path: root/52689-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52689 ***

MARTVA II

Kirj.

Irmari Rantamala [Algot Untola]





Helsingissä,
Suomalainen Kustannus Oy Kansa,
1909.

A. W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.






    HARHAMA toinen jakso

        Synti aseena ihmisellä
        on myrkyllisin käärme.



SISÄLLYS:

 Pärevalossa hyvän- ja pahantiedonkirjan ääressä.
    1. Ensimäinen ilta.
    2. Toinen ilta.
 Uusia matkalle kutsuja.
 Jo tuikkivat salaiset elämäntulet
 Ja maailman koski yhä kovemmin veti.
 Kun mies katseli elämänpuuta.
 Erokyynel kun kostutti neitosen posken.
 Vaan himmeä olikin totuudenlähde.
 Kun epäily uskon sijalle tulvi.
 Lemmenpauloja elämän polulla.
 Uusia joulun aaton iloja.
 Mutta hääkangasta morsian kutoi.
 Vaan uusia pauloja elämä punoi.
 Kun elämänongelmat alkoivat kupliksi kevetä.
 Jo etäältä juoksivat verkkojen paulat.
 Kun kiusaaja tuli lempivän luo.
 Tienviereltä uusia tuttuja tarttui.
 Kun kiusaaja mustia kukkia kylvi.
 Kun morsian avuksi lähteä päätti.
 Kun enteet alkoivat synketä yöksi.
 Kun tyttö tuli ikävöidyn armaansa luo.




Pärevalossa hyvän- ja pahantiedonkirjan ääressä.


1. Ensimäinen ilta.

    1 Moseksen kirja 2:nen luku 17 v.

Syksyllä olivat jo talven, tytöllä pojan kihlat käsissä. Metsä
oli keltaisimmillansa, pihlaja marjoista punaisimmillansa. Syksyn
runokulkunen soi mailla ja vesillä.

Ranniston talon upeassa vierashuoneessa paloi päre pihdissä. Se
huone oli Litvan ruhtinassali. Huoneen lattialankut olivat leveintä,
lumivalkeaksi pestyä honkaa. Jykevät huonekalut olivat kalleinta,
parasta koivun visaa, mitä kuivin kangas on milloinkaan kasvanut.
Eikä tahrannut maali niiden pintaa, ei peittänyt se luonnon
valmistamaa ihmeen kaunista, kutrikasta puunniverää. Jalo visa
hohti puumarmorina. Pyöreiksi höylätyt ja valkeiksi pestyt seinän
honkahirret lisäsivät vierashuoneen ruhtinaallista runollisuutta.

       *       *       *       *       *

Aistikkaaseen pukuun puettu Martva istui pehmeässä, upeassa sohvassa,
leikellen auki Harhaman kirjan lehtiä. Monesti ennen oli hän
aikonut ryhtyä sitä lukemaan, mutta ikäänkuin jonkin salaisen äänen
kehotuksesta oli se jäänyt tekemättä. Hän oli tavallisesti silloin
ajatellut:

-- "Säästän siksi kun Oolavi tulee... Yhdessä sitten alamme."

Nyt oli Oolavi tullut aivan sitä varten ja istui vastapäätä Martvaa,
keinutuolissa, huolettomana, Martvan hilpeää työtä katsellen kuin
ajan ratoksi.

-- "No, nyt sitä aletaan!" -- naurahti Martva leikkelynsä lomassa.

Hiili risahti silloin päreessä. Sen liekki leimahti iloisena ja
asettui sitten rauhallisesti palamaan. Perkele kätkeytyi liekkiin
hiilen risahteena. Viereisessä huoneessa, jonne vievä ovi oli
suljettu, keskusteli Rannisto pastori Aamuston kanssa.

Martva kohentautui, pisti hiusneulan, jolla oli lehtiä auki
leikellyt, takaisin tukkaansa. Hänen ja Oolavin katseet kohtasivat
silloin toisensa avoimina, puhtaina. Martva naurahti viattomasti,
nyökäytti päätään kuin naurahduksen lisäsuloksi ja virkkoi leikillä:

-- "'Paperiveitsi' pannaan takaisin tukkaan..."

Sitten kohentautui hän mukavampaan asentoon, nojasi hennon vartalonsa
sohvan selkämään ja varustautui alkamaan.

-- "No, onnea työhön!" -- toivotti Oolavi naurahtaen. Päreen liekki
paloi yhtenä rauhallisena vaalean kirkkaana hymynä.

Martva alkoi lukea heleällä, kauniilla äänellä. Hän luki
ennakkoluuloisena: Lukemansa kirjan kehuva arvostelu oli häneen
jo edeltäpäin juurruttanut sen uskon, että kirjassa on kaunista
ja hyvää. Ja mitä ihminen edeltäpäin uskoo kirjassa olevan, sitä
hän tavallisesti siinä löytää, kun hän on ryhtynyt sitä lukemaan,
nauttiaksensa siitä. Ennakkoluulon voima oli Martvassakin niin suuri,
että hän jo kirjan ensi lauseissa vaistomaisesti huomasi tuulahduksen
siitä, muka kauniista, jota oli arvostelun harhaan viemänä uskonut
kirjassa olevan. Samoin oli Oolavinkin laita. Häntä oli Harhaman
kirja aivan kiihdyttänyt. Nuoren papin ja Aatteelan välinen
keskustelu oli häneen istuttanut sen uskon, että kirjassa on jotain
erinomaista, salaperäistä, jotain siitä suuresta kysymyksestä, josta
pappilassa keskusteltiin juuri sen kirjan johdosta, mikä keskustelu
oli sytyttänyt hänen sielussansa suuren elämänkysymyksen kaskitulen
voimakkaaseen alkupaloonsa. Sen tähden oli hän uteliaana odottanut
tätä iltaa, jolloin oli määrä alottaa lukeminen.

Kun Martva oli muutaman lauseen lausunut, katsahti hän Oolaviin,
silmät säteilevinä, ja lausui merkitsevän kysymyksen:

-- "No--o?"

-- "Kyllä siinä on omituista", -- myönteli Oolavi, miettien lauseiden
sisältöä.

Päretuli heilahteli iloisesti. Perkele nautti voitostansa.

Martva luki edelleen. Joka lause lisäsi hänen ennakkoluuloansa. Hän
innostui. Ääni muuttui heleämmäksi. Ajatusta ei sitonut niin paljon
luetun sisältö, kuin ennakko uskon kuvittelema kauneus ja muu sen
yhteydessä oleva. Hän kulki sen uskon viemänä: näki sen värjäämiä
kuvia, käsitti ajatukset sen uskon hengessä.

Kun hän oli jonkun aikaa lukenut keskeytti hänet Oolavi pyytäen:

-- "Anteeksi, Martva!... Pysähdy hetkeksi!"

Päretuli paloi aivan liikkumattomana... odottaen ... epätietoisena...
Oolavi ajatteli itseksensä.

-- "Mitä nyt?" -- kysyi Martva.

-- "Siinä on semmoinen kummallinen ajatus", -- vastasi Oolavi. Ja
vielä hiukan ajateltuansa lisäsi hän:

-- "Siinä on semmoinen äärimäinen ajatus Jumalasta, että Hän loi
_ijankaikkisuudenkin_... Se on niin mahdoton käsittää, kun tietää,
että ijankaikkisuudella ei ole alkua, ei loppua..."

Päretuli alkoi taas iloisesti lepattaa palaessansa. Martvakin mietti
asiaa. Hänkään ei jaksanut sitä käsittää. Mutta sitten muisti hän
jotain raamatusta ja lausui viattomalla, reippaalla äänellä:

-- "Mutta Hänhän on _kaiken_ luonut... Ilman Häntä _ei siis ole
mitään_!..."

Hiili risahti. Pieni, vihainen savu suhahti tulesta. Molemmat
lukijat ajattelivat, mutta ajatukset sotkeutuivat ijankaikkisuus- ja
äärettömyyskäsitteen suuruuteen. Ajatuksissaan lausui Oolavi:

"Onhan kyllä lause: 'Ennen kuin ijankaikkisuus oli ja maa ja maailma
luotiin, oli Jumala'..."

-- "Niin!... Todellakin!" -- huudahti Martva viattomana.

Sitten hajosivat taas Oolavin ajatukset hetkeksi
ijankaikkisuuskäsitteeseen ja haihtuivat sen suuruuteen. Viimein
käytti hän ainoaa mahdollista pois pääsyä. Hän pyysi:

-- "Ole hyvä ja jatka!..."

Ja naurahtaen lisäsi hän:

-- "Sitten myöhemmin ajattelemme..."

Martva jatkoi. Oolavin rohkea, suuri henki oli huumaantunut Jumala- ja
ijankaikkisuuskäsitteen suuruudesta. Ennakko-usko imi siten
itseensä uutta voimaa. Se imi sitä _itsestänsä_. Kirja oli ainoastaan
tuuli, joka puhalsi, palje, joka lietsoi. Se oli välikappale, joka
määräsi ihmiskohtaloa, ollen itse yhtä arvoton kuin tuulenhenki tai
vanha palje.

Ja sentähden kirkastui Oolavin sielussa kirja edelleenkin muka
joksikin merkilliseksi. Hän löysi siinä omituista tavallisimmissakin
lauseissa... kiintyi... alkoi kietoutua... antoi voiman johtaa
järkeä...

Päretuli kirkastui. Se punotti ivahymynä.

Ja Martvaan vaikutti lisäksi huoneen runollinen valaistus...
morsiamen mieliala... uteliaisuus ja kaikki muu... Puhdas mieli kävi
herkäksi... Sen huomasi jo ulkoa päin: ääni muuttui lämpimämmäksi,
poski hehkui, silmä loisti kuin tytön silmä konsanansa, kun se on
saanut mielitekonsa: löytänyt onnen-apilaan tai saanut kirjeen
kaivatulta.

-- "Tämä kohta on kaunis!... Vai mitä, Oolavi?" -- huudahti hän
lukemisen lomassa.

-- "On se!" -- myönteli Oolavi. Ennakkoluulo imi kaiken itseensä ja
kasvoi kuin lumivyöry.

Martva luki edelleen iloisena kuin tyttö joka kutoa helskyttelee
morsiuskangastansa. Ääni helisi hopeana. Povi lämpeni, hengitys
kiihtyi hieman. Oolavi katseli häntä, ajatuksen juostessa luetun
mukana.

Luettavaksi sattui joku paikka, jossa Harhama taas ylisti Jumalan
suuruutta, saadaksensa -- kuten oli lausuttukin -- sen kautta
kirkollismieliset houkutelluksi hänen kirjaansa ostamaan ja siten
maksamaan hänelle jonkunlaisia kymmenyksiä. Martva ja Oolavi eivät
huomanneet ansaa. Heidän puhtaille sieluillensa oli niin törkeä
petos kokonaan vieras. Lisäksi olisi nuoren papin ja "Hengellisen
kuukauslehden" arvostelu tukahduttanut semmoisen ajatuksen, jos se
olisikin alkanut orastaa. Heidän onnettomuutensa oli sekin, että he
eivät olleet lukeneet toisia arvosteluja, joissa arvostelijat korkean
järjen kannalta nimenomaan huomauttivat, kuten olivat lausuneet,
rehellisen pahottelunsa sen johdosta että Harhama päivän selvästi
käytti Jumalaa apunansa törkeässä teossa, käytti Häntä, veisaamalla
Hänelle, kaikkeuden Herralle ylistystä. Siten olivat heidän silmänsä
jääneet avaamatta.

Kun Martva oli kyseessä olevan kohdan lukenut, laski hän kirjan
helmaansa ja huudahti ihastuneena:

-- "Tämä on niin suuresti sanottu Jumalasta!"

-- "Niin on... Ei se pastorin lehden arvostelu tunnu liioittelulta",
-- myönsi Oolavi ajatuksissansa.

Päretulesta suhahti taas pieni iloinen savukieleke huoneeseen.

-- "Eikö jo väsytä?" kysyi Oolavi, kun Martva nosti taas kirjan,
lukemista jatkaaksensa.

-- "Ei ollenkaan... Tämä on niin mieltä kiinnittävää, että..."

Lauseen katkaisi palvelija, joka toi tarjottimella hedelmiä. Martva
nyökäytti tuojalle päätänsä merkiksi, että tämä tarjoaisi Oolaville
ensiksi.

Oolavi otti appelsiinin ja katsahtaen Martvaan kysyi:

-- "Sallitko kuoria sinulle?"

-- "En tiedä... No ole hyvä... Mutta minä syön sitten myöhemmin...
kun lopetamme", -- vastaili Martva epätietoisen-makuisella,
vilkkaalla äänellä.

Ja Oolavin kuoriessa appelsiinia, jatkoi Martva lukuansa. Luettavaksi
joutui nyt kohta, jossa oli jonkunlaista mautonta runoutta.

-- "Nyt tulee runollinen kohta", -- huomautti Martva vilkkaasti,
muuttaen lukemisen lausunnaksi.

Ja sitä mukaa kun hän luki, yleni hänen soaistu henkensä runouden
todellisiin maailmoihin, yläpuolelle luettavaa... Se kuljeksi siellä,
missä on ikuinen kauneus, lähde lorisee runovettä tulvillansa... peto
hoitelee karitsaa, karitsa hakee turvaa voimakkaan pedon pesästä...
Hänen henkensä kuljeksi mailla, missä ihminen on puhdas, miehen ja
vaimon välinen suhde pyhä, päivä on soittoa, yö runoa ja huoli ja
ruma aivan tuntemattomia... Ihastuksen huudahdus pääsi erehtyneeltä
lukijalta... Poskelle nousi hieno lämpimän nostama puna... Katse
kulki rivejä pitkin, ajatus mukana. Maailma oli unohtuneena.

-- "Kyllä se on todellakin kaunista!" huudahti Oolavikin.

Päretulesta irtaunut savukieleke leijaili ylhäällä ihastuneiden
lukijoiden päällä, teki kauniita pyörähdyksiä, hajosi ja taas yhtyi
yhdeksi. Viimein muodostui se Harhaman elämän käärmeeksi, joka
leijaili ja kiemurteli näkymättömänä ylhäällä korkeassa huoneessa.
Sen riettaat jalat riippuivat alas ja evämäiset, levällään olevat
siivet kannattivat inhottavaa ruumista. Perkele kätkeytyi siihen
käärmeeseen ja seurasi lukemista.

Äkkiä pysähtyi Martva, kuin jotakin oudostuen. Oli sattunut joku
huono sana, jota hän ei käsittänyt, tai hän sen käsitti himmeästi,
vaistonsa avulla... Hän ei tietänyt, oliko se sana sopiva vai eikö.
Hän ei tuntenut vielä pahaa. Lukemisessa syntyi ikäänkuin pieni
nyähdys... Joku solmu oli sattunut tielle... Näky muuttui. Näkymätön
käärme lierutteli häntäänsä kuin ankerias. Syntyi pieni hämi.

Se hämi oli kuin pieni naurahdus, joka meni pian ohi. Martva teki
jonkun kauniin liikkeen, huomasi, ettei sanassa ollut mitään
sopimatonta. Siinä tuntui olevan vain jotain runollista ja hienoa.
Hän jatkoi taas lukuansa innostuneena.

Ja taas matkusteli hänen henkensä puhtailla runomailla, vieden
muassansa Oolavinkin, jossa myös oli syntynyt pieni nyähdys... Hänkin
nousi korkeuteen, yläpuolelle maata ja luettavaansa kirjaa... Hän
eteni ulapoille, joilla ihmishenki etsii ijäistä kotiansa, edessä,
ympärillä ja takana väljät, puhtaat vedenselät... Ei ollut missään
maista tuulahdustakaan, ei edes kukan hajua... Korkealla leijaili
ikikaipuu pilvenä, joka suli taivaansineen... Ijäisyys avautui
puhtaana taivaansalina... Mainen runous oli poissa... Sijalla oli
puhdas ihmishengen suuri runous...

Niin suuri oli ennakkoluulon voima.

Mutta äkkiä pysähdytti Martva lukemisensa, kuin olisi ajatukset
maahan isketty. Hän luuli aivan salaman singonneen taivaasta,
lyöneen maahan ja odotti nyt jyrähdystä. Hänen eteensä oli sattunut
aistillinen vertaus, jonka hän oli huomaamattansa juuri lukenut.
Inhottava käärme kiemurteli ja huokui myrkkyä... Sen silmät
paloivat... Verinen kieli riippui pitkällä...

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, joka tuntui hyvin pitkältä. Aluksi
ei Martva käsittänyt mitä hän oudosteli. Hän odotti vain ukkosen
jyrähdystä... Korvissa humisi... Ohimot kuumenivat... Hämmästyneenä
katsahti hän Oolaviin, joka myös oli hämillänsä. Heidän katseensa
kohtasivat silloin toisensa ja molemmat sävähtivät tulipunaisiksi...

Inhottava käärme lipoi veristä kieltänsä... Se kiemurteli... Siivet
liikkuivat evinä... Riettaat jalat tekivät liikkeitä...

Molemmat huoneessa olijat olivat huomanneet oudon hedelmän maun.
Ensikertaa punastuivat he toistensa edessä.

       *       *       *       *       *

Salaisen Harhaman elämänkäärme karkeloi... Veri tunki tulvimalla
Martvan poskiin. Kädet herposivat. Hengitys oli hätäinen. Koko ruumis
tuntui raukealta.

Hämiänsä salataksensa vetäisi hän nenäliinansa ja koetti sillä
vilvoitella kuumia poskiansa, puhallellen sievästi nenäliinan
huiskeen sekaan. Ohimot olivat veripunaiset, palavat. Hän ei
uskaltanut katsahtaa Oolaviin, joka oli hämillänsä noussut ja käveli
huoneessa.

Kumpikin koetti salata hämiänsä toiseltansa, eikä kumpikaan ollut
vielä tietoinen hämin oikeasta syystä. Outo ajatus oli herännyt
heissä, heidän tietämättänsä tai heidän tajuamattansa, kuten herää
kainous tytössä, kun se on huomannut päässeensä lapsesta tyttöseksi.
Inhottava käärme nautti voitostansa. Se leijaili ympäri huonetta.

Neuvottomuuttansa salataksensa nousi Martva ylös, poistui
huoneeseensa sanattomana ja joi siellä hiukan kylmää vettä. Hetken
kuluttua hän rauhottui osaksi. Punastus hävisi poskilta, mutta
mielessä oli jotain outoa: hän ujosteli Oolavia, samoin Oolavi häntä.
Oli, kuin olisivat he tavanneet toisensa jostain luvattomasta, he
tahtoivat salata, että olivat toisensa siinä huomanneet, koettivat jo
peittää oman osuutensa siihen. Ja kumminkaan eivät he olleet tajuiset
siitä, oliko se pahaa, josta tapasivat toisensa, ja mitä pahaa se
paha oli.

Hetken kuluttua palasi Martva huoneeseen, jossa Oolavi istui Harhaman
kirjaa selaillen. Hän istahti avonaisen pianon ääreen ja alkoi
soittaa "Litvan laulua". Hän ei soittanut tarkotuksella, mutta muuten
vaan... kun ei tiennyt mitä muuta tehdä... soitti kuin soitannon
vuoksi, mutta itse asiassa hämiänsä salatakseen.

Hänen vielä soittaessansa avautui ovi, joka johti siihen huoneeseen,
missä Rannisto itse puheli pastori Aamuston kanssa. Palvelija tuli
sieltä tarjottiminensa ja jätti oven auki. Huoneesta kuului nyt
Ranniston ja pastorin keskustelu kirjallisuudesta. Rannisto oli
uudestansa tiedustanut hurskaan papin ajatusta juuri Harhaman kirjan
suhteen, jossa hän itse oli nyt havainnut moitittavaa. Nuori pappi
selitti nyt hänelle ajatustansa puhuen:

-- "Jokainen kaunokirjallinen tai moraalikirja on epäsiveellinen, jos
sen _tarkotus_ ja _henki_ ei ole _jumalallista_ siveellisyyttä, jos
se, toisin sanoen, jumalallisen siveellisyyden ja Jumalan sijalle
asettaa inhimillisen, määrittelemättömän mielivallan."

Martva kuuli puheen, keskeytti soittonsa, istahti keinutuoliin ja
alkoi, kuten Oolavikin, tarkkaavasti seurata keskustelua. Äskeinen
kohtaus siihen aivan pakotti. Rannisto huomautti nuorelle papille:

-- "Mutta miten on, jos kirjassa, joka tunnustaa Jumalan
siveellisyyden, on kieli ja sanat sopimattomia?"

Nuori pappi vastasi nopeasti:

-- "Ei kieli ja sanat tee kirjaa miksikään, vaan sen henki. Ettekö
ole lukenut kirjoja, joissa jokainen sana on huolella valittu, mutta
itse kirja on suorastaan matkaopas niille, jotka tahtovat syöstä
siveettömyyteen?"

Hän mainitsi muutamia kirjoja ja Rannisto myönsi hänen olevan
oikeassa.

Pappi jatkoi kyselyänsä:

-- "Mutta eikö raamatussa ole sopimattomia sanoja ja lukuja?
Esimerkiksi Salomonin korkea veisu, Mooseksen ensimäisen kirjan 38:s
luku ja paljon muuta... Mutta onko _yksikään_ pahennut raamattua
lukiessansa ja saanut sielullensa vaaraa?"

Rannisto luotti hurskaaseen pappiin miltei kuin Jumalaan. Siksi
tuntuivat hänen sanansa rauhoittavilta ja hän huomasi ne oikeiksi.
Innostuneena jatkoi pastori:

-- "Goethen Faustia pidetään siveellisenä kirjana, enkä minä kiellä,
että se sitä on... Se on korkeastikin siveellinen kirja omalla
tavallaan... Tunnustaahan se yliluonnollisen ja siihen perustuvan
siveellisyyden, eikä alenna ihmistä karjasiveellisyyden tasalle.
Siinä ei ole _sanoissa_ aistillisuutta muistuttavaakaan kohtaa
muuta kuin joku lause, kuten: _'Du bist doch nun einmal eine Hur'_
[Kun nyt jo kerran huora oot] ja joku muu vähäinen: _'Wohl um die
schlanke Hüfte frei'_, ja ehkä joku muu mitätön. Mutta siinä on
jotain -- sen hengessä -- pakanallista. Se on täysin pakanallinen
kirja. Se tunnustaa vain jumaluuden _yleensä_, eikä tarkota elävää,
personallista Jumalaa. Se on ylevä ainoastaan siksi, että se korottaa
ihmiset karjaa ylemmä, johon kuuluvaksi sitä koettavat pikkusielut
polkea, kun oppivat kirjoitustaidon. No hyvä on: Siinä, kuten sanoin,
ei ole aistillisia sanoja, vaikka aistillisuus on senkin kirjan
vaikuttavana voimana. Mutta kun sen henki ei ole Jumalasta, onko
yksikään langennut nainen sen kautta kääntynyt ja pelastunut paheen
likaisista kynsistä, vaikka niin moni langennut on sitä katsellutkin
teattereissa?"

Rannisto oli sanaton. Hän tunsi maailman kirjallisuutta ja oloja. Hän
luuli tietävänsä, että Faust-näytännöistä ei ole ainoakaan portto
Mariana kotiinsa palannut, ei puhdistunut ja vapautunut likaisesta
aistillisuudesta, kuten syntinen vaimo fariseuksen huoneessa
Jeesuksen luona. Martva ja Oolavi seurasivat joka sanaa tarkkaavina
kuin kärpäsen hiljaista surinaa.

-- "Minä myönnän Teidän olevan oikeassa", -- myönnytteli Rannisto.

Nuori pappi jatkoi:

-- "Mutta miten moni on löytänyt pelastuksensa ja rauhansa
raamatusta, jossa paha on tuotu peittelemättä julkisuuteen?" --

Martva ja Oolavi käsittivät puhelun koskettelevan sitä samaa asiaa,
joka oli heidän poskiinsa veren ajanut. Äskeinen neuvottomuus alkoi
hieman hälvetä. Saastainen käärme leijaili iloisena, silmissä ilkeä
hohde. Kun keskustelu oli vielä hetken jatkunut, selitti pastori
Aamusto:

-- "Minä en yleensä ole semmoisen kaunokirjallisuuden suosija,
joka on kirjoitettu ainoastaan ajankuluksi, käytettäväksi korttien
asemasta. Koko kaunokirjallisuudesta voi ammentaa vähemmän tietoja
ja elämän viisautta, kuin esimerkiksi Jumalan kymmenen käskyn
yhdestä käskystä. Se on enimmäkseen jotain köykäistä hosumista --
tietysti on poikkeuksia. -- Mutta kun se nyt on monelle välttämätön
ajankuluksi, niin täytyy koettaa ymmärtää niitä, joiden ammattina sen
valmistaminen on. Täytyy ottaa lieventävänä asianhaarana huomioon se,
että heillä -- puhun nimenomaan nyt Harhamasta -- ei ole ollut aikaa
tai varoja, eikä ehkä mitään muutakaan tutkintoihin, opintoihin.
Harhamakaan ei ole saanut tilaisuutta syventyä elämään, tieteeseen ja
vaikeisiin ajatuksen maailmoihin. Mutta jos tarkotus on rehellinen
ja oikea ja kirjan henki on Jumalasta, voi vähilläkin tiedoilla
paljon tehdä ja puutteellisuudet täytyy silloin ymmärtää ja anteeksi
antaa... Muodot myös ovat aivan makuasioita: Petäjää ei voida moittia
siitä, että sen havuneulat eivät ole koivun lehtien laisia."

Käärme käyristeli selkäänsä iloissansa. Rannisto oli kahden
vaiheella. Hän taisteli suurta taistelua. Tytär oli hänelle elämän
suurin maallinen aarre. Mutta hänestä oli myös synti epäillä
hurskaan papin sanoja. Ajatukset masentuneina huomautti hän siitä
kyvyttömyydestä, mitä Tuukkalakin oli huomauttanut Harhaman kirjassa
ilmenevän.

-- "Minä myönnän sen todeksi," -- tarttui pastori Aamusto jatkaen:
"Kirjan tekijällä ei ole kykyä. Mutta ottakaa huomioon, että pienten
kansojen yleensä täytyy olla neroista uneksimattakin. Nerot ovat
suurtenkin kansojen keskuudessa harvoja, vuosisatais-ilmiöitä;
me niitä tuskin saamme vuosituhansiin nähdä. Suurien kansojen
keskuudessa voi toki ilmestyä _kykyjä_, jotka keskinäisellä
kilpailullaan estävät henkisen rikkaruohon valtaan pääsyn. Meillä
ei luonnollisesti voi niitäkään usein hukata ja siksi pääsee meillä
henkinen rikkaruoho rehottamaan. Sillä minä myönnän, että Harhama on
neron rinnalla rikkaruoho. Mutta meidän on _pakko_ tyytyä siihen.
Meidän on pakko antaa nerona rehottaa melkein jokaisen, joka vain
haluaa, kuten Harhamankin, koska meillä ei ole varoja -- neroja --
sitä tukahduttamaan ja meidän täytyy koettaa tulla omillamme toimeen
ja kiittää Jumalaa, että meillä edes niinkin paljon on..."

Rannisto ajatteli, kuten todellinen ruhtinas. Ikäänkuin huoaten
lausui hän sitten:

-- "Neroja!... Kukapa voi sanoa missä alkaa nero ja loppuu
nerottomuus... Meidän aikanamme jokainen pauhaa ainoastaan
nerostansa..."

Pastori Aamusto ajatteli hetkisen ja lausui:

-- "Mielestäni alkaa nero siinä, missä ihminen alkaa huomata
mitättömyytensä, huomaa puutteellisuutensa ja missä lakkaa maineen- ja
kunnianhimo... Puutteittensa huomaamiseen tarvitaan suurta
neroa... Kunnianhimo taas on nerokkaalle, ylevälle ihmishengelle yhtä
inhottava, kuin porton koristukset siveelliselle naiselle."

Rannisto epäili, Nuori pappi todisti:

-- "Katsokaa Jeesusta: Hän pakeni kuninkaaksi tekijöitänsä -- siis
kunniaa -- ja rukoili suurimmat rukouksensa salaisuudessa, ja viisaat
apostolit sanovat ymmärtävänsä ainoastaan puolittain... Tarkastakaapa
nerotonta kirjoittajaa, niin huomaatte, että se on kaikessa
erehtymätön. Katsokaa tosiasioita, niin huomaatte, että nero alkaa
itsensä tuntemisesta, eikä suulastelusta."

Niillä sanoillansa kohosi nuori pappi taas Ranniston silmissä ja
hänen Harhama-puolustelunsa saivat siten voimaa ja tukea.

Puhelu jatkui. Käärme iloitsi. Martva kuunteli raukeana; Oolavi
jännitettynä. Nuori pappi jatkoi:

-- "Yleensähän meillä kaiken luonnonlainkin mukaan pitäisi voida
ilmestyä ainoastaan yksi Tolstoi samaan aikaan kun viisikymmentä
kertaa suuremman kansan keskuudessa niitä ilmestyy viisikymmentä.
Mutta kilpailevien voimien puute tekee, että meillä on viisikymmentä
'Tolstoita' samaan aikaan kun suuren kansan keskuudessa yksi. Minä
myönnän että Harhama on juuri semmoinen itse-'Tolstoi', tai muu
vastaava. Minä vain pidän hänen kirjansa _henkeä_ oikeana, ja se
henki korvaa suurenkin väärin käytetyn kyvyn..."

Rannisto mietti, samoin Oolavikin. Nuoren papin maallinenkin
viisaus tuntui kumoamattomalta totuudelta. Se nosti hänen sanojensa
oikeutusta edelleenkin Ranniston silmissä. Nuori pappi jatkoi:

-- "Pienten kansojen kohtalo on kirjallisuudessakin surullinen.
Suurten kansojen nerot vievät leivän omien kirjailijoittemme
suusta. Se on Luojan viisas sääntö meidän hyväksemme, sillä siten
pysymme aikamme tasalla. Mutta kirjailijoittemme osa on juuri siksi
surullinen: Nerokkaimpienkin on pakko haudata -- jopa elävinäkin
-- 'kuolemattomia' teoksiansa oman liikatuotantonsa alle. Jos siis
Harhaman kirja ei ole Jumalasta, on Jumala siinä käyttävä sitä tietä,
tehdäkseen hänet vahingottomaksi. Se on vanha, viisas Gamalielin
neuvo, joka on Jumalan viisaudeksi hyväksytty. Me ihmiset kyllä
voimme hänenkin suhteensa erehtyä, kuten itse Jeesus Judaksen suhteen
erehtyi..."

Hänen sitä puhuessansa oli inhottava käärme puhaltanut hienon
savukielekkeen, joka oli kulkenut vierashuoneesta nuoren papin luo
ja leijaili nyt hänen päänsä ympärillä, kruunaten hänet, kaunistaen
hänen ohimonsa. Oolavi selaili Harhaman kirjaa ja Martva keinui
miettivänä keinutuolissa, uinaillen, ikäänkuin hänen katseensa ja
sielunsa olisivat liidelleet korkeuden salaperäisillä auteremailla.

Rannisto mietti. Hän tajusi Jumalan tahdosta, vaistomaisesti,
lapsensa onnen olevan kysymyksessä. Nyt olivat hurskaan papin sanat
rauhottaneet häntä; mutta hän etsi vieläkin jotain, joka kaipasi
selitystä. Hän puhui taas:

-- "Minusta tuntuu, että Te olette oikeassa... Mutta on siinä
kirjassa vielä paljon, joka näyttää hassulta ja hullulta. Esimerkiksi
juuri pääasia: Harhaman nouseminen Jumalaa vastaan... Onko hän edes
järjillään?"

Nuori pappi oli oman Jumalansa asian sokaisema. Hän selitti:

-- "Jokaisen, sanon _jokaikisen_ ihmishengen kohtalo on sama. Se on
kuin luonnonlaki, jota ei ihminen voi muuttaa. Minä kysyn Teiltä,
herra Rannisto: Voiko yksi apilas elää toisenlaista elämää, kuin
kaikki muut apilaat, tai voivatko jotkut apilaat poiketa lajinsa
elämänlaista?"

-- "Ei suinkaan", -- myönsi Rannisto.

-- "Niin on ihmishengenkin laita", -- tarttui pastori Aamusto
jatkaen: "_Jokaikisen_ ihmishengen historia on sama kuin Kaiuin
ja Faustin ja Wilhelm Meisterin ja jokaisen muun. Sen vaikuttaa
perisynti. Jokainen ihmishenki on vapaa ja nousee Jumalaa vastaan,
mikä lankeemuksillansa, rikoksillansa, mikä jumalankieltämisellänsä,
epäilyksillänsä, kirjoituksillansa, tai muulla. Toiset ovat vain
liian suuria raukkoja voidaksensa sen myöntää. Harhama eroaa useista
muista siinä, että nousi Jumalaa vastaan rikoksillansa ja kaikella.
Hänessä oli kokoontunut kaikki ihmishulluus... Siis hän ei ollut
tavallaan järjillään..."

Puhelu jatkui. Käärme leijaili iloisena... muodosteli kiemuroita...
suhahteli suoraksi... nousi väliin pystyyn... Ilkeät jalat ja siivet
repalehtivat väliin velttoina... Turhaan huomautti Rannisto, että
Harhaman huono elämä ei voi hyvää hedelmää toisissa kantaa. Soaistu
pastori vastasi siihen:

-- "Saulus Tarsolaisen entisyys oli huono, mutta ettekö Te lue
Paavalin lähetyskirjeitä Uudesta Testamentista? Samoin ovat
useimmat Vanhan Testamentin kirjoittajat Moseksesta lähtien
rikollisia: Moses tappoi egyptiläisen. Salomon ja David eivät olleet
nuhteettomia... ja niin edespäin... Raamattu on siinäkin asiassa
rehellisempi esimerkiksi Rousseau'ta, jolle maailma käsiänsä taputtaa
rehellisyydestä... Mutta samat narrit ivailevat Abrahamia, joka on
syntinsä paljastanut tuhannen kertaa rehellisemmin kuin Rousseau."

Rannisto myönsi taas nuoren papin olevan oikeassa. Käärme riemuitsi.
Martvan ajatukset olivat taas puhdistuneet ja hajonneet unelmien
maille.

Mutta Oolavi oli kuunnellut puhetta koko ajan jännittyneenä.
Harhama alkoi kohota hänen silmissänsä taruhenkilöksi ja sai sen
kautta suuren vaikutusvallan häneen. Hän ei käsittänyt papin puheen
ajatusta: "Harhama on vain tavallista hullumpi ihminen..." Jo alkanut
epäily, ja nyt järkähtänyt mieli, joka nosti punan poskeen, tekivät
hänet alttiiksi vaikutuksille. Harhaman kirja veti häntä nyt jo
jollain salaperäisyydellä, kuin Tuukkalankoski.

       *       *       *       *       *

Päre oli jo sammutettu. Yön mustat silmät kiiluivat kaikkialta.
Taivas oli tähdistä tyhjä. Ei valaissut kuu maisemia.

Kun Martva oli jäänyt yksin, tunsi hän oudon tunteen, joka täytti
hänen olemuksensa: Hän oli ikäänkuin jotakin kadottanut. Niin
sanoi hänelle joku salainen ääni. Eikä hän tietänyt, mitä hän oli
kadottanut. Jotain hän vaan kaipasi ja pieni mielipaha täytti sydämen.

Hän yritti lukea Harhaman kirjaa, mutta luopui aikomuksestansa. Siinä
kirjassa oli nyt hänelle jotakin, jota hän pelkäsi ja samalla halusi
saada nähdä. Hienoin elämän salaperäisyys alkoi hiljaa kietoutua
verkoksi hänen sielunsa ympärille. Hänelle ennen tuntemattoman
tuulahdus oli puhaltanut hänen puhtaaseen sieluunsa, hävittänyt siitä
entistä ja alkanut valmistaa maaperää uudelle. Joku pahan-enne nosti
samalla mustaa päätänsä ja teki hänet rauhattomaksi.

Hän istui yömyöhään, ajatellen isänsä ja pastori Aamuston välistä
keskustelua kirjallisuudesta. Elämänkysymys alkoi silloin laskeutua
hänen hartioillensa raskaana, syvällisenä, tutkimattomana. Se
himmeni ja laajeni, ja kun hän yritti sitä ajatella, sekottuivat
ajatukset niin, ettei hän lopuksi käsittänyt, mitä asiaa hän
oikeastansa ajatteli. Viimein kiintyivät hänen ajatuksensa siihen
suureen ijankaikkisuuskäsitteeseen, josta Oolavi huomautti. Silloin
hän kokonansa hajosi ja repesi kysymyksen suuruuden edessä.
"Litvan laulu" ja kaikki yliaistillinen sekottui yhdeksi ainoaksi
epäselviöksi.

Jotain saman tapaista tunsi Oolavikin sinä iltana Hänenkään sielunsa
ei ollut aivan sama kuin ennen. Hän istui aamuyöhön ja mietti
salaisuuden syvimpiä kysymyksiä. Koko elämä muuttui viimein suureksi
hämäräksi, jossa kuohuivat kummat kosket ja salaiset tulet kutsuivat.
Elämänkoski alkoi vetää hänen venettänsä.


2. Toinen ilta.

Oli uusi ilta hyvän- ja pahantiedon kirjan ääressä. Enkeli suri
polvillansa korkeudessa Ranniston talon kohdalla.

Metsä oli jo riisunut lehtikorunsa, poissa olivat sen kesälinnut.
Pensaan varpu oli paljas, ja siksi oli jänis levoton. Nurmi oli
menettänyt ruohopäisen värinsä. Sen heinä mätäni kellahtavana
luokona. Syyskynnetyn pellon multa paistoi mustana paljasvarpuista
metsää vastaan. Taivas oli harmaa, ilma tihkusateinen. Ei ollut muuta
viheriää kuin havupuut ja tuore sammal.

Ranniston vierashuoneessa lukivat Martva ja Oolavi taas Harhaman
kirjaa. Lamppu paloi iloisena pöydällä. Valot karkeloivat varjojen
keralla. Tuvasta helähti joskus naurua ja iloa avatun oven täydeltä.
Siellä satoi sukkeluuksia, toisia sommiteltiin. Talvimatkalle lähtevä
elämä iloitsi matkavalmisteistaan.

Parina väli-iltana oli Martva lukenut Oolaville kappaleen Harhaman
kirjasta, ensin arastellen, varoen, sitten rohkeammin. Heidän
välillänsä oli tapahtunut muutos heti punastumiskohtauksen jälkeen:
He hiukan ujostelivat toisiansa... tiesivät olemassa olevan jonkun
aran kohdan, mutta eivät uskaltaneet siihen kajota... peittelivät
sitä... He aavistivat siinä olevan jotain pahaa.

Se peitettävä oli se ilkeä aistillinen tuulahdus, joka oli Harhaman
kirjasta heidän sieluihinsa puhaltanut. Se tuulahdus oli tarttunut
heihin kuin tauti. Siksi he peittelivät ja häpeilivät sitä.

Mutta vähitellen oli se tauti kehittynyt heidän sitä huomaamattansa.
Ujostelu haihtui osaksi ja he kohtelivat toisiansa vapaasti, mutta
ei kumminkaan niin kuin ennen. Välillä oli jotain, joka heitä veti
yhteen ja samalla pani arkailemaan. Samalla olivat he -- varsinkin
Oolavi -- alkaneet yhä enemmän ajatella ihmishengen kysymystä.

Kun Martvan piti nyt alkaa lukeminen, lausui hän naurahtaen:

-- "Kuule, Oolavi! Minun tekisi mieleni... Arvaapas mitä?"

-- "Nyt minä olen niin epäkohtelias, että en täytä pyyntöäsi: _en_
arvaa... Mutta minä sen sijaan lupaan, että mitä mielesi tekee, se
pitää sinun saada", -- vastasi Oolavi keinutuolissa.

-- "No kiitos!... Vaihda sitte paikkoja!" -- pisti siihen Martva,
nousi sohvasta ja istuutui keinutuoliin huolettomana. Myöhästynyt
syyskärpänen surahteli silloin tällöin hänen korvansa juuressa.

Luettavaksi joutui nyt eräs luku, jonka nimi oli "Pirun Eedeni":
Siinä Harhama kertoi Harhasaaresta ja matkasta, jonka hän unissansa
teki sinne. Sen edellä oli ollut juuri eräs pöyristyttävä kertomus,
joka valmisti mielialan, teki sielun herkäksi, järkyttäen hermoston.
Kertomuksesta tuoksusi Harhaman sielun sairaloinen aistillisuus,
mutta sitä ei huomannut erehtyneiden arvostelijoiden sokaisema
Martva. Puhdas sielu näki kaikessa puhdasta, kun sille ei oltu
edeltäpäin aivan huomautettu, että kauniin kuoren alla onkin likaa.
Jonkun matkaa luettuansa huudahti Martva:

-- "Ai, kun tämä on kaunista!"

Niin oli Harhaman olemuksen perinnöllinen paha taas hiipinyt
puhtaaseen sieluun pettävässä muodossa ja tullut siten Martvan
kohtaloiden määrääjäksi. Syyskärpänen surisi iloisena. Perkele oli
kätkeytynyt siihen.

Ja Martvan ennakko-uskoinen sielu nousi taas heti ensi riveiltä
runouden maailmoihin. Se ei huomannut sitä huonoa, mikä kuvauksessa
piili kuin kyykäärme kukassa. Hän eli kirjan Harhasaaressa, "Pirun
Eedenissä", jossa pilvet ovat satupunaa... tuulenhenki joutsenen
lemmenlaulua... vedet uimalämpöisiä, kortteikko kukkia täynnä ja
rantametsä morsiamen unelmia.

-- "Vai mitä, Oolavi?... Eikö tämä ole kaunista?" -- kysyi Martva
ihastuksensa lomassa.

-- "Kyllä!... Jos se on kerran _sinun_ mielestäsi kaunista, on se
todella kaunista..."

-- "Sinulla on hieno kauneus-aisti", -- lisäsi hän kohteliaisuudella,
kun Martva katsahti häneen kysyvästi.

Palkaksi sai hän Martvalta naurahduksen ja kauniin silmäyksen.

Martva joutui jo lukiessansa Perkeleen aisti-enkeliin, joka
oli kirjassa kuvattu Aistimo-enkelin nimellä hekumalliseksi,
houkuttelevaksi, silmälle armaaksi, kuten on Perkeleen enkeli, jonka
huomaa ainoastansa aistillisin silmä. Martva pysähtyi... oudosteli...
ei tiennyt jatkaako, eikä uskaltanut Oolaviin katsahtaa...
Salataksensa häminsä, otti hän taas nenäliinansa ja sillä itseään
vilvotellen katseli sen takaa kirjaa salavihkaa, salassa lukien
edellensä. Poskelle nousi hieno, lämmin hehku.

-- "Entä eteenpäin?" -- kehotti Oolavi luettavaan kiintyneenä.

Martva rohkaistui. Hän luki eteenpäin nopeasti, kuin vaan ohi
päästäksensä... peittääksensä näennäisellä tyyneydellä, että on taas
jotakin huomannut. Kärpänen surahteli iloisena ja istahti sitten
Martvan olkapäälle.

Ja kun Martva oli saanut kuvauksen Aistimo-neidosta luetuksi,
pysähtyi hän kuin pitkästä juoksusta hengähtääksensä, heilautti
keinutuolia taaksepäin, pani kirjan suunsa eteen ja katsahti sen
takaa Oolaviin arasti. Mutta Oolavin katse oli muuanne luotu...
pelosta... vältellen... Molemmat olivat kirjasta taas huomanneet
kielletyn tuulahduksen.

Martva ilostui, kun uskoi, ettei Oolavi muka ollut luettavassa
mitään pahaa huomannut. Hän salasi omat tunteensa ja kiihtyi
edelleen siitä mielenjännityksestä, joka aiheutui salailemisesta.
Hänen uteliaisuutensa yltyi. Kauhunkuvauksen järkyttämä ja äskeisen
tapauksen värisyttämä sielu oli aivan kuumeessa. Kärpänen surahteli
taas huolettomana.

Mutta Oolavikin oli jotakin huomannut. Sitä salataksensa kehotti hän,
välinpitämättömäksi tekeytyen ja uteliaisuuden yhä yltyessä:

-- "No, jatka nyt!... Vai joko rupesi väsyttämään?"

Martva jatkoi. Hän tunkeutui yhä syvemmälle Harhaman kirjan
aistiaarteisiin, uskoen niitä runoudeksi... Ajatus hyppeli rivien
mukana kuvasta kuvaan, maalauksesta maalaukseen... Sielu imi kustakin
kuvauksesta sen hengen itseensä... Ihmis-elämä kietoutui siten
yhä lujemmin yhteen: yhden harha-askel tuli tienviitaksi toisen
kulkemalle elämäntielle.

Jo tuli kuvaus "Viinilähteen" ilonpidoista. Martva hengitti
kiihtyneenä... Poski hehkui... Hän ei taas tietänyt jatkaako, vai
pysähtyä... Hän yritti ja pysähtyi ja taas yritti... Hän pyrähteli
aran lintusen tavalla lauseesta lauseeseen, kuin varvulta varvulle...
arkaili... pelkäsi... tahtoi samalla lentää aivan päähän asti...
lennähtää kuvittelemansa runon latvaan ja nähdä sieltä koko salaisen
maailman ihanuudet...

Ja hän rohkaistui ja lensi... Hän luki nuolena Viinilähteen
tarinat... kiiti runoveneessä lähteen ohi... Hän näki rannat lumoa
täynnä... kaislikon lemmenkukista valkeana... Tuolla kuiskaili mies
tytölle... siellä niiaili tyttö kuiskailijalle... niiaili kainona,
siten rohkaisten aivan suotta arkailijaa... Hän näki suudelmien
lentävän punaperhosina... Ne olivat aivan kiinni antautumassa...
pakenivat taas, valmistaen kiinni ottajan makua... herkytellen
sen mieltä... Silmäyksien hän näki toinen toistansa kosivan kuin
perhosparin, joka armastelee kevätkukan ympärillä... Hän näki
tyttöjä, joilla ei ollut pukuna muuta kuin mitä oli tarpeellista
luonnonpaidan koristeeksi... lisälumoksi... verhoksi, joka luo
salaperäisyyttä... Miehet hän näki semmoisina, minä ne polttavat
tytöstä voimat... vaimosta kunniantunnon ja naisesta ihmisen korkeat
avut...

Kaikki vilisi hänen silmissänsä punaisena... lämpimänä...
herkullisena... Kaikki poltti hänestä jotakin poroksi... Harhaman
elämä alkoi tautina syöpyä häneen.

Kärpänen katseli häntä rauhallisena. Oolavin sielussa vilahtelivat
punaiset värit...

Kun Martva oli kuvauksen loppuun lukenut, heittäytyi hän keinumaan
kirja puoleksi silmillä, hengittäen kuumasti, kuin jostakin
ahdistavasta päässeenä ja hengästyneenä. Oli kuin olisi hän juossut
pahan, peljätyn paikan ohi ja huoahti nyt helpotuksesta... Oolavi ei
uskaltanut häneen katsahtaa.

Mutta hän tunsi Martvan kuuman naisenhengityksen... Hän huomasi sen
nyt vasta ensi kertaa.

Ja ikäänkuin estääksensä kiusallisen äänettömyyden jatkumasta ja
jonkun ilkeän sen kautta ilmitulemasta, ryhtyi Martva lukemistansa
jatkamaan, posket hehkuvina, punapalona, sielussa outo kuume. Hän
luki edelleen "Pirun Eedenin" näyistä, souteli sen vesiselillä ja
katseli sen rantalehtojen saloja... Hän luki Lemmenlehdosta, eläen
itse luetun mukana... Hän näki lehdot täynnä lemmenkukkien lemua...
Hän näki kuinka neidot lymysivät puiden oksien lomissa, ollen paulana
miehen polvilla... itse samalla punoen miestä paulaksensa... Naisen
hän huomasi ainoastaan osaksi: Hän huomasi naisesta sen, mikä oli
hänelle opiksi lemmen asioissa... Miehen hän huomasi kokonansa:
Hän näki sen, kun se oli huumautuneena... rohkeana... syli avoinna
ja lämpimänä... Hän hermostui... pelkäsi... oli turvaton...
etsi pakopaikkaa ja aina veti häntä mieli painautumaan jonkun
tuntemattoman runosyliin, sillä se syli tuntui turvalliselta Oolavin
syliltä... Kärpäsen iloinen surina soi hänen korvissansa terävänä,
leikkelevänä... Se ärsytti, kiihdytti kaikki hermot hereille, avasi
sielun kaikki sopukat ottamaan vastaan sitä, mitä kirja huokui:
aistirunoa...

Eikä hän vieläkään tajunnut mikä se oli, joka huumasi häntä... Hän
tunsi vain oudon maun, joka tuli runosta, juovutti ja lumosi ja
huumasi. Samalla hän pelkäsi sitä vaistomaisesti. Puhtaan sielun
itsesuojelemisvaistot taistelivat uhkaavaa vaaraa vastaan...

Yhä nopeammin kiiti hän kuvausta myöten, lennähteli peljästyneenä
lintuna kuvasta kuvaan, saaden jokaisesta siipeensä uutta väriä...
Yhä herkemmästi kutitteli kärpänen viiltävällä surinallansa hänen
sieluansa, ärsyttäen joka hermon... Hän joutui "Pirun Eedenin"
sisimpiin... Lemmenmaku tuoksui siellä kaikkialla... tuoksui
kuin kypsät mansikat tuohkosessa... Hän koetti ehtiä pikemmin
perille kuin peljäten saavansa pukuunsa outoa hajua, tai päästä
enempää näkemästä... ja samalla tunsi hän taas vetoa nähdä kaikki
vilahdukselta... Mieli värisi, ääni oli heleänkuuma ja posken puna
epäterve...

Viimein pääsi hän loppuun, viskasi hermostuneena kirjan pöydälle
ja heittäytyi keinumaan. Hän nojasi kokonansa keinutuolin selkämän
varaan, otti nenäliinansa ja löyhytteli polttavia kasvojansa,
puhallellen kuumaa hengitystänsä viipeeksi ilman sekaan.

Hetken levättyänsä kohottautui hän, korjasi tukkalaitteensa, nousi
ja istahti taas pianon ääreen, ei soittaaksensa, mutta muuten vain,
koska ei löytänyt muuta tehtävätä. Ajatuksissansa näppäili hän
joitakin hajanaisia sointuja, mitä vain mieleen tuli. Oolavi istui
sohvassa ja mitteli katseillansa hänen kaunista vartaloansa.

Hän teki sitä ensi kertaa ja sitä tehdessänsä muisteli hän Harhaman
kirjan kuvauksia Pirun Eedenin tyttöjen vartalon sulosta.

Äkkiä alkoi Martva taas soittaa "Litvan laulua". Oolavi unohti
silloin äskeiset kuvat ja hänen eteensä levittäytyi elämänkysymys
hämäränä merenselkänä. Harhaman kirjasta kuullut epäilyn kuvaukset
aukenivat taas hämärinä vedenselkinä, joiden päällä nyt jo leijaili
punertava lemmenpilvi. Kaikki kietoutui hämäryyteen ja väreihin. Kun
nyt epäilys oli kiedottu yhteen aistielämän kanssa, sai se jonkun
salaperäisen sävyn. Hänen sielunsa, jossa jo oli alkanut nousta
epäilyn oras, kysely, sai siitä uutta kasvuvoimaa. Hän mietti "Litvan
laulun" sanojen ajatusta, sekotti sen Harhaman epäilyihin ja liitti
siihen sen, mitä oli pappilassa kuullut puhuttavan Harhaman teoksen
juonesta: jumaluuden kehittymisestä kaikkeudessa ja jumala-uskon
synnystä. Se kaikki kietoutui yhdeksi salaperäiseksi, houkuttelevaksi
taruksi, joka tarttui aistirunouden järkyttämään mieleen ja tempasi
mukaansa kuin voimakas virta.

Se tuli hänelle vaaralliseksi juuri sen kautta, että hänen sieluansa
alkoi yht'aikaa repiä kaksi voimaa: aistillisuus ja epäily. Sielun
vastustuskyky kävi sen kautta liian heikoksi. Pahan kehkeytyminen
tuli myös yht'äkkiä, ei hitaasti kehittyen. Siksi oli siitä
syttymäisillänsä roihuava palo, hillittyjen voimien suunnaton, hurja
purkautuminen. Harhaman kirja oli niihin kipinän heittänyt ja sulut
niiden tieltä seljälleen avannut.

Martva oli lakannut soittamasta. Oolavi kumarsi hänelle istualtansa,
kiitokseksi, lausuen:

-- "Soitosta ja lukemisesta!"

Mutta Martvan mieli oli niin outo, ettei tiennyt mitä tehdä. Kun hän
juuri hapuili puheen-aihetta tai jotain muuta, tuli talon kissa,
vanha Mirri, hänelle avuksi: Se hieroi kuvettansa hänen jalkaansa,
kyyristäytyi, katsoi hänen silmiinsä ja naukasi, pyytäen hyväilyä.

Martva tunsi olevansa pelastettu. Hän nosti kissan syliinsä, hyväili
sitä ja puheli:

-- "Mirrikö se on?... Niin!... Martvan pikku kissahan se on...
Niin!... Nau... nau... nau!... Voi hyvä mirri, kun se tahtoo
hyväilyä!..."

Hän istuutui keinutuoliin, puheli yhä kissalle, katsellen sitä,
välttääksensä Oolavin katseen. Hän nosti kissan Oolavia katsomaan ja
itse siihen katsoen jatkoi hemmotteluansa:

-- "Mirrin pitää katsoa Oolavia... Kas niin!... Oolavilla ei olekaan
semmoista Mirriä... niin viisasta ja... nau... nau, mirrikulta!..."

Niin luettiin Ranniston hurskaassa talossa hyvän- ja
pahantiedonkirjaa: kiellettyä, vaarallista kirjaa, Harhaman lahjaa
ihmiselle ja erehtyneen isän lahjaa tyttärellensä.

Yö sipsutteli jo villasukissansa. Väki nukkui. Korkeudessa rukoili
enkeli, musta risti kädessä.

Martva istui myöhään yöhön yksin ja ajatteli jotain hyvin hämärää.
Hän tunsi koko olemuksensa olevan toisen kuin ennen. Hänen suhteensa
vanhempiinsa ei ollut enää täysin lapsensuhde: Hän salasi heiltä
jotain. Hän salasi sen vaikutelman, jonka oli saanut Harhaman
kirjasta. Eikä hän itse tietänyt mitä hän salasi. Hän koetti sitä
miettiä, mutta ei jaksanut. Katse oli raukea, kädet herpautuneet.

Yösydämen lähestyessä istui hän vielä valveilla. Ajatukset
keriytyivät nyt "Litvan lauluun". Hän katseli pimeälle järvenselälle,
oli huomaavinansa siellä onnettoman, epätoivoisen naisen
hurjistuneena ajelemassa. Henkeä pidätellen seurasi hän sen ajoa...
vapisi aivan... joka hermo jännittyi... hengitys kävi kiihkeäksi,
kuumaksi, katse muuttui hätäytyneeksi.

Silloin surahti kärpänen. Sen surahdus tuntui aivan jyrinältä. Martva
säikähti ja hänessä leimahti outo ajatus: Hän kuvitteli olevansa se
vedennainen, joka ajelee Litvanselällä epätoivoisena, hurjistuneena,
yö hevosena ja musta käärme ruoskana.

Kauhuissansa kavahti hän ylös. Hänen silmänsä paloivat, katseessa oli
epätoivon hurjuutta. Hän näytti todellakin siltä veden runonaiselta,
joka ajelee Litvan selällä epätoivoon vajonneena, kun ei kuvaistansa
käsin kiinni saanut.

Hätäytyneenä joi hän kylmää vettä, vilvotteli palavia ohimoitansa ja
rauhottui osaksi. Silloin alkoivat taas hänen edessänsä leijailla
Harhaman kirjan kuvat Pirun Eedenistä. Ne sekottuivat taas yleiseen
elämän hämärään ja hajottivat hänen ajatuksensa kokonaan. Vasta
aamuyön tultua rauhottui väsymykseen uuvuttama, luki rukouksensa ja
nukahti uusiin unennäköihin.




Uusia matkalle kutsuja.


Syksyinen päivä valkeni harmaana, tuskin eroten yöstä. Koko päivän
sataa tuherti. Ilma ja pilvet sulivat kokonaan samaksi.

Hallanselän rimpisuon takaisessa korvessa huhuili huuhkaja.
Mykkä korpi humisi sen huudosta. Korppipari häiriytyi, hylkäsi
kuusenlatvansa ja läksi lentää kahnuuttamaan, kiukkuisesti rääkkyen.
Vesi lirisi suonsilmissä. Vaalahtava leväsammal oli siihen
imeytyneeseen veteen haljeta ja painautui raskaana, vesimehevänä
levänä suon pohjamutaa vasten, iskostuen siihen kuin tahdas. Koko
rimpisuo näytti sammaltuneelta järveltä, jossa ei seiväs pystyssä
pysyisi.

Syystunnelma oli suurimmillansa, sen väri harmaimmillansa. Vettä itki
suo, ilma ja pilvet.

Oolavi työskenteli Hallanselän laidassa mittasauvoinensa ja
lapioinensa nuorehkon agronoomi Harviston kanssa, joka oli kutsuttu
avuksi tutkimaan suon laatua ja tekemään kustannus-arviota sen
kuivaamista varten. He olivat tarkastaneet lasku-ojan suunnan,
mitanneet sen pituuden ja laskeneet poistettavan maan määrän. Nyt
istuivat he vanhalla, kaatuneella kelolla, miettien suolle lähtöä.
Agronoomi Harvistoa oli usein Tuukkalassa tarvittu ja hän piti
Oolavista, olisi tahtonut olla hänen hyvä ystävänsä.

Korppi rääkkyi. Hallansuon sammalselkä levisi huikean laajana
leväliejukkona. Harmaan ilman läpi ei erottanut sen vastapäistä
korpirantaa, jossa huuhkaja huuteli. Sitä katsellessaan tuumi
Harvisto:

-- "Kyllä sinä, Oolavi, olet tainnut aika urakan ottaa... Tuo suo
näyttää hyvin epäilyttävältä... Näyttää tuo peijakas!..."

-- "Kyllähän siinä vettä ja sammalta ensi hätään riittää",
-- myönteli Oolavi. Hänen mielensä ei ollut yhtä rohkea ja
työnhaluinen kuin silloin, kun oli suon kuivaamisesta isänsä
kanssa päättänyt. Ensin oli mieltä vienyt mukanansa lempi, sitten
oli alkanut elämänkysymys nostaa hämärää päätänsä, oli tullut
kihlaus. Elämänkysymys oli yhä voimallisemmin vaatinut "Litvan
laulun" selitystä. Hän ikävöi päivin Martvaa ja nyt oli Harhaman
kirja kääntänyt hänessä jotain milt'ei nurin. Hän eli jo henkien
maailmassa, taisteli ihmishengen suurta taistelua.

Hän oli jo nähnyt Harhasaaren. Epäily yltyi. Se imi ravintoa
aistillisuudestakin ja lopulta juuri siitä kaikesta enimmän.

Hetken mietittyänsä kohosi Oolavi taas koskenlaskijaksi. Hän lisäsi
reipastuneena:

-- "Mutta kun otetaan suota niskasta kiinni, niin mikäpä muu siinä
auttaa, kuin kuiva pois!... Noin!"

Hän teki kuvaavan liikkeen, muka puristaen pesusienestä vettä ja
lopetti miehekkäänä:

-- "On sitä mies suurempiakin pesusieniä kuivaksi puristanut!"

Molemmat vaikenivat. Harvisto mittaili suota silmäyksillänsä ja
puheli sitä tehdessänsä:

-- "Älä kehu... älä kehu, Oolavi!... Kyllä siinä on edessäsi
semmoinen sammalsieni, että... no ainakin kolme valtamerellistä saat
siitä vettä puristaa, ennen kuin mutaa näet..."

-- "No... entä sitten? Enempi on kaloille juomista ja uijille
uimavettä", -- intti Oolavi.

Hetken vielä istuttuansa alkoi Harvisto tehdä lähtöä, puhellen:

-- "Jos nyt sitten niinkuin lähdettäisiin... suolle rämpimään
nimittäin... Koetetaan etsiä onko siinä ollenkaan pohjaa..."

He alkoivat rassinensa kahlata suolle, etsien vanhoja hakoja jalan
tueksi. Tuon tuostakin mittailivat he suon syvyyttä, tunkien siihen
rassejansa. Sitä tehdessään puheli vilkas Harvisto:

-- "Evästä pitää ottaa mukaan sen, joka lähtee tästä kohti pohjaa
hakemaan... Hyvä päivänmatka on, ennenkuin mutaan pääsee."

-- "Lähellähän se sitten pohja onkin!... Ei koko suo tarvitse muuta
kuin siementä", -- pisti Oolavi.

Miehet rämpivät edelleen. Harvisto heitti Oolaville pitkän rihman ja
kehotti:

-- "Sido tuo rassisi päähän!"

-- "Mitä varten?" -- kysyi Oolavi.

-- "No, etkö sinä sitä hoksaa? Jos minä tässä satun 'haon päältä
putoamaan, niin pane voileipä rihmaan syötiksi ja ongi minut pois
pohjasta", -- lasketteli Harvisto sukkeluuksiansa.

-- "Miksi sinut nyt onkimalla!... Ui rysään... sinne meidän
kotirantaan, niin minä kalassa käydessäni päästän kuivalle maalle..."

Niin jatkoivat he leikkisää puheluansa ja mittailemistansa yhä
selemmäksi kaalaten. Harvisto teki Oolaville uuden ehdotuksen:

-- "Kuule, Oolavi!... Sinun pitää ruveta tässä suossa kasvattamaan
kaloja, eikä heinää... Mikä mainio hauen kutemispaikka!... Entäs
jos kasvatat ahvenia tässä, niin oikeita porsaita niistä kasvaa...
jalkoja vaille vaan!"

-- "Älä sinä hulluttele!... Heinämaa tästä tulee ja hyvä", -- väitti
Oolavi, jatkaen mittaustansa. Harvisto jatkoi:

-- "Kyllähän siitä tulee, jos pohjan teettää... Sitä ei näet ole
ollenkaan... Kas! Tuossa jo tuntui olevan, mutta eihän se ollut kuin
hauen selkä..."

-- "Mittaa, mittaa vain, kyllä sieltä pohjaa löytyy", -- kehotteli
Oolavi.

Kun he olivat jo takaisin kääntymäisillänsä, huudahti Harvisto:

-- "Nyt minä jo tiedän missä tämän suon pohja on: Se on toisella
puolen maapalloa... Austraaliassa... Se on siellä jo heinänkasvulla
ja viljelevät sitä neekerit aivan vuokratta... Austraaliasta sinun
pitää tämän suon pohja etsiä."

Kun he olivat palanneet kuivalle, teki Harvisto vakavana laskujansa:

-- "Kyllä siitä tekemällä sentään kalun saa... saa siitä... Pohja on
hyvää... Kun kannaksen puhkaisee, jää suo kuivaksi ja sammaleesta
tulee mainiota turvepehkua... Mutta kyllä se maksamaan tulee... tulee
se ryökäle maksamaan... Mutta hyvä siitä sitten tuleekin... Suoraan
sanoen: Siitä tulee maan mainio heinämaa, kun sen vain saa kuriin..."

Hän heittäytyi jäkälikölle lepäämään. Äänettömyyden synnyttyä
mietti Oolavi omia asioitansa: Martvaa ja kaikkea sekavaa. Hän oli
ajatellut, eikö "Litvan laulun" ajatus ole se, että elämä on se
järvi, josta ihminen etsii ja kaipaa Jumalaa, kuvaistansa muka. Nyt
tuli hänelle se ajatus mieleen, kun oli kuullut suota mainittavan
kalajärveksi ja hänessä alkoi taas kyteä halu tutkia elämän hämäryys,
eikä hän tiennyt missä ja miten se olisi tutkittava. Silloin Harvisto
katkaisi äänettömyyden lausuen:

-- "Jos minulla, Oolavi, olisi niin hyvä virka kuin sinulla, niin en
totta vie minä rupeaisi soita kuivaamaan... Minä _eläisin_..."

-- "Virka!... Mikä virka minulla on", -- naurahti Oolavi oudostuneena.

Harvisto huudahti pahanpäiväiseksi hämmästyneen äänellä:

-- "Etkö sinä tiedä, mikä virkamies sinä olet!... 'Rikkaan isän
poika' sinä olet. Voi velikulta!... Eihän sen mukavampaa virkaa ole
maailmassa, kuin 'rikkaan-isän-poika-virka' on... Ollapa minulla
semmoinen virka, niin, kuten sanoin: minä vain eläisin!... Sillä
elämä on yksi ihana asia..."

Oolavi nauroi hulluttelulle. Mutta se naurahdus oli teennäinen. Elämä
veti häntäkin. Hän muisti taas Aatteelan sanat: "Pitää syventyä
elämään... mutta mitä elämää täällä korvessa on!"... Korpi muuttui
hänen silmissänsä nyt kolkoksi ja tuntematon elämä ihanaksi. Hetken
kuluttua kysyi Harvisto:

-- "Oletko sinä lukenut Harhaman kirjan?"

Oolavi säpsähti hieman. Hänhän kulki aivan sen kirjan ansoissa.

-- "Olen alkanut", -- myönsi Oolavi.

-- "Se sinun pitää lukea loppuun!... Sen kirjan kun lukee, niin
totisesti tuntee elämän... tuntee lempo vie... No, minä sanon
sinulle, Oolavi, että sen kirjan luettua aukenevat silmät jo niin,
että tuntee kuin Jumala elämän ja kaiken..."

Oolavi mietti. Harvisto jatkoi hetkisen kuluttua:

-- "No on se mies osannutkin elämän maalata!... Se on sen maalannut
niin ihanaksi nähdä ja hyväksi syödä että sitä ajatellessa vesi tulee
suuhun... Ei itse pääpiru olisi osannut moista tehdä..."

Oolavi naurahti. Harvisto innostui jatkamaan:

-- "Se poika kun on maalannut siinä esimerkiksi Pirun Eedenin, niin
sitten on turkanen, jos se ei himaise vanhankin miehen mieltä!...
Ihan pani, ryökäle, minutkin tanssimaan!... No jo se on osannut
maalata... Voi tuota pirun evästä, miten on osannut!..."

Hän kavahti ylös ja jatkoi kirjassa kuvattujen Pirun Eedenin
tanssijattarien liikkeitä jäljitellen:

-- "Muutamassakin paikassa peto ihan suoraan kirjoittaa, että
tyttö tanssi -- (hän alkoi tanssia) -- näin... noin... katsohan,
Oolavi... näin rimpsuttelee... Ja sitten pyrähtelee tällä lailla...
hameet pyöränä täällä lanteilla... Ja potkaisee vielä: näin...
Kyllä sillä miehellä on ollut uskallusta!... Voi sitä pakanaa, sitä
samaista Harhamaa, mitä on kirjoittanut... No kun sanon suoraan,
niin häränpyllytkin, se juudas lasketuttaa tytöillä... Se kirja
sinun pitää ulkoa lukea!... Minä olin siihen niin ihastunut, että
ihmettelin miten mokomaa on voitu painattaakaan."

Oolavin sielussa häilähtelivät Harhasaaren lumot. Hän ei ollut
vielä Pirun Eedenistä lukenut. Hän tunsi oudon maun sielussansa.
Uteliaisuus kiihtyi. Uudet voimat rynnistelivät tokeitansa vastaan.
Harvisto oli istuutunut ja jatkoi Oolaville:

-- "Sinähän et ole Pirun Eedenissä ollut, vaikka käyt vähä väliä
kaupungissa raha-asioilla. Lue Harhaman kirja, niin vaikka sulia
olisi mukulakivi sydämenä, niin pehmenee se vain!... Ja sittenhän on
lempo, jos et silloin löydä luitasi Pirun Eedenistä."

Oolavi kuunteli yhtenä korvana. Hän oli aina karttanut Harhaman
kirjan Pirun Eedeniä, inhoten siellä istuvaa väkeä. Nyt tuntui se
hänestä Harhasaarelta, jossa ovat nähtävinä salaiset ihanuudet.
Harvisto jatkoi hetkisen kuluttua:

-- "Minä en ollut pitkiin herran vuosiin ollut koko Eedenissä, mutta
kun luin Harhaman kirjan, niin heti sanoin muijalle, että: 'muija'...
Kovalla äänellä sanoinkin: 'muija hoi!...' Ja kun muija vastasi,
jatkoin vakavana: 'minulla on asiaa kaupunkiin... pitääkö sinulle
tuoda syyshattu?' -- Sinun Oolavi on hyvä tietää nämä pikkukepposet,
kun olet naimisiin menossa. -- Muijakos siitä riemastui!... Kaikki
muijat riemastuvat hatusta... tytöt riemastuvat suutelosta ja muijat
hatusta... Muija kiirehti joka päivä että: 'etkö sinä jo ukko-kulta
lähde kaupunkiin... Kelirikkokin on jo tulossa!'... Ja muiskunkin
antoi vielä kysyessään..."

Oolavi hymyili. Harvisto jatkoi:

-- "Minä tenäsin vastaan, kunnes muijapaha meni kokonaan pussiin ja
pani minut tiukalle. Sanoi että: 'huomenna viimeistään sinun pitää
mennä kaupunkiin, tai sitten ei koskaan'... Tietysti minä menin ja
suoraa päätä painoin Pirun Eedeniin."

Oolavi oli kahden vaiheilla: ihastuako kertomuksesta, vaiko
päinvastoin. Hänen luonteensa jalous vaati jälkimäistä, mutta
joku salainen voima edellistä. Mutta hän oli tottunut Harviston
sukkeluuksiin, kunnioitti häntä kelpo miehenä ja siksi sieti häneltä
paljon semmoista, joka olisi muiden puhumana tympäissyt. Niin oli
nytkin. Hän lausui jonkun sopivan sanan Harvistolle, joka jatkoi:

-- "No en minä ollutkaan ennen Pirun Eedenistä niin nauttinut, kuin
silloin, kun minä sitä katselin Harhaman kirjan valossa... Saamari
soikoon, kun ne tytöt potkivat ja näyttelivät kinttujansa, niin
sydäntä rupesi aivan vellomaan!... Kertakin minä jo ajattelin, että
jokohan tuo viskaa säärensä taivaaseen. Niin korkealle potkaisi
riivattu... Ja se on ainoastaan muijan kauneuden ansio, että minä
enää palasin sieltä tervein nahoin..."

Oolavi hymyili. Harhasaaren lumot vilahtelivat. Harvisto jatkoi
leikkiänsä:

-- "Mutta komean ostin muijalle hatunkin palkkioksi siitä, että
pelasti. Kun puotityttö toi hatun ja sanoi: 'Tässä olisi hyvin
muodikas... hinta viisikymmentä markkaa', niin minä äyskäsin: 'Tämän
pojan muijan pää on niin sorea ja korea, että sadan markan hattukin
on liian huono'..."

Oolavi nauroi. Harvisto jatkoi:

-- "Tyttö ällistyi, mutta minä jatkoin: 'Eikö minun ulkomuotonikin
-- virka-asemasta puhumattakaan -- osota, että sen tytön,
jonka tämä poika on kelkkaansa ottanut, on täytynyt olla
kauniimpi kuningatarta?'... Tyttö myönsi sen todeksi ja toi
sadankahdenkymmenenviiden markan hatun... oikean variksenpelätin...
No vähemmämpä silloin muut miesvarikset muijaa lähentelevät!... Mutta
kyllä muija riemastui. Sanoi, että minä olin maailman taloudellisin
ja hienomakuisin mies. -- Johon minä vastasin, että ilmankos kaikki
kadehtivat minun avio-onneani..."

Oolavi nauroi herttaisesti. Harvisto neuvoi häntä:

-- "Tämä viimeinen lause sinä aina säilytä pahan aviopäivän varaksi!"

-- "Hyvä on!" -- myönteli Oolavi hymyillen. Harvisto lopetti:

-- "Vaikka oikeastaan se on niin, että minä ajattelin: Tuukkalan
rikkaassa talossa tarvitaan aina agronoomin apua. Ja minä olen sekä
taitava että myös tunnollinen töissäni... Niin että mikäpä siinä nyt
on jos pistäytyy kerran Pirun Eedenissä ja ostaa muijalle komean
hatun!... Rikas Tuukkalan talohan sen maksaa..."

Oolavia huvitti viimeinen sukkeluus, sillä hän tiesi että Harvisto
oli parhaita ja kunnollisimpia, mitä voitiin löytää, rehellinen,
avomielinen ja tunnollinen, sekä yleensä kunnioitettu. Harviston
puheet tulivat sen kunnioituksen kautta hänen elämänsä tekijäksi,
jouduttaen jo alkanutta kehittymistä, lisäten pahan voimaa. Hän
asetti ne Harhaman kirjan yhteyteen ja yhä voimallisempina hiipivät
hänen sieluunsa elämän kiehteet ja aistipunavärit.

Poislähtöä tehdessään vakuutteli vielä Harvisto:

-- "Kyllä sinun, Oolavi, pitää poikamiehenä ollessasi pyörähtää
mikä pyörähtää, sillä muuten se on myöhäistä... Sinun pitää oppia
tuntemaan elämä ja koluta kaikki Eedenit... Eihän tämä paljas suon
tonkiminen mitään maksa..."

Ja Oolavista tuntui nyt todellakin, että elämä on tutkimisen
arvoinen... Siinä häilähti hänelle jotain salaperäistä ja huumaavaa
ja herkennyt sielu oli kaikelle altis. Hallanselkä tuntui nyt
ilkeältä. Syksyinen harmaa päivä, vihmasade, korpin huuto ja
paljasvarpuiset puut tekivät kaiken karuksi, mieltä painostavaksi ja
rumaksi. Ei tuntunut maksavan vaivaa elää yksin rapasuon takia ja sen
vierellä. Kotimatkalla jatkoi Harvisto puhettansa Harhaman kirjasta.
Hän selitteli:

-- "No en olisi uskonut moisen kirjan saavan kustantajaa!... Niin
on erinomainen kirja... Valehtelematta kehuen on sen kirjoittaja
oikea Pirun ongen syötti... Sattui siellä Pirun Eedenissä tuomari
Ounasto, ja sekin oli niin ihastunut Harhamaan, että sanoi: 'Se mies
on varmaankin Perkeleen velimies, tai ainakin rintaperillinen'...
Minä olen sen miehen kuvitellutkin aivan Perkeleen näköiseksi,
sarvipääksi..."

He saapuivat jo kotiin. Tuukkala näytti nyt Oolavista elottomalta,
puoli autiolta, harmaaseen sateeseen kääriytyneeltä erämaan talolta.
Kun hän iltasilla teki Harviston kanssa isällensä selkoa suon
tutkimisen tuloksista ja isä huomasi ne suotuisiksi, lausui hän
Oolaville:

-- "On edullisinta kaivaa viemäri talvis-aikaan, niin voi soran vetää
niittyjen hiekoitus-aineeksi... Kun joudut, mene, nosta pankista
talletuksia ja alota niillä työ!"

Sinä iltana istui Oolavi myöhään yksin, kutoen omaa verkkoansa. Hän
kaipasi Martvaa, mutta näki sitä kaivatessaan jo Martvan kauniin
vartalon, hänen sulavat liikkeensä, ujoutensa, hehkunsa ja kaiken
muun naisellisuuden... Siitä johtuivat hänen ajatuksensa Harhaman
kirjan aistillisiin kuvauksiin, niistä Harviston kertomuksiin Pirun
Eedenistä, tytöistä ja kaikesta, mikä hänelle oli salattua. Outo
koski veti häntä elämän pyörteisiin.

Lopuksi kietoutuivat ajatukset yleiseen elämänkysymykseen ja hänessä
heräsi yhä voimallisempana halu nähdä ja tutkia ja käsin kokea elämän
koko hämäryys, pistää siihen sormensakin. Niissä mietteissänsä nukkui
hän rauhattomiin uniin, joista ei puuttunut Pirun Eedenin aistivärejä.




Jo tuikkivat salaiset elämäntulet


On keski-yö.

Sikeintä, rauhatonta untansa nukkui Oolavi. Ne unet johtuivat
eilispäiväin mietinnästä: Hän eli, raatoi, toimi Tuukkalassa...
Yö sekä päivä oli yhtäläistä harmaata, elotonta, ikävätä, vain
yksitoikkoisuutta... Hallanselkä levitti rapaisia liejakoitaan
työmaaksi yhä. Niillä liejukoilla hän tonki maata, kaivoi ojaa,
kuokki, tai kynti, kylvi, niitti, hiki-otsin pui pölyisintä riihtä...
Kaikkialla vain oli sama työ ja sama näky... Hän tuskastui... Hänen
elämänsä on harmaaksi syksyksi jo muuttumassa ja ainoastaan talven
lumihanki tuo vaihtelua väriköyhyyteen.

Hän katsoi ympärilleen, nähdäkseen pienoisen vilahduksen elämästä,
joka toisi vaihtelua... Mutta silloin hän näki Litvanjärven
muodostuvan harmaaksi, suureksi käärme-elämäksi... Se Litvan maita
matain luikerteli suu auki... Kuulu Tuukkalan koski oli sen suuna...
Se käärme vaani. Hänen elämänsä uhkasi se niellä kokonansa... Sen
suuhun oli suistumaisillansa jo koko hänen harmaa elämänsä...
Ei ollut hän nähnyt, ei nauttinut, ei kuullut mitään niistä
onnen-antimista, joita oli elo täynnä siellä missä se hyrskii, pauhaa
täysi-aallokkona... Hänen osaksensa olivat jääneet suon mudan hajut,
riihipölyt, savet ja osa raataa niinkuin tyhmä orja niiden hyväksi,
jotka hänen työllään imevät elämästä mehut pois.

Jo oli koko hänen elämänsä menossa harmaan, riettaan käärmeen
suuhun... Hän kauhistui... Hän huusi unissansa... Vaan yhä painui
vene käärmeen suuhun... Hän huusi uudestaan, vaan turhaan... Jo oli
vene menossa käärmeen kitaan... Käärmeen kylmä vatsa jo avautui
hänelle niinkuin hauta... Se huokui Hallanselän kosteutta, sen
kylmää, ilkeätä mudan löyhkää... Hän piti vastaan... Sekin oli
turhaa... Riemuissaan nieli harmaa käärme häntä veneineen... Nyt jo
vene painui sen inhottavaan kurkkuun, kielen alle... Hän taisteli
kuin raivostunut peto, mutta turhaan... Kauhun kylmä väre jo juoksi
hänen lävitsensä... Nyt jo syöksyi vene kurkusta alas käärmeen
suureen vatsaan... Hän silloin huudahti kauhuissaan:

-- "Ah, auttakaa... Minä hukun!"

Mutta silloin välähti valo. Käärmeen koko vatsaa valaisi kirkas
lieska, josta astui nyt häntä vastaan suuri kiusaajansa... Ihmeissään
silloin huudahti Oolavin henki:

-- "Sinä!... Enpä olisi luullut täällä asukasta tapaavani!..."

Viisaana siihen lausui suuri paholainen:

-- "Aina olen kotonani... Ja kiinteä on asuinpaikkanikin... Siis
ystävä mun voipi löytää, kun tarvitsee..."

Hän katsoi Oolaviin lumoavasti.

Salaiset voimat raatoivat Oolavissa... Kylmänä, viisaana jatkoi
Perkele:

-- "Minun täytyy kaikkialla läsnä olla, missä ystävä vain apuani
tarvitsee. Milloinkaan en hylkää ystävääni pulaan... Nääs, nytkin kun
huusit auttajaa, niin oitis kuulin äänesi sekä riensin apuun."

Hän katsoi kiehtovasti kiusattavaan... Katse poltti sen voimia
poroksi. Epäröiden lausui Oolavi:

-- "Sinä minun ystäväkseni olet päässyt suuren kavaluuden kautta...
Ei moinen ystävyys ole ystävyyttä, vaan petturuutta..."

Joku salainen laulun hyminä huumasi jo Oolavia... Se alkoi lumota
hänen epäröimistänsä... Kauneista laulun kiehteistä kuului Perkeleen
huumaava selitys:

-- "Ah, milloinkaan ei meikäläinen saavu taloon niin kuin suuri
kirkkoherra, pieni vallesmanni tai muu: niin että kello roikaa
aisassa, sekä suuri kulkusparvi ja tiu'ut soivat siten ilmoittaen
tuloa... Katso miten hiljaa ahertaa taivaan suuri Jumalakin --
Se kelpo Herra... Kunnioitan Häntä! -- Hän saapuu ruohoon ruohon
huomaamatta ja sitä kasvattaa sen tietämättä... Niin saapuu Hän
myös ihmissydämeen: salassa... hiljaa hipsuttaen... No sanon
suoraan: pienoista kavaluutta käyttää Hänkin... Vai onko milloinkaan
Hän Tuukkalaan, ajanut julkisesti, kaikkein nähden... niin että
kuuluu?..."

Selitellessänsä hän loihti katseillansa kiusattavaa lumoihin,
pimittäen järjen. Mietteissänsä nyt jo kiusattu myönnytteli:

-- "Siinä on paljon perää..."

-- "Perätöntä en osaisikaan minä laverrella", -- riemuitsi Perkele ja
selitteli:

"Jumalien tiet ovat hiljaisia -- niin minun kuin myös muiden
'jumalien'. Me emme pauhaa... Aivan huomaamatta me työtä teemme...
Sano, jos niin tahdot, että olen kavaluutta! Mutta muista, jokainen
viisaus on kavaluutta, ja viisaudella on kaksi suurta lasta:
tyhmempi: oveluus -- viisaampi: kavaluus... Siis kavaluus onkin
jumalaisen viisauden jaloin lapsi..."

Käärmeen vatsa hohti, kun sitä punaisella valollansa valaisi lieska,
joka vielä paloi... Sen lieskan lumovalo teki tehoansa Perkeleen
silmäyksien apuna... Se kietoi Oolavia yhä huumaavampiin lumoihin...
Se vei voimat, jätti tyhjyyden jälelle... Kavaluuskin kirkastui
Oolavin edessä jo jumalien viisaudeksi... Perkele loihti hänen
eteensä Kreikan muinaisten jumalien kauniiksi kuvatun viekkauden...
Se viekkaus häilähteli jaloissa antiikisissa muodoissa... Oolavi
lausui jo mietteissänsä:

-- "Myöskin sillä lailla voi selittää sen seikan..."

Hän pysähtyi, ajatteli Perkeleen sanoja ja lisäsi taas epäillen:

-- "Sinä lausuit äsken tässä: 'Minä Häntä kunnioitan': Jumalaa...
Onko se totta, kun itse olet pimeyden henki?"

Kerkeästi taas lausui hänelle kiusaajansa siihen;

"Ainoastaan _yhden_ kerran olen ihmiselle puhunut: Se tapahtui, kun
lausuin: 'Sinä päivänä, jona syötte siitä puusta, aukenevat teidän
silmänne ja te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan'..."

Suurena, voittajana katsoi hän Oolaviin ja lopetti:

-- "Sano, enkö silloin puhunut _totta_?... Eikö raamattu todista:
'Silloin aukenivat heidän silmänsä'?"

Yhä kirkastui Oolaville Perkeleen jalous... Yhä himmeni hänelle
ihmishengen historian hämärä.

-- "Se totta on", -- myönsi hän ajattelevana. Riemastunut kiusaaja
huudahti silloin:

-- "Milloinkaan en siis ole valehdellut!... Ja kumminkaan et usko
sanojani!"

Ajatuksissaan, hengen suureen hämärään kietoutuneena selitti Oolavi:

-- "Sa silloin _petit_ Eevan, kun syötit häntä kielletystä puusta...
Se oli väärin..."

Ikäänkuin loukattuna huudahti suuri henki:

"Milloinka _käskin_ hänen syömään? En sanallakaan edes kehottanut!...
Ilmotin vain hänelle seuraukset: _totuuden_ lausumaan... Vaan
jos olisin edes aavistanut, että Eeva syö, niin totta totisesti
olisin estänyt sen teon... En soisi pahaa yhdellekään... Minusta on
kaukana sekin teko, että ihmishenkeä pois Jumalasta viettelisin...
_Minun tehtäväni on ilmottaa vain totuus ihmisille_... Niin
tein Eevallekin... Mutta kurja vaimo!... Hän otti, söi ja antoi
miehellensä hedelmän, jonka seuraukset olin just'ikään hänelle
ilmottanut... Konsanaan en moista olisi voinut odottaakaan."

Hyvän ja pahan välinen suuri taistelu himmeni Oolaville
himmenemistänsä... Alkuaikojen suurkysymys nousi hänen eteensä kuin
haudan vainaja... Yhä syvemmälle Oolaviin tunki Perkele lumoavat
katseensa... Suuri hämärä peitti jo Oolavin sielua... Perkeleen puhe
tuntui hänestä jo oikealta... Elämän suurin kysymys sotkeutui... Hän
lausui miettivänä:

-- "Ei voida väittää sinun sanojasi vääriksi aivan... Mutta sano mitä
varten olet tullut luokseni?"

Lumoavalla äänellä hämmästyneeksi tekeytyen selitti suuri kiusaaja:

-- "Etkö sitä tiedä, vaikka sanoin jo! _Totuutta_ ilmotan ihmisille
kuten tein Eevallekin. Sanon heille kaiken minkä Luoja jätti heille
sanomatta..."

-- "Ja minkä totuuden sinä minulle nyt avaat?" -- uteli kiusattava
kiihtyneenä, kun kuuli suuren sanan. Se totuus veti häntä niin kuin
Tuukkalan koski...

-- "Ei maailmassa voi olla useita totuuksia. Totuus on _yksi_, niin
kuin kaikkeuskin... Minä ilmotan vain, mistä löydät sen."

Jo hehkui Oolavi... Hän tahtoi tietää sen ihmeellisen paikan...
Epäröiden, mutta kiihtyneenä kysyi hän:

-- "Ethän minullekin vain näytä samaa puuta, josta söi Eeva?"

Kavalana vastasi hänelle viekas suuri kiusaajansa:

-- "Neuvomattakin tuntisit _sen_ puun kai kerran... En tehtyä tee
koskaan toiseen kertaan... _Se_ puu on myös jo olemasta laannut, kun
teki tehtävänsä... Se on luonnonlaki... Nyt on uusi aika ja uudet
tiedon lähteet."

-- "Kai nekin kielletyt", -- keskeytti kiusattava hehkuvana haluten
nähdä ne uudet tiedon lähteet. Nuhdellen siihen lausui suuri henki:

-- "Miksi et sinä raamatuita tutki!... Silloin tietäisit että
kielletyltä puita oli ainoastaan _yksi_... Muut kaikki ovat sinulle
luvalliset..."

Paratiisin suuri salaisuus kohosi Oolavin hengen eteen... Hän uteli
kiihkoisena:

-- "Muut?... Mitkä?... Eihän ollut kuin yksi tiedon puu!..."

Perkele verhosi kiusattavaansa muinaisuuden hämäryydellä... Hän
selitti viisaana:

-- "Ei ollut kuin yksi _hyvän- ja pahantiedonpuu_... Mutta oli myös
toinen puu: se, joka jäi paratiisiin hyvän- ja pahantiedonpuun sieltä
hävitessä... Se puu on..."

"Mikä?" -- tarttui vieteltävä kiihkoisasti, kuin onnen-ansaan.
Kuivasti vastasi hänelle kiusaaja:

-- "Se puu on Elämänpuun... Siis: _elämä_..."

-- "Elämäkö? Sekö?... Niinkö?" kuohahti Oolavi, kun kuuli mainittavan
nyt sanan: _elämä_, sen, joka häntä veti... Viisaana jatkoi kiusaaja
siihen:

-- "Niin, juuri niin... Elämänpuu, joka aina viherijöitsee ja
kantaa hedelmää, on tiedon ainut lähde... Ei Luoja milloinkaan ole
_kieltänyt_ sen puunsa hedelmiä syömästä... Ikikaunis, suuri totuus
on elämästä etsittävä. Siinä se piilee hedelmiin kätkettynä... Siis
syö, niin sinulla silmät aukenevat... Saat nähdä totuuden, et huoli
elää janossa elämänlähteen aivan loristessa raikkainta totuuttansa
vierelläsi..."

Kuumeisena hengitti Oolavi Perkeleen edessä... Hän oli totuuden
janoon nääntymäisillänsä... Kiusaajan katse loihti sen janon
polttavaksi... Samalla huumasi se hänet veden lorinalla... Hän kuuli
kuinka raikas elonlähde lorahti hiljaa, sulosointuisena... Harviston
sekä Aatteelan puheet lensivät nyt hänen ohitsensa hiljaa... Ne
lensivät kuin ihmeen kauniit, houkuttavat linnut, jotka tuovat
iki-kevään mailta tervehdyksen talven kylmään nääntyvälle, ja
laulullansa sanelevat armaimman kutsun kevään kukkaishäihin, missä
suukkosparvi perhosina lentää ja ikiarmaat lemmen soidinlaulut
korvissa alinomaa hymisevät... Janoinen ihmishenki Oolavissa nyt anoi
_vettä_... Silloin kiusaaja hänelle lausui:

"Jos sinä tahdot, näytän sen puun nyt sinulle?... Jos tahdot, niin
vien sinut elämään... Minä näytän sinulle kokonaan elämän... Saat
sitten valikoida tahdotko siitä ottaa ytimenkin, jossa ikitotuus sekä
onni piilee, vai pysähdytkö kuoreen... taikka ehkä et huoli ollenkaan
sen hedelmistä... En käske ketään... On työni _näyttää_ vain..."

Vielä epäili ihmishenki... Silloin suuri pimeyden henki antoi
merkin... Oitis ilmestyivät käärmeen vatsaan ihanat näyt: etäällä,
jonne tuskin silmä kantoi, sai Oolavi nyt nähdä ihmeen kauniin,
kukkiinsa uppoavan Eedenin... Siellä hymyilivät immet ihanimmat kuin
enkelien kauniit puhtaat henget... Soi kaunis soitto... Satuhämärässä
jo alkoi kaunis tanssi... Neito häilähti hiljaa, niin kuin kaunis
runokuva... Maukkaana kypsyi punahuulosella armas hedelmä: suukko...
Liinoillansa huiskuttivat neidot Oolaville... Lemmenlaulun
runohyminällä lähettivät ne hänelle kauniin kutsun... Häähuoneen
hämärissä häilyi kaikki... Kaikki uinui hekkumaa ja onnea kauneissa
iltaruskonvärisissä lumoissa... Tanssi, kauneus ja soitto sulivat
hellimmäksi hekkumaksi... Jo paloi ihmishenki Oolavissa... Hän värisi
ja lausui ihmeissänsä kuin itsekseen:

-- "Kas mitä ihmeellistä voi silmä nähdä käärmeen mahassakin!... Mitä
onkaan silloin itse elämässä!..."

-- "Tahdotko?" -- kysyi kiusaaja, voiton-varmana, ylhäisenä.

Oolavi värisi... Näky kiehtoi... Hän oli jo valmis.

-- "_Tahdon_... Näytä minulle kaikki...ja anna kaikki", -- vastasi
hän huumautuneena.

-- "Siis kättä päälle!" -- lausui Perkele.

-- "Tässä on se!... Ota!... Tämä käsi myös lie _miehen_ käsi", --
lausui eksytetty.

-- "Niin kai!... Sen uskoin... Oma kätenikin miehen kädestä käynee...
Milloinkaan en ole ystäväni kättä hellittänyt omastani ensi tiukan
tullen... Tämä käsi on jumalainen", -- lopetti suuri henki.

       *       *       *       *       *

Suuri matka alkoi...

Perkele antoi Oolaville pienen siemenen ja käski sen heittää
maahan... Kun se oli tehty, luki hän loitsun:

    "Maa se kasvaa puuta, viljaa,
    puu taas hedelmätä kantaa.
    Maa niin tekee työtään hiljaa,
    hedelmillänsä kun antaa
    aivoaineen tomustansa
    ihmiselle. Mullastansa
    maa niin luopi lihaa, luuta.
    Järkikään ei oo siis muuta
    kuin maan multaa,
    tyhmälle halpaa kultaa,
    viisaalle rahaa, jolla hän ostaa
    keltaista kultaa ja nostaa
    aarteita maasta. Nyt kasva, maa,
    kauneinta, jalointa kukkaa!"

Hänen vielä sitä lausuessaan nousi siemenestä ihmeen kaunis pensas...
Sen lehdet olivat lumivalkeat... Kauniit ilmitulet heloittivat sen
kukkasina... Aivan punaisena loisti se tulikukissaan... Ihmeissään
lausui kiusattava:

-- "Katsos, mikä lähti siemenestä!..."

-- "Maa on rikasta kaikesta... Sen mullassa on viisautta enemmän kuin
kultaa," -- tarttui siihen kiusaaja, antaen pienen vihjauksen...
Kauniin pensaan sisään ilmestyi silloin hänen ihmeen kaunis enkelinsä
vaippa käsivarrellansa... Se astui siitä ulos, sekä heitti vaipan
Oolavin hartioille... Ihastunut Oolavi lausui lahjaa katsellessaan:

-- "Sinulla on kauniit palvelijat ja oivat lahjat... Et hullumpi sä
ystäväksi ole!..."

Tyytyväisenä hälle myönnytteli kiusaaja:

-- "Niinkuin hyvä isä lastaan oikealle tielle aina johdan jokaista
ystävääni!... Mutta sano, mitä usein tahdot nähdä elämästä! Se
hedelmistä upporikas on."

Mietteissään pyysi kiusattava:

-- "Näytä nyt minulle tietä!... Näytä kuinka syntyy se, sekä
kasvaa... Tiedon _salaisuuden_ kun nähdä saan, silloin koko tieto on
vallassani..."

-- "Oikein lausuit siinä... Ken salaisuuden pihteihinsä saapi, hän
takoo siitä oivan tekeleen... Siis tule muassani!" -- lausui siihen
kiusaaja, viisaat eleet kasvoillaan.

He lähtivät. Korkeinta ilmatietä vei ystäväänsä pimeyden henki nyt
_elämään_, juurelle elonpuun. Tienvarsi oli siellä viitoitettu
tähdillä, jotka täysivaloisina paloivat kaikkeuden pimeimmällä ja
korkealla iki-ulapalla... Maa liiteli kuin pieni tomuhitu jo heidän
allaan... Valtamerinensä se kisaeli ikilentoansa pohjattoman pimeyden
varassa... Etäältä nähden haihtui välimatka mitättömäksi... Sadat
penikulmat jo supistuivat millimetriseksi... Koko maan pauhulento
hidastui silmissä jo madon madannaksi.

-- "Tää matka on toista kuin koskenlasku Litvassa," -- lausui sitä
katsellessaan kiusattu ihastuksissaan.

Jo saapuivat he ikikorkeuteen ylemmä näkyväistä tähtikehää ja siinä
pysähtyen lausui Oolaville kiusaaja:

-- "Tässä teemme pienen mutkan... Palaamme maahan, sinne, jossa alkaa
viisauden vesisuoni..."

Lausuttuaan sen hän laskeutui ystävänsä kanssa taas maahan, niinkuin
kirkkain tähdenlento, luotisuoraan, hurjan aatteen nopeudella ja
pauhinalla... Silmänräpäyksessä he saapuivat taas maahan... Alaslento
päättyi vuoren juurella... Heidän edessänsä oli ovi, joka johti
vuoriluolaan, ikivuoreen hakattuun huoneeseen. Pienoinen lamppu paloi
oven päällä... Se valaisi ovenpäällyskirjoitusta: 'Viinasta totuus
aina pulppuaa'. Sitä silmäillen lausui Oolaville kiusaaja:

-- "Täällä on viisaus kukkeimmillaan... Tämän oven sisäpuolella
nuori väki muuttaa Luojan viljaa viisaudeksi yöt päivät, niinkuin
kedon kukka maan multaa muuttaa kukkaväreiksensä, kasvaessaan
kevät-aikaan..."

Lausuttuaan sen hän koputti oveen. Sisältä kuului ääni:

-- "Ken siellä on?"

-- "Minä, korkein ystävä ja sinun ystäväsi", -- siihen vastasi
pimeyden henki.

-- "Astu sisään vaan!... On ovi sisään astumista varten, ei
koputusta!" -- kuului ääni taas luolasta. Siihen lausui suuri henki:

-- "Minä myös en ole rukoilemaan luotu... Mutta ennen kuin sisään
astun, hiljaa koputan ihmishenkeen... Sivistynyt tapa niin vaatii",
-- lausui viisaan vastauksen suuri henki. Sitä lausuessaan hän jo
astui luolaan kiusattavineen.

Se luola oli matalahko holvi aistikkaasti, salaperäiseksi pylväillä
koristettu. Komeroissa seisoivat vanhat viisauden ja juomingin
vertauskuvat. Niiden väliin oli asetettu pullohyllyt, jotka olivat
täynnä pulloja kuin olisivat ne olleet kirjahyllyjä. Joukossa oli
pari kirjahyllyä täpötäynnään kirjoja... Perällä oli oluttynnyri,
alustalle asetettu ja kukkaisseppeleillä kaunistettu. Sen hanan
päällä riippui vitjoissansa pyhimyslamppu, joka valaisi luolan
puoli-valoisaksi...

Luolassa oli neljä nuorta miestä: ylioppilaat Harteva ja Horsma,
Ilanne sekä Voima... Viime mainittu oli juuri polvillaan tynnörin
edessä; kun vieraat saapuivat. Hän laski hanasta tynnyrin antimia...
Harteva lausui tulijalle:

    "Kas sitä... Kaksi uutta kirkkomiestä!...
    Ja oudot molemmat!..."

_Perkele_:

                           "En aivan outo
    oo kellekään!..."

_Harteva_ (tarkastellen Perkelettä):

                      "Et outo kellekään!...
    On sulla silloin paljon tuttavia!...
    On totta vie!... En minä kumminkaan
    oo sua nähnyt..."

_Perkele_:

                      "Jonkun verran toki
    oot tuntenut... Ja tunteminenhan
    lie tuttavuutta, eikä näkeminen..."

_Harteva_ (ihmeissään):

    "Sus siunatkoon!... En toden totta muista
    ett' olen sua tuntenutkaan!"

_Perkele_:

                         "Sitä
    ei ole tarvis muistaakaan,
    kun silmä mun tuttavuutein
    huomaa ihmisessä
    avutta muistin..."

_Horsma_ (tarkastellen Perkelettä ja Hartevaa);

                       "Mitä?... Hartevako
    ois' ehkä sinun salavuoteudestas
    väärälle isällensä iloks' siinnyt?..."

_Voima_ (tarkastellen yhtäläisyyksiä):

    "Ei yhtäläisyys ole ilmiselvä...
    ei myöskään olematon..."

_Ilanne_:

                             "Hartevako
    nyt saisi toisen isän?..."

_Horsma_:

                                "Älä lempo!...
    Nyt alkaa hauskuus aivan sikamainen,
    jos Harteva saa uuden rikkaan isän!...
    Se entinen jo onkin kuiviin juotu..."

_Harteva_ (astuen Perkeleen eteen):

    "Niin ettäkö mä sinun poikas' oisin?...
    Oot silloin isäukolleni tehnyt
    sä lemmon kepposen!... Vaan kuinkas äidin
    sait vietellyksi?... Hänhän hurskas on..."

_Perkele_ (istuutuen);

    "Pois moinen ajatuskin!... Toisen naista
    en ole vietellyt mä milloinkaan...
    Mä vihaan koko salavuoteutta..."

_Kaikki neljä_ (pettyneinä):

    "Mi pettymys!"

_Perkele-_.

                   "Tok' on se aivan totta...
    Sen koko maailma ja kirjoitukset
    voi todistaa, mä etten sormellakaan
    oo Eevaa koskettanut -- kahden kesken
    puistossa kerran oomme keskustelleet...
    On puheen-aiheenakin silloin ollut
    suurkysymykset, eikä turha lempi..."

_Horsma_ (ihmeissään):

    "Mi hurskas mies!"

_Harteva_:

                       "Tää ilmotus on mulle
    suur' pettymys... Ma oisin äidilleni
    sen huvin suonut... Isäukollekin
    se oisi ollut pikku korvapuusti,
    min ansaitseisi saituruudestaan
    poikaansa kohtaan... Sinun poikanasi
    ehk' oiskin raharikkaampi mun olla...
    Nyt hävisi se onni..."

_Perkele_ (viisaasti):

                           "Isyyteni
    ei putoa pois koskaan hedelmästäin...
    Siis turha huoli!... Minun lapsekseni
    voi päästä ilman äidin välitystä...
    en kätilölle koskaan maksa myös..."

_Harteva_ (tovereilleen):

    "Tää mies ei ole tyhmä!... Kelpo isä
    hän oisi... Viinaveli myöskin oiva
    hän varmaan on..."

_Horsma_ (Perkeleelle):

                       "Sä puhut isyydestä
    noin... ilman kätilöä... Varmaan silloin
    sa ottopoikia vain kokoelet.
    Vai kuinka?..."

_Perkele_:

    "Aivan juuri niin mä teen..."

_Harteva_:

    "Kai olet silloin rikas?... Kuinkas muutoin
    sun kannattaisi ottopoikaa pitää..."

_Perkele_:

    "Oon valmis pojalleni luovuttamaan
    niin paljon kunniaa ja rikkautta
    kuin korkealta vuorelta voi nähdä..."

_Kaikki neljä_:

    "Mi kelpo isäpuoli!"

_Ilanne_ (toverilleen):

                         "Vie sun lempo...
    Ollapa moisen isän ottopoika!..."

_Harteva_ (ihastuneena):

    "Vaan kuule! Kun et ole aikanansa
    älynnyt pettää isäukkoani
    ja äidilleni suoda... miten sanon...
    pikkuista lemmenseikkailua... siitä
    sun täytyy pieni rangaistus nyt saada...
    Sun täytyy minut pojaksesi ottaa.
    Kelpaanko?..."

_Perkele_ (levittäen hänelle sylinsä):

                   "Aikoja jo olet ollut
    mun poikani, se johon mielistyin..."

_Ilanne, Horsma ja Voima_ (sekaisin):

    "Hurraa!... Sai isän Harteva!... Sai isän!
    Sai otto-isän hän!... Hurraa!... Hurraa!..."

_Perkele_:

    "Hurraa!"

_Kaikki viisi_:

    "Hurraa!... Hurraa!"

_Oolavi_ (itsekseen):

    "Ah, mikä lemmon joukko!..."

_Harteva_ (rehennellen):

    "Nyt maljat täyteen!... Mandoliini soikoon!
    Tuhlaajapoika olinkin jo milt'ei...
    Tää oli onnen potku!... Nyt ei pakko
    mun lähteäni isäukon luokse
    taas rahaa naukumaan... Siis laula, Horsma!"

_Kaikki toiset_:

    "Laula, Horsma!... Laula juomalaulu!"

_Horsma_ (laulaa malja kädessä, yhden soittaessa):

    "Olipa kerran hurskas isä,
    peijakkaan äveriäs mies.
    Mut puuttui pieni onnenlisä,
    sen eukkokulta myöskin ties:
    ei ollut pikku poikaa heillä.
    Sen tähden ukko lausui: -- 'Hoi,
    sä eukko! Miks' ei poikaa meillä?' --
    Niin kysyi ukko, sekä joi."

_Kaikki neljä yhdessä_ (kertaavat juoden maljansa):

    "'Hoi, eukko! Miks' ei poikaa meillä?'
    Niin kysyi ukko, sekä joi."

_Horsma_:

    "Vaan kerran tuotiin hälle sana:
    'Nyt rouva pikku pojan sai!'
    'No luojan kiitos! Auki hana!
    On tynnörissä viinaa kai!'
    huus' ukko, kiirehtien piikaa...
    Ja nytkös riemuissaan hän juo...
    Jos et sä jaksa juoda liikaa,
    mun sijaissasi juoda suo!"

_Kaikki neljä_ (kertaavat, juoden):

    "Jos et sä jaksa juoda liikaa,
    mun sijaissasi juoda suo!"

_Horsma_:

    "Vaan ukko pahat päivät saikin:
    Näät poika huusi, piehtaroi
    yöt päivät, parkui voimin kaikin,
    niin että äijän korvat soi...
    Huus' ukko: 'Eukko! Miks' on meillä
    tuommoista möly-elämää?...
    Käy ukko taaskin juoppoteillä,
    pois seurastaan en koskaan jää."

_Kaikki neljä_:

    "Käy ukko taaskin juoppoteillä,
    pois seurastaan en koskaan jää."

_Horsma_:

    "Vaan poika kasvoi, huusi, telmi
    ja mitä jaksoi, rikki löi,
    ja juonitteli niinkuin kelmi,
    namuja varasti ja söi,
    Jop' ukko kiljui kurjuuttansa:
    'On tapettava pentu tuo!...'
    Ja purkaaksensa harmiansa
    kuin laskuviemäri hän juo,"

_Kaikki neljä_:

    "Ja purkaaksensa harmiansa
    kuin laskuviemäri hän juo."

_Horsma_:

     "Pääs poika ylioppilaaksi,
    mut hällä luvut unhottui:
    kuin ulapalla uljas haaksi
    viinassa aika poika ui.
    Hän lausui: 'Otsassa on nappi --
    pää silloin tyhjä olla voi!'
    Paremp' on olutleilin tappi
    kuin kirja... Nytkös poika joi!"

_Kaikki neljä_:

    "Paremp' on olutleilin tappi
    kuin kirja!... Nytkös poika joi!"

_Horsma_:

    "Ukolle jäi vain paita ylle...
    Muun kaiken oiva poika joi.
    Sai ukko päälle villitylle,
    huus' että eukon korvat soi:
    'Hei eukko! Hiiteen täältä karkaa,
    kun taloon siitit ruojan tuon!...'
    Mä säälin sentään ukkoparkaa,
    sen tähden tässä nyt mä juon."

_Kaikki neljä_ (riemastuen ja juoden):

    "Mä säälin häntä, ukkoparkaa.
    Sen tähden tässä nyt mä juon."

_Perkele_ (Hartevalle):

    "Sain nähtävästi oivan ottopojan...
    Et ole, sen mä huomaan, opetellut
    'sanasta' elämään."

_Harteva_ (ylvästellen):

                        "En sitä ruokaa
    oo maistanut... Vaan entä jos mä joisin
    sun maasi, mantusi ja paitasikin?
    Et varmaan pahastuis?"

_Perkele_:

                           "En ollenkaan.
    Juo, poika!... Mull' on kontu, jonka rajaa
    ei kukaan mittaa..."

_Harteva_ (rehennellen):

                         "Lyödään veto! Maasi
    ja paitasikin vuoden kuluessa
    voin juoda..."

_Perkele_:

                   "Hyvä! Jos sa tappaat vedon,
    jää mulle kaikki, mik' on sulla omaa..."

_Harteva_ (kättä lyöden):

    "Saa olla!..."

_Perkele_:

                  "Ja te toiset erottakaa
    kätemme!... Siten veto vahvistetaan..."

_Horsma_ (erottaen kädet):

    "Noin!"

_Harteva_ (Perkeleelle):

           "Sulta laulu myöskin luistaa kait...
    Nääs, hyvä onni tuopi laulutuulen."

_Perkele_:

    "Oon mestari ma siihen."

_Kaikki neljä_, (riemastuen):

                             "Laula siis
    nyt meille oiva laulu."

_Harteva_ (riemuissaan):

                            "Laula, taatto,
    nyt kunniaksi rakkaan ottopoikas...
    ja vaikka opiksikin pieni laulu."

_Perkele_ (laulaa):

    "Olipa kerran viisas isä...
    Ei ämmälauri ollut mies
    Kun hälle syntyi perheen lisä,
    pikkuinen poika, josta ties
    hän harmin saavan, ellei soita
    sen selkää nyt jo aikanaan
    ruoskalla... ukko aprikoita
    nyt alkoi, miten soittaa vaan..."

_Kaikki neljä_ (hämmästyneinä):

    "Se oli lemmon huono isä-ukko."

_Perkele_ (ivallisesti laulaen):

    "Kun poika-pahuus alkoi huutaa
    ja sätkytellä koipiaan,
    niin viisas isä etsi luutaa,
    sai siitä varvut patukkaan...
    Sen silkoseksi aivan riipi,
    kun poika siinä teutaroi,
    luo pikku herran kehdon hiipi
    ja antoi selkään että soi..."

_Harteva_ (kauhuissaan):

    "Kuin petomainen isä olikaan!"

_Perkele_ (jatkaen laulua):

    "Kun poika vankemmaksi varttui,
    ja koitti hiukan mellastaa,
    ruoskaansa ukko oitis tarttui
    ja mäiski, jotta notkui maa!
    Läks poika viisauden hakuun...
    sai kultalyyran otsalleen...
    Vaan sitten pääsi viinan makuun...
    renttuili aikaa kappaleen.

    Kuul' isä pojan käyneen totiin:
    hän uuden selkäsaunan sai.
    Vei ukko hänet viimein kotiin:
    hän siellä piikatytön nai.
    Nyt raataa hän kuin kunnon jätkä
    pellolla isän ainiaan:
    täll' aseena on köydenpätkä,
    hän sitä käyttää ruoskanaan."

_Harteva_ (kauhistuen):

    "Ei kerrata sun lauluas tee mieli."

_Perkele_:

    "Se poika myös ei taaton paitaa juonut."

_Harteva_ (epäillen):

    "Kun et vain liene sinä yhtä julma!"

_Perkele_:

    "En ollenkaan. Ma ottolapsiani
    viisaiksi kasvattelen..."

_Harteva_:

                              "Mitä sitten
    minusta aijot... jos se onnistuisi?"

_Perkele_:

    "Sen näytän teille... Kaikki teidät otan
    ma lapsikseni..."

_Kaikki neljä_ (riemastuneina):

                      "Ota, sekä näytä
    nyt meille koko tulevaisuutemme!"

Perkele antoi merkin... Kaikki neljä miestä muuttuivat silloin
sioiksi, jotka röhkivät ja tonkivat lattiaa... Perkele vihjasi
uudestaan... Elämän _puhdistavat voimat_ alkoivat silloin raataa...
Luola muuttui silloin kauniiksi kirjastoksi... Oolavi hämmästyi...
Elämän puhdistavat voimat jatkoivat työtänsä... Miehet muuttuivat
arvokkaiksi tohtoreiksi... Hartaina, toisillensa kumarrellen
ryhtyivät he työhönsä. Perkele selitti Oolaville:

-- "Nyt näet, että kaiken täytyy käydä loan ja tulen kautta
elämässä... Tulessa syntyy helmi, kukka kasvaa lannassa. Niin on
myöskin ihmishenki: Se tutkii kaiken loankin... Siinä loassa se
kirkastuu."

_Oolavi_ (ihmeissään):

    "Tämä todellakin minua ihmetyttää..."

_Perkele_ (kavalana):

    -- "Siis näet miten kaikki jalostuu elämän loassa...
    Niin kasvoi Harhamakin... kai lienet kuullut siitä
    puhuttavan?"

Oolavi hämmästyi. Perkeleen katse lumosi häntä, pimitti hänen
järkensä. Kaikki näyttäytyi hänelle toisessa valossa kuin ennen. Hän
myönteli ajatuksissaan:

-- "Olen kuullut... lukenutkin olen... Nuori pappi myös kertoi samaa
Harhamasta; kuulin myös Paavalista, Davidista sekä useista raamatun
henkilöistä, niin ovat Mooses, Salomon ja muut aikansa rikkoneet ja
pahaa tehneet... Ja Faust... ja Wilhelm Meister... Nyt alan uskoa jo
puhettasi..."

Hartailla eleillä huudahti siihen Perkele:

-- "Kiitos herran että avautuvat ihmisien silmät!"

Hän antoi merkin. Silloin kaikki muuttui taas ennallensa. Miehet
hapuilivat päistänsä seppeleitä, ihmetellen... Jokaisen silmät
suurenivat. Hämmästyksestä kummissaan lausui Harteva:

    "Nyt piru merrassansa käynyt on!...
    Kas, äsken tuntui että olen sika...
    ja sitten tohtori."

_Horsma_:

    "Niin miekin tunsin."

_Voima_:

    "Ja minä myös."

_Ilanne_:

    "Ja samoin minäkin."

_Horsma_:

    "Ma olin vielä rapaa syövinäni."

_Ilanne_ (suutaan maiskuttaen):

    "Ja minä kurja nautin pahempaakin!
    Oi, suussa tuntuu vielä paha maku
    sen syötävän."

_Horsma_:

                   "Hyi että eläimille
    semmoista syötetään!"

_Voima_ (leukaansa tapaillen):

                          "Kun ei ois jäänyt
    vain kärsä ainiaaksi leuvan sijaan!"

_Harteva_ (Perkelettä tarkastellen):

    "Kun ei tää oisi sinun juoniasi!"

_Perkele_ (ylpeänä):

    "Ma koskaan ansioitani en kiellä."

_Horsma_:

    "Tää ihme on!... en usko silmiäni."

_Voima_ (tarkastellen Perkelettä):

    "Tuon miehen kujeet mua epäilyttää!"

_Harteva_ (Perkeleelle):

    "Ken olet sä?"

_Perkele_:

                   "Ma oon se hyvä isä,
    jolleka äsken kaikki lupaannuitte..."

_Harteva_ (tutkien katseillaan Perkelettä):

    "Jos olet se kuin sanot olevasi,
    niin anna pojillesi oitis rahaa!...
    Tahdomme viinaa, emme seppeleitä...
    Jos rahaa sull' ei liene, anna paita...
    Panttaamme sen!"

_Perkele_:

                     "No tule, ota paita!
    Se tuossa on."

Hän levitti viitansa. Sen alta leimahti tulinen paita. Kaikki neljä
huudahtivat kauhuissansa:

    "Hän onkin Perkele!... Oi auta, Luoja!
    Se petoksella lapsikseen sai meidät!..."

Valo sävähti ja sen sävähteessä hävisivät vieraat luolasta pois.
Miehet seisoivat kauvan kauhun valtaamina. Viimein huudahti Horsma,
ikäänkuin havahtuen:

    "Sen 'kontu': Kaikkeus...
    onkin äärettömyys."

_Toiset kolme_:

    "No, siunaa ettei sitä hoksattukin!"

_Voima_ (Hartevalle):

    "Nyt sait sa vasta urakan! Se kontu
    ei ole juotu... Taisi mennä veto
    nyt sulta..."

_Harteva_ (harmissaan):

                 "Mutta pirukos sen tiesi,
    ett' oli hällä moinen määrä höskää!
    On siinä kuita, tähtiä ja maita.
    Ja entäs lempo: Helvetti on siinä!"

_Horsma_ (päivitellen):

    "On juotavaa!"

_Voima_:

    "Jää pohmeloonkin ryyppy."

_Harteva_ (epätoivoisena):

    "No ota nyt, jo helvettikin ryyppää!
    Se ryyppy, luulen, polttaa koko suun...
    Nyt mennyttä on ruumis sekä sielu,
    kun Pirun kanssa ei voi käräjöidä!...
    Sen puolella on kaikki advokaatit."

_Kaikki_ (kauhuissaan);

    "Niin Piru neljä kunnon miestä vei..."




Ja maailman koski yhä kovemmin veti.


Syysmyrsky pauhasi. Korpi tohisi myrskyn käsissä. Litvanselkä kuohui
valkeana vaahtona. Syksy oli päässyt synkkyytensä huipulle.

Hallanselän rimpisuon vierellä raatoi Oolavi työmiesten mukana. Oli
alettu puhkaista viemäriä hiekkaharjun läpi.

Mutta raataminen ei tahtonut häneltä luistaa. Hän oli vaitelias ja
miettivä. Ja kun työväki söi nuotiotulen ääressä päivällistä, istui
hän yksin laholla kelolla, jotain tuntematonta kaivaten ja miettien.
Myrsky ulisi. Paljasvarpuiset koivut taipuivat sen käsissä vitsoina,
oikenivat taas ja taas taipuivat, pieksäen ilmaa latvoillansa. Harmaa
vihmasade yltyi joskus sadekuuroiksi. Joskus löi saderaippa vasten
kasvoja. Yksinäinen varis taisteli tuulta vastaan, hädissään rääkkyen.

Oolavin mieltä masensi tämä syksyn syksyisin näky, jossa päävärinä
oli harmaa vesi ja märkä sammal ja tuoksuna mätänevien lehtien ja
suomudan maku. Hän halusi pois täältä, kauvas elämään... valoon...
humuun... hyörinään ja lämpimään.

Ja yhä kiehtovammin kutsui häntä elämä. Se vilautteli hänelle
hämärimpiä merenselkiänsä, missä Harhasaaret nousevat ruusunvärisestä
vedestä kuin päivä aamuruskon puna-ulapasta, ihanat immet odottavat
rannalla ja keskellä saarta hohtaa Elämänpuu punaomenaisena, joka
omenassa täysin selvä elämän ongelman selitys, sen kysymyksen
selitys, jota hän nyt mietti ja jonka verkoissa hänen henkensä jo
kiemurteli. Tai hohti sen hedelminä joku muu salaperäinen houkutus...
Hän muisteli Harviston kertomuksia ja Harhaman kirjaa, joka muuttui
aina vain kiehtovammaksi.

Äkkiä hän nousi, ojensi voimakkaan vartalonsa suoraksi ja lausui
jyrkästi:

-- "Suo on minulle liian vähä... Minä tahdon tarttua _koko elämään_
käsiksi... Minä panen ne molemmat tottelemaan: Suon täytyy kasvaa
heinää ja elämän _täytyy_ puhua ja selittää itsensä... Sen täytyy
_itsensä_ näyttää minulle kaikki salaisuutensa... Kirja ei siihen
riitä..."

Uhma silmissä ja jäntereet voimaa täynnä katseli hän sitä sanoessansa
Hallanselkää ja koko elämää. Katseessa oli jotain hurjaa,
epätoivoista miltei. Hän paiskasi lapion luotaan niin että se upposi
suohon näkymättömiin, antoi ohjeet työväelle ja läksi Martvan luo.
Hän päätti lähteä elämää tutkimaan Martvankin tähden, sillä hän
tahtoi olla hänen edessänsä _viisas_.

       *       *       *       *       *

Yö pimeni hiilimustaksi. Myrskyn pauhu yltyi. Litvanselkä ärjyi
kilpaa myrskyn kanssa. Sen aallot vyöryivät pieninä vaahtovuorina.

Martva istui keinutuolissa, kaiho silmän, pieni kutri otsan
koristuksena. Hän kaipasi Oolavia ja samalla jotain muutakin.
Katse harhaili vapaana omilla teillänsä. Ajatus oli hajanainen.
Hän ei tiennyt, mitä ajatteli. Hän ajatteli ikäänkuin ilman vain
ajatellaksensa.

Äkkiä koputettiin ovelle.

-- "Minä tunnen jo koputuksesta... Oolavi!" -- helähti Martvan
iloinen ääni.

Ja ennen kun hän ehti nousta, seisoi nuori sulhanen hänen
vierellänsä, ja sievästi kumartaen suuteli hänen valkeaa
kämmenselkäänsä.

-- "Minä jo arvasin, että tulet", -- iloitsi Martva, viattoman lapsen
tavoin.

-- "Pitihän sinun se arvata, koska minä _en voi_ tulematta olla...
Martva... minun oma Martvani!" -- riemuitsi Oolavi.

Heidän katseensa kohtasivat toisensa nyt _rohkeina_... aivan
huumautuneina. Kaiho hävisi tytön mielestä. Ilo loisti posken, onni
silmän koruna. Morsian oli vallaton ilosta, sulhanen onnesta rohkea.

Tällä välin olivat he usein olleet yhdessä, jatkaen lukemista.
Joka kerralla oli heissä avautunut jotain. He tulivat rohkeammiksi
toisiansa kohtaan. Katse ei enää arkaillut, se miltei kutsui... He
tottuivat lemmenmaihin... Syli avautui... vähitellen... lämpimänä...
avautui kuin kukannuppu kukkaiseksi... Kaikki valmistui, heidän sitä
huomaamattansa.

Samalla olivat he alkaneet toisiansa joskus kiihkeästi kaivata,
ikävöidä... Se kaipuu ja ikävä oli epätervettä kiihkoa: se oli
tiedotonta himoa, puhdasta vielä tosin, jos luonnon tilaa ja viettiä
pidetään puhtaana... Likaista, jos on kysymys korkeasta ihmishengestä
ja sen puhtaudesta.

-- "Nyt me taas luemme... Eikö niin, Oolavi?" -- jatkoi Martva
iloansa.

-- "Tietysti... Se on: _sinä_ luet... Minulla on parempaa tehtävää",
-- vastasi Oolavi reippaasti.

-- "Nohan?" -- kysyi oudostunut Martva.

-- "Minä katselen lukijaa", -- vastasi Oolavi sanojen helyinä
_miehen_ taiat.

Martva naurahti vallattomasti... kiitollisena...
Sukupuolikohteliaisuudet alkoivat siten jo pulpahdella. _Mielittely_
karkoitti tieltänsä puhelun korkean sävyn. Ihminen kasvoi hyvän- ja
pahantiedon ääressä alaspäin.

Lukeminen alkoi. Luettavaksi sattui kuvauksia Harhaman elosteluista
Hiiden myllyn, kirjansa "Pirun Eedenin" porttojen parissa. Alussa
Martva hieman epäröi. Hän katsahti varkain Oolaviin, mutta katse
kohtasi Oolavin rohkean, kehottavan katseen ja hienon naurahduksen.
Hän tuli rohkeaksi. Kirjan aistillisuus oli jo tukahduttanut
kainostelun. Kepein sanoin kiiti hän kuvauksesta kuvaukseen.

Äkkiä tuli hän lukeneeksi jonkun punavärisen lauseen, lauseen,
jossa oli enemmän punaa, kuin sitä sietää tytön poski. Mutta Martva
ei punastunut. Hän pysähdytti lukemisensa, heittäytyi keinumaan,
ja kasvot puoleksi kirjalla peitettyinä katsahti Oolaviin, katse
vallatonta naurua tulvillansa. Hänestä ei enää kuvauksessa tuntunut
olevan mitään kokonaan rumaa, sopimatonta, mutta ainoastaan jotain
kiellettyä...

Harhaman kirjan pahuutta verhosivat hurskaan papin sanat. Siksi
näytti se "hyvältä antamaan ymmärrystä".

Ja Oolavi maksoi Martvan katseen samanlaisella katseella. Toinen
rohkaisi toista, veti toista muassansa.

-- "Jatketaan nyt sitten!" -- naurahti Martva ja alkoi taas lukea.

Hän hyppeli iloisena, kiihtyneenä kuvauksesta toiseen. Mutta
äkkiä hän taas pysähtyi, heittäytyi keinutuolin nojaan ja nauroi
vallattomana.

-- "No mikäs nyt tuli", -- kysyi Oolavi hymyilynsä seasta.

-- "Ei mikään... Minä vain ilman", -- tapaili Martva naurunsa seasta,
poski punaisena.

-- "Naurat vain kasvojen koristukseksi", -- pisti Oolavi.

Martva laski kirjan helmaansa ja leikitteli:

-- "Tässä on niin hassu kohta, että en minä tätä lue..."

-- "No sitten luen sen minä", -- innostui Oolavi, nousten.

-- "Ei... ei... ei", -- puolustautui Martva.

Syntyi pieni leikillinen taistelu kirjasta, jota Martva kätki aina
toiselle puolen keinutuolia, kuin mistä sitä Oolavi käsiinsä tapaili.
Se oli sukupuoli-leikillisyyttä... Sitä tehdessä sattui poski
likelle poskea... tuntui hengähdys... puna nousi poskelle, vaan ei
punastumisen puna.

-- "No minä luen... minä luen", -- lupaili Martva, kehotellen:

-- "Istu nyt vain rauhallisena!"

Mutta koko kohtauksen ajan leijaili Perkele heidän ympärillään outona
hengähdyksen makuna.

Kun Martva oli lopettanut lukemisensa, alkoi hän huolettomana
keinua. Iloisesti, vilkkaasti puheli hän samalla Oolavin kanssa,
silmä iloa täynnä ja nauru jokaisen sanan sointuna ja säveleenä. Ei
tuntunut mitään arkailua... Katseessa ja liikkeissä häilähteli jo
pieni kiemailu, viaton ja puhdas vielä, koska se oli tiedoton ja
vaistomainen luonnonteko. Oolavi mitteli häntä silmillänsä, huomasi
jokaikisen sulouden hänessä ja rohkaistui yhä enemmän.

Ja sitä mukaa oli muuttunut puhekin: Sen sävynä helisivät nyt
sukkeluudet: vaistomainen, itsetiedoton ja puhdas mielistely ja
mielittely.

Ilta kului. Se hiipoi jo yösydämen alkua. Kun Oolavi lähti pois,
saattoi Martva häntä eteiseen. Jäähyväisiksi ojensi hän kätensä
Oolaville huolettomana, seisten hiukan viistoon Oolavista ja heittäen
häneen iloisen katseen, kuin olan yli. Kun Oolavin silloin tapansa
mukaan piti suudella morsiamensa kättä, epäröi hän... Käsi odotti yhä
kädessä... Silmä puhui paljon... suu ei sanaakaan... Hetki oli lyhyt
ja pitkä samalla...

-- "Martva!" -- kuiskasi Oolavi vihdoin ja oitis poltti palavin huuli
huulta, joka hehkui tulvillansa outoa väriä... Se oli ensimäinen
suutelo, jossa hehkui aistipuna...

Kello löi. Ovi narahti ja Oolavi hävisi yöpimeään.

Ensi suudelma poltti vielä huulta.

Kun Martva palasi, sen poltto vielä huulen hehkuna, huoneeseensa,
tuntui hänestä elämä kepeältä ja oudolta samalla. Hän hyräili
itseksensä jotain laulua ja oli kuin perhonen, mieli iloa tulvillaan.

Mutta äkkiä alkoi mieli painua maahan. Huone tuntui tyhjältä.
Hän oudostui ja uskoi ikävöivänsä Oolavia. Tarkkaavana alkoi
hän kuunnella jotakin. Myrsky riehui... Järvi soi suunnattomana
vesikanteleena... Pauhu huusi... Aalto pieksi rantakallioita.

Silloin Martva alkoi hätäytyä, tietämättä hädän syytä. Oli kuin
olisi hän äkkiä huomannut joutuneensa hautausmaalle... Hän kuunteli
tarkkaavammin... Myrsky ulvoi aivan ilman-petona... Nyt hän jo värisi
pelosta... Joku pahan-enne nosti päätänsä...

-- "Mitä tämä on?... Kun ei vain Oolavi joutuisi vaaraan kotitiellä!"
-- hätäili hän vapisten.

Taas kuunteli hän. Mieleen muistui "Litvan laulu" ja sen laulun
vedennainen. Sanomaton hätä valtasi silloin koko hänen olemuksensa:
Hän uskoi laulun olevan ennustus hänen kohtalostansa. Hän nosti
vapisevat kätensä ylös apua rukoillen... Katse oli tuskaa ja
epätoivoa täynnä... Silmissä paloi hätäytynyt hurja ilme ja aivan
kokoon lytistymäisillänsä parkaisi hän vapisemisen ja hädän seasta:

-- "Herra Jumala!... Se laulu ennustaa minun kohtaloani!... Auta
minua, Jumala, sillä minä hukun... minä hukun... minä hukun!..."




Kun mies katseli elämänpuuta.


Silloin vei Perkele Oolavin lumoavaan Harhasaareen ja näytti hänelle
ikikauniin elämänpuun: hän näytti hänelle _elämän_.

Suuri oli tie, kaunis kulku... He kulkivat maailmoiden lomitse...
Kaihoisat valot punasivat jo kuulua saarta... Sitä lähestyessään
puhui Perkele kiusattavallensa:

-- "Kohta saat nähdä kauniin elämänpuun... Ei ole kukkaa, jota se ei
kantaisi, ei herkkua, joka ei sen hedelmänä kypsyisi... Kun näet sen,
on sinulla vara ja vapaus valita..."

-- "Mutta elämänpuu on kielletty", -- huomautti kiusattava hänelle.

Suuri katse leimahti Perkeleen silmistä. Hän selitti järkevin,
huumaavin äänin:

-- "Elämänpuu ei ole _kielletty_... Se puun on _kätketty_ ja Cherubim
sitä vartioitsee... Ei kätketty ole toki kiellettyä... Sen tiedon
saat, jos tahdot, raamatusta..."

Hänen sitä lausuessaan laskeutuivat he kuuluisaan Harhasaareen,
missä aina hohtaa punahedelmissään elämänpuu... Kun saapuivat sinne,
pukeutui koko saari juuri yöpaitaan: iltaruskon armauteen, hymyillen
siinä niin kuin armain tyttö, joka maata mennessänsä kainostellen
yöpaitansa hienouksia ihailee.

Ja lintu nukkui... Puiden siimeksessä lymyili pieni, onnellinen koti,
portaikot täynnä kukkamaljakolta ja seinät kauneuksien syleilyissä...
Sen väki nukkui... Mutta nuori neito, kuuluisa Harhasaaren Mirja
istui pienoisen ullakkohuoneen parvekkeella haaveissaan, huviksensa
ikävöiden... Hän oli nähdä vielä puhdas lapsi, niin viaton ja
kaino kaunis kukka kuin olla voi vain neito, joka ei tunne vielä
lempeäkään, mutta lapsimielin ihailee sormusta kuin nukkeansa... Hän
istui, sekä lauloi mietteissään:

    "Oi, pieni lintu-rukka,
    luo armaan lennä sie!
    Vie hälle multa kukka,
    tervehdys siinä vie
    tää pieni, hellä:
    'Ei sydämellä
    oo rauhaa,
    jos et, armahain,
    mun luokseni sä saavu vain!'

    Jos armas silloin toisi
    minulle sormuksen,
    niin luonani hän voisi
    levätä. Suukkosen tois
    ehkä tuuli,
    tai armaan huuli.
    Nyt yksin ikävöidä saan,
    kun armas viipyy ainiaan."

Oolavi näki kauniin neidon... Perkeleen lumoava katse raukaisi
häntä... Hän huudahti ihastuneena:

-- "Ah, mikä armas, ihmeen kaunis lapsi."

Kiehtovana lausui siihen Perkele:

-- "Ja entäs miten kaino, viatonkin!... Hän armastansa noin vain
ikävöipi kuin lapsi nukkeansa!... Sääli, ettei kukaan kuule hänen
huokaustaan!... Yksi armas sana häntä lohduttaisi..."

Oolavi huumaantui... Hän huudahti:

-- "On synti todellakin jättää hänet noin yksin ikävöimään."

Kavalana lausui siihen Perkele:

-- "Nyt oikein puhut... Luoja sääli miestä ja teki hälle 'avun'...
Mutta mies noin jättää apunsa yksin... Onko moinen teko Jumalan
käskyn täyttämistä enää!..."

Oolavi:

-- "Hän katsoo niin armaasti kuin oisi hän enkeli!"

Perkele:

-- "Anovalla on aina armas katse... Niin vaatii luonnonlaki... Lähde!"

Oolavi värisi... Hän lausui puoli-rukoillen:

-- "Malta vielä... Kuule!... Jos olisi hälle pikku sormus viedä...
Hän on niin armas!..."

Perkele:

-- "Se oiva aatos on... Siis tule! Toki ei tytön oven päälle saa
sormin koputtaa, vaan kultasormus tai pikku lemmenlaulu on tehty sitä
varten... Ne pienet taikakalut aina muista mukanasi pitää, sillä
ethän tiedä, koska tytön luhti eteesi osuu öisin kulkiessasi."

Hän otti maasta palikan, muutti sen ihmeen ihanaksi taikahuiluksi
ja antoi Oolaville... Oolavi soitti sillä parvekkeen alla... Suuri
kiusaaja lauloi soiton säestyksellä:

    "Kun huilun ääni sulle
    tään tervehdyksen tuo,
    niin avaa ovi mulle
    ja luokses tulla
    suo! Sun luonasi,
    oi armaani,
    on kaikki minun onneni."

Mirja kuuli kauniin soiton ja laulun ja riensi katsomaan soittajaa...
Sydän värähti... Hän lausui ihastuneena:

-- "Kuinka kaunis laulu sekä soitto kuuluu!... Ja entäs soittaja!...
Hän varmaankin on kuninkaan kaunis poika!..."

Oolavi kuuli puheen ja huudahti:

-- "Hän on kaino... ja kaunis... viaton!... Vie minut hänen luokseen!"

Perkele ihastui... Hän lausui Mirjalle, lumonäylle:

-- "Sun lintusesi toi pojalleni sinun kukkasesi ja kutsusi... Hän
tuli nyt luoksesi..."

Tyttö, elämänpuun kaunis kukka, pukeutui kauneimpaan väriinsä,
viattomuuteen, ja huudahti:

-- "Tämä varmaankin on unta!... Mitä varten hän tuli tänne?"

-- "Sormustansa tuomaan. Siis päästä alas kaunis köynnöskerros", --
selitti Perkele.

Kainommin entistänsä lausui Mirja:

-- "Minä pelkään... Nyt on yö... Jos isä herää..."

Ne sanat saivat Oolavin hätäytymään... Hän lausui Perkeleelle
kiihkoissansa:

-- "Ah, puhu!... Suostuttele!... Hän on ujo, armas lapsi!..."

-- "Toki autan sinua", -- lupasi kiusaaja, Mirjalle selitellen:

-- "Lemmen-asioissa ei isä lastansa saa lähetäkään..."

Ja sormusta näytellen lisäsi hän:

-- "Nääs tätä, Mirja!"

Mirja näki sormuksen... Köysiporras oli jo valmis... Oolavi huudahti:

-- "Ai kuin se on kaunis!... En tiedä, kestävätkö nämä portaat!..."

Jo nousivat tulijat kaunista köysiporrasta myöten... Perkele
selitteli:

-- "Ei lemmenporras katkee milloinkaan... mutta lempi loppuu ennen
aikojansa... Ei makeaa voi kauvan säilyttää..."

He saapuivat jo neidon kammioon... Lemmetär puhalsi siellä
taikahuiluansa salaisen verhon takana... Se huilun soitto sulautui
hienoisena hyminänä yö-ajan hämäryyteen... Neitsytvuode oli
ihanimpiin uni-unelmoihin kiedottuna kokonansa... Huonetta koristivat
neidon amuletit, pienoiset pyhät kuvat: peili, kukka, solki,
helminauha, pieni uhrilamppu ja taikapeili, josta sulho näkyy...
Pienen lemmen pyhätön täytti puhdas, armas neitsyttuoksu, niinkuin
pyhäsavu kirkon täyttää... Tulena hehkui Oolavin katse... Kumartaen
ojensi hän pikku sormuksensa neitoselle, joka huudahti kainostellen:

-- "Kiitos!... Uskonut en olisi, että lauluani kuullut olisi
kukaan... Ai, miten kaunis!... Varmaankin olet kuninkaan poika!..."

Sitä lausuessaan hän heitti armaan katseen Oolaviin... Kaunis
elämänpuun kukka tuoksusi nyt Oolavin edessä... Hän huumautui... Hän
luuli kaiken olevan jo suotu hänelle nautittavaksi... Rohkeana hän
kysyi, polvistuen:

-- "Kuule, Mirja, lemmitkö minua?... Isäsi jo nukkuu... Ei kukaan
näe..."

Kuin viattomin lapsi loi Mirja katseen maahan... Ujostellen lausui
hän:

-- "Lemmin!..."

-- "Mirja!... Jumalainen!... Mirja!" -- huudahti Oolavi. Niin
huudahtaen tavotti hän Mirjaa syliinsä siepata... Vaan silloin
kiusaaja antoi merkin... Silmänräpäyksessä hävisi kammio ja Mirja.
Ympärillä oli kaunis lehto, missä soitto soi ja kuului kaunis
laulu... Vihoissaan lausui silloin kiusattava:

-- "Jo petit minut... Miksi et suonut autuutta, jonka näytit?"

Kylmänä lausui kiusaaja siihen:

-- "Minä aina katson sinun parastasi... Jokainen tekosi täytyy sinun
tehdä tyyten, ajatellen, ei lemmenkuumeisena... _Elämästä_ täytyy
sinun itsesi ja ajatellen ottaa kaikki se, mitä sinulle näytän
täällä _korkeudessa_... On maassa nautittava eikä täällä... Sillä
elämänpuu ei kasva taivaassa, vaan maassa... Vaan tule! Mennään nyt
jo edelleen!"

       *       *       *       *       *

On Harhansaaren suuri Elämänhuone...

Marmori sekä kulta huikaisi silmää hohteellansa... Suuri pylväsmetsä
kannatti holvistoja... Puhtain, jaloin taide koristi kaiken, itse
uppoutuen marmoriin sekä kullan värikylpyyn... Niin kauvas kuin
vain ihmissilmään siinsi, ulottui pylväsmetsä sekä holvit ja
väriloisto... Etäämpänä siinsi taas silmään outo valo. Se antoi
salaisen, tarumaisen leiman tälle satujen temppelille... Kauniit
neidot kuhersivat sen pylvästöissä, aina hienoimpien nauttijoiden
kanssa... Silkki kohisi. Minne silmä katsoi sai se nähdä upeimpia
pukimia, tai ihanimman, aivan täydellisen alastomuuden... Kaikki
hohti... välkkyi... loisti... Kauneimman kukan herkullisin tuoksu
sulautui kukan ihanimpaan väriin kuin laulu lempeen... Siellä vuoti
viini... Soi armas soitto... Se sekottautui hymiseviin lemmenlaulun
messuihin... Toisaalta kuului nautinnoiden korkean veisuun hivelevä
sävel... Siellä veisattiin ylistystä elämänpuulle: _elämälle_... Sitä
veisattiin yöt, päivät, pyhät, aret.

Siellä Elämänkirkon alttarilla oli ihana nautinnoiden valta-istuin...
Perkele istahti nyt sille kiusattavansa kanssa suurena,
jumalallisena... Heidän edessänsä ylisti neitojoukko nautintoa,
_elämää_... Sen kunniaksi lauloi se kaunis joukko, karkeloiden
nautinnon suuren messun hymistessä ja taiteen hohtaessa kukassaan.

Jo alkoi taikamainen ihmetanssi... Hellimmät kielet ratkesivat
soimaan. Lumouden tarumainen kauneus leimahti hienoon hämyyn
kätkettynä kuin armain, kaunein uni, jota ei nähnyt se, joka
on taikakammiossa hetkeksi nukahtanut lemmenhuilun soittoon...
Kauneimmat neidot karkeloivat hiljaa maireimman satuvalon
hämärissä... Hitaasti, kaartain, ikikaunein kääntein liikkuivat
kauniit kädet sekä jalat... Kaikki oli unelmaa... kaikkityyni
taikaa... lumousta... Etäältä kuului hymisevä messu... Tuhannet
laulajat messusivat elämänpuun, elämän ylistystä, veisaten:

    "Suuri ja kaunis olet sinä, elämänpuu...
    Sinä olet tutkimaton ja syvä...
    Syvällä ovat sinun juuresi.
    Ne ovat sinussa itsessäsi...
    Suuri olet sinä, suuri."

Tuhannet laulajat lauloivat nyt likempänä... Ne lauloivat kauniin
soiton säestyksellä, karkelon tahdiksi... Neidot karkeloivat sen
mukaan... Elämänkirkko muutteli satumaista valoansa laulun mukaan...
Se kirkastui ja hämärtyi vuoroon. Laulajat lauloivat:

    "Elämänpuulle pyörikää!...
    Kauniisti sille keinukaa!...
    Käsi ylös kaartakaa!...
    Uinaillen alas laskekaa
    taas kaunis käsi!... Neitonen
    nyt armaan silmäyksen saa
    Elämänpuulle lahjottaa...
    Se puu on itse elämää."

Messuajien kuoro (hiljaisella hyminällä):

    "Sinä, Elämänpuu, olet elämä...
    Sinä, elämä, olet itseoleva...
    Sinä olet oman itsesi kautta...
    Sinun juuresi ovat sinussa itsessäsi...
    Suuri olet sinä, elämä."

Elämänkirkko hohti... Kauneus ja taide kukki... Kaikki raukesi
hekkumaan ja hämärään... Neidon viehkeys... nuoruus... kauneus...
sulo-uinailu... kainous, kaikki sulautui lumoksi, joka tarjoaa
hekkumaa...

Oolavi hurmautui. Hän lausui Perkeleelle:

    "Tää näky lumoaa jo kokonaan."

_Perkele_:

    "Elämänpuu on puista kaikkein kaunein"

_Laulajat_ (laulaen neitojen karkeloksi):

    "Nyt neidot yksitellen saa
    Elämänpuulle pyörähtää,
    kauniisti, niin kuin unelma!...
    Nyt valot hiljaa vaihtukoot,
    sen kauniit värit muuttukoot
    kuin morsius-unet neitosen!...
    Kauniisti, neidot, tanssikaa...
    Elämänpuulle uhratkaa
    suloa armahinta!"

Mahtavana veisasi messuajien kuoro:

    "Kaikki uhratkoot sinulle, elämä.
    Ne uhrit ovat sinun hedelmäsi...
    Niillä ravitset sinä palvelijasi...
    Sinä ravitset toista toisen uhrilla:
    naista miehen, miestä naisen uhrilla...
    Kaikki sinulle uhratkoot!"

Armain kaiku soi sulohyminänä... Elämänkirkko oli tulvillansa
hää-ajan kukkasia: impeyttä... neidon hellyyttä... Armas hämyvalo
oli täynnänsä tytön suudelmia... Ihaniksi perhoiksi muuttuneina
lentelivät ne kaikkialla... Nautinto puhkesi jo nupustaan... Perkele
lausui Oolaville:

-- "Ne uhraavat... Mutta sinä saat ne uhrit ottaa puun hedelminä..."

-- "Elämä on suuri", -- todisti hurmattu Oolavi.

Yhä kauniimmin tanssivat neitojen joukot... Entistä ihanammin lauloi
laulajien kuoro:

    "Parhaansa neito antakoon
    Elämänpuulle!... Soitto nyt
    vaihdelkoon niin kuin valokin!
    Saa neito elämälle nyt
    jo viedä armaan sulonsa:
    katseensa kauniin, soleuden
    ruumiinsa, sielun jalouden
    ja kainoutensa kauniin!"

Yhä lumoavampana hymisi kaunis elämänmessu... Messuavien kuoro
veisasi:

    "Kaikki, kaikki uhrattakoon elämälle!
    Kaikki siitä taas otettakoon!...
    Suuri on elämä, suuri ja kaunis...
    Se kokoaa uhrit... Se antaa onnen...
    Se kostaa... Se palkitsee...
    Kaikki sitä palvelkoot!"

Jo värisivät kaikki hellät kielet... Jo lemmen punapaulat
häilähtelivät... Jo neito uinaili... Se väsyi karkeloonsa... se
kiehtoi... häilähteli... pakeni ja kutsui... Lemmen metsissä hymisi
lemmen sävelet... Se loihti lempijät väsyksiin...

Oolavi huudahti huumaantuneena:

-- "En jaksa enää tätä vastustaa!"

Riemastuneina lauloivat laulajien joukot:

    "Saa neidot karkeloiden jo
    nyt elämälle uhrinaan
    lahjoittaa kaikkein parhaat.
    Povensa... puhtautensa myös...
    nuoruuden... lemmen... siveyden!...
    Ja kaikki... kaikki... kaikki!...
    Niin elämällä vuorostaan
    on kelpo antamista taas...
    Siis sille uhratkaa!..."

Kuin kaunis, kaukainen kaiun pauhina, vastasi siihen suloinen
messu... Messuajien kuoro veisasi:

    "Ylistäköön kaikki elämää!...
    Ylistäköön sitä taivas ja maa!...
    Nauti ihminen sen hedelmistä:
    Nauti sen sulosta ja hekkumasta!
    Suuri olet sinä elämä, suuri ja ihana."

Huumautuneena todisti Oolavi Perkeleelle:

    "On totisesti ihana ja syvä
    Elämänpuu... Vie minut nyt sen luo!"

Perkeleen enkelien kuoro veisasi silloin korkeudessa:

    "Suuri olet sinä, Perkele,
    suuri ja voimallinen.
    Ijankaikkisuus sua ylistäköön
    ja kaikkeus kunniaasi pauhatkoon!"




Erokyynel kun kostutti neitosen posken.


Talven ja kuoleman kylmä henki leijaili Litvan päällä. Järvi oli
synkkä, metsä eloton.

Kesä oli korjannut viimeisetkin rippeensä. Ensimäiset vitilumet
peittivät joskus maita. Puita hopeoivat ensi kuurat ja rantavettä
kattoi aamuisin jääriite.

Oli ilta. Oli jo kuun nousuaika,

Ranniston vierashuoneessa paloi taas lamppu pöydällä. Martva istui
koru-ompelus käsissä. Neula vilahteli harvakseen, vetäen säijettä
perässänsä. Silmä kulki neulan mukana, mutta ajatus harhaili muilla
mailla.

Ompelemisen tahdissa alkoi Martva laulaa laulua "Armasta odottaessa".
Sävel oli poven, sanat mielen sepittämiä. Hän lauloi:

    "Ma aamuin nousen varhain
    sinua kaipaamaan,
    sä maailmassa parhain.
    Kuin kukka nupustaan
    aatteeni ain'
    mun rinnastain
    puhkeevat sulle, armahain.

    Ennen kun lintu kuuli,
    kuink' armaan ääni soi,
    tai aamu ruskohuuli
    päivälle suukon toi,
    niin ikävin
    jo miettehin
    ma sua, armas, odotin."

Hän kumartui ompelusta tarkastamaan, eikä tietänyt, mitä
tarkastettavaa siinä oli. Ajatuksissansa veti hän neulankärjellä
pari piirtoa kankaaseen ja jatkoi taas ompeluansa. Säije juoksi
harvaksensa. Ompelija lauloi kuin säikeen kulun huviksi:

    "Kun puolipäivyt kulta
    kirkkaana heloittaa,
    on poissa rauha multa,
    jos et sa luoksein saa.
    Vain luonasi,
    oi kultani,
    ma tunnen enää onneni.

    Kun yöhyt illan peittää,
    kun aamu sarastuu --
    niin silmää kyynel vettää;
    unohtuu kaikki muu,
    pait yksi vain:
    mun armahain.
    Hän on mun maani, taivahain."

Hän pysähtyi, laski työnsä ja kätensä helmaansa ja katseli lampun
valoa, silmissä ikävä ja mielessä kaiho. Hän kaipasi Oolavia aivan
sairaloisesti. Ensimäisen intohimoisen, tiedottomasti aistillisen
suudelman jälkeen, kun hänessä heräsi pahan enne, joka sanoi, että
"Litvan laulu" ennustaa hänen kohtaloonsa, oli hän todellakin
vaistomaisesti alkanut aivan painautua Oolavin turviin. Oolavin
sylissä uskoi hän turvan olevan, ja samalla hän hiljaa pelkäsi
sitä syliä. Jumalan varottava ääni: pahan-enne, ja siitä johtuva
levottomuus eivät ajaneet häntä kirkkorantaan, vaan Harhasaareen,
jonne paha ohjasi hänen ajatuksiansa. Aistipunapuku houkutteli häntä
sinne, hänen sitä edes huomaamattansa.

Siksi ikävöi hän Oolavia. Siksi lauloi hän laulua, joka syntyi
sepittämättä. Päivä valkeni hänelle, paisteessa hieno suru, ja ilta
saapui ikävä koruina.

Laulu jatkui vielä. Suru kulki säveleen säije neulan jäljissä. Äiti
kulki silloin ohi ja kysyi lempeällä äänellä:

-- "Oletko väsynyt, Martva?"

-- "En, äiti-kulta... Minä vain muuten mietin", -- vastasi Martva
reipastuneena.

Äiti poistui ja Martva jatkoi työtänsä hyräillen äskeistä laulua.
Selän takaa kuului silloin hiljaisia askeleita. Kohta varjosti hänen
silmiänsä Oolavin käsi, jossa tuoksui valkea ruusu, ja ääni kysyi:

-- "Arvaapas, kuka kuunteli lupaa pyytämättä kaunista lauluasi?"

Ompelus putosi Martvan käsistä ja mieli iloisimman käen kukuntana
huudahti hän:

-- "Tietysti sinä!... Kukas muu niin tuhma olisi!..."

Ja ennen kun hän ehti kääntyä Oolaviin, poltti sulhasen huuli hänen
kaunista, korkeahkoa otsaansa.

-- "Rangaistus _sinulle_, kun ensi kysymällä arvasit", -- lausui
Oolavi suudellessansa.

-- "Ja nyt, 'hyvää iltaa'!" -- lisäsi hän painaen toisen suudelman
Martvan otsalle. -- "Ja palkkio minulle", -- hän yritti taas suudella.

-- "Et saa olla tuhma... et saa olla tuhma... Oola-vi... No Oolavi!"
-- iloitsi Martva, muka riistäytyen hänen suuteloistansa. Lampun valo
tuntui kirkastuvan. Huoneessa helisi nauru ja ilo ja ruusu tuoksui
suudelmasateen virkistämänä ruohona.

Kim ensi ilo oli hiukan hälvennyt, alkoi Oolavi selittää
aikomuksiansa:

-- "Minulla on sinulle iloinen uutinen!"

Martvan silmät säteilivät kysyvinä.

-- "Mutta se olisi itselleni ikävä, jos en tietäisi sen olevan
sinulle iloisen", -- jatkoi Oolavi.

Martva katsoi Oolavin silmiin anovaisesti, pyytäen:

-- "No-oo!... Älä nyt kiusaa!... Sano pian, mitä se on!"

-- "Mitäkö se on", -- alkoi Oolavi jatkaen: "Se on sitä, että
sinä saat olla muutaman päivän minulta rauhassa... Minä matkustan
kaupunkiin nostamaan rahoja pankista ja viivyn siellä pitemmän
aikaa... Jonkun kuukauden..."

Martvan silmiin ilmestyi suru. Hän näytti hätäytyneeltä. Oli kuin
olisi Oolavi ollut onnettomuuteen menossa. Hän muisti taas "Litvan
laulun".

-- "Ihanko totta?" -- hätäili hän pahoilla mielin kuin armas lapsi,
jota leikillä narrataan. --

Oolavin mieltä liikutti katse ja kysymys. Niissä huomasi hän olevan
säälittävää, avonaista ja lapsen luottamista häneen. Hän hapuili
sopivaa, lohduttavaa vastausta. Luullen sen löytäneensä, kysyi hän
reippaasti:

-- "Mutta tiedätkö, mikä minulle korvaa osan siitä surusta, kun en
saa luonasi olla?"

Alakuloisena, ääni tulvillaan mielipahaa, vastasi Martva hiljaa
huoaten, hitaasti, ikäänkuin itseksensä:

-- "En minä tiedä..."

-- "Minä saan joka päivä sinulta vastauksen kirjeeseeni... Sitä
varten minä olenkin siellä niin kauvan, että saan hyvää lukemista
koko ijäkseni", -- tarttui Oolavi.

Ja hetkessä kirkastuivat Martvan sameat silmät. Hänelle oli nyt
luvassa tytön kirjojen kirja, sen raamatuiden raamattu: sulhasen
kirjeet, jota aarretta ei tytölle voi korvata koko maailman kirjastot
ja aarteet. Hän unohti nyt itsensä ja koko maailman ja riemuitsi
yhtenä nauruna ja ilona:

-- "Mutta kirjoitatko minulle pitkiä kirjeitä?"

-- "Tietysti..."

-- "Hyvin... hyvin... hyvin pitkiä?" -- keskeytti uusi kysymys.

-- "Tietysti hyvin... pitkiä."

-- "Noin pitkiä... noin?..." (hän näytti käsillänsä). "Ja joka
päivä?... Eikö niin?... Näinkö pitkiä?" -- satoi yhä uusia kysymyksiä
keskeyttäen Oolavin lupailut.

-- "Vielä pitempiä... ja kahdesti päivässä",-- lupasi Oolavi
Martvan kyselysateen seassa. Äskeinen surunpuuska oli hetkeksi pois
puhallettu. Ilo hohti kilpaa lampunliekin kanssa.

Mutta pian yritti taas suru pulahtaa sielusta:

-- "Entä mitä sinä teet väli-aikoina?" -- kysyi Martva hetken
kuluttua.

-- "Ajattelen sinua..."

Martva naurahti. Vastaus painoi äsken pulahtaneen surun alas. Oolavi
jatkoi:

-- "Luen kirjeitäsi... ja..."

-- "Ja?" -- keskeytti Martva, josta se jo oli kylliksi, mitä Oolavi
oli luetellut.

-- "Etten aivan ikävään kuolisi, kuuntelen luennoita... Ehkä sitten
suoritan jonkun tutkinnon... ehkä myös agronoomitutkinnon. Olen siitä
isäni kanssa sopinut", -- selitti Oolavi.

-- "Toivotan onnea!... Mutta muista vain kirjoittaa pitkiä...
pitkiä... hyvin pitkiä kirjeitä!" -- riemuitsi Martva.

Oolavi uudisti lupauksensa ja lisäsi:

-- "Oikeastaan minä olen velvollinen sinun tähtesi lähtemään: En,
näes, tahtoisi edessäsi olla niin tuhma ja oppimaton kuin olen. Siksi
menen kokoamaan tietoja..."

Nuori tyttö rauhottui. Oolavi kohosi taas hänen silmissänsä miehenä.

       *       *       *       *       *

Taivas koreili jo täysissä öisissä tähtihelyissänsä. Autio
järvenselkä kaipaili kesäisiä valovöitänsä, ranta runojansa, metsä
laulujansa. Martva luki taas Harhaman kirjaa.

Luettavaksi osuivat nyt kuvaukset vallankumouksen huumaavista
höyryistä. Veren ja voiman hengähdys tuulahti hänessä. Jo edellisinä
iltoina olivat ne huumanneet Oolavia. Hän oli päihtynyt rakkaudesta,
joka vaahtosi veristen kuvauksien pinnalla. Kotonansa oli hän niitä
miettinyt, sotkenut ne yhteen muiden mietteiden kanssa, yhdeksi
elämän hämäräksi, elämän vaahtoavaksi viinisaoksi, joka kutsui ja
itse tarjoutui janoisille huulille.

Martva luki kuvauksia miehekkään Nikolain repäisevistä puheista,
joita Harhama oli kuvaillut hiukan siihen tapaan, kuin niistä on
puhuttu tässä kirjassa. Puheen voima ja sen äärimäinen ajatuksen
rohkeus tempasi hänen valmistuneen mielensä mukaansa, kuin myrsky
jossain suojassa lymyytyvän tyynen ilman. Hänen levoton henkensä
laski jo Tuukkalan koskena kuohuvia elämänkoskia, joissa vedellä on
voimaa koetella miehen käsivartta, koskella rohkeutta tarttua sen
veneeseen ja paiskata kuohujen vaahtoon, ottaaksensa siten miehen
mieltä kovin käsin kiinni...

Oolavi juopui voimasta. Hän halusi panna kovan kovaa vastaan. Hänkin
tahtoi näyttää elämänkoskille kätensä voiman. Suotta ei ollut
Tuukkalan koski häntä kasvattanut.

-- "Tämä on niin kauheaa, Oolavi!" -- huudahti Martva lukunsa välissä
hermostuneena, mieli järkyksissä.

-- "Se on hurmaavaa!... Ah! Semmoinen se pitää olla koski, jota mies
laskee, kun _sinä_ istut veneessä!" -- oikaisi innostunut Oolavi.

Martva katsahti häneen nopeasti. Kun hän silloin näki Oolavin
rohkean, hehkuvan katseen ja sen voiman ja elämänhalun, joka uhkui
hänen olemuksestansa, painautui hän taas hengessänsä hänen varaansa
kokonansa. Oolavin voima ja irtipääsevä elämänhalu veti häntä kuin
pauhaava koski vesiporetta. Hän. oli kokonansa Oolavin vallassa,
turvattomana, voimattomana, haluten vain vajota siihen suppiloon,
joka avautui sen henkisen vesipyörteen silmänä, jolla Oolavin
voimakas henki häntä veti. Hän halusi siihen vajota, koska siinä
tuntui olevan varma turva ja onni. Hän itsekin innostui ja rohkaistui.

-- "Tämä on niin hurjaa!" -- huudahti hän lukunsa lomassa.

-- "Se on toista, kuin Tuukkalan kotikoski!" -- uhmaili: Oolavi.

Martvan ääni raikastui. Posket hehkuivat, silmät paloivat. Sulhasen
uhma huumasi hänen sielunsa, jota kirjan kuvaus oli järkyttänyt.

-- "Siinä on voimaa ja miestä!" -- kuului Oolavin yllyttävä ääni.
Lampun liekistä pyörähti pieni savukiemura ja alkoi iloisesti tanssia
ilmassa.

Luku jatkui helinänä. Martvasta tuntui kuin istuisi hän Oolavin
veneessä. Vene kiiti kuohuvinta koskea alas. Hurjina vyöryävät
vaahtovuoret paiskailivat sitä ryöpystä ryöppyyn, aallolta aallolle.
Hän aivan värisi ja painautui Oolavin turviin, antautui hänen
armoillensa koko sielullansa... pyörtyi... huumautui ja juopui
Oolavin hurjasta voimasta. Nikolai tuntui hänestä Oolavin perikuvalta.

Oolavi katseli häntä hurmautuneena. Kun Martva kiihkonsa vallassa
hyppeli kuvauksesta kuvaukseen, näytti hän Oolavista, joka oli
kuvauksesta huumautunut, villiltä metsän tytöltä, tai Kaatjalta,
kunnes äkkiä hänen sieluunsa leimahti kuin salamakirkas kuva se
ajatus, että Martva on "Litvan laulun" nainen, joka hurjistuneena
ajelee hänen kanssansa ryöppyävällä elämän merenselällä. Aluksi
hän sitä ajatellessaan tyrmistyi, kuin ukkosen iskusta. Mutta heti
tempasi hänet jyrähdys uuteen yhä hurjempaan lentoon. Hän olisi nyt,
juopuneena, tahtonut ajella Martvan kanssa Litvanselällä juuri niin,
kuin se vedennainen: hurjistuneena, rohkeana, pelottavana, myrskyn
pauhatessa ja aallokon ärjyessä.

Luku jatkui. Ihastuksen huudahdukset helähtelivät sen sekaan
salamoina. Martvan sielussa suli miehekäs Nikolai kokonansa yhdeksi
Oolavin kanssa, muuttui kokonansa Oolaviksi. Häntä juovutti se
korkea, rohkea hengen lento, joka tuntui leimahtelevan Nikolain
sielusta ja joka huumaa naisen, jonka jaloa henkeä ei ole vielä
aistillisuus painanut maassa matelemaan. Huumauksensa vallassa ei
hän huomannut sitä, että Nikolai nousi kuin peto Jumalaa ja uskoa
vastaan, seisoi näyttämöllä täydellisenä pakanana, kieltämyksen
äärimäisenä henkenä, ruoska kädessä, käärmeen pää kantapään alla ja
Jumalan kimppuun syöksymäisillänsä ollen. Hän ei huomannut sitäkään,
että Nikolai oli vallankumouksellinen. Hän näki hänessä ainoastaan
_Oolavin_, voimakkaan, rohkean miehen ja suuren, jalon hengen,
puhtaan, jalon lemmen huumaaman naisen todellisen sankarin.

Mutta Oolavi itse huomasi siitä kaikesta paljon ja huomasi ne
kuumeensa vallassa: Hänen edessänsä seisoi Nikolain suuri haamu,
kädessä pikari, josta hän tarjosi kieltämyksen voimakasta, vaahtoavaa
viinaa. Taruperäiseksi loihdittu Harhaman kirja oli epäilyksen
kuvauksillansa sytyttänyt hänen sielussansa ensin pienen palon:
se oli tartuttanut häneen epäilyn, ja nyt joi jo Oolavi sen palon
sammukkeeksi, lääkkeeksi, ensimäisen ryypyn kieltämyksen suurta
henkeä, sen tulisinta vaahtoa.

Kun Martva oli lopettanut, heitti hän kirjan käsistänsä pöydälle kuin
palavan hiilen, puristi käsiänsä hermostuneesti povensa kohdalla
vastatusten ja huudahti peljästyneen, kiihtyneen ja turvattoman
näköisenä:

-- "Ai!... Siinä on jotain demoonista!... Niin hurjaa ja kamalaa!..."

Hän oli kuin viaton tyttö, joka on kuullut kerrottavan että huoneessa
on tonttuja ja sen luulon sokaisemana näkeekin niitä siellä hämärissä
hiiviskelevän. Arvostelut ja puheet olivat tehneet Harhaman kirjan
hänelle semmoiseksi tonttuhuoneeksi.

Mutta Oolavin henki hehkui tulena ja lieskana. Hän janosi
Harhaman kuvaamaa elämää, himoitsi sen kaikkia antimia: epäilyä,
kieltämystä, "Pirun Eedenin", kirjan Hiiden myllyn, salaisuuksia,
hekkumaa ja kieltämystä. Kaikki sekottui hänen silmissänsä yhdeksi
elämänkaaokseksi, jota ei voida juoda pisaroittain, erottelemalla
siitä osa pois, vaan joka on juotava kokonansa.

Savupilvi iloitsi karkeloiden pieninä savukuplina.

Hetken kuluttua tuli Rannisto huoneesen. Oolavia tervehtien puheli
hän:

-- "Minä sinua odotinkin... Kun nyt menet kaupunkiin, ota minulta
valtakirja, että voit hoitaa minunkin asioitani pankissa ja muualla,
niin ei tarvitse itseni matkustella..."

Hän jätti Oolaville valtakirjan, lisäten:

-- "Se on aivan täydellinen, niin että voit kaikki asiat sen nojalla
toimittaa... Osa vanhaa metsää on luettu ja sen kaupasta voit siellä
sopia... Mutta minä kirjoitan siitä tarkemmin talvemmalla..."

Muutaman sanan vielä puhuttuansa lausui hän kovemmalla äänellä
sivuhuoneeseen:

-- "Pastori on hyvä ja tulee tänne istumaan!"

Nuori pappi tuli, posket vielä keskeytyneestä puhelusta lämpiminä.
Tervehdittyänsä istahti hän sohvaan ja Rannisto jatkoi toisessa
huoneessa viritettyä keskusteluansa:

-- "Minä vielä jatkan puhettamme... Eikö mielestänne sosialismissa
ole liioteltua väite, että kaikki yksityinen omaisuus on varkautta?"

Puheen aihe sattui Oolaville ikäänkuin äsken luetun jatkoksi. Hän
alkoi innostuneena ahmia pastori Aamuston selityksiä. Tämä selitti
hehkuvana:

-- "Sen lausemuodon minä pidän liioiteltuna ja vääränä. Oikeampi
olisi mielestäni sanoa: Omaisuus, joka ei ole hankittua _omalla_
työllä, on vierasta..."

Rannisto istui ajatuksissansa. Nuori pappi jatkoi:

-- "Sillä riittääkö kunkin oma työ muuhun kuin keskimääräiseen
toimeentuloon?"

-- "Sen täytyy tuottaa enemmän", -- tarttui Rannisto selittäen: "Jos
se ei muuhun riittäisi, niin millä olisi koottu se omaisuus, joka on
nykyisen polven käytettävänä?... Työstä on täytynyt jäädä säästöä."

Martva, joka ei jaksanut seurata keskustelua, poistui. Hänen
lähdettyänsä alkoi pastori Aamusto selittää ajatustansa:

-- "Minä luen ne välttämättömät säästötkin toimeentuloon kuuluviksi,
koska ne kerran ovat aivan välttämättömät ihmis-elämälle... Mutta
silloin minä kysyn: Kuka suorittaa nykyään suuremman työn: nekö,
joilla on suuret tulot, vaiko se luokka, joka näkee usein nälkää,
suoranaista nälkää?"

Rannisto oli vaiti. Pastori Aamusto vastasi hänen puolestansa itse:

-- "Te siis myönnätte, että köyhien joukko suorittaa työn -- rikkaat
tekevät sitä joko nimeksi tai ei ollenkaan. Mutta jälkimäiset
kantavat suurta palkkaa, kokoavat suuria rikkauksia. Eivätkö he
silloin kokoa _vierasta_?"

-- "Se on kyllä totta", -- myönteli Rannisto. Oolavi, jonka
silmissä yhä häilähtelivät äskeisen vallankumouskuvan veriviivat,
imi keskustelun hengen itseensä, semmoisessa mielentilassa, joka
kaikkeen, mihin vain voi, panee omat hehkuvat värinsä. Sosialismi ja
vallankumous olivat hänen sielussansa jo ennenkin tavallaan sulaneet
yhteen. Nyt ne lopullisesti sulivat samaksi. Siihen vaikutti se, että
Nikolai oli sosialisti ja samalla vallankumouksellinen.

Nuori pappi selitti edelleen:

-- "Vääryys, jota nykyisessä yhteiskunnassa harjoitetaan, on
ilmeinen, sitä ei voida kieltää. Laki sen sallii, mutta laki ja
_oikeus_ ovat kaksi eri asiaa."

Rannisto oudostui. Pastori selitti silloin:

-- "Sillä _jos_ laki olisi sama kuin oikeus, ei se koskaan voisi
muuttua, koska korkein oikeus on aina sama, pysyvä ja muuttumaton.
Mutta voitteko löytää ainoatakaan lakipykälää, joka olisi alusta
meidän päivämme pysynyt? Eikö jokaista lakipykälää vähäväliä kumota
ja muuteta juuri sen tähden, että se on _väärä?"_

-- "Siis ei meillä mielestänne ole ainoatakaan lakipykälää, joka
olisi samalla oikeus?" -- tarttui Rannisto kysyvästi.

-- "Ei ainotakaan joka olisi olemukseltaan ehdoton oikeus. Sillä
_jos_ niin olisi, olisi se pykälä ikuinen, kuten seitsemäs käsky.
Se ei enää koskaan korjausta tarvitseisi... Mutta onko niin? Ei
tietysti, Ei ainoakaan inhimillinen lakipykälä voi olla ehdoton,
absolutinen oikeus: korkein totuus..."

Ja yhä vilkastuen ja innostuen käänsi hän puheen takaisin sen
varsinaiseen aiheeseen, jatkaen:

-- "Mutta menemme nyt takaisin kysymykseen. Minä myönnän, että ne,
joilla on rikkauksia, joita he ovat koonneet _oikeilla_, laillisilla
keinoilla, eivät silti ole kaikki varkaita. Moni heistä _itse_ tekee
työtä, sen arvosta, minkä hän jokapäiväiseen leipäänsä tarvitsee,
ja silloin hän on ainoastaan toisten ihmisten säästöjen hoitaja ja
ehkä niiden oikein käyttäjä. Mutta ne säästöt eivät voi olla hänen
_omiansa_, vaan hänen ja niiden joiden on täytynyt lain käskystä
tyytyä vähään ja luovuttaa osa työnsä tuloksista toisille... Mutta
katsokaa, tokko monikaan niistä, joiden hallussa ovat yhteiskunnan
säästöt, ansaitsee leipänsä otsansa hiessä!"

Rannisto ajatteli yhtä ja toista, ja huomasi nuoren papin olevan
oikeassa. Se miehekäs kunnioitus, jolla hän työtä katseli, ja
mielenjalous vaikuttivat, että hän sisimmässänsä asettui innostuneen,
hurskaan papin puolelle.

Ja sama oli Oolavin laita. Hän oli kuten Rannisto työn-aatelia, mies,
joka vaistomaisesti halveksi työttömiä ja jonka jalo luonne asettui
sorrettujen puolelle. Hänelle kirkastui vallankumouskin jaloksi, ja
lain arvo aleni hänen silmissänsä, koska se oli vääryyden turva. Niin
alkoi hänessä itää uusi siemen, josta oli määrä nousta kerran laihona
omankäden-oikeus.

-- "Siksi tulee meidän kiittää Jeesusta, joka on meille lähettänyt
sosialistisen liikkeen maailmaa puhdistamaan," -- jatkoi nuori pappi
selittäen: "Se liike on se köysiruoska, jolla Hän ajaa temppelistänsä
pois väärintekijät. Meidän ei siis tule sitä ruoskaa vastustaa, vaan
koettaa toimia, ettei se joutuisi vääriin käsiin. Sillä Jumala usein
panee ruoskansa meidän, ihmisten, omiin käsiin, ja Hän on antanut
meille vapauden käyttää sitä hyödyksemme tai turmioksemme. Ihmishenki
on ainoa, jolle Hän on siinäkin _vapauden_ antanut..."

Oolavi hehkui. Rannisto mietti, punniten papin sanoja. Nuori pappi
selitti edelleen:

-- "Minä puhun Hänen temppelistänsä. Sillä eikö koko maailma ole
Hänen temppelinsä, Hänen, jonka Poika sanoi: 'Ei yksin Jerusalemissa
ja tällä vuorella'... siis kaikkialla palvellaan Jumalaa... Ja
eivätkö silloin ne, jotka elämässä ja yhteiskunnassa vääryyttä
tekevät, ole niitä samoja, jotka Jerusalemin temppelissä kauppaa
kävivät?"

-- "Niin!... Minä en tahdo sitä ajatusta vääräksi sanoa, enkä minä
ole koskaan rikkaita väärintekijöitä puolustanut... En ole vihannut
sosialismia, mutta minua on vain surettanut sen huonot puolet ja
etenkin sen hyökkäys kirkkoa, uskontoa ja Jumalaa vastaan", --
selitti Rannisto harvasanaisena. Jokainen hänen sanansa huokui
rehellisyyttä ja harkintaa. Oolavi oli hetkeksi unohtanut Martvan
ja kaiken muun ja imi itseensä keskustelun henkeä. Pastori Aamusto
innostui:

-- "Ei kirkko ole sama kuin Jumala, ja sekin tarvitsee Jumalan
ruoskaa... Osottaahan sen kirkon historia: suurien reformaattorien
ilmestyminen, uskonnollisten liikkeiden puhkeaminen ulkopuolella
kirkkoa ja moni muu, joka on johtunut tyytymättömyydestä kirkkoa
kohtaan... Jeesus Kristus itse tuli puhdistamaan kirkkoa... Ja minä
uskon, että kirkko on kaikesta voittava. Senkin todistaa kirkon
historia: Ahdistelu ja vaino on sitä puhdistanut ja lujittanut. Niin
on nytkin käypä."

Puhuessansa hän yhä lämpeni ja lämpeni. Se lämpö tempasi mukaansa
ihmissydämet: Oolavi ja Rannisto katselivat häntä ihastuneina.
Innostunut puhuja jatkoi:

-- "Lisäksi: ei _sosialismi_ käänny uskontoa vastaan, eikä se _voi_
sitä tehdä..."

Kun Rannisto näytti oudostuneelta, kysyi puhuja.

-- "Sanokaa, voiko _taloudellinen, yhteiskunnallinen oppi_ kääntyä
uskontoa vastaan? Eikö se ole sille yhtä mahdoton tehtävä, kuin se
olisi esimerkiksi maanviljelys-opille tai kieli-opille?"

-- "Se on totta", -- myönnytteli Rannisto ajatuksissansa. Oolavi oli
yhtenä ajatuksena. Nuori pappi selitteli edelleen:

-- "Jos sosialistisen aatteen _kannattajissa_ on niitä, jotka
samalla taistelevat uskontoa vastaan, näin ei se asia ole yhteydessä
sosialismin kanssa, ei siitä johdu, eikä siihen kuulu. Uskon
kieltäjiä on yhtäläisesti kaikkien oppien kannattajien joukossa...
kielitieteilijöissä, filosofeissa ynnä muissa, eikä silti voida
sanoa, että esimerkiksi _kieli-oppi_ on Jumalan-kielteinen."

Hän innostui innostumistansa. Hän puhui sosialismista, kuvaten
taas sitä ehkä aseeksi, jonka Jumala on antanut kurjien käteen,
ja pahotteli sitä, että sitä asetta käytetään usein väärin. Hän
moitti myös niitä, jotka tukkivat korvansa siltä valtaavalta kurjien
hätähuudolta, jona hän sosialismia piti.

-- "Minusta tuntuu", -- tarttui silloin Rannisto -- "että Te pidätte
sosialistista yhteiskuntaa raamatun hengen mukaisena."

Nuori pappi vastasi vilkkaasti:

-- "Raamattu ei yleensä ole yhteiskuntaoppi. Se ei puhu siitä asiasta
mitään. Raamatun mukaan on jokainen yhteiskunta oikea, kun se vain
toimii Jumalan hengessä..."

Hänen henkensä hehkui ja paloi, kun hän jatkoi:

-- "Minusta tuntuu, että sosialistinen yhteiskunta olisi juuri
raamatun hengen mukainen. Sillä ajatelkaapa, herra Rannisto: Jeesus,
joka pesi opetuslastensa jalat, lausui sitä tehdessään: 'Minä annan
teille esikuvan, että te tekisitte niin kuin minä teille tein'..."

Jeesuksen ihana kuva oli loihdittu huoneeseen. Kaikki muu himmeni
Hänen rinnallansa. Pappi kysyi:

-- "Jos nyt huomenna jokaikinen seuraisi Jeesuksen esimerkkiä, tulisi
Hänen opetuslapseksensa _teoissa_, olisiko silloin enää palvelijoita
ja isäntiä?"

Ranniston täytyi vastata kieltävästi. Kysyjä teki johtopäätöksensä:

-- "No eikö silloin olisi meillä sosialistinen yhteiskunta valmis?"

Ja silloin todellakin näytti sosialistinen yhteiskunta avautuvan
Ranniston ja Oolavin edessä Jumalan valtakuntana, jossa jokainen on
palvelija ja mestarina ja herrana on yksi ainoa, Jeesus.

Pappi innostui edelleen:

-- "Ensimäinen seurakunta oli sosialistinen... Minusta on
sosialistinen yhteiskunta juuri Jumalan valtakunta maan päällä. Se on
uskonnollisen elämän korkein, ihanin kukka... Se on kirkon työn ihana
tulos, jos se milloin tulee..."

Kauniina, pyhänä seurakuntana kuvastui hänen sanoistansa uusi,
odotettava yhteiskunta, kun hän sitä edelleen kuvaili. Hänen
sanoistansa huokui uskovaisen vakaumus ja nöyrtyminen seuraamaan
Jeesuksen esimerkkiä. Puhelu ei ollut enää keskustelua. Nuori pappi
ikäänkuin julisti Jumalan sanaa, seisten alttarilla seurakunnan
edessä. Hän jatkoi:

-- "Siksi täytyykin, sanon _täytyy_ sosialismin, jos se tahtoo
voittaa, turvautua lopulta juuri uskontoon, raamattuun. Ilman sitä
se _ei_ voi voittaa. Ilman sitä se ei voi voitettuansa pysyä. Sillä
eikö sosialistinen yhteiskuntajärjestys olisi pysyvästi taattu, jos
uskonto milloin voi tehdä jokaisen toistensa jalkojen pesijäksi?"

-- "Luonnollisesti", -- yritti papin hurskaudesta ja jaloudesta
ihastunut Rannisto.

-- "Hyvä!" -- tarttui pappi. -- "Ja eikö se kaatuisi, kuten
ensimäinen seurakunta, heti kun ihmiset pahenisivat ja alkaisivat
vaatia toisia heidän jalkojansa pesemään?"

Ranniston oli pakko vastata myöntävästi. Hurskas pappi jatkoi:

-- "Mutta kun sosialismin kannattajat sen huomaavat, eivätkö he
_pakostakin_ ole silloin uskonnon hartaimmat kannattajat?"

Rannistosta se tuntui epäämättömältä. Oolaville leveni sosialismi
jalona, jumalallisena, suurena henkisenä liikkeenä, joka perustaa
apostolien aikaista ihanaa seurakuntaa. Nikolai kirkastui hänen
silmissänsä. Huimaavat aatteet häilähtelivät hänen sielussansa. Pappi
jatkoi:

-- "Me siis näemme, että sosialistinen liike on lopulta aivan
luonnonlain pakolla uskonnon paras tuki ja turva, koska sen ikävöimä
yhteiskunta voi pysyä _ainoastaan_ uskonnon varassa ja turvissa. Eikö
niin?"

-- "Kyllä se minusta nyt siltä tuntuu", -- myönteli Rannisto
sydämensä kaikella rehellisyydellä. Oolavi hehkui kilpaa papin
kanssa, vaikka sillä hehkulla oli ääretön ero. Pappi jatkoi:

-- "Sosialistit ovat juuri tehneet erehdyksen, kun ovat
hyväksyneet taloudellisen oppinsa muka perusvoimaksi Marxin opin
materialistisesta historian johdosta, eivätkä ole siksi ottaneet
uskontoa. Se Marxin oppi, että muka aineellinen taistelu on kaiken
johtavana voimana, on jo vääräkin. Ovathan suurimmat ihmishengen
voitot johtuneet kokonaan toisista vaikuttimista, sillä jos
tarkastamme suurimpia ihmishenkiä, niin huomaamme, että ne ovat
rikkautta pitäneet jonain arvottomana, alhaisena... Lisäksi eivät
suuret liikkeet kuten ristiretket ynnä monet muut ole olleet
aineellisuuden aiheuttamia."

Hän hengähti ja jatkoi taas:

-- "Marxin materialistinen oppi on karjan oppia. Se opettaa: ihmisten
pitää kulkea, kuten karjan, aina sinne, semmoiseen yhteiskuntaan,
missä on paras karjanlaidun... Se on alhainen oppi ja siksi se ei
saa kannattajiksensa jaloja ihmishenkiä. Lopulta täytyy sosialismin
itsensä tämä huomata ja ottaa jalon taloudellisen oppinsa perusteeksi
raamatun suuri, ylevä oppi... Jaloimmat köyhälistön liikkeeseen
yhtyneet henget ovatkin puhuneet toisessa hengessä kuin Marx. Niinpä
Carlyle huutaa: 'Karkottakaa ahneuden henki sydämestänne!'..."

Syntyi pieni levähdys. Kaikki ajattelivat. Oolavi kietoutui yhä
syvemmälle suuriin kysymyksiin... Elämän kosken veto koveni sitä
mukaa. Nuori pappi jatkoi:

-- "Teidän talonne, herra Rannisto, on minusta osaksi sosialistinen:
täällä ei ole isäntää ja palvelijaa... Eikö se olisi uskonnon ihanin
hedelmä, ihmishengen kaunein voitto, jos kerran koko maailma olisi
yksi ainoa kristillinen seurakunta: sosialistinen yhteiskunta?"

Hurskas Rannisto aivan heltyi sitä suurta uskonnon voittoa
ajatellessansa... Hän myönsi tähän asti väärin ymmärtäneensä
sosialismia, tuominneensa itse opin sen kannattajien mukaan. Pappi
jatkoi:

-- "Ja eikö se ole ihmishengen suurin alennus, mihin nykyinen,
itsekkyydelle rakennettu yhteiskunta polkee ihmisen, asettaen sen
toisen palvelijaksi? Ajatelkaa, herra Rannisto: Jumala loi ihmisen
_ainoaksi_ vapaaksi, ja ihmiset itse polkevat sen jalkojensa
pesijäksi, orjaksi!"

Oolavin jalo sielu nousi entistä voimakkaampaan kapinaan sortajia
vastaan. Hän kuvitteli jo seisovansa Nikolaina, sorrettujen
vapahtajana, Martva Kaatjana rinnallansa. Hän halusi syöstä
taisteluun. Nuori pappi jatkoi:

-- "Katsokaa eläinkuntaa! Sortaako siellä sama laji toistansa?
Eivätkö ne toisiansa pidä vertaisinansa, auta ja kunnioita? Milloin
sama laji _eläinmaailmassa_ panee toisensa palvelijaksensa?"

Molemmat kuulijat olivat hämmästyneitä. Pappi jatkoi:

-- "Mutta _ihminen_ tekee sen! Eikö hän silloin ole alempana eläintä?"

Oolavin koko olemus kuohui. Rannisto oli masentunut. Pappi yhä
innostui. Hän jatkoi:

-- "Eikö yhteiskuntajärjestys, joka sen sallii, ole väärä?... Ja
ovatko lait, jotka sen sallivat, silloin samaa kuin _oikeus_?"...

Rannisto ajatteli, huomasi papin olevan oikeassa ja lausui
ajatuksissansa:

-- "Kiitos, pastori, selityksistänne! Minä en ole asiaa aina jaksanut
ajatella niin kuin Te sen nyt selitätte... _Tällä_ hetkellä minusta
tuntuu, että meidän ehkä olisi edistettävä sosialismia, edistääksemme
sillä Jumalan valtakuntaa..."

-- "Kyllä", -- tarttui pastori Aamusto, jatkaen: "Mutta toista tietä
meidän on kuljettava: Meidän on edistettävä _Jumalan valtakuntaa_,
että sosialistinen yhteiskunta _sen_ kautta syntyisi. Jos toisin
teemme, emmekö ole verrattavat mieheen, joka huonetta rakentaessansa
ensin koettaa asettaa harjahirren ja vasta sitten, kun huone olisi
valmis, aikoo asettaa peruskiven?"

Vertaus tuntui Rannistosta sattuvalta. Pastori jatkoi:

-- "Ne sosialistit, jotka muuta tietä kulkevat: alkavat sosialismista
sinänsä, tullaksensa uskontoon, ne ovat verrattavat juuri semmoiseen
mieheen, joka harjahirren ensiksi asettaa. Heidän huoneestansa ei
mitään tule. Mutta aika tulee, että he huomaavat erehdyksensä ja
laskevat oikean peruskiven, ja silloin rakennus kohoaa lujalle
kalliolle rakennettuna..."

Ja kun Rannisto ja Oolavi vielä äänettöminä ihailivat nuorta pappia,
jatkoi tämä:

-- "Mutta monella on aivan väärä käsitys sosialismista. Se ei
ole edes semmoinen oppi, joka oikein käsitettynä koskettelisi
_valtiomuotoakaan_..."

-- "Nyt Te, pastori, liioittelette", -- yritti Rannisto.

-- "En... En ollenkaan", -- keskeytti Aamusto jatkaen: "Eikö
itsevaltias voi säätää sosialistista yhteiskuntajärjestystä?"

Rannisto hämmästyi. Ajateltuansa myönsi hän:

-- "Kyllä... Kyllä..."

-- "Niin voi säätää joka-ikinen valtiomuoto", -- tarttui pastori
Aamusto.

Sekä Rannisto että Oolavi olivat hämmästyneet. Nuoren papin puheet
tuntuivat heistä aivan itseselviltä. Hurskas pappi jatkoi:

-- "Siinä on nyt sosialismin 'kauheus'... pappisvalta voi
sosialistisen yhteiskunnan säätää yhtä hyvin, kuin yksinvalta, tai
kansanvaltakin..."

Oolavin sielu, joka oli ennestänsäkin ratkaisemattomia, hänelle
hämäriä kysymyksiä täyteen ahdettu, sai yhä uutta ja uutta lisää.
Kysymyksien paljous vaikutti, että hän ei jaksanut nytkään kaikkea
täysin punnita, vaan ihastui vaistomaisesti siihen, mitä nuori pappi
kauniisti kuvasi. Tämä jatkoi:

-- "Minä vielä toistan, että ei sosialistinen yhteiskunta voikaan
olla kirkolle vaarallinen, vaan päinvastoin. Minä vielä lisään, että
nykyinen, itsekkyyteen perustuva yhteiskuntajärjestys on kirkolle
vaarallisempi kuin sosialismi..."

Rannisto näytti ajattelevalta, jopa epäilevältä. Sen huomattuansa
kysyi pastori Aamusto:

-- "Voiko se kirkko pysyä, joka ryhtyy suojelemaan esimerkiksi
pahantekijöiden joukkoja, tai on liitossa niiden kanssa?"

-- "Mahdotonta se olisi", -- myönsi Rannisto.

-- "Voiko", -- tarttui pastori Aamusto nopeasti -- "silloin myös
pysyä kirkko, joka ryhtyisi suojelemaan nykyistä, itsekkyyteen
perustuvaa yhteiskuntajärjestystä?"

Ranniston ja Oolavin silmistä voi lukea selvän, kieltävän vastauksen.
Puhuja lisäsi:

-- "Se on mahdoton. Jumala itse on hävittävä sen kirkon, joka
astuu vääryyden palvelukseen, kuten Hän hävitti todistuksen majan:
Jerusalemin temppelin. Hän lähettää sille kirkolle korven käärmeet,
pakottaakseen sen katsomaan Jeesukseen ja seuraamaan Häntä. Hän
käyttää aseenansa niitä, jotka näyttävät Hänen vihollisiltansa, kuten
Hän todistuksen majan hävitytti Rooman keisareilla, jotka Hänen
palvelijoitansa vainosivat ja itse astuivat hänen istuimellensa..."

Rannisto oli itse niitä asioita paljon ajatellut, mutta hehkuvan
papin kuvaamina kirkastuivat ne hänelle nyt suuremmiksi. Jumalan
viisaus ja suuruus ilmestyi hänen eteensä äärettömänä, ijankaikkisena
valomerenä. Avoimella äänellä lausui hän:

-- "Kaikki, mitä Te puhutte, tuntuu huokuvan jumalallista totuutta,
jota minä en voi kumota, vaikka vaistomaisesti ehkä tahtoisin
epäillä... Ehkä se epäily johtuu siitä, että en jaksa käsittää
Jumalan teitä täydellisesti."

-- "Yleensäkin meille ovat Jumalan tiet käsittämättömiä", -- myönsi
innostunut pappi, jatkaen: "Sama Rooma, joka oli kristittyjen vainon
keskus, tuli Jumalan tahdosta uudeksi Jerusalemiksi: Sieltä käsin
levitettiin kristin-usko halki tunnetun maailman. Minä uskon, että
niin on sosialisminkin käypä: Sen on pakko astua kirkon palvelijaksi,
sillä sen henki kätkee jo itseensä kristin-uskon hengen idun:
tasa-arvoisuuden, toistensa jalkojen pesemisen, jota ilman se ei voi
pystyssä pysyä. Sen käy aivan samoin kuin pakanallisen Rooman, joka
kristityitä vainotessansa kantoi itsessänsä sen itua: uuden uskon
tarvetta, kuten Hellaskin, joka rakensi temppelin tuntemattomalle
jumalalle..."

Hän käveli innostuneena, palavana, kuunnellen Ranniston huomautuksia.
Ja taas ryhtyi hän kuvailemaan kirkon suurta tehtävää sorrettujen
asian-ajajana. Hän vetosi aina vain Jeesukseen, lausui muun muassa:

-- "Jeesuksen sanat: 'Mitä te teette yhdelle näistä vähimmistä, sen
te teette minulle', käskee ennen kaikkia kirkkoa. Kirkon täytyy
ennen kaikkea seurata Jeesuksen oppia: olla kurjien auttaja. Ja
minä suren sitä, että kirkko ei ole uskaltanut astua sosialistista
liikettä _johtamaan_, kuten sen velvollisuus olisi, vaan on ryhtynyt
sitä vastustamaankin. Kirkolla ei ole mitään peljättävää, sillä se
voittaa oman näennäisen häviönsäkin kautta, puhdistuen siinä. Kirkon
ei tarvitse tehdä muuta kuin unohtaa itsensä ja seurata Jeesuksen
esimerkkiä, niin se hallitsee maailmaa. Ja juuri sosialismi,
sosialistinen yhteiskuntajärjestys olisi sen kädessä tehokkain ase,
mitä Jumala sille voi antaa, koska se järjestys on täydellisesti
ainoastaan kirkon varassa pysyvä ja on siis niin kokonansa uskonnon
armosta riippuva, kuin orja isäntänsä armosta..."

Syntyi pieni hiljaisuus. Sen lopetti Rannisto huomauttaen:

-- "Niin... On kai sitä kirkossakin vikaa, jos sosialistisen liikkeen
kannattajat nousevat sitä vastaan!"

Nuori pappi leimahti kuin tappuroissa tuli. Hän vakuutti:

-- "Jos siinä _ei_ vikaa olisi, ei kukaan voisi sitä vastaan
nousta, sillä ei hullukaan lähde puhdasta pesemään, eikä tervettä
parantamaan. Se on nykyiselle kirkolle häpeäksi, että sitä vastaan
noustaan, mutta samalla se on sille eduksi. Mutta se, että sitä
vastaan ääniä nousee, on juuri kirkon _ansio_. Se osottaa, että
kirkko ei ole hukkaan työtä tehnyt..."

-- "Nyt minä en Teitä ymmärrä", -- yritti Rannisto.

-- "Te ymmärrätte heti", -- tarttui nuori pappi kysyen:

-- "Jos ihmisessä ei olisi siveellistä tunnetta, nousisiko se
vääryyttä ja pahaa vastustamaan?"

-- "Luonnollisesti ei", -- vastasi Rannisto.

Kysyjä lämpeni edelleen, jatkaen:

-- "Eikö ihmisen siveellinen tunne ja tahto ole uskonnon luoma? Eikö
se yksinpä pakanoissakin, mikäli ne siveellisyyttä, sen alkeita jo
tajuavat, ole uskonnosta lähtöisin?"

Kun Rannisto vaikeni, kysyi nuori pappi edelleen:

-- "Voitteko nimittäin mainita yhdenkään ainoan inhimilliseksi
sanotun siveys-opin, joka ei olisi uskonnon, raamatun aivan ilmiselvä
plagiati?"

Rannisto oli paljon lukenut, mutta ei voinut mainita ainoatakaan.
Pappi selitti edelleen:

-- "Ei ole vielä siveys-oppia laatinut ainoakaan, joka ei itse olisi
saanut siveellistä tahtoansa ja aistiansa uskonnon välityksellä. Jo
antikisen maailman pakanalliset ajattelijat olivat tietämättänsä
jumalallisen siveellisyyskäsitteen inspirationin saaneita, ja mikä
heidän siveellisyydessänsä on oikeaksi tunnustettua, eikö se ole
täydellisesti kristin-uskon jäljittelyä?"

Molemmat kuulijat olivat oudostuneita. He huomasivat, että nuori
pappi oli paljon lukenut ja että hän oli lukenut omilla aivoillansa,
eikä ajatellut laina-aivoilla. Puhuja teki johtopäätöksiänsä:

-- "Se on siis _kirkon_ ansio, että se on voinut herättää ihmisessä
siveellisen aistin ja tahdon, joka saa sen nousemaan väärää vastaan,
ilmestyköön se väärä vaikkapa itse kirkossa... Kirkko itse niin
puhdistaa itsensä tai oikeastaan: Jumala puhdistaa kirkkonsa sen
omalla kädellä..."

Kirkkaana, itseselviävänä valkeni molempien kuulijoiden eteen
innostuneen Jumalan palvelijan lausuma ja todistelema ajatus. He
hämmästyivät hänen ajatuksensa rohkeutta ja hänen uskoansa Jumalan
johtoon ja Jumalan kirkon lopulliseen voittoon. Heistä näytti, että
syntikin on ase Jumalan kädessä, pakanatkin, kuten Rooma, palvelevat
Häntä. Ja ne, jotka nousevat Häntä vastaan, ovatkin vain vitsoja
Hänen kädessänsä.

Oolavin hehkuvassa sielussa avautuivat elämän kysymykset huimaavina
kuvina kuin vesiselät, joissa selkä avautuu selän takana, houkutellen
rohkeaa purjehtijaa yhä kauemmaksi, ikäänkuin siellä jossain olisi
satumaita ja ihmesaaret nousisivat järven vesipovesta, kukittaen
päivänpaisteiset ulapat vesien paratiisiksi, missä onnettaret asuvat,
istuen kallionkärjillä tai kävellen vaaranteilla, kädessä vakka,
josta jakavat ihmisille kaikkea, mitä ihmishenki voi himoita: onnea,
viisautta, tietoa, puhdasta nautintoa. Tai availevat ne ihmishengen
nähtäviksi kaikki maailman salat, levittävät sille salatut asiat
hurmaavimpina kuvina. Sosialistinen asia kirkastui hänen edessänsä
nuoren papin ja Nikolain loistavavärisenä maalauksena, ja koko elämä
kaikkine kysymyksinensä laajeni, suureni ja kutsui häntä. Hän halusi
päästä tuntemaan elämää, kuten kesälintu odottaa vieraalla maalla
keväistä muuttopäiväänsä pesimismaillensa, missä kaunis koivunvarpu
odottaa puhtaana morsiusvuoteena.

       *       *       *       *       *

Yö alkoi jo ummistua sydän-yöksi. Tähdet valaisivat kuuraista metsää
ja vitilumen peittämää maata, kiiluen palavimmillansa. Kylmänhenki
katseli liikkumattomana niitä maita, joilta se oli lämmön tieltänsä
pois ajanut, tullen itse talven-airueena sijalle.

Pastori Aamusto oli jo lähtenyt, ja Martva puheli taas kahden kesken
Oolavin kanssa. Kun hän nyt ajatteli, että Oolavi ei huomen-iltana
enää tulisikaan, haihtui kirjeiden tuottama ilo vähitellen ja
mieli sumeni ja katse raukesi. Hän koetti olla iloinen, mutta
ilo ei ottanut luistaaksensa. Huoneessa häilähteli surua vuoroin
siellä, vuoroin täällä, eikä nauru enää nauruksi helähtänyt: se jäi
aina puolitiehen, hymyilyyn. Tuntui kuin kuiskaileisi pahan-enne
tietojansa elämän ilojen ja toiveiden sekaan.

Oolavi oli huomaavinansa Martvan ikäänkuin väsyneeksi ja kysyi:

-- "Miksi näytät niin väsyneeltä?"

-- "Niin... kun sinä lähdet nyt pois", -- venytti Martva hitaalla
äänellä, jossa oli säveleenä lapsen äänensävy ja mielipaha.

Oolavi masentui. Herkkä mieli värisi Martvan hellistä sanoista.
Hän ei löytänyt sanoja, millä lohduttaa armasta tyttöä. Hänestä
itsestänsä tuntui nyt lähtö vaikealta. Martva huomasi hänen
mielialansa, kokosi kaikki ilonsa yhteen ja riemastuttaaksensa sekä
Oolavin että itsensä, kysyä heläytti:

-- "Mutta eikö totta: sinä tulet pian takaisin?... Niinhän?..."

Kysymys tuli Oolaville kuin olisi onnenlintu lentänyt hänen syliinsä
siivet ja laulu yhtenä ilona. Hänen mielensä kuohahti ilosta ja
onnesta, kun kuuli Martvan äänen ja tiesi sen helisevän _hänelle_,
yksin hänelle. Riemunsa vallassa vastasi hän:

-- "Miten minä voin olla tulematta, kun _sinä_ olet täällä!... Sinä"
-- hän suuteli Martvan kättä palavasti -- "minun onneni!... Minun
ilo... ni!..."

-- "Et saa olla vallaton... et... et... et... et", -- keskeytti
Martva, vetäen kättänsä pois suutelotulvasta.

Hetkeksi remahti taas ilo. Martva vakuutteli, ääni ja katse täynnä
viehkeyttä:

-- "Mutta et saa tulla, ennen kun olet kirjoittanut hyvin... hyyy-vin
paljon kirjeitä... Ethän tule ennen?"

-- "Tulen... _Sinun_ luoksesi minä tulen ennen kun ehtii tänne
ensimäinen kirje, jonka lähetän heti kun vain saavun kaupunkiin", --
vastusteli Oolavi leikillä.

-- "Hyi, kun olet tottelematon!", -- naurahti Martva muka
nuhtelevalla äänellä, kiitollisena "tottelemattomuudesta."

Mutta kun hän sitten sanoi Oolaville jäähyväisiä, saattaen häntä
eteiseen, tunsi hän sanomatonta tuskaa. Koko hänen sielunsa hätäytyi,
eikä hän tiennyt hädän syytä. Oli kuin olisi Oolavi lähdössä varmaan
kuolemaan, josta hän ei voi pelastaa häntä. Kun hän ojensi Oolaville
kätensä jäähyväisiksi, vapisi käsi kuin arka lintu haukan iskun
edellä, ja katse oli hätäytynyt.

Oolavi huomasi sen ja hänen silmiinsä tulvasivat kirkkaat kyyneleet.
Martva painautui silloin hänen rintaansa vasten, etsien siitä turvaa.
Siinä itki hän kuin lapsi, värisi ja kärsi Oolavin kyynelien valuessa
hänen silkkihienolle tukallensa.

-- "Jumala olkoon suojanasi!" -- kuiskasi Martva kyyneliänsä kuivaten.

Ovi sulkeutui, ja nuori mies lähti laskemaan purttansa
elämänkoskeen... Kun Martva palasi huoneeseensa, tuntui huone
tyhjältä, autiolta, kuin olisi siellä käynyt kuolema, vienyt isän ja
äidin, ja niiden kuoleman johdosta tullut pakollinen majanmuutto.
Kukat ja kaikki olivat jo rakkaasta huoneesta pois kannetut. Hän
heitti viimeisiä jäähyväisiä rakkaille muistoille... suri... itki...
menehtyi epätoivoon... Hänen mieleensä muistui taas "Litvan laulu".
Raukeana, menehtyneenä kutistui hän kokoon ja itki katkerasti.




Vaan himmeä olikin totuudenlähde.


Talvi näytteli jo tuomisiansa: kynttilöinänsä hohtavia joulutähtiä,
hopeanheleitä pakkasiansa, kylmänkulkusiansa ja huikaisevia
lumirikkauksiansa. Pohjolan suuri lumivieras oli tullut.

Jo avautuivat kaikki taivaan tähtiaarteet. Maailman helmi, Suomi,
hohti talvipukimissansa, valkeissa lumiliinoissansa. Auringonpyörä
näyttäytyi päiväsydännä arastellen, punastuneena, kuin ujosteleva
morsian. Öisin hehkui taivas tähtipalona, joka tähti kirpeänkirkkaana
kuin purisi sitä pakkanen. Ilmassa helisi hopeainen jäähele. Kylmä
punasi poskea, valkea hanki painoi puhtaan värinsä ihmishenkeen ja
pakkasenpaukahdus reipastutti mieltä.

Oli tullut jo suuri talvi, Pohjolan lumijuhla jouluinensa,
kulkusinensa ja mäenlasku-iloinensa.

Suuressa kaupungissa pyörivät elämän jauhinkivet. Yhdet pyörivät
päivällä, jauhaen ihmistä suoraan suureksi ja jaloksi. Toiset
myllyt raatoivat öisin... jauhoivat ihmistä akanaksi ja ruumenen ja
akanan kautta takaisin siksi jaloksi eloksi, jona se solui öisen
myllyn kivensilmään. Nyt se näki rapakot kauneiksi vedenseliksi
värjättyinä... ihastui... laski purtensa väriselille, petti itseänsä,
pettäen samalla muita... loittoni aina vain kauvemmaksi onnen hakuun,
kunnes jo häipyi silmistä onnenranta, josta oli matkalle lähtenyt...
hätäytyi silloin ja huomasi olevansa alastomana, purrettomana,
nähden samalla onnen-ulapan olevankin rapamerenä... Jotkut
silloin kääntyivät takaisin ja saavuttivat kotirannan... Toiset
painuivat ravan lisäksi... Hyvä ja paha taisteli suurta, armotonta
taisteluansa...

Hiiden myllyn sivuhuoneessa, johon näkyi näyttämö viistoon, istui
Oolavi kahden kesken tuomari Ounaston kanssa. Hän oli siellä istunut
jo useat illat. Harhaman kirjan kuvauksien luoma mieliala ja
niistä kuvauksista innostuneen Harviston kertomukset olivat hänet
sinne vetäneet kohta kun hän oli kaupunkiin tullut. Aluksi oli hän
tuntenut pettyneensä, hämmästynyt ja lähtenyt inhoten kotiinsa. Mutta
aina oli joku halu häntä sinne uudestaan vetänyt. Hän oli uskonut
lopultakin saavansa nähdä sitä ihanuutta, jonka kuvan Harhaman kirja
oli hänessä herättänyt, verhoten ruman ja inhottavan akanamaisella
runollisuudella. Aina uudestaan ja uudestaan oli hän pettynyt ja
poistunut. Taas ja taas oli hän muka "vielä kerran" palannut, luullen
silloin jo olevan nähtävänä sen, jota hän janosi.

Viimein oli hän alkanut tottua siihen rumaan, joka kukki öisissä
valoissa, soiton ja höyryjen seassa, värinä ne haihtuvat värit,
jotka muuttavat silmän muuksi, ollen itse untakin petollisempia...
Hän juopui niistä väreistä, hitaasti tosin, mutta sitä varmemmasti,
näki ne jo muuna kuin mitä ne olivat ja kulki niiden houkuttelemana,
arkaillen ja varovasti vielä.

Päivin hän taas teki työtä, ahmi tietoja ahmimalla. Hänen entiset
laajat tietonsa ja luonnonlahjansa olivat hänellä apuna. Mikä oli
muille vuoden, se oli hänelle viikon työ. Synnynnäinen hienous ja
aatelisista aatelisimman talonpoikaiskodin luoma varmuus ja itsetunto
olivat hänestä jo alun pitäen tehneet miehen, joka hienostuneessa
seuraelämässä kohosi oman mittansa muita ylemmä ja käänsi ihastuneet
katseet itseensä.

Tuomari Ounasto oli vanhanpuoleinen herrasmies, jonka kasvoista
voi lukea, että hän oli aikoinansa "elänyt". Katseessa oli
hyväntahtoisuutta, pilaa, jopa nerokkaisuuttakin, ja ketterät
liikkeet ja isällinen ääni tekivät hänestä joskus oivallisen,
herttaisen sedän ja isän perikuvan. Hän kävi aina pitkään
hännystakkiin arvokkaasti puettuna, ja kun se arvokkuus ja ikä
joskus yhtyivät vanhahkon elostelijan hullutuksiin, oli vakavankin
vaikea olla hänelle hymyilemättä. Heti ensi tuttavuudesta oli hän
kiintynyt Oolaviin ja nyt olivat he jo hyviä ystävyksiä. Usein olivat
he sattuneet olemaan yhdessä ylevähenkisten perheiden vieraina
ja joutuneet ottamaan osaa keskusteluihin, joissa pohdittiin
elämänkysymyksiä ja kaikkeuden ongelmoita. Oolavi oli aivan juomalla
juonut niiden keskustelujen henkeä, kun taas tuomari Ounasto
enimmäkseen vaikeni, tai selitteli asioita omalla tavallansa,
höystäen keskustelua sukkeluuksilla. Hän oli Jumalan kieltäjä ja
elämän ivaaja, joka otti elämästä sen, mikä siinä kulloinkin oli
kepeää ja nautittavaksi kelpaavaa. Mutta hänen ikänsä ja asemansa
vaikuttivat sen, että Oolavi kuunteli hänen kepeitä puheitansa
harkiten, eikä aivan välinpitämättömänä.

Hiiden myllyssä kohisi ilo. Viulut vinkuivat. Viini vaahtosi. Ihminen
solui kivensilmään. Yöelämä kehittyi kukkanuppuunsa.

Tuomari Ounasto puhui Oolaville, isällisenä, ja veljenä samalla:

-- "Ota, Oolavi, esimerkiksi eilinen keskustelu tohtori Heinolan
luona!... Eihän siinä ollut pontta, ei perää!"

-- "Miten niin?" -- pisti Oolavi, katsellen akkunasta syrjäsilmin
myllyyn.

Tuomari Ounasto selitti, tehden joskus käsillään kuvaavan liikkeen:

-- "Miten 'miten niin'?... No: puhuvat _totuudesta_, elämän
totuudesta ja oikeudesta... Eihän elämässä ole mitään totuutta: ei
ole mitään erityistä oikeaa ja väärää... Elämässä on vain kaksi
puolta..."

-- "Nimittäin?" -- katkaisi Oolavi naurahtaen, mutta samalla
uteliaana. Mylly ja totuus vetivät häntä kilpaa. Ounasto selitti,
huudahdellen:

-- "Nimittäin... Taas sinä, veli, kysyt 'nimittäin'!... Elämässä
on ainoastaan juutalainen puoli ja kreikkalainen puoli... Mikä on
juutalaiselle pyhä, se on kreikkalaiselle kauhistus. Esimerkiksi sian
liha... mikä kauhistus Mooseksen uskolaiselle! Mutta entä muille
uskovaisille!... mikä herkku on joulukinkku. Siinä se on koko totuus
ja oikea..."

Hiiden mylly säesti outoa totuuden julistusta. Se säestys huumasi
Oolavin korvia. Se teki aivot herkiksi, kuumeisiksi... Huminan seasta
huomautti hän Ounastolle:

-- "Mutta emmehän me nyt elä juutalaisten ajassa."

Hiiden myllystä kuului nuoren tytön laulu. Väki nauroi laulun
sukkeluuksille. Kuului joku hyvähuuto.

-- "Millehän ne nyt huutavat!" -- innostui Ounasto ja otettuansa
asiasta selvän, katsahtamalla akkunasta, jatkoi hän: "Iida siellä
laulelee... Kas, miten hyvästi se Iida veisaakin..."

Hän istahti taas ja jatkoi:

-- "Miksi me emme elä juutalaisten ajassa ja kreikkalaisten?...
Elämme! Ihan täydelleen elämme niiden ajassa... Ota sosialistit ja
porvarit: Sosialistit pitävät porvareita varkaina... pauhaavat aivan
tosissaan... Porvarit taas haukkuvat varkaiksi sosialisteja. --
Taivas varjelkoon ihmistä molemmista!... Minä tuomitsen oikeudessa
molempia aivan armotta... No eikö siinä ole taas sama asia:
'totuuden' juutalainen ja kreikkalainen puoli?"

-- "Niin... se nyt on siinä asiassa... Eihän yksi asia ole vielä koko
elämä", -- puolusteli Oolavi miettivänä. Hän huomasi tuomari Ounaston
puheessa olevan oikeaakin. Niin alkoi totuus himmetä, peittyä
hämäriin. Mietteissänsä hän väliin vilkaisi myllyyn. Sieltä kuului
taas hyvähuutoja. Tyttö lauloi lavalla, vähän huolien laulusta, mutta
enemmän siitä, että kauniit hampaat näkyisivät. Ounasto innostui:

-- "Entäs muut asiat?... Ovatko ne, veli, toisenlaisia?... Katsohan,
Oolavi, katsohan!..."

Hän kumartui likemmä Oolavia ja jatkoi tärkeän näköisenä:

-- "Ota, veli, vaikka mikä asia, niin sama laatu siinä on... Kas
miten kovasti Iida kirkaisi!... Pitää taputtaa Iidalle... Hyvä!
Hyvä!... Uudestaan! Uudestaan!... Nyt minä taas jatkan: Ota,
veli Oolavi, vaikka mikä asia, niin siitä et löydä muuta kuin
kaksi puolta: juutalaisen ja kreikkalaisen oikean... Taas se Iida
kirkaisi... Taputa, taputa Iidalle!... Kas niin!... Minä taas jatkan:
Sillä eikö joka asiaa ajamassa ole kaksi kunniallista asian-ajajaa?"

-- "No niin!" -- myönsi Oolavi miettivänä ja huumautuneena samalla,
Ounasto jatkoi myllyn humun säestämänä:

-- "Mutta jos kerran olisi väärä ja oikea kaksi eri asiaa, niin
silloinhan kahdesta asian-ajajasta voisi ainoastaan toinen ajaa
oikeaa asiaa, toinen taas puolustaisi väärää, siis olisi konna...
Voitko sinä niin pahaa ajatella kummastakaan?"

Oolavi vaikeni. Hän mietti. Totuudenlähteen vedenpinnalle varisi
lisää lehtiä... Mylly humisi sävelhumuna. Ounasto selitti:

-- "Eihän niistä kumpikaan ole kunniaton, joka puolustaisi väärää,
jos sitä olisi... Taivas varjelkoon semmoisesta ajatuksesta!...
Asian-ajajako, jonka käsi ei lyhety syntisiltä, vaikka siltä jo
Jumalan armokin lyhettyisi, sekö, kysyn, ottaisi ajaaksensa väärän
asian!... Mutta kumminkin on joka asiassa kaksi asian-ajajaa
vastatusten. Miten sinä, Oolavi, sen selität, _jos_ olisi oikea ja
väärä erikseen?"

Oolavi naurahti. Hiukan ajateltuansa virkkoi hän:

-- "Siinä on kyllä pulma... Mutta se taitaa olla niitä sedän
pulmia..."

Ounasto teki leveän liikkeen ja ilostui:

-- "Ei, veikkonen, siinä mitään pulmaa ole... selvässä asiassa. Asia
on vain niin, että toinen asianajaja ajattelee ja sanoo toisesta:
Tämä minun arvoisa vastustajani ajaa kreikkalaista asiaa, mutta kyllä
hän silti on kunniallinen mies. Toinen taas ajaa juutalaista asiaa...
Sillä, Oolavi: jos nyt, jos olisi... Taas se Iida laulaa... jos olisi
erikseen oikea ja väärä, niin eikö joka asiassa toista asian-ajajaa
pitäisi tuomita väärän asian ajamisesta?"

-- "Se on, merkillistä kyllä, totta", -- yritti Oolavi, mutta Ounasto
keskeytti hänet, huudahtaen voitonilolla:

-- "No siinä se nyt on!"

Hän nousi ylös ja kävellen ja käsillänsä liikkeitä tehden jatkoi
voitostaan riemuitsemista:

-- "Minähän olen tätä sinulle monesti vakuuttanut, vaikka nyt vasta
sain sinut uskomaan... Minähän, Oolavi, pidän sinua aivan omana
poikanani ja olen ahertanut... ihan ahertanut olen saadakseni sinut
kääntymään pois joutavista ajattelemisista ja totuuden etsimisestä...
Minä ahkeroin kääntääkseni sinut oikealle tielle... Sillä... Nyt
taisi Manda tulla laulamaan, koska taputtavat... Ei, se ei ollut
vielä Manda", -- oikaisi hän kiirehdittyänsä katsomaan. Sitten hän
taas jatkoi:

-- "Eihän Jeesuskaan sanonut, mikä on totuus. Sanoi vain, että hän
_tunnustaa_, että totuus on... Esimerkiksi siinä verorahassa. Hän
tunnusti, että siinä on Jumalan puoli ja keisarin puoli... ja kumpiko
puoli on oikea?... Jos rahasta ottaa pois toisen puolen, niin häviää
toinenkin puoli, eikä jää koko rahasta mitään..."

-- "No ei nyt sotketa", -- yritti Oolavi. Mutta Ounasto keskeytti
hänet, selittäen:

-- "Siinä on nyt pulma: Keisari sanoo, että hän on itsevaltias
valtakunnassaan... Ja sinä uskollisena, lojaalisena alamaisena
myönnät sen oikeaksi... Eikö niin..."

-- "Tietysti..."

-- "Mutta sanassa taas sanotaan, että _kaikki_ on Herran... Koko
maa, siis se itsevaltiaan valtakuntakin -- on Hänen astinlautansa...
No mitäs sinä nyt keisarille antaisit, vaikka sen kuva _oli_ siellä
verorahan toisella puolella?... Sille annettavaksi ei Jeesuksen
käskyn mukaan jäisi mitään."

Oolavi mietti asiaa. Verorahakysymyskin, joka oli hänelle ollut aivan
selvä ja yksinkertainen, osottautui filosofiseksi pulmaksi. Ounasto
riemuitsi:

-- "No siinä nyt on sulle 'totuus'... Ei siinä ole muuta kuin
juutalainen ja kreikkalainen, Jumalan ja keisarin puoli... Juopas,
Oolavi, sedän terveydeksi!" -- lopetti hän, kilistäen lasiansa
Oolavin kanssa.

Oolaviin olivat hänen puheensa alkaneet syöpyä. Alussa ne, ennen kun
hän tunsi Ounaston likemmin, olivat olleet hänestä vastenmielisiä.
Sitten oli hän niitä kuunnellut hyväntahtoisena pilana. Mutta
viikkojen kuluessa olivat ne syövyttäneet häneen jonkun kepeän
käsityksen elämästä. Ne tekivät hänessä työtänsä kuin vesi, joka
syövyttää uomaansa kovaan maaperään tai kallionsyyhyn, hitaasti,
mutta varmasti. Viinilasi oli viime päivinä ollut joskus niillä
pienenä apuna.

Laulu, soitto ja kättentaputukset ryöppysivät myllyssä. Oolavin katse
viskautui tuon tuostakin sinne. Hän näki niitä varjoja, joita hän oli
vilahdukselta nähnyt Harhaman kirjasta. Kepeäpukuinen tyttö tanssi
näyttämöllä. Useat ulvoivat ihastuksesta. Oolavi oli jo osaksi joukon
mukana. Ounasto jatkoi filosofiaansa:

-- "Elämästä, Oolavi, pitää aina osata puraista sitä iloisinta...
sitä _kaikista_ iloisinta kannikansyrjää... Silloin eivät hampaat
poikki paukahda..."

Oolavi naurahti ja pisti väliin:

-- "Taitaa olla niinkin!"

Ounastolta pääsi raikas nauru. Hän aivan vannoi:

-- "No kun sinulle _minä_, vanha setä, sen sanon, niin se on totta...
Kas tuota tyttöä kun rimpsuttelee. Se on nyt Manda... Mandapahan
on... Kas, kas sitä Mandaa!... Mandan hame on tasan neljäkymmentä
yhdeksän senttiä pitkä... Eilen mittasimme... Meitä oli tässä
muutamia veljiä koolla", -- selitteli hän Oolaville, kuin jotain
äärettömän tärkeää.

Tytön hame kohosi lanteille pyöräksi... Myllyväki ulvoi
ihastuksesta... Oolavi taputti käsiänsä innostuneena. Viinurit
juoksivat. Viini kuohui, herkut tuoksuivat. Melun hiljettyä jatkoi
Ounasto:

-- "Kun setä Ounasto sinulle sanoo, niin sinun pitää uskoa. Ota
esimerkiksi Aatu Harmaja!... Sinä et häntä taida tuntea..."

-- "En tunne", -- myönsi Oolavi.

-- "No ei hänestä ole enää väliäkään... Pitkä roikale semmoinen
oli... Hänkin pysyi hyvänä seuramiehenä, niin kauvan kuin tarttui
elämän iloiseen kannikansyrjään käsiksi ja aina sanoi, että hän on
päätänsä lähempänä taivasta kuin muut... niin paljon muita pitempi
näes oli... Ja joi kuin poika... Mutta äkkiä mies rupesi miettimään
ja ajattelemaan ja jo kahden vuoden kuluttua oli mies kuin kuiva
lipeäkala... Ja lopulta kävi vielä hullummin: Joutui kirkkoherraksi
tuonne Sotkamon taa, jossa koko elämä on kivikannikka..."

Oolavilta pääsi heleä nauru. Ounasto siitä innostui ja jatkoi:

-- "Siinä nyt näet ensinnäkin esimerkin... Tunnethan sinä Forsmanin
Pekan?"

-- "Kyllä!"

-- "Forsmanin Pekka taas, joka ei ajattele mitään, on kaupungin
hienoin... no kaikista hienoin ja sivistynein herra. Kysy täälläkin
vaikka keneltä tanssijattarelta, tunteeko hän Pekkaa, niin kaikki
tuntevat hänet... Kuka... kuka... kuka siellä nyt tanssii, kun
niin... Ah se on numero neljä: Kerttu... Hänellä on numero neljän
jalka... Forsmanin Pekasta johtuu mieleeni. Hänellä on tapa pitää
tarkkaa kirjaa tyttöjen jalan koosta..."

-- "Ottaako hän mitan?" -- kysäisi huvitettu Oolavi, yhä seuraten
tytön tanssia.

-- "Ei. Se käy aina tällä tavalla: Pekka sanoo ihastuneensa tytön
jalankauneuteen ja pyytää saada lahjottaa sille parin sieviä kenkiä
ja sitä varten kysyy numeroa... Pekka on semmoinen hieno mies...
Tyttö sanoo numeron ja huomenna Pekka itse panee lahjottamansa
kengät tytön jalkaan... Tietysti Pekka silloin vähän leikittelee
jalan kanssa... semmoista pikkuista jalkahyväilyä... Kas!... Kas!...
Sievästi se Kerttu nyt rimpsutteleekin... Katso!... Katso!... Katso
tuota, miten heittelee jalkaansa!... Kas!... Kas... Kas!... Onkohan
sillä Pekan tuomat kengät jalassa!... Ovat... Ne ovat... Niissä on
punainen rusetti..."

Hän aivan paloi ihastuksesta. Oolavin silmät säteilivät. Myllyssä
kohiseva huumaus kiskoi häntä mukaansa. Siellä paloivat silmät
himoa täynnä. Siellä kukki ja tuoksusi ihmis-olemuksen ilkein osa:
aistillisuus. Oolavi imi sitä itseensä, hengitti sitä kuin viinin
huumaavaa höyryä.

-- "Hyvä... hyvä... hyvä!" -- kohisi myllyssä loppumattomiin. Ounasto
hehkui. Mahtavalla bassoäänellä säesti hän:

-- "Hyvä... hyvä... hyvä!"

Ja ketteränä huoneessa kävellen jatkoi hän ihastustansa:

-- "Kauniisti tanssii Kerttu, kauniisti... Vahinko, ettei Pekka ollut
saapuvilla."

Yht'äkkiä kysyi hän sitten Oolavilta:

-- "Olethan sinä, Oolavi-veli, lukenut Harhaman kirjan?..."

-- "Kyllä", -- myönsi Oolavi. Ounasto huudahti yhtenä riemun
paljoutena:

-- "No arvasinhan minä!... Siitä arvasin, kun olet täällä... No
se on kirja! Se on kirjojen kirja... Se on oikea Pirun raamattu!"
-- riemastui hän edelleen, käsillään kuvaavia liikkeitä tehden.
Juotuansa ryypyn jatkoi hän:

-- "Minä en koskaan lue romaania, mutta Saku Peltola, joka on suuri
roskakirjojen ihailija, tuli kerran ja sanoi: 'Ounasto hoi! Nyt sinun
pitää ruveta opettelemaan romaania lukemaan, sillä nyt on ilmestynyt
kirja, jota lukiessa jo uskoo olevansa kaikista paraimmassa Pirun
Eedenissä!... Aivan näkee Pirun enkeleitä silmissään!... Ja eikä Saku
puhunut turhia... No kyllä se on kirja, on totta vieköön se kirja!...
Minä aivan ihmettelen, mitenkä kukaan kirjakauppias on uskaltanut
myödä niin hyvää kirjaa... Ja Saku itse, joka on entinen sensori,
sanoi että: 'Jos minä olisin ollut sensorina, niin en totta vie
olisi uskaltanut antaa painolupaa, sillä se on niin hyvä kirja, että
linnaan sille luvan antamisesta olisi sensori joutunut'... Vieläkö
täällä pullossa on?... Vielähän siellä hilkkaa."

Ja laseja täyttäessänsä hän jatkoi isällisellä, neuvovalla äänellä:

-- "Siinä kirjassa, Oolavi, on kaikki, mitä hienon miehen tulee
tietää. Forsmanin Pekkakin sanoi sen luettuansa olevansa täydellinen,
kerrassaan täydellinen... Tai oikeastaan siinä on enemmänkin kuin
tarvitsee: joutavia saarnoja ja ripityksiä, mutta ne Pirun Eedenin
kuvaukset ovat paremmat kun itse Eedeni... Minä puhun sinulle niin
kuin omalle pojalleni... Vieläkö täältä tulla töröttää?" -- käänsi
hän välillä puhettansa, kallistaen likööripulloa.

Oolavi seurasi silmin myllyn elämää, korvin Ounaston puhelua,
pistäen aina jonkun sanan väliin. Myllyn huumaus heikonsi sielun
vastustuskykyä. Alastomuuden vilinä... soitto... ihastuksen
huudot... palavat, himokkaat silmäykset... päihtymys ja kaikki muu
valmisti hänen sieluansa Ounaston puheille. Ounasto jatkoi laseja
täyttäessänsä:

-- "No se kirja ei ole harhama, vaikka kaikki muut kirjat olisivat...
ja ovatkin harhamia, koko kirjallisuus. Minäkin olin jo unohtanut
koko tämän siunatun myllyn. En ollut moneen herran vuoteen oveakaan
avannut. Mutta kun luin Harhaman 'Varotushuudon', niin heti
ensi työksi tulin katsomaan, onko täällä todellakin niin suuri
edistys-askel tehty kuin kirjassa kerrottiin... Ihan nuolena riensin
tänne... No, terveeks', veli Oolavi!... Ja en totta totisesti, en
totta vieköön ollut tästä Eedenistä koskaan ennen niin nauttinut,
kuin Harhaman kirjan luettuani... Se kirja, kuule, Oolavi, on
erinomainen, se on kaikkein erinomaisin opas täällä... Se panee
huomaamaan kaikki nämä pyörähdykset... tuommoiset... tuommoiset" --
hän selitteli pikku pyörähdyksiä -- "ja kaikkea semmoista, mitä ei
tavallinen ihminen olisi muuten huomannutkaan..."

Hän sytytti sikarin ja jatkoi ihmetellen:

-- "No kyllä sillä miehellä on ollut terve silmä... sillä on ollut
itsensä pimeyden ruhtinaan silmä, kun on kaikki täällä huomannut.
Ja kyllä on uskaltanut kirjan kirjoittaa... Niin mainion on kirjan
kirjoittanut, että jos vain tulisi asia esiin oikeudessa, niin minun
täytyisi virkani tähden tuomita sen kirjoittaja linnaan."

Oolavi nauroi makeasti. Ounasto vakuutti uudelleen:

-- "No totisesti täytyisi tuomita... Kiitokset ansaitsisi se mies..."

Myllyssä kohisi aistillinen huumaus, ihastuksenhuudot. Ounasto
kiiruhti akkunaan ottaaksensa osaa iloon. Oolavi keinui jo kepeiden
puheiden ja huumauksen aallonharjalla, kuin muinoin Tuukkalan kosken
puhtaissa kuohuissa. Elämänkoski veti hänen venettänsä. Hurja,
voimakas luonne tahtoi aivan syöksähdellä ryöppyihin. Likööri teki
tehtäväänsä kaiken muun apuna. Ounasto jatkoi:

-- "Siitä asti minä olen täällä harva se ilta... Meitä on pieni
seura." -- Hän luetteli sormiansa näyttäen: "Forsmanin Pekka...
sitten Saku Peltola... Ville Seppälä... se on kolme... Laurilan
Osku neljäs... se on jo neljä... ja minä viides... Siis yhden käden
sormet... Meitä sanotaankin yhteisellä nimellä viitoseksi."

Hän näytti Oolaville kämmentänsä, hajottaen sen sormet, ja jatkoi
ahdistetun ja sorretun äänellä:

-- "Alussa meillä oli suuret, hyvin suuret vaikeudet voitettavina
eukkojemme tähden, ne kun vaativat tiliä poissa olosta... No
jotenkuten aina selviydyttiin, herran kiitos, kun pantiin viisi päätä
yhteen..."

Ja äkkiä hän käänsi puheen, varottaen naureksivaa Oolavia:

-- "Sinun, Oolavi, poikani, ei pidä mennä koskaan naimisiin, sillä
avioliitto on miehen viimeinen... vihoviimeinen ansa... Se on vielä
pahempi paula kuin itse varsinainen kuolema... Älä sinä, Oolavi,
naura, sillä setä Ounasto puhuu kokemuksesta... Kuolemasta toki
vielä pääsee johonkin: sielu pääsee ijankaikkiseen elämään... Mutta
avioliitto: se on semmoinen pihti, semmoinen jumalaton pihti, josta
ei pääse eukon luvatta ystäviäänkään tervehtimään... Vaikka ystävä
olisi kuolemassa, tai kerrassaan naimisiin menossa, niin et vain
pelastamaan pääse..."

Oolavilta pääsi raikas nauru. Ounasto selitti vakavana, valittavalla,
heikolla äänellä:

-- "Ja minulle poloiselle kun vielä sattui kaiken muun lisäksi
semmoinen onnettomuus, että sain viisaan eukon!... Siinä saa monesti
vetää päänsä solmuun, ennen kun sen saa petetyksi... Katso: jo ensi
iltana, kun olin täällä myllyssä -- vertailemassa vain, onko Harhaman
kuvaama edistys tapahtunut -- niin jo, näet, haistoi eukko asian ja
nosti semmoisen elämän, semmoisen pahan elämän nosti, että koko talo
oli nurin... Älä taivas anna miehelle viisasta aviovaimoa!... Viisas
aviovaimo on miehellensä elämän suurin taakka..."

Hän sytytti sikarinsa ja jatkoi selitystänsä:

-- "Mutta kyllä me... pah... pah... kyllä me... pah... pah...
kyllä me lopulta keinon keksimme: Me perustimme 'Turhakosken
osakeyhtiön'..."

Samassa syöksähti sisään eräs vapaaksi päässyt ja pukeutunut
tanssijatar ja muitta mutkitta ja Ounaston hänen tuloansa huomaamatta
istahti tämän syliin, kuin olisi se ollut tuoli, laulaen siinä
huolettomasti:

    "Tuhannen markan seteliraha
    on sydämeni varmin avain."

-- "Kah! Herttako se on... Sedän polvelle istahti tyttäreni", --
huudahti Ounasto.

Hertta kumartui pöytään päin, kallisti Ounaston liköörilasia ja kysyi
huolettomana:

-- "Mitä tämä on?... Likööriäkö?"

Ja ennen kun Ounasto ehti vastata, ryyppäsi hän, kirpisteli suutansa,
ja asetti lasin pöydälle virnistäen:

-- "Huh!... Ei tuo ole hyvää!"

-- "Niin, ryyppää pois, Hertta-tyttöni... Ryyppää sedän lasista,
Herttaseni", -- puheli Ounasto, lisäten:

-- "Etkös sinä, Hertta, Oolavia tunne?... Etpä näy tuntevan... Hän on
hyvä nuori mies... melkein minun poikani..."

Tyttö katsoi hetken Oolavia silmiin tarkasti ja kysyä heläytti
yht'äkkiä:

-- "Tunnetteko Te, Oolavi, Iidaa?"

-- "Mitä Iidaa? En minä tunne", -- vastasi Oolavi naurahtaen. Tyttö
jatkoi, kuin hiukan jotain muistellen:

-- "Mitens' se Iida sanoi, että hänen sulhasensa on Teidän näköinen:
musta takki päällä ja sievä rusetti rinnassa..."

-- "Nyt sinä Hertta-kulta taas sotket asiat", -- tarttui Ounasto
neuvovalla, isällisellä äänellä, lisäten: "Iidan sulhasen nimihän on
Oskari, eikä Oolavi... Sinä aina turhaa hölötät..."

Tyttö teki veikeän liikkeen ja selitti niin että ääni meni yhtenä
helinänä.

-- "Eipäs oo... Iidan sulhanen Oskari... Iida ei koskaan kysy
sulhasensa nimeä... Se on Manda, joka kysyy ja kirjoittaa nimen
muistiin... Iida nimittää sulhasiansa aina nutun värin mukaan: Musta,
tai harmaa... tai..."

-- "Ai! Mandahan se on... Minä en muistanut tässä pökerryksissä
ollessani", -- oikaisi Ounasto.

Tyttö tarttui hänen leukaansa hyppysillänsä, pudisteli siitä, katsoen
hänen silmiinsä hyvin likeltä, huulet supulla, kuin suuteloon
kurkotettuina, ja matki:

-- "Minä en muistanut... minä en muistanut... Yyyyyy!" -- lopetti hän
Ounaston leukaa tärisyttäen.

Oolavi nauroi ja katseli tytön kaunista vartaloa ja omituisia eleitä.
Mylly kuohui ja kohisi... Koski vei pois ihmishengen perkkeitä.
Oolavi tunsi jo virran häntä vievän...

Äkkiä kysyi tyttö Ounastolta iloisella äänellä:

-- "Kuule! Ripitettiinkö sinua viime kerralla johtokunnan istunnosta
kotiin tultuasi?"

-- "Ei... ei... Muija on ihan täydessä uskossa, että johtokunta
työskentelee", -- iloitsi Ounasto. Ja Oolaville hän selitteli, tytön
yhä hänen polvellansa istuessa:

-- "Meiltä keskeytyi se Turhakosken asia. Se on yhtiö, jonka
perustaminen oli välttämätön Harhaman kirjan ilmestyttyä. Yhtenä
kauniina päivänä me laadimme säännöt, ne lähetettiin senaattiin
vahvistettaviksi ja sanomalehtiin toimitettiin tietysti uutinen,
että 'Turhakosken osakeyhtiö' on anonut senaatilta säännöillensä
vahvistusta. Väliaikaiseen johtokuntaan kuuluvat ne ja ne: herrat
Pekka Forsman, Saku Peltola, Ville Seppälä, Oskari Laurila ja
tuomari Ounasto viidentenä... Ja muijat uskovat... Ne uskovat, että
jytisee... Se on onni, että tyttökoulussa on jätetty maantieteen
opetuksessa semmoinen aukko, että muijat eivät tiedä, että ei
mitään Turhakoskea ole olemassakaan... Se on suuri onni ja meidän
koululaitos on saava siitä jokaisen aviomiehen vilpittömän kiitoksen."

-- "Jopa oli Pekan rouva kysynyt Pekalta, että missäpäin se
Turhakoski on", -- pisti tyttö Oolavin naurahtaessa puheen väliin.

-- "No mitäs siitä, jos kysyy!... Selvään asiaan voi aina vastata.
Pekka sanoi niinkuin asia on, että se on kahden penikulman päässä
Pilvistön seurakunnan kirkolta, jos kulkee oikotietä Pölläkkälän
kylän kautta, ja maanteitse järven ympäri on kolme peninkulmaa!"
iloitsi Ounasto.

Ja tytöltä hän kysyi:

-- "Mitä? Oliko se Pekan rouva kotona, kun sinä menit hänen luokseen
asialle?... Minä kuulin, että se on sinua katsellut vähän karsain
silmin..."

Tyttö keikautti päätään ja ylpeili:

-- "No katselipa tuo nyt vaikka miten, mokomakin kynttänä... Astua
lätystääkin kuin munimaan menevä kana... Näin... näin... näin...
näin..."

Hän nousi ja matki rouva Forsmanin käyntiä. Oolavi lausui hänelle
jonkun sukkeluuden. Häntä ei enää inhottanut eläimellisyys. Mylly
pakahtui lumoukseen. Orkesteri soitti. Myrskyisät hyvähuudot
kaikuivat. Hetken kuluttua jatkoi Ounasto selitystänsä:

-- "Alussa meillä oli keskusteluja päivällä kotona, vaimojen kuullen.
Sitten tietysti oli pakko vuokrata johtokunnalle kokoushuone...
Sanomalehdissä on aina väliin ilmotus että: 'Turhakosken
osakeyhtiön väliaikainen johtokunta kokoontuu kello 8 illalla
konttorihuoneustossansa!..."

Oolavi oli huvitettu puheesta. Samalla seurasi hän tytön puuhia,
seurasi niitä kuumeisin silmin. Ounasto jatkoi:

-- "Väliin taas kutsutaan telefoonilla johtokunta kokoon. Mutta on
sovittu merkki: kaksi lyhyttä soittoa jos on perätysten, silloin
me sanomme aina eukolle: 'Menepäs, mamma, kysy kuka siellä taas
soittaa'!... Mamma menee ja tietysti se on taas johtokunnan kokous...

"Silloin alkaa päivittely, että 'ei tässä jaksa joka päivä... ja
pois minä eroan koko johtokunnasta'... Mutta eukko toki on aina
kehotellut, että: 'mene nyt vain, pappani. Ainahan siitä on tuloja...
Ja kuka tietää mitä rikkauksia tehdas vielä tuottaa, kun käyntiin
pääsee!'... No sillä lailla sitä pysyy aina johtokunnassa...
sillä eihän sitä vaimoaan halua vastustaa... Istunnot ovat
tietysti täällä... Viime kokouksessa meillä oli täällä Hertta
puheenjohtajana..."

Ja tyttöön kääntyen huudahti hän:

-- "Hert-ta... Viisikymmentä viisi markkaa ottivat niistä laseista,
jotka sinä puheenjohtajan kurikalla rikki nuijit..."

-- "No-oo!... Ei tuo ole paljon", -- keikautti kiemaileva tyttö
kävellessänsä. Oolavia nyhti hurja elämä yhä huumaavammin
pyörteisiinsä. Joskus vielä läikähti sitä vastaan inho mielessä,
mutta se oli ohimenevä. Ounasto siunaili:

-- "No sillä lailla me, herran kiitos, olemme saaneet täällä rauhassa
vertailla Harhaman kuvauksia todellisuuden kanssa..."

-- "Mutta tänä iltana sinä varmaankin saat aika ripin", -- ilvehti
tyttö.

-- "Tänä iltanako!... Eeee-i... Ei sinne päinkään... Nyt minä vasta
olen turvattu... Tulehan, Hertta-tyttäreni, tänne sedän polvelle,
niin minä kerron!... Kas niin!"

Ja tärkeän näköisenä alkoi hän selittää, Oolavin katsellessa tytön
eleitä, joskus sen silmäyksille naurahtaenkin:

-- "Minä olin jo mennä koukkuun..."

-- "No?" -- keskeytti tyttö kysyvänä,

-- "Eukko", -- jatkoi puhuja -- "kysyi äkkiä; 'Missä se
Turhakosken kansliahuoneusto on?'... Silloin iskivät silmät
tulta... Hätäpäivissäni aivan minä kysyin: 'Oletko sinä, mamma,
ottanut täältä pöydältä Turhakosken kauppakirjan?'... Eihän se
tietysti ollut ottanut olematonta... Ja siitä se alkoi etsiminen,
Kansliahuoneesta ei ollut enää puhettakaan... Minä tietysti
hätäännyin pahanpäiväiseksi ja syyttelin mammaa, mamma piikaa ja
nyt on koko talo ollut kolme päivää nurin: etsitään... etsitään...
kolutaan kaikki paikat eikä vain löydy... Ei löydy, niin ei löydy...
Mamma tuntee syyllisyytensä ja haukkuu piikaa... piika siitä suuttui,
haukkui mamman ja meni matkaansa... Ja etsimistä yhä vain jatketaan.
Mamman oli sääli minua ja sanoi tänäänkin; 'Älä nyt, pappa, sure,
löytyyhän se kauppakirja... Menisit vaikka Forsmanin Pekan luo, että
et joudu aivan epätoivoon... Koeta hänelle selittää, että paperi on
erehdyksessä mennyt jonnekin ja vie Pekka vaikka hotelliin, niin se
ei muista kysyä koko paperia!' -- neuvoi mamma..."

Tyttö hymyili vuoroon Oolaville, vuoroon Ounastolle. Kun hän taas
nousi, jatkoi Ounasto:

-- "Hertta osaa erinomaisesti pyöräyttää yhden Harhaman kirjassa
kuvatun piruetin... Pyöräytäppäs, Hertta, se... pyöräytä sedälle ja
Oolaville..."

Tyttö totteli, tehden pari veikistelevää tanssiliikettä. Ounasto
jatkoi:

-- "Iida taas tanssii mainiosti sen 'hih-hein' ja Manda
'heipparillan'."

Puheen jatkuessa höikälehti tyttö huoneessa, nenä pystyssä,
kiemaillen ja laulaen:

    "Jos minä keisarin rouvana oisin,
    niin mull' oisi hellua kaksi,
    sillä pyhän paavin ma vietellä
    voisin itseni rakastajaksi."

-- "So... so... so, Hertta!... Ei vanhaa keisaria, paavia ja setä
Ounastoa saa pettää ja mennä paaville", -- varotteli Ounasto.

Tyttö muikisti hänelle suutansa, nipisti korvasta ja ilveili melkein.

-- "Ei saa pettää vanhaa keisaria!... Mitäs huvia siitä miehestä
on, jos sitä ei saa pettää?... Yyyy -- yyy! Vanhaa Ounastoa ei saa
pettää..."

Ounasto hoki selitystänsä:

-- "Onhan miehestä huvitusta... Pitää rakastaa miestä ja olla
uskollinen."

Tyttö heilautti lanteitansa ja käsillä liikkeitä tehden ja
häilähdellen lauloi:

    "Enkä minä rahalta ketään lemmi,
    kuuletko, kultaseni?
    Enkä mä miestäni koskaan hemmi
    muuta kuin pettääkseni."

Sitten istahti hän Oolavin polvelle, niin huolettomana kuin tuolille,
laski toisen kätensä hänen olallensa, puoleksi kaulaan, nojasi
kyynäspäällänsä pöydän reunaan, katsoi Ounastoa silmiin kiemailevasti
ja pyysi:

-- "Tilaa, setä, samppanjaa!"

Ounasto täytti pyynnön. Tyttö kohentautui Oolavin syliin, ja käsi
hänen kaulassansa lauloi:

    "Mä hyvää yötä toivotan
    sinulle, rouva kuu;
    luo tyttöseni kiiruhdan.
    Muu kaikki unhottuu!"

Ounasto nousi ylös ja lyöden juhlallisesti tahtia kertasi jyrisevällä
bassoäänellä:

    "Luo tyttöseni kiiruhdan,
    Muu kaikki unhottuu..."

Oolavi oudosteli aluksi. Mutta tyttö alkoi puhella hänen kanssansa
huolettomana ja vapaasti kuin istuisi hän jossain tuttavallisessa,
sievässä seurassa... Ja kun samppanja vaahtosi, kietoutui Oolavin
käsivarsi jo tytön vyötäisen ympärille. Soitto soi. Laulu helskyi.
Puhdas mies hengitti inhoittavinta höyryä. Elämä vaahtosi... Tyttö
tuoksui polvella... Huolettomana nousi se taas, häilähteli huoneessa
ja lauloi äskeisen laulunsa jatkoa hytkytellen ruumistansa laulun
tahdissa, tanssiaskelin ja heilahduksin:

    "On taivaan rouva kirkas kuu
    ja tähti tytär sen...
    Ei maistu rouvan huuli, suu...
    Ma tahdon tyttären..."

Samppanjalasi kädessä kertasi tuomari Ounasto taas laulun. Tyttö
höikälehti edelleen ja matki, suutansa muikistellen:

"Ma tahdon tyttären."

Ja nipistäen Ounastoa korvasta nuhteli hän:

-- "Tahdot tyttären, vaikka et osta tyttärelle kenkiäkään...
Entisistä ovat jo kannat läntällään..."

-- "Onko Hertta-kullan kengän kanta jo läntistynyt!... Näytäpäs!" --
ihmetteli Ounasto.

Tyttö istahti. Ounasto kumartui tutkimaan hänen kenkänsä kantaa.

-- "Ei jalka niin ylös ylety", -- huudahti tyttö, läpäten Ounastoa
päähän.

Alhaalta, pöydän alta kuului tuomarin ääni:

-- "Kyllä tuomari tietää miten pitkä on lain määräämä jalka...
Tietäähän tuomari, jonka pitää tuomita ihmisiä menettämään henkensä
ja oikean raajansa..."

-- "Oikean raajansa!... Yh sinä tuomari!" -- matki tyttö tukistaen
tuomari Ounastoa leikillä.

Ounasto oli saanut tutkimuksensa suoritetuksi, istuutui ja vakuutti:

-- "Läntistynyt on Hertan kengän kanta... läntistynyt... Sedän pitää
ostaa tyttärellensä uudet kengät..."

Puhelu jatkui. Äkkiä kääntyi tyttö Oolaviin lausuen:

-- "Kuulehan, Oolavi!"

-- "No?" -- kysyi Oolavi, jolle tytön silmäys helähti kuin
päivänpaiste.

-- "Tuletko huomenna katsomaan, kun minä tanssin?" -- jatkoi tyttö.

-- "No tietysti!" -- lupasi Oolavi aivan onnellisena, tytön
silmäyksien valopilvessä kylpien.

Tyttö poistui heittäen Oolaviin himokkaan, veikistelevän silmäyksen
ja muikistaen suutansa Ounastolle. Huumautunut Oolavi huomasi
silmäyksen ja näki tytön sielun pohjalle. Hän päätti tulla huomenna.
Hiiden mylly alkoi avautua hänelle toisena kuin ennen. Hän alkoi
löytää sieltä sitä ilkeää, rietasta, jota hän tiedottomana oli tullut
sieltä hakemaan ja sieluunsa kokoamaan. Tytön lähdettyä huokaili
Ounasto väsyneenä:

-- "Hoh--hoi!... Hoh--hoi!... Se on semmoista viatonta leikkiä
vain... Hertta on semmoinen herttainen, hyvä tyttö..."

Oolavi oli hänen kanssansa samaa mieltä. Hän mietti jo huomista
päivää. Ounasto jatkoi huokailujansa:

-- "Kotiinkin tästä pitäisi jo kömpiä... Mammarukka etsii siellä
vain Turhakosken kauppakirjoja... Varmaankin on taas mullistanut
koko talon nurin... Kun vain ei olisi kihlakunnan oikeuden papereita
sekaisin penkonut!... Mammalle pitää ostaa uusi hattu, kun niin
huolehtii Turhakosken kiinnekirjoista..."

       *       *       *       *       *

Puoli-yö oli jo aikoja ohi kiitänyt. Hiiden myllyn elämä huppelehti
aamuöisissä huuteissansa. Ihminen oli ajaksi laskeutunut
täydellisesti eläinmaailmaan. Joillakuilla oli enää pukimina
ihmisyyden rippeitä: hitunen häveliäisyyttä. Naiset elivät sitä
elämää, joka tekee naisen riettaaksi, luomakunnan inhoittavimmaksi
olennoksi: he tarjoilivat itseänsä. Miehet valikoivat täydellisinä
elukkoina.

Ounasto ja Oolavi olivat poislähdössä. Viimemainittu ei enää
tuntenut sitä inhoa, mitä ennen. Hän ajatteli huomis-iltaa, jolloin
Hertta tanssisi. Hän ajatteli, laski ja ylpeili siitä, että Hertta
tanssii huomenna ikäänkuin häntä varten... unohtaa muut... ajattelee
yksinomaan häntä... Hän tunsi jo verensä kuumenevan, huonojen
elämänhalujensa paisuvan.

Silloin kuului käytävästä silkin kahinaa ja keveitä sipsuttavia
askeleita. Nuori, loistavasti puettu, kaunis nainen astui oven
editse. Mutta heitettyänsä silmäyksen huoneeseen, pysähtyi hän äkkiä
ja huudahti:

-- _"C'est monsieur Ounasto!... Bonne nuit, monsieur!"_ [Se on herra
Ounasto! Hyvää yötä, herra!]

Ounasto kumarsi kohteliaasti, tervehtien:

-- "Hyvää huomenta, neiti Iltamo!... Suvaitkaa poiketa sisään!...
Olemme seurassa ja julkisessa huoneessa, niin että rohkea pyyntöni ei
kai loukkaa _convenance'ia_ [säädyllisyyttä]..."

-- "Ei ollenkaan!" -- huudahti neiti Iltamo, astuen huoneeseen
hienona, keimailevana, tuoden mukanansa kokonaisen pilven hajuvesien
tuoksua ja katseen lumoa. Hän oli kaunis, vilkas, viehättävä,
keskikokoinen, hoikkavartaloinen, jonkunlainen pieni taivaanlintunen.

Kun hän oli tervehtinyt Ounastoa lausui tämä Oolaviin vihjaten:

-- "Sallikaa, primadonna, minun esitellä Teille paras ystäväni, herra
Tuukkala!"

Oolavi tervehti hienosti, syvään kumartamalla.

Hiukan kumartaen vastasi laulajatar Iltamo tervehdykseen, puhellen
vilkkaasti, viehkeästi:

-- "Ah!... Se on herra Tuukkala... Erittäin hauska tutustua!... Minä
olen kuullut Teistä jo paljon puhuttavan..."

Hänen liikkeensä, sulavuutensa ja suloutensa aivan heilahtelivat,
silkin kahinan säestyksellä. Koko huone oli jo tulvillansa hänen
ääntänsä, vilkkauttansa ja kauneuttansa. Oolavi vastasi hänen
puheeseensa kohteliaalla liikahduksella lausuen:

-- "Minulla on ollut kunnia pari kertaa kuulla maamme kuulua
laulajatarta ja olen onnellinen tullessani nyt esitellyksi..."

Laulajatar Iltamo näytti koettavan kietoa kaiken kiemailuihinsa ja
hymyilyynsä. Viehkeästi vastasi hän Oolaville:

-- "Ooo!... Kuuluisa! Se on vaan _flatterie_ [imartelua]!"

Ja Ounoston puoleen kääntyen jatkoi hän nopeasti, antaen sanojen
tulla yhtenä helinänä:

-- "Mutta minä en uskonut Teitä, herra Ounasto, täällä tapaavani...
Teillähän kuuluu olevan nykyään niin kovin kiire, että yöt ja päivät
olette työssä... Suuria afääreja... mitä Teillä kerrotaan olevan...
Rouvannekin kertoi minulle... Suuri Turhakosken tehdas... Oletteko
usein täällä?..."

-- "Aivan sattumalta... ensi kertaa. Tulin ystäväni Tuukkalan kanssa
vilkaisemaan... Olikin onnellinen sattuma, koskapa saimme tavata
täällä Teitä", -- vastasi Ounasto. Ja johtaakseen keskustelun pois
Turhakosken asiasta, kysäisi hän nopeasti:

-- "Te tietysti myös aivan sattumalta olette täällä?"

Laulajattaren silmät paloivat kilpaa hänen jalokiviensä kanssa.
Molemmista säteili ja tulvi loistoa ja hehkua. Kun hän katsahti
Oolaviin, tunsi huumautunut Oolavi aivan kylpevänsä jalokivivälkkeen
ja hurmaavan katseen polttavassa suihkussa. Yhäti liikkuen ja häilyen
vastasi neiti Iltamo Ounastolle:

-- "Minäkö usein täällä?... Ensi kertaa... aivan ensi kertaa...
Ajatelkaa, herra Ounasto!... Mutta minä en pidä tämmöisistä... no..."

Hän teki käsillänsä nopeita liikkeitä, kuin etsien niillä sanoja, ja
jatkoi:

-- "_Variétée'itä_ ja _farce'eja_ ja mitä nämä ovat... Mutta tänään
täällä lauloi italialainen mademoiselle Rossini, jonka kerrottiin
olevan erinomainen... no semmoisten _vaudeville'_ien [kylälaulujen]
laulaja... Ja minä pistäännyin kuulemaan... pikimältään vaan...
Tietysti Tekin, tuomari, ja herra Tuukkala tulitte ainoastaan hänen
tähtensä?..."

-- "Tietysti... Tietysti... Ainoastaan hänen tähtensä... Minä en pidä
koko tästä ala-arvoisesta taiteesta", -- vakuutti Ounasto, kysyen:

-- "Ja mitä suvaitsette pitää Signorina Rossinistamme?..."

-- "Nooo -- oo... En minä tiedä", -- venytti laulajatar Iltamo,
lopettaen nopeasti: -- "Pidittekö Te hänestä?"

-- "Jaa... se on... en erityisesti... Mutta kun hän on kotimainen
taiteilijatar, niin tulin ystävä Tuukkalan kanssa kuulemaan,
kannattaaksemme kotimaista taiteilijaa", -- selitteli Ounasto.

-- "Kotimainen!... Italialainen... Signorina Rossini kotimainen!...
_Que ce que vous parlez, monsieur Ounasto_"? [Mitä Te puhutte, herra
Ounasto?] -- oudosteli laulajatar Iltamo, näyttelijättären kaikilla
eleillä ja kiemahduksilla. Oolavikin ihmetteli. Ounasto selitti:

-- "Suvaitkaa ottaa huomioon, että hän on minun vaimoni kotipitäjästä
torpparin tytär Anna Löppönen... Oli ompelijattarena, kunnes meni
Amerikaan, missä oppi hiukan italiankieltä. Minun ystäväni huomasi
hänen lahjansa, toimitti hänet tänne laulamaan ja kehotti olemaan
italialainen, koska on musta tukka, mustat silmät ja... no nenäkin
vähän muistuttaa kaunista Italiaa..."

-- "_Mais c'est comme il faut!_ [Sehän on, kuten olla pitää] Aivan
kuin suuressa maailmassa!" -- huudahteli hämmästynyt laulajatar,
katseessa sekaisin iloa ja hämmästystä. Hänen käytöksessänsä oli
suloutta ja kiemailua, mutta siinä ei ollut sitä perinnäistä,
henkistä tai muuta aateluutta, arvokkaisuutta ja ylevyyttä, joka
aina eroittaa keskinkertaistakin ylemmän ihmisen todellisesta
ihmis-ylimyksestä ja aatelista. Hänen vilkkaat liikkeensä,
puheenhelinä, säteilevät silmäyksensä, sievät kumartelut, sirot
päännyökähdykset ja näyttelijättären kasvojen eleet sulautuivat
yhdeksi ainoaksi perhosmaiseksi, joustavaksi helahteluksi ja
loistoksi... Oolaviin kääntyen jatkoi hän liikkeittensä seasta:

-- "Sanoinko minä jo Teille, herra Tuukkala, että olen kuullut Teistä
paljon... paljon... paljon puhuttavan..."

-- "Kyllä!... Muuten minulle sangen ikävä uutinen", -- vastasi
Oolavi, seuraten kysyjän liikkeitä, jotka aivan kuin huikaisivat
häntä.

-- "Ikävä uutinen... Kuinka niin 'ikävä uutinen'?... Ettekö Te sitten
olisi tahtonut minun kanssani olla tuttu niinkään... no miten minä
sanoisin... niinkään... no... Äs, kun en muista sanoa!... Auttakaa
Te, 'tuomari'!... Miten minun pitää sanoa?... Korvakuulolta... Ettekö
Te olisi tahtonut olla minun kanssa tuttu korvakuuloltakaan?" --
helisi ja satoi Oolaville laulajattaren kysymys naurun ja säteilyn ja
veikistelyn seasta.

-- "Se on minulle suuri kunnia... Mutta ei ole..."

-- "No mitä sitten, herra Tuukkala?... Mitä ei ole?" -- keskeytti yhä
jatkuva kyselysade, kiemaileva nauru ja loistavat silmäykset.

-- "Minulle itselleni ei voi olla kunniaksi se Teille
'korvinkuultava'", -- sai Oolavi vastatuksi.

-- "Päinvaaastoin!... Aivan päinvastoin!... Tiedättekö, herra
Tuukkala, että kun minä kuulin Teistä puhuttavan, niin minä --
minä olen aina näin avomielinen -- minä aivan halusin saada Teihin
tutustua... Eikö totta, tuomari, että minä olen avomielinen?" --
lopetti hän Ounastolle hymyilynsä hetkeksi kääntäen.

-- "Kyllä!... Kuten viattomat lapset ainakin", -- myönsi Ounasto.

-- "No, ja nyt minulla oli kunnia Teidät tavata", -- kiemaili neiti
Iltamo Oolaville.

-- "Kunnia kuuluu tällä kertaa minulle", -- yritti Oolavi. Nuori
nainen ikäänkuin kieppui hänen ympärillänsä huudahdellen:

-- "Ah, kun Te olette vaatimaton ja _gentil_ [hienoa]... Kuinka Te
viihdytte kaupungissa?... Te tietysti olette paljon herra Ounaston
seurassa... Viihdyttekö hyvin täällä?"

-- "Kyllä... kiitos kysymästä!" -- vastaili Oolavi. Hän tunsi
laulajattaren silmäyksien aivan polttavan häntä ja kietovan mitä
huumaavimpaan verkkoonsa. Äskeinen huumaus oli valmistanut hänen
sieluansa, niin että hän huomasi joka-ikisen kiemahduksen ja joku
voima veti häntä aivan niiden kiehteisiin verkkoihin.

Laulajatar häilähteli, puheluansa jatkaen, niin että Oolavista
tuntui, kuin helisisi hänen naurunsa milloin hänen oikealla, milloin
vasemmalla puolellansa. Oli kuin olisi hänen aivan hallittava hänen
heilahduksiansa, pideltävä häntä kuin helposti pakenevaa kaunista
unta ja onnea. Neiti Iltamo jatkoi hänen edessänsä ja rinnallansa,
ikäänkuin liehakoiden:

-- "Tehän kuulutte tutkivan ja ajattelevan elämänkysymyksiä ja
kaikkea... kaikkea semmoista syvää... Minä pidän juuri semmoisista
ihmisistä... Minä itsekin ajattelen elämää usein... hyvin...
hyvin usein... Varsinkin kun on väsynyt, eikä ole hyvää seuraa,
niin silloin aina kuluu aika paraiten siten, että ajattelee
elämänkysymystä... Ettekö Tekin ole sitä huomannut, että ikävä menee
pois, kun ajattelee elämänkysymyksiä: Tanssiaisia ja... no paljonhan
niitä on: konsertteja ja näyttelyjä ja kaikkea... kaikkea semmoista
_chic'iä_ ja... _fashionable'ia_ [hienoa, loistavaa]... Minä en
ollenkaan pidä semmoisista ihmisistä, jotka ovat jokapäiväisiä,
eivätkä ajattele elämänkysymyksiä... Eivätkö Teistäkin ole semmoiset
ihmiset ikäviä ja... ja miten minä sanoisin... Auttakaa Te, tuomari;
millä sanalla minä sanoisin semmoisia, jotka eivät ajattele elämää,
vaan tekevät vain työtä?..."

-- "Turhia", -- yritti Ounasto puhua.

-- "Turhia! Aivan niin... Kiitos, tuomari!" -- keskeytti onnellinen
nainen jatkaen... "Minä en ollenkaan, en _ollenkaan_ pidä turhista
ihmisistä, jotka eivät ajattele elämänkysymyksiä, vaan tekevät vain
työtä... Eivätkö ne Teistäkin ole ikäviä ja kuolettavia ja semmoisia
väsyttäviä?..."

-- "Kyllä", -- myönteli Oolavi hymyillen, kietoutuen nuoren naisen
hymyilyihin ja perhospuheisiin. Huomaamattansa olivat he ryhtyneet
hiljaa kävelemään huoneessa. Nuori nainen aivan ohjaili Oolavia,
kuin nöyrää orjaa, ohjaili häntä silmäyksillänsä... hymyilyllänsä...
joustavilla liikkeillänsä, jotka tuntuivat somilta lennähdyksiltä ja
näyttivät olevan hänelle aijotut. Kaikki se huumasi Oolavia, jonka
sielu oli valmis. Nuori nainen jatkoi:

-- "Sillä jos ei elämää hyvin tutki ja ajattele, niin miten sitä
oppii tuntemaan, esimerkiksi sen iloja ja semmoisia kaikenlaisia
_intrigue'ejä_ [juonitteluja] ja kaikkea sitä, mikä on elämässä
intressantia, mieltä kiinnittävää... hauskaa... Meillä on taiteessa,
varsinkin operassa, hyvin hyy-vin paljon semmoisia intressantia
juonia, _intrigue'ejä_ ja kaikkia muita sellaisia jännittäviä
elämänkysymyksiä... Esimerkiksi arvosteluista ja protektioneista
[suosinta] ja tuttavuuksista ja kaikista muista kysymyksistä... Onko
Teillä, tuomari", -- hän kääntyi Ounastolle puhumaan -- "paljon
jännittäviä _intrigue'ejä_ Turhakosken tehtaan asiassa?..."

-- "Kyllä!... Erittäin paljon", -- myönsi tuomari Ounasto.

-- "Sepä hauskaa!... Sittenhän Teilläkin, tuomari, on
elämänkysymyksiä ajateltavana, niin että ei aina tarvitse istua ja
tuomita vain ihmisiä... Mitä tavaraa siinä tehtaassa valmistetaan?"

Oolavi hymyili. Ounasto selitti:

-- "Tullaan valmistamaan kaikenlaista kuranttitavaraa, etupäässä
semmoista, jota voi vesivoimalla valmistaa..."

-- "No, minä en niistä ymmärrä... Tietysti vesivoimalla valmistetaan
courantiatavaraa... hattuja ja hansikkaita ja kaikkea", -- naurahti
nuori nainen, ja ottaen taas Oolavin silmäyksiensä ja liikkeittensä
tenhoon, jatkoi hän hänelle:

-- "Tunnettehan Te, herra Tuukkala, laulajatar Donizettin... Hän
on Markburgin prinssin _protégée_ [suosikki] ja siksi nykyään
kuuluisa... vaikka on vain tavallinen laulajatar... semmoinen
vain keskinkertainen... Prinsessa taas on minun _protectrice'ini_
[suosijattareni]... Mitä Te, herra Tuukkala, ajattelette hänen
suosiostaan?"

-- "Se on hänelle kunnia, mutta ei Teille tarpeellista", -- huomautti
Oolavi nuoren naisen huumaavien silmäyksien kiehtomana. Neiti Iltamo
nautti huomautuksesta, huudahdellen:

-- "_Quelle flatterie!... Je Vous en remercie_ [Mikä imartelu.
Kiitän Teitä siitä!...] Tehän puhutte sujuvasti ranskaa... Minä olen
kuullut kerrottavan, että puhutte sujuvasti... Viivyttekö koko talven
kaupungissa?"

-- "Kyllä!... Niin olen aikonut", -- vastasi Oolavi.

-- "No se on hauskaa!... Minä tahtoisin Teidän kanssanne puhua
usein... hyvin, hyvin usein elämänkysymyksistä..."

-- "Kiitos suosiostanne", -- lausui Oolavi onnellisena.

-- "Ai, mutta minun seurueeni odottaa", -- huudahti neiti Iltamo
jatkaen: "No, me näemme toisiamme, herra Tuukkala!... _Au revoir!_"
[Näkemiin.]

Hän heitti vielä kiehtovimman, armaimman silmäyksen hurmaantuneeseen
Oolaviin, ikäänkuin paulaksi hänen olemuksensa ympärille, ja hävisi
tuulen tavoin ovesta, huulilla ja sielussa se voiton-ilo, jota nainen
tuntee aina, kun luulee tenhojensa vaikuttaneen.

Hänen lähdettyänsä selitteli Ounasto tärkeän näköisenä:

-- "Aika lintu!... Se on semmoinen lintu, jota ei ole vielä kukaan
ansaansa saanut... Kuka yrittää, niin itse joutuukin sen ansaan ja
tyttö livahtaa sivu suun..."

Ja taputtaen Oolavia olalle lisäsi hän isällisesti:

-- "Mutta nyt taisi tuntea istuutuneensa semmoiselle varvulle, josta
ei tee mieli pois lentämään... Katsoi sinuun näin... ja näin... ja
näin..."

Hän jäljitteli neiti Iltamon silmäyksiä ja jatkoi:

-- "Ja mitä lemmon pyöräyksiä teki... Tämmöisiä... Näin pyörähti..."

       *       *       *       *       *

Aamu kelmensi jo tähtiä, kun Oolavi palasi kotiinsa. Neulaterävä
pakkanen puri poskia. Autioilla kaduilla näkyi ainoastaan joku
poliisi ja kuului yksinäisen reen jalaksen kitinä, kun joku palasi
ajurilla Hiiden myllystä kotiinsa. Kuumeisena ei Oolavi alussa
huomannut pakkasta, ei katujen tyhjyyttä. Mutta kun hän oli hiukan
jäähtynyt, veti hän raikasta ilmaa keuhkoihinsa täysin siemauksin
ja silloin tunsi hän jonkun ilkeän tunteen: Hiiden myllyn ilma
aivan haisi vielä hänen sieramissansa. Oli kuin tulisi hän ruton
saastuttamasta huoneesta puhtaaseen, raikkaaseen talvi-ilmaan, jossa
pakkasen helinä soi enkelilauluna.

Kotiin päästyänsä oli hän inhoonsa tukahtua. Hän käveli, joi
kylmää vettä ja avasi akkunan saadaksensa talviraikasta ilmaa
sammuttaaksensa sillä oudon tunteen, joka häntä läkähdytti. Hiukan
raitistuttuansa alkoi hän taas muistella illan tapauksia ja silloin
kiintyivät hänen ajatuksensa ensimäisinä laulajatar Iltamoon. Hän
punnitsi hänen sanojansa, jotka oli hänelle mielittelyksi lausuttu.
Alussa ne häntä tympäisivät, mutta kun hän sitten tutki äänenpainoa,
jolla ne oli lausuttu, silmäyksiä, jotka antoivat niille sanoille
hengen, ja naurua, joka helisi niiden säestyksenä, alkoi hän niihin
mielistyä. Ne huvittivat häntä. Neiti Iltamon nauru, liikkeet, katse,
kiemailu ja kaikki tuntui lapsellisen avomieliseltä, viattomalta ja
luonnolliselta. Hän naurahti, tyytyväisenä itseensä. Turhamaisuus
alkoi nostaa hänessä päätänsä.

Kun hän varustautui riisuutumaan, huomasi hän postissa tulleet
kirjeet, jotka hänen poissa ollessansa oli tuotu pöydälle.
Päällimäisen hän tunsi oitis käsialasta: Se oli Martvalta. Hän avasi
sen kuumeisena ja luki:

    'Oolavi-rakkaani!

    Kiitos taas kauniista kirjeestäsi! Se tuli minulle niinkuin
    joulu, tai niinkuin kesä, joka saapuu äkkiä kukkinensa,
    kiikkuinensa ja juhannus-aattoinensa. Vaikka ulkona on
    talvi, uskoin minä, luettuani kirjeesi, siellä olevan kesän,
    juhannuskoivujen hymyilevän rappusien edessä ja pihlajan
    olevan täysissä kukkakoristuksissansa. Minä ummistin silmäni
    ja nautin onnesta. Ja silloin taas tuntui kuin olisi huoneessa
    joulukuusi, jonka kynttilöitä Sinä sytyttelet. Ulkona soivat
    iloiset joulukulkuset ja joulu-ukko hymyili ovella lahjoinensa,
    makeisinensa ja seljässä kontti onnea täynnä.

    Jotain ikävää on elämässä, kun Sinä olet poissa. En tiedä mistä
    se johtuu ja mitä se on, mutta minä olen usein levoton. Joskus
    pelkään, että Sinulle tapahtuu onnettomuus ja rukoilen hyvää
    Jumalaa estämään sen. Silloin kun minä olen levoton, muistan
    minä aina 'Litvan laulua' -- ja siitähän se aina levottomuus
    alkaakin. -- Varmaankin minä en ole kylliksi hyvä ja siksi en
    luota täydellisesti Jumalaan, vaan arastelen, vaikka en itse sitä
    arasteluani huomaakaan... Mutta kun minä rukoilen Jumalaa, niin
    eihän Sinulle voi mitään pahaa tapahtua? Eihän, Oolavi? Onhan
    Jumala hyvä. Hän ei Sinua hoivatta heitä.

    Joka sunnuntai ajan kirkkoon. Mutta nyt tuntuu kirkkotie
    tyhjältä, kun Sinä olet poissa. Minä muistan aina silloin,
    kuinka me lapsina ajoimme kirkkoon samassa reessä ja vällyihin
    peittäytyneinä arvuuttelimme toisillemme: 'joko ollaan sen ja
    sen saaren kohdalla?', tai: 'Ollaanko nyt tienviehkan kohdalla?'
    ja paljon muuta. Sinä olit silloin aina niin hyvä, että kysyit
    minulta silloin kun tiesit, että ollaan 'kohdalla', ja siksi minä
    melkein aina arvasin oikein.

    Rakas Oolavi! Minä toivotan onnea työhösi, tutkintoihisi, joista
    niin paljon kirjoitit. Älä anna mielesi kiintyä minuun niin, että
    unohdat sen takia työsi! Muistele minua ainoastaan joskus...
    joskus vain, kun se tuntuu mieltäsi virkistävän. Suljen tähän
    kirjeeseen taas Sinulle kaikki ikäväni ja onnentoivotukseni ja
    hartaimmat, palavimmat rukoukseni Sinun puolestasi.

                                                Sinun Martvasi.'

Oolavin silmistä vuotivat kuumat, kirkkaat kyyneleet. Puhdas Martva
seisoi hänen sielunsa edessä enkelinä. Häntä läkähdytti Hiiden
myllyn ilma. Neiti Iltamo tuntui kevytmieliseltä harakalta ja Hertan
hengitys haisi nyt hänen sieramissansa kuin ilkeä löyhkä. Palavasti
suuteli hän Martvan kirjettä ja päätti taas olla koskaan Hiiden
myllyyn menemättä.

Hänen sielussansa soivat taas hellimmät ja jaloimmat kielet.
Hän istui synkkänä, masentuneena. Ajatuksien lomasta alkoivat
silloin pulahdella pieninä kuplina muistot Ounaston puheesta.
Alussa nekin tympäisivät. Mutta kun hän niitä punnitsi, alkoi hän
niihin sotkeutua, sotkeutui viimein kokonaan. Oikean ja väärän
rajat sekottuivat. Hän hapuili niitä taas kiinni, yritteli niitä
selvitellä, mutta turhaan. Viimein himmeni kaikki ja hän nukahti
niihin himmeisiin, hämäriin ja sekottuneisiin ajatuksiinsa.




Kun epäily uskon sijalle tulvi.


Oli suuret tuskan häät... Henkimaailma oli täynnä suuria suruja...
Salaisuudet olivat silminnähtävimmillänsä.

Oolavi istui totuudenlähteen reunalla... Jano poltti häntä, mutta
lähteen vesi oli samea... Sitä juodessa yltyi jano polttavammaksi
entistänsä.

Hän kurottautui lähteeseen, nähdäksensä totuuden, erottaaksensa hyvän
ja pahan rajat... Mutta sen pintaa peittivät jo Ounaston sirottelemat
lehdet... Hän masentui... Hiljaa siirsi hän lehdet syrjään ja katsoi
uudestaan, mutta näki oman himmeän kuvaisensa... Suruissansa katseli
hän sitä saalistansa lausuen:

-- "Minä lähdin isän luota maailmalle totuuden ja oikeuden hakuun...
Tämänkö sainkin matkan tulokseksi!... Tämän _janon_, sekä oman
kuvaiseni!... Oi miten kuivat ovat janoiselle totuudenlähteet!... Nyt
sen tiedän jo!..."

Hän katkeroittui sekä jatkoi hiljaa karvasta huokaustaan, valittaen:

-- "Tämän kuvaiseni olisi Litvanjoki minulle voinut kirkkaampana
näyttää, kuin tämä lähde, jonka pintaa peittää varissut ruma
lehtipaljous..."

Hän katui nyt jo sitä, että oli hyljännyt isän kodin, Martvan,
Litvan, kaiken... Hän mietti nyt kotiin palaamista... Vaan kun hän
sitä mietti sekä koski kepillään lähteen vettä, nousi siitä kupla.
Hän katsoi sitä ja oudosteli... Hän särki kuplan, mutta silloin
siitä leimahti kirkas, kaunis tulenlieska... Ja ennen kun hän ehti
huudahtaakaan, hulmahti lieskasta taas suuri henki... Hämillään
huudahti kiusattava:

-- "Kas!... Sinä!... Kuka olisi moista luullut!... Nyt taas ovat
alkuaineet sekottuneet: _Vedestä_ lähti äsken kirkas tuli!... Ja onko
mahdollista, että _sinä_ totuudenlähteessäkin asustaisit!"

Rauhallisena selitti hänelle Perkele:

-- "Se on jo vanha, hyljättävä oppi, että olisi jotkut eri
alkuaineet... Nyt usko, että koko kaikkeudessa on yksi ainoa
alkuaine: _aine_... Muu kaikki on sen muodon muuttelua... Ja joka
muoto toiseen verrattuna on yhtä oikea ja oikeutettu: Sinä itse
tiedät että heliumi on yhtä oikea kuin radiumi... Vai kuinka luulet?"

-- "Se vertaus ei ole paikallansa... _Aineella_ sekä _hengellä_ on
ero. Tässä on nyt kysymys _henkisestä_ hyvästä sekä pahasta", --
huomautti kiusattava närkästyen. Jumalien eleillä lausui Perkele
siihen:

-- "Niin onkin... kernaasti sen sinulle myönnän. Vaan mitenkäs se
muuttaa asiaa?... Selitä!... Kysy!..."

-- "Onhan kerrassansa mahdotonta, että hyvä ja paha olisivat sama!...
Ja kumminkin!..."

-- "Ja kumminkin?" -- tarttui Perkele kysyvästi.

-- _"Sinä_ nouset totuudenlähteestä!... Sinä _väärän henki_!" --
huudahti Oolavi vastaukseksi.

Pieni vihan ilme leimahti Perkeleen silmäyksistä. Hän peitti sen ja
selitti kiehtovimmin sanoin:

-- "Äsken olet itsekin jo nähnyt ja kuullut, että oikea ja
väärä ovatkin aivan yksi sekä _sama:_ Kotoasi sanot lähteneesi
totuudenlähteen vettä ammentamaan, vaan lähteen luokse tultuasi siitä
puhuikin sulle kuten äsken kuulit Ounasto, _lain_ ja _oikeuden_
mies!... Jos oikea ja väärä ovat _näkyvässä_ niin yksi ja sama,
eivätkö ne silloin myös ole sama _näkymättömässä_?"

Hän lumosi Oolavin katseillansa ja äänellänsä. Mietteissään valitteli
lumottu:

-- "Nyt alkaa minulle näin vähitellen jo kaikki hämärtyä,
sotkeutua... Toivokkaana lähdin elämästä totuudenlähteen vettä
etsimään... Mutta se lähde on aivan tutkimaton... Se on hämärä ja
levä peittää pintaa... Niin kaikki, kaikkityyni himmenee!..."

Rauhotellen lausui siihen armoton henki:

-- "Pois heitä turha huokailu ja huoli!... Niin kaikki _selvetäkseen_
himmenee... Nääs: mitä syvemmälle salaisuuteen tunkeudut, sitä
himmeämmäksi käy kaikki siksi, kunnes pohjaan pääset ja näet siellä
ihmeen syyt ja synnyt kuin kirkkaan päivän... Siellä syvyydessä
kirkastuu sinulle kaiken olevaisen _samuus_: näet siellä silmin, että
alkuaineet ovatkin olemukseltansa yksi ja sama..."

Kiusautuneena, närkästyneenä uudisti Oolavi:

-- "Viis metalleista... alkuaineestasi!... Ne olkoot yksi taikka
vaikka tuhat!... Kysymys on nyt tässä _henkisestä... Hyvän_ ja
_pahan_ tahdon minä _nähdä_..."

Kavalana, kiehtovana selitti Perkele hänelle:

-- "Minä sitä kunnioitan... Tiedonhalu on aivan miltei itse
tietämystä... Vaan kuule sekä usko sanojani: Jos alkuaineet ovat
yksi aine, niin on myös hyvä sekä paha _sama_... Ne ovat _saman_
eri ilmiöitä... Näes, tämä on järkkymätön luonnonlaki: on _kaiken_
olevaisen laki sama..."

Hän huumasi Oolavia puheellansa. Hänen katseensa oli taikaa ja lumoa.
Kiusaantuneena huudahti Oolavi hänelle:

-- "Voi olla, mutta uskoni jo järkkyy... Vaan _näytä_ minulle silmin
nähtävästi puheesi oikeus, niin oitis uskon... Ah, nyt jo palan tähän
tiedonjanoon..."

-- "Sen oitis teen", -- vakuutti suuri henki.

Viime sanat lausuttuaan hän otti Oolavin taas retkillensä ja vei
hänet maasta ylös korkeuteen... Hän kuljetti häntä synkkyyksien
kautta vastapäivään, vieden hänet Luvattuunmaahan. Heidän edessänsä
kohisi ilma haljetessaan kuin vesi, kun sitä laivan keula halkaisee.
He saapuivat jo Palestiinaan... He laskeutuivat siellä Jerusalemiin
niin kuin viima, luotisuoraan. Suuret näyt alkoivat siellä: Maahan
päästyään loihti Perkele muinaiset päivät, tapaukset, huoneet,
henkilötkin... Ilmiselvinä valkenivat ne päivät, jolloin Jeesus kärsi
ihmiskunnan puolesta.

Oli yö... Suuri Kaifaan huone hohti kullasta, jonka välke
sekottautui hohteena pappien ja ylimysten pukujen väririkkauteen...
Loistavapukuiset naiset katselivat suurinta murhenäytelmää...
Jalokivet loistivat... Ihmiset nauttivat tuomittavan tuskasta...
Suuri vihankuohu kohisi... Pappien silmät kiiluivat pedon silminä...
Voitonvarmana lausui Perkele Oolaville:

-- "Näet, kuinka _Hänen_ palvelijansa täällä Herraansa raatelevat,
kuten pedot... Minä en moista ole milloinkaan Hänelle, Vihamiehelleni
tehnyt..."

Suuri näky ja Perkeleen sanat lumosivat Oolavia. Hän myönteli
hämmästyneenä:

-- "Sitä en ole ennen ajatellut... Se on totta, mitä äsken sanoit..."

Jumalien kylmällä riemulla lausui siihen Perkele:

-- "Ja kumminkin luulet, että minä olen mukamas pelkkä pimeyden
henki!... Nyt näet, että hyvän ja pahan rajat ovatkin aivan tyyten
sotkeutuneet: Minä, suuren pahan henki, olen parempi noita Hänen
pappejansa..."

Näyssä raivosivat papit verenhimoisina... Suuri Uhrattava oli heidän
raadeltavanansa... Jalo veri kiehahti Oolavissa. Hän ei sietänyt enää
pappia. Kiihtyneenä huudahti hän:

-- "Jos minulla nyt olisi oiva ruoska, niin papit karkottaisin
temppelistä!"

Jääkylmänä, riemuansa salaten lausui Perkele itseksensä:

-- "Tämä oli oiva sekä suuri askel... Ei kirkko koskaan papitta voi
olla... Kun hän puhdistaa sen Jehovan papeista, jää tila _minun_
papeilleni!..."

Hän lausui lopun ikikavalana:

-- "Hän ei karkota _minua_ papista, vaan papin _kirkosta_..."

       *       *       *       *       *

Oli suuri suru.

Taivaan korkeudessa leijaili enkelien parvi. Se leijaili siellä
surren Jeesuksen tähden... Väki kohisi... Leviittain, pappien ja
joukon silmät kiiluivat verenhimoisina. Ihmishenki janosi verta. Se
janosi sitä pelastuaksensa onnen polttavasta janosta... Maailmantuska
oli suurimmillansa. Aika oli täytetty.

Suuri kuohu kohisi kartanolla... Ahmivat katseet leimahtivat...
Ne sattuivat Pietariin... Joukko tunsi hänet ja raivostui... Se
oli päässyt jo verenmakuun... Jo nousi moni käsi iskuun... Kynnet
vetäytyivät jo sormenpäistä... Kohta olisi ollut uhri valmis...
Puuttui enää hetki... Mutta silloin kielsi Pietari Herransa ja
pelastui... Oolavin sielussa leimahti vihantuli... Se viha kohdistui
nyt suureen Pietariin... Hän muuttui ihmispedoksi... Oikeudentunne
loihti hänessä tuleksi vihan: vääräntunteen...

Mutta silloin lauloi taivaan korkeudessa suuri enkelien kuoro
suruissaan:

    "Ei, Kaikkein-Viisain, polkujasi
    voi ainoakaan ymmärtää.
    Sun tahdostasi palveljasi
    nyt Hänet kielsi. Kielto tää
    pelasti hänet kuolemasta...
    Niin salaiset Sun tiesi on.
    Se kielto on siis taivahasta,
    Sun tahtos on se verraton.

    Jos ei hän kieltänyt nyt oisi
    Herraansa, varmaan kuolemaan
    hän oisi syösty, eikä voisi
    Sun seurakuntaas päälle maan
    hän perustaa. Nyt tahdostasi
    sen kallioksi säästyi mies.
    Sa kaikki säädät armossasi.
    On ihmeen viisas Sinun ties."

Oolavi kuuli laulun. Hän ymmärsi sanat ja ihmetteli. Viisaana selitti
hänelle kiusaajansa:

-- "Kai nyt jo uskot, mitä äsken sanoin... Jos epäilet, niin kuule
_enkelien_ selitysvirttä taivaan korkeudesta!... _Hän_ Suuri, joka
ihmisille lausui Sinailla kerran: 'Älä valhettele!' Hän Itse pelasti
nyt _valheen_ kautta varmasta kuolemasta Pietarinsa!... Uskotko
vielä, että paha ja hyvä ovatkin muka eri asioita?..."

Suuri kohina säesti hänen sanojansa. Huumaava humu kävi. Lumottuna,
sokaistuna huudahti Oolavi:

-- "Nyt kaikki hämärtyy ja himmenee... Totuudenlähde jo peittyy
kokonansa ja sielustani kuolee tyyten totuus..."

Yhä yltyi huumaava humina... Kiehtovan lumoavana selitti Perkele:

-- "Vanhan kuolemasta, häviöstä, valmistuu uusi, korkeampi totuus...
Se suuri kehityksen laki on... Niin kuoli Kreikan sekä Rooman
totuus... samaten koko antiikisen ajan... Sen kuolemasta nousi uusi
totuus. Se nousi kirkkaampana siementänsä... Vaan aika tulee, jolloin
vuorostansa se kuolee uuden siemeneksi taas..."

       *       *       *       *       *

Suuri tuska vaahtosi maljassaan. Taivaalla surivat enkelien joukot...
Ne rukoilivat Luojaa polvillansa... Luonto suri... Jeesus joi suurta
tuskanmaljaansa yksin... Kaikki olivat jo Hänet hyljänneet...
Jäykkänä, rautaisena kysyi Häneltä suuri roomalainen Pilatus
palatsissaan:

-- "Mikä on totuus?"

Terävä miekka viilsi Oolavia... Suuri kysymys poltti häntä...
Kaikkeus vavahti... Enkelien parvi lauloi suruissansa taivaan
korkeudessa:

    "Hän, jolle luomisessa annoit
    totuuden hengen, jota myös
    mainensa kaikkeudessa kannoit
    kuin lastas, sekä ihmetyös
    osoitit hälle, uudistaen
    Sinailla hälle totuutesi,
    hän nyt sen jälleen unohtaen
    sit' aivan kysyy! Kirkkautesi
    suo hänet vielä valistaa...
    Totuutta toki janoaa..."

Suuri suruvirsi hymisi... Jeesus ei vastannut mitään... Suuri
säälin-ilme levisi Hänen kasvoillensa... Hän seisoi ääneti, ylevänä,
suuren pakanuuden ja vihaisen juutalaisuuden edessä... Hän seisoi
siinä ainoana ristittynä, joka nyt lähti maailmata valloittamaan,
aseenansa ainoastaan ristinpuu... _Elämällään_ oli Hän kysymykseen
vastauksen antanut... Kuolemallaan lähti Hän nyt suuren vastauksen
alle sinetin painamaan... Hän lähti Golgatalle valta-istuimellensa,
jonka perustus ei horju milloinkaan...

Oolavi vapisi. Käärmekavalana selitti kiusaaja hänelle:

-- "Nyt sait jo omin korvin kuulla, mikä on totuus, jota sinä etsit:
Ei vastannut Hän kysyjälle mitään!..."

Oolavia poltti suuri jano... Tuskan ja vihan kohina huumasi häntä...
Perkeleen lumoava ääni hiveli hänen korviansa... Tuskaisen, suuren
huminan huumaamana lausui hän:

-- "Nyt ei jää enää mitään uskottavaa: ei mitään selvää järjen
tajuttavaa... Minun sieluni on jo kaikesta aivan tyhjä..."

Kaikki tuskan soittimet soivat... Ihmishenki huusi vapahdustansa...
Suuren pauhinan ja kohun seassa lausui Perkele voiton-ilolla:

-- "On hetki tullut... Tyhjään leiliin kelpaa jo uutta, minun
henkeäni kaataa... Kiitos avustansa Harhamalle!... Hän minulle suuren
voiton valmistaa."

       *       *       *       *       *

Suuri hyvän ja pahan taistelu jatkui... Jumala löi vihollisiansa
sokeudella...

Jo alkoi suuri kulku Golgatalle... Suurena Jumalana seisoi Jeesus
pilkkaajiensa edessä... Omin käsin kruunasivat ne Hänet... Ne pukivat
Hänet purppuraiseen, kuninkaalliseen viittaan... Taivaan korkeudessa
lauloivat silloin enkelien joukot:

    "Suuri olet Sinä, Jumala!
    Sinä puetat Itsesi vihollisillasi...
    Sinä panet heidät Sinua kruunaamaan.
    Sinä lyöt heidät sokeudella..."

Pappien ja leviittain kuoro (suurella riemulaululla):

    "Sinua, Jumala, nyt kiitämme!
    Sinä tuet näin valtaasi...
    Sinä kirkastat tahtosi...
    Sinä osotat voimasi suuruuden...
    Sinä murskaat vihollisesi...
    Suuri olet Sinä, maailman Jumala!..."

Enkelien kuoro:

    "Suuri olet Sinä taivaan ja maan Jumala!
    Sinä panet vihollisesi voittoasi ylistämään...
    Ristiinnaulitsijasi ylistävät Sinua...
    Ne vievät sinut valta-istuimellesi...
    Sinä olet viisaus ja voima...
    Vihollisesi ovat Sinun astinlautasi.
    Suuri ja voimallinen olet Sinä Jumala!..."

Enkelilaulu ja soitto vyöryi rajusäänä... Sävelaallot pauhasivat...
Maa ja taivas pakahtui sävelpauhinaansa... Suurena astui
valta-istuimelleen Jeesus... _Vihollisten joukot_ saattoivat
Häntä sinne _pakottaen_... Hänen joukkoinansa kulki pakanuus ja
juutalaisuus... Ristinpuulla löi Hän nyt alleen laajat valtakunnat...
Pappien ja leviittain kuorot veisasivat taas Jumalalle kiitosta...
Ne veisasivat suuren voittokulun kunniaksi... Ne todistivat itse,
että he olivat nyt maahan lyödyt. He todistivat sitä veisaten täysin
rinnoin:

    "Voimallinen on Israelin Jumala!...
    Hän kulkee voitosta voittoon...
    Hän astuu vihollistensa yli...
    Hän ruhjoo vastustajansa...
    Meren aallotkin Häntä tottelevat...
    Hänen voittonsa valkenee joka päivä..."

Pyhä kaupunki oli tulvillaan riemulaulun pauhinaa... Ihmishenki
ylisti sokeana Jumalan kaikkivaltaa. Ylhäältä sekottui siihen
riemulauluun suuri voittolaulu. Enkelien kuoro veisasi korkeudessa:

    "Sinä, Jumala, olet tutkimaton ja voimallinen.
    Vihollisesi vievät Sinua valta-istuimellesi...
    He veisaavat Sinun voittokulussasi...
    He tunnustavat taas Sinun voimaasi...
    Sinun voimasi on ääretön..."

Koko taivas ja maa ylisti Jumalaa... Sen pauhatessa nousi Jeesus
valta-istuimellensa, ristille...

Jo oli Hän ristinpuuhun lyöty. Leviitat sekä papit veisasivat
riemuissansa:

    "Sinä olet noussut valta-istuimellesi...
    Meidän käsillämme olet Sinä vihollisesi lyönyt.
    Meidän jaloillamme olet Sinä ne polkenut.
    Kiitos ja kunnia olkoon Sinulle!"

Korkeudessa vyöryi suuri sävelpilvi... Pauhaavalla veisuulla vahvisti
enkelien kuoro:

    "Sinun vihollisesi kiittävät noin Sinua...
    He kiittävät, kun olet heidät maahan lyönyt.
    He kiittävät, että olet heidät itsellänsä lyönyt...
    Vihollisillasi olet Sinä itsesi istuimellesi korotuttanut."

       *       *       *       *       *

Suuri työ oli tehty. Katkera malja oli juotu. Jeesus kuoli jo
ristillä... Oolavin henki paloi... kärsi... vapisi... joi tuskaa...
Voimat raukesivat... Suuri kiusaajansa selitteli hänelle silloin:

-- "Nyt näet totuuden, sen etsimäsi: _Hän_, joka lausuu Sinain
käskyissänsä kansalle: 'Älä tapa!' Hän nyt Itse on _pakottanut_
joukot murhatyöhön! Ja mitä varten? Siksi että sillä -- _murhalla_
täytyi Hänen kirkastaa käskynsä, joka kuuluu: 'Älä tapa!'... Nyt
täytynee sinun vihdoin jo nähdä, ettei ole oikeata eikä väärää
erikseen maailmassa olemassa. Nyt näet, että Korkein, suurin totuus
on oikean ja väärän yhtyminen yhdeksi ainoaksi olioksi..."

Suuri soiton ja laulun pauhina säesti hänen sanojansa. Hän lumosi
katseellansa kiusattavan kokonaan. Suuret voimat raatoivat jo
Oolavissa... Oikea ja väärä sulivat hänelle himmeäksi sumuksi...
Raja-aidat sortuivat. Kaikki sekottui... Ajatuksissansa lausui hän:

-- "Nyt kaikki himmenee ja totuus haihtuu... Siis _Hänkin_ käyttää
murhaa aseenansa... _Jumala_, joka kieltää kaiken murhan!...
En selviydy minä enää mistään... Minun sieluni on epäilystä
tulvillaan..."

Korkeudessa veisasivat silloin Perkeleen enkelit. Ne tunnustivat
herransa suurta voimaa.




Lemmenpauloja elämän polulla.


Oli kaunis ilta. Kesä oli kukassaan, neito lempensä terällä.

Harhasaaren mailla kukoisti lempi... Viulusta vuoti sävel
virtanansa... Iloiset neidot sekä nuoret miehet karkeloivat kaunista
kisailua. Ne karkeloivat sitä kesäpäivän vetreimmässä valossa,
vihreimmän, suuren tammen siimeksessä. Tuuli nukkui, kukka kuhersi,
lintunen lauloi koivun ja käki kukkui kuusen koruna.

Se oli lemmenjuhla. Nuoret kauniit neidot ja pojat koreilivat
kukkasissa... Silmäykset hehkuivat hellinä, ääni suli suussa
lemmen säveleeksi... Nuori huuli kypsytti maukkaita hedelmiään:
suudelmia. Se tuulehdutti niitä nuoruuden kevätlämmön paisteessa...
Viulu haasteli säveltänsä... Nuoret miehet nostelivat tyttöjänsä
viulun haastelon mukaan, nostelivat tyttöä kuin pientä, armasta
lasta... Väliin taas väsähtivät... ei tanssista, vaan huviksensa...
huoahtivat... istahtivat... Pojan polvella istui kypsä neito...
tanssista, lemmestäkin lämminneenä... Hilpeänä kuherteli se
nuorukaisinensa...

Nuorten joukossa karkeloi myös Hertta. Sinne, uuteen Harhasaareen
oli hänet johdattanut Perkele... Juuri sitä iltaa ennen oli hän
Oolaville karkeloinut... Oli saanut pikku lahjan: kukan, jopa
lupaavan silmäyksen... Hän oli katsahtanut nuoreen mieheen... Oitis
oli silloin hetken lempi leimahtanut...

Viulu soi. Yhdet parit karkeloivat, toiset tarinoivat hiljallensa...
Ne tarinoivat lemmestä... Neito istui valta-istuimellaan: pojan
polvella, vyötäisillä koruna kaunein neidon koruista: mielitietyn
käsivarsi... Jotkut auttoivat viulunkieltä lemmenlaulullansa, laulaen
sen avuksi:

    "On suuri lemmen juhla nyt,
    on kevät kukassaan.
    Jo lintunen on heltynyt
    lemmestä laulamaan.
    Armaasti viulunkieli soi
    ja perhosparvi ailakoi."

Poika reipastui... Tyttö kutsui sulollansa ja lämmöllänsä... Elämä
hohti posken punana... Nuoruus kuohui kuin viinien vaahto...
Reippaana lauloi poikien joukko:

    "Nyt, neito, laula, karkeloi
    ja lempeäsi jaa!
    Huomenna kuolo tulla voi,
    siis ällös suudelmaa
    sa suotta säästä! Heipä vaan!
    Nyt suostu suudelmaan!"

Poika rohkaistui ja ryösti suudelman... Tyttö suutahti siitä, näön
vuoksi, kasvonsa kaunistukseksi... Se pyörähti ympäri ja naurahti
suutannan suloksi... Hilpeänä lauloi suudelman saanut säteilevä
tyttöjoukko:

    "Hyi! Miksi suukon multa veit
    väkisin! Käännys päin!
    Kun moisen tuhman teon teit,
    saat korvapuustin, näin!
    Hei, soi nyt viulunkieli, soi!
    Ei kevät kauvan kestää voi..."

Kaikki nauttivat lemmestä ja suudelmista... He ottivat kaunista
katoavaa käsin kiinni... Kaikki tanssivat yhdessä, laulaen:

    "Ei kevät kauvan kestä, ei...
    Siis nauti aikanaan!
    Yks hetki vain -- ja tuuli vei
    jo lemmen matkassaan...
    Siis tanssi, tyttö! Suudelmaa
    reippaasti, karkeloiden jaa!"

Silloin saapui suuri vaeltaja... Se saapui sinne kutsumatta.

Nuorten, karkeloivain joukkoon ilmestyi Perkele... Hän istahti tammen
alle, lemmenlähteen korvakkeelle ja katsoi nuorten karkeloa...
Joukosta kysyi silloin nuori mies, jonka polvella Hertta-tyttö istui:

    "Ken olet sinä, joka lemmenmaille
    nyt vasta tulet, kun jo, ukko-raukka,
    sinuss' on lempi aikaa heilimöinyt?"

_Perkele_ (vakavana):

    "Niin on... Vaan, muista, lemmen-asioissa
    on työtä vanhallekin..."

_Poika_ (ivaillen):

                             "Mitä työtä
    voi vanha tehdä niissä asioissa?"

_Perkele_ (huoaten):

    "Näytellä vanhan osaa..."

_Poika_ (nauraen):

                              "Hah... hah... haa!
    Se osa ei lie vallan hupaisata!..."

_Perkele_ (masentuneena):

    "Ei ole, mutta kaikkeen sitä tottuu,
    kun lempi pakkaa päälle..."

_Poika_ (ivaillen):

                                "Rukkasia
    kokoilet varmaan?... Kaikki vanhat hullut
    kokoovat niitä lemmenseikkailuissa..."

_Perkele_:

    "Kutakin ohjaa oma viisautensa
    tavaran haalinnassa. Nuorukainen
    kokoilee aittoihinsa suudelmia
    ja kaikenlaista lemmentavaraa..."

_Toinen poika_ (ivaten):

    "Ja sinä rukkasia!"

_Perkele_ (viisaana):

                        "Vanha, viisas...
    On lempi, kuule, lemmon kallis viulu...
    Pahin on vielä, että lemmen aarteet
    vie tuuli... Mutta rukkasia konsaan
    ei varas vie..."

_Ensimäinen poika_ (ivaten):

                    "Vaan seinän koristeena
    ne eivät myöskään mieltä ilahuta..."

_Toinen poika_:

    "No eivät, totta vie!..."

    _Perkele_:

                              "On lemmentyössä
    myös paljon muuta vanhan tehtävää."

_Hertta_ (selittäen):

    "Hän puhuu totta. Lemmen seikkailuissa
    on vanha hupsu yhtä tarpeellinen,
    kuin klowni sirkuksessa: sillä vanha
    saa aina lemmen viulut maksaa. Sitä
    on hyvä pettää, pitää narrinansa..."

_Pojat_ (Perkeleelle, nauraen):

    "Se oiva virka on!... Kai sulia onkin
    tok' aivan ammattina lemmen työt?"

_Perkele_:

    "Niin on!... En toki rukkasia kerää..."

_Hertta_ (halveksivasti):

    "Mitäs sä teet?"

_Perkele_:

                     "Ah, lemmenvehkeilyissä
    on paljon tuiki tarpeellista työtä!...
    Ensiksi lemmentyössä tarvitaan,
    nääs, viisas poppamies!"

_Hertta_ (riemastuen):

                             "Ai tosiaan!...
    Unohdin aivan!... Sinä nähtävästi
    voit lemmen nostaa, taikka ennustaa?"

_Perkele_:

    "Maan kuulu mestari ma olen niissä..."

_Hertta_ (hypäten pojan polvelta):

    "Se oli onni, että tulit tänne!...
    Nyt täytyy sinun mulle ennustaa...
    ja näyttää mulle sulhaseni kuva."

_Perkele_:

    "En lempivältä apuani kiellä...
    Siis tule tänne, kulta-tyttöseni!"

Hilpeä lemmenleikki jatkui hullutuksinensa... Perkele vei Hertan
lemmenlähteen luo... Siinä piti hän ihmishenkeä ivanansa, ollen
itse muka ivattavana... Hän loihti pari sanaa lähteen kirkkaaseen
veteen... Oitis ilmestyi siihen Oolavin kuva. Sen nähtyänsä
huudahteli Hertta ihastuneena:

"Ai, Oolavi... Ma tunnen hänet... Saanko mä hänet armaakseni? Sano
saanko?"

_Perkele_ (katsoen lähteeseen):

    "Saat, jos vain tehdään oiva taikatemppu..."

_Hertta_ (rukoillen):

    "Oi, tee se temppu!"

_Perkele_:

"Aina lempijää ma autan... Mutta onnistu ei taika, jos et sa lupaa
häntä kaikin voimin 'hakkailla'... riippua kuin takkiainen hänessä
kiinni... Lupaatkos niin tehdä?"

_Hertta_ (kiihkoissaan):

    "Ma tahdon koettaa."

_Perkele_ (viekkaasti):

    "Hän rikas on..."

_Hertta_ (ihastuneena):

    "Ai, kiitos taiastasi!..."

_Perkele_:

                               "Lupaa vielä
    takertaa häneen. Kaksi lupausta
    on tarpeen, että taika tehon tekee..."

_Hertta_:

    "Ma lupaan sen... Ma vannon... Lupaan että
    teen kaikki, mitä voin vain tehdä... Ah!"

_Perkele_ (kavalasti):

    "Myös toinen tyttö häneen silmän iskee..."

_Hertta_, (mustasukkaisena):

    "Ah!... Toinen!... Minä näytän sille, että
    hän ei voi multa häntä viedä pois..."

_Perkele_ (itsekseen):

    "Työ edistyy... (Hertalle): Niin tekee reipas tyttö..."

_Hertta_:

    "Vaan kiitos taioistasi!..."

_Perkele_:

                                "Kiitos toki
    on hinkalossa parempi kuin tyhjä...
    Ei toki nälkävuoden varaa siitä
    lie koskaan... Pienen lahjan kaunis tyttö
    on mulle aina suonut..."

_Hertta_ (puolustautuen):

                            "Mutta mulla
    ei muuta oo kuin suuteloita. Niitä
    taas _lahjaksi_ en anna milloinkaan..."

_Perkele_ (kavalana):

    "Se oikein on. Ma unohdinkin: Muista,
    jos ilmaiseksi suukon Oolaville
    vain annat, oitis lempi häviää..."

_Hertta_ (ylvästellen):

    "Sen neuvon muistan... Ilmaiseksi suukon!...
    En milloinkaan!... Se mitä myytävänä
    on mulla, se on kaikki huulillani...
    Ei siitä silloin räkkää lahjoittaa!..."

_Perkele_:

    "Ei räkkää, ei... Vaan myytäväksi riittää,
    vaikk' oisi tuhansittain ostajia...
    En suukkoa ma lahjaks' ottaisikaan...
    Ma muuta pyydän..."

_Hertta_ (uteliaana):

    "Muuta... Mitä muuta?..."

_Perkele_ (vaatimattomasti):

    "Sydämen... taikka toisin sanoin sielun..."

_Hertta_ (iloissaan):

    "Et enempää!... Sä olet ihmeellinen!
    Ei ykskään mies oo ennen sua vielä
    niin vähään tyytynyt!..."

_Perkele_ (vaatimattomana):

                              "Mut minä aina
    niin vähään tyydyn..."

_Hertta_ (päätään keikauttaen):

                           "Hyvä on!... Siis ota
    se mitä pyysit: sielu!... Min' en siitä
    välitä mitään!... Menköön moinen rani!...
    Ei siitä kukaan rahaa mulle maksa..."

Nuorten joukko saapui nyt heidän luoksensa... Nauru helisi... Joukko
solisi hilpeänä... Leikillänsä kysyi eräs pojista Perkeleeltä:

    "Osaatko laulamalla lemmen nostaa?"

_Perkele_ (rohkeasti):

    "Ma siihen työhön olen niinkuin luotu."

_Joukko_ (kiihkeästi):

    "Siis nosta meihin lempi laulamalla!...
    Oi laula!... Laula meille lemmenlaulu!"

_Perkele_ (laulaa hartaalla äänellä):

    "Nouse, lempi, sekä kartu
    tytön luhdin nurkkiin!
    Niinkuin syöpäläinen tartu
    pojan takkiin, turkkiin.
    Syövy nahkaan syyhyn lailla,
    korvenna ja hiillä,
    ett'ei kutkaa näillä mailla
    mihinkään vois piillä."

_Yksi tytöistä_ (häpeillen):

    "Ai minkälaista laulua hän laulaa!"

_Perkele_ (ivallisesti laulaen):

    "Vaan jos neito silloin raapii
    kylkiänsä, taikka
    kupeitansa poika kaappii,
    älä lakkaa, vaikka
    ois heillä hiiden moinen hätä,
    kun lempi kutkuttaa,
    vaan ylly, nahkaa älä jätä
    ennen kun kyllän saa."

_Useat tytöt_ (nyrpistellen):

    "Hän laulaa siivotonta renkutusta."

_Yksi pojista_:

    "Ja äänikin on hällä hiton rivo."

_Perkele_ (rivolla äänellä):

    "Silloin kohta lämpiääpi
    lemmen syyhysauna:
    naimaliitto. Lempi jääpi
    kuin vanha vihan-kauna
    tok' aina nahkaan. Silloin lyödään
    löyly, joka riittää:
    Lapsiparvi huutaa myötään...
    Lempi toista siittää."

_Koko joukko_ (hälisten):

    "Hyi, kuinka rivon laulun laulat!... Lakkaa!...
    Nyt lakkaa jo!... Hyi, sua siivotonta!..."

_Poika_ (hiljaa nuhdellen):

    "Hyi!... Tytön kuullen viitsit olla rivo."

_Perkele_ (viattomana puolustautuen):

    "Kas, lemmenleikki kapistuksinensa
    on aina rivo... Minulla ei myös
    oo suurta runolahjaa, jolla voisin
    sen rivouden peittää runoilulla...
    (Huoaten:) Ah, jospa öisin suuri Dichterlein [nurkkarunoilija],
    niin ruusuiseksi rivon runoileisin!"




Uusia joulun aaton iloja.


Kylmä kylvi pakkasensilmiänsä hangelle. Taivaalla sytytettiin
joulutähteä. Siellä säädettiin ihmishengen kohtaloita. Siellä
määrättiin radat maailmoiden kuljettaviksi.

Mutta maan päällä valui elämä hiljaa kuin kivensilmään. Yleinen elämä
yhdessä oman kanssa muodosteli ihmiskohtaloita. Se muodosteli niitä
näkymättömän voiman kätenä. Riemuhuudoin syöksyivät yhdet turmioon,
puhdistumaan sen tulessa tai häviämään siinä, että elämä puhdistuisi.
Toiset huusivat sortuessansa apua. Mutta turta oli elämän
sydän, kuuro sen korva. Jokainen sai itse itsestänsä huolehtia.
Koskenlaskija ei voinut jättäytyä säälittömän kosken armoille.

Oolavin elämässä seurasi päivä päivää; viikko viikkoa. Uudestaan
ja aina uudestaan päätti _Oolavi_ olla menemättä Hiiden myllyyn
ja yhtä usein hän sinne meni. Joku virta veti häntä. Hänen
elämänsä solui Hiiden myllyn kivien väliin, kuin jyvät laarista
kivensilmään. Myllyväestä tarttui häneen yhä suurempi tuttavapiiri
kuin jauho myllärin takkiin, ja myllynhenki syöpyi häneen hänen sitä
huomaamattansa. Työ unohtui osaksi. Ja kun hänen piti lähteä jouluksi
kotiin, pidätti häntä näkymätön käsi. Hän ei raaskinut lähteä,
tai ujosteli hän kotiin ja Martvan luo menoa. Kaikki oli hänelle
epäselvää.

Oli suuren lumijuhlan, talven, runollisin päivä, jouluaatto. Oolavi
käveli mietteissänsä kadulla. Äkkiä tarttui käsi hänen käsivarteensa
ja heleä ääni huudahti:

-- "Hyvää päivää, Oolavi!... Ei ole huomaavinaankaan!"

-- "Hertta!" -- huudahti Oolavi.

Tyttö pisti käsivartensa hänen kainaloonsa tuttavallisesti ja alkoi
kävellä hänen rinnallansa selitellen:

-- "Ne luulevat nyt minua sinun rouvaksesi, kun kuljemme
käsikoukussa... Ai, kiitos joululahjasta!... Tiedätkö mitä?"

-- "En tiedä!" -- naurahti Oolavi.

-- "En tiedä!" -- matki tyttö. -- "No arvaa sitten."

-- "En minä osaa arvata!" -- jatkoi Oolavi leikillänsä.

-- "En osaa arvata", kujeili taas tyttö pudistaen Oolavia
käsivarresta ja jatkaen:

-- "Nyt me olemme korttipakka, minä, Iida, Manda ja Liina: Minulle
sinä lahjoitit pukukankaan, jossa on kuviona hertta-ässä, Mandalle,
jossa on risti-ässä, Iida sanoi saaneensa sinulta ruutu-ässäisen ja
Liina pataässäisen pukukankaan... Kun me pukeudumme niihin, niin
saatte Ounaston ja Pekan kanssa lyödä meillä korttia... Se oli hyvin
fiksi lahja..."

Hiukan jotain hyräiltyänsä selitteli hän edelleen:

-- "Minä kävin juuri tilaamassa semmoisen hatun kuin on
herttarouvalla ja toisille tulee myös kortti-rouvien hatut... Eikö se
ole mukavaa? Pekka ja Ounasto sanovat sitä hyvin mukavaksi..."

Oolavi puristi tytön käsivarsia kainalossansa ja myönteli:

-- "On se mukavaa... Ja sinä, Hertta, olet hyvin mukava..."

Tyttöä se miellytti. Hän käveli käsi Oolavin kainalossa kepeillä
tanssi-askelilla, sievästi ilveillen ja hyräili tahdiksi
kuplettilaulua:

    "Jos herttarouva oisi kuu
    ja tähdet ässiä oisi..."

-- "Niin mitä sitten?" -- keskeytti Oolavi laulajaan katsahtaen.
Tyttö vastasi hyräilyllä ja kiemailulla:

    "Niin suukon saisi kuulta suu
    ja tähdet onnea toisi."

-- "Kuule, Oolavi! Keinäsen kaupastako sinä ostit ne kankaat?" --
kysyä heläytti hän nopeasti, välittömästi laulun jatkoksi.

-- "Keinäsen..."

-- "Minä arvasin jo", -- huudahti tyttö.

He olivat tulleet Hertan asunnolle. Oolavi aikoi jatkaa matkaansa.

-- "Mennään meille kahvia juomaan... Saat samalla nähdä minun
joululahjani", -- kehotti tyttö.

Oolavi epäröi hetken.

-- "Tätikin on kotona", -- lisäsi tyttö.

-- "No mennään sitten", -- lausui Oolavi päättävästi.




Mutta hääkangasta morsian kutoi.


Jääkylmä hiljaisuus peitti Litvan maita. Mahtava pakkanen pureksi
ihoa. Ilma helisi jäänä. Korkeus oli hartautta, maa rauhaa täynnä.

Oli jouluaatto. Punainen päivänsappi häämöitti pakkasensavujen läpi.
Metsän puita koristi kepeä härmälumi. Joulukulkusia kiinnitettiin
siloihin. Torttutaikinat nousivat. Tyttö valmisteli salassa
lahjojansa. Lapset odottelivat leluja ja makeisia, ja leipoja alusti
vehnätaikinaansa puseron hihat kyynäspäihin asti kierrettyinä.
Joulukuusi koreili jo kynttilöissänsä. Aattosaunat lämpisivät. Tuvat
olivat tulvillaan joulu-iloa. Ja koko elämä veisasi hartaana:

-- "Hoosianna!"

Martva kutoi korukangasta, ruudukasta hääkangasta. Silmä ei
seurannut yleistä aatto-iloa. Ajatus ei ollut työnkään mukana.
Sukkula suhahteli käden ohjaamana, mutta ei ollut sukkulan muassa
kutojan mieli. Se kulki siellä, missä tiesi sulhasen olevan. Silmää
koristi hieno kaiho ja suru, ääntä kaipaus ja ikävä. Hän ikävöi
aatto-iloiksensa. "Etkö sinä, Martva-kulta, jo heitä kutomasta?... Jo
on puolipäivä ja nyt on jouluaatto", -- kysyi häneltä äitinsä hellänä.

-- "En vielä, äitikulta... Kudon vielä yhden tiuhtavälin... Juuri
käänsin lukkaripuuta", -- vastasi Martva ajatuksissansa, äitiinsä
katsahtaen ja laskien raukean näköisen kätensä kankaalle.

Äiti meni. Martva pani uuden käämin sukkulaansa ja polki suksia.
Niidet nousivat ja laskivat, loimet avautuivat sukkulan aukeamiksi,
sukkula suhahteli ja pirta lyödä helskytteli kuteita loimien väliin.
Kudonnan tahdiksi lauloi Martva laulua:

    "Sa lausuit: 'Ma luoksesi palaan,
    kun järveä peittävi jää,
    sun luonasi lämmetä halaan,
    kun kylmä on illan sää'.

    Jo vallaton aalto on vanki:
    jo järveä peittää jää.
    Jo rannoilla hohtavi hanki,
    jo kylmä on illan sää.

    Jo tähdet ne kylminä palaa,
    jääkylmä jo kuutamo on.
    Sydän-parkani luoksesi halaa.
    Ilo sille on tuntematon..."

Hän huokasi, keskeytti kudonnan, solmisi katkenneen loimen ja poisti
kankaasta nyppylän. Sitten jatkoi hän taas. Äänessä värisi suru. Eikä
tuntunut kangaspuidenkaan helske iloa olevan. Hän lauloi:

    "Vaan ain' olet, armaani, poissa.
    Sua syämmeni vain odottaa,
    kun aamun- tai illankoissa
    ui murheinen taivas ja maa.

    Jos arki on taikka on pyhä,
    sua kaihoan päivät ja yöt.
    Miks viivyt sä, armaani, yhä?
    Tule luokseni, unhota työt!"

Hän työnsi tiuhdat kauvemmaksi ja tarkasteli kangasta, katse
kankaaseen, mieli maahan luotuna. Huoneessa ei hisahtanut kukaan.
Jokainen tiesi, että kutoja lauloi sitä, mitä sydän käski.
Mierontieltä tullut tyttönen nojasi äänettömänä pankkopatsaaseen,
kuunnellen laulua ja katsellen kaunista laulajaa. Taikinan alustaja
alusti varovammin, ettei tahdas nisahtaisi alustuksesta, häiriten
sillä kihlatun kutojan suruja. Lukkaripuuta käännettyänsä jatkoi
Martva vielä kudontaansa, kuin laulun säestykseksi, ei itse kudonnan
vuoksi. Hän jatkoi lauluansa hiljaa:

    "Jo tullut on aatto-ilta,
    ja kulkuset kauniisti soi.
    Jo jäisenä valkea silta
    koko järveä nyt hopeoi.

    Ei estettä järvisin, maisin.
    Siis saavu ja luokseni jää,
    niin luonasi lämmetä saisin,
    kun kylmä on illan sää!"

Hän keskeytti kudonnan, keskeytti kun ei ollut enää laulua sen
säestykseksi. Käämi jäi kesken sukkulaiseen, mutta ei huolinut kutoja
siitä: Hän kutoi vain siksi, kunnes riitti huolta sydämessä, lauluksi
kudonnan sekaan. Tupa oli hiljaisuuteen hisahtamaisillansa. Laulu
oli loppunut, mutta laulajan ajatus täytti tuvan ikävällä. Se täytti
sen kuin surullisena kukkiva verenpisarakukka punallansa, tai kuin
pyhä-illan iltahohde kaihollansa.

Martva katseli vielä kangastansa, katseli sitä, muisteli häitä ja
ajatteli ja ikävöi sulhastansa. Äiti toi hänelle silloin kirjeen,
joka oli juuri postissa tullut.

-- "Oolavilta!" -- huudahti Martva heikosti, äänessä sekaisin surua
ja iloa. Hän avasi kirjeen ja luki, kyynäspää kankaaseen nojattuna:

    'Rakas Martva!

    Tuhannen tuhatta kiitosta kauniista kirjeistäsi. Ne tulevat
    minulle kuin kaunis uni, tai kuin valkea lintu, joka tuo
    tervehdyksen Sinulta.

    Minulla on sinulle ilmotettava hyvin suuri suru ja onnettomuus,
    joka on minua kohdannut. Se onnettomuus on se, että minä en
    voikaan tulla jouluksi luoksesi, kuten olimme sopineet. Työni ja
    opintoni ovat myöhästyneet suunnitelmistani. Tietysti siihen on
    vaikuttanut -- paitsi kyvyn puutetta -- se, että ajatukset eivät
    tahdo pysyä kirjan lehdillä, kun luen, vaan ovat ne aina Sinussa.
    Koetan nyt korvata myöhästymiseni sillä, että jään joulun-ajaksi
    työhön.

    En tahtoisi olla niin itserakas, että pyytäisin anteeksi
    Sinulta sitä, että en luoksesi saavu. Tiedänhän, että Sinä et
    voi kaivata minua, niin kuin minä Sinua, koska parempi ei voi
    huonompaa ikävöidä. Mutta kumminkin uskallan sen anteeksipyynnön
    tehdä, toivoen ettet nyt silti usko minua itserakkaammaksi, kuin
    mitä jo olen. Minähän itseasiassa olenkin aina Sinun luonasi
    ajatuksissani, ja minä kärsin, kun en saa _Sinua_ luokseni nyt
    jouluksikaan, mutta lohdutan itseäni sillä, että sitä pikemmin
    pääsen luoksesi keväällä, saatuani työni loppuun suoritetuksi.

    Rakas Martva! Kun nyt jouluna ajat kirkkoon, niin muistele minua
    jokaisen tutun saaren kohdalla! Ja kun tulet kirkkoon, rukoile
    Jumalaa minunkin puolestani! Rukoile samassa penkissä, jossa me
    aina lapsina ollessamme yhdessä istuimme ja rukoilimme! Minä olen
    ajatuksillani Sinun vierelläsi ja täällä minä rukoilen puolestasi.

    Lähetän kauttasi terveiseni vanhemmillesi ja toivotan Sinulle
    valoisaa joulua. Olkoon kotisi tulvillaan iloa ja onnea! --
    Eikähän toisin voikaan olla koti, missä Sinä olet tyttärenä.
    -- Minä täällä muistelen niitä jouluiltoja, joina me yhdessä
    iloitsimme joulukuusen ympärillä, leikimme joulupukkia ja
    vaihdoimme makeisia.

    Tuokoon joulu Sinulle kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toivoa!
    Muuttakoon se kynttilöillä valaistuiksi ne metsän kuuset, joiden
    ohi ajat joulukirkkoon!

    Syleilen Sinua ja rukoilen puolestasi.

                                              Sinun Oolavisi.'

Martva huokasi. Hänestä ei nyt kirje kirjeeltä tuntunut. Hän olisi
tahtonut enemmän: Hän olisi tahtonut luoksensa Oolavin itsensä, jota
hän oli odottanut ja kaivannut kuin kevät kukkijansa. Hän istui
kauvan, äänettömänä kirjettä katsellen, eikä hän edes jaksanut
sen sisältöä enää ajatella. Ajatus tylsistyi, mieli painui maahan
kuloksi. Joulu ei nyt enää joululta tuntunut.

Raukeana nousi hän kangaspuiden takaa, meni huoneeseensa ja itki
katkerasti.

       *       *       *       *       *

Joulukello oli jo soinut, työ lakannut. Rauha ja juhlamieli täytti
talon.

Ranniston vierashuoneessa koreili kuusi onnensa ja kunniansa
huipulla; joulun morsiamena, joulukuusena. Joka oksalla paloi
kynttilä kukkana. Niiden valo valui kuusen oksille, laskeutuen niille
ikäänkuin valovaippana, kuin konsanaan morsiushuntu. Havu viherti
hienosti valoharsojen läpi.

Nuori pappi oli kutsuttu Rannistoon joulukuuselle. Isäntäväen vielä
lopputoimituksissansa väen kanssa askartaessa istui hän puhellen
Martvan keralla. Martva oli noutanut pienen pehmeän jakkaran, matalan
taburetin huoneestansa ja istui sillä sohvan pääpuolessa, pehmeällä
matolla. Toinen käsi oli laskeutunut rentona, raukeana sohvanpään
yli ja avoimin silmin katseli hän nuorta pappia, joka istui sohvan
toisessa päässä. Sohvan edusta oli avonainen.

Siinä istuessansa tuntui Martvasta kuin istuisi hän taas rippi-isän
edessä, tai Jumalan puhtaan palvelijan jalkojen juuressa. Sulhasen
ikävä muuttui suruksi. Mieli masentui. Hänessä heräsi vähä-vähältään
halu puhua ja avautua, kysyä ja neuvotella. Se halu heräsi hänessä
kauniina, tulvi häneen kuin ilta-uni väsyneeseen, tai kaunis unennäkö
siihen, joka on nukahtanut rukouksiinsa.

Hän alkoi puhua ja kysellä yhtä ja toista. Hetken puheltuansa,
ikäänkuin isänsä kanssa, lausui hän:

-- "Minä en tiedä, mistä se johtuu ja mitä se on, mutta minä olen
joskus rauhaton... noin, että en edes tiedä onko se rauhattomuutta,
vaiko ikävää, vai mitä se on..."

Nuori pappi oli iloinen, kun sai yletä papillisiin tehtäviinsä.
Hänestä tuntui kuin istuisi hän, vaatimattomin ihmisistä, Jeesuksen
sijalla Martvan sisaren, Marian edessä, jossain öljypuun alla,
Palestiinan tummanheleän auringon valon peittäessä vuoren metsäisiä
kupeita ja Jerusalemia ja sen valotippojen putoellessa hänen eteensä
öljypuun lehtevien oksien lomitse, täpliksi tummalle varjolle. Hän
kysyi lempeästi:

-- "Muistatko, Martva, miten Maria sai rauhan ja valitsi hyvän ja
pysyvän osan? Olethan lukenut siitä..."

-- "Kyllä pastori", -- vastasi Martva heikolla äänellä.

Nuori pappi lisäsi siihen:

-- "Maria istuutui Jeesuksen jalkojen juureen ja kyseli Häneltä ja
unohti kaiken muun..."

Martva laski molemmat kätensä raukeina helmaansa ja katsoi hurskaan
papin silmiin surullisena. Hänkin oli vaistomaisesti nyt joutunut
Marian sieluntilaan tämän istuessa Jeesuksen edessä puun varjolla
peitetyllä ruohokolla. Nuori pappi kysyi häneltä:

-- "Eikö sinun sieluusi synny ja jää ihmeen ihana kuva Mariasta, kun
olet hänestä lukenut?"

Ja Martvan sieluun, hänen silmiensä eteen oli oitis loihdittu
runollisesti maailman kaunein nainen, Maria, jonka rinnalla
runokauneudessa kaikki muut kirjallisuuden naishelmet ovat heikkoja
jäljittelyjä. Hänen eteensä oli loihdittu maailman kirjallisuuden
ainoa naishenki, jossa ihana platonisuus kuvastuu ilmiselvänä,
kauniina taivaan kangastuksena, ainoa kirjallisuuden runoarvoon
kohonnut naishenki, joka oli noussut aistillisuudesta puhtaaksi
korkeaksi ihmishengeksi, jolle ei ainoakaan runouden mieshenkikään
vertoja vedä. Nuori, lahjakas ja puhdas tyttö huomasi sen kuvan ja
lausui ihastuneena:

-- "Kyllä, pastori... Minä olen sen aina huomannut..."

-- "Tuntuisiko sinusta mahdolliselta, että Maria voisi olla
rauhaton?" -- kysyi silloin pappi.

Martva ajatteli. Kaihoisalla äänellä vakuutti hän:

-- "Hän on niin puhdas... Kuinka hän voisi silloin levoton olla!..."

Pappi katseli Martvaa kuin raamatun Mariaa ja selitti:

-- "Se kaunis, runollinen kuva, joka syntyy lukiessamme Mariasta, ei
ole turha kuva: Se on se mielenrauha, jonka Maria sai, ja jonka saa
jokainen istuutuessansa Jeesuksen jalkojen juureen. Jos siis olet
joskus levoton, seuraa Mariaa ja sinä olet oikean osan valinnut..."

Martva vajosi ajatuksiinsa ja raamatun runouteen. Mietteissänsä
kyseli hän:

-- "Minä kerran ajattelin, että kenties olen tietämättäni tehnyt
ihmisille pahaa ja levottomuuteni johtuu siitä... Toiset ihmiset
taas sanovatkin, että ihmisiltä on anteeksi pyydettävä, sillä heille
kuuluu anteeksi antamus, koska heitä vastaan rikotaankin..."

Hurskas pappi oli valmis ohjaamaan kysyjää. Hän kysyi:

-- "Jos sinä rikot naapuriasi vastaan, esimerkiksi vahingoitat hänen
mainettansa, voitko sinä saada sen anteeksi, jos sitä pyydät toiselta
naapuriltasi?"

-- "En tietysti", -- vastaili Martva ajatuksissaan, eläen kokonaan
taivaallisen runouden puhtailla mailla.

-- "Sinä vastasit oikein. Ja miksi et?" -- jatkoi pappi.

-- "Siksi että se maine oli _toisen_, eikä sen jolta anteeksi
pyysin", -- selitti Martva.

-- "Siinäkin vastasit oikein. Mutta kenestä ja kenen on sinun henkesi
ja sielusi?" -- jatkoi innostunut Jumalan palvelija, itse valmiiksi
vastaten:

-- "Se on Jumalasta ja Jumalan. Mutta jos sinun sielusi on Jumalasta,
voivatko ihmiset olla sen herroja? Voivatko he siitä tiliä vaatia,
tai sille anteeksi antaa?"

-- "Minä ymmärrän", -- nyökäytti Martva rauhallisena. Pastori Aamusto
selitti edelleen:

-- "Kaikki se, joka koskee ihmishenkeä, sen syvintä rauhaa ja
korkeinta olemusta, on meidän tehtävä Jumalan edessä, sillä Hän ainoa
on korkein rauha ja anteeksiantamus. Jeesus ei ole siinä hengessä
koskaan käskenyt ihmisiltä anteeksi pyytämään, vaan ainoastaan
sopimaan niiden kanssa. Sillä olisiko kuka ihminen voinut anteeksi
antaa syntiselle vaimolle, joka fariseuksen huoneessa voiteli
Jeesuksen jalat kalliilla voiteella? Olisiko kukaan ihminen voinut
hänelle rauhan antaa ja olisiko ollut ainoatakaan, jolta hän olisi
voinut anteeksi pyytää?"

Tuokiossa oli loihdittu Martvan eteen portto, joka on
silmänräpäyksessä kohonnut loasta yleväksi, suureksi ihmishengeksi,
loistaen taivaallisen runouden vaippaan puettuna ruhtinattarena,
ylempänä satoja miljoonia, jotka kerskailunsa keskellä matelevat
maassa himoissa ja aistillisuudessa samalla tavalla eläinten
hengen kanssa. Martva käsitti silmänräpäyksessä jumalallisen
anteeksiantamuksen, sovituksen, katumisen ja puhdistumisen suuruuden
ja runollisuuden. Hän käsitti nyt sen ainoan tien, jolla ihmishenki
voi suureksi ja yleväksi yletä. Kaikki maallinen runous kutistui
hänen silmissänsä jumalallisen runouden rinnalla rekilauluiksi ja
renkutuksiksi. Inhimillinen sovitus alentui jumalallisen sovituksen
rinnalla sirkustempuksi. Ajatuksissansa, viattoman tytön äänellä
kuiskasi hän:

-- "Minä luulen nyt käsittäväni jumalallisen anteeksiantamisen
suuruuden ja ihmishengen yhteyden ja suhteen Jumalan kanssa."

-- "Silloin", -- innostui pastori, -- "olet aina löytävä rauhan.
Siinä: Jumalan jalkoihin laskeutumisessa ja yhteydessä Jumalan kanssa
on se osa, jonka Maria oli valinnut, samoin kuin syntinen vaimokin,
jota ei _voida_ ottaa pois. Se on niin suuri 'osa', että sitä ei
mikään maailmassa korvaa."

Hän nousi ylös, käveli ja kysyi:

-- "Sillä jos sinä olet rauhaton, tunnet erehtyneesi, onko sinulle
mieluista mennä avaamaan itseäsi maailman ja ihmisten raa'an pilkan
edessä?"

-- "Oi! Älkää kysykö sitä!" -- huudahti Martva.

-- "Jos sinulla ei silloin olisi Jumala, jonka edessä voit särkyä,
virkistyä ja sovittaa kaikki, eikö elämäsi olisi toivoton?" -- lisäsi
pappi.

-- "Kyllä minä sen nyt ymmärrän", -- myönsi Martva puoli-itseksensä.
Hänellä oli kaunis ja valoisa käsitys ihmisistä, mutta juuri viime
päivinäkin oli hänellä ollut jotain, jota hän ei olisi hennonnut
heille paljastaa. Ja hänen surunsa eivät kumminkaan olleet muuta kuin
puhtaan neidon suruja, sulhasen runollista ikävää. Niillekin oli
hänestä ihmissilmä liian raaka.

Nuori pappi istahti ja jatkoi;

-- "Ihmishenki on niin ylevä, että ainoastaan jumaluus, sen
alkulähde, voi sitä tyydyttää. Avaruuskin ja tähdet ovat sille
vähän. Minä sanon sinulle: ei ole ollut eikä ole pakanakansaa, joka
korottaisi esimerkiksi äärettömyyden Jumalaksensa, sillä sekin on
siksi liian pieni, koska ihmishenki janoaa suurta Henkeä. Jos pakanat
palvelevat puuta tai aurinkoa, eivät ne sitä itseänsä palvele, vaan
uskovat siinä asuvan Jumalan hengen. Niin suuri on ihmishengen
jumaluuden kaipuu ja tarve."

Ja Martva tunsi taas sen tarpeen. Se näkyi hänen kaihoisista
silmistänsäkin.

Pastori Aamusto lisäsi:

-- "Oikea ihmishenki on myös niin hieno, arkaluonteinen, että
ainoastaan Jumala kelpaa sille siksi, jonka puoleen se voi
suruissansa kääntyä. Ainoastaan jumalallinen runous voi tyydyttää
ihmishenkeä... Kaikki muut runot ovat oikealle ihmishengelle
maantielauluja..."

Martva istui rauhallisena kuin hurskas nunna. Taivaallinen runous
täytti hänen sielunsa. Hän unohti hetkeksi ikävänsä, jolla hän
Oolavia kaipasi. Hän rauhottui, kuin olisi hän istunut Mariana
Jeesuksen edessä. Melkein lapsen ilolla lausui hän:

-- "Niin... Minä olen nyt taas aivan levollinen..."

-- "Silloin" -- vakuutti pappi -- "olet sinä Mariana hyvän osan
valinnut. Sinä olet asettunut Jumalan yhteyteen ja siitä yhteydestä
helähtää pois-ottamaton osa: mielenrauha, sillä ihmishenki on
siiloin päässyt kotiinsa, jossa se rauhottuu kuin matkalta palaava
lapsi, joka väsyneenä saapuu kotimökille ja laskeutuu levolle äidin
valmistamalle tutulle vuoteelle."

Elämä alkoi vaaleta Martvalle joulun aatto-illaksi, jolloin väki
on pukeutunut puhtaisiinsa, kuuset ovat kynttilöitä täynnä, kuusen
juuret joulu-ukkoja, tähdet palavat taivaalla ja joka aholla makaavat
Betlehemin paimenet, heräten enkelilauluun, joka hymisee ylhäältä
taivaan tähtiliinalta. Herttainen katse kävi haaveilevaksi, poskelle
levisi rauhanpuna ja lämpö. Ikäänkuin itseänsä moittiakseen lausui
hän:

-- "Se on kummaa, että ihminen ei voi olla erehtymätön... Sillä
tietysti minä olin erehtynyt, koska tarvitsin rauhottumista..."

Nuori pappi katseli häntä kuin Mariaa Jeesus ja selitti hänelle:

-- "Ei ihminen _voi_ olla erehtymätön. Erehtymättömiä ovat
ainoastaan Jumala, joka on erehtymätön oman olemuksensa pakosta,
ja luonto, eläimet, kasvit, kivikunta ja maailmanjärjestys, jotka
ovat erehtymättömiä, koska ovat orjina sidotut kukin oman lajinsa
ja sukunsa lakeihin. Eläin ei voi tehdä muuta kuin mitä sen laji- ja
sukulaki sille säätää, samoin ei kasvikaan. Ihmishenki on ainoa
vapaa, ainoa jolle Jumala lausui: 'Syö vapaasti!'... Siksi on ihminen
ainoa erehtyvä, ainoa, joka tarvitsee sovitusta Jumalan kanssa..."

Rannisto tuli vaimoinensa huoneesen ja kohta muukin väki. Joulukuusi
loisti kirkkaana, palavat kynttilät kukkina oksilla. Joulu-ilo
oli taas ennallansa. Mieli kepeänä kesäautereena puuhaili Martva
tehtävissänsä kuin pienenä tyttönä. Hän tunsi olevansa Sen sylissä,
joka oli Oolavinkin turva ja siksi oli hän taas rauhallinen ja unohti
ikävänsä ja pahan-enteet.

Kun hän huomen-aamulla ajoi kirkkoon, avautui hänelle maailma
loistavana, tähtikiteisenä taivaan ulappana. Mieli oli reipas.
Kulkuset soivat iloisesti ja tutut saaret kertoivat hauskoja
lapsuuden muistoja. Kuuset tuntuivat todellakin olevan täynnä
joulukynttilöitä ja hän kiitti siitä Oolavin toivotuksia ja luvatuita
rukouksia.

Hevonen juoksi nopeasti, saari vilahti ohi saaren perästä. Kohta
solui reki kirkkokoivikon läpi ja hänen eteensä avautui talven ja
koko vuoden runollisin kukka, runojen runo ja kukkien kukka: metsän
keskellä tulissansa hohtava joulukirkko, jonka tornista kirkas
kellonsävel irtausi ja levisi jäiseen ilmaan väristen, samalla kun
ylhäällä pimeydessä tuntuivat enkelit veisaavan kunniaa Jumalalle.

Martva meni vanhaan penkkiinsä. Siinä lupasi hän vielä kerran,
ettei luovu Jumalasta milloinkaan. Siinä rukoili hän ja uudisti
lupauksensa, urkujen soidessa ja ihmisten veisatessa runoista
puhtainta ja ylevintä: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa
rauha, ihmisille hyvä tahto!"




Vaan uusia pauloja elämä punoi.


Lempi laitteli paulojansa. Mies etsi niitä pauloja. Hän etsi
niitä, itse niihin mennäksensä. Metsissä puhkesivat lemmenkukat,
kuihtuvimmat kukkasista. Lehto laitteli runoa, näkymätön käsi punoi
siitä elämänrihmaa ja neito kuunteli jo lemmen käen kukkumista.

Neiti Iltamolla oli ollut onnen ilta. Hän oli laulanut lumoihin
huoneen täyden kuulijoita... Nyt istui hän huoneessansa yksin, istui
ja ajatteli... Hänen korvissansa humisi vielä hyvähuutomyrsky:
soittojen soitto, korvan kaikkein suurin nautinto... Hän
kuunteli sitä haaveissaan, nautti siitä, juopui ja vaipui hiljaa
onnenmaailmaan.

Hän istui kauvan, oli onnellinen, nautti suuruudestansa, ihaili
kauneuttansa... Viimein siirtyi silmä kauniiseen kukkalaitteeseen,
jonka hän oli äsken Oolavilta saanut... Outo tuli leimahti silloin
hänen povessansa... Hän näki nuoren miehen kauniit kasvot, näki
ryhdin, miehekkyyden, jalouden.

Ja silloin alkoi pieni lemmentunne leimahdella neidon povessa...
Sydän värähti... silmä sumeni... Hän näki nuoren miehen avut nyt
jo paljon kauniimpina kuin koskaan ennen: lemmenliekki värjäili
ne jo hohteellansa. Hän näki ne kauneina, koska silmissä oli jo
lemmenkaihi...

Hän mietti. Lempi syttyi sekä sammui... Lemmen kaunis perhosparvi
istahti jo häneen hetkiseksi... istahti kuten aina kauniiseen
kukkaan... Kepein mielin karkotteli hän sitä luotaan... karkotteli
ja kutsui takaisin taaskin... Hän leikki lemmen kanssa kuin olisi se
ollut arka kaunis perho... Hän nautti leikistänsä... toivoi, että se
jatkuisi vielä ja huvittaisi häntä aamuun asti... Miettiessään, onnen
huumaamana, nukahti hän vihdoin onnen-uniin.

Silloin joutui hän unelmiensa viemänä niille maille, mistä olivat
unelmat kotoisin. Hän joutui Harhasaaren lemmenmaille.

       *       *       *       *       *

Harhasaaressa pukeutui jo päivä purppuraansa, metsä
lemmenrunouteensa. Vuoria punasi hohde, laaksoissa lymyili hetken
kestävä kaunis onni ja vesillä välkkyivät oudot, ihanat valot.

Jo eli neiti Iltamo niillä lumojen mailla, illan mietteet mukanansa,
oppaana mieliteot, tienviittoina omat salaiset intohimot... Hän näki
siellä maineen ja hyvähuudot, imartelut ja kaiken kauniin kovaksi
kallioksi muuttuneina... Se kallio kohosi iltaruskon värisenä,
runokauniina... Se tarjoutui hänelle onnen perusteeksi, peruskiveksi,
joka kestää kaikki myrskyt... Se vuori nousi puiden vehreydestä kuin
päivänpuna, joka hohteellansa huikaisee ihmissilmän kokonaan...

Harhasaari oli lumoa täynnä... Nuori nainen huumautui onnestansa...
Utukuvavuori kohosi lujana, loistaen punakirkkaudessaan... Silloin
lausui Perkele hänen takanansa:

-- "Hän antoi minulle unelmansa ohjaksiksi... Se näkymätön ohjas
onkin luja... _Minä_ olen hänet tänne Harhasaareen ohjannut taaskin
hänen unelmillaan... Hän saa nyt hiukan auttaa Harhamaa..."

Hän vihjasi. Kauneus koristautui silloin kukkasiinsa, seutu
runoliinoihinsa... Käki kukkui suunsa parasta... Lintu säesti sitä
kielensä kaikkein kauneimmalla... Ilma oli punahämyä, saari satua
täynnä. Iltaruskoisen vuoren kukkulalle ilmestyi silloin hänen kaunis
enkelinsä... Se loisti siellä valkopuvussansa punavuoren kauniina
koruna... Sievillä vuorenkielekkeillä istui joukko pikku enkeleitä,
sinne tänne siroteltuina, vuorien kauneiksi kukkasiksi... Ne
soittivat harpuillansa... Soitto hymisi suloisesti... Vuoren huipulla
lauloi enkeli sen säestyksellä:

    "Oi miksi, lemmen kukkanen,
    et puhkea jo... miksi?
    On lempi vaan,
    mi ainiaan
    voi tuoda onnen maailmaan."

Neiti Iltamon mieli värähti... Kaunis lempi syttyi laulun sanoista...
Laulu jatkui ihanana:

    "Siis nuppulehdet auki jää
    ja puhkee kukkasiksi,
    kuin iltarusko puhkeaa
    sinestä taivaisiksi
    runoiksi maan!
    Jo murheissaan
    nyt neito oottaa kukkaistaan.

    Kun lemmenkukka puhkeaa,
    se kaiken hopeoipi:
    taivaaksi muuttuu koko maa
    ja onnenkannel soipi,
    ja hellimpiin
    suudelmiin
    nukahtaa neito, unelmiin."

Lempi ja runous tekivät tehoa... Se kaunis laulun hyminä sekottautui
Harhasaaren lumouksiin... Vuoren hohde, laulu ja saaren lumot
sulautuivat yhdeksi loistavaksi unelmaksi... Se unelma levittäytyi
taikamaisemana... Kaikki oli lemmen runoutta tulvillaan... Kaikkein
hellin lemmensoitto säesti armainta soidinlaulua... Kaikki uinui
armaudessa... Kaikki väsyi, kaikki kaipasi... Kaunis, hymyilevä
lemmenmessu lumosi mielen... Herkät lemmenkielet alkoivat silloin
värähdellä neidon povessa... Hän tunsi jo oudon tulen...

Jo vierähti mieli surulliseksi... Se suru oli kaunista lemmensurua...
Hyräillen lemmenmessun säveleitä istahti hän lemmenlähteen luo...
Lähteen silmäkkeestä kurkisteli hän nyt sulhasen kuvaa... _sen_
sulhon, jota oli toivonut... ikävöinyt... uneksinut... Hän katsoi
kauvan... pettyi... Sulhasen kuva ei ilmestynyt... Murhe täytti
mielen, suru silmän... Alkoi kaunis kaipaaminen...

Silloin lähestyi häntä Perkele kulkijana... Se istahti lähteen luoksi
ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Iltamoa... Mietteissään sekä muka
väsyneenä hän istui siinä, kunnes Iltamo kysyi häneltä ihmeissänsä:

    "Kah, vieras!... Vanha, murheellinen mies!"

_Perkele_ (muka havahtuen):

    "Anteeksi, neito!... Häiritsenkö ehkä?...
    En ennen huomannut..."

_Iltamo_ (herttaisena):

                          "Et ollenkaan
    sä häiritse!... Vaan miten ihmeen lailla
    sa tulit, kun en huomannutkaan sitä?..."

_Perkele_ (vaatimattomana):

    "Ken huomaisikaan minun tuloani!
    Ma aina kuljen vaatimattomana..."

_Iltamo_ (osanotolla):

    "On oikein se!... Mä myös oon vaatimaton.
    Vai enkö ole?"

_Perkele_ (tarkastellen):

                   "Minun mielestäni
    et ollenkaan: Nääs, sulla kauneutta
    on enemmän kuin kellään muulla..."

    _Iltamo_ (ihastuneena):

                                      "Kuinka
    sanoitkaan?"

_Perkele:_

                 "Anteeks',
    että ehkä siinä ma
    lausuin loukkauksen. Mutta aina
    oon suorasuinen, loukkasi tai ei."

_Iltamo_ (lohdutellen):

    "Ma siitä pidän... Moinen suorasuisuus
    minua miellyttää... Ma puolestani
    oon myöskin hyvin... hyvin suorasuinen
    ja vihaan turhuuksia... Huomasitko,
    ett'en oo turhamainen?"

_Perkele_ (väsyneen näköisenä):

                            "Sitä hyvää --
    turhuutta tarkotan -- ma luulen, sulla
    sen verran on, kuin sitä tarvitsee
    jokainen nainen koristukseksensa...
    ei enempää, ei myöskään vähempää...
    Halk' asian mä aina sanon näin..."

_Iltamo_ (hyvillään):

    "Ai, kuinka suora!... Mutta sano vielä,
    pukeeko mua pieni turhamaisuus?"

_Perkele_:

    "Niin mainiosti!"

_Iltamo_ (ihastuneena):

                      "Se on hauska kuulla!...
    Sinulla varmaankin on hyvä maku...
    Vaan entäs muille: pieni turhamaisuus
    sopiiko mielestäsi?"

_Perkele_:

                        "Mainiosti!
    Kauneuden jälkeen turhamielisyys
    on naisen suurin kaunistus. Ei naista
    kaunista hyve... vaan se rumentaa..."

_Iltamo_ (oudostellen):

    "Ai, miten sanot!... Ensi kertaa kuulen
    sun ikäisesi suusta tätä!... Eikö
    siis hyve sovi mulle ollenkaan?
    Se ois niin ikävää!"

_Perkele_ (tarkastaen Iltamoa):

                         "Ei miehen hyve
    naiselle sovi, Mutta naisen hyve
    sinua kaunistaa."

_Iltamo_ (keskeyttäen):

                      "Niin, eikö totta!...
    Miesmäiset naiset ovat aina... miten
    sanoisin... Miten sinä sanot?"

_Perkele_ (vastaten):

    "Rumat."

_Iltamo_ (myöntäen):

    "Niin minustakin... Mitä mielestäsi
    on naisen hyve?"

_Perkele_:

                     "Siihen kuuluu kaikki,
    mi tarpeellist' on lemmen asioissa,
    kuten on: kaunis arastelu, sekä
    iloinen nauru, taikka pieni suru,
    ja mielipaha, sekä teeskentely,
    ett'ei hän muka vielä mitään tiedä...
    ei muka tiedä, eikä ole kuullut,
    mitenkä lempi loppuun lauletaan..."

_Iltamo_ (hämmästyen):

    "Sä tiedät kaikki naisten salaisuudet!...
    Tarkoitan: tunnet naisten siveys-opin..."

_Perkele_:

    "On pakko minun tuntea ne, koska
    ma kuljen aina naisten asioilla."

_Iltamo_:

    "Mitenkä?... Sinä naisten asioilla!
    Urkitko sinä pikku _intrigue'ejä_ [juonia]...
    käyt muotikaupoissa... ja tiedustelet
    semmoista... kaikenlaista... tiedäthän sä?"

_Perkele_ (salaperäisenä):

    "Ne asiat saa nainen itse hoitaa!
    Ma autan häntä lemmen-asioissa...
    ensiksi niihin, sitten niistä pois..."

_Iltamo_ (ihastuneena):

    "No sepä hauskaa!... Mutta millä lailla
    sä siinä autat?"

_Perkele_:

                     "Minä ennustelen.
    Ja kenen kelle ennustan, niin varmaan
    se ansaan lentää, sekä siihen jää.
    Myös jokaiselle haluttunsa annan."

    _Iltamo_ (haltioissaan):

    "En moista noitaa ennen ole nähnyt!...
    Vaan etkö myöskin mulle ennustaisi?"

_Perkele_:

    "Kernaasti teen sen... Koskaan apuani
    en kiellä siltä, joka pyytää vain."

Nuori nainen riemastui... Hän muisti Oolavia... Nyt oli hänelle
tullut noita lemmen paulan punojaksi... Hän rukoili Perkelettä
ennustamaan hänelle hänen haluamansa... Perkele otti harpun, soitti
sillä ja lauloi lemmenlähteen luona:

    "Kuohahda, vesi lemmenlähteen,
    sekä salat ilmi tuo;
    ja nouse kupla, onnen tähteen
    nyt meidän katsahtaa sa suo!
    Vaan älä pettää koita!
    Nyt, harppu, hiljaa soita,
    kun kupla kohoaa!
    Onnea runsaasti jaa,
    nyt lähde kuuluisa! Näytä
    sulhoista _paras_ ja täytä
    lemmellä neitosen povi!
    Vanhaksi piiaks' ei sovi
    kaunista neitosta heittää...
    Nyt täytyy sun, lähde, jo keittää
    lemmenjuoma!... Nyt nousta saa
    mies, jota tuhannet rakastaa!"

Soitto soi somasti... Laulu suli saaren lumoihin... Lähteestä
nousi silloin kaunis höyry... Se kulki pilvekkeenä kauvemmaksi...
satusaaren koristeeksi... Siellä hajottautui se, ja sen hävitessä
ilmestyi sinne Oolavi, se toivottu sulhanen... Se kulki siellä kuin
kuninkaanpoika, punainen kaunis vaippa hartioilla... Nuori nainen oli
nähnyt odottamansa ja huudahti hämmästyneenä:

-- "Oolavi!... Oi, Oolavi... Minä juuri häntä ajattelen..."

Kaikki kaunistui... Saari somistui... Perkele loihti pienen
lemmenkuumeen neidon silmään... Kaikki näytti silloin ihanalta,
niinkuin kuulu tiedonpuu: Mies oli kaunis, miehekäs ja hieno... Sen
jokainen liike oli arvokkuutta, ääni hellyyttä, katse viisautta...
Jokainen sormen liikahduskin oli sankaruutta... Ihmeissään huudahteli
nuori nainen:

    "Ai, miten kaunis hän on!... Katso,
    kuin astuu arvokkaasti!... Entäs viitta
    miten on hartioille heitettynä!..."

_Perkele_ (kavalasti):

    "Hän myös on vielä _puhdas_ nuorukainen!"

_Iltamo_ (riemastuneena):

    "Voi, kun sa olet hyvä!... Kaikki salat
    sa sanot mulle!... Hän on ihmeen puhdas!"

_Perkele_ (yhä kavalampana):

    "Ja sitä paitsi miesten rikkaimpia!..."

_Iltamo_ (ihastuneena):

    "Se onko totta?"

_Perkele_ (vakavana):

                     "Vanha mies ei osaa
    valhetta eikä turhaa puhuakaan..."

Hän loihti nuoren naisen nähtäviksi Tuukkalan rikkaudet:
sen viljelykset, karjat, kartanot, sen rahakaapit ja suuret
torpparikylät, jotka ympäröivät loistavaa taloa. Niitä osottaen
lausui suuri kiusaaja kavalana:

-- "Hän kauniin Litvan maita hallitsee, kun isä kuolee..."

Ihastuksen vallassa huudahti Iltamo siihen:

-- "Niinkö... Sitä en ennen tiennyt... Hän yhä kaunistuu ja
hienonee!..."

Lemmen runo jatkui... Kauneimmat lemmen kanteleet jo soivat...
Harhasaaren taustalle ilmestyi kaunis näky: rikas, ihmeen kaunis
Litva... Sen kuninkaana hallitsi nuori, upporikas mies: uneksittu
Oolavi... Se näky herkytteli neidon mieltä... Jo unehtuivat maineen
punavuoret... Ei soinut enää korvissa maineen hivelevä pauhu...
Mietteissänsä lausui hän puoliääneen:

    "Ma olen onneton, jos Oolavia
    en saa... Jos mua joku auttaa voisi!"

_Perkele_ (lumoavalla äänellä):

    "Ei kaunis nainen toisten apuun koskaan
    saa turvautua. Kaikki lemmen aseet
    on sulla itselläsi, käytä niitä!
    On sulla kauneus, nuoruus sekä vielä
    kultaiset renkaat... jalokivet... rimpsut,
    lisäksi vielä koru, jot' ei aina
    oo neidon myötäisissä: _maine_ on."

_Iltamo_ (ihastuneena):

    "Ai tosiaan!... Mä itsekin jo usein
    oon sitä ajatellut..."

_Perkele_ (lumoavasti katsoen):

                          "Maineen vuori...
    tuo, joka tuolla hohtaa punaisena...
    on oiva jalokivi neitosella..."

_Iltamo_ (kiitollisena):

    "Sa olet viisas."

_Perkele_:

                      "Käytä aseitasi
    siis niin kuin pitää. Mainetta jo sulla
    on yksi jalokivi-kaulanauha...
    Se riittää myös!"

_Iltamo_ (kiihkoisena):

                      "Ma olen samaa mieltä.
    En siinäkään ma ole turhamainen:
    en kokoo liian paljon koristeita...
    Kunhan on pari, kolme muuttokertaa...
    se riittää jo... Vai eikö riitä?"

_Perkele_ (vakuuttavasti):

                                      "Riittää.
    Jos mitä puuttuu, sulhasesi lisää...
    Ma naisena en korujani laulais
    äänellä kokoon... Pikku silmän-isku
    on niitä saada ihmeen hyvä haavi...
    Se miehen markat irti hellittää...
    Nyt heitä siis jo taide vähemmälle
    ja leiki lempeä... Ei maineenvuori
    oo elämässä nautittavaa mannaa...
    Ken _täällä_ tahtoo syödä, tarttukoon
    ajoissa lemmen herkkuun."

_Iltamo_ (lumottuna):

                              "Sitä samaa
    ma juuri ajattelin... Neuvoistasi
    nyt sua kiitän... Palkitakin sua
    ma tahtoisin... Vaan mitä antaisinkaan..."

_Perkele_:

    "Ma olen aina vähään tyytyväinen...
    Jos jotain vanhaa... olematontakin
    saan -- tyydyn siihen. Moni mulle lupaa
    sielunsa vain..."

_Iltamo_ (ihmeissään):

    "Ai, kuinka vähään tyydyt."

_Perkele_:

    "No mitä tehdä!... Sitä koruansa
    ei nainen näyttää voi. Siis minullehan
    se joutaa... Muita koristuksiansa
    en raaskisikaan ottaa..."

_Iltamo_ (hilpeänä):

                             "Mutta sielu
    on nykyään jo muodista pois jäänyt...
    Sanotaan, ettei sitä olekaan...
    Mihin sä käytät vanhamuotisia
    koruja... sieluja?..."

_Perkele_:

                           "Mä kerään niitä
    kuin ihmishullutusten jäännöksiä..."

_Iltamo_ (iloisena, ivaillen):

    "Ai! Sull' on ehkä antikvariati...
    Myös minun mielestäin on hullutusta
    se 'sielu'... sielunhoito on jo vanha...
    muodista mennyt... Muotiasioita
    nyt ovat _liaison'it_ [suhteet]... _sport_ [urheilu]... ja _high life_
        [ylhäinen elämä],
    _hygienia_ [terveydenhoito]... spiritismi, sekä
    ihailu runoniekan, maalailijan
    ja ennustajan. Vai on sulla moinen
    siis antikvariati!"

_Perkele_ (viisaana):

    "Suuri onkin."

_Iltamo_ (huolettoman hilpeästi):

    "No, minun sieluni saat ottaa sinne..."

_Perkele_:

    "Nöyrästi kiitän!"

_Iltamo_ (iloisena ilveillen):

                       "Mutta muista panna
    se kultakehykseen."

_Perkele_:

                        "Sen ympärille
    ma sovittelen voitonseppeleeni!"

_Iltamo_:

    "Ai miten hieno maku sulla on!"

Elämänpuu puhkesi silloin täyteen kukkaansa... Suuri henki loihti
Harhasaaren häälumot nuoren Iltamon nähtäviksi... Litvan maat
hymyilivät yhtenä runona kesä-illan hämyihin peittyneinä... Keskellä
niitä nousi uljas linna... Sen kuninkaana istui jo Oolavi...
Orjajoukko kiskoi hänelle rikkautta maasta, soista, vesistä, jopa
vuoristakin... Linnaa ympäröivät ihanat puistot, joissa lahorastas
kilpaili satakielen kera laulannassa... Käkipari kukkui vaaran
koivikossa säestäen kilpailua kukunnallaan... Se'es päivä paistoi...
Maa kantoi kukkakuormaa... Herkullinen tuoksu täytti Ilman ja puiston
siimeksestä kuului kaunis lemmenlaulun hyminä... Siellä odotti häntä
onni... Häälaulu soi somasti... Sulhasen syli odotti... Häärunous
peitti kaiken... Hänen edessänsä hohti kaunis elämänpuu, jonka
oksalla riippui lempi kauniina hedelmänä... Se lempi oli ihana nähdä
ja suloinen antamaan iki-onnen...

Silloin himmeni maineen punavuori kokonaan... Nuori nainen janosi
_lempeä_... Hän kääriytyi kauniisiin hää-yön unelmiin... Lemmen
käet kukkuivat, sen paulat punoutuivat... Kaikki muu unehtui...
Kiihtyneenä, lamautuneena huudahti jo nuori nainen:

-- "Minä annan kaikkityyni Oolavista!... Minä tahdon _hänet_... hänet
enkä muita..."




Kun elämänongelmat alkoivat kupliksi kevetä.


Varpunen värisi, pieni siipi kylmänsuojana. Aurinko hohti kylmänä
pakkasen pyöränä.

Talven hanget olivat paksuimmillansa, pakkasen hampaat
purevimmillansa. Kylmänsilmät kiiluivat hangella kirpeänterävinä,
pistelevinä. Jääkylmät tuulet ajelivat luminietosten selkiä pitkin,
nostaen hienoja lumiryöppyjä, jotka suihkusivat nietosten harjoina,
ikäänkuin valkea, kylmä lumisavu. Kaikki tunnusti kylmän valtaa.

Neiti Iltamon sirossa vastaanottohuoneessa istui Oolavi, odotellen
itseänsä neiti Iltamoa. Huone aivan upposi omaan pehmeyteensä.
Jalka painui astuessa syvälle pehmeään mattoon ja istuessa tuntui
huonekalujen pehmeys aivan pohjattomalta syvyydeltä. Koko itämainen
upeus ja salaperäisyys oli ahdettu pieneen, himmeästi valaistuun
huoneeseen. Pöydällä tuoksui joukko kukkia sievinä kimppuina tai
kukkalaitteina. Ne olivat nimipäivälahjoja.

Ovi-uutimien raskaat laskokset hulmahtivat äkkiä auki ja
niistä lennähti huoneeseen neiti Iltamo puettuna aistikkaaseen
_empire_-pukuun, jonka helma laahasi pehmeällä matolla. Hän oli taas
kepeä kuin lintu. Hän oli ihmissirkkunen, jonka oksana on miehen
polvi, ja jonka oksalla olo on miehen polven houkuttelevin onni.

Tervehdittyänsä viskautui hän sohvaan, upoten siihen hoikkia
vyötäisiänsä myöten. Ja osottaen Oolaville tuolia viereltänsä, sohvan
pääpuolelta, puhui hän iloisena:

-- "Istuutukaa tänne!... Se on niin kodikasta, kun Te istutte täällä
likellä... Minä pidän kaikesta kodikkaasta ja aistikkaasta..."

Oolavi istahti onnellisena, neiti Iltamon loistava silmäyksien tulva
ikäänkuin vaippana hartioilla. Sievästi, kohteliaasti alkoi hän
selitellä:

-- "Ette suinkaan pahastu, kun rohkenen taas käyttää hyväkseni
ystävällistä lupaanne saada tulla Teitä tervehtimään, milloin minulle
sopii?... Tulin toivottamaan Teille onnea nimipäivänne johdosta."

-- "Te olette aina tervetullut luokseni... Minähän olen Teille
monesti puhunut, että on niin virkistävää saada keskustella
kanssanne elämänkysymyksistä, joita Te tutkitte... Suuri kiitos
onnentoivotuksistanne ja kukistanne!" -- helisi iloinen vastaus.

Hän teki jonkun huolettoman liikkeen, lisäsi viehkeyttänsä ja jatkoi:

-- "Kuinka nyt voitte?... Siitähän onkin jo pitkä... piiiitkä aika,
kun juttelimme... kaksi päivää, vai kolmeko jo on?... Minä aivan jo
unohdin ajankin... Niin, kuinka Te nyt voitte?... Minä aivan kaipasin
Teitä..."

Viime sanat olivat Oolaville onnensäde, jonka vaikutusta lisäsi
palava, jalokivien hohteen kirkastama silmäys. Hän kiitti kaunista
puhujaa muutamalla kohteliaisuudella, lämpeni ja rohkaistui.

-- "Olitte kait eilen neiti Boileaun konsertissa?" -- kyseli neiti
Iltamo nopeasti.

-- "Kyllä... Ikävä kyllä, en huomannut Teitä", vastasi Oolavi.

-- "Ooo!... Minä en voinut... Se oli pieni pahoinvointi... semmoinen
nyt vain... ymmärrättehän Te: migrääni, päänkipu... Se menee aina
tunnissa ohi... Mutta minä aavistin, että Te olitte siellä. Kuinka
hän mielestänne laulaa?... Pidättekö hänen äänestänsä?" -- satoi
selityksiä ja kysymyksiä.

Oolavi kohautti olkapäitänsä merkitsevästi. Neiti Iltamo ymmärsi sen,
oli huvitettu ja alkoi teeskennellä:

-- "Ette Te saa aivan niin sanoa, että huonosti laulaa! On hänellä
taipumuksia, vaikka ääni ei ole täysin koulutettu..."

-- "Mahdollista, mutta" -- yritti Oolavi.

-- "No mitä 'mutta'?" -- tarttui nuori nainen nopeasti, jatkaen
merkitsevästi, Oolavia tarkoitellen: -- "Onhan hän kauniskin...
Vaikka en minä pidä hänen teeskentelyistänsä... Mitä Te tahdoitte
sanoa sillä 'mutta'?"

-- "Minä olin äskettäin kuullut suurempaa taidetta, ja silloin aina
huonompi joutuu tavallista epäedullisempaan valoon... tai oikeammin:
näyttäytyy oikeassa valossansa", -- selitti Oolavi vakavana.

Neiti Iltamo naurahti tyytyväisenä. Hän tiesi, että Oolavi tarkotti
suuremmalla taiteella hänen taidettansa.

Heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa ja molemmat lukivat niiden
sisällön. Molemmat huomasivat, että kumpikin tietää, että heillä on
tekeillä yhteinen juoni, punottava paula toinen toisellensa, mutta
vaikka he sen tietävät, ovat he olevinansa siitä tiedottomia, kuin
kuuluisi se asiaan ja tapaan. Siinä oli jotain samaa kuin lapsissa,
jotka arvuuttelevat kummassa kädessä on raha ja tietävät toistensa
pikku vilpin, mutta pitävät sen asiaan kuuluvana. Se oli pikku
kiemailua, mielistelyä, _flirt'iä_, joka heitä rohkaisi ja huvitti.

Neiti Iltamo venyttäytyi kauniiseen, laiskottelevaan asentoon ja oli
hetken vaiti, miettien muka. Sitten helautti hän taas katseensa ja
hymyilynsä Oolaviin ja kysyi nopeasti:

-- "Tiedättekö, miten neiti Boileau pääsi äkkiä yleisön suosikiksi
operassa?"

-- "Jos tietäisin, niin minä sen nyt salaisin, saadakseni kuulla
sen musikaalisella äänellä kerrottuna. Onneksi ei minun tarvitse
tehdä itseäni syypääksi epärehellisyyteen, vaan voin suoraan
vakuuttaa, että en ole kuullut siitä mitään", -- vastasi Oolavi.
Sukupuolikohteliaisuudet, jotka lähentelivät naurettavuuden rajoja,
alkoivat häneltä sujua aivan itsestänsä. Neiti Iltamo oli yhtenä
onnena, kuten mielisteltävä lintunen. Hän alkoi selittää näyttelijän
teennäisellä viattomalla äänellä ja eleillä:

-- "Se on vain semmoinen kulissisalaisuus... tiedättehän Te ne... Hän
tutustui ruhtinas... mikä hänen nimensä nyt olikaan... No, se nyt ei
kuulu asiaan... Minä en yleensä välitä nimistä... Hän tutustui siihen
ja... se nyt oli vain semmoista... _courtoisie_ [mielistely], vaikka
ihmiset sanoivat sen olevan _liaison'in_ [suhteen]. No niin. Tämä
ruhtinas oli suhteissa arvostelijoihin ja sitten siinä oli kaikkea
semmoista, jota nyt on taidemaailmassa: ruhtinas oli tuttu useissa
seuroissa ja hän aina pani alulle seppeleiden antamiset... ja itse
annatutti niitä monta kerrallaan... Kaikkea vain semmoista... Ettehän
Tekään usko, että siinä oli mikään _liaison_ kysymyksessä?"

-- "En... kun Te kerran niin vakuutatte", -- myönteli Oolavi. Heidän
katseensa kohtasivat taas toisensa ja molemmat naurahtivat hieman.
Puhe oli jo kääntynyt suhteisiin ja teatterielämän salaisuuksiin.
Neiti Iltamo jatkoi, ääni pahottelevana, säälittelevänä:

-- "En minäkään usko semmoista neiti Boileausta... Ja ruhtinaskin oli
jo naimisissa oleva mies... vaikka ei hän vaimoansa rakastanut...
Toista olisi, jos puhuttaisiin neiti Löwensteinistä, että hänellä on
suhteita... Tunnetteko neiti Löwensteinin?"

-- "Olen kuullut nimen, mutta en tunne itseänsä", -- vastasi Oolavi,
tarkastellen nuoren naisen liikkeitä ja sulaen ja lämmiten hänen
puheittensa hengestä. Iltamo leikitteli sormuksensa kanssa ja
vakuutti:

-- "Neiti Löwensteinistä se olisi toista... Ai, jos Te tuntisitte,
mitä hänestä tiedetään!"

Hän luetteli sievästi sormillansa:

-- "Hänellä oli suhde ensin ruhtinas Steinheilin kanssa... sitten
kreivi Sternburgin kanssa... Se suhde kesti puoli vuotta... Sitten
venäläisen Orlofin kanssa... Siitä hän erosi kolmen kuukauden
kuluttua... Eikö se ole kauheaa, ajatelkaa!... Sitten hän oli
italialaisen Guinicellin _aimanté_ [rakastajatar]... Wienissä oli
hänen rakastajanansa eräs unkarilainen... ja ajatelkaa: kuukauden
kuluttua kun tuli Berliniin, niin siellä hän meni suhteisiin
englantilaisen lordin kanssa... minä en hänen nimeänsä muista... Ja
jos Te tietäisitte vielä kaikki muut!... Hänellä on joka viikko uusia
jalokiviä... lahjoja... ymmärrättehän Te..."

Oolavin posket hehkuivat. Kertomus rohkaisi häntä. Hän luuli sen
olevan aivan varta vasten kerrotun _hänelle_... rohkaisuksi...
vihjaukseksi... Se tuntui aivan lähentelyltä... Hän muisteli Ounaston
vakuutuksia ja uskoi nyt ne tosiksi.

Samassa soi ovikello ja palvelija toi sisään komean kukkalaitteen.
Neiti Iltamo luki siihen liitetyn nimikortin ja lausui
välinpitämättömällä äänellä:

-- "Se on herra Mendelssonilta..."

Oolavin sielussa välähti kateus, mustasukkaisuus. Neiti Iltamo pisti
nimikortin takaisin kukkalaitteeseen ja työnnälsi sitä kauvemmaksi.
Sitä tehdessänsä huomasi hän siihen sidotun nauhan kauniin solmun,
johon oli kiinnitetty solmua kiinni pitämään kallisarvoinen,
jalokivillä koristettu rintaneula. Hän päästi sen nopeasti ja
huudahti ihastuneena, riemastuen kuin lintu, joka on kevätlemmittynsä
tavannut:

-- "Ai, miten kaunis!... Eikö totta, herra Tuukkala?"

Oolavi ei vastannut. Hän muisti, että hänen kukkalaitteessansa olivat
kukat kimpuksi sidotut ainoastaan kultaisella rannerenkaalla. Hän
harmistui ja päätti korjata erehdyksensä.

Mitään tarkottamatta jatkoi neiti Iltamo:

-- "Onko Teistä neiti Boileau kaunis?"

Oolavi kohotti taas olkapäitänsä, harmitellen lahjansa mitättömyyttä.
Neiti Iltamo tarttui riemastuneena:

-- "Ei minustakaan hän ole mikään kaunotar... Niin että se on aivan
ihme, miten se ruhtinas oli häneen niin ihastunut... Minä kerron
Teille yhdenkin hyvin... hyvin... intressantin tapauksen: Monsieur
Charron, pankkiiri Charronin poika, oli neiti Boileaulle lähettänyt
kerran kukkia suuressa hopeavaasissa. Kun ruhtinas sen huomasi...
minä en muista oliko hän itse neiti Boileaun luona, kun se tuotiin,
vai kertoiko neiti Boileau sen hänelle... mutta kun hän sai sen
tietää, niin lähetti aivan samanlaisen kukkavaasin, mutta jokaiseen
kukkaan oli asetettu kastehelmeksi jalokivi... Eikö se ole Teistäkin
hyvin aistikasta ja nerokasta?"

-- "Kyllä!" -- myönsi Oolavi, jonka mieli oli harmista haljeta.
Hän käsitti neiti Iltamon puheen pieneksi nuhteeksi hänelle. Pieni
sukupuolikeinottelu oli täydessä käynnissä. Sitä säesti nuoren naisen
kepeä puheen helinä ja nauru, Oolavi aivan kylpi hänen katseittensa
hehkuvassa palossa.

Äkkiä käänsi neiti Iltamo puheen toisaalle, kysyen ikäänkuin
havahtuneena:

-- "Tuletteko Te Pietariin, kun minä laulan italialaisessa operassa
konservatoriumin salissa?"

Oolavi ei ehtinyt vielä vastausta ajatella, kun jo neiti Iltamo
jatkoi:

-- "Olisi niin hauska puhua taas kanssanne kaikista
elämänkysymyksistä... Minä pidän elämänkysymyksistä..."

Suloinen silmäys seurasi sanoja. Oolavi hehkui. Hänen vastauksensa
oli valmis. Se tuli ajattelemattomana, kuumeen sokaisemasta sielusta:

-- "Tulen. Aivan varta-vasten tulen Teitä kuulemaan", -- vakuutti hän.

-- "No se on hauskaa", -- iloitsi neiti Iltamo ja jatkoi, kiemailun
hienoimpia keinoja käyttäen:

-- "Minä esiinnyn kolmessa kappaleessa... pääosissa. Yhtenä
iltana tulee minun... no, miten minä sanon: _remplacer_... minun
sijaisenani esiintymään joku muu, sillä näytäntö sattuu minun
syntymäpäiväkseni..."

Oolavi ilostui. Nyt oli hän saanut sopivan tilaisuudenkin korjata
erehdyksensä ja lyödä kilpailevan Mendelssonin. Ja hän päätti lyödä
loistavasti.

Neiti Iltamo leikitteli tukastansa irti solahtaneella kutrilla, sitoi
sen taas tukkaan ja jatkoi puheluansa. Koko huone tulvi ja helisi
hänen äänestänsä, hymyilystänsä, katseistansa ja kiemahduksistansa.
Silloin tällöin kohtasivat katseet toisensa ja aina seurasi sitä
pieni hymähdys, joka puhui paljon ja salasi vielä enemmän, Oolavi
tarkasteli nuoren naisen jokaista liikettä, näki suloa ja viehätystä
kaikessa: Käsi oli pieni ja valkea... ranne siro... vartalo hento
ja silmä lumetta täynnä... Jokainen liikahdus näytti olevan tenhoa,
jokainen äänenväre armautta täynnä. Se kaikki poltti ja huumasi häntä.

Ja sitä mukaa kun keskustelu jatkui, tuli väli tuttavammalliseksi,
katse arastelemattomammaksi. Kohteliaisuus seurasi kohteliaisuutta ja
sai palkkioksi aina armaamman hymyn. Näkymättömät siteet lujittuivat,
uusia pauloja punoutui, kuten ennenkin heidän monien tämmöisten
keskustelujensa aikana.

Keskustelu kääntyi neiti Iltamon käsissä asiasta toiseen kuin kepeä
tuulenpuuska. Hän lenteli perhosena kysymyksestä kysymykseen, aina
vain kiehtoen Oolavia. Tietäen elämänkysymyksien olevan Oolavin
mieliaineita, lennähti hän taas niihin uudestaan, puhuen:

-- "Minä olen niin iloinen, kun tulette Pietariin... Minä olen Teidän
seurassanne aivan syventynyt elämänkysymyksiin... Minä tuskin enää
jaksan kärsiäkään semmoisia jokapäiväisiä ihmisiä, jotka puhuvat
ainoastaan joutavista asioista... vanhanaikaisesta... semmoisesta
tyhmästä... sielusta ja kaikesta semmoisesta, josta sivistymättömät
puhuvat... Eivätkö Teistäkin semmoiset vanhanaikaiset, hurskaat
ihmiset ole ikäviä ja kuivia?"

Oolavi istui hetken kuin kuumilla kivillä. Kodin hurskaus muistui
mieleen. Hän horjui. Mutta nuori nainen valeli hänet hehkuvilla
katseillansa... huumasi ja juovutti hänet sillä. Hän ei _raaskinut_
vastustaa. Hän myönnytteli:

-- "Kyllä... Kyllä..."

Nuori nainen riemastui ja huudahteli:

-- "Tiesinhän minä sen... Te, joka olette oppinut ja ajattelette
syviä asioita, miten Te nyt pitäisitte vanhanaikaisista ja
yksinkertaisista ihmisistä!..."

Elämänkysymykset alkoivat siten muuttua kepeiksi vesirakkuloiksi...
lopulta saippuakupliksi... Puhelun lopussa Oolavi miltei häpeili
kotinsa hurskautta. Palava, huumautunut sielu ei enää erottanut
kuonaa arvokkaasta.

Kun hän teki lähtöä ja neiti Iltamo ojensi hänelle hennon,
huolettoman kätensä tuttavallisesti jäähyväisiksi, kumartui hän
syvään, kysyen:

-- "Sallitteko?"

Ja lupaa odottamatta tai sitä tarvitsematta odottaa painoi hän neiti
Iltamon käsiselkämään palavan suutelon. Hehkuva, ilosta loistava
silmäys oli siitä ainoa nuhde.

Huumautuneena astui Oolavi kadulle, jolla talven jäisin pakkanen
pureksi hänen palavia ohimoitansa, hänen sitä ollenkaan
huomaamattansa.

Mutta kun hän oli talvipakkasessa jonkun aikaa kävellyt ja ohimoiden
poltto alkoi jäähtyä, tunsi hän taas jonkun katkeran, soimaavan
tunteen, joka nousi hänen povestansa kuin kylmä huude. Hän katui
kaikkea: katui lupaustansa mennä Pietariin ja päätöstänsä lyödä
kilpailijansa lahjalla. Se oli sama katumuksentunne, joka häntä oli
läkähdyttänyt joka kerta, kun hän tuli Hiiden myllystä ja selvisi sen
huumauksesta. Sama tunne oli häntä vaivannut joka kerta, kun hän tuli
neiti Iltamonkin luota. Nytkin häntä inhotti kaikki äskeinen.

Ja samaten kuin hän oli ennen uudestaan ja aina uudestaan päättänyt
olla menemättä Hiiden myllyyn tai neiti Iltamon luo, niin päätti
hän nyt taas katkaista tuttavuutensa neiti Iltamoon. Hän alkoi sitä
päätöstä miettiä, innostui siihen alussa, päätti kerrankin olla
jyrkkä.

Mutta taas tarkisti hän päätöksensä. Hän huomasi, ettei se ollut
oikea, ei ollut _hieno_. Hän järkeili:

-- "Hän on ollut minulle ystävällinen, miten minä voisin nyt erota
aivan jäähyväisiä sanomatta..."

Hän ajatteli ja huomasi sen teon olevan ruman. Hän jatkoi:

-- "Semmoinen pahottaisi hänen mielensä... Hän on aivan kuin lapsi..."

Hän näki jo neiti Iltamon mielipahan... näki hänen silmänsä
kyyneleisinä... Hän katui jo päätöstänsä ja päätti hyvittää sillä
loukkaamansa hennon naisen.

Hän ajatteli edelleen. Ajatukset johtuivat neiti Iltamon hentoudesta
hänen kauneuteensa. Silloin hän jo huumautui uudelleen. Hän
alkoi laskea hänen silmäyksiänsä, miettiä, miten niiden sulo oli
häneen käännetty. Hän suli. Hän muisteli kilpailijaansa, tuli
mustasukkaiseksi, raivostui aivan ja päätti voittaa.

Saman taistelun oli hän ennenkin taistellut. Hän ei enää päässyt
neiti Iltamosta, enempää kuin Hiiden myllystäkään. Hän oli jo
ikäänkuin niiden molempien juopposairas.

Neiti Iltamo istui hänen lähdettyänsä kauvan, ajatuksiinsa
vaipuneena, käden hipiällä palavan suutelon poltto.

-- "Hän on kai varmasti se 'oikea'?" -- mietti hän itseksensä.




Jo etäältä juoksivat verkkojen paulat.


Elämä punoutui ivarunoksi... Suuri henki ilkkui ihmis-elämälle.

Oli ilta.

Lyhyt, kylmä talvipäivä laski valon-antajaansa, punertavaa auringon
kehää, hiljaa taivaan länsirantaa kohti. Tulena hulmuava iltaruskon
liina oli sille siellä vuoteeksi levitetty. Hohteisena laskeutui
viluinen aurinko nyt sille vuoteelle. Se painautui aina syvemmälle
sen punan pehmeyteen. Se upottautui sen hehkuun, niin kuin väsynyt
taivaan matkalainen. Jäinen taivaan kupera hohotti autiona. Ei
orastanut siinä vielä tähtisato ja idästä alkoi kohota hämärtyvä
taivaan reuna.

Makuulta nousi neljä miestä: Ilanne, Voima, Harteva ja Horsma.
Huoneessa oli kaikki mullin-mallin: tuolit kaadettuina ja kaikki
sikin-sokin pöydälle taikka lattialle viskattuina. Miehet nousivat
vuoteesta kuin pahnoiltansa, pohmeloista päätään puristellen.
Pidellen sitä kuin polttavinta paisetta, istuivat he äänettöminä
vuoteittensa reunalla. Pohmeloansa valitellen huokaili vihdoin Horsma:

    "Ah mikä kipu!... Tuskaa sekä vaivaa
    tää tauti on!"

_Voima_ (päätään pidellen):

                   "On totta vie!... Se päässä
    niin jyskyttää, kuin seppä moukarillaan..."

_Ilanne_ (tuskissaan):

    "Oi! Hullumpaa on vielä!... Tää on samaa,
    kuin pakottaisi yhtäaikaa sataa
    hammasta..."

_Harteva_:

    "Oikein sanoit sinä, veli...
    Mun pääni kohta halki pamahtaa..."

_Horsma_:

    "Varmaankin riettaat sekottivat viinaan
    jotakin katalaa..."

_Ilanne_ (lisäten):

                        "Tai liiaks voimaa
    panivat juomaan... Oi-joi, tätä tuskaa!...
    Takoo kuin oisi päässä pirun paja..."

_Harteva_ (katsoen laskeutuvaa aurinkoa ja hämmästyen):

    "Nyt maailmakin, nähkääs, hyvät veljet,
    on nurin käännetty: nääs tuota, päivä
    nyt nousee lännestä!"

_Ilanne ja Horsma_ (hämmästyen):

                          "Vie sua lempo!...
    Tää ennustaa jo viime tuomiota..."

_Voima_ (oikaisten):

    "Se kumma ei oo tämän päivän ihme...
    Se lännestä on noussut koko talven,"

_Harteva_ (yhä enemmän hämmästyen):

    "Nyt valehtelet..."

_Voima_:

                        "Enkä valehtele...
    Vai etkö ole huomannut myös itse,
    kun heräät, että päivä silloin aina
    huoneeseen paistaa länsi-ikkunasta."

_Kaikki kolme_ (ällistyen):

    "Niin onkin!..."

_Ilanne_:

                     "Lempo, ettei ennen ole
    jo sitä katsottuna!"

_Harteva_ (ajatellen):

                         "Nyt on tässä
    pelissä pirun sormi..."

_Horsma_ (peljästyen):

                            "Niinkö luulet?"

_Harteva_:

    "No, kuka muu ois voinut päivän kantaa
    lännestä nousemaan!... Se vanha Lempo,
    kun meidät jutkahutti omiksensa,
    nyt meidän kerallamme mielin määrin
    jo ilveilee..."

_Ilanne_ (harmistuneena):

                    "Voi tuota vietävää!...
    Ja kaiketi tää pohmelokin hänen
    on kujeitansa..."

_Harteva_ (vakuuttavasti):

                     "Kenenkäs se oisi...
    Se meitä piinaa nyt kuin kissa hiirtä...
    Oi, armias!... Nyt repii taas, kuin kiskois
    tuhatta hammasta pois leukaluusta!...
    Ja pahin pula täss' on vielä, että
    on tasku typö-tyhjä... Millä tässä
    nyt saadaan seltteriä!..."

_Voima_ (harmissaan):

    "Pullon pohjaan
    ois' aina jätettävä ryyppy mieheen.
    Nyt juotiin kaikki..."

_Horsma_ (närkästyneenä):

                          "Sekin teko oli
    sen Lemmon kiusausta..."

_Harteva_ (huokaillen):

    "Sen se oli!..."

_Ilanne_ (päivitellen):

    "No, kyllä puijaa meitä... Ilkeääkin
    niin viekas olla!"

_Harteva_ (masentuneena):

                       "Nyt jo alkaa tulla
    viimeinen päivä: Rahat ovat menneet,
    ei kukaan anna velkaa... Isä-ukko
    on kuivaks' aivan lypsetty... Ei myöskään
    sedästä lähde, vaikka heruttaisi...
    Ilmankos päivä lännestä jo nousee!..."

_Horsma_ (huokaillen):

    "Ei peri meitä hyvä... Takaperin
    jo kulkee kaikki, aina siitä asti
    kuin Piru meidät puijatuksi sai..."

_Harteva_ (närkästyneenä):

    "Se pahennus vei sielun, mutta jätti
    hoidotta ruumiin... Moinen ruma peli
    ei kelpaa mihinkään... Jos olisi
    hän kunnon henki, varmaan omistansa
    nyt huolehtisi... Osottaisi edes,
    mist' oisi rahan saanti mahdollinen...
    Lopusta mies jo itse huolen pitäis..."

_Voima_ (halveksien):

    "Ja kerskui sitten vielä olevansa
    mukamas hyvä isä..."

_Harteva_ (epätoivoisena):

                         "Totisesti,
    jos nyt se, Piru, pelastuksen toisi,
    niin nahkanikin saisi viedä sitten,
    kun en mä sitä enää ihokseni
    tarvitse..."

_Toiset kolme_ (vannoen):

                 "Saisi vaikka elävältään
    jo viedä muassansa, kunhan toisi
    nyt avun!"

_Harteva_ (epätoivoisena):

               "Ah, jos auttaisit sa, Piru!...
    Kas... kas, kun mua alkaa röyhtäyttää!"

Harteva röyhtäisi... Mutta röyhtäyksestä pääsi pieni hengähdys
hänen suustansa... Ilmaan päästyänsä se hengähdys oitis syttyi...
Tulikielekkeenä leijaili se nyt huoneessa hiljaa, kauniisti... Kaikki
neljä kauhistuivat... Tulikieleke leijaili yhä elävämmin... Harteva
oli kauhun lyömä... Viimein huudahti Horsma hämmästyksissään:

    "Voi, Harteva!... Sun hengähdykses palaa!
    Nyt oot sä, mies, jo liian paljon juonut!..."

_Harteva_ (kauhuissaan):

    "Ei suinkaan oo se toki viinatulta!"

_Ilanne_ (peljästyneenä, liekkiä tarkastellen):

    "On... varmaan on!..."

_Voima_ (peljästyneenä):

                           "Oi... Puhdas viinan liekki!
    Viinalta 'haiseekin!"

_Harteva_ (vapisten):

    "Oi, pelottelet!"

_Horsma_ (paeten liekkiä):

    "Se lentelee kuin piruntuli... Auta!"

_Harteva_ (kauhuissaan huutaen):

    "Ah, auta armias!... Auta, vaikka Piru!"

_Toiset kolme_ (tulen kielekettä vältellen, huutaen):

    "Oi, auta, vaikka itse Paholainen!"

Silloin pieni liekki sävähti ja hulmahti lieskaksi. Miehet
säikähtivät... Kului hetki... Liekistä leimahti silloin suuri
Perkeleen haamu. Ihmeissään huudahtivat silloin kaikki:

    "Se olit sinä!... Kuka oisi luullut!"

_Perkele_ (rehennellen):

    "Ma aina olen siellä, missä mua
    avuksi huudetaan... En vielä koskaan
    oo myöhästynyt, enkä kuuro ollut..."

_Horsma_ (ikäänkuin anteeksi pyytäen):

    "Ja me kun sua tässä soimailimme!...
    Vaan mitä tehdä, kun on tiukka paikka!"

_Perkele_ (ylpeänä lohdutellen):

    "Ei mitään tee!... Ma olen soimauksiin
    jo tottunut... Ken tuhmuuden vain tekee,
    hän mua soimaa: Jalan kiven loukkaa --
    nimeni lausuu hän, ja edellensä:
    mies eukon nai -- kun akka häntä haukkuu
    hän minun nimeäni suustaan päästää
    kuin paputulvaa, vaikk' en ikänäni
    vihille ole ketään viekotellut..."

_Harteva_ (selviytyen):

    "Ah, nyt mä ymmärrän jo minkä vuoksi
    niin ankarasti sydän-alaa velloi!
    Se oli siksi, että siellä asuit sa,
    rakas, armas, suuri otto-isä..."

_Perkele_:

    "Sen oikein sanoit..."

_Harteva_ (kummissaan):

                           "Ja kun minä luulin
    sun tuli-helvetissä majailevan!"

_Perkele_ (viisaan eleillä):

    "Et väärin siinä luullutkaan... Vaan kuule:
    Mä helvettiä muassani kannan
    ja asetan sen aina ihmispoveen,
    johonka majottaudun!"

_Horsma_ (huudahtaen):

                          "Hartevassa
    on siis sun suuri tuli-helvettisi!"

_Voima_ (lyöden ihmeissään käsiään yhteen):

    "Ilmankos tulta röyhtäyksestä lähti!"

_Harteva_ (Perkeleelle):

    "Jo teit sä minuun lemmon-moisen pesäni
    Kun et vain perätöntä laskettelisi"

_Perkele_ (vakuuttavasti):

    "Sun koko elämäsi todistaa
    todeksi kaiken, mitä äsken sanoin.
    Ma aina sinun sydämessäs' asun...
    ma olen sydämesi himo... halu...
    Sen voimana ma elämääsi ohjaan
    kuin hyvä isä..."

_Harteva_ (varovasti):

                      "Silloin varmaan kuulit
    sen, mitä tässä äsken juttelimme?"

_Perkele_:

    "Jokaisen sanan..."

_Harteva_ (rohkaistuen):

                        "Nyt on täysi tosi
    edessä meillä: Isä-ukko ehtyi...
    siis näytä mistä rahaa saada voi!"

_Perkele_:

    "Ah! nuori mies ei koskaan pulaan joudu".

_Harteva_:

    "Sä tarkottanet, että rikkaan vaimon
    voi raha-arkuks' ottaa, kun on nuori...
    Se tie on pitkä... Paljo pikemmin
    nyt tarvitaan jo..."

_Perkele_:

                         "Oikein lausuit siinä...
    Jos mieli saada naimisella rahaa,
    pitäisi isän olla tirehtöri,
    tai pikku parooni..."

_Harteva_ (harmistuneena):

                          "Ja isäseni
    ei ole sitä huomannut!... Ei kelpaa
    se ukko lemmollekaan... Hankkii pojan,
    mut eipä hanki sille titteliä:
    'paroonin poika'!... Liikemiestä siitä
    ukosta, näät, ei tule milloinkaan."

_Toiset kolme_ (masentuneina):

    "Se tie ei siis nyt meitä auta enää,
    niin tuhma isä meill' on jokaisella..."

_Perkele_ (lohdutellen):

    "Ei hätää!... Kuule mitä sydämessäs
    vain minä puhun, silloin löydät polun
    rikkauden luo!"

_Harteva_ (innostuneena):

    "No puhu oitis sitten!"

_Perkele_:

    "Maa tulvillaan on rikkautta... _Ota_
    ja syö ja juo!... Miks' aivan turhaa siinä
    arkailet!"

_Harteva_ (hölmistyneenä):

    "Pitäiskö jo varastaa?"

_Perkele_:

    "Ei ollenkaan! Nääs onhan muita teitä:
    Lyö korttia!... valitse tyhmä uhri!...
    Yleensä _ota_ aina ovelasti...
    ei _paljain_ käsin, mutta rukkasina
    jotakin: kortit... pörssipeli, taikka
    pikkuinen kauppaliike!..."

_Harteva_ (ajatuksissaan):

                               "Korttipeliin
    vois' ehkä vielä lainatuksi saada
    pääoman, mutta kaikki toiset liikkeet
    jo ovat mahdottomat..."

_Toiset kolme_ (vahvistaen):

    "Mahdottomat."

_Perkele_ (kavalana):

    "Ei vielä hätää!... Viime tiukan tullen
    jo ota _paljain käsin_!... Varkautta
    vain karta!"

_Harteva_ (ymmärtämättömänä):

    "Nyt sä puhut himmeästi..."

_Perkele_:

    "On viisaus aina hieman sekavata...
    Siis sanon suoraan: Käännä _oppi_ nurin:
    opeta: rikkaus on varkautta,
    ken sitä _ottaa_ -- omaa ottaa pois!"

_Harteva_ (ihastuen):

    "Tää neuvosi ei ole hullu oppi..."

_Toiset kolme_:

    "Ei ole, ei! Tää oppi sopii meille,
    kuin meillä ei oo enää rikkautta..."

_Harteva_ (Perkeleelle):

    "Suur'-kiitos sulle! Mutta ensi hätään
    ois toinen apu tarpeen."

_Perkele_ (auliina):

                             "Neuvon annan:
    Mun matkassani näit sä viime kerran
    varakkaan miehen..."

_Harteva_ (keskeyttää iloissaan):

    "Muistan... muistan miehen!..."

_Perkele_ (lumoavasti):

    "Hän on mun lapsiani... Oolaviksi
    nimitän häntä!... Etsi hänet, sekä
    takerru mieheen! Hyväsydäminen
    on mies... Hän sulle ensi avun antaa...
    Saat siten kapitalin... Hiljaksensa
    viet sitten häntä aina edellensä...
    pelailet... ryyppäät hänen kerallansa
    ja näytät hälle hiukan maailmata...
    Etenkin lemmenseikkailuissa hältä
    kokemus puuttuu..."

_Harteva_ (riemuissaan):

                        "Oivan opettajan
    hän saa, kun joutuu mulle oppilaaksi..."

_Toiset kolme_:

    "Ja meit' on tässä kolme apulaista."

_Perkele_ (Hartevalle):

    "Ma olen hänet sitoutunut viemään
    elämän syvyyksiin... Nyt sulle tässä
    sen tehtävän ma toistaiseksi uskon...
    Sä näytä hälle ihanimmat immet
    ja jollain lailla häitä keplottele
    taas palkka itsellesi!... Lapsiani
    näin kasvattelen toinen toisellensa
    ja annan heidän toisiansa auttaa...
    Mä, nähkääs, olen tasajaon mies:
    en suosi toista enempää kuin toista,
    vaan kaikki heidän kesken tasan jaan..."

_Kaikki neljä_ (ihastuneina):

    "Sa olet miesten mies!... Sa olet hyvä,
    vanhurskas isä!"

_Harteva_ (kiitollisena):

                     "Kiitos neuvostasi!...
    En totta totisesti kynsistäni
    ma miestä päästä, ennen kun on kaikki
    jaettu tasan: Multa kokemusta
    hän saa ja minä hältä raha-roskaa...
    Nyt, pojat, alkaa herraspäivät taas!"

_Kaikki kolme_ (iloisesti hälisten):

    "Suur' kiitos sulle, suuri Paholainen,
    kun neuvoit!... Kyllä miestä opetamme...
    Hänestä sulle viisaan pojan teemme."

_Perkele_:

    "Mä kiitän teitä, hänen puolestansa,
    ja oppaaksenne työssä suosittelen
    teosta Harhaman: 'Varotushuuto'..."

_Kaikki neljä_ (keskeyttäen huudahduksella):

    "Oh! Tuttu kirja!..."

_Harteva_:

                          "Kaikki viisautemme
    on sillä saatu... Se on meilt aikaa
    avannut silmät... Varmaankin se kirja
    on sinun pyhä pirun-aapisesi."

_Perkele_ (viisaana):

    "Ei aapinen, vaan pyhä raamattuni."

_Horsma_ (huudahtaen):

    "Siis oomme pyhän kirjas tutkijoita!"

_Perkele_:

    "Niin ootte."

_Kaikki neljä_ (riemastuen):

                  "Neljä pyhää miestä siis!..."




Kun kiusaaja tuli lempivän luo.


Kesä kukki talven keskellä... Lemmetär kylvi suruja ilojen sekaan...
Surullisena kehräili tyttö lemmenrihmojansa... Rastas lauloi
ikäviänsä, häälintu somisteli surulla itseänsä ja lemmenlehdossa
kehräsivät neidot häärihmaa kihlatun morsiamen murheesta.

Oli puoli-yö.

Kuuvalon kelmeässä hopea-ulapassa ui kylmänkirkas, kaunis runovene...
Veneessä seisoi ihana Vilutar kirkkaassa kuutamopuvussa, kylmän
kylvövakka kannattimessa. Se kylvi Litvan hangille talven kylmiä
runoja: kauneita kylmänkipunoita... Ne kipunat kimmeltivät kirpeinä,
säkenöivät tuliteräisinä, hohtaen kylmällä hopeahangella... Yö oli
runoa, Viluttaren vene vilua täynnä... Kaksi muuta Vilutarta kehräsi
jäärihmaa kylmän kirkkaudesta. Ne kehräsivät sitä kultarukilla ja
heittelivät kehräämiänsä maahan kylmänrunoudeksi, kauniin Litvan
puiden oksien koruiksi... Se rihma riippui runokirkkaana puiden
pukuna, hopeoiden koko metsän... Harson lailla viskautuivat ne
runorihmat hunnuksi kuusen yli, koristaen sen talven kauniiksi
morsiameksi. Se oli talven-maan kaunista yön runoa.

Rauhaista unta nukkui kaunis, puhdas Martva... Kasvoilla hohti suuri
hengen rauha... Kauniin, puhtaan sielun syvyydestä nousi armain,
hienoin runopilvi... Se leijaili kauniisti... Se häilyi hänen
päällänsä ihanana kuin kaunis nuoruuden unelma, joka nuoruus-ajan
kukkamailta kohoaa unelmiinsa vaipuneen ylitse... Yö himmeni, runo
hienoni... Neidon mielen puhtautta kuvasti ihana unten pilvi...
Martva ihastui... Mieli vierähti lemmen runoksi, uni kihlatun
kaipaukseksi... Unipilveen ilmestyi silloin pieni Lemmetär, lemmen
Jumala... Uni armastui... Pilvestä puhkesi entistä ihanampi lempivän
neitosen runo-unelma... Lemmetär leijaili siinä pikku enkelinä,
kädessä pieni, kaunis soitin... Sillä soitteli hän unien säesteeksi
ihaninta säveltä... Puhdas, jumalainen soitto herätti nukkuvassa
kihlatussa puhtaimmat lemmen ikävät...

Soitto hiljeni, uni hienoni... Se vei nyt hänet lemmen runoisille
maille rauhassa armastansa kaipaamaan...

Kevät puhkesi silloin talven lumista... Se puhkesi kukaksi keskelle
talvea... Martva kulki jo Lemmen satusaaren mailla... Saari oli soma,
metsä ihana... Ihmeen kaunis Kevätär käveli siellä tyttösenä...
Se kylvi helmastansa kevään kukkia nurmikoille... Unetar ripsehti
saaren metsiköissä... Se sirotteli kauniit lintuparvet lehtipuihin...
Se ripusteli puut ja pensaat täyteen nuoruuden toiveita, lemmen
unelmia... Runona loisti saari, lauluina sen vedet... Lehdon reunaa
koristi loriseva Lemmenlähde... Sen luona seisoi armain lemmen
jumalatar, neidon ikävöidyin, kaunis Kihlatar... Se seisoi kauniilla,
valkoisella alttarilla kauniissa runopuvussa, vyöllä kirkas
kihlasormus kauniissa runonauhassa riippumassa, kädessä myrtti,
huntuna valkoinen morsiushuntu ja päässä pienoinen seppele...

Käki kukkui, lintu lauloi... Kaksi viuluniekkaa viritteli
viulujansa... Ympärillä kuiskailivat kauniit hääneidot poikinensa...
He ihailivat hurmaavan kaunista Kihlatarta... Kukka tuoksui, päivä
paistoi... Lehdossa kehräsivät Lemmettäret lemmenrihmaa kauneilla
runorukeilla...

Jo saapui kaunis, unelmoiva Martva Lemmenlähteen luo... Mieli oli
herkkä, katse kaihoa täynnä... Hän istahti kivelle lähteenkorvan luo
ja vaipui siinä haaveisiinsa... Mieli sai kaunista surua entisen
lisäksi, katse kaihon, mietteet ikävän lisää... Hän ikävöi armasta
sulhoansa... Viulu alkoi jo soida hiljaa, tuskin kuultavasti... Sen
säesteeksi hyräili Martva ikävissänsä kertoen sydänsurujansa. Hän
hyräili näin:

    "Sydänhuoleni, Kihlatar, sulle
    minun raukan nyt kertoa suo!
    Jo on Oolavi laulanut mulle...
    Sinä tietänet laulelot nuo.

    Minun luonani istuen illoin
    kevät-onnesta kertoessaan,
    sydämeeni hän lempeä silloin
    sydämestänsä kaas' palamaan."

Lemmettäret keskeyttivät lemmenrihman kehräämisen... Kaunis runorukki
sai levätä... Kehrääjät katselivat kaunista sulhonsa surijaa
kuunnellen sen lauleloa... Martva nautti lemmen ikävästä... Kädet
kauniisti helmaan laskettuina jatkoi hän nyt lauluansa:

    "Sydänparkani siksi nyt palaa,
    ikävöipi, ei rauhaa saa.
    Sinun luoksesi lähdin nyt salaa.
    Sinä lohtua mulle nyt jaa!

    Minä sulholta saada jos voisin
    sinun lahjasi, Kihlatar, vaan,
    paraneisin, ja uhriksi toisin
    pari parhainta yrttiä maan."

Lemmettäret polkivat rukkinsa pyörimään... Rihma juoksi, rukki
hyrisi... Hääneidot lauloivat hiljaisella hyminällä, rukin hyrinän
säestäminä, kaunoinen, hieno kaiho kasvoillansa... He lauloivat
Martvan puolesta rukousta:

    "Sinä, Kihlatar, Martvaasi auta,
    ikävöivälle lahjasi suo!
    tahi korjaapi neitosen hauta.
    Toki tahtosi ei ole tuo?"

Martva kuuli laulun... Lempi helähti kauniimmaksi, mieli liikahti
hellemmäksi... Laulu tuntui surulliselta... Yhtenä huolena helisi
kalliosta tuleva kaiku...

Martva mietti... Hän muisteli sulhastansa... Kaunis lemmensuru painoi
jo mieltä maahan, painoi sitä hellästi, kuin kaunis uni uupunutta...
Metsä hymähti silloin... Tie värähti, kaiku lakkasi kuulumasta...
Kaikki odotti, sillä suuri kulkija oli tulossa.

Martvan luo saapui Perkele väsyneenä kulkijana, ja kysyi häneltä
kavalana:

-- "Miksi ikävöitset, kaunein neitosista?... Painaako joku huoli
sydäntäsi?"

Martva heräsi unelmistansa. Outoon vieraaseen katsahtaen huudahti hän
ihmeissänsä:

-- "Ai, tuntematon, vieras vaeltaja!... En huomannutkaan sinun
tuloasi!... Ei huolistani maksa mainitakaan!"

Lemmettäret istuivat äänettöminä... Viattoman eleillä selitti suuri
henki:

-- "Sinä olet vaatimaton ja ujo... Minä aina pidän sinun
laisistasi..."

Oudon ääni soi kuin lumoava soitto... Ihmeissään, ujostellen katsahti
häneen nuori neito. Viattomana kiitteli hän kiusaajaa, lausuen
hänelle:

-- "Ah, suuri kiitos osan-otostasi!... Vaan kuka sulle huolistani
kertoi?"

Hartaat eleet kasvoillansa vastasi hänelle viettelijä:

-- "Ne neidon huolet kertoo laulu, poski ja surullinen, ikävöivä
katse... Äskeinen kaunis laulusi toi viestin minulle ihanista
suruistasi..."

Kiusaajan ääni ja katse lumosi Martvan mieltä. Puhtaana, heltyneenä,
kiitollisena huudahti hän puhujalle:

-- "Ai niinkö!... Lauluniko kertoi kaikki!... Vaan sinä olet varmaan
liian hyvä, kun, outo matkalainen, kuultuasi vain lauluni, nyt
poikkesit jo tänne noin väsyneenä, miltei uupuneena!... Varmaankin
olet kärsinyt, kun osaat suruista sääliä ja lohduttaa!... Niin: onko
sinulla ollut suruun syytä?"

Kihlatar suri Martvan tähden... Sormi suulla istuivat pienet
Lemmettäret rukkinsa takana... Hekin surivat kaunista Martvaa.
Surulliseksi tekeytyen myönteli Perkele kysyjälle:

-- "Jos tietäisitkin kaikki surun syyni!... Maat sekä taivaat minulta
on viety... Siis arvaat mitä olen surra saanut!..."

Martvan mieli värähti. Hän huudahti säälitellen:

-- "Voi sua onnetonta vaeltajaa!... Kuka on sinulle niin paha ollut?"

Suuret, salaiset voimat alkoivat ivata ihmishenkeä. Huokaillen
vastasi Perkele:

-- "Myöhemmin sanon sinulle sen ehkä... Ei tapani ole vihamiehestäni
puhua, jos ei hetki siihen sovi."

Herkkyneenä läikkyi Martvan mieli. Perkeleen ääni lumosi hänet. Hän
huudahti heltyneenä:

-- "Ai, miten hieno sekä jalo olet!... Vaan miksi poikkesitkaan minun
luokseni, kun itselläsikin on suremista!... Ei maksa vaivaa minusta
huolehtia... Tulenhan toimeen omine suruineni..."

Lemmenkukat nuokuttivat surullisina... Kyynel koristi lemmenjumalien
silmää... Kaikki suri ihmiskohtaloa...

Perkele selitti hartaana:

-- "Jos matkallani kohtaan onnettoman, en ohi koskaan mene,
lausumatta hänelle pientä lohdutuksen sanaa ja antamatta myöskin
apuani..."

Martvan mieli läikähti yhä hellemmäksi... Jalous lumosi häntä... Hän
huudahti ihastuneena:

-- "Sinä olet ihmeen jalosydäminen!"

Ei mikään hisahtanut... Kaikki kuunteli hartaana ihmishengen
kiusausta...

Perkele jatkoi kavalana:

-- "En ota sanojasi imarteluksi, kun näen, että sydämesi vielä on
täynnä lapsen yksinkertaisuutta... Niin: pienen avun antaa haluaisin
huoliisi..."

Ohdakkeen kukkaa koristi kaunis hymy... Se tiesi olevansa kirottu
kasvi, joka valmistaa pahan siementä, jota suuri kylväjä kylvi...
Saari hymyili... Kauneus oli kukassansa... Perkeleen katse lumosi
Martvaa, joka lausui hänelle kiitollisena:

-- "Kiitos!... Suuri kiitos hyvyydestäsi!... En ansaitse niin suurta
ystävyyttä... Ah, huoleni ei ole mitään tuskaa..."

Perkeleen katse oli lumoa täynnä, kun hän selitti kiusattavalle:

-- "On huoli toki suuren tuskan siemen... Jos et vain aikanansa
tukahduta sen kasvantaa, niin koko elämäsi se kerran peittää
tuskan-ohdakkeilla..."

Suuren hengen katse herkytti hellää mieltä... Sanat lumosivat...
Martva huudahti jo avuttomana:

-- "Oi älä puhu noin!... Se pelottaa!... Niin: miksi odottaisi suuri
tuska, kun kellekään en ole pahaa tehnyt?..."

Suuri kiusaus jatkui. Sääliväksi tekeytyen selitti Perkele:

-- "Ei tuska kierrä koskaan syyttömiä... Se niitä juuri etsii
uhriksensa... Nyt sanon: tuska nousee elämästä kuin rikkaruoho, jos
et aikanansa pois kitke sitä taikka tukahduta..."

Martva hätäytyi... Hän muisti Oolavia... Lemmen suru leimahti
tuleksi... Sitä tulta sytytti Perkeleen palava katse... Hän aavisti
Oolavin tuottavan hänelle tuskaa, eikä tajunnut miten tuo tuotti, ei
mitä on se tuska... Sydän vavahti... Hän huudahti avuttomana:

-- "Oi miksi minua noin pelottelet?..."

Lemmettäret surivat... Ei pyörähtänyt rukin runokiiju... Lumoavana,
kavalana selitti Perkele kiusattavalle:

-- "Paras on kuulla totuus aikanansa... Huomenna on se ehkä liian
myöhä... Jos aikanansa tuskan idut poltat pois elämästä itse
elämällä, niin silloin aina kuolemaasi asti hymyilee onni aina
kukissaan... Ja silloin koko sinun elämäsi kylvää sinulle armaimpia
antimiaan: iloa, kukkia ja säveleitä, rakkautta, tanssia ja muuta...
Siis pidä huoli, ettei neitsyt-aika hyödyttä pääse käsistäsi pois!..."

Hän soitteli Martvan mieltä katseillansa ja äänellänsä... Hän loihti
hänen sieluunsa tuskan ja murheen kangastukset... Hätäytyneenä, katse
rukoilevana, huudahti jo Martva hänelle:

-- "En minä kaipaa koskaan maailmassa iloa, tanssia ja säveleitä...
Vaan tuskaa, josta puhut, kyllä pelkään ja tahtoisin sen kauvas
karkottaa... En itsestäni mitään välittäisi, vaan tuskahan on raskas
_muiden_ tähden: Suurimman osan saavat siitä _toiset_... Sen vuoksi
pelkään tuskaa päivät, yöt..."

Ohdakkeen kukka iloitsi ja kasvoi siementänsä... Suuri kiusaus
jatkui... Yhä lumoavampana puhui Perkele. Hän vakuutti hartaana,
kiehtovana:

-- "Se ajatuksesi on suuri, jalo... On oikein että muista pidät
huolta... Vaan muista: kerran tulee tuskan hetki ja silloin saavat
sinun _rakkaimpasi_ osansa kantaa sinun tuskistasi... On totta: tuska
painaa ystävää raskaammin kuin sen tuskan tuntijaa."

Kuin arka lintunen katseli Martva suurta henkeä... Hän hätäytyi ja
huudahteli suurten lumojen alaisena:

-- "Voi miksi toisten, _viatonten_, täytyy minun tuskistani aina
osa saada!... Ah, jos ne tuskat heidän tähtensä voisin nyt kiertää,
salata tai karkottaa!..."

Luonto suri... Kukka koreili kastekyynelissänsä. Tuskankukkaset
hymyilivät kauneina... Ne olivat muuntuneet lemmenkukkasista...
Kylmänä kysyi Perkele:

-- "Ja miksi et voi kiertää tuskiasi?..."

Kaikki suri, kaikki itki... Perkele loihti tuskantulet kiusattavan
nähtäviksi... Neidon voimat raukesivat... Hän vastasi avuttomana:

-- "Miksi en voi kiertää tuskiani!... Mitenkä vastaan siihen... ah,
en osaa!... En, raukka, tiedä mitään pakopaikkaa, mihinkä silloin
voisin piiloutua, kun tuska ehkä saapuu minun luokseni... On kaikki
outoa ja hämärää!..."

Suuret lumot leijailivat Martvan päällä... Mieli värisi
tuskantulelle. Perkele puhui hänelle osan-otolla:

-- "Sinua säälin sekä avun annan: Saat tästä tämän kulta-avaimeni...
Kun uhkaa tuska taikka epätoivo, niin avaa silloin tällä avaimella se
portti, joka Harhasaareen vie!"

Lemmettäret pidättivät henkeänsä... Luonto värisi odotuksesta... Ei
tiennyt mikään, kestäisikö ihmishenki kiusauksensa... Mutta se kesti:
Peljästyneenä, hätäytyneenä huudahti Martva:

-- "En milloinkaan!... En koskaan elämässä... en tuskantulessakaan
mene Harhasaareen!... On Gabriel jo siitä varottanut... Hän kielsi
Harhasaareen menemästä!..."

Luonto huokasi... Kukka karisti kyyneleensä... Lemmettäret
pyöräyttivät runorukkinsa hyrisemään ilosta, kun oli voittanut
ihmishenki... Kiukkunsa salaten lausui Perkele, hämmästyneeksi
tekeytyen:

-- "Onko totta mitä äsken sanoit!... Nyt, Martva, olet varmaan
erehtynyt? En usko, että Harhasaarta olisi hän kielletyksi voinut
valehdella... Näät, eihän Luoja ole raamatussaan moisesta sanallakaan
maininnut... _Hyvän- ja pahantiedon puun_ Hän kielsi!... Ja
Harhasaarihan on aivan toista!... Kun sinne menet, niin saat silmin
nähdä taivaiset ihanuudet sekä onnen... Kas, siellä sulhasesi
odottaa..."

Hän katsoi kiusattavaan kavalana... Hän loihti hänen sieluunsa outoja
kuvia... Lumous ja tenho lähtivät hänestä... Martva tunsi sen tenhon
voiman. Hän hätäytyi ja selvisi vuoroon... Avuttomana seisoi hän
suurten voimien edessä. Kuin apua anoen vakuutti hän Perkeleelle:

-- "Ei Oolavini mene Harhasaareen... Hän lähti kotoansa tiedon
hakuun. Kun aika joutuu, palaa hän taas Litvaan. Hän silloin minulle
suuren ilon tuo..."

Kiehtovana, kavalana ja lumoavana tarttui Perkele siihen:

-- "Kenties!... Kenties!... En tahdo sitä kieltää... Toki olisi syytä
pieni silmäys heittää myös Harhasaaren onnen kukkamaille... Kenties
jos siellä Oolavikin on..."

Hajanaisena, surullisena, mutta lumouksesta vapautuneena huudahti
siihen Martva:

-- "Ei... ei... En usko moista, vaikka minulle sitä kuka
vakuuttaisi... Kun Harhasaari on kielletty, silloin ei mene sinne
Oolavi, ei koskaan..."

Luonto iloitsi... Perho leperteli kukkasessa... Lemmenrihmat
juoksivat taas _puhtaina_, runollisina... Harmistuneena yritti
Perkele uudestaan, vakuuttaen:

-- "Tee ja usko mitä itse tahdot!... Toki uudistan nyt vielä
vakuutuksen: ei _Harhasaarta_ ole kielletty koskaan... Jos astut
Harhasaareen, niin saat maistaa ikuisen, suuren, jumalaisen onnen...
Se saari on aivan täynnä hedelmiä: iloa, nautintoa, joka tukahduttaa
surusi: tuskan idun, sekä antaa onnen..."

Hänen äänensä huumasi kuin suloinen soitto. Hänen katseensa kiehtoi
kuin kaunis taika. Mutta Martva oli jo lumoista päässyt. Hän vastasi
voimistuneena:

-- "Ei onni ole koskaan nautinnoissa, iloissa, eikä omien
toivonnassa... Korkein, jaloin mainen ihmisonni on hento, pieni,
kaunis korven kukka, joka ei koskaan menesty ja viihdy ilossa, eikä
elon hyörinässä... Se etsii rauhaisimman korvensilmän puhtaaksi
onnen paratiisiksensa... Ah hurskas nunnakin on onnellisin, kun
saapi olla yksin kammiossaan... Minulle ovat Litvan maat ja metsät
se korvensilmä, josta joka aamu ihanin onnenkukka puhkeaa... Miksi
silloin lähden suotta Harhasaareen!"

Hän oli voittanut kiusauksensa... Murheelliseksi tekeytyen lausui
Perkele hänelle:

-- "Niin: avuksesi tulin ystävänä, vaan huomaan että minun
sanojani ja neuvojani nyt et uskokaan... Niin: ehkä vielä luulet
pettäjäksi!..."

Se koski Martvan mieleen. Anteeksi pyytäen, pahoilla mielin keskeytti
hän, huudahtaen:

-- "Oi kuule!... Älä puhu sillä lailla!... Olen pahoillani nyt,
kun luulet että sinua epäilisin petturiksi... Ah, uskon sinun
rehellisyyteesi. Vaan miksi pahottaisin teoillani Jumalan mielen,
Jumalan, joka minulle pelkkää hyvää tehnyt on!... Hän hoivannut on
koko elämäni... Nyt puuttuu enää yksi: Oolavini... Hän senkin aivan
pian kotiin tuopi... Siis älä suutu, kun en tarjoomaasi avainta
sinulta nyt ottaa voi!... En tahdo mielipahaa milloinkaan Hänelle,
Kaikkein-Parhaimmalle tuottaa... Ei kukkakaan pahoita päivän mieltä,
kun siltä kauniin valolahjan saa... Ja minä olen enempi kuin kukka
ja Luoja suurempi kuin päiväpaiste... Vaan anteeksi... sinulla kait
on pitkä matka. Oi, älä huoli minun suruistani, vaan lähde kulkuasi
jatkamaan."

Taivaalla hymisi silloin ihanin enkelilaulu... Siellä iloittiin
ihmishengen voitosta. Ilkeytensä ja vihansa salaten jätti Perkele
Martvan. Lähtiessään hän lausui itseksensä kiukkuisena:

-- "Hän lausui kuten Jeesus kerran: 'Mene pois, Saatana'... No
hyvä!... Minä menen pois hänen luotaan, mutta hänen _elämäänsä_ en
silti toki käsistäni päästä... ja _luoksensakin_ pian palaan taas."

Mutta Lemmensaareen laskeutui Herran rauha, kuin sunnuntainen
kirkko-ajan hartaus, joka kesäpäivän tyynenä laskeutuu rauhallisten
maiden yli ja peittää vedet, joilta on arkipäivän äänet lakanneet
kuulumasta, jättäen ne hengen rauhaisiksi asuinmaiksi, missä
äänettömyys hohtaa kukassansa, kuten tuonen rauha haudantakaisessa
kauniissa paratiisin hämärässä... Ja siihen suureen rauhaan laskeutui
taivaan korkeudesta kaunis parvi enkeleitä siellä puhdasta Martvaa
hyvän tielle ohjaamaan...




Tienviereltä uusia tuttuja tarttui.


Elämäntie vieri. Kulkija eteni sen mukana. Tienvarsi vilisi jo
uusista tutuista.

Kylmä, sakea pakkasen usva pimensi öistä ilmaa, peittäen taivaan
tulina palavat tähdet. Ainoastaan joku kirkkain niistä tuikutti
sumun läpi heikkona, sammuvana kipinänä. Eloton pakkanen pureksi
korvanlehtiä kirpeästi kuin tulikipinä.

Eräässä hotellin yksityishuoneessa oli koolla viisi nuorta miestä,
Oolavi niiden mukana. Toiset neljä olivat jonkunlaista alinta
muunnosta siitä joukosta, joka kulkee itse ottamallansa nimellä
_jeunesse d'orée_. Joukon johtavana henkenä oli roteva Yrjö Harteva.
Toisena merkkimiehenä pidettiin Veikko Horsmaa. Aatu Voima ja Väinö
Ilanne olivat vielä heidän johdettavinansa. Yrjö Hartevasta oli tapa
sanoa, että hän on ammatiltansa herrasmies.

Korttipeli oli käynnissä. Huone oli sakeanaan tupakansavua täynnä.
Sähkövalokin valaisi himmeähkösti sen läpi. Keskellä huonetta oli
pöytä, jonka ympärillä seurue istui korttia lyömässä. Ryyppylasit
ja pari puolilleen juotua pulloa, sekä poroastiat, jotka olivat
kukkuroillansa tuhkaa, paperossin tyviä ja sikarin pätkiä,
täydensivät pöydän ja koko huoneen ylen runotonta kuvaa.

-- "Kuka sekaa kortit?" -- kysyi Harteva, viskaten korttipakan
pöydälle ja rehentelevänä heittäytyen tuolin selkämää vastaan.

-- "Tuo tänne! Se on minun vuoroni", -- lausui siihen Oolavi ja alkoi
sekottaa kortteja. Hänen sitä tehdessänsä selitteli Harteva, jatkaen
keskustelua:

-- "Sinä, Oolavi, olet kerrassaan erehdyksissä, aivan peukaloasi
myöten. Anarkia, täysi anarkia, on ainoata oikeaa vapaamielisyyttä.
Sillä katso nyt, mitä on vapaamielisyys josta puhut: Jos se sanoo,
että anarkia ei ole oikea ja rupeaa sitä ahdistamaan, eikö se silloin
ole ahdasmielinen ja vanhoillinen?"

-- "Se nyt on taas toinen asia", -- väitti Oolavi.

-- "Sotke kortteja äläkä minun selvää meininkiäni!" -- kiivastui
Harteva jatkaen: "Entä jos vapaamielisyys on oikeaa, eikö sen pidä
vapaamielisesti myöntää, että vanhoillisetkin saavat olla ja hallita
miten haluavat?"

Oolavi mietti asiaa ja myönteli:

-- "Kyllähän se on niinkin... jos sinun ajatustasi käyttää..."

Harteva sytytti sikarin, puhalsi paksun savupilven suustansa ja
järkeili edelleen:

-- "Jos vapaamielisyys ei vapaamielisesti myönnä kaikkien olevan
oikeassa, vaan ahdasmielisesti karkaa muita vastaan ja väittää
ainoastaan itsensä oikeassa olevan, senkö juuttaan vapaamielisyyttä
se sitten on!... Ahdasmielisyyttähän se on, joka on vielä niin
raukkamaista, että ei uskalla tunnustaa olevansa ahdasmielisyyttä!...
Mikä se on valttia?... Ruutu!... Nyt tuli tupen rapina!... Yksi
valtti vain ja sekin huono... Pieti tulee, vaan tulkoon... Hei,
pojat!"

-- "Hei!" hihkaisi Horsma.

-- "Lyö päälle!" -- kehotti Voima uljaana.

-- "Lyön kyllä!... Hei!" -- ylpeili tanakka Ilanne lyöden kortin
pöytään.

-- "Minä kaadan."

-- "Niinpäs tuli pieti, kuin ennustin," -- rehenteli Harteva jatkaen:

-- "Voiko siis mitään vapaamielisyyttä olla... muuta kuin anarkia?"

-- "Kyllä se, juukeli, siltä tuntuu, kun oikein ajattelee", --
myönnytteli Oolavi. Harteva sai siitä pontta puheeseensa ja vannoi:

-- "No johan sinä lopultakin saat järjen päästä kiinni!... Olenhan
minä sinulle vakuuttanut, että ei _voi_ olla muuta kuin anarkia
ja sitten sen vastakohta vanhoillisuus eli ahdasmielisyys...
piru hänet vieköön! Se sinun vapaamielisyytesi, jota Ounasto on
sinulle syöttänyt, ei ole muuta kuin anarkismin häntä, tai sitten
ahdasmielisyyden saparo..."

-- "Sekaa kortit, äläkä filosofoitse!" -- käski Horsma.

-- "Anna Yrjön filosofoida", -- tarttui Oolavi. Kortteja sakatessansa
jatkoi Harteva:

-- "Heitä sinä, Oolavi, siis hiiteen se Ounaston oppi!...
Eihän vapaamielisyys ole muuta kuin olematonta lirun-lorua...
mahdottomuutta, koska sen, ollakseen vapaamielinen, pitäisi antaa
kaikkien tehdä mitä tahtovat... Tyrannienkin ja anarkistien
sen pitäisi antaa tehdä mitä tahtovat, sillä muutenhan se
olisi ahdasmielisyyttä... Risti on valttia..."

Kortit läiskivät taas. Hei-huudot säestivät läiskettä, ja rahat
vaihtoivat omistajia. Kun rahat oli jaettu, kysyi Ilanne paperossi
hampaissa:

-- "Etkö sinä, Yrjö, ole enää puoluekarvaltasi 'ei-mikään'... kun
kehut anarkismia?..."

-- "Eee-i!... En minä viitsi sitäkään olla... Minä olen kääntynyt
anarkistiksi", -- ylvästeli Harteva, lyöden kortteja pöytään.

-- "No sitten litkat sen päälle... Yrjön laskuun pullo pöytään...
Hei, viinuri... Hei!" -- huusi Ilanne riemuissansa.

-- "Viinuri, hei! Pullo pöytään, viinuri!" -- tarttui Voima tanakkana.

-- "Viinuri! Pullo pöytään... Hoi, viinuri!" -- kaikuivat sekavat,
riemuisat huudot.

-- "Mikä hätä on herroilla?" -- hätäili huoneeseen kiirehtinyt
viinuri.

-- "Yrjöstä on tullut anarkisti... Tiedätkö että Yrjöstä on tullut
anarkisti... Yrjöstä tulee rosvo", -- kaikuivat sekavat ilohuudot
vastaukseksi viinurille.

-- "Tuo miehen kokoinen pullo pöytään!... Yrjö on kääntynyt ja nyt
juodaan maljat", -- jatkui rähisevän joukon huuto.

-- "Konjakkiako vai punssia?" -- yritti viinuri.

-- "Tuo molempia!" -- komensi Harteva sikari hampaissa, selkä kenossa
istuen.

-- "Kuule!... Ja tuo sitruunaa ja kuumaa vettä!" -- kehoitti Ilanne
pois kiirehti pääviinuria.

-- "Vai anarkisti sinusta tuli!" -- ihmetteli Horsma.

-- "Anarkisti... Ja se oli vähä rutto kääntyminen. Ei siinä siekailtu
monta minuuttia", -- mahtaili Harteva. Ja korttejansa tarkastaen hän
selitti:

-- "Minä luin sitä Harhama-ryökäleen kirjaa ja siellä oli niin
syötävän voimallinen kuvaus anarkismista, että minä sanoin jotta
antaapa Hartevankin panna pommit soimaan..."

Yleinen naurun hohotus kuului tupakan savun seasta. Kortit läiskivät
taas. Rahat vaihtoivat kukkaroita. Oolavi retusi jo muiden mukana,
vaikka siivommin, ikäänkuin epäröiden. Harteva kehotteli häntä:

-- "Tule sinä, Oolavi, minun kanssani samaan pyöveli-joukkoon, sillä
kyllä se anarkismi on oikea usko... Miehen pitää olla toista tai
toista päätä, mutta ei välillä heiluvaa... Ja anarkismi on kerrassaan
repäisevä meininki... Minä sanon sinulle, Oolavi: Minä olen joko
selvä tai sitten täyshumalassa, mutta en koskaan hutikassa, sillä se
on sitä keskiväliä eli vapaamielisyyttä..."

Oolavin levoton luonne huumautui aina repäisevästä. Harhaman
kuvaukset Nikolain voimasta olivat häntä juovuttaneet. Siten oli
hänen sielussansa valmistunut maaperä kylvölle. Oras ei tosin vielä
tahtonut nousta, ei edes itukaan maahan ottaa, mutta siemen ei enää
myös pudonnut kalliolle: Hän _sieti_ jo Hartevan rehentelyjä.

Viinuri toi juomat pöytään. Kortit olivat jaetut, mutta Horsma
ehdotti:

-- "Levätään nyt ja juodaan... Konjakkiako sinä, Oolavi, otat vai
likööriä?"

-- "Vaikka konjakkia!" -- vastasi Oolavi huolettomana.

-- "Minä juon molempia sekaisin", -- ylvästeli Harteva, ja Oolavilta
hän kysyi:

-- "Oletko sinä milloinkaan koettanut, miten paljon sinä 'vedät'?"

-- "En ole koettanut", -- vastaili Oolavi, kuin sivumennen.

-- "Sinun pitää koettaa", -- tarttui Harteva jatkaen: "Toisin
sanoen: sinun pitää mitata miten paljon sinuun mahtuu... että tiedät
kokosi... Kerran me luimme, että oikea saksalainen ylioppilas vetää
korin olutta ja mittasimme onko suomalainen ylioppilas yhtä suuri..."

-- "Oliko yhtä suuri?" -- tokaisi Oolavi, joka ei tahtonut näyttää
aralta, kokemattomalta.

-- "Suurempi oli häijy", -- ylpeili Harteva, -- "Yksi kori ja viisi
pulloa mahtui... Mutta kyllä olikin silloin täysi... Könönen, joka
on semmoinen lyhyt pallukka, niin, Könönen, kuule, paisui niin
pyöreäksi, että vieriteltiin miestä kuin oluttynnöriä lattialla...
Jos olisi vielä pullo lisätty, niin halki olisi pahuus paukahtanut..."

Yleinen naurun rähäkkä palkitsi puhujaa. Harteva innostui:

-- "Jos ottaa kovalle viinaksetkin, niin kyllä niiltä mies voimat
pois nitistää. Yhden vuoden ahkeralla harjoituksella jo pääsee niin
pitkälle, että saa juoda kuin vettä, eikä mene päähän tippaakaan..."

-- "Siis viina on muuttunut vedeksi", -- pisti Voima naurun ja
rähinän seasta. Horsma oli istuutunut pianon ääreen, säesti sillä ja
lauloi täyttä kurkkua:

    "Jos oisi täynnä viinaa kaivot
    ja lähteissä juoksisi viini,
    niin saisivat rauhassa levätä aivot,
    ei riippua kirjassa kiini,
    kun ei olis tarvis tutkinnolta,
    joitta nyt ei virkaa voida --
    ei tuomarin virkaa, ei lääkärinkään --
    saada viinaa lypsämään."

Riemastunut seurue kertasi käheällä äänellä:

    "Kun ei olis tarvis tutkinnoita,
    joitta nyt ei virkaa voida --
    ei tuomarin virkaa, ei lääkärinkään --
    saada viinaa lypsämään."

Hoilotus ja nauru sekottuivat epäselväksi rähinäksi. Viini oli
tehnyt Oolavissa tehtävänsä ja yhteinen humu ja ilo alkoivat häntä
huumata, temmata mukaansa. Vähä kerrassaan valmistuneena alkoi hän
huomata, että elämässä on sitä mukaansa tempaavaa, jota hän etsi
Harhaman kirjan luettuansa: Hänelle alkoi jo, kuten tuhlaajapojalle,
kelvata ja maistua elämän rapa. Hänen veitsiterävä järkensä ja
luonteensa perinnäinen rehellisyys vaikuttivat, että hän punnitsi
asioita ja puheita ja voi siten vastakkaisissa asioissa huomata
kumoamatonta oikeaa, kuten nyt Hartevan todisteluissa anarkismista,
vapaamielisyydestä ja vanhoillisuudesta. Perinnäinen, ehdoton totuus
kietoutui siten hämäriin, sotkuisiin verkkoihin, himmeni ja hukkui
kokonaan ja epäilys alkoi orastaa yhä kasvuvoimaisempana. Kepeistä
asioista ja keskusteluista, samoin kuin syvällisistäkin, jäi aina
joku siemen, joka iti ja nousi elämän suurkysymyksen oraalle. Kaikki
kulki luonnollista tietä, kuten luonnon valtakunnassa. Paha kehkeytyi
hitaasti, mutta varmasti.

-- "Kuka tekee työn?" -- tiedusteli taas Harteva heittäen korttipakan
sekotettavaksi.

-- "Väinön vuoro!" -- kuului jonkun vastaus.

-- "Älä valehtele, Aatun on nyt", -- väitti Väinö Ilanne.

Syntyi pieni kinastelu. Aatu tenäsi vastaan, väittäen:

-- "Minä tein viimeisen työn,"

-- "Horsmapas sekasi viimeksi", -- intti pari vastaan.

-- "No, tuokaa sitten tänne, kun minä sekaan, ja rentonaan!" --
komensi Harteva.

Ja taas läiskivät kortit hei-huutojen säestyksellä. Rahoja
tasailtaessa tiedusteli Harteva Oolavilta:

-- "Tunnetko sinä, Oolavi, jo korttitytöt?"

-- "Oolaviko?... Oolavihan se teki niistä korttipakan", -- vastasivat
toiset yhdestä suusta, ennen kun Oolavi ehti myöntää.

-- "Älä nyt!" -- ihmetteli Harteva silmät pyöreinä päässä. Oolavi
hymyili. Hän nautti sankaruudestansa.

-- "Niiden korttipuvut ovat Oolavin ostamat", -- selitti vielä
Horsma, rähinän seasta.

Harteva riemastui ja huudahteli:

-- "No vie sua!... Joko sinä olet ehtinyt niin syvältä saada elämää
kiinni!... Mutta se oli mainio keksintö!... Sinusta, Oolavi, tulee
kohta mies."

-- "Oooo! Sinä et, Yrjö-veikkonen, tiedäkään, mitä Oolavi jo tietää!"
-- vakuutti innostunut Ilanne.

-- "No, Oolavin malja sitten!... Juo, Oolavi", -- räyhäsi Harteva.

Lasit tyhjennettiin. Eläköön-huudot kaikuivat savun seasta. Oolavi
oli ylpeä, kun oli suorittanut tehtävän, joka ihastutti toisia,
etenkin Hartevaa. Harteva selitteli:

-- "Nyt niillä tytöillä onkin omat nimensä: Hertta -- no se on vanha
nimi -- se suurin tytön votkale on Ruutu ja ne toiset sitten Risti ja
Pata... Eilen tanssi Pata heipparillaa ja pormestari istui silinteri
päässä, kun yleisö oikein innostui: huudettiin niin turkasesti
'hyvä', että seinät soivat... Ja kukkia kun viskottiin, niin niitä
tuli kuin heinävihkoja... Forsmanin Pekka silloin innostui niin, että
kiireessään sieppasi pormestarin päästä silkkipytyn ja nakkasi sen
näyttämölle, että hei vaan!..."

-- "Eikö naurettu pytylle?" -- tiedusteltiin Hartevalta naurun seassa.

-- "Naurettiin... Niin nauroin minäkin, että tuppi heilui", --
vakuutti Harteva.

-- "Entäs miten pormestarin älypytylle kävi?..."

-- "Miten sille kävi!... Hyvästihän sille kävi: Pata potkaisi sen
takaisin, että komahti vain tyhjä pytty, ja pormestari sieppasi
omansa lennosta kiinni!" -- selitti Harteva, välinpitämättömänä
rehennellen ja ihmetellen.

-- "Pahuus kun minä en sattunut siinä ötäkässä olemaan", --
päivitteli Horsma päätään raapien. Kulauttaen lasinsa tyhjäksi,
ilmotti Harteva:

-- "Tiedätkö, Oolavi, että pormestarin Bertta on sinuun pikiintynyt
korvalehtiään myöten?"

-- "Älä nyt lorise!" -- yritti Oolavi mielihyvillään.

-- "Ja entäs Kauniston Esteri!... Se on kanssa!" -- lisäsivät toiset
meluten ja räyhäten, Harteva jatkoi vakuutustansa. Lyöden nyrkkinsä
pöytään vannoi hän:

-- "No kun minä sanon, niin se pitää paikkansa kuin taivaan
valtakunnan perustus, pyhä Pietari... Ja arvaa miten varmasta
paikasta minun tietoni ovat!"

-- "Omasta päästäsi... Kellä on pata-ässä?" -- vastasi Oolavi pelin
lomassa, tekeytyen välinpitämättömäksi, mutta itse asiassa, nauttien
ilmotuksesta.

-- "Huonommasta lähteestä sentään", -- ylpeili Harteva, selittäen:
"Renlund on Berttaa hakkaillut jo toista vuotta ja oli jo päässyt
salakihloihin asti, kun Bertta pyöräyttikin pojalle rukkaset ja
komeat pyöräyttikin..."

-- "Onko Renlund saanut rukkaset!... Renlundin Kustiko on saanut
rukkaset... Älä nyt vain perättömiä valehtele!... No sitten saadaan
yksi mies lisää joukkoon!" -- iloitsi koko joukko niin että ääntä
tuli yhtenä humuna ja rähäkkänä.

-- "On saanut",-- vakuutti Harteva, jatkaen: "Eilen jo tuli itse
luokseni ja pyysi ryypyille... Ja kun oli vähän aikaa kallistettu,
niin että Renlundilta kieli pääsi kahleistansa, niin sanoi että...
niin surkealla äänellä vielä sanoi, että: 'Minä juon nyt harmista,
sillä Bertta on nyt mennyt minulta ijäksi'... Kun minä syvemmältä
häntä tutkin, niin hän sanoi suoraan, että sinuun hän, Oolavi, katsoo
kierolla silmällä... Mutta älä sinä huoli Bertasta! Sen kanssa saat
pahankurisen anopin ja vähä rahaa!"

-- "En minä huoli kenestäkään", -- kerskui Oolavi.

-- "Se on oikein!" -- huusi riemastunut seurue, korttien läiskiessä.

-- "Jää vainenkin pyhäksi vanhaksi pojaksi... Minäkin aijon siksi
munkiksi ruveta", -- mahtaili Harteva, puhallellen pitkiä savuja ja
jatkaen:

-- "Mutta naimisiin minä en silti mene... Ennen panttaan nahkani
pirulle, kuin rupean avioliitolla elämään..."

-- "Älä nyt ylpeile!... Kun tulee viimeinen tiukka, niin menet vain
naimisiin kuin poika," -- puuttui juopunut Horsma.

Harteva vannoi mahtipontisena:

-- "En vaikka naukuisi... Ja tiukka ei tule, sillä minä rupean
virkamieheksi!"

Joukko hämmästyi. Joku huomautti:

-- "Entäs tutkinto?..."

Harteva reuhasi edelleen:

-- "Tämä poika ei huoli tutkintoviroista... Minä rupean
arvostelijaksi... herra arvostelijaksi..."

Yleinen naurun hohotus palkitsi puhujaa. Sen seasta kuului huuto:

-- "Yrjö on herra arvostelija..."

-- "Mitä sinä arvostelet?" -- tiedusti Oolavi. Harteva teki mahtavan
liikkeen ja ylpeili:

-- "Minä rupean arvostelijoiden arvostelijaksi... Arvostelijakeisari
minä olen... Ja kun minä arvostelen, niin siinä pitää jymyn
kuulua!... Minä arvostelen koko maailman, että rytisee... Hei vaan!"

-- "He-hei!" -- hihkaisi seura, kädet ojoina.

Korttipeli, juominen ja reuhaaminen jatkui aamuyöhön. Seurue kävi
aina vain äänekkäämmäksi. Rahapanokset suurenivat, savu sakeni.
Miehet raatoivat savun seassa, kuin riihiväki pölyisessä riihessä.
Huudot, laulut ja pöyhkeilyt vuorottelivat. Pois lähtiessä selitteli
Harteva Oolaville:

-- "Kadulla... minä... sanon kaa... ka... kadulla... kadulla pitää
olla herrasryhti: Astunta topakka... katse ylpeä... näin... vä...
väh... vähä yläviistoon... ja keppi kee-eppi tällä lailla...
Edelleen... sikari aina tässä asemassa soo... soor... sormien
välissä... ja mahtia... maa... ahtia sitä pitää olla... Se kaikki
kuuluu korkeampaan sivistykseen... ja varsinkin se koo... ko...
korottaa miehen neron kurssia..."

Itäinen taivaanranta raottui jo aamuruskoksi, kun Oolavi saapui
asuntoonsa. Joku sanomattoman ilkeä, vastenmielinen tunne täytti
silloin taas koko hänen olemuksensa. Hän inhosi kaikkea. Kun hän
laski nyt rahojansa, huomasi hän menettäneensä yli kolmetuhatta
markkaa. Epätoivo valtasi hänet silloin, kuten jo usein ennen. Hän
oli jo menettänyt suuria summia, oli aina toivonut voittavansa
ne takaisin ja sitten lakkaavansa, saatuansa siten peitetyksi
pankkitalletuksiin tekemänsä vajauksen. Sielun ja ruumiin voimat
raukesivat hetkeksi kokonansa. Päihtymys meni ohi ja käsittämätön
tuska ja inho raateli häntä armottomin kynsin.

Tuskaisena tarkasti hän taas saapuneen postin ja luki Martvalta
tulleen kirjeen. Vaistomaisesti, kuten aina hätäytynyt, tarttui hän
nyt Martvaan, joka tuntui enkeliltä, ainoalta, joka hänet pelastaa.
Ja kumminkaan hänellä ei ollut enää voimaa eikä rohkeutta paljastaa
mitään, ei palata hänen luoksensa. Hän oli jo mennyt liian kauvas.
Siksi oli paluu vaikea. Hän yritti jo tunnustaa kaiken: kirjoitti
kirjeen, mutta kirje tulikin taas toisenlainen kuin hän olisi
tahtonut. Hän salasi kaiken. Hän sirotteli koko kirjeen lemmenkukilla
ja puhtailla ajatuksilla. Ainoa mikä siinä ilmaisi jotakin, olivat
loppuun liitetyt kaksimieliset sanat: "Kuten tiedät matkustan
lukujeni vuoksi Pietariin. Et tiedä miten sinua kaipaan ja miten
tarvitsisin sinua nähdä luonani ja puhua kanssasi."

Kokoon menehtyneenä, ikäänkuin mäsäksi lyötynä vajosi hän istumaan,
kutistui aivan lyyhyyn, kärsi ja kauhistui nykyistä tilaansa. Se
kauhu ja epätoivo masensi hänen voimiaan edelleen. Ruumiinkin
voimat loppuivat niin tyyten, ettei hän jaksanut enää liikahtaa,
hengitys muuttui kuumeiseksi, katse epätoivoiseksi. Hän alkoi hiota
ja vapista. Voimattomat kädet riippuivat polvilla rentoina ja alas
nuokahtanut pää painoi hartioitakin kumaraan.




Kun kiusaaja mustia kukkia kylvi.


Elämä ja kuolema kulkivat käsi kädessä. Kalman mailla ajatteli neito
surullista elämänlauluansa.

Oli tyynen kesäisen päivän kaunis sävy... Hautausmaalla heilahtelivat
tuonen liinat... Kuoleman kukat nyökyttivät siellä surullisina...
Päivä paistoi suruja maille ja kuoleman kaunis runous puki kaiken
rauhaisimpiin liinoihinsa... Ei risahtanut, ei hisahtanut... Kuoleman
hiiri kurkisti kivenkolosta ja Tuonen kissat hiipivät hiljaa
ruohokossa...

Kuoleman kauniina enkelinä seisoi Martva hautausmaalla... Hän seisoi
kauniin puun alla, sen runkoon hieman nojaten... Tuoni tuoksui, kalma
kylvi rauhojansa ja kuolema kehräsi elämänvirttä, kehräsi sitä,
kunnes katkesi säije.

Martva tajusi kuoleman suuren tarinan... Hän huomasi sen rukin
rullaavan, näki miten on heikko elämänrihma: Se juoksi miltei
näkymättömänä, solui kuoleman hyppysten lävitse... Kaikki kertoi
kuoleman suurta satua, lauloi sen rukin hyrinätä... Hauta
ruohottui, risti lahosi... Jotkut mätänivät jo maassa, toiset
seisoivat kallellansa... Kuoleman voittopatsaina odottivat ne omaa
kuolemaansa...

Jo alkoi vavahdella Martvan mieli... Kuoleman rukit hyrisivät niin
surullisesti... Elämänrihma hienoni hienonemistansa ja solui kuoleman
rukin rullalle. Martva mietti elämän ja kuoleman suurta tarua,
kuunteli kalman kertomusta... Likimäisnä, hänestä hieman oikealla,
kohosi pieni, kaunis, vaatimaton Ranniston kanta-isän hautaristi...
Sen koristeena oli kukkasia... Ne kukat oli sinne Martva eilen
tuonut...

Päivä paistoi, kuoleman sirkka sirisi... Hienona hyminänä vieri
kuoleman suuri virsi... Martva mietti elämän surullista runoutta:
Elämä kaikkinensa avautui hänelle niin kuin kaunis kukannuppu...
Se tuoksui runollista ikävää... Hän käsitti paljon... Hän ymmärsi
elämän... Hän huomasi, että siitä puhkeaa ihana, armas kukka:
kuolonrauha... Se rauha hohti jo surukukkana hänen edessänsä... Se
koristi Litvan kaunista hautausmaata...

Tuuli nukkui... Tuoni ripsehti askareillansa... Kaunis enkeli suri
koivikossa, itkien Martvan kohtaloa. Koivu huokui hartautta... Tuonen
tytöt hiipivät kylmät sukat jalassa... Ne katselivat kaunista Martvaa
ja itkevää enkeliä... Enkeli laskeutui ristin juureen polvillensa ja
rukoili Martvan puolesta:

    "Oi, Isä! Sääli Martva rukkaa!
    Et hälle kova olla saa!
    Sa hoida häntä, ihmiskukkaa!
    Jo suru silmää sumentaa
    häneltä. Toki kyyneleitään
    Sä ällös päästä vuotamaan,
    vaan anna kuivin poskin teitään
    rakkaasi käydä ainiaan!"

Kirkonkello kumahti kauniiksi aameneksi... Se kumahti hiljaa sekä
kirkkaanheleänä... Sen ääni sointui rukoukseen, niinkuin nuoren
tytön kauneus sulautuu hänen ilta-ikäviinsä... Rauha värähti...
Tuonen lintunen nukahti... Kesä-illan kauneus vierähti korkeimmaksi
runoudeksi... Surullaan ja ihanuudellansa herkytteli se Martvan
mielen.

Jo oli hän miettinyt elämäntarunsa... Kuoleman maalla oli hän
katsellut elämänkukkaa... Hän oli nähnyt elämän runouden: onnen,
joka puhkeaa ikävästä... Hän oli tuntenut ikävän, joka puhkeaa
jalon sielun ylevyydestä... Elämänruno suureni... Se tuli
surullisemmaksi... Sitä miettiessänsä lausui hän ajatuksissansa:

-- "Oi suuri Luoja, hyvä, jalo Isä!... Sinä olet minulle suonut
armossasi enemmän kuin olin toivonutkaan!... Sinä annoit minulle
kaiken mitä voidaan maan päällä edes uneksiakaan: Sinulta olen
saanut vanhempani... Lisäksi annoit lapsuuteni onnen, sen onnen,
jonka armaat, kauniit muistot nyt sielustani hiljaa kumpuavat kuin
armaat ihanimmat unennäöt... Niin: koko minun kaunis nuoruuteni on
ollut täynnä onnen antimia, jokainen aamuni on ollut runoutta... Ne
valkenivat ihmeen ihanina öisistä armaimmista unistani kuin päivä
aamuruskon punervasta... Sinulta sain myös suuren sielunrauhan; sen
päällä lahjanasi leijaelee armaisin surullinen ikävöinti... Niin:
kaiken, kaiken, annoit Sinä, Isä... Siis kiitos niistä lahjoistasi
olkoon Sinulle, Suuri henki, ainiaan!"

Kuolema istui kylmä kantele polvillansa... Mutta ei koskenut sormi
soiton kieleen... Kuolokin katseli kaunista neitoa... Siksi jouti
soitto jouten olla... Silmät maahan taas luotuina jatkoi Martva
surullista puhettansa:

-- "Nyt tässä, rauhaisella kalman maalla taas kerron Sinulle, Isä,
huolistani... Et saa vain siitä, Isä, vihastua... En tiedä miten
alkaa puheluni... Jotakin hämärää on edessäni ja näen nyt jo jotain
surullista ja himmeätä... suurta... kaihoisata, jota en jaksa vielä
ymmärtää... Vaan kuinka liekin: Jos Sinä, Isä, tahdot Martvaasi
kerran myöskin koetella, kuin muinoin palvelijaasi Jobiakin, niin
kuule, hyvä, rakas Isä, ällös tee sitä toki liian ankarasti!..."

Enkeli kumartui itkemään... Kuoleman silmässä kiilsi kyynel... Tuska
vieri virtenä, suru säveleenä. Martva jatkoi surullisena:

-- "Minä ehkä napisin nyt tässä äsken, vaan muutakaan en, raukka,
tehdä voi... Oi, Isä, näethän miten heikko olen. Siis rankaisekin
minua lempeästi!... En tahtoisi minä vitsaasikaan välttää,
jos luulisin vain kestäväni, mutta minä, kurja, pelkään omaa
heikkouttani... Sen vuoksi suo minun nurkua nyt näin."

Elämänkukkanuppu avasi lehtiänsä hänelle... Niiden alta näkyi
elämänturhuus ja kuoleman värit... Hän mietti... mietti kauvan.
Sitten lopetti hän surullisena rukoilunsa:

-- "Muun kaiken saat, jos tahdot pois taas ottaa minulta niin kuin
lainan konsanaan -- vain kaksi lahjaasi suo minulle jäädä: Ensiksi
Oolavi ja vanhempani, ja toiseksi järkkymätön usko Sinuun ja Sinun
johdantoosi elämässä... Niin: niitä et saa koskaan ottaa pois. Ja jos
tahdot minua milloin lyödä, niin kuivaa silloin myöskin kyyneleeni ja
älä salli niiden liian karvaiksi minulle, Isä, tulla milloinkaan!...
Jos olen heikko, toki omin voimin voin ehkä itkeä ne kyyneleeni,
vaan Sinulle kuuluu niiden kuivaaminen... Oi, kuule, Isä, kuule
Martva-rukkaa, äläkä salli kenenkään minun tähteni vitsaasi tuta,
eikä suruun jäädä!..."

Kuolema kumartui surullisena... Mykäksi kävi Tuonen kannel... Kukka
suri, päivä itki... Tuonelan pieni tyttö käveli koivikossa ja kylvi
sinne surukukkia helmastansa... Martvan mielessä värisi miete. Hän
hellitteli sitä hetken ja antoi sen sitten vierähtää surullisiksi
sanoiksi:

-- "Suo minun yhtä tässä hautausmaalla Sinulta, Isä, vielä pyytää
nyt: Suo elämästäni minun kerran jättää niin kaunis muisto, ett'ei
haudallani kiroa kukaan, vaan tuo siihen kukan tai lausuu siinä
pienen siunauksen... Niin, Isä... kuule... ole armollinen!...
Martvaasi älä hylkää milloinkaan!"

       *       *       *       *       *

Suuri elämän sururuno oli loppuun lausuttu... Sirkka sirahti
kerran... Tuoni ripusti puuhun kanteleensa... Kuolo seisoi terävä
viikate kädessä...

Martva istahti pienelle hautakummulle... Siinä mietti hän sitä
himmeää, josta oli äsken puhunut... Ei liikahtanut taaskaan
tuulenhenki... Koivun oksilla riippui päivänpaisteen kirkas
suruharso... Se riippui repaleisena pukien koivun surun
autereeseen... Oksalla istui lintu äänetönnä, pää kallellaan...
Kuolema runoili suruja, elämä mielen apeaa ja koko luonnonsävy oli
niin suruista ja kaihoisata kuin olisi se itkuun pillahtamaisillaan...

Äkkiä värähti valo... Tuonelan neidot hiipivät hiljaa piiloihinsa...
Kaikki hiljeni, kaikki odotti... Tietä myöten lähestyi Perkele,
rauhallisena kulkijana, vyöllä Harhasaaren avain... Väsyneenä istahti
hän hautakummulle, matkasauvaansa nojaten... Oudostuneena huudahti
Martva hänelle:

-- "Sinäkö yksinäinen taaskin täällä!... Missä olet nämä päivät
vaeltanut, kun näytät matkastasi väsyneeltä?"

Murheellisena, sauvaansa nojaten selitti Perkele hänelle:

-- "Ah, minun kulkuni ja minun tieni!... Ne ovat niin kuin taivaan
tuulen polut... Ei niitä sido matkasuunnitelmat... Vapaasti kuljen...
Yhtä vapaasti myös surullisen luokse tieltä poikkeen."

Hänen äänensä lumosi kuin taikasoitto... Katse poltti neidon povea...
Ihastuneena huudahti Martva:

-- "Oi, onnellinen, kun saat kaikkialla suruista lohduttaa!...
Tuskainen, jonka löytää elämästä, on kaunein sekä kiitollisin
kukka... Ei kuihdu se, ei lakkaa tuoksumasta jaloa, suurta
kiitollisuuttansa... Ah, jospa minä kerran kastaa voisin sen
iki-kauniin kukan kyynelilläni!... Vaan luultavasti näillä
matkoillasi on myöskin jotain muuta tehtävää..."

Yhä lumoavampana kuului Perkeleen ääni, kun hän selitti:

-- "On suurin tehtäväni ilmotella, mistä on se onni, tieto saatavana,
se onni, jota suuri ihmishenki alati ikävöi... Ah, miten harva tässä
elämässä sen onnen löytää!... Epätoivoissansa niin moni siksi suistuu
turmioon..."

Hänen äänensä väreili sääliä täynnä... Hänen suruinen katseensa
soitteli sydämen hellintä kieltä... Säälistä sulaen lausui Martva
hänelle:

-- "Ai, miten suuren toimen Jumalalta oletkin saanut
suoritettavaksi!... Vaan tokko löydät ketään matkoillasi, joka ei
tiedä, että kaikki onni on saatavana aina Jumalassa?..."

Perkeleen silmäykset kiemahtelivat kuin kavalat käärmeet... Ne
kietoivat viattoman neidon. Kavalana vastasi Perkele:

-- "On totta: Suurin osa ihmisistä sen kyllä tietää, mutta harva
muistaa nämä Jumalan sanat Aadamille: '_Otsasi hiessä_ täytyy sinun
syödä'... Niin moni luulee, että tämä käsky mukamas tarkottaisi
ainoastaan leipää!... Vaan minä sanon: Muista aina, Martva, että ne
sanat tarkottavat iloakin ja onnea ja juomaa... vaatteitakin..."

Suuri lumous sokaisi jo Martvaa... Ajatus raukesi... Hän epäröi...
Lumous lisääntyi... Ajatuksissansa lausui hän:

-- "Sanasi ovat aivan uutta kuulla."

Suuret epäilyn voimat alkoivat raataa: ne hämärtivät sielun...
Martvan mieli hajosi, tuli herkäksi... Surulliseksi tekeytyen
huokaili Perkele:

-- "Ah, moni uskoo, että ihmiselle on _Luoja_ velvollinen
valmistamaan ilon ja onnen tässä elämässä: On moinen usko Luojan
kiusaamista... Se laiskuria kyllä lohduttaa..."

Elämän-ongelma himmeni... Outo ääni kutitteli korvaa... Mietteissänsä
lausui Martva:

-- "En ole sitä ajatellut!"

Hän sotkeutui kiusaajan lumosanoihin. Yhä murheellisempana huokaili
Perkele:

-- "Ah, miten moni Häntä kiusaakaan!... Valmiiksi Häneltä monet
odottavat elämän onnea kuin kerran kansa mannaa... Ja kumminkin on
Luoja ihmiselle _elämän_ valmistanut siksi maaksi, josta on se onni,
rauha etsittävä!... Niin: ohdakkeiden, orjantappuroiden seasta on se
onni _otettava_... Uskotko sitä, Martva?... vastaa nyt!..."

Kauneimmat soitot lumosivat Martvan mieltä... Hän näki itsensä jo
syyllisenä... Masentuneena lausui hän:

-- "Nyt uskon, että sinä puhut totta... Oi, miten rohkeana, useasti
minäkin olen kiusannut jo Häntä rukoillen Häneltä valmista vain
aina!... Hän varmaankin on suuttunut jo minuun..."

Kyynel kierähti kauniiseen silmään... Povessa oli jo sydämen täysi
suruja... Kavalana lohdutteli Perkele:

-- "Hän myös on hyvä sekä armollinen... Jos käännyt aikanansa, sekä
lähdet vihdoinkin _oman_ käden varaan, niin... Hän silloin vielä
kaikki unohtaa..."

Kyynel kierähti... Mieli värähti... Hieman rauhottuen myönteli Martva:

"Niin... Sen uskon. Hän on ihmeen hyvä... Vaan mitä pitää minun tehdä
nyt?"

Suuri henki tekeytyi miettiväksi.

-- "En tiedä... Luulen toki, että sinun on lähdettävä nyt jo
kotoasi... Siis lähde nyt ja ota ilman Luojaa elämän ohdakkeista
onnen-rauha!... Niin tottelet myös Häntä: Jumalaa..."

Yhä masentui Martvan mieli... Kiusaajan ääni soi hänelle
soimaavana... Käsi herposi helmaan... Hän lausui miettivänä,
selitellen:

-- "Ah, nyt en enää tiedä mitä tehdä... Ei linnunpoika tohdi
siivetönnä pesästä lentää... Täytyykö minun sitten turvatonna pois
isän luota maailmalle mennä?... Se kotoani lähtö olisi samaa kuin
Hänen, Luojan luota poistuminen..."

Pahastuneeksi tekeytyen lausui Perkele kuivasti:

-- "Tee mitä tahdot!... Minun tehtävääni ei kuulu koskaan
_kehotteleminen_... On siinä kyllä, että näytän tien."

Kaukaa kuului suruinen soiton hyminä... Se toi mieleen uusia
suruja... Ihmishenki oli jo suurissa lumoissa... Mielipahoillaan
lausui Martva:

-- "Ah, kiitos neuvostasi, tuntematon!... Vaan älä pahastu, jos
epäilenkin niin suurta asiata miettiessä... Näethän, miten avuton
taas olen... Siis älä suutu, mutta sääli minua!..."

Huoaten lausui siihen Perkele:

-- "En pahastu suorasta puheestasi... Jo olen näillä matkoillani
saanut semmoisiin loukkauksiin tottuakin... Niin on se jo ollut,
niin on vielä nytkin: Jokainen puolustautuu verukkeilla, kun tahtoo
jättäytyä Isän varaan, peljäten että Sinain korpikulku on vaivaloinen
_omin_ jaloin käydä... Jokaista miellyttävät Isän lihapadat..."

Hätäytyneenä puolustautui vielä lumottu ihmishenki... Anteeksi
pyytäen vaikersi Martva:

-- "Älä soimaa, mutta ymmärrä minua!... Enhän minä tahdo napista,
enkä olla paha... Vaan isän luota lähtö oudostuttaa... Tai pelkään,
että se on ehkä väärä... Niin lähti Isän luota myöskin kerran
tuhlaajapoika kauvas maailmalle..."

Kerkeästi tarttui siihen suuri henki. Kavalana selitti hän:

-- "Tuhlaajapoika lähti _tuhlaamaan_... Vaan annan sinulle toisen
esimerkin: Näes, _Jeesus_ myöskin lähti Isän luota. Hän tuli lihaksi
ja kärsi, kuoli... Ei nurissut Hän sitä tehdessänsä!... Tekikö Hänkin
väärin mielestäsi?..."

Suuri lumous täytti Martvan sielun. Hämmästyksen lyömänä huudahti hän:

-- "Sitä en ole koskaan ajatellut!... Nyt kiitän tästä
huomautuksestasi!..."

Hän alkoi äsken kuulemaansa ajatella... Murhe täytti mielen
kokonaan... Hän mietti kotoa maailmalle lähtöä... Hän istui
hautakummulla kuin turvaton linnunpoika pesän reunalla... Siipi
tuntui vielä heikolta, maailma kylmältä... Ristin takaa kurkistelivat
häntä kuoleman neidot... Kaikki tuntui turvattomalta... Epäröiden
lausui hän silloin:

-- "En tiedä mitä tehdä... Minä pelkään... Enhän minä, raukka, ole
suuri Jeesus... Oi! eivät Hänen työnsä minulle sovi."

Kerkeänä huomautti kiusaaja siihen:

-- "Se huomautuksesi on aivan totta... Vaan tiedä myös: Hän antoi
_esikuvan_..."

Koko Martvan sielu tulvi täyteen elämän epäselvyyttä. Hämmästyneenä
huudahti hän kiusaajallensa:

-- "Nyt muistan sen!... Ah, miten ihmeen hyvin tunnetkin sinä koko
pyhän kirjan!... Vaan sano mitä ihmeen tehtävätä minulla olisi siellä
_elämässä_?"

Kavalana vastasi hänelle Perkele:

-- "Siellä odottaa sinua sulhasesi... Ethän tiedä, vaikka hän
tarvitsisi sinun apuasi!..."

Nopeasti huudahti siihen kiusattava:

-- "Ei... ei!... Nyt erehdyt... Ei Oolavini milloinkaan kaipaa minun
apuani!... Se, joka laskee kuohuvimmat kosket, ei joudu koskaan
maailmalla hätään!"

Silloin Perkele alkoi loihtia hänen eteensä mustia kukkia... Hänen
enkelinsä sirotteli niitä neidon suurimmiksi suruiksi... Hän puhui
kavalana:

-- "On nuori, _kaunis_ mies maailmalla alati suuren vaaran
alaisena... Hän kulkee neidon paula kaulassansa... On neidon paula
pahin hirttonuora..."

Hautausmaan kukkaset alkoivat jo mustiksi muuttua... Järkkynyt
Martvan mieli ei kestänyt sitä suruista näkyä... Perkeleen silmäykset
sirottelivat häneen yhä uusia mustia kukkia... Hän huudahti jo
hätäytyneenä:

-- "En usko sitä... Miksi Oolavista semmoista puhut?... Hän on
puhtain, jaloin kaikista ihmisistä maailmassa..."

Perkele loihti hänen eteensä hienot lemmen hämärät: Kauniissa
lehdossa, kaukana näkemän rajalla, käveli kaksi varjoa vieretysten...
Ei tuntenut vielä neito omaansa... Metsä oli hämärä, varjo himmeä...
Mutta hän aavisti sen Oolavin olevan... Pieni tyttönen sirotteli
siellä helmastansa mustan kukan siemeniä...

Kylmänä, kiehtovana selitti Perkele:

-- "Niin, sulhasesi kyllä kosken laskee... Vaan nainen onkin
_rikkaan_ miehen tiellä pahempi kivi kuin on kosken kari..."

Mustan kukan siemenistä nousivat jo kukan taimet... Hämärä hälveni,
varjot selkenivät... Martvan mieli otti suuria suruja... Kiusaaja
lisäsi kavalana:

-- "Mies kyllä aina kiertää kosken kiven, vaan _naista_ hän ei
konsanansa kierrä..."

Mustan kukan taimet kasvoivat... Jo pääsivät ne kukkanupulle... Lehto
oli niitä aivan mustanansa... Hämärä haihtui... Martva tunsi jo
Oolavinsa... Musta kukka vei häneltä mielen maahan...

-- "Ah, nainen pettää kaikkein viisaimmankin", -- huokasi silloin
suuri henki.

Mustan kukan umput alkoivat jo kukiksi puhjeta... Musta väri koristi
kaunista metsää, kyynel neidon silmää... Hätäytyneenä huudahti Martva:

-- "Oi, toteutuukohan pahan enne!... Tuottaako Oolavini minulle
tuskaa?... Ei Jumalaa hän toki unohtane!..."

Mustan kukan tuoksu täytti ilman... Tyttö kärsi... Kukka puhkesi
puhkeamistaan... Hämärä selkeni... Varjo häilähteli jo naisen
muodossa... Yhä sokaisten, yhä lumoten lausui Perkele:

-- "Ah, suokoon Korkein hänelle viisautta jokaisen naisen kavaluutta
kiertää!... Ei hänelle muista turvaa lienekään!"

Musta kukka heloitti jo kauneimmillansa... Martva näki varjon
muuttuvan kauniiksi tytöksi... Silmä kertoi jo kyynelillänsä mitä oli
hänellä povessa... Avuttomana, rukoilevana lausui hän kiusaajallensa:

-- "Sääli minua, jätä soimaaminen!... Näethän kuinka raukka nyt jo
itken... Olen valmis uhraamaan nyt elämäni, jos sillä voin vain hänet
pelastaa... Olen valmis kosken kuohuun viskautumaan..."

Yhä kauniimpana kukki musta kukka... Sen värit koskivat kipeästi
neidon mieleen... Kyynel vuoti karvaimmillansa... Hämärä selkeni...
Kiusaaja loitsi Martvan eteen lemmen näyn: Oolavi käveli neiti
Iltamon keralla... Silmä puheli silmän, käsi käden kanssa...

-- "Oi!" -- huudahti heikosti Martva.

Mustat kukat kukkivat kauneina... Näky jatkui... Oolavi lauleli jo
neidollensa... Martva vapisi... Hän oli maan alle vajoamaisillansa...
Hädän-ilme kasvoillansa kavahti hän ylös... Hän oli valmis lähtemään
_elämään_... lähtemään sinne Oolavin avuksi... Lemmenkateisena
huudahti hän tuskaisen huudon:

-- "Oolavi!... Oi, Oolavi! Nyt viepi jo minua koski!"




Kun morsian avuksi lähteä päätti.


Entisyyden iloja haudattiin. Lattialla tuoksuivat hautajaishavut.

Ranniston tuvan seinänsaumat katselivat surullisina, ollen kuin
murhetta täynnä. Kissa hyräili lattialla. Päivä paistoi ikkunasta.
Se paistoi surullisena, paistoi kuin mielipahoillansa. Elämän kellot
soivat, vaan ei ollut iloa niissä. Tuntui kuin olisi tuvassa äsken
ollut hautajaiset.

Martva oli juuri vatvonut villat sekaantumaan ja istui nyt, kartaten
niistä lepeitä. Kartta liikkui kepeästi. Pii otti piihin hellävaroen,
tuskin hennoten siihen kosketella. Karttaajan mieli oli suruja täynnä
ja siitä oli tupakin surunsa saanut.

Kartatessansa hyräili Martva laulua: "Ja kuoleman nunnaksi morsian
lähti". Hän lauloi:

    "Etäällä kauniissa linnassansa
    kuningas istuvi loistossaan.
    On nuori morsian rinnallansa
    ja häitä suuria laitetaan.

    On vihkisormus ja huntu tuotu,
    häälahjat häitä jo odottaa.
    On onnenmaljat niin monet juotu...
    Hääkukat kolmannet puhkeaa.

    On neidot hilpeät useasti
    hääseppelettä jo solmineet...
    Vaan este tuli... Ja silmän kasti
    morsiamelta taas kyyneleet.

    Ja syksy kukkia mailta kitkee...
    Ja talvi peittää ne lumillaan...
    Ja nuori morsian häitä itkee.
    Vaan häät ne viipyvät ainiaan."

Kartta liikkui kepeästi... Äänessä oli pettyneen morsiamen hääitkujen
makua... Kepeästi pyöräytti hän pehmeän lepeen kartan selkämältä
leveläjään, levitti uutta villaa piipuolelle, karttasi ja jatkoi
lauluansa, tietämättä, lauloiko työn ratoksi, vaiko vain laulannan
vuoksi. Hän lauloi:

    "Taas uudet kukkaset nurmi tuottaa
    ja neidot seppeltä solmikoi.
    Vaan suotta morsian häitä vuottaa...
    Ei kuulu häitä, ei viulu soi."

Hän lopetti karttaamisen... Hiljainen huokaus kohosi laulun surujen
lisäksi... Kissa hyrräsi hiljaa lattialla, kehräten päivänpaisteessa
univirttänsä... Vanha mummo ompeli jotakin lieden luona, eikä
tohtinut häiritä kihlatun karttaajan suruja... ei siirtänyt silmää
ompeluksesta, ettei sillä katkaisisi Martvan mielipahojen värettä...
Martva otti rukkinsa, asetti nyörit kiijun uurnaan, pujotti hangon
reikään rihman, asetti sen rukin hampaaseen ja alkoi kehrätä...
Kiiju pyöri tasaisesti, rulla vilinänä... Valkea käsi veteli levettä
korkealle... Kehruun muaksi jatkui laulu surullisena:

    "On taaskin kukkia täynnä lehto,
    vaan sulho lähti pois etelään...
    Niin onnen päiville joutui ehtoo.
    Hääkukat kuihtuvat alla jään.

    Niin jäivät kihlat ja kuihtui kukat,
    niin haihtui häät, sekä onni maan.
    Vaan kohta joutuvat kuolon sukat.
    Ei muuta morsian kaipaakaan.

    Ja kuolon nunnaksi neito lähti:
    Sen sukat häll' on jo jaloissaan.
    On hällä kihloina kirkas tähti
    ja kuolinliina on huntunaan.

    Ja kammioksensa rauhaisimman
    hän kirkkomaasta nyt haudan saa;
    häävuoteeks' arkkusen puhtahimman,
    ja kello viuluna kumahtaa."

Rukki hurisi hiljallensa... Kissan rauhallinen univirsi säesti sen
hurmata... Poljin liikkui... Leve suoltui langaksi rullalle... Kun
laulu loppui, pysähdytti Martva rukin, aikoen muuttaa langan toiselle
hampaalle, mutta silloin tarttui mieli johonkin... Työ pysähtyi...
Kehrääjä istui rukkinsa takana, kädet helmaan laskettuina.

Äiti tuli silloin sisälle, huomasi tyttärensä huolen, ja tietäen sen
syyt, lohdutteli:

-- "Älä ole, Martva, surullinen... Eihän sinulla ole syytä huolehtia,
vaan päin vastoin: Oolavi tekee työtä sinun hyväksesi ja ikävöi
sinua..."

Martva ujosteli hiukan. Puoli-hämillänsä selitti hän:

-- "Ei, äiti... Eihän se ole sitä..."

-- "No, mitä sitten, Martva?... Näytät olevan joskus ikävissäsi,
lapseni", -- tiedusteli äiti huolissansa tyttären ikävistä.

Martva huokasi ja yritti selittää:

-- "Se on vain muuta ikävää... Kun kissa kehrää niin surullisesti
ja on hiljaista ja päivä alkaa paistaa keväisesti... Tai onhan se
sitäkin", -- lopetti hän hiljaisella äänellä.

Äiti ei löytänyt sanoja, mitä sanoa. Hetken kuluttua kysyi Martva
vilkastuneena:

-- "Eikö totta, äiti, että päivä paistaa surullisesti silloin, kun se
juuri alkaa kallistua kevääseen, tai syksyyn?"

Murheellinen äiti koetti lohdutella, puhellen:

-- "Mutta eihän, rakas lapsi, pidä ruveta sitä ajattelemaan, eikä
päiväpaisteen kanssa suremaan... Siitä tulee mieli raskaaksi."

Martva huokasi ja aikoi ryhtyä työtänsä jatkamaan, kun äiti huomautti:

-- "Posti näkyy tulevan."

Ilosta loistavin silmin nousi Martva rukkinsa takaa ja kiiruhti
eteiseen postin tuojaa vastaan. Hän oli taas saanut aarteen: kaivatun
ja ikävöidyn sulhasen kirjeen. Taivas ja maa, huolet ja surut
unohtuivat hetkeksi. Hän oli taas morsian, joka nautti morsiamena
olostansa ja eli sulhasen sanoissa kuin kevätperhonen kukassa.

Mutta kun hän oli kirjeen moneen kertaan lukenut, ei hän palannut
rukkinsa taa, vaan ajatteli, teki päätöksiänsä ja purki niitä,
epäröi ja arkaili. Hän oli saanut sen kirjeen, jossa Oolavi valitti,
kuinka hän kaipaa Martvaa ja tarvitsee hänen kanssansa puhua. Hän ei
tietänyt mitä tehdä. Hän pelkäsi ja olisi tahtonut.

Ilta joutui. Lamppu valaisi jo huonetta. Työmies nautti jo iltalevon
sulosta. Kun Rannisto oli sulkeutunut huoneeseensa ja Martva tuli
sanomaan hänelle hyvää yötä, kietaisi hän kätensä isänsä kaulaan,
katsoi hänen silmiinsä lapsen avomielisyydellä ja lausui:

-- "Isä-kulta! Minulla olisi sinulle suuri pyyntö, mutta en
uskalla..."

Rannisto silitteli hänen kutrejansa ja vastasi:

-- "Martva-rukka! Keltäs sinä uskaltaisit pyytää, joll'et isältäsi...
Ja miksi et minulta uskaltaisi?"

-- "Se on niin suuri asia, että sinä pahastut", -- selitti Martva
surullisena.

Rannisto huomasi tyttärensä surut ja tajusi niiden syyt. Lempeällä
äänellä kehotteli hän:

-- "Puhu nyt, rakas Martva!... Enhän minä sinulta mitään voi kieltää,
koska sinä et voi mitään pahaa pyytää ja mikään hyvä ei ole _liian_
suurta."

-- "Niin", -- rohkaistui Martva. -- "Sinähän tiedät, että Oolavi
matkustaa Pietariin. Minä tahtoisin käydä häntä tervehtimässä... Jos
ei äiti tule mukaan, niin tulisi vaikka täti... Isä-hyvä", -- lopetti
hän rukoilevasti.

Rannisto suuteli tyttärensä otsaa ja lausui:

-- "Sinä saat tehdä mitä haluat. Äiti ei voi tulla, eivätkä
täditkään, mutta minä kirjoitan aamulla kotiopettajattarellesi, neiti
Chamfortille, ja pyydän hänen tulemaan mukaasi..."

-- "Isä-kulta!... Kiitos, rakas isä!... Hyvä kultaisä!" -- riemuitsi
Martva suudellen ja syleillen isäänsä. Hänen onnensa oli nyt
täydellinen. Hohtava aurinko tuntui nousevan yön pimeydestä ja elämä
oli täynnä iloa ja onnea.




Kun enteet alkoivat synketä yöksi.


Jo odotettiin hankiaisia. Päivä alkoi viedä voittoa yöltä, kevät
talvelta. Päiväsydännä paistatti jo pikkulintu päivää räystäskourun
reunalla ja taivaanlaki kadotti öisistä valohelyistänsä tähden
toisensa perästä. Harakka etsi jo pesän paikkaa. Aivinakankaat
valkenivat hangella. Kissa kehräsi makuullansa uneliaampana,
kevätpäivän raukaisemana, ja paju pääsi urvusta kissalle.

Pietarin eräässä hotellissa istui neiti Iltamo asunnossansa, upeasti
sisustetussa huoneessa. Hän oli hieman väsähtäneen, hajanaisen
ja ikävöivän näköinen. Tukka oli höllästi niskan kohdalta kiinni
solmittu. Väljässä puvussa, haaveilevana ja väsyneenä näytti hän
kauniilta nukelta.

-- "Se on herra Tuukkala... Pyytäkää astumaan sisään", -- huudahti
hän eloisana, kun palvelija ilmoitti vieraan tulon. Mieli läikähti
heti iloiseksi, kuin kevätlaine, kun on päässyt painostansa vapauteen
ja pulahtaa suuteloksi rantakivelle.

-- "Anteeksi, että käytän väärin luottamustanne: Uskoitte minulle
salaisuutena, että nyt on syntymäpäivänne ja..."

-- "Ja Te tulitte minua onnittelemaan!" -- keskeytti lltamon
huudahdus.

-- "Niin, ja näin omalla tavallani vielä... Olen niin itsekäs, että
käytän hyväkseni jokaisen tilaisuuden saadakseni Teitä tavata...
Seurannehan vetovoima on vastustamaton... Suvaitkaa!" -- lopetti
Oolavi kumartaen ja ojentaen neiti Iltamolle siron kukkakimpun.

-- "Ai, kuinka originellia... miten kaunista!" -- huudahteli neiti
Iltamo, antaen silmäyksiensä sataa onnelliseen Oolaviin ikäänkuin
loistavana jalokivihohteena.

Kukkalaite kallistui hänen kädessänsä ja siitä rapisi pöydälle
joukko jalokiviä, jotka olivat kylvetyt kukkiin kastehelmiksi. Neiti
lltamon silmistä tulvi riemu ja ihastus. Hänen sylinsä ja koko
sielunsa näytti avautuvan Oolaville. Hän huudahteli milloin minkin
kielisiä ihastuksenhuudahtuksia, poimien jalokiviä ja asetellen niitä
takaisin kukkien kastepisaroina palamaan. Oolavi aivan kylpi hänen
ihastuneiden silmäyksiensä sulossa.

-- "No, kas niin!" -- huudahti nuori nainen työnsä lopussa, istahti
ja ojentaen huolimattomasti kätensä Oolaville, joka istui sivulla,
lausui:

-- "Kiitoksia, herra Tuukkala!... Ai miten kaunista, originellia!..."

Syrjäsilmäys ja loistava hymyily seurasi sanoja. Ja kun Oolavi
kumartui ja suuteli hänen kättänsä, huudahti hän hämmästyneeksi
tekeytyen:

-- "Ai, niin, herra Tuukkala!... Mehän emme ole tervehtineetkään...
Emme varmaankaan muistaneet... Vai muistitteko Te tervehdyksen, kun
tulitte?"

-- "Minä en muista mitään, kun tulen luoksenne", -- yritti Oolavi.
Riemuitseva nainen keskeytti selitellen:

-- "No, mehän olemme jo niin tuttuja, että... miten minä sanoisin:
mehän voimme jo _sans cérémonie_ [ilman muodollisuuksia]... ja _sans
nous gêner_ [ilman ujosteluja]... Eikö niin, herra Tuukkala?" --
helisivät neiti Iltamon kyselyt ja hänen hurmaava katseensa kietoutui
ikäänkuin verkkona Oolavin ympärille.

-- "Kiitos suosiostanne! Minä tosin olen omalla luvallani aina ollut
kanssanne niin tuttu, että en ole mitään seuraelämän säännöistä
välittänyt", -- tarttui Oolavi.

-- "Se onkin oikein! En minä pidäkään niistä kaikista turhista
kursailemisista ja säännöistä... Se on niin pikkumaista... Minä itse
olen hyvin vapaa ja minä pidän, kun Tekin olette vapaa... Oletteko Te
nyt paljon lukenut ja tutkinut?"

-- "Jaa... no", -- tapaili Oolavi.

-- "Ei aivan paljon", -- keskeytti neiti Iltamo jatkaen: "Se onkin
parempi, että on kohtalainen... Ne jotka eivät muuta tee kuin lukevat
ja tutkivat, tulevat kuiviksi ja ikäviksi... En minä semmoisista
kirjatoukista pidä... Minä tunnen erään kirjailijan, joka sanoi,
ettei hän lue koskaan, ei yhtä kirjaa ole lukenut... Ja oi kuin
hän on intelligentti ja intressantti ihminen... Hän on _niin_
intelligentti ihminen, että se on aivan ihme, miten intelligentti ja
intressantti hän on!..."

-- "Mutta mitenkäs hän on oppinut?" -- kysäisi Oolavi leikillä.

-- "Hän kirjoittaa... Minähän sanoin, että hän on kirjailija.
Hän kirjoittaa romaaneja ja näytelmiä ja novelleja ja kaikkea...
kaikkea... semmoisia hyvin henkeviä, hyvin spirituelleja
kirjoja... Teidän pitäisi tutustua hänen kanssansa, sillä hän
osaa puhua kaikista elämänkysymyksistä... Eikä se kumma olekaan,
kun on kirjoittanut niin paljon kirjoja. Oletteko lukenut hänen
kirjojansa..."

-- "Anteeksi, en..." -- yritti Oolavi, mutta innostunut laulajatar
keskeytti hänet, selitellen:

-- "No Teidän pitää lukea joku. Niissä on niin paljon
elämänkysymyksiä et-tä!... Varsinkin on yksi hyvin jännittävä:
Siinä kerrotaan hyvin jännittävä rakkausjuttu ja hyvin syvällisesti
ja opettavasti... Hän sanoi minulle, että kirjoittaessaan ihminen
oppii enemmän kuin lukiessaan... Eikö se ollut hyvin nerokkaasti ja
spirituellisti sanottu?"

-- "Tietysti, sillä ei kai se muutoin olisi Teitä viehättänyt",
-- naurahti Oolavi, joka nautti siitä että sai palvella ja
miellytellä puhujaa lakeijana. Kaikki heidän välillänsä oli pelkkää
sukupuolikiemailua ja mielittelyä. Onnellisena myönteli Oolavi
todeksi jokaisen hulluttelun, joita neiti Iltamo muutoin puheli
tosissansa, kuten nukke. Neiti Iltamo innostui:

-- "Siksihän kaikki kirjailijat ovatkin nerokkaita ja syvällisiä ja
semmoisia... semmoisia...no: tietävät paljon, kun taas ne, jotka vain
lukevat, tulevat kuiviksi, eivätkä osaa puhua elämänkysymyksistä...
Minusta on kirjoittamalla saatu tieto ja sivistys paljo... paljo...
paljo syvällisempää, kuin kuiva lukusivistys... Se on hyvä, että
Te ette uppoa kokonaan kirjoihin, vaan tutkitte elämää. Minä aivan
nautin Teidän puheistanne ja seurastanne..."

Oolavia se tunnustus hiveli. Puhuja heitti häneen salavihkaisen
tutkivan silmäyksen, löyhytteli kasvojansa ja lisäsi yht'äkkiä,
ikäänkuin tehdäkseen puheeseen pienen, mutta sopivan poikkeuksen:

-- "Ai... _à propos_ [kesken puheen]. Suomessahan on myös ilmestynyt
kirjailija, joka on kirjoittanut suuren... suuren kirjan... Harhama,
vai mikä hänen nimensä on?... Hän mahtaa olla hyvin viisas, kun on
kirjoittanut suuren kirjan... Ettekö Tekin usko, että hän on hyvin
viisas, kun on suuren kirjan kirjoittanut?"

-- "Kyllä... kyllä minä uskon", -- tapaili Oolavi hymyillen. Hän ei
pitänyt väliä siitä, _mitä_ neiti Iltamo puhui. Hän oli huvitettu
kaikesta mitä nuori nainen teki tai puhui. Neiti Iltamo huudahti
myönnytykseen:

-- "Se on hyvä, että Te pidätte intressanteista ihmisistä... Minua
miellyttää, kun Te niistä pidätte..."

Hän heittäytyi sohvan selkämää vastaan huolettomana, rentona, ja
viskasi taas hurmaavan silmäyksen Oolaviin, ja onnellinen mies aivan
upposi sen loistoon ja viehkeyteen. Heidän silmäyksensä kohtasivat
toisensa ja molemmat naurahtivat avoimesti, tuttavallisesti, kuten
kaksi, jotka kietovat toisiansa, ovat valmiit toisillensa, mutta
haluavat vielä jatkaa viehättävää leikittelyänsä, jonka tarkotus
ja tulos on heille ollut selvä jo alusta pitäen. Elämän ilkeä
ivanäytelmä oli täydessä menossa.

Kun Oolavi oli jo poislähdössä, tuli ruhtinas Karavajefin
loistavapukuinen lakeija ilmottamaan, että hevoset odottivat.

-- "Aa!... _Mon Dieu!_ [Jumalani!]... Minä aivan unohdin... Hyvä
on... puolen tunnin päästä", -- huudahteli neiti Iltamo. Ja Oolaville
hän selitteli:

-- "Ruhtinas Karavajef pyysi saada lähettää minulle hevosensa ajelua
varten..."

Oolavi oli vaiti. Mustasukkaisuus nosti hänessä päätänsä yhtenä
leimahduksena. Mitään huomaamatta jatkoi neiti Iltamo:

-- "Hänet esiteltiin minulle teatterilämpiössä Faust-näytännön
jälkeen... Hän on semmoinen... en minä hänestä pidä..."

Oolaville se ilmotus oli pieni lohdutus. Hän paloi
mustasukkaisuudesta. Neiti Iltamo selitti edelleen:

-- "Toissapäivänä... vai koska se oli... hän esitteli minut
äidillensä ja äiti kutsui minut vastaanotolle... tai ilmoitti, että
heidän vastaanottopäivänsä on torstaina... Tiedättehän, että sillä
lailla aina kutsutaan... No, niini... Ja sitten pyysi ruhtinas --
semmoinen nuori poika vielä -- saada lähettää hevosensa ja lakeijan
minun käytettäväkseni... Kuten sanoin, en minä hänestä pidä..."

Oolavi oli kateutta täynnä. Neiti Iltamo kysyi äkkiä:

-- "Onhan Teillä, herra Tuukkala, omat hevoset?"

Oolavi huomasi, että neiti Iltamo piti sen luonnollisena, tapaan
kuuluvana. Hän ei tahtonut jäädä nolatuksi ruhtinas Karavajefin
rinnalla. Hän tiesi olevansa rikas. Ja jos hänellä nyt ei vielä
ollutkaan omia hevosia, tiesi hän rahalla saavansa ne muutamassa
hetkessä. Hän teki päätöksensä ja vastasi päättävästi:

-- "Kyllä... On omat hevoset... Saanko lähettää ne
käytettäväksenne?..."

-- "Oi kuinka Te olette kohtelias... Kiitoksia, herra Tuukkala!...
Millä minä voin palkita?" -- riemuitsi neiti Iltamo vastaukseksi.

-- "Palkitseminen on minun puolellani", -- yritti Oolavi.

-- "Oi... Ei... ei... ei... ei!" -- katkaisi neiti Iltamo jatkaen:
"Minä olen Teille niin kiitollinen... niin kovin kiitollinen...
Sanokaa millä minä voin osoittaa..."

-- "Suosiotanne", -- keskeytti Oolavi.

Molemmat naurahtivat merkitsevästi.

-- "No, suosiotani sitten", -- myönsi neiti Iltamo päätänsä
nyökäyttäen ja vallattomasti hymyillen. Oolavi vastasi:

-- "Sillä, että sallitte minun tulla mukananne ajelulle huomenna..."

-- "Minä pyydän Teitä", -- vakuutti Iltamo näyttelijättären eleillä.
Kun hän sanoi jäähyväisiä, olivat jo kaikki kursailut pois jääneet.
Käsi puristi kättä tuttavallisesti ja viipyi kauvan kädessä, ja
mitä ei vielä suu ottanut sanoaksensa, sen puhuivat silmäykset. He
erosivat. Nuori nainen lähti ajelulle ja mustasukkainen ihailija
loistavaa hevosparia ostamaan.

       *       *       *       *       *

Huomispäivänä leijailivat tyynellä taivaalla valkeat pilvet.
Hiljallensa putoilivat lumihituset, yksi siellä, toinen täällä.
Tuskin huomasi lunta satavankaan. Leijailihan vain lumihituja kuin
ilman koristuksena.

Hotellin oven edessä odotti Oolavin komea parivaljakko. Uljaat
hevoset päristelivät ja puistelivat päätänsä ylpeästi. Komea kuski
viihdytteli niitä viheltelyillä ja ohjaksilla, ja loistavapukuinen
lakeija seisoi odotellen isännän tuloa.

Ovi avautui. Kumartelevat hotellin palvelijat saattoivat silkissä
kahisevaa neiti Iltamoa ja Oolavia kadulle asti. Lakeija hyöri ja
kiirehti, autellen milloin neiti Iltamoa, milloin Oolavia itseänsä.
Hotellin ovenvartija puuhaili hänellä apuna.

Jo oli lakeija paikoillansa. Kuski vihelsi ja ylpeä hevospari alkoi
ravata pitkin Morskaja-katua, kääntyi sieltä takaisin, juoksi
vinhaa vauhtia Newskiä pitkin ja kiersi Hovirantakatua myöten
Kameno-Ostrowskin prospektille. Hurjina syöksyivät ne siellä kaikkien
muiden ohi. Kuski komenteli ylpeällä äänellä edellä ajavia oikealle,
hilliten nuolena kiitävän hevosparin lentoa. Koko matkan katselivat
ajelulla olevat uutta tulokasta, jonka hevoset olivat ylpeämmät kuin
kenenkään muun, ja lakeija ja ajopelit muistuttivat rikkaan ruhtinaan
ajopelejä. Nuori laulajatar nautti onnestansa, ylpeili Oolavista ja
sen hevosista yhtä paljon kuin hatustansa ja omasta puvustansa.

Vastaan ajoi nuori mies, komealla parilla hänkin, ja tervehti
nopeasti ohi kiitävää neiti Iltamoa.

-- "Ruhtinas Karavajef... Minä en hänestä pidä", -- lausui neiti
Iltamo. Oolavin koko olemuksen täytti riemu. Hän oli varma, että
ruhtinas Karavajef oli kääntynyt taaksensa katselemaan ja kadehti
hänen onneansa.

Mutta kun hän iltasilla istui kotonansa, täytti taas joku ilkeä tunne
hänen olemuksensa. Hän laski menojansa ja huomasi, että Tuukkalan
pankkitalletukset olivat jo huvenneet yli seitsemänkymmentä tuhatta
markkaa. Kylmä hiki nousi hänen otsallensa ja hän oli kykenemätön
mitään päättämään tai mitään ajattelemaan. Hän tunsi olevansa kuiluun
vajoamaisillansa.

Silloin sai hän iltapostin ja sen mukana Martvalta kirjeen, jossa
Martva ilmotti tulevansa Pietariin. Vaistomaisesti tunsi hän silloin,
että Martvassa oli enää pelastus ja hän huudahti epätoivoisena:

-- "Rakas Martva! Tule pian!"

       *       *       *       *       *

Oli taas kulunut muutamia päiviä. Vierevä tie vei kulkijaa yhä etemmä.

Oolavi saattoi hevosillansa neiti Iltamoa hänen asuntoonsa. Kepeästi,
aivan höyhenenä, hyppäsi saatettava nainen maahan, nyökkäsi
jäähyväisensä, heitti huumaavan silmäyksensä ja lausui:

-- "Te tiedätte minun vastaanottoaikani: Teitä varten aina..."

Hän katosi aivan livahtamalla. Oolavi käski ajaa kotiin.

Kun hän oli jonkun matkaa ajanut pitkin Newskiä, pysähdytti hän
hevoset, nousi kävelemään ja käski kuskin ja lakeijan ajaa yksin
kotiin. Hän itse käveli jalkaisin.

Siinä kävellessä alkoi mieli painua taas maahan. Mieleen tulvi
muisto vajauksesta. Erilaiset tunteet alkoivat häntä repiä: Hevoset
inhottivat häntä hetken, samoin neiti Iltamo. Hän odotti Martvan
tuloa ja pelkäsi sitä. Isän tuhannet olivat yhä vähenneet ja epätoivo
valtasi mielen jo liiankin monesti. Hän mietti miten saada menetetyt
varat takaisin, ajatteli yhtä, mietti toista, mutta ei tuntunut
mistään apua olevan.

Niissä mietteissänsä kulki hän kirkon ohi, josta kuului veisuu.
Lapsuuden kirkkomatkat, iltarukoukset ja kodin hurskaus
levittäytyivät silloin hänen eteensä ihanana, armaana unennäkönä, tai
kangasmaisemana, jossa koivikkokummut kohoavat saaristoina, purot
kiertelevät vesivöinä, lähteet lorisevat lemmenlaulua, lammikot
hymyilevät syvällä notkojen pohjalla tai koivikon silmäkkeissä, ja
kaikki uppoaa käen kukuntaan ja kirjavien lintuparvien riemulauluun,
samalla kun kaukaa kuuluu kirkonkellon hiljainen, runollinen kumina,
joka säestää kaikkea.

Elämäntuska täytti silloin hänen sielunsa kokonansa. Se leimahti
hänessä nyt kuin tulilieska. Ensi kertaa elämässänsä tunsi hän sen
nyt semmoisena: Hän tunsi nyt _oikean_ elämäntuskan, jota ainoastaan
harvat valitut kykenevät tuntemaan. Hän näki tai paremmin _aavisti_
vasta elämän suuruuden ja samalla kaiken turhuuden ja kaikenhäviön
suuren, ikipysyvän vallan. Hän aavisti jo, että kaikki se, mitä hän
oli tähän saakka hapuillut, olikin vasta ainoastaan elämän usvaa,
joka peitti sen pohjattoman syvällisyyden ja sen tutkimattoman,
jalostavan tuskan: elämäntuskan, ihmishengen kiirastulen. Koko
hänen sielunsa värisi ja vapisi sen aavistuksen edessä. Luonnonlain
pakottamana aavisti hän, että hänen oli vielä kerran astuttava
Jumalan pihteihin puhdistumaan siinä ahjotulessa, jonka muodostaa
tulista jaloin: maailmantuska.

Arastellen meni hän kirkkoon, jossa ei ollut käynyt Litvasta
lähdettyänsä. Äänettömänä seisoi hän ja katseli, kuinka sadat
lankesivat polvillensa Näkymättömän edessä, särkyivät, avautuivat,
rauhottuivat. Hän tunsi mahtavan voiman painavan häntä itseänsäkin,
mutta hänellä ei ollut miehuutta alistua sen alle ja tunnustaa
näkymättömän Voiman kaikkivoipaa, kiertämätöntä valtaa ihmishenkeen.

Synkkänä lähti hän kirkosta ja saapui kotiinsa. Sanattomana käveli
hän huoneessansa miettien pelastusta, isän rahojen takaisin saamista.
Mutta kaikki haihtui sumuna ja usvana.

Hän ajatteli Martvan tuloa, toivoi sitä taas ja pelkäsi. Hän ujosteli
Martvaa, kuten Aadam Jumalaa lankeemuksensa jälkeen: Hän tunsi
olevansa alasti ja lymyili puhdasta tyttöä.

Niissä mietteissä istui hän yömyöhään. Epätoivo ja mielen katkeruus
yhä lisääntyivät. Kun hän taas ajatteli rahojen surullista kohtaloa,
puhalsi outo tuulenhenki ja avasi Harhaman kirjan, joka oli pöydällä.
Oolavi aikoi sulkea kirjan, kun uusi tuulenhenki käänsi siitä
taas sivun ja silloin sattui Oolavin silmiin kuvaus peliluolasta,
jossa Harhama oli pelannut, voittanut ja menettänyt. Oudot salamat
sävähtelivät silloin hänen sielussansa: Hän piti kirjan avautumista
hyvän enteenä, riemastui ja ajatteli:

-- "Jonkun siellä _täytyy_ voittaa... Ja miksi en minä voisi olla se
'joku'?..."

Hän alkoi vähä kerrassaan rauhottua ja miettiä asiaa: Mieli milt'ei
tyynenä, reipastuneena riisuutui hän ja meni maata.

       *       *       *       *       *

Silloin Perkele muuttui tuulenhengestä omaan hahmoonsa ja pani
äskeisestä ajatuksesta johtuvan unen hermostuneeseen Oolaviin.
Oolavi eli unensa mukana: Rajuimmat tuulet vinkuivat. Elämän merestä
nousivat nokimustat pauhuaallot... Ulappa oli pimeyttä, ranta
kivikallioita, joilla vain kuolema asuu... Ei toivoa... Hyrske
pieksi vuoren kuvetta, pauhu huusi vimmatusti... Lastuna viskautui
elämänpursi pauhun ja kohinan seassa...

Tuuli yltyi. Pauhu nosti siipiänsä... Jo vei myrsky purjeet veneestä,
sieppasi ne siekaleina kuin olisivat ne sumua olleet... Aallokko
ärjyi, ranta ryski... Heikko elämänvene oli enää varana...

Jo nousi uusi ärjyaalto, harjana sysimusta vaahto... Pärske roiskui
pilvien tasalle... Aalto vyöryi vuoren korkuisena... Se vei jo
veneestä viimeisetkin... Jäljellä on enää vene ja ulappa...

Vaan jo nousee uusi aalto. Se nousee aivan syvyydestä, jossa asuvat
Manalan henget... Ryöppy riehuu, myllertäen koko ulapan... Lastuna
paiskaa se veneen rantakallioita vasten... Kaikki on mennyttä...
Mennyt on koko elämä... Hän jäi yksin kalliolle... Kallion luolat
ovat ahdaten täynnä pimeyttä... Kuolema kyyköttää joka kolossa...
Epätoivo täytti Oolavin sielun, eikä näkynyt mistään apua...

Hän tarkastaa joka taholle... Tuukkalan koski huutaa vesipetona...
Se viskaa pauhaavia aaltojansa kohti taivaan pimeyttä... Siellä,
korkeudessa, kohisee synkkä ukkospilvi... Salama halkaisee pimeyttä,
tuskin näkyen sen sakeudesta... Pauhu kulkee salaman jäljessä...
Oolavi on jo likomärkä unennäöstä...

Tuukkalan talon alta syöpi jo vesi maata... Se syövyttää sen
alle ammottavan kuilun... Jo alkaa talo vajota... Jo on vajonnut
navetta... Nyt luhistuvat jo riihen seinät... korsu on jo
maanraossa... Tuukkala itse huutaa kirousta pojallensa... Äiti kuolee
epätoivoissansa.

Perkele katseli Oolavin hätää, huulilla jumalien armoton väre.

-- "Muuttukoon uni!" -- käski hän.

Onnetar ilmestyi silloin Oolavin avuksi: Se avasi käytävän kallion
kiveen... Itse astui se käytävän sisään... Hymy huulilla, kädessä
kultaiset onnen avaimet, kehotti hän Oolavia seuraamaan häntä
vuoren aarrekammioihin, joissa pyörivät onnenpyörät ja seulovat
onnenseulat... Epäröiden, varovasti seuraa Oolavi Onnetarta vuoren
sisään... Alussa on käytävä pimeä, vuori kolea, mieli pelokas...
Mutta ei ole enää vara valita. Tuukkala on maan alle menemässä...

Onnetar kulkee yhä edellä. Jalan alla on tulipallo, joka kierii
verkallensa, käytävää hiukan valaisten... Kahden puolen ovat
aarreaitat, täynnä kultaa, rikkautta... Ei puutu muuta kuin avain,
joka on Onnettaren kädessä... Ja se kutsuu hymyilyllä, ojentaen
jo avaimia... Ei ole enää kuin askel häneen... Jo ylettyy käsi
avainkimppuun...

Vaan silloin pyörähtää tulinen pallo ja Onnetar on taaskin etäällä...
Yhä syventyy Oolavi hänen jäljestänsä... Kauhu Tuukkalan vajoamisesta
ajaa häntä aina vain etemmä... Siellä syvemmällä avautuvatkin uudet
aarreaitat, jotka ovat kultaa sulloen täynnä... Onnetar hymyilee ja
houkuttelee häntä aina etemmä vuoren sisälle...

Jo avautuu salainen ovi... Edessä on ihana luola: Seinät ovat
kirkkainta kultaa, permanto hopealevyistä, katossa palavat jalokivet,
valaisten luolan valollansa...

Luolassa on pöytä, jolla kierii onnenpyörä... Pöydän ympärillä
istuvat Onnettaren sinne tuomat, ottaen osansa onnenpyörän
rikkauksista... Syvällä permannon alla kohisevat kultapurot, vaahtona
kirkas kultakuohu, rannan hiekkajyvinä helmet... Kaikki välkkyy,
kaikki hohtaa, kaikki on rikkautta täpösen täynnä...

Oolavi istahtaa jo Onnettaren suosikkien sekaan... Hän saa jo
avaimet Onnettarelta... Onnenpyörä pyörii hiljaa, hohtavana...
Hänellä on nyt sen avaimet... Tuukkala on pelastettu... Koski
laskee ärjyvät aaltonsa ennallensa... Hän laskee kotirantaan, vene
täynnä onnenluolan rikkauksia... Tuukkala on nyt maan kuuluin
rikkauksistaan...

Uni loppui Perkeleen kylmäksi, armottomaksi häviämiseksi kaikkeuden
joka osaan.

       *       *       *       *       *

Elämä kulki kulkuansa. Sen sakset leikkelivät poikki ennen tehtyjä
päätöksiä. Sen värttinät punoivat uusia elämänsäikeitä ja kohtaloita.
Se kulki voimakkaana virtana ihmishyörinän läpi, kukistellen kaikki
esteet ja painaen kaikki kuuliaisiksi. Ihmisten luomana kohosi se
itsevaltiaana niiden yli. Koko ihmiskunnan muodostamana elämän
virtana oli sen voima ylivoimainen yksityisille.

Pienessä, salaisessa, holvimaisessa peliluolassa oli koolla joukko
uhkapelaajia, Oolavi niiden mukana. Paksu persialainen matto
peitti luolan lattian kokonansa. Astuja kaaloi siinä nilkkaansa
myöten. Seiniä verhosivat raskaat, veripunaiset samettiverhot ja
hienosti maalattu laki oli täynnä pienen pieniä sähkölamppuja, jotka
tuikuttivat tuskin huomattavasti, pieninä tulikipinöinä. Koko holvaus
kipinöi niistä punaisena kipinästönä, valaisten luolaa salaperäisellä
valolla.

Keskellä luolaa oli pelipöytä, jonka ympärillä pelaajat istuivat,
silmät kuumeisina, saaliinhimoisina. Joukossa oli muutamia nuoria
naisiakin, kaikki ulkonaisesti hienoa, varakasta maailman-kaupungin
väkeä, sen öistä vaahtoa. Jokaisen edessä oli rahaläjä, suurempi tai
pienempi, riippuen sokeasta sattumasta.

Oolavi istui kahden nuoren naisen väleissä, edessä kosolta rahoja.
Onni oli ollut hänelle nyt suotuisa. Hän uskoi jo että onni ja uni
olivat oikein ennustaneet. Onnetar hymyili hänelle piilostansa. Hän
näki sielussansa sen tulipallon, sen kulta-avaimet, sen kutsuvan
hymyn ja suloutena palavat silmät. Huolimattomana seurasi hän sen
kutsua. Hän olisi uskaltanut kulkea sen jäljessä vaikka vuoren
ytimeen asti.

Peli jatkui... Onnenpyörä pyöri tasaisesti... Yksille virtasi
siitä kultaa tulvanansa. Toisilta imi se kaikki käsistä, ilkkuen,
armottomasti narahdellen... Pelaajien mielet virisivät... Vuoroon
leimahtelivat harmintulet, vuoroon taas voiton-ilo. Kun rahaläjä
kasvoi, kun kulta virtasi siihen onnenpyörästä purona, hehkui
voittajan sielu tulisena hiilloksena. Kun se imi kullan pois kasasta,
sammui hiillos ja katkeruus alkoi kierrellä sielussa läkähdyttävänä
häkäsavuna.

Taas kasvoi Oolavin kultakasa. Hänen sielunsa leimusi tulena,
voiton-ilona... Hän hymyili Onnettarelle, kiitokseksi, palkkioksi...
Hänen rinnallansa pelaavat naiset olivat menettäneet... Oolavi
tunsi kuinka he hengittivät hätäisesti, kuumeisesti... Poskista
säteili aivan ihopalo... Kaikki olivat vakavia, juhlallisia, kuin
kirkkoväki... Kaikki palvelivat kultaa, virisivät viuluiksi,
jotka soivat ainoastaan kullalle, soittaen ylistystä kultaiselle,
kuolleelle kuninkaalle, joka elottomana hallitsee elävää elämää.

Peli jatkui... Onnetar hymyili yhä Oolaville... Kultakasa hänen
edessänsä suureni... Hän tunsi olevansa onnen suosikki, pelin
herra. Se tietoisuus rohkaisi häntä... Hänen vierellänsä istuvien
naisten iho hehkui entistänsä kuumeisempana. Niiden hengitys oli
tukehduttavaa. Mutta hän ei säälinyt heitä. Hän nautti siitä, nautti
kuin kissa hiiren kivuista... Ihminen kaikkosi hänestä ja hän muuttui
peliluolan hyenaksi.

Mutta äkkiä muuttui onni... Kultakasa alkoi hänen edestänsä
pienetä, ensin vähin erin, sitten yhä tuntuvammin... Tuli sammui
hänen sielustansa, vetäytyi tuhan alle ja kierteli siellä jo
häkäsavusuikaleina... Onnetar ajoi pallollansa yhä ja yhä etemmä...
Se loittoni jo silmänsiintorajoille, syvälle vuoren onkaloihin...
Ihopolte ilmestyi jo Oolavin poskiin... Naisten poskista tuulahti jo
viileä maku... Osat alkoivat vaihtua.

Hän hätäytyi jo. Kultaläjä oli menemässä onnen suuhun... Onnetar
näytti ilkkuvan hänelle... Mutta taas kääntyi onni... Kasa imi
itseensä kultaa toisten kasoista, lisääntyi, oli jo päästä
entiselleen... Posket vaihtoivat taas osia, samaten sielut: naisten
sieluista siirtyi voiton-ilo Oolaviin, jolle oli kultaakin kierinyt.

Eloton kulta kuljetteli siten muassansa ihmissieluja... Se sääteli
niiden tunteita... Se oli ihmishengen herrana...

Uhkapeli jatkui, polttaen ihmistä pelipedoksi... Oolavin sormet
olivat jo kuin pedon kynnet, jotka repivät vain revinnän vuoksi,
ilman pakkoakaan siihen... Hän ei ajatellut enää asioitansa, ei
Tuukkalan maahan vajoamista... Hän himoitsi vain voittaa, imeä kullan
uhriltansa, kuin tiikeri veren saaliistansa... Pelikuume yltyi
hänessä peliraivoksi, kullanjano juopposairaudeksi... Hän nautti,
kun tunsi taas naisten poskien hehkuvan tulisina, hengityksen olevan
tukahduttavaa pelikuumetta ja hätäistä katsetta täynnä... Pelipeto
ajoi hänestä ihmistä pois ja pukeutui itse tyhjäksi jääneeseen
ihmisnahkaan... Onnetar vilkutteli hänelle kultatulia, rohkaisi
häntä, ärsytti hänessä hereille eläimistä alhaisinta: juopunutta
pelipetoa...

Ja yhä kasvoi kultakasa. Pelaajien hermot jännittyivät... Ei
häirinnyt hisahduskaan pelirauhaa... Joukko näytti nälistyneeltä
petoparvelta, jossa jokainen on tasaväkinen toisen kanssa, nälkäkuume
palaa silmissä, vetää kynnet varpaista ulos ja jokainen vaanii
toistansa, hiiviskellen, kavalana, mutta ei uskalla viime askelta
ottaa... Näkymätön lanka on esteenä välillä...

Kello löi kaksi. Jokainen värähti... Kellon isku tuntui moukarin
lyönniltä. Luola kumisi siitä... Kaikessa oli jotain hautamaista,
maanalaista... Ihmiset istuivat vainajina ja pelihirviö oli niiden
sijalla... Oolavin sielussa paloi kaskitulena voiton-ilo.

Äkkiä huokasi nuori nainen hänen vierellänsä:

-- "Minä onneton olen menettänyt kaikki... viimeiseni..."

Kukaan ei ollut hänen sanojansa kuulevinansa. Oolavi ei ottanut niitä
korviinsakaan... Hän oli jo hyena... Nainen nousi äänettömänä ja
poistui ijäksi luolasta... Kaikki tiesivät, että hän poistui pois
elävien mailtakin, eikä kukaan sanonut hänelle: "Jää hyvästi!"... Ei
kukaan joutanut heittämään häneen säälivää silmäystä...

Mutta taas alkoi Oolavin kultakasa aleta... Pelikuume yltyi...
Hän oli kuin lammaslaumassa verenmausta juopunut ilves... Kasa
aleni alenemistansa... Onnetar loittoni taas, ilkamoiden jossain
näkymättömissä... Hän värisi ja vapisi... Sormenpäät polttelivat
kämmeniä... Jo tuntui onni haihtuvan savuna... Katkeruus kiemurteli
hänen sielussansa kuin kylmä ilkeä käärme... Aivoissa jyskytti...
Veri ahtautui poskiin...

Mutta vielä kirkastui onni. Onnettaren tulipallo pyöri taas lähemmä
verkallensa... Pelikuume yltyi peliraivoksi, pelihulluudeksi...
Sormet kouristuivat hermostuneesti, kuin suojellen kultakasaa...
Onnen kuplat häilähtelivät... Hän yritti siepata ne käsin kiinni...
Järki ja harkinta sammuivat... Hän pani peliin uhkasumman... Se
voitti... Hän lisäsi summan kaksinkertaiseksi, odotti, vapisi, paloi,
hapuili onnea kourin kiinni...

Mutta onni olikin haihtuva unelma, joka ei siedä sormen kosketusta:
Kulta vieri toisen kasaan... Hän yritti uudestaan... Uhmapanos toi
osan entisistä takaisin... Hän päätti koettaa vielä kerran... sitten
taas kerran... ja vielä viimeisen kerran. Kultaläjä lisääntyi ja
hupeni... Se kasvoi ja taas kutistui pikkuiseksi... Kultakappaleet
muuttuivat keltaisiksi perhosiksi, jotka arkoina lennähtelevät sinne
tänne...

Viimein olivat loput enää edessä: jäljellä oli enää yksi ainoa panos.
Oolavi ei jaksanut hengittää... Luola ikäänkuin muuttui Tuukkalaksi,
joka vajoaa maahan, veden syövyttämään syvänteeseen... Hän muisteli
untansa, uskoi enteeseen, ja päätti tehdä viimeisen panoksen,
tajuamatta enää, mitä teki...

Onnenpyörä pyöri taas hiljaa ratisten... Oolavin hermot olivat
tulikuumat. Hän odotti sokeana sokeaa onneaan... Pyörä pysähtyi...
Kulta kieri sivu Oolavin kasan, joka penni oli mennyt...

Mykkänä istui hän hetken... Sitten toisti hän äskeisen naisen sanat
ja poistui kenenkään sitä katsomatta.

Hän oli luolassa laskenut elämänsä umpimähkän varaan ja tuli nyt
yöpimeään pettyneenä.

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä valkeni kylmähkönä. Taivas oli sees. Kevätkirkas päivä
paistoi hopeanheleänä valopyöränä.

Kuvaamaton tuska täytti Oolavin mielen. Kuilu avautui hänen allansa
ja hän näki isänsä ja äitinsä ja Martvan seisovan epätoivon ja surun
lyöminä häntä katselemassa. Yli sataviisikymmentä tuhatta oli jo
mennyt. Hän koetti ajatella, miten hän oli siihen kaikkeen johtunut,
mutta kaikki sotkeutui hämäräksi. Joskus hän vaistomaisesti tajusi
syyllisyytensä, tuntematta vain sen aiheuttajaa, johtokipinää; väliin
hän taas uskoi olevansa syytön ja sysäsi vastuun kaiken tuntemattoman
päälle: ihmisten ja elämän ja kaiken olevan.

Ja taas muisti hän Martvaa, näki hänessä pelastus-enkelin, toivoi
hänen tulevan ja pelkäsi ja häpesi häntä samalla. Kaikki oli hänessä
nurin viskattua, sekavaa sumua ja vaahtoa.

Synkissä ajatuksissaan istuessa osui hänen käteensä Harhaman kirja.
Hän selaili sitä konemaisesti, silmäili rivin sieltä, toisen täältä,
ei lukeaksensa, vaan muutoin vain, silmän työksi.

Silloin pisti hänen silmiinsä kertomus pörssikeinottelusta,
kuvaus siellä kierivistä kultaläjistä, miljoonista, kokonaisista
ihmiskunnan omaisuuksista. Kirkkaat salamat leimahtelivat silloin
hänen silmissänsä. Hän oli kuin mies, joka on kuullut kerrottavan
ihmeitä Ameriikan kultamaista, ihastuu niistä, myö talonsa ja jättää
perheensä ja lähtee lohkomaan kultavuorista puhdasta kultaa, laskien
jo kuinka paljon hän sitä tarvitsee ja surren, ettei jaksa enempää
kantaa tiettömissä erämaissa.

Hänen päätöksensä oli valmis. Se syntyi nopeasti, sokeasti, kuten
aina hengenhädässä, jossa ei ole enää aika laskea, kannattaako se
korsi, johon on pakko tarttua, koska ei ole muuta varana.

Hän kirjoitti tilauksen, jolla nosti Suomesta Tuukkalan viimeiset
pankkitalletukset, kolmesataa tuhatta markkaa, ja lähetti tilauksen
postiin. Mutta kun mieli ei tahtonut rauhottua, mietti hän jotain
ajankuluketta. Ensimäisenä muisti hän neiti Iltamon, käski valjastaa
hevoset ja lähti hänen luoksensa.




Kun tyttö tuli ikävöidyn armaansa luo.


Kauniiden muistojen kellot soivat. Tuuli toi viestin lapsuus-ajan
marjamailta.

Oli sumuinen iltamyöhä. Sähkölamppujen valot häämöittivät sumun läpi
hämärinä valopalloina. Ne ikäänkuin ponnistelivat sumun puristamina,
koettaen saada valopaljoudellensa sumulta tilaa vallatuksi.

Rautatienasemalla hälisi ihmisvirta, sekaisin tulevia ja lähteviä,
odottavia ja ilman edestä olevia. Oolavi käveli joukon seassa. Hän
odotti Martvan tuloa. Ajatukset olivat sekavat. Hänestä tuntui kuin
olisi hänellä äskettäin eletty elämä ainoana pukuna, jonka läpi näkyy
paljas iho. Mitä likemmäksi tuli junantulo-aika, sitä kireämmälle
jännittyivät hermot. Joka hermonpää oli kuuma, kuin olisi siinä
kipinä palanut. Syyllisyydentunne kohotti päätänsä.

Jo vihelsi juna. Väki kohahti. Jo suistui juna asemasillan viereen.
Oolavi arkaili ja odotti. Väen seasta syöksähti silloin Martva hänen
eteensä. Ojentaen hänelle molemmat kätensä, huudahti hän ilosta:

-- "Oolavi!"

Se oli kaunis käen kukahdus, joka tuli tutusta koivikosta. Se oli
ihana univälähdys, joka leimahti entisistä onnen ja puhtauden
päivistä.

Ja silloin oli kuin olisi tuhannen aurinkoa helahtanut taivaalle ja
valaissut maisemat valotulvalla. Hetkessä haihtuivat sumut Oolavin
sielusta, kun helähti puhdas ääni ja hurmaavan kaunis tyttö katsoi
häneen, katse yhtenä ilopalona. Kaikki arkailu hävisi pölynä ja hän
tarttui ojennettuihin käsiin sormenpäistä, nosti ne huulillensa
ja suuteli niiden kauneita, siroiksi nystyröiksi taipuneita
sormitaitteita.

-- "Martva!... rakas Martva!... Kiitos, että tulit!" -- huudahteli
hän suudelmiensa lomassa.

-- "Neiti Chamfort", -- huomautti Martva, kun Oolavi ei ilonsa
sokaisemana ollut huomannut tervehtiä hänen saattajaansa.

-- "Anteeksi, neiti Chamfort... Ja kiitos samalla Martvan puolesta",
-- pyyteli Oolavi hymyilevältä morsiamen saattajalta.

Korskuvat hevoset kiitivät pitkin Pietarin katuja. Kävelijöiden
parvet ja vielä auki-olevien myymälöiden loistavat valaistukset
soluivat ohi ihmis- ja valovilinänä. Martva, joka oli ensi kertaa
maailman-kaupungin humussa, ei siitä huomannut muuta kuin yleisen
kuvan ja kohun. Hän katseli sitä, painautuen Oolavin turviin, kuin
pesän rauhasta outoihin oloihin äkkiä joutunut lintusen poika. Hän
tunsi Oolavin käsivarren pitelevän häntä vyötäisiltä ja likistyi
hänen hoiviinsa, kuin muinoin Tuukkalan koskea laskiessa. Hän oli nyt
onnellinen. Hänen elämänsä taivaalla paistoivat sadat auringot.

Ja Oolavista haihtui kaikki se pelko ja tuska, jolla hän oli Martvan
tuloa odottanut. Hän eli ilohuumeessa, unohti huonot asiat, neiti
Iltamon ja kaiken. Martva tuli hänen luoksensa enkelinä, joka
puhaltaa sumut pois elämän teiltä.

Kun Martvan ja hänen saattajansa matkatavarat oli viety heille
edeltäpäin valmistettuun asuntoon, läksivät kaikki kolme syömään
illallista loistavaan Mjedvjedj-ravintolaan, jossa Pietarin
rahaylimystö kokoontuu. Ennen Martvan tuloa oli Oolavi joskus
ajatellut, että Martva varmasti näyttää aralta, tottumattomalta,
jouduttuansa suuren maailman rutineerattuun joukkoon. Mutta kun he
tulivat ravintolaan, hämmästyi hän ja ihastui sitä luontevuutta ja
syntyperäistä henkevyyttä, mikä ilmeni Martvan jokaisessa liikkeessä.
Niissä oli ujostelua, arkuuttakin, mutta se kaikki ikäänkuin puki
häntä, antoi hänen liikkeillensä runollisen, hienon leiman, joka aina
erottaa todellisen ylimyksen rehentelevästä ja kapakka-aatelista,
joka ulkokuorellansa koettaa peitellä henkisiä puutteellisuuksiansa.
Kainous, joka säteili hänen ihmeen-kauneista silmistänsä, oli
hänellä kuin kädessä kannettava ihmekukkanen, jonka värit pukivat
hänet armaimpiin runoharsoihin. Syntyperäinen ylevyys, lahjakkuus,
henkevyys ja hienon neiti Chamfortin kasvatus avautuivat hänessä nyt
arastelevana runokukkana.

Ja kun hän orkesterin juuri soittaessa astui Oolavin rinnalla
loistavan salin halki, ylhäisen joukon läpi, ei ollut silmää, joka ei
olisi ihastuneena häneen katsonut. Hän oli korven kukka, sen laulu,
tenho ja taika, joka ilmestyi ravintolan valo- ja sävelmereen. Tai
oli hän taivaan enkeli, joka rauhallisena katselee elämänturhuutta,
kauneus ja puhtaus vaippana uumenilla.

Viulut vinkuivat, sävelryöppy sekaantui hiljaiseen huminaan. Hienot,
kohteliaat tarjoojat juoksivat kuulumattomin askelin pehmoisella
matolla, joka ääriään myöten täytti avaran, lasikattoisen salongin
lattian. Valo ryöppysi ja suihkusi lähteinä ja virtoina, ja
tottuneiden ihmisten arvokas, hienostunut käytös ja ylellisyys
sekaantuivat kaikki yhdeksi loistoksi. Kun Martva oli istunut ja
tarkasteli hieman ympäristöänsä, heräsi hänessä ihastus ja oudostelu
sekaisin. Hän oli kuin tyttö, joka on aina rukoillut pienen pienessä,
vanhassa maalaiskirkossa, ihmetellyt sen korkeutta ja ihanuutta,
ja sitten äkkiä joutuu ihanaan temppeliin, jossa kynttilät palavat
ja kuoron ihana laulu kaikuu korkeissa kiviholveissa armaana
enkelilauluna, taide kohoaa kaikkialta ja pylväät näyttävät niin
korkeilta kuin kannattaisivat ne taivaan holveja. Hän ei jaksanut
erottaa ravintolaa kirkosta, sen tunnelmaa hän ei erottanut suuresta
ja jalosta. Hänelle oli vielä kaikki puhdasta kuin kirkko. Koko elämä
oli hänelle vielä iki puhdas Herran huone.

Aluksi hänestä silloin tuntui taas turvattomalta. Hän oli joutunut
pikku sirkunpoikana avaraan maailmaan. Mutta se tunne meni oitis
ohi, kun hän näki Oolavin rinnallansa. Ja kun ilta solui ja
sävelvirta hyrski virran perässä, alkoi hän tottua ja kotiutua.
Ihmeeksensä huomasi hän, kuinka Oolavi liikkui loistavan joukon
seassa kuin muinoin kotonansa. Häntä tervehtivät monet semmoiset,
joiden rinta oli tähtiä täynnä. Hänellä näytti olevan tuttuja joka
taholla. Martvan silmissä kohosi Oolavi silloin joksikin satujen
prinssiksi, joka on lähtenyt kotoansa paimenena, kulkenut kauvas
avaraan maailmaan, koonnut siellä oppia ja rikkautta. Ylhäiset ovat
alkaneet häntä kumarrella, kaikki ihailla ja ihmetellä, ja hänelle
ovat avautuneet palatsien ovet kuin taian käskeminä. Itseksensä hän
silloin hiljaa katui, että oli tullut häiritsemään Oolavin työtä,
joka oli hänelle jo maailmat avannut.

Ja sitä mukaa nousi hän itse omissa silmissänsä muiden rinnalla. Hän
tiesi olevansa sen satujen prinssin morsian, kaikkien kadehtima.
Hän oli ylpeä Oolavista, joka pitkin iltaa kohosi hänen silmissänsä
kaikkia muita ylemmä. Hän huomasi, miten vapaasti ja miten kauniisti
hän käyttäytyi, miten luontevia ja arvokkaita olivat hänen liikkeensä
ja kumarruksensa, ja miten hienoa hänen ranskalainen puheensa neiti
Chamfortin ja niiden kanssa, joille hän jonkun sanan puhui.

Uuden elämän kajastus alkoi hiljalleen punata Oolavin sielua.
Mieli kirkastui, sumut hälvenivät. Hän oli ryhtynyt keinottelemaan
pörssissä ja alku näytti lupaavalta. Muutamia tuhansia oli hän jo
voittanut, ja valoisin toivein odotti hän uusia voittoja, joilla
voisi täyttää vaillingin ja salata tapahtuneen ijäksi.

Toisinaan taas painosti ja kirveli hänen mieltänsä. Sisällinen ääni
sanoi, että kaikki ei ollut hyvin. Mutta ne katkeruudet haihtuivat
sumuina, kun hän taas meni Martvaa hänen asunnossaan tervehtämään,
tai noutamaan häntä johonkin.

Niin kului uusi onnen aika. Keskipäivin hän tavallisesti hoiteli
asioitansa, järjesteli keinottelujansa. Hän salasi Martvalta kaikki
huolellisesti, selittäen olevansa kirjastossa tai muualla. Neiti
Iltamoa hän kävi kerran pikimältänsä tervehtimässä, samalla mainiten,
että hänelle oli kotoa tullut vieraita, joten hän oli nyt kaksin
kerroin sidottu: ensiksi töihinsä ja toiseksi vierailunsa. Eletty
elämä ja siitä johtunut sieluntila alkoi syövyttää hänen rehelliseen
sieluunsa epärehellisyyttä: salailua. Siinäkin kävi kehitys
luonnollista tietä: uusi paha puhkesi kukkana entisestä pahasta.

Ja kun hän oli pörssistä vapautunut, näytteli hän Martvalle suuren
kaupungin merkillisyyksiä. Hän nautti nyt hänen seurastansa,
unohti neiti Iltamon joskus kokonansa ja riippui Martvassa kuin
pelastus-enkelissä. Ja kumminkin oli siinä välillä ainaisena
raskaana painona salaisuus, jota hän ei uskaltanut avata. Hän eli
paino hartioilla, olisi joskus tahtonutkin sen tunnustaa, mutta ei
raaskinut nostaa sitä Martvan kannettavaksi, tai ei uskaltanut, oli
raukka. Kaikki se oli hänelle itsellensä epäselvää, vaistomaista.
Taistelut raukaisivat sielun voimia ja vaikeuttivat siten pahasta
selviytymistä. Taudin yleiset lait olivat astuneet voimaansa.

Mutta Martvan ihastus lisääntyi päivä päivältä. Kun hän Oolavin
kanssa ajeli uljaalla hevosparilla ja hevoset syöksyivät toisista
edelle korskuen ja riemusta hirnahdellen, ei hän kysellyt edes
olivatko hevoset Oolavin omia, vaiko suurkaupungin loisto-ajurien.
Semmoiset asiat olivat hänelle aivan vieraita, sillä hänen ei ollut
tarvinnut ajatella taloudellisia asioita. Komeat ajopelit olivat
hänestä Oolavin uusia kirkkorekiä, joissa he nyt ajelivat, kuten
lapsina kodin kirkkoreessä. Ne olivat loistavia, komeita, hevoset
olivat niiden mukaisia ja siitä kaikesta hän kiitti Oolavia, joka
siten yhä vain yleni hänen silmissänsä.

Niin kuluivat päivät, vuotivat aivan vetenä, Martvan sitä
huomaamatta. Ja kun he kävivät museoissa ja Oolavi selitteli hänelle
maalauksia, ihaili hän enemmän Oolavin selityksiä kuin maalauksien
ihanuutta. Oolavi tuntui tietävän kaikki, ymmärtävän kaikki.
Martva uskoi, että hän oli paljon tutkinut. Hän sääli aivan häntä,
ajatellessansa että hän oli ehkä yöt päivät istunut ahkerassa työssä.

Ainoastaan pari taulua herätti Martvan sulhasensa ihailusta: Kun
hän katseli Semiradskin ihmeen kaunista ja ihanaa taulua, jossa
Maria istuu Jeesuksen jalkain juuressa, muistuivat hänen mieleensä
nuoren papin puheet ja hän huomasi itse istuneensa hänen edessänsä
aivan niin kun Maria on maalattu lempeän Jeesuksen eteen. Elämän
suuri, puhdas jumalallinen runous avautui hänen eteensä niin
hienona ja ylevänä, että sen jokainen säe väreili hentona ja arkana
kuin kukkalehden ensi väri, kun päivän puhdas säde siihen koskee
valosuutelollansa. Hän pysähtyi ja katseli kauvan elämän hienointa
runoutta.

Kun he myöhemmin katselivat saman mestarin ihmeen loistavaa
mestariteosta, jättiläismaalausta Poseidonin pidoista, jossa
etelän kuuma veri kiehuu miesten suonissa tulisena, sytyttäen
silmiin aistillisen palon; kun he katselivat alastomaksi riisuttua
kaunotarta, muistivat molemmat Harhaman kirjaa. Heidän katseensa
kohtasivat toisensa ja hieno naurahdus ilmaisi, että molemmat
olivat ymmärtäneet toistensa ajatukset. Martvan sielussa värähti
jumalallisen runon seassa lemmenrunouden kuuma hehkuva sävel.
Salataksensa sen tarttui hän nopeasti Oolavin käsivarteen, lausuen:

-- "Mennään, Oolavi!"

Hänen sielunsa oli nyt herkkä kaikelle.

Päivät kuluivat. Martvan ihastus painoi häntä yhä enemmän antautumaan
Oolavin turviin. Vähä vähältä lähenivät he toisiansa, huumautuivat ja
valmistuivat ottamaan sokkoina onnea kiinni.








End of the Project Gutenberg EBook of Martva II, by Algot Untola

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52689 ***