path: root/53342-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53342 ***

NAISIA

Kirj.

Anton Tshehov


Suomentanut Reino Silvanto





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1913.




SISÄLLYS:

Naisia.
Hämärässä.
Turvaton olento.
Kosto.
Taideteos.
Parturissa.
Herra postimestarin luona.
Ihana Vanda.
Kameleontti.
Hotellissa.
Mikä ilo.
Albionin tytär.
Sinotshka.
Murhenäytelmä.
Kyllä naisten kelpaa.
"Skruuvi."
Lihava ja laiha.
Voittolippu.
Vieraalla maalla.
Kielikello.
Panettelu.
"Naskali pussissa."
Kapteenin univormu.
Ritarimerkki.





NAISIA!


Fjodor Petrovitsh, N:n kuvernementin kansakoulujen tarkastaja, piti
itseään oikeutta harrastavana ja jalomielisenä kansalaisena. Kerran hän
vastaanotti kansliassaan opettaja Vremenskin.

-- Ei, herra Vremenski, hän sanoi, kyllä nyt on virkaero välttämätön.
Kun on sellainen ääni kuin teillä nyt, niin on kerrassaan mahdoton
hoitaa opettajan virkatehtäviä. Millä ihmeen tavalla se on noin
mennytkin?

-- Join hikisenä kylmää olutta ... kähisi opettaja.

-- Kuinka surullista! Neljätoista vuotta olette palvellut, kun yhtäkkiä
tuho tuli! Kukapa olisi uskonut, että sellainen joutava seikka
saattaisi särkeä koko elämänuranne! Mihin te nyt aiotte ryhtyä?

Opettaja ei vastannut mitään.

-- Oletteko perheellinen? kysyi tarkastaja.

-- Vaimo ja kaksi lasta, teidän ylhäisyytenne... kähisi opettaja.

Seurasi vaitiolo. Tarkastaja nousi pöytänsä äärestä ja alkoi
tuskallisena astella nurkasta nurkkaan.

-- Vaikka ajattelisin pääni puhki, niin en tiedä mitä teille on
tehtävä! hän sanoi. Opettajana ette enää voi toimia, eläkettä ette
vielä voi saada... Heittää teidät oman onnenne nojaan, sekin olisi
vaikeata. Te olette palvellut kokonaista neljätoista vuotta ja olette
siis meidän miehiämme; meidän velvollisuutemme on myöskin auttaa
teitä... Mutta miten? Mitä voin tehdä hyväksenne? Koettakaa asettua
minun asemaani: mitä voin tehdä hyväksenne?

Seurasi taas vaitiolo. Tarkastaja asteli edes takaisin yhä miettien,
mutta opettaja Vremenski istui murheen murtamana tuolin laidalla ja
mietti myöskin. Yhtäkkiä tarkastajan kasvot alkoivat säteillä ja hän
näpäytti sormillaan.

-- Sepä kummallista, ettei se heti mieleeni juolahtanut! huudahti hän.
Kuulkaahan, mitä ehdotan teille... Ensi viikolla jättää turvalaitoksen
kansliapäällikkö täysinpalvelleena virkansa. Jos tahdotte, voitte astua
hänen sijalleen! Siinähän teillä on paikka!

Vremenski, joka ei odottanut niin suurta suosiota tarkastajalta, alkoi
myöskin säteillä.

-- Sehän olikin mainiota! sanoi tarkastaja. Kirjoittakaa siis tänään jo
hakemus...

Annettuaan Vremenskin mennä tarkastaja tunsi mielensä kevyemmäksi,
vieläpä iloiseksi. Hänen edessään ei enää törröttänyt kähisevän
opettajan koukistunut vartalo, ja hänestä tuntui niin hyvälle
voidessaan tunnustaa itselleen, että hän oli tarjotessaan Vremenskille
avointa virkaa menetellyt oikein ja omantuntonsa mukaisesti, niinkuin
järjestystä harrastavan, kelpo miehen sopiikin. Mutta tätä hyvää
mielialaa ei kestänyt kauan. Kun hän kotiin palattuaan oli istuutunut
päivällispöytään, hänen vaimonsa Nastasja Ivanovna muisti yhtäkkiä:

-- Niin, olin aivan unohtaa! Eilen tuli Nina Sergejevna luokseni
puhumaan erään nuoren herrasmiehen puolesta. Kerrotaan turvalaitoksessa
erään viran tulevan vapaaksi...

-- Kyllä, mutta se on jo luvattu toiselle, sanoi tarkastaja rypistäen
otsaansa. Ja sinähän tiedät periaatteeni: en koskaan päästä ketään
virkaan suosittelun perusteella.

-- Tiedän sen kyllä, mutta Nina Sergejevnan tähden luulen sinun voivan
tehdä poikkeuksen. Hän rakastaa meitä kuin omaisiaan, emmekä me vielä
tähän päivään saakka ole tehneet pienintäkään palvelusta hänen
hyväksensä. Älä siis yritäkään, Fedja, kieltäytyä! Moisine oikkuinesi
suututat sekä hänet että minut.

-- Ketä hän sitten suosittelee?

-- Herra Polsuhinia.

-- Ketä Polsuhinia? Sitäkö, joka uutena vuonna näytteli Tshatskin osaa
klubin iltamassa? Vai sitä narria? Ei ikänä!

Tarkastaja herkesi syömästä.

-- Ei ikänä! hän toisti. Jumala minua sellaisesta varjelkoon!

-- Miksi niin?

-- Siksi, hyvä ystäväni, että jos kerran nuori mies ei toimi avoimesti,
vaan naisten välityksellä, niin hän on perin kehno! Miksei hän itse
tule luokseni?

Päivällisen syötyään tarkastaja kävi pitkälleen työhuoneensa sohvalle
ja alkoi lukea postin tuomia sanomalehtiä ja kirjeitä.

"Rakastettava Fjodor Petrovitsh!" kirjoitti hänelle kaupunginpäällikön
rouva. "Te sanoitte kerran, että minä olen ihmistuntija ja sydänten
tutkistelija. Nyt saatte nähdä sen todellisuudessa. Näinä päivinä tulee
luoksenne turvalaitoksen kansliapäällikön virkaa anomaan muuan K.N.
Polsuhin, jonka minä tunnen varsin hyvin, ja uskallan siis vakuuttaa,
että hän on erittäin kelpo ja miellyttävä nuori mies. Jos osoitatte
hänelle myötätuntoisuutta, niin tulette näkemään..." j.n.e.

-- En ikänä! huudahti tarkastaja. Jumala minua siitä varjelkoon!

Eipä kulunut senjälkeen päivääkään tarkastajan saamatta kirjettä, jossa
suositeltiin Polsuhinia.

Eräänä päivänä ilmaantui vihdoin itse Polsuhin, nuori lihava mies,
puhdasleukainen kuin jockey, yllään uusi musta puku...

-- Virka-asioissa en ota vastaan täällä, vaan virkahuoneistossani,
sanoi tarkastaja kuivasti, kuultuaan hänen pyyntönsä.

-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta meidän yhteiset
tuttavamme neuvoivat minua kääntymään suoraan tänne.

-- Hm! murahti tarkastaja katsoen vihaisena hänen suippokärkisiä
kenkiään. Mikäli tiedän, teidän isänne on varakas, ettekä siis kärsi
puutetta. Mitä syytä on teillä näin ollen pyrkiä tähän virkaan? Onhan
palkkakin perin pieni!

-- En minä palkan tähden, vaan muuten... Ja onhan se valtion virka...

-- Mutta minä luulen, että te jo kuukauden kuluttua kyllästyisitte
tähän virkaan ja jättäisitte sen mielellänne, kun sitä vastoin on
toisia virkaan pyrkijöitä, joille se merkitsee virkauraa koko
elinajaksi. On vielä sellaisiakin poloisia, joille...

-- En kyllästy, teidän ylhäisyytenne! keskeytti Polsuhin.
Kunniasanallani, olen koettava parastani!

Tarkastajaa harmitti.

-- Kuulkaahan, kysyi hän hymyillen halveksivasti, minkätähden ette
suorastaan kääntynyt minun puoleeni, vaan katsoitte tarpeelliseksi
ensin vaivata naisia?

-- En tiennyt, että se olisi teistä epämieluista, vastasi Polsuhin
hämillään. Mutta teidän ylhäisyytenne, jos annatte lainkaan arvoa
suosituksille, niin voin esittää kirjeen...

Hän otti taskustaan suosituskirjelmän ja ojensi sen tarkastajalle.
Kirjelmän, joka oli tyypillistä kansliatyyliä ja -käsialaa, oli
allekirjoittanut itse kuvernööri. Saattoi huomata, että kuvernööri oli
allekirjoittanut sen lainkaan sitä lukematta päästäkseen mitä pikimmin
vapaaksi jostakin tunkeilevasta rouvasta.

-- Mitäs tässä sitten enää... minä myönnyn... tottelen... sanoi
tarkastaja luettuaan kirjeen ja huoahti. Toimittakaa huomenna
hakupaperinne meille... Niin, eihän siinä muuta...

Kun Polsuhin oli mennyt, valtasi inho tarkastajan.

-- Roisto! sähisi hän kiukkuisena astuen nurkasta toiseen. Hän ajoi
asiansa perille saakka, senkin vietävä keikari; akkaväen hännystelijä,
konna!

Tarkastaja sylkäisi äänekkäästi oveen, jonka kautta Polsuhin oli
poistunut, mutta hämmästyi samassa aika lailla, sillä ovi avautui ja
huoneeseen astui erään rahatoimikamarissa palvelevan virkamiehen rouva.

-- Minä tulin vain hetkeksi, ainoastaan hetkeksi... aloitti rouva.
Istukaa, risti-isäni, olkaa hyvä ja kuunnelkaa mitä kerron...
Ensiksikin, teillähän on muuan virka avoimena... Huomenna tai ehkä jo
tänään tulee luoksenne nuori mies nimeltä Polsuhin...

Rouva liverteli, mutta tarkastaja katseli häntä samein pöllömäisin
silmin, niinkuin pyörtymäisillään oleva ihminen, katseli ja myhäili
kohteliaasti.

Seuraavana päivänä ottaessaan Vremenskin vastaan virkahuoneessaan
tarkastaja ei pitkään aikaan uskaltanut sanoa, miten asia
todellisuudessa oli. Hän sotkeutui ja takerteli puheessaan eikä
löytänyt, mistä alkaa, mitä sanoa. Hän olisi tahtonut pyytää opettaja
Vremenskilta anteeksi, sanoa hänelle totuuden, mutta kieli mongerteli
kuin päihtyneellä, korvia kuumotti, ja samassa alkoi tuntua kovin
alhaiselta ja harmilliselta näytellä sellaista typerää osaa -- vieläpä
omassa virkahuoneessaan, oman alaisen edessä. Ja yhtäkkiä hän iski
nyrkillä pöytään, hypähti pystyyn ja ärähti kiukkuisesti:

-- Ei minulla ole teille paikkaa! Ei ole! Jättäkää minut rauhaan! Älkää
kiusatko minua! Antakaa minun olla yksin!

Ja hän poistui virkahuoneestaan.




HÄMÄRÄSSÄ


Keskikokoinen kärpänen pujahti prokuraattorinapulaisen, hovineuvos
Gaginin nenään. Liekö uteliaisuus sitä vaivannut, kevytmielisyys sen
sinne houkutellut vai ilman aikojaanko se pimeässä lie sinne osunut.
Oli miten hyvänsä, mutta nenä ei ainakaan voinut sietää toisrotuisen
olennon läsnä oloa, vaan antoi aivastusmerkin. Gagin aivasti aivasti
sydämensä pohjasta, viheltäen samalla vihlovasti, aivasti niin
tuimasti, että sänky tärisi ja vieterit helisivät. Gaginin puoliso,
Maria Mihailovna, kookas, pyylevä, vaaleaverinen nainen, säpsähti
samassa pahanpäiväisesti ja heräsi. Hän tuijotti ensin säikähtyneenä
hämäryyteen, haukotteli ja käänsihe sitten toiselle kyljelleen. Noin
viiden minuutin kuluttua hän kääntyi uudelleen ja sulki silmänsä
tiukemmin. Mutta uni ei ottanut enää juostakseen. Jonkin aikaa
haukoteltuaan ja käännyttyään kyljeltä toiselle Maria Mihailovna nousi,
kapusi miehensä yli, pani tohvelit jalkaansa ja meni ikkunan luo.

Ulkona oli hämärä. Näkyi vain puiden ääriviivat ja vajojen tummat
katot. Idän puolella alkoi taivas jo hiukan vaaleta, mutta synkät
pilvet uhkasivat peittää tämän vaaleuden. Sumun samentama ilma oli
tyyni; kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Vaiti oli huvilain vartija, joka
nostaa palkkaa siitä, että kolkutuksillaan häiritsee öistä
hiljaisuutta. Vaiti oli ruisrääkkä, ainoa villi siivekäs, joka ei
vierasta pääkaupunkilaisten kesäasukkaiden naapuruutta.

Hiljaisuuden keskeytti Maria Mihailovna itse. Ikkunan luona seistessään
ja katsellessaan ulos pihalle hän yhtäkkiä huudahti. Hänestä näytti
siltä kuin kukkalavan laidasta, hoikan, leikatun poppelin luota, olisi
tumma olento liikkunut taloa kohti. Ensin hän luuli sitä lehmäksi tai
hevoseksi, mutta hierottuaan silmiään hän alkoi yhä selvemmin erottaa
ihmisen ääriviivat.

Senjälkeen hänestä näytti siltä, kuin tuo tumma olento olisi lähestynyt
keittiön ikkunaa, seisonut jonkin aikaa epäröiden sen edessä, astunut
toisella jalalla vesilistalle ja... kadonnut ikkunasta pimeään
keittiöön.

"Rosvo!" juolahti hänen mieleensä ja kalman kalpeus levisi hänen
kasvoilleen.

Silmänräpäyksessä hänen mielikuvituksensa toisti kuvan, jota
huvila-asukkaat niin julmasti pelkäävät: varas hiipii keittiöön, sieltä
ruokahuoneeseen... hopeaesineet kaapissa... sitten makuuhuone...
kirves... rosvomaiset kasvot... kultakapineet... Hänen polvensa
notkahtivat ja kylmä väristys liukui selkää pitkin.

-- Vasilij! huusi hän nykien miestään. Vasilij, Vasilij Prokovjitsh! Ah
hyvä Jumala, hän makaa kuin kuollut! Vasilij, herää, rukoilen sinua!

-- N-no? N-no? röhki prokuraattorinapulainen vetäen ilmaa keuhkoihinsa
ja haukotellen kovasti.

-- Herää toki Herran nimessä! Varas hiipi juuri meidän keittiöömme!
Minä seisoin ikkunan luona ja näin kuinka mies hiipi keittiön ikkunasta
sisään. Keittiöstä hän pääsee ruokahuoneeseen... Lusikat kaapissa!...
Vasilij! Mavra Jegorovnan luo hiipivät myöskin viime vuonna tuolla
tavalla sisään.

-- Mi... mitä sinä?

-- Hyvä Jumala, hän ei kuule! Etkö sinä nyt ymmärrä, senkin puuhevonen,
että juuri nyt näin miehen hiipivän meidän keittiöömme! Pelageja voi
säikähtyä kuoliaaksi ja... ja hopealusikat kaapissa!

-- Mitä joutavia!

-- Vasilij, tämä on sietämätöntä! Minä puhun sinulle suuresta vaarasta
ja sinä vain makaat ja haukottelet! Tahdotko, että meidät varastetaan
puti puhtaaksi ja murhataan!

Prokuraattorinapulainen nousi hitaasti ja istuutui sängyn laidalle;
ilma kohisi hänen haukotuksistaan.

-- Piru teistä selvän ottakoon! jupisi hän. Eikö tässä enää yölläkään
saa rauhaa? Herätetään joutavan asian tähden!

-- Mutta minä sanon sinulle, Vasilij, että omin silmin näin miehen
hiipivän ikkunasta sisään!

-- No, entä sitten? Hiipiköön... Kaikesta päättäen se on Pelagejan
palosotamies, joka sinne meni.

-- Mitä? Mitä sinä sanoit?

-- Sanoin, että Pelagejan palosotamies se sinne meni.

-- Sitä pahempi! huusi Maria Mihailovna. Se on vielä pahempaa kuin
varkaus! Minä en siedä talossani sellaista kyynillistä riettautta!

-- Kuuleppas vain, mikä ihmisystävä hän on olevinaan... Ei siedä
sellaista kyynillistä riettautta... Onko siinä mitään kyynillistä
sitten?... Miksi typerästi höystää puhettaan sellaisilla
vieraskielisillä sanoilla? Se sellainen tapa, eukkoseni, on
ikivanhoista ajoista peräisin ja on jo muuttunut pyhäksi
traditsioniksi. Siksipä tuo onkin palosotamies, jotta saisi käydä
piikojen luona.

-- Eipä, Vasilij! Sinä et näy minua vielä tuntevankaan! Ettäkö minun
talossani mitään sellaista... tuollaista... Ole hyvä ja mene heti
keittiöön sanomaan, että lähteköön matkaansa sieltä ja heti paikalla!
Kyllä minä huomenna sanon Pelagejaile, että älköön vastedes suvaitko
sellaisia salavehkeitä? Kun minä olen kuollut, silloin voitte mielenne
mukaan sallia talossa tuollaista kyynillisyyttä, mutta nyt se pysyy
tekemättä! Ole hyvä ja mene heti paikalla sanomaan!

-- Piru vieköön! murahti Gagin ärtyisästi. Turhaa on saada
mikroskoopillisille akkaväen aivoille selväksi, miksi minun on
tarpeetonta sinne mennä!

-- Vasilij, minä pyörryn! --

Gagin sylkäisi, pani tohvelit jalkaansa, sylkäisi vielä kerran
ja lähti keittiöön. Oli pimeätä kuin umpinaisessa tynnyrissä ja
prokuraattorinapulaisen piti kulkea haparoiden. Matkalla hän sivumennen
tuli koskettaneeksi lastenkamarin oveen ja herättäneeksi lapsenpiian.

-- Vasilisa, sanoi hän. Sinä otit illalla minun yönuttuni
puhdistettavaksesi. Missä se nyt on?

-- Hyvä herra, minä pyysin Pelagejaa puhdistamaan sen.

-- Mitä se sellainen on! Otatte ettekä pane paikalleen... Nyt minun
täytyy tässä kulkea ilman yönuttua!

Astuttuaan keittiöön prokuraattorinapulainen suuntasi askeleensa sitä
paikkaa kohti, jossa piika nukkui suurella kirstulla kattilahyllyn
alla.

-- Pelageja! aloitti Gagin löydettyään pimeässä olkapään, jota hän
rupesi töykkäämään. Kuuletko sinä!... Hä!... Älä ole nukkuvinasi, kun
et nuku kuitenkaan! Kuka kiipesi äsken ikkunasta sisään sinun luoksesi?

-- Hä?... Mitä?... Vai ikkunasta kiipesi? Kenen luo sitten?

-- Älä koetakaan vetää minua nenästä! Sano sille hännänkantajallesi,
että korjaa luunsa täältä hyvällä. Kuulitko? Hänellä ei ole täällä
mitään tekemistä!

-- Oikein täysissä tosissako herra tuollaista juttelee?... Päivät
pääksytysten saa tässä tuskat ja vaivat sietää saamatta hetkeäkään
huoahtaa, eikä ole yölläkään levosta tiedon tilkkaa, kun kesken unta
saa mokomaa puhetta kuulla. Neljä ruplaa kuukaudessa palkkaa, vaikka
minulla on oma tee ja sokeri... Eikä koskaan saa kuulla parempaa
puhetta, kun tätä tällaista... Minä olen palvellut kauppiaittenkin
perheissä, mutta tämänkaltaista häpeätä en ole saanut kuulla enkä
nähdä.

-- No-no... älä siinä nyt Latsarusta laula, vaan laita rakastunut
sotamiehesi täältä mitä pikimmin! Kuulitko?

-- Hävetkää toki, armollinen herra! virkkoi Pelageja. Hänen äänestään
saattoi kuulla, ettei itku ollut kaukana. Sivistynyttä herrasväkeä...
eikä sen vertaa ymmärretä, että joskus meidän kovaosaistenkin mieliksi
tekisivät... Nyt Pelageja hyrähti itkeä tillittämään. Helppohan meitä
on loukata, kun ei kukaan puhu puolestamme.

-- No, älähän nyt!... Minusta se on aivan yhdentekevä! Rouvahan se
minut tänne lähetti. Minä siitä viis, vaikka itse yöhaltijan ikkunasta
sisälle päästäisit...

Prokuraattorinapulainen oli vihdoin tullut siihen käsitykseen, että oli
ollut väärässä pitäessään tämän kuulustelun ja että hänen oli jo aika
palata vaimonsa luo.

-- Kuulehan, Pelageja, sanoi hän lopuksi. Sinä olet ottanut minun
yönuttuni puhdistettavaksesi. Missä se on?

-- Ai, armollinen herra, suokaa anteeksi, unohdin panna sen
tuolillenne. Se riippuu tuossa naulassa uunin vieressä.

Prokuraattorinapulainen löysi hapuilemalla yönutun uunin luota, puki
sen ylleen ja läksi hiljaa takaisin makuuhuoneeseen.

Maria Mihailovna makasi miehensä mentyä vuoteessaan ja odotteli.
Parisen minuuttia hän pysyi rauhallisena, mutta sitten häntä alkoi jo
peloittaa.

"Kuinka kauan hän viipyy!" ajatteli hän. "Hyvä on, jos hän saa sen
inhoittavan miehen kiinni... mutta jos siellä onkin rosvo?"

Ja hänen mielikuvituksensa loihti taas kuvan: Miehensä astuu pimeään
keittiöön... isku kirveenkamaralla... kuolee ääntä päästämättä...
verilätäkkö...

Kului viisi minuuttia, viisi ja puoli, vihdoin kuusi... Maria
Mihailovnan otsalle nousi kylmä hiki...

-- Vasilij! kiljahti hän. Vasilij!

-- Mitä sinä huudat? Tässähän minä olen... hän kuuli äänen ja miehensä
läheneviä askeleita. Joko sinusta hengen veivät, hä?

Prokuraattorinapulainen astui sänkynsä luo ja istuutui sen laidalle.

-- Ei siellä ketään ollut, sanoi hän. Sinun kuvittelujasi vain, senkin
ihmetys!... Voit olla aivan rauhassa, höperö, kyllä Pelageja on yhtä
siveä kuin hänen emäntänsäkin. Oletpa sinä aika pelkuri!

Ja prokuraattorinapulainen alkoi tehdä vaimostaan pientä pilaa. Hän oli
tullut hyvälle tuulelle eikä häntä enää nukuttanut.

-- Sellainen pelkuri! naureskeli hän. Käyppäs huomenna lääkärissä, että
hän parantaisi sinut houretaudistasi. Sinun hermostosi on
epäjärjestyksessä!

-- Mikä täällä haisee niin tervalle? ihmetteli rouva. Tervalle tai...
sipulille... kaalille...

-- Mikähän lie... Mutta koskei nukuta, niin sytytäpä kynttilä... saat
nähdä piirioikeuden prokuraattorin valokuvan. Missä tulitikut ovat?...
Hän erosi eilen virastaan ja jätti kullekin meistä muistoksi
valokuvansa, jossa on hänen omakätinen nimikirjoituksensa...

Prokuraattorinapulainen raapaisi tulta ja sytytti kynttilän. Mutta hän
ei ennättänyt astua askeltakaan sängyn luota noutaakseen valokuvan, kun
hänen takanaan kuului vihlova, sydäntä särkevä parahdus. Katsoessaan
taakseen hän näki kaksi suurta naisen silmää, jotka täynnä kummastusta,
kauhua, kiukkua olivat häneen suunnatut.

-- Otitko yönuttusi keittiöstä? kysyi Maria Mihailovna kalveten.

-- Kuinka niin?

-- Katsohan itseäsi!

Prokuraattorinapulainen katsoi itseään ja hönähti ihmetyksestä. Hänen
hartioillaan ei ollutkaan hänen oma yönuttunsa, vaan palosotamiehen
sinelli. Kuinka se oli joutunut hänen ylleen? Ratkaistessaan tätä
kysymystä hänen vaimonsa näki mielikuvituksessaan uuden kamalan kuvan:
pimeä, hiljaista, kuiskutusta j.n.e.




TURVATON OLENTO


Vaikka Kistunovin jalkaleinikohtaus yöllä oli ollut perin vaikea ja
hänen hermonsa sen johdosta ärtyneet, hän lähti aamulla kaikesta
huolimatta virkaansa ja alkoi tavalliseen aikaan vastaanottaa
henkilöitä, jotka pankkiasioissa pyrkivät hänen puheilleen. Hän oli
uupunut, rasittuneen näköinen, jaksoi töin tuskin puhua ja hengitti
raskaasti kuin kuoleva.

-- Mitä asiaa teillä on? kääntyi hän erään naisen puoleen, jonka yllä
oli vedenpaisumuksenaikainen hartiaviitta, niin että hän takaapäin oli
koko lailla suuren sontiaisen näköinen.

-- Suvaitkaahan kuunnella, teidän ylhäisyytenne, aloitti nainen
suulaasti, mieheni, kolleegiasessori Shtshukin, on kokonaista viisi
kuukautta ollut sairas ja hänen maatessaan kotonaan vuoteen omana on
hänet ilman vähintäkään syytä erotettu virastaan, teidän ylhäisyytenne,
ja kun minä menin hänen palkkaansa nostamaan, niin vetivät he siitä
kaksikymmentä neljä ruplaa kolmekymmentä kuusi kopeekkaa pois! "Mistä
syystä?" kysyin minä. "Hän on", sanoivat, "saanut rahaa viraston
kassasta ja toiset virkamiehet ovat olleet hänelle takuussa." Kuinka se
on mahdollista? Olisiko hän ottanut rahaa lainaksi minun tietämättäni?
Siinä ei ole perää, teidän ylhäisyytenne. Mitä se sellainen on? Minä
olen köyhä nainen... huoneita vuokraamalla ansaitsen niukan leipäni...
Minä olen heikko, turvaton... Kaikki minua sortavat eikä yhdelläkään
ole kaunista sanaa minulle sanottavana...

Rouva alkoi räpytellä silmiään ja veti hartiaviittansa alta nenäliinan.
Kistunov otti anomuksen häneltä ja luki sen.

-- Suokaa anteeksi, mitä tämä on? kysyi hän olkapäitään kohauttaen.
Minä en ymmärrä tätä. Kaikesta päättäen te, rouva hyvä, olette osunut
väärään paikkaan. Teidän anomuksenne ei kuulu lainkaan meille. Olkaa
hyvä ja kääntykää sen viraston puoleen, jossa miehenne palvelee.

-- Ei, teidän ylhäisyytenne! Viidessä paikassa olen jo ollut, eikä
missään otettu anomusta vastaan, sanoi rouva Shtshukina. Olin jo aivan
päästä pyörällä, mutta kaikeksi onneksi vävyni Boris Matveitsh --
suokoon Jumala hänelle terveyttä -- kehoitti minua tulemaan teidän
ylhäisyytenne luo. "Kääntykää te, täti kulta, herra Kistunovin puoleen;
hän on vaikutusvaltainen henkilö ja voi tehdä hyväksenne mitä vain..."
Auttakaa nyt minua, teidän ylhäisyytenne!

-- Hyvä rouva Shtshukina, me emme voi auttaa teitä... Koettakaahan toki
itsekin käsittää: teidän miehenne, mikäli anomuksesta käy selville,
palveli sotilaallis-lääketieteellisessä departementissa, mutta meidän
laitoksemme on aivan yksityinen, kauppalaitos, pankki. Onhan asia siis
selvä!

Kistunov kohautti vielä kerran olkapäitään ja kääntyi erään
sotilaspukuisen vieraan puoleen, jolla oli poski turvoksissa.

-- Teidän ylhäisyytenne, valitti rouva Shtshukina, kyllä minulla on
lääkärintodistus, että mieheni on sairas! Tässä se on, olkaa hyvä ja
katsokaa!

-- Kyllä minä uskon, sanoi Kistunov ärtyisästi, mutta sanon vieläkin:
teidän asianne ei kuulu meille. Tämähän on omituista, vieläpä
naurettavaa! Eikö teidän miehenne todellakaan tiedä, minne teidän pitää
kääntyä?

-- Teidän ylhäisyytenne, hän ei tiedä juuri mistään. Tiuskaisee vain:
"Se ei kuulu sinulle! Korjaa luusi!" ja siinä kaikki... Mutta kenelle
se kuuluu sitten, jollei minulle? Minun niskassanihan tässä kaikki on!
Niin, minun juuri!

Kistunov kääntyi taas rouva Shtshukinan puoleen ja alkoi selittää
tälle, mikä erotus on sotilaallis-lääketieteellisellä departementilla
ja yksityispankilla. Rouva kuunteli tarkkaavasti, nyökäytti myöntymisen
merkiksi päätään ja sanoi:

-- Niin, niin, niin... Kyllä minä ymmärrän. Siinä tapauksessa, teidän
ylhäisyytenne, käskekää maksamaan minulle edes viisitoista ruplaa! Minä
suostun olemaan ottamatta kaikkea kerrallaan.

-- Uh! huokasi Kistunov nakaten päätään taaksepäin. Eipä teidän
päähänne näy paljoa mahtuvan! Mutta ettekö nyt käsitä, että on yhtä
nurinkurista kääntyä tässä asiassa meidän puoleemme kuin jättää
avioeroanomus esimerkiksi apteekkiin tai rahapajaan. Mitä se meille
kuuluu, ettei teille ole maksettu kaikkea?

-- Teidän ylhäisyytenne, rukoilen ikäni Jumalaa puolestanne, jos
armahdatte minua orpoa, pyysi rouva Shtshukina itkuun hyrähtäen.
Olen turvaton, heikko nainen... Kuolemakseni tuskastunut... Täytyy
riidellä vuokralaisten kanssa ja pitää huolta miehestä ja juosta
talousaskareissa... ja nyt pitää vielä paastota Herran ehtoolliselle
käydäkseni... eikä vävyllänikään ole paikkaa... Ei ole tullut syötyä
eikä juotua tuskin nimeksikään, ja vaivoin pysyn jaloillani... Koko
yönä en saanut nukutuksi.

Kistunov tunsi sydämentykytystä. Kärsivä ilme kasvoillaan ja painaen
kädellään rintaansa sydämen kohdalta hän alkoi taas selittää
Shtshukinalle, mutta hänen äänensä katkesi...

-- Ei, suokaa anteeksi, en voi enempää kanssanne puhua, sanoi hän ja
viittasi kädellään. Ihan päätäni pyörryttää. Te häiritsette vain meitä
ja tuhlaatte omaakin aikaanne. Uh!... Aleksei Nikolaitsh, hän kääntyi
erään virkamiehen puoleen, olkaa hyvä ja selittäkää rouva
Shtshukinalle!

Keskusteltuaan kaikkien niitten kanssa, jotka pankkiasioissa pyrkivät
johtajan puheille, Kistunov meni omaan työhuoneeseensa ja allekirjoitti
kymmenkunta paperia. Mutta Aleksei Nikolaitsh puuhasi yhä rouva
Shtshukinan kanssa. Istuessaan kaikessa rauhassa työhuoneessaan
Kistunov pitkän aikaa kuuli kaksi erilaista ääntä: Aleksei Nikolaitshin
yksitoikkoisen, rauhallisen basson ja Shtshukinan itkunsekaisen,
kimakan äänen...

-- Minä olen turvaton, heikko nainen, kivulloinen nainen, valitti
Shtshukina. Olen ehkä terveen näköinen, mutta jos minua tarkemmin
tutkii, niin minusta ei löydy ainoatakaan tervettä suonta. Ruokahalua
ei ole, tuskin pysyn jaloillani... Kahvia vain olen tänään juonut eikä
sekään maistunut miltään.

Mutta Aleksei Nikolaitsh koetti saada häntä käsittämään eri virastojen
eroa ja sitä mutkikasta seikkaa, mihin anomuspaperit kussakin
tapauksessa ovat osoitettavat. Pian hän kuitenkin väsyi ja eräs
kirjanpitäjistä astui hänen sijaansa.

-- Senkin inhoittava akka! tuskitteli Kistunov väännellen
hermostuneesti sormiaan ja mennen vähän väliä vesikarahvin luo. Hän on
idiootti, pässinpää! Ensin hän kiusaa minua pahanpäiväisesti ja nyt
noita kahta! Senkin vietävä! Uh!... sydän tykyttää...

Puolen tunnin kuluttua hän soitti. Aleksei Nikolaitsh tuli.

-- No, miten siellä nyt on? kysyi Kistunov väsyneesti.

-- Emme saa häntä mitenkään käsittämään, Pjotr Aleksandritsh!
Kärsivällisyytemme on ihan lopussa. Me puhumme hänelle Tuomaasta, mutta
hän vastaa meille Jeremiaasta...

-- Minä... en voi enää sietää hänen ääntään... Olen sairas... En voi
sietää...

-- Soitetaan ovenvartijaa, vieköön hän tuon naisen ulos.

-- Ei! ei! säikähti Kistunov. Hän rupeaa huutamaan ja tässä talossa
asuu paljon väkeä... voivat vielä luulla meistä mitä hyvänsä...
Koettakaa nyt vielä oikein hartaasti, niin eiköhän tuo lopultakin
ymmärtäne.

Hetken kuluttua kuului sieltä taas Aleksei Nikolaitshin matala ääni.
Kului neljännestunti ja matalan basson asemesta kuului kirjanpitäjän
voimakas tenori.

- Kerrassaan inhoittava! tuskitteli Kistunov hermostuneesti liikuttaen
olkapäitään. Tyhmä kuin pässi! Piru hänet periköön! Tuntuu siltä kuin
jalkaleini taas alkaisi... Ja päätä kivistää...

Viereisessä huoneessa Aleksei Nikolaitsh, jonka voimat vihdoinkin
olivat tyyten loppuneet, koputti sormellaan pöytään ja osoitti sitten
rouvaa otsaan.

-- Sanalla sanoen, tämä teidän hartioillanne ei ole pää, sanoi hän,
vaan jokin muu...

-- No... älähän huoli... suuttui akka. Koputa omaa eukkoasi...
Tarhapöllö! Paras on, kun et siinä liikoja käsiäsi liikuttele!

Katsoen rouva Shtshukinaa kiukkuisena ja raivostuneena ikäänkuin olisi
halunnut syödä hänet Aleksei Nikolaitsh sanoi hilliten ääntään:

-- Korjaa luusi!

-- Hä? parahti Shtshukina samassa. Kuinka te uskallatte? Vaikka olen
heikko, turvaton nainen, niin tuollaista en minä siltä salli itselleni
tapahtuvan! Minun mieheni on kolleegiasessori! Senkin tarhapöllö!
Menenpä asianajaja Dmitri Karlitskin luo, niin saatpa nähdä kuinka
sinun käy! Kolme vuokralaistani on tuomittu sakkoihin ja kyllä sinäkin
vielä saat polvillasi pyytää minulta anteeksi hävyttömyyttäsi! Minä
menen teidän kenraalinne luo! Teidän ylhäisyytenne!! Teidän
ylhäisyytenne!!

-- Mene hiiteen, pakana! kähisi Aleksei Nikolaitsh.

Kistunov avasi oven ja astui sisään.

-- Mitä nyt? kysyi hän itkunsekaisella äänellä.

Shtshukina, joka oli punainen kuin keitetty rapu, seisoi keskellä
huonetta, muljautteli pahasti silmiään ja tökkäili sormillaan ilmaan.
Pankin virkamiehet seisoivat pitkin seinävieriä ja katselivat
neuvottomina toisiinsa. He punoittivat myöskin ja olivat kovin
vaivaantuneen näköisiä.

-- Teidän ylhäisyytenne! rouva Shtshukina syöksyi Kistunovin luo.
Tämä... juuri tämä (rouva osoitti Aleksei Nikolaitshia) koputti
sormellaan pöytään ja sitten minun otsaani... Te käskitte häntä
selvittämään asiani, mutta hän tekee vain pilkkaa minusta! Minä olen
heikko, turvaton nainen... Minun mieheni on kolleegiasessori ja minä
itse olen majurin tytär!

-- Hyvä, armollinen rouva, sai Kistunov sanotuksi, minä otan heti
selvän asiasta... ryhdyn toimenpiteisiin... Mutta menkää nyt pois
täältä... myöhemmin sitten!...

-- Entä koska saan sitten rahani, teidän ylhäisyytenne? Minä tarvitsen
tänään!

Kistunov hypisteli otsaansa vapisevalla kädellään, huoahti ja alkoi
taas selittää.

-- Armollinen rouva, olenhan jo sanonut teille, että tämä on pankki,
yksityinen liikehuone... Mitä tahdotte meiltä sitten? Ettekö ymmärrä,
että häiritsette meitä?

Shtshukina kuunteli ja huokaili.

-- Niin, niin... myönsi hän. Mutta olkaa Jumalan tähden armollinen,
teidän ylhäisyytenne, olkaa kuin oma isäni, suojelkaa minua! Jos
lääkärintodistus ei riitä, niin kyllä minä voin toimittaa todistuksen
poliisilaitokseltakin... Mutta käskekää maksamaan minulle rahat!

Kistunovin silmissä alkoi välkehtiä. Hän puhalsi kaiken ilman
keuhkoistaan ja vaipui voimatonna tuolille.

-- Paljonko te tahdotte? kysyi hän heikolla äänellä.

-- Kaksikymmentä neljä ruplaa kolmekymmentä kuusi kopeekkaa.

Kistunov veti lompakon taskustaan, otti siitä kahdenkymmenen viiden
ruplan setelin ja ojensi sen rouva Shtshukinalle.

-- Ottakaa... ja menkää!

Shtshukina kääri setelin nenäliinaan, kätki käärön ja väännettyään
suunsa makeaan, jopa veikeään hymyyn kysyi:

-- Teidän ylhäisyytenne, eiköhän mieheni pääsisi taas entiseen
virkaansa?

-- Minä lähden nyt pois... olen sairas... sanoi Kistunov uupuneella
äänellä. Minun sydämeni tykyttää niin kauhean kovasti.

Kistunovin lähdettyä lähetti Aleksei Nikolaitsh pankkipalvelija Nikitan
noutamaan laakerintippoja. Kun kukin oli ottanut niitä kaksikymmentä
tippaa, ryhtyivät pankkivirkamiehet taas työhönsä. Mutta rouva
Shtshukina istuskeli eteisessä vielä parisen tuntia puhellen
ovenvartijan kanssa ja odotellen Kistunovia takaisin.

Rouva Shtshukina saapui vielä seuraavanaki päivänä.




KOSTO


Ljev Savvitsh Turmanov, tavallinen kuolevainen, jolla oli sievoinen
omaisuus, vielä sievoisempi aviosiippa ja mitä sievoisin kalju keskellä
päälakea, pelasi kerran skruuvia erään ystävänsä luona tämän
nimipäivillä. Aikamoisen tappion jälkeen, joka oli pusertanut hien
hänen otsalleen, hän yhtäkkiä muisti, ettei ollut pitkään aikaan
kulauttanut viinaryyppyä. Hän nousi, kulki varpaillaan somasti huojuen
pöytien välitse saliin, jossa nuoret tanssivat (siellä hän hymyili
ystävällisesti ja taputti isällisesti nuorta, hintelää apteekkaria
olkapäähän), ja pujahti sitten pienestä ovesta tarjoiluhuoneeseen.
Täällä oli pienellä pyöreällä pöydällä pulloja, viinakarahvi... Niitten
vieressä kylmien ruokalajien joukossa oli sipulilla ja persiljalla
maustettu, puoleksi syöty silli. Ljev Savvitsh kaatoi itselleen ryypyn,
liikutteli sormiaan ilmassa, ikäänkuin hän olisi valmistautunut
pitämään puhetta, joi, väänsi kasvoilleen kärsivän ilmeen... Sitten hän
iski haarukkansa silliin ja... Mutta silloin hän kuuli puhetta seinän
takaa.

-- Olkoon menneeksi, olkoon menneeksi... sanoi naisen ääni vilkkaasti.
Mutta milloin?

"Minun vaimoni", arveli Ljev Savvitsh, joka tunsi äänen. "Kenen kanssa
hän siellä rupattaa?"

-- Milloin tahdot, ystävän!... vastasi matala, syvä, täyteläinen ääni
seinän takana. Tänään ei ole mahdollista, huomenna on minulla työtä
melkein koko päiväksi...

"Sehän on Degtjarjev!" Turmanov tunsi ystävänsä matalan äänen. "Vai
sinäkin, Brutus, samaa tietä!... Joko hän on saanut sinutkin
pauloihinsa? Onpa siinä väsymätön, kyllästymätön akka! Päivääkään hän
ei voi elää ilman 'romaania'!"

-- Niin, huomenna minulla on työtä koko lailla, jatkoi matala ääni. Jos
tahdot, niin kirjoita minulle huomenna jotakin... Se olisi niin hauskaa
ja minä tuntisin itseni niin onnelliseksi... Mutta miten järjestämme
kirjeenvaihtomme? Pitääpä keksiä ovela keino. Postitse ei sovi
kirjoittaa, sillä jos minä esimerkiksi lähetän sinulle kirjeen, niin
sinun kalkkunakukkosi saattaa ottaa sen kirjeenkantajalta; ja jos sinä
kirjoitat minulle, niin saattaa minun parempi puoliskoni
poissaollessani ottaa kirjeen ja avata sen.

-- Miten on siis meneteltävä?

-- Pitää keksiä salajuoni. Palvelijan kautta ei myöskään saata
lähettää, sillä sinun verikoirasi pitää palvelusväen kovassa kurissa...
Pelaako hän korttia paraikaa?

-- Pelaa. Se hölmö häviää sitten aina!

-- Se merkitsee sitä, että rakkausasioissa on onni hänelle sitä
suotuisampi! naurahti Degtjarjev. Kuuleppas, sydänkäpyseni,
mitä minä tässä keksin... Huomenna tasan kello kuusi illalla minä
palaan konttorista kaupunginpuiston kautta, jossa minun pitäisi
tavata tarkastajamme. Jätä siis, kultaseni, jos se vain on
mahdollista, viimeistään kello kuudeksi, ei myöhemmin, kirje siihen
marmorimaljakkoon, joka on viiniköynnösmajasta vasemmalle... Kai tiedät
sen?

-- Tiedän, tiedän.

-- Se on oleva sekä runollista, salaperäistä että uutta... Silloin ei
siitä saa tietää sinun möhömahasi eikä minun kunnioitettava parempi
puoliskoni. Ymmärräthän?

Ljev Savvitsh joi vielä ryypyn ja läksi sitten pelipöytänsä ääreen.
Salaisuus, jonka perille hän oli päässyt, ei hämmästyttänyt eikä
suututtanut häntä vähääkään. Aika, jolloin hän oli sellaisesta
suuttunut, pannut toimeen perhekohtauksia, haukkunut, vieläpä
lyönytkin, oli jo kauan sitten ohi. Nyt hän vain huitaisi kädellään ja
katsoi sormiensa läpi huikentelevaisen vaimonsa seikkailuja. Mutta
häntä harmitti nyt kuitenkin. Sellaiset nimitykset kuin kalkkunakukko,
verikoira, möhömaha y. m. loukkasivat hänen kunniantuntoaan.

"Mikä lurjus se Degtjarjev sentään on!" ajatteli hän laskien
tappioitaan. "Kun hän tapaa minut kadulla, niin heittäytyy niin hyväksi
ystäväksi että oikein, irvistelee mielihyvästä ja silittelee vatsaani,
mutta annappas kuinka myrkyllisesti selkäni takana minusta puhuu!
Edessäpäin ylistää minua ystäväksi, mutta takanapäin haukkuu
kalkkunakukoksi ja möhömahaksi ja ties miksi..."

Kuta enemmän hän syventyi vastenmielisiin tappioihinsa, sitä enemmän
sapetti mokoma loukkaus! häntä...

"Maitoparta..." ajatteli hän katkaisten vihaisena liitupalasen.
"Keltanokka... Jos tekisi mieleni käydä sanoihisi kiinni, niin kyllä
minä pian näyttäisin sinulle verikoiran jäljet!"

Illallispöydässä hän ei voinut välinpitämättömästi katsoa Degtjarjevia
kasvoihin, ja tämä, ikäänkuin tahallaan, kyseli häneltä tunkeilevasti,
oliko hän voittanut pelissä, miksi hän oli niin murheellinen j.n.e.
Kehtasipa hän vanhan tuttavan oikeudella äänekkäästi torua rouva
Turmanovia siitä, ettei tämä ollut kylliksi huolehtinut miehensä
terveydestä. Rouva Turmanov, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, iski
veitikkamaisesti silmää miehelleen, nauroi iloisesti ja jutteli
viattomasti, niin ettei itse pirukaan olisi voinut epäillä häntä
uskottomaksi.

Palattuaan kotiin Ljev Savvitsh oli pahalla tuulella ja tyytymätön;
hänestä tuntui siltä kuin hän ei olisi syönyt vasikanpaistia, vaan
vanhan kalossin. Hän olisi ehkä vielä joten kuten voittanut itsensä ja
unohtanut kaikki, mutta hänen vaimonsa lörpötykset ja hymyilyt toivat
joka hetki hänen mieleensä kalkkunakukon, möhömahan...

"Korvilleen hän tarvitsisi, senkin vietävä Degtjarjev..." ajatteli hän.
"Häntä pitäisi julkisesti nuhdella."

Ja Ljev Savvitsh tuumi, että hän tekisi aivan oikein, jos antaisi
Degtjarjeville aika selkäsaunan tai ampuisi hänet kaksintaistelussa
kuin varpusen... tai toimittaisi hänet viraltaan pois tai panisi
marmorimaljakkoon jotakin iljettävää, haisevaa -- esimerkiksi mätänevän
rotan... Eipä olisi myöskään hullumpaa siepata rouvan kirje maljakosta
ja panna sijaan hävyttömiä runoja, allekirjoituksena "sinun Akulkasi",
tai jotakin muuta sentapaista.

Turmanov asteli pitkän aikaa huoneessaan nauttien moisista
suunnitelmista. Mutta yhtäkkiä hän jäi seisomaan ja iski otsaansa.

-- Hyvä, nyt sen keksin! huudahti hän ihan loistaen tyytyväisyyttään.
Se käy mainiosti! Mainiosti!

Kun hänen puolisonsa oli nukkunut, hän istuutui kirjoituspöydän ääreen
ja pitkän aikaa harkittuaan, muuttaen käsialaansa mahdollisimman
oudoksi ja tehden tahallaan kirjoitusvirheitä kirjoitti näin: "Kauppias
Dulinoville. Kunnioitettava herra! Jollette te tänäpän kello kuuteksi
12 päivänä syyskuuta pane kaksi sataa ruplaa siihen marmorimaljakkoon,
joka on kaupunkin puistossa viiniköynnösmajan vieressä, niin te tulette
tapetuksi ja teitän korutavara kauppa räjähytetään ilmaan."
Kirjoitettuaan tämän kirjeen Ljev Savvitsh ihan hypähti ilosta.

-- Nerokas keksintö! jupisi hän hykertäen käsiään. Erinomaista! Eipä
olisi itse saatanakaan voinut myrkyllisempää kostoa keksiä! Kauppias
pelästyy tietysti hirveästi ja ilmoittaa asiasta heti poliisikamariin,
josta lähetetään kello kuudeksi salapoliiseja pensaikkoon vaanimaan ja
-- rips-raps poika siepataan sievästi kiinni, juuri kun hän kurottautuu
kirjettä ottamaan!... Kyllä pojan housut silloin tutisevat! Ennenkuin
asia sitten selviää, saa se lurjus istua ja tuskitella tarpeekseen...
Mainiota!

Ljev Savvitsh liimasi postimerkin kirjeen kuoreen ja vei sen itse
postilaatikkoon. Hän nukkui autuaaseen hymyyn eikä herännyt ennenkuin
myöhään aamulla; pitkään aikaan ei hän ollut niin makeasti nukkunut.
Herättyään aamulla ja muistettuaan kostojuonensa hän hymyili
tyytyväisenä, vieläpä hypisteli uskotonta vaimoaan leuasta. Mennessään
sitten virkaansa ja istuessaan kansliassa hän koko ajan hymyili ja
kuvitteli mielessään Degtjarjevin kauhua, kun tämä joutuu satimeen...

Kellon lähetessä kuutta hän ei enää malttanut mieltään, vaan riensi
kaupunginpuistoon omin silmin ihaillakseen vihollisensa epätoivoista
asemaa.

"Ahaa!" ajatteli hän nähdessään poliisin.

Tultuaan viiniköynnösmajan läheisyyteen hän istuutui erään pensaan
suojaan ja suunnattuaan ahnaan katseensa maljakkoon alkoi odottaa.
Hänen kärsimättömyydellään ei ollut rajoja.

Tasan kello kuusi ilmaantui Degtjarjev. Mies oli kaikesta päättäen mitä
parhaimmalla tuulella. Silinterihattu oli uljaasti takaraivolla ja
päällystakki levällään: näytti siltä kuin sieltä ei olisi näkynyt
ainoastaan hänen liivinsä, vaan vieläpä koko hyvä tuulensa. Hän
vihelteli ja veti tuon tuostakin sauhun sikaristaan...

"Kohta saat tuta mitä merkitsevät kalkkunakukko ja verikoira!" ajatteli
Turmanov vahingoniloisesta "Odotappas!"

Degtjarjev astui marmorimaljakon luo ja pisti laiskasti kätensä
siihen... Ljev Savvitsh kohosi katsomaan silmäänsä räpäyttämättä...
Degtjarjev otti maljakosta pienenpuoleisen paketin, katseli ja käänteli
sitä olkapäitään kohautellen, avasi sen sitten epäröiden, kohautteli
taaskin olkapäitään; mitä suurimman ällistyksen ilme levisi hänen
kasvoilleen, Paketissa oli kaksi sadan ruplan seteliä!

Degtjarjev katseli seteleitä pitkän aikaa. Vihdoin, herkeämättä yhä
kohauttelemasta olkapäitään, hän pisti setelit taskuunsa ja lausui:
"Merci!"

Onneton Ljev Savvitsh kuuli tämän "merci." Koko illan hän seisoi sitten
vastapäätä Dulinovin myymälää, uhkaili nyrkillään ilmoituskilpeä ja
mutisi kiukkuisena:

-- Pelkuri! Pennin pyörittäjä! Vaivainen nauta! Möhömahainen raukka!




TAIDETEOS


Sasha Smirnov, äitinsä ainoa poika, astui hieman hämillään lääkäri
Koshelkovin työhuoneeseen. Hän kantoi kainalossaan jotakin, joka oli
kääritty "Pörssisanomain" numeroon 223.

-- Aa, rakas ystäväni! huudahti lääkäri tulijalle. No kuinka voitte?
Mitä kuuluu?

Sasha vilkutti silmäänsä, pani kätensä sydämelleen ja sanoi
liikutuksesta väräjävällä äänellä:

-- Äiti pyysi sanomaan terveisiä teille, Ivan Nikolajevitsh, ja
kiittämään teitä... Minä olen äitini ainoa poika ja te pelastitte minun
henkeni... paransitte vaarallisesta taudista ja... me emme tiedä, miten
osoittaisimme teille kiitollisuuttamme...

-- Älkäähän nyt... nuori mies! keskeytti lääkäri, joka oli mielestään
saanut jo kylliksi kiitosta osakseen. Minä tein vain sen, minkä
jokainen muu lääkäri olisi minun sijassani tehnyt.

-- Minä olen äitini ainoa poika... Me olemme köyhiä emmekä siis voi
maksaa työstänne ja... se hävettää meitä, herra tohtori, vaikka muuten
äiti ja minä... äitini ainoa poika, pyydämme hartaasti teitä ottamaan
kiitollisuutemme osoitteeksi... tämän esineen, joka... Se on hyvin
kallisarvoinen kapine, vanhaa pronssia... harvinainen taideteos.

-- Se on aivan liikaa! sanoi lääkäri rypistäen otsaansa. Mitä te
nyt?...

-- Ei, olkaa hyvä älkääkä kieltäytykö, jatkoi Sasha mutisemistaan ja
rupesi avaamaan myttynsä. Loukkaatte sekä minua että äitiäni, jos
kieltäydytte... Se on erinomainen kapine... vanhaa pronssia... Me
olemme perineet sen isävainajalta ja säilyttäneet sitä kalliina
muistona... Minun isäni osteli vanhoja pronssitavaroita ja möi niitä
jälleen muinaismuistojen kokoilijoille... Äiti ja minä jatkamme nyt
samaa tointa...

Sasha otti kääröstään tuomansa esineen ja laski sen pöydälle. Se oli
keskikokoinen kynttelikkö vanhaa pronssia, taiteellista työtä. Siinä
oli kuvattuna ryhmä: jalustalla seisoi kaksi naista Eevan puvussa ja
sellaisessa asennossa, ettei minulla ole kylliksi rohkeutta eikä
luonnonlaatua kuvata heitä. He hymyilivät mielistellen, ja näytti
yleensä siltä, että jollei heidän olisi ollut pakko tukea kynttelikköä,
niin he olisivat hypänneet alas jalustalta ja pitäneet huoneessa
sellaista irstasta melua, jota on, hyvä lukijani, sopimaton edes
ajatellakaan.

Silmäiltyään lahjaa lääkäri kahnutti laiskasti korvansa taustaa,
rykäisi kurkkuaan ja niisti epäröiden nenänsä.

-- Onpa se todellakin soma laitos, jupisi hän, mutta... miten sanoisin,
se ei... se on liian vapaata taidetta... Eipä voi sanoa tuon enää
olevan alastomuutta, vaan pikemmin... niin, piru ties, mitä se on...

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Itse paholainen ei voisi keksiä mitään riettaampaa... Jos minä
pitäisin pöydälläni tuollaista mielikuvituksen epäsikiötä, niin johan
minä sillä koko huoneistoni saastuttaisin!

-- Kuinka kummallinen käsitys teillä on taiteesta, herra tohtori!
loukkaantui Sasha. Onhan se taideteos, katsokaa! Niin runsaasti
kauneutta ja suloa, että sielun valtaa autuaallinen tunne ja kyyneleet
nousevat silmiin! Tuollaista kauneutta katsellessa saattaa unohtaa koko
tämän matoisen maailman... Katsokaa, siinä on liikuntoa, siinä on
ilmaa, siinä on henkevyyttä!...

-- Kaiken tuon ymmärrän mainiosti, hyvä mies, keskeytti lääkäri, mutta
asian laita on niin, että minä olen perheellinen, täällä juoksentelee
lapsia, käy naisia...

-- Tietysti, jos katsoo asiaa joukon kannalta, myönsi Sasha, silloin
esiintyy tämä suurenmoinen taideteos toisessa valossa... Mutta, herra
tohtori, olkaa ylempänä joukkoa, etenkin kun te kieltäytymällä
loukkaisitte syvästi minua ja äitiäni... Minä olen äitini ainoa
poika... te olette pelastanut henkeni... annamme teille kaikkein
kallisarvoisimman esineen, mikä meillä on... ja... ja minä valitan vain
sitä, ettei teillä ole paria tälle kynttelikölle...

-- Kiitoksia, nuori ystäväni, minä olen erittäin kiitollinen... Sanokaa
terveisiä äidillenne... mutta... ajatelkaa toki, täällä juoksentelee
lapsia, käy naisia... No... jääköön nyt siihen! Eihän teitä saa
käsittämään.

-- Eihän tässä minulle mitään käsittämätöntä olekaan, iloitsi Sasha.
Pankaa tämä kynttelikkö tuohon maljan viereen, se sopii siihen
erinomaisesti. Mutta mikä vahinko, ettei ole sille paria! Mikä vahinko!
Hyvästi nyt, herra tohtori!

Sashan mentyä lääkäri katseli kynttelikköä pitkän aikaa, raapiskeli
korvansa taustaa ja aprikoi.

"Onhan se erinomainen kapine, sitä ei käy kieltäminen", ajatteli hän,
"ja olisipa vahinko heittää se pois... Mutta täällä en minä sitä
myöskään voi pitää... Hm! Siinäpäs vasta tehtävä, jota on vaikea
ratkaista! Entä jos antaisin sen lahjaksi jollekulle?"

Pitkän aikaa aprikoituaan hän muisti hyvän ystävänsä, asianajaja
Yhovin, jolle hän oli velkaa asianajosta.

-- Sehän mainiota, päätti lääkäri. Ystävänä hänen on vaikea ottaa
minulta rahaa; sopii siis mainiosti, että annan hänelle lahjan
korvaukseksi. Sinnepä vien tuon pirun vehkeen! Kaikeksi onneksi hän on
vanhapoika ja viettää hieman kevytmielistä elämää...

Jättämättä asiaa homehtumaan hän kiireimmän kautta pukeutui, otti
kynttelikön ja ajoi asianajaja Yhovin luo.

-- Terve mieheen! huudahti hän tavatessaan asianajajan kotoa. Minä
pistäysin vähäsen... Tulin kiittämään sinua, hyvä veli, vaivoistasi...
Rahasta jollet huoli, niin ota edes tämä kapine... Katsohan, hyvä
veli... Upea laitos!

Nähtyään taideteoksen asianajaja innostui sanomattomasti.

-- Ai, mutta sehän on vasta onnistunut! Hitto vieköön, mitä ne
taiteilijat keksivätkin! Ihmeellistä! Ihastuttavaa! Mistä sinä olet nuo
ihanat neitoset löytänytkin?

Vuodatettuaan ihastuksensa asianajaja katsahti säikähtyen oveen ja
kuiskasi:

-- Vie, hyvä veli, lahjasi pois. En minä voi sitä ottaa...

-- Mikset?... pelästyi lääkäri.

-- No sentähden, että... Täällä käy minun äitini ja asiatuttavani... ja
palvelijanikin tähden hävettäisi...

-- Ei, ei, ei... Älä kieltäydykään!... puheli lääkäri viittilöiden
käsillään. Se olisi sikamaista sinun puoleltasi! Noin taiteellinen
teos... katsohan... siinä on liikuntoa... henkevyyttä... Ei sanaakaan
enää! Sinä loukkaat minua!

-- Jospa olisi edes viikunanlehtiä ripustettu eteen...

Mutta lääkäri viittilöi käsillään kahta kauheammin ja pakeni Yhovin
asunnosta. Tyytyväisenä, kun oli saanut lahjan käsistään, hän ajoi
kotiin.

Hänen mentyään asianajaja katseli kynttelikköä, kosketteli sitä joka
puolelta sormillaan ja, niinkuin lääkärikin, oli ajatella päänsä puhki
ratkaistessaan kysymystä: mitä oli lahjalla tehtävä?

"Onhan se kaunis kapine", tuumaili hän. "Vahinko olisi heittää se pois,
mutta sopimatonta on sitä luonaankaan pitää. Parasta on, että lahjoitan
sen jollekulle... Niin, vienpä sen tänä iltana huvinäyttelijä
Shashkinille. Se velikulta pitää tuollaisesta, ja tänäänhän on sitä
paitsi hänen lahjanäytäntönsä..."

Tuumasta toimeen. Illalla ojennettiin huolellisesti kääritty
kynttelikkö huvinäyttelijä Shashkinille. Pitkin iltaa hyökkäsi
Shashkinin pukuhuoneeseen herroja ihailemaan lahjaa... Koko ajan kuului
pukuhuoneesta hevosen hirnuntaa muistuttavaa naurun rähäkkää. Jos joku
näyttelijättäristä uskalsi Shashkinin ovelle kysymään: "Saako tulla?"
niin heti kuului sisältä Shashkinin käheä ääni:

-- Ei, ei, siskoseni! En ole pukeutunut!

Näytännön loputtua Shashkin tavan takaa kohautteli olkapäitään ja
levitteli käsiään päivitellen:

-- Minne minä tuon vietävän kalun työnnän? Että pitikin nyt asua
yksityishuoneistossa! Ja käyhän luonani näyttelijättäriä! Jospa se
olisi valokuva, jonka voi pistää pöytälaatikkoon!

-- Myökää se, herra Shaskin, neuvoi parturi, joka paraikaa paljasti
huvinäyttelijän päätä peruukeista. Etukaupungissa asuu muuan eukko,
joka ostaa vanhoja pronssiteoksia... Kun ajatte sinne, niin kysykää
Smirnovaa... Hänet tuntee jokainen.

Shashkin seurasikin neuvoa...

Pari päivää myöhemmin lääkäri Koshelkov istui työhuoneessaan tutkien
hartaasti, sormi otsalle painettuna, sappihappoa. Yhtäkkiä ovi aukeni
ja sisään syöksyi Sasha Smirnov. Hän hymyili, säteili ja koko hänen
olemuksensa uhkui onnea... Käsissään hän piti jotakin sanomalehteen
käärittynä.

-- Herra tohtori! hän aloitti hengästyneenä. Kuvitelkaa iloani! Teidän
onneksenne meidän onnistui hankkia pari teidän kyntteliköllenne!...
Äiti on niin onnellinen... Ja minä olen äitini ainoa poika... jonka
hengen te pelastitte...

Ja syvästä kiitollisuuden tunteesta vavisten Sasha laski kynttelikön
lääkärin eteen. Tämä avasi suunsa aikoen sanoa jotakin, mutta ei
sanonutkaan mitään: hänen kielensä ei toiminut.




PARTURISSA


On aamu. Kello ei ole vielä seitsemää, mutta Makar Kusmitsh Blestkinin
parturitupa on jo auki. Isäntä, nuori, noin kaksikymmentäkolmevuotias,
peseytymätön mies, jonka tukka on vahvasti rasvattu ja puku
keikarimainen, siistii huonetta. Oikeastaan siinä ei ole mitään
siistimistä, mutta hän on kuitenkin työstään hiestynyt. Mistä
pyyhkäisee rätillä, mistä raaputtaa sormella tai kopsahuttaa lutikan
seinältä.

Parturitupa on pieni, ahdas, ruokoton. Hirsiseinille liisteröidyt
tapetit muistuttavat kyytimiehen vaalennutta paitaa. Kahden himmeän,
vetisen ikkunan välissä on kapea, nariseva ovipahanen ja sen
ylälaidassa kosteuttaan homehtunut ovikello, joka väräjää ja toisinaan
heikosti soikin ilman vähintäkään syytä. Mutta katsokaahan tuota
kuvastinta, joka tuossa seinällä riippuu! Se vääntää ja kääntää
kasvonne kaikkiin suuntiin mitä säälimättömimmällä tavalla! Tuon saman
kuvastimen edessä leikataan tukkaa ja ajetaan partaa. Pienellä
pöydällä, joka on yhtä pesemätön ja rasvainen kuin Makar Kusmitsh itse,
on koko työkalusto: kammat, sakset, partaveitset, hius- ja
partavoidetta kopeekan arvosta, ihojauhoa kopeekan arvosta, vahvasti
laimennettua hajuvettä kopeekan arvosta. Niin, eipä maksa koko
parturitupa viittätoista kopeekkaa enempää.

Oven päältä kuuluu kivulloisen ovikellon kilahdus ja parturitupaan
astuu vanhanpuoleinen mies lyhyet turkit yllä ja huopasaappaat jalassa.
Hänen päänsä ja kaulansa on kääritty naisten shaaliin.

Tulija on Erast Ivanitsh Jagodov, Makar Kusmitshin risti-isä. Hän on
joskus palvellut konservatorion vahtimestarina, mutta nyt hän asuu
Punaisen lammen [Moskovan pohjoisosassa] luona ja tekee sepän työtä.

-- Makarushka, hyvää huomenta, sinä päivänvaloni! sanoo hän Makar
Kusmitshille, joka on viehättynyt siistimistyöhönsä.

He suutelevat. Jagodov irroittaa shaalin päänsä ympäriltä, tekee
ristinmerkin ja käy istumaan.

-- Pitkä on matka! hän valittaa ähkyen. Ei se ole leikkiä... Punaiselta
lammelta aina Kalugan portille [Moskovan eteläosassa] saakka.

-- Kuinka voitte?

-- Huonosti, poikaseni. Lavantautia olen sairastanut.

-- Mitä sanotte? Lavantautia!

-- Niin, lavantautia. Kokonaisen kuukauden makasin sairaana, luulin jo
kuolevani. Sain jo viimeisen voitelunkin. Nyt lähtee tukka. Lääkäri
käski leikkauttamaan sen. Sanoi uutta ja lujaa kasvavan tilalle.
Ajattelinpa itsekseni että lähden tästä Makarin luo. Mieluimmin
sukulaisen luo kuin jonkun muun. Sukulainen leikkaa paremmin eikä ota
maksua. Olihan matka pitkä, se on totta. Mutta mitäs siitä, tulihan
kävellyksi.

-- Mielelläni leikkaan tukkanne. Olkaa hyvä, tahän!

Makar Kusmitsh kaapaisi jalallaan osoittaen kuvastimen edessä olevaa
tuolia. Jagodov käy istumaan ja alkaa katsella kuvaansa. Hän on
nähtävästi tyytyväinen siihen: kuvastin näyttää hänelle vääntyneen
naaman, kalmukkimaiset huulet, tylpän leveän nenän ja otsan, jossa on
kaksi silmää. Makar Kusmitsh peittää vieraansa valkoisella lakanalla,
jossa on keltaisia täpliä, ja alkaa kirskutella saksillaan.

-- Minä leikkaan siis päänne puti puhtaaksi, kaljuksi, hän sanoo.

-- Tietysti. Puhtaaksi kuin tataarin pää, sileäksi kuin pommi. Sitä
tiheämmäksi kuuluu tukka sitten kasvavan.

-- Mitä tädille kuuluu?

-- Siinähän se menee, entiseen tapaan. Hän oli äskettäin majurin rouvan
luona auttamassa synnytystä. Ruplan sai siitä hyvästä.

-- Vai ruplan. Pitäkäähän korvaanne!

-- Kyllä pidän... Katso ettet haavoita. Ai, koskee. Sinä kiskot hiuksia
päästäni.

-- Ei se mitään. Sitä ei voi meidän työssämme välttää. Entä kuinka Anna
Erastovna jaksaa?

-- Niin, tyttäreni? Hyvin vain. Hän on aina menossa. Viime viikolla,
keskiviikkona, kihlasimme hänet Sheikinin kanssa. Mikset tullut meille
silloin?

Sakset herkesivät kirskumasta. Makar Kusmitsh laskee kätensä alas ja
kysyy peloissaan:

-- Kenet te kihlasitte?

-- Annan.

-- Kuinka se on mahdollista? Kenen kanssa?

-- Prokofi Petrovitsh Sheikinin kanssa. Hänen pikku tädillään on
taloudenhoitajattaan paikka Slatoustenskajakadun varrella. Aika sievä
nainen. Me olemme kaikki hyvin iloisia ja kiitollisia Jumalalle. Viikon
kuluttua ovat häät. Tule silloin meille, niin pidämme hauskaa.

-- Niinkö asia siis on, Erast Ivanovitsh? -- puhuu kalpea Makar
Kusmitsh ihmetellen ja olkapäitään kohautellen. -- Mutta kuinka se voi
olla mahdollista? Se on... se on mahdotonta! Onhan Anna Erastovna...
minähän... minähän pidin hänestä ja aioin... Kuinka se on käynyt
päinsä?

-- Niin se vain on käynyt. Päätimme ja kihlasimme. Hän on kelpo mies.

Kylmä hiki nousee Makar Kusmitshin kasvoille. Hän laskee sakset
pöydälle ja alkaa pyyhkiä nenää kouraansa.

-- Aikomukseni oli... hän toistaa. Se on mahdotonta, Erast Ivanitsh!
Minä... minä rakastan häntä ja olen tarjonnut hänelle sydämeni... Ja
tätikin lupasi... Olenhan minä aina kunnioittanut teitä kuin omaa
isääni... ja leikannut tukkanne aina ilmaiseksi... Olen aina ollut
ystävällinen teitä kohtaan, ja kun isäni kuoli, saitte minulta sohvan
ja kymmenen ruplaa, joita ette ole vielä takaisin antanut. Muistatteko?

-- Miksen muistaisi! Muistanhan minä. Mutta mikä olet sinä sulhaseksi,
Makar? Ethän sinä mikään sulhanen ole! Ei rahaa, ei virkaa, ammatti
mitätön...

-- Onko Sheikin sitten rikas?

-- Sheikin on erään ammattikunnan jäsen ja hänellä on puolentoista
tuhannen ruplan takaus. Niin on. Eikä siinä enää puheet auta, sillä
tehty on tehty. Kyllä se nyt peruuttamatta pysyy, hyvä Makar. Mutta
etsi itsellesi toinen morsian... onhan niitä tyttöjä maailmassa.
Leikkaahan jo! Mitä siinä seisot?

Makar Kusmitsh vaikenee ja seisoo liikkumatta, vetää sitten taskustaan
nenäliinan ja alkaa itkeä.

-- No mitä niitä joutavia suremaan! -- lohduttaa Erast Ivanitsh. --
Heitä jo mielestäsi! Itkeä tuhertaa kuin mikä akka! Leikkaa nyt
toinenkin puoli päätäni ja itke sitten. Ota sakset!

Makar Kusmitsh ottaa sakset, katselee niitä hetken aikaa mitään
ajattelematta ja pudottaa ne pöydälle. Hänen kätensä vapisevat.

-- En voi! hän sanoo. En voi nyt... voimani ovat lopussa! Onneton olen!
Ja onneton on Anna Erastovnakin! Me rakastimme toisiamme, lupauduimme
toisillemme, mutta pahat ihmiset erottivat meidät säälittä. Menkää
matkoihinne, Erast Ivanovitsh! Minä en voi sietää teitä!

-- No sitten palaan huomenna takaisin, hyvä Makar. Huomenna kai
leikkaat loputkin.

-- Hyvä on.

-- Rauhoitu nyt vain. Tulen sitten huomenna varhain aamulla.

Toinen puoli Erast Ivanitshin päätä on leikattu puti puhtaaksi, niin
että hän on kuin pakkotyöläinen. Onhan kiusallista jäädä sellaiseksi,
mutta minkä sille mahtaa. Hän käärii päänsä ja kaulansa shaaliin ja
lähtee parturituvasta.

Jäätyään yksin Makar Kusmitsh istuutuu ja itkeä tillittää hiljaa.

Jo varhain seuraavan päivän aamulla tulee Erast Ivanitsh takaisin.

-- Mitä haluatte? kysyy Makar Kusmitsh häneltä kylmästi.

-- Leikkaahan, hyvä Makar, pääni valmiiksi. Puoli päätä jäi vielä
kesken.

-- Olkaa hyvä ja maksakaa ensin. Ilmaiseksi en leikkaa.

Sanaakaan sanomatta Erast Ivanitsh lähtee matkoihinsa. Vielä tänäkin
päivänä on hänen tukkansa toisella puolella päätä pitkää, toisella
lyhyttä. Tukan leikkuuta maksua vastaan hän pitää ylellisyytenä ja
siksipä hän yhä odottaa, että leikattu puoli päätä kasvaisi toisen
tasalle. Siinä asussa hän tyttärensä häissäkin huvitteli.




HERRA POSTIMESTARIN LUONA


Me hautasimme tuonaan vanhan postimestarimme, herra Sladkopertsevin,
nuoren vaimon. Kätkettyämme kaunottaren maan poveen me esi-isäimme
tavan mukaan palasimme vainajan asuntoon, herra postimestarin luo,
"muistelemaan" vainajaa.

Kun pannukakut oli tuotu pöytään, alkoi leskivanhus itkeä katkerasti ja
sanoi:

-- Kuinka punaposkisia nuo pannukakut ovat, ihan kuin vaimo vainajani
posket. Ja niin sieviä sitten!

-- Niin, myönsivät toiset, teidän vaimonne oli todellakin kaunotar...
Kerrassaan mallikelpoinen nainen!

-- Niin oli, niin oli... Jokainen, joka hänet näki, ihmetteli... Mutta
hyvä herrasväki, minä en rakastanut häntä hänen kauneutensa enkä hyvän
sydämensä tähden. Nämä kaksi ominaisuutta ovat luontaisia kaikille
naisille ja verraten tavallisia tässä maailmassa. Minä rakastin häntä
erään toisen henkisen ominaisuuden tähden. Rakastin vainajaa -- suokoon
Jumala hänelle taivaan ilot -- siitä syystä, että hän, vaikka olikin
vilkas ja leikkisä, oli kuitenkin miehelleen uskollinen. Hän oli
uskollinen minulle huolimatta siitä, että oli ainoastaan kahdenkymmenen
vuoden ikäinen, kun minä sitä vastoin kohta täytän kuusikymmentä. Hän
oli uskollinen minulle, ukolle!

Diakonipappi, joka aterioi kanssamme, ilmaisi merkitsevällä
yskähdyksellä epäilyksensä.

-- Te ette usko, vai kuinka? kääntyi leski hänen puoleensa.

-- No eipä nyt juuri, etten uskoisi... sai diakoni neuvottomana
sanotuksi, mutta muuten... Nuoret rouvat ovat nykyjään liian... tuota
noin... rendez-vous, sauce, provincial...

-- Te epäilette, mutta minä voin näyttää sen toteen. Minä ylläpidin
hänen uskollisuuttaan erilaisin, niin sanoakseni strategisin keinoin,
joten hän oli ikäänkuin linnoitettu. Tämän viisaan menettelyni johdosta
vaimoni ei voinut pettää minua ainoassakaan tapauksessa. Minä käytin
viekkautta suojellakseni aviovuodettani. Minä tiedän tehoavat sanat,
niin -- äläpäs, rauhassa saan nukkua mitä uskollisuuteen tulee...

-- Mitkä ihmeen sanat ne ovat sitten?

-- Aivan yksinkertaiset. Minä levitin kaupungilla ilkeän huhun. Te
olette sen varmaankin kuulleet. Sanoin jokaiselle: "Minun vaimoni
Aljona on suhteissa poliisimestari Ivan Alekseits Salihvatskin kanssa."
Ne sanat tepsivät. Eipä uskaltanut yksikään seurustella Aljonan kanssa,
sillä poliisimestarin viha piti loitolla. Kun näkivät vaimoni, niin
kyllä pötkivät matkoihinsa, jottei poliisimestari vain mitään pahaa
voisi heistä ajatella. He-he-he! Sen piikkipartaisen epäjumalan kanssa
kun tekemisiin joudut, niin ei pidä sinulla enää ilon päivää oleman.
Puolisen tusinaa protokollia hän tuossa tuokiossa kyhää pelkästään
rikkomuksista terveyssääntöjä vastaan. Sattuu esimerkiksi näkemään
sinun kissasi kadulla, niin protokollan tekee, niinkuin kissa muka
olisi mikään irrallaan kuljeksiva nautaeläin.

-- Eikö vaimonne siis ollutkaan suhteissa poliisimestarin kanssa?
kysyimme ihmetellen.

-- Ei, se oli vain minun viekkauttani... He-he-he!.. Niin, niin, te
nuoret miehet, enkö vetänytkin teitä kaikkia nenästä? Sehän siinä niin
lystikästä olikin!

Seurasi parisen minuuttia kestävä äänettömyys. Me istuimme sanaakaan
hiiskumatta ja harmittelimme ja häpesimme sitä, että tuo lihava,
punanenäinen ukko oli niin sukkelasti petkuttanut meitä.

-- No, Jumala suokoon, että joutuisitte uusiin naimisiin! murahti
diakoni.




IHANA VANDA


Ihana Vanda eli, kuten hänen nimensä oli passissa, kunniallinen
kansalainen Nastasia Kanavkina oli juuri päästetty sairaalasta. Hän ei
ollut vielä koskaan ollut niin vaikeassa asemassa kuin nyt: asunnotta
ja rahatta. Miten olla? Ensi työkseen hän läksi panttilainakonttoriin
ja panttasi siellä turkoosikivellä koristetun sormuksensa -- ainoan
arvoesineensä. Sormuksesta annettiin rupla, mutta -- mitä ruplalla
ostat? Et saa sillä muodikasta lyhyttä nuttua, et korkeata hattua, et
kuparinruskeita puolikenkiä ja ilman näitä esineitä Vanda tunsi itsensä
ikäänkuin alastomaksi. Hänestä tuntui siltä, etteivät ainoastaan
ihmiset, vaan vieläpä hevoset ja koiratkin katselivat häntä ja hänen
pukunsa yksinkertaisuutta. Ja Vanda ajatteli vain pukeutumista, kysymys
siitä, mitä hän söisi ja missä viettäisi yönsä, ei huolestuttanut häntä
nimeksikään.

"Jospa tapaisin nyt jonkun tutun miehen..." ajatteli hän. "Ottaisin
häneltä rahaa... Minulta ei yksikään kiellä, sillä..."

Mutta tuttuja miehiä ei näkynyt. Illalla heitä ei ole vaikea tavata
"Renaissancessa", mutta sinne ei päästetä tässä yksinkertaisessa
puvussa ja ilman hattua. Mitä tehdä? Pitkän aikaa tuskiteltuaan, kun
käveleminen, istuskeleminen ja ajatteleminen jo alkoi kyllästyttää,
Vanda päätti koettaa viimeistä keinoa: poiketa suorastaan jonkun tutun
miehen luo hänen kotiinsa ja pyytää rahaa.

"Mutta kenen luokse menisin?" tuumi hän. "Mishkan luo ei sovi mennä,
hän on perheellinen... Se punapartainen ukko on paraikaa virassaan..."

Vandan mieleen muistui hammaslääkäri Finkel, kristinuskoon kääntynyt
juutalainen, joka noin kolme kuukautta sitten oli lahjoittanut hänelle
rannerenkaan ja jonka päähän Vanda kerran illallisilla saksalaisessa
klubissa oli kaatanut lasillisen olutta. Hän ilostui nyt
sanomattomasti, kun muisti tämän Finkelin.

"Hän antaa varmaan, jos vain on kotona..." ajatteli Vanda mennessään.
"Mutta jollei hän anna, niin lyön siellä kaikki lamput rikki."

Kun hän saapui hammaslääkärin ulko-oven eteen, hän oli jo
selvillä siitä, miten hän menettelisi: hän juoksee nauraen portaita
ylös, rientää samaa menoa lääkärin työhuoneeseen ja vaatii
kahtakymmentäviittä ruplaa... Mutta kun hän oli soittamaisillaan
ovikelloa, tämä suunnitelma ikäänkuin itsestään katosi mielestä. Vanda
alkoi arkailla ja tuli levottomaksi, mitä hänelle ei ollut koskaan
vielä tapahtunut. Hän oli rohkea ja kursailematon vain juopuneessa
seurassa, mutta nyt, yllään yksinkertainen puku ja tehtävänään
tavallinen avunpyyntö, hän tunsi itsensä araksi ja sorretuksi. Häntä
hävetti ja peloitti.

"Ehkä hän on unohtanut minut..." ajatteli Vanda uskaltamatta soittaa
ovikelloa. "Ja kuinka voin mennä hänen luokseen tällaisessa puvussa?
Niinhän olen kuin kerjäläinen tai vaivainen..."

Hän soitti epäröiden.

Oven takaa kuului askelia; se oli ovenvartija.

-- Onko tohtori kotona? kysyi Vanda.

Nyt hän toivoi, että ovenvartija olisi vastannut "ei", mutta vastauksen
asemesta tämä päästi hänet eteiseen ja auttoi palttoon hänen yltään.
Portaat olivat hänen mielestään komeat ja loistavat, mutta kaikesta
komeudesta pisti hänen silmäänsä etenkin suuri kuvastin, josta hän näki
köyhästi puetun naisen ilman korkeata hattua, ilman muodikasta nuttua
ja ilman kuparinruskeita puolikenkiä. Ja Vandan mielestä oli
kummallista, että hän häpesi ja menetti kaiken rohkeutensa ja
röyhkeytensä nyt, kun hän oli köyhästi puettu ja neulojattaren tai
pesijättären näköinen, eikä hän ajatuksissaan nimittänyt itseään enää
Vandaksi, kuten ennen, vaan Nastasia Kanavkinaksi...

-- Olkaa hyvä! sanoi sisäkkö, joka opasti hänet lääkärin työhuoneeseen.
Tohtori tulee kohta... Istukaa.

Vanda istuutui pehmeään nojatuoliin. "Sanon hänelle: antakaa lainaksi!"
ajatteli hän. "Sopiihan minun sanoa niin, koska hän tuntee minut. Kunpa
vain tuo sisäkkö poistuisi täältä siksi aikaa. Hänen läsnäollessaan on
niin vaikea... Miksi hänen pitääkin seistä siinä?"

Noin viiden minuutin kuluttua avautui ovi ja sisään astui Finkel,
pitkä, tummaihoinen juutalainen, jolla oli pulleat posket ja muljakkaat
silmät. Posket, silmät, vatsa, leveät lanteet -- kaikki oli hänestä
niin hyvin syötettyä, vastenmielistä, tylyä. "Renaissancessa" ja
saksalaisessa klubissa hän oli tavallisesti hauskalla tuulella, tuhlasi
paljon rahaa naisten tähden ja sieti kärsivällisesti heidän kujeitaan
(esimerkiksi, kun Vanda kaatoi kerran olutta hänen päähänsä, niin hän
vain hymyili ja uhkasi sormellaan). Mutta nyt hän oli yrmeän, unisen
näköinen, hänen katseensa oli arvokas ja kylmä ja hän pureksi jotakin.

-- Mitä asiaa teillä on? kysyi hän katsomatta Vandaan.

Vanda katsoi sisäkköä, jonka kasvoilla oli vakava ilme, Finkelin
täysinäistä vartaloa -- tämä nähtävästi ei tuntenut häntä -- ja
punastui...

-- Mitä asiaa teillä on? toisti hammaslääkäri ärtyisemmin kysymyksensä.

-- Ham... Hammasta pakottaa... mutisi Vanda.

-- Vai niin... Mitä hammasta?

Vanda muisti, että eräässä hampaassa oli kolo.

-- Oikealla alhaalla... hän vastasi.

-- Hm!.. Avatkaa suunne.

Finkel rypisti kulmakarvojaan, pidätti hengitystään ja alkoi
tarkastella kipeätä hammasta.

-- Koskeeko? kysyi hän kaivaen hammasta jollakin raudalla.

-- Koskee... valehteli Vanda. -- "Jos minä huomauttaisin," ajatteli
hän, "niin kyllä hän aivan varmaan tuntisi minut... Mutta... tuo
sisäkkö! Miksi hän seisoo siinä?"

Niinkuin höyryveturi puhalsi Finkel yhtäkkiä Vandaa päin kasvoja ja
sanoi:

-- Minä en kehoita teitä paikkauttamaan sitä... Teillä ei ole mitään
hyötyä siitä hampaasta enää...

Kaiveltuaan vielä vähäsen hammasta ja tahrittuaan Vandan huulet ja
ikenet tupakkaisilla sormillaan hän pidätti taas hengitystään ja pisti
suuhun jonkin kylmän esineen... Vanda tunsi yhtäkkiä kauheata kipua,
huudahti ja tarttui Finkelin käteen.

-- Ei mitään, ei mitään... mutisi hammaslääkäri. Älkää peljätkö... Ei
teillä olisi siitä hampaasta kuitenkaan mitään hyötyä ollut. Pitää olla
urhoollinen...

Ja verisissä tupakkaisissa sormissa Vanda näki nyt irti kiskotun
hampaansa. Sisäkkö astui hänen luokseen ja piti sylkiastiaa hänen
suunsa edessä.

-- Huuhtokaa kotona suunne kylmällä vedellä... sanoi Finkel, niin kyllä
verenvuoto lakkaa...

Hammaslääkäri seisoi hänen edessään kuin henkilö, joka odottaa, että
hänet jätettäisiin rauhaan...

-- Hyvästi... virkkoi Vanda kääntyen oveen päin.

-- Hm!.. Mutta kuka maksaa minulle työstäni? kysyi Finkel
leikillisesti.

-- Ah, niin... muisti Vanda, punastui ja antoi juutalaiselle ruplan,
jonka oli saanut turkoosikivellä koristetusta sormuksestaan.

Astuessaan kadulle Vanda häpesi entistä enemmän, mutta nyt hän ei enää
hävennyt köyhyyttään. Hän ei enää huomannut sitä, ettei hänellä ollut
korkeata hattua eikä muodikasta päällysnuttua. Hän kulki katua pitkin
sylkien verta ja jokainen punainen läiskä puhui hänelle hänen
elämästään, huonosta raskaasta elämästä, niistä loukkauksista, joita
hänen oli täytynyt sietää ja joita hän saisi sietää huomenna, viikon
kuluttua, vuoden perästä, koko ikänsä aina hautaan saakka...

-- Kuinka kauheata tämä on! kuiskasi hän. Kuinka kamalaa, hyvä Jumala!

Mutta seuraavana päivänä ihana Vanda tanssi jo "Renaissancessa." Hänen
päässään oli suuren suuri punainen hattu, yllään muodikas nuttu ja
jaloissaan kuparinruskeat puolikengät. Eräs nuori, Kasanista saapunut
kauppias kestitsi häntä.




KAMELEONTTI


Poliisitarkastaja Osthumjelov astuu kauppatorin poikki yllään uusi
virkapuku ja kädessään mytty. Hänen jäljessään marssii punatukkainen
poliisi kantaen koria, joka on täpö täynnä takavarikkoon otettuja
karviaismarjoja. Ympärillä on hiljaista... Torilla ei näy ainoatakaan
sielua... Myymäläin ja juomalain avoimet ovet törröttävät alakuloisesti
maailmaan kuin nälkäiset kidat; niitten edustalla ei ole edes
kerjäläisiä.

-- Vai tulet sinä tänne puremaan, kirottu peto! kuulee Osthumjelov
yhtäkkiä huudon. Pojat, ottakaa se kiinni! Ei pureminen ole nykyjään
luvallista! Ota kiinni! Kuuletkos!...

Kuuluu koiran vingahduksia. Osthumjelov katsoo sinne päin ja näkee
koiran kolmella jalalla laukaten ja taakseen vilkuillen juoksevan
kauppias Pitshuginin halkopihasta kadulle. Sen jäljessä ryntää mies,
jonka liivit on auki ja jonka yllä on tärkkelöity pumpulipaita. Hän
juoksee etunojassa koiraa tavoittaen, mutta kompastuu ja kaatuu
pitkälleen maahan saaden koiran toisesta takajalasta kiinni. Kuuluu
taaskin koiran vingahduksia ja huuto: "Älkää päästäkö karkuun!"

Myymälöistä alkaa näkyä unisia naamoja ja pian, ikäänkuin maasta
kasvaen, kokoontuu halkopihan edustalle väkeä.

-- Sitä epäjärjestystä, teidän ylhäisyytenne!.. huomauttaa poliisi.

Otshumjelov kääntyy vasemmalle ja astuu väkijoukon luo. Hän näkee
yllämainitun miehen seisovan aivan halkopihan portin luona ja oikea
käsi kohotettuna näyttävän väkijoukolle veristä sormeaan. Hänen
puolihumalaisilla kasvoillaan on ikäänkuin kirjoitettuna: "Kyllä minä
sinulle näytän... senkin rakki!" ja sormikin on kuin mikäkin
voitonmerkki pystyssä. Otshumjelov tuntee miehen; hän on kultaseppä
Hrjukin. Keskellä väkijoukkoa istuu etujalkojaan haarittaen ja koko
ruumis vavisten tämän sekamelskan aiheuttaja -- nuori kapeakuonoinen
vinttikoira, jolla on keltaisia täpliä selässä. Sen vetisistä silmistä
kuvastuu pelko ja kauhu.

-- Mitäs täällä nyt?... kysyy Otshumjelov tunkeuduttuaan väkijoukon
keskelle. Mitä tämä on? Kuka täällä äsken huusi?...

-- Kun minä, teidän ylhäisyytenne, tulen ketään häiritsemättä tänne...
aloittaa Hrjukin yskien kouraansa -- hakemaan puita Mitri Mitritshilta,
niin yhtäkkiä karkaa tuo peto syyttä suotta minun sormeeni kiinni...
Sentähden minä vaadin vahingonkorvausta, sillä työni on hyvin tarkkaa
enkä minä voi ehkä kokonaiseen viikkoon liikuttaa tätä sormeani saati
sitten tehdä työtä sillä... Eihän seiso missään laissakaan, teidän
ylhäisyytenne, että täytyy antaa koiran purra itseään... Jos noin vain
tässä jokainen näykkimään rupee, niin parasta olisi silloin pysyä
poissa tästä maailmasta...

-- Hm!... Hyvä on... sanoo Otshumjelov arasti rykäisten kurkkuaan ja
liikutellen kulmakarvojaan. Hyvä... Kuka on tämän koiran omistaja? Minä
en jätä asiaa silleen. Kyllä minä opetan ihmisiä pitämään koiransa
kurissa! On aika vihdoinkin kiinnittää huomio sellaisiin herroihin,
jotka eivät tahdo noudattaa määräyksiä! Kun he saavat kerran rakistaan
maksaa aika sakon, niin sen minä sanon, että kyllä he sitten tietävät,
mitä koirien ja muitten elukkain ympäri juoksenteleminen merkitsee!
Näytänpä heille kuin näytänkin!... Jeldyrin, -- tarkastaja kääntyy
poliisin puoleen, -- ota selvä, kenen tämä koira on ja tee pöytäkirja!
Mutta koira on tapettava! Ja heti paikalla! Se on varmaankin
raivohullu... Kenen tämä koira on, kysyn minä? -- Kenraali Shigalovin?
Hm!.. Jeldyrin, otappas palttoo yltäni... On niin sietämättömän lämmin!
Kai siitä kohta sataa... Mutta sitä en saata käsittää, -- kääntyy
Otshumjelov kultaseppä Hrjukinin puoleen, -- kuinka se on voinut sinua
purra? Eihän se ylety edes sormeesi saakka? Noin pieni se on ja sinä
olet tuollainen hongankolistaja! Luultavasti olet repinyt sormesi
jossakin naulassa ja sitten on päähäsi pälkähtänyt panna syy koiran
niskaan. Kyllä sinut tunnetaan, lurjus!

-- Teidän ylhäisyytenne, hän on aivan varmaan pitänyt sikaria koiran
kuonon edessä ja usuttanut sitä, jolloin tämä, tietysti, on
puraissut... Hassu mies, teidän ylhäisyytenne!

-- Valehtelet, senkin irvihammas! Kun et ole nähnyt, niin älä tule
tänne valehtelemaan! -- Hänen ylhäisyytensä on viisas herra ja
ymmärtää, milloin joku valehtele tai puhuu omantuntonsa mukaan,
niinkuin Jumalan edessä... Jos minä valehtelen, niin tuomitkoon tuomari
minut... Hänen laissaan seisoo, että me tähän maailman aikaan olemme
kaikki tasa-arvoisia... Ja minulla itselläni on veli, joka on
santarmi... jos sen tietää tahdotte...

-- Älä siinä nyt enää!...

-- Ei tuo sittenkään ole kenraalin koiria... -- huomauttaa poliisi
syvämietteisesti. -- Kenraalilla ei ole tuollaisia. Hänellä on
enimmäkseen lintukoiria...

-- Tiedättekö sen varmasti?

-- Varmasti, teidän ylhäisyytenne...

-- Niin, tiedänhän minäkin sen. Kenraalilla on kalliita rotukoiria,
mutta tuo on -- piru ties mikä! Noin ruma karvaltaan ja
pahannäköinen... inhoittava elukka... Kuka viitsiikin pitää
tuollaista?!... Kyllä se on typerä! Joutuisipa tuollainen koira
Pietariin tai Moskovaan, niin tiedättekö, kuinka sen kävisi? Siellä ei
välitetä laista, vaan silmänräpäyksessä -- henki pois! Sinä, Hrjukin,
olet kärsinyt vahingon, sinun pitää siis vaatia korvausta... Täytyy
opettaa heitä! On aika...

-- Ehkä se sittenkin on kenraalin koira... aprikoi poliisi itsekseen,
mutta äänekkäästi. Eihän sen kuonoon ole kirjoitettu... Äskettäin näin
hänen pihallaan tuollaisen.

-- Aivan varmaan se on kenraalin! kuuluu ääni joukosta.

-- Hm!... Jeldyrin, paneppas palttoo ylleni... Tuuli on käynyt
koleaksi... Viluttaa... Vie se, Jeldyrin, kenraalin luo ja kysy sieltä.
Sano, että minä olen löytänyt ja lähetin... Ja sano, etteivät päästäisi
kadulle. Se on ehkä hyvinkin kallis koira, ja jos jokainen sika alkaa
sitä sikarilla kuonoon tökätä, niin ei kestä kauan, ennenkuin se
menettää vainunsa. Koira on hento luontokappale... Ja sinä lurjus,
laske kätesi alas! Mitä näyttämistä tuossa tyhjässä sormessa on?! Itse
olet syypää!..

-- Kenraalin kokki menee tuolla... kysytään häneltä... Hei, Prohor!
Tulehan tänne, hyvä mies! Katsoppas tuota koiraa... Onko se teidän?

-- Kylläpäs keksitkin! Eihän meillä ikinä ole tuollaisia ollut!

-- Ei siinä ole mitään epäilemistäkään, sanoi Otshumjelov. Se on
juoksukoira! Eipä kannata siis asiasta sen kauempaa keskustella... Kun
minä sanon, että se on juoksukoira, niin se on juoksukoira... Ottakaa
se hengiltä, siinä kaikki!

-- Ei se meidän ole, jatkaa kokki Prohor. Se on kenraalin veljen, joka
saapui meille aivan äskettäin. Meidän kenraalimme ei pidä
vinttikoirista, mutta hänen veljensä pitää niistä kovasti...

-- Onko herra kenraalin veli saapunut kaupunkiin? Vladimir Ivanitsh?
kysyy Otshumjelov ja myötätuntoinen hymy leviää hänen kasvoilleen.
Hyvänen aika, enhän minä sitä tiennytkään! Hän on kaiketikin saapunut
vierailemaan?

-- Vierailemaan...

-- Hyvänen aika... Tuli kai ikävä herra veljeään... Ja minä kun en sitä
tiennyt! Vai hänen koiransa tämä siis on? Sehän on hauska... Ota se
Jeldyrin... Se ei ole hullumman näköinen... Ja niin vikkelä,...
Yhtäkkiä oli puraissut tuota miestä sormeen! Ha-ha-ha?... No...
miksikäs se noin vapisee? Rrr... Rr... Se taitaa olla vihainen, tuo
pikku paholainen...

Kokki Prohor kutsui koiran luokseen ja poistui sen kanssa halkopihan
luota. Väkijoukko nauraa hohottaa Hrjukinille.

-- Kyllä minä sinulle pian näytän! -- uhkaa Otshumjelov häntä ja
kääriytyneenä viittaansa jatkaa matkaa kauppatorin poikki.




HOTELLISSA


-- Kuulkaa, isäntä! -- huusi huoneessa N:o 47 asuva vihasta punoittava
ja räiskähtelevä everstinrouva Nashatyrina hotellin isännälle. Antakaa
minulle toinen huone, muuten minä lähden tästä kirotusta hotellista
iäksi päiviksi! Tämä on kuin mikä luola! Minulla on täysikasvuisia
tyttäriä ja täällä kuulee yöt päivät vain iljettävyyksiä puhuttavan!
Mitä se sellainen on? Yöt ja päivät! Toisinaan laskettaa mies tuolla
seinän takana sellaista roskaa, että ihan täytyy korvat sulkea. Puhuu
kuin issikka! Onpa hyvä, etteivät minun tyttäreni siitä toki mitään
ymmärrä, sillä muuten ei auttaisi muu kuin juosta kadulle... Nyt
paraikaakin kuuluu se siellä mörisevän! Voitte itse kuunnella!

-- Mutta minäpä muistan, veli hyvä, vielä paremman jutun, kuului matala
käheä ääni viereisestä huoneesta. Muistatko luutnantti Drushkovia? No
niin, tämä sama Drushkov lennätti kerran biljardipallon nurkkaan ja
nosti samalla tapansa mukaan jalkansa korkealle ilmaan... Yhtäkkiä
kuului Rrrr! Luultiin ensin, että hän oli reväissyt veran halki
biljardipöydältä, mutta kun tarkemmin katsottiin, olivat hänen housunsa
hajonneet! Niin korkealle oli se peto potkaissut, ettei enää eheää
saumaa löytynyt! Ha-ha-haa! Ja siinä oli naisiakin läsnä... muitten
muassa sen viinalle löyhkäävän aliluutnantti Okurinin rouva... Okurin
raivostui, kun hän kehtasi käyttäytyä niin säädyttömästi hänen rouvansa
läsnäollessa? Mutta sana sanasta... tunnethan sinä meikäläiset!...
Okurin lähettää sekundanttinsa Drushkovin luo, mutta tämä ei ollutkaan
tyhmä, vaan vastasi... ha-ha-ha... vastasi: "Älköön lähettäkö minun
luokseni sekundanttejaan, vaan sen räätälin luo, joka on neulonut minun
housuni. Räätälihän tässä on vikapää!" Ha-ha-ha!...

Lilja ja Miia, everstinrouvan tyttäret, jotka istuivat ikkunan luona
tukien pulleita poskiaan pienillä nyrkeillänsä, loivat vetistyneet
silmänsä alas ja punastuivat.

-- Nyt sen kuulitte! jatkoi rouva Nashatyrina kääntyen hotellin isännän
puoleen. Ja tämä ei ole mielestänne mitään? Minä olen everstin rouva,
hyvä herra! Minun mieheni on sotapäällikkö. Minä en salli, että melkein
minun läsnäollessani joku vosikka puhuu mokomia ruokottomuuksia!

-- Armollinen rouva, hän ei ole vosikka, vaan kapteeni Kikin... Hän on
aatelissukua...

-- Jos hän on siinä määrin unohtanut aatelisen syntyperänsä, että puhuu
kuin vosikka, niin hän ansaitsee sitäkin suurempaa ylenkatsetta!
Sanalla sanoen, älkää jutelko liikoja, vaan suvaitkaa ryhtyä
toimenpiteisiin!

-- Mutta mitä minä sille mahdan, armollinen rouva? Te yksin ette
valita, vaan kaikki valittavat. Mutta mitä minä voin hänelle tehdä? Jos
astun hänen huoneeseensa ja kehoitan häntä olemaan siivosti sanoen:
"Hannibal Ivanovitsh! Pelätkää toki edes Jumalaa! Tämä on hävytöntä!"
niin hän heti uhkaa minua nyrkillä ja huutaa: "Tahdotko selkääs?!" tai
jotain siihen tapaan. Se on kerrassaan inhoittavaa! Herättyään aamulla
hän saattaa alusvaatteissaan -- suokaa anteeksi -- lähteä ujostelematta
kävelemään pitkin käytävää. Milloin taas saattaa juovuspäissään siepata
revolverinsa ja ruveta ampumaan seiniin. Päivällä hän ajaa viinaa
nahkaansa ja yöllä pelaa korttia kuin vimmattu... Ja kortinpeluu
päättyy usein tappeluun... Minua ihan toisten vieraitten tähden
hävettää hänen käytöksensä!

-- Miksette sano irti mokomaa heittiötä?

-- Ei häntä savuttamallakaan saa lähtemään! Kolmen kuukauden vuokran
hän on meille jo velkaa, mutta me emme enää hänen velastaankaan
välittäisi, jos vain pääsisimme hänestä eroon... Onhan hänet tuomittu
lähtemään huoneestaan. Mutta hän on vedonnut ylempiin oikeuslaitoksiin
ja pitkittää asiaa sillä tavoin... Surullista se vain on! Ja millainen
mies hän on! Nuori, kaunis, lahjakas... Kun hän on selvällä päällä,
niin ei sen parempaa ihmistä ole. Tässä eräänä päivänä hän ei maistanut
tippaakaan ja koko päivän istui siivosti kotona kirjoitellen kirjettä
vanhemmilleen.

-- Niitä surkuteltavia vanhempia! huoahti everstin rouva.

-- Niin... surkuteltavia tosiaankin... Eipä olisi hauskaa, jos oma
poika noin huonosti eläisi. Kaikki haukkuvat häntä, kaikista
hotelleista käsketään lähtemään pois eikä kulu yhtäkään päivää, ettei
häntä mainittaisi johonkin häväistysjuttuun sekaantuneena. Surullista!

-- Vaimo parka! huoahti everstinrouva.

-- Hän on, armollinen rouva, vaimoton. Jos hän yksinkin ehjin nahoin
selviää tämän maailman menosta, niin kiittäköön Jumalaa!...

Everstinrouva rupesi astelemaan pitkin huonetta.

-- Naimatonko, sanoitte? kysyi hän.

-- Niin naimaton, armollinen rouva.

Everstinrouva jatkoi astelemistaan ja ajatteli kotvan aikaa.

-- Hm!... Naimaton... puhui hän ajatuksissaan. Hm!... Lilja ja Miia,
älkää istuko ikkunan edessä -- siellä vetää! Mikä vahinko! Mies on
nuori ja niin turmeltunut. Ja onkos se ihme, kun ei hänellä ole hyvää
hoitoa... Ei ole äitiä, joka... Ei vaimoa... Niinhän se on... Olkaa
niin hyvä, -- jatkoi everstinrouva ystävällisesti, kun oli hetken aikaa
jotakin miettinyt, -- ja menkää hänen luokseen pyytämään minun
nimessäni, että hän ei suvaitsisi puhua niin vapaasti... Sanokaa:
everstinrouva Nashatyrina pyysi... Ja sanokaa, että asun tyttärieni
kanssa; n:ssa 47... että olen saapunut maatilaltani...

-- Kyllä sanon.

-- Sanokaa siis: everstinrouva tyttärineen. Tulkoon sitten pyytämään
anteeksi... Me olemme päivällisen jälkeen aina kotona. Ah, Miia, sulje
ikkuna!

-- Mitä te, äiti, välitätte moisesta irstailijasta? kysyi Lilja
pitkäveteisesti isännän poistuttua. Kylläpä löysitte kenet kutsua
vieraaksi! Juopon, räyhääjän!

-- Ah, älä puhu, ma chère!... Te puhutte aina noin ja... ja siinä nyt
istutte! Olkoon hän millainen hyvänsä, ei häntä silti pidä halveksia...
Jokaisella rikkaruohollakin on merkityksensä tässä maailmassa... Kuka
tietää, huoahti everstinrouva huolekkaasti, ehkä tässä on teidän
kohtalonne kysymyksessä. Pukeutukaahan nyt joka tapauksessa...




MIKÄ ILO


Oli sydänyö.

Innostuneena, tukka pystyssä, syöksyi Dmitri Kuldarov vanhempainsa
asuntoon ja juoksi yhtä painoa huoneitten läpi. Vanhemmat olivat
paraikaa menossa levolle. Sisar oli jo vuoteessa ja luki erään romaanin
viimeistä sivua. Veljet, jotka olivat lukiolaisia, nukkuivat.

-- Mistä sinä nyt? ihmettelivät vanhemmat. Mikä sinun on?

-- Oh, älkää kysykö! Sitä en olisi odottanut. Enpä totta tosiaan olisi
sitä odottanut! Se on... se on kerrassaan uskomatonta!

Dmitri räjähti nauramaan ja istahti nojatuoliin, sillä niin onnellinen
hän oli, ettei pysynyt pystyssä omilla jaloillaan.

-- Se on uskomatonta! Ette saata kuvitellakaan! Sisar hypähti
vuoteestaan ja heitettyään peitteen ylleen meni veljensä luo.
Lukiolaiset heräsivät.

-- Mikä sinun on? Sinä olet niin kummallisen näköinenkin.

-- Se on ilosta kaikki, äiti hyvä? Nyt tuntee koko Venäjä minut! Koko
Venäjä! Ennen ainoastaan te tiesitte, että tässä maailmassa elää muuan
kolleegiregistraattori Dmitri Kuldarov, mutta nyt koko Venäjä sen
tietää! Hyvä Jumala!

Dmitri ryntäsi seisoalleen, juoksi pitkin huoneita ja istuutui sitten
taas.

-- Mitä sitten on tapahtunut? Puhu järkevästi!

-- Te elätte kuin villit eläimet, ette lue sanomalehtiä ettekä seuraa
aikaanne, ja sanomalehdissä on kuitenkin niin paljon ihmeellisiä
asioita! Jos jotakin tapahtuu, heti kaikki tiedetään, mikään ei
voi pysyä salassa! Kuinka minä olen onnellinen! Hyvä Jumala!
Sanomalehtiinhän painetaan vain kuuluisista henkilöistä, ja nyt ovat
sinne minustakin painaneet!

-- Mitä sinä?... Mihin?...

Isä kalpeni. Äiti loi katseensa jumalankuvaan ja teki ristinmerkin.
Lukiolaiset kiipesivät sängystä ja loikkasivat lyhyissä yöpaidoissaan
vanhemman veljensä luo.

-- Niin juuri! Minusta on painettu sanomalehtiin! Nyt tuntee koko
Venäjä minut! Kuulkaahan, äiti, pankaa tämä numero talteen, niin saamme
sitä tulevaisuudessa lueskella. Katsokaa!

Dmitri veti sanomalehden taskustaan, ojensi sen isälleen ja osoitti
sormellaan kohtaa, joka oli merkitty sinisellä värikynällä.

-- Lukekaa!

Isä pani silmälasit nenälleen.

-- No, lukekaa nyt!

Äiti katsoi taas jumalankuvaan ja teki ristinmerkin. Isä yski ja alkoi
lukea: "29 päivänä joulukuuta kello 11 illalla kolleegiregistraattori
Dmitri Kuldarov"...

-- Näettekö nyt? Eteenpäin!... "kolleegiregistraattori Dmitri Kuldarov,
astuessaan ulos Pienen Sepänkadun varrella Kosihinin talossa
sijaitsevasta olutanniskelusta ja ollen päihtynyt"...

-- Niin olin ja Semjon Petrovitsh myöskin... Kaikki on tarkoin
kerrottu. Jatkakaa! Eteenpäin! Kuunnelkaa nyt!

... "ja ollen päihtynyt kompastui ja kaatui Durykinin kylästä
Juhnovskin kihlakunnasta kotoisin olevan vosikan, Ivan Drotovin,
hevosen alle. Säikähtynyt hevonen juoksi Kuldarovin yli ja veti hänen
ylitsensä reenkin, jossa istui toisen gildin moskovalainen kauppias
Stepan Lukov. Sitten se läksi laukkaamaan katua pitkin, kunnes eräs
talonmies sai sen kiinni. Kuldarov, joka oli tajuttomassa tilassa,
vietiin poliisiasemalle, jossa häntä tutkittiin. Isku jonka hän oli
saanut takaraivoonsa"...

-- Aisa sattui siihen, isä. Eteenpäin! Lukekaa eteenpäin!

... "jonka hän sai takaraivoonsa, ei liene vaarallinen. Tapahtumasta on
tehty pöytäkirja. Haavoittuneelle on toimitettu lääkärinapua..."

-- Määrättiin hautomaan takaraivoa kylmillä kääreillä. Uskotteko nyt?
Koko Venäjä sen kohta tietää! Antakaa tänne!

Dmitri otti lehden, käänsi sen kokoon ja pisti taskuunsa.

-- Juoksenpa tästä Makarovien luo ja näytän heille... Ja sitten pitää
vielä näyttää Ivanitskeille ja Natalia Ivanovnalle ja Anisim
Vasilitshille... Pitää rientää! Hyvästi.

Dmitri pani virkalakin päähänsä ja juoksi iloiten ja riemuiten kadulle.




ALBIONIN TYTÄR


Sievät vaunut, joissa oli kautsukkiset likasuojukset, samettiset
istuimet ja lihava ajuri, ajoivat tilanomistaja Grjabovin talon eteen.
Vaunuista hypähti kihlakunnan aatelisseuran esimies Feodor Andreitsh
Otsov, jonka uninen lakeija vastaanotti eteisessä.

-- Onko herrasväki kotona? kysyi esimies.

-- Ei ole. Rouva läksi lasten kanssa vieraisiin ja herra on mamsellin
kanssa ongella. Aamusta saakka ovat siellä ongiskelleet.

Otsov tuumaili hetken aikaa ja läksi sitten joen rantaan etsimään
Grjabovia. Hän löysikin hänet noin parin virstan päästä kotoa, joen
rannalta. Katsellessaan alas jyrkältä törmältä hän huomasi Grjabovin
istuvan siellä onkimassa ja riemastui löydöstään aika lailla. Grjabov,
suurikasvuinen, lihava mies, jolla oli tavallista isompi pää, istui
hiekalla jalat turkkilaiseen tapaan ristissä alla ja pitkä onkivapa
kädessä. Hattu oli takaraivolla, kaulavaate siirtynyt sivulle. Hänen
vieressään seisoi pitkä, laiha englannitar, jolla oli nuppumaiset
äyriäissilmät ja suuri linnunnenä, joka muuten oli pikemmin koukun kuin
nenän kaltainen. Hänen yllään oli valkoinen musliinipuku, jonka läpi
hänen laihat, keltaiset olkapäänsä hohtivat. Kullanvärisestä vyöstä
riippui pieni kultainen kello. Englannitar onki myöskin. Heidän
ympärillään vallitsi haudan hiljaisuus. Molemmat olivat yhtä
liikkumattomat ja tyynet kuin joki, jonka pinnalla heidän ongenkohonsa
kelluivat.

-- Halu on hyvä, mutta onni poissa! nauroi Otsov. Terve, Ivan Kusmitsh!

-- Aaa!... Sinäkö se oletkin?... virkkoi Grjabov kääntämättä päätään ja
siirtämättä silmäänsä ongenkohosta. Tulit tänne?

-- Niinkuin näet... Ja sinulla on yhä nuo entiset kujeesi! Et ole
voinut heittää niitä?

-- Hitto vieköön, kun olen koko päivän aina aamusta saakka tässä
ongiskellut... Huono on kalaonni tänään. Ei ole tullut päätäkään ei
minulle eikä tuolle pöpölle tuossa vieressä. Tässä olemme istuneet ja
istuneet jos kuinka kauan, mutta ei ole yhtäkään vietävää näkynyt! Eikä
auta tässä paha puhekaan!

-- Heitä hiiteen mokomat vehkeet! Lähdetään ennemmin koettamaan, miltä
viina maistuu!

-- Odotahan... Ehkä saammekin vielä jotakin. Illan tullen kala syö
tavallisesti paremmin. Niin, veli hyvä, aamusta saakka olen istunut
tässä! On ollut niin surkean ikävä, ettei sitä saata sanoin selittää.
Mahtoi se olla itse paholainen, joka minut tähän onkeen sai tarttumaan.
Minä tiedän, että tämä on joutavaa hommaa, mutta tässä pitää minun vain
istua! Istun kuin mikä lurjus, kuin pakkotyöläinen ja tuijotan hölmönä
tuohon veteen! Heinäntekoon pitäisi lähteä, mutta minä vain ongiskelen
kaloja. Eilen piti itse piispa jumalanpalveluksen Haponjevossa, mutta
ei tullut sinnekään lähdettyä, kun täällä tuon sterletin kanssa
istuskelin... tuon noidan tuossa...

-- Mutta... oletko sinä järkesi menettänyt? kysyi Otsov vilkuen
hämillään englannittareen. Haukut naista päin silmiä...

- Hyväinen aika, eihän se ymmärrä rahtuakaan venättä. Hauku tai kehu --
se on hänestä yhdentekevä! Mutta katsoppas sen nenää! Ihan pyörryttää,
kun sitä katsoo! Päiväkaudet istumme täällä yhdessä, mutta eipä hän
suvaitse sanaakaan virkkaa! Seisoo siinä kuin kummitus ja töllistää
tuonne veteen.

Englannitar haukotteli, muutti madon ja viskasi ongensiiman veteen.

-- En saata olla ihmettelemättä, veli hyvä! jatkoi Grjabov. Kymmenen
vuotta on tuo pöllöpää ollut Venäjällä eikä osaa edes sanaakaan meidän
kieltämme!... Kun meidän ylhäiset naisemme matkustavat Englantiin, niin
kohtahan he oppivat jonkun verran englantia solkkaamaan, mutta tuo...
Piru heidät periköön! Katsohan sen nenää!

-- Herkeä jo... Sopimatonta... Miksi sinä noin naista ahdistat?

-- Ei hän ole nainen, vaan neiti... Sulhasistahan tuo vain haaveilee,
hiton nukke. Hän löyhkää ikäänkuin lahonneelle. Minä vihaan häntä! En
voi välinpitämättömästi katsoa häneen. Kun hän vain vilkaisee minuun,
niin heti kouristaa minua niin kummasti, kuin olisin loukannut
kyynärpääni hermoja. Mutta hänkin onkii mielellään. Katsohan: onkii
täynnä pyhää hartautta! Halveksien katsoo kaikkea... Seisoo siinä
tuntien olevansa ihminen, luomakunnan herra. Ja tiedätkö mikä hänen
nimensä on? Se lausutaan: Uilka Tsharlsovna Tfais! Hyi!... eihän sitä
voi ääntääkään!

Englannitar, kuultuaan nimensä mainittavan, käänsi nenänsä Grjaboviin
päin ja mittaili häntä ylenkatseellisella silmäyksellä. Grjabovista hän
siirsi silmäyksensä Otsoviin ja valoi hänetkin ylenkatseella. Ja kaiken
tämän hän teki ääneti, arvokkaasti, hitaasti.

-- Näitkö? kysyi Grjabov nauraa hohottaen. Siinä sait! Saakeli soikoon!
Mutta lasten tähden täytyy pitää tuota tritonia. Jollei olisi lapsia,
niin enpä päästäisi häntä kymmentä virstaa lähemmäksi taloani...
Nenäkin on kuin haukan... Ja vartalo? Tuo mykkä nukke on minusta aivan
kuin suuren suuri naula, jonka mielelläni löisin maan sisään.
Odotappas... Nyt nyppää...

Grjabov hyppäsi pystyyn ja kohotti onkensa. Siima pingottui... Grpabov
nykäisi vielä pari kertaa, mutta koukku ei irtaantunut.

-- Kiinni on tarttunut! sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan. Kiviin
kaiketi... Hitto vieköön!

Kärsimätön ilme nousi Grjabovin kasvoille. Raskaasti hengittäen,
liikehtien hermostuneesti ja mutisten kirouksia hän alkoi nykiä
siimasta. Mutta nykimisestä ei ollut mitään hyötyä. Grjabov kalpeni.

-- Surkeata! Pitää kaiketi mennä veteen.

-- Heitä sinne!...

-- Ei... en heitä... Näin illan tullen kala syö hyvin... Tulipa tästä
nyt koko komissiooni, Herra paratkoon! Veteen pitää mennä. Niin pitää!
Jospa sinä sentään tietäisit, kuinka ikävää on riisuutua! Että pitääkin
tuo englannitar tuossa oleman!... Hänen läsnäollessaan on niin ilkeätä
riisuutua! Onhan hän sentään nainen!

Grjabov heitti hatun ja kaulavaatteen yltään.

-- Miss... e-e-e... -- hän kääntyi Albionin tyttären puoleen. -- Miss
"Tfais!" Je vous prie... Kuinka pitää minun sinulle sanoa, jotta sinä
ymmärtäisit? Kuulkaa... tuonne! Menkää tuonne! Kuulitko?

Englannitar katsoi Grjaboviin ylenkatseellisesti ja päästi nenä-äänen.

-- Mitä? Ettekö ymmärrä? Mene tuonne kun sinulle sanotaan! Minun pitää
riisuutua! Mene tuonne! Tuonne!

Grjabov nyki missiä hihasta ja osoitti pensaita: mene tuonne pensaitten
taa piiloon. Englannitar sanoi nopeasti pitkän englantilaisen lauseen
liikuttaen energisesti kulmakarvojaan. Tilanomistajat hytkähtelivät ja
hätkähtelivät tuskissaan.

-- Ensi kerran eläissäni kuulen hänen äänensä... Eihän siinä ole
hullumpi sointu... Mutta ei vain ymmärrä meitä! Mitä pitää minun
hänelle tehdä.

-- Heitä hiiteen, niin lähdemme kulauttamaan ryypyn sen asian päälle!

-- Ei, ei... nyt syö hyvin... illalla... Mikä tässä auttoi? Onpa tämä
koko komissiooni! Täytyy hänen nähtensä riisuutua...

Grjabov heitti nutun ja liivin yltään ja istuutui hiekalle vetämään
saappaita jalastaan.

-- Kuulehan, Ivan Kusmitsh, virkkoi esimies nauraa hohottaen
kämmeneensä. Tämä on, hyvä ystäväni, peräti naurettavaa, tämä on ihan
pilantekoa!

-- Kuka käski hänen olla ymmärtämättä? Se on heille opiksi, senkin
muukalaiset!

Grjabov veti jalastaan saappaat, housut, riisui alusvaatteet yltään ja
oli Aatamin puvussa. Otsov piteli vatsaansa; hän punastui sekä naurusta
että hämistä. Englannitar liikutteli kulmakarvojaan ja räpäytteli
silmiään... Hänen huulillaan oli ylpeä, ylenkatseellinen hymy.

 -- Pitää jäähdytellä, sanoi Grjabov läimäytellen lanteitaan. Sanoppas,
Feodor Andreitsh, miksi minun rintaani joka kesä ilmaantuu rohtumaa?

-- Mene toki heti veteen tai peitä itsesi jollakin! Nauta!

-- Hävetköön nyt kerran, mokomakin... sanoi Grjabov ja tehtyään
ristinmerkin painui veteen. Prr... kylmää on vesi.. Katsohan kuinka
liikuttelee kulmakarvojaan! Eipäs mene vain pois... Hän seisoo joukon
yläpuolella! He-he-he!... Ei pidä meitä edes ihmisinä!

Astuttuaan polvia myöten veteen ja ojennettuaan kookkaan vartalonsa hän
räpäytteli merkitsevästi silmää ja virkkoi:

-- Nyt hän ei olekaan kotonaan Englannissa!

Missi muutti kylmäverisesti toisen madon koukkuun, haukotteli ja
viskasi siiman veteen. Otsov kääntyi poispäin. Grjabov kasti itsensä,
irroitti koukun ja kömpi ylös vedestä hampaiden lyödessä loukkua.
Kahden minuutin kuluttua hän istui jo pukeutuneena rantahiekalla ja
onki taas kärsivällisesti.




SINOTSHKA


Joukkue metsästäjiä oli yöpynyt pieneen talonpoikaismajaan ja loikoili
paraikaa äskettäin korjatuilla heinillä. Kuu paistoi ikkunasta sisään
hanurin surullinen soitto kuului kyläraitilta, heinien tuoksu oli
huumaavaa, mutta hieman pahanhajuista. Metsästäjät juttelivat koirista,
naisista, ensi lemmestä, metsänriistasta. Kun oli kerrottu kaikki mitä
tutuista rouvista tiedettiin ja sen lisäksi vielä satakunta juttua,
niin lihavin metsästäjistä, joka pimeässä näytti heinäruolta ja joka
puhui täyteläisellä äänellä kuin esikuntaupseeri, haukotteli kuuluvasti
ja aloitti:

-- Eihän ole mitään olla rakastettu: neitosethan ovat luodut
rakastamaan meitä miehiä. Mutta onko teistä, hyvät herrat, kukaan ollut
vihattu, vihattu intohimoisesti, riivatusti? Onko kukaan teistä saanut
kokea äärimmäistä vihaa? Onko?

Vastausta ei kuulunut.

-- Eikö kukaan? kysyi matala ääni. Mutta minäpä olen ollut vihattu.
Nuori, kaunis neitonen on minua vihannut, ja juuri hänessä olen minä
voinut tarkata ensi vihan tuntomerkkejä. Ensi vihan, hyvät herrat,
sillä se oli juuri jotakin aivan päinvastaista kuin ensi lempi. Muuten,
se mitä minä nyt aion kertoa, tapahtui niin kauan sitten, etten minä
silloin vielä käsittänyt rakkautta enkä vihaakaan. Minä olin silloin
kahdeksanvuotias, mutta se on aivan sivuseikka, sillä tyttö on tässä
päähenkilö eikä poika. No niin, kuulkaahan siis. Eräänä kauniina
kesäiltana ennen auringon laskua minä ja minun opettajattareni
Sinotshka, joka oli sangen rakastettava ja runollinen olento ja
äskettäin päättänyt tyttökoulun, istuimme lastenkamarissa opiskellen.
Sinotshka katseli hajamielisesti ikkunaan ja sanoi:

-- Niin. Me hengitämme happea keuhkoihimme. Mutta sanohan nyt, Petja,
mitä me hengitämme ulos?

-- Hiilihappoa, sanoin minä katsoen samoin ikkunaan.

-- Niin, myönsi Sinotshka. Mutta kasvit päinvastoin ottavat ilmasta
hiilihappoa ja hengittävät ulos happea. Hiilihappo on sangen
vaarallista kaasua. Napolin läheisyydessä on niinsanottu Koiraluola,
jossa on hiilihappoa. Jos sinne päästää koiran, niin se kuolee.

Tämä onneton Koiraluola lähellä Napolia on kuin mikä kemiallinen
viisauden merkki, jota edemmäksi ei yksikään kotiopettajatar rohkene
mennä. Sinotshka piti aina innokkaasti luonnontieteinen puolta, mutta
kemiasta hän tuskin tiesi muuta kuin tämän luolan.

Sinotshka käski minua toistamaan. Minä toistin. Hän kysyi, mikä
horisontti on. Minä vastasin. Mutta pihalla, meidän märehtiessämme
horisontista ja luolasta, isäni teki lähtöä metsästämään. Koirat
ulisivat, hevoset nostelivat kärsimättömästi jalkojansa ja
veikistelivät ajajalle, palvelijat kantoivat rattaille kaikenlaista
matkaa varten. Näitten rattaitten vieressä oli toiset, joihin äitini ja
sisareni nousivat ajaakseen Ivanitsheille nimipäiville. Kotiin jäimme
vain minä, Sinotshka ja vanhin veljeni -- ylioppilas, jonka hampaita
pakotti. Te saatatte kuvitella minun harmiani ja ikävääni!

-- Mitä me siis hengitämme? kysyi Sinotshka katsoen ikkunaan.

-- Happea.

-- Niin, ja horisontiksi sanotaan paikkaa, jossa maa ja taivas
näyttävät yhtyvän...

Nyt lähtivät rattaat liikkeelle; isä edellä ja äiti jäljessä
tyttärineen. Minä näin kuinka Sinotshka otti taskustaan pienen kirjeen,
puristi sitä kovasti, painoi ohimoaan vasten, punastui ja katsahti
kelloon.

-- Niin, muistakaa nyt, sanoi hän, Napolin läheisyydessä on niin
sanottu Koiraluola... -- ja loi taas silmäyksen kelloon ja jatkoi, --
jossa maa ja taivas näyttävät yhtyvän...

Tyttö parka käveli tuskissaan pitkin huonetta ja katsahti vähän väliä
kelloon. Tunnin loppuun oli vielä runsaasti puoli tuntia.

-- Nyt laskuoppi, sanoi hän raskaasti hengittäen ja lehteillen
vapisevin käsin esimerkkikirjaa. Laskekaa esimerkki N:o 325; minä...
tulen kohta takaisin...

Hän meni ulos. Kuulin, kuinka hän juoksi portaita alas ja näin sitten
ikkunasta hänen vaaleansinisen pukunsa vilahtavan pihan yli ja katoavan
pikkuportista puutarhaan. Hänen hätäiset liikkeensä, palavat poskensa
ja levottomuutensa saivat minut juonittelemaan. Minne hän riensi ja
miksi? Viisas kun luulin olevani, niin ajattelin asiaa hetkisen ja
ymmärsin kaikki: hän juoksi puutarhaan syömään vattuja tai ottamaan
kirsikoita, käyttäen hyväkseen minun ankarain vanhempieni poissaoloa!
Jos niin kerran on, niin saakeli soikoon, lähdenpä minäkin syömään
vähän kirsikoita! Minä heitin laskuesimerkkikirjan ja juoksin
puutarhaan. Menin kirsikkapuitten alle, mutta häntä ei näkynytkään
siellä. Kierrettyään vatukon, karviaismarjapensaat ja vartian kojun hän
näkyi menevän lammelle päin, kalpeana, säpsähtäen pienintäkin
risahdusta. Minä hiivin hänen jäljessään ja näen, hyvät herrat,
vanhimman veljeni Sashan seisovan lammen rannalla kahden vanhan raidan
paksujen runkojen välissä. Veljeni kasvojen ilmeestä ei voi päättää,
että hänen hampaitaan pakottaisi. Hän katsoo lähenevään Sinotshkaan ja
koko hänen olentonsa aivankuin hohtaa onnesta. Mutta Sinotshka,
ikäänkuin häntä ajettaisiin Koiraluolaan ja pakotettaisiin hengittämään
hiilihappoa, lähestyy häntä astuen verkalleen, hengittäen raskaasti,
pää kenossa... Kaikesta saattaa huomata, että hän ensi kertaa eläessään
menee kohtaamaan lemmittyään. Nyt Sinotshka astuu veljeni luo...
Puolisen minuuttia he katsovat ääneti toisiinsa, ikäänkuin eivät
uskoisi omia silmiään. Sitten jokin voima työntää Sinotshkaa selkään,
hän laskee kätensä Sashan olkapäille ja painaa päänsä hänen rinnalleen.
Sasha nauraa, jupisee hajanaisia sanoja ja tulisesti rakastuneen
nuorukaisen kömpelyydellä painaa molemmat kämmenensä Sinotshkan pään
päälle. Ilma, hyvät herrat, on mitä ihanin... Kunnas, jonka taa aurinko
laskee, molemmat raidat, vihreät rannat, taivas -- kaikki tämä yhdessä
Sashan ja Sinotshkan kera kuvastuu lammen tyyneen pintaan. On aivan
hiljaista. Saraheinää kasvavalla nurmella lentää kirjavanaan miljoonia
perhosia, joilla on pitkät tuntosarvet, ja kauempana puutarhan takana
ajetaan karjaa kotiin. Sanalla sanoen: vaikka maalaisit taulun.

Kaikesta siitä, mitä näin, ymmärsin vain sen, että Sasha ja Sinotshka
suutelivat. Se on sopimatonta, ajattelin. Jos äiti saa sen tietää, niin
heidän käy huonosti. Tuntien jonkinlaista häpeätä minä palasin takaisin
lastenkamariin odottamatta kohtauksen loppua. Sitten otin
esimerkkikirjani ja aloin laskea. Mutta ajatukseni karkasivat muualle.
Kasvoilleni levisi voittoisa hymy. Oli niin hauskaa tietää heidän
salaisuutensa ja sitä paitsi huvitti se, että milloin hyvänsä voisin
näyttää toteen, että sellaiset auktoriteetit kuin Sasha ja Sinotshka
eivät hekään osaa käyttäytyä täysin mallikelpoisesti. Nyt he ovat
 minun vallassani ja heidän autuutensa on riippuvainen minun
jalomielisyydestäni. Kyllä minä sen heille näytän!

Kun olin mennyt levolle, tuli Sinotshka tapansa mukaan lastenkamariin
katsomaan, etten ollut nukkunut riisuutumatta ja unohtanut lukea
iltarukousta. Minä katselin hänen kauniita, onnellisia kasvojaan ja
hymyilin. Salaisuus ei antanut minulle rauhaa, vaan pyrki ilmoille.
Täytyi saada huomauttaa siitä ja nauttia vaikutuksesta.

-- Minäpä tiedän! sanoin hymähtäen. -- Hi-hi!

-- Mitä sitten?

-- Hi-hi! Minä näin kuinka te ja Sasha suutelitte siellä suurten
raitojen alla. Minä läksin perässänne ja näin kaikki...

Sinotshka vavahti, sävähti punaiseksi ja hämmästyen minun
huomautuksestani istahti tuolin laidalle, jolla oli vesilasi ja
kynttilä.

-- Minä näin, kuinka te... suutelitte... toistin minä hihittäen ja
nauttien hänen hämmästyksestään. Ahaa! Minäpä sanon äidille!

Arkaluontoinen Sinotshka katsoi tutkivasti minuun ja tultuaan
vakuutetuksi, että minä todella tiesin kaikki, tarttui epätoivoisesti
käteeni ja alkoi vapisevalla äänellä mutista:

-- Petja, se on alhaista... Minä rukoilen teitä, Jumalan tähden...
Olkaa kuin mies... älkää puhuko kenellekään... Kelpo ihmiset eivät
vakoile... Se on alhaista... rukoilen teitä...

Tyttö parka pelkäsi kuin ruttoa minun äitiäni, joka oli hyväntahtoinen,
mutta ankara nainen. Minun hymyilevä naamani ei voinut olla
häiritsemättä hänen ensi lempeään, niin puhdasta ja runollista kuin se
olikin. Te saatatte siis arvata, millainen hänen mielentilansa oli.
Minun tähteni hän ei nukkunut koko yönä ja aamulla tullessaan teetä
juomaan oli hänen silmäinsä alla siniset kaaret... Tavatessani teen
juotuani Sashan en voinut olla hymähtämättä ja kehaisematta:

-- Kyllä minä tiedän! Minä näin kuinka sinä eilen suutelit Sina neitiä!

-- Senkin tolvana!

Hän ei ollut yhtä arka kuin Sinotshka ja siksipä ei minun huomautukseni
tehnyt häneen samaa vaikutusta. Se yllytti minua yhä enemmän. Koska
Sasha ei pelästynyt, niin hän ei nähtävästi usko, että minä näin ja
tiedän kaikki. Mutta odotappas, kyllä minä sinulle näytän!

Opettaessaan minua ennen päivällistä Sinotshka ei katsonut minuun; hän
änkytteli hiukan ja toisteli sanoja. Sen sijaan, että olisi
peloitellut, hän koetti kaikin tavoin mielistellä minua, antaen minulle
parhaita arvosanoja eikä kertonut isälle minun kujeitani. Minä käytin
mieleni mukaan hyväkseni hänen salaisuuttaan: en lukenut läksyjäni,
kävelin luokkahuoneessa käsilläni ja puhuin sopimattomuuksia. Sanalla
sanoen, jos sillä lailla olisin jatkanut tähän päivään saakka, niin
minusta olisi tullut etevä sirkustaiteilija. Kului viikko. Salaisuus
kiusasi minua kuin tikku silmässä. Mieleni teki, kävi sitten miten
hyvänsä, saada laverrella salaisuudesta ja nauttia vaikutuksesta. Ja
kerran päivällispöydässä, kun meillä oli paljon vieraita, minä hymähdin
typerästi, katsoin luihusti Sinotshkaan ja sanoin:

-- Kyllä minä tiedän... Hi-hi! Minä näin...

-- Mitä sinä tiedät? kysyi äiti.

Minä katselin vieläkin luihummin Sinotshkaan ja Sashaan. Olisittepa
nähneet, kuinka tyttö lensi punaiseksi ja kuinka vihaisen silmäyksen
Sasha iski minuun! Minä pureskelin kieltäni enkä sanonut sen enempää.
Sinotshka kalpeni vähitellen, puri hampaitaan eikä syönyt enää mitään.
Samana päivänä iltaluvun aikana minä huomasin Sinotshkan kasvoissa
suuren muutoksen. Ne näyttivät ankarammilta, kylmemmiltä, ikäänkuin
marmorisilta, ja hänen silmänsä katsoivat niin kummallisesti minua
suoraan kasvoihin. Kautta kunniani, en ole edes ajokoirilla niiden
saavuttaessa suden nähnyt milloinkaan niin julmia, hävityksenhaluisia
silmiä! Minä ymmärsin niitten ilmeen mainiosti, kun hän kesken lukua
yhtäkkiä puri kuuluvasti hampaitaan ja sähisi niitten välitse:

-- Minä vihaan! Oi, jospa te, inhoittava, iljettävä olento tietäisitte,
kuinka minä vihaan teitä! Kuinka vastenmielistä on katsoa teidän
kerittyä päätänne, teidän rumia, törröttäviä korvianne!

Mutta samassa hän säikähti ja sanoi:

-- En minä teille puhunut... Se oli eräästä näytelmäosasta...

Sitten yöllä näin, kuinka hän astui vuoteeni ääreen ja tuijotti kauan
minua kasvoihin. Hän vihasi intohimoisesti eikä voinut enää elää ilman
minua. Hänen täytyi saada katsoa minun vihattua naamaani.

Kerran, muistan sen varsin hyvin, oli ihana kesäilta, nurmet
tuoksuivat, oli hiljaista, kuu kumotti. Minä kuljin lehtokäytävää
pitkin ajatellen kirsikkahilloa. Yhtäkkiä astuu kalpea ihana Sinotshka
eteeni, tarttuu käteeni ja alkaa huohottaen selittää:

-- Oi kuinka minä vihaan sinua! En soisi kenellekään niin paljon pahaa
kuin sinulle! Ymmärrä se! Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit sen!

Ajatelkaahan: kuutamo, kalpeat, vihaa säkenöivät kasvot, hiljaisuus...
Ensin se huvitti minua ja minä kuuntelin hänen puhettaan, katsoin häntä
silmiin, mutta sitten minua alkoi peloittaa, minä huudahdin ja juoksin
suinpäin sisälle.

Minun mielestäni oli paras valittaa äidille asiasta. Ja minä valitin,
kertoen tietysti siitä, kuinka Sasha ja Sinotshka suutelivat. Mutta
minä olin tyhmä enkä tiennyt, mitä siitä seurasi, muuten olisin pitänyt
koko suutelemisen omana salaisuutenani. Äiti, kuunneltuaan mitä
kerroin, suuttui ja tiuskaisi:

-- Sinun ei tarvitse puhua sellaisesta, sinä olet vielä lapsi... Mutta
kuitenkin, mikä huono esimerkki lapsille!

Minun äitini ei ollut ainoastaan hyväntahtoinen, vaan
johdonmukainenkin. Jottei hän nostaisi häväistysjuttua, hän ei heti
erottanut Sinotshkaa toimestaan, vaan se tapahtui vähitellen,
järjestelmällisesti, niinkuin säädyllisiä, mutta sietämättömiä ihmisiä
yleensä erotetaan toimesta. Muistan, että kun Sinotshka läksi meiltä
pois, niin hänen viimeinen katseensa, jonka hän taloon loi, oli
suunnattuna siihen ikkunaan, jonka edessä minä istuin. Vakuutan teille,
että vielä tänäkin päivänä muistan tuon katseen.

Sinotshkasta tuli pian veljeni vaimo. Hän on Sinaida Nikolajevna, jonka
te tunnette. Minä tapasin hänet senjälkeen, kun olin jo junkkari.
Vaikka Sinotshka kuinka olisi koettanut, hän ei mitenkään voinut olla
minussa, viiksikkäässä junkkarissa tuntematta tuota vihattua Petjaa
eikä käyttäytynyt minua kohtaan sukulaisen tavoin... Ja yhä vieläkin,
huolimatta hyväntahtoisesta kaljusta päälaellani, pienestä pyöreähköstä
vatsastani ja nöyrästä ulkomuodostani, hän aina vain katsoo minuun
kierosti eikä tunne olevansa oikein kotonaan, milloin ikinä tulenkin
veljeäni tervehtimään. Kaikesta päättäen on viha yhtä unohtumaton kuin
rakkauskin... Mutta kuulkaahan: Kukko laulaa jo! Hyvää yötä!




MURHENÄYTELMÄ


-- Pavel Vasilitsh, eräs nainen tahtoo tavata teitä, ilmoitti Luka. Hän
on odottanut jo kokonaisen tunnin...

Pavel Vasilitsh oli juuri syönyt aamiaista. Kuultuaan että muuan nainen
odotti häntä, hän rypisti naamaansa ja sanoi:

-- Menköön hiiteen! Sano, etten jouda.

-- Mutta Pavel Vasilitsh, hän on käynyt täällä ainakin viisi kertaa
pyrkimässä puheillenne. Sanoo välttämättä tahtovansa tavata...
Melkeinpä itkee.

-- Hm... No, olkoon menneeksi, käske hänet työhuoneeseni.

Pavel Vasilitsh veti hätäilemättä nutun ylleen, otti toiseen käteensä
kynän, toiseen kirjan ja tekeytyen sen näköiseksi kuin hänellä olisi
kova kiire, astui työhuoneeseensa. Siellä häntä jo odotti vieras,
suuri lihava nainen, jolla oli punakat, pyöreät kasvot ja silmälasit
nenällä. Hän oli jotakuinkin arvokas näöltään ja pukeutunut sangen
silmiinpistävästi (hänellä oli turnyyri ja korkea hattu, jossa oli
punertava lintu). Huomattuaan isännän hän katsoa muljautti kulmainsa
alta ja pani kätensä ristiin kuin rukoiltaessa.

-- Te ette tietenkään muista minua, aloitti nainen korkealla, mutta
miehekkäällä äänellä huomattavasti levottomana. Minulla... minulla oli
ilo tulla tuntemaan teidät Hrutskien luona... Minun nimeni on
Murashkina...

-- A-a-a... mm... Istukaa! Mitä asiaa teillä on?

-- Nähkääs... minä... minä... jatkoi nainen istuutuen ja käyden yhä
levottomammaksi. Te ette muista minua... Nimeni on Murashkina...
Nähkääs minä ihailen teidän neroanne ja luen aina nautinnolla teidän
kirjoituksianne... Älkää luulko, että imartelen, -- Jumala varjelkoon
minua siitä, -- lausun vain totuuden... Minä luen aina kaiken, mitä te
kirjoitatte! Osaksi ei kirjaileminen ole minullekaan aivan vierasta,
tarkoitan, tietysti... en uskalla sanoa olevani kirjailijatar, mutta...
kuitenkin... onhan minunkin korteni lisänä keossa. Minä olen julaissut
kolme lastenkertomusta -- te ette suinkaan ole lukenut niitä -- olen
venäjäntänyt useita teoksia ja... ja minun veli vainajani oli aikanaan
"Djelo"-lehden avustajia.

-- Vai niin, vai niin... Entä mitä asiaa teillä on?

-- Nähkääs... (Murashkina loi katseensa alas ja punastui). Minä tunnen
teidän neronne... teidän mielipiteenne, Pavel Vasiljevits, ja tahtoisin
tietää tai oikeammin... pyytää neuvoa... Minun täytyy teille tunnustaa,
pardon pour l'expression, että olen onnellisesti synnyttänyt
murhenäytelmän, ja tahtoisin nyt ennenkuin lähetän sen sensuuriin
kuulla teidän lausuntonne siitä.

Murashkina kaivoi hermostuneesti, kuin pyydykseen joutunut lintu,
vaatteitaan ja veti esiin ison paksun vihon.

Pavel Vasilitsh piti vain omista kirjoituksistaan, mutta toisten
tuotteet, joita hän luki ja kuunteli, vaikuttivat häneen kuin tykin
suu, joka on suunnattu suoraan vasten hänen naamaansa. Huomattuaan
vihon hän pelästyi ja riensi sanomaan:

-- Hyvä on, jättäkää se vain tänne... minä luen...

-- Pavel Vasiljevitsh! sanoi Murashkina heikosti, nousi seisomaan ja
pani kätensä ristiin. Minä tiedän, teillä on kiire... joka hetki on
teille kallis ja minä tiedän, että te paraikaa hengessänne lähetätte
minut hiiteen, mutta olkaa hyvä ja antakaa minun lukea teille
murhenäytelmäni heti... Olkaa niin ystävällinen!

-- Se olisi minusta erittäin mieluista... ällistyi Pavel Vasiiitsh,
mutta armollinen... neiti, minulla on kova kiire... Minä... minun
täytyy tuossa paikassa matkustaa.

-- Pavel Vasiljevitsh! pääsi Murashkinan rinnasta ja kyyneleet
täyttivät hänen silmänsä. Pyydän teitä uhrautumaan!... Minä olen
julkea, tunkeileva, mutta olkaa te jalomielinen! Huomenna matkustan
Kasaniin ja sentähden tahtoisin tänään kuulla teidän mielipiteenne
murhenäytelmästäni. Suokaa minulle puoli tuntia kallista aikaanne...
puoli tuntia vain! Rukoilen teitä!

Pavel Vasiiitsh oli holtiton kuin riepu eikä voinut kieltäytyä. Kun hän
luuli huomaavansa, että neiti Murashkina tuossa paikassa hyrähtää
itkemään tai lankeaa polvilleen, hän joutui hämilleen ja murahti
hajamielisesti:

-- No niin, olkaa hyvä... minä kuuntelen... Puoli tuntia, olkoon
menneeksi...

Murashkina huudahti iloisesti otti hatun päästään ja istuuduttuaan
alkoi lukea. Aluksi hän luki siitä kuinka lakeija ja sisäkkö
siivotessaan loistavaa vierashuonetta juttelivat pitkälti Anna
Sergejevna neidistä, joka on rakennuttanut koulun ja sairashuoneen
pitäjäläisille. Lakeijan poistuttua sisäkkö puhui yksikseen siitä, että
oppi on valoa, mutta oppimattomuus pimeyttä; sitten neiti Murashkina
lähetti lakeijan vierashuoneeseen kertomaan pitkässä yksinpuhelussa
kenraalinrouvasta, joka tyttärensä vakuutuksista välittämättä on
hommassa naittaa tämän eräälle rikkaalle kamarijunkkarille ja jonka
mielestä täydellinen sivistymättömyys on kansan pelastus. Sitten, kun
sisäkkö oli poistunut, ilmaantui neiti itse ilmoittamaan katsojalle,
ettei hän ole nukkunut koko yönä, vaan on ajatellut Valentin
Ivanovitshia, köyhän opettajan poikaa, joka vaivojaan säästämättä
auttaa sairasta isäänsä. Valentin on tutkinut kaikkia tieteitä, mutta
ei usko ystävyyttä eikä rakkautta olevan olemassakaan, ei tiedä, mikä
on elämän päämäärä, ja toivoo kuolemaa, ja sentähden täytyy hänen,
neidin, pelastaa hänet.

Pavel Vasilitsh kuunteli ja muisteli kaihomielin sohvaansa. Hän katseli
kiukkuisesti Murashkinaa, tunsi kuinka tämän miehekäs korkea ääni
jyskytti hänen rumpukalvojaan, ei ymmärtänyt mitään ja ajatteli:

"Piru sinut periköön!... Tässä täytyy minun kuunnella sinun
lorujasi!!... Ja olenko minä syypää siihen, että sinä olet kirjoittanut
murhenäytelmän? Herra varjele, mikä paksu vihko? Surkea juttu!"

Pavel Vasilitsh loi katseen väliseinään, jolla hänen rouvansa kuva
riippui, ja muisti, että rouva käski hänen ostaa ja tuoda muassaan
maalle viisi arssinaa nauhaa, yhden naulan juustoa ja jauhetta
hampaiden puhdistusta varten.

"Kun en vain olisi kadottanut nauhanpätkää, jonka sain malliksi",
ajatteli hän. "Mihin minä sen paninkaan? Kai se on sinisen nutun
taskussa... Kylläpä ovat kärpäset ennättäneet pilkuttaa vaimoni
muotokuvan. Pitää käskeä palvelijatarta puhdistamaan lasi...
Kahdestoista kohtaus kuuluu olevan menossa, pian siis päättynee
ensimmäinen näytös. Ei suinkaan tuo mölliäinen jaksa näin kuumalla sen
enempää? Söisi kernaammin kylmää kalaa ja nukkuisi kellarissa, sen
sijaan että kirjoittaa murhenäytelmiä..."

-- Eikö teidän mielestänne tämä yksinpuhelu ole hiukan liian pitkä?
kysyi Murashkina yhtäkkiä katsoen ylös.

Pavel Vasilitsh ei ollut kuunnellut yksinpuhelua. Hän hämmästyi ja
sanoi sellaisella sävyllä kuin ei neiti Murashkina, vaan hän itse olisi
kirjoittanut tuon yksinpuhelun:

-- Ei, ei lainkaan... Kyllä se on hyvin...

Murashkina säteili onnesta ja jatkoi lukemistaan:

-- _Anna_: Analyysi on teihin syöpynyt. Te olette liian aikaisin
lakannut elämästä sydämen vaatimusten mukaan ja uskonut itsenne järjen
haltuun. -- _Valentin_: Mitä on sydän? Se on anatominen käsite. Minä en
myönnä, että se olisi mikään sopimuksenmukainen termi kaikelle sille,
mitä tunteiksi sanotaan. _Anna_ (hämillään): Entä rakkaus? Tokkohan se
on mikään ideain assosiatsionin hedelmä? Sanokaa avosydämisesti:
oletteko koskaan rakastanut? _Valentin_ (katkerasti): Älkää repikö auki
vanhoja, vielä arvettumattomia haavoja. (Lyhyt vaitiolo). Kuinka te
tulitte sitä ajatelleeksi? -- _Anna_: Minusta näyttää siltä kuin te
olisitte onneton.

Kuudennentoista kohtauksen aikana Pavel Vasilitsh haukotteli ja
loksautti huomaamatta niinkuin koira, kun se saa kärpäsen kiinni. Hän
säikähti ensin siitä syntynyttä ääntä, mutta salatakseen sen tekeytyi
liikutetuksi ja tarkkaavaksi.

"Seitsemästoista kohtaus... Koskahan loppuu?..." ajatteli hän. "Hyvä
Jumala! Jos tätä kidutusta kestää vielä kymmenen minuuttia, niin huudan
poliisia... Sietämätöntä!"

Mutta nyt, vihdoinkin, neiti alkoi lukea nopeammin ja kuuluvammin,
koroitti ääntään ja lausui: "Väliverho!"

Pavel Vasilitsh huoahti kevyesti ja rupesi nousemaan seisoalleen, mutta
Murashkina käänsi samassa lehden ja jatkoi:

-- Toinen näytös. Näyttämö kuvaa kylänraittia. Oikealla koulu,
vasemmalla sairashuone. Jälkimmäisen portailla istuu talonpoikia.

-- Suokaa anteeksi... keskeytti Pavel Vasilitsh. Montako näytöstä on
kaikkiaan?

-- Viisi, vastasi Murashkina ja ikäänkuin peläten, että kuulija
karkaisi, jatkoi heti nopeasti. Koulurakennuksen ikkunassa seisoo
Valentin. Näyttämön perällä näkyy, kuinka kyläläiset kantavat
tavaroitaan kapakkaan.

Ikäänkuin kuolemaan tuomittuna ja vakuutettuna siitä, ettei hän saa
armahdusta, Pavel Vasilitsh ei enää odottanutkaan loppua, ei toivonut
mitään, koetti vain estää silmiään painumasta kiinni ja säilyttää
tarkkaavaisen ilmeensä. Se aika, jolloin neiti on lukenut
murhenäytelmänsä loppuun ja lähtee pois, näytti hänestä niin
kaukaiselta, ettei hän sitä edes ajatellut.

-- Tru-tu-tu-tu... soi hänen korvissaan Murashkinan ääni. Tru-tu-tu...
Shshsh...

"Minä unohdin ottaa soodaa..." ajatteli hän. "Mistä minä?... Niin,
soodasta... Minulla on kaikesta päättäen vatsakatarri... Ihmeellistä:
Smirnovski juo kaiket päivät viinaa eikä hänellä ole katarria... Joku
lintu lensi ikkunalle... Varpunen..."

Pavel Vasilitsh koetti kaikin voimin estää silmiään painumasta kiinni,
haukotteli avaamatta suutaan ja katseli Murashkinaa. Tämä sumeni hänen
silmissään, alkoi huojua, muuttui kolmipäiseksi, nojasi päällään
kattoon...

-- _Valentin_: Ei, antakaa minun lähteä... -- _Anna_ (pelästyy): Miksi?
-- _Valentin_ (syrjään): Hän kalpeni! (Annalle). Antakaa minun olla
selittämättä syitä. Minä kuolen pian ettekä te saa tietää niistä. --
_Anna_ (vaitiolon jälkeen): Te ette saa lähteä...

Murashkina alkoi paisua, laajeni suunnattoman suureksi ja sulautui
työhuoneen harmaaseen ilmaan; hänen liikkuva suunsa vain näkyi. Sitten
hän yhtäkkiä muuttui pieneksi kuin pallo, heilui ja eteni pöydän kanssa
huoneen peränurkkaan...

-- _Valentin_ (pitäen Annaa sylissään): Sinä olet herättänyt minut
kuolleista, osoittanut minulle elämän päämäärän! Sinä olet luonut minut
uudesti niinkuin keväinen sade heräävän maan! Mutta... se on jo
myöhäistä, myöhäistä! Minun rintaani kalvaa parantumaton tauti...

Pavel Vasilitsh hytkähti ja tuijotti samein silmin Murashkinaan. Hetken
aikaa hän katsoi silmäänsä räpäyttämättä, ikäänkuin hän ei olisi mitään
käsittänyt...

-- Yhdestoista kohtaus. Samat, parooni ja poliisipäällikkö todistajain
kanssa. _Valentin_: Viekää minut! -- _Anna_: Viekää minut myöskin! Minä
rakastan häntä, rakastan enemmän kuin elämää! -- _Parooni_: Anna
Sergejevna, te unohdatte, että täten saatatte isänne perikatoon...

Murashkina alkoi taas paisua... Tuijottaen villisti häneen, Pavel
Vasilitsh nousi, päästi luonnottoman äänen rinnastaan, sieppasi
pöydältä raskaan paperipainon ja unohtaen itsensä iski sillä voimainsa
takaa Murashkinaa päähän...

-- Köyttäkää ja viekää minutkin!... Minä tapoin hänet! huusi Pavel
Vasilitsh sisään hyökkäävälle palvelijattarelle.

Oikeus tuomitsi hänet syyntakeettomana vapaaksi.




KYLLÄ NAISTEN KELPAA


Kenraaliluutnantti Sapupyriniä haudattiin. Vainajan asunnolle, jossa
hautajaismusiikki soi ja komentosanat kajahtivat, kokoontui joka
puolelta joukoittain kansaa katsomaan hautajaismenoja. Niiden joukossa,
jotka riensivät paikalle katsomaan, kuinka ruumista kannetaan ulos,
olivat virkamiehet Probkin ja Svistkov, kumpikin rouvansa kanssa.

-- Ei pitemmälle! pysäytti heidät poliisipäällikönapulainen, jolla oli
hauskat, sympaattiset kasvonpiirteet, kun he astuivat esteketjun luo.
Ei pitemmälle! Pyydän peräytymään, vähäisen! Hyvä herrasväki, emme
mahda sille mitään! Pyydän peräytymään! Muuten, naiset saavat kyllä
mennä... olkaa hyvä, mesdames, mutta te, hyvät herrat, ei millään
muotoa...

Probkinin ja Svistkovin rouvat ihan punastuivat
poliisipäällikönapulaisen odottamatonta hyväntahtoisuutta ja pujahtivat
ketjun läpi, mutta heidän miehensä jäivät elävän muurin taa ja alkoivat
tarkastella jalka- ja ratsuvartioväen selkiä.

-- Pääsivät läpi! virkkoi Probkin katsoen kateellisena, melkeinpä
vihaisena eteneviä rouvia. Mikä erinomainen onni pitääkin noilla
pitkätukkaisilla oleman! Miehet eivät saa milloinkaan nauttia sellaisia
etuoikeuksia kuin naiset. Ja mitä on rouvissamme sitten niin
erinomaista? Tavallisia ennakkoluuloisia naisia, uskallan sanoa, ja
kuitenkin heidät päästettiin menemään. Mutta meitä, vaikka olisimme
valtioneuvoksia, meitä ei vain päästetä.

-- Mitä kummia te juttelette, hyvät herrat! sanoi poliisiapulainen
katsoen nuhtelevasti Probkiniin. Teidät jos päästetään, niin heti
rupeatte tungeskelemaan ja häiritsemään hyvää järjestystä; nainen ei
hienotunteisena ryhdy koskaan sellaiseen?

-- Kyllä kai! kiivastui Probkin. Nainen on aina joukossa ensimmäisenä
tunkeilemassa. Mies seisoo paikallaan ja katsoo yhteen kohtaan, mutta
nainen harittaa käsiään ja sysää milloin sinne milloin tänne, jottei
hänen pukunsa rutistuisi. Ei kannata puhuakaan! Naisten ei tarvitse
suorittaa asevelvollisuutta, tanssi-iltamiin on heillä vapaa pääsy,
ruumiillisesta rangaistuksesta he ovat vapautetut... Ja mistä hyvästä?
Jos tyttö pudottaa nenäliinansa -- ota ylös; jos hän tulee huoneeseen
-- nouse seisomaan ja tarjoa hänelle tuolisi; kun hän lähtee -- mene
saattamaan... Entä virka-arvot sitten? Jotta voisi saada esimerkiksi
valtioneuvoksen arvon, täytyy meidän, niin sinun kuin minunkin, ahertaa
koko ikämme, mutta joku neitonen vihitään puolessa tunnissa
valtioneuvoksen vaimoksi -- ja hän on heti huomattava henkilö. Jotta
minä voisin kohota ruhtinaaksi tai kreiviksi, täytyisi minun voittaa
koko maailma, valloittaa Shipkasola, olla jonkin aikaa ministerinä.
Mutta joku Varjenka tai Katjenka, jonka huulilta ei maito vielä ole
kuivunut, liehauttelee hameensa laahustaa kreivin ympärillä,
vilkuttelee silmiään -- ja siinä samassa hän onkin jo "Teidän
ylhäisyytenne..." Sinä olet päässyt äskettäin kuvernementinkirjuriksi.
Tähän virkaan olet sinä, saattaa sanoa, kohonnut verellä ja hiellä;
entä sinun Maria Fomishnasi? Minkä ansion perusteella hän on kohonnut
kuvernementinkirjurin rouvaksi? Papin tyttärestä hän on suoraa päätä
kohonnut virkamiehen rouvaksi. Eikä hän kuitenkaan ymmärrä virasta
hölynpölyä! Annappa hänen kerran tehdä meidän työtämme, niin saatpa
nähdä, että vie sisäänjätetyn asiakirjan lähetettävien asiakirjojen
joukkoon.

-- Mutta sen sijaan hän kivulla synnyttää lapsia, huomautti Svistkov.

-- Niinkuin tuo olisi mitään! Hänen pitäisi kerran seistä
virastopäällystön edessä, kun se antaa tuta kylmyyttään, niin
mielityökseen hän noita lapsia tähän maailmaan laittaisi. Meikäläinen
neitonen tai nainen saattaa jollekin kenraalille laskettaa niin paksua,
ettet sinä uskaltaisi edes ryöstömiehelle sellaista sanoa. Niin, sinun
Maria Fomishnasi saattaa pelkäämättä käydä käsikoukkua vaikka
valtioneuvoksen kanssa, mutta käynpä sinä valtioneuvosta käsivarteen!
Koetappas, jos uskallat! Samassa talossa kuin me, aivan meidän allamme,
asuu muuan professori rouvineen... Hän on arvoltaan kenraali ja Annan
ritarikunnan ensimmäisen luokan jäsen, mutta siitä huolimatta kuulee
tuon tuostakin, kuinka hänen vaimonsa häntä löylyttää. "Sinä hölmö!
tolvana! pässinpää!" Ja akka on aivan halpaa sukua, pikkuporvarin
tytär. Hän on professorin laillinen vaimo, eikä sille siis mahda
mitään... Hamasta maailman alusta näet ovat lailliset vaimot miehiään
morkanneet. Mutta otappa vaikka laitonkin! Kyllä nekin uskaltavat!
Ikinä en unohda erästä tapausta. Minun oli käydä silloin nolosti, mutta
pelastin nahkani kääntymällä rukouksissani vanhempieni puoleen. Viime
vuonna, muistathan, kun kenraalimme lähti maalle kesälomalle, hän otti
minut mukaansa hoitamaan kirjeenvaihtoa... Työtä oli vähän, noin tunnin
verran päivässä. Kun olin tehnyt sen, menin metsään kävelemään tai
pistäysin väkitupaan kuuntelemaan lauluja. Meidän kenraalimme on
naimaton. Hänen talossaan on yltäkyllin kaikkea, palvelijoitakin kuin
torakoita, mutta vaimoa vain ei ole, joka näitä ohjaisi. Palvelusväki
on perin tottelematonta, mielivaltaista... ja koko joukkoa komentaa
emännöitsijä, Vera Nikitishna. Hän kaataa teetä, järjestää päivällisen,
huutaa palvelijoille... Siinä vasta akkaa, veliseni, ja niin ruokoton,
pahasisuinen ja pirullinen, että oikein... Lihava, punakka, vinkuva...
Se kun alkaa jollekulle huutaa ja päästää porua, niin matkoihinsa pitää
lähteä. Kyllähän sen haukkumista kuuntelee, mutta pahinta on sen
vinkuva ääni. Hyvä Jumala! Ei yksikään saanut siltä rauhaa. Eikä
ainoastaan palvelusväelle, vaan minullekin se riivattu alkoi mökistä...
"Odotappas", ajattelin, "kyllä minä sopivan hetken tullen kerron
kenraalille kaikki, mitä sinusta tiedän. Kenraali on, arvelin,
syventynyt virkatehtäviinsä, eikä huomaa, kuinka sinä häntä petät ja
rääkkäät väkeä, mutta kohta avaan kenraalin silmät." Ja minä avasin
hänen silmänsä, hyvä mies, avasin niin, että olin samalla ummistaa
omani iäksi ja että vieläkin kauhistuttaa, kun sitä ajattelen. Kerran
kuljin kaikessa rauhassa käytävää pitkin, kun yhtäkkiä kuulen
vinguntaa. Ensin luulen, että sikaa tapetaan, mutta kun tarkemmin
kuuntelen, niin se onkin Vera Nikitishna, joka vinkuu: "Konna! Roisto!
Senkin vietävä!" -- Ketä hän nyt noin löylyttää? ajattelin. Ja yhtäkkiä
ovi paukahtaa auki ja meidän kenraalimme, ajatteles, lentää siitä ulos
punaisena, silmät säikähdyksestä selällään, tukka pystyssä... Mutta
Vera Nikitishna hänen jälkeensä: "Senkin vietävä! Roisto!"

-- Valehtelet!

-- Kunniasanani! Tulipa minunkin jo tuskallisen kuuma. Kenraalimme
juoksi huoneeseensa, mutta minä seisoin yhä käytävässä ymmärtämättä
mitään. Alhaissukuinen, sivistymätön keittäjätär kehtaakin puhua ja
käyttäytyä sillä lailla! Arvelin, että kenraali tahtoi suorittaa
välinsä hänen kanssaan ja antaa hänen mennä, mutta tämä, käyttäen
tilaisuutta hyväkseen -- siinä ei ollut todistajia näkemässä -- haukkui
isäntäänsä pahanpäiväisesti. Minua suututti... Menin piian luo ja
sanoin: "Kuinka sinä kehtasit, epatto, puhua niin ruokottomasti
korkea-arvoiselle henkilölle? Luulitko, että koska hän on jo vanha ja
heikko, ei kukaan pidä hänestä väliä?" Ja samassa minä läimähytin
piikaa pari kertaa rasvaisille poskille. Mutta, hyvä mies, mikä poru ja
parku siltä pääsikaan! Tukin korvani ja menin metsään. Parin tunnin
kuluttua juoksee poika minua vastaan. "Olkaa hyvä ja menkää herran
luo." Lähden. Astun sisään. Kenraali istuu yrmeänä kuin kalkkunakukko
eikä edes katsahda minuun.

"Mitä te minun talossani vehkeilette?" hän alkaa. "Mitä teidän
ylhäisyytenne tarkoittaa?" uskalsin minä. "Jos tämä on siitä
Nikitishnasta, niin teidän ylhäisyytenne puoltahan minä pidin." -- "Ei
teidän tarvitse sekaantua toisten perheasioihin!" virkkoi hän.
Ymmärrätkös? Perheasioihin! Ja sitten hän alkoi minua nuhdella ja
morkata, että olin ihan pyörtyä siihen paikkaan! Hän puhui ja puhui,
kunnes yhtäkkiä räjähti nauramaan. "Kuinka te uskalsittekin?!... Eikö
teitä peloittanut? Ihmeellistä! Mutta toivon, hyvä ystävä, että
tämä kaikki jää meidän kesken... Saatan kyllä ymmärtää teidän
kiivastumisenne, mutta myöntäkää, että teidän tämän jälkeen on mahdoton
jäädä taloon..." Siinä sait, veli hyvä! Ihmetteli vielä, että olin
uskaltanut kurittaa sellaista ruokotonta piikaa. Hameryssä oli miehen
sokaissut! Salaneuvoksella on Valkoisen Kotkan kunniamerkki, ei
tarvitse pelätä päällystöä, mutta akkaväkeä tottelee... Niin, hyvä
ystäväni, suuret, liian suuret etuoikeudet on naisilla! Mutta... lakki
päästä! Kenraalia kannetaan ulos... Hyvänen aika, kuinka paljon
kunniamerkkejä! Mutta hitto vieköön, miksi on noita naisia taas
päästetty kulkemaan edellä; niinkuin ne muka ymmärtäisivät mitään
kunniamerkeistä? Soittokunta alkoi soittaa.




"SKRUUVI"


Eräänä inhoittavana syysyönä Andrei Stepanovits Peresolin ajoi kotiin
teatterista. Hän mietti ajaessaan, kuinka paljon hyvää teatterit
voisivat saada aikaan, jos niissä näyteltäisiin mieltäylentäviä
näytelmiä. Mutta nämä ajatuksensa hän unohti saapuessaan
hallitusrakennuksen kohdalle, jossa hän -- käyttääksemme runoilijain ja
merimiesten sananpartta -- hoiti peräsintä. Kaksi päivystyshuoneen
ikkunaa oli kirkkaasti valaistu.

"Vieläkö ne siellä niitä tilejä tekevät?" ihmetteli Peresolin. "Neljä
on heitä, eivätkä vieläkään ole saaneet työtä valmiiksi! Ihmiset
saattavat ajatella, etten anna heille yön rauhaa. Menenpä ja ajan ne
sieltä matkoihinsa..."

-- Pysähdytä, Gurij!

Peresolin astui vaunuista ja nousi hallitukseen. Paraatiovi oli
lukittu, mutta takaovi, jossa oli vain yksi vaivainen telki, oli
selkoselällään. Peresolin käytti hyväkseen jälkimmäistä ja seisoi jo
muutaman minuutin kuluttua päivystyshuoneen oven takana. Ovi oli hiukan
raollaan ja tirkistettyään sisään hän näki jotain tavatonta. Suurilla
tilikirjoilla lastatun pöydän ympärillä kahden lampun valossa istui
neljä virkamiestä korttia pelaten. Tarkkaavaisina, liikkumattomina,
kasvoillaan lamppujen kuvuista heijastuva vihreä valo, he muistuttivat
satujen aarteita vartioivia peikkoja tai -- Herra varjelkoon! -- väärän
rahan tekijöitä... Salaperäisyyttä lisäsi heidän pelinsä päättäen
pelitavasta ja niistä lauselmista, joita he silloin tällöin huusivat
toisilleen; se oli "skruuvia", mutta päättäen kaikesta siitä, mitä
Peresolin kuuli, sitä ei voinut pitää skruuvina eikä minään muunakaan
korttipelinä. Se oli jotakin kuulumatonta, omituista, salaperäistä...
Virkamiehet hän tunsi: Serafim Svisdulin, Stepan Kulakevitsh, Jeremei
Nedojehov ja Ivan Pisulin.

-- Mitenkä sinä pelaat, senkin Hollannin piru, suuttui Svisdulin
katsoen raivoisasti vastapäätä istuvaan pelaajaan. Saattaako noin
lyödä? Minulla oli kädessä Dorofejev ja eräs toinen samaa maata,
Shepelev rouvineen ja Stepka Jerlakov -- ja sinä alat Kofeikinilla.
Niinpä jäimmekin ilman kahta kaatoa. Pogankinilla olisi sinun pitänyt
alkaa, senkin tarhapöllö!

-- Ja kuinka olisi käynyt? suuttui vastapelaaja. Minä olisin lyönyt
Pogankinin, kun Ivan Andreitshilla on Peresolin kädessä?

"Peresolin... Miksi he minun nimeni siihen sotkevat?..." ihmetteli
Peresolin olkapäitään kohauttaen. "En ymmärrä!"

Pisulin jakoi uudelleen ja virkamiehet jatkoivat:

-- Valtiopankki...

-- Kaksi -- rahatoimikamari...

-- Ilman valttia...

-- Ilman valttiako? Hm!... Lääninhallitus -- kaksi... Kun häviää, niin
häviää, hitto vieköön! Äsken jäin kansanvalistusministeriöön ilman
yhtäkään, nyt myllään lääninhallituksessa. Viis tuosta!

-- Pikku slammi kansanvalistusministeriössä! "En ymmärrä!" kuiskasi
Peresolin.

-- Minä lyön valtioneuvoksen... Viskaa, Vanja, joku nimineuvos tai
lääninkanslisti.

-- Miksi nimineuvos? Riittäähän meille Peresolin...

-- Mutta me annamme sinun Peresolinellesi vasten hampaita... vasten
hampaita... Meillä on Rybnikov. Kolmea kaatoa jäätte vaille!
Näyttäkäähän rouva Peresolinia! Älkää ensinkään työntäkö sitä veitikkaa
hihaanne!

"Minun vaimostani puhuvat..." ajatteli Peresolin. "En ymmärrä!"

Tahtomatta kauempaa olla epätietoinen asiasta Peresolin avasi oven ja
astui päivystyshuoneeseen. Vaikka itse sarvipäinen piru häntä pystyssä
olisi ilmestynyt virkamiesten eteen, ei se olisi ihmetyttänyt ja
säikähdyttänyt heitä niin kuin heidän päämiehensä. Vaikka siihen olisi
tullut viime vuonna kuollut ryöstömies haudantakaisella äänellä
sanomaan: "Seuratkaa minua lurjuksille varattuun paikkaan" ja
hengittämään haudan kylmyyttä heidän kasvoilleen, he eivät olisi
kalvenneet niin kuin kalpenivat tunnettuaan Peresolinin. Ylivoimaisesta
säikähdyksestä alkoi Nedojehovin nenästä vuotaa verta ja Kulakevitshin
oikeassa korvassa alkoi rummuttaa niin kovasti, että kaulaliina aukeni
solmusta. Virkamiehet laskivat kortit käsistään, nousivat hitaasti
seisomaan ja vaihdettuaan silmäyksiä painoivat katseensa alas.
Päivystyshuoneessa vallitsi hetken hiljaisuus...

-- Ahkerastipa te näytte täällä tilejä tekevän! alkoi Peresolin. Nyt
ymmärrän, miksi te niin mielellänne tilien kanssa hommaatte... Mitä te
äsken teitte?

-- Me vain hetkisen, teidän ylhäisyytenne... kuiskasi Svisdulin,
katselimme kortteja... Levähdimme...

Peresolin astui pöydän luo ja kohotti hitaasti olkapäitään. Kortit
pöydällä eivät olleet tavallisia pelikortteja, vaan valokuvia, jotka
oli irroitettu pahveistaan ja liimattu pelikortteihin. Näitä tällaisia
kortteja oli paljon. Selaillessaan niitä Peresolin näki itsensä,
vaimonsa, useita alaisistaan virkamiehistä, tuttavia...

-- Tuollaista roskaa... Millä tavalla te näillä pelaatte?

-- Me emme suinkaan, teidän ylhäisyytenne, ole näitä keksineet...
Jumala varjelkoon... Olemme vain ottaneet esimerkkiä...

-- Selitähän, Svisdulin, millä tavalla pelasitte! Minä näin ja kuulin,
kuinka löitte minut Rybnikovilla... No, mitä sinä naamaasi rypistelet?
Enhän minä sinua syö! Kerro!

Svisdulin ujosteli ja arasteli kotvan aikaa. Vihdoin, kun Peresolin
alkoi suuttua, pärskyä ja punastua kärsimättömyydestä, hän totteli.
Koottuaan kortit ja sekoitettuaan ne hän levitteli niitä pöydälle ja
rupesi selittämään:

-- Jokaisella valokuvalla, teidän ylhäisyytenne, samoin kuin jokaisella
kortilla, on määrätty arvonsa... merkityksensä. Ja aivan samalla
tavalla kuin korttipakassa on tässäkin 52 korttia ja neljä maata...
Rahatoimikamarin virkamiehet ovat herttoja, lääninhallituksen --
ristejä, kansanvalistusministeriön -- ruutuja ja valtiopankin
virkailijat -- patoja. No niin... Todelliset valtioneuvokset ovat
ässiä, valtioneuvokset -- kuninkaita, neljänteen ja viidenteen
arvoluokkaan kuuluvien virkamiesten rouvat ovat rouvia,
kollegineuvokset -- pamppuja, hovineuvokset -- kymppejä ja niin
edespäin. Minä, esimerkiksi, -- tuossa on minun korttini -- kolmonen,
koska olen lääninkirjuri...

-- Kas vain... Minä olen siis ässä?

-- Niin, ristiässä... ja teidän ylhäisyytenne puoliso on ristirouva...

-- Hm!... Tämähän on vitsikästä... Koetetaanpas pelata, niin saamme
nähdä!...

Peresolin heitti päällystakin yltään ja istuutui pöydän ääreen
epäilevästi hymyillen. Virkamiehet kävivät hänen käskystään myöskin
istumaan ja peli alkoi...

Kun vahtimestari Nasar kello seitsemän aamulla tuli lakaisemaan
päivystyshuoneen lattiaa, oli hän haljeta ällistyksestä. Näky, joka
häntä kohtasi hänen astuessaan sisään luuta kädessä, oli siinä määrin
hämmästyttävä, että hän muistaa sen tätä nykyä vielä silloinkin, kun
tarpeeksi ryypättyään makaa tajuttomana: Peresolin seisoi kalpeana,
unisena ja pörröisenä Nedojehovin edessä ja pidellen tämän takinnapista
puhui:

-- Mutta koetahan toki käsittää, että sinun ei olisi pitänyt lyödä
Shepeljovia pöytään, koska kerran tiesit, että minulla oli kädessä minä
itse ja kolme muuta. Svisdulinilla oli Rybnikov rouvineen, kolme
kimnaasin opettajaa sekä vaimoni, Nedojehovilla pankkilaisia ja kolme
pientä lääninhallituksesta. Sinun olisi pitänyt alkaa Kryshkinilla eikä
välittää siitä, että he löivät rahatoimikamaria! He tietysti pelasivat
niinkuin heille oman ymmärryksensä mukaan parhaiten sopii!

-- Teidän ylhäisyytenne, minä aloin nimineuvoksella, kun luulin
todellisen valtioneuvoksen olevan heillä.

-- Voi, hyvä mies, eihän niin saa luulla! Eihän se mitään peliä ole!
Suutarit sillä tavalla pelaavat. Pitää ajatella!... Kun Kulakevitsh löi
hovineuvoksen lääninhallituksesta, niin sinun olisi pitänyt viskata
pois Ivan Ivanovitsh Grenlandskij, koska tiesit, että hänellä on
Natalja Dimitrijevna, Jegor Jegoritsh ja vielä eräs... Sinä pilasit
kaikki! Näytän sinulle kohta... Istuutukaa, hyvät herrat, vielä yksi
peli!

Ja lähetettyään ällistyneen vahtimestarin pois virkamiehet kävivät
pöydän ääreen istumaan ja jatkoivat peliä.




LIHAVA JA LAIHA


Nikolain rautatieasemalla tapasi kaksi toveria toisensa. Toinen oli
lihava toinen laiha. Lihava oli juuri syönyt päivällistä asemalla ja
hänen rasvaiset huulensa hohtivat vielä kuin kaksi kypsää kirsikkaa.
Hänestä levisi sherryn ja fleurs d'orange'n tuoksua. Laiha oli
vastikään astunut vaunusta ja hänellä oli suuri taakka matkalaukkuja,
myttyjä ja laatikoita. Hän haisi sianrasvalta ja kahvisakalta. Hänen
selkänsä takaa katselivat hoikka ja pitkäleukainen nainen -- hänen
vaimonsa, ja pitkäkasvuinen, sinisilmäinen lukiolainen -- hänen
poikansa.

-- Porfirij! huudahti lihava huomattuaan laihan. Sinäkö se olet? Veli
hopea! Pitkästä aikaa!

-- Hyvänen aika! ihmetteli laiha. Misha! Lapsuuteni ystävä! Mistä sinä
ilmestyit?

Toverit suutelivat kolmeen kertaan ja katsoivat kyynelsilmin toisiaan.
Molemmat tunsivat suloista liikutusta.

-- Hyvä, rakas!... alkoi laiha suutelun jälkeen. Tätä en olisi uskonut!
Tämäpä vasta yllätys! Mutta katsohan nyt minua oikein! Yhtä pulska kuin
ennenkin! Samanlainen velikulta ja keikari! Oi hyvä Jumala! Entä sinä?
Rikas? Naimisissa? Minä olen aviomies, kuten näet... Niin, tämä on
minun vaimoni, Loviisa, syntyään Wanzenbach... luterilainen... Ja tämä
on poikani Nafanael, kolmasluokkalainen. Kuulehan Nafanael, tämä on
minun lapsuuteni ystävä! Yhdessä kävimme lukiota!

Nafanael ajatteli hetken ja otti lakin päästään.

-- Niin, yhdessä kävimme koulua! jatkoi laiha. Muistatko, kuinka sinua
kiusasivat? Haukkuivat sinua Herostrateeksi, kun poltit koulun kirjan
paperossilla, ja minua Efialteeksi, koska mielelläni kielittelin.
Hohhoo!... Lapsia olimme! Älä kainostele, Nafanael! Tulehan lähemmäksi
setää... Ja tämä on minun vaimoni, syntyään Wanzenbach... luterilainen.

Nafael ajatteli taas ja kätkeytyi isänsä selän taa.

-- Mitä sinulle muuten kuuluu, hyvä ystäväni? kysyi lihava katsoen
innostuneena ystävää. Palveletko jossakin? Oletko kohonnut?

-- Palvelenhan minä, ystäväni! Kollegiasessori olen jo toista vuotta ja
minulla on Stanislauskin rinnassani. Palkka on pieni, mutta mitäs
siitä! Vaimoni antaa musiikkitunteja, minä valmistan yksityisesti
sikarikoteloita. Mainioita koteloita! Myyn niitä ruplasta kappaleen,
mutta jos joku ottaa kymmenen kappaletta tai enemmän, niin sille, näet,
annan alennusta. Olemmehan kutakuinkin tulleet toimeen. Palvelin,
tiedätkös, departementissa, mutta nyt on minut nimitetty tänne saman
virkakunnan osastopäälliköksi. Täällä tulen nyt palvelemaan. Entä sinä?
Ethän vain liene jo valtioneuvos? Mitä?

-- Ei, hyvä ystäväni, nosta korkeammalle, vastasi lihava. Minä olen
salaneuvos... Kaksi tähteä omistan.

Yhtäkkiä laiha kalpeni, jäykistyi ja pian senjälkeen hänen kasvonsa
vetäytyivät leveään hymyyn. Näytti siltä kuin hänen silmistään olisi
suitsunut säkeniä. Itse hän painui kokoon, kyyristyi... Hänen
matkalaukkunsa, myttynsä ja laatikkonsa näyttivät kutistuvan...
Vaimon pitkä leuka venyi vieläkin pitemmäksi. Nafanael asettui
rintama-asentoon ja napitti lukiolaispukunsa kiinni...

-- Minä, teidän ylhäisyytenne... sihisi laiha. Hyvin hauskaa!...
Lapsuuden ystävä, saattaa sanoa... ja yhtäkkiä sellainen ylimys! Hi --
hi -- hii!

-- Riittää! pahoitteli lihava. Mitä tuo tuollainen on? Lapsuuden
ystäviä olemme -- mitäpä siis mokomasta virkakunnioituksesta!

-- Hyvänen aika!... Mitä te nyt?... hihitti laiha kyyristyen yhä
enemmän. Teidän ylhäisyytenne suosiollinen huomaavaisuus... ikäänkuin
elähyttävän kosteuden tavoin... Tässä, teidän ylhäisyytenne, on minun
poikani Nafanael... vaimoni, luterilainen...

Lihava yritti vastustella, mutta laihan kasvojen ilmeessä oli niin
paljon hartautta, imelyyttä ja pokkuroivaa hapatusta, että häntä oikein
ylenannatti. Hän käänsi päänsä pois ojentaen laihalle kätensä
jäähyväisiksi.

Laiha puristi ojennetun käden kolmea sormea, kumarsi koko vartalollaan
ja hihitti kuin kiinalainen: hi -- hi -- hii... Vaimo hymyili. Nafanael
kumartuessaan kaapaisi jalkaansa ja pudotti hätääntyneenä lakkinsa.
Kaikki kolme olivat suloisen huumauksen vallassa.




VOITTOLIPPU


Ivan Dmitritsh, keskisäädyn mies, joka perheineen vuosittain kuluttaa
tuhatkaksisataa ruplaa ja on sangen tyytyväinen kohtaloonsa, istuutui
kerran illallisen jälkeen sohvaan ja alkoi lukea sanomalehteä.

-- Minä olen kokonaan unohtanut silmätä tämänpäiväistä lehteä, virkkoi
hänen vaimonsa korjatessaan astioita illallispöydästä. Katsohan, eikö
siellä ole arvontaluetteloa?

-- Näkyy olevan, vastasi Ivan Dmitritsh. Mutta eikö sinun lippusi ole
jäänyt lunastamatta pantista?

-- Ei ole. Tiistaina maksoin korot.

-- Mikä numero?

-- Sarja 9499, numero 26.

-- Vai niin... katsotaanpa... 9499 ja 26.

Ivan Dmitritsh ei uskonut arpajaisonneen eikä olisi toisinaan mistään
hinnasta ruvennut katsomaan arvontaluetteloa, mutta nyt työn puutteessa
ja lehden ollessa juuri käsissä hän alkoi kuljettaa sormeaan pitkin
sarjanumeroita ylhäältä alas. Ja heti, ikäänkuin rangaistukseksi hänen
epäuskostaan, osui toisen numerojonon yläpäässä selvästi hänen
silmiinsä numero 9499! Mutta katsomatta vieressä olevaa voittonumeroa
hän hätäisesti laski lehden polvilleen -- hän ei ollut selvillä
itsestään, miksi niin teki -- ja tunsi sydänalassaan suloista
viileyttä, ikäänkuin joku olisi kaatanut kylmää vettä hänen päälleen.
Tuntui hivelevältä, peloittavalta, suloiselta!

-- Masha! 9499 on luettelossa! sanoi hän kolkosti.

Vaimo katsoi hänen ihmetteleviä, säikähtyneitä kasvojaan ja ymmärsi,
että hän ei laskenut leikkiä.

-- 9499? kysyi hän kalveten ja laskien kokoonkäärityn pöytäliinan
pöydälle.

-- Niin, niin... Ihan totta!

-- Entä voiton numero?

-- Aivan oikein... vielä voiton numero... Mutta maltahan! Onhan sarjan
numero siis kuitenkin sama. Ainakin se, näet...

Ivan Dmitritsh katsoi vaimoaan ja hymyili leveästi, mielettömästi kuin
lapsi, jolle näytetään kaunista kapinetta. Vaimo hymyili myöskin;
hänestä oli mieluista, että hänen miehensä mainitsi ainoastaan sarjan
numeron eikä hätäillyt tuohon onnelliseen voittoon nähden. Kiusata ja
yllyttää itseään mahdollisen onnen toivolla, se on samalla sekä
suloista että ilkeätä!

-- Sarjan numero on sama, virkkoi Ivan Dmitritsh pitkänpuoleisen
vaitiolon jälkeen. Saattaa siis olla mahdollista että voitamme. Se siis
on kuin onkin mahdollista!

-- No, katsohan nyt!

-- Maltahan! Kyllä me vielä ehdimme vapautua lumouksesta. Se oli toisen
rivin yläpäässä; voiton suuruus on siis 75,000 ruplaa. Se ei olekaan
enää mikään tavallinen raha, vaan kapitaali, voima! Ajatteleppas, kun
yhtäkkiä katson luetteloa, niin siinä saattaakin olla -- 26! Entä jos
todellakin voitamme?

Aviopuolisot alkoivat nauraa ja katselivat pitkän aikaa toisiinsa.
Onnen mahdollisuus hämmensi heidät siinä määrin, etteivät he osanneet
haaveilla eikä sanoa, mitä varten he tarvitsevat nuo 75,000, mitä
ostavat, minne matkustavat. He ajattelivat vain numeroita 9499 ja
75,000, kuvittelivat niitä mielessään, mutta itse onnea, joka oli niin
lähellä, sitä he eivät ajatelleet.

Ivan Dmitritsh astui sanomalehti kädessä muutaman kerran huoneen
nurkasta toiseen ja tyynnyttyään ensi innostuksesta alkoi vähitellen
haaveilla.

-- Entä jos olemme voittaneet? sanoi hän. Sehän merkitsisi meille uutta
elämää, täydellistä muutosta! Arpalippu on sinun, mutta jos se olisi
minun, niin minä ennen kaikkea ostaisin 25 tuhatta maksavan maatilan;
10 tuhatta menisi siitä johtuviin menoihin: kuntoonpano, muutto,
velkojen maksu y.m. Jäljellä olevat 40 tuhatta pankkiin korkoja
kasvamaan.

-- Niin, maatila... se olisi erinomaista! sanoi vaimo laskien kätensä
polvilleen.

-- Jossakin Tulan tai Orelin kuvernementissä... Ensiksikin, huvila
olisi silloin tarpeeton, toiseksi, maatilasta olisi aina sentään
tuloja.

Ja hänen mielikuvituksessaan alkaa väikkyä kuvia toinen toistaan
kauniimpia, runollisempia, ja kaikissa näissä kuvissa hän näkee itsensä
kylläisenä, rauhallisena, terveenä, hänen on lämmin, jopa kuumakin!
Syötyään jääkylmää kaljakeittoa hän makaa maha pystyssä polttavalla
hiekalla aivan joen partaalla tai loikoo puutarhassa lehmuksen alla...
On helle... Hänen pikku poikansa ja tyttärensä ryömivät vieressä,
kuopivat hiekkaa tai pyydystelevät kuoriaisia ruohon seasta. Hän
uneksii suloisesti, ei ajattele mitään ja tuntee koko ruumiissaan,
ettei hänen tarvitse mennä virkaansa tänään, ei huomenna eikä
ylihuomenna. Ja jos loikoileminen kyllästyttää, niin hän menee
heinäniitylle tai metsään sieniä poimimaan ja katselee, kuinka
talonpojat vetävät nuottaa. Kun aurinko rupeaa laskemaan, ottaa hän
hurstin ja saippuan ja tallustaa uimahuoneelle, jossa riisuutuu
vitkaan, hieroo pitkän aikaa kämmenpohjilla paljasta rintaansa ja
laskeutuu veteen. Vedessä himmeitten saippuarenkaitten ympärillä häärii
pieniä kaloja, huojuu vihreitä vesikasveja. Kylvyn jälkeen tee kerman
ja voirinkelien kera... Illalla kävely ja "skruuvi" naapurien kanssa.

-- Tosiaankin, ostaa maatila, se olisi mainio asia, juttelee vaimo
myöskin haaveillen, ja hänen kasvoistaan näkyy, että hän on
hurmaantunut ajatuksistaan.

Ivan Dmitritsh kuvittelee syksyä sateineen, kylmine iltoineen ja
takasuvineen. Tähän aikaan pitää varta vasten kävellä kauemmin
puutarhassa, vihannestarhassa, joen rannalla, jotta tulisi vilu, ja
sitten ottaa aika ryyppy viinaa ja haukata suolattua sientä tai
kuminoitua kurkkua ja -- toinen ryyppy. Lapset tulevat vihannestarhasta
ja tuovat mukanaan porkkanoita ja retikoita, jotka tuoksuvat tuoreelle
mullalle... Myöhemmin sopii heittäytyä mukavasti sohvalle ja selailla
hätäilemättä jotakin kuvalehteä, peittää sitten kasvot lehdellä, avata
liivinnapit, nukahtaa...

Takasuven mentyä seuraa synkkä sateinen aika. Sataa päivällä, sataa
yöllä, alastomat puut valittavat, tuuli on kostea ja kylmä. Koirat,
hevoset, kanat -- kaikki on märkää, alakuloista, pelokasta. Ei voi
missään kävellä, ulos ei voi mennä, päivät pitkät pitää astella
huoneessa nurkasta toiseen ja katsella surullisena sameihin ikkunoihin.
-- On ikävä!

Ivan Dmitritsh pysähtyi ja katsoi vaimoonsa. -- Tiedätkös, Masha, minä
matkustaisin ulkomaille, virkkoi hän.

Ja hän alkoi tuumailla sitä, kuinka hauskaa olisi syysmyöhällä
matkustaa ulkomaille, jonnekin etelä-Ranskaan, Italiaan... Intiaan!

-- Minä matkustaisin myöskin aivan varmasti ulkomaille, sanoi vaimo.
No, katso nyt sitä numeroa!

-- Maltahan! Odotahan...

Hän asteli edelleen pitkin huonetta ja ajatteli. Hänen mieleensä
juolahti: entä jos vaimoni todellakin matkustaa ulkomaille? Yksin olisi
paljon hauskempi matkustaa tai sitten sellaisten iloisten, huolettomien
naisten seurassa, jotka elävät hetkestä hetkeen, eikä sellaisten, jotka
pitkin matkaa ajattelevat ja puhuvat lapsista, huokailevat, säikähtyvät
ja pitävät vavisten kiinni jokaisesta kopeekasta. Ivan Dmitritsh näki
vaimonsa istumassa rautatievaunussa keskellä myttyjä, koreja, kääröjä;
Masha huokailee ja valittaa, että hänen päänsä on tullut kipeäksi
matkustamisesta, että häneltä on huvennut paljon rahaa. Vähän väliä
pitää juosta asemalle hakemaan kuumaa vettä, voileipä... Hän ei voi
syödä päivällistä, koska se maksaa paljon...

"Hän laskisi jokaisen kopeekan, minkä minä menettäisin", ajatteli Ivan
Dmitritsh katsoen vaimoonsa. "Onhan voittolippu hänen eikä minun! Ja
miksi hän matkustaisi ulkomaille? Mitä hän siellä näkisi? Istuisi
varmaan hotellissa eikä päästäisi minua luotaan... Kyllä tiedän!"

Ja ensi kertaa hän huomasi vaimonsa vanhentuneen, rumentuneen, haisevan
keittiölle, mutta itse hän oli vielä nuori, terve, virkeä, vaikka
toisiin naimisiin menisi.

"Onhan tämä kaikki joutavaa, typerää", ajatteli hän, "mutta
kuitenkin... mitä hän ulkomailla tekisi? Mitä hän siellä ymmärtää.
Mutta kyllä hän varmaan matkustaisi... Sen uskon. Ja Napoli olisi hänen
mielestään samanlainen kuin joku venäläinen maaseutukaupunki. Minua
vain matkalla häiritsisi, mokomakin. Olisin aivan riippuvainen hänestä.
Kuvittelenpa, kuinka hän rahat saatuaan heti kätkisi ne akkaväen tavan
mukaan seitsemän lukon taa. Hän kätkisi ne minultakin... Sukulaisilleen
hän kyllä antaisi, mutta minulle ei kopeekkaakaan..."

Ja Ivan Dmitritshin mieleen muistui vaimonsa sukulaisjoukko. Kun kaikki
nuo veljet, sisaret, tädit, sedät saavat kuulia voitosta, niin he
alkavat lähennellä, kerjäläisten tavoin kumarrella, hymyillä makeasti,
teeskennellä... Inhoittavia, kurjia ihmisiä! Jos heille antaa, niin he
pyytävät enemmän ja jos heiltä kieltää, niin he kiroavat, juoruavat ja
vehkeilevät kaikin tavoin.

Ivan Dmitritshin muistellessa sukulaisia, heidän kasvonsa, joita hän
ennen oli katsonut välinpitämättömästi, näyttivät hänestä nyt
vastenmielisiltä, ilkeiltä.'

"Iljettäviä matelijoita!" ajatteli hän.

Ja hänen vaimonsa kasvot alkoivat myöskin näyttää vastenmielisiltä,
ilkeiltä. Hänen mielessään alkoi kiehua kiukku vaimoa vastaan ja hän
ajatteli vahingoniloisesti:

"Tuo ei ymmärrä rahoista mitään ja juuri siksi on saita. Jos hän
voittaisi, niin sataa ruplaa enempää hän ei minulle antaisi ja loput --
lukon taa."

Eikä hän katsonut enää vaimoonsa hymyillen, vaan vihamielisesti. Ja
vaimo katsoi myöskin vihaisesti ja pahansuovasti mieheensä. Mashallakin
oli omat loistavat haaveensa tulevaisuudesta, omat suunnitelmansa, omat
ajatuksensa; hän ymmärsi mainiosti, mitä hänen miehensä kuvitteli
mielessään. Hän tiesi, kuka ensimmäisenä ojentaisi kouransa hänen
voittoaan kohti.

"Kyllä kelpaa haaveksia toisen laskuun!" puhui hänen katseensa. "Ei,
älä luulekkaan!"

Mies ymmärsi hänen katseensa; viha paisui hänen rinnassaan ja
tehdäkseen kiusaa vaimolleen hän silmäili hätäisesti sanomalehden
neljättä sivua ja lausui juhlallisesti:

-- Sarja 9499, numero 46! Eikä 26!

Toivo ja viha katosivat samassa. Ivan Dmitritshin ja hänen vaimonsa
mielestä heidän huoneensa olivat pimeitä, ahtaita ja mataloita,
illallinen, jonka he juuri olivat syöneet -- ravitsematon ja vatsaa
rasittava, illat pitkät ja ikävät...

-- Piru ties! pääsi Ivan Dmitritshiltä, joka rupesi juonittelemaan.
Minne astutkin, joka puolella on paperinpalasia, murenia ja kuoria...
Huoneita ei lakaista koskaan! Kyllä tästä täytyy, piru vieköön, lähteä
iäksi päiviksi. Menen matkoihini ja hirtän itseni ensimmäiseen puuhun,
mikä eteeni osuu.




VIERAALLA MAALLA


On sunnuntai, kesäpäivä. Tilanomistaja Kamyshev istuu ruokasalissaan
runsaan aamiaispöydän ääressä syöden hitaasti. Siisti, sileäksi ajeltu
vanha ranskalainen herrasmies, nimeltä Champoun söi yhdessä hänen
kanssaan. Tämä Champoun on kerran ollut kotiopettajana Kamyshevilla,
opettanut tämän lapsille hyviä tapoja, huolellista ranskankielen
ääntämistä ja tanssia. Kun sitten Kamyshevin lapset kasvoivat miehiksi
ja tulivat luutnanteiksi, Champoun jäi taloon jonkinlaiseksi
miespuoliseksi seuranaiseksi. Entisen kotiopettajan tehtävät eivät ole
vaikeat. Hänen pitää pukeutua sopivasti, tuoksua hajuvesille, kuunnella
Kamyshevin joutavaa lörpötystä, syödä, juoda, nukkua -- eikä mitään
muuta. Tästä kaikesta hän saa asunnon, ruoan, sekä palkan, jota ei ole
tarkemmin määrätty.

Kamyshev syö ja jaarittelee tapansa mukaan.

-- Tuli ja leimaus! huutaa hän pyyhkien kyyneleitä, joita sinapilla
paksusti voideltu liikkiöpalanen on nostanut silmiin. Uh! Tuntuipa se
ihan luissa ja ytimissä! Teidän ranskalainen sinappinne ei vaikuta näin
voimakkaasti, vaikka sitä söisi kokonaisen pullon.

-- Toiset pitävät ranskalaisesta toiset venäläisestä, virkkoi Champoun
lempeästi.

-- Ranskalaisesta sinapista eivät pidä ketkään muut kuin ranskalaiset.
Ja mitä ranskalaiselle tarjootkin -- kaiken hän syö: sammakoita,
rottia, torakoita... brr! Te, esimerkiksi, ette pidä tästä
sianliikkiostä, koska se on venäläistä, mutta annetaanpas teille
paistettua lasia ja sanotaan, että se on ranskalaista, niin te söisitte
sen, vieläpä huulianne maiskuttaisitte... Teidän mielestänne on kaikki
venäläinen iljettävää.

-- En sano niin.

-- Kaikki venäläinen on iljettävää, mutta ranskalainen -- oh, c'est
très joli! [Oi, se on kaunista.] Teidän mielestänne ei ole olemassa
parempaa maata kuin Ranska, mutta minusta... niin, mitä on Ranska
oikeastaan? Palanen maata! Lähetäppä sinne venäläinen nimismies, niin
hän jo kuukauden kuluttua pyytää siirtoa: ei ole missä liikkua! Koko
Ranskan ympäri voi matkustaa yhdessä päivässä, mutta kun meillä menet
portista ulos, niin et näe äärtä missään! Matkustat ja matkustat...

-- Niin, monsieur, Venäjä on tavattoman laaja.

-- Niin on!... Teidän mielestänne ei ole sen parempia ihmisiä kuin
ranskalaiset. Oppinut, viisas kansa! Sivistynyt! Myönnän sen,
ranskalaiset ovat kaikki oppineita, siroja käytökseltään... se on
totta... Ranskalainen ei käyttäydy koskaan moukkamaisesti: hän tarjoaa
naiselle tuolin silloin kun pitää, ei ala syödä rapuja kahvelilla, ei
syljeskele lattialle, mutta... sitä oikeata henkeä hänessä ei
kuitenkaan ole! Minä en osaa sitä teille oikein selittää, mutta mitenkä
nyt sanoisin... ranskalaisessa ei ole mitään sellaista... (puhuja
liikuttaa sormiaan) sellaista... juridillista. Muistan lukeneeni
jostakin, että kaikki teidän järkenne on kirjoista kotoisin, mutta
meillä on järki synnynnäistä. Jos venäläiselle opetetaan tieteitä
niinkuin pitää, ei yksikään teidän professoreistanne vedä hänelle
vertoja.

-- Ehkä... virkkoi Champoun ikäänkuin vasten tahtoaan.

-- Ei: ehkä, vaan: varmaan! Eikä siinä ole mitään virnisteltävää; puhun
totta! Venäläinen järki on keksivää laatua! Mutta se ei saa kehittyä
vapaasti eikä venäläinen osaa ylistää... Jos hän jotakin keksii, niin
hän joko särkee sen tai antaa lapsille leikkikaluksi. Mutta kun teidän
ranskalaisenne keksii jonkin joutavan vehkeen, niin hän huutaa siitä
heti ympäri maailmaa. Äskettäin teki kyytimieheni Joonas ihmisen
puusta: kun veti sitä langasta, niin se käyttäytyi hävyttömästi. Joonas
ei kuitenkaan kehu itseään. Yleensä... en pidä ranskalaisista. Minä en
puhu teistä, vaan, vaan yleensä... Siveetöntä kansaa! Ulkomuodoltaan he
ovat kyllä ihmisten kaltaisia, mutta elävät kuin koirat... Esimerkiksi
mitä avioliittoon tulee. Kun venäläinen menee naimisiin, niin hän
kiintyy vaimoonsa eikä siinä ole enää sen pitempiä puheita, mutta
teillä -- piru ties mitä siellä tapahtuukaan. Mies istuu päiväkaudet
kahvilassa ja vaimo ottaa koko talon täydeltä miesvieraita ja
kuhertelee heidän kanssaan.

-- Se ei ole totta! pääsee kiivastuneelta Champounilta. Ranskassa on
perheaate korkealla!

-- Kyllä me sen aatteen tiedämme! Luulisi teidän häpeävän puolustaa
sellaista. Jos puolueettomasti tuomitsee, niin sikoja ovat, sikoja.
Saksalaiset ansaitsevat todella kiitoksen siitä, että antoivat heille
selkään. Kiitos saksalaisten! Jumala suokoon heille terveyttä...

-- Siinä tapauksessa, monsieur, minä en ymmärrä, vastasi ranskalainen
kohottautuen säihkyvin silmin, miksi pidätte minua talossanne, jos
kerran vihaatte ranskalaisia?

-- Minne minä teidät panisin?

-- Antakaa minun mennä, niin matkustan Ranskaan!

-- Mitä -- ä? Eihän teitä enää Ranskaan takaisin päästetä? Tehän olette
isänmaan petturi! Milloin on teistä Napoleon suuri mies, milloin
Gambetta... piru teistä selvän ottakoon!

-- Monsieur, vastaa Champoun ranskaksi käännellen ja taitellen
lautasliinaa käsissään. Tämän suurempaa loukkausta ei olisi edes pahin
viholliseni voinut sanoa minulle. Meidän välillämme on kaikki lopussa!

Ja tehtyään kädellään traagillisen liikkeen ranskalainen viskaa
teatterimaisesti lautasliinansa pöydälle ja poistuu arvokkaasti.

Kolmisen tunnin kuluttua on ruokapöytä katettu uudelleen ja palvelija
tarjoaa päivällistä. Kamyshev istuutuu pöytään yksinään. Kulautettuaan
eturyypyn hänessä herää himo jaaritella. Tekee kovasti mieli piestä
kieltä, mutta ei ole kuuntelijaa.

-- Mitä Alfons Ludovikovitsh tekee? kysyy hän palvelijalta.

-- Kokoaa tavaroitaan matkalaukkuun.

-- Voi sitä hupsua... Herra varjele! ihmettelee Kamyshev ja menee
ranskalaisen luo.

Champoun istuu keskellä huoneensa lattiaa ja asettelee vapisevin käsin
matkalaukkuun liinavaatteita, hajuvesipulloja, rukouskirjoja,
housunkannattimia, kaulaliinoja... Koko hänen säädyllinen olentonsa,
matkalaukku, sänky ja pöytä ikäänkuin huokuvat kauneutta ja
naisellisuutta. Hänen sinisistä silmistään tipahtelee suuria kyyneleitä
matkalaukkuun.

-- Minnekkä te nyt?... kysyy Kamyshev hetkisen kuluttua.

Ranskalainen vaikenee.

-- Aiotteko matkustaa? jatkaa Kamyshev. Niin... kuten tiedätte... Minä
en tahdo teitä pidättää... Mutta mikä omituisinta: kuinka te voitte
matkustaa ilman passia? Muistattehan, että minä kadotin passinne
kerran. Työnsin sen jonnekin paperien väliin... ja niin se katosi... Ja
meillä vallitsee ankara kuri passeihin nähden. Ette ennätä edes viittä
virstaa ajaa, kun teidät yhtäkkiä siepataan kiinni.

Champoun kohottaa päänsä ja katsoo Kamysheviin epäluuloisesti.

-- Niin... saattepa nähdä, että huomaavat jo kasvoistanne teidän olevan
passitta... ja heti: kuka olette? Alfons Champoun! Kyllä me nuo
Alfonsit ja Champounit tunnemme! Ehkä suvaitsette vankikomppanian
mukaan Siperiaan!

-- Te laskette kai leikkiä?

-- Miksi minä tässä leikkiä laskemaan!... Siihen ei ole nyt syytä!
Mutta muistakaa: älkää sitten uikuttako älkääkä kirjoittako minulle
avunpyyntökirjeitä... Minä en räpäytä silmiäni, kun teidät viedään
kahleissa ohitseni!

Champoun ryntää pystyyn, kalpenee ja alkaa harpata pitkin kamarinsa
lattiaa silmät suurina päässä.

-- Mitä te teette minulle?! huutaa hän tarttuen epätoivoisena kaksin
käsin päähänsä. Hyvä Jumala! Oh! Kirottu olkoon se hetki, jolloin
mieleeni juolahti turmiollinen ajatus jättää isänmaani!

-- No, no, no... minähän laskin leikkiä! sanoo Kamyshev matalammalla
äänellä. Kummallinen mies, kun ei leikkiä ymmärrä! Eihän teidän
kanssanne voi jutellakaan!

-- Rakas ystäväni! vikisee Champoun Kamyshevin äänestä rauhoittuneena.
Minä vannon, että olen mieltynyt Venäjään, teihin ja teidän
lapsiinne... Minun olisi yhtä raskasta jättää teidät kuin jättää tämä
elämä! Mutta jokainen sananne viiltää sydäntäni!

-- Hyvänen aika! Jos minä ranskalaista haukun, niin miksi te siitä
loukkaannutte? Ketä me emme haukkuisi? Kaikkien pitäisi siis
loukkaantua! Te olette todella omituinen! Ottakaapa esimerkkiä Lasar
Isakitshista, maatilani vuokraajasta... Minä häntä jos jotenkin...
kepitän ja rökitän... milloin saparosta milloin niskasta... eikä hän
loukkaannu lainkaan!

-- Mutta hän onkin orja! Kopeekasta hän on valmis mihin alhaiseen
tekoon hyvänsä!

-- No, no, no!... riittää!... Menkäämme päivällistä syömään! Rauhaa ja
sopua!

Champoun puuteroi itkettyneitä kasvojaan ja menee Kamyshevin kanssa
ruokasaliin. Ensimmäisen ruokalajin he syövät vaieten, toisen jälkeen
alkaa sama juttu, eikä Champounin kärsimyksillä näy olevan loppua.




KIELIKELLO


Natalja Mihailovna, nuori rouva, oli aamulla palannut Jaltasta ja
kertoi nyt herkeämättä miehelleen Krimin ihanuuksista. Iloisena katseli
mies ihastunutta vaimoaan kasvoihin, kuunteli ja toisinaan kysäisi...

-- Mutta elämä kuuluu olevan siellä tavattoman kallista? kysyi hän muun
muassa rouvaltaan.

-- Mitenkä sanoisin? Minusta on tuota kalleutta liiaksi suurenneltu,
ukkoseni. Ei paholainen ole niin kauhea kuin luullaan. Minulla,
esimerkiksi, oli Julia Petrovnan kanssa mukava sievoinen huone, josta
maksoimme kaksikymmentä ruplaa vuorokaudessa. Kaikki, rakas mieheni,
riippuu siitä, osaako elää. Tietysti, jos tekee huvimatkoja
vuoristoon... esimerkiksi Ai-Petrille... vuokraa hevosen, oppaan --
silloin tietysti tulee kalliiksi. Hirveän kalliiksi! Mutta, rakas
Vasilij, millaisia vuoria siellä on! Kuvittele mielessäsi oikein
korkeita, korkeita vuoria, tuhat kertaa kirkkoa korkeampia... Siellä
ylhäällä on sumua, sumua, sumua... Alhaalla hirvittävän suuria
kallionlohkareita... Ja pinjoja... Ah, sitä kaikkea ei saata edes
ajatellakaan!

-- Tuota noin... sinun lähdettyäsi minä luin jostakin lehdestä
sikäläisistä tataarilaisista oppaista... Sellaisia iljettävyyksiä! Mitä
ihmisiä ne ovat nuo oppaat oikeastaan?

Natalja Mihailovna näytti ylenkatseelliselta ja keikahdutti päätään.

-- Tavallisia tataareja, ei sen kummempia... sanoi hän. Näinhän minä
heitä kauempaa, vilahdukselta... Minulle kyllä osoitettiin heitä,
mutta en kiinnittänyt enempää huomiota heihin... Tunsin aina
vastenmielisyyttä kaikkia noita tsherkessejä, kreikkalaisia... ja
maureja kohtaan!

-- Kuuluvat olevan hirveitä Don Juaneja.

-- Ehkä. Onhan niitä sellaisia inhoittavia naisia, jotka...

Natalja Mihailovna hypähti yhtäkkiä pystyyn, ikäänkuin hän olisi
muistanut jotakin kauheata, katsoi puolisen minuuttia säikähtynein
silmin mieheensä ja sanoi korostaen joka sanaa:

-- Rakas Vasilij, minä kerron sinulle, kuinka epäsiveellisiä naisia
on olemassa! Niin tavattoman epäsiveellisiä! Eikä ainoastaan
yksinkertaisia naisia, vaan keskisäätyisiäkin, vieläpä ylhäisiä, noita
pöyhkeitä bon ton-naisia! [Bon ton = hieno käytös, seurustelutapa] Se
oli niin kauheata, etten ollut silmiäni uskoa! En ikinä voi sitä
unohtaa! Kuinka saattaa unohtaa itsensä siinä määrin, että... Ah,
Vasilij, minä en voi kertoa! Esimerkiksi minun matkatoverini Julia
Petrovna... Niin kunnon mies kuin hänellä on, kaksi lasta... kuuluu
ylhäiseen säätyyn, on aina niin hurskas olevinaan ja -- yht'äkkiä...
ajatteleppas... Mutta rakas ukkoseni, tämä on tietysti entre nous
[meidän kesken]... Lupaatko kunniasanasi, ettet kenellekään sano?

-- No mitä sinä ajatteletkaan! Tietysti!

-- Kunniasanasi? Muista se! Minä luotan sinuun...

Nuori rouva pani haarukan syrjään, tekeytyi hyvin salaperäisen
näköiseksi ja kuiskasi:

-- Ajattelehan nyt... Oli mainio sää! Hän ajoi edellä oppaansa kanssa,
minä jonkin matkaa jäljessä. Kun olemme ajaneet kolme neljä virstaa,
niin Julia yht'äkkiä huudahtaa ja pitelee rintaansa. Hänen
tataarilainen oppaansa kiertää kätensä hänen vyötäisilleen, muuten
olisi Julia Petrovna pudonnut satulasta... Minä ajoin oman oppaani
kanssa hänen luokseen... Mitä nyt? Mitä tämä on? "Oh", huutaa Julia
Petrovna, "minä kuolen! Voin pahoin! En voi ajaa pitemmälle!"
Ajattelehan kuinka minä säikähdyin! No, ajakaamme sitten takaisin,
sanoin. "Ei", sanoi hän, "en voi ajaa takaisin! Jos ajan yhdenkään
askeleen, niin kuolen tuskasta! Minua puistattaa ja suonta vetää!" Ja
hän pyytää, rukoilee minua ja minun Suleimaani ajamaan takaisin
kaupunkiin ja tuomaan hänelle Bestushevin tippoja, jotka auttavat.

-- Odotahan... Minä en ymmärtänyt sinua täydelleen... murahti mies
otsaansa silitellen. Äsken sanoit nähneesi näitä tataareja vain kaukaa,
mutta nyt sinä kerrot jostakin Suleimasta.

-- Mm... Joko sinä taas rupeat saivartelemaan! virkkoi nuori rouva
yrmeästi, mutta vähääkään hämmentymättä. En voi sietää tuollaista
epäluuloisuutta! En voi sietää! Se on niin typerää, niin typerää!

-- Minä en saivartele, mutta... miksi valehtelet? Ajelit tataarien
kanssa ja sillä hyvä... Miksi siinä enää kiepotella?

-- Hm!... sinä olet kummallinen! kiihtyi nuori rouva. Olet
mustasukkainen Suleimalle! Mitenkähän sinä ajaisit vuoristoon ilman
opasta! Mitenkähän! Jollet tunne sikäläistä elämää, jollet ymmärrä,
niin on parasta vaieta. Älä puhu! Ilman opasta ei siellä voi ottaa
askeltakaan.

-- Vielä mitä!

-- Ole hyvä ja heitä tuo tyhmä hymyilysi! Minä en ole sinulle, kuten
Julia... Minä en tahdo tuomita häntä, mutta minä... Vaikka en tahdokaan
tekeytyä hurskaaksi, niin siihen määrään minä en kuitenkaan unohtanut
itseäni. Minun Suleimani ei koskaan rikkonut sopivaisuuden rajoja...
Ei! Mametkul istui kyllä Julian luona usein, ties kuinka kauan, mutta
minä, kun kello vain löi yksitoista, sanoin heti: "Suleima, mars!
Menkää pois!" Ja minun typerä tataarini meni. Hän oli, rakas ukkoseni,
kovan kurin alainen... Heti kun hän vain rupesi rahaa tai jotakin muuta
murisemaan, minä heti: "Kuinka-a? Mitä-ä?" Niin nousi hänen sisunsa
kurkkuun... Ha-ha-haa!... Tiedätkös, rakas Vasilij, että sillä oli ihan
mustat silmät, sysimustat, aito tataarilaiset kasvot, tyhmän näköiset
ja naurettavat... Kas sillä lailla minä häntä pitelin! Sillä lailla!

-- Minä kuvittelen mielessäni... murahti mies hieroen leivästä pieniä
pallosia.

-- Kuinka tyhmä sinä olet, Vasilij! Kyllä minä tiedän, mitä sinä
ajattelet! Minä tiedän sinun ajatuksesi... Mutta vakuutan sinulle,
ettei hän edes kävelymatkoillakaan rikkonut sopivaisuuden rajoja... Kun
me esimerkiksi ajoimme vuoristoon tai Urtshan-su'n koskelle, minä aina
sanoin hänelle: "Suleima, aja perässäni!" Ja hän ajoi perässäni,
raukka... Vieläpä mitä ihanimmilla paikoilla sanoin hänelle: "Suleima,
sinun ei pidä unohtaa, että sinä olet tataari ja minä valtioneuvoksen
puoliso!" Ha-ha-haa!...

Nuori rouva nauroi makeasti, vilkaisi pikaisesti ympärilleen, tekeytyi
säikähtyneen näköiseksi ja kuiskasi:

-- Mutta Julia! Oih sitä Juliaa! En ymmärrä, rakas Vasilij, miksei voi
huvitella ja samalla levähtää maailman turhuudesta? Huvittele, ole
hyvä, kukaan ei sinua siitä tuomitse, mutta menetellä vakavasti, ruveta
rakentamaan perhekohtauksia ja sen semmoisia... ei, miten haluat, mutta
sitä minä en ymmärrä! Ajatteleppas, hän oli mustasukkainen minulle!
Eikö tämä ole tyhmää? Kerran tulee Mametkul, Julian ihana Adonis, hänen
luokseen, mutta Julia ei ole kotona... No niin, minä kutsuin Mametkulin
luokseni... me aloimme jutella... puhelimme yhtä ja toista... he ovat,
tiedätkös, kerrassaan hauskaa väkeä! Niin kului ilta huomaamatta...
Yht'äkkiä syöksyy Julia sisään... hyökkää minun ja Mametkulin
kimppuun... rupeaa rähisemään... hyi! Sellaista minä en käsitä,
Vasilij...

Vasilij karaisi kurkkuaan, synkistyi ja alkoi kävellä pitkin huonetta.

-- Kyllä vietitte siellä iloista elämää, totta totisesti! murahti hän
happamesti hymähtäen.

-- Hm! Kuinka typerä olet! loukkaantui Natalja Mihailovna. Minä tiedän,
mitä sinä ajattelet! Aina sinulla on nuo ilkeät ajatuksesi! Enpä kerro
sinulle enää koskaan mitään! En koskaan!

Nuori rouva pisti suuttuneena suunsa suppuun ja vaikeni.




PANETTELU


Kaunokirjoituksen opettaja Sergei Kapitonitsh Ahinejev naitti
tyttärensä Nataljan historian ja maantieteen opettajalle Ivan
Petrovitsh Loshadinille. Häät sujuivat kuin rasvattu. Salissa
laulettiin, soitettiin, karkeloitiin. Klubista vuokratut tarjoilijat,
yllään musta hännystakki ja valkoinen, likainen kaulanauha, juoksivat
edes takaisin huoneissa, ikäänkuin häkäpäissään. Kaikki oli yhtä helua
ja melua. Matematiikan opettaja Tarantulov, ranskalainen Pasdequoi ja
kontrollikonttorin nuorempi reviisori Jegor Venediktitsh Msda istuivat
vieretysten sohvalla ja tuon tuostakin keskeyttäen toisiaan juttelivat
innokkaasti vieraille elävänä haudatuista ihmisistä ja lausuivat
ajatuksensa spiritismistä. Kukaan näistä kolmesta ei uskonut
spiritismiin, mutta he myönsivät, että tässä maailmassa on paljon
sellaista, jota ihmisjärki ei koskaan voi käsittää. Viereisessä
huoneessa kirjallisuuden opettaja Dodonskij selitteli vieraille
tapauksia, jolloin vahtisotamiehellä on oikeus ampua ohikulkijaa.
Keskustelut olivat siis kauheita, mutta sangen huvittavia. Pihalle päin
olevista ikkunoista katseli ihmisiä, joilla yhteiskunnallisen asemansa
perusteella ei ollut oikeutta astua sisään.

Tasan kello 12 yöllä isäntä Ahinejev meni keittiöön katsomaan, oliko
siellä illallinen valmiina. Keittiö oli lattiasta kattoon saakka täynnä
sakeata sumua hanhenpaistista, sorsapaistista ja monista muista
ruokalajeista. Kylmät ruoat ja väkijuomat olivat sikin sokin
taiteellisessa epäjärjestyksessä kahdella pöydällä. Pöytien ympärillä
hääri kyökkipiika Marfa, punakka akka, jonka maha oli pingoittunut
kahdenkertaiseksi.

-- Näytähän, matushka, sitä sampea vähäisen! sanoi Ahinejev hieroen
käsiään ja nuoleskellen huuliaan. Onpa täällä sellainen suloinen
tuoksu, että tekisi mieli syödä koko keittiö! Niin, näytäppäs sitä
sampea!

Marfa pyörähti erään penkin luo ja kohotti varovasti rasvaista
sanomalehtipaperia. Lehden alla suuren suuressa vadissa loikoi komea
hyytelöllä valettu sampi keskellä kapristen, öljypuulehtien ja
porkkanain kirjavuutta. Ahinejev katseli sampea ja oihkasi
tyytyväisyydestä. Hänen kasvonsa säteilivät, silmänsä pyörivät. Hän
kumartui ja päästi huulistaan äänen, joka tuli kuin rasvaamattomasta
rattaanpyörästä. Seisottuaan siinä hetkisen hän näpsähdytti
tyytyväisenä sormiaan ja maiskautti vielä huuliaan.

-- Aa! Tulisen suutelon läiskähdys!... Kenen kanssa sinä, Marfa, täällä
suudella paukuttelet? kuului ääni viereisestä huoneesta ja ovessa näkyi
apuopettaja Vanjkinin puti puhtaaksi ajeltu pää. Kenen kanssa sinä
täällä?... Aa... erittäin hauska!... Vai Sergei Kapitonitshin kanssa!
Aika vaari, totta tosiaan! Ihan nenä nenässä kiinni tuon akan kanssa!

-- Minä en yleensä suutele, sanoi Ahinejev joutuen hämilleen. Kuka on
sanonut sen sinulle, senkin hölmö? Minä vain... huuliani maiskautin
katsellessani... ajatellessani sitä nautintoa... nähdessäni tämän
kalan...

-- Juttele, mitä juttelet!

Vanjkin hymyili leveästi ja katosi oven taa. Ahinejev punastui.

"Piru ties, menee vielä, lurjus, juoruamaan", ajatteli hän. "Koko
kaupungille kertoo... häpäisee minut, senkin nauta..."

Ahinejev astui arasti saliin ja vilkaisi Vanjkiniin päin. Tämä seisoi
pianon luona ja kuiskasi eteenpäin kumartuneena ylitarkastajan kälylle
jotakin, jolle tämä nauroi.

"Minusta varmaankin!" ajatteli Ahinejev. "Minusta... senkin vietävä! Ja
että tuo uskookin! Nauraa! Hyvä Jumala! Ei, näin ei asiata voi
jättää... Teenpä niin, ettei kukaan usko... Kerron koko jutun kaikille,
niin tuo hölmö joutuu kiinni panettelusta!"

Ahinejev silitti päätään ja astui yhä vielä hämillään Pasdequoin luo.

-- Olin juuri keittiön puolella silmäilemässä illallisen valmistelua,
sanoi hän ranskalaiselle. Tehän, tietääkseni, pidätte kalasta ja siellä
onkin sellainen sampi, että!... Kaksi arssinaa!... He -- he -- he!
Mutta olinpa unohtaa... Keittiössä sattui juuri lystikäs juttu tämän
sammen kanssa! Astun keittiöön ja tahdon saada nähdä ruokia... Katson
sampea ja tyytyväisenä... ihan lystikseni maiskautan huulillani.
Samassa tulee Vanjkin, tuo hölmö, sisään ja sanoo... he-he-he! ja
sanoo: Aa... te suutelette täällä? Minäkö Marfaa, tuota piikaa
suutelisin! Jo keksi jotakin, senkin tolvana! Viho viimeisen näköinen
on, vanha akka... kuin mikä petoeläin, ja Vanjkin puhuu suutelemisesta!
Narri!

-- Kuka on narri? kysyi Tarantulov, joka juuri tuli siihen.

-- Tuo Vanjkin! Kun minä astun keittiöön... Ja hän kertoi Vanjkinista.

-- Naurettavaa! Mokomakin narri! Ennemmin suutelisin viho viimeistä
pelättiä kuin Marfaa, lisäsi Ahinejev, katsahti ympärilleen ja huomasi
reviisori Msdan takanaan.

-- Me tässä Vanjkinista... selitti hän Msdaile. Suuri narri! Astuu
keittiöön, huomaa minut Marfan vieressä ja ilman muuta alkaa
kaikenmoisia juttuja sepittää. "Mitä? Te suutelette!" Ihan humalaisen
unia! Minä sanoin siihen: "Ennemmin suutelen vaikka kalkkunaa kuin
Marfaa. Onhan minulla vaimo, senkin tolvana! Mitäs siinä pilkkaat!"

-- Kuka teitä pilkkaa? kysyi uskonnon opettaja, joka osui juuri
kulkemaan Ahinejevin sivu.

-- Vanjkin. Kun minä seison keittiössä ja katselen sampea...

Ja yhä siihen tapaan. Puolen tunnin kuluttua kaikki vieraat tiesivät jo
jutun sammesta ja Vanjkinista.

"Kertokoon nyt heille!" ajatteli Ahinejev hykertäen tyytyväisenä
käsiään. "Kertokoon! Kun tämä alkaa panetella, niin jo toiset hänelle:
mene suohon, tolvana, mokomine juoruinesi! Me tiedämme kaikki!"

Ja Ahinejev rauhoittui siinä määrin, että tyhjensi ilosta neljä
ylimääräistä lasia. Saatettuaan illallisen jälkeen nuoren pariskunnan
makuuhuoneeseen hän meni omaan huoneeseensa ja nukahti kuin viaton
lapsi. Seuraavana päivänä hän ei enää edes muistanut tuota juttua
sammesta. Mutta -- oi! Ihminen määrää, luoja säätää! Pahat kielet
tekivät tehtävänsä eikä auttanut Ahinejevia hänen viekkautensa. Tasan
viikon kuluttua, nimittäin keskiviikkona kolmannen tunnin jälkeen, kun
Ahinejev seisoi keskellä opettajain huonetta kertoen oppilas Vysjekinin
rikollisista taipumuksista, rehtori astui hänen luokseen ja kutsui
hänet syrjään.

-- Minulla olisi vähän asiaa, Sergei Kapitonitsh, sanoi rehtori. Suokaa
anteeksi... Asia ei oikeastaan kuulu minulle, mutta en kuitenkaan voi
olla sanomatta siitä mielipidettäni... Minun velvollisuuteni...
Kerrotaan, nähkääs, että te elätte yksissä piikanne kanssa... Asia ei
kuulu minulle, mutta... Eläkää hänen kanssaan, suudelkaa... miten ikinä
haluatte, mutta ei niin julkisesti! Olkaa hyvä! Älkää unohtako olevanne
opettaja!

Ahinejev tunsi vilun väreitä selässään ja oli pyörtyä. Oli kuin
kokonainen parvi ampiaisia olisi häntä pistänyt ja hänen päälleen
kaadettu kiehuvaa vettä. Hän läksi kotiin. Matkalla tuntui siltä kuin
koko kaupunki olisi häneen katsellut, ikäänkuin hänen naamansa olisi
ollut noessa. Kotona odotti häntä uusi onnettomuus.

-- Mikset aja nahkaasi? kysyi hänen vaimonsa päivällispöydässä. Mitä
sinä siinä mietit? Lemmittyäsi taidat ikävöidä, rakasta Marfaasi surra?
Minä tiedän kaikki, senkin turkkilainen! Kunnon ihmiset ovat avanneet
silmäni! Mmh!... senkin raakalainen!

Ja lätsis! siinä tuli sellainen korvatillikka, että pamahti! Ahinejev
nousi pöydästä ja tuntematta maata jalkainsa alla, lakitta ja
päällystakitta läksi lötystämään Vanjkinin luo. Hän tapasikin Vanjkinin
kotona.

-- Sinä roisto! kääntyi Ahinejev Vanjkinin puoleen. Miksi olet
tallannut minut lokaan koko maailman silmissä? Miksi olet panetellut
minua niin pahasti!

-- Panetellut? Mitä te nyt puhutte?

-- Kuka se sitten on juorunnut, että minä muka olen Marfaa suudellut?
Etkö sinä, hä? Etkö sinä juuri, senkin vietävä!

Vanjkin räpytteli silmiään, ihohermot hänen kuluneissa kasvoissaan
nytkähtelivät... Hän kohotti katseensa jumalankuvaan ja lausui:

-- Rangaiskoon minua Jumala, puhjetkoon silmäni, kuihtukoot jäseneni,
jos minä teistä olen sanonut sanaakaan! Peittäköön ikuinen pimeys
minut! Kolera tappakoon!...

Vanjkinin rehellisyyttä ei saattanut epäillä. Hän ainakaan ei ollut
juorunnut, sen näki selvästi.

"Kuka sitten? Kuka?" kysyi Ahinejev itseltään lyöden rintaansa; hän
koetti muistella kaikkia tuttaviaan. "Kuka?"

-- Niin, kuka? kysymme mekin lukijalta.




"NASKALI PUSSISSA"


Pjotr Pavlovitsh Posudin riensi talonpojalta vuokraamallaan
kolmivaljakolla kyläteitä pitkin pieneen N:n piirikaupunkiin, jonne
muuan nimetön kirje häntä kutsui. Hän koetti mahdollisimman tarkasti
pysyä matkalla tuntemattomana.

"Yllättää... Pudota kuin lumi päälaelle..." haaveili hän kätkien
kasvonsa korkeaan kaulukseen. "Ovat tehneet pahaa, lurjukset, ja
riemuitsevat nyt luullen, että kaikki jäljet ovat peitetyt... Hahaa...
Mahtavatpa kauhistua ja ihmetellä, kun yhtäkkiä keskellä riemua
kuulevat: Tilille! Nouseepa siitä aika hälinä! Ha-haa!..."

Haaveiltuaan tähän tapaan kyllikseen Posudin antautui keskusteluun
ajajan kanssa. Kuten ainakin henkilö, joka tahtoo olla yleisesti
tunnettu, hän ensimmäiseksi kyseli itsestään:

-- Tunnetko sinä Posudinin?

-- Kuinka en tuntisi, hymähti ajaja. Kyllä hänet tunnetaan!

-- Mitä sinä naurat?

-- Tuntuupa vain hauskalta!... Viho viimeisenkin kirjurin tunnet, mutta
Posudinia et muka tuntisi! Sitä vartenhan hänet on tänne määrätty,
jotta jokainen hänet tuntisi.

-- Niinpä niin, niinpä niin... Entä millainen hän on mielestäsi? Kunnon
mies?

-- Onhan tuo... haukotteli ajaja. Hyvä herra on, asiansa tuntee... Eipä
ole siitä vielä kahtakaan vuotta, kun hänet tänne lähetettiin, mutta
paljon on jo ehtinyt tehdä.

-- Paljon hyvää on tehnyt, suokoon Jumala hänelle terveyttä. Rautatien
hän on hommannut paikkakunnalle, tuon vihatun Hohrjukovin on näiltä
mailta karkoittanut... Ei ollut Hohrjukovilla mitään määrääkään enää...
Konna oli, suuri lurjus... Kaikki entiset päälliköt pitivät hänen
puoltaan, mutta kun Posudin tuli, niin heti Hohrjukov korjasi luunsa,
ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan... Nähkääs, hyvä herra, Posudin ei
ole ostettavissa, ei! Tarjoa hänelle vaikka sata, vaikka tuhannen,
hänpä ei vain ota sitä syntiä omalletunnolleen... Ei ota!

"Jumalan kiitos, että ovat edes siltä kannalta minut oikein
käsittäneet," ajatteli Posudin iloissaan. "Se oli hyvä juttu!"

-- Hän on sivistynyt... jatkoi ajaja, eikä ylpeä... Meiltä kävivät
hänen luonaan valittamassa ja ihan kuin herrasväkeä hän oli heitä
kohdellut: kaikille oli antanut kättä ja istumaan oli pyytänyt...
Tulinen on ja hätäinen... Sanaakaan ei kunnolla sano, sähisee vain...
Ettäkö hän joutuisi kävelemällä jotain toimittamaan, ei sitten
likikään, juoksujalkaa, juoksujalkaa!... Eipä ollut meidän väki
ennättänyt edes sanaakaan virkkaa, kun hän: "Hevoset valjaisiin!" ja
suoraa päätä tänne... Niin tuli, järjesti kaikki eikä ottanut edes
kopeekkaa. Paljon parempi on entistä! Olihan tuo entinenkin sentään
hyvä. Komea oli, mahtava, niin huusi, ettei sille yksikään koko
kuvernementissä vertoja vetänyt... Usein, kun hän oli matkalla, saattoi
sen kuulla aina kymmenen virstan päähän. Mutta mitä sisäisiin asioihin
tulee, niin kyllä tämä nykyinen on paljon ovelampi! Nykyisellä on
päässä sata kertaa enemmän ajua. Muuan seikka vain on surullinen...
Kaikin puolin hän on hyvä mies, mutta vahinko vain, että hän on juoppo!

"Äläpäs huoli!" ajatteli Posudin.

-- Mistä tiedät, kysyi hän, että minä... että hän on juoppo.

-- Enhän minä itse tietenkään, teidän ylhäisyytenne, ole häntä
juopuneena nähnyt; en tahdo valehdella, mutta niin kerrotaan. Eivätkä
ole muutkaan häntä juopuneena nähneet, mutta sellainen huhu hänestä on
käymässä... Ihmisten nähden tai jos ajaa vieraisille tai huveihin tai
seuroihin, niin ei tuo juo milloinkaan. Mutta kotona kuuluu
hörppivän... Aamulla kun nousee niin hieroo silmiään ja heti -- viinaa!
Palvelija tuo hänelle ryypyn, mutta tämä jo toista pyytää... Sitä
kestää sitten pitkin päivää. Mutta sanoppas, ole hyvä, näkyykö edes
hänen toisesta silmästään, että on maistanut? Eikös mitä! Kyllä tuo
osaa pysyä aisoissa. Ennen, kun tuo meidän Hohrjukovimme joi, niin sen
kaikki tiesivät, vieläpä koirat sitä haukkuivat. Mutta Posudin -- että
sen nenä edes punottaisi! Kamariinsa sulkeutuu ja siellä latkii...
Jotteivät ihmiset huomaisi, hän on laittanut kirjoituspöytäänsä varta
vasten laatikon, jossa on letku. Laatikossa kuuluu olevan aina
viinaa... Tarvitsee vain viedä letku suuhun, imaista, niin olet
juovuksissa... Vaunuissa myöskin, salkusta...

"Mistä he sen tietävät?" kauhistui Posudin. "Hyvä Jumala, kaiken tuon
tietävät! Iljettävää!"...

-- Niin... ja mitä naisväkeen tulee... Lurjus! (Ajaja naurahti ja
ravisti päätään). Hävytöntä, kerrassaan! Kymmenkunta kuuluu hänellä
olevan noita hyörinpyörijöitä... Kaikki asuvat samassa talossa...
Toinen, Nastasja Ivanovna, on siellä emännöitsijänä, toinen -- hitto
vieköön, mikäs sen nimi nyt olikaan? -- Ljudmila Semjonovna, joku
kirjurin tapainen... Nastasja, sehän se kuuluu olevan kaikkien pää.
Mitä tämä tahtoo, sen kuuluu hän tekevän... Niin hallitsee miestä kuin
kettu häntäänsä. Nastasjan käsissä se ylin valta on. Tätä väki
pelkääkin pahemmin kuin itse isäntää... Ha-haa! Ja kolmas hepakko, se
siellä Katshalnajan varrella asuu... Häpeä puhua!

"Nimetkin tietää", ajatteli Posudin punastuen. "Ja kuka sen tietää?
Moukka ajomies... joka ei ole kertaakaan edes kaupungissa käynyt!...
Iljettävää... inhoittavaa!..."

-- Mistä sinä sen kaiken tiedät? kysyi hän ärtyisällä äänellä.

-- Ihmiset juttelevat... Enhän ole itse nähnyt, mutta ihmisiltä olen
kuullut. Ja helpostihan tuon saa tietää. Eihän palvelijalta tai
kuskilta voi kieltä repiä suusta... Ja niinhän tuo Nastasja itsekin
joka paikassa juoksee ja kehuu onnellista oloaan. Ei ihmisten silmiltä
voi niinkään piiloutua... Onpa tuo samainen Posudin ottanut tavakseen
lähteä kaikessa hiljaisuudessa tarkastusmatkoille. Entinen kun aikoi
lähteä jonnekin, niin kuukautta varemmin antoi sen tietää, ja kun
sitten matkusti, niin siinä oli sellainen helu ja melu... että Herra
varjele! Edellä laukattiin, perässä laukattiin, sivuilla laukattiin.
Kun hän saapui perille, niin nukkui ensin tarpeekseen, söi ja joi
runsaasti ja alkoi sitten virka-asioissa kitaansa piestä. Huusi täyttä
kurkkua, polki jalkaa, nukkui taas tarpeekseen ja sitä menoa
takaisin... Mutta tämä nykyinen, kun saa vain jostakin vihiä, niin
koettaa lähteä matkalle kaikessa hiljaisuudessa ja tuota pikaa, jottei
kukaan näkisi kotoa, jotteivät virkamiehet huomaisi, ja junaan... Ajaa
mille asemalle milloinkin pitää, mutta ei ota kestikievarihevosia eikä
muitakaan parempia, vaan hakee jostakin talonpojan ja vuokraa siltä
hevoset. Kääriytyy peitteisiin kuin vanha akka ja kähisee pitkin matkaa
kuin ikäloppu koira, jottei hänen ääntään tunnettaisi. Ihan on maha
revetä naurusta, kun ihmiset tuota kertovat. Ajaa, hölmö, luullen,
ettei kukaan häntä saata tuntea. Ja yhtä hyvin, kuka järkevä ihminen
tahansa -- tfyi, tunteehan tuon...

-- Mitenkä hänet tuntee?

-- Ka, perin yksinkertaisesti. Ennen, kun Hohrjukov oli kaikessa
hiljaisuudessa matkalla, me hänet tunsimme raskaasta kädestään. Jos
matkustaja löi päin kuonoa, niin siinähän se oli Hohrjukov.
Ja Posudinin saattaa niinikään heti tuntea. Yksinkertainen
matkustaja käyttäytyy yksinkertaisesti, mutta Posudin ei noudata
yksinkertaisuutta. Kun hän saapuu, sanokaamme, vaikka kestikievariin,
niin hänen mielestään siellä haisee ja on tukahduttava ja on kylmä...
Hän tilaa kananpoikia ja hedelmiä ja kaikenmoisia hilloja... Niinpä
kestikievarissa tiedetään: jos ken talvella kysyy kananpoikia ja
hedelmiä, niin se on Posudin. Jos ken sanoo isännälle "hyvä ystäväni"
ja lennättää kansaa menemään kaikenmoisista joutavista syistä, niin
silloin saattaa vaikka vannoa, että se on Posudin. Eikä hän haise
samanlaiselle kuin muut ihmiset, ja menee levolle omalla tavallaan...
Sohvalle käy pitkäkseen, räiskyttelee tuoksuvia vesiä ympäriinsä ja
käskee tuoda kolme kynttilää päänaluksen viereen. Makaa ja lukee
papereitaan... Huomaahan sen jo talon kissakin, saatikka isäntä, mikä
tuo on miehiään...

"Se on totta..." tuumaili Posudin itsekseen. "Kuinka en ole tuota ennen
huomannut?"

-- Ja kenelle on tarpeen, hän saa tiedon ilman hedelmiä ja
kananpoikiakin. Sähköteitse kaiken saa tietää... Miten hän turpansa
kääriikin, miten peitteleikse, niin tietävät jo, että saapuu,
odottavat... Posudin ei ole vielä kotoaankaan lähtenyt, kun täällä jo:
ole hyvä, kaikki on kunnossa! Saapuu yllättääkseen heidät, vetääkseen
oikeuteen tai erottaakseen, mutta he nauravat hänelle. Vaikka teidän
ylhäisyytenne, arvelevat, on kaikessa hiljaisuudessa tänne tullut, niin
tarkastakaa vain, kyllä kaikki on selvillä!... Hän väänteleikse ja
käänteleikse ja lähtee niin kuin on tullutkin... Ja hän kehuu heitä,
puristelee heidän käsiään, pyytää anteeksi, että on häirinnyt... Sillä
tavalla! Entä mitä teidän ylhäisyytenne siitä?... Kansa on täällä
ovelaa, toinen on toistaan ovelampi. Ihan mielikseen sitä katselee,
miten riivatun visuja ovat! Ottaapa vaikka tämänpäiväisen tapauksen...
Kun minä aamulla ajan tyhjin kuormin, rientää juutalaispoika,
anniskelija, asemalta vastaani. "Minne matka, teidän juutalainen
ylhäisyytenne, kysyn?" Tämä vastaa: "Vien viiniä ja ruokatavaroita N:n
piirikaupunkiin. Siellä odotetaan Posudinia." Kyllä ne osaavat, eikö
totta? Posudin vasta valmistaikse matkaan ja käärii päänsä, jottei
tunnettaisi. Ehkäpä on jo matkallakin ja ajattelee, että nyt ei kukaan
tiedä hänen tulostaan. Ja yhtä kaikki, siellä on jo valmiina viinit ja
lohet ja juustot ja kaikenmoiset muut herkut... Posudin vain ajaa ja
ajattelee: "Malttakaahan, pojat, kyllä minä kohta näytän!" Mutta
pojilla ei ole surua lainkaan! Tulkoon vain! Heillä on aikaa sitten
kaikki hyvässä kunnossa!

-- Takaisin! huusi Posudin kähisten. Käännä takaisin, nauta!

Ja hämmästynyt ajaja käänsi takaisin.




KAPTEENIN UNIVORMU


Nouseva aurinko katsoi yrmeästi piirikuntakaupunkia, kukot olivat vasta
äsken laulamasta laanneet, mutta olipa kuin olikin setä Rilkinin
kapakkaan ennättänyt jo vieraita tulla. Heitä oli kolme: räätäli
Merkulov, valtiokassan lähetti Smehunov ja poliisi Shratva. Kaikki
kolme olivat hutikassa.

-- Älä puhu! Älä puhu! hoki Merkulov pitäen kiinni poliisin takin
napista. Kyllä siviilivirkamies, jos otamme jonkun korkeampiarvoisen,
räätälin kannalta katsoen aina voitokkaasti pyyhkäisee nenän
kenraalilta. Otetaanpa nyt vaikka kamariherra... Mikä hän oikeastaan
on? Minkä arvoinen? Mutta laskeppas vaan neljä arssinaa parasta verkaa
Prundel ja poikain tehtaasta, napit, kultainen kaulus, valkoiset housut
kultaraitoineen, kullalla kirjailtu rinta ja hohtavat kauluksen
käänteet ja hihansuut ja taskulämsät!... Kun tätä nykyä ompelee
herroille hovimestareille, tallimestareille, seremoniamestarille ja
muulle ministeristölle, niin mitä luulet sen olevan?... Muistanpa, kun
kerran ompelimme hovimestari kreivi Andrei Semjonitsh Wonljarevskille.
Se oli sitten sellainen univormu, että pois tieltä! Kun sen otti
käsiinsä, niin kyllä tunsi, kuinka veri suonissa sätkähteli! Ei ole
nykyjään hyvä vaivata oikeata herrasväkeä, kun se ompeluttaa pukuja.
Mitan kun otat, niin ompele, äläkä yritäkään käydä koettelemassa ja
fasoneeraamassa. Jos olet visu räätäli, niin ompele mitan mukaan.
Kellotapulista pitää suoraan saappaihin hypätä -- sillä lailla juuri!
Muistanpa, veliseni, aivan lähellä meitä oli santarmilaitos...
Isäntämme Osip Jaklitsh valitsi usein santarmien joukosta ruumiiltaan
sopivan miehen puvun koettelemista varten. No niin, siksipä veliseni,
valitsimme kreivinkin univormua varten sopivan santarmin. Mies
kutsuttiin... Pueppas yllesi, tolvana, ja tunnustele!... Mikä ilo! Hän
puki univormun ylleen, vilkaisi rintaansa -- entä sitten! Kalpeni,
tiedätkö, alkoi vapista ja meni tainnoksiin...

-- Entä oletteko ommellut poliisipäällikölle? uteli Smehunov.

-- Mokomallekin harakalle! Pietarissa on noita poliisipäälliköitä kuin
rakkeja ikään! Täällä heille hattua nostetaan, mutta siellä -- "pois
tieltä, mitäs siinä tunkeilet!" Me ompelimme sotaherroille ja neljän
ylimmän arvoluokan henkilöille. Näilläkin on suuri ero... Jos sinä,
esimerkiksi, kuuluisit viidenteen arvoluokkaan, niin et sinä vielä
mitään ole. Tule viikon perästä, niin kaikki on valmiina -- eihän
sellaisessa puvussa ole muuta kuin kaulus ja hihansuut... Mutta
sanoppas kun tulee joku neljännen, kolmannen ja joskus toisenkin
arvoluokan henkilö, niin kyllä silloin saat isännältä vasten hampaita
ja ala laputtaa santarmilaitokseen... Kerran me, veliseni, ompelimme
Persian konsulille. Puolitoista tuhatta kultarinkeliä ompelimme hänen
takkinsa rintamustaan ja selkäpuolelle. Luulimme, että tuo ei maksa...
Mutta äläppäs, maksoi kuin maksoikin... Pietarissa on jalosukuisia
tataarejakin.

Kauan kertoi Merkulov. Kellon käydessä yhdeksää hän muistojen
vaikutuksesta alkoi itkeä ja valittaa katkerasti kohtaloaan, joka oli
viskannut hänet pahanpäiväiseen maaseutukaupunkiin, joka oli täynnä
kauppiaita ja porvareja. Poliisi oli vienyt jo kaksi henkilöä
poliisikamariin, lähetti käynyt pari kertaa postissa ja valtiokassassa
ja tullut takaisin, mutta Merkulov yhä vain valitteli. Puolenpäivän
tienoissa hän seisoi kirkonpalvelijan edessä, takoi nyrkillä rintaansa
ja päivitteli:

-- En minä halua moukille ommella! Pietarissa minä omin käsin ompelin
paroni Shputselille ja sotaherroille! Mene pois minun luotani, sinä
pitkätakkinen, jotten sinua näkisi! Mene pois!

-- Kovinpa korkeat ajatukset teillä on itsestänne, Trifon Panteleitsh,
vakuutti kirkonpalvelija räätälille. Vaikka olettekin taiteilija
alallanne, niin ei pidä kuitenkaan unohtaa Jumalaa ja uskontoa. Aarius
ylvästeli teidän tavallanne, mutta kuolikin häpeällisesti. Oh,
kuolettepa tekin!

-- Niin kuolenkin! Mutta ennemmin kuolen kuin ompelen mekkojanne!

-- Onko minun pannahinen ukkoni täällä? kuului yhtäkkiä oven takaa
naisen ääni ja kapakkaan astui Merkulovin vaimo, Aksinja, iäkäs,
pystymahainen eukko, hihat ylös käärittyinä. Missä se pakana on? hän
katseli vihaisesti kapakassa olijoita. Mene kotiin siitä, senkin
vietävä, siellä muuan upseeri kysyy sinua!

-- Mikä upseeri? ihmetteli Merkulov.

-- Piru ties, kuka lie! Sanoi tulleensa tilaamaan univormun.

Merkulov kahmaisi leveästi viisihaaraisella suurta nenäänsä, kuten hän
aina teki tahtoessaan ilmaista suurinta ihmetystään, ja mutisi:

-- Kyllä se eukko nyt hullujaan hourailee... Viiteentoista vuoteen en
ole nähnyt jalosukuista henkilöä, kun yht'äkkiä keskellä paastopäivää
upseeri tulee tilausta tekemään! Hm! Menenpä katsomaan...

Merkulov läksi kapakasta ja käydä kekkaloi kotiinsa... Eipä vaimo
valehdellutkaan. Mökkinsä kynnyksellä räätäli näki kapteeni
Urtshajevin, paikallisen sotilashallinnon ylipäällikön sihteerin.

-- Missä sinä vetelehdit? tervehti kapteeni häntä. Kokonaisen tunnin
olen saanut tässä odotella... Osaatko ommella univormun?

-- Teidän ylhäis... Hyvä Jumala! mutisi Merkulov änkyttäen ja
kiskaisten hatun kera päästään tukon hiuksia. Teidän ylhäisyytenne!
Eihän tämä ole ensi kerta, kun minä niitä teen. Hyvä Jumala! Paroni
Shputselille olen ommellut... herra luutnantti Sembulatov on minulle
vielä tänä päivänäkin kymmenen ruplaa velkaa. Kuuleppas, eukko! Anna
hänen ylhäisyydelleen tuoli, Jumala minua rangaiskoon... Käskettekö
ottaa mitan vai sallitteko ommella silmämäärältä?

-- Siis... sinun verkasi ja viikon päästä valmis... Paljonko otat?...

-- Hyvänen aika, teidän ylhäisyytenne... Mitä te nyt, hymähti Merkulov.
Enhän minä mikään kauppias ole. Kyllä meillä ymmärretään, kuinka on
herrasväen kanssa... Kun Persian konsulille ompelimme, ei silloinkaan
mitään edeltäpäin...

Otettuaan kapteenista mitan ja saatettuaan häntä Merkulov seisoi
kokonaisen tunnin keskellä tupaansa töllistäen vaimoonsa. Hän ei
uskonut...

-- Mutta, hitto vieköön, mikä harmi! murahti hän vihdoin. Mistä otan
rahat verkaan? Aksinja, kultaseni, lainaappas sinä minulle rahat, jotka
sait lehmästä!

Aksinja irvisti hänelle ja sylkäisi. Hetkistä myöhemmin hän jo hosui
miestään hiilihangolla, viskasi hänen päälleen astioita, repi parrasta,
juoksi kadulle ja huusi! "Rientäkää apuun, uskovaiset! Tappaa!..."

Mutta tästä vastarinnasta ei ollut hyötyä. Seuraavana aamuna Aksinja
makasi vuoteessaan peitellen sinelmiä sälleiltä, mutta Merkulov kulki
puodista puotiin, riiteli kauppiaitten kanssa ja valikoi verkaa.

Räätälin elämässä alkoi uusi aikakausi. Herättyään aamulla ja
katseltuaan samein silmin ympäri pientä maailmaansa hän ei enää
syljeskellyt raivoissansa... Ja mikä ihmeellisintä, hän lakkasi
käymästä kapakassa ja ryhtyi työhön. Supatettuaan hiljaa rukouksen hän
pani suuret terässankaiset silmälasinsa nenälleen, rypisteli otsaansa
ja levitteli hartaudella verkaa pöydällä.

Viikon kuluttua univormu oli valmis. Silitettyään sen Merkulov meni
kadulle, ripusti puvun säleaidalle ja alkoi puhdistaa. Hän otti pois
roskan, etääntyi sylen päähän ja katsoi kauan silmiään siristäen
univormua, otti taas roskan -- ja sitä kesti pari tuntia.

-- Helisemässä olen noitten herrojen kanssa! puheli hän ohikulkijoille.
Enempää en jaksa, olen väsynyt! Kovin ovat sivistyneitä ja hienoja,
vaikeata on heille olla mieliksi.

Seuraavana päivänä, kun univormun puhdistaminen vihdoinkin oli loppuun
suoritettu, Merkulov voiteli päänsä öljyllä, kampasi tukkansa, kääri
univormun uuteen yksiväriseen pumpulikankaaseen ja läksi kapteenin luo.

-- En jouda tässä tuollaisen tolvanan kanssa juttelemaan! pysähdytti
hän jokaisen vastaantulijan. Etkö näe, että olen matkalla kapteenin luo
viemään univormua?

Puolen tunnin kuluttua hän palasi kapteenin luota.

-- Onnittelen palkanmaksun johdosta, Trifon Panteleitsh! tervehti
Aksinja häntä leveästi hymyillen ja häpeissään.

-- Hölmö! vastasi hänen miehensä. Luuletko sinä, että oikea herrasväki
maksaa kohta? Hän ei ole mikään kauppias, joka suora päätä tökkää rahan
kouraan. Hölmö!

Kaksi päivää loikoili Merkulov uunilla, ei syönyt eikä juonut mitään
hän oli kokonaan antautunut itseensätyytyväisyyden valtaan, aivan kuin
Herkules suoritettuaan urotyönsä. Kolmantena Merkulov läksi saatavaansa
perimään.

-- Onko hänen ylhäisyytensä ylhäällä? kuiskasi hän hiipien eteiseen ja
kääntyen sotilaspalvelijan puoleen.

Saatuaan kieltävän vastauksen hän rupesi ovenpielessä seistä
törröttämään kuin patsas ja odottelemaan.

-- Heitä niskasta menemään! Sano, että lauantaina! kuuli hän pitkän
aikaa odotettuaan kapteenin käheän äänen.

Samaa hän kuuli lauantaina, sekä seuraavana että sitä seuraavana...
Kokonaisen kuukauden hän kävi kapteenin luona, istuskeli tuntikausia
eteisessä ja rahan sijaan sai käskyn mennä hiiteen ja tulla lauantaina.
Mutta hän ei vain uupunut eikä nurissut, vaan päinvastoin... Hän
tosiaan lihoi. Pitkällinen odotus eteisessä oli hänen mieleensä ja
"heitä niskasta menemään" soi suloisesti hänen korvissaan.

-- Ihan paikalla sen näkee, kuka on jalosukuinen! ihasteli hän joka
kerta palatessaan kapteenin luota kotiin. Meillä Pietarissa kaikki
olivat sellaisia.

Elämänsä loppuun saakka Merkulov olisi suostunut käymään kapteenin
luona ja odottelemaan eteisessä, jollei Aksinja olisi vaatinut takaisin
lehmästä saamiaan rahoja.

-- Saitko rahaa? kysyi hän mieheltään joka kerta. Et? Mitä sinä oikein
teet minulle, koira? Hä?... Mitkä, missä hiilihanko on?

Kerran iltasella Merkulov palasi torilta kantaen hiilisäkkiä selässään.
Aksinja kiirehti hänen jäljessään.

-- Kyllä minä sinua kotona opetan! Maltahan vain, rupatti eukko
muistellessaan lehmästä saamiaan rahoja.

Yhtäkkiä Merkulov seisahtui kuin kivettynyt ja huudahti iloisesti.
Ravintolasta "Riemu", jonka ohi he kulkivat, juoksi suinpäin ulos muuan
silinterihattuinen herrasmies, jonka naama punotti ja silmät
juopuneesti päässä pyörivät. Hänen jäljessään ryntäsi kapteeni
Urtshajev biljardisauva kädessä, paljain päin, pörröisenä, puku
rutistuneena. Uusi univormu oli kokonaan liidussa ja toinen olkalappu
törrötti sivulla.

-- Kyllä minä sinut panen pelaamaan, veijari! huusi kapteeni huitoen
vimmatusti biljardisauvalla ja pyyhkien hikeä otsalta. Opetanpa sinua,
peto, kuinka pitää pelata kunniallisten ihmisten kanssa!

-- Katsoppas, hölmö! kuiskasi Merkulov tökäten eukkoaan kyynärpäähän ja
hihittäen. Heti näkee, ken on jalosukuinen. Jos kauppiaalle jotain
ompelet, niin se moukka visusti kantaa pukuaan kymmenisen vuotta, vaan
tuo on jo pahanpäiväisesti rutistanut univormunsa! Vaikka uuden
ompelisit!

-- Mene pyytämään häneltä rahasi! sanoi Aksinja. Mene!

-- Mitä sinä, hölmö?! Kadulla? Ei mitenkään!...

Vaikka Merkulov kovasti vastustikin, sai eukko hänet menemään
hurjistuneelta kapteenilta rahaa pyytämään.

-- Korjaa luusi! vastasi kapteeni hänelle. Sinä kyllästytät minua.

-- Teidän jalosukuisuutenne, minä kyllä ymmärrän... Minä en suinkaan...
mutta tuo eukko... järjetön luontokappale... Tietäähän herra kapteeni,
millainen järki on akkaväellä...

-- Sinä kyllästytät minua, kuulitko! ärjäisi kapteeni tuijottaen häneen
juopunein, samein silmin. Mene matkaasi!

-- Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne! Mutta minä tuon eukon tähden,
nähkääs, rahat on saatu lehmästä... Isä Juudakselle myötiin lehmä...

-- Vai sinä vielä lörpöttelet siinä, lutikka!

Kapteeni huitaisi biljardisauvalla ja -- roiskis! Merkulovin selästä
lensi hiiliä, silmistä -- säkeniä, hattu putosi kädestä... Aksinja oli
pyörtyä. Hän seisoi hetkisen hievahtamatta kuin Lotin vaimo, joka
muuttui suolapatsaaksi, läksi sitten eteenpäin ja vilkaisi arasti
miehensä kasvoihin... Hänen suureksi ihmeekseen Merkulovin kasvoilla
väreili autuaallinen hymy ja loistavissa silmissä kimalteli kyyneleitä.

-- Kyllä sen heti näkee, kuka on oikea herrasmies! jupisi räätäli.
Hienoja ovat ja osaavat käyttäytyä... Aivan samalla tavalla kävi
silloin, kun vein turkin paroni Shputselille... Huitoi kepillä ja --
roiskis! Ja luutnantti Sembulatov myöskin... Kun tulin hänen luokseen,
hän karkasi pystyyn ja alkoi kaikin voimin... Ohhoh, eukkoseni, mennyt
on minun aikani! Sinä et mitään ymmärrä! Mennyt on minun aikani!

Merkulov viittasi kädellään, kokosi hiilet ja kompuroi kotiin.




RITARIMERKKI


Sotakoulun aliluokkien opettaja, kollegian registraattori Ljev
Pustjakov asui ystävänsä luutnantti Ljedentsovin naapurina. Tämän
luokse hän uuden vuoden aamuna ohjasi askeleensa.

-- Kuulehan, Grisha, minulla olisi vähäsen asiaa, aloitti hän
sanottuaan luutnantille tavanmukaisen uuden vuoden tervehdyksen. Enpä
olisi häirinnyt sinua, jollei tarve olisi vaatinut. Lainaahan, hyvä
veli, minulle täksi päiväksi Stanislaus-merkkisi. Minä, näet, menen
tänään päivällisille kauppias Spitshkinin luo. Tunnethan sinä tuon
lurjuksen, kauppias Spitshkinin. Hän pitää julmasti ritarimerkeistä ja
katsoopa meikein roistomaisen halveksivasti sellaisiin, joilla ei riipu
jotakin kaulassa tai napinreiässä. Sitä paitsi, hänellä on kaksi
tytärtä... Nastja ja Siina... Puhun sinulle kuin ystävälle...
Ymmärräthän sinä minua, veli hyvä. Lainaa nyt, ole hyvä!

Kaiken tämän sanoi Pustjakov änkyttäen, punastuen ja arasti vilkuillen
oveen. Luutnantti haukkui häntä pahanpäiväisesti, mutta lainasi
kuitenkin.

Kello kaksi päivällä Pustjakov ajoi issikalla Spitshkinin luo. Hän
raotti hieman turkin pielusta ja silmäili rintaansa, jolla lainatun
Stanislaus-merkin kulta ja emalji kimalteli.

"Kummallista! Tuntuu siltä kuin itsekin itseään enemmän kunnioittaisi!"
ajatteli opettaja kurkkuaan röhäytellen. "Tuollainen pieni kapine vain,
viittä ruplaa enempää ei maksa, mutta kyllä siitä helua ja melua
pidetään!"

Saavuttuaan Spitshkinin talon eteen hän avasi turkkinsa ja alkoi
hitaasti maksaa issikalle. Tämä näytti kerrassaan kivettyvän
huomatessaan Pustjakovin olkalaput, napit ja Stanislaus-merkin.
Pustjakov yskäisi tyytyväisenä ja astui taloon. Riisuutuessaan
eteisessä hän vilkaisi saliin. Siellä istui pitkän pöydän ympärillä
toistakymmentä henkilöä syömässä päivällistä. Kuului keskustelua,
astioiden kalinaa.

-- Kukahan siellä mahtoi soittaa ovikelloa? kuului isäntä sanovan. Kas
vain! Ljev Nikolaitsh! Olkaa hyvä! Myöhästyitte hieman, mutta eihän
siitä vahinkoa... Äsken vasta me pöytään istuuduimme.

Pustjakov kohotti rintaansa, nosti päänsä pystyyn ja astui saliin
käsiään hykertäen. Mutta siellä hän näki jotakin kauheata. Pöydän
ääressä Siinan vieressä istui hänen virkaveljensä, ranskankielen
opettaja Tremblant. Jos hän näyttäisi ranskalaiselle ritarimerkkinsä,
hän saisi varmaan vastata moneen hyvin vastenmieliseen kysymykseen,
vieläpä ehkä hävetä ikänsä ja menettää maineensa. Ensimmäisenä
ajatuksena vilahti Pustjakovin mielessä repiä ritarimerkki rinnasta tai
juosta takaisin. Mutta merkki oli ommeltu lujasti kiinni eikä
peräytyminenkään ollut enää mahdollista. Peitettyään hätäisesti
oikealla kädellään merkin hän kömpelösti kumartaen tervehti kaikkia
yhteisesti puristamatta kenenkään kättä ja laskeutui raskaasti tyhjälle
tuolille, joka osui olemaan aivan vastapäätä ranskalaista virkaveljeä.

"Ryypännyt kai!..." ajatteli Spitshkin katsellessaan tulijan
hämmästyneitä kasvoja.

Pustjakovin eteen pantiin lautasellinen lientä. Hän otti lusikan
vasempaan käteensä, mutta muistettuaan, että vasemmalla kädellä ei sovi
syödä arvossapidetyssä seurassa, sanoi syöneensä jo päivällistä eikä
jaksavansa enempää.

-- Minä olen syönyt jo... Merci!... jupisi hän. Minä olin juuri
vieraisilla setäni, ylipappi Jelejevin luona ja hän pyysi minua...
tuota noin... syömään päivällistä.

Tuskallinen mieliteko ja hurja harmi täyttivät Pustjakovin sielun:
liemi tuoksui erinomaisen maukkaalle ja höyrytetystä sammesta nousi
sanomattoman himottava lemu. Opettaja aikoi vapauttaa oikean kätensä ja
peittää ritarimerkin vasemmalla, mutta ajatteli sitten, että se voisi
näyttää epämukavalta ja arveluttavalta.

"Saattavat huomata... Vasen käteni tulisi olemaan yli rinnan, ikäänkuin
alkaisin laulaa. Hyvä Jumala, jospa tämä päivällinen vain pian
päättyisi! Ravintolassa sitten voin syödä rauhassa!"

Kun kolmas ruokalaji oli syöty, hän vilkaisi arasti toisella silmällään
ranskalaiseen. Tremblant oli jostakin syystä hyvin hämillään, katseli
häneen eikä syönyt myöskään. Kun heidän katseensa osuivat yhteen, he
joutuivat yhä enemmän hämilleen ja katsoa tuijottivat tyhjiin
lautasiinsa.

"Hän on varmaan huomannut, senkin etana!" ajatteli Pustjakov. "Naamasta
sen näkee, että on huomannut! Se lurjus on suuri juonittelija! Huomenna
varmaankin kantelee ylitarkastajalle!"

Isäntäväki ja vieraat söivät neljännen ruokalajin, söivät, kohtalon
tahdosta, viidennenkin...

Nousipa nyt seisomaan muuan herrasmies, jolla oli käyrä, leveä nenä,
karvaiset sieraimet ja luonnostaan räpyttelevät silmät. Hän silitti
päätään ja lausui:

-- Ää... ää... ää... pyydän saada esittää... ää... maljan täällä
olevien naisten... ää... kukoistukseksi!

Päivällisvieraat karkasivat meluten pystyyn ja tarttuivat laseihinsa.
Äänekäs eläköönhuuto kaikui kautta huoneiden. Naiset hymyilivät ja
kurkottautuivat kilistelemään maljoja. Pustjakov nousi ja otti lasinsa
vasempaan käteen.

-- Ljev Nikolaitsh, olkaa hyvä ja ojentakaa tämä Nastja Timofejevnalle!
kääntyi eräs herra lasia tarjoten hänen puoleensa. Koettakaa kaikin
mokomin saada hänet juomaan se pohjaan!

Kauhukseen huomasi Pustjakov olevansa pakotettu laskemaan oikean
kätensä. Stanislaus rutistuneine silkkinauhoineen näki vihdoinkin valon
ja alkoi säteillä. Opettaja kalpeni, painoi päänsä alas ja katsoi
arasti ranskalaisen puoleen. Tämä katsoi vastaan ihmetellen ja
kysyvästi. Hänen huulensa hymyilivät viekkaasti ja kasvoilta katosi
hämin ilme...

-- Julius Augustovitsh! sanoi isäntä ranskalaiselle. Olkaa hyvä ja
lähettäkää pullo eteenpäin!

Tremblant tarttui epäröiden oikealla kädellään pulloon ja... mikä onni!
Pustjakov näki hänenkin rinnassaan ritarimerkin. Eikä se ollut mikään
Stanislaus, vaan oikein Annan ritarikunnan merkki! Siis on
ranskalainenkin menetellyt petollisesti! Pustjakov nauroi tyytyväisenä,
istuutui tuolille ja levitti mukavasti raajansa... Nyt ei tarvinnut
enää peittää Stanislausta! Molemmat ovat tehneet saman synnin eikä siis
toinen voi kannella eikä häpäistä toista...

-- A-a-a!... Hm!... mumisi Spitshkin huomatessaan ritarimerkin
opettajan rinnassa.

-- Niin!... virkkoi Pustjakov ranskalaiselle. Ihmeellistä, Julius
Augustovitsh! Kuinka vähän esittelyjä meillä oli ennen juhlia. Ja
vaikka meillä on niin paljon väkeä, niin te ja minä vain saimme!
Kerrassaan ihmeellistä!

Tremblant nyökäytti iloisesti päätään ja kohotti takkinsa vasenta
rintakäännettä, jolla koreili Annan ritarikunnan kolmannen luokan
merkki.

Päivällisen jälkeen Pustjakov kulki huoneesta huoneeseen näytellen
neideille ritarimerkkiään. Hänen mielensä oli hilpeä ja iloinen, vaikka
nälkä nipistelikin sydänalasta.

Hän katsahti kateellisesti Tremblantiin, joka keskusteli Spitshkinin
kanssa ritarimerkeistä, ja ajatteli:

"Jos minä tuon kujeet olisin tiennyt, niin Vladimir-merkin minä
rintaani olisi kiinnittänyt. Kukapa olisi voinut aavistaa!"

Tämä ajatus tosin kiusasi häntä, mutta muuten hän oli täysin
onnellinen.








End of the Project Gutenberg EBook of Naisia, by Anton Tshehov

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53342 ***