nyt hän tunsi kivunkin. Se ryntäsi hänen kimppuunsa kuin

-saaliinhimoinen, raateleva peto; koko ruumis tuntui olevan kuin

-tulessa, ja jalkoja paleli, kirveli, vihloi -- ja niitä ei kuitenkaan

-ollut!

-

-Ruumiillisen tuskan ohella tulivat vähitellen muut. Hän muisti olleensa

-innokas urheilija, juoksija, hiihtäjä, pyöräilijä; kolme kuukautta

-takaperin hän vielä tuli ensimäiseksi pyöräilykilpailussa...

-

--- Jalkani, jalkani...

-

-Se tunki hänen kurkustaan käheänä ja sydäntäsärkevänä kuin kuolevan

-eläimen viimeinen korahdus... Hän tahtoi rynnätä ylös, mutta silloin

-vihlaisi koko ruumista, niinkuin se olisi repäisty kahtia, ja

-hoitajatar painoi lempeällä väkivallalla hänen päänsä tyynyyn.

-

--- Jalkani, jalkani...

-

-Oi, hän ei enää koskaan saa juosta, pyöräillä, hiihtää...

-

-Ei milloinkaan!

-

-Mutta jos tämä olikin vain hirvittävää unta?

-

-Ei, ei! Entistä kovemmin alkoi pakottaa, viiltää, polttaa -- ja sileä

-ja tasainen oli vuode siltä kohdalta, missä jalkojen piti olla...

-

-Hän ei enää koskaan saa kävellä rakastettunsa kanssa... Vielä eilen

-illalla he olivat kävelleet myöhäiseen... mutta nyt ei enää koskaan.

-

-Ei milloinkaan!

-

--- Jalkani, jalkani...

-

-Ja hän alkoi katkerasti itkeä ja huusi itkunsa lomasta hurjasti:

-

--- Antakaa minulle myrkkyä! Parempi on kuolla!

-

-Hoitajatar painoi sähkökelloa, ja hetken kuluttua tuli ylihoitajatar ja

-ruiskutti hänen käsivarteensa voimakkaan annoksen morfiinia.

-

-

-III

-

-Omituinen raukeus valtasi hänet vastustamattomalla voimalla. Kipu

-jaloissa vaimeni vähitellen ja siirtyi jonnekin muualle; hän tunsi,

-että jossakin kirvelevät jalat, mutta ne eivät olleet hänen jalkansa.

-Jyrinäkin taukosi; kuului vain jonkinlainen vieno suhina -- niinkuin

-olisivat värisseet haavanlehdet iltatuulessa...

-

-Hän ei tiennyt varmaan, oliko valveilla vai uneksiko, mutta sen hän

-muisti, että oli kerran nähnyt pahaa unta katkenneista jaloista... Ja

-hänen oli hyvä olla, että se oli vain unta.

-

-       *       *       *       *       *

-

-Kuvia...

-

-Hän on olevinaan taas polkupyöräkilpailussa. Notkeasti hän nousee

-kilpailupyörälleen, ja lähtölaukauksen pamahdettua he lähtevät

-yht'aikaa huimaavaa vauhtia kiertämään rataa. Soittokunta soittaa hänen

-lempimarssiaan, pyörät humisevat, hiekkajyvät sinkoilevat silmille,

-korvat suhisevat tuulessa, ja epämääräisesti kuuluvat kehotushuudot...

-

-Miten suloista on olla nuori ja voimakas! Hän on harjoitellut hyvästi,

-pienintäkään väsymystä ei tunnu... hän polkee kepeämmin kuin koskaan

-ennen. Omituinen innostus valtaa hänet soittoa kuunnellessa; hän polkee

-sen tahtiin -- ja tuntuu, kuin kylmät väreet kulkisivat pitkin

-ruumista...

-

-Jo soitetaan viimeiselle kierrokselle. Hänen ruumiinsa jännittyy, ja

-radan pitkällä sivulla hän kättentaputusten ja tuhansien huutojen

-raikuessa syöksyy tuulena kaikkien ohi ja saapuu ensimäisenä maaliin...

-

-Mutta miksi tämä raukeus? Ei hän ole koskaan ennen sellaista tuntenut.

-Hän tahtoisi ajaa vielä yhden kierroksen, mutta ei voi enää polkea...

-hänen jalkansa kangistuvat, hän putoo pyörältä...

-

-No, kai se menee ohi!

-

-Kuvia... kuvia...

-

-Rakastettunsa kanssa he ovat maalla; vihreitä ketoja, lehteviä puita,

-lintujen laulua... Siellä on paljon nuoria, iloisia ihmisiä, naurua...

-He ovat paraillaan leskisillä, ja nyt on heidän vuoronsa juosta.

-

--- Viimeinen pari ulos!

-

-Huutaja on solakka, nopea maalaistyttö. Hän katsahtaa vielä kerran

-hymyillen Marttaan, ja he kirmaisevat juoksuun... Vieras tyttö koettaa

-saavuttaa hänet, mutta miten hän siinä onnistuisi! Kuin leikillä hän

-juoksee ensin hiljempaa, kunnes Martta on päässyt turvaan -- ja sitten

-hän yhtäkkiä lentää tuulena sinne, minne Martta on juossut. He

-syöksähtävät yhteen, ja hän tarttuu tytön kuumaan käteen. Martta on

-hiukan hengästynyt, hänen rintansa kohoilee, ja ohuen puseron lävitse

-kuultaa hänen neitseellinen povensa... Hän ei malta -- pensaat

-peittävät heidät toisilta -- hän nostaa tytön syliinsä ja suutelee

-hänen kuumia, punaisia huuliaan...

-

--- Tiedätkö, rakkaani, miten pahaa unta näin eräänä yönä?

-

--- Minkälaista?

-

--- Molemmat jalkani olivat poikki!

-

--- Kauheata!

-

--- Mutta rakas, miksi jalkani väsyvät -- en jaksa pitää sinua

-sylissäni...

-

-Ja hänen jalkansa alkavat yhä enemmän puutua, hän hellittää tytöstä,

-hän vaipuu polvilleen.

-

-Martta kalpenee, kumartuu, koettaa tukea häntä ja kuiskaa:

-

--- Mikä sinun on?

-

-Mutta hän ei voi enää vastata, hänen kurkkuaan kuristaa, hänen jalkansa

-kylmenevät ja hän vaipuu vihreälle nurmelle... Hänen korvissaan alkaa

-valtavasti humista, ja hänen silmissään häilähtää jotain punaista ja

-vihreätä... punaista ja vihreätä...

-

-

-IV

-

-Kun hän aukaisi silmänsä, näki hän taas edessään vaaleanharmaan seinän,

-ja syysaamun kuollut, kalpea valo tunkeutui huoneeseen. Hän ei tuntenut

-nytkään suurta kipua, mutta runsaan verenvuodon ja osaksi morfiinin

-takia häntä raukaisi tavattomasti -- hän oli niin heikko, ettei voinut

-sormeansa liikuttaa.

-

-Hetken kuluttua kuului askeleita, ja kuin sumun lävitse hän näki miten

-ovi hiljaa aukeni ja sisään hiipi varpaillaan -- Martta.

-

-Hän ei nytkään ollut varma uneksiko hän, mutta vaistomaisesti hänestä

-tuntui, että tämä oli totta.

-

-Martan kasvot olivat kuolonkalpeat, hänen huulensa värisivät, ja

-liikkumattomin, kauhusta suurin silmin hän tuijotti rakastettuunsa.

-

-Kun hänen katseensa kääntyi vuoteen alapäähän, ei hän enää voinut

-kestää: hän lyyhistyi itkien sängyn viereen ja painoi kasvonsa

-harmaalle peitteelle -- sille kohdalle, missä hänen rakastettunsa

-jalkojen olisi pitänyt olla...

-

--- Rakkaani... rakkaani... -- vaikeroi hän sanomattomassa tuskassa.

-

-Unto olisi tahtonut hyväillä, lohduttaa häntä, mutta ei voinut. Hänen

-siniset huulensa liikkuivat hiljaa, mutta mitään sanoja ei kuulunut:

-jäykästi ja itsepäisesti hän vain tuijotti kauan itkevään tyttöön, ja

-velttona ja liikkumattomana lepäsi peitteellä kalpea käsi...

-

-Hänen silmänsä tulivat yhä himmeämmiksi, hän ei nähnyt enää selvästi,

-Martta häipyi yhä kauemmaksi ja epämääräisemmäksi. Peläten hänet

-kokonaan kadottavansa näkyvistään ponnisti hän kaikki voimansa, ja

-hänen kuivasta kurkustaan kuului vihdoin hiljaa ja käheästi:

-

--- Martta...

-

-Hänen silmiinsä ei enää tullut kyyneleitä; ne tuijottivat kuivina ja

-himmeinä nyyhkytyksistä värisevään tyttöön; mutta tuo jäykkä katse, tuo

-yksinäinen, tukahdutettu kuiskaus sisälsi kuitenkin niin sanomattoman

-paljon kaipausta, toivottomuutta, surua... Se sisälsi enemmän kuin

-mitkään kyyneleet: se sisälsi hyvästijätön onnelle, rakkaudelle,

-elämälle...

-

-

-

-

-JUHANNUSYÖ

-

-

-Jo monta päivää oli keuhkotautiparantolassa vallinnut iloinen odotus.

-Nuo ihmiset, joista useimmat tulivat pian kuolemaan, odottivat

-hermostuneella jännityksellä juhannusta -- aivankuin olisivat

-odottaneet sen tuovan mukanaan jotakin kallista ja rakastettua, joka

-kauan, kauan sitten on kadotettu... Lapsellisella innolla he puikkivat

-salaa läheiseen metsään kokoamaan risuja, muka kokkoa varten, vaikka

-hyvin tiedettiin, että parantolan palvelijat kokon laittavat -- he

-tahtoivat vain olla jotenkin mukana.

-

-Oi, miten ihana olikaan se odotettu ilta! Se oli yksi niitä iltoja,

-jolloin luonto näyttää aivankuin nauttivan ikuisesta nuoruudestaan ja

-voimastaan. Ilma oli lämmin, täynnä vastapuhjenneiden lehtien, havujen

-ja ruohon tuoksua -- kevään villiä, voimakasta tuoksua. Pieni järvi

-lepäsi peilikirkkaana, sen pintaan kuvastuivat satumaisina ja

-hurmaavina sitä ympäröivät vihreät metsät. Jossakin lauloi sydämensä

-pohjasta laulurastas, ja kauempana kukkui käki...

-

-Kun hoidokkaat hiljalleen saapuivat rantaan, odotti heitä pitkä

-kahvipöytä valkeine liinoineen, maukkaine leipineen, ja järvellä kellui

-rauhallisena ja liikkumattomana suuri lautta täynnä risuja ja

-tervatynnyreitä, valmiina sytytettäväksi.

-

-Kauempaa katsoen olisi siinä luullut olevan terveen, iloisen joukon; he

-olivat lihavia, vieläpä punakoitakin. Mutta jos tarkasti lähemmin,

-huomasi, että puna useiden poskilla oli kuumeesta johtunutta, ja

-sitäpaitsi vieno, keltainen vivahdus ja silloin tällöin pidätetty,

-särkynyt yskähdys puhuivat toista.

-

-Apulaislääkäri, joka hääräili kohteliaana isäntänä, huusi iloisesti:

-

--- Kas niin! Olkaa hyvät ja tulkaa ottamaan kahvia!

-

-Kuului iloisia ja leikillisiä huudahduksia:

-

--- Tarjotaanko tässä talossa kahviakin?

-

--- Lähdetään sitte, ennenkuin jäähtyy...

-

--- Te ensin!

-

--- Naiset ensin, sanoi kapteeni, kun matkustajia alettiin mereen

-heittää, -- lasketteli joku nuorista miehistä.

-

-Kuului iloista naurua, ja eräs nuori nainen huudahti vastustaen:

-

--- Sellaisessa tapauksessa olisivat miehet saaneet näyttää esimerkkiä!

-

--- Kiitoksia paljon! Kapteeni oli mielestäni kohtelias mies, kun ei

-tahtonut riistää naisilta etuoikeuksia. Ja kun naiset muuallakin...

-

--- Älkää vaan ruvetko naisasiasta riitelemään...

-

-Kahvi juotiin iloisen mielialan vallitessa -- ehkä liiankin iloisen,

-sillä he tahtoivat keveän leikinlaskun ja iloisuuden avulla vapautua

-hetkeksi todellisuudesta, unhottaa sairauden ja kuoleman, sen, joka ei

-milloinkaan heitä jättänyt, vaan väijyvän, saaliinhimoisen pedon lailla

-seurasi kaikkialle hiljaa, hiljaa... Ja pitkinä, unettomina öinä, kun

-kaikki on äänetöntä ja vain silloin tällöin kuuluu metsästä yötuulen

-hiljainen henkäys, niinkuin surullinen, pitkäveteinen huokaus --

-silloin se kalvoi taukoamatta kuin kyllästymätön, ahnas mato...

-

--- Missä Kalliola on? -- kysyi joku.

-

--- Ei hän voinut nousta.

-

-Kalliola oli eräs nuori mies, joka parina viime päivänä oli saanut

-useita verensyöksyjä.

-

--- Voi, hänellä mahtaa olla ikävä siellä yksin... -- sanoi

-osaaottavasti eräs nuori, kaunis nainen.

-

-Ja useiden mielissä tuntui pieni pistos sen johdosta, että he täällä

-iloitsivat ja hän siellä yksin makasi ikävissään.

-

--- Minä menen katsomaan, miten hän voi, -- lausui eräs hänen toverinsa,

-Vaarala, ja nousi.

-

--- Se on hyvä.

-

--- Sanokaa terveisiä minulta! -- lausui viehkeästi eräs tyttö.

-

--- Kyllä, kyllä

-

-Ja taas naurettiin, laskettiin pilaa ja koetettiin unohtaa sairaus ja

-kuolema...

-

-       *       *       *       *       *

-

-Kun Vaarala saapui Kalliolan huoneeseen, kohtasi häntä kaamea näky.

-

-Vuoteellaan makasi Kalliola kuolleena. Hänen kaulansa ja rintansa oli

-hyytyneen veren peitossa, ja valkeata lakanaa myöten oli tumma

-verivirta käärmeenä madellut lattialle ja siihen hyytynyt. Laihoilla,

-kellertävillä, kuolleilla sormillaan hän piti suonenvedontapaisesti

-kiinni sängyn laidasta, ja hänen verinen suunsa oli ammollaan --

-aivankuin sieltä olisi viime hetkellä tunkeutunut vihlova tuskanhuuto,

-tai kuin hän olisi epätoivoisesti ponnistaen sammuvia voimiaan vielä

-kerran koettanut ahmaista repeytyneisiin keuhkoihinsa ihanaa ilmaa...

-Lasittuneet silmät tuijottivat avoimina, hirvittävinä suoraan ylös...

-

-Tyrmistyneenä tuijotti Vaarala ystävänsä ruumista. Akkunasta, jonka

-molemmat puoliskot olivat auki, virtasi sisään voimakas männynhavun ja

-lehtien tuoksu, alhaalta rannasta kiiri kirkas, iloinen nauru, ja

-kauempaa kuului laulurastaan laulu...

-

-Ovi aukeni, ja silmät itkusta punaisina astui sisään nuori hoitajatar

-ja kysyi pelästyneellä äänellä:

-

--- Mitä te täällä teette?

-

--- Tulin katsomaan...

-

--- Menkää jumalan tähden...

-

--- Oliko täällä lääkäri?

-

--- Oli, oli, mutta millä voi sellaisen verensyöksyn ehkäistä? Menkää

-nyt, lääkäri voi tulla, ja te olette täällä...

-

-Äänettömänä tuijotti hän kauan noita jäykistyneitä piirteitä. He olivat

-olleet tovereita pienestä pitäen; monta leikkiä oli lapsena leikitty,

-monta kepposta yhdessä tehty... Elävästi muisti hän senkin, kun

-Kalliola oli pelastanut hänet hukkumasta uintimatkalla, kun hän oli

-saanut suonenvedon... Ja nyt hän lepäsi tuossa liikkumattomana eikä

-enää koskaan nouse... Tietämättä mitä teki, painoi hän huulensa

-kylmälle otsalle, joka oli vielä kostea -- kuolonhiki ei ollut vielä

-ehtinyt kuivua. Omituisen kauhun värähdys kulki hänen ruumiinsa lävitse

-tuosta viimeisestä, kylmästä kosketuksesta...

-

-Kun Vaarala palasi rantaan, olivat hänen kasvonsa kuolonkalpeat ja

-hänen kätensä vapisivat. Kuului hillityitä, levottomia kysymyksiä.

-

--- Mitä on tapahtunut?

-

--- Kuinka hän voi?

-

-Vaarala katseli ympärilleen, niinkuin olisi tahtonut paeta jonnekin,

-jossa hänen ei olisi tarvinnut nähdä ketään, kuulla mitään -- eikä

-vastannut.

-

--- Onko hän taas saanut verensyöksyn?

-

-Hiljaisella, tukehtuneella äänellä hän vihdoin kuiskasi:

-

--- Hän on kuollut!

-

-Läsnäolijat kalpenivat, ja joku hymyili aivankuin se olisi ollut

-uskomaton asia.

-

--- Sinähän lasket leikkiä...

-

--- Kuollut...

-

--- Miten se on mahdollista?

-

--- Hän oli taas saanut verensyöksyn ja tunti sitten... -- Vaarala

-rykäisi, niinkuin olisi koettanut niellä jotain katkerata palaa, ja

-jatkoi särkyneesti ja käheästi kuin itsekseen: -- Niin, siellä hän nyt

-makaa... hänen silmänsä ovat aivan avoimet ja hän on jo kylmä...

-

--- Ah!

-

--- Älkää kertoko!

-

--- Hyvä jumala!

-

-Joku naisista purskahti itkuun, ja joku kauhistunut ääni kuiskasi:

-

--- Kauheata!...

-

-Kaikki muistivat, miten hauska ja iloinen hän oli ollut. Vielä toissa

-päivänä hän oli yhdessä toisten kanssa aterioimassa ja kertoi erään

-hauskan jutun, jolle kaikki nauroivat, ja nyt hän makasi siellä

-kylmänä...

-

-Kokko sytytettiin. Mutta kukaan ei enää voinut olla iloinen. Aurinko

-laski paraillaan, värjäten viimeisillä säteillään taivaan ja

-järvenpinnan keltaiseksi. Järveltä suoraan ilmaan kohoava tulipatsas

-vain lisäsi tuota kauheata kajastusta, joka värjäsi kasvot entistä

-kelmeämmiksi ja aavemaisiksi -- niinkuin tuon pienen järven rannalla

-olisi juhlinut parvi manalasta palanneita vainajia...

-

-Miten erilainen olikaan tämä juhannusyö! Elävästi muisti Vaarala, miten

-ennen kotipuolessa tätä juhlaa vietettiin. Korkealle vuorelle

-laitettiin suunnaton kokko ja sen leimutessa ja rätistessä tanssittiin

-tasaisella kalliolla viulujen ja harmonikkojen soiton tahtiin... ja

-joukon riemuisasti hurratessa laukaistiin kymmeniä pyssyjä -- niin että

-laukausten kaiku räikeänä kiiri taivaanrannasta toiseen. Ja täällä --

-aavemaisessa, yhä himmenevässä, kuolleessa valossa istui täällä

-äänettömästi ja synkästi tuijottaen joukko kuolevia...

-

-       *       *       *       *       *

-

-Kun kello läheni kahtatoista, tuli lääkäri ilmoittamaan, että nyt on

-mentävä levolle.

-

-Hiljalleen lähtivät sairaat rinnettä ylöspäin. Pilvet olivat vähitellen

-peittäneet taivaan, harmaa hämärä levisi metsään, ja järveltä nousi

-hiljaa valkea sumu -- niinkuin suunnaton, kostea ja kylmä

-käärinliina... Lehdet eivät enää lepattaneet, linnutkin olivat

-aivankuin kauhusta vaienneet, ja ainoa ääni, joka häiritsi

-hiljaisuutta, oli notkossa kiemurtelevan puron yksitoikkoinen,

-surullinen solina -- aivankuin jossakin itkisi yksinäinen, kaikkien

-hylkäämä ihminen...

-

-Rinteen puolivälissä he seisahtuivat. Jotkut kääntyivät, heittäen vielä

-silmäyksen taakseen: puiden välistä vilkkui kajastus sammuneen rovion

-viimeisistä kekäleistä, ja heistä tuntui, kuin he olisivat nähneet

-oman, sammuvan elämänsä viimeisen kajastuksen. Vaikka he koettivat olla

-tyyniä, pelotti heitä mennä yksinäisiin huoneisiinsa; edessä tuijotti

-heihin pimentynyt makuuhalli kuin hirvittävän suuri, levällään oleva

-kita -- kuoleman kita -- joka rauhallisena ja julmana odotti, tietäen

-varmasti saavansa heidät kaikki.

-

-Kun he vihdoin saapuivat makuuhalliin, loppuivat heidän voimansa.

-Siellä oli niin pimeätä ja kolkkoa, että he miltei tunsivat kuolleen

-toverinsa läsnäolon. Ja sama nainen, joka rannassa oli leikkiä

-laskenut, lyyhistyi polvilleen erään makuusohvan viereen ja vaikeroi

-itkien:

-

--- Jumala, hyvä jumala... Miksi... miksi?

-

-Hän oli nuori ja kaunis, hän oli kihloissa; he olivat aikoneet mennä

-syksyllä naimisiin -- ja toissa päivänä lääkäri oli kehottanut häntä

-lähtemään kotiin -- kuolemaan. Hän ei elä kuukautta kauempaa ja hän oli

-uneksinut rakkaudesta, kodista, lapsista...

-

-Kukaan ei hänelle vastannut, kaikki tunsivat hänen lyhyen historiansa;

-miehet kääntyivät poispäin, naisten joukosta kuului tukahutettuja

-nyyhkytyksiä, ja se nuori tyttö, joka niin iloisesti oli illalla

-nauranut, itki nyt hiljaa ja toivottomasti, olkapäät nytkähdellen.

-Vaarala laski kätensä hänen hiuksilleen ja lausui ääni värähdellen:

-

--- Älkää itkekö. Kaikki on turhaa...

-

-Enempää ei puhuttu, eikä puheita tarvittu, sillä kaikki ymmärsivät

-_sen_ läsnäolon: mustan varjon lailla se tuntui järkähtämättömänä,

-hellittämättömänä odottavan...

-

-Kun muut olivat poistuneet, jäi Vaarala vielä makuuhalliin; hänestä

-tuntui kauhealta mennä huoneeseen, jossa vain seinä erotti hänet siitä

-paikasta, missä hänen ystävänsä muutama tunti sitten oli vetänyt

-viimeisen henkäyksensä. Yksin istui hän kauan makuusohvalla, tuijottaen

-liikkumattomaan, äänettömään metsään, ja hänen sieluunsa tunkeutui

-outo, sanoin kuvaamaton haikeus. Hän oli taas näkevinään kuolleen

-ammottavan, verisen suun, hän näki kuolevan tytön hennon ruumiin

-nytkähtelyt ja kuuli hänen nyyhkytyksensä -- hänen, jota sulhasensa

-odotti...

-

-Aurinko alkoi nousta...

-

-

-

-

-JOULUYÖ

-

-

-Jo syksyllä oli Hautala jäänyt maanvieremän alle ja häneltä oli

-taittunut kaksi kylkiluuta ja selkäranka vioittunut. Viikko sitten oli

-hän päässyt sairaalasta, mutta hän oli vielä niin heikko, ettei voinut

-olla ylhäällä. Hänen kortteerinsa emäntä, vanha leski, oli matkustanut

-maalle poikansa luokse -- ja nyt hän makasi yksin pienessä kamarissaan

-suuren kivirakennuksen neljännessä kerroksessa.

-

-Sekavana ja epämääräisenä kuului sinne ylös jouluyön riemu ja

-juhlahumu. Tuntui aivankuin kivijättiläinen hänen alapuolellaan olisi

-ollut elävä olento, jonka suonet kuumeisesti sykkivät... Juuri hänen

-altaan kuului lautasien ja lasien kilinää, sekavaa puheensorinaa,

-siellä soitettiin, laulettiin -- ja toisinaan rähähti remuava,

-moniääninen nauru... Jostakin muualta kuului epäselvästi yksitoikkoinen

-miesääni -- niinkuin joku olisi lukenut tai pitänyt jotain kankeata

-juhlapuhetta, ja vielä kauempana lauloivat heleät lapsenäänet tuttua

-jouluvirttä...

-

-Tuo laulu tunkeutui hänen sydämeensä suloisena ja tuskallisena, se

-kirveli hänen sydäntään -- niinkuin olisi arkaan haavaan tiputettu

-jotain polttavaa ainetta... Hän miltei unohti nykyisyyden. Hän muisti

-vain, miten he sisarvainaan kanssa muinoin jouluiltoina lauloivat tuota

-samaa virttä... miten he kiikkuivat ja piehtaroivat tuoksuvilla

-jouluoljilla, ja isä ja äiti katselivat heitä iloisesti hymyillen...

-Kerran äiti koristi heille joulukuusenkin. Oi, miten kaunis heistä

-olikaan tuo joulukuusi, namusineen, lippuineen, kynttilöineen...

-

-Alhaalta kuului taas villi naurunremahdus tukehuttaen kokonaan laulun,

-ja epämääräinen tuska ja levottomuus kouristi rautapihdein hänen

-sydäntään: hän muisti taas kaikki... Tietämättä miksi, nousi hän

-vaivalloisesti istumaan. Mutta heti alkoi tuo jäytävä kipu selässä

-tuntua, hänen korvissaan humisi, silmissä vilahteli mustia kipinöitä --

-ja päätä huimasi, kuin hän olisi katsellut jostakin äärettömän

-korkealta. Hän ojensi kätensä vesikannua kohden, se vapisi niin, ettei

-hän ollut saada astiaa huulilleen -- ja keltaisenhimmeässä valossa se

-näytti läpikuultavalta kuin vaha... Hän katsahti jalkoihinsa, joissa

-erotti joka luusolmun -- ja hänen tuli omituinen sääli noita käsiään ja

-jalkojaan. Ne olivat olleet niin voimakkaat ja notkeat, ja nyt ne

-törröttävine nivelineen, laihoina ja verettöminä muistuttivat

-kuollutta...

-

-Pöydällä paloi kynttilä, valaisten kehnosti huoneen köyhän sisustuksen.

-Hän katsoi kauan tuota valkeata steariinikynttilää keltaisine,

-värähtelevine liekkeineen, ja taas hän muisti kuinka ihastuneita he

-siskon kanssa olivat, kun ne...

-

--- Ei, ei -- kotia ja joulukuusta ei minun kannata muistella, --

-ajatteli Hautala. Ja aivankuin kostaakseen kynttilälle, joka johti

-hänen mieleensä nuo vanhat, koskaan palaamattomat ajat, puhalsi hän sen

-sammuksiin, ja huone tuli pimeäksi.

-

-Väsynein silmin hän katsahti ulos. Siellä oli hyvin valoisaa, taivaskin

-hohti punaisena kaupungin tuhansien tulien kajastuksessa, ja

-sähkölangat soivat tuulessa niin yksitoikkoisesti ja surullisesti, että

-se kuulosti pidätetyltä itkulta...

-

--- Millaista lienee nyt siellä, missä koti ennen oli... Niin -- pimeätä

-siellä tietysti on, nurkkakivet törröttävät mustina, hyljättyinä, ja

-niiden välissä suhisee salaperäisesti jääkylmä tuuli... Ja kädet, jotka

-minulle silloin jouluiltoina lahjoja jakelivat, kädet, joiden hyväilyyn

-iltaisin nukuin -- niistä lienee jäljellä vain luut, ja nekin syvällä,

-syvällä maassa...

-

-Taas nuo muistot ja ajatukset, nuo suloiset ja katkerat muistot. Hän

-tahtoisi ne tukehuttaa -- hän tahtoisi repiä ne sydämestään... Mutta

-järkähtämättömästi, armottomasti ne raatelevat hänen sieluaan --

-niinkuin petolintu, joka käyrällä terävällä nokallaan nokkii ja

-raatelee saalistaan...

-

-Mutta alhaalla nauretaan... Ja hän tuntee itsensä niin yksinäiseksi,

-niin yksinäiseksi...

-

-Vihdoinkin alkaa tuo sekava melu ja juhlahumu vaieta. Illalliset on

-syöty, lahjat jaettu, ja kyllästyneet ihmiset alkavat mennä levolle.

-Tuntuu kuin suunnaton kivijättiläinen alkaisi väsyä, uupua; kuumeinen

-sykintä sen sisuksissa hiljenemistään hiljenee -- niinkuin se olisi

-kuolemaisillaan...

-

-Alapuolella kuuluu kuitenkin vielä ääniä. Siellä soittaa joku vienoa,

-haaveellista valssia; siellä laulaa kaunis, täyteläinen barytooni

-juopuneella äänellä erästä operettilaulua, ja kun se on loppunut,

-kajahtaa sieltä taas intohimoinen, heläjävä naisen nauru -- aivankuin

-omituinen kiihottava ja hurmaava soitto... Tuosta naurusta kuuluu, että

-nainen on nuori, elämänhaluinen -- luultavasti hänen silmänsä hehkuvat,

-poskensa hohtavat ja hänen huulensa ovat viinistä punaiset...

-

-Hän makasi selällään vuoteellaan ja tuijotti ulos. Valot sammuivat

-vähitellen, punainen hohde häipyi, pakeni yhä sakenevan pimeyden

-tieltä. Tuulikin oli miltei tauonnut -- vain silloin tällöin koski sen

-kylmä henkäys ikkunaan, ja silloin tuntui aivan siltä, kuin siellä

-ulkopuolella joku olisi hiljaa huokaissut...

-

-Ulkona talviyössä löi jossakin tornikello kaksi, ja niin surullisesti

-kumajaa sen ääni, kuin itkisi jossakin elävä olento loppumatonta

-yksinäisyyttään...

-

-Ja hetken kuluttua tuli vasta ensi kerran koko yönä täydellinen

-hiljaisuus -- niinkuin jättiläinen hänen alapuolellaan olisi vihdoinkin

-vetänyt viimeisen henkäyksensä.

-

-Äkkiä Hautala miltei lakkasi hengittämästä ja kuunteli...

-

-Askeleita...?

-

-Niinpä todellakin. Hänen yläpuoleltaan kuului askeleita -- yksinäisiä,

-väsyneitä askeleita...

-

-Nyt hän muisti, että yläpuolella oli vielä pieni vinttikamari, ja

-emäntä oli kertonut, että siellä asui eräs tyttö pienen lapsensa

-kanssa.

-

-Sieltä kuului jotain muutakin, mutta samassa rähähti taas alapuolella

-juopuneitten naurunremahdus... Hautala kuohahti katkeruudesta,

-voimattomasta vihasta, ja hänen hampaansa kirskahtivat raivoisasti...

-

-Vihdoin nauru lakkasi ja hän kuuli heikon, kummallisen äänen, jota ei

-tuntenut. Viimein kauan kuunneltuaan hän käsitti, että se oli sairaan

-lapsen itkua...

-

-Miten väsyneeltä, heikolta ja särkyneeltä se kuuluikaan! Sinne alas se

-muistutti yksinäisen, hämähäkinverkkoon joutuneen kärpäsen surmaa --

-kärpäsen, joka viimeisillä, sammuvilla voimillaan surisee... Aina vähän

-ajan kuluttua keskeytti itkun hetkeksi käheä, vihlova yskä, joka viilsi

-niin armottomasti ja terävästi kuin saha kylmettynyttä puuta --

-aivankuin pieni rinta ja kurkku olisivat olleet riekaleina... Toisinaan

-tuntui siltä, että lapsi tukehtuu yskiessään: siellä oli niin pitkä,

-pahaenteinen äänettömyys...

-

-Mutta pienokainen ei kuollutkaan, sillä entistä tuskallisempana alkoi

-taas tuo nääntynyt itku... Hänet valtasi kauhu, kun hän ajatteli minkä

-näköinen on lapsi, josta tuollainen ääni lähtee. Ja hän oli miltei

-näkevinään pienen, läähättävän, luurangoksi laihtuneen ruumiin -- jonka

-suu on vääristynyt, kieli turvonnut ja valkoinen... Hänestä tuntui,

-ettei pienoinen enää kauan jaksa huutaa -- ja hän odotti pitkän aikaa

-tuskallisella jännityksellä, milloin sieltä alkavat kuulua viimeiset

-heikot korahdukset...

-

-Yön hiljaisuudessa löi tornikello kolme... neljä... viisi -- haikein,

-väräjävin äänin. Jossain avautui rämisten rautaportti, alhaalta kadulta

-kuului yksinäisen kulkusen kilinä, ja kauempaa, luultavasti puistosta,

-kuului koiran ulvonta. Kenties se on joku hyljätty, viluinen

-kulkurikoira, joka on karkoitettu porttikäytävästä, koska se ulvoo niin

-valittavasti ja surullisesti kuin ulvoisi isäntänsä haudalla pimeänä

-syysyönä...

-

-Alapuolella oli jo kaikki hiljaista. Siellä nukkuvat ihmiset

-pehmeissä vuoteissaan. Mutta vinttikamarista kuuluvat askeleet yhä

-yksitoikkoisina, toivottomina, väsyneinä... väsyneempinä kuin vangin,

-joka kopissaan astelee... Ja niin sanomattoman tuskallisesti ja

-heikosti valittaa siellä pieni, vääristynyt suu... Tuo ääni ei kuulunut

-enää lapsen itkulta; hänestä tuntui, kuin piipittäisi pieni,

-rautapyörän alle murskaantunut, kuoleva lintu...

-

-Äkkiä taukosivat askeleet ja hän kuuli omituisen kolahduksen --

-niinkuin olisi kovaan lattiaan hervottomasti kolahtaneet polvet... Ja

-tukahuttaen tuon voimattoman lapsenäänen parahti siellä äkkiä itku --

-niin raju, vihlova ja epätoivoinen, ettei hän vielä koskaan ollut

-sellaista kuullut. Se oli loppuunkidutetun sielun viimeinen hätähuuto

--- ja yön hiljaisuudessa se kuului niin kaamealta, että hän ponnahti

-vuoteeltaan kuin makuulta ammuttu metsänotus, väristen koko

-ruumiiltaan... Ja kun hän kuunteli kauemmin, tuntui aivan siltä, kuin

-joku olisi kuristanut tuota onnetonta äitiä kurkusta ja hänen rintansa

-olisi pakahtumaisillaan.

-

-Hän raapaisi vapisevin käsin tulta ja sytytti kynttilän. Hän tunsi,

-että jotain olisi pitänyt tehdä. Hetken ajateltuaan hän huomasi --

-ettei voinut mitään. Ja kaiken aikaa kuului tuo sydäntäsärkevä itku --

-ja väliajoilla pienokaisen särkynyt valitus. Hän koetti epätoivoisesti

-tukkia korviaan, mutta se kuului, kuului vielä kaameampana,

-kauhistavampana...

-

-Vihdoin taukosi äidin itku -- kuului vain tukahutettuja nyyhkytyksiä.

-Ja askeleita...

-

-Hautala painautui vuoteelleen ja ajatteli nuorta äitiä, joka koko

-jouluyön kantoi sylissään kuolevaa lastansa... Ja hänen ajatuksensa

-olivat katkerat ja raskaat.

-

-Silloin kajahti kirkonkellon ensimäinen kumahdus... Ja vähitellen alkoi

-harmaankalpea jouluaamu valjeta. Mutta vieläkin vaikeroi siellä

-ylhäällä hento, tuskin kuuluva ääni... Ja askeleita, askeleita...

-

-

-

-

-VIIMEINEN TYÖPÄIVÄ

-

-

-On näännyttävä helle.

-

-Keskipäivän aurinko paahtaa polttavana miltei kohtisuoraan.

-Tuulenhenkäyskään ei lievennä sen vaikutusta.

-

-Avaruus on täynnä läpikuultavaa, sinertävää kaasua, ja hehkuva ilma

-värisee -- aivankuin palaen näkymättömällä tulella armottoman auringon

-tulisäteissä.

-

-Mutta pölyisen, kuumuudesta hehkuvan kadun varrella, rakennuspaikalla

-on eloa. Siellä välähtelevät terävät kirveenterät, valkeat lastut

-sinkoilevat, kuuluu yhtämittaista pauketta ja kalsketta, ja silloin

-tällöin jymähtelevät kumeasti raskaat puumoukarit ja sihisten

-tunkeutuvat terävät sahat pehmeään, tuoreeseen puuhun kuin suuret

-leikkausveitset lihaan...

-

-Ja valmis hirsikerros kohoaa toisensa jälkeen todisteeksi työmiesten

-ahkeruudesta ja ripeydestä.

-

-Mutta hikisinä, tomuisina, uupuneina hyörivät siellä salvumiehet. Ei

-innostusta, ei leikkipuheita, ei hymyä -- vain toivottomuutta ja

-kiusaantumista todistavat heidän kasvonsa; useiden silmät näyttävät

-niin elottomilta, kuin he eivät enää kykenisi mitään ajattelemaankaan

--- niinkuin he olisivat nopeasti toimivia, kuolleita koneita eikä

-eläviä ihmisiä. Joskus vain ottaa joku heistä lakin päästänsä ja

-raskaasti huokaisten pyyhkii tomuisella puseronhihallaan polttavia

-kasvojaan. Kuin pienoinen tulivuori höyryää alhaalla pihalla suuri pata

-täynnä kiehuvaa asfalttia, syösten sisästään tukahduttavaa katkua, ja

-jokaisten ohiajavien vaunujen jälkeen nousee kadulta tiheä pölypilvi,

-peittäen toisinaan työmiehet näkymättömiin. Silloin kuuluu joitakin

-tukahdutettuja kirouksia ja yskähdyksiä, kun pöly on ehkäistä

-hengityksen ja tunkeutuu hikiseen, kirvelevään ihoon.

-

-Etelänpuoleisella seinällä työskentelee omalla nurkkaosallaan vanha

-salvumies Alho. Hiki valuu hänen ryppyiseltä otsaltaan, tunkeutuen

-silmiin suolaisena, kirvelevänä, pyrkien sokaisemaan hänen muutenkin

-heikkonäköiset silmänsä... Mutta konemaisesti heiluttaa hän kirvestään,

-hänen ohuiden, kuivien huuliensa välistä kuuluu voimaton läähätys, ja

-silloin tällöin hän yskäisee lyhyesti ja käheästi.

-

-Kas, miten nyt kuivaakin suuta, ajattelee Alho. Kunpa ehtisi maistamaan

-hiukan kaljaa kannusta -- tai jos saisi vähän istahtaa...

-

-Alhaalta lähestyy työnjohtaja valkeassa liinatakissaan, luoden

-ympärilleen vaanivia katseita.

-

-Alho säpsähtää. Hän huomaa, että muutamien nurkka on aivan heti

-valmiina... Hänen ei vielä...

-

-Hän muistaa sangen hyvin, että työnjohtaja on hänelle jo muutamia

-kertoja epäsuorasti huomauttanut, että hän on liian vanha ja raihnas --

-nuorempia on yllin kyllin saatavissa.

-

-Mutta hän tahtoo pysyä toisten, nuorempien rinnalla! Hän tahtoo tehdä

-työtä epätoivon voimalla saadakseen pitää työpaikkansa! Jos hän sen

-menettää, silloin on edessä vain -- vaivaistalo.

-

-Vaivaistalo! Ei sinne! Itsestään hän ei niin välittäisi -- mutta hänen

-vanha, sairas vaimonsa... Ei, ei!

-

-Ja vanhoilla, kangistuneilla käsillään Alho tarttuu raskaaseen

-piilukirveeseensä, veistääkseen hirsi-osansa sileäksi.

-

-Mutta hänen kätensä vapisevat voimattomuudesta ja hän lohkaisee liian

-paljon...

-

-Niin, niin, se on kaikki vanhuudesta, ajattelee Alho. Hän on

-epätoivoisesti koettanut taistella sitä vastaan -- mutta turhaan! Päivä

-päivältä on hän tuntenut tulevansa yhä heikommaksi, yhä jäykemmiksi

-ovat käyneet hänen jäsenensä ja yhä raskaammalta tuntuu kirves... Jospa

-olisi terve, silloin vielä vähän kelpaisi, mutta kun tuo rinta...

-

--- Eikö Alhon nurkka jo ala joutua?

-

-Kysyjä on etumies Grönroos, joka on työnjohtajan erikoisessa suosiossa

-ja sentähden saa olla pikkupomona.

-

-Sanat sattuvat Alhoon kuin piiskaniskut, ja kun hän nostaa päänsä,

-huomaa hän kauhukseen, että jokaisella on nurkkansa valmiina...

-

--- Valmishan tämä jo onkin... vähän vielä silittelen... -- sopertaa

-Alho hätääntyneenä. Hän huomaa miten tarkasti ja pahaenteisesti

-työnjohtaja silmäilee hänen työtään.

-

--- Taitaa ruveta jo vanhuus vaivaamaan? kyselee vielä Grönroos.

-

--- Eihän tuo vielä mitään... vielähän tässä... -- ja Alho koettaa vielä

-hymyilläkin. Ja tuskallisella jännityksellä odottaa hän milloin

-työnjohtaja käskee hänet pois työstä -- mutta ei käskenyt, ainakaan

-tällä kerralla.

-

--- Jahah! Lähdetään puita hilaamaan! -- komensi etumies.

-

-Kun yhden hirsikerroksen puut oli köysien avulla hilattu ylös, sanoi

-työnjohtaja Alholle:

-

--- Ottakaa tuo hirrenpala telineiltä. Se sopii aivan hyvästi tuohon

-ikkunain väliin.

-

--- Otetaan, otetaan, -- puhelee Alho.

-

-Pölkky ei ole suuri, mutta se on aivan tuore, pyöreä männyntyvi. Alho

-tarttuu siihen ja huomaa, että se on liian raskas hänelle, vanhalle,

-sairaalle miehelle. Mutta mitä tehdä? Jos hän nyt sanoo, ettei jaksa

-nostaa tuollaista pientä pölkkyä, silloin työnjohtaja mahdollisesti

-ajaa hänet heti työstä. Ei -- hänen täytyy nostaa!

-

-Juuri oli alhaalla kadulla hurjaa vauhtia ajanut ohitse kokonainen jono

-kuorma-ajureita, ja miltei läpinäkymätön, kellertävä pölypilvi peitti

-uudisrakennuksen. Pöly tunkeutui Alhon kipeään rintaan, ja hän alkoi

-rajusti yskiä.

-

-Hänen täytyi pysähtyä pölkky sylissään ja hän yski, yski aivankuin

-menehtyäkseen...

-

-Kun yskä vain ei hellittänyt, jännitti hän viimeisetkin voimansa

-saadakseen pölkyn seinälle.

-

-Mutta silloin tapahtui onnettomuus...

-

-Äkkiä tuntui näet hänestä, että rinnassa repesi, katkesi jotain -- ja

-samassa purskahti hänen suustaan punainen verivirta...

-

-Hän hellitti pölkystä ja vaipui polvilleen -- ja aivankuin estääkseen

-verentuloa painoi hän kätensä suulleen. Mutta sitä tulee, tulee --

-hänen likainen, känsäinen kätensä vain tahrautui yltyleensä vereen.

-

-Työnjohtaja tarttui hänen hartioihinsa ja asetti hänet varovasti

-pitkälleen telineille; miehiä kokoontui ympärille.

-

--- Pitäisiköhän hakea lääkäri...? -- kysyi työnjohtaja jonkunverran

-rauhattomana.

-

--- Eihän tässä... kai se ohi menee, -- sai Alho vaivoin soperretuksi.

-

--- Kai se menee... on hänen rinnastaan ennenkin tullut verta, --

-rauhoitteli joku työtovereista.

-

-Vasta kun hän lepäsi siinä pitkällään, näkyi, miten heikko ja

-loppuunkulunut hän jo oli. Joku repäisi auki hänen likaisen puseronsa,

-paljastaen ohuen, suonikkaan kaulan, laihat olkapäät ja luurankomaisen,

-huohottavan rinnan. Hänen kasvonsa olivat äkkiä käyneet kovin

-kalpeiksi, ja verisillä, työstä jäykistyneillä sormillaan siveli hän

-harmaata, vereen tahrautunutta partaansa ja katsoi käsiinsä aivankuin

-ihmetellen. Ja aina vähän ajan kuluttua purskahti hänen suunsa täyteen

-kuumaa verta...

-

--- Alhon ei olisi pitänyt enää tulla työhön... -- jutteli työnjohtaja

-lievästi moittien ja asetti hänen päänsä alle takin. Mielessään tunsi

-hän jonkinmoista mielihyvääkin siitä, ettei hänen tarvinnut ajaa vanhaa

-miestä pois työstä -- nyt hän tietysti ei enää jaksa tulla.

-

--- Niin, niin... -- kuului epäselvä, käheä kuiskaus Alhon verisiltä

-huulilta.

-

-Mutta veri ei tauonnutkaan vuotamasta, niinkuin arveltiin, päinvastoin

-alkoi sitä pursuta yhä enemmän, ja korina hänen kurkussaan alkoi kuulua

-yhä raskaammalta ja vihlovammalta.

-

-Työnjohtaja muisti kerran hyvin kauan sitten kuulleensa tuollaista

-samanlaista korinaa -- mutta missä? -- Niin -- nyt hän sen muisti! Hän

-oli silloin vielä lapsi, he olivat isän kanssa metsällä, ja eräällä

-suolla pettikin jää ja heidän vanha hevosensa upposi suohon... Ensin se

-ponnisteli ja riuhtoi voimainsa takaa, mutta pian se väsyi, sen vanhat

-jäsenet jäykistyivät jääkylmässä vedessä -- ja sitten se voimattomasti

-ja alistuvasti vain korisi, vain korisi, samalla kun se hitaasti vaipui

-yhä syvemmälle ja syvemmälle liejuun...

-

-Työnjohtajan mieleen palasi niin tavattoman elävänä tuo tapaus

-kaukaisesta lapsuudesta. Ja hänelle tuli omituisen paha ja apea olla --

-aivankuin sen loppuunajetun, uppoavan hevosen ja tämän vanhan, kuolevan

-työmiehen kohtalo olisi ollut aivan samanlainen...

-

--- Menkäähän nyt jo työhön, -- sanoi työnjohtaja tuskastuneena. -- Ei

-se katsomisesta parane. Ja sinä, Aalto, mene hakemaan lääkäriä, se

-taitaa olla parasta...

-

-Alho ei ollut erottanut sanoja, hän kuuli vain jotain epäselvää surinaa

--- aivankuin mehiläisten surinaa kukkealla heinäniityllä...

-

-Hänet valtasi käsittämätön, hirveä uupumus, niin painostava ja

-omituinen, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista tuntenut... Niin...

-hän tietää -- se on nyt kuolema.

-

-Niin -- kuolema se on... Hän tuntee, miten outo, jäinen puutumus valtaa

-hiljaa hänen jalkansa -- hän ei voi niitä enää liikuttaa... Nyt tuntuu

-se jo sormissakin...

-

-Mutta sanomattoman rauhalliselta nyt vain kaikki tuntuu! Hän ei kuule

-enää kirveeniskuja, sahojen sihinää eikä pyörien jyrinää... Hänen

-korviinsa kuuluu vain tasainen, hiljainen humina... Niin, tuulihan se

-humisee puissa... korkeissa, vihreissä puissa...

-

-Niin... niin... Hän on vielä olevinaan pieni paimenpoika. Karja loikoo

-märehtien heidän tavallisella lepopaikallaan metsässä... Vieno, lämmin

-tuuli hyväilee hänen otsaansa... ja suhisee hiljaa korkealla, tummien

-kuusten latvoissa... Ja eriääniset karjankellot kalkattavat niin

-rauhoittavasti samaan tahtiin kuin eläimet märehtivät... Siksipä tässä

-paksulla, pehmeällä karhunsammaleella onkin niin rauhaisa loikoa...

-

-Mutta yhä pursuaa hänen suustaan veri. Hänen huulensa ovat nyt siniset,

-ja känsistyneet kädet, jotka ovat muuttuneet kalmankarvaisiksi, on hän

-asettanut ristiin rinnalleen.

-

--- Kunhan se lääkäri nyt sieltä tulisi... johan se rupee tuossa

-paikassa kuolemaan... -- tuskitteli työnjohtaja, häätäen pois kärpäsiä

-ja pyyhkien hikeä otsaltaan.

-

-       *       *       *       *       *

-

-Mutta Alho ei enää kuullut hänen tuskittelujaan.

-

-Hän on olevinaan nuori mies... On ilta, ja morsiamensa Maijan kanssa

-hän kulkee käsikädessä kaunista metsäpolkua... jonka ylitse lehtevät

-riippakoivujen oksat muodostavat vihreän katoksen... Kuin omituinen

-soitto kuuluu lintujen laulu -- ja läheiseltä suolta kuuluu kurkien

-kimakat, surunvoittoiset huudot...

-

-... Hän kuokkii omaa peltotilkkuaan... Armottomasti vääntää hän ylös

-kannot ja juurakot, paljastaen mehevän, mustan mullan... Turpeet vain

-lentelevät...!

-

-... Ei, ei... Lastujahan ne ovat... Lastuthan ne lentelevät... Hänhän

-rakentaa omaa tupaa... heidän uutta, yhteistä kotiansa... Kirves

-välähtelee kevyesti hänen nuorissa, voimakkaissa käsissään, ja pyrynä

-sinkoilevat valkeat lastut...

-

-... Niin... lastulla leikkii heidän pieni poikansa siellä uudessa

-tuvassa... Mutta ne ovatkin pitkiä, kiemuraisia höylänlastuja... Hän

-höylää kaapinlautoja... höylää, höylää... Vihaisesti sihahtaen ja

-kiemurrellen kuin käärme lentää pitkä lastu höylän suusta jokaisella

-työnnöllä, ja yhä iloisemmin nauraa pienokainen, kun saa oikein kauniin

-lastun...

-

-Ne köyhät vuodet... Ne köyhät vuodet... He syövät pettua... Ja Maijakin

-kehrää, kehrää... Hänen rukkinsa hyrisee niin ahkerasti kuin

-mehiläinen... Maijan rukkihan se niin suriseekin... Siksipä tässä onkin

-niin hyvä levähtää, kun Maijan rukki niin rauhoittavasti hyrisee...

-

-Mutta miksi laihtuivat pienet poikasemme? Miksi kuolivat pienet,

-herttaiset poikasemme kuin linnunpojat takatalven tullessa...?

-

--- Niin -- niinhän se oli: he söivät pettua.

-

--- Pettua...!

-

-Vain suurten ponnistusten jälkeen onnistui Alhon kuiskata tuo yksi

-sana. Sitten alkoivat korahdukset pidetä, hänen rintansa kohosi, hänen

-ruumiinsa kouristautui taaksepäin, ja hänen suunsa aukeni, niinkuin hän

-olisi aikonut huutaa hirveän, viiltävän huudon...

-

-Mutta mitään ääntä ei hänen verisestä suustaan kuulunut, sieltä tunki

-ulos vain jonkinmoinen, entistä käheämpi korahdus... Vielä pari harvaa

-nytkähdystä, ja hänen ruumiinsa alkoi hiljalleen jäykistyä...

-

-Vihdoin tuli lääkäri noituillen hellettä ja pölyisiä telineitä ja

-pyyhkien hikeä otsaltaan. Hän koetteli tottuneesti kuolleen valtimoa,

-laskipa vielä valkoisen kätensäkin tämän karvaiselle, laihalle rinnalle

-ja sanoi työnjohtajaan kääntyen:

-

--- Tässä ei ole enää mitään tekemistä. Hakekaa vain paarit.

-

-Ja työnjohtajan kanssa he lähtivät alas.

-

-Samassa soitettiin päivällistunnille, ja uupuneet työmiehet menevät

-myöskin alas telineiltä, syödäkseen kuivan ateriansa.

-

-Mutta paahtavassa helteessä ylhäällä telineillä, likainen takki

-päänalusena, lepää Alho jäykkänä ja liikkumattomana... Hänen

-kalmankalpea otsansa on ankarissa rypyissä, ja hänen kuolleet,

-lasimaiset silmänsä tuijottavat jäykästi ja itsepäisesti suoraan

-taivaaseen... Hän on sen näköinen kuin odottaisi vastausta johonkin

-sanomattoman tärkeään, hänelle käsittämättömään kysymykseen...

-

-Taaskin ajaa pitkä ajurijono hurjaa kyytiä alas laivarantaan, taas

-peittää tiheä hiekkapilvi rakennuksen miltei näkymättömiin. Ja kun se

-hiljalleen laskeutuu, näyttävät Alhon silmät vähitellen muuttuvan yhä

-himmeämmiksi, yhä himmeämmiksi...

-

-

-

-

-PIENI SOITTAJA

-

-

-Ensimäisenä kulki koreapukuinen, pitkätukkainen pappi, sitten mustat

-ruumisvaunut, joissa oli keltaiseen kankaaseen verhottu arkku -- ja

-vaunujen jäljessä soittokunta.

-

-Soittajien eturivissä hän asteli, soittaen klarinettia. Hän näytti

-korkeintaan 12--13-vuotiaalta, Hänen ruskea, karkea sinellinsä oli

-aivan liian avara, ja suuret tasakärkiset saappaat holkkuivat hänen

-jaloissaan, kun hän marssi kadun likaisessa lumisohjussa, koettaen

-luonnottomasti pitentää askeleitaan pysyäkseen tahdissa. Soitettiin

-verkkaista, kaihomielistä surumarssia, ja hänen klarinettinsa kimeän

-äänen erotti selvästi; se antoi sävelelle vieläkin kaameamman värin; se

-ulvoi ja vaikeroi, ja toisinaan se kiljahti niin vihlovasti ja

-tuskallisesti kuin haavoitettu eläin... se luikerteli ja kiemuroi

-toisten äänien seassa notkeana kuin pieni, kidutettu käärme...

-

-Koko matkan kaupungista hautausmaalle puhalsi vastaan kylmä,

-läpitunkeva koillistuuli ja satoi vedensekaista lumiräntää, joka pieksi

-raivoisasti hänen kasvojaan. Mutta hartaana ja vakavana hän marssi

-pienillä jaloillaan, pitentäen naurettavasti askeleitaan pysyäkseen

-verkkaisen surumarssin tahdissa; aina kuului hänen klarinettinsa

-toisten joukosta, ja hänen pienet sormensa, jotka vikkelinä liikkuivat

-soittokoneen läppäimillä, olivat niin punaiset ja hennot kuin pienen

-linnun varpaat -- linnun, joka lämpimistä maista on liian aikaiseen

-palannut pohjolaan.

-

-Kun saavuttiin hautausmaalle, kantoivat sotamiehet toverinsa

-yksinkertaisen arkun hautaan. Soitettiin koraali, pappi luki kylmällä,

-laulavalla äänellä muutamia rukouksia, paiskasi multaa arkulle ja

-poistui. Oli siellä kaksi upseeriakin, mutta ne poistuivat samassa kuin

-pappikin, edes vilkaisemattakaan hautaan -- olihan se vain tavallinen

-sotamies...

-

-Ei ollut hänen haudallaan omaisia, ei isää, äitiä, sisaria -- jotkut

-toverit vain katsoivat hetken alakuloisin katsein sinne alas ja

-heittivät viimeiseksi hyvästiksi multaa arkulle, joka kumahteli niin

-ontosti, kuin vainaja sieltä syvyydestä olisi kumealla, tukahtuneella

-äänellä vastannut heidän hyvästelyihinsä...

-

-Heti kun koraali oli soitettu, pyyhki hän pienellä nyrkillään märät

-kasvonsa, asetti klarinettinsa eräälle ristille ja lähti kiireesti

-astelemaan kauemmaksi hautausmaalle. Siellä, miltei hautausmaan

-äärimmäisessä nurkassa, mäntyjen siimeksessä, hän polvistui eräälle

-hautakummulle, jota yksinkertainen puuristi koristi.

-

-Se oli hänen äitinsä hauta.

-

-Kauan hän siinä oli polvillaan katsoen koko ajan hartaasti ristiin ja

-sitä koristavaan seppeleeseen mustilla, kosteilla silmillään. Ja nuo

-silmät olivat niin kummalliset pitkine, mustine ripsineen, jotka miltei

-peittivät silmät, kun hän loi katseensa alas -- jotain kauheata, liian

-aikaista kärsimystä, kovuutta ja surua oli tuossa liikkumattomassa

-katseessa.

-

-Pikku soittaja yhä katsoo, katsoo ja muistelee... Kaikki kulkee hänen

-sielunsa silmien ohi kuin tuskallinen uni, josta ei voi herätä, vaikka

-kuinka tahtoisi...

-

-Vasta yksi vuosi! -- ajatteli pieni soittaja. Nuo maalatut kirjaimet

-seppeleen nauhoissa eivät vielä olleet ehtineet kulua pois --

-olivatpahan vain haalistuneet. Ja hänestä tuntui, että äidin kuolemasta

-oli kulunut jo niin äärettömän kauan... Oi miten hän itki silloin, kun

-äiti peitettiin tuonne mullan alle...

-

-Onkohan mahdollista, että äiti on tuolla alhaalla...? Vain muutama

-arshina erottaa hänet äidistä... Ja minkä näköinen hän nyt mahtaa olla?

-

-Hän muisti äidin niin selvästi -- miltei näki hänet edessään korkeana,

-solakkana, kalpeine kasvoineen ja sysimustine, loistavine silmineen...

-ja miten suloista oli silloin, kun hän oli vielä pienempi ja äiti

-riisui hänet paitasilleen, kietoi pehmeän shaalin hänen ympärilleen,

-otti syliinsä ja hiljaa huojuttaen ruumistaan lauloi jotain kaunista,

-kaunista laulua -- vielä unissaankin hän kuuli tuon suloisen laulun...

-

-Olihan hänellä ikäviäkin muistoja... Äidin luona kävi usein vieraita

-miehiä, siellä juotiin viinaa, ja usein öisin hän heräsi tappelun

-melskeeseen... Ja kun vieraat aamupuolella yötä poistuivat, niin kuinka

-katkerasti itkikään äiti... Hän vaipui polvilleen jumalan-äidin kuvan

-eteen, painoi otsansa lattiaan ja nyyhkytti, nyyhkytti...

-

-Mutta miten sanomattoman hauskaa olikaan taas toisina iltoina!

-

-Kun he olivat äidin kanssa juoneet kuumaa teetä rinkelien kanssa,

-kiipesi hän omaan pieneen sänkyynsä, äiti peitti hänet ja suuteli ja

-hyväili häntä. Tosin hän silloinkin joskus heräsi siihen, että äiti oli

-hänen vuoteensa vieressä polvillaan ja itkien silitti hänen tukkaansa

-kuiskien hiljaa ja hellästi: Volodja, Volodja... Mutta hän kuivasi

-äidin kyyneleet pienillä käsillään ja kiersi äidin pehmeät, mustat

-hiukset kaulansa ympäri -- silloin äiti nauroi ja suuteli häntä... Ja

-taas hän itki... Nyt ei kukaan enää suutele eikä hyväile häntä -- ei

-kukaan enää kutsu häntä hyväilynimellä...

-

-Hän alkoi niin katkerasti kaivata äitiään. Jospa vielä kerran saisi

-nähdä hänet! Jospa hän vielä kerran kuiskaisi tuon pienen sanan:

-Volodja... Jospa hän kuiskaisi haudasta tuon yhden ainoan sanan...

-vaikkapa kuinka hiljaa: Volodja...

-

-Tuuli humisee synkästi puiden latvoissa, märät lumihiutaleet putoilevat

-hänen kasvoilleen ja lyhyeksi leikattuun tukkaansa, ja kylmä vesi valuu

-hänen niskaansa, mutta hän ei välitä siitä. Liikkumattomana kuin

-vahakuva on hän yhä polvillaan lumessa ja jännitetyn tarkkaavaisena

-tuijottaa mustilla, kosteilla silmillään ristiin, ja hänen huulensa

-liikkuvat hiljaa... On aivankuin hän odottaisi näkevänsä äidin nousevan

-haudasta elävänä... Ja hän kuuntelee niin tarkkaan, milloin äiti siellä

-pimeässä, syvässä haudassaan kuiskaa hänelle hiljaa: _Volodja_...

-

-Ei, ei! Hän ei enää koskaan näe äitiä! Ei hän enää milloinkaan kuule

-hänen hellää kuiskaustaan... Ei kukaan rakasta häntä...

-

-Eikä äitiäkään enää kukaan muista...

-

-Hänen kasvoissaan kuvastui niin sanomaton kaipaus ja toivottomuus.

-Kyyneleet tahtoivat väkisin tunkeutua hänen silmiinsä, vaikka hän oli

-oppinut tietämään, etteivät kyyneleet mitään auta -- ja vaikka hän

-tiesi sen olevan epämiehekästä. Hän pyyhkäisi aivankuin salaa pikku

-nyrkillään silmiään ja saikin kyynelten tulon estetyksi.

-

-Kun hauta oli luotu umpeen, kuuli hän jonkun huutavan häntä. Hän nousi

-aivan kuin hätkähtäen. Mutta kun hän ei tiennyt, milloin taas pääsisi

-äidin haudalle, meni hän vielä ristin viereen ja aivankuin arasti

-hyväillen silitti kohmettuneilla kätösillään seppeleen nauhaa ja katsoi

-hellästi haalistunutta kirjoitusta. Sitten hän vielä kerran polvistui,

-teki hartaasti ristinmerkin, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa...

-

-Mutta nyt oli soittokunnan vääpeli todella suuttunut hänen

-kuhnailustaan. Hän huusi poikaa vielä kerran ja säesti kutsuaan

-kaikuvalla kirouksella. Ja kun pieni soittaja pelästyneenä juoksi

-paikalleen, sai hän niin ankaran korvapuustin, että lensi pitkälleen

-vetelään lumisohjuun.

-

-Mutta hän ei itkenyt. Hän vain nousi nopeasti ja teki kunniaa

-vääpelille, katsoen häntä suoraan silmiin -- hänen huulensa vain

-vavahtelivat; hän oli muuttunut kovin kalpeaksi, ja hänen korvastaan

-valui punainen veriviiru...

-

-Vääpeli ojensi jo kätensä antaakseen toisellekin korvalle, mutta

-muuttikin mieltään ja tyytyi sensijaan muutamiin valittuihin

-haukkumasanoihin.

-

-Sitten hän komensi ojennuksen, soittokunta lähti taas liikkeelle

-kaupunkia kohden. Ja etunenässä taapersi taaskin suurine saappaineen,

-avarine sinelleineen pieni soittaja, venyttäen naurettavasti

-askeleitaan. Ja hänen toisesta korvastaan valui hiljaa alas punainen

-veriviiru, tunkien kaulaa myöten vaatteiden alle -- aivankuin

-itsepäinen, omituinen matelija...

-

-       *       *       *       *       *

-

-Mutta likaisella lumella yksinäisellä hautakummulla näkyi vielä kaksi

-pientä syvennystä: pienet polvenjäljet, joista lumi oli sulanut...

-

-

-

-

-ELÄVÄLTÄ HAUDATTU

-

-

-I

-

-Kamalaa oli tuntea, miten hengitys kävi yhä raskaammaksi, miten kurkku

-vähitellen kutistui kokoon, pieneni... ja sieltä tunkeutuva vinkuva

-ääni muuttui yhä vihlovammaksi -- tuntea, että kuolema lähestyi

-hitaasti, mutta niin kauhistuttavan varmasti.

-

-Hirvittävimmät olivat kuitenkin viime hetket -- tuo loppumattoman pitkä

-kuolinkamppailu.

-

-Se alkoi siten, että hänen hengityksensä kokonaan salpautui -- hän

-tunsi tukehtuvansa. Hän syöksähti istualleen, hän oli huutavinaan --

-mutta vain tuo viiltävä vinkuna pääsi hänen kurkustaan. Hän sai taas

-hiukan ilmaa keuhkoihinsa, mutta se vain pitkitti tuota kauheata

-piinaa.

-

-Oi, hän olisi tahtonut huutaa -- kirkaista tuskanhuudon, joka olisi

-jähmetyttänyt kuulijat... Hän olisi tahtonut puukolla repiä auki

-kurkkunsa, rintansa, saadakseen ilmaa, mutta hän ei voinut enää

-liikuttaa itseänsä -- omituinen kylmä jäykkyys valtasi hänet

-vastustamattomasti, ja hänen kurkkuansa kuristettiin, kuristettiin...

-Ja niinkuin valtavan myrskyn pauhu läheni jokin outo, pelottava kohina

--- samalla kun hänen miehensä ja omaisensa, jotka avuttomina, kauhun

-valtaamina tuijottivat häneen, alkoivat käsittämättömällä tavalla

-haihtua näkyvistä... aivankuin hänen sänkynsä ympärille olisi

-tavattomalla kiireellä kääritty suunnatonta hämähäkinverkkoa... Sitten

-tuntui siltä, ettei hän enää ollutkaan vuoteessaan, vaan juoksi

-läähättäen jotain salaperäistä, epämääräistä vaaraa pakoon -- ja

-ympärillä vallitsi pimeys ja kuolemanhiljaisuus. Hän saapui jonkun

-satamalaiturin viimeiselle, mereen pistävälle sillalle ja seisahtui

-siihen väristen kuolettavassa tuskassa... Hän ei jaksanut enää, hän ei

-päässyt enää pakoon: kummallakin puolella oli tyyni, sysimusta vesi --

-eikä missään apua... Ja hän tiesi, että se läheni, läheni... hän oli

-kuulevinaan raskaitten, hiipivien, tassuttavien askelten lähenevän, ja

-miten puulaituria vasten kuului hillittynä paksujen kynsien rapse...

-

-Äkkiä valtasi hänet jäätävä kauhu... Hän ei uskaltanut hengittää, hän

-ei uskaltanut katsahtaa taakseen -- mutta hän tiesi, tunsi, että

-_suunnattoman suuri musta olento seisoo hänen takanaan_.

-

-Ja sitten -- sitten leyhähti hänen niskaansa kylmä, löyhkäävä

-hengähdys... ja pitkät, raudanlujat, karvaiset sormet tarttuivat hänen

-kurkkuunsa... Hän ei ehtinyt äännähtää, hän ei nähnyt selvästi, mutta

-hänestä tuntui, että se oli äärettömän suuri gorilla -- paljon suurempi

-ja kauheampi kuin se, jonka hän oli kerran nähnyt museossa...

-Raivokkaasti hampaitaan kirskuttaen ja silmät palaen alkoi se raahata

-häntä laiturin reunaa kohden...

-

-Hän ponnisteli epätoivoisesti vastaan, mutta se tuntui vain ärsyttävän

-hirviötä. Valtavasti molskahti vesi, kun he syöksyivät alas korkealta

-laiturilta -- samalla kun peto yhä kuristi hänen kurkkuaan hirveillä

-kourillaan ja painoi häntä yhä syvemmälle... Yhä pimeämmäksi,

-pimeämmäksi muuttui hänen ympärillään, ja vesi siellä syvyydessä tuntui

-kylmemmältä kuin jää -- mutta hirviö ei jättänyt vielä sinnekään... Kun

-pohja tuli vastaan, alkoi se painaa häntä vetelään pohjaliejuun...

-Ja jotta hänen tuskansa olisivat tulleet yhä hirveämmiksi ja

-pitkällisemmiksi, hidastutti se vauhtiaan ja hellitti välillä hiukan

-kynsiään, niin että hän sai vetää keuhkoihinsa tuota mustaa liejua...

-

-Yhä syvemmälle, syvemmälle... Hän rukoili epätoivoissaan, että kuolema

-tulisi -- mutta hän elää, elää... Tuo hirviö ei armahda...

-

-Vihdoin se karjahtaen puristi karvaiset sormensa yhteen, pitkät kynnet

-tunkeutuivat syvälle kaulaan, ja hän menetti tajuntansa...

-

-       *       *       *       *       *

-

-Ensimäkien tunne oli epämääräinen heikkouden, kylmyyden ja jäykkyyden

-tunne. Ei mitään halua eikä tahtoa, ei muistoa eikä ajatusta -- vain

-tyhjyys ja pimeys. Sitten alkoi vähitellen kuulua kaukainen suhina,

-niinkuin metsän humina vienossa iltatuulessa -- eikä pitkään aikaan

-mitään muuta.

-

-Sitten kuului jotain omituista vikinää -- mutta mitä? Hän koetti

-ajatella, mutta hänen jähmettyneet aivonsa eivät totelleet. Tuntui

-jotain tuttua hajuakin, mutta hän ei käsittänyt mitä se oli.

-

-Ja taas hän kauan, kauan koetti ponnistaa ajatustaan, muistella missä

-hän on tuntenut tuon kylmän, ummehtuneen hajun... Mutta hän ei

-jaksanutkaan... Selittämätön, kuolemankaltainen väsymys ja tunnottomuus

-lamautti hänen aivonsa kuin huumaava myrkky.

-

-Silloin hän tunsi epäselvästi kuin unessa, miten pieni, kostea kuono

-kosketteli hänen kättänsä... Sitten alkoivat pienet, kylmät jalat

-varovasti astuskella ylös hänen kättänsä myöten...

-

-Rotta... rotta! Koko hänen entinen, salaperäinen rottien kammonsa

-heräsi silmänräpäyksessä... Hän tahtoi huutaa, liikuttaa kättään

-häätääkseen rotan -- mutta ei voinut...

-

-Aivankuin epäröiden ja välillä pysähtyen tassutteli se ylös hänen

-paljasta käsivarttaan, yhä ylemmäksi kulki sen karvainen ruumis... Huu!

-Nyt se kosketteli uteliaasti kylmällä kuonollaan hänen alastonta

-rintaansa... se nousi kaulaa myöten kasvoille...

-

-Hän oli sanoin kuvaamattoman kauhun ja inhontunteen vallassa...

-niinkuin hänen ympärilleen olisi kiertynyt suuri, kylmä, niljakas

-käärme... Mutta yksikään lihas, yksikään hermo ei värähtänyt -- vain

-hänen sielunsa värisi kuin kuoleva lintu...

-

-Ah... vihdoinkin se hypähti kiljaisten pois hänen päältään...

-

-Pitkän ajan oli hän taas kuin horroksissa. Ja sitten ankaran

-ponnistelun jälkeenhän muisti tuon omituisen hajun -- se oli

-vaatekammion haju.

-

-Mutta mistä tuo ennen tuntematon, jäätävä kylmyys ja jäykkyys... _Ja

-miksi hän on vaatekammiossa?_

-

-Silloin hänet valtasi hyydyttävä kauhu. Hän muisti kaikki -- tuon

-pelottavan kuristustaudin, nuo viimeiset hetket... Lääkäri oli luullut

-hänet kuolleeksi -- ja hänet oli tuotu tänne kylmään vaatekammioon...

-Hän ponnisti kaikki voimansa huutaakseen, liikkuakseen, avatakseen

-silmänsä -- mutta hänen epätoivonsa kasvoi yhä, kun hän huomasi, ettei

-yksikään lihas värähtänyt.

-

-Koko tuon loppumattoman pitkän yön hän makasi laudoillaan jäykkänä kuin

-puu, ja epätoivo ja pelko kalvoi hänen sieluansa -- niinkuin

-ruumismadot kalvavat saalistaan.

-

-Hänen silmänsä olivat kai jääneet hiukan auki, koska hänen ympärillään

-tuntui olevan vähän valoisampaa. Kuului sekavia ääniä, kolinaa, ovien

-pauketta...

-

-Hänet valtasi äkkiä aivankuin mieletön ilo siitä, ettei hän olekaan

-kuollut... Hänen miehensä tulee tänne, ehkä hän voi jotenkin ilmoittaa

--- ja sitten unohdetaan kaikki tuskat...

-

-Ja aivankuin hänen toivonsa mukaan aukeni vaatekammion ovi hiljaa -- ja

-hän tunsi miehensä askeleet. Sitten tarttui voimakas, lämmin käsi hänen

-käteensä -- mutta hellitti, aivankuin pelästyen sen jäistä kylmyyttä...

-Tarttui uudelleen entistä lujemmin, ja hän tunsi miten kuumat huulet

-painautuivat hänen kättänsä vasten. Hän kuuli raskaan huokauksen, joka

-muistutti kidutetun ihmisen karjahdusta, ja kuinka hän tuskasta ähkyen

-kiristeli hampaitansa... Oo... hän tunsi niin hyvin tuon voimakkaan --

-joka ei tahtonut itkeä.

-

-Ilo ja toivo valtasi hänet yhä enemmän... Nythän hänen miehensä on

-tuossa -- ja hän itse elää! Hän muisti miehensä syleilyt... heidän

-rakkautensa... Hän oli siitäkin itsekkään iloinen, että mies kärsi --

-se osoitti miten suuresti hän rakasti..

-

-Miltei raivoisasti painoi mies huulensa hänen jähmettyneille, kylmille

-huulilleen, ja vaikka hänen äänensä oli käheä ja vapiseva, kuului se

-naisen korviin kuin suloisin soitto:

-

--- Maria... Maria...

-

--- Minä elän! -- oli hän vastaavinaan, mutta hän tunsi, etteivät

-huulensa liikkuneetkaan.

-

--- Minä elän... kuuletko! -- huusi hän koko sielullaan, tuskan ja

-epätoivon vimmalla, mutta kuiskaustakaan ei kuulunut...

-

-Kauan oli mies siinä polvillaan, pidellen hänen kättään, ja koko ajan

-hän ponnisteli epätoivoisesti, rukoilikin, että olisi voinut kuiskata

-edes yhden pienen, pienen sanan, liikauttaa hiukan sormeaan, avata

-silmänsä -- mutta ei! Sanomattomalla kauhulla hän tunsi olevansa

-kokonaan kuin jäätynyt. Vain hänen sielunsa eli ja kärsi kaikki

-helvetin tuskat.

-

-Mies nousi, raskaat askeleet etenivät, ovi sulkeutui -- ja hän oli taas

-yksin.

-

-       *       *       *       *       *

-

-Päivällä kannettiin hänet tupaan, ja kaksi eukkoa alkoi pestä häntä.

-

-Taaskin valtasi hänet toivo: ehkä hänet pestään lämpimällä vedellä,

-hänen ruumiinsa lämpenee -- ja hän voi ehkä liikkua.

-

--- Tämä taisi olla hyvä ihminen, -- sanoi toinen eukko, kun he olivat

-jääneet kahden.

-

--- Oli se. -- Saa nähdä, meneekö mies uusiin naimisiin...

-

--- Tietysti! Mies parhaimmillaan, eikä lapsiakaan kuin yksi...

-

--- Niin, ei yksi lapsi mitään haittaa! Ja leskistä pidetäänkin

-enemmän... Hahahaa!

-

-Ja yhtä viiltävän kylmää kuin heidän puheensa ja naurunsa, oli myöskin

-se vesi, jolla he hänen ruumistaan pesivät.

-

-Kun hänet oli pesty, puettu ja pantu arkkuun, tuli hänen miehensä ja

-sanoi melkein vieraalla, käheällä äänellä:

-

--- Jättäkää hänet tänne.

-

-Eukot menivät.

-

-Sitten avattiin ovi, ja hän kuuli äänen, joka sai hänen tuskansa

-korkeimmilleen -- pienen poikansa äänen.

-

--- Onko äiti täällä...?

-

-Ja hetken kuluttua hiljainen kuiskaus:

-

--- Onko äiti nukkunut?

-

--- On, lapsi...

-

--- Minä herätän.

-

--- Ei äiti herää enää... -- sammalsi mies hiljaa ja käheästi.

-

--- Äiti! Herää, herää!

-

-Ja hän tunsi hennon käden taputtavan poskeansa.

-

--- Miksi äiti on niin kylmä? -- kysyi taas lapsi, ja hänen vienossa

-lapsenäänessään kuvastui levottomuus ja epämääräinen pelko.

-

-Mutta mies ei vastannut.

-

--- Täällä on kylmä... Armas tuo puita...

-

-Silloin hän kuuli pikku kenkien kopinan ja

-

-sitten hänen hennon, pelokkaan, pyytävän äänensä:

-

--- Älä itke, isä... Älä itke.

-

-Mies kuului kantavan hänet kamarin ovelle ja sanoi kuin

-tukehtumaisillaan:

-

--- Mene tuonne... Armas.. Saat sitten makeisia...

-

-Ovi sulkeutui, ja hän kuuli miten polvet kolahtivat lattiaan -- ja

-niinkuin olisi pudonnut jotain raskasta...

-

-Ja miten hän itki! Hän ei ollut koskaan kuullut miehensä itkevän -- ja

-hänet valtasi niin suuri sääli ja hellyys, että hän unohti kokonaan

-oman kohtalonsa. Jotakin outoa, suurenmoista ja kauhistavaa oli tuossa

-rajussa nyyhkytyksessä -- ja niinkuin hänen voimakas rintansa olisi

-ollut halkeamaisillaan...

-

-Oi jospa hän hetkeksi olisi saanut puhekykynsä!

-

-Mutta ei...

-

-Hänet kannettiin uudelleen kylmään vaatekammioon.

-

-       *       *       *       *       *

-

-Seuraava aika oli aivankuin äärettömän pitkä, kauhistava uni. Toisinaan

-hän oli täydessä tajussaan kärsien kaikki kadotetun ihmisen tuskat ja

-kauhut -- samalla kun hänen ruumiinsa yhä oli liikkumaton ja

-jähmettynyt kuin kuolleen.. Mutta yhä useammin vaipui hän

-kuolemankaltaiseen horrostilaan ja menetti kaiken käsityksensä ajasta.

-Hämärästi oli hän kuitenkin tuntevinaan, että äärettömän pitkä aika oli

-kulunut siitä, kun hänet arkkuun asetettiin.

-

-Hänestä tuntui, että jostakin kaukaa, kaukaa kuului virren veisuuta.

-Hän ei halunnut enää ajatella, hänen aivonsakin olivat kai jo

-jähmettyneet, mutta aivan hänen tahtomattaan alkoi veisuu kuulua yhä

-lähempää. Ja vähitellen, vähitellen alkoi hän tuntea tuoreen

-kuusenhavun tuoksua, ja vihdoin hän käsitti hämärästi, että ympärillään

-oli paljon väkeä, jotka veisasivat...

-

-Haa! _Hänen hautajaisensa_.

-

-Jähmettyneellä kauhulla hän kuunteli tuota hillittyä puheensorinaa,

-kuiskauksia -- joku nyyhkyttikin. Ja yhä selvemmin hän alkoi tuntea.

-

-Ja taas heräsi tuo epämääräinen, mieletön toivo. Tupa oli lämmin... hän

-tunsi miten elämä palasi häneen... Jospa hän voikin vielä puhua...

-

-Silloin kuului jotain kolinaa, kansi nostettiin hänen arkkunsa päälle

-ja aiottiin naulata...

-

-Mutta äkkiä kuului hätääntyneenä, rukoilevana ja vaativana hänen

-lapsensa ääni:

-

--- Ei saa naulata! Äiti on siellä...

-

--- Viekää lapsi pois! -- kuului joku matala miesääni.

-

--- Ei, ei! Ei saa! Ei saa! Äiti nukkuu!

-

-Joku alkoi taluttaa lasta pois, mutta silloin tämä alkoi äkkiä huutaa

-sydäntäsärkevästi. Hän riuhtaisi itsensä irti saattajansa käsistä,

-kuului hänen askeltensa kolina, pienet kädet tarrautuivat epätoivon

-voimalla arkunkanteen... ja kun häntä vedettiin pois, kuului hänen

-hentojen kynsiensä rapina -- aivankuin pieni lintu olisi epätoivoisesti

-ponnistellut pois häkistään... Ja kaiken aikaa huusi hän

-sydäntävihlovasti hennolla lapsenäänellään:

-

--- Äiti nukkuu! Äiti nukkuu!

-

--- Viekää... Viekää! -- sopersivat useat hermostuneet äänet.

-

-Joku otti lapsen syliinsä lähtien poispäin, koska huuto eteni. Ja se

-muuttui niin kauhistuttavan vihlovaksi ja tuskalliseksi, kuin olisi

-hänen pieni ruumiinsa kiemurrellut kirvelevien piiskaniskujen alla...

-Mutta se eteni... eteni... kuoli pois... Vielä kerran kuuli hän

-lapsensa tukehtuneen huudon:

-

--- Äiti nukkuu...

-

-Nuo huudot tunkeutuivat hänen sydämeensä polttavina ja terävinä kuin

-tulikuumat puukonterät... Epätoivo, mieletön kauhu ja tuska raatelivat

-hänen sieluansa kuin nälkäinen petolintuparvi saalistaan -- mutta tuo

-kivikova jäykkyys kahlehti hänen ruumiinsa haudan, kuoleman

-liikkumattomuudella. Hän kuuli kumeat iskut, kun arkku naulattiin

-kiinni, ja hän käsitti, että nyt on kaikki toivo lopussa. _Hänet

-haudataan elävältä_...

-

-Se oli liian hirveätä: hän menetti taas tajuntansa.

-

-Sitten hän taas kuuli jotain epämääräistä kolinaa, veisuuta; häntä

-kuljetettiin eteenpäin -- sitten hän painui alaspäin -- sitten kolahti

-maahan.

-

-Kamala tunne valtasi hänet: hän tunsi olevansa haudassa.

-

-Kuin unessa hän kuuli jostakin korkealta yksitoikkoista puheen muminaa

-kauan, kauan... Hän ei jaksanut enää käsittää mitä se oli: hän tunsi

-vain hämärästi, että kaikki on lopussa.

-

-Äkkiä kuului jymähdys... hän vavahti, hänen sormensa liikahtivat...

-Toinen jymähdys... Hän säpsähti vieläkin, hänen silmänsä aukenivat, ja

-hän käsitti, että pappi oli heittänyt multaa arkulle... Mieletön ilo,

-pelko ja tuska... Voiko hän huutaa -- vai onko jo myöhäistä... Hän

-ponnisti kaikki voimansa ja vihdoin hän tunsi kurkustaan tulevan jonkun

-käheän ähkäyksen...

-

-Ylhäältä kuuluu askeleita, kolinaa, puheensorinaa... Ja kaiken aikaa

-hän ponnistelee, ponnistelee -- turhaan.

-

-Sitten kuuluu kovempi jymähdys kuin ukkonen -- ensimäinen suuri

-lapiollinen... Sanomaton kauhu, pelko ja kuolemantuska syöksähtävät

-yhtaikaa hänen sydämeensä kuin raivokkaat pedot -- ja vihdoinkin

-tunkeutuu hänen kurkustaan heikko, käheä, kamala huuto.

-

-Mutta se oli myöhäistä... Sillä juuri samaan aikaan putoo arkulle

-perättäin toinen, kolmas, neljäs lapiollinen...

-

-Hän huutaa...

-

-Mutta kukaan ei kuule... Yhä tiheämmin, tiheämmin putoilee multa,

-jymähdellen kuin höyryvasaran iskut... Ja kaikki muuttuu pimeäksi...

-

-Hän huutaa...

-

-Hänen koriseva äänensä kuuluu yhä kauheammalta, eläimellisemmältä

-siellä syvyydessä, missä ei ole mitään kaikua... Mutta kukaan ei

-kuule... Tukehduttava mullanhaju tunkeutuu hänen sieraimiinsa, hänen

-rintaansa painaa... hänen silmänsä pullistuvat kuopistaan...

-

-Jymähdykset alkavat kuulua pehmeämmin, ne etenevät, etenevät jonnekin

-ylös...

-

-Hän huutaa...

-

-Mutta yhä korkeammalle kohoavat jymähdykset... Ja miten hirvittävän

-pimeätä... Hän kuuntelee... hän tahtoo epätoivoisesti kuulla vielä

-jotain... Hän huutaa...

-

-Mutta se oli viimeinen huuto... enää ei tule ääntä... ei ole ilmaa.

-Häntä ahdistaa, painaa kuin koko maailma lepäisi hänen päällään...

-Vieläkin hän kuuntelee -- mutta ei kuulu mitään, ei mitään...

-

-Miten kauhistuttavan hiljaista, pimeätä... Ja siellä ylhäällä on valoa,

-ilmaa, ihmisiä -- eivätkä he tiedä...

-

--- Apua, apua... -- vaikeroi hänen kauhistunut kuoleva sielunsa, mutta

-mitään ääntä ei enää tule -- vain tukehtunut, tuskallinen ähkynä.

-

-Hän alkaa tukehtua... Hän ponnahtaa istualleen lyöden päänsä rajusti

-arkunkanteen... Mutta hän ei saa ilmaa... hän repii mielettömästi

-kynsillään rintaansa, puree poikki sormensa -- hän tuntee kuinka luu

-rouskahtaa...

-

-Ja kaukaa maan uumenista alkaa kuulua kammottava pauhu. Koko

-maanalainen pimeys huojuu, kohisee, jyrisee, ryskyy. Pauhu lähenee...

-Haa! Se on jokin hirmuinen olento, joka _nousee sieltä syvyydestä_...

-Aivankuin kauhusta vavisten aukeaa maa sen hirveän voiman edessä, ja

-järisten halkeavat maanalaiset kalliot....

-

-Ja sitten kajahtaa sieltä kaamea, verta hyydyttävä huuto, puoliksi

-ulvonta, puoliksi riemuhuuto, jota ei voi ihmiskielin kuvata... Se

-lähestyy, lähestyy... Hän tahtoisi vieläkin paeta, mutta ei pääse...

-

-Nyt se on jo vieressä -- näkymättömänä, kauhistavana...

-

-Ja äkkiä laskeutuu hänen rinnalleen raskaana -- _suunnattoman suuri,

-jääkylmä käsi_...

-

-Se on kuolema.

-

-

-

-

-KUOLEMA

-

-

-

-ENSIMÄINEN KERTOMUS

-

-

-I

-

-

-Aivankuin jokin outo kummitus, pelottava painajainen virui hän komealla

-vuoteellaan.

-

-Hänen silmänsä tuijottivat liikkumattomina ja lasimaisina syvältä

-mustista, luisista kuopistaan, posket olivat kahtena kuoppana, ja hänen

-rumentunut, terävä nenänsä kaareutui sisäänpainuneen, hampaattoman suun

-yli kuin suunnattoman suuren, oudon petolinnun nokka -- ja siniset

-huulet olivat lujasti yhteenpuristetut.

-

-Hänen kasvojensa nahka oli harmaankellertävä ja kurttuinen -- kuin

-suuren, vanhan sienen pinta, joka on puoleksi mädäntynyt, puoleksi

-kuivettunut; korkeina ja mustina erottuivat ohimoilla ja päälaella

-paksut suonet. Ainoatakaan hiustukkoa ei enää ollut jäljellä -- vain

-kasvojen alaosaa ympäröi harmaa, ajamaton parta kuin likainen, keväällä

-lumen alta paljastuva rukiinsänki.

-

-Kauhea oli katsella noita kasvoja, jotka eivät enää näyttäneet eläviltä

-ihmiskasvoilta... Inhoa herättävä oli myöskin ohut, suoninen kaula...

-Kun samalla paidan aukeamasta näki osan rintaa: terävät solisluut ja

-kylkiluut, jotka törröttivät korkeina kuin suuret puuvanteet

-vanhanaikuisissa astioissa, johtui heti mieleen luuranko, haudasta

-kaivettu luuranko, jonka päälle on pingotettu lyijynharmaa, rosoinen

-nahka...

-

-Ja kuitenkin hän elää!

-

-Lääkäri oli aikoja sitten ilmoittanut, että mitään toivoa ei ole, ja

-nyt odottavat omaiset hänen kuolemaansa. Nojatuolissa istuu vanhin

-poika, noin neljänkymmenenvuotias virkamies, muutellen hermostuneesti

-jalkojaan toistensa päälle ja toisinaan hän nousee ja kävelee

-äänettömästi pehmoisilla matoilla; toinen poika tuijottaa

-liikkumattomin silmin nurkkaan. Tytär nojaa kyynäspäillään pöytään,

-peittäen nenäliinalla kasvonsa. Sairaan vanha vaimo istuu sohvalla

-hiljaa huojutellen itseänsä, hänen turvonneet silmänsä tuijottavat kuin

-mielettömän ja huulet liikkuvat hiljaa. Ja hänen nuorin poikansa,

-parinkymmenen iässä oleva ylioppilas, pitelee äitinsä kalpeata,

-ryppyistä kättä omassaan -- hänenkin silmänsä ovat itkusta punaiset.

-Sängyn pääpuolessa seisoo liikkumattomana valkeisiin puettu, uupuneen

-näköinen sairaanhoitajatar.

-

-He kaikki ovat kalpeita, väsyneitä, ja heidän kasvoillaan on

-äärimmäisen hermostunut, tuskallinen ilme.

-

-Eikä ihmekään, sillä jo kolme vuorokautta oli kuoleva yhtämittaa

-huutanut väsymättä, keskeyttämättä; vasta muutamia kertoja on hän

-nääntymyksestä vaipunut jonkinmoiseen horrostilaan.

-

-Nyt on hänellä tuollainen hetki. Ja ellei hänen luurankorintansa

-raskaasti nousisi ja laskisi, eikä kuuluisi tuota käheätä korinaa,

-luulisi hänen jo päässeen rauhaan...

-

-Hänen nahkamaiset huulensa aukenivat, ja tahmaisesta, harmahtavasta

-suusta tunkeutui taas tuo haikea, sanoin kuvaamaton valitus.

-

-Omaiset hätkähtivät kuin odottamattomasta iskusta. Vanhin poika tarttui

-kaksin käsin päähänsä ja alkoi hermostuneesti kävellä edestakaisin

-lattialla, toinen käänsi väsyneesti ilmeettömän katseensa isään, äiti

-alkoi hiljaa väännellä ryppyisiä käsiään, ja tytär nosti päänsä,

-katsellen ympärilleen kuin järjetön ja kuiskasi kauhuissaan:

-

--- Voi hyvä jumala... nyt se taas alkaa!

-

-Ja hän tarttui hajuvesipulloon, alkaen ahnaasti hengittää sen tuoksua.

-

-Huoneessa olikin kauhea ilma. Sairasta ei oltu kahteen kuukauteen voitu

-kylvettää, sillä hänen tuskansa olivat näyttäneet yltyvän

-pienimmästäkin kosketuksesta ja hänen ruumiistaan levisi tympeä,

-inhottava löyhkä. Tosin oli sitä koetettu lieventää hajuvesillä,

-karboolilla ja muilla kirpeillä aineilla, mutta se tuntui siitä

-huolimatta -- aivankuin huoneen alla olisi ollut mätänevä elukan raato.

-

-Ilmaa pilasi vielä sekin, että sairas ei voinut sietää pienintäkään

-vetoa eikä kirkasta valoa; sentähden olivat akkunat tiiviisti peitetyt

-raskailla, tummilla verhoilla -- vaikka oli kesä -- ja sähkölamput

-verhotut, niin että huoneessa vallitsi harmaa, aavemainen hämärä.

-

-Pitkät tunnit vierivät hitaasti, niin kiduttavan hitaasti, mutta he

-istuivat siellä äänettöminä ja kuuntelivat tuota kauheata valitusta. Ja

-miten monenlaista se olikaan! Toisinaan hän saattoi valittaa kauan

-samalla yksitoikkoisella äänellä, niin että siihen tavallaan tottuikin

-eikä kärsinyt niin paljon. Mutta sitten hän saattoi äkkiä voihkia ja

-ähkiä, aivankuin tukehtumaisillaan, ja kun sitä oli hetken kestänyt,

-alkoi hän huutaa hurjasti ja vihlovasti -- niinkuin revittäisiin hänen

-jäseniänsä irti. Toisinaan hän taas uikutti pitkäveteisesti ja

-eläimellisesti, ulvoi kuin haavoitettu koira... Niinkuin olisi jossakin

-ammuttu koira, paiskattu sen ruumis louhikkoon, ja se virkookin, nostaa

-lävistetyn, vertavuotavan kuononsa taivasta kohden ja alkaa

-viimeisillä, sammuvilla voimillaan väräjävällä äänellä ulvoa --

-ja siinä ulvonnassa kuvastuu niin sanomaton pelko, suru ja

-kuolemankauhu... Sellaisina hetkinä hänen vanha vaimonsa nousi, poistui

-heikoin askelin huoneeseensa, laskeutui polvilleen ja rukoili --

-rukoili palavasti loppua, loppua, loppua...

-

-Kun hän taas palasi huoneeseen, valtasi hänet hurja kauhistus --

-aivankuin hän näkisi outoa, kauheata unta. Oliko tuo muodoton,

-valittava, vääntelehtivä, painajaista muistuttava olento tosiaankin

-hänen miehensä, joka ennen oli niin voimakas, kaunis...

-

-Ja hän purskahti suonenvedontapaiseen, mielettömään itkuun...

-

-Puolenpäivän aikaan tuli lääkäri.

-

-Hän oli humaaninen mies ja sääli syvästi sekä kuolevaa että hänen

-omaisiaan. Ja kun hän oli nähnyt, että tuollaistakin olotilaa saattoi

-kestää vielä joltisenkin kauan, kutsui hän vanhimman pojan toiseen

-huoneeseen ja sanoi tälle hiljaa:

-

--- Te tiedätte, että hänellä on hirveät tuskat, ja se näyttää yhä

-kestävän. Mitä arvelette... eiköhän olisi parasta, että hän pääsisi

-rauhaan... Kai ymmärrätte mitä tarkoitan...?

-

--- Ymmärrän... kyllä ymmärrän, -- virkkoi hän hermostuneena ja

-kauhistuneena. -- Mutta siihen en milloinkaan suostu. Sehän olisi

-murhaa! Elämä on jumalan kädessä, hän on sen antanut ja hänellä yksin

-on valta se ottaa. Ja minusta lääkärin velvollisuus on pitkittää elämää

-niin kauan kuin suinkin.

-

--- Anteeksi, -- keskeytti lääkäri. -- En ole tullut tänne siitä

-väittelemään!

-

-Ja hän poistui kumartaen. Tunnit vierivät...

-

--- Miksei hän jo lopu...? Miksei hän jo lopu...? hoki vanhin poika

-ontolla, kuulumattomalla äänellä ja sydämessään hän melkein katui,

-ettei tullut lääkärin kanssa neuvotelleeksi. Nyt se on jo mahdotonta.

-

--- Jumala... hyvä jumala... -- soperteli tytär.

-

-Nuorin poika itki.

-

-Ja vanha vaimo. Niin -- hän poistui taas horjuvin askelin rukoilemaan.

-

-Oli tullut ilta.

-

-

-II

-

-Seuraavana iltana.

-

-Hän ei ole vieläkään kuollut.

-

-Mikään ei ole muuttunut: sama himmeä valo, sama inhottava löyhkä, samat

-valitukset -- omaiset vain ovat yhä väsyneempiä, he ovat muuttuneet yhä

-hermostuneemmiksi, he toivovat yhä hartaammin loppua, kuolemaa.

-

-Tapansa mukaan oli lääkäri käynyt aamulla katsomassa ja ilmoittanut,

-että hänen mielipiteensä mukaan sairaan on aivan mahdoton elää enää

-huomiseen.

-

-Tämän ilmoituksen johdosta kutsuttiin pappi, joka antoi sairaalle

-herran pyhän ehtoollisen. Ja nyt hänen piti olla valmis kuolemaan.

-

-Mutta hän ei kuole, hän pitää epätoivoisesti kiinni elämästä.

-

-Kuitenkin huomaa, että kuolema yhä lujemmin ja lujemmin tarttuu häneen;

-hänen silmänsä ovat vajonneet yhä syvemmälle kuoppiinsa, ja hänen

-valituksensa ovat muuttuneet yhä heikommiksi, käheämmiksi ja

-tukahtuneemmiksi -- niinkuin hänen kurkkuunsa olisi tarttunut rautainen

-koura, jonka hirveät sormet armottomasti ja järkähtämättömästi

-puristuvat yhä tiukemmalle, tiukemmalle...

-

-Ja tunnit vierivät tuskallisessa, jännittävässä odotuksessa.

-

-       *       *       *       *       *

-

-Oli jo kohta puoliyö.

-

-Silloin taukosivat äkkiä valitukset. Kuolevan silmät pullistuivat

-syvissä kuopissaan ja kääntyivät aivankuin nurin. Kasvot vääntyivät

-kokonaan vinoon, suu aukeni suonenvedontapaisesti ammolleen, ja sieltä

-alkoi pursuta vaahtoa... Ja pitkä, koko ruumista vapisuttava

-kouristuskohtaus alkoi...

-

-Vaimo tuijotti häneen kauan jähmettynein, tylsin, kuolonkalpein

-kasvoin, tuijotti kauan, kauan -- ja meni vieläkin rukoilemaan. Mutta

-hän oli jo niin menehtynyt, ettei jaksanut eikä osannutkaan enää

-rukoilla -- hänen kalpeat huulensa vain hiljaa liikkuivat...

-

-Kun hän palasi, olivat kouristukset jo lakanneet, vain silloin tällöin

-aukeni kuolevan suu ja väristys kulki pitkin hänen ruumistaan.

-

-Vähitellen hän palasi tajuntaansa -- ja ihmeekseen hän huomasi, että

-sietämätön tuskansa oli miltei kokonaan tauonnut -- ruumis oli

-aivankuin turtunut. Ja hän tunsi alussa sanomatonta rauhaa...

-

-Silloin tuntui hänestä, että kosteanniljakat, jääkylmät kädet

-tarttuivat hänen jalkoihinsa, alkaen niitä hieroa -- ja niin kylmät

-olivat nuo kädet, kuin olisi hänen jalkojaan sivelty jääpalasilla.

-Mitä? Ne ovat muutenkin kylmät... Mitä ne ajattelevat, kun rupeavat

-jäällä...

-

-Väsyneesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa -- eikä siellä ollut

-ketään...

-

-Ja kuitenkin... kuitenkin... Hän tunsi vielä selvemmin kuin äsken nuo

-lujat, suunnattomat kourat jäisine sormineen, jotka hiljaa, hiljaa

-työntyivät yhä ylemmäksi... Hän koetti liikuttaa jalkojaan...

-irroittautua, mutta niin lujasti puristivat nuo jääkourat, ettei edes

-varvas liikahtanut.

-

-Silloin hänet valtasi kuvaamaton kauhu.

-

-Kuolema...

-

-Hän oli kyllä tiennyt, että kuolema tulee, mutta hän ei vielä koskaan

-ollut kuvitellut itse kuoleman hetkeä, järkähtämätöntä, nopeasti

-lähestyvää kuolemaa.

-

-Ja nyt se tulee!

-

-Ei, ei! Ei vielä! -- huutaa hänen kauhistunut sielunsa. -- Ei vielä!

-Hän ei ole vielä valmis! Ei vielä...

-

-Hänen täytyy vielä puhua rovastin kanssa, ja hän tahtoo sanoa

-omaisilleen: kutsukaa rovasti!

-

-Mutta vain heikko, käheä ääni kuului hänen avoimesta suustaan.

-

-Hän oli menettänyt puhekykynsä.

-

-Kauhean epätoivon valtaamana hän koetti puhua, huutaa, rukoilla, mutta

-tulos oli sama -- kieli ei taipunut, se lepäsi suussa liikkumattomana

-kuin kuollut lihapala... ja huutaakaan hän ei enää jaksanut -- hänen

-suustaan tunkeutui vain heikko, ilkeäsointuinen kähinä.

-

-Ei, ei! Se on mahdotonta! Hänen täytyy saada puhua vielä! Hän ei voi

-kuolla näin... Hänen täytyy puhua... Tosin hän on elänyt

-kristillisesti, häntä on aina pidetty uskovaisena... mutta hän ei

-sittenkään ole valmis kuolemaan... Hän ei ole koskaan käsittänyt sitä

-niinkuin nyt, että kuolema tulee, koputtaa ovelle -- ja sitä täytyy

-seurata. Ja hänen sairaat aivonsa päättävät, että jos hänen täytyy näin

-kuolla... _niin hän on ehdottomasti kadotettu!_

-

-Hän jännitti sammuvat sielunsa ja ruumiinsa voimat, voidakseen lausua

-tuon yhden ainoan sanan: pappi. Mutta ei! Ei voinut!

-

-Hän koetti uudelleen, kauan, kauan -- turhaan! Hänen kasvonsa

-vääristyivät epätoivosta, hänen suunsa aukeni ammolleen, harmahtava,

-ajettunut kieli värisi, mutta ei kuulu muuta kuin sama eläimellinen

-kähinä. Hän koetti viitata jotakin -- turhaa, turhaa, hän ei jaksanut

--- käsi ei noussut...

-

-Vihdoin omaisetkin huomasivat, että hän oli menettänyt puhekykynsä; he

-näkivät hänen epätoivonsa ja aavistivat, että hän tahtoisi sanoa

-jotakin sanomattoman tärkeätä, ja heidän tuskansa tuli sen johdosta

-kaksinkertaiseksi.

-

-Tytär syöksyi vuoteen viereen, tarttui isänsä käteen, mutta hellitti

-siitä kauhistuen -- se oli aivan kylmä. Itkien hän vaikeroi:

-

--- Isä, isä... Etkö sinä voi puhua...?

-

-Kaikki kuuntelivat jännittyneinä, henkeä pidättäen. Mutta kuoleva oli

-äskeisistä ponnistuksistaan niin uupunut, ettei jaksanut edes

-silmilläänkään mitään merkkiä antaa.

-

--- Kuuletko sinä vielä... isä, kuuletko minua...?

-

-Kuolevan kasvoilla kuvastui sama jähmettynyt epätoivo. Ja tytär

-vaikeroi aivankuin mielettömänä:

-

--- Isä, isä... tunnetko sinä minut...? Kuuletko minun ääneni...? Minä

-se olen... Minä se olen...

-

-Ei vastausta. Liikkumattomina ja jäykkinä tuijottivat hänen silmänsä

-suoraan ylös.

-

-Mutta vaikka hänen ruumiinsa olikin miltei kuollut, niin toimivat hänen

-aivonsa kuumeentapaisella, sekavalla tavalla. Suurena ja hirveänä

-vaivasi se yksi ajatus: että hänen täytyy heti kuolla, vaikka hän ei

-ole vielä valmis, ja että sitä täytyy koettaa estää. Ja välillä

-välähtelivät kuin vilkkuvat, ystävälliset tulet pimeässä yössä

-kaukaiset muistot -- ja taas sammuivat. Ja aivankuin saaliinhimoinen,

-nälkäinen peto hyökkäsi taas se suuri, pelottava ajatus, se

-järkähtämätön, jota ei voi paeta...

-

-Nyt hän ei enää valittanut, hänen ruumiilliset tuskansa olivat jo

-loppuneet, hän lepäsi vain hiljaa, ja lähenevä kuolema oli käynyt

-painamassa leimansa hänen silmiinsä -- ne olivat niin omituisen himmeät

-ja tuijottavat, eikä hän nähnyt enää.

-

-Mutta elävänä muistui hänen mieleensä seuraava tapaus:

-

-Hän oli kerran metsästysretkellä, kauan, kauan sitten. Silloin hän näki

-kauniin, vihreän tikan ja kevytmielisesti ampui sitä. Vieläkin hän

-silmissään näki, miten lintu, toinen siipi katkenneena, koetti paeta,

-ja kun se huomasi hänen saavuttavan, pääsi siltä valittava, kauhistunut

-piipitys. Hän saavutti uhrinsa, koetti tarttua siihen, mutta se livahti

-hänen kättensä alta ja alkoi, yhä surkeasti ja rukoilevasti piipittäen,

-kiivetä puunrunkoa myöten ylös. Oi, hän muistaa sen niin selvästi...

-hän miltei on kuulevinaan tuon heikon, epätoivoisen äänen ja hentojen

-kynsien rapinan korkeata puunrunkoa vasten. Julmalla kiihkolla hän löi

-linnun alas pyssynpiipulla; se putosi kyljelleen ja jäi liikkumattomana

-makaamaan, veri pulppusi sen kyljestä valuen silkinhienolle, vihreälle

-höyhenpuvulle, ja yhä heikommin valittaen se katsoi kirkkailla

-silmillään häneen -- aivankuin olisi varmasti luottanut siihen, että

-hänet armahdetaan, jätetään elämään, mutta kuitenkin vielä hiljaa

-rukoilee... Mutta hän löi lintua puunoksalla päähän; se kouristautui,

-alkoi väristä ja valitti heikosti, luoden murhaajaansa kirkkaat

-silmänsä. Hän löi uudestaan, mutta oksa oli laho ja katkesi -- eikä

-lintu vieläkään kuollut. Hän tarttui toiseen oksaan, ja parin kolmen

-iskun jälkeen alkoivat sen silmät vihdoinkin himmetä ja kouristukset

-kävivät yhä harvemmiksi ja sen hennot varpaat puristuivat yhteen kuin

-pienen lapsen kädet... Hän katsoi kauan lintua, sen himmenneitä silmiä,

-katkennutta siipeä ja verintahrattua höyhenpukua, jota myöten vielä

-vieri joitakin punaisia verikarpaloita, ja käsiänsä...

-

-Kun hän muisteli tuota tapausta, alkoi hänen sekavissa aivoissaan

-tuntua siltä, että hän onkin tuo lintu, ja kuolema ajaa häntä takaa

-samoin kuin hän silloin -- silmät loistaen murhahalusta... Hänen

-jalkansa on katkennut... hän läähättää, hän on tukehtumaisillaan -- ja

-yhä lähenee kuolema, lähenee, lähenee... Kuivat oksat murskaantuvat

-räiskyen sen jalkojen alla... Hän ei tiedä, minkä näköinen se on, hän

-ei uskalla katsahtaa taakseen, mutta luultavasti se on luurangon

-näköinen, päällään musta viitta ja käsissään terävä viikate. Ah, se on

-varmasti sellainen, koska hän kuulee luiden kalahtelevan... Huu! Miten

-hirveästi ne kalisevat... Nyt hän tuntee niskallaan sen jäisen,

-hyytävän henkäyksen... ja väristen odottaa iskua.

-

-Mutta hän pääseekin vielä eteenpäin, taas hän kuumeisesti huohottaen

-laahustaa pakoon, ja jälessä tulee kuolema... risut räiskyvät, luut

-kalahtelevat... Ja niin hän pakenee kauan -- niin loppumattoman

-kauan...

-

-Vihdoinkin hän on turvassa. Hän on päässyt pakoon, hän tuntee

-lepäävänsä omassa vuoteessaan. Hän sulkee silmänsä kuolemanväsyneenä...

-

-Sitten näkivät omaiset, että hänen silmänsä äkkiä aukenivat, silmäterät

-alkoivat laajeta, niin että ne täyttivät miltei koko silmän, koko syvän

-silmäkuopan.

-

-He alkoivat väristä -- he tunsivat, että noilla mustilla,

-luonnottomilla silmäterillä nähdään jotakin kauheata...

-

-Vertahyydyttävä olikin se näky, minkä hän näki:

-

-Ovesta hiipi hiljaa suunnaton, varjomainen olento ja liukui

-omituisesti, äänettömästi yli lattian kellonurkkaa kohti. Hän näki

-karvaisen ruumiin, tahi oikeammin sanoen luurangon, jota peitti harmaa,

-hienokarvainen nahka... Se asettui seisomaan nurkkaan ja alkoi

-tuijottaa häneen uhkaavasti luisilla kasvoillaan -- silmien tilalla

-mustat, ammottavat kuopat...

-

-Niin -- siinä se on... Nyt se on tullut häntä hakemaan. Se on kuolema

--- sama kuin äsken metsässä... Se löysi sittenkin... tännekin. Nyt ei

-mikään auta...

-

-Hän tahtoo pyytää kuolemaa odottamaan edes hiukan, edes muutaman

-hetken, jotta hän saisi rukoilla -- mutta sanaakaan ei tule hänen

-huuliltaan. Ja ilkeästi irvistellen viittaa haamu suurentuneeseen

-huoneen peräseinään -- ja samassa alkaa se äänettömästi kohota,

-niinkuin esirippu teatterissa, ja siellä näkyy sysimusta pimeys...

-

-Nyt tarttuu hirviö voimakkaasti johonkin mahdottomaan kampiin, ja

-silloin kallistuu koko huone sinnepäin, mistä seinä on poissa... Hän

-jäykistyy kauhusta: nyt hän vierähtää sänkyineen syvyyteen... Mutta

-huone heilahtaakin takaisin ja alkaa harvaan heilua -- niinkuin suuri

-laiva valtameren myrskyssä... Kaikki omaiset ovat paenneet, hän on

-yksin hirviön kanssa... sen silmäkuopat kiiluvat pirullisesta ilosta ja

-nautinnosta. Se vääntää ja ponnistelee yhä kauheammin...

-

-Hänen pitäisi huutaa vaimoansa, pyytää, rukoilla, ettei tämä jättäisi

-häntä elämän hirvittävimmällä hetkellä... Hän tahtoo vieläkin rukoilla

-hirviötä, että se pysähdyttäisi vielä hetkeksi, hänellä olisi vielä

-jotakin niin tärkeätä sanottavaa, että siitä riippuu kaikki, kaikki --

-mutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan...

-

-Ja yhä valtavammin heiluu huone... Ooh! Nyt oli lattia jo jyrkkä kuin

-ulkokatto, ja hänen kauhunsa lisääntyy yhä, kun hän muistaa, että

-vuoteen jalkojen alla on porsliinirullat: silloinhan sänky vielä

-helpommin saattaa vierähtää... Oi, jospa vielä hetkeksi voisi

-pysähdyttää tuon heilumisen! Ei, ei, ei! Tuolla hirviöllä ei ole

-sääliä...

-

-Nyt hän näki tuon syvyyden läpitunkemattoman pimeyden... Hänen luiset,

-keltaiset sormensa tarttuvat sängynlaitoihin kuin suuret kravunsakset,

-ja kuolinhetken suonenvedontapaisella, itsetiedottomalla voimalla

-imeytyy hänen kummituksentapainen ruumiinsa sänkyyn, kuin ahnas

-mustekala uhriinsa. Ja sitten hän koettaa olla niin hiljaa, hiljaa --

-ettei vain liikahduksellaan aiheuttaisi vierimistä... Hän ei uskalla

-enää nikoillakaan, peläten vain ärsyttävänsä hirviötä: hän tuijottaa

-vain pimeyteen.

-

-Silloin kallistuu huoneen lattia miltei pystysuoraan -- ja hän

-vierähtää mustaan syvyyteen.

-

-Kiljahdus niin kamala ja vihlova, kuin se tulisi ikuisesta

-kadotuksesta, tunkeutuu hänen kurkustaan. Ja niin odottamaton ja

-epäinhimillinen on tuo huuto, että läsnäolijat kalpenevat

-liidunvalkoisiksi. -- Hänen vaimonsa pyörtyy ja kannetaan pois

-tiedottomana, tytär alkaa eläimellisesti huutaa, ja nuorin poika

-kyyristyy sohvaan, painaa päänsä sen nurkkaan ja puree tuskissaan

-pehmeätä sohvatyynyä...

-

-Mutta kuoleva putoo, putoo. Vauhti on niin huimaava, että hän tuskin

-voi hengittää, ja hänen korvansa humisevat valtavasti. Milloin, milloin

-hän saavuttaa pohjan ja millainen on siellä syvyydessä pohja:

-kivilouhikko, vesi, lieju...? Luultavasti musta lieju, samanlainen,

-jonka hän näki kerran eräällä suurella nevalla Lapissa... Ah, nyt

-leyhähtää sieltä jo hyytävä kylmyys -- hänen ruumiinsa kylmenee,

-jäätyy, kaikki jäsenet ovat jo puutuneet, kovat kuin kivi... Ja yhä

-alaspäin, alaspäin, alaspäin... Ja sieltä alhaalta, kaukaisesta,

-pimeästä syvyydestä alkaa kuulua joitakin tukahdutettuja huutoja...

-

-Kuoleva oli jo menettänyt tajuntansa. Hänen silmänsä olivat muuttuneet

-yhä lasimaisemmiksi ja vääntyneet kieroon. Hänen kasvonsa olivat

-kokonaan vinossa, ja joka henkäyksellä vääntyi hänen suunsa ammolleen,

-kuin hän olisi tahtonut yhä enemmän ja enemmän ahmia ilmaa tai kuin

-olisi sieltä väkisin tunkeutunut hurja, vihlova kiljaisu... Mutta

-sieltä kuului vain jokaisella kauhean pitkällä hengenvedolla käheä

-korahdus...

-

-Ja vieläkin hän putoo... putoo... yhä samalla pyörryttävällä vauhdilla.

-Ja hämärästi käsittää hän, että se matka, minkä hän on jo pudonnut, on

-niin hirvittävä, hän on niin suunnattoman kaukana, että kaikki yhteys

-elämän kanssa on kauan, kauan sitte jo auttamattomasti katkennut...

-

-Jo kuuluvat selvemmin huudot... Mitä ovat nuo huudot... Tuo hirveä,

-yhtämittainen huuto...? Ah -- _ne ovat kadotettujen tuskanhuutoja_...

-Sinnekö hän siis joutuu...? Sinnekö... sinnekö...?

-

-Jo erottaa hän äärettömän suuria, kömpelöitä hirviöitä -- samanlaisia

-kuin jurakauden liskoeläimet, mutta niillä on suunnattomat

-alligaattorien kidat... Niiden silmät hohtavat vihreällä valolla, ja

-vain ne niukasti valaisevat hirviöiden jaloissa vääntelehtiviä,

-alastomia ihmisruumiita... Eräs jättiläishirviö on juuri hänen

-kohdallaan... nyt se huomaa hänet, se valaisee hänet kokonaan silmiensä

-kauhealla välähdyksellä -- ja ahnaasti loksahtaen aukenee sen

-suunnaton, sinipunerva kita, ja sieltä löyhähtää jääkylmä hengähdys...

-

-Ja hän putoo sinne...

-

-

-

-TOINEN KERTOMUS

-

-

-Yksinäinen huvila meren rannalla.

-

-Musta syysilta peittää maan. Tummalla taivaalla ei loista kuu, ei vilku

-ainoakaan tähti. Vain vaivoin saattaa erottaa joitakin synkkiä

-pilvenlohkareita, jotka liitelevät siellä ylhäällä hiljalleen ja

-äänettöminä kuin suunnattomat, aavemaiset linnut...

-

-Huvilan ympärillä olevat suuret kuuset erottuvat pimeydestä mustina ja

-epämääräisinä kuin jättiläisten haahmot -- ja niiden raskas, hillitty

-kohinakin muistuttaa jonkun tavattoman suuren, nääntyneen olennon

-huokauksia... Jossakin kauempana värisee yötuulessa viimeisillä

-lehdillään yksinäinen haapa -- ja niin salaperäiseltä ja alakuloiselta

-kuuluu tuo hiljainen värinä, kuin itkisi se yksinäisyyttään ja

-lähenevää kuolemaansa tai niinkuin nyyhkyttäisi siellä epätoivoon

-joutunut ihminen... Ja väsyneesti ja yksitoikkoisesti loiskuvat pienet

-aallot rannan kiviä vasten -- niinkuin nekin kuiskailisivat keskenään

-jotain niin surullista...

-

-Mutta huvilassa on valoisaa. Sali on koristettu kummallisella, miltei

-satumaisella tavalla. Kaikki seinämät ovat täynnä kukkia -- ruusuja,

-neilikoita ja orvokkeja -- järjestettyinä taiteellisiin ryhmiin,

-muodostaen mitä ihmeellisimpiä ja hurmaavimpia väriyhdistelmiä. Ja

-kukkien tuoksu täyttää ilman, huumaten kuin väkevä viini... Mutta

-keskellä lattiaa on lumivalkoisella liinalla katettu pöytä, ja sen

-keskellä kristallimaljakossa vain yksi ainoa kukka -- _suuri, musta

-ruusu_.

-

-Ja kaiken ylitse leviää kymmenistä värillisistä sähkölampuista

-vaaleanpunainen, ruusunvärinen valo, saaden aikaan satumaisen

-tunnelman.

-

-Kaikki on valmistettu kuin harvinaista juhlaa varten.

-

-Mutta vain viidelle on pöytä katettu.

-

-Salin ovi avautuu, ja edellä astuu sisään noin viisikymmenvuotias mies.

-Hän on laiha ja hyvin kalpea ja hänen tukkansa on ohimoilta harmaa;

-näkyy myös, että hän vain suurin ponnistuksin saattoi kävellä

-reippaasti. Mutta hänen otsansa on korkea ja hänen syvällä olevat

-harmaat silmänsä loistavat omituisesti, miltei nuorekkaasti, kun hän

-istahtaa pehmeään leposohvaan.

-

-Hänen vaimonsa näyttää hiukan nuoremmalta; hänen vartalonsa on vielä

-solakka ja nuortea -- mutta hänenkin kasvonsa ovat kalpeat kuin liina,

-hänen huulensa vapisevat, ja vain äärimmäisellä tahdonponnistuksella

-hän voi pysyä tyynenä.

-

-Ja sitten tulevat heidän kolme poikaansa -- vanhin kahdenkymmenenyhden-

-ja nuorin seitsemäntoistavuotias -- kookkaina, jäntevinä,

-ahavoituneina. Hekin näyttävät aroilta ja epäröiviltä, nähdessään

-kukkien paljouden.

-

-Kun he olivat istuutuneet, kysyi mies hetken äänettömyyden jälkeen

-hiljaa:

-

--- Pojat. Tiedättekö, miksi meillä on nyt näin?

-

-Kukaan ei vastannut. Mutta vanhimman pojan ruskeat kasvot kalpenivat

-äkkiä -- hän ymmärsi kaikki.

-

--- Nyt on tullut se päivä, josta olen teille useasti puhunut. -- Ja hän

-lisäsi hetken kuluttua vielä hiljemmin:

-

--- Tämä on viimeinen kerta kun olemme yhdessä.

-

-Oli niin hiljaista -- ainoa ääni oli katossa lentelevän yksinäisen

-kärpäsen hento surina. Vihdoin sopersi vanhin poika omituisella,

-käheällä äänellä:

-

--- Isä... onko, onko se nyt jo välttämätöntä...?

-

--- On, -- puhui mies tyynesti. -- Minulla on nyt ollut kuumetta

-yhtämittaa toista viikkoa. Ja minä tunnen olevani nyt jo niin huono,

-että joudun aivan pian vuoteeseen -- josta en milloinkaan nouse... Ja

-minä haluan säästää teitä kaikkia.

-

-Hän oli taas hetken vaiti ja jatkoi sitten reippaasti:

-

--- Ja nyt, pojat! Näyttäkää, että olette miehiä. Ruvetkaamme

-illalliselle.

-

-Hän hymyili ja katsahti ruokapöytään, niinkuin hänellä olisi ollut

-hyväkin ruokahalu.

-

-Kun veitset kalahtivat lautasiin, katsahtivat pojat toisiinsa aivankuin

-pelästyneinä -- niinkuin tuo räikeä kalina olisi ollut hautauskellojen

-ääni.

-

-Silloin alkoi makuuhuoneesta kuulua valitun jouhikvartetin esittämänä

-Oginskin poloneesin omituinen sävel. Niin harvaan, niin surullisesti ja

-hillitysti kuuluu tuo ääni monikertaisten oviverhojen lävitse, kuin

-vaikeroisi jossakin syvässä vankiholvissa ihminen, joka ei enää toivo

-poispääsyä...

-

-Kun soitto taukosi, alkoi hän puhua. Hän kertoi matkoistaan ja

-muistoistaan sellaisella elävyydellä ja reippaudella, että pojat

-näyttivät hetkeksi unohtavan todellisuuden -- hartaasti kuunnellen he

-söivät hyvällä ruokahalulla. Itse hän ei paljoa syönyt -- maisteli vain

-hitaasti mitä vaimonsa hänelle tarjoili ja hymyili tälle rohkaisevasti.

-

-He söivät jälkiruuaksi jäätelöä, josta hän oli niin paljon aina

-pitänyt. Kun pojat vielä söivät, tarjosi vaimo hänelle lisää:

-

--- Kiitos, vanha ystäväni. Nyt minä en syö enää...

-

-Äkkiä tuli niin tuskallisen hiljaista. Pojatkin lakkasivat syömästä

-kuin yhteisestä sopimuksesta. Tuo viimeinen sana _enää_ oli hänen

-tahtomattaan saanut niin omituisen alakuloisen kaiun -- niinkuin olisi

-kadonnut iäksi jotakin kallista ja rakastettua, jota ei enää

-milloinkaan saa takaisin. Vaimo kalpeni taas entistäänkin kalpeammaksi,

-ja hänen kasvoissaan kuvastui kalvava tuska ja levottomuus. Ja niinkuin

-hänen pyynnöstään olisi riippunut kaikki, koko elämä, kuiskasi hän ääni

-värähdellen:

-

--- Rakas... ota, ota vielä... vähän...

-

-Mies huomasi kaikki, ja hän muutti äänensä iloiseksi:

-

--- No, kyllähän minä... Koska pojillakin näkyy vielä olevan.

-

-Miltei henkeä pidättäen katsoivat kaikki, miten hän hitaasti imeskellen

-söi hiukan jäätelöä. Ja kaikki ajattelivat samaa: kun hän nyt on tuon

-jäätelöhiukkasen syönyt -- _niin hän ei syö enää milloinkaan_.

-

-Ja oli niin hiljaista, niin hiljaista ja painostavaa kuin haudassa.

-Eikä punertava valokaan kyennyt salaamaan heidän kalpeuttaan...

-

-Hän kostutti suutaan viinilasissaan, nojautui hiukan taaksepäin

-leposohvallaan ja puhui:

-

--- Roomalaiset -- he osasivat kuolla, mutta nykyään ei uskalleta.

-Nykyään tuomitaan jokaista, ken uskaltaa itse lähteä elämästä. -- Hän

-hymyili hienon ivallisesti, samalla kun jatkoi: -- Kai tekin, pojat,

-olette jo lukemattomia kertoja kuulleet sen miltei sananparreksi

-muuttuneen fraasin, että "täytyy olla rohkeutta elää". En voi auttaa,

-että minusta tuntuu tragikoomilliselta, kun kuolemaisillaan olevat

-raukatkin sopertelevat näitä sanoja -- sellaiset, jotka elävät vain

-tuskaksi itselleen ja taakaksi muille. Sillä tämän fraasin ovat

-keksineet lohdutuksekseen juuri pelkurit -- kun kauhu ja epävarmuus

-siitä, mihin he joutuvat kuolemansa jälkeen, on estänyt heitä eroamasta

-kurjasta elämästään... Ja se on kristinusko, joka on muuttanut kuoleman

-pelottavaksi, salaperäiseksi ja kauheaksi, vaikka pitäisi olla

-päinvastoin -- se juuri on yleisen mielipiteen saanut sellaiseksi, että

-värisemme, kun...

-

-Hänen puheensa keskeytti terävä yskänpuuska, ja hänen kalpeilla

-huulillaan näkyi verta.

-

-Silloin nuorin poika, joka oli voimakas ja harteva kuin täysikasvuinen

-mies, syöksyi isänsä sohvan viereen, painoi päänsä hänen polvilleen

-nyyhkyttäen kuin pieni lapsi:

-

--- Isä... isä...

-

-Mies silitti hänen tuuheata tukkaansa, ja kun hän pitkän äänettömyyden

-jälkeen puhui, oli hänen äänensä hiljainen kuin tuulen henkäys:

-

--- Pikku Matti... niin, vaikka sinä oletkin noin suuri, olet sinä

-kuitenkin vielä isän "pikku Matti"... Minä ymmärrän, että sinun on

-ikävä... Mutta ajattele, paljon ikävämpi olisi sinun olla isän vuoteen

-vieressä silloin, kun isä ei jaksaisi enää puhua teille ainoatakaan

-sanaa, ei liikauttaa jäsentä... Ja teidän täytyisi katsella ehkä kauan

-hänen kuolinkamppailuaan... Eikö niin?

-

--- Niin... -- nyyhkytti poika hiljaa.

-

--- Ja ajatelkaa, pojat, kuolema on luonnollinen ja välttämätön --

-kukaan ei voi sitä paeta. Tekin, jotka nyt olette noin nuoria, terveitä

-ja voimakkaita -- teidänkin täytyy ehdottomasti kuolla. Kun se siis on

-välttämätön, niin on kummallista, miksi ihmiset tekevät sen itselleen

-niin hirveäksi kuin suinkin. He lykkäävät sen ihan viimeiseen, siksi,

-kunnes heidän ehdottomasti _täytyy_ kuolla. Minäkin voisin lykätä vielä

-tuonnemmaksi kuolemanhetkeni, jos tahtoisin; kun nyt kuolen, niin se

-tapahtuu _omasta tahdostani_. -- Ja hän lisäsi vieläkin hiljemmin: --

-Pian kyllä tulee aika, jolloin se ei enää ole minun vallassani --

-kuolema tulee kysymättä tahdonko vai enkö.

-

-Taas tuli pitkä äänettömyys. Voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana

-kääntyi vaimo poispäin ja pyyhkäisi kyynelen silmästään. Hellästi

-lohduttaen sanoi mies:

-

--- Sinä, rakas ystäväni -- älä murehdi... Tätä ei voi auttaa.

-

-Vaimo tarttui miehensä käteen ja kuiskasi hiljaa ja päättävästi:

-

--- Minäkin kuolen sinun kanssasi.

-

-Mies hämmästyi. Hän oli luullut voivansa kuolla tyynesti -- ja nyt tuli

-hänen eteensä uusi asia, jota hän ei ollut ottanut lukuun. Hän katsoi

-vaimoansa aivankuin jotain vierasta, mieltäkiinnittävää henkilöä, jonka

-näkee ensi kerran. Joku pojista alkoi hengittää raskaasti, niin

-raskaasti, että se kuului läähätykseltä hiljaisessa huoneessa.

-

--- Niin... minä ajattelen kuolemasta samoin kuin sinä... ja tahdon

-seurata sinua. -- Kyynel kohosi hänen silmäänsä, ja liikutuksesta

-värisevällä äänellä hän lisäsi:

-

--- Minä en voi elää sen jälkeen kuin sinä olet kuollut... Sinä olet

-ottanut minun sieluni -- ja niinkuin sinä kuolet, tahdon minäkin

-kuolla...

-

--- Mutta ajattele... pojat... he jäävät yksin, -- sammalsi mies

-epätoivoisesti.

-

-Naisen poskille nousi vieno puna, hän näytti olevan kuin haltioissaan,

-kun hän sädehtivin silmin puhui:

-

--- Katso, miten voimakkaita he ovat -- ei yksin ruumiiltaan, vaan myös

-sielultaan. Ja siitä minä kiitän yksinomaan sinua. Sinä olet opettanut

-heitä elämään, sinä olet opettanut heille kuoleman salaisuuden... He

-tulevat yksinkin...

-

--- Mutta rakas... katso heitä, -- keskeytti mies.

-

-Pojat olivat kuunnelleet kalpeina ja tuskaisina. Vanhin poika oli

-sulkenut silmänsä -- ja pitkien, tummien ripsien välistä vierähti

-silloin tällöin suuria kyyneleitä... Keskimäinen puristi jäntevillä,

-urheiluissa karaistuneilla käsillään ruokaliinaa -- ja aivankuin

-varkain pääsi hänen suustaan terävä hammasten kiristys... Mutta nuorin

-oli painanut kasvonsa valkeata pöytäliinaa vasten ja hänen voimakkaat

-hartiansa nytkähtelivät pidätetyistä nyyhkytyksistä.

-

-Matalalla, värisevällä äänellä kuiskasi mies:

-

--- Hehän ovat meidän pienet... pienet poikamme...

-

-Naisen kasvoilla kuvastui tuska, sääli ja hellyys, kun hän katsoi

-poikiinsa. Sitten hänen huulensa alkoivat vavista, ja vihdoin hän

-aivankuin vastustamattoman voiman pakottamana läheni nuorinta poikaansa

-ja painoi huulensa tämän päätä vasten, sopertaen katkonaisesti:

-

--- Ei... ei äiti voi... poikia jättää...

-

--- Kuuletteko, pojat! -- huudahti mies aivankuin vapautuneena suuresta

-taakasta. -- Kuulettehan mitä äiti sanoo! Älkää nyt olko surullisia --

-nythän on kaikki hyvin... Äiti jää teidän luoksenne, neuvoo teitä,

-pitää teistä huolta...

-

-Ja hän puhui edelleen niin iloisesti ja reippaasti, kuin olisi ollut

-kysymys vain jostakin lyhyestä matkasta -- ja kaikki muuttuivat taas

-iloisemmiksi.

-

--- Miksei sentään ole elämää kuoleman jälkeen... -- lausui nainen

-aivankuin olisi arastellut puhua siitä. -- Olisi niin onnellista tavata

-vielä...

-

--- Sinä sanot erään syyn, joka suureksi osaksi on synnyttänyt uskon

-haudantakaiseen elämään; ihmiset ovat tahtoneet nähdä toisiaan vielä

-kuoleman jälkeenkin, ja he ovat laatineet myöskin uskontonsa sen

-mukaan.

-

--- Kummallista... -- puhui nainen aivankuin uneksien, -- joskus, kun ei

-ajattele tarkempaan, tuntuu niin surulliselta, kun ei enää koskaan

-näe... kun tavallaan häviää...

-

--- Mutta rakkaani, emmehän me häviä: mehän elämme kuolemamme jälkeen...

-Katsohan poikiamme. Heissä me elämme. Heille olemme antaneet itsemme,

-sielummekin... Niinkuin ruoho lakastuu, kukat varisevat, niin täytyy

-meidänkin ruumiimme lakastua. Mutta niinkuin ruohot ja kukat keväällä

-nousevat uudelleen entistä kauniimpina ja elinvoimaisempina -- samoin

-elämme mekin uudelleen lapsissamme. Ei meidän siis tarvitse kauhistua

-mitään tyhjiinraukeamista.

-

--- Niin... niinhän se on kuin sanot... Meihin on vain niin syvälle

-juurrutettu tuo mahdoton luulo, ettei järkikään toisinaan voi sitä

-karkoittaa...

-

--- Matti, ole hyvä ja aukaise ikkuna... tahtoisin...

-

-Hän keskeytti -- mutta kaikki ymmärsivät, että hän tahtoi vielä kerran

-kuulla aaltojen loiskeen, hän oli aina rakastanut merta.

-

-Nuorin poika veti punaiset samettiuutimet syrjään ja aukaisi molemmat

-ikkunanpuoliskot.

-

-Syysyön sakea pimeys hypähti taaksepäin nopeasti kuin peto, jota

-heitetään kekäleellä, mutta joka jää kuitenkin pienen matkan päähän

-mustana ja pelottavana... Ulkona oli tullut vieläkin hiljaisemmaksi.

-Vain vaivoin kuului silloin tällöin aaltojen väsähtänyt loiskina...

-haavan lehdet värähtivät kerran, kuin olisi joku kuiskannut hyvin

-hiljaa... Ja yötuuli suhisi puissa niin hillitysti ja salaperäisesti --

-niinkuin ylhäällä läpitunkemattomassa pimeydessä olisivat hitaasti

-suhahdelleet suunnattomat siivet...

-

-He tuijottivat kauan tuohon mustaan ikkuna-aukkoon. Tuntui kuin olisi

-pimeydestä joku tuntematon olento tuijottanut heihin liikkumattomalla,

-jäykällä katseellaan. Mies kuunteli vain aaltoja, ja lukemattomat

-muistot, kokonainen sarja kuvia vilahteli hänen ohitseen. Hän muisti,

-miten aallot hyväillen loiskuttelivat veneen kylkiä, kun hän ensi

-kerran oli vaimonsa kanssa merellä ja kaupungista kuului etäinen

-soitto... Hän muisti Pohjanmeren aallot raivoisina, vaahtopäisinä

-syöksymässä ehtimiseen yli laivankannen... Ja nyt hän ei enää

-milloinkaan keinu aalloilla...

-

-Silloin kuului yön pimeästä hiljaisuudesta kaukainen, vaikeroiva ääni.

-Ensin ei kuulunut mitä se oli, mutta sitten he tunsivat sen kurkien

-huudoiksi. Ne lähenivät, lähenivät, lähenivät... kuului selvästi, että

-siinä oli suuri parvi -- pitkä, muuttava parvi. Kuin välähtäen

-muistuivat hänen mieleensä kauniit kesäillat muinaisessa lapsuuden

-kodissa: hän on pieni poika, aurinko on juuri laskenut, vain punainen

-rusko peittää vielä länsitaivaan... Hän seisoo pihalla kuunnellen

-kurkien salaperäisiä huutoja kaukaisella suolla...

-

-Ne lähenevät -- ne ovat jo kohdalla... Ah -- nuo huudot eivät nyt

-olekaan samanlaisia kuin muinoin, lempeinä kesäiltoina... Nyt kun ne

-muuttavat, kaikuvat niiden huudot niin toivottomina, valittavina ja

-surullisina -- niinkuin ne jättäisivät ikuisia jäähyväisiä... Huudot

-etääntyvät yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi... He kuuntelevat

-jännittyneinä, henkeä pidättäen... Hetkeen ei kuulu enää mitään --

-mutta sitten kuuluu vielä kerran yksi ainoa huuto niin kaukaisena ja

-heikkona kuin aavistus...

-

-Ja taasen on hiljaista...

-

--- Kurjet muuttavat... -- sanoi mies, tuijottaen ulos pimeyteen.

-

--- Niin muuttavat... -- yhtyi siihen vanhin poika, tuskin kuuluvasti,

-ja hänen äänensä värisi...

-

-Kummallista! Nyt, kun kuolinhetki tuli yhä lähemmäksi, ja vaikka hän

-tiesi, ettei hän sitä lykkää, hän alkoi tuntea jotain epämääräistä

-elämänkaipuuta... Hän olisi niin mielellään vielä tahtonut nähdä kesän,

-nähdä tuoksuvan apilapellon perhosineen, mehiläisineen... kuulla

-lintujen laulun kevätaamuna... Ja muistaessaan, ettei hän enää

-milloinkaan saa tuota nähdä, vaan että hän jo huomenna on kuollut,

-kylmä, tunsi hän jonkinmoista epämääräistä, ennen tuntematonta kammoa.

-Parempi taitaisi sittenkin olla elää -- sairaanakin. Kuinka olikaan

-Salomo sanonut: "Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona."

-

-Ei! Kun hän ajatteli tarkempaan, tunsi hän, että se oli vanha kasvatus,

-joka siellä nosti päätään. Sillä miksi olisi kuolema viikon perästä

-parempi kuin nyt? Kesää hän ei missään tapauksessa enää näe. Ei! Nyt se

-on tapahtuva.

-

-Hän nousi heti paikalla, meni kaapille ja ruiskutti käsivarteensa

-vahvan annoksen morfiinia. Sitten hän taas istuutui tyynesti

-sohvalleen...

-

-Miten omituinen tunne! Vaikka jalat ja kädet tuntuvat liikuttaessa

-raskailta, niin kuitenkin on niin tavattoman kevyt olla. Ei mitään

-tuskaa, ei pahoinvointia -- vain suloinen raukeus koko ruumiissa... Ja

-kaikki jännitys, se pieni kammo ja juhlallisuus, jota hän äsken oli

-tuntenut, katosi kokonaan... Hän tunsi vain halua levätä, nukkua,

-jättää kaikki...

-

-Hän tunsi kuitenkin, että tuo raukeus tuli yhä suuremmaksi, ja

-sentähden hän sanoi hiljaa:

-

--- Pojat, minä olen iloinen... kun olen voinut elää niin kauan, että te

-olette jo noin suuria... olette miehiä... -- Hän pysähtyi hetkeksi,

-niinkuin puhuminen olisi uuvuttanut häntä, ja jatkoi sitten hitaasti,

-korostaen joka sanaa:

-

--- Niin, pojat... Eläkää aina miehinä... ja kun aika tulee -- niin

-_kuolkaa myöskin miehinä_.

-

-Kukaan ei puhunut mitään. Lähenevän kuoleman vakavuus ja juhlallisuus

-oli tarttunut kaikkiin, eikä kukaan tahtonut rikkoa hiljaisuutta, eikä

-valittaa. Pojat tarttuivat isänsä laihtuneisiin käsiin ja puristivat

-niitä hiljaa aivankuin vastaukseksi.

-

-Ja vaimo polvistui ja painoi päänsä miehen rintaa vasten. Mies tarttui

-hänen päähänsä ja suuteli häntä, puhuen hiljaa ja hellästi:

-

--- Rakkaani... Minä en ole milloinkaan rakastanut sinua niin kuin

-nyt...

-

-Hän hymyili, sillä hänen mieleensä muistui taas se ilta, jolloin he

-ensi kerran olivat soutelemassa. Hän painoi sähkönappulaa, ja heti

-alkoi verhojen takaa kuulua heidän lempivalssinsa alakuloinen sävel.

-Hän katsoi hymyillen vaimoansa ja kysyi kuiskaten:

-

--- Muistatko...?

-

--- Oi rakkaani... muistan... muistan... -- sopersi nainen liikutettuna.

-

-Niin... siitä oli kaksikymmentäviisi vuotta, mutta heidän molempien

-mieleen tuli tapaus yhtä selvänä kuin se olisi tapahtunut eilen.

-

-He olivat kaukana lahdella, kaupungin melu ja jyrinä ei kuulunut enää

--- soitto vain kuului... Ja silloin alkoi äkkiä kuulua tämä sama valssi

--- niin vienona ja surumielisenä, että tyttö purskahti itkuun. Ja

-silloin mies hellitti airoista, meni tytön viereen ja suuteli häntä...

-

-Se oli heidän ensimäinen suudelmansa...

-

-Kaksikymmentäviisi vuotta! Ja nyt tuudittaa sama sävel hänet

-kuolemaan...

-

-Mutta hän ei tuntenut enää mitään kaipausta... Elämä oli antanut

-hänelle paljon, vaikkakin ankaran taistelun jälkeen. Hän tunsi itsensä

-nyt onnelliseksi...

-

-Sävel läheni loppuaan... värisi vielä hetken ja häipyi sitten kuin

-kaunis unelma... Mutta sekään ei tuottanut enää mitään tuskaa -- hänen

-oli niin sanomattoman kevyt ja rauhallinen olla. Hän hymyili

-omaisilleen ja sanoi heikolla äänellä:

-

--- Muistatteko Petroniusta?

-

-Kukaan ei vastannut. He vain hymyilivät.

-

-Sitten hän otti vielä annoksen morfiinia.

-

-Hän nojautui yhä raskaammin leposohvansa selustaa vasten, ja hänen

-kasvonsa muuttuivat yhä kalpeammiksi. Mutta hänen huulensa hymyilivät

-ja hänen katseessaan kuvastui sanoin kuvaamaton rauha, kun hän kuiskasi

-kuin itsekseen:

-

--- Oi, miten hyvä minun on olla...

-

--- Isä... eikö sinulla ole mitään tuskia...? -- kysyi vanhin poika.

-

--- Ei mitään tuskia... Hyvästi nyt... rakkaani...

-

-Hän katsahti jokaiseen rauhallisella, väsyneellä katseellaan, ja he

-tarttuivat taas hänen käsiinsä. Ja vaikka he käsittivät, että he nyt

-näkevät hänet viimeisen kerran elävänä, ja vaikka he olivat kauhulla

-ajatelleet tätä hetkeä, niin se ei ollutkaan kauhea. Kun he katsoivat

-hänen tyyniä, hymyileviä kasvojansa, eivät he saattaneet tuntea mitään

-tuskaa. Oli vain niin omituisen juhlallista, salaperäistä ja

-hiljaista...

-

-Hän hymyili yhä raukeata hymyänsä -- niinkuin olisi muistellut jotain

-suloista, ja hänen puoliksi suljetuissa, hiukan himmeissä silmissään

-oli sellainen katse kuin katsellessa jotain kaunista, kaunista näkyä...

-Ja hän kuiskasi itsekseen niin katkonaisesti ja heikosti, että se

-muistutti yötuulen suhinaa:

-

--- Tämä on... siis .. kuolema ..

-

-Hän lepäsi vielä hetken liikkumatta. Sitten hänen silmänsä avautuivat,

-ne näyttivät vielä kerran loistavan kuin aurinko ennen lopullista

-laskemistaan. Hän katsahti vielä kerran kaikkiin hymyillen tuota

-ihmeellistä hymyään... sitten näytti siltä, kuin hänen silmiänsä olisi

-painanut sanomattoman raskas uni...

-

-Mutta hänen laiha, kalpea kätensä alkoi hapuilla jotakin -- sitten se

-löysi sähkönappulan sohvan kädensijan vieressä... hän painoi siihen, ja

-hetken kuluttua alkoi esiripun takana Chopin'in surumarssin sävel

-tuskin kuuluvana, matalana kuiskauksena...

-

-Sitten hän sulki silmänsä...

-

-Hänen kasvonsa kalpenivat yhä enemmän, hänen hengityksensä muuttui yhä

-kevyemmäksi ja kuulumattomammaksi -- hänen rintansa kohoilua tuskin

-erotti...

-

-Mutta itse hän ei tunne enää sitä. Hän on olevinaan konsertissa

-kihlattunsa kanssa... Soitetaan paraillaan Chopin'in surumarssia...

-Nuori taiteilija valaa noihin synkkiin säveliin koko sielunsa. Sali on

-hämärä, ja he puristavat toistensa kuumia käsiä .. He istuvat yhä

-haltioituneina kuunnellen kauan, kauan... Ja tuntuu kuin lupaisi tuo

-sävel jotain surullista ja suloista...

-

-... Soitto alkaa kuulua etäämmältä, jostakin alhaalta... Ja nyt hän

-huomaa, että he kulkevat, liitelevät jonnekin... Ja on niin

-sanomattoman kevyttä, valoisaa ja suloista... Tuohon rakkaaseen

-musiikkiin liittyy joidenkin tuntemattomien lintujen hurmaava laulu...

-Ilma on täynnä loistavien kukkien tuoksua -- ja niinkuin hellät kädet

-hyväilee vieno tuulenhenkäys heidän kasvojaan... Vähitellen alkaa heitä

-omituisesti raukaista. Pitäen yhä toisiaan kädestä nojautuvat he hiukan

-taaksepäin .. ja on aivankuin ilma kannattaisi heitä... Heidän silmänsä

-sulkeutuvat, soitto alkaa kuulua yhä kauempaa... he liitelevät yhä

-kauemmaksi, auringon valaisemien, tuoksuvien puunlatvojen yli...

-

-Vielä kuuluu kaukaisena, hyväilevänä jotakin... jotakin... Hän nukkui.

-

-Äänettöminä ja liikkumattomina katselivat he miten kuoleman kalpeus

-levisi hänen kasvoilleen ja miten hengitys muuttui yhä heikommaksi...

-Vasta kun hänen kätensä muuttuivat kylmiksi, huomasivat he, että hän

-oli jo lakannut hengittämästä...

-

-Silloin alkoi nuorin poika hiljaa itkeä.

-

-Omituisen hellyyden valtaamana tarttui vanhin poika hänen käteensä ja

-sanoi väräjävällä äänellä:

-

--- Älä itke, Matti... Isä ei ole meille kuollut... Hän elää aina meidän

-muistossamme...

-

--- Minä en itke surusta -- muuten vain... -- nyyhkytti nuorukainen.

-

-Ja keskimäinen poika, jonka silmissä kimalteli jotain, kuiskasi

-aivankuin itsekseen:

-

--- Mikseivät kaikki ihmiset kuole noin...?

-

-Naisen täytyi katsoa hämmästyneenä poikiinsa.

-

-He eivät olleet milloinkaan puhuneet noin. Outo liikutus ja miehekkyys

-loisti heidän voimakkaista kasvoistaan. Ja vanhin poika tarttui äitinsä

-käteen, suuteli sitä -- ja niinkuin olisi ymmärtänyt hänen ajatuksensa,

-sanoi hän lujasti ja hellästi:

-

--- Niin, äiti...

-

-Mutta leposohvalla lepäsi mies kalpeana, uljaana... Ja hän hymyili

-vieläkin -- niinkuin hän olisi nukkunut ja näkisi suloista unta...

-

-

-

-***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMA***

-

-

-******* This file should be named 54681-8.txt or 54681-8.zip *******

-

-

-This and all associated files of various formats will be found in:

-http://www.gutenberg.org/dirs/5/4/6/8/54681

-

-

-Updated editions will replace the previous one--the old editions will

-be renamed.

-

-Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright

-law means that no one owns a United States copyright in these works,

-so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United

-States without permission and without paying copyright

-royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part

-of this license, apply to copying and distributing Project

-Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm

-concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,

-and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive

-specific permission. If you do not charge anything for copies of this

-eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook

-for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,

-performances and research. They may be modified and printed and given

-away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks

-not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the

-trademark license, especially commercial redistribution.

-

-START: FULL LICENSE

-

-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

-

-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free

-distribution of electronic works, by using or distributing this work

-(or any other work associated in any way with the phrase "Project

-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full

-Project Gutenberg-tm License available with this file or online at

-www.gutenberg.org/license.

-

-Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project

-Gutenberg-tm electronic works

-

-1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm

-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to

-and accept all the terms of this license and intellectual property

-(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all

-the terms of this agreement, you must cease using and return or

-destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your

-possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a

-Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound

-by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the

-person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph

-1.E.8.

-

-1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be

-used on or associated in any way with an electronic work by people who

-agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few

-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works

-even without complying with the full terms of this agreement. See

-paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project

-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this

-agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm

-electronic works. See paragraph 1.E below.

-

-1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the

-Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection

-of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual

-works in the collection are in the public domain in the United

-States. If an individual work is unprotected by copyright law in the

-United States and you are located in the United States, we do not

-claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,

-displaying or creating derivative works based on the work as long as

-all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope

-that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting

-free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm

-works in compliance with the terms of this agreement for keeping the

-Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily

-comply with the terms of this agreement by keeping this work in the

-same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when

-you share it without charge with others.

-

-1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern

-what you can do with this work. Copyright laws in most countries are

-in a constant state of change. If you are outside the United States,

-check the laws of your country in addition to the terms of this

-agreement before downloading, copying, displaying, performing,

-distributing or creating derivative works based on this work or any

-other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no

-representations concerning the copyright status of any work in any

-country outside the United States.

-

-1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

-

-1.E.1. The following sentence, with active links to, or other

-immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear

-prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work

-on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the

-phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,

-performed, viewed, copied or distributed:

-

-  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and

-  most other parts of the world at no cost and with almost no

-  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it

-  under the terms of the Project Gutenberg License included with this

-  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the

-  United States, you'll have to check the laws of the country where you

-  are located before using this ebook.

-

-1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is

-derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not

-contain a notice indicating that it is posted with permission of the

-copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in

-the United States without paying any fees or charges. If you are

-redistributing or providing access to a work with the phrase "Project

-Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply

-either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or

-obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm

-trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

-

-1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted

-with the permission of the copyright holder, your use and distribution

-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any

-additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms

-will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works

-posted with the permission of the copyright holder found at the

-beginning of this work.

-

-1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm

-License terms from this work, or any files containing a part of this

-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

-

-1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this

-electronic work, or any part of this electronic work, without

-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with

-active links or immediate access to the full terms of the Project

-Gutenberg-tm License.

-

-1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,

-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including

-any word processing or hypertext form. However, if you provide access

-to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format

-other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official

-version posted on the official Project Gutenberg-tm web site

-(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense

-to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means

-of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain

-Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the

-full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

-

-1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,

-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works

-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

-

-1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing

-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works

-provided that

-

-* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from

-  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method

-  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed

-  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has

-  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project

-  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid

-  within 60 days following each date on which you prepare (or are

-  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty

-  payments should be clearly marked as such and sent to the Project

-  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in

-  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg

-  Literary Archive Foundation."

-

-* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies

-  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he

-  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm

-  License. You must require such a user to return or destroy all

-  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue

-  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm

-  works.

-

-* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of

-  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the

-  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of

-  receipt of the work.

-

-* You comply with all other terms of this agreement for free

-  distribution of Project Gutenberg-tm works.

-

-1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project

-Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than

-are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing

-from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The

-Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm

-trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

-

-1.F.

-

-1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable

-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread

-works not protected by U.S. copyright law in creating the Project

-Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm

-electronic works, and the medium on which they may be stored, may

-contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate

-or corrupt data, transcription errors, a copyright or other

-intellectual property infringement, a defective or damaged disk or

-other medium, a computer virus, or computer codes that damage or

-cannot be read by your equipment.

-

-1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right

-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project

-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project

-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project

-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all

-liability to you for damages, costs and expenses, including legal

-fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT

-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE

-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE

-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE

-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR

-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH

-DAMAGE.

-

-1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a

-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can

-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a

-written explanation to the person you received the work from. If you

-received the work on a physical medium, you must return the medium

-with your written explanation. The person or entity that provided you

-with the defective work may elect to provide a replacement copy in

-lieu of a refund. If you received the work electronically, the person

-or entity providing it to you may choose to give you a second

-opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If

-the second copy is also defective, you may demand a refund in writing

-without further opportunities to fix the problem.

-

-1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth

-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO

-OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT

-LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

-

-1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied

-warranties or the exclusion or limitation of certain types of

-damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement

-violates the law of the state applicable to this agreement, the

-agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or

-limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or

-unenforceability of any provision of this agreement shall not void the

-remaining provisions.

-

-1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the

-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone

-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in

-accordance with this agreement, and any volunteers associated with the

-production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm

-electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,

-including legal fees, that arise directly or indirectly from any of

-the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this

-or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or

-additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any

-Defect you cause.

-

-Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

-

-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of

-electronic works in formats readable by the widest variety of

-computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It

-exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations

-from people in all walks of life.

-

-Volunteers and financial support to provide volunteers with the

-assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's

-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will

-remain freely available for generations to come. In 2001, the Project

-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure

-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future

-generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary

-Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see

-Sections 3 and 4 and the Foundation information page at

-www.gutenberg.org 

-

-Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 

-Archive Foundation

-

-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit

-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the

-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal

-Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification

-number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary

-Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by

-U.S. federal laws and your state's laws.

-

-The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the

-mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its

-volunteers and employees are scattered throughout numerous

-locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt

-Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to

-date contact information can be found at the Foundation's web site and

-official page at www.gutenberg.org/contact

-

-For additional contact information:

-

-    Dr. Gregory B. Newby

-    Chief Executive and Director

-    gbnewby@pglaf.org

-

-Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg

-Literary Archive Foundation

-

-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide

-spread public support and donations to carry out its mission of

-increasing the number of public domain and licensed works that can be

-freely distributed in machine readable form accessible by the widest

-array of equipment including outdated equipment. Many small donations

-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt

-status with the IRS.

-

-The Foundation is committed to complying with the laws regulating

-charities and charitable donations in all 50 states of the United

-States. Compliance requirements are not uniform and it takes a

-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up

-with these requirements. We do not solicit donations in locations

-where we have not received written confirmation of compliance. To SEND

-DONATIONS or determine the status of compliance for any particular

-state visit www.gutenberg.org/donate

-

-While we cannot and do not solicit contributions from states where we

-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition

-against accepting unsolicited donations from donors in such states who

-approach us with offers to donate.

-

-International donations are gratefully accepted, but we cannot make

-any statements concerning tax treatment of donations received from

-outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

-

-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation

-methods and addresses. Donations are accepted in a number of other

-ways including checks, online payments and credit card donations. To

-donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

-

-Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

-

-Professor Michael S. Hart was the originator of the Project

-Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be

-freely shared with anyone. For forty years, he produced and

-distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of

-volunteer support.

-

-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed

-editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in

-the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not

-necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper

-edition.

-

-Most people start at our Web site which has the main PG search

-facility: www.gutenberg.org

-

-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,

-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary

-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to

-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

-

+The Project Gutenberg eBook, Kuolema, by Konrad Lehtimäki
+
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
+other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
+whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
+the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
+www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
+to check the laws of the country where you are located before using this ebook.
+
+
+
+
+Title: Kuolema
+       Novelleja
+
+
+Author: Konrad Lehtimäki
+
+
+
+Release Date: May 8, 2017  [eBook #54681]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+
+***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMA***
+
+
+E-text prepared by Tapio Riikonen
+
+
+
+KUOLEMA
+
+Novelleja
+
+Kirj.
+
+KONRAD LEHTIMÄKI
+
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1915.
+
+
+
+
+SISÄLLYS.
+
+ Isä.
+ Työn uhri.
+ Juhannusyö.
+ Jouluyö.
+ Viimeinen työpäivä.
+ Pieni soittaja.
+ Elävältä haudattu.
+ Kuolema.
+
+
+
+
+ISÄ
+
+
+I
+
+-- Pidäppäs nyt kiinni, ettet putoa! Tämän niityn mitan annamme mennä
+oikein huimaa vauhtia!
+
+-- Anna mennä vain. Kyllä me Matin kanssa mukana pysymme!
+
+He istuivat rinnakkain somassa reessä, ja heidän kolmiviikkoinen
+esikoisensa nukkui rauhallisesti nuoren vaimon sylissä.
+
+Kuu loisti suurena, ihmeellisen kirkkaana; tuhannet tähdet näyttivät
+iloisesti hymyilevän heille, ja edessä levisi niitty jäätyneenä,
+tasaisena kuin lattia... Jäätä peitti vain ohut lumikerros, ja koko
+lakeus hohti ja kimalteli kuutamossa, kuin olisi ollut peitetty
+lukemattomilla pikku timanteilla...
+
+Nuori mies hellitti hymyillen hiukan ohjaksia, ja silmänräpäyksessä
+hänen nopeudestaan kuuluisa hevosensa aivankuin kyyristyi; sen nuoret,
+sirot jalat jännittyivät kuin teräsvieterit, jäänaulat iskeytyivät
+rouskahtaen jäähän kuin jonkun tuntemattoman eläimen kynnet -- ja
+silloin se alkoi! Lumitupru ja jääsirut sinkoilivat pyrynä heidän
+silmilleen, lumivalkea harja hulmusi korkealla... Kuuran peittämät
+yksinäiset pensaat pakenivat hurjaa kyytiä vastakkaiseen suuntaan, kuin
+salaperäiset, valkopukuiset, peikot... Ja valkeat metsät näyttivät
+liukuen siirtyvän sijoiltaan...
+
+Mies kääntyi vaimonsa puoleen, ja hänen silmänsä loistivat omituisesti,
+kun hän puhui:
+
+-- Oletko kuullut sen tarinan kuolleesta miehestä, joka tulta
+huokuvalla hevosella tuli keskiyön aikana noutamaan morsiantaan...? Ja
+kun he sitten kalpeassa kuutamossa pyörryttävää vauhtia ajoivat
+kuolemaa kohti, huomasi tyttö, että hänen vieressään istui kuollut...
+ja tämä alkoi mutista ontolla äänellä:
+
+    "Kuu paistaa heleästi.
+    Kuolo ajaa keveästi...
+    Etkö pelkää, tyttöseni...?"
+
+-- Kyllä muistan... -- vastasi vaimo.
+
+-- Niinhän mekin nyt menemme... Katsoppas, miten koko maailma on valkea
+ja hohtava... Pelkäätkö?
+
+-- En... -- kuiskasi nuori nainen hiljaa ja nojautui miestään kohti, ja
+mies tunsi kuinka hänen vartalonsa värisi hiukan.
+
+Mutta katsahdettuaan hänen silmiinsä näki hän niiden loistavan
+ihastuksesta... Hän hymyili, ja raikas viima oli nostattanut hänen
+vielä kalpeille poskilleen vienon punan -- hän oli kauniimpi kuin
+milloinkaan ennen...
+
+Mies kietoi käsivartensa vaimonsa hennon vyötärön ympäri ja sanoi
+hellästi ja leikillisesti:
+
+-- Vai et pelkää? Odotappas!
+
+Samassa hän laski ohjat kokonaan irralleen ja komensi terävällä,
+kaikuvalla äänellä:
+
+-- Noppe!
+
+Juoksijan korvat höristyivät; se muisti, että nyt saa mennä niin kovaa
+kuin ikinä pääsee -- ja se lähti pyyhältämään ihan hirveätä vauhtia...
+
+Heidän korvissaan suhisi ja vinkui. Hohtava jääkenttä tuntui vimmattuna
+pakenevan heidän altaan... Kummallakin puolen suitsusi juoksijan kuuma
+huounta vaaleana savuna, ja keskellä leiskui lumivalkea, kiiltävä harja
+kuin salaperäinen, kalpea tuli -- niinkuin he todellakin olisivat
+kiitäneet sadun yliluonnollisella hevosella, jonka suusta ja
+sieraimista tuli ja savu suitsusi...
+
+Kun hevonen teki pienen mutkan, alkoi reki liukua hurjasti sivulle, ja
+silloin kalpeni nuori äiti.
+
+Mutta mies huomasi, että jää oli aivan tasainen, joten mitään vaaraa ei
+ollut; hän puristi vain lujemmin vaimonsa vartaloa vastaansa ja kysyi
+hellyydestä värähtävällä äänellä:
+
+-- Joko nyt pelkäät?
+
+-- En, en sinun kanssasi...
+
+Ja nuo yksinkertaiset, tuskin kuuluvat sanat merkitsivät heille enemmän
+kuin hehkuvimmatkaan rakkaudentunnustukset.
+
+Mies tunsi taaskin, että tuo hento vartalo vapisi, ja hän katsoi taas
+vaimoansa silmiin -- ja kokonainen maailma rakkautta ja hellyyttä
+tulvahti häntä vastaan noista sinisistä, kauniista silmistä... Niin,
+hän tiesi, ettei rakastettunsa värissyt pelosta, vaan kenties enemmän
+onnesta ja nopean vauhdin tuottamasta hurmauksesta.
+
+-- Nukkuuko Matti?
+
+-- Nukkuu...
+
+He katsahtivat molemmat pieneen vaatemyttyyn, sitten toisiinsa, ja
+hymyilivät -- ja tuhannet sanat eivät olisi voineet selittää enempää
+kuin tuo lyhyt silmäys ja hymyily... Ja niinkuin pyörremyrsky syöksyi
+yhä nuori juoksija eteenpäin...
+
+Lähestyttiin kuitenkin jo niityn rantaa, ja mies alkoi lyhyin
+vihellyksin maanitella virmaa juoksijaansa hiljentämään vauhtia.
+
+Hevonen kyllä kuuli vihellykset ja tiesi, mitä ne merkitsivät, mutta
+sillä ei ollut pienintäkään halua hiljentää. Sehän on sulaa
+kiusantekoa, ettei anneta mennä, kun kerran on päässyt lämpenemään...
+
+-- Noppe, hiljennäppäs nyt hiukan... -- puheli mies ja alkoi yhä
+viheltäen hiljalleen tiukentaa ohjaksia.
+
+Juoksija katsahti taakseen, pudisti päätään ja päristi äkäisesti --
+aivankuin syvästi harmissaan huvinsa pilaamisesta... Mutta täytyihän
+hänen lopulta hiljentää, kun ohjaksia yhä kiristettiin... Niitty
+loppui, ja he ajoivat tasaista ravia peltotietä myöten metsänreunaa
+kohden. Ja siellä, kauniilla, korkealla töyräällä, tuuheiden kuusien
+ympäröimänä, hohti valkeine seinineen ja lumisine kattoineen heidän
+uusi torppansa...
+
+Samassa he jo olivatkin pihalla. Mies sitoi juoksijansa kuuseen ja
+auttoi nuoren äidin lapsineen reestä ja talutti sisälle.
+
+-- Miten kaunista täällä on! -- huudahti nuori nainen ihastuneena ja
+jäi katselemaan liikutettuna ja hämmästyneenä ympärilleen.
+
+Ja kaunista siellä olikin... Vastaveistetyt seinät ja höylätty lattia
+hohtivat kellertävänvalkeina, ja ilmassa tuntui kuivan hongan raikas,
+suloinen tuoksu... Ja muuri, valkea kuin lumi! Ja astiakaapit, penkit,
+tuolit, ämpärit -- kaikki -- uutta, puhdasta ja valkeata...
+
+Ja kamari sitten! Siellä oli uusi piironki, sänky, kehto...
+
+Ja kaikki tämä oli Antin työtä!
+
+Ellin täytyi taaskin katsahtaa Anttiin, kun hän siinä seisoi
+voimakkaana, uljaana ja hymyilevänä, silmät loistaen sydämellisestä
+ilosta, nähdessään miten ihastunut vaimonsa oli.
+
+-- Ja sinä et mitään ennen selittänyt...
+
+Hän oli moittivinaan, mutta hänen äänessään soi vain rakkaus ja
+kiitollisuus, se värähti niin vienona ja hellänä kuin kevyt, suloinen
+hyväily...
+
+Mutta Antti ei vastannut -- hän vain hymyili onnellisena.
+
+Elli alkoi varovasti aukaista pikku Matin kääröä ja asetti hänet
+kehtoon.
+
+Mutta Matti heräsikin makeimmasta unestaan ja ilmaisi äänekkään
+paheksumisensa moista häiritsemistä vastaan.
+
+-- So, so, pikku matkamieheni. Älähän nyt suutu... älä suutu! --
+viihdytteli äiti hellästi.
+
+-- Kai sinun täytyy antaa hänelle ihan ensimäiseksi illallista...
+Tokkopa hän vähemmästä leppyy...? -- puheli mies hymyillen.
+
+Elli antoi pojan Antille, riisui palttoonsa, istuutui tuolille ja
+aukaisi puseronsa, paljastaen valkean, vielä neitseellisen rintansa...
+Ja kun nuori esikoinen taas pääsi äidin syliin, oli se täydellisesti
+hyvitetty; se lakkasi huutamasta ja alkoi ahnaasti imeä...
+
+Oi, miten kaunis olikaan tuo ryhmä! Miten hellästi ja kauniisti
+katsoikaan nuori äiti imevään lapseensa! Antin valtasi kummallinen,
+outo tunne -- aivankuin jonkunlainen heikkous... Hän ei olisi voinut
+sitä selittää, hän ei voinut lausua ainoatakaan sanaa -- mutta jos
+hänen olisi tarvinnut astua kuolemaan noiden kahden puolesta, olisi hän
+sen empimättä tehnyt!
+
+Hänen vaimonsa, hänen pieni poikansa...
+
+Ja kun nuori nainen nosti kasvonsa, olivat hänen silmänsä niin
+omituisen sädehtivät ja kosteat... Hänen suunsa puoliavoimine,
+punaisine huulineen muistutti aukeavaa kukkaa... Ja hän kuiskasi
+hiljaa:
+
+-- Antti...
+
+Antti ei voinut nytkään mitään sanoa. Hän asteli vain vaimonsa viereen,
+laski suuren, voimakkaan kätensä hänen hienoille, vaaleille hiuksilleen
+ja silitti hiljaa hyväillen hänen päätänsä.
+
+Mutta vaimo tarttui äkkiä miehensä käteen ja painoi tuon työssä
+kovettuneen käden hienohipiäistä poskeansa vasten... Ja hänen
+rinnoillaan imi pitkin siemauksin heidän pieni poikansa... Välillä se
+levähti hetkisen, hengittäen voimakkaasti ja katsoen ylös äitinsä
+kasvoihin kirkkain, sinisin silmin...
+
+Antti tunsi olevansa niin sanomattoman onnellinen. Hän ei voinut
+ymmärtää, miksi häntä aivankuin ahdisti tuo suuri onni... Ikäänkuin se
+ei voisi olla todellista...
+
+Hän sammalsi hiljaa, liikutuksesta väräjävällä äänellä:
+
+-- Niin, Elli... -- Minä menen nyt viemään Nopen talliin...
+
+Kun hän tuli pihalle, hirnahti Noppe iloisesti, kuopien
+malttamattomasti lunta. Ja kun Antti meni sen luokse, alkoi se
+tuttavallisesti hieroa päätään hänen takkiinsa.
+
+Antti oli vieläkin aivankuin huumaantunut. Että Elli vihdoinkin,
+kaikkien vaikeuksien jälkeen, oli täällä! Hänelle, köyhän torpan
+pojalle, ei oltu aiottu suuren talon tytärtä antaa... Kaikki keinot ja
+ansat oli viritetty esteeksi, mutta heidän rakkautensa oli voittanut
+kaikki -- ja nyt oli jo oma kotikin. Hänet valtasi niin väkevä
+onnentunne, että hän, tietämättä mitä teki, tarttui tuon kasvattamansa
+hevosen päähän ja painoi kasvonsa hienokarvaista kaulaa vasten...
+
+Kun hän oli vienyt hevosensa talliin, seisahtui hän pihalle. Hän ei
+mene vielä juuri sisään, hän tahtoo hetken ajatella, nauttia siitä,
+että vihdoinkin on täysin onnellinen...
+
+Miten hiljaista! Tuulenhenkäyskään ei häiritse hiljaisuutta. Ja miten
+ihmeellisen kirkasta ja valoisaa on tänä iltana. Hän näkee tuossa
+vihertävässä, satumaisessa valossa koko suurenmoisen maiseman
+kukkuloineen, metsineen, soineen... Ja kaukana korvessa häämöttää
+sinertävää taivasta vasten mahtavan Kolkkisvuoren valkea laki --
+aivankuin suunnaton jättiläinen, joka järkähtämättömänä ja ankarana
+vartioi seutua. Ja tähdet...
+
+Ah -- heidän tähtensä!
+
+Tuolla ne nyt pilkottivat niin kirkkaina ja sädehtivinä -- aivankuin
+olisivat hänelle ystävällisesti vilkuttaneet silmää...
+
+Antin mieleen muistui niin elävästi se ilta, kun he Ellin kanssa
+olivat omiin nimiinsä omistaneet kaksi lähekkäin olevaa tähteä
+länsitaivaalla... Elli katsoi niihin aina suurella hellyydellä,
+niinkuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joista heidän onnensa
+riippui... Ja kerran oli hän liikutetulla äänellä sanonut säälivänsä
+niitä, kun ne eivät milloinkaan päässeet lähemmäksi toisiaan...
+
+Sellainen pieni, herttainen hupakko!
+
+Mitä se oli?
+
+Hän ei ensin erottanut, mutta sitten hän kuunteli tarkempaan...
+
+-- Uu -- uu!
+
+Kaukaa korvesta kuului yksinäisen suden pitkäveteinen, valittava
+ulvonta... Se oli niin kaukana, ettei siinä erottanut mitään vihaa eikä
+raivoa -- siinä soi vain syvä alakuloisuus ja suru; se kuului niin
+haikealta, kuin olisi susi nälkään nääntymäisillään tai kuolettavasti
+haavoittunut ja vielä viimeisillä voimillaan ulvoen rukoilisi apua...
+Joskus se alkoi tuskallisena ja hurjana kuin kidutetun ihmisen vihlova,
+sydäntäsärkevä huuto, mutta sitten se aleni ja loppuikin pitkään,
+nyyhkytyksentapaiseen valitukseen -- niinkuin olisi jossakin
+toivottomasti ja haikeasti itkenyt nainen, jonka koko maailma on
+hyljännyt...
+
+Oli hän ennenkin kuullut susien ulvontaa, mutta nyt se vaikutti hänen
+herkistyneeseen mieleensä omituisen tuskallisesti ja kaameasti.
+
+Merkitseekö se jotain? Ei -- mitäpä se merkitsisi?
+
+Mutta miksi kuvastuu tuossa ulvonnassa sellainen suru ja alakuloisuus?
+Mitä mahtaa ajatella ja ikävöidä tuo yksinäinen peto synkeässä
+metsässään...?
+
+Jospa se ei olekaan susi, vaan eksynyt ihminen?
+
+Hän alkoi kuunnella tarkemmin. Ja kummallista! Se kuului nyt paljon
+lähempää. Tai ehkä oli susi vain kääntänyt kuononsa tätä ilmansuuntaa
+kohden... Ja nyt siinä erotti villiä, nälkäistä raivoa ja uhkaa,
+säälimätöntä uhkaa...
+
+Kauan hän seisoi siinä mökkinsä edustalla. Suuret kuuset loivat
+valkealle lumelle sinertäviä, jättiläismäisiä varjoja. Ja tuossa
+kalpeassa, aavemaisessa valossa, tuossa syvässä, onnettomuutta
+ennustavassa hiljaisuudessa, jossa ei kuulunut muuta kuin
+tuo kaukainen, valittava ulvonta, alkoi hänestä tuntua yhä
+kammottavammalta.
+
+Häntä alkoi värisyttää, ja hänen sieluunsa hiipi outo, epämääräinen
+pelko, salainen aavistus jostakin kauheasta onnettomuudesta...
+
+Ja kaukaa korvesta kuului taas pitkäveteisenä, pahaenteisenä, kaameana:
+
+-- Uu -- uu! -- Uu -- uu!
+
+
+II
+
+Antti asteli reippaasti kotiaan kohden erästä metsäpolkua myöten. Lumi
+narskui ja kiljui vihaisesti saappaitten alla, pakkanen paukkui
+aidoissa ja pyrki väkisin nipistelemään hänen kasvojaan kylmillä
+hyppysillään. Hänen olallaan pyssynpiipulla riippui jaloista
+yhteensidottuina teeri ja kaksi suurta koirasmetsoa; hän hyräili
+hiljalleen, ja hänen mielensä oli niin sanomattoman kevyt ja iloinen --
+odottihan siellä kotona nuori, herttainen vaimo ja pikku Matti, joka
+oli jo kolmivuotias!
+
+Oi, miten paljon hän piti tuosta pikku veitikasta! Ja miten
+ymmärtäväinen, sukkela ja kekseliäs hän oli! Antin täytyi hymyillä
+muistellessaan, miten Matti eilen puoliväkisin tahtoi päästä
+ratsastamaan Nopella -- sellainen pikku vekara! Ja kun ei tähän annettu
+lupaa, meni hän vähin äänin pihalle ja aikoi ratsunaan käyttää suurta,
+mustaa tallipässiä! Tämä ei kuitenkaan ollut hänen kanssaan samaa
+mieltä, vaan nakkasi nuoren ritarin hankeen, niin että lumi pölähti!
+
+Oh, kyllä hänestä vielä tulee reipas mies! -- ajatteli Antti.
+
+Kun hän läheni kotiaan, muuttuivat hänen askeleensa varovaisemmiksi ja
+hän hymyili taas hiljaa itsekseen.
+
+Nyt se varmaan ilostuu, kun saa näin suuria, kauniita sulkia!
+
+Varpaillaan hiipi hän eteiseen, raotti hiljaa ovea ja huusi sisään
+iloisesti ja hellästi:
+
+-- Matti!
+
+Ei vastausta.
+
+-- Onko isän pikku Matti mennyt piiloon? Arvaappas mitä isällä on?
+
+Ei vastausta.
+
+Mutta hän muisti, että pienokainen usein juoksi hänen tullessaan
+jonnekin piiloon ja istui siellä äänettömänä kuin pieni hiiri. Kun mies
+sitten löysi hänet sängyn alta tai muusta piilopaikasta, purskahti
+häntä vastaan niin kirkas ja sydämellinen nauru, hän kohtasi niin
+loistavat ja sädehtivät sinisilmät, että hänen täytyi silmänräpäyksessä
+nostaa pikkuinen syliinsä ja painaa huulensa pientä, punaista suuta
+vasten, joka oli täynnä hohtavanvalkoisia hampaita... Mies astui siis
+sisään, vilkaisi kaikki tutut piilopaikat, kurkistipa vielä uunillekin
+-- mutta poika ei ollutkaan sisällä.
+
+-- Ahaa, hän on mennyt äidin kanssa navettaan...
+
+Kiireesti hän riensi navettaan, jossa vaimonsa juuri laittoi haudetta
+lehmälle, ja kysyi iloisesti ovea avatessaan:
+
+-- Täälläkö se pikku Matti piileskelee?
+
+-- Ei, Matti on sisällä, -- vastasi vaimo.
+
+Mies seisoi hetken aivankuin jähmettyneenä.
+
+Sanaakaan hän ei kyennyt sanomaan, sillä kamala aavistus valtasi hänet.
+Hän valahti kalpeaksi kuin liina, kylmä hiki pusertui silmänräpäyksessä
+hänen otsalleen, ja hänen täytyi tarttua karsinan aitaan, jottei olisi
+kaatunut.
+
+Sudet... sudet! Nehän olivat syöneet useita lapsia näillä tienoin...
+
+Niinkuin jonkun hirviön takaa-ajamana ryntäsi hän ulos.
+
+Kauhistuneena hän tuijotti tuoreisiin sudenjälkiin äskensataneella
+lumella...
+
+Kuin sumun läpi hän näki jäljistä, että pienokainen oli seissyt eteisen
+kynnyksellä -- ja siitä oli susi hänet siepannut ja sitten pitkin
+loikkauksin kadonnut metsään.
+
+Epätoivoinen parahdus pääsi miehen suusta. Hän juoksi tupaan, sieppasi
+seinältä pyssyn ja syöksyi vimmatusti sudenjälkiä myöten metsään.
+
+Juostessaan hän käsitti, että onnettomuuden oli juuri täytynyt
+tapahtua, ja se antoi siivet hänelle; koko nuoren ruumiinsa voimalla ja
+nopeudella hän syöksyi eteenpäin, ja hänen silmänsä tuijottivat
+jäykästi ja itsepäisesti sudenjälkiin -- noiden pitkien, raskaiden
+hyppyjen jälkiin...
+
+Mitä? Pieni kenkä lumella... Matin kenkä... hänen poikansa pieni
+kenkä...
+
+Oliko hän koettanut ponnistella irti suden otteesta -- vai miten se oli
+irtaantunut...? Juostessaan hän sieppasi sen ja juoksi, juoksi,
+juoksi... Hiki alkoi virtana vuotaa, hänen rintansa läähätti ja
+kurkkuaan kuivasi, mutta hän juoksi yhä vähentymättömällä vauhdilla,
+tuijottaen jäykästi kamaliin sudenjälkiin.
+
+Vihdoin hän seisahtui kuunnellakseen...
+
+Ensin hän kuuli vain sydämensä kumean jyskinän, mutta sitten hän erotti
+hyvin kaukaa lapsensa vaikeroivan ja hätäisen avunhuudon:
+
+-- Isä... isä... isää!
+
+Ja viimeinen parahdus tuntui siltä, kuin olisi pienokainen ollut
+tukehtumaisillaan...
+
+Raivoisa tuskanhuuto parahti miehen kuivasta kurkusta -- huuto, joka
+muistutti ärsytetyn pedon karjuntaa -- ja hän lähti uudelleen
+juoksemaan. Nyt hän käsitti senkin, että hänen olisi pitänyt
+huudoillaan koettaa pelottaa sutta, ja katui katkerasti, ettei ollut
+sitä heti muistanut. Kuin korvatakseen laiminlyöntiään huusi hän
+juostessaan kerran toisensa jälkeen, ja hänen huutonsa kävivät yhä
+käheämmiksi... ja kohottaen pyssynsä ilmaan laukaisi hän senkin sutta
+pelottaakseen.
+
+Taas hän kuunteli. Ja suuri jumala! Hän kuuli -- tai ainakin oli
+kuulevinaan -- taas tuon sydäntäsärkevän huudon: isä, isä... Hän ei
+enää tuntenut väsymystä eikä tiennyt sitäkään, etenikö vai eikö -- hän
+vain juoksi..
+
+Kauhistuen näki hän jäljistä, miten metsästä oli tullut toinen susi,
+miten saaliista -- hänen pienestä poikaraukastaan -- oli syntynyt
+tappelu. Ankarasti oli temmelletty valkealla lumella. Tuossa oli pieni
+kenkä harmaine sukkineen... pienet housut, jotka hänen vaimonsa oli
+paikannut polvien kohdalta... ja hiukan edempänä pieni, verintahrattu
+paita... Ja lähellä paitaa hän huomasi lumessa kädenjäljen --
+kädenjäljen, jossa pienet sormet olivat epätoivoisesti harallaan...
+
+Oih! Tuosta pienestä jäljestä hän näki, että pienokainen oli vielä
+äsken ollut elossa... Hän miltei näki silmissään, miten tämä ponnisteli
+epätoivoisesti petoja vastaan, miten hän pienillä sormillaan koetti
+irroittaa kuristavia, karvaisia leukoja, joista valui kellertävä,
+kuolainen vaahto... ja aina väliin tukehtumaisillaan huusi apua
+isältä... Ja kun susi vihaisesti ja nautinnonhimoisesti muristen on
+upottanut suuret, terävät hampaansa hentoon, valkeaan kaulaan, on hänen
+kätösensä epätoivoisesti kuolemantuskassa haparoiden sattunut lumeen ja
+jättänyt siihen nuo pienet, pienet sormenjäljet...
+
+Käheä, miltei eläimellinen huuto tunkeutui taas miehen kuivasta,
+kirvelevästä kurkusta. Ja verestävillä silmillään hän havaitsi
+edelleen, miten verta oli roiskunut ympäri: pedot olivat siis aikoneet
+syödä pojan tässä, mutta hänen huutojensa tai pyssynlaukauksen
+pelottamina lähteneet uudelleen. Hän käsitti, että hänen olisi pitänyt
+ampua, voidakseen pelottaa susia, ja seisahtui jo kerran ladatakseen
+pyssynsä, mutta huomasi, ettei hänellä ollutkaan ruutia. Siksi hän vain
+juoksi ja huusi yhtämittaa käheästi.
+
+Samalla tavalla läähättäen ja rinta kolisten juoksi hän yhä edelleen.
+Hiki valui virtana hänen otsaltaan, tunkeutuen silmiin ja kirvellen,
+aivankuin niihin olisi kaadettu kirpeätä suolavettä. Hänestä kaikki
+näytti hämärältä... Hänen ymmärryksensäkin alkoi omituisesti sumeta.
+Hänestä tuntui, että hänen kurkkunsa pienenee hetki hetkeltä, että hän
+auttamattomasti tukehtuu pian ja että hänen sentähden täytyy huutaa --
+huutaa epätoivon voimalla niin kauan kuin voi, saadakseen poikansa
+pelastetuksi. Mutta se oli turhaa; jokaisella huudolla tuli hänen
+kurkkunsa yhä ahtaammaksi, huutonsa yhä käheämmäksi ja korisevammaksi,
+kunnes se lopulta muistutti kuolettavasti haavoitetun hirven viimeisiä
+kuolonkorahduksia...
+
+Juostuaan näin kauan -- tunnin tai kaksi, sitä hän ei tiennyt -- saapui
+hän vihdoin paikalle, jossa hänen lapsensa oli syöty. Jäljellä oli vain
+muutamia verisiä riekaleita, murskatuita luita ja verta... Mutta olipa
+muutakin: hänen pieni päänsä vaaleine kutreineen oli todellakin jäänyt
+sinne hangelle kasvot alaspäin...
+
+Mies käänsi pään ja näki kuin mustan sumun lävitse sulkeutuneet silmät,
+avoimen, hiukan vääristyneen suun. Hän läähätti raskaasti ja tuijotti
+kauan mielettömin, hurjin katsein noita rakkaita, lumivalkeita kasvoja,
+mutta viimein hän kumartui, pujotti sormensa kellertäviin,
+silkinhienoihin hiuksiin ja painoi epätoivoisesti huulensa
+vääristynyttä, kylmää suuta vasten... suuta, jossa tuntuivat pienet
+terävät hampaat...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hitaasti kulki mies kotiinpäin kantaen sylissään omaan takkiinsa
+käärittyä poikansa päätä, muutamia pieniä luita ja revityitä lapsen
+vaatteita. Hän oli jo kauan kulkenut, sillä hän oli joutunut kauaksi
+kotoaan, mutta hän ei kiirehtinyt eikä välittänyt miten matka edistyi,
+sillä ei hänellä enää kiirettä ollut...
+
+Hän ei huomannut, että oli avopäin ja paitahihasillaan, ei tuntenut,
+että pureva pakkanen kylmäsi hänen äsken hiestä märän ruumiinsa, eikä
+sitä, että ruumiinsa värisi vilusta ja alkavasta kuumeesta -- hän
+laahusti vain hiljaa eteenpäin, toisinaan horjahdellen ja kompastellen,
+puristaen noita rakkaita jätteitä rintaansa vasten...
+
+Ei pienintäkään valitusta kuulunut hänen huuliltaan, eikä ainoakaan
+kyynel vierähtänyt hänen poskilleen, isku oli niin ankara, että hän oli
+vielä aivankuin huumaantunut -- ja kerran välähti hänen mieleensä, että
+kaikki onkin vain hirveätä unta... Mutta sitten hän tunsi käärön
+rinnallaan ja ymmärsi, ettei enää koskaan saa nähdä poikaansa
+elävänä... Ei milloinkaan saa kuulla hänen iloista, heleätä nauruaan...
+Ei milloinkaan...
+
+Päivä alkoi painua mailleen. Hänen edessään pilkotti puiden välistä
+hehkuva taivas -- niinkuin olisi suuri öinen metsäpalo uhmaten
+viskannut punaisen kajastuksensa taivaalle... Mutta takaa hiipi hiljaa
+harmaa hämärä... Ei, hän oli kuulevinaan varovaisia, hiipiviä askeleita
+takanaan, ja hänestä tuntui, että jos hän nyt kääntyy, on häntä
+vastassa muodoton, harmaa, varjomainen olento...
+
+Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä, seisahtui ja kääntyi -- eikä
+nähnyt mitään. Metsä vain oli muuttunut entistä pimeämmäksi ja
+salaperäisemmäksi. Ja oli niin hiljaista, hiljaista, ettei kuulunut
+pienintäkään ääntä... ei risahdusta...
+
+Kuni kaukainen, ilkeä uni välähti hänen sekavassa muistissaan
+samanlainen aavemainen hiljaisuus... Kuu valaisee kalpealla valollaan
+valkean, aivankuin käärinliinoihin peitetyn maiseman, ja kaukaa kuuluu
+pitkäveteinen, valittava ulvonta...
+
+Kun hän vihdoin saapui kotiin, oli hän kauhean näköinen. Hänen märkä
+paitansa oli jäätynyt kovaksi kuin rautapelti, hänen kasvonsa olivat
+kalmankalpeat, tukka kokonaan paksun kuuran peitossa, ja korvat olivat
+paleltuneet lumivalkoisiksi -- hän näytti haudasta karanneelta
+vainajalta...
+
+Horjuen asteli hän tuvan perälle, laski käärönsä pöydälle ja retkahti
+istumaan raskaasti kuin juopunut -- ja jäätyneitten kulmakarvojen alta
+tuijottivat hänen verestävät, kuumeesta kiiluvat silmänsä kuin vangitun
+villieläimen.
+
+Vaimo aavisti sanoittakin kaiken, hän valahti kalpeaksi kuin liina...
+hän tahtoi mennä katsomaan kääröä, mutta ei uskaltanut. Hän katsahti
+kuin apua anoen mieheensä -- mutta tämä tuijotti jäykästi eteensä,
+niinkuin ei olisi nähnyt mitään.
+
+Vihdoin nuori äiti ei voinut itseänsä hillitä -- hän syöksyi kuin
+mielipuoli käärön luo ja alkoi vapisevin käsin kopeloida sitä auki...
+mutta peräytyi kauhistuneena, sillä ensimäiseksi tuli esille pieni,
+verinen paita...
+
+Uudelleen hän heittäytyi käärön yli. Vain epäselvästi hän havaitsi,
+että sieltä vierähti jotain... Hän tarttui rintaansa ja kirkaisi,
+niinkuin olisi häneen isketty suuri puukko... Sitten hän lyyhistyi
+maahan kuin riepu ja alkoi sydäntäsärkevästi itkien huutaa:
+
+-- Matti... Matti... Lapseni... lapseni...
+
+Mutta mies ei ymmärtänyt häntä, tuskin kuulikaan hänen huutojaan. Hänen
+ruumiinsa alkoi hirveästi vavista, hänen hampaansa kalisivat kuin
+vilutautisen ja raju, nouseva kuume ja suru tekivät hänet miltei
+mielettömäksi... Hän kiinnitti tuijottavat silmänsä vaimoon, kysyen
+hitaasti ja ankarasti kähisevällä, puistatuksista katkonaisella
+äänellä:
+
+-- Miksi hänet päästit ulos?
+
+Vaimo ei vastannut. Hän oli polvillaan lattialla -- ja niinkuin olisi
+saanut ammottavan haavan, josta hänen verensä vuotaa kuiviin, ja
+koettaisi vielä hetkisen sitä tyrehdyttää, puristi hän rintaansa vasten
+pientä paitaa ja vaikeroi sanomattomassa tuskassa:
+
+-- Lapseni... lapseni... lapseni...
+
+Mies korotti ääntänsä.
+
+-- Siinä hän nyt on! Se on sinun syysi!
+
+Vaimo kohotti kyyneleiset, tuskanvääntämät kasvonsa ja katsoi hetken
+mieheen kuin mielipuoli. Ja niin määrättömän surkeana ja epätoivoisena
+parahti hänen kalpeilta huuliltaan:
+
+-- Minun...?
+
+-- Niin! Sinun, sinun! Kuuletko?! -- Mies nousi horjuen seisomaan, vesi
+valui hänen sulaneesta tukastaan, ja hän näytti todellakin
+mielipuolelta. Ja niinkuin hän nyt olisi löytänyt syyllisen poikansa
+kuolemaan ja tahtoisi tappaa tämän sanoillaan, huusi hän vieläkin,
+korostaen joka tavua vihlovalla tuskalla ja epätoivolla:
+
+-- Se oli _sinun syysi!_
+
+Vaimo jäykistyi ja kalpeni yhä enemmän ja lysähti tunnottomana
+lattialle; hänen silmänsä jäivät kauhistuksesta selälleen, leuka
+longahti muutaman kerran -- ja sitten hän oli liikkumaton. Mies
+tuijotti kauan tylsästi häneen ja sekavilla aivoillaan alkoi hämärästi
+käsittää, että oli tehnyt väärin vaimolleen... Eihän lasta voinut
+sisään teljetä... ja olihan pojalla lupa mennä portaille asti
+yksinkin... Hän polvistui vaimonsa viereen, hokien käheällä äänellä:
+
+-- Anna anteeksi... anna anteeksi... En tarkoittanut mitään... En
+mitään...
+
+Mutta liikkumattomat, kauhusta laajenneet silmät tuijottivat kattoon
+kuin jotakin hirmunäkyä, eikä kalpeiden huulien välistä kuulunut mitään
+vastausta.
+
+Hirveä epäilys ja tuska valtasi miehen, se syöksyi niin äkkiä hänen
+sekaviin, kuumeesta jyskyttäviin aivoihinsa, että hän luuli päänsä
+halkeavan tuossa tuokiossa... Kokonaan suunniltaan hän puristi vaimonsa
+ruumista rintaansa vasten, hyväili epätoivoisesti velttoja käsiä ja
+huohotti kuumeisesti:
+
+-- Elli... Elli... Herää... herää...! Etkö kuule minua? Kuule minua...
+kuule minua!
+
+Mutta vaimo lepäsi liikkumattomana ja äänettömänä.
+
+Kaikki musteni miehen silmissä, tuhkanharmaana ja hurjana hän syöksyi
+seisoalleen, ja hänen suustaan tunkeutui kauhea huuto:
+
+-- Kuollut!
+
+Elli kuollut... kuollut... Hän olikin aina ollut niin hento ja
+heikko... Ja nyt hän oli itse surmannut vaimonsa...!
+
+Tämä luulo vei häneltä viimeisenkin ymmärryksen; hän ei kyennyt enää
+mitään ajattelemaan. Hän repeli tukkaansa, kynsi rintaansa, ja ähkyen
+kirosi hän jumalaa, itseänsä ja koko maailmaa... Ja kun hän asteli
+edestakaisin lattialla, katsellen hurjasti ympärilleen verestävillä
+silmillään, muistutti hän ahtaaseen häkkiin suljettua raivokasta,
+nälkäistä petoa, joka on päässyt veren makuun ja himoitsee enempää...
+
+Tupa alkoi muuttua pimeäksi. Ja miehestä, jonka kuumeisissa aivoissa
+kaikki oli sekasotkuista, alkoi tuntua siltä, kuin se olisi ollut
+täynnä aaveita... Niinkuin pimeys olisi muuttunut eläväksi...
+lukemattomiksi eläviksi olennoiksi... Ensin ne mustina ja salaperäisinä
+kiipesivät uunilta, hiipivät hiljaa nurkkiin, penkkien ja astioiden
+alle... Mutta niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, ne tulivat yhä
+rohkeammiksi, rohkeammiksi... Nyt ne jo ojentelivat mustia, varjomaisia
+käsiään hänen kurkkuansa kohden... joka puolelta kuului läähättävää
+hengitystä, uhkaavaa, sihisevää kuiskutusta... Hän alkoi huitoa
+vimmatusti käsillään, mutta ne pujahtivat niin viekkaasti ja sukkelasti
+hänen iskujensa alta, ettei yhteenkään sattunut...
+
+Mutta ne ärtyivät yhä enemmän hänen vastustuksestaan... Niitä tuli
+kokonaisia parvia, niiden raivokas sähinä vinkui hänen korvissaan kuin
+myrsky alastomissa puissa... Ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kaikilta
+tahoilta, niin että hän oli tukehtumaisillaan... Eikä hän tiennyt mitä
+olisi tehtävä, mihin voisi piiloutua...
+
+Silloin hänen verensä aivankuin hyytyi kauhusta... Syvältä lattian
+alta, tai jostakin muurin takaa, kuului äkkiä kauhistava ulvahdus --
+niinkuin mahdottoman jättiläissuden kumea, kiukkuinen ulvonta... Ja se
+nousee, lähenee, lähenee, lähenee... Nyt se ulvahtaa jo paljon
+lähempänä... ja välillä se uhkaavasti murahtaa...
+
+Ja nuo kauheat olennot estävät paon! Hän ei pääse mihinkään -- ne
+ympäröivät hänet mustana seinänä, ja sadat karvaiset sormet haparoivat
+hänen kurkkuaan... Ja yhä lähempää kuuluu tuo kaamea ulvonta ja
+murina...
+
+Vihdoin tuo voitonriemuinen murina oli aivan lähellä, koko tupa
+aivankuin värisi tuosta murinasta -- ja muurin takaa nousi hitaasti
+suunnaton sudenpää vihreine, hehkuvine silmineen, valkeine hampaineen.
+Se oli niin suuri, että se olisi täyttänyt kokonaisen oviaukon, ja se
+nuolaisi jo mustia huuliaan pitkällä, punaisella kielellään... Silloin
+hän karjaisten epätoivon vimmalla syöksyi ovesta ulos... Ja yhä
+mielettömästi huutaen alkoi hän juosta ihmisasuntoja kohden...
+
+Ja pitkän aikaa kuului illan hiljaisuudessa hänen etenevä, käheä
+huutonsa autiolta niityltä...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta tupa on vähitellen tullut ihan pimeäksi. Siellä ei erota enää
+lattialla makaavaa, tiedotonta naista -- erottaa vain ikkunareijät,
+jotka mitään valaisematta salaperäisinä, harmaanvalkeina tuijottavat
+tuvan synkeään pimeyteen kuin hirvittävän suuret, kuolleet silmät...
+
+Ja siellä on niin hiljaista, niin hiljaista kuin haudassa...
+
+Ei risahdusta... Ei huokausta.
+
+Vihdoin alkaa pimeydestä kuulua omituinen, yksitoikkoinen ääni... Ensin
+se kuuluu hyvin harvaan, harvaan ja heikosti kuin kuolevan ihmisen
+viimeiset kuiskaukset... Mutta vähitellen, vähitellen se alkaa kuulua
+nopeampaan...
+
+... huoneen lämmössä alkoi pieni, jäätynyt pää sulaa -- ja lattialle
+tipahteli hiljalleen suuria, punaisia pisaroita...
+
+
+III
+
+Kolkkisvuoren jylhällä laella, lumisella kivellä, istuu pyssyynsä
+nojaten vanha mies. Hänen vartalonsa on köyry, hänen tukkansa on
+valkea, ja hänen silmänsä, jotka muinoin olivat niin siniset ja
+loistavat, tuijottavat väsyneesti ja synkästi jonnekin kaukaiseen
+etäisyyteen.
+
+Täsmälleen kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä päivästä, jolloin hän
+viimeisen kerran näki ne, jotka hänelle olivat rakkaimmat maan päällä.
+Sillä kun hän vihdoin tuli tajuihinsa kuumehoureistaan, lepäsi vaimo
+syvällä haudassa yhdessä lapsensa jäännösten kanssa -- hän oli kuollut
+halvaukseen tuntoihinsa tulematta... Niin, siihen aikaan hänen tukkansa
+muuttui harmaaksi...
+
+Kaksikymmentä vuotta -- ajattelee vanha mies. Miten äärettömän pitkä se
+aika onkaan ollut -- ja miten selvästi hän kuitenkin muistaa sen
+kamalan päivän!
+
+Hän ei tahtoisi muistella sitä -- mutta niin kuin ilkeä painajainen,
+hirveä uni, josta ei voi herätä, kulkee kaikki hänen sielunsa silmien
+ohi...
+
+Aivankuin ahdistettu otus hän katsoo hätääntyneenä ympärilleen,
+karkoittaakseen nuo kauheat kuvat... Mutta näköalakin on niin kovin
+tuttu, ettei sekään herätä mielenkiintoa; tuolla pohjoisessa
+häämöttävät laajat, valkeat nevat, oikealla siintävät tummat metsät, ja
+kaukana edessä näkyy kotimökin valkea katto... ja suuret kuuset
+seisovat siellä tummina ja juhlallisina... Ja mitään ihmisääntä ei
+kuulu... Vaaran alla oleva korpi vain kohisee kumeasti ja
+salaperäisesti, kuin hengittäisi harvaan ja syvästi mahdottoman suuri,
+nukkuva eläin... Ja niinkuin tämä eläin vihaisesti pörhistäisi
+suunnatonta turkkiansa -- siltä näyttää yhä sakenevassa hämärässä
+puunlatvojen huojunta... Mutta viluisina ja yksinäisinä vaikeroivat
+vihaisen viiman kynsissä surkastuneet, alastomat kalliokoivut -- ja tuo
+surunvoittoinen ääni tuntuu pidätetyltä itkulta... lapsen itkulta... --
+Isä, isä... isää!
+
+Kauhusta jähmettyen tarttuu hän päähänsä. Sillä taas, kuten joskus
+ennenkin, hän on kuulevinaan tuon hätäisen, tukahtuneen, hennon
+lapsenäänen... Hän sulkee silmänsä ja koettaa epätoivoisesti tukkia
+korviaan, mutta kaikista estelyistä huolimatta tunkee tuo heikko,
+turvaton ääni hänen korviinsa kummallisena sihinänä, josta erottaa
+rukoilevat, tuskasta värisevät sanat:
+
+-- Isä... isä...
+
+Hänen harmaa päänsä vaipuu käsien varaan, hänen kumarat hartiansa
+alkavat omituisesti vavista, ja hän huokaa hiljaa:
+
+-- Eikö se sitten milloinkaan unohdu...?
+
+Niin hän istuu kauan. Tuuli humisee synkästi, ja pimeys levittää yli
+maan äärettömät, mustat siipensä .. Mutta mies ei sitä huomaa... hän on
+niin kovin väsynyt... Elämä tuntuu hänestä niin sanomattoman haikealta,
+yksinäiseltä ja surulliselta -- hän toivoo vain kuolemaa...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mitä hän nyt aikoo -- mitä hän tekee...?
+
+Hän aukaisi hitaasti lyhyen turkkinsa ja kaivoi syvältä povitaskustaan
+esille pienen käärön...
+
+Ja sitten hän painoi huulilleen pienen, harmaan sukan -- sukan, jonka
+hänen vaimonsa oli muinoin kutonut...
+
+
+
+
+TYÖN UHRI
+
+
+I
+
+Tuiskutti hienoa lunta, ja pimeän ratapihan savuista ilmaa viilsi
+vihellyspillin kimakka kiljaisu -- aivankuin vihlova, kuoliniskun
+saaneen ihmisen hätähuuto, ja päivyskonduktööri säesti laulavalla
+äänellä:
+
+-- Kolmannel-le!
+
+Ylimääräinen asemamies Aarne Unto kumartui nopeasti puskurien väliin,
+irroitti koplingin ja pujahti taas kumartuen vaunujen välistä ja huusi
+pitkään ja sointuisasti:
+
+-- Poikki on!
+
+Punainen lyhty heilahti, vihellyspilli kiljahti, ja irroitetut vaunut
+lähtivät jyristen vierimään määräpaikkaansa.
+
+He olivat jo olleet työssä kymmenen tuntia yhtämittaa. Oli tavallista
+kiireempi aika; tänään oli lähetetty ylimääräinen juna ja sotilasjuna,
+ja vielä oli tavarajuna järjestämättä -- kesti vielä pari tuntia
+ennenkuin se oli valmis. Ja kello oli jo yksitoista!
+
+Unto tunsi itsensä omituisen raukeaksi ja väsyneeksi tänä iltana. Hän
+ei ollut ehtinyt edes syödä kunnolleen, hänelle nousi hiki päähän, ja
+hänen jalkojansa pyrki yhä useammin livettämään liukkaalla ratapihalla,
+joka oli kaksinverroin petollinen sentähden, että jäiselle maalle oli
+satanut hiukan lunta. Hän sadatteli itsekseen huonoa ilmaa, pitkää
+työpäivää ja pimeyttä -- laittaisivat edes kunnon valaistuksen!
+
+No, hän kyllä jaksaa siinä missä toisetkin, olihan hän nuori, reipas ja
+terve. Ja tulevaisuuden tähden hän tahtoi tehdä mitä tahansa!
+
+Niin, tulevaisuus... Hänen rinnassaan värähti omituisesti, kun hän
+muisti rakastettunsa Martan. Ensi keväänä hänen pitäisi päästä
+vakinaiseksi ja silloin vietettäisiin häät...
+
+-- Kuudennelle! -- huusi taas konduktööri ja tarkoittaen Untoa lisäsi:
+
+-- Viidennestä poikki!
+
+Hän livahti taas vaunujen väliin kuten niin monta kertaa ennen. Mutta
+koukku ei irtautunut, se oli jotenkin epäkunnossa. Hän ponnisti kaikki
+voimansa ja saikin sen vihdoin irti. Vaunut olivat kuitenkin jo
+liikkeessä, ja pimeässä jäi häneltä huomaamatta, että hän oli juuri
+vaihteen kohdalla; hänen jalkansa tarttui keskellä rataa olevaan
+kiskoon ja hän kaatui. Hän miltei jäykistyi kauhusta ja koetti syöksyä
+vierivien vaunujen alta, mutta jalka lipesi -- ja samassa kuului kauhea
+rouskahdus... Hän ei tuntenut erityistä kipua, mutta vilahduksessa hän
+huomasi, että vaununpyörä oli mennyt molempien reisien yli...
+Suonenvedontapaisesti hän tarttui johonkin ratapölkkyyn, vetäen itseään
+pois kiskoilta, mutta samassa hän vaistomaisesti enemmän kuin kivusta
+tunsi, että pyörät menivät yli polvista, sääristä, nilkoista ja vielä
+kerran jalkaterästä -- aina sen mukaan kuin hän veti niitä poispäin. Ja
+joka kerralla rouskahti niin ilkeästi, kuin olisi jossakin syödä
+rouskuttanut suunnaton peto... peto, jonka hirmuisissa hampaissa
+suurimmatkin luut murskaantuvat kuin heinänkorret...
+
+Hän aikoi huutaa, mutta se aivankuin unohtui häneltä, hän ei enää
+jaksanutkaan -- kaikki alkoi heilua hänen silmissään. Jossakin
+huudettiin, vihellyspillit kiljuivat vihlovasti, ja jossakin
+liehutettiin punaista lippua; se kasvoi, leveni, piteni -- se suureni
+suurenemistaan kuin kauhealla nopeudella lähenevä ukkospilvi. Ja
+vihdoin se äärettömänä ja veripunaisena peitti koko taivaankannen... se
+oli niin hirveän punainen, että hänen täytyi sulkea silmänsä...
+
+
+II
+
+Kun hän taas tuli hiukan tajuihinsa, oli hänen korvissaan outo ja
+kummallinen jyrinä, ryske ja humina. Hänestä tuntui, että sadoittain
+junia kiitää hänen ohitseen, ylitseen, alitseen -- joka paikassa vain
+junia, junia... Niiden koneet puhkuvat, kohisevat, vihellyspillit
+kiljuvat, pyörät jyskyvät ja jyrisevät, kytkyimet kolisevat -- ja
+kaikki sulautuu huumaavaksi, helvetilliseksi pauhuksi...
+
+Hän tahtoi nostaa päätänsä, katsoa, mutta se oli lyijynraskas ja hänen
+silmäluomensa olivat niin kankeat, ettei hän voinut niitä kohottaa; ja
+hänen päästäänkin kuului tuo käsittämätön jyrinä. Vihdoin hänen
+onnistui hiukan raottaa silmiään ja hän näki nuoren hoitajattaren ja
+harmahtavan seinän, joka kalpeassa kaasuvalossa näytti kylmältä ja
+kuolleelta kuin lumihanki sellaisena talviyönä, jolloin kuu paistaa
+pilvien takaa niin himmeänä, ettei pienintäkään varjoa synny. Hänen
+päänsä oli kuin tulessa, mutta kummallista: hänen jalkojaan paleli,
+aivankuin niitä olisi liotettu jääkylmässä vedessä tahi kuin ne
+olisivat olleet paljaina kirpeässä pakkasessa. Hän aukaisi toisen
+kerran silmänsä ja koetti tylsillä aivoillaan saada selville mistä tuo
+melu kuului ja miksi hänen päätään poltti ja jalkojaan paleli.
+
+Hän koetti puhua, mutta hänen kielensä oli niin jäykkä, ettei se
+liikkunut; ankarasti ponnisteltuaan sai hän vihdoin epäselvästi
+soperretuksi:
+
+-- Peittäkää jalkani... paleltuvat...
+
+-- Kyllä, kyllä, -- rauhoitti hoitajatar, ja hänen äänessään oli
+jotakin joka kiusasi Untoa, jotakin lempeätä ja alentuvaa -- niinkuin
+olisi puhuttu lapselle.
+
+-- Peittäkää heti! Ja mikä täällä jyrisee?
+
+-- Olkaa vain rauhallinen. Kyllä se lakkaa.
+
+-- Minun jalkani... paleltuvat..
+
+Hän makasi hiljaa ja koetti ajatella. Ja vähitellen hänen sekavat
+aivonsa alkoivat käsittää, että jotain kauheata ja odottamatonta oli
+tapahtunut. Mutta mitä?
+
+-- Olenko loukannut itseni?
+
+-- Olette.
+
+Nyt hän muisti rouskahdukset, äärettömän lipun... kaikki!
+
+Jäykästi hän tuijotti kauan hoitajattareen -- ja yhä kirveli hänen
+varpaitaan.
+
+Vaivalloisesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa ja kauhistui: siinä,
+missä ennen olivat olleet jalat, ei nyt ollut mitään, peite oli aivan
+tasainen.
+
+Mutta miksi varpaat pistelevät... Hän koetti liikuttaa varpaitaan,
+saadakseen kivun vaimenemaan, ja hän olikin saavinaan ne liikkumaan.
+
+-- Ovatko ne molemmat poikki? -- kysyi hän vihdoin hoitajalta.
+
+-- Ovat, -- sanoi hoitajatar hiljaa. -- Mutta olkaa nyt rauhallinen.
+
+Nyt hän tunsi kivunkin. Se ryntäsi hänen kimppuunsa kuin
+saaliinhimoinen, raateleva peto; koko ruumis tuntui olevan kuin
+tulessa, ja jalkoja paleli, kirveli, vihloi -- ja niitä ei kuitenkaan
+ollut!
+
+Ruumiillisen tuskan ohella tulivat vähitellen muut. Hän muisti olleensa
+innokas urheilija, juoksija, hiihtäjä, pyöräilijä; kolme kuukautta
+takaperin hän vielä tuli ensimäiseksi pyöräilykilpailussa...
+
+-- Jalkani, jalkani...
+
+Se tunki hänen kurkustaan käheänä ja sydäntäsärkevänä kuin kuolevan
+eläimen viimeinen korahdus... Hän tahtoi rynnätä ylös, mutta silloin
+vihlaisi koko ruumista, niinkuin se olisi repäisty kahtia, ja
+hoitajatar painoi lempeällä väkivallalla hänen päänsä tyynyyn.
+
+-- Jalkani, jalkani...
+
+Oi, hän ei enää koskaan saa juosta, pyöräillä, hiihtää...
+
+Ei milloinkaan!
+
+Mutta jos tämä olikin vain hirvittävää unta?
+
+Ei, ei! Entistä kovemmin alkoi pakottaa, viiltää, polttaa -- ja sileä
+ja tasainen oli vuode siltä kohdalta, missä jalkojen piti olla...
+
+Hän ei enää koskaan saa kävellä rakastettunsa kanssa... Vielä eilen
+illalla he olivat kävelleet myöhäiseen... mutta nyt ei enää koskaan.
+
+Ei milloinkaan!
+
+-- Jalkani, jalkani...
+
+Ja hän alkoi katkerasti itkeä ja huusi itkunsa lomasta hurjasti:
+
+-- Antakaa minulle myrkkyä! Parempi on kuolla!
+
+Hoitajatar painoi sähkökelloa, ja hetken kuluttua tuli ylihoitajatar ja
+ruiskutti hänen käsivarteensa voimakkaan annoksen morfiinia.
+
+
+III
+
+Omituinen raukeus valtasi hänet vastustamattomalla voimalla. Kipu
+jaloissa vaimeni vähitellen ja siirtyi jonnekin muualle; hän tunsi,
+että jossakin kirvelevät jalat, mutta ne eivät olleet hänen jalkansa.
+Jyrinäkin taukosi; kuului vain jonkinlainen vieno suhina -- niinkuin
+olisivat värisseet haavanlehdet iltatuulessa...
+
+Hän ei tiennyt varmaan, oliko valveilla vai uneksiko, mutta sen hän
+muisti, että oli kerran nähnyt pahaa unta katkenneista jaloista... Ja
+hänen oli hyvä olla, että se oli vain unta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kuvia...
+
+Hän on olevinaan taas polkupyöräkilpailussa. Notkeasti hän nousee
+kilpailupyörälleen, ja lähtölaukauksen pamahdettua he lähtevät
+yht'aikaa huimaavaa vauhtia kiertämään rataa. Soittokunta soittaa hänen
+lempimarssiaan, pyörät humisevat, hiekkajyvät sinkoilevat silmille,
+korvat suhisevat tuulessa, ja epämääräisesti kuuluvat kehotushuudot...
+
+Miten suloista on olla nuori ja voimakas! Hän on harjoitellut hyvästi,
+pienintäkään väsymystä ei tunnu... hän polkee kepeämmin kuin koskaan
+ennen. Omituinen innostus valtaa hänet soittoa kuunnellessa; hän polkee
+sen tahtiin -- ja tuntuu, kuin kylmät väreet kulkisivat pitkin
+ruumista...
+
+Jo soitetaan viimeiselle kierrokselle. Hänen ruumiinsa jännittyy, ja
+radan pitkällä sivulla hän kättentaputusten ja tuhansien huutojen
+raikuessa syöksyy tuulena kaikkien ohi ja saapuu ensimäisenä maaliin...
+
+Mutta miksi tämä raukeus? Ei hän ole koskaan ennen sellaista tuntenut.
+Hän tahtoisi ajaa vielä yhden kierroksen, mutta ei voi enää polkea...
+hänen jalkansa kangistuvat, hän putoo pyörältä...
+
+No, kai se menee ohi!
+
+Kuvia... kuvia...
+
+Rakastettunsa kanssa he ovat maalla; vihreitä ketoja, lehteviä puita,
+lintujen laulua... Siellä on paljon nuoria, iloisia ihmisiä, naurua...
+He ovat paraillaan leskisillä, ja nyt on heidän vuoronsa juosta.
+
+-- Viimeinen pari ulos!
+
+Huutaja on solakka, nopea maalaistyttö. Hän katsahtaa vielä kerran
+hymyillen Marttaan, ja he kirmaisevat juoksuun... Vieras tyttö koettaa
+saavuttaa hänet, mutta miten hän siinä onnistuisi! Kuin leikillä hän
+juoksee ensin hiljempaa, kunnes Martta on päässyt turvaan -- ja sitten
+hän yhtäkkiä lentää tuulena sinne, minne Martta on juossut. He
+syöksähtävät yhteen, ja hän tarttuu tytön kuumaan käteen. Martta on
+hiukan hengästynyt, hänen rintansa kohoilee, ja ohuen puseron lävitse
+kuultaa hänen neitseellinen povensa... Hän ei malta -- pensaat
+peittävät heidät toisilta -- hän nostaa tytön syliinsä ja suutelee
+hänen kuumia, punaisia huuliaan...
+
+-- Tiedätkö, rakkaani, miten pahaa unta näin eräänä yönä?
+
+-- Minkälaista?
+
+-- Molemmat jalkani olivat poikki!
+
+-- Kauheata!
+
+-- Mutta rakas, miksi jalkani väsyvät -- en jaksa pitää sinua
+sylissäni...
+
+Ja hänen jalkansa alkavat yhä enemmän puutua, hän hellittää tytöstä,
+hän vaipuu polvilleen.
+
+Martta kalpenee, kumartuu, koettaa tukea häntä ja kuiskaa:
+
+-- Mikä sinun on?
+
+Mutta hän ei voi enää vastata, hänen kurkkuaan kuristaa, hänen jalkansa
+kylmenevät ja hän vaipuu vihreälle nurmelle... Hänen korvissaan alkaa
+valtavasti humista, ja hänen silmissään häilähtää jotain punaista ja
+vihreätä... punaista ja vihreätä...
+
+
+IV
+
+Kun hän aukaisi silmänsä, näki hän taas edessään vaaleanharmaan seinän,
+ja syysaamun kuollut, kalpea valo tunkeutui huoneeseen. Hän ei tuntenut
+nytkään suurta kipua, mutta runsaan verenvuodon ja osaksi morfiinin
+takia häntä raukaisi tavattomasti -- hän oli niin heikko, ettei voinut
+sormeansa liikuttaa.
+
+Hetken kuluttua kuului askeleita, ja kuin sumun lävitse hän näki miten
+ovi hiljaa aukeni ja sisään hiipi varpaillaan -- Martta.
+
+Hän ei nytkään ollut varma uneksiko hän, mutta vaistomaisesti hänestä
+tuntui, että tämä oli totta.
+
+Martan kasvot olivat kuolonkalpeat, hänen huulensa värisivät, ja
+liikkumattomin, kauhusta suurin silmin hän tuijotti rakastettuunsa.
+
+Kun hänen katseensa kääntyi vuoteen alapäähän, ei hän enää voinut
+kestää: hän lyyhistyi itkien sängyn viereen ja painoi kasvonsa
+harmaalle peitteelle -- sille kohdalle, missä hänen rakastettunsa
+jalkojen olisi pitänyt olla...
+
+-- Rakkaani... rakkaani... -- vaikeroi hän sanomattomassa tuskassa.
+
+Unto olisi tahtonut hyväillä, lohduttaa häntä, mutta ei voinut. Hänen
+siniset huulensa liikkuivat hiljaa, mutta mitään sanoja ei kuulunut:
+jäykästi ja itsepäisesti hän vain tuijotti kauan itkevään tyttöön, ja
+velttona ja liikkumattomana lepäsi peitteellä kalpea käsi...
+
+Hänen silmänsä tulivat yhä himmeämmiksi, hän ei nähnyt enää selvästi,
+Martta häipyi yhä kauemmaksi ja epämääräisemmäksi. Peläten hänet
+kokonaan kadottavansa näkyvistään ponnisti hän kaikki voimansa, ja
+hänen kuivasta kurkustaan kuului vihdoin hiljaa ja käheästi:
+
+-- Martta...
+
+Hänen silmiinsä ei enää tullut kyyneleitä; ne tuijottivat kuivina ja
+himmeinä nyyhkytyksistä värisevään tyttöön; mutta tuo jäykkä katse, tuo
+yksinäinen, tukahdutettu kuiskaus sisälsi kuitenkin niin sanomattoman
+paljon kaipausta, toivottomuutta, surua... Se sisälsi enemmän kuin
+mitkään kyyneleet: se sisälsi hyvästijätön onnelle, rakkaudelle,
+elämälle...
+
+
+
+
+JUHANNUSYÖ
+
+
+Jo monta päivää oli keuhkotautiparantolassa vallinnut iloinen odotus.
+Nuo ihmiset, joista useimmat tulivat pian kuolemaan, odottivat
+hermostuneella jännityksellä juhannusta -- aivankuin olisivat
+odottaneet sen tuovan mukanaan jotakin kallista ja rakastettua, joka
+kauan, kauan sitten on kadotettu... Lapsellisella innolla he puikkivat
+salaa läheiseen metsään kokoamaan risuja, muka kokkoa varten, vaikka
+hyvin tiedettiin, että parantolan palvelijat kokon laittavat -- he
+tahtoivat vain olla jotenkin mukana.
+
+Oi, miten ihana olikaan se odotettu ilta! Se oli yksi niitä iltoja,
+jolloin luonto näyttää aivankuin nauttivan ikuisesta nuoruudestaan ja
+voimastaan. Ilma oli lämmin, täynnä vastapuhjenneiden lehtien, havujen
+ja ruohon tuoksua -- kevään villiä, voimakasta tuoksua. Pieni järvi
+lepäsi peilikirkkaana, sen pintaan kuvastuivat satumaisina ja
+hurmaavina sitä ympäröivät vihreät metsät. Jossakin lauloi sydämensä
+pohjasta laulurastas, ja kauempana kukkui käki...
+
+Kun hoidokkaat hiljalleen saapuivat rantaan, odotti heitä pitkä
+kahvipöytä valkeine liinoineen, maukkaine leipineen, ja järvellä kellui
+rauhallisena ja liikkumattomana suuri lautta täynnä risuja ja
+tervatynnyreitä, valmiina sytytettäväksi.
+
+Kauempaa katsoen olisi siinä luullut olevan terveen, iloisen joukon; he
+olivat lihavia, vieläpä punakoitakin. Mutta jos tarkasti lähemmin,
+huomasi, että puna useiden poskilla oli kuumeesta johtunutta, ja
+sitäpaitsi vieno, keltainen vivahdus ja silloin tällöin pidätetty,
+särkynyt yskähdys puhuivat toista.
+
+Apulaislääkäri, joka hääräili kohteliaana isäntänä, huusi iloisesti:
+
+-- Kas niin! Olkaa hyvät ja tulkaa ottamaan kahvia!
+
+Kuului iloisia ja leikillisiä huudahduksia:
+
+-- Tarjotaanko tässä talossa kahviakin?
+
+-- Lähdetään sitte, ennenkuin jäähtyy...
+
+-- Te ensin!
+
+-- Naiset ensin, sanoi kapteeni, kun matkustajia alettiin mereen
+heittää, -- lasketteli joku nuorista miehistä.
+
+Kuului iloista naurua, ja eräs nuori nainen huudahti vastustaen:
+
+-- Sellaisessa tapauksessa olisivat miehet saaneet näyttää esimerkkiä!
+
+-- Kiitoksia paljon! Kapteeni oli mielestäni kohtelias mies, kun ei
+tahtonut riistää naisilta etuoikeuksia. Ja kun naiset muuallakin...
+
+-- Älkää vaan ruvetko naisasiasta riitelemään...
+
+Kahvi juotiin iloisen mielialan vallitessa -- ehkä liiankin iloisen,
+sillä he tahtoivat keveän leikinlaskun ja iloisuuden avulla vapautua
+hetkeksi todellisuudesta, unhottaa sairauden ja kuoleman, sen, joka ei
+milloinkaan heitä jättänyt, vaan väijyvän, saaliinhimoisen pedon lailla
+seurasi kaikkialle hiljaa, hiljaa... Ja pitkinä, unettomina öinä, kun
+kaikki on äänetöntä ja vain silloin tällöin kuuluu metsästä yötuulen
+hiljainen henkäys, niinkuin surullinen, pitkäveteinen huokaus --
+silloin se kalvoi taukoamatta kuin kyllästymätön, ahnas mato...
+
+-- Missä Kalliola on? -- kysyi joku.
+
+-- Ei hän voinut nousta.
+
+Kalliola oli eräs nuori mies, joka parina viime päivänä oli saanut
+useita verensyöksyjä.
+
+-- Voi, hänellä mahtaa olla ikävä siellä yksin... -- sanoi
+osaaottavasti eräs nuori, kaunis nainen.
+
+Ja useiden mielissä tuntui pieni pistos sen johdosta, että he täällä
+iloitsivat ja hän siellä yksin makasi ikävissään.
+
+-- Minä menen katsomaan, miten hän voi, -- lausui eräs hänen toverinsa,
+Vaarala, ja nousi.
+
+-- Se on hyvä.
+
+-- Sanokaa terveisiä minulta! -- lausui viehkeästi eräs tyttö.
+
+-- Kyllä, kyllä
+
+Ja taas naurettiin, laskettiin pilaa ja koetettiin unohtaa sairaus ja
+kuolema...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Vaarala saapui Kalliolan huoneeseen, kohtasi häntä kaamea näky.
+
+Vuoteellaan makasi Kalliola kuolleena. Hänen kaulansa ja rintansa oli
+hyytyneen veren peitossa, ja valkeata lakanaa myöten oli tumma
+verivirta käärmeenä madellut lattialle ja siihen hyytynyt. Laihoilla,
+kellertävillä, kuolleilla sormillaan hän piti suonenvedontapaisesti
+kiinni sängyn laidasta, ja hänen verinen suunsa oli ammollaan --
+aivankuin sieltä olisi viime hetkellä tunkeutunut vihlova tuskanhuuto,
+tai kuin hän olisi epätoivoisesti ponnistaen sammuvia voimiaan vielä
+kerran koettanut ahmaista repeytyneisiin keuhkoihinsa ihanaa ilmaa...
+Lasittuneet silmät tuijottivat avoimina, hirvittävinä suoraan ylös...
+
+Tyrmistyneenä tuijotti Vaarala ystävänsä ruumista. Akkunasta, jonka
+molemmat puoliskot olivat auki, virtasi sisään voimakas männynhavun ja
+lehtien tuoksu, alhaalta rannasta kiiri kirkas, iloinen nauru, ja
+kauempaa kuului laulurastaan laulu...
+
+Ovi aukeni, ja silmät itkusta punaisina astui sisään nuori hoitajatar
+ja kysyi pelästyneellä äänellä:
+
+-- Mitä te täällä teette?
+
+-- Tulin katsomaan...
+
+-- Menkää jumalan tähden...
+
+-- Oliko täällä lääkäri?
+
+-- Oli, oli, mutta millä voi sellaisen verensyöksyn ehkäistä? Menkää
+nyt, lääkäri voi tulla, ja te olette täällä...
+
+Äänettömänä tuijotti hän kauan noita jäykistyneitä piirteitä. He olivat
+olleet tovereita pienestä pitäen; monta leikkiä oli lapsena leikitty,
+monta kepposta yhdessä tehty... Elävästi muisti hän senkin, kun
+Kalliola oli pelastanut hänet hukkumasta uintimatkalla, kun hän oli
+saanut suonenvedon... Ja nyt hän lepäsi tuossa liikkumattomana eikä
+enää koskaan nouse... Tietämättä mitä teki, painoi hän huulensa
+kylmälle otsalle, joka oli vielä kostea -- kuolonhiki ei ollut vielä
+ehtinyt kuivua. Omituisen kauhun värähdys kulki hänen ruumiinsa lävitse
+tuosta viimeisestä, kylmästä kosketuksesta...
+
+Kun Vaarala palasi rantaan, olivat hänen kasvonsa kuolonkalpeat ja
+hänen kätensä vapisivat. Kuului hillityitä, levottomia kysymyksiä.
+
+-- Mitä on tapahtunut?
+
+-- Kuinka hän voi?
+
+Vaarala katseli ympärilleen, niinkuin olisi tahtonut paeta jonnekin,
+jossa hänen ei olisi tarvinnut nähdä ketään, kuulla mitään -- eikä
+vastannut.
+
+-- Onko hän taas saanut verensyöksyn?
+
+Hiljaisella, tukehtuneella äänellä hän vihdoin kuiskasi:
+
+-- Hän on kuollut!
+
+Läsnäolijat kalpenivat, ja joku hymyili aivankuin se olisi ollut
+uskomaton asia.
+
+-- Sinähän lasket leikkiä...
+
+-- Kuollut...
+
+-- Miten se on mahdollista?
+
+-- Hän oli taas saanut verensyöksyn ja tunti sitten... -- Vaarala
+rykäisi, niinkuin olisi koettanut niellä jotain katkerata palaa, ja
+jatkoi särkyneesti ja käheästi kuin itsekseen: -- Niin, siellä hän nyt
+makaa... hänen silmänsä ovat aivan avoimet ja hän on jo kylmä...
+
+-- Ah!
+
+-- Älkää kertoko!
+
+-- Hyvä jumala!
+
+Joku naisista purskahti itkuun, ja joku kauhistunut ääni kuiskasi:
+
+-- Kauheata!...
+
+Kaikki muistivat, miten hauska ja iloinen hän oli ollut. Vielä toissa
+päivänä hän oli yhdessä toisten kanssa aterioimassa ja kertoi erään
+hauskan jutun, jolle kaikki nauroivat, ja nyt hän makasi siellä
+kylmänä...
+
+Kokko sytytettiin. Mutta kukaan ei enää voinut olla iloinen. Aurinko
+laski paraillaan, värjäten viimeisillä säteillään taivaan ja
+järvenpinnan keltaiseksi. Järveltä suoraan ilmaan kohoava tulipatsas
+vain lisäsi tuota kauheata kajastusta, joka värjäsi kasvot entistä
+kelmeämmiksi ja aavemaisiksi -- niinkuin tuon pienen järven rannalla
+olisi juhlinut parvi manalasta palanneita vainajia...
+
+Miten erilainen olikaan tämä juhannusyö! Elävästi muisti Vaarala, miten
+ennen kotipuolessa tätä juhlaa vietettiin. Korkealle vuorelle
+laitettiin suunnaton kokko ja sen leimutessa ja rätistessä tanssittiin
+tasaisella kalliolla viulujen ja harmonikkojen soiton tahtiin... ja
+joukon riemuisasti hurratessa laukaistiin kymmeniä pyssyjä -- niin että
+laukausten kaiku räikeänä kiiri taivaanrannasta toiseen. Ja täällä --
+aavemaisessa, yhä himmenevässä, kuolleessa valossa istui täällä
+äänettömästi ja synkästi tuijottaen joukko kuolevia...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun kello läheni kahtatoista, tuli lääkäri ilmoittamaan, että nyt on
+mentävä levolle.
+
+Hiljalleen lähtivät sairaat rinnettä ylöspäin. Pilvet olivat vähitellen
+peittäneet taivaan, harmaa hämärä levisi metsään, ja järveltä nousi
+hiljaa valkea sumu -- niinkuin suunnaton, kostea ja kylmä
+käärinliina... Lehdet eivät enää lepattaneet, linnutkin olivat
+aivankuin kauhusta vaienneet, ja ainoa ääni, joka häiritsi
+hiljaisuutta, oli notkossa kiemurtelevan puron yksitoikkoinen,
+surullinen solina -- aivankuin jossakin itkisi yksinäinen, kaikkien
+hylkäämä ihminen...
+
+Rinteen puolivälissä he seisahtuivat. Jotkut kääntyivät, heittäen vielä
+silmäyksen taakseen: puiden välistä vilkkui kajastus sammuneen rovion
+viimeisistä kekäleistä, ja heistä tuntui, kuin he olisivat nähneet
+oman, sammuvan elämänsä viimeisen kajastuksen. Vaikka he koettivat olla
+tyyniä, pelotti heitä mennä yksinäisiin huoneisiinsa; edessä tuijotti
+heihin pimentynyt makuuhalli kuin hirvittävän suuri, levällään oleva
+kita -- kuoleman kita -- joka rauhallisena ja julmana odotti, tietäen
+varmasti saavansa heidät kaikki.
+
+Kun he vihdoin saapuivat makuuhalliin, loppuivat heidän voimansa.
+Siellä oli niin pimeätä ja kolkkoa, että he miltei tunsivat kuolleen
+toverinsa läsnäolon. Ja sama nainen, joka rannassa oli leikkiä
+laskenut, lyyhistyi polvilleen erään makuusohvan viereen ja vaikeroi
+itkien:
+
+-- Jumala, hyvä jumala... Miksi... miksi?
+
+Hän oli nuori ja kaunis, hän oli kihloissa; he olivat aikoneet mennä
+syksyllä naimisiin -- ja toissa päivänä lääkäri oli kehottanut häntä
+lähtemään kotiin -- kuolemaan. Hän ei elä kuukautta kauempaa ja hän oli
+uneksinut rakkaudesta, kodista, lapsista...
+
+Kukaan ei hänelle vastannut, kaikki tunsivat hänen lyhyen historiansa;
+miehet kääntyivät poispäin, naisten joukosta kuului tukahutettuja
+nyyhkytyksiä, ja se nuori tyttö, joka niin iloisesti oli illalla
+nauranut, itki nyt hiljaa ja toivottomasti, olkapäät nytkähdellen.
+Vaarala laski kätensä hänen hiuksilleen ja lausui ääni värähdellen:
+
+-- Älkää itkekö. Kaikki on turhaa...
+
+Enempää ei puhuttu, eikä puheita tarvittu, sillä kaikki ymmärsivät
+_sen_ läsnäolon: mustan varjon lailla se tuntui järkähtämättömänä,
+hellittämättömänä odottavan...
+
+Kun muut olivat poistuneet, jäi Vaarala vielä makuuhalliin; hänestä
+tuntui kauhealta mennä huoneeseen, jossa vain seinä erotti hänet siitä
+paikasta, missä hänen ystävänsä muutama tunti sitten oli vetänyt
+viimeisen henkäyksensä. Yksin istui hän kauan makuusohvalla, tuijottaen
+liikkumattomaan, äänettömään metsään, ja hänen sieluunsa tunkeutui
+outo, sanoin kuvaamaton haikeus. Hän oli taas näkevinään kuolleen
+ammottavan, verisen suun, hän näki kuolevan tytön hennon ruumiin
+nytkähtelyt ja kuuli hänen nyyhkytyksensä -- hänen, jota sulhasensa
+odotti...
+
+Aurinko alkoi nousta...
+
+
+
+
+JOULUYÖ
+
+
+Jo syksyllä oli Hautala jäänyt maanvieremän alle ja häneltä oli
+taittunut kaksi kylkiluuta ja selkäranka vioittunut. Viikko sitten oli
+hän päässyt sairaalasta, mutta hän oli vielä niin heikko, ettei voinut
+olla ylhäällä. Hänen kortteerinsa emäntä, vanha leski, oli matkustanut
+maalle poikansa luokse -- ja nyt hän makasi yksin pienessä kamarissaan
+suuren kivirakennuksen neljännessä kerroksessa.
+
+Sekavana ja epämääräisenä kuului sinne ylös jouluyön riemu ja
+juhlahumu. Tuntui aivankuin kivijättiläinen hänen alapuolellaan olisi
+ollut elävä olento, jonka suonet kuumeisesti sykkivät... Juuri hänen
+altaan kuului lautasien ja lasien kilinää, sekavaa puheensorinaa,
+siellä soitettiin, laulettiin -- ja toisinaan rähähti remuava,
+moniääninen nauru... Jostakin muualta kuului epäselvästi yksitoikkoinen
+miesääni -- niinkuin joku olisi lukenut tai pitänyt jotain kankeata
+juhlapuhetta, ja vielä kauempana lauloivat heleät lapsenäänet tuttua
+jouluvirttä...
+
+Tuo laulu tunkeutui hänen sydämeensä suloisena ja tuskallisena, se
+kirveli hänen sydäntään -- niinkuin olisi arkaan haavaan tiputettu
+jotain polttavaa ainetta... Hän miltei unohti nykyisyyden. Hän muisti
+vain, miten he sisarvainaan kanssa muinoin jouluiltoina lauloivat tuota
+samaa virttä... miten he kiikkuivat ja piehtaroivat tuoksuvilla
+jouluoljilla, ja isä ja äiti katselivat heitä iloisesti hymyillen...
+Kerran äiti koristi heille joulukuusenkin. Oi, miten kaunis heistä
+olikaan tuo joulukuusi, namusineen, lippuineen, kynttilöineen...
+
+Alhaalta kuului taas villi naurunremahdus tukehuttaen kokonaan laulun,
+ja epämääräinen tuska ja levottomuus kouristi rautapihdein hänen
+sydäntään: hän muisti taas kaikki... Tietämättä miksi, nousi hän
+vaivalloisesti istumaan. Mutta heti alkoi tuo jäytävä kipu selässä
+tuntua, hänen korvissaan humisi, silmissä vilahteli mustia kipinöitä --
+ja päätä huimasi, kuin hän olisi katsellut jostakin äärettömän
+korkealta. Hän ojensi kätensä vesikannua kohden, se vapisi niin, ettei
+hän ollut saada astiaa huulilleen -- ja keltaisenhimmeässä valossa se
+näytti läpikuultavalta kuin vaha... Hän katsahti jalkoihinsa, joissa
+erotti joka luusolmun -- ja hänen tuli omituinen sääli noita käsiään ja
+jalkojaan. Ne olivat olleet niin voimakkaat ja notkeat, ja nyt ne
+törröttävine nivelineen, laihoina ja verettöminä muistuttivat
+kuollutta...
+
+Pöydällä paloi kynttilä, valaisten kehnosti huoneen köyhän sisustuksen.
+Hän katsoi kauan tuota valkeata steariinikynttilää keltaisine,
+värähtelevine liekkeineen, ja taas hän muisti kuinka ihastuneita he
+siskon kanssa olivat, kun ne...
+
+-- Ei, ei -- kotia ja joulukuusta ei minun kannata muistella, --
+ajatteli Hautala. Ja aivankuin kostaakseen kynttilälle, joka johti
+hänen mieleensä nuo vanhat, koskaan palaamattomat ajat, puhalsi hän sen
+sammuksiin, ja huone tuli pimeäksi.
+
+Väsynein silmin hän katsahti ulos. Siellä oli hyvin valoisaa, taivaskin
+hohti punaisena kaupungin tuhansien tulien kajastuksessa, ja
+sähkölangat soivat tuulessa niin yksitoikkoisesti ja surullisesti, että
+se kuulosti pidätetyltä itkulta...
+
+-- Millaista lienee nyt siellä, missä koti ennen oli... Niin -- pimeätä
+siellä tietysti on, nurkkakivet törröttävät mustina, hyljättyinä, ja
+niiden välissä suhisee salaperäisesti jääkylmä tuuli... Ja kädet, jotka
+minulle silloin jouluiltoina lahjoja jakelivat, kädet, joiden hyväilyyn
+iltaisin nukuin -- niistä lienee jäljellä vain luut, ja nekin syvällä,
+syvällä maassa...
+
+Taas nuo muistot ja ajatukset, nuo suloiset ja katkerat muistot. Hän
+tahtoisi ne tukehuttaa -- hän tahtoisi repiä ne sydämestään... Mutta
+järkähtämättömästi, armottomasti ne raatelevat hänen sieluaan --
+niinkuin petolintu, joka käyrällä terävällä nokallaan nokkii ja
+raatelee saalistaan...
+
+Mutta alhaalla nauretaan... Ja hän tuntee itsensä niin yksinäiseksi,
+niin yksinäiseksi...
+
+Vihdoinkin alkaa tuo sekava melu ja juhlahumu vaieta. Illalliset on
+syöty, lahjat jaettu, ja kyllästyneet ihmiset alkavat mennä levolle.
+Tuntuu kuin suunnaton kivijättiläinen alkaisi väsyä, uupua; kuumeinen
+sykintä sen sisuksissa hiljenemistään hiljenee -- niinkuin se olisi
+kuolemaisillaan...
+
+Alapuolella kuuluu kuitenkin vielä ääniä. Siellä soittaa joku vienoa,
+haaveellista valssia; siellä laulaa kaunis, täyteläinen barytooni
+juopuneella äänellä erästä operettilaulua, ja kun se on loppunut,
+kajahtaa sieltä taas intohimoinen, heläjävä naisen nauru -- aivankuin
+omituinen kiihottava ja hurmaava soitto... Tuosta naurusta kuuluu, että
+nainen on nuori, elämänhaluinen -- luultavasti hänen silmänsä hehkuvat,
+poskensa hohtavat ja hänen huulensa ovat viinistä punaiset...
+
+Hän makasi selällään vuoteellaan ja tuijotti ulos. Valot sammuivat
+vähitellen, punainen hohde häipyi, pakeni yhä sakenevan pimeyden
+tieltä. Tuulikin oli miltei tauonnut -- vain silloin tällöin koski sen
+kylmä henkäys ikkunaan, ja silloin tuntui aivan siltä, kuin siellä
+ulkopuolella joku olisi hiljaa huokaissut...
+
+Ulkona talviyössä löi jossakin tornikello kaksi, ja niin surullisesti
+kumajaa sen ääni, kuin itkisi jossakin elävä olento loppumatonta
+yksinäisyyttään...
+
+Ja hetken kuluttua tuli vasta ensi kerran koko yönä täydellinen
+hiljaisuus -- niinkuin jättiläinen hänen alapuolellaan olisi vihdoinkin
+vetänyt viimeisen henkäyksensä.
+
+Äkkiä Hautala miltei lakkasi hengittämästä ja kuunteli...
+
+Askeleita...?
+
+Niinpä todellakin. Hänen yläpuoleltaan kuului askeleita -- yksinäisiä,
+väsyneitä askeleita...
+
+Nyt hän muisti, että yläpuolella oli vielä pieni vinttikamari, ja
+emäntä oli kertonut, että siellä asui eräs tyttö pienen lapsensa
+kanssa.
+
+Sieltä kuului jotain muutakin, mutta samassa rähähti taas alapuolella
+juopuneitten naurunremahdus... Hautala kuohahti katkeruudesta,
+voimattomasta vihasta, ja hänen hampaansa kirskahtivat raivoisasti...
+
+Vihdoin nauru lakkasi ja hän kuuli heikon, kummallisen äänen, jota ei
+tuntenut. Viimein kauan kuunneltuaan hän käsitti, että se oli sairaan
+lapsen itkua...
+
+Miten väsyneeltä, heikolta ja särkyneeltä se kuuluikaan! Sinne alas se
+muistutti yksinäisen, hämähäkinverkkoon joutuneen kärpäsen surmaa --
+kärpäsen, joka viimeisillä, sammuvilla voimillaan surisee... Aina vähän
+ajan kuluttua keskeytti itkun hetkeksi käheä, vihlova yskä, joka viilsi
+niin armottomasti ja terävästi kuin saha kylmettynyttä puuta --
+aivankuin pieni rinta ja kurkku olisivat olleet riekaleina... Toisinaan
+tuntui siltä, että lapsi tukehtuu yskiessään: siellä oli niin pitkä,
+pahaenteinen äänettömyys...
+
+Mutta pienokainen ei kuollutkaan, sillä entistä tuskallisempana alkoi
+taas tuo nääntynyt itku... Hänet valtasi kauhu, kun hän ajatteli minkä
+näköinen on lapsi, josta tuollainen ääni lähtee. Ja hän oli miltei
+näkevinään pienen, läähättävän, luurangoksi laihtuneen ruumiin -- jonka
+suu on vääristynyt, kieli turvonnut ja valkoinen... Hänestä tuntui,
+ettei pienoinen enää kauan jaksa huutaa -- ja hän odotti pitkän aikaa
+tuskallisella jännityksellä, milloin sieltä alkavat kuulua viimeiset
+heikot korahdukset...
+
+Yön hiljaisuudessa löi tornikello kolme... neljä... viisi -- haikein,
+väräjävin äänin. Jossain avautui rämisten rautaportti, alhaalta kadulta
+kuului yksinäisen kulkusen kilinä, ja kauempaa, luultavasti puistosta,
+kuului koiran ulvonta. Kenties se on joku hyljätty, viluinen
+kulkurikoira, joka on karkoitettu porttikäytävästä, koska se ulvoo niin
+valittavasti ja surullisesti kuin ulvoisi isäntänsä haudalla pimeänä
+syysyönä...
+
+Alapuolella oli jo kaikki hiljaista. Siellä nukkuvat ihmiset
+pehmeissä vuoteissaan. Mutta vinttikamarista kuuluvat askeleet yhä
+yksitoikkoisina, toivottomina, väsyneinä... väsyneempinä kuin vangin,
+joka kopissaan astelee... Ja niin sanomattoman tuskallisesti ja
+heikosti valittaa siellä pieni, vääristynyt suu... Tuo ääni ei kuulunut
+enää lapsen itkulta; hänestä tuntui, kuin piipittäisi pieni,
+rautapyörän alle murskaantunut, kuoleva lintu...
+
+Äkkiä taukosivat askeleet ja hän kuuli omituisen kolahduksen --
+niinkuin olisi kovaan lattiaan hervottomasti kolahtaneet polvet... Ja
+tukahuttaen tuon voimattoman lapsenäänen parahti siellä äkkiä itku --
+niin raju, vihlova ja epätoivoinen, ettei hän vielä koskaan ollut
+sellaista kuullut. Se oli loppuunkidutetun sielun viimeinen hätähuuto
+-- ja yön hiljaisuudessa se kuului niin kaamealta, että hän ponnahti
+vuoteeltaan kuin makuulta ammuttu metsänotus, väristen koko
+ruumiiltaan... Ja kun hän kuunteli kauemmin, tuntui aivan siltä, kuin
+joku olisi kuristanut tuota onnetonta äitiä kurkusta ja hänen rintansa
+olisi pakahtumaisillaan.
+
+Hän raapaisi vapisevin käsin tulta ja sytytti kynttilän. Hän tunsi,
+että jotain olisi pitänyt tehdä. Hetken ajateltuaan hän huomasi --
+ettei voinut mitään. Ja kaiken aikaa kuului tuo sydäntäsärkevä itku --
+ja väliajoilla pienokaisen särkynyt valitus. Hän koetti epätoivoisesti
+tukkia korviaan, mutta se kuului, kuului vielä kaameampana,
+kauhistavampana...
+
+Vihdoin taukosi äidin itku -- kuului vain tukahutettuja nyyhkytyksiä.
+Ja askeleita...
+
+Hautala painautui vuoteelleen ja ajatteli nuorta äitiä, joka koko
+jouluyön kantoi sylissään kuolevaa lastansa... Ja hänen ajatuksensa
+olivat katkerat ja raskaat.
+
+Silloin kajahti kirkonkellon ensimäinen kumahdus... Ja vähitellen alkoi
+harmaankalpea jouluaamu valjeta. Mutta vieläkin vaikeroi siellä
+ylhäällä hento, tuskin kuuluva ääni... Ja askeleita, askeleita...
+
+
+
+
+VIIMEINEN TYÖPÄIVÄ
+
+
+On näännyttävä helle.
+
+Keskipäivän aurinko paahtaa polttavana miltei kohtisuoraan.
+Tuulenhenkäyskään ei lievennä sen vaikutusta.
+
+Avaruus on täynnä läpikuultavaa, sinertävää kaasua, ja hehkuva ilma
+värisee -- aivankuin palaen näkymättömällä tulella armottoman auringon
+tulisäteissä.
+
+Mutta pölyisen, kuumuudesta hehkuvan kadun varrella, rakennuspaikalla
+on eloa. Siellä välähtelevät terävät kirveenterät, valkeat lastut
+sinkoilevat, kuuluu yhtämittaista pauketta ja kalsketta, ja silloin
+tällöin jymähtelevät kumeasti raskaat puumoukarit ja sihisten
+tunkeutuvat terävät sahat pehmeään, tuoreeseen puuhun kuin suuret
+leikkausveitset lihaan...
+
+Ja valmis hirsikerros kohoaa toisensa jälkeen todisteeksi työmiesten
+ahkeruudesta ja ripeydestä.
+
+Mutta hikisinä, tomuisina, uupuneina hyörivät siellä salvumiehet. Ei
+innostusta, ei leikkipuheita, ei hymyä -- vain toivottomuutta ja
+kiusaantumista todistavat heidän kasvonsa; useiden silmät näyttävät
+niin elottomilta, kuin he eivät enää kykenisi mitään ajattelemaankaan
+-- niinkuin he olisivat nopeasti toimivia, kuolleita koneita eikä
+eläviä ihmisiä. Joskus vain ottaa joku heistä lakin päästänsä ja
+raskaasti huokaisten pyyhkii tomuisella puseronhihallaan polttavia
+kasvojaan. Kuin pienoinen tulivuori höyryää alhaalla pihalla suuri pata
+täynnä kiehuvaa asfalttia, syösten sisästään tukahduttavaa katkua, ja
+jokaisten ohiajavien vaunujen jälkeen nousee kadulta tiheä pölypilvi,
+peittäen toisinaan työmiehet näkymättömiin. Silloin kuuluu joitakin
+tukahdutettuja kirouksia ja yskähdyksiä, kun pöly on ehkäistä
+hengityksen ja tunkeutuu hikiseen, kirvelevään ihoon.
+
+Etelänpuoleisella seinällä työskentelee omalla nurkkaosallaan vanha
+salvumies Alho. Hiki valuu hänen ryppyiseltä otsaltaan, tunkeutuen
+silmiin suolaisena, kirvelevänä, pyrkien sokaisemaan hänen muutenkin
+heikkonäköiset silmänsä... Mutta konemaisesti heiluttaa hän kirvestään,
+hänen ohuiden, kuivien huuliensa välistä kuuluu voimaton läähätys, ja
+silloin tällöin hän yskäisee lyhyesti ja käheästi.
+
+Kas, miten nyt kuivaakin suuta, ajattelee Alho. Kunpa ehtisi maistamaan
+hiukan kaljaa kannusta -- tai jos saisi vähän istahtaa...
+
+Alhaalta lähestyy työnjohtaja valkeassa liinatakissaan, luoden
+ympärilleen vaanivia katseita.
+
+Alho säpsähtää. Hän huomaa, että muutamien nurkka on aivan heti
+valmiina... Hänen ei vielä...
+
+Hän muistaa sangen hyvin, että työnjohtaja on hänelle jo muutamia
+kertoja epäsuorasti huomauttanut, että hän on liian vanha ja raihnas --
+nuorempia on yllin kyllin saatavissa.
+
+Mutta hän tahtoo pysyä toisten, nuorempien rinnalla! Hän tahtoo tehdä
+työtä epätoivon voimalla saadakseen pitää työpaikkansa! Jos hän sen
+menettää, silloin on edessä vain -- vaivaistalo.
+
+Vaivaistalo! Ei sinne! Itsestään hän ei niin välittäisi -- mutta hänen
+vanha, sairas vaimonsa... Ei, ei!
+
+Ja vanhoilla, kangistuneilla käsillään Alho tarttuu raskaaseen
+piilukirveeseensä, veistääkseen hirsi-osansa sileäksi.
+
+Mutta hänen kätensä vapisevat voimattomuudesta ja hän lohkaisee liian
+paljon...
+
+Niin, niin, se on kaikki vanhuudesta, ajattelee Alho. Hän on
+epätoivoisesti koettanut taistella sitä vastaan -- mutta turhaan! Päivä
+päivältä on hän tuntenut tulevansa yhä heikommaksi, yhä jäykemmiksi
+ovat käyneet hänen jäsenensä ja yhä raskaammalta tuntuu kirves... Jospa
+olisi terve, silloin vielä vähän kelpaisi, mutta kun tuo rinta...
+
+-- Eikö Alhon nurkka jo ala joutua?
+
+Kysyjä on etumies Grönroos, joka on työnjohtajan erikoisessa suosiossa
+ja sentähden saa olla pikkupomona.
+
+Sanat sattuvat Alhoon kuin piiskaniskut, ja kun hän nostaa päänsä,
+huomaa hän kauhukseen, että jokaisella on nurkkansa valmiina...
+
+-- Valmishan tämä jo onkin... vähän vielä silittelen... -- sopertaa
+Alho hätääntyneenä. Hän huomaa miten tarkasti ja pahaenteisesti
+työnjohtaja silmäilee hänen työtään.
+
+-- Taitaa ruveta jo vanhuus vaivaamaan? kyselee vielä Grönroos.
+
+-- Eihän tuo vielä mitään... vielähän tässä... -- ja Alho koettaa vielä
+hymyilläkin. Ja tuskallisella jännityksellä odottaa hän milloin
+työnjohtaja käskee hänet pois työstä -- mutta ei käskenyt, ainakaan
+tällä kerralla.
+
+-- Jahah! Lähdetään puita hilaamaan! -- komensi etumies.
+
+Kun yhden hirsikerroksen puut oli köysien avulla hilattu ylös, sanoi
+työnjohtaja Alholle:
+
+-- Ottakaa tuo hirrenpala telineiltä. Se sopii aivan hyvästi tuohon
+ikkunain väliin.
+
+-- Otetaan, otetaan, -- puhelee Alho.
+
+Pölkky ei ole suuri, mutta se on aivan tuore, pyöreä männyntyvi. Alho
+tarttuu siihen ja huomaa, että se on liian raskas hänelle, vanhalle,
+sairaalle miehelle. Mutta mitä tehdä? Jos hän nyt sanoo, ettei jaksa
+nostaa tuollaista pientä pölkkyä, silloin työnjohtaja mahdollisesti
+ajaa hänet heti työstä. Ei -- hänen täytyy nostaa!
+
+Juuri oli alhaalla kadulla hurjaa vauhtia ajanut ohitse kokonainen jono
+kuorma-ajureita, ja miltei läpinäkymätön, kellertävä pölypilvi peitti
+uudisrakennuksen. Pöly tunkeutui Alhon kipeään rintaan, ja hän alkoi
+rajusti yskiä.
+
+Hänen täytyi pysähtyä pölkky sylissään ja hän yski, yski aivankuin
+menehtyäkseen...
+
+Kun yskä vain ei hellittänyt, jännitti hän viimeisetkin voimansa
+saadakseen pölkyn seinälle.
+
+Mutta silloin tapahtui onnettomuus...
+
+Äkkiä tuntui näet hänestä, että rinnassa repesi, katkesi jotain -- ja
+samassa purskahti hänen suustaan punainen verivirta...
+
+Hän hellitti pölkystä ja vaipui polvilleen -- ja aivankuin estääkseen
+verentuloa painoi hän kätensä suulleen. Mutta sitä tulee, tulee --
+hänen likainen, känsäinen kätensä vain tahrautui yltyleensä vereen.
+
+Työnjohtaja tarttui hänen hartioihinsa ja asetti hänet varovasti
+pitkälleen telineille; miehiä kokoontui ympärille.
+
+-- Pitäisiköhän hakea lääkäri...? -- kysyi työnjohtaja jonkunverran
+rauhattomana.
+
+-- Eihän tässä... kai se ohi menee, -- sai Alho vaivoin soperretuksi.
+
+-- Kai se menee... on hänen rinnastaan ennenkin tullut verta, --
+rauhoitteli joku työtovereista.
+
+Vasta kun hän lepäsi siinä pitkällään, näkyi, miten heikko ja
+loppuunkulunut hän jo oli. Joku repäisi auki hänen likaisen puseronsa,
+paljastaen ohuen, suonikkaan kaulan, laihat olkapäät ja luurankomaisen,
+huohottavan rinnan. Hänen kasvonsa olivat äkkiä käyneet kovin
+kalpeiksi, ja verisillä, työstä jäykistyneillä sormillaan siveli hän
+harmaata, vereen tahrautunutta partaansa ja katsoi käsiinsä aivankuin
+ihmetellen. Ja aina vähän ajan kuluttua purskahti hänen suunsa täyteen
+kuumaa verta...
+
+-- Alhon ei olisi pitänyt enää tulla työhön... -- jutteli työnjohtaja
+lievästi moittien ja asetti hänen päänsä alle takin. Mielessään tunsi
+hän jonkinmoista mielihyvääkin siitä, ettei hänen tarvinnut ajaa vanhaa
+miestä pois työstä -- nyt hän tietysti ei enää jaksa tulla.
+
+-- Niin, niin... -- kuului epäselvä, käheä kuiskaus Alhon verisiltä
+huulilta.
+
+Mutta veri ei tauonnutkaan vuotamasta, niinkuin arveltiin, päinvastoin
+alkoi sitä pursuta yhä enemmän, ja korina hänen kurkussaan alkoi kuulua
+yhä raskaammalta ja vihlovammalta.
+
+Työnjohtaja muisti kerran hyvin kauan sitten kuulleensa tuollaista
+samanlaista korinaa -- mutta missä? -- Niin -- nyt hän sen muisti! Hän
+oli silloin vielä lapsi, he olivat isän kanssa metsällä, ja eräällä
+suolla pettikin jää ja heidän vanha hevosensa upposi suohon... Ensin se
+ponnisteli ja riuhtoi voimainsa takaa, mutta pian se väsyi, sen vanhat
+jäsenet jäykistyivät jääkylmässä vedessä -- ja sitten se voimattomasti
+ja alistuvasti vain korisi, vain korisi, samalla kun se hitaasti vaipui
+yhä syvemmälle ja syvemmälle liejuun...
+
+Työnjohtajan mieleen palasi niin tavattoman elävänä tuo tapaus
+kaukaisesta lapsuudesta. Ja hänelle tuli omituisen paha ja apea olla --
+aivankuin sen loppuunajetun, uppoavan hevosen ja tämän vanhan, kuolevan
+työmiehen kohtalo olisi ollut aivan samanlainen...
+
+-- Menkäähän nyt jo työhön, -- sanoi työnjohtaja tuskastuneena. -- Ei
+se katsomisesta parane. Ja sinä, Aalto, mene hakemaan lääkäriä, se
+taitaa olla parasta...
+
+Alho ei ollut erottanut sanoja, hän kuuli vain jotain epäselvää surinaa
+-- aivankuin mehiläisten surinaa kukkealla heinäniityllä...
+
+Hänet valtasi käsittämätön, hirveä uupumus, niin painostava ja
+omituinen, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista tuntenut... Niin...
+hän tietää -- se on nyt kuolema.
+
+Niin -- kuolema se on... Hän tuntee, miten outo, jäinen puutumus valtaa
+hiljaa hänen jalkansa -- hän ei voi niitä enää liikuttaa... Nyt tuntuu
+se jo sormissakin...
+
+Mutta sanomattoman rauhalliselta nyt vain kaikki tuntuu! Hän ei kuule
+enää kirveeniskuja, sahojen sihinää eikä pyörien jyrinää... Hänen
+korviinsa kuuluu vain tasainen, hiljainen humina... Niin, tuulihan se
+humisee puissa... korkeissa, vihreissä puissa...
+
+Niin... niin... Hän on vielä olevinaan pieni paimenpoika. Karja loikoo
+märehtien heidän tavallisella lepopaikallaan metsässä... Vieno, lämmin
+tuuli hyväilee hänen otsaansa... ja suhisee hiljaa korkealla, tummien
+kuusten latvoissa... Ja eriääniset karjankellot kalkattavat niin
+rauhoittavasti samaan tahtiin kuin eläimet märehtivät... Siksipä tässä
+paksulla, pehmeällä karhunsammaleella onkin niin rauhaisa loikoa...
+
+Mutta yhä pursuaa hänen suustaan veri. Hänen huulensa ovat nyt siniset,
+ja känsistyneet kädet, jotka ovat muuttuneet kalmankarvaisiksi, on hän
+asettanut ristiin rinnalleen.
+
+-- Kunhan se lääkäri nyt sieltä tulisi... johan se rupee tuossa
+paikassa kuolemaan... -- tuskitteli työnjohtaja, häätäen pois kärpäsiä
+ja pyyhkien hikeä otsaltaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta Alho ei enää kuullut hänen tuskittelujaan.
+
+Hän on olevinaan nuori mies... On ilta, ja morsiamensa Maijan kanssa
+hän kulkee käsikädessä kaunista metsäpolkua... jonka ylitse lehtevät
+riippakoivujen oksat muodostavat vihreän katoksen... Kuin omituinen
+soitto kuuluu lintujen laulu -- ja läheiseltä suolta kuuluu kurkien
+kimakat, surunvoittoiset huudot...
+
+... Hän kuokkii omaa peltotilkkuaan... Armottomasti vääntää hän ylös
+kannot ja juurakot, paljastaen mehevän, mustan mullan... Turpeet vain
+lentelevät...!
+
+... Ei, ei... Lastujahan ne ovat... Lastuthan ne lentelevät... Hänhän
+rakentaa omaa tupaa... heidän uutta, yhteistä kotiansa... Kirves
+välähtelee kevyesti hänen nuorissa, voimakkaissa käsissään, ja pyrynä
+sinkoilevat valkeat lastut...
+
+... Niin... lastulla leikkii heidän pieni poikansa siellä uudessa
+tuvassa... Mutta ne ovatkin pitkiä, kiemuraisia höylänlastuja... Hän
+höylää kaapinlautoja... höylää, höylää... Vihaisesti sihahtaen ja
+kiemurrellen kuin käärme lentää pitkä lastu höylän suusta jokaisella
+työnnöllä, ja yhä iloisemmin nauraa pienokainen, kun saa oikein kauniin
+lastun...
+
+Ne köyhät vuodet... Ne köyhät vuodet... He syövät pettua... Ja Maijakin
+kehrää, kehrää... Hänen rukkinsa hyrisee niin ahkerasti kuin
+mehiläinen... Maijan rukkihan se niin suriseekin... Siksipä tässä onkin
+niin hyvä levähtää, kun Maijan rukki niin rauhoittavasti hyrisee...
+
+Mutta miksi laihtuivat pienet poikasemme? Miksi kuolivat pienet,
+herttaiset poikasemme kuin linnunpojat takatalven tullessa...?
+
+-- Niin -- niinhän se oli: he söivät pettua.
+
+-- Pettua...!
+
+Vain suurten ponnistusten jälkeen onnistui Alhon kuiskata tuo yksi
+sana. Sitten alkoivat korahdukset pidetä, hänen rintansa kohosi, hänen
+ruumiinsa kouristautui taaksepäin, ja hänen suunsa aukeni, niinkuin hän
+olisi aikonut huutaa hirveän, viiltävän huudon...
+
+Mutta mitään ääntä ei hänen verisestä suustaan kuulunut, sieltä tunki
+ulos vain jonkinmoinen, entistä käheämpi korahdus... Vielä pari harvaa
+nytkähdystä, ja hänen ruumiinsa alkoi hiljalleen jäykistyä...
+
+Vihdoin tuli lääkäri noituillen hellettä ja pölyisiä telineitä ja
+pyyhkien hikeä otsaltaan. Hän koetteli tottuneesti kuolleen valtimoa,
+laskipa vielä valkoisen kätensäkin tämän karvaiselle, laihalle rinnalle
+ja sanoi työnjohtajaan kääntyen:
+
+-- Tässä ei ole enää mitään tekemistä. Hakekaa vain paarit.
+
+Ja työnjohtajan kanssa he lähtivät alas.
+
+Samassa soitettiin päivällistunnille, ja uupuneet työmiehet menevät
+myöskin alas telineiltä, syödäkseen kuivan ateriansa.
+
+Mutta paahtavassa helteessä ylhäällä telineillä, likainen takki
+päänalusena, lepää Alho jäykkänä ja liikkumattomana... Hänen
+kalmankalpea otsansa on ankarissa rypyissä, ja hänen kuolleet,
+lasimaiset silmänsä tuijottavat jäykästi ja itsepäisesti suoraan
+taivaaseen... Hän on sen näköinen kuin odottaisi vastausta johonkin
+sanomattoman tärkeään, hänelle käsittämättömään kysymykseen...
+
+Taaskin ajaa pitkä ajurijono hurjaa kyytiä alas laivarantaan, taas
+peittää tiheä hiekkapilvi rakennuksen miltei näkymättömiin. Ja kun se
+hiljalleen laskeutuu, näyttävät Alhon silmät vähitellen muuttuvan yhä
+himmeämmiksi, yhä himmeämmiksi...
+
+
+
+
+PIENI SOITTAJA
+
+
+Ensimäisenä kulki koreapukuinen, pitkätukkainen pappi, sitten mustat
+ruumisvaunut, joissa oli keltaiseen kankaaseen verhottu arkku -- ja
+vaunujen jäljessä soittokunta.
+
+Soittajien eturivissä hän asteli, soittaen klarinettia. Hän näytti
+korkeintaan 12--13-vuotiaalta, Hänen ruskea, karkea sinellinsä oli
+aivan liian avara, ja suuret tasakärkiset saappaat holkkuivat hänen
+jaloissaan, kun hän marssi kadun likaisessa lumisohjussa, koettaen
+luonnottomasti pitentää askeleitaan pysyäkseen tahdissa. Soitettiin
+verkkaista, kaihomielistä surumarssia, ja hänen klarinettinsa kimeän
+äänen erotti selvästi; se antoi sävelelle vieläkin kaameamman värin; se
+ulvoi ja vaikeroi, ja toisinaan se kiljahti niin vihlovasti ja
+tuskallisesti kuin haavoitettu eläin... se luikerteli ja kiemuroi
+toisten äänien seassa notkeana kuin pieni, kidutettu käärme...
+
+Koko matkan kaupungista hautausmaalle puhalsi vastaan kylmä,
+läpitunkeva koillistuuli ja satoi vedensekaista lumiräntää, joka pieksi
+raivoisasti hänen kasvojaan. Mutta hartaana ja vakavana hän marssi
+pienillä jaloillaan, pitentäen naurettavasti askeleitaan pysyäkseen
+verkkaisen surumarssin tahdissa; aina kuului hänen klarinettinsa
+toisten joukosta, ja hänen pienet sormensa, jotka vikkelinä liikkuivat
+soittokoneen läppäimillä, olivat niin punaiset ja hennot kuin pienen
+linnun varpaat -- linnun, joka lämpimistä maista on liian aikaiseen
+palannut pohjolaan.
+
+Kun saavuttiin hautausmaalle, kantoivat sotamiehet toverinsa
+yksinkertaisen arkun hautaan. Soitettiin koraali, pappi luki kylmällä,
+laulavalla äänellä muutamia rukouksia, paiskasi multaa arkulle ja
+poistui. Oli siellä kaksi upseeriakin, mutta ne poistuivat samassa kuin
+pappikin, edes vilkaisemattakaan hautaan -- olihan se vain tavallinen
+sotamies...
+
+Ei ollut hänen haudallaan omaisia, ei isää, äitiä, sisaria -- jotkut
+toverit vain katsoivat hetken alakuloisin katsein sinne alas ja
+heittivät viimeiseksi hyvästiksi multaa arkulle, joka kumahteli niin
+ontosti, kuin vainaja sieltä syvyydestä olisi kumealla, tukahtuneella
+äänellä vastannut heidän hyvästelyihinsä...
+
+Heti kun koraali oli soitettu, pyyhki hän pienellä nyrkillään märät
+kasvonsa, asetti klarinettinsa eräälle ristille ja lähti kiireesti
+astelemaan kauemmaksi hautausmaalle. Siellä, miltei hautausmaan
+äärimmäisessä nurkassa, mäntyjen siimeksessä, hän polvistui eräälle
+hautakummulle, jota yksinkertainen puuristi koristi.
+
+Se oli hänen äitinsä hauta.
+
+Kauan hän siinä oli polvillaan katsoen koko ajan hartaasti ristiin ja
+sitä koristavaan seppeleeseen mustilla, kosteilla silmillään. Ja nuo
+silmät olivat niin kummalliset pitkine, mustine ripsineen, jotka miltei
+peittivät silmät, kun hän loi katseensa alas -- jotain kauheata, liian
+aikaista kärsimystä, kovuutta ja surua oli tuossa liikkumattomassa
+katseessa.
+
+Pikku soittaja yhä katsoo, katsoo ja muistelee... Kaikki kulkee hänen
+sielunsa silmien ohi kuin tuskallinen uni, josta ei voi herätä, vaikka
+kuinka tahtoisi...
+
+Vasta yksi vuosi! -- ajatteli pieni soittaja. Nuo maalatut kirjaimet
+seppeleen nauhoissa eivät vielä olleet ehtineet kulua pois --
+olivatpahan vain haalistuneet. Ja hänestä tuntui, että äidin kuolemasta
+oli kulunut jo niin äärettömän kauan... Oi miten hän itki silloin, kun
+äiti peitettiin tuonne mullan alle...
+
+Onkohan mahdollista, että äiti on tuolla alhaalla...? Vain muutama
+arshina erottaa hänet äidistä... Ja minkä näköinen hän nyt mahtaa olla?
+
+Hän muisti äidin niin selvästi -- miltei näki hänet edessään korkeana,
+solakkana, kalpeine kasvoineen ja sysimustine, loistavine silmineen...
+ja miten suloista oli silloin, kun hän oli vielä pienempi ja äiti
+riisui hänet paitasilleen, kietoi pehmeän shaalin hänen ympärilleen,
+otti syliinsä ja hiljaa huojuttaen ruumistaan lauloi jotain kaunista,
+kaunista laulua -- vielä unissaankin hän kuuli tuon suloisen laulun...
+
+Olihan hänellä ikäviäkin muistoja... Äidin luona kävi usein vieraita
+miehiä, siellä juotiin viinaa, ja usein öisin hän heräsi tappelun
+melskeeseen... Ja kun vieraat aamupuolella yötä poistuivat, niin kuinka
+katkerasti itkikään äiti... Hän vaipui polvilleen jumalan-äidin kuvan
+eteen, painoi otsansa lattiaan ja nyyhkytti, nyyhkytti...
+
+Mutta miten sanomattoman hauskaa olikaan taas toisina iltoina!
+
+Kun he olivat äidin kanssa juoneet kuumaa teetä rinkelien kanssa,
+kiipesi hän omaan pieneen sänkyynsä, äiti peitti hänet ja suuteli ja
+hyväili häntä. Tosin hän silloinkin joskus heräsi siihen, että äiti oli
+hänen vuoteensa vieressä polvillaan ja itkien silitti hänen tukkaansa
+kuiskien hiljaa ja hellästi: Volodja, Volodja... Mutta hän kuivasi
+äidin kyyneleet pienillä käsillään ja kiersi äidin pehmeät, mustat
+hiukset kaulansa ympäri -- silloin äiti nauroi ja suuteli häntä... Ja
+taas hän itki... Nyt ei kukaan enää suutele eikä hyväile häntä -- ei
+kukaan enää kutsu häntä hyväilynimellä...
+
+Hän alkoi niin katkerasti kaivata äitiään. Jospa vielä kerran saisi
+nähdä hänet! Jospa hän vielä kerran kuiskaisi tuon pienen sanan:
+Volodja... Jospa hän kuiskaisi haudasta tuon yhden ainoan sanan...
+vaikkapa kuinka hiljaa: Volodja...
+
+Tuuli humisee synkästi puiden latvoissa, märät lumihiutaleet putoilevat
+hänen kasvoilleen ja lyhyeksi leikattuun tukkaansa, ja kylmä vesi valuu
+hänen niskaansa, mutta hän ei välitä siitä. Liikkumattomana kuin
+vahakuva on hän yhä polvillaan lumessa ja jännitetyn tarkkaavaisena
+tuijottaa mustilla, kosteilla silmillään ristiin, ja hänen huulensa
+liikkuvat hiljaa... On aivankuin hän odottaisi näkevänsä äidin nousevan
+haudasta elävänä... Ja hän kuuntelee niin tarkkaan, milloin äiti siellä
+pimeässä, syvässä haudassaan kuiskaa hänelle hiljaa: _Volodja_...
+
+Ei, ei! Hän ei enää koskaan näe äitiä! Ei hän enää milloinkaan kuule
+hänen hellää kuiskaustaan... Ei kukaan rakasta häntä...
+
+Eikä äitiäkään enää kukaan muista...
+
+Hänen kasvoissaan kuvastui niin sanomaton kaipaus ja toivottomuus.
+Kyyneleet tahtoivat väkisin tunkeutua hänen silmiinsä, vaikka hän oli
+oppinut tietämään, etteivät kyyneleet mitään auta -- ja vaikka hän
+tiesi sen olevan epämiehekästä. Hän pyyhkäisi aivankuin salaa pikku
+nyrkillään silmiään ja saikin kyynelten tulon estetyksi.
+
+Kun hauta oli luotu umpeen, kuuli hän jonkun huutavan häntä. Hän nousi
+aivan kuin hätkähtäen. Mutta kun hän ei tiennyt, milloin taas pääsisi
+äidin haudalle, meni hän vielä ristin viereen ja aivankuin arasti
+hyväillen silitti kohmettuneilla kätösillään seppeleen nauhaa ja katsoi
+hellästi haalistunutta kirjoitusta. Sitten hän vielä kerran polvistui,
+teki hartaasti ristinmerkin, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa...
+
+Mutta nyt oli soittokunnan vääpeli todella suuttunut hänen
+kuhnailustaan. Hän huusi poikaa vielä kerran ja säesti kutsuaan
+kaikuvalla kirouksella. Ja kun pieni soittaja pelästyneenä juoksi
+paikalleen, sai hän niin ankaran korvapuustin, että lensi pitkälleen
+vetelään lumisohjuun.
+
+Mutta hän ei itkenyt. Hän vain nousi nopeasti ja teki kunniaa
+vääpelille, katsoen häntä suoraan silmiin -- hänen huulensa vain
+vavahtelivat; hän oli muuttunut kovin kalpeaksi, ja hänen korvastaan
+valui punainen veriviiru...
+
+Vääpeli ojensi jo kätensä antaakseen toisellekin korvalle, mutta
+muuttikin mieltään ja tyytyi sensijaan muutamiin valittuihin
+haukkumasanoihin.
+
+Sitten hän komensi ojennuksen, soittokunta lähti taas liikkeelle
+kaupunkia kohden. Ja etunenässä taapersi taaskin suurine saappaineen,
+avarine sinelleineen pieni soittaja, venyttäen naurettavasti
+askeleitaan. Ja hänen toisesta korvastaan valui hiljaa alas punainen
+veriviiru, tunkien kaulaa myöten vaatteiden alle -- aivankuin
+itsepäinen, omituinen matelija...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta likaisella lumella yksinäisellä hautakummulla näkyi vielä kaksi
+pientä syvennystä: pienet polvenjäljet, joista lumi oli sulanut...
+
+
+
+
+ELÄVÄLTÄ HAUDATTU
+
+
+I
+
+Kamalaa oli tuntea, miten hengitys kävi yhä raskaammaksi, miten kurkku
+vähitellen kutistui kokoon, pieneni... ja sieltä tunkeutuva vinkuva
+ääni muuttui yhä vihlovammaksi -- tuntea, että kuolema lähestyi
+hitaasti, mutta niin kauhistuttavan varmasti.
+
+Hirvittävimmät olivat kuitenkin viime hetket -- tuo loppumattoman pitkä
+kuolinkamppailu.
+
+Se alkoi siten, että hänen hengityksensä kokonaan salpautui -- hän
+tunsi tukehtuvansa. Hän syöksähti istualleen, hän oli huutavinaan --
+mutta vain tuo viiltävä vinkuna pääsi hänen kurkustaan. Hän sai taas
+hiukan ilmaa keuhkoihinsa, mutta se vain pitkitti tuota kauheata
+piinaa.
+
+Oi, hän olisi tahtonut huutaa -- kirkaista tuskanhuudon, joka olisi
+jähmetyttänyt kuulijat... Hän olisi tahtonut puukolla repiä auki
+kurkkunsa, rintansa, saadakseen ilmaa, mutta hän ei voinut enää
+liikuttaa itseänsä -- omituinen kylmä jäykkyys valtasi hänet
+vastustamattomasti, ja hänen kurkkuansa kuristettiin, kuristettiin...
+Ja niinkuin valtavan myrskyn pauhu läheni jokin outo, pelottava kohina
+-- samalla kun hänen miehensä ja omaisensa, jotka avuttomina, kauhun
+valtaamina tuijottivat häneen, alkoivat käsittämättömällä tavalla
+haihtua näkyvistä... aivankuin hänen sänkynsä ympärille olisi
+tavattomalla kiireellä kääritty suunnatonta hämähäkinverkkoa... Sitten
+tuntui siltä, ettei hän enää ollutkaan vuoteessaan, vaan juoksi
+läähättäen jotain salaperäistä, epämääräistä vaaraa pakoon -- ja
+ympärillä vallitsi pimeys ja kuolemanhiljaisuus. Hän saapui jonkun
+satamalaiturin viimeiselle, mereen pistävälle sillalle ja seisahtui
+siihen väristen kuolettavassa tuskassa... Hän ei jaksanut enää, hän ei
+päässyt enää pakoon: kummallakin puolella oli tyyni, sysimusta vesi --
+eikä missään apua... Ja hän tiesi, että se läheni, läheni... hän oli
+kuulevinaan raskaitten, hiipivien, tassuttavien askelten lähenevän, ja
+miten puulaituria vasten kuului hillittynä paksujen kynsien rapse...
+
+Äkkiä valtasi hänet jäätävä kauhu... Hän ei uskaltanut hengittää, hän
+ei uskaltanut katsahtaa taakseen -- mutta hän tiesi, tunsi, että
+_suunnattoman suuri musta olento seisoo hänen takanaan_.
+
+Ja sitten -- sitten leyhähti hänen niskaansa kylmä, löyhkäävä
+hengähdys... ja pitkät, raudanlujat, karvaiset sormet tarttuivat hänen
+kurkkuunsa... Hän ei ehtinyt äännähtää, hän ei nähnyt selvästi, mutta
+hänestä tuntui, että se oli äärettömän suuri gorilla -- paljon suurempi
+ja kauheampi kuin se, jonka hän oli kerran nähnyt museossa...
+Raivokkaasti hampaitaan kirskuttaen ja silmät palaen alkoi se raahata
+häntä laiturin reunaa kohden...
+
+Hän ponnisteli epätoivoisesti vastaan, mutta se tuntui vain ärsyttävän
+hirviötä. Valtavasti molskahti vesi, kun he syöksyivät alas korkealta
+laiturilta -- samalla kun peto yhä kuristi hänen kurkkuaan hirveillä
+kourillaan ja painoi häntä yhä syvemmälle... Yhä pimeämmäksi,
+pimeämmäksi muuttui hänen ympärillään, ja vesi siellä syvyydessä tuntui
+kylmemmältä kuin jää -- mutta hirviö ei jättänyt vielä sinnekään... Kun
+pohja tuli vastaan, alkoi se painaa häntä vetelään pohjaliejuun...
+Ja jotta hänen tuskansa olisivat tulleet yhä hirveämmiksi ja
+pitkällisemmiksi, hidastutti se vauhtiaan ja hellitti välillä hiukan
+kynsiään, niin että hän sai vetää keuhkoihinsa tuota mustaa liejua...
+
+Yhä syvemmälle, syvemmälle... Hän rukoili epätoivoissaan, että kuolema
+tulisi -- mutta hän elää, elää... Tuo hirviö ei armahda...
+
+Vihdoin se karjahtaen puristi karvaiset sormensa yhteen, pitkät kynnet
+tunkeutuivat syvälle kaulaan, ja hän menetti tajuntansa...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ensimäkien tunne oli epämääräinen heikkouden, kylmyyden ja jäykkyyden
+tunne. Ei mitään halua eikä tahtoa, ei muistoa eikä ajatusta -- vain
+tyhjyys ja pimeys. Sitten alkoi vähitellen kuulua kaukainen suhina,
+niinkuin metsän humina vienossa iltatuulessa -- eikä pitkään aikaan
+mitään muuta.
+
+Sitten kuului jotain omituista vikinää -- mutta mitä? Hän koetti
+ajatella, mutta hänen jähmettyneet aivonsa eivät totelleet. Tuntui
+jotain tuttua hajuakin, mutta hän ei käsittänyt mitä se oli.
+
+Ja taas hän kauan, kauan koetti ponnistaa ajatustaan, muistella missä
+hän on tuntenut tuon kylmän, ummehtuneen hajun... Mutta hän ei
+jaksanutkaan... Selittämätön, kuolemankaltainen väsymys ja tunnottomuus
+lamautti hänen aivonsa kuin huumaava myrkky.
+
+Silloin hän tunsi epäselvästi kuin unessa, miten pieni, kostea kuono
+kosketteli hänen kättänsä... Sitten alkoivat pienet, kylmät jalat
+varovasti astuskella ylös hänen kättänsä myöten...
+
+Rotta... rotta! Koko hänen entinen, salaperäinen rottien kammonsa
+heräsi silmänräpäyksessä... Hän tahtoi huutaa, liikuttaa kättään
+häätääkseen rotan -- mutta ei voinut...
+
+Aivankuin epäröiden ja välillä pysähtyen tassutteli se ylös hänen
+paljasta käsivarttaan, yhä ylemmäksi kulki sen karvainen ruumis... Huu!
+Nyt se kosketteli uteliaasti kylmällä kuonollaan hänen alastonta
+rintaansa... se nousi kaulaa myöten kasvoille...
+
+Hän oli sanoin kuvaamattoman kauhun ja inhontunteen vallassa...
+niinkuin hänen ympärilleen olisi kiertynyt suuri, kylmä, niljakas
+käärme... Mutta yksikään lihas, yksikään hermo ei värähtänyt -- vain
+hänen sielunsa värisi kuin kuoleva lintu...
+
+Ah... vihdoinkin se hypähti kiljaisten pois hänen päältään...
+
+Pitkän ajan oli hän taas kuin horroksissa. Ja sitten ankaran
+ponnistelun jälkeenhän muisti tuon omituisen hajun -- se oli
+vaatekammion haju.
+
+Mutta mistä tuo ennen tuntematon, jäätävä kylmyys ja jäykkyys... _Ja
+miksi hän on vaatekammiossa?_
+
+Silloin hänet valtasi hyydyttävä kauhu. Hän muisti kaikki -- tuon
+pelottavan kuristustaudin, nuo viimeiset hetket... Lääkäri oli luullut
+hänet kuolleeksi -- ja hänet oli tuotu tänne kylmään vaatekammioon...
+Hän ponnisti kaikki voimansa huutaakseen, liikkuakseen, avatakseen
+silmänsä -- mutta hänen epätoivonsa kasvoi yhä, kun hän huomasi, ettei
+yksikään lihas värähtänyt.
+
+Koko tuon loppumattoman pitkän yön hän makasi laudoillaan jäykkänä kuin
+puu, ja epätoivo ja pelko kalvoi hänen sieluansa -- niinkuin
+ruumismadot kalvavat saalistaan.
+
+Hänen silmänsä olivat kai jääneet hiukan auki, koska hänen ympärillään
+tuntui olevan vähän valoisampaa. Kuului sekavia ääniä, kolinaa, ovien
+pauketta...
+
+Hänet valtasi äkkiä aivankuin mieletön ilo siitä, ettei hän olekaan
+kuollut... Hänen miehensä tulee tänne, ehkä hän voi jotenkin ilmoittaa
+-- ja sitten unohdetaan kaikki tuskat...
+
+Ja aivankuin hänen toivonsa mukaan aukeni vaatekammion ovi hiljaa -- ja
+hän tunsi miehensä askeleet. Sitten tarttui voimakas, lämmin käsi hänen
+käteensä -- mutta hellitti, aivankuin pelästyen sen jäistä kylmyyttä...
+Tarttui uudelleen entistä lujemmin, ja hän tunsi miten kuumat huulet
+painautuivat hänen kättänsä vasten. Hän kuuli raskaan huokauksen, joka
+muistutti kidutetun ihmisen karjahdusta, ja kuinka hän tuskasta ähkyen
+kiristeli hampaitansa... Oo... hän tunsi niin hyvin tuon voimakkaan --
+joka ei tahtonut itkeä.
+
+Ilo ja toivo valtasi hänet yhä enemmän... Nythän hänen miehensä on
+tuossa -- ja hän itse elää! Hän muisti miehensä syleilyt... heidän
+rakkautensa... Hän oli siitäkin itsekkään iloinen, että mies kärsi --
+se osoitti miten suuresti hän rakasti..
+
+Miltei raivoisasti painoi mies huulensa hänen jähmettyneille, kylmille
+huulilleen, ja vaikka hänen äänensä oli käheä ja vapiseva, kuului se
+naisen korviin kuin suloisin soitto:
+
+-- Maria... Maria...
+
+-- Minä elän! -- oli hän vastaavinaan, mutta hän tunsi, etteivät
+huulensa liikkuneetkaan.
+
+-- Minä elän... kuuletko! -- huusi hän koko sielullaan, tuskan ja
+epätoivon vimmalla, mutta kuiskaustakaan ei kuulunut...
+
+Kauan oli mies siinä polvillaan, pidellen hänen kättään, ja koko ajan
+hän ponnisteli epätoivoisesti, rukoilikin, että olisi voinut kuiskata
+edes yhden pienen, pienen sanan, liikauttaa hiukan sormeaan, avata
+silmänsä -- mutta ei! Sanomattomalla kauhulla hän tunsi olevansa
+kokonaan kuin jäätynyt. Vain hänen sielunsa eli ja kärsi kaikki
+helvetin tuskat.
+
+Mies nousi, raskaat askeleet etenivät, ovi sulkeutui -- ja hän oli taas
+yksin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Päivällä kannettiin hänet tupaan, ja kaksi eukkoa alkoi pestä häntä.
+
+Taaskin valtasi hänet toivo: ehkä hänet pestään lämpimällä vedellä,
+hänen ruumiinsa lämpenee -- ja hän voi ehkä liikkua.
+
+-- Tämä taisi olla hyvä ihminen, -- sanoi toinen eukko, kun he olivat
+jääneet kahden.
+
+-- Oli se. -- Saa nähdä, meneekö mies uusiin naimisiin...
+
+-- Tietysti! Mies parhaimmillaan, eikä lapsiakaan kuin yksi...
+
+-- Niin, ei yksi lapsi mitään haittaa! Ja leskistä pidetäänkin
+enemmän... Hahahaa!
+
+Ja yhtä viiltävän kylmää kuin heidän puheensa ja naurunsa, oli myöskin
+se vesi, jolla he hänen ruumistaan pesivät.
+
+Kun hänet oli pesty, puettu ja pantu arkkuun, tuli hänen miehensä ja
+sanoi melkein vieraalla, käheällä äänellä:
+
+-- Jättäkää hänet tänne.
+
+Eukot menivät.
+
+Sitten avattiin ovi, ja hän kuuli äänen, joka sai hänen tuskansa
+korkeimmilleen -- pienen poikansa äänen.
+
+-- Onko äiti täällä...?
+
+Ja hetken kuluttua hiljainen kuiskaus:
+
+-- Onko äiti nukkunut?
+
+-- On, lapsi...
+
+-- Minä herätän.
+
+-- Ei äiti herää enää... -- sammalsi mies hiljaa ja käheästi.
+
+-- Äiti! Herää, herää!
+
+Ja hän tunsi hennon käden taputtavan poskeansa.
+
+-- Miksi äiti on niin kylmä? -- kysyi taas lapsi, ja hänen vienossa
+lapsenäänessään kuvastui levottomuus ja epämääräinen pelko.
+
+Mutta mies ei vastannut.
+
+-- Täällä on kylmä... Armas tuo puita...
+
+Silloin hän kuuli pikku kenkien kopinan ja
+
+sitten hänen hennon, pelokkaan, pyytävän äänensä:
+
+-- Älä itke, isä... Älä itke.
+
+Mies kuului kantavan hänet kamarin ovelle ja sanoi kuin
+tukehtumaisillaan:
+
+-- Mene tuonne... Armas.. Saat sitten makeisia...
+
+Ovi sulkeutui, ja hän kuuli miten polvet kolahtivat lattiaan -- ja
+niinkuin olisi pudonnut jotain raskasta...
+
+Ja miten hän itki! Hän ei ollut koskaan kuullut miehensä itkevän -- ja
+hänet valtasi niin suuri sääli ja hellyys, että hän unohti kokonaan
+oman kohtalonsa. Jotakin outoa, suurenmoista ja kauhistavaa oli tuossa
+rajussa nyyhkytyksessä -- ja niinkuin hänen voimakas rintansa olisi
+ollut halkeamaisillaan...
+
+Oi jospa hän hetkeksi olisi saanut puhekykynsä!
+
+Mutta ei...
+
+Hänet kannettiin uudelleen kylmään vaatekammioon.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraava aika oli aivankuin äärettömän pitkä, kauhistava uni. Toisinaan
+hän oli täydessä tajussaan kärsien kaikki kadotetun ihmisen tuskat ja
+kauhut -- samalla kun hänen ruumiinsa yhä oli liikkumaton ja
+jähmettynyt kuin kuolleen.. Mutta yhä useammin vaipui hän
+kuolemankaltaiseen horrostilaan ja menetti kaiken käsityksensä ajasta.
+Hämärästi oli hän kuitenkin tuntevinaan, että äärettömän pitkä aika oli
+kulunut siitä, kun hänet arkkuun asetettiin.
+
+Hänestä tuntui, että jostakin kaukaa, kaukaa kuului virren veisuuta.
+Hän ei halunnut enää ajatella, hänen aivonsakin olivat kai jo
+jähmettyneet, mutta aivan hänen tahtomattaan alkoi veisuu kuulua yhä
+lähempää. Ja vähitellen, vähitellen alkoi hän tuntea tuoreen
+kuusenhavun tuoksua, ja vihdoin hän käsitti hämärästi, että ympärillään
+oli paljon väkeä, jotka veisasivat...
+
+Haa! _Hänen hautajaisensa_.
+
+Jähmettyneellä kauhulla hän kuunteli tuota hillittyä puheensorinaa,
+kuiskauksia -- joku nyyhkyttikin. Ja yhä selvemmin hän alkoi tuntea.
+
+Ja taas heräsi tuo epämääräinen, mieletön toivo. Tupa oli lämmin... hän
+tunsi miten elämä palasi häneen... Jospa hän voikin vielä puhua...
+
+Silloin kuului jotain kolinaa, kansi nostettiin hänen arkkunsa päälle
+ja aiottiin naulata...
+
+Mutta äkkiä kuului hätääntyneenä, rukoilevana ja vaativana hänen
+lapsensa ääni:
+
+-- Ei saa naulata! Äiti on siellä...
+
+-- Viekää lapsi pois! -- kuului joku matala miesääni.
+
+-- Ei, ei! Ei saa! Ei saa! Äiti nukkuu!
+
+Joku alkoi taluttaa lasta pois, mutta silloin tämä alkoi äkkiä huutaa
+sydäntäsärkevästi. Hän riuhtaisi itsensä irti saattajansa käsistä,
+kuului hänen askeltensa kolina, pienet kädet tarrautuivat epätoivon
+voimalla arkunkanteen... ja kun häntä vedettiin pois, kuului hänen
+hentojen kynsiensä rapina -- aivankuin pieni lintu olisi epätoivoisesti
+ponnistellut pois häkistään... Ja kaiken aikaa huusi hän
+sydäntävihlovasti hennolla lapsenäänellään:
+
+-- Äiti nukkuu! Äiti nukkuu!
+
+-- Viekää... Viekää! -- sopersivat useat hermostuneet äänet.
+
+Joku otti lapsen syliinsä lähtien poispäin, koska huuto eteni. Ja se
+muuttui niin kauhistuttavan vihlovaksi ja tuskalliseksi, kuin olisi
+hänen pieni ruumiinsa kiemurrellut kirvelevien piiskaniskujen alla...
+Mutta se eteni... eteni... kuoli pois... Vielä kerran kuuli hän
+lapsensa tukehtuneen huudon:
+
+-- Äiti nukkuu...
+
+Nuo huudot tunkeutuivat hänen sydämeensä polttavina ja terävinä kuin
+tulikuumat puukonterät... Epätoivo, mieletön kauhu ja tuska raatelivat
+hänen sieluansa kuin nälkäinen petolintuparvi saalistaan -- mutta tuo
+kivikova jäykkyys kahlehti hänen ruumiinsa haudan, kuoleman
+liikkumattomuudella. Hän kuuli kumeat iskut, kun arkku naulattiin
+kiinni, ja hän käsitti, että nyt on kaikki toivo lopussa. _Hänet
+haudataan elävältä_...
+
+Se oli liian hirveätä: hän menetti taas tajuntansa.
+
+Sitten hän taas kuuli jotain epämääräistä kolinaa, veisuuta; häntä
+kuljetettiin eteenpäin -- sitten hän painui alaspäin -- sitten kolahti
+maahan.
+
+Kamala tunne valtasi hänet: hän tunsi olevansa haudassa.
+
+Kuin unessa hän kuuli jostakin korkealta yksitoikkoista puheen muminaa
+kauan, kauan... Hän ei jaksanut enää käsittää mitä se oli: hän tunsi
+vain hämärästi, että kaikki on lopussa.
+
+Äkkiä kuului jymähdys... hän vavahti, hänen sormensa liikahtivat...
+Toinen jymähdys... Hän säpsähti vieläkin, hänen silmänsä aukenivat, ja
+hän käsitti, että pappi oli heittänyt multaa arkulle... Mieletön ilo,
+pelko ja tuska... Voiko hän huutaa -- vai onko jo myöhäistä... Hän
+ponnisti kaikki voimansa ja vihdoin hän tunsi kurkustaan tulevan jonkun
+käheän ähkäyksen...
+
+Ylhäältä kuuluu askeleita, kolinaa, puheensorinaa... Ja kaiken aikaa
+hän ponnistelee, ponnistelee -- turhaan.
+
+Sitten kuuluu kovempi jymähdys kuin ukkonen -- ensimäinen suuri
+lapiollinen... Sanomaton kauhu, pelko ja kuolemantuska syöksähtävät
+yhtaikaa hänen sydämeensä kuin raivokkaat pedot -- ja vihdoinkin
+tunkeutuu hänen kurkustaan heikko, käheä, kamala huuto.
+
+Mutta se oli myöhäistä... Sillä juuri samaan aikaan putoo arkulle
+perättäin toinen, kolmas, neljäs lapiollinen...
+
+Hän huutaa...
+
+Mutta kukaan ei kuule... Yhä tiheämmin, tiheämmin putoilee multa,
+jymähdellen kuin höyryvasaran iskut... Ja kaikki muuttuu pimeäksi...
+
+Hän huutaa...
+
+Hänen koriseva äänensä kuuluu yhä kauheammalta, eläimellisemmältä
+siellä syvyydessä, missä ei ole mitään kaikua... Mutta kukaan ei
+kuule... Tukehduttava mullanhaju tunkeutuu hänen sieraimiinsa, hänen
+rintaansa painaa... hänen silmänsä pullistuvat kuopistaan...
+
+Jymähdykset alkavat kuulua pehmeämmin, ne etenevät, etenevät jonnekin
+ylös...
+
+Hän huutaa...
+
+Mutta yhä korkeammalle kohoavat jymähdykset... Ja miten hirvittävän
+pimeätä... Hän kuuntelee... hän tahtoo epätoivoisesti kuulla vielä
+jotain... Hän huutaa...
+
+Mutta se oli viimeinen huuto... enää ei tule ääntä... ei ole ilmaa.
+Häntä ahdistaa, painaa kuin koko maailma lepäisi hänen päällään...
+Vieläkin hän kuuntelee -- mutta ei kuulu mitään, ei mitään...
+
+Miten kauhistuttavan hiljaista, pimeätä... Ja siellä ylhäällä on valoa,
+ilmaa, ihmisiä -- eivätkä he tiedä...
+
+-- Apua, apua... -- vaikeroi hänen kauhistunut kuoleva sielunsa, mutta
+mitään ääntä ei enää tule -- vain tukehtunut, tuskallinen ähkynä.
+
+Hän alkaa tukehtua... Hän ponnahtaa istualleen lyöden päänsä rajusti
+arkunkanteen... Mutta hän ei saa ilmaa... hän repii mielettömästi
+kynsillään rintaansa, puree poikki sormensa -- hän tuntee kuinka luu
+rouskahtaa...
+
+Ja kaukaa maan uumenista alkaa kuulua kammottava pauhu. Koko
+maanalainen pimeys huojuu, kohisee, jyrisee, ryskyy. Pauhu lähenee...
+Haa! Se on jokin hirmuinen olento, joka _nousee sieltä syvyydestä_...
+Aivankuin kauhusta vavisten aukeaa maa sen hirveän voiman edessä, ja
+järisten halkeavat maanalaiset kalliot....
+
+Ja sitten kajahtaa sieltä kaamea, verta hyydyttävä huuto, puoliksi
+ulvonta, puoliksi riemuhuuto, jota ei voi ihmiskielin kuvata... Se
+lähestyy, lähestyy... Hän tahtoisi vieläkin paeta, mutta ei pääse...
+
+Nyt se on jo vieressä -- näkymättömänä, kauhistavana...
+
+Ja äkkiä laskeutuu hänen rinnalleen raskaana -- _suunnattoman suuri,
+jääkylmä käsi_...
+
+Se on kuolema.
+
+
+
+
+KUOLEMA
+
+
+
+ENSIMÄINEN KERTOMUS
+
+
+I
+
+
+Aivankuin jokin outo kummitus, pelottava painajainen virui hän komealla
+vuoteellaan.
+
+Hänen silmänsä tuijottivat liikkumattomina ja lasimaisina syvältä
+mustista, luisista kuopistaan, posket olivat kahtena kuoppana, ja hänen
+rumentunut, terävä nenänsä kaareutui sisäänpainuneen, hampaattoman suun
+yli kuin suunnattoman suuren, oudon petolinnun nokka -- ja siniset
+huulet olivat lujasti yhteenpuristetut.
+
+Hänen kasvojensa nahka oli harmaankellertävä ja kurttuinen -- kuin
+suuren, vanhan sienen pinta, joka on puoleksi mädäntynyt, puoleksi
+kuivettunut; korkeina ja mustina erottuivat ohimoilla ja päälaella
+paksut suonet. Ainoatakaan hiustukkoa ei enää ollut jäljellä -- vain
+kasvojen alaosaa ympäröi harmaa, ajamaton parta kuin likainen, keväällä
+lumen alta paljastuva rukiinsänki.
+
+Kauhea oli katsella noita kasvoja, jotka eivät enää näyttäneet eläviltä
+ihmiskasvoilta... Inhoa herättävä oli myöskin ohut, suoninen kaula...
+Kun samalla paidan aukeamasta näki osan rintaa: terävät solisluut ja
+kylkiluut, jotka törröttivät korkeina kuin suuret puuvanteet
+vanhanaikuisissa astioissa, johtui heti mieleen luuranko, haudasta
+kaivettu luuranko, jonka päälle on pingotettu lyijynharmaa, rosoinen
+nahka...
+
+Ja kuitenkin hän elää!
+
+Lääkäri oli aikoja sitten ilmoittanut, että mitään toivoa ei ole, ja
+nyt odottavat omaiset hänen kuolemaansa. Nojatuolissa istuu vanhin
+poika, noin neljänkymmenenvuotias virkamies, muutellen hermostuneesti
+jalkojaan toistensa päälle ja toisinaan hän nousee ja kävelee
+äänettömästi pehmoisilla matoilla; toinen poika tuijottaa
+liikkumattomin silmin nurkkaan. Tytär nojaa kyynäspäillään pöytään,
+peittäen nenäliinalla kasvonsa. Sairaan vanha vaimo istuu sohvalla
+hiljaa huojutellen itseänsä, hänen turvonneet silmänsä tuijottavat kuin
+mielettömän ja huulet liikkuvat hiljaa. Ja hänen nuorin poikansa,
+parinkymmenen iässä oleva ylioppilas, pitelee äitinsä kalpeata,
+ryppyistä kättä omassaan -- hänenkin silmänsä ovat itkusta punaiset.
+Sängyn pääpuolessa seisoo liikkumattomana valkeisiin puettu, uupuneen
+näköinen sairaanhoitajatar.
+
+He kaikki ovat kalpeita, väsyneitä, ja heidän kasvoillaan on
+äärimmäisen hermostunut, tuskallinen ilme.
+
+Eikä ihmekään, sillä jo kolme vuorokautta oli kuoleva yhtämittaa
+huutanut väsymättä, keskeyttämättä; vasta muutamia kertoja on hän
+nääntymyksestä vaipunut jonkinmoiseen horrostilaan.
+
+Nyt on hänellä tuollainen hetki. Ja ellei hänen luurankorintansa
+raskaasti nousisi ja laskisi, eikä kuuluisi tuota käheätä korinaa,
+luulisi hänen jo päässeen rauhaan...
+
+Hänen nahkamaiset huulensa aukenivat, ja tahmaisesta, harmahtavasta
+suusta tunkeutui taas tuo haikea, sanoin kuvaamaton valitus.
+
+Omaiset hätkähtivät kuin odottamattomasta iskusta. Vanhin poika tarttui
+kaksin käsin päähänsä ja alkoi hermostuneesti kävellä edestakaisin
+lattialla, toinen käänsi väsyneesti ilmeettömän katseensa isään, äiti
+alkoi hiljaa väännellä ryppyisiä käsiään, ja tytär nosti päänsä,
+katsellen ympärilleen kuin järjetön ja kuiskasi kauhuissaan:
+
+-- Voi hyvä jumala... nyt se taas alkaa!
+
+Ja hän tarttui hajuvesipulloon, alkaen ahnaasti hengittää sen tuoksua.
+
+Huoneessa olikin kauhea ilma. Sairasta ei oltu kahteen kuukauteen voitu
+kylvettää, sillä hänen tuskansa olivat näyttäneet yltyvän
+pienimmästäkin kosketuksesta ja hänen ruumiistaan levisi tympeä,
+inhottava löyhkä. Tosin oli sitä koetettu lieventää hajuvesillä,
+karboolilla ja muilla kirpeillä aineilla, mutta se tuntui siitä
+huolimatta -- aivankuin huoneen alla olisi ollut mätänevä elukan raato.
+
+Ilmaa pilasi vielä sekin, että sairas ei voinut sietää pienintäkään
+vetoa eikä kirkasta valoa; sentähden olivat akkunat tiiviisti peitetyt
+raskailla, tummilla verhoilla -- vaikka oli kesä -- ja sähkölamput
+verhotut, niin että huoneessa vallitsi harmaa, aavemainen hämärä.
+
+Pitkät tunnit vierivät hitaasti, niin kiduttavan hitaasti, mutta he
+istuivat siellä äänettöminä ja kuuntelivat tuota kauheata valitusta. Ja
+miten monenlaista se olikaan! Toisinaan hän saattoi valittaa kauan
+samalla yksitoikkoisella äänellä, niin että siihen tavallaan tottuikin
+eikä kärsinyt niin paljon. Mutta sitten hän saattoi äkkiä voihkia ja
+ähkiä, aivankuin tukehtumaisillaan, ja kun sitä oli hetken kestänyt,
+alkoi hän huutaa hurjasti ja vihlovasti -- niinkuin revittäisiin hänen
+jäseniänsä irti. Toisinaan hän taas uikutti pitkäveteisesti ja
+eläimellisesti, ulvoi kuin haavoitettu koira... Niinkuin olisi jossakin
+ammuttu koira, paiskattu sen ruumis louhikkoon, ja se virkookin, nostaa
+lävistetyn, vertavuotavan kuononsa taivasta kohden ja alkaa
+viimeisillä, sammuvilla voimillaan väräjävällä äänellä ulvoa --
+ja siinä ulvonnassa kuvastuu niin sanomaton pelko, suru ja
+kuolemankauhu... Sellaisina hetkinä hänen vanha vaimonsa nousi, poistui
+heikoin askelin huoneeseensa, laskeutui polvilleen ja rukoili --
+rukoili palavasti loppua, loppua, loppua...
+
+Kun hän taas palasi huoneeseen, valtasi hänet hurja kauhistus --
+aivankuin hän näkisi outoa, kauheata unta. Oliko tuo muodoton,
+valittava, vääntelehtivä, painajaista muistuttava olento tosiaankin
+hänen miehensä, joka ennen oli niin voimakas, kaunis...
+
+Ja hän purskahti suonenvedontapaiseen, mielettömään itkuun...
+
+Puolenpäivän aikaan tuli lääkäri.
+
+Hän oli humaaninen mies ja sääli syvästi sekä kuolevaa että hänen
+omaisiaan. Ja kun hän oli nähnyt, että tuollaistakin olotilaa saattoi
+kestää vielä joltisenkin kauan, kutsui hän vanhimman pojan toiseen
+huoneeseen ja sanoi tälle hiljaa:
+
+-- Te tiedätte, että hänellä on hirveät tuskat, ja se näyttää yhä
+kestävän. Mitä arvelette... eiköhän olisi parasta, että hän pääsisi
+rauhaan... Kai ymmärrätte mitä tarkoitan...?
+
+-- Ymmärrän... kyllä ymmärrän, -- virkkoi hän hermostuneena ja
+kauhistuneena. -- Mutta siihen en milloinkaan suostu. Sehän olisi
+murhaa! Elämä on jumalan kädessä, hän on sen antanut ja hänellä yksin
+on valta se ottaa. Ja minusta lääkärin velvollisuus on pitkittää elämää
+niin kauan kuin suinkin.
+
+-- Anteeksi, -- keskeytti lääkäri. -- En ole tullut tänne siitä
+väittelemään!
+
+Ja hän poistui kumartaen. Tunnit vierivät...
+
+-- Miksei hän jo lopu...? Miksei hän jo lopu...? hoki vanhin poika
+ontolla, kuulumattomalla äänellä ja sydämessään hän melkein katui,
+ettei tullut lääkärin kanssa neuvotelleeksi. Nyt se on jo mahdotonta.
+
+-- Jumala... hyvä jumala... -- soperteli tytär.
+
+Nuorin poika itki.
+
+Ja vanha vaimo. Niin -- hän poistui taas horjuvin askelin rukoilemaan.
+
+Oli tullut ilta.
+
+
+II
+
+Seuraavana iltana.
+
+Hän ei ole vieläkään kuollut.
+
+Mikään ei ole muuttunut: sama himmeä valo, sama inhottava löyhkä, samat
+valitukset -- omaiset vain ovat yhä väsyneempiä, he ovat muuttuneet yhä
+hermostuneemmiksi, he toivovat yhä hartaammin loppua, kuolemaa.
+
+Tapansa mukaan oli lääkäri käynyt aamulla katsomassa ja ilmoittanut,
+että hänen mielipiteensä mukaan sairaan on aivan mahdoton elää enää
+huomiseen.
+
+Tämän ilmoituksen johdosta kutsuttiin pappi, joka antoi sairaalle
+herran pyhän ehtoollisen. Ja nyt hänen piti olla valmis kuolemaan.
+
+Mutta hän ei kuole, hän pitää epätoivoisesti kiinni elämästä.
+
+Kuitenkin huomaa, että kuolema yhä lujemmin ja lujemmin tarttuu häneen;
+hänen silmänsä ovat vajonneet yhä syvemmälle kuoppiinsa, ja hänen
+valituksensa ovat muuttuneet yhä heikommiksi, käheämmiksi ja
+tukahtuneemmiksi -- niinkuin hänen kurkkuunsa olisi tarttunut rautainen
+koura, jonka hirveät sormet armottomasti ja järkähtämättömästi
+puristuvat yhä tiukemmalle, tiukemmalle...
+
+Ja tunnit vierivät tuskallisessa, jännittävässä odotuksessa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli jo kohta puoliyö.
+
+Silloin taukosivat äkkiä valitukset. Kuolevan silmät pullistuivat
+syvissä kuopissaan ja kääntyivät aivankuin nurin. Kasvot vääntyivät
+kokonaan vinoon, suu aukeni suonenvedontapaisesti ammolleen, ja sieltä
+alkoi pursuta vaahtoa... Ja pitkä, koko ruumista vapisuttava
+kouristuskohtaus alkoi...
+
+Vaimo tuijotti häneen kauan jähmettynein, tylsin, kuolonkalpein
+kasvoin, tuijotti kauan, kauan -- ja meni vieläkin rukoilemaan. Mutta
+hän oli jo niin menehtynyt, ettei jaksanut eikä osannutkaan enää
+rukoilla -- hänen kalpeat huulensa vain hiljaa liikkuivat...
+
+Kun hän palasi, olivat kouristukset jo lakanneet, vain silloin tällöin
+aukeni kuolevan suu ja väristys kulki pitkin hänen ruumistaan.
+
+Vähitellen hän palasi tajuntaansa -- ja ihmeekseen hän huomasi, että
+sietämätön tuskansa oli miltei kokonaan tauonnut -- ruumis oli
+aivankuin turtunut. Ja hän tunsi alussa sanomatonta rauhaa...
+
+Silloin tuntui hänestä, että kosteanniljakat, jääkylmät kädet
+tarttuivat hänen jalkoihinsa, alkaen niitä hieroa -- ja niin kylmät
+olivat nuo kädet, kuin olisi hänen jalkojaan sivelty jääpalasilla.
+Mitä? Ne ovat muutenkin kylmät... Mitä ne ajattelevat, kun rupeavat
+jäällä...
+
+Väsyneesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa -- eikä siellä ollut
+ketään...
+
+Ja kuitenkin... kuitenkin... Hän tunsi vielä selvemmin kuin äsken nuo
+lujat, suunnattomat kourat jäisine sormineen, jotka hiljaa, hiljaa
+työntyivät yhä ylemmäksi... Hän koetti liikuttaa jalkojaan...
+irroittautua, mutta niin lujasti puristivat nuo jääkourat, ettei edes
+varvas liikahtanut.
+
+Silloin hänet valtasi kuvaamaton kauhu.
+
+Kuolema...
+
+Hän oli kyllä tiennyt, että kuolema tulee, mutta hän ei vielä koskaan
+ollut kuvitellut itse kuoleman hetkeä, järkähtämätöntä, nopeasti
+lähestyvää kuolemaa.
+
+Ja nyt se tulee!
+
+Ei, ei! Ei vielä! -- huutaa hänen kauhistunut sielunsa. -- Ei vielä!
+Hän ei ole vielä valmis! Ei vielä...
+
+Hänen täytyy vielä puhua rovastin kanssa, ja hän tahtoo sanoa
+omaisilleen: kutsukaa rovasti!
+
+Mutta vain heikko, käheä ääni kuului hänen avoimesta suustaan.
+
+Hän oli menettänyt puhekykynsä.
+
+Kauhean epätoivon valtaamana hän koetti puhua, huutaa, rukoilla, mutta
+tulos oli sama -- kieli ei taipunut, se lepäsi suussa liikkumattomana
+kuin kuollut lihapala... ja huutaakaan hän ei enää jaksanut -- hänen
+suustaan tunkeutui vain heikko, ilkeäsointuinen kähinä.
+
+Ei, ei! Se on mahdotonta! Hänen täytyy saada puhua vielä! Hän ei voi
+kuolla näin... Hänen täytyy puhua... Tosin hän on elänyt
+kristillisesti, häntä on aina pidetty uskovaisena... mutta hän ei
+sittenkään ole valmis kuolemaan... Hän ei ole koskaan käsittänyt sitä
+niinkuin nyt, että kuolema tulee, koputtaa ovelle -- ja sitä täytyy
+seurata. Ja hänen sairaat aivonsa päättävät, että jos hänen täytyy näin
+kuolla... _niin hän on ehdottomasti kadotettu!_
+
+Hän jännitti sammuvat sielunsa ja ruumiinsa voimat, voidakseen lausua
+tuon yhden ainoan sanan: pappi. Mutta ei! Ei voinut!
+
+Hän koetti uudelleen, kauan, kauan -- turhaan! Hänen kasvonsa
+vääristyivät epätoivosta, hänen suunsa aukeni ammolleen, harmahtava,
+ajettunut kieli värisi, mutta ei kuulu muuta kuin sama eläimellinen
+kähinä. Hän koetti viitata jotakin -- turhaa, turhaa, hän ei jaksanut
+-- käsi ei noussut...
+
+Vihdoin omaisetkin huomasivat, että hän oli menettänyt puhekykynsä; he
+näkivät hänen epätoivonsa ja aavistivat, että hän tahtoisi sanoa
+jotakin sanomattoman tärkeätä, ja heidän tuskansa tuli sen johdosta
+kaksinkertaiseksi.
+
+Tytär syöksyi vuoteen viereen, tarttui isänsä käteen, mutta hellitti
+siitä kauhistuen -- se oli aivan kylmä. Itkien hän vaikeroi:
+
+-- Isä, isä... Etkö sinä voi puhua...?
+
+Kaikki kuuntelivat jännittyneinä, henkeä pidättäen. Mutta kuoleva oli
+äskeisistä ponnistuksistaan niin uupunut, ettei jaksanut edes
+silmilläänkään mitään merkkiä antaa.
+
+-- Kuuletko sinä vielä... isä, kuuletko minua...?
+
+Kuolevan kasvoilla kuvastui sama jähmettynyt epätoivo. Ja tytär
+vaikeroi aivankuin mielettömänä:
+
+-- Isä, isä... tunnetko sinä minut...? Kuuletko minun ääneni...? Minä
+se olen... Minä se olen...
+
+Ei vastausta. Liikkumattomina ja jäykkinä tuijottivat hänen silmänsä
+suoraan ylös.
+
+Mutta vaikka hänen ruumiinsa olikin miltei kuollut, niin toimivat hänen
+aivonsa kuumeentapaisella, sekavalla tavalla. Suurena ja hirveänä
+vaivasi se yksi ajatus: että hänen täytyy heti kuolla, vaikka hän ei
+ole vielä valmis, ja että sitä täytyy koettaa estää. Ja välillä
+välähtelivät kuin vilkkuvat, ystävälliset tulet pimeässä yössä
+kaukaiset muistot -- ja taas sammuivat. Ja aivankuin saaliinhimoinen,
+nälkäinen peto hyökkäsi taas se suuri, pelottava ajatus, se
+järkähtämätön, jota ei voi paeta...
+
+Nyt hän ei enää valittanut, hänen ruumiilliset tuskansa olivat jo
+loppuneet, hän lepäsi vain hiljaa, ja lähenevä kuolema oli käynyt
+painamassa leimansa hänen silmiinsä -- ne olivat niin omituisen himmeät
+ja tuijottavat, eikä hän nähnyt enää.
+
+Mutta elävänä muistui hänen mieleensä seuraava tapaus:
+
+Hän oli kerran metsästysretkellä, kauan, kauan sitten. Silloin hän näki
+kauniin, vihreän tikan ja kevytmielisesti ampui sitä. Vieläkin hän
+silmissään näki, miten lintu, toinen siipi katkenneena, koetti paeta,
+ja kun se huomasi hänen saavuttavan, pääsi siltä valittava, kauhistunut
+piipitys. Hän saavutti uhrinsa, koetti tarttua siihen, mutta se livahti
+hänen kättensä alta ja alkoi, yhä surkeasti ja rukoilevasti piipittäen,
+kiivetä puunrunkoa myöten ylös. Oi, hän muistaa sen niin selvästi...
+hän miltei on kuulevinaan tuon heikon, epätoivoisen äänen ja hentojen
+kynsien rapinan korkeata puunrunkoa vasten. Julmalla kiihkolla hän löi
+linnun alas pyssynpiipulla; se putosi kyljelleen ja jäi liikkumattomana
+makaamaan, veri pulppusi sen kyljestä valuen silkinhienolle, vihreälle
+höyhenpuvulle, ja yhä heikommin valittaen se katsoi kirkkailla
+silmillään häneen -- aivankuin olisi varmasti luottanut siihen, että
+hänet armahdetaan, jätetään elämään, mutta kuitenkin vielä hiljaa
+rukoilee... Mutta hän löi lintua puunoksalla päähän; se kouristautui,
+alkoi väristä ja valitti heikosti, luoden murhaajaansa kirkkaat
+silmänsä. Hän löi uudestaan, mutta oksa oli laho ja katkesi -- eikä
+lintu vieläkään kuollut. Hän tarttui toiseen oksaan, ja parin kolmen
+iskun jälkeen alkoivat sen silmät vihdoinkin himmetä ja kouristukset
+kävivät yhä harvemmiksi ja sen hennot varpaat puristuivat yhteen kuin
+pienen lapsen kädet... Hän katsoi kauan lintua, sen himmenneitä silmiä,
+katkennutta siipeä ja verintahrattua höyhenpukua, jota myöten vielä
+vieri joitakin punaisia verikarpaloita, ja käsiänsä...
+
+Kun hän muisteli tuota tapausta, alkoi hänen sekavissa aivoissaan
+tuntua siltä, että hän onkin tuo lintu, ja kuolema ajaa häntä takaa
+samoin kuin hän silloin -- silmät loistaen murhahalusta... Hänen
+jalkansa on katkennut... hän läähättää, hän on tukehtumaisillaan -- ja
+yhä lähenee kuolema, lähenee, lähenee... Kuivat oksat murskaantuvat
+räiskyen sen jalkojen alla... Hän ei tiedä, minkä näköinen se on, hän
+ei uskalla katsahtaa taakseen, mutta luultavasti se on luurangon
+näköinen, päällään musta viitta ja käsissään terävä viikate. Ah, se on
+varmasti sellainen, koska hän kuulee luiden kalahtelevan... Huu! Miten
+hirveästi ne kalisevat... Nyt hän tuntee niskallaan sen jäisen,
+hyytävän henkäyksen... ja väristen odottaa iskua.
+
+Mutta hän pääseekin vielä eteenpäin, taas hän kuumeisesti huohottaen
+laahustaa pakoon, ja jälessä tulee kuolema... risut räiskyvät, luut
+kalahtelevat... Ja niin hän pakenee kauan -- niin loppumattoman
+kauan...
+
+Vihdoinkin hän on turvassa. Hän on päässyt pakoon, hän tuntee
+lepäävänsä omassa vuoteessaan. Hän sulkee silmänsä kuolemanväsyneenä...
+
+Sitten näkivät omaiset, että hänen silmänsä äkkiä aukenivat, silmäterät
+alkoivat laajeta, niin että ne täyttivät miltei koko silmän, koko syvän
+silmäkuopan.
+
+He alkoivat väristä -- he tunsivat, että noilla mustilla,
+luonnottomilla silmäterillä nähdään jotakin kauheata...
+
+Vertahyydyttävä olikin se näky, minkä hän näki:
+
+Ovesta hiipi hiljaa suunnaton, varjomainen olento ja liukui
+omituisesti, äänettömästi yli lattian kellonurkkaa kohti. Hän näki
+karvaisen ruumiin, tahi oikeammin sanoen luurangon, jota peitti harmaa,
+hienokarvainen nahka... Se asettui seisomaan nurkkaan ja alkoi
+tuijottaa häneen uhkaavasti luisilla kasvoillaan -- silmien tilalla
+mustat, ammottavat kuopat...
+
+Niin -- siinä se on... Nyt se on tullut häntä hakemaan. Se on kuolema
+-- sama kuin äsken metsässä... Se löysi sittenkin... tännekin. Nyt ei
+mikään auta...
+
+Hän tahtoo pyytää kuolemaa odottamaan edes hiukan, edes muutaman
+hetken, jotta hän saisi rukoilla -- mutta sanaakaan ei tule hänen
+huuliltaan. Ja ilkeästi irvistellen viittaa haamu suurentuneeseen
+huoneen peräseinään -- ja samassa alkaa se äänettömästi kohota,
+niinkuin esirippu teatterissa, ja siellä näkyy sysimusta pimeys...
+
+Nyt tarttuu hirviö voimakkaasti johonkin mahdottomaan kampiin, ja
+silloin kallistuu koko huone sinnepäin, mistä seinä on poissa... Hän
+jäykistyy kauhusta: nyt hän vierähtää sänkyineen syvyyteen... Mutta
+huone heilahtaakin takaisin ja alkaa harvaan heilua -- niinkuin suuri
+laiva valtameren myrskyssä... Kaikki omaiset ovat paenneet, hän on
+yksin hirviön kanssa... sen silmäkuopat kiiluvat pirullisesta ilosta ja
+nautinnosta. Se vääntää ja ponnistelee yhä kauheammin...
+
+Hänen pitäisi huutaa vaimoansa, pyytää, rukoilla, ettei tämä jättäisi
+häntä elämän hirvittävimmällä hetkellä... Hän tahtoo vieläkin rukoilla
+hirviötä, että se pysähdyttäisi vielä hetkeksi, hänellä olisi vielä
+jotakin niin tärkeätä sanottavaa, että siitä riippuu kaikki, kaikki --
+mutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan...
+
+Ja yhä valtavammin heiluu huone... Ooh! Nyt oli lattia jo jyrkkä kuin
+ulkokatto, ja hänen kauhunsa lisääntyy yhä, kun hän muistaa, että
+vuoteen jalkojen alla on porsliinirullat: silloinhan sänky vielä
+helpommin saattaa vierähtää... Oi, jospa vielä hetkeksi voisi
+pysähdyttää tuon heilumisen! Ei, ei, ei! Tuolla hirviöllä ei ole
+sääliä...
+
+Nyt hän näki tuon syvyyden läpitunkemattoman pimeyden... Hänen luiset,
+keltaiset sormensa tarttuvat sängynlaitoihin kuin suuret kravunsakset,
+ja kuolinhetken suonenvedontapaisella, itsetiedottomalla voimalla
+imeytyy hänen kummituksentapainen ruumiinsa sänkyyn, kuin ahnas
+mustekala uhriinsa. Ja sitten hän koettaa olla niin hiljaa, hiljaa --
+ettei vain liikahduksellaan aiheuttaisi vierimistä... Hän ei uskalla
+enää nikoillakaan, peläten vain ärsyttävänsä hirviötä: hän tuijottaa
+vain pimeyteen.
+
+Silloin kallistuu huoneen lattia miltei pystysuoraan -- ja hän
+vierähtää mustaan syvyyteen.
+
+Kiljahdus niin kamala ja vihlova, kuin se tulisi ikuisesta
+kadotuksesta, tunkeutuu hänen kurkustaan. Ja niin odottamaton ja
+epäinhimillinen on tuo huuto, että läsnäolijat kalpenevat
+liidunvalkoisiksi. -- Hänen vaimonsa pyörtyy ja kannetaan pois
+tiedottomana, tytär alkaa eläimellisesti huutaa, ja nuorin poika
+kyyristyy sohvaan, painaa päänsä sen nurkkaan ja puree tuskissaan
+pehmeätä sohvatyynyä...
+
+Mutta kuoleva putoo, putoo. Vauhti on niin huimaava, että hän tuskin
+voi hengittää, ja hänen korvansa humisevat valtavasti. Milloin, milloin
+hän saavuttaa pohjan ja millainen on siellä syvyydessä pohja:
+kivilouhikko, vesi, lieju...? Luultavasti musta lieju, samanlainen,
+jonka hän näki kerran eräällä suurella nevalla Lapissa... Ah, nyt
+leyhähtää sieltä jo hyytävä kylmyys -- hänen ruumiinsa kylmenee,
+jäätyy, kaikki jäsenet ovat jo puutuneet, kovat kuin kivi... Ja yhä
+alaspäin, alaspäin, alaspäin... Ja sieltä alhaalta, kaukaisesta,
+pimeästä syvyydestä alkaa kuulua joitakin tukahdutettuja huutoja...
+
+Kuoleva oli jo menettänyt tajuntansa. Hänen silmänsä olivat muuttuneet
+yhä lasimaisemmiksi ja vääntyneet kieroon. Hänen kasvonsa olivat
+kokonaan vinossa, ja joka henkäyksellä vääntyi hänen suunsa ammolleen,
+kuin hän olisi tahtonut yhä enemmän ja enemmän ahmia ilmaa tai kuin
+olisi sieltä väkisin tunkeutunut hurja, vihlova kiljaisu... Mutta
+sieltä kuului vain jokaisella kauhean pitkällä hengenvedolla käheä
+korahdus...
+
+Ja vieläkin hän putoo... putoo... yhä samalla pyörryttävällä vauhdilla.
+Ja hämärästi käsittää hän, että se matka, minkä hän on jo pudonnut, on
+niin hirvittävä, hän on niin suunnattoman kaukana, että kaikki yhteys
+elämän kanssa on kauan, kauan sitte jo auttamattomasti katkennut...
+
+Jo kuuluvat selvemmin huudot... Mitä ovat nuo huudot... Tuo hirveä,
+yhtämittainen huuto...? Ah -- _ne ovat kadotettujen tuskanhuutoja_...
+Sinnekö hän siis joutuu...? Sinnekö... sinnekö...?
+
+Jo erottaa hän äärettömän suuria, kömpelöitä hirviöitä -- samanlaisia
+kuin jurakauden liskoeläimet, mutta niillä on suunnattomat
+alligaattorien kidat... Niiden silmät hohtavat vihreällä valolla, ja
+vain ne niukasti valaisevat hirviöiden jaloissa vääntelehtiviä,
+alastomia ihmisruumiita... Eräs jättiläishirviö on juuri hänen
+kohdallaan... nyt se huomaa hänet, se valaisee hänet kokonaan silmiensä
+kauhealla välähdyksellä -- ja ahnaasti loksahtaen aukenee sen
+suunnaton, sinipunerva kita, ja sieltä löyhähtää jääkylmä hengähdys...
+
+Ja hän putoo sinne...
+
+
+
+TOINEN KERTOMUS
+
+
+Yksinäinen huvila meren rannalla.
+
+Musta syysilta peittää maan. Tummalla taivaalla ei loista kuu, ei vilku
+ainoakaan tähti. Vain vaivoin saattaa erottaa joitakin synkkiä
+pilvenlohkareita, jotka liitelevät siellä ylhäällä hiljalleen ja
+äänettöminä kuin suunnattomat, aavemaiset linnut...
+
+Huvilan ympärillä olevat suuret kuuset erottuvat pimeydestä mustina ja
+epämääräisinä kuin jättiläisten haahmot -- ja niiden raskas, hillitty
+kohinakin muistuttaa jonkun tavattoman suuren, nääntyneen olennon
+huokauksia... Jossakin kauempana värisee yötuulessa viimeisillä
+lehdillään yksinäinen haapa -- ja niin salaperäiseltä ja alakuloiselta
+kuuluu tuo hiljainen värinä, kuin itkisi se yksinäisyyttään ja
+lähenevää kuolemaansa tai niinkuin nyyhkyttäisi siellä epätoivoon
+joutunut ihminen... Ja väsyneesti ja yksitoikkoisesti loiskuvat pienet
+aallot rannan kiviä vasten -- niinkuin nekin kuiskailisivat keskenään
+jotain niin surullista...
+
+Mutta huvilassa on valoisaa. Sali on koristettu kummallisella, miltei
+satumaisella tavalla. Kaikki seinämät ovat täynnä kukkia -- ruusuja,
+neilikoita ja orvokkeja -- järjestettyinä taiteellisiin ryhmiin,
+muodostaen mitä ihmeellisimpiä ja hurmaavimpia väriyhdistelmiä. Ja
+kukkien tuoksu täyttää ilman, huumaten kuin väkevä viini... Mutta
+keskellä lattiaa on lumivalkoisella liinalla katettu pöytä, ja sen
+keskellä kristallimaljakossa vain yksi ainoa kukka -- _suuri, musta
+ruusu_.
+
+Ja kaiken ylitse leviää kymmenistä värillisistä sähkölampuista
+vaaleanpunainen, ruusunvärinen valo, saaden aikaan satumaisen
+tunnelman.
+
+Kaikki on valmistettu kuin harvinaista juhlaa varten.
+
+Mutta vain viidelle on pöytä katettu.
+
+Salin ovi avautuu, ja edellä astuu sisään noin viisikymmenvuotias mies.
+Hän on laiha ja hyvin kalpea ja hänen tukkansa on ohimoilta harmaa;
+näkyy myös, että hän vain suurin ponnistuksin saattoi kävellä
+reippaasti. Mutta hänen otsansa on korkea ja hänen syvällä olevat
+harmaat silmänsä loistavat omituisesti, miltei nuorekkaasti, kun hän
+istahtaa pehmeään leposohvaan.
+
+Hänen vaimonsa näyttää hiukan nuoremmalta; hänen vartalonsa on vielä
+solakka ja nuortea -- mutta hänenkin kasvonsa ovat kalpeat kuin liina,
+hänen huulensa vapisevat, ja vain äärimmäisellä tahdonponnistuksella
+hän voi pysyä tyynenä.
+
+Ja sitten tulevat heidän kolme poikaansa -- vanhin kahdenkymmenenyhden-
+ja nuorin seitsemäntoistavuotias -- kookkaina, jäntevinä,
+ahavoituneina. Hekin näyttävät aroilta ja epäröiviltä, nähdessään
+kukkien paljouden.
+
+Kun he olivat istuutuneet, kysyi mies hetken äänettömyyden jälkeen
+hiljaa:
+
+-- Pojat. Tiedättekö, miksi meillä on nyt näin?
+
+Kukaan ei vastannut. Mutta vanhimman pojan ruskeat kasvot kalpenivat
+äkkiä -- hän ymmärsi kaikki.
+
+-- Nyt on tullut se päivä, josta olen teille useasti puhunut. -- Ja hän
+lisäsi hetken kuluttua vielä hiljemmin:
+
+-- Tämä on viimeinen kerta kun olemme yhdessä.
+
+Oli niin hiljaista -- ainoa ääni oli katossa lentelevän yksinäisen
+kärpäsen hento surina. Vihdoin sopersi vanhin poika omituisella,
+käheällä äänellä:
+
+-- Isä... onko, onko se nyt jo välttämätöntä...?
+
+-- On, -- puhui mies tyynesti. -- Minulla on nyt ollut kuumetta
+yhtämittaa toista viikkoa. Ja minä tunnen olevani nyt jo niin huono,
+että joudun aivan pian vuoteeseen -- josta en milloinkaan nouse... Ja
+minä haluan säästää teitä kaikkia.
+
+Hän oli taas hetken vaiti ja jatkoi sitten reippaasti:
+
+-- Ja nyt, pojat! Näyttäkää, että olette miehiä. Ruvetkaamme
+illalliselle.
+
+Hän hymyili ja katsahti ruokapöytään, niinkuin hänellä olisi ollut
+hyväkin ruokahalu.
+
+Kun veitset kalahtivat lautasiin, katsahtivat pojat toisiinsa aivankuin
+pelästyneinä -- niinkuin tuo räikeä kalina olisi ollut hautauskellojen
+ääni.
+
+Silloin alkoi makuuhuoneesta kuulua valitun jouhikvartetin esittämänä
+Oginskin poloneesin omituinen sävel. Niin harvaan, niin surullisesti ja
+hillitysti kuuluu tuo ääni monikertaisten oviverhojen lävitse, kuin
+vaikeroisi jossakin syvässä vankiholvissa ihminen, joka ei enää toivo
+poispääsyä...
+
+Kun soitto taukosi, alkoi hän puhua. Hän kertoi matkoistaan ja
+muistoistaan sellaisella elävyydellä ja reippaudella, että pojat
+näyttivät hetkeksi unohtavan todellisuuden -- hartaasti kuunnellen he
+söivät hyvällä ruokahalulla. Itse hän ei paljoa syönyt -- maisteli vain
+hitaasti mitä vaimonsa hänelle tarjoili ja hymyili tälle rohkaisevasti.
+
+He söivät jälkiruuaksi jäätelöä, josta hän oli niin paljon aina
+pitänyt. Kun pojat vielä söivät, tarjosi vaimo hänelle lisää:
+
+-- Kiitos, vanha ystäväni. Nyt minä en syö enää...
+
+Äkkiä tuli niin tuskallisen hiljaista. Pojatkin lakkasivat syömästä
+kuin yhteisestä sopimuksesta. Tuo viimeinen sana _enää_ oli hänen
+tahtomattaan saanut niin omituisen alakuloisen kaiun -- niinkuin olisi
+kadonnut iäksi jotakin kallista ja rakastettua, jota ei enää
+milloinkaan saa takaisin. Vaimo kalpeni taas entistäänkin kalpeammaksi,
+ja hänen kasvoissaan kuvastui kalvava tuska ja levottomuus. Ja niinkuin
+hänen pyynnöstään olisi riippunut kaikki, koko elämä, kuiskasi hän ääni
+värähdellen:
+
+-- Rakas... ota, ota vielä... vähän...
+
+Mies huomasi kaikki, ja hän muutti äänensä iloiseksi:
+
+-- No, kyllähän minä... Koska pojillakin näkyy vielä olevan.
+
+Miltei henkeä pidättäen katsoivat kaikki, miten hän hitaasti imeskellen
+söi hiukan jäätelöä. Ja kaikki ajattelivat samaa: kun hän nyt on tuon
+jäätelöhiukkasen syönyt -- _niin hän ei syö enää milloinkaan_.
+
+Ja oli niin hiljaista, niin hiljaista ja painostavaa kuin haudassa.
+Eikä punertava valokaan kyennyt salaamaan heidän kalpeuttaan...
+
+Hän kostutti suutaan viinilasissaan, nojautui hiukan taaksepäin
+leposohvallaan ja puhui:
+
+-- Roomalaiset -- he osasivat kuolla, mutta nykyään ei uskalleta.
+Nykyään tuomitaan jokaista, ken uskaltaa itse lähteä elämästä. -- Hän
+hymyili hienon ivallisesti, samalla kun jatkoi: -- Kai tekin, pojat,
+olette jo lukemattomia kertoja kuulleet sen miltei sananparreksi
+muuttuneen fraasin, että "täytyy olla rohkeutta elää". En voi auttaa,
+että minusta tuntuu tragikoomilliselta, kun kuolemaisillaan olevat
+raukatkin sopertelevat näitä sanoja -- sellaiset, jotka elävät vain
+tuskaksi itselleen ja taakaksi muille. Sillä tämän fraasin ovat
+keksineet lohdutuksekseen juuri pelkurit -- kun kauhu ja epävarmuus
+siitä, mihin he joutuvat kuolemansa jälkeen, on estänyt heitä eroamasta
+kurjasta elämästään... Ja se on kristinusko, joka on muuttanut kuoleman
+pelottavaksi, salaperäiseksi ja kauheaksi, vaikka pitäisi olla
+päinvastoin -- se juuri on yleisen mielipiteen saanut sellaiseksi, että
+värisemme, kun...
+
+Hänen puheensa keskeytti terävä yskänpuuska, ja hänen kalpeilla
+huulillaan näkyi verta.
+
+Silloin nuorin poika, joka oli voimakas ja harteva kuin täysikasvuinen
+mies, syöksyi isänsä sohvan viereen, painoi päänsä hänen polvilleen
+nyyhkyttäen kuin pieni lapsi:
+
+-- Isä... isä...
+
+Mies silitti hänen tuuheata tukkaansa, ja kun hän pitkän äänettömyyden
+jälkeen puhui, oli hänen äänensä hiljainen kuin tuulen henkäys:
+
+-- Pikku Matti... niin, vaikka sinä oletkin noin suuri, olet sinä
+kuitenkin vielä isän "pikku Matti"... Minä ymmärrän, että sinun on
+ikävä... Mutta ajattele, paljon ikävämpi olisi sinun olla isän vuoteen
+vieressä silloin, kun isä ei jaksaisi enää puhua teille ainoatakaan
+sanaa, ei liikauttaa jäsentä... Ja teidän täytyisi katsella ehkä kauan
+hänen kuolinkamppailuaan... Eikö niin?
+
+-- Niin... -- nyyhkytti poika hiljaa.
+
+-- Ja ajatelkaa, pojat, kuolema on luonnollinen ja välttämätön --
+kukaan ei voi sitä paeta. Tekin, jotka nyt olette noin nuoria, terveitä
+ja voimakkaita -- teidänkin täytyy ehdottomasti kuolla. Kun se siis on
+välttämätön, niin on kummallista, miksi ihmiset tekevät sen itselleen
+niin hirveäksi kuin suinkin. He lykkäävät sen ihan viimeiseen, siksi,
+kunnes heidän ehdottomasti _täytyy_ kuolla. Minäkin voisin lykätä vielä
+tuonnemmaksi kuolemanhetkeni, jos tahtoisin; kun nyt kuolen, niin se
+tapahtuu _omasta tahdostani_. -- Ja hän lisäsi vieläkin hiljemmin: --
+Pian kyllä tulee aika, jolloin se ei enää ole minun vallassani --
+kuolema tulee kysymättä tahdonko vai enkö.
+
+Taas tuli pitkä äänettömyys. Voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana
+kääntyi vaimo poispäin ja pyyhkäisi kyynelen silmästään. Hellästi
+lohduttaen sanoi mies:
+
+-- Sinä, rakas ystäväni -- älä murehdi... Tätä ei voi auttaa.
+
+Vaimo tarttui miehensä käteen ja kuiskasi hiljaa ja päättävästi:
+
+-- Minäkin kuolen sinun kanssasi.
+
+Mies hämmästyi. Hän oli luullut voivansa kuolla tyynesti -- ja nyt tuli
+hänen eteensä uusi asia, jota hän ei ollut ottanut lukuun. Hän katsoi
+vaimoansa aivankuin jotain vierasta, mieltäkiinnittävää henkilöä, jonka
+näkee ensi kerran. Joku pojista alkoi hengittää raskaasti, niin
+raskaasti, että se kuului läähätykseltä hiljaisessa huoneessa.
+
+-- Niin... minä ajattelen kuolemasta samoin kuin sinä... ja tahdon
+seurata sinua. -- Kyynel kohosi hänen silmäänsä, ja liikutuksesta
+värisevällä äänellä hän lisäsi:
+
+-- Minä en voi elää sen jälkeen kuin sinä olet kuollut... Sinä olet
+ottanut minun sieluni -- ja niinkuin sinä kuolet, tahdon minäkin
+kuolla...
+
+-- Mutta ajattele... pojat... he jäävät yksin, -- sammalsi mies
+epätoivoisesti.
+
+Naisen poskille nousi vieno puna, hän näytti olevan kuin haltioissaan,
+kun hän sädehtivin silmin puhui:
+
+-- Katso, miten voimakkaita he ovat -- ei yksin ruumiiltaan, vaan myös
+sielultaan. Ja siitä minä kiitän yksinomaan sinua. Sinä olet opettanut
+heitä elämään, sinä olet opettanut heille kuoleman salaisuuden... He
+tulevat yksinkin...
+
+-- Mutta rakas... katso heitä, -- keskeytti mies.
+
+Pojat olivat kuunnelleet kalpeina ja tuskaisina. Vanhin poika oli
+sulkenut silmänsä -- ja pitkien, tummien ripsien välistä vierähti
+silloin tällöin suuria kyyneleitä... Keskimäinen puristi jäntevillä,
+urheiluissa karaistuneilla käsillään ruokaliinaa -- ja aivankuin
+varkain pääsi hänen suustaan terävä hammasten kiristys... Mutta nuorin
+oli painanut kasvonsa valkeata pöytäliinaa vasten ja hänen voimakkaat
+hartiansa nytkähtelivät pidätetyistä nyyhkytyksistä.
+
+Matalalla, värisevällä äänellä kuiskasi mies:
+
+-- Hehän ovat meidän pienet... pienet poikamme...
+
+Naisen kasvoilla kuvastui tuska, sääli ja hellyys, kun hän katsoi
+poikiinsa. Sitten hänen huulensa alkoivat vavista, ja vihdoin hän
+aivankuin vastustamattoman voiman pakottamana läheni nuorinta poikaansa
+ja painoi huulensa tämän päätä vasten, sopertaen katkonaisesti:
+
+-- Ei... ei äiti voi... poikia jättää...
+
+-- Kuuletteko, pojat! -- huudahti mies aivankuin vapautuneena suuresta
+taakasta. -- Kuulettehan mitä äiti sanoo! Älkää nyt olko surullisia --
+nythän on kaikki hyvin... Äiti jää teidän luoksenne, neuvoo teitä,
+pitää teistä huolta...
+
+Ja hän puhui edelleen niin iloisesti ja reippaasti, kuin olisi ollut
+kysymys vain jostakin lyhyestä matkasta -- ja kaikki muuttuivat taas
+iloisemmiksi.
+
+-- Miksei sentään ole elämää kuoleman jälkeen... -- lausui nainen
+aivankuin olisi arastellut puhua siitä. -- Olisi niin onnellista tavata
+vielä...
+
+-- Sinä sanot erään syyn, joka suureksi osaksi on synnyttänyt uskon
+haudantakaiseen elämään; ihmiset ovat tahtoneet nähdä toisiaan vielä
+kuoleman jälkeenkin, ja he ovat laatineet myöskin uskontonsa sen
+mukaan.
+
+-- Kummallista... -- puhui nainen aivankuin uneksien, -- joskus, kun ei
+ajattele tarkempaan, tuntuu niin surulliselta, kun ei enää koskaan
+näe... kun tavallaan häviää...
+
+-- Mutta rakkaani, emmehän me häviä: mehän elämme kuolemamme jälkeen...
+Katsohan poikiamme. Heissä me elämme. Heille olemme antaneet itsemme,
+sielummekin... Niinkuin ruoho lakastuu, kukat varisevat, niin täytyy
+meidänkin ruumiimme lakastua. Mutta niinkuin ruohot ja kukat keväällä
+nousevat uudelleen entistä kauniimpina ja elinvoimaisempina -- samoin
+elämme mekin uudelleen lapsissamme. Ei meidän siis tarvitse kauhistua
+mitään tyhjiinraukeamista.
+
+-- Niin... niinhän se on kuin sanot... Meihin on vain niin syvälle
+juurrutettu tuo mahdoton luulo, ettei järkikään toisinaan voi sitä
+karkoittaa...
+
+-- Matti, ole hyvä ja aukaise ikkuna... tahtoisin...
+
+Hän keskeytti -- mutta kaikki ymmärsivät, että hän tahtoi vielä kerran
+kuulla aaltojen loiskeen, hän oli aina rakastanut merta.
+
+Nuorin poika veti punaiset samettiuutimet syrjään ja aukaisi molemmat
+ikkunanpuoliskot.
+
+Syysyön sakea pimeys hypähti taaksepäin nopeasti kuin peto, jota
+heitetään kekäleellä, mutta joka jää kuitenkin pienen matkan päähän
+mustana ja pelottavana... Ulkona oli tullut vieläkin hiljaisemmaksi.
+Vain vaivoin kuului silloin tällöin aaltojen väsähtänyt loiskina...
+haavan lehdet värähtivät kerran, kuin olisi joku kuiskannut hyvin
+hiljaa... Ja yötuuli suhisi puissa niin hillitysti ja salaperäisesti --
+niinkuin ylhäällä läpitunkemattomassa pimeydessä olisivat hitaasti
+suhahdelleet suunnattomat siivet...
+
+He tuijottivat kauan tuohon mustaan ikkuna-aukkoon. Tuntui kuin olisi
+pimeydestä joku tuntematon olento tuijottanut heihin liikkumattomalla,
+jäykällä katseellaan. Mies kuunteli vain aaltoja, ja lukemattomat
+muistot, kokonainen sarja kuvia vilahteli hänen ohitseen. Hän muisti,
+miten aallot hyväillen loiskuttelivat veneen kylkiä, kun hän ensi
+kerran oli vaimonsa kanssa merellä ja kaupungista kuului etäinen
+soitto... Hän muisti Pohjanmeren aallot raivoisina, vaahtopäisinä
+syöksymässä ehtimiseen yli laivankannen... Ja nyt hän ei enää
+milloinkaan keinu aalloilla...
+
+Silloin kuului yön pimeästä hiljaisuudesta kaukainen, vaikeroiva ääni.
+Ensin ei kuulunut mitä se oli, mutta sitten he tunsivat sen kurkien
+huudoiksi. Ne lähenivät, lähenivät, lähenivät... kuului selvästi, että
+siinä oli suuri parvi -- pitkä, muuttava parvi. Kuin välähtäen
+muistuivat hänen mieleensä kauniit kesäillat muinaisessa lapsuuden
+kodissa: hän on pieni poika, aurinko on juuri laskenut, vain punainen
+rusko peittää vielä länsitaivaan... Hän seisoo pihalla kuunnellen
+kurkien salaperäisiä huutoja kaukaisella suolla...
+
+Ne lähenevät -- ne ovat jo kohdalla... Ah -- nuo huudot eivät nyt
+olekaan samanlaisia kuin muinoin, lempeinä kesäiltoina... Nyt kun ne
+muuttavat, kaikuvat niiden huudot niin toivottomina, valittavina ja
+surullisina -- niinkuin ne jättäisivät ikuisia jäähyväisiä... Huudot
+etääntyvät yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi... He kuuntelevat
+jännittyneinä, henkeä pidättäen... Hetkeen ei kuulu enää mitään --
+mutta sitten kuuluu vielä kerran yksi ainoa huuto niin kaukaisena ja
+heikkona kuin aavistus...
+
+Ja taasen on hiljaista...
+
+-- Kurjet muuttavat... -- sanoi mies, tuijottaen ulos pimeyteen.
+
+-- Niin muuttavat... -- yhtyi siihen vanhin poika, tuskin kuuluvasti,
+ja hänen äänensä värisi...
+
+Kummallista! Nyt, kun kuolinhetki tuli yhä lähemmäksi, ja vaikka hän
+tiesi, ettei hän sitä lykkää, hän alkoi tuntea jotain epämääräistä
+elämänkaipuuta... Hän olisi niin mielellään vielä tahtonut nähdä kesän,
+nähdä tuoksuvan apilapellon perhosineen, mehiläisineen... kuulla
+lintujen laulun kevätaamuna... Ja muistaessaan, ettei hän enää
+milloinkaan saa tuota nähdä, vaan että hän jo huomenna on kuollut,
+kylmä, tunsi hän jonkinmoista epämääräistä, ennen tuntematonta kammoa.
+Parempi taitaisi sittenkin olla elää -- sairaanakin. Kuinka olikaan
+Salomo sanonut: "Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona."
+
+Ei! Kun hän ajatteli tarkempaan, tunsi hän, että se oli vanha kasvatus,
+joka siellä nosti päätään. Sillä miksi olisi kuolema viikon perästä
+parempi kuin nyt? Kesää hän ei missään tapauksessa enää näe. Ei! Nyt se
+on tapahtuva.
+
+Hän nousi heti paikalla, meni kaapille ja ruiskutti käsivarteensa
+vahvan annoksen morfiinia. Sitten hän taas istuutui tyynesti
+sohvalleen...
+
+Miten omituinen tunne! Vaikka jalat ja kädet tuntuvat liikuttaessa
+raskailta, niin kuitenkin on niin tavattoman kevyt olla. Ei mitään
+tuskaa, ei pahoinvointia -- vain suloinen raukeus koko ruumiissa... Ja
+kaikki jännitys, se pieni kammo ja juhlallisuus, jota hän äsken oli
+tuntenut, katosi kokonaan... Hän tunsi vain halua levätä, nukkua,
+jättää kaikki...
+
+Hän tunsi kuitenkin, että tuo raukeus tuli yhä suuremmaksi, ja
+sentähden hän sanoi hiljaa:
+
+-- Pojat, minä olen iloinen... kun olen voinut elää niin kauan, että te
+olette jo noin suuria... olette miehiä... -- Hän pysähtyi hetkeksi,
+niinkuin puhuminen olisi uuvuttanut häntä, ja jatkoi sitten hitaasti,
+korostaen joka sanaa:
+
+-- Niin, pojat... Eläkää aina miehinä... ja kun aika tulee -- niin
+_kuolkaa myöskin miehinä_.
+
+Kukaan ei puhunut mitään. Lähenevän kuoleman vakavuus ja juhlallisuus
+oli tarttunut kaikkiin, eikä kukaan tahtonut rikkoa hiljaisuutta, eikä
+valittaa. Pojat tarttuivat isänsä laihtuneisiin käsiin ja puristivat
+niitä hiljaa aivankuin vastaukseksi.
+
+Ja vaimo polvistui ja painoi päänsä miehen rintaa vasten. Mies tarttui
+hänen päähänsä ja suuteli häntä, puhuen hiljaa ja hellästi:
+
+-- Rakkaani... Minä en ole milloinkaan rakastanut sinua niin kuin
+nyt...
+
+Hän hymyili, sillä hänen mieleensä muistui taas se ilta, jolloin he
+ensi kerran olivat soutelemassa. Hän painoi sähkönappulaa, ja heti
+alkoi verhojen takaa kuulua heidän lempivalssinsa alakuloinen sävel.
+Hän katsoi hymyillen vaimoansa ja kysyi kuiskaten:
+
+-- Muistatko...?
+
+-- Oi rakkaani... muistan... muistan... -- sopersi nainen liikutettuna.
+
+Niin... siitä oli kaksikymmentäviisi vuotta, mutta heidän molempien
+mieleen tuli tapaus yhtä selvänä kuin se olisi tapahtunut eilen.
+
+He olivat kaukana lahdella, kaupungin melu ja jyrinä ei kuulunut enää
+-- soitto vain kuului... Ja silloin alkoi äkkiä kuulua tämä sama valssi
+-- niin vienona ja surumielisenä, että tyttö purskahti itkuun. Ja
+silloin mies hellitti airoista, meni tytön viereen ja suuteli häntä...
+
+Se oli heidän ensimäinen suudelmansa...
+
+Kaksikymmentäviisi vuotta! Ja nyt tuudittaa sama sävel hänet
+kuolemaan...
+
+Mutta hän ei tuntenut enää mitään kaipausta... Elämä oli antanut
+hänelle paljon, vaikkakin ankaran taistelun jälkeen. Hän tunsi itsensä
+nyt onnelliseksi...
+
+Sävel läheni loppuaan... värisi vielä hetken ja häipyi sitten kuin
+kaunis unelma... Mutta sekään ei tuottanut enää mitään tuskaa -- hänen
+oli niin sanomattoman kevyt ja rauhallinen olla. Hän hymyili
+omaisilleen ja sanoi heikolla äänellä:
+
+-- Muistatteko Petroniusta?
+
+Kukaan ei vastannut. He vain hymyilivät.
+
+Sitten hän otti vielä annoksen morfiinia.
+
+Hän nojautui yhä raskaammin leposohvansa selustaa vasten, ja hänen
+kasvonsa muuttuivat yhä kalpeammiksi. Mutta hänen huulensa hymyilivät
+ja hänen katseessaan kuvastui sanoin kuvaamaton rauha, kun hän kuiskasi
+kuin itsekseen:
+
+-- Oi, miten hyvä minun on olla...
+
+-- Isä... eikö sinulla ole mitään tuskia...? -- kysyi vanhin poika.
+
+-- Ei mitään tuskia... Hyvästi nyt... rakkaani...
+
+Hän katsahti jokaiseen rauhallisella, väsyneellä katseellaan, ja he
+tarttuivat taas hänen käsiinsä. Ja vaikka he käsittivät, että he nyt
+näkevät hänet viimeisen kerran elävänä, ja vaikka he olivat kauhulla
+ajatelleet tätä hetkeä, niin se ei ollutkaan kauhea. Kun he katsoivat
+hänen tyyniä, hymyileviä kasvojansa, eivät he saattaneet tuntea mitään
+tuskaa. Oli vain niin omituisen juhlallista, salaperäistä ja
+hiljaista...
+
+Hän hymyili yhä raukeata hymyänsä -- niinkuin olisi muistellut jotain
+suloista, ja hänen puoliksi suljetuissa, hiukan himmeissä silmissään
+oli sellainen katse kuin katsellessa jotain kaunista, kaunista näkyä...
+Ja hän kuiskasi itsekseen niin katkonaisesti ja heikosti, että se
+muistutti yötuulen suhinaa:
+
+-- Tämä on... siis .. kuolema ..
+
+Hän lepäsi vielä hetken liikkumatta. Sitten hänen silmänsä avautuivat,
+ne näyttivät vielä kerran loistavan kuin aurinko ennen lopullista
+laskemistaan. Hän katsahti vielä kerran kaikkiin hymyillen tuota
+ihmeellistä hymyään... sitten näytti siltä, kuin hänen silmiänsä olisi
+painanut sanomattoman raskas uni...
+
+Mutta hänen laiha, kalpea kätensä alkoi hapuilla jotakin -- sitten se
+löysi sähkönappulan sohvan kädensijan vieressä... hän painoi siihen, ja
+hetken kuluttua alkoi esiripun takana Chopin'in surumarssin sävel
+tuskin kuuluvana, matalana kuiskauksena...
+
+Sitten hän sulki silmänsä...
+
+Hänen kasvonsa kalpenivat yhä enemmän, hänen hengityksensä muuttui yhä
+kevyemmäksi ja kuulumattomammaksi -- hänen rintansa kohoilua tuskin
+erotti...
+
+Mutta itse hän ei tunne enää sitä. Hän on olevinaan konsertissa
+kihlattunsa kanssa... Soitetaan paraillaan Chopin'in surumarssia...
+Nuori taiteilija valaa noihin synkkiin säveliin koko sielunsa. Sali on
+hämärä, ja he puristavat toistensa kuumia käsiä .. He istuvat yhä
+haltioituneina kuunnellen kauan, kauan... Ja tuntuu kuin lupaisi tuo
+sävel jotain surullista ja suloista...
+
+... Soitto alkaa kuulua etäämmältä, jostakin alhaalta... Ja nyt hän
+huomaa, että he kulkevat, liitelevät jonnekin... Ja on niin
+sanomattoman kevyttä, valoisaa ja suloista... Tuohon rakkaaseen
+musiikkiin liittyy joidenkin tuntemattomien lintujen hurmaava laulu...
+Ilma on täynnä loistavien kukkien tuoksua -- ja niinkuin hellät kädet
+hyväilee vieno tuulenhenkäys heidän kasvojaan... Vähitellen alkaa heitä
+omituisesti raukaista. Pitäen yhä toisiaan kädestä nojautuvat he hiukan
+taaksepäin .. ja on aivankuin ilma kannattaisi heitä... Heidän silmänsä
+sulkeutuvat, soitto alkaa kuulua yhä kauempaa... he liitelevät yhä
+kauemmaksi, auringon valaisemien, tuoksuvien puunlatvojen yli...
+
+Vielä kuuluu kaukaisena, hyväilevänä jotakin... jotakin... Hän nukkui.
+
+Äänettöminä ja liikkumattomina katselivat he miten kuoleman kalpeus
+levisi hänen kasvoilleen ja miten hengitys muuttui yhä heikommaksi...
+Vasta kun hänen kätensä muuttuivat kylmiksi, huomasivat he, että hän
+oli jo lakannut hengittämästä...
+
+Silloin alkoi nuorin poika hiljaa itkeä.
+
+Omituisen hellyyden valtaamana tarttui vanhin poika hänen käteensä ja
+sanoi väräjävällä äänellä:
+
+-- Älä itke, Matti... Isä ei ole meille kuollut... Hän elää aina meidän
+muistossamme...
+
+-- Minä en itke surusta -- muuten vain... -- nyyhkytti nuorukainen.
+
+Ja keskimäinen poika, jonka silmissä kimalteli jotain, kuiskasi
+aivankuin itsekseen:
+
+-- Mikseivät kaikki ihmiset kuole noin...?
+
+Naisen täytyi katsoa hämmästyneenä poikiinsa.
+
+He eivät olleet milloinkaan puhuneet noin. Outo liikutus ja miehekkyys
+loisti heidän voimakkaista kasvoistaan. Ja vanhin poika tarttui äitinsä
+käteen, suuteli sitä -- ja niinkuin olisi ymmärtänyt hänen ajatuksensa,
+sanoi hän lujasti ja hellästi:
+
+-- Niin, äiti...
+
+Mutta leposohvalla lepäsi mies kalpeana, uljaana... Ja hän hymyili
+vieläkin -- niinkuin hän olisi nukkunut ja näkisi suloista unta...
+
+
+
+***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMA***
+
+
+******* This file should be named 54681-8.txt or 54681-8.zip *******
+
+
+This and all associated files of various formats will be found in:
+http://www.gutenberg.org/dirs/5/4/6/8/54681
+
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions will
+be renamed.
+
+Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
+law means that no one owns a United States copyright in these works,
+so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
+States without permission and without paying copyright
+royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
+of this license, apply to copying and distributing Project
+Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
+concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
+and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
+specific permission. If you do not charge anything for copies of this
+eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
+for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
+performances and research. They may be modified and printed and given
+away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
+not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
+trademark license, especially commercial redistribution.
+
+START: FULL LICENSE
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
+Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
+www.gutenberg.org/license.
+
+Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
+Gutenberg-tm electronic works
+
+1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or
+destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
+possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
+Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
+by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
+person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
+1.E.8.
+
+1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement. See
+paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
+agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
+electronic works. See paragraph 1.E below.
+
+1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
+Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
+of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
+works in the collection are in the public domain in the United
+States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
+United States and you are located in the United States, we do not
+claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
+displaying or creating derivative works based on the work as long as
+all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
+that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
+free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
+works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
+Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
+comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
+same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
+you share it without charge with others.
+
+1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
+in a constant state of change. If you are outside the United States,
+check the laws of your country in addition to the terms of this
+agreement before downloading, copying, displaying, performing,
+distributing or creating derivative works based on this work or any
+other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
+representations concerning the copyright status of any work in any
+country outside the United States.
+
+1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
+immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
+prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
+on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
+phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
+performed, viewed, copied or distributed:
+
+  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
+  most other parts of the world at no cost and with almost no
+  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
+  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
+  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
+  United States, you'll have to check the laws of the country where you
+  are located before using this ebook.
+
+1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
+derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
+contain a notice indicating that it is posted with permission of the
+copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
+the United States without paying any fees or charges. If you are
+redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
+Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
+either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
+obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
+trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
+additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
+will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
+posted with the permission of the copyright holder found at the
+beginning of this work.
+
+1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
+any word processing or hypertext form. However, if you provide access
+to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
+other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
+version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
+(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
+to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
+of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
+Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
+full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
+provided that
+
+* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
+  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
+  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
+  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
+  within 60 days following each date on which you prepare (or are
+  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
+  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
+  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
+  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
+  Literary Archive Foundation."
+
+* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+  License. You must require such a user to return or destroy all
+  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
+  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
+  works.
+
+* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
+  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
+  receipt of the work.
+
+* You comply with all other terms of this agreement for free
+  distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
+Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
+are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
+from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
+Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
+trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
+Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
+electronic works, and the medium on which they may be stored, may
+contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
+or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
+intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
+other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
+cannot be read by your equipment.
+
+1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from. If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium
+with your written explanation. The person or entity that provided you
+with the defective work may elect to provide a replacement copy in
+lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
+or entity providing it to you may choose to give you a second
+opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
+the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
+without further opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
+OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
+LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of
+damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
+violates the law of the state applicable to this agreement, the
+agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
+limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
+unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
+remaining provisions.
+
+1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
+accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
+production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
+electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
+including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
+the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
+or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
+additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
+Defect you cause.
+
+Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of
+computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
+exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
+from people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
+generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
+Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
+www.gutenberg.org 
+
+Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
+Archive Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
+U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
+mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
+volunteers and employees are scattered throughout numerous
+locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
+Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
+date contact information can be found at the Foundation's web site and
+official page at www.gutenberg.org/contact
+
+For additional contact information:
+
+    Dr. Gregory B. Newby
+    Chief Executive and Director
+    gbnewby@pglaf.org
+
+Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment. Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements. We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
+DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
+state visit www.gutenberg.org/donate
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
+ways including checks, online payments and credit card donations. To
+donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
+
+Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
+Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
+freely shared with anyone. For forty years, he produced and
+distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
+volunteer support.
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
+the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
+necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
+edition.
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search
+facility: www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
+
diff --git a/54681-8.zip b/old/54681-8.zip
index 3afa712..3afa712 100644
--- a/54681-8.zip
+++ b/old/54681-8.zip