path: root/54249-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 54249 ***

BASTILJIN VALLOITUS

Kirj.

Alexandre Dumas

Ranskankielestä suomentanut

Jalmari Finne

Alexandre Dumas'n historialliset romaanit VI






Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1918.




SISÄLLYS:

      I. Lukija tutustuu tämän kertomuksen sankariin  ja hänen
         syntymäseutuunsa.
     II. Todistetaan, että täti ei aina ole yhtä hyvä kuin äiti.
    III. Ange Pitou tätinsä luona.
     IV. Kuinka lausevirhe ja kahdeksan kielivirhettä saattaa
         vaikuttaa ihmisen elämään.
      V. Maalaisfilosofi.
     VI. Paimenelämää.
    VII. Todistetaan, että jos pitkät sääret ovat epämukavat
         tanssiaisiin, ne ovat sitä hyödyllisemmät juostessa.
   VIII. Miksi tummapukuinen mies oli mennyt taloon samaan
         aikaan kun molemmat poliisit.
    XIX. Matkalla Pariisiin.
      X. Mitä tapahtui perille tultaessa.
     XI. Heinäkuun 13 ja 14 päivän välinen yö.
    XII. Mitä tapahtui heinäkuun 13 ja 14 päivän välisenä yönä.
   XIII. Kuningas on niin hyvä, kuningatar on niin hyvä.
    XIV. Ranskan kolme hallitusmahtia.
     XV. Kansan Mirabeau.
    XVI. Bastilji ja sen kuvernööri.
   XVII. Kukistunut suuruus.
  XVIII. Tohtori Gilbert.
    XIX. Kolmio.
     XX. Sebastien Gilbert.
    XXI. Rouva de Staël.
   XXII. Kuningas Ludvig XVI.
  XXIII. Kreivitär de Charny.
   XXIV. Kuninkaallista filosofiaa.
    XXV. Kuningattaren luona.
   XXVI. Kuninkaan illallinen heinäkuun 14 päivänä 1789.
  XXVII. Olivier de Charny.
 XXVIII. Aviomies ja rakastaja.
   XXIX. Kolmisin.
    XXX. Kuningas ja kuningatar.




I

LUKIJA TUTUSTUU TÄMÄN KERTOMUKSEN SANKARIIN JA HÄNEN SYNTYMÄSEUTUUNSA


Picardien ja Soisonnaisin rajalla, siinä osassa kansallista maaperää,
joka Ile-de-Francen nimisenä kuului muinaisten kuninkaittemme
perintöalueeseen, keskellä puolikuun muotoista alaa, joka
ulottuessaan etelästä pohjoiseen leviää viidenkymmenen tuhannen
tynnyrinalan suuruiseen metsään, on Frans I:n ja Henrik II:n
istuttaman tavattoman laajan puiston suojassa Villers-Cotteretsin
pieni kaupunki. Tämä kaupunki on kuuluisa siitä, että siellä syntyi
Charles Albert Demoustier; kertomuksemme alkaessa hän täällä
kirjoitti, aikakautensa kauniiden naisten iloksi "Kirjeitä Emilielle
jumalaistarustosta", joita kiihkeästi luettiin sitä mukaa kuin ne
ilmestyivät.

Lisätkäämme tämän pienen runollisen kaupungin mainetta, kaupungin,
jolle sen pilkkaajat itsepintaisesti tahtovat antaa kauppalan nimen,
vaikkakin siinä on kuninkaallinen linna ja kaksituhatta neljäsataa
asukasta, lisätkäämme sen runollista mainetta sillä huomautuksella,
että se on kahden penikulman [Ranskan penikulma oli noin
puoliviidettä km. -- _Suom._] päässä Laferté-Milonista, missä syntyi
Racine, ja kahdeksan penikulman päässä Château-Thierrystä, missä La
Fontaine näki päivänvalon.

Ottakaamme huomioon sekin, että "Britannicuksen" ja "Athalien"
kirjoittajan äiti oli kotoisin Villers-Cotteretsista.

Palatkaamme sen kuninkaalliseen linnaan ja kaupungin kahteentuhanteen
neljäänsataan asukkaaseen.

Kuninkaallisen linnan perusti Frans I, jonka vaakunan salamanterit
vieläkin koristavat sitä, ja sen valmisti lopullisesti Henrik II,
jonka nimikirjaimet näkee siellä liittyneinä Katarina di Medicin
nimikirjaimiin ja Poitiersin Dianan kolmen puolikuun ympäröiminä.
Kun linna oli tarjonnut suojansa ritarilliselle kuninkaalle ja
hänen lemmikilleen Estampelle ja sitten Orleansin herttualle Ludvig
Filipille ja kauniille madame de Montessonille, jäi se melkein
asumattomaksi jo viimemainitun prinssin kuoltua, sillä hänen poikansa
Filip, joka myöhemmin sai nimekseen Egalité ["Yhdenvertaisuus". Tämän
nimen omaksumisella prinssi turvasi itseänsä vallankumousliikkeen
nostattamalta ylimysvainolta, -- _Suom._], alensi sen prinssillisestä
asunnosta yksinkertaiseksi metsästyslinnaksi.

Tiedetään, että Villers-Cotteretsin linna ja metsä kuuluivat siihen
lahjoitukseen, jonka Ludvig XIV antoi veljelleen, kun tämä, Anna
Itävaltalaisen nuorempi poika, meni naimisiin kuningas Kaarle II:n
sisaren, Englannin Henrietten kanssa.

Mitä tulee noihin kahteentuhanteen neljäänsataan asukkaaseen, joista
olemme luvanneet - antaa lukijoillemme tietoja, niin he esiintyivät
-- samoin kuin kaikkialla muuallakin, missä on koolla kaksituhatta
neljäsataa asukasta -- ryhmityksinä.

1:ksi. Aatelisia, jotka viettivät kesänsä lähellä olevissa linnoissa
ja talvensa Pariisissa, ja jotka matkiakseen prinssejä pitivät
kaupungissa ainoastaan sellaista huoneistoa, johon poikettiin.

2:ksi. Porvareita, joiden nähtiin, oli ilma millainen tahansa,
lähtevän asunnostaan sateenvarjo kainalossa mennäkseen joka päivä
kävelemään leveälle kaivannolle asti, joka erotti puiston metsästä.
Tämä kaivanto oli noin neljännespenikulman päässä kaupungista, ja
se oli saanut nimekseen Haha, ehkä sen vuoksi, että tämä huudahdus
pääsi hengenahdistusta sairastavien asukkaitten povesta heidän
huomatessaan, etteivät he olleet liikoja hengästyneet käveltyään näin
pitkän matkan.

3:ksi. Työväkeä, joka raatoi kaiken viikkoa, eikä voinut muulloin
kuin sunnuntaisin lähteä tuolle kävelylle, josta varakkaammat
kansalaiset saivat nauttia joka päivä.

4:ksi. Muutamia kurjia köyhiä olentoja, joilla ei ollut edes vapaata
sunnuntaita; palveltuaan viikon kuusi päivää aatelisia, porvareita
tai käsityöläisiä he menivät seitsemäntenä päivänä tuuheaan metsään
kokoamaan kuivuneita puita tai oksia, jotka myrsky, tuo metsien
viikatemies, jolle tammetkin olivat vain kuin korsia, oli heitellyt
prinssin suurenmoisiin lahjoitusmaihin kuuluvaan tummaan ja kosteaan
metsään.

Jos Villers Cotterets (_Villerii ad Cotiam-Retiase_) [Kuvattu
pikkukaupunki on Dumas'n syntymäseutu, jota hän vanhojen muistojen
vallassa mielellään esittelee teoksissaan. -- _Suom._] olisi
onnettomuudekseen ollut niin kuuluisa kaupunki, että muinaistutkijat
olisivat seuranneet sen kehitysjaksoja kylästä kauppalaksi ja
kauppalasta kaupungiksi, joka viimemainittu aste oli riidanalainen,
niinkuin olemme maininneet, niin he varmaankin olisivat tehneet
sen huomion, että kylä oli alussa kaksi riviä asumuksia molemmin
puolin sitä tietä, joka johtaa Pariisista Soissonsiin. Sitten he
olisivat lisänneet, että kun kylä oli kauniin metsän laidassa,
oli sinne tullut lisää asukkaita, uusia teitä oli tehty johtamaan
niihin paikkoihin, joiden kanssa kylän täytyi olla yhteydessä,
päättyen paikkaan, joka luonnollisesti muuttui keskustaksi ja jolle
annettiin nimeksi Tori, avoin tila, jonka ympärille olivat nousseet
kauppalaksi muuttuneen kylän kauneimmat rakennukset. Tämän torin
keskellä on nykyään suihkulähde, jota koristaa neljä aurinkokelloa.
Muinaistutkijat olisivat myös määränneet ajan, milloin vaatimattoman
kirkon viereen alkoivat nousta tuon avaran linnan muurit, joka oli
tulos kuninkaan viimeisestä oikusta. Tämä linna oli alkujaan vuoroin
kuninkaallisena ja prinssillisenä asumuksena, kunnes se meidän
päivinämme on muutettu Seinen prefektikunnan synkäksi ja rumaksi
köyhäinhuoneeksi.

Mutta siihen aikaan, jolloin kertomuksemme alkaa, eivät
kuninkaalliset asumukset, vaikka olivatkin jo ränsistyneet, olleet
vielä vaipuneet niin syvälle kuin meidän päivinämme, ja vaikka
linnassa ei enää asunutkaan prinssi, niin eivät siellä vielä
majailleet ainakaan kerjäläiset. Se oli yksinkertaisesti tyhjillään,
siellä asuivat vain ne henkilöt, jotka olivat sen hoitamiseksi
välttämättömiä; näiden joukossa mainittakoon portinvartija,
palomestari ja kappalainen. Tämän tavattoman suuren rakennuksen
ikkunoista oli osa puistoon, osa eräälle toiselle torille päin,
jota ylväästi sanottiin linnatoriksi; ne olivat suljetut, ja tämä
seikka teki elottoman näköiseksi torin, jonka toisessa laidassa
sijaitsevasta rakennuksesta lukija kai sallii meidän lausua muutamia
sanoja.

Se oli pieni rakennus, josta ei näkynyt muuta kuin takimmainen osa.
Mutta niinkuin muutamissa henkilöissäkin on asian laita, oli tässäkin
selkäpuoli edullisin. Rakennuksen julkisivussa joka oli kaupungin
valtaväylän, Soissons-kadun puolella, oli kömpelökaarinen portti,
joka oli kahdeksantoista tuntia vuorokaudesta tiukasti suljettuna,
mutta rakennuksen vastakkainen puoli teki iloisen ja miellyttävän
vaikutuksen. Tämä johtui siitä, että sillä puolella oli puutarha,
ja sen muurien ylitse kohosivat kirsikka-, omena- ja päärynäpuiden
latvat, ja pienen, puutarhasta torille johtavan portin molemmin
puolin oli kaksi vuosisatoja vanhaa akaasiaa, jotka levittivät
tuuheat oksansa muurin yli ja keväisin siroittivat laajan alueen
täyteen tuoksuvia kukkia.

Tämä talo kuului linnan kappalaiselle. Hän hoiti virkaansa
ruhtinaallisessa kirkossa, missä joka sunnuntai luettiin messu,
vaikka linnassa ei ketään asunutkaan. Hänellä oli lisäksi pieni
eläke, johon oli liitetty erikoisena suosionosoituksena kaksi
opintorahaa: toinen Plessisin kouluja varten, toinen Soissonsin
seminaaria varten. Ymmärtäähän, että Orléansin suku kustansi nämä
opintorahat; seminaarirahaston oli perustanut sijaishallitsijan poika
ja koulurahaston prinssin isä. Lasten vanhemmat panivat erikoisesti
huomionsa näihin apurahoihin, ja oppilaat joutuivat niiden vuoksi
epätoivoon, sillä he saivat niiden tähden kirjoittaa ylimääräisiä
aineita joka torstai.

Oli torstai heinäkuussa 1789; päivä oli jokseenkin synkkä, sillä
myrskyinen tuuli puhalsi lännestä itään, riisti äsken mainitsemiltani
akaasioilta niiden keväisen, puhtaan puvun ja lennätteli kesän
ensimmäisen helteen jo kellastamia pikku lehtiä. Oli kauan aikaa
aivan hiljaista, kuului vain, kuinka kuivat lehdet kahisivat pitkin
toria ja varpunen visersi ahdistellessaan pitkin maata kärpäsiä, kun
kaupungin teräväkärkisen, kiviliuskoilla katetun kirkontornin kello
löi yksitoista.

Heti kaikui hurraahuuto, niin voimakas kuin sen olisi karjaissut
kokonainen ulaanirykmentti, ja sitä seurasi kohina, joka muistutti
virran syöksymistä kalliolta kalliolle. Molempien akaasioiden välissä
oleva portti aukeni tai oikeammin sanoen paukahti selälleen, ja siitä
säntäsi lapsilauma, joka virtasi torille, missä heti nähtiin viisi
kuusilloista ja meluavaa ryhmää; yksi oli kehänä, jonka sisällä
pyöritettiin hyrriä, toinen hyppäsi ruutua, piirrettyään neliöt
liidulla maahan, kolmas ryhmä kaivoi säännöllisen välimatkan päähän
kuoppia, joihin pysähtyessään pallot tuottivat voiton tai tappion
niille, jotka olivat palloja heittäneet.

Sillä välin kun nämä pelaavat koululaiset, joille torin varrella
asuvat naapurit olivat antaneet heittiöiden arvonimen, ja joiden
vaatteiden polvet olivat kuluneet ja takkien kyynärpäissä oli
reikiä, pysähtyivät torille, sillaikaa ne oppilaat, joita kiitettiin
siivoiksi ja jotka akkojen puheitten mukaan olivat vanhempainsa
ilo ja ylpeys, erottautuivat suuresta joukosta ja astelivat vasu
kainalossa niin hitaasti, että arvasi heidän kaihomielin jättävän
toisten leikit, kotiaan kohden, missä heitä odotti leivos tai namu
palkaksi siitä, että he olivat luopuneet torille jääneiden iloista.
Näiden takit oli melkein ehjät ja heidän housunsa tavallisesti
moitteettomassa asussa, mikä seikka yhdessä heidän siivoutensa
kanssa herätti pilkanhalua jopa vihaakin huonommin puetuissa ja
kasvatetuissa koulutovereissa.

Lukuunottamatta näitä kahta lajia oppilaita, joita olemme sanoneet
pelaaviksi ja siivoiksi oppilaiksi, oli kolmaskin ryhmä, jota
nimitämme laiskoiksi oppilaiksi. He eivät juuri milloinkaan lähteneet
toisten kanssa torille pelaamaan eivätkä kulkeneet kotiaankaan,
koska tämä onneton ryhmä oli melkein aina joutunut "istumaan". Tämä
merkitsee sitä, että sillä välin kun heidän toverinsa suoritettuaan
käännökset ja kirjoitukset pyörittivät hyrriään tai mutustelivat
leivoksiaan, he saivat jäädä koulupenkeilleen tai pulpettiensa ääreen
suorittaakseen välitunneilla kirjoitukset ja käännökset, joita
eivät oppituntien aikana olleet saaneet valmiiksi -- ellei heidän
syyllisyytensä ollut niin suuri, että saivat maistaa raippaa, vitsaa
tai tukistusta.

Jos olisi kulkenut sitä tietä, jota myöten oppilaat lähtivät
koulustaan, päinvastaiseen suuntaan, olisi ensiksikin joutunut
tielle, joka vei hedelmäpuutarhan ohitse, päättyäkseen suureen
pihaan, missä väliaikoina oleskeltiin. Jos olisi tullut tähän
pihaan, olisi kuullut voimakkaan ja pontevan äänen portaiden
yläpäästä ja nähnyt koulupojan, joka meidän on puolueettomana
historioitsijana pakko sijoittaa kolmanteen, siis laiskojen luokkaan,
rientävän portaita alas, heiluttaen hartioitaan samalla tapaa kuin
aasit tekevät heittäessään ratsastajan selästään tai koulupojat
karkoittaakseen patukan kirvelyn.

"Sinä senkin pakana, senkin kirottu!" huusi ääni, "senkin käärme,
mene tiehesi, lähde pois! _Vade! Vade!_ [Mene! Mene! -- _Suom._]
Muista, että olen kolmen vuoden ajan ollut kärsivällinen, mutta
että on olemassa vintiöitä, jotka saisivat taivaallisen isänkin
kärsivällisyyden loppumaan. Nyt tämä saa jo loppua, kokonaan loppua.
Ota oravasi, ota sammakkosi, ota sisiliskosi, ota silkkimatosi,
ota kuoriaisesi ja palaa tätisi luo, palaa setäsi luo, jos sinulla
sellainen on, mene vaikka hiiteen, kunhan vain en enää joudu sinua
näkemään! _Vade! Vade!_"

"Hyvä herra Fortier, antakaa minulle anteeksi", kuului portailta
rukoileva ääni. "Kannattaako teidän kiivastua yhden pienen lausevian
ja muutaman kielivirheen tähden, joiksi niitä sanotte!"

"Kolme lausevikaa ja seitsemän kielivirhettä kaksikymmentäviisi riviä
pitkässä kirjoituksessa!" huusi yhä kiivaammin äreä ääni.

"Sattui sillä tavoin tänään, herra apotti, tunnustan sen kyllä, mutta
torstai on aina onnettomuuspäiväni. Jos huomenna kirjoitukseni olisi
hyvä, niin ettekö antaisi anteeksi tämänpäiväistä huonoa onneani?
Ettekö antaisi, herra apotti?"

"Kolmena vuotena olet aina ainekirjoituspäivänä vastannut minulle
samalla lailla, senkin laiskuri! Ja tutkinto on määrätty marraskuun
ensimmäiseksi päiväksi, ja minä olen tätisi Angéliquen pyynnöstä
asettanut sinut ehdokkaaksi Soissonin vapaaksi tullutta opintorahaa
varten. Aivanhan häpeisin silmät päästäni, kun näkisin oppilaani
tulevan hyljätyksi ja kuulisin julistettavan: Ange Pitou on aasi,
_Angelus Pitovius asinus est_."

Rientäkäämme sanomaan, jotta lukijan mielenkiinto oikealla tavalla
kohdistuisi häneen, että Ange Pitou, jonka nimen apotti näin oivalla
tavalla käänsi latinankieliseksi, on tämän kertomuksen päähenkilö.

"Hyvä herra Fortier, rakas opettaja!" vastasi oppilas epätoivoissaan.

"Minäkö sinun opettajasi!" kiivaili apotti suuttuneena tällaisesta
nimityksestä. "Jumalan kiitos, en ole enää sinun opettajasi yhtä
vähän kuin sinäkään olet oppilaani. Minä hylkään sinut, en tunne
sinua enää. Soisin, etten koskaan olisi sinua nähnyt. Kiellän sinua
mainitsemasta nimeäni, edes tervehtimästäkään. _Retro_, onneton,
_retro_!" [Poistu! -- _Suom._]

"Herra apotti", jatkoi Pitou-poloinen, joka näytti koettavan kaikin
tavoin olla joutumatta riitoihin opettajansa kanssa, "herra apotti,
minä rukoilen, älkää lakatko suosimasta minua yhden puutteellisen
ainekirjoituksen vuoksi."

"Ahaa", sanoi apotti, joka oli joutunut suunniltaan kuullessaan
tämän viimeisen rukouksen ja tullen neljä askelmaa alaspäin, Ange
Pitoun samalla kertaa peräytyessä portaiden neljä viimeistä askelmaa
pihalle, "ahaa, sinä turvaudut logiikkaan, kun et osaa ainetta
kirjoittaa! Sinä koettelet, kuinka pitkälle kärsivällisyyteni menee,
kun et osaa erottaa laatusanaa teonsanasta!"

"Herra apotti, tehän olette ollut minulle niin hyvä", vastasi
kielivirheitten tekijä, "teidän ei tarvitse muuta kuin virkkaa sana
piispalle, joka kuulustelee meitä."

"Minäkö, onneton, valehtelisin vastoin omaatuntoani!"

"Siinä tekisitte hyväntyön, herra apotti, ja Jumala antaisi sen
teille anteeksi."

"Ei koskaan, ei koskaan!"

"Ja kukapa tietää, ehkä tutkijat eivät olekaan minun suhteeni sen
ankarampia kuin rintaveljeni Sebastien Gilbertin suhteen kun hän
viime vuonna kilpaili Pariisin opintorahasta. Hän se vasta tekikin
kielivirheitä. Luojan kiitos, vaikka oli vasta kolmentoista vanha ja
minä olen jo seitsemäntoista."

"Tämä on toden totta typerää", päivitteli apotti astuessaan portaita
alas ja tullen vuorostaan näkyviin patukka kädessään, Pitoun pitäessä
itsensä ja opettajan välillä saman etäisyyden. "Niin, minä sanon,
että tämä on typerää", lisäsi hän pannen käsivartensa ristiin ja
katsoen yrmeästi oppilaaseensa. "Tämä on siis tulos dialektiikan
opetuksesta! Senkin pässinpää, näinkö sinä muistat säännön: _Noti
minora, loqui majora volens_. Juuri sen vuoksi, että Gilbert oli
sinua nuorempi, annetaan neljäntoista vanhalle anteeksi enemmän kuin
sinulle, kahdeksantoistavuotiaalle tyhmeliinille."

"Aivan oikein, ja senkin vuoksi, että hänen isänsä on herra Honoré
Gilbert, joka saa vuotuisia korkoja maa-alueistaan yksistään
Pilleleuxin tasangolla kahdeksantoista tuhatta livreä", vahtasi
järkeilevä poika surkealla äänellä.

Apotti Fortier katsoi Pitouhun suu supussa ja otsaa rypistäen.

"Nyt et ole yhtä typerä kuin äsken", mutisi hän oltuaan hetken vaiti
ja tarkasteltuaan poikaa... "Mutta tämä on vain todenmukaista eikä
todistettua. _Species, non autem corpus_."

"Jospa olisin sellaisen miehen poika, jolla on kahdeksantoista
tuhannen markan vuotuiset korkotulot!" jatkoi Ange Pitou huomattuaan
vastauksensa vaikuttaneen opettajaan.

"Mutta sitä et ole. Sensijaan olet vähätietoinen, niinkuin se
houkkio, josta Juvenalis puhuu; lause on pakanallinen" -- apotti
teki ristinmerkin -- "mutta yhtä kaikki sattuva. _Arcadius juvenis_.
Voinpa lyödä vetoa, ettet edes tiedä, mitä merkitsee _Arcadius_?"

"Totta kai, arkadialainen", vastasi Ange Pitou suoristaen ylpeänä
vartalonsa.

"Mitä muuta vielä?"

"Mitäkö muuta?"

"Arkadia oli seutu, missä oli paljon aaseja, ja muinaisaikoina
merkitsi _asinus_ samaa kuin _stultus."_

"En ole tahtonut selittää asioita sillä tavalla", vastasi Pitou,
"sillä en voinut uskoa, että arvoisan opettajani vakava mieli
alistuisi ivaan."

Apotti Fortier katsoi häneen toistamiseen yhtä tiukasti kuin äskenkin.

"Kautta kunniani", mutisi hän hiukan heltyen kuullessaan oppilaansa
imartelevan lauseen, "toisinaan voisi uskoa, ettei tuo taulapää
olekaan niin typerä kuin miltä hän näyttää."

"Hyvä herra apotti", sanoi Pitou, joka ei tosin ollut kuullut
opettajansa sanoja, mutta oli hämmästyksekseen huomannut armeliaan
ilmeen palanneen opettajansa kasvoille, "antakaa minulle anteeksi,
niin saatte nähdä, kuinka kauniin ainekirjoituksen laadin huomenna."

"Olkoon niin", sanoi apotti pistäen välirauhan merkiksi patukan
vyöhönsä ja lähestyen Pitouta, joka opettajansa rauhaa harrastavan
liikkeen huomatessaan jäi paikalleen.

"Oi, kiitos, kiitos!" huudahti oppilas.

"Odotahan vielä, äläkä heti paikalla kiitä. Minä annan sinulle
anteeksi, mutta yhdellä ehdolla."

Pitou painoi päänsä kumaraan, ja koska kaikki riippui apotin
mielisuosiosta, odotti hän alistuvaisena.

"Nimittäin että vastaat virheettömästi sinulle tekemääni kysymykseen."

"Latinaksiko?" kysyi Pitou levottomana.

"_Latine_", vahvisti opettaja.

Pitou huokasi syvään.

Syntyi hetkisen kestävä vaitiolo, jona aikana linnan torilla
leikkivien koululaisten iloiset huudot kuuluivat Ange Pitoun korviin.
Hän huokasi toistamiseen vielä syvempään.

"_Quid virtus? Quid religio_?" kysyi apotti.

Nämä opettajan ponnekkaasti lausumat sanat kaikuivat Pitou-raukan
korvissa kuin tuomiopäivän enkelin torventoitotus. Hänen silmänsä
himmenivät, ja sinä hetkenä hän pinnistäessään ajatuksiansa käsitti,
että ihminen voi tulla hulluksi.

Mutta vaikka tämä aivotoiminta olikin hyvin voimakas, ei se
johdattanut mihinkään tulokseen, ja vastaus viipyi tavattoman kauan.
Kuului pitkällinen tohiseva ääni, kun kysyjä hitaasti veti nuuskaa
nenäänsä.

Pitou huomasi, että hänen täytyi kiiruhtaa loppuun.

"_Nescio_", sanoi hän, toivoen saavansa tietämättömyytensä anteeksi
tunnustaessaan sen latinankielellä.

"Etkö tiedä mitä on hyve!" huudahti apotti tukehtumaisillaan
raivosta. "Etkö tiedä, mitä on uskonto!"

"Kyllä minä siihen osaan vastata", sanoi Ange, "mutta en latinaksi."

"Mene siis Arkadiaan, _juvenis!_ Kaikki on meidän välillämme
loppunut, senkin epatto!"

Pitou oli niin masentunut, ettei osannut paeta, vaikka apotti veti
patukan vyöstänsä yhtä arvokkaasti kuin sotapäällikkö paljastaisi
miekan huotrasta taistelun alkaessa.

"Mutta miten minun sitten käy?" kysyi poikaparka käsiensä riippuessa
hervottomina. "Miten minun sitten käy, ellen pääsekään seminaariin?"

"Käyköön kuinka tahansa, se on minusta, hitto vieköön, yhdentekevää."

Kunnon apotti oli niin kiukuissaan, että melkein kirosi.

"Mutta ettekö siis tiedä, että tätini jo täydesti uskoo näkevänsä
minut pappina."

"Siinä tapauksessa hän saa tietää, ettet kelpaa valmistautumaan edes
suntioksi."

"Mutta, herra Fortier..."

"Minä käsken sinua lähtemään; _limina linguae_."

"Olkoon siis niin!" sanoi Pitou kuin mies, joka tekee tuskallisen
päätöksen, mutta tekee sen kuitenkin. "Saanko viedä mukanani
pulpettini?" kysyi hän toivoen, että sinä väliaikana apotin sydän
ennättäisi lauhtua hellemmäksi.

"Tietysti", lupasi apotti. "Ja kaikki, mitä se sisällänsä pitää."

Pitou nousi surkeana portaita ylös, sillä luokkahuone oli toisessa
kerroksessa. Hän tuli huoneeseen, missä noin neljäkymmentä oppilasta
oli ollut tekevinään työtä ison pöydän ääressä, kohotti varovaisesti
pulpettinsa kantta, nähdäkseen olivatko kaikki hänen hoidokkinsa
tallella. Hän tarttui pulpettiinsa huolellisesti, suojellakseen
vaalimiansa eläviä, ja läksi hitaasti astelemaan käytävää pitkin.

Portaiden ylipäässä odotti apotti Fortier käsi ojolla näyttäen
patukalla portaita kohti.

Hänen täytyi mennä tästä vaarallisesta ahtaasta paikasta. Ange
kyyristyi niin pieneksi ja nöyräksi kuin mahdollista. Se ei estänyt,
että hän sai viimeisen läimäyksen siitä aseesta, jonka avulla
apotti Fortier oli kasvattanut parhaimmat oppilaansa. Vaikka sitä
oli käytetty Ange Pitoun suhteen enemmän ja voimakkaammin kuin
toisten, ei se hänessä ollut saanut aikaan kovinkaan kehuttavia
tuloksia, kuten olemme huomanneet. Ange Pitoun kuivatessa viimeisen
kyynelen silmästään ja astellessa Pleuxin kaupunginosaa kohden,
missä hänen tätinsä asui, puhukaamme hiukan hänen ulkomuodostaan ja
menneisyydestään.




II

TODISTETAAN, ETTÄ TÄTI EI AINA OLE YHTÄ HYVÄ KUIN ÄITI


Louis-Ange Pitoun oli, niinkuin hän keskustelussaan apotti Fortierin
kanssa oli maininnut, kertomuksemme alussa seitsemäntoista ja puolen
vuoden vanha. Hän oli pitkä ja laiha poika, jolla oli keltainen
tukka, punaiset posket ja taivaansiniset silmät. Tuore ja viaton
nuoruus hehkui hänen suurehkon suunsa huulilla, ja kun hän ne avasi
oikein selälleen, näkivät kaikki ne, joiden kanssa hän joutui
syömään, kaksi riviä isoja, perin kirkkaita hampaita. Pitkien,
luisevien käsivarsien päässä oli lujarakenteiset kourat, jyhkeät
kuin kurikat. Sääret olivat hiukan köyrät, polvesta pikkulapsen
pään kokoiset, ja näkyivät selvästi tiukkojen mustien housujen
läpi. Jalat olivat isot, mutta kuitenkin mukavasti saaneet sijansa
vasikannahkakengissä, jotka punersivat paljosta käyttämisestä. Hänen
yllään oli ruskeasta palttinasta tehty mekko, joka oli puoliksi
takki, puoliksi pusero. Tällaiselta näytti puolueettomasti ja
tarkalleen kuvattuna apotti Fortierin entinen oppilas.

Nyt meidän on vielä kuvattava hänen luonnettansa.

Ange Pitou jäi orvoksi kahdentoista ikäisenä; silloin hän
onnettomuudekseen menetti äitinsä, jonka ainoa lapsi hän oli. Isä
oli kuollut ennen kuin poika vielä oikein pystyi ajattelemaankaan,
ja kun äiti-raukka jumaloi Ange Pitouta, sai tämä tehdä oman
mielensä mukaan kaikessa. Täten oli hänen ruumiillinen kehityksensä
ollut oivallinen, mutta henkinen puoli oli saanut jäädä syrjään.
Ollen syntynyt kauniissa Haramontin kylässä, penikulman päässä
kaupungista, metsän keskellä, hän heti ensimmäisillä retkillään alkoi
tutkistella kotiseutunsa metsää ja käydä sotaa siellä asustavia
eläimiä vastaan. Kun hänen lahjansa täten olivat kohdistuneet
yhteen ainoaan suuntaan oli Ange Pitou kymmenen vanhana erinomainen
salakyttä ja ensiluokkainen linnunpyytäjä. Ja tämän kaiken hän
oli oppinut itsestään kenenkään opastamatta, ohjaajanaan vain se
oma voima ja vaisto, jonka luonto antaa metsän keskellä asuvalle
ja joka ominaisuus näyttää olevan osa siitä lahjasta, jonka se
antaa eläimille. Senvuoksi hän tiesikin kaikki hirvien ja jänisten
kulkutiet. Kolmen penikulman laajuudelta hän tunsi jokaisen
suosilmän, ja kaikkialla näkyi hänen käyräpuukkonsa jälkiä, kun hän
oli taitellut sopivia oksia pyydyksiään varten. Taukoamatta ollen
näissä erikoisissa puuhissa hän oli kehittynyt ylen eteväksi omalla
alallaan.

Kun hänellä oli pitkät käsivarret ja vahvat polvet, joiden avulla
hän jaksoi kiivetä paksuimpiakin runkoja myöten, kapusi hän
korkeimpiinkin puihin etsimään linnunpesiä niin nokkelasti ja
varmasti, että toverit häntä ihailivat, ja jos hän olisi asunut
lähempänä päiväntasaajaa, niin apinat olisivat häntä kunnioittaneet
sen taidon vuoksi, jonka hän oli saavuttanut erikoisessa
linnunmetsästyksessä, joka aikuisiakin suuresti miellyttää.
Metsästäjä houkuttelee linnut ansoilla varustettuun puuhun ja
matkii äänellä närhiä tai huuhkajaa, joita muu lintumaailma yleensä
kovasti vihaa. Jokainen rastas, tiainen, sirkku lentää kiiruimman
kautta nokkiakseen höyhenen vihollisestaan ja useimmissa tapauksissa
paneekin oman henkensä vaaraan. Pitoun toverit käyttivät oikeata
huuhkajaa tai närhiä tai erikoista pilliä, jonka avulla voivat
mitenkuten matkia näiden lintujen ääntä. Mutta Pitou halveksi näitä
keinoja ja tällaisia valmisteluja. Hän turvautui omiin keinoihinsa
ja viritti ansan käyttäen luonnonlahjojaan. Suullaan hän matki noita
huutoja, joiden avulla hän houkutteli toiset linnut, jopa samaan
lajiinkin kuuluvat, ne kun pettyivät kuullessaan nämä huudot, sillä
ne olivat siksi hyvin matkittuja.

Suolla pyydystäessään Pitou käytti "aasinsiltaa", ja epäilemättä hän
olisi kokonaan halveksinut tämän taiteellista valmistamista, ellei
se pyydyksenä olisi tuottanut runsaasti. Vaikka hän halveksikin
tätä liian helppoa metsästystapaa, eivät kuitenkaan etevimmätkään
pyydystäjät osanneet yhtä hyvin kuin hän peittää ruohoilla liian
suurta lammikkoa, kunnes se oli vireessä, kuten metsästäjänkielellä
sanotaan. Kukaan ei osannut Pitoun tavoin asettaa ansaansa sellaiseen
kaltevaan asemaan, ettei viekkainkaan lintu päässyt juomaan sen
ylitse tai alitse. Eikä kellään ollut niin varmaa kättä eikä niin
tarkkaa silmää kaataessaan risiiniöljyä ja liimaa yhteen, jotta siten
syntyvä pyydystysliima ei tullut liian veteläksi tai liian tahmeaksi.

Kun ihmistä arvostellaan hänen lahjojensa perusteella, muuttuu tämä
arvonanto sen mukaan, missä kulloinkin ollaan. Haramontin kylässä,
talonpoikien keskuudessa, jotka olivat tottuneet saamaan enemmän
kuin puolet elinkeinoistaan suorastaan luonnolta ja vaistomaisesti
vihasivat sivistystä, nautti Pitou siksi suurta kunnioitusta, että
äiti ei voinut ajatellakaan poikansa joutuneen väärille teille ja
oivaltaa, että suurilla rahasummilla hankittava kasvatus ei ollut
samaa, jonka Pitou kaikesta koulutuksesta vapaana itse hankki
itselleen.

Mutta kun tämä kunnon nainen sairastui, kun hän tunsi kuoleman
saapuvan, kun hän käsitti jättävänsä lapsensa yksinään maailmaan,
silloin hän alkoi epäillä ja rupesi etsimään tukea vastaiselle
orvolle. Hän muisti silloin, että kymmenen vuotta aikaisemmin
oli muuan nuori mies keskellä yötä kolkuttanut hänen ovelleen
sylissään vastasyntynyt lapsi, jonka hoitamista varten hän jätti
jokseenkin suuren rahamäärän, ja toinen vieläkin suurempi oli
uskottu Villers-Cotteretsissa asuvan asianajajan huostaan. Tästä
salaperäisestä nuoresta miehestä hän ei alussa tiennyt mitään nimitä
kuin että hänen nimensä oli Gilbert. Mutta kolme vuotta sitten hän
näki tämän saman miehen uudelleen ilmestyvän. Silloin hän oli noin
kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanha mies, jonka käytös oli jäykkä,
sanat tarkoin punnitut ja esiintyminen alussa hiukan kylmäkiskoista.
Mutta tämä päällimmäinen jääkuori katosi, kun hän näki lapsensa, sai
nähdä hänet kauniina, terveenä ja hymyilevänä, kasvatettuna hänen
tahtonsa mukaan luonnon keskellä. Silloin hän puristi kunnon naisen
kättä ja sanoi hänelle vain:

"Hädän tullen turvautukaa minuun."

Sitten hän oli ottanut poikansa, tiedustellut tietä Ermenonvilleen,
poikansa seurassa käynyt Rousseaun haudalla ja palannut sitten
Villers-Cotteretsiin. Kun hän siellä varmaankin mieltyi seudun
raikkaaseen ilmaan ja kuuli asianajajan kautta hyvää apotti Fortierin
koulusta, jätti hän pikku Gilbertin tämän kunnon miehen huostaan,
jonka filosofoivaan luonteeseen hän heti oli mieltynyt, sillä tähän
aikaan oli filosofoiminen niin voimaperäistä, että se oli päässyt
tunkeutumaan kirkonmiestenkin piiriin.

Senjälkeen hän läksi Pariisiin jättäen osoitteensa apotti Fortierille.

Pitoun äiti tiesi kaikki nämä seikat. Kuoleman hetkellä hän muisti
nämä sanat: "Hädän tullen turvautukaa minuun" Heti hänen ajatuksensa
kirkastuivat. Ehkä sallimus oli tämän kaiken näin järjestänyt, jotta
pikku Pitou löytäisi enemmän kuin mitä hän kadotti. Hän kutsutti
luoksensa papin, koska hän ei itse osannut kirjoittaa. Pappi
kirjoitti, ja samana päivänä kirje vietiin apotti Fortierille, joka
liitti siihen osoitteen ja joudutti sen postiin.

Se tapahtuikin viime hetkessä, sillä kaksi päivää sen jälkeen Pitoun
äiti kuoli.

Pitou oli vielä liian nuori käsittääkseen tappionsa koko laajuuden.
Hän itki, ymmärtämättä ikuista eroa, nähdessään äitinsä kylmänä,
kelmeänä ja murtuneena. Vaistomaisesti hän käsitti, että kodin hyvä
henki oli lentänyt pois, että äidin poistuttua koti kävi autioksi
ja vieraaksi. Hän ei käsittänyt, millaiseksi hänen tulevaisuutensa
muodostuisi; ei hän edes käsittänyt, mitä hänen seuraavana päivänä
oli tehtävä. Kun hän oli saattanut äitinsä hautaan, kun multa oli
luotu arkulle, kun kumpu oli pyöristetty, istui hän haudan partaalle,
ja vaikka häntä kuinkakin kehoitettiin poistumaan hautuumaalta,
vastasi hän kaikkeen pudistamalla päätänsä ja sanoen, ettei hän
koskaan ollut jättänyt äitiään, Madeleinea, ja että hän siis tahtoi
jäädä sinne, missä tämä oli.

Hän vietti koko sen päivän ja seuraavan yön haudan ääressä.

Täältä hänet kunnon tohtori, -- olemmeko sanoneet, että Pitoun
vastainen suosija oli lääkäri? -- täältä kunnon tohtori hänet löysi,
kun hän käsittäen, mihin kaikkeen tehty lupaus hänet velvoitti,
saapui pari vuorokautta kirjeen lähettämisen jälkeen.

Ange oli ollut hyvin pieni, kun hän ensi kertaa näki tohtorin. Mutta
jättäväthän kaikenmoiset seikat nuoreen mieleen usein ikuisesti
säilyviä vaikutelmia, olihan tuon salaperäisen nuoren miehen
käynti jättänyt jotakin hänen kotiinsa. Olihan hän jättänyt sinne
tuon pienen lapsen ja sen ohella vaurautta. Joka kerta kun Ange
kuuli äitinsä mainitsevan Gilbertin nimen, lausui hän sen melkein
ihaillen. Kun Gilbert oli uudelleen ilmestynyt taloon, vakiintuneena
miehenä ja käyttäen tohtorin arvonimeä, -- kun hän entisten hyvien
töittensä lisäksi vielä lupasi auttaa tulevaisuudessakin, arveli
Pitou, nähdessään äitinsä kiitollisuuden, että hänenkin oli oltava
kiitollinen, ja äitiään matkien hän oli sopertanut olevansa ikuisesti
kiitollinen ja säilyttävänsä muiston tohtorista. Tämän tähden hän
heti, kun huomasi tohtorin hautuumaan portin takaa ja näki hänen
lähestyvän ruohottuneiden hautojen ja kaatuneitten ristien lomitse,
tunsi miehen, nousi ja meni tohtoria vastaan; sillä hän ymmärsi,
ettei hän voinut vastata kielteisesti miehelle, joka sillä tavalla
saapui hänen luokseen äidin kehoituksesta. Hän ei siis vastustellut,
kääntyi vain katsomaan taakseen ja itki, kun Gilbert talutti hänet
pois hautuumaalta. Komeat rattaat odottivat portilla. Hän nosti
pojan vaunuihin, jätti Pitoun asunnon onnettomuuden herättämän
kunnioituksen turviin ja vei pojan kaupunkiin. Täällä hän meni
silloiseen komeimpaan hotelliin, jonka nimi oli Dauphin. Heti sinne
tultuaan hän lähetti sanan räätälille, joka edeltäpäin annettujen
määräysten mukaan toi valmiita vaatteita mukanaan. Varovaisuuden
vuoksi hän valikoi pari kolme tuumaa liian pitkät pukineet, syystäkin
kyllä, sillä sankarillamme oli suuri taipumus kasvamiseen, eikä nämä
vaatteet sittenkään tainneet sopia pitkäaikaisiksi. Hän läksi sen
jälkeen pojan kanssa astelemaan sitä kaupunginosaa kohden, jonka nimi
on Pleux.

Mitä lähemmäksi tultiin tätä kaupunginosaa, sitä hitaammin Pitou
asteli, sillä hän huomasi joutuvansa tätinsä Angéliquen luo. Vaikka
hän olikin vain muutaman kerran nähnyt kumminsa -- sillä täti
Angélique oli antanut Pitoulle hänen runollisen ristimänimensä, --
niin hänellä oli kuitenkin tästä naisesta hyvin ikävät muistot.

Täti Angélique ei pienimmässäkään määrässä voinut miellyttää Pitoun
kaltaista lasta, joka oli aina tottunut nauttimaan äitinsä hellää
hoivaa. Täti Angélique oli tähän aikaan viidenkymmenenviiden ja
tai -kahdeksan ikäinen vanhapiika. Hän oli surkastunut noudattamalla
tarkoin uskonnollisia sääntöjä, ja väärin käsitetty hartaus oli
hänessä kuihduttanut kaikki hellät säälin ja ihmisyyden tunteet,
kehittäen niiden sijaan ahneutta, joka vain karttui jokapäiväisessä
seurustelussa tekopyhien akkojen kanssa. Hän ei suorastaan elänyt
almuilla, vaan myymällä pellavalankoja, joita hän kehräsi rukillaan
ja vuokraamalla kirkossa tuoleja, minkä oikeuden hän oli saanut
kirkkoherralta. Tämän lisäksi hän tuon tuostakin sai hurskailta
ihmisiltä, jotka uskoivat hänen teennäiseen uskonnollisuuteensa,
lantteja, jotka hän vaihtoi hopearahaksi ja hopearahat viimein
kultarahoiksi. Nämä kultarahat katosivat, eikä kukaan tiennyt niiden
olemassaolostakaan eikä aavistanut minne ne hävisivät; raha rahalta
ne piiloutuivat sen lepotuolin pielukseen, jolla hän työssään istui,
ja täällä hapuillessaan kultarahat löysivät joukon tovereitaan,
jotka samalla tavalla kuin nekin olivat yksitellen joutuneet pois
liikkeestä ja odottivat vain hetkeä, jolloin vanhanpiian kuolema ne
saattaisi perijän käsiin.

Tämän kunnianarvoisan sukulaisen asuntoa kohden siis tohtori Gilbert
asteli taluttaen pitkää Pitouta.

Sanoimme pitkää Pitouta, sillä ensimmäisen syntymävuotensa jälkeen
oli Pitou aina ollut ikäisekseen liian pitkä.

Neiti Rose-Angélique Pitou oli sinä hetkenä, jona ovi aukeni tohtorin
ja vanhanpiian veljenpojan astuessa sisään, hyvällä tuulella.
Samalla kertaa kun Haramontin kirkossa vietettiin sielumessua hänen
kälynsä kuoleman johdosta, oli Villers-Cotteretsin kirkossa häät ja
ristiäiset, jotenka tuolien vuokrasta oli yhtenä ainoana päivänä
kerääntynyt kuusi livreä. Neiti Angélique oli sitten vaihtanut rovot
écuiksi, liittänyt ne kolmeen aikaisemmin vaihdettuun samanlaiseen
rahaan ja saanut siten vaihdetuksi louisdorin. Tämä kultaraha läksi
juuri toisten rahojen luo, ja päivä, jona tällainen yhtyminen
tapahtui, oli tietystikin neiti Angéliquelle juhla.

Hän oli vastikään päättänyt tämän toimituksen, avannut sen ajaksi
teljetyn oven ja kerran vielä kiertänyt tuolinsa nähdäkseen ilmaisiko
mikään sinne kätkettyä aarretta, kun tohtori ja Pitou astuivat sisään.

Tällainen kohtaaminen olisi voinut olla liikuttava, mutta siksi
tarkan huomioidentekijän kuin tohtori Gilbertin mielestä se
oli naurettava. Kun vanhapiika huomasi veljenpoikansa, lausui
hän muutaman sanan äsken kuolleesta rakkaasta kälystään ja oli
pyyhkivinään kyyneleen silmistään. Tohtori tahtoi tutkia vanhanpiian
sydäntä, ennenkuin teki mitään päätöksiä hänen suhteensa, ja
senvuoksi hän puhui tätien velvollisuuksista veljensä poikia kohtaan.
Mutta mitä kauemmin tohtori puhui ja mitä pitemmälti kauniita sanoja
valui hänen huuliltaan, sitä pikemmin vanhanpiian terävä katse
kuivasi silmään tulleen kyyneleen, piirteet jäykistyivät ja alkoivat
yhä enemmän muistuttaa vanhaa paperia; hän kosketti vasemmalla
kädellään terävää leukaansa ja alkoi oikean kätensä kuihtuneilla
sormilla laskea, kuinka monta kultarahaa tuolien vuokraaminen
vuodessa tuottaisi. Koska hänen laskelmansa sattui loppumaan samalla
kertaa kuin tohtorin puhekin, voi hän heti vastata, että vaikka
hänellä olikin suuri rakkaus kälyvainajaa kohtaan ja vaikka hän
suuresti rakastikin veljenpoikaansa, ei hän mitenkään voinut pienten
tulojensa vuoksi ruveta lisäämään menojaan.

Tohtori olikin odottanut tätä vastausta; se ei siis häntä vähääkään
ihmetyttänyt. Hän oli kaikkein uusien ajatusten suuri harrastaja, ja
kun Lavaterin teoksen ensimmäinen osa juuri äskettäin oli ilmestynyt,
sovellutti hän tämän zürichiläisen filosofin ihmeoppia neiti
Angéliquen laihoihin ja kellertäviin kasvoihin.

Tuloksena tästä tarkastuksesta oli, että vanhanpiian pitkä nenä,
pienet kiiluvat silmät, ohuet huulet todistivat samassa henkilössä
yhtyneen ahneuden, itsekkyyden ja teeskentelyn.

Olemme jo sanoneet, että saamastansa vastauksesta hän ei vähääkään
hämmästynyt. Mutta huomiontekijänä hän tahtoi nähdä, kuinka pitkälle
tämä tekopyhä olento kehittäisi kaikki kolme huonoa ominaisuuttaan.

"Mutta, neiti", sanoi hän, "onhan Ange Pitou orpo, veljenpoikanne."

"Mutta ajatelkaahan toki, herra Gilbert", muistutti vanhapiika, "hän
lisäisi menojani kuudella soulla päivässä, vaikka laskenkin huokeiden
hintojen mukaan, sillä tuo nulikka syö ainakin naulan leipää
päivässä."

Pitou väänsi naamansa virniin, sillä hän söi tavallisesti puolitoista
naulaa jo aamiaisekseen.

"Puhumattakaan, mitä menee hänen vaatteittensa puhdistamiseen",
jatkoi neiti Angélique, "sillä muistan hänen likaavan niitä kovasti."

Tottahan oli, että Pitou likasi vaatteensa, kun muistaa, millaista
elämää hän vietti, mutta se tunnustus on annettava hänelle, että hän
repi vielä enemmän kuin likasi.

"Hyi, neiti Angélique", sanoi tohtori, "tehän harjoitatte
kristillisiä hyveitä ja teette tällaisia laskelmia, kun on
kysymyksessä veljenpoikanne ja kummipoikanne."

"Puhumattakaan hänen vaatteittensa kunnossapitämisestä", huudahti
vanha tekopyhä, sillä hän muisti nähneensä kälynsä Madeleinen
ompelevan paljon paikkoja veljenpoikansa takkiin ja housujen polviin.

"Te siis kieltäydytte ottamasta veljenpoikaanne luoksenne", sanoi
tohtori. "Tämän orvon, jonka täti ajaa kynnykseltään, täytyy siis
mennä kerjäämään almua vieraitten luota."

Vaikka neiti Angélique olikin saita, käsitti hän varsin hyvin
joutuvansa huonoon valoon, jos hänen kieltonsa tähden veljenpojan
täytyisi turvautua tähän äärimmäiseen keinoon.

"Ei", sanoi hän, "minä otan hänet luokseni."

"Ah!" sanoi tohtori iloiten, löytäessään hellän tunteen tässä
kuihtuneeksi luulemassaan sydämessä.

"Niin", jatkoi vanhapiika, "minä suosittelen häntä Bourg-Fontainen
augustinilaismunkeille, jotta ne ottaisivat hänet luostariin
palvelevaksi veljeksi."

Olemme jo maininneet, että tohtori oli filosofi. Tietäähän jokainen,
mitä filosofin nimi siihen aikaan merkitsi.

Hän päätti siis heti riistää augustinilaisilta oppilaan, ja tämän
hän teki yhtä innokkaasti kuin augustinilaiset olisivat riistäneet
oppilaan filosofeilta.

"No siis", lausui hän pistäen kätensä syvään taskuunsa, "koska
elätte niin ahtaissa oloissa, rakas neiti Angélique, että teidän on
varojen puutteessa pakko ajaa veljenpoikanne vieraitten hoitoon,
niin etsin jonkun muun, joka edullisemmin kuin te voi käyttää sen
rahaerän, jonka aion luovuttaa tämän orvon pojan hyväksi. -- Minun on
palattava Amerikkaan. Ennen lähtöäni jätän Pitoun jonkun puusepän tai
vaununtekijän oppiin. Hän itse saa valita työalansa. Poissaollessani
hän kehittyy ja palatessani jo osaa ammattinsa, ja silloin saan
nähdä, mitä voin tehdä hänen hyväkseen. Syleile siis, poika, tätiäsi,
ja lähtekäämme pois."

Tuskin oli tohtori lopettanut, kun Pitou jo riensi kunnia-arvoista
tätiään kohden, ojentaen pitkät käsivartensa. Hän tahtoi mitä
pikimmin syleillä tätiä, kun tämä suudelma vain olisi ikuisen eron
merkkinä heidän välillään.

Mutta kuullessaan tuon sanan "rahaerän" ja nähdessään tohtorin
pistävän kätensä taskuun, missä se vaistomaisesti kilisteli suuria
écuita, joiden määrän voi suunnilleen laskea taskun pullistumisesta,
tunsi vanhapiika ahneuden kuumeen nousevan sydämeensä asti.

"Tiedättehän, rakas herra Gilbert, erään seikan", sanoi hän.

"Minkä"? kysyi tohtori.

"No sen, hyvä Jumala, ettei kukaan koko maailmassa voi rakastaa tätä
orpo-raukkaa niin paljon kuin minä."

Ja laihoilla käsivarsillaan hän syleili Pitouta ja painoi pojan
kummallekin poskelle suudelman, joka sai tämän värisemään kiireestä
kantapäähän asti.

"Kyllähän minä sen tiedän", sanoi tohtori. "Ja niin paljon luotinkin
teidän sukulaisrakkauteenne, että toin hänet suoraa päätä teidän,
hänen lähimmän turvaajansa, luo. Mutta sananne ovat samalla kertaa
ilmaisseet minulle, että tahtonne on hyvä, mutta varanne pienet,
-- te olette niin köyhä, ettette mitenkään voi auttaa teitä vielä
köyhempää."

"Mutta, hyvä herra Gilbert", sanoi vanhapiika, "onhan Jumala
taivaassa, ja sieltähän hän antaa ravinnon kaikille luoduilleen."

"Se on kyllä totta", vastasi Gilbert, "mutta vaikka hän antaakin
ravinnon taivaan linnuille, niin hän ei orpoja ota mihinkään
ammattioppiin. Ja ammattia juuri on Ange Pitoun opittava, ja tätä te
ette voi pienten varojenne vuoksi saada toimeen."

"Mutta jos te annatte tuon rahaerän?"

"Minkä rahaerän?"

"Sen, josta juuri puhuitte, rahasumman, joka on taskussanne", lisäsi
vanhapiika ojentaen koukkuiset sormensa ruskean puvun taskua kohden.

"Tietysti sen annan, rakas neiti Angélique", sanoi tohtori. "Mutta
ilmoitan jo edeltäpäin tekeväni sen vain yhdellä ehdolla."

"Millä?"

"Että poika saa oppia jonkun ammatin."

"Hän saa sen oppia, minä vakuutan teille", sanoi vanha tekopyhä,
katse yhä kiintyneenä taskuun, jonka heilahtelemista hänen silmänsä
tarkkasivat.

"Lupaatteko sen minulle?"

"Lupaan."

"Aivan vakavasti?"

"Jumalan totuuden kautta, rakas herra Gilbert. Teen vaikka valan."

Ja neiti Angélique ojensi kyhmyiset sormensa valantekoon.

"Hyvä on", sanoi tohtori ottaen taskustaan kiinnipauloitetun
kukkaron. "Niinkuin näette, olen valmis antamaan rahaa; oletteko te
vuorostanne valmis vastaamaan pojasta?"

"Ristin kautta, olen herra Gilbert."

"Älkäämme vannoko niin paljon, rakas neiti, vaan allekirjoittakaamme
sitä enemmän."

"Minä allekirjoitan, herra Gilbert, minä allekirjoitan."

"Notaarin läsnäollessa?"

"Notaarin läsnäollessa."

"Lähtekäämme siis ukko Niguetin luo."

Ukko Niguet, jolle tohtori Gilbert pitkäaikaisen tuttavuutensa
vuoksi antoi tämän nimityksen, oli -- niinkuin _Neiti de
Taverney_-romaaniimme tutustuneet lukijamme muistavat -- paikkakunnan
tunnetuin notaari.

Niguet oli neiti Angéliquenkin notaari, eikä tällä siis ollut
mitään tohtorin tekemää valintaa vastaan. Vanhapiika seurasi häntä
notaarin luo. Täällä laadittiin asianomainen sitoumus, jossa neiti
Rose-Angélique Pitou sitoutui ottamaan huostaansa veljenpoikansa
Louis-Ange Pitoun ja opettamaan tälle kunniallisen ammatin, saaden
tästä korvaukseksi kaksisataa livreä vuodessa. Sitoumus tehtiin
viideksi vuodeksi. Tohtori jätti notaarille kahdeksan sataa livreä;
kaksisataa oli maksettava etukäteen.

Seuraavana päivänä tohtori läksi Villers-Cotteretsista,
järjestettyään muutamia tiliasioita erään tilanhoitajansa kanssa,
josta myöhemmin puhumme. Ja neiti Pitou iski kuin haukka näihin
edeltäpäin maksettuihin kahteensataan livreen ja kätki kahdeksan
kaunista kultarahaa tuoliinsa.

Jäljelle jääneet kahdeksan livreä saivat odottaa pienessä
savikulhossa, jossa kolmen-, neljänkymmenen vuoden aikana oli ollut
monta lanttia, kunnes parina kolmena sunnuntaina oli kokoontunut
kaksikymmentäneljä livreä, jolloin, niinkuin olemme kertoneet, tämä
rahamäärä muuttui kullaksi ja siirtyi kupista tuoliin.




III

ANGE PITOU TÄTINSÄ LUONA


Olemme nähneet, kuinka vastenmielisesti Ange Pitou jäi pitemmäksi
aikaa tätinsä Angéliquen huomaan. Poika-parka, jolla oli yhtä suuri,
ellei suurempikin vaisto kuin metsästämillään eläimillä, oli heti
aavistanut, mitä oli tulossa. Pettymyksiä hän ei pelännyt, sillä
olemmehan nähneet, ettei hänellä ollut liian valoisia kuvitteluja,
mutta hän tiesi saavansa kokea suruja, vaivoja ja inhoa.

Tohtori Gilbertin lähdettyä ei kertaakaan ollut puhetta Pitoun
panemisesta ammattia oppimaan, ja täytyy tunnustaa, ettei poika tämän
tähden suinkaan tuntenut vastenmielisyyttä tätiä kohtaan. Kunnon
notaari oli kyllä maininnut kerran tästä nimenomaisesta sopimuksesta,
mutta neiti Angélique oli vastannut, että hänen veljenpoikansa oli
vielä liian nuori, hänen terveytensä niin heikko, että ammattityössä
se voisi kokonaan pilaantua. Tämän kuullessaan notaari ihaili neiti
Angéliquen hyvää sydäntä ja siirsi ammattiopettamisen seuraavaan
vuoteen. Eihän vielä ollut kiirettä, poika oli vasta täyttänyt
kaksitoista vuotta.

Sillä aikaa kun täti Angélique tuumi ja mietti, millä keinoin
hän eniten voisi hyötyä veljenpojastaan, alkoi Pitou ottaa
selkoa lähiseudun metsästä, viettääkseen Villers-Cotteretsissa
samanlaatuista elämää kuin Haramontissa.

Koko päivän tarkasteltuaan seutua hän tuli huomaamaan, että
parhaimmat lammikot olivat Dampleuxin tien, Compiègnen tien ja
Vivièresin tien varrella ja että linturikkain seutu oli Susilehto.

Suoritettuaan tämän tarkastuksen Pitou ryhtyi tarpeellisiin
toimenpiteisiin.

Helpoimmin ja tarvitsematta käyttää mitään rahasummia saattoi
hankkia liimaa ja liimapuikkoja. Kun survoi rautatammen kuoria ja
sen sitten huuhtoi vedellä, sai oivallista liimaa, ja liimatikkuja
kasvoi tuhansittain koivuissa. Kellekään mitään kertomatta Pitou
hankki itselleen tuhatkunnan keppiä ja kulhollisen parhainta liimaa,
ja eräänä päivänä otettuaan leipurilta tätinsä laskuun neljä naulaa
leipää hän läksi aamun koittaessa ja palasi vasta yön tultua.

Pitou ei ollut tehnyt tällaista päätöstä edeltäpäin laskematta,
mihin se johtaisi. Hän oli arvannut myrskyn nousevan. Vaikka hänellä
ei ollutkaan Sokrateen viisautta, tunsi hän Angélique-tätinsä
luonnonlaadun yhtä hyvin kuin Alkibiadeen opettaja Xantippansa sisun.

Pitoun otaksumiset olivat oikeita, mutta hän alkoi vastustaa myrskyä
tarjoamalla vanhallepiialle päivän metsästyksen tuloksen. Mutta hän
ei voinut edeltäpäin aavistaa, millä kohtaa salama häneen iskisi.

Salama iski hänen astuessaan sisään.

Neiti Angélique oli piiloutunut oven taakse, jotta veljenpoika ei
pääsisi karkaamaan. Kun hän siis astui jalallaan huoneeseen, sai hän
takaraivoonsa iskun, ja lähemmin tutkimatta hän tunsi, että sen antoi
hänen tätinsä kuiva käsi.

Kaikeksi onneksi Pitoulla oli kova pää. Vaikka hän lyönnin
vaikutuksesta tuskin oli horjahtanutkaan, niin hän teeskenteli,
hoippui huoneen toiseen päähän ja vaipui lattialle, täten
lauhduttaakseen tätiä, jonka raivo vain oli lisääntynyt, sillä hän
oli iskiessään loukannut sormensa. Kun täti kuontalo kädessään
lähestyi häntä, veti Pitou taskustaan sen taikaesineen, jolla hän oli
päättänyt puolustaa metsälläkäyntiään.

Hänellä oli kaksi tusinaa lintuja, näiden joukossa tusina punarintoja
ja puoli tusinaa rastaita.

Neiti Angélique levitti silmänsä hämmästyksestä selälleen, riiteli
vielä muodon vuoksi, mutta riidellessään sieppasi veljenpoikansa
metsästyssaaliin ja astuen kolme askelta lamppua kohden sanoi:

"Mitä nämä ovat?"

"Näettehän toki, hyvä täti Angélique, mitä ne ovat", sanoi Pitou,
"nehän ovat lintuja."

"Voiko näitä syödä?" kysyi heti vanhapiika, joka jumalisena tietysti
oli myös herkkusuu.

"Syödäkö!" huudahti Pitou. "Totta kai! Punarintoja ja rastaita! Mitä
sitten, ellei niitä!"

"Mistä sinä, senkin onneton, olet nämä varastanut?"

"En minä ole niitä varastanut, vaan pyydystänyt."

"Mistä?"

"Suonsilmien luota."

"Mitä suonsilmiä ne ovat?"

Pitou katsoi tätiin ihmeissään. Hän ei voinut ajatellakaan, että
maailmassa olisi niin huonosti kasvatettu olento, joka ei tietäisi,
mitä suonsilmä on.

"Suonsilmäkö?" kysyi hän. "Sehän on suonsilmä!"

"On kai, mutta senkin viisastelija, enhän minä tiedä, mitä suonsilmä
on."

Pitou sääli aina tietämättömiä ihmisiä ja senvuoksi selitti:

"Suonsilmä on pikkuinen lampi. Metsässä on sellaisia noin
kolmekymmentä. Niiden ympärille pannaan liimatikkuja, ja kun linnut
tulevat juomaan eivätkä ymmärrä vaaraa, tarttuvat ne tyhmyydessään
kiinni."

"Mihin?"

"Liimaan."

"Ahaa, nyt ymmärrän," sanoi täti Angélique; "mutta kuka sinulle antoi
rahaa?"

"Rahaa!" kysyi Pitou hämmästyen, sillä eihän hänellä koskaan ollut
ropoakaan; "rahaako, täti Angélique?"

"Niin."

"Ei kukaan."

"Mutta millä sinä sitten ostit liimaa?"

"Minä valmistin sitä itse."

"Ja liimatikkuja?"

"Nekin tein itse."

"Siis linnut..."

"Mitä, täti?"

"Eivät maksa mitään?"

"Minun tarvitsi vain kumartua ottamaan ne kiinni."

"Ja voiko suonsilmille mennä usein?"

"Joka päivä."

"Hyvä."

"Mutta ei saa mennä..."

"Eikö saa... mitä ei saa?"

"Mennä joka päivä."

"Miksi ei?"

"Siten pilaa."

"Kenet pilaa?"

"Tietysti suonsilmän. Ymmärrättehän, täti Angélique, että linnut,
jotka on pyydystänyt..."

"Mitä sitten?"

"Mitäkö? Nehän ovat poissa suonsilmältä."

"Se on totta", vastasi täti.

Ensimmäisen kerran tätinsä luona oleskelunsa aikana tämä tunnusti
veljenpoikansa olevan oikeassa; siksi tämä odottamaton tunnustus
hurmasikin Pitouta.

"Mutta", lausui poika, "niinä päivinä, joina ei mene suonsilmälle,
menee muualle. Niinä päivinä, joina ei pyydystä lintuja, pyydystää
jotakin muuta."

"Mitä muuta?"

"Tietysti jäniksiä!"

"Jäniksiäkö?"

"Niin. Niiden liha syödään ja nahka myödään. Jäniksennahasta saa
kaksi souta."

Täti Angélique katsoi veljenpoikaansa ihastuneena. Hän ei koskaan
ollut tiennyt tämän ymmärtävän niin hyvin rahan ansaitsemista. Pitoun
arvo oli kohonnut hänen silmissään.

"Mutta minä kai saan myydä jäniksennahat?"

"Tietysti", vastasi Pitou, "samoin kuin äitini Madeleine teki."

Pojan mieleen ei koskaan ollut juolahtanutkaan, että hänellä olisi
oikeuksia vaatia osuudekseen metsästyssaaliista muuta kuin ruokaa.

"Ja milloin lähdet jäniksiä pyydystämään?" kysyi neiti Angélique.

"Kun ensin olen saanut ansat valmiiksi", vastasi Pitou.

"No, valmista ne siis."

Pitou pudisti päätänsä.

"Olethan sinä osannut tehdä liimaa ja liimatikkujakin."

"Osaan kyllä valmistaa liimaa ja liimatikkuja, mutta en osaa kehrätä
messinkilankaa; sitä saa valmiina kauppiaalta."

"Paljonko se maksaa?"

"Jos ostan neljällä soulla, niin sillä valmistan pari tusinaa."

"Ja montako jänistä voi saada noilla parilla tusinalla?"

"Kuinka kulloinkin sattuu luonnistamaan, neljä, viisi, kuusi ehkä,
ja ansoja voi käyttää useamman kerran, ellei vartija satu niitä
löytämään."

"Tuossa on sinulle neljä souta", sanoi täti Angélique, "mene ostamaan
messinkilankaa Dambrunilta, ja huomenna saat lähteä jäniksiä
pyydystämään."

"Minä menen virittämään ne huomenna", sanoi Pitou, "mutta vasta
ylihuomenna aamulla saan tietää, onko niihin mennyt jäniksiä."

"Hyvä on, mene kauppaan."

Messinkilanka oli kaupungissa huokeampaa kuin maaseudulla; tämä
johtui siitä, että Haramontin kauppiaat ostivat varastonsa
Villers-Cotteretsista. Pitou sai siis kaksi tusinaa silmukoita
kolmella soulla. Yhden soun hän toi takaisin tädilleen.

Tämä veljenpojan rehellisyys melkein liikutti vanhanpiian mieltä. Hän
aikoi jo lahjoittaa pojalle tämän yhden soun, jota ei ollut käytetty.
Pitoun onnettomuudeksi se oli vasaralla takoen levennetty, niin että
se hämärissä voi käydä kahdesta sousta. Neiti Angéliquen mielestä ei
sopinut heittää pois rahaa, joka voisi tuottaa sata prosenttia, ja
hän pisti sen taskuunsa. Pitou oli huomannut liikkeen, mutta ei sitä
selvitellyt. Hänen mieleensä ei koskaan juolahtanutkaan, että täti
voisi antaa hänelle rahaa. Hän alkoi valmistaa ansojaan.

Seuraavana päivänä hän pyysi neiti Angéliquelta säkin.

"Mitä sillä teet?" kysyi vanhapiika.

"Minä tarvitsen", sanoi Pitou salaperäisesti.

Neiti Angélique antoi pyydetyn säkin, pisti sen pohjalle leipää ja
juustoa aamiaiseksi ja päivälliseksi, ja Pitou läksi kiireen vilkkaa
metsään.

Täti Angélique alkoi kyniä kahtatoista punarintaa, aikoen niistä
valmistaa itselleen aamiaisen ja päivällisen. Hän vei kaksi rastasta
apotti Fortierille ja neljä "Kultaisen pallon" ravintolan isännälle,
joka maksoi hänelle niistä kolme souta kappaleelta, lupasipa vielä
maksaa saman hinnan kaikista vastedes tuotavistakin.

Täti Angélique palasi säteilevänä kotiaan. Taivaan siunaus oli tullut
hänen taloonsa Pitoun mukana.

"Toden totta", sanoi hän syödessään punarintoja, jotka olivat lihavia
ja maukkaita, "hyvä työ saa aina palkinnon."

Illalla Ange palasi. Hänen säkkinsä oli kovin pullollaan. Tällä
kertaa ei täti Angélique odotellut oven takana, vaan kynnyksellä.
Tervetuliaisiksi poika ei saanut lyöntejä, vaan irvistyksen, joka
näytti melkein hymyilyltä.

"Tässä minä olen!" sanoi Pitou astuessaan huoneeseen varmasti,
niinkuin ainakin hyvän päivätyön tehnyt.

"Sinä ja säkkisi", sanoi täti Angélique.

"Minä ja säkkini", vahvisti Pitou.

"Ja mitä säkissäsi on?" kysyi täti Angélique uteliaana ojentaen
kätensä.

"Täällä on silmuja" [Niille lukijoillemme, jotka eivät tunne
metsästäjien kieltä yhtä hyvin kuin me, ilmoitamme, että näillä
tarkoitettiin pyökin hedelmiä. Niistä tehdään jokseenkin hyvää öljyä;
köyhille ne ovat kahtena vuoden kuukautena kuin taivaasta pudonnutta
mannaa. -- _Tekijä_.], vastasi Pitou.

"Silmujako?"

"Niin juuri. Ymmärrättehän, että jos ukko Lajeunesse, metsänvartija,
olisi nähnyt minun kuljeksivan hänen alueillaan ilman säkkiä, olisi
hän heti kysynyt: 'Mitä sinä, pikku maankiertäjä, täällä teet?' Ja
varmasti hän olisi epäillyt jotakin. Mutta jos hän kysyy minulta
silloin, kun minulla on säkkini, niin vastaan: 'Olen tullut silmuja
keräämään, vai onko niiden kokoaminen kiellettyä?' -- 'Ei ole.' --
'No niin, ellei se ole kiellettyä, ei teillä ole mitään sanottavaa.'
Jos ukko Lajeunesse sanoisi jotakin, niin hän olisi väärässä."

"Sen sijaan, että olisit virittänyt ansat, oletkin siis keräillyt
silmuja, laiskuri!" huudahti täti Angélique, joka veljenpoikansa
varokeinojen takia luuli menettävänsä jänikset.

"En suinkaan, minä viritin ansat kootessani silmuja, joten hän ei
mitään tiennyt minun hommistani."

"Eikö hän sanonut mitään?"

"Kyllä hän sanoi: 'Vie terveisiä tädillesi.' Eikö ukko Lajeunesse ole
kunnon mies?"

"Mutta jänikset?" kysyi täti Angélique, joka ei voinut luopua
aikaisemmasta ajatuksestaan.

"Jäniksetkö? Keskiyöllä nousee kuu, ja minä menen kello yhden aikaan
katsomaan, ovatko ne menneet ansaan."

"Minne menet?"

"Metsään."

"Mitä, menetkö sinä kello yhden aikaan yöllä metsään?"

"Menen."

"Etkä pelkää?"

"Mitä minä pelkäisin?"

Täti Angélique ihastui Pitoun rohkeuteen, niinkuin oli ihmetellyt
hänen älykkyyttäänkin.

Pitou oli täydellinen luonnonlapsi eikä siis tiennyt mitään siitä
teennäisestä pelosta, joka vaivaa kaupunkilaislapsia.

Keskiyöllä hän lähti ja hiipi pitkin hautuumaan aitoviertä taaksensa
katsomatta. Viattomana lapsena hän ei ollut edes rohkeimmissa
ajatuksissaan loukannut Jumalaa eikä ihmisiä; hän ei siis pelännyt
kuolleita eikä eläviä.

Hän pelkäsi vain yhtä olentoa. Tämä oli ukko Lajeunesse. Senvuoksi
hän tekikin kierroksen, jotta ei kulkisi hänen asuntonsa ohitse. Kun
ovet ja ikkunaluukut olivat suljetut ja kaikki valot sammutetut,
tahtoi Pitou päästä selville siitä, oliko vartija kotona vai
metsässä, ja alkoi haukkua niin erehdyttävällä tavalla, että
ukko Lajeunessen mäyräkoira Ronflot päästi kovan rähäkän ja tuli
nuuskimaan portin alitse.

Nyt Pitou oli turvallinen. Jos Ronflot kerran oli kotona, niin oli
ukko Lajeunessekin. Ronflot ja Lajeunesse olivat erottamattomia, ja
jos näki toisen, niin voi olla varma siitä, että vähän ajan päästä
näki toisenkin.

Pitou läksi siis rauhallisena metsään. Ansat olivat toimineet hyvin:
kaksi jänistä oli mennyt niihin ja kuristunut.

Pitou pisti jänikset liian väljän takkinsa taskuihin, joka vuoden
päästä oli hänelle vallan liian pieni, ja palasi tätinsä luo.

Vanhapiika oli mennyt levolle, mutta ahneus piti häntä valveilla. Hän
oli laskenut, paljonko hän voisi ansaita neljällä jäniksennahalla
viikossa, ja tämä laskeminen oli innostuttanut häntä niin, ettei hän
voinut nukkua. Hän kysyikin senvuoksi hermostuneesti vapisten, mitä
poika toi mukanaan.

"Parin. Täti Angélique, ei ole minun vikani, etten ole voinut tuoda
enempää. Mutta ukko Lajeunessen jänikset näyttävät olevan viekkaita."

Täti Angéliquen toiveet olivat täyttyneet, jopa runsaastikin. Ilosta
vapisten hän otti molemmat jänikset, tarkasti niiden ehjää nahkaa ja
sulki ne ruokakaappiin: sellaisia herkkuja ei siellä ollut koskaan
ollut, ennenkuin Pitou alkoi sinne niitä hankkia.

Sitten hän jokseenkin hellällä äänellä kehoitti Pitouta menemään
levolle, minkä väsynyt poika tekikin pyytämättä edes illallista, ja
tämä seikka taas kartutti täti Angéliquen suosiollisuutta.

Kahta päivää myöhemmin Pitou yritti uudelleen ja paremmalla onnella.
Hän sai kolme jänistä.

Kaksi joutui niistä "Kultaisen pallon" ravintolaan ja kolmas
pappilaan. Täti Angélique piti hyvää huolta apotti Fortierista, joka
taas vuorostaan suositteli häntä hartaille seurakuntalaisilleen.

Tähän tapaan jatkuivat olot kolme neljä kuukautta. Täti Angélique
oli ihastuksissaan, ja Pitoun mielestä oli elämä siedettävää.
Tosin puuttui äidinrakkautta, mutta muuten oli hänen elämänsä
Villers-Cotteretsissa samanlaista kuin Haramontissa. Mutta muuan
odottamaton seikka, jonka kuitenkin olisi pitänyt olla odotettavissa,
lopetti nämä tulot ja esti poikaa käymästä metsällä.

Tohtori Gilbert lähetti kirjeen New Yorkista. Amerikkaan tultuaan ei
kunnon filosofi ollut unohtanut pientä holhokkiaan. Hän kirjoitti
notaari Niguetille kysyen, oliko hänen määräyksiään noudatettu, ja
vaatien sitoumuksen täyttämistä, ellei sitä ollut tehty, tai sen
rikkomista, ellei sitä tahdottu noudattaa.

Asia oli vakava. Notaarin kunnia oli kysymyksessä. Hän tuli täti
Pitoun luo kädessään tohtorin kirje ja vaati annetun lupauksen
pikaista täyttämistä.

Mitään väistämiskeinoa ei ollut olemassa, sillä Pitoun huonoon
terveyteen ei voinut vedota, koska hänen ulkomuotonsa todisti
päinvastaista. Pitou oli pitkä ja laiha, mutta olivathan kasvavat
puutkin metsässä pitkiä ja laihoja ja jaksoivat silti erinomaisen
hyvin.

Neiti Angélique pyysi viikon aikaa miettiäkseen, minkä toimialan hän
valikoisi veljenpojalleen.

Pitou oli yhtä alakuloinen kuin tätikin. Nykyinen ammatti oli hänen
mielestään oivallinen, eikä hän muuta kaivannut.

Koko viikkoon eivät tulleet suonsilmät eivätkä salametsästys
kysymykseenkään. Sitäpaitsi oli talvi, ja talvella linnut saavat
juotavaa mistä tahansa; sitten alkoi sataa lunta, eikä Pitou
uskaltanut mennä virittämään ansojaan. Lumeen jäi jäljet, ja Pitoulla
oli sellaiset jalat, että ukko Lajeunesse vuorokauden kuluessa voisi
päästä selville siitä, kuka ovela lintumies oli ollut tyhjentämässä
hänen vartiopiiriänsä.

Tällä viikolla täti Angéliquen kynnet taas kasvoivat. Pitou tutustui
jälleen entiseen täti Angéliqueen, jota hän oli pelännyt ja jossa
voitonhimo, hänen tekojensa suurin vaikutin, oli joksikin aikaa
siloittanut käpälät.

Mitä pitemmälle aika kului, sitä äreämmäksi kävi eukon mieliala.
Pitou oli viidentenä päivänä pyytämäisillään tätiä valikoimaan vaikka
minkä toimialan, samapa tuo hänestä, kun vain tämä kiusallinen
olotila tädin seurassa päättyisi.

Äkkiä sai kiusaantunut poika loistavan ajatuksen. Hän saavutti siten
rauhan, joka tädiltä oli puuttunut näinä kuutena päivänä.

Hänen ajatuksensa oli päässä apotti Fortierin kouluun, päästä
vapaaoppilaaksi, koska hän oli köyhä, ja saada hänen ylhäisyytensä
Orleansin herttuan perustama apuraha. Tällä tavalla ei oppi
maksaisi mitään täti Angéliquelle, ja olihan apotti Fortierin
velvollisuus tädin hänelle kuuden kuukauden aikana tavantakaa tuomien
punarintojen, rastaiden ja jänisten vuoksi tehdä jotakin hyvää
kirkkonsa tuolien vuokraajan veljenpojalle. Tällä tavalla Ange voisi
hyödyttää tätiään nykyhetkenä ja vastedeskin.

Ange pääsikin kouluun ilmaiseksi. Apotti oli kunnon mies, jolla ei
ollut itsekkäitä vaatimuksia, -- joka jakoi tietonsa henkisesti
ja rahansa ruumiillisesti köyhille. Mutta yhdessä suhteessa
hän oli tiukka: kielioppivirheet saivat hänet raivoihinsa, ja
lausekompastuksista hän joutui suunniltaan. Tässä suhteessa hän
ei erottanut ystäviä eikä vihamiehiä, ei köyhiä eikä rikkaita, ei
maksavia eikä vapaaoppilaita. Hän iski tiukan puolueettomasti ja
lakedaimonilaisen jyrkästi, ja kun hänellä oli vahvat kädet, löi hän
myös oikein lujasti. Vanhemmat tiesivät ja tunsivat tämän; he saivat
itse valita, lähettivätkö lapsensa hänen kouluunsa vai eivätkö,
mutta jos kerran lähettivät, niin saivat uskoa ne kokonaan hänen
huostaansa, sillä kaikkiin äitien valituksiin apotti vastasi sillä
lauseella, jonka hän oli kaivertanut lätkään ja patukan varteen: "Ken
rakastaa, hän rankaisee."

Tätinsä suosituksesta Ange Pitou siis pääsi apotti Fortierin
oppilaitten joukkoon. Tämä vastaanotto ei miellyttänyt vähääkään
Pitouta, sillä se katkaisi hänen vapaan ulkoilma-elämänsä, mutta täti
Angélique oli siitä hyvin mielissään ja meni notaari Niguetin luo
ilmoittamaan, että hän ei ainoastaan mukautunut tohtori Gilbertin
vaatimuksiin, vaan teki enemmänkin kuin vaadittiin. Olihan tohtori
vaatinut, että Pitou saisi oppia kunnollisen ammatin. Täti Angélique
hankki hänelle enemmän, kun antoi hänelle hyvän kasvatuksen. Ja
missä hän sai tämän kasvatuksen? Samassa oppilaitoksessa, missä kävi
Sebastien Gilbert, jonka puolesta isä maksoi viisikymmentä livreä.

Saihan Ange tosin kasvatuksensa ilmaiseksi, mutta sitä ei tarvinnut
ilmoittaa tohtori Gilbertille, ja jos tämä saisi sen tietää,
niin tunsihan hän apotti Fortierin puolueettomuuden ja syvän
harrastuksen kaikkia oppilaitaan kohtaan. Hän avasi sylinsä kuin
hänen suuri opettajansa: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni." Mutta
näissä molemmissa käsissä oli aseina toisessa patukka ja toisessa
vitsakimppu, jotenka useimmin lasten kävi toisin kuin Jesuksen luona,
joka otti heidät vastaan itkevinä ja lähetti luotaan lohdutettuina:
lapset tulivat apotti Fortierin luo peloissaan ja läksivät itkien.

Uusi oppilas astui luokkaan kainalossaan laatikko, kädessään sarvinen
mustesäiliö ja korvansa takana pari kolme hanhensulkakynää. Laatikon
tehtävänä oli korvata jollakin tavoin pulpetti. Mustesäiliön
oli kauppias lahjoittanut, ja kynät oli täti Angélique poiminut
käydessään notaari Niguetin luona.

Ange Pitou otettiin vastaan sillä herttaisella veljellisyydellä, joka
lapsissa alkaa ja aikuisissa jatkuu, nimittäin pilkkahuudoilla. Koko
luokka ilkkui. Kaksi oppilasta sai jälki-istumista Pitoun vaalean
tukan tähden ja kaksi hänen merkillisten polviensa vuoksi, joista jo
olemme kertoneet. Viimeksimainitut oppilaat olivat sanoneet, että
Pitoun jalat muistuttivat kaivon köysiä, joihin oli tehty solmu.
Tämä vertaus herätti iloa, kulki oppilaasta toiseen, herätti yleisen
riemun ja siis apotti Fortierin pahastuksenkin.

Kun Pitou päivällisen aikaan poistui istuttuaan neljä tuntia
luokassa, puhumatta kellekään sanaakaan, tekemättä muuta kuin
haukotellut laatikkonsa takana, oli hänellä jo kuusi kiivasta
vihamiestä luokalla, ja nämä vihamiehet olivat sitä kiivaammat, kun
hän ei ollut tehnyt heille mitään pahaa. He vannoivat lieden ääressä,
joka luokkahuoneessa edusti isänmaanalttaria, pyhän valan, että
toiset repisivät vaalean tukan hänen päästänsä, toiset iskisivät
nyrkillään hänen sinisiin silmiinsä ja toiset taas oikoisivat hänen
väärät polvensa.

Pitoulla ei ollut aavistustakaan näistä vihamielisistä tunteista.
Lähtiessään hän kysyi eräältä toveriltansa, miksi kuusi jäi jäljelle,
vaikka kaikki muut poistuivat.

Naapuri muljautti silmäänsä Pitouhun, sanoi häntä kantelijaksi ja
poistui haluamatta ryhtyä hänen kanssaan keskusteluun.

Pitou tuumi, miten häntä voitiin sanoa kantelijaksi, kun hän koko
päivänä ei ollut haastanut sanaakaan. Mutta hän oli koulussa
ollessaan kuullut sekä oppilaiden että apotti Fortierin puhuvan niin
paljon käsittämättömiä asioita, että hän liitti tämänkin niihin,
jotka olivat hänen ymmärryksensä ulkopuolella.

Nähdessään Pitoun palaavan innostui täti Angélique tiedustelemaan,
millaista oli ollut opetus, jonka puolesta hän oli valmis niin paljon
uhraamaan, ja kysyi, mitä poika oli oppinut.

Pitou vastasi oppineensa vaikenemaan. Vastaus oli Pytagoraan
oppilaan arvoinen. Mutta pytagoralainen olisi antanut vastauksensa
viittilöimällä.

Uusi oppilas palasi ehtoopuolella kouluun jokseenkin mielellään.
Aamupäivän olivat oppilaat käyttäneet tutkiakseen Pitoun ruumiillista
asua, iltapäivän käytti opettaja tutkiakseen hänen sieluansa.
Tarkastuksen päätettyään oli apotti Fortier varma siitä, että
Pitousta voisi tulla uusi Robinson Crusoe, mutta tuskin toista
Fontenellea tai Bossuetia.

Koko tämän iltapäivän aikana, joka uuvutti vastaista seminaarilaista
enemmän kuin aamupäivä, jälki-istumista saaneet oppilaat monta kertaa
puivat hänelle nyrkkiä. Kaikissa sivistyneissä ja sivistymättömissä
maissa pidetään tätä uhkauksen merkkinä. Pitou oli siis varuillaan.

Sankarimme ei ollutkaan erehtynyt. Koulusta lähdettäessä oikeammin
sanoen päästyään koulun rajojen ulkopuolelle, ilmaisivat nämä kuusi
oppilasta suoraan, että Pitou saisi maksaa heille kahden tunnin
jälki-istumisen kulut, korot ja pääoman.

Pitou ymmärsi, että nyt oli tulossa kaksintaistelu nyrkkikamppailuna.
Vaikka hän ei ollutkaan lukenut Aeneidin kuudetta kirjaa, missä nuori
Cares ja vanha Entellos troijalaisten pakolaisten suureksi iloksi
ryhtyvät tähän puuhaan, tunsi hän tämän homman, sillä se ei ollut
ihan vieras hänen kotikylänsä pojille. Hän selitti siis olevansa
valmis siihen vastustajansa kanssa, joka halusi ryhtyä ensimmäiseksi
urakkaan, ja sen jälkeen tappelevansa kaikkien muiden kanssa. Tämä
julistus herätti jokseenkin suurta kunnioitusta vastatullutta
oppilasta kohtaan.

Pitoun ehtoihin suostuttiin. Tehtiin piiri, ja taistelevat heittivät
pois liivinsä ja takkinsa ja lähestyivät toisiaan.

Olemme puhuneet Pitoun kourista. Näitä kouria ei mielellään katsellut
eikä niiden voimaa suinkaan mielellään tuntenutkaan. Pitou heilutti
kummankin käsivartensa päässä lapsen pään kokoista nyrkkiä, ja vaikka
nyrkkeily ei vielä ollutkaan tullut käytäntöön Ranskassa eikä siis
Pitoulla ollut alkeellisimpiakaan tietoja tässä taidossa, onnistui
hänen kuitenkin iskeä ensimmäisen vastustajansa silmään sellaisella
voimalla, että sen ympärille tuli heti säännöllinen sininen kehä,
ikäänkuin tarkka geometrikko olisi sen harpillaan piirtänyt.

Toinen astui esiin. Pitou oli tosin kyllä väsynyt edellisestä
taistelusta, mutta vastustaja oli myös edellistä heikompi. Ottelu ei
siis kehittynyt pitkäaikaiseksi. Iso nyrkki paukahti keskelle nenää,
ja sen molemmat sieraimet todistivat kaksijakoisella punavirralla
heti iskun pätevyyden.

Kolmas pääsi katkenneella hampaalla; hän oli siis selviytynyt
vähällä. Muut selittivät olevansa tyytyväisiä.

Joukko väistyi Pitoun tieltä kuin voittajan edestä ainakin, ja hän
palasi ehein nahoin kotiinsa, oikeammin sanoen tätinsä kotiin.

Kun nuo kolme oppilasta seuraavana päivänä ilmestyivät, ensimmäisen
silmä sinisenä, toisen nenä mäsänä, kolmannen huuli ajettuneena,
pani apotti Fortier tutkinnon toimeen. Mutta koululaisilla on omat
hyvät puolensa. Kukaan vioittuneista ei hiiskunut mitään, ja vain
sivutietä, eräältä tappelun nähneeltä, joka ei kuulunut laisinkaan
kouluun, apotti Fortier seuraavana päivänä sai tietää, että Pitou oli
saanut hänen oppilaittensa naamassa aikaan levottomuutta herättävän
häiriön.

Apotti Fortier oli lasten vanhemmille vastuussa oppilaittensa
sielusta ja ruumiistakin. Kolme perhettä oli tehnyt valituksen apotti
Fortierille. Hyvitys oli siis välttämätön. Pitou sai jälki-istumista
kolme päivää, yhden päivän silmästä, yhden nenästä ja yhden hampaasta.

Nämä kolme pidätyspäivää johdattivat neiti Angéliquen mieleen oivan
aatoksen. Hän päätti pidättää Pitoulta päivällisen joka kerta, kun
apotti Fortier rankaisisi häntä jälki-istumisella. Tämän täytyi
ehdottomasti ajan mittaan vaikuttaa Pitouhun edullisesti, sillä
kyllä hän tuumisi tarkkaan, ennenkuin teki sellaista, josta saisi
kaksinkertaisen rangaistuksen.

Mutta Pitou ei koskaan voinut käsittää, miksi häntä sanottiin
kantelijaksi, vaikka hän ei ollut hiiskunut sanaakaan, ja miksi
hän sai rangaistuksen siitä, että oli antanut selkään niille,
jotka olivat halunneet häntä mukiloida. Mutta jos tässä maailmassa
ymmärtäisi kaikki, niin kadottaisi elämän hurmaavimman puolen: sen
salaperäisyyden ja yllätykset.

Pitou suoritti kolmantena päivänä jälki-istumisensa ja tyytyi vain
aamiaiseen ja illalliseen.

Väärin on sanoa, että hän tyytyi, sillä Pitou ei ollut laisinkaan
tyytyväinen, mutta meidän kielemme on niin köyhä ja akatemia niin
ankara, että täytyy tyytyä siihen, mitä meillä on.

Mutta kun Pitou oli kärsinyt tämän rangaistuksen vähääkään
ilmoittamatta, miten häntä oli hätyytetty, nautti hän täyttä
kunnioitusta. Tottahan on, että tätä arvonantoa lisäsivät ne mahtavat
nyrkiniskut, jotka kaikki olivat nähneet.

Tästä päivästä alkaen Pitoun elämä oli melkein samanlainen kuin
toistenkin oppilaiden. Se vain oli eroa, että toiset oppilaat saivat
yhä uusia kirjoitustehtäviä, jotavastoin Pitou ei päässyt viimeksi
annettuja viittä kuutta pitemmälle ja sai melkein aina kaksi kertaa
enemmän jälki-istumista kuin koulutoverinsa.

Mutta Pitoun luonteessa oli muuan varteen otettava seikka, joka
johtui hänen aikaisemmin saamastansa tai oikeammin saamatta
jääneestä kasvatuksestaan ja osaltaan vaikutti näihin lukuisiin
jälki-istumisiin: se oli hänen kiintymyksensä eläimiin.

Kuuluisasta laatikosta, jolle täti Angélique oli antanut pulpetin
nimen, tuli tilavuutensa ja Pitoun sen sisään laatimien monien
osastojen vuoksi jonkinmoinen Noakin arkki, missä oli parittain
kaikenlaisia matelevia, hyppiviä ja lentäviä olentoja. Siellä
oli sisiliskoja, käärmeitä, jättiläismuurahaisia, kuoriaisia ja
sammakoita, jotka kävivät Pitoulle sitäkin rakkaammiksi, kun hän
niiden tähden sai kärsiä kaikenlaisia kovia rangaistuksia.

Viikon varrella ulkona kävellessään Pitou kokoili eläimiä tähän
tarhaansa. Hän oli tahtonut saada salamantereita, jotka ovat hyvin
yleisiä Villers-Cotteretsissa ja kuuluivat Frans I:n vaakunaan,
ja Frans I olikin antanut koristaa niiden kuvilla kaikki liedet
rakennuksissaan. Hän onnistui saamaan sellaisen kiinni. Mutta
muuan seikka antoi hänelle paljon tuumimisen aihetta, ja hän
päättikin siirtää sen käsittämättömien seikkojen joukkoon: hän oli
nimittäin aina havainnut nämä eläimet vedessä uiskentelevina, vaikka
runoilijat väittävät niiden asuvan tulessa. Kun Pitou teki aina
kaikesta johtopäätöksensä, alkoi hän tämän seikan vuoksi halveksia
runoilijoita.

Saatuansa varastoon kaksi salamanteria hän alkoi etsiä kameleontteja.
Mutta tällä kertaa hän etsi turhaan, pääsemättä mihinkään tulokseen.
Tämän tuloksettoman nuuskimisensa perustuksella Pitou päätti, että
kameleontteja ei ollutkaan tai että ne elivät toisessa ilmanalassa.

Päästyään tähän ajatukseen ei Pitou enää haeskellut kameleontteja.

Loput kaksi kolmannesta kaikista jälki-istumisistaan sai Pitou
kirottujen kieli- ja lausevirheitten tähden, joita rehoitti hänen
kirjoituksissaan yhtä tiheässä kuin rikkaruohoja pellossa.

Torstai- ja sunnuntaipäivät olivat lupapäiviä; ne Pitou käytti
lintujen pyydystämiseen ja salametsästykseen. Mutta kun Pitou yhä
kasvoi, kun hän oli viisi jalkaa ja neljä tuumaa pitkä, vaikka vasta
viidentoista vanha, tapahtui muuan seikka, joka hiukan käänsi hänen
huomiotansa tavallisista puuhista.

Matkallaan Susilehtoon hän meni Pisseleun kylän kautta, mikä on ehkä
antanut nimen kauniille Anne d'Heillylle, Frans I:n rakastajattarelle.

Tässä kylässä oli isäntä Billotin vuokratila, ja tämän talon
kynnyksellä seisoi sattumalta melkein aina kun Pitou meni tai palasi
sen ohitse kaunis seitsemäntoista tai kahdeksantoista ikäinen,
virkeä, pirteä ja iloinen tyttö, jota tavallisesti puhuteltiin
ristimänimensä mukaan Catherineksi tai isänsä nimen mukaan Billoteksi.

Pitou alkoi tervehtiä Catherinea, sitten hän vähitellen kävi
rohkeammaksi ja hymyili tervehtiessään; viimein hän eräänä päivänä
tervehdittyään ja hymyiltyään seisahtui ja rohkeni punastuen virkkaa
tämän lauseen, jota hän itse piti perin uskallettuna:

"Hyvää päivää, neiti Catherine."

Catherine oli hyvä tyttö. Hän tervehti Pitouta kuin vanhaa tuttavaa.
Vanha tuttava hän olikin, sillä kahden vuoden aikana hän oli nähnyt
pojan kulkevan talon ohitse ainakin kerran viikossa. Catherine
huomasi Pitoun, mutta Pitou ei ollut huomannut Catherinea, sillä
mennessään siitä ohitse Pitou oli neljäntoista ikäinen, Catherine
taas kuudentoista. Olemme saaneet nähdä, miten kävi, kun Pitou
vuorostaan ehti kuudentoista vanhaksi.

Vähitellen Catherine alkoi huomata Pitoun lahjat, sillä Pitou
lahjoitti hänelle kauneimmat linnut ja lihavimmat jänikset.
Seurauksena tästä oli, että Catherine kiitteli Pitouta, ja Pitoulle
tämä oli hyvin mieluista, hän kun hyvin harvoin sai kiitosta
osakseen. Pitou joutui lumouksen valtaan, eikä enää niinkuin ennen
mennytkään suoraa päätä metsästyspaikoilleen kokoamaan pyökinsilmuja
tai virittämään ansojaan, vaan jäi puolimatkaan ja kulutti aikaansa
kiertelemällä ukko Billotin taloa, odotellen näkevänsä Catherinen.

Seurauksena tästä oli, että jäniksennahkoja ei enää voitukaan myydä
yhtä paljon kuin ennen, ja linnut loppuivat melkein tyyten.

Täti Angélique vaikeroi. Pitou vastasi, että jänikset olivat tulleet
oveliksi ja että linnut huomatessaan ansat joivatkin lehdiltä tai
puunkoloista.

Surressaan jänisten viisastumista ja lintujen varovaisuutta, minkä
kaiken hän uskoi johtuvan filosofian kehityksestä, täti Angélique
iloitsi kuitenkin eräästä seikasta, siitä, että hänen veljenpoikansa
voisi saada apurahan, pääsisi pappisseminaariin, olisi siellä kolme
vuotta ja lähtisi liperit kaulassa. Neiti Angéliquen korkein unelma
oli päästä papin taloudenhoitajaksi.

Täytyihän tämän kaiken tapahtua, ja kun Ange Pitou kerran
olisi päässyt papiksi, niin täytyihän hänen ottaa tätinsä
taloudenhoitajakseen, varsinkin kun tämä täti oli tehnyt niin kovin
paljon hänen hyväkseen.

Vanhanpiian kultaisia unelmia häiritsi vain se, että hänen puhuessaan
asiasta apotti Fortierille tämä kohautti olkapäitänsä ja sanoi:

"Rakas neiti Pitou, päästäkseen papiksi pitäisi veljenpoikanne tutkia
vähemmän luonnontieteitä ja enemmän sellaisia teoksia kuin _De viris
illustribus_ tai _Selectae e profanis scriptoribus._"

"Mitä se tarkoittaa?" kysyi neiti Angélique.

"Että hän tekee liian paljon kielivirheitä ja hirveän paljon
lausevirheitä", vastasi apotti Fortier.

Tämä vastaus herätti neiti Angéliquessa epävarmuutta ja surua.




IV

KUINKA LAUSEVIRHE JA KAHDEKSAN KIELIVIRHETTÄ SAATTAA VAIKUTTAA
IHMISEN ELÄMÄÄN


Meidän oli kerrottava kaikki nämä yksityiskohdat, jotta lukijamme,
vaikkakin luotamme hänen terävään älyynsä, voisi ymmärtää, mihin
kamalaan asemaan Pitou joutui, kun hänet oli koulusta potkittu.

Hänen toinen käsivartensa roikkui sivulla, toisella hän piteli
laatikkoaan tasapainossa päänsä päällä, ja korvissa soivat
vielä apotti Fortierin haukkumasanat. Hän asteli Pleuxia kohden
täydellisesti tyrmistyneenä.

Lopulta muuan ajatus leimahti pojan aivoissa, ja hänen huuliltaan
pääsi kolme sanaa, jotka täydelleen kuvasivat, mitä hänen mielessään
liikkui:

"Hyvä Jumala! Täti!"

Mitä hän sanoisikaan täti Angéliquelle, jonka kaikki kauniit unelmat
olivat kärsineet haaksirikon!

Ange ei tiennyt eukon aikeista sen enempää kuin uskollinen ja viisas
koira tietää isäntänsä ajatuksista tarkastamalla kasvojen ilmeitä.
Vaisto on verraton opastaja, se ei koskaan vie harhaan. Järkeilyn voi
sen sijaan mielikuvitus usein viedä väärälle tolalle.

Ange Pitoun mietiskelyn lopputuloksena, minkä ilmaisuna oli hänen
huuliltaan puhjennut valitus, oli se, että hän varsin hyvin
tiesi tädin tulevan peräti tyytymättömäksi saadessaan kuulla
pahat uutiset... Hän tiesi kokemuksesta, mikä oli seurauksena
neiti Angéliquen tyytymättömyydestä. Mutta kun tällä kertaa
tyytymättömyyden syyt olivat arvaamattoman suuret, kasvaisi
rangaistuskin epäilemättä pelottavaksi.

Tällaiset kamalat tunteet mielessään Pitou saapui Pleuxiin. Hän oli
tarvinnut melkein neljännestunnin kävelläkseen apotti Fortierin
isolta portilta kadunkulmaan, vaikka välimatkaa oli ainoastaan
kolmesataa askelta.

Tällä hetkellä kirkontornin kello löi yksi. Hän huomasi viipyneensä
kokonaisen tunnin keskustellessaan viimeisen kerran apotti Fortierin
kanssa ja kävellessään kotia kohden, ja että jo kolmetoista minuuttia
sitten oli kulunut loppuun se aika, jonka kuluessa täti tarjosi
hänelle päivällistä.

Olemme kertoneet, mitä eukko oli keksinyt rangaistakseen häntä
jälki-istumisesta ja estääkseen häntä innoissaan juoksemasta jonnekin
muualle. Tällä tavalla hän vuoden kuluessa saattoi säästää Pitoun
päivällisistä kuusikymmentä.

Mutta tällä kertaa ei koulupoika ajatellut päivällisensä
menettämistä. Vaikka aamiainen olikin ollut kovin laiha, niin pojan
sydän oli niin täynnä, ettei hän tuntenut vatsansa tyhjyyttä.

Tietäähän jokainen koululainen, että kauhein rangaistus, mikä voi
häntä kohdata, on se, että hän oleilee jossakin luvattomassa sopessa,
saatuaan lähtöpassit koulusta. Hänen on silloin pakko lopullisesti
pysytellä koulusta poissa, vaikka toverit vihkoinensa ja kirjoineen
menevät tavalliseen koulutyöhönsä. Vihattu koulu alkaa sellaisina
päivinä vaikuttaa tavattomalla voimalla. Koulupoika alkaa täydellä
todella pohtia läksyjä ja kirjoituksia, joista hän sitä ennen ei
ole välittänyt vähääkään. Paljon on yhteistä tällaisen karkoitetun
oppilaan ja epäuskonsa tähden kirkon pannaan julistetun henkilön
välillä, jolla ei ole enää oikeutta mennä kirkkoon, vaikka hän nyt
kiihkeästi haluaa kuulla messua.

Mitä lähemmäksi hän tuli tätinsä asuntoa, sitä kamalammalta tuntui
siellä oleskelu. Siksi hänen mielestään koulu oli jonkinmoinen
maallinen paratiisi, josta apotti Fortier enkelinä oli hänet
karkoittanut, leimuavan miekan sijasta heiluttaen kädessään pamppua.

Vaikka Pitou astelikin verkkaan, vaikka hän aina kymmenen askeleen
päässä seisahtui ja nämä pysähtymiset venyivät sitä pitemmiksi, mitä
lähemmäksi hän tuli tätinsä pelottavaa asuntoa, niin täytyihän hänen
kuitenkin viimein päätyä perille. Pitou saapui talon kynnykselle
laahustaen ja hieroen kättänsä housuihin.

"Minä olen niin kovasti sairas, täti Angélique", sanoi hän
välttääkseen pilkkaa tai soimauksia, ehkä myös koettaen saada tädissä
heräämään sääliä.

"Hyvä on", sanoi täti Angélique, "kyllä minä tuon sairauden tunnen,
ja sen voi parantaa hyvin helposti, jos siirtää kellonviisaria
puolitoista tuntia taaksepäin."

"Ei se auta, hyvä Jumala", sanoi Pitou katkerasti, "sillä minun ei
ole vähääkään nälkä."

Täti Angélique hämmästyi ja tuli melkein levottomaksi. Sairaus tekee
sekä hyvät äidit että pahat levottomiksi; hyvät äidit pelkäävät
sairauden vaaroja, pahat pelkäävät sen tuottavan menoja.

"Mikä sinun on, kerrohan?" kysyi vanhapiika.

Kuullessaan nämä sanat, vaikka niitä ei lausuttukaan millään hellällä
äänellä, purskahti Pitou itkuun, ja täytyy tunnustaa, että se ilme,
joka tuli hänen kasvoilleen, kun hän siirtyi valituksesta itkuun, oli
rumin irvi, mitä saattaa ajatella.

"Hyvä täti, minua on kohdannut hyvin suuri onnettomuus", sanoi hän.

"Mikä?" hätääntyi täti.

"Herra apotti on ajanut minut pois!" huudahti Pitou, ruveten
ankarasti pillittämään.

"Ajanut pois?" kertasi neiti Angélique kuin ei olisi oikein
ymmärtänyt.

"Niin, täti."

"Ja mistä hän on ajanut pois?"

"Koulusta."

Ja Pitou alkoi yhä kiivaammin itkeä.

"Koulustako?"

"Niin, täti."

"Siis tutkinnot, kilpailut, apurahat, seminaarit ovat jääneet
sikseen?"

Pitoun niiskutus muuttui ulvonnaksi. Neiti Angélique katsoi häneen
kuin tahtoisi veljenpoikansa sydämen pohjalta lukea poisajamisen
syvimmät syyt.

"Voin lyödä vetoa, että olet jälleen ollut metsästämässä", sanoi hän.
"Voin lyödä vetoa, että olet jälleen maleksinut ukko Billotin talon
lähettyvillä. Hyi, tuleva apotti!"

Ange pudisti päätään.

"Valehtelet!" huudahti täti, jonka raivo lisääntyi hänen huomatessaan
jutun vakavaksi. "Valehtelet! Viime sunnuntaina viimeksi nähtiin
sinun kävelevän Catherinen kanssa 'Huokausten käytävää' pitkin."

Neiti Angélique itse valehteli, mutta ainahan tekohurskaat ovat
pitäneet sitä oikeutenansa, noudattaen jesuiittain lauselmaa: "Aina
on luvallista esittää väärää, saadakseen tietää toden."

"Minua ei kukaan ole nähnyt 'Huokausten käytävällä', se ei ole
mahdollista. Me kävelimme kasvihuoneen puolella."

"Onneton poika, siis olit kuitenkin hänen seurassaan!"

"Mutta, täti", sanoi Ange punastuen, "eihän nyt ole puhetta neiti
Catherinesta."

"Niin, sano sinä häntä vain neidiksi, salataksesi riettaat aikeesi!
Mutta minä kerron kaikki tuon heiskaleen rippi-isälle."

"Mutta, täti, minä vannon, että neiti Catherine ei ole mikään
heiskale."

"Ahaa, sinä puolustat häntä, sillä puolustaaksesi itseäsi. Hyvä, te
olettekin siis yksissä juonissa, sitä parempi vain. Minne me, hyvä
Jumala, joudummekaan!... Kuudentoista ikäiset lapset!"

"Emme me vedä laisinkaan yhtä köyttä, vaan Catherine ajaa minut aina
pois."

"Huomaatkos, kuinka sinä ilmaiset kaikki! Nyt jo sanot häntä vain
Catherineksi. Senkin tekopyhä, hän ajaa sinut pois... silloin kun
muut näkevät."

"Kas", sanoi Pitou äkkiä ilahtuen, "kas sitä en tullut koskaan
ajatelleeksi."

"Siinä näet!" sanoi täti käyttäen hyväkseen veljenpoikansa viatonta
huudahdusta, voidakseen hänelle todistaa, että niissä väleissä oli
jotakin luvatonta tekeillä, "mutta odotetaanhan, kyllä minä tämän
järjestän. Apotti Fortier on hänen rippi-isänsä. Minä pyydän häntä
toimittamaan sinut telkien taakse kahdeksi viikoksi vedelle ja
leivälle. Ja mitä neiti Catherineen tulee, niin joutukoon vaikka
luostariin, hillitäkseen kiihkoansa sinua kohtaan. Ja sinne hän vielä
joutuukin. Me lähetämme hänet Saint-Rémyhyn."

Eukko lausui nämä viimeiset sanat niin pontevasti ja varmasti, että
Pitou värisi.

"Hyvä täti", sanoi hän pannen kätensä ristiin, "erehdytte kokonaan
luullessanne, että neiti Billot on jotenkin tuottanut minua
kohdanneen onnettomuuden."

"Irstaus on kaikkien paheiden äiti", keskeytti juhlallisesti neiti
Angélique.

"Täti, minä vakuutan, että apotti ei ole ajanut minua pois sentähden,
että olisin irstas; hän hääti minut sentähden, että tein liian paljon
lausevirheitä, joihin liittyi joukko kielivirheitä. Minä teen niitä
aina tuon tuostakin, ja hän sanoi, että olen senvuoksi kadottanut
kaikki mahdollisuudet apurahan saamiseen."

"Kaikki mahdollisuudet! Mitä puhutkaan? Sinä et siis saakaan
apurahaa! Sinusta ei siis tulekaan pappia? Minä en siis pääsekään
sinun taloudenhoitajattareksesi?"

"Ette, hyvä täti."

"Ja mitä sinusta sitten tulee?" kysyi täti kauhuissaan.

"En tiedä." Pitou katsoi surkeana taivasta kohden. "Mitä sallimus
määrää!" lisäsi hän.

"Sallimusko? Kyllä minä tiedän, mistä tämä kaikki johtuu" huudahti
neiti Angélique. "Tämä johtuu siitä, kun tulee suurelliseksi,
kuuntelee uusia oppeja, imee itseensä filosofiaa."

"Ei suinkaan se ole syynä, täti, sillä filosofiaa ei saa oppia,
ennenkuin ensin on retoriikan oppinut, enkä minä vielä ole päässyt
sinne asti."

"Naurettavaa, naurettavaa. En minä puhukaan siitä filosofiasta.
Senkin onneton, minä puhun filosofien filosofiasta, herra Arouetin
filosofiasta, minä puhun Rousseaun filosofiasta, joka on julkaissut
_Nunnan_."

Neiti Angélique teki ristinmerkin.

_"Nunnan?"_ kysyi Pitou; "mikä se on?"

"Sinua onnetonta, kyllä sinä varmaan olet sen lukenutkin!"

"Vannon, etten ole lukenut!"

"Senvuoksi et välitä kirkosta."

"Täti, te erehdytte. Kirkko ei välitä minusta."

"Tuo lapsihan on oikea käärme. Tässä hän vielä väittelee."

"En suinkaan, täti, minä vain vastaan."

"Hän on hukassa!" huudahti neiti Angélique perin masentuneena ja
vaipuen rakkaalle tuolilleen istumaan.

Hänen lauseensa: Hän on hukassa! ei merkinnyt mitään muuta kuin: Minä
olen hukassa!

Vaara oli uhkaava. Täti Angélique teki päätöksensä. Hän nousi kuin
pontimen laukaisemana ja riensi apotti Fortierin luo kuulemaan
asiasta tarkemmin ja koettaakseen vielä kerran parastaan.

Pitou seurasi katseillaan tätinsä menoa ovelle asti. Eukon poistuttua
hän vuorostaan lähestyi ovea ja näki tätinsä uskomattoman kovaa
kyytiä harppaavan Soissons-katua kohden. Nyt näki selvästi, mitä täti
aikoi, ja Pitou oli varma hänen menostaan opettajan luo.

Neljännestunnin ainakin hän siis sai olla rauhassa. Pitou päätti
käyttää hyväkseen tätä tuokiota, jonka sallimus oli hänelle suonut.
Hän kokosi tätinsä päivällisen jätteet ruokkiakseen sisiliskojansa ja
otti pari kolme kärpästä kiinni syöttääkseen ne sammakoilleen; sitten
hän avasi kaapin ja ruokakammion ja ravitsi vuorostaan itseänsä,
sillä yksinäisyys oli hänelle palauttanut ruokahalun.

Tämän tehtyään hän meni ovelle väijymään, milloin hänen toinen
äitinsä saapuisi.

Neiti Angélique sanoi itseään Pitoun toiseksi äidiksi. Vaaniessaan
hän näki nuoren tytön tulevan kaitaa kujaa myöten Soissons-kadun
päästä Lormet-kadulle päin. Hän istui hevosen selässä vasu
kummallakin puolellaan; toisessa oli kanoja, toisessa kyyhkysiä. Hän
oli Catherine. Nähdessään Pitoun tätinsä asunnon ovella hän pysähtyi.

Nuori tyttö vilkaisi kadulle päin, nyökäytti hiukan päätänsä Pitoulle
ja jatkoi matkaansa.

Pitou vastasi tervehdykseen ilosta vapisten.

Tätä pientä kohtausta oli kestänyt sen verran, että koulupoika
ajatuksiinsa vaipuneena ja katsellessaan sinne päin, missä oli nähnyt
neiti Catherinen, ei huomannut tätiään, joka palasi apotti Fortierin
luota, ja nyt äkkiä tarttui hänen käteensä kiukusta kalpeana.

Ange heräsi kauneista unelmistansa tuntiessaan tätinsä kosketuksen,
joka aina vaikutti häneen kuin sähkövirta, kääntyi, siirsi katseensa
täti Angéliquen leimuavista silmistä käteensä ja näki siinä
kauhukseen aimo kimpaleen leipää, jonka päällä oli kerros voita ja
kerros valkoista juustoa.

Neiti Angélique kiljaisi raivosta, ja Pitou parahti kauhuissaan.
Angélique kohotti kyhmyisen kätensä, ja Pitou painoi päänsä kumaraan.
Angélique sieppasi lähellä olevan luudanvarren. Pitou pudotti leivän
ja läksi juoksemaan mitään selittämättä.

Nämä molemmat olennot olivat kerrankin yhtä mieltä. He käsittivät,
ettei heidän välillään voinut enää olla mitään yhteistä.

Neiti Angélique palasi asuntoonsa ja telkesi ovensa. Pitou kuuli
lukon narskahtavan; se peloitti häntä kuin myrskyn lisäilmiö, ja hän
joudutti pakoaan.

Tästä kohtauksesta oli seurauksena sellaista, mitä neiti Angélique ei
mitenkään voinut aavistaa, eikä Pitoukaan sen paremmin odottanut.




V

MAALAISFILOSOFI


Pitou juoksi niinkuin kaikki hornanhenget olisivat hänen
kintereillään, ja lyhyessä ajassa hän oli päässyt kaupungin
ulkopuolelle.

Kääntyessään hautuumaan kulmauksesta hän oli töytäämäisillään erään
hevosen takapuoleen.

"Hyvä Jumala", sanoi lempeä ääni, jonka Pitou varsin hyvin tunsi,
"minne te juoksette sellaista kyytiä, Ange-herra? Cadet oli vähällä
tulla vauhkoksi: niin te meitä säikytitte."

"Voi, neiti Catherine", huudahti Pitou vastaten omille ajatuksilleen,
eikä nuoren tytön kysymykseen. "Voi, neiti Catherine, mikä
onnettomuus, hyvä Jumala, mikä onnettomuus!"

"Jeesus, ihanhan te peloitatte minua", sanoi nuori tyttö seisauttaen
hevosensa keskellä tietä. "Mitä on tapahtunut, herra Ange?"

"Se", vastasi Pitou kuin ilmoittaisi kauhean, tärkeän salaisuuden,
"ettei minusta tulekaan pappia."

Mutta sensijaan, että Catherine olisi tehnyt sellaisen liikkeen kuin
Pitou odotti, hän purskahtikin heleään nauruun.

"Vai ei teistä tulekaan pappia?";

"Ei", kertasi typertynyt Pitou, "se näyttää mahdottomalta."

"No, siinä tapauksessa teistä sitten tulee soturi", sanoi Catherine.

"Soturiko?"

"Juuri niin. Ei noin pienten seikkojen vuoksi kannata vaipua
epätoivoon. Ensiksi luulin, että ilmoittaisitte tätinne äkkiä
kuolleen."

"Minulle tämä merkitsee samaa kuin jos hän olisi kuollut, sillä hän
ajaa minut pois", sanoi Pitou heltyen.

"Sepä vahinko", virkkoi neiti Billot nauraen; "ette siis saakaan
jäädä hänen tyytyväiseksi itkijäkseen."

Ja Catherine alkoi entistään hilpeämmin nauraa, mikä Pitousta tuntui
loukkaavalta.

"Mutta ettekö kuullut, että hän ajaa minut pois!" jatkoi hän
epätoivoissaan.

"Kuulin kyllä, sitä parempi", sanoi vain Catherine.

"Kylläpä te olette onnellinen, kun voitte tuolla tavoin nauraa, neiti
Billot, ja se osoittaa varsin tasaista luonnonlaatua, koska toisten
vastoinkäymiset eivät vaikuta teihin sen enempää."

"Ja kuka teille sanoo, etten todella säälisi teitä, herra Ange, jos
todellinen onnettomuus kohtaisi teitä?"

"Säälisittekö, jos todellinen onnettomuus kohtaisi minua? Ettekö siis
tiedä, ettei minulla enää ole mitään turvaa!"

"Sitä parempi vain!" sanoi Catherine.

Pitou ei käsittänyt tästä yhtään mitään.

"Mistä saan ruokaa!" sanoi hän. "Ja ihmisenhän täytyy saada syödä,
ainakin minun, jota aina vaivaa nälkä."

"Ettekö siis halua tehdä työtä, herra Ange?"

"Tehdä työtä! Mitä työtä? Herra Fortier ja tätini ovat senkin
seitsemän kertaa vakuuttaneet minulle, etten kelpaa mihinkään. Jospa
olisivat panneet minut puusepän tai vaunusepän oppiin, sensijaan että
koettivat minusta tehdä pappia! Katsokaahan, neiti Catherine, toden
totta", sanoi Pitou tehden epätoivoisen liikkeen, "toden totta minua
painaa kirous."

"Kyllähän", sanoi nuori tyttö, sillä hän tunsi yhtä hyvin kuin
muutkin Pitoun surullisen elämäntarinan, "kyllähän kaikessa tuossa,
mitä sanotte, herra Ange, on totta, mutta... mutta miksi ette
menettele määrätyllä tavalla?"

"Millä tavalla?" kysyi Pitou takertuen neiti Billotin aloittamaan
ehdotukseen samoin kuin hukkuva tarttuu rantapajun oksaan. "Millä
tavalla?"

"Olihan teillä suosija."

"Tohtori Gilbert."

"Olittehan hänen poikansa luokkatoveri, koska hän kävi samoin kuin
tekin koulua apotti Fortierin luona."

"Niin kylläkin, ja monta kertaa olen pelastanut hänet saamasta
selkäänsä."

"No, miksi ette siis käänny hänen isänsä puoleen? Hän ei suinkaan
jätä teitä pulaan."

"Miksen sitä tekisi, jos tietäisin, minne hän on joutunut. Mutta ehkä
isänne, neiti Billot, sen tietää, koska tohtori Gilbert on hänen
tilansa omistaja."

"Minä tiedän, että hän lähetti osan vuokrasta Ameriikkaan ja toisen
osan eräälle asianajajalle Pariisiin."

"Oi", huokasi Pitou, "Ameriikkaan, se on kovin kaukana."

"Lähtisittekö Ameriikkaan?" virkahti nuori tyttö hätkähtäen tästä
mahdollisuudesta.

"Minäkö, neiti Catherine? En koskaan, en koskaan! En. Jos vain
tietäisin, mistä saan ruokaa, niin viihtyisin oikein hyvin Ranskassa."

"Se on hyvä", lausui neiti Billot.

Pitou loi katseensa maahan. Nuori tyttö oli vaiti. Tätä vaitioloa
kesti jonkun aikaa. Pitou oli vaipunut unelmiin, jotka olisivat
suuresti hämmästyttäneet niin loogillista miestä kuin apotti
Fortieria.

Näiden unelmien alku oli hämärä, mutta sitten ne kirkastuivat,
senjälkeen ne uudelleen himmenivät, vaikka leimauttivat välkettä kuin
salamat, joiden alkua ei tiedä, joiden lähde pysyy salassa.

Cadet oli lähtenyt astelemaan eteenpäin, ja Pitou käveli Cadetin
vieressä nojaten toisella kädellään sen selässä olevaan vasuun. Neiti
Catherinekin oli mietteissään samoin kuin Pitou hän antoi ohjasten
riippua pelkäämättä, että hevonen riistäytyisi karkuun. Tiellä
ei ollutkaan mitään peloittavia kummituksia, eikä Cadet kuulunut
Hippolytoksen hevosen luokkaan.

Pitou seisahtui koneellisesti, kun hevonenkin seisahtui. He olivat
saapuneet maatilalle.

"Kas, sinäkö se oletkin, Pitou!" huudahti kookkaan näköinen mies
seisoessaan lätäkön luona, josta hän juotti hevostaan.

"Minä tässä olen, hyvä Jumala, minä juuri."

"Pitou-parkaa on jälleen onnettomuus kohdannut", ilmoitti nuori
tyttö hypätessään hevosen selästä, välittämättä siitä, että hame
kohotessaan näytti hänen sukkanauhojensa värin.

"Täti ajaa hänet kotoaan pois."

"Ja mitä pahaa hän on tehnyt sille tekopyhälle akalle?" kysyi
maanviljelijä.

"Minä en näy olevan oikein etevä kreikankielessä", vastasi Pitou.

Senkin hupakko, hän kerskaili! Hänenhän olisi pitänyt sanoa olevansa
latinassa puutteellinen.

"Etkö ole kylliksi etevä kreikankielessä?" sanoi leveäharteinen mies.
"Ja miksi tahtoisit olla etevä kreikankielessä?"

"Selittääkseni Theokritosta ja kääntääkseni Iliadia."

"Ja mitä hyötyä sinulla siitä olisi, että selittäisit Theokritosta ja
kääntäisit Iliadia?"

"Se auttaisi minua papiksi."

"Joutavia", sanoi Billot, "osaanko minä kreikkaa? Osaanko minä
latinaa? Osaanko minä ranskaa? Osaanko minä kirjoittaa? Osaanko
minä lukea? Estääkö se minua kylvämästä, leikkaamasta ja latoon
kokoamasta?"

"Ei suinkaan, herra Billot, mutta ettehän te olekaan pappi, te olette
maanviljelijä, _agricola_, niinkuin Vergilius sanoo. _O fortunatos
nimium_..."

"No, sanohan, eikö maanviljelijä ole mustatakkisen vertainen, sinä
epäkelpo kuoripoika! Varsinkin silloin, kun maanviljelijällä on
kuusikymmentä tynnyrinalaa maata näkyvissä ja tuhannen kultarahaa
kätkössä."

"Minulle on aina sanottu, että pappina oleminen on kauneinta
maailmassa. Tottahan on", lisäsi Pitou hymyillen herttaisimmalla
tavallaan, "etten ole aina ottanut kuullakseni, mitä minulle on
sanottu."

"Ja siinä onkin viisaus syvä, poika hyvä. Huomaathan, että minä
runoilen yhtä hyvin kuin muutkin, kun vain käyn toimeen. Minun
mielestäni on sinussa aineksia joksikin paremmaksi kuin pappi
olisikaan, ja onnesi vain on, ettet mene tälle alalle, ainakaan tähän
aikaan. Katsohan, kun olen maanviljelijä, olen myös sääntuntija, ja
nyt ei sää ole sovelias papeille."

"Mitä vielä!" sanoi Pitou.

"Kohta nousee myrsky", ennusti maanviljelijä. "Usko siis minua. Olet
kunnollinen, oppinut..."

Pitou kumarsi mielissään, kun kuuli ensi kertaa elämässään saavansa
oppineen nimen.

"Voithan sinä elatuksesi ansaita muutenkin", jatkoi maanviljelijä.

Neiti Billot laskiessaan maahan kanat ja kyyhkyset kuunteli
tarkkaavana Pitoun ja isänsä välistä keskustelua.

"Ansaita elatukseni", sanoi Pitou; "juuri se tuntuu minusta
vaikealta."

"Mitä sinä osaat tehdä?"

"Osaanhan minä virittää ansoja ja laatia koukkuja. Matkin jokseenkin
hyvin lintujen ääntä, eikö totta, neiti Catherine?"

"Mitä siihen tulee, niin hän visertää kuin rastas."

"Mutta eihän tuo ole mikään toimiala", jatkoi ukko Billot.

"Sitä minäkin sanon, hitossa!"

"Sinä kiroilet, se ainakin on hyvä asia."

"Mitä, kirosinko minä", sanoi Pitou. "Pyydän anteeksi, herra Billot."

"Ei kannata pyytää", tuumi maanviljelijä, "sattuu sitä minullekin
tuon tuostakin. Saakeli", sanoi hän kääntyen hevosen puoleen, "etkö
siinä pysy alallasi! Näiden percheronilaisten hevosten täytyy aina
saada teutaroida ja ravistella itseään. Kuulehan", jatkoi hän
kääntyen Pitoun puoleen, "oletko sinä laiska?"

"En tiedä. Minä en koskaan ole tehnyt muuta kuin lukenut kreikkaa ja
latinaa, ja..."

"Ja mitä?"

"Ja minun täytyy tunnustaa, etten koskaan oppinut niitäkään
kunnollisesti."

"Sitä parempi", sanoi Billot; "se todistaa, ettet olekaan vielä niin
typerä kuin luulin."

Pitou avasi silmänsä selkoselälleen. Ensi kerran hän kuuli sanottavan
tällä tavalla, kokonaan vastoin niitä väitteitä, joita hän oli saanut
tähän asti kuulla.

"Minä kysyn", pitkitti Billot, "oletko niin laiska, että sinua aina
väsyttää?"

"Mitä väsymiseen tulee, niin se on ihan eri asia", sanoi Pitou.

"Minä voin marssia kymmenen penikulmaa uupumusta tuntematta."

"Hyvä, onhan sekin jo jotakin", arveli Billot; "kun vielä laihdut
muutaman naulan, niin sinusta tulee oivallinen juoksija."

"Laihtua", sanoi Pitou katsellen hoikkaa varttansa, pitkiä luisevia
käsivarsiaan ja vääriä pitkiä sääriään, "olenhan mielestäni jo
näinkin kylliksi laiha."

"Toden totta", virkahti maanviljelijä puhjeten nauruun, "sinä,
ystäväiseni, olet todellakin oikea aarre."

Ensi kertaa sai Pitou näin suurta tunnustusta. Senvuoksi hän
hämmästyikin yhä uudelleen.

"Kuulehan nyt", sanoi maanviljelijä. "Minä kysyn sinulta, oletko
laiska työtä tehdessäsi."

"Mitä työtä?"

"Työtä yleensä."

"En tiedä. En ole koskaan tehnyt työtä."

Nuori tyttö heläytti nyt naurun, mutta ukko Billot otti asian tällä
kertaa vakavalta kannalta.

"Senkin heittiöt, nuo papit", sanoi hän puiden nyrkkiä kaupunkiin
päin. "Tuolla tavalla he kasvattavat nuorisosta laiskureita ja
tyhjäntoimittajia. Kysynpä, millä tavalla tuollainen mies voi
hyödyttää veljiään?"

"Ei paljoakaan", myönsi Pitou, "kyllähän sen tiedän. Kaikeksi onneksi
ei minulla olekaan veljiä."

"Veljillä minä tarkoitan kaikkia ihmisiä yleensä", selitti Billot.
"Ajatteletko ehkä, että kaikki ihmiset eivät ole keskenään veljiä?"

"Oh, ovathan ne; sehän on evankeliumissakin."

"Ja yhdenvertaisia", jatkoi maanviljelijä.

"Se on toinen asia", väitti Pitou. "Jos minä olisin ollut apotti
Fortierin vertainen, ei hän niin usein olisi antanut minun
maistaa patukkaa ja vitsaa. Ja jos täti ja minä olisimme olleet
yhdenvertaisia, niin hän ei olisi häätänyt minua."

"Minä sanon, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia", vakuutti
maanviljelijä, "ja me todistamme sen kohta tyranneille."

"_Tyrannis!_" tokaisi Pitou taidonnäytteekseen.

"Ja todistuksena siitä on se, että minä otan sinut luokseni", jatkoi
Billot.

"Te otatte minut luoksenne, rakas herra Billot! Vai lasketteko
leikkiä, puhuessanne tuolla tavalla?"

"En. Kuulehan; mitä tarvitset elääksesi?"

"Hitto, noin kolme naulaa leipää päivässä."

"Ja leivän ohella?"

"Hiukan voita ja juustoa."

"No, huomaanpa kyllä, ettei sinua ole työlästä elättää. No siis, minä
pidän sinut ruuassa."

"Herra Pitou", sanoi Catherine, "eikö teillä ole mitään muuta
isältäni pyydettävänä?"

"Minullako, neiti? Ei suinkaan."

"Ja miksi siis tulitte tänne?"

"Siksi, että te tulitte."

"Sepä oli kohteliaasti sanottu", lausui Catherine. "Mutta minä en
anna tälle kohteliaisuudelle sen suurempaa arvoa kuin se ansaitsee.
Olettehan, herra Pitou, tullut isäni luokse kuullaksenne uutisia
suosijastanne."

"Sehän on totta", sanoi Pitou. "Kummallista, kun sen unohdin."

"Sinä aioit siis puhua kunnon tohtori Gilbertistä?" sanoi
maanviljelijä, ja hänen äänensä sointu ilmaisi, kuinka syvä
kunnioitus hänellä oli tilansa omistajaa kohtaan.

"Juuri niin", sanoi Pitou. "Mutta nyt minun ei tarvitsekaan sitä
tehdä; koska herra Billot ottaa minut luokseen, voin rauhassa odottaa
hänen paluutansa Ameriikasta."

"Siinä tapauksessa, ystäväiseni, ei sinun tarvitsekaan kauan odottaa,
sillä hän on palannut."

"Oho!" sanoi Pitou. "Ja milloin?"

"En tiedä tarkoin. Sen vain tiedän, että hän oli Havressa viikko
sitten. Kätköissäni on muuan käärö, jonka hän lähetti minulle maahan
tultuaan; se tuotiin minulle Villers-Cotteretsissa tänä aamuna ja on
todistuksena siitä, että hän on Ranskassa."

"Ja kuka sanoi teille, että hän sen lähetti?"

"Perhana, koska sen sisällä oli kirje."

"Suokaahan anteeksi, isä", huomautti Catherine nauraen, "mutta
minä luulin teitä lukutaidottomaksi. Sanon sen siksi, isä, että
kerskailitte taitamattomuudellanne."

"Niin kerskailenkin! Minä tahdon ihmisten sanovan: Isäntä Billot
ei ole kellekään mitään velkaa, ei edes koulumestarille; hän on
luonut tulevaisuutensa itse, isäntä Billot! Minä tahdon, että
minusta sanotaan siten. En minä siis itse lukenutkaan kirjettä, vaan
santarmien majoitusmestari, jonka satuin tapaamaan."

"Ja mitä kirjeessä oli, isä? Hän on yhä vielä tyytyväinen teihin,
eikö olekin?"

"Päätä itse."

Ja maanviljelijä otti nahkaisesta lompakostaan kirjeen, jonka ojensi
tyttärelleen.

Catherine luki:

    'Rakas herra Billot!

    Palaan Ameriikasta, missä kohtasin rikkaamman, suuremman ja
    onnellisemman kansan. Se johtuu siitä, että he ovat vapaita,
    mitä me emme ole. Mutta mekin kuljemme uutta aikakautta kohti,
    ja jokaisen velvollisuus on jouduttaa päivää, jolloin valo
    paistaa kirkkaana. Tunnen periaatteenne, rakas herra Billot,
    tunnen vaikutusvaltanne työtovereihinne, maamiehiin ja kunnon
    työmiehiin sekä maalaisiin, joita vallitsette, ette niinkuin
    kuningas, vaan niinkuin isä. Istuttakaa heihin uhrautumisen
    ja veljeyden periaatteet, joita itse kannatte. Filosofia on
    yleismaailmallinen, kaikkien ihmisten tulee lukea oikeuksistaan
    ja velvollisuuksistaan sen soihdun valossa. Lähetän teille
    pienen kirjan, missä kaikki nämä velvollisuudet ja oikeudet ovat
    mainitut. Kirja on minun kirjoittamani, vaikka sen kannella ei
    olekaan minun nimeäni. Levittäkää näitä yleisen yhdenvertaisuuden
    periaatteita, luettakaa kirjaa, ääneen pitkinä talvi-iltoina.
    Lukeminen on sielun käyntiä laitumella, niinkuin leipä on ruumiin
    ravintoa.

    Jonakin lähipäivänä tulen teitä tapaamaan ja neuvon teille uuden
    maanviljelystavan, jota paljon käytetään Ameriikassa. Se koskee
    vuositulojen jakamista vuokraajan ja omistajan välillä. Minun
    mielestäni se on enemmän kuin nykyinen alkuperäisen yhteiskunnan
    ja Jumalan lakien mukaista. Veljellinen tervehdys.

                                            _Honoré Gilbert_,
                                        Filadelfian kansalainen.'

"Ohoo", sanoi Pitou, "siinäpä kirje, joka on oivallisesti laadittu."

"Eikö olekin?" lausui Billot.

"On kyllä, rakas isä", myönsi Catherine, "mutta minä en usko
santarmien luutnantin olevan samaa mieltä teidän kanssanne."

"Kuinka niin?"

"Minusta tuntuu, että tämä kirje voi syöstä vaaraan sekä tohtori
Gilbertin että teidät."

"Joutavia", sanoi Billot, "sinä pelkäät aina. Ei se estä, että tässä
on kirja, ja sinun toimesi on keksitty, Pitou. Tänä iltana saat lukea
sitä ääneen."

"Ja mitä teen päivällä?"

"Päivällä paimennat lampaita ja lehmiä. Tässä on kirjasi." Ja
tilanomistaja veti taskustaan tuollaisen pienen punakantisen kirjan,
jommoisia siihen aikaan julkaistiin suuret määrät, joko esivallan
tieten tai tietämättä.

Jälkimäisessä tapauksessa oli kirjoittaja vaarassa joutua
kaleerivangiksi.

"Luehan kirjan nimi, Pitou, jotta saan puhua nimestä siihen asti,
kunnes voin puhua sen sisällöstä. Loput luet minulle myöhemmin."

Pitou luki kirjan ensimmäiseltä lehdeltä seuraavat sanat, jotka
käytön kautta ovat tulleet epämääräisiksi ja vähäpätöisiksi, mutta
siihen aikaan herättivät tavatonta vastakaikua jokaisen sydämessä:
_Ihmisen riippumattomuudesta ja kansakuntien vapaudesta_.

"Mitä sinä tästä sanot, Pitou?" kysyi tilanomistaja.

"Minä sanon, herra Billot, että riippumattomuus ja vapaus ovat minun
mielestäni sama asia. Herra Fortier ajaisi suosijani luokalta pois,
kun hän käyttää tällaista liikasanaisuutta."

"Liikasanaisuutta tai ei, se on oikein miehen kirjoittama kirja",
sanoi maanviljelijä.

"Olkoon kuinka tahansa", intti Catherine naisen ihmeellisellä
vaistolla, "mutta piilottakaa se, isä, rukoilen sitä! Se voi tuottaa
teille ikävyyksiä. Minä vapisen jo nähdessänikin sen."

"Ja mistä syystä se minua vahingoittaisi, minua, koska se ei ole
vahingoittanut sen kirjoittajaa?"

"Mistä sen tiedätte, isä? Tämä kirje on kirjoitettu viikko sitten,
eikä käärö ole voinut tarvita viikkoa tullakseen Havresta tänne.
Minäkin sain tänä aamuna kirjeen."

"Ja keltä?"

"Sebastien Gilbertiltä, joka omasta puolestaan kirjoitti. Hän käskee
sanoa paljon terveisiä rintaveljelleenkin, Pitoulle, vaikka olen sen
unohtanut."

"Entä sitten?"

"Entäkö sitten! Hän sanoo Pariisissa jo kolme päivää odotetun hänen
isäänsä, jonka piti tulla, mutta joka ei olekaan saapunut."

"Neiti on oikeassa", sanoi Pitou. "Minutkin se viipyminen tekee
levottomaksi."

"Pidä suusi kiinni, pelkuri, ja lue tohtorin kirja", sanoi
maanviljelijä. "Silloin ei sinusta tule ainoastaan oppinut mies vaan
oikea mies."

Tällä tavalla puhuttiin siihen aikaan, sillä oli uudistumassa
suurenmoinen kreikkalainen ja roomalainen historiallinen hetki,
jonka Ranskan kansa jäljensi kymmenenä vuonna kaikkine jaksoineen --
uhrautumisinensa, karkoituksineen ja orjuutuksinensa.

Pitou pisti kirjan kainaloonsa niin juhlallisesti, että sillä voitti
lopullisesti maanviljelijän sydämen.

"Nyt", muisti Billot, "oletko saanut päivällistä?"

"En", vastasi Pitou pysytellen puoliksi hartaana, puoliksi
sankarillisena, mikä hänessä ilmeni senjälkeen, kun oli ottanut
vastaan kirjan.

"Hän oli juuri aloittamaisillaan päivällisensä, kun sai lähteä
kotoaan", sanoi nuori tyttö.

"Mene siis pyytämään emännältämme talon tavallista ruokaa", kehoitti
Billot. "Ja huomenna ryhdyt työhösi."

Pitou kiitti ilmehikkäällä katseella Billotia ja meni Catherinen
seurassa keittiöön, missä emäntä Billot yksinvaltiaana hallitsi.




VI

PAIMENELÄMÄÄ


Talon valtiatar oli kookas kolmenkymmenenviiden tai -kuuden ikäinen
emäntä, pyöreä kuin pallo, tuore, mehevä ja sydämellinen. Hän
liikuskeli taukoamatta kyyhkyslakasta kanakoppiin, lammastarhasta
navettaan, tarkasteli kattiloitaan, uuniansa ja paistejaan kuin
kenraali, joka tarkoin tuntee kenttävarustuksensa. Hän näki
yhdellä ainoalla katseella, oliko kaikki paikallaan, ja päätti
paljaasta hajusta, oliko ajuruohoa tai laakereita pantu kylliksi
kuhunkin keitokseen. Hän oli tottunut torailemaan, tarkoittamatta
vähääkään sillä, että hän sanoillaan loukkaisi miestänsä, jota hän
kunnioitti kuin kaikkein korkeinta hallitsijaa, tytärtänsä, jota hän
varmasti rakasti enemmän kuin rouva de Sévigné rouva de Grignania,
päivätyöläisiään, joita hän ruokki paremmin kuin kukaan muu kymmenen
penikulman lähistöllä. Senvuoksi kaikki kilvan koettivatkin päästä
Billotille työhön. Mutta pahaksi onneksi, samoin kuin taivaassakin,
olivat työhön tulleiden joukossa monet kutsutut, mutta harvat valitut.

Olemme saaneet nähdä, että Pitou tuli valituksi, vaikka hän ei
ollutkaan kutsuttu. Hän osasikin antaa sille oikean arvon, nähdessään
kullankeltaisen leipäviipaleen, joka pantiin hänen vasemmalle
puolelleen, ja omenaviinimaljan, joka laskettiin hänen oikealle
puolelleen, ja hiukan suolatun lihakimpaleen, joka tuotiin hänen
eteensä. Siitä ajasta asti, jolloin hänen äitinsä oli kuollut, ja
siitä oli jo viisi vuotta, ei Pitou ollut edes juhlapäivinä saanut
nähdä sellaista ateriaa.

Kiitollisena ahmiessaan leipää, pureskellessaan lihaa, jonka
paineeksi ryyppäsi viiniä, Pitou tunsikin ihailunsa yhä kasvavan
maanviljelijää kohtaan samoin kuin kunnioituksensa tämän vaimoa
ja rakkautensa näiden tytärtä kohtaan. Yksi ainoa seikka kiusasi
häntä, se, että hänen täytyi ryhtyä niin ala-arvoiseen työhön kuin
lampaitten ja lehmien paimentamiseen, tämä kun ei vähääkään ollut
sopusoinnussa sen tehtävän kanssa, joka illalla häntä odotti, kun
hänen oli ihmiskunnalle opetettava sosialisuuden ja filosofian
korkeimpia periaatteita.

Tätä Pitou mietiskeli päivällisen syötyään. Mutta näissäkin
mietteissään hän tunsi oivallisen aterian vaikutuksen. Pitou alkoi
katsella asioita toiselta kannalta kuin nälkäisenä ollessaan.
Lammas- ja lehmipaimenen virkaa, jota hän piti arvoansa alentavana,
olivat jumalat ja puolijumalat hoitaneet.

Apollo oli melkein samanlaisissa olosuhteissa kuin hänkin,
nimittäin silloin kun Jupiter hääti hänet Olymposta, niinkuin
Pitoun oli karkoittanut Pleuxista hänen tätinsä Angélique: hän oli
ruvennut paimeneksi ja kainnut Admeteen karjaa. Admetes tosin oli
paimenkuningas, mutta olihan Apollo myös jumala.

Herkules oli ollut melkein paimenena, koska hän tarinan mukaan oli
vetänyt Geryonin lehmiä hännästä, ja jos kuljettaa lehmiä hännästä
tai päästä, riippuuhan se vain siitä, mihin kukin on tottunut, siinä
kaikki. Eihän siis mikään estänyt häntä olemasta lehmien ohjaajana,
siis paimenena.

Oli sitäpaitsi olemassa Tityros, jota Vergilius ylistää ja joka
perin kaunein säkein kiittää sitä onnea, jonka Augustus hänelle oli
valmistanut, ja hänkin oli paimen. Olihan sitäpaitsi vielä paimen
Melibeos, joka runollisin sanoin valittaa kodistaan lähtemistä.

Kaikki nämä ihmiset puhuivat kyllä niin hyvin latinaa, että olisivat
voineet tulla apoteiksi, ja kuitenkin he mieluummin näkivät vuohiensa
syövän maukasta ruohoa kuin lukivat rukouksia tai lauloivat messuja.
Kun asiaa oikein punnitsi, oli paimenessa ololla omat viehätyksensä.
Mikään ei sitäpaitsi estänyt Pitouta antamasta sille runollisuutta,
jonka se oli kadottanut. Mikä esti Pitouta vaatimasta lähikylien
Menalkoksia tai Palemoneja ryhtymään kanssansa laulukilpailuun? Ei
kai kukaan. Olihan hän kerran laulanut messupulpetin ääressä, ja
ellei hän olisi mennyt maistelemaan apotti Fortierin messuviiniä,
jolloin hän heti oli menettänyt kuoripojan paikan, olisi hän sillä
alalla voinut kehittyä hyvin eteväksi Hän ei osannut soittaa huilua,
se oli kyllä totta, mutta hän osasi soittaa minkälaista sorapilliä
tahansa, ja samahan se oli. Tosin hän ei laatinut eripaksuisista
kaisloista soittokonettaan, niinkuin teki Syrinxin rakastaja, mutta
hän valmisti pajusta; ja kastanjapuusta torvia, joiden täydellisyyttä
hänen toverinsa monasti olivat ylistäneet. Pitou saattoi siis
häpeämättä olla paimenena. Hän ei alentunut siihen huonoon asemaan,
joka paimenilla nykyaikana oli, vaan hän kohotti tämän toimialani
arvoisekseen.

Paimentaminen oli sitäpaitsi neiti Billotin johdon alaisena, eikä
käskyjen kuuleminen hänen suustansa tuntunut laisinkaan vaikealta.

Mutta Catherine puolestaan piti huolta siitä, että Pitoun arvo säilyi
muutenkin.

Illalla, kun nuori mies lähestyi häntä kysyäkseen, mihin aikaan
aamulla hänen tuli liittyä paimeniin, sanoi Catherine hymyillen:

"Ette te lähde."

"Miksi en?" kysyi Pitou hämmästyneenä.

"Olen vakuuttanut isälleni, ettei teidän saamanne kasvatus sopinut
hänen määräämiensä töitten kanssa yhteen. Te jäätte siis taloon."

"Sitä parempi", sanoi Pitou. "Sittenhän en menetäkään seuraanne."

Tämä huudahdus oli päässyt Pitoun huulilta ihan tahtomatta. Mutta
tuskin hän oli sen ennättänyt sanoa, kun karahti punaiseksi korvia
myöten, ja Catherine painoi päänsä kumaraan ja hymyili.

"Anteeksi, neiti", pyysi Pitou, "se tuli sydämestäni vastoin tahtoa.
Te ette saa suuttua siitä."

"En suutukaan, herra Pitou", sanoi Catherine, "eikä siinä ole pahaa,
jos mielellänne jäätte minun seuraani."

He olivat hetkisen vaiti. Eikä se ollutkaan kumma, sillä molemmat
lapset olivat muutamalla sanalla lausuneet monta ajatusta toisilleen!

"Mutta enhän voi jäädä taloon ja oleksia täällä mitään tekemättä",
lausui sitten Pitou. "Mitä minä teen talossa?"

"Te teette sen, mitä minä tein; hoidatte kirjanpitoa, laaditte laskut
päivätyöläisille, tilit tuloista ja menoista. Osaattehan luvunlaskun?"

"Tunnen kaikki neljä laskutapaa", vastasi Pitou ylpeästi.

"Siis yhtä laskutapaa enemmän kuin minä", sanoi Catherine. "Minä en
ole koskaan päässyt kolmea pitemmälle. Huomaattehan itsekin, että
isälleni on hyödyllisempää pitää teitä tilien hoitajana. Ja kun minä
sillä tavoin jään voiton puolelle ja te jäätte voiton puolelle, ovat
kaikki tyytyväisiä."

"Ja miten te, neiti, jäätte tässä voiton puolelle?" kysyi Pitou.

"Minä voitan aikaa ja valmistan päähineitä, ollakseni siten somempi."

"Minun mielestäni te olette jo kyllin kaunis ilman päähineitäkin",
virkkoi Pitou.

"Se on kyllä mahdollista, mutta se on vain teidän makunne", sanoi
nuori tyttö nauraen. "Mutta enhän voi mennä Villers-Cotteretsiin
tanssimaan, ellei minulla ole soveliasta päähinettä. Kyllähän
ylhäisten naisten kelpaa, jotka saavat panna valkoista jauhetta
tukkaansa, mennä avopäin."

"Minun mielestäni teidän tukkanne on näin kauniimpi, kuin jos siinä
olisi jauhetta", sanoi Pitou.

"Kas kas, huomaan, että rupeatte lausumaan minulle kohteliaisuuksia."

"Niitä en osaa lausua, neiti. Ei apotti Fortier sellaisia opettanut."

"Entä opetettiinko teitä tanssimaan?"

"Tanssimaanko?" kysyi Pitou ihmeissään.

"Niin tanssimaan."

"Tanssimaan apotti Fortierin luona! Hyvä Jumala, neiti... Kaikkea
vielä, tanssimaan!"

"Te ette siis osaa tanssia?" kysyi Catherine.

"En", sanoi Pitou.

"No siis te seuraatte minua ensi sunnuntaina tanssiaisiin ja
katselette, miten herra de Charny tanssii. Hän tanssii paraiten
kaikista lähiseudun nuorista miehistä."

"Kuka tuo herra de Charny on?" kysyi Pitou.

"Bourbonnen linnan herra"

"Ja tanssiiko hän sunnuntaina?"

"Aivan varmasti"

"Ja kenen kanssa?"

"Minun kanssani."

Pitoun sydäntä kouristi, mutta hän ei voinut käsittää siihen syytä.

"Te siis tahdotte somistaa itsenne saadaksenne tanssia hänen
kanssaan?"

"Tanssiakseni hänen kanssaan, toisten kanssa, kaikkien kanssa."

"Paitsi ette minun kanssani."

"Miksi en teidän kanssanne?"

"Koska minä en osaa tanssia."

"Te opettelette."

"Jos te vain tahtoisitte näyttää, neiti Catherine, niin oppisin
paremmin kuin katsellessani herra de Charnytä, sen vakuutan teille."

"Sen näemme myöhemmin", sanoi Catherine. "Mutta nyt on jo aika mennä
levolle. Hyvää yötä, Pitou."

"Hyvää yötä, neiti Catherine."

Siinä kaikessa, mitä neiti Billot oli Pitoulle haastanut, oli sekä
hyvää että pahaa. Hyvää oli se, että hän oli noussut paimenen virasta
kirjanpitäjäksi. Pahaa se, ettei hän osannut tanssia ja herra de
Charny osasi. Catherinen sanojen mukaan hän tanssi paremmin kuin
kukaan muu.

Pitou näki koko yön unta siitä, että hän katseli herra de Charnyn
tanssia ja että tämä tanssi hyvin huonosti.

Seuraavana päivänä Pitou ryhtyi työhönsä Catherinen opastamana. Muuan
seikka häntä ihmetytti, se nimittäin, että määrättyjen opettajien
opastamana työ tuli hyvin mieluisaksi. Kahden tunnin päästä hän
tarkoin tiesi, mitä hänen piti tehdä.

"Neiti, jos te olisitte neuvonut minulle latinaa apotti Fortierin
sijasta", sanoi hän, "niin en olisikaan tehnyt kielivirheitä."

"Ja teistä olisi tullut pappi?"

"Ja minusta olisi tullut pappi", sanoi Pitou.

"Jolloin olisitte joutunut seminaariin, minne ei ainoakaan nainen saa
tulla..."

"Kas", sanoi Pitou, "en koskaan tullut sitä ajatelleeksi, neiti
Catherine... Minusta onkin hauskempaa, etten jäänyt papin uralle."

Kello yhdeksän saapui isäntä Billot. Hän oli lähtenyt liikkeelle
ennen kuin Pitou oli noussut. Joka aamu kello kolmen aikaan
vuokratilallinen oli katsomassa, kun hänen hevosensa ja ajomiehensä
läksivät liikkeelle. Sitten hän liikkui pelloilla kello yhdeksään
asti, nähdäkseen olivatko kaikki paikoillaan ja tekivätkö tehtävänsä.
Kello yhdeksän hän tuli aamiaiselle ja poistui kello kymmeneltä.
Kello yhden aikaan syötiin päivällinen, ja sen jälkeen aika kului
tarkastukseen samoin kuin aamullakin. Senvuoksi ukko Billotin toimet
menestyivätkin. Niinkuin hän oli sanonut, oli hänellä kuusikymmentä
tynnyrinalaa kaikkien tiedossa ja tuhannen kultarahaa piilossa.
Ja luultavaa on, että jos tarkoin olisi laskettu, jos Pitou olisi
laskenut, eikä ollut hajamielinen neiti Catherinen ollessa läsnä,
olisi hän löytänyt muutaman kultarahan ja muutaman tynnyrinalan lisää
siihen, mitä ukko Billot oli tunnustanut.

Aamiaisen aikana isäntä ilmoitti Pitoulle, että tohtori Gilbertin
kirjaa luettaisiin ensi kertaa ylihuomenna kello kymmenen aamulla
vajassa.

Pitou huomautti silloin arasti, että kello kymmenen aikaan aamulla
oli messu. Mutta Billot vastasi valinneensa juuri tämän ajan
tunnustellakseen työläistensä mielialaa.

Olemmehan sanoneet, että ukko Billot oli filosofi.

Hän halveksi pappeja, joita hän piti tyranniuden apostoleina, ja kun
hän sai tilaisuuden pystyttää alttarin alttaria vastaan käytti hän
sitä kiireesti hyväkseen.

Rouva Billot ja Catherine rohkenivat tehdä muutamia huomautuksia,
mutta isä Billot sanoi, että naiset saivat mennä messua kuulemaan,
jos heitä halutti, koska kerran uskonto oli olemassa naisia varten,
mutta miehet saivat tulla kuulemaan tohtori Gilbertin kirjaa tai
lähteä hänen talostaan.

Filosofi Billot oli talossaan suuri itsevaltias. Catherinella
yksinään oli oikeus kohottaa äänensä vastustaakseen hänen
päätöksiänsä. Mutta jos isäntä oli tehnyt lujan päätöksen ja vastasi
Catherinelle otsansa rypistyksellä, vaikeni Catherine toisten tavoin.

Mutta Catherine aikoi käyttää olosuhteita Pitoun hyväksi. Pöydästä
noustua hän huomautti isälleen, että esittääkseen kaikkia noita
kauniita asioita ylihuomenna ei Pitoulla ollut kyllin hyviä
vaatteita. Kun hän kerran olisi mestarin asemassa silloin,
sillä hänhän silloin opettaisi, ei hänen pitäisi tarvita hävetä
oppilaittensa edessä.

Billot antoi tyttärelleen vallan sopia Pitoun vaatteista
Villers-Cotteretsin räätälin, herra Dulauroyn kanssa.

Catherine oli oikeassa, eikä uusi puku suinkaan ollut Pitoulla mikään
ylellisyystavara. Hänellä oli jalassa samat housut jotka tohtori
Gilbert oli hänelle teettänyt viisi vuotta sitten ne olivat kyllä
alkujaan olleet liian pitkät, mutta olivat jo käyneet liian lyhyiksi,
vaikkakin neiti Angélique oli niitä joka vuosi jatkanut kahdella
tuumalla. Mitä tulee takkiin ja liiveihin, niin ne olivat kadonneet
jo kaksi vuotta sitten, ja niiden sijaan oli tullut palttinainen
mekko, johon sankarimme oli puettu kertomuksemme alusta alkaen.

Pitou ei koskaan ollut ajatellut pukuansa. Kuvastin oli aivan
tuntematon ylellisyyskapine neiti Angéliquen talossa, ja kun hänellä
ei ollut taipumuksia niinkuin kauniilla Narkissoksella rakastua
ensiksi itseensä, ei hän ollut koskaan tullut katsoneeksi kuvaansa
lähteistä, joiden partaalle hän viritti ansojaan.

Mutta heti kun Catherine oli puhunut tanssiaisiin menosta ja
oli mainittu herra de Charny ja hänen komea ulkomuotonsa, --
senjälkeen kun tuo juttu päähineistä, joilla nuori tyttö aikoi
lisätä kauneuttaan, oli tullut Pitoun korviini katsoi hän kuvaansa,
peilistä, tuli murheelliseksi silmäillessään omaa siistimätöntä
asuaan ja tuumi, millä tavalla hänkin voisi hankkia sellaista, mikä
kohottaisi hänen ulkonaista asuaan.

Pahaksi onneksi Pitou ei voinut tähän kysymykseen antaa mitään
vastausta. Hänen huono ulkoasunsa riippui vaatteista. Mutta
saadakseen vaatteita hän tarvitsi rahaa, eikä Pitou eläissään ollut
omistanut ropoakaan.

Olihan Pitou nähnyt, että paimenet, kilpaillessaan huilunsoitossa
ja runojen laatimisessa, ottivat päähänsä ruususeppeleen, mutta hän
ajatteli aivan oikein, että vaikka tällainen seppele kaunistaisikin
hänen kasvonpiirteitään, niin se vain tekisi vaatteitten huonouden
huomattavammaksi.

Pitou siis ilahtui kovin, kun sunnuntai-aamuna kello kahdeksan, hänen
miettiessään, millä tavalla hän kaunistaisi itseään, Dulauroy saapui
ja laski tuolille taivaansiniset housut ja takin sekä punaruutuiset
valkoiset liivit.

Ja samalla kertaa ompelijatar toi toiselle tuolille paidan ja
kaulahuivin. Jos paita sopisi, oli hän saanut määräyksen valmistaa
puoli tusinaa samanlaatuisia.

Toinen yllätys seurasi toistaan. Ompelijattaren jäljestä saapui
hatuntekijä. Hän toi uudenaikaisen kolmikolkkaisen hatun, jolla
oli kaunis siro muoto, parhaimman, mikä oli herra Cornulla,
Villers-Cotteretsin etevimmällä hatuntekijällä.

Hän toi myös suutarilta Pitoun eteen kenkäparin, jossa oli hopeiset
soljet.

Pitou ei tahtonut uskoa silmiään; hän ei voinut käsittää, että
tämä rikkaus oli häntä varten. Kirkkaimmissa unelmissakaan hän ei
olisi voinut kuvitella saavansa tällaisia aarteita. Kiitollisuuden
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, eikä hän voinut tehdä muuta kuin
sopertaa: "Voi, neiti Catherine, neiti Catherine, en koskaan unohda,
mitä olette tehnyt hyväkseni!"

Kaikki sopi erinomaisesti, kuin mitan mukaan tehtynä. Ainoastaan
kengät osoittautuivat liian pieniksi. Herra Laudereau oli ottanut
mitan oman, neljä vuotta vanhemman poikansa jalasta.

Huomatessaan jalkansa nuoren Laudereaun jalkoja paljon suuremmiksi,
ylpeili sankarimme ensi hetkessä, mutta tämä kopeus haihtui piankin
hänen ajatellessaan, että hänen täytyisi mennä tanssiaisiin ilman
kenkiä tai vanhoissa kengissään, jotka eivät millään tavalla olleet
sopusoinnussa muun puvun kanssa. Mutta tätä pulmaa ei kestänyt
kauaakaan. Otettiin kengät, jotka samalla kertaa tuotiin ukko
Billotille. Kaikeksi onneksi isännällä ja Pitoulla oli yhtä iso
jalka, mikä seikka salattiin huolellisesti Billotilta, jotta hän ei
tuntisi itseään nöyryytetyksi.

Pitoun pukiessa ylleen nämä komeat vaatteet tuli kähertäjä. Hän jakoi
Pitoun keltaiset hiukset kolmeen osaan; yhden osan niistä, pisimmät
suortuvat, hän kampasi niskaan ja laati ne tupsulle, molempien
jäljellä olevien osien piti kääntyä ohimolle, muodostaakseen
"koirankorvat" -- niillä oli siihen aikaan sellainen nimi, mutta mitä
sille mahtoi.

Tunnustakaamme suoraan, että kun Pitou, tukka käherrettynä yllään
siniset housut ja sininen takki, valkoiset, punaraitaiset liivit ja
leveäkauluksinen paita, tupsu niskassaan ja koirankorvat ohimoillaan
katsoi kuvaansa peilistä, oli hänen hyvin vaikea tuntea omaa itseään,
ja hän kääntyi taakseen katsomaan, oliko ehkä itse Adonis laskeutunut
maan päälle.

Hän oli yksin. Hän hymyili sirosti. Ja pää pystyssä, peukalot
kainalokuopissa tuumi hän keikauttaen ruumistansa kantapäillään:

"Saammepahan nähdä tuon herra de Charnyn!..."

Ja totta on, että Ange Pitou tässä uudessa asussaan oli kuin sorja
paimen, ei Vergiliuksen kuvaama, vaan Vatteaun maalaama.

Seuraus olikin, että kun Pitou astui talon keittiöön, hän herätti
tavatonta huomiota.

"Oi, katsokaahan, äiti", huudahti Catherine, "kuinka Pitou on nyt
soma!"

"Häntä ei todellakaan tahtoisi tuntea samaksi ihmiseksi", sanoi
emäntä Billot.

Pahaksi onneksi nuori tyttö siirtyi kokonaisvaikutuksesta
tarkastamaan yksityiskohtia. Yksityiskohdat Pitoussa eivät olleetkaan
niin hyvät kuin kokonaisuus.

"Ihmeellistä, kuinka isot kädet teillä on", sanoi Catherine.

"Niin onkin", sanoi Pitou, "eikö olekin minulla komeat kädet?"

"Ja isot polvet."

"Se todistaa sitä, että minä kasvan vielä."

"Mutta olettehan te minun mielestäni jo kyllin kookas, herra Pitou."

"Samapa tuo, minä kasvan vielä. Minähän olen vasta seitsemäntoista ja
puolen vuoden vanha."

"Eikä teillä ole pohkeita."

"Se on totta, niitä minulla ei olekaan; mutta kyllä ne ilmestyvät."

"Toivottavasti", sanoi Catherine. "Olkoon kuinka tahansa, pulska te
olette."

Pitou kumarsi.

"Ohoo", sanoi maanviljelijä, astuessaan sisään ja katsellen
vuorostaan Pitouta. "Oletpa sinä muhkean näköinen. Soisin tätisi
näkevän sinut tuollaisena."

"Samaa minäkin toivoisin", sanoi Pitou.

"Olisin halukas tietämään, mitä hän sanoisi", lausui maanviljelijä.

"Ei hän sanoisi mitään, hän olisi tukehtua raivosta."

"Mutta, isä", virkkoi Catherine hiukan levottomana, "eikö hänellä ole
oikeutta ottaa Pitou uudelleen luoksensa?"

"Poishan hän hääti pojan."

"Ja sitäpaitsi", huomautti Pitou, "ne viisi vuotta ovat kuluneet
umpeen."

"Mitä?" kysyi Catherine.

"Ne, joita varten tohtori Gilbert jätti tuhannen frangia."

"Hän siis jätti tuhannen frangia tädillesi?"

"Jätti, jätti, jotta oppisin jonkun ammatin."

"Siinäpä vasta mies!" sanoi maanviljelijä. "Ja joka päivä saan kuulla
samanlaatuisia juttuja. Senvuoksi minä seuraan häntä", hän teki
kädellään liikkeen, "elämässä ja kuolemassa."

"Hän tahtoi, että oppisin jonkin ammatin."

"Siinä hän oli oikeassa. Tällä tavalla hyvät aikeet pilataan.
Hän jättää tuhannen frangia, jotta lapselle opetettaisiin hyvä
ammatti, ja sensijaan että hän oppisi jotakin käsityötä, pannaankin
poika tuollaisen mustatakkisen seuraan, joka hänestä tahtoo tehdä
seminaristin. Ja paljonko hän maksoi apotti Fortierille?"

"Kuka?"

"Tätisi."

"Ei hän maksanut mitään."

"Hän pisti siis nuo tohtori Gilbertin kaksisataa livreä omaan
taskuunsa?"

"Luultavasti."

"Kuulehan, Pitou, minä annan sinulle hyvän neuvon: kun vanha tekopyhä
tätisi kuolla kupsahtaa, niin etsi kaikkialta, kaapeista, vuoteen
oljista, kukkakuuruista."

"Miksi?" kysyi Pitou.

"Siksi, että voit löytää aarteen, vanhoja kultarahoja sukkaan
kätkettyinä. Epäilemättä hän ei ole löytänyt kyllin suurta kukkaroa,
jonne piilottaisi säästönsä."

"Niinkö luulette?"

"Siitä olen varma. Mutta tästä puhumme, kun sopiva aika ja paikka
tulee. Nyt meidän on lähdettävä pikku kierrokselle. Onko sinulla
tohtori Gilbertin kirja?"

"Se on taskussani."

"Isä", sanoi Catherine, "oletteko ajatellut asiaa tarkoin?"

"Ei silloin tarvitse ajatella, kun tekee jotakin hyvää, rakas lapsi",
sanoi maanviljelijä. "Tohtori käskee lukea kirjan ja levittää siinä
olevia periaatteita; kirja luetaan ja periaatteet levitetään."

"Ja äiti ja minä saamme kai lähteä messuun?" kysyi Catherine arasti.

"Menkää messuun", myönsi Billot, "tehän olette naisia. Me olemme
miehiä, meillä on muuta tehtävää. Tule, Pitou."

Pitou kumarsi emännälle ja Catherinelle ja seurasi maanviljelijää
ylpeänä saamastansa miehen nimestä.




VII

TODISTETAAN, ETTÄ JOS PITKÄT SÄÄRET OVAT EPÄMUKAVAT TANSSIAISIIN, NE
OVAT SITÄ HYÖDYLLISEMMÄT JUOSTESSA.


Vajassa oli lukuisasti kansaa koolla. Olemmehan sanoneet, että väki
kunnioitti suuresti Billotia; vaikka hän morkkasi nasevasti, ruokki
hän heitä myös hyvin ja maksoi hyvän palkan.

Jokainen olikin senvuoksi kiireimmän kautta saapunut hänen
kehoituksestaan.

Tähän aikaan vallitsi rahvaassa se omituinen kuume, joka herää
kansoissa, kun niissä syttyy toiminnan halu. Outoja, uusia, siihen
asti melkein ventovieraita sanoja tuli henkilöiden suusta, jotka
eivät koskaan ennen olleet niitä lausuneet. Ne sanat olivat vapaus,
riippumattomuus, ja kummallista kyllä, näitä sanoja ei lausunut
rahvas yksinään, ei, nämä sanat oli lausunut ensin aatelisto, ja
kansan ääni oli vain kaikua heidän puheistaan.

Lännestä päin olivat tulleet nämä sanat, jotka alkoivat valaista,
kunnes ne viimein polttivat; Amerikassa oli noussut tämä aurinko,
joka kiertomatkallaan viimein sytytti Ranskassa hirveän tulipalon, ja
sen valossa kauhistuneet kansat lukivat verisin kirjaimin kirjoitetun
sanan: Tasavalta.

Senvuoksi olivatkin ne kokoukset, joissa keskusteltiin valtiollisista
asioista, tavallisempia kuin saattoi luullakaan. Miehet, joiden
kotipaikkaa ei tiedettykään, näkymättömän, melkein tuntemattoman
jumalan apostolit liikkuivat kaupungeissa ja maaseudulla kylväen
kaikkialle vapauden sanoja. Hallitus, joka siihen asti oli ollut
sokea, alkoi avata silmiänsä. Ne miehet, jotka olivat johtamassa
sitä koneistoa, jonka nimi on yleiset asiat, tunsivat jonkinmoista
hankausta, vaikka eivät voineet käsittää, mistä se sai alkunsa.
Vastustusta oli kaikkialla mielissä, ellei se ilmaantunutkaan vielä
käsissä ja käsivarsissa. Se ei tullut näkyviin, mutta se oli läsnä,
sen olemassaolon tunsi uhkaavana, monasti sitäkin uhkaavampana, kun
se oli kuin kummitus, johon ei voinut tarttua ja jonka läheisyyden
aavisti voimatta ottaa sitä kiinni.

Kaksikymmentä tai viisikolmatta maalaista, jotka kaikki olivat
Billotista riippuvaisia, oli kokoontunut vajaan.

Billot saapui Pitoun seurassa. Kaikki paljastivat päänsä, kaikki
heiluttivat hattujaan. Huomasi selvästi, että nämä miehet olivat
valmiit menemään kuolemaan, kun isäntä vain käski.

Billot selitti talonpojille, että kirja, jonka Pitou aikoi lukea,
oli tohtori Gilbertin kirjoittama. Kaikki tunsivat hyvin tohtori
Gilbertin, sillä hänellä oli siinä läänissä useita tiluksia, ja
näistä oli Billotin hoitama suurin.

Esilukijaa varten oli pystytetty tynnyri. Pitou nousi tälle
väliaikaiselle puhujalavalla ja alkoi lukea.

Maalaiset, ja rohkenen melkein sanoa, ihmiset yleensä, kuuntelevat
sitä tarkkaavammin, mitä vähemmän he ymmärtävät. Ilmeisesti teoksen
pääsisältö jäi suurimmalle osalle käsittämättömäksi, Billotille
itselleenkin. Mutta keskellä näitä hämäriä lauseita välähteli kuin
salamia synkältä, sähköiseltä taivaalta riippumattomuuden, vapauden
ja yhdenvertaisuuden valoisia sanoja. Muuta ei tarvittukaan, kaikki
taputtivat käsiään, kuului huutoja: "Eläköön tohtori Gilbert!" Noin
kolmas osa kirjaa oli luettu, ja päätettiin jatkaa sitä kahtena
sunnuntaina.

Kuulijoita pyydettiin kokoontumaan seuraavana sunnuntaina, ja
jokainen lupasi saapua.

Pitou oli lukenut oikein hyvin. Ei mikään onnistu sen paremmin kuin
menestys. Lukija oli saanut osan niistä suosionosoituksista, jotka
kohdistuivat teokseen, ja tämän vaikutuksesta tunsi ukko itsessään
heräävän jonkinmoisen kunnioituksen apotti Fortierin oppilasta
kohtaan. Pitou, joka jo ikäisekseen oli liian kookas, oli henkisesti
kasvanut kymmenen tuumaa.

Yhtä ainoaa seikkaa hän kaipasi. Catherine ei ollut näkemässä hänen
menestystään.

Mutta isäntä ihastuneena siitä suosiosta, jonka tohtori Gilbertin
kirja oli herättänyt, kiiruhti kertomaan menestyksestä vaimolleen
ja tyttärelleen. Rouva Billot ei vastannut mitään; hän ei ollut
kaukonäköinen nainen.

Mutta Catherine hymyili alakuloisesti.

"No, mikä nyt vaivaa?" kysyi vuokratilallinen.

"Isä! Isä!" varoitti Catherine. "Olen varma siitä, että syöksette
itsenne vaaraan."

"Kas vain, ethän aio tässä olla pahanilman lintuna? Sanon sinulle,
että rakastan enemmän leivoa kuin huuhkajaa."

"Isä, minua pyydettiin jo varoittamaan teitä siitä, että teitä
pidetään silmällä."

"Kuka sen sanoi? Ilmoltahan."

"Muuan ystävä."

"Ystäväkö? Jokainen neuvo ansaitsee kiitoksen. Ilmaisehan minulle
tuon ystävän nimi. Kuka hän on?"

"Eräs mies, joka varmasti tietää kaikki."

"Mutta kuka?"

"Kreivi Isidor de Charny."

"Mitä tuo narri tähän sekaantuu? Aikooko hän neuvoa minua, miten
minun on ajateltava? Neuvonko minä, miten hänen on pukeuduttava?
Minun mielestäni olisi siitä sanottava yhtä ja toista."

"Isä, en sanonut tätä pahoittaakseni mieltänne. Neuvo annettiin
hyvässä tarkoituksessa."

"Hyvä on! Minä annan toisen, ja sinä saat sen viedä perille minun
puolestani."

"Mikä se on?"

"Olkoot hän ja hänen kaltaisensa varuillaan, sillä johan heitä
herroja aatelisia jokseenkin kovakouraisesti ravistellaan
Kansalliskokouksessa, ja monta kertaa on jo ollut puhe suosikeista.
Olkoon hänen veljensä Oliver de Charny, joka on Pariisissa
varuillaan, sillä hänen sanotaan olevan hyvissä väleissä
itävaltalaisten kanssa."

"Isä", sanoi Catherine, "te olette kokeneempi kuin me, tehkää oman
mielenne mukaan."

"Sen minäkin sanon", lausui Pitou, joka menestyksensä johdosta oli
varmistunut. "Mihin tuo teidän herra Isidorinne suotta sekaantuukaan!"

Catherine ei kuullut tai ollut kuulevinaan, ja siihen keskustelu jäi.

Päivällinen syötiin kaikessa rauhassa. Pitoun mielestä ei päivällinen
vielä koskaan ollut tuntunut niin pitkältä. Hänellä oli kiire päästä
näyttämään itseään uudessa loistossaan, kävellen käsikoukkua neiti
Catherinen kanssa. Tämä sunnuntai oli suuri päivä hänen elämässään, ja
hän lupasi säilyttää heinäkuun 12 päivän muistissaan.

Kello kolmen aikaan vihdoinkin lähdettiin. Catherine oli hurmaava.
Hän oli kaunis, vaaleatukkainen, mustasilmäinen tyttö, hoikka ja
notkea kuin paju, joka kasvoi sen lähteen partaalla, mistä käytiin
noutamassa vettä taloon. Hän oli pukeutuessaan käyttänyt sitä
luontaista turhamaisuutta, jonka kautta naisen edut tulevat entistä
paremmin näkyviin, ja päähine, jonka hän itse oli valmistanut,
niinkuin oli Pitoulle kertonut, somisti häntä hyvin paljon.

Tanssi ei tavallisesti alkanut ennenkuin vasta kello kuuden aikaan.
Neljä soittoniekkaa istui puisella lavalla ja piti huolta soitosta
tässä ulkoilma-tanssisalissa, saaden palkakseen kuusi hopearahaa
kustakin tanssista. Tanssin alkamista odotellen kävelivät toiset
"Huokausten käytävällä", josta täti Angélique oli maininnut; toiset
katselivat, miten kaupungin tai lähiseudun nuoret herrat pelasivat
pallopeliä, mestari Faroletin, hänen ylhäisyytensä Orleansin herttuan
ylimmäisen pallopäällikön, johtaessa leikkiä. Mestari Faroletia
pidettiin oraakkelina ja hänen päätöksiään peliä, metsästystä ja
korttipeliä koskevissa asioissa kuunneltiin sillä kunnioituksella,
jonka ikä ja ihmisen ansiot herättävät.

Pitou ei osannut selittää siihen syytä, mutta mieluummin hän olisi
jäänyt "Huokausten käytävälle". Mutta Catherine ei suinkaan ollut
kaunistanut itseään pysytelläkseen tämän lehmuskujan varjossa.

Naiset ovat kuin kukkia, jotka sattuman kautta ovat puhjenneet
varjopaikassa; he pyrkivät taukoamatta valoa kohden, ja
keinolla millä tahansa aukenee heidän tuore ja tuoksuva kupunsa
auringonpaisteessa, joka ne kuihduttaa ja kuolettaa.

Orvokki yksinään on niin vaatimaton, että se piiloutuu, niinkuin
runoilijat väittävät: mutta siksi se sureekin tarpeetonta kauneuttaan.

Catherine siis kiskoi niin kauan ja niin voimakkaasti Pitoun
käsivarresta, että he menivät katsomaan pallopeliä. Rientäkäämme
sanomaan, ettei Pitoukaan ylenpalttisesti vastustellut. Hän halusi
yhtä paljon päästä näyttämään sinistä pukuaan ja somaa kulmalakkiaan,
kuin Catherine päähinettään ja kyyhkysenkaulan väristä röijyänsä.

Eräs seikka miellytti erikoisesti nuorta sankariamme, tuottaen
hänelle hetkiseksi edullisemman aseman kuin Catherinelle. Kukaan ei
tuntenut Pitouta, sillä eihän hän milloinkaan ollut esiintynyt näin
komeissa vaatteissa; häntä pidettiin nuorena muukalaisena, joka oli
saapunut kaupunkiin, herra Billotin sukulaisena, ehkä veljenpoikana,
ehkäpä vielä Catherinen sulhasenakin. Mutta Pitou tahtoi kaikin
mokomin ilmaista, kuka hän oli, jotta erehdys ei kestänyt kauankaan.
Hän nyökkäsi siksi monelle ystävälleen, nosti lakkiaan siksi usein
tuttavilleen, jotta viimein kaikki tunsivat siropukuisen nuorukaisen
apotti Fortierin kelvottomaksi oppilaaksi, ja ihmiset alkoivat huutaa
toisilleen:

"Se on Pitou. Oletteko nähnyt Ange Pitouta?"

Tämä huuto osui neiti Angéliquen korviin, mutta kun huutajat
väittivät hänen sukulaisekseen somaa poikaa, joka asteli jalat
ulospäin ja kyynärpäät koholla, ja hän taas oli aina nähnyt Pitoun
astelevan jalat sisäänpäin ja kyynärpäät kiinni ruumiissa, ei hän
ottanut uskoakseen, ravisti päätänsä ja sanoi vain:

"Te erehdytte, ei se ole sama jolppi."

Molemmat nuoret saapuivat pallopelaajien luo. Tänä päivänä oli
kilpailu Soissonin ja Villers-Cotteretsin nuorten välillä. Jännitys
oli siis hyvin suuri. Catherine ja Pitou asettuivat rajaköyden
ääreen, kentän toiseen päähän. Catherine oli valinnut tämän paikan
pitäen sitä parhaimpana.

Vähän ajan päästä kuului mestari Faroletin huuto:

"Paikoillenne! Alkakaa!"

Pelaajat ryhtyivät toimeensa, kukin puolustaen omaa aluettaan ja
koettaen hyökätä toisen puolueen alueelle. Muuan pelaaja tervehti
ohimennessään hymyillen Catherinea. Catherine vastasi niiaten ja
punastuen. Samalla Pitou tunsi, kuinka Catherinen käsivarsi, joka
lepäsi hänen käsikynkässään, värähti hermostuneesti.

Jonkinmoinen outo tuska kouristi Pitoun sydäntä.

"Eikö se ollut herra de Charny?" sanoi hän katsoen seuralaiseensa.

"Oli", vastasi Catherine. "Tunnetteko siis hänet?"

"En tuntenut", vastasi Pitou, "mutta aavistin sen häneksi."

Pitou saattoi todellakin Catherinen kuvauksesta päättäen arvata,
tämän nuoren miehen de Charnyksi.

Catherinea oli tervehtinyt uljas aatelismies, kahdenkymmenenkolmen
tai -neljän ikäinen, kaunis, solakkavartaloinen, komeamuotoinen ja
siroliikkeinen, kuten yleensä esiintyy niiden joukossa, jotka ovat
saaneet ylhäisen kasvatuksen kehdosta asti. Kaikkia niitä liikkeitä,
joita hyvin esittääkseen on harjoiteltava lapsuudesta saakka,
Isidor de Charny antoi ihailla mallikelpoisina. Hän oli lisäksi
niitä, joiden vaatekerta aina täydellisesti soveltuu tarkoitettuun
palvelukseen. Hänen metsästyspukujaan kehuttiin tavattoman
aistikkaiksi, hänen asesalivaatetustaan olisi itse Pyhä Yrjänä voinut
käyttää, mallinaan, ja hänen ratsastuspukunsa olivat tai oikeammin
sanoen, näyttivät erikoisen kuosikkailta, kun hän esiintyi niissä
niin luontevasti.

Tänä päivänä oli herra de Charny, entisen tuttavamme kreivi de
Charnyn [Päähenkilöitä "Rouva de la Motte"- ja "Kuningattaren
kaulanauha"-romaaneissa. -- _Suom._] nuorempi veli, laittautunut
huolettoman siroon aamupäiväpukuun. Hänellä oli kirkasväriset,
ruumiinmukaiset housut, joissa säärten ja pohkeitten samalla hienot
ja jäntevät piirteet oivasti ilmenivät. Jalassa oli tavallisten
punakantaisten kenkien tai kääntövartisten saappaiden sijasta
muhkeat nahkapauloilla kiinnitettävät pallopeli-sandaalit. Valkoiset
liivit tehostivat vartalon soreutta; ruohikolla piteli palvelija
käsivarrellaan kultanauhoilla koristettua vihreätä takkia.

Pelin kiihko antoi hänelle kaiken sen tenhon ja tuoreuden, jonka
kahdenkymmenenkolmen vanhalta mieheltä jo olivat riistäneet
pitkälliset ilta-istumiset, yölliset hurjastelut ja aamunkoittoon
asti jatkuva kortinpeluu.

Mikään noista eduista ei kaiketikaan välttänyt nuoren tytön huomiota,
mutta Pitoukin pani ne merkille. Katsellessaan de Charnyn käsiä ja
jalkoja, hän ei enää ylpeillytkään omistaan, jotka olivat vieneet
voiton suutarinpojan jaloista, ja hän tuli ajatelleeksi, että luonto
olisi voinut hiukan huolellisemmin muovailla kaikkia niitä osia,
joista hänen ruumiinsa oli koottu. Luonto olisi todellakin voinut
kaikella sillä, mikä Pitoun jaloissa, käsissä ja polvissa oli liikaa,
tehdä hänen pohkeensa varsin muhkeiksi. Mutta kaikki ei ollut
oikealla paikallaan; siellä, missä olisi kaivattu siroutta, olikin
järeyttä; missä olisi tarvittu pyöreyttä, siellä ei ollutkaan mitään.

Pitou silmäili sääriään samoin kuin sadun hirvi omiansa.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyi Catherine.

Pitou ei vastannut mitään; hän vain huokasi.

Peli oli päättynyt. Varakreivi de Charny käytti hyväkseen väliaikaa,
mikä syntyi loppuneen pelin ja vasta alkavan välillä, tullakseen
tervehtimään Catherinea. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän Pitou
huomasi tytön poskien punastuvan ja käsivarren vapisevan.

Varakreivi nyökkäsi Pitoulle ja tuttavallisen kohteliaasti, niinkuin
sen ajan ylhäiset herrat osasivat puhua kääntyessään porvariston tai
nuorten tyttöjen puoleen, tiedusteli Catherinen terveyttä, pyytäen
häntä ensimmäiseen tanssiin. Catherine suostui. Nuori aatelismies
kiitti hymyilyllä. Uusi peli alkoi, ja häntä kutsuttiin. Hän kumarsi
Catherinelle ja meni yhtä notkeasti kuin oli tullutkin.

Pitou tunsi, kuinka helposti hänestä sai voiton tuollainen mies, joka
puhui, hymyili, lähestyi ja poistui noin sulavasti.

Vaikka hän olisi kuluttanut kokonaisen kuukauden matkiakseen de
Charnyn käytöstä, olisi siitä syntynyt vain irvikuva; sen Pitou
ymmärsi ja samalla senkin, kuinka naurettavaksi hän siten tulisi.

Jos Pitoun sydän olisi tuntenut vihaa, niin tästä hetkestä alkaen hän
olisi ollut katkera varakreivi de Charnylle.

Catherine jäi katselemaan peliä siihen asti, kunnes kilpaveikot
kutsuivat palvelijansa luokseen ja ottivat takkinsa ylleen. Sitten
hän meni tanssilavaa kohden Pitoun suureksi epätoivoksi, hän kun
tänä päivänä huomasi pakolliseksi aina mennä juuri sinne, mihin ei
tahtonut.

Herra de Charny ei vitkastellut. Pieni puvun muutos oli
pallopelaajasta tehnyt komean tanssijan. Viulut alkoivat soida, ja
hän tarjosi Catherinelle kätensä, muistuttaen äsken saamastansa
lupauksesta.

Se, mitä Pitou tunsi nuoren tytön käsivarren irtautuessa hänen
käsivarrestaan ja Catherinen punastuvana mennessä tanssivien piiriin,
oli kai vastenmielisin elämys, mitä hänellä tähän asti oli ollut.
Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen, ja maailma pimeni silmissä. Hän
ojensi kätensä ja nojasi kaidepuuhun, sillä vaikka hänellä olikin
tukevat jalat, tunsi hän niiden nyt herpaantuvan allansa.

Catherinella ei näyttänyt olevan mitään aavistusta ja ehkei todella
ollutkaan siitä, mitä tapahtui Pitoun sydämessä. Hän oli samalla
kertaa onnellinen ja ylpeä, onnellinen siitä, että sai tanssia, ylpeä
siitä, että se tapahtui seudun komeimman aatelisen kanssa.

Jos Pitoun oli ollut pakko ihailla vain kreivi de Charnytä
pallopelissä, niin hänen oli tunnustettava varakreivin suuret
lahjat tanssimiehenäkin. Tähän aikaan ei ollut vielä tullut
muodiksi käveleminen tanssiessa. Tanssi oli taidetta, joka kuului
kasvatukseen. Lukuunottamatta kreivi de Lauzunia, joka sai
menestyksestään kiittää sitä tapaa, millä hän suoritti osuutensa
kuninkaallisessa katrillissa, oli moni aatelismies päässyt hovin
suosioon sen perusteella, miten hän taivutti jalkaansa ja ojensi
kenkänsä kärjen eteenpäin. Tässä suhteessa oli varakreivi sirouden
ja täydellisyyden esikuva, ja hän olisi voinut Ludvig XIV:n tavoin
tanssia näyttämöllä, saaden osakseen suosionosoituksia, vaikka hän ei
olisi ollut kuningas eikä näyttelijä.

Taaskin katseli Pitou sääriänsä, ja hänen täytyi tunnustaa, että
ellei niissä tapahtuisi perinpohjaista muutosta, ei hänen auttaisi
koettaa saavuttaa sellaista menestystä, joka tänä hetkenä oli
varakreivi de Charnyllä.

Tanssi päättyi. Catherinen mielestä sitä oli kestänyt ainoastaan
hetkisen, Pitoun mielestä iankaikkisuuden. Kun Catherine palasi
seuralaisensa luo ja tarttui hänen käsivarteensa, huomasi hän
muutoksen, joka oli tapahtunut hänen ilmeissään. Nuorukainen
oli kalpea, hiki virtasi otsalta, ja kosteissa silmissä kiilsi
mustasukkaisuuden nostattama kyynel.

"Hyvä Jumala", sanoi Catherine, "mikä teitä vaivaa, Pitou?"

"Se", vastasi poika-parka, "etten koskaan uskalla tanssia teidän
kanssanne, kun olen nähnyt teidän tanssivan varakreivi de Charnyn
kanssa."

"Joutavia!" sanoi Catherine. "Ei noin pienen seikan vuoksi kannata
vaipua epätoivoon. Te tanssitte niinkuin osaatte, ja minä nautin
siitä yhtäkaikki."

"Tämän te sanotte lohduttaaksenne minua", väitti Pitou. "Mutta minä
osaan arvostella itseäni, ja te nautitte aina enemmän tanssista tuon
nuoren aatelismiehen kanssa."

Catherine ei vastannut mitään, sillä hän ei tahtonut valehdella.
Mutta kun hänellä oli ystävällinen luonne ja kun hän näki
poika-raukan sydämessä liikkuvan jotakin outoa, oli hän tätä kohtaan
erittäin ystävällinen. Tämä ystävällisyys ei kuitenkaan voinut
uudelleen herättää Pitoussa kadonnutta iloa. Ukko Billot oli ollut
oikeassa: Pitou alkoi kehittyä mieheksi -- hän kärsi.

Catherine tanssi vielä viisi tai kuusi tanssia, joista yhden
varakreivi de Charnyn kanssa. Vaikka Pitou tällä kertaa kärsikin
yhtä paljon, niin ulkonaisesti hän oli tyynempi. Hän seurasi
katseillaan Catherinen ja hänen tanssitoverinsa jokaista liikettä.
Pitäen silmällä heidän huultensa eleitä hän koetti arvata, mistä
he puhuivat, ja kun tanssissa heidän kätensä liittyivät yhteen,
koetti hän arvata, kohtasivatko ne toisensa vain tavallisesti vai
puristivatko toisiaan.

Epäilemättä nuori tyttö oli odottanut vain tätä toista tanssia, sillä
heti sen päätyttyä hän ehdotti kotimatkaa. Harvoin on mihinkään
esitykseen suostuttu niin innokkaasti. Mutta isku oli isketty, ja
astellen kiivaasti, Catherinen toisinaan häntä pidättäessä, hän pysyi
koko ajan vaiti.

"Mikä teitä oikeastaan vaivaa?" kysyi Catherine, "ja miksi ette sano
minulle halaistua sanaa?"

"Minä en puhu teille senvuoksi", sanoi Pitou, "etten osaa puhua
samalla tapaa kuin herra de Charny. Mitä minä osaisin teille sanoa
sen jälkeen, kun hän on tanssiessaan haastanut teille kaikenlaista
kaunista?"

"Nyt teette ihan vääriä päätelmiä", sanoi Catherine; "me puhuimme
teistä."

"Minustako, neiti, ja mitä te minusta puhuitte?"

"Hyväinen aika, herra Pitou, ellei suosijaanne löydy, niin täytyyhän
teidän hankkia itsellenne toinen."

"Minä en siis enää kelpaakaan hoitamaan talon kirjanpitoa?" kysyi
Pitou huoaten.

"Päinvastoin, herra Pitou, minä arvelen, että talon kirjanpito ei ole
teille kylliksi hyvä toimi. Sillä kasvatuksella, jonka olette saanut,
voitte päästä paljoa pitemmälle."

"Minä en tiedä, kuinka pitkälle pääsen. Sen vain tiedän, etten tahdo
päästä minnekään, ellei se ole mahdollista ilman varakreivi de
Charnytä."

"Miksi ette huolisi hänen kannatuksestaan? Sen mukaan, mitä
kerrotaan, on hänen veljensä, kreivi de Charny, hyvin suuressa
hovisuosiossa ja on mennyt naimisiin kuningattaren parhaimman
ystävättären kanssa. Hän sanoi, että jos sillä voi ilahduttaa minua,
niin hän hankkii teille paikan suolatulliin."

"Kiitos kaunis, neiti, mutta olenhan jo sanonut, että minun on hyvä
olla näin kuin on, ja ellei isänne minua aja pois, niin jään taloon."

"Ja miksi hiidessä minä sinut ajaisin pois?" tokaisi karkea ääni,
josta Catherine vapisten tunsi isänsä.

"Rakas Pitou", pyysi Catherine hiljaa, "älkää puhuko mitään herra
Isidorista."

"Häh! Vastaahan toki."

"Enhän minä tiedä", sanoi Pitou hämillään, "ehkä ette pidä minua
kylliksi oppineena, käyttääksenne minua apunanne."

"Vai en kylliksi oppineena! Sinähän osaat laskea kuin paras
laskutaituri ja luet niin, että voitat meidän koulumestarimme, joka
kuitenkin pitää itseään hyvin etevänä mestarina. Ei, Pitou, Jumala
johdattaa minun luokseni ne ihmiset, jotka tulevat talooni, ja he
pysyvät siellä niin kauan kuin Jumala, sen sallii."

Pitou palasi taloon kuultuaan tämän vakuutuksen. Mutta vaikka se
merkitsikin paljon, niin se ei sittenkään merkinnyt kylliksi.
Suuri muutos oli tapahtunut sen jälkeen kun hän talosta läksi.
Hän oli kadottanut jotakin, mitä ei kadotettuaan enää löydä --
luottamuksen omaan itseensä. Sentähden nukkuikin Pitou huonosti.
Valvoessaan hän muisti tohtori Gilbertin kirjan; se oli kirjoitettu
aatelisia vastaan, se soimasi etuoikeutettuun luokkaan kuuluvia
väärinkäytöksistä ja leimasi pelkureiksi niitä, jotka näihin
alistuivat. Nyt vasta Pitou alkoi mielestään ymmärtää kaikki ne
kauniit asiat, joista hän aamulla oli lukenut, päätti aamulla
herättyään tutkistella hiljaa itsekseen tuota teosta, jota oli
lukenut ääneen jo kaikille.

Mutta kun Pitou oli nukkunut huonosti, heräsi hän myöhään. Yhtäkkiä
hän päätti panna päätöksensä täytäntöön ja lukea kirjan. Kello oli
seitsemän. Isäntä ei palaisi kotia ennen yhdeksää. Ja vaikkapa hän
palaisikin aikaisemmin, ei hän voinut muuta kuin hyväksyä askartelun,
johon itse oli kehoittanut.

Hän kiipesi portaina käytettäviä tikapuita alas ja istuutui
Catherinen ikkunan alle. Olikohan sattuma johdattanut Pitoun juuri
tälle paikalle, vai tiesikö hän, missä yhteydessä voisivat olla tämä
penkki ja Catherinen ikkuna?

Pitou oli ottanut ylleen tavallisen pukunsa, jota ei vielä ollut
ennätetty vaihtaa toiseen. Hänellä oli mustat housut, vihreä
tallitakkinsa ja kuluneet kenkänsä. Hän otti kirjan taskustaan ja
alkoi sitä katsahtaa.

Emme rohkene väittää, että hän alussa olisi lukenut yhteen menoon,
vaan katse siirtyi tuontuostakin kirjasta ikkunaan. Mutta kun
ikkunaan ei ilmestynyt mitään nuoren tytön päätä kukkien keskelle,
kiintyivät Pitoun silmät kirjaan.

Totta on, että hänen kätensä ei aina muistanut kääntää kirjan lehtiä.
Mitä enemmän hän näytti vaipuvan mietteisiinsä, sitä harvemmin käsi
liikkui. Hänen ajatuksensa olivat muualla, ja lukemisen sijasta hän
uneksi.

Äkkiä Pitou huomasi varjon painuvan kirjan lehdille, joita siihen
asti oli valaissut aamuaurinko. Kun tämä varjo oli siksi tumma,
ettei sitä voinut luoda mikään pilvi, täytyi syynä olla jokin
läpikuultamaton esine. Jakun on olemassa sellaisia läpikuultamattomia
esineitä, joita hyvin mielellään katselee, kääntyi Pitou hyvin äkkiä
nähdäkseen, kuka oli tullut hänen ja päivän väliin.

Hän erehtyi. Läpikuultamaton esine, joka riisti häneltä sen valon,
jota Diogenes vaati Aleksanterilta, ei ollutkaan mikään suloinen
olento, vaan jokseenkin vastenmielinen.

Se oli noin neljänkymmenenviiden ikäinen mies, joka oli Pitouta
pitempi ja laihempi, puettu melkein yhtä ryysyiseen pukuun kuin
hänkin, ja kumartuessaan hänen olkansa yli mies näytti lukevan yhtä
tarkkaavaisesti kuin Pitou oli lukenut hajamielisesti.

Pitou hämmästyi suuresti. Tummapukuisen miehen huulille ilmestyi
hymy, jolloin hänen suussaan näkyi neljä hammasta, kaksi yläleuassa
ja kaksi alaleuassa, mennen toistensa lomaan kuin villisian hampaat.

"Amerikkalainen painos", sanoi mies puhuen nenäänsä, "neljänneskokoa:
_Ihmisten vapaudesta ja kansojen riippumattomuudesta_. Painettu
Bostonissa 1788."

Miehen puhuessa Pitoun silmät aukenivat hämmästyksestä yhä
suuremmiksi, niin että miehen päätettyä lukemisensa hänen silmänsä
olivat niin selällään kuin suinkin. "Bostonissa, 1788. Mitä siitä?"
kysyi Pitou. "Se on tohtori Gilbertin teos", sanoi tummapukuinen
mies. "Niin on", vastasi Pitou kohteliaasti.

Hän nousi, sillä hän oli aina saanut kuulla, että oli epäkohteliasta
puhutella itseään korkeampia istualtaan, ja niin lapsellinen oli
vielä Pitou, että hänen mielestään jokainen oli hänen yläpuolellaan.

Mutta noustessaan huomasi Pitou jotakin ruusunpunaista liikkuvan
ikkunassa ja iskevän hänelle silmää. Se oli neiti Catherine. Nuori
tyttö katsoi häneen kummallisesti ja viittoi omituisella tavalla.

"Tahtomatta olla tungetteleva", vastasi tummapukuinen mies, joka
seisoi selin ikkunaan eikä siis laisinkaan huomannut mitä tapahtui,
"sanokaa, kuka tämän kirjan omistaa?"

Pitou aikoi vastata, että kirja oli isäntä Billotin, kun hän kuuli
sanat, jotka kuiskattiin melkein rukoilevalla äänellä: "Sanokaa, että
se on teidän."

Tummapukuinen mies, jonka huomio oli kiintynyt katselemiseen, ei
kuullut tätä supatusta.

"Hyvä herra", sanoi Pitou juhlallisesti, "tämä on minun."
Tummapukuinen mies kohotti päätänsä, sillä hän oli havainnut, että
Pitoun kummastunut katse oli tuon tuostakin kohdistunut määrättyyn
suuntaan. Hän näki ikkunan, mutta Catherine oli aavistanut
tummapukuisen miehen liikkeen ja kadonnut nopeasti kuin lintu.

"Mitä te tuonnepäin katsoitte?" kysyi mies.

"Sallikaa minun huomauttaa", sanoi Pitou hymyillen, "että te olette
liian utelias. _Curiosus_ eli paremmin _avidus cognoscendi_, niin
kuin opettajani apotti Fortier määritteli."

"Te siis sanotte", lausui kysyjä vähääkään näyttämättä säikähtyvän
tästä tietomäärästä, jonka Pitou oli ilmaissut nimenomaan
herättääkseen tummapukuisessa miehessä hiukan parempia ajatuksia, "te
siis sanotte, että kirja on omanne?"

Pitou vilkutti silmää, katsahtaen ikkunaan päin. Catherinen pää
ilmestyi siihen ja nyökkäsi.

"Niin sanon", lausui Pitou. "Haluatteko ehkä lukea sen? _Avidus
legendi libri_ tai _legendae historiaa_."

"Hyvä herra", sanoi tummapukuinen mies, "kaikesta päättäen on
asemanne paljoa korkeampi kuin mihin pukunne viittaa. _Non divus
vestitu, sed ingenio_. Siinä tapauksessa vangitsen teidät."

"Mitä! Vangitsetteko minut?" äännähti Pitou ällistyneenä.

"Niin, sen teen. Olkaa niin hyvä ja seuratkaa minua."

Pitou ei enää katsonut ilmaan, vaan ympärilleen ja näki kaksi
poliisia, jotka näyttivät odottavan tummapukuisen miehen määräyksiä.
Nämä molemmat poliisit olivat ilmestyneet kuin maan alta.

"Laatikaamme pöytäkirja, hyvät herrat", sanoi tummapukuinen mies.

Poliisi sitoi nuoralla Pitoun kädet ja otti tohtori Gilbertin kirjan
huostaansa.

Sitten hän kytki Pitoun renkaaseen, joka oli kiinnitetty seinään
ikkunan alle.

Pitou aikoi kiljaista, mutta hän kuuli tuon saman äänen, jolla oli
tenhoinen vaikutus häneen, kuiskaavan: "Antakaa heidän toimia!"

Pitou salli siis heidän toimia, ja alistuvaisuus ilahdutti poliiseja
ja varsinkin tummapukuista miestä. Mitään epäluuloa tuntematta
he astelivat taloon, molemmat poliisit hankkimaan pöytää ja
tummapukuinen mies... kohta saamme nähdä, miksi hän sinne meni.

Tuskin olivat nuo nuuskijat ennättäneet mennä taloon, kun ääni taas
kuului.

"Nostakaa kätenne", sanoi se.

Pitou kohotti sekä kätensä että päänsä ja näki Catherinen kalpeat
kasvot. Hänen kädessään oli puukko, "Vielä... vielä..." sanoi hän.

Pitou kohottautui varpailleen.

Catherine kumartui ikkunasta. Puukko viilasi narua, ja Pitou sai
kätensä vapaiksi.

"Ottakaa puukko", sanoi Catherine, "ja leikatkaa vuorostanne poikki
nuora, joka on sidottu renkaaseen."

Sitä ei tarvinnut Pitoulle sanoa kahta kertaa. Hän leikkasi nuoran
poikki ja oli vapaa.

"Nyt", sanoi Catherine, "tässä on kaksi kultarahaa. Olette hyvä
juoksija, paetkaa. Menkää Pariisiin ja ilmoittakaa tohtorille."

Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, poliisit tulivat, ja
kultarahat putosivat Pitoun jalkojen juureen.

Hän sieppasi ne sukkelasti. Poliisit olivat juuri astuneet kynnyksen
yli ja seisoivat portailla hämmästyneinä katsellen, kuinka henkilö,
jonka he äsken perin huolellisesti olivat sitoneet kiinni, nyt oli
vapaana. Se näky sai Pitoun hiukset nousemaan pystyyn, ja hän muisti
Eumenidein _in crinibus angues_.

Poliisit ja Pitou seisoivat nyt samoin kuin hirvi ja koira
liikkumattomina katsellen toisiaan. Mutta samoin kuin heti koiran
vähänkin liikahtaessa hirvi karkaa, teki Pitou poliisien lähtiessä
liikkeelle suuren loikkauksen ja oli pensasaidan toisella puolella.

Poliisit päästivät huudon, jolloin saapui heidän päällysmiehensä,
kainalossaan pieni laatikko. Päällysmies ei heittänyt aikaa hukkaan,
vaan alkoi juosta Pitoun jäljestä. Molemmat poliisit seurasivat hänen
esimerkkiään. Mutta he eivät Pitoun tavalla pystyneet hyppäämään
kolmen ja puolen jalan korkuisen aidan yli; heidän täytyi siis tehdä
kierros.

Mutta päästyään aidan kulmaukseen he näkivät Pitoun jo
sadanviidenkymmenen askeleen päässä tasangolla, suuntautuen suoraa
päätä metsää kohden, jonne oli matkaa tuskin neljännes penikulmaa ja
jonne hän siis pääsisi muutaman minuutin kuluttua.

Kun Pitou tänä hetkenä kääntyi ja huomasi poliisien lähtevän ajamaan
takaa rauhoittaakseen omaatuntoaan eikä suinkaan toivoen saada
karkuria kiinni, lisäsi hän vauhtia ja katosi piankin metsän reunaan.

Neljännestunnin ajan Pitou vielä juoksi tällä tavoin. Hän olisi
tarpeen tullen kipittänyt vaikka kaksi tuntia. Hänellä oli hirven
keuhkot, niinkuin hänellä oli sen nopeuskin.

Mutta neljänneksen kuluttua, vaistomaisesti arvellen olevansa
vaarasta vapaa, hän seisahtui, huohotti ja kuunteli. Kun hän oli
varma siitä, ettei kukaan ajanut häntä takaa, sanoi hän:

"Tuskin voisi uskoa, että näin monta tapausta voi sattua kolmena
päivänä."

Ja katsellen vuoroin kultarahojaan ja puukkoaan hän jatkoi:

"Olisin tahtonut ensin vaihtaa kultarahat pieniksi ja antaa pari
kolikkoa neiti Catherinelle, sillä pelkään, että tämä puukko
katkaisee meidän ystävyytemme. Mutta", lisäsi hän, "koska hän on
tänään käskenyt mennä Pariisiin, niin mennään siis sinne."

Ja kun Pitou oli tarkastellut metsää, huomasi hän olevansa Boursonen
ja Yvorsin välillä. Hän jatkoi matkaa pientä polkua myöten, joka vei
Condrevillen kankaalle; sen poikki johti Pariisiin maantie.




VIII

MIKSI TUMMAPUKUINEN MIES OLI MENNYT TALOON SAMAAN AIKAAN KUIN
MOLEMMAT POLIISIT


Palatkaamme nyt taloon ja kertokaamme tapauksista, joiden loppuna oli
kaikki se, mitä Pitoulle tapahtui.

Kello kuuden aikaan aamulla oli pariisilainen poliisiasiamies
kahden konstaapelin seuraamana saapunut Villers-Cotteretsin
poliisikomisariuksen luo, esittänyt tälle valtuutensa ja kysynyt,
missä maanviljelijä Billot asui.

Viidensadan askeleen päässä talosta päällysmies tapasi lampuodin,
joka oli pellolla työssä. Tältä hän tiedusti, oliko herra Billot
kotona. Lampuoti vastasi, ettei herra Billot milloinkaan tullut
kotiaan ennen kello yhdeksää, jolloin hän söi aamiaistaan. Mutta
juuri samalla lampuoti sattui katsomaan toisaanne ja näki noin
kymmenen minuutin matkan päässä ratsumiehen keskustelevan paimenen
kanssa.

"Tuolla juuri onkin etsimänne henkilö."

"Siis herra Billot?"

"Niin."

"Tuoko ratsumies?"

"Niin juuri."

"Hyvä on! Ettekö, ystäväiseni, tahtoisi tehdä isännällenne
palvelusta?"

"Hyvin mielelläni."

"Menkää siis sanomaan hänelle, että talossa odottaa häntä Pariisista
tullut herra."

"Vai niin!" sanoi lampuoti. "Eihän vain tohtori Gilbert ole saapunut?"

"Rientäkäähän ilmoittamaan", kehoitti päällysmies.

Lampuotia ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Hän läksi astelemaan
peltojen poikki, jotavastoin päällysmies ja molemmat poliisit
kätkeytyivät puoliksi raunioina olevan muurin taakse melkein
vastapäätä talon porttia.

Vähän ajan päästä kuului ratsastusta. Billot palasi.

Hän saapui talon pihamaalle, antoi ohjakset tallirengille ja riensi
keittiöön varmana siitä, että tapaisi sinne tullessaan tohtori
Gilbertin seisomassa lieden suuren katoksen alla. Mutta hän ei
tavannutkaan muita kuin emäntä Billotin, joka istui keskellä huonetta
kynimässä hanhiaan niin huolellisesti kuin tämä vaikea toimi vaatii.

Catherine oli omassa huoneessaan poimuttelemassa päähinettä seuraavaa
sunnuntaita varten. Niinkuin huomaa, piti Catherine ennakolta huolta
puvustaan, mutta naisillehan on melkein yhtä suuri nautinto pitää
huolta koristuksistaan kuin koristella itseään.

Billot astui oven kynnykselle ja katsoi ympärilleen.

"Kuka on tullut minua tapaamaan?" tiedusti hän.

"Minä se olen", vastasi sulava ääni hänen takanaan.

Billot kääntyi ja huomasi tummapukuisen miehen sekä molemmat hänen
apulaisensa.

"Oho!" sanoi hän astuen pari askelta taaksepäin. "Mitä asiaa teillä
on?"

"Ei juuri mitään", sanoi sulavaääninen mies. "Panemme talossa toimeen
kotitarkastuksen, emme mitään muuta."

"Kotitarkastuksenko?" äimistyi Billot.

"Kotitarkastuksen", kertasi päällysmies.

Billot loi katseen pyssyynsä, joka oli naulassa tulisijan yläpuolella.

"Sen jälkeen kun saimme Kansalliskokouksen", sanoi hän, "en olisi
enää luullut kansalaisen joutuvan tällaisiin kiusoihin, jotka
kuuluvat toiseen aikaan ja toiseen hallitusmuotoon. Mitä te tahdotte
minusta, joka olen rauhallinen mies ja uskollinen kansalainen?"

Koko maailman poliisit ovat siinä suhteessa toistensa kaltaisia,
etteivät he koskaan vastaa uhriensa kysymyksiin. Tarkastaessaan
heidän taskujaan, vangitessaan heidät, sitoessaan heidän kätensä
muutamat vain puhuvat sääliväisesti; ne ovat kaikkein vaarallisimmat,
vaikka näyttävätkin kaikkein parhaimmilta.

Maanviljelijä Billotin luokse ilmestynyt mies kuului Tapinin
ja Desgrésin luokkaan, siis miehiin, jotka ovat aina valmiit
vuodattamaan kyyneleen uhriensa puolesta, mutta eivät milloinkaan
käytä käsiään näiden kyynelten kuivaamiseen.

Niin tämäkin huokasi syvään, mutta samalla viittasi molemmille
konstaapeleille, jotka lähestyivät Billotia. Silloin tämä ponnahti
taaksepäin ja ojensi kätensä kuin tarttuakseen pyssyyn. Mutta käden
esti tarttumasta tähän aseeseen -- joka nyt juuri oli kaksin verroin
vaarallinen, koska se olisi voinut tänä hetkenä surmata sekä sen,
joka sitä käytti, että sen, jota kohden se oli suunnattu, kaksi
pientä ja väkevää kättä.

Catherine oli tullut sisään juuri parahiksi estääkseen isäänsä
tekemästä rikosta taistelemalla tuomioistuinta vastaan.

Ensimmäisen puuskan mentyä ohitse Billot ei enää vähääkään
vastustellut. Päällysmies määräsi, että hänet oli pantava säilöön
erääseen alikerran huoneeseen, Catherine toisen kerroksen huoneeseen,
mutta mitä tuli rouva Billotiin, niin häntä poliisit pitivät niin
vaarattomana, että jättivät hänet keittiöön. Päästyään tällä tavalla
talon herraksi alkoi päällysmies tarkastaa kaappeja, laatikoita ja
kirjoituspöytiä.

Kun Billot oli jäänyt yksin, aikoi hän paeta. Mutta niinkuin
useimmissa talon alikerran huoneissa, oli tämänkin ikkunassa
rautaristikot. Päällysmies oli heti ensi hetkessä huomannut ristikot,
jotavastoin Billot, joka ne oli teettänyt, ei niitä muistanut.

Avaimenreiästä katsoessaan hän näki päällysmiehen apulaisineen
pöyhivän kaikkea talossa.

"Mitä tämä on!" huudahti hän. "Mitä te nyt teette?"

"Näettehän itse, rakas herra Billot", sanoi päällysmies. "Me etsimme
sellaista, mitä emme ole vielä löytäneet."

"Mutta tehän olettekin ehkä varkaita, rosvoja ja ryöväreitä."

"Kuinka te niin voitte sanoa!" lausui päällysmies oven takaa.

"Mehän olemme yhtä kunniallisia ihmisiä kuin tekin, mutta me
olemme hänen majesteettinsa palveluksessa ja senvuoksi velvolliset
noudattamaan hänen määräyksiään."

"Hänen majesteettinsa määräyksiä!" huudahti Billot. "Onko kuningas
Ludvig XVI antanut teille määräyksen pöyhiä minun pöytälaatikoissani
ja panna kaikki mullinmallin kaapeissani ja kirstuissani?"

"On."

"Hänen majesteettinsako?" kysyi Billot uudelleen. "Kun viime vuonna
oli niin kova nälänhätä, että aioimme syödä hevosemme, -- kun kaksi
vuotta sitten heinäkuun 13 päivänä rae pieksi viljamme ihan piloille,
silloin hänen majesteettinsa ei välittänyt meistä. Mitä tekemistä
hänellä tänään on minun taloni kanssa, jota hän ei koskaan ole
nähnytkään, ja minun kanssani, jota hän ei edes tunnekaan?"

"Suokaa anteeksi", sanoi päällysmies varovasti raottaen ovea ja
näyttäen poliisipäällikön allekirjoittaman määräyksen, joka tavan
mukaan alkoi sanoilla: "Kuninkaan nimessä. Hänen majesteettinsa
on kuullut puhuttavan teistä. Vaikka hän ei mieskohtaisesti teitä
tunnekaan, niin älkää hylkikö kunniaa, jonka hän teille tuottaa, vaan
ottakaa soveliaalla tavalla vastaan henkilöt, jotka tulevat hänen
nimessään luoksenne."

Ja päällysmies kumarsi kohteliaasti, vilkutti ystävällisesti
silmäänsä, sulki oven ja jatkoi tarkastustaan.

Billot vaikeni ja pani käsivartensa ristiin, kävellen huoneessa edes
takaisin kuin leijona häkissään. Hän tunsi joutuneensa ansaan ja
olevansa näiden miesten mielivallasta riippuvainen.

Tarkastusta jatkettiin sanaakaan hiiskumatta. Nämä miehet näyttivät
pudonneen taivaasta. Kukaan muu ei ollut heitä nähnyt kuin lampuoti,
joka oli näyttänyt tietä. Pihalla eivät koirat olleet haukkuneet.
Päällysmies oli varmaankin alallaan hyvin taitava eikä ensimmäistä
kertaa tällaisella retkellä.

Billot kuuli Catherinen valitukset huoneesta, joka oli hänen
huoneensa yläpuolella. Hän muisti tyttärensä ennustuksen, sillä
varmaankin kotitarkastus johtui tohtori Gilbertin kirjan vuoksi.

Kello löi yhdeksän, ja ristikkoikkunan kautta Billot saattoi nähdä
kaikki hommistansa palaavat työmiehet. Silloin hän ymmärsi, että
vaaran hetkenä ainakin ylivoima, jollei oikeus, oli hänen puolellaan.
Tämä varmuus sai hänen verensä kiehumaan. Hän ei enää voinut hillitä
itseään, vaan tarttui molemmin käsin oveen ja ravisti sitä niin
kovasti, että parin sysäyksen jälkeen lukko irtaantui.

Poliisit näkivät silloin oven aukenevan ja isännän astuvan
kynnykselle uhkaavan näköisenä. Kaikki oli talossa sikinsokin.

"Mutta sanokaahan", huudahti Billot, "mitä te talostani etsitte?
Hitto vieköön, sanokaa se heti, tai minä pakotan teidät sanomaan."

Työmiesten paluuta ei ollut huomaamatta niin tarkka silmä kuin
poliisitarkastajan. Hän oli laskenut talon miehet ja varmistunut
siitä, että hän ei vaaran hetkenä pysyisi voittajana. Hän siis
lähestyi Billotia tavallista imelämpänä ja kumarsi maahan asti:

"Minä sanon teille sen, rakas herra Billot, vaikka se sotii tapojamme
vastaan. Etsimme luotanne kapinallista julkaisua, yllyttävää
lentokirjasta, jonka kuninkaallinen painohallitus on määrännyt
hävitettäväksi."

"Kirjaa talonpojan luota, joka ei osaa lukea!"

"Eihän se mitään merkitse, jos olette kirjan kyhääjän ystävä ja hän
on sen teille lähettänyt."

"Minä en ole mikään tohtori Gilbertin ystävä", vastasi Billot, "vaan
hänen nöyrä palvelijansa. Minun kaltaiselleni halvalle talonpojalle
olisi hänen ystävyytensä liian suuri kunnia."

Ajattelemattomuudessaan ei Billot ainoastaan tunnustanut, että hän
tunsi kirjan tekijän, mikä olikin luonnollista, koska tämä oli hänen
talonsa omistaja, vaan hän ilmaisi tuntevansa kirjankin. Nyt tunsi
poliisitarkastaja itsensä varmaksi. Hän oikaisi vartalonsa ja omaksui
herttaisimman ilmeensä koskettaessaan Billotin käsivarteen, ja hänen
suunsa venyi sellaiseen hymyyn, että se näytti jakavan hänen kasvonsa
kanteen osaan.

_"Sa hänet mainitsit"_, sanoi hän; "tunnetteko tätä säettä, hyvä
herra Billot"?

"Minä en tiedä mitään runoudesta."

"Sen on sepittänyt herra Racine, hyvin suuri kirjailija."

"No, mitä siis tuo säe tarkoittaa?" kysyi Billot kärsimättömänä.

"Sitä että paljastitte itsenne."

"Minäkö?"

"Te itse."

"Millä tavoin?"

"Mainitsemalla tohtori Gilbertin nimen, jota me
hienotunteisuudessamme emme olleet lausuneet."

"Se on totta", mutisi Billot.

"Tunnustatte siis?"

"Teen enemmänkin."

"Oh, herra Billot, sepä tavatonta suosiollisuutta! Mitä siis teette?"

"Jos etsitte tuota kirjaa ja jos sanon, missä se on", jatkoi
Billot kykenemättä täydellisesti salaamaan levottomuuttansa, "niin
taukoatteko silloin pöyhimästä täällä joka paikassa?"

Päällysmies viittasi apulaisilleen.

"Ehdottomasti", sanoi hän, "koska me etsimme juuri tuota kirjaa.
Mutta ehkä te annattekin meille vain yhden kappaleen", lisäsi hän
hymyillen, "vaikka teillä olisi niitä kymmenen?"

"Minulla ei ole muuta kuin yksi", sen vannon.

"Meidän täytyy saada siitä varmuus, rakas herra Billot, tarkastamalla
koko talo", päätti päällysmies. "Odottakaa siis kärsivällisesti
vielä viisi minuuttia. Mehän olemme ainoastaan apulaisia, jotka
olemme saaneet esimieheltämme määräyksen, ettekä te kai aio estää
kunniallisia miehiä -- kaikilla aloilla on sellaisia, herra Billot --
ette kai aio estää kunniallisia miehiä täyttämästä velvollisuuttaan."

Tummapukuinen mies oli löytänyt oikean tavan. Siten piti puhutella
Billotia.

"Tehkää se siis", sanoi hän, "mutta pitäkää kiirettä."

Ja hän käänsi heille selkänsä.

Päällysmies sulki varovasti oven ja vielä varovampana väänsi sen
lukkoon. Billot kohautti olkapäitänsä, tietäen varsin hyvin, että hän
voi survaista oven auki milloin vain tahtoi.

Tummapukuinen mies viittasi apulaisilleen, jotka ryhtyivät uudelleen
toimeensa. Kaikki kolme ryhtyivät entistä innokkaammin penkomaan,
ja kiireesti avattiin, tutkittiin, leviteltiin kirjat, paperit ja
liinavaatteet.

Äkkiä ilmestyi eräästä kaapista, josta kaikki tavarat oli viskattu
pois, pieni raudoitettu, tamminen laatikko. Päällysmies iski siihen
kuin haukka saaliiseen. Heti kun hän sen näki, sitä tunnusteli, tunsi
hän sen etsimäkseen esineeksi, piilotti sen sukkelaan viittansa alle
ja viittasi molempia apulaisiaan lopettamaan tarkastuksensa.

Juuri tänä hetkenä Billot kävi kärsimättömäksi. Hän seisahtui
suljetun oven eteen.

"Mutta minä sanon teille, että te ette sitä löydä, ellen ilmoita,
missä se on", huusi hän. "Suotta te sekoitatte kaikki tavarani.
Enhän minä ole mikään salaliittolainen! Kuuletteko? Vastatkaa,
tai menen Pariisiin ja teen siellä valituksen kuninkaalle,
Kansalliskokoukselle, koko maailmalle."

Tähän aikaan mainittiin vielä kuningas ennen kansaa.

"Kyllä kuulemme, rakas herra Billot, ja me alistummekin heti
tahtoonne. Sanokaahan nyt meille missä se kirja on, ja kun nyt olemme
varmat siitä, ettei teillä ole muuta kuin tämä yksi, niin otamme sen
huostaamme ja lähdemme pois."

"Se kirja on erään kunnon pojan huostassa", lausui Billot, "jolle sen
uskoin tänä aamuna vietäväksi eräälle ystävälle."

"Ja mikä sen kunnon pojan nimi on?" kysyi tummapukuinen mies
herttaisesti.

"Ange Pitou. Hän on orpo poika parka, jonka säälistä olen ottanut
luokseni, eikä hän edes tiedä, mitä kirja käsittelee."

"Kiitos, herra Billot", sanoi päällysmies, heittäen liinavaatteet
kaappiin ja sulkien sitten kaapin, mutta säilyttäen laatikon
kainalossaan. "Ja sanokaahan, missä tuo verraton poika on?"

"Olin huomaavinani hänen istuvan pihalla. Menkää ottamaan häneltä
kirja, mutta älkää tehkö hänelle mitään pahaa."

"Pahaa, me! Ettehän te, herra Billot laisinkaan tunne meitä! Me emme
tahto tehdä pahaa kärpäsellekään."

Ja he lähestyivät paikkaa, joka oli heille mainittu. He näkivät
Pitoun, joka pituutensa vuoksi näytti peloittavammalta kuin hän
olikaan. Arvellen silloin, että molemmat poliisit tarvitsisivat
hänen apuaan saadakseen nuoren miehen vangiksi, riisui päällysmies
viitan yltään, kääri siihen laatikon ja kätki erääseen nurkkaan
lähettyvilleen.

Mutta Catherine oli kuunnellut painaen korvansa oveen ja epäselvästi
erottanut sanat: _kirja, tohtori_ ja _Pitou_. Kun hän siis huomasi
odottamansa myrskyn puhkeavan, oli hän koettanut lieventää sen
tuhoa. Silloin hän oli kuiskannut Pitoulle, että tämän piti sanoa
kirjaa omakseen. Olemme kertoneet, mitä tapahtui, miten Pitoun kädet
sidottiin, miten päällysmies ja hänen apulaisensa kytkivät Pitoun
kiinni ja miten Catherine vapautti hänet käyttäen hyväkseen sitä
aikaa, jolloin poliisit läksivät etsimään pöytää ja tummapukuinen
mies viittaansa ja laatikkoa. Olemme niinikään kertoneet, kuinka
Pitou pakeni hypäten aidan yli, mutta emme ole kertoneet, miten
tummapukuinen mies ovelana miehenä käytti hyväkseen tätä pakoa.

Kun poliisitarkastaja oli suorittanut hänelle määrätyt tehtävät,
tarjosi Pitoun pako hänelle ja hänen apulaisilleen oivallisen
pakotilaisuuden.

Tummapukuinen mies ei mitenkään voinut toivoa saavansa Pitouta
kiinni, mutta hän kiihotti apulaisiaan sekä esimerkeillä että
sanoilla. Kun hän näki heidän juoksevan poikki apilaniittyjen ja
viljapeltojen, olisi luullut heitä Pitoun verivihollisiksi, vaikka he
sydämessään siunasivatkin tämän pitkiä sääriä.

Heti kun Pitou oli kadonnut metsään ja hekin olivat päässeet sen
suojaan, seisahtuivat he erään pensaan taakse. Juoksuretkellä oli
heihin liittynyt kaksi muuta apulaista, jotka olivat lymyilleet talon
läheisyydessä ollakseen päällikön käskystä valmiit rientämään apuun.

"Toden totta", sanoi päällysmies, "olipa onni, että tuolla nuorella
miehellä oli kirja eikä laatikkoa. Meidän olisi muutoin ollut pakko
tavoittaa häntä kiinni kievarinratsuilla. Hitto vieköön, sillä
miehellä ei olekaan ihmisen sääriä, vaan hirven jäntereet."

"Se on totta", myönsi eräs poliisi, "mutta hänellä ei ollut
laatikkoa, vaan se on teillä, eikö olekin, herra Pas-de-Loup?"

"Niin on, ja tässä se on", sanoi mies, jonka nimen ensi kertaa
kuulimme. Tämä ei ollut hänen oikea nimensä, vaan lisänimi, jonka hän
oli saanut astuntansa kepeyden ja hiiviskeleväisyyden vuoksi.

"Meillä on siis oikeus saada luvattu palkinto."

"Kas tässä", sanoi päällysmies ottaen taskustaan neljä kultarahaa ja
ojentaen ne apulaisilleen tekemättä mitään erotusta niiden välillä,
jotka olivat toimineet, ja niiden, jotka olivat vain odottaneet.

"Eläköön herra luutnantti!" huusivat poliisit.

"Te huudatte syyttä suotta; eläköön herra luutnantti!" sanoi
Pas-de-Loup. "Kun huutaa, pitää tietää, mitä huutaa. Herra luutnantti
ei suorita palkkiota."

"Vaan kuka?"

"Eräs hänen ystäviänsä tai ystävättäriänsä, en tiedä tarkoin, joka
tahtoo pysyä tuntemattomana."

"Voinpa lyödä vetoa siitä, että hän on sama, joka saa laatikon",
virkahti toinen apuri.

"Ringoulot, ystäväiseni", myönsi tummapukuinen mies, "olenhan aina
sanonut, että sinulla on terävä arvostelukyky. Mutta odottaessamme
tämän arvostelukyvyn kehittyvän ja kantavan hedelmiä on kai meidän
parasta lähteä liikkeelle. Tuon kirotun isännän kanssa ei ole hyvä
olla tekemisissä, ja kun hän huomaa laatikon kadonneen, voi hän
usuttaa kintereillemme renkinsä, ja ne ovat sellaisia miehiä, että
voivat käyttää pyssyä yhtä hyvin kuin paras hänen majesteettinsa
henkivartiostolainen."

Tämä oli kai enemmistön mielipide, sillä nämä viisi poliisia
jatkoivat matkaansa pitkin metsän reunaa pysyäkseen piilossa ja
joutuivat kolmen neljännespenikulman päässä maantielle.

Tämä varovaisuus olikin tarpeen, sillä heti kun Catherine oli nähnyt
tumman miehen ja poliisin lähtevän ajamaan takaa Pitouta, jonka
nopeuteen nuori tyttö luotti, arvaten hänen pääsevän pakoon, ellei
jotakin odottamatonta tapahtuisi, huusi hän oven avaajiksi renkejä,
jotka kyllä olivat huomanneet jotakin merkillistä olleen tekeillä,
vaikka eivät tienneetkään mitä se oli.

Miehet kiiruhtivat noudattamaan käskyä, ja heti kun Catherine oli
vapaana, riensi hän pelastamaan isänsä.

Billot näytti olevan mietteissään. Hän ei rynnännyt huoneesta, vaan
asteli epäluuloisena ja ovelle tultuaan palasi keskilattialle. Olisi
voinut luulla, ettei hän tohtinut jäädä paikalleen, mutta ei myöskään
rohjennut nähdä poliisien rikkomia ja avaamia huonekaluja.

"No", kysyi Billot, "he siis ottivat pojalta kirjan, eikö niin?"

"Sen kyllä uskon, isä, mutta häntä itseään he eivät saaneet kiinni."

"Ketä, häntäkö?"

"Pitouta. Hän pääsi pakoon. Ja jos he yhä vielä juoksevat hänen
jäljessään, niin he lienevät jo Cayollesissa ja Vauciennessa."

"Sitä parempi! Poika-parka! Minä olen tämän saanut aikaan."

"Isä hyvä, älkää siitä olko huolissanne, ajatelkaamme vain itseämme.
Voimme pitää varmana, että Pitou kyllä suoriutuu kaikesta. Mutta,
hyvä Jumala, millainen epäjärjestys täällä on! Katsokaahan, äiti!"

"Voi minun liinakaappiani!" huudahti rouva Billot. "He eivät ole
säästäneet liinakaappiani. Senkin ryövärit!"

"Ovatko he pöyhineet liinakaappia?" huudahti Billot.

Hän riensi sen kaapin luo, jonka päällysmies, niinkuin olemme
kertoneet, oli huolellisesti sulkenut, ja pisti kätensä sikin sokin
olevien vaatteiden sisään.

"Tämä ei voi olla mahdollista!" sanoi hän.

"Mitä etsitte, isä?" kysyi Catherine.

Billot katsoi säikähtyneenä ympärilleen.

"Katso, katso, löydätkö sitä mistään. Se ei ole täällä, ei tässäkään
kaapissa, ei tämän pöydän laatikossa; ja sehän olikin tuolla...
Itsehän sen sinne panin. Minä näin sen vielä eilen. Nuo konnat eivät
etsineetkään kirjaa, vaan lipasta."

"Mitä lipasta?" kysyi Catherine.

"Kyllähän sinä sen tiedät."

"Tohtori Gilbertin lipastako?" kysäisi rouva Billot, joka tärkeinä
hetkinä pysyi vaiti, antaen toisten toimia ja puhua.

"Niin, tohtori Gilbertin lipasta!" huudahti Billot haroen sormillaan
tuuheata tukkaansa. "Tuota kallisarvoista lipasta!"

"Te kauhistutatte minua, isä", sanoi Catherine.

"Minua onnetonta!" huudahti Billot raivoissaan. "Minähän en
aavistanutkaan tätä! En muistanutkaan lipasta! Mitähän tohtori sanoo?
Mitä hän ajattelee tästä? Että olen petturi, pelkuri, viheliäinen
vätys!"

"Mutta, hyvä Jumala, mitä siinä lippaassa sitten olikaan, isä?"

"En tiedä. Sen vain tiedän, että olin luvannut tohtorille suojella
sitä hengelläni, ja minun olisi pitänyt antaa surmata itseni
puolustaessani sitä."

Ja Billot teki sellaisen epätoivoa ilmaisevan liikkeen, että vaimo ja
tytär säikähtyneinä peräytyivät.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, tuletteko hulluksi, isä?" sanoi Catherine
purskahtaen itkuun. "Vastatkaahan minulle!" huusi hän. "Taivaan
nimessä, vastatkaa minulle!"

"Pierre, ystäväiseni", sanoi rouva Billot, "vastaahan toki
tyttärellesi, vastaa vaimollesi."

"Hevoseni! hevoseni!" huusi maanviljelijä. "Tuokaa tänne hevoseni!"

"Minne lähdette, isä?"

"Ilmoittamaan tohtorille. Tohtorin täytyy saada tästä tieto."

"Mutta mistä hänet löydätte?"

"Pariisista. Näithän kirjeestä, jonka hän meille lähetti, että hän
aikoi Pariisiin. Hänen pitäisi nyt olla siellä. Minä menen Pariisiin.
Hevoseni! Hevoseni!"

"Ja tällä tavalla jätätte meidät, isä! Jätättekö meidät tällaisena
hetkenä? Mehän jäämme epätoivon ja tuskan valtaan!"

"Minun täytyy lähteä", sanoi maanviljelijä, "minun täytyy."
Ja hän otti tyttärensä pään käsiensä väliin ja suuteli häntä.
"'Jos kadotat tämän lippaan', sanoi tohtori minulle, 'tai jos se
sinulta varastetaan, niin heti sen huomattuasi riennä ilmoittamaan
minulle, olen missä tahansa. Mikään ei saa sinua pidättää, ei edes
ihmishenki.'"

"Kaikkivaltias Jumala! Mitähän tuossa lippaassa onkaan?"

"Sitä en tiedä. Sen vain tiedän, että se jätettiin minun huostaani ja
että se on varastettu. Kas, tuossahan on hevoseni. Koulussa olevan
pojan kautta saan kyllä tietää, missä isä on."

Ja viimeisen kerran syleillen vaimoaan ja tytärtään hän hyppäsi
satulaan ja läksi peltojen halki kiitämään Pariisia kohden.




IX

MATKALLA PARIISIIN


Palatkaamme Pitoun luo.

Pitouta ajoi eteenpäin kaksi maailman suurinta kiihoittajaa: pelko ja
rakkaus. Pelko oli hänelle sanonut suoraan:

"Joudut vankilaan tai saat selkääsi. Ole varuillasi, Pitou!"

Tämä kiihoitti häntä juoksemaan kuin hirvi. Ja rakkaus oli hänelle
sanonut Catherinen suun kautta: "Pelastakaa itsenne joutuin, rakas
Pitou!" Ja Pitou oli karannut.

Nämä kaksi yllykettä saivat aikaan, että Pitou ei enää juossut, vaan
hän lensi.

Jumala on todellakin suuri; Jumala on erehtymätön.

Pitoun pitkät koivet näyttivät rumilta ja paksut polvet peloittavilta
tanssisalissa, mutta metsässä ne olivat hyödyllisiä silloin, kun
pelko pullisti rintaa ja sydän sykähteli kolme kertaa sekunnissa!

Ei herra de Charny, jolla oli pienet jalat, kauniit polvet ja
säännölliset pohkeet, olisi voinut juosta sillä tavalla.

Pitou muisti tarinan hirvestä, joka lähteen reunalla suri hoikkia
koipiansa. Ja vaikka Pitoun otsassa ei ollutkaan sarvia, jotka hirvi
on saanut hoikkien raajojensa hyvikkeeksi, soimasi hän itseään siitä,
että oli halveksinut kinttujaan.

Pitou harppoi metsän halki, jättäen Cayollesin oikealle puolelleen
ja Yvorsin vasemmalle, ja kääntyi joka tienhaarassa katsoakseen tai
pikemmin kuunnellakseen, sillä pitkään aikaan hän ei enää ollut
nähnyt mitään -- takaa-ajajat kun tämän hirveän kyydin vaikutuksesta
olivat jääneet jäljelle; hänhän oli heti alussa päässyt tuhannen
askeleen päähän heistä, ja tämä välimatka yhä vain kasvoi.

Miksi olikaan Atlanta naimisissa! Pitou olisi juoksullaan ottanut
osaa kilpailuun kukistaakseen Hippomeneen, eikä hänen olisi tarvinnut
turvautua niinkuin tämän viekkaaseen keinoonsa käyttäen kolmea
kultaomenaa.

Olemmehan kertoneet, että Pas-de-Loupin kätyreillä, jotka ilokseen
olivat löytäneet etsimänsä aarteen, ei ollut pienintäkään halua ajaa
Pitouta takaa. Mutta eihän Pitou sitä tiennyt.

Kun todellisuus ei häntä enää ajanut takaa, vainosi varjo.

Mustapukuisilla miehillä taas oli se täydellinen luottamus itseensä,
josta ihminen tulee laiskaksi.

"Juokse, juokse!" sanoivat he pistäen kätensä housuntaskuun ja
kilistellen Pas-de-Loupilta saamaansa palkkiota. "Juokse, miekkonen,
kyllä me aina sinut tavoitamme silloin kun tahdomme."

Sivumennen sanoen ei se ollutkaan mitään turhanpäiväistä kerskailua,
vaan täyttä totta.

Ja Pitou juoksi kuin olisi kuullut Pas-de-Loupin apurien
syrjähuomautukset.

Kun hän oli mutkitellut matkallaan, samoin kuin metsänpedot tekevät
johdattaakseen metsämiehen harhaan, -- kun hän oli sotkenut jälkensä
sellaiseen sokkeloon, ettei Nimrod itse olisi voinut päästä niistä
selville, teki hän äkkiä päätöksensä ja kääntyi oikealle, päästäkseen
Villers-Cotteretsista Pariisiin johtavalle tielle jotakuinkin
Gondrevillen kankaan kohdalla.

Tehtyään tämän päätöksen hän kiiti pensaitten halki, kääntyi suoraan
oikealle, ja neljännestunnin päästä hän näki maantien, hiekkanummet
sen molemmin puolin ja puut tien varrella.

Tunti senjälkeen, kun hän oli talosta lähtenyt oli hän
kuninkaallisella maantiellä.

Hän oli tänä aikana juossut melkein puoliviidettä penikulmaa. Enempää
ei voi vaatia hyvältä hevoseltakaan, joka porhaltaa täyttä laukkaa.

Hän katsoi taakseen. Ei ketään näkynyt tiellä.

Hän silmäili eteenpäin. Kaksi naista ajoi aasiensa selässä.

Pikku Gilbert oli kerran näyttänyt Pitoulle kuvallista jumaltarustoa.
Tähän aikaan oli ihmisillä paljon mielenkiintoa jumaltarustoon.

Olympon jumalien ja jumalattarien tarinat kuuluivat nuoren olennon
kasvatukseen. Katsellessaan kuvia oli Pitou oppinut taruston. Hän
oli nähnyt Jupiterin muuttuvan häräksi vietelläkseen Euroopan ja
joutseneksi, käyttäytyäkseen sopimattomasti Tyndaroksen tyttären
kanssa. Hän oli nähnyt toistenkin jumalien muuttavan mitä
eriskummaisimmalla tavalla hahmoaan. Mutta että hänen majesteettinsa
poliisi olisi muuttunut aasiksi, sitä hän ei vielä koskaan ollut
nähnyt! Eihän kuningas Midaksellakaan ollut aasista muuta kuin
korvat -- ja hän oli kuningas -- ja hän sai mielensä mukaan
kaikki muuttumaan kullaksi; hänellä olisi siis ollut varaa ostaa
nelijalkaisten nahkoja kokonaisina.

Rauhoittuen hiukan siitä, mitä hän näki, tai oikeammin sanoen siitä,
mitä ei nähnyt, Pitou istahti ruohikkoon tien varrelle, kuivasi
hihallaan hikisiä kasvojaan ja maaten tuoreen apilan keskellä hikoili
täydessä levossa.

Mutta kukkien suloisen tuoksun keskelläkään Pitou ei voinut unohtaa
emäntä Billotin suolalihaa ja puolentoista naulan painoista mustaa
leivänkimpaletta, jonka Catherine laski hänen eteensä joka aterian
alkaessa, siis kolme kertaa päivässä. Tämä leipä maksoi siihen aikaan
neljä ja puoli souta naula, -- yletön hinta, joka vastaa nykyisen
raha-arvon mukaan vähintään yhdeksää souta. Tästä leivästä oli koko
Ranskassa puute, ja kun sitä sai, pidettiin sitä sen kuuluisan
leivoksen veroisena, jota herttuatar Polignac kehoitti Pariisin
neuvosherroja syömään silloin, kun jauhoista oli puute.

Pitou siis filosofisesti päätteli, että neiti Catherine oli maailman
jalomielisin prinsessa ja että ukko Billotin talo oli koko maailman
ylellisin palatsi.

Samoin kuin israelilaiset korvessa, käänsi hänkin sitten huoaten
katseensa itään päin, tuota onnellista maalaistaloa kohden.

Huokaaminen ei muuten olekaan vastenmielistä miehelle, jonka täytyy
saada hengähdellä hurjan juoksun jälkeen.

Pitou hengähti syvään huokaillessaan ja tunsi siihen asti sekavien
ajatustensa selvenevän sitä mukaa kuin hengästys tasaantui.

"Miksi", tuumi hän silloin, "onkaan minulle tapahtunut näin paljon
merkillisiä asioita niin perin lyhyen ajan kuluessa? Miksi on
sattunut enemmän kolmessa päivässä kuin koko elinaikanani? Se johtuu
siitä, että näin unta kissasta, joka rakensi riitaa kanssani."

Ja hän teki liikkeen, joka ilmaisi, että nyt hänelle oli selvinnyt,
mistä kaikki onnettomuudet johtuivat.

"Niin kyllä", jatkoi Pitou hetkisen mietittyään, "mutta tämä ei ole
sitä logiikkaa, josta kunnianarvoisa apotti Fortier puhui. Kaikki
nämä asiat eivät ole johtuneet siitä, että näin unta vihaisesta
kissasta. Unet on annettu ihmisille ainoastaan varoitukseksi. Enköhän
enää muistakaan, mikä kirjailija on sanonut: 'Olet nähnyt unta, ole
varuillasi'. _Cave, somniasti_."

"_Somniasti_", toisti Pitou sitten kauhuissaan; "jokohan taas
horjahdin kielivirheeseen? En suinkaan, tein vain lyhennyksen;
kieliopin mukaan minun olisi pitänyt sanoa _somniavisti_."

"Tämäpä ihmeellistä", keksi Pitou ihaillen itseään, "kuinka hyvin
osaan latinaa senjälkeen, kun minun ei sitä tarvitse oppia."

Ja täten kehaistuansa itsekseen Pitou läksi jatkamaan matkaansa.

Pitou asteli nopeasti, vaikka entistä tyynemmin. Tällä tavoin hän
saattoi edetä kaksi penikulmaa tunnissa.

Tuloksena tästä olikin, että Pitou kahta tuntia myöhemmin oli
sivuuttanut Nanteulin ja marssi Dammartinia kohden.

Äkkiä hänen herkkä korvansa erotti hevosen kavioiden kopsetta.

"Oho", äännähti Pitou, samalla lausuen Vergiliuksen kuuluisan säkeen:

"_Quadrupedante putrem sonitu quatit ungula campum_."

Ja hän katseli. Mutta ei nähnyt mitään.

Olivatkohan ne aasit, jotka hän oli jättänyt taakseen Levignanin
luona, tuolla tavoin kiihtyneet laukkaamaan? Ei, sillä teräskenkä
siellä iski tiehen; Haramontissa Pitou ei tiennyt kenenkään muun
aasin olevan kengitetyn kuin muori Sabotin juhdan, ja tämänkin vain
senvuoksi, että muori Sabotin kuljetti postia Villers-Cotteretsin ja
Crespyn välillä.

Hän siis hetkiseksi unohti kuulemansa töminän ja jatkoi miettimistään.

Keitähän olivat ne miehet, jotka olivat kyselleet tohtori Gilbertiä,
sitoneet hänen kätensä, ajaneet häntä takaa, kunnes hän nyt viimein
oli päässyt karkuun heidän hätyytykseltään?

Mistähän tulivatkaan koko piirissä tuntemattomat kolkonnäköiset
nuuskijat?

Mitä erikoista heillä oli tehtävänä hänen, Pitoun kanssa, joka ei
koskaan ollut heitä nähnytkään eikä siis heitä tuntenutkaan?

Vaikka hän ei niitä tuntenutkaan, niin kuinka he tunsivat
hänet? Miksi neiti Catherine oli käskenyt hänen mennä Pariisiin
ja antanut hänelle matkakuluja varten kultarahan, arvoltaan
neljäkymmentäkahdeksan frangia, mikä vastasi kahtasataa
neljääkymmentä naulaa leipää, neljän soun mukaan. Sillähän hän eläisi
kahdeksankymmentä päivää, lähes kolme kuukautta, jos olisi jonkun
verran säästäväinen.

Otaksuikohan neiti Catherine, että Pitou saattoi pysytellä kolme
kuukautta talosta poissa?

Äkkiä Pitou sävähti.

"Oho!" sanoi hän. "Tuo kavioiden kapse kuuluu jälleen!"

Hän seisahtui.

"Tällä kertaa en erehdy", tuumi Pitou, "tuo ääni johtuu siitä, että
hevonen juoksee täyttä laukkaa. Mäen kohdalla sen saan nähdä."

Tuskin Pitou oli tämän lausunut, kun hevonen ilmestyi pienelle
kukkulalle, jonka hän oli jättänyt taakseen, noin neljänsadan
askeleen päähän.

Pitou, joka ei ollut otaksunut, että poliisi voisi muuttua aasiksi,
käsitti varsin hyvin, että poliisi voi nousta ratsun selkään
saadakseen pakoon päässeen saaliinsa uudelleen kiinni. Pelko,
joka vähäksi aikaa oli hänet jättänyt, valtasi hänet uudelleen ja
teki hänen koipensa pitemmiksi ja vikkelämmiksi kuin kahta tuntia
aikaisemmin, jolloin hän jo niin ihmeellisellä vauhdilla niitä
käytteli.

Pitempään tuumimatta, taakseen katsomatta, koettamatta salatakaan
pakoansa, luottaen vain hyviin jäntereihinsä Pitou hyppäsi
maantienojan toiselle puolelle ja riensi peltojen poikki
Ermenonvilleä kohden. Pitou ei tiennyt, mikä Ermenonville oli. Hän
näki vain taivaan rannalla muutamia puiden latvoja ja päätteli:
jos vain pääsen noiden puiden luo, jotka epäilemättä ovat metsän
reunassa, niin olen pelastettu.

Ja hän kiiti Ermenonvilleä kohden.

Tällä kertaa oli voitettava täyttä laukkaa ajava hevonen. Pitoulla ei
enää ollut sääriä, vaan siivet.

Päästyään noin sata askelta pitkin peltoja hän kääntyi katsomaan
ja näki ratsumiehen pakottavan hevosensa tekemään saman suuren
hyppäyksen ojan yli kuin hänkin oli tehnyt.

Tästä hetkestä ei pakolainen epäillytkään, että ratsumies ajoi häntä
takaa, ja hän lisäsi vauhtiaan enää katsomattakaan taakseen, jotta ei
hukkaisi aikaa. Häntä ei nyt jouduttanut eteenpäin hevosen kavioiden
kapse, sillä se hukkui niityn ruohikkoon, vaan häntä hoputti ajajan
huutelu, joka muistutti jälkimäistä tavua hänen nimestään: tämä _huu!
huu!_ kuulosti kovin kiukkuiselta, kaikuessaan ilmassa, jonka läpi
Pitou kiiti.

Mutta kymmenen minuutin ajan kirmattuaan tällä tavalla Pitou tunsi
tukehtuvansa ja päätänsä pyörryttävän. Silmät alkoivat harhailla
kuopissaan. Hänestä tuntui kuin hänen polvensa tavattomasti
paisuisivat, keuhkot täyttyisivät pienillä kivillä. Toisinaan hän
kompastui vakoihin, hän, joka tavallisesti juoksi niin, että kaikki
kengännaulat näkyivät.

Lopulta hevonen, joka on luotu juoksemaan nopeammin kuin
kaksijalkainen, lyhensi välimatkaa, ja Pitou kuuli ratsastajan jo
selvästikin mainitsevan hänen nimeään: Pitou, Pitou!

Yhtäkaikki Pitou koetti jatkaa matkaansa. Hänen liikkeensä olivat
käyneet koneellisiksi. Vain jatkuvaisuuden lain vaikutuksesta hän
riensi eteenpäin. Äkkiä hänen jalkansa herpaantuivat. Hän horjui,
kaatui kasvot maata vasten, päästäen syvän huokauksen.

Mutta samassa kun hän vaipui maahan ja päätti ainakaan omin voimin
olla siitä nousematta, tunsi hän lonkassaan kovan piiskaniskun.
Hänelle tuttu kova kirosana kaikui, ja tuttu ääni huusi:

"Senkin tolvana! Pässinpää, oletko vannonut ottavasi hengiltä
Cadetin?"

Hevosen nimen kuullessaan Pitou pääsi lopullisesti epäilyksistänsä.

"Ahaa", sanoi hän tehden puolikäännöksen, jolloin ei enää maannut
kasvot maata vasten, vaan selällään. "Sehän on herra Billotin ääni."

Se oli todellakin isäntä itse. Kun Pitou oli varma siitä, kuka
hänellä oli edessään, kohosi hän istualleen.

Maanviljelijä oli pysäyttänyt Cadetin, joka oli ihan valkoisena
vaahdosta.

"Rakas herra Billot", huudahti Pitou, "kuinka hyvä olettekaan, kun
tällä tavalla ajatte minun jäljestäni! Minä vannon teille, että
olisin palannut taloon heti kun neiti Catherinen antamat rahat
olisivat loppuneet. Mutta koska nyt olette täällä, niin ottakaa
kultarahat takaisin, sillä teillehän ne kuuluvat, ja palatkaamme
taloon."

"Tuhannen tulimmaista!" sanoi Billot. "Niinkuin nyt olisi puhe
talosta! Missä ne urkkijat ovat?"

"Urkkijatko?" kysyi Pitou, joka ei oikein käsittänyt, mitä tällä
sanalla tarkoitettiin, sillä se oli vasta hiljattain tullut
käytäntöön.

"Niin, urkkijat!" sanoi Billot, "ne tummapukuiset miehet, kyllähän
sinä ymmärrät."

"Vai ne! Mutta arvaattehan varsin hyvin, rakas herra Billot, etten
minä halunnut jäädä heitä odottamaan."

"Hyvä! He ovat siis takanamme."

"Tottahan toki. Kun on juossut niinkuin minä, niin täytyihän käydä
sillä lailla."

"Jos olet siis varma asiastasi, niin miksi juokset pakoon?"

"Jotta en jäisi alakynteen, sillä luulin heidän päämiehensä ottaneen
hevosen takaa-ajoonsa."

"Kas, kas, etpä olekaan niin tyhmä kuin luulin. Koska siis tie on
vapaa, niin heipä hei, Dammartiniin."

"Mitä! Heipä hei!"

"Niin, nouse ja lähde kanssani."

"Me lähdemme siis Dammartiniin?"

"Niin. Otan hevosen ukko Lefrancilta ja jätän omani sijaan. Eihän
Cadet jaksa enää juosta, mutta sillä tavalla pääsemme vielä tänä
iltana Pariisiin."

"Vaikka vain, herra Billot, vaikka vain!"

"No niin, -- heipä hei!"

Pitou koetti totella.

"Kyllähän minä tahtoisin, rakas herra Billot, mutta minä en pääse",
sanoi hän.

"Etkö voi nousta?"

"En."

"Mutta äskenhän hyppäsit koholle kuin lohi."

"Niin kyllä, äsken kuulin äänenne ja sain piiskaniskun kylkeeni.
Mutta se ei luonnista kahta kertaa. Nyt olen tottunut ääneenne,
ja mitä tulee piiskaanne, niin en usko teidän sillä enää lyövän
minua, sen paremmin kuin Cadet-parkaakaan, joka näyttää olevan yhtä
palavissaan kuin minäkin."

Pitoun loogillisuus, mikä oli vain sitä, jota apotti Fortier oli
opettanut, teki vaikutuksensa ja melkein sai Billotin mielen
heltymään.

"Ei minulla ole aikaa surkutella tässä sinun kohtaloasi", sanoi hän
Pitoulle. "Koeta kuitenkin nousta taakseni Cadetin selkään."

"Mutta silloinhan se raukka kuolee heti", sanoi Pitou.

"Joutavia! Puolen tunnin päästä olemme ukko Lefrancin luona."

"Mutta, rakas herra Billot, minun mielestäni on tarpeetonta minun
tulla ukko Lefrancin luo."

"Kuinka niin?"

"Sillä jos teillä on asiaa Dammartiniin, niin minulla ei ole."

"Mutta minä tahdon, että sinä tulet minun matkassani Pariisiin.
Minulla on sinusta siellä hyötyä. Sinulla on vankat nyrkit, ja olen
varma siitä, että siellä päin kohta aletaan huitoa."

"Ahaa, niinkö arvelette?" sanoi Pitou, jota tämä usko ei laisinkaan
miellyttänyt.

Hän kapusi Cadetin selkään, Billotin kiskoessa häntä kuin jauhosäkkiä.

Maanviljelijä palasi maantielle ja käytti niin hyvin kannuksiaan ja
polviaan, että vajaan puolen tunnin päästä oli lupauksensa mukaisesti
päässyt Dammartiniin.

Billot oli tullut kaupunkiin erään tuntemansa sivukujan kautta.
Hän meni ukko Lefrancin taloon, jätti Pitoun ja Cadetin pihalle ja
riensi suoraa päätä tupaan, missä ukko Lefranc, aikoessaan lähteä
tarkastamaan vainioitansa, parhaillaan napitti sääryksiä jalkaansa.

"Pian, pian tänne, veliseni, paras hevosesi", sanoi hän ennen kuin
toinen ennätti tointuakaan hämmästyksestään.

"Se on Margot", sanoi Lefranc. "Se on juuri satuloituna, kun aioin
lähteä ratsastamaan."

"Hyvä on, vaikkapa siis Margot. Mutta minä sanon jo edeltäpäin, että
voin ajaa sen kuoliaaksi."

"Miksi sinä aiot Margotin pakahduttaa?"

"Siksi, että minun vielä tänä iltana täytyy olla Pariisissa", sanoi
Billot synkän näköisenä.

Ja hän teki käsillään vapaamuurariliiton merkin.

"Aja sitten Margot piloillekin", sanoi ukko Lefranc; "siinä
tapauksessa otan Cadetisi."

"Sovittu asia."

"Juot kai lasin viiniä?"

"Kaksikin."

"Mutta ethän näy olevan yksinäsi?"

"Seurassani on muuan kunnon poika, jonka vien mukanani, ja hän on
niin uupunut, ettei ole jaksanut tulla tänne asti. Lähetä hänelle
jotakin virkistävää."

"Heti, heti", sanoi isäntä.

Kymmenen minuutin päästä kumpikin heistä oli juonut pullollisensa
ja Pitou syönyt kaksi naulaa leipää ja puoli naulaa silavaa. Hänen
syödessään talon hyväntahtoinen renki hieroi häntä apilastukolla
niinkuin lempi-hevosta.

Näin hieromisen jälkeen virkistyneenä Pitou joi vuorostaan lasillisen
viiniä, joka oli otettu kolmannesta pullosta; se tyhjentyi hyvinkin
pian, kun Pitou oli ottanut osaa siihen. Billot nousi ratsun selkään,
ja Pitou istahti suorana kuin seiväs hänen taaksensa satulaan.

Oiva hevonen läksi heti kannusten kiihoittamana porhaltamaan Pariisia
kohden urheasti kaksoistaakkansakin alla, koko ajan tuuhealla
hännällään huitoen kärpäsiä ja samalla pudistaen tomua Pitoun selästä
sekä toisinaan sipaisten hänen laihoja sääriänsä, jotka näkyivät
paljaina sukkien mentyä lättään.




X

MITÄ TAPAHTUI PERILLE TULTAESSA


Dammartinista Pariisiin on vielä kahdeksan penikulmaa. Ensimmäiset
neljä päästiin jokseenkin hyvin, mutta Bourgetista alkaen Margotin
koivet, vaikkakin Pitou polvillaan elvytteli hevosta, alkoivat
jäykistyä. Alkoi jo tulla pimeä.

Villetteen saapuessaan oli Billot näkevinään suuren loimun kajastavan
Pariisissa päin ja huomautti Pitoulle taivaanrannan oudosta
punerruksesta.

"Ettekö näe, että siellä on sotilaita, jotka ovat majoittuneet
leirituliensa ääreen?" virkkoi Pitou.

"Mitä! Sotamiehiäkö?" sanoi Billot.

"Kun niitä on täällä, niin miksi ei niitä olisi sielläkin?"

Tarkaten oikealle puolelleen Billot näkikin Saint-Denisin tasangolla
mustia osastoja, jotka hämärässä liikkuivat eteenpäin; siellä oli
jalkaväkeä ja ratsuväkeä. Heidän aseensa välkkyivät toisinaan tähtien
himmeässä hohteessa.

Pitou, joka yöllisillä matkoillaan metsissä oli tottunut näkemään
pimeässä, huomautti isännälleen kanuunoistakin, joiden pyörät olivat
puoliväliin asti vaipuneet pehmeään multaan.

"Oho", sanoi Billot. "Tuolla tapahtuu siis jotakin uutta.
Kiirehtikäämme, poika, kiirehtikäämme."

"Niin, niin, siellä palaa tuli", vahvisti Pitou kohottautuen Margotin
selässä ylemmäksi. "Ettekö näe kipinöitä?"

Margot seisahtui. Billot hyppäsi maahan ja sanoi lähestyessään
sinisiin ja keltaisiin asuihin puettuja sotilaita, jotka olivat
leiriytyneet tien varrella olevien puiden suojaan:

"Toverit, voitteko sanoa minulle, mitä uutta Pariisista kuuluu?"

Mutta sotilaat vastasivat ainoastaan muutamilla saksankielisillä
kirouksilla.

"Mitä hittoa he sanovat?" kysyi Billot Pitoulta.

"Ei se ainakaan ole latinaa, hyvä herra Billot", vastasi Pitou
vapisten. "Muuta en voi teille sanoa."

Billot mietti ja katsoi tarkemmin miehiä.

"Kylläpä minä olin typerä", sanoi hän; "menin puhuttelemaan
keisarillisia."

Ja uteliaana hän jäi keskelle tietä seisomaan.

Muuan upseeri lähestyi häntä.

"Mengä etipäi", sanoi hän, "mengä bigaan."

"Anteeksi, kapteeni", vastasi Billot, "mutta minähän olen matkalla
Pariisiin."

"Entä sitten?"

"Ja kun näen teidän asettuneen keskelle tietä, niin epäilen, ettei
pääsekään kaupungin rajalle asti."

"Kyllä bääse."

Billot nousi hevosensa selkään ja jatkoi kulkuaan. Mutta nyt hän
joutui keskelle Berchenyn husaareja, jotka täyttivät La Villetten.

Tällä kertaa hän oli joutunut tekemisiin ranskalaisen kanssa ja
kyseli heiltä paremmalla menestyksellä.

"Hyvät herrat", sanoi hän, "mitä uutta kuuluu Pariisiin?"

"Sitä, että kirotut pariisilaisenne tahtovat saada Neckerinsä",
vastasi muuan husaari, "ja ampuvat meitä kohden, ikäänkuin se asia
kuuluisi meihin."

"Saada Neckerin!" huudahti Billot. "Ovatko he siis menettäneet hänet?"

"Ovat kyllä, koska kuningas on erottanut hänet virasta."

"Kuningas erottanut Neckerin!" huudahti Billot kuin innostunut
kansanmies, joka kuulee puhuttavan pyhyyden häpäisemisestä. "Onko
kuningas erottanut tuon suuren miehen?"

"On kyllä, hyvä mies, ja tuo suuri mies on vielä päällepäätteeksi
matkalla Brysseliin."

"Silloin tästä tulee hauska juttu!" huusi Billot peloittavalla
äänellä, välittämättä vähääkään vaarasta, jonka alaiseksi hän voi
joutua ilmaistessaan kapinallisia mielipiteitään tällä tavoin
keskellä viittätoista tuhatta aseistettua kuningasmielistä.

Ja hän nousi jälleen Margotin selkään kiihoittaen sitä kovasti
käyttämällä kannuksiaan. Näin hän saapui kaupungin muurien luo.

Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin hän näki tulipalon
punerruksen. Pitkä liekkipylväs nousi etuvarustuksesta ilmaan. Itse
porttivarustus paloi.

Karjuva, raivoisa joukko, mukana naisia, jotka tapansa mukaan
uhkasivat ja huusivat äänekkäämmin kuin miehet, lietsoi tulta
heittämällä siihen lautoja, huonekaluja ja tullihuoneeseen kuuluvia
esineitä.

Maantiellä seisovat unkarilaiset ja saksalaiset sotilaat katselivat
kiväärit jalalla vähääkään liikkumatta.

Billot ei jäänyt palavan varustuksen luo, vaan kannusti Margotia
liekkeihin päin. Margot syöksyi uljaasti hehkuvan pätsin läpi. Mutta
tultuaan varustuksen toiselle puolelle täytyi Billotin seisahtua,
sillä keskikaupungilta virtasi suuri kansanjoukko etukaupunkia
kohden, toiset laulaen, toiset huutaen:

Aseisiin!

Billot näytti siltä, mitä hän olikin, kunnon maalaiselta, joka
asioissaan tuli Pariisiin. Ehkä hän liian kovaa huusi: "Pois tieltä!"
Mutta Pitou lausui hänen takanaan niin kohteliaasti: "Antakaa tietä!
Olkaa niin hyvä ja väistykää!" että toinen lause sovitti toisen. Ei
kukaan tahtonut estää Billotia menemästä asioitaan hoitamaan, vaan
jokainen jätti hänet rauhaan.

Margot oli saanut entiset voimansa. Tuli oli kyllä kärventänyt sen
karvoja; oudot huudot lisäksi kiihoittivat sitä. Billotin täytyi nyt
sitä hillitä, jotta se ei tallaisi jalkoihinsa niitä lukemattomia,
jotka olivat uteliaina keräytyneet oviensa edustalle, ja niitä yhtä
lukemattomia, jotka juoksivat tulliporttia kohden.

Billot eteni niin hyvin kuin voi, kääntäen Margotin milloin oikealle
milloin vasemmalle, kunnes saapui puistokadulle. Mutta siellä hänen
täytyi seisahtua. Suuri kulkue tuli Bastiljista päin astellen
Kalustusrakennusta kohden; nämähän kaksi kivisolmua siihen aikaan
liittivät vyönsä Pariisin kylkiin.

Tämä kulkue, joka täytti koko puistokadun, seurasi paareja, joilla
oli kaksi kuvapatsasta; toinen oli verhottu suruharsoon, toisen
päässä oli kukkaseppele.

Harsoon verhottu esitti Neckeriä, ministeriä, joka ei ollut
joutunut epäsuosioon, mutta yhtäkaikki saanut eronsa. Toinen,
kukilla koristettu, esitti Orleansin herttuaa, joka oli hovissa
julkisesti puolustanut geneveläistä talousneroa. Billot tiedusteli,
mitä tämä kulkue merkitsi, ja sai kuulla, että kansa osoitti täten
kunnioitustaan Neckerille ja hänen herttualliselle puolustajalleen.

Billot oli syntynyt maakunnassa, missä Orleansin herttuan nimeä
oli kunnioitettu puolitoista vuosisataa. Hän kuului salaiseen
filosofiseen seuraan ja piti siis Neckeriä sekä suurena
rahaministerinä että ihmiskunnan apostolina.

Tämä saattoi Billotin ihan haltioihinsa. Hän hyppäsi hevosensa
selästä tietämättä oikeastaan, mitä teki, ja huutaen: "Eläköön
Orleansin herttua! Eläköön Necker!" liittyi joukkoon.

Kun kerran on liittynyt suureen joukkoon, katoo yksilöllinen vapaus.
Tietäähän jokainen, että ihminen silloin menettää määräämisvallan,
tahtoo samaa kuin joukko ja tekee niinkuin se tekee. Billotin oli
sitä helpompi lyöttäytyä mukaan, kun hän oli sen etupäässä eikä
hännässä.

Joukko huusi täyttä kurkkua: Eläköön Necker! Alas ulkomaalaiset
sotilaat! Pois ulkomaalaiset joukot!

Billot liitti vahvan äänensä toisten huutoihin.

Olkoon etevämmyys millainen tahansa, suuri joukko antaa sille arvon.
Pariisin etukaupunkilaiset, joilla oli nälän vaimentamat tai viinin
sortamat, käheät ja heikot äänet, ihailivat Billotin täyttä, raikasta
ja sointuvaa ääntä ja antoivat hänelle tilaa. Senvuoksi Billot
tyrkkimättä, liikoja lykkimättä tai joutumatta puristukseen pääsi
paarien luokse asti.

Muutaman minuutin päästä muuan kantaja, jonka innostus ei
vastannutkaan hänen voimiaan, jätti hänelle paikkansa.

Niinkuin huomaamme, oli Billot edistynyt hyvin joutuisasti.
Edellisenä päivänä hän oli ollut vain tohtori Gilbertin kirjoitusten
levittäjänä; nyt hän oli ministeri Neckerin ja Orleansin herttuan
maineen kohottajana.

Mutta heti kun hän oli päässyt etupäähän heräsi hänessä eräs ajatus:
Minne Pitou oli joutunut? Miten oli käynyt Margotin?

Paareja kantaessaan Billot katsahti taakseen, ja kulkuetta
valaisevien soihtujen ja ikkunoista riippuvien lyhtyjen valossa hän
näki keskellä kulkuetta jonkinmoisen liikkuvan röykkiön, viisi tai
kuusi huutavaa ja huitovaa miestä. Keskellä huutoja ja huitomista
erotti selvästi Pitoun äänen ja liikkeet.

Pitou teki voitavansa puolustaakseen Margotia, mutta siitä huolimatta
hevonen vallattiin. Margotin selässä ei enää ollut vain Billotia
ja Pitouta, joka paino jo oli ollut kylliksi eläinraukalla. Sen
kannettavaksi kasautuivat kaikki, jotka siinä pysyivät, sen selässä,
lautasilla ja kaulalla.

Margot muistutti yön hämärässä, joka muuttaa kaikki satumaiseksi,
norsua, joka metsästäjineen lähtee ajamaan tiikereitä. Sen leveässä
selässä istui viisi tai kuusi hurjaa miestä, jotka karjuivat: Eläköön
Necker! Eläköön Orleansin herttua! Alas ulkomaalaiset!

Siihen Pitou vastasi:

"Te tapatte Margotin!"

Huumaus oli yleinen.

Billot aikoi ensin mennä auttamaan Pitouta ja Margotia, mutta sitten
tuli ajatelleeksi, että jos hän hetkeksikään luovuttaisi paarien
kantamisen, ei hän enää uudelleen saisi paikkaansa. Ja sitten hän
tuumi, että kun kerran ukko Lefranc oli pannut sen ehdon, että Margot
vaihdettiin Cadetiin, kuului Margot hänelle, ja käyköön kuinka
tahansa Margotille, ei se ollut muuta kuin kolmen tai neljänsadan
livren vahinko, ja Billot oli siksi rikas, että voi uhrata kolme tai
neljäsataa livreä isänmaan hyväksi.

Tällä välin kulkue yhä eteni. Se oli kääntynyt oikealle ja joutunut
Montmartre-kadun kautta Voittotorille asti. Palais-Royalin luo
tultaessa esti sitä etenemästä suuri kansanjoukko, jolla oli vihreät
lehvät hatuissaan ja joka huusi: Aseisiin!

Nyt oli päästävä toisistaan selville? Olivatko Vivienne-kadun
täyttäneet ihmiset ystäviä vai vihollisia? Vihreä oli Artoisin
kreivin väri. Miksi heillä oli vihreä tunnus hatussaan?

Hetkisen neuvottelun jälkeen selvisi kaikki. Kuultuaan Neckerin
erottamisesta oli muuan nuori mies lähtenyt Foy-kahvilasta, noussut
pöydälle, vetänyt pistoolin esiin ja huutanut: Aseisiin! Tämä huudon
kuullessaan olivat kaikki kävelijät liittyneet häneen huutaen:
Aseisiin!

Olemme jo kertoneet, että kaikki ulkomaalaiset rykmentit oli koottu
Pariisin ympärille. Olisi luullut itävaltalaisten hyökkäävän
kaupunkiin. Näiden rykmenttien nimetkin raivostuttivat pariisilaisia.
Ne olivat: Reinach, Salis-Samade, Diesbach, Esterhazy ja Römer.
Kun vain mainitsikin heidän nimensä, ymmärsi kansa heti, että
puhuttiin vihollisista. Nuori mies mainitsi nuo nimet ja ilmoitti,
että sveitsiläiset olivat leiriytyneet Champs-Elyséesille, mukanaan
neljä kanuunaa, että niiden samana iltana piti tulla Pariisiin
Lambesqin herttuan ratsumiesten karauttaessa heidän edellään. Hän
ehdotti hattumerkkiä, joka eroaisi heidän merkistään, otti lehvän
kastanjapuusta ja kiinnitti sen hattuunsa. Heti kaikki matkivat
häntä. Kolmetuhatta ihmistä oli kymmenessä minuutissa taittanut oksat
Palais-Royalin puista.

Aamulla ei kukaan tuntenut tämän miehen nimeä; illalla se oli
jokaisen suussa.

Tämän nuoren miehen nimi oli Camille Desmoulins.

Mielipiteet yhtyivät; liityttiin toisiinsa. Sitten kulkue jatkoi
matkaansa.

Tämän pysähdyksen aikana, jolloin uteliaat eivät voineet nähdä mitä
tapahtui, vaikka olisivat varpailleenkin nousseet, kiipesivät he
Margotin päälle, nousivat sen selkään, riippuivat sen kaulassa,
roikkuivat sen jalustimista; liikkeelle lähdettäessä oli sellainen
taakka eläinparalla kannettavanaan, että se suorastaan lyyhistyi sen
alla.

Richelieu-kadun kulmassa Billot katsoi taakseen; Margot oli kadonnut.
Hän huokasi ajatellen eläinraukan kohtaloa; sitten hän kokosi
kaikki äänivaransa ja huusi kolme kertaa Pitoun nimen, samoin kuin
roomalaiset tekivät omaistensa hautajaisissa. Hän oli joukon keskeltä
kuulevinaan äänen, joka vastasi hänen huutoonsa. Mutta tämä huuto
hukkui siihen meluun, joka syntyi kansanjoukon päästäessä milloin
uhkaavia, milloin riemuitsevia huutoja.

Kulkue eteni yhä.

Kaikki kaupat oli suljettu, mutta ikkunat olivat auki, ja niistä
kaikui rohkaisevia lauseita, jotka yhä kiihoittivat rivejä.

Tällä tavoin tultiin Vendôme-torille. Mutta siellä pidätti kulkueen
odottamaton este.

Niinkuin hirret, joita vuolas virta kuljettaa, kohdatessaan sillan
ponnahtavat taaksepäin töykkien jäljestä tulevia, niin kohtasi kansan
armeija nyt Vendôme-torille osaston kuninkaalliseen saksalaiseen
armeijaan kuuluvia sotilaita.

Nämä ulkomaalaiset sotilaat olivat rakuunoita. Kun he näkivät
hyökylaineen saapuvan pitkin Saint-Honoré-katua ja alkavan tulvehtia
Vendôme-torille, päästivät he viisi tuntia levottomina odottaneiden
hevostensa ohjakset valloilleen ja hyökkäsivät täyttä karkua kansaa
vastaan.

Paarien kantajat joutuivat ensimmäisen hyökkäyksen uhreiksi, ja
kaatuivat taakkansa alle. Muuan savoijilainen, joka asteli Billotin
edessä, nousi ensimmäiseksi, otti maasta Orleansin herttuan kuvan ja
kiinnittäen sen kepin nenään nosti sen korkealle huutaen: "Eläköön
Orleansin herttua!" -- jota hän koskaan ei ollut nähnytkään, tai:
"Eläköön Necker!" -- jota hän ei tuntenutkaan.

Billot aikoi tehdä Neckerin kuvalle samoin, kun toinen ennätti ennen
häntä. Muuan nuori neljän- tai viidenkolmatta vanha, niin hienosti
puettu herrasmies, että hän varsin hyvin ansaitsi keikarin nimen,
oli silmillään seurannut paareja, mikä hänelle olikin helpompaa kuin
Billotille, joka niitä sai kantaa, ja heti kun kuva putosi, hyökkäsi
hän ottamaan sen.

Maanviljelijä etsi siis turhaan sitä maasta. Neckerin kuva oli jo
eräänlaatuisen pistimen nenässä ja asettuen herttuan kuvan viereen
kokosi ympärilleen suuren osan kulkuetta.

Äkkiä valaisi leimahdus torin. Samassa kuului pamaus; kuulat
vinkuivat. Jokin raskas esine osui Billotin otsaan; hän kaatui ja
luuli ensin kuolevansa. Mutta kun hän ei mennyt tainnoksiin eikä,
lukuunottamatta kovaa kivistystä otsassaan, tuntenut tuskaa, käsitti
hän pian, että hän oli vain haavoittunut, ja päästäkseen selville
haavansa laadusta nosti kätensä otsalleen ja huomasi saaneensa vain
naarmun ja kätensä olevan täynnä verta.

Nuori mies, joka oli ennen Billotia siepannut kuvan, sai kuulan
keskelle rintaansa. Vuotanut veri olikin hänen vertaan. Isku, jonka
Billot oli tuntenut, olikin johtunut siitä, että Neckerin kuva oli
menettänyt tasapainonsa ja pudonnut hänen päähänsä.

Billot karjaisi puolittain kauhusta, puolittain raivosta. Hän siirtyi
loitommaksi nuoresta miehestä, joka vääntelehti kuolemantuskissa.
Ympärillä olevat väistyivät samoin kuin hänkin, ja Billotin huudon
kertasi joukko; se levisi kuin hautausvalitus, kunnes saavutti
Saint-Honoré-kadun etäisimmät parvet.

Tämä huuto oli uusi kapinallisuuden ilmaisu. Uusi laukaus kuului,
ja heti tuli joukkoon syviä vakoja, ilmaisten, minne kuulat olivat
osuneet.

Vimmastus valtasi Billotin, ja ensimmäisen hetken kiihkossa hän
sieppasi kuvan, jonka kasvot olivat veriset, nosti sen korkealle
päänsä yläpuolelle ja päästi miehekkäällä äänellään uhkauksia,
vaikkakin se vaara oli ilmeinen, että hän voisi saada kuulan
rintaansa samoin kuin nuorimieskin, jonka ruumis virui hänen
jalkojensa juuressa.

Mutta samassa laskeutui voimakas ja leveä käsi maanviljelijän
olkapäälle ja painoi sellaisella voimalla, että hänen oli pakko
notkistaa polvensa. Billot aikoi päästä vapaaksi tästä puristuksesta,
kun toinen yhtä vankka käsi painui hänen toiselle olkapäälleen. Hän
kääntyi karjaisten nähdäkseen, millaisen vastustajan kanssa hän oli
tekemisissä. "Pitou!" huudahti hän.

"Niin olen", vastasi Pitou, "kumartukaahan hiukan niin saatte nähdä."

Ja voimiaan ponnistaen sai Pitou vastustelevan maanviljelijän
lyyhistymään.

Tuskin hän oli saanut Billotin painamaan kasvonsa maata vasten, kun
taaskin kajahti yhteislaukaus. Savoijilainen, joka kantoi herttuan
kuvaa, horjahti vuorostaan, sillä hän oli saanut luodin reiteensä.

Sitten kuului kavioiden kapsetta kivitykseltä. Rakuunat hyökkäsivät
uudelleen. Hurjistunut ja raivoisa hevonen, kuin Ilmestyskirjan peto,
ravasi onnettoman savoijilaisen yli, joka tunsi kylmän peitsen osuvan
rintaansa. Hän kaatui Billotin ja Pitoun päälle.

Myrsky kiiti kadun päähän asti; siellä se seisahtui jätettyään
taaksensa kauhua ja kuolemaa! Ruumiita vain oli jäänyt kivitykselle.
Kaikki pakenivat sivukaduille. Ikkunat suljettiin. Peloittava
hiljaisuus seurasi innostuneita huutoja ja raivon karjuntaa.

Billot odotti hetkisen, varovaisen Pitoun yhä pidätellessä häntä. Kun
vaara oli loitonnut melun ohella, nousi hän polvilleen, jotavastoin
Pitou, samoin kuin hirvet piilopaikassaan, alkoi kuulostella.

"No, Billot", sanoi Pitou, "taisitte olla oikeassa; me tulimme
todellakin parahiksi."

"Autahan minua."

"Millä tavoin? Pakenemaanko!"

"Ei. Tuo nuori keikari näyttää kuolleen, mutta savoijilainen tuntuu
vain pyörtyneen. Auta minua nostamaan hänet selkääni. Emmehän voi
jättää häntä tänne, jotta nuo saksalaiset saavat hänet surmata."

Billotin sanat osuivat suoraan Pitoun sydämeen. Hän ei voinut vastata
mitään, ei muuta kuin totella. Hän otti tajuttoman ja verta vuotavan
savoijilaisen ja nosti hänet kuin säkin rotevan isännän selkään, joka
nähdessään Saint-Honoré-kadun olevan ainakin näennäisesti tyhjän,
läksi Pitoun seurassa astelemaan Palais-Royalia kohden.




XI

HEINÄKUUN 13 JA 14 PÄIVÄN VÄLINEN YÖ


Billotista ja Pitousta oli katu ensin näyttänyt tyhjältä, sillä
takaa-ajavat rakuunat olivat kääntyneet Saint-Honorén kauppahallille
päin ja menneet Louis-le Grand- ja Gaillon-kaduille. Mutta mitä
pitemmälle Billot pääsi Palais-Royalia kohden mutisten vaistomaisesti
puoliääneen koston sanoja, sitä enemmän ilmestyi miehiä katujen
kulmiin, puistokujien päihin, porttien suihin; vaiti ja kauhuissaan
nämä ensin katselivat ympärilleen, mutta kun he näkivät rakuunain
poistuneen, seurasivat he tätä synkkää kulkuetta, lausuen ensin
puoliääneen ja sitten yhä kovempaa ja viimein täyteen ääneen huutaen:

Kostoa! Kostoa!

Pitou asteli maanviljelijän jäljestä, kädessään savoijilaisen hattu.

Tämä synkkä ja peloittava kulkue saapui viimein Palais-Royal-torille,
missä suuri kansajoukko vimmoissaan piti neuvottelua, pyytäen
ranskalaisia sotilaita avukseen ulkomaalaisia vastaan.

"Mitä nämä univormupukuiset miehet ovat?" kysyi Billot tullessaan
komppanian eteen, joka seisoi kiväärit jalalla Palais-Royal-torilla
palatsin suurella portilta Chartres-kadulle asti.

"Ne kuuluvat ranskalaiseen kaartiin!" huusivat useat.

"Vai niin!" -- sanoi Billot lähestyen heitä ja näyttäen
savoijilaista, joka ei enää ollut muuta kuin ruumis. "Vai niin, te
olette ranskalaisia ja sallitte saksalaisten surmata meitä!"

Kaartilaiset astuivat vaistomaisesti askeleen taaksepäin.

"Surmata!" mutisivat muutamat rivissä seisovat.

"Niin, surmata. He ovat surmanneet tämän ja monta muuta."

"Kuka sen on tehnyt?"

"Kuninkaalliset saksalaiset rakuunat. Ettekö kuulleet huutoja,
laukauksia, kavioiden kopsetta?"

"Kyllä kuulimme!" huusi pari kolme sataa miestä. "Vendôme-torilla
surmattiin ihmisiä."

"Ja, tuhannen tulimmaista, te kuulutte samaan kansaan!" huusi Billot
kääntyen sotilaiden puoleen. "Te olette siis raukkoja, kun sallitte
surmata veljiänne."

"Raukkoja!" mutisi muutama rivissä seisova.

"Niin... raukkoja! Sen sanoin ja sen sanon kerran vielä."

"Vai niin", jatkoi Billot astuen pari kolme askelta niitä kohden,
jotka olivat uhkaavalla tavalla huudahtaneet, "aiotte kai surmata
minut todistaaksenne, ettette ole raukkoja?"

"Jo riittää!... Jo riittää..." sanoi eräs sotilas. "Te olette
urhoollinen mies. Mutta te olette porvari ja voitte tehdä mitä
haluatte. Mutta sotilas on sotilas, ja vala sitoo häntä."

"Ja siis", huudahti Billot, "jos teitä käskettäisiin ampumaan meitä,
meitä aseettomia, niin tekisitte sen, te Fontenayn sankareitten
seuraajat, jotka tarjositte englantilaisille etua laukaista ensiksi!"

"Minä en ampuisi", sanoi eräs sotilas.

"En minäkään, en minäkään", vakuuttivat useat.

"Estäkää siis toisiakin tekemästä sitä", vaati Billot. "Kun annatte
saksalaisten surmata meitä, on se samaa kuin itse tappaisitte."

"Rakuunat! Rakuunat!" huusi monta ääntä, samalla kun torille
kokoontunut kansa alkoi väistyä Richelieu-kadulle päin. Ja etäältä
kuului yhä lähenevää ratsuväen hevosten töminää.

"Aseisiin! Aseisiin!" huusivat pakenevat.

"Tuhat tulimmaista!" koveni Billot, heittäen maahan savoijilaisen
ruumiin, jota hän siihen asti oli kantanut, "antakaa meille edes
kiväärinne, ellette itse tahdo niitä käyttää."

"Hitto vieköön, käytämme kyllä!" innostui sotilas, jonka puoleen
Billot oli kääntynyt siepaten maanviljelijän kädestä kiväärin,
jonka tämä jo oli temmannut itselleen. "Hei, patruunat esille, ja
jos itävaltalaiset hiiskuvat sanankaan näille kunnon miehille, niin
saavat nähdä."

"Niin, niin, he saavat nähdä", huusivat sotilaat tarttuen
laukkuihinsa ja siepaten niistä patruunia valmiiksi hampaisiinsa.

"Kirottua", sanoi Billot polkien jalkaansa, "etten muistanut ottaa
metsästysluikkuani. Mutta kai joku noista itävaltalaisista roistoista
heittää henkensä, ja minä otan hänen pyssynsä."

"Sitä odottaessanne", virkkoi muuan ääni, "ottakaa tämä karbiini, se
on panostettu."

Ja tuntematon mies pisti komean ratsupyssyn Billotin käteen.

Samassa hetkessä rakuunat hyökkäsivät torille, syytäen tieltään
ihmisiä ja lyöden miekoillaan jokaista, johon vain osasivat.

Upseeri, joka komensi ranskalaisia kaartilaisia, astui pari askelta
eteenpäin.

"Seis, herrat rakuunat", huusi hän. "Seis! Seis!"

Joko rakuunat eivät kuulleet tätä huutoa tai eivät tahtoneet kuulla,
tai vauhti oli niin kova, etteivät voineet pysähtyä: he kääntyivät
torin oikealle puolelle ja kaatoivat erään vaimon ja vanhuksen, jotka
katosivat hevosten jalkoihin.

"Ampukaa siis, ampukaa!" huusi Billot.

Kun Billot oli upseerin vieressä, saattoi luulla upseerin näin
komentavan. Kaartilaiset nostivat kiväärinsä ja laukaisivat, jolloin
rakuunain hyökkäys heti pysähtyi.

"Mitä, herrat kaartilaiset", sanoi saksalainen upseeri astuen
hajaantuneen komppaniansa eteen, "tiedättekö, että ammutte meitä?"

"Totta kai me sen tiedämme!" vastasi Billot ja ampui tähdäten
upseeriin, joka kaatui.

Silloin kaartilaiset laukaisivat toisen kerran. Saksalaiset
huomasivat nyt joutuneensa tekemisiin hyökkäykseen valmiina
olevien sotilaiden eikä porvareiden kanssa, jotka lähtivät pakoon
heti kun miekalla iskettiin; he käänsivät ratsunsa ja palasivat
Vendôme-torille. Katsojat päästivät sellaisen riemuhuudon, että
monet hevoset pillastuivat ja murskasivat päänsä suljettuihin
ikkunaluukkuihin.

"Eläköön ranskalainen kaarti!" huusi kansa.

"Eläkööt isänmaan sotilaat!" huusi Billot.

"Kiitos", vastasivat nämä; "olemme saaneet nyt tulikasteemme."

"Niin minäkin", sanoi Pitou.

"Entä sitten?" kysyi Billot.

"Entäkö sitten! Ei se minun mielestäni olekaan niin kamalaa kuin
kuvittelin."

"Mutta nyt", sanoi Billot, joka oli joutunut tarkastamaan karbiinia
ja huomannut sen oivalliseksi aseeksi, "kenen onkaan tämä pyssy?"

"Minun isäntäni", sanoi sama ääni, joka oli aikaisemmin puhunut hänen
takanaan. "Mutta isäntäni mielestä te käytätte sitä niin hyvin, ettei
hän tahdo ottaa sitä takaisin."

Billot kääntyi ja tunsi Orleansin herttuan metsästyspalvelijan asun.

"Ja missä isäntäsi on?" kysyi hän.

Metsästyspalvelija osoitti muuatta ikkunaa, jonka raollaan olevien
luukkujen takaa herttua oli tarkkaillut tapausten kulkua.

"Isäntäsi on siis meidän puolellamme?" kysyi Billot.

"Hän on kaikesta sydämestään ja sielustaan kansan puolella", vastasi
mies.

"Siinä tapauksessa eläköön kerran vielä Orleansin herttua!" huusi
Billot. "Ystävät, Orleansin herttua on meidän puolellamme, eläköön
herttua!"

Ja hän viittasi ikkunaan, jonka luukkujen takana herttua seisoi.

Silloin luukut aukenivat kokonaan, ja herttua kumarsi kolme kertaa.
Sitten luukut jälleen sulkeutuivat.

Vaikka tämä näky olikin lyhyt, kohotti se innostuksen korkeimmilleen.

"Eläköön Orleansin herttua!" huusi pari kolme tuhatta ääntä.

"Murtautukaamme asekauppiaitten myymälöihin", huusi muuan ääni
joukosta.

"Menkäämme Invalidi-hotelliin!" [Invalidi-hotellissa valtio elätti
rammoiksi tulleita sotilaita. _Suom._] huusi eräät vanhat sotilaat,
"Sombreuilillä on kaksikymmentä tuhatta kivääriä."

"Invalidi-hotelliin!"

"Kaupungintalolle!" huusivat useat. "Kauppiaiden esimiehellä
Flessellesillä on kaartin asevaraston avaimet; hän antaa ne meille."

"Kaupungintalolle", huusi yhä isompi ryhmä.

Ja kaikki läksivät niihin kolmeen eri suuntaan, joista oli puhuttu.

Tällä välin rakuunat olivat kerääntyneet parooni de Bezenvalin ja
Lambesqin herttuan luo Ludvig XV:n torille.

Tätä eivät tienneet Billot ja Pitou, jotka eivät olleet seuranneet
mitään ryhmää, vaan jääneet melkein kahden kesken Palais-Royalin
torille.

"No, rakas herra Billot, minne me menemme, sanokaahan?" kysyi Pitou.

"Kyllähän mieleni tekisi seurata noita kunnon miehiä", tuumi Billot.
"Ei suinkaan asekauppiaitten luo, koska minulla on oivallinen
karbiini, vaan Invalidi-hotelliin tai Kaupungintalolle. Mutta koska
en ole tullut Pariisiin tappelemaan, vaan ottamaan selkoa tohtori
Gilbertin osoitteesta, pitäisi minun kai mennä Louis le Grandin
opistoon, missä hänen poikansa on, voidakseni tohtorin tavattuani
kokonaan heittäytyä tähän metakkaan."

Ja maanviljelijän silmät leimusivat.

"Siis ensin kouluun, se on loogillisinta", sanoi Pitou, "koska olemme
tulleet Pariisiin sitä varten."

"Ota siis kivääri, miekka tai mikä ase tahansa joltakulta noista
maassa makaavilta joutilailta", sanoi Billot osoittaen viittä kuutta
rakuunaa, jotka viruivat maassa, "ja lähtekäämme sitten opistolle."

"Mutta eiväthän nuo aseet ole minun omiani", sanoi Pitou.

"Kenenkä ne siis ovat?" kysyi Billot.

"Nehän ovat kuninkaan."

"Ne ovat kansan", sanoi Billot.

Kun Pitou oli saanut tällaisen selityksen maanviljelijältä, jonka
hän tiesi niin rehelliseksi, ettei hän tekisi kellekään vääryyttä,
uskalsi hän hyvin varovasti lähestyä lähinnä olevaa rakuunaa. Ja
varmistuttuaan siitä, että mies oli ihan hengetön, hän otti miekan,
kiväärin ja patruunalaukun.

Pitoun olisi tehnyt mieli ottaa kypärikin, mutta kun hän ei ollut
varma siitä, ulottuiko Billotin selitys puolustusaseisiinkin eikä
vain hyökkäysvälineihin, jätti hän sen tekemättä.

Mutta kootessaan itselleen aseita hän samalla kuunteli
Vendôme-torille päin.

"Ooho", sanoi hän, "minä luulen kuninkaallisten saksalaisten
palaavan."

Todellakin kuului hitaasti lähenevän ratsuväen kavioiden kopsetta.
Pitou kumartui katsomaan Regence-kahvilan nurkan takaa ja näki
Saint-Honorén kauppahallin kohdalla patrulliryhmän, joka lähestyi
kiväärit ojossa.

"Pian, pian pois", sanoi Pitou, "he palaavat."

Billot katsahti ympärilleen nähdäkseen, voisiko ryhtyä vastarintaan.
Tori oli melkein autio.

"Pois tosiaan täältä", päätti hän.

Ja hän kiirehti Chartres-kadulle, kintereillään Pitou, joka olan yli
kiinnitettävän miekankannattimen käyttöä tuntematta laahasi mahtavaa
säiläänsä vain vyössään pitkin katukiveystä.

"Tuhannen pentelettä", noitui Billot, "sinähän näytät
rautakauppiaalta. Ripustappas kuntoon se viikatteesi."

"Mihin?" kysyi Pitou.

"Ka, lempo, tähän!" selitti Billot.

Ja häh kiinnitti paikalleen Pitoun miekanhankkiluksen, jolloin toinen
pääsi astelemaan niin nopeasti, ettei mitenkään olisi sitä vauhtia
saanut ilman tuollaista apukeinoa.

Seikkailuitta he pääsivät Ludvig XV:n torille asti. Mutta
siellä Billot ja Pitou kohtasivat sen joukon, joka oli pyrkinyt
Invalidi-hotelliin ja tavannut esteen.

"Mitä täällä on?" kysyi Billot.

"Ei pääse Ludvig XV:n sillan yli."

"Entä rantakatua myöten?"

"Ei sitäkään kautta."

"Champs-Elyséesin poikki sitten."

"Ei sieltäkään."

"Pyörtäkäämme siis takaisin ja menkäämme Tuileriein sillan poikki."

Ehdotus oli perin yksinkertainen, ja koko joukko seurasi Billotia,
valmiina käyttämään tätä tietä. Mutta heidän päästyään puolimatkaan
Tuileriein puistolle päin näkyi välkkyviä miekkoja. Osasto rakuunoita
oli sulkenut rantakadun.

"Noita kirottuja on kaikkialla!" mutisi maanviljelijä.

"Minäpä luulen, että olemme joutuneet ansaan", arveli Pitou.

"Joutavia", sanoi Billot. "Ei viittä kuutta tuhatta miestä voida
ottaa vangiksi, ja meitä on ainakin sen verran."

Rantakadulla olevat rakuunat lähestyivät hitaasti, totta kyllä, mutta
lähestyivät yhtäkaikki.

"Jäljelle jää Royale-katu", sanoi Billot. "Menkäämme sitä tietä,
Pitou."

Mutta sotilasrivi sulki tien Porte-Saint-Honorén kohdalla.

"Voitpa todellakin olla oikeassa, Pitou ystäväiseni", myönsi nyt
Billot.

"Hm!" äännähti vain Pitou.

Mutta tämä yksi ainoa äänne ilmaisi selvästi, kuinka pahoillaan Pitou
oli siitä, ettei ollut erehtynyt.

Huudoilla ja kirouksilla joukko ilmaisi selvästi, että se oli yhtä
tyytymätön kuin Pitoukin tähän asian käänteeseen.

Taitavalla asettelulla oli Lambesqin herttua saanut saarrokseen viisi
tai kuusi tuhatta uteliasta ja kapinallista, sulkemalla Ludvig XV:n
sillan, rantakadut, Champs-Elyséesin, Royale- ja Feuillants-kadut.
Hän oli pyydystänyt heidät suuren rautaisen kaaren sisään; sen
jänteenä olivat Tuileriein puiston muurit, joiden yli oli vaikea
kavuta, ja Pont-Tournantin ristikkoportti, jota oli melkein mahdoton
murtaa.

Billot punnitsi tilannetta: se ei ollut suotuisa. Mutta ollen tyyni,
kylmäverinen ja vaaroissa neuvokas mies, hän katsahti ympärilleen ja
sanoi Pitoulle, huomatessaan röykkiön hirsiä joen partaalla:

"Olen keksinyt keinon. Tule tänne."

Pitou seurasi Billotia kysymättäkään, mitä hän aikoi.

Maanviljelijä meni hirsien luo, tarttui erääseen ja sanoi Pitoulle
vain: "Autahan minua."

Pitou tyytyi äänettömänä antamaan apunsa. Vähät hän utelusta välitti,
sillä hän luotti niin ehdottomasti isäntäänsä, että olisi tämän
kanssa mennyt vaikka helvettiin, huomauttamattakaan, että portaat
tuntuivat hänestä varsin pitkiltä ja luola syvältä.

Ukko Billot oli tarttunut hirren toiseen päähän, Pitou kävi käsiksi
toiseen.

Kaksistaan he saapuivat rantakadulle kantaen taakkaa, joka olisi
ollut kuudelle tavalliselle miehelle liian raskas.

Joukko ihailee aina voimaa. Ja vaikka sillä oli kova kiire, väistyi
se antaakseen Billotille ja Pitoulle tietä.

Kun sitten alettiin ymmärtää, että tämä toiminta voisi hyödyttää
kaikkia, kulki pari kolme miestä edellä huutaen: "Pois tieltä, pois
tieltä!"

"Sanokaahan, isäntä", lausui Pitou kolmisenkymmentä askelta
kuljettuaan, "onko meillä pitkäkin matka?"

"Me menemme Tuileriein ristikkoportille."

"Ohoo!" sanoi joukko alkaessaan täydesti oivaltaa, mistä oli puhe.

Ja se väistyi entistä nopeammin tieltä.

Pitou katsoi eteensä ja huomasi, että matkaa portille oli korkeintaan
kolmekymmentä askelta.

"Jaksan!" sanoi hän lyhyesti kuin aito pytagoralainen.

Tehtävä kävi Pitoulle sitäkin helpommaksi, kun viisi kuusi väkevintä
miestä riensi auttamaan. Tästä oli seurauksena huomattavan suuri
toiminnan vauhdin lisääntyminen. Viiden minuutin päästä he olivat
Tuileriein portilla.

"Ja nyt yhteisvoimin", sanoi Billot.

"Hyvä on", sanoi Pitou, "kyllä ymmärrän. Me saamme tästä sotakoneen.
Roomalaiset nimittivät tällaista muurinmurtimeksi." Ja liikkeeseen
pantu hirsi iski hirveällä voimalla portin lukkoon.

Tuileriein sisäpuolella vahdissa olevat sotilaat riensivät
vastustamaan tätä ryntäystä. Mutta kolmannen sysäyksen jälkeen portti
aukeni, kääntyi saranoillaan, ja tähän ammottavaan ja pimeään kuiluun
syöksyi koko joukko.

Lambesqin herttua huomasi, että vangiksi jääneet olivatkin saaneet
pakotien. Hän raivostui. Hän karautti hevosellaan eteenpäin paremmin
tarkatakseen asemaa. Takana olevat rakuunat luulivat hyökkäyskäskyn
annetuksi. Kerran kiihtyneinä eivät hevoset enää voineet hillitä
vauhtiaan; miehet, joilla oli kostettavana Palais-Royal-torilla
kärsimänsä tappio, eivät kai juuri yrittäneetkään niitä hillitä.

Herttua huomasi, ettei hän voisi enää pidättää yhteentörmäystä, ja
antoi temmata itsensä soturien mukana. Korvia vihlova naisten ja
lasten huuto kaikui ilmoille, vaatien Jumalaa kostajakseen.

Yön pimeydessä tapahtui kamala mylläkkä. Ne, joihin hyökättiin,
tulivat hulluiksi tuskasta, hyökkääjät hulluiksi raivosta. Sitten
ryhdyttiin jonkinmoiseen puolustukseen, ja pengermiltä lenteli
tuoleja rakuunain päälle. Lambesqin herttua sai sellaisen päähänsä
ja vastasi miekaniskulla laisinkaan ajattelematta, että hän rankaisi
syytöntä syyllisen sijasta, ja seitsemänkymmenen ikäinen vanhus
kaatui maahan.

Billot näki hänen kaatuvan ja karjaisi.

Samassa hän oli siepannut karbiininsa olaltaan, pimeässä välähti
valojuova, ja herttua olisi saanut surmansa, ellei hänen hevosensa
juuri samassa olisi sattunut nousemaan takajaloilleen. Hevonen sai
luodin kaulaansa ja kaatui.

Luultiin herttuan kuolleen, ja silloin rakuunat ryntäsivät
Tuilerieihin ja ahdistivat pakenevia ampuen.

Mutta nämä olivat jo ennättäneet edelle ja hajaantuivat puiden
suojaan, päästyään väljille tiloille.

Billot panosti rauhallisesti karbiininsa.

"Toden totta, Pitou, olitpa oikeassa", virkkoi hän; "olemme tulleet
ihan parahiksi."

"Ehkä minäkin koetan olla urhoollinen", sanoi Pitou, laukaisten
muskettinsa tiheimpään rakuunajoukkoon. "Ei se tunnukaan niin
vaikealta kuin luulin."

"Ei kai", sanoi Billot. "Mutta tarpeeton urhoollisuus ei olekaan
mitään urhoollisuutta. Tule tänne, Pitou, ja varo, etteivät koipesi
sotkeudu miekkaan."

"Odottakaa, rakas herra Billot. Jos kadotan teidät, en tiedä, minne
menen. Enhän minä tunne Pariisia siten kuin te. En ole täällä koskaan
ennen käynyt."

"Tule, tule", sanoi Billot, ja hän meni virran lähellä olevalle
pengermälle. Hän marssi, kunnes oli sivuuttanut rantakatua saapuvat
joukot, jotka riensivät niin pian kuin voivat auttaakseen tarpeen
tullen Lambesqin herttuan rakuunoita.

Päästyään pengermän toiseen päähän Billot istahti sen aidakkeelle ja
hyppäsi rantakadulle. Pitou teki samoin.




XII

MITÄ TAPAHTUI HEINÄKUUN 13 JA 14 PÄIVÄN VÄLISENÄ YÖNÄ 1789


Kerran päästyänsä rantakadulle molemmat maalaiset näkivät, että
Tuileriein sillalla välkkyi uuden, epäilemättä vihamielisen joukon
aseet; niinpä he hiipivät rantakadun toiselle puolelle ja laskeusivat
Seine-virran rantaan asti. Tuileriein kello löi juuri yksitoista.

Päästyään virran reunalle tuuheiden haapojen ja korkeiden poppelien
suojaan, joiden juuret imivät voimaansa joesta, heittäysivät Billot
ja Pitou nurmelle lepäämään ja alkoivat neuvotella.

Oli päätettävä siitä, ja kysymyksen teki maanviljelijä, pitikö pysyä
siinä, missä oltiin suhteellisen hyvässä turvassa, vai mennä ottamaan
osaa taisteluun, jota epäilemättä kestäisi suurimman osan yötä.

Lausuttuaan tämän kysymyksen Billot odotti Pitoun vastausta.

Vuokratilallisen ajatuksissa oli Pitoun arvo suuresti kohonnut.
Eilen hän oli näyttänyt suuren tietomääränsä ja tänä iltana
osoittanut rohkeuttaan. Pitou tunsi sen kyllä vaistomaisesti, mutta
ei tullut siitä ylpeäksi; hänen kiitollisuutensa vain kasvoi kunnon
maanviljelijää kohtaan. Pitoulla oli nöyrä luonne.

"Herra Billot", sanoi hän, "epäilemättä te olette rohkeampi ja minä
vähemmän pelkuri kuin uskoinkaan. Horatius, joka oli kerrassaan
suurempaa lajia miestä kuin me, ainakin runoilijana mukaan, heitti
pois aseensa ja pakeni heti ensimmäisen hyökkäyksen aikana. Minulla
on muskettini, patruunalaukkuni ja miekkani, ja sehän todistaa, että
olen Horatiusta urhoollisempi."

"No, mihin sinä tällä tähtäät?"

"Siihen, rakas herra Billot, että rohkeimmankin miehen voi luoti
surmata."

"Entä sitten?" kysyi maanviljelijä.

"Sitä vain, että te ilmoititte lähtevänne Pariisiin tärkeälle
asialle..."

"Kah, tuhannen pentelettä! Sehän on totta, -- tuon lippaan vuoksi."

"No niin, tulitteko tänne todenteolla lippaan vuoksi vai ettekö?"

"Lippaan takia minä tulin, hitto vieköön, enkä minkään muun tähden."

"Jos siis luoti surmaa teidät, niin asiasta, jonka tähden tänne
saavuitte, ei tulekaan mitään."

"Se on totta, olet ihan oikeassa, Pitou."

"Kuuletteko tänne asti, kuinka ruhjotaan ja kiljutaan?" jatkoi Pitou
varmistuen sävyltään. "Puu repeytyy kuin paperi ja rauta taipuu kuin
hamppu."

"Se johtuu siitä, että kansa raivoaa, Pitou."

"Mutta minun mielestäni näyttää kuningaskin olevan jokseenkin
kiukkuisella päällä", rohkeni Pitou huomauttaa.

"Kuningasko? Kuinka niin?"

"Itävaltalaiset, saksalaiset, keisarilliset, joiksi te niitä
nimitätte, ovat kuninkaan sotilaita. No, jos he ampuvat kansaan päin,
on kuningas käskenyt heidän ampua. Ja jotta kuningas antaa sellaisia
määräyksiä, täytyy kuninkaan olla kiihtynyt, vai mitä sanotte?"

"Olet samalla kertaa sekä oikeassa että väärässä, Pitou."

"Se ei ole mahdollista, rakas herra Billot, enkä rohkene teille
huomauttaa, että jos olisitte lukenut logiikkaa, ette päästäisi
suustanne tuollaista väitettä."

"Sinä olet sekä oikeassa että väärässä, Pitou, ja kohta sen ymmärrät."

"Sitä toivonkin, mutta en pidä sitä mahdollisena."

"Katsohan, Pitou, hovissa on kaksi puoluetta: kuninkaan puolue,
joka rakastaa kansaa, ja kuningattaren puolue, joka rakastaa
itävaltalaisia."

"Se johtuu siitä, että kuningas on ranskalainen ja kuningatar
itävaltalainen", täydensi Pitou.

"Odotahan vielä! Kuninkaan puolella on Turgot ja Necker,
kuningattaren puolella de Breteuil ja Polignacit. Kuningas ei ole oma
herransa, koska hänen on täytynyt antaa ero Turgotille ja Neckerille.
Kuningatar siis vallitsee, toisin sanoen Breteuilit ja Polignacit.
Tästä syystä kaikki menee hullusti. Katsohan, kaiken pahan alku on
madame Deficit. Madame Deficit on raivoissaan, ja hänen nimessään
sotilaat ampuvat; itävaltalaiset puolustavat itävaltalaista, sehän on
selvä seikka."

"Anteeksi, herra Billot, mutta _deficit_ on latinankielinen sana ja
merkitsee: _puuttuu_. Mitäs siis puuttuu?"

"Rahaa, tuhannen tulimmaista! Kun puuttuu rahaa, kun kuningattaren
suosikit ovat syöneet varoihin vajauksen, on hän saanut nimekseen
madame Deficit. Kuningas ei ole raivoissaan, vaan kuningatar.
Kuningas on vain suutuksissa siitä, että kaikki käy niin hullusti."

"Kyllä ymmärrän", sanoi Pitou. "Mutta se lipas?"

"Se on totta, Pitou! Kirottu politiikka harhaannuttaa aina ajatukseni
kauemmas kuin tahdonkaan. Niin, lipas ennen kaikkea muuta. Olet
oikeassa, Pitou. Kun ensin olen tavannut tohtori Gilbertin, voimme
palata politiikkaan. Minulla on pyhä velvollisuus täytettävänä."

"Ei mikään ole niin pyhää kuin pyhä velvollisuus", vahvisti Pitou.

"Me menemme siis Louis-le-Grandin opistolle, missä Sebastien Gilbert
on", päätti Billot.

"Lähtekäämme vain", sanoi Pitou huoaten, sillä hän oli saanut
levätä pehmeällä nurmikolla, johon hän jo oli ennättänyt mieltyä.
Illan jännittävistä seikkailuista huolimatta hiipi uni, kaikkien
puhdasmielisten ja rasittuneiden uskollinen ystävä, viihdyttävänä
kunnon ja väsyneen Ange Pitoun luo.

Billot oli jo noussut, ja Pitou nousi myös, kun kello löi puoli.

"Mutta koulu on luullakseni suljettu puolikahdentoista aikaan", sanoi
Billot.

"Varmasti onkin", lausui Pitou.

"Sitäpaitsi voi yöllä joutua ansaan. Lisäksi näen nuotiotulia
Oikeuspalatsin taholta. Voivat minut vangita ja tappaa. Olet
oikeassa, Pitou, minua ei saa vangita eikä tappaa."

Jo kolmannen kerran sinä päivänä Billot lausui Pitoulle nuo
ihmisylpeydelle mieluisat sanat: "Olet oikeassa."

Pitoun mielestä oli parasta kerrata samat sanat Billotille. "Olette
oikeassa", lausui hän laskeutuen nurmikolle. "Ei teitä saa tappaa,
herra Billot."

Ja lauseen loppu hukkui Pitoun kurkkuun. _Vox faucibus haesit_, olisi
hän voinut sanoa, jos olisi valvonut, mutta hän nukkuikin.

Billot ei sitä huomannut.

"Sainpa aatoksen!" sanoi hän.

"Aah!" kuorsasi Pitou.

"Kuulehan, minulla on aatos. Olenpa vaikka kuinka varovainon,
niin minuun voidaan iskeä, iskeä läheltä tai kaukaa, iskeä ehkä
kuolettavasti, ja voin kuolla heti. Jos niin käy, niin sinun, Pitou,
täytyy tietää, mitä sanot tohtori Gilbertille, mutta pidä suusi
kiinni."

Pitou ei kuullut mitään eikä siis tietysti vastannutkaan.

"Jos haavoitun kuolettavasti enkä voi tehtävääni täyttää, niin menet
puolestani tohtori Gilbertin luo ja sanot hänelle... kuuletko,
Pitou?" haastoi maanviljelijä kumartuen nuorukaisen puoleen, "ja
sanot hänelle... Mutta tuo onnetonhan kuorsaa!"

Billotin innostus laimeni heti Pitoun unen rinnalla.

"Nukkukaamme siis", sanoi hän.

Ja hän laskeutui nurkumatta toverinsa viereen. Vaikka
vuokratilallinen oli tottunut rasituksiin, niin päivän kiidätys ja
illan tapaukset vaikuttivat nukuttavasti häneenkin.

Ja päivä koitti, kun he olivat kolme tuntia nukkuneet tai, oikeammin
sanoen, maanneet horroksissa.

Heidän avatessaan silmänsä ei Pariisi ollut kadottanut mitään
eilisestä kuohuvasta ilmeestään; sotilaita vain ei näkynyt missään,
sen sijaan kansaa kaikkialla.

Kansa oli ottanut aseikseen kiireesti valmistettuja peitsiä,
pyssyjä, joita useimmat eivät osanneet käyttää, komeita entisajan
ampuma-aseita, joiden kullasta, norsunluusta ja simpukankuoresta
sommiteltuja koristuksia miehet ihailivat, ymmärtämättä vähääkään
niiden koneistoa.

Heti sotilaiden peräydyttyä oli ryöstetty Kalustorakennus, ja kansa
kuljetti Kaupungintaloa kohden kahta pientä kanuunaa.

Hätäkellot moikuivat Notre-Damen tornissa, Kaupungintalossa ja
kaikissa kirkoissa. Ihmisiä ilmestyi -- mistä, sitä ei kukaan tiennyt
-- katujen altako, legionittain kalpeita, laihoja, ryysyisiä miehiä
ja naisia, jotka eilen vielä huusivat: Leipää! mutta tänään huusivat:
Aseisiin!

Synkiltä näyttivät nuo kummitukset, joita kahtena viimeisenä
kuukautena oli saapunut maaseudulta Pariisiin, astuen vaiti
vallituksien läpi, asettuen jo ennestään nälkää näkevään kaupunkiin,
niinkuin arabialaiset ihmissudet majailevat hautuumailla.

Tänä päivänä koko Ranskanmaa, jota Pariisissa edustivat joka
maakunnasta saapuneet nälkiintyneet olennot, huusi kuninkaalleen:
"Anna meille vapaus!" ja Jumalalleen: "Anna meille ruokaa!"

Billot heräsi ensimmäiseksi ja herätti Pitounkin. Yhdessä he
lähtivät Louis-le-Grandin koulua kohden; väristen he katselivat
ympärilleen ja kauhistuivat tuota huutavaa kurjuutta. Kuta enemmän
he lähenivät sitä kaupunginosaa, jolla nykyään on nimenä Quartier
latin, -- kuta kauemmaksi he tulivat La Harpe-katua kulkiessaan,
pyrkien Saint-Jaques-kadulle, joka oli heidän matkansa määränä, sitä
useammin he näkivät, samoin kuin fronde-kapinan aikana, rakenneltavan
katusulkuja. Vaimot ja lapset kantoivat talojen yläkertoihin
suuria kirjoja, raskaita huonekaluja, kalliita marmoriesineitä,
murskatakseen niiden avulla muukalaiset sotilaat, jos näitä sattuisi
eksymään Vanhan Pariisin mutkikkaille ja kaidoille kaduille.

Tuon tuostakin näki pari ranskalaista kaartilaista, jotka olivat
koonneet ympärilleen kansaa. He järjestivät tätä ja tavattoman
nopeasti opettivat käyttämään pyssyjä. Naiset ja lapset katselivat
harjoittelua uteliaina ja melkein haluten itsekin oppia niitä
käyttämään.

Billot ja Pitou tapasivat Louis-le-Grandin opistossa täyden
kapinan. Koululaiset olivat nousseet vastarintaan ja karkoittaneet
opettajansa. Kun maanviljelijä seuralaisineen saapui ristikkoportin
eteen, olivat oppilaat miehittäneet sen, uhkaillen koulun johtajaa,
joka kyynelsilmin ja kauhuissaan vastasi heille.

Maanviljelijä katseli hetkisen tätä lasten meteliä ja huusi sitten
äkkiä kaikuvalla äänellä:

"Kuka teistä on nimeltään Sebastien Gilbert?"

"Minä", vastasi viidentoista ikäinen nuori, melkein naismaisen
kaunis poika, joka parin kolmen toverinsa kanssa oli tuonut tikapuut
noustakseen muurien yli, koska eivät kyenneet särkemään ristikkoa.

"Tulkaahan lähemmäksi, lapsukainen!"

"Mitä minusta tahdotte?" kysyi nuori Sebastien Billotilta.

"Aiotteko ryöstää hänet?" kysyi johtaja kauhuissaan, nähdessään nämä
molemmat aseistetut miehet, joista nuorta Gilbertiä puhutelleen
kasvot olivat veressä.

Poika puolestaan katseli molempia miehiä kummastuneena, koettaen
turhaan tuntea rintaveljeään Pitouta, joka oli tavattomasti kasvanut
sen jälkeen, kun he olivat eronneet, ja joka ei tuntunut mitenkään
tutulta sotilaallisessa asussaan.

"Ryöstää hänet!" huudahti Billot, "ryöstää herra Gilbertin poika,
viedä hänet tuohon sekamelskaan, viedä hänet ehkä saamaan vaarallisia
iskuja. Ei suinkaan!"

"Siinä näet, Sebastien", sanoi johtaja, "ystäväsi eivät edes
tahdo ottaa sinua seuraansa. Sillä nuo herrat näyttävät ainakin
ystäviltäsi. Kuulkaahan, hyvät herrat, kuulkaahan, nuoret oppilaani,
kuulkaahan lapset, -- totelkaa minua, minä käsken teitä, totelkaa,
minä rukoilen sitä."

_"Oro obtestorque_", sanoi Pitou.

"Hyvät herra", virkkoi nuori Gilbert odottamattoman tarmokkaasti,
ollakseen niin nuori, "pidättäkää toverini täällä, jos haluatte,
mutta minä tahdon mennä pois, kuuletteko!"

Hän astui porttia kohden. Professori pidätti häntä tarttumalla
pojan käsivarteen. Mutta poika lausui ravistaen kastanjanruskeaa
otsatukkaansa:

"Hyvä herra, olkaa varuillanne. Minä en ole siinä asemassa kuin
toiset; isäni on vangittu, heitetty tyrmään; isäni on tyrannien
vallassa!"

"Tyrannien vallassa!" huudahti Billot. "Puhu, lapsi, sano, mitä sillä
tarkoitat?"

"Se on totta", huusivat lapset, "Sebastien on oikeassa. Hänen isänsä
on otettu vangiksi, ja koska kansa on avannut vankiloita, tahtoo hän,
että hänenkin isänsä vankila avataan."

"Vai niin!" sanoi Billot jättiläisvoimin ravistaen rautaporttia;
"tohtori Gilbert on vangittu! Tuhannen tulimmaista! Pikku Catherine
oli siis oikeassa!"

"Niin", sanoi pikku Gilbert, "isäni on vangittu, ja senvuoksi tahdon
paeta, tahdon mennä taistelemaan, kunnes vapautan isäni!"

Ja näitä sanoja säesti sata raivoisaa ääntä, jotka huusivat täyttä
kurkkua:

"Aseisiin! Aseisiin! Me tahdomme aseita!"

Huudon kuullessaan kadulle kerääntynyt uteliaiden joukko innostui
tästä sankari-innosta ja syöksyi porttia kohden päästääkseen
koululaiset vapaiksi. Johtaja heittäytyi polvilleen koululaisten ja
hyökkääjien väliin ojentaen kätensä rukoilevasti ristikon läpi.

"Rakkaat ystävät, rakkaat ystävät!" huusi hän, "kunnioittakaa näitä
lapsia!"

"Totta kai me heitä kunnioitamme!" sanoi muuan ranskalainen
kaartilainen; "tietysti sen teemme! Ne ovat herttaisia poikia ja
oppivat asetemput kuin enkelit."

"Rakkaat ystävät, rakkaat ystävät! Nämä lapset ovat heidän
vanhempansa uskoneet huostaani, heidän vanhempansa luottavat minuun,
olen hengelläni vastuussa heistä, mutta taivaan nimessä, älkää
riistäkö minulta lapsia!"

Billot riensi vuorostaan portin luo ja vastustaen kaartilaisia,
kansajoukkoa ja oppilaitakin sanoi:

"Hän on oikeassa, tämä on pyhä talletus! Tapelkoot miehet, menkööt
surman suuhun, samapa tuo, kun vain lapset elävät; täytyyhän säästää
siementä tulevaisuutta varten."

Vastustavin huudoin tervehdittiin näitä sanoja.

"Kuka tässä mukisee?" huusi Billot. "Ei se ainakaan liene isä. Minä,
joka teille puhun, otin syliini eilen kaksi kuolevaa miestä. Heidän
verensä on vaatteillani. Katsokaa!"

Ja hän näytti verisiä liivejään ja paitaansa niin suurenmoisella
eleellä, että se sai kuulijat haltioihinsa.

"Eilen", jatkoi Billot, "minä taistelin Palais-Royalin luona ja
Tuilerieissä, ja tämä poikakin on taistellut, mutta tällä pojalla ei
ole isää eikä äitiä, ja sitäpaitsi hän on jo melkein mies."

Ja hän osoitti Pitouta, joka tunsi siitä ylpeytensä paisuvan.

"Tänään", jatkoi Billot, "minä taas taistelen, mutta älköön kukaan
sanoko minulle: Pariisilaiset olivat niin heikkoja kamppaillessaan
muukalaisia sotilaita vastaan, että kutsuivat lapsetkin avukseen."

"Se on totta, se on totta!" kuului kaikkialta sotilaiden ja naisten
huutoja. "Hän on oikeassa. Menkää sisään, menkää sisään, lapset!"

"Kiitos, kiitos", sanoi johtaja, koettaen ristikon läpi tavoittaa
Billotin kättä.

"Ja ennen kaikkea", sanoi tämä, "pitäkää hyvää huolta Sebastienista."

"Pitää huolta minusta! Mutta minä sanon, että minusta ei saa pitää
huolta!" huusi nuori oppilas kalpeana ja tapellen palvelijoiden
kanssa, jotka väkisin veivät häntä pois.

"Päästäkää minut sisään", sanoi Billot, "niin kyllä rauhoitan hänet."

Joukko antoi tilaa. Maanviljelijä kiskoi järjestään Ange Pitouta,
ja molemmat astuivat koulun pihaan. Kolme neljä kaartilaista ja
kymmenkunta vahtia oli portilla vartioimassa ja estämässä oppilaita
lähtemästä. Billot meni suoraa päätä Sebastienin luo ja ottaen
kyhmyisiin käsiinsä hänen valkoiset ja hienot kätensä sanoi:

"Sebastien, tunnetko minut?"

"En."

"Olen isäntä Billot, isänne tilanhoitaja."

"Nyt minä tunnen teidät."

"Ja tunnetko tätä poikaa?" jatkoi Billot osoittaen seuralaistaan.

"Sehän on Ange Pitou", sanoi poika.

"Niin, Sebastien, minä se olen."

Ja Pitou heittäytyi ilosta itkien rintaveljensä ja oppitoverinsa
kaulaan.

"Ja mitä nyt sitten?" kysyi poika vähääkään ilahtumatta.

"Mitäkö nyt?... Jos toiset ovat ottaneet sinulta isän, niin minä
annan hänet sinulle takaisin."

"Tekö?"

"Niin, minä, minä, ja kaikki ne, jotka ovat tuolla seurassani.
Perhana vieköön! Eilen olimme tekemisissä itävaltalaisten kanssa ja
olemme nähneet heidän patruunalaukkunsa."

"Ja todistuksena siitä on tämä, joka minulla on", vahvisti Pitou.

"Vapautammehan hänen isänsä?" huusi Billot kansanjoukolle.

"Sen teemme", karjui joukko. "Me vapautamme hänet!" Sebastien pudisti
päätänsä.

"Isäni on Bastiljissa", sanoi hän alakuloisesti.

"Entä sitten!" huudahti Billot.

"Entäkö sitten! Eihän Bastiljia voi valloittaa!" vastasi lapsi.

"Mitä sinä siis aiot tehdä, koska olet siitä varma?"

"Aion mennä torille, siellähän taistellaan; ehkä isäni huomaisi minut
vankilan ristikkojen takaa."

"Mahdotonta."

"Mahdotonta! Miksi se olisi mahdotonta? Kävellessäni eräänä päivänä
koululaisten kanssa, näin erään vangin kasvot. Jos olisin nähnyt
isäni yhtä selvästi kuin näin tuon vangin, olisin tuntenut hänet ja
huutanut: ole levollinen isä, minä rakastan sinua!"

"Ja jos Bastiljin sotilaat olisivat surmanneet sinut?"

"No, silloin he olisivat surmanneet minut isäni silmien edessä."

"Senkin tuhannen paholaista, Sebastien, sinä olet paha poika, kun
menisit surmattavaksi isäsi silmien eteen. Hän olisi kuollut surusta
vankityrmässä, hän, jolla ei ole ketään muuta maailmassa ja joka
sinua palavasti rakastaa! Sinulla, Gilbert, on toden totta paha
sydän."

Ja maaviljelijä ravisti poikaa.

"Niin on, niin on, paha sydän", ulvoi Pitou puhjeten itkemään.

Sebastien ei vastannut mitään.

Ja pojan vaipuessa synkkiin mietteisiin Billot ihaili hänen kalpeita
ja hienoja kasvojaan, hehkuvia silmiään, hienoa ja ivallista
suutansa, kotkannenäänsä ja voimakasta leukaansa, joka samalla kertaa
ilmaisi sielun ja veren aateluutta.

"Sanoitko, että isäsi on Bastiljissa?" lausui viimein maanviljelijä.

"Sanoin."

"Ja miksi?"

"Siksi, että isäni on Lafayetten ja Washingtonin ystävä, siksi, että
isäni on ollut miekoin taistelemassa Amerikan vapauden puolesta ja
kynällään Ranskan vapauden puolesta -- siksi, että koko maailma
tuntee isäni tyrannien vihaajaksi, siksi, että hän on kironnut
Bastiljia, jossa toiset kärsivät... Siksi hän on sinne joutunut."

"Milloin?"

"Kuusi päivää sitten."

"Ja missä hänet vangittiin?"

"Havren tienoolla, juuri kun hän astui maihin."

"Mistä sen tiedät?"

"Sain kirjeen häneltä."

"Havrestako?"

"Niin."

"Itse Havressako hän joutui vangiksi?"

"Lillebonnessa."

"Kuulehan, poika, älä ole minulle ynseä, vaan kerro minulle kaikki
tarkoin. Minä vannon ennen jättäväni luuni Bastiljin torille kuin
olen vapauttamatta isääsi."

Sebastien katsoi maanviljelijään ja huomatessaan hänen puhuvan
sydämensä kyllyydestä heltyi.

"Niin", sanoi hän, "Lillebonnessa. Hänellä oli sen verran aikaa, että
ennätti kirjoittaa nämä sanat erääseen kirjaan:

    "Sebastien, olen vangittu, ja minut viedään Bastiljiin.

    Malttia. Toivo ja ahkeroitse!

    Lillebonne, heinäkuun 7 päivänä 1789.

    J.K. Minut on vangittu vapauden tähden.

    Poikani on Pariisissa Louis-le-Grandin opistossa. Tämän kirjan
    löytäjää pyydetään ihmisyyden nimessä viemään kirja pojalleni.
    Hänen nimensä on Sebastien Gilbert."

"Ja tuo kirja?" kysyi Billot läähättäen jännityksestä.

"Hän pani kirjan sisään kultarahan, sitoi sen nuoralla kiinni ja
heitti ulos ikkunasta."

"Ja...?"

"Ja kauppalan pappi löysi sen. Hän valitsi seurakuntalaisistaan
vankan nuoren miehen ja sanoi: 'Jätä kaksitoista frangia perheellesi,
jolla ei ole leipää, ja loput kaksitoista saat mennäksesi Pariisiin
viemään tämän kirjan eräälle poika-raukalle, jonka isä on vangittu
sen vuoksi, että hän rakasti liian paljon kansaa.' Nuori mies saapui
eilen keskipäivän aikaan. Hän antoi minulle isäni kirjeen. Tällä
tavalla olen saanut tietää hänen joutuneen vangiksi."

"Toden totta", sanoi Billot, "tämän kuultuani alan ajatella hiukan
parempaa papeista. Valitettavasti he eivät kaikki ole samanlaatuisia.
Ja missä se kunnon nuori mies on?"

"Hän läksi eilisiltana. Hän toivoo säästävänsä perheelleen vielä
viisi livreä niistä kahdestatoista, jotka hän sai mukanansa."

"Kaunista, kaunista!" kiitti Billot itkien ilosta. "Kansa on
hyväsydämistä, eikö olekin, Gilbert?"

"Nyt te tiedätte kaikki."

"Niin tiedän."

"Olette luvannut hankkia minulle isäni takaisin, jos kerron kaikki.
Olen puhunut, alkakaa nyt ajatella lupaustanne."

"Olen sanonut, että vapautan hänet tai annan surmata itseni. Näytä
nyt minulle se kirja", sanoi Billot.

"Tässä se on", vastasi poika ottaen taskustaan Rousseaun teoksen
_Yhteiskuntasopimuksesta_.

"Ja missä on isäsi kirjoitus?"

"Tässä", sanoi poika näyttäen noita rivejä.

Vuokratilallinen suuteli kirjoitusta.

"Nyt", sanoi hän, "pysy vain tyynenä. Minä menen etsimään isääsi
Bastiljista."

"Te onneton!" sanoi johtaja tarttuen Billotin käsiin; "millä tavoin
te voisitte päästä valtiovangin luo?"

"Valloittamalla Bastiljin, tuhat tulimmaista!"

Muutamat kaartilaiset alkoivat nauraa. Vähän ajan päästä oli
pilkkanauru levinnyt yleiseksi.

"Mutta", ärähti Billot luoden ympärilleen vihasta säkenöiviä
katseita, "mitä se Bastilji siis on, sanokaahan?"

"Kiveä", vastasi muuan sotilas.

"Rautaa", lisäsi toinen.

"Ja tulta", täydensi kolmas. "Olkaahan, miekkonen, varuillanne,
muutoin poltatte hyppysenne."

"Niin, niin, siinä voi polttaa hyppysensä!" huusi joukko kauhuissaan.

"Senkin pariisilaiset", karjui tilanomistaja. "Teillä on kivikuokkia,
ja te pelkäätte kiviä; teillä on lyijyä, ja pelkäätte rautaa, --
ruutia, ja pelkäätte tulta. Pariisilaiset pelkureita, pariisilaiset
halpamaisia, pariisilaiset orjia: tuhannen paholaista! Missä on
rohkea mies, joka lähtee minun ja Pitoun seurassa valloittamaan
kuninkaan Bastiljia? Nimeni on Billot, maanviljelijä Ile-de-Francesta.
Eteenpäin!"

Billot oli intoutunut huimaavan urhoolliseksi.

Ympärillä joukko jo innosta vapisten ja leimuten huusi:

"Bastiljiin! Bastiljiin!"

"Poika", kysyi hän, "mikä oli isäsi viimeinen sana?"

"Ahkeroitse!" vastasi Sebastien.

"Siis, _ahkeroitse_ sinä täällä, me menemme _ahkeroimaan_ tuolla.
Mutta meidän työmme vaatii hävitystä ja surmaamista."

Poika ei vastannut sanaakaan. Hän peitti käsillään kasvonsa,
puristamattakaan Pitoun kättä, joka syleili häntä, ja sai sellaisen
kouristuskohtauksen, että hänet oli pakko viedä opiston sairaalaan.

"Bastiljiin!" huusi Billot.

"Bastiljiin!" huusi Pitou.

"Bastiljiin!" kertasi joukko.

Ja niin lähdettiin Bastiljia kohden.




XIII

KUNINGAS ON NIIN HYVÄ, KUNINGATAR ON NIIN HYVÄ


Nyt lukijamme sallikoot meidän selittää tärkeimmät valtiolliset
tapahtumat, jotka olivat sattuneet sen jälkeen, kun viimeisessä
julkaisussamme jätimme Ranskan hovin.

Ne, jotka tuntevat tämän aikakauden historian tai joita pelkkä
historia kauhistuttaa, voivat sivuuttaa tämän luvun, sillä tätä
seuraava jatkaa juuri sitä, mihin edellinen loppui. Tämä luku on
ainoastaan niitä varten, jotka tahtovat tietää kaikki.

Vuoden tai parin ajan oli jotakin tuntematonta, ennenkuulumatonta,
menneisyydestä saapuvaa ja tulevaisuuteen johtavaa ollut ilmassa. Se
oli vallankumous.

Voltaire oli hetkiseksi toipunut kuolinkamppailussaan ja kohoten
istualleen nähnyt tämän loistavan aamuruskon paistavan sen yön
syvyyksissä, missä se vielä uinui.

Vallankumous, samoin kuin Kristuskin, jonka ajatuksen se oli
omistanut, tuli tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.

Kun Anna Itävaltalainen tuli holhoojahallitsijaksi, sanoivat
kardinaali de Retzin kertomuksen mukaan kaikki: _Kuningatar on niin
hyvä!_

Kun eräänä päivänä madame de Pompadourin lääkäri Quesnoy, joka asui
hoidokkinsa luona, näki Ludvig XV:n astuvan sisään, valtasi hänet
kaiken syvän kunnioituksen syrjäyttävä tunne niin täydellisesti, että
hän vapisi.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyi häneltä madame de Housset.

"Se", vastasi Quesnoy, "että joka kerta kun näen kuninkaan,
ajattelen: Tuossa on kuitenkin mies, jonka vallassa on katkaisuttaa
kaulani!"

"Siitähän ei ole vaaraa", sanoi madame de Housset, _"kuningas on niin
hyvä!"_

Näillä kahdella puhetavalla: _Kuningas on niin hyvä! Kuningatar on
niin hyvä!_ luotiin Ranskan vallankumous.

Kun Ludvig XV kuoli, hengähti Ranska helpotuksesta. Olihan päästy
samalla kertaa Pompadoureista, Dubarryistä ja Hirvipuistosta.

Ludvig XV:n huvitukset tulivat kansalle kalliiksi: ne yksinään
maksoivat yli kolme miljoonaa vuodessa.

Onneksi oli uusi kuningas nuori, siveellinen, hyväätekeväinen,
melkein filosofi.

Tämä kuningas oli samoin kuin Jean-Jaques Rousseaun Émile, oppinut
ammatin tai oikeammin kolmekin ammattia.

Hän oli lukkoseppä, kelloseppä ja mekanikko.

Kauhistuen sitä kuilua, jonka partaalla hän seisoo, hylkääkin
kuningas aluksi kaikki suosionanomukset. Hoviherrat vapisevat.
Kaikeksi onneksi muuan asia lohduttaa heitä: kuningas ei hylkää
anomuksia omassa nimessään, vaan Turgot, ja kuningatar ei vielä ehkä
olekaan täydelleen kuningatar, joten hänellä ei tänä iltana ole samaa
vaikutusvaltaa kuin toivottavasti huomenna.

Vuoden 1777 tienoissa hän saavuttaa tämän kauan odotetun
vaikutusvallan: kuningatar tulee äidiksi. Kuningas, joka tätä ennen
jo oli niin hyvä kuningas ja puoliso, tulee kaiketi nyt hyväksi
isäksi.

Kuinka voisikaan hän nyt enää kieltää mitään siltä, joka on
lahjoittanut kruununperillisen.

Eikä siinä vielä kaikki; kuningas on hyvä velikin. Tunnettehan,
kuinka Beaumarchais uhrattiin Provencen kreivin vuoksi, vaikka
kuningas ei rakastanutkaan tätä kuivakiskoista lukumies-veljeänsä.

_Kuningas on niin hyvä, kuningatar on niin hyvä_ 121

Mutta sen sijaan hän rakastaa paljon Artoisin kreiviä, nuorinta
veljeä, komeaa ranskalaisen aatelismiehen esikuvaa.

Hän rakastaa tätä niin paljon, että jos hän joskus kieltää
jotakin kuningattarelta, Artoisin kreivin tarvitsee vain liittyä
kuningattareen, eikä kuningas voi enää mitään evätä.

Tämän vuoksi pääsevätkin herttaiset henkilöt hallitsemaan. Herra
de Calonne, maailman kaikkein herttaisin mies, on valtionvarain
ylijohtaja. Hän sanoo kuningattarelle:

"Madame, jos se on mahdollista, niin se on jo kuin toteutunut; jos
mahdotonta, niin sen pitää toteutua."

Tästä päivästä alkaen, jolloin tämä ihastuttava vastaus kiertää
Pariisin ja Versaillesin salongeissa, avataan jälleen punainen kirja,
jonka jo pelättiin pysyvän suljettuna.

Kuningatar ostaa Saint-Cloudin. Kuningas ostaa Rambouilletin.

Kuninkaalla ei enää ole suosikkeja, vaan kuningattarella: sisarukset
Diane ja Jules de Polignac maksavat Ranskalle yhtä paljon kuin
Pompadour ja Dubarry.

_Kuningatar on niin hyvä!_

Ehdotetaan hovin talouden suuria menoeriä vähennettäviksi. Muutamat
suostuvat siihen, mutta muuan linnan vakituisia toimihenkilöitä
kieltäytyy jyrkästi vähennyksestä, nimittäin herra de Coigny. Hän
tapaa kuninkaan eräässä käytävässä, panee toimeen suuren kohtauksen.
Kuningas pakenee ja illalla sanoo nauraen:

"Olen melkein varma siitä, että ellen olisi myöntynyt, olisi Coigny
lyönyt minua."

_Kuningas on niin hyvä!_

Ja toisinaan kuningaskunnan kohtalo riippuu pienen pienistä
seikoista, esimerkiksi hovipojan kannuksista.

Ludvig XV kuolee. Kuka pääsee Aiguillonin herttuan seuraajaksi?

Kuningas Ludvig XVI kannattaa Machautia. Hän on niitä ministereitä,
jotka ovat kannatelleet jo huojuvaa valtaistuinta. _Mesdames_ --
kuninkaan tädit nimittäin -- puoltavat herra de Maurepasia, joka
on perin huvittava ja kirjoittaa somia runoja. Hän on kyhännyt
Pontchartrainissa kolme nidosta, joita hän nimittää muistelmiksensa.

Tässä ratkaisee vain kilpajuoksu. Kuka ennättää ensimmäiseksi antaa
sanan -- kuningas ja kuningatarko Arnouvilleen vai _mesdames_
Pontchartrainiin?

Kuninkaalla on käsissään valta, hänen puolellaan siis on
mahdollisuudet. Hän kiiruhtaa kirjoittamaan:

"Lähtekää heti Pariisiin. Odotan."

Hän pistää tämän viestin kuoreen ja kirjoittaa osoitteeksi:

"Herra kreivi de Machaut, Arnouvillessa."

Kutsutaan hovipoika päätallista, annetaan hänelle kuninkaallinen
kirje. Hän saa määräyksen lähteä täyttä laukkaa ratsastamaan.

Nyt kun hovipoika on lähtenyt, voi kuningas ottaa vastaan prinsessat.

_Mesdames_, samat, joille heidän isänsä oli antanut nimeksi --
niinkuin olemme nähneet _Josef Balsamo-romaanissa_. -- Riepu, Rääsy
ja Varis, kolme varsin hienoa nimitystä, odottavat oven takana,
joka on vastapäätä sitä, mistä hovipoika läksi, -- odottavat hänen
lähtöänsä.

Kun hovipoika on poistunut, sopii prinsessain astua sisälle.

He tulevat, vetoavat kuninkaaseen herra de Maurepasin puolesta.
Kysymys on vain ajasta, kuningas ei tahdo suotta evätä tädeiltään.
_Kuningas on niin hyvä!_

Hän aikoo myöntyä silloin, kun hovipoika on kylliksi kaukana, jotta
häntä ei enää voitaisi tavoittaa.

Hän taistelee muodon vuoksi tätejään vastaan, pitäen kelloa silmällä;
puoli tuntia on ihan tarpeeksi -- kello ei voi näyttää väärin, sillä
hän on itse sen tarkistanut.

Kahdenkymmenen minuutin päästä hän suostuu:

"Tavoitettakoon hovipoika", sanoo hän, "niin asia on sillä hyvä!"

Mesdames rientävät. Mies ratsun selkään; hän saa ajaa kuoliaaksi
hevosen, kaksi hevosta, kymmenen hevosta, mutta hovipoika on saatava
kiinni.

Se on tarpeetonta; ei käy pakolliseksi ajaa hevosta kuoliaaksi.

Lähtiessään on hovipoika kompastunut portaissa ja taittanut toisen
kannuksensa. Eihän voi yhden kannuksen avulla karauttaa täyttä
laukkaa.

Päätallin päällikkönä on sitäpaitsi ritari d'Abzac, eikähän päästäisi
kuriiria hevosen selkään (sillä hänhän tarkastaa kuriirit),
ellei kuriiri lähde sellaisella tavalla, joka tuottaa kunniaa
kuninkaalliselle tallille.

Hovipoika ei pääse taipaleelle, ennenkuin on saanut molemmat
kannukset.

Seurauksena siitä on, että hovipoikaa ei pidätetäkään Arnouvillen
tiellä, täyttä laukkaa ajamassa, vaan kuninkaallisen linnan pihassa.
Hän on satulassa ja valmiina lähtemään moitteettomassa asussa.

Häneltä otetaan kirje. Kirje jätetään silleen, sillä sehän sopii
kelle tahansa. Sen sijaan että kirjeen kuoressa oli osoite: "Herra
kreivi de Machaut, Arnouvillessa", prinsessat kirjoittavatkin: "Herra
kreivi de Maurepas, Pontchartrainissa."

Kuninkaallisen tallin kunnia on pelastettu, mutta yksinvalta on
syösty häviön tielle.

Maurepasin ja Calonnen avulla kaikki luonnistuu hyvin, toinen laulaa,
ja toinen maksaa. Hoviherrojen ohella on vielä valtion verotulojen
vuokraajat, jotka myös tekevät tehtävänsä hyvin.

Ludvig XIV aloitti hallituksensa hirttämällä pari yli-veronkantajaa
Colbertin neuvoa seuraten. Senjälkeen hän otti La Vallièren
rakastajattarekseen ja rakennutti Versaillesin. La Vallière ei
maksanut hänelle mitään. Mutta Versailles, jonne hän tahtoi
lemmittynsä majoittaa, kävi kalliiksi.

Sitten vuonna 1685 karkoitetaan miljoona toimeliasta käsityöläistä
Ranskasta sen perustuksella, että he ovat protestantteja.

Niinpä vuonna 1707, vielä suuren kuninkaan aikana, Boisguilbert
sanookin puhuessaan vuodesta 1698:

"Siihen aikaan se vielä kävi laatuun, sillä silloin oli vielä öljyä
lampussa. Mutta nyt on kaikki loppunut raaka-aineen puutteessa."

Mitä sanotaankaan kahdeksankymmentä vuotta tuon jälkeen, -- kun
Dubarryt ja Polignacit ovat tehneet tehtävänsä! Kun on pakotettu
kansa hikoilemaan vettä, pakotetaan se hikoilemaan verta. Siinä
kaikki!

Ja tämä kaikki tapahtuu hienoja muotoja noudattaen.

Ennen voudit olivat ankaria, raakoja ja kylmiä kuin vankilan portit,
joiden taakse he heittivät uhrinsa. Nyt he ovat ihmisystäviä.
Toisella kädellä he kyllä riistävät kansan putipuhtaaksi, mutta
toisella rakentavat sille sairashuoneita.

Muuan ystäväni, eräs suuri rahamies, väitti, että niistä
sadastakahdestakymmenestä miljoonasta, jotka suolatulli tuotti,
tullin vuokraajat pistivät omiin taskuihinsa seitsemänkymmentä
prosenttia. Senvuoksi eräässä seurassa neuvosherra, jolta kysyttiin,
eikö valtio voisi tehdä säästöjä, vastasi sanaleikillä:

"Emme me kaipaa valtiosäästöjä, vaan valtiosäätyjä."

Se kipinä putosi ruutiin, ruuti leimahti ja sai aikaan tulipalon.
Jokainen kertasi neuvosherran lausetta, ja säätyjä vaadittiin koolle.

Hovi määräsi säätyjen kokoontumispäiväksi toukokuun ensimmäisen
päivän 1789.

Elokuun 24 päivänä 1788 herra de Brienne erosi. Hänkin oli varsin
kepeästi hoidellut valtion raha-asioita. Mutta erotessaan hän ainakin
antoi viisaan neuvon: piti kutsua Necker jälleen toimeen.

Necker palasi ministeristöön, ja jälleen heräsi luottamus kaikissa.
Mutta Ranskan suurena väittelykysymyksenä pysyi yhä kansakunnan
edustaminen kolmisäätyisenä.

Siéyès julkaisi kuuluisan lentokirjasen "kolmannesta säädystä."

Dauphinén maakunta, jonka eduskunta kokoontui hovin tahtoa vastaan,
päätti, että kolmas sääty olisi yhtä suurella vallalla edustettu kuin
aateli ja papitkin.

Pantiin toimeen arvohenkilöiden kokous, jota kesti kolmekymmentäkaksi
päivää, marraskuun kahdeksannesta joulukuun yhdeksänteen päivään 1788.

Tällä kertaa Jumala sekaantui asiaan. Kun kuninkaitten ruoska ei
saanut mitään aikaan, vinkui Jumalan ruoska sensijaan ilmassa ja pani
kansan liikkeelle.

Tuli talvi ja nälänhätä. Nälkä ja pakkanen avasivat vuoden 1789 ovet.

Pariisi oli tulvillaan sotaväkeä, kadut täynnä vartiostoja. Pari
kolme kertaa panostettiin aseet väkijoukon edessä, joka oli
kuolemassa nälkään.

Sitten, kun aseet ovat panostetut, ei niitä käytetäkään, silloin kun
niitä pitäisi käyttää.

Eräänä aamuna, huhtikuun 26 päivänä, viisi päivää ennen säätyjen
kokoonkutsumista, on muuan nimi kaikkien huulilla. Tähän nimeen
liitetään mitä pahimmat kirosanat, sitäkin vihaisemmin, kun se
kuuluu työmiehelle, joka on rikastunut. Réveillon, niin vakuutetaan,
Réveillon, Saint-Antoinen esikaupungissa olevan kuuluisan
paperitehtaan johtaja, Réveillon on sanonut, että työmiesten
päiväpalkka pitäisi alentaa seitsemäänkymmeneen viiteen centimeen.
Se olikin totta. Hovi, lisättiin, aikoi antaa hänelle mustan nauhan,
Pyhän Mikaelin ritarikunnan merkin. Se taasen oli järjetöntä puhetta.
Mellakoihin liittyy jokin hupsu juttu. Ja huomattava on, että etenkin
tällaisista huhuista saa suoranainen vallankumous yllykkeensä ja
voimansa.

Kansa tekee nuken, antaa sille nimeksi Réveillon, koristaa mustalla
nauhalla, sytyttää sen tuleen Réveillonin oman oven edessä ja polttaa
sen lopullisesti Kaupungintalon torilla, kunnallisten viranomaisten
silmien edessä, heidän katsellessaan.

Kun tästä ei koidu rangaistusta, käy kansa uskaliaammaksi. Se
julistaa, että seuraavana päivänä, kun Réveillon ensin on kuvan
muodossa tuomittu, kansa ottaa hänet itsensä käsiteltäväkseen.

Tämä on suoranainen haaste hallitusvallalle.

Hallitusvalta lähetti kolmekymmentä ranskalaista kaartilaista, tai
niitäkään ei hallitusvalta lähettänyt, vaan eversti de Byron.

Nämä kolmekymmentä kaartilaista saivat katsella tätä suuripiirteistä
kaksintaistelua, jota eivät kyenneet estämään. He näkivät, kuinka
tehdas ryöstettiin, huonekalut heiteltiin ikkunoista, kaikki
rikottiin, kaikki poltettiin. Tässä sekamelskassa varastettiin 500
kulta-louisdoria.

Juotiin viinit kellareista, ja kun ei enää ollut viiniä,
ryypiskeltiin tehtaan värit, joita luultiin viiniksi.

Koko 27 päivä kului tähän hurjuuteen.

Noiden kolmenkymmenen sotilaan avuksi lähetettiin ranskalaisesta
kaartista muutamia komppanioita, jotka ensin ampuivat tyhjiä
laukauksia ja sitten täysiä. Kaartilaisiin liittyivät illalla herra
de Bezenvalin sveitsiläiset.

Sveitsiläiset eivät ota vallankumousta leikin kannalta. He unohtivat
luodit patruunoihin, ja kun sveitsiläiset ovat luonnostaan
metsästäjiä, ammuttiin parikymmentä ryöstäjää kuoliaaksi.

Muutamilla oli taskuissaan osa edellämainituista kultarahoista, jotka
Réveillonin kirjoituspöydän laatikosta olivat joutuneet ryöstäjille
ja tätä kautta sveitsiläisille.

Bezen vai oli kaikki tehnyt omalla vastuullaan. Kuningas ei häntä
kiittänyt, mutta ei moittinutkaan. Mutta kun kuningas ei kiitä, on se
sama kuin moite.

Parlamentti pani toimeen tutkimuksen. Kuningas keskeytti sen.
_Kuningas oli niin hyvä!_

Kuka sitten oli sytyttänyt kansan tuleen? Kukaan ei voinut sanoa.

Onhan tosiaan nähty kuumina kesäpäivinä, että tulipalo syttyy ihan
syyttä.

Syytettiin Orleansin herttuaa. Syytös oli järjetön; se jäi sikseen.

29 päivänä Pariisi oli rauhallinen -- ainakin näytti siltä.

Tuli toukokuun 4 päivä. Kuningas ja kuningatar menivät koko hovin
seurassa Notre-Dameen kuulemaan messua _Veni Creator_.

Huudeltiin paljon: "Eläköön kuningas!" ja vielä enemmän: "eläköön
kuningatar!" _Kuningatar oli niin hyvä!_

Se oli viimeinen rauhanpäivä.

Seuraavana päivänä ei enää huudeltu niin paljon "eläköön kuningatar",
mutta sensijaan sitä enemmän: "eläköön Orleansin herttua."

Tämä huuto koski kipeästi kuningattareen, joka halveksi siihen
määrään herttuaa, että syytti häntä pelkuriksi. Ikäänkuin milloinkaan
olisi ollut pelkuria Orleansin suvussa, alkaen hänestä, joka voitti
Casselin taistelun, Chartresin herttuaan asti, joka vaikutti
Jemmapesin ja Valmyn voittoihin!

Se oli niin voimakas isku, että nais-parka oli pyörtymäisillään;
hänen päänsä oli jo riipuksissa, häntä täytyi tukea. Madame Campan
kertoo tämän muistiinpanoissaan.

Mutta tämä riipuksissa oleva pää nousi jälleen ylpeänä ja korskeana
pystyyn. Ne, jotka näkivät hänen silloisen ilmeensä, eivät enää
milloinkaan sanoneet: _Kuningatar on niin hyvä!_

On olemassa kolme kuningattaren muotokuvaa; eräs on maalattu vuonna
1776, toinen 1784 ja muuan 1788. Olen nähnyt ne kaikki kolme
Versaillesissa. Katselkaa te niitä vuorostanne, jos nämä kolme kuvaa
kerran pannaan samaan saliin, voi niistä lukea Marie-Antoinetten koko
elämänkerran.

Kolmen säädyn kokoontumisesta piti tulla sovinto, mutta siitä tulikin
sodanjulistus.

"Kolme säätyä!" huudahti Siéyès; "ei, vaan kolme eri kansakuntaa!"

Toukokuun 3 päivänä, päivää ennen Pyhän Hengen messua, otti kuningas
edusmiehet vastaan Versaillesissa.

Muutamat kehoittivat häntä panemaan sydämellisyyden hovisääntöjen
sijaan.

Kuningas ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Hän otti ensiksi
vastaan papiston. Sitten aateliston. Lopulta kolmannen säädyn.

Kolmas sääty oli odottanut kauan ja murisi. Entisten säätykokousten
aikana se piti puheensa polvistuneena.

Nyt ei voitu saada kolmannen säädyn puheenjohtajaa polvistumaan.
Päätettiin, ettei kolmas sääty pitäisikään puhetta.

Toukokuun 5 päivän istunnossa kuningas pani hatun päähänsä ja
aatelisto myös. Kolmas sääty tahtoi menetellä samaten, mutta silloin
kuningas paljasti päänsä. Mieluummin hän oli avopäin kuin näki
kolmannen säädyn hattupäisenä edessään.

Kesäkuun 10 päivänä Siéyès tuli kokoukseen. Hän näki siellä olevan
melkein yksinomaan kolmanteen säätyyn kuuluvia. Papisto ja aatelisto
kokoontuivat muualla.

"Leikatkaamme köysi poikki", sanoi Siéyès; "on jo aika."

Ja Siéyès ehdotti, että aateliston ja papiston oli saavuttava
ehdottomasti tunnin kuluessa.

"Elleivät he saavu, niin poissaolevat saavat tyytyä läsnäolevien
päätökseen."

Saksalainen ja sveitsiläinen armeija ympäröi Versaillesin. Kokonaisen
patterin kanuunat oli suunnattu kokousta kohden.

Siéyès ei tästä piitannut. Hän välitti vain siitä, että kansa
näki nälkää. "Mutta eihän kolmas sääty yksinään voi muodostaa
säätykokousta", huomautti joku Siéyèsille.

"Sitä parempi", vastasi Siéyès, "silloin se muodostaa
kansalliskokouksen."

Poissaolevat eivät saavu. Siéyèsin ehdotus hyväksytään; kolmas sääty
nimittäytyy kansalliskokoukseksi 400 äänen enemmistöllä.

Kesäkuun 19 päivänä kuningas määrää Kansalliskokouksen salin
suljettavaksi. Mutta tehdäkseen sellaisen valtiokaappauksen tarvitsee
kuningas verukkeen. Salissa piti muka tehdä valmistuksia suurta
kuninkaallista istuntoa varten seuraavaksi maanantaiksi.

Kesäkuun 20 päivänä kello seitsemän aamulla saa Kansalliskokouksen
puheenjohtaja tiedon, että sinä päivänä ei olekaan kokousta.

Kello kahdeksalta hän menee istuntosalin ovelle lukuisain jäsenten
seurassa. Ovi on suljettu ja vartijat ovella.

Sataa kaatamalla. Tahdotaan murtaa ovet auki.

Vartiosotilaille on annettu jyrkät määräykset; he panevat painettinsa
ristiin oven eteen.

Muuan ehdottaa kokoonnuttavaksi Asetorille. Toinen Marlyssa.
Guillotin ehdottaa Pallohuonetta.

Guillotin! Mikä kummallinen sattuma, että se osuu olemaan juuri
Guillotin, mikä nimi tulee neljää vuotta myöhemmin niin perin
kuuluisaksi, kun siihen on lisätty _e_-kirjain. Mikä kummallinen
sattuma, että juuri Guillotin ehdottaa Pallohuonetta!

Tämä Pallohuone on tyhjä, rappiolle jätetty, kaikille tuulille avoin.
Se on Kristuksen sisaren seimi! Se on vallankumouksen kehto!

Kristus oli neitsyen poika. Vallankumous oli raiskatun kansan tytär.

Tähän suureen mielenosoitukseen vastaa kuningas kuninkaallisella
sanallaan: _Veto_ (epään)!

Herra de Brézé lähetetään niskuroitsijain luo käskemään heidän
hajaantua. "Me olemme täällä kansan tahdosta", sanoo Mirabeau,
"emmekä lähde täältä muutoin kuin painetti mahassamme."

Hän ei sanonut, niinkuin väitetään: "Vain painettien pakottamina."
Miksi onkaan jokaisen suuren miehen takana pikkuinen puheniekka, joka
pilaa lauselmat muka siloitellessaan niitä?

Miksi tällainen oli Mirabeaun takana Pallohuoneessa? Tai
Cambronnen takana Waterloon luona? [Cambronnen epäävä vastaus
antautumisvaatimukseen epätoivoisessa asemassa on mahdoton painattaa
tavallisiin kirjoihin. Victor Hugo on loistavasti tulkinnut, kuinka
suurta oli hienosti sivistyneen miehen karkeasanaisuus tänä uljaana
kuolonhetkenä. -- _Suom._]

Tämä vastaus mentiin ilmoittamaan kuninkaalle.

Hän käveli vähän aikaa kiusaantuneen näköisenä.

"Eivätkö he aio lähteä?", kysyi hän.

"Eivät, sire."

"Annettakoon heidän sitten olla."

Niinkuin näemme, kuninkuus jo taipui kansan käden painaessa ja
painuikin hyvin alas.

Kesäkuun 23 päivästä heinäkuun 12 päivään asti näytti kaikki
tyyneltä, mutta se oli sitä raskasta ja tukahduttavaa tyyneyttä, joka
ennustaa myrskyä. Se oli huonon nukkumisen pahaa unta.

Heinäkuun 11 päivänä kuningas tekee päätöksen, kuningattaren,
Artoisin kreivin, Polignacien, koko Versaillesin hovipiirin
kovistelemana, ja erottaa Neckerin. Seuraavana päivänä tämä uutinen
leviää Pariisiin.

Olemme nähneet, millaisen vaikutuksen se sai aikaan. Heinäkuun 13
päivän iltana Pariisi puolusti itseään; seuraavana aamuna Pariisi
oli valmis hyökkäämään. Silloin myös Billot huusi: "Bastiljiin"!
ja kolmetuhatta kertasi tätä huutoa, joka pian tuli Pariisin koko
väestön yhteiseksi.

Olihan olemassa rakennus, joka viisi vuosisataa oli painanut Ranskan
kansan rintaa, kuten kirottu kivenlohkare Sisyfoksen hartioita.

Mutta Ranska ei luottanut voimiinsa niin paljon kuin titaani: se ei
ollut koskaan koettanut tätä taakkaa nostaa.

Tämä rakennus, tämä Pariisin otsaan painettu läänitysaatelin sinetti,
oli Bastilji.

Kuningas oli liian hyvänsävyinen katkaisuttamaan keneltäkään kaulaa,
kuten madame du Hausset sanoi. Mutta hän lähetti ihmisiä Bastiljiin.

Kun kerran ihminen kuninkaan määräyksestä oli joutunut Bastiljiin,
oli hän unohdettu, haudattu, tuhottu. Sinne ihminen sai jäädä, kunnes
kuningas suvaitsi muistaa hänet, ja kuninkailla on niin paljon uusia
asioita ajateltavana, että he monasti unohtavat entiset.

Eikä Ranskassa ollut vain yhtä tällaista linnaa; niitä oli
kaksikymmentä; Fort-l'Evêque, Saint-Lazare, Châtelet, Conciergerie,
Vincennes, Rochen linna, Ifin linna, Sainte-Margueriten saaret,
Pignerolles j.n.e.

Mutta ainoastaan Saint-Antoinen portin läheistä sanottiin pelkästään
Bastiljiksi [_Bastille_ = linnavankila. -- _Suom._], samoin kuin
Roomaa nimitettiin Kaupungiksi.

Se oli ensiluokkainen linnoitus. Se vastasi yksinään kaikkia muita
yhteensä.

Vuosisadan ajan oli Bastiljin isännyys ollut saman suvun hallussa.

Näiden valikoitujen esi-isä oli herra de Châteauneuf. Häntä seurasi
poikansa La Vrillière. Hänen poikaansa La Vrillièreä seurasi hänen
pojanpoikansa Saint-Florentin. Tämä hallitussuku sammui vuonna 1777.

Kaikkien näiden kolmen isännyyden aikana, jota kesti suurimman
osan Ludvig XV:n hallituskautta, kirjoitettiin lukematon määrä
vangitsemiskäskyjä. Saint-Florentin yksinään vahvisti niitä yli
viisikymmentä tuhatta.

Vangitsemiskäskyistä sai suuret tulot. Niitä myytiin isille, jotka
tahtoivat päästä pojistaan vapaiksi, ja naisille, jotka tahtoivat
suoriutua miehistään.

Mitä kauniimpia naiset olivat, sitä huokeammalla he saivat
vangitsemiskäskynsä. Siinä tapauksessa syntyi heidän ja ministerin
kesken suopeuden vaihto.

Ludvig XIV:n hallituksen päätyttyä olivat kaikki valtion vankilat,
Bastilji etupäässä, jesuiittain käsissä.

Vankien joukossa olivat kuuluisimmat Rautanaamio, Lauzun ja Latude.

Jesuiitat olivat rippi-isiä; varmuuden vuoksi he ripittivät vankeja.

Vielä suuremman varmuuden vuoksi haudattiin kuolleet vangit
toisennimisinä. Muistetaanhan, että Rautanaamio haudattiin
Marchialina. Hän oli 45 vuotta vankilassa. Lauzun oli siellä 14
vuotta. Latude 30 vuotta.

Mutta olivathan ainakin Rautanaamio ja Lauzun tehneet suuria rikoksia.

Rautanaamio, olipa hän Ludvig XIV:n veli tai ei, oli niin Ludvig
XIV:n näköinen, että siitä saattoi erehtyä. Ajattelematontahan on
olla kuninkaan näköinen. [Dumas esittää tässäkin Rautanaamiosta
sen oletuksen, jolle hän perustaa osan toimintajuonta "Bragelonnen
varakreivissä". Meidän päivinämme on Funck-Brentano lopullisesti
todistanut, että Rautanaamio oli vähäpätöinen italialainen, pikku
vehkeilystä näin ankarasti rangaistu. -- _Suom._]

Lauzun oli mennyt naimisiin suuren Mademoisellen kanssa.
Ajattelematontahan on mennä naimisiin Ludvig XIII:n läheisen
sukulaisen, Henrik IV:n tyttärentyttären kanssa.

Mutta mitä olikaan Latude-parka tehnyt? Hän oli uskaltanut rakastua
mademoiselle Poissoniin, madame de Pompadouriin, kuninkaan
rakastajattareen. Hän oli tälle kirjoittanut kirjeen. Kunnon nainen
olisi lähettänyt sen kirjoittajalle takaisin, madame de Pompadour
lähetti sen poliisiministeri de Sartinesille. Ja Latude otettiin
kiinni, pakeni, otettiin uudelleen kiinni ja sai olla kolmekymmentä
vuotta Bastiljissa, Vincennessä ja Bicêtressä.

Eipä siis syyttä suotta vihattu Bastiljia. Kansa vihasi sitä kuin
elävää olentoa. Se oli siitä tehnyt jättiläishirviön, satupedon, joka
armottomasti nieli ihmisiä kitaansa.

Ymmärtäähän silloin Sebastien Gilbert-poloisen tunteet, hänen
kuultuaan isänsä joutuneen Bastiljiin, ja Billotin vakaumuksen, että
tohtori ei pääsisi vankilasta, ellei häntä sieltä otettaisi.

Ymmärtäähän myös kansan raivoisan kiihkon, kun Billot huusi:
"Bastiljiin!"

Mutta mieletöntähän silti oli, niinkuin sotilaat olivat sanoneet,
ajatellakaan valloittaa Bastiljia. Siellä oli ruokavaroja, sotilaita,
kanuunia. Muurit olivat ylhäältä viisitoista jalkaa ja alhaalta
neljäkymmentä jalkaa paksut. Ja linnankuvernöörinä oli herra de
Launay, joka oli tallettanut kolmekymmentätuhatta naulaa ruutia
kellareihin ja uhannut vaaran hetkenä räjäyttää Bastiljin ilmaan ja
sen mukana puolet Saint-Antoinen esikaupunkia.




XIV

RANSKAN KOLME HALLITUSMAHTIA


Billot astui yhä eteenpäin, mutta ei enää huutanut. Kansa oli
ihastunut hänen sotilaalliseen ryhtiinsä, käsitti hänen kuuluvan
heihin, kertaili hänen sanojaan ja puhui hänen teoistaan, seuraten
häntä joukon yhä kasvaessa niinkuin vuoksi paisuu merenrannikolla.

Kun Billot tuli Saint-Michelin rantakadulle, oli hänen takanaan
kolmetuhatta puukoilla, kirveillä, peitsillä ja pyssyillä varustettua
miestä. Kaikki huusivat: "Bastiljiin, Bastiljiin!"

Billot vaipui ajatuksiinsa. Hän teki samat johtopäätökset, jotka
mekin teimme edellisen luvun lopussa, ja vähitellen hänen kuumeisen
innostuksensa tuli jäähtyi. Silloin hän näki kaikki selvänä
ajatuksissaan.

Aie oli suurenmoinen, mutta mieletön. Sen käsitti kyllä, kun näki,
mikä tyrmistynyt ja ivallinen ilme tuli niiden kasvoihin, jotka
kuulivat huudon: "Bastiljiin!"

Sitä enemmän hän kuitenkin vakiintui päätöksessään. Mutta hän ymmärsi
myös olevansa äideille, puolisoille, lapsille vastuussa mukanaan
olevien miesten hengestä, ja siksi hän päätti ryhtyä kaikkiin
varokeinoihin.

Billot johti ensiksi joukkonsa Kaupungintalon torille. Siellä hän
nimitti itselleen luutnantin ja muita upseereita, -- koiria, jotka
pitäisivät laumaa koossa.

"Ranskassahan on hallitusmahti", tuumi nyt Billot; "niitä on
kaksikin, jopa kolmekin. Neuvotelkaamme yhden kanssa ensin."

Hän siis meni Kaupungintaloon ja kysyi kuka oli kunnallishallituksen
päämies.

Hänelle vastattiin, että se oli kauppiaitten esimies, herra de
Flesselles.

"Ahaa", sanoi hän tyytymättömän näköisenä, "aatelismies, siis kansan
vihollinen."

"Ei suinkaan", sai hän kuulla vastaukseksi, "vaan henkevä mies."

Billot nousi Kaupungintalon portaita ylös. Etusalissa hän tapasi
vartijan.

"Tahtoisin puhutella herra de Flessellesiä", ilmoitti Billot
huomatessaan vartijan lähestyvän tiedustaakseen, mitä hän etsi.

"Mahdotonta!" vastasi vartija; "hän täyttää parhaillaan luetteloja
porvarimiliisiä varten, jota kaupunki tänä hetkenä järjestää."

"Sehän sattuu oivallisesti", sanoi Billot. "Minäkin järjestän
miliisiä, ja kun minulla on jo kolmetuhatta miestä, olen pitemmällä
kuin herra de Flesselles, jolla ei ole vielä ainoatakaan sotilasta
jalkeilla. Ilmoittakaahan se heti hänelle. Katsokaa ikkunasta, jos
mielenne tekee."

Vartija vilkaisi rantakadulle ja näki Billotin joukon. Hän riensi
siis ilmoittamaan kauppiaitten esimiehelle ja viittasi viestinsä
todisteeksi noihin kolmeentuhanteen mieheen.

Se herätti esimiehessä jonkinmoista kunnioitusta sitä henkilöä
kohtaan, joka halusi häntä puhutella. Hän läksi neuvostosta, tuli
eteissaliin ja etsi katseillaan.

Hän huomasi Billotin, arvasi hänet kysyjäksi ja hymyili.

"Te olette tahtonut puhutella minua", sanoi hän.

"Olette varmaankin herra de Flesselles, kauppiaitten esimies?" kysyi
Billot.

"Niin olen. Miten voin teitä palvella? Ilmoittakaa pian, sillä
minulla on paljon työtä."

"Herra esimies", kysyi Billot, "montako hallitusmahtia Ranskassa on?"

"Hitto, se riippuu siitä, millä tavalla asian käsittää", vastasi
Flesselles.

"Sanokaahan, miten te asian käsitätte."

"Jos kysytte herra Baillylta, niin hän sanoo, että on
olemassa ainoastaan yksi: Kansalliskokous. Jos kysytte herra de
Dreux-Brézéltä, niin hän vastaa, että on olemassa ainoastaan yksi;
kuningas."

"Ja mikä näistä kahdesta mielipiteestä on teidän käsityksenne, herra
esimies?"

"Minunkin mielipitein on, että tänä hetkenä ei ole olemassa muuta
kuin yksi."

"Kansalliskokousko vai kuningas?"

"Ei kumpikaan, vaan kansa", vastasi Flesselles rypistäen
kaularöyhelöänsä.

"Vai niin, vai kansa!" sanoi maanviljelijä.

"Niin, nuo jotka odottavat torilla puukkoineen ja peitsineen.
Kansalla tarkoitan kaikkia kansalaisia."

"Voitte kylläkin olla oikeassa, herra de Flesselles", sanoi Billot,
"eikä minulle syyttä suotta sanottukaan, että te olette henkevä mies."

De Flesselles kumarsi. "Minkä hallitusvoiman puoleen näistä kolmesta
te aiotte kääntyä?" kysyi hän sitten.

"Totta puhuen", vastasi Billot, "kun tahtoo pyytää jotakin oikein
tärkeää, kääntyy Jumalan eikä hänen pyhimyksiensä puoleen."

"Te siis käännytte kuninkaan puoleen?"

"Niin tekisi mieleni."

"Ja olenko epähieno kysyessäni, mitä aiotte pyytää kuninkaalta?"

"Päästämään vapaaksi tohtori Gilbertin, joka on Bastiljissa."

"Tohtori Gilbertin?" sanoi Flesselles pilkallisesti. "Hänhän lienee
joku lentolehtisten kirjoittaja?"

"Sanokaa mieluummin filosofi."

"Sehän on yhdentekevää, hyvä herra Billot. Epäilen suuresti, tokko
saatte kuningasta suostumaan sellaiseen."

"Miksi en?"

"Ensiksi sen vuoksi, että jos kuningas on lähettänyt tohtori
Gilbertin Bastiljiin, on hänellä siihen syynsä."

"Hyvä on", sanoi Billot; "sanokoon hän minulle syynsä, niin minä
sanon silloin hänelle omani."

"Hyvä herra Billot, kuninkaalla on paljon työtä. Hän ei jouda
ottamaan teitä vastaan."

"No, ellei hän jouda ottamaan minua vastaan, niin kyllä keksin keinon
päästä sisään hänen luvattaan."

"Ja jos pääsettekin sisään, niin tapaatte ensiksi monsieur de
Dreux-Brézén, joka heitättää teidät ovesta ulos."

"Jokako heitättää minut ovesta ulos?"

"Niin, hän aikoi heitättää koko Kansalliskokouksenkin. Tosin hän
ei siinä onnistunut, jonkavuoksi hän epäilemättä on raivoissaan ja
purkaa suuttumuksensa teihin."

"Hyvä on. Siinä tapauksessa käännyn Kansalliskokouksen puoleen."

"Tie Versaillesiin on suljettu."

"Lähden sinne kolmentuhannen mieheni saattamana."

"Olkaahan varuillanne, tiellä kohtaatte neljä- tai viisituhatta
sveitsiläistä sekä kaksi- tai kolmetuhatta itävaltalaista, jotka
haukkaavat teidät ja kolmetuhatta miestänne yhdeksi suupalaksi;
olette silmänräpäyksessä kadonneet."

"Hitto soikoon! Mitä siis tehdä?"

"Mitä hyvänsä, mutta tehkää minulle palvelus ja viekää pois nuo
kolmetuhattanne, jotka kivääreillä takovat kivitystä ja tupakoivat.
Kellareissamme on seitsemän- tai kahdeksantuhatta naulaa ruutia, ja
yksi ainoa kipinä voi sen sytyttää."

"Siinä tapauksessa järjestänkin toisin", oivalsi Billot; "en käänny
kuninkaan enkä Kansalliskokouksen puoleen, vaan vetoan kansaan, ja me
valloitamme Bastiljin."

"Millä tavalla?"

"Niiden kahdeksantuhannen ruutinaulan avulla, jotka te, herra
esimies, annatte minulle."

"Niinkö luulette?" sanoi Flesselles ivallisesti.

"Se on varmaa. Olkaahan hyvä ja antakaa kellarien avaimet."

"Mitä! Lasketteko leikkiä?" sanoi esimies.

"En, minä en laske leikkiä", vakuutti Billot.

Hän tarttui molemmin käsin Flessellesin kaulukseen ja sanoi:

"Avaimet tänne heti, tai huudan miehet avukseni."

Flesselles kävi kalmankalpeaksi. Hän puristi huulensa ja hampaansa
kouristuneesti yhteen, mutta hänen äänensä ei vähääkään muuttunut,
vaan säilytti ivallisen sävynsä.

"Toden totta, teette minulle suuren palveluksen ottamalla tuon
ruudin. Annan siis teille avaimet, niinkuin haluatte. Muistakaahan
vain, että olen teidän ylin virkamiehenne, ja jos muiden läsnäollessa
tekisitte minulle, mitä teette kahden kesken, niin tunnin päästä
olisivat kaupungin vartijat hirttäneet teidät. Te tahdotte siis
ehdottomasti saada tuon ruudin?"

"Tahdon", vastasi Billot.

"Ja itsekö sen ja'atte?"

"Minä itse."

"Milloin?"

"Ihan heti."

"Anteeksi, mutta minulla olisi täällä vielä tehtäviä, joihin
tarvitsen neljännestunnin. Ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan,
toivoisin tuon jakamisen tapahtuvan vasta sitten, kun olen lähtenyt.
Minulle on ennustettu, että kuolen väkivaltaisella tavalla, mutta
kovin vastenmielisesti lennän ilmaan."

"Samapa tuo, siis neljänneksen päästä. Mutta minäkin puolestani teen
pyynnön."

"Minkä?"

"Lähestykäämme molemmat tätä ikkunaa."

"Minkätähden?"

"Tahdon saada teidät kansan suosioon."

"Kiitos. Millä tavoin?"

"Saattepahan nähdä."

Billot vei esimiehen ikkunan ääreen.

"Ystävät", huusi hän, "tekeehän teidän yhä mielenne valloittaa
Bastilji?"

"Tekee, tekee!" huusi kolme- tai neljätuhatta ääntä.

"Mutta teillä ei ole ruutia, eikö niin?"

"Ei ole. Ruutia! Ruutia!"

"No niin! Kauppiaitten esimies, joka on tässä, antaa teille
Kaupungintalon kellareissa säilytetyn ruudin. Kiittäkää häntä,
ystäväni!"

"Eläköön kauppiaitten esimies! Eläköön Flesselles!" huusi koko
kansanjoukko.

"Kiitos omasta puolestani! Kiitos hänen puolestaan!"

"Nyt minun ei enää tarvitse tarttua takkinne kaulukseen, ei kahden
kesken eikä kaikkien nähden", sanoi Billot. "Ellette nyt anna meille
ruutia, niin kansa repii teidät kappaleiksi."

"Tässä on avaimet", sanoi esimies; "teidän pyytämistapanne on
sellainen, ettei teille voi vastata kieltävästi."

"Siinä tapauksessa rohkaisette mieltäni", sanoi Billot, joka näytti
keksineen uuden tuuman.

"Hitto vieköön! Vieläkö te aiotte jotakin muuta pyytää minulta?"

"Vielä. Tunnetteko Bastiljin kuvernöörin?"

"Herra de Launayn?"

"En tiedä, mikä hän on nimeltään."

"Hänen nimensä on de Launay."

"Kai siis on. Tunnetteko herra de Launayn?"

"Hän on ystäviäni."

"Siinä tapauksessa varmaankin toivotte, ettei hänelle tapahtuisi
mitään pahaa."

"Sitä todella toivon."

"Paras keino sen estämiseksi on, että hän luovuttaa minulle Bastiljin
tai ainakin tohtorin."

"Ettehän toki usko minulla olevan häneen niin suurta vaikutusvaltaa,
että hän luovuttaa teille joko vankinsa tai linnoituksensa?"

"Se on sitten minun asiani. En vaadi teiltä muuta kuin
suosituskirjettä päästäkseni hänen luokseen."

"Hyvä herra Billot, huomautan jo edeltäpäin, että jos pääsette
Bastiljiin sisälle, pääsette sinne yksinänne."

"Hyvä niinkin!"

"Huomautan myös, että jos sinne menette yksinänne, mahdollisesti ette
palaa sieltä laisinkaan."

"Vaikkapa vain!"

"No, annan teille siis suosituskirjeen Bastiljiin."

"Odotan sitä."

"Mutta yhdellä ehdolla."

"Ja mikä se on?"

"Että te ette huomenna tule minulta pyytämään lupakirjaa kuuhun.
Ilmoitan jo edeltäpäin, etten tunne siellä ketään."

"Flesselles! Flesselles!" lausui kumea ja äreä ääni kauppiaitten
esimiehen takana, "jos te näytätte tuolla tavoin kahtalaista naamaa,
joista toinen nauraa aatelistolle ja toinen hymyilee rahvaalle, niin
ennen huomispäivää olette mahdollisesti kirjoittanut itsellenne
pääsykirjan siihen maailmaan, josta kukaan ei palaa."

Esimies kääntyi väristen.

"Kuka siten puhuu?" kysyi hän.

"Minä, Marat."

"Filosofi Marat! Lääkäri Marat!" huudahti Billot.

"Niin filosofi Marat, lääkäri Marat", sanoi Flesselles, "jonka
lääkäritoimensa perusteella pitäisi kyetä parantamaan hulluja. Hän
voisi tänään saada hyvin paljon potilaita."

"Herra de Flesselles", jatkoi synkkä puhuttelija, "tuo kunnon
kansalainen odottaa teiltä suosituskirjelmää herra de Launayn
puheille päästäkseen. Ja minä huomautan teille, ettei hän yksinään
odota, vaan kolmetuhatta miestä hänen kerallaan."

"Hyvä on, hän saa sen."

Flesselles meni pöydän ääreen, laski toisen kätensä otsalleen ja
toisella hän nopeasti kirjoitti muutaman rivin.

"Tässä on suosituksenne", sanoi hän ojentaen paperin Billotille.

"Lukekaa", sanoi Marat.

"Minä en osaa lukea", pahoitteli Billot.

"Antakaa siis tänne, niin minä luen."

Billot ojensi paperin Maratille.

Tämä suositus oli seuraavalla tavalla laadittu;

    'Herra kuvernöörille.

    Me Pariisin kauppiaitten esimies lähetämme täten luoksenne herra
    Billotin neuvottelemaan kanssanne kaupunkia koskevista asioista.

    Heinäkuun 14 päivänä 1789.

                                               _de Flesselles_.'

"Hyvä on!" sanoi Billot; "antakaahan tänne."

"Onko tämä suositus mielestänne tällaisena hyvä?" kysyi Marat.

"Ehdottomasti."

"Odottakaahan, herra esimies liittää siihen jälkikirjoituksen, joka
tekee sen vielä paremmaksi."

Ja hän lähestyi Flessellesiä, joka seisoi pöydän ääressä nojaten
nyrkillään siihen ja katsellen halveksivasti molempia miehiä
ja kolmatta miestä, joka puolittain alastomana ilmestyi ovelle
muskettiinsa nojautuneena.

Tämä kolmas oli Pitou, joka oli seurannut Billotia ja oli valmis
noudattamaan kaikkia maanviljelijän määräyksiä, olkoot ne millaisia
tahansa.

"Jälkikirjoitus jonka lisäätte kirjeeseen ja joka sen tekee
paremmaksi, on seuraava", sanoi Marat Flessellesille.

"Sanelkaa, herra Marat."

Marat laski paperin pöydälle ja osoittaen sormellaan kohtaa, johon
Flessellesin piti kirjoittaa lisäys, lausui: "Kansalainen Billot
esiintyy neuvottelijana, ja senvuoksi uskon hänen henkensä teidän
kunnianne huostaan."

Flesselles katsoi Maratiin kuin mieheen, jonka litteän naaman
hän mieluummin olisi murskannut nyrkillään kuin suostunut hänen
vaatimukseensa.

"Epäröittekö?" kysyi Marat.

"En", sanoi Flesselles, "sillä asiaa punniten, ettehän vaadi mitään
muuta kuin sellaista, mikä on oikein."

Ja hän kyhäsi pyydetyn jälkikirjoituksen.

"Mutta, hyvät herrat", virkkoi hän, "painakaa mieleenne, etten vastaa
herra Billotin turvallisuudesta."

"Ja minä vastaan siitä", sanoi Marat, "sillä teidän vapautenne saa
olla takeena hänen vapaudestaan, teidän päänne hänen päästänsä. Kas
tässä, kunnon Billot, suosituksenne."

"Labrie!" huusi de Flesselles, "Labrie!"

Komeapukuinen lakeija astui sisään.

"Vaununi!" käski de Flesselles.

"Ne odottavat herra esimiestä pihalla."

"Lähtekäämme siis", sanoi esimies. "Haluatteko vielä mitään muuta?"

"Ei muuta", vastasivat Billot ja Marat yhtaikaa.

"Saako antaa hänen mennä?" kysyi Pitou.

"Ystäväiseni", sanoi Flesselles, "minun täytyy huomauttaa teille,
että olette hiukan liian huolimattomasti puettu voidaksenne seisoa
minun huoneeni ovenvartijana. Jos ehdottomasti tahdotte jäädä tänne,
niin pukekaa takkinne toisin päin yllenne ja seisokaa selkä seinässä
kiinni."

"Saako antaa hänen mennä?" lausui Pitou uudelleen, ja katse, jonka
hän loi Flessellesiin, osoitti selvästi, ettei hän vähääkään
nauttinut tämän leikinlaskusta.

"Saa!" vastasi Billot.

Pitou väistyi syrjään.

"Ehkä teette väärin antaessanne tuon miehen poistua", arveli Marat;
"hänestä olisimme saaneet oivallisen panttivangin. Mutta olkoon hän
missä tahansa, luottakaa minuun, kyllä hänet löydän."

"Labrie", lausui kauppiaitten esimies noustessaan vaunuihin, "täällä
jaetaan kohta ruutia. Jos talo sattumalta räjähtäisi ilmaan, niin en
tahdo joutua raunioihin. Siis pois täältä, pois täältä pian!"

Vaunut vierivät holvikäytävän kautta torille, missä viisi-,
kuusituhatta miestä mutisten odotti.

Flesselles arveli, että hänen lähtönsä voitaisiin käsittää väärin ja
katsoa yhtä hyvin paoksi.

Hän kurkoittautui ulos vaunuista.

"Kansalliskokoukseen!" huusi hän ajajalle.

Silloin osa joukkoa taputti hänelle raivoisasti käsiään.

Marat ja Billot olivat tulleet parvekkeelle ja kuulivat Flessellesin
viime sanat.

"Voin lyödä vetoa oman pääni hänen päätänsä vastaan", sanoi Marat,
"ettei hän mene Kansalliskokoukseen, vaan kuninkaan luo."

"Pitääkö meidän vangita hänet?" kysyi Billot.

"Ei", sanoi Marat julmasti hymyillen. "Olkaa rauhassa, kiiruhtakoon
hän kuinkakin paljon, me pidämme vielä suurempaa kiirettä. Ja nyt
ruutia jakamaan!"

"Niin, ruutia jakamaan", toisti Billot.

Ja he läksivät portaita alas Pitoun seuraamina.




XV

KANSAN MIRABEAU


Niinkuin Flesselles oli sanonut, oli kaupungintalon kellareissa
kahdeksantuhatta naulaa ruutia.

Marat ja Billot astuivat ensimmäiseen kellariin, kädessään lyhty,
jonka kiinnittivät kattoon. Pitou asettui ovelle vartijaksi.

Ruuti oli noin kaksikymmentä naulaa käsittävissä nassakoissa. Miehiä
asetettiin portaille muodostamaan ketju, ja nassakoita alettiin
siirtää.

Alussa syntyi hämminkiä, kun ei tiedetty, oliko ruutia riittävästi
kaikille, jonka vuoksi jokainen tunkeili saamaan osuuttansa. Mutta
Billotin nimittämät päälliköt saivat miehet tyyntymään, ja jako
toimitettiin jokseenkin hyvässä järjestyksessä. Jokainen kansalainen
sai puoli naulaa ruutia, jonka avulla he voisivat laukaista noin
kolme- tai neljäkymmentä panosta.

Mutta kun kukin oli saanut ruutiosuutensa, huomattiin, että pyssyistä
oli puute. Tuskin viidelläsadalla oli aseet.

Ruudinjaon aikana meni osa raivoisasta joukosta aseita etsiessään
siihen huoneeseen, missä vaalimiehet istuivat. He olivat
järjestämässä sitä kansallismiliisiä, josta vartija oli maininnut
Billotille. Oli päätetty, että tähän sotajoukkoon kuuluisi
neljäkymmentäkahdeksan tuhatta miestä. Sitä ei ollut vielä muualla
kuin paperilla, mutta nyt jo väiteltiin sen kenraalista. Tämän
väittelyn aikana kansanjoukko tunkeutui Kaupungintaloon. Se oli
itse järjestäytynyt. Se tahtoi vain päästä eteenpäin. Siltä puuttui
ainoastaan aseita.

Tänä hetkenä kuului vaunujen jyrinää. Kauppiaitten esimiestä ei
ollutkaan päästetty menemään, vaikka hän oli näyttänyt käskykirjeen,
jolla kuningas vaati häntä tulemaan luokseen; hänet tuotiin nyt
väkivalloin Kaupungintaloon takaisin. "Aseita! Aseita!" kuului
kaikkialta huutoja, kun hän tuli näkyviin.

"Asehuoneeseen! Asehuoneeseen!" huusi kansanjoukko. Ja viisi- tai
kuusituhatta miestä ryntäsi Grèven rantakadulle. Mutta asehuone oli
tyhjä.

He palasivat kiroillen Kaupungintalolle.

Esimiehellä ei ollut aseita tai hän ei tahtonut niitä luovuttaa.
Väkijoukon ahdistamana hän keksi sen, että lähetti joukon
Chartreuxiin.

Munkit avasivat ovensa. Etsittiin kaikkialta, mutta ei löytynyt
pistooliakaan.

Tällä aikaa Flesselles, joka oli saanut kuulla, että Billot ja
Marat olivat ruutia jakamassa, ehdotti vaalimiehille, että nämä
toimittaisivat Launayn luokse lähetystön, joka kehoittaisi häntä
poistamaan kanuunansa.

Edellisenä päivänä olivat kansassa herättäneet eniten raivoa
kanuunat, joiden suut näkyivät linnoituksen muurien aukoista.
Flesselles toivoi, että näiden poistamisen jälkeen kansa tyytyisi
siihen ja hajaantuisi.

Lähetystö oli mennyt, kun kansa palasi raivoissaan.

Kuullessaan huudon tulivat Billot ja Marat kellarista pihalle asti.

Flesselles koetti pihanpuolisella parvekkeella seisoessaan rauhoittaa
kansaa. Hän ehdotti sellaista säädöstä, että eri piirikunnat
määräisivät taottavaksi viisikymmentä tuhatta pistintä. Kansa oli
suostumaisillaan tähän.

"Aivan varmasti tuo mies on petturi", sanoi Marat.

Sitten hän kääntyi Billotin puoleen sanoen hänelle:

"Menkää toimittamaan tehtäväänne Bastiljissa. Tunnin päästä lähetän
sinne kaksikymmentä tuhatta miestä, joista jokaisella on pyssy."

Billot oli ensi hetkestä alkanut luottaa tähän mieheen, jonka nimi
oli niin tunnettu, että se oli tullut hänenkin korviinsa. Hän ei edes
tiedustellut, millä tavalla toinen aikoi ne hankkia. Muuan apotti oli
pihalla ottaen osaa toisten innostukseen ja huutaen kaikkien toisten
keralla: "Bastiljiin, Bastiljiin!" Billot ei pitänyt papeista, mutta
tämä häntä miellytti. Hän pani tämän jatkamaan ruudin jakamista.
Apotti suostui toimeen.

Silloin Marat nousi pengermäkivelle. Kaikkialta kuului hirveätä
hälinää.

"Hiljaa", jyräytti hän, "minä olen Marat ja tahdon puhua."

Ikäänkuin taikavoiman vaikutuksesta kaikki vaikenivat ja käänsivät
katseensa häneen.

"Tahdotteko aseita?" kysyi hän.

"Tahdomme, tahdomme!" vastasivat tuhannet äänet.

"Valloittaaksenne Bastiljin?"

"Niin, niin, niin!"

"Tulkaa siis minun kerallani, niin saatte niitä."

"Mistä?"

"Invalidi-hotellista. Siellä on kaksikymmentäviisi tuhatta pyssyä.
Invalidi-hotelliin!"

"Invalidiin! Invalidiin! Invalidiin!" huusivat kaikki. "Nyt", sanoi
Marat Billotille, joka oli kutsunut Pitoun luokseen, "te siis menette
Bastiljiin?"

"Niin."

"Malttakaahan. Voi sattua, että ennen miesteni saapumista tarvitsette
apua."

"Se on totta", myönsi Billot; "niin saattaa kyllä käydä."

Marat repäisi lehden pienestä taskukirjasta ja kirjoitti lyijykynällä
seuraavat sanat:

"Maratin nimessä."

Sitten hän piirsi erään merkin paperille.

"Mitä minä tällä kirjeellä teen, koska siinä ei ole nimeä eikä
osoitetta, kelle sen annan", lausui Billot.

"Mitä osoitteeseen tulee, niin ei sillä, jolle teitä suosittelen, ole
mitään osoitetta. Mitä hänen nimeensä tulee, niin se on tunnettu.
Kysykää ensimmäiseltä vastaantulevalta työmieheltä Conchonia, rahvaan
Mirabeauta."

"Gonchon, paina tämä nimi mieleesi, Pitou."

"Gonchon eli _Gonchonius"_, sanoi Pitou. "Kyllä minä sen muistan."

"Invalidiin! Invalidiin!" karjuivat äänet yhä suuremmalla raivolla.

"Lähde, mene", sanoi Marat Billotille, "ja vapauden hengetär
ohjatkoon tietäsi. -- Invalidiin!" huusi hänkin vuorostaan.

Ja hän läksi pitkin Grèven rantakatua, jäljessään yli kaksikymmentä
tuhatta miestä.

Billot otti viisisataa seuraansa, kaikki ne, joilla oli aseet.

Sinä hetkenä, jona toinen joukko läksi samoamaan pitkin virran rantaa
ja toinen suuntasi retkensä bulevardille päin, astui kauppiaitten
esimies ikkunan ääreen.

"Rakkaat ystävät", huusi hän, "miksi teidän hatussanne on vihreä
tunnus?"

Heillä oli hatussaan Camille Desmoulinsin kastanjanlehviä. Monet
olivat sen omaksuneet nähdessään toisilla sellaisen, tietämättä mitä
se merkitsi.

"Se merkitsee toivoa!" huusivat muutamat.

"Mutta toivon väri on samalla Artoisin kreivin väri. Tahdotteko te
kantaa prinssin värejä?"

"Emme, emme", huusivat kaikki, Billot äänekkäimmin.

"Muuttakaa siis tuo tunnus, ja jos tahdotte joitakin värejä kantaa,
niin käyttäkää silloin Pariisin kaupungin, meidän kaikkien yhteisen
äidin värejä sinistä ja punaista, ystäväni, sinistä ja punaista."
[Myöhemmin Lafayette puolestaan huomautti, että sininen ja punainen
yhdessä olivat Orleansin suvun värejä ja lisäsi näihin valkoisen,
lausuen samalla niille, jotka ottivat tällaisen hänen kädestään
vastaan: "Annan teille tunnuksen, joka kiertää kautta koko maailman."]

"Niin, niin!" huusivat kaikki; "sininen ja punainen!"

Tämän sanoessaan jokainen polki jalkoihinsa vihreän merkin ja vaati
itselleen nauhoja. Kuin lumouksen vaikutuksesta ikkunat aukenivat,
ja kaikkialta heiteltiin sinipunaisia nauhoja. Mutta näistä riitti
tuskin tuhannelle hengelle.

Heti revittiin pöytäliinat, silkkiset puvut, vyöt, ikkunaverhot.
Niistä tehtiin solmuja, nauharuusuja, vöitä. Kukin otti osansa.

Tämän jälkeen Billotin pikkuinen armeija läksi matkaan.

Taipaleella liittyi siihen lisää. Saint-Antoinen esikaupungin
jokaisesta suonesta tuli rahvaan kuuminta ja kiihkeintä verta.

He saapuivat jokseenkin hyvässä järjestyksessä Lesdiquières-kadun
kohdalle. Täällä oli jo joukko uteliaita, toiset katsellen arkoina,
toiset tyyninä, toiset röyhkeinä Bastiljin torneja, joihin polttava
aurinko paistoi.

Kun Saint-Antoinen esikaupungin rummunsoittajat saapuivat omalta
taholtaan; kun satakunta ranskalaista kaartilaista saapui bulevardeja
pitkin; kun Billot saapui joukkoineen, johon kuului arviolta tuhannen
tai tuhannenkaksisataa miestä, muuttuivat kansanjoukon ilmeet heti,
arat tulivat rohkeiksi, tyynet innostuivat ja röyhkeät alkoivat uhata.

"Pois kanuunat! Pois kanuunat!" huusi kaksikymmentätuhatta ääntä
puiden nyrkkiä kanuunoille, joiden vaskiset kidat näkyivät
vallitusten aukkojen välistä.

Juuri sinä hetkenä, niinkuin linnoituksen kuvernööri olisi totellut
rahvaan vaatimusta, lähestyivät kanuunamiehet tykkejään ja vetivät
niitä sisäänpäin kunnes ne kokonaan katosivat näkyvistä.

Rahvas taputti käsiään. He edustivat siis mahtia koska heidän
uhkauksiaan toteltiin.

Vartijat kulkivat kuitenkin yhä vielä muureilla. Invalidit ja
sveitsiläiset astelivat vuorottain.

Kun äsken oli huudettu: "Pois kanuunat!" karjuttiin nyt:

"Pois sveitsiläiset!" Se oli jatkoa eiliseen huutoon: "Alas
saksalaiset!"

Mutta sveitsiläiset jatkoivat yhtäkaikki asteluaan.

Muuan alhaalla oleva, joka oli huutanut alas sveitsiläisiä,
kiivastui. Hänellä oli pyssy; hän kohotti sen piippua vartijaa kohden
ja laukaisi.

Luoti osui Bastiljin vanhaan muuriin jalan verran sen yläreunaa
alemmaksi, ihan sen aukon kohdalle, mistä vartija näkyi. Kuulan jälki
ilmeni valkoisena pilkkuna, mutta vartija ei seisahtunut, ei edes
kääntänyt päätänsä.

Tämän miehen ympärillä, joka oli antanut merkin mielettömään,
ennenkuulumattomaan hyökkäykseen, syntyi kova hälinä. Vielä oli tässä
huudossa enemmän kauhua kuin raivoa. Monet eivät käsittäneet sitä,
ettei Bastiljia kohden ampuminen ollut mikään kuolemalla rangaistava
rikos.

Billot katseli tätä vihertävää linnaa, joka muistutti
suomuspeitteisiä satuhirviöitä. Hän luki aukot, joista kanuunat
voivat minä hetkenä tahansa ilmestyä; hän luki vallituksien kiväärit,
jotka kurkistivat uhkaavina valliaukoistaan, pudisti päätänsä ja
muisti Flessellesin sanat.

"Me emme koskaan pääse tuonne", mutisi hän. "Miksi emme sinne
pääsisi?" sanoi ääni hänen vieressään. Billot kääntyi ja näki hurjan
näköisen miehen, joka oli puettu ryysyihin ja jonka silmät säihkyivät
kuin kaksi tähteä.

"Siksi, että minun mielestäni ei väkivallalla voi voittaa tuollaista
kivilinnaa."

"Bastiljin valloittaminen", sanoi mies, "ei olekaan mikään
sotatemppu, vaan uskonkysymys. Usko, niin onnistut."

"Malttia!" sanoi Billot etsien taskustaan suosituskirjettään;
"malttia!"

Mies erehtyi hänen aikeistaan.

"Malttia!" sanoi hän. "Kyllä ymmärrän, sinä olet lihava, sinä; olet
varmaankin maanviljelijä."

"Niin olenkin", myönsi Billot.

"Siinä tapauksessa ymmärrän, miksi sanot: malttia. Sinä olet aina
saanut runsaasti ruokaa. Mutta katsohan hiukan taaksesi, niin näet,
millaiset haamut ovat ympärillämme. Katso heidän kalpeita suoniaan,
lue luut heidän vaatteittensa ryysyjen läpi, ja kysy heiltä,
ymmärtävätkö he, mitä maltti merkitsee."

"Tuo mies puhuu hyvin", supatti Pitou, "mutta hän peloittaa minua."

"Minua hän ei peloita", vastasi Billot. Ja hän kääntyi miehen puoleen.

"Niin, malttia", sanoi hän, "mutta ainoastaan vielä neljännestunti."

"Ahaa!" sanoi mies hymyillen; "neljännestunti! Se ei ole todellakaan
liikaa. Ja mitä sinä teet tänä neljännestuntina?"

"Neljännestunnin päästä olen käynyt Bastiljissa. Olen ottanut selkoa
siitä, paljonko siellä on sotilaita, päässyt sen kuvernöörin aikeista
selville ja tiedän siis vihdoinkin, mitä tietä sinne on mentävä."

"Niin kyllä, jos tiedät, mitä tietä sieltä tullaan pois."

"No, jos minua ei kuulu, niin muuan mies kyllä toimittaa minut sieltä
heltiämään."

"Ja kuka se on?"

"Gonchon, kansan Mirabeau."

Mies vavahti; hänen silmissään leimahti liekki.

"Tunnetko häntä?" kysyi hän.

"En"

"Kuinka siis?"

"Kuinkako? Minä aion päästä puheisiin hänen kanssaan. Sillä minulle
sanottiin, että ensimmäinen mies, jonka puoleen käännyn Bastiljin
aukiolla, vie minut hänen luokseen. Sinä olet Bastiljin aukiolla; vie
minut hänen luokseen."

"Mitä hänestä tahdot?"

"Tahdon antaa hänelle tämän paperin."

"Kuka on sen lähettänyt?"

"Lääkäri Marat"

"Marat! Sinä tunnet siis Maratin?" kysyi mies.

"Tulen juuri hänen luotansa."

"Mistä?"

"Kaupungintalolta."

"Mitä hän tekee?"

"Hän on mennyt Invalidiin hankkimaan kahdellekymmenelle tuhannelle
miehelle aseet."

"Siinä tapauksessa anna minulle paperi. Minä olen Gonchon."

Billot peräytyi askeleen.

"Oletko sinä Gonchon?" kysyi hän.

"Ystävät", sanoi ryysyinen mies, "tässä on muuan, joka ei tunne minua
ja kysyy, olenko minä todellakin Gonchon."

Joukko purskahti nauruun. Heidän mielestään tuntui mahdottomalta
ajatellakaan, ettei heidän suosituinta puhujaansa tunnettaisi.

"Eläköön Gonchon!" huusi pari kolme tuhatta ääntä.

"Tässä on", sanoi Billot ojentaen hänelle paperin.

"Ystävät", sanoi Gonchon luettuaan paperin ja lyöden Billotia olalle,
"tämä on veljemme, Marat suosittelee häntä meille. Häneen voi siis
luottaa. Mikä on nimesi?"

"Billot." [_Billot_ merkitsee (teurastus)pölkkyä. -- _Suom._]

"Ja olkoon minun nimeni Kirves: me kyllä toivottavasti saamme jotakin
aikaan."

Joukko nauroi tälle veriselle leikinlaskulle.

"Niin, niin, me saamme jotakin aikaan", hälistiin.

"No, mitä nyt teemme?" kysyivät jotkut äänet.

"Hitto vieköön", sanoi Gonchon, "me valloitamme Bastiljin."

"Hyvin lausuttu", virkkoi Billot, "tätä minä sanon suoraksi puheeksi.
Kuulehan, kunnon Gonchon, montako miestä sinulla on käytettävänäsi?"

"Lähes kolmekymmentätuhatta."

"Sinulla siis kolmekymmentätuhatta, kaksikymmentätuhatta saapuu tänne
Invalidista, ja kymmenentuhatta on jo täällä; siinä on enemmänkin
kuin tarvitsemme onnistuaksemme, jos laisinkaan onnistumme."

"Me onnistumme", vakuutti Gonchon.

"Niin minäkin uskon. Kokoa siis kolmekymmentätuhatta miestäsi. Minä
menen kuvernöörin luo ja vaadin häntä antautumaan. Jos hän antautuu,
niin sitä parempi, säästyy verta. Ellei hän antaudu, niin vuodatettu
veri tulkoon hänen ylitseen, ja väärän asian puolesta vuodatettu veri
tuottaa onnettomuutta. Kysykää saksalaisilta."

"Kauanko viivyt kuvernöörin luona?"

"Niin kauan kuin suinkin, siihen asti, kunnes Bastilji on täydelleen
tarkastettu. Kun olen palannut, alkaa hyökkäys, jos suinkin vain on
mahdollista."

"Päätetty asia."

"Et epäile minua?" kysyi Billot Gonchonilta ojentaen hänelle kätensä.

"Minäkö!" vastasi Gonchon hymyillen halveksivasti ja puristaen
voimakkaan maanviljelijän kättä niin kovasti, ettei sellaista
jäntevyyttä olisi voinut luullakaan olevan noin laihassa ja heikossa
ruumiissa. "Minäkö epäilisin sinua? Miksi niin tekisin? Milloin
vain tahtoisin, virkkaisin vain sanan, tekisin vain viittauksen
ja tallauttaisin sinut maahan kuin madon, vaikka olisitkin noiden
tornien turvassa, jotka huomenna ovat lakanneet olemasta, vaikka
sinua suojelisivat nuo sotilaat, jotka tänä iltana ovat liittyneet
meihin tai lakanneet elämästä. Mene siis ja luota Gonchoniin, samoin
kuin hän luottaa Billotiin."

Billot oli siitä nyt varma ja meni Bastiljin porttia kohden,
puhuttelijansa kadotessa esikaupunkiin ja tuhansien äänien huutaessa:
"Eläköön Gonchon! Eläköön kansan Mirabeau!"

"En tiedä, millainen on aateliston Mirabeau", sanoi Pitou Billotille,
"mutta ainakin meidän on ruma."




XVI

BASTILJI JA SEN KUVERNÖÖRI


Emme kuvaile Bastiljin ulkonäköä. Onhan se tarpeetonta. Se elää
ikuisena kuvana vanhusten ja lasten mielessä.

Tyydymme vain sanomaan, että bulevardin puolella oli
Bastilji-aukiolle päin kaksi vierekkäistä tornia. Sivut olivat
yhdensuuntaiset nykyisten kanavanrantain kanssa.

Bastiljin porttia suojasi ensiksi vartijarakennus, sitten kaksi riviä
vahtisotilaita, sitten kaksi nostosiltaa.

Kun oli sivuutettu nämä esteet, tultiin ensin hallintorakennuksen
pihaan, jossa kuvernööri asui.

Tästä pihasta johti katettu käytävä Bastiljin vallihautojen luo.

Tälläkin puolella oli nostosilta, vartijarakennus ja rautainen
ristikkoportti.

Heti Billotin lähestyessä linnaa aiottiin hänet vangita, mutta hän
näytti Flessellesin antamaa suosituskirjettä ja sai jatkaa matkaansa.

Billot huomasi silloin Pitoun seuraavan häntä. Pitou ei kyennyt
ottamaan mitään aloitetta, mutta maanviljelijän jäljestä hän olisi
mennyt vaikka helvettiin ja noussut kuuhun.

"Pysy ulkopuolella", käski Billot. "Ellen palaa, niin hyvä on jonkun
olla muistuttamassa rahvaalle, että minä olen mennyt sisään."

"Se on totta", sanoi Pitou, "Kuinka pitkän ajan päästä muistutan
siitä?"

"Tunnin päästä."

"Ja lipas?" kysyi Pitou.

"Totta tosiaan! Ellen palaa, -- ellei Gonchon valloita Bastiljia,
tai jos valloituksen jälkeen ei minua löydykään, niin on sanottava
tohtori Gilbertille, joka ehkä löytyy, että Pariisista tuli miehiä,
jotka varastivat minulta lippaan, jonka hän uskoi huostaani viisi
vuotta sitten; että lähdin heti ilmoittamaan hänelle; että Pariisiin
päästyäni kuulin hänen olevan Bastiljissa; että aikoessani valloittaa
Bastiljin heitinkin henkeni, joka kokonaan kuului hänelle."

"Hyvä on, isäntä", sanoi Pitou. "Mutta se on pitkä läksy, ja minä
pelkään sen unohtavani."

"Senkö, mitä sanoin?"

"Niin."

"Minä kertaan sen."

"Ei", vastasi muuan ääni Billotin vieressä, "parasta on se
kirjoittaa."

"Minä en osaa kirjoittaa", sanoi Billot.

"Minä osaan, sillä olen viraston vahtimestari."

"Vai olette te vahtimestari?" kysyi Billot.

"Stanislas Maillard, Châteletin vahtimestari."

Hän veti taskustaan pitkän luisen rasian, jossa oli paperia, kynä ja
mustetta, siis kaikki, mitä tarvittiin kirjoittamista varten.

Hän oli neljänkymmenenviiden ikäinen mies, laiha, pitkä, juhlallinen,
kokonaan mustiin puettu, niinkuin hänen virkansa vaatikin.

"Hänpä muistuttaa hiivatin kovasti haudankaivajaa", mutisi Pitou.

"Te siis sanotte", kysyi vahtimestari rauhallisesti, "että Pariisista
tulleet miehet ottivat teiltä lippaan, jonka tohtori Gilbert oli
teille uskonut?"

"Niin."

"Sehän on rikos."

"Ne miehet kuuluivat Pariisin poliisilaitokseen."

"Senkin hävyttömät varkaat!" mutisi Maillard.

Sitten hän antoi paperin Pitoulle.

"Kas tässä, nuori mies", sanoi hän, "on tarvitsemanne paperi. Jos hän
saa surmansa" -- hän osoitti Billotia -- "jos sinä saat surmasi, niin
toivottavasti en minä joudu samaten hengiltä."

"Ja ellette saa surmaanne, niin mitä teette?" kysyi Pitou.

"Minä teen sen, mitä sinun piti tehdä."

"Kiitos", sanoi Billot.

Hän ojensi kätensä vahtimestarille.

Vahtimestari puristi kättä sellaisella voimalla, että sitä ei olisi
luullut olevan hänen hoikassa ruumiissaan.

"Voin siis luottaa teihin?" kysyi Billot.

"Aivan yhtä hyvin kuin Maratiin tai Gonchoniin."

"Hyvä on", sanoi Pitou; "siinäpä kolmiyhteys, jota en usko tapaavani
paratiisissa."

Sitten hän kääntyi jälleen Billotin puoleen.

"Olkaahan varovainen, isäntä!"

"Pitou", sanoi maanviljelijä niin kaunopuheisesti, että sitä ei
olisi uskonut tapaavansa hänen kaltaisellaan karulla miehellä, "älä
koskaan unohda sitä seikkaa, että Ranskassa on varovaisinta aina
urhoollisuus!"

Ja hän asteli ensimmäisen vartijajoukon läpi Pitoun palatessa
aukiolle.

Nostosillan luona hän sai uudelleen neuvotella.

Billot näytti suosituskirjettään. Silta painui alas. Ristikko
avattiin.

Ristikon takana oli kuvernööri.

Tämä piha, missä kuvernööri odotti, oli se, missä vangit saivat käydä
kävelemässä. Sitä vartioi kahdeksan tornia, kahdeksan jättiläistä. Ei
ainoatakaan ikkunaa ollut sinnepäin. Aurinko ei milloinkaan päässyt
paistamaan sen kosteaan ja liukkaaseen kivitykseen. Olisi luullut
olevansa hirveän ison kaivon pohjalla.

Tässä pihassa oli kahlehdittuja vankeja esittävän veistosryhmän
kannattama kello. Aikaa mitatessaan sen rattaat raksuttivat
säännöllisesti ja hitaasti niinkuin vankiluolan kattoon kokoontuvat
pisarat putoilevat alas.

Kun vanki joutui tähän pihaan ja hetkisen katseli kivikuilun pohjalla
ollessaan seinien täyttä alastomuutta, pyysi hän vähän ajan kuluttua
päästä tyrmäänsä.

Tähän pihaan johtavan ristikon takana seisoi, kuten jo olemme
maininneet, herra de Launay.

Kuvernööri oli neljänkymmenen viiden tai viidenkymmenen ikäinen.
Tänään hän esiintyi harmaassa palttinapuvussa; hänellä oli Pyhän
Ludvigin ritarikunnan punainen nauha ja kädessä miekkakeppi.

Herra de Launay oli paha mies. Linguetin muistelmat ovat tehneet
hänet surkean kuuluisaksi. Häntä vihattiin melkein yhtä paljon kuin
hänen vankilaansakin.

Samoin kuin Chateauneufit, La Vrillièret ja Saint-Florentinit
perivät vangitsemiskirjeiden antamisen oikeuden isältä pojalle, niin
Launaytkin luovuttivat Bastiljin isältä pojalle.

Sillä tiedetäänhän, että sotaministeri ei nimittänyt linnan
virkailijoita. Bastiljissa olivat kaikki paikat kuvernööristä
keittiöpoikaan asti ostettavissa. Bastiljin kuvernööri oli tavallaan
jonkinmoinen suurellinen portinvahti, olkalappuinen emännöitsijä,
joka hankki 60,000 frangin määrärahansa lisäksi 60,000 kiristyksillä
ja lahjusten ottamisella.

Täytyihän saada takaisin viran ostoon kulutettu pääoma ja sen korot.

Herra de Launay vaurastui ahneudellaan vielä enemmän kuin
edeltäjänsä. Ehkä hän oli maksanut paikastaan tavallista enemmän ja
aavisti, että hän saisi olla siinä tavallista lyhyemmän ajan.

Hän elätti oman väkensä vankien kustannuksella. Hän oli vähentänyt
lämmitystä ja otti kaksinkertaisen maksun kaikista heidän
huonekaluistaan.

Hänellä oli oikeus tuottaa tullitta Pariisiin sata tynnyriä viiniä.
Hän myi tämän oikeuden eräälle ravintoloitsijalle, joka tuotti
Pariisiin hienoja viinejä. Tämän oikeuden kymmenesosalla hän sitten
osti rutihuonoja viinejä, joita juotti vangeilleen.

Bastiljiin suljetulla raukalla oli ollut vain yksi ainoa lohdutus.
Tämä oli pieni puutarha, joka oli laadittu erään vallituksen päälle.
Siellä he kävelivät, siellä he hetkisen saivat nauttia valosta,
kukista, ilmasta, luonnosta yleensä.

Hän vuokrasi tämän pienen puutarhan eräälle puutarhurille, ja
viidenkymmenen livren vuoksi, jotka hän tästä sai vuosituloa, hän oli
riistänyt vangeilta niiden viimeisen ilon.

Rikkaille vangeille hän hankki kyllä kaikenlaisia mukavuuksia. Erään
vangin hän vei oman rakastajattarensa luo, ja vanki kustansi tälle
naiselle asunnon ja elatuksen, joka siis ei Launaylle tullut mitään
maksamaan.

Lukekaa kirja "Paljastettu Bastilji", niin löydätte sieltä tämän
tapauksen ja vielä monta muutakin.

Tästä kaikesta huolimatta kuvernööri oli urhoollinen mies. Jo
edellisestä päivästä alkaen oli myrsky ulvonut hänen ympärillään.
Eilisestä asti hän oli tuntenut, kuinka kapinan yhä nouseva laine
loiskui hänen linnansa muuria vastaan.

Hän oli nyt kyllä kalpea, mutta tyyni.

Olihan hänen takanaan neljä kanuunaa valmiina ampumaan, ympärillään
sveitsiläisistä ja invalideista muodostettu vartijaväki ja edessään
vain aseeton mies.

Sillä Bastiljiin tullessaan oli Billot jättänyt karbiininsa Pitoulle.
Hän ymmärsi, että tämän ristikon edessä oli jokainen ase hänelle
vaarallinen eikä suinkaan hyödyllinen.

Billot pani heti merkille kaikki -- kuvernöörin melkein uhkaavan,
levollisen ilmeen, vartijahuoneessa olevat sveitsiläiset, tornien
huipuilla invalidit, kanuunamiehet, jotka täyttivät lavettien
säiliöitä kuulilla.

Vartijoilla oli aseensa olallaan, upseerien miekat olivat paljastetut.

Kuvernööri ei liikahtanutkaan; Billotin täytyi mennä hänen luokseen
asti. Kansan edustajan takana sulkeutui ristikko niin synkästi
rämähtäen, että urhea Billot tunsi väristyksen luihinsa asti.

"Mitä asiaa teillä taas on minulle?" kysyi de Launay.

"Taas?" sanoi Billot. "Luullakseni näen teidät ensimmäisen kerran
eikä teillä siis ole mitään syytä olla kyllästynyt minuun."

"Sain kuulla teidän tulevan Kaupungintalosta."

"Se on totta, sieltä minä tulen."

"Äsken jo sain ottaa vastaan yhden valtuuston lähetystön."

"Mitä se tahtoi?"

"Se pyysi minua lupaamaan, etten aloittaisi ampumista."

"Ja lupasitteko?"

"Lupasin. Se pyysi minua vetämään kanuunat pois näkyvistä."

"Ja te vedätitte ne pois. Olin aukiolla silloin, kun se tehtiin."

"Ja te kai uskoitte minun tottelevan kansan uhkauksia?"

"Totta kai", sanoi Billot, "ainakin näytti siltä."

"Enkö sitä teille sanonut, hyvät herrat", virkkoi Launay kääntyen
upseerien puoleen. "Enkö sanonut teille, että meitä voidaan luulla
suuriksi pelkureiksi?"

Sitten hän kääntyi Billotin puoleen:

"Ja kenen nimessä te tulette?"

"Kansan nimessä!" vastasi Billot ylpeästi.

"Hyvä on", sanoi Launay hymyillen. "Mutta kai teillä on joku muukin
suositus, sillä pelkästään kansan nimessä tullessanne ette olisi
päässyt sivuuttamaan ensimmäisiä vartijoita."

"On kyllä, minulla on ystävänne de Flessellesin suositus."

"Flessellesin! Sanoitte, että hän on ystäväni", jatkoi Launay katsoen
Billotia silmiin niin syvälle kuin tahtoisi nähdä hänen sielunsa
pohjalle; "mistä tiedätte, että herra de Flesselles on ystäväni?"

"Otaksuin hänen olevan."

"Otaksuitte! Siinäkö kaikki. Hyvä on. Katsokaamme tuota suositusta."

Billot ojensi hänelle paperin.

Launay luki sen kertaalleen, luki uudestaan, käänsi lehteä
nähdäkseen, eikö toisella puolella ollut vielä uutta jälkikirjoitusta
ja piteli sitä päivää vasten tarkatakseen, oliko rivien välissä
jotakin kirjoitusta.

"Ja tässäkö on kaikki, mitä hänellä on minulle asiaa?" kysyi hän.

"Kaikki."

"Oletteko siitä varma?"

"Aivan varma."

"Hän ei käskenyt mitään ilmoittaa suullisesti?"

"Ei mitään."

"Kummallista!" sanoi Launay luoden eräästä ampuma-aukosta katseensa
aukiolle.

"Mitä siis odotitte hänen sanovan?" kysyi Billot.

Launay heilautti kättään.

"En mitään", vastasi hän, "en mitään. Sanokaa, mitä teillä on
sanottavaa, mutta pian, sillä minulla on kiire."

"No siis, minä tahdon, että luovutatte meille Bastiljin."

"Mitä sanoittekaan?" lausui Launay kääntyen äkkiä kuin olisi kuullut
väärin. "Mitä sanoittekaan..."

"Minä sanon, että kansan nimessä vaadin teitä luovuttamaan meille
Bastiljin."

Launay kohautti olkapäitänsä.

"Kansa on todellakin kummallinen otus", sanoi hän.

"Häh!" huudahti Billot.

"Ja mitä se Bastiljilla tekee?"

"Se tahtoo sen hävittää."

"Ja mitä pahaa Bastilji on tehnyt kansalle? Onko koskaan pantu
rahvaaseen kuuluvaa miestä Bastiljiin? Kansan pitäisi oikeastaan
kiittää jokaista Bastiljin kiveä. Keitä pannaan Bastiljiin?
Filosofeja, tiedemiehiä, aatelisia, ministerejä, prinssejä, siis
kansan vihollisia."

"Se vain todistaa, ettei kansa ole itsekäs."

"Hyvä ystävä", sanoi Launay hieman sääliväisesti, "kyllä kaikesta
huomaa, ettette ole sotilas."

"Olette oikeassa, olen maanviljelijä."

"Ettekä ole pariisilainen."

"Maalta olenkin kotoisin."

"Ettette laisinkaan tunne Bastiljia."

"Se on totta, en tunne siitä muuta kuin sen, mitä olen nähnyt, siis
ulkomuurit."

"Tulkaa siis minun seurassani, ja minä näytän, mitä Bastilji on."

"Oho!" tuumi Billot; "hän vie minut jonkun salaluukun päälle, joka
aukenee jalkojeni alla, ja hyvästi silloin, ukko Billot."

Mutta urhoollinen maanviljelijä ei räpäyttänyt silmäänsä, vaan
valmistautui seuraamaan Bastiljin kuvernööriä.

"Ensiksi sanon teille", selitti Launay, "että kellarissani on niin
paljon ruutia, että sen avulla voin räjäyttää ilmaan Bastiljin ja sen
ohella puolet Saint-Antoinen esikaupungista."

"Kyllä minä sen tiedän", vastasi Billot rauhallisesti.

"Hyvä. Silmäilkäähän ensiksi näitä neljää kanuunaa."

"Näenhän nuo."

"Ne suojaavat koko tätä vallikäytävää, ja tätä suojaa vielä
sen lisäksi vartiorakennus ja kaksi vallihautaa, joiden yli ei
pääse muutoin kuin kahta nostosiltaa myöten, ja viimeiseksi on
rautaristikko suojana."

"En suinkaan väitä, että Bastilji olisi huonosti turvattu", vastasi
Billot rauhallisesti, "vaan että hyökkäys tulee sitä tuimemmaksi."

"Jatkakaamme", sanoi Launay.

Billot nyökkäsi myöntymisen merkiksi.

"Tässä on vallihautaan johtava hyökkäysportti", sanoi kuvernööri.
"Näettehän tästä, kuinka vahvat muurit ovat."

"Lähes neljäkymmentä jalkaa."

"Niin, neljäkymmentä muurin aliosassa ja viisitoista yläosassa.
Huomaattehan, että vaikka kansalla olisi kuinka pitkät kynnet
tahansa, ne eivät tähän pysty."

"En ole väittänytkään, että kansa hävittäisi Bastiljin ennen
valloittamista", lausui Billot, "vaan sanon, että se hävittää sen
valloitettuaan."

"Menkäämme ylemmäksi", esitti Launay. "Mennään vain."

He nousivat noin kolmekymmentä astuinta ylemmäksi. Kuvernööri
seisahtui.

"Katsokaahan", sanoi hän, "tässäkin on aukko, josta näkyy se
puoli, mistä aiotte hyökätä. Täällä on vain yksi ainoa vallipyssy
puolustamassa. Mutta tämä paikka on tullut kuuluisaksi omalla
tavallaan. Tunnettehan laulun:

    "Oi mun armas huilusein,
    jota aina hellin."

"Kyllä sen tunnen", sanoi Billot, "kyllä sen tunnen. Mutta minun
luullakseni ei nyt sovi sitä laulaa."

"Odottakaahan. Saksin marski nimitti tällaista pientä tykkiä
huilusekseen, kun se lauloi sitä säveltä, josta hän parhaiten piti.
Tämä on pieni historiallinen kasku."

"Vai niin!" sanoi Billot.

"Mennään ylemmäksi."

He pitkittivät nousuansa ja saapuivat Comté-tornin huippulavalle.

"Ahaa!" äännähti Billot.

"Mitä nyt?" kysyi Launay.

"Ette olekaan vienyt täältä pois kanuunia."

"Käskin vain vetämään ne pois näkyvistä."

"Minäpä sanon kansalle, että kanuunat ovat vielä paikallaan."

"Sanokaa vain!"

"Ette siis aio viedä niitä pois?"

"En."

"Se on päätöksenne?"

"Kuninkaan kanuunat ovat täällä kuninkaan käskystä. Eivätkä ne täältä
joudu pois muulla kuin kuninkaan käskyllä."

"Herra de Launay", sanoi Billot, joka tunsi lauseittensa kasvavan ja
voimistuvan tilanteen tiukentumisen mukana, "herra de Launay: oikea
kuningas, jota kehoitan teitä tottelemaan, on tuolla."

Hän näytti kuvernöörille harmaata joukkoa, joka paikoittain oli
verinen eilisen taistelun jälkeen ja aaltoili vallihautojen edessä
välkytellen aseitansa auringonpaisteessa.

"On mahdollista", sanoi Launay ylpeästi kohottaen päätänsä, "että
te tunnette kaksi kuningasta, mutta minä, Bastiljin kuvernööri,
tunnen vain yhden, ja hän on Ludvig kuudestoista; hän on kirjoittanut
nimensä sen asiakirjan alle, jonka nojalla minä täällä johtelen
miehiä ja tehtäviä."

"Ettekö siis ole kansalainen?" huudahti Billot suuttuneena.

"Olen ranskalainen aatelismies", sanoi kuvernööri.

"Se on totta, olette soturi ja puhutte niinkuin soturi."

"Siinä osasitte oikeaan sanaan", vastasi Launay kumartaen. "Olen
soturi ja täytän saamani määräykset."

"Ja minä", virkkoi Billot, "olen kansalainen, ja kun minun
velvollisuuteni on vastustaa teidän sotilasohjeitanne, täytyy toisen
meistä kuolla, joko sen, joka noudattaa saamiansa määräyksiä, tai
sen, joka täyttää velvollisuutensa."

"Hyvin luultavasti."

"Olette siis päättänyt ampua kansaa?"

"En suinkaan -- niin kauan kuin se pidättyy ampumasta minua. Olen
antanut siitä sanani herra de Flessellesin läheteille. Näettehän,
että kanuunat on vedetty taemmaksi; mutta ensi laukauksen pamahtaessa
aukiolta linnaani kohti..."

"Niin, mitä ensi laukauksen pamahtaessa?"

"Minä astun jonkun kanuunan viereen, esimerkiksi tämän. Siirrän
sen itse aukon kohdalle, tähtään itse ja sytytän sen itse tällä
sytyttimellä."

"Tekö?"

"Niin."

"Ennenkuin uskon teidän tekevän sellaisen rikoksen..."

"Johan sanoin, että olen soturi ja tunnen vain saamani määräykset."

"Siis", sanoi Billot vieden Launayn ihan muurin reunalle ja osoittaen
vuoron perään kahteen eri suuntaan Saint-Antoinen esikaupunkiin ja
bulevardille, "nuo antavat teille vastedes määräyksiä."

Ja hän osoitti Launaylle kahta mustaa, tiheätä, karjuvaa laumaa, joka
johtuessaan taipumaan bulevardien mutkittelun mukaan kiemurtelivat
jättiläiskäärmeenä; tämän pään ja ruumiin kyllä näki, mutta viimeiset
kiemurat katosivat mäen taakse, jolta se laskeusi alas.

Ja koko tämä yletön matelija kimalteli välkkysuomuista.

Siellä oli ne joukot, jotka Billot oli määrännyt saapumaan
Bastilji-aukiolle. Toista johti Marat, toista Gonchon.

Kahdelta puolen ne nyt lähestyivät heiluttaen aseitaan ja päästäen
peloittavia huutoja.

Launay kalpeni tämän nähdessään ja nosti keppinsä.

"Kanuunoittenne luo!" huusi hän.

Sitten hän uhkaavana lähestyi Billotia.

"Ja te, onneton", sanoi hän, "te tulette tänne muka neuvottelemaan
toisten aikoessa hyökätä! Tiedättekö, että olette ansainnut kuoleman?"

Billot huomasi liikkeen ja salamannopeasti tarttui Launayhin niskasta
ja vyötäisiltä.

"Ja te ansaitsisitte", huusi hän, "että heittäisin teidät muurin
yli, murskataksenne luunne vallihautaan. Mutta, Jumalan kiitos, aion
taistella toisella tavalla."

Tänä hetkenä kajahti tavattoman voimakas huuto, joka nousi alhaalta
ylös asti, kiirien ilmassa kuin vihuri, ja de Losme, Bastiljin
majuri, ilmestyi torninhuipulle.

"Hyvä herra", sanoi hän Billotille, "hyvä herra, näyttäkää toki
itsenne. Kansa luulee, että teille on käynyt onnettomasti, ja vaatii
teitä nähdäkseen."

Billotin nimi, jonka Pitou oli ilmaissut kansalle, kaikui keskellä
huutoja.

Billot päästi irti Launayn, joka pisti miekkakeppinsä huotraan.

Sitten nämä kolme miestä epäröivät hetkisen, jona aikana kuului
uhkaus- ja kirohuutoja.

"Näyttäkäähän itsenne", sanoi Launay, "ei sen vuoksi, että pelkäisin
noita huutoja, vaan osoittaakseni, että olen kunniallinen mies."

Silloin Billot pisti päänsä muurin aukosta ja heilutti kättänsä.

Tämän nähdessään kansa taputti käsiään. Vallankumous tavallaan
pisti päänsä esiin Bastiljista tämän kansanmiehen muodossa, joka
ensimmäisenä oli noussut sen muurin harjalle.

"Hyvä on", sanoi Launay. "Kaikki on nyt meidän välillämme loppunut.
Teillä ei ole enää mitään täällä tehtävää. Teitä kutsutaan tuonne
alas. Menkää."

Billot käsitti varsin hyvin, kuinka maltillinen nyt oli tämä mies,
jonka käsiin hän oli uskaltanut henkensä. Hän astui samoja portaita
alas, joita oli noussutkin, ja kuvernööri asteli hänen järjestään.

Majuri jäi. Kuvernööri oli hiljaa antanut hänelle määräyksiä.

Kaikesta huomasi, että Launay ei toivonut mitään muuta kuin että
neuvottelijasta tulisi mahdollisimman pian hänen vihollisensa.

Billot meni pihan poikki sanaakaan virkkamatta. Sitten hän näki
tykkimiesten seisovan kanuunain vieressä. Sytytin paloi peitsen
päässä.

Billot seisahtui heidän eteensä.

"Ystävät!" sanoi hän heille; "muistakaa, että olen tullut pyytämään
päällikköänne välttämään verenvuodatusta ja että hän on pyyntöni
hyljännyt."

"Kuninkaan nimessä", käski Launay jalkaa polkien, "poistukaa täältä!"

"Olkaa varuillanne", lausui Billot; "jos ajatte minut pois kuninkaan
nimessä, voin palata kansan nimessä."

Sitten hän kääntyi sveitsiläisten kaartilaisten puoleen.

"Sanokaa", lausui hän, "kenen puolella olette?"

Sveitsiläiset olivat vaiti. Launay näytti sormellaan rautaporttia.
Billot tahtoi vielä koettaa parastaan.

"Kansan nimessä, kuvernööri", sanoi hän, "veljienne nimessä!"

"Veljieni! Te sanotte veljikseni noita, jotka huutavat: Alas
Bastilji! Kuolema kuvernöörille! He ovat ehkä teidän veljiänne, mutta
eivät suinkaan minun!"

"Ihmisyyden nimessä siis!"

"Ihmisyyden nimessä, joka yllyttää teidät satatuhantisena laumana
tänne tappamaan näiden muurien sisään suljetut sata miestä!"

"Jos luovutatte Bastiljin kansalle, niin pelastatte heidän henkensä."

"Ja menetän oman kunniani."

Billot vaikeni. Hän oli voimaton tämän sotilaallisen
johdonmukaisuuden edessä. Mutta hän kääntyi uudelleen sveitsiläisten
ja invalidien puoleen sanoen:

"Antautukaa, ystäväni, vielä on aika. Kymmenen minuutin päästä se on
liian myöhäistä."

"Ellette aivan heti lähde täältä", ärjäisi de Launay vuorostaan,
"niin kautta aateliskunniani käsken ampua teidät kuoliaaksi."

Billot vaikeni heti, pani käsivartensa rinnalleen ristiin, katsoi
kerran vielä terävästi kuvernööriin ja meni.




XVII

KUKISTUNUT SUURUUS


Heinäkuun polttavan päivän paahteessa odotti joukko väristen ja
huumaantuneena. Gonchonin miehet liittyivät Maratin miehiin.
Saint-Antoinen esikaupunki tervehti ja tunnusti veljikseen
Saint-Marceaun esikaupungin miehet.

Gonchon johti miehiään. Marat oli kadonnut.

Näky aukiolla oli peloittava.

Billotin huomatessaan kaikki huusivat entistä kovemmin.

"Kuinka kävi?" kysyi Gonchon astuen hänen luokseen.

"Hän on urhoollinen mies", vastasi Billot.

"Mitä tarkoitatte tuolla: Hän on urhoollinen mies?" kysyi Gonchon.

"Että hän on itsepäinen."

"Hän ei siis aio luovuttaa Bastiljia?"

"Ei."

"Hän päättää uppiniskaisesti kestää piirityksen?"

"Niin on."

"Ja luuletteko hänen kestävän kauankin?"

"Kuolemaan asti."

"Olkoon siis niin. Hän kuolkoon."

"Kuinka paljon miehiä me viemmekään surman suuhun!" sanoi Billot
epäillen ehkä, oliko Jumala hänelle antanut tätä oikeutta, jonka
kenraalit, kuninkaat ja keisarit itselleen ottavat, he kun ovat
etuoikeutettuja vuodattamaan verta.

"Turhaa puhetta!" sanoi Gonchon. "Ihmisiä on maailmassa liian paljon,
koska puolellakaan kansasta ei ole kylliksi leipää. Eikö ole totta?"
jatkoi Gonchon kääntyen joukon puoleen.

"On, on!" huusi joukko jalon uhrautumisen vallassa.

"Mutta vallihauta?" kysyi Billot.

"Sitä ei tarvitse täyttää muuta kuin yhdeltä kohdalta", vastasi
Gonchon, "ja minä olen laskenut, että puolet meistä täyttäisi
ruumiillaan koko vallihaudan. Eikö ole totta, ystävät?"

"On, on!" vastasi joukko yhtä valmiina uhrautumaan kuin äskenkin.

"Olkoon siis menneeksi!" sanoi Billot kauhuissaan.

Tänä hetkenä ilmestyi Launay majuri Losmen ja parin upseerin seurassa
eräälle vallitukselle.

"Alas!" huusi Gonchon kuvernöörille.

Tämä käänsi selkänsä sanaakaan vastaamatta.

Gonchon olisi voinut sietää uhkaukset, mutta ei sietänyt
halveksimista. Hän kohotti heti karbiininsa, ja eräs kuvernöörin
seuralaisista kaatui.

Sata laukausta, tuhannen laukausta kuului heti, ikäänkuin kaikki
olisivat odottaneet tätä merkkiä, ja luodit tekivät valkoisia
piirtoja linnan harmaihin torneihin.

Muutaman sekunnin hiljaisuus seurasi tätä laukaustuiskua, ikäänkuin
kansa itse olisi tyrmistynyt teostansa.

Sitten näkyi erään tornin huipulta välähdys, joka hukkui savupilveen.
Kuului pamaus, jota samassa tuskanhuudot tiheästä kansanjoukosta
säestivät. Ensimmäinen kanuuna oli laukaistu Bastiljista. Ensimmäinen
veri vuoti. Taistelu oli alkanut.

Se, mitä tämä äsken niin uhkamielinen joukko tunsi, muistutti
pelkoa. Bastilji, tällä yhdellä ilmauksella osoittaessaan ryhtyvänsä
puolustautumaan, esiintyi koko suuressa voimakkuudessaan. Kansa oli
epäilemättä toivonut, että tänä sille suotujen myönnytysten aikana
suoriuduttaisiin tästäkin hankkeesta ilman verenvuodatusta.

Kansa erehtyi. Tämä kanuunanlaukaus ilmaisi laumalle, mihin
jättiläismäiseen yritykseen se oli puuttunut.

Hyvin tähdätty muskettituli, joka tuiskusi eräältä Bastiljin
korokkeelta, seurasi heti.

Sitten tuli uusi hiljaisuus, jonka keskeytti vain muutama huuto,
muutama huokaus, muutama sieltä täältä kuuluva valitus.

Senjälkeen näki koko tämän joukon valtavasti vavahtelevan: kansa
kokosi haavoittuneet ja kuolleet.

Mutta kansa ei ajatellutkaan pakoa, tai jos se ajatteli, ei se
kehdannut suuren lukumääränsä tähden.

Bulevardit, Saint-Antoine-katu, Saint-Antoinen esikaupunki olivatkin
vain suurena ihmismerenä, joka aallolla oli pää, joka päässä
leimuavat silmät ja uhkaava suu.

Heti ilmestyi kaikkiin esikaupungin rakennusten ikkunoihin ampujia,
niihinkin, jotka olivat pyssynkantaman ulkopuolella.

Jos pengermille tai valliaukkoihin ilmestyi invalidi tai
sveitsiläinen, lähetti heti sata pyssyä luodin sinne, ja luotisade
rikkoi sotilaan turvana olevan kiven kulmat.

Mutta pian väsyttiin ampumaan kiviseiniin. Luodit etsivät elävää
lihaa. Lyijyn vaikutuksesta tahdottiin veren virtaavan eikä tomun
pölyävän.

Jokainen antoi neuvoja keskellä väentungosta ja hälinää.

Puhujien ympärille muodostui piiri, ja kun huomattiin heidän neuvonsa
mahdottomiksi, siirryttiin taas toisaalle.

Joku vaunuseppä ehdotti rakennettavaksi kivien heittokoneen,
jommoisia muinaiset roomalaiset käyttivät, jotta tämän avulla
jymäytettäisiin aukko Bastiljin muureihin.

Muutamat palosotilaat esittivät, että heidän ruiskuillaan
sammutettaisiin kanuunain sytyttimet ja kostutettaisiin sankkireiät,
vaikka voimakkainkaan ruisku ei olisi voinut lennättää suihkua
lähimainkaan muurien korkeuteen.

Muuan oluenpanija, joka johti Saint-Antoinen esikaupungin miehiä ja
jonka nimi sittemmin on tullut surkean kuuluisaksi, ehdotti, että
sytytettäisiin linna heittämällä sinne eilen vallattua valmu- ja
laventeliöljyä, joka saataisiin liekehtimään fosforin avulla.

Billot kuunteli kaikkia näitä ehdotuksia. Viimeisen kuultuaan hän
sieppasi kirveen eräältä puusepältä ja asteli eteenpäin, luotien
sadellessa ympärillä ja kaataessa väkilaumassa miehiä, jotka
seisoivat yhtä tiheässä kuin tähkäpäät pellolla. Hän pääsi pienelle
vartiohuoneelle, joka oli ensimmäisen nostosillan luona, ja luotien
rapisten sadellessa katolle hän hakkasi nostoketjut poikki ja pudotti
sillan alas.

Joukko katseli läähättäen tätä mieletöntä yritystä, johon tarvittiin
neljännestunti aikaa. Aina laukausten rätistessä odotti jokainen
uskaliaan miehen kaatuvan. Joukko unohti oman vaaransa, muistaen vain
tuon miehen täpärän aseman. Kun silta putosi alas, päästi väenpaljous
huikean karjunnan ja ryntäsi ensimmäiseen pihaan.

Tämä liike oli niin äkillinen, niin vauhdissaan vastustamaton, että
puolustamista ei yritettykään.

Hurjat ilonhuudot ilmaisivat Launaylle tämän ensi saavutuksen. Kukaan
ei edes ottanut huomatakseen, että muuan mies oli murskaantunut
raskaan puusillan romahduksessa.

Silloin nuo neljä kanuunaa, joita kuvernööri oli näyttänyt
Billotille, alkoivat kuin luolan pohjalta valaista ja laueten
yhtaikaa hirmuisella paukkeella lakaisivat koko etupihan puhtaaksi.

Rautamyrsky oli raivannut väkijoukkoon verisen uoman. Kymmenen tai
kaksitoista kuollutta, viisitoista tai kaksikymmentä haavoittunutta
oli ilmoittamassa, missä kuulat olivat liikkuneet.

Billot oli liukunut katolta alas ja maahan tultuaan tapasi Pitoun,
joka jollakin ihmeellisellä tavalla oli ilmestynyt paikalle. Pitoulla
oli tarkka silmä, sillä siihenhän salametsästäjät harjaantuvat. Hän
huomasi kanuunamiesten vievän sytyttimen sankkireikään, tarttui
Billotin takinliepeeseen ja veti hänet äkkiä taaksepäin. Muuan muurin
kulmaus suojasi heitä tämän ensimmäisen yhteislaukauksen aikana.

Tästä hetkestä alkaen muuttuu asema perin vakavaksi. Melu käy
hirvittäväksi, tungos kamalaksi, kymmenentuhatta pyssyä laukaistaan
yhtaikaa Bastiljin ympärillä, tuottaen suurempaa vaaraa parittajille
kuin piiritetyille. Viimein ranskalaisten kaartilaisten käyttämä
kanuuna liittää karjuntansa tähän muskettien räiskeeseen.

Kamala jyty huumaa joukon ja alkaa peloittaa piiritettyjä, jotka
tietävät pienen lukumääränsä ja käsittävät, etteivät, he milloinkaan
voi saada aikaan yhtä suurta pauketta kuin se on, joka nyt lyö heiltä
korvat lukkoon.

Bastiljin upseerit tuntevat vaistomaisesti sotilaittensa heikontuvan;
he tarttuvat pyssyihin ja laukaisevat.

Tänä hetkenä, kanuunain ja pyssyjen paukkuessa, kansajoukon
karjuessa, kun se ryntää kokoamaan kuolleet tehdäkseen näistä
ruumiista uuden aseen, joka haavojensa kautta huutaa kostoa, ilmestyy
ensimmäisen pihan suulle joukko aseettomia, rauhallisia porvareita.
He raivaavat joukkoa tieltänsä syrjään ja astuvat eteenpäin valmiina
uhraamaan henkensä, suojanaan vain valkoinen lippu, joka heitä turvaa
ja ilmaisee heidät rauhanvälittäjiksi.

Se on Kaupungintalolta saapunut uusi lähetystö. Valtuusmiehet
tietävät hyökkäyksen alkaneen. He tahtovat estää verenvuodatusta ja
pakottavat Flessellesin tekemään uusia ehdotuksia kuvernöörille.

Nämä lähetit tulevat kaupungin nimessä pyytämään, että de Launay
lopettaisi ampumisen ja pelastaakseen kansalaisten, linnaväen ja oman
henkensä ottaisi linnan sisälle sata porvarikaartin miestä.

Matkallaan lähetit antavat tästä tiedon. Aloittamastansa yrityksestä
itsekin kauhuissansa, nähdessään kuolleita ja haavoittuneita
kannettavan paareilla, on kansa valmis kannattamaan tätä esitystä.
Jos kuvernööri suostuu puolinaiseen tappioon, niin se kyllä tyytyy
puolinaiseen voittoon.

Heidän tullessaan toiseen pihaan ammunta taukoo. Heitä viitataan
astumaan eteenpäin, ja he lähestyvät, jalat liukastuen veressä,
harppaillen ruumiiden yli, ojentaen kätensä haavoittuneille.

Heidän suojassaan kansa ryhmittyy. Ruumiit on viety pois, veri vain
on jäljellä, värittäen punaisilla suurilla läiskillä pihan kivityksen.

Linnan puolelta on herjetty ampumasta. Billot poistuu yrittääkseen
saada piirittäjätkin keskeyttämään toistaiseksi kaikki vihollisuudet.
Portilla hän tapaa Gonchonin aseitta, innostuneena heittäytyen
vaaraan, niin tyynenä kuin olisi haavoittumaton.

"No", kysyi hän Billotilta, "miten on lähetystön käynyt?"

"Se on tullut Bastiljiin", vastasi Billot. "Lopettakaa ampuminen."

"Se on tarpeetonta", sanoi Gonchon niin varmasti kuin olisi Jumala
antanut hänelle voiman lukea tulevaisuutta. "Ei hän suostu mihinkään."

"Vaikka ei suostuisikaan, niin kunnioittakaamme sotatapoja, koska
olemme sotilaiksi ryhtyneet."

"Olkoon niin", mukautui Gonchon.

Sitten hän kääntyi kahden rahvaanmiehen puoleen, jotka hänen
kerallaan näyttivät komentavan tätä suurta joukkoa.

"Mene, Elie, mene Hullin, kukaan ei saa nyt enää laukaista pyssyään."

Molemmat apulaisjohtajat riensivät täyttämään määräyksen, ja
vähitellen muskettien rätinä heikkeni, kunnes lopulta vaimeni
kokonaan.

Syntyi hetkisen kestävä hiljaisuus. Sitä käytettiin haavoittuneiden
hoitamiseen, joiden luku nyt jo nousi kolmeenkymmeneenviiteen tai
neljäänkymmeneen.

Tämän lepotovin aikana kuultiin kellon lyövän kaksi. Hyökkäys oli
alkanut puolelta päivin. Kaksi tuntia jo siis oli rynnistelty.

Billot oli palannut paikoilleen, ja nyt Gonchon seurasi häntä.

Hän silmäili levottomana ristikkoon päin; hänen kärsimättömyytensä
oli ilmeinen.

"Mikä teidän on?" kysyi häneltä Billot.

"Ellei Bastiljia valloiteta kahden tunnin kuluessa, on kaikki
hukassa", vastasi toinen.

"Kuinka niin?"

"Siksi, että hovi saa tietää, millaisia hommia meillä on, ja lähettää
Bezenvalin sveitsiläiset ja Lambesqin rakuunat, jolloin joudumme
kahden tulen väliin."

Billotin oli pakko tunnustaa, että Gonchonin puheessa saattoi olla
perää.

Neuvottelijat palasivat. Heidän synkistä katseistaan jo näki,
etteivät he olleet aikeissaan onnistuneet.

"No", lausui Gonchon iloissaan, "mitä minä sanoin? Ennustus täyttyy,
kirottu linna on tuomittu sortumaan."

Kysymättäkään mitään neuvottelijoilta hän riensi etupihan
ulkopuolelle huutaen:

"Aseisiin lapset, aseisiin! Kuvernööri kieltäytyy!"

Kun kuvernööri oli lukenut Flessellesin kirjeen, kirkastuivat hänen
kasvonsa, ja suostumatta mihinkään ehdotuksiin hän huusi:

"Herrat pariisilaiset, olette halunneet taistelua, nyt tulette liian
myöhään!"

Neuvottelijat koettivat parastaan, selittivät hänelle, mitä
onnettomuutta puolustus toisi mukanaan. Mutta hän ei tahtonut
kuullakaan mistään puhuttavan, vaan sanoi neuvottelijoille samaa,
mitä oli kahta tuntia aikaisemmin lausunut Billotille.

"Menkää tai käsken ampua teidät."

Ja neuvottelijat läksivät.

Tällä kertaa ryhtyi Launay hyökkäämään. Hän näytti tavattoman
kiihtyneeltä. Ennenkuin lähetystö oli ehtinyt pihaltakaan poistua,
visersi Saksin herttuan huilu jo yhden sävelmän. Kolme henkeä kaatui:
yksi kuolleena, kaksi haavoittuneina.

Nämä loukkaantuneet olivat ranskalainen kaartilainen ja yksi
neuvottelijoista.

Kun joukko näki haavoittuneena kannettavan tätä miestä, joka
tehtävänsä vuoksi oli suojattu, yltyi se uudelleen.

Gonchonin molemmat ajutantit palasivat hänen rinnalleen. Mutta
kummallakin oli ollut aikaa käydä kotona vaihtamassa pukua. Toinen
tosin asuikin lähellä Asehuonetta ja toinen Charonne kadun varrella.

Hullin, joka ensin oli ollut Genevessä kelloseppänä ja sitten
markiisi de Conflansin metsästyspalvelijana, oli nyt ottanut ylleen
lakeijapukunsa, joka muistutti unkarilaisen upseerin univormua.

Elie, joka oli kuningattaren rykmentin entinen upseeri, oli valinnut
sen asunsa, joka herätti suurempaa luottamusta kansassa, tämä kun
saattoi uskoa, että armeija oli sen mukana ja puolella.

Ampuminen alkoi entistäänkin kiivaampana.

Tänä hetkenä lähestyi Bastiljin majuri, herra de Losme, kuvernööriä.
Hän oli urhoollinen ja kunnon sotilas, mutta hänessä oli säilynyt
tavallista kansalaistakin, ja surukseen hän näki, mitä tapahtui ja
vielä oli tapahtumassa.

"Herra kuvernööri", sanoi hän, "meillä ei ole ruokavaroja,
tiedättehän sen."

"Kyllä tiedän", vastasi Launay.

"Tiedätte myöskin, ettei meille ole annettu toimintaohjeita."

"Anteeksi, herra de Losme, olen saanut toimintaohjeekseni pitää
Bastiljia suljettuna; siksi olen saanut sen avaimet."

"Avaimet ovat sekä ovien aukaisemista että sulkemista varten.
Älkää aiheuttako täällä olevien sotilaitten surmaa, kun ette voi
pelastaa linnaa. Antaisitte kansalle siten kaksi voittoa samana
päivänä. Katsokaa noita surmaamiamme miehiä, kuinka he nostattavat
uutta väkeä vastaamme. Aamulla oli viisisataa, kolme tuntia sitten
oli kymmenentuhatta, huomenna heitä on satatuhatta. Kun kanuunamme
vaikenevat ja niiden täytyy viimein vaieta, on heitä niin paljon,
että he voivat hajoittaa Bastiljin paljain kourin."

"Te ette haasta sotilaan tavoin, herra de Losme."

"Puhun ranskalaisen tavoin. Sanon, että kun hänen majesteettinsa
ei ole antanut meille mitään toimintaohjeita... sanon, että kun
kauppiaiden esimies on tehnyt meille hyvin soveliaan tarjouksen,
kehoittaen ottamaan sata porvarikaartilaista linnaan, te estääksenne
kaikkea onnettomuutta voitte suostua herra de Flessellesin esitykseen."

"Teidän mielestänne, herra de Losme, on Pariisin kaupunginvaltuusto
siis sellainen mahti, jota meidän pitää totella?"

"Niin kylläkin, nähdäkseni, kun hänen majesteettinsa varsinaista
määräystä ei ole tullut."

"No niin", virkkoi kuvernööri vetäen majurin erääseen pihan nurkkaan,
"lukekaa tämä, herra de Losme."

Ja hän ojensi kumppanilleen pienen paperiliuskan.

Majuri luki:

    'Kestäkää paikallanne. Huvitan pariisilaisia kokardeilla ja
    lupauksilla. Ennen päivän loppua Bezenval lähettää teille apua.

                                            _de Flesselles_.'

"Millä tavalla olette tämän lapun saanut?" kysyi majuri.

"Sen kirjeen ohella, jonka neuvottelijat toivat minulle. He
luulivat antavansa minulle antautumiskehoituksen ja toivat
puolustusmääräyksen."

Majurin pää painui kumaraan.

"Menkää paikallenne, herra majuri", sanoi de Launay, "älkääkä lähtekö
sieltä ennen kuin toisin määrään."

Majuri totteli. Kuvernööri taittoi tyynesti kirjeen kokoon, pisti
sen taskuunsa, palasi kanuunamiestensä luo ja käski heidän tähdätä
tarkoin. Kanuunamiehet tottelivat, niinkuin majuri de Losmekin oli
alistunut.

Mutta linnoituksen kohtalo oli ratkaistu. Mikään inhimillinen voima
ei olisi voinut estää sen täyttymistä.

Jokaiseen kanuunanlaukaukseen vastasi kansa: "Me tahdomme Bastiljin!"

Ja äänien vaatiessa kädet toimivat.

Innokkaimmin vaativien äänien ja tarmokkaimmin toimivien käsien
joukossa oli Pitoun ja Billotin ääni ja kädet.

Mutta kukin toimi oman luonteensa mukaan.

Billot, joka oli urhea ja varma kuin verikoira, syöksyi ensimmäisen
laukauksen kuullessaan eteenpäin välittämättä pyssyjen ja kanuunain
ammuksista.

Pitou, joka oli viisas ja varovainen kuin kettu, Pitou, jossa
itsesuojelemisen vaisto oli kehittynyt kaikkein korkeimpaan
määräänsä, käytti kaikki lahjansa nähdäkseen vaaran ja välttääkseen
sitä.

Hän tiesi, mistä linnan aukoista murhaavin tuli tuiski; hän erotti
kanuunan huomaamattoman tärinän juuri ennen laukaisemista. Hän oli
lopulta päässyt selville siitä, minä hetkenä vallituksella olevat
ampujat aikoivat laukaista nostosillan läpi.

Kun hänen silmänsä olivat täyttäneet tehtävänsä, tuli jäsenten vuoro
pitää huolta ruumiista, johon ne kuuluivat.

Olkapäät painuivat kokoon, rinta vetäytyi sisäänpäin, ruumiissa ei
ollut sivuttain asetetun laudan leveyttä suurempaa pintaa luotien
maaliksi.

Tällaisina hetkinä ei Pitousta -- pyylevänpuoleisesta Pitousta, sillä
laiha hän oli vain koiviltaan -- ollut jäljellä paljoa muuta kuin
mittausopillinen viiva, jolla ei ole leveyttä eikä paksuutta.

Hän oli etsinyt itselleen turvapaikan siitä käytävästä, joka johti
ulomman nostosillan luota sisemmälle, saaden siten suojakseen
jonkinmoisen pystysuoran rintavarustuksen, jonka muodostivat kivien
ulkonemat. Muuan kivi suojasi hänen päätänsä, toinen vatsaa, kolmas
polvia. Ja Pitou siunasi linnoittamistaitoa ja luontoa, jotka olivat
niin mainiosti liittyneet yhteen tarjotakseen kiven suojaamaan
jokaista ruumiin kohtaa, joihin sattunut vamma voisi tuottaa kuoleman.

Nurkkauksestaan, johon hän oli kätkeytynyt kuin jänis pensaaseensa,
hän toisinaan ampui tyydyttääkseen omaatuntoansa, sillä hänen
edessään ei ollut muuta kuin kiviseinä ja muutamia hirrensaloja.
Mutta tämä epäilemättä miellytti ukko Billotia, sillä isäntä huusi:

"Ammuhan toki, laiskuri, ammuhan!"

Hän vuorostaan huusi Billotille hillitäkseen hänen intoaan:

"Älkää tuolla tavalla antautuko vaaraan!"

Tai:

"Olkaa varuillanne, isäntä, väistykää, kanuuna ampuu teitä kohden, --
tuo tykin pakana on suunnattu teihin."

Ja tuskin Pitou oli ennättänyt lausua nämä ennakkonäkemyksen sanat,
kun kanuunan, muskottien tai pikkutykkien tuli tuiskahti siihen
paikkaan.

Kaikista näistä varoituksista huolimatta Billot teki suoranaisia
voiman ja ketteryyden ihmeitä, mutta turhaan. Kun hän ei voinut
vuodattaa vertansa, mikä ei suinkaan ollut hänen vikansa, tuhlasi hän
hikeä suurina pisaroina.

Senkin seitsemän kertaa Pitou tarttui hänen takkinsa liepeeseen ja
painoi hänet maata vastaan juuri sinä hetkenä, jolloin kuulasade
olisi hänet pyyhkäissyt pois.

Mutta Billot nousi yhä uudelleen, ei ainoastaan entistä
voimakkaampana kuten Antaios jättiläinen, vaan joku uusi aatoskin
mielessään.

Sellaisena mieleenjohtumana saattoi olla kulkea itse siltakaidetta
pitkin hakkaamaan poikki hirret, joihin nostoketjut olivat
kiinnitetyt, niinkuin hän jo aikaisemmin oli tehnyt.

Silloin Pitou päästi oikean karjunnan pidättääkseen maanviljelijää,
ja kun ei huomannut siitä olevan mitään apua, syöksähti hän
piilopaikastaan ja voivotteli:

"Herra Billot, rakas herra Billot, vaimonne jää leskeksi, jos saatte
surmanne."

Ja nähtiin, kuinka sveitsiläiset ampuma-aukiostaan laskivat
kiväärinsä viistoon osatakseen tuohon uskalikkoon, joka koetti rikkoa
heidän siltansa.

Toisinaan Billot huusi kanuunaa avukseen särkemään sillan
pohjalautoja, mutta silloin "huilu" alkoi soida, kanuunamiehet
peräytyivät, ja Billot jäi yksinään hoitamaan kanuunaa, jolloin Pitou
taaskin intoutui esille turvapaikastaan.

"Herra Billot", huusi hän, "herra Billot, neiti Catherinen nimessä
ajatelkaahan, että tyttärenne jää orvoksi, jos noin syöksytte surman
suuhun."

Ja Billot otti varteen tämän huomautuksen, joka tuntui hänestä
pätevämmältä kuin edellinen.

Lopulta maanviljelijän hedelmällinen mielikuvitus keksi viimeisen,
keinon. Hän juoksi aukiolle päin huutaen: "Rattaat! Rattaat!"

Pitou tuumi, että hyvä asia kävisi paremmaksi, kun sitä olisi kaksin
verroin. Hän seurasi Billotia kiljuen: "Kahdet rattaat! Kahdet
rattaat!"

Heti tuotiin kymmenet rattaat.

"Olkia ja kuivia heiniä!" huusi Billot.

"Olkia ja kuivia heiniä!" kertasi Pitou.

Ja heti kaksisataa miestä toi kukin kimpullisen näitä tarvikkeita.
Toiset kantoivat paareilla kuivaa lantaa.

Täytyi ilmoittaa, että kaikkea oli kymmenkertaisesti enemmän kuin
tarvittiin. Tunnin päästä oli rehua niin paljon, että siitä olisi
tullut Bastiljin korkuinen kasa.

Billot tarttui oljilla lastattujen kärryjen aisoihin, mutta hän ei
vetänyt kärryjä, vaan lykkäsi niitä eteenpäin.

Pitou teki samoin tietämättä sen tarkoitusta ja arvellen vain, että
viisainta oli matkia maanviljelijää.

Elie ja Hullin arvasivat, mitä Billotilla oli mielessä. Kumpikin
tarttui toisiin kärryihin ja lykkäsi ne pihaan.

Tuskin he olivat päässeet portista sisään, kun luotituisku otti
heidät vastaan. Vinkuen lensivät luodit olkiin, aisoihin tai kärryjen
pyöriin. Mutta ainoakaan hyökkääjistä ei haavoittunut.

Tuon yhteislaukauksen jälkeen riensi heti pari kolmesataa pyssymiestä
kärryjen perässä ja käyttäen tätä suojamuuria hyväkseen pääsivät
nostosillan lähettyville.

Silloin Billot otti taskustaan tulukset ja koottuaan paperiin ruutia
sytytti sen palamaan.

Ruuti sytytti paperin, paperi sytytti oljet.

Jokainen tarttui palavaan tukkoon, ja neljät kärryt leimahtivat
yhtaikaa liekkeihin.

Tulen sammuttamiseksi olisi linnasta pitänyt hyökätä ulos; mutta se
olisi ollut antautumista varmaan kuolemaan.

Roihu levisi siltapalkkeihin, iski niihin hampaansa ja kiemurteli
eteenpäin puuristikkoja pitkin.

Riemuhuuto kajahti pihalla, ja siihen yhtyi koko aukiolla tungeksiva
joukko. Savun nähtiin nousevan tornien yläpuolelle. Jokainen arvasi,
että jotakin piiritetyille kohtalokasta oli tapahtunut.

Punaisiksi kuumenneet pidikeketjut irtausivatkin tukipylväistä. Silta
romahti alas puoliksi särkyneenä, puoliksi palaneena, sauhuten ja
kipinöiden.

Ruiskumiehet riensivät paikalle kojeinensa. Kuvernööri käski ampua,
mutta invalidit kieltäytyivät. Sveitsiläiset yksinään tottelivat.
Mutta kun he eivät olleet tykkimiehiä, täytyi kanuunat jättää silleen.

Mutta ranskalaiset kaartilaiset päinvastoin, nähdessään linnan
kanuunain vaikenevan, asettivat omat tykkinsä riviin. Kolmas kuula
murskasi ristikkoportin.

Kuvernööri oli mennyt tornin huippukohdalle katsomaan, saapuivatko
luvatut apujoukot, kun hän äkkiä huomasi sauhun ympärillään. Silloin
hän oli kiiruhtanut alas ja antanut tykkimiehille ampumiskäskyn.

Invalidien kieltäytyminen vimmastutti häntä, ja kun sitten
ristikkoportti särkyi, käsitti hän kaiken olevan hukassa.

Launay tunsi olevansa vihattu. Hän ymmärsi, että hänellä ei nyt
ollut mitään pelastusta. Ja koko taistelun aikana hän oli ajatellut
sitä mahdollisuutta, että hänen olisi haudattava itsensä Bastiljin
raunioihin.

Huomatessaan kaiken puolustautumisen turhaksi hän sieppasi sytyttimen
eräältä tykkimieheltä ja syöksyi kellaria kohti, missä ampumatarpeet
olivat.

"Ruuti!" huusi parikymmentä ääntä kauhuissaan yhtaikaa; "ruuti,
ruuti!"

Palava sytytin oli nähty kuvernöörin kädessä. Jokainen aavisti
hänen aikeensa. Kaksi sotilasta riensi hänen järjestään ja ojensi
pistimensä häntä kohden juuri kun hän sai oven avatuksi. "Te voitte
minut surmata", sanoi Launay, "mutta te ette ennätä tehdä sitä niin
pian, etten ehtisi heittää sytytintä keskelle ruutitynnyreitä, ja
silloin te kaikki, sekä piirittäjät että piiritetyt, lennätte ilmaan."

Sotilaat pidättyivät. Pistimet tähtäsivät Launayn rintaan, mutta hän
yhä vielä komensi, sillä, tunsihan jokainen, että kaikkein henki oli
hänen käsissään. Tuo teko oli naulinnut kaikki hievahtamattomiksi.
Piirittäjät havaitsivat jotakin erikoista tapahtuvan. He tähystivät
pihan perälle ja näkivät kuvernöörin uhkaavan ja uhattuna.

"Kuulkaahan minua", sanoi Launay, "niin totta kuin teidän kaikkien
henki on vallassani, minä sytytän ruudin, jos ainoakaan tunkeutuu
tähän pihaan."

Ne, jotka kuulivat nämä sanat, olivat tuntevinaan maan jo tärisevän
jalkainsa alla.

"Mitä tahdotte? Mitä vaaditte?" huusi monta ääntä kauhuissaan.

"Vaadin antautumista, kunniallista antautumista." Hyökkääjät
eivät välittäneet Launayn sanoista. He eivät uskoneet sellaista
epätoivoista tekoa mahdolliseksi; he tahtoivat tulla pihaan. Billot
johti heitä. Äkkiähän vapisevana kalpeni. Hän oli muistanut tohtori
Gilbertin.

Niin kauan kuin Billot ajatteli vain itseään, vähät hän siitä, jos
Bastilji räjähtikin ilmaan ja hän sen mukana. Mutta tohtori Gilbertin
täytyi kaikin mokomin saada elää.

"Seis!" huusi Billot syöksyen Elietä ja Hullinia vastaan, "seis,
vankien nimessä!"

Ja nämät miehet, jotka eivät pelänneet oman henkensä puolesta,
peräytyivät vaaleten.

"Mitä tahdotte?" kysyivät he nyt vuorostaan samoin kuin linnaväki
aikaisemmin oli kysynyt kuvernööriltä.

"Tahdon, että kaikki vetäytyvät pois", vastasi Launay.

"En suostu mihinkään ehdotukseen niin kauan kuin yksikään vieras on
Bastiljin alueella."

"Mutta etteköhän käytä sitä aikaa pannaksenne kaikki jälleen
kuntoon?" kysyi Billot.

"Ellei antautumista hyväksytä, niin tapaatte kaikki ennallaan. Menkää
te tuolle portille, minä jään tälle."

"Annatteko meille sananne?"

"Aatelismiehen sanan!"

Muutamat pudistivat päätänsä.

"Aatelismiehen sanan!" lausui Launay uudelleen. "Epäileekö täällä
joku aatelismiestä, kun hän kerran on antanut sanansa?"

"Ei, ei, ei kukaan!" huusi viisisataa ääntä.

"Antakaa minulle paperia, kynä ja mustetta."

Kuvernöörin määräys täytettiin heti.

"Hyvä on!" sanoi Launay.

Sitten hän kääntyi hyökkääjien puoleen.

"Ja nyt te saatte vetäytyä pois."

Billot, Elie ja Hullin näyttivät esimerkkiä ja poistuivat
ensimmäisinä. Kaikki muut seurasivat heitä.

Launay laski sytyttimen syrjään ja alkoi polveaan vasten kirjoittaa
antautumisehtoja.

Invalidit ja sveitsiläiset, jotka käsittivät pelastuksensa nyt olevan
kysymyksessä, seisoivat ääneti ja jonkinmoisen kunnioittavan kauhun
vallassa.

Launay kääntyi, ennenkuin alkoi kirjoittaa. Pihat olivat tyhjinä.

Vähän ajan päästä torilla tiedettiin, mitä linnan sisäpuolella
tapahtui.

Niinkuin Majuri de Losme oli sanonut, nousi kansa kuin maasta:
Bastiljin ympärillä oli jo satatuhatta miestä. Siellä ei enää ollut
ainoastaan työmiehiä, vaan kaikkia kansalaisia, eikä enää vain
miehiä, vaan lapsia ja vanhuksiakin. Ja kaikilla oli ase, kaikki
huusivat.

Siellä täällä, ryhmien ympäröimänä, oli hajatukkainen huitova nainen,
joka epätoivoisin liikkein kirosi kivijättiläistä.

Ne olivat äitejä, joiden lapsen Bastilji oli surmannut, vaimoja,
joilta Bastilji oli niellyt puolison.

Mutta tuokion aikaan ei Bastiljista ollut kuulunut laukauksia, ei
näkynyt sauhua, ei liekkiä. Bastilji oli sammunut. Bastilji oli vaiti
kuin hauta.

Turhaa olisi ollut laskea, kuinka paljon luodinjälkiä oli sen
muureissa. Jokainen oli tahtonut ampua tätä hirviötä, tätä tyrannien
näkyväistä tunnusmerkkiä.

Kun siis kuultiin, että peloittava Bastilji aikoi antautua, että sen
kuvernööri oli luvannut luovuttaa linnan, ei kukaan ottanut sitä
uskoakseen.

Kaikkien epäillessä, kun vielä ei uskallettu iloita, kun hiljaisina
odoteltiin, ojennettiin pistimen nenässä eräästä ampuma-aukosta kirje.

Mutta kirjeen ja parittajien välissä oli Bastiljin vallihauta
leveänä, syvänä, täynnä vettä.

Billot pyysi lankkua. Kolmea koeteltiin, mutta ne olivat liian
lyhyitä; vasta neljäs ulottui vallihaudan toiselle partaalle asti.

Billot asetti sen parhaimmiten ja arkailematta uskaltausi tälle
huojuvalle sillalle.

Kaikki olivat ääneti, kaikkien silmät suuntautuivat tähän mieheen,
kun hän näköjään häilyi vallihaudan yläpuolella, jonka vesi muistutti
Tuonelan virtaa. Pitou istahti vapisten vallihaudan reunalle ja kätki
päänsä polvien väliin. Hänen miehuutensa petti, hän itki.

Äkkiä, juuri kun Billot oli kulkenut kaksi kolmannesta matkasta,
lankku horjahti, Billot levitti kätensä, kaatui ja katosi
vallihautaan.

Pitou karjaisi ja syöksyi hänen jäljestään niinkuin vahtikoira seuraa
herraansa.

Silloin toinen mies lähestyi lankkua, jolta Billot oli pudonnut.
Epäröimättä hänkin lähti astumaan samaa tietä. Hän oli Stanislas
Maillard, Châteletin vahtimestari.

Tultuaan sille kohtaa, missä Billot ja Pitou rämpivät kaislikossa,
katsoi hän hetkisen alapuolelleen ja nähdessään heidän turvallisesti
pääsevän rannalle jatkoi tyynesti matkaansa.

Puolen minuutin päästä hän oli vallihaudan toisella partaalla ja piti
hänelle ojennettua kirjettä miekan kärjessä.

Sitten hän yhtä rauhallisesti, yhtä varmasti asteli takaisin samaa
tietä, jota oli mennytkin.

Mutta sinä hetkenä, jolloin kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen
lukemaan, tuiskahti linnan torninharjoilta kuulasade, ja samalla
kuului kamala räjähdys.

Yksi ainoa huuto, mutta sellainen huuto, joka ilmaisee kansan
kostonvimmaa, kaikui kaikkien povesta.

"Ei saa luottaa tyranneihin!" kiljaisi Gonchon.

Ja välittämättä enää antautumisesta, pelkäämättä enää ruutia,
muistamatta itseään, muistamatta vankeja, uneksimatta, toivomatta,
pyytämättä mitään muuta kuin kostoa kansa ryntäsi linnan pihoihin, ei
enää sadottain, vaan tuhansittain.

Kansaa ei enää estänyt pihoihin tulvimasta muskettien tuli, vaan
porttien ahtaus.

Tuon laukauksen kuullessaan molemmat sotilaat, jotka eivät olleet
lähteneet Launayn luota, heittäytyivät hänen kimppuunsa; kolmas
sieppasi sytyttimen ja tallasi sen sammuksiin. Launay tarttui
miekkaan, joka oli kätkettynä hänen keppiinsä, ja aikoi sillä
lävistää rintansa; mutta ase taitettiin hänen käsissään.

Hän ymmärsi silloin, ettei hän voinut mitään muuta tehdä kuin
odottaa: hän odotti.

Kansa riensi eteenpäin, linnanväki avasi sille sylinsä ja Bastilji
vallattiin väkirynnäköllä, sen antautumatta.

Sadan vuoden aikana ei Bastiljiin ollut suljettuna ainoastaan
kuollutta ainesta, vaan ajatus. Ajatus oli räjäyttänyt Bastiljin, ja
kansa oli astunut sisään aukosta.

Mitä tulee siihen ampumiseen, joka tapahtui keskellä hiljaisuutta,
aselevon aikana, odottamattomaan, epäviisaaseen, kuolettavaan
hyökkäykseen, niin ei ole koskaan saatu selville, kuka sen määräsi ja
pani toimeen.

On hetkiä, jolloin kokonaisen kansakunnan tulevaisuus on pantu
kohtalon varaan. Toinen vaakalauta painuu. Jokainen luulee jo
päämäärän saavutetuksi. Äkkiä näkymätön käsi pudottaa toiseen
vaakalautaan joko tikarin tai pistoolinluodin. Silloin kaikki vaihtuu
eikä enää kuulu muuta kuin yksi ainoa huuto: Voi voitettuja!




XVIII

TOHTORI GILBERT


Kansan hyökätessä sekä ilosta että kiukusta karjuen Bastiljin
pihoihin, rämpi kaksi miestä vallihaudan haisevassa vedessä.

Pitou tuki Billotia. Häneen ei ollut mikään luoti osunut; hän
ei ollut saanut vammaa, mutta putoaminen oli kuitenkin hiukan
pökerryttänyt kunnon vuokratilallista.

Heille heitettiin köysiä ja ojennettiin seipäitä.

Pitou sai kiinni seipäästä, Billot köydestä. Viiden minuutin päästä
heitä kannettiin riemukulussa ja syleiltiin, niin ryvettyneitä kuin
olivatkin.

Joku antoi Billotille viinaryypyn, toinen syötti Pitoulle makkaraa ja
viiniä. Kolmas suki heitä ja vei päivänpaisteeseen.

Äkkiä välähti Billotin aivoissa muuan ajatus tai oikeammin muisto.
Hän riistäytyi hoivaavilta ihmisiltä ja syöksähti Bastiljia kohti.

"Vankien luo", huusi hän juostessaan; "vankien luo!"

"Niin, vankien luo!" säesti Pitou juosten maanviljelijän jäljessä.

Kansa, joka siihen asti oli ajatellut vain pyöveleitä, vavahti
ajatellessaan niiden uhreja.

Kaikki kiljuivat yhtaikaa: "Niin, niin, vangit!"

Ja uusi hyökkääjien virta mursi esteet ja näytti leventävän
linnoituksen seiniä vapauttaakseen vangitut.

Silloin Billot ja Pitou saivat nähdä kamalan näyn. Raivoisa, hurja,
vimmainen kansa oli syöksynyt pihaan. He olivat repineet ensimmäisen
tielleen osuneen sotilaan kappaleiksi.

Gonchon salli sen tapahtua. Ehkä hän ajatteli, että kansan viha
on kuin tulviva virta, joka saa enemmän vahinkoa aikaan, jos sen
vuolautta koettaa estää, kuin jos sen antaa rauhassa kiitää eteenpäin.

Elie ja Hullin sitävastoin olivat kiirehtineet estämään teurastusta.
He rukoilivat, pyytelivät, sanoivat -- mikä jalo valhe! --
luvanneensa vapauden piiritetyille.

Billotin ja Pitoun saapuminen vahvisti heidän välitystyötänsä.

Billotin puolesta kostettiin, Billot olikin elossa. Billot ei ollut
edes haavoittunutkaan. Lankku oli keikahtanut hänen jalkojensa alla,
siinä kaikki. Hän oli saanut mutakylvyn; muuta ei hänelle ollut
tapahtunut.

Erikoisesti etsittiin sveitsiläisiä, mutta he olivat ennättäneet
ottaa ylleen harmaat nutut, ja heitä luultiin palvelijoiksi tai
vangeiksi. Kivillä heitteli kansa rikki kellon vanginkuvat. Kansa
syöksyi torneihin syytääkseen herjauksia kanuunoille, jotka sille
olivat tuottaneet kuolemaa. Kansa tarttui kiviin ja repi sormensa
verille koettaessaan kiskoa niitä irti.

Kun nähtiin ensimmäisten voittajien ilmestyvän tornin harjoille,
päästivät kaikki torilla olevat satatuhatta henkeä mahtavan
huudonpauhun. Tämä huuto kohosi Pariisin yli ja kiiti kautta Ranskan
kuin vahvasiipinen lintu:

Bastilji on valloitettu!

Sen viestin kuullessaan sydämet sulivat, silmät kostuivat, sylit
avautuivat. Ei enää ollut eri puolueita, ei toisilleen vihamielisiä
yhteiskuntaluokkia; kaikki pariisilaiset ymmärsivät olevansa veljiä,
kaikki ihmiset tajusivat olevansa vapaita. Miljoona ihmistä syleili
toisiaan.

Billot ja Pitou olivat tulleet toisten jäljestä ja toisten edellä. He
eivät tahtoneet osuuttaan voitonriemusta, vaan vankien vapauttamista.

Mennessään hallintopihan kautta he sivuuttivat harmaapukuisen miehen,
joka seisoi tyynenä nojautuen kultanuppiseen keppiin. Tämä mies oli
kuvernööri. Hän odotti, että hänen ystävänsä hänet pelastaisivat tai
viholliset iskisivät häneen.

Nähdessään de Launayn Billot tunsi hänet oitis ja astui suoraan häntä
kohden. Kuvernöörikin muisti hänet. Hän laski käsivartensa rinnalleen
ristiin ja katsoi tulijaan kuin aikoen sanoa:

"Te siis iskette minuun ensimmäiseksi."

Billot ymmärsi ja pysähtyi.

"Jos puhun hänelle", tuumi hän, "niin toiset tuntevat hänet, ja hän
on kuoleman oma."

Mutta miten hän muulla tavoin voisi löytää tohtori Gilbertin keskellä
tätä sekamelskaa? Miten hän riistäisi Bastiljilta salaisuuden, joka
oli suljettu sen pimentoihin?

Tämän arkailemisen, tämän sankarillisen epäröimisen Launay puolestaan
käsitti.

"Mitä tahdotte?" kysyi hän puoliääneen Billotilta.

"En mitään", vastasi Billot osoittaen hänelle sormellaan porttia,
ilmaistakseen siten, että pako oli vielä mahdollinen, "en mitään.
Kyllä minä löydän tohtori Gilbertin."

"Kolmas Bertaudière", vastasi Launay säveällä, melkein heltyneellä
äänellä ja jäi paikalleen.

Äkkiä Billotin takana joku lausui nämä sanat:

"Kas, tuossa on kuvernööri!"

Tämä ääni oli tyyni, ikäänkuin ei kuuluisi tähän maailmaan, ja
kuitenkin tunsi, että jokainen hänen sanansa oli terävä tikari, joka
oli suunnattu Launayn rintaa kohden. Se ääni oli Gonchonin.

Kuullessaan nuo sanat kuin hälytyskellona kaikki kostonvimman
huumaamat miehet vavahtivat, katsoivat leimuavin silmin, näkivät
Launayn ja ryntäsivät häntä kohti.

"Pelastakaa hänet", sanoi Billot mennessään Elien ja Hullinin ohitse,
"muutoin hän on hukassa."

"Auttakaa minua", vastasivat molemmat miehet.

"Minun täytyy jäädä tänne, minunkin on pelastettava eräs mies."

Silmänräpäyksessä olivat raivoisat kädet tarttuneet Launayhin; ne
nostivat hänet maasta, laahasivat hänet mukanaan, veivät pois.

"Seis! Olemme luvanneet säästää hänen henkensä."

Se ei ollut totta. Mutta tämä ylevä valhe puhkesi yhtaikaa kahdesta
jalomielisestä sydämestä.

Silmänräpäyksessä de Launay, Elien ja Hullinin seuraamana,
katosi Bastiljin portista huutojen kaikuessa: "Kaupungintalolle!
Kaupungintalolle!"

Muutamien mielestä oli elävä Launay parempi saalis kuin valloitettu,
mutta hengetön Bastilji.

Omituista oli katsella tätä synkkää ja hiljaista rakennusta, jossa
neljän vuosisadan aikana oli liikkunut vain sotilaita, vartijoita ja
synkkä kuvernööri. Nyt se oli joutunut kansan saaliiksi, ja se juoksi
sen käytävissä, tungeksi portaissa, kuhisi kuin kärpäsparvi ja täytti
kivirakennuksen melulla ja pauhinalla.

Billot seurasi hetkisen katseillaan Launayta, jota ei enää talutettu,
vaan puolittain kannettiin, niin että hän näköjään häilyi väkijoukon
yläpuolella.

Mutta tuossa tuokiossa hän katosi. Billot huokasi, katseli
ympärilleen, huomasi Pitoun ja riensi erästä tornia kohden huutaen:

"Kolmas Bertaudière."

Vapiseva vanginvartija osui hänen tielleen.

"Missä on kolmas Bertaudière?" kysyi Billot.

"Täällä", vastasi vartija, "mutta minulla ei enää ole avaimia."

"Missä ne ovat?"

"Ne vietiin minulta."

"Kansalainen, lainaahan minulle kirveesi", sanoi Billot eräälle
esikaupunkilaiselle.

"Minä lahjoitan sen sinulle", vastasi tämä. "Enhän enää sitä
tarvitse, kun Bastilji on valloitettu."

Billot tarttui kirveeseen ja riensi erääseen käytävään vanginvartijan
ohjaamana.

Vartija pysähtyi erään oven eteen.

"Onko tämä kolmas Bertaudière?" kysyi Billot.

"On. Se on tämä."

"Onko siellä olevan vangin nimi tohtori Gilbert."

"En tiedä."

"Joka tuotiin tänne vasta viisi kuusi päivää sitten?"

"En minä tiedä."

"Siis otan siitä selon", sanoi Billot.

Ja hän alkoi voimakkaasti kirveellään iskeä oveen.

Se oli tamminen, mutta maanviljelijän tanakasti jymäytellessä
alkoivat pirstaleet lennellä.

Vähän ajan päästä voi nähdä vankityrmään.

Billot pani silmänsä aukon kohdalle. Aukosta hän koetti nähdä
kammioon.

Tornin ristikkoikkunasta tulevassa heikossa päivänkajossa hän näki
miehen, joka seisoi hiukan taaksepäin taivuttautuneena, kädessä
vuoteestaan ottamansa poikkilauta, puolustusasennossa.

Tämä mies näytti olevan valmiina lyömään ensimmäisen tulijan
kuoliaaksi. Vaikka hänellä oli pitkä parta, kalpeat kasvot ja
lyhyeksi keritty tukka, tunsi Billot hänet kuitenkin. Hän oli tohtori
Gilbert.

"Tohtori! Tohtori!" huusi Billot; "tekö se olette?"

"Kuka minua huutaa?" kysyi vanki.

"Minä, minä, Billot, ystävänne."

"Tekö, Billot."

"Niin, niin, hän, hän, me, me!" huusi parikymmentä miestä, jotka
olivat seisahtuneet porrassillakkeelle nähdessään Billotin iskevän
kirveellä oveen.

"Ketkä te?"

"Me, Bastiljin valloittajat! Bastilji on valloitettu, te olette
vapaa!"

"Bastilji valloitettu! Minä olen vapaa!" huudahti tohtori. Ja pistäen
molemmat kätensä aukosta hän ravisti niin rajusti ovea, että saranat
ja lukko näyttivät irtaantuvan ja tammilauta, johon Billot oli
iskenyt, rysähti, erkani ja jäi vangin käsiin.

"Odottakaa, odottakaa", sanoi Billot, joka käsitti, että vaikka vanki
olikin tämän jaksanut tehdä kootessaan kaikki voimansa, niin hän
toisella ponnistuksella kokonaan uupuisi; "odottakaa."

Ja hän alkoi entistä tuimemmin jyskäytellä.

Oven yhä suurenevasta aukosta näki vangin, joka kalpeana kuin haamu
oli vaipunut rahille istumaan, voimatta kohottaa eteensä maahan
vaipunutta lautaa, kuin Simson, joka oli turhaan yrittänyt järkyttää
Bastiljia.

"Billot! Billot!" sopersi hän.

"Niin, niin, ja minäkin, Pitou, herra tohtori. Muistattehan Pitoun,
jonka jätitte täti Angéliquen huostaan, Pitoun, joka saapuu
vapauttamaan teidät."

"Mutta enhän voi päästä tuosta raosta!" huusi tohtori.

"Ette, ette!" huusivat kaikki! "Odottakaa!"

Kaikki läsnäolevat ponnistivat voimansa, toiset työnsivät rautatangon
muurin ja oven väliin, toiset käyttivät rautaa vivun tavoin lukon
kohdalla, toiset taas lykkäsivät hartiavoimalla ja käsillään, jolloin
tammi rusahti, muuri särkyi ja kaikki yhdessä ryntäsivät virran
tavoin vankilan sisään.

Gilbert tunsi Billotin ja Pitoun syleilevän häntä.

Gilbert, pieni talonpoika Taverneyn linnasta, Gilbert, jonka
jätimme vertavuotavana luolaan Azorein saarelle ["Neiti de
Taverney"-romaanin lopussa. Vrt. 20. luvun muistutusta. -- _Suom._],
oli nyt kolmenkymmenenneljän tai -viiden ikäinen. Kasvojen väri
oli kalpea, olematta sairaloinen, tukka oli musta, katse terävä ja
voimakas; se ei milloinkaan harhaillut hajamielisenä, ei haaveillen
kääntynyt taivasta kohden; kun se kiintyi johonkin esineeseen,
joka oli herättänyt sen huomiota, oli se täynnä ajatusta, ja
silmät kävivät vain tummemmiksi ja syvemmiksi. Nenä oli suora
ja liittyi suorassa linjassa otsaan. Suun ilme oli halveksiva,
ja kun hän kohotti huultansa, näkyivät hänen hampaansa hohtavan
valkoisina. Tavallisissa oloissa oli hänen pukunsa yksinkertainen ja
arvokas, niinkuin kveekareilla, mutta tämä yksinkertaisuus tuntui
korkeimmalta hienoudelta suuren siisteytensä vuoksi. Hän oli hiukan
yli keskipituuden ja varreltaan sopusuhtainen. Mitä hänen voimiinsa
tulee, niin olemmehan nähneet, kuinka pitkälle ne saattoivat
mennä, kun hän joutui kiihtymisen valtaan, joko innostuksesta tai
suuttumuksesta.

Vaikka hän oli ollut vankilassa viisi tai kuusi päivää, oli hän
pitänyt ulkoasustaan samaa huolta kuin muulloinkin. Parta, joka
vankilassa oli kasvanut, tehosti vain ihon kalpeutta, ja se yksinään
osoitti puuttuvaa huolehtimista ulkomuodosta, mutta tämä ei suinkaan
johtunut vangin omasta tahdosta, vaan siitä, että hän ei pyytäessään
ollut saanut partaveistä tai tilaisuutta parturin kutsumiseen.

Syleiltyään Billotia ja Pitouta hän kääntyi tyrmässään olevan joukon
puoleen. Näytti siltä kuin lyhyt hetki olisi riittänyt kokoamaan
kaikki hänen henkiset voimansa.

"Ennustamani päivä on koittanut!" lausui hän. "Kiitos teille,
ystäväni, kiitos ikuiselle voimalle, joka valvoo kansojen vapauden
puolesta!"

Hän ojensi molemmat kätensä joukolle, joka hänen ylpeästä katseestaan
ja äänensä arvokkuudesta arvasi olevansa tekemisissä tavallista
etevämmän henkilön kanssa ja tuskin uskalsi tarttua hänen käteensä.

Tyrmästä lähtiessään hän käveli nojautuen Billotin olkapäähän Pitoun
ja vapauttajiensa seuratessa.

Ensi hetkessä Gilbert oli antanut tunnustuksen ystävyydelle ja
kiitollisuudelle; heti sen jälkeen ilmeni erotus, joka oli olemassa
oppineen tohtorin ja oppimattoman maanviljelijän, sävyisän Pitoun ja
vapauttamaan tulleen joukon välillä.

Ulko-ovelle tultuaan Gilbert pysähtyi päivänvalon edessä, joka
osui häneen. Hän seisahtui, pani kätensä rinnalleen ristiin ja loi
katseensa taivasta kohden.

"Terve sinulle, kaunis vapaus!" sanoi hän. "Olen nähnyt sinun
syntyvän toisessa maanosassa, ja me olemme vanhoja tuttuja. Terve
sinulle, kaunis vapaus!"

Ja tohtorin hymyily ilmaisi, etteivät vapaudestaan huumaantuneen
kansan huudot olleet hänelle vieraita.

Sitten hän hetkisen kokosi ajatuksiaan.

"Billot", sanoi hän, "kansa on siis voittanut hirmuvallan?"

"Niin on."

"Ja te olette saapunut taistelemaan?"

"Vapauttamaan teidät."

"Tiesitte siis minun olevan vankilassa?"

"Poikanne ilmoitti sen minulle tänä aamuna."

"Sebastien-parka! Oletteko hänet tavannut?"

"Olen kyllä."

"Ja hän pysyi rauhallisena koulussaan?"

"Jätin hänet tappelemaan neljää hoitajaa vastaan."

"Onko hän sairas? Houraileeko hän?"

"Hän tahtoi tulla taistelemaan meidän kanssamme."

"Niinkö!" sanoi tohtori.

Ja riemun hymy väikkyi hänen huulillaan.

"Te siis sanoitte..." lausui hän kääntyen kysyvänä Billotin puoleen.

"Minä sanoin, että koska tohtori Gilbert on Bastiljissa, niin
valloittakaamme Bastilji. Nyt Bastilji on valloitettu. Mutta siinä ei
vielä ole kaikki."

"Mitä vielä?" kysyi tohtori.

"Lipas on varastettu."

"Lipas, jonka uskoin huostaanne?"

"Niin."

"Ja kuka sen varasti?"

"Mustapukuiset miehet, jotka tunkeutuivat taloon sillä tekosyyllä,
että he etsivät kirjaanne. He vangitsivat minut, sulkivat
varastohuoneeseen, tarkastivat koko talon, löysivät lippaan ja veivät
sen mukanaan."

"Minä päivänä?"

"Eilen."

"Ohoo! Vangitsemiseni sattui omituisella tavalla tämän varkauden
kanssa yhteen. Sama henkilö, joka toimitti minut vankilaan, on
myös anastanut lippaan. Kun saan tietää, kuka on pannut toimeen
vangitsemisen, tiedän myös, kuka varas on. -- Missä on arkisto?"
kysyi Gilbert kääntyen vanginvartijan puoleen.

"Hallituspihan varrella", vastasi tämä.

"Menkäämme siis arkistoon, ystävät, arkistoon!" huusi tohtori.

"Sallikaa minun tulla seurassanne", sanoi vanginvartija pysäyttäen
hänet; "sallikaa minun tulla matkaanne tai puhukaa näille kunnon
miehille minun puolestani, jotta mikään onnettomuus ei kohtaisi
minua."

"Olkoon niin", sanoi Gilbert.

Sitten hän kääntyi joukon puoleen, joka ympäröi häntä uteliaana ja
kunnioittavana.

"Ystävät", sanoi hän, "uskon tämän miehen huostaanne. Hän täytti
velvollisuutensa avatessaan ja sulkiessaan ovia, mutta hän oli hyvä
vangeille. Hänelle ei saa tehdä mitään pahaa."

"Ei, ei", huudettiin joka taholta. "Ei hänen tarvitse mitään pelätä,
ei mitään säikkyä, tulkoon vain kerallamme."

"Meillä ei ole aikaa heittää hetkeäkään hukkaan", huudahti Gilbert,
"rientäkäämme arkistoon!"

Ja hän riensi hallituspihaa kohden, vieden mukanaan joukon, jonka
etunenässä Billot ja Pitou yhä astelivat.




XIX

KOLMIO


Arkiston oven edessä paloi suuri rovio papereita.

Pahaksi onneksi oli joukon ensimmäisenä huolena voiton saatuaan
hävitys. Se oli hyökännyt Bastiljin arkistoon.

Tämä oli suuri sali, jossa oli luetteloita ja kirjelmiä. Sinne oli
koottu kaikkien sadan vuoden aikana Bastiljiin tuotujen vankien
syytöspaperit ja henkilötiedot.

Kansa repi raivoissaan näitä papereita: se kai kuvitteli tällä
tuhoamisella päästävänsä kaikki vangit vapaiksi.

Gilbert astui sisään Pitoun seuraamana. Hän tutki heti hyllyillä
olevia luetteloja. Kuluvan vuoden luettelo oli poissa.

Tohtori, joka muuten oli tyyni ja rauhallinen mies, polki kiivaana
jalkaansa.

Tänä hetkenä Pitou huomasi erään pojan, jommoisia aina esiintyy
suurten joukkojen voitonhetkinä, kantavan päänsä päällä samalla
tavalla sidottua kirjaa kuin ne, joita tohtori selaili, ja rientävän
roviota kohden.

Hän juoksi pojan jäljestä ja oli pitkillä säärillään piankin saanut
hänet kiinni.

Se oli vuoden 1789 luettelo.

Neuvottelua ei kestänyt kauan. Pitou mainitsi olevansa valloittajia
ja selitti, mitä varten muuan vanki halusi tämän luettelon, jonka
poika luovutti hänelle lohduttaen itseään sanomalla:

"Samapa tuo! Minä poltan jonkun toisen."

Pitou avasi luettelon, etsi, selaili, luki ja löysi viimeiseltä
sivulta nämä sanat:

"Tänään, heinäkuun 9 päivänä 1789 tuotiin herra G., filosofi ja hyvin
vaarallinen kirjailija. Suljettava täydellisesti salatuksi."

Hän vei luettelon tohtorille.

"Kas tässä, tätä kai te etsitte, herra tohtori?"

"Juuri tätä!" huudahti tohtori tarttuen luetteloon. Hän luki äsken
mainitsemamme sanat.

"Ja nyt katsokaamme, mistä vangitsemiskäsky on tullut."

Ja hän etsi reunakirjoitusta.

"Necker!" huudahti hän; "minut on vangittu ministerin
allekirjoittaman käskyn mukaan, ystäväni määräyksestä! Tässä piilee
varmasti jotakin."

"Onko Necker ystäviänne?" kysyi joukko kunnioittavasti, sillä
muistammehan, millainen vaikutus tällä nimellä oli kansaan.

"On, on, ystäväni, sen väitän", sanoi tohtori, "ja olen varma siitä,
että Necker ei tiennyt minun olevan vankilassa. Mutta minä menen
häntä tapaamaan, ja..."

"Tapaamaanko? Minne?" kysyi Billot.

"Versaillesiin tietysti."

"Herra Necker ei ole Versaillesissa, hän on maanpaossa."

"Missä?"

"Brysselissä."

"Mutta hänen tyttärensä?"

"Hänestä en tiedä", vastasi Billot.

"Tytär asuu maalla Saint-Ouenissa", vastasi muuan ääni joukosta.

"Kiitos", sanoi Gilbert tietämättäkään, ketä hän kiitti.

Sitten hän kääntyi polttajien puoleen.

"Ystävät", lausui hän, "historian nimessä, joka tästä arkistosta
löytää tyrannien tuomion, riittää jo tämä hävitys. Tuhotkaa Bastilji
perustuksiaan myöten, jotta siitä ei jää jälkeäkään, ei merkkiäkään,
mutta pitäkää arvossa papereita, pitäkää arvossa luetteloja, sillä
niissä on tulevaisuuden valaistus."

Kuultuaan nämä lauseet kansa älysi heti asian laadun.

"Tohtori on oikeassa", huusi sata ääntä. "Ei saa hävittää!
Kaupungintaloon kaikki paperit!"

Muuan palokuntalainen, joka viiden kuuden toverinsa kanssa oli
pumpun kera tullut pihaan, johdatti suihkun rovioon, joka samoin
kuin Aleksandrian rovio oli hävittämäisillään maailman arkiston, ja
sammutti sen.

"Ja kenen toimesta teidät on vangittu?" kysyi Billot.

"Juuri sitä etsin, juuri sitä en tiedä. Nimen kohta on jätetty
avoimeksi."

Sitten hän lausui hetkisen mietittyään:

"Mutta minä otan siitä selon."

Ja repien lehden, joka koski häntä, hän käänsi sen neljään osaan
ja pisti taskuunsa. Sitten hän lausui kääntyen Billotin ja Pitoun
puoleen:

"Ystävät, lähtekäämme, meillä ei ole täällä enää mitään tehtävää."

"Lähtekäämme", sanoi Billot. "Mutta helpompi on niin sanoa kuin
tehdä."

Kansa, joka uteliaana tungeksi Bastiljin pihoihin, seisoi taajana
joukkona portin edustalla. Bastiljin portilla oli nimittäin muita
vankeja.

Kahdeksan vankia, niiden joukossa Gilbert, oli vapautettu.

Heidän nimensä olivat: Jean Bechade, Bernard Laroche, Jean Lacaurège,
Antoine Pujade, de White, kreivi de Solage ja Tavernier.

Ensiksimainitut neljä eivät herättäneet suurtakaan huomiota. Heitä
oli syytetty vekselin väärentämisestä, vaikka mitään todistuksia ei
ollut heitä vastaan, minkä vuoksi saattoi päättää syytöksen vääräksi.
He olivat olleet Bastiljissa vasta kaksi vuotta.

Muut olivat kreivi de Solage, de White ja Tavernier, kuten sanottu.

Kreivi de Solage oli lähes kolmenkymmenen ikäinen mies; hän oli
iloissaan ja innoissaan, syleili vapauttajiaan, puhui suurin sanoin
heidän voitostaan, kertoi vankeudestaan. Hänet oli pidätetty
vuonna 1782 ja suljettu Vincennesin linnaan isänsä hankkiman
vangitsemiskäskyn perusteella. Vincennesistä hänet siirrettiin
Bastiljiin, missä hän sai olla viisi vuotta näkemättä koskaan
tuomaria, joutumatta koskaan kuulusteltavaksi. Kaksi vuotta takaperin
oli hänen isänsä kuollut, eikä kukaan enää muistanut vankia. Jollei
Bastiljia olisi valloitettu, niin epäilemättä ei kukaan olisi koskaan
muistanut hänen olevan olemassa.

De White oli kuudenkymmenen vuotias vanhus. Hän äänsi sanat
muukalaisen tavoin ja puhui sekavasti. Kysymyksiin, joita joka
taholta sateli, hän vastasi, ettei hän tiennyt, kuinka kauan hän oli
ollut vankina ja mistä syystä. Hän muisti olevansa poliisiministeri
de Sartinesin serkku, siinä kaikki. Muuan Guyon-niminen porttivahti
muisti kerran nähneensä Sartinesin menevän Whiten vankilaan
saadakseen häneltä allekirjoituksen erääseen valtakirjaan. Mutta
vanki oli kokonaan unohtanut tämän tapauksen.

Tavernier oli vanhin kaikista; hän oli ollut vankina kymmenen vuotta
Sainte-Margueriten saarella ja kolmekymmentä vuotta Bastiljissa. Hän
oli nyt yhdeksänkymmenen vanha; tukka ja parta olivat lumivalkoiset.
Silmät olivat pimeässä heikontuneet, ja hän näki kaikki epäselvästi.
Kun tultiin hänen vankikoppiinsa, ei hän ymmärtänyt, mikä oli
tarkoituksena. Kun puhuttiin hänelle vapaudesta, pudisti hän
päätänsä, ja kun hänelle ilmoitettiin Bastiljin valloittamisesta,
lausui hän: "Oho! Mitähän tästä sanovat kuningas Ludvig XV, madame de
Pompadour ja herttua La Vrillière?"

Tavernier ei ollut edes hassahtanut, niinkuin White; hän oli jo
kokonaan sammunut.

Näiden miesten ilo oli kammottava, sillä se huusi kostoa; niin
suuressa määrässä se läheni kauhua. Pari kolme heistä näytti olevan
kuolemaisillaan keskellä tätä sadantuhannen ihmisen hälyä, sillä
eiväthän he Bastiljiin tulonsa jälkeen olleet koskaan kuulleet
useamman kuin kahden henkilön puhuvan yhtaikaa. Hehän olivat
tottuneet vain kuuntelemaan kosteuden hiljaista tihkumista hirsien
läpi, hämähäkin verkonkudontaa ja toukan nakerrusta kuin näkymättömän
kellon naksutuksena, tai säikkyvän hiiren rapisteluna.

Gilbertin tullessa innostuneet ihmiset ehdottivat, että vankeja
kuljetettaisiin riemusaattuessa; siihen kaikki yksimielisesti
yhtyivät. Gilbert olisi suonut pääsevänsä tästä kunnianosoituksesta
vapaaksi, mutta kansa oli jo tuntenut hänet samoin kuin Billotin ja
Pitoun.

Kuului huutoja: "Kaupungintalolle, Kaupungintalolle!" Ja Gilbert
tunsi, kuinka parikymmentä ihmistä yhtaikaa nosti hänet korkealle.

Turhaan tohtori vastusteli, turhaan Billot ja Pitou jakelivat
taistelutovereilleen tuimimpia nyrkiniskujaan; ilo ja innostus oli
tehnyt ihon tunnottomaksi. Nyrkiniskut, peitsen varrella lyönnit,
pyssyn tukilla töykkiminen, tuntui voittajista hellältä kuin hyväily
ja vain lisäsi heidän huumaustaan.

Gilbertin oli siis pakko antaa nostaa itsensä "kilvelle". Tämä
oli pöytä, jonka keskelle oli pistetty peitsi, jotta riemukulussa
kannettava saisi siitä tukea.

Tohtori oli siten tämän ihmismeren yläpuolella, joka ulottui
Bastiljista Saint-Jeanin pylväskaarelle asti. Se oli myrskyisä meri,
jonka laineet veivät hänet mukanaan keskellä peitsiä, pistimiä ja
kaikenlaisia ja kaikenaikaisia aseita.

Mutta samalla kertaa tämä peloittava ja vastustamaton meri kuljetti
toistakin ryhmää, joka oli niin tiheä, että se muistutti saarta.

Tämä oli se ryhmä, joka riepoitti vankinaan de Launayta. Sen
ympärillä kaikui yhtä voimakkaita huutoja kuin senkin ympärillä,
joka vei vapautettuja vankeja, mutta nämä huudot eivät olleet
riemuhuutoja, vaan murhankarjunaa.

Gilbert näki korkealta paikaltaan tarkoin tämän kauheuden.

Kaikista vapautetuista vangeista hän yksinään oli säilyttänyt
henkisen tasapainonsa. Viisi vankeuspäivää oli ainoastaan synkkä
pilkku hänen elämässään. Hänen silmänsä ei vielä ollut ennättänyt
sammua tai heikontuakaan Bastiljin pimeydessä.

Tavallisesti tulevat taistelijat säälimättömiksi vain taistelun
ajaksi. Tavallisesti ihmiset saapuessaan tulesta, missä ovat panneet
henkensä vaaraan, ovat vihollisilleen armahtavaisia.

Mutta kaikissa suurissa kansankapinoissa, joita Ranska on saanut
nähdä Jacquerie-meteleistä meidän päiviimme asti, on ollut joukkoja,
jotka arkoina ovat pysyneet loitolla taistelusta. Pauhina on
ärsyttänyt heidät, he ovat samalla julmia ja pelkureita ja etsivät
voiton jälkeen tilaisuutta ottaa jollakin tavalla osaa siihen
taisteluun, johon eivät uskaltaneet alussa mennä.

He ottavat silloin osuutensa tarttumalla kostoon.

Bastiljista lähdettyään kuvernööri kulki kamalaa kuolemaansa kohti.

Elie, joka oli ottanut vastatakseen de Launayn hengestä, marssi
edellä. Häntä suojasi univormunsa, ja kansa ihaili häntä, nähtyään
hänen ensimmäisten joukossa ottavan osaa taisteluun. Miekkansa
kärjessä hän piti kirjettä, jonka de Launay oli Bastiljin
ampuma-aukosta pistänyt kansalle ja jonka Maillard oli Elielle
antanut.

Häntä seurasi kuninkaallisten verojen valvoja, pitäen kädessään
linnoituksen avaimia, sitten Maillard kantaen lippua; heidän
jäljestään tuli nuori mies, joka pistimensä nenässä piti koholla
Bastiljin ohjesääntöä, kirottua määräystä, jonka tähden oli virrannut
niin paljon kyyneleitä.

Sitten asteli kuvernööri Hullinin ja parin kolmen muun suojaamana,
mutta he ihan hukkuivat keskellä uhkaavia nyrkkejä, heiluvia miekkoja
ja kiiluvia peitsiä.

Tämän ryhmän ohella ja melkein sen kohdalla kulki pitkin sitä suurta
Saint-Antoine-kadun valtaväylää, joka bulevardit yhdistää virtaan,
toinenkin yhtä uhkaava, yhtä peloittava ryhmä, joka kuljetti majuri
de Losmea. Olemme nähneet, kuinka hän hetkisen koetti taistella
kuvernöörin tahtoa vastaan ja taipui nähdessään tämän päättäneen
puolustautua viimeiseen asti.

Majuri oli urhoollinen, hyvä, kunnon mies. Monien kärsimyksiä hän
saikin lieventymään tultuansa nimitetyksi Bastiljiin. Mutta kansa ei
tästä tiennyt. Se piti loistavaan asuun puettua miestä kuvernöörinä.
Kuvernööri oli harmaassa puvussa; hän oli riistänyt rinnastaan Pyhän
Ludvigin ritarikunnan nauhan, ja kun ainoastaan ne, jotka hänet
tunsivat, voivat varmasti sanoa, kuka hän oli, niin hän oli jossakin
määrin turvassa.

Tämän kaiken sai nähdä Gilbertin synkkä katse, joka aina oli tutkiva
ja tyyni keskellä häntä itseäänkin uhkaavia vaaroja. Bastiljista
lähtiessään oli Hullin kutsunut luokseen varmimmat ja hartaimmat
ystävänsä, tänä päivänä urhoollisimmin esiintyneet sotilaat, ja
neljä viisi oli noudattanut hänen käskyään, toteuttaakseen hänen
jalon aikeensa, pelastaakseen kuvernöörin. Kolmen miehen nimen on
puolueeton historia säilyttänyt. He olivat Arné, Chollat ja de Lépine.

Nämä miehet joiden edellä kulkivat Hullin ja Maillard, koettivat
varjella miestä, jonka kuolemaa satatuhatta vaati.

Heidän ympärilleen oli ryhmittynyt muutamia ranskalaiseen kaartiin
kuuluvia krenatöörejä, joiden univormut olivat viimeisen kolmen
päivän kuluessa saavuttaneet kansan suosion ja herättäneet sen
ihailua.

Launay saattoi välttää iskut niin kauan kuin hänen ylevämieliset
suojelijansa olivat hänen ympärillään, mutta hän ei päässyt
solvauksista ja uhkauksista vapaaksi.

Jouy-kadun kulmassa ei kaartin krenatööreistä, jotka Bastiljista
lähdettyä olivat liittyneet joukkoon, ollut ainoatakaan enää
jäljellä. Innostunut kansa tai laskelmiaan tekevät murhaajat olivat
riistäneet heistä toisensa toisen jälkeen, ja Gilbert oli nähnyt
heidän katoavan niinkuin rukousnauhan helmet putoilevat.

Silloin hän käsitti, että voitto päättyisi verisesti. Hän tahtoi
päästä korokkeena käytetyltä pöydältä, mutta rautaiset kädet
pidättivät häntä siellä. Voimattomuudessaan hän lähetti Billotin
ja Pitoun kuvernöörin avuksi, ja nämä ponnistivat kaikki voimansa
päästäkseen ihmislaineiden läpi sinne asti.

Puolustajien ryhmä kaipasikin jo apua. Chollat, joka koko päivänä ei
ollut syönyt mitään, tunsi voimiensa loppuvan ja vaipui pyörtyneenä
maahan. Suurella vaivalla saatiin hänet nostetuksi ja estettiin
toiset tallaamasta häntä jalkoihinsa.

Mutta muuriin oli syntynyt aukko, pato oli saanut halkeaman.

Muuan mies ryntäsi tästä aukosta ja tarttuen pyssynsä piippuun
tähtäsi sen tukilla kaikin voimin kuvernööriä päähän.

Mutta Lépine näki aiotun iskun, heittäytyi käsivarret levällään
Launayn suojaksi, ja saikin itse otsaansa sen lyönnin, joka oli
aiottu kuvernöörille.

Iskun huumaamana, veren sokaisemana hän horjuen nosti kätensä
kasvoilleen, ja kun hän jälleen saattoi nähdä, oli hän jo
kahdenkymmenen askeleen päässä kuvernööristä.

Tänä hetkenä Billot saapui hänen luokseen vetäen Pitouta jäljessään.
Hän huomasi kuvernöörin tulevan tunnetuksi siitä, että hän yksinään
oli avopäin. Billot otti oman hattunsa, ojensi kätensä ja pani hatun
kuvernöörin päähän. Launay kääntyi ja tunsi Billotin.

"Kiitos", sanoi hän, "mutta teette mitä tahansa, ette voi minua
pelastaa."

"Kun vain pääsemme Kaupungintalolle", sanoi Hullin, "vastaan kyllä
kaikesta."

"Sen uskon", vastasi Launay, "mutta pääsemmekö sinne asti?"

"Jumalan avulla ainakin koetamme", sanoi Hullin.

Oli syytä toivoa sitä, sillä alettiin jo tulla Kaupungintalon
torille. Mutta tämä oli täynnä kansaa, käsivarret paljaina, ja he
heiluttivat miekkoja ja peitsiä. Katuja kiertävä huhu oli kertonut
Bastiljin kuvernööriä ja majuria tuotavan, ja joukko odotti kuin
koiraparvi, jota kauan on pidätetty kuono tuleen päin näyttämässä
hampaitaan.

Heti, nähdessään kulkueen saapuvan, se ryntäsi sitä kohden.

Hullin huomasi ankarimman, viimeisen taistelun olevan edessä. Jos hän
vain sai Launayn portaitten juurelle ja siitä portaille, voitaisiin
pelastua.

"Avuksi, Elie, avuksi, Maillard, avuksi kaikki rohkeat ihmiset!"
huusi hän. "Meidän kaikkien kunnia on vaarassa!"

Elie ja Maillard kuulivat huudon. He hyökkäsivät kansanjoukkoa
vastaan. Mutta kansa väistyi heidän tieltään ja sulki rivit heidän
takanaan.

Elie ja Maillard joutuivat täten erilleen pääryhmästä, jonka luokse
eivät päässeet takaisinkaan.

Joukko huomasi, mitä se täten oli voittanut, ja rynnisti eteenpäin.
Jättiläiskäärmeen tavoin se kietoi renkaansa ryhmän ympärille. Billot
kiskaistiin paikaltaan, nostettiin ilmaan ja vietiin loitommalle.
Pitou, joka seurasi Billotia, joutui samaan pyörteeseen. Hullin
kompastui Kaupungintalon portaitten ensimmäiseen astuimeen ja kaatui.
Hän nousi, mutta kaatui kohta uudelleen, ja tällä kertaa Launay
kaatui hänen kerallaan.

Kuvernööri pysyi sinä, mitä hän oli. Hän ei valittanut, ei rukoillut
armoa, vaan huusi kovalla äänellä:

"Senkin tiikerit, älkää kiduttako minua, vaan tappakaa edes paikalla."

Tuskin koskaan on mitään määräystä täytetty niin täsmällisesti kuin
tätä. Silmänräpäyksessä kumartui suuri joukko kaatuneen Launayn
puoleen, ja aseelliset kädet kohosivat iskuun. Vähään aikaan ei
nähnyt mitään muuta kuin koukkuisia käsiä ja iskeviä aseita. Sitten
nousi ilmaan ruumiista irroitettu pää verisenä peitsen kärjessä.
Kasvoille oli jäänyt kylmä ja halveksiva hymy.

Hän oli ensimmäinen.

Gilbert oli nähnyt tämän kaiken. Tälläkin kertaa hän oli tahtonut
rientää avuksi, mutta parisataa kättä pidätti häntä. Hän kääntyi
poispäin ja huokasi syvään.

Tämä pää kohosi kuin tervehtiäkseen viimeisellä katseellaan juuri sen
ikkunan kohdalle, jonka ääressä Flesselles valtuusmiesten suojaamana
seisoi.

Äkkiä kuului kamala huuto siltä kohtaa, missä Launayn ruumis
makasi. Hänen taskujaan tyhjennettäessä oli löydetty kirje, jonka
kauppiaitten esimies oli hänelle lähettänyt ja jota hän oli näyttänyt
de Losmelle.

Tämä kirje oli tällainen, niinkuin muistamme:

    'Kestäkää paikallanne! Huvitan pariisilaisia kokardeilla ja
    lupauksilla. Ennen päivän loppua Bezenval lähettää teille apua.

                                               _de Flesselles_.'

Hirveätä sadattelua kuului kadulta, kohoten Kaupungintalon ikkunaa
kohti, jonka ääressä Flesselles oli.

Tietämättä syytä tähän hän tajusi uhkauksen ja vetäytyi kiireesti
taaksepäin.

Mutta kansa oli hänet nähnyt ja tiesi, missähän oli. Kaikki riensivät
portaita ylös, ja tällä kertaa oli ryntäys niin yleinen, että
Gilbertiä kantavat miehet jättivät hänet seuratakseen tulvaa, joka
nousi vihanvimman vaikutuksesta.

Gilbertkin pyrki Kaupungintaloon, ei suinkaan uhatakseen, vaan
suojellakseen Flessellesiä. Hän oli jo ennättänyt nousta pari kolme
astuinta, kun tunsi jonkun vetävän häntä voimakkaasti taaksepäin. Hän
kääntyi vapautuakseen tästä viimeisestä kahleesta, mutta tällä kertaa
hän tunsi Billotin ja Pitoun.

"Oi", sanoi hän, joka ylempänä olevalta paikaltaan näki, mitä
tapahtui torilla, "mitä tuolla tehdään!?"

Ja hän osoitti kädellään Tixeranderie-katua.

"Tulkaa, tohtori, tulkaa", pyysivät Billot ja Pitou yhtaikaa.

"Niitä murhaajia!" huusi tohtori. "Niitä murhaajia!"

Siinä hetkenä näet kaatui majuri de Losme kirveen iskusta. Vihassaan
kansa sekoitti itsekkään ja julman kuvernöörin, joka oli ollut
onnettomien vankien vainooja, ja jalon miehen, joka aina oli
koettanut niitä suojata.

"Niin, niin", sanoi hän, "lähtekäämme pois, sillä minua alkaa
hävettää, että tuollaiset miehet ovat minut vapauttaneet."

"Tohtori", sanoi Billot, "olkaa siitä varma, että siellä taistelleet
eivät täällä tee murhia."

Samassa kun tohtori astui portaita alas, joita hän oli aikonut nousta
auttaakseen Flessellesiä, syöksyi ovesta mennyt joukko takaisin.
Keskellä tätä ihmisvirtaa rimpuili muuan mies.

"Palais-Royaliin! Palais-Royaliin!" huusi kansa.

"Niin, hyvät ystävät, niin, ystävät, Palais-Royaliin!" kertasi mies.

Ja hän vyöryi virtaa kohden, niinkuin ihmishyöky ei olisikaan
tahtonut viedä häntä Palais-Royaliin, vaan suoraan Seine-jokeen.

"Siinä on jälleen mies, jonka he aikovat teurastaa!" huudahti
Gilbert. "Koettakaamme pelastaa ainakin tämä."

Mutta tuskin hän oli ennättänyt lausua nämä sanat, kun kuului
pistoolin laukaus ja Flesselles katosi savuun.

Gilbert peitti molemmin käsin silmänsä karvaan suuttumuksen vallassa.
Hän kirosi tätä kansaa, joka suuruudestaan huolimatta ei voinut pysyä
puhtaana, vaan tahri voiton kolminkertaisella murhalla.

Kun hän jälleen avasi silmänsä, näki hän kolme päätä peitsien nenässä.

Ensimmäinen oli Flessellesin, toinen de Losmen ja kolmas de Launayn.

Yksi oli kaupungintalon portaiden yläpäässä, toinen keskellä
Tixeranderie-katua ja kolmas Pelletier-rantakadun keskellä.

Täten ne muodostivat kolmion.

"Oi, Balsamo, Balsamo!" lausui tohtori huoaten, "tuollainenko kolmio
siis edustaa vapautta?"

Ja hän pakeni Vannerie-kadulle, vieden mukanaan Billotin ja Pitoun.




XX

SEBASTIEN GILBERT


Blanche-Mibray-kadun kulmassa tohtori tapasi ajurin, jota hän
viittasi seisahtumaan, ja nousi vaunuihin. Billot ja Pitou saivat
myös sijansa niissä.

"Louis-le-Grandin opistolle!" käski Gilbert istahtaen vaunujen
takaistuimelle syviin mietteisiin vaipuneena; Billot ja Pitou eivät
tahtonet niitä häiritä.

He kulkivat Seine-virran yli, poikkesivat Cité-kadulle, sieltä
Saint-Jacques-kadulle ja saapuivat koulun edustalle.

Pariisi oli kiihkoissaan. Uutinen oli levinnyt kaikkialle.
Grève-torilla tapahtuneet murhat liittyivät loistaviin kuvauksiin
Bastiljin valloituksesta. Kasvoilla näkyi erilaisia ilmeitä, riippuen
siitä, mitä kukin tunsi -- sielun salamoita, jotka välkähtelivät
näkyviin.

Gilbert ei ollut katsonut vaunujen ikkunasta, eikä lausunut
ainoatakaan sanaa. Suuren joukon kunnianosoituksissa on aina
jotakin naurettavaa, ja hän näki oman voittokulkunsa siinä valossa.
Sitäpaitsi hänestä tuntui, että olipa hän tehnyt mitä tahansa
estääkseen verta vuotamasta, oli muutama pisara siitä pärskynyt
hänenkin päällensä.

Tohtori astui vaunuista koulun portilla ja viittasi Billotia mukaansa.

Pitou jäi hienotuntoisena vaunuihin.

Sebastien oli vielä sairashuoneessa. Saatuaan tietää tohtori
Gilbertin saapuneen, vei johtaja itse hänet tapaamaan poikaansa.

Vaikka Billot ei ollutkaan mikään erikoinen huomioiden tekijä, niin
hän tuntiessaan isän ja pojan luonteet, silmäili tarkkaavana kaikkea
näkemäänsä.

Yhtä heikko, ärtyinen, hermostunut kuin lapsi oli ollut
epätoivossaan, yhtä tyyni ja hillitty hän oli ilossaan.

Nähdessään isänsä hän kalpeni kykenemättä hiiskumaan sanaakaan.
Huulet värähtivät hiukan.

Sitten hän heittäytyi Gilbertin kaulaan päästäen ilonhuudahduksen,
joka tuntui tuskan huudolta, ja piti häntä lujasti syliinsä
suljettuna.

Tohtori vastasi yhtä syvällä vaitiololla tähän äänettömään syleilyyn,
mutta syleiltyään poikaansa katsoi häneen kauan, ja siinä katseessa
oli yhtä paljon kaihomieltä kuin iloakin.

Billotia taitavampi tarkkaaja olisi sanonut, että tämän lapsen ja
isän välillä oli joko suuri onnettomuus tai rikos.

Lapsi ei ollut yhtä hillitty Billotin seurassa. Kun hän sai nähdä
muitakin kuin isänsä, joka oli kääntänyt kaiken hänen huomionsa
puoleensa, juoksi hän kunnon maanviljelijän luo, kietoi kätensä hänen
kaulaansa ja sanoi:

"Te olette kelpo mies, olette pitänyt lupauksenne, ja minä kiitän
teitä."

"Olipa siinä hiukan vaivaakin", sanoi Billot. "Isänne oli monien
lukkojen takana, ja täytyi panna toimeen kaikenlaista hävitystä,
ennenkuin hänet sai sieltä selville."

"Sebastien", kysyi tohtori hiukan levottomana, "kai terveytesi on
hyvä?"

"On, isä", vastasi poika, "vaikkakin tapaatte minut sairashuoneesta."

Gilbert hymyili.

"Kyllä tiedän, miksi olet täällä", sanoi hän.

Poika hymyili vuorostaan.

"Sinulta ei kai puutu mitään täällä?" jatkoi tohtori.

"Ei mitään, ja siitä saan kiittää teitä."

"Minä annan saman neuvon kuin ennenkin, saman ja ainoan: ahkeroitse."

"Kyllä, isä."

"Tiedän, että tämä sana ei ole sinulle mikään tyhjänpäiväinen
kehoitus. Ellen sitä tietäisi, en sitä lausuisikaan."

"Isä, sen johdosta en voi teille vastata mitään", virkkoi Sebastien.
"Herra Bérardier, oivallinen johtajamme, voi antaa siihen vastauksen."

Tohtori kääntyi johtajan puoleen, joka viittasi haluavansa puhua pari
sanaa isän kanssa.

"Odota, Sebastien", sanoi tohtori.

Ja hän lähestyi johtajaa.

"Onko Pitoulle tapahtunut joku onnettomuus", kysyi Sebastien
levottomana. "Eikö se kunnon poika olekaan teidän seurassanne?"

"Hän on portin edustalla vaunuissa."

"Isä", sanoi Sebastien, "antakaa herra Billotille lupa tuoda tänne
Pitou. Olisin niin iloinen saadessani hänet nähdä."

Gilbert nyökkäsi. Billot poistui.

"Mitä aiotte sanoa minulle?" kysyi Gilbert apotti Bérardieriltä.

"Sitä vain, että tälle lapselle ei pitäisi suositella yksinomaan
työtä, vaan pikemmin huvittelua."

"Kuinka niin, herra apotti?"

"Hän on lahjakas lapsi, jota jokainen rakastaa täällä kuin omaa
poikaansa tai veljeään, mutta..."

Apotti vaikeni.

"Mutta mitä?" kysyi isä rauhattomana.

"Mutta ellei olla varuillaan, niin muuan seikka voi tuottaa hänelle
kuoleman."

"Mikä niin?" kysyi Gilbert kiihkeästi.

"Työ, jota hänelle suosittelette."

"Työkö?"

"Niin, juuri työ. Jos näkisitte hänet pulpettinsa ääressä, käsivarret
rinnallaan ristissä, nenä kirjassa kiinni, katse terävänä..."

"Ahkeroiden vai haaveillen?" kysyi Gilbert. "Tehden työtä, etsien
jotakin oivallista sanamuotoa, antiikkista lauserakennetta,
kreikkalaista tai latinalaista sommitelmaa, etsien sitä tuntikausia.
Ja katsokaahan tänäkin hetkenä..."

Vaikka isä oli vastikään eronnut hänestä, -- vaikka Billot
töintuskin oli ennättänyt sulkea oven, oli nuorukainen jo vaipunut
unelmoimiseen, joka muistutti haltioitumista.

"Onko hän useinkin tuollainen?" kysyi Gilbert levottomana. "Voisin
melkein sanoa, että hän on tavallisesti tuollainen. Katsokaa, kuinka
hän etsii jotakin."

"Olette oikeassa, herra apotti", sanoi Gilbert, "ja kun näette hänen
tuolla tavalla etsivän, on häntä huvitettava."

"Se olisi vahinko, sillä tästä työstä syntyy kirjoitelmia, jotka
jonakin päivänä tuottavat kunniaa koululle. Ennustan, että tämä poika
kolmen vuoden päästä saa palkinnot kaikissa kilpailuissa."

"Olkaa varuillanne", sanoi tohtori; "tuollainen ajatuksiin
vaipuminen, johon näette Sebastienin joutuvan, todistaa pikemmin
heikkoutta kuin voimaa, pikemmin sairautta kuin terveyttä. Olette
oikeassa, herra apotti, tuota lasta ei pidä liikoja kehoittaa työhön,
tai ainakin pitää voida erottaa työ unelmoimisesta."

"Minä vakuutan teille, että hän tekee työtä."

"Ollessaan tuossa tilassa?"

"Niin. Ja todistuksena siitä on se, että hänen kirjoituksensa on aina
valmiina aikaisemmin kuin toisten. Nähkää, kuinka hänen huulensa
liikkuvat. Hän kertaa läksyjään."

"Kun hän tuolla tavalla kertaa läksyjään, on hänen ajatuksensa
johdettava muuanne, herra apotti. Kyllä hän silti osaa läksynsä yhtä
hyvin ja voi paremmin."

"Niinkö luulette?"

"Siitä olen varma."

"Kaipa te sen asian ymmärrätte pätevämmin", lausui kunnon apotti,
"te, jota Condorcet ja Dabanis väittävät maailman viisaimpiin
kuuluviksi."

"Mutta kun herätätte hänet tuollaisista unelmista, menetelkää
varovaisesti", neuvoi Gilbert. "Puhukaa hänelle ensin hiljaa ja
sitten vasta kovempaa."

"Miksi?"

"Palauttaaksenne hänet vähitellen tähän maailmaan, jonka hän on
jättänyt."

Apotti katsoi kummastuneena tohtoriin. Eipä paljoa puuttunut, ettei
hän pitänyt tätä hulluna.

"Saatte kohta nähdä, että olen väitteessäni oikeassa", sanoi tohtori.

Billot ja Pitou astuivat sinä hetkenä sisään. Parilla harppauksella
Pitou oli Sebastienin luona.

"Sinä kutsuit minua, Sebastien", sanoi Pitou tarttuen lapsen
käsivarteen. "Siinä teit herttaisesti."

Ja hän painoi ison päänsä pojan väritöntä otsaa kohden.

"Katsokaa", sanoi Gilbert tarttuen apotin käsivarteen.

Kun Sebastien heräsi unelmistaan Pitoun sydämellisen kosketuksen
johdosta, muuttuivat hänen värittömät kasvonsa kalmankalpeiksi; hän
horjui, pää painui alas, ikäänkuin ei jaksaisi sitä enää kannattaa.
Tuskainen huokaus nousi hänen rinnastaan; sitten helakka puna kohosi
hänen poskilleen.

Hän pudisti päätänsä ja hymyili.

"Sinäkö se oletkin, Pitou?" lausui hän. "Niin, minä lähetin noutamaan
sinua tänne."

Hän katsoi Pitouhun ja jatkoi:

"Sinä olet siis ollut taistelemassa?"

"Niin on ollut, oikein urhoollisena poikana", tokaisi Billot.

"Miksi ette vienyt minua mukananne?" sanoi poika moittivalla äänellä;
"minäkin olisin taistellut ja silloin tehnyt jotakin isäni hyväksi."

"Sebastien", huomautti Gilbert vuorostaan lähestyen ja painaen
poikansa pään rintaansa vasten, "sinä voit tehdä paljoa enemmän isäsi
hyväksi muutoin kuin taistelemalla: kuunnellen hänen neuvojaan,
seuraten niitä ja tulemalla eteväksi ja kuuluisaksi mieheksi."

"Samanlaiseksiko kuin te?" kysyi poika ylpeästi. "Sellaista minä
toivonkin."

"Sebastien", sanoi Gilbert, "kun nyt olet syleillyt Billotia ja
Pitouta, tahdotko tulla vähäksi aikaa puutarhaan keskustelemaan minun
kanssani?"

"Mielelläni, isä. Pari kolme kertaa olen saanut olla kahdenkesken
seurassanne, ja nämä hetket ovat kaikkine yksityiskohtineen painuneet
mieleeni."

"Sallittehan, herra apotti?" kysyi Gilbert.

"Tietysti."

"Billot, Pitou, ystäväni, te kai kaipaatte jotakin ravintoa."

"Toden totta kaipaankin", myönsi Billot. "En ole sitten aamun syönyt
mitään ja uskon, että Pitoukin on yhtä nälkäinen."

"Sepä se", sanoi Pitou. "Olen kyllä syönyt yhden vehnäleivän ja
pari makkaraa, juuri vähää ennen kuin kiskoin teidät vedestä, mutta
uiminen lisää ruokahalua."

"Tulkaa siis ruokasaliin", kehoitti apotti Bérardier, "niin teille
tarjotaan päivällistä."

"Oho!" äännähti Pitou.

"Pelkäätte kai saavanne koulun tavallista ruokaa", sanoi apotti.
"Olkaa huoletta, teitä kohdellaan vieraina. Mutta minusta tuntuu",
jatkoi johtaja, "että teidän vatsanne yksinään ei ole huonossa
kunnossa, rakas herra Pitou."

Pitou katsahti ulkoasuansa ja häpesi.

"Ja jos teille tarjotaan housut samalla kertaa kuin päivällinen..."

"Niin otan vastaan, herra apotti", sanoi Pitou.

"Tulkaa siis, housut ja päivällinen odottavat teitä."

Ja hän vei Billotin ja Pitoun toisaanne, Gilbertin ja Sebastienin
mennessä toiselle taholle, viitattuaan kädellään toisille
tervehdykseksi.

Molemmat menivät huvittelupihan poikki ja saapuivat opettajia varten
varattuun pieneen puutarhaan, joka oli vihanta ja varjoisa. Täällä
oli apotin tapana lukea Tacitustaan ja Juvenalistaan.

Gilbert istuutui penkille, jota elämänlanka- ja villiviiniköynnökset
varjostivat. Sitten hän veti Sebastienin luoksensa ja sanoi
siirrettyään tukan syrjään hänen otsaltaan:

"Kas niin, lapsi, olemme siis jälleen toistemme luona."

Sebastien kohotti katseensa taivasta kohden.

"Jumalan suoman ihmeen kautta."

Gilbert hymyili.

"Jos tässä on ihme tapahtunut", sanoi hän, "niin Pariisin kunnon
väestö on sen saanut aikaan."

"Isä", vastasi lapsi, "älkää erottako Jumalaa siitä, mitä on
tapahtunut, sillä Jumalaa minä teidät nähdessäni vaistomaisesti
kiitin."

"Ja kai Billotia."

"Billot tuli Jumalan jäljestä, samoin kuin pyssy tuli hänen
järjestään."

Gilbert mietti.

"Olet oikeassa, lapsi", sanoi hän. "Jumala on kaiken takana. Mutta
palatkaamme sinuun ja puhelkaamme hiukan sinusta ennen eroamme."

"Joko me siis jälleen eroamme, isä?"

"Luultavasti emme pitkäksi aikaa. Mutta eräs tärkeitä papereita
sisältävä lipas on kadonnut Billotin luota samaan aikaan kuin jouduin
Bastiljiin. Minun täytyy saada tietää, kuka minut on heittänyt
vankilaan, kuka on varastanut lippaan."

"Odotan siis tapaavani teidät, isä, senjälkeen kun olette
tutkimuksenne päättänyt."

Poika huokasi.

"Oletko murheellinen, Sebastien?" kysyi tohtori.

"Olen."

"Ja miksi olet murheellinen?"

"En tiedä. Mielestäni ei elämä ole luotu minua varten samanlaiseksi
kuin toisia lapsia varten."

"Mitä sillä tarkoitat, Sebastien?"

"Sitä, mikä on totta."

"Selitä."

"Kaikilla muilla on huvituksia, ajanviettoa, minulla ei."

"Eikö sinulla siis ole huvituksia?"

"Tarkoitan sillä, että ikäisteni huvit eivät miellytä minua."

"Ole varuillasi, Sebastien. Olisin kovin pahoillani, jos luonteesi
olisi sellainen. Sebastien, olennot, jotka lupaavat tulla
kuuluisiksi, ovat samanlaisia kuin hyvät hedelmät kasvuaikanaan, --
ne ovat katkeria, kirpeitä, vihantia, ennenkuin heidän sisustansa
täyttyy mehevällä kypsyydellä. Usko minua: hyvä on, kun ihminen on
ollut nuori."

"Ei ole minun syyni, ellen ole sellainen", vastasi nuorukainen
alakuloisesti hymyillen.

Gilbert jatkoi pusertaen molemmin käsin hänen käsiään ja katsoen
häntä silmiin:

"Tämä ikäsi on kylvön ikäkausi; vielä ei näy mitään siitä, mikä
opetuksella sinne on kylvetty. Neljäntoista vuoden iässä on
liiallinen vakavuus joko ylpeyttä tai sairautta. Kysyin onko
terveytesi hyvä, ja sinä vastasit myöntävästi. Kysyn, oletko ylpeä;
koeta vastata siihen kieltävästi."

"Isä", sanoi poika, "olkaa siinä suhteessa rauhallinen. Ei ylpeys
eikä sairaus tee minua murheelliseksi, vaan suorastaan suru."

"Suru, lapsi-parka! Ja mikä suru voi sinua tuolla iällä vaivata?
Sanohan."

"Ei nyt, isä, ei nyt, sitten myöhemmin. Sanoittehan, että teillä
on kiire. Te ette jouda viettämään muuta kuin neljännestunnin
seurassani. Puhukaamme jostakin muusta kuin minun hupsuuksistani."

"Ei, Sebastien, sillä muutoin lähden levottomana luotasi. Sano
minulle, mistä surusi johtuu?"

"En toden totta uskalla sanoa, isä."

"Mitä pelkäät?"

"Pelkään teidän pitävän minua näkyjen näkijänä tai kertovani
asioista, jotka tuottavat teille mielipahaa."

"Sinä tuotat minulle suurempaa mielipahaa, jos olet kertomatta
salaisuuttasi, rakas lapsi."

"Tiedättehän, ettei minulla ole mitään salaisuuksia teidän edessänne,
isä."

"Puhu siis."

"En todellakaan uskalla."

"Sebastien, sinä, joka jo tahdot olla mies!"

"Juuri sentähden."

"Rohkaise mielesi!"

"No siis, kaikki johtuu unelmasta!"

"Ja unelmako sinua peloittaa?"

"Peloittaa eikä peloita, sillä kun saan sen unelman, en ole
kauhistunut, vaan kuin siirtynyt toiseen maailmaan."

"Selitähän."

"Jo lapsena näin näkyjä. Tiedättehän, että pari kertaa eksyin siihen
suureen metsään, joka oli sen kylän lähellä, missä olen kasvanut."

"Niin olen kuullut kerrottavan."

"Minä seurasin silloin jonkinmoista näkyä."

"Mitä sanot?" kysyi Gilbert katsoen poikaansa niin kummastuneena,
että se muistutti kauhua.

"Tällaista minulle tapahtui. Leikin toisten kylän lasten kanssa,
ja niin kauan kuin olin kylässä, niin kauan kuin ympärilläni oli
toisia lapsia, ei minulle tapahtunut mitään. Mutta jos erkanin
heistä, jos loittonin kylän viimeisten puutarhojen ulkopuolelle,
tunsin kuin hameiden kahinaa vieressäni. Ojensin käteni tarttuakseni
siihen ja syleilinkin vain ilmaa. Mutta mitä loitommalle se näky
meni, sitä selvemmäksi se kävi. Se oli usvaa, ensin läpikuultavaa
kuin pilvi; sitten tiivistyi ja sai ihmishahmon. Se oli naisen
muotoinen, se liiteli pikemmin kuin käveli ja tuli sitä selvemmäksi,
mitä kauemmaksi se loittoni metsän synkimpiin kohtiin. Silloin
outo, vastustamaton voima pakotti minut seuraamaan tuota naista",
jatkoi poika. "Menin hänen jäljestään käsivarret ojennettuina, vaiti
niinkuin hänkin, sillä monasti olen koettanut huutaa hänelle, mutta
suustani ei ole lähtenyt ääntäkään. Ja minä seurasin häntä, eikä
hän pysähtynyt, -- seurasin kunnes ihme, joka oli ilmoittanut hänen
saapuvan, ilmoitti hänen katoavan. Tämä nainen haihtui vähitellen,
aines muuttui varjoksi, varjo vaihtui, ja kaikki oli häipynyt.
Sieltä Pitou minut toisinaan löysi samana päivänä, toisinaan vasta
seuraavana."

Gilbert katseli poikaansa yhä levottomampana. Hänen sormensa
tunnustelivat Sebastienin valtimoa. Sebastien ymmärsi tohtorissa
liikkuvan tunteen.

"Älkää olko rauhaton, isä", sanoi hän; "kyllähän minä tiedän, ettei
tässä ole mitään todellista. Tiedänhän, että se on ainoastaan näky."

"Ja minkä näköinen se nainen oli?" kysyi tohtori.

"Ylväs kuin kuningatar."

"Ja oletko joskus nähnyt hänen kasvojaan?"

"Olen."

"Mistä ajasta alkaen?" kysyi Gilbert vapisten.

"Siitä asti kun jouduin tänne", vastasi poika.

"Mutta eihän täällä Pariisissa ole Villers-Cotteretsin suuria puita
salaperäisenä ja tummana lehtikupuna. Pariisissa ei ole hiljaisuutta,
yksinäisyyttä, jollaista moiset ilmestykset edellyttävät."

"On kyllä täälläkin."

"Missä?"

"Tässä."

"Tässäkö? Eikö puisto ole varattu opettajia varten?"

"On kyllä, isä. Mutta pari kolme kertaa olin näkevinäni sen naisen
liitelevän pihalta tänne puistoon. Tahdoin seurata häntä, mutta
suljettu portti esti minua siitä. Kun siis eräänä päivänä apotti
Bérardier, joka oli hyvin tyytyväinen kirjoituksiini, kysyi mitä
toivoisin, pyysin päästä joskus kävelemään hänen kanssaan puutarhaan.
Hän suostui siihen. Minä tulin tänne, ja täällä, täällä, isä, näky
ilmestyi jälleen minulle."

Gilbert värisi.

"Kummallinen näky", jupisi hän; "mutta sellainen voi olla mahdollista
hänen kaltaiselleen herkkähermoiselle olennolle."

"Ja oletko nähnyt hänen kasvojaan?"

"Olen, isä."

"Muistatko, millaiset ne ovat?" Poika hymyili.

"Oletko koskaan koettanut lähestyä häntä?"

"Olen."

"Ojentaa häntä kohden kättäsi?"

"Silloin hän katoaa."

"Ja kuka sinun arvelujesi mukaan se nainen on?"

"Minun mielestäni se on minun äitini."

"Äitisi!" huudahti Gilbert kalveten.

Ja hän painoi kätensä sydämelleen kuin estääkseen verta vuotamasta
kipeästä haavasta.

"Mutta tämähän on vain unta", sanoi hän, "ja minä olen melkein yhtä
hullu kuin sinäkin."

Poika vaikeni ja katsoi isäänsä pitkään.

"Mitä nyt?" kysyi Gilbert.

"Se voi kyllä olla unelma, mutta unelmieni todellisuus on olemassa."

"Mitä sanotkaan?"

"Sanon, että viime pääsiäisen aikaan vietiin koko koulu kävelemään
Satoryn metsään lähelle Versaillesia, ja kun siellä ollessani
erilläni muista haaveilin..."

"Niin sama näky ilmestyi?"

"Niin, mutta tällä kertaa vaunuissa, joita oli vetämässä neljä komeaa
hevosta... tällä kertaa todellisena, elävänä. Olin vähällä pyörtyä."

"Miksikä?"

"En tiedä."

"Ja mikä vaikutelma jäi sinulle tästä uudesta näystä?"

"Että näyssäni ei ilmestynytkään minulle äitini, sillä tämä oli
sama nainen kuin unelmissani, ja äitinihän on kuollut." ["Neiti de
Taverney" -romaanin lukijoille on tunnettua, että Sebastienin äiti
oli kuningatar Marie-Antoinetten hovineito, ylevä ja ylpeä Andrée
de Taverney. Hänet oli vallankumouksellinen vapaamuurari Josef
Balsamo (sittemmin esiintynyt kreivi Cagliostrona) vaivuttanut
hypnoottiseen horrostilaan erästä koettansa varten, muistamatta
herättää häntä. Gilbert oli kunnianhimoinen, mutta halvan
syntyperänsä vuoksi hyljätty nuorukainen langetessaan intohimon
ja katkeruuden kiusaukseen, kun hän yöllä satunnaisesti yllätti
rakastamansa aatelisneidon tässä tiedottomuuden tilassa. Tapauksen
uhri sai koko maailmalta salatuksi sen seuraukset eikä suostunut
avioliittoon loukkaajansa kanssa, vaikka Balsamo tarjoutui tästä
tekemään varakkaan miehen. Andrée kuitenkin kiintyi lapseen, mutta
Gilbert tahtoi turvata pienokaisensa kasvatuksen varastamalla hänet
ja sijoittamalla hänet Pitoun äidin hoidokiksi.]

[Gilbert siirtyi Balsamon oppilaana Ameriikkaan; matkalla luuli
hänet pistoolin laukauksella surmanneensa Azorien saarella Andréen
veli, vakava ritari Filip de Taverney, joka oli toivottomasti
rakastunut kuningattareen. "Rouva de la Motte"- ja "Kuningattaren
kaulanauha"-romaaneissa Filip esiintyy palanneena Ranskan hoviin,
mistä hänet jälleen häätää kuningattaren ja nuoren kreivi Olivier
de Charnyn harras keskinäinen kiintymys. Tämä suhde johtaa
yllätyskohtaukseen, jossa kuningattaren oli mainittava satunnaisesti
mieleensä johtuneena hätävalheena Ludvig XVI:lle, että polvistunut
kreivi anoi Andrée de Taverneyn kättä. Kuningas toimitti häät
tapahtumaan, mutta Andrée, joka oli todella jo ennen rakastunut
kreiviin, sai tietää, että kreivi pelkästään kuningattaren pulan
vuoksi otti hänet vaimokseen, ja vihkiminen jätti onnettoman
pariskunnan vain muodollisesti yhteenliitetyksi. Pelkkien kärsimysten
koettelema kreivitär de Charny esiintyy sitten yhtenä päähenkilönä
Dumas'n myöhäisemmissäkin vallankumous-romaaneissa.]

Gilbert nousi ja pyyhkäisi kädellään otsaansa. Maailma pimeni
omituisesti hänen silmissään.

Poika huomasi hänen hämminkinsä ja säikähti hänen kalpeuttaan.

"Siinä näette, isä", sanoi hän, "että tein väärin kertoessani teille
näitä hullutuksiani."

"Et, lapsi, et, päinvastoin", sanoi tohtori. "Puhu siitä minulle
usein, joka kerta kun tapaamme, ja me koetamme parantaa sinut."

Sebastien pudisti päätänsä.

"Parantaa minut, miksikä?" sanoi hän. "Olen tottunut tähän näkyyn,
se on osa elämääni; rakastan sitä näkyä, vaikka se minua väistääkin
ja vaikka toisinaan tuntuu, että hän sysää minut luotansa. Älkää
parantako siis minua, isä. Voitte uudelleen jättää minut, uudelleen
matkustaa, palata Amerikkaan. Ja sen näyn keralla en ole ihan
yksinäni."

"Et olekaan!" sanoi tohtori itsekseen.

Hän painoi Sebastienin rintaansa vasten.

"Näkemiin asti, lapsi", sanoi hän; "toivon, ettemme enää eroa, sillä
jos lähden, koetan järjestää niin, että sinä seuraat minua."

"Oliko äitini kaunis?" kysyi poika.

"Oli, oli, hyvin kaunis!" vastasi tohtori käheällä äänellä.

"Ja rakastiko hän teitä yhtä paljon kuin minä teitä rakastan?"

"Sebastien, Sebastien! Älä milloinkaan puhu minulle äidistäsi!"
huudahti tohtori.

Ja suudellen viimeisen kerran poikaansa otsalle hän poistui kiireesti
puistosta.

Poika ei seurannut häntä, vaan vaipui alakuloisena ja masentuneena
penkille istumaan.

Pihalla Gilbert tapasi täydellisesti ravitut Gillotin ja Pitoun,
jotka apotille kertoivat yksityiskohtia Bastiljin valloituksesta. Hän
antoi vielä kerran johtajalle neuvoja Sebastien hoitamisesta ja meni
molempien seuralaistensa kanssa vaunuihin.




XXI

ROUVA DE STAËL.

Istuessaan vaunuihin entiselle paikalleen vastapäätä Billottia ja
Pitouta oli tohtori kalpea, ja jokaisen hiussuortuvan juurella
välkkyi hikipisara.

Mutta tämän miehen luonne oli sellainen, ettei hän masentunut minkään
mielenliikutuksen vaikutuksesta. Hän painautui vaunujen kolkkaan ja
painoi molemmat kätensä otsalleen ikäänkuin tukahduttaakseen sen
takaiset ajatukset. Kun hän hetkisen oltuaan liikkumatta otti kätensä
otsaltaan, näkyikin tuskan vääntämien piirteiden sijasta tyynet
kasvot.

"Te siis sanoitte, rakas Billot", lausui hän, "että kuningas on
erottanut parooni de Neckerin."

"Niin, herra tohtori."

"Ja että Pariisin rauhattomuudet johtuvat osaksi tästä epäsuosiosta?"

"Paljonkin."

"Lisäsitte, että parooni heti läksi Versaillesista?"

"Hän sai kuninkaallisen kirjeen päivällistä syödessään. Tunnin päästä
hän oli matkalla Brysseliin."

"Onko hän siellä nyt?"

"Pitäisi ainakin olla."

"Ei ole puhuttu siitä, että hän olisi matkalla pysähtynyt?"

"On kyllä, Saint-Ouenissa, sanoakseen hyvästi tyttärelleen paroonitar
de Staëlille."

"Läksikö rouva de Staël hänen kerallaan?"

"Kuulin puhuttavan, että parooni matkusti ainoastaan vaimonsa
seurassa."

"Ajuri", sanoi Gilbert, "pysäyttäkää ensimmäisen vaatekauppiaan
luona."

"Aiotteko muuttaa pukua?" kysyi Billot.

"Aion kyllä! Tämä on liiaksi hankaantunut Bastiljin muureihin, eikä
tällaisessa asussa mennä epäsuosiossa olevan ministerin tyttären luo.
Etsikäähän taskuistanne, löytyykö sieltä muutamia kultarahoja."

"Oho", sanoi maanviljelijä, "te näytte jättäneen kukkaronne
Bastiljiin."

"Se kuuluu vankilan sääntöihin", sanoi Gilbert hymyillen. "Kaikki
arvoesineet jätetään linnan kansliaan."

"Ja jäävät sinne", lisäsi maanviljelijä.

Hän avasi ison kouransa, jossa oli parikymmentä kultarahaa.

"Ottakaa tuosta, tohtori", sanoi hän.

Gilbert otti kymmenen kultarahaa. Muutaman minuutin päästä vaunut
pysähtyivät vaatekauppiaan oven eteen.

Gilbert vaihtoi Bastiljin muurien kehnäämän vaatekertansa mustaan,
hyvin siistiin pukuun, jommoista Kansalliskokouksen kolmas sääty
käytti. Sitten eräs hiustenkähertäjä ja kengänkiilloittaja
täydensivät hänen ulkoasuaan, ja ajuri vei hänet Saint-Oueniin
ulompien bulevardien kautta, jonne päästiin Monceaux-puiston taitse.

Gilbert pysähtyi parooni de Neckerin asunnon eteen Saint-Ouenissa
juuri sinä hetkenä, kun Dagobertin tuomiokirkon kello löi seitsemän.

Tässä talossa oli ennen käynyt paljon vieraita; täällä oli nähty
yhtäpäätä liikettä. Nyt vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi vain
Gilbertin vaunujen saapuminen. Talo ei kuitenkaan tehnyt samaa
vaikutusta kuin isäntäväen hylkäämät tai epäsuosioon joutuneiden
asumukset.

Portit oli suljettu ja piha autio, ilmaisten isäntäväen matkustaneen
pois. Mutta missään ei näkynyt surun tai äkillisen lähdön merkkejä.

Linnan eteläisen siipirakennuksen kaikki ikkunaluukut olivatkin
avoinna, ja kun Gilbert suuntasi askeleensa sitä kohden, lähestyi
häntä paroonin väreihin puettu lakeija.

Silloin sukeutui ristikon läpi seuraava keskustelu:

"Parooni de Necker ei kai enää ole linnassaan?"

"Ei, herra parooni matkusti viime lauantaina Brysseliin."

"Ja rouva paroonitar?"

"Seurasi paroonia."

"Mutta rouva de Staël?"

"Rouva on täällä. Mutta en tiedä, voiko paroonitar ottaa vastaan,
sillä tähän aikaan hän on kävelemässä."

"Ottakaahan selkoa siitä, missä hän on, ja ilmoittakaa hänelle
tohtori Gilbert."

"Menen kysymään, onko hän vai eikö huoneissaan. Epäilemättä hän
ottaa herran vastaan. Mutta jos hän on kävelemässä, niin olen saanut
määräyksen olla häntä häiritsemättä."

"Hyvä on. Menkää siis, olkaa niin hyvä."

Lakeija avasi ristikon. Gilbert astui sisään.

Sulkiessaan ristikon lakeija loi tutkivan katseen ajoneuvoihin,
joilla tohtori oli saapunut, ja hänen omituisen näköisiin
tovereihinsa. Sitten hän poistui pudistaen päätänsä ymmärtämättä
mitään ja arvellen, ettei kukaan muukaan voinut ymmärtää siinä, missä
hän ei ymmärtänyt. Gilbert jäi vähäksi aikaa odottamaan.

Viiden minuutin päästä lakeija palasi. "Paroonitar on kävelemässä",
ilmoitti hän. Ja hän kumarsi sanoakseen Gilbertille hyvästi. Mutta
tohtori ei luopunut aikeistaan.

"Ystäväiseni", sanoi hän, "pyydän teitä poikkeamaan saamistanne
määräyksistä ja huomauttamaan rouva paroonittarelle, että olen
markiisi de Lafayetten ystävä."

Tohtorin lausuma nimi poisti puoliksi lakeijan arvelut ja kokonaan
kultaraha, joka solui hänen käteensä.

"Olkaa hyvä ja seuratkaa minua", sanoi lakeija.

Gilbert seurasi häntä. Mutta lakeija ei vienytkään häntä
rakennukseen, vaan puutarhaan.

"Tällä puolella puistoa rouva paroonitar mieluummin liikkuu", sanoi
mies osoittaen eräänlaatuista sokkelokäytävää. "Olkaa hyvä ja
odottakaa täällä."

Kymmenen minuutin kuluttua kuului käytävältä lehtien kahinaa, ja
kolmen- tai neljänkolmatta ikäinen kookas, pikemmin ylevän kuin
sievän näköinen nainen ilmestyi Gilbertin silmien eteen. Hän näkyi
hämmästyvän kohdatessaan noin nuorelta näyttävän miehen, kun oli
odottanut tapaavansa keski-ikäisen.

Gilbert oli todellakin niin erikoinen ulkomuodoltaan, että saattoi
heti herättää noin terävän havainnontekijän kuin kirjailijattaremme
huomaavaisuutta.

Harvalla miehellä oli niin puhdaspiirteiset kasvot, ja väkevän tahdon
vaikutuksesta nämä piirteet olivat käyneet liikkumattomiksi. Kauniit
mustat, ilmeikkäät silmät olivat työstä ja kärsimyksistä verhoutuneet
ja voimistuneet, ja tällöin oli niistä kadonnut se levottomuus, joka
on nuoruuden viehätyksiä.

Syvä ja samalla kaunis piirto oli siinä hienon suupielen
salaperäisessä syvennyksessä, josta kasvotieteilijät etsivät
mietiskelyn tuntomerkkiä. Näytti siltä kuin vain aika ja liian
varhainen vanhuus olisivat antaneet Gilbertille tämän ominaisuuden,
mitä luonto ei ollut aikonutkaan hänelle suoda.

Otsa oli leveä ja kauniisti kaareutuva; se loiveni hiukan taaksepäin
tukkaan asti, jota ei enää pitkään aikaan ollut jauhotettu
valkoiseksi. Ja tämä otsa ilmaisi tietoja ja ajattelua, tutkimuksia
ja mielikuvitusta. Gilbertin silmäkulmat olivat paksut kuten hänen
opettajansa Rousseaunkin ja loivat silmille varjon, josta välkkyi
elämää ilmaiseva valo.

Vaatimattomasta puvustaan huolimatta siis Gilbert esiintyi "Corinnen"
vastaisen kirjoittajan mielestä harvinaisen komeana ja hienona, ja
tätä vaikutusta lisäsivät vielä hänen hoikat, valkoiset kätensä sekä
pienet, siropohkeisiin, jänteviin sääriin liittyvät jalkansa.

Paroonitar katseli vähän aikaa Gilbertiä.

Gilbert puolestaan käytti tätä tuokiota kumartaakseen jäykästi
kveekarien tapaan, jotka suovat naisille veljellisen arvonannon,
mutta eivät hymyilevää kohteliaisuutta.

Sitten hän vuorostaan nopeasti tarkasti jo kuuluisaksi tullutta
nuorta naista, jonka älykkäistä ja ilmeikkäistä kasvoista kokonaan
puuttui sulo. Hänen päänsä oli enemmän vähäpätöisen ja jokapäiväisen
miehen pää kuin naisen, ja se liittyi uhkean täyteläiseen ruumiiseen.

Rouva de Staëlilla oli kädessään oksa, jonka kukkia hän ajatuksissaan
pureskeli.

"Tekö olette tohtori Gilbert?" kysyi hän.

"Niin, rouva paroonitar."

"Noin nuori. Olette jo saavuttanut varsin suuren maineen, vai
kuuluuko se ehkä isällenne tai jollekulle teitä vanhemmalle
sukulaiselle?"

"En tunne muita Gilbertejä kuin itseni. Ja jos nimeeni liittyy,
niinkuin sanotte, hiukan mainetta, on minulla täysi oikeus omaksua
se."

"Olette käyttänyt markiisi de Lafayetten nimeä päästäksenne
luokseni. Markiisi onkin puhunut teistä meille ja ylistänyt teidän
loppumattomia tietojanne." Gilbert kumarsi.

"Tämä tietomääränne on sitä arvokkaampi, sitä mielenkiintoisempi",
jatkoi paroonitar, "kun kaikesta päättäen ette ole mikään tavallinen
kemisti, toisten kaltainen ammattilainen, vaan olette syventynyt
elämäntieteen suurimpiin salaisuuksiin."

"Markiisi de Lafayette näyttää sanoneen teille, että olen
jonkinmoinen taikuri", lausui Gilbert hymyillen, "ja jos hän on sen
sanonut, niin tiedän hänen siksi älykkääksi, että hän on sen teille
voinut todistaakin."

"Hän on todellakin kertonut teidän ihmeellisellä tavalla
parantaneen toivottomia tapauksia sekä taistelukentällä että
ameriikkalaisissa sairaaloissa. Kenraali kertoi teidän vaivuttaneen
heidät keinotekoiseen uneen, joka siinä määrin oli oikean kuoleman
kaltaista, että saattoi erehtyä."

"Tämä keinotekoinen kuolema on tulos tieteestä, joka tähän asti on
vielä melkein tuntematon muille kuin muutamille valituille, mutta
joka kyllä ajan mittaan tulee yleiseksi."

"Se on mesmerismiä? Eikö olekin?" kysyi rouva de Staël hymyillen.

"Niin juuri, mesmerismiä."

"Oletteko ehkä ollut sen mestarin oppilaana?"

"Mesmer ei valitettavasti ollut itsekään muuta kuin oppilas.
Mesmerismi eli magnetismi oli muinaisaikuinen tiede, jonka jo
kreikkalaiset ja egyptiläiset tunsivat. Se hukkui Keskiajan mereen.
Shakespeare aavistaa sen _Macbethissaan_. Urbain Grandier löysi sen
ja sai sen johdosta, kuolemantuomionsa. Mutta suuri mestari, minun
opettajani, on kreivi de Cagliostro."

"Tuo puoskari!" virkahti rouva de Staël.

"Rouva paroonitar, älkäähän tuomitko aikalaistenne tavoin, vaan
arvostelkaa niinkuin jälkimaailma tuomitsee. Tiedoistani saan kiittää
tuota puoskaria ja maailma ehkä vapauttaan."

"Olkoon niin", vastasi rouva de Staël hymyillen. "Minä puhun
tuntematta mitään, te puhutte tuntien kaiken alkusyyn; luultavaa siis
on, että te olette oikeassa ja minä väärässä... Mutta palatkaamme
meihin. Miksi olette ollut niin kauan poissa Ranskasta? Miksi ette
ole tullut ottamaan paikkaanne Lavoisierin, Cabanisin, Condorcetin,
Baillyn ja Louisin seurassa?"

Tämän viimeisen nimen kuullessaan Gilbert punastui hiukan.
[Hovilääkäri Louis tunsi kreivitär de Charnyn ja Gilbertin
nuoruudenaikaisen salaisuuden. -- _Suom._]

"Minun täytyy vielä paljon tutkia; en voi heti asettua mestarien
rinnalle."

"Olette siis nyt kuitenkin saapunut tänne, mutta sopimattomaan
aikaan. Isäni, joka mielellään olisi tahtonut edistää asioitanne, on
jo kolme päivää ollut kuninkaan epäsuosiossa."

Gilbert hymyili.

"Rouva paroonitar", sanoi hän keveästi kumartaen, "kuusi päivää
sitten jouduin parooni Neckerin määräyksestä Bastiljiin."

Rouva de Staël punastui vuorostaan.

"Sanotte sellaista, mikä minua suuresti ihmetyttää. Oletteko ollut
Bastiljissa?"

"Olen kyllä."

"Mitä olitte tehnyt?"

"Ainoastaan ne, jotka minut sinne ovat toimittaneet, voivat sen
minulle sanoa."

"Mutta olette siis päässyt sieltä pois?"

"Olen, sillä Bastiljia ei ole enää olemassa."

"Mitä, eikö Bastiljia ole olemassa?" sanoi rouva de Staël
teeskennellen hämmästystä.

"Ettekö ole kuullut kanuunain pauketta?"

"Olen kyllä, mutta sellainen pauke ei vielä ilmaise mitään."

"Sallikaa minun huomauttaa, että rouva de Staël, parooni de
Neckerin tytär, ei tänä hetkenä voi olla tietämättä, että kansa on
valloittanut Bastiljin."

"Vakuutan teille", vastasi paroonitar hiukan hämillään, "että isäni
lähdettyä en ole kuullut mitään näistä tapauksista ja olen vain
surrut hänen lähtöään."

"Rouva paroonitar", sanoi Gilbert, "valtion kuriirit ovat siksi
paljon tottuneet käymään Saint-Ouenin linnassa, että näinä neljänä
tuntina, jotka ovat kuluneet Bastiljin valloituksesta, ainakin yhden
on täytynyt eksyä tänne."

Paroonitar huomasi, ettei hän voinut vastata mitään valehtelematta
suoraan. Valehteleminen oli hänelle vastenmielistä. Hän siirsi
keskustelun toisaanne.

"Ja mikä saattaa teidät kunnioittamaan minua käynnillänne?" kysyi hän.

"Haluaisin saada puhutella parooni Neckeriä."

"Tiedättehän, ettei hän ole enää Ranskassa."

"Minusta paroonin lähtö tuntui siksi mahdottomalta, siksi
epäpoliittiselta, sillä täytyihän hänen seurata olojen kehitystä..."

"Että...?"

"Että uskoin varmasti teidän, rouva paroonitar, ilmaisevan minulle,
missä hän on."

"Te tapaatte hänet Brysselissä."

Gilbert loi paroonittareen tutkivan katseen.

"Kiitos", sanoi hän kumartaen. "Lähden siis Brysseliin, koska minulla
on hänelle ilmoitettavana hyvin tärkeitä asioita."

Rouva de Staël näytti hiukan epäröivän, sitten hän sanoi:
"Kaikeksi onneksi tunnen teidät ja tiedän teidät hyvin vakavaksi
mieheksi, sillä noiden asioiden merkitys voi vähetä, jos toinen
on välittäjänä... Mitä tärkeätä voi ollakaan enää isälleni hänen
jouduttuansa epäsuosioon, kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?"

"On tulevaisuus. Ja kenties minä en voi olla kokonaan vaikuttamatta
tulevaisuuteen. Mutta onhan tämä tarpeetonta. Pääasia on minulle
tavata parooni de Necker... Te siis sanotte hänen olevan Brysselissä?"

"Niin."

"Tarvitsen kaksikymmentä tuntia tätä matkaa varten. Tiedättekö,
mitä merkitsee kaksikymmentä tuntia vallankumouksen aikaan
ja kuinka paljon voi tapahtua kahdessakymmenessä tunnissa?
Kuinka ajattelemattomasti parooni menettelikään järjestäessään
kahdenkymmenen tunnin välimatkan itsensä ja tapausten, käden ja
päämäärän välille!"

"Te kauhistutatte minua", sanoi rouva de Staël, "ja alan todellakin
uskoa, että isäni on menetellyt ajattelemattomasti."

"Minkä sille mahtaa, kun kerran näin on tapahtunut. Minulla ei ole
siis enää muuta tehtävää, kuin pyytää teiltä anteeksi, että olen
häirinnyt. Hyvästi, madame."

Mutta paroonitar pidätti häntä.

"Johan sanoin, että säikytätte minua", jatkoi hän. "Teidän täytyy
selittää kaikki, sanoa jotakin rauhoittavaa."

"Tänä hetkenä täytyy minun ajatella niin paljon mieskohtaisia
etujani", sanoi Gilbert, "etten mitenkään voi ajatella toisten
huolia. Nyt on kysymyksessä henkeni ja kunniani, samoin kuin olisi
ollut parooni de Neckerin laita, jos hän olisi voinut heti kuulla
kaiken sen, mitä sanon hänelle vasta kahdenkymmenen tunnin kuluttua."

"Hyvä herra, sallikaa minun muistaa eräs seikka, jonka jo kauan aikaa
olen unohtanut, -- ettei tällaisia asioita saa pohtia taivasalla,
puistossa, missä jokainen voi meitä kuunnella."

"Olen teidän talossanne", sanoi Gilbert, "ja sallikaa siis minun
huomauttaa, että te itse olette valinnut paikan, missä olemme. Mitä
tahdotte? Noudatan määräyksiänne."

"Että suvaitsette lopettaa tämän keskustelun työhuoneessani."

"Ahaa", tuumi Gilbert, "jos tahtoisin saattaa hänet hämilleen, niin
kysyisin, onko hänen työhuoneensa Brysselissä."

Mutta mitään kysymättä hän alkoi seurata paroonitarta, joka kiireesti
läksi astumaan linnaa kohden.

Linnan edustalla odotti sama palvelija, joka oli saattanut Gilbertin
puistoon. Rouva de Staël viittasi hänelle ja avaten itse ovet vei
Gilbertin työhuoneeseensa, -- miellyttävään olinpaikkaan, -- missä
oli pikemmin miehekäs kuin naisekas leima; toinen ovi ja kaksi
ikkunaa olivat puistoon päin, joten yksikään vieras ei voinut sinne
tulla eikä edes katsoakaan.

Sinne tultuaan paroonitar sulki oven ja kääntyi Gilbertin puoleen.

"Ihmiskunnan nimessä", lausui hän, "ilmaiskaa minulle, mikä tärkeä
seikka teillä on isälleni ilmoitettavana ja miksi siis olette tullut
Saint-Oueniin."

"Jos isänne voisi kuulla sanani", virkkoi Gilbert, "jos hän voisi
tietää, että olen sama mies, joka olen lähettänyt kuninkaalle
salaiset, mietelmäni _Ajatusten ja edistyksen tilanteesta_, niin
olen varma siitä, että parooni de Necker ilmestyisi heti ja sanoisi:
'Tohtori Gilbert, mitä asiaa teillä on minulle? Puhukaa, minä
kuuntelen.'"

Tuskin oli Gilbert lopettanut tämän lauseen, kun Vanloon maalaaman
seinätäytteen taakse kätketty ovi aukeni hiljaa ja parooni Necker
astui hymyillen kapeille kiertoportaille, joiden yläpäästä hohti
lampun valo.

Silloin rouva de Staël kumarsi Gilbertille, suuteli isäänsä otsalle,
poistui samaa tietä kuin tämä oli tullut, nousi portaita, sulki
seinätäytteen ja katosi.

Necker lähestyi Gilbertiä, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

"Tässä olen, tohtori Gilbert. Mitä asiaa teillä on minulle? Olen
valmis kuuntelemaan."

Molemmat istuutuivat.

"Herra parooni", aloitti Gilbert, "ilmaisen teille salaisuuden, joka
paljastaa kaikki ajatukseni. Minä se neljä vuotta sitten toimitin
kuninkaalle kirjan, joka selosti Euroopan nykyistä tilaa; ja minä
sittemmin olen lähettänyt hänelle Yhdysvalloista teoksia, jotka
käsittelevät kaikkia sovitteluja ja sisäisiä hallintojärjestelmiä,
joista on ollut puhe Ranskassa."

"Joista kirjoista hänen majesteettinsa aina on puhunut minulle
mitä suurimmalla ihastuksella ja syvällä kauhulla", sanoi parooni
kumartaen.

"Niin, sillä ne ilmaisivat hänelle totuuden. Silloin oli
kauhistuttavaa kuulla totuutta, ja kun kaikki tänään on muuttunut
todellisuudeksi, on sitä kai vielä kauhistuttavampaa katsella?"

"Ehdottomasti", sanoi Necker.

"Onko kuningas antanut teille näitä kirjoja?"

"Ei kaikkia. Kaksi ainoastaan. Toinen koski valtion varoja, ja te
olitte paria pientä kohtaa lukuunottamatta samaa mieltä kuin minäkin.
Näinkin se on ollut minulle hyvin suuri kunnia."

"Ei siinä kaikki. Muuan kirja ennusti hänelle kaikki ne asiat, jotka
nyt ovat täyttyneet."

"Niinkö?"

"Niin."

"Ja mitkä asiat? Sanokaahan."

"Mainitsen kaksi. Toinen oli se, että hänen eräänä päivänä täytyy
muiden sitoumustensa vuoksi erottaa teidät."

"Ennustitteko hänelle minun joutuvan epäsuosioon?"

"Ennustin."

"Siinä on toinen asia. Mutta mikä oli toinen?"

"Oletteko ennustanut Bastiljin valloituksen?"

"Herra parooni, Bastilji ei ollut enää vain kuninkaallinen vankila,
se oli tyranniuden tunnuskuva. Vapaus alkoi tunnuskuvan tuhoamisella.
Vallankumous täydentää kaiken muun."

"Oletteko punninnut sanojenne kantavuutta?"

"Epäilemättä."

"Ettekä pelkää lausua ääneen tuollaista teoriaa?"

"Miksi sen tekisin?"

"Teillehän voisi käydä huonosti."

"Herra Necker", sanoi Gilbert hymyillen, "kun tulee juuri
Bastiljista, ei pelkää enää mitään."

"Tuletteko Bastiljista?"

"Tulen, juuri tänään."

"Ja miksi olitte Bastiljissa?"

"Sitä kysyn teiltä."

"Minultako?"

"Niin juuri."

"Ja miksi minulta?"

"Siksi, että te minut sinne toimititte."

"Minäkö toimitin teidät Bastiljiin?"

"Kuusi päivää sitten. Eihän siitä ole kovin pitkää aikaa, joten
teidän pitäisi se muistaa."

"Se on mahdotonta."

"Tunnetteko nimikirjoitustanne?"

Ja Gilbert näytti entiselle ministerille Bastiljin luettelon lehteä
ja siihen liitettyä vangitsemiskäskyä.

"Tunnen kyllä", vastasi Necker, "tämä on oikea vangitsemiskäsky.
Tiedättehän, että olen kirjoittanut mahdollisimman harvan alle ja
että tämäkin mahdollisimman pieni määrä nousi neljään tuhanteen
vuodessa. Huomasin jättäessäni virkani, että minut oli pantu
kirjoittamaan nimeni muutamien avointenkin lomakkeiden alle.
Valitettavasti on juuri tämä teidän ollut niiden joukossa."

"Minä en siis mitenkään voi syyttää teitä vangitsemisestani?"

"Ette suinkaan."

"Mutta", sanoi Gilbert hymyillen, "ymmärrättehän uteliaisuuteni.
Täytyyhän minun saada tietää, ketä minun on kiitettävä
vangitsemisestani. Olkaa siis niin hyvä ja ilmoittakaa se minulle."

"Se on hyvin helppoa. Varovaisuuden vuoksi en milloinkaan jättänyt
kirjeitäni ministeristöön, vaan toin ne tänne joka ilta. Tämän kuun
kirjeet ovat tämän kaapin B-laatikossa. Etsikäämme G-kirjaimen
kohdalta."

Necker avasi laatikon ja selaili suurta kirjepinkkaa, jossa saattoi
olla viisi- tai kuusisataa kirjettä.

"En säilytä muita kuin ne kirjeet, joiden avulla voin puolustautua
joutuessani edesvastuuseen", sanoi entinen ministeri, "Pannessani
toimeen vangitsemisen hankin itselleni vihamiehen. Olen siis varmasti
torjunut iskun. Ihmettelisin, ellen sitä olisi tehnyt. G... G...,
tässä se on, Gilbert. Se isku on teitä kohdannut kuningattaren
hovipiiristä."

"Vai kuningattaren hovipiiristä?"

"Niin, pyydetään vangitsemiskäsky erään herra Gilbertin
pidättämiseksi. Ei mainita mitään ammattia. Mustat silmät, musta
tukka. Sitten tuntomerkit. Matkustaa Havresta Pariisiin. Tuo Gilbert
olitte siis te?"

"Minä. Voitteko luovuttaa minulle tuon kirjeen?"

"En, mutta voin ilmaista teille, kenen nimi on sen alla."

"Sanokaa."

"Kreivitär de Charny."

"Kreivitär de Charny", lausui Gilbert. "En tunne häntä. En ole
hänelle tehnyt mitään."

Ja hän kohotti päänsä kuin etsiäkseen muistoistaan.

"Tähän liittyy vielä pieni lisäys, ilman allekirjoitusta, mutta
käsialan tunnen. Katsokaa."

Gilbert kumartui ja luki kirjeen reunasta sanat: "Toimitettava
viipymättä se, mitä kreivitär de Charny pyytää."

"Kummallista", sanoi Gilbert. "Kuningattaren sekaantumisen minä vielä
voisin ymmärtää, sillä kirjassani oli puhe hänestä ja Polignaceista.
Mutta tuo kreivitär de Charny..."

"Ettekö tunne häntä?"

"Se on varmaankin tekonimi. Mutta enhän muutenkaan tunne Versaillesin
aatelistoa, kun olen ollut viisitoista vuotta poissa Ranskasta. Olen
käynyt sillä välin täällä vain kaksi kertaa, ja viimeksi lähdin neljä
vuotta sitten. Sanokaahan, kuka tuo kreivitär de Charny on?"

"Kuningattaren ystävätär, uskottu. Kreivi de Charnyn ihailtu puoliso,
kaunotar ja hyve samalla kertaa, siis oikea ihmeolento."

"Mutta minä en tunne sitä ihmeolentoa."

"Jos niin on asian laita, hyvä tohtori, niin uskokaa siis, että
olette jonkun valtiollisen juonen uhri. Puhuittehan kreivi de
Cagliostrosta?"

"Kyllä."

"Olette tuntenut hänet?"

"Hän on ollut ystäväni, enemmän kuin ystäväni, -- opettajani, enemmän
kuin opettajani, -- pelastajani."

"Siis on joko Itävalta tai paavinistuin vaatinut teidän
vangitsemistanne. Olettehan kirjoittanut kirjoja."

"Niinpä kyllä."

"Aivan oikein. Kaikki nämä pikkumaiset kostonhankkeet kiertävät
kuningatarta, joutuvat hänen läheisyyteensä niinkuin kompassin neula
kääntyy pohjoiseen, kun magneetti vetää rautaa puoleensa. Teitä
vastaan on tehty liitto, teitä on seurattu. Kuningatar on pannut
kreivitär de Charnyn kirjoittamaan kirjeen, poistaakseen kaikki
epäluulot. Siinä on salaisuuden selitys."

Gilbert mietti hetkisen.

Tällöin hän muisti sen varastetun lippaan, jonka kanssa ei
Itävallalla, ei paavillisella istuimella eikä kuningattarella ollut
mitään tekemistä. Tämä asia johdatti hänet oikealle tolalle.

"Ei", sanoi hän, "se ei ole syynä, ei voi olla. Mutta samapa tuo,
siirtykäämme toisiin asioihin."

"Mihin?"

"Teihin?"

"Minuun? Mitä asiaa teillä on minulle?"

"Se, jonka itse tiedätte paremmin kuin kukaan muu, -- että kolmen
päivän päästä olette jälleen virassanne ja että silloin saatte
hallita Ranskaa niin itsevaltiaasti kuin haluatte."

"Niinkö luulette?" sanoi Necker hymyillen.

"Niin tekin, koska ette ole Brysselissä."

"Mikä on lopputulos?" virkkoi Necker. "Meidänhän on päästävä
lopputulokseen."

"Ja se on tämä. Ranska on teitä rakastanut, pian se jumaloi teitä.
Kuningatar oli jo väsynyt siihen, että teitä rakastettiin; kuningas
väsyy siihen, että teitä jumaloidaan. He tavoittelevat silloin kansan
suosiota teidän kustannuksellanne, ettekä te sitä salli. Te joudutte
silloin vuorostanne kansan epäsuosioon. Rakas parooni Necker, kansa
on nälkäinen leijona, joka nuolee vain ravitsevaa kättä, olkoon tämä
käsi kenen tahansa."

"Ja sitten?"

"Sittenkö? Te joudutte unohduksiin."

"Minäkö? Unohduksiin!"

"Juuri niin."

"Ja mikä minut siihen saattaa?"

"Olot ja tapaukset."

"Kautta kunniani, tehän puhutte kuin profeetta."

"Pahaksi onneksi olenkin hiukan sellainen."

"Mitä siis tapahtuu?"

"Mitä tapahtuu, sitä ei ole vaikea arvata, sillä se jo itää
Kansalliskokouksessa. Esiin astuu puolue, joka nyt nukkuu, --
erehdyin, joka valvoo, mutta pysyy piilossa. Tämän puolueen
päällikkönä on periaate, sen aseena ajatus."

"Kyllä ymmärrän. Te puhutte orleansilaisesta puolueesta."

"En. Siitä olisin sanonut, että sen päällikkönä on mies ja aseena
kansansuosio. Puhun puolueesta, jonka nimeä minulle ei vielä ole edes
mainittukaan, tasavaltalaisesta puolueesta."

"Tasavaltalaisesta puolueestako? Jopa nyt jotakin!"

"Ettekö usko sitä?"

"Haaveilua!"

"Niin, haaveilua tulen kidassa, joka nielee teidät kaikki."

"No, lyöttäydynpä siis tasavaltalaiseksi! Olenkin jo sitä."

"Geneveläinen tasavaltalainen, aivan oikein."

"Mutta onhan minun mielestäni tasavaltalainen aina tasavaltalainen."

"Siinä on erehdys, herra parooni. Meidän tasavaltalaisemme
eivät muistuta laisinkaan muiden maiden tasavaltalaisia.
Meidän tasavaltalaisemme nielaisevat ensin kaikki etuoikeudet,
sitten aateliston ja sitten kuninkuuden. Te liitytte meidän
tasavaltalaisiimme, mutta he joutuvat perille ilman teitä, sillä te
ette tahdo seurata heitä sinne, minne he menevät. Ei, parooni de
Necker, te erehdytte, ette te ole tasavaltalainen."

"Jos sillä käsitätte tuota kaikkea, niin en todellakaan ole. Minä
rakastan kuningasta."

"Niin minäkin", sanoi Gilbert, "ja kaikki ihmiset tänä hetkenä
rakastavat samoin kuin mekin. Jos sanoisin tämän kaiken teitä
tyhmemmälle ihmiselle, niin minulle vihellettäisiin, minua
pilkattaisiin. Mutta uskokaa sanojani, herra parooni."

"Sen kyllä tahtoisinkin tehdä, jos tämä olisi otaksuttavaa, mutta..."

"Tunnetteko salaiset seurat?"

"Olen paljon kuullut niistä puhuttavan."

"Uskotteko niihin?"

"Uskon niiden olemassaoloon, mutta en niiden kaikkivoipaisuuteen."

"Kuulutteko mihinkään sellaiseen?"

"En."

"Oletteko edes vapaamuurari?"

"En."

"Mutta, herra ministeri, minä olen!"

"Olette siis jäsen?"

"Kaikkien seurojen jäsen. Herra ministeri, olkaa varuillanne, sillä
suunnattoman suuri verkko kietoo kaikki valtaistuimet. Näkymätön
tikari uhkaa kaikkia hallitsijoita. Meitä on kolme miljoonaa veljeä,
kaikissa maissa ja kaikissa yhteiskuntaluokissa. Meillä on ystäviä
rahvaan keskuudessa, porvaristossa, aatelistossa, prinsseissä, jopa
hallitsijoissakin. Olkaa varuillanne, herra de Necker; hallitsija,
jonka edessä kiivastutte, on ehkä jäsen. Palvelija, joka teille
kumartaa, on ehkä jäsen. Henkenne ei ole turvassa, omaisuutenne ei
ole turvassa, ei edes kunnianne ole turvassa. Kaikkea vallitsee
näkymätön voima, jota vastaan ette voi taistella, kun ette tunne
sitä, ja joka voi teidät tuhota, sillä se tuntee teidät. Katsokaahan,
nämä kolme miljoonaa ihmistä ovat jo saaneet aikaan ameriikkalaisen
tasavallan, ne koettavat nyt saada aikaan ranskalaisenkin tasavallan,
sitten ne koettavat muodostaa euroopalaisen tasavallan."

"Mutta", sanoi Necker, "Yhdysvaltojen tasavalta ei minua säikytä:
omaksun hyvin mielelläni sen ohjelman."

"Niin kyllä, mutta Ameriikasta meihin on olemassa syvä kuilu.
Ameriikka on uusi maa, ilman ennakkoluuloja, ilman etuoikeuksia,
ilman kuninkuutta, hedelmällinen maa, raiskaamaton metsä. Ameriikan
toisella puolen on meri, joka sille avaa kaupan, ja toisella puolen
aukeus, joka tarjoo kaikki mahdollisuudet sen asukkaille. Mutta
Ranska!... Mitä kaikkea saakaan hävittää Ranskassa, ennenkuin se
muistuttaa Ameriikkaa!"

"Mihin te tällä kaikella tähtäätte?"

"Siihen, minne ehdottomasti joudumme. Mutta tahdon päästä siihen
suuremmitta kolauksitta, asettamalla yrityksen etunenään kuninkaan."

"Lipuksiko?"

"Ei, vaan kilveksi."

"Kilveksi!" sanoi Necker hymyillen. "Ette te tunne kuningasta, jos
tahdotte saada hänet näyttelemään sellaista osaa."

"Tunnen kyllä. Hyvä Jumala, hänhän on sellainen mies, jommoisia olen
nähnyt tuhansia pienten ameriikkalaisten piirikuntien etunenässä,
kunnon mies, vailla majesteettiutta, vailla vastustamiskykyä, vailla
aloitekykyä, mutta eihän sille mahda mitään. Vaikkapa hänellä ei
olisi mitään muuta kuin hänen pyhä kuninkaallinen arvonimensä, niin
sekin on aina vallituksena äsken mainitsemiani miehiä vastaan, ja
olkoon vallitus kuinka heikko tahansa, niin se on sentään parempi
kuin ei mitään. -- Muistan taistellessani Pohjois-Ameriikan villejä
heimoja vastaan", jatkoi hän, "viettäneeni kokonaisia öitä pienen
pensaikon takana. Vihollinen oli virran toisella puolen ja ampui
meitä kohden. Pensaikko ei merkitse suurtakaan, vai mitä? Mutta
sen sanon teille, että sydämeni sykki rauhallisemmin tuollaisen
pensaikon takana, jonka oksat kuula taittoi kuin ne olisivat olleet
lankoja, kuin aukealla tasangolla. Kuningas on minun pensaikkoni.
Hänen takanaan näen vihollisen, mutta vihollinen ei näe minua. Tämän
tähden, oltuani New Yorkissa tai Filadelfiassa tasavaltalainen, olen
Ranskassa kuningasmielinen. Siellä meidän diktaattorimme nimi oli
Washington. Herra ties, mikä sen nimeksi täällä tulee: tikari vaiko
mestauslava."

"Te näette kaikki verenkarvaisena, tohtori!"

"Te näkisitte kaikki samanvärisenä, jos olisitte minun kerallani
ollut tänään Grève-torilla!"

"Se on totta. Olen kuullut siellä surmatun ihmisiä."

"Katsokaahan, rahvas on kyllä sinänsä hyvä... mutta kun sen voima
kerran...! Oi te ihmismyrskyt", huudahti tohtori Gilbert, "kuinka
heikkoja teidän rinnallanne ovat taivaan myrskyt!"

Necker kävi miettiväiseksi.

"Ikävä, etten saa pitää teitä rinnallani", sanoi hän. "Tarpeen tullen
te voisitte olla hyvänä neuvonantajana."

"Teidän rinnallanne, herra parooni, en olisi niin hyödyllinen, en
ainakaan Ranskalle, kuin siellä, minne aion päästä."

"Mihin siis pyritte?"

"Kuulkaahan. Valtaistuimen lähellä on suuri valtaistuimen vihollinen,
kuninkaan luona suuri kuninkaan vihollinen: se on kuningatar.
Naisparka, joka unohtaa, että hän on Maria Teresian tytär, taikka
joka ei muista sitä muutoin kuin ylpeilläkseen siitä. Hän uskoo
pelastavansa kuninkaan, ja hän syöksee turmioon muutakin kuin
kuninkaan, koko kuninkuuden. Meidän, jotka rakastamme kuningasta,
jotka rakastamme Ranskaa, meidän täytyy liittyä yhteen ja kukistaa
tämä mahti, hävittää tämä vaikutusvoima."

"Tehkää siis niinkuin sanoin teille: jääkää luokseni. Auttakaa minua."

"Jos jään luoksenne, niin meillä ei ole muuta kuin yksi ainoa
toimintamuoto; te olisitte minä, minä olisin te. Meidän täytyy erota,
ja silloin me painamme kaksin verroin enemmän."

"Ja mihin tällä kaikella pääsemme?"

"Voimme viivästyttää lopputurmaa, mutta emme suinkaan sitä estää,
vaikkakin olen varma sellaisesta apulaisesta kuin markiisi de
Lafayettesta."

"Onko Lafayette tasavaltalainen?"

"Sen verran kuin joku markiisi voi olla. Jos meidän ehdottomasti
täytyy alistua tasa-arvoisuuteen, niin valitkaamme ainakin
suuraatelisten rinnallaolo. Minä rakastan tasa-arvoisuutta, joka
kohottaa, mutta en sitä, joka alentaa."

"Ja te siis vastaatte Lafayettesta?"

"Ellei häneltä vaadita muuta kuin kuntoa, urhoollisuutta ja
uhrautumista, niin vastaan hänen mukanaolostaan."

"Sanokaa, mitä siis tahdotte?"

"Suosituskirjettä hänen majesteetilleen kuningas Ludvig XVI:lle."

"Teidän vertaisenne mies ei kaipaa suosituskirjettä, vaan pääsee
ilman sitäkin minne tahtoo."

"Ei, tahdon esiintyä teidän kätyrinänne, se on edullisempaa.
Aikeisiini kuuluu juuri se, että te suosittelette minua."

"Ja mitä tavoitatte?"

"Tahdon päästä kuninkaan ylimääräiseksi lääkäriksi."

"Se on helppoa. Mutta kuningatar?"

"Kun kerran olen päässyt kuninkaan luo, niin se on minun asiani."

"Mutta jos hän vainoo teitä?"

"Silloin teen kuninkaan lujatahtoiseksi."

"Kuninkaan lujatahtoiseksi? Jos sen saatte aikaan, niin olette
enemmän kuin ihminen."

"Se, joka saa ruumiin hoidettavakseen, on epäkelpo, ellei hän pääse
johtamaan sieluakin."

"Mutta ettekö arvele tavoittaessanne kuninkaan lääkärin paikkaa
häiritseväksi entisyydeksenne sitä, että olette ollut vankina
Bastiljissa?"

"Sitä parempi vain minulle. Onhan minua, teidän oman arvelunne
mukaan, vainottu filosofina."

"Sitä pelkään."

"Kuningas kohottaa arvoaan, saavuttaa kansan suosion, ottamalla
lääkärikseen Rousseaun oppilaan, uusien oppien levittäjän,
Bastiljista vapautuneen vangin. Kun ensi kerralla tapaatte kuninkaan,
huomauttakaa tästä."

"Olette yhä oikeassa. Mutta kun kerran olette päässyt kuninkaan
lähettyville, voinko luottaa teihin?"

"Täydellisesti, niin kauan kuin pysytte siinä valtiollisessa
järjestelmässä, jonka omaksumme."

"Mitä lupaatte minulle?"

"Ilmoittaa teille ennakolta täsmälleen hetken, jolloin teidän on
erottava virasta."

Necker katsoi Gilbertiin ja sanoi sitten synkällä äänellä:

"Se on todellakin suurin palvelus, minkä ystävä voi osoittaa
ministerille, sillä se on viimeinen."

Ja hän istuutui pöytänsä ääreen kirjoittamaan kuninkaalle.

Tällävälin Gilbert luki kirjeen uudelleen pohtien: "Kreivitär de
Charny! Kukahan se on?"

"Tässä", sanoi Necker ojentaen vähän ajan päästä Gilbertille
kyhäämänsä kirjeen. Gilbert otti ja luki sen. Sisältö oli seuraava:

    'Sire!

    Teidän Majesteettinne varmaankin kaipaa luotettavaa miestä, jonka
    kanssa voitte puhella asioista. Viimeisen lahjan, viimeisen
    palveluksen, jättäessäni kuninkaan, teen antamalla hänelle
    tohtori Gilbertin. Sanon kylliksi Teidän Majesteetillenne, kun
    ilmoitan, että tohtori Gilbert on maailman lahjakkain lääkäri
    ja että hän on kirjoittanut hallinnosta ja politiikasta ne
    muistelmat, jotka ovat herättäneet Teidän Majesteettinne suurta
    huomiota.

                           Teidän Majesteettinne jalkojen juuressa
                                        parooni _de Necker_.'

Necker ei päivännyt kirjettä. Hän ojensi sen uudelleen tohtorille
sinetillä suljettuna.

"Ja nyt olen Brysselissä, eikö niin?" sanoi hän.

"Tietysti, suuremmalla syyllä kuin koskaan ennen. Huomisaamuna muuten
saatte minulta kuulla uutisia."

Parooni naputti erityisellä tavalla seinätäytteeseen, ja rouva de
Staël tuli huoneeseen. Mutta tällä kertaa oli hänellä kukkaoksan
sijasta kädessään tohtori Gilbertin kirja.

Hän näytti sen nimilehteä tohtorille keikailevasti.

Gilbert sanoi hyvästi paroonille ja suuteli paroonittaren kättä,
tämän saattaessa häntä työhuoneen ovelle asti.

Ja hän palasi ajoneuvojen luo, missä Pitou ja Billot nukkuivat
etuistuimellaan, ajaja kuskipukillaan ja hevoset seisoen veltoilla
jaloillaan.




XXII

KUNINGAS LUDVIG XVI


Gilbertin, rouva de Staëlin ja parooni Neckerin kohtausta oli
kestänyt noin puolitoista tuntia. Gilbert palasi Pariisiin
neljänneksen yli yhdeksän, ajoi suoraan postitalolle, vuokrasi
hevoset ja ajoneuvot, ja sillaikaa kun Billot ja Pitou menivät
lepäämään pieneen hotelliin Thiroux-kadun varrelle, jonne Billot
Pariisissa käydessään tavallisesti poikkesi, Gilbert ajoi täyttä
laukkaa Versaillesia kohden.

Oli jo myöhä, mutta vähät välitti siitä Gilbert. Hänen kaltaisilleen
luonteille on toiminta sisäinen välttämättömyys. Saattoihan
sattua, että hän teki matkansa turhaan. Mutta mieluummin hän teki
turhan matkan kuin jäi paikalleen. Herkkähermoisille olennoille on
epävarmuus pahempi kidutus kuin kamalin todellisuus.

Hän saapui Versaillesiin puoli yksitoista. Tavalliseen aikaan
olisivat kaikki olleet vaipuneina syvään uneen. Mutta tänä iltana ei
kukaan nukkunut Versaillesissa. Kaikki olivat järkytettyjä Pariisin
tapahtumista.

Ranskalaiset kaartilaiset, henkivartiolaiset, sveitsiläiset
seisoivat ryhminä kaikkien pääkatujen risteyksissä puhellen
joko keskenään tai niiden kansalaisten kanssa, joiden
kuningasmielisyydestä he olivat varmoja.

Sillä onhan Versailles aina ollut kuningasmielinen kaupunki. Tämä
kuninkuuden, jopa kuninkaankin palvominen on juurtunut asukkaitten
sydämeen jonkinmoisena seutuun kuuluvana ominaisuutena. Kun he olivat
eläneet kuninkaiden lähettyvillä ja heidän kauttaan, heidän loistonsa
varjossa, -- kun aina olivat hengittäneet liljojen tuoksua, nähneet
kullan kimaltelevan pukimissa ja hymyn loistavan kuninkaallisilla
kasvoilla, tunsivat Versaillesin asukkaat, joille kuninkaat ovat
rakentaneet marmorisen ja graniittisen kaupungin, itsensä tavallaan
hieman kuninkaallisiksi. Ja vielä nytkin, kun marmorin rakoihin
on ilmestynyt sammal ja kivien välissä kasvaa ruohoa, kun kultaus
alkaa himmetä puukoristeista, kun puistojen varjo on synkkä kuin
haudan, kieltäisi Versailles koko alkuperänsä, ellei se pitäisi
itseään kaatuneen kuninkuuden sirpaleena, ja kun se ei enää voi
ylpeillä rikkaudellaan ja vallallaan, se säilyttää ainakin kaipauksen
runollisuuden ja alakuloisuuden tenhon.

Niinkuin olemme maininneet, koko Versailles tänä heinäkuun 14 ja 15
päivän välisenä yönä halusi siis levottomana tietää, millä tavalla
kuningas suhtautuisi tähän kruununsa loukkaamiseen, tähän valtansa
kolhaisuun.

Vastatessaan herra de Dreux-Brézélle Mirabeau oli iskenyt kuninkuutta
suoraan vasten kasvoja. Valloittamalla Bastiljin iski rahvas sitä
suoraan sydämeen.

Mutta ahdasmieliset ja lyhytnäköiset ihmiset ratkaisivat asian
hyvinkin helposti. Sotilaiden mielestä, jotka tapahtumissa olivat
vain nähneet raa'an voiman voiton tai tappion, piti vain hyökätä
Pariisia vastaan. Kolmellakymmenellä tuhannella sotilaalla ja
kahdellakymmenellä kanuunalla piankin hävittäisi pariisilaisten
ylpeyden ja voittoisan raivon.

Ei koskaan ole kuningasta niin moni ollut neuvomassa; jokainen lausui
mielipiteensä avoimesti ja ääneen. Maltillisimmat sanoivat:

"Asiahan on perin yksinkertainen." -- Onhan huomattu, että kaikkein
vaikeimmissa tilanteissa käytetään meidän maassamme tätä puhetapaa.
--"Asiahan on aivan yksinkertainen", sanoivat he. "Ensiksi pyydetään
Kansalliskokousta hyväksymään toimenpiteet, jota pyyntöä se ei
kiellä. Sen esiintyminen on viime aikoina rauhoittanut kaikkia,
se ei tahdo, että rahvas tekee väkivaltaisuuksia, niinkuin se
ei tahdo ylhäisön menettelevän omavaltaisesti. Kansalliskokous
selittää suoraan, että kapinallisuus on rikos, että kansa, jolla
on edustajansa tuodakseen kuninkaan tiedoksi kaikki toivomukset,
ja kuningas, joka harjoittaa oikeutta, että kansa tekee väärin
tarttuessaan aseisiin ja vuodattaessaan verta. Kun kuningas saa
varmasti aseekseen tämän Kansalliskokouksen selityksen, voi hän
hyvänä isänä iskeä Pariisia, siis iskeä ankarasti. Silloin myrsky
loittonee, ja kuninkuus käyttää korkeinta oikeuttaan. Rahvas palaa
velvollisuuteensa, johon kuuluu tottelevaisuus, ja kaikki kulkee
totuttua latuaan."

Sillä tavalla asiat yleensä järjestettiin palatsin pihoilla ja
puistokaduilla.

Mutta asetorilla ja kasarmien edustoilla puhuttiin toisin.

Siellä näki paikkakunnalla vieraita olentoja, miehiä, joilla oli
älykkäät kasvot ja verhotut katseet. He siroittivat kaikkialle
salaperäisiä sanomia, liioittelivat jo muutoinkin vakavia uutisia ja
melkein julkisesti levittivät kapinallisia mielipiteitä, jotka jo
kahden kuukauden aikana olivat kuohuttaneet Pariisia ja nostaneet
etukaupungit toimintaan.

Näiden miesten ympärille kerääntyi synkkiä, vihamielisiä,
kiihkeitä ryhmiä. Sellaisiin ryhmiin kuului henkilöitä, joille
muistutettiin heidän kärsimyksiään, heidän kurjuuttaan ja kuninkuuden
välinpitämättömyyttä rahvasta kohtaan. Heille sanottiin:

"Kahdeksan vuosisataa on jo kansa taistellut; mitä se on siten
voittanut? Ei mitään. Ei yhteiskunnallisia oikeuksia, ei valtiollisia
oikeuksia; se on ollut vain kuin maanviljelijän lehmä, jolta otetaan
vasikat vietäviksi teurastajalle, maito vietäväksi markkinoille, liha
paloitellaan ja nahka toimitetaan parkitsijalle. Hädän ahdistamana
on hallitus taipunut ja kutsunut koolle säädyt. Mutta kun nyt
säädyt ovat koolla, mitä tekee hallitus? Niiden kokoonkutsumisesta
asti se harjoittaa painostusta säätyjä kohtaan. Kansalliskokous on
kyllä toimessa, mutta vastoin hallituksen tahtoa. No niin, koska
pariisilaiset veljemme ovat antaneet meille voimakkaan sysäyksen,
lykätkäämme me Kansalliskokousta eteenpäin. Jokainen askel, jonka
se pääsee eteenpäin valtiollisella taistelukentällä, on vain
voitto meille, ja meidän taistelukenttämme laajentuminen merkitsee
varallisuutemme lisääntymistä, oikeuksiemme kunnioittamista.
Eteenpäin, eteenpäin, kansalaiset! Bastilji ei ollut muuta kuin
tyrannien etuvarustus! Bastilji on valloitettu, jäljelle jää vielä
pohja!"

Synkimpiin kolkkiin kerääntyi toisia joukkoja, ja niissä lausuttiin
toisia sanoja. Ne puhujat kuuluivat ilmeisesti ylempään luokkaan, ja
vaikka he olivat ottaneet ylleen rahvaan vaatteet, niin valkoiset
kädet ja sivistynyt puhetapa ilmaisivat, mitä he oikeastaan olivat.

"Kansa", sanoivat nämä miehet, "molemmin puolin johdetaan sinua
harhaan. Toiset vaativat sinua kääntymään takaisin, toiset lykkäävät
sinua eteenpäin. Sinulle puhutaan valtiollisista oikeuksista,
yhteiskunnallisista oikeuksista. Oletko yhtään onnellisempi sen
jälkeen kun olet saanut äänestää edusmiestesi kautta? Oletko
vähääkään varakkaampi sen jälkeen kun olet saanut edustajat? Etkö
kärsi yhtä paljon nälkää sen jälkeen kun Kansalliskokous laatii
säädöksiä? Ei, jätä politiikka ja teoriat niille, jotka osaavat
lukea. Et sinä nyt tarvitse lauselmaa tai kirjoitettua päätelmää.
Leipää sinä tarvitset, yhä leipää. Sinä tahdot, että lapset voivat
hyvin ja että vaimosi saa elää turvassa. Kuka kaiken sen sinulle
antaa? Kuningas, jolla on luja luonne, nuorekas sielu ja jalo sydän.
Sellainen ei ole Ludvig XVI, jota hallitsee vaimonsa, kovasydäminen
itävallatar. Etsi valtaistuimen lähettyviltä sitä, joka voi tehdä
Ranskan onnelliseksi ja jota kuningatar juuri sen vuoksi vihaa, että
hän erottautuu muista, rakastaa ranskalaisia, niinkuin ranskalaiset
rakastavat häntä."

Sellaiset mielipiteet vallitsevat Versaillesissa; siten vaikutti
kansalaissota kaikkialla.

Gilbert liittyi puhelemaan parin kolmen ryhmän kanssa. Päästyänsä
selville yleisestä mielipiteestä hän astui suoraan palatsia kohden,
jota vartioivat suuret joukot. Ketä vastaan? Sitä ei kukaan tiennyt.

Kaikista näistä vartioista huolimatta Gilbert helposti pääsi
etupihojen poikki ja tuli eteiskäytäville asti kenenkään kysymättä,
minne hän meni.

N.s. "Häränsilmä"-salissa pidätti hänet muuan henkivartiolainen.
Gilbert otti taskustaan parooni Neckerin kirjeen ja näytti sen
nimikirjoitusta. Aatelismies katsahti siihen. Hän oli saanut jyrkät
määräykset, mutta kun jyrkät määräykset ovat juuri niitä, joita
täytyy eniten selvitellä, sanoi hän Gilbertille:

"On nimenomaan ankarasti kielletty päästämästä ketään kuninkaan
luokse. Mutta epäilemättä ei ole silloin otettu varteen parooni
Neckerin lähettilästä, ja koska varmastikin tuotte hänen
majesteetilleen tärkeitä tietoja, otan poikkeuksen vastuulleni."

Gilbert astui sisään.

Kuningas ei ollut omissa huoneissaan, vaan neuvostosalissa. Hän
oli ottamassa vastaan kansalliskaartin lähetystöä, joka vaati
sotajoukkojen hajoittamista, porvarikaartin perustamista ja kuninkaan
saapumista Pariisiin.

Ludvig kuunteli kylmäkiskoisena; sitten hän vastasi, että asiaa piti
pohtia ja että hän aikoi keskustella tästä neuvostonsa kanssa.

Hän keskusteli siis.

Tällä välin lähetystö odotti galleriassa, ja kiilloitettujen
lasiovien kautta he näkivät kuninkaallisten neuvosherrojen yhä
kiihtyvät varjot ja heidän uhkaavat liikkeensä.

Katsellen tätä varjojen leikkiä he saattoivat päätellä, että vastaus
tulisi kielteiseksi.

Kuningas sovittikin vastauksensa sellaiseksi, että hän lupasi
nimittää porvarikaartin johtajat ja käskeä Mars-kentällä olevia
joukkoja siirtymään pois. Mitä tuli hänen läsnäoloonsa Pariisissa,
niin hän ei tahtonut osoittaa sellaista suosiota kapinoivalle
kaupungille, ennenkuin se kokonaan oli alistunut.

Lähetystö rukoili, kehoitti, pyytämällä pyysi. Kuningas vastasi, että
hänen sydämensä vuoti verta, mutta ettei hän voinut enempää tehdä.

Ja tyytyväisenä siitä, että oli tällä tavoin saanut ilmaista mahtia,
jota hänellä ei enää ollut, kuningas palasi huoneisiinsa.

Siellä hän tapasi Gilbertin. Henkivartiolainen oli hänen seurassaan.

"Mitä tahdotte?" kysyi kuningas.

Soturi lähestyi ja selitti kuninkaalle, miksi hän oli toiminut
vastoin määräyksiä. Gilbert, joka moniin vuosiin ei ollut nähnyt
kuningasta, tarkasteli ääneti tätä miestä, jonka Jumala oli antanut
Ranskan perämieheksi kaikkein ankarimman myrskyn aikana.

Kuningas oli lihava ruumiiltaan ja lyhytkasvuinen, vailla
joustavuutta ja majesteettiutta; kasvojen piirteet olivat pehmeät,
ja niistä puuttui ilmeikkyys. Veretön nuoruus taisteli hänessä
liian varhain tulevaa vanhuutta vastaan, liiallinen lihavuus
keskinkertaisten älynlahjojen kanssa, ja hänen asemastaan johtuva
ylpeys vain antoi hänelle jonkinmoisen ohimenevän arvokkuuden. Kun
häntä tähysteli kasvojen tutkija, joka oli työskennellyt yhdessä
Lavaterin kanssa, hypnotismin taituri, joka Balsamon kanssa oli
nähnyt tulevaisuuteen, filosofi, joka oli haaveillut Rousseaun
kanssa, matkailija, joka oli tarkastanut kaikkia ihmisrotuja,
ilmaisivat nämä seikat suvun huonontumista, heikkenemistä,
voimattomuutta, rappeutumista. Gilbert masentui, ei nöyrästä
kunnioituksesta, vaan mielenkarvaudesta, katsellessaan tätä surkeata
näkyä.

Kuningas astui häntä kohden.

"Tekö tuotte minulle herra de Neckerin kirjeen?" kysyi hän. "Niin,
sire."

"Ahaa!" huudahti kuningas ikäänkuin olisi sitä epäillyt. "Antakaa se
pian tänne!"

Ja hän sanoi nämä sanat sillä äänellä kuin hukkuva, joka huutaa:
"Köysi!"

Gilbert ojensi kirjeen kuninkaalle. Ludvig tarttui siihen heti, luki
sen kiireesti ja tehden liikkeen, jossa ilmeni hiukan komentamisen
aateluutta, sanoi henkivartiolaiselle:

"Jättäkää meidät, herra de Varicourt."

Gilbert jäi kahdenkesken kuninkaan kanssa. Huonetta valaisi
ainoastaan yksi lamppu. Kuningas näytti kuin tahallaan vähentäneen
valoa, jotta hänen pikemmin ikävystymistä kuin huolta kuvastavilta
kasvoiltaan ei olisi voinut lukea hänen ajatuksiaan.

"Monsieur", sanoi hän luoden Gilbertiin kirkkaamman ja tarkkaavamman
katseen kuin tämä oli odottanutkaan, "monsieur, oletteko todellakin
niiden kirjojen tekijä, jotka ovat tehneet minuun niin syvän
vaikutuksen?"

"Olen, sire."

"Kuinka vanha olette?"

"Kolmenkymmenenkahden, sire. Mutta tutkimukset ja onnettomuudet
lisäävät ikää. Kohdelkaa minua vanhuksena."

"Miksi olette viipyneet näin kauan, ennenkuin olette tullut luokseni?"

"Siksi, sire, ettei minun tarvinnut ääneen sanoa teidän
majesteetillenne sitä, minkä paljoa vapaammin ja helpoimmin sain
lausutuksi kirjallisesti."

Ludvig XVI mietti.

"Eikö teillä ole muita syitä mainittavana?" kysyi hän epäluuloisena.

"Ei, sire."

"Mutta olisihan, ellen väärin muista, eräiden erikoisten seikkojen
pitänyt teille todistaa, että olin teitä kohtaan suopea."

"Teidän majesteettinne puhuu varmaankin siitä jonkinmoisesta
kohtaamisesta, jota rohkenin ehdottaa kuninkaalle, kun viisi vuotta
sitten lähetettyäni ensimmäisen kirjani, pyysin asettamaan kynttilän
lähelle ikkunaa kello kahdeksan aikaan illalla saadakseni tietää,
että kirjani oli luettu."

"Ja..." äännähti kuningas tyytyväisenä.

"Ja määräpäivänä ja määrähetkenä ilmestyi kynttilä siihen paikkaan,
johon olin rohjennut pyytää teitä sen asettamaan."

"Ja sitten?"

"Ja sitten näin sitä kohotettavan ja laskettavan kolme kertaa"

"Ja sitten?"

"Ja sitten luin nämä rivit _Gazettesta:_ 'Se, jota kynttilä on
kolmasti kutsunut, voi tulla sen luokse, joka sen on kolmasti
nostanut, ja hän saa palkkionsa.'"

"Nuo sanat olivat todellakin ilmoituksessa", vahvisti kuningas.

"Ja tässä on sanomalehtikin", ilmoitti Gilbert ottaen taskustaan
lehden, johon tämä ilmoitus oli painettu viisi vuotta sitten.

"Hyvä, hyvä", sanoi kuningas, "olen teitä kauan odotellut. Saavutte
silloin, kun olen lakannut teitä odottamasta. Tervetuloa, sillä
saavutte hyvien sotilaitten tavoin taisteluhetkenä."

Sitten hän jatkoi katsoen entistä tarkkaavammin Gilbertiin:

"Tiedättekö, että kuningas ei ole tottunut näkemään sen miehen
pysyvän loitolla, jota on odotellut viisi vuotta ja jolle on sanonut:
tulkaa ottamaan palkkionne, mutta joka ei saavukaan?"

Gilbert hymyili.

"Miksi ette tullut, sanokaahan?" kysyi Ludvig XVI.

"Koska en ansainnut mitään palkintoa, sire."

"Kuinka niin?"

"Olen syntyisin ranskalainen, rakastan maatani, toivon sen
menestyvän. Kun liitin oman elämäni kolmenkymmenen miljoonan
maanmieheni elämään, tiesin toimivani omaksi hyväkseni,
työskennellessäni teidän hyväksenne. Ihminen ei ole palkinnon
arvoinen, sire, silloin kun hän on itsekäs."

"Tuo on puheenkäänne, -- teillä oli joku toinen syy."

Gilbert ei vastannut.

"Puhukaa, minä haluan sitä."

"Ehkä, sire, olette arvannut oikein."

"Eikö se ollut tämä?" kysyi kuningas levottomana. "Piditte tilannetta
vakavana ja säästitte, itseänne."

"Toista vieläkin vakavampaa hetkeä varten. Teidän majesteettinne on
arvannut oikein."

"Rakastan suoruutta", sanoi kuningas, joka ei voinut salata
hämminkiään, sillä hän oli arka luonne ja punastui helposti. "Te siis
ennustitte kuninkaalle turmiota", jatkoi Ludvig XVI, "ja pelkäsitte
joutuvanne liian keskelle raunioita."

"En, sire, koska juuri silloin, kun tuomio on uhkaavin, lähestyn
vaaraa."

"Niin, niin, tulette Neckerin luota ja puhutte samoin kuin hänkin.
Vaaraa, vaaraa! Epäilemättä. Vaarallista on nyt lähestyä minua. Ja
missä Necker on?"

"Luullakseni likellä, ollakseen valmis noudattamaan teidän
majesteettinne määräyksiä."

"Sitä parempi, tarvitsen häntä", sanoi kuningas huoaten.
"Politiikassa ei saa olla itsepäinen. Uskoo tekevänsä hyvin ja
tekeekin pahoin, -- toimiikin hyvin, ja oikukkaat tapaukset
turmelevat kaiken tuloksen; aikeet olivat hyvät ja kuitenkin huomaa
erehtyneensä."

Kuningas huokasi jälleen. Gilbert riensi häntä auttamaan.

"Sire", sanoi hän, "teidän majesteettinne lausuu ajatuksensa hyvin
selvästi. Mutta tänä hetkenä on nähtävä selvemmin tulevaisuuteen kuin
on koskaan ennen nähty."

Kuningas kohautti päätänsä, ja Gilbert huomasi, että hänen
ilmeettömät silmäkulmansa hiukan rypistyivät.

"Sire, suokaa minulle anteeksi", virkkoi Gilbert, "olen lääkäri. Kun
vaara on suuri, olen lyhytsanainen."

"Panette siis suuren painon tämänpäiväiselle kapinalle?"

"Se ei ole mikään kapina, sire, se on vallankumous."

"Ja haluatte minun ryhtyvän sovitteluihin noiden kapinallisten,
noiden murhaajien kanssa? Sillä hehän ovat väkivalloin ottaneet
Bastiljin, ja se on kapinaa; he ovat tappaneet Launayn, Losmen ja
Flessellesin, ja se on murhaa."

"Tahtoisin teidän erottavan nämä asiat toisistaan, sire. Bastiljin
valloittajat ovat sankareita; Losmen, Launayn ja Flessellesin
surmaajat ovat murhamiehiä."

Kuningas punastui hiukan, ja tämä punastus katosi melkein samassa;
huulet tulivat kelmeiksi, ja muutama hikipisara kimalteli hänen
otsallaan.

"Olette oikeassa. Olette lääkäri tai oikeammin sanoen kirurgi, sillä
te leikkaatte verekseltä. Mutta palatkaamme meihin. Kutsuttehan
itseänne tohtori Gilbertiksi, eikö niin? Ainakin sitä nimeä olette
käyttänyt kirjoissanne."

"Sire, olen hyvin onnellinen siitä, että teidän majesteetillanne
on niin hyvä muisti, vaikka oikeastaan olen väärässä, kun tästä
ylpeilen."

"Miksikä?"

"Koska nimeni on mainittu teidän majesteettinne kuullen ihan
äskettäin."

"En ymmärrä teitä."

"Kuusi päivää sitten jouduin vangiksi ja Bastiljiin. Olen kuullut
sanottavan, ettei mitään tärkeätä vangitsemista panna täytäntöön
kuninkaan siitä tietämättä."

"Te Bastiljissa!" virkahti kuningas kummastuen.

"Tässä on todistukseni siitä, sire. Kun kuusi päivää sitten, niinkuin
minulla oli kunnia mainita teidän majesteetillenne, kuninkaan
määräyksestä jouduin vankilaan, olen tänään kansan armosta sieltä
päässyt."

"Tänäänkö?"

"Niin, sire. Eikö teidän majesteettinne ole kuullut kanuunain
pauketta?"

"Olen yllä."

"Se avasi vankilani."

"Olisin tyytyväinen siitä", jupisi kuningas, "ellei kanuunoita olisi
samalla suunnattu kuningasvaltaakin kohden."

"Oh, sire, älkää tehkö vankilasta periaatteen tunnuskuvaa. Sanokaa
pikemmin, että olette tyytyväinen Bastiljin valloittamisesta, sillä
tästälähin ei enää tehdä sellaista vääryyttä, jonka alaiseksi minä
olen joutunut, kuninkaan tietämättä."

"Mutta onhan vangitsemisellanne ollut jokin syy?"

"Ei minun tietääkseni, sire. Palatessani Ranskaan jouduin vangiksi ja
sitten tyrmään, siinä kaikki."

"Sanokaahan", lausui Ludvig XVI säveästi, "etteköhän ole hiukan
itsekäs tullessanne minulle puhumaan itsestänne nyt, kun pitäisi
puhua minusta?"

"Sire, minun täytyy vain saada teidän majesteettinne vastaus yhteen
kysymykseen."

"Mihin?"

"Onko teidän majesteettinne vai eikö ole millään tavoin osallinen
vangitsemiseeni?"

"En tiennyt paluustanne Ranskaan."

"Olen onnellinen kuullessani tämän vastauksen, sire. Voin siis
avoimesti sanoa, että teidän majesteettinne vaikutusta on käytetty
väärin siinä, missä tapahtuu väärinkäytöstä. Ja jos joku sellaista
epäilee, voin mainita itseni esimerkkinä."

Kuningas hymyili.

"Lääkärinä", sanoi hän, "panette voidetta haavaan."

"Sire, tarjoon sitä molemmin käsin. Ja jos teidän majesteettinne
tahtoo, niin parannan tuon haavan, -- sen vakuutan."

"Epäilemättä tahdon."

"Mutta teidän tulee tahtoa sitä oikein lujasti, sire."

"Minä lupaan tahtoa lujasti."

"Ennenkuin menette pitemmälle, sire, lukekaa nämä rivit, jotka ovat
kirjoitetut vangitsemisluettelon reunaan", sanoi Gilbert.

"Mitkä rivit?" kysyi kuningas levottomana.

"Katsokaa."

Gilbert ojensi kuninkaalle paperin. Kuningas luki: "Kuningattaren
vaatimuksesta..."

Hän rypisti silmäkulmiaan.

"Kuningattaren!" sanoi hän. "Oletteko jotenkin joutunut kuningattaren
epäsuosioon?"

"Olen varma siitä, että hänen majesteettinsa kuningatar tuntee minut
vielä huonommin kuin teidän majesteettinne."

"Mutta olette toki tehnyt jonkun rikoksen; eihän Bastiljiin joudu
syyttä suotta."

"Näyttää joutuvan, koska juuri pääsin sieltä."

"Mutta herra Necker lähettää teidät minun luokseni, ja
vangitsemiskäskyn alla oli hänen nimensä?"

"Aivan oikein."

"Selittäkää siis paremmin. Muistelkaa entistä elämäänne. Ehkä siellä
on jokin kohta, jonka itsekin olette unohtanut."

"Muistella elämääni! Sen teen, sire, ja teen sen ääneen. Olkaa varma
siitä, etten puhu kauan. Olen kuudennestatoista ikävuodestani asti
tehnyt työtä. Olin Rousseaun oppilas, Balsamon toveri, Lafayetten ja
Washingtonin ystävä, enkä Ranskasta lähdettyäni ole tehnyt mitään
vääryyttä, en edes erehdystä. Kun tieteeseen syventymällä voin hoitaa
haavoittuneita ja sairaita, ajattelin aina, että saan kiittää Jumalaa
jokaisesta uudesta ajatuksesta, jokaisesta liikkeestäni. Koska
Jumala uskoi huostaani luomiansa olentoja, vuodatin kirurgina verta
ihmiskunnan hyväksi, ollen valmis vuodattamaan omani lieventääkseni
potilaitteni tuskaa tai parantaakseni heidät. Lääkärinä olen aina
ollut lohduttaja, toisinaan hyväntekijäkin. Tällätavoin on kulunut
viisitoista vuotta. Jumala on siunannut ponnistuksiani. Olen nähnyt
useimpien potilaitteni toipuvan, ja kiitollisena he ovat suudelleet
kättäni. Ne, jotka kuolivat, oli Jumala tuominnut. Ei, sen sanon
teille, sire, sen jälkeen kun viisitoista vuotta sitten lähdin
Ranskasta en ole tehnyt mitään, mistä voisin itseäni syyttää."

"Amerikassa olette seurustellut olojen uudistajain kanssa, ja
kirjoituksissanne olette levittänyt heidän ajatuksiansa."

"Niin, sire, ja olen unohtanut tämän olojen uudistajan nimen
ajatellessani kuningasten ja ihmisten kiitollisuutta."

Kuningas vaikeni.

"Sire", jatkoi Gilbert, "nyt tunnette elämäni. En ole loukannut enkä
haavoittanut ketään, en kerjäläistä enkä kuningatarta, ja tulen
teidän majesteetiltanne kysymään, miksi minua on rangaistu."

"Puhun asiasta kuningattarelle. Mutta oletteko varma siitä, että
vangitsemiskäsky on kirjoitettu suorastaan kuningattaren käskystä?"

"Sitä en sano, sire. Uskon, että kuningatar on sen vain vahvistanut."

"Siinä näette itse", sanoi Ludvig iloissaan.

"Niin kyllä, mutta tiedättehän, sire, että kun kuningatar vahvistaa
hän samalla käskee."

"Ja kuka on tuon vahvistetun käskyn antanut? Näyttäkäähän!"

"Tässä se on, sire", sanoi Gilbert, "katsokaa!"

Ja hän ojensi vangitsemiskäskyn.

"Kreivitär de Charny!" huudahti kuningas. "Hänkö teidät
on toimittanut vankeuteen! Mutta mitä pahaa olette tehnyt
kreivitär-paralle?"

"En edes tunne sitä naista, sire."

Ludvig painoi kädellään otsaansa.

"Charny!" mutisi hän; "Charny: lempeys, hyvyys, siveys itse!"

"Siinä näette, sire", sanoi Gilbert nauraen, "että nuo kolme
kirkollista hyvettä ovat toimittaneet minut Bastiljiin."

"Minä tahdon tästä päästä selville", päätti kuningas.

Hän veti kellonnauhasta.

Palvelija tuli sisään.

"Katsokaa, onko kreivitär de Charny kuningattaren luona", käski
Ludvig.

"Sire", vastasi palvelija, "kreivitär meni juuri äsken gallerian
kautta. Hän on astumassa vaunuihinsa."

"Juoskaa hänen järjestään", sanoi Ludvig, "ja pyytäkää häntä tulemaan
työhuoneeseeni erään tärkeän asian vuoksi."

Sitten hän kääntyi Gilbertin puoleen.

"Sitäkö tahdotte?" kysyi hän.

"Niin, sire", vastasi Gilbert, "ja olen teidän majesteetillenne
tuhannesti kiitollinen."




XXIII

KREIVITÄR DE CHARNY


Kun palvelija läksi kutsumaan kreivitär de Charnytä, vetäytyi Gilbert
erään ikkunan syvennykseen.

Kuningas asteli salissa, milloin ajatellen valtiollisia asioita,
milloin Gilbertin itsepintaisuutta. Tahtomattaan hän oli tämän miehen
vaikutuksen alainen hetkenä, jona hänen ei olisi pitänyt ajatella
muuta kuin uutisten saamista Pariisista.

Äkkiä työhuoneen ovi avautui. Palvelija ilmoitti kreivitär de
Charnyn, ja yhteen vetämiensä verhojen raosta Gilbert näki naisen,
jonka väljän silkkihameen laahus kahisi ovenpuoliskojen välissä.

Tällä naisella oli sen ajan muodin mukainen puku. Röijy oli harmaata
silkkiä, jossa oli monivärisiä raitoja, hame samanlainen, ja kaulassa
oli pitkä huivi, joka rinnalla meni ristiin ja oli sidottu taakse,
niin että komea ja täyteläinen povi esiintyi edukseen.

Pieni hattu oli sirosti asetettu korkean tukkalaitteen päälle,
korkeakantaiset kengät paljastivat kauniin nilkan, kädessään hän
piti hienoa keppiä, jonka nupilla hansikoidun käden hoikat, pitkät,
täydellisesti ylhäiset sormet leikkivät. Tällainen oli Gilbertin
kiihkeästi odottama henkilö, joka astui Ludvig XVI:n eteen.

Kuningas läheni muutaman askeleen häntä kohden.

"Aiotte kai poistua, kreivitär?"

"Niin, sire", vastasi kreivitär, "olin juuri astumassa vaunuihini,
kun sain kuulla teidän majesteettinne käskyn."

Tämän soinnukkaan äänen kuullessaan tunsi Gilbert korvissaan kovaa
kohinaa. Veri syöksyi äkkiä hänen poskiinsa; hänen ruumiinsa värisi.

Hän astui vaistomaisesti muutaman askeleen piilopaikastaan, missä oli
verhojen taakse kätkettynä.

"Hän", sopersi hän, "hän... Andrée!"

"Madame", jatkoi kuningas, joka ei ollut sen paremmin kuin
kreivitärkään huomannut varjossa olevan Gilbertin mielenliikutusta,
"olen pyytänyt teitä saapumaan luokseni, saadakseni selon eräästä
asiasta."

"Olen valmis vastaamaan teidän majesteetillenne." Kuningas kumartui
Gilbertiin päin kuin varoittaakseen tätä. Tohtori käsitti, että vielä
ei ollut tullut se hetki, jolloin hänen oli astuttava esiin, ja
peräytyi verhojen suojaan.

"Kahdeksan tai kymmenen päivää sitten", sanoi kuningas, "kirjoitti
parooni de Necker vangitsemiskäskyn..."

Gilbert kiinnitti katseensa Andréehen verhojen tuskin huomattavasta
raosta. Nuori nainen oli kalpea, kiihoittunut, levoton, kuin salaisen
taikavoiman vallassa, jota hän ei itsekään aavistanut.

"Kuulettehan, mitä sanon, kreivitär?" jatkoi Ludvig XVI nähdessään
kreivitär de Charnyn hidastelevan.

"Kyllä, sire."

"Tiedättekö, mitä aion sanoa, ja voitteko vastata kysymykseeni?"

"Koetan muistaa", sanoi Andrée.

"Sallikaa minun auttaa muistianne, kreivitär. Te pyysitte
vangitsemiskäskyä, ja kuningatar vahvisti sen."

Kreivitär ei vastannut; sen sijaan hän vaipui yhä enemmän tuohon
kuumeiseen sieluntilaan, joka näytti irroittavan hänet todellisesta
elämästä.

"Mutta vastatkaahan toki", tiukkasi kuningas, joka alkoi käydä
kärsimättömäksi.

"Se on totta", vastasi hovinainen vapisten, "se on totta. Olen
kirjoittanut tuon kirjelmän, ja hänen majesteettinsa kuningatar on
sen vahvistanut."

"Ilmaiskaa minulle siis se rikos, jonka vuoksi se mies joutui
sellaisen toimenpiteen alaiseksi?"

"Sire", lausui Andrée, "en voi ilmoittaa hänen rikostansa, mutta sen
voi sanoa, että hänen syyllisyytensä oli suuri."

"Ette siis voi sitä ilmaista minulle?"

"En, sire."

"Kuninkaalle?"

"En. Teidän majesteettinne antakoon sen minulle anteeksi; minä en voi
sitä tehdä."

"Siinä tapauksessa sanotte sen hänelle itselleen", päätti kuningas,
"sillä sitä, minkä epäätte kuningas Ludvig XVI:lta, ette voi kieltää
tohtori Gilbertilta."

"Tohtori Gilbertilta!" huudahti Andrée; "hyvä Jumala, missä hän siis
on?"

Kuningas väistyi antaakseen tietä Gilbertille. Verhot avautuivat, ja
Gilbert astui esiin melkein yhtä kalpeana kuin Andrée.

"Tässä hän on", virkkoi kuningas.

Nähdessään Gilbertin kreivitär horjui. Hänen jalkansa huojuivat.
Hän hoippui taapäin kuin pyörtymäisillään, eikä pysynyt pystyssä
muutoin kuin nojautumalla tuolinselkään. Hän oli melkein turtunut,
älynvoimiltaan puutunut kuin Eurydike sinä hetkenä, jolloin käärmeen
myrkky tunki hänen sydämeensä.

"Madame", lausui Gilbert kumartuen nöyrän kohteliaasti, "sallikaa
minun kerrata, kysymys, jonka hänen majesteettinsa teille teki."

Andréen huulet liikkuivat, mutta ääntäkään ei kuulunut niiltä.

"Mitä olen tehnyt teille, jotta hankkimanne määräyksen nojalla
heitätitte minut kamalaan vankeuteen?"

Tämän äänen kuullessaan Andrée ponnahti kuin olisi tuntenut sydämensä
kudoksien repeytyvän. Sitten hän äkkiä vastasi luoden Gilbertiin
kylmän silmäyksen:

"Minä en tunne teitä, monsieur!"

Mutta hänen tätä virkkaessaan oli Gilbert katsellut kreivitärtä
niin voimakkaasti, karkaissut silmänsä sellaisella sähköisellä
rohkeudella, että kreivitär painoi katseensa alas ja hänen silmiensä
hehku sammui.

"Kreivitär", huomautti kuningas ystävällisesti moittien, "näettehän
minne johtaa tämä nimikirjoituksen liiallinen käyttäminen. Tässä
on herrasmies, jota ette laisinkaan tunne, -- tunnustattehan sen
itsekin, -- suuri käytännöllinen parantaja, etevä lääkäri, mies, jota
ette voi mistään moittia..."

Andrée kohotti päätänsä ja loi Gilbertiin kuninkaallista
halveksumista säkenöivän katseen. Mutta toinen pysyi tyynenä ja
ylpeänä.

"Sanon siis", jatkoi kuningas, "että kun teillä ei ollut mitään
tohtori Gilbertiä vastaan, niin vainotessanne toista henkilöä
osasittekin syyttömään. Kreivitär, siinä teitte pahasti."

"Sire!" lausui Andrée.

"Oh", sanoi kuningas, joka pelkäsi pahoittavansa vaimonsa suosikin
mieltä, "tiedän, että teillä on hyvä sydän ja että jos jotakuta
vainositte vihallanne, niin hän ansaitsi sen; mutta ymmärrättehän,
että vastaisuudessa ei saa tällaista erehdystä tapahtua."

Sitten hän pitkitti kääntyen Gilbertin puoleen:

"Minkä sille mahtaa, siihen on enemmän aika kuin ihmiset syypää.
Olemme syntyneet keskellä turmelusta ja kuolemme keskellä sitä, mutta
tahdomme edes puhdistaa tulevaisuuden jälkimaailmaa varten, ja toivon
teidän, tohtori Gilbert, auttavan minua siinä."

Ja Ludvig vaikeni arvellen sanoneensa jo riittävästi molempien
riitapuolueiden mieliksi.

Kuningas-parka! Jos hän olisi sellaisen lauseen virkkanut
Kansalliskokouksessa, olisi hänelle taputettu käsiä ja hänen sanansa
olisivat seuraavana päivänä olleet painettuina kaikkiin hovin
lehtiin. Mutta nämä kiivaat vihaajat eivät paljoakaan välittäneet
hänen sovittavasta filosofiastaan.

"Teidän majesteettinne luvalla", sanoi Gilbert, "pyydän rouva
kreivitärtä kertaamaan sen, mitä hän jo äsken sanoi, ettei hän muka
tunne minua."

"Kreivitär", sanoi kuningas, "tahdotteko tehdä, mitä tohtori pyytää?"

"Minä en tunne tohtori Gilbertiä", vakuutti Andrée lujalla äänellä.

"Mutta tunnette kai samannimisen henkilön, jonka rikos painaa minun
elämääni?"

"Tunnen", sanoi Andrée, "ja pidän häntä kurjana konnana."

"Sire, minun ei sovi kuulustella rouva kreivitärtä", sanoi Gilbert.
"Mutta suvaitkaahan kysyä, mitä se mies on tehnyt."

"Kreivitär, ettehän toki voi kieltäytyä vastaamasta niin oikeutettuun
kysymykseen?"

"Mitä hän on tehnyt", sanoi Andrée. "Epäilemättä kuningatar sen
tietää, koska hän kirjoituksellaan vahvisti vangitsemispyyntöni."

"Mutta", muistutti kuningas, "eihän riitä, että kuningatar on asiasta
vakuutettu; minunkin pitää olla vakuutettu. Kuningatar on kuningatar,
mutta minä olen kuningas."

"No niin, sire, vangitsemiskäskyssä mainittu Gilbert on kuusitoista
vuotta sitten tehnyt kamalan rikoksen."

"Teidän majesteettinne suvaitkoon kysyä rouva kreivittäreltä minkä
ikäinen se mies tänä hetkenä on."

Kuningas kertasi kysymyksen.

"Kolmenkymmenen tai kolmenkymmenenkahden vanha", sanoi Andrée.

"Sire", vastasi Gilbert, "jos rikos on tehty kuusitoista vuotta
sitten, niin sitä ei tehnyt mies, vaan lapsi, ja jos kuudentoista
vuoden kuluessa mies on sovittanut lapsen rikoksen, niin eikö sitä
miestä kohtaan voisi osoittaa hiukan lempeämielisyyttä?"

"Mutta, herra tohtori", kysyi kuningas, "te siis tunnette tuon
kyseessä olevan Gilbertin?"

"Tunnen kyllä, sire", vastasi Gilbert.

"Eikä hän ole tehnyt mitään muuta rikosta kuin tuon yhden
nuoruudessaan?"

"Minun tietääkseni ei sen päivän jälkeen, jona hän teki tuon -- en
sano erehdyksen, sire, sillä olen ankarampi, vaan rikoksen, kellään
koko maailmassa ole ollut syytä häntä soimata mistään."

"Ei, ellei siksi lasketa sitä, että hän on kastanut kynänsä myrkkyyn
ja sepittänyt katalia kirjoja."

"Sire, kysykää kreivittäreltä", esitti Gilbert, "eikö koko
vangitsemiseni perussyynä ollut antaa tilaisuus miehen vihollisille
tai viholliselle saada käsiinsä muuan lipas, jossa on eräälle
ylhäiselle -- hovinaiselle -- arveluttavia papereita?"

Andrée vapisi kiireestä kantapäähän asti.

"Monsieur!" mutisi hän.

"Kreivitär, mikä se lipas on?" kysyi kuningas, joka oli huomannut
kreivittären kalpeuden ja vapisemisen.

"Madame", sanoi Gilbert, joka tunsi olevansa tilanteen valtias, "pois
kaikki kiertely ja peittely. Jo riittävät nämä valheet. Minä olen se
rikollinen Gilbert, kirjojen sepittäjä Gilbert, lippaan omistaja. Te
olette se ylhäinen nainen, hovinainen. Otan kuninkaan tuomariksi.
Suostukaa siihen, ja me sanomme tuomarillemme, kuninkaalle,
Jumalalle, sanomme kaikki, mitä välillämme on tapahtunut, ja hän
tuomitkoon siihen asti, kunnes Jumala tuomitsee."

"Sanokaa mitä tahdotte", lausui kreivitär, "minä en voi mitään sanoa,
sillä minä en tunne teitä."

"Ettekä tunne sitä lipastakaan?"

Kreivitär puristi kätensä nyrkkiin ja puri huuliaan, niin että niistä
vuoti verta.

"En", sanoi hän, "yhtä vähän kuin teitäkään."

Mutta ponnistaessaan voimiansa lausuakseen nämä sanat hän horjui
niinkuin maanjäristyksen aikana kuvapatsas jalustallaan.

"Madame", virkkoi Gilbert, "olkaa varuillanne, olen sen miehen
oppilas, jota nimitettiin Josef Balsamoksi. Teihin saamansa
vaikutusvallan hän on luovuttanut minulle. Ensimmäisen kerran,
vastaatteko minulle? Missä se lipas on?"

"En", sanoi kreivitär selittämättömän mielenkuohunnan vallassa ja
aikoen syöksyä huoneesta pois. "En, en, en!"

"Siis!" sanoi Gilbert kalveten vuorostaan ja nostaen uhkaavana
kätensä. "Siis rautainen luonne, timanttisydän, taivu, halkea,
murskaannu tahtoni voiman vaikutuksesta! Etkö siis tahdo puhua,
Andrée?"

"En, en!" huusi kreivitär kuin mielettömänä. "Auttakaa minua, sire,
auttakaa!"

"Sinä puhut vielä", vakuutti Gilbert, "eikä kukaan, ei kuningas,
ei Jumala, riistä sinua minun vallastani! Sinä puhut vielä, sinä
avaat sielusi tämän yksinäisen hetken korkealle kuuntelijalle. Ja
kaiken sen, mikä piiloutuu omantuntosi laskoksiin, kaikki, mitä
Jumala yksinään voi lukea sielusi pimennoista, kaiken sen hän, joka
nyt kieltäytyy, ilmoittaa itse teille, sire. Nukkukaa, kreivitär de
Charny, nukkukaa ja puhukaa; minä tahdon!"

Tuskin olivat nämä sanat kaikuneet kun kreivittären aloittama
kirkaisu jäi kesken; hän ojensi käsivartensa ja tuntien jalkojensa
pettävän etsi tukea, jolloin hän kuin turvapaikkaan kaatui kuninkaan
syliin. Kuningas vapisi itsekin ja vei hänet istumaan nojatuoliin.

"Olen kyllä kuullut tällaisesta puhuttavan, mutta en milloinkaan
ole tätä nähnyt", sanoi Ludvig XVI. "Tämä hänen unensa lienee
magneettista unta, eikö olekin?"

"On, sire. Tarttukaa kreivittären käteen ja kysykää häneltä, miksi
hän toimitti minut vankeuteen", sanoi Gilbert.

Ludvig XVI oli sekaisin tästä ihmeellisestä tapauksesta, ja hän
astui pari askelta eteenpäin, ollakseen varma siitä, ettei hän
itsekin nukkunut ja ettei näkemänsä ollut mitään unta. Ja sitten hän
innostui kuin laskutieteilijä uuden tehtävän suorittamiseen, lähestyi
kreivitärtä ja tarttui hänen käteensä.

"Tunnustakaahan, kreivitär", sanoi hän, "että toimititte tohtori
Gilbertin vankilaan."

Mutta vaikka kreivitär olikin unessa, niin hän ponnisti vielä
voimansa, riisti kätensä irti kuninkaan kädestä ja huusi täydellä
voimalla:

"En, minä en puhu."

Kuningas katsoi Gilbertiin kuin kysyäkseen, kumpaisen tahto tässä
pääsisi voitolle.

Gilbert hymyili.

"Ettekö aio puhua?" sanoi hän.

Ja kiinnittäen katseensa nukkuvaan Andréehen hän astui pari askelta
nojatuolia kohden.

Andrée vavahti.

"Ettekö aio puhua?" jatkoi hän ja astui toisen askeleen, jolloin
välimatka hänen ja Andréen välillä yhä pieneni.

Andrée ponnisti viimeisen kerran kaikki voimansa, ja hänen ruumiinsa
jäykistyi.

"Ettekö aio puhua", sanoi Gilbert astuen kolmannen askeleen, jolloin
hän tuli Andréen viereen ja ojensi kätensä tämän pään päälle. --
"Ettekö aio puhua!"

Andréen ruumis vääntyi kovien kouristusten vallassa.

"Olkaa varuillanne", huudahti Ludvig XVI, "olkaa varuillanne, te
surmaatte hänet."

"Älkää pelätkö, sire, olen tekemisissä ainoastaan sielun kanssa.
Sielu taistelee, mutta taipuu viimein."

Sitten hän laski kätensä alemmaksi.

"Puhukaa!" käski hän.

Andrée ojensi kätensä, teki liikkeen hengittääkseen, niinkuin olisi
pneumaattisen koneen puserruksessa.

"Puhukaa!" sanoi Gilbert uudelleen ja painoi kätensä vielä alemmaksi.

Näytti siltä kuin kaikki nuoren naisen lihakset olisivat
pingoituksesta katkeamaisillaan. Vaahtoa ilmestyi hänen huulilleen,
ja suonenvedon alkuväristys ilmeni kautta ruumiin.

"Tohtori, tohtori!" pyysi kuningas. "Olkaa varuillanne!"

Mutta tämä ei kuunnellut, antoi vain kätensä vaipua alas ja kosketti
sen peukalolla kreivittären päälakea.

"Puhukaa!" sanoi hän. "Minä vaadin!"

Tuntiessaan tämän käden kosketuksen Andrée huokasi syvään; hänen
kätensä vaipuivat sivulle. Taapäin taipunut pää hervahti eteenpäin
ja vaipui hiljaa rintaa kohden, runsaiden kyynelten virratessa
suljettujen silmäluomien alta.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" sopersi hän.

"Kutsukaa vain Jumalaa avuksenne. Se, joka toimii Jumalan nimessä, ei
kammoksu Jumalaa."

"Oi, kuinka minä teitä vihaan!" sanoi kreivitär.

"Vihatkaa vain, kunhan puhutte!"

"Sire, sire!" huudahti Andrée, "sanokaa hänelle, että hän polttaa,
että hän tuhoo, että hän surmaa minut!"

"Puhukaa!" sanoi Gilbert.

Sitten hän viittasi kuningasta tekemään kysymykset.

"Siis, kreivitär, se henkilö, jonka tahdoitte vangituttaa ja joka
vangittiin, oli todellakin tohtori?"

"Niin."

"Eikä siis tapahtunut mitään erehdystä tai sekaannusta?"

"Ei."

"Ja se lipas?" kysyi kuningas.

"Onko se siis jätettävä hänen huostaansa?" sopersi kreivitär.

Gilbert ja kuningas katsoivat toisiinsa.

"Oletteko ottanut sen?" lausui Ludvig XVI.

"Lähetin toiset ottamaan."

"Oho!" sanoi kuningas unohtaen kaikki hovisäännöt ja polvistuen
Andréen eteen. "Kertokaa minulle kaikki. Te siis lähetitte toiset
ottamaan."

"Niin."

"Minne ja kuinka?"

"Olin saanut tietää, että tuo Gilbert, joka on käynyt Ranskassa jo
kaksi eri kertaa, aikoi tulla kolmannen kerran, jäädäkseen tänne."

"Mutta lipas?" tiukkasi kuningas.

"Sain poliisipäälliköltä, herra de Crosnelta kuulla, että hän viime
matkallaan oli ostanut tiluksia Villers-Cotteretsin lähettyviltä ja
että hänen vuokratilallisensa nautti hänen täyttä luottamustaan, ja
arvelin silloin lippaan olevan sen miehen luona."

"Kuinka sitä voitte aavistaa?"

"Kävin Mesmerin luona. Annoin vaivuttaa itseni uneen, ja minä näin
sen."

"Ja se oli...?"

"Suuressa kaapissa, talon alikerrassa, liinatavaroitten alla
piilossa."

"Ihmeellistä!" sanoi kuningas. "Entä sitten? Entä sitten?"

"Palasin herra de Crosnen luo, joka kuningattaren kehoituksesta antoi
käytettäväkseni taitavimman apulaisensa."

"Mikä sen apulaisen nimi oli?" kysyi Gilbert.

Andrée vapisi kuin tulikuuman raudan koskettamana.

"Kysyn teiltä hänen nimeään", toisti Gilbert.

Andrée koetti vastustella.

"Hänen nimensä, tahdon sen tietää!" sanoi tohtori.

"Pas-de-Loup", vastasi kreivitär.

"Mitä sitten tapahtui?" kysyi kuningas.

"Eilisaamuna se mies sieppasi lippaan. Siinä kaikki."

"Ei, siinä ei vielä ole kaikki", sanoi Gilbert. "Nyt on kuninkaalle
ilmaistava, missä lipas on?"

"Te kysytte liian paljon", sanoi Ludvig XVI.

"En, sire."

"Mutta voimmehan sen saada tietää tuolta Pas-de-Loupilta tai herra de
Crosnelta..."

"Me saamme kaikki tietää paremmin ja pikemmin kreivittären kautta..."

Suonenvedon tapaisesti Andrée puristi hampaansa yhteen, niin että ne
olivat taittumaisillaan, epäilemättä täten koettaakseen estää sanoja
kirpoamasta huuliltaan.

Kuningas huomautti tästä kouristusliikkeestä tohtorille.

Gilbert hymyili, kosketti peukalollaan ja etusormellaan Andréen
kasvojen aliosaa, ja heti kaikki lihakset veltostuivat.

"Sanokaa ensiksi, rouva kreivitär, kuninkaalle, että se lipas oli
tohtori Gilbertin oma."

"Se oli hänen, se oli hänen", myönsi nukkuva raivoissaan.

"Ja missä se tänä hetkenä on?" kysyi Gilbert. "Puhukaa pian, sillä
kuninkaalla ei ole aikaa odottaa."

Andrée epäröi hiukan.

"Pas-de-Loupin luona", sanoi hän.

Gilbert huomasi tämän heikon epäröimisen,

"Te valehtelette!" huudahti hän, "tai oikeammin sanoen, te yritätte
valehdella. Missä on lipas? Tahdon sen tietää!"

"Minun asunnossani Versaillesissa", sanoi Andrée puhjeten itkemään,
koko ruumiinsa hermostuneesti vapistessa. "Minun luonani, missä
Pas-de-Loup odottaa minua sopimuksen mukaan tänä iltana kello
yksitoista."

"Kello löi kaksitoista."

"Ja hän odottaa yhä?"

"Odottaa."

"Missä huoneessa hän on?"

"Hänet on viety salonkiin."

"Missä paikassa salonkia hän on?"

"Hän seisoo nojaten lieteen."

"Ja lipas?"

"On pöydällä hänen edessään. Oi!"

"Mitä?"

"Jouduttakaamme hänet pois. Herra de Charny, jonka piti palata
vasta huomenna, palaakin tänä yönä levottomana viimeisten tapausten
johdosta. Näen hänet. Hän on Sèvresissä. Jouduttakaa hänet pois,
jotta kreivi ei tapaa häntä kotona."

"Teidän majesteettinne kuulee. Missä asuu kreivitär Versaillesissa?"

"Missä asutte, kreivitär?"

"Reinen bulevardin varrella, sire."

"Hyvä."

"Sire, teidän majesteettinne kuuli. Tuo lipas kuuluu minulle.
Määrääkö kuningas, että se on annettava minulle?"

"Heti paikalla."

Ja kuningas veti verhon kreivittären eteen, jotta kukaan ei näkisi
häntä, kutsui palveluksessa olevan upseerin ja antoi hiljaa hänelle
määräyksen.




XXIV

KUNINKAALLISTA FILOSOFIAA


Tällä tavoin kuningas, jonka valtaistuinta alamaiset yrittivät
kaataa, oli uteliaana tiedemiehenä kiintynyt tarkastamaan fyysillistä
erikoisilmiötä juuri samaan aikaan, kun kaikessa vakavuudessaan
kehittyivät Ranskan tärkeimmät valtiolliset ilmiöt, kuningasvallan
muuttuessa kansanvallaksi. Jos aikakauden viisaat miehet, jotka
kolmen kuukauden ajan olivat koettaneet ratkaista vaikeita
päätelmiään, olisivat nähneet kuninkaan unohtavan itsensä keskellä
vaarallisinta myrskyä, niin he varmasti olisivat hymyilleet.

Kapinan riehuessa Ludvig unohti päivän peloittavat tapahtumat,
Bastiljin kukistumisen, Flessellesin, Launayn, ja Losmen murhaamisen,
Kansalliskokouksen, joka oli valmistautunut nousemaan kuningastansa
vastaan. Lugvig vaipui yksityisiä asioita koskeviin mietelmiin, ja
tämä kumman outo näkemys häivytti hänen muististaan hallituksen
syvimmät asiat.

Niinpä hän annettuansa upseerilleen määräyksen palasi Gilbertin
luo, joka vetäytyi loitommalle kreivittärestä vapauttaakseen hänet
suonenvetoisen somnambulismin sijasta rauhalliseen uneen.

Vähän ajan päästä kreivitär hengitti tyynesti ja tasaisesti kuin
lapsi. Silloin Gilbert yhdellä ainoalla käden liikkeellä avasi hänen
silmänsä ja vaivutti hänet haltioitumistilaan.

Silloin sai koko loistossaan nähdä Andréen ihmeellisen kauneuden.
Kaikki häiritsevät maalliset seikat olivat kadonneet; veri, joka
hetkeksi oli tulvehtinut hänen kasvoilleen ja punannut posket,
palasi sydämeen, jonka lyönnit kävivät tasaisiksi. Kasvot olivat
kalvenneet, mutta se oli itämaisten kaunotarten kalpeutta. Silmät
olivat tavallista enemmän auki, katse oli kääntynyt taivasta kohti,
ja silmäterä ui loistavassa valkuaisessa. Sieraimet olivat hiukan
auki ja näyttivät hengittävän tavallista puhtaampaa ilmaa. Huulet,
joissa puna oli säilynyt, vaikkakin se oli kadonnut poskilta, olivat
hiukan raollaan, ja niiden välistä näkyi helmikirkas hammasrivi,
jonka loistoa lisäsi niiden kosteus.

Pää oli taipunut hiukan taaksepäin sanomattoman viehkeästi, melkein
enkelimäisen kauniisti.

Olisi luullut, että tämä katse, jonka kirkkautta lisäsi sen
liikkumattomuus, tunkeutui Jumalan valtaistuimen luokse.

Kuningas oli kuin lumottu. Gilbert käänsi päänsä huoaten syrjään.
Hän ei ollut voinut välttää kiusausta, vaan oli antanut Andréelle
tämän melkein yliluonnollisen kauneuden. Ja nyt hän Pygmalionin
tavoin, Pygmalionia onnettomampana, sillä hän tiesi kauniin patsaansa
tunteettomaksi, kauhistui omaa luomustaan.

Hän teki liikkeen Andréeta kohti, kääntymättäkään häneen päin, ja
silmät sulkeutuivat heti.

Kuningas pyysi Gilbertiä selittämään tätä ihmeellistä tilaa, jolloin
sielu irtaantuu ruumiista ja leijailee vapaana, onnellisena,
jumalaisena kaikkien maallisten surkeuksien yläpuolella.

Gilbert osasi todella etevien henkilöiden tavoin lausua ne sanat,
jotka keskinkertaisille ovat niin perin vaikeita: "Minä en tiedä."
Hän tunnusti kuninkaalle oman tietämättömyytensä. Oli tapahtunut
ilmiö, jota hän ei voinut selittää. Ilmiö oli olemassa, mutta ilmiön
selitystä ei ollut olemassa.

"Tohtori", sanoi kuningas, "tässä on jälleen sellainen salaisuus,
jonka selvityksen luonto on säilyttänyt tuleville sukupolville ja
joka kerran kirkastuu samoin kuin monet muut ongelmat, joita on
pidetty selvittämättöminä. Me sanomme niitä salaisuuksiksi, mutta
esi-isämme olisivat puhuneet taikuudesta tai loihtimisesta."

"Niin sire", vastasi Gilbert hymyillen, "ja minut olisivat
tietämättömät tiedemiehet ja uskottomat papit Grève-torilla
polttaneet väärinkäsitetyn uskonnon kunniaksi."

"Ja kenen johdolla olette tätä tiedettä tutkinut?" kysyi kuningas.
"Mesmerinkö?"

"Sire", vastasi Gilbert, "olen nähnyt nämä ilmiöt kymmenen vuotta
ennen Mesmerin tuloa Ranskaan."

"Sanokaahan, oliko se Mesmer, joka sai koko Pariisin kuohuksiin,
ilvehtijä vai eikö? Minun mielestäni te menettelette
yksinkertaisemmin kuin hän. Olen kuullut Deslonin ja Puységurin
selittävän kokeilujaan. Tiedättehän, mitä kaikkea tästä asiasta on
puhuttu, sekä jonninjoutavaa että järkevää."

"Sire, olen seurannut tätä väittelyä kokonaisuudessaan."

"Sanokaahan, mitä ajattelette tuosta kuuluisasta vesisoikosta?"
[Mesmerin parannelaitos, kuvattu "Rouva de la Motte"-romaanissa. --
_Suom._]

"Teidän majesteettinne suokoon minulle anteeksi, että olen
epäluuloinen kaiken sen suhteen, mitä sanotaan magnetismiksi.
Magnetismi ei vielä ole mitään taitoa."

"Ahaa!"

"Se on vain voima, peloittava voima, koska se hävittää vapaan
päättämisvallan, koska se erottaa sielun ruumiista, koska se jättää
uneen vaipuneen ruumiin magnetisoijan valtaan eikä ruumis kykene
itseään puolustamaan. Omalta osaltani olen nähnyt kummallisia
ilmiöitä. Olen itsekin saanut niitä aikaan, ja sittenkin epäilen."

"Mitä, epäilettekö! Saatte aikaan ihmeitä ja epäilette!"

"En, en epäile, en epäile. Tänä hetkenä olen saanut nähdä
täydellisen, ennentuntemattoman todistuksen erikoisesta voimasta.
Mutta kun tämä todiste on haihtunut, kun olen jälleen yksin
kirjastossani, kaiken sen edessä, mitä ihmistieto on kolmena
tuhantena vuonna tästä kirjoittanut, kun tiede vastaa kielteisesti,
kun järkeni vastaa kielteisesti, kun älyni vastaa kielteisesti,
silloin epäilen."

"Ja epäilikö opettajanne?"

"Ehkä. Mutta kun hän ei ollut yhtä avomielinen, ei hän sitä
tunnustanut."

"Oliko hän Deslon? Oliko hän Puységur?"

"Ei, sire, ei. Opettajani oli kaikkia noita mainitsemianne paljoa
etevämpi. Olen nähnyt hänen varsinkin haavojen parantamisessa
saavan aikaan ihmeitä. Hän tunsi kaikki tieteet. Hän oli
ammentanut egyptiläiset tiedot. Hän oli syventynyt muinaisen
syyrialaisen sivistyksen salaisuuksiin. Hän oli syvämietteinen
tieteilijä, peloittava filosofi, jossa elämänkokemus oli liittynyt
järkähtämättömään tahtoon."

"Olenko hänet tuntenut?" kysyi kuningas.

Gilbert epäröi hetkisen.

"Kysyn, olenko hänet tuntenut?"

"Olette, sire."

"Hänen nimensä...?"

"Sire", vastasi Gilbert, "jos mainitsen tämän nimen kuninkaan
kuullen, joudun ehkä hänen epäsuosioonsa. Varsinkaan tänä hetkenä,
jona useimmat ranskalaiset leikkivät kuninkuuden kanssa, en tahtoisi
heittää varjoakaan siihen kunnioitukseen, jota meidän kaikkien on
tunnettava teidän majesteettianne kohtaan."

"Mainitkaa vain rohkeasti sen miehen nimi, tohtori Gilbert, ja
olkaa vakuutettu siitä, että minullakin on oma filosofiani. Ja tämä
filosofiani on siksi voimakas, että voin hymyillä kaikille nykyhetken
häväistyksille ja kaikille tulevaisuuden uhkauksille."

Tästä kehoituksesta huolimatta Gilbert yhä vielä epäröi. Kuningas
lähestyi häntä.

"Herra tohtori", sanoi hän hymyillen, "mainitkaa saatanan nimi,
jos tahdotte, ja minulla on saatanaa vastaan panssari, jota teidän
tieteilijöillänne ei ole, jota he eivät koskaan saa, joka minulla
ehkä yksinään tänä aikana on ja jonka häpeämättä puen ylleni: uskonto
nimittäin!"

"Teidän majesteetillanne on yhtä luja usko kuin Ludvig Hurskaalla, se
on totta", myönsi Gilbert.

"Ja siinä onkin koko voimani, sen tunnustan. Rakastan tiedettä,
ihailen materialismin saavutuksia, olen matemaatikko, sen tiedätte;
tiedättehän, että matemaattinen laskelma, algebrallinen kaava täyttää
minut ilolla, mutta niiden rinnalla, jotka algebran ovat vieneet
jumalankieltämiseen asti, olen säilyttänyt uskoni, joka asettaa minut
hiukan heidän yläpuolelleen ja alapuolelleen: heidän yläpuolelleen
hyvässä, heidän alapuolelleen pahassa. Niinkuin näette, tohtori, olen
mies, jolle voi kaikki sanoa, kuningas, joka voi kaikki kuulla."

"Sire", sanoi Gilbert ihaillen, "kiitän teidän majesteettianne noista
sanoista, sillä olettehan kunnioittanut minua melkein ystävän
luottamuksella."

"Tahtoisin, että koko Eurooppa kuulisi minun puhuvan näin", sanoi ujo
Ludvig XVI. "Jos ranskalaiset näkisivät, millainen voima ja hellyys
on sydämessäni, eivät he vastustaisi minua niin paljon."

Viimeinen lause, joka osoitti, kuinka kuninkaassa usko kuninkuutensa
taivaalliseen kutsumukseen oli tullut ärsytetyksi, alensi Ludvig
XVI:n arvoa Gilbertin silmissä.

Hän siis vastasi säälimättömästi:

"Sire, koska niin tahdotte, niin opettajani oli kreivi Cagliostro."

"Oh", vastasi Ludvig punastuen, "se empirikko!"

"Se empirikko... niin, sire. Teidän majesteettinnehan tietää,
että se sana on ylevimpiä, mitä tieteessä käytetään. _Empirikko_
tarkoittaa miestä, joka _kokeilee_. Kokeilla aina, sire, se merkitsee
ajattelijalle ja käytännön ihmiselle, siis yleensä ihmiselle, että
tekee kaiken sen, mitä Jumala on sallinut kuolevaisille suurinta ja
kauneinta. Kun ihminen vain koko elämänsä kokeilee, täyttyy hänen
elämänsä."

"Tuo Cagliostro, jota puolustatte", sanoi Ludvig XVI, "oli suuri
kuninkaitten vihollinen."

Gilbert muisti kaulanauha-jutun. [Dumas'n kahdessa edellisessä
romaanissa esitetään Cagliostron osuus tähän häväistysjuttuun, jossa
Marie-Antoinette syyttömästi joutui kansan halveksimaksi. -- _Suom._]

"Teidän majesteettinne kai tarkoittaa kuningattarien?"

Ludvig vavahti tämän pistoksen tuntiessaan.

"Niin", sanoi hän. "Hän käyttäytyi siinä Ludvig de Rohanin jutussa
kauttaaltaan sopimattomasti."

"Sire, siinä, niinkuin kaikessa muussakin, Cagliostro vain täytti
kutsumuksensa ihmisenä; hän kokeili. Tieteessä, moraalissa,
politiikassa ei ole hyvää eikä pahaa, ei muuta kuin varmennettuja
ilmiöitä, saavutettuja tosiseikkoja. Suon teille kuitenkin kantanne,
sire. Sanon vielä, että ihminen voi useinkin ansaita moitetta, ja
sellainen moitekin saattaa kerran muuttua hänelle kiitokseksi, sillä
jälkimaailma monasti korjailee ihmisten arvosteluja. Mutta minä en
ole opiskellessani pitänyt lukua ihmisestä, sire, vaan filosofista ja
tiedemiehestä."

"Hyvä on, hyvä on", sanoi kuningas, joka tunsi vielä tuskaa, saatuaan
haavan sekä ylpeyteensä että sydämeensä, "hyvä on. Unohdamme
kreivittären, joka ehkä kärsii."

"Herätän hänet, sire, jos teidän majesteettinne tahtoo, mutta olisin
kuitenkin suonut lippaan tulevan tänne hänen nukkuessaan."

"Miksi?"

"Säästääkseni häneltä liian kovan läksytyksen."

"Tuossa se tuodaan", sanoi kuningas. "Odottakaa."

Kuninkaan tahto oli tarkoin täytetty. Lipas, joka oli löydetty
Charnyn hotellista Pas-de-Loupin huostasta, ilmestyi nyt kuninkaan
työhuoneeseen kreivittären eteen, joka ei sitä nähnyt.

Kuningas ilmaisi kädenliikkeellä upseerille tyytyväisyytensä. Upseeri
poistui.

"No!" virkahti Ludvig XVI.

"Tämä on sama, joka minulta varastettiin."

"Avatkaa se", pyysi kuningas.

"Sire, avaan sen kyllä, jos teidän majesteettinne tahtoo. Minun on
vain edeltäpäin ilmaistava eräs seikka teidän majesteetillenne."

"Mikä?"

"Sire, niinkuin jo mainitsin, tässä lippaassa on vain helposti
luettavia ja helposti varastettavia papereita, joista riippuu naisen
kunnia."

"Ja se nainen on kreivitär?"

"Niin, sire. Tämä kunnia ei pilaannu, vaikka kaikki tuleekin teidän
majesteettinne tietoon. Avatkaa, sire", sanoi Gilbert lähestyen
lipasta ja ojentaen avaimen.

"Viekää lipas pois", vastasi Ludvig XVI kylmästi, "se kuuluu teille."

"Kiitos, sire ja mitä teemme kreivittärelle?"

"Älkää häntä ainakaan täällä herättäkö. Tahdon välttää yllätyksiä ja
tuskia."

"Sire", sanoi Gilbert, "rouva kreivitär herää vasta siellä, minne
katsotte parhaaksi hänet toimittaa."

"Siis kuningattaren luona."

Ludvig soitti. Upseeri astui sisään.

"Herra kapteeni", sanoi kuningas, "rouva kreivitär on pyörtynyt
kuullessaan Pariisin uutisia. Toimittakaa hänet kuningattaren luo."

"Paljonko aikaa tarvitaan tähän siirtämiseen?" kysyi Gilbert
kuninkaalta.

"Noin kymmenen minuuttia", vastasi tämä.

Gilbert ojensi kätensä kreivitärtä kohden.

"Valveutukaa neljännestunnin päästä", sanoi hän.

Upseerin viittauksesta tuli kaksi sotilasta, jotka kantoivat
kreivittären kahden tuolin varassa.

"Nyt, tohtori, mitä vielä tahdotte?" kysyi kuningas.

"Sire, suosiota, jonka nojalla voin lähestyä teidän majesteettianne
ja samalla hyödyttää teitä."

Kuningas mietti.

"Selittäkää tarkemmin", pyysi hän.

"Tahtoisin olla kuninkaan ylimääräisenä lääkärinä", sanoi Gilbert.
"En olisi siten kenenkään tiellä. Se on kunniavirka, pikemmin
luottamustoimi kuin arvoasema."

"Suostun", sanoi kuningas. "Hyvästi, herra Gilbert. Viekää parooni
Neckerille paljon terveisiä. Hyvästi!"

Sitten mennessään kuningas huusi:

"Illalliseni!"

Ludvig ei missään tilanteessa unohtanut illallistaan.




XXV

KUNINGATTAREN LUONA


Sillä aikaa kun kuningas valmistautui filosofisesti taistelemaan
vallankumousta vastaan, ottaen selkoa salatieteistä, oli kuningatar
toisella tavalla perusteellisena ja syvänä filosofina koonnut
ympärilleen suureen työhuoneeseensa kaikki ne, joita nimitettiin
uskollisiksi, ehkä sen vuoksi, että kuningatar ei vielä ollut antanut
heille tilaisuutta uskollisuutensa osoittamiseen.

Kuningattarenkin luona kerrottiin kamalan päivän kaikki
yksityiskohdat. Hän oli ensimäisenä saanut kaikesta tiedon, sillä kun
tunnettiin hänen uhkarohkeutensa, ei kukaan arkaillut kertoa hänelle
vaarasta.

Kuningattaren luona oli kenraaleja, hoviherroja, pappeja ja naisia.

Ovilla ja näiden ovien eteen ripustettujen verhojen takana oli ryhmä
nuoria upseereja. He olivat urhoollisia ja innostuneita, sillä he
näkivät tässä kauan aikaa odotetussa kapinassa tilaisuuden käyttää
turnajaisten tavoin aseitaan naisten edessä.

Kaikki kuningasvallan ystävät ja palvelijat olivat jännittyneinä
kuunnelleet Pariisin uutisia, joita Lambescq kertoi. Ruhtinasherttua
oli ottanut tapauksiin osaa ja rientänyt Tuilleriein taistelusta
vielä tomuisen rykmenttinsä kanssa Versaillesiin, kertoakseen
jonkinmoisena lohdutuksena tosiseikat henkilöille, jotka
liioittelivat kylläkin suuren vaaran vielä suuremmaksi.

Kuningatar istui pöydän ääressä.

Hän ei ollut enää lempeä ja kaunis morsian, Ranskan suojelusenkeli,
jommoisena olemme hänet nähneet tämän kertomussarjan alussa astuvan
rajan yli oliivinlehvä kädessään. Hän ei edes enää ollut tuo kaunis
ja siro prinsessa, jonka olemme nähneet prinsessa de Lamballen kanssa
astuvan eräänä iltana Mesmerin salaperäiseen asuntoon nauravana ja
epäilevänä tarkkaamaan taiturin ihmesoikkoa, kysyäkseen millaiseksi
hänen tulevaisuutensa muodostuisi.

Ei! Hän oli ylpeä ja päättäväinen kuningatar, joka rypisti
silmäkulmiaan ja hymyili halveksivasti. Hän oli nainen, jonka sydän
oli menettänyt osan rakkaudestaan, saaden hellän ja elävöittävän
tunteen sijalle ensimmäiset pisarat sappea, jota sittemmin
taukoamattomasti valui vereen.

Hän oli se nainen, joka vastasi Versaillesin kuvagallerian kolmatta
taulua, ei enää Marie-Antoinette, ei enää Ranskan kuningatar, vaan
se, jota alettiin yleisesti nimittää Itävallattareksi.

Hänen takanaan oli puolittain lojuvassa asennossa nuori liikkumaton
nainen, jonka pää oli taivutettu taaksepäin sohvapielukselle, toinen
käsi otsalla. Se oli rouva de Polignac.

Nähdessään Lambescqin herttuan teki kuningatar sellaisen epätoivoista
iloa ilmaisevan liikkeen kuin sanoakseen: "Vihdoinkin saamme tietää
kaikki."

Ruhtinas kumarsi, samalla viitaten pyytävänsä anteeksi, että hänen
saappaansa olivat tomuiset, vaatteensa tahraiset ja miekkansa
käyristynyt, niin ettei se ollut kokonaan mennyt tuppeen.

"No, herra de Lambescq"; aloitti kuningatar, "te tulette siis
Pariisista?"

"Niin, teidän majesteettinne."

"Mitä kansa tekee?"

"Surmaa ja polttaa."

"Huumauksen vai vihan vallassa?"

"Julmuuden riivaamana."

Kuningatar mietti kuin aikoen olla samaa mieltä kansasta. Sitten hän
jatkoi pudistaen päätänsä:

"Ei, ruhtinas", sanoi hän, "kansa ei ole julma, ei ainakaan syyttä.
Älkää siis peitelkö minulta mitään. Onko se hulluutta? Onko se vihaa?"

"Minä luulen, että se on hulluuteen asti menevää vihaa."

"Vihaa ketä kohtaan? Nyt te jälleen epäröitte, ruhtinas. Jos
kerrotte tuolla tavoin, en tiedustelekaan teiltä, vaan toimitan
jonkun Pariisiin ottamaan selkoa. Hän tarvitsee matkaan tunnin,
kuulustellakseen tunnin ja palatakseen tunnin. Kolmen tunnin päästä
hän kertoisi Pariisin tapahtumat yksinkertaisesti ja selvästi kuin
Homeroksen sanansaattajat." Herra de Dreux-Brézé lähestyi hymyhuulin.

"Mutta, madame", huomautti hän, "mitä te välitätte Pariisin rahvaan
vihasta! Eihän se mitenkään koske teihin. Rahvas voi vihata mitä
muuta tahansa, mutta ei teitä."

Kuningatar ei ollut edes huomaavinaankaan tätä kohteliaisuutta.

"Kertokaa, kertokaa, ruhtinas", pyysi hän Lambescqilta.

"No siis! Kansa toimii vihan vallassa."

"Vihaten minuako?"

"Kaikkea, mikä sitä vallitsee."

"No niin, siinä toki totuus, tunnen sen!" sanoi kuningatar
päättäväisesti.

"Olen soturi, teidän majesteettinne", lausui ruhtinas.

"Hyvä, hyvä! Puhukaa siis meille soturin tavoin. Mitä meidän siis on
tehtävä?"

"Ei mitään, madame."

"Mitä! Ei mitään", huudahti kuningatar käyttäen hyväkseen mutinaa,
jonka nämä sanat olivat synnyttäneet hänen koristepukuisten ja
kultamiekkaisten seuralaistensa keskuudessa, "-- ei mitään! Te,
lotringilainen ruhtinas, tulette sanomaan sellaista kuningattarelle
hetkenä, jona omien sanojenne mukaan kansa surmaa ja polttaa. Te
sanotte, ettei ole mitään tehtävänä."

Uusi sorina, mutta tällä kertaa ilmaisten hyväksymistä, vastasi
Marie-Antoinetten sanoihin.

Hän kääntyi, loi katseen ympäröivään joukkoon ja etsi kaikkien näiden
hehkuvien silmien joukosta niitä, joista välkkyi kirkkain tuli,
luullen sen kuvastavan suurinta uskollisuutta.

"Ei mitään!" vakuutti ruhtinas; "sillä jos annetaan pariisilaisten
tyyntyä, niin he tyyntyvät: he eivät ole sotaisia muulloin kuin
ärsytettäessä. Miksi heille soisimme taistelun kunnian ja menisimme
kamppailun vaaraan? Pysykäämme levollisina, ja kolmen päivän päästä
ei Pariisissa enää ole mistään puhetta."

"Mutta Bastilji, monsieur!"

"Bastilji! Sen portit suljetaan, ja ne, jotka ovat sen valloittaneet,
suljetaan sinne, siinä kaikki."

Ääneti kuuntelevan joukon keskuudesta kuului heikkoa naurua.
Kuningatar jatkoi:

"Olkaa varuillanne, ruhtinas, nyt te rauhoitatte minua liiaksi." Ja
miettiväisen näköisenä, nojaten leukaansa kämmeneen, hän astui rouva
de Polignacin luo, joka kalpeana ja surullisen näköisenä oli vaipunut
omiin ajatuksiinsa.

Kreivitär oli kuunnellut näitä uutisia ilmeisen kauhun vallassa.
Hän hymyili vasta silloin, kun kuningatar seisahtui hänen eteensä
ja hymyili hänelle, ja sittenkin se hymy oli kalpea ja väritön kuin
kuoleva kukka.

"No, kreivitär", kysyi kuningatar, "mitä te sanotte tästä kaikesta?"

"En mitään", kuului vastaus.

"Mitä? Ette mitään?"

"En."

Ja hän pudisti päätänsä tavattoman masentuneen näköisenä.

"Kas, kas", sanoi kuningatar hiljaa kumartuen kreivittären korvaa
kohden, "Diane-ystävättäremme pelkää."

Sitten hän lisäsi hiljaa:

"Mutta missä on uskalias rouva de Charny? Tunnen tarvitsevani hänen
apuaan rauhoittuakseni."

"Kreivitär aikoi poistua", sanoi rouva de Misery, "kun hän sai käskyn
mennä kuninkaan luokse."

"Vai kuninkaan luo!" vastasi Marie-Antoinette hajamielisesti.

Vasta silloin kuningatar huomasi, kuinka kummallinen hiljaisuus oli
syntynyt hänen ympärilleen.

Nämä uskomattomat, ennenkuulumattomat tapaukset, joista tiedot
olivat saapuneet peloittavien iskujen tavoin Versaillesiin, olivat
herättäneet rohkein missäkin pikemmin hämmästyksen kuin pelon
masennustilan. Kuningatar huomasi, että hänen täytyi saada nämä
lannistuneet mielet virkistymään.

"Eikö kukaan siis neuvo minua?" kysyi hän. "Ellei, niin sitten neuvon
itse itseäni."

Jokainen lähestyi Marie-Antoinettea.

"Kansa ei ole paha", sanoi hän, "sitä on vain johdettu harhaan. Se
vihaa meitä, sillä se ei tunne meitä: lähestykäämme sitä."

"Siis rangaistaksemme heitä", virkahti muuan ääni, "sillä se on
epäillyt hallitustansa, ja se on rikos."

Kuningatar katsoi sinne päin, mistä ääni oli tullut, ja tunsi parooni
de Bezenvalin.

"Tekö se olettekin, herra parooni", sanoi hän; "annatteko meille
jonkun hyvän neuvon?"

"Neuvo on jo lausuttu, madame", vastasi Bezenval kumartaen.

"Kuningas siis rangaiskoon", sanoi Marie-Antoinette, "mutta hyvän
isän tavoin."

"Ken rakastaa, hän rankaisee", vahvisti parooni.

Sitten hän jatkoi kääntyen Lambescqin ruhtinaan puoleen:

"Ettekö ole samaa mieltä kanssani, ruhtinas? Kansahan on tehnyt
murhia..."

"Joita se itse valitettavasti sanoo vain vastatoimeksi", lausui
lempeä ja kirkas ääni, jonka kuullessaan kuningatar käännähti.

"Olette oikeassa, prinsessa. Ja juuri siinä kansa erehtyykin, rakas
Lamballe. Siksi olemmekin anteeksiantavia."

"Mutta", jatkoi prinsessa aralla äänellään, "ennenkuin päättää,
pitääkö rangaista, olisi kai harkittava, kyetäänkö voittamaan."

Kaikki huudahtivat vastustaen totuutta, joka kuului tämän ylevän
olennon suusta.

"Voittamaan! Entä sveitsiläiset?" sanoi muuan.

"Ja saksalaiset?" muistutti toinen.

"Ja kaarti?" esitti kolmas.

"Epäillään armeijaa ja aatelistoa!" huudahti nuori mies, joka oli
puettu Berchenyn husaarien luutnantin asuun. -- "Olemmeko ansainneet
sellaisen häpeän? Ajatelkaahan, madame, että huomispäivänä, jos
kuningas vain tahtoo, hän voi koota neljäkymmentä tuhatta miestä,
lähettää ne Pariisiin ja hävittää Pariisin. Ajatelkaa, että
neljäkymmentä tuhatta uskollista sotilasta vastaa puolta miljoonaa
kapinoitsevaa pariisilaista."

Täten puhunut nuori mies olisi epäilemättä voinut virkkaa monta muuta
tällaista painavaa perustetta, mutta hän vaikeni äkkiä nähdessään
kuningattaren katseen kiintyneen puoleensa. Hän oli puhunut keskeltä
upseeriryhmää ja innostuksessaan mennyt pitemmälle kuin hänen
sotilasarvonsa ja hovisäännöt sallivat. Hän siis vaikeni, kuten
mainitsimme, häpeissään sanojensa vaikutuksesta. Mutta se oli jo
myöhäistä: kuningatar oli tarttunut lauseisiin.

"Tunnetteko siis tilanteen?" kysyi hän ystävällisesti.

"Tunnen, teidän majesteettinne", vastasi nuori mies punastuen; "minä
olin Champs-Elyséesilla."

"Puhukaa siis pelkäämättä, puhukaa."

Lambescqin ruhtinas ja parooni de Bezenval peräytyivät yhtaikaa
askeleen taaksepäin, ikäänkuin pitäen arvolleen sopimattomana ottaa
osaa tällaiseen neuvotteluun. Kuningatar ei huomannut tai ei tahtonut
huomata tätä väistymistä.

"Sanotte siis, että kuninkaalla on neljäkymmentä tuhatta sotilasta?"
lausui kuningatar.

"Niin, teidän majesteettinne."

"Pariisin lähistöllä?"

"Saint-Denisissä, Saint-Mandéssa, Montmartrella ja Grenellessä."

"Selittäkää yksityiskohtaisesti", huudahti kuningatar.

"Madame, ruhtinas de Lambescq ja parooni de Bezenval voivat sen tehdä
paljoa paremmin kuin minä."

"Jatkakaa. Kuuntelen mielelläni teidän puhuvan noista
yksityiskohdista. Kuka komentaa näitä neljääkymmentä tuhatta miestä?"

"Ensiksikin herrat de Lambescq ja de Bezenval. Sitten Condén prinssi,
herra de Narbonne-Fritzlar ja herra de Salkenaym."

"Onko se totta, ruhtinas?" kysyi kuningatar kääntyen ensiksimainitun
puoleen.

"On", myönsi tämä kumartaen.

"Montmartrella on kokonainen kanuunaosasto", jatkoi nuori mies.
"Kuudessa tunnissa voidaan koko Montmartren läheinen esikaupunki
tuhota. Kun Montmartre antaa ampumismerkin, kun Vincennes vastaa
siihen, kun kymmenen tuhatta miestä tulee Champs-Elyséesin kautta,
toiset kymmenen tuhatta Enfer-vallituksen kautta, kymmenen tuhatta
Saint-Martin-portista, kymmenen tuhatta Bastiljin kautta, kun Pariisi
kuulee laukauksia kaikilta neljältä taholta, ei se voi puolustautua
kahtakymmentäneljää tuntia kauempaa."

"Ainakin yksi siis selittää ihan suoraan. Tuossa on täydellinen
suunnitelma. Mitä te siihen sanotte, herra de Lambescq?"

"Minä vastaan", lausui ruhtinas halveksivasti, "että
husaariluutnantti on täydelleen kenraali."

"Hän on ainakin", sanoi kuningatar, joka huomasi nuoren upseerin
kalpenevan suuttumuksesta, "hän on ainakin soturi, joka ei vaivu
epätoivoon."

"Kiitos, madame", lausui nuori mies kumartaen. "En tiedä, mitä teidän
majesteettinne päättää tehdä, mutta pyydän saada kuulua niihin, jotka
ovat valmiit kuolemaan teidän tähtenne. Näin tehdessäni täytän vain
velvollisuuteni, jonka neljäkymmentä tuhatta sotilasta on valmiina
täyttämään samaten, päälliköistämme puhumattakaan."

Ja viime sanat virkkaessaan nuori mies kumarsi kohteliaasti
ruhtinaalle, joka oli häntä melkein solvaissut.

Tämä sävyisyys herätti kuningattaren huomiota vielä enemmän kuin sen
edellä lausuttu uskollisuuden vakuutus.

"Mikä on nimenne, monsieur?" kysyi hän nuorelta upseerilta. "Parooni
de Charny, madame", vastasi tämä kumartaen. "De Charny!" huudahti
Marie-Antoinette punastuen vastoin tahtoaan. "Oletteko kreivi de
Charnyn sukulainen?"

"Olen hänen veljensä, madame."

Ja nuori mies kumarsi sirosti vielä syvempään kuin äsken.

"Minun olisi pitänyt tuntea", sanoi kuningatar voittaen häminsä ja
luoden varman katseen ympäristöönsä; "ensimmäisistä lausumistanne
sanoista muuan uskollisimpia palvelijoitani. Kiitos, parooni. Mistä
johtuu, että nyt vasta näen teidät ensi kertaa hovissani?"

"Madame, vanhempi veljeni, joka on astunut täyttämään isämme
tehtäviä, määräsi minut jäämään rykmenttiin, ja niinä seitsemänä
vuonna, joina minulla on ollut kunnia kuulua kuninkaan armeijaan, en
ole käynyt muuta kuin kaksi kertaa Versaillesissa."

Kuningatar katsoi pitkään nuoren miehen kasvoihin.

"Olette veljenne näköinen", sanoi hän. "Aion torua häntä siitä, että
hän on antanut teidän itse pitää huolta tulostanne hoviin."

Kuningatar kääntyi ystävättäreensä kreivittäreen päin, joka koko
tämän kohtauksen aikana oli ollut liikkumattomana.

Mutta niin ei ollut muun seurueen laita. Kun upseerit innostuivat
kuningattaren nuorelle miehelle osoittaman ystävällisyyden johdosta,
suurensivat he parhaimpansa mukaan tunteitaan kuningasvaltaa kohtaan,
ja joka ryhmän kuuli nyt sanoissaan osoittavan sellaista sankaruutta,
että sillä olisi luullut voivan voittaa vaikka koko Ranskan.

Marie-Antoinette käytti hyväkseen tätä mielialaa, joka
silminnähtävästi mielisteli hänen salaisia ajatuksiaan. Hän tahtoi
mieluummin taistella kuin alistua, kuolla kuin väistyä. Saatuaan
kuulla ensimmäiset pariisilaiset uutiset, hän oli heti päättänyt
ryhtyä itsepäiseen toimintaan tätä kapinallisuutta vastaan, joka
uhkasi niellä kaikki Ranskan yläluokan etuoikeudet.

Mikä sokea, mikä järjetön voima onkaan numeroissa ja toiveissa!
Numero, jonka jälkeen liitetään nollia, sivuuttaa piankin kaikki
mahdollisuuden rajat.

Samanlaisia ovat salavehkeilijän tai tyrannin toiveet. Perin
heikoille toiveille perustuu ensin innostus, tälle rakentuu
jättiläismäisiä ajatuksia, jotka sitten yhdestä ainoasta
tuulenhenkäisystä haihtuvat pikemmin kuin olivat paisuneet.

Kun nuori varakreivi de Charny oli lausunut muutaman sanan, kun
ympärillä kaikui innostuneitten seuralaisten hurraahuutoja, kuvitteli
Marie-Antoinette jo olevansa suuren armeijan etunenässä. Hän oli
kuulevinaan vaarattomien kanuunoittansa jyskeen ja iloitsi siitä
kauhusta, jonka nämä saivat aikaan pariisilaisissa, kuin todellisesta
voitosta.

Hänen ympärillään miehet ja naiset, nuoruuden, luottamuksen
ja rakkauden huumaamina, kerskuivat loistavista husaareista,
muhkeista rakuunoista, peloittavista sveitsiläisistä, jyrisevistä
kanuunaväkijoukoista ja pilkkasivat rahvaan kömpelöitä seipäännenään
kiinnitettyjä peitsiä, joiden kärkiin kuitenkin kerran oli pistettävä
Ranskan aateliston kuuluisimpien jäsenten päät.

"Minä pelkään enemmän peistä kuin pyssyä", sopersi prinsessa de
Lamballe.

"Siksi, että se näyttää rumemmalta, rakas Thérèse", vastasi
kuningatar nauraen. "Mutta ole rauhassa. Eivät meikäläiset
pariisilaiset piikkimiehet vastaa Moratin kuuluisia sveitsiläisiä
piikkimiehiä, ja nykyajan sveitsiläisillä ei ole olemassa ainoastaan
piikkejä, vaan myös musketit, joilla he osaavat, Jumalan kiitos,
erinomaisen hyvin ampua."

"Siitä minä kyllä vastaan!" sanoi parooni de Bezenval.

Kuningatar kääntyi vielä kerran rouva de Polignacin puoleen
nähdäkseen, olivatko nämä monet vakuutukset vihdoinkin rauhoittaneet
häntä. Mutta kreivitär oli entistä kalpeampi ja vapisi yhä enemmän.

Hellyydessään tätä ystävätärtä kohtaan kuningatar toisinaan uhrasi
kuninkaallisen ylpeytensäkin ja pyysi häntä näyttämään iloisemmalta.

Nuori nainen pysyi synkkänä ja näytti vaipuneen kovin tuskallisiin
ajatuksiin. Mutta tämä masentuminen ei saanut muuta aikaan kuin
suretti kuningatarta. Nuorissa upseereissa säilyi innostus yhtä
suurena, ja jättäen päällikkönsä syrjään he kokoontuivat nuoren
toverinsa varakreivi de Charnyn ympärille, ryhtyen luomaan
taistelusuunnitelmaa.

Keskellä tätä kuumeista hyörinää tuli kuningas yksinään sisään,
kenenkään ilmoittamatta, vailla kaikkia ritarimerkkejä ja hymyillen.
Kuningatar, joka vielä oli huumeissaan muissa herättämästään
innostuksesta, riensi häntä kohden.

Heti kuninkaan tultua kaikki keskustelu vaikeni, ja täydellinen
hiljaisuus tuli sen sijalle. Jokainen tahtoi kuulla valtiaansa sanan,
joka sähköttää ja alistaa.

Kun pilviin on kokoontunut kylliksi paljon sähköä, riittää pieninkin
sysäys saamaan räjähdyksen aikaan. Hovilaisten silmissä olivat
kuningas ja kuningatar kaksi toisiansa lähestyvää sähkövoimaa, josta
kohta salama iskee. Vavisten odotettiin ensimmäisiä sanoja kuninkaan
suusta.

"Madame", lausui Ludvig XVI, "kaikkien näiden tapausten keskellä on
unohdettu tarjota minulle illallista. Olkaa niin hyvä ja antakaa
minun aterioida omalla puolellanne."

"Täällä!" huudahti kuningatar hämmästyneenä.

"Jos teille vain sopii."

"Mutta... sire..."

"Keskustelitte, se on kyllä totta. Mutta syödessä minä kyllä
puhelenkin."

Yksi ainoa sana, illallinen, oli jäähdyttänyt kaiken innostuksen.
Mutta kuullessaan nuo viimeiset sanat: "Syödessäni minä kyllä
puhelenkin", ei nuori kuningatarkaan voinut uskoa muuta kuin että
noin suuren rauhallisuuden takana oli hiukan sankarillisuutta.

Kuningas tahtoi epäilemättä levollisuudellaan osoittaa olevansa
järkkymätön näiden kamalien tapausten edessä.

Niin kyllä! Maria Teresian tytär saattoi uskoa, että Ludvig Hurskaan
jälkeläinen ei tällaisena hetkenä ollut riippuvainen jokapäiväisen
elämän aineellisista huolista.

Marie-Antoinette erehtyi. Kuninkaan oli nälkä, siinä kaikki.




XXVI

KUNINKAAN ILLALLINEN HEINÄKUUN 14 PÄIVÄNÄ 1789


Marie-Antoinette antoi määräyksen, ja kuninkaalle tarjottiin
illallinen pienessä pöydässä kuningattaren omassa työhuoneessa.

Mutta kävikin toisin kuin kuningatar oli odottanut. Ludvig XVI pysyi
vaiti, jotta mikään ei häiritsisi häntä aterioidessa.

Marie-Antoinetten koettaessa saada innostusta leimuamaan kuningas
ahmi ruokaa suuhunsa.

Upseerien mielestä ei tämä aterioimisen ilo sopinut Ludvig Hurskaan
jälkeläiselle; he muodostivat ryhmiä, joiden mieliala ei ehkä
ollutkaan niin kunnioittava kuin tilanne olisi vaatinut.

Kuningatar punastui; kärsimättömyyttä ilmeni hänen kaikissa
liikkeissään. Tämä hieno, ylhäismielinen, hermoherkkä luonne ei
voinut käsittää, että ruumis saa voiton sielusta. Hän lähestyi
kuningasta, tuodakseen siten pöydän luo kaikki ne, jotka siitä
loittonivat.

"Sire", lausui hän, "eikö teillä ole mitään määräyksiä annettavana?"

"Mitä määräyksiä?" kysyi kuningas, suu täynnä ruokaa. "Ettekö tahdo
tänä vaikeana hetkenä olla meidän Egerianamme?"

Ja näin sanoessaan hän hyökkäsi käsiksi tryffeleillä höystettyyn
pyyhyn.

"Sire", sanoi kuningatar. "Numa oli rauhaa rakastava kuningas. Mutta
tänä hetkenä ajatellaan, että me tarvitsemme sotaisen kuninkaan, ja
jos teidän majesteettinne tahtoo ottaa esikuvakseen muinaisuuden, ei
teidän sovi olla Tarquiniuksena, vaan Romuluksena."

Kuningas hymyili niin rauhallisesti, että se melkein tuntui
autuaallisuudelta.

"Ovatko nuo herratkin sotaisia?" kysyi hän.

Ja hän kääntyi upseerien ryhmää kohti. Aterioiminen oli tehnyt
hänen katseensa kirkkaammaksi, ja toisten mielestä siitä loisti
urhoollisuus.

"Olemme, sire!" huusivat kaikki yhtaikaa. "Me emme vaadi muuta kuin
sotaa!"

"Hyvät herrat, hyvät herrat!" sanoi kuningas. "Toden totta tuotatte
minulle suurta mielihyvää todistaessanne täten, että voin tarpeen
tullen luottaa teihin, Mutta minulla on tänä hetkenä sekä neuvosto
että vatsa. Edellinen neuvoo, mitä minun tulee tehdä, jälkimäinen,
mitä teen."

Hän purskahti nauruun ja ojensi palvelevalle upseerille ruuan
jätteitä täynnä olevan lautasen, ottaakseen puhtaan. Hämmästyksen
ja nyreyden mutinaa kuului tästä aatelisjoukosta, joka olisi ollut
valmis vuodattamaan verensä kuninkaan viittauksesta.

Kuningatar kääntyi poispäin ja polki jalkaa. Lambescqin ruhtinas
astui hänen luokseen.

"Katsokaahan, madame", sanoi hän; "hänen majesteettinsa ajattelee
epäilemättä samoin kuin minäkin, että parasta on odottaa. Se on
varovaisuutta, ja vaikka minussa ei sitä ole, niin varovaisuus on
tällaisina aikoina välttämätön ominaisuus."

"Niin kyllä, se on välttämätön ominaisuus", lausui kuningatar purren
huultansa.

Ja peräti murheellisena hän meni nojautumaan lieden reunaa vasten,
katse suunnattuna yöhön, sielu epätoivon valtaamana.

Kuninkaan ja kuningattaren erilaisen mielialan huomasi jokainen.
Kuningatar saattoi vaivoin pidättää kyyneleitään. Kuningas söi
hyvällä ruokahalulla, joka aina on ollut Bourbon-suvun jäsenillä.

Vähitellen alkoi sali tyhjentyä. Ryhmät supistuivat niinkuin
päivänpaisteessa lumi sulaa puistoissa ja hangen sijasta näkyy siellä
täällä musta, kasvuton maa.

Kun kuningatar näki tämän sotaisen ryhmän haihtuvan, johon hän oli
täydellisesti luottanut, oli hän tuntevinaan koko mahtinsa katoavan,
kuten muinoin Herran henkäisyn edessä hupenivat assyrialaisten ja
amalekilaisten armeijat, jotka yö tai meri ainiaaksi nieli kadoksiin.

Hän heräsi tästä herpaantumisesta kuullessaan kreivitär Julesin
lempeän äänen, kun tämä lähestyi häntä kälynsä Diane de Polignacin
kanssa.

Tämän äänen kuuluessa palasi häipynyt tulevaisuus, suloinen
tulevaisuus, kukkineen ja palmuineen ylpeän naisen sydämeen.
Luotettava ja todella uskollinen ystävätär oli kallisarvoisempi kuin
kymmenen kuningaskuntaa.

"Oh, sinä, sinä", lausui hän sulkien kreivitär Julesin syliinsä,
"minulle jää siis kuitenkin yksi ystävä."

Ja kauan pidätetyt kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään,
virtasivat pitkin poskia ja kostuttivat hänen poveaan. Mutta nämä
kyyneleet eivät olleet katkeria, vaan suloisia; ne eivät ahdistaneet,
vaan kohottivat rintaa.

Hetkisen vallitsi hiljaisuus, jollaikaa kuningatar painoi
kreivittären rintaansa vasten.

Herttuatar pidellen kälyään kädestä katkaisi vaitiolon.

"Madame", sanoi hän niin aralla äänellä, että tuntui kuin häntä olisi
hävettänyt lausua ajatuksiaan, "en usko hänen majesteettinsa hylkivän
ehdotusta, jonka aion tehdä."

"Mitä ehdotusta?" kysyi kuningatar; "puhukaa, herttuatar, puhukaa."

Ja valmistautuessaan kuuntelemaan herttuatarta kuningatar nojautui
suosikkinsa kreivittären olkapäätä vasten.

"Madame", jatkoi herttuatar, "ajattelemani ehdotuksen on tehnyt
henkilö, jonka pätevyyttä teidän majesteettinne pitää arvossa:
hänen kuninkaallinen korkeutensa madame Adélaïde, kuninkaan täti.
Olot ovat vaikeat. Ihmiset ovat liioitelleet suosiota, joka meidän
suvullamme on teidän majesteettinne silmissä. Panettelu tahraa sitä
jaloa ystävyyttä, jota te olette suvainnut osoittaa meille palkkioksi
kunnioittavimmasta uskollisuudestamme."

"Mutta, herttuatar", virkkoi kuningatar alkaen hiukan kummeksua,
"enkö mielestänne ole ollut kylliksi urhoollinen? Enkö ole rohkeasti
puolustanut ystävyysliittojani yleistä mielipidettä, hovia, kansaa,
kuningasta vastaan?"

"Päinvastoin, madame. Teidän majesteettinne on niin ylevästi
puolustanut ystäviään, että olette tarjonnut oman rintanne ottamaan
vastaan kaikki iskut. Kun nyt vaara on suuri, jopa peloittavakin,
olisivat nämä samat kuningattaren puolustamat ystävät raukkamaisia ja
huonoja alamaisia, elleivät tekisi kuningattarelle samaa palvelusta."

"Se on hyvin, se on kauniisti sanottu!" virkkoi Marie-Antoinette
syleillen innoissaan kreivitärtä, jota hän kaiken aikaa oli painanut
poveaan vasten, toisella kädellään puristaen rouva de Polignacin
kättä.

Mutta molemmat kalpenivat sen sijaan että olisivat ylpeinä
kohottaneet päänsä saadessaan osakseen hallitsijattarensa syleilyn.

Rouva Jules de Polignac koetti irroittautua kuningattaren syleilystä,
mutta tämä painoi hänet vain rintaansa vasten.

"Mutta", sopersi rouva Diane de Polignac, "teidän majesteettinne ei
kai oikein ymmärrä, mitä meillä on kunnia ilmoittaa torjuaksemme ne
iskut, jotka uhkaavat valtaistuinta, kuningattaren persoonaa, ehkä
juuri sen ystävyyden vuoksi, jota olemme saaneet nauttia. On olemassa
tuskaa tuottava keino, sydämillemme raskas uhraus, mutta meidän on
siihen alistuttava, sillä välttämättömyys vaatii sitä."

Nämä sanat kuullessaan oli kuningattaren vuoro kalveta, sillä hän
tunsi, että voimakkaan ja uskollisen ystävyyden sijasta ilmenikin
pelko tämän esipuheen ja tämän arkuuden takaa.

"Puhukaa suoraan", sanoi hän. "Sanokaa, herttuatar, mitä tarkoitatte
tuolla uhrauksella?"

"Uhraus koskee yksinomaan meitä", vastasi tämä. "Jumala tietää, miksi
meitä Ranskassa vihataan. Kun erkaannumme valtaistuimen luota, saa
se entisen loistonsa, näette jälleen palaavan kansan rakkauden, joka
meidän läsnäolomme johdosta on joko sammunut tai häiriintynyt."

"Aiotteko poistua?" huudahti kuningatar kiihkeästi. "Kuka sen on
sanonut? Kuka sitä on vaatinut?"

Ja hän lykkäsi hellästi hänet hiukan loitommalle kädellään ja katsoi
hätääntyneenä kreivitär Julesiin, joka painoi päänsä kumaraan.

"En minä", sanoi kreivitär Jules. "Minä en tahdo muuta kuin jäädä
tänne."

Mutta hän sanoi sen sellaisella äänellä kuin olisi tahtonut lausua:
Käskekää minun lähteä, madame ja minä lähden.

Oi, pyhä ystävyys, pyhä side, joka voi liittää kuningattaren ja
alamaisen eroamattomasti toisiinsa! Oi pyhä ystävyys, joka on
sankarillisempi kuin rakkaus ja kunnianhimo, nuo kaksi ihmissydämen
jaloa tautia! Kuningatar kaasi kumoon alttarin, jonka hän sinulle oli
sydämeensä rakentanut. Hänen ei tarvinnut muuta kuin luoda yksi ainoa
katse nähdäkseen sen, mitä hän kymmeneen vuoteen ei ollut huomannut:
kylmyyttä ja omanvoitonpyyntöä; ovathan ne puolustettavissa, ovat
ehkä oikeutettuja, anteeksiannettavia, mutta voiko tätä menettelyä
puolustaa, pitää oikeutettuna, antaa anteeksi se, joka vielä
rakastaa, kun toinen jo on lakannut rakastamasta?

Marie-Antoinette kosti tämän tuntemansa tuskan luomalla vain
jääkylmän katseen ystävättäreensä.

"Vai tämä on teidän mielipiteenne, herttuatar Diane!" sanoi hän
painaen kuumeisen kätensä rintaansa vasten.

"Valitettavasti en itse ole tätä määrännyt", vastasi Diane, "ei oma
tahtoni ole tähän pakoittanut, vaan kohtalo."

"Niin, kyllä, herttuatar", sanoi Marie-Antoinette,

Ja hän kääntyi kreivitär Julesin puoleen lausuen:

"Ja mitä te, kreivitär, sanotte?"

Kreivitär vastasi vuodattamalla omantunnon soimauksen synnyttämän
polttavan kyyneleen; hän oli täysin herpaantunut.

"Hyvä on", sanoi kuningatar, "hyvä on. Suloista on nähdä, kuinka
paljon saan rakkautta osakseni. Kiitos, kreivitär. Olette täällä
vaarassa, tämän rahvaan raivo ei tunne mitään rajoja, olette
oikeassa, ja minä vain olen ollut mieletön. Tahdotte jäädä,
uhrautuvaisuutenne pakottaa teitä siihen, mutta minä en voi ottaa
vastaan tätä uhrautuvaisuutta."

Kreivitär loi kauniit silmänsä kuningattareen. Mutta kuningatar ei
lukenut niistä ystävän uhrautumista, vaan naisellista heikkoutta.

"Te siis, herttuatar, olette päättänyt lähteä?" jatkoi kuningatar.

Ja hän korosti erikoisesti sanaa "te."

"Niin olen, teidän majesteettinne."

"Ehkä jollekin maatilallenne... kauas... hyvin kauas..."

"Madame, erotessani teistä tuottaa viisikymmentä penikulmaa yhtä
paljon tuskaa kuin sataviisikymmentäkin."

"Lähdette siis ulkomaille?"

"Niin kyllä, madame."

Huokaus vihloi kuningattaren sydäntä, mutta ei päässyt hänen
huuliltaan.

"Ja minne lähdette?"

"Reinin varrelle, madame."

"Hyvä. Puhuttehan saksaa, kreivitär", sanoi kuningatar sanomattoman
surullisesti, "sillä minähän sitä olen teille opettanut.
Kuningattarenne ystävyys on siis ainakin tässä suhteessa hyödyttänyt
teitä, ja siitä olen onnellinen."

Hän kääntyi sitten kreivitär Julesin puoleen sanoen:

"En tahdo erottaa teitä. Tahdotte jäädä ja annan täyden arvon teidän
aikomuksellenne. Mutta minä pelkään teidän puolestanne, minä tahdon
teidän lähtevän, minä käsken tiedän lähteä!"

Ja tällä kohtaa hän vaikeni, -- kaikista urhoollisista
ponnistuksistaan huolimatta hän ei olisi jaksanut mielenliikutustaan
hillitä, ellei kuningas, joka ei ollut ottanut osaa tähän
keskusteluun, olisi alkanut puhua.

Hänen majesteettinsa oli ennättänyt jälkiruokaan.

"Madame", virkkoi kuningas, "täällä on muita. Olkaa varovainen."

"Mutta, sire", huudahti kuningatar syrjäyttäen kaikki muut tunteet
kuninkaallisen arvokkuutensa tieltä, "ensinhän teidän on annettava
määräyksiä. Näettehän, täällä ei ole enää muita kuin kolme henkilöä,
mutta juuri niiden kanssa olette tekemisissä: herrat de Lambescq, de
Bezenval ja de Broglie. Antakaa määräykset!"

Kuningas kohotti epäröiden katseensa.

"Mitä te, herra de Broglie, ajattelette tästä kaikesta?" kysyi hän.

"Sire", vastasi vanha marski, "jos poistatte armeijan pariisilaisten
näkyvistä, niin sanotaan, että pariisilaiset ovat sen voittaneet. Jos
pidätte sen näkyvissä, täytyy armeijan voittaa heidät."

"Hyvin sanottu!" lausui kuningas, puristaen marskin kättä.

"Hyvin sanottu!" yhtyi herra de Bezenval.

Lambescqin ruhtinas yksinään pudisti päätänsä.

"Mitä siis on tehtävä?" kysyi kuningas.

"Komentakaa: eteenpäin!" sanoi vanha marski.

"Niin... eteenpäin!" huudahti kuningatar.

"Koska siis tahdotte: eteenpäin!" sanoi kuningas.

Tänä hetkenä ojennettiin kuningattarelle kirjelippu, jossa oli
seuraavat sanat: "Taivaan nimessä, madame, älkää hätäilkö! Odotan
pääseväni teidän majesteettinne puheille."

"Hänen käsialaansa!" jupisi kuningatar.

Sitten hän kääntyi kirjeentuojan puoleen sanoen:

"Onko kreivi de Charny huoneessani?" sanoi hän.

"Hän saapui perin tomuisena ja luulenpa verisenäkin", vastasi uskottu.

"Odottakaa hetkinen, hyvät herrat", sanoi kuningatar de Bezenvalille
ja de Broglielle, "odottakaa minua täällä; palaan kohta."

Ja hän riensi omaan huoneeseensa. Kuningas ei ollut liikauttanutkaan
päätänsä.




XXVII

OLIVIER DE CHARNY


Kun kuningatar tuli omaan huoneeseensa, tapasi hän siellä henkilön,
joka oli kirjeen lähettänyt.

Hän oli kolmenkymmenenviiden ikäinen kookasvartaloinen mies, jonka
kasvot kuvastivat voimaa ja päättäväisyyttä. Harmaansinisten silmien
katse oli terävä kuin kotkan, nenä oli suora ja leuka hyvin ulkoneva.
Tämä kaikki teki hänet sotilaallisen näköiseksi, mitä vielä lisäsi se
ryhti, jolla hän kantoi henkikaartin upseerin univormua.

Hänen kätensä vapisivat rikkirevittyjen hihojen ja tahraantuneiden
kalvosimien alla. Miekka oli käyristynyt eikä oikein mennyt huotraan.

Kuningattaren tullessa tämä henkilö mitteli lattiaa kiivain askelin
tuhanten kuumeisten ajatusten vallassa. Marie-Antoinette astui
suoraan häntä kohden.

"Herra de Charny!" huudahti hän. "Herra de Charny, te täällä!"

Ja nähdessään puhuttelemansa henkilön kumartavan hovisääntöjen mukaan
syvään hän viittasi kamarineitoansa poistumaan ja sulkemaan oven.

Kuningatar odotti siksi, kunnes ovi oli mennyt kiinni, ja huudahti
tarttuen voimakkaasti de Charnyn käteen:

"Kreivi, miksi olette täällä?"

"Siksi, että pidin velvollisuutenani saapua, madame", vastasi kreivi.

"Ei, teidän velvollisuutenne oli paeta Versaillesista, tehdä se,
mistä olimme sopineet, totella minua, menetellä samoin kuin kaikki
ystävänikin, jotka pelkäävät kohtaloani. Teidän velvollisuutenne oli
olla uhraamatta mitään minun hyväkseni, velvollisuutenne oli poistua
luotani."

"Poistua luotanne!" virkahti toinen.

"Niin, paeta minua."

"Paeta teitä! Ja kuka siis pakenee teitä?"

"Ne, jotka ovat järkeviä."

"Pidän itseäni varsin järkevänä, madame, ja siksi olen tullut
Versaillesiin."

"Ja mistä tulette?"

"Pariisista."

"Kapinoivasta Pariisista?"

"Kuohuvasta, hurjasta, verisestä Pariisista."

Kuningatar peitti molemmin käsin kasvonsa.

"Oi", sanoi hän, "ei siis ainoakaan, ette edes te saavu tuomaan
minulle hyviä uutisia."

"Madame, tällaisina aikoina älkää viestintuojilta pyytäkö muuta kuin
yhtä seikkaa: totuutta."

"Ja sitäkö tulette minulle tuomaan?"

"Nyt samoin kuin aina ennenkin?"

"Olette kunnollinen ystävä, urhoollinen mies."

"Olen uskollinen alamainen, madame, siinä kaikki."

"Ei enää sanaakaan siitä, älkää sanoko minulle mitään. Saavutte juuri
hetkenä, jolloin sydämeni on murtumaisillaan. Ystäväni vasta tänään
heittävät eteeni totuuden, jonka te aina olette sanonut. Kreivi,
tätä totuutta ei enää voitu minulta salata. Se näkyi kaikkialla,
punahohteisella taivaalla, synkästi kohisevassa ilmassa, hovinaisten
kasvoilla, jotka ovat vakavia ja kalpeita. Ei, ei herra kreivi, ensi
kertaa elämässänne älkää sanoko minulle totuutta."

Kreivi katsoi vuorostaan kuningattareen.

"Niin, niin", jatkoi kuningatar, "te joka tunsitte minut
urhoolliseksi, hämmästytte, eikö niin? Hämmästyksenne ei vielä ole
täydellinen."

Kreivi de Charny teki vasten tahtoaan kysyvän liikkeen.

"Kyllä kohta sen huomaatte", sanoi kuningatar hermostuneesti
hymyillen.

"Teidän majesteettinne siis kärsii?" kysyi kreivi.

"En, en! Tulkaa istumaan tänne viereeni, eikä enää sanaakaan tuosta
kamalasta politiikasta... Koettakaa saada minut se unohtamaan."

Kreivi totteli alakuloisesti hymyillen. Marie-Antoinette laski
kätensä hänen otsalleen.

"Otsanne on kuuma", sanoi hän.

"Niin on, päässäni on kokonainen tulivuori."

"Kätenne on kylmä."

Ja hän puristi kreivin kättä molempien käsiensä väliin.

"Kuoleman kylmyys on koskenut sydämeeni", sanoi kreivi.

"Olivier-parka! Olinhan sanonut teille, unohtakaamme. En ole enää
kuningatar, en ole enää uhattu, en ole enää vihattu. Ei, en ole enää
kuningatar. Olen nainen, siinä kaikki. Maailmankaikkeus, mitä se
merkitsee minulle? Minulle riittää rakastava sydän."

Kreivi laskeutui polvilleen ja suuteli kuningattaren jalkoja samalla
hartaudella, jota egyptiläiset osoittivat Isis jumalattarelle.

"Oi, kreivi, ainoa ystäväni", huoahti kuningatar koettaen nousta.
"Tiedättekö, mitä herttuatar Diane tekee?"

"Muuttaa maasta pois", vastasi Charny arkailematta.

"Te aavistitte sen", huudahti Marie-Antoinette. "Te aavistitte sen!
Sellaista saattoi siis aavistaa?"

"Hyvä Jumala, saattoi kyllä", vastasi kreivi. "Tänä hetkenä voi
aavistaa mitä tahansa."

"Mutta te ja omaisenne", huudahti kuningatar, "miksi te ette muuta
maasta pois, koska se on niin helppoa?"

"Minä en muuta sen vuoksi, että olen teidän majesteetillenne
täydellisesti uskollinen ja että olen luvannut -- en teille, vaan
itselleni, -- etten jätä teitä koko tämän alkavan myrskyn aikana.
Veljeni eivät muuta pois, sillä menettelyni on heille esimerkkinä,
ja he sovittavat omansa sen mukaan. Rouva de Charny ei taas muuta
maasta pois, sillä uskon hänen rehellisesti rakastavan teidän
majesteettianne."

"Niin, Andréella on jalo sydän", myönsi kuningatar huomattavan
kylmäkiskoisesti.

"Sentähden hän ei lähdekään Versaillesista", vastasi de Charny.

"Saan siis aina pitää teidät luonani", jatkoi kuningatar äskeisellä
jääkylmällä äänellään, joka tuntui ilmaisevan mustasukkaisuutta ja
halveksimista.

"Teidän majesteettinne kunnioitti minua nimittämällä minut
henkikaartin luutnantiksi", sanoi kreivi de Charny; "minun
paikkani on Versaillesissa. En olisi poistunutkaan, ellei teidän
majesteettinne olisi asettanut minua johtamaan Tuilleriein kaartia.
Se on välttämätön maanpako, lausui minulle kuningatar, ja minä läksin
tuohon välttämättömään poissaoloon. Näissä asioissa ei rouva de
Charny, niinkuin teidän majesteettinne tietää, ole sanonut mitään,
koska hänen mielipidettään ei ole kysyttykään."

"Se on totta", vastasi kuningatar samalla kylmäkiskoisella äänellä.

"Mutta tänään", jatkoi kreivi uskaliaasti, "ei paikkani ole enää
Tuillerieissa, vaan Versaillesissa. Älköön kuningattareni suuttuko,
kun olen rikkonut määräykset ja tullut tänne. Kreivitär de Charny
pelatkoon tapauksia, jos tahtoo, muuttakoon maasta pois tai olkoon
muuttamatta, minä jään kuningattareni luo... ellei kuningatar
taita miekkaani, jolloin, kun en enää saisi taistella ja kuolla
puolestanne, saisin ainakin antaa surmata itseni teidän portillanne
tai pihallanne."

Nuori mies lausui nämä yksinkertaiset ja sydämestään lähteneet
sanat niin urhokkaasti ja vakuuttavasti, että kuningatar menetti
ylpeytensä, jonka taakse hän oli paennut salatakseen enemmän
inhimillisen kuin kuninkaallisen tunteen.

"Kreivi", kielsi kuningatar, "älkää milloinkaan lausuko kuolevanne
puolestani, sillä toden totta tiedän teidän tekevän sen yhtä uljaasti
kuin sen vakuutattekin."

"Päinvastoin sanon sen aina", huudahti kreivi de Charny. "Sanon sen
kaikille ja kaikkialla, sillä pelkään sen ajan koittaneen, jolloin
kaikkien hallitsijoitaan rakastavien täytyy kuolla."

"Kreivi, kreivi, miksi aavistelette noin kamalia?"

"Madame", sanoi Charny pudistaen päätänsä, "Ameriikan vapaussodan
aikana minäkin jouduin tuon vapausajatuksen kuumeen valtaan, joka
silloin tarttui yhteiskuntaluokkiin. Minäkin tahdoin ottaa osaa
orjien vapauttamiseen, niinkuin siihen aikaan sanottiin, ja liityin
vapaamuurareihin, liityin sellaiseen seuraan yhdessä Lafayetten ja
Lamethin kanssa. Tiedättekö, mikä tämän seuran tarkoituksena oli?
Kukistaa valtaistuin. Tiedättekö, mikä oli sen tunnusmerkkinä? Kolme
kirjainta _L.P.D._"

"Ja mitä ne kolme kirjainta merkitsevät?"

"_Lilia pedibus destrue_. Tallaa liljat [Bourbon-suvun tunnus. --
_Suom._] jalkoihisi."

"Mitä siis teitte?"

"Vetäydyin seurasta kaikella kunnialla, mutta yhden poistuneen sijaan
ilmestyi kaksikymmentä uutta. Nykyiset tapahtumat ovat vain alkuna
siihen suureen murhenäytelmään, jota kaksikymmentä vuotta on salassa
valmisteltu, -- jota johtavat miehet kuohuttavat nyt Pariisia,
hallitsevat Kaupungintalolla, valtaavat Palais-Royalin, niinkuin ovat
valloittaneet Bastiljin. Näin väen seassa entisiä veljiäni tuosta
seurasta. Älkää erehtykö, madame, nämä tapaukset eivät ole sattuman
määräämiä, vaan kaikki on valmistettu jo aikoja sitten."

"Oi, niinkö luulette, niinkö luulette, hyvä ystävä!" huudahti
kuningatar puhjeten itkemään.

"Älkää itkekö, madame, vaan ymmärtäkää asia", sanoi kreivi. "Pitääkö
minun ymmärtää, pitääkö minun ymmärtää", jatkoi Marie-Antoinette,
"minun, kuningattaren, kahdenkymmenenviiden miljoonan kansalaisen
valtiattaren, että nuo kaksikymmentäviisi miljoonaa alamaista, joiden
olisi pitänyt totella minua, nousevatkin kapinaan ja surmaavat
ystäviäni! Ei, en koskaan ymmärrä sitä."

"Teidän täytyy kuitenkin käsittää, madame, että sinä hetkenä, jona
näille tottelemaan luoduille kahdellekymmenelleviidelle miljoonalle
alamaiselle totteleminen käy raskaaksi, olette muuttunut heidän
vihollisekseen. Odottaessaan, kunnes he pystyvät teidät nielemään,
jota varten he jo hiovat hampaitaan, he nielevät ystävänne, joita
kohtaan he ovat vielä katkerampia."

"Ja ehkä teidän, filosofin, mielestä he vielä ovat oikeassakin?"
huudahti kuningatar korskeasti, silmät suurina, ja hänen sieraimensa
värisivät.

"He ovat todellakin oikeassa", sanoi kreivi hellällä ja
tunteellisella äänellään, "sillä kun ajelen pitkin bulevardia
englantilaisine kauniine hevosineni, kullalla kirjaillussa asussani
ja kerallani palvelijat, joiden puvuissa on enemmän hopeaa kuin
kokonaista kolme perhettä tarvitsisi elannokseen, kysyy kansa, juuri
nuo kaksikymmentäviisi miljoonaa nälkää näkevää ihmistä, millä kaiken
sen olen ansainnut, koska olen heidän vertaisensa."

"Te olette ansainnut sen tällä, kreivi", huudahti kuningatar tarttuen
kreivin miekankahvaan, "tällä miekalla, jota isänne heilutti sankarin
tavoin Fontenoyn taistelussa, isoisänne Steinkerquen luona, hänen
isänsä Lensin ja Rocroyn luona, esi-isänne Ivryn, Marignanon ja
Azincourtin taisteluissa. Aatelisto palvelee kansaa sotimisella,
sotureina on aatelisto verellään ansainnut kullan, joka kimaltelee
sen puvuissa, ja hopean, joka hohtaa sen palvelijain livereissä.
Älkää siis, Oliver, enää kysykö, kuinka te palvelette kansaa, te,
joka vuorostanne sankarin tavoin heilutatte tätä miekkaa, jonka
isänne ovat teille lahjoittaneet!"

"Madame, madame", sanoi kreivi päätänsä pudistaen, "älkää puhuko
niin paljon aateliston verestä. Kansankin suonissa on verta. Menkää
katsomaan, kuinka sitä virtaa Bastiljin lähellä ojissa. Menkää
lukemaan verisellä kadulla makaavat kuolleet ja tietäkää, että
heidän sydämensä ovat sykkineet yhtä jalosti kuin aatelismiehenkin
tänään, kun kanuunat ampuivat kansaa. Tänään, kun he tottumattomina
heiluttivat asetta, he kuulien sadellessa lauloivat, mitä eivät
aina tee rohkeimmatkaan krenatöörinne. Madame, kuningattareni,
älkää katsoko minuun tuolla tavalla silmäkulmianne rypistäen. Mitä
on krenatööri? Sininen, kirjailtu puku, joka peittää mainitsemani
sydämen. Mitä surmaava luoti siitä välittää, onko sydämen peittona
sininen verka vai ryysy, mitä välittää läväisty sydän siitä, suojaako
sitä rintalevy vai palttina. Jo on teidän, madame, aika tätä kaikkea
ajatella; ei teillä ole enää kahtakymmentäviittä miljoonaa orjaa
Ranskassa, ei kahtakymmentäviittämiljoonaa alamaista, ei edes sitä
määrää miehiäkään, vaan kaksikymmentäviisi miljoonaa sotilasta."

"Jotka taistelevat minua vastaan, niinkö?"

"Niin, teitä vastaan, sillä he taistelevat vapauden puolesta, ja te
olette heidän ja vapauden välissä."

Pitkä vaitiolo seurasi kreivin sanoja. Kuningatar katkaisi sen
ensimmäisenä.

"Siis olette sanonut tuon totuuden, jota pyysin teidän olemaan
minulle lausumatta", huomautti hän.

"Madame", vastasi Charny, "mihin muotoon uskollisuuteni sen
salaakin, minkä harson taakse kunnioitukseni sen tukahduttaakin,
niin tahtomattani, tahtomattanne, katsokaa, kuunnelkaa, tuntekaa,
kosketelkaa, ajatelkaa, uneksikaa! Totuus on esillä, ikuisesti
esillä, ettekä te enää voi sitä itsestänne irroittaa, vaikka
ponnistatte voimianne kuinka tahansa! Nukkukaa, nukkukaa
unohtaaksenne sen; se istuu vuoteenne viereen, on unienne
kummituksena ja heräämisenne todellisuutena."

"Kreivi", vastasi kuningatar ylpeästi, "tiedän erään unen, jota se ei
häiritse."

"Minä pelkään sitä unta yhtä vähän kuin teidän majesteettinnekin",
sanoi Oliver, "ja ehkä minä sitä toivonkin."

"Oi", lausui kuningatar epätoivoissaan, "se on siis ainoana
pelastuksenamme?"

"Niin on, mutta älkäämme kiirehtikö, älkäämme astuko vihollisiamme
nopeammin, sillä me kuljemme suoraan tuota unta kohden, johon
vaivumme väsyneinä monien myrskypäivien jälkeen."

Ja uusi vaitiolo, entistä raskaampi, painosti näitä molempia.

He istuivat vieretysten. He koskettivat toisiaan, ja kuitenkin oli
heidän välillään tavaton kuilu: heidän ajatuksensa, jotka kulkivat
eri suuntiin tulevaisuuden aalloilla.

Kuningatar palasi ensimmäisenä keskusteluaiheeseen, mutta syrjätietä.
Hän katsoi terävästi kreiviin ja aloitti:

"Vielä viimeinen sana meistä, herra kreivi, ja... ja sitten saatte
sanoa kaikki, kaikki, kuuletteko?"

"Kuulen kyllä, madame."

"Vannotteko, että tulitte tänne minun tähteni?"

"Epäilettekö sitä?"

"Vannotteko, ettei rouva de Charny ole kirjoittanut teille?"

"Hänkö?"

"Kuulkaahan. Minä tiedän, että hän aikoi lähteä ulos, että hänellä
oli jotakin ajatuksissaan... Vannokaa minulle, ettette ole palannut
hänen tähtensä."

Tänä hetkenä kolkutettiin tai oikeammin sanoen raapaistiin ovelle.

"Sisään", käski kuningatar.

Kamarineito ilmestyi kynnykselle.

"Madame", ilmoitti hän, "kuningas on lopettanut illallisensa."

Kreivi katsoi hämmästyneenä Marie-Antoinetteen.

"Mitä kummallista siinä on?" vastasi tämä olkapäitään kohauttaen.
"Täytyyhän kuninkaan saada syödä."

Olivier rypisti silmäkulmiaan.

"Sanokaa kuninkaalle", vastasi kuningatar paikaltaan liikkumatta,
"että kuuntelen paraillaan uutisia Pariisista ja että tulen hänen
luokseen heti, kun olen saanut ne kuulla."

Sitten hän kääntyi Charnyn puoleen kehoittaen:

"Jatkakaamme, nyt kun kuningas on aterioinut täytyy hänen saada
sulattaa ruokaansa."




XXVIII

AVIOMIES JA RAKASTAJA


Tämä häiritseminen ei saanut aikaan muuta kuin hetkellisen
keskeytyksen keskustelussa. Se ei millään tavoin lieventänyt sitä
mustasukkaisuutta, jota kuningatar tunsi, mustasukkaisuutta naisena
ja kuningattarena.

Seurauksena oli, että haastelu, joka näytti päättyneen, olikin
vain vasta päässyt hiukan alulle ja puhkesi entistä kiihkeämmäksi,
niinkuin taistelussa ensi ammunnan tauottua, joka oli suunnattu
määrättyyn kohtaan, voimien koetus käykin päättävän voimakkaasti
pitkin linjaa.

Kreivikin, asioiden jouduttua tälle asteelle, tahtoi selitystä yhtä
kiihkeästi kuin kuningatar. Oven sulkeuduttua hän siis ensimmäisenä
alkoikin puhua.

"Kysyitte, tulinko tänne kreivitär de Charnyn tähden", sanoi hän.
"Onko teidän majesteettinne siis unohtanut, että olemme tehneet
sopimuksen ja että olen kunnon mies?"

"Niin", sanoi kuningatar painaen päänsä kumaraan, "olemme tehneet
sopimuksen; niin, te olette kunnon mies, olette vannonut uhraavanne
itsenne minun onneni tähden, ja juuri tämä minua painaakin, sillä
uhratessanne itsenne minun onneni tähden uhraatte samalla kauniin ja
jaloluontoisen naisen... teette siis yhden rikoksen lisää."

"Madame, nyt te liioittelette syytöstänne. Tunnustakaa vain, että
olen pitänyt sanani kunnon miehenä."

"Se on totta; olen mieletön, antakaa minulle anteeksi..."

"Älkää sanoko rikokseksi sitä, mikä on syntynyt sattuman ja
välttämättömyyden pakosta. Olemme molemmat surreet tätä avioliittoa,
joka yksinään saattoi turvata kuningattaren maineen. Ei auta mikään
muu kuin alistua tähän liittoon, niinkuin olenkin tehnyt neljän
vuoden ajan."

"Niin", huudahti kuningatar. "Mutta luuletteko, etten näe tuskaanne,
etten ymmärrä suruanne, joka ilmenee mitä syvimpänä kunnioituksena?
Ettekö luule minun näkevän sitä kaikkea?"

"Olkaa niin hyvä, madame", pyysi kreivi kumartaen, "ja ilmaiskaa
minulle, mitä näette, jotta, ellen ole vielä kylliksi itse kärsinyt
tai tuottanut toisille kärsimyksiä, voin kaiken tuskan määrän tehdä
kaksinkertaiseksi sekä itselleni että ympäristölleni, varmana siitä,
etten milloinkaan saavuta sitä, mitä olen velkapää teidän suhteenne."

Kuningatar ojensi kätensä kreiviä kohden. Tämän miehen sanoilla
oli vastustamaton voima, niinkuin aina on sillä, mikä lähtee
avomielisestä ja intohimoisesta sydämestä.

"Määrätkää siis, madame", sanoi kreivi; "minä anon sitä, määrätkää
pelkäämättä."

"Niin, niin, niin, tiedän kyllä olevani väärässä. Antakaa minulle
anteeksi. Olette oikeassa. Jos teillä jossakin on kätkössä salainen
ihanne, jolle uhraatte, jos tämän maailman jossakin kolkassa on
rakastamanne nainen... Oi, en rohkene lausua sitä sanaa, se peloittaa
minua, ja epäilykseni herää, kun tavut, joista tämä sana muodostuu,
kaikuvat ilmassa ja osuvat korvaani. Jos sellainen on kaikilta
salassa, niin älkää unohtako, että teillä on kaikkien silmien edessä
ja itsenikin edessä julkisesti kaunis ja nuori nainen, jolle olette
kohtelias ja huomaavainen, nainen, joka nojautuu käsivarteenne, ja
joka samalla kun hän nojautuu käsivarteenne, nojautuu sydäntännekin
vasten."

Olivier rypisti silmäkulmiaan, ja hänen kasvojensa kauniit piirteet
muuttuivat hetkiseksi.

"Madame, mitä siis vaaditte?" sanoi hän. "Pitääkö minun toimittaa
kreivitär de Charny kauas pois? Olette vaiti, siis sitä tahdotte?
Hyvä, olen valmis noudattamaan määräyksiänne, mutta tiedättehän,
että hän on yksinään maailmassa. Hän on orpo, hänen isänsä parooni
Taverney kuoli viime vuonna arvokkaana entisajan aatelismiehenä, joka
ei tahdo nähdä, mitä meidän aikanamme tapahtuu. Tiedättehän, että
hänen veljensä Maison-Rouge ilmestyy korkeintaan kerran vuodessa
tervehtimään häntä ja sitten katoaa tietymättömiin."

"Tuon kaiken tiedän kyllä."

"Ajatelkaa, madame, että tämä kreivitär de Charny, jos Jumala
kutsuisi minut luokseen, voisi ottaa entisen tyttönimensä,
eikä taivaan puhtainkaan enkeli voisi hänen unelmistaan, hänen
ajatuksistaan löytää sanaa, nimeä, muistoa, joka kuuluu naidulle
naiselle."

"Oh, niin", virkkoi kuningatar, "kyllä tiedän, että teidän Andréenne
on enkeli maan päällä ja että häntä kannattaa rakastaa. Sentähden
uskonkin, että tulevaisuus kuuluu hänelle, mutta että minä sen
kadotan. Oi, ei ei! Kreivi, minä vakuutan teille, ei enää sanaakaan
tästä. Antakaa minulle anteeksi, en puhu teille kuningattarena.
Olen unohtanut arvoni, mutta minkä sille mahdan?... Sielussani on
ääni, joka aina laulaa onnesta, ilosta, rakkaudesta noiden kamalien
äänien rinnalla, jotka sorisevat onnettomuutta, sotaa ja kuolemaa.
Nuoruuteni ääni minua siten elvyttää. Charny, antakaa minulle
anteeksi, heitän pois nuoruuden, hymyilyt ja rakkauden."

Ja naisparka peitti soukilla ja laihtuneilla sormillaan polttavat
silmänsä ja kuningattaren kyynel, timantti, valui jokaisen sormen
lomitse.

Kreivi vaipui uudestaan polvilleen.

"Madame, käskekää minun lähteä luotanne, paeta, kuolla", huudahti
hän, "mutta älkää antako minun katsella kyyneleitänne."

Ja kreivikin oli nyyhkyttämäisillään lausuessaan nämä sanat.

"Se on jo loppunut", sanoi Marie-Antoinette nousten ja hymyillen
pudistaen hiukan päätänsä.

Ja sirolla liikkeellä hän siirsi taaksepäin jauhotetut hiuksensa,
jotka olivat valuneet hänen joutsenvalkoiselle kaulalleen.

"Niin, niin, se on loppunut", jatkoi kuningatar, "en enää vaivaa
teitä. Saakoon jokainen pitää omat mielettömyytensä. Hyvä Jumala,
kuinka minussa nainen onkaan heikko, vaikka kuningattaren minussa
pitäisi pysyä voimakkaana. Tulette siis Pariisista? Puhelkaamme.
Kerroitte minulle asioita, jotka jo olen unohtanut. Ne olivat kai
hyvin vakavia? Eivätkö olleetkin, kreivi de Charny?"

"Palatkaamme siis tähän, madame. Aivan oikein sanoitte, minulla on
teille hyvin vakavista asioista puhuttavaa. Niin, tulen Pariisista ja
olen nähnyt kuningasvallan sortumisen."

"Olipa hyvä, että käytin sanaa vakava, sillä te puhuitte toden
totta arkailematta, kreivi de Charny. Onnistunutta kapinahyökkäystä
sanotte kuningasvallan sortumiseksi. Onko Bastiljin valloittamisen
kautta kuningasvalta hävitetty? Ette ajattele sitä, että Bastilji
perustettiin Ranskaan vasta neljännellätoista vuosisadalla,
jotavastoin kuningasvalta on maailmassa ollut jo kuusituhatta vuotta."

"Soisin voivani kuvitella itselleni, madame", vastasi kreivi, "enkä
silloin surettaisi teidän majesteettinne mieltä, vaan kertoisin
lohduttavia uutisia. Pahaksi onneksi ei soitin soinnu toisella
tavalla kuin sillä, mitä varten se on laadittu."

"Kuulkaahan, minä tahdon tukea teitä, vaikka olenkin vain nainen.
Tahdon johdattaa teidät oikealle tielle."

"En muuta toivoisikaan."

"Pariisilaiset ovat nousseet kapinaan, eikö niin?"

"Ovat."

"Kuinka suuri osa väestöstä?"

"Kaksitoista viidettätoista osaa."

"Millä perusteella teette sen laskelman?"

"Sen teen yksinkertaisesti näin: kansa edustaa kahtatoista
viidettätoista osaa koko asukasluvusta, jää siis kaksi osaa
aatelistoa ja yksi pappeja varten."

"Laskelmanne on oikea, kreivi, ja näytte osaavan läksynne hyvin.
Olette kai lukenut herra ja paroonitar Neckerin kirjoitelmia?"

"Herra Neckerin teoksia kylläkin."

"Sananlasku on todellakin oikeassa", virkkoi kuningatar hilpeästi;
"ainoastaan läheiset voivat pettää. Nyt minä esitän teille
laskelmani. Tahdotteko sen kuulla?"

"Mitä suurimmalla kunnioituksella."

"Noista kahdestatoista viidestoistaosasta on kuusi naisia eikö
olekin."

"On, teidän majesteettinne. Mutta..."

"Älkää keskeyttäkö minua. Kuusi pois kahdestatoista, jää kuusi. Kaksi
osaa kykenemättömiä vanhuksia tai välinpitämättömiä. Onko se liikaa?"

"Ei ole."

"Jää siis jäljelle neljä viidettätoista osaa, joista kai tunnustatte
kaksi osaa pelkureiksi ja penseiksi. Minähän asetan Ranskan
kansan hyvin korkealle. Jää siis jäljelle kaksi viidettätoista
osaa. Ne saatte pitää, ne ovat raivoisia, kestäviä, voimakkaita,
sotilaallisia. Arvioikaamme nämä kaksi viidettätoista osaa
Pariisissa, sillä maaseutua ei tarvitse ottaa lukuun, eikö niin?
Onhan nyt vain kysymys Pariisin valloittamisesta."

"Niin on, madame, mutta..."

"Yhä vain mutta... Odottakaa, kohta saatte vastata."

Kreivi de Charny kumarsi.

"Lasken siis nuo kaksi viidettätoista osaa pariisilaista
sadaksituhanneksi mieheksi. Onko se oikein?"

Tällä kertaa ei kreivi vastannut. Kuningatar jatkoi:

"No niin, näitä huonosti aseistettuja, komentoon tottumattomia,
sotaan harjaantumattomia, väärän asian puolesta arkailevia miehiä
vastaan panen viisikymmentä tuhatta miestä, jotka ovat tunnetut koko
Euroopassa urhoollisuudestaan, ja upseerit teidän kaltaisianne,
kreivi de Charny. Ja kaiken tämän lisäksi sen pyhän asian, jota
nimitetään jumalaiseksi oikeudeksi, ja sieluni, jonka voi helposti
hellyttää, mutta jota on vaikea musertaa."

Kreivi oli yhä vielä vaiti.

"Uskotteko", jatkoi kuningatar, "että tällaisissa oloissa
taistellessa kaksi rahvaan miestä vastaa minun soturiani?"

Charny pysyi äänettömänä.

"Vastatkaa, uskotteko sitä?" huudahti kuningatar kärsimättömänä.

"Madame", vastasi kreivi lopettaen kuningattaren vaatimuksesta
vaitiolonsa, "jos nämä satatuhatta miestä ilmestyisivät
taistelukentälle muista erillään, puutteellisesti aseistettuina ja
vailla komentajia, niin sotilaanne voittaisivat heidät puolessa
tunnissa."

"Olen siis oikeassa", lausui kuningatar.

"Odottakaa. Mutta asian laita ei ole niin kuin ajattelette.
Ensiksikin on Pariisissa kapinallisia viisisataa tuhatta."

"Viisisataa tuhattako?"

"Sinnepäin. Laskelmissanne unohditte naiset ja lapset. Oi, Ranskan,
kuningatar, oi urhea ja ylpeä nainen, laskekaa nuo Pariisin naiset
yhtä moneksi mieheksi, sillä vielä koittaa päivä, jona teidän pitää
ne laskea yhtä moneksi pedoksi."

"Mitä sillä tarkoitatte, kreivi?"

"Madame, tiedättekö, mikä osa naisella on kansalaissodassa? Ette.
Minä sen teille selitän ja saatte nähdä, että kaksi miestä ei riitä
vastustamaan yhtä naista."

"Kreivi, oletteko hullu?"

Charny hymyili alakuloisesti.

"Oletteko nähnyt heitä Bastiljin luona", kysyi hän, "keskellä
kuulasadetta, huutaen aseisiin, uhaten nyrkeillään sotaan
varustettuja sveitsiläisiänne, huutaen ruumiiden ääressä kostoa
sillä äänellä, joka saa elävät syöksymään eteenpäin? Oletteko nähnyt
niiden keittävän pikeä, raahaavan kanuunia, tarjoavan hurjille
taistelijoille patruunia ja pelokkaille patruunan ja suudelman?
Tiedättekö, että Bastiljin nostosillan yli meni yhtä monta naista
kuin miestäkin ja että jos tänä hetkenä Bastiljin kivet alkavat
putoilla, niin naiset silloin käyttävät kankia? Madame, ottakaa
laskuun Pariisin naiset, ottakaa ne laskuun, ottakaa myös lapset,
jotka valavat luoteja, jotka heiluttavat miekkoja, heittävät kiviä
kuudennesta kerroksesta. Ottakaa ne laskuun, sillä lapsen valama
luoti voi surmata parhaimman kenraalinne, hänen hiomansa miekka
voi leikata sotaratsujenne jäntereet poikki, ylhäältä satavat
kivet voivat murskata rakuunanne ja kaartilaisenne. Ottakaa lukuun
vanhukset, madame, sillä elleivät he enää jaksakaan miekkaa
heiluttaa, niin he kelpaavat kilviksi. Bastiljin luona oli vanhuksia;
tiedättekö, mitä he tekivät, nämä vanhukset, joita ette ota lukuun?
He asettuivat nuorten miesten eteen, jotta nämä saisivat nojata
pyssyjään heidän olkapäihinsä. Sveitsiläistenne ammukset surmasivat
voimattoman vanhuksen, joka sitten tuli taistelukykyisen miehen eteen
vallitukseksi. Ottakaa lukuun nämä vanhukset, sillä he kolmensadan
vuoden aikana ovat seuraaville sukupolville kertoneet, mitä
häväistystä äidit ovat saaneet kärsiä, kuinka aateliston metsänriista
on turmellut heidän peltonsa, kuinka koko heidän säätyluokkansa on
saanut taipua läänitysherrojen oikeuksien alle, ja silloin nuoret
tarttuvat kirveisiin, nuijiin, pyssyihin, kaikkiin löytämiinsä
tuhovälineihin ja lähtevät surmaamaan, ollen näin vanhuksien
kirouksilla panostettuja aseita, samoin kuin kanuuna on panostettu
ruudilla ja raudalla. Pariisissa tänä hetkenä miehet, naiset,
vanhukset, lapset vaativat vapautta. Ottakaa kaikki nämä huutavat
laskuun, ja määrätkää summaksi kahdeksansataa tuhatta olentoa
yksistään Pariisissa."

"Kolmesataa spartalaista voitti Xerxeen armeijan, kreivi de Charny."

"Voitti kyllä, mutta tänään on sparttalaisten sijalla nuo
kahdeksansataa tuhatta ja Xerxeen armeijaa edustaa teidän
viisikymmentätuhatta sotilastanne."

Kuningatar kohotti nyrkkinsä, kasvot vihasta ja häpeästä punaisina.

"Mieluummin kukistun valtaistuimelta", sanoi hän, "mieluummin annan
noiden viidensadan tuhannen pariisilaisenne silpoa minut kappaleiksi
kuin kuulen Charnyn, luottamustani nauttivan henkilön, puhuvan tuolla
tavalla!"

"Jos puhun teille näin, madame, teen sen siksi, että minun täytyy
puhua, sillä tämän Charnyn suonissa ei ole pisaraakaan verta, joka ei
olisi esi-isiensä arvoinen ja joka ei kuuluisi teille."

"Marssikoon hän siis minun kanssani Pariisia vastaan, ja me kuolemme
yhdessä."

"Häpeällisellä tavalla", sanoi kreivi, "voimatta edes taistella. Me
emme pääse edes ryntäämään, me katoamme samoin kuin filistealaiset
tai amalekilaiset. Marssia Pariisia vastaan! Ette siis tiedä
laisinkaan erästä seikkaa? Sitä, että Pariisiin tullessamme talot
kaatuisivat päällemme ja hautaisivat meidät samoin kuin faraon
sotajoukon, että te jättäisi Ranskaan muuta kuin kirotun nimen, ja
lapsenne tapettaisiin kuin sudenpenikat."

"Millä tavalla minun siis pitää sortua, kreivi?" sanoi kuningatar
ylpeästi. "Olkaa niin hyvä ja opettakaa se minulle."

"Uhrin lailla, madame", vastasi kreivi kunnioittavasti.
"Kuningattaren tavoin, hymyillen ja antaen anteeksi niille, jotka
häneen ovat iskeneet. Jos teidän käytettävänänne olisi viisisataa
tuhatta minun kaltaistani miestä, niin sanoisin: lähtekäämme,
lähtekäämme tänä yönä, heti paikalla ja huomenna te hallitsette
Tuilerieissa, huomenna olette valloittanut valtaistuimenne uudelleen."

"Olette siis vaipunut epätoivoon", huudahti kuningatar, "te, johon
kaikkein varmimmin luotin!"

"Olen kyllä vaipunut epätoivoon, madame, sillä koko Ranska ajattelee
samoin kuin Pariisikin: vaikka armeijanne voittaisikin Pariisin,
niin Lyon, Rouen, Lille, Strassbourg, Nantes ja sadat muut raivoisat
kaupungit nielisivät sen. Rohkeutta, madame, miekka huotraan!"

"Tämän tähden siis", sanoi kuningatar, "olisin koonnut ympärilleni
niin suuren määrän urhoollisia miehiä, tämän tähden olisin heihin
lietsonut rohkeutta!"

"Ellei teillä ole samaa mielipidettä kuin minulla, madame, niin
määrätkää vain, ja tänä yönä marssimme Pariisia kohden. Määrätkää."

Kreivin tarjous säikytti kuningatarta paljoa enemmän kuin hänen
suora kieltäytymisensä olisi tehnyt. Hän heittäytyi epätoivoissaan
sohvalle, missä hän kauan taisteli ylpeyttään vastaan. Viimein hän
kohotti päänsä ja sanoi:

"Kreivi, toivotteko minun pysyvän toimettomana?"

"Minulla on kunnia neuvoa sitä teidän majesteetillenne."

"Minä teen siis siten."

"Madame, olen pahoittanut varmaankin mieltänne?" sanoi kreivi katsoen
kuningattareen, surullisessa ilmeessään sanomatonta rakkautta.

"Ette. Antakaa minulle kätenne!"

Kreivi ojensi kumartaen kätensä kuningattarelle.

"Minun täytyy torua teitä", sanoi Marie-Antoinette koettaen hymyillä.

"Miksi, madame?"

"Teillä on sotaväessä veli, ja vain sattumalta saan sen tietää."

"En ymmärrä."

"Olen nähnyt tänä iltana erään nuoren Berchenyn husaareihin kuuluvan
upseerin."

"Georges-veljeni!"

"Miksi ette ole koskaan puhunut minulle tästä nuoresta miehestä!
Miksi hänellä ei ole rykmentissään korkeampaa arvoasemaa?"

"Siksi, että hän on vielä nuori ja kokematon, siksi, että hän ei
vielä ansaitse määrääjän asemaa; vaikka teidän majesteettinne
onkin suvainnut luoda katseenne minuun, jonka nimi on Charny, ja
kunnioittaa minua ystävyydellään, se ei oikeuta minua asettamaan
omaisiani, veljiäni, arvokkaampien aatelismiesten edelle."

"Teillä on siis vielä toinenkin veli?"

"On, madame, valmiina kuolemaan teidän majesteettinne puolesta samoin
kuin me toisetkin."

"Hän ei tarvitse mitään?"

"Ei mitään, madame. Me voimme laskea henkemme ja vielä
omaisuutemmekin teidän majesteettinne jalkojen juureen."

Näiden viimeisten sanojen aikana, kun kuningatar oli hurmaantunut
näin suuresta kunnokkuudesta ja kreivi sykkivin sydämin katseli
kuningatartaan, kuului viereisestä huoneesta huokaus, joka sai heidät
molemmat sävähtämään.

Kuningatar nousi, juoksi ovelle, avasi sen ja kiljaisi.

Hän näki naisen vääntelehtivän lattialla hirveissä kouristuksissa.

"Kreivitär!" sanoi hän hiljaa Charnylle, "hän on varmaankin kuullut
keskustelumme!"

"Ei, madame", vastasi kreivi, "sillä siinä tapauksessahan olisi
ilmoittanut teidän majesteetillenne, että joku voi meitä kuunnella."

Ja hän riensi Andréen luo nostaen hänet syliinsä.

Kuningatar pysytteli parin askeleen päässä, kylmänä, kalpeana, tuskan
valtaamana.




XXIX

KOLMISIN


Andrée alkoi tointua tietämättä, kuka häntä auttoi; vaistomaisesti
hän vain käsitti, että häntä hoivattiin. Hänen vartalonsa kohosi,
kädet takertuivat odottamatta ilmestyneeseen apuun.

Mutta tajunta ei toipunut ruumiin ohella. Hän horjui ja oli
horroksissa muutaman minuutin ajan.

Kun Charny oli koettanut saada hänen ruumistansa tointumaan, yritti
hän herättää hänessä tajunnankin. Mutta vastaukseksi hän vain sai
kamalan ja kiihkeän hourailun.

Andrée avasi viimein silmänsä; hänen katseensa kiintyi kreiviin, ja
häiriön vallassa, tuntematta, kuka häntä tuki, hän kiljaisi ja työnsi
miehensä pois.

Koko tämän kohtauksen aikana loi kuningatar katseensa toisaanne.
Vaikka hän oli nainen, jonka siis olisi pitänyt lohduttaa, jätti hän
toisen naisen oman onnensa nojaan.

Voimakkailla käsivarsillaan Charny nosti Andréen pystyyn, vaikka
tämä koettikin vastustella, ja kääntyen kylmänä ja jäykkänä seisovan
kuningattaren puoleen lausui:

"Anteeksi, madame, mutta jotakin erikoista on tapahtunut. Rouva de
Charny ei tavallisesti pyörry; ensi kertaa näen hänet tainnoksissa."

"Hän kärsii siis tavattoman suuria tuskia", lausui kuningatar palaten
äskeiseen ajatukseensa, että Andrée oli kuullut koko edellisen
keskustelun.

"Epäilemättä hän kärsii", vastasi kreivi, "ja sen vuoksi pyydänkin
teidän majesteetiltanne lupaa saada viedä hänet huoneistoonsa asti.
Hän tarvitsee kamarineitojensa hoitoa."

"Tehkää se", sanoi kuningatar ojentaen kätensä soittaakseen kelloa.

Mutta kuullessaan kellon soivan Andrée oikaisi ruumiinsa ja
horroksissaan huusi:

"Voi, Gilbert, tuo Gilbert!"

Tämän nimen kuullessaan kuningatar vavahti ja kreivi laski
vaimonsa sohvalle. Samassa saapui palvelija, joka oli noudattanut
kellonsoittoa.

"Ei tarvitse", sanoi kuningatar viitaten häntä poistumaan.

Palvelijan mentyä kuningatar ja kreivi katsoivat toisiinsa. Andrée
oli sulkenut silmänsä ja näytti saaneen uuden kohtauksen.

Kreivi de Charny oli polvillaan sohvan luona ja koetti pidättää häntä
sohvalla.

"Gilbert", lausui kuningatar, "kuka hän on?"

"Meidän pitäisi tiedustella."

"Luulenkin tuntevani hänet", sanoi Marie-Antoinette. "Muistaakseni ei
kreivitär ensi kertaa mainitse tuota nimeä."

Mutta ikäänkuin tämä kuningattaren muisteleminen olisi häntä uhannut,
ikäänkuin tämä uhkaus olisi tullut häntä noutamaan suonenvedon
keskeltä, Andrée avasi silmänsä, kohotti kätensä taivasta kohden ja
nousi seisaalleen.

Hänen ensi katseensa, joka tällä kertaa oli täysin tajuinen,
suuntautui kreivi de Charnyyn. Tämän hän tunsi ja loi häneen
hymyilevän silmäyksen.

Mutta sitten, ikäänkuin ei olisi pitänyt tätä ajatuksensa ilmaisua
spartalaiselle mielelleen sopivana, hän käänsi silmänsä pois ja
katsoi kuningattareen. Hän kumarsi silloin heti.

"Mikä teitä, vaivaa, madame", kysyi kreivi de Charny, "tehän oikein
säikytitte minua? Te voimakas, urhoollinen, vaivutte tuolla tavalla
pyörryksiin?"

"Monsieur", sanoi Andrée, "Pariisissa tapahtuu sellaista, että kun
miehet kerran vapisevat, voivat naiset ainakin pyörtyä. Olette
palannut Parisista, siinä teitte oikein."

"Hyvä Jumala", lausui Charny epäilevällä äänellä, "minunko tähteni te
siis olisitte noin paljon kärsinyt?"

Andrée katsoi taaskin mieheensä ja kuningattareen eikä vastannut
mitään.

"Tietysti se on syynä, kreivi. Miksi sitä epäilette?" virkahti
Marie-Antoinette. "Kreivitär ei ole kuningatar, hänellä on oikeus
olla peloissaan miehensä puolesta."

Charny tunsi mustasukkaisuuden piilevän tämän lauseen alla.

"Madame", lausui hän, "olen varma siitä, että kreivitär oli vielä
enemmän peloissaan kuningattarensa kuin miehensä puolesta."

"Mutta mistä johtuu, kreivitär", kysyi Marie-Antoinette, "että
tapasimme teidät pyörtyneenä tuosta huoneesta?"

"Sitä en voi mitenkään selittää, madame, koska en itsekään sitä
tiedä. Mutta tällaisena uuvuttavana ja kauhistuttavana aikana, kolme
päivää kestäneiden mielenliikutusten vaikutuksesta, voi nainen hyvin
helposti ainakin minun mielestäni pyörtyä."

"Se on totta", mukautui Marie-Antoinette, joka huomasi, ettei Andrée
halunnut ilmaista kaikkea.

"Mutta", jatkoi Andrée, jonka oli vallannut kummallinen tyyneys,
mikä ei häntä enää jättänyt sen jälkeen, kun hän oli päässyt oman
tahtonsa valtiaaksi, ja tämä tyyneys oli vaikeina hetkinä sitäkin
haitallisempi, kun selvästi saattoi huomata sen teeskennellyksi ja
ainoastaan salaavan inhimillisiä tunteita, "mutta ovathan teidän
majesteettinnekin silmät kosteina."

Ja tälläkertaa kreivi oli huomaavinaan saman ivallisen sävyn vaimonsa
lauseissa, jonka vähää ennen oli havainnut kuningattaren sanoissa.

"Madame", lausui hän Andréelle hieman ankarasti, mistä kyllä huomasi,
ettei hänen äänensä ollut sellaiseen tottunut, "onhan luonnollista,
että kyyneleet nousevat kuningattaren silmiin. Kuningatar rakastaa
kansaansa, ja kansa verta on vuotanut."

"Jumala on kaikeksi onneksi suojellut teitä", sanoi Andrée yhä vielä
kylmäkiskoisesti.

"Niin, kyllä, mutta nyt ei olekaan puhe kuningattaresta, madame, vaan
teistä. Palatkaamme siis meihin, kuningatar sallii sen kyllä."

Marie-Antoinette nyökkäsi suostumuksensa merkiksi.

"Te pelkäsitte, eikö totta?"

"Minäkö?"

"Te kärsitte, älkää sitä kieltäkö. Teille on tapahtunut jotakin.
Mitä, sitä en tiedä, mutta te saatte sen kertoa minulle."

"Erehdytte."

"Olette ainakin syyttänyt jotakuta, erästä miestä."

Andrée kalpeni.

"Minulla ei ole aihetta syyttää ketään. Tulen kuninkaan luota."

"Suoraanko?"

"Suoraan. Teidän majesteettinne voi tiedustaa."

"Jos niin on asian laita", sanoi Marie-Antoinette, "niin kreivitär
on oikeassa. Kuningas rakastaa häntä suuresti ja tietää myös kuinka
syvästi minä olen kiintynyt häneen. Hän ei siis ole millään tavoin
voinut pahoittaa kreivittären mieltä."

"Mutta", jatkoi Charny, "te lausuitte kuitenkin erään nimen."

"Nimenkö?"

"Niin, tointuessanne."

Andrée katsoi kuningattareen kuin kutsuakseen häntä apuun. Mutta joko
kuningatar ei ymmärtänyt tai ei tahtonut ymmärtää, vaan vastasi:

"Niin kyllä, te lausuitte Gilbertin nimen."

"Gilbertin! Olenko minä lausunut Gilbertin nimen!" sanoi Andrée
sellainen kauhunväre äänessään, että se vaikutti kreiviin syvemmin
kuin pyörtyminen oli tehonnut.

"Kyllä", vahvisti hän, "te lausuitte hänen nimensä."

"Todellako?" sanoi Andrée. "Sepä kummallista!"

Ja vähitellen, niinkuin taivas sulkeutuu salaman jälkeen, nuoren
naisen äsken vääntyneet kasvot seestyivät, ja vain muutamat lihakset
enää värähtivät hänen kasvoillaan, kuten myrskyn loitotessa taivaan
rannalla vielä välkähtelee.

"Gilbert", lausui hän; "minä en tiedä sellaisesta mitään."

"Niin, Gilbertin", sanoi kuningatar. "Muistelkaahan, rakas Andrée."

"Mutta, madame", huomautti kreivi Marie-Antoinettelle, "jos kaikki
onkin vain sattumaa, jos se nimi onkin kreivittärelle outo?"

"Ei", tokaisi Andrée, "se ei ole minulle outokaan. Hän on eräs
oppinut mies, taitava lääkäri, joka on saapunut Ameriikasta, missä
hän on liittynyt Lafayetten seuraan."

"Entä sitten?" kysyi kreivi.

"Entäkö sitten?" lausui Andrée luonnollisella äänellä; "en tunne
häntä persoonallisesti, mutta hän kuuluu olevan hyvin arvossapidetty
mies."

"Mutta miksi siis olette ollut tuollaisen mielenliikutuksen
vallassa?" kysyi kuningatar.

"Mielenliikutuksenko? Olenko siis ollut sen vallassa?"

"Olette; näytti siltä kuin tuota nimeä lausuessanne teitä olisi
kidutettu."

"Mahdollista kyllä. Minulle tapahtui seuraavaa: Kuninkaan huoneessa
tapasin mustapukuisen, juhlallisen näköisen miehen, joka kertoi
minulle synkkiä ja kamalia asioita. Hän kertoi kaikkine hirveine
yksityiskohtineen Launayn ja Flessellesin surmaamisen. Kauhistuin
siitä ja pyörryin, niinkuin näitte. Ehkä silloin mainitsin tohtori
Gilbertin nimen."

"Saattaa niin olla", virkkoi kreivi de Charny, joka näytti jättävän
kyselyt sikseen, "mutta olettehan nyt jo taas rauhoittunut?"

"Täydellisesti."

"Pyydän siis teiltä, kreivi, erästä asiaa", lausui kuningatar.

"Noudatan kaikessa teidän majesteettinne tahtoa."

"Menkää siis Bezenvalin, Broglien ja Lambescqin luo ja käskekää
heidän jättää joukkonsa siihen, missä ne nyt ovat; neuvostossa
kuningas huomenna määrää, mitä on tehtävä."

Kreivi kumarsi, mutta lähtiessään hän loi katseen Andréehen. Tässä
katseessa kuvastui herkkä levottomuus. Kuningatar huomasi sen kyllä.

"Kreivitär", kysyi kuningatar, "ettekö palaa minun seurassani
kuninkaan luo?"

"En, madame, en", sanoi Andrée kiihkeästi.

"Miksi ette?"

"Pyydän teidän majesteetiltanne lupaa saada palata asuntooni. Tunnen
näiden mielenliikutusten jälkeen kaipaavani lepoa."

"Puhukaahan suoraan, kreivitär", sanoi kuningatar; "onko teille
tapahtunut jotakin pahaa kuninkaan luona?"

"Ei mitään, madame, ei kerrassaan mitään."

"Jos jotakin on ollut, niin ilmaiskaa se. Kuningas ei aina kohtele
ystäviäni hellävaroen."

"Kuningas oli nyt, niinkuin aina ennenkin, minulle peräti hyvä,
mutta..."

"Mutta mieluummin olette häntä uudelleen tapaamatta, eikö niin? Aivan
varmaan, kreivi, on jotakin tämän kaiken takana", sanoi kuningatar
teeskennellyn hilpeästi.

Andrée loi kuningattareen niin rukoilevan, ilmeikkään katseen, että
tämä huomasi parhaaksi lopettaa tämän pikkuisen taistelun.

"Kreivitär", sanoi hän, "päästäkäämme kreivi de Charny toimittamaan
asiansa, ja palatkaa te omaan huoneistoonne tai jääkää tänne, miten
vain itse haluatte."

"Kiitos, madame", sanoi Andrée.

"Lähtekää siis, kreivi de Charny", jatkoi Marie-Antoinette huomaten
kiitollisuuden ilmeen Andréen kasvoilla.

Mutta kreivi ei tätä ilmettä huomannut tai ei tahtonut huomata. Hän
tarttui vaimonsa käteen ja onnitteli häntä poskien punan ja voimien
palaamisen johdosta.

Sitten hän kumarsi syvään ja kunnioittavasti kuningattarelle ja
poistui. Mutta juuri lähtiessään hän kohtasi kuningattaren katseen.
Se sanoi: "Palatkaa pian." Kreivin silmäys vastasi: "Niin pian kuin
mahdollista."

Tuskaa tuntien ja läähättäen Andrée tarkkasi jokaista miehensä
liikettä. Hän näytti toivomuksillaan jouduttavan miehensä hidasta
ja arvokasta astuntaa ovea kohden, koko tahdonvoimallaan työntävän
kreiviä huoneesta.

Heti oven sulkeuduttua pettivät Andréen kaikki voimat, jotka hän oli
koonnut voidakseen vallita tilannetta. Hänen kasvonsa kalpenivat,
jalat pettivät, ja hän vaipui lähellä olevaan tuoliin, koettaen
kuningattarelta pyytää anteeksi tällaista hovitapojen rikkomista.

Kuningatar juoksi uunin luo, otti hajusuolapullon ja antoi Andréen
sitä hengittää; piankin tämä toipui oman tahdonvoimansa varassa eikä
kuningattaren hoivaamisen vaikutuksesta.

Näiden kahden naisen kesken vallitsi kummallinen suhde. Kuningatar
näytti pitävän Andréesta, Andrée tunsi syvää kunnioitusta
kuningatarta kohtaan, mutta yhtäkaikki he erityisinä hetkinä eivät
enää näyttäneet hyvältä kuningattarelta ja nöyrältä alamaiselta, vaan
vihollisilta.

Niinkuin olemme maininneet, Andrée toipui piankin tahdonvoimansa
kannustuksesta. Hän nousi, siirsi kunnioittavasti syrjään
kuningattaren käden ja lausui kumartaen:

"Teidän majesteettinne on antanut minulle luvan poistua omiin
huoneisiini..."

"Niin olen, ja olettehan aina vapaa, rakas kreivitär", vastasi
kuningatar; "te ette ole hovisääntöjen alainen. Mutta ennen
lähtöänne, eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?"

"Minullako, madame?" sanoi Andrée.

"Niin, juuri teillä."

"Ei. Kuinka niin?"

"Tohtori Gilbertistä, jonka näkeminen vaikutti teihin niin
voimakkaasti."

Andrée vavahti, mutta pudisti vain kielteisesti päätänsä.

"Siinä tapauksessa en enää teitä pidätä, rakas Andrée. Olette vapaa."

Ja kuningatar astui askeleen mennäkseen viereiseen huoneeseensa.

Kun Andrée oli niiannut hovitapojen mukaan syvään, alkoi hän
astua toista ovea kohden. Samassa kuului, kuinka Ludvig XVI antoi
yömääräyksiä kamaripalvelijalleen.

"Kuningas, madame!" äännähti Andrée peräytyen useita askelia
taaksepäin. "Kuningas!"

"Niin kyllä, kuningas", sanoi Marie-Antoinette. "Säikyttääkö hän
siinä määrin teitä?"

"Madame, taivaan nimessä!" huudahti Andrée. "En tahdo nähdä
kuningasta, en olla hänen edessään, en ainakaan tänä iltana, tai
muutoin kuolen häpeästä."

"Mutta sanokaahan viimeinkin..."

"Kaikki, kaikki, jos teidän majesteettinne sitä vaatii. Mutta
kätkekää minut."

"Menkää minun huoneeseeni", neuvoi Marie-Antoinette; "saatte lähteä
sieltä, kun kuningas on poistunut. Olkaa rauhassa, vankeutenne ei
tule pitkäaikaiseksi. Kuningas ei koskaan viivy täällä kauan."

"Kiitos, kiitos!" huudahti kreivitär.

Ja rientäen toiseen huoneeseen hän katosi ovesta samassa, kun
kuningas avasi toisen oven ja ilmestyi kynnykselle.

Kuningas astui sisään.




XXX

KUNINGAS JA KUNINGATAR


Kuningatar katsahti ympärilleen ja sitten vastasi ystävällisesti
puolisonsa tervehdykseen, ojentaen kätensä.

"Ja mitä onnellista sattumaa saan kiittää tänne tulostanne?" kysyi
hän.

"Todellista sattumaa, siinä olette oikeassa, madame. Kohtasin
Charnyn, joka sanoi teidän nimessänne menevänsä käskemään
taistelukiihkoisia sotilaitamme pysymään alallaan. Tämä kaunis päätös
tuotti minulle niin suurta iloa, etten tahtonut mennä huoneistonne
ohitse poikkeamatta kiittämään teitä."

"Niin", lausui kuningatar, "olen punninnut asiaa ja arvellut
viisaimmaksi antaa joukkojen pysyä rauhallisina kuin antaa syytä
sisäiseen sotaan."

"Olen toden totta onnellinen kuullessani tämän mielipiteenne",
sanoi kuningas. "Tiesinhän sitäpaitsi, että viimein saisin teidät
ajattelemaan siten."

"Teidän majesteettinne huomaa, ettei teidän ole ollut vaikea päästä
siihen, koska olen itsestäni tehnyt tämän päätöksen."

"Hyvä! Se todistaa, että olette melkein tyynen järkevä; ja kun olen
teille vielä maininnut muutamia mietteitä, olette täydellisesti
järkevä."

"Mutta jos olemme samaa mieltä, sire, ovat ne mietelmät mielestäni
tarpeettomia."

"Olkaa rauhassa, en aio suinkaan ryhtyä väittelyyn. Tiedättehän,
että vihaan sellaista yhtä paljon kuin tekin. Me vain keskustelemme.
Ettekö mielellännekin keskustele minun kanssani Ranskan asioista,
niinkuin hyvät aviopuolisot puhelevat talousasioistaan?"

Viime sanat lausuttiin hyväntuulisesti, kuten Ludvig XVI:n oli tapa
kotioloissaan.

"Oh, hyvin mielelläni kyllä", vastasi kuningatar. "Mutta onkohan
hetki hyvin valittu?"

"Kyllä minun luullakseni nyt sopii haastella. Sanoitte siis, juuri
äsken, että te ette halua ryhdyttäväksi vihollisuuksiin, eikö niin?"

"Niin sanoin."

"Mutta ette ole ilmaissut minulle perusteitanne."

"Ette ole niitä kysynyt."

"Kysyn siis nyt."

"Me olemme kykenemättömiä tehokkaaseen taisteluun!"

"Ahaa, niinkö asia onkin? Jos siis olisimme mielestänne
voimakkaampia, niin te sotisitte."

"Jos tietäisin olevani voimakkaammalla puolella, niin poltattaisin
Pariisin."

"Kuinka varma olinkaan siitä, että tahdoitte välttää sotaa muulla
perusteella kuin minä!"

"Mitkä siis ovat teidän syynne?"

"Minunko?" kysyi kuningas.

"Niin", vastasi Marie-Antoinette, "juuri teidän."

"Minulla on vain yksi."

"Sanokaa se."

"Sanon heti. En tahdo ryhtyä sotaan kansan kanssa, koska kansa on
mielestäni oikeassa."

Marie-Antoinette teki hämmästystä ilmaisevan liikkeen.

"Oikeassako!" huudahti hän. "Onko kansa oikeassa noustessaan
kapinaan?"

"On kyllä."

"Oikeassa valloittaessaan Bastiljin, tappaessaan kuvernöörin,
surmatessaan kauppiaitten esimiehen, tuhotessaan sotilaanne?"

"Tosiaankin."

"Tätä te siis olette ajatellut", huudahti kuningatar, "ja siitä
tulitte minulle ilmoittamaan!"

"Ja sanon teille vielä senkin, kuinka olen johtunut näin
ajattelemaan."

"Syödessännekö?"

"Kas niin, nyt me joudumme ruokakysymykseen. Ette voi antaa minulle
sitä anteeksi, että syön, vaan tahtoisitte nähdä minut runollisena ja
haaveilevana. Minkä minä sille voin, että minun suvussani syödään?
Henrik IV ei ainoastaan syönyt, vaan hän joikin runsaasti. Suuri
ja runollinen Ludvig XIV söi niin, että punastuu sitä ajatellessa.
Kuningas Ludvig XV paistoi itse pannukakkunsa, saadakseen ne
mieleisikseen, ja antoi rouva Dubarryn valmistaa kahvinsa. Minkä minä
sille mahdan, että nälkäisenä tahdon syödä? Täytyyhän minun noudattaa
esi-isieni Ludvig XV:n, Ludvig XIV:n ja Henrik IV:n esimerkkiä. Jos
se on minulle välttämätöntä, niin olkaa suvaitsevainen; jos se on
vika, niin antakaa se anteeksi."

"Sire, tunnustakaa toki..."

"Että minun ei pitäisi nälissäni syödä, sitä en tee", sanoi kuningas
rauhallisesti pudistaen päätänsä.

"Minä en enää puhu siitä, vaan kansasta."

"Ahaa!"

"Te saatte tunnustaa minulle, että kansa on väärässä."

"Nostaessaan kapinan, ei suinkaan. Tarkastakaamme kaikkia
ministereitämme. Hallituksemme alusta alkaen, kuinka moni heistä
on todella katsonut kansan parasta? Kaksi, Turgot ja Necker. Te ja
hovipiirinne pakotitte minut ajamaan heidät pois. Toisen tähden
nostettiin kapina, toisen tähden pannaan ehkä toimeen vallankumous.
Puhukaamme hiukan toisista. Ovathan he herttaisia ihmisiä, eivätkö
olekin? Herra de Maurepas, tätienne holhokki, viisujen tekijä!
Ministerien ei pitäisi laulaa, vaan kansan. Herra de Calonne? Hän
sanoi teille hyvin kauniin lauseen, joka tulee ehkä ikuisesti jäämään
ihmisten muistoon. Eräänä päivänä, jolloin pyysitte häneltä jotakin
mahdotonta, vastasi hän: Jos se on mahdollista, on se jo tehty; jos
se on mahdotonta, niin se tapahtuu. Tämä lause on kansalle maksanut
ehkä sata miljoonaa. Älkää ihmetelkö, ettei se pidä häntä niin
henkevänä kuin te pidätte. Toden totta, käsittäkäähän, madame, että
jos säilytän ne, jotka nylkevät kansaa, ja erotan ne, jotka sitä
rakastavat, en sillä tavalla rauhoita kansaa ja saa sitä kiintymään
hallitukseemme."

"Kas niin! Siis kapinallisuus on luvallista? Julistakaa se periaate!
Toden totta, olen iloinen siitä, että tällaista puhuessanne olemme
kahden kesken. Mitähän sanottaisiin, jos muut tämän kuulisivat!"

"Te ette sano minulle nyt mitään uutta. Kyllähän tiedän, että
Polignacinne, Dreux-Brézénne, Clermont-Tonnerrenne, Coignynne
kohottaisivat olkapäitänsä selkäni takana. Minä säälin teidän
Polignacejanne, jotka raastavat teidät tuhoon ja joille eräänäkin
kertana annoitte Fénestrangen kreivikunnan, maksettuanne siitä
kaksitoistasataa tuhatta livreä; teidän Sartinesianne, jolle nyt
jo annan vuosittain kahdeksankymmenenyhdeksän tuhannen livren
eläkkeen ja joka teiltä sai apurahoiksi kaksisataa tuhatta livreä;
prinssi de Dreux-Pontsia, jolle te pakotatte minut antamaan
yhdeksänsataaneljäkymmentäviisi tuhatta livreä velkojensa maksamista
varten; Marie de Lavalia ja rouva de Magnenvillea, jotka molemmat
saavat kahdeksankymmenen tuhannen livren suuruisen eläkkeen;
Coignyta, joka on saanut kaikenlaisia etuja, ja kun kerran tahdoin
vähentää hänen palkkioitansa, hyökkäsi hän minua vastaan ja olisi
epäilemättä lyönyt minua, ellen olisi suostunut hänen vaatimuksensa.
Nämähän kaikki ovat teidän ystäviänne? Sen minä sanon teille, vaikka
ette sitä uskokaan, kun se on totta, että jos nuo ystävänne olisivat
olleet Bastiljissa, niin kansa olisi hävittämisen sijasta lujittanut
sitä."

"Ooh!" huudahti kuningatar tehden raivoa kuvaavan liikkeen.

"Sanokaa mitä tahansa, näin on asian laita", väitti Ludvig XVI
rauhallisesti.

"Teidän kansallanne ei ole enää pitkälti syytä vihata ystäviäni,
sillä he lähtevät maanpakoon."

"Lähtevätkö he!" huudahti kuningas.

"Lähtevät."

"Polignac? Naiset?"

"Niin."

"Sitä parempi", huudahti kuningas, "sitä parempi! Jumalan kiitos!"

"Miksi sanotte, sitä parempi? Miksi, Jumalan kiitos? Ettekö kaipaa
heitä?"

"En! Jos heiltä puuttuu matkarahoja, niin annan ne heille. Niitä
rahoja ei käytetä huonoon tarkoitukseen, siitä vastaan. Onnellista
matkaa, hyvät herrat, onnellista matkaa, hyvät naiset!" sanoi
kuningas herttaisesti hymyillen.

"Niin, niin", huokasi kuningatar; "minä huomaan teidän kannattavan
heidän raukkamaista menettelyään."

"Koettakaamme päästä sovintoon. Nythän te jo arvostelette heitä
oikein?"

"He eivät lähde", huudahti kuningatar, "he karkaavat!"

"Vähät siitä, kun he vain poistuvat!"

"Ja kun ajattelen, että teidän sukunne kehoittaa heitä tällaiseen
halpamaisuuteen!"

"Kehoittaako minun sukuni kaikkia teidän suosikkejanne lähtemään?
En luullut sukuani niin viisaaksi. Sanokaahan, ketkä sukuni jäsenet
tekevät minulle tämän palveluksen, voidakseni heitä kiittää?"

"Tätinne Adélaïde, veljenne Artoisin kreivi."

"Veljeni Artois! Luuletteko hänen noudattavan sitä neuvoa, jonka hän
antaa toisille? Luuletteko hänenkin lähtevän?"

"Miksi hän ei lähtisi?" huudahti Marie-Antoinette koettaen iskeä
kuningasta sillä.

"Jumala teidän toivomuksenne kuulkoon!" huudahti Ludvig XVI. "Menköön
Artoisin kreivi, ja minä lausun hänelle samaa kuin toisillekin:
onnellista matkaa, veljeni Artois, onnellista matkaa!"

"Oma veljenne!" huudahti Marie-Antoinette.

"Häntä kannattaa kaivata! Hän on kunnon poika, jolla on sukkeluutta
ja rohkeutta, sen tiedän kyllä, mutta ei älyä. Hän näyttelee
kuninkaallista prinssiä, niinkuin Ludvig XIII:n aikuinen
hienostelija; riidanrakentaja, levoton, joka tuottaa häpeää teille,
Caesarin puolisolle."

"Caesarin!" tokaisi kuningatar purevan ivallisesti.

"Tai Claudiuksen, jos siitä pidätte enemmän", vastasi kuningas,
"sillä tiedättehän, että Claudius oli Neron kaltainen Caesar."

Kuningatar painoi päänsä kumaraan. Tämä tällainen historiallinen
tyyneys sai hänet ihan ymmälle.

"Claudius", jatkoi kuningas, "koska pidätte enemmän Claudiuksen kuin
Caesarin nimestä; tiedättehän, että Claudius näki eräänä iltana
pakolliseksi sulkea Versaillesin portit, antaakseen teille pienen
läksytyksen sen johdosta, että palasitte kotia liian myöhään. Tämän
läksytyksen sai teille aikaan Artoisin kreivi. En siis kaipaa
Artoisia. Mitä tätiini tulee, niin hänestä tiedetään, mitä tiedetään,
siinäkin ansiokas Caesarin suvun edustaja! Mutta en sano hänestä
mitään, koska hän on tätini. Menköön hänkin, enkä kaipaa häntä
vähääkään! Samoin on Provencen kreivin laita: luuletteko minun häntä
kaipaavan? Lähteekö ehkä hänkin? Onnellista matkaa!"

"Hän ei puhu mitään matkastaan."

"Se on ikävää. Katsokaahan, minun mielestäni hän osaa liian hyvin
latinaa; hän pakottaa minut puhumaan kanssaan englantia näyttääkseen
itse siten viisaammalta. Provence-veljeni toimitti meidän niskaamme
Beaumarchaisin, sulkemalla hänet omalla valtuudellaan Bicêtreen tai
Fort-l'Évêqueen, en tiedä kumpaan, ja kyllä Beaumarchais antoi meidän
kuulla kunniamme. Vai on Provencen kreivi jäljellä! Paha kyllä, paha
kyllä! Tiedättekö, madame, että teidän lähellänne olevista miehistä
en pidä kunnollisena muita kuin yhtä, herra de Charnytä."

Kuningatar punastui ja kääntyi poispäin.

"Puhelimme äsken Bastiljista", jatkoi kuningas lyhyen vaitiolon
jälkeen, "ja te pahoittelitte sen valloittamista."

"Mutta istukaahan toki, sire", sanoi kuningatar, "koska teillä vielä
näyttää olevan minulle paljon sanottavaa."

"Ei, kiitos vain, puhelen mieluummin astellessani. Kävellessäni
hoidan terveyttäni, josta kukaan ei pidä huolta, sillä jos syönkin
hyvin, niin sulatan huonosti. Tiedättekö, mitä tänä hetkenä sanotaan:
kuningas on syönyt illallista, kuningas nukkuu. -- Näettehän,
kuinka minä nukun. Olen tässä seisaallani koettaen sulattaa
ruokaani puhelemalla politiikkaa vaimoni kanssa. Minä sovitan! Minä
sovitan!..."

"Ja mitä te sovitatte, sanokaahan?"

"Minä sovitan kokonaisen vuosisadan synnit, sillä olen sen
syntipukki. Sovitan rouva de Pompadourin, rouva de Dubarryn,
Hirvipuiston; sovitan Latude-raukan, joka tyrmässään on kitunut
kolmekymmentä vuotta ja kärsimyksiensä kautta tulee ikikuuluisaksi.
Hänkin on puolestaan saattanut ihmiset inhoamaan Bastiljia!
Mies-parka! Kuinka paljon tyhmyyksiä olenkaan tehnyt suvaitsemalla
toisten tyhmyyksiä! Olen auttanut vainoamaan filosofeja,
ekonomisteja, tiedemiehiä, kirjailijoita. Nuo kaikki tahtoivat minua
rakastaa. He olisivat rakastaneet minua, olisivat tuottaneet kunniaa
ja onnea hallituskaudelleni. Olen esimerkiksi tavannut Rousseaun,
tuon Sartinesin vainoaman, tavannut eräänä päivänä, jona kutsuitte
hänet Trianoniin. Hänen vaatteensa olivat huonosti harjatut ja tukka
oli pitkä, se on kyllä totta, mutta hän oli muuten kunnon mies.
Jos olisin ottanut ylleni karkean harmaan puvun ja huonot sukat
ja sanonut Rousseaulle: Menkäämme Ville d'Avrayn metsään sieniä
etsimään..."

"Niin mitä sitten?" kysyi kuningatar tavattoman halveksivasti.

"Mitäkö? Rousseau ei olisi kirjoittanut teoksiaan _Savoijalaisoppia_
eikä _Yhteiskuntasopimusta."_

"Niin, niin, kyllä tiedän, millä tavalla te ajattelette", sanoi
Marie-Antoinette. "Olette varovainen mies, te pelkäätte kansaanne
samoin kuin koira pelkää isäntäänsä."

"En, vaan siten kuin isäntä pelkää koiraansa. Sekin merkitsee jo
paljon, kun tietää, ettei oma koira pure. Madame, kun kävelen
Médorin, Espanjan kuninkaan lahjoittaman pyrenealaisen verikoiran
kanssa, ylpeilen sen ystävyydestä. Naurakaa vain, jos tahdotte, mutta
ellei Médor olisi ystäväni, niin se repisi valkoisilla hampaillaan
minut kappaleiksi. Minä sanon sille: hyvä Médor, pikku Médor, ja se
nuolee kättäni. Pidän enemmän sen kielestä kuin sen kynsistä."

"Imarrelkaa siis vallankumouksellisia, hyväilkää niitä, heittäkää
niille leivoksia."

"Niin juuri aionkin tehdä. Vakuutan teille, ettei minulla ole mitään
muita aikeita. Olen päättänyt koota hiukan rahaa ja kohdella noita
herroja kuin verikoiria. Ajatelkaahan esimerkiksi Mirabeauta..."

"Kannattaa todellakin puhua tuosta petoeläimestä."

"Kun annan hänelle viisikymmentä tuhatta livreä kuukaudessa, niin
hänestä tulee Médor; jos odotamme, tarvitsee hän ehkä puoli miljoonaa
kuukaudessa."

Kuningatar nauroi säälien.

"Herra Bailly", jatkoi kuningas, "herra Bailly sopisi
taideministeriksi. Tekisi mieleni muodostaa uusi ministeristö, ja
Baillystä tulisi toinen Médor. Suokaa anteeksi, madame, että olen
toista mieltä kuin te, mutta minä ajattelen esi-isäni Henrik IV:n
tavoin. Hänen politiikkansa vetää vertoja mille muulle politiikalle
tahansa, ja muistan varsin hyvin, mitä hän sanoi."

"Ja mitä hän sanoi?"

"Ei kärpäsiä pyydetä etikalla."

"Sancho sanoi samaa, tai jotakin sinnepäin."

"Mutta Sanchohan olisi tehnyt Baratarian kansan hyvin onnelliseksi,
jos Barataria olisi ollut olemassa."

"Sire, esi-isänne Henrik IV, johon vetoatte, pyysi susia yhtä hyvin
kuin kärpäsiäkin; siitä on todistuksena marski Biron, jonka kaulan
hän katkaisutti. Hän saattoi siis sanoa mitä halusi. Ajatellessanne
hänen tavallaan ja toimessanne omalla tavallanne te riistätte kaiken
arvon kuningasvallalta, joka elää juuri tämän arvon varassa; te
unohdatte perusajatuksen: miten käy majesteettiuden? Majesteettius
on kyllä vain sana, sen tiedän; mutta tähän sanaan liittyvät kaikki
kuninkaalliset hyveet, ken kunnioittaa, hän rakastaa; ken rakastaa,
hän tottelee."

"Puhukaamme majesteettiudesta", keskeytti kuningas hymyillen, "niin,
puhelkaamme siitä. Te esimerkiksi olette niin majesteetillinen kuin
suinkin ajatella saattaa. Ei kukaan Euroopassa, ei edes äitinne
Maria-Teresia ole niin pitkälle kehittänyt majesteettiutta."

"Kyllä ymmärrän, tahdotte täten sanoa, että majesteettiudesta
huolimatta ei ketään kammota koko Ranskassa niinkuin minua."

"En puhu kammoamisesta, rakas Antoinette", virkkoi kuningas
lempeästi, "mutta te ette ehkä ole niin rakastettu kuin ansaitsisitte
olla."

"Monsieur", vastasi kuningatar syvästi loukkaantuneena, "te kertaatte
kaikenlaisia juoruja. Enhän ole tehnyt pahaa kenellekään, päinvastoin
olen tehnyt useinkin hyvää. Miksi minua vihattaisiin, niinkuin
sanotte? Miksi minua ei rakastettaisi, vaikka monet huutavat kaiken
päivää: _Kuningatarta ei rakasteta!_ Tiedättekö, että jos yksikin
ääni vain sen lausuu, niin sata sen kertaa, ja sadasta äänestä tulee
kymmenen tuhatta. Näiden kymmenentuhannen väitteen mukaan kaikki
huutavat: _Kuningatarta ei rakasteta!_ Ja kuningatarta ei muka
rakasteta vain sen vuoksi, että yksi ihminen on sanonut: Kuningatarta
ei rakasteta!"

"Hyvä Jumala!" mutisi kuningas.

"Hyvä Jumala", keskeytti kuningatar, "en minä suurtakaan välitä
kansansuosiosta, mutta minun mielestäni liioitellaan epäsuosioon
joutumistani. Eihän kiitoksia satele, se on kyllä totta, mutta onhan
minua ihan jumaloitukin, ja liiallisesta jumaloimisesta siirrytään
nyt huutamaan liiallista nurjamielisyyttä."

"Madame, te ette vielä tunne totuutta täydelleen, ja te kuvittelette
vielä. Mehän puhuimme Bastiljista, eikö niin?"

"Niin."

"No niin! Bastiljissa oli suuri huone, joka oli täynnä teitä vastaan
kirjoitettuja kirjoja. Toivottavasti ne on poltettu."

"Ja mistä minua niissä syytetään?"

"Ymmärrättehän, madame, että olen yhtä vähän syyttäjänne kuin
tuomarinnekaan. Kun tuo kirjat ilmestyivät, käskin ottaa koko
painokset takavarikkoon ja pistää Bastiljiin. Mutta toisinaan
tuollaisia lentokirjasia joutuu käsiini. Nytkin on minulla täällä",
sanoi kuningas lyöden taskuaan, "sellainen ja se on ihan hirveä."

"Näyttäkää se minulle", huudahti kuningatar.

"En voi", sanoi kuningas; "siinä on kuvia."

"Ja sellainen te olette", sanoi kuningatar, "niin sokaistu, niin
heikko, ettette koettanut päästä selville, mistä lähteestä nämä
saavat alkunsa?"

"Mutta muutahan ei tehdäkään, etsitään alkulähteitä. Kaikki
poliisivirkailijani ovat harmaantuneet siinä toimessa."

"Te siis tunnette noiden häväistysjuttujen kirjoittajan?"

"Tunnen ainakin tämän kirjoittajan, herra Furthin, koska tässä on
hänen antamansa kahdenkolmatta tuhannen viidensadan livren kuitti.
Jos vain kannattaa, niin näettehän, etten kitsastele."

"Mutta toiset! Toiset!"

"Toisinaan ne ovat nälkiintyneitä raukkoja, jotka oleksivat
Englannissa tai Hollannissa. Kun meitä purraan ja pistetään, silloin
etsii ja uskoo löytävänsä krokodiilin tai käärmeen, jonka tahtoo
tappaa tai murskata. Mitä vielä, löytää itikan, niin pienen, niin
vähäpätöisen, niin likaisen, ettei ilkeä siihen kajota vielä vähemmän
sitä tappaa."

"Mainiota! Ellette uskalla itikoihin koskea, syyttäkää häntä, joka
ne synnyttää. Voipa toden totta sanoa, että Orleansin Filip siinä on
aurinkona."

"Ahaa!" sanoi kuningas taputtaen käsiään, "ahaa, nyt olemme siinä,
Orleansin herttuassa! Jatkakaa, jatkakaa, koettakaa saada minut
epäsopuun hänen kanssaan."

"Saada teidät epäsopuun vihollisenne kanssa, sire? Todellakin
verraton lause!"

Kuningas kohautti olkapäitään.

"Tässä nyt näkee", sanoi hän, "kuinka kaikki voidaan selittää.
Orleansin Filip! Te hyökkäätte häneen, joka riensi noudattamaan
käskyjäni taistellakseen kapinallisia vastaan! Joka lähti Pariisista
ja riensi Versaillesiin. Orleansin herttua minun vihamieheni! Teillä,
madame, on Orleansin sukua vastaan käsittämätön nurjamielisyys!"

"Tiedättekö miksi hän saapui? Siksi, että hän pelkäsi muiden
rientäessä luoksenne poissaolonsa tulevan huomatuksi. Hän saapui
siksi, että hän on raukka."

"Mehän aloitamme taas alusta", sanoi kuningas. "Se, joka tuon
on keksinyt, on itse raukka. Te, joka olette sanomalehtiinne
kirjoituttanut, että hän pelkäsi Ouessantin luona, olette tahtonut
häntä häväistä. Mutta tuo syytös olikin valheellinen. Filip ei
pelännyt. Ei paennut. Jos hän olisi paennut, ei hän kuuluisi
sukuumme. Orléansilaiset ovat urhoollisia. Onhan se tunnettua.
Suvun päämies, joka näytti pikemmin polveutuvan Henrik III:sta kuin
Henrik IV:stä, oli miehuullinen, vaikka hänellä olikin Effiat ja
lotringilainen ritarinsa. Hän uhmasi kuolemaa Casselin taistelussa.
Sijaishallitsijalla oli tosin muutamia moitittavia moraalisia vikoja,
mutta hän taisteli Steinkerquen, Nervinden ja Almanzan luona kuin
parhain sotilas. Älkäämme lausuko muuta kuin puolet mahdollisista
hyvistä puolista, mutta älkäämme sanoko pahaa, jota ei ole
olemassakaan."

"Teidän majesteettinne alkaa pestä puhtaaksi kaikkia
vallankumouksellisia. Kyllä vielä näette, mitä kaikkea hän saa
aikaan. Jos minä suren Bastiljin valloitusta, niin se tapahtuu hänen
tähtensä. Niin, suren sitä, että sinne pistettiin rikollisia, kun hän
kulki vapaana."

"Jos hän olisi ollut Bastiljissa, niin kylläpä olisimme tänään
kauniissa tilanteessa", sanoi kuningas.

"Mitä tämän pahempaa olisi vielä voinut tapahtua?"

"Tiedättehän varsin hyvin, madame, että kansa kuljetti hänen ja
Neckerin kukilla seppelöityjä kuvapatsaita pitkin katuja."

"Tiedän kyllä."

"Jos hänet olisi vapautettu Bastiljista, niin heti porttien
ulkopuolelle päästyään hän olisi tullut Ranskan kuninkaaksi."

"Ja ehkä sekin olisi teidän mielestänne ollut oikein?" lausui
Marie-Antoinette katkeran ivallisesti.

"Toden totta olisikin. Kohautelkaa olkapäitänne niin paljon kuin
tahdotte, Voidakseni arvostella toisia oikein, asetun heidän
kannalleen. Ei korkealta valtaistuimelta näe kansaa selvästi. Minä
laskeudun sen tasalle ja kysyn, olisinko porvarina tai maalaisena
suvainnut, että ylhäinen herra laskee minut kanojensa ja lehmiensä
joukkoon maantuotteena! Olisinko maanviljelijänä kärsinyt sitä,
että ylhäisen herran kymmenen tuhatta kyyhkystä syö joka päivä
kukin kymmenen rukiin, vehnän tai kauran siementä, mikä yhteensä on
noin kaksi kappaa, juuri sen määrän, jonka tahdoin hyötyä; olisinko
katsellut, kuinka hänen jäniksensä ja hirvensä raiskaavat niittyni,
hänen metsäsikansa tonkivat perunani, veronkantajat kiskovat
omaisuuteni ja hän itse hyväilee vaimoani ja tytärtäni ja kuningas
riistää poikani sotaan ja papit tuomitsevat kiivaudessaan sieluni
kadotukseen!"

"Ottakaa siis, monsieur", keskeytti kuningatar luoden vihasta
leimuavan katseen kuninkaaseen, "kuokka käteenne ja menkää
hävittämään Bastiljia."

"Luulette sanovanne jotakin hauskaa", lausui kuningas. "No niin,
minä menisin todellakin, ellei olisi naurettavaa kuninkaan tarttua
kuokkaan, kun hän yhdellä kynänvedolla voi saada saman aikaan. Niin,
ottaisin kuokan, ja minua kiitettäisiin, samoin kuin minä kiitän
niitä, jotka voivat tämän tehtävän suorittaa. Bastiljin hävittäjät
tekevät minulle tavattoman suuren palveluksen, ja teille he tekevät
vieläkin suuremman, sillä nyt te ette enää voi ystävienne oikkujen
mukaan heittää tyrmään kunniallisia ihmisiä."

"Kunniallisia ihmisiä! Minäkö toimitan sinne kunniallisia ihmisiä?
Onko ehkä herra de Rohan kunniallinen ihminen?"

"Älkää puhuko hänestä, koska minäkään en hänestä puhu. Meidän
ei onnistunut toimittaa häntä sinne, koska parlamentti vapautti
hänet. Sitäpaitsi se ei ollut kirkkoruhtinaalle oikea paikka, koska
Bastiljiin nykyaikaan pantiin vääränrahantekijöitä. Kysyn toden
totta, mitä tekemistä vääränrahantekijöillä ja varkailla on siellä?
Onhan minulla Pariisissa vankiloita, joissa näiden elättäminen tulee
minulle hyvin kalliiksi. Mutta olkoot nyt vielä vääränrahantekijät ja
varkaat siellä; pahinta on, että sinne pantiin kunniallisia ihmisiä."

"Kunniallisiako ihmisiä?"

"Niin juuri. Tänään tapasin kunnon miehen, joka pistettiin sinne ja
juuri äsken pääsi sieltä pois."

"Milloin?"

"Tänä aamuna."

"Oletteko tänä iltana nähnyt miehen, joka aamulla pääsi Bastiljista?"

"Tulen juuri hänen luotansa."

"Kuka hän on?"

"Muuan teidän tuttavanne."

"Minunko tuttavani?"

"Niin."

"Ja mikä tuon tuttavan nimi on?"

"Tohtori Gilbert."

"Gilbert! Gilbert!" huudahti kuningatar. "Hänkö, joka nimen Andrée
mainitsi tointuessaan?"

"Juuri hän. Varmasti se on sama. Voisin vaikka vannoa."

"Oliko se mies Bastiljissa?"

"Voisipa melkein luulla, ettette sitä tiedä, madame."

"En tiedä laisinkaan."

Ja kuningatar lausui, huomatessaan kuninkaan kasvoilla kummastusta
kuvaavan ilmeen:

"Ainakin olen sen jostakin syystä unohtanut..."

"Ahaa, juuri niin", huudahti kuningas. "Kun tehdään tuollaista
vääryyttä, silloin aina jostakin syystä se unohdetaan. Mutta jos te
olette unohtanut sekä syyn että tohtorin, niin rouva de Charny ei ole
häntä unohtanut, siitä olen varma."

"Sire, sire!" huudahti kuningatar.

"Heidän välillään on tapahtunut jotakin..." jatkoi kuningas.

"Sire, minä pyydän teitä vaikenemaan", pyysi kuningatar katsoen
pelokkaasti huoneeseensa päin, missä Andrée oli piilossa ja voi
kuulla kaikki, mitä puhuttiin.

"Kyllä ymmärrän", sanoi kuningas nauraen. "Te pelkäätte Charny-paran
saavan tästä tiedon ja saapuvan tiedustelemaan Charny-parka!"

"Sire, minä rukoilen teitä. Rouva de Charny on moitteeton nainen, ja
suoraan sanoen uskon pikemmin tuon tohtori Gilbertin..."

"Syytättekö te sitä kunnon miestä?" lausui kuningas. "Minä tiedän
mitä tiedän ja pahinta on, että tietäessäni paljon en vielä tiedä
kaikkea."

"Te saatte minut tuolla varmuudella ihan jähmettymään", sanoi
kuningatar katsoen sivuhuoneeseen päin.

"Mutta minä olen rauhallinen", pitkitti Ludvig XVI; "enhän menetä
mitään pysyessäni rauhallisena. Alku viittaa hauskaan loppuun,
ja tämän lopun saan kyllä tietää Gilbertiltä, koska hän nyt on
lääkärini."

"Lääkärinne! Onko tuo mies lääkärinne? Uskotteko kuninkaallisen
henkenne minkä vastatulijan huostaan tahansa!"

"Minä luotan terävään silmääni", vastasi kuningas kylmästi, "ja minä
takaan nähneeni sen miehen sielun syvyyksiin."

Kuningatar vavahti vihan ja halveksimisen vallassa.

"Olkaapa vain ylenkatseellinen", sanoi kuningas. "Te ette voi estää
sitä, että Gilbert on oppinut mies."

"Sokeutta!"

"Tahtoisinpa nähdä teidät minun sijassani. Tahtoisin tietää, eikö
Mesmer tehnyt mitään vaikutusta teihin ja prinsessa de Lamballeen."

"Mesmerkö?" sanoi kuningatar punastuen.

"Niin, kun neljä vuotta sitten menitte valepukuisena hänen
istuntoonsa. Minulla on hyvä poliisi, ja minä tiedän kaikki."

Ja näitä sanoja lausuessaan kuningas hymyili ystävällisesti
Marie-Antoinettelle.

"Te tiedätte kaikki!" sanoi kuningatar. "Olette siis hyvin peitellyt
kaikki, koska ette milloinkaan ole puhunut tästä."

"Miksi suotta! Olivathan sanomalehdet ja kaikenlaiset kyhäilijät
moittineet teitä kylliksi tämän ajattelemattomuuden johdosta. Mutta
palaan Gilbertiin ja Mesmeriin samalla kertaa. Mesmer asetti teidät
vesiastian eteen, kosketti teihin teräsvitsalla, teki kaikenlaisia
temppuja, koska hän oli temppujen tekijä. Gilbertillä ei ole
tällaisia keinoja. Hän ojentaa kätensä naista kohden; nainen nukkuu
heti ja nukkuessaan puhuu."

"Puhuu!" sopersi kuningatar kauhuissaan.

"Niin", vastasi kuningas, joka tahtoi lisää kiduttaa puolisoansa.
"Niin, Gilbertin nukuttamana hän puhuu, ja uskokaa minua, hyvinkin
kummallisia asioita."

Kuningatar kalpeni.

"Puhuiko rouva de Charny kummallisia asioita?" sopersi hän.

"Hyvin kummallisia", vastasi kuningas. "Hänen omaksi onnekseen..."

"Vaiti! Vaiti!" keskeytti Marie-Antoinette.

"Miksi sanotte vaiti! Sanon vain, että hänen omaksi onnekseen minä
yksin olin kuuntelemassa."

"Sire, olkaa armias, ei enää sanaakaan."

"En puhukaan, sillä olen kaatumaisillani väsymyksestä. Ja samoin kuin
syön nälissäni, menen unisena nukkumaan. Hyvää yötä siis, madame.
Jääköön teihin terveellinen vaikutus koko tästä keskustelustamme."

"Mikä vaikutus?"

"Kansa on ollut oikeassa purkaessaan kaiken sen, mitä me ja
ystävämme olemme saaneet aikaan, ja todistuksena siitä on tohtori
Gilbert-parka. Hyvästi, madame; olkaa varma siitä, että näyttäessäni,
missä vika on, uskallan myös vastustaa sitä. Nukkukaa hyvin,
Antoinette!"

Kuningas meni huoneen ovea kohden.

"Tahdon vain vielä sanoa", lausui hän palaten ovelta, "että
kehoittaisitte rouva de Charnytä solmimaan rauhan tohtori Gilbertin
kanssa, jos se vielä käy päinsä. Hyvästi."

Ja hän poistui hitaasti ja sulki itse oven tyytyväisenä kuin
mekanikko, joka tuntee hyvän lukkokoneiston toimivan kätensä
vaikutuksesta.

Kuningas ei ollut astunut kymmentä askelta käytävää pitkin, kun
kreivitär riensi sisään, juoksi ovelle, telkesi sen ja veti verhot
ikkunoiden eteen.

Tämän kaiken hän teki nopeasti, kiivaasti, mielettömyyden ja raivon
vallassa.

Kun hän sitten oli varma siitä, ettei kukaan voinut nähdä eikä
kuulla, palasi hän kuningattaren luo ja vaipui hänen eteensä
polvilleen sydäntä vihlovan huokauksen päästessä hänen huuliltaan:

"Pelastakaa minut, madame, taivaan nimessä, pelastakaa!"

Hetkisen oltuaan vaiti hän huokasi ja jatkoi:

"Ja minä kerron teille kaikki!"

       *       *       *       *       *

_Jatkona ilmestyy romaani "Ange Pitou"._

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 54249 ***