path: root/54511-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 54511 ***

REGINA VON EMMERITZ

Näytelmä viidessä näytöksessä


Kirj.

Z. TOPELIUS


Suomentanut

Eino Leino





Porvoossa,
Werner Söderström,
1899.




Ensi näytös.


Tornikammio Emmeritzin linnassa. Niukasti kalustettu. Seinällä Saksan
kartta. Kardinaali Attilio Sforza istuu pöydän ääressä. Hänen edessään
seisoo Anselm, Helmbold ja Hieronymus, viimemainittu viittoen karttaan
ja samalla jatkaen ulottamaansa raporttia.



Ensimmäinen kohtaus.

    Hieronymus. Attilio Sforza. Anselm. Helmbold.


HIERONYMUS.

    Se varsin varmaa on, en sitä kieltää saata,
    jo tänne Ruotsin tie käy kohti Frankinmaata,
    on heidän Breitenfeld, on lyöty joukkomme.
    Harz turhaan harjojansa nostaa myrskylle:
    Tulen Ilmenausta, -- siellä välkkyi Ruotsin rauta;
    Schleusingenissa mua uhkas kahleet, hauta,
    ja Arnstadtissa samoin, Schweinfurthissa myös.
    Koko Königshofen taasen valvoi vallityöss';
    sen portit aukesi, kun näkyi Ruotsin hampaat,
    ma kansan asestin, -- ne pakeni kuin lampaat
    Joka maassa Magog on, Gog joka kukkulal,
    kaikk' kaatuu, sortuu, murtuu, voittaa Belial.
    Se, teidän jaloutenne, viestini mun Teille,
    nyt viisaudellenne jää jakaa neuvo meille.

ATTILIO SFORZA.

    Sun viestis, veljeni, se turmaa ennustaa.
    Ei epäilystä, vaarassa on Frankin maa.
    Se ukkonen, mi alkoi Tillyn astunnalta,
    on haihtunut, kuin pilvi pohjatuulten alta.
    Jo toinen Attila käy keihäs kädessään
    pyhän kirkon kimppuun, pyrkii ristit repimään.
    Uljuutta miehet! Elkää vaaraa suurennelko!
    Ei hädäss' itku auta eikä parku, pelko,
    vaan Hän, jok' kaikki myrskyt tuntee, hallitsee
    ja päivänpaisteheksi kääntää kirkolleen.
    Täll' ajall' ankaralla pyhä Rooma tänne
    mun, nöyrän poikansa, lähettää hädillänne
    ja teidän viisautenne neuvot kuultuain
    mun käskee toimimaan kuin vaatii aika vain.
    Tää pyhä valtakirja, Rooman vahvistama,
       (Näyttää valtakirjan.)
    suo mulle rajattoman oikeuden saman,
    kuin häll' on, yli ruumiin, sielun jokaisen
    katoolilaisen kuin myös vääräuskoisen.
    On tärkki aikani. En jouda viipymähän.
    Siis neuvo antakaa nyt ajan myrskyyn tähän.
    Sa, veli Anselm, nuorin olet. Puhu sa!

ANSELM.

    Ma luulen, kirkon täytyy saada omansa.
    Se synti, josta meitä vitsoo taivaan viha
    on mahti maallikkojen, kansan heikko liha.
    Me ensin käykäämme nyt kirkon säästöksiin
    ja säilyyn viekäämme sen aarteet Baieriin.
    Se kulta pyhää on ja siin' on kirkon suoja.
    Vain muurit paljaat saakoon täällä Ruotsi ruoja
    ja seudun aution... käy ohi myrsky se,
    ja kun se poissa on, niin palajamme me.
    Näin ain' on käynyt...

HELMBOLD.

                           Mitä? Mieskö moista haastaa?
    Pois paimen juoksisko, kun susi karjaa raastaa?
    Leo paavi pakeniko eessä barbaarin?
    Hän heitä kohtas helminauhoin, pyhyyksin,
    Tää kansa hurskas on ja kansa rukouksen
    ja kuulu kunniasta pyhäin palveluksen;
    mut Pohjan harhausko ylvästelee nyt,
    kun kirkko aartehens' on kaikki kätkenyt,
    Se, jalo herra, syy miks Rooman mahti maatuu.
    En usko, että Ruotsi asevoimin kaatuu,
    mut jos me messuin, paastopäivin, rukouksin
    syyt omat kadumme, niin kaatuu Ruotsikin.
    Se voim' on Davidin, mi Goliathin surmaa.

ATTILIO.

    Vain liiaks veljemme Helmboldin into hurmaa.
    Hän varokoon, se puhe harhauskoon vie.
    Sa, Hieronymus, ehkä tiedät toisen tien;
    Sa olet vasara, mi lyöpi raskahasti...

HIERONYMUS.

    Ja jos se valtakunnan neuvospöytään asti
    vois lyödä, ehkä kuultais: Ruotsi poissa on.
    Yks neuvoo messuhun ja toinen pakohon!
    Ne sanat pelkurin on. Älkää kuulko niitä!
    Nyt aik' ei messuhun, kun aik' on lyödä piitä.
    Me, jotka hallinnehet Herran kunniaks
    olemme kansoja ja maita, mahtavaks
    liittomme nostaen ja korvat kuninkaitten
    neuvoilla täyttäneet, kauhulla laaksot maitten,
    me väistyisimmekö, miss' seista voimme, ei!
    Me messuaisimme, kun lyödä voimme, ei!
    Kuningas Ruotsin on, miks kutsuukaan tää seura
    hänet, Baal tai Belial, -- mut sentään jalopeura!
    Hukass' on jokainen, ken juoksee pakohon;
    on turha mairitus ja vitsa voimaton:
    hänen kuolla täytyy! (Äänettömyys.)

ATTILIO.

                         Niin se päivä koittaa kerran,
    kun hyvä musketti...

HIERONYMUS.

                         Kun vaan se päiv' on Herran,
    sama kuin se tapahtuu. Yks viittaus kohtalon,
    ja vääräuskoinen tuo onpi vaaraton.
    Ken kylvi verehen, ei viljaa niitä vahvaa...
    mut miekastansa mies ain ensin kaipaa kahvaa:
    Jos jollai meistä siis ois miekka tuo, kenties,
    te kahva ootteko?...

ATTILIO.

                         Ma olen rauhan mies,
    en tunne miekan töitä, työt vain rukouksen.
    Mut selvää on, ett' tässä parhaan parannuksen
    tuo lääke pikaisin.

HIERONYMUS.

                        No niin, siis toimehen!
    Päämäärä pyhittää voi keinon jokaisen.
    Hädässä kirkon ken täss' astuis moittijaksi,
    jos hyväks kristikunnan, Herran kunniaksi
    me kuoloon vihimmekin sielun kirotun.

ANSELM.

    Se oisi pyhä työ.

ATTILIO.

                      Ja näin on vastuu mun:
    On asioita, kun lain käsky poljetahan.
    Kas, viides käsky kyllä juurtuu Jumalahan,
    mut Baalin profeetat myös kerran surmans' sai
    samana päivänä, ja käskyn tunsi kai
    myös oppi-isämme, tuo Maritana suuri,
    mut Jacques Clement'ia hän itse kiitti juuri
    tyrannin murhasta. Miljoonain pelastus
    se eikö enemp' oo kuin yhden hukkumus,
    mi Herraa häväisee? Sun intoas ma kiitän,
    mut muuta asiast' en sanoa voi siitä;
    ken luja uskoss' on, se itse valitkoon.

HELMBOLD.

    Jalo herra, minusta tuo puhe selvää on.
    Se uus on veren syy, mi painaa kirkon päällä.
    Kuin? Eikö kylläksi jo väkivaltaa täällä?
    Tahtooko Pietari taas käydä miekkahan
    ja korvan iskeä pois vanginvartijan?
    Miks kanssa mestarin, min sanaa saarnailemme,
    nimeä kannamme, me kaikki sano emme:
    Aseitta joka päivä templiss' seison ma;
    miks niinkuin taistohon te käytte miekalla? --
    Te ootte sanoneet: ei sotaa, mutta rauhaa
    me halajamme vaan ja aikaa uutta, lauhaa,
    aseemme risti on ja usko kilpemme,
    ja sanan voimalla me miekat voitamme.

HIERONYMUS.

    Kas, rauhan lammasta, se määkyy virttä samaa
    viel' suussa sudenkin! Pyhimys, kiduttamaan
    käy kättäs voimatonta, vertas vanhaa. Me
    sen sijaan toimimme, on ajan tunnus se.
    Jo kyllin messuja! On itku ollut työmme.
    Käs' meitä kurittaa, me käden poikki lyömme;
    lohikäärme ilkkuvi, sen aik' on vaieta,
    ja maa, min saastutti, myös olkoon hautansa.
    Jalo herra, suvaitkaa mua hetkinen nyt kuulla,
    mut yksin!... Puhu en nyt suuren joukon suulla.

ATTILIO (Helmboldille).

    Mene, kunnon ystävä. Sun sanas hurskahat
    syvästi sydäntäin ne äsken koskivat.
    On usko varmahan myös paras turvanamme.
    Ma tahdon miettiä; me rauhaa rakastamme.
       (Helmbold kumartaa ja menee. Attilio matalalla
       äänellä Anselmille.)
    Yks sana! katso, että Helmbold matkustaa.
    Schweinfurthiin... asiat... mut kiiruhusti vaan.
    Myös liika hurskaus voi olla esteheksi.
    Sa häntä vartioi... kuin tahdot... keino keksi! (Ääneen.)
    Pax tecum!

(Anselm menee, syvästi kumartaen.)



Toinen kohtaus.

    Attilio Sforza. Hieronymus.


ATTILIO.

               Moisten kanssa aika kuluvi.
    Vene ilman ruoria ja purje ilman tuulta!
    No niin. He poissa on. Nyt veli, anna kuulta!

HIERONYMUS.

    Lyhyesti siis. Te täällä Rooman vallalla
    elämän, hengen, tunnon ootte herrana.
    Ma pyydän kuninkaan väär'uskolaisen päätä.

ATTILIO.

    Väär'uskolaisen? Saat. Hänet jo laki häätää.
    Kuninkaan? Siinäpä se temppu juuri on.
    Sodassa harhaisku tuopi turmion
    ja enemmän, kun lyöjä kirkon viittaa kantaa.

HIERONYMUS.

    Kaikk' olen laskenut. Se käs', mi iskun antaa,
    ei meikäläisen oo, vaan lapsen, impyen,
    virkaansa vihityn ja harras-uskoisen.
    Tikari kukka-kärki, salama lyöpä salaa!
    Halu suuriin tekoihin ja himo maineen palaa
    povessa tuossa, jonka pyyteet syttää mun
    juuri onnistunut on marttyyrikruunuhun.
    Lyhyesti, lapsi ruhtinaan, yks päiväperho
    monista niistä, joiden silkkisiipein verho
    kuninkaan ympäri väikkyy, kun hän voitostaan
    käy hurmauneena voiton maljaa maistamaan.
    Miten perho pistävi? Pikari taikka terä...
    sama kun se sattuu vaan, ett'ei hän enää herää.
    Se aikeheni. Teidän siunaustanne vain
    ma siihen anelen nyt mukaan munkki-lain.

ATTILIO.

    Ja jos ma kiellän sen?

HIERONYMUS.

                           Niin ilman ääntä, juovaa
    salama sammuvi.

ATTILIO.

                   Lait kaikki aika muovaa.
    Tee niinkuin paras on! Mut muista: minä en
    ole kuullut mitäkään.

HIERONYMUS.

                          Mut minä!... Rukoilen...
    ma olen ruumis vainen kuollut, kylmä, mykkä,
    min sydän tahdostanne teidän yksin sykkää.
    Sana yks: te tahdotte, se kirkon pelastaa.

ATTILIO.

    En sano, ett'en tahtois. Mutta enhän saa
    sua käskeä ma toki hengen vaaraan moiseen;
    en saa, en voi. Kas niin, jää hyväst' aikaan toiseen!

HIERONYMUS.

    Jalo herra, muuta en, vain totella ma voin.
    Mut miksi teeskellä, kuin eessä maallikkoin?
    Te tahdotte, mut käs' jos tämä harhaan lyöpi,
    te kätenne pesette, kun minut surma syöpi.
    Hyvä. Juoskoon veremme! Elo kestää hetkisen,
    mut kirkko, uskomme läpi vuosisatojen.
    Ma olen toimiva kuin ette epäis sitä.
    Tän' iltana jo teidän lähteä siis pitää!

ATTILIO.

    Mun täytyy. Tehkää tahtonne, mut päättäkää!

HIERONYMUS (itsekseen).

    Oo käärme kavala... Mut luontomme on tää. (Ääneen.)
    Siis anteeksantonne, mit' taivallankin teitä.

ATTILIO.

    Poikaansa kuuliaist' ei kirkko hellä heitä.
    Sinulle _kaikk'_ on suotu.
       (Hieronymus ottaa polvillaan vastaan synninpäästön.)
                               Pyhän neitsyen
    käs' sua suojatkoon ja maata Frankien.
       (Itsekseen.)
    Tulesta sanotaan: hyvä renki, huono herra.
    Pala, liekki! Talohon sun tiesi suljen kerran.
       (Attilio menee.)

HIERONYMUS (yksin).

    Siis yksin! Hyvä. Siis tuo liesi olen ma,
    min ahjost' iskevä on koston salama!
    Ma käsivarsi oon, min jänner teräksinen
    nyt lyöpi voimalla koko kirkon katoolisen.
    Siis toimeen!...
       (Miettien.)
                     Lapsi tuo... Hän melkein säälittää...
    Pah... hän tai joku muu... on elon kulku tää!


Näyttämönmuutos.

Reginan huone Emmeritzim linnassa. Taustassa seinäkomero, siinä
marmorinen pyhän neitsyen kuva. Tämä osa huoneesta on puolipimeä,
ainoastaan yhden, pyhäinkuvan edessä palavan lampun valaisema, Oikeaan
ja vasempaan ovia. Pöydällä avattu kirja.



Kolmas kohtaus.

    Regina polvistuneena pyhäinkuvan eteen; puku: ruumista myöten
    tiiviisti soluva musta sametti; päässä valkoinen huivi, jonka
    nurkat ovat solmitut kaulan ympäri; kasvot peittämättömät.
    Vasemmalla etualalla Dorthe värttinänsä ääressä; puku: niinkuin
    tavallisesti siihenaikaan Saksassa. Heti sen jälkeen Kätchen,
    saksalaisen porvaristytön heleävärisessä puvussa.


DORTHE.

N:o 1. Kehruulaulu.

        Torquemada oli mies,
        hän Herran teitä käydä ties;
        Gloria!
        Kolme väär'uskolaista hän tiellä löys,
        tuli yhdelle palkaksi hirsi ja köys;
        Gloria!
        Toinen herjoista roviolle heitettiin,
        mut kolmas se kattilassa keitettiin;
        Gloria!

        Ravaillac se oli mies,
        hän Herran teitä käydä ties;
        Gloria!
        Hän kohtasi kuningas Henrikin,
        jota keretit ne kiitteli taivaihin;
        Gloria!
        Mut juuri kuin kuningas ol' parhaillaan,
        hän putosikin kuolleena vaunuistaan;
        Gloria!

(Viimeisen värssyn aikana astuu sisään Kätchen toisten huomaamatta,
kori omenia käsivarrellaan. Hän pysähtyy tehden kärsimättömän liikkeen
ja alkaa seuraavat kupletit heti kuin Dorthe on omansa lopettanut.
Regina on noussut ylös ja istuu nyt liikkumattomana lukien pöydän
ääressä).

N:o 2. Kätchenin kupletteja.

        Niin kaunista on metsässä,
        kun loistaa illan kuu,
        hopeita helkkää lehvillä,
        on kultaa joka puu.
        Ja hohto kastehelmien
        on niinkuin taivaan tähtien,
        ma oon niin nuori, iloinen,
        kun loistaa illan kuu.

(Reginalle:)

Niin, neiti, minä tulen puistosta. Kuutamo välkkyy vihreillä lehdillä,
te ette voi uskoa kuinka se on kaunista. Käydään ja käydään ja
ajatellaan ja ajatellaan. Voitteko sanoa, neiti, mitä ajatellaan? Sen
olen heti sanova...

Toinen kupletti.

        Ja jospa lehdon varjossa
        ma kohtaan armahain,
        niin tiedän, miksi laulan ma,
        miks kaikk' on kultaa vain.
        Ja illan kuu ja kaste yön
        ja kuiske puun ja tähtivyö
        ne kertoo, miksi sykkii syön,
        kun saapuu armahain.

(Reginalle:)

Niin, neiti. Maailma on niin kaunis ja elämä on niin keveä. On niin
hyvä ja lämmin lempiä ja laulaa. Silloin ei ihminen ole koskaan yksin.
Silloin vastaavat kaikki vuoret ja laaksot, kaikki vihreät lehvät ja
kaikki kauniit tähdet. Itse vanha, harmaa muurikin välkkyy kuutamossa;
sekin tarvitsee jonkun rakastaakseen. Tiedättekö, neiti, mitä rakkaus
on? (Pudistaa huoaten päätään.) Hoh, hoo! Haluatteko omenan? (Regina
tekee epäävän liikkeen.)

DORTHE (kärsimättömästi.)

    Äl' häntä häiritse pyhistä miettehistä!
    Mik' koreus, nokkaviisaus! Onko säädyllistä
    hurskaassa linnassa noin nauhoin kirjavin
    itsensä pyntätä kuin tytöt Nürnbergin?
    Maailma turmeltuu ja pahuus paisuu, karttuu,
    yli Herran itsensä jo pirun valta varttuu,
    kun moista puhetta nyt nuoret pitävi.
    Jos neitis olisin, niin, kautta sieluni,
    sun kohta...

KÄTCHEN (Reginalle, ojentaen omenaa).

    Katsokaa, se kuink' on kypsä, suuri,
    niin tuores, tuoksuva, poimittu puusta juuri.
    Kas, tää!
       (Regina epää kuin ennenkin.)
              Vai niin. Ma kysyn: oikein onko näin?
    Kolmasti päivässä syön minä kyllältäin,
    mut päivää kolmatta noin murehella, huolla
    jo paastoatte te. Siit' ihminen voi kuolla.
    Poskenne valju on, katseenne väsynyt.
    Ja vasta olette kuustoista täyttänyt!

DORTHE.

    Noin käärme Eedenin myös ensi Eevan nähden
    ojensi omenaa ja Eeva synnin tehden
    sen otti sekä söi. Mua usko, rikosta
    sitä vieläi itketään.

KÄTCHEN.

                          Voi olla, -- mutta ma
    kuin Eeva tehnyt oisin. Eihän ilman ruokaa
    voi elää ihminen. Kun mulla, anteeks' suokaa,
    on nälkä ja ma kuin rukoilla koetanki,
    ihan ilmi herjaust' on silloin sanani:
    Sanct Bonifacius! -- näin silloin miel' on mulla --
    Sanct Bonifacius! suo liemen kypsäks tulla!
    Niin, vääräuskoinen jos heikko, nälkäinen,
    myös paastopäivänä söis lihaa, siitä en
    kuin Dorthe muori kohta häntä polttais minä.
    Ma mietin useinkin...

DORTHE.

                          Ja mitä mietit sinä?

KÄTCHEN (epäillen).

    Ma mietin: hyvä ei oo vääräuskoinen,
    mut sentään, tavallaan, on hänkin ihminen.

DORTHE.

    Hoh, kuules mokomaa! Pakana ihminenkö?
    Keretti, turkkilainen, säälittävä hänkö?
    Niin Kain ol' ihminen ja Juudas ihminen.
    Pois kirkko kitkeköhön rikkaruohon sen!
    Oo, kaunis näkö tuo, ma ilost' itken vielä,
    ol' Ingolstadtissa vuos sitten, koska siellä
    torilla rovion näin neljän palavan
    riemuksi keisarin ja juhlaks Jumalan.
    Tuo näkö ylentää voi kristillistä mieltä.

KÄTCHEN.

    Hyi, Dorthe!

DORTHE.

                Kirkkoako herjaat? Pidä kieltä
   kurissa paremmin tai, tyttö suurisuu,
   jos synti yksikään viel' suustas sinkouu,
   tääll' inkvisiitori on, joka, kiitos Luojan,
   viel' antaa uskolle voi arvon sekä suojan.

KÄTCHEN (itsekseen).

   Ai, Dorthe muori on vakooja paterin.
      (Ääneen.)
   Puheeni anteeks suokaa! Uskon minäkin
   ja aina "aveni" ma rukoilen kuin nunna.
   Mut totta tosiaanko tänne saapununna,
   yli merten kansa on kera pohjatuulien,
   pienläntä, lynkkä, länkkä, harja-niskainen,
   pääss' sarvet kauheat, kädessä kynnet, muussa
   muodossaan karvainen, ja sudenhampaat suussa.

DOETHE.

   Lopun aika lähestyy. Niin paljon päällä maan
   noituutta, pakanuutt' ei nähty milloinkaan.
   On julma, sanotaan, näöltään ruotsalainen,
   toki sentään luonnonluoma, lihaa, luuta vainen;
   mut suomalaisista meit' taivas varjelkoon!
   Kuin itse Belsebub hän käypi taisteloon,
   kuin höyhen kimpoaa hänestä lyijy, teräs,
   jos yhden maahan löit, niin sata eloon heräs!

(Ristinmerkki.)

KÄTCHEN.

   Hirmuista!

DORTHE.

              Niin, ken lyöpi ilkijoukon sen
   ja heidän kuninkaans', ansaitsee autuuden.
   Yö lähestyy. Sun aik' on neidin vuode laittaa.

KÄTCHEN.

    Mä käyn. Ja omenat? Ne kissalle kai maittaa.
       (Reginalle.)
    Olin aivan unohtaa: isänne ruhtinas
    on teitä kysynyt. (Menee.)



Neljäs kohtaus.

    Regina mykkänä. Dorthe.


DORTHE.

                      Laps, pysy uskossas
    lujana, vakaana, suo ettei isäs hurmaa
    humulla maailman, mi monet sielut surmaa.
    Sua sanoin rakkahin hän taas kai houkuttaa.
    Mut rakastettavaa mit' onkaan päällä maan?
    Ei, hurskaan ensi käsky käskee vihaa, vihaa
    maailmaa vastahan ja vastaan omaa lihaa.
    Läpi loistaa vaivojen päämääräs ylevin:
    marttyyrikruunu tuo ja rauha luostarin.
       (Salaperäisesti.)
    Äl' horju lapseni maan pahan houkutuksin
    sit' yhtä pettämään, johon paastoin, rukouksin
    jo kolme pyhittänyt päivää olet sa.
    En tiedä, mitä on se -- sen vaan tiedän ma,
    ken kulkee tietä, min pater Hieronymus raivaa,
    hän siitä palkinnon saleissa saapi taivaan.



Viides kohtaus.

    Regina mykkänä. Dorthe. Asemies. Heti sen jälkeen.
    Ruhtinas Emmeritz; puku: vanha saksalainen.


ASEMIES (lyöden ovet selälleen).

    Hänen ylhäisyytensä ruhtinas Emmeritz! (Menee.)

Ruhtinas astuu sisään. Regina nousee ylös häntä vastaan, jäykkänä,
kylmänä, liikkumattomana samassa asennossaan, sillä aikaa kuin ruhtinas
puhuu.

RUHTINAS (katsellen häntä läpitunkevasti).

    Te neiti, näättekö, kuink' isän askeleet
    ennemmin tytärtänsä etsii väsyneet
    kuin häntä tyttären. Jo kolme päivää olen
    ma sua vuottanut ja kolmantena tulen.
    En kolmeen päivähän ole nähnyt tytärtäni.
    Isäsi hellän helmaa miksi väistät näin?
    Sairasko? Poskes valju on, sun silmäs tulta
    palavat synkeää, mi ryösti rauhan sulta?
    Jos sairas olet, laps, sen aika parantaa,
    mut suru outo jos sun rauhattomaks saa,
    se usko isälles! Mun kieltävänkö luulet?
    En sulta. Puhu oi! Mun odottavan kuulet.
    Tule, ollos lapseni kuin olit ennen ain.

(Ruhtinas levittää käsivartensa. Regina liikkumattomana ja kylmänä.
Lyhyt vaitiolo. Ruhtinaan käsivarret vaipuvat hitaasti takaisin.)

    En sanaa, silmäystä saa ma lapseltain!
    Käy vanhus hautahas! Miks vielä viivyt täällä?
    Kesä maasta mennyt on ja syys on merten päällä.

DORTHE.

    Aikamme paha on ja heikko sielumme.
    Liha täytyy kuolettaa, ettemme kuolis me.
    Pyhille ylistys! On kunniaksi heidän
    lupauksen pyhän tehnyt tyttärenne teidän
    vait olla, rukoilla, ei ruokaa nautita,
    siks kunnes...

RUHTINAS (kärsimättömästi).

                   Kunnes?

DORTHE.

                           ... Tahtoo neitsyt Maaria.

RUHTINAS.

    Kuin? Hullun kieltäkö sun huules julistaapi.

DORTHE.

    Mit' täällä kärsitään, taivaassa palkan saapi.

RUHTINAS.

    Pois käärme silmistäin! Työs tääll' on päättynyt
    ja neitis rippi-isä olkoon Helmbold nyt.
       (Dorthe vetäytyy takaisin.)
    Mun löikö sokeudella silloin viha Herran,
    kun, Hieronymus, sun ma käsiis uskoin kerran
    tään sielun ylvähän. Kas, tuossa työnne on,
    suvi ilman suloa ja kevät kukaton.
    On lapsein myrkytetty. Lapsen sydän sykkää,
    mut marmor'kuva tää, niin tunteeton ja mykkä,
    hän tyttäreni? Ei! Ol' hellä tyttärein
    ja hyvä, lempeä, sukua enkelein.
    Kirottu olkohon, ken tyttäreni ryösti,
    ken kultaa syömen sai ja sijaan kiven syösti.

       (Regina osoittaa vienoa liikutusta.)

DORTHE (hiljaa ovelta).

    Kiusaaja!

RUHTINAS.

             Kuule! Kaksi poikaa uljasta
    jo maallein uhrasin ma Tillyn joukossa.
    Vesa yksi jälell' on, mun armain, ainoani.
    En tahdo, että kerran minun kuoltuani
    kaikk' kanssas hautaisit sa yöhön luostarein.
    Sa oot mun perijäin. En tahdo, aartehein,
    nimeni, maani, että munkki saita saisi.
    Ei sulho valitse, mi heimon helmen naisi,
    ylväs ja mahtava, ett' Emmeritzin puu
    viel' viime vesastaan korkeeksi kohouu.
    Sa tiedät, Lichtenstein, on kättäs pyytänynnä.

DORTHE (kuin ennen).

    Nyt kiusaa maailma.

RUHTINAS.

                        Hän kunnon mies on ynnä
    suvultaan korkea. Sun sanas muistan, oi:
    "On prinssi liian pien'! Ma lempiä vain voin
    maailman voittajaa, mi voitti katseellansa
    enempi sydämiä kuin maita miekallansa.
    Te tuokaa kuningas!" -- Niin silloin sanelit.
    No niin, mun lapseni, saat, mitä toivotit.
    Nimeltään vaikka ei, kuningas kunnialtaan
    on Lichtenstein ja suureen kohota voi valtaan;
    sukua keisarin hän on.

DORTHE (kuiskaten mennessään).

                           Ma palajan.

RUHTINAS.

    Vait? Mykkä vaan? Siis tahtoni ma julistan:
    Huomenna tätis luo sa lähdet Wienin hoviin
    kera ratsasvartion ja palaja et toviin.
    Levoton aika on, sai Tilly tappion
    ja Breitenfeldistä tie lyhyt tänne on.



Kuudes kohtaus.

    Edelliset. Hieronymus on viimeisen vuoropuheen aikana
    tullut sisään ja katsellut ruhtinasta käsivarret ristissä.
    Puku: dominikaanimunkin. Vyötäröillä köysi ja miekka.


HIERONYMUS.

    Myöhäistä, ruhtinas, nyt Wieniss' ilotella,
    ylös sillat vetäkää, on aika varustella!
    Lumivyöry syöksevi, se pian on päällämme,
    on aika taistelon, ei ketään säästä se.
    Kerettijoukot nuo jo tulvii tuhatpäisnä
    yli kaiken Frankin maan, kuningas ensimmäisnä.
       (Sivusilmäyksellä Reginaan.)
    Huomenna odottaa jo voitte vieraita.

RUHTINAS (itsekseen).

    Yks päivä vielä mun hänt' täytyy suvaita.
       (Ääneen, olkapäitään kohauttaen.)
    Teill' oikein, pater, on, verikoirat hiipii teitä.
    Toki luulen, eineheks ei ota Ruotsi meitä;
    Vieraille kattakaamme pöytä kaunihiks.
    Te, neiti Emmeritz, siis tänne jäätte siks.
       (Torventorauksia näyttämön ulkopuolella.)
    Vakoojajoukkoni, min juuri alkoi retki,
    miks nyt jo palajaa? Jo lyökö taiston hetki?



Seitsemäs kohtaus.

    Regina mykkänä, ottaa entisen asentonsa pöydän ääressä lukevana.
    Hieronymus vasemmalla. Kohta sen jälkeen Dorthe, hiipien.


HIERONYMUS (katsoen ruhtinaan jälkeen).

    On hauras miekkasi ja muuris matala,
    mut verkko leijonan on muurin takana.
    Kun täällä saalis on, ei silloin vaaraa enään.
       (Dorthelle.)
    Kas niin, mit' uutta siis? Kuink' käynyt työs on tänään?

DORTHE.

    Käskynne mukaan ensin riemut Eedenin
    kuvasin yksitellen sanoin kultaisin.
    Se miss' ei auttanut, ma toisen keinon keksin
    ja kiirastulen hälle pu'in ma punaiseksi.
    Pyhille ylistys! Mun työni heelmän suo.
    Nälästä voipunehen lapsen hurskaan tuon
    jo käsihimme me kuin vitsan norjan saamme.

HIERONYMUS.

    Miel'kuvituksen haamut apuun kutsukaamme,
    sen voim' on hirmuinen.

DORTHE.

                            Niin mietin minäkin,
    siks vaitiolohon ma hänet vaivutin.
    Oh, kyllä tajuan. Kun sana haudatahan
    aatteiden yöhön niin kuin päärly simpukkahan,
    käy aaveet aivojen kuin koirat raivoisat
    ja kättä purevat, jot' ennen nuolivat.

HIERONYMUS.

    Ei huonosti... Tuo toinen entä? Joutuisasti!

DORTHE.

    Ah, hurskas isä, ei sen lait' oo huonommasti.
    Unessa nähnyt hän on äidin Jumalan
    hymyillen, lempeenä luo vuoteens' astuvan
    ja sanovan: "Oi laps, vait ole, varro, kestä,
    rukoile, paastoa, siks kunnes kehyksestä
    kuvani astuvi ja päänsä kumartaa!"
    Pois pyhä katosi, ja valo täytti maan.
    Ja sitä merkkiä nyt neiti vuottaa, vuottaa
    vait ollen, rukoillen, ja kuvan kutsuun luottaa.

HIERONYMUS.

    Hyvä. Keinon keksimme kai siihen aikanaan.
       (Reginalle).
    Laps hurskas, varmahan rukoukses kuullahan.
    Nimesi kunniaan sa pyhimysten kannat.
    Sa ootko päättänyt?
       (Regina tekee kieltävän merkin.)
    Sa taivaan päättää annat?
       (Myöntävä merkki. Regina osoittaa kuvaan.)
    Sa vihaat, eikö niin, väär'uskon ruttoa?
       (Myöntävä merkki.)
    Erästä enimmän toki heistä vihaat sa?
       (Vilkkaasti myöntävä liike.)
    Siis tiedä, mies se, jota vihalla vihaat tuolla,
    hän lähestyy. (Vilkasta liikutusta.)
                  Jo pian.
       (Sama merkki.)
                           Sen miehen täytyy kuolla.
    Vai kuinka?
       (Epäröivä merkki. Regina osoittaa kuvaan.)
                Vapahaks sa tahdot uskos, maas?
       (Sama epäröiminen.)
    Pyhä äiti vallitsee sydäntäs, toimintaas?
       (Myöntävä liike.)
    Pax tecum, filia. Dominus ipse reget,



Kahdeksas kohtaus.

    Edelliset. Dorthe salaillen itseään. Ruhtinas. Heti
    jälkeen Larsson ja Bertel ruotsalaisessa sotilaspuvussa,
    kädet ja silmät sidottuina. Kätchen. Vahti.


RUHTINAS (ovessa).

    Sisälle vangit tuokaa!
       (Näyttämöllä.)
                           Onko kuultu moista?
    Vakoilla meitä rohkee miestä kaksitoista;
    he havaitaan ja he kuin hullut taistelee,
    töin tuskin voitettuina mieheen viimeiseen
    käsiimme jäävät nää upseerit urhokkaiset.

(Larsson ja Bertel tuodaan sisälle.)

LARSSON.

    Ryövärit! Roistot! Konnat! Koirankuonolaiset!
    Näin koska kohdeltu on kunnon ihmistä,
    semminki sotilasta, teiltä kysyn mä?
    Sitoa meitä niinkuin kotilampahia.
    Se tapa sodanko? Mut kaksi tukaattia
    tyhjästä pullosta, ett' tässä piru tai
    joku munkki peliss' on, kaupalla sielun kai.
    Arvoisa herra, prosit! Anna meidän kuolla!
    Tääll' emme enää nää ja tuskin myöskään tuolla
    ylhäällä toisiamme... kiitos Jumalan.

BERTEL.

    Pian joutuu joukkomme ja vankein kuoleman
    kovasti kostavi...

LARSSON.

                       Oh, kaikki huomaan Herran!
   Ma tunnen porsaani, näin sanoi äiti kerran
   pojistaan. Noh, mun käyköön kuinka tahansa!
   Ei haaraa minusta, olen vanha veitikka.
   Ma päivät taistelin, yöt join, ja vannon, että
   maan laajan päällä tään mä vihasin vain vettä.
   Kuin Turkki lemmin, kuin kroaatti pelasin,
   kuololle lausun nyt: sun maljas, kumppani!
   Mut sinä, pilttiseni, piimäparta vasta!
   Isäsi mulle sanoi: tuosta nulikasta
   tee kunnon sotilas! -- nyt sinut ampuu ne.
   Arvoisa munkki, anteeks, mutta minut te
   kaks kertaa ampukaa ja antaa pojan mennä!
   Ei, seis, -- se kelpaa ei. Se poik' ei pakoon lennä!

BERTEL.

   Miss' olemme?

RUHTINAS (antaen merkin irroittaa siteet).

    Mun luonain, paikk' on Emmeritz.

LARSSON (silmiänsä siristäen).

    Ylhäistä seuraa! Blitz! Potz! Donnenwetterblitz!
    Mitä sanoin? Eikö tuoss' oo munkki mustakulma,
    mi meitä kyräilee kuin juuri härkä julma?
    Ah, naisiakin tääll'! En nähnyt, anteeksi.
    Très humble serviteur!
       (Bertelille, nyökäyttäen Kätchenille.)
                           Tuo ei oo hullumpi.

KÄTCHEN (Dorthelle).

    Väkeä mit' on nää?

DORTHE (ristien itsensä).

                       Pyhät kaikki! Suomalaista!

(Regina katsoo liikkumatta tulijoita.)

RUHTINAS (Larssonille).

    Tuo puhe, herra, tääll' ei ole sopivaista.
    Mi teidät tänne tuo?

LARSSON.

                         No, lempo, väkenne.

BERTEL.

    Tiedustus, sota; -- sen kai arvaa armonne.

LARSSON.

    Ja halu tutustua kauniiden naisten kanssa.

RUHTINAS (Bertelille).

    Kuin suur' on joukkonne?

BERTEL.

                             Sen saatte kokonansa
    huomenna tietää jo.

RUHTINAS.

                        Tilaanne muistakaa!

BERTEL.

    Sen teen, mut hengen kanss' ei myödä kunniaa!

KÄTCHEN (Dorthelle).

    Kuulitko, reipasta hän kuinka kieltä käyttää!
    Ja ilman sarvia hän olevan myös näyttää,
    Hän oikein sorja on.

DORTHE.

                         Noituutta! Hevosen
näetkö kavion?

KÄTCHEN (kauhulla).

               Ai, nään jo palasen!

RUHTINAS (Hieronymukselle, puoliääneen).

    Te kieltä paremmin osaatte vakoojitten,
    nää vangit tutkikaa, raportin saan ma sitten.



Yhdeksäs kohtaus.

    Edelliset paitsi ruhtinasta. Reginan katseet suuntautuvat yhä
    suuremmalla jännityksellä milloin kuvaan, milloin vankeihin.


HIERONYMUS.

   Keretit kurjat!

BERTEL (tulisesti).

                   Munkki, varo kieltäsi!
   Käteni, kiini nyt, voi tulla vapaaksi.

LARSSON (keskeyttäen).

    Anteeksi arvon isä! Poik' on suomalainen,
    sielultaan ylpeä, mut suultaan supukkainen.
    Me, ruotsalaiset, -- meill' on suu kuin kätemme,
    min kourin kaappaamme, sen hampain pidämme,
    ja luvallanne nyt suupalaks syödä
    me Saksan aiomme ja teidät särpimiksi.
    Mut munkki, apropos, nyt kuinka elellään
    tähän aikaan luostarissa? Mitä virttä vedellään?
    Mitä juodaan viiniä? Mitä nunnia suudellahan?
    Ma uskon puolestain rheinviiniin kuohuvahan,
    yks tynnyri tai kaks, niin voin kuin Jumala!
    Jos enemp' pidätte burgundilaisesta,
    niin juon ma sitäkin. Tytöistä taasen mulle
    mieleeni tummat on, mut vaaleat jos sulle,
    me väen tarkastamme, riitaa siitä ei,
    jakaen veljinä ja juoden, kippis hei!
       (Katselee marmorikuvaa.)
    Kas niin, siis tuossa yks on luostar'maun kukka...
    Très bien, se mukiin käy... mut kivest' on se rukka.

HIERONYMUS (hillityllä raivolla).

    Jos henkes kallis on, polvilles herjaaja,
    anteeksi rikostas rukoile kuvalta!

BERTEL (Larssonille).

    Uskolle kunniaa! Sen itse vaadit sinä.

LARSSON.

    Kiviset jumalat nää piru vieköön! Minä
    luterilainen olen.

BERTEL.

                       Lakkaa! Saatathan
    kirouksen päällemme ja varman kuoleman.

HIERONYMUS (vahdille).

    Tähdätkää! (Sotamiehet tähtäävät Larssonia.)

LARSSON.

    Niinkö? Noh, mun henkein säästäkätte,
    rukoilen, ensin vaan käteni päästäkätte.

HIERONYMUS.

    Ja jos ma päästän ne, tahdotko tunnustaa,
    voimanne, suunnitelmanne, tiet kuninkaan
    ja koska saapuu hän?

LARSSON.

                         Ma armahdusta anon.
    Miks mua kiusaatte? No, olkoon, kaikki sanon.

HIERONYMUS (vahdille).

    Te hänet päästäkää! (Larssonin kädet päästetään.)

LARSSON (tempaa miekan lähinnä seisovalta).

                        Edestä Ruotsin!

HIERONYMUS.

                                       Seis!

LARSSON,

    Pois tieltä! Bertel! Joudu, vaikka horna veis!

(Kahakka. Larsson kokee taistella läpi, mutta tungetaan miekkaillen
taapäin seinäkomeroa ja maariankuvaa kohden.)

BERTEL.

    Ah, olen sidottu.

HIERONYMUS.

                     Joutuin! Hän herjaa yhä.
    Hänet maahan pistäkää!

(Taisteloa. Larssonin miekka sattuu maariankuvaan. Miekka katkeaa
kahvastaan. Kuva syöksyy palasiksi. Taistelu lakkaa.)

LARSSON.

                          Siin' on nyt kivipyhä!

(Katselee katkennutta miekkaansa, samalla kuin hänet otetaan kiini.)

    Ei Ruotsin rautaa tää, hädässä petti se.

HIERONYMUS.

    Sa Neitseen kuvaa löit. Hänet maahan iskemme.
    Ei! Ei syysi arvoiseks sun rangaistukses tulkoon.
    Huomenna varahin rovios valmis olkoon.

DORTHE (Hieronymukselle).

    Hän puhuu!

HIERONYMUS.

              Unensa?

REGINA (on kuvan kaatuessa äkisti noussut ylös. Hitaasti, miettien.)

                      Rukoile... varro vaan...
    siks kunnes huoneessas kuvani kumartaa!
       (Äkisti, ylväänä ja unelmoiden.)
    Te kansat nöyrtykää, tuless' on ilman pielet,
    taivaalla merkki on ja kivet saavat kielet,
    ja marmor' huutaa voi, ja huuto täyttää maan:
    Se käsi kuihtukoon, mi koski Maariaan!
    Rooma! Rooma! Rooma!
    Oi, nouse! Myrkkyhän, kas, lohikäärme purskaa,
    hän maata syleilee ja kaikki polttaa, murskaa.
    Miss' on se Miikael, min jalka polkeva
    on lohikäärmeen pään ja sukuns' surmaava?
    Maaria!
    Kas, miekka sydäntäs nyt tähtää vielä kerran
    ja viel' ei järky maa ja seisoo taivas Herran.
    Vihan mitta täysi on, pasuunat pauhatkaa!
    Tule, kaikkivaltias! -- Ma olen tuhka vaan.

(Hieronymus, Dorthe ja Kätchen polvillaan. Muut hämmästyksissään.)

(Esirippu laskee.)




Toinen näytös.


Piha Emmeritzin linnassa. Taustassa valli, joka peittää näköalan.
Vallin vierellä portaat, jotka johtavat näyttämölle. Oikealla ovi
linnankappeliin. Vasemmalla eräs linnan sivurakennus. Himmeä kuutamo ja
aamuhämärä, joka vaikenee Reginan melodraaman aikana. Vallilla kävele
vahtisotilas.



Ensimmäinen kohtaus.

    Regina.


REGINA (yksin).

N:o 3. Melodraama.

        Hiljaist' on, viileää. Niin äänetönnä yöhyt
        yl' linnan lepäjää ja maill' on varjovyöhyt,
        ja päällä riitain maan tyynesti paistaa kuu,
        leponsa sydän saa ja rinta rauhoittuu.
           (Lyhyt äänettömyys.)
        Kun lasna ruususen ma jyrkänteeltä poimin,
        sen osaa ylistin, kun voi se piikin voimin
        jokaista vastahan itsensä varjella,
        ken kukkaissydäntä sen tahtoi tahrata.
        Ja ruskopilvyen kun näin mä suvi-illoin
        taivaalla häilyvän, sen osaa kiitin silloin,
        en siks, ett' oli se niin kaunis, kultainen,
        vaan koska salama sylissä piili sen.
        Nyt, itse ruusuna, kun mull' on piikin voima,
        nyt, iltapilvenä, kun its' oon salamoiva,
        mik' onpi ääni tää, mi toista kieltä soi
        ja raukan sydämeen niin oudon tunnon toi?
        On kuin se sanoisi: Miks riehut riehuvainen?
        Oi, kukka, kukaks jää! Oi, nainen, ollos nainen!
        Oi, iltapilvynen, pysy taivaan ilona!
        Suo yölle ukkonen! Salamat unhoita!
           (Lyhyt äänettömyys.)
        Ken puhui! Puissako humisi kuiske tuulen?
        Oi, pyhä neitsyt, ethän tuulta tyhjää kuule!
        En minä puhunut, se oli kaiku vaan
        yön synkän äänestä, mi uhmaa Jumalaa.
        Sa olet vihkinyt mun pyhään kostotyöhön.
        Kun muuris seisoo vaan, suo suistua mun yöhön!
        Sa olet ijäinen, vain kukan tuoksu ma,
        jot' eilen ollut ei ja tomu huomenna.
           (Nousee hitaasti vallille.)
        Pimeys vallitsee. Jos tietäisi sen valta,
        kuink' istuimeltansa se suistuu korkealta,
        kun päivä iskevi voimalla taivahan...
           (Vallilla.)
        Hän tänään saapuvi, oi kiitos Maarian!
        Mik' kaukaa kimmellys käy puiden yläpuolla?
        Josp' ois se miekkansa, mi meitä uhkaa tuolla!
        Ei koskaan sulhoaan niin vuota morsian,
        kuin sua ma halajan, sa poika pohjolan!
        Miks viivyt? Saavu, sa voit kedot autioittaa!
        Tule, voita väkemme! Mut Maaria sun voittaa.
        Oi, että otsallas yön kaiken pimeys ois
        ja käsi heikko tää koin uuden nostaa vois
        taivaalle verisen!...
                              Yö väistyy. Kummat kuvat
        rusosta aamunkoin, kas, kuinka kangastuvat.
        Kuningas verinen ja väki hurmeinen...
        Näköni hämmentyy. Ah, pitkään aikaan en
        ma unta nauttinut!... Mun valtaa voipumusko?
        Työ tekemättä on. Mua tue, pyhä usko!
        Huomenna nukun ma. Huomenna rauhan saan.

(Häviää vallin huipulle.)



Toinen kohtaus.

    Hieronymus, ynnä Anselm ja muita munkkeja.
    Kiirettä ja levottomuutta.


HIERONYMUS.

    Nyt, isät hurskahat, ei aikaa aprikoida!
    Tulossa Ruotsi on, ei häntä estää voida,
    hän saapuu syöksyen, rakehin, tuulispäin.
    Paeta emme voi, me häkkiin jäämme näin.
    Miss' on nyt Helmbold?

ANSELM.

                           Hän? Ah, aik' on viekas, paha
    Veljemme Helmbold läks Schweinfurthiin ajamahan,
    legaatti paavin myös on meidät jättänyt
    ja lailla lammasten me suojatt' oomme nyt.
    Siis eikö toivoa, ei keinoa siis mitään?
    Mut kirkon aartehet tok' kätköön saada pitää.

HIERONYMUS.

    Kuin? Helmbold paennut, tuo urho uskonnon,
    min kilpi rukous ja risti miekka on.
    Legaatin täytyvi ruumistaan vahvistella
    ja kun me paastoomme, hän pääsee amenella.
    On linna piiritetty, pako mahdoton.
    Siis luja puolustus! Mi päätöksenne on?
    Isämme Anselm ain' on ollut uljas mies.

ANSELM.

    Ma, jolla hartioiss' on leini, Herra ties!
    Ma, joka öihin en saa unta säryltä.

HIERONYMUS (eräälle munkille).

    Mut te, mun veljeni, näytätte terveeltä.

ENSIMMÄINEN MUNKKI.

    Ma, joll' on köhä tää ja aivan sairas sy'än
    ja luissa vavistus! Miten niin voi erehtyä!

HIERONYMUS (toiselle).

    Siis tied' en neuvoa, jos te mun isäni,
    mi vadin täyden kaks, kolm' kertaa pistätte,
    jos esimerkin vuoks edellä tahdo ette
    nyt torvin astua. Te sentään suostunette?

TOINEN MUNKKI.

    Ma, jolla riisi on, ripuli, ahdistus,
    ma pillipiipariks!

HIERONYMUS.

                       Jos uskon pelastus
    ei teille kallis oo, lie toki kyökki linnan.
    Marttyyrin glooria! voi kuolla vuoks sen linnan.

ANSELM.

    Te, veikko, taistelkaa! Me rukoilemme. Oi,
    surkeutta suljettuin! Holveissa linnan, voi,
    kakstoist' on nelikkoa kultaa, enempi vielä,
    kaksioista ynnä puol' ja siihen lisäks siellä
    ehtoollispikarit ja pyhäinjäännökset
    ja alttar' liinamme nuo kultakirjaiset.
    Ja tämän kaikenko saaliiksi Ruotsi saa!
    Ah, ennen tahtoisin ma itse haudattaa.
       (Itkien.)
    Se sielun uskovan voi murheelliseks tehdä.

HIERONYMUS.

    Kenties on keinoja, ne kohta saadaan nähdä.
    Aarteille muureissa on kätkö saatava!
    Salaporras, vasempaan!... Kaks tääll' on vankia
    ne jotka kuvamme kumosi lattialle.
    Ne hiljaa annatte hävitä joen alle
    niin ettei kenkään nää. Kun Ruots' on saapunut
    ja -- suokoon Herra sen -- kuningas kaatunut --
    te venhe pitäkää valmiina luona muurin!
    Paeta voimme me, kun tääll' on melske suurin.

ANSELM.

    Holveihin! Kellariin! Ei aikaa, nopeesti!



Kolmas kohtaus.

    Hieronymus. Heti sen jälkeen Regina.


HIERONYMUS.

    Ja tätä kutsuvat he uskon taistoksi!
    Nyt uskoon vankempaan!
       (Lyö kolme kertaa kämmeniinsä. Regina lähestyy.)
                           Käy esiin, miekka Herran,
    sa Saksan pelastus! Kas, hurskas Juudith kerran
    myös Holoferneen löi, vapahti Juudan maan;
    ja neitsyt Orleansin teräsasussaan
    nous Ranskan avuksi. Sa lausu, tyttäreni,
    tahdotko tehdä sa kuin Juudith hurskas teki
    ja kuin Johanna d'Arc?

REGINA.

                           Sen tahdon isäni!

HIERONYMUS.

    Se vanno!

REGINA.

             Vannon, häntä vihaan ijäti.

HIERONYMUS.

    Jos valas rikot sen?

REGINA.

                         Mun nielköön ruotsalainen!

HIERONYMUS.

    No niin, aik' kallis on, on hetki uhkaavainen.
    Vahvista uskosi! (Ojentaa hänelle tikarin.)
                     Tää ota ase sa!
    Kas, ristinkuvan sen sa löydät kahvassa.
    Tikari Juudithin! Pois pelko, muista maasi!

(Hieronymus menee.)



Neljäs kohtaus.

    Regina jää tikariin tuijottamaan. Kätchen hypähtää keveästi
    vasemmalta. Lyhyt väliaika.

KÄTCHEN (iloisesti).

    Yks sana!

REGINA.

             Tikari!

KÄTCHEN,

                     Oi, neiti!

REGINA.

                                Muista maasi!

KÄTCHEN.

    Mut...

REGINA.

           Uskos vahvista!

KÄTCHEN.

                           Mut toki kuulkaahan!
    Tärkeimmän kertoa ma taidan asian.
    Tuo nuori Suomen mies... Noh? Varmaan arvannette?
    Ei häll' oo kynsiä!

REGINA.

                        O, Juudith!

KÄTCHEN.

                                    Naura ette?
    Ma olin vankein luona äsken tornissa.
    Ei hän oo karvainen, vain päivänpaahtama.
    Lapista tulee hän...

REGINA.

                         Aikamme...

KÄTCHEN.

                                    Sen mä tälleen
    sain tietää...

REGINA.

                  Kallis on!

(Rientää kappeliin Kätcheniä näkemättä ja kuulematta.)

KÄTCHEN.

                            Kas niin, pois käy hän jälleen.
    Hän tullut kummaksi on viime aikoihin.
    Mut vääräuskoiset -- yks heistä varsinkin --
    on mulle mielehen. Niin, onko synti sitten
    jos näkö miellyttää mua petoeläimitten?
    Vai polttaa tahdotte te heidät, isäni,
    mut minä, -- minäpäs ne päästin vapaaksi!

(Rientää pois. Kätchenin viimeisen vuoropuheen aikana näkyy vallilla
linnan sotilaita. Aamu on valjennut, mutta kirkas päivä koittaa vasta
Kustaa Aadolfin saapuessa.)



Viides kohtaus.

    Ruhtinas nopein askelin. Lähetti. Vartia, vallilla.

RUHTINAS.

    Väkemme kutsukaa! Nyt reilaan sotarinta!
    Valleille ruutia! Kalliiksi tulkoon hinta
    tään linnan! Aseisiin, keness' on henki vaan!
    Ma itse tänne jään pääjoukon johdantaan.
       (Etuvartiolle vallilla.)
    Näkyykö vaara jo? saapuuko jalopeura?

VARTIA.

    Päin linnaa ryntää hän ja sankka häll' on seura.

RUHTINAS.

    Hyvä. Nuorna jällehen taas vanha sydän lyö.
    Veri huutaa lasteni! Jo koittaa koston työ.

LÄHETTI (tullen nopeasti).

    Tääll' airut Ruotsin on.

RUHTINAS.

                             Hänet sisään saattakatte.
       (Lähetti pois.)
    Nyt valvo, miekkani, mut korvat nukkukatte!



Kuudes kohtaus.

    Ruhtinas. Ruotsalainen airut tuodaan vartioituna,
    sidotuin silmin. Side irroitetaan.


RUHTINAS (itsekseen).

    Kun ryntää leijona, niin ärjynnällä se,
    teit' ensin tervehtää. (Ääneen.) Mik' onpi viestinne?

AIRUT.

    Puhunko tässä Emmeritzin ruhtinaalle,
    Massalan kreiville ja linnan valtiaalle?

RUHTINAS.

    Ma olen ruhtinas.

AIRUT.

                     Siis kuulkaa viesti tää:
    Gustavus, Ruotsin kuningas, teit' tervehtää,
    hän vaatii linnan tään sen sisällyksen kanssa.
    Joukkonsa vahva on ja Herra puolellansa,
    mut linna heikko on, ei voi se vastustaa.
    Ei tapa herrani oo sortaa heikompaa,
    siks joukoillenne hän suo vapaan peräymisen
    ja teille kohtelun, uroolle arvollisen.

RUHTINAS.

    Loppuiko viestisi?

AIRUT.

                       Jalo herra, lempeä
    kuningas Kustaa on, ei koston ystävä.
    Sotilas hurja on, kuin vauhtiin pääsee kerta.
    Jos linnaan rynnätään, niin paljon vuotaa verta.
    Iltaanne vanhuuden siis älkää tahratko
    turhalla hurmeella! On julma taistelo.

RUHTINAS.

    Tää onko kaikki?

AIRUT.

                     On, vastuuta vuotan teidän.

RUHTINAS.

    Siis kuninkaallesi tää saata sana meidän:
    Me täällä käskemme. Sano, että rajana
    hänen ja mun on valli, vallin takana
    on muuri, taottu miesteni me tapparoista.
    Sano, että herraa tääll' en tunne, tiedä toista
    kuin suuri Ferdinand, jonk' olen vasalli.
    Sen tahdon näyttää myös. Tään tietköön herrasi!
    Mies kunnon mieheltä ei vaatia voi muuta.
    Se kerro, pienempää myös pidä vasta suuta!

AIRUT.

    Sanako viime tää?

RUHTINAS (vartioille).

                      Pois hänet saattakaa!

AIRUT.

    Hyvästi, ruhtinas; me kohta tavataan.



Seitsemäs kohtaus.

    RUHTINAS. LÄHETTI. SOTILAITA. MUNKKEJA.


RUHTINAS.

    Paikalleen joka mies! Huotrastaan joka kalpa!
    Ei leiki leijona, kun hällä eess' on salpa.
    Aseisiin! Valleille! Joka nainen nopeaan
    nyt pi'en keittohon, laps kiven kannantaan!
       (Vilkasta liikettä valleilla sotilasten, vaimojen ja
       lasten joukossa. Munkeille:)
    Te täällä messutkaa, kuu riehuu melske sodan.
    Sanotaan, rukous terästää miekan odan.
    Pater, vihkivettä nyt! Kanuunat vihkikää!
    Haa, suille tykkeimme on maukas pala tää.

(Ampuminen alkaa oikealla näyttämöstä.)

SOTILAS (valleilla, kaatuen).

    O, neitsyt auta!

RUHTINAS.

                     Siin' on tunnus! Neitsyt auta!
    Miehuutta lapseni! Täss' olkoon heille hauta.
    Kiviä, öljyä! Meit' auttaa Maaria.
    Te hetki kestäkää! Pian, täällä olen ma.

(Rientää sinnepäin, mistä kuuluu taistelon melskettä.)



Kahdeksas kohtaus.

    Meteli kasvaa. Vilkasta liikettä valleilla. Haavoitettuja
    kannetaan. Naisia ja lapsia pakenee yli näyttämön. Kappelista
    oikealta vaeltaa saatto munkkia ja nunnia; heidän etupäässään
    Hieronymus ja Regina. Seuraava messu lauletaan taistelon
    kestäessä.


N:o 4. Katoolilainen messu.

        Sancta Maria,
        Libera nos!
        Optime flos,
        flos sine spina!
        Coeli regina!
        Ter gloriosa
        rosa formosa!
        Alma, beata
        palma sperata:
        Gratiae signum
        dignum, benignum!
        Stella jucunda!
        Maris mortalium,
        spiritualium
        unda profunda!
        Libera! Libera! Libera nos!



Yhdeksäs kohtaus.

    Edelliset. Ruhtinas. Pian senjälkeen Bertel,
    Larsson ja ruotsalaisia sotilaita.


RUHTINAS (revityin vaattein ja nopein askelin).

    Enempi väkeä! Jo noustaan yli muurin!

SOTILAS (vallilla).

    On turha taistomme. Upseeri kaatui juuri.

RUHTINAS.

    Seis, seis! Ei askelta! Ma tulen avuksi!
    Alas Ruotsi vallilta! Sen portaat poroksi!

(Linnan sotilaita pakenee yli näyttämön.)

RUHTINAS (heitä estäen).

    Seis, kurjat pelkurit! Tää ruhtinaan on murhaa.

(Larsson ja Bertel tunkeutuvat taistellen näyttämölle.)

LARSSON (ruhtinaalle).

    Antaukaa, armonne! On puolustus jo turhaa.

RUHTINAS (taistellen Larssonin kanssa).

    Petosta!

BERTEL (Reginalle, joka vasemmalla etualalla näyttää jotakin
odottavan.)

            Täällä te! Nuor' ootte kuolemaan.

 REGINA (sysäten hänet luotaan).

     Pois!
       (Tarttuu hänen käsivarteensa.)
           Vuota, saapuvan sanoitko kuninkaan?

 RUHTINAS (voitettuna rallin juurella ).

     Voi haavoitettua!

REGINA.

                       Ah, pyhä neitsyt, säästä!
       (Bertelille.)
     Milloinka saapuu hän?

BERTEL.

                           Isänne vapaaks päästän.

REGINA (suurimmalla kärsimättömyydellä).

    Kuss' onpi kuningas!

BERTEL.

                        Hän kohta täällä on.

REGINA.

    Ma kiitän. Auttakaa isääni!

(Bertel johdattaa ruhtinaan kappelin ovelle. Haavoitettu
lepää portailla väsyneenä.)

LARSSON (pitkin vallia).

                                Suojaton
    on linna, vankina sen herra. Veikot tänne!
    Nyt valta meidän on. Pois aseet kädestänne!

(Osa vallista murtuu. Ruotsalaiset tunkevat sisään.
Piiritetyt jättävät aseensa.)



Kymmenes kohtaus.

    Edelliset. Akseli Lilje. Sitten Kuningas Kustaa Aadolf
    seurueineen, jossa von Alten.

AKSELI LILJE.

    Hänen Majesteettinsa!

(Lippuja rivitetään molemmin puolin muurinaukkoa. Kuningas,
päällikkökuntansa etunenässä, tunkeutuu aukosta paljastettu miekka
kädessään. Näyttämö valkenee. Sotilasryhmiä, jotka vähitellen täyttävät
vallin ja suurimman osan näyttämöä. Regina ja Hieronymus vasemmalla
etualalla. Ruhtinas kappelin portailla.)

KUNINGAS (vielä muurinaukossa, lähetilleen).

                          Ei varovaisuus haita.
    Oville vahteja! Silloille sotilaita!
    Miss' suurin vaara on ja muuri murtuvin,
    te pankaa suomalaiset, kuten ennenkin.
    Pois aseet riisukaa! Veri laatkoon juoksemasta.
    Jo liioin juossut on. Suojelkaa naista, lasta,
    väkenne hillitkää. Kuria ankaraa
    ma vaadin joukoiltain. Aseeton armon saa.
       (Astuu alas näyttämölle.)
    Kautt' taivaan! Sanoa ei saa tok' kenkään meistä,
    tääll' että Pasewalk kyteepi kypeneistä.

(Nurinaa sotilasten seassa.)

KUNINGAS (ankarasti).

    Ken kuningastaan vastustaa? Haa, loppu sen
    on lyhyt -- hirsipuu! -- ja sielu Herrallen!

(Nurina vaikenee.)

VON ALTEN.

    Mut linnaan rynnättiin ja monta miest' on mennyt.
    Sotilas verestään nyt vaatii ryöstön sen nyt.

KUNINGAS (terävästi).

    Von Alten, Saksan mies, Tillystä erinnyt,
    suon anteeks vastuunne, jot' en ma pyytänyt.
    Kautt' taivaan, kummaa on. Me pohjan muukalaiset
    eestänne uhraamme hurmeemme huuruvaiset
    ja yhtä köyhinä taas palajamme me.
    Mut sodan kaarneilta kun maata suojaamme,
    te, Saksan ritarit, Jumala armahtakoon,
    huudatte silloin: lyö! Äl' laske ketään pakoon!
    Oh, hyvät herrat, tuo on tapa teidän; ma
    en sotaa oppinut oo Wallensteinilta,
    en Tillyn pyöveleiltä Magdeburgin luona.
    Minulle kallihimp' on ihmishenk' kuin muona;
    se minun joukostain, ken muuta tahtovi,
    vapaasti lähteköön. Hyvästi, eversti!
       (von Allen menee. Sotilaille.)
    Te Ruotsin sotilaat, ma teitä kiitän, pojat.
    Yli käyty kyllä on suuremmat muurit, ojat,
    mut päivä tämä on myös teille kunniaks.
    Kuus mieheen guldenia, lepopäivää kaks.
    Ja Herran haltuhun!
       (Sotilaat hajautuvat hurraahuudoilla. Ruhtinaalle.)
                        Anteeksi prinssi jalo,
    näin että kutsumatta vieraaks tulen talon.
    Tosin hiukan kummallista tietä kuljettiin,
    mut aikaa mulla ei ja portit suljettiin.
    Te näätte, avaimet on Ruotsin rautaa mulla,
    joill' lukot avaan ma, mut verintahratulla
    kädell' ett' tervehtää mun teitä täytyy näin,
    sen estää oisitte te voineet äskettäin.

(Regina, jonka katseet terävinä ja luopumattomina
seuraavat kuningasta, vie käden tikarin kahvaan.)

RUHTINAS.

    On sama, voittoko vai tappioko kohtaa
    elämän polulla, kun kunniaan se johtaa.
    Viimeisnä suvustain, mi kannan kalpoa,
    ma tahdon kaatua isäini arvoisna.
    On teidän linna nyt, jos iloks on se teille.
    pyydän, uskomme ett' turvaatte te meille
    pilkalta sotilaan ja että vankeja
    te kunnioitatte kuin maansa urhoja.

KUNINGAS (lempeästi).

    Myönnetty, ruhtinas! Kätenne mulle suokaa,
    ei enää voitettu, mi haavoissansa huokaa,
    vaan voittaja. Mik' on maan päällä voimakkain,
    jos ään' ei kunnian ja hasten harmajain?
    O, että kieli tuo jokaisen suusta soisi
    laaksoissa Saksanmaan, niin kaikki hyvin oisi!

(Reginan käsi vaipuu tikarineen.)

RUHTINAS.

    Te ette täällä ois.

KUNINGAS.

                        Kenties, ma täällä en --
    ja tuoll' ei Ferdinand. Mut verta vuodatten! --
    Nopeesti, lääkäri! Halloo! On haava syvä.
    Sitokaa ruhtinas!

(Kuninkaan lääkäri astuu esiin seurueesta ja sitoo ruhtinaan
käsivarren. Kuningas auttaa häntä siinä työssä.)

HIERONYMUS (hiljaa Reginalle).

                      Nyt koston aik' on hyvä.
    Maas muista, uskosi! Hän suojaton on nyt.
    Kas, hänet Herra on käsiimme jättänyt.
    Tikari esille! Haa, nyt on hetki juuri!
    Ja sitten venheelle, mi uottaa alla muurin!

REGINA (sysäten syrjään Hieronymuksen).

    Pois! Ilman vilppiä, vapaasti tahdon ma
    Jumalan etehen tään miehen kutsua.

HIERONYMUS (häntä pidättäin).

    Seis, hän on aseissaan.

(Regina repäisee itsensä irti ja lähestyy kuningasta nopein askelin,
painaen sydämelleen paljastettua tikariaan. Kuningas, ruhtinaan haavan
sitomishommassa, kääntää hänelle selkänsä. Hieronymus vetäytyy
syrjään.)

KUNINGAS.

    On nunnaa tarvis tänne!

(Kääntyy ja huomaa Reginan, joka vaistomaisesti kätkee tikarin ja
katselee kuningasta synkin silmäyksin. Lyhyt ja puhuva äänettömyys.)

KUNINGAS.

    Te, hurskas sisar, miks seisotte hämillänne
    noin synkin katsehin? Kas, tuoss' on hyvä työ,
    min teko hurskaamp' on kuin rukous, helmivyö.
    Täytyykö keretin opettaa teitä, nunnaa,
    opissa Kristuksen?

(Regina tarttuu uhkaavalla liikkeellä tikarinkahvaan.)

RUHTINAS.

                       O, kuinka joutununna
    on armas tyttärein vihollisjoukkohon!

KUNINGAS.

    Tyyn' olkaa ruhtinas! Hän täällä turvass' on.
    Myös mulla tytär on ja ritari ma olin
    jo paljon ennemmin kuin isäksi ma tulin.
    Mut neiti, ettekö katselleet, näytti näin,
    isäänne niukasti, mua liiaks äskettäin?...

(Reginan katse vaipuu hitaasti maahan.)

RUHTINAS (Reginalle).

    Ma enkö lapseltain saa ääntä, silmäystä?

HIERONYMUS (itsekseen).

    Hän työni turmelee.

RUHTINAS (rukoilevaisesti).

                        Yks sana lievitystä!

KUNINGAS (ankarasti).

    Mit' tää on? Lapsiko ei kuule isäänsä?
    Haa, itse luontoko unohti äänensä,
    tuo suuri, lempeä, mi syliin antoi naisen
    rakkauden rajattoman, lemmen leimuvaisen!
    Käy, tyttö, rukoile, yöt päivät paastoa
    pyhimyskruunun vuoks! -- Petetty olet sa;
    On ilman lempeä rukoukses kauhistusta,
    maa ilman riemua ja taivas synkkä, musta.

HIERONYMUS (itsekseen).

    Kirous!

RUHTINAS.

           Lapseni!

REGINA (syöksyy liikutuksensa vallassa ruhtinaan jalkoihin).

                    Isäni!

RUHTINAS.

                           Itket, oi!
    Siunattu kyynele, mi mulle lapsen toi.

KUNINGAS.

    Ma otin linnanne; te lapsen saitte jälleen.
    Enemmän voititte kuin kadotitte tälleen.
    Mut tulkaa, etsimään käykäämme lepoa.
    Teit' tuen, tulkatte!

(Kuningas, ruhtinas ja seurue pois.)



Yhdestoista kohtaus.

    Hieronymus. Regina.


HIERONYMUS (itsekseen).

                       Sehän on saatana
    kuninkaan hahmossa! En nähnyt vertaistansa,
    mi niin voi ihmiset lumota sanoillansa,
    Tuo tyttö.'... Epäilen. Hm... Hänen täytyvi!
    Mull' avain valan on.

REGINA (joka liikkumattomana, kivettyneenä on tuijottanut pois
menevän kuninkaan jälkeen, vavahtaa äkkiä, heittää tikarin jesuiitan
jalkoihin ja huudahtaa):

    Pitäkää tikari!

(Esirippu alas).




Kolmas näytös.


Linnanpuisto Emmeritzissä. Ilta. Kuutamo. Taustassa jonkun matkan
päässä linna, upeasti keskiajan tyyliin rakennettu; alikerta valaistu.
Oikealla etualalla pöytä ja ruohosohvia. Maariankuva, jonka edessä
palava lamppu.



Ensimmäinen kohtaus.

    Larsson y.m. ruotsalaisia upseereja pöydän ympäri. Juovat ja
    näyttävät hiukan liikutetuilta. Jonkun matkan päässä Bertel,
    joka ei ota osaa juominkiin. Kaksi sotilasta vartioina,
    liikkumatonna, palavat soihdut kädessä. Sitten Kätchen.


ENSIMMÄINEN UPSEERI.

    Ja minne joutuikaan tuo nunna punahuuli?

LARSSON.

    Hänet sain ma satulaan ja lensin pois kuin tuuli.

TOINEN UPSEERI.

    Ja munkki?

LARSSON.

               Hirtettiin.

ENSIM. UPSEERI.

                           Ja abbedissa?

LARSSON.

                                         Huus.

TOINEN UPSEERI?

    Ja viinit luostarin.

LARSSON.

                         Ma join.

ENSIM. UPSEERI.

                                  Kuink' kauvan?

LARSSON.

                                                 Päivää kuus.

TOINEN UPSEERI.

    Oh, helvetti!

LARSSON.

                  Niin, niin, ma mitä taisin muuta?
    Kaks sataa aamia, ne kutkuttaa voi suuta,
    ja ehta rheiniläistä! Viikon asustin
    ma kellarissa, join ja väliin suutelin.

ENSIM. UPSEERI.

    Kas lempo!

TOINEN UPSEERI.

               Maljasi!

LARSSON.

                        Minust' on yhdellainen.
    Noch einmal -- viiniä! -- sanoopi ranskalainen.

(Kätchen tuo viiniä.)

ENSIM. UPSEERI.

    Yks ääni Larssonille!

TOINEN UPSEERI.

                          Taikka sataa kaks. (Juovat.)

BERTEL (itsekseen, miettien).

    Täss' onpi salaisuus, min vaadin valoisaks.
       (Ääneen Kätchenille.)
    Sano, Kätchen, tänään kun mua uhkas kuolon käsi
    ja sinä päästit mun, ken olin mielestäsi?

KÄTCHEN (naivisti).

    Kah, uljas ritari, -- vaikk' kyllä keretti.

BERTEL.

    Kas niin, sa puhuthan nyt totta?

KÄTCHEN.

                                     Tietysti.

BERTEL.

    Oletko nähnyt kuinka neitis silmät palaa
    seurassa kuninkaan, kuin kohtalo ne salaa
    olentons' oikean yön verhoon.

KÄTCHEN.

    Enkä ma sit' ole huomannut.

BERTEL.

                                Ken on hän? Ilmoita!
    Hän onko enkeli, tuo valtaneitis tumma,
    vai musta demooni, joll' onpi voima kumma
    sydämet kahlita? Ma katsoin, vapisin
    ja ihailin. Kuin pilvi, kielin tulisin
    mi yöstä haastavi, hän kauhistaa ja hurmaa.
    Hän luotu jakamaan on onnea vai surmaa?
    Ma pelkään, koska nään tuon tulikatsehen
    kuningast' etsivän.

KÄTCHEN.

                        Ma mitään pelkäis en,
    ellei tuo pater... Sht! Rasahti pensas tuolla...
    Niin, hän on kaiken syy, ja tähän tahdon kuolla,
    jos hän ei ilmahan räjäytä meitä. Niin,
    se mies hirveä. Se pitäis panna kiin'.
       (Salaperäisesti.)
    Mut neiti hyvä on, kun vaan hän saapi syödä.
    Pater antoi tikarin ja käski hänen lyödä...
    ja neiti sanoi näin: Tikari Juudithin!...

BERTEL.

    Haa!

KÄTCHEN.

         Sitten... ah!

(Kiiruhtaa nopeasti pois äkätessään Hieronymuksen, joka muiden
huomaamatta näyttäytyy hetkisen puiden välissä.)

BERTEL.

                      Jää! Kuin? Tikari Juudithin!
    Siis murhaa! Taivas! O, demooni kaunis sua!
    Ei kätes koskea saa Herran voideltua.
    Kuningas saakohon täst' tiedon. Kirje!... Niin.

LARSSON (juomapöydän ääressä).

    Blitzdonner Pappenheim! Juo Bertel! Nähkääs, siin'
    hän kanssa neitosten naljailee nurkassansa.
    Höh, pääsky tahtooko kilpailla kotkain kanssa?

ENSIM. UPSEERI.

    Nyt, Larsson, laulua!

TOINEN UPSEERI.

                          Viinistä laulakaa ja isänmaasta!

LARSSON (hullunkurisesti linnaan osoittaen).

    Mut kuningas?

ENSIM. UPSEERI.

                  Kuulla saa.

N:o 5. Sotilaslaulu köörineen.

LARSSON.

        Kas, Suomessa puuroa söimme me vaan
        ja se kaljoilla kasteltihin
        ja laihoina kuin lehmät Egyptin maan
        me auralle asteltihin.
        Ja myllyhyn vietihin tynnyri, kaks
        ja tultihin kirkossa hurskahammaks;
        Tään ensi maljan, hurraa!
        Sen, veikot, sen Suomi saa.

UPSEERIT.

        Tään ensi maljan, hurraa! j.n.e.

LARSSON.

        Käs' kalvassa sitten me kaahlattihin
        yli virtojen vierahien.
        Ja Tilly jos einehen tarjosikin,
        me maksoimme illallisen.
        Ja paavilta viinit me juotihin, hei,
        ja nunnat ne suukotta päässehet ei;
        Tään toisen maljan, hurraa!
        Sen, veikot, sen paavi saa.

UPSEERIT.

        Tään toisen maljan hurraa! j.n.e.

LARSSON.

        Ja vaikkapa vertakin vuodamme me,
        niin vuotavi viiniäkin;
        ja kuninkaan eestä jos taistelemme,
        niin taistavi kuningaskin.
        Mut viinien virroilta kun palataan,
        niin kunnian taas kotipuurot ne saa.
        Tään viime-maljan, hurraa!
        Sen, veikot, sen kuningas saa.

UPSEERIT.

        Tään viime maljan, hurraa! j.n.e.

ENSIM. UPSEERI.

    Toveri, kiitän sua!

LARSSON.

    Eläköön kuningas!
       (Bertelille.)
    Blitzdonner Pappenheim! Miks yksin oksallas
    viserrät etkä juo kuninkaan maljaa, sirkku.

BERTEL (pikaisesti).

    Kapteeni, sellaiseen on mulla miekka virkku.

LARSSON.

    Tuhmuutta! Tiedän sen, sa osaat taistella.
    Mut, juo tai hiis sun vie, eläkä murjota!
    Riivaako rakkaus? No, noh, elähän suutu.
    Ma tiedän totuuden, mi milloinkaan ei muutu.
       (Hyräilee.)
    Kun rakkaus saapuvi, tuo pieni painajainen,
    sa kihlaa tyttönen, -- mut ota maljanainen!

ENSIM. UPSEERI.

    Hyvä sääntö siveyden.

TOINEN UPSEERI.

                          No, järkeä on siin'.

BERTEL (hajamielisenä).

    Hyvä, sangen hyvä.

LARSSON.

                       Heit' tuo muoto helvettiin!
    Kas, Oppenheimissä, sa etkö kuullut veli,
    ma nunnaa kuutta kuink' yht' aikaa rakastelin;
    Ja mik' ol' seuraus? Joo, janon hirveän
    ma sain, ett' aamia join päälle seitsemän.
    Elä siinä huokaile! Jos kaipaat kassapäitä,
    me tuomme tusinan ja sitten juomme häitä.

BERTEL (kärsimättömästi).

    Sa vanha hurjapää!

(Nousee pikaisesti ylös ja menee).



Toinen kohtaus.

    Edelliset, paitsi Bertel ja Kätchen.


LARSSON (menevän jälkeen).

    Sa narri rakkauden!

ENSIM. UPSEERI.

    Toverit;, kuningas tään linnan neidillen
    hymyilee hellästi.

TOINEN UPSEERI.

                       Pah, tuoko tumma kulta,
    min silmäst' tikkuhun voi varmaan saada tulta.

ENSIM. UPSEERI.

    Käy kuiske kuninkaan olevan vaarassa...

LARSSON (pöydän ääressä).

    Eläköön!

TOINEN UPSEERI.

             Munkkeja...

LARSSON (kovemmin).

                         Eläköön!

ENSIM. UPSEERI

                                  ... Liitossa...

LARSSON (lyö pikarin pöytään).

    Eläköön!

TOINEN UPSEERI.

             Munkitko? Ei kiitos.

LARSSON.

                                  Miks ei sitten?
    Sama kelle juodahan seurassa ystävitten.
    Kuningas vaarassa? Väkensä keskellä?
    Ken moista uskovi, on lurjus, sanon mä.

TOINEN UPSEERI (käsi miekankahvassa).

    Tuo sana takaisin!

LARSSON.

                       Ei koskaan maan tän päällä!

TOINEN UPSEERI (miekkansa paljastaen).

    Se maksaa elämäs.

ENSIM. UPSEERI (pälyen ympärilleen).

                      Kuningas kuulee täällä.

LARSSON (vetää miekkansa).

    Edestä vanhan Ruotsin!

TOINEN UPSEERI.

                           Garde!

ENSIM. UPSEERI.

                                  Seis, hullut te!
    Ken tahtoo tapella, hän käyköön vallille,
    ei tänne, jossa se säikyttää ihmisiä.
    Kuningas odottaa juur' tsaarin lähettiä,
    mi meit' on seurannut yöt päivät ratsullaan
    ja tässä linnassa vast' tapas kuninkaan.

LARSSON (pistäen miekkansa tuppeen.)

    Hiis vieköön, pajari! Pajari meille näytä!

TOINEN UPSEERI.

    Kapteeni hyvitystä!

ENSIM. UPSEERI.

                        Dame, sa miekkas käytä,
    kun Tilly ryntää päin.

LARSSON.

                           Tuo oikein haastelee.
    Kätesi, veikko, noin; mun viina villitsee.
       (Oikoen univormuaan.)
    Ei toki nähtäne mun olleen juomapäällä?
    Mun miekkani?... Ai hiis, se väärinpäin on täällä.

(Kaikki menevät sotilaiden seuratessa heitä soihtuineen.)



Kolmas kohtaus.

    Ruhtinas, hovipuvussa, käsi siteessä, Reginan käsivarteen
    nojautuen, pukuna on musta sametti hopeareunuskirjailuineen
    ja hohtokivinen otsanauha. Heikko kuutamo. Linnan molemmat
    kerrokset valaistut. Sittemmin asemies.

RUHTINAS.

    Siis puhu lapseni! Mua pyysit kanssasi.
    Selitä asias, on tärkki aikani.
    Mua vuottaa kuningas.

REGINA (syvästi alakuloisena).

                          Isäni!

RUHTINAS.

                                 Vielä kerran!
    Isäni! kuulla saan siis vielä, kiitos Herran,
    maan päällä yhdeltä tuon sanan suloisen!

REGINA.

    Ah, välillämme yö on ollut pimeyden.
    Sa voitko unhoittaa, kuink' olin sulle paha?

RUHTINAS.

    Välillä sun ja mun vain lempi tuomitkahan!
    Oi, yö on kaunis niin! Niin taivas kuulakas!
    Olen melkein terve. Nyt ma oon niin autuas.
    Unohdan linnani, min Ruotsi otti multa
    ja että miehet nää tuhosi veljet sulta;
    Olen tänään tyyni niin, niin rikas, riemuinen:
    Ma sainhan sinut taas, -- sain jälleen tyttären!
    Kaikk' kaunat, ohdakkeet pois mielestäni ma kitken
    ja oman tyttärein povella ilost' itken.
       (Tyynemmin.)
    Mut tässä riemujani jokellan lapsena
    ja aika rientävi. Sano, mitä kaipaat sa?
    Nuor' olet, kaunis myös. Täss' otsass' ylevässä
    asuvi jalous ja katsehessa tässä
    totuuden ylpeys. Mi suru mieltäs syö!
       (Suutelee häntä otsalle.)
    On lapsein viaton.

REGINA.

                       Sun lapses on kuin yö,
    min sumuja et nää. Taritsit mulle eilen
    ritaripuolison turvaksi elonteille.
    Min silloin hylkäsin, nyt vastaan otan jo.
    Sun onpi kohtaloni.

RUHTINAS.

                        Mitä? Katuuko
    jo pahantekijä? Ei, jalo tyttäreni,
    sun uhris liikaa on, se murtais sydämesi.
    Sa olet vapaa. En sua tahdo pakoittaa.

REGINA.

    Ma pyydän, Lichtenstein te mulle antakaa.

RUHTINAS (hämmästyneenä).

    Sa sitä pyydät?

REGINA (ponnistuksella).

                   Niin.

RUHTINAS.

                         O, naisen sydän sua!
    No niin, ma ilolla hänet tahdon omaksua.

REGINA.

    Mut tänne, keskelle vihollisjoukkojen
    ma, tytär ruhtinaan, voi enää jäädä en.
    Huomenna varahin, kun päivä kultaa itää,
    se lupaa, matkalla mun Wieniin olla pitää.

RUHTINAS.

    Huomenna?

REGINA.

              Ennen jo, tän' yönä, paikalla.

RUHTINAS.

    Se mahdotonta. Ilman seurajoukkoa!

REGINA.

    Sen antaa kuningas.

RUHTINAS.

                        Tän' yönä! Mikä juoni?

REGINA.

    Et tiedä isäni; yks hetki tääll' on tuoni.
    Vapisen itseäin. Sun äsken sanoissasi
    "On lapsein viaton!" -- mua poltti suudelmas.
    Et tiedä, sanat nuo kuink' kaikui kauhistusta;
    ma toivoin, että mun ois niellyt multa musta.
    Oi, suo mun paeta.

RUHTINAS.

                       Tää arvoitusta on.

REGINA.

    Oi, isä, isä, suo mun päästä pakohon.

RUHTINAS.

    Ei, minä kiellän sen. Mi täällä vaara oisi,
    jost' ei sua kuningas, ei isä auttaa voisi!

REGINA.

    Siis tiedä...

ASEMIES.

                  Ruhtinas, teit' olen etsinyt.
    Kuningas lähtevi juur' huoneesensa nyt.

(Asemies pois.)

RUHTINAS.

    Tyyn' ole tyttärein! Hyvästi, Herran huomaan!
    Yks seikka! Varo, kun kuninkaan iltajuomaa
    sa laitat, että ei sun rippi-isäsi...
    Sa ymmärrät... (Painolla.) Nyt kuningas on vieraani.

(Pois.)



Neljäs kohtaus.

    Regina. Sitten Hieronymus.


REGINA (yksin).

    Vieraasi, isä oi, mi vienyt lapseltasi
    autuuden kruunun on... sitä hellit povellasi!
    Sa menet, jättäen mun tänne vangiksi,
    miss' suuri sallimus mun pienen murtavi.
    Et tiedä, isäni, kuink' köyhäks, hyljätyksi
    on tullut tyttäres! Ma olen yksin, yksin.
    Taivaani pilvess' on ja sielussain on yö.
    Et tiedä, isäni, kuink' ihmissydän lyö,
    kun pyhin, korkein, ikuisin, ihanaisin
    loistonsa kadottaa ja usmin uhkaavaisin
    silmistä toivovan yhäti pimittyy
    sydäntä kauhistain kuin synti, rikos, syy...
    Syy? Rikos?...
                   Niin, niin, niin! Vaikk' iskis tuhat tulta,
    on synti surmata! saa vastuuks taivas multa.
    Haa, olen kärsinyt; en minä väistynyt;
    sa äiti Jumalan, sa oot mun pettänyt!
    Sun eestäs taistelin; sun kostanut ma oisin
    ja vieläi kostaisin, jos kurja kuolla voisin,
    mut joka kerta kun sult' anoin uljuutta,
    sun vastaukses vaan ol' kuolonkauhua...
    Maa pettää, taivas horjuu... Itse äiti Luojan
    rikosta vaativi. Ma mistä löydän suojan,
    kun hän on murhaaja. (Kauhistuen.)
                         Pois, pelkään itsekin!

(Samalla kuin hän tahtoo rientää pois seisoo Hieronymus hänen
edessään.)

HIERONYMUS.

    Ja sitten taivasta synneistäs syytät näin?

REGINA.

    Äl' koske minuhun!

HIERONYMUS.

                       En pakoas ma estä.
    Mit' onpi vala vahvin! kupla, jok' ei kestä!
    Vain ääni, henkäys! Vain oikku hetkisen,
    mi hetkess' sammuvi. Sua siitä moiti en.
    Miks viivyt? Wieniin käy, hovissa heilakoitse,
    sen pidot pimennä, sen syömet tuleen loitse,
    saleissa sametin, timanttein loistossa,
    unhoita kantanees myös nunnanhuntua!
    Ja koska ritari, himonsa orja, siellä
    valaansa kuiskivi sun korvaas mesikiellä,
    hymyillen vastaa vaan: Valaanko uskotten?
    Sen vannoin minäkin... mut kuinka pidin sen?

REGINA.

    Te ootte saatana. Mua ette tahdo säästää.
    En voi ma... Armoa!

HIERONYMUS

                        Sa Saksanmaan voit päästää,
    ja lähde et. Kas, kansas verta vuotavi,
    sen joukot lyöty on, jo Rooma horjuvi,
    kas, jalka vierahan sen niskan polkee ylvään,
    sen kruunun anastaa ja murtaa muiston pylvään...

REGINA.

    Miks salamaansa ei lähetä taivaan yö?
    Miks ei se kuninkaan tän joukot maahan lyö?
    Ma olen nainen vaan. Se terä, jonka johtaa
    hänen tahdoin rintaansa, mun rintaani vain kohtaa...

HIERONYMUS.

    Kauhistus täyttävi nyt Herran temppelin.
    Uskomme lippu on jaloissa keretin;
    mut jälkimaailma saa kummaks kuulla kerran!
    Hän, jonka kätehen voimansa antoi Herra,
    hän kielsi...

REGINA.

                  Lakatkaa! Rukoilin, kerjäsin,
    ja te mun tuomitsette töihin helvetin.
    Haa, se on rohkeaa. Olenko orja, vauva
    ma tytär ruhtinaan? Jo käynyt liika kauvan
    oon kahlehissanne, ne rikki repäisen.
    Ma jälleen vapaa oon. Ma itse vallitsen
    käteni, sydämein. Maailman eteen tulla
    ma tahdon katseella ja päällä nostetulla.
    En enää hävetä isääni tahdo ma,
    vavista kuningasta puna poskilla.
    Mun teitte murhaajaks. No niin, -- ma vielä voitin;
    nyt teitä inhoan kuin ennen kunnioitin;
    sen vielä tehdä voin. Valitkaa uhri muu,
    mi taipuu paremmin työhönne kirottuun!
    Ma teitä halveksin.

HIERONYMUS (itsekseen).

                        Työ tekijääkö soimaa?
    Vai niinkö? (Ääneen.) Lapseni, pilkkaatko taivaan voimaa?
    Mik' katse!

(Regina katsoo häneen terävästi.)

REGINA.

                Kauhistun. O, äiti Jumalan,
    suo anteeks sokeutein, kun kätes valkean
    ma luulin hijoneen tuon tikarin. Et sinä
    sit' tehnyt, hän sen teki; siksi petyin minä.
    sun kätes puhdas on, mut hänen verinen.
    Taas Jumalan ma sain, sain jälleen sydämen.

(Tahtoo mennä.)

HIERONYMUS (itsekseen.)

    Väär' usko tarttuvi. Tääll' ilmassa on harhaa.
    Yks lääke vielä on. (Pidättäen Reginaa. Ääneen.)
                        Näin ylpeyteni parhaan
    ma näänkö sortuvan? Kuink' usein sanoin ma:
    Ei tätä sydäntä maailma valloita.
    Ol' turha toivoni. Suureksi surukseni
    nään synnin pauloissa jo nuoren sydämesi!
    Naissynti yks, jost' et sa ennen tietänyt,
    syliinsä mustaan on hurskautes syleillyt.
    Miks uskos horjahti. Sa mieti mielessäsi;
    miks petti tikari? miks alas vaipui käsi?
    Mi muutti rikokseks muinaisen pyhän työs.
    Yks katse, sana! Haa, huomaatko synnin yös?
    Sa onneton, miest' tuota, miestä koston, joka
    maas, uskos häväisee, min nimikin on loka,
    miest' tuota jota sa vihasit vihalla,
    kirolla kirosit, -- miest' tuota... lemmit sa!

REGINA (hämmentyneenä).

    En teitä ymmärrä. Te kauhistatte mua.

HIERONYMUS.

    Jyrkänteen reunalla suo varoittaa mun sua.
    Et punaa häpeän poskilles tahdo sä;
    nyt neiti Emmeritz punastuu lemmestä!
    Et tahdo surmata. Ja surmaat sielus kalliin...

REGINA.

    Mitä hän lausuvi?

HIERONYMUS.

                      Viel' aika avun sallii.
    Vihaasi palaja; valaasi vaadi en:
    Sun säästän surmasta tuon vääräuskoisen.
    En usko kätehes. Se määrässään ei kestä;
    käs' toinen tarpeen on, käs' tehty teräksestä.
    Yht' anon sulta vaan: sa saata kirje tää
    kuninkaan käsihin.

REGINA (epäillen).

                      Se mitä sisältää?

HIERONYMUS.

    _Hic usque ibis, nec ultra.
    Hic fluctus tui superbi requiescent_.
    Tähän asti olet käyvä, mutta et etemmäksi.
    Tässä on aika ylpeyden aaltojesi asettua.

REGINA (arasti).

    Siin' onko myrkkyä?

    HIERONYMUS.

                        Kuin? Paperinko alla?
     Kaks onpi vaalia tuoll' uskon pilkkaajalla:
     Jos Kustaa Aadolf kuolee, voitto kirkon on,
     mut jos hän kääntyvi katoolinuskohon,
     se viel' on enempi. Tahdotko kirjeen viedä
     tän' yönä jo?

 REGINA (viipyen).

                   Sen tahdon. (Itsekseen). Aikeitaan en tiedä.

 HIERONYMUS (kaksimielisesti).

     Hyvästi. Kirjeessä on henki kuninkaan.
        (Itsekseen pois mennessään).
     En usko hänehen. Siell' itse olla saan. (Menee).



Viides kohtaus.

    Regina yksin. Sitten Kätchen.


REGINA (katsellen arasti ympärilleen).

    Kuningas Ranskanmaan, yhdeksäs Kaarle herra,
    sai lahjaks kaunihin rukouskirjan kerran,
    mi häntä miellytti monilla kuvillaan,
    somasti painetuilla, kirjokansillaan.
    Eräänä päivänä hän löyttiin kankeana
    tuo kirja kädessään, sen myrkyn murhaamana.
    Näin kuninkaita tapetaan. Sit' tarkoittaa
    myös tääkö vois?...
       (Kätkee kirjeen povelleen).
                        Käy piiloos, lintu kuolon maan,
    siks kuin sun liekki syö, mi siipes mustan päästää?
    Elämä kuninkaan? Miks tahdon sitä säästää?
    Siks onko suur' hän niin, kun kantaa kruunua?
    Ma enkö uskaltais? Hän onko Jumala!
    Ei, häntä vihaan! Niin ma vihaan...

KÄTCHEN (laulaen puiden takana).

        Ja jospa lehdon varjossa
        ma kohtaan armahain,
        niin tiedän, miksi laulan ma,
        miks kaikk' on kultaa vain.
        Ja illan kuu ja kaste yön
        ja kuiske puun ja tähtivyön,
        ne kertoo, miksi sykkii syön,
        kun saapuu armahain.

REGINA (joka haaveksien on kuunnellut laulua).

                             Silmäin kastuu!
    Sydän, mi valkeus sun yöstäs hiljaa astuu
    kuin iltatähtönen helmasta hämärän.
    Ma häntä lemminkö?... Niin mulle sanoi hän.

KÄTCHEN  (tullen esiin).

    Noh, kiitos Maarian! Ma teidät löydän tässä.
    Kuin hullu juossut oon ma teitä etsimässä!
    Miss' ootte viipyneet? Mit' teette yksin näin?
    Runoja teettekö tai muuta sinnepäin?
    Kun minä yksin käyn kuun kanssa illan suussa,
    niin mulle laulun luo jokainen lehvä puussa.

REGINA (häntä kuulematta).

    Ma häntä lempisin!

KÄTCHEN.

                       Teit' itse kuningas
    on kaivannut.

REGINA (tarkkaavaisesti).

                  Hän? Mua?

KÄTCHEN.

                            Kun viinin kannoin, kas
    hän minut luoksensa suvaitsi viitata
    ja kysyi multa näin (matkien kuningasta):
                        "Miss' onpi neitis?" Ma
    näin syvään niijasin ja virkoin vavistuksin
    (mut majesteetti mult' ei tullut sanotuksi):
    "En tiedä ollenkaan", ma sanoin. Synkälle
    hän silloin näytti; sanoin: "palvelijanne!"
    niin syvään niijaten matolle kirjatulle
    ett' aivan lyykistyin. Hän silloin nauraa mulle
    suvaitsi armossaan.

REGINA (hymyillen).

                        Mun Kätchen-rukkani!

KÄTCHEN.

    Oh, niitä kestejä! Se vasta syöminki
    ja juominki! Ja kuink' upseereja ol' monta
    uljasta, sulkapäätä -- aivan sarvetonta!...
    Yks heistä varsinkin... En muuta sano ma,
    mut sokko oon, jos hän ei teitä rakasta.

REGINA (nopeasti ja haaveksivasti).

    Oi, sano, rakkaus se onko ihanaa?

KÄTCHEN.

    On kyllä, kun vaan saa sen, jota rakastaa.

REGINA (kuin edellä).

    Edestä lemmittynsä, sano, voiko kuolla?

KÄTCHEN.

    Tietysti. Mutta niin ei usein tarvis huolla.
       (Itsekseen.)
    Luutnantti Bertelkö noin häll' on mielessään?

REGINA (epäillen).

    Mut toista uskoa jos lemmitty on tää?

KÄTCHEN (itsekseen).

    Se onpi luutnantti. (Ääneen.) Niin hänet kääntää täytyy
    oikeesen uskohon. Mut ilta hämärtäytyy.
    Pois tulkaa, myöhäist' on. Tuo valo, katsokaa,
    kuninkaan huoneest' on. Kun eilen tarkastaa
    sit' tahdoin hiipien, niin arvatkaa, min kumman
    ma siellä löysinkään. Niin, salaoven tumman!

REGINA (kääntyneenä kuninkaan ikkunoiden puoleen).

    Pala tähti yössäni! Nyt lempeen uskon ma.
    Nyt häntä rakastan, jota vannoin vihata.

KÄTCHEN (käyden edellä).

    Pois neiti tulkatte!

REGINA (alttiuden innolla).

                        Kaikk', kaikki tieltäs haihtuu,
    Sa yöni aurinko!... Mut vaikka kaikki vaihtuu,
    yks pysyy, uskoni. En tahdo taivaassa
    sun tähtes punastua... sinut käännän ma!...

(Poistuu hitaasti Kätchenin kanssa.)

(Esirippu alas).




Neljäs näytös.


Yö. Kuninkaan vastaanottohuone Emmeritzin linnassa. Keskellä taustaa
ovi, jonka auetessa nähdään vartio, Bertelin johtamana, esihuoneessa.
Taustassa oven molemminpuolin kaksi alkovia punaisine esivaatteineen.
Vasemmalla etualalla kuninkaan kirjoituspöytä, täynnä karttoja ja
papereita. Korkeita hopeisia kynttiläjalkoja. Upea kalustus.



Ensimmäinen kohtaus.


    Kuningas. Akseli Lilje. Lähetti. Ruotsalaisia upseereja.

KUNINGAS (lähetilleen).

    On juhla loppunut. Vie levolle bojaari.
    Hän kestittävä on kuin ois hän itse tsaari.
    Ei kalpaa ole nyt kalliimpaa päällä maan
    kuin miekka miehen tään, lepäävä huotrassaan.
    Vieraamme Moskova on tänä yönä. Alla
    hän Ruotsin lippuin maatkoon. Vaan jo yö on vallan.
    Ken tietää huomenen, mit' on sen helmassa?
    Bojaarin kunniaks sa vahdit aseta!
    Hyvästi.

(Upseerit ja lähetti menevät.)



Toinen kohtaus.

    Kuningas. Akseli Lilje.


KUNINGAS (nousee miettiväisenä. Seuraava sanotaan enemmän
itsekseen kuin Liljelle).

    Ma oikein arvostaa voin, naapurini, teitä.
    Yhteinen vihamies ja etu liittää meitä.
    Hän joukon tarjoo, jolla Sigismundin ma
    musertaa voisin, kun on keisar' murskana.
    Näin kummat hedelmät voi itää voitoistamme.
    Kanssamme Novgorod, Moskova puolellamme
    ja vait on Warssova... vai murtunut jo lie?
    Idän salpa seista saat! Mun tieni Wieniin vie
    ja sieltä Roomaan... jos ei sitä ennen viene
    jo holviin Riddarholmin... se ei teidän tienne,
    bojaarit Moskovan! Bosporon rannoille,
    sydämeen Asian kuin Aleksander, se
    tie myöskin laatuun käy, ken halaa maailmoita.
    Te käykää itähän, ma tahdon länttä hoitaa.
    Suo lentää kotkan vaan ja juosta leijonan;
    maailma suuri on, kateelle ahdas vaan.
    Jos koska päivä saa, jot' tuskin aavistamme,
    kun jättivalta uus lähestyy rantojamme,
    niin syy ei ihmisten, jos vyöry armoton
    tuo meidät hautaiskin... se syy maantieteen on.
       (Äänettömyys. Sitten Liljelle.)
    Bojaarin näitkö?

LILJE.

                     Näin.

KUNINGAS.

                           Mit' arvelet?

LILJE.

                                         Sire?

KUNINGAS.

                                               Parta
    on hällä pitkä, vai? Mut sanojansa karta!
    Hän tarjoo miekkansa, se meille hyödyks ois.
    Mit' uskot? Hän...

LILJE.

                       Bojaari?

KUNINGAS (syvissä mietteissä).

                                ... Perijämme ois?

LILJE.

    Sen Herra estäköön!

KUNINGAS.

                        Viel' ei tok' Itämerta
    tuo kotka leikattu saa lähestyä. Mut kerta
    sen varmaan tekee hän; ain kasvaa siivet sen.
    Stolbova kylä on ja minä ihminen.
       (Muuttuneella äänellä.)
    Mut jättäkäämme tää. Mit' uutta?

LILJE.

    Joka hetki sanomat kertoo, kuink' käy Ruotsin voittoretki.

(Jättää kuninkaalle joukon kirjeitä.)

KUNINGAS (silmäillen yhtä toisensa jälkeen).

    Tott... aurani! Noh, Herran nimessä
    hän saakoon Bremenin... Thurnilta Böhmistä...
    Banér... ja Torstenson. Tuo Lennartini sentään
    on paras kaikista, hän niinkuin nuoli lentää...
    Baudiista sanoma, ett' Tilly, Fugger ja
    Altringer matkall' on... kolm'kymment'tuhatta...
    Korpraali vanha, kas taas näyttää kynsiänsä.
    Hän Breitenfeldissä kärvensi kähäränsä,
    mut jälleen pantteri liikkeellä on ja hän
    nyt näyttää hyppyhyn hirmuiseen hiipivän.
    Hyvä. Luojan avulla kaikk' kääntyvä on parhain.
    Toki tiedustelkaamme. (Liljelle) Huomenna miestä varhain
    seitsemänkymmentä, valmiina olkohon.
    Heit' itse johdatan.

LILJE.

                         Se liian vähän on.
    Voi vaara tulla.

KUNINGAS (jatkaa häntä kuulematta).

                    Kirje? Eikä allekirjoitusta.
       (Lukee.)
    "Kuningas, varokaa! Teit' uhkan vaara musta.
    Valitse keinojaan ei vihamiehenne;
    Jo terää hijotaan, johonka kaadutte.
    Myös iltajuomaanne en soisi teidän juovan"...
       (Keskeyttäen)
    Käy, kutsu ruhtinas! (Lilje antaa määräyksen vahdille.
       Ylenkatseellisesti)
                         Tää työt' on pahansuovan,
    mi rauhass' uinua ei sallis kuninkaan
    ja uskoa ei ihmisiin, ei Jumalaan.
    Mitä luulet, Lilje, sa?

LILJE.

                            Uus sana juuri juoksi,
    ett' äsken paennut on vihollisen luoksi
    upseeri korkea... von Alten...

KUNINGAS.

                                   Hän? Vai niin.
    Es'merkki hyvä ei. Parempi kuitenkin
    kuin huono ystävä, on suora vihollinen,
    Sa katso, tähän että loppuu luopuminen.

LILJE.

    Sire, elkää syöksekö huomenna vaarahan!
    Miest' tuhatt' ottakaa...

KUNINGAS.

                               Kuin Lilje? Leikkaathan
    näin suomalaistes kunniaa, sen sanon.
    Sa tuhat tarjoot, kun ma seitsenkymment' anon.
    Mist' asti väkenne niin vähäks arvaatte?

LILJE.

    Miljoonain ääntä nyt minussa kuulkatte!
    Sire, aatelkaa, mit on nyt elämänne meille?
    Se luoti, tikari, mi tuopi turman teille
    se portit kohtalon juuriltaan järkyttää,
    ajan muodot muuttavi, maan piirin pimittää.
    Te, -- yksin enempi kuin kaikki sotalaumat,
    teit' yksin pelkääpi Wien, Rooma, Juutinraumat.
    Jos voitoistanne nyt te temmattaisiin pois,
    niin työnne suuri tää tomuna kohta ois.
    Te sydän olette täss' ajass' synkeässä,
    teiss' yksin totuus on ja valonaika lässä.
    Henkenne säästäkää siis suojaks ajan sen,
    sill' ilman teitä se pimentyy verehen.
    Jos piru viisas on kuin kerrotaan, hän hymyy
    miestemme miekoille, hän leirihimme lymyy
    hahmossa jesuiitan teitä etsien
    ja toiveet musertaa hän vuosisatojen.

KUNINGAS.

    Jumalaan luottamus on kuninkaiden vahti.
    Pahalla tahto on, mut silti viel' ei mahti,
    Ei niinkuin etana voi elää kuningas.
    Niin suur' ei vaara viel'. Yks viel' on voimakas,
    Hän, joka kättä tätä käyttää heikkoa
    ties aseeks aikojen, hän kyllä korvaa turman.
    Hänen työnsä seisovi. Ja jos ma saankin surman,
    hän varmaan voimansa voi antaa toiselle
    mun työni täyttääkseen. -- Kuin käskin, tehkätte.



Kolmas kohtaus.


    Edelliset, Hovipoika ilmoittaa Ruhtinas Emmeritzin.


HOVIPOIKA.

    Ruhtinas Emmeritz... (poistuu jälleen).

KUNINGAS.

                         En kauvan teitä estä.

RUHTINAS.

    Siro, käskekää.

KUNINGAS.

                    Vain hetken ihmiselo kestää.
    Huomenna eroomme; yks sana suokatte.
    On kumma aika tää, me jossa elämme.
    On kuin nyt ihmiset ja luonto huutais: surkaa!
    maan vahvuus vapisee ja Etna tulta purkaa;
    päivässä, kuussa on nyt nähty kummia;
    käy irti kato, rutto, nälkä, kuolema.
    Ja kaikkialla vaan maa huokaa hurmeissansa,
    on miekka vasten miekkaa, kansa vasten kansaa.
    On polku pettävä ja aika verinen,
    mut miss' on rakkaus ja rauha Kristuksen?

RUHTINAS.

    Se liian totta on.

KUNINGAS.

                       Täll' ajall' ankaralla,
    kun hurjuus sokea on maalla, taivahalla,
    ei hyve hyveeltä, ei synti syyltä näy,
    nyt huonot aattehet kuin kummitukset käy
    yön mustan peitossa ja etsii uhriansa,
    kädessä tikari ja myrkky maljassansa.
    Tää aika, ruhtinas, se eikö tuottamaan
    juuri olis sopiva myös -- murhaa kuninkaan?

RUHTINAS.

    Sire? (Kuningas ojentaa vaieten hänelle kirjeen. Ruhtinas lukee.)

          "Neitiä epäilkää, mi teille juoman antaa;
    maljassa myrkky on ja tikaria hän kantaa."

KUNINGAS (tyynesti).

    Mun iltajuomani! (Hovipoika tuo maljan.)

RUHTINAS (lukien).

                     "Ja enin epäilkää
    te tätä linnaa, lisku leijonan on tää..."

(Kuningas tyhjentää maljan.)

RUHTINAS (ylevästi, jättäen kirjeen takaisin).

    Ja minkä arvoiseks tään kirjeen arveleepi,
    kuningas Ruotsinmaan?

KUNINGAS (yhtä ylevästi, repien rikki kirjeen).

                          Mink' kirje ansaitseepi.

RUHTINAS.

    Kuningas, kiitoksein. Kuninkaan tavalla
    mua ootte tuominneet ja tätä valhetta.



Neljäs kohtaus.


    Edelliset. Bertel.


BERTEL (on tullut sisään kuninkaan repiessä kirjettä).

    Eräs nainen pyytävi luo majesteetin tulla.
       (Itsekseen.)
    _Mun_ kirjeeni!...

KUNINGAS.

                       Yö on. Ei tänään aikaa mulla.
    Huomenna.

BERTEL.

              Anteeksi, hän sanoo, että on
    asia tärkeä...

KUNINGAS.

                   No niin, hän tulkohon! (Bertel menee.)

RUHTINAS.

     Yks sana, sire! Kuin luonnollista, taata
     edestä vierasten en täällä voi, en saata.
     Mun enää linna ei. Voi muist' en vastata,
     mut eestä tyttärein uskallan hengen ma.

KUNINGAS.

    Tyyn' olkaa, ystävä! Ei mitään uhkaavaista,
    kun miestä kolme meit' on vastaan yhtä naista.



Viides kohtaus.


    Edelliset. Regina hunnutettuna, mustassa puvussa.

REGINA (hovipojan johdattamana, joka heti sen jälkeen poistuu.
Itsekseen).

    Isäni!

KUNINGAS.

          Rouva, syy käyntinne myöhän on
    varmaankin tärkeä onnelle valtion.
    Mut totuus kantaa pääns' avoinna, korkealla;
    jos suuss' ei vilppiä, ei otsa hunnun alla.

(Lyhyt äänettömyys. Regina epäilee.)

LILJE (ivallisesti ruhtinaalle).

    Jos synninpäästöä täält' etsii nunna tuo,
    niin varmaan saapui hän väär'uskoisimman luo.

RUHTINAS (itsekseen, levottomasti).

    Näkö häll' on tyttärein...

KUNINGAS (kärsimättömäsi).

                               No niin?... Jos pelost' aprikoitte,
    vapaasti puhukaa! (Viitaten ruhtinaasen ja Liljeen.)
                      Sen näiltä tehdä voitte.

(Regina heittää huntunsa.)

RUHTINAS.

    Hän on se!

LILJE.

               Neiti Emmeritz!

KUNINGAS.

                               Mi tuo
    yön myöhän hetkellä näin teidät minun luo.
    Puhukaa, väestäin jos joku syy on tähän,
    hän rangaistaan, sen vannon.

RUHTINAS.

                                 Selitähän, Regina!

REGINA (ruhtinaalle).

    Sana yks, niin teille kuulun ma.
       (Kuninkaalle.)
    En eestä itseni tääll' aio puhua,
    vaan teidän, Sire.

KUNINGAS.

                       Mun?

REGINA.

                            Ma lapseks synnyin vihan.
    Sodan liekit riehuneet on kehdollani ihan.
    Jo varhain vihaamaan opin harhauskoa.
    Kun paloi roviot, herttaimmin hymyin ma.
    Uskomme vankka ol'. Se miekoin mielet voitti
    ja kerran päällä maan taas Rooman valta koitti,
    silloin te tulitte, -- voimamme haihtui se;
    maailma vapautui, mi oli vankimme,
    Te löitte joukkomme, miekkamme musersitte,
    maat meiltä otitte ja aarteet luostaritten.
    ja Rooma vapisi. Te riemuitsitte vaan...
    siit' asti, vihan laps, teit' opin... vihaamaan.

RUHTINAS (itsekseen).

    Mitä hän lausuvi?

KUNINGAS (tyynesti).

                      Eteenpäin!

REGINA.

                                 Kaikki vaino,
    kaikk' kaunat kohtalon, sodan ja sorron paino,
    häpeät tappion ja raivot kurjuuden,
    ne etsi maaliaan... ne teissä löysi sen.
    Ja silloin yöstä nous kuin tulivuoren turma
    vihani punainen ja huusi: surmaa! surmaa!
    Ennenkin nähty on tyrannein kaatuvan.
    Ja silloin vannoin minä... teille kuoleman.

RUHTINAS.

    Miel'puoli, vaikene! Hän hourii, huomannette.

KUNINGAS (kylmästi).

    Eteenpäin!

REGINA (ruhtinalle).

              Hetkinen, ennenkuin tuomitsette.
       (Kuninkaalle.)
    Ei emo laulanut mun ole kehdollain
    ja siksi, siksi, ah, ma vihaan opin vain.
    Tok' uness' urhon näin, niin jalon, uljaan, pyhän,
    mi suur' ol' vallaltaan, sielultaan suuremp' yhä,
    ja lemmell' enemmän kuin miekallaan hän voi.
       (Epäillen.)
    Ma teidät näin...

KUNINGAS.

                      No niin?

REGINA.

                               Te olitte se, oi,
    te urho unteni, niin suuri, uljas, jalo!
    Uus tunne täytti mun, uus syttyi sydänvalo.
    Ma teitä rakastin... Anteeksi, uskoni!
    Ja silloin kädestäni tikari putosi.
    Niin, Sire, siit' hetkestä ei enää maani maine
    mull' ollut mielessäni, ma olin jälleen nainen.

LILJE (ruhtinaalle).

    Mit' arvelette te? Tää rippi verraton,
    kun moinen rippilaps ja isä moinen on.

(Kuningas viittaa vaieten Reginaa jatkamaan.)

REGINA (ylevästi).

    En tytön tyhjien unien tähden tullut;
    sydäntäin tuomitkaa, jos sanani on hullut.
       (Kasvavalla lämmöllä.)
    Tulin teille avuksi... Teit' uhkaa turmio!
    Mua kuulkaa! Huomenna voi olla myöhä jo;
    tän' yönä ehkä jo tikari, luoti salaa
    sen rinnan lävistää, mi niin nyt suurna palaa.
    Ah, mit' on kuolema? Elämä kuninkaan!
    Mut suuri sielunne taivaalle antakaa!
    Uskonne väärä on. Sen sanan tajuutteko?
    Keretin tuomittu on joka aatos, teko,
    ei häll' oo Jumalaa, ei omaatuntoa,
    ei rinnass' sydäntä, ei maata, kansoa.
    Katseensa kaunis on, äänensä hellä helää,
    mut, itse kirottu, hän kiroks muille elää.
       (Polvillaan, ylevästi ja haaveksivasti.)
    Kääntykää, kääntykää! O, viel' on toivoa!
    Pois! Roomaan rientäkää tuhlaajapoikana!
    Syntinne katukaa! Ei Herra hylkää teitä.
    Rukoilkaa, paastotkaa ja tehkää temppeleitä!
    Anelkaa armoa pyhiltä taivahan!
    Miekkanne murtakaa! Pukeukaa tuhkahan!
    Näät tulee kuolema kuninkahankin luoksi.
    Kuin teitte syntiä, niin niiden surkaa vuoksi
    ja kerran nimenne kirottu loistava
    pyhien parvess' on, maan siunauksena.

KUNINGAS (ojentaa Reginalle kätensä ja kohottaa hänet lempeästi).

    Kun olin nuor' kuin te, kaks tunnett' tunsin syvää
    kuin te, kaks taistoa, sydämeen sisältyvää.
    Ma kahta rakastin: maatani, uskoain;
    mut minun vihallani ol' yksi nimi vain
    ja Rooma oli se. Vihaamaan sy'äntä sytten
    mun Antikristusta opetti vanha Skytte.
    Mut aika vieri näin. Kas, kasvoi rakkauten'
    kuin päivä koittavi yön pilvein haihtuen,
    mut viha vaaleni. Ol' kirkas sydämmeni.
    Ja koska miekkahan ma tartuin estääkseni
    sit' uskon sortoa, mi Europata lyö,
    sit' tehnyt vihast' en, se lempeni ol' työ.
    Kas, siinä rippini kerettiläisen! Herra
    tien vaan sen muuttaa voi, min mulle antoi kerran.
    Mene, lapsi eksynyt! Opi tahto taivahan,
    ett' usko kaikkein käy luo kaikkein Jumalan.

RUHTINAS.

    Mi jalous verraton!

REGINA (alttiuden ihailussa).

                        Herrani, kuninkaani!

RUHTINAS.

    Pois! Enää houreillas äl' pilaa asiaasi.

REGINA (tarttuu kiivaasti ruhtinaan käteen).

    Isäni, kahdesta ken meist' on keretti?
    Hän taikka ma?

RUHTINAS.

                   Pois, pois!

LILJE (joka tarkkaavaisesti on katsellut oikeanpuolisen
alkovin esivaatetta).

                               Sire, suokaa anteeksi...
    mut luulen, hiljaa jos nyt ollaan, saadaan hiiri.

RUHTINAS (aikeessa lähteä).

    Mit' aikoo?

REGINA (arasti).

                Väijytys?

KUNINGAS.

                          Ken siellä?

LILJE (tempoa äkkiä esivaatteen syrjään. Hieronymus tulee näkyviin.)

                                      Täss' on Miiri!



Kuudes kohtaus.


    Edelliset. Hieronymus.


KUNINGAS.

    Mit' tää on?

LILJE.

                 Isä hurskas rukoilee, ma nään.

HIERONYMUS.

    Teit' uskoon oikeaan ma tahdoin käännyttää.

KUNINGAS (kiivastuneena).

    Kaks uskonsaarnaaja! Yks liikaa on jo ihan.

RUHTINAS.

    Hänt' älkää uskoko. Hän saarnaaja on vihan,
    mun lapsein rakkauden, vaikk' kyllä harhauneen.
       (Vahdille.)
    Sa linna tarkasta! Tää viittaa petokseen.
    Vieraani turvass' olkoon, vaikka vihamiesi.
    Rosvoinko luolaks on mun tullut kotiliesi?

LILJE (tutkien jesuiitan pukua).

    Anteeksi, isäni; mut koska käännyttää
    tahdoitte täällä, teill' lie rukouskirja... Tää!

(Löytää tikarin, jonka kahvassa on ristiinnaulitun kuva,
ja ojentaa sen kuninkaalle.)

RUHTINAS.

    O, konnamaista!

LILJE.

                    Roomalaista!

REGINA (itsekseen).

                                 Hän on mykkä.

HIERONYMUS (uhmaten).

    Uljaana kuolohon marttyyrin sydän sykkää.

KUNINGAS (kasvavalla vihalla).

    Polvilles!

HIERONYMUS (uhmaten).

               Ylpeile, sa lumikuningas,
    min pohjan myrsky toi. Tääll' löydät kuolemaa.
    Ylpeile hetkinen, ett' olet vitsa taivaan,
    synteimme rangaistus, lastemme tuska, vaiva!
    Mit' olit eilen sa? Vain keri Pohjassa.
    Mit' olet huomenna? Vain Saksan tomua.
    Niin, sua oon vihannut, keretti kerskailija,
    sun tappaa tahdoin ma kuin myrkkymatelijan,
    tapankin vielä! Mua ei sulos sulata
    kuin vahan tämän. Mut jos käydä tahdot sa
    kuin eräs edelläs Canossaan polvillasi...

LILJE (keskeyttäen).

    Suu hältä vaientaa mun suokaa miekallani!

KUNINGAS (hirmuisena).

    Polvilles!

HIERONYMUS (horjuu, polvistuu hitaasti ja piirtää liidulla
ristin permantoon).

               Ristin tään edessä polvistun.

LILJE.

    Yks sana vielä vaan ja kohta surmaan sun!

KUNINGAS (aina kasvavalla vihalla).

    Kyykärmeen sikiöt, herjaajat häijykiellä!
    Kuink' kauvan saastuttaa te saatte maata vielä?
    Kautt' taivaan! Paljon näin. Näin kansan sortoa,
    näin kirkonryöstöä ja sielun murhia,
    näin kuinka ihmisiltä viedään usko, henki,
    näin pilkkaa tehtävän opista Kristuksenki,
    näin uhmaa, ylpeyttä, mut nähnyt milloinkaan
    en tikaria, min pääss' on kuva Jumalan.
       (Linkoaa tikarin pois inholla.)
    Mit' olen? Tomu! Niin, mut lähettiläs Herran,
    pasuuna tuomion, mi tuleva on kerran,
    poljettuin oikeus ja tunto Europan; --
    kuin mittasitte te, niin teille mittajan.
    Kuin teit' oon säälinyt! Pakanat, turkkilaiset
    pahemmin riehu ei kuin te, katoolilaiset.
    Roviot palavat, kuink' kauvas katsonen;
    ma sitä kärsin, kun sa Herra kärsit sen!
    Ma olin lempeä niin kauvan kuin ma jaksoin,
    Herralle koston soin, lemmellä vihan maksoin.
    Nyt mitta täysi on. Jos Huss sai koston, haa,
    niin kostettu ei viel' oo Savonarola.
    Voimaani vapise sa Babyloonin portto!
    Sa Rooma röyhkeä! sun valtaas uhkaa sorto!
    Kautt' taivaan! Murskaan sun! Sua loppuun maailman,
    ma vainoon, sorran, murran, maasta juuritun!

LILJE (itsekseen).

    Veri kuuma Vaasan!

RUHTINAS.

                      Sire, mua kuulla suvaitkaatte.
    Katoolilainen oon. Syyn tuomita te saatte.
    Uskomme korkea ei toki vikapää
    rikoksiin, joita sen nimessä tekee nää.

KUNINGAS (keskitetyllä vihalla).

    Kuin Baabel korkea!

RUHTINAS.

                        Ei sentään usko murhan!

REGINA.

    Sire, sana väär' ol' tuo!

LILJE (Reginalle).

                              Hyvä neiti, elkää turhaan
    te käykö myrskyhyn!

REGINA.

                        Sire, kuulkaa ääntäni.
    Vihanne repivi, min rakkaus rakensi.

LILJE (ukkosta johtaen, kuninkaalle).

    Mit' tehdään konnalle?

KUNINGAS (lyhyesti ja ankarasti).

                           Mit' oikein on.

LILJE (Hieronymukselle).

                                           Kas, tälleen!
    Sun hirtes valmis on, kun päivä nousee jälleen.



Seitsemäs kohtaus.


    Edelliset, paitsi Hieronymus. Bertel.


REGINA (yhä kiivaammin).

    Hänelle armoa! Mut joskin kuolee tää,
    uskomme viaton te toki säästäkää!
       (Ruhtinas kokee turhaan estää häntä.)
    Armoa!

KUNINGAS.

           Armo on vain heikkouden viitta,
    mi pettää Jumalaa. Armoa ei saa jesuiitta!
    Te murhaa kuninkaan, te myöskin! mietitte.
    Kuningas, tiedättekö, neiti, mit' on se?
    Kâs'varsi Jumalan. Hänt' täytyy kunnioittaa.
    Voi kättä julkeaa, mi häneen käydä koittaa!
    korkeelle tähdännyt hän on, ei rintaa vaan
    hän yhden tähtää, mutta rintaa kansan, maan.
       (Liljelle.)
    Ken oli vahdissa?

LILJE.

                      Luutnantti Bertel.

KUNINGAS.

                                         Haa!
    Väkenne huolimaton kuink' on? Vastatkaa!

LILJE.

    Väkeni, sire...

(Samassa syöksyy sisään Bertel.)

KUNINGAS (Bertelille).

                    Mit' tahdotte?

BERTEL (hämmentyneenä).

                                   Tuo vanki...

KUNINGAS (kärsimättömänä).

                                                Pian

BERTEL.

    On karannut!

KUNINGAS.

                 Haa, sen arvasin jo ihan!

LILJE (Bertelille).

    Sa onneton!

BERTEL.

                Uus salaovi...

KUNINGAS.

                               Kyllin. Te,
    luutnantti, rivihin takaisin astutte.
    Nimenne pyyhitään pois kaartin joukoistani.
    Te, neiti Emmeritz, rukoilkaa loppuani
    kopissa vankilan. Väkenne, vannon ma
    on opetettava kuninkaan murhista.
       (Mennessään Liljelle.)
    Huomenna seitsenkymment'!

LILJE.

                              Tuhat käskekää!

KUNINGAS (katsoo häneen terävästi).

    Eversti, höllässä on harteillanne pää!

(Katoaa nopein askelin vasemman puolisen alkovin taakse.)

LILJE (pudistaen päätään).

    Nyt raivoo leijona.

RUHTINAS.

                        Uus syttyy jälleen palo.

REGINA.

    Yö synkkä palajaa ja painuu päivän valo.

(Esirippu laskee.)




Viides näytös.


Samoin kuin toisessa näytöksessä, piha Emmeritzin linnassa, taustana
valli, mutta vallin keskellä on leveä, avoin portti, josta näkyy eräs
maisema. Molemmin puolin porttia on vallille pystytetty suuri
ruotsalainen lippu. Lähempänä etualalla maariankuva nojattomassa
puukomerossa. Kummallakin puolin linnan sivurakennuksia. Vasemman
sivurakennuksen alikerrassa ikkuna rautaristikkoineen, niin sijoitettu,
että katsoja helposti voi sen läpi nähdä erääsen vankikammioon. Tätä
huonetta valaisee lamppu, mutta näyttämöllä vallitsee näytöksen alussa
heikko aamurusko, joka vähitellen valkenee täydeksi päiväksi. Ikkunan
alla penkki.



Ensimmäinen kohtaus.


    Ristikko-ikkunasta näkyy Regina polvistuneena rukoilevan
    vankilassa. Puku sama kuin ensi näytöksessä. Ikkunan alla Bertel
    vartiovuorossaan. Yksinkertaisena sotilaana. Hetkinen sen jälkeen
    kuin esirippu on noussut tulee Kätchen.

N:o 7. Duettino.

KÄTCHEN.

            Uljas herra sotamies, totta suottehan
            minun nuorta neitiäni käydä katsomaan?

BERTEL.

            Mahdotonta, mahdotonta, kaunis neitonen.
            Kovin on se kielletty, en päästää tohdi, en.

KÄTCHEN.

            Uljas herra sotamies, mut jos ma anomuksen
            annan ynnä nöyrän teon, niin nöyrän niijauksen...

BERTEL.

            Mahdotonta, mahdotont'. Ei mitään lahjomista.
            Kauppa kanssa sievän tytön ain' on vaarallista.

KÄTCHEN.

            Ah, niitä sotilaita, veijareita vallan!
            Vilppi asuu, vilppi asuu kypäröiden alla.
            Tyttö parka hiukan jos niijaa vaan,
            lahjoista, niin lahjoista ne kohta murahtaa.

BERTEL.

            Tyttöjä, kas veitikoita,
            miekan, miehen naurajoita;
            voittavansa suloisin
            suin he luulee linnankin.

KÄTCHEN.

            Ehkä muurit aukeaisi eestä suudelman...
            tietysti kädelleni... Minä kysyn vaan?

BERTEL.

            Suudelman ma otan niinkuin kunnon sotilas,
            mut Cupido varmahan on pikku peijakas.

KÄTCHEN.

            Ah, niitä sotilaita, veijareita vallan!
            Vilppi asuu, vilppi asuu kypäröiden alla,
            suudelman he suvaitsevat ottaa armossaan,
            sitten, sitten meille he nauravat vaan.

BERTEL.

            Tyttöjä, kas veitikoita,
            miekan, miehen naurajoita,
            meidät suukko suloinen
            viepi vaikka hirtehen.

KÄTCHEN.

    Kas, tekö?

BERTEL.

               Kuningas mun sotamieheks sääsi.

KÄTCHEN.

    Oi taivas, minkä vuoks?

BERTEL.

                            Kun vanki pakoon pääsi.

KÄTCHEN.

    Vääryyttä sellaista te sietää ette saa,
    jos teinä olisin...

BERTEL.

                        Niin?

KÄTCHEN.

                              Totta tosiaan
    ma varmaan kostaisin. Tuon tuolla karkaajaksi
    myös tulla antaisin, heit' oisi silloin kaksi.

BERTEL.

    Ah, viettelijätär, lain mukaan pitäis mun
    sinut hirttää -- kaulahain. Mut armon saat sa, kun
    armeija Frankihin käy tänään matkaamahan.
    Joka Ruotsin, Suomen mies ilolla kuolemahan
    käy eestä kunnian ja sankar'kuninkaan!
    Mut tänään julma on hän vielä vihassaan,
    ei mulle, mutta neidilles. Niin mielelläni
    ma kuolisin, jos se vois auttaa neitiäsi.
    Ah, munpa kirje sai kuninkaan raivohon.
    Yön kaiken palanut tuli neitis luona on.
    Hän rukoili, ma kuulin -- sydän mulla suli:
    "Ah' oon lempinyt, jota vihata mun tuli!"
    Mit' tietää sanat nuo? Surullist' onpi tää.
    Mut Kätchen, neitiäs jos rakastat, niin jää
    luoksensa että hänt' ei solvais sotilaamme.
    Käy huhu että hän elämää kuninkaamme
    on uhannut... kas puhe vaarallist' on tuo,
    se vimmaa sotilaan... jää sinä neitis luo
    vahdiksi...

KÄTCHEN.

                Sotamies on tuhma.

BERTEL.

                                   Vaiti! Tuolta
    joku tulee. Vahdistani mun täytyy pitää huolta.



Toinen kohtaus.


    Edelliset. Eversti Lilje.


LILJE (Kätchenille).

    Neit' onko hereillä?

KÄTCHEN (ärtyisesti).

                         Hereillä? Miks ei ois!
    Mun neitein rukoilee ja rauhass' olla sois.

LILJE.

    Kuningas, noustessaan ratsulleen, käski että
    vapautens' saakohon sun neitis viipymättä.
    Hän surkutteli, ett' on ruhtinattaren
    erehdys saattanut näin suureen murheesen.
    Se hälle ilmoita. Kuningas itse vasta
    hänt' aikoo tervehtää.

(Menee, viitaten Bertelille avaamaan vankihuoneen
oven ja siten menemään.)

BERTEL (itsekseen, mennessään).

                           Ah, sankar'kuningasta
    ma kuinka epäilin!



Kolmas kohtaus.


    Kätchen, Regina. Sitten Helmbold.

KÄTCHEN.

                      Hänt' tervehtää? Vai niin,
    purraanko ensiksi ja nuollaan sittemmin?
    Nyt neidin luo.

(Rientää vankilaan, jossa Regina yhä näkyy polvillaan
rukoilevana, näkemättä, kuulematta Kätcheniä.)

KÄTCHEN (vankilassa).

                    Kas niin, nyt ollaan vapahia,
    tie auk' on. (Äänettömyys. Itsekseen.) Maaria!
                                                   Hän ilosanomia
    ei kuule! (Ääneen.) Tulkaa, kun jo
    vartoo ruhtinas. Hän kuolee huolehen. (Itsekseen.) Oi, turha!
                                          (Äänettömyys.) Kuningas
    sen suo.

(Nähdään Reginan nousevan vitkaan ja tarkastavan Kätcheniä.)

REGINA.

             Ken?

KÄTCHEN.

                  Kuningas.

REGINA (haaveillen).

                            Hän!

(Kätchen tarttuu hänen käteensä ja johdattaa hänet näyttämölle. Regina
hervakkaana, kalpeana, aivan vaipuneena itseensä, pitämättä vähääkään
väliä ympäristöstään.)

KÄTCHEN.

                                 Kuka muu se oisi?
    Nyt vapaa olette. Otsanne kirkkaaks soisin.
    Kuink ootte kalpea! Ah, häijyn kohtelun
    kai heiltä saitte te. Mut tulkaa, ennen kun
    kuningas...

REGINA (nopeasti).

                Taasen hän! (Arasti, hitaammin.)
                             Käy, kuiskaa korvahani,
    käy lähemmä, ettei sua kuulis Jumalani.
    Sull' onko ollutkaan unelma syntinen?
    Sa sitä vastahan yöt, päivät taistellen
    vihastuit itsehes, kaikk' kielsit -- itkit -- valvoit,
    rukoilit -- tuntoas sen muistoll' aina kalvoit.
    Turhaan? Ei toivoa? Vai kuinka? Kuinka tuo
    ylevä kaikkialla tielles varjon luo?
    Piiloitut yöhön! -- Ah, sen katseest' yökin valkee.
    Pakene linnahan! -- Äänestään muurit halkee.
    Rukoiluun polvistut! -- Apostolilla on
    sen katse, Neitseellä sen kasvot! Kuolohon
    sa turvaat? Auta ei. Hän astuu hautaan saakka,
    sua painaa alla maan rikottuin valais taakka,
    ja riemut Eedenin hän eestäs varjostaa.
    Et taivaan oma oo, hän yksin sinut saa!

KÄTCHEN (hämmentyneenä).

    Mut teit' en ymmärrä... te peljätätte mua!...
    (Itsekseen.) Ken luulis, luutnanttiin noin voiko rakastua?
    Se ihmeellistä on.

REGINA.

                       Yks keino onpi vaan.
    Oh, sitä rikokseks sa älä sanokaan.
    Ne liekit sammuta, jotk' on sun sielus turma!...
    Oi, Kätchen!... Keino tuo?

KÄTCHEN.

                                Mik' on se?

REGINA (tuskallisesti hymyillen).

                                            Se on surma.

KÄTCHEN.

    Kauhistun...

REGINA.

                 Katso vaan, sen laps'kin tajuaa.
    Sa tapa haave -- se ei nouse milloinkaan.
    Se vitsa, joka lyö -- se vitsa poikki murra
    ja orjantappuroin ei Eedenissä surra.

KÄTCHEN.

    Tulkaa, te houritte. Silmänne hehkuvat.

REGINA.

    Nyt ripin kamalan sa multa kuulla saat;
    mut rippiä ei muut saa tietää kuin me kaksi.
    Sa luulet, luotu en ma Saksan kostajaksi?
    Erehdyt. Kuullut liet kai Judithista? Uus
    ma Juudith olen. Mut se onpi salaisuus.
    Rubiinimiekka mull' on, joka iskee tulta,
    timanttikilpi myös kuin kevätpäivän kulta.
    Mua älä lähesty! Ma kannan salamaa,
    ma myrskyn enkel' oon -- sinulle synnyinmaa!
    Tulev' on tuomio kuin Sodoman, Gomorrhan.
    Herjaaja häijy, sun ma poljen, maahan sorran!
    Kautt' taivaan! Murran sun, sua loppuun maailman
    ma vihaan, vainoan, sun maasta juuritan.

KÄTCHEN.

    Pois tulkaa, armahin! Tuo puhe, joka kauhun
    mieleeni tuo, jo jättäkää!

REGINA.

                               Sa näätkö sauhun?
    Maailmat palavat, on päivä tuomion.
    Kaikk', kaikk' on tuhkana. Ma yksin jälell' oon.
    Kuolleiden keskeltä kas haamu kohoaapi...
    Se Kustaa Aadolf on... Katseensa leimuaapi!
    Ei, hellä katseens' on -- nyt liikkuu huulensa.
    Kuuletko? (Kuuntelee.) "Regina, mua kerran lemmit sa
    miss' on nyt sydämes, naissydämes sa nainen?"
    -- Tuhkassa, kuningas! -- "Se paha, lapsukainen." --
    Niin sangen paha, sire!

(Peittää kasvonsa Kätchenin syliin.)

KÄTCHEN (itkien).

                            Ah, mitä vastaan!

REGINA.

                                              Kas,
    kyynelkö? -- hänenkö? Oi, kiitos, kuningas!
    En ole paha niin kuin luulette, kentiesi.
    Mun sydämeni myös ol' onnen tyynen liesi;
    ah, silloin miekkaa kaks sydämein halkaisi
    ja toinen olit sa, mut toinen uskoni.
    Kirota toista mun, toist' täytyi siunaella.
    En voinut valita, ma voin vain vaikerrella
    ja multaan murtua...

KÄTCHEN.

                         Ah, ei hän kuulekaan.
    On kuin hän pudonnut ois kuusta suorahan...
       (Helmbold astuu sisään.)
    Kah, Helmbold! Ettekö pois ratsastaneet äsken?

HELMBOLD.

    Tie hyvän paimenen käy kärsiväisten kesken.
    Mun tänne jällehen toi hätä linnanne.
    Sun neitis sairas on!

KÄTCHEN.

                          Hyv' että tulitte.
    Miekoista, aaveista ja viime tuomioista
    hän hourii. Puhukaa, hän että pääsis noista.
    Ei mua kuule hän.

HELMBOLD.

                      Käy pois, ma luokseen jään.

(Kätchen menee jälelleen katsoen.)



Neljäs kohtaus.


    Regina. Helmbold.


HELMBOLD.

    Laps sairas oot, on paha ilma ajan tään.
    Ma tiedän lääkkehen, jost' tuskas taukoo kerta,
    Mun murhees tietää suo!

REGINA (hämmentyneenä).

                            Te tahdotteko verta?
    Ei tappaa saa.

HELMBOLD.

                   Ei, mut saa antaa elämää.
    Ma rauhaan kutsun sun myrskyistä mailman tään.

REGINA (tointuen).

    Te Helmbold? Ettehän te ole toisten lainen...

HELMBOLD.

    Ma olen saarnaaja kuuroille saarnaavainen,
    Jumalan rakkaus keskellä murhaajain.
    Ma paimen pantu oon avuksi surevain,
    avuksi jokaisen, ken huokaa, kärsii täällä.
    Ken kuulee ääneni, se rauhan saa maan päällä.
    Tunnusta syntis siis!

REGINA.

                          En uskalla, en voi.
    Kirottu käten' on, se verta pisaroi.

HELMBOLD.

    Jos veriruskeat ois syntis, verisestä
    ma lumivalkoiseks sun henkes tahdon pestä
    armossa vanhurskaan, synneistä auttajan.

REGINA (polvistuen).

    Ma olen syntinen. Lait rikoin Jumalan.
    Ma kannoin tikaria, miss' oli kuva Herran.
    Ma itse Maariaa myös solvaissut oon kerran.
    Suin, mielin rikkonut oon säännöt ihmisten.
    Sen kaikki tunnustan katuen, rukoillen,
    ett' tahtois Maaria ja Kristus mua säästää.

HELMBOLD (hänet nostaen).

    Sanalla Kristuksen sun synneistä tahdon päästää.
    Nous' ylös puhdasna kuin äitis sylissä
    sa olit sopertain pyhän Neitseen nimeä.
    Nous' uuteen elämään, jok' uskos kirkastaapi,
    jost' armon, vahvuuden ja rauhan sielus saapi!

(Tahtoo mennä.)

REGINA.

    Hautaanko jätätte mun jälleen sairasna?

HELMBOLD.

    Mun täytyy lohduttaa mont' ajan vaivassa.
    Et lankee. Voittaa voit.

REGINA.

                             Oi, viivy!
       (Helmbold ojentaa siunaten kätensä ja menee.)
                                        Mitä? Voittaa?...
    Pois varjo pakenee ja uusi päivä koittaa.
    Nyt vuori vyöryi pois... Ma lumivalkoinen...
       (Ylevästi ja tyynesti.)
    Nyt elän, kuolla voin, jos Herra tahtoo sen!



Viides kohtaus.


    Regina. Dorthe hiipien.

DORTHE.

    Täss' olen lapseni, ja se on ihme aivan.
    Pois pian joutukaa, tääll' alkaa aika vaivan.
    Kas, kuinka koirat nuo linnassa riehuvat!
    On kirkko leirinä, pihalla markkinat;
    myös Pyhän Neitsehen he löivät miekoillansa.
    Sanct Bonifacius sai rääsyviitassansa
    ratsastaa ympäri tääll' aasin selässä!
    Ja heidän messunsa, tuo häijyn ilkeä,
    se öin ja päivin soi ja kiusaa korviamme.
    Isämme Anselmkin, mi kaitsee aarteitamme
    niin hurskaan hartaasti, voi, hältä vietävät
    viis nelikkoa pois he kultaa riistivät.
    Voi, Anselm raukkaa, voi, voi, aikaa kamalata.
    Kuus sentään pelastui juur' kesken pauhinata.
    Palannut Helmbold on ja lauman säikkyneen
    luoksensa kerännyt, rukoillen omilleen
    pedoilta armoa. Nyt täältä Ruotsalainen
    poislähtöön järjestyy.

(Jo jonkun aikaa on linnankappelista kuulunut laulettavan toisen
näytöksen messua "Sancta Maria".)

REGINA (kuunnellen).

                           Oi, sävel sointuvainen!...

DORTHE.

    Niin, meidän messumme...

(Samassa vaikenee katoolinen messu ja etäältä kuuluu
"Jumala onpi linnamme".)

REGINA.

                             Tuo virsi etäinen,
    ei meidän kaltainen, tok' aikaan yhtehen
    ja saman Luojan luo soi yhtä hartain kielin.

DORTHE.

    Kerettein rukous...

REGINA.

                        Kuin voit noin vihamielin
    sa haastaa, vaikka juuri rauhaa julistaa
    tuo sävel taivainen? Oi, rauhaa, myrskyin maa!
    Rauhaa, mun sydämein! Ma hirmun unta uinuin,
    näin että pohjaton tääll' horna mustin kuiluin
    eroitti ijäksi uskonnot, kansatkin.
    Nyt laulu sillan luo niin taivaan kaunihin
    välille tuntojen ja ihmissydämien...
    ja juopa katoova on tieltä hurskaiden.
    Min Luoja yhdisti, ei luotu purkaa saa.

DORTHE.

    Pois, lapsein! Tuohan ei oo edes latinaa.
    Luulenpa loppuvan tuon lemmon loilotuksen
    ja pian torvet nuo saa toisen torahduksen,
    kun kuninkaallensa ne hautavirttä soi.

REGINA (itsekseen).

    Taas kuilun hirveän tuon eessäin näen, oi?

DORTHE.

    Käy, rakas lapseni. Jos oikein kiltti olet,
    niin jotain kuiskaisen, jost' iloiseks sa tulet...
    Kerettikuningas -- sht! Hiljaa, hiljaa vaan!
    Rukoukses kuultu on.

REGINA (tarkkaavaisena).

                         Kuolosta kuninkaan?
    Mit' on se?

DORTHE (tärkeän näköisenä).

                Vaiti! vait! Äl' huuda kaikkein kuullen.
    Parhaiten toimitaan, kun pannaan salpa suulle.
    Hillitse ilos viel'. On suuri asia.
    Niin, näätkös kuningas...

REGINA (vilkkaasti).

                              Miss' on hän?

GOETHE (kuten edellä).

                                            Vankina!

REGINA (viekkaasti).

    Ei, sitä toivot vaan... kuin ma... Et tiedä varmaan?

DORTHE.

    Kuin? Enkö tietäisi? No, pääni kautta harmaan,
    sen tiedän varmasti, sen myöntää paterkin.
    Kuningas ruoskitti näät erään upseerin
    ja sit' ei anteheks suo koskaan moinen herra.
    Hän vannoi, kirosi sen seitsemänkin kerran...
    Miks, sanoi pateri, et ryhdy kostohon?
    Niin, vastaa Altendorf, tuo keino oiva on,
    vaan, isä arvoinen, kuin hälle kostaa voisin?
    Kuningas retkeilee, sen Tillyn tiedoks soisin,
    vain pienen parven kanss', se vast' ois saalis tuo...
    Pois kiiti Altendorf... Ja Stolzenfelsin luo
    kaks tuhatt' Tilly vei. Siit' on noin tunti. Kuule,
    Iloitse!

REGINA (vavisten).

             Avun siis et ehtivän sä luule?

DORTHE.

    Ei, ollos huoleti! No, kenties ratsahin.
    Vaan ken sit' aavistais?... Kai nyt sa uskotkin?
    Näin kelpo kepposta ei kuultu liene konsa?
    Käyt kalvaaks riemusta, kun saa hän tuomionsa.

REGINA (riistää itsensä irti ja kiitää linnanpihaan päin).

    Aseisiin! Aseisiin! Avuksi kuninkaan!

DORTHE (säikähtyneenä).

    Tuo kuuluu rumalta. Mit' teet, mit' aiotkaan!
    Sulasta riemusta hän nyt on virmapäällä.
    Vait! Suusi tukitko?... Ah, pater tok' on täällä.



Kuudes kohtaus.


    Edelliset. Hieronymus.


HIERONYMUS.

    Mi melu?

DORTHE.

             Täysin suin nyt neittä torukaa!
    Jotakin huutaa hän, jot' en voi oivaltaa.
    Hänet riemu hurmas niin, kun kuninkaan hän kuuli...

HIERONYMUS.

    Sa hankkeen ilmaisit? Kirottu lörppöhuuli!
    Mun hyvän hankkeeni! Sun panna kiroaa!
    Pois velho helvettiis! Hän lempii pakanaa.

DORTHE.

    Kirottu! Tuomittu! Jo tulen polton tunnen!

(Laukkaa ulvoen pois.)



Seitsemäs kohtaus.

    Hieronymus, Regina näkyy jälleen portilla. Sitten Bertel.

REGINA.

    Aseisiin!

HIERONYMUS.

              Lapseni, mua kuule! Malta! Kunne --?

REGINA (pakenee, tempaa lipun ja juoksee vallille sitä liehuttaen).

    Aseisiin, sotilaat! Kuningas vaarass' on.

HIERONYMUS (kohottaen pistoolin).

    Vait, petturi! Jos et, niin kuolet kunnoton!

REGINA (uhmaillen).

    Jos tohdit, surmaa vaan! Aseisiin, sotajoukko!

HIERONYMUS.

    Kallista ruutia! Ei auta! Kuole haukko!

(Samassa kuin hän laukaisee, lyö Bertel hänen kätensä syrjään.)

BERTEL.

    Ken leikkisotaa käy? (ottaa kiinni Hieronymuksen).

REGINA.

    Kuninkaan avuksi!

BERTEL.

                      Haa, mitä sanotte?

HIERONYMUS (repäisten itsensä irti, paeten).

                                         Niin perin viisaasti
    kaikk' oli laskettu... näin kaikki jättää saan nyt.

REGINA (laskeutuen vallilta).

    Pois Stolzenfelsiin pois! Avuksi kuninkaan nyt!
    Kaks siellä tuhatta on Tillyn väkeä
    ja miestä kuninkaan vain seitsenkymmentä.

BERTEL.

    Teit' taivas palkitkoon! (Huutaen pitkin kenttää.)
                             Hei, joutuin tänne, veikot!
    Kuningas vaarass' on, liikkeell' on Tillyn peikot!
    Ratsaille joka mies! Mun kanssain kiitäkää!
    Sekunnit verta on ja hetket elämää.

(Rientää pois. Sotilaat seuraavat häntä.)

REGINA (polvistuen Maarian-kuvan eteen).

    Jos harras rukous sun luoksesi voi entää,
    mua kuule Maaria! Suo heidän siivill' lentää.
    Oi, lyijy-askelin suo vaaran viipyä,
    vaan vauhdill' aatoksen sa apu kiidätä!
       (Nousee, katsellen Ruotsin lippua kädessään.)
    Tää lippu sinun ei, sa maani armahainen!
       (Heittää lipun luotaan.)
    Pois, pois!
       (Ottaa sen jälleen.)
                Ei, lippu tää kädessäin liehuvainen
    se vaate valkeuden ja ihmisyyden on.
    Sen eestä taisteloon!

(Kiiruhtaa leiriin päin yhä lippua liehuttaen. Useita
sotilaita rientää paljastetuin miekoin portin ohi.)



Kahdeksas kohtaus.


    Hieronymus. Heti sen jälkeen Larsson.


HIERONYMUS (varovasti hiipien päähine alas vedettynä).

                         Pois salaa pakohon!
    Kuninkaan pelastus nyt myöhäistä jo lie.
    Sa, kaadu korskea! Jo päättyy voittos tie.
    Tähän asti, tästä ei; täss' säihkyy surmas miekka:
    Täss' aaltos ylpeän hukuttaa unhon hiekka.

(Samassa kun hän rientää ulos portista, syöksee Larsson häntä
rastaan. Molemmat säpsähtävät:)

LARSSON.

    Haa! Jesuiitta? Seis!

HIERONYMUS.

                          Pois tieltä!

LARSSON.

    Vihdoin sun sain, veikko, käsiini. Sa tahdoit polttaa mun.
    Nyt nahkas myyty on.

HIERONYMUS.

                         Sun irti päästin kerran.
    Kiitokseks herjasit mua ynnä kuvaa Herran.

LARSSON (etenee yhä; Hieronymus väistyy).

    Antaudu!

HIERONYMUS (vetäen estin uuden pistoolin).

            Huovi pois!

LARSSON.

                        Sa näytät hampaitas.

HIERONYMUS (uhaten aivan portin vieressä).

    Sua pyhät rangaiskoot!

LARSSON.

                           Ma kiitän toivostas.

(Molemmat katoavat portin taa. Kuuluu laukaus. Hieronymus tulee jälleen
näyttämölle; Larsson, oikea käsi hervottomana ahdistaa häntä ympäri
pihaa.)

LARSSON (miekka vasemmassa kädessään).

    Voit, kissa, kynsiä, mut varo koiraa tätä.

HIERONYMUS.

    Pois, koira herras luo. Kuninkahall' on hätä.

LARSSON.

    Tää viesti henkes vie!
       (Hieronymus kaatuu miekan iskusta. Larsson seisoo
       neuvotonna aprikoiden. Äänettömyys.)
                           Nyt kuoli prelaatti.
    Löin liian lujasti... totuttuun tapaani.
    Isää niin arvoisaa ois säästäin pitää tullut.
    Mua soimaa hirsipuu! tuo saalis sen ois ollut!
       (Katselee oikeata kättään.)
    Sa, sotaveikkoni! Niin, munkki, tosiaan.
    Sa olet mennyttä. Miks koskit Maariaan?
    Tuhmasti siinä teit. Se oli kunnotonta.
    Mont' iskit iskua ja virtaa johdit monta
       (Osoittaen kaulaansa.)
    tähän valtamerehen. Oot vapaa virastas
    ja hylkyraukaks jäät. Ain muistan intoas.
    Vasempi hoitakoon nyt miekan ynnä sarkan.

(Hitaasti pois.)



Yhdeksäs kohtaus.


    Hieronymus yksin, maassa pitkällään, katselee varovasti
    ympärilleen ja nousee ylös. Rummun päristyksiä näyttämön
    ulkopuolella.

HIERONYMUS.

    Hyvin kuoltu... auki tie... se sattui paikkaan arkaan,
       (Paljastaa kaapunsa alta panssarin.)
    mut kiitos panssari! Vain turha mustelma!
    Terästä tehty ei, mi voi sun murskata.
       (Uhaten.)
    En ole kaatuva ennen kuin saan ma seuran,
    ennen kuin verissään nään pohjan jalopeuran.
    Kolmasti petti jo tikari, myrkky mun.
    Viel' kerran kentällä avoimell' onnistun.
    Vaikk' itse Mikael sun kulkis kupeellasi,
    salamat suojeleis sun sotalippuasi,
    niin lohikäärmeenä mä kiedon piirit maan
    ja murhaan myrkylläni tuon Hornan kuninkaan...
       (Hillitsee itsensä.)
    Voi, mitä haastan ma, jok' kannan uskon kalpaa!
    Oman lausuin tuomion. Mua Herra säästä halpaa.
       (Lankee polvilleen Maarian-kuvan eteen.)
    Oi, äiti Jumalan, tomussa, tuhassa
    sun eessäs nöyrryn! kuin voin armos ansaita?
    Avojaloin käyvä oon tiet' orjantappuroiden
    pyhälle haudalle ja lailla akanoiden
    jalkoihis polkeva maan kaiken keretit.
    Sa siihen tyydytkö? Jos lisää vaatisit,
    niin lausu, Maaria! Tahdotko tuhat tulta
    loistoksi alttaris? Yks sana vainen sulta
    ja taivas punertaa kerettein kuolemaa.
    Tyydytkö? kaikki teen, kun jälleen armos saan.
       (Nousee.)
    Taivaassa kirkkaus, maan päällä pimeys olkoon.
    Ain Rooma seisokoon, sen valta lähestulkoon.

(Rientää pois.)



Kymmenes kohtaus.


    Kätchen. Sitten Ruhtinas.

    (Aika ajoittain kuuluu rummun päristystä, melua ja
    hälinää näyttämön ulkopuolelta.)

KÄTCHEN (nopein askelin, korviaan pitäen).

    Prr, taivas siunatkoon! Mit' on, mit' tietää tää?
    On poissa ruhtinas, en neitiä ma nää.
    Koko leiri raivoaa, kaikk' onpi mullin mallin,
    yks käskee kentälle ja toinen sisään vallin,
    ja kaikki kuiskivat puhetta salaista
    maan kavalluksesta, kuningasmurhasta.
    Ma, kautta sieluni, olen aivan hulluks tulla.
    On niinkuin luodit -- hui! sois ohi korvan mulla.
    Kaikk' onpi ymmällä. Niskaansa koitellaan
    nähdäkseen, kellä viel' on päänsä paikoillaan.
    Miss' onpi neitini?

RUHTINAS (tullen kiivaasti sisään).

                        Miss' on mun lapsein? Vastaa!

KÄTCHEN.

    Jos vaan sen tietäisin!

RUHTINAS.

                            Niin sano ainoastaan
    mit ovat äänet nää, jotk' kaukaa tuuli toi.
    Tuoss' sekamelskassa yks nimi selvään soi.
    Niin -- raakain soturein ma kuulin kiroilevan
    nimeä tyttärein! (Äänten nurinaa näyttämön takana.)
                     Tuoll' yhä hurjemmin
    me myrskyn kuulemme, se vyöryy tänne päin.
    Miss' onpi lapseni?

KÄTCHEN.

                        Tääll' äsken neiden näin.

(Ääniä näyttämön takana.)

    Kuolema neiti Emmeritzille, kuninkaan murhaajalle!

RUHTINAS.

    Haa, jälleen nimi tuo, mi sydäntäni raastaa.
    Mykäksi tulkohon se suu, mi moista haastaa.
    Mun lapsein murhaaja!



Yhdestoista kohtaus.


    Ruhtinas. Kätchen. Joukko ruotsalaisia sotilaita syöksee
    kiivaasti näyttämölle. Niiden joukossa Larsson, oikea käsi
    siteessä paljastettu miekka vasemmassa.

USEAT SOTILAAT.

    Kuolema Emmeritzille, kuninkaan murhaajalle!

ERÄS SOTILAS (uhkaavilla eleillä ruhtinaalle.)

                               Sa paavin pakana,
    miss' on sun tyttäres? Täss' ei oo armoa.
    Tuo hänet tänne! Tai jos et, niin korvennamme
    murhaajan pesästään ja linnan muserramme.

LARSSON (asettuu ruhtinaan ja sotilaan väliin).

    Takaisin! Miehen tään ken koskee karvankaan,
    saa maistaa, piru vie, terästä Ruotsinmaan.
       (Ruhtinaalle.)
    En laumaa, lempo soi, voi hallita ma enää.
    On piru valloillaan, mut tehdään sille tenää.

RUHTINAS.

    Tytärtäni etsitte? Hän mitä rikkoi, kun
    herjaatte heittiöt näin kunnon linnaa mun?

SAMA SOTILAS.

    Kuulkaa, hän kysyvi! Sa teeskentelet turhaan.
    Sun lapses aikonut kuninkahan on murhaa.
    Kun viime yönä hän siin' onnistunut ei,
    hän tänään kuninkaan väijyksiin Tillyn vei.

RUHTINAS.

    Jos moinen tahratyö hänen lienee tunnollansa,
    jos näin hän unohti nimensä, kunniansa,
    suon surmaan tyttärein! Hän käsihinne jää.

ERÄS SOTILAS.

    Tuoll' on hän!

LARSSON.

                   Tieltä pois!

(Ympärillä seisojat tekevät tilaa. Regina syöksee näyttämölle
voitonriemuisena, mutta horjuen ja verta vuotaen, askel askeleelta
sotilaiden vainoomana, joiden paljastettuja miekkoja hän torjuu
sotalipun kärjellä.)



Kahdestoista kohtaus.


    Edelliset. Regina. Kuninkaan lääkäri, useita sotilaita.
    Heti sen jälkeen Bertel.

LARSSON (estäen vainoojia).

                              Seis!

REGINA (vaipuu vielä hymyillen ja lipusta kiini
pitäen ruhtinaan jalkoihin).

                                    En voi enempää.

RUHTINAS.

    Mun armas lapseni!

SOTILAAT (miekkansa kohoittaen).

                       Murhaaja kiehtovainen!

RUHTINAS (suojellen häntä).

    Siis! henki hengestä!

SOTILAAT (raivoten).

                         Surmatkaa viekas nainen!
    Hengiltä Emmeritz!

REGINA (itsekseen).

                       Mua vainoo valani.

RUHTINAS (itsekseen).

    Hukassa kaikki on.

(Sotilaat tunkevat tieltään ruhtinaan ja Larssonin.)

LARSSON (nopeasti portilta).

                       Seis! ratsu kiitävi
    nelistäin linnahan... Kuin? Bertel, toden totta.
    Hän riemuviestin tuo, sen vannon vahingotta.

(Sotilaat kiiruhtavat portille ja jättävät Reginan, joka ruhtinaan ja
Kätcheniu tukemana vilkkaalla levottomuudella kuuntelee seuraavaa
kohtausta ja mykillä eleillä kiittää lähellä seisovaa Maarian-kuvaa.)



Kolmastoista kohtaus.


    Edelliset. Bertel sidotuin otsin.

LARSSON.

    Kuin laita kuninkaan?

BERTEL.

                          Voitto! Victoria!

SOTILAAT.

Voitto! Victoria!

LARSSON.

                  Hurraa, sepä kahakka?

BERTEL (hengästyksissään).

    Kuningas lähestyi siis Stoltzelfelsin luokse
    vähäisin parvineen, niin tiellä nousi tuokse,
    valloonit hurjat nuo piilostaan syöksähtää
    ja solan tukkivat. Nyt kisaan kiidetään,
    viissataa ratsua nyt, peitsikeihäin juuri
    kuningast' etsivä, mut suomalaisten muuri
    hänet sisääns' sulkevi, teräkseen, rautahan.
    Huimasti isketään. Ei armot autakaan.
    Mut annas, kohtapa kohahtaa vuorten loukko,
    viistoista satainen, villitty perkel' joukko
    esille rynnähtää jo ryöstön riemussaan.
    Nyt miehet, hevoset niin yhteen sullotaan,
    ett' ykskään enää ei voi käyttää aseitansa.
    Samassa kuningas horjahti ratsultansa
    ja joutui vangiksi. Ja ilman toivoa
    vain tähteet taisteli...
       (Äänettömyys. Hämmästystä, uteliaisuutta.)
                             Mut mepä samassa
    kuin myrsky saavuimme. Nyt alkoi toinen tapa!
    Ja hurme huurusi!
       (Äänettömyys.)
                      Mut kuningas on vapaa!

SOTILAAT.

    Hurraa!

LARSSON.

            Sep' oiva työ, työ kunnon sotilaan!

BERTEL.

    Miss' on hän, auttaja, hän, pelastaja maan?

LARSSON.

    Ken?

BERTEL.

         Neiti Emmeritz.

ERÄS SOTILAS.

                         Mi väijyi kuningasta?

BERTEL.

    Ei, hänpä kuninkaan on tuonut tuonelasta.

LARSSON (sotilaille).

    Nyt, hölmöt, kuulette!

BERTEL.

                           Tuoss' on hän!

LARSSON.

                                          Sanonpa:
    Se vasta kuningas! Kansansa kantama!



Neljästoista kohtaus.


    Raikkaita riemuhuutoja näyttämöllä ja sen takana. Kuningas
    soturein hartioilla kannettuna, epää liikutettuna heidän
    vilkkaita rakkaudenosoituksiaan. Lilje y.m. korkeammat upseerit
    liittyvät kuninkaasen hänen näyttämölle astuessaan. Vähitellen
    vaikenee sorina.

KUNINGAS.

    Takaisin rivihin, lähinnä Jumalaani
    ma teitä kiittää saan, te Suomen sotilaani.
    Te päivän sankarit! Ma teistä ylpeilen.
    Mun uljaat poikani, mist' tulleet lienetten,
    ken Saimaan rannoilta, ken Ruotsin malmimailta,
    ken Skottein saarilta, Rhein-mailta varjokkailta,
    kaikk' ootte urhoja. Ma teille sanon sen:
    kuin tänään teki nuo, niin tekis jokainen!
       (Jälleen raikkaita riemuhuutoja.)
    Kapteeni Bertel, te ja teidän sankarinne!
    Mä uusin urhotöin palkitsen työnne. Minne
    mun tieni käyneekin, te eessä kulkekaa,
    miss' suurin vaara on ja parhain taistellaan.
    Tää onko mieleenne? Tää teitä tyydyttääkö?
       (Uusia huutoja: eläköön kuningas!)
    Mut älköön palkatta nyt mikään hyve jääkö!
       (Ruhtinaalle.)
    Tylysti ruhtinas lastanne kohtelin.
    Hän henkein pelasti, hänet nähdä toivoisin.

(Lähinnä seisovat väistyvät syrjään. Nähdään Regina
penkillä lepäävänä.)

RUHTINAS (Reginaa tukien).

    Täss' on, oi kuningas, isän aarre ainokainen,
    nimeni herjattu, häväisty naisen maine,
    työ ylväs palkittu verellä vääryyden...

KUNINGAS.

    Mit' tää on? Verissään! Ken tohtinut on, ken
    näin kätens' saastuttaa?

LILJE.

                             Tääll' lauma harhaan viety
    hurjistui vaarasta kuninkaan. Kun ei tietty
    oliko elävä vai kuollut hän, niin he
    sokeina raivosta näin kosti kuolonne.

KUNINGAS.

    Väkivaltaa naiselle! Hävetkää!

LARSSON.

                                   Anteeks että
    mä yhdyn puheesen. Mut täällä munkit pettää
    väkemme juonillaan? Ken pysyis selvin päin,
    kun munkit sotaa käy?

REGINA.

                          Oi, armo heille! Näin
    valani murtaa mun, ei käsi kuolevainen.

KUNINGAS.

    Avuksi lääkäri! jos auttaa mahti mainen.
       (Reginalle lääkärin hoidellessa hänen haavojaan.)
    Eläkää, eläkää, ei hyvitykselle,
    min saatte, eläkää isälle harmaalle!

REGINA.

    Sire, kylliks elin jo... (itsekseen) vuossadan eilisestä.

KUNINGAS.

    Ylevä palkkans' saa sielunsa syvyydestä;
    enempää teille ei kuningas antaa voi.
    Toki pyyntö lausukaa!

REGINA.

                          Niin, Sire... Mut, isä oi,
    suo anteeks ensinnä! Tein paljon pahaa sulle.

RUHTINAS.

    Kaikk' anteeks suotu on. Vain eloon jää'ös mulle!
    Mit' aattein rikoit sa, työs palkinnut sen on.
    Ol' rikas sydämes, mut elos iloton.
    Mun siunaukseni.

REGINA.

                     Nyt kaikk' on hyvin jälleen.
       (Suutelee hänen kättänsä.)
    Äl' sure, vaikka mun sokaisi viha tälleen!
    Jumalan rakkaus kaikk' kirkastanut on.
    Haudalleni liljoja sa kylvä! Tahraton
    kuin lumi lapses on. Ma lähden riemujuhlaan.

KUNINGAS (matalalla äänellä lääkärille).

    Ei toivoa!

LÄÄKÄRI (samoin).

               Ei, turhaan taitoni ma tuhlaan.
    Kaks pientä pistoa ja verta rahtunen...
    se vuotaa sisäänpäin...
       (Ojentaa esiin kirjeen.)
                            Tään löysin kirjehen poveltaan...

KUNINGAS (vastaanottaa kirjeen).

    Minulle? Ja "käteen?"

REGINA (huomaa sen, etsii kirjettä).

                          Kirjeheni!

RUHTINAS (Reginalle).

    Rauhoitu!

KUNINGAS.

              Kuinka niin?

REGINA (vilkkaasti).

                           Juur' mulle palkakseni
    te myöntää lupasitte pyynnön viimeisen.
    Sire, kirje antakaa... Ma avaan, luen sen.

KUNINGAS (epäröiden).

    Tää kummaa on! No niin

(Ojentaa hänelle kirjeen.)

REGINA.

                           Kyll' ymmärrätte lopun.
    Sire, ääntä hyljätyn te kuulkaa! Luokaa sopu
    keskelle maailman myrskyisen riitoja.
    Tänä hirmun aikana, mi riehuu armotta,
    yks säde säälin ol' ja yksi toivon tähti,
    te Sire! Teist' tuhansiin sydämiin valo lähti
    yön synkän varjossa. Kuin silmä kuolevan
    eloa etsivi, niin teitä Euroopan.
    Miks tuli pilvi yön, ja tämän tähden peitti?
    Miks toivo sammui pois ja sijaan pelvon heitti?
    Vaviskaa itseänne, Sire! Te vannoitte
    hävittää päältä maan katoolis-uskomme.
    Katoolilaista siis, henkenne pelastajaa
    nyt kuulkaa, kuolevaa ja teitä rakastavaa?...
    Käy, voita, ollos suur', vaan älä kostaja!
    Valaise tuntoja, äl' enää muserra!
    Ylhäällä yli maan tään pienen, katoovaisen
    on armo ijäinen ja lempi jumalainen...
    Käy Herran voimassa!... (Repii kirjeen.)
                            Se loppui.

(Hänen silmänsä sulkeutuvat, hän vaipuu hiljaa maahan ja kuolee.)

RUHTINAS.

                                           Armahain!
    Oi, kuollut!

KUNINGAS.

                 Eestä mun!

HELMBOLD.

                            Ja eestä miljoonain.

KUNINGAS.

    Ken kirjeen kirjoitti?

HELMBOLD.

                           Kannella illan taivaan
    käy tähdet korkeat. Yks putoo maankin vaivaan
    ja ilman hohdolla kirkkaalla hopeoi.
    Ken, mistä? Kuningas, äl' tuota kysy, oi!
    Hän oli laps sen maan ijäisen, ihanaisen,
    mi sisällämme on. Sa siihen tyydy vainen,
    jos sieluhusi se loi valon hetkisen.

RUHTINAS (ylevästi).

    Sua kiitän Jumala! kuin laiva merehen,
    jäljittä vaipuvi sukuni suuri ennen.
    Mut että kirkas on sen kilpi hautaan mennen,
    sua siitä ylistän, sa taivaan Jumala!

KUNINGAS (syvissä mietteissä).

    Ma siunaan oppias, katoolilainen sa!
    Ja usko jokainen, mi kunniaks on Luojan,
    se olkoon siunattu ja saakoon turvan, suojan.
    Mik' olen, tuntoja ett' tuomitsisin näin?
    Vain kurja syntinen, maan harha silmilläin.
    Katoolilaiset niin kuin lapset Luteeruksen
    me kaikki eksyimme sodassa kauhistuksen.
    Te uskot kristityt, oi rauhaan yhtykää,
    Isältä samalta te armo etsikää!
    Sa kaikkivaltias, sun haihtuu edestäsi
    maan kansat, vallatkin. Ylistää nimeäsi --
    se korkein uskonto.
       (Lyhyt äänettömyys. Sotilaille, viitaten Reginaan.)
                        Hän kuoli hymyillen
    edestä uskonnon ja tunnon vapauden.
    Soturit, kunniaa!

(Kuningas ja upseerit paljastavat päänsä, koko sotajoukko tekee
kunniaa. Lyhyt äänettömyys. Sitten peittää kuningas taas päänsä ja
huutaa raikkaasti:)

                     Työ meill' on tähdellinen.
    Nyt, pojat, taisteloon! Kun usko jokahinen
    on vapaa eteläst' ain Pohjan äärihin,
    niin täys on päällä maan työ Kustaa Aadolfin.

N:o 9.

Suomen ratsuväen marssi kolmenkymmenen vuotisessa sodassa.

        Meill' Pohjolan luminen on kotimaa,
        sen rannalla lietemme nyt leimuaa,
        käs' jäntevä, vahva on kalvoillekin
        ja jalosti povemme sykkäilevi.

        Ja usein Nevan vettä ratsut kaahlella sai,
        ne ui yli Weikselin kuin pitoihin kai,
        ne aseemme Rheinin rannalle toi
        ja Tonavasta keisarin maljoa joi.

        Jälet poron ja tuhkan yli josp' samoaa,
        valon kypenet ne välkkyvi kavioistaaan
        kuin koi-miekan säihkyvä sivallus
        ja Pohjolasta koittanut on vapaus.

(Laulun aikana astuvat sotilaat rivittäin kuninkaan ohitse, samoavat
ulos linnan portista ja asettuvat taistelujärjestykseen. Vallit ovat
täynnä linnan asukkaita, naisia ja lapsia. Ryhmä näyttämöllä: kuningas
ja ruhtinas ojentavat kätensä toisilleen maahan vaipuneen Reginan
ylitse.)

(Esirippu alas).








End of Project Gutenberg's Regina von Emmeritz, by Zacharias Topelius

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 54511 ***