diff options
| author | nfenwick <nfenwick@pglaf.org> | 2025-02-07 08:14:55 -0800 |
|---|---|---|
| committer | nfenwick <nfenwick@pglaf.org> | 2025-02-07 08:14:55 -0800 |
| commit | af5125917dc09a93122bee35988e32875936a6bd (patch) | |
| tree | 6e95af51bb9634fee8a10096e089eecbc7b798a2 | |
| parent | 6af80a002c1114e34594189c01122de8da58c7d8 (diff) | |
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/54681-8.txt | 3690 | ||||
| -rw-r--r-- | old/54681-8.zip | bin | 63645 -> 0 bytes |
5 files changed, 17 insertions, 3690 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..11c2d27 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #54681 (https://www.gutenberg.org/ebooks/54681) diff --git a/old/54681-8.txt b/old/54681-8.txt deleted file mode 100644 index 9044a83..0000000 --- a/old/54681-8.txt +++ /dev/null @@ -1,3690 +0,0 @@ -The Project Gutenberg eBook, Kuolema, by Konrad Lehtimäki - - -This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most -other parts of the world at no cost and with almost no restrictions -whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of -the Project Gutenberg License included with this eBook or online at -www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have -to check the laws of the country where you are located before using this ebook. - - - - -Title: Kuolema - Novelleja - - -Author: Konrad Lehtimäki - - - -Release Date: May 8, 2017 [eBook #54681] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - - -***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMA*** - - -E-text prepared by Tapio Riikonen - - - -KUOLEMA - -Novelleja - -Kirj. - -KONRAD LEHTIMÄKI - - - - - - -Helsingissä, -Kustannusosakeyhtiö Otava, -1915. - - - - -SISÄLLYS. - - Isä. - Työn uhri. - Juhannusyö. - Jouluyö. - Viimeinen työpäivä. - Pieni soittaja. - Elävältä haudattu. - Kuolema. - - - - -ISÄ - - -I - --- Pidäppäs nyt kiinni, ettet putoa! Tämän niityn mitan annamme mennä -oikein huimaa vauhtia! - --- Anna mennä vain. Kyllä me Matin kanssa mukana pysymme! - -He istuivat rinnakkain somassa reessä, ja heidän kolmiviikkoinen -esikoisensa nukkui rauhallisesti nuoren vaimon sylissä. - -Kuu loisti suurena, ihmeellisen kirkkaana; tuhannet tähdet näyttivät -iloisesti hymyilevän heille, ja edessä levisi niitty jäätyneenä, -tasaisena kuin lattia... Jäätä peitti vain ohut lumikerros, ja koko -lakeus hohti ja kimalteli kuutamossa, kuin olisi ollut peitetty -lukemattomilla pikku timanteilla... - -Nuori mies hellitti hymyillen hiukan ohjaksia, ja silmänräpäyksessä -hänen nopeudestaan kuuluisa hevosensa aivankuin kyyristyi; sen nuoret, -sirot jalat jännittyivät kuin teräsvieterit, jäänaulat iskeytyivät -rouskahtaen jäähän kuin jonkun tuntemattoman eläimen kynnet -- ja -silloin se alkoi! Lumitupru ja jääsirut sinkoilivat pyrynä heidän -silmilleen, lumivalkea harja hulmusi korkealla... Kuuran peittämät -yksinäiset pensaat pakenivat hurjaa kyytiä vastakkaiseen suuntaan, kuin -salaperäiset, valkopukuiset, peikot... Ja valkeat metsät näyttivät -liukuen siirtyvän sijoiltaan... - -Mies kääntyi vaimonsa puoleen, ja hänen silmänsä loistivat omituisesti, -kun hän puhui: - --- Oletko kuullut sen tarinan kuolleesta miehestä, joka tulta -huokuvalla hevosella tuli keskiyön aikana noutamaan morsiantaan...? Ja -kun he sitten kalpeassa kuutamossa pyörryttävää vauhtia ajoivat -kuolemaa kohti, huomasi tyttö, että hänen vieressään istui kuollut... -ja tämä alkoi mutista ontolla äänellä: - - "Kuu paistaa heleästi. - Kuolo ajaa keveästi... - Etkö pelkää, tyttöseni...?" - --- Kyllä muistan... -- vastasi vaimo. - --- Niinhän mekin nyt menemme... Katsoppas, miten koko maailma on valkea -ja hohtava... Pelkäätkö? - --- En... -- kuiskasi nuori nainen hiljaa ja nojautui miestään kohti, ja -mies tunsi kuinka hänen vartalonsa värisi hiukan. - -Mutta katsahdettuaan hänen silmiinsä näki hän niiden loistavan -ihastuksesta... Hän hymyili, ja raikas viima oli nostattanut hänen -vielä kalpeille poskilleen vienon punan -- hän oli kauniimpi kuin -milloinkaan ennen... - -Mies kietoi käsivartensa vaimonsa hennon vyötärön ympäri ja sanoi -hellästi ja leikillisesti: - --- Vai et pelkää? Odotappas! - -Samassa hän laski ohjat kokonaan irralleen ja komensi terävällä, -kaikuvalla äänellä: - --- Noppe! - -Juoksijan korvat höristyivät; se muisti, että nyt saa mennä niin kovaa -kuin ikinä pääsee -- ja se lähti pyyhältämään ihan hirveätä vauhtia... - -Heidän korvissaan suhisi ja vinkui. Hohtava jääkenttä tuntui vimmattuna -pakenevan heidän altaan... Kummallakin puolen suitsusi juoksijan kuuma -huounta vaaleana savuna, ja keskellä leiskui lumivalkea, kiiltävä harja -kuin salaperäinen, kalpea tuli -- niinkuin he todellakin olisivat -kiitäneet sadun yliluonnollisella hevosella, jonka suusta ja -sieraimista tuli ja savu suitsusi... - -Kun hevonen teki pienen mutkan, alkoi reki liukua hurjasti sivulle, ja -silloin kalpeni nuori äiti. - -Mutta mies huomasi, että jää oli aivan tasainen, joten mitään vaaraa ei -ollut; hän puristi vain lujemmin vaimonsa vartaloa vastaansa ja kysyi -hellyydestä värähtävällä äänellä: - --- Joko nyt pelkäät? - --- En, en sinun kanssasi... - -Ja nuo yksinkertaiset, tuskin kuuluvat sanat merkitsivät heille enemmän -kuin hehkuvimmatkaan rakkaudentunnustukset. - -Mies tunsi taaskin, että tuo hento vartalo vapisi, ja hän katsoi taas -vaimoansa silmiin -- ja kokonainen maailma rakkautta ja hellyyttä -tulvahti häntä vastaan noista sinisistä, kauniista silmistä... Niin, -hän tiesi, ettei rakastettunsa värissyt pelosta, vaan kenties enemmän -onnesta ja nopean vauhdin tuottamasta hurmauksesta. - --- Nukkuuko Matti? - --- Nukkuu... - -He katsahtivat molemmat pieneen vaatemyttyyn, sitten toisiinsa, ja -hymyilivät -- ja tuhannet sanat eivät olisi voineet selittää enempää -kuin tuo lyhyt silmäys ja hymyily... Ja niinkuin pyörremyrsky syöksyi -yhä nuori juoksija eteenpäin... - -Lähestyttiin kuitenkin jo niityn rantaa, ja mies alkoi lyhyin -vihellyksin maanitella virmaa juoksijaansa hiljentämään vauhtia. - -Hevonen kyllä kuuli vihellykset ja tiesi, mitä ne merkitsivät, mutta -sillä ei ollut pienintäkään halua hiljentää. Sehän on sulaa -kiusantekoa, ettei anneta mennä, kun kerran on päässyt lämpenemään... - --- Noppe, hiljennäppäs nyt hiukan... -- puheli mies ja alkoi yhä -viheltäen hiljalleen tiukentaa ohjaksia. - -Juoksija katsahti taakseen, pudisti päätään ja päristi äkäisesti -- -aivankuin syvästi harmissaan huvinsa pilaamisesta... Mutta täytyihän -hänen lopulta hiljentää, kun ohjaksia yhä kiristettiin... Niitty -loppui, ja he ajoivat tasaista ravia peltotietä myöten metsänreunaa -kohden. Ja siellä, kauniilla, korkealla töyräällä, tuuheiden kuusien -ympäröimänä, hohti valkeine seinineen ja lumisine kattoineen heidän -uusi torppansa... - -Samassa he jo olivatkin pihalla. Mies sitoi juoksijansa kuuseen ja -auttoi nuoren äidin lapsineen reestä ja talutti sisälle. - --- Miten kaunista täällä on! -- huudahti nuori nainen ihastuneena ja -jäi katselemaan liikutettuna ja hämmästyneenä ympärilleen. - -Ja kaunista siellä olikin... Vastaveistetyt seinät ja höylätty lattia -hohtivat kellertävänvalkeina, ja ilmassa tuntui kuivan hongan raikas, -suloinen tuoksu... Ja muuri, valkea kuin lumi! Ja astiakaapit, penkit, -tuolit, ämpärit -- kaikki -- uutta, puhdasta ja valkeata... - -Ja kamari sitten! Siellä oli uusi piironki, sänky, kehto... - -Ja kaikki tämä oli Antin työtä! - -Ellin täytyi taaskin katsahtaa Anttiin, kun hän siinä seisoi -voimakkaana, uljaana ja hymyilevänä, silmät loistaen sydämellisestä -ilosta, nähdessään miten ihastunut vaimonsa oli. - --- Ja sinä et mitään ennen selittänyt... - -Hän oli moittivinaan, mutta hänen äänessään soi vain rakkaus ja -kiitollisuus, se värähti niin vienona ja hellänä kuin kevyt, suloinen -hyväily... - -Mutta Antti ei vastannut -- hän vain hymyili onnellisena. - -Elli alkoi varovasti aukaista pikku Matin kääröä ja asetti hänet -kehtoon. - -Mutta Matti heräsikin makeimmasta unestaan ja ilmaisi äänekkään -paheksumisensa moista häiritsemistä vastaan. - --- So, so, pikku matkamieheni. Älähän nyt suutu... älä suutu! -- -viihdytteli äiti hellästi. - --- Kai sinun täytyy antaa hänelle ihan ensimäiseksi illallista... -Tokkopa hän vähemmästä leppyy...? -- puheli mies hymyillen. - -Elli antoi pojan Antille, riisui palttoonsa, istuutui tuolille ja -aukaisi puseronsa, paljastaen valkean, vielä neitseellisen rintansa... -Ja kun nuori esikoinen taas pääsi äidin syliin, oli se täydellisesti -hyvitetty; se lakkasi huutamasta ja alkoi ahnaasti imeä... - -Oi, miten kaunis olikaan tuo ryhmä! Miten hellästi ja kauniisti -katsoikaan nuori äiti imevään lapseensa! Antin valtasi kummallinen, -outo tunne -- aivankuin jonkunlainen heikkous... Hän ei olisi voinut -sitä selittää, hän ei voinut lausua ainoatakaan sanaa -- mutta jos -hänen olisi tarvinnut astua kuolemaan noiden kahden puolesta, olisi hän -sen empimättä tehnyt! - -Hänen vaimonsa, hänen pieni poikansa... - -Ja kun nuori nainen nosti kasvonsa, olivat hänen silmänsä niin -omituisen sädehtivät ja kosteat... Hänen suunsa puoliavoimine, -punaisine huulineen muistutti aukeavaa kukkaa... Ja hän kuiskasi -hiljaa: - --- Antti... - -Antti ei voinut nytkään mitään sanoa. Hän asteli vain vaimonsa viereen, -laski suuren, voimakkaan kätensä hänen hienoille, vaaleille hiuksilleen -ja silitti hiljaa hyväillen hänen päätänsä. - -Mutta vaimo tarttui äkkiä miehensä käteen ja painoi tuon työssä -kovettuneen käden hienohipiäistä poskeansa vasten... Ja hänen -rinnoillaan imi pitkin siemauksin heidän pieni poikansa... Välillä se -levähti hetkisen, hengittäen voimakkaasti ja katsoen ylös äitinsä -kasvoihin kirkkain, sinisin silmin... - -Antti tunsi olevansa niin sanomattoman onnellinen. Hän ei voinut -ymmärtää, miksi häntä aivankuin ahdisti tuo suuri onni... Ikäänkuin se -ei voisi olla todellista... - -Hän sammalsi hiljaa, liikutuksesta väräjävällä äänellä: - --- Niin, Elli... -- Minä menen nyt viemään Nopen talliin... - -Kun hän tuli pihalle, hirnahti Noppe iloisesti, kuopien -malttamattomasti lunta. Ja kun Antti meni sen luokse, alkoi se -tuttavallisesti hieroa päätään hänen takkiinsa. - -Antti oli vieläkin aivankuin huumaantunut. Että Elli vihdoinkin, -kaikkien vaikeuksien jälkeen, oli täällä! Hänelle, köyhän torpan -pojalle, ei oltu aiottu suuren talon tytärtä antaa... Kaikki keinot ja -ansat oli viritetty esteeksi, mutta heidän rakkautensa oli voittanut -kaikki -- ja nyt oli jo oma kotikin. Hänet valtasi niin väkevä -onnentunne, että hän, tietämättä mitä teki, tarttui tuon kasvattamansa -hevosen päähän ja painoi kasvonsa hienokarvaista kaulaa vasten... - -Kun hän oli vienyt hevosensa talliin, seisahtui hän pihalle. Hän ei -mene vielä juuri sisään, hän tahtoo hetken ajatella, nauttia siitä, -että vihdoinkin on täysin onnellinen... - -Miten hiljaista! Tuulenhenkäyskään ei häiritse hiljaisuutta. Ja miten -ihmeellisen kirkasta ja valoisaa on tänä iltana. Hän näkee tuossa -vihertävässä, satumaisessa valossa koko suurenmoisen maiseman -kukkuloineen, metsineen, soineen... Ja kaukana korvessa häämöttää -sinertävää taivasta vasten mahtavan Kolkkisvuoren valkea laki -- -aivankuin suunnaton jättiläinen, joka järkähtämättömänä ja ankarana -vartioi seutua. Ja tähdet... - -Ah -- heidän tähtensä! - -Tuolla ne nyt pilkottivat niin kirkkaina ja sädehtivinä -- aivankuin -olisivat hänelle ystävällisesti vilkuttaneet silmää... - -Antin mieleen muistui niin elävästi se ilta, kun he Ellin kanssa -olivat omiin nimiinsä omistaneet kaksi lähekkäin olevaa tähteä -länsitaivaalla... Elli katsoi niihin aina suurella hellyydellä, -niinkuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joista heidän onnensa -riippui... Ja kerran oli hän liikutetulla äänellä sanonut säälivänsä -niitä, kun ne eivät milloinkaan päässeet lähemmäksi toisiaan... - -Sellainen pieni, herttainen hupakko! - -Mitä se oli? - -Hän ei ensin erottanut, mutta sitten hän kuunteli tarkempaan... - --- Uu -- uu! - -Kaukaa korvesta kuului yksinäisen suden pitkäveteinen, valittava -ulvonta... Se oli niin kaukana, ettei siinä erottanut mitään vihaa eikä -raivoa -- siinä soi vain syvä alakuloisuus ja suru; se kuului niin -haikealta, kuin olisi susi nälkään nääntymäisillään tai kuolettavasti -haavoittunut ja vielä viimeisillä voimillaan ulvoen rukoilisi apua... -Joskus se alkoi tuskallisena ja hurjana kuin kidutetun ihmisen vihlova, -sydäntäsärkevä huuto, mutta sitten se aleni ja loppuikin pitkään, -nyyhkytyksentapaiseen valitukseen -- niinkuin olisi jossakin -toivottomasti ja haikeasti itkenyt nainen, jonka koko maailma on -hyljännyt... - -Oli hän ennenkin kuullut susien ulvontaa, mutta nyt se vaikutti hänen -herkistyneeseen mieleensä omituisen tuskallisesti ja kaameasti. - -Merkitseekö se jotain? Ei -- mitäpä se merkitsisi? - -Mutta miksi kuvastuu tuossa ulvonnassa sellainen suru ja alakuloisuus? -Mitä mahtaa ajatella ja ikävöidä tuo yksinäinen peto synkeässä -metsässään...? - -Jospa se ei olekaan susi, vaan eksynyt ihminen? - -Hän alkoi kuunnella tarkemmin. Ja kummallista! Se kuului nyt paljon -lähempää. Tai ehkä oli susi vain kääntänyt kuononsa tätä ilmansuuntaa -kohden... Ja nyt siinä erotti villiä, nälkäistä raivoa ja uhkaa, -säälimätöntä uhkaa... - -Kauan hän seisoi siinä mökkinsä edustalla. Suuret kuuset loivat -valkealle lumelle sinertäviä, jättiläismäisiä varjoja. Ja tuossa -kalpeassa, aavemaisessa valossa, tuossa syvässä, onnettomuutta -ennustavassa hiljaisuudessa, jossa ei kuulunut muuta kuin -tuo kaukainen, valittava ulvonta, alkoi hänestä tuntua yhä -kammottavammalta. - -Häntä alkoi värisyttää, ja hänen sieluunsa hiipi outo, epämääräinen -pelko, salainen aavistus jostakin kauheasta onnettomuudesta... - -Ja kaukaa korvesta kuului taas pitkäveteisenä, pahaenteisenä, kaameana: - --- Uu -- uu! -- Uu -- uu! - - -II - -Antti asteli reippaasti kotiaan kohden erästä metsäpolkua myöten. Lumi -narskui ja kiljui vihaisesti saappaitten alla, pakkanen paukkui -aidoissa ja pyrki väkisin nipistelemään hänen kasvojaan kylmillä -hyppysillään. Hänen olallaan pyssynpiipulla riippui jaloista -yhteensidottuina teeri ja kaksi suurta koirasmetsoa; hän hyräili -hiljalleen, ja hänen mielensä oli niin sanomattoman kevyt ja iloinen -- -odottihan siellä kotona nuori, herttainen vaimo ja pikku Matti, joka -oli jo kolmivuotias! - -Oi, miten paljon hän piti tuosta pikku veitikasta! Ja miten -ymmärtäväinen, sukkela ja kekseliäs hän oli! Antin täytyi hymyillä -muistellessaan, miten Matti eilen puoliväkisin tahtoi päästä -ratsastamaan Nopella -- sellainen pikku vekara! Ja kun ei tähän annettu -lupaa, meni hän vähin äänin pihalle ja aikoi ratsunaan käyttää suurta, -mustaa tallipässiä! Tämä ei kuitenkaan ollut hänen kanssaan samaa -mieltä, vaan nakkasi nuoren ritarin hankeen, niin että lumi pölähti! - -Oh, kyllä hänestä vielä tulee reipas mies! -- ajatteli Antti. - -Kun hän läheni kotiaan, muuttuivat hänen askeleensa varovaisemmiksi ja -hän hymyili taas hiljaa itsekseen. - -Nyt se varmaan ilostuu, kun saa näin suuria, kauniita sulkia! - -Varpaillaan hiipi hän eteiseen, raotti hiljaa ovea ja huusi sisään -iloisesti ja hellästi: - --- Matti! - -Ei vastausta. - --- Onko isän pikku Matti mennyt piiloon? Arvaappas mitä isällä on? - -Ei vastausta. - -Mutta hän muisti, että pienokainen usein juoksi hänen tullessaan -jonnekin piiloon ja istui siellä äänettömänä kuin pieni hiiri. Kun mies -sitten löysi hänet sängyn alta tai muusta piilopaikasta, purskahti -häntä vastaan niin kirkas ja sydämellinen nauru, hän kohtasi niin -loistavat ja sädehtivät sinisilmät, että hänen täytyi silmänräpäyksessä -nostaa pikkuinen syliinsä ja painaa huulensa pientä, punaista suuta -vasten, joka oli täynnä hohtavanvalkoisia hampaita... Mies astui siis -sisään, vilkaisi kaikki tutut piilopaikat, kurkistipa vielä uunillekin --- mutta poika ei ollutkaan sisällä. - --- Ahaa, hän on mennyt äidin kanssa navettaan... - -Kiireesti hän riensi navettaan, jossa vaimonsa juuri laittoi haudetta -lehmälle, ja kysyi iloisesti ovea avatessaan: - --- Täälläkö se pikku Matti piileskelee? - --- Ei, Matti on sisällä, -- vastasi vaimo. - -Mies seisoi hetken aivankuin jähmettyneenä. - -Sanaakaan hän ei kyennyt sanomaan, sillä kamala aavistus valtasi hänet. -Hän valahti kalpeaksi kuin liina, kylmä hiki pusertui silmänräpäyksessä -hänen otsalleen, ja hänen täytyi tarttua karsinan aitaan, jottei olisi -kaatunut. - -Sudet... sudet! Nehän olivat syöneet useita lapsia näillä tienoin... - -Niinkuin jonkun hirviön takaa-ajamana ryntäsi hän ulos. - -Kauhistuneena hän tuijotti tuoreisiin sudenjälkiin äskensataneella -lumella... - -Kuin sumun läpi hän näki jäljistä, että pienokainen oli seissyt eteisen -kynnyksellä -- ja siitä oli susi hänet siepannut ja sitten pitkin -loikkauksin kadonnut metsään. - -Epätoivoinen parahdus pääsi miehen suusta. Hän juoksi tupaan, sieppasi -seinältä pyssyn ja syöksyi vimmatusti sudenjälkiä myöten metsään. - -Juostessaan hän käsitti, että onnettomuuden oli juuri täytynyt -tapahtua, ja se antoi siivet hänelle; koko nuoren ruumiinsa voimalla ja -nopeudella hän syöksyi eteenpäin, ja hänen silmänsä tuijottivat -jäykästi ja itsepäisesti sudenjälkiin -- noiden pitkien, raskaiden -hyppyjen jälkiin... - -Mitä? Pieni kenkä lumella... Matin kenkä... hänen poikansa pieni -kenkä... - -Oliko hän koettanut ponnistella irti suden otteesta -- vai miten se oli -irtaantunut...? Juostessaan hän sieppasi sen ja juoksi, juoksi, -juoksi... Hiki alkoi virtana vuotaa, hänen rintansa läähätti ja -kurkkuaan kuivasi, mutta hän juoksi yhä vähentymättömällä vauhdilla, -tuijottaen jäykästi kamaliin sudenjälkiin. - -Vihdoin hän seisahtui kuunnellakseen... - -Ensin hän kuuli vain sydämensä kumean jyskinän, mutta sitten hän erotti -hyvin kaukaa lapsensa vaikeroivan ja hätäisen avunhuudon: - --- Isä... isä... isää! - -Ja viimeinen parahdus tuntui siltä, kuin olisi pienokainen ollut -tukehtumaisillaan... - -Raivoisa tuskanhuuto parahti miehen kuivasta kurkusta -- huuto, joka -muistutti ärsytetyn pedon karjuntaa -- ja hän lähti uudelleen -juoksemaan. Nyt hän käsitti senkin, että hänen olisi pitänyt -huudoillaan koettaa pelottaa sutta, ja katui katkerasti, ettei ollut -sitä heti muistanut. Kuin korvatakseen laiminlyöntiään huusi hän -juostessaan kerran toisensa jälkeen, ja hänen huutonsa kävivät yhä -käheämmiksi... ja kohottaen pyssynsä ilmaan laukaisi hän senkin sutta -pelottaakseen. - -Taas hän kuunteli. Ja suuri jumala! Hän kuuli -- tai ainakin oli -kuulevinaan -- taas tuon sydäntäsärkevän huudon: isä, isä... Hän ei -enää tuntenut väsymystä eikä tiennyt sitäkään, etenikö vai eikö -- hän -vain juoksi.. - -Kauhistuen näki hän jäljistä, miten metsästä oli tullut toinen susi, -miten saaliista -- hänen pienestä poikaraukastaan -- oli syntynyt -tappelu. Ankarasti oli temmelletty valkealla lumella. Tuossa oli pieni -kenkä harmaine sukkineen... pienet housut, jotka hänen vaimonsa oli -paikannut polvien kohdalta... ja hiukan edempänä pieni, verintahrattu -paita... Ja lähellä paitaa hän huomasi lumessa kädenjäljen -- -kädenjäljen, jossa pienet sormet olivat epätoivoisesti harallaan... - -Oih! Tuosta pienestä jäljestä hän näki, että pienokainen oli vielä -äsken ollut elossa... Hän miltei näki silmissään, miten tämä ponnisteli -epätoivoisesti petoja vastaan, miten hän pienillä sormillaan koetti -irroittaa kuristavia, karvaisia leukoja, joista valui kellertävä, -kuolainen vaahto... ja aina väliin tukehtumaisillaan huusi apua -isältä... Ja kun susi vihaisesti ja nautinnonhimoisesti muristen on -upottanut suuret, terävät hampaansa hentoon, valkeaan kaulaan, on hänen -kätösensä epätoivoisesti kuolemantuskassa haparoiden sattunut lumeen ja -jättänyt siihen nuo pienet, pienet sormenjäljet... - -Käheä, miltei eläimellinen huuto tunkeutui taas miehen kuivasta, -kirvelevästä kurkusta. Ja verestävillä silmillään hän havaitsi -edelleen, miten verta oli roiskunut ympäri: pedot olivat siis aikoneet -syödä pojan tässä, mutta hänen huutojensa tai pyssynlaukauksen -pelottamina lähteneet uudelleen. Hän käsitti, että hänen olisi pitänyt -ampua, voidakseen pelottaa susia, ja seisahtui jo kerran ladatakseen -pyssynsä, mutta huomasi, ettei hänellä ollutkaan ruutia. Siksi hän vain -juoksi ja huusi yhtämittaa käheästi. - -Samalla tavalla läähättäen ja rinta kolisten juoksi hän yhä edelleen. -Hiki valui virtana hänen otsaltaan, tunkeutuen silmiin ja kirvellen, -aivankuin niihin olisi kaadettu kirpeätä suolavettä. Hänestä kaikki -näytti hämärältä... Hänen ymmärryksensäkin alkoi omituisesti sumeta. -Hänestä tuntui, että hänen kurkkunsa pienenee hetki hetkeltä, että hän -auttamattomasti tukehtuu pian ja että hänen sentähden täytyy huutaa -- -huutaa epätoivon voimalla niin kauan kuin voi, saadakseen poikansa -pelastetuksi. Mutta se oli turhaa; jokaisella huudolla tuli hänen -kurkkunsa yhä ahtaammaksi, huutonsa yhä käheämmäksi ja korisevammaksi, -kunnes se lopulta muistutti kuolettavasti haavoitetun hirven viimeisiä -kuolonkorahduksia... - -Juostuaan näin kauan -- tunnin tai kaksi, sitä hän ei tiennyt -- saapui -hän vihdoin paikalle, jossa hänen lapsensa oli syöty. Jäljellä oli vain -muutamia verisiä riekaleita, murskatuita luita ja verta... Mutta olipa -muutakin: hänen pieni päänsä vaaleine kutreineen oli todellakin jäänyt -sinne hangelle kasvot alaspäin... - -Mies käänsi pään ja näki kuin mustan sumun lävitse sulkeutuneet silmät, -avoimen, hiukan vääristyneen suun. Hän läähätti raskaasti ja tuijotti -kauan mielettömin, hurjin katsein noita rakkaita, lumivalkeita kasvoja, -mutta viimein hän kumartui, pujotti sormensa kellertäviin, -silkinhienoihin hiuksiin ja painoi epätoivoisesti huulensa -vääristynyttä, kylmää suuta vasten... suuta, jossa tuntuivat pienet -terävät hampaat... - - * * * * * - -Hitaasti kulki mies kotiinpäin kantaen sylissään omaan takkiinsa -käärittyä poikansa päätä, muutamia pieniä luita ja revityitä lapsen -vaatteita. Hän oli jo kauan kulkenut, sillä hän oli joutunut kauaksi -kotoaan, mutta hän ei kiirehtinyt eikä välittänyt miten matka edistyi, -sillä ei hänellä enää kiirettä ollut... - -Hän ei huomannut, että oli avopäin ja paitahihasillaan, ei tuntenut, -että pureva pakkanen kylmäsi hänen äsken hiestä märän ruumiinsa, eikä -sitä, että ruumiinsa värisi vilusta ja alkavasta kuumeesta -- hän -laahusti vain hiljaa eteenpäin, toisinaan horjahdellen ja kompastellen, -puristaen noita rakkaita jätteitä rintaansa vasten... - -Ei pienintäkään valitusta kuulunut hänen huuliltaan, eikä ainoakaan -kyynel vierähtänyt hänen poskilleen, isku oli niin ankara, että hän oli -vielä aivankuin huumaantunut -- ja kerran välähti hänen mieleensä, että -kaikki onkin vain hirveätä unta... Mutta sitten hän tunsi käärön -rinnallaan ja ymmärsi, ettei enää koskaan saa nähdä poikaansa -elävänä... Ei milloinkaan saa kuulla hänen iloista, heleätä nauruaan... -Ei milloinkaan... - -Päivä alkoi painua mailleen. Hänen edessään pilkotti puiden välistä -hehkuva taivas -- niinkuin olisi suuri öinen metsäpalo uhmaten -viskannut punaisen kajastuksensa taivaalle... Mutta takaa hiipi hiljaa -harmaa hämärä... Ei, hän oli kuulevinaan varovaisia, hiipiviä askeleita -takanaan, ja hänestä tuntui, että jos hän nyt kääntyy, on häntä -vastassa muodoton, harmaa, varjomainen olento... - -Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä, seisahtui ja kääntyi -- eikä -nähnyt mitään. Metsä vain oli muuttunut entistä pimeämmäksi ja -salaperäisemmäksi. Ja oli niin hiljaista, hiljaista, ettei kuulunut -pienintäkään ääntä... ei risahdusta... - -Kuni kaukainen, ilkeä uni välähti hänen sekavassa muistissaan -samanlainen aavemainen hiljaisuus... Kuu valaisee kalpealla valollaan -valkean, aivankuin käärinliinoihin peitetyn maiseman, ja kaukaa kuuluu -pitkäveteinen, valittava ulvonta... - -Kun hän vihdoin saapui kotiin, oli hän kauhean näköinen. Hänen märkä -paitansa oli jäätynyt kovaksi kuin rautapelti, hänen kasvonsa olivat -kalmankalpeat, tukka kokonaan paksun kuuran peitossa, ja korvat olivat -paleltuneet lumivalkoisiksi -- hän näytti haudasta karanneelta -vainajalta... - -Horjuen asteli hän tuvan perälle, laski käärönsä pöydälle ja retkahti -istumaan raskaasti kuin juopunut -- ja jäätyneitten kulmakarvojen alta -tuijottivat hänen verestävät, kuumeesta kiiluvat silmänsä kuin vangitun -villieläimen. - -Vaimo aavisti sanoittakin kaiken, hän valahti kalpeaksi kuin liina... -hän tahtoi mennä katsomaan kääröä, mutta ei uskaltanut. Hän katsahti -kuin apua anoen mieheensä -- mutta tämä tuijotti jäykästi eteensä, -niinkuin ei olisi nähnyt mitään. - -Vihdoin nuori äiti ei voinut itseänsä hillitä -- hän syöksyi kuin -mielipuoli käärön luo ja alkoi vapisevin käsin kopeloida sitä auki... -mutta peräytyi kauhistuneena, sillä ensimäiseksi tuli esille pieni, -verinen paita... - -Uudelleen hän heittäytyi käärön yli. Vain epäselvästi hän havaitsi, -että sieltä vierähti jotain... Hän tarttui rintaansa ja kirkaisi, -niinkuin olisi häneen isketty suuri puukko... Sitten hän lyyhistyi -maahan kuin riepu ja alkoi sydäntäsärkevästi itkien huutaa: - --- Matti... Matti... Lapseni... lapseni... - -Mutta mies ei ymmärtänyt häntä, tuskin kuulikaan hänen huutojaan. Hänen -ruumiinsa alkoi hirveästi vavista, hänen hampaansa kalisivat kuin -vilutautisen ja raju, nouseva kuume ja suru tekivät hänet miltei -mielettömäksi... Hän kiinnitti tuijottavat silmänsä vaimoon, kysyen -hitaasti ja ankarasti kähisevällä, puistatuksista katkonaisella -äänellä: - --- Miksi hänet päästit ulos? - -Vaimo ei vastannut. Hän oli polvillaan lattialla -- ja niinkuin olisi -saanut ammottavan haavan, josta hänen verensä vuotaa kuiviin, ja -koettaisi vielä hetkisen sitä tyrehdyttää, puristi hän rintaansa vasten -pientä paitaa ja vaikeroi sanomattomassa tuskassa: - --- Lapseni... lapseni... lapseni... - -Mies korotti ääntänsä. - --- Siinä hän nyt on! Se on sinun syysi! - -Vaimo kohotti kyyneleiset, tuskanvääntämät kasvonsa ja katsoi hetken -mieheen kuin mielipuoli. Ja niin määrättömän surkeana ja epätoivoisena -parahti hänen kalpeilta huuliltaan: - --- Minun...? - --- Niin! Sinun, sinun! Kuuletko?! -- Mies nousi horjuen seisomaan, vesi -valui hänen sulaneesta tukastaan, ja hän näytti todellakin -mielipuolelta. Ja niinkuin hän nyt olisi löytänyt syyllisen poikansa -kuolemaan ja tahtoisi tappaa tämän sanoillaan, huusi hän vieläkin, -korostaen joka tavua vihlovalla tuskalla ja epätoivolla: - --- Se oli _sinun syysi!_ - -Vaimo jäykistyi ja kalpeni yhä enemmän ja lysähti tunnottomana -lattialle; hänen silmänsä jäivät kauhistuksesta selälleen, leuka -longahti muutaman kerran -- ja sitten hän oli liikkumaton. Mies -tuijotti kauan tylsästi häneen ja sekavilla aivoillaan alkoi hämärästi -käsittää, että oli tehnyt väärin vaimolleen... Eihän lasta voinut -sisään teljetä... ja olihan pojalla lupa mennä portaille asti -yksinkin... Hän polvistui vaimonsa viereen, hokien käheällä äänellä: - --- Anna anteeksi... anna anteeksi... En tarkoittanut mitään... En -mitään... - -Mutta liikkumattomat, kauhusta laajenneet silmät tuijottivat kattoon -kuin jotakin hirmunäkyä, eikä kalpeiden huulien välistä kuulunut mitään -vastausta. - -Hirveä epäilys ja tuska valtasi miehen, se syöksyi niin äkkiä hänen -sekaviin, kuumeesta jyskyttäviin aivoihinsa, että hän luuli päänsä -halkeavan tuossa tuokiossa... Kokonaan suunniltaan hän puristi vaimonsa -ruumista rintaansa vasten, hyväili epätoivoisesti velttoja käsiä ja -huohotti kuumeisesti: - --- Elli... Elli... Herää... herää...! Etkö kuule minua? Kuule minua... -kuule minua! - -Mutta vaimo lepäsi liikkumattomana ja äänettömänä. - -Kaikki musteni miehen silmissä, tuhkanharmaana ja hurjana hän syöksyi -seisoalleen, ja hänen suustaan tunkeutui kauhea huuto: - --- Kuollut! - -Elli kuollut... kuollut... Hän olikin aina ollut niin hento ja -heikko... Ja nyt hän oli itse surmannut vaimonsa...! - -Tämä luulo vei häneltä viimeisenkin ymmärryksen; hän ei kyennyt enää -mitään ajattelemaan. Hän repeli tukkaansa, kynsi rintaansa, ja ähkyen -kirosi hän jumalaa, itseänsä ja koko maailmaa... Ja kun hän asteli -edestakaisin lattialla, katsellen hurjasti ympärilleen verestävillä -silmillään, muistutti hän ahtaaseen häkkiin suljettua raivokasta, -nälkäistä petoa, joka on päässyt veren makuun ja himoitsee enempää... - -Tupa alkoi muuttua pimeäksi. Ja miehestä, jonka kuumeisissa aivoissa -kaikki oli sekasotkuista, alkoi tuntua siltä, kuin se olisi ollut -täynnä aaveita... Niinkuin pimeys olisi muuttunut eläväksi... -lukemattomiksi eläviksi olennoiksi... Ensin ne mustina ja salaperäisinä -kiipesivät uunilta, hiipivät hiljaa nurkkiin, penkkien ja astioiden -alle... Mutta niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, ne tulivat yhä -rohkeammiksi, rohkeammiksi... Nyt ne jo ojentelivat mustia, varjomaisia -käsiään hänen kurkkuansa kohden... joka puolelta kuului läähättävää -hengitystä, uhkaavaa, sihisevää kuiskutusta... Hän alkoi huitoa -vimmatusti käsillään, mutta ne pujahtivat niin viekkaasti ja sukkelasti -hänen iskujensa alta, ettei yhteenkään sattunut... - -Mutta ne ärtyivät yhä enemmän hänen vastustuksestaan... Niitä tuli -kokonaisia parvia, niiden raivokas sähinä vinkui hänen korvissaan kuin -myrsky alastomissa puissa... Ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kaikilta -tahoilta, niin että hän oli tukehtumaisillaan... Eikä hän tiennyt mitä -olisi tehtävä, mihin voisi piiloutua... - -Silloin hänen verensä aivankuin hyytyi kauhusta... Syvältä lattian -alta, tai jostakin muurin takaa, kuului äkkiä kauhistava ulvahdus -- -niinkuin mahdottoman jättiläissuden kumea, kiukkuinen ulvonta... Ja se -nousee, lähenee, lähenee, lähenee... Nyt se ulvahtaa jo paljon -lähempänä... ja välillä se uhkaavasti murahtaa... - -Ja nuo kauheat olennot estävät paon! Hän ei pääse mihinkään -- ne -ympäröivät hänet mustana seinänä, ja sadat karvaiset sormet haparoivat -hänen kurkkuaan... Ja yhä lähempää kuuluu tuo kaamea ulvonta ja -murina... - -Vihdoin tuo voitonriemuinen murina oli aivan lähellä, koko tupa -aivankuin värisi tuosta murinasta -- ja muurin takaa nousi hitaasti -suunnaton sudenpää vihreine, hehkuvine silmineen, valkeine hampaineen. -Se oli niin suuri, että se olisi täyttänyt kokonaisen oviaukon, ja se -nuolaisi jo mustia huuliaan pitkällä, punaisella kielellään... Silloin -hän karjaisten epätoivon vimmalla syöksyi ovesta ulos... Ja yhä -mielettömästi huutaen alkoi hän juosta ihmisasuntoja kohden... - -Ja pitkän aikaa kuului illan hiljaisuudessa hänen etenevä, käheä -huutonsa autiolta niityltä... - - * * * * * - -Mutta tupa on vähitellen tullut ihan pimeäksi. Siellä ei erota enää -lattialla makaavaa, tiedotonta naista -- erottaa vain ikkunareijät, -jotka mitään valaisematta salaperäisinä, harmaanvalkeina tuijottavat -tuvan synkeään pimeyteen kuin hirvittävän suuret, kuolleet silmät... - -Ja siellä on niin hiljaista, niin hiljaista kuin haudassa... - -Ei risahdusta... Ei huokausta. - -Vihdoin alkaa pimeydestä kuulua omituinen, yksitoikkoinen ääni... Ensin -se kuuluu hyvin harvaan, harvaan ja heikosti kuin kuolevan ihmisen -viimeiset kuiskaukset... Mutta vähitellen, vähitellen se alkaa kuulua -nopeampaan... - -... huoneen lämmössä alkoi pieni, jäätynyt pää sulaa -- ja lattialle -tipahteli hiljalleen suuria, punaisia pisaroita... - - -III - -Kolkkisvuoren jylhällä laella, lumisella kivellä, istuu pyssyynsä -nojaten vanha mies. Hänen vartalonsa on köyry, hänen tukkansa on -valkea, ja hänen silmänsä, jotka muinoin olivat niin siniset ja -loistavat, tuijottavat väsyneesti ja synkästi jonnekin kaukaiseen -etäisyyteen. - -Täsmälleen kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä päivästä, jolloin hän -viimeisen kerran näki ne, jotka hänelle olivat rakkaimmat maan päällä. -Sillä kun hän vihdoin tuli tajuihinsa kuumehoureistaan, lepäsi vaimo -syvällä haudassa yhdessä lapsensa jäännösten kanssa -- hän oli kuollut -halvaukseen tuntoihinsa tulematta... Niin, siihen aikaan hänen tukkansa -muuttui harmaaksi... - -Kaksikymmentä vuotta -- ajattelee vanha mies. Miten äärettömän pitkä se -aika onkaan ollut -- ja miten selvästi hän kuitenkin muistaa sen -kamalan päivän! - -Hän ei tahtoisi muistella sitä -- mutta niin kuin ilkeä painajainen, -hirveä uni, josta ei voi herätä, kulkee kaikki hänen sielunsa silmien -ohi... - -Aivankuin ahdistettu otus hän katsoo hätääntyneenä ympärilleen, -karkoittaakseen nuo kauheat kuvat... Mutta näköalakin on niin kovin -tuttu, ettei sekään herätä mielenkiintoa; tuolla pohjoisessa -häämöttävät laajat, valkeat nevat, oikealla siintävät tummat metsät, ja -kaukana edessä näkyy kotimökin valkea katto... ja suuret kuuset -seisovat siellä tummina ja juhlallisina... Ja mitään ihmisääntä ei -kuulu... Vaaran alla oleva korpi vain kohisee kumeasti ja -salaperäisesti, kuin hengittäisi harvaan ja syvästi mahdottoman suuri, -nukkuva eläin... Ja niinkuin tämä eläin vihaisesti pörhistäisi -suunnatonta turkkiansa -- siltä näyttää yhä sakenevassa hämärässä -puunlatvojen huojunta... Mutta viluisina ja yksinäisinä vaikeroivat -vihaisen viiman kynsissä surkastuneet, alastomat kalliokoivut -- ja tuo -surunvoittoinen ääni tuntuu pidätetyltä itkulta... lapsen itkulta... -- -Isä, isä... isää! - -Kauhusta jähmettyen tarttuu hän päähänsä. Sillä taas, kuten joskus -ennenkin, hän on kuulevinaan tuon hätäisen, tukahtuneen, hennon -lapsenäänen... Hän sulkee silmänsä ja koettaa epätoivoisesti tukkia -korviaan, mutta kaikista estelyistä huolimatta tunkee tuo heikko, -turvaton ääni hänen korviinsa kummallisena sihinänä, josta erottaa -rukoilevat, tuskasta värisevät sanat: - --- Isä... isä... - -Hänen harmaa päänsä vaipuu käsien varaan, hänen kumarat hartiansa -alkavat omituisesti vavista, ja hän huokaa hiljaa: - --- Eikö se sitten milloinkaan unohdu...? - -Niin hän istuu kauan. Tuuli humisee synkästi, ja pimeys levittää yli -maan äärettömät, mustat siipensä .. Mutta mies ei sitä huomaa... hän on -niin kovin väsynyt... Elämä tuntuu hänestä niin sanomattoman haikealta, -yksinäiseltä ja surulliselta -- hän toivoo vain kuolemaa... - - * * * * * - -Mitä hän nyt aikoo -- mitä hän tekee...? - -Hän aukaisi hitaasti lyhyen turkkinsa ja kaivoi syvältä povitaskustaan -esille pienen käärön... - -Ja sitten hän painoi huulilleen pienen, harmaan sukan -- sukan, jonka -hänen vaimonsa oli muinoin kutonut... - - - - -TYÖN UHRI - - -I - -Tuiskutti hienoa lunta, ja pimeän ratapihan savuista ilmaa viilsi -vihellyspillin kimakka kiljaisu -- aivankuin vihlova, kuoliniskun -saaneen ihmisen hätähuuto, ja päivyskonduktööri säesti laulavalla -äänellä: - --- Kolmannel-le! - -Ylimääräinen asemamies Aarne Unto kumartui nopeasti puskurien väliin, -irroitti koplingin ja pujahti taas kumartuen vaunujen välistä ja huusi -pitkään ja sointuisasti: - --- Poikki on! - -Punainen lyhty heilahti, vihellyspilli kiljahti, ja irroitetut vaunut -lähtivät jyristen vierimään määräpaikkaansa. - -He olivat jo olleet työssä kymmenen tuntia yhtämittaa. Oli tavallista -kiireempi aika; tänään oli lähetetty ylimääräinen juna ja sotilasjuna, -ja vielä oli tavarajuna järjestämättä -- kesti vielä pari tuntia -ennenkuin se oli valmis. Ja kello oli jo yksitoista! - -Unto tunsi itsensä omituisen raukeaksi ja väsyneeksi tänä iltana. Hän -ei ollut ehtinyt edes syödä kunnolleen, hänelle nousi hiki päähän, ja -hänen jalkojansa pyrki yhä useammin livettämään liukkaalla ratapihalla, -joka oli kaksinverroin petollinen sentähden, että jäiselle maalle oli -satanut hiukan lunta. Hän sadatteli itsekseen huonoa ilmaa, pitkää -työpäivää ja pimeyttä -- laittaisivat edes kunnon valaistuksen! - -No, hän kyllä jaksaa siinä missä toisetkin, olihan hän nuori, reipas ja -terve. Ja tulevaisuuden tähden hän tahtoi tehdä mitä tahansa! - -Niin, tulevaisuus... Hänen rinnassaan värähti omituisesti, kun hän -muisti rakastettunsa Martan. Ensi keväänä hänen pitäisi päästä -vakinaiseksi ja silloin vietettäisiin häät... - --- Kuudennelle! -- huusi taas konduktööri ja tarkoittaen Untoa lisäsi: - --- Viidennestä poikki! - -Hän livahti taas vaunujen väliin kuten niin monta kertaa ennen. Mutta -koukku ei irtautunut, se oli jotenkin epäkunnossa. Hän ponnisti kaikki -voimansa ja saikin sen vihdoin irti. Vaunut olivat kuitenkin jo -liikkeessä, ja pimeässä jäi häneltä huomaamatta, että hän oli juuri -vaihteen kohdalla; hänen jalkansa tarttui keskellä rataa olevaan -kiskoon ja hän kaatui. Hän miltei jäykistyi kauhusta ja koetti syöksyä -vierivien vaunujen alta, mutta jalka lipesi -- ja samassa kuului kauhea -rouskahdus... Hän ei tuntenut erityistä kipua, mutta vilahduksessa hän -huomasi, että vaununpyörä oli mennyt molempien reisien yli... -Suonenvedontapaisesti hän tarttui johonkin ratapölkkyyn, vetäen itseään -pois kiskoilta, mutta samassa hän vaistomaisesti enemmän kuin kivusta -tunsi, että pyörät menivät yli polvista, sääristä, nilkoista ja vielä -kerran jalkaterästä -- aina sen mukaan kuin hän veti niitä poispäin. Ja -joka kerralla rouskahti niin ilkeästi, kuin olisi jossakin syödä -rouskuttanut suunnaton peto... peto, jonka hirmuisissa hampaissa -suurimmatkin luut murskaantuvat kuin heinänkorret... - -Hän aikoi huutaa, mutta se aivankuin unohtui häneltä, hän ei enää -jaksanutkaan -- kaikki alkoi heilua hänen silmissään. Jossakin -huudettiin, vihellyspillit kiljuivat vihlovasti, ja jossakin -liehutettiin punaista lippua; se kasvoi, leveni, piteni -- se suureni -suurenemistaan kuin kauhealla nopeudella lähenevä ukkospilvi. Ja -vihdoin se äärettömänä ja veripunaisena peitti koko taivaankannen... se -oli niin hirveän punainen, että hänen täytyi sulkea silmänsä... - - -II - -Kun hän taas tuli hiukan tajuihinsa, oli hänen korvissaan outo ja -kummallinen jyrinä, ryske ja humina. Hänestä tuntui, että sadoittain -junia kiitää hänen ohitseen, ylitseen, alitseen -- joka paikassa vain -junia, junia... Niiden koneet puhkuvat, kohisevat, vihellyspillit -kiljuvat, pyörät jyskyvät ja jyrisevät, kytkyimet kolisevat -- ja -kaikki sulautuu huumaavaksi, helvetilliseksi pauhuksi... - -Hän tahtoi nostaa päätänsä, katsoa, mutta se oli lyijynraskas ja hänen -silmäluomensa olivat niin kankeat, ettei hän voinut niitä kohottaa; ja -hänen päästäänkin kuului tuo käsittämätön jyrinä. Vihdoin hänen -onnistui hiukan raottaa silmiään ja hän näki nuoren hoitajattaren ja -harmahtavan seinän, joka kalpeassa kaasuvalossa näytti kylmältä ja -kuolleelta kuin lumihanki sellaisena talviyönä, jolloin kuu paistaa -pilvien takaa niin himmeänä, ettei pienintäkään varjoa synny. Hänen -päänsä oli kuin tulessa, mutta kummallista: hänen jalkojaan paleli, -aivankuin niitä olisi liotettu jääkylmässä vedessä tahi kuin ne -olisivat olleet paljaina kirpeässä pakkasessa. Hän aukaisi toisen -kerran silmänsä ja koetti tylsillä aivoillaan saada selville mistä tuo -melu kuului ja miksi hänen päätään poltti ja jalkojaan paleli. - -Hän koetti puhua, mutta hänen kielensä oli niin jäykkä, ettei se -liikkunut; ankarasti ponnisteltuaan sai hän vihdoin epäselvästi -soperretuksi: - --- Peittäkää jalkani... paleltuvat... - --- Kyllä, kyllä, -- rauhoitti hoitajatar, ja hänen äänessään oli -jotakin joka kiusasi Untoa, jotakin lempeätä ja alentuvaa -- niinkuin -olisi puhuttu lapselle. - --- Peittäkää heti! Ja mikä täällä jyrisee? - --- Olkaa vain rauhallinen. Kyllä se lakkaa. - --- Minun jalkani... paleltuvat.. - -Hän makasi hiljaa ja koetti ajatella. Ja vähitellen hänen sekavat -aivonsa alkoivat käsittää, että jotain kauheata ja odottamatonta oli -tapahtunut. Mutta mitä? - --- Olenko loukannut itseni? - --- Olette. - -Nyt hän muisti rouskahdukset, äärettömän lipun... kaikki! - -Jäykästi hän tuijotti kauan hoitajattareen -- ja yhä kirveli hänen -varpaitaan. - -Vaivalloisesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa ja kauhistui: siinä, -missä ennen olivat olleet jalat, ei nyt ollut mitään, peite oli aivan -tasainen. - -Mutta miksi varpaat pistelevät... Hän koetti liikuttaa varpaitaan, -saadakseen kivun vaimenemaan, ja hän olikin saavinaan ne liikkumaan. - --- Ovatko ne molemmat poikki? -- kysyi hän vihdoin hoitajalta. - --- Ovat, -- sanoi hoitajatar hiljaa. -- Mutta olkaa nyt rauhallinen. - -Nyt hän tunsi kivunkin. Se ryntäsi hänen kimppuunsa kuin -saaliinhimoinen, raateleva peto; koko ruumis tuntui olevan kuin -tulessa, ja jalkoja paleli, kirveli, vihloi -- ja niitä ei kuitenkaan -ollut! - -Ruumiillisen tuskan ohella tulivat vähitellen muut. Hän muisti olleensa -innokas urheilija, juoksija, hiihtäjä, pyöräilijä; kolme kuukautta -takaperin hän vielä tuli ensimäiseksi pyöräilykilpailussa... - --- Jalkani, jalkani... - -Se tunki hänen kurkustaan käheänä ja sydäntäsärkevänä kuin kuolevan -eläimen viimeinen korahdus... Hän tahtoi rynnätä ylös, mutta silloin -vihlaisi koko ruumista, niinkuin se olisi repäisty kahtia, ja -hoitajatar painoi lempeällä väkivallalla hänen päänsä tyynyyn. - --- Jalkani, jalkani... - -Oi, hän ei enää koskaan saa juosta, pyöräillä, hiihtää... - -Ei milloinkaan! - -Mutta jos tämä olikin vain hirvittävää unta? - -Ei, ei! Entistä kovemmin alkoi pakottaa, viiltää, polttaa -- ja sileä -ja tasainen oli vuode siltä kohdalta, missä jalkojen piti olla... - -Hän ei enää koskaan saa kävellä rakastettunsa kanssa... Vielä eilen -illalla he olivat kävelleet myöhäiseen... mutta nyt ei enää koskaan. - -Ei milloinkaan! - --- Jalkani, jalkani... - -Ja hän alkoi katkerasti itkeä ja huusi itkunsa lomasta hurjasti: - --- Antakaa minulle myrkkyä! Parempi on kuolla! - -Hoitajatar painoi sähkökelloa, ja hetken kuluttua tuli ylihoitajatar ja -ruiskutti hänen käsivarteensa voimakkaan annoksen morfiinia. - - -III - -Omituinen raukeus valtasi hänet vastustamattomalla voimalla. Kipu -jaloissa vaimeni vähitellen ja siirtyi jonnekin muualle; hän tunsi, -että jossakin kirvelevät jalat, mutta ne eivät olleet hänen jalkansa. -Jyrinäkin taukosi; kuului vain jonkinlainen vieno suhina -- niinkuin -olisivat värisseet haavanlehdet iltatuulessa... - -Hän ei tiennyt varmaan, oliko valveilla vai uneksiko, mutta sen hän -muisti, että oli kerran nähnyt pahaa unta katkenneista jaloista... Ja -hänen oli hyvä olla, että se oli vain unta. - - * * * * * - -Kuvia... - -Hän on olevinaan taas polkupyöräkilpailussa. Notkeasti hän nousee -kilpailupyörälleen, ja lähtölaukauksen pamahdettua he lähtevät -yht'aikaa huimaavaa vauhtia kiertämään rataa. Soittokunta soittaa hänen -lempimarssiaan, pyörät humisevat, hiekkajyvät sinkoilevat silmille, -korvat suhisevat tuulessa, ja epämääräisesti kuuluvat kehotushuudot... - -Miten suloista on olla nuori ja voimakas! Hän on harjoitellut hyvästi, -pienintäkään väsymystä ei tunnu... hän polkee kepeämmin kuin koskaan -ennen. Omituinen innostus valtaa hänet soittoa kuunnellessa; hän polkee -sen tahtiin -- ja tuntuu, kuin kylmät väreet kulkisivat pitkin -ruumista... - -Jo soitetaan viimeiselle kierrokselle. Hänen ruumiinsa jännittyy, ja -radan pitkällä sivulla hän kättentaputusten ja tuhansien huutojen -raikuessa syöksyy tuulena kaikkien ohi ja saapuu ensimäisenä maaliin... - -Mutta miksi tämä raukeus? Ei hän ole koskaan ennen sellaista tuntenut. -Hän tahtoisi ajaa vielä yhden kierroksen, mutta ei voi enää polkea... -hänen jalkansa kangistuvat, hän putoo pyörältä... - -No, kai se menee ohi! - -Kuvia... kuvia... - -Rakastettunsa kanssa he ovat maalla; vihreitä ketoja, lehteviä puita, -lintujen laulua... Siellä on paljon nuoria, iloisia ihmisiä, naurua... -He ovat paraillaan leskisillä, ja nyt on heidän vuoronsa juosta. - --- Viimeinen pari ulos! - -Huutaja on solakka, nopea maalaistyttö. Hän katsahtaa vielä kerran -hymyillen Marttaan, ja he kirmaisevat juoksuun... Vieras tyttö koettaa -saavuttaa hänet, mutta miten hän siinä onnistuisi! Kuin leikillä hän -juoksee ensin hiljempaa, kunnes Martta on päässyt turvaan -- ja sitten -hän yhtäkkiä lentää tuulena sinne, minne Martta on juossut. He -syöksähtävät yhteen, ja hän tarttuu tytön kuumaan käteen. Martta on -hiukan hengästynyt, hänen rintansa kohoilee, ja ohuen puseron lävitse -kuultaa hänen neitseellinen povensa... Hän ei malta -- pensaat -peittävät heidät toisilta -- hän nostaa tytön syliinsä ja suutelee -hänen kuumia, punaisia huuliaan... - --- Tiedätkö, rakkaani, miten pahaa unta näin eräänä yönä? - --- Minkälaista? - --- Molemmat jalkani olivat poikki! - --- Kauheata! - --- Mutta rakas, miksi jalkani väsyvät -- en jaksa pitää sinua -sylissäni... - -Ja hänen jalkansa alkavat yhä enemmän puutua, hän hellittää tytöstä, -hän vaipuu polvilleen. - -Martta kalpenee, kumartuu, koettaa tukea häntä ja kuiskaa: - --- Mikä sinun on? - -Mutta hän ei voi enää vastata, hänen kurkkuaan kuristaa, hänen jalkansa -kylmenevät ja hän vaipuu vihreälle nurmelle... Hänen korvissaan alkaa -valtavasti humista, ja hänen silmissään häilähtää jotain punaista ja -vihreätä... punaista ja vihreätä... - - -IV - -Kun hän aukaisi silmänsä, näki hän taas edessään vaaleanharmaan seinän, -ja syysaamun kuollut, kalpea valo tunkeutui huoneeseen. Hän ei tuntenut -nytkään suurta kipua, mutta runsaan verenvuodon ja osaksi morfiinin -takia häntä raukaisi tavattomasti -- hän oli niin heikko, ettei voinut -sormeansa liikuttaa. - -Hetken kuluttua kuului askeleita, ja kuin sumun lävitse hän näki miten -ovi hiljaa aukeni ja sisään hiipi varpaillaan -- Martta. - -Hän ei nytkään ollut varma uneksiko hän, mutta vaistomaisesti hänestä -tuntui, että tämä oli totta. - -Martan kasvot olivat kuolonkalpeat, hänen huulensa värisivät, ja -liikkumattomin, kauhusta suurin silmin hän tuijotti rakastettuunsa. - -Kun hänen katseensa kääntyi vuoteen alapäähän, ei hän enää voinut -kestää: hän lyyhistyi itkien sängyn viereen ja painoi kasvonsa -harmaalle peitteelle -- sille kohdalle, missä hänen rakastettunsa -jalkojen olisi pitänyt olla... - --- Rakkaani... rakkaani... -- vaikeroi hän sanomattomassa tuskassa. - -Unto olisi tahtonut hyväillä, lohduttaa häntä, mutta ei voinut. Hänen -siniset huulensa liikkuivat hiljaa, mutta mitään sanoja ei kuulunut: -jäykästi ja itsepäisesti hän vain tuijotti kauan itkevään tyttöön, ja -velttona ja liikkumattomana lepäsi peitteellä kalpea käsi... - -Hänen silmänsä tulivat yhä himmeämmiksi, hän ei nähnyt enää selvästi, -Martta häipyi yhä kauemmaksi ja epämääräisemmäksi. Peläten hänet -kokonaan kadottavansa näkyvistään ponnisti hän kaikki voimansa, ja -hänen kuivasta kurkustaan kuului vihdoin hiljaa ja käheästi: - --- Martta... - -Hänen silmiinsä ei enää tullut kyyneleitä; ne tuijottivat kuivina ja -himmeinä nyyhkytyksistä värisevään tyttöön; mutta tuo jäykkä katse, tuo -yksinäinen, tukahdutettu kuiskaus sisälsi kuitenkin niin sanomattoman -paljon kaipausta, toivottomuutta, surua... Se sisälsi enemmän kuin -mitkään kyyneleet: se sisälsi hyvästijätön onnelle, rakkaudelle, -elämälle... - - - - -JUHANNUSYÖ - - -Jo monta päivää oli keuhkotautiparantolassa vallinnut iloinen odotus. -Nuo ihmiset, joista useimmat tulivat pian kuolemaan, odottivat -hermostuneella jännityksellä juhannusta -- aivankuin olisivat -odottaneet sen tuovan mukanaan jotakin kallista ja rakastettua, joka -kauan, kauan sitten on kadotettu... Lapsellisella innolla he puikkivat -salaa läheiseen metsään kokoamaan risuja, muka kokkoa varten, vaikka -hyvin tiedettiin, että parantolan palvelijat kokon laittavat -- he -tahtoivat vain olla jotenkin mukana. - -Oi, miten ihana olikaan se odotettu ilta! Se oli yksi niitä iltoja, -jolloin luonto näyttää aivankuin nauttivan ikuisesta nuoruudestaan ja -voimastaan. Ilma oli lämmin, täynnä vastapuhjenneiden lehtien, havujen -ja ruohon tuoksua -- kevään villiä, voimakasta tuoksua. Pieni järvi -lepäsi peilikirkkaana, sen pintaan kuvastuivat satumaisina ja -hurmaavina sitä ympäröivät vihreät metsät. Jossakin lauloi sydämensä -pohjasta laulurastas, ja kauempana kukkui käki... - -Kun hoidokkaat hiljalleen saapuivat rantaan, odotti heitä pitkä -kahvipöytä valkeine liinoineen, maukkaine leipineen, ja järvellä kellui -rauhallisena ja liikkumattomana suuri lautta täynnä risuja ja -tervatynnyreitä, valmiina sytytettäväksi. - -Kauempaa katsoen olisi siinä luullut olevan terveen, iloisen joukon; he -olivat lihavia, vieläpä punakoitakin. Mutta jos tarkasti lähemmin, -huomasi, että puna useiden poskilla oli kuumeesta johtunutta, ja -sitäpaitsi vieno, keltainen vivahdus ja silloin tällöin pidätetty, -särkynyt yskähdys puhuivat toista. - -Apulaislääkäri, joka hääräili kohteliaana isäntänä, huusi iloisesti: - --- Kas niin! Olkaa hyvät ja tulkaa ottamaan kahvia! - -Kuului iloisia ja leikillisiä huudahduksia: - --- Tarjotaanko tässä talossa kahviakin? - --- Lähdetään sitte, ennenkuin jäähtyy... - --- Te ensin! - --- Naiset ensin, sanoi kapteeni, kun matkustajia alettiin mereen -heittää, -- lasketteli joku nuorista miehistä. - -Kuului iloista naurua, ja eräs nuori nainen huudahti vastustaen: - --- Sellaisessa tapauksessa olisivat miehet saaneet näyttää esimerkkiä! - --- Kiitoksia paljon! Kapteeni oli mielestäni kohtelias mies, kun ei -tahtonut riistää naisilta etuoikeuksia. Ja kun naiset muuallakin... - --- Älkää vaan ruvetko naisasiasta riitelemään... - -Kahvi juotiin iloisen mielialan vallitessa -- ehkä liiankin iloisen, -sillä he tahtoivat keveän leikinlaskun ja iloisuuden avulla vapautua -hetkeksi todellisuudesta, unhottaa sairauden ja kuoleman, sen, joka ei -milloinkaan heitä jättänyt, vaan väijyvän, saaliinhimoisen pedon lailla -seurasi kaikkialle hiljaa, hiljaa... Ja pitkinä, unettomina öinä, kun -kaikki on äänetöntä ja vain silloin tällöin kuuluu metsästä yötuulen -hiljainen henkäys, niinkuin surullinen, pitkäveteinen huokaus -- -silloin se kalvoi taukoamatta kuin kyllästymätön, ahnas mato... - --- Missä Kalliola on? -- kysyi joku. - --- Ei hän voinut nousta. - -Kalliola oli eräs nuori mies, joka parina viime päivänä oli saanut -useita verensyöksyjä. - --- Voi, hänellä mahtaa olla ikävä siellä yksin... -- sanoi -osaaottavasti eräs nuori, kaunis nainen. - -Ja useiden mielissä tuntui pieni pistos sen johdosta, että he täällä -iloitsivat ja hän siellä yksin makasi ikävissään. - --- Minä menen katsomaan, miten hän voi, -- lausui eräs hänen toverinsa, -Vaarala, ja nousi. - --- Se on hyvä. - --- Sanokaa terveisiä minulta! -- lausui viehkeästi eräs tyttö. - --- Kyllä, kyllä - -Ja taas naurettiin, laskettiin pilaa ja koetettiin unohtaa sairaus ja -kuolema... - - * * * * * - -Kun Vaarala saapui Kalliolan huoneeseen, kohtasi häntä kaamea näky. - -Vuoteellaan makasi Kalliola kuolleena. Hänen kaulansa ja rintansa oli -hyytyneen veren peitossa, ja valkeata lakanaa myöten oli tumma -verivirta käärmeenä madellut lattialle ja siihen hyytynyt. Laihoilla, -kellertävillä, kuolleilla sormillaan hän piti suonenvedontapaisesti -kiinni sängyn laidasta, ja hänen verinen suunsa oli ammollaan -- -aivankuin sieltä olisi viime hetkellä tunkeutunut vihlova tuskanhuuto, -tai kuin hän olisi epätoivoisesti ponnistaen sammuvia voimiaan vielä -kerran koettanut ahmaista repeytyneisiin keuhkoihinsa ihanaa ilmaa... -Lasittuneet silmät tuijottivat avoimina, hirvittävinä suoraan ylös... - -Tyrmistyneenä tuijotti Vaarala ystävänsä ruumista. Akkunasta, jonka -molemmat puoliskot olivat auki, virtasi sisään voimakas männynhavun ja -lehtien tuoksu, alhaalta rannasta kiiri kirkas, iloinen nauru, ja -kauempaa kuului laulurastaan laulu... - -Ovi aukeni, ja silmät itkusta punaisina astui sisään nuori hoitajatar -ja kysyi pelästyneellä äänellä: - --- Mitä te täällä teette? - --- Tulin katsomaan... - --- Menkää jumalan tähden... - --- Oliko täällä lääkäri? - --- Oli, oli, mutta millä voi sellaisen verensyöksyn ehkäistä? Menkää -nyt, lääkäri voi tulla, ja te olette täällä... - -Äänettömänä tuijotti hän kauan noita jäykistyneitä piirteitä. He olivat -olleet tovereita pienestä pitäen; monta leikkiä oli lapsena leikitty, -monta kepposta yhdessä tehty... Elävästi muisti hän senkin, kun -Kalliola oli pelastanut hänet hukkumasta uintimatkalla, kun hän oli -saanut suonenvedon... Ja nyt hän lepäsi tuossa liikkumattomana eikä -enää koskaan nouse... Tietämättä mitä teki, painoi hän huulensa -kylmälle otsalle, joka oli vielä kostea -- kuolonhiki ei ollut vielä -ehtinyt kuivua. Omituisen kauhun värähdys kulki hänen ruumiinsa lävitse -tuosta viimeisestä, kylmästä kosketuksesta... - -Kun Vaarala palasi rantaan, olivat hänen kasvonsa kuolonkalpeat ja -hänen kätensä vapisivat. Kuului hillityitä, levottomia kysymyksiä. - --- Mitä on tapahtunut? - --- Kuinka hän voi? - -Vaarala katseli ympärilleen, niinkuin olisi tahtonut paeta jonnekin, -jossa hänen ei olisi tarvinnut nähdä ketään, kuulla mitään -- eikä -vastannut. - --- Onko hän taas saanut verensyöksyn? - -Hiljaisella, tukehtuneella äänellä hän vihdoin kuiskasi: - --- Hän on kuollut! - -Läsnäolijat kalpenivat, ja joku hymyili aivankuin se olisi ollut -uskomaton asia. - --- Sinähän lasket leikkiä... - --- Kuollut... - --- Miten se on mahdollista? - --- Hän oli taas saanut verensyöksyn ja tunti sitten... -- Vaarala -rykäisi, niinkuin olisi koettanut niellä jotain katkerata palaa, ja -jatkoi särkyneesti ja käheästi kuin itsekseen: -- Niin, siellä hän nyt -makaa... hänen silmänsä ovat aivan avoimet ja hän on jo kylmä... - --- Ah! - --- Älkää kertoko! - --- Hyvä jumala! - -Joku naisista purskahti itkuun, ja joku kauhistunut ääni kuiskasi: - --- Kauheata!... - -Kaikki muistivat, miten hauska ja iloinen hän oli ollut. Vielä toissa -päivänä hän oli yhdessä toisten kanssa aterioimassa ja kertoi erään -hauskan jutun, jolle kaikki nauroivat, ja nyt hän makasi siellä -kylmänä... - -Kokko sytytettiin. Mutta kukaan ei enää voinut olla iloinen. Aurinko -laski paraillaan, värjäten viimeisillä säteillään taivaan ja -järvenpinnan keltaiseksi. Järveltä suoraan ilmaan kohoava tulipatsas -vain lisäsi tuota kauheata kajastusta, joka värjäsi kasvot entistä -kelmeämmiksi ja aavemaisiksi -- niinkuin tuon pienen järven rannalla -olisi juhlinut parvi manalasta palanneita vainajia... - -Miten erilainen olikaan tämä juhannusyö! Elävästi muisti Vaarala, miten -ennen kotipuolessa tätä juhlaa vietettiin. Korkealle vuorelle -laitettiin suunnaton kokko ja sen leimutessa ja rätistessä tanssittiin -tasaisella kalliolla viulujen ja harmonikkojen soiton tahtiin... ja -joukon riemuisasti hurratessa laukaistiin kymmeniä pyssyjä -- niin että -laukausten kaiku räikeänä kiiri taivaanrannasta toiseen. Ja täällä -- -aavemaisessa, yhä himmenevässä, kuolleessa valossa istui täällä -äänettömästi ja synkästi tuijottaen joukko kuolevia... - - * * * * * - -Kun kello läheni kahtatoista, tuli lääkäri ilmoittamaan, että nyt on -mentävä levolle. - -Hiljalleen lähtivät sairaat rinnettä ylöspäin. Pilvet olivat vähitellen -peittäneet taivaan, harmaa hämärä levisi metsään, ja järveltä nousi -hiljaa valkea sumu -- niinkuin suunnaton, kostea ja kylmä -käärinliina... Lehdet eivät enää lepattaneet, linnutkin olivat -aivankuin kauhusta vaienneet, ja ainoa ääni, joka häiritsi -hiljaisuutta, oli notkossa kiemurtelevan puron yksitoikkoinen, -surullinen solina -- aivankuin jossakin itkisi yksinäinen, kaikkien -hylkäämä ihminen... - -Rinteen puolivälissä he seisahtuivat. Jotkut kääntyivät, heittäen vielä -silmäyksen taakseen: puiden välistä vilkkui kajastus sammuneen rovion -viimeisistä kekäleistä, ja heistä tuntui, kuin he olisivat nähneet -oman, sammuvan elämänsä viimeisen kajastuksen. Vaikka he koettivat olla -tyyniä, pelotti heitä mennä yksinäisiin huoneisiinsa; edessä tuijotti -heihin pimentynyt makuuhalli kuin hirvittävän suuri, levällään oleva -kita -- kuoleman kita -- joka rauhallisena ja julmana odotti, tietäen -varmasti saavansa heidät kaikki. - -Kun he vihdoin saapuivat makuuhalliin, loppuivat heidän voimansa. -Siellä oli niin pimeätä ja kolkkoa, että he miltei tunsivat kuolleen -toverinsa läsnäolon. Ja sama nainen, joka rannassa oli leikkiä -laskenut, lyyhistyi polvilleen erään makuusohvan viereen ja vaikeroi -itkien: - --- Jumala, hyvä jumala... Miksi... miksi? - -Hän oli nuori ja kaunis, hän oli kihloissa; he olivat aikoneet mennä -syksyllä naimisiin -- ja toissa päivänä lääkäri oli kehottanut häntä -lähtemään kotiin -- kuolemaan. Hän ei elä kuukautta kauempaa ja hän oli -uneksinut rakkaudesta, kodista, lapsista... - -Kukaan ei hänelle vastannut, kaikki tunsivat hänen lyhyen historiansa; -miehet kääntyivät poispäin, naisten joukosta kuului tukahutettuja -nyyhkytyksiä, ja se nuori tyttö, joka niin iloisesti oli illalla -nauranut, itki nyt hiljaa ja toivottomasti, olkapäät nytkähdellen. -Vaarala laski kätensä hänen hiuksilleen ja lausui ääni värähdellen: - --- Älkää itkekö. Kaikki on turhaa... - -Enempää ei puhuttu, eikä puheita tarvittu, sillä kaikki ymmärsivät -_sen_ läsnäolon: mustan varjon lailla se tuntui järkähtämättömänä, -hellittämättömänä odottavan... - -Kun muut olivat poistuneet, jäi Vaarala vielä makuuhalliin; hänestä -tuntui kauhealta mennä huoneeseen, jossa vain seinä erotti hänet siitä -paikasta, missä hänen ystävänsä muutama tunti sitten oli vetänyt -viimeisen henkäyksensä. Yksin istui hän kauan makuusohvalla, tuijottaen -liikkumattomaan, äänettömään metsään, ja hänen sieluunsa tunkeutui -outo, sanoin kuvaamaton haikeus. Hän oli taas näkevinään kuolleen -ammottavan, verisen suun, hän näki kuolevan tytön hennon ruumiin -nytkähtelyt ja kuuli hänen nyyhkytyksensä -- hänen, jota sulhasensa -odotti... - -Aurinko alkoi nousta... - - - - -JOULUYÖ - - -Jo syksyllä oli Hautala jäänyt maanvieremän alle ja häneltä oli -taittunut kaksi kylkiluuta ja selkäranka vioittunut. Viikko sitten oli -hän päässyt sairaalasta, mutta hän oli vielä niin heikko, ettei voinut -olla ylhäällä. Hänen kortteerinsa emäntä, vanha leski, oli matkustanut -maalle poikansa luokse -- ja nyt hän makasi yksin pienessä kamarissaan -suuren kivirakennuksen neljännessä kerroksessa. - -Sekavana ja epämääräisenä kuului sinne ylös jouluyön riemu ja -juhlahumu. Tuntui aivankuin kivijättiläinen hänen alapuolellaan olisi -ollut elävä olento, jonka suonet kuumeisesti sykkivät... Juuri hänen -altaan kuului lautasien ja lasien kilinää, sekavaa puheensorinaa, -siellä soitettiin, laulettiin -- ja toisinaan rähähti remuava, -moniääninen nauru... Jostakin muualta kuului epäselvästi yksitoikkoinen -miesääni -- niinkuin joku olisi lukenut tai pitänyt jotain kankeata -juhlapuhetta, ja vielä kauempana lauloivat heleät lapsenäänet tuttua -jouluvirttä... - -Tuo laulu tunkeutui hänen sydämeensä suloisena ja tuskallisena, se -kirveli hänen sydäntään -- niinkuin olisi arkaan haavaan tiputettu -jotain polttavaa ainetta... Hän miltei unohti nykyisyyden. Hän muisti -vain, miten he sisarvainaan kanssa muinoin jouluiltoina lauloivat tuota -samaa virttä... miten he kiikkuivat ja piehtaroivat tuoksuvilla -jouluoljilla, ja isä ja äiti katselivat heitä iloisesti hymyillen... -Kerran äiti koristi heille joulukuusenkin. Oi, miten kaunis heistä -olikaan tuo joulukuusi, namusineen, lippuineen, kynttilöineen... - -Alhaalta kuului taas villi naurunremahdus tukehuttaen kokonaan laulun, -ja epämääräinen tuska ja levottomuus kouristi rautapihdein hänen -sydäntään: hän muisti taas kaikki... Tietämättä miksi, nousi hän -vaivalloisesti istumaan. Mutta heti alkoi tuo jäytävä kipu selässä -tuntua, hänen korvissaan humisi, silmissä vilahteli mustia kipinöitä -- -ja päätä huimasi, kuin hän olisi katsellut jostakin äärettömän -korkealta. Hän ojensi kätensä vesikannua kohden, se vapisi niin, ettei -hän ollut saada astiaa huulilleen -- ja keltaisenhimmeässä valossa se -näytti läpikuultavalta kuin vaha... Hän katsahti jalkoihinsa, joissa -erotti joka luusolmun -- ja hänen tuli omituinen sääli noita käsiään ja -jalkojaan. Ne olivat olleet niin voimakkaat ja notkeat, ja nyt ne -törröttävine nivelineen, laihoina ja verettöminä muistuttivat -kuollutta... - -Pöydällä paloi kynttilä, valaisten kehnosti huoneen köyhän sisustuksen. -Hän katsoi kauan tuota valkeata steariinikynttilää keltaisine, -värähtelevine liekkeineen, ja taas hän muisti kuinka ihastuneita he -siskon kanssa olivat, kun ne... - --- Ei, ei -- kotia ja joulukuusta ei minun kannata muistella, -- -ajatteli Hautala. Ja aivankuin kostaakseen kynttilälle, joka johti -hänen mieleensä nuo vanhat, koskaan palaamattomat ajat, puhalsi hän sen -sammuksiin, ja huone tuli pimeäksi. - -Väsynein silmin hän katsahti ulos. Siellä oli hyvin valoisaa, taivaskin -hohti punaisena kaupungin tuhansien tulien kajastuksessa, ja -sähkölangat soivat tuulessa niin yksitoikkoisesti ja surullisesti, että -se kuulosti pidätetyltä itkulta... - --- Millaista lienee nyt siellä, missä koti ennen oli... Niin -- pimeätä -siellä tietysti on, nurkkakivet törröttävät mustina, hyljättyinä, ja -niiden välissä suhisee salaperäisesti jääkylmä tuuli... Ja kädet, jotka -minulle silloin jouluiltoina lahjoja jakelivat, kädet, joiden hyväilyyn -iltaisin nukuin -- niistä lienee jäljellä vain luut, ja nekin syvällä, -syvällä maassa... - -Taas nuo muistot ja ajatukset, nuo suloiset ja katkerat muistot. Hän -tahtoisi ne tukehuttaa -- hän tahtoisi repiä ne sydämestään... Mutta -järkähtämättömästi, armottomasti ne raatelevat hänen sieluaan -- -niinkuin petolintu, joka käyrällä terävällä nokallaan nokkii ja -raatelee saalistaan... - -Mutta alhaalla nauretaan... Ja hän tuntee itsensä niin yksinäiseksi, -niin yksinäiseksi... - -Vihdoinkin alkaa tuo sekava melu ja juhlahumu vaieta. Illalliset on -syöty, lahjat jaettu, ja kyllästyneet ihmiset alkavat mennä levolle. -Tuntuu kuin suunnaton kivijättiläinen alkaisi väsyä, uupua; kuumeinen -sykintä sen sisuksissa hiljenemistään hiljenee -- niinkuin se olisi -kuolemaisillaan... - -Alapuolella kuuluu kuitenkin vielä ääniä. Siellä soittaa joku vienoa, -haaveellista valssia; siellä laulaa kaunis, täyteläinen barytooni -juopuneella äänellä erästä operettilaulua, ja kun se on loppunut, -kajahtaa sieltä taas intohimoinen, heläjävä naisen nauru -- aivankuin -omituinen kiihottava ja hurmaava soitto... Tuosta naurusta kuuluu, että -nainen on nuori, elämänhaluinen -- luultavasti hänen silmänsä hehkuvat, -poskensa hohtavat ja hänen huulensa ovat viinistä punaiset... - -Hän makasi selällään vuoteellaan ja tuijotti ulos. Valot sammuivat -vähitellen, punainen hohde häipyi, pakeni yhä sakenevan pimeyden -tieltä. Tuulikin oli miltei tauonnut -- vain silloin tällöin koski sen -kylmä henkäys ikkunaan, ja silloin tuntui aivan siltä, kuin siellä -ulkopuolella joku olisi hiljaa huokaissut... - -Ulkona talviyössä löi jossakin tornikello kaksi, ja niin surullisesti -kumajaa sen ääni, kuin itkisi jossakin elävä olento loppumatonta -yksinäisyyttään... - -Ja hetken kuluttua tuli vasta ensi kerran koko yönä täydellinen -hiljaisuus -- niinkuin jättiläinen hänen alapuolellaan olisi vihdoinkin -vetänyt viimeisen henkäyksensä. - -Äkkiä Hautala miltei lakkasi hengittämästä ja kuunteli... - -Askeleita...? - -Niinpä todellakin. Hänen yläpuoleltaan kuului askeleita -- yksinäisiä, -väsyneitä askeleita... - -Nyt hän muisti, että yläpuolella oli vielä pieni vinttikamari, ja -emäntä oli kertonut, että siellä asui eräs tyttö pienen lapsensa -kanssa. - -Sieltä kuului jotain muutakin, mutta samassa rähähti taas alapuolella -juopuneitten naurunremahdus... Hautala kuohahti katkeruudesta, -voimattomasta vihasta, ja hänen hampaansa kirskahtivat raivoisasti... - -Vihdoin nauru lakkasi ja hän kuuli heikon, kummallisen äänen, jota ei -tuntenut. Viimein kauan kuunneltuaan hän käsitti, että se oli sairaan -lapsen itkua... - -Miten väsyneeltä, heikolta ja särkyneeltä se kuuluikaan! Sinne alas se -muistutti yksinäisen, hämähäkinverkkoon joutuneen kärpäsen surmaa -- -kärpäsen, joka viimeisillä, sammuvilla voimillaan surisee... Aina vähän -ajan kuluttua keskeytti itkun hetkeksi käheä, vihlova yskä, joka viilsi -niin armottomasti ja terävästi kuin saha kylmettynyttä puuta -- -aivankuin pieni rinta ja kurkku olisivat olleet riekaleina... Toisinaan -tuntui siltä, että lapsi tukehtuu yskiessään: siellä oli niin pitkä, -pahaenteinen äänettömyys... - -Mutta pienokainen ei kuollutkaan, sillä entistä tuskallisempana alkoi -taas tuo nääntynyt itku... Hänet valtasi kauhu, kun hän ajatteli minkä -näköinen on lapsi, josta tuollainen ääni lähtee. Ja hän oli miltei -näkevinään pienen, läähättävän, luurangoksi laihtuneen ruumiin -- jonka -suu on vääristynyt, kieli turvonnut ja valkoinen... Hänestä tuntui, -ettei pienoinen enää kauan jaksa huutaa -- ja hän odotti pitkän aikaa -tuskallisella jännityksellä, milloin sieltä alkavat kuulua viimeiset -heikot korahdukset... - -Yön hiljaisuudessa löi tornikello kolme... neljä... viisi -- haikein, -väräjävin äänin. Jossain avautui rämisten rautaportti, alhaalta kadulta -kuului yksinäisen kulkusen kilinä, ja kauempaa, luultavasti puistosta, -kuului koiran ulvonta. Kenties se on joku hyljätty, viluinen -kulkurikoira, joka on karkoitettu porttikäytävästä, koska se ulvoo niin -valittavasti ja surullisesti kuin ulvoisi isäntänsä haudalla pimeänä -syysyönä... - -Alapuolella oli jo kaikki hiljaista. Siellä nukkuvat ihmiset -pehmeissä vuoteissaan. Mutta vinttikamarista kuuluvat askeleet yhä -yksitoikkoisina, toivottomina, väsyneinä... väsyneempinä kuin vangin, -joka kopissaan astelee... Ja niin sanomattoman tuskallisesti ja -heikosti valittaa siellä pieni, vääristynyt suu... Tuo ääni ei kuulunut -enää lapsen itkulta; hänestä tuntui, kuin piipittäisi pieni, -rautapyörän alle murskaantunut, kuoleva lintu... - -Äkkiä taukosivat askeleet ja hän kuuli omituisen kolahduksen -- -niinkuin olisi kovaan lattiaan hervottomasti kolahtaneet polvet... Ja -tukahuttaen tuon voimattoman lapsenäänen parahti siellä äkkiä itku -- -niin raju, vihlova ja epätoivoinen, ettei hän vielä koskaan ollut -sellaista kuullut. Se oli loppuunkidutetun sielun viimeinen hätähuuto --- ja yön hiljaisuudessa se kuului niin kaamealta, että hän ponnahti -vuoteeltaan kuin makuulta ammuttu metsänotus, väristen koko -ruumiiltaan... Ja kun hän kuunteli kauemmin, tuntui aivan siltä, kuin -joku olisi kuristanut tuota onnetonta äitiä kurkusta ja hänen rintansa -olisi pakahtumaisillaan. - -Hän raapaisi vapisevin käsin tulta ja sytytti kynttilän. Hän tunsi, -että jotain olisi pitänyt tehdä. Hetken ajateltuaan hän huomasi -- -ettei voinut mitään. Ja kaiken aikaa kuului tuo sydäntäsärkevä itku -- -ja väliajoilla pienokaisen särkynyt valitus. Hän koetti epätoivoisesti -tukkia korviaan, mutta se kuului, kuului vielä kaameampana, -kauhistavampana... - -Vihdoin taukosi äidin itku -- kuului vain tukahutettuja nyyhkytyksiä. -Ja askeleita... - -Hautala painautui vuoteelleen ja ajatteli nuorta äitiä, joka koko -jouluyön kantoi sylissään kuolevaa lastansa... Ja hänen ajatuksensa -olivat katkerat ja raskaat. - -Silloin kajahti kirkonkellon ensimäinen kumahdus... Ja vähitellen alkoi -harmaankalpea jouluaamu valjeta. Mutta vieläkin vaikeroi siellä -ylhäällä hento, tuskin kuuluva ääni... Ja askeleita, askeleita... - - - - -VIIMEINEN TYÖPÄIVÄ - - -On näännyttävä helle. - -Keskipäivän aurinko paahtaa polttavana miltei kohtisuoraan. -Tuulenhenkäyskään ei lievennä sen vaikutusta. - -Avaruus on täynnä läpikuultavaa, sinertävää kaasua, ja hehkuva ilma -värisee -- aivankuin palaen näkymättömällä tulella armottoman auringon -tulisäteissä. - -Mutta pölyisen, kuumuudesta hehkuvan kadun varrella, rakennuspaikalla -on eloa. Siellä välähtelevät terävät kirveenterät, valkeat lastut -sinkoilevat, kuuluu yhtämittaista pauketta ja kalsketta, ja silloin -tällöin jymähtelevät kumeasti raskaat puumoukarit ja sihisten -tunkeutuvat terävät sahat pehmeään, tuoreeseen puuhun kuin suuret -leikkausveitset lihaan... - -Ja valmis hirsikerros kohoaa toisensa jälkeen todisteeksi työmiesten -ahkeruudesta ja ripeydestä. - -Mutta hikisinä, tomuisina, uupuneina hyörivät siellä salvumiehet. Ei -innostusta, ei leikkipuheita, ei hymyä -- vain toivottomuutta ja -kiusaantumista todistavat heidän kasvonsa; useiden silmät näyttävät -niin elottomilta, kuin he eivät enää kykenisi mitään ajattelemaankaan --- niinkuin he olisivat nopeasti toimivia, kuolleita koneita eikä -eläviä ihmisiä. Joskus vain ottaa joku heistä lakin päästänsä ja -raskaasti huokaisten pyyhkii tomuisella puseronhihallaan polttavia -kasvojaan. Kuin pienoinen tulivuori höyryää alhaalla pihalla suuri pata -täynnä kiehuvaa asfalttia, syösten sisästään tukahduttavaa katkua, ja -jokaisten ohiajavien vaunujen jälkeen nousee kadulta tiheä pölypilvi, -peittäen toisinaan työmiehet näkymättömiin. Silloin kuuluu joitakin -tukahdutettuja kirouksia ja yskähdyksiä, kun pöly on ehkäistä -hengityksen ja tunkeutuu hikiseen, kirvelevään ihoon. - -Etelänpuoleisella seinällä työskentelee omalla nurkkaosallaan vanha -salvumies Alho. Hiki valuu hänen ryppyiseltä otsaltaan, tunkeutuen -silmiin suolaisena, kirvelevänä, pyrkien sokaisemaan hänen muutenkin -heikkonäköiset silmänsä... Mutta konemaisesti heiluttaa hän kirvestään, -hänen ohuiden, kuivien huuliensa välistä kuuluu voimaton läähätys, ja -silloin tällöin hän yskäisee lyhyesti ja käheästi. - -Kas, miten nyt kuivaakin suuta, ajattelee Alho. Kunpa ehtisi maistamaan -hiukan kaljaa kannusta -- tai jos saisi vähän istahtaa... - -Alhaalta lähestyy työnjohtaja valkeassa liinatakissaan, luoden -ympärilleen vaanivia katseita. - -Alho säpsähtää. Hän huomaa, että muutamien nurkka on aivan heti -valmiina... Hänen ei vielä... - -Hän muistaa sangen hyvin, että työnjohtaja on hänelle jo muutamia -kertoja epäsuorasti huomauttanut, että hän on liian vanha ja raihnas -- -nuorempia on yllin kyllin saatavissa. - -Mutta hän tahtoo pysyä toisten, nuorempien rinnalla! Hän tahtoo tehdä -työtä epätoivon voimalla saadakseen pitää työpaikkansa! Jos hän sen -menettää, silloin on edessä vain -- vaivaistalo. - -Vaivaistalo! Ei sinne! Itsestään hän ei niin välittäisi -- mutta hänen -vanha, sairas vaimonsa... Ei, ei! - -Ja vanhoilla, kangistuneilla käsillään Alho tarttuu raskaaseen -piilukirveeseensä, veistääkseen hirsi-osansa sileäksi. - -Mutta hänen kätensä vapisevat voimattomuudesta ja hän lohkaisee liian -paljon... - -Niin, niin, se on kaikki vanhuudesta, ajattelee Alho. Hän on -epätoivoisesti koettanut taistella sitä vastaan -- mutta turhaan! Päivä -päivältä on hän tuntenut tulevansa yhä heikommaksi, yhä jäykemmiksi -ovat käyneet hänen jäsenensä ja yhä raskaammalta tuntuu kirves... Jospa -olisi terve, silloin vielä vähän kelpaisi, mutta kun tuo rinta... - --- Eikö Alhon nurkka jo ala joutua? - -Kysyjä on etumies Grönroos, joka on työnjohtajan erikoisessa suosiossa -ja sentähden saa olla pikkupomona. - -Sanat sattuvat Alhoon kuin piiskaniskut, ja kun hän nostaa päänsä, -huomaa hän kauhukseen, että jokaisella on nurkkansa valmiina... - --- Valmishan tämä jo onkin... vähän vielä silittelen... -- sopertaa -Alho hätääntyneenä. Hän huomaa miten tarkasti ja pahaenteisesti -työnjohtaja silmäilee hänen työtään. - --- Taitaa ruveta jo vanhuus vaivaamaan? kyselee vielä Grönroos. - --- Eihän tuo vielä mitään... vielähän tässä... -- ja Alho koettaa vielä -hymyilläkin. Ja tuskallisella jännityksellä odottaa hän milloin -työnjohtaja käskee hänet pois työstä -- mutta ei käskenyt, ainakaan -tällä kerralla. - --- Jahah! Lähdetään puita hilaamaan! -- komensi etumies. - -Kun yhden hirsikerroksen puut oli köysien avulla hilattu ylös, sanoi -työnjohtaja Alholle: - --- Ottakaa tuo hirrenpala telineiltä. Se sopii aivan hyvästi tuohon -ikkunain väliin. - --- Otetaan, otetaan, -- puhelee Alho. - -Pölkky ei ole suuri, mutta se on aivan tuore, pyöreä männyntyvi. Alho -tarttuu siihen ja huomaa, että se on liian raskas hänelle, vanhalle, -sairaalle miehelle. Mutta mitä tehdä? Jos hän nyt sanoo, ettei jaksa -nostaa tuollaista pientä pölkkyä, silloin työnjohtaja mahdollisesti -ajaa hänet heti työstä. Ei -- hänen täytyy nostaa! - -Juuri oli alhaalla kadulla hurjaa vauhtia ajanut ohitse kokonainen jono -kuorma-ajureita, ja miltei läpinäkymätön, kellertävä pölypilvi peitti -uudisrakennuksen. Pöly tunkeutui Alhon kipeään rintaan, ja hän alkoi -rajusti yskiä. - -Hänen täytyi pysähtyä pölkky sylissään ja hän yski, yski aivankuin -menehtyäkseen... - -Kun yskä vain ei hellittänyt, jännitti hän viimeisetkin voimansa -saadakseen pölkyn seinälle. - -Mutta silloin tapahtui onnettomuus... - -Äkkiä tuntui näet hänestä, että rinnassa repesi, katkesi jotain -- ja -samassa purskahti hänen suustaan punainen verivirta... - -Hän hellitti pölkystä ja vaipui polvilleen -- ja aivankuin estääkseen -verentuloa painoi hän kätensä suulleen. Mutta sitä tulee, tulee -- -hänen likainen, känsäinen kätensä vain tahrautui yltyleensä vereen. - -Työnjohtaja tarttui hänen hartioihinsa ja asetti hänet varovasti -pitkälleen telineille; miehiä kokoontui ympärille. - --- Pitäisiköhän hakea lääkäri...? -- kysyi työnjohtaja jonkunverran -rauhattomana. - --- Eihän tässä... kai se ohi menee, -- sai Alho vaivoin soperretuksi. - --- Kai se menee... on hänen rinnastaan ennenkin tullut verta, -- -rauhoitteli joku työtovereista. - -Vasta kun hän lepäsi siinä pitkällään, näkyi, miten heikko ja -loppuunkulunut hän jo oli. Joku repäisi auki hänen likaisen puseronsa, -paljastaen ohuen, suonikkaan kaulan, laihat olkapäät ja luurankomaisen, -huohottavan rinnan. Hänen kasvonsa olivat äkkiä käyneet kovin -kalpeiksi, ja verisillä, työstä jäykistyneillä sormillaan siveli hän -harmaata, vereen tahrautunutta partaansa ja katsoi käsiinsä aivankuin -ihmetellen. Ja aina vähän ajan kuluttua purskahti hänen suunsa täyteen -kuumaa verta... - --- Alhon ei olisi pitänyt enää tulla työhön... -- jutteli työnjohtaja -lievästi moittien ja asetti hänen päänsä alle takin. Mielessään tunsi -hän jonkinmoista mielihyvääkin siitä, ettei hänen tarvinnut ajaa vanhaa -miestä pois työstä -- nyt hän tietysti ei enää jaksa tulla. - --- Niin, niin... -- kuului epäselvä, käheä kuiskaus Alhon verisiltä -huulilta. - -Mutta veri ei tauonnutkaan vuotamasta, niinkuin arveltiin, päinvastoin -alkoi sitä pursuta yhä enemmän, ja korina hänen kurkussaan alkoi kuulua -yhä raskaammalta ja vihlovammalta. - -Työnjohtaja muisti kerran hyvin kauan sitten kuulleensa tuollaista -samanlaista korinaa -- mutta missä? -- Niin -- nyt hän sen muisti! Hän -oli silloin vielä lapsi, he olivat isän kanssa metsällä, ja eräällä -suolla pettikin jää ja heidän vanha hevosensa upposi suohon... Ensin se -ponnisteli ja riuhtoi voimainsa takaa, mutta pian se väsyi, sen vanhat -jäsenet jäykistyivät jääkylmässä vedessä -- ja sitten se voimattomasti -ja alistuvasti vain korisi, vain korisi, samalla kun se hitaasti vaipui -yhä syvemmälle ja syvemmälle liejuun... - -Työnjohtajan mieleen palasi niin tavattoman elävänä tuo tapaus -kaukaisesta lapsuudesta. Ja hänelle tuli omituisen paha ja apea olla -- -aivankuin sen loppuunajetun, uppoavan hevosen ja tämän vanhan, kuolevan -työmiehen kohtalo olisi ollut aivan samanlainen... - --- Menkäähän nyt jo työhön, -- sanoi työnjohtaja tuskastuneena. -- Ei -se katsomisesta parane. Ja sinä, Aalto, mene hakemaan lääkäriä, se -taitaa olla parasta... - -Alho ei ollut erottanut sanoja, hän kuuli vain jotain epäselvää surinaa --- aivankuin mehiläisten surinaa kukkealla heinäniityllä... - -Hänet valtasi käsittämätön, hirveä uupumus, niin painostava ja -omituinen, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista tuntenut... Niin... -hän tietää -- se on nyt kuolema. - -Niin -- kuolema se on... Hän tuntee, miten outo, jäinen puutumus valtaa -hiljaa hänen jalkansa -- hän ei voi niitä enää liikuttaa... Nyt tuntuu -se jo sormissakin... - -Mutta sanomattoman rauhalliselta nyt vain kaikki tuntuu! Hän ei kuule -enää kirveeniskuja, sahojen sihinää eikä pyörien jyrinää... Hänen -korviinsa kuuluu vain tasainen, hiljainen humina... Niin, tuulihan se -humisee puissa... korkeissa, vihreissä puissa... - -Niin... niin... Hän on vielä olevinaan pieni paimenpoika. Karja loikoo -märehtien heidän tavallisella lepopaikallaan metsässä... Vieno, lämmin -tuuli hyväilee hänen otsaansa... ja suhisee hiljaa korkealla, tummien -kuusten latvoissa... Ja eriääniset karjankellot kalkattavat niin -rauhoittavasti samaan tahtiin kuin eläimet märehtivät... Siksipä tässä -paksulla, pehmeällä karhunsammaleella onkin niin rauhaisa loikoa... - -Mutta yhä pursuaa hänen suustaan veri. Hänen huulensa ovat nyt siniset, -ja känsistyneet kädet, jotka ovat muuttuneet kalmankarvaisiksi, on hän -asettanut ristiin rinnalleen. - --- Kunhan se lääkäri nyt sieltä tulisi... johan se rupee tuossa -paikassa kuolemaan... -- tuskitteli työnjohtaja, häätäen pois kärpäsiä -ja pyyhkien hikeä otsaltaan. - - * * * * * - -Mutta Alho ei enää kuullut hänen tuskittelujaan. - -Hän on olevinaan nuori mies... On ilta, ja morsiamensa Maijan kanssa -hän kulkee käsikädessä kaunista metsäpolkua... jonka ylitse lehtevät -riippakoivujen oksat muodostavat vihreän katoksen... Kuin omituinen -soitto kuuluu lintujen laulu -- ja läheiseltä suolta kuuluu kurkien -kimakat, surunvoittoiset huudot... - -... Hän kuokkii omaa peltotilkkuaan... Armottomasti vääntää hän ylös -kannot ja juurakot, paljastaen mehevän, mustan mullan... Turpeet vain -lentelevät...! - -... Ei, ei... Lastujahan ne ovat... Lastuthan ne lentelevät... Hänhän -rakentaa omaa tupaa... heidän uutta, yhteistä kotiansa... Kirves -välähtelee kevyesti hänen nuorissa, voimakkaissa käsissään, ja pyrynä -sinkoilevat valkeat lastut... - -... Niin... lastulla leikkii heidän pieni poikansa siellä uudessa -tuvassa... Mutta ne ovatkin pitkiä, kiemuraisia höylänlastuja... Hän -höylää kaapinlautoja... höylää, höylää... Vihaisesti sihahtaen ja -kiemurrellen kuin käärme lentää pitkä lastu höylän suusta jokaisella -työnnöllä, ja yhä iloisemmin nauraa pienokainen, kun saa oikein kauniin -lastun... - -Ne köyhät vuodet... Ne köyhät vuodet... He syövät pettua... Ja Maijakin -kehrää, kehrää... Hänen rukkinsa hyrisee niin ahkerasti kuin -mehiläinen... Maijan rukkihan se niin suriseekin... Siksipä tässä onkin -niin hyvä levähtää, kun Maijan rukki niin rauhoittavasti hyrisee... - -Mutta miksi laihtuivat pienet poikasemme? Miksi kuolivat pienet, -herttaiset poikasemme kuin linnunpojat takatalven tullessa...? - --- Niin -- niinhän se oli: he söivät pettua. - --- Pettua...! - -Vain suurten ponnistusten jälkeen onnistui Alhon kuiskata tuo yksi -sana. Sitten alkoivat korahdukset pidetä, hänen rintansa kohosi, hänen -ruumiinsa kouristautui taaksepäin, ja hänen suunsa aukeni, niinkuin hän -olisi aikonut huutaa hirveän, viiltävän huudon... - -Mutta mitään ääntä ei hänen verisestä suustaan kuulunut, sieltä tunki -ulos vain jonkinmoinen, entistä käheämpi korahdus... Vielä pari harvaa -nytkähdystä, ja hänen ruumiinsa alkoi hiljalleen jäykistyä... - -Vihdoin tuli lääkäri noituillen hellettä ja pölyisiä telineitä ja -pyyhkien hikeä otsaltaan. Hän koetteli tottuneesti kuolleen valtimoa, -laskipa vielä valkoisen kätensäkin tämän karvaiselle, laihalle rinnalle -ja sanoi työnjohtajaan kääntyen: - --- Tässä ei ole enää mitään tekemistä. Hakekaa vain paarit. - -Ja työnjohtajan kanssa he lähtivät alas. - -Samassa soitettiin päivällistunnille, ja uupuneet työmiehet menevät -myöskin alas telineiltä, syödäkseen kuivan ateriansa. - -Mutta paahtavassa helteessä ylhäällä telineillä, likainen takki -päänalusena, lepää Alho jäykkänä ja liikkumattomana... Hänen -kalmankalpea otsansa on ankarissa rypyissä, ja hänen kuolleet, -lasimaiset silmänsä tuijottavat jäykästi ja itsepäisesti suoraan -taivaaseen... Hän on sen näköinen kuin odottaisi vastausta johonkin -sanomattoman tärkeään, hänelle käsittämättömään kysymykseen... - -Taaskin ajaa pitkä ajurijono hurjaa kyytiä alas laivarantaan, taas -peittää tiheä hiekkapilvi rakennuksen miltei näkymättömiin. Ja kun se -hiljalleen laskeutuu, näyttävät Alhon silmät vähitellen muuttuvan yhä -himmeämmiksi, yhä himmeämmiksi... - - - - -PIENI SOITTAJA - - -Ensimäisenä kulki koreapukuinen, pitkätukkainen pappi, sitten mustat -ruumisvaunut, joissa oli keltaiseen kankaaseen verhottu arkku -- ja -vaunujen jäljessä soittokunta. - -Soittajien eturivissä hän asteli, soittaen klarinettia. Hän näytti -korkeintaan 12--13-vuotiaalta, Hänen ruskea, karkea sinellinsä oli -aivan liian avara, ja suuret tasakärkiset saappaat holkkuivat hänen -jaloissaan, kun hän marssi kadun likaisessa lumisohjussa, koettaen -luonnottomasti pitentää askeleitaan pysyäkseen tahdissa. Soitettiin -verkkaista, kaihomielistä surumarssia, ja hänen klarinettinsa kimeän -äänen erotti selvästi; se antoi sävelelle vieläkin kaameamman värin; se -ulvoi ja vaikeroi, ja toisinaan se kiljahti niin vihlovasti ja -tuskallisesti kuin haavoitettu eläin... se luikerteli ja kiemuroi -toisten äänien seassa notkeana kuin pieni, kidutettu käärme... - -Koko matkan kaupungista hautausmaalle puhalsi vastaan kylmä, -läpitunkeva koillistuuli ja satoi vedensekaista lumiräntää, joka pieksi -raivoisasti hänen kasvojaan. Mutta hartaana ja vakavana hän marssi -pienillä jaloillaan, pitentäen naurettavasti askeleitaan pysyäkseen -verkkaisen surumarssin tahdissa; aina kuului hänen klarinettinsa -toisten joukosta, ja hänen pienet sormensa, jotka vikkelinä liikkuivat -soittokoneen läppäimillä, olivat niin punaiset ja hennot kuin pienen -linnun varpaat -- linnun, joka lämpimistä maista on liian aikaiseen -palannut pohjolaan. - -Kun saavuttiin hautausmaalle, kantoivat sotamiehet toverinsa -yksinkertaisen arkun hautaan. Soitettiin koraali, pappi luki kylmällä, -laulavalla äänellä muutamia rukouksia, paiskasi multaa arkulle ja -poistui. Oli siellä kaksi upseeriakin, mutta ne poistuivat samassa kuin -pappikin, edes vilkaisemattakaan hautaan -- olihan se vain tavallinen -sotamies... - -Ei ollut hänen haudallaan omaisia, ei isää, äitiä, sisaria -- jotkut -toverit vain katsoivat hetken alakuloisin katsein sinne alas ja -heittivät viimeiseksi hyvästiksi multaa arkulle, joka kumahteli niin -ontosti, kuin vainaja sieltä syvyydestä olisi kumealla, tukahtuneella -äänellä vastannut heidän hyvästelyihinsä... - -Heti kun koraali oli soitettu, pyyhki hän pienellä nyrkillään märät -kasvonsa, asetti klarinettinsa eräälle ristille ja lähti kiireesti -astelemaan kauemmaksi hautausmaalle. Siellä, miltei hautausmaan -äärimmäisessä nurkassa, mäntyjen siimeksessä, hän polvistui eräälle -hautakummulle, jota yksinkertainen puuristi koristi. - -Se oli hänen äitinsä hauta. - -Kauan hän siinä oli polvillaan katsoen koko ajan hartaasti ristiin ja -sitä koristavaan seppeleeseen mustilla, kosteilla silmillään. Ja nuo -silmät olivat niin kummalliset pitkine, mustine ripsineen, jotka miltei -peittivät silmät, kun hän loi katseensa alas -- jotain kauheata, liian -aikaista kärsimystä, kovuutta ja surua oli tuossa liikkumattomassa -katseessa. - -Pikku soittaja yhä katsoo, katsoo ja muistelee... Kaikki kulkee hänen -sielunsa silmien ohi kuin tuskallinen uni, josta ei voi herätä, vaikka -kuinka tahtoisi... - -Vasta yksi vuosi! -- ajatteli pieni soittaja. Nuo maalatut kirjaimet -seppeleen nauhoissa eivät vielä olleet ehtineet kulua pois -- -olivatpahan vain haalistuneet. Ja hänestä tuntui, että äidin kuolemasta -oli kulunut jo niin äärettömän kauan... Oi miten hän itki silloin, kun -äiti peitettiin tuonne mullan alle... - -Onkohan mahdollista, että äiti on tuolla alhaalla...? Vain muutama -arshina erottaa hänet äidistä... Ja minkä näköinen hän nyt mahtaa olla? - -Hän muisti äidin niin selvästi -- miltei näki hänet edessään korkeana, -solakkana, kalpeine kasvoineen ja sysimustine, loistavine silmineen... -ja miten suloista oli silloin, kun hän oli vielä pienempi ja äiti -riisui hänet paitasilleen, kietoi pehmeän shaalin hänen ympärilleen, -otti syliinsä ja hiljaa huojuttaen ruumistaan lauloi jotain kaunista, -kaunista laulua -- vielä unissaankin hän kuuli tuon suloisen laulun... - -Olihan hänellä ikäviäkin muistoja... Äidin luona kävi usein vieraita -miehiä, siellä juotiin viinaa, ja usein öisin hän heräsi tappelun -melskeeseen... Ja kun vieraat aamupuolella yötä poistuivat, niin kuinka -katkerasti itkikään äiti... Hän vaipui polvilleen jumalan-äidin kuvan -eteen, painoi otsansa lattiaan ja nyyhkytti, nyyhkytti... - -Mutta miten sanomattoman hauskaa olikaan taas toisina iltoina! - -Kun he olivat äidin kanssa juoneet kuumaa teetä rinkelien kanssa, -kiipesi hän omaan pieneen sänkyynsä, äiti peitti hänet ja suuteli ja -hyväili häntä. Tosin hän silloinkin joskus heräsi siihen, että äiti oli -hänen vuoteensa vieressä polvillaan ja itkien silitti hänen tukkaansa -kuiskien hiljaa ja hellästi: Volodja, Volodja... Mutta hän kuivasi -äidin kyyneleet pienillä käsillään ja kiersi äidin pehmeät, mustat -hiukset kaulansa ympäri -- silloin äiti nauroi ja suuteli häntä... Ja -taas hän itki... Nyt ei kukaan enää suutele eikä hyväile häntä -- ei -kukaan enää kutsu häntä hyväilynimellä... - -Hän alkoi niin katkerasti kaivata äitiään. Jospa vielä kerran saisi -nähdä hänet! Jospa hän vielä kerran kuiskaisi tuon pienen sanan: -Volodja... Jospa hän kuiskaisi haudasta tuon yhden ainoan sanan... -vaikkapa kuinka hiljaa: Volodja... - -Tuuli humisee synkästi puiden latvoissa, märät lumihiutaleet putoilevat -hänen kasvoilleen ja lyhyeksi leikattuun tukkaansa, ja kylmä vesi valuu -hänen niskaansa, mutta hän ei välitä siitä. Liikkumattomana kuin -vahakuva on hän yhä polvillaan lumessa ja jännitetyn tarkkaavaisena -tuijottaa mustilla, kosteilla silmillään ristiin, ja hänen huulensa -liikkuvat hiljaa... On aivankuin hän odottaisi näkevänsä äidin nousevan -haudasta elävänä... Ja hän kuuntelee niin tarkkaan, milloin äiti siellä -pimeässä, syvässä haudassaan kuiskaa hänelle hiljaa: _Volodja_... - -Ei, ei! Hän ei enää koskaan näe äitiä! Ei hän enää milloinkaan kuule -hänen hellää kuiskaustaan... Ei kukaan rakasta häntä... - -Eikä äitiäkään enää kukaan muista... - -Hänen kasvoissaan kuvastui niin sanomaton kaipaus ja toivottomuus. -Kyyneleet tahtoivat väkisin tunkeutua hänen silmiinsä, vaikka hän oli -oppinut tietämään, etteivät kyyneleet mitään auta -- ja vaikka hän -tiesi sen olevan epämiehekästä. Hän pyyhkäisi aivankuin salaa pikku -nyrkillään silmiään ja saikin kyynelten tulon estetyksi. - -Kun hauta oli luotu umpeen, kuuli hän jonkun huutavan häntä. Hän nousi -aivan kuin hätkähtäen. Mutta kun hän ei tiennyt, milloin taas pääsisi -äidin haudalle, meni hän vielä ristin viereen ja aivankuin arasti -hyväillen silitti kohmettuneilla kätösillään seppeleen nauhaa ja katsoi -hellästi haalistunutta kirjoitusta. Sitten hän vielä kerran polvistui, -teki hartaasti ristinmerkin, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa... - -Mutta nyt oli soittokunnan vääpeli todella suuttunut hänen -kuhnailustaan. Hän huusi poikaa vielä kerran ja säesti kutsuaan -kaikuvalla kirouksella. Ja kun pieni soittaja pelästyneenä juoksi -paikalleen, sai hän niin ankaran korvapuustin, että lensi pitkälleen -vetelään lumisohjuun. - -Mutta hän ei itkenyt. Hän vain nousi nopeasti ja teki kunniaa -vääpelille, katsoen häntä suoraan silmiin -- hänen huulensa vain -vavahtelivat; hän oli muuttunut kovin kalpeaksi, ja hänen korvastaan -valui punainen veriviiru... - -Vääpeli ojensi jo kätensä antaakseen toisellekin korvalle, mutta -muuttikin mieltään ja tyytyi sensijaan muutamiin valittuihin -haukkumasanoihin. - -Sitten hän komensi ojennuksen, soittokunta lähti taas liikkeelle -kaupunkia kohden. Ja etunenässä taapersi taaskin suurine saappaineen, -avarine sinelleineen pieni soittaja, venyttäen naurettavasti -askeleitaan. Ja hänen toisesta korvastaan valui hiljaa alas punainen -veriviiru, tunkien kaulaa myöten vaatteiden alle -- aivankuin -itsepäinen, omituinen matelija... - - * * * * * - -Mutta likaisella lumella yksinäisellä hautakummulla näkyi vielä kaksi -pientä syvennystä: pienet polvenjäljet, joista lumi oli sulanut... - - - - -ELÄVÄLTÄ HAUDATTU - - -I - -Kamalaa oli tuntea, miten hengitys kävi yhä raskaammaksi, miten kurkku -vähitellen kutistui kokoon, pieneni... ja sieltä tunkeutuva vinkuva -ääni muuttui yhä vihlovammaksi -- tuntea, että kuolema lähestyi -hitaasti, mutta niin kauhistuttavan varmasti. - -Hirvittävimmät olivat kuitenkin viime hetket -- tuo loppumattoman pitkä -kuolinkamppailu. - -Se alkoi siten, että hänen hengityksensä kokonaan salpautui -- hän -tunsi tukehtuvansa. Hän syöksähti istualleen, hän oli huutavinaan -- -mutta vain tuo viiltävä vinkuna pääsi hänen kurkustaan. Hän sai taas -hiukan ilmaa keuhkoihinsa, mutta se vain pitkitti tuota kauheata -piinaa. - -Oi, hän olisi tahtonut huutaa -- kirkaista tuskanhuudon, joka olisi -jähmetyttänyt kuulijat... Hän olisi tahtonut puukolla repiä auki -kurkkunsa, rintansa, saadakseen ilmaa, mutta hän ei voinut enää -liikuttaa itseänsä -- omituinen kylmä jäykkyys valtasi hänet -vastustamattomasti, ja hänen kurkkuansa kuristettiin, kuristettiin... -Ja niinkuin valtavan myrskyn pauhu läheni jokin outo, pelottava kohina --- samalla kun hänen miehensä ja omaisensa, jotka avuttomina, kauhun -valtaamina tuijottivat häneen, alkoivat käsittämättömällä tavalla -haihtua näkyvistä... aivankuin hänen sänkynsä ympärille olisi -tavattomalla kiireellä kääritty suunnatonta hämähäkinverkkoa... Sitten -tuntui siltä, ettei hän enää ollutkaan vuoteessaan, vaan juoksi -läähättäen jotain salaperäistä, epämääräistä vaaraa pakoon -- ja -ympärillä vallitsi pimeys ja kuolemanhiljaisuus. Hän saapui jonkun -satamalaiturin viimeiselle, mereen pistävälle sillalle ja seisahtui -siihen väristen kuolettavassa tuskassa... Hän ei jaksanut enää, hän ei -päässyt enää pakoon: kummallakin puolella oli tyyni, sysimusta vesi -- -eikä missään apua... Ja hän tiesi, että se läheni, läheni... hän oli -kuulevinaan raskaitten, hiipivien, tassuttavien askelten lähenevän, ja -miten puulaituria vasten kuului hillittynä paksujen kynsien rapse... - -Äkkiä valtasi hänet jäätävä kauhu... Hän ei uskaltanut hengittää, hän -ei uskaltanut katsahtaa taakseen -- mutta hän tiesi, tunsi, että -_suunnattoman suuri musta olento seisoo hänen takanaan_. - -Ja sitten -- sitten leyhähti hänen niskaansa kylmä, löyhkäävä -hengähdys... ja pitkät, raudanlujat, karvaiset sormet tarttuivat hänen -kurkkuunsa... Hän ei ehtinyt äännähtää, hän ei nähnyt selvästi, mutta -hänestä tuntui, että se oli äärettömän suuri gorilla -- paljon suurempi -ja kauheampi kuin se, jonka hän oli kerran nähnyt museossa... -Raivokkaasti hampaitaan kirskuttaen ja silmät palaen alkoi se raahata -häntä laiturin reunaa kohden... - -Hän ponnisteli epätoivoisesti vastaan, mutta se tuntui vain ärsyttävän -hirviötä. Valtavasti molskahti vesi, kun he syöksyivät alas korkealta -laiturilta -- samalla kun peto yhä kuristi hänen kurkkuaan hirveillä -kourillaan ja painoi häntä yhä syvemmälle... Yhä pimeämmäksi, -pimeämmäksi muuttui hänen ympärillään, ja vesi siellä syvyydessä tuntui -kylmemmältä kuin jää -- mutta hirviö ei jättänyt vielä sinnekään... Kun -pohja tuli vastaan, alkoi se painaa häntä vetelään pohjaliejuun... -Ja jotta hänen tuskansa olisivat tulleet yhä hirveämmiksi ja -pitkällisemmiksi, hidastutti se vauhtiaan ja hellitti välillä hiukan -kynsiään, niin että hän sai vetää keuhkoihinsa tuota mustaa liejua... - -Yhä syvemmälle, syvemmälle... Hän rukoili epätoivoissaan, että kuolema -tulisi -- mutta hän elää, elää... Tuo hirviö ei armahda... - -Vihdoin se karjahtaen puristi karvaiset sormensa yhteen, pitkät kynnet -tunkeutuivat syvälle kaulaan, ja hän menetti tajuntansa... - - * * * * * - -Ensimäkien tunne oli epämääräinen heikkouden, kylmyyden ja jäykkyyden -tunne. Ei mitään halua eikä tahtoa, ei muistoa eikä ajatusta -- vain -tyhjyys ja pimeys. Sitten alkoi vähitellen kuulua kaukainen suhina, -niinkuin metsän humina vienossa iltatuulessa -- eikä pitkään aikaan -mitään muuta. - -Sitten kuului jotain omituista vikinää -- mutta mitä? Hän koetti -ajatella, mutta hänen jähmettyneet aivonsa eivät totelleet. Tuntui -jotain tuttua hajuakin, mutta hän ei käsittänyt mitä se oli. - -Ja taas hän kauan, kauan koetti ponnistaa ajatustaan, muistella missä -hän on tuntenut tuon kylmän, ummehtuneen hajun... Mutta hän ei -jaksanutkaan... Selittämätön, kuolemankaltainen väsymys ja tunnottomuus -lamautti hänen aivonsa kuin huumaava myrkky. - -Silloin hän tunsi epäselvästi kuin unessa, miten pieni, kostea kuono -kosketteli hänen kättänsä... Sitten alkoivat pienet, kylmät jalat -varovasti astuskella ylös hänen kättänsä myöten... - -Rotta... rotta! Koko hänen entinen, salaperäinen rottien kammonsa -heräsi silmänräpäyksessä... Hän tahtoi huutaa, liikuttaa kättään -häätääkseen rotan -- mutta ei voinut... - -Aivankuin epäröiden ja välillä pysähtyen tassutteli se ylös hänen -paljasta käsivarttaan, yhä ylemmäksi kulki sen karvainen ruumis... Huu! -Nyt se kosketteli uteliaasti kylmällä kuonollaan hänen alastonta -rintaansa... se nousi kaulaa myöten kasvoille... - -Hän oli sanoin kuvaamattoman kauhun ja inhontunteen vallassa... -niinkuin hänen ympärilleen olisi kiertynyt suuri, kylmä, niljakas -käärme... Mutta yksikään lihas, yksikään hermo ei värähtänyt -- vain -hänen sielunsa värisi kuin kuoleva lintu... - -Ah... vihdoinkin se hypähti kiljaisten pois hänen päältään... - -Pitkän ajan oli hän taas kuin horroksissa. Ja sitten ankaran -ponnistelun jälkeenhän muisti tuon omituisen hajun -- se oli -vaatekammion haju. - -Mutta mistä tuo ennen tuntematon, jäätävä kylmyys ja jäykkyys... _Ja -miksi hän on vaatekammiossa?_ - -Silloin hänet valtasi hyydyttävä kauhu. Hän muisti kaikki -- tuon -pelottavan kuristustaudin, nuo viimeiset hetket... Lääkäri oli luullut -hänet kuolleeksi -- ja hänet oli tuotu tänne kylmään vaatekammioon... -Hän ponnisti kaikki voimansa huutaakseen, liikkuakseen, avatakseen -silmänsä -- mutta hänen epätoivonsa kasvoi yhä, kun hän huomasi, ettei -yksikään lihas värähtänyt. - -Koko tuon loppumattoman pitkän yön hän makasi laudoillaan jäykkänä kuin -puu, ja epätoivo ja pelko kalvoi hänen sieluansa -- niinkuin -ruumismadot kalvavat saalistaan. - -Hänen silmänsä olivat kai jääneet hiukan auki, koska hänen ympärillään -tuntui olevan vähän valoisampaa. Kuului sekavia ääniä, kolinaa, ovien -pauketta... - -Hänet valtasi äkkiä aivankuin mieletön ilo siitä, ettei hän olekaan -kuollut... Hänen miehensä tulee tänne, ehkä hän voi jotenkin ilmoittaa --- ja sitten unohdetaan kaikki tuskat... - -Ja aivankuin hänen toivonsa mukaan aukeni vaatekammion ovi hiljaa -- ja -hän tunsi miehensä askeleet. Sitten tarttui voimakas, lämmin käsi hänen -käteensä -- mutta hellitti, aivankuin pelästyen sen jäistä kylmyyttä... -Tarttui uudelleen entistä lujemmin, ja hän tunsi miten kuumat huulet -painautuivat hänen kättänsä vasten. Hän kuuli raskaan huokauksen, joka -muistutti kidutetun ihmisen karjahdusta, ja kuinka hän tuskasta ähkyen -kiristeli hampaitansa... Oo... hän tunsi niin hyvin tuon voimakkaan -- -joka ei tahtonut itkeä. - -Ilo ja toivo valtasi hänet yhä enemmän... Nythän hänen miehensä on -tuossa -- ja hän itse elää! Hän muisti miehensä syleilyt... heidän -rakkautensa... Hän oli siitäkin itsekkään iloinen, että mies kärsi -- -se osoitti miten suuresti hän rakasti.. - -Miltei raivoisasti painoi mies huulensa hänen jähmettyneille, kylmille -huulilleen, ja vaikka hänen äänensä oli käheä ja vapiseva, kuului se -naisen korviin kuin suloisin soitto: - --- Maria... Maria... - --- Minä elän! -- oli hän vastaavinaan, mutta hän tunsi, etteivät -huulensa liikkuneetkaan. - --- Minä elän... kuuletko! -- huusi hän koko sielullaan, tuskan ja -epätoivon vimmalla, mutta kuiskaustakaan ei kuulunut... - -Kauan oli mies siinä polvillaan, pidellen hänen kättään, ja koko ajan -hän ponnisteli epätoivoisesti, rukoilikin, että olisi voinut kuiskata -edes yhden pienen, pienen sanan, liikauttaa hiukan sormeaan, avata -silmänsä -- mutta ei! Sanomattomalla kauhulla hän tunsi olevansa -kokonaan kuin jäätynyt. Vain hänen sielunsa eli ja kärsi kaikki -helvetin tuskat. - -Mies nousi, raskaat askeleet etenivät, ovi sulkeutui -- ja hän oli taas -yksin. - - * * * * * - -Päivällä kannettiin hänet tupaan, ja kaksi eukkoa alkoi pestä häntä. - -Taaskin valtasi hänet toivo: ehkä hänet pestään lämpimällä vedellä, -hänen ruumiinsa lämpenee -- ja hän voi ehkä liikkua. - --- Tämä taisi olla hyvä ihminen, -- sanoi toinen eukko, kun he olivat -jääneet kahden. - --- Oli se. -- Saa nähdä, meneekö mies uusiin naimisiin... - --- Tietysti! Mies parhaimmillaan, eikä lapsiakaan kuin yksi... - --- Niin, ei yksi lapsi mitään haittaa! Ja leskistä pidetäänkin -enemmän... Hahahaa! - -Ja yhtä viiltävän kylmää kuin heidän puheensa ja naurunsa, oli myöskin -se vesi, jolla he hänen ruumistaan pesivät. - -Kun hänet oli pesty, puettu ja pantu arkkuun, tuli hänen miehensä ja -sanoi melkein vieraalla, käheällä äänellä: - --- Jättäkää hänet tänne. - -Eukot menivät. - -Sitten avattiin ovi, ja hän kuuli äänen, joka sai hänen tuskansa -korkeimmilleen -- pienen poikansa äänen. - --- Onko äiti täällä...? - -Ja hetken kuluttua hiljainen kuiskaus: - --- Onko äiti nukkunut? - --- On, lapsi... - --- Minä herätän. - --- Ei äiti herää enää... -- sammalsi mies hiljaa ja käheästi. - --- Äiti! Herää, herää! - -Ja hän tunsi hennon käden taputtavan poskeansa. - --- Miksi äiti on niin kylmä? -- kysyi taas lapsi, ja hänen vienossa -lapsenäänessään kuvastui levottomuus ja epämääräinen pelko. - -Mutta mies ei vastannut. - --- Täällä on kylmä... Armas tuo puita... - -Silloin hän kuuli pikku kenkien kopinan ja - -sitten hänen hennon, pelokkaan, pyytävän äänensä: - --- Älä itke, isä... Älä itke. - -Mies kuului kantavan hänet kamarin ovelle ja sanoi kuin -tukehtumaisillaan: - --- Mene tuonne... Armas.. Saat sitten makeisia... - -Ovi sulkeutui, ja hän kuuli miten polvet kolahtivat lattiaan -- ja -niinkuin olisi pudonnut jotain raskasta... - -Ja miten hän itki! Hän ei ollut koskaan kuullut miehensä itkevän -- ja -hänet valtasi niin suuri sääli ja hellyys, että hän unohti kokonaan -oman kohtalonsa. Jotakin outoa, suurenmoista ja kauhistavaa oli tuossa -rajussa nyyhkytyksessä -- ja niinkuin hänen voimakas rintansa olisi -ollut halkeamaisillaan... - -Oi jospa hän hetkeksi olisi saanut puhekykynsä! - -Mutta ei... - -Hänet kannettiin uudelleen kylmään vaatekammioon. - - * * * * * - -Seuraava aika oli aivankuin äärettömän pitkä, kauhistava uni. Toisinaan -hän oli täydessä tajussaan kärsien kaikki kadotetun ihmisen tuskat ja -kauhut -- samalla kun hänen ruumiinsa yhä oli liikkumaton ja -jähmettynyt kuin kuolleen.. Mutta yhä useammin vaipui hän -kuolemankaltaiseen horrostilaan ja menetti kaiken käsityksensä ajasta. -Hämärästi oli hän kuitenkin tuntevinaan, että äärettömän pitkä aika oli -kulunut siitä, kun hänet arkkuun asetettiin. - -Hänestä tuntui, että jostakin kaukaa, kaukaa kuului virren veisuuta. -Hän ei halunnut enää ajatella, hänen aivonsakin olivat kai jo -jähmettyneet, mutta aivan hänen tahtomattaan alkoi veisuu kuulua yhä -lähempää. Ja vähitellen, vähitellen alkoi hän tuntea tuoreen -kuusenhavun tuoksua, ja vihdoin hän käsitti hämärästi, että ympärillään -oli paljon väkeä, jotka veisasivat... - -Haa! _Hänen hautajaisensa_. - -Jähmettyneellä kauhulla hän kuunteli tuota hillittyä puheensorinaa, -kuiskauksia -- joku nyyhkyttikin. Ja yhä selvemmin hän alkoi tuntea. - -Ja taas heräsi tuo epämääräinen, mieletön toivo. Tupa oli lämmin... hän -tunsi miten elämä palasi häneen... Jospa hän voikin vielä puhua... - -Silloin kuului jotain kolinaa, kansi nostettiin hänen arkkunsa päälle -ja aiottiin naulata... - -Mutta äkkiä kuului hätääntyneenä, rukoilevana ja vaativana hänen -lapsensa ääni: - --- Ei saa naulata! Äiti on siellä... - --- Viekää lapsi pois! -- kuului joku matala miesääni. - --- Ei, ei! Ei saa! Ei saa! Äiti nukkuu! - -Joku alkoi taluttaa lasta pois, mutta silloin tämä alkoi äkkiä huutaa -sydäntäsärkevästi. Hän riuhtaisi itsensä irti saattajansa käsistä, -kuului hänen askeltensa kolina, pienet kädet tarrautuivat epätoivon -voimalla arkunkanteen... ja kun häntä vedettiin pois, kuului hänen -hentojen kynsiensä rapina -- aivankuin pieni lintu olisi epätoivoisesti -ponnistellut pois häkistään... Ja kaiken aikaa huusi hän -sydäntävihlovasti hennolla lapsenäänellään: - --- Äiti nukkuu! Äiti nukkuu! - --- Viekää... Viekää! -- sopersivat useat hermostuneet äänet. - -Joku otti lapsen syliinsä lähtien poispäin, koska huuto eteni. Ja se -muuttui niin kauhistuttavan vihlovaksi ja tuskalliseksi, kuin olisi -hänen pieni ruumiinsa kiemurrellut kirvelevien piiskaniskujen alla... -Mutta se eteni... eteni... kuoli pois... Vielä kerran kuuli hän -lapsensa tukehtuneen huudon: - --- Äiti nukkuu... - -Nuo huudot tunkeutuivat hänen sydämeensä polttavina ja terävinä kuin -tulikuumat puukonterät... Epätoivo, mieletön kauhu ja tuska raatelivat -hänen sieluansa kuin nälkäinen petolintuparvi saalistaan -- mutta tuo -kivikova jäykkyys kahlehti hänen ruumiinsa haudan, kuoleman -liikkumattomuudella. Hän kuuli kumeat iskut, kun arkku naulattiin -kiinni, ja hän käsitti, että nyt on kaikki toivo lopussa. _Hänet -haudataan elävältä_... - -Se oli liian hirveätä: hän menetti taas tajuntansa. - -Sitten hän taas kuuli jotain epämääräistä kolinaa, veisuuta; häntä -kuljetettiin eteenpäin -- sitten hän painui alaspäin -- sitten kolahti -maahan. - -Kamala tunne valtasi hänet: hän tunsi olevansa haudassa. - -Kuin unessa hän kuuli jostakin korkealta yksitoikkoista puheen muminaa -kauan, kauan... Hän ei jaksanut enää käsittää mitä se oli: hän tunsi -vain hämärästi, että kaikki on lopussa. - -Äkkiä kuului jymähdys... hän vavahti, hänen sormensa liikahtivat... -Toinen jymähdys... Hän säpsähti vieläkin, hänen silmänsä aukenivat, ja -hän käsitti, että pappi oli heittänyt multaa arkulle... Mieletön ilo, -pelko ja tuska... Voiko hän huutaa -- vai onko jo myöhäistä... Hän -ponnisti kaikki voimansa ja vihdoin hän tunsi kurkustaan tulevan jonkun -käheän ähkäyksen... - -Ylhäältä kuuluu askeleita, kolinaa, puheensorinaa... Ja kaiken aikaa -hän ponnistelee, ponnistelee -- turhaan. - -Sitten kuuluu kovempi jymähdys kuin ukkonen -- ensimäinen suuri -lapiollinen... Sanomaton kauhu, pelko ja kuolemantuska syöksähtävät -yhtaikaa hänen sydämeensä kuin raivokkaat pedot -- ja vihdoinkin -tunkeutuu hänen kurkustaan heikko, käheä, kamala huuto. - -Mutta se oli myöhäistä... Sillä juuri samaan aikaan putoo arkulle -perättäin toinen, kolmas, neljäs lapiollinen... - -Hän huutaa... - -Mutta kukaan ei kuule... Yhä tiheämmin, tiheämmin putoilee multa, -jymähdellen kuin höyryvasaran iskut... Ja kaikki muuttuu pimeäksi... - -Hän huutaa... - -Hänen koriseva äänensä kuuluu yhä kauheammalta, eläimellisemmältä -siellä syvyydessä, missä ei ole mitään kaikua... Mutta kukaan ei -kuule... Tukehduttava mullanhaju tunkeutuu hänen sieraimiinsa, hänen -rintaansa painaa... hänen silmänsä pullistuvat kuopistaan... - -Jymähdykset alkavat kuulua pehmeämmin, ne etenevät, etenevät jonnekin -ylös... - -Hän huutaa... - -Mutta yhä korkeammalle kohoavat jymähdykset... Ja miten hirvittävän -pimeätä... Hän kuuntelee... hän tahtoo epätoivoisesti kuulla vielä -jotain... Hän huutaa... - -Mutta se oli viimeinen huuto... enää ei tule ääntä... ei ole ilmaa. -Häntä ahdistaa, painaa kuin koko maailma lepäisi hänen päällään... -Vieläkin hän kuuntelee -- mutta ei kuulu mitään, ei mitään... - -Miten kauhistuttavan hiljaista, pimeätä... Ja siellä ylhäällä on valoa, -ilmaa, ihmisiä -- eivätkä he tiedä... - --- Apua, apua... -- vaikeroi hänen kauhistunut kuoleva sielunsa, mutta -mitään ääntä ei enää tule -- vain tukehtunut, tuskallinen ähkynä. - -Hän alkaa tukehtua... Hän ponnahtaa istualleen lyöden päänsä rajusti -arkunkanteen... Mutta hän ei saa ilmaa... hän repii mielettömästi -kynsillään rintaansa, puree poikki sormensa -- hän tuntee kuinka luu -rouskahtaa... - -Ja kaukaa maan uumenista alkaa kuulua kammottava pauhu. Koko -maanalainen pimeys huojuu, kohisee, jyrisee, ryskyy. Pauhu lähenee... -Haa! Se on jokin hirmuinen olento, joka _nousee sieltä syvyydestä_... -Aivankuin kauhusta vavisten aukeaa maa sen hirveän voiman edessä, ja -järisten halkeavat maanalaiset kalliot.... - -Ja sitten kajahtaa sieltä kaamea, verta hyydyttävä huuto, puoliksi -ulvonta, puoliksi riemuhuuto, jota ei voi ihmiskielin kuvata... Se -lähestyy, lähestyy... Hän tahtoisi vieläkin paeta, mutta ei pääse... - -Nyt se on jo vieressä -- näkymättömänä, kauhistavana... - -Ja äkkiä laskeutuu hänen rinnalleen raskaana -- _suunnattoman suuri, -jääkylmä käsi_... - -Se on kuolema. - - - - -KUOLEMA - - - -ENSIMÄINEN KERTOMUS - - -I - - -Aivankuin jokin outo kummitus, pelottava painajainen virui hän komealla -vuoteellaan. - -Hänen silmänsä tuijottivat liikkumattomina ja lasimaisina syvältä -mustista, luisista kuopistaan, posket olivat kahtena kuoppana, ja hänen -rumentunut, terävä nenänsä kaareutui sisäänpainuneen, hampaattoman suun -yli kuin suunnattoman suuren, oudon petolinnun nokka -- ja siniset -huulet olivat lujasti yhteenpuristetut. - -Hänen kasvojensa nahka oli harmaankellertävä ja kurttuinen -- kuin -suuren, vanhan sienen pinta, joka on puoleksi mädäntynyt, puoleksi -kuivettunut; korkeina ja mustina erottuivat ohimoilla ja päälaella -paksut suonet. Ainoatakaan hiustukkoa ei enää ollut jäljellä -- vain -kasvojen alaosaa ympäröi harmaa, ajamaton parta kuin likainen, keväällä -lumen alta paljastuva rukiinsänki. - -Kauhea oli katsella noita kasvoja, jotka eivät enää näyttäneet eläviltä -ihmiskasvoilta... Inhoa herättävä oli myöskin ohut, suoninen kaula... -Kun samalla paidan aukeamasta näki osan rintaa: terävät solisluut ja -kylkiluut, jotka törröttivät korkeina kuin suuret puuvanteet -vanhanaikuisissa astioissa, johtui heti mieleen luuranko, haudasta -kaivettu luuranko, jonka päälle on pingotettu lyijynharmaa, rosoinen -nahka... - -Ja kuitenkin hän elää! - -Lääkäri oli aikoja sitten ilmoittanut, että mitään toivoa ei ole, ja -nyt odottavat omaiset hänen kuolemaansa. Nojatuolissa istuu vanhin -poika, noin neljänkymmenenvuotias virkamies, muutellen hermostuneesti -jalkojaan toistensa päälle ja toisinaan hän nousee ja kävelee -äänettömästi pehmoisilla matoilla; toinen poika tuijottaa -liikkumattomin silmin nurkkaan. Tytär nojaa kyynäspäillään pöytään, -peittäen nenäliinalla kasvonsa. Sairaan vanha vaimo istuu sohvalla -hiljaa huojutellen itseänsä, hänen turvonneet silmänsä tuijottavat kuin -mielettömän ja huulet liikkuvat hiljaa. Ja hänen nuorin poikansa, -parinkymmenen iässä oleva ylioppilas, pitelee äitinsä kalpeata, -ryppyistä kättä omassaan -- hänenkin silmänsä ovat itkusta punaiset. -Sängyn pääpuolessa seisoo liikkumattomana valkeisiin puettu, uupuneen -näköinen sairaanhoitajatar. - -He kaikki ovat kalpeita, väsyneitä, ja heidän kasvoillaan on -äärimmäisen hermostunut, tuskallinen ilme. - -Eikä ihmekään, sillä jo kolme vuorokautta oli kuoleva yhtämittaa -huutanut väsymättä, keskeyttämättä; vasta muutamia kertoja on hän -nääntymyksestä vaipunut jonkinmoiseen horrostilaan. - -Nyt on hänellä tuollainen hetki. Ja ellei hänen luurankorintansa -raskaasti nousisi ja laskisi, eikä kuuluisi tuota käheätä korinaa, -luulisi hänen jo päässeen rauhaan... - -Hänen nahkamaiset huulensa aukenivat, ja tahmaisesta, harmahtavasta -suusta tunkeutui taas tuo haikea, sanoin kuvaamaton valitus. - -Omaiset hätkähtivät kuin odottamattomasta iskusta. Vanhin poika tarttui -kaksin käsin päähänsä ja alkoi hermostuneesti kävellä edestakaisin -lattialla, toinen käänsi väsyneesti ilmeettömän katseensa isään, äiti -alkoi hiljaa väännellä ryppyisiä käsiään, ja tytär nosti päänsä, -katsellen ympärilleen kuin järjetön ja kuiskasi kauhuissaan: - --- Voi hyvä jumala... nyt se taas alkaa! - -Ja hän tarttui hajuvesipulloon, alkaen ahnaasti hengittää sen tuoksua. - -Huoneessa olikin kauhea ilma. Sairasta ei oltu kahteen kuukauteen voitu -kylvettää, sillä hänen tuskansa olivat näyttäneet yltyvän -pienimmästäkin kosketuksesta ja hänen ruumiistaan levisi tympeä, -inhottava löyhkä. Tosin oli sitä koetettu lieventää hajuvesillä, -karboolilla ja muilla kirpeillä aineilla, mutta se tuntui siitä -huolimatta -- aivankuin huoneen alla olisi ollut mätänevä elukan raato. - -Ilmaa pilasi vielä sekin, että sairas ei voinut sietää pienintäkään -vetoa eikä kirkasta valoa; sentähden olivat akkunat tiiviisti peitetyt -raskailla, tummilla verhoilla -- vaikka oli kesä -- ja sähkölamput -verhotut, niin että huoneessa vallitsi harmaa, aavemainen hämärä. - -Pitkät tunnit vierivät hitaasti, niin kiduttavan hitaasti, mutta he -istuivat siellä äänettöminä ja kuuntelivat tuota kauheata valitusta. Ja -miten monenlaista se olikaan! Toisinaan hän saattoi valittaa kauan -samalla yksitoikkoisella äänellä, niin että siihen tavallaan tottuikin -eikä kärsinyt niin paljon. Mutta sitten hän saattoi äkkiä voihkia ja -ähkiä, aivankuin tukehtumaisillaan, ja kun sitä oli hetken kestänyt, -alkoi hän huutaa hurjasti ja vihlovasti -- niinkuin revittäisiin hänen -jäseniänsä irti. Toisinaan hän taas uikutti pitkäveteisesti ja -eläimellisesti, ulvoi kuin haavoitettu koira... Niinkuin olisi jossakin -ammuttu koira, paiskattu sen ruumis louhikkoon, ja se virkookin, nostaa -lävistetyn, vertavuotavan kuononsa taivasta kohden ja alkaa -viimeisillä, sammuvilla voimillaan väräjävällä äänellä ulvoa -- -ja siinä ulvonnassa kuvastuu niin sanomaton pelko, suru ja -kuolemankauhu... Sellaisina hetkinä hänen vanha vaimonsa nousi, poistui -heikoin askelin huoneeseensa, laskeutui polvilleen ja rukoili -- -rukoili palavasti loppua, loppua, loppua... - -Kun hän taas palasi huoneeseen, valtasi hänet hurja kauhistus -- -aivankuin hän näkisi outoa, kauheata unta. Oliko tuo muodoton, -valittava, vääntelehtivä, painajaista muistuttava olento tosiaankin -hänen miehensä, joka ennen oli niin voimakas, kaunis... - -Ja hän purskahti suonenvedontapaiseen, mielettömään itkuun... - -Puolenpäivän aikaan tuli lääkäri. - -Hän oli humaaninen mies ja sääli syvästi sekä kuolevaa että hänen -omaisiaan. Ja kun hän oli nähnyt, että tuollaistakin olotilaa saattoi -kestää vielä joltisenkin kauan, kutsui hän vanhimman pojan toiseen -huoneeseen ja sanoi tälle hiljaa: - --- Te tiedätte, että hänellä on hirveät tuskat, ja se näyttää yhä -kestävän. Mitä arvelette... eiköhän olisi parasta, että hän pääsisi -rauhaan... Kai ymmärrätte mitä tarkoitan...? - --- Ymmärrän... kyllä ymmärrän, -- virkkoi hän hermostuneena ja -kauhistuneena. -- Mutta siihen en milloinkaan suostu. Sehän olisi -murhaa! Elämä on jumalan kädessä, hän on sen antanut ja hänellä yksin -on valta se ottaa. Ja minusta lääkärin velvollisuus on pitkittää elämää -niin kauan kuin suinkin. - --- Anteeksi, -- keskeytti lääkäri. -- En ole tullut tänne siitä -väittelemään! - -Ja hän poistui kumartaen. Tunnit vierivät... - --- Miksei hän jo lopu...? Miksei hän jo lopu...? hoki vanhin poika -ontolla, kuulumattomalla äänellä ja sydämessään hän melkein katui, -ettei tullut lääkärin kanssa neuvotelleeksi. Nyt se on jo mahdotonta. - --- Jumala... hyvä jumala... -- soperteli tytär. - -Nuorin poika itki. - -Ja vanha vaimo. Niin -- hän poistui taas horjuvin askelin rukoilemaan. - -Oli tullut ilta. - - -II - -Seuraavana iltana. - -Hän ei ole vieläkään kuollut. - -Mikään ei ole muuttunut: sama himmeä valo, sama inhottava löyhkä, samat -valitukset -- omaiset vain ovat yhä väsyneempiä, he ovat muuttuneet yhä -hermostuneemmiksi, he toivovat yhä hartaammin loppua, kuolemaa. - -Tapansa mukaan oli lääkäri käynyt aamulla katsomassa ja ilmoittanut, -että hänen mielipiteensä mukaan sairaan on aivan mahdoton elää enää -huomiseen. - -Tämän ilmoituksen johdosta kutsuttiin pappi, joka antoi sairaalle -herran pyhän ehtoollisen. Ja nyt hänen piti olla valmis kuolemaan. - -Mutta hän ei kuole, hän pitää epätoivoisesti kiinni elämästä. - -Kuitenkin huomaa, että kuolema yhä lujemmin ja lujemmin tarttuu häneen; -hänen silmänsä ovat vajonneet yhä syvemmälle kuoppiinsa, ja hänen -valituksensa ovat muuttuneet yhä heikommiksi, käheämmiksi ja -tukahtuneemmiksi -- niinkuin hänen kurkkuunsa olisi tarttunut rautainen -koura, jonka hirveät sormet armottomasti ja järkähtämättömästi -puristuvat yhä tiukemmalle, tiukemmalle... - -Ja tunnit vierivät tuskallisessa, jännittävässä odotuksessa. - - * * * * * - -Oli jo kohta puoliyö. - -Silloin taukosivat äkkiä valitukset. Kuolevan silmät pullistuivat -syvissä kuopissaan ja kääntyivät aivankuin nurin. Kasvot vääntyivät -kokonaan vinoon, suu aukeni suonenvedontapaisesti ammolleen, ja sieltä -alkoi pursuta vaahtoa... Ja pitkä, koko ruumista vapisuttava -kouristuskohtaus alkoi... - -Vaimo tuijotti häneen kauan jähmettynein, tylsin, kuolonkalpein -kasvoin, tuijotti kauan, kauan -- ja meni vieläkin rukoilemaan. Mutta -hän oli jo niin menehtynyt, ettei jaksanut eikä osannutkaan enää -rukoilla -- hänen kalpeat huulensa vain hiljaa liikkuivat... - -Kun hän palasi, olivat kouristukset jo lakanneet, vain silloin tällöin -aukeni kuolevan suu ja väristys kulki pitkin hänen ruumistaan. - -Vähitellen hän palasi tajuntaansa -- ja ihmeekseen hän huomasi, että -sietämätön tuskansa oli miltei kokonaan tauonnut -- ruumis oli -aivankuin turtunut. Ja hän tunsi alussa sanomatonta rauhaa... - -Silloin tuntui hänestä, että kosteanniljakat, jääkylmät kädet -tarttuivat hänen jalkoihinsa, alkaen niitä hieroa -- ja niin kylmät -olivat nuo kädet, kuin olisi hänen jalkojaan sivelty jääpalasilla. -Mitä? Ne ovat muutenkin kylmät... Mitä ne ajattelevat, kun rupeavat -jäällä... - -Väsyneesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa -- eikä siellä ollut -ketään... - -Ja kuitenkin... kuitenkin... Hän tunsi vielä selvemmin kuin äsken nuo -lujat, suunnattomat kourat jäisine sormineen, jotka hiljaa, hiljaa -työntyivät yhä ylemmäksi... Hän koetti liikuttaa jalkojaan... -irroittautua, mutta niin lujasti puristivat nuo jääkourat, ettei edes -varvas liikahtanut. - -Silloin hänet valtasi kuvaamaton kauhu. - -Kuolema... - -Hän oli kyllä tiennyt, että kuolema tulee, mutta hän ei vielä koskaan -ollut kuvitellut itse kuoleman hetkeä, järkähtämätöntä, nopeasti -lähestyvää kuolemaa. - -Ja nyt se tulee! - -Ei, ei! Ei vielä! -- huutaa hänen kauhistunut sielunsa. -- Ei vielä! -Hän ei ole vielä valmis! Ei vielä... - -Hänen täytyy vielä puhua rovastin kanssa, ja hän tahtoo sanoa -omaisilleen: kutsukaa rovasti! - -Mutta vain heikko, käheä ääni kuului hänen avoimesta suustaan. - -Hän oli menettänyt puhekykynsä. - -Kauhean epätoivon valtaamana hän koetti puhua, huutaa, rukoilla, mutta -tulos oli sama -- kieli ei taipunut, se lepäsi suussa liikkumattomana -kuin kuollut lihapala... ja huutaakaan hän ei enää jaksanut -- hänen -suustaan tunkeutui vain heikko, ilkeäsointuinen kähinä. - -Ei, ei! Se on mahdotonta! Hänen täytyy saada puhua vielä! Hän ei voi -kuolla näin... Hänen täytyy puhua... Tosin hän on elänyt -kristillisesti, häntä on aina pidetty uskovaisena... mutta hän ei -sittenkään ole valmis kuolemaan... Hän ei ole koskaan käsittänyt sitä -niinkuin nyt, että kuolema tulee, koputtaa ovelle -- ja sitä täytyy -seurata. Ja hänen sairaat aivonsa päättävät, että jos hänen täytyy näin -kuolla... _niin hän on ehdottomasti kadotettu!_ - -Hän jännitti sammuvat sielunsa ja ruumiinsa voimat, voidakseen lausua -tuon yhden ainoan sanan: pappi. Mutta ei! Ei voinut! - -Hän koetti uudelleen, kauan, kauan -- turhaan! Hänen kasvonsa -vääristyivät epätoivosta, hänen suunsa aukeni ammolleen, harmahtava, -ajettunut kieli värisi, mutta ei kuulu muuta kuin sama eläimellinen -kähinä. Hän koetti viitata jotakin -- turhaa, turhaa, hän ei jaksanut --- käsi ei noussut... - -Vihdoin omaisetkin huomasivat, että hän oli menettänyt puhekykynsä; he -näkivät hänen epätoivonsa ja aavistivat, että hän tahtoisi sanoa -jotakin sanomattoman tärkeätä, ja heidän tuskansa tuli sen johdosta -kaksinkertaiseksi. - -Tytär syöksyi vuoteen viereen, tarttui isänsä käteen, mutta hellitti -siitä kauhistuen -- se oli aivan kylmä. Itkien hän vaikeroi: - --- Isä, isä... Etkö sinä voi puhua...? - -Kaikki kuuntelivat jännittyneinä, henkeä pidättäen. Mutta kuoleva oli -äskeisistä ponnistuksistaan niin uupunut, ettei jaksanut edes -silmilläänkään mitään merkkiä antaa. - --- Kuuletko sinä vielä... isä, kuuletko minua...? - -Kuolevan kasvoilla kuvastui sama jähmettynyt epätoivo. Ja tytär -vaikeroi aivankuin mielettömänä: - --- Isä, isä... tunnetko sinä minut...? Kuuletko minun ääneni...? Minä -se olen... Minä se olen... - -Ei vastausta. Liikkumattomina ja jäykkinä tuijottivat hänen silmänsä -suoraan ylös. - -Mutta vaikka hänen ruumiinsa olikin miltei kuollut, niin toimivat hänen -aivonsa kuumeentapaisella, sekavalla tavalla. Suurena ja hirveänä -vaivasi se yksi ajatus: että hänen täytyy heti kuolla, vaikka hän ei -ole vielä valmis, ja että sitä täytyy koettaa estää. Ja välillä -välähtelivät kuin vilkkuvat, ystävälliset tulet pimeässä yössä -kaukaiset muistot -- ja taas sammuivat. Ja aivankuin saaliinhimoinen, -nälkäinen peto hyökkäsi taas se suuri, pelottava ajatus, se -järkähtämätön, jota ei voi paeta... - -Nyt hän ei enää valittanut, hänen ruumiilliset tuskansa olivat jo -loppuneet, hän lepäsi vain hiljaa, ja lähenevä kuolema oli käynyt -painamassa leimansa hänen silmiinsä -- ne olivat niin omituisen himmeät -ja tuijottavat, eikä hän nähnyt enää. - -Mutta elävänä muistui hänen mieleensä seuraava tapaus: - -Hän oli kerran metsästysretkellä, kauan, kauan sitten. Silloin hän näki -kauniin, vihreän tikan ja kevytmielisesti ampui sitä. Vieläkin hän -silmissään näki, miten lintu, toinen siipi katkenneena, koetti paeta, -ja kun se huomasi hänen saavuttavan, pääsi siltä valittava, kauhistunut -piipitys. Hän saavutti uhrinsa, koetti tarttua siihen, mutta se livahti -hänen kättensä alta ja alkoi, yhä surkeasti ja rukoilevasti piipittäen, -kiivetä puunrunkoa myöten ylös. Oi, hän muistaa sen niin selvästi... -hän miltei on kuulevinaan tuon heikon, epätoivoisen äänen ja hentojen -kynsien rapinan korkeata puunrunkoa vasten. Julmalla kiihkolla hän löi -linnun alas pyssynpiipulla; se putosi kyljelleen ja jäi liikkumattomana -makaamaan, veri pulppusi sen kyljestä valuen silkinhienolle, vihreälle -höyhenpuvulle, ja yhä heikommin valittaen se katsoi kirkkailla -silmillään häneen -- aivankuin olisi varmasti luottanut siihen, että -hänet armahdetaan, jätetään elämään, mutta kuitenkin vielä hiljaa -rukoilee... Mutta hän löi lintua puunoksalla päähän; se kouristautui, -alkoi väristä ja valitti heikosti, luoden murhaajaansa kirkkaat -silmänsä. Hän löi uudestaan, mutta oksa oli laho ja katkesi -- eikä -lintu vieläkään kuollut. Hän tarttui toiseen oksaan, ja parin kolmen -iskun jälkeen alkoivat sen silmät vihdoinkin himmetä ja kouristukset -kävivät yhä harvemmiksi ja sen hennot varpaat puristuivat yhteen kuin -pienen lapsen kädet... Hän katsoi kauan lintua, sen himmenneitä silmiä, -katkennutta siipeä ja verintahrattua höyhenpukua, jota myöten vielä -vieri joitakin punaisia verikarpaloita, ja käsiänsä... - -Kun hän muisteli tuota tapausta, alkoi hänen sekavissa aivoissaan -tuntua siltä, että hän onkin tuo lintu, ja kuolema ajaa häntä takaa -samoin kuin hän silloin -- silmät loistaen murhahalusta... Hänen -jalkansa on katkennut... hän läähättää, hän on tukehtumaisillaan -- ja -yhä lähenee kuolema, lähenee, lähenee... Kuivat oksat murskaantuvat -räiskyen sen jalkojen alla... Hän ei tiedä, minkä näköinen se on, hän -ei uskalla katsahtaa taakseen, mutta luultavasti se on luurangon -näköinen, päällään musta viitta ja käsissään terävä viikate. Ah, se on -varmasti sellainen, koska hän kuulee luiden kalahtelevan... Huu! Miten -hirveästi ne kalisevat... Nyt hän tuntee niskallaan sen jäisen, -hyytävän henkäyksen... ja väristen odottaa iskua. - -Mutta hän pääseekin vielä eteenpäin, taas hän kuumeisesti huohottaen -laahustaa pakoon, ja jälessä tulee kuolema... risut räiskyvät, luut -kalahtelevat... Ja niin hän pakenee kauan -- niin loppumattoman -kauan... - -Vihdoinkin hän on turvassa. Hän on päässyt pakoon, hän tuntee -lepäävänsä omassa vuoteessaan. Hän sulkee silmänsä kuolemanväsyneenä... - -Sitten näkivät omaiset, että hänen silmänsä äkkiä aukenivat, silmäterät -alkoivat laajeta, niin että ne täyttivät miltei koko silmän, koko syvän -silmäkuopan. - -He alkoivat väristä -- he tunsivat, että noilla mustilla, -luonnottomilla silmäterillä nähdään jotakin kauheata... - -Vertahyydyttävä olikin se näky, minkä hän näki: - -Ovesta hiipi hiljaa suunnaton, varjomainen olento ja liukui -omituisesti, äänettömästi yli lattian kellonurkkaa kohti. Hän näki -karvaisen ruumiin, tahi oikeammin sanoen luurangon, jota peitti harmaa, -hienokarvainen nahka... Se asettui seisomaan nurkkaan ja alkoi -tuijottaa häneen uhkaavasti luisilla kasvoillaan -- silmien tilalla -mustat, ammottavat kuopat... - -Niin -- siinä se on... Nyt se on tullut häntä hakemaan. Se on kuolema --- sama kuin äsken metsässä... Se löysi sittenkin... tännekin. Nyt ei -mikään auta... - -Hän tahtoo pyytää kuolemaa odottamaan edes hiukan, edes muutaman -hetken, jotta hän saisi rukoilla -- mutta sanaakaan ei tule hänen -huuliltaan. Ja ilkeästi irvistellen viittaa haamu suurentuneeseen -huoneen peräseinään -- ja samassa alkaa se äänettömästi kohota, -niinkuin esirippu teatterissa, ja siellä näkyy sysimusta pimeys... - -Nyt tarttuu hirviö voimakkaasti johonkin mahdottomaan kampiin, ja -silloin kallistuu koko huone sinnepäin, mistä seinä on poissa... Hän -jäykistyy kauhusta: nyt hän vierähtää sänkyineen syvyyteen... Mutta -huone heilahtaakin takaisin ja alkaa harvaan heilua -- niinkuin suuri -laiva valtameren myrskyssä... Kaikki omaiset ovat paenneet, hän on -yksin hirviön kanssa... sen silmäkuopat kiiluvat pirullisesta ilosta ja -nautinnosta. Se vääntää ja ponnistelee yhä kauheammin... - -Hänen pitäisi huutaa vaimoansa, pyytää, rukoilla, ettei tämä jättäisi -häntä elämän hirvittävimmällä hetkellä... Hän tahtoo vieläkin rukoilla -hirviötä, että se pysähdyttäisi vielä hetkeksi, hänellä olisi vielä -jotakin niin tärkeätä sanottavaa, että siitä riippuu kaikki, kaikki -- -mutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan... - -Ja yhä valtavammin heiluu huone... Ooh! Nyt oli lattia jo jyrkkä kuin -ulkokatto, ja hänen kauhunsa lisääntyy yhä, kun hän muistaa, että -vuoteen jalkojen alla on porsliinirullat: silloinhan sänky vielä -helpommin saattaa vierähtää... Oi, jospa vielä hetkeksi voisi -pysähdyttää tuon heilumisen! Ei, ei, ei! Tuolla hirviöllä ei ole -sääliä... - -Nyt hän näki tuon syvyyden läpitunkemattoman pimeyden... Hänen luiset, -keltaiset sormensa tarttuvat sängynlaitoihin kuin suuret kravunsakset, -ja kuolinhetken suonenvedontapaisella, itsetiedottomalla voimalla -imeytyy hänen kummituksentapainen ruumiinsa sänkyyn, kuin ahnas -mustekala uhriinsa. Ja sitten hän koettaa olla niin hiljaa, hiljaa -- -ettei vain liikahduksellaan aiheuttaisi vierimistä... Hän ei uskalla -enää nikoillakaan, peläten vain ärsyttävänsä hirviötä: hän tuijottaa -vain pimeyteen. - -Silloin kallistuu huoneen lattia miltei pystysuoraan -- ja hän -vierähtää mustaan syvyyteen. - -Kiljahdus niin kamala ja vihlova, kuin se tulisi ikuisesta -kadotuksesta, tunkeutuu hänen kurkustaan. Ja niin odottamaton ja -epäinhimillinen on tuo huuto, että läsnäolijat kalpenevat -liidunvalkoisiksi. -- Hänen vaimonsa pyörtyy ja kannetaan pois -tiedottomana, tytär alkaa eläimellisesti huutaa, ja nuorin poika -kyyristyy sohvaan, painaa päänsä sen nurkkaan ja puree tuskissaan -pehmeätä sohvatyynyä... - -Mutta kuoleva putoo, putoo. Vauhti on niin huimaava, että hän tuskin -voi hengittää, ja hänen korvansa humisevat valtavasti. Milloin, milloin -hän saavuttaa pohjan ja millainen on siellä syvyydessä pohja: -kivilouhikko, vesi, lieju...? Luultavasti musta lieju, samanlainen, -jonka hän näki kerran eräällä suurella nevalla Lapissa... Ah, nyt -leyhähtää sieltä jo hyytävä kylmyys -- hänen ruumiinsa kylmenee, -jäätyy, kaikki jäsenet ovat jo puutuneet, kovat kuin kivi... Ja yhä -alaspäin, alaspäin, alaspäin... Ja sieltä alhaalta, kaukaisesta, -pimeästä syvyydestä alkaa kuulua joitakin tukahdutettuja huutoja... - -Kuoleva oli jo menettänyt tajuntansa. Hänen silmänsä olivat muuttuneet -yhä lasimaisemmiksi ja vääntyneet kieroon. Hänen kasvonsa olivat -kokonaan vinossa, ja joka henkäyksellä vääntyi hänen suunsa ammolleen, -kuin hän olisi tahtonut yhä enemmän ja enemmän ahmia ilmaa tai kuin -olisi sieltä väkisin tunkeutunut hurja, vihlova kiljaisu... Mutta -sieltä kuului vain jokaisella kauhean pitkällä hengenvedolla käheä -korahdus... - -Ja vieläkin hän putoo... putoo... yhä samalla pyörryttävällä vauhdilla. -Ja hämärästi käsittää hän, että se matka, minkä hän on jo pudonnut, on -niin hirvittävä, hän on niin suunnattoman kaukana, että kaikki yhteys -elämän kanssa on kauan, kauan sitte jo auttamattomasti katkennut... - -Jo kuuluvat selvemmin huudot... Mitä ovat nuo huudot... Tuo hirveä, -yhtämittainen huuto...? Ah -- _ne ovat kadotettujen tuskanhuutoja_... -Sinnekö hän siis joutuu...? Sinnekö... sinnekö...? - -Jo erottaa hän äärettömän suuria, kömpelöitä hirviöitä -- samanlaisia -kuin jurakauden liskoeläimet, mutta niillä on suunnattomat -alligaattorien kidat... Niiden silmät hohtavat vihreällä valolla, ja -vain ne niukasti valaisevat hirviöiden jaloissa vääntelehtiviä, -alastomia ihmisruumiita... Eräs jättiläishirviö on juuri hänen -kohdallaan... nyt se huomaa hänet, se valaisee hänet kokonaan silmiensä -kauhealla välähdyksellä -- ja ahnaasti loksahtaen aukenee sen -suunnaton, sinipunerva kita, ja sieltä löyhähtää jääkylmä hengähdys... - -Ja hän putoo sinne... - - - -TOINEN KERTOMUS - - -Yksinäinen huvila meren rannalla. - -Musta syysilta peittää maan. Tummalla taivaalla ei loista kuu, ei vilku -ainoakaan tähti. Vain vaivoin saattaa erottaa joitakin synkkiä -pilvenlohkareita, jotka liitelevät siellä ylhäällä hiljalleen ja -äänettöminä kuin suunnattomat, aavemaiset linnut... - -Huvilan ympärillä olevat suuret kuuset erottuvat pimeydestä mustina ja -epämääräisinä kuin jättiläisten haahmot -- ja niiden raskas, hillitty -kohinakin muistuttaa jonkun tavattoman suuren, nääntyneen olennon -huokauksia... Jossakin kauempana värisee yötuulessa viimeisillä -lehdillään yksinäinen haapa -- ja niin salaperäiseltä ja alakuloiselta -kuuluu tuo hiljainen värinä, kuin itkisi se yksinäisyyttään ja -lähenevää kuolemaansa tai niinkuin nyyhkyttäisi siellä epätoivoon -joutunut ihminen... Ja väsyneesti ja yksitoikkoisesti loiskuvat pienet -aallot rannan kiviä vasten -- niinkuin nekin kuiskailisivat keskenään -jotain niin surullista... - -Mutta huvilassa on valoisaa. Sali on koristettu kummallisella, miltei -satumaisella tavalla. Kaikki seinämät ovat täynnä kukkia -- ruusuja, -neilikoita ja orvokkeja -- järjestettyinä taiteellisiin ryhmiin, -muodostaen mitä ihmeellisimpiä ja hurmaavimpia väriyhdistelmiä. Ja -kukkien tuoksu täyttää ilman, huumaten kuin väkevä viini... Mutta -keskellä lattiaa on lumivalkoisella liinalla katettu pöytä, ja sen -keskellä kristallimaljakossa vain yksi ainoa kukka -- _suuri, musta -ruusu_. - -Ja kaiken ylitse leviää kymmenistä värillisistä sähkölampuista -vaaleanpunainen, ruusunvärinen valo, saaden aikaan satumaisen -tunnelman. - -Kaikki on valmistettu kuin harvinaista juhlaa varten. - -Mutta vain viidelle on pöytä katettu. - -Salin ovi avautuu, ja edellä astuu sisään noin viisikymmenvuotias mies. -Hän on laiha ja hyvin kalpea ja hänen tukkansa on ohimoilta harmaa; -näkyy myös, että hän vain suurin ponnistuksin saattoi kävellä -reippaasti. Mutta hänen otsansa on korkea ja hänen syvällä olevat -harmaat silmänsä loistavat omituisesti, miltei nuorekkaasti, kun hän -istahtaa pehmeään leposohvaan. - -Hänen vaimonsa näyttää hiukan nuoremmalta; hänen vartalonsa on vielä -solakka ja nuortea -- mutta hänenkin kasvonsa ovat kalpeat kuin liina, -hänen huulensa vapisevat, ja vain äärimmäisellä tahdonponnistuksella -hän voi pysyä tyynenä. - -Ja sitten tulevat heidän kolme poikaansa -- vanhin kahdenkymmenenyhden- -ja nuorin seitsemäntoistavuotias -- kookkaina, jäntevinä, -ahavoituneina. Hekin näyttävät aroilta ja epäröiviltä, nähdessään -kukkien paljouden. - -Kun he olivat istuutuneet, kysyi mies hetken äänettömyyden jälkeen -hiljaa: - --- Pojat. Tiedättekö, miksi meillä on nyt näin? - -Kukaan ei vastannut. Mutta vanhimman pojan ruskeat kasvot kalpenivat -äkkiä -- hän ymmärsi kaikki. - --- Nyt on tullut se päivä, josta olen teille useasti puhunut. -- Ja hän -lisäsi hetken kuluttua vielä hiljemmin: - --- Tämä on viimeinen kerta kun olemme yhdessä. - -Oli niin hiljaista -- ainoa ääni oli katossa lentelevän yksinäisen -kärpäsen hento surina. Vihdoin sopersi vanhin poika omituisella, -käheällä äänellä: - --- Isä... onko, onko se nyt jo välttämätöntä...? - --- On, -- puhui mies tyynesti. -- Minulla on nyt ollut kuumetta -yhtämittaa toista viikkoa. Ja minä tunnen olevani nyt jo niin huono, -että joudun aivan pian vuoteeseen -- josta en milloinkaan nouse... Ja -minä haluan säästää teitä kaikkia. - -Hän oli taas hetken vaiti ja jatkoi sitten reippaasti: - --- Ja nyt, pojat! Näyttäkää, että olette miehiä. Ruvetkaamme -illalliselle. - -Hän hymyili ja katsahti ruokapöytään, niinkuin hänellä olisi ollut -hyväkin ruokahalu. - -Kun veitset kalahtivat lautasiin, katsahtivat pojat toisiinsa aivankuin -pelästyneinä -- niinkuin tuo räikeä kalina olisi ollut hautauskellojen -ääni. - -Silloin alkoi makuuhuoneesta kuulua valitun jouhikvartetin esittämänä -Oginskin poloneesin omituinen sävel. Niin harvaan, niin surullisesti ja -hillitysti kuuluu tuo ääni monikertaisten oviverhojen lävitse, kuin -vaikeroisi jossakin syvässä vankiholvissa ihminen, joka ei enää toivo -poispääsyä... - -Kun soitto taukosi, alkoi hän puhua. Hän kertoi matkoistaan ja -muistoistaan sellaisella elävyydellä ja reippaudella, että pojat -näyttivät hetkeksi unohtavan todellisuuden -- hartaasti kuunnellen he -söivät hyvällä ruokahalulla. Itse hän ei paljoa syönyt -- maisteli vain -hitaasti mitä vaimonsa hänelle tarjoili ja hymyili tälle rohkaisevasti. - -He söivät jälkiruuaksi jäätelöä, josta hän oli niin paljon aina -pitänyt. Kun pojat vielä söivät, tarjosi vaimo hänelle lisää: - --- Kiitos, vanha ystäväni. Nyt minä en syö enää... - -Äkkiä tuli niin tuskallisen hiljaista. Pojatkin lakkasivat syömästä -kuin yhteisestä sopimuksesta. Tuo viimeinen sana _enää_ oli hänen -tahtomattaan saanut niin omituisen alakuloisen kaiun -- niinkuin olisi -kadonnut iäksi jotakin kallista ja rakastettua, jota ei enää -milloinkaan saa takaisin. Vaimo kalpeni taas entistäänkin kalpeammaksi, -ja hänen kasvoissaan kuvastui kalvava tuska ja levottomuus. Ja niinkuin -hänen pyynnöstään olisi riippunut kaikki, koko elämä, kuiskasi hän ääni -värähdellen: - --- Rakas... ota, ota vielä... vähän... - -Mies huomasi kaikki, ja hän muutti äänensä iloiseksi: - --- No, kyllähän minä... Koska pojillakin näkyy vielä olevan. - -Miltei henkeä pidättäen katsoivat kaikki, miten hän hitaasti imeskellen -söi hiukan jäätelöä. Ja kaikki ajattelivat samaa: kun hän nyt on tuon -jäätelöhiukkasen syönyt -- _niin hän ei syö enää milloinkaan_. - -Ja oli niin hiljaista, niin hiljaista ja painostavaa kuin haudassa. -Eikä punertava valokaan kyennyt salaamaan heidän kalpeuttaan... - -Hän kostutti suutaan viinilasissaan, nojautui hiukan taaksepäin -leposohvallaan ja puhui: - --- Roomalaiset -- he osasivat kuolla, mutta nykyään ei uskalleta. -Nykyään tuomitaan jokaista, ken uskaltaa itse lähteä elämästä. -- Hän -hymyili hienon ivallisesti, samalla kun jatkoi: -- Kai tekin, pojat, -olette jo lukemattomia kertoja kuulleet sen miltei sananparreksi -muuttuneen fraasin, että "täytyy olla rohkeutta elää". En voi auttaa, -että minusta tuntuu tragikoomilliselta, kun kuolemaisillaan olevat -raukatkin sopertelevat näitä sanoja -- sellaiset, jotka elävät vain -tuskaksi itselleen ja taakaksi muille. Sillä tämän fraasin ovat -keksineet lohdutuksekseen juuri pelkurit -- kun kauhu ja epävarmuus -siitä, mihin he joutuvat kuolemansa jälkeen, on estänyt heitä eroamasta -kurjasta elämästään... Ja se on kristinusko, joka on muuttanut kuoleman -pelottavaksi, salaperäiseksi ja kauheaksi, vaikka pitäisi olla -päinvastoin -- se juuri on yleisen mielipiteen saanut sellaiseksi, että -värisemme, kun... - -Hänen puheensa keskeytti terävä yskänpuuska, ja hänen kalpeilla -huulillaan näkyi verta. - -Silloin nuorin poika, joka oli voimakas ja harteva kuin täysikasvuinen -mies, syöksyi isänsä sohvan viereen, painoi päänsä hänen polvilleen -nyyhkyttäen kuin pieni lapsi: - --- Isä... isä... - -Mies silitti hänen tuuheata tukkaansa, ja kun hän pitkän äänettömyyden -jälkeen puhui, oli hänen äänensä hiljainen kuin tuulen henkäys: - --- Pikku Matti... niin, vaikka sinä oletkin noin suuri, olet sinä -kuitenkin vielä isän "pikku Matti"... Minä ymmärrän, että sinun on -ikävä... Mutta ajattele, paljon ikävämpi olisi sinun olla isän vuoteen -vieressä silloin, kun isä ei jaksaisi enää puhua teille ainoatakaan -sanaa, ei liikauttaa jäsentä... Ja teidän täytyisi katsella ehkä kauan -hänen kuolinkamppailuaan... Eikö niin? - --- Niin... -- nyyhkytti poika hiljaa. - --- Ja ajatelkaa, pojat, kuolema on luonnollinen ja välttämätön -- -kukaan ei voi sitä paeta. Tekin, jotka nyt olette noin nuoria, terveitä -ja voimakkaita -- teidänkin täytyy ehdottomasti kuolla. Kun se siis on -välttämätön, niin on kummallista, miksi ihmiset tekevät sen itselleen -niin hirveäksi kuin suinkin. He lykkäävät sen ihan viimeiseen, siksi, -kunnes heidän ehdottomasti _täytyy_ kuolla. Minäkin voisin lykätä vielä -tuonnemmaksi kuolemanhetkeni, jos tahtoisin; kun nyt kuolen, niin se -tapahtuu _omasta tahdostani_. -- Ja hän lisäsi vieläkin hiljemmin: -- -Pian kyllä tulee aika, jolloin se ei enää ole minun vallassani -- -kuolema tulee kysymättä tahdonko vai enkö. - -Taas tuli pitkä äänettömyys. Voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana -kääntyi vaimo poispäin ja pyyhkäisi kyynelen silmästään. Hellästi -lohduttaen sanoi mies: - --- Sinä, rakas ystäväni -- älä murehdi... Tätä ei voi auttaa. - -Vaimo tarttui miehensä käteen ja kuiskasi hiljaa ja päättävästi: - --- Minäkin kuolen sinun kanssasi. - -Mies hämmästyi. Hän oli luullut voivansa kuolla tyynesti -- ja nyt tuli -hänen eteensä uusi asia, jota hän ei ollut ottanut lukuun. Hän katsoi -vaimoansa aivankuin jotain vierasta, mieltäkiinnittävää henkilöä, jonka -näkee ensi kerran. Joku pojista alkoi hengittää raskaasti, niin -raskaasti, että se kuului läähätykseltä hiljaisessa huoneessa. - --- Niin... minä ajattelen kuolemasta samoin kuin sinä... ja tahdon -seurata sinua. -- Kyynel kohosi hänen silmäänsä, ja liikutuksesta -värisevällä äänellä hän lisäsi: - --- Minä en voi elää sen jälkeen kuin sinä olet kuollut... Sinä olet -ottanut minun sieluni -- ja niinkuin sinä kuolet, tahdon minäkin -kuolla... - --- Mutta ajattele... pojat... he jäävät yksin, -- sammalsi mies -epätoivoisesti. - -Naisen poskille nousi vieno puna, hän näytti olevan kuin haltioissaan, -kun hän sädehtivin silmin puhui: - --- Katso, miten voimakkaita he ovat -- ei yksin ruumiiltaan, vaan myös -sielultaan. Ja siitä minä kiitän yksinomaan sinua. Sinä olet opettanut -heitä elämään, sinä olet opettanut heille kuoleman salaisuuden... He -tulevat yksinkin... - --- Mutta rakas... katso heitä, -- keskeytti mies. - -Pojat olivat kuunnelleet kalpeina ja tuskaisina. Vanhin poika oli -sulkenut silmänsä -- ja pitkien, tummien ripsien välistä vierähti -silloin tällöin suuria kyyneleitä... Keskimäinen puristi jäntevillä, -urheiluissa karaistuneilla käsillään ruokaliinaa -- ja aivankuin -varkain pääsi hänen suustaan terävä hammasten kiristys... Mutta nuorin -oli painanut kasvonsa valkeata pöytäliinaa vasten ja hänen voimakkaat -hartiansa nytkähtelivät pidätetyistä nyyhkytyksistä. - -Matalalla, värisevällä äänellä kuiskasi mies: - --- Hehän ovat meidän pienet... pienet poikamme... - -Naisen kasvoilla kuvastui tuska, sääli ja hellyys, kun hän katsoi -poikiinsa. Sitten hänen huulensa alkoivat vavista, ja vihdoin hän -aivankuin vastustamattoman voiman pakottamana läheni nuorinta poikaansa -ja painoi huulensa tämän päätä vasten, sopertaen katkonaisesti: - --- Ei... ei äiti voi... poikia jättää... - --- Kuuletteko, pojat! -- huudahti mies aivankuin vapautuneena suuresta -taakasta. -- Kuulettehan mitä äiti sanoo! Älkää nyt olko surullisia -- -nythän on kaikki hyvin... Äiti jää teidän luoksenne, neuvoo teitä, -pitää teistä huolta... - -Ja hän puhui edelleen niin iloisesti ja reippaasti, kuin olisi ollut -kysymys vain jostakin lyhyestä matkasta -- ja kaikki muuttuivat taas -iloisemmiksi. - --- Miksei sentään ole elämää kuoleman jälkeen... -- lausui nainen -aivankuin olisi arastellut puhua siitä. -- Olisi niin onnellista tavata -vielä... - --- Sinä sanot erään syyn, joka suureksi osaksi on synnyttänyt uskon -haudantakaiseen elämään; ihmiset ovat tahtoneet nähdä toisiaan vielä -kuoleman jälkeenkin, ja he ovat laatineet myöskin uskontonsa sen -mukaan. - --- Kummallista... -- puhui nainen aivankuin uneksien, -- joskus, kun ei -ajattele tarkempaan, tuntuu niin surulliselta, kun ei enää koskaan -näe... kun tavallaan häviää... - --- Mutta rakkaani, emmehän me häviä: mehän elämme kuolemamme jälkeen... -Katsohan poikiamme. Heissä me elämme. Heille olemme antaneet itsemme, -sielummekin... Niinkuin ruoho lakastuu, kukat varisevat, niin täytyy -meidänkin ruumiimme lakastua. Mutta niinkuin ruohot ja kukat keväällä -nousevat uudelleen entistä kauniimpina ja elinvoimaisempina -- samoin -elämme mekin uudelleen lapsissamme. Ei meidän siis tarvitse kauhistua -mitään tyhjiinraukeamista. - --- Niin... niinhän se on kuin sanot... Meihin on vain niin syvälle -juurrutettu tuo mahdoton luulo, ettei järkikään toisinaan voi sitä -karkoittaa... - --- Matti, ole hyvä ja aukaise ikkuna... tahtoisin... - -Hän keskeytti -- mutta kaikki ymmärsivät, että hän tahtoi vielä kerran -kuulla aaltojen loiskeen, hän oli aina rakastanut merta. - -Nuorin poika veti punaiset samettiuutimet syrjään ja aukaisi molemmat -ikkunanpuoliskot. - -Syysyön sakea pimeys hypähti taaksepäin nopeasti kuin peto, jota -heitetään kekäleellä, mutta joka jää kuitenkin pienen matkan päähän -mustana ja pelottavana... Ulkona oli tullut vieläkin hiljaisemmaksi. -Vain vaivoin kuului silloin tällöin aaltojen väsähtänyt loiskina... -haavan lehdet värähtivät kerran, kuin olisi joku kuiskannut hyvin -hiljaa... Ja yötuuli suhisi puissa niin hillitysti ja salaperäisesti -- -niinkuin ylhäällä läpitunkemattomassa pimeydessä olisivat hitaasti -suhahdelleet suunnattomat siivet... - -He tuijottivat kauan tuohon mustaan ikkuna-aukkoon. Tuntui kuin olisi -pimeydestä joku tuntematon olento tuijottanut heihin liikkumattomalla, -jäykällä katseellaan. Mies kuunteli vain aaltoja, ja lukemattomat -muistot, kokonainen sarja kuvia vilahteli hänen ohitseen. Hän muisti, -miten aallot hyväillen loiskuttelivat veneen kylkiä, kun hän ensi -kerran oli vaimonsa kanssa merellä ja kaupungista kuului etäinen -soitto... Hän muisti Pohjanmeren aallot raivoisina, vaahtopäisinä -syöksymässä ehtimiseen yli laivankannen... Ja nyt hän ei enää -milloinkaan keinu aalloilla... - -Silloin kuului yön pimeästä hiljaisuudesta kaukainen, vaikeroiva ääni. -Ensin ei kuulunut mitä se oli, mutta sitten he tunsivat sen kurkien -huudoiksi. Ne lähenivät, lähenivät, lähenivät... kuului selvästi, että -siinä oli suuri parvi -- pitkä, muuttava parvi. Kuin välähtäen -muistuivat hänen mieleensä kauniit kesäillat muinaisessa lapsuuden -kodissa: hän on pieni poika, aurinko on juuri laskenut, vain punainen -rusko peittää vielä länsitaivaan... Hän seisoo pihalla kuunnellen -kurkien salaperäisiä huutoja kaukaisella suolla... - -Ne lähenevät -- ne ovat jo kohdalla... Ah -- nuo huudot eivät nyt -olekaan samanlaisia kuin muinoin, lempeinä kesäiltoina... Nyt kun ne -muuttavat, kaikuvat niiden huudot niin toivottomina, valittavina ja -surullisina -- niinkuin ne jättäisivät ikuisia jäähyväisiä... Huudot -etääntyvät yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi... He kuuntelevat -jännittyneinä, henkeä pidättäen... Hetkeen ei kuulu enää mitään -- -mutta sitten kuuluu vielä kerran yksi ainoa huuto niin kaukaisena ja -heikkona kuin aavistus... - -Ja taasen on hiljaista... - --- Kurjet muuttavat... -- sanoi mies, tuijottaen ulos pimeyteen. - --- Niin muuttavat... -- yhtyi siihen vanhin poika, tuskin kuuluvasti, -ja hänen äänensä värisi... - -Kummallista! Nyt, kun kuolinhetki tuli yhä lähemmäksi, ja vaikka hän -tiesi, ettei hän sitä lykkää, hän alkoi tuntea jotain epämääräistä -elämänkaipuuta... Hän olisi niin mielellään vielä tahtonut nähdä kesän, -nähdä tuoksuvan apilapellon perhosineen, mehiläisineen... kuulla -lintujen laulun kevätaamuna... Ja muistaessaan, ettei hän enää -milloinkaan saa tuota nähdä, vaan että hän jo huomenna on kuollut, -kylmä, tunsi hän jonkinmoista epämääräistä, ennen tuntematonta kammoa. -Parempi taitaisi sittenkin olla elää -- sairaanakin. Kuinka olikaan -Salomo sanonut: "Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona." - -Ei! Kun hän ajatteli tarkempaan, tunsi hän, että se oli vanha kasvatus, -joka siellä nosti päätään. Sillä miksi olisi kuolema viikon perästä -parempi kuin nyt? Kesää hän ei missään tapauksessa enää näe. Ei! Nyt se -on tapahtuva. - -Hän nousi heti paikalla, meni kaapille ja ruiskutti käsivarteensa -vahvan annoksen morfiinia. Sitten hän taas istuutui tyynesti -sohvalleen... - -Miten omituinen tunne! Vaikka jalat ja kädet tuntuvat liikuttaessa -raskailta, niin kuitenkin on niin tavattoman kevyt olla. Ei mitään -tuskaa, ei pahoinvointia -- vain suloinen raukeus koko ruumiissa... Ja -kaikki jännitys, se pieni kammo ja juhlallisuus, jota hän äsken oli -tuntenut, katosi kokonaan... Hän tunsi vain halua levätä, nukkua, -jättää kaikki... - -Hän tunsi kuitenkin, että tuo raukeus tuli yhä suuremmaksi, ja -sentähden hän sanoi hiljaa: - --- Pojat, minä olen iloinen... kun olen voinut elää niin kauan, että te -olette jo noin suuria... olette miehiä... -- Hän pysähtyi hetkeksi, -niinkuin puhuminen olisi uuvuttanut häntä, ja jatkoi sitten hitaasti, -korostaen joka sanaa: - --- Niin, pojat... Eläkää aina miehinä... ja kun aika tulee -- niin -_kuolkaa myöskin miehinä_. - -Kukaan ei puhunut mitään. Lähenevän kuoleman vakavuus ja juhlallisuus -oli tarttunut kaikkiin, eikä kukaan tahtonut rikkoa hiljaisuutta, eikä -valittaa. Pojat tarttuivat isänsä laihtuneisiin käsiin ja puristivat -niitä hiljaa aivankuin vastaukseksi. - -Ja vaimo polvistui ja painoi päänsä miehen rintaa vasten. Mies tarttui -hänen päähänsä ja suuteli häntä, puhuen hiljaa ja hellästi: - --- Rakkaani... Minä en ole milloinkaan rakastanut sinua niin kuin -nyt... - -Hän hymyili, sillä hänen mieleensä muistui taas se ilta, jolloin he -ensi kerran olivat soutelemassa. Hän painoi sähkönappulaa, ja heti -alkoi verhojen takaa kuulua heidän lempivalssinsa alakuloinen sävel. -Hän katsoi hymyillen vaimoansa ja kysyi kuiskaten: - --- Muistatko...? - --- Oi rakkaani... muistan... muistan... -- sopersi nainen liikutettuna. - -Niin... siitä oli kaksikymmentäviisi vuotta, mutta heidän molempien -mieleen tuli tapaus yhtä selvänä kuin se olisi tapahtunut eilen. - -He olivat kaukana lahdella, kaupungin melu ja jyrinä ei kuulunut enää --- soitto vain kuului... Ja silloin alkoi äkkiä kuulua tämä sama valssi --- niin vienona ja surumielisenä, että tyttö purskahti itkuun. Ja -silloin mies hellitti airoista, meni tytön viereen ja suuteli häntä... - -Se oli heidän ensimäinen suudelmansa... - -Kaksikymmentäviisi vuotta! Ja nyt tuudittaa sama sävel hänet -kuolemaan... - -Mutta hän ei tuntenut enää mitään kaipausta... Elämä oli antanut -hänelle paljon, vaikkakin ankaran taistelun jälkeen. Hän tunsi itsensä -nyt onnelliseksi... - -Sävel läheni loppuaan... värisi vielä hetken ja häipyi sitten kuin -kaunis unelma... Mutta sekään ei tuottanut enää mitään tuskaa -- hänen -oli niin sanomattoman kevyt ja rauhallinen olla. Hän hymyili -omaisilleen ja sanoi heikolla äänellä: - --- Muistatteko Petroniusta? - -Kukaan ei vastannut. He vain hymyilivät. - -Sitten hän otti vielä annoksen morfiinia. - -Hän nojautui yhä raskaammin leposohvansa selustaa vasten, ja hänen -kasvonsa muuttuivat yhä kalpeammiksi. Mutta hänen huulensa hymyilivät -ja hänen katseessaan kuvastui sanoin kuvaamaton rauha, kun hän kuiskasi -kuin itsekseen: - --- Oi, miten hyvä minun on olla... - --- Isä... eikö sinulla ole mitään tuskia...? -- kysyi vanhin poika. - --- Ei mitään tuskia... Hyvästi nyt... rakkaani... - -Hän katsahti jokaiseen rauhallisella, väsyneellä katseellaan, ja he -tarttuivat taas hänen käsiinsä. Ja vaikka he käsittivät, että he nyt -näkevät hänet viimeisen kerran elävänä, ja vaikka he olivat kauhulla -ajatelleet tätä hetkeä, niin se ei ollutkaan kauhea. Kun he katsoivat -hänen tyyniä, hymyileviä kasvojansa, eivät he saattaneet tuntea mitään -tuskaa. Oli vain niin omituisen juhlallista, salaperäistä ja -hiljaista... - -Hän hymyili yhä raukeata hymyänsä -- niinkuin olisi muistellut jotain -suloista, ja hänen puoliksi suljetuissa, hiukan himmeissä silmissään -oli sellainen katse kuin katsellessa jotain kaunista, kaunista näkyä... -Ja hän kuiskasi itsekseen niin katkonaisesti ja heikosti, että se -muistutti yötuulen suhinaa: - --- Tämä on... siis .. kuolema .. - -Hän lepäsi vielä hetken liikkumatta. Sitten hänen silmänsä avautuivat, -ne näyttivät vielä kerran loistavan kuin aurinko ennen lopullista -laskemistaan. Hän katsahti vielä kerran kaikkiin hymyillen tuota -ihmeellistä hymyään... sitten näytti siltä, kuin hänen silmiänsä olisi -painanut sanomattoman raskas uni... - -Mutta hänen laiha, kalpea kätensä alkoi hapuilla jotakin -- sitten se -löysi sähkönappulan sohvan kädensijan vieressä... hän painoi siihen, ja -hetken kuluttua alkoi esiripun takana Chopin'in surumarssin sävel -tuskin kuuluvana, matalana kuiskauksena... - -Sitten hän sulki silmänsä... - -Hänen kasvonsa kalpenivat yhä enemmän, hänen hengityksensä muuttui yhä -kevyemmäksi ja kuulumattomammaksi -- hänen rintansa kohoilua tuskin -erotti... - -Mutta itse hän ei tunne enää sitä. Hän on olevinaan konsertissa -kihlattunsa kanssa... Soitetaan paraillaan Chopin'in surumarssia... -Nuori taiteilija valaa noihin synkkiin säveliin koko sielunsa. Sali on -hämärä, ja he puristavat toistensa kuumia käsiä .. He istuvat yhä -haltioituneina kuunnellen kauan, kauan... Ja tuntuu kuin lupaisi tuo -sävel jotain surullista ja suloista... - -... Soitto alkaa kuulua etäämmältä, jostakin alhaalta... Ja nyt hän -huomaa, että he kulkevat, liitelevät jonnekin... Ja on niin -sanomattoman kevyttä, valoisaa ja suloista... Tuohon rakkaaseen -musiikkiin liittyy joidenkin tuntemattomien lintujen hurmaava laulu... -Ilma on täynnä loistavien kukkien tuoksua -- ja niinkuin hellät kädet -hyväilee vieno tuulenhenkäys heidän kasvojaan... Vähitellen alkaa heitä -omituisesti raukaista. Pitäen yhä toisiaan kädestä nojautuvat he hiukan -taaksepäin .. ja on aivankuin ilma kannattaisi heitä... Heidän silmänsä -sulkeutuvat, soitto alkaa kuulua yhä kauempaa... he liitelevät yhä -kauemmaksi, auringon valaisemien, tuoksuvien puunlatvojen yli... - -Vielä kuuluu kaukaisena, hyväilevänä jotakin... jotakin... Hän nukkui. - -Äänettöminä ja liikkumattomina katselivat he miten kuoleman kalpeus -levisi hänen kasvoilleen ja miten hengitys muuttui yhä heikommaksi... -Vasta kun hänen kätensä muuttuivat kylmiksi, huomasivat he, että hän -oli jo lakannut hengittämästä... - -Silloin alkoi nuorin poika hiljaa itkeä. - -Omituisen hellyyden valtaamana tarttui vanhin poika hänen käteensä ja -sanoi väräjävällä äänellä: - --- Älä itke, Matti... Isä ei ole meille kuollut... Hän elää aina meidän -muistossamme... - --- Minä en itke surusta -- muuten vain... -- nyyhkytti nuorukainen. - -Ja keskimäinen poika, jonka silmissä kimalteli jotain, kuiskasi -aivankuin itsekseen: - --- Mikseivät kaikki ihmiset kuole noin...? - -Naisen täytyi katsoa hämmästyneenä poikiinsa. - -He eivät olleet milloinkaan puhuneet noin. Outo liikutus ja miehekkyys -loisti heidän voimakkaista kasvoistaan. Ja vanhin poika tarttui äitinsä -käteen, suuteli sitä -- ja niinkuin olisi ymmärtänyt hänen ajatuksensa, -sanoi hän lujasti ja hellästi: - --- Niin, äiti... - -Mutta leposohvalla lepäsi mies kalpeana, uljaana... Ja hän hymyili -vieläkin -- niinkuin hän olisi nukkunut ja näkisi suloista unta... - - - -***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMA*** - - -******* This file should be named 54681-8.txt or 54681-8.zip ******* - - -This and all associated files of various formats will be found in: -http://www.gutenberg.org/dirs/5/4/6/8/54681 - - -Updated editions will replace the previous one--the old editions will -be renamed. - -Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright -law means that no one owns a United States copyright in these works, -so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United -States without permission and without paying copyright -royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part -of this license, apply to copying and distributing Project -Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm -concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, -and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive -specific permission. If you do not charge anything for copies of this -eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook -for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, -performances and research. They may be modified and printed and given -away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks -not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the -trademark license, especially commercial redistribution. - -START: FULL LICENSE - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full -Project Gutenberg-tm License available with this file or online at -www.gutenberg.org/license. - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project -Gutenberg-tm electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or -destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your -possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a -Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound -by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the -person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph -1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this -agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm -electronic works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the -Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection -of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual -works in the collection are in the public domain in the United -States. If an individual work is unprotected by copyright law in the -United States and you are located in the United States, we do not -claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, -displaying or creating derivative works based on the work as long as -all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope -that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting -free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm -works in compliance with the terms of this agreement for keeping the -Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily -comply with the terms of this agreement by keeping this work in the -same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when -you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are -in a constant state of change. If you are outside the United States, -check the laws of your country in addition to the terms of this -agreement before downloading, copying, displaying, performing, -distributing or creating derivative works based on this work or any -other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no -representations concerning the copyright status of any work in any -country outside the United States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other -immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear -prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work -on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the -phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, -performed, viewed, copied or distributed: - - This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and - most other parts of the world at no cost and with almost no - restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it - under the terms of the Project Gutenberg License included with this - eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the - United States, you'll have to check the laws of the country where you - are located before using this ebook. - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is -derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not -contain a notice indicating that it is posted with permission of the -copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in -the United States without paying any fees or charges. If you are -redistributing or providing access to a work with the phrase "Project -Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply -either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or -obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm -trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any -additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms -will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works -posted with the permission of the copyright holder found at the -beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including -any word processing or hypertext form. However, if you provide access -to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format -other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official -version posted on the official Project Gutenberg-tm web site -(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense -to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means -of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain -Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the -full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works -provided that - -* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed - to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has - agreed to donate royalties under this paragraph to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid - within 60 days following each date on which you prepare (or are - legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty - payments should be clearly marked as such and sent to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in - Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg - Literary Archive Foundation." - -* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or destroy all - copies of the works possessed in a physical medium and discontinue - all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm - works. - -* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of - any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days of - receipt of the work. - -* You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project -Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than -are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing -from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The -Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm -trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -works not protected by U.S. copyright law in creating the Project -Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm -electronic works, and the medium on which they may be stored, may -contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate -or corrupt data, transcription errors, a copyright or other -intellectual property infringement, a defective or damaged disk or -other medium, a computer virus, or computer codes that damage or -cannot be read by your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium -with your written explanation. The person or entity that provided you -with the defective work may elect to provide a replacement copy in -lieu of a refund. If you received the work electronically, the person -or entity providing it to you may choose to give you a second -opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If -the second copy is also defective, you may demand a refund in writing -without further opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO -OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT -LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of -damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement -violates the law of the state applicable to this agreement, the -agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or -limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or -unenforceability of any provision of this agreement shall not void the -remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in -accordance with this agreement, and any volunteers associated with the -production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm -electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, -including legal fees, that arise directly or indirectly from any of -the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this -or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or -additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any -Defect you cause. - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of -computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It -exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations -from people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future -generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see -Sections 3 and 4 and the Foundation information page at -www.gutenberg.org - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by -U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the -mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its -volunteers and employees are scattered throughout numerous -locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt -Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to -date contact information can be found at the Foundation's web site and -official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To SEND -DONATIONS or determine the status of compliance for any particular -state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. To -donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project -Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be -freely shared with anyone. For forty years, he produced and -distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of -volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in -the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not -necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper -edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search -facility: www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. - diff --git a/old/54681-8.zip b/old/54681-8.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index 3afa712..0000000 --- a/old/54681-8.zip +++ /dev/null |