path: root/53615-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53615 ***

SE KOLMAS

Humoristinen kertomus taiteilijaelämästä

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Puolankielestä suomentanut Reino Silvanto






Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.




I.


Työhuone, jossa minä Swiateckin kanssa asuin ja maalailin, oli
maksamatta, ensiksikin, koska meillä molemmilla oli yhteensä vain noin
viisi ruplaa rahaa ja toiseksi, koska huonevuokran maksaminen oli
meistä todellakin vastenmielistä.

Meitä maalaajoita sanotaan tuhlareiksi, ja minä puolestani ennemmin
juon rahani kuin maksan isännälle vuokran.

Mitä meidän isäntäämme tulee, ei hän ollut mikään paha mies, ja me
kyllä keksimme keinoja hänen varalleen.

Kun hän tavallisesti aamulla varhain tuli muistuttamaan
vuokranmaksusta, nousi Swiatecki, joka nukkui permannolla oljilla
täytetyllä aluspatjalla, peitteenä turkkilainen esirippu, jota me
käytimme muotokuvissa taustana, ja lausui haudantakaisella äänellä:

-- Hyvä, että saan tavata teidät, sillä näin juuri unta, että olitte
kuollut.

Isäntä, joka oli taikauskoinen ja pelkäsi kuolemaa, hämmästyi kovasti.
Mutta Swiatecki heittäytyi selälleen olkipatjalle, ojensi jalkansa,
laski kätensä ristiin rinnalle ja jatkoi:

-- Tuollaisena juuri kuin nytkin näin teidät: teillä oli hansikkaat ja
kiiltonahkasaappaat; muuten ette ollut paljoakaan muuttunut.

Silloin lisäsin minä puolestani:

-- Toisinaan eivät sellaiset unet toteudu.

Sana "toisinaan" näytti tekevän isännän vielä epätoivoisemmaksi. Juttu
päättyi siihen, että hän suuttui, paiskasi oven perässään kiinni ja
meni kiroten ja meluten portaita alas. Mutta tuo kunnon mies ei
kuitenkaan lähettänyt ryöstömiestä kimppuumme.

Eikä olisi meillä paljoa takavarikkoon otettavaa ollutkaan. Näyttipä
isäntä myöskin harkinneen, että jos hän vuokraa työhuoneemme ja sen
vieressä olevan pienen keittiön toisille taiteilijoille, niin käy
samoin kuin nytkin, jollei vieläkin huonommin.

Tämä keinomme menetti kuitenkin jonkun ajan kuluessa tehonsa, sillä
isäntä tottui kuolemanajatukseen. Silloin Swiatecki alkoi valmistaa
kolmea maalausta Würtzin tapaan, nimittäin "Kuolemaa", "Hautausta" ja
"Valekuolleista heräämistä". Meidän isäntämme tuli tietysti esiintyä
kaikissa kolmessa taulussa.

Sellaiset vainajataulut olivat Swiateckin erikoisala, ja omien sanainsa
mukaan hän maalasi "suuria, keskikokoisia ja pieniä raatoja". Sentähden
ei kukaan ymmärrä eikä osta hänen taulujaan, vaikka ne ovat taidolla
tehtyjä. Aivan äskettäin hän lähetti Parisin "salonkiin" kaksi suurta
raatoa, ja minäkin lähetin sinne oman tauluni nimeltä "Juutalaisia
Weichselin varrella", joka "salongin" luettelossa näkyy kastetun uuteen
nimeen: "Juutalaisia Babylonin virtojen varrella". Kärsimättöminä me
odotimme juryn päätöstä.

Swiatecki hoki jo edeltäpäin, että kaikki päättyy peräti hullusti, että
jury on kokoonpantu pelkistä idiooteista, ja jollei asian laita ole se,
niin olen minä idiootti tai hän on idiootti tai meidän taulumme ovat
idioottimaisia, ja niitten palkitseminen olisi idiotismin huippu!

Kuinka tuo apina katkeroitti minun elämäni niinä kahtena vuonna, jonka
ajan me asuimme yhdessä, sitä ei saata kertoakaan. Swiateckin suurin
kunnianhimo oli saada olla moraalinen "suuri raato". Muun muassa oli
hän olevinaan juoppo, mikä ei todellisuudessa ollut. Hän kulauttaa pari
ryyppyä ja katsoo, huomaammeko me sitä, ja jollei ole meistä varma,
niin töykkää kyynärpäällään jotakuta joukostamme, luo meihin syvän
katseen ja kysyy haudantakaisella äänellä:

-- Eikö totta, minä olen vajonnut jo kovin syvälle?

Me vastaamme siihen, että hän on hupsu. Samassa hän raivostuu, sillä ei
mikään saata suututtaa häntä enemmän kuin hänen siveellisen perikatonsa
epäileminen. Hän on muuten kovin hyvänahkainen mies.

Kerran me eksyimme Salzkammergutin vuorille lähellä Zell am See'ta.

Kun yö yllätti ja saattoi pimeässä helposti taittaa niskansa, virkkoi
Swiatecki minulle:

-- Kuulehan, Wladek, sinä olet lahjakkaampi minua ja olisi siis
suurempi vahinko menettää sinut. Minä lähden kulkemaan edellä... Jos
minä putoan alas, niin jäät sinä paikallesi istumaan aamuun saakka.
Kyllä sinä aamulla sitten keinon keksit...

-- Et sinä saa kulkea etumaisena, -- vastasin, vaan minä, koska minä
näen paremmin!

Swiatecki siihen:

-- Jollen minä tänään taita niskaani, niin hautaan minä kerran
kuitenkin kaadun... minusta on kaikki yhdentekevää.

Alamme kiistellä,

Sillaikaa tulee pilkkosen pimeä.

Vihdoin ja viimein me päätämme arpoa. Se tapahtuukin.

Swiatecki vetää arpasolmun ja lähtee kulkemaan edellä.

Me liikumme pitkin vuoren harjannetta, joka aluksi on tarpeen leveä,
vaan vähitellen muuttuu yhä kapeammaksi. Mikäli saatamme erottaa, on
sekä oikealla että vasemmalla syvä kuilu.

Harjanne muuttuu vielä kapeammaksi ja, mikä vielä pahempi,
rapautuneesta kalliosta irtaantuu lohkareita meidän jalkaimme alla...

-- Minä alan ryömiä, sillä muuten ei käy enää päinsä!... sanoo
Swiatecki.

Toisin ei todella saattanutkaan kulkea. Me lähdemme liikkumaan nelin
kontin eteenpäin kuin kaksi simpanssia.

Mutta pian tulemme huomaamaan, ettei sekään enää auta, sillä harjanne
ei ole enää hevosen selkää leveämpi. Swiatecki käy kahareisin istumaan,
minä hänen jälkeensä, ja kohottautuessamme kätten varassa hiukan ylös
työnnymme kerrallaan kappaleen matkaa eteenpäin suureksi vahingoksi
vaatteillemme.

Jonkun ajan kuluttua kuulen Swiateckin äänen:

-- Wladek?

-- Mitä?

-- Harjanne päättyy.

-- Entä edempänä?

-- Tyhjää... kaiketi syvä rotko.

-- Ota kivi ja viskaa se, niin saamme kuulla, syvällekö putoaa.

Kuulen, kuinka Swiatecki haparoi pimeässä kaksin käsin rapautunutta
kallion kylkeä ja sanoo senjälkeen:

-- Minä viskaan... kuule nyt!

Me kuuntelemme kumpikin korvat hörössä...

Aivan hiljaista!

-- Kuulitko mitään?

-- En!

-- Tämäpä kaunista! Siellä täytyy olla ainakin sata syltä syvää.

-- Viskaapas vielä kerta.

Swiatecki kiskoo irti vielä suuremman kiven ja viskaa.

Ei ääntäkään.

-- Eihän siellä taida pohjaa ollakaan! -- arvelee Swiatecki.

-- Ikävä juttu! Täytyy istua tässä aamuun saakka.

Ja me jäämme istumaan. Swiatecki heittää vielä muutamia kiviä. Kaikki
turhaan. Kuluu tunti, toinen, silloin kuulen Swiateckin äänen:

-- Wladek, älä vaan nuku... Eikö sinulla ole paperossia?

Minulla on kyllä paperosseja, mutta tulitikkuja ei ole kummallakaan.
Voi surkeutta!

Kello saattaa käydä yhtä... ehkei vielä sitäkään.

Alkaa sataa tihuuttaa. Ympärillä on pilkkosen pimeä. Minulle selviää,
että meillä, asuessamme muitten ihmisten kanssa joko kaupungissa tai
maalla, ei ole käsitystäkään siitä, mitä on rauha ja hiljaisuus. Sillä
se hiljaisuus, joka meidät nyt ympäröi, se oikein jymisee korvissamme.

Saatanpa kuulla, kuinka veri virtaa suonissani ja sydämeni tykyttää
aivan kuuluvasti.

Alussa huvittaa tilamme minua. Ratsastaa keskellä sydänyötä kallion
kielekkeellä kuten hevosen selässä ja aivan pohjattoman syvyyden
partaalla, sitä ei voi sattua kovaonnisimmankaan ihmisen osalle.

Mutta pian tulee kylmä ja sitäpaitsi alkaa Swiatecki purkaa mielestään
syviä synkkiä mietteitään:

-- Mitä on elämä? Elämä on oikeastaan roskaa. Puhutaan taiteesta...
Viekööt minut ja koko taiteen samalla... Pelkkää luonnon apinoimista ja
sitäpaitsi pahanilkisyyttä... Minä olen sentään kaksi kertaa nähnyt
"salongin". Sinne lähetettiin silloin niin paljon tauluja, että
kaikesta siitä maalauskankaasta olisi voinut valmistaa säkkejä koko
maailman juutalaisille. Ja mitä se oikeastaan oli? Rihkamakauppiaitten
maun tavottelemista ja, mikäli mahdollista, kukkaron ja vatsan
täyttämistä. Taiteen anarkiaa, ei mitään muuta! Jos siellä olisi ollut
todellista taidetta, niin se varmaan olisi saanut halvauksen, mutta
todellista taidetta ei ole maailmassa olemassakaan... on ainoastaan
luonto. Ehkä on luontokin roskaa... Paras olisi hypätä tästä alas... ja
siinä sen lorun loppu. Olisin sen jo tehnytkin, jos olisi minulla ensin
tuikku murheeseen, mutta koska ei minulla sitä ole, niin jääköön
tekemättä, sillä olenhan vannonut, etten selvänä päiviäni päätä.

Minä olin tällaiseen Swiateckin sanantulvaan tottunut, mutta tässä
hiljaisuudessa ja hämmennyksessä, kylmässä ja pimeässä, syvän rotkon
partaalla, tekivät hänen sanansa minuun synkän vaikutuksen. Kaikeksi
onneksi hän sai pian mielensä kevennetyksi ja herkesi vaikenemaan.
Heitti vielä muutaman kiven ja virkkoi: "Ei ääntäkään." Ja senjälkeen
me istuimme siinä noin kolmisen tuntia sanaakaan sanomatta.

Minusta tuntui, että aamun jo pitäisi ruveta sarastamaan, kun me
yhtäkkiä kuulimme yläpuolella rääkkymistä ja siipien suhinaa.

Oli vielä pimeä enkä minä voinut erottaa mitään, mutta olin varma
siitä, että ne olivat kotkia, jotka lentelivät syvyyden päällä. Niitten
rääkynä tuntui pimeydessä voimakkaalta ja kammottavalta. Minua
ihmetytti kun kuulin niin paljon niitä rääkkyviä ääniä, ikäänkuin olisi
koko lauma kotkia yläpuolellamme lennellyt. Joka tapauksessa se tiesi
aamun lähenemistä.

Jonkun ajan kuluttua saatoin erottaa käteni, joilla nojasin kalliota
vasten. Sitten häämötti mustana varjokuvana edessäni Swiateckin hartiat
vähän vaaleampaa taustaa vasten. Tämä tausta valkeni valkenemistaan.
Ihana, hopeanhohteinen hämärä leviää yli kallion, Swiateckin hartiain
ja tunkeutuu yhä voimakkaammin pimeyden läpi. Oli kuin hopeinen virta
olisi vuotanut yli kaiken ja tämä virta tulvi esiin pimeyden läpi,
sekaantui siihen muuttaen sen mustasta harmaaksi, harmaasta
helmiväriseksi. Ilmassa oli samalla jotakin kovaa ja kosteata; ei
ainoastaan kallio, vaan ilmakin oli oikein märkää.

Valkenee valkenemistaan.

Minä tarkastelen ilman valaistusta koettaen painaa mieleeni erilaiset
värivivahdukset, kun Swiateckin huuto minut yhtäkkiä keskeyttää:

-- Piru vieköön, millaisia idiootteja!

Ja hänen selkänsä katoaa näkyvistäni.

-- Swiatecki! Mitä teet? -- huudan minä.

-- Älä kilju! Katso tänne!

Minä kumarrun eteenpäin, katson -- ja mitä näenkään? Istun kallion
kielekkeellä, joka loivasti laskeutuu puolitoista kyynärää matalampana
olevaan niittyyn.

Kivet ovat kuulumattomasti pudonneet pehmeään sammaleeseen. Niitty on
hyvin tasainen. Kauempana tiellä on joukko variksia, joita olin pitänyt
kotkina. Meidän olisi vain pitänyt antaa jalkojen luisua alas kallion
kielekkeeltä päästäksemme mitä mukavimmin lähtemään kotiin. Sen sijaan
olemme koko pitkän yön istuneet kalliolla, että hampaat ovat kylmästä
kalisseet.

En tiedä miksi juuri nyt, kun Swiateckin kanssa odotimme isäntää
luoksemme, tämä puolitoista vuotta sitten sattunut tapaus muistui
mieleeni niin selvästi kuin olisi se ollut eilispäiväinen.

Mutta tämä muisto antoi minulle rohkeutta, ja minä sanoin Swiateckille:

-- Muistatko, Antek, kuinka me silloin luulimme istuvamme syvänteen
reunalla, ja tie olikin tasainen edessämme. Niin saattaa olla nytkin.
Tällä hetkellä olemme köyhät kuin kirkon rotat, isäntä tahtoo ajaa
meidät pois työhuoneestamme, mutta kaikki saattaa muuttua. Miksei
meille voisi tie kunniaan ja kultaan aueta?...

Swiatecki istui juuri olkisella vuoteellaan vetäen saapasta jalkaansa
ja samalla mutisten, että elämä on yhtämittaista saappaan vetämistä
jalkaan aamulla ja jalasta illalla ja että ainoastaan se on järkevä,
joka uskaltaa hirttää itsensä. Jos hän, Swiatecki, on jättänyt sen
tähän päivään saakka tekemättä, johtuu se siitä yksinkertaisesta
syystä, että hän on suuri hölmö ja pelkuri.

Minun optimistiset sanani keskeyttivät hänen mietiskelynsä, ja hän
tähtäsi minuun kalamaisten silmäinsä katseen sanoen:

-- Sinulla on todellakin syytä olla iloinen. Eilen karkotti Suslowski
sinut talostaan ja tyttärensä sydämestä ja tänään viskaa isäntä sinut
työhuoneestasi pellolle.

Swiatecki puhui, valitettavasti, totta.

Vielä kolme päivää sitten olin minä Kazia Suslowskan sulhanen, mutta
varhain tiistain aamuna -- niin, juuri tiistaina -- sain minä tällaisen
kirjeen hänen isältään:

    'Hyvä herra!

    Ottaen huomioon vanhempainsa mielipiteen, suostuu tyttäremme
    purkamaan siteen, joka tulisi olemaan hänelle onnettomuudeksi.
    Olisihan hänellä vastedeskin ollut turvapaikka äitinsä helmassa
    ja isänsä katon alla, mutta meistä, hänen vanhemmistaan, on
    paras välttää moista mahdollisuutta. Ei ainoastaan teidän
    taloudellinen asemanne, vaan jo teidän kevytmielinen luonteennekin,
    jota kaikesta huolimatta ette ole onnistunut peittämään, saattaa
    meidät ja meidän tyttäremme antamaan teille sananne takaisin ja
    katkaisemaan kaikki suhteemme teihin, mikä muuten ei estä meitä
    osottamasta teille edelleenkin hyväntahtoisuuttamme.

    Kunnioituksella

                                          Heliodor Suslowski
                                      Rahatoimikamarin päällikkö.'

Niin kuului kirje...

Ettei minun taloudellinen asemani saisi koiraakaan nuolemaan suutaan,
se on minun puolittain myönnettävä, mutta mitä sillä pateettisella
marakatilla on tekemistä minun luonteeni kanssa, sitä en ymmärrä.

Kazian pää muistuttaa direktoriajan tyyppiä, ja hänelle sopisi ihmeen
hyvin, jos hän kampaisi tukkansa silloisen eikä nykyisen muodin mukaan.
Olen kyllä koettanut saada häntä tekemään niin, mutta turhaan, sillä
hän ei ymmärrä sellaisia asioita. Sen sijaan on hänen ihonsa väri niin
lämmin kuin olisi sen itse Fortuni maalannut.

Juuri sentähden minä rakastin Kaziaa sydämeni pohjasta ja sen päivän,
jona sain Suslowskin kirjeen, minä kuljin kuin pyörryksissä. Vasta
seuraavan päivän illalla alkoi mieleni muuttua vähän valoisammaksi,
sillä minä sanoin itselleni: ei on ei! Eniten auttoi kuitenkin minua
tämän kovan kolauksen kestämisessä se seikka, että päässäni pyörivät
"salonki" ja "juutalaiseni". Olin vakuutettu, että tämä maalaukseni oli
hyvä, vaikka Swiatecki ennusteli, että se jo "salongin" eteisestä
heitetään ulos.

Minä aloin maalata sitä noin vuosi sitten seuraavalla tavalla:

Eräänä iltana kulkiessani pitkin Weichselin rantaa näen särkyneen
omenajaalan joessa. Katupojat onkivat omenoita vedestä, mutta rannalla
istuu vahingon kohtaama juutalaisperhe niin masennuksissa, ettei kukaan
edes valita. He vääntävät vain ääneti käsiään ja tuijottavat veteen
kuin kuvapatsaat. Siinä istuu vanha juutalainen, patriarkka -- itse
kurjuus, vanha juutalaiseukko, nuori juutalaispoika, joka on
suurikasvuinen kuin makkabealainen, nuori juutalaistyttö, jonka iho on
tosin pisamainen, mutta nenän ja suun piirteet ihmeen luonteenomaiset,
ja vielä kaksi juutalaislasta.

Ilta kuluu. Joki kimaltelee kuparinhohteisena; se on kerrassaan ihmeen
kaunista. Puut Saksilaisella saarella ovat täydessä valaistuksessa,
etäämpänä väljää vettä ja sellaisia värejä, punaista, ultramariinia,
teräksensinistä ja sitten taas purppuraa ja violettia! Ilmaperspektiivi
-- suurenmoinen! Värivivahdukset ovat niin sanomattoman ihmeellisiä,
että sielu autuuttaan vavahtelee. Ympärillä on hiljaista, valoisaa,
rauhallista. Yli kaiken lepää itkettävä alakuloisuus -- ja tämä
surumielinen ryhmä, joka istuu niin, kuin olisi se aina istunut mallina
taiteilijan työhuoneessa...

Yhtäkkiä välähti mielessäni... tuossa minun tauluni!

Minulla oli värilaatikko mukanani, sillä ilman sitä en mene kävelemään,
ja aloin heti tehdä luonnosta sanottuani sitä ennen vielä
juutalaisille:

-- Istukaa noin liikkumatta siksi, kun aurinko on laskenut! Ruplan
maksan jokaiselle!

Juutalaiseni ymmärsivät heti mistä oli kysymys ja istuivat kuin maahan
kiinni kasvaneet. Minä valmistan luonnosta valmistamistani. Katupojat
ovat kömpineet vedestä ylös ja ilkkuvat takanani:

-- Maalari, maalari! Minkä varastaa, sanoo hän omakseen!

Mutta minä vastaan heille samalla tavalla ja saan heidät siihen määrin
puolelleni, että he herkeävät viskelemästä juutalaisia kalikoilla ja
häiritsemästä työtäni. Odottamatta muuttuu ryhmäni iloisemmaksi.

-- Juutalaiset! -- huudan minä, -- teidän pitää surra!

Mutta juutalaiseukko vastaa:

-- Suokaa anteeksi, herra maalari, mitä pitää meidän surra, kun herra
on luvannut ruplan kullekin meistä? Surkoon se, joka ei mitään
ansaitse!

Minun täytyy uhata heitä sillä, etten maksakaan.

Kaksi iltaa kului sitten luonnoksen valmistamiseen. Senjälkeen istuivat
he vielä kokonaista kaksi kuukautta mallina kotonani.

Sanokoon Swiatecki mitä hyvänsä, mutta maalaus on hyvä, sillä se ei ole
lainkaan kylmä; siinä on totuutta ja luontoa. Pisamatkin nuoren
juutalaistytön kasvoilla olen maalannut. Heidän kasvonsa olisivat
voineet olla kauniimmat, mutta todellisempia ja luonteenomaisempia ne
eivät olisi voineet olla.

Niin hartaasti minä ajattelin maalaustani, että melkein olin unohtanut
menettäneeni Kazian. Ja kun Swiatecki muistutti minulle hänestä, tuntui
siltä, kuin se olisi tapahtunut jo aikoja sitten.

Sillä välin oli Swiatecki saanut vedetyksi toisen saappaan jalkaansa ja
minä aloin laittaa samovaria kiehumaan.

Sisään astui aamiaista tuoden vanha Antoniowa, jota Swiatecki jo vuoden
ajan oli kehottanut menemään hirteen. Ja me istuuduimme teetä juomaan.

-- Miksi olet tänään niin iloinen? -- kysyy Swiatecki minulta
kiivaasti.

-- En tiedä itsekään, mutta sen saat nähdä, että meille tapahtuu
jotakin tavatonta.

Samassa kuulemme, kuinka työhuoneeseemme johtavissa portaissa narisee.

-- Isäntä tulee! Siinä on se sinun tavattomasi! virkkaa Swiatecki.

Sen sanottuaan hän hotaisee teen niin kuumana, että kyyneleitä nousee
silmiin, karkaa pystyyn ja piiloutuu seinällä riippuvain vaatteiden
taa, josta huutaa hilliten ääntään:

-- Hyvä veli, sinusta hän kovasti pitää, juttele sinä hänen
kanssaan!...

-- Mutta sinua hän koettaa lähennellä! -- vastaan minä rientäen myöskin
vaatteiden taa. -- Sinä voit neuvotella hänen kanssaan.

Ovi avautuu ja kuka astuukaan sisään? Ei isäntä, vaan ovenvartia siitä
talosta, jossa Suslowskit asuvat.

Me riennämme piilopaikastamme esiin.

-- Tuon kirjeen herralle, -- sanoo ovenvartia.

Minä otan kirjeen... Pyhä Hermes! Se on Kazialta! Avaan kuoren ja luen:

    'Olen varma siitä, että vanhempani suovat meille anteeksi.
    Tulkaa heti, huolimatta siitä, että on näin varhaista.
    Palasimme juuri terveyslähteeltä puistosta.

                                                      K.'

En todellakaan tiedä, mitä hänen vanhemmillaan on minulle anteeksi
annettavaa, mutta nyt ei ole aikaa sitä ajatella. Sitäpaitsi pääni
pyörii hämmästyksestä...

Sitten minä ojennan kirjeen Swiateckille ja sanon ovenvartialle:

-- Hyvä ystäväni, sano neidille, että tulen heti paikalla!...
Odotappas... Minulla ei satu olemaan pientä rahaa, mutta tuossa on
kolmen ruplan seteli (viimeinen!), vaihda se, ota rupla vaivoistasi ja
anna loput minulle takaisin.

Sivumennen sanoen, se lurjus ei ole senjälkeen näyttäytynyt, kun pisti
nuo kolme ruplaa taskuunsa. Se roisto tiesi vallan hyvin, etten minä
nostaisi siitä hälinää Suslowskien talossa, ja käytti mitä
hävyttömimmällä tavalla asemaani hyväkseen. Mutta silloin minä en edes
huomannut sitä.

-- No mitäs sanot nyt? -- kysyn Swiateckilta.

-- En mitään! Jokainen vasikka löytää teurastajansa.

Minä pukeuduin kaikella kiireellä enkä sentähden keksinyt sopivaa
haukkumasanaa vastaukseksi Swiateckille.




II.


Neljännestuntia myöhemmin minä soitan Suslowskin ovikelloa.

Kazia itse avaa minulle oven. Hän on viehättävä... Hänessä on vielä
unen lämpöä ja aamun raikkautta, jota hän on puistosta tuonut mukanaan
vaaleansinisen karttuunipukunsa poimuissa. Hattu, jonka hän on ottanut
päästään, on hiukan hajottanut hänen tukkaansa. Hänen kasvonsa
hymyilevät, silmänsä hymyilevät, kosteat huulensa hymyilevät... Mikä
ihana kevätaamu! Minä tartun hänen käteensä ja alan peittää sitä
suuteloilla aina kyynärpäähän saakka. Mutta hän kumartuu puoleeni ja
kuiskaa minulle:

-- No kuka osaa rakastaa paremmin?

Sitten vie hän minut kädestä taluttaen vanhempainsa luo. Vanha
Suslowski näyttää roomalaiselta, joka uhraa ainoan tyttärensä pro
patria; äidin silmistä vierii kyyneleitä kahviin; he istuvat nimittäin
paraikaa aamiaispöydässä. Mutta meidät nähdessään he nousevat seisomaan
ja isä Suslowski lausuu:

-- Järki ja velvollisuus käskevät minua oikeastaan sanomaan "ei", mutta
isällisellä sydämellä on myöskin vaatimuksensa. Jos se on heikkoutta,
niin tuomitkoon Jumala minut siitä!

Samalla hän kohottaa katseensa taivasta kohti merkiksi, että on valmis
vastaamaan sanoistaan ja teostaan, jos taivaallinen tuomioistuin heti
tahtoisi merkitä asian pöytäkirjaan. En ole eläissäni nähnyt mitään
roomalaisempaa, lukuun ottamatta salamimakkaroita ja makaronia, joita
Corsossa tarjotaan kaupaksi. Hetki on niin juhlallinen, että virtahepo
saattaisi sulaa liikutuksesta. Juhlallisuutta ylentää vielä rouva
Suslowska, joka ojentaa kätensä ja lausuu itkunsekaisella äänellä:

-- Lapseni! Jos teitä joskus kohtaa onnettomuus elämässä, niin paetkaa
tänne, tänne!

Näin sanoen hän osottaa rintaansa.

Vielä mitä! Typerä olisin, jos sinne paeta tahtoisin!... Mutta
tarjoisipa Kazia minulle sellaisen pakopaikan, niin se olisi toista!
Kaikissa tapauksissa Kazian vanhempain hyväsydämisyys on hämmästyttänyt
minua, ja sydämeni on täynnä kiitollisuutta.

Sulasta liikutuksesta minä juon niin monta kuppia kahvia, että
Suslowski alkaa rauhattomasti silmäillä kahvikeitintä ja kerma-astiaa.
Kazia kaataa minulle yhä lisää, ja minä koetan sillä välin koskettaa
hänen pientä jalkaansa pöydän alla. Mutta hän vetää aina jalkansa pois,
ravistaa muitten huomaamatta päätään ja hymyilee niin veitikkamaisesti,
etten käsitä, kuinka voin pysyä nahoissani.

Minä viivyn vielä noin puolitoista tuntia, mutta vihdoin täytyy minun
lähteä, sillä kotonani odottaa minua Bobus, joka piirtää minun
johdollani ja jättää joka kerta minulle vaakunaisen käyntikorttinsa,
jonka minä muuten usein kadotan. Kazia ja hänen äitinsä saattavat minua
eteiseen, mikä minua harmittaa, koska toivoin, että Kazia yksin tulisi
saattamaan minua. Millaiset huulet sillä tytöllä onkaan!...

Kotimatkani kulkee puiston kautta. Joukko ihmisiä palaa lähteeltä. Minä
huomaan, että ihmiset pysähtyvät nähdessään minut. Kuulen heidän
ympärilläni kuiskaavan: "Magorski! Magorski! Se on hän..." Neitoset,
joiden vartaloiden ihanat muodot näkyvät kaikenvärisissä kesäpuvuissa,
katsovat minuun ikäänkuin tahtoisivat sanoa: "Tule vaan, kyllä me
olemme valmiina!" Hitto vieköön, olenko minä tullut niin kuuluisaksi,
vai mitä se on? En käsitä siitä mitään!

Kuljen eteenpäin -- sama juttu!...

Eteisessä, portaissa minä töytään isäntääni vastaan kuin laiva karille.
Oh, vuokramaksu!

Samalla lähestyy isäntä minua sanoen:

-- Hyvä herra, vaikka toisinaan olenkin vaivannut teitä, niin uskokaa
toki, että minä suuresti teitä... Sallikaa minun ilman muuta...

Ja hän kiertää käsivartensa kaulaani ja syleilee minua. Swiatecki on
kaikesta päättäen kertonut hänelle, että minä nain, ja hän toivoo, että
minä tästä lähtien tulen maksamaan vuokrani säännöllisesti. Toivokoon
vaan!...

Minä ryntään portaita ylös. Ylhäältä kuuluu hirveätä melua. Syöksyn
sisään. Työhuone on hämärä tupakan savusta. Siellä on Julek Rzysinski,
Wach Poterkiewicz, Franek Cepkowski, vanha Sludecki, Karminski, Wojtek
Michalak, jotka kaikki huvittelevat itseään vetämällä ja sysimällä
siroa Bobusta ympäri huonetta. Mutta nähdessään minut he jättävät heti
Bobuksen keskelle lattiaa ja päästävät hurjan huudon:

-- Onnittelemme! onnittelemme! onnittelemme!...

-- Heittäkäämme hänet ilmaan!

Samassa silmänräpäyksessä nostavat he minut käsilleen ja useamman
kerran korkealle ylös ulvoen kuin mölyapinat.

Vihdoin minä seison jaloillani, kiitän heitä parhaani mukaan ja lupaan
kutsua heidät kaikki häihini, ennen kaikkea Swiateckin, jonka valitsen
morsiuspojaksi... Mutta Swiatecki kohottaa kätensä ja sanoo:

-- Tuo nauta luulee, että me onnittelemme häntä hänen kihlauksensa
johdosta.

-- Minkä johdosta sitten?

-- Mitä? Etkö tiedä sitten? -- kysyvät useat.

-- En tiedä mistään!... Mitä pirua te minusta tahdotte oikein?

-- Antakaa hänelle "Leijan" aamunumero! -- huutaa Wach Poterkiewicz.

He antavat minulle "Leijan" aamunumeron ja huutavat toinen toistaan
kovemmin:

-- Katso sähkösanomista!

Minä katson sähkösanomia ja luen tämän:

"'Leijan' erikoissähkösanoma: Magorskin maalaus 'Juutalaisia Babylonin
virtojen varrella' sai tämänvuotisessa 'salongissa' suuren
kultamitalin. Arvostelijat eivät löydä kylliksi sanoja ylistääkseen
tekijän nerokkuutta. Albert Wolff nimittää taulua ilmestykseksi. Paroni
Hirsch tarjoo siitä 15,000 frangia."

Minä pyörryn! Auttakaa! Järkeni seisoo enkä saa sanaa suustani. Tiesin
kyllä, että maalaus oli onnistunut, mutta moista menestystä en ollut
edes uneksinutkaan...

"Leijan" numero putoo käsistäni.

He ottavat sen ylös ja lukevat vielä viimeisistä tiedoista seuraavat
selitykset sähkösanomaan:

1. Olemme tekijän omasta suusta kuulleet, että hän aikoo asettaa
maalauksensa näytteille meidän kauniissa pääkaupungissamme.

2. Täkäläisen taideyhdistyksen varapresidentin tekemään kysymykseen,
aikooko tekijä asettaa mestarillisen teoksensa näytteille Varsovassa,
vastasi tekijä: "Toivon, ettei taulua Parisissa osteta, jotta voisin
asettaa sen näytteille Varsovassa!" Hartain toivomuksemme on, että
meidän jälkeläisemme vielä saavat lukea nämä hänen sanansa mestarin
hautapatsaasta -- kuitenkin, suokoon sen Jumala, mahdollisimman
myöhään.

3. Taiteilijamme äiti on mielenliikutuksesta vaarallisesti sairastunut
lukiessaan sähkösanomaa Parisista.

4. Tätä numeroa painoon pantaessa saamme kuulla, että taiteilijan äiti
on paranemaan päin.

5. Taiteilijamestarimme on saanut Euroopan kaikista suurkaupungeista
kutsun asettaa taulunsa näytteille.

Näiden suunnattomain valheiden vaikutuksesta minä alan vähitellen
toipua. Ostrzynski, "Leijan" toimittaja ja Kazian entinen kosija, on
varmaan joutunut mielenhäiriöön, sillä liiottelu menee yli kaikkien
rajojen.

Luonnollisesti minä asetan maalaukseni ensiksi näytteille Varsovassa,
mutta en ole siitä kenellekään mitään virkkanut, eikä taideyhdistyksen
varapresidentti ole minulta mitään kysynyt enkä minä hänelle mitään
vastannut, ja päälle päätteeksi on äitini kuollut jo yhdeksän vuotta
sitten; en ole myöskään mistään saanut kutsua asettaa maalaustani
näytteille.

Mikä pahempi: samassa silmänräpäyksessä juolahtaa mieleeni ajatus, että
jos tuo sähkösanoma on yhtä oikea kuin nuo viisi lisäystä, niin siinä
sen lorun loppu... Ostrzynski, joka puoli vuotta sitten sai rukkaset
Kazialta, vaikka tytön vanhemmat olivatkin kosijan puolella, saattaa
pitää minua narrinaan. Mutta siinä tapauksessa hän saa sen "maksaa
päällään tai jollakin muulla sellaisella", niinkuin erään oopperan
libretossa sanotaan!

Toverini rauhottavat minua sillä, että jos Ostrzynski onkin tekaissut
nuo viisi lisäystä, niin on sähkösanoma varmaan oikea.

Silloin tulee Stach Klosowicz tuoden "Päiväntasaajan" aamunumeron.
Sähkösanoma on myöskin "Päiväntasaajassa". Minä hengitän jälleen. Taas
alkavat onnittelut.

Vanha Sludecki, joka on pohjaltaan kavala kuin kettu, mutta samalla
makea kuin siirappi, puristaa kättäni sanoen:

-- Kautta Jumalani! Minä olen aina uskonut toverin nerokkuuden ja
puolustanut toveria... (tiedän, että hän on haukkunut minua aasiksi)...
mutta ehkei toveri pidä siitä, että tällainen fa-presto kuin minä
nimittää toveria toveriksi; jos niin on, suokoon toveri sen anteeksi,
mutta se tapahtuu tottumuksesta, kautta Jumalani...

Ajatuksissani lähettäisin hänet hiiteen, mutta ennenkuin ennätän
vastata hänelle, vetää Karminski minut syrjään ja sanoo minulle hiljaa,
mutta kuitenkin niin, että kaikki sen kuulevat:

-- Jos toveri tarvitsee rahaa, niin sanokoon vain minulle, kyllä
minä...

Karminski on meidän keskuudessamme tunnettu avuliaisuudestaan. Useinpa
sanoo hän jollekin meistä:

"Jos toveri tarvitsee apua, niin sanokoon vain, kyllä minä --
näkemiin!" Ja hänellä onkin todella rahaa. Minä vastaan hänelle, että
jollen mistään muualta saa, niin käännyn hänen puoleensa.

Sillä välin saapuu toisia kultaisia veljiä, jotka syleilevät ja
puristelevat minua, että jäseniäni särkee. Vihdoin lähestyy Swiatecki
-- näen, että hän koettaa salata liikutustaan -- ja sanoo minulle
tylysti:

-- Vaikka huomaan, että sinä juutalaistut, niin onnittelen sinua
kuitenkin!

-- Vaikka huomaan, että sinä tyhmenet, niin kiitän sinua kuitenkin, --
vastaan minä ja me syleilemme lujasti.

Wach Poterkiewicz antaa ymmärtää, että hänen kurkkunsa on kuiva.
Minulla ei ole penniäkään, mutta Swiateckilla on kaksi ruplaa ja
toisilla on myöskin vähäsen. Seuraa kolehti ja sitten punssia... He
juovat minun terveydekseni, viskaavat minut korkealle ilmaan, ja kun
saavat kuulla, että asiani Suslowskeihin nähden ovat oikealla tolalla,
niin juovat Kaziankin terveydeksi. Silloin astuu Swiatecki taas
luokseni ja sanoo:

-- Luuletko sinä tolvana, että he eivät olleet lukeneet sähkösanomaa,
ennenkuin Kazia neiti sinulle kirjotti?

On kuin olisi nuijalla lyöty päähäni. Toisella puolella näköpiirini
kirkastuu, mutta toisella se pimenee pirusti. Tytön vanhemmilta saattaa
odottaa mitä hyvänsä, mutta että Kazia alentuisi sellaista laskelmaa
tekemään!...

On hyvin otaksuttavaa, että he ovat lukeneet sähkösanoman aamulla
varhain terveyslähteellä ja samalla kutsuneet minua tulemaan luokseen.

Minä tahdon heti rientää Suslowskien luo saamaan selvitystä.

Mutta minä en saata jättää seuraani. Sitäpaitsi tulee myöskin
Ostrzynski luokseni eleganttina, kylmänä, itsetietoisena ja hansikkaat
käsissä, kuten tavallisesti. Hänen henkensä säteilee hänestä. Hän on
tavattoman viekas mies.

Kynnyksellä jo hän heiluttaa alentuvasti kävelykeppiään ja lausuu:

-- Onnittelen mestaria, minäkin onnittelen!

Sanan "minäkin" hän lausui niin painokkaasti, kuin merkitsisi hänen
onnittelunsa enemmän kuin kaikkien muiden. Ehkä onkin niin.

-- Mitä oletkaan sinä keksinyt? -- huudan minä. Niinkuin näet, olen nyt
vasta "Leijasta" kaikki lukenut.

-- Mitä se minuun kuuluu? -- virkkaa Ostrzynski.

-- Maalauksen näytteille asettamisesta en ole maininnut mitään.

-- Mutta nyt sen teet, -- sanoo Ostrzynski tyynesti.

-- Hänellä ei ole äitiä ja hänen äitinsä ei ole sairastunut! -- huutaa
Wojtek Michalak.

-- Se ei liikuta minua, -- vastaa Ostrzynski arvokkaasti vetäen toisen
hansikkaan kädestään.

-- Mutta onhan sähkösanoma oikea?

-- Oikea on.

Tämä vakuutus tekee minut aivan rauhalliseksi. Kiitollisuudesta minä
kaadan hänelle punssia.

Hän nostaa lasin huulilleen, juo kulauksen ja lausuu sitten:

-- Ensiksi sinun terveydeksesi, mutta tiedätkö, kenen maljan sitten
juon?... Minä onnittelen kaksinkertaisesti!

-- Mistä sen tiedät?

Ostrzynski kohauttaa olkapäitään.

-- Suslowski kävi varhain tänä aamuna toimituksessa.

Swiatecki mutisee jotakin ihmisten julkeudesta. Minä en voi sietää enää
kauempaa, vaan sieppaan hattuni.

Ostrzynski lähtee kanssani, mutta matkalla minä eroan hänestä ja
muutaman minuutin kuluttua soitan toistamiseen Suslowskin ovikelloa.

Kazia avaa taas oven. Hänen vanhempansa eivät ole kotona.

-- Kazia! -- kysyn minä ankarasti, -- tiesitkö sähkösanomasta?

-- Tiesin, -- vastaa hän rauhallisesti.

-- Mutta Kazia!...

-- Kuinka niin, armaani? Eihän siinä ole mitään ihmeellistä vanhempain
puolelta. Heillä piti olla joku erikoinen syy voidakseen suostua
sinuun.

-- Entä sinä, Kazia?

-- Ja minä käytin hyväkseni ensimäistä tilaisuutta. Saatat kai sen
uskoa, Wladek?

Asia näyttää selvenevän, ja minun mielestäni on Kazia aivan oikeassa.
Miksi olen oikeastaan rynnännyt tänne kuin mikä mieletön? Sillä välin
Kazia on lähestynyt minua ja kallistaa päänsä minun rinnalleni. Minä
kierrän käsivarteni puoleksi hänen ympäri, hän ojentaa päänsä yhä
enemmän minun puoleeni, sulkee silmänsä, kääntää ruusuisen pienen
suunsa päin ja kuiskaa:

-- Ei, ei, Wladek!... ei vielä... häiden jälkeen, armaani!

Tämän pyynnön vuoksi minä painan huuleni hänen huulilleen ja me
seisomme sillä lailla niin kauan kuin hengitys sallii. Kazian silmiin
nousee huumaantuva ilme... Hän peittää ne kädellään ja sanoo:

-- Pyysinhän minä, ettet sinä...

Tämä moite ja hänen katseensa käden alta vaikuttavat minuun siihen
määrin, että suutelen häntä uudelleen. Kun rakastaa jotakuta henkilöä,
niin kernaammin suutelee kuin ruoskii häntä. Ja minä rakastan Kaziaa
rajattomasti, järjettömästi, halki elämän aina kuolemaan saakka,
vieläpä sen jälkeenkin! Hän tai ei kukaan!

Kazia kuiskaa pelkäävänsä, että hän nyt kadottaa minun kunnioitukseni.
Rakastettu olento! kuinka ajattelemattomasti hän puhuu! Minä rauhotan
häntä parhaani mukaan ja me alamme keskustella järkevästi.

Me sovimme siitä, etten minä ilmaise tietäväni asian oikeata laitaa,
jos Kazian vanhemmat väittävät saaneensa vasta jälkeenpäin tiedon
sähkösanomasta. Sitten minä sanon Kazialle hyvästi ja lupaan tulla
illalla jälleen.

Minun täytyy mitä pikimmin rientää taideyhdistyksen toimistoon
voidakseni sen välityksellä helpommin päästä "salongin"
sihteeriviraston yhteyteen.




III.


Minä lähetän sähkösanoman ilmottaen, että suostun paroni Hirschin
tarjoomaan summaan, mutta että aion ensin asettaa maalauksen näytteille
Varsovassa.

Sähkösanoman lähettämiseen ja muihin kuluihin tarvittavan rahan minä
saan taideyhdistyksen toimistosta lainaksi. Se lainataan minulle ilman
epäilystä.

Kaikki käy kuin rasvattu...

"Leijassa" ja "Päiväntasaajassa" on minun elämäkertani, jossa ei ole
sanaakaan totta, mutta niinkuin Ostrzynsk sanoo: "Se ei liikuta minua?"
Saan kirjelmän kahdesta kuvallisesta aikakauskirjasta. Tahtovat
painattaa minun kuvani ja jäljennöksen maalauksestani.

Hyvä on!

Rahaa on tuleva kuin roskaa.




IV.


Viikkoa myöhemmin saan käsirahaa paroni Hirschiltä.

Koko summa lähetetään heti ostajan vastaanotettua maalauksen. Siihen
mennessä saan viisituhatta frangia, jotka Kauppapankki maksoi minulle
kultarahoissa. Eläissäni en ole nähnyt niin paljoa rahaa yhtaikaa. Minä
palaan kotiin lastattuna kuin kuorma-aasi...

Työhuoneessa on tovereja koolla. Minä sirottelen kultarahat pitkin
permantoa, ja koska en ole ikinä kullassa piehtaroinut, niin alan nyt
piehtaroida. Minun jälkeeni piehtaroi Swiatecki... Isäntä sattuu
astumaan sisään ja luulee, että me olemme poissa järjiltämme... Mutta
me huvittelemme kuin ihmissyöjät!




V.


Eräänä päivänä Ostrzynski sanoo minulle olevansa onnellinen, kun oli
saanut Kazialta rukkaset, sillä sen kautta avautui hänelle uusia
näköaloja, joista minulla ei voi olla vähintäkään aavistusta.

Se ilahuttaa minua tai oikeammin se on minusta aivan yhdentekevää.
Uskon, että Ostrzynski kyllä keinoja keksii tämän elämän varalle.

Kun hän piti Kaziaa silmällä, olivat tytön vanhemmat, etenkin herra
Suslowski, hänen puolellaan. Vaikuttipa Ostrzynski vanhukseen siinä
määrin, että tämä roomalainen näytti menettäneen arvokkuutensa. Kazia
sitävastoin ei voinut Ostrzynskia tuttavuutensa ensi hetkestä saakka
sietää. Se oli jonkunlaista tiedotonta vastenmielisyyttä, sillä olen
varma siitä, että Kaziaa ei loukannut se, mikä hänessä loukkaa minua ja
kaikkia muita, jotka lähemmin tuntevat hänen luonteensa. Hän on
omituinen ihminen tai oikeammin sanoen omituinen sanomalehtimies.

Ei ainoastaan meillä, vaan kaikissa suurissa taide- ja
kirjallisuuskeskuksissa on ihmisiä, joista me vastoin tahtoammekin
tulemme kysyneeksi itseltämme: mistä johtuu heidän vaikutusvaltansa?

Minun ystäväni, "Leijan" toimittaja, kuuluu näihin. Kuka saattaisi
uskoa, että Ostrzynskin merkitys ja menestys johtuu oikeastaan vain
siitä, että hän ei pidä arvossa eikä kunnioita kykyjä, etupäässä
kirjallisia, vaan suorastaan elää näiden halveksimisesta. Ja hän
halveksii heitä niinkuin sellainen henkilö, joka täydellisen
tarkkuutensa, varman, herkän älykkäisyytensä ja suuren neronsa tähden
on seuraelämässä varma voitostaan.

Tarvitsee vain nähdä hänet kokouksissa, taiteilija- ja
kirjailijapiireissä, juhlapäivällisillä kuinka halveksivan ivallisesti
hän kohtelee ihmisiä, jotka luomisen alalla kykenevät aikaansaamaan
kymmenen kertaa enemmän kuin hän, kuinka hän nutistaa heidät nurkkaan,
kuinka hän hämmentää heidät logiikallaan, järkeilyllään, kuinka hän
sokaisee heidät kirjallisella kaikkivallallaan.

Aina kun Swiatecki tätä ajattelee, vimmastuu hän siihen määrään, että
mielensä tekisi iskeä Ostrzynskilta pää puhki. Mutta minua ei
Ostrzynskin ylivalta lainkaan kiusaa. Todella kyvykkäät ihmiset ovat
usein saamattomia, epävarmoja ja vailla kaikkea sanasukkeluutta ja
henkistä tasapainoa... Mutta heti, kun todellinen kyky jää yksin, niin
hän saa siivet, kun sitävastoin Ostrzynski siinä tapauksessa menee
maata, sillä hänellä ei ole itselleen kerrassaan mitään sanottavaa.

Tulevaisuus on hänen kaltaistensa ihmisten kesken ylläpitävä
järjestystä, määräävä arvoasteet ja osottava kullekin heistä oman
paikkansa. Ostrzynski on viisas kyllä ymmärtääkseen tämän, mutta
hengessään hän ivaa moista. Hänestä on tarpeeksi, että hän nykyhetkenä
merkitsee paljon ja että hänelle osotetaan enemmän huomaavaisuutta kuin
monelle muulle häntä kyvykkäämmälle.

Me maalaajat olemme vähemmän hänen tiellään. Saattaapa hän toisinaan
"rummuttaa" jostakin kirjallisesta kyvystä, etenkin jos "Leijan" etu ja
kilpailu "Päiväntasaajaan" nähden sitä vaativat. Muuten hän on hyvä
toveri ja hauska mies. Minä puolestani voin sanoa pitäväni hänestä,
mutta...

Piru vieköön Ostrzynskin, riittäköön tämä jo hänestä!...




VI.


Jonakin kauniina päivänä pakotetaan minut vielä sulkemaan oveni.

Mikä komedia! Siitä saakka, kun sain kultaa ja kunniaa, Suslowski,
vastoin kaikkia otaksumiani, kohtelee minua ylenkatseellisesti. Hän,
hänen vaimonsa ja Kazian kaikki sekä mies- että naispuoliset sukulaiset
ovat jääkylmiä minua kohtaan.

Heti ensimäisenä iltana selitti Suslowski, että jos minä luulen
menestykseni vaikuttaneen hänen menettelyynsä tai jos minä otaksun --
mitä minusta kylläkin saattaa uskoa -- että minä tahdon olla armollinen
Suslowskeja kohtaan, niin täytyy hänen huomauttaa, että vaikka hän ja
hänen vaimonsa ovatkin valmiit uhraamaan paljon oman tyttärensä tähden,
niin ei tämä tytär voisi milloinkaan vaatia, että he uhraisivat
ihmisarvonsa. Äiti lisäsi, että hänen lapsensa tietää kyllä, missä
hänellä aina on turvapaikkansa. Hyvä Kazia puolustaa minua kyllä,
toisinaan kiivaastikin, mutta vanhukset vaanivat jokaista sanaani.

Heti kun minä avaan suuni, puree Suslowski huultaan, katsoo vaimoonsa
ja nyökäyttää päätään, ikäänkuin sanoakseen: "Tiesinhän minä, että näin
tulee käymään!" Niin ahdistavat he minua aamusta iltaan.

Ja tuo kaikki on vain teeskentelyä, jonka tarkotuksena on pitää
minua pauloissa. Itse asiassa he ovat sangen kärkkäitä minun
viiteentoistatuhanteen frangiini nähden ja ovatpa yhtä mielissään
niistä kuin minä, vaikka syyt ovatkin erilaiset.

On aika lopettaa tämä tällainen.

Asia on ajettu niin pitkälle, että minusta melkein näyttää, kuin olisin
todellakin menetellyt kehnosti ottaessani vastaan kultamitalin ja nuo
viisitoistatuhatta frangia maalauksestani.




VII.


Julkisen kihlauksen päivä on tullut. Minä ostin sievän sormuksen Ludvig
XV:n mallia. Mutta ei Kazia eivätkä vanhemmatkaan pidä siitä, sillä
siinä talossa ei kukaan ymmärrä todellista taidetta.

Mitä Kaziaan tulee, täytyy minun nähdä paljon vaivaa kitkeäkseni
hänestä kaiken poroporvarillisen ja opettaakseni häntä taiteellisesti
tuntemaan asioita. Mutta hän rakastaa minua ja minä toivon parasta.

Kihlajaisiin en ole kutsunut ketään, paitsi Swiateckia. Minä kehotin
häntä käymään ensin tervehdyksellä Suslowskien luona, mutta hän
vakuuttaa, että vaikka onkin moraalisesti ja fyysillisesti rappiolla,
ei hän ole kuitenkaan vajonnut niin alas, että lähtisi vartavasten
tervehdykselle. Mikä keinoksi?!

Minun täytyy edeltäpäin selittää Suslowskeille, että ystäväni on
omituinen mies, vaikka muuten hyvin etevä maalaaja ja mitä rehellisin.

Kun Suslowski oli saanut kuulla, että ystäväni maalaa "suuria,
keskikokoisia ja pieniä raatoja", rypisteli hän otsaansa ja selitti,
että hän on aina ollut tekemisissä kunnon ihmisten kanssa, että koko
hänen virkauransa on tahraton ja että hän toivoo "herra Swiateckin"
kunnioittavan vaatimattomassa ja kunniallisessa perheessä vallitsevia
tapoja...

Minun on tunnustaminen, etten tässä suhteessa ole aivan vapaa pelosta.
Olen jo varhaisesta aamusta saakka ollut sotasilla Swiateckin kanssa,
joka itsepäisesti väittää lähtevänsä pitkävartisissa saappaissa
kihlajaisiin. Minä kehotan, pyydän, rukoilen... Vihdoin hän suostuu
selittäen, ettei tiedä syytä, miksi olla tekeytymättä muitten naurun
alaiseksi. Ikävä kyllä, hänen jalkineensa ovat kuin keskisessä
Afrikassa samoavan tutkimusmatkailijan, sillä ne eivät ole mustetta sen
jälkeen nähneet kuin suutarilta velaksi kotiin tuotiin. Mitä tehdä?!

Vielä surkeampaa, että Swiateckin pää on kuin metsän peittämä
Tatra-vuoren huippu, jolla myrsky on myllertänyt. Mutta sille ei mahda
mitään, sillä maailmassa ei ole harjaa, jolla hänen tukkansa siistiä
voisi. Sen sijaan minä pakotan häntä vaihtamaan puseron, jota hän joka
päivä käyttää, takkiin. Hän vaihtaa, mutta näyttää sittenkin
"raadolta", joita hän maalailee, ja vaipuu samalla haudansynkkään
mielialaan.

Kadulla ihmiset katselevat hänen kampuraista sauvaansa ja suurta,
kulunutta hattuaan, mutta siihen olen minä niin tottunut...

Me soitamme ovikelloa ja astumme sisään.

Jo eteisessä minä kuulen sukulaisemme Jaczkowiczin selittävän
liikakansoitus-kysymystä. Jaczkowicz puhuu aina tästä asiasta; siinä on
hänen viisautensa. Kazia on pilvenhattaran kaltaisessa musliinipuvussa;
hän on suloinen... Suslowskilla on frakki yllä, miespuolisilla
sukulaisilla frakit, vanhoilla tädeillä silkkiset puvut.

Swiateckin tulo herättää huomiota. Meitä silmäillään jonkunlaisella
levottomuudella...

Swiatecki luo yrmeän silmäyksen ympärilleen ja selittää herra
Suslowskille ettei hän olisi suinkaan tullut häiritsemään herrasväkeä,
"jollei Wladek olisi ruvennut naimahommiin tai mitä se oikein
lienee"...

Tuo "mitä se oikein lienee" vaikuttaa onnettomasti. Herra Suslowski
ojennaikse arvokkaasti ja kysyy, mitä herra Swiatecki tuolla "mitä se
oikein lienee" tarkottaa... Herra Swiatecki vastaa, että hänestä se on
aivan yhdentekevää, mutta että "Wladekin tähden" hän antaa vaikka
vernissata itsensä, jos herra Suslowski niin tahtoo...

Minun tuleva appeni luo vaimoonsa, minuun ja Kaziaan katseen, jossa
hämmästys ja harmi taistelevat ylivallasta.

Onneksi minä pelastan aseman pyytämällä minulle harvinaisella
mielenmaltilla appea esittämään minut niille vieraille, joita en tunne.

Seuraa esittely. Sitten me istuudumme.

Kazia istuutuu viereeni ja laskee kätensä omaani. Huone on täynnä
ihmisiä, mutta kaikki ovat jäykkiä eivätkä puhu. Ilmanpaine on raskas.

Sukulainen Jaczkowicz palaa jälleen liikakansoitukseen. Ystäväni
Swiatecki tuijottaa pöydän alle... Hiljaisuudessa kaikuu Jaczkowiczin
ääni sitä kuuluvammin. Sen johdosta, että häneltä on yksi etuhammas
poissa, kuuluu pitkä vihellys aina silloin, kun hänen pitäisi lausua
s-äänne.

-- Mitä suurin onnettomuus saattaa siitä ajan pitkään koitua koko
Euroopalle, -- sanoo Jaczkowicz.

-- Siirtolaisuus... -- arvelee joku naapureista.

-- Tilasto osottaa, ettei siirtolaisuuskaan saata estää
liikakansoitusta.

Pikaisesti kohottaa Swiatecki päänsä ja katsoo kalamaisilla silmillään
puhujaan.

-- Silloinpa pitäisi meilläkin ottaa käytäntöön kiinalaisia tapoja, --
mörähtää hän äreällä, matalalla äänellään.

-- Suokaa anteeksi... Mitä kiinalaisia tapoja tarkotatte?

-- Kiinassa on nimittäin vanhemmilla oikeus surmata heikkomielisiä
lapsiaan. Meillä pitäisi lapsilla olla oikeus surmata heikkomielisiä
vanhempiaan.

Siinä se nyt oli! Salama on iskenyt alas. Sohva ritisee tätien alla, ja
minä olen hukassa. Suslowski sulkee silmänsä ja tuntuu hetkeksi
kadottaneen puhekykynsä.

Hiljaista.

Sitten jyrähtää tulevan appeni vihasta väräjävä ääni:

-- Hyvä herra, minä toivon, että te kristittynä...

-- Miksi pitää minun olla kristitty? -- keskeyttää Swiatecki ravistaen
pahaatietävästi päätään.

Toinen salama! Sohva täteineen alkaa vavista kuin kuumeessa ja vaipuu
syvyyteen... Minä tunnen, kuinka maa halkee jalkojeni alla.

Kaikki on menetetty, kaikki toiveet ovat tyhjiin rauenneet!

Yhtäkkiä kajahtaa Kazian heleä nauru, hänen jälkeensä purskahtaa
Jaczkowicz nauramaan tietämättä miksi, tämän jälkeen, myöskin
tietämättä miksi minä.

-- Isä! -- huutaa Kazia. -- Sanoihan Wladek jo edeltäpäin, että herra
Swiatecki on omituinen. Herra Swiatecki laskee leikkiä, sillä minä
tiedän, että hänen äitinsä on elossa ja että hän on mitä parhain poika
äidilleen.

Aika veitikka tuo Kazia! Kaikkea hänen mieleensä juolahtaakin ja hän
arvaa oikein. Swiateckin äiti on todellakin elossa, ja minun ystäväni
on kerrassaan kelpo poika.

Kazian nauru ja sanat johtavat huomion syrjään, ja vielä tuntuvammin
vaikuttaa tähän suunnan muutokseen palvelija, joka tuo viiniä ja
leivoksia. Se on sama ovenvartia, joka vei minun viimeiset kolme
ruplaani, mutta nyt on hänenkin yllään frakki ja hän esiintyy
arvokkaasti kuin lakeija. Hänen katseensa on kiintynyt tarjottimeen,
lasit kilahtavat ja hän liikkuu niin varovasti kuin kantaisi täpösen
täyttä vesilasia.

Minä alan pelätä, että hän minut huomatessaan pudottaa koko tarjottimen
maahan, mutta onneksi näyttää pelkoni olevan aiheetonta...

Hetken kuluttua ovat lasit täytetyt.

Kihlajaistoimitus alkaa...

Eräs alaikäinen sukulaistyttö pitää lautasta, jolla on kaksi sormusta.
Uteliaisuudesta ovat hänen silmänsä pudota päästä, ja koko toimitus
innostaa häntä siinä määrin, että hän hyppii lautasineen, sormuksineen.
Suslowski nousee seisomaan, toiset seuraavat hänen esimerkkiään; kuuluu
tuolien kolinaa.

Seuraa syvä hiljaisuus. Kuulen erään tädeistä kuiskaavan, että hän
otaksui sormukseni olevan paremman. Huolimatta tästä huomautuksesta on
hetki niin juhlallinen, että kärpäset putoavat seiniltä...

Suslowski rupee puhumaan:

-- Lapseni! Ottakaa vanhempain siunaus!

Kazia polvistuu, minä polvistun myöskin...

Millaiselta mahtaa Swiateckin naama nyt näyttää, hyvä Jumala,
millaiselta se mahtaa näyttää!

Mutta minä en uskalla katsahtaa häneen. Minä katselen Kazian
musliinipukua, joka vaalenneella, punaisella matolla muodostaa kauniin
täplän. Vanhempain kädet laskeutuvat päittemme päälle, ja sitten minun
tuleva appeni lausuu:

-- Tyttäreni! Sinulla on vanhempiesi kodissa ollut paras esimerkki
siitä, mitä vaimon tulee olla miehelleen. En rupea tässä sentähden
opettamaan sinulle velvollisuuksia, joihin -- kuten toivon -- miehesi
on sinua oikealla tavalla opastava... Mutta minä tahdon kääntyä sinun
puoleesi, Wladislaw....

Nyt seuraa pieni puhe, jonka aikana minä lasken sataan asti ja alotan
sitten taas yhdestä... Suslowski kansalaisena, Suslowski virkamiehenä,
Suslowski isänä, Suslowski roomalaisena saattaa nyt osottaa henkensä
suuruuden... Sanat: lapsi, vanhemmat, velvollisuudet, tulevaisuus,
siunaus, okaat, puhdas omatunto ja muut senkaltaiset surisevat
korvissani kuin mehiläisparvi, ympäröivät pääni, pistävät niskaani,
kasvoihin, tukkaan...

Minä olen varmaankin sitonut kaulaliinan liian tiukkaan, koska minun on
paha olla. Kuulen rouva Suslowskan itkevän, ja se liikuttaa minua,
sillä hän on kelpo eukko. Kuulen sormusten kilinän, joita hyppivä
sukulaistyttö pitää lautasella. Herra Jumala, millaiselta Swiateckin
naama nyt mahtaa näyttää!

Vihdoin me nousemme. Sukulaistyttö työntää lautasen nenäni eteen ja me
vaihdamme Kazian kanssa sormuksia...

Uh! nyt olen kihloissa! Arvelen, että nyt se on lopussa, mutta eipäs
ollutkaan, sillä Suslowski kehottaa meitä pyytämään siunausta tädeiltä.

Me astumme heidän luokseen. Minä suutelen viittä kättä, jotka ovat kuin
haikaranjalat... Kaikki tädit toivovat, etten minä ole laiminlyövä
heidän luottamustaan.

Millaista luottamusta, saakeli soikoon, voivat he minulle osottaa?
Sukulainen Jaczkowicz sulkee minut syliinsä. Minä olen aivan varmaan
sitonut kaulaliinani liian lujasti...

Pahin on ohi. Hämärtää... Tarjotaan teetä.

Minä istun Kazian vieressä enkä ole näkevinäni Swiateckia. Se
paholainen saa minut vielä kerran levottomaksi, sillä kysymykseen,
tahtoisiko hän lisätä vähän arrakkia teehen, hän vastaa juovansa
arrakkia vain pullottain... Muuten ilta päättyy onnellisesti.

Me lähdemme, Swiatecki ja minä. Kadulla minä ahmin ilmaa täysin
rinnoin. Kaulaliinani on varmasti liian tiukassa.

Me astelemme vaieten. Sanattomuus kiusaa minua ja muuttuu pian aivan
sietämättömäksi. Minä tunnen, että nyt minun pitäisi puhua Swiateckille
jotakin onnestani, kuinka kaikki onnistui hyvin ja kuinka minä rakastan
Kaziaa... Rohkaisen mieltäni, mutta ei ota lähteäkseen. Vihdoin, kun me
olemme jo aivan lähellä kotiamme, sanon:

-- Tunnusta, Swiatecki, että elämä on sentään suloista.

Swiatecki pysähtyy, katsoo minuun silmäkulmainsa alta ja vastaa:

-- Sylikoira!

Sinä iltana emme jutelleet sen enempää keskenämme.




VIII.


Viikon kuluttua kihlajaisillasta saapuvat minun "juutalaiseni"
näyttelyyn.

Maalaus asetetaan näytteille erikoiseen huoneeseen, ja
näyttelytoimikunta määrää sille ylimääräisen sisäänpääsymaksun. Puolet
puhtaasta tulosta lankeaa minulle... Näyttelyssä on tungos aamusta
iltaan saakka.

Minä olen käynyt siellä vain kerran. Kun yleisö katseli enemmän minua
kuin taulua, niin en ole sinne enää senjälkeen mennyt, sillä miksi
suotta suututtaa itseään?

Vaikkapa olisi maalaukseni mestariteos, jollaista ei tähän päivään
saakka ole vielä nähty, niin yleisö sittenkin on katseleva sitä samalla
uteliaisuudella kuin jotakin hottentottia, joka nielee eläviä
kyyhkysiä. Samanlainen hottentotti olen minä tällä hetkellä... Olisin
tyytyväinen siihen, jos minä todella olisin sylikoira, niinkuin
Swiatecki väittää. Mutta minussa on siksi paljon taiteilijan vikaa,
että moinen taiteen halventaminen jonkun muodissa olevan henkilön
tähden suututtaa minua...




IX.


Kolme viikkoa sitten tiesi tuskin kukaan minusta, mutta nyt minä
saan vastaanottaa kymmenittäin kirjeitä, suurimmaksi osaksi
rakkaudentunnustuksia. Viidestä kirjeestä alkaa ainakin neljä seuraavin
sanoin: "Tämän kirjeen luettuanne Te ehkä halveksitte naista, joka"
j.n.e. Minä en varmaankaan halveksisi naista, en ainakaan siinä
tapauksessa, että tämä jättäisi minut rauhaan.

Jollei minulla olisi Kaziaa, niin totta puhuen, enpä taitaisi niinkään
jättää näitä tunteenpurkauksia huomioon ottamatta.

Se minua eniten suututtaa, että tuollainen "tuntematon" nainen saattaa
edes toivoakaan, että mies, joka ei ole häntä milloinkaan nähnyt, ilman
muuta hänen kehotukseensa suostuisi. Paljasta ensin itsesi, ihana
"tuntematon", ja kun olen nähnyt sinut, niin sanon kyllä... Ei, enpäs
sanokaan, sillä Kazia!...

Olenpa saanut myöskin nimettömän kirjeen eräältä harmaahapsiselta
ystävättäreltä, joka nimittää minua mestariksi, mutta Kaziaa hanheksi.

"Mestari, onko hän sopiva Teidän vaimoksenne?" -- kysyy harmaahapsinen
ystävättäreni. -- "Onko tämä valinta arvokas sellaiselle henkilölle,
johon koko kansakunnan katse on kiintynyt? Te olette joutunut vehkeilyn
uhriksi," j.n.e.

Merkillinen päähänpisto ja vielä merkillisempi vaatimus, että minä muka
en saisi naidessani noudattaa sydämeni tunnetta, vaan yleistä
mielipidettä.

Kazia parka on jo heidän tiellään!

On olemassa suurempia rikoksia kuin nimettömät kirjeet, mutta ei ole
sen suurempaa kuin... kuinka minä oikein sanoisin?... Jättäkäämme se!

Hääpäiväni ei ole vielä määrätty, mutta se tulee pian.

Sillä välin pyydän Kaziaa pukeutumaan koreaksi ja lähtemään kanssani
taidenäyttelyyn. Nähkööt meidät nyt yhdessä...

Swiateckin "raatoja" on myöskin saapunut Parisista.

Hänen taulunsa on nimeltään "Viimeinen tapaaminen" ja esittää
nuorukaista ja neitoa, jotka makaavat leikkauspöydällä. Kuvan
perusajatus selvenee katsojalle heti ensi silmäyksestä: nuo kaksi
kuollutta ovat eläessään rakastaneet toisiaan, puute on heidät
toisistaan erottanut, mutta kuolema jälleen yhdistänyt.

Ylioppilaat, jotka ovat kumartuneet ruumiiden yli, näyttävät kuvassa
hiukan kuivasti maalatuilta, leikkaussalin perspektiivissä saattaa
huomata virheitä, mutta ruumiit ovat oivallisesti kuvatut. Niistä
oikein huokuu kylmyyttä. "Salongissa" ei maalaus saanut tunnustusta,
ehkä siksi, että se on hieman jäykkä, mutta arvostelu sitä ylisti.

Meikäläisten maalaajain joukossa on epäilemättä useita kykyjä. Niinpä
on Swiateckin taulun vieressä Franek Cepkowskin "Koreckin kuolema".
Siinä on voimaa ja persoonallisuutta!

Swiatecki nimittää Cepkowskia idiootiksi, ensiksikin koska tämän tukka
on kammattu jakaukselle ja parta leikattu suippopäiseksi, toiseksi
siksi, että hän pukeutuu viimeisen muodin mukaan, ja vihdoin senvuoksi,
että hän on saanut hyvän kasvatuksen, noudattaa tarkasti tapoja ja
mainitsee usein ylhäisistä sukulaisistaan. Mutta Swiatecki erehtyy...

Kyky on lintu, joka pesii missä haluaa, milloin raivaamattomassa
korvessa, milloin hyvin hoidetussa puutarhassa.

Olen Münchenissä ja Parisissa nähnyt taiteilijoita, joista toiset
olivat kuin oluttehtaiden renkejä toiset sitävastoin kuin partureja tai
muotikeikailijoita; penniäkään ei heistä maksaisi. Mutta kuitenkin he
olivat ihmeteltävän intomielisiä, heillä oli mainio muoto- ja väriaisti
ja pystyivät kankaalla esittämään ajatuksiaan. Ostrzynski, joka on aina
valmis sattuvasti lausumaan ajatuksensa kaikesta, kirjottaisi
"Leijassaan": "Spriritus flat, ubi vult!"

Swiateckin mielestä on historiamaalaus "obskuranttia
barbaarimaisuutta". Minä en maalaa historiallisia tauluja, ja minusta
persoonallisesti on kaikki yhdentekevää. Mutta kun sitä saa kuulla joka
suunnalta, niin ei ole ihmeellistä, jos siihen suuttuu.

Meidän puolalaisissa taidemaalaajoissamme on yksi vika. He kiintyvät
johonkin taideteoriaan ja elävät sen tohvelin alla, luovat sen mielen
mukaista taidetta ja ovat sentähden enemmän apostoleja kuin
taidemaalareita. Mutta olenpa tuntenut sellaisiakin taiteilijoita,
jotka puhuvat itsensä sairaiksi selittäessään mitä taide on ja mitä sen
pitäisi olla, vaan jotka eivät pysty kerrassaan mihinkään, kun on
tartuttava siveltimen varteen...

Usein olen ajatellut, että taideteorian luominen kuuluu filosofeille,
ja jolleivät he siinä onnistu, niin vastatkoot itse puolestaan. Mutta
taidemaalaajan pitää maalata niin, kuin sydän käskee, ja hänen pitää
myöskin osata maalata, sillä se on pääasia...

Minun mielipiteeni mukaan on pienin kyky arvokkaampi kuin suurin
teoria, eikä suurinkaan teoria ole kyllin arvokas edes vapauden jälkiä
suutelemaan.




X.


Olin Kazian ja Suslowskin kanssa näyttelyssä. Minun tauluni edessä
vallitsi yhä suuri tungos. Kun me astuimme sisään, alettiin heti
ympärillämme kuiskailla, ja tällä kertaa ei yleisön huomio kiintynyt
minun tauluuni eikä minuun itseeni, vaan Kaziaan. Naiset ainakaan eivät
hänestä katsettaan kääntäneet.

Minä huomasin, että se huvitti häntä, enkä pannut sitä pahakseni...

Pahempi oli, että Kazia sanoi Swiateckin taulun olevan
"vastenmielisen". Suslowski myönsi tyttärensä ottaneen sanan hänen
suustaan. Minä vimmastuin. Että Kazialla saattaa olla sellainen käsitys
taiteesta!

Suuttuneena jätin minä heidät sanoen, että oli asiaa Ostrzynskille.
Minä lähdinkin kyllä hänen luokseen, mutta viedäkseni hänen kanssani
aamiaiselle.




XI.


Olen nähnyt ihmeen, niin totta kuin elän!

Nyt vasta minä ymmärrän, miksi on ihmiselle silmät luotu.

Corpo di Baccho! kuinka kaunis!

Olimme Ostrzynskin kanssa. Silloin huomaan Wierzbowakadulla erään
naisen käyvän ohitsemme. Minä jään kuin maahan kiinni kasvaneena
seisomaan, minä puudun, minä kivetyn, minä katson silmäni puhki, minä
menetän järkeni, minä tartun tietämättäni Ostrzynskin kaulaliinaan,
avaan sen -- ja... auttakaa, minä menehdyn!

Että hänen kasvonpiirteensä ovat täydelliset, ei riitä mihinkään! Hän
on yksinkertaisesti taideteos! Taideteos niin piirustukseen,
väritykseen kuin henkevyyteen nähden! Greuze nousisi tällaisen näyn
nähdessään kuolleista ja hirttäisi itsensä, koska oli itse sellaisia
variksenpelättejä maalannut.

Minä katson ja katson... Hän kulkee yksin... ei! hänen kanssaan kulkee
runous, musiikki, kevät, ihastus, rakkaus... En tiedä, tahtoisinko heti
hänet maalata, sillä minä mieluimmin polvistuisin hänen jalkojaan
suutelemaan kiitokseksi siitä, että on niin ihana. En tiedä itsekään,
mitä minä oikeastaan tahtoisin!...

Hän kulkee ohitsemme säteillen kuin kesäpäivä. Ostrzynski tervehtii,
mutta hän ei huomaa... Minä herään lumouksesta ja huudan:

-- Seuratkaamme häntä!

-- Oletko mieletön? -- kysyy Ostrzynski. -- Minun täytyy sitoa
kaulaliinani. Jätä minut rauhaan, hän on minun tuttaviani!

-- Sinun tuttaviasi? Esitä minut hänelle!

-- Johan nyt!... Pidä sinä huolta omasta morsiamestasi.

Minä kiroan Ostrzynskin ja hänen jälkeläisensä aina yhdeksänteen
sukupolveen saakka ja aion sitten rientää tuntemattoman naisen jälkeen.

Pahaksi onneksi hän nousee ajuriin.

Kaukaa minä näen vielä hänen hattunsa ja punaisen auringonvarjonsa.

-- Tunnetko hänet todellakin? -- kysyn Ostrzynskilta.

-- Minä tunnen kaikki!

-- Kuka hän on?

-- Hän on rouva Helena Kolczanowska, syntyään Turno, muuan neiti-leski.

-- Mikä neiti-leski?

-- Hänen miehensä kuoli nimittäin hääpöydän ääreen. Jos maltat
kuunnella, niin kerron sinulle koko jutun. Ukrainassa eli eräs
tavattoman rikas, lapseton aatelismies nimeltä Kolczanowski de
Kolczanowo. Hänellä oli tavattoman ylhäinen sukulaispiiri, joka toivoi
saavansa periä hänet -- ja tavattoman lyhyt kaula, joka lisäsi
sukulaisten varmuutta perintöön. Nämä perilliset olen minä tuntenut. He
olivat sangen kunnioitettavia ihmisiä, mutta niinkuin usein tapahtuu,
kaikkein kunnioitettavimmat ja omanvoitonpyytämättömimmätkään heistä
eivät voineet olla luomatta silmäystä herra Kolczanowskin kaulaan.
Vihdoin kyllästyi ukko tähän, kosi sukulaisten mielipahaksi naapurinsa
tytärtä, teki lainmukaisen avioliittositoumuksen ja testamenttasi tälle
koko omaisuutensa. Sitten seurasi vihkiäiset, näiden jälkeen häät,
jotka jo lähenivät loppuaan, kun halvauskohtaus kaatoi ukon
paikkaansa... Tällä tavoin tuli Helena rouvasta neiti-leski.
Ymmärrätkös?

-- Onko siitä jo kauankin?

-- Kolme vuotta. Helena rouva oli silloin kaksikymmentäkaksi vuotta...
Senjälkeen olisi hän vaikka kuinka monta kertaa päässyt naimisiin,
mutta ei tahdo... Arveltiin, että hän odottaa ruhtinasta. Mutta se ei
pitänyt paikkaansa, sillä aivan hiljakkoin hän antoi rukkaset eräälle
ruhtinaalle. Muuten niin tiedän, ettei hän ole ensinkään vaativainen ja
ylpeä, mikä käy ilmi siitäkin, että rouva Kolczanowska on aina tähän
päivään saakka mitä läheisimmässä ystävyyssuhteessa meidän kuuluisaan,
sympaattiseen, lahjakkaaseen j.n.e. näyttelijättäreen, Eva Adamiin,
joka on hänen koulutoverejaan.

Kuultuani tämän minä hypähdän ilosta ilmaan. Jos niin on, niin en enää
tarvitse Ostrzynskia. Minun rakas, hyvä Evaseni on auttava minua rouva
Helena Kolczanowskan tuttavuuteen.

-- Kuule, etkö siis tahdo esittää minua hänelle? -- kysyn
Ostrzynskilta.

-- Jos ken haluaa tutustua johonkin, niin hankkikoon itse tilaisuuden,
-- vastaa Ostrzynski. -- Koska sinä veit Kazian minulta, en tahdo, että
sanottaisiin minun nyt olevan syypää... Mistä minä muuten... Terve!




XII.


Tänään minun piti syödä päivällistä Suslowskien luona, mutta minä
kirjotin heille, etten voi tulla...

Minun hampaitani ei tosin särkenyt, mutta olisihan niitä kuitenkin
voinut ruveta särkemään.

Helena väikkyi koko päivän silmissäni, ja mikä taidemaalaaja olisikaan
se, joka ei haaveksisi niin kauniita kasvoja? Minä olen hengessäni
maalannut hänet ainakin kymmenen kertaa. Juolahtipa mieleeni aihe
maalaukseen, jossa sellaiset kasvot kuin Helenan olisivat aivan omiaan
lisäämään vaikutusta. Minun täytyy sentähden saada nähdä hänet vielä
pari kertaa.

Kiiruhdin Eva Adamin luo, mutta tämä ei ollut kotona.

Illalla sain Kazialta kortin, jossa hän pyytää minua seuraavana aamuna
lähdepuistoon ja senjälkeen kahville. Todella tuskallista istua ensin
juomahallissa ja sitten kahvilla!

Minä en voi lähteäkään, sillä jollen aamulla tapaa Evaa kotoa, niin en
häntä enää koko päivänä näe...

Eva Adami (tämä on hänen teatterinimensä, hänen oikea nimensä on Anna
Jedlinska) on harvinainen neitonen.

Me olemme monivuotisia ystäviä ja sinuttelemme toisiamme.

Yhdeksän vuotta hän on kuulunut teatteriin ja pysynyt puhtaana tämän
sanan laajimmassa merkityksessä. Teattereissa on kyllä paljon
fyysillisesti puhtaita naisia, mutta jos heidän salaiset halunsa
tulisivat ilmi, niin luulen, että kaikkein hävyttömin paviaanikin
punastuisi korviaan myöten. Teatteri turmelee etenkin naisia. On liikaa
vaatia, ettei naisessa, joka joka ilta näyttelee rakkautta,
uskollisuutta, jalomielisyyttä ja muuta sellaista, vihdoin herää
vaistomainen tunne, joka sanoo, että kaikki nämä hyveet kuuluvat vain
draamalliseen ja näytelmätaiteeseen eikä niillä ole mitään yhteistä
todellisen elämän kanssa.

Se suunnaton eroavaisuus, joka vallitsee taiteen ja todellisen elämän
välillä, on omansa vahvistamaan tätä näyttelijättärien luuloa; kilpailu
ja menestyksen kateus myrkyttävät jokaisen jalon tunteen heidän
sydämessään.

Alituinen kanssakäyminen niin turmeltuneitten ihmisten kuin
näyttelijäin kanssa herättää heissä aistillisuutta. Ei ole niin
valkoista angorakissaa, joka ei sellaisissa olosuhteissa kadottaisi
valkeuttansa. Ainoastaan suuri taiteen tulessa karaistunut kyky saattaa
suoriutua siitä voittajana tai myöskin niin perin esteettinen luonne,
johon paha voi tunkeutua yhtä vähän kuin vesi joutsenen höyheniin.

Näihin imperméable-luonteisiin kuuluu Eva Adami.

Öisin teetä juodessa ja tupakoidessa keskusteltiin toverien kesken
taidemaailmaan kuuluvista ihmisistä, alkaen ylimmästä luokasta,
runoilijoista aina alimpaan luokkaan, näyttelijöihin saakka.

Olento, jossa mielikuvitus on paljon kehittyneempi kuin muissa
kuolevaisista, olento, joka on muita alttiimpi vaikutuksille,
aistillisempi, intohimoisempi, joka tuntee onnen ja elämänilon piirissä
kaikki ja pyrkii voimakkaasti eteenpäin -- se on taiteilija.

Hänellä pitää olla kolme kertaa lujempi luonne ja tahto kuin muilla
voidakseen kestää koettelemuksia.

Mutta yhtä vähän kuin kukkanen, joka on muita kauniimpi, saattaa olla
kestävämpi vihuria vastaan, yhtä vähän saattaa taiteilijakaan olla
luonteeltaan tavallisia ihmisiä kestävämpi. Päinvastoin, on
luonnollista, että hänen luonteensa on heikompi, sillä hänen
elinvoimansa kuluu taiteellisen maailman ja todellisuuden ristiriidassa
ja eripuraisuudessa.

Hän on kuin sairas, kuumeinen lintu, joka milloin katoaa näkyvistämme
pilviin, milloin herpaantuneita siipiään tomussa laahaa. Taide opettaa
häntä vieromaan tomua, mutta jokapäiväinen elämä riistää häneltä voiman
lähteä lentoon. Siitä johtuu tuo taiteilijoissa niin usein huomattava
eroavaisuus heidän sisällisen ja ulkonaisen elämänsä välillä.

Maailma, joka vaatii taiteilijoilta enemmän kuin muilta ihmisiltä ja
heitä tuomitsee, on ehkä oikeassa mutta oikeassa on Kristuskin, joka
heidät vapahtaa...

Ostrzynski väittää, että näyttelijät kuuluvat taidemaailmaan samalla
tavoin kuin pasuuna, klarinetti, jahtitorvi j.n.e., mutta se ei ole
totta.

Paras todistus siitä on Eva Adami, joka on kauttaaltaan taiteilija,
sekä kykynsä että taiteellisen vaistonsa puolesta, mikä on suojellut
häntä kaikesta pahasta niinkuin äiti...

Vaikka olenkin Evan hyvä ystävä, en ole nähnyt häntä pitkään aikaan.
Kun hän nyt minut tapasi, iloitsi hän suuresti, mutta hänen kasvoilleen
nousi ilme, jota en ymmärtänyt.

-- Mitä sinulle kuuluu, Wladek, -- sanoo hän. Vihdoinkin näen sinut!

Olin tyytyväinen, kun tapasin hänet kotona. Hänen yllään oli
turkkilainen aamunuttu, jossa oli punaisia palmun lehviä ja avonaiset
hihat. Reunuste sopi erittäin hyvin hänen kalpean ihonsa ja sinertäväin
silmiensä väriin. Minä sanoin sen hänelle, ja hän tuli iloiseksi.
Senjälkeen aloin heti puhua asiastani.

-- Minun kultainen divani! -- sanoin, -- sinähän tunnet rouva
Kolczanowskan, tuon kaunottaren Ukrainasta?

-- Tunnen, hän on koulutoverini.

-- Esitä minut hänelle...

Eva alkoi ravistaa päätään.

-- Minun hyvä, kiltti... teethän sinä sen minulle!

-- Ei, Wladek, en minä esitä sinua hänelle...

-- Näetkös, kuinka paha olet, ja minä kerran olin rakastua sinuun!

Mikä mimosa tuo Eva! Kuultuaan tämän hän muuttuu näöltään, nojautuu
kyynärpäällään pöytää vasten (mikä ihana kyynärpää!), peittää kalpeat
kasvot kädellään ja kysyy:

-- Milloinka se olisi ollut?

Tahtoisin puhua Helenasta, mutta koska minä todella olin kerran
rakastua Evaan ja haluan saada nyt hänet hyvälle tuulelle, niin alan
kertoa:

-- Näin tapahtui... Me kävelimme kerran näytännön jälkeen Botaanisessa
puutarhassa. Muistatko, kuinka ilta oli kaunis! Me istuimme sitten
penkillä lammen luona ja sinä sanoit tahtovasi kuulla satakielen
laulua. Minä olin vähän surumielinen, otin hatun päästäni, koska
päätäni särki, ja sinä menit lammen rannalle, kastoit nenäliinasi
veteen ja painoit sen otsalleni. Sinä olit mielestäni silloin kaikessa
hyvyydessäsi kuin enkeli, ja minä ajattelin: jos tartun tuohon käteen
ja painan sille huuleni -- niin siinä se on! ja minä rakastun sinuun
hurjasti...

-- Entä sitten? -- kysyy Eva.

-- Sinä peräydyit äkkiä, ikäänkuin jotakin aavistaen.

Eva istuu hetken kuin ajatuksiinsa vaipuneena, havahtuu sitten ja
virkkaa hermostuneen hätäisesti:

-- Älkäämme puhuko siitä, minä pyydän...

-- Hyvä, älkäämme puhuko siitä... Tiedätkö, Eva, että minä pidän
sinusta liiaksi voidakseni rakastua sinuun. Toinen poistaa toisen. Niin
kauan kuin olemme tunteneet toisemme, olen minä ollut sinuun
todellisesti mieltynyt.

-- Mutta, -- sanoo Eva seuraten omain ajatustensa juoksua, -- onko
totta, että olet kihloissa?

-- Totta.

-- Mikset ole minulle siitä mitään sanonut?

-- Asia meni ensin myttyyn ja tuli vasta hiljakkoin todeksi. Jos
arvelet, että koska olen kihloissa, en saa tutustua Helena rouvaan,
niin vastaan sinulle jo edeltäpäin: olin taiteilija ennenkuin tulin
sulhaseksi. Et suinkaan sinä pelkää hänen tähtensä?

-- Älä luulekaan sitä! En esitä sinua hänelle siksi, etten tahdo
saattaa häntä pahojen puheiden alaiseksi. Kerrotaan, että muutaman
viikon kuluessa on puoli Varsovaa rakastunut sinuun. Menestyksestäsi
jutellaan ihmeellisiä asioita. Eilen vasta kuulin sinusta sen
sukkeluuden, että sinä kymmenestä käskystä olet tehnyt itsellesi yhden
-- tiedätkö minkä?

-- Minkä sitten?

-- "Ei sinun pidä pyytämän lähimmäisesi vaimoa turhaan"... Sattuvasti
sanottu?

-- Kuulehan, Evaseni, tahdotko tietää koko totuuden? Minä olen aina
ollut arka, ujo enkä mikään naisten vallottaja. Mutta ihmiset puhuvat
ties mitä, etkä sinä saata uskoakaan, kuinka totta on huudahdukseni:
Oi, Jumala, sinä näet minun hätäni!

-- Po vero maestro!

-- Älä rupea nyt italiaa puhumaan, vaan sano, tahdotko vai etkö esittää
minut rouva Kolczanowskalle?

-- Rakas Wladek, minä en voi... Kun sinua yleisesti pidetään Don
Juanina, niin ei käy päinsä, että minä, näyttelijätär, toimittaisin
sinut niin yksinäisen ja huomatun naisen tuttavuuteen kuin Helena on.

-- Miksi otat sinä itse minut vastaan?

-- Se on aivan toista! Minä olen näyttelijätär ja voin sovittaa itseeni
Shakespearen sanat: Vaikka olisit puhdas kuin jää ja valkoinen kuin
lumi, niin et voi välttää parjauksia!

-- Mutta tiedätkö, että tästä saattaa tulla hulluksi. Jokainen saa
tutustua häneen, olla hänen luonaan, katsella häntä, mutta minä vain en
saa! Ja miksi? Siksi, että olen maalannut hyvän taulun ja tullut jonkun
verran kuuluisaksi.

-- Sinun kannaltasi katsoen olet kyllä oikeassa, sanoo Eva hymyillen.
-- Mutta minun täytyy tunnustaa, että jo edeltäpäin tiesin, miksi sinä
tulit luokseni. Ostrzynski kävi täällä ja vakuutti minulle, että
parasta olisi olla esittämättä sinut Helenalle.

-- Ahaa, minä ymmärrän!... Ja sinä lupasit?

-- En luvannut, vaan päinvastoin minä suutuin sellaisesta... Mutta
ajattelin kuitenkin, että parasta olisi olla tutustuttamatta sinua
Helenaan. Mutta puhukaamme nyt sinun maalauksestasi.

-- Anna minun olla rauhassa taulultani ja koko taidemaalaukselta! Jos
niin on, niin olkoon menneeksi! Mutta sen minä sanon, että kolmessa
päivässä tulen tuntemaan rouva Kolczanowskan, vaikkapa valepukuisena
menisin hänen luokseen.

-- Pukeudu puutarhuriksi ja vie hänelle kukkia -- Ostrzynskilta.

Yhtäkkiä juolahti mieleeni ajatus, niin oivallinen, että minä lyön
otsaani, unohdan vihan ja harmin, jota vastikään tunsin Evaa kohtaan,
ja huudan:

-- Anna sanasi, ettet petä minua!

-- Annan! -- vastaa Eva uteliaana.

-- Tiedä sitten, että minä pukeudun harmaapäiseksi ukrainalaiseksi
harpunsoittajaksi. Minulla on puku ja harppu, Ukrainassa olen ollut,
lauluja osaan laulaa... Rouva Kolczanowska on ukrainatar, hän ottaa
minut varmasti vastaan. Ymmärrätkös?...

-- Mikä originelli ajatus! -- virkkaa Eva.

Hänessä on siksi paljon taiteilijaa, ettei ehdotukseni voi olla häntä
miellyttämättä. Hän on sitäpaitsi antanut minulle sanansa, ettei petä
minua, eikä hänellä ole muuten mitään itse yritystä vastaan.

-- Mikä originelli ajatus! -- toistaa hän. -- Helena rakastaa niin
Ukrainaansa, että hän varmaan tulee liikutetuksi, kun saa täällä
Varsovassa nähdä kotoisen harpunsoittajan... Mutta mitä sanot, miten
selität hänelle, että olet tänne Weichselin varsille joutunut?

Vasten tahtoaan joutui Eva intoni valtaan.

Me istumme ja alamme suunnitella salaliittoa... Päätökseksi tulee, että
minä maalaan kasvoni sopivalla tavalla ja että Eva tulee noutamaan
minut vaunuilla, jotta mahdollisimman paljon välttäisimme yleisön
huomiota. Helena rouva ei saa ensinkään tietää asiasta, ja vasta
jälkeenpäin on Eva paljastava hänelle salaisuuden.

Me iloitsemme suuresti suunnitelmastamme, sitten minä alan suudella
Evan käsiä ja hän pidättää minut aamiaiselle.

Illan vietän Suslowskien luona. Kazia on hieman närkästyksissään siitä,
etten tullut aamulla, mutta minä kestän enkelin kärsivällisyydellä
hänen huonon tuulensa ja ajattelen huomista seikkailua ja -- Helenaa.




XIII.


Kello on yksitoista aamulla... Eva ei ole vielä tullut.

Minulla on yllä säkkikankainen paita, joka on rinnan kohdalta vähän
auki, hiukan paikattu, mutta muuten siisti verkamekko, vyö, saappaat
sekä kaikki, mikä on tarpeen.

Harmaan peruukin hiukset putoavat kasvoilleni ja tarkka täytyy olla
sen, joka huomaa, että minulla on peruukki. Partani on kärsivällisyyden
mestariteos. Kello kahdeksasta aamulla olen vahvalla liimalla
kiinnittänyt harmaita hapsia omaan partaani, ja muotoni on nyt niin
kunnianarvoisa, että se vanhuudessani tuskin tulee sellainen
olemaankaan... Laimennettu sepia tekee kasvoni värin ruskeaksi, ja
kurtut on Swiatecki maalannut kerrassaan taitavasti. Minä näytän
seitsemänkymmen vuotiaalta.

Swiatecki väittää, että maalaamisen sijasta voisin ansaita
toimeentuloni mallina, mikä olisi vain taiteelle eduksi.

Kello on puoli kaksitoista... Eva ajaa portaitten eteen.

Lähetän vaunuun mytyn, jossa on jokapäiväiset vaatteeni siltä varalta,
että minun pitäisi muuttaa pukuni. Sitten otan harpun, riennän
vaunuihin ja huudahdan:

-- Jumalan kiitos!

Eva Adami on sekä hämmästynyt että innostunut.

-- Komea mehiläistenhoitaja! Komea laulajavanhus! -- toistaa hän
nauraen. -- Vain taiteilijan mieleen saattaa moista juolahtaa!

Eva itse on kuin kesäaamu. Hänen yllään on karkea silkkipuku ja
olkihattu unikkoineen. En saata katsettani hänestä kääntää. Hän tuli
avonaisissa vaunuissa, ja ihmiset pysähtyvät kadulla meitä katselemaan.
Mutta hän ei välitä siitä!

Vihdoin vaunut lähtevät liikkeelle. Sydämeni sykkii nopeammin --
neljännestunnin kuluttua saan nähdä uneksimani Helenan...

Emme ole ajaneet edes sataa askelta, kun näen Ostrzynskin tulevan
kaukaa vastaamme.

Hänen täytyy sitten joka paikassa olla!

Huomattuaan meidät hän pysähtyy, tervehtii Evaa ja alkaa tarkastella
meitä kumpaakin, etupäässä minua... Luulen, ettei hän minua tunne. Kun
olemme ajaneet hänen ohitsensa, katsahdan vielä taakseni ja näen hänen
yhä seisovan paikallaan ja katselevan meidän jälkeemme. Vasta kadun
kulmassa katoaa hän näkyvistämme. Vaunut kiitävät nopeasti eteenpäin,
mutta siitä huolimatta tuntuu matka iäisyydeltä. Vihdoinkin me
pysähdymme Belvedère-lehtokujassa...

Olemme Helenan talon edustalla.

Minä livahdan portaihin, ikäänkuin maa polttaisi jalkojeni alla.

Eva juoksee jälkeeni huutaen:

-- Tuollainen ukonrähjä!

Arvokkaan näköinen ovenvartia avaa meille oven ja huomattuaan minut
avaa hän ihmetellen silmänsäkin selko selälleen. Eva rauhottaa häntä
selittäen, että ukko on tullut hänen mukanaan, ja me nousemme portaita
ylös.

Hetken kuluttua ilmestyy kamarineiti, ilmottaa että rouva pukeutuu
viereisessä huoneessa, ja katoaa.

-- Hyvää päivää, Helena! -- huudahtaa Eva.

-- Hyvää päivää, Eva! -- vastaa ihana, raikas ääni. -- Heti, heti! olen
tuossa tuokiossa valmis.

-- Helena! Et tiedä, mikä sinua odottaa ja kenen kohta saat nähdä...
Olen tuonut mukanani soittajavanhuksen, aito ukrainalaisen
harpunsoittajan.

Iloinen huudahdus kajahtaa viereisestä huoneesta, ovi lentää auki ja
Helena rientää sieltä kesken pukeutumistaan, yllä kureliivi ja tukka
hajalla.

-- Harpunsoittaja, sokea soittaja täällä Varsovassa!

-- Ei ole sokea! Hän näkee kyllä! -- huutaa Eva hätäisesti, tahtomatta
johtaa pilaa liian pitkälle.

Mutta se on jo myöhäistä, sillä samassa syöksyn minä polvilleni Helenan
jalkain juureen huudahtaen ukrainalaisten soittajain tapaan:

-- Jumalan kerubi!

Minä syleilen hänen jalkojaan samalla kohottaen katseeni ylemmäksi ja
ihaillen hänen suloista muotoaan. Kansat, polvistukaa! Ihmiset, tuokaa
suitsutusastiat! Milolainen Venus! Milolainen Venus!

-- Kerubi! -- toistan minä teeskentelemättömällä innostuksella.

Minun soittajainnostukseni on selitettävissä siten, että pitkien
vaellusten jälkeen nyt ensi kerran tapaan ukrainalaisen. Mutta siitä
huolimatta irrottautuu Helena käsistäni ja rientää takaisin...
Silmänräpäyksen näen vielä hänen alastomat olkapäänsä ja kaulan, jotka
ovat kuin Psykellä Napolin museossa -- sitten hän katoaa näkyvistäni
oven taa, mutta minä jään polvilleni keskelle huonetta.

Eva uhkaa minua päivänvarjollaan ja nauraa upottaen ruusuisen nenänsä
resedakimppuun.

Sillä välin alkaa oven kautta keskustelu aito ukrainan kielellä, jota
Pripetin ja Mustanmeren välillä puhutaan.

Olen jo edeltäpäin varustautunut kaikenmoisten kysymysten varalle ja
minä valehtelen kuin hihasta rapistaen... Olen mehiläistenhoitaja
Czehrynin läheisyydestä. Tyttäreni on lähtenyt erään miehen mukana
Varsovaan, mutta minä vanhus olen häntä siellä mehiläistarhassani
ikävöinyt niin, että itse lähdin häntä katsomaan. Hyvät ihmiset ovat
antaneet minulle rovon sieltä toisen täältä, kun olen heille
laulanut... Mutta nyt! Nyt saan minä nähdä rakkaan tyttäreni, siunata
häntä ja sitten palaan takaisin äitini, Ukrainan helmaan. Siellä
mehiläiskekojen keskellä minä tahdon kuolla. Jokaisen meistä täytyy
kerran kuolla, ja vanhan Filipinkin aika on kohta käsillä...

Mikä todellinen taiteilijaluonne! Eva tietää kyllä, kuka minä olen,
mutta siitä huolimatta vaikuttaa minun osani häneen niin, että hänen
sievä päänsä painuu surumielisesti alas ja katseensa hyväilee minua
myötätuntoisesti.

Viereisestä huoneesta kuuluva Helenan ääni väräjää myöskin
liikutuksesta.

Ovi avautuu, sen raosta ilmaantuu valkoinen, ihana käsivarsi ja aivan
odottamatta omaisuuteni kasvaa kolmella ruplalla, jotka minä otan
vastaan, kun en muuta voi. Kaikkien pyhimysten nimessä toivotan minä
Helenalle siunausta...

Minut keskeyttää kamarineiti, joka astuu sisään ilmottamaan, että herra
Ostrzynski pyytää kysyä, ottaako rouva vastaan.

-- Älä anna hänen tulla, hyvä ystäväni! -- huudahtaa Eva säikähtyneenä.

Helena selittää, ettei hän luonnollisesti ota nyt vastaan. Lausuupa hän
ihmetyksensä niin varhaisesta vierailusta.

-- Minä en todellakaan käsitä, kuinka Ostrzynski, joka kerskaa
tuntevansa hienoja tapoja, saattaa tähän aikaan ilmottautua
vierailulle.

-- Hänellä mahtaa olla jotakin erikoista asiaa! -- virkkaa Eva.

Mutta nyt ei ole aikaa enempiin selityksiin, sillä samassa astuu Helena
pukeutuneena esiin.

Ilmotetaan, että aamiainen on valmis. Molemmat naiset siirtyvät
ruokasaliin.

Helena tahtoo kaikin mokomin, että minä istuutuisin pöydän ääreen,
mutta minä kieltäydyn siitä ja asetun harppuineni kynnykselle. Hetken
kuluttua tarjotaan minulle lautasella niin runsaasti ruokaa, etteivät
sitä kuudenkaan ukrainalaisen harpunsoittajan vatsat sulattaa jaksaisi.
Alan kuitenkin syödä, sillä minun on nälkä, ja syödessäni katselen
Helenaa.

Totisesti, kauniimpaa päätä ei löydy missään maailman taidekokoelmassa!
En ole eläissäni nähnyt niin läpikuultavia silmiä: niistä näkee kaikki
ajatukset, niinkuin kirkkaan joen pohjan. Näissä silmissä on vielä se
ominaisuus, että ne alkavat hymyillä ennenkuin huulet, ja sitten
kirkastuvat kasvot kuin sattuisi niihin auringon säde. Mikä verraton
sulous hänen suunsa piirteissä... Siinä Carlo Doleen tyylinen pää,
mutta silmäin ja kulmakarvain piirustus muistuttaa Sanzion jaloimpia
perikuvia.

Minä unohdun syödessäni katsomaan Helenaa... ja minä katsoisin niin
vaikka elämäni iltaan saakka.

-- Sinä et käynyt eilen luonani, -- sanoi Helena Evalle. -- Arvelin,
että tulet iltapäivällä.

-- Aamulla oli harjotus ja iltapäivällä olin katsomassa Magorskin
maalausta.

-- Näitkö sinä sen?

-- En oikein hyvin, sillä tungos oli suuri... Entä sinä?

-- Minä olin aamulla jo katsomassa. Mikä runoilija! Aivan tekisi mieli
itkeä niitten juutalaisten kanssa!

Eva katsoo minuun -- rintani paisuu.

-- Kyllä minä menen vielä katsomaan sitä niin useasti kuin suinkin, --
jatkaa Helena. -- Emmekö mene yhdessä? Vaikka jo tänään? Minua ei
ilahuttanut ainoastaan taulun katseleminen, vaan myöskin ajatus, että
meillä on sellainen kyky.

Kuinka saattaisi olla jumaloimatta moista naista!

Kuulen edelleen:

-- Vahinko, että siitä Magorskista kerrotaan niin merkillisiä
juttuja... Tunnustan sinulle, että uteliaisuudesta tahtoisin tutustua
häneen.

-- Oh! -- huoahtaa Eva välinpitämättömästi.

-- Sinä tunnet hänet? Eikö totta?

-- Minä voin sinulle vakuuttaa, että hän lähempänä tuttavana menettää
paljon: turhamainen ja itserakas, niin kovasti itserakas!

Niin tekee mieleni näyttää Evalle kieltäni, että tuskin voin itseäni
hillitä, mutta hän katsoo minuun veitikkamaisilla orvokinvärisillä
silmillään ja sanoo:

-- Eikö teitä enää haluta syödä, vanhus?

Pistän hänelle kieleni ulos suusta, kun en kestä enää kauempaa.

Ja hän puhuu edelleen Helenalle:

-- Niin! Parempi on ihailla Magorskin taidetta kuin tuntea hänet
itsensä. Ostrzynski nimittää häntä "neroksi parturin hahmossa".

Minä revin korvat Ostrzynskilta, jos hän vain on jotakin sellaista
puhunut. Näenpä kuitenkin Evan laskevan leikkiä. Mutta tällä kertaa se
nousee yli rajojen.

Onneksi on aamiainen lopussa.

Me siirrymme puutarhaan, jossa minä saan esittää laulujani.

Vähätpä minä siitä, sillä minä tahtoisin olla Helenan luona
taidemaalaajana enkä harpunsoittajana...

Mutta eipä auta mikään!

Istuudun muurin luo varjoisain kastanjain alle, joiden läpi tunkeutuu
auringon säteitä muodostaen maahan joukon kirkkaita täpliä. Nämä täplät
värähtelevät, välkkyvät, katoavat ja ilmaantuvat uudelleen sen mukaan
kuin tuulenhenki lehviä liikuttelee. Puutarha on jotensakin suuri, eikä
kuulu sinne kaupungista suurtakaan melua, jonka suihkukaivon loiske
vielä puutarhassa vaimentaa. Päivä on helteinen. Lehtien tiheiköstä
kuuluu lintujen sirkutus hiljaa kuin unessa. Muuten on äänetöntä.

Huomaan, että tässäpä oivallinen aihe: puutarha, puiden tiheikkö,
auringon täplät, suihkukaivo, kaksi ihmeen kaunista naista toinen
toistaan vastaan nojaten ja minä, harpunsoittaja, istuen muurin luona
harppuineni -- kaikessa tässä on jotakin lumoavaa, minkä minä
maalaajana täysin tajuan.

Minä innostun osaani ja alan sydämeni pohjasta laulaa:

    Pidetään mua onnellisna,
    minä sille hymyilen,
    sillä eipä kyynelteni
    runsautta tiedä ken!...

    Onneton on elämäni,
    onneton on loppuni...
    Miksi minut synnytitkään
    kärsimään, oi äitini!...

Eva on ihastunut taiteilijattarena, Helena Ukrainan tyttärenä ja minä
sentähden, että he ovat molemmat niin kauniit, että hurmaannun heitä
katsellessani.

Helena kuuntelee ilman liioiteltua tunteellisuutta, ilman taiteellista
innostusta, mutta hänen läpikuultavista silmistään näen, että laulu
tuottaa hänelle todellista nautintoa.

Mikä vastakohta hän onkaan niille naisille, jotka saapuvat Varsovaan
karnevaalin ajaksi ja katrillin kestäessä kiusaavat kavaljeereja
koti-ikävällään, vaikkei ainoatakaan heistä, kuten eräs tuttavani
väittää, saisi Varsovan karnevaalista millään kiskotuksi kotiinsa
Ukrainaan.

Helena kuuntelee, liikuttaa tahdissa kaunista päätään, virkkaa
toisinaan Evalle: "tämän minä tunnen" ja laulaa yhdessä minun kanssani.
Minä laulan paremmin kuin olisin saattanut luullakaan. Minä puran
muististani ja rinnastani koko arojen viisauden hetmaneista,
ritareista, kasakoista, kotkista, hautakummuista ja Jumala ties mistä.
Ihmettelen itsekin, että sitä niin riittää.

Aika kului kuin unessa.

Minä palaan kotiini hieman väsyneenä, mutta innoissani...




XIV.


Kotonani tapaan aivan odottamatta herra ja rouva Suslowskin sekä
Kazian.

He tahtoivat yllättää minut...

Miksi pitikään tuon Swiateckin sanoa, että minä pian palaan?

Ei Kazia eivätkä hänen vanhempansa tunteneet minua... Se todistaa, että
olin pukeutunut hyvin. Minä astun Kazian luo ja tartun hänen käteensä;
hän peräytyy hämmästyneenä.

-- Kazia, etkö tunne minua? -- kysyn.

Minun täytyy nauraa hänen ällistystään.

-- Sehän on Wladek, -- sanoo Swiatecki.

Kazia katsoo minuun tutkivasti, sitten hän huudahtaa nauraen:

-- Hyi, mikä ruma äijä!

Minä olen ruma äijä! Tahtoisin tietää, missä hän on nähnyt kauniimman.
Mutta Kazia raukasta, joka on kasvatettu isä Suslowskin esteettisten
periaatteitten mukaan, on jokainen ukko ruma.

Pistäydyn keittiöömme ja muutaman minuutin kuluttua ilmaannun jälleen
luonnollisessa asussa.

Kazia ja hänen vanhempansa alkavat tiedustella, mitä tällainen
maskeradi merkitsee.

-- Mitä tällainen maskeradi merkitsee?... Asia on aivan
yksinkertainen... Nähkääs, hyvä herrasväki, me maalaajat teemme
toisillemme veljellisiä palveluksia ollen toisillemme malleina. Niinpä
oli Swiatecki minulle mallina maalatessani vanhaa juutalaista. Etkö ole
tuntenut häntä kuvastani, Kazia? Nyt olin minä vuorostani Cepkowskin
luona mallina. Sellainen on tapa meidän maalaajain kesken, kun täällä
Varsovassa nimittäin on puute malleista.

-- Tulimme ilmottamatta yllättääksemme sinut, virkkaa Kazia. --
Sitäpaitsi en ole milloinkaan ollut taidemaalaajan työhuoneessa. Mikä
epäjärjestys täällä vallitsee! Onko kaikkien maalaajain luona
samanlaisiin?

-- Missä enemmän, missä vähemmän!

Herra Suslowski lausuu tahtovansa nähdä luonani vähän parempaa
järjestystä, mutta toivoo tässä suhteessa muutosta tulevaisuudessa.
Tahtoisin viskata harppuni hänen päähänsä. Kazia hymyilee samassa
mielistellen ja sanoo:

-- On olemassa eräs taidemaalaaja, suuri velikulta, jonka luona kaikki
tulee olemaan toisin, kun minä vaan tartun ohjaksiin... Kaikki on
silloin oleva hyvässä järjestyksessä, paikoillaan, tomusta
puhdistettuna...

Näin sanoen hän kohottaa nykeräisen nenänsä korkeutta kohti, katselee
hämähäkinverkkoja, jotka koristavat työhuoneemme nurkkia, ja lisää:

-- Tällainen epäjärjestys voi pelottaa ostajiakin... Saattaa tulla kuka
hyvänsä ja luulla ryysymarkkinoille joutuneensa.

Tuossa esimerkiksi nuo aseet: kuinka hirveän ruosteisia ovat! Eikä
tarvitse muuta kuin kutsua palvelija, käskeä hienontamaan vähän
tiilikiveä -- ja ne tulevat kirkkaiksi kuin uusi samovari.

-- Jesus Maria! Hän puhuu ostajista ja tahtoo tiilikivellä puhdistaa
minun sota-aseitani, jotka ovat sellaisina kaivetut maasta... Oh,
Kazia, Kazia!

Onnellinen Suslowski suutelee tytärtään otsalle, mutta Swiatecki
päästää pahaatietävän äänen, joka muistuttaa metsäsian röhkimistä.

Kazia uhkaa sormellaan minun nenääni ja virkkaa edelleen:

-- Pyydän painamaan mieleen, että kaikki tulee muuttumaan.

Sitten hän jatkaa:

-- Ja jollei eräs herra tule meille tänä iltana, on hän ilkeä, emmekä
me häntä enää tule rakastamaan.

Sen sanottuaan hän peittää silmänsä. En voi kieltää, ettei hänen
kujeissaan ole suloutta... Minä lupaan tulla ja saattelen sitten
tulevat sukulaiseni aina alas saakka...

Palattuani takaisin työhuoneeseen huomaan Swiateckin epäluuloisesti
katselevan kokonaista pinoa sadanruplan seteleitä, jotka ovat pöydällä
hänen edessään.

-- Mitä siinä on?

-- Tiedätkö, mitä on tapahtunut?

-- En...

-- Olen eräältä varastanut kuin oikea varas.

-- Kuinka niin?

-- Olen myönyt raatoni.

-- Ja siinä rahat?

-- Niin... olen kunnoton nylkyri.

Syleilen Swiateckia, onnittelen häntä täydestä sydämestäni, ja hän
alkaa kertoa asian menoa.

-- Sinun mentyäsi minä istun yksinäni kotona, kun eräs herra tulee ja
kysyy, olenko minä herra Swiatecki. Vastaan hänelle: "Tahtoisin tietää,
miksen minä olisi Swiatecki!" Sitten hän sanoo: "Olen nähnyt
maalauksenne ja tahdon ostaa sen." Minä virkan siihen: "Hyvä on! Mutta
suokaa minun sanoa, että sen, joka sellaisen ilettävän kuvan ostaa,
täytyy olla idiootti." Hän väittää vastaan: "Mikään idiootti en ole,
mutta minulla on kyllä omituinen tapa ostaa idioottien maalaamia
tauluja." -- "Jos se on asianlaita, niin hyvä on", -- sanon minä... Hän
kysyy hintaa, minä vastaan: "Mitä se minuun kuuluu?" -- "Minä annan
niin ja niin paljon." -- "Hyvä on! Jos tahdotte antaa, niin antakaa!"
Hän antoi ja meni. Hän jätti minulle käyntikortin, jossa seisoi:
Bialkowski, lääket. tohtori... Kyllä minä olen inhottava nylkyri, se on
totta!

-- Eläkööt raadot! Swiatecki, mene naimisiin...

-- Ennemmin hirsipuuhun! -- murahtaa Swiatecki. -- Inhottava nylkyri
olen, siinä kaikki!




XV.


Illalla olen Suslowskien luona.

Istun Kazian kanssa salin komerossa pienellä sohvalla.

Rouva Suslowska istuu pöydän ääressä neuloen lampun valossa jotakin
Kazian myötäjäisiksi, ja herra Suslowski lukee arvokkaasti saman pöydän
ääressä "Leijan" iltanumeroa.

Minä en ole oikein hyvällä tuulella ja koetan vapautua mielialastani
siirtymällä aivan lähelle Kaziaa.

Salissa vallitsee hiljaisuus. Kuuluu vain Kazian kuiskauksia, joka
varottaa minua, kun yritän häntä syleillä:

-- Wladek, isä voi nähdä.

Sitten alkaa "isä" lukea ääneen:

"Kuuluisan taiteilijan, herra Swiateckin maalauksen nimeltä 'Viimeinen
tapaaminen' on tohtori Bialkowski tänään ostanut 1500 ruplasta."

-- Niin, -- sanon minä, -- Swiatecki möi taulun varhain tänä aamuna.

Sitten koetan taas syleillä Kaziaa ja taas kuulen hänen kuiskaavan:

-- Isä näkee...

Tahtomattani katson herra Suslowskiin. Yhtäkkiä huomaan hänen katseensa
muuttuvan. Hän varjostaa kädellä silmiään ja kumartuu sanomalehden yli.

Hitto vieköön, mitä hän on mahtanut sieltä löytää?

-- Isä, mikä sinun on? -- kysyy rouva Suslowska.

Isä nousee, astuu pari askelta minua kohti, pysähtyy, katsoo minuun
läpitunkevasti, vääntää käsiään ja alkaa huojuttaa päätään.

-- Mikä teitä vaivaa? -- kysyn.

-- Siinä nähdään, kuinka kavaluus ja petos kuitenkin tulevat kerran
ilmi! -- vastaa herra Suslowski mahtipontisesti. -- Hyvä herra,
lukekaa, jos häpeältä saatte loppuun luetuksi!

Sen sanottuaan hän tekee sellaisen liikkeen kuin pukeutuisi toogaan ja
ojentaa minulle "Leijan". Otan sanomalehden, ja katseeni kiintyy
uutiseen, jonka nimikirjotuksena on: "Ukrainalainen harpunsoittaja".
Joudun vähän hämille, mutta alan hätäisesti lukea seuraavaa:

"Äskettäin ilmaantui kaupunkiimme harvinainen vieras, ukrainalainen
harpunsoittaja, joka käy täällä asuvissa ukrainalaisissa perheissä
pyytäen almuja ja tarjoten laulujaan sijaan. Kuten kerrotaan, on
tunnettu ja suosittu taiteilijattaremme E.A. etenkin ottanut pitääkseen
huolta vanhasta harpunsoittajasta, jonka kanssa hänen vielä tänä aamuna
nähtiin ajavan. Heti ensimäisinä päivinä pitkämatkaisen vieraan
ilmaannuttua syntyi merkillinen huhu, että soittajan karkean takin alle
muka on piiloutunut eräs meidän tunnetuimmista taidemaalaajistamme,
joka tällä tavoin saattaa paremmin päästä naisten pukuhuoneisiin
herättämättä aviomiesten ja holhoojain huomiota. Olemme vakuutetut,
että tässä huhussa ei ole perää, jo siitäkin syystä, että
taiteilijattaremme ei missään tapauksessa voisi hyväksyä moista
menettelyä. Vanhus on, mikäli olemme saaneet tietää, saapunut suoraan
Ukrainasta. Hänen järkensä on jonkun verran sumentunut, mutta muistinsa
on säilynyt..."

Helvetti!

Suslowski on niin äkäinen, ettei saa sanaa suustaan. Vihdoin hän purkaa
kiukkunsa:

-- Minkä valheen, minkä juonen mahdatte nyt keksiä selittääksenne
menettelynne? Eikö se ollut te, jonka me näimme tässä häpeällisessä
valepuvussa? Kuka olisi se harpunsoittaja ollut sitten?

-- Kyllä se olin minä, -- vastaan, -- mutta en ymmärrä, miksi pidätte
sitä pukua häpeällisenä?

Samassa tempaisee Kazia "Leijan" kädestäni ja alkaa lukea. Mutta
Suslowski vetää vihan toogan vielä tiukemmin ympärilleen ja jatkaa:

-- Tuskin olette astunut kunniallisen talon kynnyksen yli, kun
levitätte pahennusta! Joutumaisillanne tuon onnettoman lapsen
aviomieheksi te petätte häntä yhdessä jonkun kevytmielisen naisen
kanssa! Te olette häpeällisesti käyttänyt hyväksenne luottamustamme,
syönyt pyhän lupauksenne... Ja kenen tähden? Teatterihetairan tähden!

Silloin minä raivostun...

-- Hyvä herra! -- sanon, -- kylliksi jo moisia sanoja! Se hetaira on
arvokkaampi kuin kymmenen sellaista Catoa kuin te... Te ette ole minun
mielestäni oikeastaan mitään ja te, huomatkaa se, ikävystytätte minua!
Olen kyllästynyt jo teidän juhlallisuuteenne ja...

En löydä enää sanoja, mutta minä en tarvitsekaan niitä enää, sillä
Suslowski avaa liivinsä, ikäänkuin tahtoisi sanoa:

-- Iske, älä säästä -- tässä rintani...

Mutta minä en aio iskeä, vaan selitän, että lähden pois pelosta, että
muuten voisin herra Suslowskille vielä paljon sanoa...

Ja minä lähdenkin todella sanomatta kenellekään hyvästiä.

Raitis ilma jäähdyttää kuumaa päätäni.

Kello on yhdeksän illalla ja ilma on kaunis.

Minun täytyy kävellä vielä vähän jäähdyttääkseni itseni täydelleen ja
riennän Belvedère-lehtokujaan.

Helenan huvilan akkunat ovat pimeät. Nähtävästi hän ei ole kotona. En
tiedä, miksi tämä harmittaa minua... Jospa edes näkisin hänen varjonsa
akkunassa, olisin rauhottunut, mutta nyt minä raivostun uudelleen...

Mitä minä Ostrzynskille teen, kun hänet tapaan, sitä en tiedä...

Kaikeksi onneksi hän on mies, joka ei koeta vapautua edesvastuusta.
Mutta minkä kohdan nojalla voin minä käydä hänen kimppuunsa, kun hänen
kirjotuksensa on niin saakelin taitavasti kyhätty. Ostrzynski väittää
harpunsoittajan olleen valepukuisen taiteilijan, hän puolustaa Evaa ja
paljastaa samalla koko salaisuuden Helenalle. Nähtävästi hän koettaa
saattaa Evan Helenan silmissä huonoon valoon, kostaa samalla minulle
Kazian asian tähden ja tekee minut päälle päätteeksi naurunalaiseksi.

Jospa hän edes olisi jättänyt kirjottamatta, että järkeni on
sumentunut! Mutta se on jo tapahtunut -- Helenan silmissä minä olen
naurettava. Helena lukee nimittäin "Leijaa".

Mikä ikävä juttu ja kuinka harmillista se onkaan Evalle! Mahtaa se
Ostrzynski nyt riemuita! Jotakin on tässä tehtävä, ja jos tietäisin sen
auttavan, niin rupeisin "Leijan" reportteriksi.

Juolahtaa mieleeni ajatus kysyä Evalta neuvoa. Hän näyttelee tänään...
Minun täytyy rientää teatteriin ja keskustella näytännön jälkeen hänen
kanssaan asiasta.

Vielä on aikaa...

Puolen tunnin kuluttua olen Eva Adamin pienessä pukuhuoneessa.

Näytelmä päättyy kohta; sillä välin katselen ympärilleni...

Kuten tunnettua eivät teatterimme suinkaan ole näyttämön puolella
loistavasti sisustettuja. Huone valkaistuine seinineen, kaksi
kaasuliekkiä, jotka lepattavat vedossa, kuvastin, pesukaappi, pari
tuolia, nurkassa sohvatuoli, joka kaikesta päättäen on näyttelijättären
yksityisomaisuutta -- siinä hänen pukuhuoneensa... Kuvastimen edessä
joukko vaatetustarpeita, loppuun juomaton kuppi mustaa kahvia,
ihomaalirasioita, ihojauhokoteloita, neulasia kulmakarvoja varten,
muutamia pareja hansikkaita, joissa vielä on käden muoto, sekä kaksi
tekotukkaa; sivuseinällä läjä vaatteita, valkoisia, punaisia,
mustia, ohuita ja paksuja. Lattialla kaksi koria täynnä naisten
vaatetustarpeita. Huone on tulvillaan hajuvesien ja ihojauhojen
tuoksua. Mikä kirjava sekamelska, kuinka kaikki on kiireessä heitetty
hajalle, mitkä värit, heijastukset, varjot, valot, jotka lepattavista
kaasuliekeistä aiheutuvat.

Tämä on laatuaan kuva, jossa on paljon luonteenomaista... Eihän tämä
pukuhuone ole erinomaisempi muita, ja kuitenkin on täällä jotakin, mikä
vaikuttaa sen, että tämä ei tunnu pukuhuoneelta, vaan pyhäköltä, jossa
on lumousta, tenhovoimaa... Yli kaiken tämän epäjärjestyksen,
kirjavuuden, kiireen, näitten huonosti valkaistujen seinäin sisällä
liikkuu taiteen henkäys.

Kuuluu jyrisevää kättentaputusta. Näytelmä on päättynyt... Läpi seinien
kajahtaa korviini huutoja: Adami! Adami! Kuluu neljännestunti, mutta
siellä yhä huudetaan.

Vihdoin Eva syöksyy sisään "Teodoran" puvussa...

Hänellä on kruunu päässä, hänen silmänsä alustat ovat tummiksi
varjostetut, poskilla on punaista ihomaalia. Hajallaan oleva tukka
kiertää kuin tuulenpuuska alastonta kaulaa ja olkapäitä. Hän on niin
innostunut ja uupunut, että kuiskaa minulle tuskin kuuluvasti: "Mitä
sinulle kuuluu, Wladek?" Ja riisuttuaan hätäisesti kruununsa hän
heittäytyy kuninkaallisessa puvussaan sohvatuolille. Nähtävästi hän ei
saata puhua, koska vaieten katselee minua kuin väsynyt lintu... Minä
istuudun hänen viereensä, lasken käteni hänen päänsä päälle enkä
ajattele mitään muuta kuin häntä...

Näen noissa tummavarjoisissa silmissä vielä sammumattoman innostuksen
hehkua, näen tuolla otsalla taiteen heijastusta, näen kuinka tuo nainen
uhraa terveytensä, verensä, elämänsä teatteri-molokin alttarilla,
kuinka hänen rintansa tällä hetkellä kärsii ilman puutetta, ja minut
valtaa sellainen säälin ja myötätuntoisuuden tunne, etten tiedä, mitä
tehdä...

Istumme niin ääneti hetken aikaa. Vihdoin osottaa Eva toalettipöydällä
olevaa "Leijan" numeroa ja kuiskaa:

-- Kuinka kiusallista, kuinka kiusallista!...

Yhtäkkiä hän puhkeaa hermostuneeseen itkuun ja alkaa vavista kuin
haavan lehti.

Tiedän varsin hyvin, että hän itkee väsymyksestä eikä "Leijan" tähden,
että se kirjotus on joutava seikka, jota ei kukaan enää huomenna
muistele, ettei Ostrzynski ole yhdenkään Evan kyynelen arvoinen, ja
kuitenkin painostaa sydäntäni yhä enemmän. Minä tartun hänen käteensä
ja peitän sen suuteloilla, minä hyväilen häntä ja painan rintaani
vasten. Sydämeni sykkii yhä voimakkaammin, ja minulle tapahtuu jotakin
ihmeellistä. Polvistun tietämättäni Evan jalkain juureen, silmissäni
sumentuu, ja yhtäkkiä suljen hänet mielettömänä syliini.

-- Wladek, Wladek, armahda itseäsi! -- kuiskaa Eva.

Mutta minä painan häntä myrskyävää rintaani vasten. Minä en tiedä
mistään, olen mieletön, suutelen hänen otsaansa, silmiään, huuliaan
enkä voi sanoa muuta kuin tuon yhden sanan:

-- Rakastan sinua, rakastan!...

Silloin Eva ojennaikse, kietoo sitten kuumeisesti käsivartensa kaulaani
ja kuiskaa:

-- Minä olen rakastanut sinua jo kauan!...




XVI.


Jos maailmassa on minulle Evaa rakkaampaa olentoa, niin olen minä
suolattu silli...

Väitetään, että me taiteilijat teemme kaikki hetken vaikutuksesta,
mutta se ei ole aina totta! Käy nimittäin ilmi, että minä olen
rakastanut Evaa jo kauan, mutta minä olen vain ollut sellainen aasi,
etten ole sitä tiennyt.

Jumala yksin tietää, mitä minulle sinä iltana tapahtui, kun saatoin
hänet kotiin. Me kävelimme käsi kädessä emmekä puhuneet mitään... Minä
painoin Evan kättä kylkeäni vasten ja hän omaani. Tunsin, että hän
rakastaa minua kaikin voiminsa...

Minä saatoin hänet aina ylös saakka, ja kun me astuimme hänen pieneen
asuntoonsa, jouduimme siinä määrin tunteittemme valtaan, ettemme
uskaltaneet katsoa toisiamme silmiin. Mutta kun Eva peitti kasvot
käsiinsä, niin minä irrotin nämä hellästi ja sanoin:

-- Eva, sinä olet minun, eikö totta?

Ja hän painautui rintaani vasten.

-- Olen, sinun olen!...

Hän oli niin hurmaava, hänen silmänsä niin haaveelliset ja samalla
säihkyvät, hänen olennossaan niin suloista uupumusta, etten voinut
lähteä hänen luotaan.

Totta puhuen, hänkään ei voinut erota minusta, ikäänkuin olisi tahtonut
korvata pitkän vaitiolonsa ja niin kauan salaamansa tunteet.

Minä palasin myöhään kotiin. Swiatecki ei nukkunut vielä... Hän
valmisti lampun valossa puupiirrosta jotakin kuvallista aikakauskirjaa
vasten.

-- Täällä on kirje sinulle, -- virkkaa hän kohottamatta katsettaan
työstä.

Otan kirjeen pöydältä ja tunnen kuoren läpi sormuksen. Hyvä, tarvitsen
sen huomenna. Avaan kirjeen ja luen:

    'Tiedän, että sormuksen palauttaminen tuottaa sinulle iloa,
    sillä kaikesta päättäen olet siihen pyrkinyt. Mitä minuun
    tulee, en aio ruveta näyttelijättärien kanssa kilpailemaan.

                                                       K.'

Ainakin lyhyesti!

Tässä kirjeessä on vain vihaa eikä mitään muuta.

Jos oli mielestäni Kaziassa joskus ollut jotakin lumoavaa, niin katosi
se tällä hetkellä iäksi.

Omituista: kaikki luulevat, että Eva on ollut syynä minun
valepukeutumiseeni ja kaikkeen, mikä on tullut ilmi -- ja nyt on
todellakin Eva oleva kaiken sen perustana, mikä tulee tapahtumaan.

Minä rutistin kirjeen, työnnän sen taskuuni ja käyn nukkumaan...

Swiatecki kohottaa katseensa työstään ja katsoo minuun odottaen, että
jotakin puhuisin, mutta minä vaikenen.

-- Täällä kävi illalla teatterin jälkeen se inhottava Ostrzynski, --
sanoo Swiatecki.




XVII.


Seuraavana päivänä aion jo kello kymmeneltä aamulla rientää Evan luo,
mutta se ei käykään päinsä, sillä luonani on eräs vieras.

Tämä on paroni Kartofler, joka on tullut tilaamaan jäljennöstä
"Juutalaisista". Hän tarjoo minulle tuhattaviittäsataa ruplaa, minä
pyydän kahtatuhatta.

Hänen mentyään tilaa Tanzenberg minulta kaksi muotokuvaa. Swiatecki,
joka vihaa juutalaisia, haukkuu minua juutalaismaalaajaksi, mutta
tahtoisin tietää, ketä meidän on kiittäminen taideteosten ostoista
ellei "finansseja". Enkä minä mahda mitään sille, että "finanssit"
kammoksuvat Swiateckin "raatoja".

Vasta kello yhden tienoissa saavun Evan luo, annan hänelle sormuksen ja
sanon, että häitten jälkeen matkustamme Roomaan.

Eva suostuu kaikkeen mielellään ja -- niin kauan kuin eilen
vaikenimmekin, sitä kauemmin ja enemmän me tänään pakisemme...

Kerron hänelle tilauksista, jotka olen saanut, ja me iloitsemme
yhdessä. Muotokuvat pitää tehdä ennen lähtöämme, mutta "Juutalaiset"
paroni Kartoflerille minä maalaan Roomassa. Sitten me palaamme
Varsovaan, minä järjestän itselleni työhuoneen ja me tulemme elämään
kuin taivaassa...

Näitä suunnitelmiani selittäessäni sanon Evalle, että me kautta koko
ikämme tulemme viettämään eilistä päivää juhlapäivänä...

Mutta hän painaa päänsä olkapäätäni vasten ja pyytää, etten siitä
puhuisi. Samalla kiertää hän aamunuttunsa avoimista hihoista
paljastuvat käsivartensa kaulaani ja sanoo minua suureksi miehekseen...
Hän on tavallista kalpeampi, silmänsä tavallista sinisemmät, mutta hän
säteilee ilosta.

Ah, mikä aasi olinkaan, kun oli läheisyydessäni sellainen nainen ja
minä etsin onneani muualta, piiristä, jossa olin aivan vieras ja jossa
minulle oltiin vieraita.

Mikä taiteilijaluonne tämä Eva onkaan! Hän on kihlattuni ja on siinä
määrin osansa valtaama, että tietämättään näyttelee nuorta, onnellista
morsianta. Mutta enhän voi siitä syyttää rakastettua olentoa, joka on
niin monta vuotta ollut teatterissa.

Päivällisen jälkeen me ajamme Helena Kolczanowskan luo.

Samassa kun Eva esittää minut kihlattunaan, muuttuu harpunsoittajan
pila aivan viattomaksi eikä saata aiheuttaa väärinkäsitystä
ystävättärien välillä. Ja Helena ottaakin meidät avosylin vastaan ja
iloitsee Evan onnesta. Me nauramme harpunsoittajaa kaikki kolme kuin
hupsut ja sitä, mitä hän sai kuulla taiteilija Magorskista.
Eilen olisin lävistänyt Ostrzynskin, tänään ihmettelen hänen
kekseliäisyyttään...

Helena nauraa niin, että kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Ohimennen
sanoen, hän on ihmeen ihana. Kun hän lähtiessämme kumartaa päätään, en
saa katsettani hänestä käännetyksi, ja Eva itse on niin ihastunut, että
hän tietämättään pitkin päivää jäljittelee sitä kumarrusta ja
katsetta...

Päätämme, että minä ulkomailta palattua maalaan Helenan muotokuvan,
mutta sitä ennen, Roomassa, Evan. Jospa vain onnistuisin kuvaamaan
tämän hienot, läpikuultavat piirteet ja kasvot, jotka ovat niin
ilmehikkäät, että jokainen tunne kuvastuu niillä kuin pilvenhattara
kirkkaan veden pinnalla...

Mutta onnistunhan minä!... Ja miksen onnistuisi?

"Leijan" iltanumero sisältää kerrassaan kuulumattoman suurenmoisia
juttuja tilauksista, joita olen saanut. Tuloni lasketaan tuhansissa.

Mahdollisesti on tämä syynä siihen, että minä seuraavana päivänä saan
Kazialta kirjeen, jossa hän selittää lähettäneensä sormukseni minulle
takaisin vihan ja mustasukkaisuuden vimmassa, mutta jos tulisin hänen
luokseen ja hänen kanssaan polvistuisin vanhempain jalkain juureen,
niin nämä varmaan soisivat vielä kaikki anteeksi.

Minä olen kyllästynyt moisiin konttirukouksiin enkä vastaa mitään.
Kontatkoon heidän edessään kuka tahtoo, ja naikoon Ostrzynski Kazian:
minulla on Evani!

Minun vaitioloni näkyy herättäneen Suslowskeissa suurta hämmästystä,
sillä muutaman päivän päästä tuo lähetti Kazialta kirjeen, joka tällä
kertaa on osotettu Swiateckille.

Swiatecki näyttää kirjeen minulle... Kazia pyytää häntä tulemaan
hetkeksi neuvottelemaan asiasta, josta riippuu koko hänen
tulevaisuutensa. Hän luottaa Swiateckin hyvään sydämeen ja
rehellisyyteen, jonka on heti ensi silmäyksessä huomannut, ja toivoo,
ettei tämä kiellä onnettoman naisen rukousta.

Swiatecki kiroo, mörisee jotakin partaansa kelvottomista
poroporvareista, välttämättömyydestä hirttää heidät ja heidän
jälkeläisensä ensi tilaisuudessa... Mutta hän lähtee kuitenkin...

Arvelen, että he koettavat hänen kauttaan vaikuttaa minuun.




XVIII.


Tuo pohjaltaan niin hyväsydäminen Swiatecki on nähtävästi voitettu.

Jo viikon ajan on hän joka päivä käynyt Suslowskien luona, mutta
kolmena viimeisenä päivänä hän on kulkenut ympärilläni katsellen minua
synkästi kulmainsa alta kuin susi...

Vihdoin hän eräänä päivänä teetä juodessamme kysyy minulta vihaisesti:

-- Kuule, mitä sinä aiot tehdä sille tytölle?

-- Mille tytölle?

-- Sille Suslowskalle, vai mikä hänen nimensä lienee?

-- Minä en aio mitään tehdä sille Suslowskalle, vai mikä hänen nimensä
lienee...

Seuraa hetken vaitiolo. Sitten Swiatecki sanoo jälleen:

-- Siellä hän ulvoo päivät pitkät, ettei sitä enää sietää jaksa...

Mikä kelpo mies!

Hänen äänensä vapisee liikutuksesta, ja hän korskuu kuin sarvikuono.
Hän lisää:

-- Kunnon mies ei tee sillä tavoin.

-- Swiatecki, haastelethan isä Suslowskin tavoin!

-- Ehkä... Mieluummin olen isä Suslowskin kaltainen kuin teen hänen
tyttärelleen vääryyttä.

-- Pyydän saada olla rauhassa.

-- Hyvä! En tahdo sinua enää tuntea...

Siihen päättyi keskustelumme, ja tästä hetkestä saakka en puhu
Swiateckin kanssa mitään.

Olemme kuin emme tuntisi toisiamme, mikä on sitä huvittavampaa, kun
asumme yhä yhdessä, juomme aamuisin teemme yhdessä eikä kummallekaan
meistä juolahda mieleenkään muuttaa pois.

Hääpäiväni lähestyy...

"Leijan" kautta on koko Varsova saanut siitä tiedon...
Kaikki katselevat meitä, kaikki ihmettelevät Evaa. Kun olimme
taidenäyttelyssä, niin ihmiset ympäröivät meidät niin, ettemme voineet
tunkeutua joukon läpi.

Minun tuntematon ystävättäreni lähettää minulle taas nimettömän
kirjeen, jossa hän terottaa mieleeni, että Eva ei ole oikea vaimo
sellaiselle miehelle kuin minä...

"En usko mitä puhutaan neiti Adamin suhteista herra Ostrzynskiin" --
kirjottaa ystävättäreni -- "mutta Teidän kaltaisenne mestari tarvitsee
vaimon, joka on valmis kokonaan uhraamaan itsensä Teidän maineellenne
ja suuruudellenne. Neiti Adami on itse taiteilijatar ja tarvitsee vettä
omaan myllyynsä..."

Swiatecki käy yhä Suslowskien luona, kaikesta päättäen jo
lohduttamassa, sillä kaiketi on sielläkin jo päästy varmuuteen minun
aikomuksistani.

Olen teatterin johtokunnalta hankkinut Evalle rajattoman virkaloman.
Hän alkaa kammata tukkansa maalaisneitosen tavoin, pukeutua
yksinkertaisesti ja käyttää korkeakauluksisia puseroita. Se sopii
hänelle mainiosti. Pukuhuonekohtaus ei ole kertaakaan toistunut. Sitä
Eva ei salli! Enintään minä saan suudella hänen käsiään. Se tekee minut
sangen kärsimättömäksi, mutta minä lohdutan itseäni sillä, että
hänkin...

Eva rakastaa minua hurjasti. Päiväkaudet me olemme yhdessä. Olen
alkanut antaa hänelle piirustustunteja.

Hän on innostunut näihin tunteihin ja maalaamiseen yleensä.




XIX.


Kaikkivaltias Zeus, mitä täytyykään sinun katsella Olympos-vuoren
huipulta!

Tapahtuu asioita, joista filosofit eivät osaisi uneksuakaan.

Häitteni edellisenä päivänä Swiatecki lähestyy minua, töykkää minua
kyynärpäällään ja kääntäen pörröisen päänsä poispäin virkkaa äreästi:

-- Wladek, tiedätkö mitä?... Minä teen rikoksen.

-- Sinä siis kuitenkin puhut kanssani! -- vastaan. -- Minkä rikoksen?

Swiatecki katsoo yhä maahan ja puhuu kuin itsekseen:

-- Että sellainen juoppo kuin minä, sellainen kyvytön idiootti,
sellainen henkisesti ja ruumiillisesti rappeutunut mies nai sellaisen
tytön kuin Kazia, se on suorastaan rikos.

Minä en usko korviani, mutta heityn Swiateckin kaulaan huolimatta
siitä, että hän työntää minua luotaan.

Hänen häänsä ovat parin päivän päästä...




XX.


Oltuamme muutaman kuukauden Roomassa saamme, Eva ja minä, hienon
kortin, jossa meitä kutsutaan saapumaan Ostrzynskin ja Helena
Turno-Kolczanowskan kihlajaisiin.

Emme voi matkustaa, koska Evan terveys ei sitä salli.

Eva maalaa yhä ja edistyy suurenmoisesti. Olen saanut palkinnon
Pestissä. Muuan kroatialainen pohatta on ostanut maalaukseni. Olen
myöskin joutunut tekemisiin Goupilin kanssa.




XXI.


Veronassa syntyy minulle poika...

Eva itse sanoo, ettei ole milloinkaan nähnyt sellaista lasta...

Tavatonta!...




XXII.


Olemme olleet jo muutaman kuukauden Varsovassa. Olen järjestänyt
itselleni oivallisen työhuoneen. Käymme jotensakin usein Ostrzynskien
luona.

Hän, entinen toimittaja, on myönyt "Leijansa" ja on nykyään
puheenjohtajana seurassa, joka jakaa viljaa työttömille. Vaikeata on
kuvitella hänen suuruuttaan ja sitä arvokkuutta ja luottamusta, jota
hän nauttii.

Hän taputtaa minua olkapäähän ja kysyy:

-- Mitä kuuluu, veli hopea?

Hän holhoo myöskin kirjallisia kykyjä, ja hänen vastaanottonsa ovat
keskiviikkoisin.

Rouva Ostrzynska on viehättävä kuin uni...

Heillä ei ole lapsia.




XXIII.


Auttakaa! muuten minä kuolen nauruun...

Swiateckit ovat palanneet Parisista.

Rouva Swiatecka näyttelee taiteilijan rouvaa "kultaisesta bohèmesta".
Herra Swiatecki käyttää silkkisiä paitoja, tukkaansa jakauksella ja
suipoksi ajettua partaa...

Minä ymmärrän kaikki! Käsitän, että rouva Swiatecka saattaa tottua
miehensä tapoihin ja luonteeseen, mutta millä ihmeen tavalla hän on
päässyt käsiksi miehensä otsatukkaan, se jää minulle ikuiseksi
arvotukseksi.

Swiatecki maalaa yhä vieläkin "raatojaan", mutta myöskin laatu- ja
maisemakuvia. Hän menestyy hyvin. Maalaapa hän myöskin muotokuvia,
mutta ne eivät onnistu häneltä yhtä hyvin, sillä ihon väritys
muistuttaa aina "raatoja".

Vanhana ystävänä kysyn häneltä, onko hän onnellinen. Hän vastaa, ettei
ole koskaan edes uneksunut sellaista onnea. Tunnustan, että Kazia tässä
suhteessa on voittanut minun arveluni.

Minäkin olisin aivan onnellinen, jollei Eva olisi käynyt kivulloiseksi.
Mutta siitä huolimatta on Eva raukka sangen viehättävä. Kuulin kerran
yöllä, kuinka hän itki. Minä tiedän mitä se merkitsee. Hän ikävöi
näyttämöä. Vaikenee, mutta ikävöi...

Olen alkanut maalata rouva Ostrzynskan muotokuvaa. Todellakin verraton
nainen!

Suhteeni herra Ostrzynskiin ei estäisi minua enää... Ja jollen minä yhä
vieläkin rakastaisi Evaa niin suunnattomasti, niin en tiedä...

Mutta minä rakastan Evaa suuresti -- niin suunnattoman suuresti!




Henryk Sienkiewicz


Henryk Sienkiewicz on Puolan nykyisistä kirjailijoista etevin ja
maailmankirjallisuuden suosituimpia historiallisen romaanin
kirjottajia. Hän syntyi 1846, alkoi kirjailijatoimensa 1872 kannattaen
nuorta edistyspuoluetta ja tuli 1876 huomatuksi matkakertomuksillaan
Amerikasta. Julkaisi sittemmin joukon novelleja, jotka todistavat
erinomaisia kirjailijalahjoja, mutta taantumuksellisia mielipiteitä;
puhtaan taiteen edustajana hän on kuitenkin aina pysytellyt syrjässä
politiikasta. Pitäen kirjailijatointaan aina isänmaallisena tehtävänä
S. tahtoi antaa kansalleen terveellistä, voimakasta lukemista.
V. 1883 alkoikin ilmestyä laaja historiallinen, kotimaisaiheinen
romaanitrilogia, jonka ensimäinen osa "Tulella ja miekalla" herätti jo
ilmestyessään oikeutetun suurenmoisen ihastuksen puolalaisissa. Seurasi
taas joukko pienempiä teoksia, m.m. ylimielinen taiteilijahumoreski "Se
kolmas" ja etevä psykologinen romaani "Ilman dogmia". V. 1895 ilmestyi
sitten tuo maailmanmaineen saavuttanut, ainakin 30 kielelle käännetty
romaani "Quo vadis?", jossa kuvataan sammuvaa pakanuutta ja syttyvää
kristillisyyttä keisari Neron aikana. Viimeisistä S:n teoksista
mainittakoon vielä "Ristinritarit" v:lta 1901.

Harva kirjailija on niin kansansa suosima kuin S.; sitä todistaa
puolestaan hänen kirjailijatoimensa 25-vuotisjuhla, jolloin hän
kansallislahjana sai maakartanon, jossa nykyään asuu. V. 1905 hänelle
annettiin Nobelin kaunokirjallisuuspalkinto.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53615 ***