path: root/53328-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53328 ***

SABAN KUNINGATAR

Sekä muita kertomuksia


Kirj.

KNUT HAMSUN


Suom. Siiri Siegberg





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1914.

Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag.




SISÄLLYS:

 Knut Hamsun.
 Saban kuningatar.
 Kievarin kyydillä.
 Sormus.
 Kadulla.
 Hieman Pariisia.
 Rakkauden orjia.
 Valloittaja.
 Sakeus.




Knut Hamsun.


_Knut Hamsun_ on syntynyt elokuun 4 p. 1860 Lom'issa,
Gudbrandsdalen'issa Norjassa. Vanhemmat olivat vanhaa, kätevyydestään
kuuluksi tullutta talonpoikaissukua, jonka useilla jäsenillä on
kehuttu huomatun taiteellisia taipumuksia. Kun poikanen oli neljän
vuoden vanha, muuttivat vanhemmat Lofoteniin, jossa jylhä luonto
kasvatti lapsesta mietiskelevän ja vakavan luonteen. Muutamia vuosia
vietti hän enonsa luona, mennäkseen vihdoin seitsemäntoista vanhana
-- suutarin oppiin Bodö'hön. Jo silloin askarteli hän kirjallisissa
yrityksissä, julkaisten omalla kustannuksellaan erään runoelman ja
kertomuksia.

Sitten alkoi hänen kuljeksija-elämänsä, jota jatkui monessa muodossa
aina Amerikaan asti, kunnes vuonna 1885 löydämme hänet jälleen
Norjasta. Nyt alkaa kirjallinen taistelu todella vakavasti, mutta ei
vieläkään onnistu. Seuraavana vuonna pakenee hän uudelleen Amerikaan.
Siellä hankkii hän elatuksensa m.m. farmarina ja raitiovaunun
kuljettajana, onnistumatta täydelleen kummassakaan ammatissa ainaisen
uneksimisensa ja hajamielisyytensä vuoksi. Koottuaan hiukan pääomaa
heittäytyy hän aina välillä harrastamaan kirjallisuutta.

Elämä siis opetti Knut Hamsunin kirjailijaksi -- ei tietopuolisen
opetuksen tai tieteen antamat herätykset, vaan elämän tuhannet
ongelmat. Harva hänen teoksiaan lukiessaan aavistaa itseoppineen
työhön tutustuvansa.

Elämä antoi hänelle ajatuksia, voimaa, häikäilemättömyyttä ja
katkeruutta suoraan ja lahjomatta sanomaan sen mitä hän tunsi.
Vuoteen 1889 saakka oli Hamsun kuljeksija, yrittelijä, uneksija,
sen jälkeen on hän kirjailija, jonka elämäkerta on luettava hänen
teoksistaan.

Sinä vuonna julkaisee hän pilkkakirjoituksensa nykyisen Amerikan
henkisestä elämästä, kirjan, joka on neron, vahingoniloisen
arvostelun ja ilkeyden tyypillinen esimerkki. Seuraavana vuonna
julkaisemassaan romaanissa "Sult" kuvaa hän nälän ja ihmisen
kamppailua tavalla, joka oli monessa suhteessa uutta pohjoismaisessa
kirjallisuudessa. Hän osoitti voivansa temmata esiin kuvattavansa
otteella, joka oli voimassaan ja perinpohjaisuudessaan erehtymätön,
ja hänen tyylissään kuvastui kiihkeys, eloisuus ja jännitys, joka
suorastaan hypnotisoi lukijan.

Sen jälkeen on Knut Hamsunin tuotanto lisääntynyt niin, että
nimienkin mainitseminen on tässä mahdotonta. Tässä pienessä
kokoelmassa julkaistut kertomukset ovat teoksista "Siesta" (1897) ja
"Kratskog" (1903).

Knut Hamsun ei ole maassamme mikään tuntematon kirjailija. Lionelia
on muistossa hänen teoksistaan, tuo omituinen, itsenäinen tyyli,
notkea, joka sanaltaan elävä kuvaustapa, korkealle kehitetty
lyyrillinen proosa, joka vapaissa rytmeissä muodostuu kauan
kaikuvaksi säveleksi. Moni muistaa myös taon erikoisen kuulakkaan
ilmapiirin, jossa hänen henkilönsä, erittäinkin hänen naisensa,
kuumeen puna poskilla ja sielun salaisin toivomus tutkittuna
liikkuvat. Ehkä tämäkin pieni kokoelma, jossa kirjailija esiintyy
niin sanoaksemme leppeämpänä, löytää kirjailijan vanhat ja uudetkin
ystävät.




SABAN KUNINGATAR.


I.

Matkustellessa siellä täällä, liikkuessa paikasta toiseen, sattuu
usein tapaamaan ihmisiä, joita joskus ennen on nähnyt, kohtaamaan
heidät äkkiä seuduilla, joilla viimeksi luulisi heidät tapaavansa,
niin odottamatta, että hämmästyksestä aivan unohtaa nostaa lakkia ja
tervehtiä.

Näin käy minulle usein, niin, hyvinkin usein. Eikä sille mitään mahda.

Se mitä sain kokea vuonna 1888, on merkillisellä tavalla
yhteydessä erään tämänvuotisen sattuman kanssa, joka tapahtui
tuskin viikko takaperin ollessani pienellä matkalla Ruotsissa. Se
on niin yksinkertainen ja ymmärrettävä juttu ja kaikki meni niin
luonnollisesti, että tuskin tuo lienee kertomisen arvoinenkaan.
Kerron sen kuitenkin.

Kysyit viimeksi tavatessamme... niin, muistat kyllä itsekin mitä
kysyit, minun ei tarvitse sitä uudistaa. Mutta vastasin silloin,
ettei se hyödyttänyt mitään, koetinpa jos kuinka, sillä aina tuli
jotain väliin; minut torjuttiin pois, osoitettiin ovelle. Enkä
valehtele; saat nähdä, että se on totta; en koskaan ole ollut
sitä lähempänä kuin nyt viime kerralla ja kuitenkin tulin niin
ihastuttavasti syrjään sysätyksi. Eikä sille mitään mahda.

       *       *       *       *       *

Vuonna 1888 sain rahoja erästä retkeä varten -- kerron asian aivan
niin kuin se on. Suuntasin kulkuni Ruotsiin ja kuljin iloisesti
jalkaisin pitkin rautatietä, katsellen kuinka juna toisensa jälkeen
joka päivä pyyhkäisi ohitseni. Tapasin myös paljon ihmisiä ja
jokainen näistä tervehti minua sanoen "Jumalan rauha", johon minäkin
vastasin "Jumalan rauha", kun en osannut muutakaan sanoa. Tultuani
Göteporiin oli ensimäinen kenkäparini kulunut, mutta siitä en huoli
puhua.

Tämä tapaus, josta nyt kerron, sattui jo ennen tuloani Göteporiin.
Annas kun kysyn sinulta: Kun joku, naishenkilö heittää sinuun
silmäyksen ikkunasta eikä sen jälkeen ole sinusta tietävinäänkään,
niin annat asian mennä menojaan kuvittelematta minkäänlaista;
olisit narri, jos rupeaisit kuvittelemaan jotain sellaisen köyhän
katseen nojalla. Mutta kun nyt nainen ei ainoastaan tarkasta
sinua mitä suurimmalla huomaavaisuudella, vaan sen lisäksi jättää
huoneensa käytettäväksesi, niin, jopa vuoteensakin ruotsalaisessa
kestikievarissa, niin eikö sinusta silloin tunnu olevan syytä uskoa
hänen vakaviin aikomuksiinsa ja elättää pientä toivonhiventä? Minusta
tuntui siltä, toivoin viimeiseen asti; vielä viikko sitten maksoi se
minulle tuskallisen retken Kalmariin...

Olin saapunut Bärbyn kestikievariin. Oli myöhäinen ilta ja olin
kävellyt aamusta asti, niin että päätin keskeyttää matkani siksi
päiväksi. Menin tupaan pyytämään ruokaa ja huonetta.

Kyllä, ruokaa oli tarjottavana, mutta huoneita ei enää ollut, ne
olivat kaikki tilatut, talo oli täysi.

Puhelen nuoren tytön kanssa -- kävi myöhemmin ilmi, että hän oli
talon tytär.

Katson häntä enkä ole ymmärtävinäni, ettei talossa ole tilaa.
Tahtoiko hän antaa minun tuntea, että olin norjalainen, poliittinen
vastustaja?

-- Täälläpä on paljon rattaita, sanon välinpitämättömästi.

-- Niin, täällä on markkinaväkeä, vastaa hän; "meillä ei ole
ainoatakaan vuodetta tyhjänä".

Sitten hän lähtee toimittamaan ruokaa. Tultuaan takaisin alkoi hän
uudestaan kertoa, kuinka täyttä talossa oli. Hän sanoi:

-- Te voitte joko jatkaa matkaa lähimmälle asemalle Ytteråhon, tai
lähteä vähän matkaa takaisin päin junalla. Täällä ei, kuten sanottu,
ole tilaa.

Soin anteeksi tuolle viattomalle lapselle, en tahtonut olla liian
tuikea häntä kohtaan; mutta luonnollisestikaan en aikonut liikahtaa
paikaltani ennen aamua. Olinhan julkisessa kestikievarissa ja vuode
oli minun saatava.

-- Nyt on mainio ilma, virkoin.

-- On kyllä, vastasi hän, "on sula huvi kävellä Ytteråhon tänä
iltana. Sinne ei ole pitkältä, onpahan vain runsas peninkulma."

Tämä oli jo minusta vähän liikaa, jonka vuoksi sanoin hitaasti ja
vakavasti:

-- Minä oletan luonnollisesti, että te hankitte minulle yösijan; minä
en halua astua pitemmälle, olen väsynyt.

-- Vaan kun kaikki paikat ovat täynnä! vastaa hän.

-- No, se ei kuulu minuun.

Sanottuani tämän istuuduin rehentelevästi tuolille.

Minun kävi muuten sääli tyttöä, hän ei näyttänyt siltä, kuin olisi
hän tahtonut tehdä minulle kiusaa ainoastaan ilkeydestä, hänen
kasvonsa olivat rehelliset, hänen vihansa norjalaista kohtaan
hillitty.

-- Te voitte tehdä vuoteen mihin tahdotte, vaikkapa tähän sohvalle,
sanoin minä sitten.

Mutta ei sohvakaan ollut vapaa!

Nyt minua alkoi suututtaa. Jos minun vielä oli astuttava runsas
ruotsalainen peninkulma, en ikinä tulisi terveenä perille; runsaalla
penikulmalla ei Ruotsissa ollut loppua ollenkaan, sen tiesin
ennestään.

-- Mutta herranen aika sentään, ettekö näe, että minä olen astunut
kenkäni säpäleiksi?, huusin minä -- ette toki ajane ihmistä
maantielle tämmöisissä kengissä?

-- Niin kyllä, mutta eiväthän kengät ole sen paremmat huomennakaan,
huomautti hän hymyillen.

Eivät, siinä hän taaskin oli oikeassa, enkä tiennyt enää mikä
neuvoksi. Samassa avautuu ovi ja sisään syöksyy toinen nuori tyttö.

Hän nauraa jollekin asialle, joka on tapahtunut hänelle tai jota hän
ajattelee ja hänellä on suu auki kertoakseen siitä. Huomattuaan minut
ei hän joudu vähääkään hämilleen, vaan katsoo minua hellittämättä
silmiin, vieläpä vihdoin nyökkääkin. Sitten kysyy hän hiljaa:

-- Mikä hätänä, Lotta?

Ja Lotta vastaa hänelle jotain, jota minä en voi kuulla, vaan
ymmärrän, että on puhe minusta. Istun siinä katsellen ja kuunnellen
kuin olisi kohtaloni ratkaistavana. Nyt vilkaisevat he salaa minun
kenkiini ja kuulen, että he nauravat hiukan keskenään. Viimeksi
tullut nuori neiti puistaa päätään aikoen lähteä.

Tultuaan ovelle, kääntyy hän äkkiä ympäri ikäänkuin jotain olisi
juolahtanut hänen mieleensä ja sanoo:

-- Vaan minähän voin maata sinun kanssasi tämän yön Lotta, niin voi
hän saada minun huoneeni?

-- Ei toki, vastaa Lotta, -- sitä ei neiti todellakaan voine tehdä.

-- Miksi en voisi!

Vaitiolo. Lotta miettii.

-- No, kun neiti niin tahtoo. Ja minuun kääntyen Lotta jatkaa: --
Neiti haluaa siis antaa teille huoneensa.

Hyppään pystyyn, käännän varpaat ulospäin ja teen kumarruksen, josta
luulen selvinneeni hyvin. Kiitän myös neitiä suullisesti, sanoen,
että hän oli osoittanut minulle ystävällisyyttä, joka oli ainoata
laatuaan minun elämässäni, ja selitän lopuksi, että hänen sydämensä
oli siis yhtä hyvä kuin hänen silmänsä olivat ihanat -- neitiseni!

Sitten kumarsin uudelleen tehden sen jälleen hyvin. Niin, tämän
kaiken selvitin mainiosti. Hän punastui ja juoksi ovelle ääneen
nauraen, Lotta perässä.

Minä istuuduin jälleen tuumien tapahtunutta. Kaikki oli hyvin; hän
oli hymyillyt, punastunut ja nauranut, se ei olisi saattanut paremmin
alkaa. Herranen aika kuinka hän oli nuori, tuskin kahdeksaatoista,
pyöreäposkinen ja kuoppaleukainen.

Ei riepuakaan kaulassa, ei kerrassa mitään, ei edes leninginkaulusta,
ainoastaan kurenauha. Ja lisäksi kirkas, tumma ilme suloisilla
kasvoilla. En ollut elämän päivinäni nähnyt moista. No niin, ja hän
oli tarkastanut minua huomaavasti.

Tuntia myöhemmin näen hänet ulkona pihamaalla; hän on noussut tyhjiin
vaunuihin ja istuu nyt siinä läimäytellen piiskalla. Kuinka nuori
hän olikaan ja veikeä istuessaan siinä aivan yksin hyräillen ja
läimäytellen piiskallaan ikäänkuin olisi hevonen valjastettuna hänen
edessään. Minä lähestyn; mielessäni liikkuu jotain hevosen riisumista
ja vaunujen korjaamista koskevaa, nostan lakkiani ja rupean sanomaan
jotain...

Samassa nousee hän korkeana ja ylväänä kuin hallitseva kuningatar,
katsoo minuun silmänräpäyksen ja astuu alas vaunusta. En koskaan ole
sitä unohtava; vaikkei hänellä ollutkaan mitään syytä loukkautua,
oli hän todella suuremmoinen noustessaan ja astuessaan alas. Minä
panin lakin päähäni ja hiivin pois nolona ja ymmällä. Hitto vieköön
päähänpistoni vaunujen korjaamisesta!

Toiselta puolen: mikä häneen meni? Eikö hän juuri äsken ollut
jättänyt huonettaan käytettäväkseni? Miksi siis tämä häveliäisyys? Se
on teeskentelyä, sanoin minä itselleni, hän on vain ollakseen, tunnen
tuon metkun, hän tahtoo kujeilla minun kanssani, -- hyvä, minä taivun
leikkiin!

Istuuduin rapuille ja sytytin piippuni. Markkinaväki jutteli
ympärilläni; silloin tällöin kuulin pulloja aukaistavan sisällä ja
lasien kilisevän. Neitiä en enää nähnyt.

Minulla ei ollut muassa muuta lukemista kuin Ruotsin kartta; istun
siinä poltellen ja harmitellen, viimein otan taskusta kartan ja alan
tutkia sitä. Kuluu joku hetki. Lotta ilmestyy ovelle, hän tarjoutuu
viemään minut huoneeseeni jos haluan. Kello on kymmenen; nousen ja
lähden. Käytävässä törmäämme yhteen neidin kanssa.

Nyt tapahtuu jotain, jonka muistan pienimpiin yksityiskohtiin asti.
Käytävän seinä on vasta maalattu, josta minä en tiedä mitään; astun
syrjään neidin tieltä kun hän tulee vastaan ja samassa on onnettomuus
tapahtunut. Neiti huudahtaa henki kurkussa:

-- Maalaus...

Vaan se on jo myöhäistä, minä olen jo tahrinut koko vasemman hartiani.

Hän katsoo minuun aivan ällistyneenä, katsoo sitten Lottaan ja sanoo:

-- Mitäs sille nyt tehdään?

Hän sanoi sananmukaisesti: mitäs sille nyt tehdään? Ja Lotta vastaa
että _sitä_ on hangattava jollain, jonka jälkeen hän purskahtaa
nauruun.

Nyt menemme kaikki kolme taas rappusille ja Lotta löytää jotain,
jolla aikoo hangata minua.

-- Olkaa hyvä ja istukaa, sanoo hän, -- muuten en ylety.

Ja minä istuudun.

Sitten alamme pakinoida...

Nyt usko tai älä -- vakuutan, että erotessani neidistä oli minulla
mitä parhaimmat toiveet. Olimme jutelleet, lörpötelleet, nauraneet
jos jollekin ja minä olen varma, että istuimme neljännestunnin siinä
rapuilla pakinoiden. Mistä sitten? No niin, siksi en rupeakaan
sillä rehentelemään; mutta ajattelin kuitenkin, ettei nuori neiti
uhraisi miehelle neljännestunnin keskustelua miltei kahden kesken
tarkoittamatta sillä jotain. Kun vihdoin erosimme, sanoi hän lisäksi
kahdesti hyvää yötä; viimeksi aukaisi hän oven raolleen, sanoi
hitaasti hyvää yötä vielä kolmannen kerran ja painoi sitten oven
kiini. Sitte kuulin hänen mitä hilpeimmin naureskelevan Lotan kanssa
sisällä huoneessa. Niin, olimme kaikki mitä parhaimmalla tuulella.

Astun huoneeseeni -- _hänen_ huoneeseensa. Se oli tyhjä, mitä
tavallisin kestikievarihuone, seinät paljaat, siniseksimaalatut
ja vuoteena matala kaita sänky. Pöydällä oli käännös Ingrahamin
teoksesta "Davidin huoneen ruhtinas". Aloin lukea sitä. Vieläkin
kuulen supatusta ja naurua nuorten tyttöjen huoneesta. Mikä suloinen
tyttöveitikka; tuommoinen tumma ilme nuorilla kasvoilla. Kuinka hän
osasikaan nauraa iloisesti vaikka oli niin ylpeän näköinen!

Vaivuin ajatuksiin; muisto hänestä hehkui hiljaa ja voimakkaasti
sydämessäni.

       *       *       *       *       *

Aamulla heräsin siihen, että jokin kova painoi kylkeäni -- olin
nukkunut yhdessä Davidin huoneen ruhtinaan kanssa. Nyt ylös ja
vaatteisiin, kello oli yhdeksän!

Astun saliin ja saan aamiaiseni; neitiä en näe. Odotan puoli tuntia,
häntä ei kuulu. Kysyn vihdoin hienostaan Lotalta, minne nuori neiti
oli joutunut.

Kas, neiti oli matkustanut pois.

Matkustanut pois? Eikö neiti ollutkaan talonväkeä?

Ei, hän oli Herraskartanon neiti; hän oli matkustanut junalla
aikaiseen aamulla ja oli matkalla Tukholmaan.

Olen vaiti. Hän ei tietystikään ollut jättänyt edes kirjettä minulle,
ei pientä lappuakaan; tulin niin alakuloiseksi, etten edes kysynyt
hänen nimeään; kaikki oli minulle yhdentekevää. Ei, koskaan ei ollut
luottamista naisen uskollisuuteen.

Tulen Göteporiin turtunein mielin ja murtunein sydämin. Kuka sitä
olisi uskonut; hän, joka oli niin rehellisen ja ylvään näköinen. Vaan
samapa tuo, minä kestän sen kuin mies; kukaan hotellissa ei koskaan
aavistakaan miksi minä kärsin...

Tämä tapahtui juuri niihin aikoihin kun Julius Kronbergilla oli
Göteporissa näytteillä suuri taulunsa Saban kuningatar. Kuten muut
niin aioin minäkin mennä katsomaan tätä taulua ja minä näin sen ja
ihastuin ikihyväksi. Ihmeellisintä oli, että itse kuningatar tuntui
olevan mitä suurimmassa määrin minun herraskartanonneitini näköinen,
-- ei hänen nauraessaan ja kujeillessaan vaan sinä hetkenä, jolloin
hän seisoi tyhjissä vaunuissa ja nujersi minut katseellaan siksi
että olin tahtonut riisua hevoset. Jumala tietää, että tunsin sen
uudestaan sydämessäni! Taulu ei jättänyt minua rauhaan, se muistutti
liian elävästi menetettyä onneani. Eräänä kauniina yönä se innostutti
minut kirjoittamaan kuuluisan taidearvosteluni Saban kuningattaresta,
joka oli painettuna "Päivälehteen" 9:nä päivänä joulukuuta 1888.
Tässä taidearvostelussa kirjoitin minä kuningattaresta seuraavaa:

Kypsynyt etiopialaisnainen, yhdeksäntoistavuotias, solakka,
kiihoittavan kaunis, majesteetti ja nainen... vasemmalla kädellään
nostaa hän juuri harsoa silmiltään suunnaten katseensa kuninkaaseen.
Hän ei ole tumma ja onpa hänen musta tukkansakin hopeahohtoisen
otsarivan peitossa, hän näyttää europalaisnaiselta, joka on
matkustanut Itämailla ja säilyttänyt henkäyksen idän polttavaa
aurinkoa. Ainoastaan hänen silmissään on tumma loiste, joka ilmaisee
hänen sukuperänsä, tuo samalla raskas ja hehkuva katse, joka lyö
katsojan maahan. Ei tahdo unohtaa näitä silmiä, tahtoo muistaa ne
kaukana muilla mailla kulkiessaan ja kohdata ne jälleen unissa...

Tämä silmistä sanottu on kaunista; sellaisia sanoja ei lausuta
tuntematta jotain samantapaista sydämessä, kysyttäköön keltä tahtoi.

Ja siitä päivästä alkaen on minun sydämeni myöskin kutsunut sitä
ihmeellistä tyttöä Bärbyn kestikievarista Saban kuningattareksi.


II.

En ole päässyt irti hänestä, neljä vuotta myöhemmin sukeltaa hän
uudestaan esiin, nyt tuskin viikko sitten.

Olen matkalla Köpenhaminasta Malmöhön, aion tavata siellä erään
henkilön, ja tämä henkilö odottaa minua, -- kerron sen taas niinkuin
asia on. Minun kapineeni ovat viedyt Kramerille, josta olen saanut
huoneen; lähden tapaamaan tuota henkilöä, joka odottaa minua, mutta
ensin teen pienen kävelyn rautatieasemalle kootakseni ajatuksiani
sitä varten. Siellä tapaan miehen, jonka kanssa antaudun puheisiin,
ja olen juuri sanomassa hänelle jotain, kun samassa näen eräät kasvot
junassa, joka juuri on lähtemäisillään; ja kasvot kääntyvät minuun
päin, silmäpari tarkastaa minua, -- herran nimessä, sehän on Saban
kuningatar.

Silmänräpäyksessä hyppään junaan ja jonkun hetken kuluttua me olemme
menossa.

No, sitä voi kutsua kohtaloksi, että näen hänet jälleen neljän
vuoden perästä, leppään lähtevään junaan vaikka kaikki tavarani ovat
Kramerilla; -- kas siinä kohtalo, jota ei voi välttää. Olin muuten
ilman päällystakkiakin, todellakaan minulla ei ollut muuta kuin
hartioilla riippuva matkalaukkuni; siinä asussa tulin junaan.

Katselen ympärilleni, -- olen joutunut ensi luokan vaunuun ja
penkeillä istuu pari matkustajaa.

No niin; minä heittäydyn heidän viereensä ja otan esille sikarin ja
vähän kirjallisuutta. Mihin oli kohtalo nyt vievä minut? Matkustaisin
sinne minne Saban kuningatarkin; oli pidettävä häntä silmällä; missä
hän nousisi pois, siinä nousisin minäkin, minun täytyi tavata häntä.

Kun konduktööri kysyi pilettiä, ei minulla semmoista ollut.

Minne olin matkalla?

En tietänyt sitä varmasti, mutta...

No sitte saisin maksaa Erlöfiin, neljänkymmenen äyrin lisämaksulla.
Erlöfistä saisin sitte lunastaa piletin eteenpäin.

Tein niinkuin konduktööri käski ja maksoin ilolla lisämaksun.

Erlöfistä lunastin sitte piletin Lundiin; Saban kuningatar aikoi
ehkä vierailulle Lundiin, minun oli pidettävä häntä huolellisesti
silmällä. Mutta hän ei noussut junasta Lundissa.

Nyt oli minun taas maksettava konduktöörille, tällä kertaa
Lackelängaan ja taaskin neljänkymmenen äyrin lisämaksu -- se oli
kahdeksankymmentä äyriä. Lackelängessa ostin piletin yksin tein
Hassieholmiin asti ollakseni varma, jonka jälkeen istuuduin tuntien
itseni jokseenkin hermostuneeksi tästä monimutkaisesta matkasta.
Toisten matkustajien puhelu vaivasi minua myös; mitä herran nimessä
se minuun kuului, oliko Hampurissa puhjennut turpa- ja sorkkatautia.
Minun kanssamatkustajani olivat nähtävästi maalaisia, yksinkertaisia
ruotsalaisia karjankauppiaita, he eivät puoleenkolmatta tuntiin
puhuneet muusta kuin turpa- ja sorkkataudista Hampurissa. Nii-in se
oli todella erinomaisen mieltäkiinnittävää. Ja sitä paitsi: eikö
minua odottanut eräs ihminen Malmössä? Jouti odottaa!

Mutta Saban kuningatar ei noussut pois Hassleholmassakaan.

Nyt minä raivostun, maksan konduktöörille Barlingslöfiin asti ja
taas neljänkymmenen äyrin lisämaksun, -- se teki yhteensä kruunun
kaksikymmentä äyriä -- ja ostan Barlingslöfistä hammasta purren
piletin suoraan Tukholmaan. Se maksoi minulle selvänä rahana
satakahdeksantoista kruunua, hitto vie maksoikin! Olihan selvää, että
Saban kuningatar aikoi Tukholmaan nyt kuten silloinkin.

Me ajamme tunnin toisensa jälkeen, minä pidän silmällä joka asemaa,
mutta hän ei nouse junasta. Näen hänet vaununakkunassa ja hän
katsoo minua tarkkaavasti; oi, hänen tunteensa minua kohtaan eivät
olleet muuttuneet, sen näen selvästi; vaan hiukan hämillään hän
oli luoden katseensa alas ohikulkiessani. En tervehtinyt, unohdin
sen säännöllisesti; ellei hän olisi ollut sullottuna sellaiseen
naiskarsinaan, olisin luonnollisesti lähtenyt häntä muistuttamaan
vanhasta tuttavuudestamme; vieläpä siitäkin että olin maannut hänen
vuoteessaan; olisin ilahuttanut häntä kertomalla, että olin nukkunut
erinomaisesti, yhtämittaa kello yhdeksään asti. Kuinka kuluneet
neljä vuotta olivat tehneet hänet ihanaksi, nyt hän oli enemmän kuin
koskaan ennen majesteetti ja nainen!

Ja kului tunti tunnilta eikä tapahtunut muuta kuin että tuossa viiden
aikaan ajoimme lehmän yli; kuulimme kuinka sen jalat musertuivat
ja pysähdyimme hetkeksi tutkimaan kiskoja, sitten kuljimme taas.
Molemmat matkustajat ovat alkaneet keskustella laivakulusta
Öresundissa ja ovat jälleen erinomaisen mieltäkiinnittäviä. Kuinka
kärsinkään. Ja miten olikaan, eikö eräs ihminen... Helvettiin Malmö
ihmisineen!

Eteenpäin, yhä eteenpäin, sivuutamme Elmhultin, Liatorpin,
Vislandan. Vislandassa lähtee Saban kuningatar ulos, en päästä häntä
hetkeksikään näkyvistäni; no, siis, -- hän tulee taas takaisin. Kas
niin, ja me ajamme taas eteenpäin.

Sitten tulemme Alfvestaan, jossa on junanmuutto Kalmariin.

Täällä lähtee Saban kuningatar jälleen ulos; minä katson, käykö tässä
samoin kuin äsken, mutta tällä kertaa muuttaa hän Kalmarin-junaan.
En ollut valmistunut tähän, hämmästyn suuresti enkä tule tehneeksi
mitään ennenkuin on melkein liian myöhäistä. Suin päin joudun minäkin
Kalmarin-junaan, junan jo ollessa liikkeessä.

Yksi ainoa mies vaunussa, hän ei edes katso ylös, hän lukee. Minä
heittäydyn penkille ja alan myös lukea. Parin minutin kuluttua kuulen:

-- Piletti!

Tässä on uusi konduktööri.

-- Piletti, niin kyllä, vastaan minä antaen hänelle piletin.

-- Se ei kelpaa, sanoo hän, -- tämä on Kalmarin rata.

-- Sanotteko ettei se kelpaa?

-- Ei tällä radalla.

-- Eihän toki ole minun syyni, että myödään pilettejä, jotka eivät
kelpaa.

-- Minne te olette matkalla?

-- Tukholmaan tietysti, vastaan minä, -- minnekäs te sitten luulitte
minun aikovan?

-- Niin, mutta tämä on Kalmarin juna, ettekö kuule, tämä juna menee
Kalmariin, sanoo hän äkäisesti.

-- No, sitä en tietänyt, mutta oli kuitenkin surkeata pikkumaisuutta
hänen puoleltaan nalkuttaa yhtä ja samaa. Hän teki sen varmaan siksi,
että minä olin norjalainen, poliittisesta vihasta. Pidän hänet
mielessäni.

-- No miten me siis teemme? kysyn minä.

-- Tehkää siten että... niin, minne te siis aiotte? Ette pääse
Tukholmaan tätä tietä.

-- Hyvä, minä matkustan sitten Kalmariin, minä aioinkin oikeastaan
Kalmariin, vastaan minä; Tukholma ei olekaan koskaan miellyttänyt
minua enkä juuri tiedä, kannattaisiko lainata rahoja matkustaakseni
sinne uudelleen.

Tuo kirottu kuningatar aikoi siis Kalmariin; niinpä tulisi siis
vihdoinkin loppu tuskastani.

-- Te maksatte siis Gemlaan asti, neljänkymmenen äyrin lisämaksulla,
sanoo konduktööri. -- Mutta Gemlasta saatte lunastaa piletin
eteenpäin.

-- Minä olen vasta maksanut sata kahdeksantoista kruunua, huomautin
minä; mutta maksoin kuitenkin myöskin ylimääräiset neljäkymmentä
äyriä. Nyt oli minun kärsivällisyyteni lopussa, hyökkään asemalle
Gemlassa huutaen pilettiluukkuun:

-- Kuinka kauas pääsee tätä rataa myöten?

-- Miten? Kalmariin, vastataan.

Enkö voinut päästä pitemmälle, oliko mahdotonta tulla hiukan
kauemmaksi? Aivan mahdotonta. Sillä vastassa oli Itämeri.

-- No, antakaa sitten piletti Kalmariin!

-- Mikä luokka?

Oho, hän kysyi mikä luokka! Mies ei nähtävästi tuntenut minua, ei
ollut lukenut mitään kirjoistani. Vastasin hänelle ansion mukaan:

-- Ensimäinen luokka!

Maksoin ja hain paikkani junasta.

Oli tullut yö; epämiellyttävä kanssamatkustajani oli ojentautunut
pitkälleen paikallaan ja sulkenut silmänsä, äänettömänä, heittämättä
minuun silmäystäkään. Kuinka saisin ajan kulumaan? En voinut nukkua,
nousin pystyyn tavan takaa, tutkin ovia, aukaisin ja suljin ikkunat,
palelin ja haukottelin. Sen lisäksi piti minun pitää silmäni auki sen
pikku kuningattaren tähden joka kerta kun juna seisahti. Toruskelin
häntä mielessäni vähän päästä.

Vihdoin, vihdoinkin tuli aamu. Kanssamatkustajani nousi ja katsoi
ulos ikkunasta; vähän ajan perästä istuutui hän täysin valveilla
taas lukemaan, yhä vilkaisemattakaan minuun; hänen kirjansa ei
näyttänyt ikinä loppuvan. Hän ärsytti minua, minä lauloin, vihdoin
suututtaakseni häntä, vaan hän ei antanut häiritä itseään; toivoin
sydämen pohjasta pääseväni taas sorkkatautia kuulemaan ennemmin kuin
siedin tätä pöyhkeyttä.

Viimein kävi hän sietämättömäksi ja minä kysyin:

-- Uskallanko kysyä: minne asti on matka?

-- Tuota, kappaleen matkaa, vastasi hän.

Siinä kaikki.

-- Ajoimme eilen lehmän päälle, sanoin minä.

-- Mitäh?

-- Me ajoimme eilen lehmän päälle.

-- Vai niin?

Ja hän luki edelleen.

-- Tahdotteko _myödä_ minulle kirjanne? sanoin aivan pois suunniltani.

-- Kirjan? En, vastasi hän.

-- Ette?

-- En.

Siihen se jäi. Hän ei edes vilkaissut sivulle. Minä luhistuin kokoon
tämän itsepintaisuuden edessä. Oikeastaan oli tämäkin sen kurjan
kuningattaren syy, että olin joutunut tällaisen henkilön seuraan;
hän oli todella tehnyt minulle monet harmit, mutta kaikki oli
unohtuva kun tapaisin hänet; oi, kuinka kuvailisin hänelle kaikki
vastukseni, kertoisin hänelle taidearvostelustani, siitä ihmisestä,
joka odotti minua Malmössä ja jonka minä olin hyljännyt, matkastani,
ensin Tukholman-, sitte Kalmarin-radalla -- neitiseni! Niin, tekisin
varmasti taas syvän vaikutuksen häneen. Eikä pienintäkään viittausta
rahapenneihin, niihin sataankahdeksaantoista kruunuun.

Ja juna kulkee.

Alan ikävissäni tuijottaa ulos ikkunasta. Siellä on ikuisesti
samaa nähtävänä: metsää, maata, peltoja, liikkuvia taloja,
sähkölennätin-patsaita pitkin rataa, ja joka asemalla tavanmukaiset
tyhjät tavaravaunut, ja joka vaunuun merkittynä _Golfyta_. Mitä
merkitsi _Golfyta?_ Se ei ollut numero eikä se ollut mies.
Herranähköön, ellei _Golfyta_ ollut suuri joki Skånessa tahi
tehtaanmerkki, tai vaikka joku uskonnollinen lahko! Vaan äkkiä
muistin sen: _Golfyta_ oli eräs paino; siinä oli, ellen väärin
muista, satakolmekymmentäkaksi naulaa. Vaan ne olivat vanhoja hyviä
"nauloja", ja kuitenkin meni niitä melkein satakolmekymmentä_kolme_
tuollaiseen _Golfytaan_, niin raskas se oli... Ja juna kulkee.

Kuinka saattoi tuo puhumaton narri istua paikallaan tunti tunnilta
yhä vain lukien! Tuommoisen kirjan olisin minä lukenut kolmeen
kertaan samassa ajassa; hän tekeytyi suorastaan tietämättömäksi
pöhköpäisyydestään eikä hävennyt. Hänen narrimaisuutensa meni lopulta
yli rajojen, minä en voinut kauemmin sitä kestää, vaan kumarruin,
katsoin häneen ja sanoin:

-- Häh?

Hän avasi silmänsä ja katsoi minuun kuin pilvistä pudonneena.

-- Mitä? kysyi hän.

-- Häh?

Hän ei voinut käsittää minua.

-- Mitä te tahdotte? kysyi hän äreästi.

-- Mitäkö minä tahdon? Mitä _te_ tahdotte?

-- Minä? Minä en tahdo mitään.

-- En minäkään.

-- Vai niin. Miksi sitten puhuttelette minua?

-- Minäkö? Olenko minä puhutellut teitä?

-- Vai niin, sanoi hän kääntyen vimmastuneena toisaalle.

Sitten olimme taas vaiti.

Ja kului tunti toisensa jälkeen; vihdoinkin viheltää juna Kalmariin
saapuessa.

Nyt siis oli tosi edessä! Tunnustelen leukaani, -- tietysti oli parta
ajamatta, se oli niin tavallinen juttu.

Oli sekin järjestystä, ettei ollut asemia radan varrella, joilla
olisi saanut ajaa partansa ja olla ihmisen näköinen kun tarve vaati.
En olisi vaatinut joka asemalle vakituista parturia, vaan ei tuo toki
olisi ollut liikaa, jos joka viidennelläkymmenennellä olisi ollut
yksi. Se oli viimeinen sanani.

Silloin juna seisahtui.

Astun heti ulos, näen että Saban kuningatarkin tekee samoin, mutta
hänet ympäröi heti semmoinen ihmispaljous, että minun oli mahdotonta
päästä hänen luokseen. Lisäksi suutelee eräs nuori mies häntä, --
veli siis, joka asuu ja jolla on toimi täällä ja jota hän oli tullut
tervehtimään! Hetken perästä tuodaan vaunut, hän menee niihin parin
kolmen muun seuraamana, ja niin sitä mennään. Minä jään paikalleni.
Hän oli ajanut tiehensä aivan nenäni edestä: vähääkään arvelematta.
No niin, toistaiseksi ei ollut mitään tehtävissä, ja kun tarkemmin
ajattelee, olin hänelle miltei kiitollinen, että hän oli antanut
minulle aikaa ajaa partani ja siistiä itseni ennen esittämistä. Nyt
oli käytettävä aika tyystin!

Siinä seisoessani tulee luokseni kaupunginlähetti pyytäen saada
kantaa tavaroitani.

-- Ei tarvitse, minulla ei ole kapineita.

-- Eikö _yhtään_ kapineita?

-- _Ei yhtään_, ellei hän tietänyt niitä olevan; ymmärsikö hän nyt?

Vaan minä en päässyt irti miehestä, hän tahtoi tietää, aioinko
matkustaa etemmäksi.

-- En, en etemmäksi.

Tulisinko siis asumaan täällä? Enkä, vähän aikaa. Oliko läheisyydessä
hotellia? Mutta mitä minä toimitan täällä? Olinko asioitsija tahi
tarkastaja, vai?

Siinä taas yksi, joka ei ollut lukenut minulta riviäkään! Ei, en
ollut tarkastaja.

Mutta mikä minä sitten olin?

Hyvästi! huusin hänelle päin silmiä ja läksin. Moista
tungettelevaisuutta! Tokihan löytäisin ominkin neuvoin hotelliin
jos niikseen tuli. Kuitenkin, oli ajateltava itselleen jonkunlainen
asema, jonka varjossa esiintyä; oli selvää, että koska kerran
tuollainen nälkiintynyt kaupunginlähetti oli niin utelias, olisi
hotellin isäntä sitä moninvertaisesti. Mitä tekemistä minulla oli
Kalmarissa, virallisesti, Jumalan ja ihmisten edessä? Painavaa laatua
sen tuli olla, etten joutuisi huonoon valoon kuningattaren silmissä.

Ja minä tuumin vimmatusti, mitä tekemistä minulla oli Kalmarissa. En
parturin kynsissä istuessanikaan saa rauhaa tältä kysymykseltä; yksi
asia oli varma: en uskaltaisi näyttäytyä hotellissa ennenkuin minulla
oli se selvillä.

-- Onko teillä puhelinta? kysäsen.

Ei, parturilla ei ollut puhelinta.

-- Voitteko lähettää jonkun pojan tilaamaan minulle huonetta
lähimmästä hotellista? Minulla ei ole aikaa mennä itse, olisi asioita
toimitettavana.

-- Kyllä mielelläni.

Ja niin poika matkalle.

Minä aloin vetelehtiä pitkin katuja, katsoin kirkon, sataman,
kuljin jokseenkin nopeasti pelosta, että joku pysähdyttäisi minut
ja tiedustelisi asiaani Kalmarissa. Vihdoinkin tulin puistoon,
heittäydyin penkille ja vaivuin mietteisiin. Olin yksin.

Kalmar -- mitä tekemistä minulla oli Kalmarissa?

Nimi tuntui tutulta, olin lukenut siitä jossain. Herra nähköön,
ellei se ollut politiikan, jonkun harvinaisen valtiopäivätapahtuman
tahi rauhansopimuksen yhteydessä? Muistelin Kalmarinrauhaa, rauhaa
Kalmarissa, enkö nimenomaan ollut lukenut siitä? Vai oliko se
Kalmarin sopimus? Mutta hetken tuumailujen jälkeen oli minulle
selviävinänsä, että tuskin olin lukenut Kalmarin sopimuksesta.
Äkkiä hyökkään ylös, nyt luulin muistavani: sehän oli Kalmarin
taistelu, taistelu Kalmarin luona -- kuten Kalveskindletin ja Wörthin
taistelutkin.

No nyt se selvisi! Ja minä lähden kulkemaan hotellia kohti. Koska
oli ollut Kalmarin taistelu, niin oli minun tutkittava Kalmarin
historiallisia paikkoja, siinä asiani; tuolla seisoi Nils Juelin
laiva, tuosta kulki vihollisen kuula syvälle maahan myllertäen
kaalitarhan, tuossa kaatui Kustaa Adolf linjalaivan kannelle. Ja
Kolbejn Väkevä kysyi: mikä murtui semmoisella pauhulla.

Norja sinun käsistäsi! vastasi Einar. -- -- --

Vaan tultuani hotellin portaille tein raukkamaisesti täyskäännöksen
ja hylkäsin koko taisteluteoriani; ei ikinä ollut se Kalmarin vaan
Köpenhaminan taistelu! Ja minä marssin uudestaan kaupungille.
Tulevaisuus näytti pimeältä.

Nyt kuljin niine hyvineni koko päivän nauttimatta kuivaa tai
märkää. Olin aivan näännyksissä. Oli myös liian myöhäistä lähteä
kirjakauppaan ostamaan asiaa koskevaa teosta, sillä kaikki puodit
olivat suljetut. Viimein laahustan erään lyhdynsytyttäjän luo.

-- Anteeksi, kysyn kohteliaasti, -- mitä täällä Kalmarissa aikoinaan
onkaan tapahtunut?

Mies vastasi ainoastaan: -- Tapahtunut? katsoen minuun.

-- Niin, sanon minä, -- muistan niin selvästi, että täällä Kalmarissa
aikoinaan on tapahtunut jotain; sillä on historiallista merkitystä,
siksi tahtoisin kernaasti sen tietää.

Seisomme siinä vastakkain.

-- Missä te asutte? kysyy hän.

--... Ja minä olen tullut tänne nimenomaan tutkiakseni sitä, jatkan
minä; -- se on tullut minulle jokseenkin kalliiksi, niin, olen
maksanut yhden kruunun ja kuusikymmentä äyriä lisämaksujakin, paitsi
niitä sataakahdeksaatoista kruunua, joihin en huoli tehdä mitään
pikkumaisia viittauksia. Kysykää vaikka konduktööriltä jos haluatte.

Oletteko Norjasta?

-- Olen, mitä sitten?

-- Oletteko asioitsija?

Niin uupunut kuin olinkin, täytyi minun taas paeta kiiruimman
kaupalla; sitähän minun juuri piti tiedustaa, mieheltä mikä
olin miehiäni. Vaan tämäkin oli kuningattaren syy, kaikki oli
hänen syytään ja minä käskin häntä lempeästi menemään helvettiin
ilkeyksineen. Sitten vetäydyin jälleen puistoon. Ei, nyt ei ollut
mitään pelastusta!

Seison nojaten puuta vasten, ihmisiä alkaa liikkua ohitseni, ei
tuntunut olevan enää turvallista jäädä siihen ja taas täytyi minun
laahustaa matkaani. Kolmen tunnin kuluttua olin joutunut maaseudulle,
kaupungin ulkopuolelle; katson ympärilleni, olen yksin ja suuri
musta jättiläispatsas kohoo edessäni. Jään katsomaan jättiläistä, se
näyttää vuorelta, jonka huipulla on kirkko. Seisoessani siinä, tulee
joku mies, pysäytän hänet kysyen, mikä vuori tämä on, en muista sitä
maantieteestä, vaikka tunsin sangen monta vuorta.

-- Se on linna, vastaa hän.

Linna, Kalmarin linna! Menepäs tiedä ettei se kaikki, mitä minulla
pyöri mielessä, ollut tapahtunut juuri tässä!

-- Linna on tietysti pahoin turmeltunut senjälkeen kun ne suuret
tapaukset olivat? kysyin.

-- Ei toki, hoitaja pitää sitä hyvässä kunnossa, vastaa mies.

-- Kuka siellä asuu tätä nykyä, tarkoitan, mikä kuningas on sinne
nykyään suljettuna, eteläiseen sivustaan? Nimi pyörii aivan
kielelläni.

-- Niin, sehän on nykyään aivan täynnä varustuksia, miekkoja ja
muinaisesineitä, kaikenlaista vanhaa! tavaraa...

Saan päähänpiston siinä seisoessani. Minäkin olen voinut tulla
katsomaan vanhaa linnaa. Ellei miehellä olisi ollut säkkiä selässä,
olisin syleillyt häntä ja muistan selvästi kysyneeni hänen vaimostaan
ja lapsistaan ennenkuin erosimme. Keskiyön tienoissa palasin
hotelliin.

Sain käsiini isännän, jolle selitin olevani huoneen tilaaja.

-- Minä tutkin muinaisesineitä, sanoin lyhyesti ja äkeänä, vieläpä
ostankin että tiedätte; siinä minun toimeni.

Isäntä tyytyi tähän selitykseen ja vei minut huoneeseeni.

       *       *       *       *       *

Nyt seuraa viikko täynnä pettymyksiä ja tuskaa, vaivaa, kokonainen
viikko. Saban kuningatarta ei sen jälkeen ole näkynyt. Etsin häntä
päivä päivän jälkeen, julkisesti ja hiljaisuudessa, kuulustan
postimestarilta, neuvottelen asiasta parin poliisikonstaapelin
kanssa, kuljen puiston ristin rastiin kävelyaikana, menen joka
päivä valokuvaajien näyteikkunoihin katsoakseni eikö hän ollut
joutunut sinne; vaan kaikki turhaan. Tilasin kaksi miestä vahtimaan
rautatiellä yötä päivää, ettei hän pääsisi matkustamaan pois ja
odotin odottamistani asian ratkaisua.

Sillävälin piti minun joka päivä lähteä linnalle ja läpikäydä
muinaismuistokokoelma; kirjoitin pitkät arkit täyteen havaintoja,
laskin ruostepilkut miekoissa ja kuluneissa kannuksissa, merkitsin
papereihini kaikki ne rasittavat vuosiluvut ja kirjoitukset, jotka
löysin kirstunkansista ja vanhoista maalauksista, niin, en jättänyt
merkitsemättä säkillistä höyheniäkään, jonka eräänä päivänä löysin
viskattuna muinaisesineiden joukkoon ja joka sitten näyttäytyi
olevan hoitajan omaisuutta. Tein tutkimuksiani epätoivon vimmalla ja
purin hammasta katkeruudesta; kun kerran olin alkanut hakea Saban
kuningatarta, en jättäisi kesken vaikka minusta sitten yksin tein
tulisi täysi muinaistutkija.

Sähkötin Köpenhaminasta postin ja aloin varustautua talvea varten;
herra armoissaan tiesi koska tämä loppuisi, nyt olin asunut
hotellissa kuusi päivää. Kun sunnuntai tuli, palkkasin neljä
pikkupoikaa puolestani kirkkoon hakemaan kuningatarta; vaan siitäkään
ei ollut hyötyä.

Tiistai-aamuna tuli postini vihdoinkin; tämä päivä teki minusta
melkein lopun. Yksi kirje oli siltä ihmiseltä, joka odotti Malmössä:
kun en silloin tullut, en kai sitten aikonutkaan, hyvästi vaan!

Tunsin syvän piston sydämessäni. Toinen kirje oli erään ystäväni
ilmoitus, että Aamulehti ja eräs saksalainen lehti olivat saaneet
minut kiinni kirjallisesta varkaudesta ja todistaneet sen otteilla.
Minä tunsin sangen syvän piston sydämessäni. Mutta kolmas kirje oli
lasku, -- sitä en lukenut, en enää jaksanut, heittäydyin sohvalle
tuijottaen eteeni.

Enkä kuitenkaan ollut vielä tyhjentänyt maljaa pohjaan saakka.

Ovelle kolkutetaan.

-- Sisään! kutsun riutuvalla äänellä.

Ja sisään astuu isäntä vanhan eukon seuraamana; eukko kantaa koria
käsivarrellaan.

-- Anteeksi, sanoo isäntä, -- tehän ostatte muinaisesineitä?

Tuijotan häneen.

-- Muinaisesineitä? Ostanko minä vanhoja muinaisesineitä?

-- Niinhän te sanoitte.

Ja minun täytyy pakottaa itseni huvitetuksi muinaisesineistä. Aivan
oikein, kyllä se oli totta että ostin muinaisesineitä; anteeksi,
etten heti huomannut, olin muissa ajatuksissa. Tietysti, ostin kyllä
kaikenlaista vanhaa.

Katsokaamme!

Ja eukko aukaisee korinsa.

Lyön käteni yhteen ihastuksesta ja selitän tahtovani kaikki, joka
ainoan nokareen. Mitkä komeat korvarenkaat; olisi hauska tietää
mikä kuningas niitä viimeksi oli käyttänyt? No, ei ollut kiirettä,
minä kyllä löydän kun etsin papereistani. Paljonko hän tahtoisi
höylänterästä? Noita kolmea palanutta piippua en päästäisi käsistäni
millään hinnalla; samoin kuin haravaakaan. Minkä hinnan panisimme
kaikelle yhteensä?

Eukko tuumii.

-- Oiskohan kaksikymmentä kruunua liikaa? arvelee hän.

Minä annoin hänelle kaksikymmentä kruunua, tinkimättä, kadehtimatta,
ainoastaan päästäkseni hänestä tuossa tuokiossa. Kun hän oli ehtinyt
ulos, pötkin minä puistoon saadakseni raitista ilmaa. Ei, nyt tämä jo
nousi yli korvien!

Lapsi hoitajattarineen laulaa vieressäni penkillä, heitin heihin
silmäyksen saadakseni heidät vaikenemaan. Vähän ajan perästä tulee
kaksi ihmistä käsikoukussa aivan hitaasti sorakäytävää pitkin. Tulen
tarkkaavaiseksi, nousen, tuijotan -- se on Saban kuningatar.

Vihdoinkin, vihdoinkin on se jälleen Saban kuningatar! Hänen
seurassaan on joku herra, veli, joka suuteli häntä tullessa; he
kulkevat käsikoukussa ja puhelevat hiljaa. Minä seison valmiina, nyt
oli ratkaisu edessä, maksoi mitä maksoi! Aion aloittaa muistuttamalla
hänelle, että olin maannut hänen vuoteessaan, sillä silloin hän
kyllä muistaisi minut; siten saisin puheen käyntiin, veli ymmärtäisi
olevansa liikaa --

Astuin esiin.

He katsoivat minuun molemmat ihmeissään ja samassa sotkeudun. Änkytän:

-- Neiti... neljä vuotta sitten... ja pysähdyn.

-- Mitä hän tahtoo? sanoo herra katsoen häneen. Sitten kääntyy hän
minun puoleeni toistaen saman: -- Mitä te tahdotte? Ja hän sanoo sen
jokseenkin kiihtyneenä.

-- Minä, minä tahdon vain pyytää lupaa tervehtiä neitiä; mitä se
teihin kuuluu? Neiti ja minä olemme vanhoja tuttuja, minä olen
maannut...

Kuningatar keskeyttää minut huutaen:

-- Mennään, mennään!

Vai niin, hän ei ollut tuntevinaan, hän kielsi minut! Suuttumus
valtaa mieleni ja minä seuraan paria, joka poistuu hyvin nopeasti.
Äkkiä katsoo herra taakseen, näkee minun seuraavan heitä ja asettuu
tielleni. Ei hän muuten näyttänyt erittäin rohkealta, vapisi
silmännähtävästi; kuningatar jatkoi kulkuaan lopuksi juosten.

-- Mitä te tahdotte, mies? kysyy hän jälleen.

-- Teiltä en tahdo mitään, sanon minä; -- pisti vain päähäni
tervehtiä neitiä, jonka kanssa te kävelitte, olen tavannut hänet
ennen, tahdoin siis vain paljaasta kohteliaisuudesta...

-- No, ensiksi ei neiti halua tavata teitä enää, kuten näette,
sanoo hän, -- ja toiseksi ei neiti ole mikään neiti, vaan rouva,
naimisissa, hän on minun vaimoni. Juuri niin!

-- Onko hän... mitä... onko hän teidän vaimonne?

-- On, hän on _minun vaimoni_, huutaa hän, -- ymmärrättekö nyt?

Hänen vaimonsa, hänen vaimonsa! Mitäpä siinä enää on kertomista.
Vaivuin penkille. Tämä oli kuolemanisku! Suljin silmäni antaen
herrasmiehen mennä menojaan; mitä tekemistä minulla, oli hänen
kanssaan nyt enää, kun onneni aurinko oli ijäksi laskenut! Monta
tuntia istuin siinä penkillä antautuen mitä mustimman surun valtaan.

Päivällisen tienoissa palasin hotelliin, maksoin laskuni ja hiivin
huomaamatta rautatielle; odotettuani vielä runsaan tunnin, tuli
junani ja minä matkustin pois köyhtyneenä, maahanlyötynä, tuskan
masentamana, tuskan, joka ei lieventynyt koko kotimatkalla.

Sen muinaiskalukorin, jonka olin ostanut, jätin Kalmariin.

       *       *       *       *       *

Siinä näet, jotain tulee aina esteeksi. Niin lähellä kuin nyt viime
kerralla, en _minä_ koskaan ole sitä ollut, ja kuitenkin luisui se
niin ihastuttavasti käsistäni. En voi sanoa säästäväni vaivojani,
pelkääväni minkäänlaisia matkoja, kammoavani mitään kustannuksia, ja
kuitenkaan -- kuitenkaan, siitä ei ole apua. Se on kohtalo.

Eikä sille mitään mahda.




KIEVARIN KYYDILLÄ.


Laittauduin kärryihin ja tartuin ohjiin; odotin kyytimiestä. Ylhäällä
eräässä toisen kerroksen ikkunassa seisoi nuori vaaleaverinen tyttö
katsoen minuun; tunsin lämpeneväni tämän katseen edessä ja röyhistin
itseäni istuimellani kuin mikäkin varakonsuli. Koetin olla pelkkää
nuoruutta, sainpa salaa ravistaneeksi alas nenäkakkulanikin. Se
minua vain harmitti, etten ollut merkinnyt itseäni luutnantiksi
kyytikirjaan.

Viime hetkessä tulee isäntä portaille sanoen, että kyytimies juuri on
lähtenyt edeltä englantilaiskuorman kanssa, niin että olisin hyvä ja
ajaisin itse seuraavaan kievariin. Se ei ollut yhtään vaarallista,
Jens tunsi tien, luottaisin vain siihen.

On itse asiassa hiukan tyylikkäämpää kun on toinen takana, tuumin;
mutta sille ei nyt mahtanut mitään, sain matkustaa ilman. Heitin
jokseenkin lämpimän silmäyksen toisen kerroksen ikkunaan ja ajoin
pihasta.

Ilma oli lämmin, aukaisin nuttuni ja annoin Jensin kulkea omia
aikojaan. Taukoamaton keikkuminen kärrynvietereillä teki minut
uniseksi, painoin pääni alas välttääkseni naamani päivettymistä ja
torkahdin ajatellen noita hienoja tytönkasvoja toisessa kerroksessa.
Herra ties, ajattelin, ellei hän jo ole ollut katsomassa kyytikirjaa.
Oli tyhmää, etten pannut itselleni asemaa enkä arvonimeä. Enkö muka
olisi voinut kutsua itseäni tukkukauppiaaksi tai vaikkapa koroillaan
eläjäksi? Sepä se! Liika vaatimattomuus kosti itsensä.

Olimme kulkeneet noin seitsemän kahdeksan kilometriä kievarista, kun
Jens yhtäkkiä pysähtyi. Se seisoi aivan odottamatta paikoillaan ja
oli sen näköinen kuin olisi unohtanut jotain. En tahtonut häiritä
sitä; yksityiset asiansa sai se suorittaa omin neuvoin. Sitäpaitsi
oli meillä hyvää aikaa ja hyvä tie kulkea.

Seisoimme siinä noin puolen tuntia keskellä tietä, liikahtamatta;
kumpikaan meistä ei halunnut rikkoa hiljaisuutta. Sytytin piippuni
enkä ollut huomaavinani tuon taivaallista, katsoin kelloa, rupesin
puhdistamaan korkkiruuvia, joka minulla oli taskussa ja kulutin
aikaa niin hyvin kuin osasin; piiskan piilotin huolellisesti polvien
väliin. Kun Jens oli seisonut paikoillaan vielä jonkun aikaa, siirsi
se viimeinkin yhden jalkansa eteenpäin ja alkoi taas astua.

Kuumuus lisääntyi, minä vaivuin kokoon ja kävin jälleen uniseksi;
tein huomaamattani solmuja ohjaksiin ja uneksin uudelleen kievarin
tytöstä. Hänellä oli suuret valkeat kädet ja ihmeellisen vilkas
katse, joka teki kasvot ilokkaiksi. Hän kiinnitti kovin mieltäni.
Miksi hän oli asettunut seisomaan siihen ja katsomaan minua
ikkunasta? Olin tehnyt hänet uteliaaksi. Oli sangen luultavaa, että
hän juuri nyt tutki kyytikirjaa; ei todella ollut epäilystäkään,
ettei hän kiiruhtaisi katsomaan kuka olin. Enkä minä ollut jättänyt
mitään tietoja; minulla oli ollut mitä parhain tilaisuus merkitä
itselleni hyvänpuoleinen asema, vaan en ollut sitä käyttänyt; olin
kirjoittanut ainoastaan nimeni, vaatimattomuuteni oli tehnyt minulle
tepposet. Olisihan minulla ollut mitä suurin syy nimittää itseäni
vaikka konttoripäälliköksi tai vaikkapa arkkitehdiksi. Mitä olin
nyt?...

Yhä enemmän harmissani vannoin mielessäni, että mainiosti olisin
voinut merkitä itseni löytöretkeilijäksi tai elefanttimetsästäjäksi
vaaran tähden, joka siihen sisältyi. Sen verran toki tiesin.

En ollut kiinnittänyt huomiotani Jensiin. Raskaasti ja
välinpitämättömänä astui se tietä pitkin, survoi jalkojaan hiekkaan
ja piti turhaa melua. Eräässä tienkäänteessä painoi se äkkiä päänsä
alas, puri pari kertaa suitsia ja pysähtyi uudelleen.

Olin niin syventynyt ajattelemaan tuota nuorta tyttöä, että kesti
kotvan aikaa ennenkuin tajusin, että seisoimme. Voit kiittää herraasi
ja luojaasi, että istun tässä ajatellen aivan muita asioita! sanoin
hevoselle ääneen. Olin äkkiä kiivastunut enkä jaksanut kauempaa
hillitä mieltäni. Jens seisoi ihan hiljaa allapäin ikäänkuin olisi
sormi nenällä ajatellut jotain. Kurottauduin eteenpäin tutkiakseni
tietä; saattoihan sen jaloissa olla vaikka joku lapsi tai suuri kivi
tai puunrunko; katsoin joka puolelle vaan en nähnyt mitään. Kohotin
piiskaa ja sivalsin sillä Jensiä. Se ei liikahtanut paikaltaan,
vaan nosti päänsä ikäänkuin sanoen: varo itseäsi! Tämä sai minut
raivoihin: varo itse itseäsi! vastasin minä ja annoin sille uuden
sivalluksen. Silloin se laski jalan voimakkaasti maahan ja oli
sen näköinen kuin olisi sillä ollut kunnia esiintyä kokonaisen
seurakunnan edessä, ja siltä pääsi äännähdys. Muuten se ei virkkanut
mitään. En välittänyt vastata sille, olisi ollut arvoani alentavaa
ruveta riitelemään hevosen kanssa. Kiihtyneenä ja vaiti heittäydyin
istumaan odottaen mitä tuleman piti. En ollut lähtenyt kotoani siinä
mielessä, että joutuisin toraan hänen kanssaan, pidin itseäni liian
hyvänä minkäänlaiseen rähinään.

Kului tunti, seisoimme yhä ja minulla oli mitä suurin vaiva
pidättäytyä väkivaltaisuuksista. Kahdesti nousin kärryissä ja
kummallakin kertaa pakotin itseni jälleen istuutumaan. Läpikävin
mielessäni mitä vaikeampia mielenliikutuksia, kestäen ne kuin mies.
Jens käyttäytyi hyvin varovasti, ei pitänyt minkäänlaista melua,
vetipä henkeäänkin kaikessa hiljaisuudessa. Viimeinkin se nosti yhden
jalan laskien sen jälleen maahan. En ole aivan varma, mutta minusta
tuntui siltä, kuin se olisi nostanut vielä yhden jalan ja laskenut
sen maahan. Ennenkuin olin ehtinyt uskoa omia silmiäni, tunsin, että
kärryt todella vierivät eteenpäin; emme enää seisoneet, kuljimme taas.

Minä aivan ällistyin, en osannut arvella sitä enkä tätä. Kärryt
vierivät yhä nopeammin ja nopeammin, näin Jensin tekevän mitä
kiivaimpia liikkeitä: se juoksi. Tukahuttaen suuttumukseni yritin
uskotella itselleni, että vielä seisoimme. Me seisomme -- seisomme
tietysti! sanoin -- hitto vie ellemme seiso! Ja minä suljin silmäni
ollakseni näkemättä, että todella liikuimme eteenpäin.

Kului aikaa, hyvänlaisesti, aurinko alkoi laskea ja ilma viileni;
Jens kulki käymäjalkaa. Minä olin vihainen sille, se oli aivan
pilannut kirkkaan mielialani, tahallaan kuluttanut aikaani; oli vielä
runsas puolituntinen seuraavaan kestikievariin ja tulisin tuskin
ehtimään sinne ennenkuin kyytimieheni lähtisi sieltä. Päästyämme
mäen harjalle päätin hiukan ottaa takaisin hukattua aikaani, huusin
Jensille ja heilautin piiskaa sivulla herättääkseni sen huomiota.
Se nosti päätään vilkaisten taakseen ikäänkuin tarkoitustani
ymmärtämättä. Minä ilmaisen tuumani selvemmin! sanoin läimäyttäen
sitä reisille. Se pysähtyi.

Ei ollut mahdollista erehtyä. Jens seisoi järkähtämättä paikoillaan
kolmatta kertaa.

Tartuin vakavasti piiskanvarteen ja nousin seisomaan kärryissä;
olin lujasti päättänyt selvittää asiat avoimessa taistelussa,
käyköön miten kävi. Viime silmänräpäyksessä sain itseni kuitenkin
hillityksi. En tuntenut tällä hetkellä mitään pelkoa; vaikka olisi
ollut susilauma edessä, olisin käynyt sitä vastaan, mutta muutin
mieltäni ja jätin piiskan. Mainitsematta sanaakaan aikeistani nousin
kärryistä; minulla oli omat tuumani; ei saattanut olla epäilystäkään,
ettei jotain ollut hevosen tiellä. Panin kädet nyrkkiin valmiina
kohtaamaan mitä tahansa, ja menin Jensin luo. En voinut nähdä mitään,
melkein petyin ja kumarruin maahan tutkiakseni perinpohjin. Hiekkaa
-- vain hiekkaa joka puolella; ainoa minkä löysin oli poltettu
tulitikku. Lähdin takaisin ja nousin paikoilleni, -- nyt menköön
syteen tai saveen.

Kiljasin hirmuisesti Jensille, heilautin piiskaa ja annoin aika
läimäyksen. Jens ei liikahtanut, se seisoi kuten ennenkin. Tämä ei
siis auttanut, minun täytyi taas nousta kärryistä. Astuin jälleen
Jensin luo, painauduin aivan lähelle sitä ja katsoin sitä silmiin. Se
ei ollut huomaavinaan. Laskeuduin polvilleni maahan, vilkaisin sitä
silmiin seuraten sen katseen suuntaa. Mitähän se tuijotti? Jouduin
ihmeisiin, se tuijotti todellakin tuohon pieneen tulitikunpätkään!

Häpesin sen puolesta. Olipa nyt asia nostaa noin paljon melua
tuollaisesta tulitikusta. Kävelin monta kertaa kärryjen ympäri
miettiäkseni kuinka minun oli sitä puhuteltava.

Kuinka sen päähän saattoi pälkähtää tuottaa minulle näin
paljon harmia? Olimmeko edeltäpäin päättäneet seisahtua joka
tulitikun kohdalla, joka eteen sattui? Oliko tämä sen mielestä
puolustettavissa? Oliko se kunniallinen hevonen, vai kuinka? Se ei
näyttänyt ilmettään.

Minä kävin kovasti sen kimppuun, tein siitä mitä hurjinta pilaa,
pidin sitä ilmeisenä narrinani. Tulitikku, sanoin halveksien,
tavara, jota minä olin tilaisuudessa lahjoittamaan pois paketittani,
ymmärrätkö? Olin nähnyt päiviä, jolloin olisin saattanut kulkea
kaikki taskut täynnä tulitikkuja olematta sen rikkaampi kuin miltä
näytin. Heitäpä tulitikku maahan, sanoin, pyydä minua nostamaan se
ylös, ja saatpa nähdä otanko!

Se ei antanut häiritä itseään, oli koholla päin ja tuijotti suoraan
eteensä kuin ennenkin.

Tuo ärsytti minua suuressa määrin, minusta tuntui kuin se ei
olisi ollut kuullakseen. Mitä minun oli tekeminen? Kävelin
edestakaisin tiellä, kiroilin ja kohautin raivostuneena olkapäitäni.
Vapisevin äänin käännyin jälleen sen puoleen koettaen voittaa sen
todisteluilla: Oliko tuo kenties joku merkitsevämpi tulitikku? Oliko
se merkitty maailmankartalle, jos saan luvan kysyä?

Tahtoiko se uskotella minulle, että tuo oli tavallista
kunnioitettavampi tulitikku, jonka kanssa oli sula ilo tehdä
tuttavuutta?... Huusin kovemmin ja kovemmin huitoen käsilläni.

Viimein Jens katsoi ylös; se näki, että oli tosi kysymyksessä.
Tahdoin ottaa tilaisuudesta vaarin, tartuin ohjiin ja nousin
kärryille. No niin, viimeinkin saatiin jatkaa matkaa. Nyt
kysyttäisiin niin muodoin vain ensimäistä askelta, sitte kävisi
kaikki kuin voideltu. Sen olisi siis nostettava vain yksi jalka, niin
tulisivat toiset perästä. Luonnollisesti mikä jalka sitä itseään
halutti, sillä oli valintavapaus. No?

Mutta Jens ei vaan lähtenyt. Se painoi päänsä alas ja alkoi uudelleen
tuijottaa. Silloin heitin minä kaiken toivon ja lysähdin kokoon.
Nyt oli minusta aivan yhdentekevää kuinka tämä päättyisi; en käy
enää takuuseen mistään. Vedin peiton ylitseni alkaen varustautua
yöksi. En välittänyt Jensistä vähääkään. Kuka tiesi kuinka kauan se
aikoi seistä siinä. Kuka saattoi vannoa, ajatteliko se ylipäätään
koko matkaa? Ei hittokaan tiennyt, liikahtaisiko se siitä ennenkuin
aikaiseen huomenaamulla! Joka tapauksessa, sanoin itselleni, olen
tehnyt mitä olen voinut; syy ei enää ole minun, minä pesen käteni.

Silloin näen mäen alla kyytihevosen, joka tulee meitä kohti; itse
Jensin korvat nousevat ja se hirnahtaa -- se oli kyytimieheni, joka
oli kotimatkalla. Hän seisautti hämmästyneenä hevosensa, tarkaten
meitä, minä hyppäsin sitten kärryistä ja kerroin hänelle mitä minulle
oli tapahtunut. Poika käänsi heti hevosensa ja tarjoutui ajamaan
edellä. Jens oli äksy, sanoi hän, sitä oli niin sanoaksemme ajettava
toisen hevosen kanssa.

Nousin jälleen kärryille. Tämä keksintö ohjaajasta, eturatsastajasta,
oli sovelias miehelle, jolla oli hyvä asema, ja miellytti minua
suuresti; se oli itse asiassa samaa kuin ajaa kahdella hevosella.
Minä huoahdin ja soin Jensille anteeksi sen aikaisemman kiusanteon,
tulin mitä parhaimmalle tuulelle ja rupesin hyräilemään laulua.

Ja puut ja kivet ja talot ne tanssivat silmieni ohi sitä mukaa kuin
etenimme. Kahdella hevosella ajoin minä kievariin.




SORMUS.


Näin kerran eräässä seurassa rakastuneen nuoren naisen. Hänen
silmänsä loistivat silloin kaksin verroin sinisinä ja säihkyvinä,
eikä hän osannut ollenkaan peittää tunteitaan. Ketä hän rakasti?
Nuorta herraa ikkunan luona, perheen poikaa, univormupukuista
miestä, jolla oli ääni kuin leijonalla. Ja voi, miten hänen silmänsä
rakastivat sitä nuorta miestä ja miten rauhattomana hän istui
tuolillaan!

Kun me kuljimme kotiin yöllä, sanoin minä, koska tunsin hänet niin
hyvin:

-- Kuinka ilma on kirkas ja ihana! Onko sinulla ollut hauska tänä
yönä?

Ja vastatakseni hänen salaiseen toivomukseensa vedin minä
kihlasormuksen sormestani jatkaen:

-- Katsos, sinun sormuksesi on käynyt liian ahtaaksi, se painaa.
Mitähän jos antaisit sen suurentaa?

Hän ojensi kätensä kuiskaten:

-- Anna se minulle, niin se kyllä suurenee.

Ja minä annoin hänelle sormuksen.

       *       *       *       *       *

Kuukautta myöhemmin tapasin hänet jälleen. Aioin kysyä sormusta,
mutta jätin sen tekemättä. Ei ole kiirettä vielä, ajattelin,
miettiköön vielä hiukan; kuukausi on kovin lyhyt. Silloin katsoo hän
katuun sanoen:

-- Ai, sehän on totta -- sormus. Sen kävi onnettomasti, olen pistänyt
sen jonnekin, olen kadottanut sen.

Ja tämän sanottuaan jää hän odottamaan vastaustani.

-- Oletko siitä vihainen? kysyy hän rauhattomasti.

-- En, vastasin.

Ja voi, miten keventyneenä hän meni pois, kun en minä ollut siitä
vihainen!

       *       *       *       *       *

Niin kului kokonainen vuosi. Olin jälleen vanhoilla paikoilla ja
kuljin eräänä iltana tuttua, tuttua tietä.

Silloin tulee hän minua vastaan ja hänen silmänsä olivat kolmin
verroin siniset ja loistavat; mutta hänen suunsa oli muuttunut liian
suureksi ja värittömäksi.

Hän huudahti:

-- Tässä on sinun sormuksesi, kihlasormuksesi. Olen löytänyt sen
jälleen, rakkaani, ja antanut sen suurentaa. Nyt se ei enää sinua
ahdista.

Minä katsoin hyljättyä naista ja hänen suurta, väritöntä suutaan. Ja
katsoin myöskin sormusta.

-- Voi toki, sanoin kumartaen hyvin syvään, -- siitä sormuksesta ei
näy lähtevän meille onnea. Nyt se on liian väljä.




KADULLA.

Päiväkirjanlehti.


Olen kulkenut edestakaisin huoneessani yhä vaan ajatellen tuota
sanomalehtipoikajuttua. Minulla ei ole mitään tekemistä hänen
kanssaan, en ole kohdellut häntä huonosti ja hänkin tyytyi asian
menoon. Ja nyt olen kuluttanut kaksi tuntia hakeakseni hänet käsiini
ja korvatakseni kaiken.

Kuljeksin pitkin Karl Johanin katua. Oli sekä kylmä että pimeä, mutta
etenkin pimeä, ja kello saattoi olla seitsemän. Kävelin katse maahan
luotuna.

Niinpä seisoo Gentherin sokerileipomon nurkassa eräs sanomalehtipoika
huutaen "Viikinkiä".

Hän virkkaa ainoastaan:

-- Ostakaa "Viikinki".

En huomannut sitä heti; vasta tultuani parin askeleen päähän
kaikuivat hänen sanansa korvissani. Käännyin katsomaan häntä
ajatellen: saattaisit kernaasti antaa hänelle kymmenäyrisen, et
tule siitä köyhemmäksi. Ja tutkin nimenomaan taskuni antaakseni
lantin. Pyydän huomauttaa, että ensi ajatukseni oli todella antaa
pojalle kymmenen äyriä. Vaan pitäessäni vielä kättä taskussa pisti
nokkaviisaus päänsä esiin, ja sanoen itselleni, ettei koskaan
hyödyltä auttaa ihmistä kymmenäyrisellä, ettei edes kymmenkruununen
sanottavasti auttaisi, vaan pahentaisi asiaa, tuottaisi vain
turmelusta ja niin edespäin, menin tieheni jättäen pojan seisomaan.

Kuljin aina Yliopistolle asti ja käännyin takaisin samaa tietä.
Cammermeyerin ikkunoiden kohdalla seisahdun katsomaan kirjoja ja
siinä seistessä kuulen jälleen sanomalehtipojan äänen. Hän oli aivan
takanani. Hän riitelee parin juopuneen lippalakkisen merimiehen
kanssa yhdestä "Viikingin" numerosta, jonka he olivat vahingossa
repineet. Merimiehet eivät tahtoneet maksaa revittyä numeroa ja poika
pisti itkuksi.

Silloin minä lähden heidän luokseen ja saan kuulla asian laidan;
sanon sitte ankarasti merimiehille, että heidän velvollisuutensa
luonnollisesti oli maksaa numero. Vaan se ei auttanut, he nauroivat
minulle sanoen:

-- Kuulehan tuota!

Tämä suututti minua suuresti ja purin hammasta kiukusta. Olin joskus
maailmassa saanut lahjaksi suuren pyöreän rintaneulan, joka näyttää
kelpaavan vähän kuhunkin; se on niin suuri, että sitä melkein voisi
luulla poliisilaataksi tai joksikin salaiseksi merkiksi, ja tätä
neulaa kannan aina vasemmassa rinnustassani takin alla. Kun nyt
nämä molemmat juopuneet merimiehet laskevat leikkiä rikkirevitystä
"Viikingin" numerosta kieltäytyen maksamasta sitä, pistää äkkiä
päähäni olla uskalias; käännyn velikultiin, avaan takkini ja osoitan
äänettömänä ihmeellistä neulaani. Katsomme hetken toisiamme; sitten
sanon kylmästi ja päättävästi:

-- Maksakaa tai seuratkaa minua.

Se auttoi. "Viikinki" maksettiin ja kaikki neljä lehdestä riitelijää
läksimme tiehemme. Poika kuivasi silmänsä ja jatkoi kulkuaan katua
ylös; minä lähdin Karl Johania alaspäin. Matruusit heiluivat
Tivolille päin.

Postikonttorin luona käännyn jälleen ja alan kulkea katua ylös.
Ajatukseni työskentelevät yhä sanomalehtipojassa. Mietin: olet
auttanut pientä poikaa saamaan rahansa, hän on tietysti kiitollinen
sinulle siitä, eikä enää tahdo kiusata sinua ostamaan, jos vielä
tapaisit hänet; hänellä on säädyllisyysaistia, kenties hän on saanut
hyvän kasvatuksen.

Grandin luona näen hänet jälleen. Hän seisoo aivan lyhdyn luona, niin
että erotan hänet aivan selvään ja vakuutan itselleni lähestyessäni
häntä, että huomattuaan minut hän visusti vaikenee siksi kunnes olin
kulkenut ohi. Kuljen niin läheltä lyhtyä kuin suihkin suodakseni
hänelle mahdollisuuden tuntea minut.

Olin erehtynyt. Hän ei tehnyt mitään eroa minun ja kenen muun välillä
hyvänsä; pisti lehtipakan eteeni pyytäen ostamaan "Viikinkiä".

Kuljin hänen ohitseen vaiti ja loukkaantuneena. Olin surkeasti
pettynyt hänen suhteensa; hän oli tietystikin tavallinen
kristianialaisnulikka, oikein aika vekara, joka jo poltti tupakkaa
ja hukkasi arvostelukirjansa, kun siinä oli liian huonoja numeroita.
Hän oli sanalla sanoen oikea pieni lurjus, se oli selvää. Olin aika
lailla loukkaantunut kulkiessani eteen päin ja tunsin kohdelleeni
häntä ansion mukaan, kun en ollut antanut hänelle niitä kymmentä
äyriä.

Se vain vielä puuttuisi, että hän tyrkyttäisi minulle lehteään
kolmannen kerran! Hän pystyisi sen kyllä tekemään, sillä olin
joutunut tekemisiin hävyttömän nulikan kanssa. Se siis vain vielä
puuttuisi!

Yliopiston kohdalla käännyin jälleen takaisin. Aloin laskea, missä
nyt mahtaisin kohdata pojan. Tahdoin asettaa niin, että kohtaisin
hänet voimakkaasti valaistulla kohdalla katua, suodakseni hänelle
tilaisuuden vielä kerran tuntea minut. Hän ei kenties ollut erottanut
minua aivan selvästi Grandin ulkopuolella, enhän voinut tietää sitä
niin varmasti. Astuin niin kauan tuumiskellen tätä asiaa, että häpeä
sanoakseni aivan hermostun ja kiihotan itseäni mitä tyhmimmillä
kuvitteluilla. Otaksukaamme nyt -- ajattelin -- että poika aivan
yksinkertaisesti on lähtenyt kotiinsa. Siinä seisoin sitte pää
turhanpäiten täynnä arveluita. Herraties, ellei hän kenties ollut
kääntynyt ja kulki nyt edelläni kadun toiseen päähän sen sijaan että
tulisi minua vastaan.

Ja voitteko ajatella, minä vanha mies aivan pistin juoksuksi
ainoastaan suodakseni sanomalehtipoikaparalle tilaisuuden tarjota,
jos hän uskalsi, vielä kerran "Viikinkiä".

Mutta Blomqvistin kohdalla tapaan hänet aivan rauhallisesti
seisomasta rautaristikolla ikkunan edessä, kylmästä tutisten,
hartiat koholla ja kädet housuntaskuissa. Silloin tällöin huutaa hän
ohikulkeville "Viikinkiä". Hän ei ota käsiään taskuista eikä myöskään
tarjoa lehtiä.

Sitte tulen minä. Astun niin läheltä häntä kuin mahdollista, ei
ole syltäkään välillämme ja hän näkee minut aivan selvään lyhtyjen
valossa. Ja samassa ojentautuu hän suoraksi, tuijottaa minua
kasvoihin, työntää lehtipakan ilmaan ja sanoo ikäänkuin ei mitään
olisi tapahtunut:

-- Ostakaa "Viikinki".

Pysähdyin. Olin niin jännitettynä odottanut kokeen tulosta, että
sydämeni tykki voimakkaasti hänen sanoessaan nämä sanat.

Nyt annoin vallan mitä hupaisimmalle päähänpistolle. Poika oli
yhä kylmäverisesti tehnyt pilaa minusta tarjoten kolme kertaa
peräkkäin "Viikinkiä", olin ällistynyt ja äkäinen ja toruin häntä
kovimmilla sanoilla mitä löytää voin, ettei hän antanut ihmisten
kulkea rauhassa. Hän ei vastannut mitään, vaan tuijotti minuun kuin
ennenkin; se näytti suorastaan paatumukselta. Silloin minä sain
päähänpiston: otin kukkarosta puolikruunusen, pidin sitä aivan hänen
nenänsä edessä ja annoin sen pudota saman rautaristikon tankojen
väliin, jolla hän seisoi. Olin tuskin tehnyt tämän, kun otin
kukkarosta toisen puolikruunusen, näytin sitäkin hänelle ja annoin
sen mennä samaa tietä.

-- Ole hyvä ja ota ne nyt tuolta, sinä pikkupiru, sanoin
vahingoniloisena, -- ja anna minun kulkea rauhassa.

Ristikko oli jäätynyt ja minä näin tyydytyksellä kuinka pienen
kiusanhenkeni täytyi kiskoa ja repiä tankoja päästäkseen perille.
Hänen sormensa tarttuivat silloin tällöin kiinni kylmään rautaan.
Näin myös että hän sai haavan toiseen ranteeseensa; mutta hän yritti
yhtä kiivaasti päästä käsiksi puolikruunusiin. Hän ei heitä kesken,
paljastaa toisen käsivartensa ja tunkee kätensä tangon ja seinän
väliin. Hänen käsivartensa oli luiseva ja laiha.

Vihdoin saa hän pohjalta käsiinsä toisen puolikruunusen.

-- Nyt minulla on toinen, sanoo hän onnellisena.

Vetäessään kättään pois rikkoutuu iho hänen rystysistään muuriin.
Hän katsoo kysyvästi, onko todella täysi tarkoitukseni, että hän saa
omakseen tämän rahan, kaiken tämän rahan, ja kun en sano mitään,
pitää hän sen ja ryhtyy ottamaan toistakin puolikruunusta. Hän
työntää uudelleen kätensä koloon alkaen jännittää sormiaan pientä
aarretta kohti. Hänen uutteruutensa on suuremmoinen, hän tunnustelee
sinne tänne pitkin rakoa, pistää avuttomuudessaan vielä kielenkin
ulos suusta niin kuin siitä olisi apua.

-- Olisipa minulla vain lastu, niin saattaisin sillä raapia sen
luokseni, sanoo hän. Ja nostaen samalla hiukan päätään katsoo hän
minuun.

Odottiko hän minulta apua? Tarkoittiko tuo pieni pöyhkeä nulikka,
että minä toisin hänelle lastun sitä varten?

-- Minä tuon sinulle lastun, sanon. -- Vaan en auttaakseni sinua
sillä, että tietäisit. Tuon liian pienen, ettet voi tehdä sillä
mitään. Odota hiukan, lähden heti.

-- Ei maksa vaivaa, vastaa hän samassa.

Hän pistää käden taskuunsa ja ottaa esille ruostuneen linkkuveitsen,
jolla hän alkaa näperrellä. Hän pitää sitä kahden sormen välissä
ojentaen sen puolikruunua kohden. Hitaasti ja varoen työntää hän
rahaa yhä lähemmäksi seinää, koloa kohden.

Hän tulisi kyllä saamaan sen käsiinsä sillä tavalla; tuo pikku riiviö
ei heittäisi vähemmälle. Näin vastenmielisyydellä, että hänelle
todella onnistuisi saada se ulottuviin ja kuulin hänen sanovan:

-- Nyt ei enää ole pitkältä.

Katsoin ympärilleni. Suuri joukko ihmisiä katsoi poikaa ja minua. Ja
käännyin äkkiä kannoillani ja lähdin tieheni.

Mutta tuntia myöhemmin kuljin jälleen Karl Johanilla etsien
samaa poikasta. Häntä ei näkynyt missään. Astuin tanskalainen
kaksikruununen kädessäni etsien häntä kauan aikaa; olisin tahtonut
sopia hänen kanssaan ja antaa hänelle pienen roposen kinnaspariksi.
No -- ehkä hän olisikin ostanut rahoilla tupakkaa tai jos hän oli
oikeaa maata, olisi hän kenties juonut ne suuhunsa; oli oikeastaan
väärin antaa hänelle mitään. Näissä ajatuksissa lähdin kotiin.

Tämä tapahtui eilen illalla.

Mutta tänään olen, kuten sanottu, taas ajatellut sanomalehtipoikaa.
Muistelen hänen laihaa käsivarttaan, ja niitä paria veripisaraa hänen
rystysillään. Ja näen edessäni koko hänen pienen vekaravartalonsa,
kun hän makasi vatsallaan rautaristikolla kieli ulkona suusta ja
ojentaen sormet pitkiksi saadakseen käsiinsä nuo kaksi hopearahaa.




HIEMAN PARIISIA.


Kauneus ja voima ympäröivät minua, ohitseni vierii loistava ja
kuumeinen elämä. Tämä kansa on soihdunkantaja-kansaa, pienimmänkin
tilaisuuden sattuessa joutuu se tunnelman valtaan, sytyttää
raketteja, sinkoaa ympärilleen säkeniä.

Kaikki on täällä yhtyneenä, paheet, turmelus, kauneus, voima.
Keskellä mahtavan arkitehtuurin ja taiteen poljentoa kaikuu samalla
mitä korviavihlovin laulu ja alkuperäisin soitanto. Minkälaisia
posetiivejä ja katulaulajia Pariisissa onkaan! Eikä koko Ranskan
historiassa ole ainoatakaan suurta säveltäjää. Ihmiset viheltelevät
usein kadulla jotain marssia, vaan eivät astu samassa tahdissa.
Kun kansalliskaarti, tai Versaillesin-joukot kulkevat kaupungilla,
on tahti aivan surkuteltava. Marseljeesiahan kuulee ulkomailla
soitettavan paremmin kuin Pariisissa.

Mutta tämä kansa hyräilee, laulaa ja soittaa mielellään. Elämä ja
ilo huumaa heidät ja kohottaa heidät pilviin. Huudetaan ääneen
toisilleen kaduilla, huudetaan hevosille, läimäytellään räiskyviä
iskuja pitkällä piiskalla. Ja heidän etevämmyytensä ja heidän
vierasmaalaisten halveksumisensa rinnalla esiintyy heidän lapsellinen
uteliaisuutensa. Jos he näkevät kadulla kiinalaisen tai vaikkapa
arabialaisenkin, kääntyvät he katsomaan taakseen. San Franciskossa ei
käännytä katsomaan edes rengasnenäistä alkuasukasta.

       *       *       *       *       *

He elävät elämäänsä iloiten tanssijain lailla, maailman nuorimpana ja
rahattomimpana kansana. Ja vain harvoin, ylen harvoin näkee heidän
rikkovan muotoja. Heillä on veressään vanhaa kulttuuria, he välttävät
mielellään olemasta raakoja, he säilyttävät tasapainon. Kuten kaikki
ylimykset ovat he vanhoillisia, vielä tänäkin päivänä sulkevat
he postiosoituksensa suulakalla ja käyttävät tulitikkuja, joiden
pelottavan rikinhajun voittavat ainoastaan amerikalaiset tulitikut.
Heillä on suuri menneisyys, he elävät siitä; univormupukuinen
kenraali tulee yhä pysymään heidän jumalanaan ja he huokaavat
muistellessaan yksinvallan loistoa. Ministeristön lähetit käyttävät
tänäkin päivänä kaksikolkkaista hattua. Herra -- herra!

Hotellin ulkopuolella istuu eräänä iltana kokki ja kokkipoika
astioita pesten. He istuvat jutellen päätetyn päivätyön jälkeen.
Sitten nousee kyökkipoika sanoen:

-- Hyvää yötä, herra.

Ja kokki vastaa:

-- Hyvää yötä, herra.

Kohteliaisuuksia ei unohdeta...

Eräänä päivänä tuli kirje. Se oli vastaus pyyntöön saapua
rakkauskohtaukseen. Eräs nuori nainen oli äsken jäänyt leskeksi,
hänellä oli surua ja hän käytti mustareunuksista paperia. Mutta hän
lupasi kuitenkin tulla rakkauskohtaukseen.

Tiedän, että se on totta. Näin itse hänen mustareunuksisen kirjeensä.

       *       *       *       *       *

Eräs henkilö kertoo:

Kello viiden aikaan aamulla.

Olen jo jalkeilla, sillä en ole nukkunut koko yönä. Olen köyhä ja
hyljätty; minua ei vaivaa muu kuin että eräs kirje, jonka sain, on
tehnyt minusta hyljätyn.

Lähden huoneestani, alas kadulle ja horjun ajuriravintolaan. Tilaan
kahvia ja konjakkia. Siellä istuu jo ajureita nauttien ensimäistä
pikku aamiaistaan, viisi ajuria, jotka puhelevat ääneen ja syövät.

Kuljen pieni valokuva kädessä, katson sitä ja luen yhä uudelleen ne
pari kolme sanaa, jotka on kirjoitettu takasivulle. Minua on pyydetty
polttamaan valokuva, vaan en polttanut sitä viime yönä. Ojennan sen
vieressäni istuvalle ajurille, hän katsoo sitä, hymyilee ja sanoo,
että minulla on hyvä maku.

-- Te erehdytte varmaankin, sanon, -- tämä on minun morsiameni.

Silloin hän kehuu yhä enemmän hyvää makuani. Hän lähettää kuvan
tovereilleen uudistaen, että tämä on minun morsiameni. Kaikki
ihailevat sitä, iloitsevat, puhuvat ääneen ja hymyilevät.

-- Oikeastaan hän ei enää ole morsiameni, tunnustan. -- Sillä
sain eilen hänen viimeisen kirjeensä. Minulla on kirje tässä, hän
kirjoittaa näin.

Näytän heille kirjeenkin ja sanon, missä kohden on kirjoitettuna,
ettei hän enää tahdo. Eivätkä ajurit osaa lukea kieltäni, mutta
näyttäessäni missä se seisoo, nyökkäävät he päätään käyden vakaviksi
minun puolestani.

Juomme yhdessä.

Kello tulee yli viiden.

Sisään astuu nauraen joukko herroja ja naisia. He palaavat kenties
tansseista näin aamupuolella, he ovat tanssipukuisia, valvomisesta
väsyneitä ja kalpeita, mutta hilpeyttä täynnänsä. Hekin ovat
keksineet pistäytyä tähän ajuriravintolaan, hekin tilaavat kahvia
ja konjakkia. Ja ajurit ojentavat valokuvan tuolle vieraalle
seurueellekin selittäen, kuinka on laitani. He katsovat minuun kaikki
myötätuntoisesti, eräs pitkä nuori tyttö näyttää haaveelliselta.

Juon lisää kahvia konjakin tähden ja ajuritkin juovat kanssani yhä
uudelleen. Vieras seurue yhtyy meihin nostaen hekin lasinsa.

Äkkiä tulee se pitkä nuori tyttö minua kohden, irroittaa vyöstään
kaksi ruusua ja ojentaa ne minulle. Toiset istuvat ja katsovat.
Minä nousen ja kiitän häntä hämmästyneenä. Hän kietoo käsivartensa
kaulaani, -- suutelee minua suulle ja lähtee takaisin paikalleen.

Kaikki mumisevat hyväksymistä.

Ruusut olivat pyörineet myöskin koko yön ja olivat alkaneet
lakastua; mutta ne olivat vieläkin suuret ja tummanpunaiset. Tahdon
kiinnittää ne rintaani ja haen nuppineulaa. Eräs ojentaa minulle
heti sellaisen. Kaikki tahtovat auttaa ja palvella minua. Tunnelma
on riistänyt mukaansa nuo ihmiset, eräs ajuri kysyy missä asun ja
tarjoutuu ajamaan minut kotiin ilmaiseksi. Kun minä puolestani maksan
koko kestityksen, panevat he vastaan, huitovat käsillään, ovat
aivan ihmetyksen valtaamia, saattavat minut ovelle, hyvästelevät
ja huutavat jälkeeni sydämellisiä sanoja niinkauan kuin ollaan
näkyvissä: -- Terveeksi, herra! Kiitoksia, herra!

       *       *       *       *       *

Eräs mies seisoo bulevardi St. Michelin ja Vangirardin kadun
kulmassa. Hän ontuu. Hän myy lyijykyniä. Tämä mies ei kiusaa ketään
ostamaan, hän ei sano sanaakaan, vaikka mielellään tekisi kauppoja.
Niinpä ostan häneltä eräänä aamuna lyijy-kynän eikä hän silloinkaan
sano sanaakaan yli tavallisen määrän: -- Kiitoksia herra.

Seuraavana aamuna ostin taas lyijykynän; -- Kiitoksia herra.

Nyt ostin häneltä lyijykynän joka päivä kolmen viikon kuluessa. Mies
tottui minuun niin, että hän jo tarjosi kynää kun näki minun tulevan,
niin, jopa hän vaivautui hakemaan minulle parhaan lyijykynän minkä
löysi. Mutta hän ei virkkanut minulle muuta kuin: -- Kiitoksia, herra.

Viimeinkin hän eräänä päivänä sanoo:

-- Olen iloinen, herra, että olette löytäneet kynän, jota voitte
käyttää.

Olin silloin ostanut häneltä kaksikymmentä lyijykynää.

       *       *       *       *       *

Istun eräänä iltana suuressa ravintolassa katsellen kuvitettuja
sanomalehtiä. Äkkiä avautuu ovi ja huoneeseen astuu nainen. Hän
seisoo silmänräpäyksen paikallaan katsoen ympärilleen. Hän oli
erittäin, erittäin kaunis, mutta hänellä oli katunaisen punaiseksi
värjätty tukka ja käytös kopea.

Hän kääntyi minun puoleeni sanoen:

-- Olkaa niin ystävällinen ja menkää maksamaan vaununi.

En suinkaan istunut lähinnä, mutta hän kääntyi juuri minun puoleeni.
Purin huultani, tartuin kukkaroon, kutsuin tarjoilijaa ja sanoin
hänelle:

-- Menkää maksamaan tuon naisen vaunu.

Heitin hänelle kahdenkymmenenmarkan setelin.

Nainen tarkasteli minua uteliaasti ja hämmästyneen näköisenä.

Istuuduin jälleen muitta mutkitta katsomaan kuvitettuja lehtiä ja
olin mielissäni, että olin saanut antaa naiselle pienen letkauksen.
Hän istui toiseen pöytään. Tarjoilija palaa takaisin, antaa hänelle
ylijääneet rahat, saa itse frangin vaivasta, kumartaa ja lähtee.
Loput rahoista jäävät hänen eteensä pöydälle.

Sisään astuu herra, jonka hän tuntee ja hän viittaa hänet
luokseen. He puhuvat keskenään hiljaa, nainen kertoo hänelle
epäkohteliaisuudestani, kun en ollut mennyt itse, osoittaa rahoja
pöydällä, puistaa kiivaasti päätään, kohauttaa olkapäitään. Herra
lähettää tarjoilijan tuomaan rahani takaisin, ja minä vastaanotan ne
varta vasten harkitulla tyyneydellä pistäen ne liivintaskuun.

Silloin tulee nainen taas luokseni. Itsepäisyyteni kiusaa häntä, hän
tahtoo sanoa viimeisen sanan.

-- Oletteko saaneet rahanne? kysyy hän.

-- Kyllä, kiitos, vastaan ihmetellen.

-- Minä lainasin näet luisdoorin tältä herralta, sanoo hän
vierustoverilleni. Ja hän selittää taasen, kuinka minä olin
käyttäytynyt ja lähettänyt tarjoilijan. Hän kääntyy yhä useamman
puoleen, on silminnähtävää, että olen häntä syvästi loukannut ja hän
hakee myötätuntoa pöydästä toisensa jälkeen. Kaikkialla aletaan puhua
siitä, kuulen sanan "ulkomaalainen", kaikki pitävät naisen puolta.

Kaiken tämän aikana sain vain pitää suuni kiinni. Jos rupeaisin
pitämään puoliani niillä parillakymmenellä ranskan sanalla, jotka
osasin, joutuisin heti naurettavaksi ja kukaties ulosajetuksikin.
Kuuntelin vaiti asiain menoa.

-- Heittäkää hänet ulos! huudetaan salista.

-- Heittäkää ulos!, kuului vastaus.

Viittasin luokseni tarjoilijan ja maksoin. Kun se oli tehty, istuin
taas hiljaa.

Puhelu kävi myrskyisäksi ympärilläni.

Nyt avautui ovi jälleen ja eräs mies, jonka tunsin, astui sisään. Se
oli T:ri Goldmann, Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtaja. Hän istuu
minun pöytääni tahtoen tietää mistä on kysymys. Selitettyäni hänelle
muutamin sanoin aseman, sanoo hän että nainen on tunnettu neiti G. Ja
hän lähtee neiti G:n luo, sanoen hänelle hattu kourassa jonkun sanan.

Tämän jälkeen myrsky laimenee. Tohtori ja minä saamme kumpikin
lasimme, ympärillä istujat alkavat katsoa minuun oikein
hyväntahtoisesti. Eräs herra kysyy tohtorilta:

-- Minkämaalainen on ystävänne.

Ja tohtori vastaa:

-- Venäläinen.

-- Venäläinen -- venäläinen, kuiskitaan nyt koko salissa. Olin
pelastettu. Ennenkuin lähdin ravintolasta, sain neiti G:ltä
orvokkikimpun.

Pari viikkoa myöhemmin tunnettiin minut samana venäläisenä eräällä
ampumamajalla. Ja vaikka ammuin kurjasti, kuului kova suosion mutina,
kun jonkun kerran sain sattumaan.

       *       *       *       *       *

Ou est la femme? Missä nainen?

Kaikkialla. Tämän kansan historiassa, joka miehen sydämessä, heidän
kirjallisuudessaan. Voi, tuo ikävä ja puolivanha kirjallisuus, jossa
meidän päivinämme sellainenkin alkuperäisyyttä vailla oleva kyky ja
köyhä luonne kuin Marcel Prevost merkitsee jotain. Takaperin menee.
Kerran ratkaisevalla hetkellä oli tämän kansan sotajoukon johtaja
nainen. Joukot olivat hänelle kuuliaiset ja hän voitti. Vieläkin
johtaa nainen tätä kansaa, hän istuu korkealla ratsun selässä ja
hallitsee kaikkia. Ja hevonen karkaa pystyyn ja peräytyy, ja kansa
seuraa peräytyen, yhä vain peräytyen. Turhaan määrätään palkinto
lapsensynnytyksistä, turhaan työskentelee toinenkin senaattori
Berenger tapojen turmelusta vastaan; voittajiksi jäävät absintti ja
suruton turmelus. Siellä käännetään entiset käsitykset täydellisesti
ylösalaisin, missään ei enää ole mitään määrää, ei mikään, mikään
enää ole häpeällistä. Jo vallankumouksen aikana käännettiin
käsitykset julkisesti. Laki kielsi tappamasta raskaita naisia ja
köyhät ja hienot naiset astuivat silloin kilpaa vankeuteen ja
vankilakäytäviin antaakseen kenen hyvänsä maata itsensä.

Lukemattomissa anniskeluissa on tarjoilijattarina nuoria tyttöjä.
Näiden tyttöjen päätehtävä on kuitenkin pysyä kadulla ja vetää
mukanaan herroja kaikenlaiseen. Sunnuntaina tulee nuoren tytön äiti
tervehtimään tytärtään; hän on ylpeä lapsestaan, joka ansaitsee
niin hyvin ja kävelee hänen kanssaan kaduilla. Ja tytön veli, joka
on sotilas, käyttää vapaa-aikansa käydäkseen sisarensa luona. Hän
tapaa tämän sotaherran seurassa, joka on hänen oma luutnanttinsa
tai kapteeninsa, ja nuori sotilas tervehtii erittäin imarreltuna
esimiestään ja ajattelee: kuinka _hieno_ portto sisarestani on
tullut; hänellä on silkkivaatteet ja kiiltonahkakengät, hän on oman
luutnanttini seurassa!

Kolmen vuoden aikana olen nähnyt tällaista aivan läheltä.

"Latinalaisessa kaupunginosassa" näkee usein nuoria tyttöjä,
ylioppilaiden rakastettuja, astuvan ravintoloihin sylilapset
käsivarrellaan. Eikä kukaan, kukaan pahene siitä, päinvastoin, kaikki
antavat heille kunnioittaen tietä. Se on kenties kaunis tapa ja
todistaa ylevää ajatustapaa; no niin! Mutta entiset käsitykset ovat
pannut ylösalaisin.

Ihanana kesäiltana sattui silmiini pariskunta, joka tuli ulos
ravintolasta. Herra oli upseeri, hän horjui ja oli iloisella
tuulella; hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, sapeli riippui
oikealla sivulla. Sepä ranskalainen upseeri! Hänen tyttönsä, joka on
istunut hänen kanssaan ravintolassa, on piloillaan irroittanut napit
irti hänen univormustaan ja sitonut sapelin hänen oikealle sivulleen.
Siinä asussa astuu hän nyt laulaen ja hoiperrellen alas katua. Eikä
kukaan ota sitä pahakseen.

Ranskalaisen armeijan univormusta ei pitänyt puuttua nappiakaan --
eikö ollutkin puhe semmoinen kerran?

Ou est la femme? Kaikkialla. Väliin täytyy tämän kansan, edes
saadakseen ruokarauhaa, kesken naishommiaan asettaa jonkunlaisia
ohjesääntöjä: useissa suurissa ruokaloissa, niinkutsutuissa
Bouillonneissa, täytyy tarjoilijattarien saadakseen paikan hankkia
takuu siitä, että he ovat täyttäneet kolmekymmentä vuotta. Siinä
ijässä otaksutaan heidän -- mikä muuten on erehdys -- pysyvän
etäämpänä vieraista ja vieraiden heistä.

       *       *       *       *       *

Kokotin, neiti F:n illallisilla.

Kokotin äiti on kotoisin Normandiasta ja on tehnyt pitkän
Pariisinmatkan käydäkseen tervehtimässä tytärtään. Tämä tahtoo
mielellään osoittaa äitiään kohtaan kaikkea mahdollista
huomaavaisuutta ja samalla kerskua hienoilla tuttavuuksillaan; hän
kutsui hänet illallisille.

Siellä oli kymmenkunta vierasta, joukossa eräs herra R., joka oli
neidin rakastaja ja jonka puhuttiin olevan rikkaan.

Neiti kuiskaa aterian aikana oikealla puolella olevalle
pöytätoverilleen:

-- Pitäkääpäs äitiäni hiukan lämpimänä.

Mutta neljäkymmenvuotias vaimo on itsestään kotiutunut, ja hän
supattelee vierustoverinsa, tytön rakastajan kanssa. Sangen pian
alkaa hyvä ruoka ja juoma kiehua hänessä ja hän lausuu ääneen, että
hänestä on ihanan hauskaa Pariisissa. Hänellä on leveä suu ja pysty
nenä, oikeat tytönkasvot. Hän käy yhä iloisemmaksi, hän miellyttää
herra R:ää kovasti, hän läimäyttää tätä reiteen, nojautuu häntä
vasten ja huutaa tyttärelleen, joka istuu pöydän päässä:

-- Älä vain kuvittelekaan voivasi opettaa minua.

Tähän vastaa herra R. suopeasti ja kohteliaasti:

-- Niin, todellakin. Te voitte vielä lyödä laudalta monen nuoren
naisen.

Nyt tulee tytär mustasukkaiseksi. Saattoi huomata, kuinka hän väkisin
tahtoo vetää herra R:ää äitinsä käsistä; kun tämä ei onnistu,
herran päinvastoin vastatessa vanhuksen mielistelyyn, tulee neiti
raivoihinsa ja huutaa, kalpeana:

-- Ettet häpeä, äiti.

Vaan äiti ei hävennyt, sitä hän juuri ei tehnyt. Voimakas
talonpoikaisvaimo tulee maalta, kaukaa Normandiasta, nuortuu ja käy
äkkiä hillittömäksi. Hän huutaa ääneen nauraen tyttärelleen:

-- Voitko ajatella, Emilienne, hän tarjoo minulle luisdoorin.
Luisdoori on suuri raha. Kuinka ystäväsi mahtaakaan olla rikas.

Tytär ei osaa hillitä itseään. Hän on kalmankalpea
mustasukkaisuudesta ja vastaa:

-- Niin, menkää tiehenne kumpainenkin. Ulos!

Sitte hän nousee ja keskeyttää aterian.

Herra R. koettaa nyt hyvittää häntä jälleen, he puhuvat hillityllä
äänellä nurkassa. Ja neiti rauhoittui ja näyttää antavan anteeksi
kohtauksen.

Vaan hetkistä myöhemmin ovat herra R. ja talonpoikaisvaimo taas
löytäneet toisensa. He eivät odottaneet muiden lähtöä, vaan
poistuivat kaikessa hiljaisuudessa.

Ja sen perästä sai emäntä äkkiä päänsäryn, joka pakotti hänet heti
pukemaan päälleen ja ajamaan kaupungille -- lääkäriin...

Paheita, turmelusta, kauneutta, voimaa.




RAKKAUDEN ORJIA.


I.

Oma kirjoittamani. Kirjoittamani tänään sydäntäni keventääkseni. Olen
kadottanut paikkani kahvilassa ja iloiset päiväni. Olen kadottanut
kaikki. Ja kahvilan nimi oli "Kahvila Maximilian".

Eräs nuori harmaapukuinen herra tuli ilta illalta kahden toverinsa
kanssa kahvilaan ja istuutui yhteen minun pöydistäni. Tuli niin
paljon herroja ja kaikilla oli minulle ystävällinen sana sanottavana
-- tällä ei yhtäkään. Hän oli pitkä ja hoikka, hänellä oli pehmeä
musta tukka ja siniset silmät, joilla hän aina väliin katsoi minua.
Hänen ylähuuleensa oli alkanut versoa pientä viiksienalkua.

No niin, hänellä olikin alussa jotain minua vastaan, tuolla miehellä.

Hän ilmestyi säännöllisesti viikon ajan. Olin tottunut häneen ja
kaipasin häntä kun hän ei tullut. Eräänä iltana hän jäi pois. Kuljin
ympäri kahvilaa hakien häntä, viimein löysin hänet erään suuren
pylvään vierestä toisen sisäänkäytävän luota; hän istui erään
sirkusnaisen seurassa. Nainen oli puettu keltaiseen pukuun ja hänen
pitkät hansikkaansa ylettyivät yli kyynärpään. Hän oli nuori ja
hänellä oli kauniit tummat silmät; omani olivat siniset.

Seisoin silmänräpäyksen paikallani ja kuulin mistä he puhuivat;
nainen nuhteli häntä jostain, mies oli häneen kyllästynyt ja käski
hänen mennä. Mietin mielessäni: Pyhä Neitsyt, miksei hän tule minun
luokseni!

Seuraavana iltana tuli hän kahden toverinsa kanssa ja istuutui
jälleen yhteen minun pöydistäni; -- minä tarjoilin viidessä pöydässä.
En lähtenyt hänen luokseen kuten tapani oli, vaan punastuin enkä
ollut häntä huomaavinani. Kun hän viittasi minulle, astuin esiin.

Sanoin:

-- Ette olleet eilen täällä.

-- Kuinka tuo tarjoilijamme on ihmeen solakka, sanoi hän tovereilleen.

-- Olutta?, kysyin.

-- Niin, vastasi hän.

Ja minä enemmän juoksin kuin astuin noutamaan noita kolmea seideliä.


II.

Kului pari päivää.

Hän pisti käteeni kortin sanoen:

-- Viekää se -- -- -- lle.

Otin kortin ennenkuin hän ehti lopettaakaan ja vein sen
keltapukuiselle naiselle. Matkalla luin hänen nimensä. Se oli
Wladimierz T...

Tultuani takaisin katsoi hän minuun kysyvästi.

-- Kyllä minä vein sen, sanoin.

-- Ettekä saaneet vastausta?

-- En.

Silloin hän antoi minulle markan ja sanoi hymyillen:

-- Onhan se vastaus sekin.

Koko illan istui hän tuijottaen naiseen ja hänen seuralaisiinsa.
Kello yksitoista nousi hän paikaltaan lähtien heidän pöytäänsä.
Nainen vastaanotti hänet kylmästi, mutta hänen molemmat seuralaisensa
sitävastoin ylläpitivät keskustelua hymyillen ja ilkeämielisiä
kysymyksiä tehden. Hän viipyi siellä vain jonkun hetken ja kun hän
palasi, huomautin minä, että hänen kevätpalttoonsa taskuun oli
kaadettu olutta. Hän riisui palttoonsa, teki täyskäännöksen ja katsoi
silmänräpäyksen sirkusnaisen pöytään päin. Minä kuivasin palttoon ja
hän sanoi minulle hymyillen: -- Kiitos, orja.

Kun jälleen autoin takkia hänen päälleen sivelin salaa hänen
selkäänsä.

Hän istuutui syviin ajatuksiin vaipuneena. Yksi hänen tovereistaan
tilasi enemmän olutta ja minä otin hänen seidelinsä täyttääkseni sen.
Aioin myös ottaa T:n seidelin.

-- Ei, sanoi hän laskien kätensä minun kädelleni.

Tämä kosketus sai käsivarteni vaipumaan ja hän taisi huomata sen,
koskapa heti veti takaisin kätensä.

Illalla rukoilin hänen puolestaan kahdesti polvillani vuoteeni
edessä. Ja suutelin ilosta oikeaa kättäni, jota hän oli koskettanut.


III.

Kerran antoi hän minulle kukkia, suuren joukon kukkia. Hän osti ne
kukkien myyjättäreltä juuri sisään astuessaan, ne olivat tuoreita ja
punaisia, ja vaimon kori tyhjeni melkein kokonaan. Hän antoi niiden
olla kauan edessään pöydällä. Ei kumpikaan hänen tovereistaan ollut
mukana. Seisoin niin usein kuin aikaa riitti erään pylvään takana
katsoen häntä ja ajattelin: Wladimierz T. on hänen nimensä.

Kului noin tunti. Hän katsoi vähän päästä kelloaan.

Kysyin häneltä:

-- Odotatteko jotakin?

Hän katsoi minuun hajamielisesti ja sanoi äkkiä:

-- En, en odota ketään. Ketäpä minä odottaisin?

-- Tarkoitin vain, että kenties odotatte jotakin, sanoin taas.

-- Tulkaa tänne, vastasi hän.

-- Nämä ovat teille.

Ja hän antoi minulle koko kukkakasan.

Kiitin, vaan en heti saanut ääntä ja kuiskasin ainoastaan. Huumaava
ilo lennätti minua, jouduin hengästyneenä tarjoilupöydän luo, josta
minun oli tilattava jotain.

-- Mitä tarvitsette?, kysyi tarjoilijatar.

-- Niin, mitä luulette?, kysyin takaisin.

-- Mitäkö luulen, sanoi tarjoilijatar. -- Oletteko hullu?

-- Arvatkaapas keltä sain nämä kukkaset, kysyin.

Kahvilantarkastaja kulki ohi.

-- Miksi ette tuo puujalkaherralle hänen oluttaan?, kuulin hänen
sanovan.

-- Olen saanut ne Wladimierzilta, sanoin minä ja riensin olutta
viemään.

T... ei ollut lähtenyt.

Kiitin häntä uudelleen kun hän nousi lähteäkseen. Hän säpsähti ja
sanoi:

-- Ostin ne oikeastaan eräälle toiselle. Sama se vaikka hän olikin
ostanut ne toiselle. Minä ne sain. Minä eikä se toinen, jolle hän ne
oli ostanut. Ja hän antoi minun kiittää itseään niistä.

Hyvää yötä, Wladimierz.


IV.

Seuraavana aamuna satoi.

Otankohan tämän mustan vai vihreän pukuni? tuumin. Vihreän. Sillä se
on uudempi, siis otan sen. Olin hyvin iloinen.

Kun tulin pysäkille seisoi siinä nainen, odottaen sateessa
raitiovaunua. Hänellä ei ollut sateenvarjoa. Pyysin häntä omani
alle, mutta hän sanoi -- ei kiitos. Laskin silloin alas omanikin
odotellessani. Sittepähän ei naisen tarvitse yksin kastua, ajattelin.

Illalla tuli Wladimierz kahvilaan.

-- Kiitoksia eilisistä kukista, sanoin ylpeänä.

-- Mistä kukista, kysyi hän. -- Pitäkää nyt jo suunne niistä kukista.

-- Tahdoin kiittää niistä, sanoin.

Hän kohautti olkapäitään vastaten:

-- Enhän minä Teitä rakasta, orja.

Eihän hän minua rakastanut, -- niin kyllä. En ollut sitä
odottanutkaan, enkä siis pettynyt. Mutta näin hänet joka ilta, hän
istuutui juuri minun, eikä kenenkään toisen pöytään, ja minä se
hänelle oluen kannoin. Tervetultua taas, Wladimierz.

Seuraavana iltana tuli hän myöhään. Hän kysyi:

-- Onko Teillä paljon rahoja, orja?

-- Ei, ikävä kyllä vastasin -- olen köyhä tyttö.

Silloin katsoi hän minuun ja sanoi hymyillen:

-- Te varmaan käsitätte minut väärin. Minä tarvitsisin vähän rahoja
huomiseksi.

-- Kyllä minulla on jonkun verran, sanoin, -- minulla on paljonkin
rahoja, minulla on satakolmekymmentä markkaa kotona.

-- Kotonako, eikö täällä?

Vastasin:

-- Odottakaa neljännestunti ja lähtekää kanssani, kun täällä
suljetaan, niin haen ne.

Hän odotti neljänneksen ja lähti mukaan. Ainoastaan sata markkaa,
sanoi hän.

Hän seurasi koko ajan vieressäni eikä antanut minun matkan kuluessa
yhtään kertaa kulkea edessä eikä takana, kuten hienot herrat usein
tekevät.

-- Minulla on vain pieni kamari, sanoin minä, kun pysähdyimme
portillani.

-- En tule ylös, vastasi hän. -- Odotan täällä.

Hän odotti.

Palattuani takaisin laski hän rahat ja sanoi:

-- Tässä on enemmän kuin sata markkaa. Annan teille kymmenen
juomarahoiksi. Niin, niin, ettekö kuule, _tahdon_ antaa teille
kymmenen markkaa juomarahaa.

Ja hän ojensi minulle rahat, toivotti hyvää yötä ja lähti. Nurkassa
näin hänen pysähtyvän ja antavan vanhalle ontuvalle kerjäläiseukolle
roposen.


V.

Heti seuraavana iltana valitti hän, ettei voinut maksaa takaisin
rahoja. Kiitin häntä siitä. Hän tunnusti suoraan, että oli tuhlannut
ne.

-- Mitäs tehdä, orja! sanoi hän hymyillen. -- Tiedättehän,
keltapukuinen nainen.

-- Miksi sinä kutsut tarjoilijatartamme orjaksi? kysyi toinen hänen
tovereistaan. Itse olet enemmän orja kuin hän.

-- Olutta?, kysyin minä keskeyttäen heidät.

Vähän ajan perästä tuli keltapukuinen nainen sisään. T... nousi
ja kumarsi. Hän kumarsi niin syvään, että hänen tukkansa heilahti
silmille. Nainen meni hänen ohitseen ja istuutui erääseen yksinäiseen
pöytään, mutta asetti erityisesti kaksi tuolia sitä vasten. T... meni
heti hänen luokseen istuen toiselle tuolille. Kahden minutin perästä
nousi hän jälleen sanoen ääneen:

-- No hyvä, minä menen. Enkä enää koskaan palaa.

-- Kiitos, vastasi toinen.

En tahtonut pysyä jaloillani ilosta, juoksin tarjoilupöydän luo, ja
sanoin jotain. Kerroin varmaankin, ettei hän enää koskaan aikonut
mennä tuon naisen luo. Kahvilan tarkastaja kulki ohi, hän antoi
minulle ankaran muistutuksen, enkä minä välittänyt siitä vähääkään.

Kun kahdeltatoista suljettiin, seurasi T... minua portilleni.

-- Viisi markkaa niistä eilisestä kymmenestä, sanoi hän.

Tahdoin antaa hänelle kaikki kymmenen, ja hän ottikin ne vastaan,
mutta ojensi minulle viisi niistä takaisin juomarahoina. Eikä hän
nytkään tahtonut kuulla vastustelultani.

-- Olen niin iloinen tänään, sanoin.

-- Jos uskaltaisin, pyytäisin teitä ylös; mutta minulla on vain pieni
kamari.

-- En lähde ylös, vastasi hän.

-- Hyvää yötä.

Hän astui taas vanhan kerjäläiseukon ohi, mutta unohti antaa rahaa,
vaikka toinen niiasi. Minä juoksin eukon luo ja annoin hänelle
vähäsen sanoen:

-- Tämä on häneltä, joka äsken kulki ohi, tuolta harmaapukuiselta
herralta.

-- Tuolta harmaapukuiselta herraltako? kysyi vaimo.

-- Niin, tuolta mustatukkaiselta. Wladimierziltä.

-- Oletteko hänen vaimonsa? Minä vastasin:

-- En, olen hänen orjansa.


VI.

Hän valitti sitten monena iltana peräkkäin, ettei voinut maksaa
rahojani takaisin. Pyysin, ettei hän pahoittaisi mieltäni, ettei
hän sanoisi sitä niin ääneen, että kaikki sen kuulivat, ja monet
nauroivat hänelle.

-- Minä olen roisto ja hulttio, sanoi hän. -- Olen lainannut teidän
rahanne enkä voi maksaa niitä takaisin. Hakkaisin oikean käteni
viisikymmenmarkkasesta.

Minun oli vaikea kuulla tätä puhetta ja tuumin, kuinka voisin hankkia
hänelle rahat, vaikka en voinutkaan.

Hän jatkoi:

-- Ja jos muuten kysytte miten asiani ovat, niin on se keltapukuinen
nainen matkustanut sirkuksensa mukana pois. Olen unohtanut hänet. En
enää muistele häntä.

-- Ja kuitenkin kirjoitit hänelle kirjeen tänäänkin, sanoi toinen
hänen tovereistaan.

-- Se oli viimeinen, vastasi Wladimierz.

Ostin ruusun kukkaismyyjättäreltä ja kiinnitin sen hänen
napinläpeensä vasemmalle puolen. Tunsin hänen hengityksensä käsilläni
sitä tehdessä enkä tahtonut saada nuppineulaa kestämään.

-- Kiitos, sanoi hän.

Pyysin ne vähät rahat, jotka minulle vielä oli kassasta tuleva ja
annoin ne hänelle. Se oli mitätön summa.

-- Kiitos, sanoi hän jälleen.

Olin onnellinen koko illan, kunnes Wladimierz äkkiä virkkoi:

-- Näillä rahoilla matkustan pois viikoksi. Kun palaan, saatte
rahanne. Huomattuaan liikutukseni lisäsi hän: -- Teitähän minä
rakastan! Ja tarttui käteeni.

Jouduin pois suunniltani siitä, että hän tahtoi matkustaa, sanomatta
minne, vaikka sitä kysyinkin. Kaikki, koko kahvila, kynttiläkruunut
ja lukuisat vieraat pyörivät silmissäni, en kestänyt sitä, vaan
tartuin hänen molempiin käsiinsä.

-- Palaan luoksenne viikon perästä, sanoi hän äkisti nousten.

Kuulin kahvilantarkastajan sanovan:

-- Tulette kadottamaan paikkanne.

Samapa tuo, ajattelin. Mitäs siitä! Viikon perästä on Wladimierz taas
luonani! -- Tahdoin kiittää häntä siitä, -- hän oli mennyt.


VII.

Viikkoa myöhemmin, palatessani eräänä iltana kotiin, löysin kirjeen
häneltä.

Hän kirjoitti niin lohduttomasti, hän kertoi matkustaneensa
keltapukuisen naisen jälkeen, kertoi, ettei hän koskaan voisi maksaa
takaisin rahojani ja että hän oli puutteen murtama. Sitte hän taas
syytti itseään alhaiseksi sieluksi, ja alle oli hän kirjoittanut:
Olen keltapukuisen naisen orja.

Surin yötä päivää enkä voinut muuta tehdä. Viikkoa myöhemmin
kadotin paikkani ja aloin etsiä uutta. Päivisin tarjouduin toisiin
kahviloihin ja hotelleihin ja soitin myös yksityisten ovilla tarjoten
itseäni. En onnistunut. Myöhään illalla ostin puoleen hintaan kaikki
sanomalehdet ja luin tarkkaan kaikki ilmoitukset kotiin tultuani.
Ajattelin: Ehkä nyt löydän jotain, joka pelastaisi sekä Wladimierzin
että minut...

Eilen illalla näin eräässä lehdessä hänen nimensä ja jotain hänestä.
Menin heti ulos, ulos talosta, kuljin pitkin katuja ja palasin tänä
aamuna. Olen kenties nukkunut jossain tai istunut jollain portailla
jaksamatta mennä etemmäksi; vaan sitä en nyt tiedä.

Olen tänään taas lukenut sen. Eilen kotiin tultuani luin sen ensiksi.
Löin alussa käteni yhteen, sitte istahdin tuolille. Heti sen jälkeen
vaivuin lattialle nojaten tuoliin. Rummutin lattiaa käsilläni
miettiessäni. Tai kenties en miettinyt mitään; mutta päässäni suhisi
tyhjyys enkä minä tajunnut itseäni. Sitte kai nousin ja lähdin ulos.
Alhaalla nurkassa muistan antaneeni ijäkkäälle kerjäläiseukolle
lantin sanoen:

-- Tämä on siltä harmaapukuiselta herralta, tiedättehän!

-- Oletteko kenties hänen morsiamensa?, kysyi hän.

Minä vastasin:

-- Ei, olen hänen leskensä...

Ja vetelehdin pitkin katuja aamuun asti. Ja olen taas lukenut sen.
Wladimierz T... oli hänen nimensä.




VALLOITTAJA.


I.

Joukko nuorisoa souti saarta kohden. Eräs herroista nousi veneessä
korkeana ja nuoruutta uhkuvana seisomaan ja lausui runoja. Se
kuului maihin asti. Kaikki naiset kuuntelivat häntä, ainoastaan
nuorin heistä, eloisa vaaleatukkainen neitonen, jolla oli herkästi
värähtelevät sieramet, seuraa katseellaan mieluummin kaunista
soutumiestä hymyillen hänelle toisten selän takaa.

Tähän oli herra tyytymätön ja hän lausui runojaan korotetulla äänellä
värin kohotessa kasvoille.

Äkkiä hän pysähtyy. Hän kääntyy tarkkaamattoman, tuhdolla istuvan
kaunottaren puoleen ja sanoo:

-- Olette oikeassa, minun runoni eivät ole hyviä. Mutta osaan minä
kertoakin jotain, ehkä teen sen paremmin. Kun nousemme maihin, saatte
kuulla.

Ja kaikki naiset taputtivat käsiään ja iloitsivat siitä, mitä
hän aikoi kertoa matkoiltaan, sillä hänen seikkailunsa olivat
lukemattomat. Vain se neitonen, joka ei viitsinyt kuunnella hänen
runojaan, ei nytkään ollut innostunut. Ja herraa harmitti yhä enemmän.

-- Mitä te sitte tahdotte? kysyi hän äkeissään.

-- Mitäkö minä tahdon? En ymmärrä teitä, vastasi hän hämmästyen.
Nimeni on Andrea. Enhän minä muuta kuin olen iloinen kun pääsin
matkaan.

Ja todellakin näytti tuo veitikka siltä kuin olisi hän tarkoittanut
mitä sanoi. He nousivat maihin, ottivat esille viinipullot, kaasivat
laseihin ja joivat. Mutta kaukana matalan pensaikon takana rannalla
olivat varmaan Andrea ja soutumies hakemassa vesilinnun munia, sillä
silloin tällöin toi tuuli heidän naurunsa kuuluviin.

-- No kertokaa nyt! huudettiin.

-- Huutakaa kaikki tänne, myös Andrea, vastasi hän. Sitten hän nousi
itse kivelle ja huusi Andreaa lämpimällä, kutsuvalla äänellä.

Ja Andrea tuli. Hän katsoi kysyvästi häneen.

-- Neitiseni, aion kertoa teille, sanoi hän niin että kaikki sen
kuulivat. -- Te seisotte siinä kuin hopearisti auringossa. Ei yksin
kauneutenne ole suuri, vaan nuoruutenne, suloinen nuoruutenne.
Te päihdytätte minut sillä niin, että aivan hullaannun. Katsokaa
käsivarsianne, kuinka niissä veri kuultaa ihon alta. Niin, ainoastaan
teille tahdon kertoa.

Mutta Andrea katseli seuraa aivan hämillään ja pahastuneena ja
istuutui.

Sitten hän kertoi:

Hän kertoi tunnin ajan. Hänen äänensä ei vaiennut hetkeksikään,
hän näytti olevan tykkänään hurjan ja ihanan tunnelman vallassa ja
matkatoveri, josta hän kertoi, oli kokenut ihmeellisiä asioita.

-- Ikävystytänkö teitä? kysyi hän.

-- Ette, ette, huusivat kaikki herrat ja naiset yhteen ääneen. Eikä
Andrea virkkanut mitään.

Hän kysyi:

-- Miksi te ette vastaa? Teillehän minä puhun. Odottakaa hiukan,
minulla on lisättävänä vielä se, että mies, josta kerroin tämän
kaiken, ei ollut lainkaan onnellinen. Kaikki kävi hyvin ja hän voitti
kaikki pikku kiistaset ja hallitsi lemmen seikkailuita; vaan eräänä
päivänä sai suuri ja pysyvä rakkaus vallan hänessä ja silloin hän
hävisi.

-- Hyvä, sanoi Andrea alasluoduin silmin. -- Kertokaa siitä!

Mutta valloittaja hämmentyi tästä kylmäkiskoisuudesta, neidon
välinpitämättömyys saattoi hänet aivan pois suunniltaan ja hän
taisteli todella miehekkäästi voittaakseen sen. Muut naiset antoivat
asiain mennä menojaan, sillä useampi kuin yksi heistä tunsi hänen
häilyvän sydämensä. Jos tänään oli yhden vuoro, olisi huomenna jonkun
toisen, kun toinen nurkka hänen sieluaan kukoisti.

Andrea uudisti: -- kertokaa siitä!

-- Miksi? vastasi hän. -- Teidän kylmäkiskoisuutenne saa minut aivan
jäähtymään. Hyvät herrat ja naiset, ilta on tullut.

Lähdettiin kotiin. Paluumatkalla antoi hän soutumiehelle
aiheettomasti aika korvapuustin ja tarttui itse airoihin. Hän ei
nähnyt, ei kuullut, vaan souti kuin hurja.

Maihin noustua käveli Andrea äkkiä hänen vierelleen. Hän tarttui tätä
käsivarteen sanoen kalmankalpeana ja väristen:

-- Älkää toki kauemmin kiusatko minua, tehkää nyt päätöksenne. En
koskaan ole rakastanut ketään niinkuin teitä; sanokaa siis, odottaako
minua elämä vai kuolema.

-- Elämä, vastasi neito riemuiten. -- Olen rakastanut sinua ensi
hetkestä alkaen. Miksi luulet minun tänään sinua kiusanneen? Oi, olen
kiusannut itseäni enemmän ja kärsinyt enemmän kuin koskaan ennen. --

Ja hän katsoi häneen suurin ihmettelevin silmin kutsuen häntä
ruhtinaakseen ja -- jumalakseen...

Jonkun päivän oli miehen onni täydellinen. Voitto oli ollut suloinen
ja hän nautti siitä kuten aina ennenkin. Sitte tuli hänen vanha
onnettomuutensa: kyllästys, uupumus toisten jälkeen, kirous. Hän
hiipi kotoa, pysyi poissa, matkusti lähimpään kaupunkiin, ei
kirjoittanut, ei lähettänyt minkäänlaisia tietoja, eikä enää palannut.


II.

Kaksi päivää sitten oli hän tullut tähän vierashotelliin, jossa kävi
vain joku ihminen. Kaikki oli niin siunatun ikävää tässä kaupungissa,
ei tapahtunut mitään, ja hänen sydämensä oli tyyni ja väsynyt.

Vaan kerran iltapäivällä kohtaa hän portaissa naisen. Tämä aikoi
alaspäin ja hän ylös, hän tarttui hattuunsa tervehtien, kun nainen
kulki ohi ja hävisi puutarhaan. Hotellin omistaja selitti, että hän
juuri oli saapunut isänsä kanssa.

Pitkä vihreä verkahame, suuri musta hattu ja ratsupiiska ne hänet
pysäyttivät portaissa. Toinen oli tuskin katsahtanutkaan häneen,
heittänyt vain pikaisen syrjäsilmäyksen, koonnut sitten toisella
kädellä helmansa ja kulkenut ohi.

Hän lähti jälestä puutarhaan. Kello oli seitsemän ja kaste alkoi
laskeutua.

-- Maassa on kastetta, sanoi hän kursailematta ja astui naisen luo.

Tämä katsoi ihmeissään tuota tunkeilevaa herraa.

Hän osoitti toisen kenkiä. Silloin tämä kääntyi, aikoen lähteä.

-- Anteeksi, sanoi hän jälleen, -- en suinkaan tullut teidän
perässänne saadakseni puhella kanssanne; mutta kaste on laskeutunut
ja on jo aivan märkää käytävillä ja ruohossa. Tahdoin vain huomauttaa
siitä, arvellen että ehkä olitte outo paikkakunnalla.

-- Kiitos vaan, näen kyllä että on kastetta, vastasi nainen.

-- Tervehdin teitä portaissa, jatkoi hän, -- minä se siellä seisoin.
Teidän pikainen silmäyksenne aiheutti sen.

Silloin toinen lopultakin kysyi:

-- Mitä tahdotte?

Hänen sydämensä alkoi tykkiä, hän menetti tasapainon ja puhkesi
puhumaan:

-- Kas tässä, ottakaa mitä haluatte, annan teille kaikki mitä minulla
on, jos luulette minun tahtoneen jotain! Halusin vain hetkeksi
seisahtua teitä katsomaan, sillä teidän täytynee tunnustaa, että
olette harvinaisen kaunis.

-- No en ole mokomaa kuullut! sanoi nainen kylmästi ja
loukkaantuneena.

-- Suokaa sitte anteeksi! mutisi hän heittäen kaiken toivon.

Toinen katsoi poispäin kukkasarkaan kääntäen hänelle selkänsä. Hän
tahtoi parantaa käytöstään, käyttää tilaisuutta hyväkseen ja sanoi:

-- Niin, ajatelkaahan, noissa ruusuissa, joita katselette, humisee.
Olen kuunnellut sitä. Mitä jos ne juttelisivat keskenään, jos tämä
humina olisi niiden kieltä. Kuulkaapas mitä ne mahtavat sanoa.

Nainen oli alkanut kulkea.

-- Oliko sekin hullua mitä viimeksi sanoin? kysyi hän ahdistuneesti.

-- Mutta eiväthän ne ole ruusuja vaan unikkoja, vastasi toinen.

-- No, siispä unikkoja, virkkoi hän silloin. Eikö tämä humina
saattaisi olla niiden keskeistä puhetta?

Toinen oli mennyt. Ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa, oli
puutarhanportin salpa sulkeutunut.

No niin.

Hän kulki ihmeellisessä ja erikoisessa mielentilassa penkin luo ja
istuutui sille. Vieraan naisen silmiinpistävä kauneus oli paikalla
hurmannut hänet. Kun ruokakello soi, nousi hän ja lähti ruokasaliin
mitä suurimman jännityksen vallassa. Mitä jos hän nyt tulisi ja
istuutuisi tuohon! Mitä jos hän tervehtisi häntä jälleen!

Nainen tuli. Ratsupiiska oli hänellä nytkin kädessään. Hänen isänsä,
vanha, kaunis upseerin näköinen mies, seurasi häntä.

Nyt oli otettava asiat oikein päin, kumarrettava ja istuttava
vastapäätä kumpaakin. Minä teen niin! ajatteli hän. Ja hän teki niin.

Kaunotar punastui kovasti. Isä ja tytär puhuivat huomisesta
matkastaan, vanhus kysyi pöydän yli aikatauluista, kulkuteistä,
hotelleista. Ja Valloittaja-parka, jolla ei koskaan ollut
aavistustakaan aikatauluista ja kulkuteistä, sai äkkiä keksiä ne
ja antoi erinomaisia tietoja. Aterian päätyttyä lähti hän heidän
luokseen esittäen itsensä.

Mainiota -- mainiota, he tunsivat kumpikin hänet nimeltä.

Käytävässä pysäytti hän äkkiä upseerin tyttären sanoen:

-- Yksi ainoa sana, neiti: älkää matkustako huomenna. Jääkää
tänne. Minä näytän teille näköaloja, jos täällä niitä on, kosken,
laivatelakan. Huomen-illalla lankeen sitten jalkoihinne kiittäen
teitä.

Kaunotar ei tullut heti lähteneeksi tiehensä, vaan kuunteli häntä
kärsivällisesti loppuun.

Sitten hän lisäsi:

-- Elämäni on teidän käsissänne.

Toinen hymyili.

-- Estääkseni väärinkäsitystä huomautan, että olen matkalla sulhaseni
luo ja että matkustan huomenna, sanoi hän.

-- Ei! huusi valloittaja polkien jalkaa. Ja hän tarttui hänen
käteensä, pusersi ja suuteli sitä.

Toinen kiskoi itsensä irti, kohotti ratsupiiskansa ja antoi sillä
kipeän iskun kasvoihin. Mies tyyntyi heti ojentautuen suoraksi.
Verinen naarmu kohosi hänen vasemmalle poskelleen.

Nainen katsoi häneen hetken antaen piiskan vaipua.

-- Te löitte minua, sanoi mies, -- vaan ei se tee mitään. Tehkää se
vielä kerta, se ilahuttaa minua uudelleen.

Mutta allapäin, silmät maahan luotuina, kiiruhti toinen pois, ylös
portaita, ja huoneeseensa...

Eikä hän matkustanut seuraavana päivänä. Hän kävi katsomassa
näköalat, kosken, laivatelakan. Kuinka koko maailma oli muuttunut
ja kuinka hänen sydämensä äkkiä oli täyttynyt mitä suloisimmalla
hulluudella. Ei ikinä hän olisi tahtonut tehdä sitä surullista matkaa
sulhasensa luo etelään päin, miehen luo, jota hän ei enää rakastanut,
ellei hänen isänsä olisi käskenyt. Mutta hän aikoi palata, tulla heti
takaisin. Ja hän antoi kätensä valloittajalle.

-- Minä seuraan teitä, sanoi hän, -- tulen jo huomenna perästänne.
Näkemiin, ainoa rakastettuni!


III.

Nyt seurasi -- kuten aina ennenkin -- lyhyt aika, muutamia tunteja,
jolloin hän kulki verrattomassa huumauksessa näkemättä ja kuulematta
muuta kuin rakastettuaan. Tämä sähkötti aina jonkun tunnin päästä ja
kirjoitti kirjeen, kaksi, tuoksuvalle paperille. Hän luki nuo ihanat
sanat mitä kiihkeimmän ilon vallassa, sielu elävänä kukkatarhana.

Tunnit kuluivat. Miksi ei hän matkustanut hänen jälkeensä?
Haltioituneessa mielentilassaan eläen unohti hän lähteä. Kahden
päivän perästä ei hän vieläkään ollut lähtenyt, sillä hänellä ei
ollut sydäntä jättää näitä ihastuttavia kirjeitä, joita yhä tuli.
Miksi niitä muuten tuli niin paljon? Ensimäiset olivat rakkaimmat.
Tietystikin ne kaikki olivat kuin pieniä ruusuja hänen sydämelleen,
mutta ne kävivät niin ylen tavallisiksi.

Eräänä iltana jätti hän kaunottarensa kirjeen lukematta seuraavaan
aamuun. Hän saattoi olla avaamatta sitä heti, vapisevin sormin. Hän
luki sen kaikessa rauhassa aamulla, pukeutui ja lähti alas.

Ruokasalissa tapasi hän matkapukuun puetun neidin.

Tämä oli juuri tullut seurueineen, oli taiteilijatar, heleä neitonen
ensi kiertueellaan, naurunhaluinen, tulinen ja kiihkeä tunnelmissaan.
Häntä vartioi äitinsä.

Mies tervehti. Hän hymyili nyökäyttäen vastaan. Hänen hymynsä
oli suloinen. Juuri tänään oli mies aikonut matkustaa, mutta hän
ei matkustanutkaan. Oliko se kohtalo? Hän käytti hyväkseen ensi
tilaisuutta tarjotakseen nuorelle taiteilijattarelle palvelustaan,
hän tahtoi näyttää hänelle nähtävyyksiä, olla hänen apunaan. He
sopivat ajasta, jolloin hän saattaisi neitiä laivaveistämölle.

Hän tuli tuntia liian aikaiseen. Satoi, mutta hän odotti
sankarillisesti. Ei se mitään haittaa, tuumasi hän mielessään, olen
onnellinen kuin Jumala saadessani kastua ja väsyä hänen tähtensä.

Hän seisoi siinä kaksi tuntia eikä neitiä kuulunut ei näkynyt.
Vihdoin tuli hänen äitinsä. Hän toisen sanoman, että tytär pyysi
suomaan anteeksi, ettei hän saattanut tulla, hänen täytyi välttämättä
käydä tuttavissaan kaupungissa. Eikä vanha äiti kysynyt, oliko hän
saanut odottaa kauan, kastunut, vilustunut.

Hän lähti kotiin. Kulki paikasta toiseen ikävässä hotellissa, mitä
suurimman kärsimättömyyden vallassa. Kuinka kauan hän saattoi olla
tuttujensa luona! Mitä ihmeen asioita voi taiteilijattarella olla
puhuttavana ystävilleen näin ijankaikkisen kauan!

Oli tullut myöhä, oli yö, hänen täytyi panna makuulle näkemättä
neitosta. Nukkua hän ei voinut; hän sytytti molemmat kynttilät antaen
niiden palaa. Kuinka hänen päänsä oli raskas ja sekaisin ja kuinka
kiusallisesti hänen silmänsä tuijottivat seinäpaperikuvioon.

Hän kuuli porttia avattavan ja odotti hetken, sitte hyppäsi
hän vuoteesta ja puki päälleen. Hän oli ottanut selvää, missä
taiteilijattaren huone oli ja lähti sinnepäin. Hän oli tullut kotiin,
saattoi kuulla hänen liikkuvan sisällä; vähän ajan kuluttua pisti
hänen paljas käsivartensa kengät ulos ovesta, sitten sulkeutui ovi
ja avainta väännettiin. Hyvää yötä siellä sisällä, hyvää rauhallista
yötä sinä hurmaajatar! Hän polvistui suudellen pieniä kenkiä kuin
hullu ja narri. Sitten lupasi hän itsekseen saattaa asian ratkaisuun
aamulla ja tehdä tunnustuksensa, voitti sitte tai hävisi.

Mutta aamulla oli neiti seurueineen lähtenyt.

Hän otti selvää hänen matkastaan ja sai kuulla, että hän oli
matkustanut pohjoiseen, lähimpään kaupunkiin.

Samana aamuna oli upseerin tytär kirjoittanut: Tule etelään! Täällä
on juuri kaikki hukassa!

Ja hän lähti päistikkaa pohjoiseen.




SAKEUS.


I.

Mitä syvin rauha lepää ruohoaavikon yllä. Peninkulmittain ei ole
näkyvissä puuta, ei taloa, ainoastaan vehnää ja vihreätä ruohoa
silmänkantamattomiin. Kaukana, hyvin kaukana, kärpäsenkokoisina,
näkyy hevosia ja väkeä työssä; ne ovat heinämiehiä, jotka istuvat
koneittensa istuimilla niittäen ruohoa vaottain. Ainoa ääni, jonka
saattaa kuulla, on heinäsirkkojen sirinä, ja joskus harvoin,
ilmanhengen kantamana, toinen ääni, heinäkoneiden naksuttava surina
taivaanrannan luota. Tämä ääni kuuluu väliin ihmeellisen läheiseltä.

Paikka on Billybonyn farmi. Se on aivan erikseen avarassa
lännessä, naapurittomana, ilman minkäänlaista yhteyttä muun
maailman kanssa, ja sieltä on monen päivän matka lähimpään pieneen
aavikkokylään. Sen talot näyttävät etäältä parilta pikkuruiselta
saarelta silmänkantamattomassa vehnämeressä. Farmi ei ole asuttu
talvisaikaan; mutta keväästä myöhäiseen lokakuuhun asti on siellä
yli seitsemänkymmentä miestä vehnän kimpussa. Siellä on kolme
miestä kyökissä, kokki ja hänen kaksi apulaistaan, ja siellä on
kaksikymmentä aasia tallissa, paitsi monia hevosia; mutta naisia,
niitä ei ole ainoatakaan Billybonyn farmilla.

Aurinko hehkuu, on 112 astetta Fahrenheitiä, taivas ja maa värisee
tässä kuumuudessa, eikä ainoakaan voimakas tuulenpuuska vilvoita
ilmaa. Aurinko näyttää palavalta tulimereltä.

Myös kotona talojen luona on kaikki hiljaista, ainoastaan suuresta,
lastukattoisesta vajasta, jota käytetään kyökkinä ja ruokahuoneena,
kuuluu ääniä, ja kokin ja hänen sälliensä askeleita, jotka hyörivät
mitä suurimmassa kiireessä. He lämmittävät heinillä mahdottomia
rautaliesiä ja savu, joka nousee piipusta, on täynnä säkeniä ja
liekkiä. Ruoan valmistuttua kannetaan se ulos sinkkikattiloissa ja
nostetaan vankkureihin. Sitten valjastetaan eteen aasit, ja kolme
miestä lähtee viemään ruokaa aavikolle.

Kokki on kookas irlantilainen, neljäkymmenvuotias, harmaatukkainen,
sotilaan näköinen. Hän on puolialaston, puettu avonaiseen paitaan
ja hänen rintakehänsä on kuin myllynkivi. Kaikki kutsuvat häntä
Pollyksi, koska hänen kasvonsa muistuttavat papukaijaa.

Polly on ollut sotilaana eräissä Etelän linnoituksissa, hän on
kirjallisesti sivistynyt ja osaa lukea. Siksi hänellä onkin
laulukirja mukanaan farmilla ja sen ohella vanha sanomalehtinumero.
Näihin kalleuksiin ei hän anna kenenkään koskea, hän säilyttää niitä
kyökinhyllyllä ottaakseen esille vapaahetkinään. Ja hän tutkii niitä
suurella ahkeruudella.

Mutta Sakeus, hänen kurja maamiehensä, joka on melkein sokea ja
käyttää silmälaseja, on kerran vallannut sanomalehden lukeakseen
sitä. Ei hyödyttänyt tarjota Sakeukselle tavallista kirjaa, jonka
pienet kirjaimet hälvenivät yhdeksi sumuksi hänen silmissään, mutta
oli hänelle todellinen nautinto pitää kädessään kokin sanomaa ja
viivähtää ilmoitusten suurissa kirjaimissa. Mutta kokki kaipasi
silmänräpäyksessä aarrettaan, haki Sakeuksen tämän vuoteelta ja
riuhtasi sanoman itselleen. Sitten koitui siitä kiivas ja naurettava
suukopu molempien miesten kesken.

Kokki kutsui Sakeusta mustasisuiseksi ryöväriksi ja nartunpennuksi.
Hän näpsäytti sormiaan tämän nenän alla kysyen, oliko hän koskaan
nähnyt sotilasta ja tunsiko hän linnoituksen kokoonpanon. Ei
tietystikään! Mutta silloin hän sai olla varuillaan, olla varuillaan.
Jumal'auta! Pidä suusi! Mitä hän ansaitsi kuussa? Oliko hänellä
tiluksia Washingtonissa ja poikiko hänen lehmänsä eilen?

Sakeus ei vastannut tähän mitään; mutta hän syytti kokkia
puolikypsästä ruoasta ja siitä, että tämä tarjosi leipävanukasta,
jossa oli kärpäsiä. Mene helvettiin ja vie lehtesi mukanasi! Hän --
Sakeus -- oli oikeuden mies, hän olisi pannut lehden paikoilleen
luettuaan sen. Älä seiso siinä ja sylje lattialle, senkin likainen
koira!

Ja Sakeuksen sokeat silmät seisoivat raivostuneina päässä kuin kaksi
kovaa rautapalloa. Mutta siitä päivästä alkaen vallitsi ikuinen viha
molempien maanmiesten välillä.

Ruokavankkurit jakautuivat pitkin aavikkoa ja kukin niistä ravitsee
kaksikymmentäviisi miestä. Väki tulee juosten kaikilta tahoilta ja
hyökkää ruoan kimppuun ja heittäytyy vankkurien ja aasien suojaan
saadakseen hiukan varjoa aterian aikana. Kymmenen minuutin kuluttua
on ruoka nautittu, työnjohtaja istuu jo satulassa käskien väen työhön
jälleen, ja ruokavankkurit ajavat takaisin farmille.

Mutta sillä välin kuin kokin apulaiset nyt pesevät ja puhdistavat
kuppeja ja kulhoja päivällisen jälkeen, istuu Polly itse ulkona
varjossa talon takana ja lukee tuhannetta kertaa laulujaan ja
sotilasviisujaan rakkaasta kirjastaan, jonka hän oli tuonut mukanaan
Etelän linnoituksesta. Ja silloin on Polly jälleen sotilas.


II.

Illalla kun jo on hämärä, vierii seitsemän heinäkuormaa työväen kera
hiljalleen kotiapäin aavikolta. Useimmat pesevät kätensä pihalla
ennenkuin astuvat sisään iltaruoalle, jotkut sukivat tukkansakin.
Siinä on miehiä kaikista kansoista ja monista roduista, on nuoria
jos vanhojakin, Europasta muuttaneita ja amerikalaissyntyisiä
maankuleksijoita, kaikki enemmän tai vähemmän hulttioita ja rappiolle
joutuneita olentoja.

Varakkaimmat joukkueesta kulkevat aina revolveri takataskussa. Ruoka
nautitaan yleensä kaikessa kiireessä kenenkään sanottavia puhumatta.
Nuo monet ihmiset tuntevat kunnioitusta työnjohtajaa kohtaan, joka
itse aterioi joukossa järjestystä valvoen. Ja aterian päätyttyä
lähtee väki heti levolle...

Mutta nyt sattui niin, että Sakeus aikoi pestä paitansa. Se oli
pahasti kovettunut hiestä ja se hankasi häntä päivällä, kun aurinko
paistoi hänen selkäänsä.

Ilta oli pimeä, kaikki olivat menneet levolle yöksi, kuului vain
hillittyä pakinaa suuresta makuuvajasta päin.

Sakeus lähti kyökinseinän luo, jossa oli useita sadevedensäiliöitä.
Se oli kokin vettä, hän keräsi sen huolellisesti sadepäivinä, koska
Billybonyn farmin vesi oli liian kovaa ja rautaista pesuvedeksi.

Sakeus otti yhden vesisäiliöistä, riisui paitansa ja alkoi hieroa
sitä. Ilta oli hiljainen ja kylmä, häntä paleli aika lailla; mutta
paita oli puhdistettava ja hän vihelteli hiljaa rohkaistakseen
mieltänsä.

Silloin aukaisee kokki äkkiä kyökinoven. Hänellä on lamppu kädessä ja
leveä valojuova lankeaa Sakeuksen päälle.

-- Vai niin, sanoi kokki astuen ulos.

Hän asetti lampun porraslaudalle, meni aivan Sakeuksen luo ja kysyi:

-- Kuka on antanut sinulle tuon veden?

-- Minä otin sen, vastasi Sakeus.

-- Se on minun vettäni! huusi Polly. -- Sinä olet ottanut sen, senkin
orja, valehtelija, varas ja nartunpentu.

Sakeus ei vastannut tähän sen enempää, hän alkoi vain uudistaa
syytöksiänsä kärpäsistä vanukkaassa.

Näiden kahden miehen aikaansaama melu houkutteli miehet makuuvajasta,
he seisoivat ryhmissä, ja kuuntelivat viluisina sanakiistaa mitä
suurimmalla mielenkiinnolla.

Polly huusi heille:

-- Eikö tuo sianporsas ole suuremmoinen? Uskaltaa ottaa minun omaa
vettäni!

-- Tuoss' on vetesi! sanoi Sakeus ja kaatoi säiliön kumoon. -- Minä
olen käyttänyt sen.

Kokki työnsi nyrkkinsä hänen silmiensä alle ja kysyi:

-- Näetkös tämän?

-- Näen, vastasi Sakeus.

-- Minäpä annan sinun maistaa sitä.

-- Uskallappas vaan.

Samassa kuului muutama nopea isku, jotka annettiin ja takaisin
maksettiin samassa tuokiossa. Katsojat päästivät ulvonnan toisensa
jälkeen merkiksi suosiostaan ja mielihyvästään.

Vaan Sakeus ei jaksanut pitää puoliaan kauan. Sokea, jäntterä
irlantilainen oli raivostunut kuin tunturisopuli, mutta liian
lyhytkäsinen mahtaakseen mitään kokille. Lopulta horjui hän sivuttain
kolme neljä askelta pitkin kenttää tupertuen maahan.

Kokki kääntyi joukon puoleen sanoen:

-- Niin, tuossa hän nyt makaa. Ja maatkoon vain, sotilas on hänet
kaatanut.

-- Minä luulen, että hän on kuollut, kuului joku ääni.

Kokki kohauttaa olkapäitään.

-- Hyvä on, sanoo hän ylimielisesti. Ja hän tuntee itsensä suureksi
ja voittamattomaksi valtiaaksi katsojakuntansa edessä, hän heittää
niskojaan tahtoen näyttää mahtiaan, hän käy kirjalliseksi.

-- Hitto vieköön hänet, sanoo hän, -- antaa hänen olla. Onko
hän amerikalainen Daniel Webster? Tulla opettamaan minulle
vanukkaanlaittoa, minulle, joka olen keittänyt ruokaa kenraaleille!
Onko hän aavikon eversti, saan luvan kysyä?

Ja kaikkien täytyy ihmetellä Pollyn puhetta.

Silloin nousee Sakeus jälleen maasta ja sanoo yhtä pidätetysti, yhtä
uhmaavasti:

-- Käyhän tänne, senkin jänishousu!

Väki mylvii ihastuksesta; mutta kokki hymyilee säälivästi ja vastaa:

-- Turhia! Voin yhtä hyvin tapella tämän lampun kanssa.

Sen sanottuaan otti hän lampun ja lähti sisään hitaasti ja arvokkaana.

Kentällä tuli pimeä ja väki palasi makuuvajaan. Sakeus otti paitansa,
väänsi sen huolellisesti ja pani päälleen. Sitte retusti hänkin
toisten jälestä makuulavalleen ja kävi maata.


III.

Seuraavana päivänä oli Sakeus polvillaan ruohossa aavikolla voidellen
konettaan öljyllä. Aurinko oli yhtä pistävä tänäänkin ja hänen
silmänsä juoksivat täyteen hikeä lasien takana. Äkkiä syöksyvät
hevoset pari askelta eteenpäin, joko ne nyt pelästyivät jotain tai
oli hyönteinen niitä pistänyt. Sakeukselta pääsee huuto ja hän hyppii
korkealle ilmaan. Heti sen perästä alkaa hän heiluttaa vasenta
kättään ilmassa ja kulkea edestakaisin rientävin askelin.

Eräs mies, joka ajaa heinäharavaa jonkun matkan päässä, pysäyttää
hevosensa ja kysyy:

-- Mikä hätänä?

Sakeus vastaa:

-- Tule tänne vähän ja auta minua.

Miehen tullessa näyttää Sakeus hänelle veristä kättään ja sanoo:

-- Minulta katkesi sormi, se tapahtui vastikään. Etsi sitä, minä en
näe.

Mies etsii sormea ja löytää sen ruohosta. Se oli poikki toisen
nivelen alapuolelta, alkoi jo kuihtua.

Sakeus ottaa sormen käteensä, katsoo sitä tunnustellen ja huomauttaa:

-- Niin oikea on. Odotappas vähän, pidä sitä hetkinen.

Sakeus vetää paitansa housuista ja repäisee siitä kaksi kaistaletta;
toisella sitoo hän kätensä, toiseen kääri ihan katkaistun sormensa ja
pistää sen taskuunsa. Sitte kiittää hän toveria avusta ja istuutuu
jälleen koneelleen.

Hän jaksoi olla melkein iltaan asti. Kun työnjohtaja kuuli hänen
onnettomuudestaan, haukkui hän häntä ja lähetti hänet samassa
takaisin farmille.

Ensimäinen, mihin Sakeus ryhtyi, oli, että hän piilotti katkaistun
sormensa. Hänellä ei ollut yhtään spriitä, hän kaasi koneöljyä
pulloon, pudotti sormen sinne ja korkitsi kaulan lujasti. Pullon
pisti hän olkisäkin alle lavalleen.

Kokonaisen viikon oli hän kotona; hänelle tuli kovia kipuja käteen ja
hänen oli pysyttävä liikkumatta yötä päivää; sitten se iski päähän,
ruumiissakin tuntui olevan kuumetta ja hän kärsi ja tuskitteli
aivan ylenpalttisesti. Ei ikinä ollut häntä kohdannut tämmöinen
toimettomuus, ei edes silloin kun miinaräjähdys joku vuosi sitten
sattui, vahingoittaen hänen silmänsä.

Tehdäkseen hänen surkean tilansa vieläkin surkeammaksi tuli kokki
Polly itse joka päivä tuomaan hänelle ruokaa vuoteelle, ja käytti
tilaisuutta kiusatakseen haavoittunutta. Molemmat vihamiehet saivat
näihin aikoihin monet torat toisiltaan, ja sattui useammin kuin
kerran, että Sakeuksen täytyi kääntyä seinään päin hiljaa hammasta
purren, koska hän oli kovin voimaton jättiläistä vastustamaan.

Sillä välin jatkuivat nämä tuskalliset vuorokaudet, yötä päivää
sietämättömän ikävinä. Heti kun oli mahdollista, alkoi Sakeus hiukan
istua lavitsallaan ja kuumuuden aikana päivällä piti hän oven
auki aavikolle nähdäkseen taivaan. Usein istui hän suu selällään
kuunnellen heinäkoneiden raksutusta kaukana, kaukana ja hän puhutteli
silloin ääneen hevosiaan ikäänkuin olisi hänellä ollut ne edessään.

Mutta häijy Polly, tuo ilkeä Polly ei saattanut nytkään antaa hänen
olla rauhassa. Hän tuli sisään paiskaten oven kiinni perässään muka
siksi että veti, veti aivan hirmuisesti, eikä se suinkaan saattanut
tehdä hänelle hyvää. Silloin kömpi Sakeus aivan hillittömänä
vuoteeltaan heittäen kokin jälkeen saappaan tai jakkaran ja hänen
totisin tarkoituksensa oli tehdä kokki elinijäkseen vaivaiseksi.
Mutta Sakeuksella ei ollut onnea, hän näki liian huonosti osuakseen
oikeaan ja niin ei hän koskaan saanut sattumaan.

Seitsemäntenä päivänä oli hän selittänyt tahtovansa syödä päivällistä
kyökissä. Kokki vastasi, ettei hän ollenkaan välittänyt hänen
käynnistään. Siihen se jäi, Sakeus sai tänäänkin vastaanottaa
ruokansa vuoteellaan. Hän istui siinä aivan hyljättynä ja vääntelehti
ikävästä. Nyt tiesi hän kyökin olevan tyhjän, kokki apulaisineen oli
aavikolla päivällistä viemässä, hän kuuli heidän lähtevän laulaen ja
hoilaten kiusatakseen huoneeseen suljettua.

Sakeus nousee lavitsalta ja horjuu kyökkiin. Hän katsoo ympärilleen,
kirja ja sanomalehti ovat paikoillaan, hän ottaa viimemainitun ja
horjuu takaisin makuuvajaan. Sitte kuivaa hän silmälasinsa ja alkaa
lukea ilmoitusten suuria hauskoja kirjaimia.

Kuluu tunti, toinen, -- ne kuluivat nyt niin sukkelaan. Sakeus kuuli
viimein ruokavankkurien palaavan ja hän kuuli kokin äänen, joka käski
apulaisia pesemään kupit ja kulhot kuten ennenkin.

Sakeus ymmärsi että lehteä tultaisiin kaipaamaan; oli juuri se hetki,
jolloin kokki lähti kirjastoonsa. Hän mietti hetken ja pisti sitten
lehden olkisäkin alle lavitsalle. Hetken perästä otti hän lehden taas
sukkelasti esiin ja pisti sen paljasta ihoaan vasten. Ei ikänä hän
sitä enää antaisi pois!

Kuluu minuutti.

Silloin tulevat raskaat askeleet makuuvajaan päin ja Sakeus makaa
tuijottaen kattoon.

Polly astuu sisään.

-- Miten se on, onko sinulla minun lehteni? kysyy hän pysähtyen
keskelle lattiaa.

-- Ei, vastaa Sakeus.

-- Mutta sinulla on se! kähisee kokki astuen lähemmäksi.

Sakeus kohottautuu.

-- Minulla _ei ole_ sinun lehteäsi. Mene helvettiin! sanoo hän
raivoissaan.

Mutta silloin heittää kokki sairaan miehen lattialle ja alkaa tutkia
lavitsaa. Hän kääntää olkisäkin nurin ja kääntää peiteparan moneen
kertaan löytämättä etsimäänsä.

-- Sinulla on se, sanoi hän yhä. Ja vielä lähtiessään ja pihalle
tultuaan kääntyi hän toistaen:

-- Sinä olet ottanut sen. Vaan odotappas ystäväni!

Silloin nauroi Sakeus niin siunatun makeasti ja häijysti toiselle ja
sanoi:

-- No niin, otin minä sen, minä tarvitsen sitä, senkin likainen sika.

Mutta silloin muuttui kokin papukaijanaama aivan veripunaiseksi ja
hänen konnankatseessaan näkyi pahaaennustava välähdys. Hän katsoi
taakseen Sakeukseen mutisten:

-- Odotahan.


IV.

Seuraavana päivänä oli rajuilma; sade valui virtanaan pieksäen
asumuksia raekuuron lailla ja täyttäen kokin vesisäiliöt jo varhain
aamulla. Koko työväki oli kotosalla, jotkut paikkasivat vehnäsäkkejä
syksyksi, toiset panivat kuntoon työ- ja tarvekaluja, jotka olivat
särkyneet, ja muutamat teroittivat niittokoneiden veitsiä.

Kun päivällishuuto kuului nousi Sakeus lavitsaltaan, jossa oli
istunut, aikoen seurata toisia ruokahuoneeseen. Mutta oven
ulkopuolella hän kohtaa Pollyn, joka toi hänen ruokansa. Sakeus
huomautti, että hän oli päättänyt tästä lähtien syödä toisten kanssa,
hänen kätensä oli parempi eikä hänellä enää ollut kuumetta. Kokki
vastasi, että ellei hän huolinut siitä ruoasta, joka hänelle tuotiin,
sai hän olla ilman. Hän paiskasi läkkivadin Sakeuksen makuulavalle ja
kysyi:

-- Eikö se muka kelpaa sinulle?

Sakeus meni takaisin lavitsalleen tyytyen tähän. Oli parasta ottaa se
ruoka, mikä annettiin.

-- Mitä sianruokaa sinä nyt tänään taas olet keittänyt! nurisi hän
käyden käsiksi vatiin.

-- Kananpoikaa, vastasi kokki.

Ja hänen silmänsä välähtivät omituisesti, kun hän poistui ja kääntyi.

-- Kananpoikaa? mutisi Sakeus itsekseen tutkien ruokaa. Jopa nyt
jotain, senkin valehtelija! Mutta kyllä se on lihaa kastikkeen kera.

Ja hän söi lihaa.

Äkkiä saa hän suuhunsa palan, jota ei ymmärrä. Se ei taivu
leikattavaksi, se on sitkeälihainen luu, ja kaluttuaan yhtä syrjää
ottaa hän sen suustaan katsoen sitä. Pitäköön itse luunsa, senkin
koira, mutisee hän ja lähtee oviaukon luo tutkiakseen sitä vielä
tarkemmin. Hän kääntelee ja vääntelee sitä moneen kertaan. Yhtäkkiä
kiiruhtaa hän takaisin lavitsalleen, kopeloi pulloa, jossa oli
katkennut sormi, -- pullo on poissa.

Sakeus astuu ruokahuoneeseen. Hän pysähtyy kalmankalpeana, nääntynein
kasvoin, oven sisäpuolelle ja sanoo kokille kaikkien kuullen:

-- Kuule Polly, eikö tämä ole minun sormeni?

Samalla nostaa hän jonkun esineen ilmaan.

Kokki ei vastaa, mutta alkaa tirskua pöytänsä luona.

Sakeus pitää ilmassa toista esinettä ja sanoo:

-- Kuule Polly, eikö tämä ole minun kynteni, joka oli sormessa. Enkö
muka tunne sitä?

Nyt kävivät kaikki miehet tarkkaavaisiksi Sakeuksen ihmeellisistä
kysymyksistä ja katsoivat häneen ällistyneinä.

-- Mikä sinun on? kysyy joku.

-- Minä löysin sormeni, katkenneen sormeni ruoasta, selitti Sakeus.
-- Tuo on keittänyt sen, hän antoi sen minulle ruoan seassa. Tässä on
kynsikin.

Silloin pääsi äkkiä naurunremakka joka pöydästä ja miehet huusivat
yhteen ääneen:

-- Onko hän keittänyt oman sormesi ja antanut sinulle syödä? Sinä
olet jyrsinyt sitä huomaamatta, olet pistänyt poskeesi yhden syrjän.

-- Minä näen huonosti, vastasi Sakeus. -- En tietänyt... en voinut
ajatella...

Äkkiä hän pysähtyy, kääntyy oveen päin ja menee taas ulos.

Työnjohtajan täytyi palauttaa rauha ruokahuoneeseen. Hän nousi,
kääntyi kokin puoleen ja sanoi:

-- Keititkö sormen muun lihan joukossa, Polly?

-- En, vastasi Polly. -- Hyvä Jumala, en toki. Minkälaisena miehenä
te pidätte minua? Keitin sen erikseen aivan toisessa padassa...

Mutta juttu keitetystä sormesta oli joukolla loppumattomana ilon
aiheena koko iltapäivän, keskusteltiin siitä ja naurettiin kuin
hullut, ja kokilla oli ennen kuulumaton riemupäivä. Mutta Sakeus oli
kadonnut.

Sakeus oli lähtenyt kedolle. Rajuilmaa jatkui eikä matkalla ollut
ainoatakaan suojusta; mutta Sakeus kulki kulkemistaan edelleen
ruohoaavikkoa pitkin. Hän kantoi sairasta kättään kääreissä koettaen
varjella sitä kastumasta niin hyvin kuin taisi; muuten oli hän
läpimärkä kiireestä kantapäähän.

Hän jatkaa kulkuaan. Kun alkaa hämärtää; pysähtyy hän, katsoo
kelloaan salaman valossa ja lähtee sitten paluumatkalle samaa tietä
kuin oli tullutkin. Hän astuu raskain, harkituin askelin vehnän
keskessä ikäänkuin olisi hän tarkoin laskenut ajan ja nopeuden.
Kahdeksan aikaan on hän taas kotona farmilla.

On jo aivan pimeä. Hän kuulee että väki aterioi iltasta
ruokahuoneessa ja kurkistaessaan ikkunasta näyttää hänestä kokki
olevan sisällä ja sen lisäksi hyvällä tuulella.

Hän lähtee talon luota, astuu tallia kohden, jossa asettuu sateen
suojaan, ja tuijottaa pimeyteen. Heinäsirkat ovat ääneti, kaikki on
hiljaa, sade vain yhä valuu ja silloin tällöin halkaisee rikinvärinen
salama taivaan lyöden alas jonnekin aavikolle.

Vihdoinkin kuulee hän väen nousevan illallispöydästä ja lähtevän
makuusuojaa kohden kiroillen ja juosta viilettäen päästäkseen
kastumasta. Sakeus odottaa vielä tunnin aikaa kärsivällisesti ja
itsepintaisuudella, sitte lähtee hän kyökkiin päin.

Siellä on vielä tulta, hän näkee miehen hääräävän hellan luona ja
astuu rauhallisena sisään.

-- Hyvää iltaa, tervehtii hän.

Kokki katsoo häneen hämmästyneenä ja sanoo viimein:

-- Et sinä saa enää ruokaa tänä iltana.

Sakeus vastaa:

-- Sama se. Mutta anna minulle vähän saippuaa, Polly. En saanut
paitaani puhtaaksi eilen, minun täytyy pestä se uudestaan.

-- Ei minun vesissäni, sanoo kokki.

-- Juuri siinä. Se on tuolla nurkan takana.

-- Neuvon sinua jättämään sen tekemättä.

-- Saanko saippuata? kysyy Sakeus.

-- Kyllä minä sinulle saippuat annan, vastaa kokki, ulos.!

Ja Sakeus lähtee.

Hän ottaa yhden vesisäiliöistä, kantaa sen aivan kyökin ikkunan
alle ja alkaa läiskiä meluavasti vedessä. Kokki kuulee sen ja tulee
perästä ulos.

Hän on tänään mahtavampi ja ylimielisempi kuin koskaan ennen ja hän
astuu aivan Sakeusta kohti ylöskäärityin hihoin, päättäväisenä ja
suutuksissaan.

-- Mitä sinä teet täällä? kysyy hän.

Sakeus vastaa:

-- En mitään erityistä. Pesen paitaani.

-- Minunko vedessäni?

-- Tietysti.

Kokki astuu lähemmäksi, kumartuu vesiastian yli tunnustellen onko se
hänen omansa ja etsii vedestä paitaa.

Silloin vetää Sakeus revolverinsa haavoitetun käden kääreistä, painaa
sen aivan kokin korvaan ja laukaisee.

Märässä yössä kaikui heikko pamaus.


V.

Kun Sakeus myöhään yöllä tuli makuuvajaan käydäkseen levolle, heräsi
pari toveria tilallaan. He kysyivät, mitä hän oli toimittanut ulkona
näin kauan.

Sakeus vastasi:

-- En mitään erityistä. Olen muuten ampunut Pollyn.

Toverit, nousivat kyynäspäilleen paremmin kuullakseen.

-- Oletko ampunut hänet?

-- Olen.

-- Sepä pentelettä. Mihin sattui?

-- Päähän. Ammuin korvan läpi, ylöspäin.

-- Saakeli vieköön! Mihin hautasit hänet?

-- Länteen kedolle. Panin sanomalehden hänen käsiensä väliin.

-- Ihanko totta!

Sitte asettuivat toverit taas pitkälleen nukkuakseen.

Hetken perästä kysyy vielä toinen heistä:

-- Kuoliko hän heti?

-- Kuoli, vastasi Sakeus, -- melkein heti. Kuula kulki aivojen kautta.

-- Se onkin paras paikka, sanoo toveri. -- Jos se kulkee aivojen
läpi, on se varma kuolema.

Sitten tulee vajassa hiljaista ja kaikki nukkuvat...

Työnjohtajan täytyi seuraavana päivänä nimittää uusi kokki, toinen
entisistä apulaisista, joka nyt nousi arvossa päälliköksi ja oli
sydämestään iloinen murhasta.

Kaikki kävi kulkuaan syksyyn. Ei puhuttu sen enempää Pollyn
kuolemasta; piruparka oli kuollut, oli haudattu vehnämaahan,
sinne niissä tähkät olivat katkotut. Eikä siinä ollut sen enempää
tehtävissä.

Kun tuli lokakuu, lähtivät Billybonyn työmiehet lähimpään kaupunkiin
juodakseen jäähyväisryypyt toistensa kanssa ja sitte erotakseen.
Kaikki olivat tällä hetkellä parempia ystäviä kuin konsanaan ja he
syleilivät toisiaan ja kestitsivät toisiaan hyvästä sydämestä.

-- Minne sinä, Sakeus, lähdet?

-- Tähden vähän kauemmaksi länteen, vastaa Sakeus. -- Kenties
Wyomingiin. Mutta talveksi menen taas halkometsiin.

-- Siispä tapaamme siellä. Näkemiin, Sakeus. Onnellista matkaa!

Ja toverit lähtevät suuren Yankeemaan kaikkiin suuntiin. Sakeus
matkustaa Wyomingiin.

Ja ruohoaavikko jää äärettömän meren kaltaisena, jota
lokakuun-aurinko valaisee heittäen sen yli pitkiä naskalinteräisiä
säteitään.








End of the Project Gutenberg EBook of Saban kuningatar sekä muita kertomuksia, by 
Knut Hamsun

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53328 ***