path: root/53790-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53790 ***

SOTAVANHUKSEN JOULU

Talvikuva 1859


Kirj.

Z. TOPELIUS


Suom. O. Manninen





Porvoossa,
Werner Söderström,
1898.




HENKILÖT:

 Kaukonen, vanha eronsaanut korpraali.
 Briitta, talonpoikaisleski.
 Eero Boman, sotilaspoika.

Suomalainen torpantupa. Oikealla katsojasta liesi, jossa palaa tuli.
Vasemmalla pöytä, kaappi y.m. Perällä ovi ja ikkuna, josta kuunvalo
loistaa.




ENSIMMÄINEN KOHTAUS.


Esiripun noustessa on takaseinä vedettynä ylös ja näyttämön tausta
hyvin pimeä. Näkyy hämärästi häämöttävä maisema. Pimeästä häämöttää
näyttämön poikki kulkevia sotilasrivejä, Etäältä kuuluu Porilaisten
marssi. Sen soidessa kaukaista aaeenkalsketta ja kumeita
kanuunanlaukauksia, Valaistus näyttää tulevan ainoastaan
lieden valkeasta.

KAUKONEN yksin, unentorkuksissa tulen ääressä.

    Mars! Eespäin! Aseisiin! Nyt rynnätään!
    Päin! Pistin tanaan! Lemmon sotamarski
    täyskäänteen teki vihdoinkin! Käy päälle!
    Miks siellä matelette, etanat!
    Haa, kuulkaa kuinka kuulat soi jo tuolla.
    No, jumal'auta! Porilaiset jo
    meit' ennen ehti. Tuolla rientää Döbeln
    ja pitkin linjaa kiitää Adlercreutz,
    Me jäämme jälkeen, tuhat tulimmaista!
    Mars, lurjukset!

Takaseinä laskeutuu. Näky katoo. Kaukonen herää.

                    Puujalka vanha, seis!
    On kulkus kovin raskas... Näinkö unta?
    Sep' ihme! Luulin kuulevani aivan -- --
    näin -- -- oli niinkuin muinoin -- -- unta kaikki!
    Miss' olen? Niin, nyt muistan. Lapualla,
    tuvassa tässä kerran lepäsin.
    Täss' ystäväni, uljas Eero Boman,
    ilosta voiton tänne kannettuna,
    läväistyin otsin heitti henkensä.
    Niin, sama tupa -- vaikka talvea
    viiskymment' on sen turvekattoon saanut
    lumensa sataa, kuin mun päähäni
    ja ystäväini hautakummuille.
    Kuink' olen tullut tänne? Niin, ma pyrin
    luo tuttavaini, tuonne Lahden kylään.
    Kai jouluks siellä leipää, lämpimää
    ma saan. Oh, raskas muilt' on armoleipää
    hakea seitsenkymmenvuotiaan.
    Ja nuoruuteni voimat kuitenkin
    sun eestäs annoin, Suomi, synnyinmaa!
    Sa kallis maani! Mutt' en nureksu.
    On sulla paljon muuta miettimistä.
    Jos herras kulkee kultakauluksin
    ja silkissä sun neitos sipsuttaakin,
    niin tiedän toki, ett' on moni poikas
    ja tyttäres kuin minä nälkää nähnyt,
    palellut pakkasessa yön, eik' ole
    valittanut, ja silti kehnompi
    ei ole kelvatakseen Jumalalle
    ja sulle! Osapuutoksi en jäänyt!
    Sa armas maa! Sa kaiken mulle annoit,
    min köyhyydessäs taisit lahjoittaa,
    povellas kehdon, haudan helmassas.




TOINEN KOHTAUS.


    Kaukonen. Briitta. Maitokiulu kädessä.

BRIITTA ensin Kaukosta huomaamatta.

    Osansa sai nyt Mustikki. Ja nyt
    on aika laittaa hiukan iltaruokaa.
    Pitäisi Eeronkin jo palaaman.

Sytyttää, kynttilän.

    Kas niin, tuoss' on taas yksi kerjäläinen!
    Niin käy, kun oveaan ei lukitse.
    Mutt' yhtäkaikki, nyt on jouluilta,
    mull' onhan joululeivät, -voit ja -maidot.
    Jumalan rauha, vanhus.

KAUKONEN.

                           Herran rauha.
    Ma aioin kylään illaksi, mut tie
    on pitkänpuoleinen ja kylmä yltyy.
    Kun tunsin tupanne, niin arvelin
    vähäisen lämmitellä.

BRIITTA.

                         Olkoon suotu.
    Tääll' ennen kerjuull' ollut liet, kun tunsit
    tupani?

KAUKONEN.

            Tässä pitäjässä synnyin.
    Rovasti minut kyllä tuntee, mutta
    siit' aikaa on, kun viimeks olin täällä.

BRIITTA.

    Niin, kansaa kaikenlaista kiertelee
    nykyisin teillä.

Ikkunassa.

                     Missä Eero viipyy?
    Se lurjus kylään unohtunut on.
    Jää sinne, kunnes paluutiellä sudet
    saa kimppuunsa.

Kattaa pöydän.

                    Miks ette pysy siellä,
    miss' olittekin? Ruotulaisna varmaan --
    tai elättinä jossain? Tietkääkin,
    ett' eipä Lapualla, Herra nähköön,
    puutetta ole mieronkiertäjistä,
    etenkään viime nälkävuoden jälkeen.

KAUKONEN.

    Ma ennen nuorna olin sotamies...

BRIITTA nyreästi.

    Te sotamies?

KAUKONEN.

                 Ja sitten torppaa pidin
    ma Alavudella, vaan liian vanha
    jo olen siihen. Leipää neuvotella
    saa muualta nyt vanhall' iällään.

BRIITTA.

    Vai sotamies? No, enpä virka mitään,
    sen vain ma sanon: toimen paremman
    ja kristillisemmän voi ottaa mies
    kuin tappaa lähimmäistään, kansa raukkaa.
    Lie hänkin nuoruudessaan ihmisten
    taloja polttanut, kuin polttivat
    mun kotinikin. Yhtä poikkeusta,
    niin, ellei yht' ois vain -- ja vainaa varmaan
    on sekin mies -- niin sotilaat, sen soisin,
    sais itse piru viedä joka kynnen.
    Hän parhaiksi nyt tuli tänne, hänkin,
    pään pyörtämähän Eero paraltani,
    mink' ilmankin jo piuke, pauke täyttää.
    Kunp' en ois koko poikaa korjannut
    maantieltä nälkäisenä kiertämästä!
    Hän pääni harmaaks saattaa lauluillaan
    ja tulee tappelijaks isäänsä
    ja vaarihinsa, -- onhan koko suku,
    kuin purema ois hullun kalmukin.

Kurkistaa ovesta pihalle.

    Hoi, Eero raukka, kiltti Eeroseni!
    Mihinkä jäitkin? Sudet pakkasessa
    salolla tuolla ulvoo saalistaan.
    Jo joudu kotiin! Saatpa maistimiksi
    makeat kakut, voit ja iltamaidot.
    Hoi pikku, kulta Eero! -- No, kas tuossa
    se laiska lurjus tulee karkuteiltään!
    Vaan maltas, kyllä ma sun opetan
    kylällä kuhnimaan! Vai kakkujako?
    Ja voita, maitoa? Et tippaa maista!
    Mut patukkaa sun -- -- -- Kuules velikultaa!
    Sotilaslaulua hän laulaa tiell',
    niin että kuusikangas vastaan kaikuu -- -- --

Orkesteri soittaa Paciuksen sävellystä Runebergin "Sotilaspoikaan".
Soitto jatkuu melodraamallisesti Kaukosen puhuessa.

KAUKONEN.

    Sa älä soimaa kättä sotilaan,
    jok' onnes eestä kaiken voimans' antaa,
    ei ketään sorra, mutta miekkaa kantaa
    vain suojaks oman kalliin synnyinmaan!
    Äl' oves lukkoa sa murra -- soi!
    se suojaa ennen, vasta suoda voi!
    Hukass' on kansa, puoltoon kunniansa
    mi teräst' omaa vaill' on vaaroissansa,
    mi myrskyssä on heikko ruoko vain
    jo taitons' uljaan kuolla unhottain.




KOLMAS KOHTAUS.


    Edelliset. Eero Boman tulee tupaan laulaen.

EERO.

    Nuor', uljas, sorja sotilas ol' isäni jos ken,
    hän pyssyn otti, oli mies viistoista täyttäen.
        Tie kunniaan vain tiettynään,
        ol' aina altis kestämään
        hän vaivan, vaaran, liekin, jään, --
        sen taisi taatto, sen!

    Laps olin, kun hän lähti pois, kun sotatorvet soi,
    mut uljasta en unhottaa ma ryhtiänsä voi,
        en hattuaan, en töyhtöään,
        en päivetystä poskipään,
        ain', aina tumman varjon nään,
        min kulmakarvat loi.

KAUKONEN.

    Tuli ja leimaus, poika! Ken sa olet?
    Se laulu toista! Siin' on ruutia,
    se käy kuin luoti läpi sydämen.
    Edestä moisen laulun kuolla voi.
    Ken oli isäsi?

EERO laulaa..

    Jäi Lapualle taattoni, mies likin lippuaan;
    siin' ensi kerran kelmenneen sodassa kerrotaan.
        Ja taistoss' eestä Kustavin
        taas vaari vaipui Uttihin,
        ja Lappeell' isä vaarinkin,
        mies Kaarlen aikoinaan.

    Niin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa;
    mut elo tuo ja kuolo tuo ol' uljast', ihanaa.
        Ken huonona jäis hoippumaan?
        Ei, nuorna kuolla eestä maan
        ja kunnian ja kuninkaan
        on totta toisempaa!

KAUKONEN syvissä, ajatuksissa.

    Oletpa oikeassa, poika.

BRIITTA.

    Sanotko, missä viivyit, hulttio?
    Kai kylässä taas leikit, tappelit?
    Se tapaistas! Sait ehkä kauhallisen
    rovastin padasta? Ja mitä sanoi
    hän asiaasi? Saanko pitää torpan?

EERO.

    Herrainen aika, kyläss' on nyt joulu,
    on oljet permannoilla, suuret korvot
    olutta kuohuu. Niin, niin iloinen
    tän' iltan' olen. Miksikö mä viivyin?
    Vai tappelin, vai leikin ma? Ohhoh!
    Moist' ajatella ken nyt ehtis? Puhuu
    vain sotamiehistä nyt koko kylä,
    noist' urhoist' uljaista nyt takaa niiden
    vuoskymmenen. Ja sotamiehelle
    tään tuvan, jok' on maalla pappilan,
    ne antaneet on; ja jos tahdot, äiti,
    täss' asua, niin sovi ukon kanssa.
    Hei vaan, nyt alkaa meillä ilon päivät,
    äkseerata nyt joka päivä voin.
    Te saatte auttaa.

BRIITTA.

                      Herra siunatkoon!
    Nurinko maailma on? Kansa hullu?
    Tupani vievät! Tänne sotilaita
    vai tuotais? Mitäs, sanoin! Kalmukki
    on purrut koko kylän!

KAUKONEN heräten ajatuksistaan.

                          Ken ol' isäs?
    Isäsi, poika?

EERO.

                  Siinäpä se temppu!
    Sen teille juuri lauloin: sotilas!
    Jos lisää tietää tahdotte, niin virkkaa
    voi risti tuolla kirkkotarhassamme
    ja joka kylän poika. Moinen mies
    on muistaa helpompi kuin katkismus.
    Ei laulu ollut mun. Se hänen on.
    Vaan sitä laulan, omani kuin ois se.
    Ja siksi laaksoissa ja kunnahilla
    se soi, kun metsän teitä käyskelen.

KAUKONEN.

    Mik' oli isäs nimi?

EERO.

                        Eero Boman.

KAUKONEN.

    Hän? Surussa ja onness' ystäväni?
    Tääll' Lapualla joka ammuttiin?
    Ja tähän tupaan vuoti verensä?
    Mutt' ethän hänen poikans' olla voine?

EERO.

    Ahaa, te isoisää tarkoitatte?
    Niinkuin en tietäis, missä kaatui hän
    ja

ylpeästi

       kuinka kaatui! Hänen kaimansa
    ol' isäni. Ja Eero, isän kaima,
    ma olen. Yhtä juurta, yhtä verta
    olemme, sama uskollinen sydän
    ja suora mieli meiss' on soturin.
    Vai tunsitte te vaarin?

KAUKONEN.

                            Tunsinko!
    Ei veljiä niin rakkaita kuin me!
    Laps -- siunatkoon sua Herra!

EERO.

                                  Kuinka hauskaa!
    Nyt teidät vaarinani pitää tahdon.
    Mull' eihän ole muuta. Kättä päälle!
    Te jäätte tänne, kunnon sotilaaksi
    mun opetatte.

Briitalle.

                  Sano, että hän
    jää meille.

BRIITTA.

                Puhut, mink' on mieltä päässäs.
    Mull' onko varaa kerjureita syöttää?

KAUKONEN Eerolle.

    Hän oikeass' on. Paremp' etsi tuki!
    Vain murene siit' olen muurista,
    mi maata suojasi ja soraks sortui.
    Vain jännes hervonnut ma kädest' olen,
    mi kohtaloa torjui, kunnes taittui.
    Siit' ajast' olen sirpale, jok' oli,
    eik' enää ole, jot' ei ymmärrä
    nykyinen aika. -- Älä puutu minuun!
    Ma hautaan kuulun, sinä elämään.
    Käy, poika -- lapsi uutten aikain, vedä
    puumiekkas puolest' uutten jumalain!
    Ma liian vanha olen uskon vaihtoon,
    täss' erkanevat tiemme. -- Hyvästi!

Tahtoo mennä.

EERO Briitalle.

    Hän lähtee. Näättehän sen, Briitta muori!
    Niin vanha mies! Niin yksin talviyöhön!
    On jouluilta, olettehan pannut
    te lyhteen katon varpusillekin;
    vaan hänen, hänen mennä annatte!

BRIITTA.

    Mutt' Eero kulta...

EERO itkien.

                        Niin, hän menköön vaan.
    Niin, menköön vaan! Mut kas, ma lähden myös.
    Otathan myötäs minut, vaari kulta?
    Toist' olen aikaa tosin kyllä, kovin
    myös toisenlainen, huonompi kuin te,
    mutt' yhtä juurta, yhtä muuria,
    yht' olen käsivartta kanssanne;
    soturipoika olen minäkin!

KAUKONEN.

    Niin nuori, lämmin, köyhä, isätön,
    ja kuitenkin sit' oivaa ainepuuta,
    mi kelpaa kansakuntain kunniaksi!
    Sanopa, mitä aiot, miksi mielit.

EERO.

    Minäkö? Teen, kuin teki isät ennen.

Laulaa.

    Nyt orpo olen, osaton, syön leipää vierahan,
    on suosijani, suojani tuvilla tuonelan.
        Mut vaikertaa en huoli vaan,
        saa aika varren varttumaan,
        ma, poika kelpo sotilaan,
        en sorru hukkahan.

    Kun vaurastun, kun vuotta vain viistoista täyttää saan,
    noin taistohon käyn minä myös ja nälkään, kuolemaan.
        Ja missä taajin liekki lie,
        ain' askeleeni sinne vie;
        mist' ennen, taatot, teillä tie,
        myös poika polkemaan!

KAUKONEN.

    Sua kiitän, Herra, että elää vielä
    isien henki tässä lapsessa.
    En tukea voi häntä -- sinä tue!
    En johtaa häntä voi -- sa johda, Herra,
    ett', elämänsä arpa kuinka käykin,
    jos rauhan taikka sodan toimiin vie,
    hän synnyinmaan ois uskollinen poika,
    sen onneks eläis, kunniaksi kuolis!
    Mua seuraa! Olet poikani täst' alkain.

EERO.

    Se kelpo puhetta! Te eellä käykää,
    ma tulen jälkeen.

KAUKONEN Briitalle.

                      Onnellista juhlaa.

Menee.




NELJÄS KOHTAUS.

    Briitta. Eero.

EERO.

    Kas niin, jää hyvästi nyt, äiti kulta!
    Hyvyydestänne paljon kiitoksia,
    sit' unhota en koskaan, se on varma.
    Vaan minkäs kukaan mahtaa mielelleen!
    Ja mun on sellainen, kuin se nyt on.
    Jumalan haltuun.

BRIITTA.

                     Malta, Eero, lurjus,
    sa tyhmä poika! Onkos moista nähty!
    Pois juosta ensi miero-ukon perään,
    susien suuhun, yöhön, pakkaseen!
    Ei, oma kiltti, kulta Eeroseni,
    sokerimuruseni! Jääthän tänne?
    Sun nälkä on. Käy, istu tähän syömään.
    Ja ukko olkoon. Kas, noin kauniit kakut,
    voisilmä-puurot, maidot! Tule, Eero!
    Tahdotko sokeria päälle vai?

EERO.

    Suur' kiitos. Vaikka lunta valkeammaks
    se sokeroikaa, karvas on sen maku,
    kun häll' on nälkä. Nyt en ennätä,
    sain rovastilta asiaksi, nähkääs,
    hakea käsiin vanhan Kaukosen,
    ja vaari saa mua tulla auttamaan.

BRIITTA.

    Mitä? Kaukonenko eläis? Sama, joka
    tulesta kantoi äitini ja minut,
    kun muinoin kirkonkylän polttivat?
    Se sama sotamies, jonk' eestä nytkin
    viel' elämäni altis kiitokseksi
    ois päivist' äitini ja omistani?
    Mutt' ei -- hän kuollut on.

EERO.

                                Ei, rovastipa
    ties torpparina Alavudell' olleen
    ja tänne kulkevan nyt. Juokse, Eero, --
    rovasti sanoi, -- joulukirkkoon tulee
    nyt paljon kansaa, kuulustele, eikö
    olisi kukaan nähnyt Kaukosta.

BRIITTA.

    Hän torpparina Alavudell' ollut?
    Mut sitten se on hän, jok' äsken lähti.
    Voi taivaan armot, kurja kerjuu-ukko
    ei ollut kukaan muu kuin Kaukos-vanhus!
    Ja hänet, hänet ulos osoitin!
    Miks sit' et, nahjus, heti sanonut?
    Nyt riennä, juokse, joudu, Eero kulta,
    tavoita vanhus! Sano, että ennen
    talosta taloon kerjäten käy Briitta
    kuin hänet ajaa selkään talviyön.
    Häh, etkö juokse, kuhnus, -- kuuletko?

EERO.

    Hei, sepä oiva temppu. Kyllä juoksen.

Rientää ulos.




VIIDES KOHTAUS.

    Briitta. Sitten Kaukonen ja Eero.

BRIITTA.

    Niin on kuin suomut silmistäni lähtis.
    Kerjuulla Kaukonen! Ei, mahdotonta!
    Siunatkoon taivaan Herra heitä, jotka
    viiskymmenvuotisine arpineen
    nyt majoillamme horjuin kulkee; -- hepä
    tulesta korjasivat kaiken kansan.
    Siis eikö ole heidän kaikki, mikä
    on kansan omaa? Eikö oikeus
    heill' ole sanoa jos minne tullen:
    Suo, pöytä, meille ruokas, vuode, lepos!
    Te vaatettakaa meitä, kangaspuut!
    Suo, liesi, lämpimäs, ja käsi, tukes,
    ja sydän, rakkautes meille suo!
    Sill' ilman meitä, ellei vuotanut
    veremme eestäs, nimes kunniaa
    jos emme suojanneet ja toivoa
    parempain päiväin -- mitä oisit sa? --
    Ja Kaukonen -- hän kerjää? Mahdotonta!
    Ei, kuninkaallist' on se, pystyin otsin,
    velvollisuuden tehdyn tunnossa,
    valittamatta, vaikka verta vuotaa
    povessa sydän, kiittämättömyyttä
    pelastamansa kansan katsella.

Katsoo ulos.

    Hänt' eikö näy jo? -- Kirkas talviyö,
    mut kylmä, kolkko -- kolkko, kuin ol' äsken
    se ympärilläs, urho muinaispäiväin!
    Vaan kerran kevät koittaa sullekin
    maan rakkaudessa. -- Hiljaa; tuoss' on hän!

Kaukonen astuu sisään nojaten Eeron käsivarteen.

KAUKONEN.

    Ja koko Suomen kansa, sanot, on
    siis lähettänyt joululahjan meille?

EERO.

    Niin lausui rovasti: nyt muistetaan,
    mi kauan unhoss' oli. Tänne tullut
    on rahaa, jota koko Suomen kansa
    on urhovanhuksilleen kiitokseksi
    ja kunniaksi koonnut. Kaukonenkin
    on saapa osansa, ja hyvin hän on
    sen ansainnutkin, sanoi rovasti.

KAUKONEN mietteissään.

    Minulle moinen kunnia? -- Ei mulle,
    vaan mennehelle -- niille, jotka kauan
    jo haudass' ovat maanneet! Harvat korjaa
    nyt, mitä kaikki kylvi!

EERO.

                            Siin' ei kaikki,
    nyt kuulkaas vielä. Sano Kaukoselle,
    rovasti virkkoi, että sankarmuisto
    nyt väikkyy kautta kaiken Pohjolan.
    On vanha, mainehikas veljesmaamme
    muistoille sykähtänyt niinkuin me,
    ja urholaulut kukkasina kohoo
    haudoilla tuhansilla. Varjot elpyy,
    ja kivi puhuu. Kunnankokous
    tään pappilamme torpan Kaukoselle
    on kuolinpäivään saakka määrännyt.
    Rukiita kuusi tynnyriä vuoteen
    hän lisäks saapi, sanoi rovasti,
    ja kelle Suomen kunnia on kallis,
    hän Kaukostakin kunnioittakoon.

BRIITTA.

    Nyt olen vieras, ja te isäntänä.
    Jos voitte anteeks antaa tylyt sanat,
    jotk' äsken teille lausuin nurjin mielin,
    niin ikäni mä teitä palvelen
    ja hoidan teitä vanhall' iällänne...
    Ja silloin, minä halpa, itseni
    tään maamme äidinsyliks aattelen,
    jok' unhovuoden viidenkymmenen
    perästä aukee pojalleen ja hänet
    kiitollisena painaa parmahilleen
    ja harmaan päänne päälle rakkahasti
    kätensä lämpöisen luo siunaten.

EERO.

    Niin, vanha vaari, luoksenne me jäämme.
    Kuink' illat monet innoin kuunnella
    saan sitten muinaispäiväin tarinoita!
    Ja mieheksi te minut kasvatatte,
    itsenne laiseksi. Ja kevätpäivä
    kun sulattaa nää kolkot pohjankulmat,
    kas silloin Suomen aamun armautta
    ihailemaan me käymme, kuulemaan,
    kuin leivon laulu päällä hautain soipi,
    ja näkemään, kuin viljaa vihannoipi
    Lapuan laajat verivainiot.
    Se teille riemun tuo. Kun väsytte,
    niin tuen teitä. Silloin, halpa poika,
    ma haaveilen: tää heikko käsivarsi
    on Suomen nuoriso, mi saattonanne
    pojallisella kunnioituksella,
    rajattomalla rakkaudella seuraa
    tiet' urhouden, kunnon, kunnian.

KAUKONEN.

    Ma kiitän teit', en jää siis enää yksin!
    Kaks mull' on sydämeeni katsojaa,
    viel' enemmän: -- on koko kansani!

    On raskas kyllä vanhan tie,
    kun suojaa ei, ei leipää lie,
    vaeltaa mieron rantaa.
    Vaan raskaamp' arpa kohtalon
    on olla outo, turvaton,
    miss' eestä muitten muinoin on
    kaikk' uhriks saanut antaa.

    Sua kiitän, synnyinmaa, ett' on
    nyt leipä hoiva huoleton
    mull' armast' antamaasi.
    Vaan kiitos suuremp', että noin,
    kun hyljättynä hoippuroin,
    mua etsit, muistit kunnioin, --
    koroitit kunniaasi.

    Sun kunniaas ei yllä yö,
    ei puute, halla haavaa lyö,
    ei mahdit mataluuden.
    Sen, Herra, aina nousta suo,
    ett' usvist' uuden aamun tuo
    se kirkkaan, kuin nyt loistoon luo
    se kummut muinaisuuden.

Esirippu laskee.








End of Project Gutenberg's Sotavanhuksen joulu, by Zacharias Topelius

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53790 ***