summaryrefslogtreecommitdiff
path: root/52294-0.txt
blob: 63852b2cad4ebceb1f4f78a93d29516e6732ff44 (plain) 
1
2
3
4
5
6
7
8
9
10
11
12
13
14
15
16
17
18
19
20
21
22
23
24
25
26
27
28
29
30
31
32
33
34
35
36
37
38
39
40
41
42
43
44
45
46
47
48
49
50
51
52
53
54
55
56
57
58
59
60
61
62
63
64
65
66
67
68
69
70
71
72
73
74
75
76
77
78
79
80
81
82
83
84
85
86
87
88
89
90
91
92
93
94
95
96
97
98
99
100
101
102
103
104
105
106
107
108
109
110
111
112
113
114
115
116
117
118
119
120
121
122
123
124
125
126
127
128
129
130
131
132
133
134
135
136
137
138
139
140
141
142
143
144
145
146
147
148
149
150
151
152
153
154
155
156
157
158
159
160
161
162
163
164
165
166
167
168
169
170
171
172
173
174
175
176
177
178
179
180
181
182
183
184
185
186
187
188
189
190
191
192
193
194
195
196
197
198
199
200
201
202
203
204
205
206
207
208
209
210
211
212
213
214
215
216
217
218
219
220
221
222
223
224
225
226
227
228
229
230
231
232
233
234
235
236
237
238
239
240
241
242
243
244
245
246
247
248
249
250
251
252
253
254
255
256
257
258
259
260
261
262
263
264
265
266
267
268
269
270
271
272
273
274
275
276
277
278
279
280
281
282
283
284
285
286
287
288
289
290
291
292
293
294
295
296
297
298
299
300
301
302
303
304
305
306
307
308
309
310
311
312
313
314
315
316
317
318
319
320
321
322
323
324
325
326
327
328
329
330
331
332
333
334
335
336
337
338
339
340
341
342
343
344
345
346
347
348
349
350
351
352
353
354
355
356
357
358
359
360
361
362
363
364
365
366
367
368
369
370
371
372
373
374
375
376
377
378
379
380
381
382
383
384
385
386
387
388
389
390
391
392
393
394
395
396
397
398
399
400
401
402
403
404
405
406
407
408
409
410
411
412
413
414
415
416
417
418
419
420
421
422
423
424
425
426
427
428
429
430
431
432
433
434
435
436
437
438
439
440
441
442
443
444
445
446
447
448
449
450
451
452
453
454
455
456
457
458
459
460
461
462
463
464
465
466
467
468
469
470
471
472
473
474
475
476
477
478
479
480
481
482
483
484
485
486
487
488
489
490
491
492
493
494
495
496
497
498
499
500
501
502
503
504
505
506
507
508
509
510
511
512
513
514
515
516
517
518
519
520
521
522
523
524
525
526
527
528
529
530
531
532
533
534
535
536
537
538
539
540
541
542
543
544
545
546
547
548
549
550
551
552
553
554
555
556
557
558
559
560
561
562
563
564
565
566
567
568
569
570
571
572
573
574
575
576
577
578
579
580
581
582
583
584
585
586
587
588
589
590
591
592
593
594
595
596
597
598
599
600
601
602
603
604
605
606
607
608
609
610
611
612
613
614
615
616
617
618
619
620
621
622
623
624
625
626
627
628
629
630
631
632
633
634
635
636
637
638
639
640
641
642
643
644
645
646
647
648
649
650
651
652
653
654
655
656
657
658
659
660
661
662
663
664
665
666
667
668
669
670
671
672
673
674
675
676
677
678
679
680
681
682
683
684
685
686
687
688
689
690
691
692
693
694
695
696
697
698
699
700
701
702
703
704
705
706
707
708
709
710
711
712
713
714
715
716
717
718
719
720
721
722
723
724
725
726
727
728
729
730
731
732
733
734
735
736
737
738
739
740
741
742
743
744
745
746
747
748
749
750
751
752
753
754
755
756
757
758
759
760
761
762
763
764
765
766
767
768
769
770
771
772
773
774
775
776
777
778
779
780
781
782
783
784
785
786
787
788
789
790
791
792
793
794
795
796
797
798
799
800
801
802
803
804
805
806
807
808
809
810
811
812
813
814
815
816
817
818
819
820
821
822
823
824
825
826
827
828
829
830
831
832
833
834
835
836
837
838
839
840
841
842
843
844
845
846
847
848
849
850
851
852
853
854
855
856
857
858
859
860
861
862
863
864
865
866
867
868
869
870
871
872
873
874
875
876
877
878
879
880
881
882
883
884
885
886
887
888
889
890
891
892
893
894
895
896
897
898
899
900
901
902
903
904
905
906
907
908
909
910
911
912
913
914
915
916
917
918
919
920
921
922
923
924
925
926
927
928
929
930
931
932
933
934
935
936
937
938
939
940
941
942
943
944
945
946
947
948
949
950
951
952
953
954
955
956
957
958
959
960
961
962
963
964
965
966
967
968
969
970
971
972
973
974
975
976
977
978
979
980
981
982
983
984
985
986
987
988
989
990
991
992
993
994
995
996
997
998
999
1000
1001
1002
1003
1004
1005
1006
1007
1008
1009
1010
1011
1012
1013
1014
1015
1016
1017
1018
1019
1020
1021
1022
1023
1024
1025
1026
1027
1028
1029
1030
1031
1032
1033
1034
1035
1036
1037
1038
1039
1040
1041
1042
1043
1044
1045
1046
1047
1048
1049
1050
1051
1052
1053
1054
1055
1056
1057
1058
1059
1060
1061
1062
1063
1064
1065
1066
1067
1068
1069
1070
1071
1072
1073
1074
1075
1076
1077
1078
1079
1080
1081
1082
1083
1084
1085
1086
1087
1088
1089
1090
1091
1092
1093
1094
1095
1096
1097
1098
1099
1100
1101
1102
1103
1104
1105
1106
1107
1108
1109
1110
1111
1112
1113
1114
1115
1116
1117
1118
1119
1120
1121
1122
1123
1124
1125
1126
1127
1128
1129
1130
1131
1132
1133
1134
1135
1136
1137
1138
1139
1140
1141
1142
1143
1144
1145
1146
1147
1148
1149
1150
1151
1152
1153
1154
1155
1156
1157
1158
1159
1160
1161
1162
1163
1164
1165
1166
1167
1168
1169
1170
1171
1172
1173
1174
1175
1176
1177
1178
1179
1180
1181
1182
1183
1184
1185
1186
1187
1188
1189
1190
1191
1192
1193
1194
1195
1196
1197
1198
1199
1200
1201
1202
1203
1204
1205
1206
1207
1208
1209
1210
1211
1212
1213
1214
1215
1216
1217
1218
1219
1220
1221
1222
1223
1224
1225
1226
1227
1228
1229
1230
1231
1232
1233
1234
1235
1236
1237
1238
1239
1240
1241
1242
1243
1244
1245
1246
1247
1248
1249
1250
1251
1252
1253
1254
1255
1256
1257
1258
1259
1260
1261
1262
1263
1264
1265
1266
1267
1268
1269
1270
1271
1272
1273
1274
1275
1276
1277
1278
1279
1280
1281
1282
1283
1284
1285
1286
1287
1288
1289
1290
1291
1292
1293
1294
1295
1296
1297
1298
1299
1300
1301
1302
1303
1304
1305
1306
1307
1308
1309
1310
1311
1312
1313
1314
1315
1316
1317
1318
1319
1320
1321
1322
1323
1324
1325
1326
1327
1328
1329
1330
1331
1332
1333
1334
1335
1336
1337
1338
1339
1340
1341
1342
1343
1344
1345
1346
1347
1348
1349
1350
1351
1352
1353
1354
1355
1356
1357
1358
1359
1360
1361
1362
1363
1364
1365
1366
1367
1368
1369
1370
1371
1372
1373
1374
1375
1376
1377
1378
1379
1380
1381
1382
1383
1384
1385
1386
1387
1388
1389
1390
1391
1392
1393
1394
1395
1396
1397
1398
1399
1400
1401
1402
1403
1404
1405
1406
1407
1408
1409
1410
1411
1412
1413
1414
1415
1416
1417
1418
1419
1420
1421
1422
1423
1424
1425
1426
1427
1428
1429
1430
1431
1432
1433
1434
1435
1436
1437
1438
1439
1440
1441
1442
1443
1444
1445
1446
1447
1448
1449
1450
1451
1452
1453
1454
1455
1456
1457
1458
1459
1460
1461
1462
1463
1464
1465
1466
1467
1468
1469
1470
1471
1472
1473
1474
1475
1476
1477
1478
1479
1480
1481
1482
1483
1484
1485
1486
1487
1488
1489
1490
1491
1492
1493
1494
1495
1496
1497
1498
1499
1500
1501
1502
1503
1504
1505
1506
1507
1508
1509
1510
1511
1512
1513
1514
1515
1516
1517
1518
1519
1520
1521
1522
1523
1524
1525
1526
1527
1528
1529
1530
1531
1532
1533
1534
1535
1536
1537
1538
1539
1540
1541
1542
1543
1544
1545
1546
1547
1548
1549
1550
1551
1552
1553
1554
1555
1556
1557
1558
1559
1560
1561
1562
1563
1564
1565
1566
1567
1568
1569
1570
1571
1572
1573
1574
1575
1576
1577
1578
1579
1580
1581
1582
1583
1584
1585
1586
1587
1588
1589
1590
1591
1592
1593
1594
1595
1596
1597
1598
1599
1600
1601
1602
1603
1604
1605
1606
1607
1608
1609
1610
1611
1612
1613
1614
1615
1616
1617
1618
1619
1620
1621
1622
1623
1624
1625
1626
1627
1628
1629
1630
1631
1632
1633
1634
1635
1636
1637
1638
1639
1640
1641
1642
1643
1644
1645
1646
1647
1648
1649
1650
1651
1652
1653
1654
1655
1656
1657
1658
1659
1660
1661
1662
1663
1664
1665
1666
1667
1668
1669
1670
1671
1672
1673
1674
1675
1676
1677
1678
1679
1680
1681
1682
1683
1684
1685
1686
1687
1688
1689
1690
1691
1692
1693
1694
1695
1696
1697
1698
1699
1700
1701
1702
1703
1704
1705
1706
1707
1708
1709
1710
1711
1712
1713
1714
1715
1716
1717
1718
1719
1720
1721
1722
1723
1724
1725
1726
1727
1728
1729
1730
1731
1732
1733
1734
1735
1736
1737
1738
1739
1740
1741
1742
1743
1744
1745
1746
1747
1748
1749
1750
1751
1752
1753
1754
1755
1756
1757
1758
1759
1760
1761
1762
1763
1764
1765
1766
1767
1768
1769
1770
1771
1772
1773
1774
1775
1776
1777
1778
1779
1780
1781
1782
1783
1784
1785
1786
1787
1788
1789
1790
1791
1792
1793
1794
1795
1796
1797
1798
1799
1800
1801
1802
1803
1804
1805
1806
1807
1808
1809
1810
1811
1812
1813
1814
1815
1816
1817
1818
1819
1820
1821
1822
1823
1824
1825
1826
1827
1828
1829
1830
1831
1832
1833
1834
1835
1836
1837
1838
1839
1840
1841
1842
1843
1844
1845
1846
1847
1848
1849
1850
1851
1852
1853
1854
1855
1856
1857
1858
1859
1860
1861
1862
1863
1864
1865
1866
1867
1868
1869
1870
1871
1872
1873
1874
1875
1876
1877
1878
1879
1880
1881
1882
1883
1884
1885
1886
1887
1888
1889
1890
1891
1892
1893
1894
1895
1896
1897
1898
1899
1900
1901
1902
1903
1904
1905
1906
1907
1908
1909
1910
1911
1912
1913
1914
1915
1916
1917
1918
1919
1920
1921
1922
1923
1924
1925
1926
1927
1928
1929
1930
1931
1932
1933
1934
1935
1936
1937
1938
1939
1940
1941
1942
1943
1944
1945
1946
1947
1948
1949
1950
1951
1952
1953
1954
1955
1956
1957
1958
1959
1960
1961
1962
1963
1964
1965
1966
1967
1968
1969
1970
1971
1972
1973
1974
1975
1976
1977
1978
1979
1980
1981
1982
1983
1984
1985
1986
1987
1988
1989
1990
1991
1992
1993
1994
1995
1996
1997
1998
1999
2000
2001
2002
2003
2004
2005
2006
2007
2008
2009
2010
2011
2012
2013
2014
2015
2016
2017
2018
2019
2020
2021
2022
2023
2024
2025
2026
2027
2028
2029
2030
2031
2032
2033
2034
2035
2036
2037
2038
2039
2040
2041
2042
2043
2044
2045
2046
2047
2048
2049
2050
2051
2052
2053
2054
2055
2056
2057
2058
2059
2060
2061
2062
2063
2064
2065
2066
2067
2068
2069
2070
2071
2072
2073
2074
2075
2076
2077
2078
2079
2080
2081
2082
2083
2084
2085
2086
2087
2088
2089
2090
2091
2092
2093
2094
2095
2096
2097
2098
2099
2100
2101
2102
2103
2104
2105
2106
2107
2108
2109
2110
2111
2112
2113
2114
2115
2116
2117
2118
2119
2120
2121
2122
2123
2124
2125
2126
2127
2128
2129
2130
2131
2132
2133
2134
2135
2136
2137
2138
2139
2140
2141
2142
2143
2144
2145
2146
2147
2148
2149
2150
2151
2152
2153
2154
2155
2156
2157
2158
2159
2160
2161
2162
2163
2164
2165
2166
2167
2168
2169
2170
2171
2172
2173
2174
2175
2176
2177
2178
2179
2180
2181
2182
2183
2184
2185
2186
2187
2188
2189
2190
2191
2192
2193
2194
2195
2196
2197
2198
2199
2200
2201
2202
2203
2204
2205
2206
2207
2208
2209
2210
2211
2212
2213
2214
2215
2216
2217
2218
2219
2220
2221
2222
2223
2224
2225
2226
2227
2228
2229
2230
2231
2232
2233
2234
2235
2236
2237
2238
2239
2240
2241
2242
2243
2244
2245
2246
2247
2248
2249
2250
2251
2252
2253
2254
2255
2256
2257
2258
2259
2260
2261
2262
2263
2264
2265
2266
2267
2268
2269
2270
2271
2272
2273
2274
2275
2276
2277
2278
2279
2280
2281
2282
2283
2284
2285
2286
2287
2288
2289
2290
2291
2292
2293
2294
2295
2296
2297
2298
2299
2300
2301
2302
2303
2304
2305
2306
2307
2308
2309
2310
2311
2312
2313
2314
2315
2316
2317
2318
2319
2320
2321
2322
2323
2324
2325
2326
2327
2328
2329
2330
2331
2332
2333
2334
2335
2336
2337
2338
2339
2340
2341
2342
2343
2344
2345
2346
2347
2348
2349
2350
2351
2352
2353
2354
2355
2356
2357
2358
2359
2360
2361
2362
2363
2364
2365
2366
2367
2368
2369
2370
2371
2372
2373
2374
2375
2376
2377
2378
2379
2380
2381
2382
2383
2384
2385
2386
2387
2388
2389
2390
2391
2392
2393
2394
2395
2396
2397
2398
2399
2400
2401
2402
2403
2404
2405
2406
2407
2408
2409
2410
2411
2412
2413
2414
2415
2416
2417
2418
2419
2420
2421
2422
2423
2424
2425
2426
2427
2428
2429
2430
2431
2432
2433
2434
2435
2436
2437
2438
2439
2440
2441
2442
2443
2444
2445
2446
2447
2448
2449
2450
2451
2452
2453
2454
2455
2456
2457
2458
2459
2460
2461
2462
2463
2464
2465
2466
2467
2468
2469
2470
2471
2472
2473
2474
2475
2476
2477
2478
2479
2480
2481
2482
2483
2484
2485
2486
2487
2488
2489
2490
2491
2492
2493
2494
2495
2496
2497
2498
2499
2500
2501
2502
2503
2504
2505
2506
2507
2508
2509
2510
2511
2512
2513
2514
2515
2516
2517
2518
2519
2520
2521
2522
2523
2524
2525
2526
2527
2528
2529
2530
2531
2532
2533
2534
2535
2536
2537
2538
2539
2540
2541
2542
2543
2544
2545
2546
2547
2548
2549
2550
2551
2552
2553
2554
2555
2556
2557
2558
2559
2560
2561
2562
2563
2564
2565
2566
2567
2568
2569
2570
2571
2572
2573
2574
2575
2576
2577
2578
2579
2580
2581
2582
2583
2584
2585
2586
2587
2588
2589
2590
2591
2592
2593
2594
2595
2596
2597
2598
2599
2600
2601
2602
2603
2604
2605
2606
2607
2608
2609
2610
2611
2612
2613
2614
2615
2616
2617
2618
2619
2620
2621
2622
2623
2624
2625
2626
2627
2628
2629
2630
2631
2632
2633
2634
2635
2636
2637
2638
2639
2640
2641
2642
2643
2644
2645
2646
2647
2648
2649
2650
2651
2652
2653
2654
2655
2656
2657
2658
2659
2660
2661
2662
2663
2664
2665
2666
2667
2668
2669
2670
2671
2672
2673
2674
2675
2676
2677
2678
2679
2680
2681
2682
2683
2684
2685
2686
2687
2688
2689
2690
2691
2692
2693
2694
2695
2696
2697
2698
2699
2700
2701
2702
2703
2704
2705
2706
2707
2708
2709
2710
2711
2712
2713
2714
2715
2716
2717
2718
2719
2720
2721
2722
2723
2724
2725
2726
2727
2728
2729
2730
2731
2732
2733
2734
2735
2736
2737
2738
2739
2740
2741
2742
2743
2744
2745
2746
2747
2748
2749
2750
2751
2752
2753
2754
2755
2756
2757
2758
2759
2760
2761
2762
2763
2764
2765
2766
2767
2768
2769
2770
2771
2772
2773
2774
2775
2776
2777
2778
2779
2780
2781
2782
2783
2784
2785
2786
2787
2788
2789
2790
2791
2792
2793
2794
2795
2796
2797
2798
2799
2800
2801
2802
2803
2804
2805
2806
2807
2808
2809
2810
2811
2812
2813
2814
2815
2816
2817
2818
2819
2820
2821
2822
2823
2824
2825
2826
2827
2828
2829
2830
2831
2832
2833
2834
2835
2836
2837
2838
2839
2840
2841
2842
2843
2844
2845
2846
2847
2848
2849
2850
2851
2852
2853
2854
2855
2856
2857
2858
2859
2860
2861
2862
2863
2864
2865
2866
2867
2868
2869
2870
2871
2872
2873
2874
2875
2876
2877
2878
2879
2880
2881
2882
2883
2884
2885
2886
2887
2888
2889
2890
2891
2892
2893
2894
2895
2896
2897
2898
2899
2900
2901
2902
2903
2904
2905
2906
2907
2908
2909
2910
2911
2912
2913
2914
2915
2916
2917
2918
2919
2920
2921
2922
2923
2924
2925
2926
2927
2928
2929
2930
2931
2932
2933
2934
2935
2936
2937
2938
2939
2940
2941
2942
2943
2944
2945
2946
2947
2948
2949
2950
2951
2952
2953
2954
2955
2956
2957
2958
2959
2960
2961
2962
2963
2964
2965
2966
2967
2968
2969
2970
2971
2972
2973
2974
2975
2976
2977
2978
2979
2980
2981
2982
2983
2984
2985
2986
2987
2988
2989
2990
2991
2992
2993
2994
2995
2996
2997
2998
2999
3000
3001
3002
3003
3004
3005
3006
3007
3008
3009
3010
3011
3012
3013
3014
3015
3016
3017
3018
3019
3020
3021
3022
3023
3024
3025
3026
3027
3028
3029
3030
3031
3032
3033
3034
3035
3036
3037
3038
3039
3040
3041
3042
3043
3044
3045
3046
3047
3048
3049
3050
3051
3052
3053
3054
3055
3056
3057
3058
3059
3060
3061
3062
3063
3064
3065
3066
3067
3068
3069
3070
3071
3072
3073
3074
3075
3076
3077
3078
3079
3080
3081
3082
3083
3084
3085
3086
3087
3088
3089
3090
3091
3092
3093
3094
3095
3096
3097
3098
3099
3100
3101
3102
3103
3104
3105
3106
3107
3108
3109
3110
3111
3112
3113
3114
3115
3116
3117
3118
3119
3120
3121
3122
3123
3124
3125
3126
3127
3128
3129
3130
3131
3132
3133
3134
3135
3136
3137
3138
3139
3140
3141
3142
3143
3144
3145
3146
3147
3148
3149
3150
3151
3152
3153
3154
3155
3156
3157
3158
3159
3160
3161
3162
3163
3164
3165
3166
3167
3168
3169
3170
3171
3172
3173
3174
3175
3176
3177
3178
3179
3180
3181
3182
3183
3184
3185
3186
3187
3188
3189
3190
3191
3192
3193
3194
3195
3196
3197
3198
3199
3200
3201
3202
3203
3204
3205
3206
3207
3208
3209
3210
3211
3212
3213
3214
3215
3216
3217
3218
3219
3220
3221
3222
3223
3224
3225
3226
3227
3228
3229
3230
3231
3232
3233
3234
3235
3236
3237
3238
3239
3240
3241
3242
3243
3244
3245
3246
3247
3248
3249
3250
3251
3252
3253
3254
3255
3256
3257
3258
3259
3260
3261
3262
3263
3264
3265
3266
3267
3268
3269
3270
3271
3272
3273
3274
3275
3276
3277
3278
3279
3280
3281
3282
3283
3284
3285
3286
3287
3288
3289
3290
3291
3292
3293
3294
3295
3296
3297
3298
3299
3300
3301
3302
3303
3304
3305
3306
3307
3308
3309
3310
3311
3312
3313
3314
3315
3316
3317
3318
3319
3320
3321
3322
3323
3324
3325
3326
3327
3328
3329
3330
3331
3332
3333
3334
3335
3336
3337
3338
3339
3340
3341
3342
3343
3344
3345
3346
3347
3348
3349
3350
3351
3352
3353
3354
3355
3356
3357
3358
3359
3360
3361
3362
3363
3364
3365
3366
3367
3368
3369
3370
3371
3372
3373
3374
3375
3376
3377
3378
3379
3380
3381
3382
3383
3384
3385
3386
3387
3388
3389
3390
3391
3392
3393
3394
3395
3396
3397
3398
3399
3400
3401
3402
3403
3404
3405
3406
3407
3408
3409
3410
3411
3412
3413
3414
3415
3416
3417
3418
3419
3420
3421
3422
3423
3424
3425
3426
3427
3428
3429
3430
3431
3432
3433
3434
3435
3436
3437
3438
3439
3440
3441
3442
3443
3444
3445
3446
3447
3448
3449
3450
3451
3452
3453
3454
3455
3456
3457
3458
3459
3460
3461
3462
3463
3464
3465
3466
3467
3468
3469
3470
3471
3472
3473
3474
3475
3476
3477
3478
3479
3480
3481
3482
3483
3484
3485
3486
3487
3488
3489
3490
3491
3492
3493
3494
3495
3496
3497
3498
3499
3500
3501
3502
3503
3504
3505
3506
3507
3508
3509
3510
3511
3512
3513
3514
3515
3516
3517
3518
3519
3520
3521
3522
3523
3524
3525
3526
3527
3528
3529
3530
3531
3532
3533
3534
3535
3536
3537
3538
3539
3540
3541
3542
3543
3544
3545
3546
3547
3548
3549
3550
3551
3552
3553
3554
3555
3556
3557
3558
3559
3560
3561
3562
3563
3564
3565
3566
3567
3568
3569
3570
3571
3572
3573
3574
3575
3576
3577
3578
3579
3580
3581
3582
3583
3584
3585
3586
3587
3588
3589
3590
3591
3592
3593
3594
3595
3596
3597
3598
3599
3600
3601
3602
3603
3604
3605
3606
3607
3608
3609
3610
3611
3612
3613
3614
3615
3616
3617
3618
3619
3620
3621
3622
3623
3624
3625
3626
3627
3628
3629
3630
3631
3632
3633
3634
3635
3636
3637
3638
3639
3640
3641
3642
3643
3644
3645
3646
3647
3648
3649
3650
3651
3652
3653
3654
3655
3656
3657
3658
3659
3660
3661
3662
3663
3664
3665
3666
3667
3668
3669
3670
3671
3672
3673
3674
3675
3676
3677
3678
3679
3680
3681
3682
3683
3684
3685
3686
3687
3688
3689
3690
3691
3692
3693
3694
3695
3696
3697
3698
3699
3700
3701
3702
3703
3704
3705
3706
3707
3708
3709
3710
3711
3712
3713
3714
3715
3716
3717
3718
3719
3720
3721
3722
3723
3724
3725
3726
3727
3728
3729
3730
3731
3732
3733
3734
3735
3736
3737
3738
3739
3740
3741
3742
3743
3744
3745
3746
3747
3748
3749
3750
3751
3752
3753
3754
3755
3756
3757
3758
3759
3760
3761
3762
3763
3764
3765
3766
3767
3768
3769
3770
3771
3772
3773
3774
3775
3776
3777
3778
3779
3780
3781
3782
3783
3784
3785
3786
3787
3788
3789
3790
3791
3792
3793
3794
3795
3796
3797
3798
3799
3800
3801
3802
3803
3804
3805
3806
3807
3808
3809
3810
3811
3812
3813
3814
3815
3816
3817
3818
3819
3820
3821
3822
3823
3824
3825
3826
3827
3828
3829
3830
3831
3832
3833
3834
3835
3836
3837
3838
3839
3840
3841
3842
3843
3844
3845
3846
3847
3848
3849
3850
3851
3852
3853
3854
3855
3856
3857
3858
3859
3860
3861
3862
3863
3864
3865
3866
3867
3868
3869
3870
3871
3872
3873
3874
3875
3876
3877
3878
3879
3880
3881
3882
3883
3884
3885
3886
3887
3888
3889
3890
3891
3892
3893
3894
3895
3896
3897
3898
3899
3900
3901
3902
3903
3904
3905
3906
3907
3908
3909
3910
3911
3912
3913
3914
3915
3916
3917
3918
3919
3920
3921
3922
3923
3924
3925
3926
3927
3928
3929
3930
3931
3932
3933
3934
3935
3936
3937
3938
3939
3940
3941
3942
3943
3944
3945
3946
3947
3948
3949
3950
3951
3952
3953
3954
3955
3956
3957
3958
3959
3960
3961
3962
3963
3964
3965
3966
3967
3968
3969
3970
3971
3972
3973
3974
3975
3976
3977
3978
3979
3980
3981
3982
3983
3984
3985
3986
3987
3988
3989
3990
3991
3992
3993
3994
3995
3996
3997
3998
3999
4000
4001
4002
4003
4004
4005
4006
4007
4008
4009
4010
4011
4012
4013
4014
4015
4016
4017
4018
4019
4020
4021
4022
4023
4024
4025
4026
4027
4028
4029
4030
4031
4032
4033
4034
4035
4036
4037
4038
4039
4040
4041
4042
4043
4044
4045
4046
4047
4048
4049
4050
4051
4052
4053
4054
4055
4056
4057
4058
4059
4060
4061
4062
4063
4064
4065
4066
4067
4068
4069
4070
4071
4072
4073
4074
4075
4076
4077
4078
4079
4080
4081
4082
4083
4084
4085
4086
4087
4088
4089
4090
4091
4092
4093
4094
4095
4096
4097
4098
4099
4100
4101
4102
4103
4104
4105
4106
4107
4108
4109
4110
4111
4112
4113
4114
4115
4116
4117
4118
4119
4120
4121
4122
4123
4124
4125
4126
4127
4128
4129
4130
4131
4132
4133
4134
4135
4136
4137
4138
4139
4140
4141
4142
4143
4144
4145
4146
4147
4148
4149
4150
4151
4152
4153
4154
4155
4156
4157
4158
4159
4160
4161
4162
4163
4164
4165
4166
4167
4168
4169
4170
4171
4172
4173
4174
4175
4176
4177
4178
4179
4180
4181
4182
4183
4184
4185
4186
4187
4188
4189
4190
4191
4192
4193
4194
4195
4196
4197
4198
4199
4200
4201
4202
4203
4204
4205
4206
4207
4208
4209
4210
4211
4212
4213
4214
4215
4216
4217
4218
4219
4220
4221
4222
4223
4224
4225
4226
4227
4228
4229
4230
4231
4232
4233
4234
4235
4236
4237
4238
4239
4240
4241
4242
4243
4244
4245
4246
4247
4248
4249
4250
4251
4252
4253
4254
4255
4256
4257
4258
4259
4260
4261
4262
4263
4264
4265
4266
4267
4268
4269
4270
4271
4272
4273
4274
4275
4276
4277
4278
4279
4280
4281
4282
4283
4284
4285
4286
4287
4288
4289
4290
4291
4292
4293
4294
4295
4296
4297
4298
4299
4300
4301
4302
4303
4304
4305
4306
4307
4308
4309
4310
4311
4312
4313
4314
4315
4316
4317
4318
4319
4320
4321
4322
4323
4324
4325
4326
4327
4328
4329
4330
4331
4332
4333
4334
4335
4336
4337
4338
4339
4340
4341
4342
4343
4344
4345
4346
4347
4348
4349
4350
4351
4352
4353
4354
4355
4356
4357
4358
4359
4360
4361
4362
4363
4364
4365
4366
4367
4368
4369
4370
4371
4372
4373
4374
4375
4376
4377
4378
4379
4380
4381
4382
4383
4384
4385
4386
4387
4388
4389
4390
4391
4392
4393
4394
4395
4396
4397
4398
4399
4400
4401
4402
4403
4404
4405
4406
4407
4408
4409
4410
4411
4412
4413
4414
4415
4416
4417
4418
4419
4420
4421
4422
4423
4424
4425
4426
4427
4428
4429
4430
4431
4432
4433
4434
4435
4436
4437
4438
4439
4440
4441
4442
4443
4444
4445
4446
4447
4448
4449
4450
4451
4452
4453
4454
4455
4456
4457
4458
4459
4460
4461
4462
4463
4464
4465
4466
4467
4468
4469
4470
4471
4472
4473
4474
4475
4476
4477
4478
4479
4480
4481
4482
4483
4484
4485
4486
4487
4488
4489
4490
4491
4492
4493
4494
4495
4496
4497
4498
4499
4500
4501
4502
4503
4504
4505
4506
4507
4508
4509
4510
4511
4512
4513
4514
4515
4516
4517
4518
4519
4520
4521
4522
4523
4524
4525
4526
4527
4528
4529
4530
4531
4532
4533
4534
4535
4536
4537
4538
4539
4540
4541
4542
4543
4544
4545
4546
4547
4548
4549
4550
4551
4552
4553
4554
4555
4556
4557
4558
4559
4560
4561
4562
4563
4564
4565
4566
4567
4568
4569
4570
4571
4572
4573
4574
4575
4576
4577
4578
4579
4580
4581
4582
4583
4584
4585
4586
4587
4588
4589
4590
4591
4592
4593
4594
4595
4596
4597
4598
4599
4600
4601
4602
4603
4604
4605
4606
4607
4608
4609
4610
4611
4612
4613
4614
4615
4616
4617
4618
4619
4620
4621
4622
4623
4624
4625
4626
4627
4628
4629
4630
4631
4632
4633
4634
4635
4636
4637
4638
4639
4640
4641
4642
4643
4644
4645
4646
4647
4648
4649
4650
4651
4652
4653
4654
4655
4656
4657
4658
4659
4660
4661
4662
4663
4664
4665
4666
4667
4668
4669
4670
4671
4672
4673
4674
4675
4676
4677
4678
4679
4680
4681
4682
4683
4684
4685
4686
4687
4688
4689
4690
4691
4692
4693
4694
4695
4696
4697
4698
4699
4700
4701
4702
4703
4704
4705
4706
4707
4708
4709
4710
4711
4712
4713
4714
4715
4716
4717
4718
4719
4720
4721
4722
4723
4724
4725
4726
4727
4728
4729
4730
4731
4732
4733
4734
4735
4736
4737
4738
4739
4740
4741
4742
4743
4744
4745
4746
4747
4748
4749
4750
4751
4752
4753
4754
4755
4756
4757
4758
4759
4760
4761
4762
4763
4764
4765
4766
4767
4768
4769
4770
4771
4772
4773
4774
4775
4776
4777
4778
4779
4780
4781
4782
4783
4784
4785
4786
4787
4788
4789
4790
4791
4792
4793
4794
4795
4796
4797
4798
4799
4800
4801
4802
4803
4804
4805
4806
4807
4808
4809
4810
4811
4812
4813
4814
4815
4816
4817
4818
4819
4820
4821
4822
4823
4824
4825
4826
4827
4828
4829
4830
4831
4832
4833
4834
4835
4836
4837
4838
4839
4840
4841
4842
4843
4844
4845
4846
4847
4848
4849
4850
4851
4852
4853
4854
4855
4856
4857
4858
4859
4860
4861
4862
4863
4864
4865
4866
4867
4868
4869
4870
4871
4872
4873
4874
4875
4876
4877
4878
4879
4880
4881
4882
4883
4884
4885
4886
4887
4888
4889
4890
4891
4892
4893
4894
4895
4896
4897
4898
4899
4900
4901
4902
4903
4904
4905
4906
4907
4908
4909
4910
4911
4912
4913
4914
4915
4916
4917
4918
4919
4920
4921
4922
4923
4924
4925
4926
4927
4928
4929
4930
4931
4932
4933
4934
4935
4936
4937
4938
4939
4940
4941
4942
4943
4944
4945
4946
4947
4948
4949
4950
4951
4952
4953
4954
4955
4956
4957
4958
4959
4960
4961
4962
4963
4964
4965
4966
4967
4968
4969
4970
4971
4972
4973
4974
4975
4976
4977
4978
4979
4980
4981
4982
4983
4984
4985
4986
4987
4988
4989
4990
4991
4992
4993
4994
4995
4996
4997
4998
4999
5000
5001
5002
5003
5004
5005
5006
5007
5008
5009
5010
5011
5012
5013
5014
5015
5016
5017
5018
5019
5020
5021
5022
5023
5024
5025
5026
5027
5028
5029
5030
5031
5032
5033
5034
5035
5036
5037
5038
5039
5040
5041
5042
5043
5044
5045
5046
5047
5048
5049
5050
5051
5052
5053
5054
5055
5056
5057
5058
5059
5060
5061
5062
5063
5064
5065
5066
5067
5068
5069
5070
5071
5072
5073
5074
5075
5076
5077
5078
5079
5080
5081
5082
5083
5084
5085
5086
5087
5088
5089
5090
5091
5092
5093
5094
5095
5096
5097
5098
5099
5100
5101
5102
5103
5104
5105
5106
5107
5108
5109
5110
5111
5112
5113
5114
5115
5116
5117
5118
5119
5120
5121
5122
5123
5124
5125
5126
5127
5128
5129
5130
5131
5132
5133
5134
5135
5136
5137
5138
5139
5140
5141
5142
5143
5144
5145
5146
5147
5148
5149
5150
5151
5152
5153
5154
5155
5156
5157
5158
5159
5160
5161
5162
5163
5164
5165
5166
5167
5168
5169
5170
5171
5172
5173
5174
5175
5176
5177
5178
5179
5180
5181
5182
5183
5184
5185
5186
5187
5188
5189
5190
5191
5192
5193
5194
5195
5196
5197
5198
5199
5200
5201
5202
5203
5204
5205
5206
5207
5208
5209
5210
5211
5212
5213
5214
5215
5216
5217
5218
5219
5220
5221
5222
5223
5224
5225
5226
5227
5228
5229
5230
5231
5232
5233
5234
5235
5236
5237
5238
5239
5240
5241
5242
5243
5244
5245
5246
5247
5248
5249
5250
5251
5252
5253
5254
5255
5256
5257
5258
5259
5260
5261
5262
5263
5264
5265
5266
5267
5268
5269
5270
5271
5272
5273
5274
5275
5276
5277
5278
5279
5280
5281
5282
5283
5284
5285
5286
5287
5288
5289
5290
5291
5292
5293
5294
5295
5296
5297
5298
5299
5300
5301
5302
5303
5304
5305
5306
5307
5308
5309
5310
5311
5312
5313
5314
5315
5316
5317
5318
5319
5320
5321
5322
5323
5324
5325
5326
5327
5328
5329
5330
5331
5332
5333
5334
5335
5336
5337
5338
5339
5340
5341
5342
5343
5344
5345
5346
5347
5348
5349
5350
5351
5352
5353
5354
5355
5356
5357
5358
5359
5360
5361
5362
5363
5364
5365
5366
5367
5368
5369
5370
5371
5372
5373
5374
5375
5376
5377
5378
5379
5380
5381
5382
5383
5384
5385
5386
5387
5388
5389
5390
5391
5392
5393
5394
5395
5396
5397
5398
5399
5400
5401
5402
5403
5404
5405
5406
5407
5408
5409
5410
5411
5412
5413
5414
5415
5416
5417
5418
5419
5420
5421
5422
5423
5424
5425
5426
5427
5428
5429
5430
5431
5432
5433
5434
5435
5436
5437
5438
5439
5440
5441
5442
5443
5444
5445
5446
5447
5448
5449
5450
5451
5452
5453
5454
5455
5456
5457
5458
5459
5460
5461
5462
5463
5464
5465
5466
5467
5468
5469
5470
5471
5472
5473
5474
5475
5476
5477
5478
5479
5480
5481
5482
5483
5484
5485
5486
5487
5488
5489
5490
5491
5492
5493
5494
5495
5496
5497
5498
5499
5500
5501
5502
5503
5504
5505
5506
5507
5508
5509
5510
5511
5512
5513
5514
5515
5516
5517
5518
5519
5520
5521
5522
5523
5524
5525
5526
5527
5528
5529
5530
5531
5532
5533
5534
5535
5536
5537
5538
5539
5540
5541
5542
5543
5544
5545
5546
5547
5548
5549
5550
5551
5552
5553
5554
5555
5556
5557
5558
5559
5560
5561
5562
5563
5564
5565
5566
5567
5568
5569
5570
5571
5572
5573
5574
5575
5576
5577
5578
5579
5580
5581
5582
5583
5584
5585
5586
5587
5588
5589
5590
5591
5592
5593
5594
5595
5596
5597
5598
5599
5600
5601
5602
5603
5604
5605
5606
5607
5608
5609
5610
5611
5612
5613
5614
5615
5616
5617
5618
5619
5620
5621
5622
5623
5624
5625
5626
5627
5628
5629
5630
5631
5632
5633
5634
5635
5636
5637
5638
5639
5640
5641
5642
5643
5644
5645
5646
5647
5648
5649
5650
5651
5652
5653
5654
5655
5656
5657
5658
5659
5660
5661
5662
5663
5664
5665
5666
5667
5668
5669
5670
5671
5672
5673
5674
5675
5676
5677
5678
5679
5680
5681
5682
5683
5684
5685
5686
5687
5688
5689
5690
5691
5692
5693
5694
5695
5696
5697
5698
5699
5700
5701
5702
5703
5704
5705
5706
5707
5708
5709
5710
5711
5712
5713
5714
5715
5716
5717
5718
5719
5720
5721
5722
5723
5724
5725
5726
5727
5728
5729
5730
5731
5732
5733
5734
5735
5736
5737
5738
5739
5740
5741
5742
5743
5744
5745
5746
5747
5748
5749
5750
5751
5752
5753
5754
5755
5756
5757
5758
5759
5760
5761
5762
5763
5764
5765
5766
5767
5768
5769
5770
5771
5772
5773
5774
5775
5776
5777
5778
5779
5780
5781
5782
5783
5784
5785
5786
5787
5788
5789
5790
5791
5792
5793
5794
5795
5796
5797
5798
5799
5800
5801
5802
5803
5804
5805
5806
5807
5808
5809
5810
5811
5812
5813
5814
5815
5816
5817
5818
5819
5820
5821
5822
5823
5824
5825
5826
5827
5828
5829
5830
5831
5832
5833
5834
5835
5836
5837
5838
5839
5840
5841
5842
5843
5844
5845
5846
5847
5848
5849
5850
5851
5852
5853
5854
5855
5856
5857
5858
5859
5860
5861
5862
5863
5864
5865
5866
5867
5868
5869
5870
5871
5872
5873
5874
5875
5876
5877
5878
5879
5880
5881
5882
5883
5884
5885
5886
5887
5888
5889
5890
5891
5892
5893
5894
5895
5896
5897
5898
5899
5900
5901
5902
5903
5904
5905
5906
5907
5908
5909
5910
5911
5912
5913
5914
5915
5916
5917
5918
5919
5920
5921
5922
5923
5924
5925
5926
5927
5928
5929
5930
5931
5932
5933
5934
5935
5936
5937
5938
5939
5940
5941
5942
5943
5944
5945
5946
5947
5948
5949
5950
5951
5952
5953
5954
5955
5956
5957
5958
5959
5960
5961
5962
5963
5964
5965
5966
5967
5968
5969
5970
5971
5972
5973
5974
5975
5976
5977
5978
5979
5980
5981
5982
5983
5984
5985
5986
5987
5988
5989
5990
5991
5992
5993
5994
5995
5996
5997
5998
5999
6000
6001
6002
6003
6004
6005
6006
6007
6008
6009
6010
6011
6012
6013
6014
6015
6016
6017
6018
6019
6020
6021
6022
6023
6024
6025
6026
6027
6028
6029
6030
6031
6032
6033
6034
6035
6036
6037
6038
6039
6040
6041
6042
6043
6044
6045
6046
6047
6048
6049
6050
6051
6052
6053
6054
6055
6056
6057
6058
6059
6060
6061
6062
6063
6064
6065
6066
6067
6068
6069
6070
6071
6072
6073
6074
6075
6076
6077
6078
6079
6080
6081
6082
6083
6084
6085
6086
6087
6088
6089
6090
6091
6092
6093
6094
6095
6096
6097
6098
6099
6100
6101
6102
6103
6104
6105
6106
6107
6108
6109
6110
6111
6112
6113
6114
6115
6116
6117
6118
6119
6120
6121
6122
6123
6124
6125
6126
6127
6128
6129
6130
6131
6132
6133
6134
6135
6136
6137
6138
6139
6140
6141
6142
6143
6144
6145
6146
6147
6148
6149
6150
6151
6152
6153
6154
6155
6156
6157
6158
6159
6160
6161
6162
6163
6164
6165
6166
6167
6168
6169
6170
6171
6172
6173
6174
6175
6176
6177
6178
6179
6180
6181
6182
6183
6184
6185
6186
6187
6188
6189
6190
6191
6192
6193
6194
6195
6196
6197
6198
6199
6200
6201
6202
6203
6204
6205
6206
6207
6208
6209
6210
6211
6212
6213
6214
6215
6216
6217
6218
6219
6220
6221
6222
6223
6224
6225
6226
6227
6228
6229
6230
6231
6232
6233
6234
6235
6236
6237
6238
6239
6240
6241
6242
6243
6244
6245
6246
6247
6248
6249
6250
6251
6252
6253
6254
6255
6256
6257
6258
6259
6260
6261
6262
6263
6264
6265
6266
6267
6268
6269
6270
6271
6272
6273
6274
6275
6276
6277
6278
6279
6280
6281
6282
6283
6284
6285
6286
6287
6288
6289
6290
6291
6292
6293
6294
6295
6296
6297
6298
6299
6300
6301
6302
6303
6304
6305
6306
6307
6308
6309
6310
6311
6312
6313
6314
6315
6316
6317
6318
6319
6320
6321
6322
6323
6324
6325
6326
6327
6328
6329
6330
6331
6332
6333
6334
6335
6336
6337
6338
6339
6340
6341
6342
6343
6344
6345
6346
6347
6348
6349
6350
6351
6352
6353
6354
6355
6356
6357
6358
6359
6360
6361
6362
6363
6364
6365
6366
6367
6368
6369
6370
6371
6372
6373
6374
6375
6376
6377
6378
6379
6380
6381
6382
6383
6384
6385
6386
6387
6388
6389
6390
6391
6392
6393
6394
6395
6396
6397
6398
6399
6400
6401
6402
6403
6404
6405
6406
6407
6408
6409
6410
6411
6412
6413
6414
6415
6416
6417
6418
6419
6420
6421
6422
6423
6424
6425
6426
6427
6428
6429
6430
6431
6432
6433
6434
6435
6436
6437
6438
6439
6440
6441
6442
6443
6444
6445
6446
6447
6448
6449
6450
6451
6452
6453
6454
6455
6456
6457
6458
6459
6460
6461
6462
6463
6464
6465
6466
6467
6468
6469
6470
6471
6472
6473
6474
6475
6476
6477
6478
6479
6480
6481
6482
6483
6484
6485
6486
6487
6488
6489
6490
6491
6492
6493
6494
6495
6496
6497
6498
6499
6500
6501
6502
6503
6504
6505
6506
6507
6508
6509
6510
6511
6512
6513
6514
6515
6516
6517
6518
6519
6520
6521
6522
6523
6524
6525
6526
6527
6528
6529
6530
6531
6532
6533
6534
6535
6536
6537
6538
6539
6540
6541
6542
6543
6544
6545
6546
6547
6548
6549
6550
6551
6552
6553
6554
6555
6556
6557
6558
6559
6560
6561
6562
6563
6564
6565
6566
6567
6568
6569
6570
6571
6572
6573
6574
6575
6576
6577
6578
6579
6580
6581
6582
6583
6584
6585
6586
6587
6588
6589
6590
6591
6592
6593
6594
6595
6596
6597
6598
6599
6600
6601
6602
6603
6604
6605
6606
6607
6608
6609
6610
6611
6612
6613
6614
6615
6616
6617
6618
6619
6620
6621
6622
6623
6624
6625
6626
6627
6628
6629
6630
6631
6632
6633
6634
6635
6636
6637
6638
6639
6640
6641
6642
6643
6644
6645
6646
6647
6648
6649
6650
6651
6652
6653
6654
6655
6656
6657
6658
6659
6660
6661
6662
6663
6664
6665
6666
6667
6668
6669
6670
6671
6672
6673
6674
6675
6676
6677
6678
6679
6680
6681
6682
6683
6684
6685
6686
6687
6688
6689
6690
6691
6692
6693
6694
6695
6696
6697
6698
6699
6700
6701
6702
6703
6704
6705
6706
6707
6708
6709
6710
6711
6712
6713
6714
6715
6716
6717
6718
6719
6720
6721
6722
6723
6724
6725
6726
6727
6728
6729
6730
6731
6732
6733
6734
6735
6736
6737
6738
6739
6740
6741
6742
6743
6744
6745
6746
6747
6748
6749
6750
6751
6752
6753
6754
6755
6756
6757
6758
6759
6760
6761
6762
6763
6764
6765
6766
6767
6768
6769
6770
6771
6772
6773
6774
6775
6776
6777
6778
6779
6780
6781
6782
6783
6784
6785
6786
6787
6788
6789
6790
6791
6792
6793
6794
6795
6796
6797
6798
6799
6800
6801
6802
6803
6804
6805
6806
6807
6808
6809
6810
6811
6812
6813
6814
6815
6816
6817
6818
6819
6820
6821
6822
6823
6824
6825
6826
6827
6828
6829
6830
6831
6832
6833
6834
6835
6836
6837
6838
6839
6840
6841
6842
6843
6844
6845
6846
6847
6848
6849
6850
6851
6852
6853
6854
6855
6856
6857
6858
6859
6860
6861
6862
6863
6864
6865
6866
6867
6868
6869
6870
6871
6872
6873
6874
6875
6876
6877
6878
6879
6880
6881
6882
6883
6884
6885
6886
6887
6888
6889
6890
6891
6892
6893
6894
6895
6896
6897
6898
6899
6900
6901
6902
6903
6904
6905
6906
6907
6908
6909
6910
6911
6912
6913
6914
6915
6916
6917
6918
6919
6920
6921
6922
6923
6924
6925
6926
6927
6928
6929
6930
6931
6932
6933
6934
6935
6936
6937
6938
6939
6940
6941
6942
6943
6944
6945
6946
6947
6948
6949
6950
6951
6952
6953
6954
6955
6956
6957
6958
6959
6960
6961
6962
6963
6964
6965
6966
6967
6968
6969
6970
6971
6972
6973
6974
6975
6976
6977
6978
6979
6980
6981
6982
6983
6984
6985
6986
6987
6988
6989
6990
6991
6992
6993
6994
6995
6996
6997
6998
6999
7000
7001
7002
7003
7004
7005
7006
7007
7008
7009
7010
7011
7012
7013
7014
7015
7016
7017
7018
7019
7020
7021
7022
7023
7024
7025
7026
7027
7028
7029
7030
7031
7032
7033
7034
7035
7036
7037
7038
7039
7040
7041
7042
7043
7044
7045
7046
7047
7048
7049
7050
7051
7052
7053
7054
7055
7056
7057
7058
7059
7060
7061
7062
7063
7064
7065
7066
7067
7068
7069
7070
7071
7072
7073
7074
7075
7076
7077
7078
7079
7080
7081
7082
7083
7084
7085
7086
7087
7088
7089
7090
7091
7092
7093
7094
7095
7096
7097
7098
7099
7100
7101
7102
7103
7104
7105
7106
7107
7108
7109
7110
7111
7112
7113
7114
7115
7116
7117
7118
7119
7120
7121
7122
7123
7124
7125
7126
7127
7128
7129
7130
7131
7132
7133
7134
7135
7136
7137
7138
7139
7140
7141
7142
7143
7144
7145
7146
7147
7148
7149
7150
7151
7152
7153
7154
7155
7156
7157
7158
7159
7160
7161
7162
7163
7164
7165
7166
7167
7168
7169
7170
7171
7172
7173
7174
7175
7176
7177
7178
7179
7180
7181
7182
7183
7184
7185
7186
7187
7188
7189
7190
7191
7192
7193
7194
7195
7196
7197
7198
7199
7200
7201
7202
7203
7204
7205
7206
7207
7208
7209
7210
7211
7212
7213
7214
7215
7216
7217
7218
7219
7220
7221
7222
7223
7224
7225
7226
7227
7228
7229
7230
7231
7232
7233
7234
7235
7236
7237
7238
7239
7240
7241
7242
7243
7244
7245
7246
7247
7248
7249
7250
7251
7252
7253
7254
7255
7256
7257
7258
7259
7260
7261
7262
7263
7264
7265
7266
7267
7268
7269
7270
7271
7272
7273
7274
7275
7276
7277
7278
7279
7280
7281
7282
7283
7284
7285
7286
7287
7288
7289
7290
7291
7292
7293
7294
7295
7296
7297
7298
7299
7300
7301
7302
7303
7304
7305
7306
7307
7308
7309
7310
7311
7312
7313
7314
7315
7316
7317
7318
7319
7320
7321
7322
7323
7324
7325
7326
7327
7328
7329
7330
7331
7332
7333
7334
7335
7336
7337
7338
7339
7340
7341
7342
7343
7344
7345
7346
7347
7348
7349
7350
7351
7352
7353
7354
7355
7356
7357
7358
7359
7360
7361
7362
7363
7364
7365
7366
7367
7368
7369
7370
7371
7372
7373
7374
7375
7376
7377
7378
7379
7380
7381
7382
7383
7384
7385
7386
7387
7388
7389
7390
7391
7392
7393
7394
7395
7396
7397
7398
7399
7400
7401
7402
7403
7404
7405
7406
7407
7408
7409
7410
7411
7412
7413
7414
7415
7416
7417
7418
7419
7420
7421
7422
7423
7424
7425
7426
7427
7428
7429
7430
7431
7432
7433
7434
7435
7436
7437
7438
7439
7440
7441
7442
7443
7444
7445
7446
7447
7448
7449
7450
7451
7452
7453
7454
7455
7456
7457
7458
7459
7460
7461
7462
7463
7464
7465
7466
7467
7468
7469
7470
7471
7472
7473
7474
7475
7476
7477
7478
7479
7480
7481
7482
7483
7484
7485
7486
7487
7488
7489
7490
7491
7492
7493
7494
7495
7496
7497
7498
7499
7500
7501
7502
7503
7504
7505
7506
7507
7508
7509
7510
7511
7512
7513
7514
7515
7516
7517
7518
7519
7520
7521
7522
7523
7524
7525
7526
7527
7528
7529
7530
7531
7532
7533
7534
7535
7536
7537
7538
7539
7540
7541
7542
7543
7544
7545
7546
7547
7548
7549
7550
7551
7552
7553
7554
7555
7556
7557
7558
7559
7560
7561
7562
7563
7564
7565
7566
7567
7568
7569
7570
7571
7572
7573
7574
7575
7576
7577
7578
7579
7580
7581
7582
7583
7584
7585
7586
7587
7588
7589
7590
7591
7592
7593
7594
7595
7596
7597
7598
7599
7600
7601
7602
7603
7604
7605
7606
7607
7608
7609
7610
7611
7612
7613
7614
7615
7616
7617
7618
7619
7620
7621
7622
7623
7624
7625
7626
7627
7628
7629
7630
7631
7632
7633
7634
7635
7636
7637
7638
7639
7640
7641
7642
7643
7644
7645
7646
7647
7648
7649
7650
7651
7652
7653
7654
7655
7656
7657
7658
7659
7660
7661
7662
7663
7664
7665
7666
7667
7668
7669
7670
7671
7672
7673
7674
7675
7676
7677
7678
7679
7680
7681
7682
7683
7684
7685
7686
7687
7688
7689
7690
7691
7692
7693
7694
7695
7696
7697
7698
7699
7700
7701
7702
7703
7704
7705
7706
7707
7708
7709
7710
7711
7712
7713
7714
7715
7716
7717
7718
7719
7720
7721
7722
7723
7724
7725
7726
7727
7728
7729
7730
7731
7732
7733
7734
7735
7736
7737
7738
7739
7740
7741
7742
7743
7744
7745
7746
7747
7748
7749
7750
7751
7752
7753
7754
7755
7756
7757
7758
7759
7760
7761
7762
7763
7764
7765
7766
7767
7768
7769
7770
7771
7772
7773
7774
7775
7776
7777
7778
7779
7780
7781
7782
7783
7784
7785
7786
7787
7788
7789
7790
7791
7792
7793
7794
7795
7796
7797
7798
7799
7800
7801
7802
7803
7804
7805
7806
7807
7808
7809
7810
7811
7812
7813
7814
7815
7816
7817
7818
7819
7820
7821
7822
7823
7824
7825
7826
7827
7828
7829
7830
7831
7832
7833
7834
7835
7836
7837
7838
7839
7840
7841
7842
7843
7844
7845
7846
7847
7848
7849
7850
7851
7852
7853
7854
7855
7856
7857
7858
7859
7860
7861
7862
7863
7864
7865
7866
7867
7868
7869
7870
7871
7872
7873
7874
7875
7876
7877
7878
7879
7880
7881
7882
7883
7884
7885
7886
7887
7888
7889
7890
7891
7892
7893
7894
7895
7896
7897
7898
7899
7900
7901
7902
7903
7904
7905
7906
7907
7908
7909
7910
7911
7912
7913
7914
7915
7916
7917
7918
7919
7920
7921
7922
7923
7924
7925
7926
7927
7928
7929
7930
7931
7932
7933
7934
7935
7936
7937
7938
7939
7940
7941
7942
7943
7944
7945
7946
7947
7948
7949
7950
7951
7952
7953
7954
7955
7956
7957
7958
7959
7960
7961
7962
7963
7964
7965
7966
7967
7968
7969
7970
7971
7972
7973
7974
7975
7976
7977
7978
7979
7980
7981
7982
7983
7984
7985
7986
7987
7988
7989
7990
7991
7992
7993
7994
7995
7996
7997
7998
7999
8000
8001
8002
8003
8004
8005
8006
8007
8008
8009
8010
8011
8012
8013
8014
8015
8016
8017
8018
8019
8020
8021
8022
8023
8024
8025
8026
8027
8028
8029
8030
8031
8032
8033
8034
8035
8036
8037
8038
8039
8040
8041
8042
8043
8044
8045
8046
8047
8048
8049
8050
8051
8052
8053
8054
8055
8056
8057
8058
8059
8060
8061
8062
8063
8064
8065
8066
8067
8068
8069
8070
8071
8072
8073
8074
8075
8076
8077
8078
8079
8080
8081
8082
8083
8084
8085
8086
8087
8088
8089
8090
8091
8092
8093
8094
8095
8096
8097
8098
8099
8100
8101
8102
8103
8104
8105
8106
8107
8108
8109
8110
8111
8112
8113
8114
8115
8116
8117
8118
8119
8120
8121
8122
8123
8124
8125
8126
8127
8128
8129
8130
8131
8132
8133
8134
8135
8136
8137
8138
8139
8140
8141
8142
8143
8144
8145
8146
8147
8148
8149
8150
8151
8152
8153
8154
8155
8156
8157
8158
8159
8160
8161
8162
8163
8164
8165
8166
8167
8168
8169
8170
8171
8172
8173
8174
8175
8176
8177
8178
8179
8180
8181
8182
8183
8184
8185
8186
8187
8188
8189
8190
8191
8192
8193
8194
8195
8196
8197
8198
8199
8200
8201
8202
8203
8204
8205
8206
8207
8208
8209
8210
8211
8212
8213
8214
8215
8216
8217
8218
8219
8220
8221
8222
8223
8224
8225
8226
8227
8228
8229
8230
8231
8232
8233
8234
8235
8236
8237
8238
8239
8240
8241
8242
8243
8244
8245
8246
8247
8248
8249
8250
8251
8252
8253
8254
8255
8256
8257
8258
8259
8260
8261
8262
8263
8264
8265
8266
8267
8268
8269
8270
8271
8272
8273
8274
8275
8276
8277
8278
8279
8280
8281
8282
8283
8284
8285
8286
8287
8288
8289
8290
8291
8292
8293
8294
8295
8296
8297
8298
8299
8300
8301
8302
8303
8304
8305
8306
8307
8308
8309
8310
8311
8312
8313
8314
8315
8316
8317
8318
8319
8320
8321
8322
8323
8324
8325
8326
8327
8328
8329
8330
8331
8332
8333
8334
8335
8336
8337
8338
8339
8340
8341
8342
8343
8344
8345
8346
8347
8348
8349
8350
8351
8352
8353
8354
8355
8356
8357
8358
8359
8360
8361
8362
8363
8364
8365
8366
8367
8368
8369
8370
8371
8372
8373
8374
8375
8376
8377
8378
8379
8380
8381
8382
8383
8384
8385
8386
8387
8388
8389
8390
8391
8392
8393
8394
8395
8396
8397
8398
8399
8400
8401
8402
8403
8404
8405
8406
8407
8408
8409
8410
8411
8412
8413
8414
8415
8416
8417
8418
8419
8420
8421
8422
8423
8424
8425
8426
8427
8428
8429
8430
8431
8432
8433
8434
8435
8436
8437
8438
8439
8440
8441
8442
8443
8444
8445
8446
8447
8448
8449
8450
8451
8452
8453
8454
8455
8456
8457
8458
8459
8460
8461
8462
8463
8464
8465
8466
8467
8468
8469
8470
8471
8472
8473
8474
8475
8476
8477
8478
8479
8480
8481
8482
8483
8484
8485
8486
8487
8488
8489
8490
8491
8492
8493
8494
8495
8496
8497
8498
8499
8500
8501
8502
8503
8504
8505
8506
8507
8508
8509
8510
8511
8512
8513
8514
8515
8516
8517
8518
8519
8520
8521
8522
8523
8524
8525
8526
8527
8528
8529
8530
8531
8532
8533
8534
8535
8536
8537
8538
8539
8540
8541
8542
8543
8544
8545
8546
8547
8548
8549
8550
8551
8552
8553
8554
8555
8556
8557
8558
8559
8560
8561
8562
8563
8564
8565
8566
8567
8568
8569
8570
8571
8572
8573
8574
8575
8576
8577
8578
8579
8580
8581
8582
8583
8584
8585
8586
8587
8588
8589
8590
8591
8592
8593
8594
8595
8596
8597
8598
8599
8600
8601
8602
8603
8604
8605
8606
8607
8608
8609
8610
8611
8612
8613
8614
8615
8616
8617
8618
8619
8620
8621
8622
8623
8624
8625
8626
8627
8628
8629
8630
8631
8632
8633
8634
8635
8636
8637
8638
8639
8640
8641
8642
8643
8644
8645
8646
8647
8648
8649
8650
8651
8652
8653
8654
8655
8656
8657
8658
8659
8660
8661
8662
8663
8664
8665
8666
8667
8668
8669
8670
8671
8672
8673
8674
8675
8676
8677
8678
8679
8680
8681
8682
8683
8684
8685
8686
8687
8688
8689
8690
8691
8692
8693
8694
8695
8696
8697
8698
8699
8700
8701
8702
8703
8704
8705
8706
8707
8708
8709
8710
8711
8712
8713
8714
8715
8716
8717
8718
8719
8720
8721
8722
8723
8724
8725
8726
8727
8728
8729
8730
8731
8732
8733
8734
8735
8736
8737
8738
8739
8740
8741
8742
8743
8744
8745
8746
8747
8748
8749
8750
8751
8752
8753
8754
8755
8756
8757
8758
8759
8760
8761
8762
8763
8764
8765
8766
8767
8768
8769
8770
8771
8772
8773
8774
8775
8776
8777
8778
8779
8780
8781
8782
8783
8784
8785
8786
8787
8788
8789
8790
8791
8792
8793
8794
8795
8796
8797
8798
8799
8800
8801
8802
8803
8804
8805
8806
8807
8808
8809
8810
8811
8812
8813
8814
8815
8816
8817
8818
8819
8820
8821
8822
8823
8824
8825
8826
8827
8828
8829
8830
8831
8832
8833
8834
8835
8836
8837
8838
8839
8840
8841
8842
8843
8844
8845
8846
8847
8848
8849
8850
8851
8852
8853
8854
8855
8856
8857
8858
8859
8860
8861
8862
8863
8864
8865
8866
8867
8868
8869
8870
8871
8872
8873
8874
8875
8876
8877
8878
8879
8880
8881
8882
8883
8884
8885
8886
8887
8888
8889
8890
8891
8892
8893
8894
8895
8896
8897
8898
8899
8900
8901
8902
8903
8904
8905
8906
8907
8908
8909
8910
8911
8912
8913
8914
8915
8916
8917
8918
8919
8920
8921
8922
8923
8924
8925
8926
8927
8928
8929
8930
8931
8932
8933
8934
8935
8936
8937
8938
8939
8940
8941
8942
8943
8944
8945
8946
8947
8948
8949
8950
8951
8952
8953
8954
8955
8956
8957
8958
8959
8960
8961
8962
8963
8964
8965
8966
8967
8968
8969
8970
8971
8972
8973
8974
8975
8976
8977
8978
8979
8980
8981
8982
8983
8984
8985
8986
8987
8988
8989
8990
8991
8992
8993
8994
8995
8996
8997
8998
8999
9000
9001
9002
9003
9004
9005
9006
9007
9008
9009
9010
9011
9012
9013
9014
9015
9016
9017
9018
9019
9020
9021
9022
9023
9024
9025
9026
9027
9028
9029
9030
9031
9032
9033
9034
9035
9036
9037
9038
9039
9040
9041
9042
9043
9044
9045
9046
9047
9048
9049
9050
9051
9052
9053
9054
9055
9056
9057
9058
9059
9060
9061
9062
9063
9064
9065
9066
9067
9068
9069
9070
9071
9072
9073
9074
9075
9076
9077
9078
9079
9080
9081
9082
9083
9084
9085
9086
9087
9088
9089
9090
9091
9092
9093
9094
9095
9096
9097
9098
9099
9100
9101
9102
9103
9104
9105
9106
9107
9108
9109
9110
9111
9112
9113
9114
9115
9116
9117
9118
9119
9120
9121
9122
9123
9124
9125
9126
9127
9128
9129
9130
9131
9132
9133
9134
9135
9136
9137
9138
9139
9140
9141
9142
9143
9144
9145
9146
9147
9148
9149
9150
9151
9152
9153
9154
9155
9156
9157
9158
9159
9160
9161
9162
9163
9164
9165
9166
9167
9168
9169
9170
9171
9172
9173
9174
9175
9176
9177
9178
9179
9180
9181
9182
9183
9184
9185
9186
9187
9188
9189
9190
9191
9192
9193
9194
9195
9196
9197
9198
9199
9200
9201
9202
9203
9204
9205
9206
9207
9208
9209
9210
9211
9212
9213
9214
9215
9216
9217
9218
9219
9220
9221
9222
9223
9224
9225
9226
9227
9228
9229
9230
9231
9232
9233
9234
9235
9236
9237
9238
9239
9240
9241
9242
9243
9244
9245
9246
9247
9248
9249
9250
9251
9252
9253
9254
9255
9256
9257
9258
9259
9260
9261
9262
9263
9264
9265
9266
9267
9268
9269
9270
9271
9272
9273
9274
9275
9276
9277
9278
9279
9280
9281
9282
9283
9284
9285
9286
9287
9288
9289
9290
9291
9292
9293
9294
9295
9296
9297
9298
9299
9300
9301
9302
9303
9304
9305
9306
9307
9308
9309
9310
9311
9312
9313
9314
9315
9316
9317
9318
9319
9320
9321
9322
9323
9324
9325
9326
9327
9328
9329
9330
9331
9332
9333
9334
9335
9336
9337
9338
9339
9340
9341
9342
9343
9344
9345
9346
9347
9348
9349
9350
9351
9352
9353
9354
9355
9356
9357
9358
9359
9360
9361
9362
9363
9364
9365
9366
9367
9368
9369
9370
9371
9372
9373
9374
9375
9376
9377
9378
9379
9380
9381
9382
9383
9384
9385
9386
9387
9388
9389
9390
9391
9392
9393
9394
9395
9396
9397
9398
9399
9400
9401
9402
9403
9404
9405
9406
9407
9408
9409
9410
9411
9412
9413
9414
9415
9416
9417
9418
9419
9420
9421
9422
9423
9424
9425
9426
9427
9428
9429
9430
9431
9432
9433
9434
9435
9436
9437
9438
9439
9440
9441
9442
9443
9444
9445
9446
9447
9448
9449
9450
9451
9452
9453
9454
9455
9456
9457
9458
9459
9460
9461
9462
9463
9464
9465
9466
9467
9468
9469
9470
9471
9472
9473
9474
9475
9476
9477
9478
9479
9480
9481
9482
9483
9484
9485
9486
9487
9488
9489
9490
9491
9492
9493
9494
9495
9496
9497
9498
9499
9500
9501
9502
9503
9504
9505
9506
9507
9508
9509
9510
9511
9512
9513
9514
9515
9516
9517
9518
9519
9520
9521
9522
9523
9524
9525
9526
9527
9528
9529
9530
9531
9532
9533
9534
9535
9536
9537
9538
9539
9540
9541
9542
9543
9544
9545
9546
9547
9548
9549
9550
9551
9552
9553
9554
9555
9556
9557
9558
9559
9560
9561
9562
9563
9564
9565
9566
9567
9568
9569
9570
9571
9572
9573
9574
9575
9576
9577
9578
9579
9580
9581
9582
9583
9584
9585
9586
9587
9588
9589
9590
9591
9592
9593
9594
9595
9596
9597
9598
9599
9600
9601
9602
9603
9604
9605
9606
9607
9608
9609
9610
9611
9612
9613
9614
9615
9616
9617
9618
9619
9620
9621
9622
9623
9624
9625
9626
9627
9628
9629
9630
9631
9632
9633
9634
9635
9636
9637
9638
9639
9640
9641
9642
9643
9644
9645
9646
9647
9648
9649
9650
9651
9652
9653
9654
9655
9656
9657
9658
9659
9660
9661
9662
9663
9664
9665
9666
9667
9668
9669
9670
9671
9672
9673
9674
9675
9676
9677
9678
9679
9680
9681
9682
9683
9684
9685
9686
9687
9688
9689
9690
9691
9692
9693
9694
9695
9696
9697
9698
9699
9700
9701
9702
9703
9704
9705
9706
9707
9708
9709
9710
9711
9712
9713
9714
9715
9716
9717
9718
9719
9720
9721
9722
9723
9724
9725
9726
9727
9728
9729
9730
9731
9732
9733
9734
9735
9736
9737
9738
9739
9740
9741
9742
9743
9744
9745
9746
9747
9748
9749
9750
9751
9752
9753
9754
9755
9756
9757
9758
9759
9760
9761
9762
9763
9764
9765
9766
9767
9768
9769
9770
9771
9772
9773
9774
9775
9776
9777
9778
9779
9780
9781
9782
9783
9784
9785
9786
9787
9788
9789
9790
9791
9792
9793
9794
9795
9796
9797
9798
9799
9800
9801
9802
9803
9804
9805
9806
9807
9808
9809
9810
9811
9812
9813
9814
9815
9816
9817
9818
9819
9820
9821
9822
9823
9824
9825
9826
9827
9828
9829
9830
9831
9832
9833
9834
9835
9836
9837
9838
9839
9840
9841
9842
9843
9844
9845
9846
9847
9848
9849
9850
9851
9852
9853
9854
9855
9856
9857
9858
9859
9860
9861
9862
9863
9864
9865
9866
9867
9868
9869
9870
9871
9872
9873
9874
9875
9876
9877
9878
9879
9880
9881
9882
9883
9884
9885
9886
9887
9888
9889
9890
9891
9892
9893
9894
9895
9896
9897
9898
9899
9900
9901
9902
9903
9904
9905
9906
9907
9908
9909
9910
9911
9912
9913
9914
9915
9916
9917
9918
9919
9920
9921
9922
9923
9924
9925
9926
9927
9928
9929
9930
9931
9932
9933
9934
9935
9936
9937
9938
9939
9940
9941
9942
9943
9944
9945
9946
9947
9948
9949
9950
9951
9952
9953
9954
9955
9956
9957
9958
9959
9960
9961
9962
9963
9964
9965
9966
9967
9968
9969
9970
9971
9972
9973
9974
9975
9976
9977
9978
9979
9980
9981
9982
9983
9984
9985
9986
9987
9988
9989
9990
9991
9992
9993
9994
9995
9996
9997
9998
9999
10000
10001
10002
10003
10004
10005
10006
10007
10008
10009
10010
10011
10012
10013
10014
10015
10016
10017
10018
10019
10020
10021
10022
10023
10024
10025
10026
10027
10028
10029
10030
10031
10032
10033
10034
10035
10036
10037
10038
10039
10040
10041
10042
10043
10044
10045
10046
10047
10048
10049
10050
10051
10052
10053
10054
10055
10056
10057
10058
10059
10060
10061
10062
10063
10064
10065
10066
10067
10068
10069
10070
10071
10072
10073
10074
10075
10076
10077
10078
10079
10080
10081
10082
10083
10084
10085
10086
10087
10088
10089
10090
10091
10092
10093
10094
10095
10096
10097
10098
10099
10100
10101
10102
10103
10104
10105
10106
10107
10108
10109
10110
10111
10112
10113
10114
10115
10116
10117
10118
10119
10120
10121
10122
10123
10124
10125
10126
10127
10128
10129
10130
10131
10132
10133
10134
10135
10136
10137
10138
10139
10140
10141
10142
10143
10144
10145
10146
10147
10148
10149
10150
10151
10152
10153
10154
10155
10156
10157
10158
10159
10160
10161
10162
10163
10164
10165
10166
10167
10168
10169
10170
10171
10172
10173
10174
10175
10176
10177
10178
10179
10180
10181
10182
10183
10184
10185
10186
10187
10188
10189
10190
10191
10192
10193
10194
10195
10196
10197
10198
10199
10200
10201
10202
10203
10204
10205
10206
10207
10208
10209
10210
10211
10212
10213
10214
10215
10216
10217
10218
10219
10220
10221
10222
10223
10224
10225
10226
10227
10228
10229
10230
10231
10232
10233
10234
10235
10236
10237
10238
10239
10240
10241
10242
10243
10244
10245
10246
10247
10248
10249
10250
10251
10252
10253
10254
10255
10256
10257
10258
10259
10260
10261
10262
10263
10264
10265
10266
10267
10268
10269
10270
10271
10272
10273
10274
10275
10276
10277
10278
10279
10280
10281
10282
10283
10284
10285
10286
10287
10288
10289
10290
10291
10292
10293
10294
10295
10296
10297
10298
10299
10300
10301
10302
10303
10304
10305
10306
10307
10308
10309
10310
10311
10312
10313
10314
10315
10316
10317
10318
10319
10320
10321
10322
10323
10324
10325
10326
10327
10328
10329
10330
10331
10332
10333
10334
10335
10336
10337
10338
10339
10340
10341
10342
10343
10344
10345
10346
10347
10348
10349
10350
10351
10352
10353
10354
10355
10356
10357
10358
10359
10360
10361
10362
10363
10364
10365
10366
10367
10368
10369
10370
10371
10372
10373
10374
10375
10376
10377
10378
10379
10380
10381
10382
10383
10384
10385
10386
10387
10388
10389
10390
10391
10392
10393
10394
10395
10396
10397
10398
10399
10400
10401
10402
10403
10404
10405
10406
10407
10408
10409
10410
10411
10412
10413
10414
10415
10416
10417
10418
10419
10420
10421
10422
10423
10424
10425
10426
10427
10428
10429
10430
10431
10432
10433
10434
10435
10436
10437
10438
10439
10440
10441
10442
10443
10444
10445
10446
10447
10448
10449
10450
10451
10452
10453
10454
10455
10456
10457
10458
10459
10460
10461
10462
10463
10464
10465
10466
10467
10468
10469
10470
10471
10472
10473
10474
10475
10476
10477
10478
10479
10480
10481
10482
10483
10484
10485
10486
10487
10488
10489
10490
10491
10492
10493
10494
10495
10496
10497
10498
10499
10500
10501
10502
10503
10504
10505
10506
10507
10508
10509
10510
10511
10512
10513
10514
10515
10516
10517
10518
10519
10520
10521
10522
10523
10524
10525
10526
10527
10528
10529
10530
10531
10532
10533
10534
10535
10536
10537
10538
10539
10540
10541
10542
10543
10544
10545
10546
10547
10548
10549
10550
10551
10552
10553
10554
10555
10556
10557
10558
10559
10560
10561
10562
10563
10564
10565
10566
10567
10568
10569
10570
10571
10572
10573
10574
10575
10576
10577
10578
10579
10580
10581
10582
10583
10584
10585
10586
10587
10588
10589
10590
10591
10592
10593
10594
10595
10596
10597
10598
10599
10600
10601
10602
10603
10604
10605
10606
10607
10608
10609
10610
10611
10612
10613
10614
10615
10616
10617
10618
10619
10620
10621
10622
10623
10624
10625
10626
10627
10628
10629
10630
10631
10632
10633
10634
10635
10636
10637
10638
10639
10640
10641
10642
10643
10644
10645
10646
10647
10648
10649
10650
10651
10652
10653
10654
10655
10656
10657
10658
10659
10660
10661
10662
10663
10664
10665
10666
10667
10668
10669
10670
10671
10672
10673
10674
10675
10676
10677
10678
10679
10680
10681
10682
10683
10684
10685
10686
10687
10688
10689
10690
10691
10692
10693
10694
10695
10696
10697
10698
10699
10700
10701
10702
10703
10704
10705
10706
10707
10708
10709
10710
10711
10712
10713
10714
10715
10716
10717
10718
10719
10720
10721
10722
10723
10724
10725
10726
10727
10728
10729
10730
10731
10732
10733
10734
10735
10736
10737
10738
10739
10740
10741
10742
10743
10744
10745
10746
10747
10748
10749
10750
10751
10752
10753
10754
10755
10756
10757
10758
10759
10760
10761
10762
10763
10764
10765
10766
10767
10768
10769
10770
10771
10772
10773
10774
10775
10776
10777
10778
10779
10780
10781
10782
10783
10784
10785
10786
10787
10788
10789
10790
10791
10792
10793
10794
10795
10796
10797
10798
10799
10800
10801
10802
10803
10804
10805
10806
10807
10808
10809
10810
10811
10812
10813
10814
10815
10816
10817
10818
10819
10820
10821
10822
10823
10824
10825
10826
10827
10828
10829
10830
10831
10832
10833
10834
10835
10836
10837
10838
10839
10840
10841
10842
10843
10844
10845
10846
10847
10848
10849
10850
10851
10852
10853
10854
10855
10856
10857
10858
10859
10860
10861
10862
10863
10864
10865
10866
10867
10868
10869
10870
10871
10872
10873
10874
10875
10876
10877
10878
10879
10880
10881
10882
10883
10884
10885
10886
10887
10888
10889
10890
10891
10892
10893
10894
10895
10896
10897
10898
10899
10900
10901
10902
10903
10904
10905
10906
10907
10908
10909
10910
10911
10912
10913
10914
10915
10916
10917
10918
10919
10920
10921
10922
10923
10924
10925
10926
10927
10928
10929
10930
10931
10932
10933
10934
10935
10936
10937
10938
10939
10940
10941
10942
10943
10944
10945
10946
10947
10948
10949
10950
10951
10952
10953
10954
10955
10956
10957
10958
10959
10960
10961
10962
10963
10964
10965
10966
10967
10968
10969
10970
10971
10972
10973
10974
10975
10976
10977
10978
10979
10980
10981
10982
10983
10984
10985
10986
10987
10988
10989
10990
10991
10992
10993
10994
10995
10996
10997
10998
10999
11000
11001
11002
11003
11004
11005
11006
11007
11008
11009
11010
11011
11012
11013
11014
11015
11016
11017
11018
11019
11020
11021
11022
11023
11024
11025
11026
11027
11028
11029
11030
11031
11032
11033
11034
11035
11036
11037
11038
11039
11040
11041
11042
11043
11044
11045
11046
11047
11048
11049
11050
11051
11052
11053
11054
11055
11056
11057
11058
11059
11060
11061
11062
11063
11064
11065
11066
11067
11068
11069
11070
11071
11072
11073
11074
11075
11076
11077
11078
11079
11080
11081
11082
11083
11084
11085
11086
11087
11088
11089
11090
11091
11092
11093
11094
11095
11096
11097
11098
11099
11100
11101
11102
11103
11104
11105
11106
11107
11108
11109
11110
11111
11112
11113
11114
11115
11116
11117
11118
11119
11120
11121
11122
11123
11124
11125
11126
11127
11128
11129
11130
11131
11132
11133
11134
11135
11136
11137
11138
11139
11140
11141
11142
11143
11144
11145
11146
11147
11148
11149
11150
11151
11152
11153
11154
11155
11156
11157
11158
11159
11160
11161
11162
11163
11164
11165
11166
11167
11168
11169
11170
11171
11172
11173
11174
11175
11176
11177
11178
11179
11180
11181
11182
11183
11184
11185
11186
11187
11188
11189
11190
11191
11192
11193
11194
11195
11196
11197
11198
11199
11200
11201
11202
11203
11204
11205
11206
11207
11208
11209
11210
11211
11212
11213
11214
11215
11216
11217
11218
11219
11220
11221
11222
11223
11224
11225
11226
11227
11228
11229
11230
11231
11232
11233
11234
11235
11236
11237
11238
11239
11240
11241
11242
11243
11244
11245
11246
11247
11248
11249
11250
11251
11252
11253
11254
11255
11256
11257
11258
11259
11260
11261
11262
11263
11264
11265
11266
11267
11268
11269
11270
11271
11272
11273
11274
11275
11276
11277
11278
11279
11280
11281
11282
11283
11284
11285
11286
11287
11288
11289
11290
11291
11292
11293
11294
11295
11296
11297
11298
11299
11300
11301
11302
11303
11304
11305
11306
11307
11308
11309
11310
11311
11312
11313
11314
11315
11316
11317
11318
11319
11320
11321
11322
11323
11324
11325
11326
11327
11328
11329
11330
11331
11332
11333
11334
11335
11336
11337
11338
11339
11340
11341
11342
11343
11344
11345
11346
11347
11348
11349
11350
11351
11352
11353
11354
11355
11356
11357
11358
11359
11360
11361
11362
11363
11364
11365
11366
11367
11368
11369
11370
11371
11372
11373
11374
11375
11376
11377
11378
11379
11380
11381
11382
11383
11384
11385
11386
11387
11388
11389
11390
11391
11392
11393
11394
11395
11396
11397
11398
11399
11400
11401
11402
11403
11404
11405
11406
11407
11408
11409
11410
11411
11412
11413
11414
11415
11416
11417
11418
11419
11420
11421
11422
11423
11424
11425
11426
11427
11428
11429
11430
11431
11432
11433
11434
11435
11436
11437
11438
11439
11440
11441
11442
11443
11444
11445
11446
11447
11448
11449
11450
11451
11452
11453
11454
11455
11456
11457
11458
11459
11460
11461
11462
11463
11464
11465
11466
11467
11468
11469
11470
11471
11472
11473
11474
11475
11476
11477
11478
11479
11480
11481
11482
11483
11484
11485
11486
11487
11488
11489
11490
11491
11492
11493
11494
11495
11496
11497
11498
11499
11500
11501
11502
11503
11504
11505
11506
11507
11508
11509
11510
11511
11512
11513
11514
11515
11516
11517
11518
11519
11520
11521
11522
11523
11524
11525
11526
11527
11528
11529
11530
11531
11532
11533
11534
11535
11536
11537
11538
11539
11540
11541
11542
11543
11544
11545
11546
11547
11548
11549
11550
11551
11552
11553
11554
11555
11556
11557
11558
11559
11560
11561
11562
11563
11564
11565
11566
11567
11568
11569
11570
11571
11572
11573
11574
11575
11576
11577
11578
11579
11580
11581
11582
11583
11584
11585
11586
11587
11588
11589
11590
11591
11592
11593
11594
11595
11596
11597
11598
11599
11600
11601
11602
11603
11604
11605
11606
11607
11608
11609
11610
11611
11612
11613
11614
11615
11616
11617
11618
11619
11620
11621
11622
11623
11624
11625
11626
11627
11628
11629
11630
11631
11632
11633
11634
11635
11636
11637
11638
11639
11640
11641
11642
11643
11644
11645
11646
11647
11648
11649
11650
11651
11652
11653
11654
11655
11656
11657
11658
11659
11660
11661
11662
11663
11664
11665
11666
11667
11668
11669
11670
11671
11672
11673
11674
11675
11676
11677
11678
11679
11680
11681
11682
11683
11684
11685
11686
11687
11688
11689
11690
11691
11692
11693
11694
11695
11696
11697
11698
11699
11700
11701
11702
11703
11704
11705
11706
11707
11708
11709
11710
11711
11712
11713
11714
11715
11716
11717
11718
11719
11720
11721
11722
11723
11724
11725
11726
11727
11728
11729
11730
11731
11732
11733
11734
11735
11736
11737
11738
11739
11740
11741
11742
11743
11744
11745
11746
11747
11748
11749
11750
11751
11752
11753
11754
11755
11756
11757
11758
11759
11760
11761
11762
11763
11764
11765
11766
11767
11768
11769
11770
11771
11772
11773
11774
11775
11776
11777
11778
11779
11780
11781
11782
11783
11784
11785
11786
11787
11788
11789
11790
11791
11792
11793
11794
11795
11796
11797
11798
11799
11800
11801
11802
11803
11804
11805
11806
11807
11808
11809
11810
11811
11812
11813
11814
11815
11816
11817
11818
11819
11820
11821
11822
11823
11824
11825
11826
11827
11828
11829
11830
11831
11832
11833
11834
11835
11836
11837
11838
11839
11840
11841
11842
11843
11844
11845
11846
11847
11848
11849
11850
11851
11852
11853
11854
11855
11856
11857
11858
11859
11860
11861
11862
11863
11864
11865
11866
11867
11868
11869
11870
11871
11872
11873
11874
11875
11876
11877
11878
11879
11880
11881
11882
11883
11884
11885
11886
11887
11888
11889
11890
11891
11892
11893
11894
11895
11896
11897
11898
11899
11900
11901
11902
11903
11904
11905
11906
11907
11908
11909
11910
11911
11912
11913
11914
11915
11916
11917
11918
11919
11920
11921
11922
11923
11924
11925
11926
11927
11928
11929
11930
11931
11932
11933
11934
11935
11936
11937
11938
11939
11940
11941
11942
11943
11944
11945
11946
11947
11948
11949
11950
11951
11952
11953
11954
11955
11956
11957
11958
11959
11960
11961
11962
11963
11964
11965
11966
11967
11968
11969
11970
11971
11972
11973
11974
11975
11976
11977
11978
11979
11980
11981
11982
11983
11984
11985
11986
11987
11988
11989
11990
11991
11992
11993
11994
11995
11996
11997
11998
11999
12000
12001
12002
12003
12004
12005
12006
12007
12008
12009
12010
12011
12012
12013
12014
12015
12016
12017
12018
12019
12020
12021
12022
12023
12024
12025
12026
12027
12028
12029
12030
12031
12032
12033
12034
12035
12036
12037
12038
12039
12040
12041
12042
12043
12044
12045
12046
12047
12048
12049
12050
12051
12052
12053
12054
12055
12056
12057
12058
12059
12060
12061
12062
12063
12064
12065
12066
12067
12068
12069
12070
12071
12072
12073
12074
12075
12076
12077
12078
12079
12080
12081
12082
12083
12084
12085
12086
12087
12088
12089
12090
12091
12092
12093
12094
12095
12096
12097
12098
12099
12100
12101
12102
12103
12104
12105
12106
12107
12108
12109
12110
12111
12112
12113
12114
12115
12116
12117
12118
12119
12120
12121
12122
12123
12124
12125
12126
12127
12128
12129
12130
12131
12132
12133
12134
12135
12136
12137
12138
12139
12140
12141
12142
12143
12144
12145
12146
12147
12148
12149
12150
12151
12152
12153
12154
12155
12156
12157
12158
12159
12160
12161
12162
12163
12164
12165
12166
12167
12168
12169
12170
12171
12172
12173
12174
12175
12176
12177
12178
12179
12180
12181
12182
12183
12184
12185
12186
12187
12188
12189
12190
12191
12192
12193
12194
12195
12196
12197
12198
12199
12200
12201
12202
12203
12204
12205
12206
12207
12208
12209
12210
12211
12212
12213
12214
12215
12216
12217
12218
12219
12220
12221
12222
12223
12224
12225
12226
12227
12228
12229
12230
12231
12232
12233
12234
12235
12236
12237
12238
12239
12240
12241
12242
12243
12244
12245
12246
12247
12248
12249
12250
12251
12252
12253
12254
12255
12256
12257
12258
12259
12260
12261
12262
12263
12264
12265
12266
12267
12268
12269
12270
12271
12272
12273
12274
12275
12276
12277
12278
12279
12280
12281
12282
12283
12284
12285
12286
12287
12288
12289
12290
12291
12292
12293
12294
12295
12296
12297
12298
12299
12300
12301
12302
12303
12304
12305
12306
12307
12308
12309
12310
12311
12312
12313
12314
12315
12316
12317
12318
12319
12320
12321
12322
12323
12324
12325
12326
12327
12328
12329
12330
12331
12332
12333
12334
12335
12336
12337
12338
12339
12340
12341
12342
12343
12344
12345
12346
12347
12348
12349
12350
12351
12352
12353
12354
12355
12356
12357
12358
12359
12360
12361
12362
12363
12364
12365
12366
12367
12368
12369
12370
12371
12372
12373
12374
12375
12376
12377
12378
12379
12380
12381
12382
12383
12384
12385
12386
12387
12388
12389
12390
12391
12392
12393
12394
12395
12396
12397
12398
12399
12400
12401
12402
12403
12404
12405
12406
12407
12408
12409
12410
12411
12412
12413
12414
12415
12416
12417
12418
12419
12420
12421
12422
12423
12424
12425
12426
12427
12428
12429
12430
12431
12432
12433
12434
12435
12436
12437
12438
12439
12440
12441
12442
12443
12444
12445
12446
12447
12448
12449
12450
12451
12452
12453
12454
12455
12456
12457
12458
12459
12460
12461
12462
12463
12464
12465
12466
12467
12468
12469
12470
12471
12472
12473
12474
12475
12476
12477
12478
12479
12480
12481
12482
12483
12484
12485
12486
12487
12488
12489
12490
12491
12492
12493
12494
12495
12496
12497
12498
12499
12500
12501
12502
12503
12504
12505
12506
12507
12508
12509
12510
12511
12512
12513
12514
12515
12516
12517
12518
12519
12520
12521
12522
12523
12524
12525
12526
12527
12528
12529
12530
12531
12532
12533
12534
12535
12536
12537
12538
12539
12540
12541
12542
12543
12544
12545
12546
12547
12548
12549
12550
12551
12552
12553
12554
12555
12556
12557
12558
12559
12560
12561
12562
12563
12564
12565
12566
12567
12568
12569
12570
12571
12572
12573
12574
12575
12576
12577
12578
12579
12580
12581
12582
12583
12584
12585
12586
12587
12588
12589
12590
12591
12592
12593
12594
12595
12596
12597
12598
12599
12600
12601
12602
12603
12604
12605
12606
12607
12608
12609
12610
12611
12612
12613
12614
12615
12616
12617
12618
12619
12620
12621
12622
12623
12624
12625
12626
12627
12628
12629
12630
12631
12632
12633
12634
12635
12636
12637
12638
12639
12640
12641
12642
12643
12644
12645
12646
12647
12648
12649
12650
12651
12652
12653
12654
12655
12656
12657
12658
12659
12660
12661
12662
12663
12664
12665
12666
12667
12668
12669
12670
12671
12672
12673
12674
12675
12676
12677
12678
12679
12680
12681
12682
12683
12684
12685
12686
12687
12688
12689
12690
12691
12692
12693
12694
12695
12696
12697
12698
12699
12700
12701
12702
12703
12704
12705
12706
12707
12708
12709
12710
12711
12712
12713
12714
12715
12716
12717
12718
12719
12720
12721
12722
12723
12724
12725
12726
12727
12728
12729
12730
12731
12732
12733
12734
12735
12736
12737
12738
12739
12740
12741
12742
12743
12744
12745
12746
12747
12748
12749
12750
12751
12752
12753
12754
12755
12756
12757
12758
12759
12760
12761
12762
12763
12764
12765
12766
12767
12768
12769
12770
12771
12772
12773
12774
12775
12776
12777
12778
12779
12780
12781
12782
12783
12784
12785
12786
12787
12788
12789
12790
12791
12792
12793
12794
12795
12796
12797
12798
12799
12800
12801
12802
12803
12804
12805
12806
12807
12808
12809
12810
12811
12812
12813
12814
12815
12816
12817
12818
12819
12820
12821
12822
12823
12824
12825
12826
12827
12828
12829
12830
12831
12832
12833
12834
12835
12836
12837
12838
12839
12840
12841
12842
12843
12844
12845
12846
12847
12848
12849
12850
12851
12852
12853
12854
12855
12856
12857
12858
12859
12860
12861
12862
12863
12864
12865
12866
12867
12868
12869
12870
12871
12872
12873
12874
12875
12876
12877
12878
12879
12880
12881
12882
12883
12884
12885
12886
12887
12888
12889
12890
12891
12892
12893
12894
12895
12896
12897
12898
12899
12900
12901
12902
12903
12904
12905
12906
12907
12908
12909
12910
12911
12912
12913
12914
12915
12916
12917
12918
12919
12920
12921
12922
12923
12924
12925
12926
12927
12928
12929
12930
12931
12932
12933
12934
12935
12936
12937
12938
12939
12940
12941
12942
12943
12944
12945
12946
12947
12948
12949
12950
12951
12952
12953
12954
12955
12956
12957
12958
12959
12960
12961
12962
12963
12964
12965
12966
12967
12968
12969
12970
12971
12972
12973
12974
12975
12976
12977
12978
12979
12980
12981
12982
12983
12984
12985
12986
12987
12988
12989
12990
12991
12992
12993
12994
12995
12996
12997
12998
12999
13000
13001
13002
13003
13004
13005
13006
13007
13008
13009
13010
13011
13012
13013
13014
13015
13016
13017
13018
13019
13020
13021
13022
13023
13024
13025
13026
13027
13028
13029
13030
13031
13032
13033
13034
13035
13036
13037
13038
13039
13040
13041
13042
13043
13044
13045
13046
13047
13048
13049
13050
13051
13052
13053
13054
13055
13056
13057
13058
13059
13060
13061
13062
13063
13064
13065
13066
13067
13068
13069
13070
13071
13072
13073
13074
13075
13076
13077
13078
13079
13080
13081
13082
13083
13084
13085
13086
13087
13088
13089
13090
13091
13092
13093
13094
13095
13096
13097
13098
13099
13100
13101
13102
13103
13104
13105
13106
13107
13108
13109
13110
13111
13112
13113
13114
13115
13116
13117
13118
13119
13120
13121
13122
13123
13124
13125
13126
13127
13128
13129
13130
13131
13132
13133
13134
13135
13136
13137
13138
13139
13140
13141
13142
13143
13144
13145
13146
13147
13148
13149
13150
13151
13152
13153
13154
13155
13156
13157
13158
13159
13160
13161
13162
13163
13164
13165
13166
13167
13168
13169
13170
13171
13172
13173
13174
13175
13176
13177
13178
13179
13180
13181
13182
13183
13184
13185
13186
13187
13188
13189
13190
13191
13192
13193
13194
13195
13196
13197
13198
13199
13200
13201
13202
13203
13204
13205
13206
13207
13208
13209
13210
13211
13212
13213
13214
13215
13216
13217
13218
13219
13220
13221
13222
13223
13224
13225
13226
13227
13228
13229
13230
13231
13232
13233
13234
13235
13236
13237
13238
13239
13240
13241
13242
13243
13244
13245
13246
13247
13248
13249
13250
13251
13252
13253
13254
13255
13256
13257
13258
13259
13260
13261
13262
13263
13264
13265
13266
13267
13268
13269
13270
13271
13272
13273
13274
13275
13276
13277
13278
13279
13280
13281
13282
13283
13284
13285
13286
13287
13288
13289
13290
13291
13292
13293
13294
13295
13296
13297
13298
13299
13300
13301
13302
13303
13304
13305
13306
13307
13308
13309
13310
13311
13312
13313
13314
13315
13316
13317
13318
13319
13320
13321
13322
13323
13324
13325
13326
13327
13328
13329
13330
13331
13332
13333
13334
13335
13336
13337
13338
13339
13340
13341
13342
13343
13344
13345
13346
13347
13348
13349
13350
13351
13352
13353
13354
13355
13356
13357
13358
13359
13360
13361
13362
13363
13364
13365
13366
13367
13368
13369
13370
13371
13372
13373
13374
13375
13376
13377
13378
13379
13380
13381
13382
13383
13384
13385
13386
13387
13388
13389
13390
13391
13392
13393
13394
13395
13396
13397
13398
13399
13400
13401
13402
13403
13404
13405
13406
13407
13408
13409
13410
13411
13412
13413
13414
13415
13416
13417
13418
13419
13420
13421
13422
13423
13424
13425
13426
13427
13428
13429
13430
13431
13432
13433
13434
13435
13436
13437
13438
13439
13440
13441
13442
13443
13444
13445
13446
13447
13448
13449
13450
13451
13452
13453
13454
13455
13456
13457
13458
13459
13460
13461
13462
13463
13464
13465
13466
13467
13468
13469
13470
13471
13472
13473
13474
13475
13476
13477
13478
13479
13480
13481
13482
13483
13484
13485
13486
13487
13488
13489
13490
13491
13492
13493
13494
13495
13496
13497
13498
13499
13500
13501
13502
13503
13504
13505
13506
13507
13508
13509
13510
13511
13512
13513
13514
13515
13516
13517
13518
13519
13520
13521
13522
13523
13524
13525
13526
13527
13528
13529
13530
13531
13532
13533
13534
13535
13536
13537
13538
13539
13540
13541
13542
13543
13544
13545
13546
13547
13548
13549
13550
13551
13552
13553
13554
13555
13556
13557
13558
13559
13560
13561
13562
13563
13564
13565
13566
13567
13568
13569
13570
13571
13572
13573
13574
13575
13576
13577
13578
13579
13580
13581
13582
13583
13584
13585
13586
13587
13588
13589
13590
13591
13592
13593
13594
13595
13596
13597
13598
13599
13600
13601
13602
13603
13604
13605
13606
13607
13608
13609
13610
13611
13612
13613
13614
13615
13616
13617
13618
13619
13620
13621
13622
13623
13624
13625
13626
13627
13628
13629
13630
13631
13632
13633
13634
13635
13636
13637
13638
13639
13640
13641
13642
13643
13644
13645
13646
13647
13648
13649
13650
13651
13652
13653
13654
13655
13656
13657
13658
13659
13660
13661
13662
13663
13664
13665
13666
13667
13668
13669
13670
13671
13672
13673
13674
13675
13676
13677
13678
13679
13680
13681
13682
13683
13684
13685
13686
13687
13688
13689
13690
13691
13692
13693
13694
13695
13696
13697
13698
13699
13700
13701
13702
13703
13704
13705
13706
13707
13708
13709
13710
13711
13712
13713
13714
13715
13716
13717
13718
13719
13720
13721
13722
13723
13724
13725
13726
13727
13728
13729
13730
13731
13732
13733
13734
13735
13736
13737
13738
13739
13740
13741
13742
13743
13744
13745
13746
13747
13748
13749
13750
13751
13752
13753
13754
13755
13756
13757
13758
13759
13760
13761
13762
13763
13764
13765
13766
13767
13768
13769
13770
13771
13772
13773
13774
13775
13776
13777
13778
13779
13780
13781
13782
13783
13784
13785
13786
13787
13788
13789
13790
13791
13792
13793
13794
13795
13796
13797
13798
13799
13800
13801
13802
13803
13804
13805
13806
13807
13808
13809
13810
13811
13812
13813
13814
13815
13816
13817
13818
13819
13820
13821
13822
13823
13824
13825
13826
13827
13828
13829
13830
13831
13832
13833
13834
13835
13836
13837
13838
13839
13840
13841
13842
13843
13844
13845
13846
13847
13848
13849
13850
13851
13852
13853
13854
13855
13856
13857
13858
13859
13860
13861
13862
13863
13864
13865
13866
13867
13868
13869
13870
13871
13872
13873
13874
13875
13876
13877
13878
13879
13880
13881
13882
13883
13884
13885
13886
13887
13888
13889
13890
13891
13892
13893
13894
13895
13896
13897
13898
13899
13900
13901
13902
13903
13904
13905
13906
13907
13908
13909
13910
13911
13912
13913
13914
13915
13916
13917
13918
13919
13920
13921
13922
13923
13924
13925
13926
13927
13928
13929
13930
13931
13932
13933
13934
13935
13936
13937
13938
13939
13940
13941
13942
13943
13944
13945
13946
13947
13948
13949
13950
13951
13952
13953
13954
13955
13956
13957
13958
13959
13960
13961
13962
13963
13964
13965
13966
13967
13968
13969
13970
13971
13972
13973
13974
13975
13976
13977
13978
13979
13980
13981
13982
13983
13984
13985
13986
13987
13988
13989
13990
13991
13992
13993
13994
13995
13996
13997
13998
13999
14000
14001
14002
14003
14004
14005
14006
14007
14008
14009
14010
14011
14012
14013
14014
14015
14016
14017
14018
14019
14020
14021
14022
14023
14024
14025
14026
14027
14028
14029
14030
14031
14032
14033
14034
14035
14036
14037
14038
14039
14040
14041
14042
14043
14044
14045
14046
14047
14048
14049
14050
14051
14052
14053
14054
14055
14056
14057
14058
14059
14060
14061
14062
14063
14064
14065
14066
14067
14068
14069
14070
14071
14072
14073
14074
14075
14076
14077
14078
14079
14080
14081
14082
14083
14084
14085
14086
14087
14088
14089
14090
14091
14092
14093
14094
14095
14096
14097
14098
14099
14100
14101
14102
14103
14104
14105
14106
14107
14108
14109
14110
14111
14112
14113
14114
14115
14116
14117
14118
14119
14120
14121
14122
14123
14124
14125
14126
14127
14128
14129
14130
14131
14132
14133
14134
14135
14136
14137
14138
14139
14140
14141
14142
14143
14144
14145
14146
14147
14148
14149
14150
14151
14152
14153
14154
14155
14156
14157
14158
14159
14160
14161
14162
14163
14164
14165
14166
14167
14168
14169
14170
14171
14172
14173
14174
14175
14176
14177
14178
14179
14180
14181
14182
14183
14184
14185
14186
14187
14188
14189
14190
14191
14192
14193
14194
14195
14196
14197
14198
14199
14200
14201
14202
14203
14204
14205
14206
14207
14208
14209
14210
14211
14212
14213
14214
14215
14216
14217
14218
14219
14220
14221
14222
14223
14224
14225
14226
14227
14228
14229
14230
14231
14232
14233
14234
14235
14236
14237
14238
14239
14240
14241
14242
14243
14244
14245
14246
14247
14248
14249
14250
14251
14252
14253
14254
14255
14256
14257
14258
14259
14260
14261
14262
14263
14264
14265
14266
14267
14268
14269
14270
14271
14272
14273
14274
14275
14276
14277
14278
14279
14280
14281
14282
14283
14284
14285
14286
14287
14288
14289
14290
14291
14292
14293
14294
14295
14296
14297
14298
14299
14300
14301
14302
14303
14304
14305
14306
14307
14308
14309
14310
14311
14312
14313
14314
14315
14316
14317
14318
14319
14320
14321
14322
14323
14324
14325
14326
14327
14328
14329
14330
14331
14332
14333
14334
14335
14336
14337
14338
14339
14340
14341
14342
14343
14344
14345
14346
14347
14348
14349
14350
14351
14352
14353
14354
14355
14356
14357
14358
14359
14360
14361
14362
14363
14364
14365
14366
14367
14368
14369
14370
14371
14372
14373
14374
14375
14376
14377
14378
14379
14380
14381
14382
14383
14384
14385
14386
14387
14388
14389
14390
14391
14392
14393
14394
14395
14396
14397
14398
14399
14400
14401
14402
14403
14404
14405
14406
14407
14408
14409
14410
14411
14412
14413
14414
14415
14416
14417
14418
14419
14420
14421
14422
14423
14424
14425
14426
14427
14428
14429
14430
14431
14432
14433
14434
14435
14436
14437
14438
14439
14440
14441
14442
14443
14444
14445
14446
14447
14448
14449
14450
14451
14452
14453
14454
14455
14456
14457
14458
14459
14460
14461
14462
14463
14464
14465
14466
14467
14468
14469
14470
14471
14472
14473
14474
14475
14476
14477
14478
14479
14480
14481
14482
14483
14484
14485
14486
14487
14488
14489
14490
14491
14492
14493
14494
14495
14496
14497
14498
14499
14500
14501
14502
14503
14504
14505
14506
14507
14508
14509
14510
14511
14512
14513
14514
14515
14516
14517
14518
14519
14520
14521
14522
14523
14524
14525
14526
14527
14528
14529
14530
14531
14532
14533
14534
14535
14536
14537
14538
14539
14540
14541
14542
14543
14544
14545
14546
14547
14548
14549
14550
14551
14552
14553
14554
14555
14556
14557
14558
14559
14560
14561
14562
14563
14564
14565
14566
14567
14568
14569
14570
14571
14572
14573
14574
14575
14576
14577
14578
14579
14580
14581
14582
14583
14584
14585
14586
14587
14588
14589
14590
14591
14592
14593
14594
14595
14596
14597
14598
14599
14600
14601
14602
14603
14604
14605
14606
14607
14608
14609
14610
14611
14612
14613
14614
14615
14616
14617
14618
14619
14620
14621
14622
14623
14624
14625
14626
14627
14628
14629
14630
14631
14632
14633
14634
14635
14636
14637
14638
14639
14640
14641
14642
14643
14644
14645
14646
14647
14648
14649
14650
14651
14652
14653
14654
14655
14656
14657
14658
14659
14660
14661
14662
14663
14664
14665
14666
14667
14668
14669
14670
14671
14672
14673
14674
14675
14676
14677
14678
14679
14680
14681
14682
14683
14684
14685
14686
14687
14688
14689
14690
14691
14692
14693
14694
14695
14696
14697
14698
14699
14700
14701
14702
14703
14704
14705
14706
14707
14708
14709
14710
14711
14712
14713
14714
14715
14716
14717
14718
14719
14720
14721
14722
14723
14724
14725
14726
14727
14728
14729
14730
14731
14732
14733
14734
14735
14736
14737
14738
14739
14740
14741
14742
14743
14744
14745
14746
14747
14748
14749
14750
14751
14752
14753
14754
14755
14756
14757
14758
14759
14760
14761
14762
14763
14764
14765
14766
14767
14768
14769
14770
14771
14772
14773
14774
14775
14776
14777
14778
14779
14780
14781
14782
14783
14784
14785
14786
14787
14788
14789
14790
14791
14792
14793
14794
14795
14796
14797
14798
14799
14800
14801
14802
14803
14804
14805
14806
14807
14808
14809
14810
14811
14812
14813
14814
14815
14816
14817
14818
14819
14820
14821
14822
14823
14824
14825
14826
14827
14828
14829
14830
14831
14832
14833
14834
14835
14836
14837
14838
14839
14840
14841
14842
14843
14844
14845
14846
14847
14848
14849
14850
14851
14852
14853
14854
14855
14856
14857
14858
14859
14860
14861
14862
14863
14864
14865
14866
14867
14868
14869
14870
14871
14872
14873
14874
14875
14876
14877
14878
14879
14880
14881
14882
14883
14884
14885
14886
14887
14888
14889
14890
14891
14892
14893
14894
14895
14896
14897
14898
14899
14900
14901
14902
14903
14904
14905
14906
14907
14908
14909
14910
14911
14912
14913
14914
14915
14916
14917
14918
14919
14920
14921
14922
14923
14924
14925
14926
14927
14928
14929
14930
14931
14932
14933
14934
14935
14936
14937
14938
14939
14940
14941
14942
14943
14944
14945
14946
14947
14948
14949
14950
14951
14952
14953
14954
14955
14956
14957
14958
14959
14960
14961
14962
14963
14964
14965
14966
14967
14968
14969
14970
14971
14972
14973
14974
14975
14976
14977
14978
14979
14980
14981
14982
14983
14984
14985
14986
14987
14988
14989
14990
14991
14992
14993
14994
14995
14996
14997
14998
14999
15000
15001
15002
15003
15004
15005
15006
15007
15008
15009
15010
15011
15012
15013
15014
15015
15016
15017
15018
15019
15020
15021
15022
15023
15024
15025
15026
15027
15028
15029
15030
15031
15032
15033
15034
15035
15036
15037
15038
15039
15040
15041
15042
15043
15044
15045
15046
15047
15048
15049
15050
15051
15052
15053
15054
15055
15056
15057
15058
15059
15060
15061
15062
15063
15064
15065
15066
15067
15068
15069
15070
15071
15072
15073
15074
15075
15076
15077
15078
15079
15080
15081
15082
15083
15084
15085
15086
15087
15088
15089
15090
15091
15092
15093
15094
15095
15096
15097
15098
15099
15100
15101
15102
15103
15104
15105
15106
15107
15108
15109
15110
15111
15112
15113
15114
15115
15116
15117
15118
15119
15120
15121
15122
15123
15124
15125
15126
15127
15128
15129
15130
15131
15132
15133
15134
15135
15136
15137
15138
15139
15140
15141
15142
15143
15144
15145
15146
15147
15148
15149
15150
15151
15152
15153
15154
15155
15156
15157
15158
15159
15160
15161
15162
15163
15164
15165
15166
15167
15168
15169
15170
15171
15172
15173
15174
15175
15176
15177
15178
15179
15180
15181
15182
15183
15184
15185
15186
15187
15188
15189
15190
15191
15192
15193
15194
15195
15196
15197
15198
15199
15200
15201
15202
15203
15204
15205
15206
15207
15208
15209
15210
15211
15212
15213
15214
15215
15216
15217
15218
15219
15220
15221
15222
15223
15224
15225
15226
15227
15228
15229
15230
15231
15232
15233
15234
15235
15236
15237
15238
15239
15240
15241
15242
15243
15244
15245
15246
15247
15248
15249
15250
15251
15252
15253
15254
15255
15256
15257
15258
15259
15260
15261
15262
15263
15264
15265
15266
15267
15268
15269
15270
15271
15272
15273
15274
15275
15276
15277
15278
15279
15280
15281
15282
15283
15284
15285
15286
15287
15288
15289
15290
15291
15292
15293
15294
15295
15296
15297
15298
15299
15300
15301
15302
15303
15304
15305
15306
15307
15308
15309
15310
15311
15312
15313
15314
15315
15316
15317
15318
15319
15320
15321
15322
15323
15324
15325
15326
15327
15328
15329
15330
15331
15332
15333
15334
15335
15336
15337
15338
15339
15340
15341
15342
15343
15344
15345
15346
15347
15348
15349
15350
15351
15352
15353
15354
15355
15356
15357
15358
15359
15360
15361
15362
15363
15364
15365
15366
15367
15368
15369
15370
15371
15372
15373
15374
15375
15376
15377
15378
15379
15380
15381
15382
15383
15384
15385
15386
15387
15388
15389
15390
15391
15392
15393
15394
15395
15396
15397
15398
15399
15400
15401
15402
15403
15404
15405
15406
15407
15408
15409
15410
15411
15412
15413
15414
15415
15416
15417
15418
15419
15420
15421
15422
15423
15424
15425
15426
15427
15428
15429
15430
15431
15432
15433
15434
15435
15436
15437
15438
15439
15440
15441
15442
15443
15444
15445
15446
15447
15448
15449
15450
15451
15452
15453
15454
15455
15456
15457
15458
15459
15460
15461
15462
15463
15464
15465
15466
15467
15468
15469
15470
15471
15472
15473
15474
15475
15476
15477
15478
15479
15480
15481
15482
15483
15484
15485
15486
15487
15488
15489
15490
15491
15492
15493
15494
15495
15496
15497
15498
15499
15500
15501
15502
15503
15504
15505
15506
15507
15508
15509
15510
15511
15512
15513
15514
15515
15516
15517
15518
15519
15520
15521
15522
15523
15524
15525
15526
15527
15528
15529
15530
15531
15532
15533
15534
15535
15536
15537
15538
15539
15540
15541
15542
15543
15544
15545
15546
15547
15548
15549
15550
15551
15552
15553
15554
15555
15556
15557
15558
15559
15560
15561
15562
15563
15564
15565
15566
15567
15568
15569
15570
15571
15572
15573
15574
15575
15576
15577
15578
15579
15580
15581
15582
15583
15584
15585
15586
15587
15588
15589
15590
15591
15592
15593
15594
15595
15596
15597
15598
15599
15600
15601
15602
15603
15604
15605
15606
15607
15608
15609
15610
15611
15612
15613
15614
15615
15616
15617
15618
15619
15620
15621
15622
15623
15624
15625
15626
15627
15628
15629
15630
15631
15632
15633
15634
15635
15636
15637
15638
15639
15640
15641
15642
15643
15644
15645
15646
15647
15648
15649
15650
15651
15652
15653
15654
15655
15656
15657
15658
15659
15660
15661
15662
15663
15664
15665
15666
15667
15668
15669
15670
15671
15672
15673
15674
15675
15676
15677
15678
15679
15680
15681
15682
15683
15684
15685
15686
15687
15688
15689
15690
15691
15692
15693
15694
15695
15696
15697
15698
15699
15700
15701
15702
15703
15704
15705
15706
15707
15708
15709
15710
15711
15712
15713
15714
15715
15716
15717
15718
15719
15720
15721
15722
15723
15724
15725
15726
15727
15728
15729
15730
15731
15732
15733
15734
15735
15736
15737
15738
15739
15740
15741
15742
15743
15744
15745
15746
15747
15748
15749
15750
15751
15752
15753
15754
15755
15756
15757
15758
15759
15760
15761
15762
15763
15764
15765
15766
15767
15768
15769
15770
15771
15772
15773
15774
15775
15776
15777
15778
15779
15780
15781
15782
15783
15784
15785
15786
15787
15788
15789
15790
15791
15792
15793
15794
15795
15796
15797
15798
15799
15800
15801
15802
15803
15804
15805
15806
15807
15808
15809
15810
15811
15812
15813
15814
15815
15816
15817
15818
15819
15820
15821
15822
15823
15824
15825
15826
15827
15828
15829
15830
15831
15832
15833
15834
15835
15836
15837
15838
15839
15840
15841
15842
15843
15844
15845
15846
15847
15848
15849
15850
15851
15852
15853
15854
15855
15856
15857
15858
15859
15860
15861
15862
15863
15864
15865
15866
15867
15868
15869
15870
15871
15872
15873
15874
15875
15876
15877
15878
15879
15880
15881
15882
15883
15884
15885
15886
15887
15888
15889
15890
15891
15892
15893
15894
15895
15896
15897
15898
15899
15900
15901
15902
15903
15904
15905
15906
15907
15908
15909
15910
15911
15912
15913
15914
15915
15916
15917
15918
15919
15920
15921
15922
15923
15924
15925
15926
15927
15928
15929
15930
15931
15932
15933
15934
15935
15936
15937
15938
15939
15940
15941
15942
15943
15944
15945
15946
15947
15948
15949
15950
15951
15952
15953
15954
15955
15956
15957
15958
15959
15960
15961
15962
15963
15964
15965
15966
15967
15968
15969
15970
15971
15972
15973
15974
15975
15976
15977
15978
15979
15980
15981
15982
15983
15984
15985
15986
15987
15988
15989
15990
15991
15992
15993
15994
15995
15996
15997
15998
15999
16000
16001
16002
16003
16004
16005
16006
16007
16008
16009
16010
16011
16012
16013
16014
16015
16016
16017
16018
16019
16020
16021
16022
16023
16024
16025
16026
16027
16028
16029
16030
16031
16032
16033
16034
16035
16036
16037
16038
16039
16040
16041
16042
16043
16044
16045
16046
16047
16048
16049
16050
16051
16052
16053
16054
16055
16056
16057
16058
16059
16060
16061
16062
16063
16064
16065
16066
16067
16068
16069
16070
16071
16072
16073
16074
16075
16076
16077
16078
16079
16080
16081
16082
16083
16084
16085
16086
16087
16088
16089
16090
16091
16092
16093
16094
16095
16096
16097
16098
16099
16100
16101
16102
16103
16104
16105
16106
16107
16108
16109
16110
16111
16112
16113
16114
16115
16116
16117
16118
16119
16120
16121
16122
16123
16124
16125
16126
16127
16128
16129
16130
16131
16132
16133
16134
16135
16136
16137
16138
16139
16140
16141
16142
16143
16144
16145
16146
16147
16148
16149
16150
16151
16152
16153
16154
16155
16156
16157
16158
16159
16160
16161
16162
16163
16164
16165
16166
16167
16168
16169
16170
16171
16172
16173
16174
16175
16176
16177
16178
16179
16180
16181
16182
16183
16184
16185
16186
16187
16188
16189
16190
16191
16192
16193
16194
16195
16196
16197
16198
16199
16200
16201
16202
16203
16204
16205
16206
16207
16208
16209
16210
16211
16212
16213
16214
16215
16216
16217
16218
16219
16220
16221
16222
16223
16224
16225
16226
16227
16228
16229
16230
16231
16232
16233
16234
16235
16236
16237
16238
16239
16240
16241
16242
16243
16244
16245
16246
16247
16248
16249
16250
16251
16252
16253
16254
16255
16256
16257
16258
16259
16260
16261
16262
16263
16264
16265
16266
16267
16268
16269
16270
16271
16272
16273
16274
16275
16276
16277
16278
16279
16280
16281
16282
16283
16284
16285
16286
16287
16288
16289
16290
16291
16292
16293
16294
16295
16296
16297
16298
16299
16300
16301
16302
16303
16304
16305
16306
16307
16308
16309
16310
16311
16312
16313
16314
16315
16316
16317
16318
16319
16320
16321
16322
16323
16324
16325
16326
16327
16328
16329
16330
16331
16332
16333
16334
16335
16336
16337
16338
16339
16340
16341
16342
16343
16344
16345
16346
16347
16348
16349
16350
16351
16352
16353
16354
16355
16356
16357
16358
16359
16360
16361
16362
16363
16364
16365
16366
16367
16368
16369
16370
16371
16372
16373
16374
16375
16376
16377
16378
16379
16380
16381
16382
16383
16384
16385
16386
16387
16388
16389
16390
16391
16392
16393
16394
16395
16396
16397
16398
16399
16400
16401
16402
16403
16404
16405
16406
16407
16408
16409
16410
16411
16412
16413
16414
16415
16416
16417
16418
16419
16420
16421
16422
16423
16424
16425
16426
16427
16428
16429
16430
16431
16432
16433
16434
16435
16436
16437
16438
16439
16440
16441
16442
16443
16444
16445
16446
16447
16448
16449
16450
16451
16452
16453
16454
16455
16456
16457
16458
16459
16460
16461
16462
16463
16464
16465
16466
16467
16468
16469
16470
16471
16472
16473
16474
16475
16476
16477
16478
16479
16480
16481
16482
16483
16484
16485
16486
16487
16488
16489
16490
16491
16492
16493
16494
16495
16496
16497
16498
16499
16500
16501
16502
16503
16504
16505
16506
16507
16508
16509
16510
16511
16512
16513
16514
16515
16516
16517
16518
16519
16520
16521
16522
16523
16524
16525
16526
16527
16528
16529
16530
16531
16532
16533
16534
16535
16536
16537
16538
16539
16540
16541
16542
16543
16544
16545
16546
16547
16548
16549
16550
16551
16552
16553
16554
16555
16556
16557
16558
16559
16560
16561
16562
16563
16564
16565
16566
16567
16568
16569
16570
16571
16572
16573
16574
16575
16576
16577
16578
16579
16580
16581
16582
16583
16584
16585
16586
16587
16588
16589
16590
16591
16592
16593
16594
16595
16596
16597
16598
16599
16600
16601
16602
16603
16604
16605
16606
16607
16608
16609
16610
16611
16612
16613
16614
16615
16616
16617
16618
16619
16620
16621
16622
16623
16624
16625
16626
16627
16628
16629
16630
16631
16632
16633
16634
16635
16636
16637
16638
16639
16640
16641
16642
16643
16644
16645
16646
16647
16648
16649
16650
16651
16652
16653
16654
16655
16656
16657
16658
16659
16660
16661
16662
16663
16664
16665
16666
16667
16668
16669
16670
16671
16672
16673
16674
16675
16676
16677
16678
16679
16680
16681
16682
16683
16684
16685
16686
16687
16688
16689
16690
16691
16692
16693
16694
16695
16696
16697
16698
16699
16700
16701
16702
16703
16704
16705
16706
16707
16708
16709
16710
16711
16712
16713
16714
16715
16716
16717
16718
16719
16720
16721
16722
16723
16724
16725
16726
16727
16728
16729
16730
16731
16732
16733
16734
16735
16736
16737
16738
16739
16740
16741
16742
16743
16744
16745
16746
16747
16748
16749
16750
16751
16752
16753
16754
16755
16756
16757
16758
16759
16760
16761
16762
16763
16764
16765
16766
16767
16768
16769
16770
16771
16772
16773
16774
16775
16776
16777
16778
16779
16780
16781
16782
16783
16784
16785
16786
16787
16788
16789
16790
16791
16792
16793
16794
16795
16796
16797
16798
16799
16800
16801
16802
16803
16804
16805
16806
16807
16808
16809
16810
16811
16812
16813
16814
16815
16816
16817
16818
16819
16820
16821
16822
16823
16824
16825
16826
16827
16828
16829
16830
16831
16832
16833
16834
16835
16836
16837
16838
16839
16840
16841
16842
16843
16844
16845
16846
16847
16848
16849
16850
16851
16852
16853
16854
16855
16856
16857
16858
16859
16860
16861
16862
16863
16864
16865
16866
16867
16868
16869
16870
16871
16872
16873
16874
16875
16876
16877
16878
16879
16880
16881
16882
16883
16884
16885
16886
16887
16888
16889
16890
16891
16892
16893
16894
16895
16896
16897
16898
16899
16900
16901
16902
16903
16904
16905
16906
16907
16908
16909
16910
16911
16912
16913
16914
16915
16916
16917
16918
16919
16920
16921
16922
16923
16924
16925
16926
16927
16928
16929
16930
16931
16932
16933
16934
16935
16936
16937
16938
16939
16940
16941
16942
16943
16944
16945
16946
16947
16948
16949
16950
16951
16952
16953
16954
16955
16956
16957
16958
16959
16960
16961
16962
16963
16964
16965
16966
16967
16968
16969
16970
16971
16972
16973
16974
16975
16976
16977
16978
16979
16980
16981
16982
16983
16984
16985
16986
16987
16988
16989
16990
16991
16992
16993
16994
16995
16996
16997
16998
16999
17000
17001
17002
17003
17004
17005
17006
17007
17008
17009
17010
17011
17012
17013
17014
17015
17016
17017
17018
17019
17020
17021
17022
17023
17024
17025
17026
17027
17028
17029
17030
17031
17032
17033
17034
17035
17036
17037
17038
17039
17040
17041
17042
17043
17044
17045
17046
17047
17048
17049
17050
17051
17052
17053
17054
17055
17056
17057
17058
17059
17060
17061
17062
17063
17064
17065
17066
17067
17068
17069
17070
17071
17072
17073
17074
17075
17076
17077
17078
17079
17080
17081
17082
17083
17084
17085
17086
17087
17088
17089
17090
17091
17092
17093
17094
17095
17096
17097
17098
17099
17100
17101
17102
17103
17104
17105
17106
17107
17108
17109
17110
17111
17112
17113
17114
17115
17116
17117
17118
17119
17120
17121
17122
17123
17124
17125
17126
17127
17128
17129
17130
17131
17132
17133
17134
17135
17136
17137
17138
17139
17140
17141
17142
17143
17144
17145
17146
17147
17148
17149
17150
17151
17152
17153
17154
17155
17156
17157
17158
17159
17160
17161
17162
17163
17164
17165
17166
17167
17168
17169
17170
17171
17172
17173
17174
17175
17176
17177
17178
17179
17180
17181
17182
17183
17184
17185
17186
17187
17188
17189
17190
17191
17192
17193
17194
17195
17196
17197
17198
17199
17200
17201
17202
17203
17204
17205
17206
17207
17208
17209
17210
17211
17212
17213
17214
17215
17216
17217
17218
17219
17220
17221
17222
17223
17224
17225
17226
17227
17228
17229
17230
17231
17232
17233
17234
17235
17236
17237
17238
17239
17240
17241
17242
17243
17244
17245
17246
17247
17248
17249
17250
17251
17252
17253
17254
17255
17256
17257
17258
17259
17260
17261
17262
17263
17264
17265
17266
17267
17268
17269
17270
17271
17272
17273
17274
17275
17276
17277
17278
17279
17280
17281
17282
17283
17284
17285
17286
17287
17288
17289
17290
17291
17292
17293
17294
17295
17296
17297
17298
17299
17300
17301
17302
17303
17304
17305
17306
17307
17308
17309
17310
17311
17312
17313
17314
17315
17316
17317
17318
17319
17320
17321
17322
17323
17324
17325
17326
17327
17328
17329
17330
17331
17332
17333
17334
17335
17336
17337
17338
17339
17340
17341
17342
17343
17344
17345
17346
17347
17348
17349
17350
17351
17352
17353
17354
17355
17356
17357
17358
17359
17360
17361
17362
17363
17364
17365
17366
17367
17368
17369
17370
17371
17372
17373
17374
17375
17376
17377
17378
17379
17380
17381
17382
17383
17384
17385
17386
17387
17388
17389
17390
17391
17392
17393
17394
17395
17396
17397
17398
17399
17400
17401
17402
17403
17404
17405
17406
17407
17408
17409
17410
17411
17412
17413
17414
17415
17416
17417
17418
17419
17420
17421
17422
17423
17424
17425
17426
17427
17428
17429
17430
17431
17432
17433
17434
17435
17436
17437
17438
17439
17440
17441
17442
17443
17444
17445
17446
17447
17448
17449
17450
17451
17452
17453
17454
17455
17456
17457
17458
17459
17460
17461
17462
17463
17464
17465
17466
17467
17468
17469
17470
17471
17472
17473
17474
17475
17476
17477
17478
17479
17480
17481
17482
17483
17484
17485
17486
17487
17488
17489
17490
17491
17492
17493
17494
17495
17496
17497
17498
17499
17500
17501
17502
17503
17504
17505
17506
17507
17508
17509
17510
17511
17512
17513
17514
17515
17516
17517
17518
17519
17520
17521
17522
17523
17524
17525
17526
17527
17528
17529
17530
17531
17532
17533
17534
17535
17536
17537
17538
17539
17540
17541
17542
17543
17544
17545
17546
17547
17548
17549
17550
17551
17552
17553
17554
17555
17556
17557
17558
17559
17560
17561
17562
17563
17564
17565
17566
17567
17568
17569
17570
17571
17572
17573
17574
17575
17576
17577
17578
17579
17580
17581
17582
17583
17584
17585
17586
17587
17588
17589
17590
17591
17592
17593
17594
17595
17596
17597
17598
17599
17600
17601
17602
17603
17604
17605
17606
17607
17608
17609
17610
17611
17612
17613
17614
17615
17616
17617
17618
17619
17620
17621
17622
17623
17624
17625
17626
17627
17628
17629
17630
17631
17632
17633
17634
17635
17636
17637
17638
17639
17640
17641
17642
17643
17644
17645
17646
17647
17648
17649
17650
17651
17652
17653
17654
17655
17656
17657
17658
17659
17660
17661
17662
17663
17664
17665
17666
17667
17668
17669
17670
17671
17672
17673
17674
17675
17676
17677
17678
17679
17680
17681
17682
17683
17684
17685
17686
17687
17688
17689
17690
17691
17692
17693
17694
17695
17696
17697
17698
17699
17700
17701
17702
17703
17704
17705
17706
17707
17708
17709
17710
17711
17712
17713
17714
17715
17716
17717
17718
17719
17720
17721
17722
17723
17724
17725
17726
17727
17728
17729
17730
17731
17732
17733
17734
17735
17736
17737
17738
17739
17740
17741
17742
17743
17744
17745
17746
17747
17748
17749
17750
17751
17752
17753
17754
17755
17756
17757
17758
17759
17760
17761
17762
17763
17764
17765
17766
17767
17768
17769
17770
17771
17772
17773
17774
17775
17776
17777
17778
17779
17780
17781
17782
17783
17784
17785
17786
17787
17788
17789
17790
17791
17792
17793
17794
17795
17796
17797
17798
17799
17800
17801
17802
17803
17804
17805
17806
17807
17808
17809
17810
17811
17812
17813
17814
17815
17816
17817
17818
17819
17820
17821
17822
17823
17824
17825
17826
17827
17828
17829
17830
17831
17832
17833
17834
17835
17836
17837
17838
17839
17840
17841
17842
17843
17844
17845
17846
17847
17848
17849
17850
17851
17852
17853
17854
17855
17856
17857
17858
17859
17860
17861
17862
17863
17864
17865
17866
17867
17868
17869
17870
17871
17872
17873
17874
17875
17876
17877
17878
17879
17880
17881
17882
17883
17884
17885
17886
17887
17888
17889
17890
17891
17892
17893
17894
17895
17896
17897
17898
17899
17900
17901
17902
17903
17904
17905
17906
17907
17908
17909
17910
17911
17912
17913
17914
17915
17916
17917
17918
17919
17920
17921
17922
17923
17924
17925
17926
17927
17928
17929
17930
17931
17932
17933
17934
17935
17936
17937
17938
17939
17940
17941
17942
17943
17944
17945
17946
17947
17948
17949
17950
17951
17952
17953
17954
17955
17956
17957
17958
17959
17960
17961
17962
17963
17964
17965
17966
17967
17968
17969
17970
17971
17972
17973
17974
17975
17976
17977
17978
17979
17980
17981
17982
17983
17984
17985
17986
17987
17988
17989
17990
17991
17992
17993
17994
17995
17996
17997
17998
17999
18000
18001
18002
18003
18004
18005
18006
18007
18008
18009
18010
18011
18012
18013
18014
18015
18016
18017
18018
18019
18020
18021
18022
18023
18024
18025
18026
18027
18028
18029
18030
18031
18032
18033
18034
18035
18036
18037
18038
18039
18040
18041
18042
18043
18044
18045
18046
18047
18048
18049
18050
18051
18052
18053
18054
18055
18056
18057
18058
18059
18060
18061
18062
18063
18064
18065
18066
18067
18068
18069
18070
18071
18072
18073
18074
18075
18076
18077
18078
18079
18080
18081
18082
18083
18084
18085
18086
18087
18088
18089
18090
18091
18092
18093
18094
18095
18096
18097
18098
18099
18100
18101
18102
18103
18104
18105
18106
18107
18108
18109
18110
18111
18112
18113
18114
18115
18116
18117
18118
18119
18120
18121
18122
18123
18124
18125
18126
18127
18128
18129
18130
18131
18132
18133
18134
18135
18136
18137
18138
18139
18140
18141
18142
18143
18144
18145
18146
18147
18148
18149
18150
18151
18152
18153
18154
18155
18156
18157
18158
18159
18160
18161
18162
18163
18164
18165
18166
18167
18168
18169
18170
18171
18172
18173
18174
18175
18176
18177
18178
18179
18180
18181
18182
18183
18184
18185
18186
18187
18188
18189
18190
18191
18192
18193
18194
18195
18196
18197
18198
18199
18200
18201
18202
18203
18204
18205
18206
18207
18208
18209
18210
18211
18212
18213
18214
18215
18216
18217
18218
18219
18220
18221
18222
18223
18224
18225
18226
18227
18228
18229
18230
18231
18232
18233
18234
18235
18236
18237
18238
18239
18240
18241
18242
18243
18244
18245
18246
18247
18248
18249
18250
18251
18252
18253
18254
18255
18256
18257
18258
18259
18260
18261
18262
18263
18264
18265
18266
18267
18268
18269
18270
18271
18272
18273
18274
18275
18276
18277
18278
18279
18280
18281
18282
18283
18284
18285
18286
18287
18288
18289
18290
18291
18292
18293
18294
18295
18296
18297
18298
18299
18300
18301
18302
18303
18304
18305
18306
18307
18308
18309
18310
18311
18312
18313
18314
18315
18316
18317
18318
18319
18320
18321
18322
18323
18324
18325
18326
18327
18328
18329
18330
18331
18332
18333
18334
18335
18336
18337
18338
18339
18340
18341
18342
18343
18344
18345
18346
18347
18348
18349
18350
18351
18352
18353
18354
18355
18356
18357
18358
18359
18360
18361
18362
18363
18364
18365
18366
18367
18368
18369
18370
18371
18372
18373
18374
18375
18376
18377
18378
18379
18380
18381
18382
18383
18384
18385
18386
18387
18388
18389
18390
18391
18392
18393
18394
18395
18396
18397
18398
18399
18400
18401
18402
18403
18404
18405
18406
18407
18408
18409
18410
18411
18412
18413
18414
18415
18416
18417
18418
18419
18420
18421
18422
18423
18424
18425
18426
18427
18428
18429
18430
18431
18432
18433
18434
18435
18436
18437
18438
18439
18440
18441
18442
18443
18444
18445
18446
18447
18448
18449
18450
18451
18452
18453
18454
18455
18456
18457
18458
18459
18460
18461
18462
18463
18464
18465
18466
18467
18468
18469
18470
18471
18472
18473
18474
18475
18476
18477
18478
18479
18480
18481
18482
18483
18484
18485
18486
18487
18488
18489
18490
18491
18492
18493
18494
18495
18496
18497
18498
18499
18500
18501
18502
18503
18504
18505
18506
18507
18508
18509
18510
18511
18512
18513
18514
18515
18516
18517
18518
18519
18520
18521
18522
18523
18524
18525
18526
18527
18528
18529
18530
18531
18532
18533
18534
18535
18536
18537
18538
18539
18540
18541
18542
18543
18544
18545
18546
18547
18548
18549
18550
18551
18552
18553
18554
18555
18556
18557
18558
18559
18560
18561
18562
18563
18564
18565
18566
18567
18568
18569
18570
18571
18572
18573
18574
18575
18576
18577
18578
18579
18580
18581
18582
18583
18584
18585
18586
18587
18588
18589
18590
18591
18592
18593
18594
18595
18596
18597
18598
18599
18600
18601
18602
18603
18604
18605
18606
18607
18608
18609
18610
18611
18612
18613
18614
18615
18616
18617
18618
18619
18620
18621
18622
18623
18624
18625
18626
18627
18628
18629
18630
18631
18632
18633
18634
18635
18636
18637
18638
18639
18640
18641
18642
18643
18644
18645
18646
18647
18648
18649
18650
18651
18652
18653
18654
18655
18656
18657
18658
18659
18660
18661
18662
18663
18664
18665
18666
18667
18668
18669
18670
18671
18672
18673
18674
18675
18676
18677
18678
18679
18680
18681
18682
18683
18684
18685
18686
18687
18688
18689
18690
18691
18692
18693
18694
18695
18696
18697
18698
18699
18700
18701
18702
18703
18704
18705
18706
18707
18708
18709
18710
18711
18712
18713
18714
18715
18716
18717
18718
18719
18720
18721
18722
18723
18724
18725
18726
18727
18728
18729
18730
18731
18732
18733
18734
18735
18736
18737
18738
18739
18740
18741
18742
18743
18744
18745
18746
18747
18748
18749
18750
18751
18752
18753
18754
18755
18756
18757
18758
18759
18760
18761
18762
18763
18764
18765
18766
18767
18768
18769
18770
18771
18772
18773
18774
18775
18776
18777
18778
18779
18780
18781
18782
18783
18784
18785
18786
18787
18788
18789
18790
18791
18792
18793
18794
18795
18796
18797
18798
18799
18800
18801
18802
18803
18804
18805
18806
18807
18808
18809
18810
18811
18812
18813
18814
18815
18816
18817
18818
18819
18820
18821
18822
18823
18824
18825
18826
18827
18828
18829
18830
18831
18832
18833
18834
18835
18836
18837
18838
18839
18840
18841
18842
18843
18844
18845
18846
18847
18848
18849
18850
18851
18852
18853
18854
18855
18856
18857
18858
18859
18860
18861
18862
18863
18864
18865
18866
18867
18868
18869
18870
18871
18872
18873
18874
18875
18876
18877
18878
18879
18880
18881
18882
18883
18884
18885
18886
18887
18888
18889
18890
18891
18892
18893
18894
18895
18896
18897
18898
18899
18900
18901
18902
18903
18904
18905
18906
18907
18908
18909
18910
18911
18912
18913
18914
18915
18916
18917
18918
18919
18920
18921
18922
18923
18924
18925
18926
18927
18928
18929
18930
18931
18932
18933
18934
18935
18936
18937
18938
18939
18940
18941
18942
18943
18944
18945
18946
18947
18948
18949
18950
18951
18952
18953
18954
18955
18956
18957
18958
18959
18960
18961
18962
18963
18964
18965
18966
18967
18968
18969
18970
18971
18972
18973
18974
18975
18976
18977
18978
18979
18980
18981
18982
18983
18984
18985
18986
18987
18988
18989
18990
18991
18992
18993
18994
18995
18996
18997
18998
18999
19000
19001
19002
19003
19004
19005
19006
19007
19008
19009
19010
19011
19012
19013
19014
19015
19016
19017
19018
19019
19020
19021
19022
19023
19024
19025
19026
19027
19028
19029
19030
19031
19032
19033
19034
19035
19036
19037
19038
19039
19040
19041
19042
19043
19044
19045
19046
19047
19048
19049
19050
19051
19052
19053
19054
19055
19056
19057
19058
19059
19060
19061
19062
19063
19064
19065
19066
19067
19068
19069
19070
19071
19072
19073
19074
19075
19076
19077
19078
19079
19080
19081
19082
19083
19084
19085
19086
19087
19088
19089
19090
19091
19092
19093
19094
19095
19096
19097
19098
19099
19100
19101
19102
19103
19104
19105
19106
19107
19108
19109
19110
19111
19112
19113
19114
19115
19116
19117
19118
19119
19120
19121
19122
19123
19124
19125
19126
19127
19128
19129
19130
19131
19132
19133
19134
19135
19136
19137
19138
19139
19140
19141
19142
19143
19144
19145
19146
19147
19148
19149
19150
19151
19152
19153
19154
19155
19156
19157
19158
19159
19160
19161
19162
19163
19164
19165
19166
19167
19168
19169
19170
19171
19172
19173
19174
19175
19176
19177
19178
19179
19180
19181
19182
19183
19184
19185
19186
19187
19188
19189
19190
19191
19192
19193
19194
19195
19196
19197
19198
19199
19200
19201
19202
19203
19204
19205
19206
19207
19208
19209
19210
19211
19212
19213
19214
19215
19216
19217
19218
19219
19220
19221
19222
19223
19224
19225
19226
19227
19228
19229
19230
19231
19232
19233
19234
19235
19236
19237
19238
19239
19240
19241
19242
19243
19244
19245
19246
19247
19248
19249
19250
19251
19252
19253
19254
19255
19256
19257
19258
19259
19260
19261
19262
19263
19264
19265
19266
19267
19268
19269
19270
19271
19272
19273
19274
19275
19276
19277
19278
19279
19280
19281
19282
19283
19284
19285
19286
19287
19288
19289
19290
19291
19292
19293
19294
19295
19296
19297
19298
19299
19300
19301
19302
19303
19304
19305
19306
19307
19308
19309
19310
19311
19312
19313
19314
19315
19316
19317
19318
19319
19320
19321
19322
19323
19324
19325
19326
19327
19328
19329
19330
19331
19332
19333
19334
19335
19336
19337
19338
19339
19340
19341
19342
19343
19344
19345
19346
19347
19348
19349
19350
19351
19352
19353
19354
19355
19356
19357
19358
19359
19360
19361
19362
19363
19364
19365
19366
19367
19368
19369
19370
19371
19372
19373
19374
19375
19376
19377
19378
19379
19380
19381
19382
19383
19384
19385
19386
19387
19388
19389
19390
19391
19392
19393
19394
19395
19396
19397
19398
19399
19400
19401
19402
19403
19404
19405
19406
19407
19408
19409
19410
19411
19412
19413
19414
19415
19416
19417
19418
19419
19420
19421
19422
19423
19424
19425
19426
19427
19428
19429
19430
19431
19432
19433
19434
19435
19436
19437
19438
19439
19440
19441
19442
19443
19444
19445
19446
19447
19448
19449
19450
19451
19452
19453
19454
19455
19456
19457
19458
19459
19460
19461
19462
19463
19464
19465
19466
19467
19468
19469
19470
19471
19472
19473
19474
19475
19476
19477
19478
19479
19480
19481
19482
19483
19484
19485
19486
19487
19488
19489
19490
19491
19492
19493
19494
19495
19496
19497
19498
19499
19500
19501
19502
19503
19504
19505
19506
19507
19508
19509
19510
19511
19512
19513
19514
19515
19516
19517
19518
19519
19520
19521
19522
19523
19524
19525
19526
19527
19528
19529
19530
19531
19532
19533
19534
19535
19536
19537
19538
19539
19540
19541
19542
19543
19544
19545
19546
19547
19548
19549
19550
19551
19552
19553
19554
19555
19556
19557
19558
19559
19560
19561
19562
19563
19564
19565
19566
19567
19568
19569
19570
19571
19572
19573
19574
19575
19576
19577
19578
19579
19580
19581
19582
19583
19584
19585
19586
19587
19588
19589
19590
19591
19592
19593
19594
19595
19596
19597
19598
19599
19600
19601
19602
19603
19604
19605
19606
19607
19608
19609
19610
19611
19612
19613
19614
19615
19616
19617
19618
19619
19620
19621
19622
19623
19624
19625
19626
19627
19628
19629
19630
19631
19632
19633
19634
19635
19636
19637
19638
19639
19640
19641
19642
19643
19644
19645
19646
19647
19648
19649
19650
19651
19652
19653
19654
19655
19656
19657
19658
19659
19660
19661
19662
19663
19664
19665
19666
19667
19668
19669
19670
19671
19672
19673
19674
19675
19676
19677
19678
19679
19680
19681
19682
19683
19684
19685
19686
19687
19688
19689
19690
19691
19692
19693
19694
19695
19696
19697
19698
19699
19700
19701
19702
19703
19704
19705
19706
19707
19708
19709
19710
19711
19712
19713
19714
19715
19716
19717
19718
19719
19720
19721
19722
19723
19724
19725
19726
19727
19728
19729
19730
19731
19732
19733
19734
19735
19736
19737
19738
19739
19740
19741
19742
19743
19744
19745
19746
19747
19748
19749
19750
19751
19752
19753
19754
19755
19756
19757
19758
19759
19760
19761
19762
19763
19764
19765
19766
19767
19768
19769
19770
19771
19772
19773
19774
19775
19776
19777
19778
19779
19780
19781
19782
19783
19784
19785
19786
19787
19788
19789
19790
19791
19792
19793
19794
19795
19796
19797
19798
19799
19800
19801
19802
19803
19804
19805
19806
19807
19808
19809
19810
19811
19812
19813
19814
19815
19816
19817
19818
19819
19820
19821
19822
19823
19824
19825
19826
19827
19828
19829
19830
19831
19832
19833
19834
19835
19836
19837
19838
19839
19840
19841
19842
19843
19844
19845
19846
19847
19848
19849
19850
19851
19852
19853
19854
19855
19856
19857
19858
19859
19860
19861
19862
19863
19864
19865
19866
19867
19868
19869
19870
19871
19872
19873
19874
19875
19876
19877
19878
19879
19880
19881
19882
19883
19884
19885
19886
19887
19888
19889
19890
19891
19892
19893
19894
19895
19896
19897
19898
19899
19900
19901
19902
19903
19904
19905
19906
19907
19908
19909
19910
19911
19912
19913
19914
19915
19916
19917
19918
19919
19920
19921
19922
19923
19924
19925
19926
19927
19928
19929
19930
19931
19932
19933
19934
19935
19936
19937
19938
19939
19940
19941
19942
19943
19944
19945
19946
19947
19948
19949
19950
19951
19952
19953
19954
19955
19956
19957
19958
19959
19960
19961
19962
19963
19964
19965
19966
19967
19968
19969
19970
19971
19972
19973
19974
19975
19976
19977
19978
19979
19980
19981
19982
19983
19984
19985
19986
19987
19988
19989
19990
19991
19992
19993
19994
19995
19996
19997
19998
19999
20000
20001
20002
20003
20004
20005
20006
20007
20008
20009
20010
20011
20012
20013
20014
20015
20016
20017
20018
20019
20020
20021
20022
20023
20024
20025
20026
20027
20028
20029
20030
20031
20032
20033
20034
20035
20036
20037
20038
20039
20040
20041
20042
20043
20044
20045
20046
20047
20048
20049
20050
20051
20052
20053
20054
20055
20056
20057
20058
20059
20060
20061
20062
20063
20064
20065
20066
20067
20068
20069
20070
20071
20072
20073
20074
20075
20076
20077
20078
20079
20080
20081
20082
20083
20084
20085
20086
20087
20088
20089
20090
20091
20092
20093
20094
20095
20096
20097
20098
20099
20100
20101
20102
20103
20104
20105
20106
20107
20108
20109
20110
20111
20112
20113
20114
20115
20116
20117
20118
20119
20120
20121
20122
20123
20124
20125
20126
20127
20128
20129
20130
20131
20132
20133
20134
20135
20136
20137
20138
20139
20140
20141
20142
20143
20144
20145
20146
20147
20148
20149
20150
20151
20152
20153
20154
20155
20156
20157
20158
20159
20160
20161
20162
20163
20164
20165
20166
20167
20168
20169
20170
20171
20172
20173
20174
20175
20176
20177
20178
20179
20180
20181
20182
20183
20184
20185
20186
20187
20188
20189
20190
20191
20192
20193
20194
20195
20196
20197
20198
20199
20200
20201
20202
20203
20204
20205
20206
20207
20208
20209
20210
20211
20212
20213
20214
20215
20216
20217
20218
20219
20220
20221
20222
20223
20224
20225
20226
20227
20228
20229
20230
20231
20232
20233
20234
20235
20236
20237
20238
20239
20240
20241
20242
20243
20244
20245
20246
20247
20248
20249
20250
20251
20252
20253
20254
20255
20256
20257
20258
20259
20260
20261
20262
20263
20264
20265
20266
20267
20268
20269
20270
20271
20272
20273
20274
20275
20276
20277
20278
20279
20280
20281
20282
20283
20284
20285
20286
20287
20288
20289
20290
20291
20292
20293
20294
20295
20296
20297
20298
20299
20300
20301
20302
20303
20304
20305
20306
20307
20308
20309
20310
20311
20312
20313
20314
20315
20316
20317
20318
20319
20320
20321
20322
20323
20324
20325
20326
20327
20328
20329
20330
20331
20332
20333
20334
20335
20336
20337
20338
20339
20340
20341
20342
20343
20344
20345
20346
20347
20348
20349
20350
20351
20352
20353
20354
20355
20356
20357
20358
20359
20360
20361
20362
20363
20364
20365
20366
20367
20368
20369
20370
20371
20372
20373
20374
20375
20376
20377
20378
20379
20380
20381
20382
20383
20384
20385
20386
20387
20388
20389
20390
20391
20392
20393
20394
20395
20396
20397
20398
20399
20400
20401
20402
20403
20404
20405
20406
20407
20408
20409
20410
20411
20412
20413
20414
20415
20416
20417
20418
20419
20420
20421
20422
20423
20424
20425
20426
20427
20428
20429
20430
20431
20432
20433
20434
20435
20436
20437
20438
20439
20440
20441
20442
20443
20444
20445
20446
20447
20448
20449
20450
20451
20452
20453
20454
20455
20456
20457
20458
20459
20460
20461
20462
20463
20464
20465
20466
20467
20468
20469
20470
20471
20472
20473
20474
20475
20476
20477
20478
20479
20480
20481
20482
20483
20484
20485
20486
20487
20488
20489
20490
20491
20492
20493
20494
20495
20496
20497
20498
20499
20500
20501
20502
20503
20504
20505
20506
20507
20508
20509
20510
20511
20512
20513
20514
20515
20516
20517
20518
20519
20520
20521
20522
20523
20524
20525
20526
20527
20528
20529
20530
20531
20532
20533
20534
20535
20536
20537
20538
20539
20540
20541
20542
20543
20544
20545
20546
20547
20548
20549
20550
20551
20552
20553
20554
20555
20556
20557
20558
20559
20560
20561
20562
20563
20564
20565
20566
20567
20568
20569
20570
20571
20572
20573
20574
20575
20576
20577
20578
20579
20580
20581
20582
20583
20584
20585
20586
20587
20588
20589
20590
20591
20592
20593
20594
20595
20596
20597
20598
20599
20600
20601
20602
20603
20604
20605
20606
20607
20608
20609
20610
20611
20612
20613
20614
20615
20616
20617
20618
20619
20620
20621
20622
20623
20624
20625
20626
20627
20628
20629
20630
20631
20632
20633
20634
20635
20636
20637
20638
20639
20640
20641
20642
20643
20644
20645
20646
20647
20648
20649
20650
20651
20652
20653
20654
20655
20656
20657
20658
20659
20660
20661
20662
20663
20664
20665
20666
20667
20668
20669
20670
20671
20672
20673
20674
20675
20676
20677
20678
20679
20680
20681
20682
20683
20684
20685
20686
20687
20688
20689
20690
20691
20692
20693
20694
20695
20696
20697
20698
20699
20700
20701
20702
20703
20704
20705
20706
20707
20708
20709
20710
20711
20712
20713
20714
20715
20716
20717
20718
20719
20720
20721
20722
20723
20724
20725
20726
20727
20728
20729
20730
20731
20732
20733
20734
20735
20736
20737
20738
20739
20740
20741
20742
20743
20744
20745
20746
20747
20748
20749
20750
20751
20752
20753
20754
20755
20756
20757
20758
20759
20760
20761
20762
20763
20764
20765
20766
20767
20768
20769
20770
20771
20772
20773
20774
20775
20776
20777
20778
20779
20780
20781
20782
20783
20784
20785
20786
20787
20788
20789
20790
20791
20792
20793
20794
20795
20796
20797
20798
20799
20800
20801
20802
20803
20804
20805
20806
20807
20808
20809
20810
20811
20812
20813
20814
20815
20816
20817
20818
20819
20820
20821
20822
20823
20824
20825
20826
20827
20828
20829
20830
20831
20832
20833
20834
20835
20836
20837
20838
20839
20840
20841
20842
20843
20844
20845
20846
20847
20848
20849
20850
20851
20852
20853
20854
20855
20856
20857
20858
20859
20860
20861
20862
20863
20864
20865
20866
20867
20868
20869
20870
20871
20872
20873
20874
20875
20876
20877
20878
20879
20880
20881
20882
20883
20884
20885
20886
20887
20888
20889
20890
20891
20892
20893
20894
20895
20896
20897
20898
20899
20900
20901
20902
20903
20904
20905
20906
20907
20908
20909
20910
20911
20912
20913
20914
20915
20916
20917
20918
20919
20920
20921
20922
20923
20924
20925
20926
20927
20928
20929
20930
20931
20932
20933
20934
20935
20936
20937
20938
20939
20940
20941
20942
20943
20944
20945
20946
20947
20948
20949
20950
20951
20952
20953
20954
20955
20956
20957
20958
20959
20960
20961
20962
20963
20964
20965
20966
20967
20968
20969
20970
20971
20972
20973
20974
20975
20976
20977
20978
20979
20980
20981
20982
20983
20984
20985
20986
20987
20988
20989
20990
20991
20992
20993
20994
20995
20996
20997
20998
20999
21000
21001
21002
21003
21004
21005
21006
21007
21008
21009
21010
21011
21012
21013
21014
21015
21016
21017
21018
21019
21020
21021
21022
21023
21024
21025
21026
21027
21028
21029
21030
21031
21032
21033
21034
21035
21036
21037
21038
21039
21040
21041
21042
21043
21044
21045
21046
21047
21048
21049
21050
21051
21052
21053
21054
21055
21056
21057
21058
21059
21060
21061
21062
21063
21064
21065
21066
21067
21068
21069
21070
21071
21072
21073
21074
21075
21076
21077
21078
21079
21080
21081
21082
21083
21084
21085
21086
21087
21088
21089
21090
21091
21092
21093
21094
21095
21096
21097
21098
21099
21100
21101
21102
21103
21104
21105
21106
21107
21108
21109
21110
21111
21112
21113
21114
21115
21116
21117
21118
21119
21120
21121
21122
21123
21124
21125
21126
21127
21128
21129
21130
21131
21132
21133
21134
21135
21136
21137
21138
21139
21140
21141
21142
21143
21144
21145
21146
21147
21148
21149
21150
21151
21152
21153
21154
21155
21156
21157
21158
21159
21160
21161
21162
21163
21164
21165
21166
21167
21168
21169
21170
21171
21172
21173
21174
21175
21176
21177
21178
21179
21180
21181
21182
21183
21184
21185
21186
21187
21188
21189
21190
21191
21192
21193
21194
21195
21196
21197
21198
21199
21200
21201
21202
21203
21204
21205
21206
21207
21208
21209
21210
21211
21212
21213
21214
21215
21216
21217
21218
21219
21220
21221
21222
21223
21224
21225
21226
21227
21228
21229
21230
21231
21232
21233
21234
21235
21236
21237
21238
21239
21240
21241
21242
21243
21244
21245
21246
21247
21248
21249
21250
21251
21252
21253
21254
21255
21256
21257
21258
21259
21260
21261
21262
21263
21264
21265
21266
21267
21268
21269
21270
21271
21272
21273
21274
21275
21276
21277
21278
21279
21280
21281
21282
21283
21284
21285
21286
21287
21288
21289
21290
21291
21292
21293
21294
21295
21296
21297
21298
21299
21300
21301
21302
21303
21304
21305
21306
21307
21308
21309
21310
21311
21312
21313
21314
21315
21316
21317
21318
21319
21320
21321
21322
21323
21324
21325
21326
21327
21328
21329
21330
21331
21332
21333
21334
21335
21336
21337
21338
21339
21340
21341
21342
21343
21344
21345
21346
21347
21348
21349
21350
21351
21352
21353
21354
21355
21356
21357
21358
21359
21360
21361
21362
21363
21364
21365
21366
21367
21368
21369
21370
21371
21372
21373
21374
21375
21376
21377
21378
21379
21380
21381
21382
21383
21384
21385
21386
21387
21388
21389
21390
21391
21392
21393
21394
21395
21396
21397
21398
21399
21400
21401
21402
21403
21404
21405
21406
21407
21408
21409
21410
21411
21412
21413
21414
21415
21416
21417
21418
21419
21420
21421
21422
21423
21424
21425
21426
21427
21428
21429
21430
21431
21432
21433
21434
21435
21436
21437
21438
21439
21440
21441
21442
21443
21444
21445
21446
21447
21448
21449
21450
21451
21452
21453
21454
21455
21456
21457
21458
21459
21460
21461
21462
21463
21464
21465
21466
21467
21468
21469
21470
21471
21472
21473
21474
21475
21476
21477
21478
21479
21480
21481
21482
21483
21484
21485
21486
21487
21488
21489
21490
21491
21492
21493
21494
21495
21496
21497
21498
21499
21500
21501
21502
21503
21504
21505
21506
21507
21508
21509
21510
21511
21512
21513
21514
21515
21516
21517
21518
21519
21520
21521
21522
21523
21524
21525
21526
21527
21528
21529
21530
21531
21532
21533
21534
21535
21536
21537
21538
21539
21540
21541
21542
21543
21544
21545
21546
21547
21548
21549
21550
21551
21552
21553
21554
21555
21556
21557
21558
21559
21560
21561
21562
21563
21564
21565
21566
21567
21568
21569
21570
21571
21572
21573
21574
21575
21576
21577
21578
21579
21580
21581
21582
21583
21584
21585
21586
21587
21588
21589
21590
21591
21592
21593
21594
21595
21596
21597
21598
21599
21600
21601
21602
21603
21604
21605
21606
21607
21608
21609
21610
21611
21612
21613
21614
21615
21616
21617
21618
21619
21620
21621
21622
21623
21624
21625
21626
21627
21628
21629
21630
21631
21632
21633
21634
21635
21636
21637
21638
21639
21640
21641
21642
21643
21644
21645
21646
21647
21648
21649
21650
21651
21652
21653
21654
21655
21656
21657
21658
21659
21660
21661
21662
21663
21664
21665
21666
21667
21668
21669
21670
21671
21672
21673
21674
21675
21676
21677
21678
21679
21680
21681
21682
21683
21684
21685
21686
21687
21688
21689
21690
21691
21692
21693
21694
21695
21696
21697
21698
21699
21700
21701
21702
21703
21704
21705
21706
21707
21708
21709
21710
21711
21712
21713
21714
21715
21716
21717
21718
21719
21720
21721
21722
21723
21724
21725
21726
21727
21728
21729
21730
21731
21732
21733
21734
21735
21736
21737
21738
21739
21740
21741
21742
21743
21744
21745
21746
21747
21748
21749
21750
21751
21752
21753
21754
21755
21756
21757
21758
21759
21760
21761
21762
21763
21764
21765
21766
21767
21768
21769
21770
21771
21772
21773
21774
21775
21776
21777
21778
21779
21780
21781
21782
21783
21784
21785
21786
21787
21788
21789
21790
21791
21792
21793
21794
21795
21796
21797
21798
21799
21800
21801
21802
21803
21804
21805
21806
21807
21808
21809
21810
21811
21812
21813
21814
21815
21816
21817
21818
21819
21820
21821
21822
21823
21824
21825
21826
21827
21828
21829
21830
21831
21832
21833
21834
21835
21836
21837
21838
21839
21840
21841
21842
21843
21844
21845
21846
21847
21848
21849
21850
21851
21852
21853
21854
21855
21856
21857
21858
21859
21860
21861
21862
21863
21864
21865
21866
21867
21868
21869
21870
21871
21872
21873
21874
21875
21876
21877
21878
21879
21880
21881
21882
21883
21884
21885
21886
21887
21888
21889
21890
21891
21892
21893
21894
21895
21896
21897
21898
21899
21900
21901
21902
21903
21904
21905
21906
21907
21908
21909
21910
21911
21912
21913
21914
21915
21916
21917
21918
21919
21920
21921
21922
21923
21924
21925
21926
21927
21928
21929
21930
21931
21932
21933
21934
21935
21936
21937
21938
21939
21940
21941
21942
21943
21944
21945
21946
21947
21948
21949
21950
21951
21952
21953
21954
21955
21956
21957
21958
21959
21960
21961
21962
21963
21964
21965
21966
21967
21968
21969
21970
21971
21972
21973
21974
21975
21976
21977
21978
21979
21980
21981
21982
21983
21984
21985
21986
21987
21988
21989
21990
21991
21992
21993
21994
21995
21996
21997
21998
21999
22000
22001
22002
22003
22004
22005
22006
22007
22008
22009
22010
22011
22012
22013
22014
22015
22016
22017
22018
22019
22020
22021
22022
22023
22024
22025
22026
22027
22028
22029
22030
22031
22032
22033
22034
22035
22036
22037
22038
22039
22040
22041
22042
22043
22044
22045
22046
22047
22048
22049
22050
22051
22052
22053
22054
22055
22056
22057
22058
22059
22060
22061
22062
22063
22064
22065
22066
22067
22068
22069
22070
22071
22072
22073
22074
22075
22076
22077
22078
22079
22080
22081
22082
22083
22084
22085
22086
22087
22088
22089
22090
22091
22092
22093
22094
22095
22096
22097
22098
22099
22100
22101
22102
22103
22104
22105
22106
22107
22108
22109
22110
22111
22112
22113
22114
22115
22116
22117
22118
22119
22120
22121
22122
22123
22124
22125
22126
22127
22128
22129
22130
22131
22132
22133
22134
22135
22136
22137
22138
22139
22140
22141
22142
22143
22144
22145
22146
22147
22148
22149
22150
22151
22152
22153
22154
22155
22156
22157
22158
22159
22160
22161
22162
22163
22164
22165
22166
22167
22168
22169
22170
22171
22172
22173
22174
22175
22176
22177
22178
22179
22180
22181
22182
22183
22184
22185
22186
22187
22188
22189
22190
22191
22192
22193
22194
22195
22196
22197
22198
22199
22200
22201
22202
22203
22204
22205
22206
22207
22208
22209
22210
22211
22212
22213
22214
22215
22216
22217
22218
22219
22220
22221
22222
22223
22224
22225
22226
22227
22228
22229
22230
22231
22232
22233
22234
22235
22236
22237
22238
22239
22240
22241
22242
22243
22244
22245
22246
22247
22248
22249
22250
22251
22252
22253
22254
22255
22256
22257
22258
22259
22260
22261
22262
22263
22264
22265
22266
22267
22268
22269
22270
22271
22272
22273
22274
22275
22276
22277
22278
22279
22280
22281
22282
22283
22284
22285
22286
22287
22288
22289
22290
22291
22292
22293
22294
22295
22296
22297
22298
22299
22300
22301
22302
22303
22304
22305
22306
22307
22308
22309
22310
22311
22312
22313
22314
22315
22316
22317
22318
22319
22320
22321
22322
22323
22324
22325
22326
22327
22328
22329
22330
22331
22332
22333
22334
22335
22336
22337
22338
22339
22340
22341
22342
22343
22344
22345
22346
22347
22348
22349
22350
22351
22352
22353
22354
22355
22356
22357
22358
22359
22360
22361
22362
22363
22364
22365
22366
22367
22368
22369
22370
22371
22372
22373
22374
22375
22376
22377
22378
22379
22380
22381
22382
22383
22384
22385
22386
22387
22388
22389
22390
22391
22392
22393
22394
22395
22396
22397
22398
22399
22400
22401
22402
22403
22404
22405
22406
22407
22408
22409
22410
22411
22412
22413
22414
22415
22416
22417
22418
22419
22420
22421
22422
22423
22424
22425
22426
22427
22428
22429
22430
22431
22432
22433
22434
22435
22436
22437
22438
22439
22440
22441
22442
22443
22444
22445
22446
22447
22448
22449
22450
22451
22452
22453
22454
22455

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52294 ***

HARHAMA III

Kirj.

Irmari Rantamala [Algot Untola]






Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,
1909.

A. W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.






HARHAMA

"Syntikin on ase Jumalan kädessä."




Elämän uuden aatto-illan unelma.


    Elämä on petollinen unelma...

On puolipäivä.

Kesä on juuri päässyt kärkeensä, kukka täyteen väriinsä, metsä
lehteensä. Valo on korkeimmillaan, aurinko hehkuu, kuin ahjosta
otettu...

Huoleton käki kukkuu Harhamalan onnenkuusen punaisessa latvassa.
Paimenhuilu säestää sen kukuntaa. Luonto helisee, valo värisee. Käen
kukunta ja paimenen huilun soitto kilpailevat keskenänsä kauneudesta:

-- "Tui-tui!"

-- "Kuk-kuu!"

-- "Tui-tui!... Tui-tui!"

-- "Kuk-kuu!... Kuk-kuu!"

-- "Tui-tui!... Tui-tui!... Tui-tui!"

-- "Kuk-kuu!... Kuk-kuu!... Kuk-kuu!"

Oli kukkien kosinta-aika, ilojuhla, jolloin Pohjola koreilee
kesäisenä kukkana. Yöt ovat päivinä, ilma on hopean-heleä ja metsät
helskyvät lintujen laulusta. Tyttö kulkee tunteissansa, mies vaalii
mielitekojansa.

Peruna kukki Harhamalan akkunan alla, keltakukat nuokkuivat kainoina
sen nurmella; mättäänkolossa, ojan reunassa, hautoi pikku sirkun
emo ja leppäpensaan varvulla viserteli sen ikävöivä puoliso emonsa
ajan kuluksi. Oli tulossa lemmen soitin-aika. Luonto laitteli ansoja
ikuisen rakkauden poluille. Metsä viritti lintunsa laulamaan, nurmi
nosti kukkansa tuoksumaan, kukka levitti värinsä nähtäväksi, ja
onnenkuusen latvasta pudotteli käki kukkujansa luonnon yleisen
soinnun sekaan.

Koko kevään oli kestänyt lemmen paulojen punonta. Niiden ansojen
punomista oli koko elämä ollut: Neito oli niiksi koonnut poskeensa
punaa, poveensa lämpöä ja silmäänsä armasta suloa, kainoutta mieleen
ja hyvettä sieluunsa. Kukka oli luonut teränsä värilliseksi, perhonen
koristanut siipensä kirjaviksi, pihlaja oli pukeutunut valkeaan
kukkaspukuun ja koivu viheriäihinsä ja sorsa koreili värisulissa.
Kaikki valmistuivat odottamaan elämää ja elämän lyhyttä lemmen tarua.

Nyt olivat jo paulat valmiiksi punotut. Pitkä oli ollut työ.
Puhtaat tulivat myös ansat. Nyt odottivat kaikki vaan sitä hetkeä,
jolloin luonto avaisi lemmenantimien salatut kätköt, soittaisi
kutsukellot. Kaikki värisi odotuksesta. Valo oli korkeimmillaan,
päivä pisimmillään, kukka kauneimmillaan ja neito lemmestä lämminnä.
Kaikkialla hehkui lempi, sykki sydän, loisti lemmen puhdas paula...

Vihdoin kukahti odotettu käki ja huilunsoitto kutsui kaikki lemmen
paulaan, lemmen-antimien jaolle, luonnon puhtaan rakkauden alttarin
eteen...

Koko luonto ratkesi silloin ilosta ja värisi, kuin morsian armaansa
huulien ensi kosketuksesta. Päivä hehkui avaruuden kuperalla
laidalla, kuin neidon lämmin rinta. Nurmi kukki, puro nauroi
vallatonna ja koko luonnon povella paistoi suuri ilosanoma: "Nyt on
Pohjolan pisin päivä. Nyt on valon voitonjuhla, juhlien juhlan aatto.
Nyt on lemmen antopäivä." Paimenhuilu soitti taas Pohjolan kesän
ihanuutta ja vallaton käki kukkua helskytteli kuusen latvassa viime
kutsua luonnon suuteloille, kukkui sitä ja Harhamalan onnea:

-- "Kuk-kuu!... Kuk-kuu!... Kuk-kuu!"

-- "Tui-tui!... Tui-tui!... Tu-ii-ii!" -- säesti paimen huilullansa.

Käen kukunnat putoelivat korkean kuusen latvasta autereiseen ilmaan,
kuin hopeapalat pehmeälle paadelle. Metsä ja mäet ja vetten rannat
helisivät niiden kaikua, kuin hopeakannel. Koko lemmen ja runouden
maailma heräsi ja hempi nousi neidon kypsään poveen, hellyys miehen
mieleen, lämpö luontoon, helle päivän valoon. Linnut visersivät
hautoville naaraillensa ihanimmat laulunsa, ja kukat avasivat
arastellen teriöittensä armaimmat kätköt sulhojensa suuteloille...
riutuivat ja herposivat ja ottivat vastaan sukunsa lemmen-antimet...
raukenivat niistä, äitiytyivät, painoivat päänsä ujoina alas,
kiittivät saadusta lemmestä ja uinahtivat sen ihanaan muistoon...

Harhamalan pellon keltakukat olivat eläneet elämänsä onnen hetken ohi
ja kallistivat nyt päänsä nurmen viheriälle ruohopovelle...

Lemmen tarina oli lopussa. Luonto oli antanut jaloimpansa,
väsähtänyt, lähtenyt levolle. Kukka ja pihlaja alkoivat riisua
lemmenpaulojansa, joita niin kauvan olivat punoneet: Ne alkoivat
karistella kukkasiansa, varistella värejänsä. Neito ei huolinut enää
suortuviensa soreudesta, ei silmänsä sulosta, mielensä ujoudesta,
eikä poskensa punasta, kun oli kerran sulhonsa saanut.

Lyhyt ja suuri on lemmen tarina, jalo ja puhdas, kun se on oikea...

       *       *       *       *       *

Mutta yhä viheriöi Harhamalan onnenkuusi. Se on taas punainen
kävyistä. Joka oksanpäässä vihertää uusi, pehmeä havu, ja sisemmällä
ovat oravat piilosilla. Onni kypsyy kävyissä, oksanpäässä,
vihertävässä havussa uusi elämä ja pihkan puhdas tuoksu huokuu
kotilieden puhtautta...

Sitkeät olivat vielä Harhamalan onnenkuusen syyt, syvillä sen juuret
ja sen lustoon ei pystynyt tikan nokka. Ylpeänä seisoi se, kuin
metsän aateli, vaimon uskollisuuden ja miehen miehuuden ja kodin
puhtauden esikuvana...

Mutta kuusen pimeissä piiloissa torkkui yölepakko, odotellen oman
aikansa tuloa...

       *       *       *       *       *

Ulkona, pyöreässä pihlajamajassa, istui Harhama. Hän oli juuri
lopettanut perunanmullittamisen ja lähettänyt erään kirjoituksensa
postiin. Valkealle pöydälle oli siroteltu muutamia pihlajan pikku
lehtiä. Rouva Esempio toi kahvipannun, lämpimät leivokset ja valkean
liinanpalan.

Pikku sirkku visertää ilosta, luonto hehkuu äskeisen onnensa muistoa
ja rouva Esempio on taas entinen Riuttalan Helga-neiti. Suortuva on
valahtanut otsalle, valkea esiliina avautunut kantimesta...

-- "Tir-lir-tvii-ir!" -- viserteli kivitasku varvulla, varpu
heilahti ja pudotti pari pihlajankukkaa rouva Esempion tukkaan.
Hän oli nyt sievä. Kukka puki häntä, kuin helmi. Luonto oli rauhaa
täynnä... metsä vihantaa... nurmi kukkia ja mieli tyyntä. Palavien
tervahautojen miellyttävä tuoksu hyväili kesän lämmöstä herkäksi
käynyttä ihoa... Tuulenhenki puhalteli. Se toi sanan toisista
kylistä. Siellä vieras vaimo liekutti lasta... Oksa heilahti, lintu
laulahti. Väre toi viestin tuudun luota, kertoi vaimon kehtolaulun,
Vieras vaimo lauloi Harhamalan pienelle Ritvalle:

    "Tuuti, tuuti! Tuuti, aa!
    Tuuti pientä lasta!
    Eipä kalma häntä
    saa viedä maailmasta.
    Tuuti, tuu, itkusuu!

    Tuuti, tuuti, tuuti, aa!
    Tuuti pikkuruista.
    Viihdy! Et sä aina saa
    äidin rintaa muistaa!
    Tuuti, aa! Tuuti, aa,
    Harhamalan Ritvaa!"

Laulu loppui, kehto seisahtui ja lauluihin nukkui lapsi. Harhama
puristi rouva Esempion kättä ja lausui:

-- "Helga! Kiitos kärsimyksistäsi, uskollisuudestasi ja
rakkaudestasi! Kiitos tytöstä, lapsesta, elämän sisällöstä ja
tarkotuksesta. Ne olet sinä antanut. Minä palkitsen ne kerta elämäni
työllä. Sinä olet tehnyt osasi... enemmänkin. Nyt on minun vuoroni..."

-- "Kiitos itsellesi rakkaudestasi ja siitä jonka annoit!... Minä
maksan sen uskollisuudellani", -- keskeytti rouva Esempio.

Kanervankukka helähti, sirkka visersi. Rouva Esempio jatkoi:

-- "Onni kypsyy meissä ihmisissä itsessämme, kuten nyt huomaat, kuin
kävyt kuusessa, ilman yhteiskuntaa ja kirkkoa. Uskotko jo minua?"

Hän istahti, muisti pikku-Ritvaa, jota vieras vaimo hoiteli,
pikku Armiiran perinnön tähden... Pihlajankukka kaunisti mustaa
tukkaa... Hän muisteli elämänsä kevättä, jolloin Riuttalan ranta
oli kukkinut valkeana ja nuori mies lauleli järvenselällä Riuttalan
rannan onnenkukalle... Hän muisteli häitä, joita hän oli odotellut,
ja koko elämäänsä... Hän muisteli niitä kepeänä, kosketti niitä,
kuin perhosen siivellä kukkaa, solmi tukasta solahtaneen suortuvan
takaisin tukkaansa ja lausui:

-- "Tänään on kuin elämän aatto-ilta..."

Ja Harhamasta tuntui, kuin kaikki elämän viulut soisivat ja
kutsuisivat suureen työhön. Hän oli viime päivät aivan elänyt
unelmissansa: Hän oli odottanut nyt teoksensa alkamista aivan
vaistomaisesti, kuin äiti, jolle kohtu ilmottaa, että synnytys-aika
on ovella...

Hän oli kävellyt jo ikäänkuin seppele päässä, kuten äiti, joka ajan
lähetessä jo nauttii äidin ilosta, on silittelevinänsä lapsensa
kiharoita... näkee sen tulevaisuuden kirkkaana... iloitsee sen
onnesta ja odottaa vaan hetkeänsä...

Ritvan syntymä ja niukat tulot olivat kaikkien entisten kiihottimien
lisäksi puhaltaneet häneen vielä lisävoiman: Teos oli tuova
_kultaa_... Hän näki jo kultapurojen juoksevan... hohtavan...
välkkyvän... kimaltelevan... Yöt hän jo näki unia seppeleestä...
valkeista linnuista... maineesta... kullasta... hän tunsi vihansa
saavan lauhduketta... rouva Esempio oli häntä jumaloiva... Korpela
ylistävä... Suomi ihaileva... maailma ihmettelevä... Hänestäkin
tuntui, että oli elämän aatto-ilta...

Hän puristi rouva Esempion kättä. Harhamalan onnenkuusen oksat
nuokkuivat hiljaa, kypsyvän käpypainon tuudittamina. Käki kukkui sen
latvasta taas onnea... Sen havut viheriöivät uskollisuuden kuvina...
Ja kaivon kannen alla lorisi ikuinen onnenvesisuoni...

Harhama tunsi, että hän oli polkenut elämänkäärmeen pään murskaksi.
Kaikki elämän halut purskahtivat hänestä. Kaikki alkoi leimuta
tulevaisuuden aamupunana ja pärskyä sen revontulina.

       *       *       *       *       *

Tulevaisuus pukeusi silloin kauneihin väreihin, elämä hohti
iltaruskoisena, sen tienvieret olivat kukkamaina. Koti kukki
rauhallisena, kuin lauvantai-ilta, sen joka nurkassa hymyili
mielentyyni... Sen akkunat olivat punaiset onnenkukista... Katolla
liehui ylpeä lippu... Perunamaat olivat valkeat kukista... Yöt
olivat hiljaiset ja päivä souteli päivisin talon päällitse kirkkaana
valoveneenä pitkin heleäväristä taivaanlakea.

Ja kaiken sen henkenä oli hänestä vaimo, kodin suoja ja sen
elämänrihmojen kehrääjä. Sillä hänestä juoksevat teoksen runojen
langat... Hän se viihdytteli rauhaa kodin nurkissa... kasteli sen
onnenkukkia... huolehti pirtin puhtaudesta... mielen rauhasta...
kylvyistä... havuista ja puhtaista vaatteista...

Hän itse kuvitteli aina kulkevansa maineen- ja kunniankukkulaa kohti,
kodin tulet aina edessä... sen rauha leposatamana... sen maine
johtovalona... sen onni työhön käskijänä... Ritva otsalta rypyn
silittäjänä...

Sumua sattuu ehkä tielle, mutta hän puhaltaa sumut hajalle... Elämän
pilvet hän puhaltaa taas punertaviksi, taivaanrannan ruskoiseksi...
Nälkäsuon punaiseksi karpalo-ulapaksi.

Halla nousee ja panee viljan... Mutta ei pane halla Nälkäsuon
karpalo-ulappaa... ei kukkaa Harhamalan akkunalla, eikä käpyjä
sen onnenkuusessa... Kotiliesi on aina puhdas... Yksilöllinen
siveellisyys on viety voittoon... herjaajat saatettu häpeään...
Elämän suurin kysymys on siten loistavasti ratkaistu... Vaimo on
ollut siinä tehtävässä apuna... Se on ollut enemmänkin: Vaimo on
antanut yksilöllisen siveellisyyden suuren aatteen... rohkaissut
siihen... tukenut sitä voittoon viedessä... ollut itse esikuvana ja
teoksen runorihmojen keränpohjallisena ja kaikkena... Ja hän laulaa
vainionsa ylistykseksi sen laulun, joka vie Harhamalan maineen
yli esteiden, kertoo siitä kaikille kansoille ja sukupolville...
Korpikosken korvakkeelle kohoaa Harhamalan kuulu runolinna...
Lippu liehuu sen tornissa ja runokannel on asetettu alttarillensa
kotilieden vierelle...

Niin maksaa hän vaimon rakkauden, ostaa kodin onnen... Elämä muuttuu
joulujuhlaksi... Kotona palavat ikuiset joulukynttilät... Niiden
valossa sujuu työ, kuin kangas... Lapsi lepertelee laattialla...
kasvaa... varttuu... siunaa isäänsä... suutelee äitiänsä...
Vuoden-ajat vaihtelevat, talvi on ulkona, mutta kotona on lämmintä...
Jo saapuvat syyshallat... Maailmalla on kylmää... sadetta... tuulta,
mutta aina tuikkivat Harhamalassa joulukynttilät ja sen kartanolla
soivat iloiset elämänkulkuset...

Päivät poistuvat unina... Jo kukkii Harhamalan kuulu Ritva-neiti
isänsä ilona, äitinsä ylpeytenä... seudun kukkana... kaikkien
kadehtimana... Hän muuttaa Harhamalan kanervikot kukkaisiksi... mäet
marjoista punaisiksi... päivät kauneiksi uniksi... Hän itse tekee
yhä työtä monen edestä... Työ sujuu, teos valmistuu... Sen lehdet
muuttuvat valkoisiksi linnuiksi, jotka kulettavat kauvas kertomusta
Harhamalan talosta...

Jo on kuulu Harhamala... Se on kuulu vaimon puhtaudesta, miehen
työstä ja kodin kukasta, tyttärestä... Valkeat linnut ovat palanneet
kunnian- ja onnenseppeleet nokassa... Ilma on niistä valkeana...
Käet kukkuvat kilpaa Harhamalan kuusikossa talon ylistystä...
Korpikoskesta laskevat veneet runolinnan rantaan tuoden täydet lastit
rikkautta, ja aurinko soutelee taivaalla valoveneenä, kaartaen kuulua
taloa.

Sitten joutuu ruskoinen elämän ilta... sen päivä painaikse jo levolle
lämpimän yön povelle. Vaimo saattaa tyttären keralla miehensä
Tuonen mustalle virralle... Siellä odottaa valkea vene, seppele
mastonpäässä... Vene lähtee rannasta... Vaimo siunaa lähtevää
elämänsä matkatoveria... Se itkee kosteiksi Harhamalan pellon
keltakukat, odotellen terveisiä Tuonelasta... Aika soluu, suoltuen
valkeina rihmoina... Mies palaa Tuonelasta noutamaan yksin jäänyttä
vaimoansa, entisen kotinsa hyvää henkeä... Yhdessä laskevat he
veneessä Tuonen mustaa virtaa... Virta synkkenee, yö pimenee...
Vaan jo aukeaa odotettu ulappa ja vene lähenee Riuttalan rantaa,
joka on valkeana onnenkukista... lemmenkukista... uskollisuuden
kukista... Riuttalan Helgan hääkukista... Sinne laskevat he veneensä
ja siellä odottavat he tyttärensä tuloa... Jo on vene perillä. Hän
katkaisee ulapasta onnenkukan ja ojentaa sen vaimollensa palkkioksi
rakkaudesta, uskollisuudesta ja onnesta. Hän on tuonut Riuttalan
Helgan kotirantaansa...

Mutta siihen eivät he pysähdy... He laskevat veneensä maineen ja
kuolemattomuuden häikäiseville purppuraselille... He laskevat
veneensä vieläkin etemmä: He purjehtivat jumaluuden kirkkaille
vesille ensimäisinä ihmisinä, jotka ovat uskaltaneet sinne purtensa
laskea...

Niin ovat he ratkaisseet elämän ja kuoleman kysymyksen... Niin ovat
he pelastuneet kuoleman terävästä luukynnestä... Niin on voitettu
kaikenhäviö...

Mutta Harhamalan maine jää ainaiseksi jälelle... Sen onnenkuusi on
täynnä seppeleitä... Sen kuusikko on valkea valkolinnuista, teoksen
lehtien linnuista...

Ja niiden unelmien aallokosta roiskahti hänessä lopullinen päätös
tarttua kynään... Jo oli lakannut kyselykin: Mikä on totuus?... Ei
hän enää kysynyt: "Isäkö vai äiti?..." Hän ei enää kysynyt mitään...
Hän oli kuin äidinkohtu, joka ei aikansa tullessa kysy: "Synnyttääkö,
vai eikö?..." Kaikki himot käskivät häntä... Kaikki unelmat vetivät
häntä... Öiset unet houkuttelivat häntä... Kulta huikaisi silmiä...
Ylistyslaulut huumasivat korvia... Maineenseppeleet kiehtoivat, kuin
ihanimmat hameenhelmat... Kuolemattomuus houkutteli, tarjoutuen kuin
ihanin omena... Kunnia kutsui, kutsui kirkkaat kihlat kädessä...

Ja kun auringon valovene souteli kaarensa korkeimmalla kohdalla ja
koko luonto huusi valon voittoa ja otti onnensiemaustansa, purskahti
Harhamasta koko elämän-ijän kokoutunut runoaarre... Se roiskahti,
kuin revontulet Pohjolan jäiselle taivaalle.

Hän tarttui kynään ja _alkoi_...

Vihdoinkin! Lopultakin! Vihdoinkin riuhtaisi ihmishenki itsensä irti
epäilyn pauloista... Munkkien siunaamalla kynällä piirsi Harhama
paperille suuren, rohkean teoksensa ensimäiset sanat:

-- _"Minä tahdon tulla toimeen ilman Jumalaa..."_

Munkin siunaamalla kynällä antoi hän ensi iskun Jumalalle, Se oli
hurjistuneen, piinautuneen hengen sokea hyökkäys tuntematonta vastaan.

       *       *       *       *       *

Työ alkoi. Harhama suurenteli Pohjolan suuren luonnon jumaluuden
väriloisteiseksi taustaksi. Hän levitti siksi avaruuden, sirotteli
äärettömyyden kirkkaasti loistavilla maailmankauden alkumaailmoilla,
jotka paloivat vielä tulisina. Hän ripusteli sen reunoille kirkkaita
revontulia, helmitteli sen auringoilla ja soinnutti kaikki käen
kukuntaan, lintujen laulun ja paimenen huilun ihaniin ääniin.
Hän upotti kaikki väreihin, sirotteli loistavilla maisemilla ja
tunnelmilla ja vyötteli värivirroilla...

Jo olivat taustan värit valmiit. Se oli väriloistoinen syntymäliina,
jonka hän levitti sen suuren jumalasikiön vuoteeksi, jota hän nyt
rupesi vetämään luonnon emättimestä. Kaikki vuoti, kuin puhenneesta
paisumasta. Noin seitsemäntoista vuotinen puristuma oli pakahtunut ja
purki nyt runovirtojansa ryöppyävinä kuvina. Kaikki puhkesi valmiina,
kuin kukan nupusta, valui kuin utaristansa irtipäässyt vuolas virta.
Hän kirjoitti runomitalla ja runojaloissa ei tuntunut solmua...
Niiden ajatus oli kirkasta kultalankaa...

Työ jatkui. Runot vuotivat, kuin helminauhat kultakehiltä... Suuret
kuvat kumpusivat paperille, nousten, kuin saaristot merestä, tai
avautuen, kuin vuorenhuipulta ihanat maat, joissa paratiisit
muodostavat satumaisemia ja auringoilla koristellut taivaan kuvat
riippuvat vesien syvyydessä kirkkaina kuperoina.

Työ sujui: Runovirrat hyrskivät koskina... Ne kuvailivat jumaluuden
yötä... Ne kuvailivat sitä pimeyttä, jolloin jumaluus nukkui
itsetiedottomana sikiönä emättimessänsä: äärettömyydessä... Se
emätin oli pimeä, kuin naisen kohtu... Jääkylmä sumu seisoi
liikkumattomana... Pimeys hohotti hirvittävänä, kuin kuoleman
synkkä kita... Äänettömyys rutisti... Elottomuus puristi, kuin
ikipakkasen jääkoura... Ei ollut olemassa mitään muuta, kuin kuolon
pimeä hirmukylmyys... Ei ollut olemassa muuta, kuin äärimäinen
elottomuus... äärimäinen olemattomuus... aineettomuus... tyhjyys...
hirmupakkanen ja pimeä: Jumaluuden itiö ja sen emättimen alkumuoto.

Jo oli valmis jumaluuden kylmä, ääretön emätin. Mittaamattomia
ijankaikkisuuden jaksoja kulki siinä jumaluus itsetiedottomana,
kehittyi ja valmistui sen suurena sikiönä... Itse kehitti se
itseänsä... Itse valmisti se emättimensä: äärettömyyden...

Jumaluuden itiö täytti jo äärettömyyden... Se kehittyi: olemattomasta
syntyi oleva, tyhjästä aine. Jumaluuden sikiö kehkeytyi ja kehitti
emätintänsä, kuin sikiö kohtuansa.

Lukemattomat miljaardit ijankaikkisuuden ajanjaksot kuluivat.
Jumaluus kehittyi: Aine tiivistyi sumuksi... Se lepäsi sumuna
mittaamattomat ijankaikkisuudet... Sen hirmukylmä syntymä-emätin,
äärettömyys, oli kuoleman-pimeä... Se oli kamalan-mykkä... Se oli
äärimäisen-eloton, liikkumaton, värähtämätön... Se oli ikivuorta
värähtämättömämpi ja elottomampi...

Ijankaikkisuus pysyi, kuin kivivuori... Ei ollut vielä _aikaa_, koska
ei ollut ajan mittaajaa _liikuntoa_. Jumaluuden emätin oli vielä
ajaton, kuin ikivuori...

       *       *       *       *       *

Teoksen runovirta hyrski pauhuna. Jumaluuden kehitys jatkui. Sen
emätin kehkeytyi sikiönsä kehittämänä. Ajattomuudesta syntyi aika...
Eloton aine värähti... Sumu liikahti... Synkkä pimeys vavahti...
äänettömyys huoahti... Se oli jumaluuden ensimäinen elonmerkki, sen
havahtuminen ijankaikkisesta levosta ijankaikkiseen liikuntoonsa. Se
oli sen itsetietoisuuteensa kehittymisen ensimäinen elollinen ilmiö...

Ijankaikkisuuden jaksot suoltuivat lukemattomin miljaardiluvuin...
Jumaluus kehkeytyy... Sen kuollut syntymäemätin herää elolliseen
elontoimintaan... Se herää siihen suuren sikiönsä elonkipinästä
ja sen kehittyvästä voimasta... Se ravitsee kannettavaansa, kuin
äidinkohtu lasta ja itse kehkeytyy ravittavansa elämänkehityksen
antamasta ravinnosta ja voimasta... Jumaluus, ollen _ainoa_ oleva,
luo itse itsensä.

Jumaluus kehittyy edelleen, avaruus-emätin elää... Jäiset sumut
kierivät... Mutta ei ole vielä ääntä... Kaikki on äänetöntä kuin
ikivuori... Kaikki on tajutonta... Mutta jo alkaa ääni kehittyä
äänettömyydestä... Se kehittyy jumaluudesta jumaluuden kehityksen
kehkeyttämänä... Se kehittyy äänettömyydestä, kuin aine tyhjästä,
oleva olemattomasta... Sitä kehittää elottomien sumujen kierintä...
Se kierintä jatkuu mittaamattomia ijankaikkisuuden jaksoja...
Äänettömyys pakahtuu itseensä, kuin ajettuma sisältöönsä... Se
valmistautuu puhkeamaan omana pakahtumanansa... Se pingottuu...
kiihtyy... yltyy... halkeaa viimein kivusta... pakahtuu tuskasta ja
puhkeaa hirvittäväksi maailmanpauhuksi... Jumaluus on kehkeytynyt
äänettömyydestä ääneksi, oman itsensä kautta.

Teos jatkui: Jumaluus kehittää itseänsä itsetiedottomana
järjellisyytenä, kuin sikiö emättimessä... Jäinen hirmukylmyys
on ajautunut pakahtumaksi, kehittynyt huippuunsa ja valmistautuu
puhkeamaan vastakohdaksensa... Jumaluuden emätin on kehkeytynyt
kylmänpakahtumaksi... Se on jo tuskaansa haleta...

Kehitys jatkuu: Kylmänpakahtuma, sumuna kierivä äärettömyys:
_Jumaluus_ puhkaisee itsensä... Ikikylmyydestä kehkeytyy se
ikikuumuudeksi... Se halkaisee pakahtumansa, purkaa tuskansa
tulikuumuudeksi...

Lämpö on syntynyt kylmyydestä... Jumaluus alkaa kehittää itseänsä
kuumuuden pakahtumaksi...

Avaruus on tulena... äärettömyys pauhuna ja hehkuvat sumupaljoudet
syöksyvät hirmukierinnässä ympäriinsä... Jumaluuden kohtu,
maailmoiden emätin, rannaton avaruus: _Jumaluus itse_ kiemurtelee
synnytyskivuissa... Sen tuskanhuuto on maailmanpauhua... Sen tuskat
pursuavat maailmantulena... Se pakenee vaivojansa, kiertäen oman
itsensä ympäri... omassa itsessänsä... oman itsensä pitelemänä,
puristamana, polttamana.

Teos jatkui: Iankaikkisuus vuoti virtana. Jumaluus kehkeytyy
kohdussansa, äärettömässä ikitulessa... Se luo itse itseänsä
emättimensä aineesta, jonka se on itsestänsä luonut... Syntymäkivut
yltyvät... Niiden kourissa raivostuu tulinen avaruus yhä hurjempaan
kierintäänsä... Maailmantuli kiihtyy siitä kierinnästä... Se hehkuu
hirmutulena, jolla ei ole äärtä, ei rantaa, ei keskikohtaa...
Tuskanhuuto kovenee kauhunhuudoksi: Maailman syntymäpauhu pakahtuu
jo omaan itseensä... Kivut yhä kiihtyvät... Jumaluuden elonmerkit
tuntuvat emättimessä, ennustaen sen tietoisuuden syntymähetken
tuloa... Äärettömyys pakahtuu taas tuskiinsa... avaruuden hirmuhuuto
omaan pauhuunsa... maailmantuli omaan kuumuuteensa... Jumaluuden
kohtu ajettuu tuliseksi maailmanpakahtumaksi... Kaikki kiihtyy...
Kaikki yltyy... Kaikki raivostuu... Kaikki riehuu ja vääntelee
suurissa syntymäkivuissa... Jo joutuu uusi suuri hetki... Jumaluuden
kehkeytymisen monimiljaardikausinen silmänräpäys: uusi käännekohta...
Maailman ajettuma on jo valmis uudeksi pakahtumaksi... Kaikki
pakahtuu oman itsensä tuskiin ja tuleen ja pauhuun... Kaikki kutistuu
omaan itseensä... äärettömyys repeää omaan rajattomuuteensa...
avaruus vetäytyy äärettömän itsensä tulipaisumaan...

Kuuluu hirveä pauhu: Ajettuma on puhennut... Tuliavaruus repeää...
Jumaluuden kohtu purkaa sisälmyksiänsä omaan itseensä. Hehkuvat
maailmansumut syöksyvät tulikerinä, äärettömyyteen paeten, yhteisestä
emättimestä, kuin hirmun tulipesästä... Eri ainesarjat sinkoavat
kukin omiksi maailman tulisumuiksi, alkaen kehittää jumaluutta
ja itse kehkeytyä sen kehityksestä... Tulipaljouksina alkavat ne
kieriä avaruudessa, etsien siellä ratojansa... Avaruus vapisee... Se
pakahtuu valoon... loistaa kirkkautena, kuin tuliset maailmasumut
karkeloivat hehkuvina palloina sen sisässä... Pimeys on hävinnyt...
Ikuinen valo on puhennut ikipimeyden pakahtumasta...

Jumaluus luo itseänsä uudella kehityskaudellansa. Maailmat alkavat
jäähtyä: Aine eroutuu olemattomasta... Maailmoiden jäähtyessä
eroaa valo pimeydestä... lämpö kylmästä... Jumaluus kehittäytyy
korkeammaksi...

Teos jatkui: Äärettömyys, jumaluuden emätin jatkaa suurta työtänsä
jumaluutena itsenänsä... Kaikki on jo valon ja pimeyden taistelua,
kylmyyden ja kuumuuden ottelua... häviön kautta elämään kulkemista...
Lukemattomat maailmat sinkoilevat äärettömässä pimeydessä, loistaen
kirkkaina tulitähtinä... Kaikki löytää oman ratansa... Ei mikään eksy
omaltansa... Kaikki kiertää toistansa... kaikki antaa toisillensa
tietä... kaikki murskaa toistansa.

Jumaluus on kehkeytynyt luonnonjärjen pakkotilasta vaistomaiseksi
järjellisyydeksi, kohdun varassa elävän sikiön tilasta siksi, joka
lapsen vaistolla itse etsii oikeat tiensä...

Teos jatkui, kulkien ijankaikkisuuteen jäänyttä jumaluuden
syntymäuomaa. Jumaluus jatkaa syntymäänsä ja kehittää äitinsä
kohtua: äärettömyyttä: Maailmasumut jäähtyvät, aine muuttuu
kiinteäksi... Myöhemmät maailmat syntyvät vanhemmista, vanhemmat
häviävät myöhempiin... Kaikki häviää omaan itseensä... kaikki syntyy
oman itsensä häviöstä... Kaikki kiertää itseänsä... kaikki kiertää
toistansa... Toinen vetää toistansa, kaikki yhtä ja yksi kaikkea...
Siksi ei mikään hajoa... ei mikään häviä... ei eksy.

Jumaluuden järjellisyys kehkeyttäytyy elottomassa luonnossa:
emättimensä kivikovuudessa. Aineet erkanevat toisistansa: vesi
maasta, rauta kullasta. Kaikki yhtyvät uudestaan: Jumaluus luo
omaa tietoisuuttansa, kehittää järjellisyyttänsä ja kirkastaa omaa
itseänsä, samalla kohtuansa kehittäen: luoden maailmoita...

       *       *       *       *       *

Harhama hengähti ja luki luomuksensa. Hän itsekin hämmästyi sen
ihanuutta. Sen runosäkeet olivat virheettömiä, helmikirkkaita,
kuin luonnon kovien kourien hiomat helmet... Sen runojaloissa ei
näkynyt ihmiskäden jälkeä, sillä ne olivat valmistuneet ihmishengen
pakahtumassa, kuin helmi luonnon nisissä...

Seitsemäntoista vuotta oli hän suunnitellut sitä, luonut
uudenaikaisen myytin. Sen monet piirteet olivat vuosi vuodelta
puhdistuneet ja eheytyneet. Tänä viime vuotena oli hän sen puitteet
taas hiljaisuudessa uudestaan muodostellut. Hän oli sen tarujen
hengettäreksi ottanut rouva Esempion, kietonut hänet Esempio-ihmisenä
[Esempio = esimerkki] tarujen hienoimpiin väreihin ja luonut
hänestä kaiken kauniin ja hyvän vertauskuvan. Maailmankurjuuden
oli hän korottanut siksi, jossa kehittyvät jumaluuden korkeimmat
ominaisuudet: hyve... itsensä uhraaminen... vähään tyytyminen... "ei
omaansa etsiminen", ja jumaluuden suuri tunnus: omaan käsivarteensa
luottaminen, koska jumaluudella ei voi olla kehen luottaa, kenen
työllä elää... Kauvan oli hän tätä kertomuksen juonta ajatuksissaan
kerinyt, purkanut ja taas kerinyt. Siksi vuotikin hänen sielustansa
nyt kaikki, kuin rihma kerältä, selvänä, suurena ja voimakkaana.

Ja kun hän oli sen lukenut, vilahti hänen silmiinsä pohjalaisnoita,
kädessä lippu, johon oli kirjoitettu vanha ennustus: "Sinä kirjoitat
kirjan, jonka lehdet muuttuvat linnuiksi, lentävät ympäri maailman ja
palaavat seppeleet nokassa..." Kunnian ja maineen liput liehuivat...
kulta hohti ja kuolemattomuus kohosi elämänsumuista verikirkkaana
auringonpyöränä.

-- "Katso työtäsi! Se todistaa, että ennustus toteutuu... Sinä
voitat Sen, jota vastaan nostat kynäsi", -- kuiskasi hänelle silloin
ääni hänen povestansa... Maailman ihanuus avautui hänen eteensä...
Elämänkäärme makasi pää murskaksi polettuna... Epäilyksen tomut
olivat pois puhalletut ja elämä avautui ihanimpana aatto-illan
unelmana...

Kun hän oli alkukohtauksen kirjottanut, pyysi hän rouva Esempion sen
lukemaan ja siten ikäänkuin siunaamaan hänen työnsä, puhaltamaan
siihen henkensä puhtaan leiman. Rouva Esempio täytti pyynnön ja
korjasi lukiessansa lyijykynällä parin epäselvästi kirjotetun sanan
kirjaimet selviksi.

-- "Ai miten kaunista!... Jo se nyt runoilee!... Tämä on
_grandieux'tä_", -- lausui hän, lopetettuaan lukemisen.

-- "Kiitos korjauksestasi ja siunauksestasi! Nyt on elämän aatto ja
sen kevät", -- lausui Harhama. Sen enempää ei hän selittänyt rouva
Esempiolle kirjoituksensa tarkotusta, tai sisältöä. Hän salasi
taas kaiken. Hän uskoi, että rouva Esempio, teoksen jumaluuden
vertauskuva, ei sitä käsitä. Hän ei raaskinut viskata helmeänsä
ihmissilmien nähtäväksi, kätki sitä, kuin peto pentuansa...

Elämän uneksittu työ oli vihdoinkin alettu, sen ääriviivat olivat
valmiiksi vedetyt. Uusi Jumala oli tulossa... Korpelan aurinko
oli nähnyt sen syntymisen ja levitteli valoliinansa sen tielle...
Innostuneena katseli Harhama Nälkäsuon kuulua ulappaa ja lausui
leikillä rouva Esempiolle:

-- "Se aika tulee, jolloin Nälkäsuon punaisen karpalo-ulapan keskelle
pystytetään Harhaman muistopatsas."

Rouva Esempio puuhaili leivoksiensa kanssa, poski punehtuneena,
hiuksissa pihlajankukka. Hän muisteli omia unelmiansa... häitä...
Riuttalan rantakukkaa ehkä ja paljoa muuta ja lausui puuhiensa
lomasta:

-- "Elämä on pettävä unelma..."

Ilta oli jo tullut. Aattopäivän lämmin aurinko kosketteli jo
reunallansa taivaan rusorantaa. Linnut lakkasivat laulamasta.
Onnenkuusen oksalla nukkui rauhallisena orava, kypsyvien käpyjen
keskellä, ja näki makeaa unta herkuistansa, tuoksuavista kävyistä,
ja punainen käpypaino huojutti oksaa hiljaa, kuin armas tuuli,
tuuditellen uneen metsän pientä, kaunista heiluhäntää. Pikku Ritva
nukkui kaukaisessa kehdossa viatonna ja näki kaunista unta äidin
armaista rinnoista, näki unta äidin etäisistä rinnanpäistä...

Se oli Harhaman elämän uuden aatto-illan unelma... Läheni lempeä yö,
josta oli valkeneva työn ja elämän juhla.

Pohjolan sydän-yön aurinko kirkastui punertavaksi. Verkalleen,
taivaan ja valon majesteettina laskeutui se pohjoisen taivaanrannan
käyrälle reunaviivalle ja pysähtyi siihen lepäämään. Se näytti
tulikuumalta rautakiekolta, joka ei raaski polttavalla reunallansa
koskea taivaanrannan heikkoa äärtä. Siinä säteili se yösydännä,
todistaen valon voittoa... Se huokasi siinä hetken, alkaaksensa
taas kiivetä kaartansa pitkin taivaanlaelle. Kaikki kääriytyi yön
kirkkaisiin valo-utuihin. Luonto värähti, metsä hymähti. Elämän
aatto-illan rauha laski kukkivalle kanervikolle ja Harhamalan
kehäkukille, sirkka nukahti ja yölepakko lähti onnenkuusen kätköistä
öiselle matkallensa...

Utuisten mielikuvien, himojen ja toiveiden ja unelmien vaikutteesta
oli Harhama lopullisesti alkanut suuren työnsä. Mielikuvat ja
unelmat ja halut loivat siten ihmis-elämää. Mutta mielikuvien langat
juoksevat tuntemattomilta keriltä...

       *       *       *       *       *

Korkeuden kellot soivat, syvyyden pohjilla solui elämän pohjavirta.
Näkymättömät lovet avautuivat... Salaiset kädet kehräsivät
rihmojansa...

Lammaskallion alla on kaunis Unelmala, syvällä kallion juurien
alla. Sen katto on kuunvaloa... Sen pohja on kukan väriä... Sen
seinillä riippuvat taivaalta siepatut ruskopilvet... Ne riippuvat
seinillä kauniina laskoksina... Ne heilahtelevat unelmia... Niiden
laskoksia sitovat solmukoiksi vesikaaresta leikatut nauhat... Niiden
laskoksien lomiin on ripustettu taivaalta varastettu iltarusko,
kauniina verhona, somina laskoksina... Toisaalla häilyvät laskoksina
ihmisten kauneimmat unelmat: tytön toiveet... morsiamen unet hääyön
ihanuuksista... sulhasen unelmat niistä... miehen kunnian-unelmat...
vaimon äidin-unelmat... kaikkien elämän unelmat... tulevaisuuden
toiveet ja halut...

Sata pientä lammikkoa läikkyy Unelmalan lattialla kauneina
kuvastimina... Joka lammessa on satusaari... joka saaressa
satumaja... Joka majassa istuvat ihanat enkelit kehräten ihmisten
unelmia... niiden lankoja... niiden rihmoja... niiden juonia
punoen... niiden juonia langaksi kerraten...

Luolan laskosten takana istuu toisia enkeleitä... mitkä kehräten...
mitkä kerien... mitkä vyyhdeten... kehien... luoden luomapuulle...
pirtaan ja niisiin pujottaen... käämejä punoen... kutoen kauneinta
unelmakangasta, tai kaunista unelmaverkkoa...

Unelmala-luolan keskellä on kaunis unelma-alttari. Sillä seisoo
kaunis Raala pystyyn pannun kauniin kehän vierellä, kädessä kaunis
värttinän puolain, vyöllä siro sukkula, koreassa kannattimessa... Hän
johtaa tuhansia enkeleitä, kun ne valmistavat ihmisten vääriä unelmia
Perkeleen vallan ohjaksiksi... Hänen kehältään juoksevat väärien
unelmien rihmat...

Unelma-alttarin edessä istuu kaksitoista kaunista enkeliä, ijäti
soittaen kaunistekoista kannelta... Ne säveleet kantavat unelmia
ihmisten maailmoihin... solmivat ne ihmissydämiin... sitovat niillä
ihmisiä unelmoitaviinsa...

Unelma-luolassa soivat sointuisimmat sävelet... siellä karkeloivat
kauneimmat värit...

       *       *       *       *       *

Kun Harhama oli alkanut teoksensa, laskeutui Perkele Lammaskallion
kivensyytä myöten Unelma-luolaan ja istuutui valta-istuimellensa,
kutsuen pääenkelinsä eteensä. Hän heittäytyi istuimellensa
lepoasentoon ja puhui ihastuneena:

-- "Nyt on voitto!"

-- "Voitto!... Voitto!... Voitto!" -- kertasivat kumartuvat
palvelijat. Värit karkeloivat vilkkaina, unelmat kauneina. Perkele
jatkoi:

-- "Nyt nukkuu maailma lihan käsivarrella... Nyt lämmittelevät
Jehovan papitkin vaimojensa sylissä... Jehovan verkot ovat tyhjät."

-- "Ja joka ei ole Jehovan verkossa, se kulkee sinun poluillasi", --
keskeyttivät palvelijat.

Ja yhä kirkkaammin paistoi kuunvalo luolan laesta ja iltaruskoiset
verhot rusottivat laskoksina. Perkele jatkoi voiton-ilolla:

-- "Koko maailma on kypsä: 'Rakkaus'... pyh!... Niin: 'rakkaus'
on omenana, joka on eukon kädessä. Se kääntää miehen Jehovan
kirkkotieltä tytön luhtiin..."

-- "Ja siellä" -- yrittivät palvelijat.

-- "Siellä ei Jehovan virsiä veisata", -- keskeytti Perkele. --
"Jehova on luonut miehen kylkiluusta itsellensä surmankiven."

-- "Jonka sinä vierität aina Hänen tiellensä", -- lisäsivät
palvelijat.

Ja taas kisailivat iloiset valot ja hekkumallinen hämärä... Värit
puhkesivat kauniina, kuin kukanterältä... suutelivat toisiansa...
sulivat yhdeksi hämyksi... hävisivät... haihtuivat. Perkele jatkoi:

-- "Nyt on Harhama minun: Hän on alkanut teoksensa... Hän on nostanut
kurikkansa Jehovan kasvoja vastaan..."

-- "Kiitos sinun viisautesi!" -- lauloivat palvelijat.

-- "Ja sinun armosi!" -- lisäsi ihana sävel.

-- "Sinussa päättyvät kaikki tiet... Sinuun johtavat kaikki polut",
-- todisti ylistys vallattomien valojen seasta.

-- "Sinussa loppuu kaikki... Sinusta alkaa kaikki" -- kertaili
iloinen kaiku. Perkele jatkoi:

-- "Harhama on siihen kurikkaan kulkenut Raalan, Tuulan, Eeremen,
Aaraman ja Uuratin kauniissa köysissä... Hänet on Herve vienyt
oikeaan satamaan ja Ooti ja Iila ovat hänet sinne soutaneet
taitavasti kaikkien Jehovan karien läpi..."

-- "Sinä olet heille kaikille voiman ja viisauden antanut", --
ylistivät enkelit... Perkele jatkoi järkeilyään suurena:

-- "Jehovan luoma ihminen on kahtia: Ne ovat naisia ja miehiä. -- Se
jako on jakava miehet Kainiksi ja Aabeliksi. Jehova pani miehen ja
naisen välille _rakkauden_, mutta minä olen muuttanut sen rakkauden
_himoksi_... Luonnon määräämän siittämisen minä olen muuttanut
_nautinnoksi_... irstailuksi... Siihen rapaan on Jehova kantapäänsä
astuva..."

-- "Siinä on Hän tapaava sinun hampaasi", -- lisäsi Piru.

Perkeleen vihjauksesta avautuivat luolan laskokset ja niiden takaa
näkyivät taiteilijoiden työpajat, runoilijoiden huoneet ja ihmisten
asunnot. Kaikki olivat työssä... Kaikki ahersivat naisen ruumiin
ääressä... Taiteilijat hakkasivat sitä kivestä... maalarit maalasivat
sitä kankaalle... runoilijat kirjoittelivat sille runoja...
säveltäjät ylistivät sitä sävelillä... soittajat soittivat sen
ylistystä... muut uneksivat siitä... Perkele osoitti näkyä lausuen:

-- "Noin palvelevat ihmiset naisen ruumista... He kihisevät siinä,
kuin toukat juustopalassa, madot lihassa... He eivät vaihda sitä
palaa Jehovan enkeleihin... He eivät edes välitä naisen _hengestä_...
Aadamista lähtien eivät he ole ylistäneet muuta, kuin naisen
_lihaa..."_

-- "Siksi horjuu Jehovan valta",--huomautti Horna.

-- "Harhamakin on ryhtynyt työhönsä naiselle uhratessansa. Sen tähden
kokoaa hän kultaa ja kunniaa... Hän kokoaa sitä, kuin riikinkukko
häntäsulkiensa väriä", -- jatkoi Perkele.

-- "Mutta hän samalla pelastuu sen kautta Jehovan kynsistä", --
oikaisi Lempo.

-- "Sinä olet hänen silmänsä avannut... Sinä olet hänet pelastanut...
Nyt on hän sinun", -- kohisi ylistys. Ja kaukaiset kanteleet ja
huilut soivat ja niiden sävel sekautui ihanaan enkelilauluun, joka
ylisti Perkeleen armoa ja viisautta. Perkele lausui sen loputtua
tyytyväisenä:

-- "Hän ei tosin ole vielä Kain... itsemielestänsä... mutta
siihen johtava askel ei ole enää pitkä... Hyvin olette tehtävänne
täyttäneet. Harhama antoi eropassin Jehovalle, Jehovan omien
munkkien siunaamalla kynällä... _Ja munkki Pietarin siunaamana..._
Palvelijani! Palkinnoille!"

Satatuhatta ihaninta enkeliä helähti silloin luolan hekkumalliseen
hämärään... Kuutamo laski laesta niiden soleille vartaloille...
purppuraverhojen rusko leikki hienolla hipiällä... Ikuinen nuoruus
kukki ihossa... kauneus poskessa. Joka jäsen oli notkeutta...
suloutta... ja sulo ja suloiset värit pukivat ruumiin pehmeät
piirteet hämäräisillä harsoillansa... Koko luola oli täynnä hämyä...
hekkumaa... kauneutta... sulavuutta... väriä... nuoruutta ja
notkeutta...

Taas soi ihana soitto. Enkelit keinuivat sävelvirrassa, kuin nipukat
rauhallisilla laineilla. Perkele puhui taas:

-- "Hyvin on työnne onnistunut. Miten olette sen tehneet? Miten
olette verkkonne kutoneet? Raala! Anna enkeliesi näyttää työnsä
menoa!"

Raalan käskystä astui hänen alaisensa Vilva enkeleinensä Perkeleen
eteen. Kaikki olivat puetut utupukuihin, jotka olivat tähtivalosta
tehdyt... Kuului hiljainen soiton hyminä. Vilva puhui Perkeleelle:

    "Mä käskyjäsi totellen
    oon naisen silmää hoitanut.
    Sen sinehen, sen sulohon,
    sen kainouteen, kaipuuseen,
    mä kylvin sinun henkesi.
    Ja siitä kaunis pellava
    mun hoidollani nousevi.
    Ja pellavasta juoksevat
    unelmakuidut rihmoiksi.
    Ja kuituloista hienoista
    unelmarihmat Raalasi
    sun ohjiksesi kehruuttaa."

Perkele:

    "On työsi oivaa. Silmä myös
    on työtä Jehovan.
    Hän nähdä silmän kerran loi.
    Nyt on se minun paulanain.
    Se kasvaa minun pellavaa.
    Saat mennä... Seeve nyt!"

Seeven sadat enkelit tanssivat Perkeleen eteen. Niiden pukuina oli
valkean ruusun väriä ja vyöllä ihmeenkauniit nauhat, jotka oli
solmittu punaruusun puhtaasta väristä. Päässä oli somat seppeleet.
Nuoruus ja jumalallinen kauneus kilpailivat keskenänsä. Ruusunväriset
puvut häilähtelivät armaimpina unelmina.

Kaikki kukki kauneutensa terällä, hohti vietin herkkuna
neulankärellä. Seeve puhui Perkeleelle:

    "Mä sinun paularihmojas
    tukasta naisen kehruutan."

Perkele (keskeyttäen):

    "Se tappura ei hullumpaa!
    Mun rohtimiksein Jehova
    sen ehkä liekin luonut...
    Vaan jatka!"

Seeve:

                 "Vaikka Jehova
    lie tappuroiksi Itselleen
    hivukset naisen luonut
    -- ja miehen myös -- niin sinulle
    me kuontaloiksi käännämme
    ne molemmat. Ei haituvaa
    jää niistä Jehovalle.
    Mies suortuvissa neitosen,
    kuin perho kieppuu kukassaan,
    tai hämähäkki verkossaan
    yöt päivät sille laulellen..."

Perkele (keskeyttäen):

    "Voi lintunen! Hän visertää
    siis haituvalle neitosen..."

Seeve:

    "Niin visertää. Ja nainen myös,
    jos ämmä on, tai neitonen,
    vaan suortuviaan solmeilee,
    kuin tyttö kutrejaan,
    niin että paula kaunis ois,
    ja miehen mielen kääntää vois
    pois Jehovasta..."

Perkele:

    "Mies siis nyt koko Jehovan
    myö haivenesta neitosen...
    Ja lisäksi: se haivenkin
    on työtä Jehovan!
    On oivallista..."

Seeve:

                      "Nainenkaan
    ei jouda verkkoon Jehovan,
    kun suortuvistaan solmeilee
    pikkuista ansaa, jolla taas
    sinulle riista korjataan."

Perkele:

    "Niin kaikki, mitä Jehova
    vaan luokin, mulle aseeks käy...
    On työsi, Seeve, verraton...
    Saa Riiva tulla nyt!"

Seeven joukko väistyi notkeasti tanssien, ja Riivan joukko tuli
tanssien Perkeleen valtaistuimen eteen. He olivat puetut rusopilvistä
tehtyihin utupukuihin, jotka häilähtelivät ihanana utuna. Riiva puhui:

    "Sun kasvinmaakses pienoisen
    mä naisen jalan valitsin.
    Mä pikkujalkaan istutin
    sun henkesi ja paulasi
    ma sidoin siihen myös.

    "Tein niiksi polven soleuden
    ja siron pohkeen puhtauden,
    kauneuden kantapään
    ja soman varpaan armauden
    ja hienon hipiän..."

Perkele (keskeyttäen):

    "Kas... Kas!... Mi aatos!
    Jehova jalan naiselle
    lie tehnyt, että kulkea
    se raukka vois.
    Ja työnsä nyt
    on minun taimitarhani.
    Hyvästi tehty, Riivani.
    Vaan kuulepas:
    Peititkö taimitarhan myös,
    niin ettei rikkaruoho näy?"

Riiva:

    "Ruusuisen hameen ikuisiin
    poimuihin ihmeen ihaniin
    ja hämäriin ja kiehtoviin
    on kätkettynä kaikki se..."

Perkele:

    "Ihana aatos! Mainio!
    Ain' Adamista lähtien
    ei kukaan hameen hempsuja
    ja laskoksia, poimuja
    oo tyyten voinut tutkia,
    ei paljastaa,
    ett' onnen-aarre kaivattu
    hempsuissa hameen milloinkaan
    ei ole lymynnyt...
    Hoh-hoi! Hoh-hoi! Sen piiloihin
    yhäti poika, ukkokin
    vaan kurkistaa...
    Ken pettyy kerran, uudestaan
    taas sieltä etsii onneaan..."

Riiva:

    "Ja nainen lisää rimpsujaan
    ja pitsejä ja poimuja
    ja laittaa salat armaimmat
    ja onnen kätköt kauneimmat
    ja helmat herkkuisimmat...
        (nostaa hameensa kauniita helmoja)
    Näin tämmöiset."

Perkele:

    "No jopa on! Ken noihin ei
    eksyisi onnen etsintään!
    Hyvästi työsi tehnyt oot...
    On Hulvan vuoro nyt."

Riivan enkelit poistuvat sulavasti tanssien. Soitto ja hulmahtelevat
harsot sulavat yhdeksi suloksi... Kauneus hohtaa kukkansa terällä...
nuoruus nupussansa... Hulvan enkelit tanssivat poistuvien sijalle,
puettuina aamuruskoisiin huntuihin... Soitto hiljenee... laulu
vaikenee... Hulva puhuu Perkeleelle:

    "Ma miehen mielitekojen,
    sen unelmien, toiveiden
    ihanat unisäikehet
    sain naisen ihon kasvamaan.
    Sen hipiässä kukkii se,
    sen värinä ja valkona,
    sen tuoksuna ja lumona.
    Sen ituina ja kasvuna
    on sinun henkesi.
    Ja siks' ei petä paula se...
    Nääs: nainen itse lujentaa
    sen punetta: Hän hoitelee
    ihoaan niinkuin kukkasta..."

Perkele (keskeyttäen):

    "Apteekin pullot apuna...
    Hyvästi tehty... Jehova
    loi ihon naisen suojaksi,
    ei syötiksi... Voi Jehovaa!
    Hän itse mulle aseet luo
    ja antaa käteen omenat...
    Saa Harra tulla nyt!"

Taas oli luolassa tanssia. Taas suuteli sävel säveltä... Taaempana,
taikalammikossa soutelivat somat veneet... Lammikoiden selät olivat
kukkasilla sirotellut. Valkeat veneet soluivat saarien lomitse,
vettä hiljaa viiltäen, leikaten veden kaunista tyyntä. Saarilta
kuului kaunis soitto... Veneissä istuvat enkelit kokosivat vedestä
onnenkuplia, puhallellen ne ihmisten tavoteltaviksi... Kuutamo
koreili vedenkalvolla. Ylempänä punotti ihana onnen-utu...

Harran enkelit tanssivat Perkeleen eteen. He olivat puetut
kesäautereisiin pukuihin. Harra kertoi työstänsä:

    "Koreimmat miesten mielimaat
    on toki naisen poskessa
    ja huulessa...
    Ne minun työtäin on:
    Ma posken punaan hempeä
    oon istuttanut armasta
    omasta poskestani.
    Ja huuli naisen sitten, ah!"

Perkele (keskeyttää ilkeästi hymyillen):

    "Nyt varmaan mannamakeaa
    taas kuulla saan?...
    Vai kuinka?"

Harra:

    "Niin! Ma suuteloilla maukkailla ja metisillä,
    armailla varustan naisen huuloset...!"

Perkele (keskeyttäen, tehden suuteloa kuvaavan eleen):

    "Ne pienoset!... Ai-jai!
    No edelleen!"

Harra:

                  "Niin herkkuisat
    ja kiehtovat ja armahat
    mä maukkaat lemmen-antimet
    oon omastani antanut
    kiehteeksi naisen poskihin
    ja huulihin.
    Ne loistavat nyt hempenä
    ja herkkuna ne tuoksuvat,
    kuin kukka kukkivat."

Perkele (ivallisesti):

    "Ja konsa kukka varisee
    ja rumenee,
    niin huntu... hiukan maalia...
    ja tekotukka, -hampaat myös!
    Ei työsi hullumpaa!..."

Taas vilisi luolassa tanssi ja kauneus ja nuoruus... Valot
karkeloivat... Hämärä kuherteli onnen-utujen kanssa... Väri kosi
väriä... Enkelit tanssivat... Niiden huulet punottivat maukkaina...
rinnat hohtivat herkkuina... iho tuoksui kuumana...

Taikalampien saarilla laittoivat salaiset kädet viettien
leposijoja... Sävel riudutti vastustelevaa... Joutsen mairitteli
emoaan... kuherteleva lemmenlintu houkutteli naarastansa käsiinsä...
Kaikki painautui hekkumaisille mättäille maata...

-- "Ihmis-elämän kuva", -- virkahti perkele ivallisesti.

Perkeleen eteen olivat tanssineet Virvan johtamat, Raalan alaiset
enkelit, kuutamoharsoihin puettuina.

Virva:

    "Mä miehen mielitekojen
    ja halujen ja himojen
    kauniiksi yrttitarhaksi
    oon tehnyt naisen rinnat...
    Omista niihin parhaimman
    oon antanut...
    Ne parhaat syötit varmaankin
    on, mitä olla voi:
    Ne lämpöä ja lempeä
    ja rakkauden heelmiä
    niin runsain mitoin tarjoovat.
    Se tyttöydestä alkaa jo:
    Kun puhkee tyttö naiseksi,
    on kypsä rinta povella...
    Se rusottuu ja armastuu...
    Vuos' enää vaan ja rinnanpää
    jo punottaa
    ja kiehtoaa,
    kuin marja mehevä...
    Kas näin!" (Paljastaa kauniit rintansa).

Perkele:

               "Ai, ai!
    Kas siitä syntyy unelma,
    mi sotkee miehen mielen
    ja älyn vie, ja järjenkin
    vie jalkapuuhun istumaan.
    Sanotaan: rinnan lapselle
    on kerran luonut Jehova...
    Jo erehtyi!
    Oi, ukkoa!
    Lapselle lehmänmaito jää...
    miehelle vaimonrinta...
    Niin kaikki Hällä teot, työt
    aseiksi luisuu mulle...
    Vaan riittää jo.
    On ainesta.
    Muut kauniin rihman säikehet
    ne juoksevat ja kiertyvät
    hohteesta kullan, hopean
    ja seppelistä isänmaan,
    kuplista kunnian..."

Piru (keskeyttäen):

    "Ja aistipunakukkaseen
    ne rihmat kaikki johtavat
    ja miehen sekä naisenkin
    ne siihen solmivat
    pois satimesta Jehovan..."

Perkele:

    "Niin solmivat...
    On rihmat oivat Raalalla,
    Kas niistä ihmis-unelmat
    elämän johtolangoiksi
    punoa kelpaa jo.
    Vaan kuinka työnne sitten käy,
    siks' että valmis unelma
    verkoksi kutoutuu,
    johonka kaikki sotkeutuu,
    mit' yrittääkään mies?
    Saa Raala itse kertoa!"

Taikalampien saaret hohtivat kukkina... Niiden kalliot olivat
päivänpaistetta. Himottaret istuivat kallioilla, kukkivien puiden
alla, sävelien seassa. He solmivat onnenseppeleitä utukukista ja
puhalsivat ne sumuina ihmisten tavoteltaviksi.

Hurmaavan kaunis Raala tanssitti koko loistavan enkelijoukkonsa
Perkeleen eteen. Enkelijoukko alkoi tanssia henkimaailman ihaninta
tanssia. Se kuvaili sillä unelmarihmojen kehruuta... vyyhteämistä...
kehimistä... kankaalle luomista... kerimistä. Yli ihanan luolan
hulmahtelivat tuhansien enkelien utupukujen liepeet, kauniit vartalot
ja hajanaisten tukkien lumoavat, loistavat varjot... Raala itse
saneli joukon edessä runon, ja keinuva enkeliparvi teki kussakin
säkeessä käsketyn liikkeen, keinuen ja pyörien.

Raala (ottaa itsekin kuvaavat tanssi-askeleet):

    "Valmiiksi rukit laittakaa!"

Luolassa alkoi kuulua salaperäinen soitto... Enkelit muodostivat
rukkeja, jälittelivät tanssikuvioita.

Loistava tanssi alkoi... Nuoruus, sulo ja sävelet sekaantuivat
yhdeksi armaaksi unennäöksi.

Raala:

Nyt rihmaan lappakaa povista neidon lämpöä... suloa silmän...
kaihoa...

Nyt huulen hehkua!...

Nyt suuta suikatkaa! Kepeinä itse pyörikää!...

Taas tanssikaa!... Niin rihma punoutuu...

Uus säije taaskin lappakaa: Kuvia polven notkean, pohkeiden
valkohipiää ja ihon tyttötuoksua...

Kauniimmin pyörikää!...

Nyt rintoihin taas koskekaa ja sieltä ottakaa rusoa rinnan kypsyvän,
punoa kypsän rinnanpään!...

Notkeina keinukaa! Kas niin! Vinhemmin vaan!...

Nyt sormin sievin tarttukaa kätköihin neidon arimpiin! Uus säije
niistä ottakaa!... sielt' aivan... niin... Sielt' kaiken hemmen
kätköstä, jok' on niin arka, että mies heltyy, nainen värähtää, kun
aatoskaan vaan koskettaa sen rajoihin!...

    "Taas punokaa!

    Nyt pyörikää!...

    Hametta hieman nostakaa!...

    Enemmän rihmaa lappakaa,
    aarteista ruusuhamosen,
    miss' yhtyy unelmien tie,
    miss' alkaa se ja loppuu...
    kerillä lemmenrihmojen
    perillä hemmenpaulojen."

Perkele (tyytyväisenä):

    "On aines oiva, totta vie!
    Myös rihma oiva lie!"

Raala:

    "Taas keinukaa ja pyörikää!

    Lujaksi rihma punokaa!...
    On lanka valmis jo.
    Seis! Huoatkaa!...

    Taas alkaa uusi työ:
    Nyt viipsinpuina häilykää!"

Enkelit alkoivat leijailla ilmassa kuvioina, jotka jälittelevät
viipsinpuiden liikkeitä, toiset soluttelivat niille kuvioille
unelmien rihmaa toisilta enkelikuvioilta, jotka tanssien pyörivät
rullakuvioina. Enkelien soleat vartalot notkahtelivat... unelmapuvut
hulmahtelivat puolihämärässä... Kaikki oli yhtä suloa... notkeutta...
hekkumaa... lämpöä. Perkele hymyili.

Raala:

    "Jo riittää tää!...
    Nyt kerinpuina keinukaa!
    Kehinä toiset pyörikööt!"

Joukko enkeleitä muodosti kerinpuita kuvaavan piirin, joka keinuen
tanssi ilmassa. Kauniit kädet kaartelivat hämärässä valossa...
Ruumiiden notkeille piirteille laskeutuvat utupuvun pehmeät laskokset
hulmahtelivat... Luolan permannolla tanssivat toiset enkelikuviot
kehinä ja niille juoksivat kerinpuilta unelmien kauniit langat.
Perkele oli yhtenä tyytyväisyytenä.

Raala:

    "Nyt luomapuina pyörikää!
    Kepeesti jalkaa nostakaa!"

Enkelit muodostivat luomapuukuvion. Tanssi alkoi taas. Luomapuut
pyörivät ja vapaat enkelit soluttelevat niille rihmaa kehinä
pyöriviltä enkelikuvioilta. Kauniit ovat pirun kehät, hienot
unelmarihmat ja luomapuut loistavat.

Raala:

    "Niisiksi yhdet solukaa!
    Pirtoina toiset piukkakaa!

    On luomapuilta puomille
    jo loimet pantu...
    Lävitse pirran, niisien
    nyt niitä suoltakaa!...
    Mies itse sitten kutokoon
    unelman, mutta kutehet
    te hälle kehrätkää!"

Perkele (tyytyväisenä):

    "On aines oiva, totta vie.
    Ei pappi taivaan iloista
    semmoista kehrää konsaan:
    niin ihanaa ja makeaa.
    Ja kaikki työt' on Jehovan:
    niin naisen silmä, rinnat sen,
    ja iho, pohkeet, rinnanpäät.
    Ja kumminkin:"

Enkelit (riemastuen):

    "Se kaikki sua palvelee,
    kuin muinoin kuulu tiedonpuu
    ja omenat."

Perkele (voiton ilolla):

                "Niin palvelee.
    Mit' yrittääkään Jehova
    se mulle oiva ase on;
    jää hälle ansa: kantapää,
    tai omena... Voi ukkoa!...
        (Raalalle):
    Vaan saisko nähdä kudelmaa
    min mies sun rihmoistasi luo?"

Raala pani enkelijoukon tanssimaan ihaninta tanssia. Utupuvut
häilyivät... notkeat vartalot solahtelivat hämärässä valossa.
Koko lumoava näky kuvastui luolan seinien ruskopilvisien verhojen
laskoksissa... Kaikki oli satua... herpaisevaa lumetta...
nuoruutta... suloa. Kaikki ui sävelissä ja kylpi tuoksussa. Raala
itse johti tanssia runon sanoilla. Jokaisen säkeen lopussa tekivät
enkelijoukot vastaavat, suloiset tanssiliikkeet.

Raala:

    "Nyt keijukaisna keinukaa...

    Soleina polvet notkukoot!...

    Taas pyörikää... ja tanssikaa!...

    Saa hameen helma heilahtaa,
    kuin utu sieltä hulmahtaa
    taas toinen hame ruusuineen
    ja kätköineen
    ja rimpsuja ja pitsejä...
    ja silkkiä..."

Perkele (keskeyttäen):

                   "Vai silkkiä!
    No eikös kelpaa rohtimet?"

Raala:

    "Ei kelpaa, ei...
    On tullut aika uus
        (Enkeleille):
    Nyt tanssikaa ja keinukaa!
    Kas niin! Kas niin!

    Hametta hieman nostakaa!...
    Sen alta, ah!
    nyt hieman saa
    vilahtaa jalka pienoinen
    ja kaunis kantapää...

    Taas keinukaa!...
    Niin, niin!... Niin, niin!...

    Nyt polvi saa jo vilahtaa...

    Notkeemmin tanssikaa!...

    Ylemmä helma nostakaa!...

    Kauniisti jalkaa kaartakaa!...

    Niin, niin!..."

Perkele:

    "Kuin ihanaa!..."

Kauniit hameenlaskokset heilahtelivat utuina, väreinä, sulona.
Notkeat jalat kaarsivat sulavina, heilahtelivat, kutsuivat, kosivat.
Lammikoilla seisoivat veneet liikkumattomina. Vedessä päilyivät
onnenkuplien kuvat. Soitto kävi salaperäiseksi, tuoksu herpaisevaksi.
Tanssi jatkui. Raala komensi:

    "Taas keinukaa ja kaartakaa!

    Saa hame hieman hulmahtaa
    ja reisi vilahtaa...

    Ylemmä jalkaa kaartakaa!...

    Hametta nyt jo nostakaa
    ylemmä pikku polvea,
    rajoille neidon kainouden
    ja miehen mielitekojen...
    perille lemmen paulojen!..."

Perkele (ihastuneena):

    "Ai-jai!...
    Tuo mielen miehen päästä vie,
    jos sitä ollut lie."

Raala:

    "Mies riutuu nyt jo unelmiin...
    Enemmän hälle antakaa!...
    Ensiksi suukko huulelta...

    Kas niin! Nyt saa
    sevalmus paidan solahtaa
    ja rinnat paljastaa..."

Enkelien utupaitojen sevalmukset laskivat alas ja rinnat paljastuivat
lämpiminä... Kypsyneet rinnanpäät kiehtoivat siimaa punottavina,
maukkaina, houkuttelevina. Yhä lumoavampaa on tanssi, kiehtovampaa
unelma.

Raala:

    "Nyt rinnanpää saa ruskahtaa...

    Nyt marjoiksi jo punahtaa..."

Perkele:

    "Ai vietävää!"

Raala:

    "Nyt kättä hiukan kaartakaa!...

    Veikeesti hieman hymyilkää!...

    Nyt kiemailkaa!... Se lumoaa.

    Nyt haaveilkaa... ja arkailkaa!
    Se kiihottaa...

    Nyt uinailkaa!...

    Notkeina hiljaa tanssikaa!...

    Raolle silmä sulkekaa,

    kuin arka ois: Se viehättää
    ja lumoaa..."

Perkele:

    "Kas syötävää! Se arkailee,
    kuin vielä impi ois!"

Loistava enkelijoukko tanssi arkaillen, viattomuutta kuvaten. Kaikki
oli kaunista tarua, lumipuhdasta haaveilua, kuin neidon unelmat,
viatonta, kuin lapsen iltauni, kun väsymys on painanut sen silmät
umpeen ja se näkee unta nukesta ja makeisista. Ja samalla oli kaikki
naista, kiehtovaa naista, joka on juuri puhennut täyteen kukkaansa ja
vereensä ja lämpöönsä. Tanssi jatkui, värit karkeloivat, sävel ajoi
säveltä ja onnen-utu leikki hämärän kanssa. Raala jatkoi:

    "Nyt sulakaa jo suudelmiin!...
    Arkaillen vaan!...

    Saa paidan helma heilahtaa!...

    Nyt itse hieman väsykää
    ja riutukaa ja huoatkaa!
    Se kuuluu asiaan...

    Arkoina pesään paetkaa,
    miss' miehen mieli hämärtyy
    ja aatos paulaan sotkeutuu
    ja kaikki uinahtaa
    ja tuikkaa kodin-onni vaan
    häävuoteineen ja suukkoineen,
    kuin tuikkaa _olematon_..."

Perkele (ihastuneena):

    "Ja silloin Luoja unohtuu.
    Vaan riittää!... Työnne oiva on."

Raala:

-- "Näin kehräämme me, sinun palvelijasi, ihmisten unelmien langat
heistä itsestänsä. Me luomme niistä kankaan, jonka loimet juoksevat
sinun niisiesi ja pirtojesi läpi. Sinun keriltäsi juoksutamme me
myös kuteet. Ihmiset itse kutovat niistä sitten ne unelmat, joihin
he tarttuvat himoistansa ja haluistansa. Heitä ajaa unelmien verkkoa
kutomaan onnenjano. Mutta työ on vaan heidän, rihmat ovat sinun
rihmojasi, jotka juoksevat meidän, sinun palvelijoittesi, käsistä.
Siksi ei tunnu niissä verkoissa vihollisesi, Jehovan, henki. Mitä
mies niissä pauloissa antaa naiselle, siinä ei haise Jehovan henki.
Sen antimen hedelmä on sinun omasi."

Perkele asettausi ylpeään asentoon ja vastasi:

-- "Työ on hyvin tehty. Ihanista kuontaloista olette te rihmat
kehränneet ja kaunis on niistä kudottu verkko... Mitä on Jehovalla
sen rinnalla annettavana? Pyh! Kaljupäiden pappien päivätöitä ja
saatavan maksua... Mutta se kiskuri saa sittenkin väkeä puolelleen
viekotelluksi... vaikka minä maksan käteisellä heti ja hän panttaa
taivaan iloja..."

Piru:

-- "Se johtuu siitä, että tyhmät ihmiset uskovat saavansa enemmän,
kuin odottavat."

-- "Ei", -- keskeytti Perkele. -- "Se johtuu siitä, että Hänen
asiansa kulkee maailmanjärjestyksen kulettamana. Minun täytyy kaikki
saada taistelemalla... nyrjäyttää joka pala siltä radalta. Hän on
nyt, -- sanon _nyt_ -- järjestys, minä kumous..."

-- "Mutta sinä olet suurempi Häntä. Sinä kumoat hänen
järjestyksensä", -- ylistivät enkelit.

Perkele rypisti otsaansa ja lausui:

-- "Jos minä voisin maata, antaa enkelieni maata ihmisten tyttäret
raskaiksi, niin silloin vhiu! -- koko ihmissuku olisi minun.
Tuhannennessa polvessa olisi ihmisessä enää tuhannes osa Jehovan
henkeä, muu olisi minua. Mutta", -- lisäsi hän kiukustuneena --
"minulla ja Jehovalla ei ole sukupuolilahjaa... Se lahja on tosin
teillä, minun palvelijoillani, mutta siinä on taas se kirottu
maailmanjärjestys: laji ei voi syntyä toisesta lajista. Siinä on se
vaino minun ja vaimon välillä. Ihmisvaimo on meille mahdoton..."

-- "Me olemme sen inhottavan hajun tunteneet sinua palvellessamme",
-- lausuivat enkelit puistahtaen.

Perkele harmistui... Kaikki vapisi, kaikki odotti. Enkelit värisivät,
nuoruus lymysi hipiään, valo arkaili hämärän takana.

-- "Mutta näytä mikä oli Harhaman verkon viimeinen silmä", -- käski
hän lopuksi valta-istuimeltansa.

Raala viittasi kädellänsä. Enkelit jakautuivat kahden puolen luolaa,
niin että leveä käytävä avautui keskelle, pujottautuen luolan läpi.
Käytävän perällä avautuivat ruskopilviset verhojen laskokset...
Taampana kulki Harhaman äskeinen mielikuva kuvina Perkeleen
silmien ohitse. Näkyi Nälkäsuon loistava karpalo-ulappa komeine
kurkiparvinensa, sen lähettyvillä Harhamala... sen onnenkuusi...
kodin rauha... kodin kukka... onni ja työ... runokannel... Kuului
vieno kehtolaulu... Jo leikki Ritva lattialla... Se leperteli jo
Harhaman ilona... Kaikki kunniankuplat häikäisivät Harhaman silmiä...
Kultapurot juoksivat hänen kotirantaansa... Maineen seppeleet
loistivat... Teoksen lehdet muuttuivat valkeiksi linnuiksi... Ne
palasivat maailmalta maineenseppeleet nokassa... Nälkäsuon punaisella
karpalo-ulapalla kohosi jo muistopatsas... Maailmankurjuus ojensi
hänelle seppelettä... Elämä hohti purppuranpunaisena...

Sitten avautuu elämän ilta: kuoleman rauhallinen aatto-ilta.
Rauhallisena laskee Harhama levolle... Vaimo pukee lähtevän
valkoiseen kalmanpukuhun, saattaa hänet Tuonen rantaan ja odottelee
itkien omaa aikaansa... Jo tuleekin ensiksi manalle mennyt noutamaan
uskollista vaimoaan... Jo näkyy Riuttalan valkokukkainen ranta...
Musta vene laskee rantaan, musta purje mastossa. Harhama ja
Esempio istuvat veneessä... Mies on noutanut vaimonsa ja tuo hänet
kotirantaan... Harhama kurottaa vaimollensa onnenkukkaa vedestä...
Hän taittoi jo sen... Pursi laskee edelleen... Jo avautuu maineen ja
kuolemattomuuden purppuraselät, lopullinen matkan määrä.

-- "Nyt tulkoon todellisuus!" -- keskeytti Perkele unelmat ja
mielikuvat... Riuttalan rannan valkea onnenkukka-ulappa särkyi
silloin mustaksi vaahdoksi, Harhaman sen kukkia koskiessa. Maineen
purppuraselkä syöksi tulta... Helvetti avasi tulisen kitansa
ja lieska leimahti sieltä. Vene alkoi vajota. Veneessä olijat
tyrmistyvät. Lieska lyö korkeammalle, vene vajoaa syvemmälle.
Onnen-ulapan etsijät huutavat vajotessansa kauhuissaan:

-- "Herra auta meitä, me hukumme!..."

-- "Hah... hah... hah... haa!" -- nauroi Perkele.

-- "Hah... hah... hah... haa!..." -- nauroi loistava enkeliparvi ja
tanssi naurun tahdissa, keinuen muutamia notkeita askelia. Perkele
kiitti heitä palveluksesta lausuen:

-- "Hyvin olette tehtävänne tehneet. Palkkioksi saatte viettää
lemmen juhlaa. Pisara meressä on ihmislemmen nautinto sen rakkauden
rinnalla, jonka minä olen suonut teille. Teidän ei tarvitse rakastaa
ihmisten tavoin... rumasti... Te saatte ottaa ajatuksellanne
toistenne lemmen, tanssien, kokonaan, vuotaa vapaaksi päässeiksi
vieteiksi ja haihtua tehtäviinne. Alkakaa!"

Samassa hulmahti luolaan suuri joukko toisia enkeleitä. He
valitsivat jokainen parinsa, alkoivat lautaa ihanaa kiitoslaulua
ja keinuen tanssia sen tahdissa... Luola punertui... sitten
hämärtyi... Tanssivat enkelit nauttivat toistensa suutelot ja lemmen
ajatuksillansa, ja haihtuivat vapaina vietteinä maailman avaruuteen...

Perkele oli jäänyt yksin. Hän mietti itseksensä jotain, asettuen
mukavaan asentoon. Viimein puhui hän itseksensä:

-- "Ihmis-etanat! Ne selittävät niin varmoina minun ja Jehovan
syntyä, eivätkä voi selittää omaa syntyänsä, vaan sikiävät
luonnonlain: käskystä, kuin ruttotauti... Ne selittelevät minun ja
Jehovan olemusta, eivätkä tunne omaa itseänsä... Ne panevat minua
ja Jehovaa viralta, eivätkä tiedä, että he ovat ainoastaan minun
kuontaloni tappuroita."

Sen jälkeen antoi Perkele Harhaman mielikuvan lopun uudistua:
Riuttalan rannan kukka-ulappa ja Harhaman musta vene ilmaantuivat
taas luolan pilviverhojen takaa. Mustan purjeen päässä istui
tulipunainen korppi. Taampaa näkyi Harhamalan onnenkuusi ja
ränsistynyt Harhamala sen juurelta... Valkeiden lintujen sijasta
täyttivät yölepakot ilman... Ne räpyttelivät siipiänsä... Kuului
pilkanhuilu... Yölepakot laskeutuivat onnenkuusen oksille... Kuusi
oli mustana niistä... Ukkospilvi nousi taivaalle... Jo välähti
salama... Onnenkuusi kaatui rauskana maahan ja yökköparvi levisi
maailmaan kertomaan Harhamalan häpeää. Riuttalan ranta vyöryi jo
mustana vaahtona ja sen syvyydestä loimotti helvetti, josta Harhama
ja rouva Esempio näkivät lapsensa, kasvot tuskasta vääntyneinä heille
kostoa huutamassa... Molemmat kauhistuivat entistä enemmän. Kasvot
vääntyivät muodottomiksi, tulipunainen korppi rääkkyi ja oksensi
tulta, vene alkoi taas vajota hiljaa, tasaisesti. Aalto kohisi
mustana, rannalla huusi huuhkaja... Veneessä olijat yrittivät huutaa:

-- "Herra auta, me hukumme!..."

-- "Hah... hah... hah... hah... haa!" -- nauroi Perkele ja punainen
korppi säesti sitä, vajoavan veneen mastossa...

       *       *       *       *       *

Mutta seuraavana päivänä pursusivat Harhamasta kaikki taika-uskon
usvat. Hän etsi teoksensa onnea maanraostakin, sillä se oli hänelle
elämä, henkiseen epätoivoon ja kuolemaan syöksyvän viimeinen toivon
suuri kipinä...

Hän meni Lammaskalliolle, polvistui siinä salassa Perkeleen eteen ja
rukoili sielunsa kaikilla voimilla:

-- "Jos _sinä_ olet olemassa, vala minuun voimaa kaikista
leileistäsi! Auta _edes sinä_, että teokseni lehdille voisin valaa
sen jumaluuden, josta on nouseva ihmishengen lämpimät revontulet...
Jos sen teet, niin minä uhraan ja lupaan sinulle sieluni ja ruumiini
ja kunniani ja kaikkeni..."

Rohkaistuneena, vahvistuneena nousi hän sitten, valmiina kuumeisesti
jatkamaan teostansa, jossa hän nousi kaikkea yliaistillista, Jumalaa
ja Perkelettä vastaan. Hän nousi, ikäänkuin Perkeleen vahvistamana,
kumoamaan sitä Perkelettä, jolta oli siihen työhön apua rukoillut.
Hän seisoi Lammaskallion kukkulalla, katsellen maailmoiden ikilentoa.
Hän kohottautui hengessänsä niiden maailmoiden herraksi, _seisoi
jo_ sinä herrana Lammaskallion kukkulalla, maapallon viskautuessa
huikaisevaa vauhtiansa auringon ympäri ja sen kirmatessa yleisen
maailmanpauhun mukana.




Elämän virvatulia.


    Elämä on Jumalan antamaa kuritusta...

Hopeanheleänä puhkesi uusi päivä aattoyön unelmista. Kirkas
aurinko kieri rataansa taivaan loistavana helynä, jaellen valoa
aarteistansa, loistaen onnenuhkuna, hehkuvana sädekehänä. Harhamalan
tanhualla tanssivat Korpelan nuoret, koreissa kansallispuvuissa:
tytöt nauhoissa, pojat valkopaidoissa. Vankat pojat pyöräyttelivät
tyttöjänsä voimakkailla käsivarsillansa ja lauloivat:

    "Tullaa! Rullaa!
    Kyllä toimeen tullaan.
    Talvet teen mä tukkitöitä,
    sinä rukkia rullaat."

Ja reippaat tytöt katselivat tanssin pyörteissä rohkeasti elämän
vaivaloiselle polulle, pyörähtivät poikien kainalossa kepeinä,
hilpeinä ja vastasivat:

    "Tiurun, liuru!
    Saa soida viulu!
    Onhan meillä talouskin:
    ämpäri ja kiulu!"

Ja viulu alkoi vinkua. Käki kukkui sen säestyksellä. Se helskytti
hopeaa Harhamalan onnenkuusen latvasta ja pikku lintu liritti
sävelensä soiton sekaan. Pojat nostelivat tyttöjä polskan tahdissa.
Tyttöjen hajanaisten tukkien seasta heilahtelivat punaiset nauhat.
Silmässä loisti luonnon väärentämätön sulo, poskessa korven puhdas
puna ja katse kohtasi katseen rehellisenä ja avoimena...

Luonnon lapset tanssivat viattomina, kuin perhoset luonnon puhtaalla
povella. Harhama katseli rouva Esempion kanssa akkunastansa nuorten
hilpeää iloa. Talven kuluessa hänen ja Korpelan väen välille
punoutunut ystävyyden ja luottamuksen side tuntui nyt vetäytyvän
entistä lujempaan solmuun ja hän tunsi olevansa voimakas tämän väen
kanssa. Hän ei ollut koskaan ennen katsellut loistavia tanssiaisia
niin suurella tyydytyksellä, kuin nyt tätä korven asujien iloa.
Äänetönnä puristi hän rouva Esempion kättä kiitokseksi siitä, että
tämä oli tavallaan johtanut hänet korpeen luonnon ja ihmis-elämän
kovimpaan taistelurintamaan, jonne hän ei olisi joutunut ilman
hänen tuttavuuttansa ja siitä johtuvia syitä. Ja hän virkahti, kuin
yksinpuhuja:

-- "Olet ollut luotsina elämän tiellä... Olet ajanut minut korpeen
voimistumaan ja kasvamaan. Kiitos johdosta! Heitä nyt mela minulle!"

Jouhi oli vetänyt viulusta äänen ja elämä ihmispovesta. Ja molemmat
ne hävisivät maailmoiden suureen soittoon, kuin haihtuva hämärä
aamuiseen valomereen. Molemmat tanssittivat aikansa ihmistä, kuin
illantyyni itikanlaulua, karkeloittivat sitä, kunnes se riutui ja
hävisi ja haihtui äärettömyyden ammottavaan äänettömyyteen.

Sairaloisella kiihkolla valmisti Harhama nyt teostansa. Hän ei
enää kysellyt mitään, ei epäillyt. Hän oli noussut epäilyistä,
kuin tautivuoteelta, kuumeisena ja syöksyi sokeana eteenpäin, kuin
tavotellen silmiensä kadonnutta valoa. Sivu liittyi sivuun. Kaikki
oli irtipäässeen mielikuvituksen rajua leikkiä. Vuoret nousivat
maailmoiden povesta, kohosivat pystyyn ja tanssia jyskyttivät hänen
vallattoman loistavissa kuvauksissansa.

       *       *       *       *       *

Niinä aikoina alettiin luoda uutta Suomea. Uudet olot pohjautuivat.
Kaikki alkoi ensin kiehua sekaisin, kiehui aikansa ja alkoi hiljaa
laskeutua uuden pohjaksi.

Pienoinen Iloniemi pistää Korpelan kuuluisaan Riitajärveen.
Riitajärvi on saanut nimensä niistä riidoista, joita Korpelan miehet
olivat siitä käyneet. Kolmelta sivulta ympäröivät Riitajärveä
Nälkäsuon sammaleiset vesiset liepeet aivan silmänkantamiin. Ne
liepeet ovat pohjattomia hetteitä. Ainoastaan kurkiparvet uskaltavat
niillä kahlata. Kaikki muu vajoaa niiden liejuun. Neljännellä
rannalla kohoaa korkea kukkula ja sen juurella on kaunis Iloniemi.

Kerta tahtoi osa Korpelan miehiä kuivata järven, että Nälkäsuo
kuivaisi. Toiset taas halusivat laskea järveen vettä lisää, että
koko Nälkäsuo muuttuisi mereksi. Syntyi riita, jota kesti miespolven
ikä. Mutta riita oli käyty sovinnossa, kuten oli totuttu yhdessä
rynnistämään Pohjolan pakkasia ja kivimäkiä vastaan. Yhdessä oli
ajettu monta kertaa vuodessa käräjäpaikkaan, ja rauhassa tupakoiden
olivat riitaveljet vuosikymmeniä kiistelleet asiasta ja selitelleet
toisillensa kumpikin oman asiansa oikeutta. Kahdesti oli kumpikin
puoli voittanut. Kahdesti oli Riitajärvi kuivattu ja kahdesti
oli se taas uudestaan laskettu vettä täyteen, jopa muutettu koko
Nälkäsuo mereksi. Miehet olivat aina lukeneet lehmänsä navetassa.
Oli nimittäin kaikessa ystävyydessä päätetty käräjöidä niin kauvan,
kuin yhtä useamman lypsävän häntä heiluu kunkin talon läävässä ja
muut ovat menneet käräjäkuluista. Viimein oli päästy siihen lukuun ja
lopuksi jäi Riitajärvi entisellensä, samoin Nälkäsuokin.

Korpelan miehet olivat tottuneet kaikessa panemaan kovan kovaa
vastaan.

Nyt oli koko Korpelan väki kokoutunut Iloniemelle neuvottelemaan,
mitä olisi tehtävä, että nyt, kun uuden ajan rusko punaa
tulevaisuuden rantaa, se estettäisiin taas pilveen peittymästä,
estettäisiin kirkkaana nouseva päivä kierimästä takaisin entiseen
pilveensä. Läsnä olivat Ritavaaran Mikko, Laurilan Aapo ja kaikki
muut, nuoret ja vanhat. Yhteiskunnallisen elämän kysymykset kiehuivat
Korpelassa voimallisina, kuin lumituisku myrskyn käsissä, tunkien
elämän kaikkiin tilaisuuksiin: hautajaisista huveihin ja häihin
asti. Kaikkialla puhuttiin siitä yhdestä ainoasta. Kysymys nyt oli
siitä, mitä olisi tehtävä, että saatua äänioikeutta voitaisiin
käyttää tehokkaasti, ettei valta luiskahtaisi taas toisten käsiin.
Korpelankin miehet mielivät jo puristaa vallan kultaomenasta mehua.

Harhaman sanoihin luotti Korpelan väki entistä rohkeammin. Talven
kuluessa solmitut siteet olivat vetäytyneet yhä lujemmalle. Harhama
sai taas tilaisuuden kumartaa maailmankurjuudelle, pyydystää
siltä hänen silmiänsä huikaisevaa kiitollisuuden ja ystävyyden
sumuseppelettä.

Moniöisestä valvonnasta väsynyt aurinko solui jo valoaarteinensa
alamäkeä sydän-öistä levähdyspaikkaansa kohti, hehkuen taivaan
tummasta sinestä puhenneena valokukkana...

Kesän pisin, kaunis päivä kallistui iltaan. Iloniemi oli väkeä
täynnä. Siellä oli satoja ja satoja, mutta ne sadat olivat yksi ainoa
joukko-ihminen. Ne näyttivät taas Harhamasta maailmankurjuudelta,
jossa jumaluus kehittää itseänsä hyveeksi: vaatimattomaksi,
uhrautuvaksi, vähään tyytyväksi, omain voimin kulkevaksi. Ja
ikäänkuin se olisi hänen velvollisuutensa ja maailman luonnollisin
asia, polvistui hän sen edessä ja ylisti sitä ja todisti, että sen
joukko on korkeinta. Hän ylisti aluksi kuulijoittensa miehuutta ja
elämän rohkeutta. Hän puhui:

-- "Korpelan naiset ja miehet!

"Näillä perukoilla on totuttu astumaan miehekkäinä kivimäkeä,
pelottomina nälkävuotta ja rohkeina kuolemaa vastaan. Täällä seisoo
aina elämä kuolemaa vastassa. Jokainen teistä taas tänä päivänä
kulkee päivän likemmä hautaansa ja kesä lähtee juuri kierimään
talvea kohti ja useiden harmaat hiukset ja rukiin heilimöiminen
muistuttavat, että ei kumpaankaan: hautaan, eikä talveen ole kuin
kukon-askel. Mutta viulujen soidessa katselee täällä taas väki sitä
askelta..."

Kuulijat olivat yhtenä korvana. He eivät olleet tottuneet kuulemaan
ylistystä. He olivat aina huomanneet olevansa niitä, joiden hien
olivat ennen sen syömistänsä lianneet ne, jotka siitä hiestä
elivät. Elämän ja kuoleman viulunkieltä näpättyänsä johtui Harhama
vaistomaisesti puhumaan jonkun sanan siitä suuresta kysymyksestä. Hän
jatkoi:

-- "Suuria neroja lohduttaa maanrakoon lähtiessänsä se tieto, että
he 'jättävät kanteleen jälelle', jättävät jälkeensä elämänsä työn,
jossa he elävät kuoltuansakin kansansa ilona ja sen muistossa. Mutta
oman kanteleensa jättää Korpelankin väki jälelle ja se jättää _suuren
kanteleen_..."

Kuulijat katselivat puhujaa kysyvinä, ihastuneina. Harhama huomasi
sen. Hän ihastui siitä. Kuvittelemansa maailmankurjuus näytti
vanhurskaalta, joka _palkitsee_ ylistyksen kiitollisuudella. Hän
ylisti sitä hartaammin. Hän ylisti sitä työtä, jonka Korpelan
miehet ovat maallensa tehneet. Hän korotti sen työn kaikkea muuta
korkeammalle. Hän puhui:

-- "Te kysytte: minkä kanteleen me jätämme? Katsokaa!
Ympäriinsä nousevat tervahautojen mustat savut. Ne ovat _teidän_
tervahautojanne... Tervaspuut ovat _teidän_ kolomianne... _Teidän_
pilkkomat ovat tervakset... _Teidän_ panemat ovat tervahaudat... _Ne_
ovat teidän kanteleitanne. _Teidän_ eivätkä muiden... Jos muiden
kanteleista helskyvät laulut, niin teidän kanteleesta vuotaa laulujen
palkka ja voima: rikkaus..."

Hän huomasi köyhien kuulijoittensa kiitollisuuden ja ihastuksen
ja kuvitteli ja uskoi sen aivan rajattomaksi. Sadat näyttivät
seisovan kiitollisuuden kukka kunkin kädessä. Hän uskoi sairaloisen
itserakkaana, että kuulijat puoli-jumaloivat häntä. Siksi
ylisti hän heitä kaikesta sielustansa, tavotteli kiitollisuuden
sumuseppelettä, kuin kissa hiirtä, ja samalla riemuitsi siitä, että
voi ylistää _oikeaa_ jumalaa: maailmankurjuutta. Juuri _siksi_
tuntui se kiitollisuus suloiselta, kun se oli hänestä _jumaluuden_
kiitollisuutta, eikä ihmisten. Hän nosti Jumalaansa yhä korkeammalle,
puhuen:

-- "Jos _te_ sammutatte tervahautanne, lakkaavat muiden kanteleet
soimasta, koska niiden soittajat jäävät leivättömiksi... _Te_ ne
soittajat ruokitte, _Te_, eivätkä ne itse..."

Ja yhä kiehtovampana kutitteli häntä maailmankurjuuden: teoksensa
jumaluuden rakkaus. Se näytti ojentavan hänelle jo kuolemattomuuden
kanteletta... Hän laskeutui sen eteen polvillensa entistään
nöyrempänä, ei ollut ylistävinänsä _ihmistä_ vaan siinä ilmenevää
jumaluutta. Hän jatkoi:

-- "Katsokaa! Kaikkialla nousee tervahautojen savun välistä rukiin
heilimäsavu... _Teidän_ ruispeltonne siellä savuavat. Kivet ovat
_teidän_ vääntämät... _Teidän_ muokkaama on pelto ja _teidän_
hiellänne se on höystetty. _Te_ olette rakentaneet kanteleen
kivimäestä..."

Ja yhä kiehtovampana liekehti hänelle joukkokiitollisuus.
Sumuseppeleet hohtivat kirkkaina, kuin auringon valopyörä. Se itse
asiassa olikin suuri, sillä se tempasi kaikki mukaansa ja laajeni
kuin rutto. Ja Harhama, joka nosti maailmankurjuutta jumaluudeksi,
oli jo sen vähästäkin ihastunut ja kuvitteli sen satakertaiseksi...
Hän oli kuin rakkauden sokaisema, joka mielitiettynsä silmäyksessä
näkee jo taivaan avautuvan ja hän kumartui alemma: sitomaan
sokaisijansa kengänrihmoja. Hän jatkoi:

-- "Kivimäestä te olette rakentaneet kanteleen, joka jää jälelle
silloin, kun te itse lähdette maanrakoon. Se soi teidän kuoltuanne
vuosituhansia. Se soi kasvamalla viljaa... Ja jos, kuten sanon,
toisten kanteleiden kielistä vuotavat säveleet ja tiede, niin vuotaa
teidän kanteleenne kielistä _leipä_, se, jota ilman ei soitto
soitolle tunnu..."

Ja kun hän sairaloisena katsahti Korpelan heilimöiviä ruispeltoja,
näyttivät ne maailmankurjuuden autuaidenkentiltä, jumalallisilta
viljakanteleilta. Kun hän katsahti niistä nostettuja hirvittäviä
kivikasoja, kirkastui hänelle maailmankurjuuden _voima_ suureksi,
jumalalliseksi, miehet näyttivät pikkujumalilta, karaistuilta,
voimakkailta, jäykiltä. Niistä oli karissut pois kaikki inhottava
ihmisturhuus: koreilu, keikaroiminen ja kaikki muu marakattimaisuus.
Se oli mies ja ihminen oman sisällisen ihmisensä, eikä korujensa
kautta.

Ja entistä hartaammin polvistui hän ja puhui niin kuin tiesi sen
kelpaavan. Hän onki utukukkia, löi rahaa haihtuvista tunteista,
täyttääksensä sillä rahalla arkkunsa. Hän jatkoi:

-- "Niiden toisten kanteleet maksetaan tässä maassa usein kymmenien
tuhansien vuosituloilla, teidän kanteleenne, se kaikkien soittojen
soitto -- verotaakalla... Niiden toisten kanteleet maksetaan _teidän_
tervallanne, niiden työttömyys _teidän_ rukiillanne..."

Korpelan paljon kärsineelle väelle se oli evankeliumia, sen tiesi
Harhama. Hän _valmisti_ kuulijoitansa ja kuulijat valmistuivat.
Joukko-ihmisen joukkokiitollisuus loisti Harhaman silmissä
tuliroviona, joka viskoi liekkinsä huippua pilvien tasalle. Harhama
varustautui näppäämään jonkun iskun siihen Jumalaan, jota vastaan
hän nyt nousi kaikkien intohimojen häneen voimaa puhaltaessa. Mutta
hän oli varova. Hän ei tahtonut loukata uutta jumaluutta soittamalla
sille oudon säveleen yhtä-äkkiä. Hän soitti oikean johtosäveleen.
Hän näppäsi sen vihatuista Suomen suuripalkkaisista virkamiehistä,
jatkaen:

-- "Tarkastakaa virkamiestenne työ ja maksakaa niille täst'edes
työnsä, eikä arvonsa mukaan! Älkää lakatko ponnistelemasta, ennen
kun jokainen on tasa-arvoinen teidän kanssanne arvon-annossa, työn
palkkiossa ja sen velvollisuudessa! Pankaa virkamiespedoille suitset
suuhun!..."

Karun maan miehille, jonka virkamiehistö on maailman kallispalkkaisin
ja suhteellisesti suurilukuisin, oli se ilonsanoma. He olivat
kantaneet virkamiestaakkaa hartioillansa, kuin kivimäkeä, saaneet
niiltä palkkioksi halveksimista ja töykeyttä ja tunteneet niiden
painon jokaisena veronmaksupäivänä. Joukko-ihmisen ihastus ja
kiitollisuus nousi. Harhama näki sen moninkertaisena ja rohkeni jo
tarttua Jumalaan käsiksi, samalla kumartaen maailmankurjuutta. Hän
tiesi, missä on Jumalan kipein kohta ja tarttui siihen: Hän tarttui
pappeihin, jatkaen:

-- "Tarkastakaa myös pappienne säkki ja ommelkaa sen pohja kiini
kohtuullisen likelle suuta. Sillä älkää luulko, että Jumala asuu
papin säkissä, johon siis ei olisi lupa koskea..."

Hän oli osannut koskea oikeaan kohtaan. Hän oli aivan tutkinut, mikä
suunnaton rasitus ja taakka on Suomen papisto ja suurenteli sen
taakan moninkertaiseksi. Hän käytti apunansa kaikkea luonteessansa
piilevää alhaisuutta ja halpuutta, kun tavotteli kurjuuden
luottamusta ja kirkasti teostansa. Joukko-ihminen ihastui. Sen
kiitollisuus kiehtoi Harhamaa, kuin kaunis käärme, sillä se oli
_suuri_ ja se oli hänelle jumaluuden kiitollisuutta. Hän tarttui
Jumalaan rohkeammin käsiksi, jatkaen:

-- "Ei Jumala asu kirkoissa, eikä pappien jyväsäkissä..."

Hän pysähtyi ja katseli kuulijoitansa. Ne olivat ihastuneita. Nyt hän
rohkeni jo kierrellen sanoa _kuka_ on Jumala. Hän jatkoi:

-- "Jumala on kaikkialla siellä missä _te_ teette työtä itsenne,
lähimäisenne ja kansanne hyväksi..."

Hän katsahti ymmärtävätkö kuulijat, että hän tarkoitti sanoillansa:
_Te olette Jumala... Ihminen_ on Jumala... Hän ei ollut varma, josko
ne ymmärsivät, mutta hän näki, että ne _voi_ saada ymmärtämään ja
heräämään jumaluutensa tietoisuuteen, sen jumaluuden tietoisuuteen,
joka on korkeimpana _ainoastaan_ ihmisessä. Hän jatkoi ajatustansa:

-- "Ja te palvelette Jumalaa myös sillä, että vapautatte itsenne
ja jälkeläisenne pappien ja muiden vallasta ja semmoisen Jumalan
kynsistä, joka tyhjentää teidän jyvähinkalonne, palkkioksi siitä,
että vääntää teidän hartianne kumaraisiksi..."

Hänestä tuntui, että kuulijat käsittivät jo vaistomaisesti hänen
ajatuksensa, vaikka ei hän sitä selvin sanoin sanonutkaan.
Hänestä tuntui, että jumaluus herää jo maailmankurjuudessa
itsetietoisuuteensa. Hän lopetti ajatuksensa:

-- "Kun sen teette, niin palvelette _oikeaa_ Jumalaa ja _oikein_...
Semmoinen Jumalan palvelus on tuhannesti suuremman arvoinen, kuin
itkut ja veisuut ja nyyhkytykset..."

Hän oli saanut sanotuksi _kenen_ palveleminen on oikean Jumalan
palvelemista. Hänestä tuntui, että hän oli saanut nyt jo
ensikerran, vaikkapa kierrellen, tunnustaa julkisesti jumalansa:
maailmankurjuuden jumaluuden. Se oli tapahtunut uuden elämän
aatto-illan jälkeisenä päivänä, uuden elämän _ensimäisenä_ päivänä,
seuraavana päivänä teoksensa alkamisen jälkeen. Se tuntui hänestä
hyvän enteeltä ja silloin avautui hänelle koko elämä kirkkaana
virvatulena, jonka liekinpäässä loisti kuolemattomuuden häikäisevä
seppele, punoutuen virvavalkean näkymättömästä, hopeanheleästä
savusta.

Innostuneena lopetti hän puheensa, laskeutuen henkisesti polvillensa
maailmankurjuuden eteen, aivan _liehakoiden_ sitä. Hän jatkoi
ylistystään:

-- "Te kysytte taas, miten sen kaiken voitte tehdä. Liittykää yhteen,
järjestykää ja tarttukaa itse ohjaksiin! Äänioikeudesta on teille
hyötyä ainoastaan silloin, kun te sitä käytätte _itse_ ja käytätte
_taidolla_ ja _yksimielisinä_. Jos jättäännytte sokeina toisten
johdettavaksi, niin vuotaa tervahautojenne terva edelleenkin toisten
tynnyreihin ja viljanne niiden pohjattomiin säkkeihin."

Kuulijat muistelivat niitä jyväkuormia, joita he olivat vetäneet
papeille. Harhama nautti siitä huomiosta ja iloitsi, että oli voinut
avata silmät ja paljastaa petoksen. Hän nautti myös siitä, että oli
voinut _kostaa_ papeille, jotka olivat häntä ja rouva Esempiota
häväisseet. Hän lopetti:

-- "Astukaa siis itse järjestettynä joukkona esille ja tarttukaa
ohjaksiin. Älkää arkailko! Vetäkää ohjakset kireälle yhtä
häikäilemättä, kuin olette tarttuneet käsiksi kivikkoihin!
Kivikankaan on täytynyt totella ja kasvaa täysi ruissato. Yhtä
rohkeina virittäkää viulunne täyteen vireeseen ja soittakaa siitä
täysi sävel!"

Lakit nousivat ilmaan ja voimakkaat eläköönhuudot kertoivat karkeiden
miesten voimasta. Jotkut puristivat puhujan kättä ja kiittivät
häntä puheesta muutamalla katkonaisella, koruttomalla sanalla.
Joukkoihminen oli unohtanut entiset riidat ja Riitajärven rannalla
yhtyivät entiset riitelijät yhdeksi ihmiseksi: joukoksi, jolla oli
yksi tahto, yksi tunne, yksi kiitollisuus, tai viha.

Tyynenä katseli Riitajärven sinikalvo taivaan heleällä sinellä
alas kierivää aurinkoa. Iloniemellä neuvotteli Korpelan väki
Harhaman puheen loputtua maansa ohjaksiin tarttumisesta. Ne olivat
niitä aikoja, jolloin koko Suomi alkoi kiehua ja synnyttää uutta.
Ritavaaran Mikko kehotti perustamaan valtiollisen seuran, joka
tarttuisi asioihin käsiksi. Hän puhui:

-- "Ne, jotka meiltä vievät tervan suoraan haudoista ja rasvat
lehmän utarista, ennen kun ne ehtii kunnolla voiksi kirnuta, ovat
järjestyneet yhdeksi talkooväeksi. Jos mieli niitä saada hillityksi,
täytyy tässä meidänkin liittyä yhteen..."

Ehdotus hyväksyttiin. Joukko-ihminen alkoi Korpelassakin harjoitella
jäseniänsä. Ryhdyttiin keskustelemaan seuran nimestä. Jotkut
ehdottivat nimeksi "Korpelan Karhu". Laurilan Aapoa se nimi ei
miellyttänyt. Hän puhui:

-- "Meille suomalaisille eivät ne karhut ole oikein paikallaan.
Karhun pitäisi joskus nousta takajaloillensakin tekemään voimannäyte,
sillä mikäs karhu se muuten olisi... Mutta meillä suomalaisilla
tahtoo olla niitä jalkoja niin tuhottoman vähän, että jos nousee
takajaloillensa, niin siihen menevätkin jo _kaikki_ jalat... Ei
jää enää mitään, millä tehdä se arvoon kuuluva voimannäyte... Se
ei näyttäisi silloin ihan karhulta, vaan vähä niin kuin variksen
pelätiltä..."

Korpelan miehet eivät olleet tottuneet yli voimiensa röystäilemään.
He olivat kivimäellä punninneet voimansa aivan luodilleen.
Siksi eivät he kivimäen edessä olleet koskaan nousseet karhuna
takajaloillensa. Siksi myönsivät he nytkin Laurilan Aapon olevan
oikeassa. Turtolan Juho jatkoi hänen puhettansa:

-- "Niin se on... Eikä meillä myös ole liikoja käpäliä, joilla juosta
miekanterää pitkin, sillä eiväthän siinä juostessa yhdet käpälät
kauvan kestä... Eivät niinkään kauvan, että ehtisi juosta terän
päästä päähän..."

Sekin tuntui korpelaisista oikealta. Mietittiin jotain muuta nimeä.
Peltovaaran vanha isäntä ehdotti nimeä "Korpelan susi". Hän puhui:

-- "Ne karhut ja leijonat tahtovat täällä kuolla nälkään, mutta susi
on sitkeä... Se kaluaa ruokansa vaikka kalliosta. Se ei kuole nälkään
nälkäsuollakaan. Se on viisaamman näköistä, että on susi, jolla on
karhun käpälät, kuin että on karhu, jolla ei ole kuin takajalat..."

Ehdotus hyväksyttiin ja "Korpelan susi" perustettiin nostamaan kansan
pohjaa pintaan ja taistelemaan vallan kultaomenasta.

Ja kun "Korpelan susi" oli perustettu, alkoivat viulut soida,
laulut helskyä ja nuoret ottivat tanssien vastaan sitä uutta aikaa,
jonka toivottiin muassaan tuovan valoa ja rikkautta pirtteihin
ja helpotusta niiden elämään, jotka seisoivat kivimäkeä vastassa
viljelyksen eturintamassa. Riitajärven takana alkoi vallaton käki
taas kukkua soiton sekaan. Rannan ruohokossa pulahteli ahven ja
kuikka ui selällä, ihaillen Pohjolan kesäillan kauneutta. Ja tällä
luonnon valmistamalla taustalla tanssivat Pohjolan reippaat tytöt
poikien kainaloissa kepeinä, kuin luonnon lapset. Vanhat polttelivat
piippujansa ja muistelivat menneiden nuoruudenpäiviensä kesäisiä
sunnuntai-iltoja, jolloin jalka oli vielä kepeä ja elämä näytti
päivänpaisteelta ja tyttöjen luhdin ovi vilkutti houkuttelevana...

Mutta moni tuli ja puristi Harhaman kättä ja lausui:

-- "Kyllä Teidän täytyy Korpelan puolesta lähteä eduskuntaan... Ei
Korpela saa sinne parempaa miestä..."

Harhamalle niistä sanoista hohtivat jo seppeleet. Kansan luottamus,
sen kunnioitus... juhlat... eläköönhuudot... rakkaus... kiitollisuus
ja kaikki muu avasivat hänen eteensä loistavan näköalan, joka oli
koristeltu tiheään sirotelluilla elämän virvatulilla ja jokaisen
virvatulen liekinpäässä kiemurteli kaunis käärme, punoen itseänsä
hänelle maineenseppeleeksi... Hän näki kaiken himoitun kääriytyvän
hänen päähänsä, levittäytyvän hänen poluillensa valoliinoiksi, ja
koko elämän taivaanrantaa värjäsi virvatulista irtautuva punaväri ja
kullanvälke ja kansan kiitollisuus, niiden ihmisten kiitollisuus,
joiden synnynnäinen halveksija hän edelleenkin oli...

Päivä painui jo tervahautojen ja rukiin heilimäsavuihin ja yö
liikutteli valoisia liinojansa, kun Harhama palasi kotiin. Rouva
Esempio odotteli häntä leivoksinensa, illallisinensa, kiitti
häntä loistavasta, pitkästä puheesta. Kansan kiitollisuudesta ja
luottamuksesta hän sai lisää elämän voimaa ja halua. Hän uskoi jo
voivansa avata kalkki veräjät, joiden takaa avautuu tulevaisuuden
kirkas sunnuntaipäivä ja Riuttalan onnenkukka-ulappa. Ritva, hänen
äitinsä ja Korpelan väki olivat hänelle nyt tukena, antaen työlle
tarkotuksen ja sisällön. Ne olivat hänen merituliansa, jotka
ohjasivat hänen kulkuansa.

Sydän-yön punaisena palava aurinko roihusi jo lepopaikallansa,
kosketellen taivaanrantaa tulikuumannäköisellä reunallansa,
ja varustautui uudelle retkelle, huuhtelemaan taivaanlakea
valovirroillansa ja levittelemään huntujansa Pohjolan erämaiden
yli. Koillinen taivaan puolikas ui jo hopeanheleässä valokylvyssä,
vaaleten kirkkaaksi hohteeksi, mutta yhä katseli Harhama elämänsä
huikaisevia virvatulia ja niistä savuavia seppeleitä, viulujen
vinkuessa Iloniemessä. Vasta kun kaikki hukkui valomereen, nukkui
hän näkemään unia elämän virvatulista. Mutta Iloniemi vilkkui vielä
unessa valopilkkuna aamuvalosta loimottavalla taivaalla.

Muutaman päivän kuluttua saattoi Harhama rouva Esempion kesäksi
uuteen asuntoon, miehensä sisaren huvilaan Pietarin lähelle
Schuvalovaan, missä hänen piti sisaren tahdon mukaan valmistaa
Armiira-tyttöstänsä, että tämä voisi saada Pietarissa venäläisen
kasvatuksen, joka oli testamentissa asetettu perinnön saamisen
yhdeksi ehdoksi. Itse hän palasi Korpelaan, missä nyt rauhassa
kirjotti uutta teostansa yöt päivät, kuin kuumetautinen. Hän päätti
kirjottaa sen valmiiksi hiljaisuudessa ja valmiina tuoda sen rouva
Esempiolle lahjana, että ilo siitä tulisi hänelle yllätyksenä ja
olisi sitä suurempi... Eikä hän enää tuntenut epäilystä, vaan
helpotusta. Kaikki vuoti hänestä kuin märkä kipeästä ajettumasta...

Hänen sielunsa suuri paise oli viimeinkin puhennut.

       *       *       *       *       *

Pohjolan valomeret hulmusivat taivaalla yöt päivät. Kirkas
auringonkehrä käväisi vaan pikimmältään pohjoisen taivaanrannan alla
ja nousi oitis herättämään lintuparvia laulamaan... Kaikki pakahtui
valoon ja kirkkauteen. Kaikki kylpi auringon kirkkaassa sädesateessa,
joka valui taivaalta rankkana.

Kuumetautisen tavoin jatkoi Harhama teostansa. Niinä aikoina,
jolloin hän oli sitä tavallista sairaloisemmin punonut ja
muovaillut, jatkuivat päivän mietteet ja mielikuvat öisinä unina.
Kuvaillessansa sitä jumaluuden tilaa, johon ihminen kehittyy ja
pääsee ijankaikkisuuden kaukaisimpina tulevina jaksoina, oli hän
mielikuvituksissansa matkustellut toisissa, vanhimmissa maailmoissa,
missä ihmishenki on jo ehtinyt kehittyä jumaluutensa tietoisuuteen
ja hallitsee asumaansa maailmaa jumalana, luoden siellä mieleisiänsä
oloja, pakottaen sanallansa luonnonvoimat palvelukseensa. Ne
mielikuvat jatkuivat yöllä unina... Hän matkusteli unissansa ihanissa
maailmoissa, näki siellä jumaluuteen päässeen ihmisen elämän
ihanuuden, ja siihen tilaan hän tahtoi nostaa maassa asuvan ihmisen.
Hän tahtoi osottaa sille ihmiselle tien jumaluuteen, paljastaa
uniensa maailmat, jotka hän uskoi todellisiksi, ja herättää ihmisessä
jumaluutensa tietoisuuden ja kaipuun ja siten jouduttaa siihen tilaan
pääsyä... Nyt olivat ne unet tulleet jokaöisiksi. Hän matkusteli yöt
omilla harhanmaillansa, näki siellä vallitsevan onnentilan ja päivät
hän loi niistä unista uusia, aina hurjempia mielikuvia, jotka taas
synnyttivät uusia unia.

Oli taas kirkas yö. Aurinko oli nukahtanut hopeanheleälle
taivaanreunalle ja lintu vapaana heiluvalle varvulle... Pohjoinen
ilmanranta hulmahteli, auringon lyhyestä unesta, kuin punainen
hameenhelma. Harhama istui pienessä huoneessa jumaluuden
syntymäkipujen ääressä. Runo virtasi paperille värillisenä purona,
leviten siinä loistaviksi lammikoiksi.

Jumaluus kehkeytyi jo lukemattomissa maailmoissa,
punakukkanupuissansa... Se kehkeytyi, kuin sikiö, heräsi kuin
päivä yöstä, valo pimeydestä... Myöhemmät maailmat kierivät vielä
tulikuumina hirviöinä... valopaljouksina... tappelivat kylmyyttä
vastaan... raivosivat... heloittivat avaruuden synkeällä sinellä
jumaluuden tulipunaisina kukkanuppuina... Koko äärettömyys oli niillä
kukitettu... Sen musta ontelo ylpeili tulipunaisissa kukissansa... Ja
kussakin tulikukassa piili jumaluus, kuin kukan värit piilevät sen
siemenessä...

Ijankaikkisuuden mittaamattomat jaksot soluivat... Jumaluus
kehitti itseänsä tulisissa kukkanupuissansa: tulikerinä kierivissä
maailmoissa... Se kehitti samalla kohtuansa: äärettömyyttä. Se erotti
kylmän entistä räikeämmästi kuumuudesta... Se alkoi kylmyydellä
kehittää kukkanuppuansa korkeammaksi, valmisti itseänsä...

Harhaman teos jatkui: Äärettömyys kylmeni. Jumaluus jäähdytti sitä
kehkeytymisellänsä omien kukkanuppujensa kehittäjäksi: niiden
jäähdyttäjäksi... Aine heräsi, tyhjyys nukkui... Äärettömyys
tohisi... Sen tyhjät ontelot irvistelivät mustina... Ijankaikkisuus
mateli miljardikausin loppumatonta latuaan.

Toiset maailmat olivat jo olleet miljaardeja aikakausia valmiit,
toiset olivat jo elämänsä eläneet... hävinneet... alkaneet
häviöstänsä uudestaan syntyä, kuin nurmen ruoho tomustansa... Ja
aina kehitti jumaluus itseänsä häviöllä ja häviöstä syntymällä,
vielä hehkuvana tulisumuna, jumaluuden tulipunaisena kukkanuppuna...
Harhama kuvaili jo jumaluuden kehkeytymistä _maassa_, joka
vyöryi vielä tulisumuna... Sen tuliset sumupaljoudet vyöryivät
mittaamattoman paksuina, sakeina, hehkuvina pilvinä... Ne
tohahtelivat peninkulmia korkeiksi sumusuihkuiksi... syöksyivät
jääkylmyyteen... kiemurtelivat vuorien vahvuisina käärmeinä...
punoutuivat semmoisina toistensa kanssa tulinuoriksi... retkahtelivat
myrskyjen käsissä... piiskasivat äärettömyyttä ja toisiansa...
kiehuivat ja pauhasivat... Toisaalla vyöryivät tulisumut
polvenkorkuisina vuorina... ryöppysivät... syöksyivät hirmulentoa
eteenpäin... kiehuivat... syöksyivät vastaansa tulevien vuorien
puhki... viskautuivat toisiansa vastaan äänettöminä... sekautuivat...
kietoutuivat ja pauhasivat rataansa avaruuden halki...

Teos jatkui: Maan tulipunaiset sumupaljoudet jäähtyivät... Niiden
huiput tapasivat jo äärettömyyden jääkylmyyden rajoja... muuttuivat
pisaroiksi... tulitipoiksi... tulisateeksi ja laskivat sumujen läpi
alas... muuttuivat taas tulisiksi sumuiksi... nousivat korkeuden
jääkylmyyteen... jähmettyivät uudestaan... satoivat alas tuleen,
jäähdyttäen sitä ja taas haihtuen sen tulen käsissä sumuiksi...

Kylmän ja kuumuuden ikitappelu jatkui... kiihtyi... molemmat
kokosivat voimiansa... Jumaluus kehitti kohtuansa... lisäsi
voimiansa... Sade kävi rankemmaksi... Sumut sakenivat... Ne
vyöryivät jo pauhinalla toisiansa vastaan, roiskuivat miltei
vesisakeana... Ijankaikkisuus solui... Tulisumut jäähtyivät
edelleen... Ne muuttuivat jo kokonaan vesisakeiksi... nousivat
hyrskeenä korkeuteen... riehuivat... raivosivat... pauhasivat...
tapailivat hyrskeittensä tulihuipuilla kylmän rajoja... piiskasivat
sitä kiukuissaan, kuin raivostuneen käärmeen häntinä... uupuivat ja
lappautuivat takaisin tulipaljouteen, kuin sen imeminä... Vesisakeat
tulivuoret tappelivat keskenänsä tiestä... ärjyivät... pauhasivat...
särkyivät tuleksi ja savuksi ja alkoivat taas uuden karkelon maan
tulimeren pinnalla, myrskyn soittaessa suurta viuluansa...

Taistelu jatkui. Teos edistyi: Maapallo jähmettyi... Sen vesisakea
tulimeri oli yhtenä ainoana tuliulappana... Sen pinta oli punaisena
merenä, ilman saarta, ilman rantaa... Hirmumyrskyt riehuivat... Maan
tulimerellä vyöryivät korkeat tuliaallot, kuin hirmuhyrskeenä...
raivosivat tuliaaltoina sen hehkuvalla tulimeren selällä... Pinta
riehui, pohjaton syvyys tohisi... Punainen pärske pursusi korkeutta
kohti... Aallot nostivat punaisia harjojansa vuorenharjanteina...
ärjyivät... pauhasivat... löivät raivoten toisiansa kumoon...
riehuivat ja syöksyivät rytinällä takaisin tuliseen syvyyteensä...
Aallonharjasta suitsusi musta savu ja leimusi lieska... Myrskyn
pauhu yltyi... Kiehuva meri jyrisi... tulivaahto kuohui, lieska
leimusi ja sauhu suitsusi aallonharjasta... Tuliaaltojen sortuessa
vuorenharjanteina syvyyteen, roiskahtivat sieltä tulisuihkut...
syöksyivät korkealla vyöryvien pilvien tasalle... valuivat rankkana
takaisin alas... Tulinen vaahto räiskähteli myrskyn siipiä vasten,
ja pohjaton syvyys ärjyi... ulvoi... pauhasi... Tulimeri kuohui...
kohisi, kilpaili raivossansa huutavan rajusään ja korkeudessa,
savupilvissä pauhaavan ukkosen kanssa...

Jumaluus kehitti itseänsä ja samalla kohtuansa.

Väliin heikkenee myrsky ja tulimeren pinta tyyntyy... Aallot
laskevat sen pinnalle levolle, kuin väsyneet pedot... Koko rannaton
pinta hohtaa punaisena kiiltona, jolla tulisilmät läpäjävät ja
kuumuus huokuu, kuin raudansulasta... Poreet pulpahtelevat hehkuna
syvyydestä... Sisäinen kuumuus yltyy pinnan paineesta... Se puhkaisee
paksun peitteensä, ja loistavat tuliroihut alkavat räiskyä,
pärskyen tähdillä kukitettua korkeutta kohti komeina tulisuihkuina,
joiden huikaisevat huiput tavottelevat pilviä... Ne syöksyvät ylös
kirkkaina tulisoihtuina... kukittavat tulta hohtavat ulapat...
putoavat ryöppynä alas ja sotkevat pinnan tulivaahdoksi... Uusi
myrsky nousee... Aallot nostavat taas uudestaan harjansa... ärjyvät
vihaisina... syöksyvät myrskyn ajamina ristiaaltoina toisiansa
vastaan, kuin vyöryvät vuoret... särkyvät pauhinalla vaahdoksi ja
roiskeeksi ja alkavat uudestaan hirmuleikkinsä...

Pohjolan aurinko souteli jo korkealla itäisen taivaan kallistumalla,
mutta Harhama istui yhä työnsä ääressä, kuvaillen jumaluuden syntyä
oman itsensä kautta:

Avaruuden kylmyys on tehnyt suuren työnsä... Maan tulimeri on
jäähtynyt vesisakeasta liejukoksi, tulipunaiseksi tulisohjoksi...
Pinnan paine lisääntyy... Sisuksen tuli puristuu tiukemmalle...
Se raivostuu... pursuaa ylös... roiskahtelee peninkulmia korkeina
tulirapasuihkuina äärettömyyteen... putoaa takaisin pauhinalla...
Tuliliejukosta pärskähtelee silloin vaahtopaljous... Tulinen rapa
roiskahtaa korkeuteen silmänkantamaa ylemmä... putoaa takaisin
tulirapaan... lyö siitä uusia suihkuja... synnyttää hirmujyskettä...
pauhua... huutoa... ulinaa... Tulisohjoinen maanpinta alkaa
läikkyä... Pauhinalla kohoavat tuliset liejut vuorenharjanteiksi...
vyöryvät... nostavat toisia harjanteita... syöksyvät vastatusten...
paiskaavat toisensa mäsäksi... tappelevat aikansa kuin pedot...
vyöryvät ja rauhottuvat ja painuvat maan rannattoman meren
tuli-ulappaan...

Teos jatkuu. Jumaluus kehittää kohtuansa armottomin kourin...
Maanpinta on jäähtynyt ja tiivistynyt liejukosta tulikuumaksi,
pehmeäksi, hehkuvan raudan tapaiseksi möhkäleeksi... Se loistaa
punakiilteisenä ulappana... Se tiivistyy... kutistuu... halkeilee...
Halkeamia pitkin juoksee hirmupauhu maan äärestä ääreen... aukeamasta
pursuaa tulinen lieju... muodostaa virtoja... järviä... meriä...
jähmettyy taas pinnan tulikiilteeksi ja vahvistaa sitä... Halkeama
seuraa halkeamaa... Pauhu ajaa pauhun kintereillä... tuliryöppy
nousee ryöpyn vieressä... maan hehkuva pinta on joskus tulimetsänä...
Sisältä kuuluu jyske... voihke... pauhu... ärjyntä... Pinnalla
juoksevat pauhut ja jyrinät säestävät sitä ja kaikki se viskautuu
itseensä mykistyneenä hirviönä rataansa myöden äärettömyydessä, sen
tomuhituna, mitättömyytenä, jonka huuto haihtuu sääsken surinaksi...

Ijäisyys ja äärettömyys ammottavat liikkumattomina. Pauhu yltyy. Maan
sisälmykset pakahtuvat kuumuudesta ja syöksevät tultansa pinnalle.
Pohjattomuus tärisee. Aallot vyöryvät tulivuorina, eikä ole rantaa
missään...

Jumaluuden pikkukohtu kehittää niin suurta sikiötänsä, riehuen
synnytyskivuissa... Ja sitä näkyä koristaa ainainen kirkas tulitus:
Avaruuden pimeällä pohjalla hohtavat punaisina tulikukkina sinne
sirotellut tähdet, jotka vielä hehkuvat tulina... Aurinko hohtaa
punaisena pallona... tulinen kuu kieppuu korkeudessa, tulta huokuen
ja huimaten rataansa pauhaavan maan mukana, samalla sen ympäri
viskautuen...

Aika kuluu, avaruuden tulikukat lakastuvat... Kuu sammuu... Maan
kuori alkaa muodostua, aineet erkanevat... Pinnan alla ärjyy
vihainen tuli... Se myllertelee kylmenevää pintaa... Tulisilla
hartioillansa nostaa se jähmettyviä alueita korkealle ja paiskaa
ne uudestaan syvältä pursuavaan tuliliejuun... Tulilaava pursuaa
taas korkealle, roiskuen pilvien tasalle... Kylmä vimmastuu... Se
puristaa tulihirviötä yhä ahtaammalle... Syntyy vimmattu aineiden
taistelu... Kylmä voittaa. Kuumuus raivostuu... Se puhkuu vihasta...
oksentaa sisälmyksiänsä... viskelee tulisia vuoria aaltoina... lyö
pirstaleiksi jähmeän pinnan ja pursuaa tuliroihuina korkeuteen.
Kaikkialla loistavat pilvenkorkuiset tulisuihkut, lyöden jumaluuden
kohdusta, kuin loistavat jättiläissuihkulähteet... Ilmanpielet
vapisevat, luonnonvoimat vääntävät. Ja äänetönnä kehittyy sen leikin
seassa jumaluus itsetietoisuuttansa kohti. Se kehittyy tuli-ulapalla
vyöryvissä vuorenkorkuisissa aallokoissa, pilviin asti pärskyvissä
tuliroiskeissa, tulisuihkuissa, ukkosen jyrinässä ja myrskyn
vimmatussa raivossa ja ulinassa.

Aurinko kurkisteli jo Korpelan metsien takaa valellen hopeanheleälle
taivaalle kirkasta aamuvaloansa. Harhama jatkoi teostansa:

Kiinteät vuoret nostelivat jo harjanteitansa... kohosivat ja taas
painuivat hautaansa... Kepeinä, kuin aallonselät nousevat ne alla
puhkuvan tulen hartioille... Ne taipuvat, kuin mato, vääntelevät,
kuin ruoho... kuplahtelevat kepeinä nyppylöinä tulihirviön
pinnalle... Vesi on syntynyt tulesta, eronnut muista aineista... Se
kokoontuu uomiinsa... Vihainen tuli nostelee vielä hartioitansa...
Se heittelee vuoret mereen... Vedet nousevat pauhuna, roiskuen
pilvien rajoille... Tuulet ärjyvät elottomilla mailla... Salamat
seppelöivät vuorien paljaita kivihuippuja... Tulivuoret roihuavat
ylt'ympäri maata, kuin tiheään sytytetyt jättiläisten kokkotulet...
Ijankaikkisuus matelee, aikakaudet askeleina... Maankuori on jo
kiinteä... Jumaluus on kehittänyt kohtunsa elottomaksi luonnoksi ja
kehkeytyy siinä ensin elolliseksi, sitten itsetietoiseksi hengeksi...
Uupumatta pyrkii se suurta päämääräänsä kohti nyt elottomassa
vuoressa, maan tomussa, ilmassa ja vedessä... Se erottelee aineen
aineesta... yhdistää ne uudestaan uudeksi, synnyttäen siten elon
elottomaan, "puhaltaen maan tomuun oman henkensä". Se siittää ja
sikiää, kehkeytyy ja kehittää omassa itsessänsä omaa itseänsä, oman
itsensä kautta...

Auringon pyöreä valovene souteli jo korkealla taivaan kuperalla
sini-ulapalla, kaartaen Nälkäsuon takaa Korpelan metsien ohi lännen
rannalla odottavaa iltavalkamaansa kohti. Se oli päässyt korkeimmalle
kohdallensa ja alkoi laskea satamaansa, painuen sinne päin, kuin
hiljaisen tuulen ajama heleä hopeapursi. Harhama lopetti työnsä,
otti maitokannun ja lähti noutamaan aamiaistansa. Epäilykset olivat
tukahtuneet. Mieli säteili kirkkaana ja valoisana, kuin hopeakirkkain
puolipäivän aurinko kesäpäivän tasauksen aikana.

Hänellä oli oma joulunsa. Koko elämä veisasi hänelle enkelivirttä:
"Tänä päivänä on syntynyt sinulle se, jota olet ikävöinyt.
Ennustukset ovat toteutuvat. Epäilyksen myrkyllinen pää on rikki
polettu." Kulta ja hopea näytti tippuvan auringon hehkuvasta
hopeakehästä ja sitä ympäröi maineenseppele, kirkas sädekehä, joka
odotti häntä...

       *       *       *       *       *

Taas soi viulunkieli ja elämän virvatulet paloivat häilytellen
seppeleitä: kansan suosiota, sen luottamusta ja rakkautta ja
maailmankurjuuden savukepeää kiitollisuutta.

Muutaman päivän kuluttua olivat kolmipäiväiset häät Korpelan
Suur-Salo-nimisessä talossa. Vanhat esi-isien häätavat ovat
Korpelassa säilyneet vielä puhtaina, vaikka niiden lisäksi on
tullut joku määrä uuden ajan luomaa. Häät olivat "kolmihäät". Neljä
paria vietti niitä yhdessä. Ne kestivät, kuten tavallista, kolme
päivää ja vieraita oli tuhatmäärät läheltä ja kaukaa. Illemmalla
nousi vierasten luku vielä suuremmaksi. Koko ympäristön väki oli
koolla. Pitkät pöydät oli asetettu kartanolle, komeaan kukkivaan
pihlajistoon, jonka yhdellä sivulla oli tanssilava.

Mutta entisten häämenojen lisäksi oli näihin tullut uusi:
yhteiskunnallinen kysymys oli koko häiden ajan kaikkien huulilla.
Vallan kultaomena näytteli myötäjäisiänsä, jotka himmensivät
morsiuskruununkin loiston. Koko Suomi oli kullan temppelinä, jossa
jokainen tavotteli ahnain sormin aarreaittojen avainta: _valtaa_.
Harhama oli kutsuttu ja noudettu häihin pitämään valtiollista
puhetta. Uusi elämä kiehui kaikkialla ja sen poreet tunkeutuivat
elämän kaikkiin huokosiin: hääiloon ja jokapäiväisen työn sekaan,
hautajaisiin ja kaikkialle. Suomen "pohja", liikkeelle päässyt
joukkoihminen kokosi voimiansa ja tappoi yksilöä armottomana
lahtarina.

Häämenot olivat jo alkaneet, kun Harhama saapui. Se oli onnen juhla
ja nuoruuden juhla. Morsiamet loistivat ilosta, päässä vanhanaikaiset
morsiuskruunut. Miehelän huolet punottivat heille onnen-utuina...
sen kujaset kirkkoteinä... nurmet kukkamaina... Viulut soivat.
Väki tanssi, toiset joivat morsiamen maljoja piirissä, joka täytti
kartanon ääriään myöten. Sulhasmiehet kulkivat ympäri piirin,
tarjoten viinaa suurista, vanhan-aikaisista pikareista. Jokainen
maistoi siitä vuorollansa nuorien parien terveydeksi.

-- "Onnea!" -- huusivat vanhat miehet.

-- "Onnea!" -- niijailivat nuoret tytöt.

-- "Onnea!... Onnea!" -- toivottivat reippaat nuorukaiset, tyttöjänsä
tanssin tahdissa pyöräytellen. Käki antoi kukuntansa sataa
hopeasateena onnenhuutojen sekaan. Kesän korkein valo välkytteli
kirkkauttansa morsiuskruunuissa. Viulu vinkui ja koko ihmiselämä
näytti huutavan: Onnea!

Hääilot jatkuivat. Morsiuspareille hohti elämä kukkivana pihlajana.
Harhamalle leimusivat elämän virvatulet: Korpelan rakkaus ja
kiitollisuus tuntui hänestä rajattomalta. Maailmankurjuus näytti
tekevän jo jumaluuden tekoja: se näytti ojentavan hänelle
kuolemattomuuden seppeleitä, kuihtumatonta kiitollisuutta, rakkautta,
jonka tuli ei sammu, ijäistä ystävyyttä... Maailmankurjuus näytti
Jumalalta, jota palvellessa on rakentanut huoneensa kalliolle,
ottanut oikean johtotähden elämälle, eikä rakentanut sumun varaan.

Kun häätalon isäntä huomasi Harhaman saapuvan huudahti hän, tarjoten
pikaria:

-- "Harhama!... Sinä se olet se minun mieleiseni mies. Juo!"

-- "Hän on meidän mies", -- lausui sulhasmies, tarjoten hänkin.

-- "No, täältä pitää myös maistaa!... Olipa se onni, että Harhama
tuli", -- puhui toinen tarjoojista.

-- "Ja täältä", -- lausui neljäs.

Ja sadoista silmistä luki Harhama ystävyyttä, luottamusta ja
kiitollisuutta. Tuhansissa silmissä näki hän palavan elämänsä kauniit
virvatulet, kiehtovina... kutsuvina... ijäisinä... kuihtumattomana
maailmankurjuuden ja kansan rakkautena... Hän kulki mielessänsä, kuin
kuningas elämän loistotulien keskellä kohti mainetta ja kunniaa.
Hän iloitsi siitä, että maailmassa on _kurjia_... Hän toivoi, että
maailmankurjuus olisi _suurempi_... toivoi, että se olisi niin
suuri, että sen kiitollisuuden tulet voisivat leimuta kirkkaana
maailmanpalona ja sen rääsyviitat heilahtelisivat kaikkialla
jumaluuden purppurapukuina. Hän suri ainoastaan yhtä: sitä että
maailmassa on liian _vähän_ kurjia, että maailmankurjuus ei ole
vieläkään _kylliksi_ suuri.

Sitten vinkuivat taas viulut ja nuoret tanssivat, posket elämän- ja
puvut pihlajankukilla koristettuina. Tytöt pyörähtelivät norjina,
istuivat hengästyneinä poikien polvella ja ajatus liiteli omiin
häihin. Vanhat puhuivat Harhaman kanssa siitä yhdestä ainoasta
asiasta, joka kiinnitti kaikkien mieliä: valtiollisista kysymyksistä.
Kaikki ajatukset kieppuivat vallan mehevässä kulta-omenassa.

Ja silloin alkoivat virvatulet palaa kirkkaampina. Kiitollisuuden ja
rakkauden kellot soivat Harhaman korvissa entistä kauniimmin. Hän
kuunteli niitä kuuroksi huumautuneena, katseli virvatulia kuin sokea
rakastaja tyttönsä posken punaa, luullen sitä ijäiseksi, kuvitellen
sen tuhatta kertaa kauniimmaksi, kuin mitä se _voisikaan_ olla... Hän
näki pimeän valoisana, kaiken kirkkaana...

Elämän voimat loivat itseänsä. Miesjoukko keskusteli elämän
arvoituksesta. Suuri kartano oli ääriään myöten täynnä väkeä.
Laurilan Aapo puhui Harhamalle:

-- "Kyllä herra Harhaman täytyy suostua ajamaan meidän asiaa
eduskunnassa. Meillä ei ole toista semmoista miestä, johon voisimme
kaikki niin luottaa..."

Kehotukset jatkuivat siihen suuntaan. Harhama tunsi seisovansa
keskellä ystävyyden sammumatonta tulipaloa, jonka häikäisevä valo
kutitteli häntä, kuin kesäinen päivän-autere. Elämän karut kankaat
näyttivät sen valossa mansikanpunaisilta. Puhe kääntyi sitten
yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja elämään. Saarelan Kalle puhui:

-- "Elämä näkyy olevan semmoinen, että sitä korjaamaan ei jokainen
rajasuutari kelpaa... Tuo virkamies-asiakin on ihan elämän
painostajainen. Virkamiehiä on meillä kuin syöpäläisiä joka
nurkassa..."

Pieni äänettömyys naurahti hetkeksi joukkoon, ilmestyen kuin
hymy tytön huulille. Harhama nautti siitä, että oli saanut
maailmankurjuudeksi kuvittelemansa Korpelan väen hereille.
Peltokankaan Heikki jatkoi edellisen ajatusta, puhuen:

-- "Kyllä niitä on Suomessa... olisi poisvietäväksikin. On suuri
joukko virkamiehiä, jotka eivät kuutena päivänä viikossa tee mitään
ja ainoastaan seitsemäntenä päivänä lepäävät kaikista teoistansa...
Mistä heitä siinneekin niin paljon!... Eihän niitä maailman alusta
kuulu niin tuhottomasti olleen..."

Joukko ajatteli asiaa yhtenä ihmisenä. Ritavaaran Mikko selitti ja
samalla sotki elämän pulman, lausuen:

-- "Elämä on semmoinen, että se pilaa itse itsensä... Mikähän siinä
onkaan?..."

Harhamalle se oli kipinä, joka sytytti elämänkysymyksen palamaan.
Miesjoukkokin vaikeni ja mietti elämän monimutkaisuutta. Peltovaara
yritti valaista sotkuisen kysymyksen, selittäen:

-- "Eiköhän se tule siitä, kun elämää täytyy joka päivä pidellä
käsissään, kuin rukkasia... Pilaantuvathan rukkasetkin käyttäessä.
Niin se mahtaa olla elämänkin laita: Jos sen tänä päivänä korjaa,
niin huomenna se jo on piloille kulutettu ja sen kun ala paikata
sitä..."

Elämänkysymys sotkeutui edelleen. Selvästi voi huomata, että koko
joukko ajatteli sitä, mietti sen ikuista arvoitusta. Routalan Timo
koetti nyt puolestansa sitä ratkaista. Hän selitti:

-- "Mutta kyllä elämä on myös semmoinen rukkanen, että se itse
paikkaa reikänsä... Otetaan nyt ne virkamiehet: Se antaa niiden
rauhassa siitä, kunnes ovat syöneet koko maan putipuhtaaksi...
Ja sitten, kun ei ole enää mitään syömistä, vähentää se ne ilman
pitempiä puheita ja lakkautuspalkkoja... Se panee vaan nälän vähäksi
aikaa vatsaan, niin kyllä mies vaihtaa herranpäivät työntekoon ja on
iloinen kun pääsee työhön käsiksi..."

Harhaman silmistä hävisivät ja sammuivat hetkeksi elämän virvatulet
kokonaan ja hän mietti elämänkysymystä. Timon filosofia tuntui
hänestä taas syvältä, samoin muidenkin. Se tuntui ihmisessä
asuvalta jumalallisen viisauden ilmestykseltä, jumalallisen
viisauden alkuperäiseltä, synnynnäiseltä jalokiveltä, eikä kirjoista
poimituilta, väärennetyiltä lasihelmiltä. Maailmankurjuus kirkastui
hänelle yhä edelleen. Laurilan Aapo jatkoi:

-- "Niin... Kyllähän elämä osaa vääntää silkkinauhankin
koivunvitsaksi, jolla kurittaa kasvatettaviansa..."

-- "Osaa... Osaa se vääntää ja kurittaa... Ja kurittaa niin
viisaasti, että ei sitä ihmisen kuritukseksi huomaakkaan",-- tarttui
Turtolan Juho, jatkaen:

-- "Otetaan tuo Timon sanoma esimerkki: Siinäkin se antaa ihmiselle
vitsaa niin taitavasti, että vitsaa saanut ei sitä huomaa... Luulee
saaneensa makeisia: Iloitsee, kun on saanut työtä..."

Elämä ilmestyi Harhaman eteen hääilojen keskelle, vitsa kädessä. Se
hymyili, kuritti ihmistä ankarasti, sen sitä huomaamatta. Miesjoukko
mietti sitä pulmaa vakavana, seisoi sen edessä, kuin kivimäen
vierellä. Laurilan Aapo jatkoi, ruohon kortta taitellen:

-- "Kumma laitos se on se elämä, kumma kerrassaan... Ensin se vie
ihmiset harhaan ja sitten ihan muitta mutkitta kurittaa ne oikealle
tielle... Tekeeköhän se sitä, että ei työ loppuisi..."

Koko joukko ajatteli sitä hämärää kysymystä. Elämä seisoi väkijoukon
keskellä, harmaa selvittämätön verkko vaippana, Harhaman ajatukset
sotkeutuivat siihen verkkoon, kuin hyönteinen hämähäkin pauloihin.
Harmaapää Peltovaara jatkoi, pitkän vaitiolon keskeyttäen:

-- "Mutta kyllä kait sillä on viisas ja isällinen tarkoitus, kun
se kurittaa. Kun se antaa vitsaa kylliksi, niin kuolema tuntuu
suloiselta... Ihminen kiittää Luojaansa, kun pääsee kuoleman kautta
elämän vitsauksesta erilleen..."

Harhama muisti taas paroonitar Lichtensteinin selityksen ja tuhannet
elämän vitsat ilmestyivät hänen eteensä. Elämä tuntui ilmestyvän
kaikkialla samana. Kaikkialta huokui sama jäytävä, värisyttävä
tunnustus, että elämän tarkotus on olla kuoleman sulostuttamana.
Miesjoukko vaikeni. Jokainen niistä oli saanut elämän vitsasta oman
osansa, Peltovaara jatkoi vielä:

-- "Kyllä, kun elämä esimerkiksi kivimäellä murikoi miestä kylliksi
kauvan, niin ei mies nurise kuoleman tullessa..."

Ja jäykät miehet muistivat, miten usein elämä oli heidän kunkin
edessä seisonut kivimäki kädessä ja murikoinut heitä sillä. Joukosta
kuului joku raskas huokaus, otsanrypyt syvenivät ja hartiat
kumartuivat alemma. Ihminen näytti taipuvan rauskana elämän kivimäen
alla. Sen niska taipui, hartia kumartui ja mieli muuttui raskaaksi
myllyn kiveksi, kun se ajatteli elämän kovuutta ja voimaa. Harhama
paloi jo tulena elämän virvavalkeitten keskellä, rutistui sen
kivimäen painamana, Routalan Timo istui hartiat kumarassa ja puhui
verkkaseensa:

-- "Kyllä jos elämä olisi ruusujen ja kukkasien päällä kulkemista,
niin ei olisi kuoleman hetki iloinen."

Ja hetken vaiti-oltuansa jatkoi hän:

-- "Kun kuoleman kulkuset alkavat ihmisille kuulua, silloin sitä
vasta huomaa, mikä aarre on elämältä saatu vitsa... Mitä enemmän
täällä on ollut ihmisellä ruusuja ja kukkasia, sitä vaikeampi on
sille kuoleman kotiin lähtö... Ruusuista on aina vaikea luopua, mutta
vitsasta erilleen pääsyä ei monikaan sure."

Lavalla soivat hääviulut, kun elämä näytteli vitsojansa. Miesten
hartiat näyttivät kumartuvan entistä kumaraisemmiksi, kasvojen rypyt,
elämän vitsojen jälet, näyttivät syventyvän.

-- "Niin se on", -- myönsi joku Timon puheen johdosta. Timo jatkoi:

-- "Otetaan esimerkiksi ne liiat virkamiehet... Eiväthän ne ole
muuta, kuin elämän isällisiä vitsoja...

"Kun niitäkin vitsoja saa kyllikseen kokea ja kärsiä, niin pois tekee
mieli maailmasta ja kuolema on silloin taivaan iloon pääsyä..."

Ja entistä mahtavampana seisoi elämä hääväen keskellä. Entistä
hämärämpänä häilähtelivät sen harmaat verkkovaipat Harhaman silmissä.
Hän tuskin olisi nyt huomannut maailmanpaloakaan. Oman elämän
virvatulet olivat näkyvistä hävinneet, sammuneet, tukahtuneet elämän
yleisiin savuihin, yleiseen elämäntuskaan, elämän kauneimman kukan:
maailmantuskan väreihin ja tuoksuihin. Timo jatkoi elämänviisauttansa:

-- "Ihmiset vaan eivät ymmärrä elämän hyvää tarkotusta. Vasta
silloin, kun kuoleman kello soi ihan korvan juuressa, avautuvat
niiden silmät... Ollapa vaan silloin ihmisellä paljon semmoisia
ystäviä, jotka ovat hänelle vääryyttä tehneet ja olleet elämän
ruoskina, niin mielellään lähtee täältä ihminen, aivan niin iloisena,
kuin olisi häihin menossa..."

-- "Kyllä se niin on", -- myönsi harmaapää Peltovaara. Timo jatkoi
ajatuksissansa:

-- "Mitä enemmän ihmiselle kokoontuu muille anteeksi annettavaa,
sitä iloisemmalla mielellä hän lähtee täältä... Mutta jos ei vaan
ihmisellä ole anteeksi annettavaa kellekään, niin kyllä silloin ovat
kuolemassa asiat huonosti..."

Kaikki maailman salamat välähtivät Harhaman silmissä ja kietoutuivat
seppeleeksi Timon päähän. Hän näki Timon viime sanoissa
jumalallisen hyveen suuren leimahduksen, jumaluuden ilmiön, joka
on maailman alusta ollut kehittymässä ja yhä kehittyy ihmisessä ja
nimenomaan kurjissa. Hän luuli aivan kuin tilauksesta saaneensa
taas vahvistuksen maailmankurjuuden jumaluudesta ja katseli sitä
huumautuneena.

-- "Kyllä se niin on... Jos on toisille anteeksi annettavaa, niin
se on kuoleman hetkellä sama, kuin öljy viisaiden neitsyeiden
lampuissa", -- myönsi Laurilan Aapo.

Syntyi taas äänettömyys. Kaikki miettivät elämän suurta kysymystä.
Peltovaara lausui lopuksi:

-- "Siinäkin oikeastaan elämä huolehtii meidän lampuista: Se panee
toiset tekemään meille vääryyttä että meillä olisi kuolemassa heille
anteeksi annettavaa... Sillä lailla se panee meidän viholliset
täyttämään meidän lamppumme..."

-- "Niin... Ei elämä erehdy... Se on jo monen miehen opissa ollut ja
siksi se on viisas", -- lisäsi siihen Timo piippuansa sytyttäen...

Nuori morsian kulki ohi ja kysyi sivumennen:

-- "Mitä se Timo nyt puhuu?"

Timo katsoi kysyjän silmiin ja vastasi rauhallisena:

-- "Ilman vaan tässä puhuttiin ainoasta viisaasta herrasta:
elämästä... Minkälainen se herra on nuoren morsiamen mielestä?..."

Nuori morsian mietti hetken. Silmään ilmestyi jotain sumeaa ja hän
vastasi:

-- "Elämässä on niin paljon surua ja tuskaa..."

Kun hän sitä lausui, soivat hänen hääviulunsa ja sulhanen seisoi
hänen rinnallansa. Pohjolan taivas loisti yhtenä ainoana valomerenä,
pihlajat kukkakimppuina ja nurmet kukkamaina... Ja kumminkin...
Ja sittenkin!... Senkin keskellä tunnusti hän olevan elämässä
_tuskaa_... Hän seisoi sitä sanoessansa onnensa huipulla, ihmis-onnen
korkeimmalla, ihanimmalla kukkulalla, johon näkyy ainoastaan onnea;
hän seisoi _kruunupäänä morsiamena_... Ja siinäkin puhui ihminen
niin... Morsiuskruununkin kauneimpana helmenä hohti Harhaman edessä
_maailmantuska..._

Silloin hän taas vapisi ja värisi. Yleinen elämäntuska, maailmantuska
ja ihmishengen ikikaipuu olivat hänen olemuksensa perussävel, sen
ydin, se tulikipinä, josta sai alkunsa kaikki muu. Siitä johtui
kuoleman ajatteleminen ja sen pelko, Jumalan etsiminen kuolemasta
pelastajaksi, epäilys ja kaikki muu. Siitä oli johtunut koko
hänen sairaloisuutensa, mietintänsä, ihmisvauhkous ja niiden
halveksiminen... Omituista hänelle oli se, että kaikki loistelias
näytti hänestä kuonalta, porton helyiltä ja proosalliselta.
Niinpä hän miltei inhosi ruusua, mutta hän voi tuntikauden
ihailla esimerkiksi yksinäistä vuokkoa, tai vaatimatonta n.s.
"kissankäpälää", koska hän niissä näki jotain surullista, ikävöivää,
_tuskaa_... Rikkaruohossahan näki hän suuren runouden, kuivunutta
lehteä hän voi katsella päiväkauden, sillä siinä hän näki elämän ja
kuoleman suuren, selittämättömän tarinan ja salaperäisen, loistavan
runouden.

Kun hän taas kuuli hääväen ja morsiamen puhuvan, helähti elämäntuska
hänen eteensä iki-ihanana kukkana, runouden helmenä, elämän ainoana
himmenemättömänä jalokivenä. Se sama tuska huokui hänen teoksestansa,
kuin tuoksu kukasta. Hän kaipasi sitä, kuin lastansa, ja kiirehti
pois hääiloista, juomaan omasta teoksestansa elämäntuskan huumaavaa
viinaa, jota hän oli saanut siemata ryypyn hääilojen keskellä.

       *       *       *       *       *

Elämän vitsat vinkuivat. Sen kaikki rotat nakertelivat itseänsä.
Kaikki elämän voimat valmistivat elämää kuolemalle. Sen kaikki kädet
kaivoivat hautaa sille itsellensä. Se johti itseänsä harhaan ja
kuritti itse itseänsä, ohjaten siten itsensä oikealle polulle.

Niissä mietteissä lähti Harhama häistä, viulujen soidessa
kiihkeimmillään, elämän virvatulien palaessa kiehtovimpina ja
maailmantuskan kimaltaessa morsiuskruunun kauneimpana jalokivenä.
Hän ryhtyi jatkamaan teostansa. Uskonnollinen epäily oli hänessä
lakannut: Se oli kehittynyt huippuunsa ja muuttunut kuumeeksi, jolla
hän loi uutta Jumalaa, salassa ihmisiltä. Hän hävitti elävää Jumalaa,
kuin tauti sairasta ja loi uutta sairaloisella kiihkolla.

Kun hääviulut soivat ja nuoret tanssivat hopeaisessa yövalossa,
jatkoi hän teostansa. Kun koko Korpela nukkui ja aurinko alkoi
kiivetä taivaalle, jatkoi hän työtänsä avonaisen akkunan edessä,
käkien kukkuessa ja taivaan leimutessa aamuvalossa. Kun muut jo
heräsivät ja läksivät askareillensa, oli hän syventynyt työhönsä
syvimmin ja havahtui siitä, kun Annikki toi maitohinkkiä aamiaisen
aikana.

Hän oli jo lopettanut äärettömyyden, kaikkeudessa tapahtuvan
jumaluuden kehkeytymisen kuvailun. Koko maailman rakenne tanssi hänen
kynänsä kärellä, kun hän sitä kuvasi. Vallattoman mielikuvituksen
liepeet häilähtelivät, äärettömyyden reunoja tapaillen... Maailmat
syntyivät ja hävisivät kehkeytyvän jumalan elon-ilmauksina... Niiden
miljaardivuotiset olemassaolokaudet olivat vaan tuikahduksia...
valovälähdyksiä... ijankaikkisuudessa välähtäviä salamoita...
sammuvia kipinöitä... jumaluuden alkeellisia elonmerkkejä...
Miljaardikausin kehitti jumaluus syntymäemätintänsä... Armotta
hävitti se siitä sen, mikä oli jo tehtävänsä täyttänyt... Se murskasi
sen ja loi uudeksi elinvoiman siittäjäksi... Koko äärettömyys oli
pölyävä ontto, jossa maailmakunnat kiertelivät tomuhituina... Joka
silmänräpäys murskautui niistä lukemattomia miljaardeja ja toisia
syntyi... Ne syöksyivät toisiansa vastaan... purskahtivat iskun
kuumuudesta tuliroihuksi... räjähtivät kaasuiksi... kiertyivät
salamannopeasti tulikeräksi ja alkoivat uuden kierintänsä ja
kiertonsa ja synnytystyönsä... Loppuun eläneet syöksyivät sirpaleina,
tai sumuina toisten ruuaksi... lisäsivät niiden voimaa ja jouduttivat
jumaluuden kehitystä.

Uusi Jumala alkoi jo ilmetä maan päällä elollisessa muodossa...
Vanhemmissa maailmoissa oli se jo ehtinyt kehityksensä korkeimmille
asteille. Harhama kuvaili sen kehitystä maan päällä elottomasta
aineesta ihmistä kohti. Vesi oli jo eronnut maasta, mutta maa oli
autio ja tyhjä... Sen kuivat maat olivat pölyäviä porokoita... Sen
kosteat rotkot olivat liejukolta... Vuoret paistoivat harmaina,
paljaina, alastomina kivijättiläisinä ja elottomuus liiteli,
katsellen maan kuolon-kolkkoa autiutta...

Teos jatkui. Harhama kuvaili jumaluuden puhkeamista elottomasta
tomusta elollisiin muotoihinsa. Se liuvotteli ainetta... yhdisteli
niitä... hajotteli ja taas yhdisteli, kunnes maanmultaan ilmestyi
elämän idut. Alkuajan paljasta maanpintaa peittivät jo alhaiset
kasvit, joita tuskin silmä erotti mullasta... Ne olivat jumaluuden
ensimäisiä elollisuuden merkkejä... Vuosituhannet kuluivat. Joka
vuosi tai tuon tuostakin hävitti jumaluus itsensä elon alkeet,
noustaksensa tomustansa uudestaan kehkeytyneempänä: Kasvit
lakastuivat, muuttuivat tomuksi ja tomusta nousi aina uusi polvi,
joka oli korkeampi entistä.

Jumaluus kehittyi itsetietoisuuteensa oman, aina uudistuvan
kuolemansa kautta... Se kulki häviön kautta elämään... Se oli oma
kaikenhäviönsä ja kaikenhäviö oli sen aina jatkuva kehitys.

Teos jatkui. Harhama kuvaili jumaluuden pääsyä kasvista alhaiseksi
eläimeksi.

Määrättömät vuosimiljoonat kuluvat... Ensimäiset eläimet alkavat jo
ilmestyä, siiten jumaluuden alhaisempien kehitysmuotojen tomusta.
Ilmestyy säde-eläviä... trilobiitteja... äyriäisiä... nilviäisiä...
kaloja... Jumaluus on vienyt kehityksensä alkueläinten tasalle...
Aikakaudet vierivät päivinä, vuosituhannet hetkinä... Vanhat lajit
häviävät. Niiden tomusta nousevat uudet, jumaluuden korkeammat
kehitysmuodot... Alkuajan alhaisimpien vaivaiskasvien tomusta
nousevat kivihiilimuodostumien jättiläismetsät... Pilviä tavottelevat
puut jalostavat elotonta tomua elolliseksi... Miljoonavuotinen rauha
ja hiljaisuus kaivautuu hirvittävien korpien syvyyteen... Synkkyys
istuu niiden kätköissä, kuin itseänsä kynivä kuolema...

Aikakaudet matelevat... Ikimetsät vajoavat hautoihinsa... Jumaluus
kehittyy jo korkeammissa muodoissa: eläimissä... Alkuajan
kömpelöt hirviöt ryömivät maassa, uivat vedessä, taistellen
olemassa-olostansa... Jättiläiskasvit peittävät maita. Jumaluus
nostaa maassa päätänsä yhä korkeammalle, lähestyen itsetietoisuutensa
ikävöityjä rajoja... Se hävittää itseänsä armotta oman itsensä
kautta... Kuolema ja häviö ovat sen kiirastuli. Siinä puhdistaa se
itseänsä... hävittää entisen... syntyy tomusta uutena... kirkastuen,
kuin kulta tulessa, yhä pyrkien siihen tietoisuuteen, johon se on
ehtinyt toisissa maailmoissa lukemattoman lukemattomia miljoonavuosia
sitten.

Ja kaikessa ilmenee jumaluuden suuruus ja järjellisyys: Maailman
kehityksen hitaisuuslait ovat järkkymättömät, tarkemmat, kuin tarkin
kello... Luonnonlakia ei voi mikään rikkoa, ei muuttaa... ei mikään
voi estää jumaluuden suurta syntymistä, niinkuin ei mikään voi estää
päivän valkenemista, eikä sitä hetkeäkään myöhästyttää, tai jouduttaa.

Ja taas kirjoitti Harhama loistavan ylistyslaulun jumaluuden
suuruudelle. Hän kuvasi sen syntymän suurena, kuin ensimäisen
päivän valkenemisen sinä hetkenä, jolloin valo tulvi luonnon
pakahtumista. Hän lauloi sen nousun suureksi ja kirkkaaksi. Se kohosi
äärettömyydestä, kuin punakirkas jättiläis-aurinko, joka verkallensa
pyörii iki-usvista avaruuden korkeutta kohti, maailmanpauhun
soittaessa sen ylistystä, avaruuden veripunaisten vaippojen
himmeästi taustana hulmahdellessa ja saattajina leijailemassa joukko
loistavia jättiläis-enkeleitä, kokonaisia maailmoita, joilla on
aamurusko siipinä... Se ei tuntenut aikaa, ei valoa, ei pimeyttä,
ei väsymystä, ei paikkaa, sillä se oli itse aika ja paikka ja valo
ja pimeys ja kaikki. Se oli kuin ikivuori ja koko luonto, tiedoton
olemuksestansa...

Miljoonain miljoonat vuodet olivat ohi pauhanneet. Luonto oli
nykyasussa... Jumaluus kehittyi eläinkunnan korkeimmissa muodoissa...
Se hävitti alhaisempia muotojansa tarpeettomuuden pakkolailla: Se
kulutti ja hävitti armotta ne jäsenensä, ne emättimensä elimet, jotka
olivat hyödyttömät kehityksen luomalle uudelle muodolle... Niin
erotti se itsensä alhaisemmasta... nousi korkeampaan. Jumaluus nukkui
vielä kivessä... se heräsi kasvissa... havahtui eläimessä ja toimi
kaikissa järjellisenä kehityksenä, vaan ei itsetietoisena...

Teos jatkui.

Luonto oli nyky-valmis. Kaikessa ilmeni jumaluuden vaistomainen
pyrkimys olemuksensa: kaikkeuden herraksi. Ikivuoret kohottelivat
jykeviä hartioitansa. Ne yrittivät kietoutua kivivanteiksi maan
ympärille... puristaa sen kynsiinsä... anastaa syleilyihinsä...
vallata sen muilta. Ne viskelivät raskaita kivihuippujansa pilviin
ja lausuivat, raskaudellansa ja kivensä puristetulla ikivoimalla
ylpeästi, kerskaten:

-- "Kuka voi minun juureni maasta irrottaa? kuka voi minut sijaltani
pois siirtää ja maan minun aitani anastaa?... Minä olen _maailman
herra_..."

Etäämpänä nosti meri vaahtoiset aaltonsa korkeuteen, painautui
hirmupainollansa maan povea vasten ja ärjyi ja pauhasi ylpeänä:

-- "Kuka voi minut kuivata?... Kuka voi minun aaltojani käskeä ja
hallita?... Kuka voi minut alaltani pois siirtää ja maan aitani
anastaa?... Kaikki sortuu kerran minuun... Minä olen _maailman
herra_..."

Ja myrsky nousi, kuin maasta. Sekin todisti jumaluuden suurta henkeä,
sen pyrkimystä herruuteen. Se huusi pauhuillansa:

-- "Kuka voi minun siipeni poikki leikata, tai minut karkottaa sieltä
missä olen?... Kuka voi minut tieltäni käännyttää?... Minä olen
_maailman herra_..."

Taampana tohisi ikimetsä synkkänä ja pelottavana... Siinäkin ilmeni
jumaluuden itsetiedoton henki: kaikkeuden herraksi pyrkiminen. Se
puheli suuruudellansa:

-- "Kuka voi minut juurineni maasta irti kiskoa ja minun valtani
hävittää?... Minä peitän kerran kaiken... kuivaan meret... täytän
rotkot... nostan laaksot vuorenhuippujen tasalle... Minä olen
_maailman herra_..."

Kaikessa ilmeni jumaluuden itsetiedoton järjellisyys, sen pyrkimys
kaiken herraksi, kuten sikiön jokainen jäsen kehittyy kokonaisuuden
järjellisenä osana, pyrkien oman kaikkeutensa herraksi.

Ja ylhäällä puhkesi ukkonen pauhuunsa... Se ajoi kuohuvan merenselän
yli... Se viskeli sitä punaisilla salamoillansa... Se kiusotteli
ikimetsää... riehui vuoren jykevien huippujen ympärillä... ajeli
ympäri ilman äärtä merkiten kulkunsa sinkoavilla salamoilla... Se
ärjyi ja pauhasi ja kierteli kaikuna vuoren onkaloissa ja riemastui:

-- "Kuka voi minut vangita, tai minun pyöriini tarttua?... Kuka voi
minua hillitä ja taltuttaa?... Kuka voi minun aikani määrätä?... Minä
olen _maailman herra_..."

Ne kaikki olivat itsetietoisuuteensa kehittyviä jumaluuden osia...
sen alkumuotoja... sen itsetiedottomia sikiämisjäseniä. Kaikki ne
puhuivat jumaluuden suulla... Se puhe oli tietoiseksi kehittyvän
jumaluuden ensimäisiä elonmerkkejä: jumalasikiö liikahteli
kohdussansa, tajutonna, kuin lapsi äitinsä emättimessä, mutta
järjellisenä, kuten lapsen kehkeytymä...

Korpelan aurinko helotti jo korkealla. Harhama kuvaili jumaluuden
kehitystä eläinkunnan kautta itsetietoisuuteensa, tietoiseen
hyveeseen, maailman herruuteen ja kuolemattomuuteen... Alemmat
lajit hävittää kehitys miljoona-vuosien kuluessa... Niiden tomusta
nostaa se aina korkeampia jumaluuden kehitysmuotoja... Ilmestyvät
jo korkeammat eläimet... Niissä ilmenee jo jumaluuden ydin, _hyve_,
vaikka itsetiedottomana: Niissä ilmenee sikiönsä rakkaus... Sittemmin
ilmenee niissä lähimäisen rakkauden itiö: Laji ei raatele _samaa_
lajia... Niissä ilmenee jo jumaluuden elollisia, henkisiä ilmiöitä:
vainu ja itsensä suojelemisen vaisto... Kaikki kehittyy suurta maalia
kohti...

Kehitys jatkuu. Jumaluuden korkein kehitysmuoto erkanee maanpäällä
alemmista: Eläimestä kehittyy _ihminen_, jumaluuden nykyinen korkein
kehitysmuoto maan päällä... Se kehittyy... järjellistyy... kehkeytyy
tietoisuuteensa... mittaamattoman pitkänä aikana... Se on jo
saavuttanut alkuajan kehittyneemmän ihmisen tilan, noussut eläintä
korkeammalle. Mutta jumaluuden avut ovat siinä vielä vaistomaisia,
kuten lapsessa ihmis-avut...

Aurinko souteli jo kaarensa korkeimmalla kohdalla valellen maat ja
taivaat valovirroillansa. Sen kirkkaiden säteiden kunniaa tehdessä,
käkien kukkuessa ja lintujen laulaessa veti Harhama silloin
luonnon emättimestä teoksensa lehdille ihmiseksi asti kehittyneen
jumala-sikiön: _ihmisen_... Hän veti sen Korpelan kirkkaimman päivän
puhtaalle valoliinalle...

Ihminen, _Polo_, astui pieni ase kädessä suuren luonnon eteen...
Hän oli eläimestä ihmistajuntaan asti kehittynyt jumaluuden korkein
ilmestys... Hän katseli rauhallisena vuoren jykeviä hartioita, sen
kivihuippuja, ikimetsää ja myrskynjälkiä ja suuruuttansa hohottavaa
merta... Hän ihaili niitä, puristetun painon ja voiman pakahtumia...
Hän katseli vallattoman ukkosen riihatonta tulikulkua ja sen
salamaseppeleitä vuorien huipuilla... Hän ihaili auringon valoa ja
lintujen laulua, maan virtavöitä, järvikuvastimia ja valohelyissänsä
loistavaa taivasta ja järvien pinnan alla päilyviä paratiisien
kuvia... Hän katseli tyynenä vihaisia petoja, jotka nukkuivat vuorien
kalliokielekkeillä, tai vaanivat ikimetsien synkissä piiloissa...

Korkea otsa oli kirkas... tukeva leuka levollinen... katse ylevä
ja rauhallinen... Hän nojasi tyynenä aseeseensa ja lausui koko
olemuksellansa, rauhallisena:

-- "Minun täytyy tehdä koko tämä luonto alamaisekseni... _Minä olen
maailman herra_..."

Vuori vavahti sitä ääntä kuullessansa. Se ikäänkuin viskasi
huippujansa ylemmä korkeuden kuperaa kattoa kohti... Myrsky nosti
siipensä... meri pauhunsa... vallaton ukkonen riehui salamoitansa
singotellen ja ikimetsä tohisi huiskauttaen kiusottelevaa ukkosta
latvoillansa. Pedot kyyristyivät, kuin itseänsä puolustamaan, ja koko
luonto pauhasi yhdestä suusta hämmästyneenä:

-- _"Sinä maailman herra!..."_

Se oli hämmästyksen huudahdus, joka samalla tunnusti ihmisen
luonnon herraksi, jumaluuden korkeimmaksi ilmiöksi, jumalasikiön
nykykehittymäksi...

Polo jatkoi olemukseltansa rauhallisena vaistomaista jumaluuden
tietoisuuttansa:

-- "Minun täytyy joko hävitä, tai alistaa luonto... Hävitä minä en
voi, siksi täytyy minun tehdä kaikki alamaisekseni..."

Se oli jo jumaluuden vaistomaista tajuntaa. Ihminen toimi jumalana,
kuin lapsi, joka valtaa äitinsä rinnat. Ja luonto vaikeni ja
kyyristyi hänen eteensä synkkänä... Polo iski aseensa maahan... Se
oli ihmisen ensimäinen isku maan herruudesta...

Ja sitten alkoi hän imeä jumalaäitinsä, luonnon rintoja. Hänkin
oli vielä jumaluudestansa tiedoton, kuten lapsi... Hän uskoi, että
joku _muu_ olisi muka käskenyt hänen "vallita kalat meressä ja
taivaan linnut ja karjan ja koko maan"... Mutta hän imi äitinsä
rinnoista viisautta... kehittyi satoja tuhansia vuosia... tuli
päivä päivältä täydellisemmäksi... järjellisemmäksi... läheni
tietoista jumaluuttansa... Hän ryhtyi vangitsemaan luonnon voimia...
kohosi niiden rintojen herraksi, joita imi... Hän tajusi jo elämän
ja kuoleman... Jumaluus alkoi ripeämmin, henkisesti kehittyä
itsetietoista jumaluuttansa kohti, kuten kasvava lapsi varttua
mies-ikäänsä päin...

Harhama lopetti työnsä. Hänestä tuntui, kuin olisivat kaikki epäilyn
rauhaset vuotaneet tyhjiksi ja koko olemuksen täytti suloinen tunne.
Taivaalla näytti hohtavan suuri valo, jouluvalo, joka virtasi
Betlehemin tähdistä, Korpelan kukat jakoivat tuoksullansa pyhää
savua ja mirhamia ja lintujen laulu soi ihanana enkelilauluna kautta
avaruuden, ylistäen jumaluuden voittoa ja kertoen autuuden ikisanomaa:

"Kunnia olkoon korkeuksien jumaluudelle, joka syntyy ihmisissä
luomaan niiden poveen rauhaa ja sopua!"

       *       *       *       *       *

Mutta yhteiskunnallisen epäilyn rauhaset vuotivat vieläkin, jos
niihin sattui koskemaan. Hän ei tietänyt, millä pohjalla alkaa uuden
jumaluuden: köyhien, maailmankurjuuden palvelus. Ne köyhät olivat jo
hänen mielikuvituksessansa puetut jumaluuden viittoihin, repaleisuus
ja maailmankurjuus sen purppuroihin, mutta alttarille ei löytynyt
vielä peruskiveä. Hän etsi sitä vielä joskus kuin ohimennen työnsä
lomassa, etsi ja löysi ja taas hukkasi sen ja vaipui epäilyihinsä...
Entistä oli hän rikki repinyt, vakuutettuna sen kelvottomuudesta,
mutta hänellä ei ollut vieläkään mitään vakaumuksesta sijalle
pantavaa. Jokainen uusi peruskivi sai aina sen muodon, millä silmillä
hän sitä katseli: Nikolain, tai munkki Pietarin, tai jonkin opin
valossa.

Mutta ne epäilyt olivat hänelle enää pölyä... Jumaluuden suuret tulet
paloivat ja niiden välillä tuikahtelevat elämän ihanat virvavalkeat
tukahduttivat muun. Hän oli kuumeessa. Hän syöksyi Jumalaan
käsiksi, kuin nälkäinen peto otukseen, rutto uhriinsa. Hän puki jo
maailmankurjuutta jumaluuden värivaippoihin.

       *       *       *       *       *

Elämä lainehti Pohjolan valomeressä. Maailmantuska hohti helmenä
sen kauneimmissa seppeleissä. Se punoi vitsojansa ja poltteli
virvatuliansa. Se teki ijankaikkista työtänsä uupumatta.

Viikon töistä ja vaivoista oli puhennut sunnuntairauha. Valomeri
välkkyi rasvatyynenä. Se värisi kirkkaana, kuin kirkonkellon
kuparista irtautunut sävel. Elämän touhu oli laskeutunut tomuna
maahan. Kaikki äänet olivat vaienneet. Oli hiljaista, kuin
ijankaikkisuuden ovella.

Vaaran Mikon kartano oli taas Korpelan väkeä täynnä. Miehet istuivat
ruohokolla piippunysiänsä poltellen, Naiset olivat eri joukkoina.
Nuorison laulukööri lauleli isänmaansa ylistystä. Taivaankansi
kupertui Korpelan erämaiden yli tummansinisenä kattilanpohjana.

Laulun vaiettua ei kuulunut muuta ääntä, kuin yksinäisen hevosen
kellon kilahdus.

Harmaapää talonpoika, Torvelan Jukka, joka asui viiden penikulman
päässä Korpelassa, puheli Harhaman kanssa. Torvela puhui karkealla,
voimakkaalla äänellä:

-- "Siellä meidän puolella on meidän tarvaalaisten keskuudessa ollut
Teistä, kirjoitustenne johdosta, puhe ja minulle on annettu toimeksi
pyytää Teitä puolueemme valtiopäivämies-ehdokkaaksi... Tietysti ne
kansa asettaa, mutta puolueella täytyy olla silti jo omat miehensä
varalta ja on ajateltu Teitä yhtenä. Jos suostuisitte, niin olisi
Teidän lähdettävä piakkoin pitämään jonkunlaisia vaalipuheita,
joilla tekisitte asiamme tunnetuksi ja kokoaisitte puolueellemme
kannattajia..."

Harhaman silmien eteen leimahtivat taas elämän ihanat virvatulet.
Häntä ei kiehtonut edusmiestoimi. Hän sitä piti yhtä vähäarvoisena,
kuin kaikkea muutakin, joka ei ollut hänen teoksensa yhteydessä.
Häntä kiehtoi siinä maailmankurjuuden luottamus ja kiitollisuus.
Tarjous oli hänelle odottamatonta. Hän oli siitä kyllä kuullut
Korpelan miesten puhuvan, mutta ei luullut kauvempana häneen
luotettavan, varsinkin hänen luvattoman avioliittonsa tähden...
Jotain sanoaksensa virkkoi hän:

-- "Ehkä on tapahtunut erehdys... ehkä ovat erehtyneet henkilöstä ja
luulevat toisten kirjoituksia minun kirjoittamikseni."

-- "Ei, ei", -- vastasi Torvela. "Kyllä on tiedusteltu asiaa ja saatu
varma tieto... Ne kirjoitukset ovat kansaa miellyttäneet..."

Elämän virvatulet paloivat Harhaman edessä rauhallisina, kuin
sunnuntairauha. Maailmankurjuus osottautui hänelle taas palveluksen
arvoiseksi jumaluudeksi. Torvelan Jukka odotti vastausta, kysyen:

-- "Minkä vastauksen minä saan viedä?"

Harhama oli hetken vaiti. Häneen iski salamana eräs hänelle outo
huomio: Hän vasta nyt kysyi itseltänsä oliko hän tarvaalainen, vaiko
vielä entinen vallankumouksellinen, tai sosialisti. Siinä määrässä
oli hänelle kaikki todellinen elämä pölyä, ettei hän ollut varsinkaan
viime aikoina niistä rajoista huolinut, eikä antanut niiden itseänsä
sitoa. Hän oli kumouksen henki kaikissa joukoissa ollessansa... Hän
oli käpertynyt tarvaalaisten joukkotunteiden ympärille. Koko Korpela
oli tarvaalaisia hänen tavoin ja hän oli samalla kaikkea, eikä
mitään... Yhteiskunnallisessa kysymyksessä oli hän täysin ehdoton
epäilijä ja sokea kumouksen henki, kuten kaikessa muussakin. Talven
kuluessa oli hän lähettänyt räiskyviä kirjoituksiansa minkä puolueen
lehtiin milloinkin, noudattaen vaan hetkellisiä mielentilojansa...
Nyt hänestä tuntui hieman oudolta ajatus, että hän oli tarvaalainen.

Torvelan Jukka uudisti vielä kysymyksensä, lausuen:

-- "Sanokaa nyt ajatuksenne!"

Harhaman edessä paloivat epäselvät tulet... Hänen mieleensä juohtui
ajatus, että nyt oli kysymys siitä, millä alttarilla hän rupeaisi
maailmankurjuudelle uhraamaan. Nyt oli hänelle alttari aivan
tarjottu. Mutta joku epäily, hänen olemuksensa ydin pidätteli häntä
vielä. Hän vastasi ajatellen:

-- "En minä voi nyt heti antaa vastausta... täytyy joku aika
miettiä..."

-- "Lähde sinä vaan!" -- lausui Ritavaaran Mikko naurahtaen ja löi
häntä ystävällisesti olalle.

-- "Niin... Täytyy sitä nyt toki miettiä", -- vastasi Harhama
mietteissänsä.

Torvela katkaisi tulitikun, kaivoi sillä hampaitansa ja lausui:

-- "No, ehkä minä saan vastauksen myöhemmin?"

-- "Kyllä... Jonkun päivän kuluttua, kun olen ehtinyt ajatella", --
vastasi Harhama, ajatuksissaan, sivellen voimakasta leukaansa.

Kaikki kolme lähtivät Vaaran pienestä kamarista kartanolle, missä
väki odotti. Ruohoisella pihamaalla istuen Torvela puhui joukolle
päivän kysymyksestä kansan miehen koruttomalla, mutta vakuuttavalla
äänellä. Hän oli niitä harvoja, jotka, kuten munkki Pietari,
näyttivät Harhamasta seisovan uskon ja miltei sokean vakaumuksen
järkkymättömällä kalliolla maallisissa ja hengellisissä asioissa.
Iltapäivän valelemana seisoi tämä vankka talonpoika joukon edessä,
kuin hongantyvi, toinen käsi housuntaskussa, toinen takin rinnan
alle pistettynä ja puhui hitaasti, mutta selvästi ja varmasti. Hän
puhui osaksi samoja ajatuksia, joita Harhama oli Korpelassa kuullut,
mutta niin omaperäisesti, että ne saivat miltei toisen ajatuksen.
Niissä oli jotain Timon hengestä: Alistumista kohtalon alle, mutta
samalla luottamusta työn, koettelemuksen ja rehellisen pyrkimyksen
lopulliseen voittoon. Niissä ei ollut merkkiäkään siitä henkisestä
kapinasta kaikkea olevaista vastaan, siitä kumouksen hengestä,
joka pulppusi Harhaman olemuksessa hänen epäilynsä ehtymättömistä
lähteistä, kuten vesisuihku, jota hän ainoastaan vaivoin voi hillitä
ja estää näkymästä.

Torvela puhui kauvan ja lopetti puheensa sanoilla:

-- "Me olemme pieni kansa ja maamme suurimpana rikkautena ovat lumi
ja jäät. Me emme siis jaksa olla suuria rikkaudessa tieteestä,
taiteesta ja voimasta. Me häviämme kaikessa maallisessa aivan
huomaamattomaksi suurten kansojen joukkoon. Mutta yksi voima ja
rikkaus on meilläkin, jossa me voisimme olla maailman ensimäinen
kanssa: Me voisimme tulla maailman ensimäiseksi kansaksi hyveessä
ja tapojen puhtaudessa. Me voisimme kohota ensimäiseksi Jumalan
valituksi kansaksi."

Harhamaan sattuivat viimeiset sanat, kuin neulanpisto. Mutta hän
tunsi sen nyt toisessa muodossa, kuin ennen: Ennen kaikki semmoinen
puhe terotti hänen ajatuksensa ja repi auki hänen epäilynsä rauhasia.
Nyt hän surkutteli puhujan yksinkertaisuutta ja sääli häntä, kuin
lasta. Kuume oli tukennut hänen epäilyä vuotavat haavansa. Puhuja
jatkoi:

-- "Meille sanotaan, että Suomen kansan voima on sen
kansallishengessä. Se on siinäkin, mutta ei yksin. Sillä minä kysyn
teiltä: Voiko Suomen kansa pysyä, vaikka se yöt ja päivät laulaisi
isänmaallisia lauluja, jos se samalla on hylännyt Jumalan käskyt ja
vajonnut paheeseen?..."

Kaikki kuulijat istuivat hartaina, kuin kirkossa. Harhama tarttui
kuumeisesti puolustamaan omaa ajatustansa itsensä edessä. Torvela
jatkoi:

-- "Voimmeko me menestyä ja elää maan päällä, vaikka olisimme kuinka
kiihko-suomalaisia, jos samalla olemme luopuneet Jumalasta ja paheen
tietä kulkien hävitämme itsemme?"

-- "Kyllä se niin on", -- kuului joukosta. Torvela jatkoi:

-- "Jos niin teemme, emmekö ole verrattavat mieheen, joka talonsa
perintökirjoihin luottaen heittäytyy itse laiskuuteen ja juoppouteen?
Voivatko kenellekään talon _perintökirjat_ turvata talon, jos
omistaja itse kulkee väärällä polulla?... Voiko kukaan säilyttää
talonsa sillä, että hän sitä rakastaa, jos hän itse samalla
elämällänsä menettää varansa ja kunniansa ja koko talonsa?"

Harhama myönsi puheessa olevan oikeaa, mutta hän surkutteli Torvelaa,
joka ei uskaltanut nousta _omille_ jaloillensa, vaan etsi olemattoman
Jumalan tukea. Torvela jatkoi:

-- "Näillä seuduin on vielä pysytty oikealla kalliolla ja siksi
olemme kestäneet. Näillä seuduin ei ole rikkaita, mutta ei myös
köyhiä. Täällä on tyytyväisiä. Kun muualla nykyään mielet ovat
katkerat, vallitsee täällä yksimielisyys ja semmoinen innostus,
että paikoin on hämmästytty ja kysytty: mistä se johtuu että
Korpelan seudut kulkevat muiden edellä? Minä _uskon_, että kaikki
hyvinvointimme johtuu siitä, että ihmisten mieliä hallitsee vielä
Kaikkivaltias Jumala näillä hallan mailla."

Iltapäivän säteet kirkastivat puhujan korkeaa otsaa. Tuulahti
kirkkoajan rauha. Kuulijat olivat hartaita, katsahtivat kysyvinä
Harhamaan ja sitten puhujaan. Harhama mykistyi ja hänen ajatuksensa
harhailivat taas jumaluuden sumukysymyksen mailla. Puhuja jatkoi:

-- "_Minä_ uskon, että Hänestä virtaa väsyneeseen voima ja
masentuneeseen mielenrohkeus..."

Jumala-uskon kukka puhkesi taas nupustansa Harhaman eteen, kuten
munkki Pietarin puheista muinoin. Mutta nyt hän katseli sitä ynseänä,
oman jumala-aatteensa korkealta temppelinharjalta. Jumaluuden tuoksu
tuntui ilmassa. Kuulijat olivat entistä vakavampia. Torvela jatkoi:

-- "Kaikki muut elämän perusteet ovat soita, kaikki muut tiet vievät
harhaan; Hän yksin on ijankaikkinen kallio, ainoa oikea tie, jota
kulkiessa ei joudu eksyksiin, ja johtotähti, jonka rinnalla kaikki
ihmis-opit himmenevät."

Yhä rohkeampivärisenä puhkesi Harhaman eteen Jumala-uskon kukka. Ei
hän voinut olla sitä ihailematta. Mutta hän ihaili sitä korkealta,
oman jumalansa väripilvestä katsoen. Pyhä-illan rauha levisi maille,
kuin kirkkolaulu. Iltapäivä valeli hohteellansa puhujaa ja ilmassa
tuntui palaneen kankaan maukas tuoksu. Puhuja jatkoi:

-- "Näillä perukoilla on joka vuosi uusi, kylmä talvi, mutta me
kestämme sen, sillä meillä on myös joka vuosi uusi Jumalan armo."

Korvensilmä tuijotti ympäristöltä kylmänä, kartanolla oli kymmeniä
hartiankumaroita, kuihtuneita kasvoja. Harhama teki ynseitä
vertauksiansa. "Hartiankumarako on sitten se 'uusi' armo?" -- kyseli
hän itseksensä, säälitellen ja puhujan jatkaessa:

-- "Näillä jäiden mailla on pimeyttä, mutta Jumala on meille ikuinen
valo. Hän ohjaa meitä, kasvattaa ja kurittaa meitä. _Koko elämä on
Jumalan armossa jakamaa kuritusta_... Hänen antamansa hartiankumara
on meille kultavuorta kalliimpi aarre. Siksi emme me eksy, emme joudu
hukkaan, emmekä hätäänny, kun pakkanen nostaa kylmät kyntensä meitä
vastaan. Meidän elämämme on Hänen vitsastansa puhennut kukka ja siksi
ei se lakastu jäidenkään keskellä."

-- "Niinkö?... Ehkä!" -- mietti Harhama. Hän näki rauhallisia,
tyyniä kasvoja. Hänestä tuntui, että hartiankumarat olivat niiden
kantajista kultataakan arvoisia, koska ne olivat _Jumalan_ antamia.
Ja hetkiseksi hän hieman sekaantui ajatuksiinsa. Hartiankumarat
kiilsivät päivän valossa kultakuormina. Hän ihaili Torvelan
järkkymätöntä uskoa, kuten hän ihaili kaikkea, mikä hänestä näytti
suurelta. Torvelassa ilmestyi hänelle vilahdus munkki Pietarista.
Jumaluuden sanat ja tulet alkoivat palaa hänen edessänsä. Puhuja
jatkoi jäykkänä, voimallisen koruttomana ja karkeana:

-- "Jos me tahdomme, voimme me Jumalan kansana kohota maailman
ensimäiseksi, maailman ihmeeksi ja ihastukseksi. Siihen me emme
tarvitse rikkauksia emmekä aseita. Jokainen suomalainen vaimo voi
tulla Maariaksi, joka istuu Jeesuksen jalkojen juuressa puhtaana
ja siveänä. Silloin istuisi jokaisessa Suomen talossa ja torpassa
kuningatarten kuningatar. Jokainen Suomen mies voi, milloin vaan
tahtoo, tulla apostoli Pietariksi, tai Johannekseksi, ja silloin
olisi kansamme ihmekansa..."

Taivaan rauha tuntui levittäytyvän koko seudun yli. Ei kuulunut
hisahdustakaan. Puhujan ääni aivan helisi ilmassa, kuin kirkkaassa
hopeassa. Ilta-auringon säteet kruunasivat puhujan. Hän näytti jo
apostolilta, jonka päässä säteilee kunniakiehkura. Hän jatkoi:

-- "Jos niin tapahtuisi, olisimme me maailman kuningaskansa. Meidän
maastamme kohoaisivat kirkkaat autuudentulet, loistavammat meidän
revontuliamme ja kesäisiä valomeriämme. Meidän jäätiköittemme
keskellä kukkisivat autuuden kukat: siveät naiset, maailman helmet
ja puhtaat jalot miehet, ihmiskunnan ruhtinaat... Kuka voisi silloin
meidän kansaamme koskea?..."

Puhuja pysähtyi ja pyyhki harmaat hapset otsaltansa ylös. Loistava
kuvaus huikaisi Harhamaakin. Kuulijoita se kiehtoi ja houkutteli.
He näkivät autuudentulen palavan kesäpäivän kirkkautena ja tunsivat
autuudenkukkien tuoksua. Torvela näytti maailman ruhtinaalta. Hän
jatkoi:

-- "Koko maailma laulaisi silloin Suomen naisen ylistystä ja
ihaileisi Suomen miestä. Maamme olisi Pyhämaa, johon maailman
hurskaat tekisivät toivioretkiä. Siniset järvemme olisivat pyhiä
järviä, joissa kuvastuisi autuus ja onni. Niiden rantalehdoissa
lymyävät vaatimattomat asuntomme olisivat puhtauden, siveyden
ja onnen majoja, autuaiden asunnoita, joita maailman ruhtinaat
kadehtisivat..."

Huoleton käki kukkui saarnan säestykseksi. Ilma helisi hopeaisena,
kuin olisivat soineet autuuden kellot. Lumoava kuvaus tuntui
ilmestyvän jo todellisena kuulijoiden eteen. Puhuja säteili jo
ikäänkuin kuvaamansa uuden valon kirkastamana, auringon hohteen ja
sunnuntairauhan ruhtinasvaippa hartioilla. Miesten päät painuivat
alas. Naisten silmissä kiilsi ihastuksen ja kaipuun surullinen
tuli... Puhuja jatkoi hopeakielisen käen hänen puhettansa säestäessä:

-- "Ja minä uskon, että Jumala on meidän kansamme vielä korottava
omaksi kansaksensa..."

Harhama katseli puhujaa, ihaillen hänen lapsellisen uskonsa
puhtautta, kauneutta ja lujuutta. Torvela näytti hänestä hongan
tyveltä, josta puhkesivat ruusut. Puhuja jatkoi:

-- "Hän on meidät sitä varten jo johtanut pieneksi kansaksi, että
ihmis-ylpeys ja omaan käsivarteen luottaminen juurittuisi meistä
pois. Hän on meidän joukkoamme pienentänyt, kun Saulin armeijaa: Hän
on meistä erottanut Unkarin kansan, virolaiset ja inkeriläiset... Hän
on meistä erottanut vogulit, votjakit, permalaiset, mordvalaiset,
ostjaakit, syrjäänit ja muut, että joukkomme ei luottaisi omaan
käsivarteensa, vaan että siitä puhkeaisi ihana uskonkukka ja Hänen
henkensä tulisi sen voimaksi..."

Kuulijat olivat jo hartainta kirkkoväkeä. Nurmella seisaallansa
torkkuva hevonen liikautti päätänsä ja sen heleä-äänisen kellon
kilahdus, joka helähti liikahtamisen johdosta, värisi hopeaisessa
ilmassa, kuin kirkonkellon kaukainen kumahdus. Puhuja jatkoi:

-- "Minä uskon, että Hän on valinnut meille nämä jäiset asuinmaat,
että me paremmin oppisimme tuntemaan ihmisvoiman turhuuden ja
pienuuden ja että me etsisimme voimaa Hänestä. Minä uskon, että Hän
sitä tietä syntyy meissä Jeesuksena Kristuksena. Hän valmistaa meitä
kärsimyksillä ja koettelemuksilla siksi kukkanupuksi, josta Jumalan
valittu kansa on kerran puhkeava talven ruusuna Pohjolan jäätiköiden
kauniiksi kukaksi..."

Harhama vertasi Torvelan ajatusta teoksensa ajatukseen, jonka mukaan
jumaluus säälimättä lisää syntymäkohtunsa, äärettömyyden armottomia
synnytysvoimia ja hävittää alhaisempia ilmestymismuotojansa,
puhetaksensa sen kautta aina korkeampana, ja hän luuli siinä ja
Tarvelan ajatuksessa olevan saman hengen ja iloitsi siitä, että
Torvela tietämättänsä alkoi johtua jumaluutensa tietoisuuteen, kuten
lapsi varttuu huomaamattansa ihmistajuntaan. Torvela jatkoi:

-- "Silloin ovat Suomen talviset hangetkin kukkamaita. Kinoksien
välillä savuavat asuntomme ovat Herranhuoneita, joissa ihmishenki
nauttii lakastumattomien autuudenkukkien tuoksusta. Revontulemme
ovat silloin Betlehemin tähden suurta kirkkautta, jotka ilmottavat
maailmalle, että täällä on syntynyt Jeesus koko kansan sydämessä, ja
Venäjän tsaaritkin ovat siiloin tuovat meille lahjansa..."

Munkki Pietarin saarna tuoksui Harhamalle puhujan uskonkukista. Hän
huomasi molempien ajatuksen aivan samaksi ja ihaili Torvelaa munkki
Pietarin opetuslapsena.

-- "Kyllähän se olisi ihana aika", -- kuului ihastuneiden kuulijoiden
joukosta. Torvela jatkoi:

-- "Meille puhutaan paljon yhteiskunnallisista rasituksista ja niiden
poistamisesta. Minä uskon, että me emme voi mitään puhdistaa muulla,
kuin Jumalan sanalla. Kaikki muut aseet ovat likaisia luutia, jotka
likaavat sen, mitä lakaisevat puhtaaksi..."

Kuulijoiden mielet terottuivat. Harhama jännittyi. Hän oli koko ajan
vaistomaisesti pelännyt, että puhuja lausuisi jotain semmoista, joka
taas aukaiseisi hänen epäilyksensä rauhaset vuotamaan. Nyt hän taas
pelkäsi jotain semmoista. Torvela jatkoi:

-- "Jumalan sana on siinäkin ainoa oikea ase. Jos siihen jokainen
tartumme, häviää vääryys. Meistä häviää kaikki turhamielisyys:
komeat herrastalot, kepit, kalliit puvut, koristukset, ylellisyys
ja koreilunhalu. Pappimme häpeävät silloin nykyisiä komeita
pappiloitamme, jotka ovat ivana kansamme köyhyyden keskellä. He
pukeutuvat kamelinkarvaiseen pappispukuun ja astuvat Jeesuksen
opetuslapsina kansansa joukkoon. Kansa rientää silloin heidän
luokseen, kuin Maaria Jeesuksen jalkojen juureen. Rikkauden kokoojat
heittävät verkkonsa ja köyhyyden ja rikkauden välinen juopa häviää.
Niin syntyy kansamme eheys. Kansallishenki ei sitä voi luoda..."

Harhama huokasi helpotuksesta. Hän huomasi Torvelan taas johtuvan
samaan, mihin hän, nostaessansa maailmankurjuutta jumaluudeksi. Hän
huomasi Torvelankin saarnaavan rikkaita vastaan ja siten ylistävän
maailmankurjuutta. Hän iloitsi siitä. Hän näki että itsetietoinen
ihmisjumaluus puhkeaa Torvelassakin, vaikka hän ei sitä itse
aavistakaan.

Kaikki rauhan kellot soivat. Kaikki hartauden kukkaset puhkesivat.
Sunnuntai-illan suuri rauha hohti kuin kullattu kirkonristi
auringon valokylvyssä. Käki kukahti yhden ainoan kerran ja hevosen
kello kilahti tuskin kuultavasti. Kuulijat näyttivät ihailevan
autuudenkukkia ja taivaan asunnoita, jotka koristavat Suomen
rantoja pieninä ihmis-asuntoina. Talven ruusut näyttivät puhkeavan
vaaleansinisestä jäätiköstä punakirkkaiden revontulien leimahtaessa
kertomaan maailmalle suurta ilosanomaa: "Suomen kansa on maailman
ensimäinen".

Harhaman äärimäisyyteen kiihtynyt mielikuvitus näki sen kuvan
loistavana, ihanana, huumaavana, ja silloin leimahtivat hänen eteensä
taas elämän loistavat virvatulet: Hän sovitti sen kuvan itseensä ja
teokseensa, varmana, kuten kuumeinen ainakin.

Torvela lopetti puheensa:

-- "Langetkaat Hänestä pois ne, jotka uskaltavat. Meillä, jotka
tunnemme tämän pohjoisen maan kovuuden ja joiden täytyy viljansa
kypsyttää pakkasen povella, ei ole siihen varaa. Meidän ja meidän
huoneemme täytyy palvella Herraa."

Hän istahti rauhallisena. Harhama huomasi Korpelan miesten
katsahtavan häneen. Syntyi vaiti-olo. Oli kuin olisivat kaikki
istuneet alttarin edessä ja katselleet siellä hohtavia hopeaisia
armon-astioita, rippikalkkia ja leipäastiaa. Pyhä-illan rauha tuntui
soluvan hartaana kirkkolauluna. Kuului muutamia huokauksia. Useat
vaimot istuivat käsi poskella, silmissä Maarian, jumaluuden kaipuuta
osottava ilme. Viimein lausui yksi joukosta hiljaa:

-- "Niin... Kyllä se Jumala olla pitää..."

Taas syntyi äänettömyys. Sen katkaisi joku, joka piippuansa
täyttäessään lausui:

-- "Kyllähän se Jumala näin pienellä ja köyhällä kansalla pitää
olla... Meillä ei ole varaa Sitä pois viskata..."

Harhama ajatteli nyt puhujaa enemmän, kuin itse puhetta, joka oli
häntä vaan vahvistanut. Ja taas ilmestyi hänen eteensä munkki
Pietarin lempeä kuva. Juuri tämmöisessä iltapäivän valaistuksessa
oli hän nähnyt hänet hautausmaan aidalla puhumassa. Molemmissa,
Torvelassa ja munkki Pietarissa oli kaikki samaa ja samalla kokonaan
erilaista. Molemmilla oli järkkymätön usko yhteistä. Mutta kun
Torvela puhui jäykkänä, voimakkaana, karkealla äänellä, oli munkki
Pietarin lempeässä olennossa jotain heikkoa, hänen äänessänsä ilmeni
sanomaton lempeys ja samalla yliluonnollinen voima, syvyys, sivistys
ja jumalallinen nero. Se oli joskus terävänä säilänä tunkeutunut
Harhamaan. Torvelan sanat tuntuivat sen rinnalla puukonpistoilta,
karkeilta, jokapäiväisiltä. Jonkunlaisella ihastuksella katseli
Harhama kumminkin häntä. Hän näytti hänestä päivän sädesateen
valelemalta hongantyveltä, jonka juuret ovat syvällä uskonkalliossa
ja jossa aina viheriöivät tuoreet jumala-uskon lehdet ja puhkeavat
sen uskon ihanat, rohkeaväriset kukat. Mutta kukaan ei hänen
kasvoistansa voinut nytkään nähdä pienintäkään merkkiä sisällä
riehuvista ajatuksista. Hän salasi sitä taas kaikilla voimillansa.
Mutta Torvelan ulkonainen, karkea, hiomaton voima, miehuus ja
jäykkyys olivat ratkaisevasti häikäisseet Harhamaa, joka janosi
suurta, etsi sitä kiihkeästi ja tarttui kaikkeen, mikä siltä
haiskahtikaan, suurenteli sen ja joi siitä. Siksipä Torvelan
ulkonainen vaikutus tuli siksi suureksi, että se sysäsi Harhaman
polulle, jota hän ei ollut aikonut kulkea, eikä liioin miettinytkään,
sillä se polku oli kumminkin hänen hengellensä perinnä ainoastaan
joku karjapolku, joista hän luuli voivansa vapaasti valita sen, mitä
kulloinkin kulkea tahtoo. Se oli hänelle niitä elämän pikkupölyjä,
joita valitessa hän siekaili yhtä vähän, kuin rikoksiakin tehdessä,
koska ne hänen mielestänsä eivät kuuluneet elämän ydinkysymykseen:
hänen teoksensa aatteesen.

Kun Torvela oli lopettanut puheensa istahti hän Harhaman viereen
ja syntyi keskustelu puheen johdosta. Sen kuluessa kysyi Harhama
Torvelalta hiljaa:

-- "Sanokaa minulle suoraan: mihin nojaa Tarvaan puolue? Ajaako se
varakkaan luokan vaiko työtätekevän luokan asiaa? Ohjelmista on
vaikea löytää puolueen henkeä..."

-- "Yksinomaan työtätekevän kansanluokan asiaa", -- vastasi Torvela
jyrkästi, lisäten: "Ei minun hartioillani kumarreta herroja, vaan
Jumalaa, ja minun käsilläni ei palvella työttömiä."

Harhama nojasi leukaansa oksaiseen keppiinsä ja mietti illan
tapahtumia. Kun häntä pyydettiin puhumaan ajatuksensa nykyisistä
asioista, kieltäytyi hän siitä. Hän tunsi olevansa hieman sekaisin.
Muutamalla lyhkäisellä sanalla kiitti hän Torvelaa ja istuutui taas
toisten joukkoon. Miehet imeksivät piippunysiänsä rauhallisina,
pyhä-ilta hymyili ja yleinen hartaus hohti kaikkialta, kuin auringon
säteitten kirkastama autuuden kukka.

       *       *       *       *       *

Aurinko kohotti jo punertavaa reunaansa korven takana, kun Harhama
saapui kotiinsa kokouksesta. Hän ryhtyi taas teostansa jatkamaan.
Kaikki epäilyt haihtuivat ja tukehtuivat hänen sielunsa huumaavaan
kuumeeseen. Hänen sielunsa kuumeesta puhkesivat päivällä hurjat
mielikuvat, mielikuvista puhkesivat yöllä unikukat ja niistä taas
seuraavan päivän uudet, yhä rohkeammat mielikuvat, joita hän sitten
maalaili teoksensa sivuille. Hän eli alati vieraissa, vanhimmissa
maailmoissa, joissa ihminen on ehtinyt jumaluuteensa kehittyä.

Pohjanmaan suuri luonto antoi hänen mielikuvituksellensa voimaa
ja lentoa. Ympärillä avautuivat vainiot tai rämeet, tai erämaan
metsät, joita valomeri peitteli ja huuhteli hopealiinoillansa, ja
ylhäällä kohosi synkkä äärettömyys, ijäisyyden kotimaa, ihmishengen
ikuisen kaipuun ja ikävöimisien puoleensa vetävä ulappa. Se
avaruus katseli häntä, kuin noita, hiipoi hiuksillansa ja loihti
hänen mielikuvituksensa hapuilemaan äärettömyyden olemattomia
rantoja... Hänen henkensä tapaili olematonta käsin kiinni... Hän
tapaili nähdä näkymättömiä... Unelmat miltei lihallistuivat hänen
aistiensa edessä... Aate karkeloi enkelipuvuissa ja hän oli joskus
kuulevinansa, kuinka se kuiskaili hänelle sanoja runohelmiksi... Hän
näki sen sytyttävän runotulia, joiden värihohteen hän sieppasi ja
valeli sillä teoksensa runovirtoja, kuin kuutamopunalla, tai päivän
hopeakirkkaudella.

Yön utarista valui rauha ja uni. Hautausmaan hiljaisuus ja autius
tuijotti öisenä aaveena, kun Harhama jatkoi teostansa. Hän kuvaili
tietoisen jumaluuden kehittymistä ihmisyyden tuntoon heränneessä
ihmisessä, jumaluuden korkeimmassa kehitysmuodossa... Jumaluus, jota
hän loi, suureni ja kirkastui öisten vaikutelmien alaisena.

Hän maalaili jo loistavia kuvia jumaluuden kehittymisestä
ihmisessä... Hän lähti niistä ajoista, jolloin ihminen erkani
alhaisemmasta eläinmuodostansa ja sai ihmisyyden lahjat ja astui
Polona luontoa vangitsemaan ja kohoamaan maailman herraksi... Se asui
luolissa... Se hävitti jumaluuden alhaisempia eläimellisiä muotoja,
turmiollisia eläimiä... Se oli suuri jumalalapsi, joka ei vielä
tietänyt, mikä on hyvä ja mikä paha... Se ei tuntenut vielä itseänsä,
ei sukuperäänsä...

Sadat vuosituhannet kuluivat... Ihmisessä kehittyi jo jumaluuden
ikävä, kuin lapsessa äitinsä ja isänsä kaipuu... Se ei tuntenut
ikävöimäänsä jumalaa, eikä tiennyt, että hän oli samaa sen kanssa,
kuten lapsi on isästä lähtenyt ja isänsä elämän korkein ilmaus,
vaikka se ei sitä tajua...

Kehitys jatkui. Teos edistyi. Jumaluuden ikävästä kehittyi jumaluuden
etsiminen, väärän jumalan löytämisestä jumaluuden pelko... Satoja
vuosituhansia etsi ihminen jumaluutta, tullen askel askeleelta sitä
lähemmä, kunnes löysi itsensä, kehittyi itsetietoiseksi jumaluuden
ylimmäksi ilmestykseksi...

Se oli kulkenut monet harhapolut... Se oli etsinyt jumaluutta
kivistä... kannoista... lähteistä ja vuorista... Ikimetsissä
paloivat sille uhritulet, loistaen, kuin kirkkaat lähteensilmät...
Ne tulet leimusivat kukkuloilla tulirovioina ja tuikkivat kallioiden
kielekkeillä tulikielinä... Ne osottivat jo, että ihminen oivalsi
ja tajusi olemuksensa ytimen ja perus-olion: jumaluuden olevan
olemassa... Siitä vaistomaisesta tiedosta syntyi sen _kaipuu..._
Ihminen alkoi sitä etsiä... tutkia... miettiä. Siten oli se askel
askeleelta lähenevä sitä, kunnes löytää sen itsestänsä...

Jumaluutta tutkiessansa on se myös löytävä sen _voiman_... Se on
oppiva hallitsemaan luonnon voimia, kuin lapsi jäseniänsä...

Harhama jatkoi jumaluuden kehityksen kuvaustansa:

Tuhannet ja tuhannet vuodet kuluivat ja jumaluus kehittyy yhä
tietoisuuttansa kohti... Vanhat kansat rakensivat sille jo
temppeleitä... Ne etsivät sitä auringosta... tähdistä... kuusta...
Miljoonien miljoonat sortuivat sitä täyttämättä, sortuivat jumaluuden
kehityksen syntymäperkkeenä...

Teoksen runorihmat punoutuivat pitemmiksi... Jo oli tultu myöhempään
aikaan... Juutalaiset rakensivat temppelin Jehovalle... Aavistus
jumaluuden olemassaolosta oli heissä pukeunut, kuin valo auringon
kehästä... Sen oli luonut heihin ja puristanut heistä kuolemanpelko
ja äärettömyys-emätin... Kuoleman voima ja äärettömyyden ihmeet
ja huikaiseva suuruus rutistivat ihmistä, kunnes siitä pursusi
aavistus suuresta, tuntemattomasta voimasta, pursusi siitä, kuin vesi
puristetusta sienestä...

Harhama kuvaili juutalaisten jumala-uskon syntyä laajalti... Hurja
tähtitanssi viskoi öisin valoansa Itämaan kauniilta taivaalta...
Aamuin lakaisi kirkas, hehkuva aurinko tähdet taivaalta...
sammutti tähtipalon... hopeoi taivaan tumman sinen... kelmensi
kirkkaan kuun... Yön ja päivän ikuinen kilpajuoksu hiipoi maata
yön mustilla ja päivän valosiivillä... Elämä taisteli kuoleman
kynsissä, kuin raivoava tiikeri tulikuumissa kahleissa... Haudat
aukenivat kurimuksina... vetivät elämää kitaansa... Joka askel johti
niiden suppiloon... Kaikki se oli jumaluuden emättimen armotonta
synnytystyötä... Kaikki se pusersi ihmisestä aavistusta jumaluuden
olemassaolosta... Kaikki se herätti sitä aavistusta kuoleman pelolla,
tai ihmeiden suuruudella... Siitä aavistuksesta ja pelosta heräsi
jumaluuden kaipuu... etsiminen... hapuileminen... tutkiminen...

Ja Israel löysi jo jumaluuden _yhtenä_ voimana, vaikka
_vääränä_: Jehovana... Luola-ihmisen puujumalan sijalle se asetti
_mielikuvan_... Se uhrasi sille verisiä uhreja... Temppelin
esikartanolta nousi uhrisavu korkeuteen, todistaen ihmisessä piilevän
jumaluuden pyrkimistä oman itsensä tietoisuuteen... Kaikki odottivat
siihen pääsyä, kuin lintu soidin-aikaansa... tyttö neito-ikäänsä...
Profeetat ennustivat sitä... Israelin tyttäret ikävöivät sitä...
uhrasivat sitä kaihotessa... soittivat harppua... veisasivat
psalmeja... uneksivat... odottivat... itkivät...

Samoin kehittyi jumaluus kaikkialla, jokaisessa ihmispovessa.
Harhama kuvaili sitä _tieteestä välittämättä_... _Runo_ ja sen
vapaus oli hänellä kaikki kaikessa... Runosta piti puheta _oikea_
tieto jumaluudesta, kuin hohteen helmestä... Sen piti häikäistä
loistollansa... hurmata... huumata... himmentää kaikki kyselyt ja
tutkimiset... Sen aatteiden piti _runoloistollansa_ imeytyä ihmiseen,
kuin kullanhimon, sokean rakkauden, tai kauneuden kaipuun...

Hän kuvaili jumaluuden kehitystä eri kansojen keskuudessa:
Mesopotamian kansat etsivät jumalaa loistavista taivaan kappaleista.
Ne rakensivat temppelejä ja uhrasivat auringon jumalalle Balille...
Babylonian tyttäret kylpivät sen sädesuihkussa... He paljastivat
kauniin ihonsa Balin suuteloille... värisivät onnesta... kätkivät
arimpiansa... odottivat siltä äiteyttä... uhrasivat sille
parastansa...

Ihmisessä piilevä jumaluus kaihosi omaa kuvaansa...

Jumalankaipuu yltyi... Kaikki kansat etsivät ja palvelivat
samaa, vaikka eri muodoissa... Kaikki kehittyi oman jumaluutensa
tietoisuuteen... Intialaiset rakensivat temppeleitä omalle
harhanäöllensä... Jumaluus oli kehittynyt pitkän askeleen: Ihminen
tajusi jo että Jumala on _henki_... Vanhat aineen temppelit
sortuivat Egyptissä ja Mesopotamian maissa, häviten kuin alhaiset
lajit jumaluuden kehityskulussa... Ihminen palveli jo jumaluutta
_henkenä_... Hellas rakensi sille oman temppelinsä... Rooma omansa...
Jehovan papit veisasivat ylistystä Jerusalemissa samalle harhanäölle,
jonka tulta hoitivat Vestan kauniit neitsyet Roomassa... Jumaluus
asui palvelijoissansa ja kehkeytyi tietoisuuteensa heissä asuvan
jumalankaipuun kautta... Se kaipuu oli vaistomainen jumaluuden
kehkeytymislaki ja lisääntyi, kuin sikiön kehitys synnynnän edellä...

Ihmiset palvelivat jumalana oman henkensä _kuvaista_... omassa
itsessänsä asuvan jumaluuden kuvaa...

Ja sitä mukaa kehittyi ihmisessä jumaluuden olemus: _hyve_. Ihminen
erotti hyvän pahasta, rakkauden vihasta... Ja taas kehittyi jumaluus
oman häviönsä kautta... Se antoi paheen surkastuttaa tarpeettoman:
sortua paheen harjoittajat paheeseen, ja karkaisi olemuksensa
ytimen, hyveen, kärsimyksien tulessa... Se jakoi ihmiset köyhiin ja
rikkaisiin... antoi rikkauden seuloa pois ihmiskuonan... veltostaa
ne... kasvattaa niissä itsekkäisyyttä... turhamielisyyttä ja muita
eläimellisyyden ilmiöitä. Se muodosti heistä sen tulirovion,
joka puhdistaa köyhissä kehittyvän jumalallisen hyveen...
vaatimattomuuden... vähään tyytymisen... nöyryyden... rakkauden...
omaan käsivarteensa luottamisen...

Puutteen kautta kirkasti jumaluus köyhissä apuatarvitsevan käden
ja rakkauden tarpeen... Köyhyydellä totutti se niissä ihmishengen
pyrkimään korkeutta kohti, eikä kiintymään kiiltäviin kiviin...
helmiin... sormuksiin... porttojen helyihin... kunniamerkkeihin...
narrien tähtiin... kultaan... hopeaan... herkkuihin...

Teos jatkui. Kehitys kulki hitaasti... Jumaluus lisäsi omaa
kiirastultansa: valmisti omaa ristiänsä, astuaksensa sille
puhdistumaan kärsimyksien tulessa olemuksensa helmeksi: hyveeksi...
Se lisäsi rikkaiden lukua... se nosti suuripalkkaiset papit köyhien
hartioille lisäämään kärsimyksiänsä, kohtunsa kovuutta... Se kesti
oman painonsa, jalostui yhä ja puhdistui ja etsi tuskissansa
jumaluutta... Se alkoi jo herätä tietoisuuteensa: Ilmestyi Budda,
joka jo osotti ihmiskurjuutta ja sanoi: "Palvelkaa häntä!"

Se oli itsetietoisuuteen heräävän jumaluuden ensimäisiä ilmiöitä maan
päällä.

Epämääräinen aika kului. Jumaluus oli ehtinyt itsetietoisuutensa
kehittymän loppuasteille: Ihmiset epäilivät jo vanhoja jumaliansa,
entisiä harhanäköjänsä. Hellas rakensi temppelin "tuntemattomalle
jumalalle" ja palveli sitä... Vestan neitsyet itkivät tuskasta,
etsien sitä suurta henkeä, joka on kaiken onnen ja autuuden ikuinen
taivas. He itkivät jumalatuliensa ääressä. Maailmankurjuus oli
kehittänyt jumaluuden olemuksen jo helmeksi. Hyve kehittyi
siinä... "Rikkaat miehet" sortuivat paheessa jumaluuden
syntymäperkkeinä ihmiskuonaksi: irstailijoiksi... kullan etsijöiksi...
elostelijoiksi... veltostuivat siinä... huononivat polvi polvelta
ja hävisivät ihmiskunnasta... Niiden elostelulla lisäsi jumaluus
syntymäkohtunsa voimaa ja tulta: maailmankurjuuden ankaruutta...
Tuskissaan etsi maailmankurjuus yhä hartaammin jumaluutta ja sitä
tehdessä unohti kaiken muun: kullan... nautinnon... irstailun...
koreat vaatteet ja kaiken muun eläimellisen... Jumalaa etsiessänsä
se miljoonavuosien kuluessa vähä-vähältään lähestyi sitä, jossa
se on löydettävissä: omaa itseänsä, ja heräsi siten jumaluutensa
tietoisuuteen, alkaen kehittyä hallitsemaan jumaluutensa voimia:
luonnonvoimia, käyttäen siinä emätintänsä apuna... Se pyrki
luonnonvoimien herraksi, tyytyen itse vähään ja kannattaen työnsä
tuotteilla niitä, jotka tutkivat luontoa, etsivät sen voimien
ohjaksia...

Harhama oli jo joutunut myöhäisempään aikaan ja kuvaili sitä:

Tomuhitupaljoutena karkeloivat lukemattomat miljaardit maailmat
äärettömyyden kuolleessa aukeamassa... Synkkyys ja tyhjyys katselivat
sitä karkeloa, kuin tyrmistynyt kauhu... Autius ja kolkkous
ammottivat kuin kalmanhajulla täytetty pimeä onkalo, tai kuoleman
pesä ja piilo: pääkallon synkkä sisus... Luonnonvoimat pakahtuivat
itseensä... Ne viskelivät maailmoita radoillensa, puristelivat
niiden sisälmyksiä, ja pitelivät niitä näkymättömissä köysissä,
kuin jättiläinen, joka huiskuttelee rihmaan sidottua pikkukiveä. Ne
voimat ikäänkuin pursusivat äärettömyyden olemattomien rautaseinien
puristuksesta, kuin rautakuulaan teljetyn veden voima kuulan seinien
kokoon supistuessa.

Sen leikin keskellä kehittyi ihmisjumaluus... Toisissa vanhemmissa
maailmoissa oli se jo puhennut jumaluutensa miltei täys-ikään: Se
tajusi jo jumaluutensa... hallitsi oman maailmansa luonnonvoimia...
oli yhteydessä läheisten maailmoiden kanssa... oli puoleksi
vapautunut orjuudesta... vieteistä ja paheista... Siinä puhkesi jo
täysverisenä jumaluuden korkein tunnus: _hyve_ ja _oman jumaluutensa
tunteminen_... Niissä maailmoissa palveli ihminen jo _oikeaa_
jumalaa: _ihmistä... Maa_ oli vielä jälellä... Se oli kaikkeuden
Afrika, maailmoiden pakanamaa, jossa ihminen palveli mielikuvaa,
juutalaisten Jehovaa...

Mutta jo tuikahti maahankin ensimäinen oikean jumaluuden kointähti.
Harhama kuvaili sitä:

Oli Itämaan tumma rauhallinen yö... Jerusalemin temppelin
esikartanolla oli uhrituli sammunut... Tuhka peitti kytevän
hiilen... Nukkuvan ihmisen povesta nousi elämäntuska ja jumaluuden
kaipuu kaihoisana unena äärettömyyteen... Se kohosi niihin onnen
maailmoihin, joissa ihmishenki on jo jumaluutensa kukkaan puhennut
ja surren ja ikävöiden odottaa maassa myöhästyneen ihmisen tuloa
kaikkeuden ainoan jumaluuden yhteyteen... Ihmiset siellä ymmärsivät
maan asukasten tuskan ja kaipuun, uhrit ja huokaukset ja valmistivat
sen puhkeamista salaisilla voimilla...

Silloin syntyi Jeesus Kristus, ensimäinen ihminen, joka tajusi
jumaluutensa ja lausui: "Minä ja Isä olemmekin _sama_... minä,
ihminen, olenkin _Jumala..."_

Hän puhkesi maailmankurjuuden kohdusta... Köyhän äitinsä emättimestä
oli hän jo imenyt jumaluuden korkeimmat avut: _hyveen_... kullan
ja nautinnon ja kaiken aineellisuuden halveksimisen... henkensä
kiinnittämisen korkeaan... ylevään... jaloon... jumaluuteen...
Hänen äitinsä liha ja emätin oli ollut puhdas, maailmankurjuuden
jalostama... Se ei ollut tottunut metsästämään kultaa... herkkuja...
jalokiviä... purppuraviittoja... koruja... Sen rinnoista vuoti
kurjuuden jalostama, aineellisuudesta vieroittunut, puhdas maito,
josta ensimäinen jumaluutensa tietoisuuteen herännyt ihminen imi
jaloutta...

Ja silloin toisissa maailmoissa jumaluuden kukassansa hohtava
ihmishenki riemastui... Jumalallinen riemu puhkesi ja valaisi Itämaan
tumman yön ja herätti kirkkaudellansa Betlehemin paimenet... Halki
kaikkeuden iloitsi jumaluus voitostansa... Se lähetti etäisistä
maailmoista sanansaattajat, henget, jotka julistivat paimenille:

-- "Minä ilmotan teille suuren ilon: Nyt on syntynyt ihmisessä
itsetietoinen jumaluus, siinä on puhennut se tietoisuus, joka
vapahtaa ihmisen eläimellisyyden tilasta ja kuoleman ja häviämisen
pelosta ja korottaa hänet jumaluudeksi."

Vuodet kuluivat. Se syntynyt kasvoi ja varttui... Hänessä heräsi
tietoisuus ihmisen jumaluudesta. Hän astui ihmiskunnan eteen ja
lausui:

-- "Minä ja _isä_ olemme _yhtä_... _Minä_, ihmisenpoika, olen
_Jumala_..."

Ihminen oli havahtunut jumaluuden kehittymisen eläimellisestä,
tiedottomasta tilasta, se oli varttunut sikiön ja lapsen tilasta
tietoiseksi jumaluudeksi ja alkoi kulkea oman hyveensä varassa,
jatkaen ijankaikkista kehitystänsä loppumatonta kirkkautta kohti...

Ja hän osotti maailmankurjuutta ja lausui:

-- "Mitä teette yhdelle _noista_, sen teette _minulle_,
jumaluudelle!..." Hän sanoi niillä sanoilla: kurjuus olen _minä_,
ja minä olen _isä_... Hän lausui myös rikkaista, jumaluuden
syntymäperkkeistä, oikean tuomion: Heidän jumaluuden valtakuntaan
kehittymisensä on _mahdoton_, mahdottomampi, kuin kamelin pääsy
neulansilmän läpi...

Hän nosti maailmankurjuuden sen jumaluuden istuimelle ja jumaluus
alkoi siinä kurjuudessa kirkastaa itseänsä... Se lisäsi edelleenkin
kurjuuden kärsimyksiä ja rikkaiden painostusta... Se muodosti koko
elämän kurjuuden ristinpuuksi ja astui itse kurjuutena sille ristille.

Ja ne vanhemmat maailmat, joissa ihminen ja koko luonto oli jo
aikojen aikoja ehtinyt jumaluutensa itsetietoisuuteen, ihastuivat
jumaluuden uudesta voitosta, jonka he näkivät jumaluuden silmillä...
Ne valaisivat avaruuden kirkkaimmalla valollansa... Ne lähettivät
asukkaansa toivottamaan maan asujille onnea jumaluuden voiton
johdosta. Lähetetyt veisasivat maailmankurjuudelle, Betlehemin
paimenille!

-- "Kunnia olkoon jumaluudelle korkeudessa ja maassa rauha ja sen
ihmisille hyvä tahto!"

Pohjanmaan aurinko oli jo kohonnut erämaan syvyydestä korkeimmilleen
säteilevänä ja majesteetillisena ja heitti loistavan kirkkaana
valovaipan taivaan yli. Se puhkesi täyteen valovoimaansa, kuin
pakahtunut rinta. Harhamasta tuntui että se ratkesi valollansa
riemuhuudoksi:

-- "Sinä, Harhama, olet ilmottanut ihmiselle suuren ilon. Sinä olet
vapahtanut hänet eläimen tilasta ja kuoleman pelosta, koska jumaluus
on kuolematon, vaikka sen salamuodot muuttuvatkin... Sinä olet
korottanut sen jumaluutensa tietoisuuteen..."

Harhama ihastui... Koko luonto tuntui repeävän riemusta ja miljoonat
linnut lauloivat kirkkaassa valokylvyssä:

-- "Kunnia olkoon jumaluudelle korkeudessa ja maassa olkoon nyt
ikuinen rauha ja ihmisrinnassa ikionni ja hyvä tahto!"

Hän lopetti työnsä hetkeksi, ja läksi metsään kehräämään uusia
mielikuvituksen loistavavärisiä runorihmoja. Hän kehräsi niitä
viime-öisistä unistansa, tulevan yön unien keränpohjalliseksi...

       *       *       *       *       *

Auringon päivämatkat alkoivat lyhetä Pohjolan taivaalla. Kukka
valmisti siementä, vilja jyvää. Elämä valmisti kuolemaansa. Uusi
elämä valmistautui puhkeamaan entisen kuolemasta. Linnunpojat
seurasivat jo emoansa lyhkäisillä lentoretkillä...

Harhaman teos vuoti, kuin kangaspuilta. Maailmankurjuus oli jo
vedetty jumaluuden syntymäliinalle ihmisjumaluutena, tulevan jumalan
nykymuotona, itsetiedottomana jumalalapsena.

Silloin, työnsä lomassa, tuli hän ajatelleeksi sitä alttaria, jolla
kurjuutta olisi palveltava. Hän mietti Torvelan tarjousta. Hän yritti
tutkia eri puolueiden ohjelmia, mutta ne olivat hänelle puukkoja,
joiden terävä kärki kääntyi hänen yhteiskunnallisten epäilyjensä
pesäkkeitä puhkomaan. Ne näyttivät hänestä myös ihmisten hääräämisen
tomuilta, joista voi vaikka arvalla valita. Niiden sisältö oli
hänelle himmeää sumua, kuten hän itsekin oli itsellensä, silloin,
kun hän ajatteli omaa olemustansa ja elämäänsä. Niistä puhalsi hänen
uuden elämänsä kirkkaalle, elämän virvatulilla koristetulle taivaalle
jotain himmeää aamu-usvaa ja sumua, jotain ihmis-elämän pikkupölyä.
Kumminkin epäili hän alttaria valitessansa muutaman päivän...

Mutta semmoisissa aamusumuissa hirnuivat taas valkeat hevoset... Jo
kuului niiden hevosenkello hakamaan veräjältä... Elämän sumuselkä
vilkutti valhehelollansa, jossa tähtien kuvat kiilsivät himmeinä...
Hän tarttui valkoisten hevostensa suitsiin, ohjaksena taas se
ainainen: "Antaa mennä!..." Ja vanha, jo Valkamalassa syttynyt
joukkotunne värisi taas. Risto Vaarnan miehekkyys, Tarvaan suuruus,
Ruonan Karhun ja Torvelan järkkymätön usko ja miehuus ja kaikki
näkymätön avautui silloin taas loistavana meritulena ja kutsui,
sanoen: "Tule!..." Ja hän tuli umpimähkään, ohjelmia tuntematta
ja tutkimatta. Hän ei siinäkään asiassa käsittänyt rikollisuuden
ja hyveen rajoja. Jumalaa etsiessänsä oli hän unohtanut etsiä
jokapäiväisen elämän _totuutta_ ja sen _rehellisyyttä_, erottaa ne
valheesta ja etsiä _totuutta_ ja _vakaumusta_ elämänsä johdoksi. Ne
kaikki olivat hänestä elämän pölyjä, ihmis-etanoiden saivarteluja...
Hän valitsi tarvaalaisuuden siksi alttariksi, jolla lähti uudelle
jumalalle uhraamaan. Vielä samana päivänä kirjoitti hän Torvelan
Jukalle hyväksyvänsä tarjouksen ja lähtevänsä jo ylihuomenna
vaalipuheita pitämään.

Päivää ennen matkalle lähtöänsä sai hän Airilalta vaatimuksen
selvittää suhteensa rouva Esempioon ja karkottaa hänet luotansa, jos
tahtoi välttää enempiä toimenpiteitä. Samat viranomaiset olivat myös
toimenpiteittensä tueksi pyytäneet Korpelan kylänvanhimpien lausuntoa
rouva Esempion ja Harhaman luvattomasta avioelämästä.

Mutta Korpelan miehet astuivat taas hänen puolellensa yhtenä miehenä
ja antoivat sen mukaisen vastauksen viranomaisille. Nyt hän ei
enää epäillyt. Korpelan apuatarvitsevat ja hänen teoksensa jumala,
maailmankurjuus, kirkastuivat hänelle purppurahohteiseksi vuoreksi,
joka ei petä jalkojen alla ja jonka jokaisella huipulla hohtaa
tarjona oleva seppele, uskollisuus ja ikuinen rakkaus. Aamuhohteisena
vuorena kohosi maailmankurjuus taas hänen eteensä. Hän kyyristyi sen
eteen Ja taas syntyi teokseen uusi revontulinen sivu...

Huomenen kirkas auringonpyörä oli kierinyt kuusenlatvojen
korkeudelle, kun jo Pyysalon Kustin hevonen hirnui Harhamalan
pihamaalla odotellen kyydittävää. Hän sulki asuntonsa ja lähti,
teoksensa käsikirjoitus muassansa. Korpelan pelloista nousi kypsyneen
apilaan tuoksu, joka sekautui kuivuvien heinien miellyttävään hajuun.
Sieltä täältä kuului viikatteiden hionta ja heinäväen laulu, kun hän
Ritavaaran rattailla jatkoi matkaansa edelleen Korpelasta. Ja kun hän
erosi kyyditsijästänsä ja tämä puristi hänen kättänsä ja toivotti
onnea, tuntui kuin olisi hänestä reväisty pois toinen puoli. Hän oli
kasvanut Korpelan väkeen kiini aivan selittämättömillä siteillä.

Ja sitten alkoi uusi tehtävä aukoa hänelle polkua, jota myöten hän
toki voi kulkea _valitsematta_ edelleenkin. Sen polun oikeudesta hän
ei välittänyt, mutta ajatteli: "Jotakin tietä sitä täytyy kulkea,
jos ei mieli jäädä paikoilleen." Se antoi hänelle jonkunlaista
tyydytystäkin. "Onhan toki vähemmän hapuilemista", -- ajatteli hän ja
punoi matkoilla yöt päivät teoksensa juonta.

Mutta Harhamalan kuusi jäi hänen taaksensa ylpeäksi talon
vartijaksi. Sen oksat nuokkuivat käpyjen painosta. Sen juuria
vartioi hevosenkenkä ja taustalla kohosi Korpelan apuatarvitsevien
kiitollisuus, rakkaus ja ystävyys hohtavana purppuravuorena, jonka
huipulla loisti seppele ja jonka kalliokovaan kiveen ajanhampaat
rauskoina taittuisivat. Se kaikki jäi taakse ja edessä loistivat
elämän komeat virvatulet, joiden savuista nousivat maineen seppeleet
ja kultapilvet, jotka kohosivat taivaanlaelle, loistivat siellä
auringonvalon huikaisemina ja laskivat sateena maahan, kokoutuen
Korpikoskea myöten Harhamalan rantaan.

       *       *       *       *       *

Turhamala on Perkeleen ihana pikku edeni. Siellä juoksevat
tulipunaiset tulivirrat... Ne juoksevat rauhallisina, kuin tyyni
vesi, savuamatta, suitsuamatta... Virrankaivolla välkkyvät
veripunaiset auringon kuvat kirkkaina, rauhallisina, kuin lumpeet
laineilla... Pikkulammikot välkyttelevät kuun kirkkaita kuvia
lumpeinansa... Niitä tuskin erottaa silmä lammikon tulipunaisesta
pinnasta... Vuoret ovat hopean hohdetta... Niiden kuvaimet riippuvat
heleänkirkkaina kuvina punaisen virran pohjalla ja lammikoiden pinnan
alla, riippuen rannoista kiini pidellen... Kaikki välkkyy... kaikki
loistaa... Kaikki on hohdetta ja heloa...

Tuhat kaunista suihkulähdettä viskaa kirkasta tulisuihkua ilmaan,
joka on lumivalkean-värinen... Lähteet loistavat ilman valkovärissä,
kauneina tulikukkina... muodostuvat somiksi suihkuiksi... kauneiksi
kukkanupuiksi... viehkeiksi vesikimpuiksi... Ne hajaantuvat
pisaroiksi... sateeksi... kokoontuvat taas kukiksi... loistavat...
huikaisevat... hohtavat...

Vuorien vaaranteilta juoksevat tuliset purot... Ne kiemurtelevat
koreina käärmeinä... hyppivät helmeillen rinnettä alas... viskautuvat
kauniina koskina kalliokielekkeiltä... hyrskivät... luikertelevat
laaksoissa punaisina tulivöinä... matelevat tulimatoina ja häviävät
lammikkoihin...

Tulisissa lammikoissa soutelevat mustat joutsenet... Niitä ei
polta tuli... Ne elävät siinä, kuin kala vedessä... Virrankalvo
on valkolinnuilla siroteltu... Ne sukeltelevat siinä... laulavat
lemmenlaulujansa... uittelevat poikueitansa... kuhertelevat
keskenänsä... Kaikki on satua... ihanuutta... kauneutta... hohtoa ja
kirkkautta...

Turhamalan keskellä kohoaa kaunis kukkula... Kukkulalla on
kultapallo: Se pallo on turhuuden-alttari.

Turhuuden-alttarilla, kauniilla kultapallolla, seisoo Perkeleen
Oorali-enkeli. Hän on turhamielisyyden äiti... huikentelevaisuuden
emo... Hänestä saa alkunsa ihmisten koreiluhalu, itserakkaus,
keikailu, kevytmielisyys ja kaikki ihmiselämän turhuus... Hän on
kepeä, kuin tuuli... häilyvä, kuin päivän-auer... muutteleva, kuin
lapsen mieli... koreilunhaluinen ja huikenteleva... Tukka on somasti
hartioille heitettynä... niskasta kauniilla käärmeellä somasti
hieman sidottuna... päässä on kaunis kuunsirppi koreana kampana,
kupera reuna päätä vasten, käyrä ylöspäin kohoavana... Kädessä on
kaunis kukka... vyöllä korea nauha somasti solmittuna... molemmissa
nauhanpäissä käärmeen päät koristuksina...

Punaisista lammikoista pulahtaa joskus kaunis kupla, milloin
siellä, milloin täällä... Somat siniset linnut poimivat ne
oitis, kun ne pinnalle pulahtavat ja kantavat ne Ooralille...
Ne ovat turhamielisyydenkuplia... kevytmielisyyden-...
huikentelevaisuuden-... koreilunhalun- ja itserakkaudenkuplia...
Ne ovat ihmeen koreita ja siksi ovat ne Ooralin himoruokaa... sen
herkkua... sen iloa ja onnea...

Hän ottaa kuplat lintujen nokasta kauniille kämmenillensä ja syö
ne... Niistä syntyy häneen aina uutta turhamielisyyttä... kepeyttä...
koreilua... kiemailua... ylpeyttä... pöyhkeyttä...

Sen kaiken puhaltaa hän sadasti päivässä sumuna maailmaan...
Se sumu sekottuu ihmiselämään... Se tarttuu ihmiseen, kuin
tauti... leviää niissä kuin rutto... Siitä Ooralin sumusta alkaa
kaikki ihmisturhuus... koreilu... keikailu... itserakkaus...
kevytmielisyys... ylpeys... huikentelevaisuus... Se tarttuu ihmisiin
enemmän nuorella ijällä... Se kuhertelee Tuulan aistipunakukan
kanssa... mairittelee sitä... värjää sille sulkiansa... koristaa
höyheniänsä... laittelee rimpsujansa... sukkanauhojansa...
sormuksiansa... pikku kapistuksiansa... keppejänsä ynnä muuta...

       *       *       *       *       *

Kun Harhama lähti vaalipuheitansa pitämään, oli Turhamalassa koolla
kymmenentuhatta enkeliä. He odottivat siellä Perkeleen itsensä tuloa,
ihaellen itseänsä.

Jo sävähtivät lammikot punaisemmiksi ja niiden punasävähdyksestä
irtausi Perkele näkyväksi enkeliensä eteen... Enkelit veisasivat
hänelle ylistystä. Perkele alkoi järkeilynsä:

-- "Harhaman on Jehovan palvelija Torvela valinnut minun aseekseni...
Harhama on nyt hänen kauttansa hiipinyt tarvaalaisten joukkoon, kuin
Judas Jeesuksen opetuslapseksi..."

-- "Miksi olet sinä hänet asettanut tarvaalaisten riveihin?... Ne
ovat Jehovan väkeä, nimittäin: ovat sitä _olevinansa_", -- tarttui
puheeseen Paholainen.

Perkele suitsusi ylpeyttä ja selitti:

-- "Eivät ihmiset häntä muuten uskoisi, kun hän nousee ja astuu
heidän eteensä Jehovaa vastaan. Jehovan väki ei usko sen Moosesta ja
profeetoita, mutta jos joku minun omistani heille Häntä ylistäisi,
niin he uskoisivat..."

-- "Nyt me ymmärrämme", -- kumarsi Paholainen. Perkele jatkoi
selitystänsä:

-- "Niin eivät myös ihmiset uskoisi, jos joku minun palvelijani
nousisi Jehovaa vastaan... Siksi on annettava Jehovalle isku sen
omien joukkojen joukosta... Kun tarvaalainen todistaa, että Jehovaa
ei ole, niin kaikki uskovat häntä ja tekevät parannuksen..."

Kaunis enkelilaulu ylisti Perkelettä:

    "Sulla keinoista on tiedot,
    Sinä omat miekkas kiedot
    vihollises väen vöihin.
    Siksi käskystäsi töihin
    käyvät Hänen armeijansa.
    Sua kuulee maa ja kansa."

Perkele jatkoi selitystänsä ylpeänä:

-- "Kaikki suurimmat iskut täytyy antaa Jehovan omista joukoista
käsin. Hänen valittunsa ovat aina antaneet Hänelle tuntuvimmat
lyönnit. Nähkää!"

Perkeleen käskystä avautui näky: Juutalaiset papit olivat koolla
temppelin esikartanolla. Uhrialttarilta nousi uhrisavu rauhallisena
Kaananmaan tummansinistä taivasta kohti. Taampana näkyi Öljymäen
kaunis kukkula ja Pyhänmaan rauhalliset laaksot. Viiniköynnökset
peittivät vuorenrinteitä. Laaksoissa notkuivat puiden oksat
hedelmäpainon alla. Appelsiinipuut hohtivat punaisina hedelmistä,
sitruunapuut keltaisina. Jerusalem nukkui, kuin kaunis neito
kukkulallansa ja kaiken yli laskeutui ilman autereen lämmin, hieno
harso. Kaikki oli ihanaa... rauhallista... armasta...

Temppelin esikartanolle tuotiin joukko Jumalan profeettoja, Elia
niiden mukana... Rukoilijat keskeyttivät rukouksensa... unohtivat
Jumalansa... pappien silmissä paloi vihantuli...

Uhrisavu nousi rauhallisena korkeuteen, mutta kukaan ei katsonut,
kelpaako se Jumalalle...

Näky jatkui: Pappien silmät salamoivat vihaa... Jo tarttuivat
sadat kädet kiviin... Profeetat vapisevat... Niiden ruumiit
vetäytyvät kokoon... Jo alkaa kivisade... Profeetain hartiat
kyyristyvät vältellen... vetäytyvät yhdeksi kyttyräksi...
hytkähtelevät kiven-iskuista... kasvot vääntyvät tuskasta... polvet
notkahtelevat... ruumiit retkahtelevat, pysytellen vielä pystyssä...
Kohta ovat kaikki lihamäsänä. Elia yksin on päässyt pakenemaan...

Uhrisavu nousee rauhallisena... Papit poistuvat, kiihkeästi
keskenänsä puhellen... Perkele selitti:

-- "Jos minä olisin sen iskun antanut muiden, kuin Jehovan oman
joukon riveistä, niin ihmiset eivät olisi uskoneet, että profeetat
ovat väärän opin levittäjiä. Mutta nyt he uskovat..."

Enkelit ylistivät taas herransa voimaa ja viisautta. Perkele antoi
taas vihjauksen ja uusi näky avautui:

Getsemanen puistoa kääri etelämaan tumma yö hämyihinsä... Yön
hiljaisuus liiteli kuoleman enkelinä korkeudessa... Öljypuut
kohosivat mustina kimppuina pimeyteen... Kuoleman haju täytti
äärettömyyden... Korkealla pilvien tasalla loisti kalkki himmeästi...
tuskin huomattavasti... Se loisti verenvärisenä... surullisesti
tuikkien... maailmantuskan kuvana... Se hohti ihmiskipuja... Siinä
helmeilivät maailman kyyneleet... elämäntuska... ikikaipuu...
kuoleman pelko... Se oli ihmissuruja täynnä... Se vilkutti, kuin
lähestyvän kuoleman surullinen silmä...

Öljypuun juurella oli enkeli polvillansa... Sekin suri... sekin
itki... sekin katsoi kaunista kuoleman kalkkia... Se suri Jumalansa
puolesta... Se sääli samalla mullanlapsia...

Yö tummeni... Enkeli katseli kalkkia... Hän näki siinä ihmisten
huolet... niiden kyyneleet... niiden kuolemanpelon... niiden surut ja
murheet... Hän näki maailmantuskan...

Hän nousi ja vahvisti rukoilevaa Jeesusta... Hän osotti hänelle
kalkkia ja sanoi:

-- "Juo se!... Muutoin täytyy _ihmisten_ se juoda."

Ja rukoileva Jeesus nousi... Hän ei raaskinut jättää sitä ihmisten
juotavaksi... Hän sääli ihmisiä. Hiki tippui hänen kirkkaalta
otsaltansa veripisaroina... Hän ojensi kätensä ottaaksensa
maailmantuskan kalkin...

Getsemanen puistossa loistivat tulisoihdut... aseet välkkyivät...
loistavat puvut heilahtelivat... Judas Iskariot astui Jeesuksen luo
ja suuteli Häntä... Perkele riemuitsi:

-- "Katsokaa! Jehovan _valituimpien_ joukosta putoavat minun
iskuni... Hänen _opetuslapsensa_ jakavat Hänelle minun suudelmani...
Kun Hänen _opetuslapsensa_ niin tekevät, niin ihmisten _täytyy_
uskoa... Sillä niitä he eivät voi minun palvelijoikseni epäillä..."

Koko Turhamala hehkui ja välkkyi ja hohti Perkeleelle ylistystä ja
enkelit veisasivat:

    "Ei kukaan
    käy mukaan
    kiertääkseen pirun paulaa.
    Muu turtuu
    ja murtuu,
    vaan sulle kiitosta laulaa
    kaikkeus.
    Sä, kirkkaus,
    oot ainut, joka kestää.
    Ken voi sun voittos' estää!"

Perkeleen kasvoilla liekehti ylpeys ja suuruuden ilme. Hänen
jokainen liikkeensä oli majesteettia, hänen vaippansa hulmahteli
valtavaatteena. Hänen katseensa leimusi viisautena ja häntä ympäröi
jumalallisen voiman ja vallan tulinen sädekehä. Hän puhui taas
enkeleillensä:

-- "Kun _Jehovan_ mies, Torvela, on valinnut palvelijani Harhaman
tarvaalaisten joukkoon, uskovat häntä ihmiset, kun hän paljastaa
Jehovan petoksen... Hänen teoksensa kulkee nyt, kuin siivillä...
Hänen edessänsä hohtavat kaikki minun enkelieni valmistamat seppeleet
ja kukat ja kuplat... Pieni määrä turhamielisyyttä on tarpeen hänen
kunnianhimonsa suolaksi. Sinä Oorali saat tehdä tehtäväsi..."

-- "Se on minun iloni ja elämäni", -- lupasi Oorali. Perkele jatkoi:

-- "Turhamielisyys on yhtä voimakas ase minun kädessäni, kuin
kunnianhimo. Suurin osa ihmisistä ei kykene kunniankuplia
tavottelemaan, sillä niillä ei ole neroa. Ne jäisivät joutilaiksi
ja voisivat laiskuudessansa langeta aikansa kuluksi Jehovaa
ajattelemaan... Mutta kun he ovat hengittäneet Ooralini sumua,
hankkivat he itsekukin itsellensä pienen epäjumalan: kepin käteensä
tai palasen rimpsuja hameensa helmaan ja sille he uhraavat, kuin
hottentotti puujumalallensa..."

-- "Ja kaunista Jumala ei saa rahatta... Siksi ryömivät he kultamurun
perästä ja pyytävät sitä, vaikka varastamalla, että voisivat hankkia
Jumalan käteensä", -- huomautti Piru.

Perkele lopetti kerskaillen, ylpeillä eleillä:

-- "Harhama on langennut minun eteeni polvillensa, Hän on rukoillut
minua Lammaskallion kukkulalla, Hän on tunnustanut minun valtani...
Hän on ensimäinen, joka on laskeutunut _polvillensa_ minun eteeni ja
rukoillut minua..."

Koko Turhamala repesi silloin riemusta. Tuliset lähteet hohtivat
veripunaisina. Purot kiemurtelivat tulisina käärmeinä. Auringonkuvat
päilyivät tulivirran kalvolla kirkkaana hopeana. Kuun kirkkaat kuvat
läikähtelivät lammikoissa lumpeina... Hopeavuoret hohtivat, valkea
ilma välkkyi ja enkelit veisasivat riemastuneina:

    "Kaikki polvet taipuvat,
    kaikki maahan vaipuvat.
    Edessäs ei seiso kukaan.
    Kaikki käy sun käskys mukaan...
    Olet jumala ja luoja,
    kaiken herra, kaiken suoja."

Tulivirran kalvo sävähti tummemmaksi ja kirkastui uudestaan. Hohde
välkytteli hehkua. Kaiku kiemaili laululle. Sulous suuteli kauneutta.
Perkele jatkoi järjestelyänsä. Enkeliensä puoleen kääntyen, käski hän:

-- "Iiranto luokseni!"

Ihmeen kaunis enkeli Iiranto polvistui Perkeleen eteen ja odotti
käskyä. Perkele puhui hänelle, hiljaisen soiton hänen puhettansa
säestäessä:

-- "Sinä, Iiranto, saat huolenpidon Harhamasta. Sinä saat sitä varten
kaiken voiman ja vallan ja viisauden avaimet. Että voit aina olla
Harhaman vierellä, saat sinä voiman muuttaa muotoasi miksi tahdot.
Nouse ylös ja käytä taitoasi!..."

Iiranto nousi ylös ja alkoi muutella muotoansa. Hän seisoi joskus
enkelimuotoisena sumuna... joskus unena... unelmana... kuutamona...
auringon kirkkautena... taruna... valheena... runona... sävelenä ja
minä näkymättömänä varjona hyvänsä, aina säilyttäen enkelimuotonsa
ihanat piirteet...

Silloin ratkesi enkelijoukosta rajaton riemastus. He ylistelivät
herransa voimaa laululla, kai'un soittaessa suurta kantelettansa. He
veisasivat:

    "Sinulla on kaikki valta,
    viisaus ja voima suuri.
    Sulle huokuu kaikkialta
    soiton, kiittelyjen tuuli.

    Vaikka loppuis olematon,
    niin ei sinun voimas lopu,
    Sinussa, sä tutkimaton,
    kaiken ydin on ja sopu."

Perkeleen hartioilla häilähtelivät voiman ja viisauden varjot. Hän
puhui enkeli Iirannolle:

-- "Sinun tehtävänäsi on ennen kaikkea kiinnittää Harhaman jokaikinen
ajatus _teokseensa_..."

-- "Sinun käskysi täyttäminen on minun iloni", -- vannoi Iiranto.

Perkele jatkoi:

-- "Mitä hän ajatteleekin, sinun täytyy ne ajatukset aina johtaa
_teokseen_. Hän hapuilee ihmis-onnea toisista maailmoista. Sinun
täytyy värjätä ne maailmat hänen mielikuvissansa niin ihaniksi,
että hän itsekin lumoutuu ja lumoaa sillä muut pois Jehovasta...
Kunniankuplia ja seppeleitä ja kullan välkettä on sinun aina
heiluteltava hänen edessänsä. Vihaa, kostoa, aistillisuutta ja
turhamielisyyttä on sinun puhallettava häneen aina oikealla
hetkellä..."

-- "Hän on näkevä näkyjä ja ihanuuksia, jotka sokaisevat hänen
silmänsä", -- vannoi Iiranto.

Perkele jatkoi:

-- "Sitä varten saat sinä viisauden ja voiman avaimet. Noin!"

Perkeleen vihjauksesta ilmestyi Iirannon käteen kaunis joutsi ja
vyölle vyö, jossa riippui elävä maara-niminen käärme. Käärme synnytti
suustansa elävän nuolen, milloin Iiranto tarvitsi nuolta. Perkele
antoi hänelle ohjeita:

-- "Kun tarvitset viisautta, vetäise maara-käärmeen suusta sen sikiö
nuoleksesi ja ammu se itää kohti, niin kaikki taito ja voima putoaa
sinuun..."

Enkeli Iiranto polvistui herransa eteen, kiittämään häntä ja koko
loistava enkelijoukko veisasi Perkeleen ylistystä:

    "Laulu, soitto sekä kaiku
    kunniaasi kerratkoot!
    Maailmoiden pauhu, raiku
    julistakoon, että oot
    olevista ainut, suuri,
    kaiken runko, huippu, juuri.
    Missä varjosikaan häilyy
    siellä vuoretkin jo järkkyy.
    Valtasi se pysyy, säilyy.
    Suotta vihollises kärkkyy
    murskatakseen sinun pääsi,
    joka itse loi ja sääsi
    kaikkivallan itselleen,
    turman vastustajalleen."

Kaikki kaiun kanteleet tunnustivat Perkeleen valtaa, säestäen
ylistyslaulua. Voiman ja viisauden verivaippa levittäytyi Perkeleen
hartioille ja hän hävisi sen ylpeänä hulmahduksena.




Historian lankoja ja nykyisyyttä.


    Elämä on tuskaa ja vaivaa...

Vapaina vyöryivät Aasian virtojen mustat aallot Jäämeren kylmiin
kuohuihin. Vapaana riehui myrsky aavikolla. Ylpeänä viskoi
Altaivuoristo huippujansa korkeuteen ja vapaana ajeli ukkonen
tietänsä sen kalliokärkiä myöten. Sen pyörät rätisivät, kun sattuivat
kalliohuippuihin ja salamat sinkoilivat niiden jälissä. Punakirjavana
vilisi salamoiden pieksämä synkkä vuoristo...

-- "Jyyrrr!" -- kaikui pauhu vuoristossa.

-- "Jyy-yrrr", -- kertaili kaiku aavikolla ja vuorien onkaloissa ja
pimeissä rotkoissa.

Vapaana kalasteli suomensuku Aasian suurten jokien latvoilla. Se
tappoi kangilla karhuja ylpeän vuoriston onkaloissa, pyydysti
ansoilla korven riistaa ja teki taikoja vuorien pimeissä koloissa.
Vapaata oli kansa, kuin virtojen vedet ja myrsky ja rätisevä ukkonen.
Tasa-arvoista ja ylpeää oli se, kuin vuorien huiput. Ei ollut orjaa,
ei isäntää, ei rikasta köyhän taakkana...

-- "Rrrräy-yy!" -- rätisi ja riehui siellä vallaton ukkonen ylpeänä
ja vapaana, kiusotellen ikimetsää... "Tu-huu!" -- tohahteli vapaa,
korskea korpi ja huitasi kiusottelevaa ukkosta jättiläispuittensa
latvoilla. Ukkonen pakeni salamoiden sinkoillessa sen pyöristä. Ja
suomensuvun vapaa väki katseli suurta leikkiä yhtä vapaana, kuin
luonnon voimat. Se eli luonnon suuren näennäisen vapauden keskellä.

Vaan jo kulkivat riimusauvat miehestä mieheen ja merkkivalkeat
vilkkuivat vuorilla... Kohta törisivät tuohitorvet ja kutsuivat väkeä
heimojohtajien ympärille... Suomensuku valmistelihe majanmuuttoon. Se
lähti etsimään oikeaa isänmaatansa, luomaan uutta historiaansa, joka
nyt alkoi keriytyä kerälle.

Torvet törisivät jo lähtökäskyn... Suomensuku otti historiansa
langanpään kiini ja lähti kerimään sitä keräksi... Se jätti
muinaisuutensa noeksi Aasian vuorien koloihin, karstaksi sen
hautakiviin... Kauvan kieritteli se uuden historiansa rihmaa,
ennen kun alkoi kerä näkyä... Se kulki yli vuolaiden virtojen...
korkeiden vuorien... halki Euroopan laajan Sinain korven, Venäjän.
Kolkko oli korpi, tietön ja vaivaloinen... Monet väsyivät välille ja
jäivät itkemään ja sortumaan vieraiden virtojen rannoille... Sinne
jäivät ostjakit, vogulit, syrjäänit ja Mordva ja muut. Suomensuvun
sitkeimmät kulkivat edelleen luvattua maata kohti. Muuta evästä ei
ollut mukana, kuin Jumalan johto, aurinko päivän, kuu yön valona,
lämpönä Pohjolan lumiraja ja kärsimyksistä tehty kannel ainoana
ilona... Ei ollut muuta omaisuutta, kuin vapaus ja tasa-arvo ja
kantamus elämän suruja...

Mutta uupumatta kulki kansa tuntematonta maataan kohti... Se
kärsi kipunsa, kantoi kohtalonsa jäätaakan ja raivasi leveän
ihmis-asutuksen tien kylmään korpeen.

Se oli suomensuvun historian langanpää, sen korpikulkue... Vuosisadat
oli kansa sitä korvessa jo keräksi kierittänyt, eikä peittynyt vielä
pohjallinen langoilla keräksi.

Pitkät ovat historian langat ja vaivaloinen niistä kerän kerintä...

       *       *       *       *       *

Pohjanmaan rämeet itkivät vettä. Sen korvet puhaltelivat
sisuksistansa erämaan suurta hiljaisuutta. Sen joet matelivat mustina
vesimatoina maksamaan merelle vesivelkaansa.

Harhama kulki jalkaisin vaalimatkoillansa erämaan polkuja pitkin
teoksen käsikirjoitus kainalossa. Yöt hän näki siitä taas unia,
jalkamatkoilla kutoi unista mielikuvia ja kirjoitteli taloissa niitä
paperille.

Mutta niillä matkoilla kohtasi hän jo joka askeleella sosialismin
punaisen haamun, joka heilautteli hänelle tutun hameen helmoja.
Yhteiskunnallisen epäilyn rauhaset aukenivat ja hän alkoi jo
joskus miettiä oliko hän noussut oikealle alttarille uhraamaan
maailmankurjuudelle. Hän alkoi taas miettiä omaisuuden syntyä. Hän
turvautui taas nuoruutensa mieliaineeseen, historiaan, kutsui sen
muovailemaan hänelle mielikuvia omaisuuden synnystä Suomessa.

Kun Pohjanmaan tiet pujottelivat äänettöminä hänen edellänsä
erämaiden halki ja aavat, kylmät suot itkivät vettä tienvierillä ja
korvensilmä tuijotti häneen elottomana, kylmänä, mietti hän itse
jalkaisin kulkiessansa omaisuuden syntyä, tutki historian lankoja
niiden alkupäätä myöten, tutki niitä väririkkaan mielikuvituksensa
valossa ja värjäili ne rihmat omilla väreillänsä, sosialismin
punaisen haamun alati hänen edessänsä tanssiessa. Hän kuuli sen
haamun mairittelevan kuiskutuksen, näki sen värivaipan viekottelevat
häilähdykset ja mietti ja epäili ja tutki ja kysyi ja taas epäili
oliko hän oikealla pohjalla, eikä koskaan saanut muuta vastausta,
kuin kysymyksensä kaiun.

Hänen ainaisena sairautenansa oli rehellinen totuuden _etsintä_.
Mutta hän etsi sitä kuin huviksensa, _nähdäksensä_ sen eikä
_seurataksensa_ sitä. Kun hän jossain pienessä asiassa oli
äärettömällä työllä totuuden löytänyt, ihaili hän sitä hetken,
kuin lapsi koruansa, hylkäsi sitten ja voi aivan viattomasti tehdä
rikoksen etsien rikosta tehdessään Jumalaa ja elämän ja kuoleman
suuren kysymyksen selitystä.

Niissä kysymyksissä eli hän suomensuvun kanssa Aasian erämaissa
aikana, jolloin kansa siellä eli tasa-arvoisena. Hän kulki sen mukana
halki Europan korpimaan, mutta ei löytänyt vastausta kysymykseen,
olivatko nykyisten rikkaiden esi-isät kantaneet suuremman elämän
taakan, ansainneet sillä maan haltuunsa ja rikkaudet ja kalavedet.
Ei löytänyt hän _sieltä_ selvää _oikeaa_ perustusta rikkauden ja
köyhyyden välisen kuilun synnynnälle.

Silloin seurasi hän historian lankaa kauvemmaksi. "Ehkä on siellä
selvä vastaus", -- mietti hän.

Ja sosialismin haamu hymyili hänelle ja kuiskasi: "Ehkä!..."

Jo saapui kansa matkansa perille, etsittyyn maahan. Aution
korven kosket kohisivat... korpi humisi... kurimukset tohisivat
pitkämatkaiselle väelle: tervetuloa! Vuolaat virrat kirmasivat
uomiansa pitkin... purot tanssivat alas mäkirinteitä myöten...
järvet leikkivät taivaan sinen kanssa... jääkylmä huokui soiden
mudasta... Korpi oli synkkä ja koskematon... Kuusen oksat nuokkuivat
käpypainon alla... Orava heilui joka oksalla... Metso- ja teeriparvet
herkuttelivat urpurikkaissa koivikoissa... Kalaisten järvien
ruohokkorannat vilisivät vesilintuja täynnä ja korven synkeässä
pimeydessä mörisivät karhut ylistystä Pohjolan ikuiselle rauhalle.

Vaan jo loppui karhukarjojen rauha. Suomensuku saapui maatansa
asumaan, kattona taivaan kupera, aseena käsivarsi... Karhut
kavahtivat pesistään ja ottivat vihaisella mörinällä oudot tulijat
vastaan... Miehet karkasivat silloin karhujen kimppuun ja alkoi
mahtava karhunpaini. Se oli ensimäinen ottelu Suomen isännyydestä...
Miehet ottelivat karhujen kanssa synkimmässä korvessa, väänsivät
käsirysyssä puiden juurella. Uskolliset vaimot rientävät
kanki kädessä miehiensä avuksi... Metsä ryskää... Sen jumalat
katselevat ihmeissään tätä valtavata ottelua... Oravat istuivat
oksilla hämmästyneinä, eikä kettu uskonut silmiänsä nähdessänsä
metsänkuninkaiden painivan outojen olentojen kanssa.

Kun miehet painivat, manasivat noidat metsän haltioita kahleisiin...
etsivät korven avaimia lovista. Neidot valmistivat uhria uhrilehdossa
ja lapset laskivat koivusta mahlaa tuohkosiin.

Jo olivat karhut voitetut. Kansa kulki karhuntaljoinensa uhraamaan
uudessa maassansa jumalillensa. Uskollinen nainen kulki miehensä
rinnalla. Se oli suomensuvun uhrikulkue.

Sitten alkoivat karhunpeijaiset... Kömpelöt miehet, jotka äsken
painivat karhujen kanssa, tanssittivat naisiaan. Äsken olivat he
toistensa apuna, nyt toistensa ilona... Vanhimmat lauloivat runoja,
tai soittivat kanteletta. Nuoret pojat heittivät hyrrää, voimakkaina,
kuin karhunpenikat... Ilta joutui, päre paloi jo pihdissä...
Nuoret tytöt toivat täysinäiset mahlaropeensa. Karhunpenikat
palasivat väsyneinä hyrynlyönnistä ja miehet istuttivat naisensa
karhuntaljoille. Nainen maksoi miehen huolet sylinsä lämmöllä. Ei
ollut vielä herraa, eikä orjaa. Kaikki olivat vertaisia, kuin hongat
hongikossa.

Ja jokaisen nykyään elävän isä oli kantanut taistelussa yhtäläisen
osan, torpparin esi-isä saman, kuin talollisen... Jokaiselle oli siis
tuleva sama palkka. Ei ollut vielä perustusta jaolle... Se oli tulos
Harhaman tutkimisista. Se oli historian vastaus siihen asti...

Mutta kansa oli tuonut tullessansa suuren elämänkäärmeen... Se oli
madellut kansan mukana. Se alkoi nyt hävitystyönsä, syntyen siitä
uutena elämänä; Ikikorven rauha oli suistunut sen suuhun. Suonien
erämaiden ikivanha muinaisuus oli joutunut uuden elämän hampaisiin.
Sen huomasi Harhama historian langasta. Ja sen langan hienoista
säikeistä näki hän, kuinka ihminen kulki jumaluuttansa kohti: se
tarttui kourin ikikorpeen, nousi maansa herraksi, hävitti sen
muinaisuuden ja ryhtyi luomaan uutta elämää. Harhama näki siinä
jumaluuden, joka ilmeni ihmisessä. Yhteiskunnallinen tutkimus
sekottui jo alussansa teoksen runorihmojen punonnaksi...

       *       *       *       *       *

Aika kului. Maa kasvattaa kansaa... juurruttaa sitä kamaraansa...
hymyilee sille järvillänsä... vuorillansa... metsillänsä.
Se koristeleikse sille, kuin morsian... talvisin puhtaisin
lumiin... kesäisin kukkiviin pihlajiinsa... kaislarantoihinsa...
lumpeisiinsa... Se laulattaa sille lintujansa... kukuttaa käkiänsä...
Kansassa herää _isänmaanrakkaus_... Morsian on voittanut. Kihlat on
annettu ja otettu... Kansa jatkaa työtä tyttönsä hyväksi, jatkaa sitä
valittunsa hyväksi.

Jo kuuluu tuohitorvien soitto. Harhaman silmien ohi kulkee
metsästyskulkue, kulkien uhrilehdon läpi. Miehet kulkevat keihäs
olalla. Naiset käyvät taas miestensä rinnalla, kantaen jousta ja
nuolia... Noidat käyvät kulkueen edellä etsien tietoja lovista,
manaten metsänhaltiat kivenkoloihin.

Väki hajaantuu metsään... Torvet alkavat törähdellä... Ketut ja
ilvekset pakenevat luolistansa, mutta joka pensaasta lentävät heitä
vastaan terävät nuolet.

Päivä kuluu. Ilta pukeutuu jo purppuroihinsa... Taas soivat
tuohitorvet ja kulkue palaa kotia, kantaen metsän runsasta riistaa...
Miehet kantavat saalista, vaimot heidän rinnallansa aseita ja
pyydystimiä... Yö haukottelee jossain etäällä... Uhrilehdossa palaa
pieni tuli ja jumalat odottavat siellä osaansa. Hartaana polvistuu
kansa, uhraa uhrinsa, lukee lukunsa...

-- "Kenen esi-isät ovat nyt enemmän tehneet, nykyisten köyhien vaiko
rikkaiden?" -- kyseli Harhama itseksensä.

Tienvieri oli vaiti ja metsä mykkänä. Sosialismin haamu nosti
lippuansa. Hän ei löytänyt perustusta rikkaiden ja köyhien väliselle
rajalle... Molempien esi-isät olivat yhdessä tapelleet karhujen
kanssa, yhdessä ammuksineet ilveksiä, yhdessä valloittaneet niiltä
asumamaatansa karjan laidunmaiksi ja itsensä asuttavaksi.

Mutta kaikessa hän näki ihmisen pyrkimisen maan herraksi:
jumaluuteensa. Uhreissa hän näki ihmishengen heräämisen jumaluuden
tuntemiseen, vaikka se sitä lapsena etsi vielä ulkopuolelta itseänsä.
Oitis takertui hän taas siihen kultajyvään, kiihkeämmin, kuin siihen,
jota hän etsi: omaisuuden syntyyn.

Aika vierii edelleen. Historian kerä kierii suuremmaksi, lanka käy
kirjavammaksi. Harhaman ohi kulkee jo suomensuvun kalastuskulkue,
mennen uhrilehdon ohi. Miehet kantavat kalanpyydyksiä, naiset airoja
ja meloja... Kohta keinuvat veneet kalajärvien ruohokoissa...
soutelevat selillä... Ne ovat suomensuvun kalavenheitä... Sen
kalaväki nostaa siellä veden runsasta riistaa veneisiinsä. Se nostaa
vedestä Suomen rikkautta... Maa hymyilee morsiamena, näytellen
rikkauksiansa... myötäjäisiänsä: kalarantoja... kukkuloita...
karpalosoita... lumpeisia lampiansa... Väki kuvittelee veden jumalat
istumassa rantakivillä katselemassa kummissansa outoa kalaväkeä...
Rantakalliolla loikova kettu piiloutuu puiden lomiin, katsellen
outoa näkyä... Kulkue kulkee edelleen... Veneet laskevat takaisin
rantaan... Väki kulkee uhrilehtoon, kantamukset täynnä kaloja... Se
uhraa siellä jumalille tulevan osan. Kaikki ovat vielä tasaväkeä.
Ainoastaan jumalat ovat ylemmät muita... Kaikki ovat yhtenä miehenä
nostaneet Suomen rikkautta vedestä.

Mies-ijät vierivät... Maa hymyilee entistä armaammin... Se
antaa kansalle suudelman suudelman perästä... Se nostaa niillä
kansan lemmen korkealle... Kansa somistelee maata... pukee sitä
kukkanurmiin... marjamäkiin... raivaa korpeen ruohoiset ahot...
koristelee kalarannat ja sitä mukaa, kuin koristaa maata, mieltyy
siihen itse enemmän...

Isänmaanrakkaus nousee...

Harhama ei ollut saanut rikkauden ja köyhyyden välisen juovan
synnylle tukea siitä historian-ajasta, jolloin kalastus oli
elinkeinona. _Koko_ kansa nosti silloin yhtenä miehenä Suomen
tulevaa rikkautta vedestä. Mutta hän löysi taas kultajyvän joka
sopi teokseen: Kansa _itse_ koristi maatansa, puki sitä morsiameksi
ja siten herätti itsessänsä isänmaanrakkauden. Se kehitti siten
jumaluutena jumaluuden korkeinta avua: _hyvettä _... Se oli hänelle
jalokivi, jonka hän löysi vähemmänarvoista etsiessänsä.

       *       *       *       *       *

Harhama istui erämaan kivellä ja ihaili historian langoista
löytämäänsä helmeä: ihmisen itsensä luomaa hyvettä. Silloin
ilmestyi enkeli Iiranto hänen vierellensä sumuruumiissa, jonka
piirteet häipyivät kesäpäivän kirkkauteen. Sen kädessä oli
auringon sädesoihtu. Se heilautti sitä ja kuiskasi sen kirkkauden
välähdyksellä Harhamalle:

-- "Näet nyt: Ihmiset ripustavat _omat_ helmensä, itsensä luoman
hyveen, helmiksi Jehova-hullutuksen kaulaan!... Eikö se ole
_pakanuutta_?... Eivätkö he koristele _mielikuvaa_ koruilla, kuin
pakana puujumalaansa?..."

Hän lausui juuri ne ajatukset, jotka sillä hetkellä valuivat
Harhaman olemuksen läpi, suloisina, kuin suudelmasta syntynyt
aistillisuudentunne...

       *       *       *       *       *

Harhama kulki edemmä historian lankaa myöten, värjäili historiaa
vallattomana tyttönä tanssivan, hillittömän mielikuvituksensa kädellä:

On kesä. Mahla vuotaa koivuista, maa on viheriänä. Alkaa solua uusi
kulkue: Miehet kulkevat kirves olalla. Uskollinen nainen kulkee
miehensä rinnalla kassara kädessä... Sudet katselevat kummissaan
kulkuetta... Äidit taluttavat lapsiansa kädestä, neidot puhelevat
poikien keralla. Se on suomensuvun kaskikulkue... Maa hymyilee.
Kansa laulaa sille laulujansa... Kohta välkkyvät kirveet ja
kassarat korvessa. Naiset kassaroivat oksia ja vesoja miestensä
edellä... Miehet seuraavat perässä helskytellen kirveellä valkoisen
koivun kylkeä... Lastut lentelevät... korpi kaatuu rytinällä.
Suomensuku kaataa kaskea... raivaa maata viljelykselle... somistaa
armastansa. Metsän-elävät havahtuvat, säikähtävät... Oravat
heilahtavat ikivanhoista pesistänsä ja pakenevat vikkelinä...
Ilves ryömii luolastansa ja samoaa syvemmälle korpeen. Pelästyneet
metsot hylkäävät pesänsä ja seuraavat pakenevaa ilvestä... Kasket
suurenevat. Niiden reunoissa palavat suomensuvun ruokatulet. Siellä
heiluu nuorakätkyt koivujen välissä ja koirat vartioivat eväitä. Maa
kukuttaa käkiänsä... Se panee lahorastaansa laulamaan... puronsa
lorisemaan... ahonsa viheriöimään... lehtonsa hymyilemään kaskiväen
iloksi... Se nostaa kansan lempeä.

Ilta joutuu. Maa hymyilee kevät-iltana. Se hymyilee lämpöä, se
tuoksuu, kuin tyttö... Kaskiväki palaa kotia, naiset kantaen
vastastaakkaa, miehet kaskikoivuista kiskottuja virsutuohia...
re'enkaplaspuita... suksipuita... viikatteenvarsipuita... tuovat
aittoihin korven varallisuutta. He palaavat, kuin kirkkoväki,
hartaina, vakavina, kauniin maan suudelma mielessä makuna, sen
kauneus silmien edessä. Puiden lomissa näkyy siellä täällä noita.
Se etsii viisautta luonnonlovista, se kokoaa kansan tietoa...
valistusta... Puiden lehtevien oksien välistä katselevat metsän
elävät ihmeissään rauhallisen kulkueen ohimenoa... Käet kukkuvat sen
iloksi... tuhannet linnut laulavat kukkivissa pihlajissa ja viheriät
koivikot kuhisevat linnuista, soiden yhtenä sävelmerenä. Maa on
iltapuvussansa, kevään lempeissä liinoissa... Mielet värähtävät...
Kulkueen jälkipäässä laulelee yksin kulkeva neitonen oman mielensä
ratoksi... Kaikki ovat tehneet samaa työtä, samaa korpea kaataessa.
Kaikki odottavat samaa yön lepoa, samaa saunan lämpöä...

-- "Mistä on syntynyt nykyinen ero?" -- kyseli Harhama.

Oli iltapäivä, kun hän sitä kysyi. Enkeli Iiranto seisoi hänen
vierellänsä iltahohteisessa uturuumiissa. Hieno, autereinen varjo
häilähti kauniina kiehteenä ja Iiranto kuiskasi sillä:

-- "Elämän tarkotus ei olekaan _sen_ kysymyksen selvittäminen...
Elämän tarkotuksena on kasvattaa ihmisestä _Jumalaa_... Etsi siis
historian vyyhdestä _sitä_ lankaa, joka kehittää ihmisen jumaluuden
avua: _hyvettä!_..."

Ja yhä tois-arvoisemmaksi tuli Harhamalle sen vastauksen etsiminen,
oliko nykyinen omistusoikeus oikeuteen perustuva. Hän etsi sitä
vastausta nyt jo puolihuviksensa, samalla kun hapuili ihmishengen
jumaluuteensa kirkastumisen näkymättömiä johtolankoja.

       *       *       *       *       *

Erämaan rauha levitteli siipiänsä. Harhaman mielikuvitus seurasi
Suomen sivistystyön kulkua. Aika vierähtää. Maa koreilee
kaskitulissa... Historian langat jatkuvat. Seuraa uusi kuva, aukeaa
uusi, suuri näky. Ympäri maata nousevat mustat kaskisavut. Savujen
seasta leimahtelevat mäkien rinteillä punaiset kaskitulet. Ne ovat
suomensuvun kaskisavuja, sen kaskitulia. Koko maa on niiden peitossa.
Joka kukkulalla helottaa punaisena kukkana palava kaski... Tulen
ja savun seassa viertää siellä rohkea, virsujalka Suomen mies. Hän
lykkää palavaa roviotansa paloa pitkin... Uskollinen nainen seisoo
taas hänen vierellänsä työssä... sytyttää roviota... puhdistaa
nokista paloa... kantaa raskaita nokisia puita aitapuiksi. Se on
suomensuvun kaskenpolttoväkeä. Ne raatavat, kuin peikot tulen ja
savun seassa...

Jo on kaski poltettu. Maa pukeutuu iltahämyihinsä. Sillä on rauha
liinana, käenkukunnat hopeahelyinä... Nokinen kaskenpolttokulkue
palaa kotia, missä sauna lämpiää, lattialla tuoksuu lehtivuode...
Kaikki ovat puetut nokisiin viertovaatteisiin... Miehet kantavat
kaskea kaataessa kolotuita re'en-aisapuita ja haravanvarsia. He
kokoavat kansan varallisuutta... kantavat yhteiskunnan rikkautta.
Uskolliset naiset eivät tahdo taakatta kulkea miestensä rinnalla.
He kantavat lehdestaakkoja, omaa osaansa elämäntaakasta... Ilmassa
tuoksuu puhdas palonhaju, sekottuneena vihreiden lehtien tuoksuun...
Koivut katselevat kulkuetta hartaina... Vanhat kuuset hymyilevät
nähdessään nokisen väen ja kesä-ilta käy herttaiseksi, kuin saunan
lempeä lämmin... Siteet lujittuvat kansan ja maan välillä...
Isänmaanrakkaus on jo kukkanupulla... Kansa koristaa maatansa...
pukee sen halmemailla... vyöttää pellonpientarilla... koristaa
kotipoluilla, nauhoittaa tutuilla teillä... kukittaa mielitietyn
mökillä... laulaa sille lemmestänsä... Maa kukoistaa kansan ilona...
Se kaunistuu kansan koristamana ja nostaa sen isänmaanrakkautta. Niin
luo kansa itse hyvettä itsessänsä...

-- "Minkä luokan esi-isät ovat suuremman työn tehneet kaskea
polttaessa, tarvepuita kootessa?" -- kyseli Harhama.

-- "Kaikki saman", -- sai hän vastaukseksi. Hän värjäili
historianlangat mielikuviensa väreillä ja vastasi aina niin, että
vastaus sointui kysymyksen väreihin. Kaikki todellinen tutkiminen
oli hänelle mahdotonta. Mietintö ja mielikuvat olivat hänessä
kaikkivaltiaita.

Työnjuhla jatkuu: Miehet kantavat siementä palolle, vaimot kulkevat
vakka kädessä miestensä rinnalla... Kun miehet sitten sirottavat
siementä kannokkoisen, mäkisen palon mehevään multaan, kulkee
Suomen nainen siemenellä, osottamassa siemennetyn maan rajaa. Se on
suomensuvun kylvöväkeä. Noidat kulkevat nytkin metsässä lukemassa
loitsuja kasvun suojaksi.

Kylvö on jo tehty, vakat ovat asetetut kantojen päihin. Kylvöväki
lepää palolla. Mies istuu kannonpäässä, vaimo hänen vierellänsä...
Sitten seuraa uusi kulkue: Suomensuku kulkee sirpit kädessä
leikkaamaan valmistunutta viljaa... Nainen kulkee taas uskollisena
miehensä rinnalla. Mies leikkaa kilpaa vaimon kanssa. Halmeen
vieressä, metsän reunassa tuudittelevat pikkutytöt koivun oksissa
riippuvissa keinuissa nukkuvia lapsia... Metsässä laulavat linnut...
oravat nakertelevat käpyjä... vedet välkkyvät... purot karkeloivat...
Etäämpää metsästä kuuluu paimentorvien ja karjankellojen soitto.
Siellä käy suomensuvun karja laitumella. Sen pojat ja tyttöset käyvät
karjaa paimenessa.

Jo on halme kuhilaalla ja suomensuvun elokulkue kulkee kotiin
sirpit käsissä ja uhrilyhteet olalla. Lapset seuraavat mukana
tuohitorvinensa ja täysine marjatuohkosinensa. Jälestä seuraa karja,
jota pojat ajavat laitumelta kotia, soitellen pajupilliä.

Ja isänmaa koreilee entistä koreampana... Se hymyilee kirjavissa
pukimissansa: metsän viheriässä... kukkanurmissa, nauhoina kapeat
purot, vöinä siniset joet... Se sirottelee järvenrantansa veden
kukilla, järvet lumpeilla, sorsaparvilla ja sotkilla... Se punaa
suonsa karpaloilla... Se soittaa koskiansa kanteleina... puroillansa
se leikittelee, kuin tyttö leluilla ja soudattelee päivän kuvaa joka
lamminsilmäkkeessä, kuin hohtavaa helmeä...

Ja enkeli Iiranto seisoi Harhaman vierellä satuna. Se puhalsi
suustansa kutittelevinta epäilyä, joka hiveli Harhaman sielua, kuin
arkailevan tytön silkkihieno tukka himoihinsa riutuneen hipiää. Se
kuiskaili ja selitteli:

-- "Se kauneus on suurimmaksi osaksi _kansan_ luoma: Kansa on
herättänyt isänmaanrakkauden itse itsessänsä, maatansa koristamalla.
Ihminen jatkaa siten itsetiedottomana jumalana jumaluutensa
täys-ikään kehkeyttämistä..."

Harhamalle se kuiskaus oli hohde siihen helmeen, jonka hän tarvitsi
teoksensa kaunistukseksi, ja hän ihaili taas löytöänsä. Hän kieppui
teoksessansa, kuin kuume uhrissansa, ja seurasi historian lankoja,
koska niistä voi löytää vähän arvoista etsiessä ihmishengen
kalleimpia jalokiviä.

Jo alkaa suomensuvun elojuhla. Riihi on puitu, naurishaudat pannut,
harjatut pellavapivot odottavat kehrääjää ja kylläinen karja ammuu
navetassa. Jo soivat vanhat kanteleet ja laulajat kertovat sukunsa
iloja ja suruja, ylistävät naistensa uskollisuutta ja puhtautta.
Tyttäret tanssivat jo hopeasoljissa ja koreissa hameissa. Heitä
tanssittavat miehekkäät pojat, jotka laulavat rohkeita lauluja
valituillensa. "Tyttöni", -- laulavat he -- "me tulemme toimeen
kuivalla kalliollakin. Minä kaadan karhuja ja kaskea, sinä kehräät
pellavia. Minä rakastan sinua ja sinä olet minulle uskollinen."
Nuoremmat pojat lyövät kiekkoa kujalla, tai painivat kartanolla
karhunpenikoiden kanssa ja pikkutytöt juoksevat leskeä, tai ovat
hippasilla. On alkanut uusi elämä. Se on puhennut, kuin kukka, työstä.

Mutta vaimo seisoo miehensä rinnalla ja katselee suomensuvun tulevaa
polvea, jolle hän on kohdussansa antanut sielunsa puhtauden,
uskollisuuden ja jalouden. Hän katsahtaa kömpelön miehensä silmiin,
joka on antanut hänen lapsillensa miehen mielen ja miehen käsivarren.
Sinä silmänräpäyksenä he molemmat ymmärtävät toistensa ajatukset ja
ääretön kiitollisuuden tunne täyttää heidän sielunsa. He puristavat
toistensa käsiä sanattomina ja heidän sydämensä ymmärtävät toisensa
ajatukset:

-- "Kiitos sinulle, puolisoni, avustasi, rakkaudestasi,
uskollisuudestasi, lapsista ja kärsimyksistäsi!"

Niin monesti olivat he voittaneet oman itsensäkin, puhdistaneet siinä
taistelussa hedelmänsä, ja nyt oli elonjuhla. Kaikki ovat vielä
vertaisia. Kaikki ovat kantaneet saman taakan samaa maata raivatessa.
Jokaisen on saatava sadosta yhtäläinen osa, oma palansa joka ahosta...

Ja yhä armaampana hymyilee isänmaa. Se hohtaa jo pukuina punaiset
marja-ahot... vöinä kukkivat pellonpientaret... Se sirottelee
ruispellot ruiskukilla, levittelee kukkivia nurmitilkkuja liinoina
metsiin. Se hymyilee rikkauksiansa näytellen ja kuiskaa: "Näin rikas
minä olen ja näin kaunis. Rakasta minua!..."

Ja kansa heltyy ja mieltyy maahansa ja koristelee sitä kylillä ja
ruispelloilla ja kukkivilla perunamailla. Se raivailee sen purojen
ja järvien rantoja, kuivailee sen kylmiä, vettä itkeviä soita ja
somistelee järvenrannat venevalkamilla. Isänmaan rakkaus lujittuu,
maa rikastuu, kaunistuu, lämpenee. Kansa luo jumalana uutta elämää,
uutta aikaa ja kehittää samalla jumaluuttansa.

Eikä Harhama vieläkään löytänyt vastausta kysymykseen, minkä joukon
esi-isät ovat siinä työssä enemmän tehneet. Hän takertui ihailemaan
kansan kehkeytymistä yhä vaan aina korkeammaksi, oman itsensä varassa.

Ja Iiranto seisoi hänen vierellänsä unelmana ja varjona. Sen hiuksina
häilähtelivät runouden hienoimmat ajatukset. Ne hulmahtivat,
hipaisivat Harhaman sielun arimpia ja kuiskasivat, isänmaanrakkautta
osottaen:

-- "Niin korkean jumalallisen hyveen luo ihminen _itse_... Sillä
onko Jehovan kymmenessä käskyssä edes _käskettykään_ rakastamaan
isänmaata?..." Kun se kysymys häilähti Harhaman sielussa, tuntui
hänestä, kuin olisi hän saanut Jumalan viimeinkin taas hiuksista
kiini, voidakseen osottaa sen viheliäisyyden: _olemattomuuden_,
Iiranto jatkoi silloin:

-- "Eihän _olematon_ ole voinutkaan käskeä rakastamaan isänmaata...
Ihminen on sen hyveen _itse_ luonut... Tahdotko senkin ripustaa
olemattoman Jehovan helyiksi?..."

Harhamasta tuntui, kuin ilmestyisivät hänen käsiinsä kaikkein
terävimmät aseet aivan kuin itsestään. Persoonallisen Jumalan
olemattomuus valkeni hänelle historiankin lehdiltä, kuin
taivaanrannalta valokylpyynsä kierivä aurinko. Hänen ilonsa oli
rajaton.

Ja samalla avautui hänen eteensä kaikki nielevä ja kaikki itsestänsä
pursuva elämän kita. Se nieli Suomen ikivanhan muinaisuuden: ahmi sen
ikimetsät, sen erämaiden rauhan, nieli sen korvet ja petokarjat ja
pursusi niiden sijalle uutta: nurmia, viljavainioita, marja-ahoja,
teitä, polkuja, laidunmaita, karhukarjojen sijalle lehmäkarjoja,
erämaan rauhan sijalle ihmis-asunnoita ja ihmis-elämää. Elämän kita
avautui Harhamalle jumaluuden suurena emättimenä...

       *       *       *       *       *

Mutta ei vielä lopu historian kertoma tarina. Sotatorvi törähtää
ja ohi kulkee suomensuvun sotakulkue. Toiset kulkevat tappara,
toiset keihäs olalla. Uskollinen vaimo kulkee taas miehensä rinnalla
sen jousta kantaen. Taas soi sotatorvi ja ympäri maata leimuavat
tulipalot. Siellä palavat suomensuvun kylät. Silloin kuuluu voimakas
sotahuuto. Se on suomensuvun sotahuuto. Miehet karkaavat kuin karhut
vihollisiensa kimppuun ja naiset seuraavat heitä kehotuksillaan
tappelun tuoksinaan. Silloin alkaa suuri verijuhla, jossa Suomen
mies ostaa maatansa verellänsä. Suomen uskollinen nainen seisoo taas
hänen rinnallansa verijuhlan emäntänä, miehensä rohkaisijana ja
lapsillensa uskollisuuden esikuvana. Ja kun suomensuvun sotakulkue
palaa takaisin, kulkee taas uskollinen nainen verisen, haavotetun
miehensä rinnalla häntä tukemassa, hänen sota-aseitansa kantamassa.
Horjuva mies puhuu väsyneenä vaimollensa:

-- "Vaimo! Nyt on koti poltettu, karja kaadettu ja miehesi rinnassa
on haava. Jätä minut ja hoida itseäsi!"

Mutta vaimo vastaa:

-- "Minäkö jättäisin sinut ja niin palkitseisin sinun rakkautesi,
kärsimyksesi ja lapsesi! Ei! Minä olen sinun sukusi tytär ja sinun
uskollinen vaimosi. Ole rohkea! Minä seison rinnallasi. Rakkauden
voimalla säremme me vuoret kiviksi. Mitä siitä jos talo on poltettu!
Me teemme majan kuusen juurelle. Jos karja on kaadettu, ravitsee
vaimosi perheesi rintansa maidolla. Yhdessä kaadamme me taas uuden
kasken ja ennen syksyä nousee uusi tuvansalvos entisen raunioille.
Kule siis rohkeasti rinnallani kotiisi. Muista: Sukusi tytär ei jätä
miestänsä maantielle, eikä sen vaimo mene toiselle..."

Mies rohkaistuu. Hän puristaa vaimonsa kättä kiitollisena ja kulkue
jatkaa matkaansa. Kohta kuuluukin taas hakkuu tuvansalvokselta ja
suomensuvun kylät nousevat entistä uljaampina poltettujen kylien
raunioille, kertoen suomensuvun rohkeutta ja elinvoimaa. Kansa
viettää taas voiton juhlaa. Se on ostanut maansa verellänsä. Jokainen
on siitä maksanut saman hinnan. Siksi ovat kaikki sen yhdenvertaisia
isäntiä...

Sodan tuliroihut punasivat vielä Harhaman mielikuvituksen
merenselkiä. Verilätäköistä nousi punainen, höyryävä huude.
Sotahuudot ja valitukset kiertelivät kaikuina menneisyyden pimeissä
vuoren-onkaloissa, korkeuden laella leijaili palaneista kylistä
noussut savu, ja kuolleiden henkäykset ja korahdukset hiiviskelivät
rotkojen pohjia pitkin. Sen näkemyksen keskellä katseli Harhama
mielikuvaansa, etsien siitä helmeä.

Ja silloin asettui Iiranto hänen vierellensä katkerana hymynä,
kädessä roihuava vihantuli, osotti näkyä, joka oli kärsimyksillä
solminut vaimon mieheensä lujemmin ja kuiskasi:

-- "Näetkö?... _Omilla yhteisillä kärsimyksillänsä_ luovat ihmiset
rakkauden katkeamattomia siteitä... _Yhteinen kärsimys_ sitoo vaimoa
mieheensä, eivätkä kuvitellun Jehovan käskyt... Niin luo ihminen
_itse_ hyvettä..."

Iirannon katkera hymy ja sen vihansoihtu hivelivät Harhamaa. Iiranto
jatkoi kuiskailuaan:

-- "Katso!... Ne jotka polttivat maasi kylät ja tappoivat vapauttansa
puolustavia ihmisiä, tulivat tänne _Jehovan risti_ kädessä... Sen
nimessä vyöryttivät ne Moorankiven vapaan kansan hartioille..."

Iirannon vihansoihdusta tarttui tuli Harhaman sielun tappuroihin.
Hän oli taas löytänyt teokseensa helmen ja käteensä kirkkaan keihään
Jumalaa vastaan. Niiden välkkeessä katseli hän sitä totuutta, jota
hän oli ruvennut etsimään: vastausta, onko yksityisomaisuudella
oikeuden perustus. Sitä perustusta ei hän löytänyt, ja se kysymys
himmeni sen helmen välkkeessä ja hohteessa, jonka hän oli taaskin
löytänyt teoksensa runoaarteiden lisäksi...

Vaan jo alkaa näkyä langassa uusi outo säije. Ne ovat suomensuvun
heimoriitoja. Ne nousevat mielien raosta, kuin virvatuli
maanraosta... Ei kukaan tiedä niiden syntyä, eikä syytä. Riita on
maasta ja vedestä. Veli ei tunne enää veljeä, heimo heimoa. Mereltä
kuuluu oudon väen laulu. Valkopurjeiset laivat laskevat Suomen
rantaan. Sotatorvet soivat. Heimo taistelee jumaliensa ja vapautensa
puolesta, mutta toiset heimot eivät ole apuna. Kansa sortuu
heimottain jumalinensa, ja alkaa vieraan valta...

Suomensuvun vapaus on loppunut. Se elää enää muistona, nokena Aasian
vuorien koloissa, kalmana sen hautakummuissa...

Sen tuloksen oli Harhama löytänyt, vaan ei vastausta kysymykseen,
miksi juuri _nämä_ ovat köyhiä, miksi eivät toiset...

Mutta isänmaa koristautui entistä enemmän... Se on ikuinen kukka, se
on aina nuori... Talvisin se pukeutuu valkoisiin lumiin, kuutamoihin
ja revontuliliinoihin. Sen helminä hohtavat pakkasensilmät.
Se hymyilee ja kyselee: "Enkö minä ole kaunis?" Se näyttelee
myötäjäisiänsä, rikkauksiansa: lumikinoksiansa, kukkuloitansa,
metsiänsä ja kysyy: "Enkö minä ole rikaskin?" Se näyttelee myös
kansalta saamiansa koruja: viljavainioita... somia kyliä... tuttuja
teitä... kotipolkuja... lapsuuden leikkimaita ja kysyy: "Voitko olla
minua rakastamatta?"

Ja kansa ihastuu. Isänmaanrakkaus laskee juurensa syvälle sen
maaperään.

       *       *       *       *       *

Mutta aivan odottamatta sukelsi Harhaman historian muistoista hänen
sielunsa silmien eteen uusi kulkue. Se ilmaantui, kuin vanha,
kauvan unohdettu, rakas lapsuuden muisto, jota on halveksinut
lapsuutensa naurettavana leikkikaluna, mutta joka pitkän ajan päästä
taas löydettynä loihtii esille lapsuuden päivänpaisteiset päivät
marjamatkoinensa ja piilosilla oloinensa. Kirkonkellon kumahdus
ilmottaa suomensuvun kirkkokulkuen tuloa. Järvenselältä kuuluukin
jo kirkkoväen veisuu, suuret kirkkoveneet laskevat rantaan ja
kansa järjestyy kulkueeseen. Uskollinen vaimo kulkee taas miehensä
rinnalla, virsikirja kädessä. Kaikki kulkevat hartaina lehdon läpi,
kaartaen hautausmaata, jonka takaa välkkyy kirkonristi ja kellot
kumahtelevat. Pappi kulkee kulkueen etupäässä. Kun kulkue kulkee
kirkkolehdon läpi, katselevat suvun vanhat jumalat puiden lomista
surumielin. He katselevat kansaansa, joka on hylännyt heidät ja
kulkee uutta Jumalaa palvelemaan. He sanovat jäähyväiset kansallensa:

    "Jää hyvästi suomensuku,
    kansa voimakas Kalevan!
    Kuu korea, päivyt kaunis
    jääkööt taivosi laelle
    ikuisesti paistamahan!
    Tähtöset yön tuliksi
    syttyköhöt joka ilta!
    Jääköön sulle elon-onni,
    metsä-onni, kala-onni,
    jääkööt luottehet lovien!
    Kala jääköön järvihisi,
    joka oksalle orava,
    lintu joka varvunpäähän!

    Punottakoot puolukoista
    sinun armahat ahosi,
    mättähäsi mesikoista.
    Pirttihisi paistakohon
    aina armas iltarusko
    unehen sun uuvutellen!
    Havu tuore tuoksukohon
    lattialla lempeästi!
    Sävel soikohon sorea
    soitoissasi! Saloissasi
    laulu kaunis kaikukohon!
    Sukusi asumamailla
    sopu, rauha vallitkohot,
    sekä oikeus ylevä!

    Hyvästi nyt kansa kallis!

    Onni jääköön orrellesi,
    siunaus on siemeneesi,
    miehen mieli miehihisi,
    puhtaus naisen povehen!
    Kaikki meidän antimemme
    kasvakohot, karttukohot
    huomassa uuven Jumalan,
    uuven pilvien Pitäjän."

Sitten lähtevät jumalat pois. Ahti pulahtaa aaltoihinsa uskollisen
emäntänsä keralla, Tapio siirtyy metsiinsä ja muut kukin asuntoihinsa
maanrakoihin, metsiin, järviin, puroihin ja lähteisiin. He lähtevät
jaloina, kansaansa siunaten. He lähtevät, kuten lempeä hääpäivä
muuttuu illaksi ja hämärtyy, jättäen ikuisen kauniin kuvan morsiamen
mieleen. Kirkkokulkue pysähtyy lausumaan jäähyväiset jumalillensa ja
kiittämään heistä Jumalaa. Se lausuu:

-- "Kiitos olkoon Sinulle, jumalien Jumala, niistä jumalista, jotka
meille annoit ja joiden Sinä olet antanut meitä johdattaa tähän
päivään asti!"

-- "Aa-men!" -- lausuu pappi ja kirkonkello kumahtaa. Hetkeksi
poikkesivat Harhaman ajatukset munkki Pietariin, hänen kammioonsa ja
järkkymättömään uskoonsa, ja hänen teoksensa sivut avautuivat taas
hänelle järvenselkänä. Se leimahti hänelle kirkkaana, kuin päivä ja
huumasi valollansa ne kysymykset, joihin hän oli turhaan etsinyt
vastausta menneisyyden pimeiltä periltä. Kansan kääntymisessä yhden
Jumalan palvelijoiksi näki hän itsetietoisen jumaluuden kehityksen
suuren askeleen: ihminen oppi jo käsittämään että jumaluus on _yksi_.
Se etsi sitä vielä taivaasta, mutta, -- niin uskoi Harhama -- nyt
on tuleva se aika, jolloin ihminen huomaakin, että jumaluus on
ihmisessä, asuu siinä ihmishenkenä.

Ja yhteiset taistelut olivat taas luoneet ihmisessä jumaluuden
korkeita avuja, hyveitä: elämän ankarissa kourissa olivat he
tulleet tuntemaan, kuinka suuriarvoinen on toisen antama apu ja
tuki: Siitä kehittyi lähimäisen rakkaus, ollen alussa vastapalvelus
saadusta avusta. Armoton luonto kehitti samalla jumaluuden suurta
ominaisuutta: omaan itseensä luottamusta. Harhama iloitsi niistä
kultajyvistä ja miltei jo unohti _mitä_ etsiessään hän oli sen
löytänyt.

Hän istui se helmi kädessä erämaan silmässä, sammaleen ja jäkälän
mailla. Iiranto seisoi hänen vierellänsä, ruumiina kukan tuoksu,
osotti hänelle tapausta, joka istutti ihmisiin tiedon, että Jumala
on yksi ja siten edisti ja joudutti ihmishengen nousua _yhdeksi_
ainoaksi jumaluudeksi. Iiranto osotti sitä ja kuiskasi:

-- "Näet, että _väärätkin_ tiet vievät ihmisen jumaluutensa
tietoisuuteen... Jehova-kuvituskin on sen kehityksen _edistäjä_...
Sillä _oikeaa_ ihmisjumaluutta palvelee kaikki, yksinpä väärät
jumalatkin..."

Ja Harhama ymmärsi Iirannon äänen, sillä se tuli hänen omasta
povestansa, puhkesi hänen omista haluistansa.

Mutta maa ja kansa olivat ottaneet toistensa kihlat lopullisesti. Ne
oli jo vihitty toisiinsa. Kansa oli koristanut maan ja koristettu maa
oli koruillansa nostanut kansan lemmen. Se pukeutui kuin miehelään
menevä morsian joka aamu entistä armaammaksi, joka yö ihanammaksi.
Se pukeutui kuutamon hopeoihin... kesäyön valoisiin liinoihin...
Sen kukkina helottivat kokkotulet... Se loisti runoissansa...
lauluissansa... Se helskyi kirkkoveisuissansa, jotka kuuluivat
järvenseliltä... Se heilautteli vanhoja satuja liinoinansa...
muistoja nauhoinansa... yhteisiä kärsimyksiä näytteli se kauneina
koruina, maan rikkauksia myötäjäisinänsä. Se nosti kaikella sillä
isänmaanrakkauden kansassa, kuin tyttö lemmen armaassansa. Maa oli jo
kansaan vihitty.

Mutta muitta tuloksitta oli Harhama niin kulkenut näkymätöntä
lankaa myöten nykyisyyteen. Saloteitä jalkaisin kulkiessansa oli
hän menneisyydeltä kysynyt ja taas kysynyt, onko yksityisomaisuus
oikeutettu. Ja menneisyys oli hänelle hymyillyt vastaukseksi ja
näytellyt hänelle liinojansa, vilauttaen niitä ja häilähtäen itse
omille pimeille maillensa, ja hän itse oli takertunut _toiseen_
asiaan: teokseensa ja jumaluuteen. Vastausta vailla oli hän joutunut
nykyhetkeen, katseli nykyistä Suomea sen entisen, tasa-arvoisen
vaivaloisen työn tulosta, historian monisatasäikeisen langan päätä.
Hän katseli sitäkin mielikuvituksensa, sen ainoan voiman valossa,
joka hänessä enää toimi:

Oli juuri Suomen suuri vapaudenjuhla, lempeä kevätjuhla. Aurinko
on kallistunut levolle läntiselle taivaanrannalle, oravat nukkuvat
oksillansa, linnut hautovat pesissänsä. Koivu on pukeutunut
parhaaseensa, pihlaja hohtaa kukissaan, tuomi on valkeana ja kuusien
latvoissa kukkuvat käet Suomen kauneuden ylistystä. Rannan ruohokossa
loikovat hauet, ja karjat makaavat lehmisavujen ympärillä. On
Pohjolan lyhin kesäyö, jolloin päivä valkeaa päivän sylistä.

Tulet leimahtavat lukemattomilla kukkuloilla ja roihuavat tuhansilla
järvien rannoilla. Ne ovat suomensuvun kokkotulia. Ne kertovat Suomen
kansan olemassa-oloa ja sen isäntäoikeutta tähän maahan. Ne kertovat,
että suomensuku ei tyydy yksistään luonnon antamaan kesäyön valoon,
vaan valaisee maansa valoisat kesäyötkin kokkovalkeilla ja siksi
täytyy juuri sen kansan olla pimeän Pohjolan herrana. Sen täytyy sinä
olla, sillä eivät muut voisi sitä riittävästi valaista.

Nyt ovat Suomen pojat ja tytöt kokoontuneet kokkotuliensa ympärille,
iloitsemaan eletyn talven ja tuhatvuotisten ponnistusten jälkeen ja
ottamaan heihin päin kallistuvaa pimeyttä ja talventuloa vastaan
reippain mielin, viulujen soidessa ja laulujen helskyessä. Nyt
on suomensuvun kevätjuhla. Tuhatvuotinen työnkylvö heilimöi ja
väki on kokoutunut kokkotulille katsomaan tätä viljansa kukintaa,
joka kulkee suurina kulkueina heidän ohitsensa: Etumaisena kulkee
koulukulkue. Lapset menevät kouluun, tyttö pojan rinnalla, kirjat
ja pienet eväsnyytit käsissä. Sitten seuraavat valkolakkiset, neito
nuorukaisen rinnalla. Heidän jälessään tulevat oppineet pukimissansa,
kirjat kainalossa, heidän jälestään taiteilijat, kantaen kuusen-oksia
taiteensa vertauskuvina ja näyttelijät, pihlajan-oksat olalla, sekä
soittajat sananjaloilla koristetut kanteleet käsissä.

Se on suomensuvun henkisen työn työjoukko.

Näiden jälestä astuvat kulkueessa käsityöläiset, kukin kantaen työnsä
vertauskuvaa, ja sitten kulkevat ohi maanviljelijät. Etumaisina
kantavat maanviljelijät kuokkia, sirppejä, viikatteita ja haravia.
Niiden jälkeen näkyvät aurat, karhit, sitten uuden-aikaiset työkalut
ja koneet.

Se oli suomensuvun ruumiillisen työväen kulkua.

Järven takaa näkyy kaupunkisarja ja tehtaita. Ne ovat suomensuvun
kaupunkeja. Kohoavat savutorvet, ne ovat suomensuvun tehtaista.
Toisaalta näkyy kyliä ja kirkkoja ja kouluja, peltoja ja niittyjä.
Ne ovat suomensuvun kyliä, sen kirkkoja, sen kouluja, sen peltoja ja
niittyjä. Kuuluu höyrypillin vihellys ja junat ja laivat kulkevat
ohi. Laivat ovat suomensuvun laivoja, junat ovat sen junia,
laitumella käyvät karjat sen karjoja.

Maa oli suomensuvun oma vuorenjuurista pilviin saakka...

Mutta jo nousee päivän suuri, kirkas kehä vedenrajasta. Karjat
nousevat lehmisavulta ja lähtevät laitumelle. Laiska hauki alkaa
uida ruohokossa, sorsat syöksyvät pesistänsä vilpoisiin aaltoihin
ja linnut alkavat laulunsa puun oksilla. Jokainen puu soi kuin
satalintuinen soitto. Käet istahtavat korkeimpien puiden latvoihin ja
alkavat kukkua täyttä voimaansa. Koko Suomen keväinen luonto ratkeaa
silloin ilohuutoon:

-- "Nyt on Suomensuvun kevät!"

-- "Suomen kevät!... Suomen kevät!" -- vastaa kaiku tuhansista
vaaroista.

-- "Suomen kevät!" -- kohisevat kosket ja huokuu tumma metsä.

Ja ihastunut väki yhtyy luonnon riemuhuutoon laulaen
kansallislaulunsa. Sitten alkavat viulut soida ja väki tanssia.
Suomen suuri talkooväki tanssii nyt talkootanssia tuhansien
kokkotulien ympärillä. Sen pitäisi olla -- työhönsä katsoen --
tasa-arvoisena arvon-annossa, työn velvollisuudessa ja työn
palkkiossa. Tämän talkooväen työstä on suomensuvun kesä kypsyttävä
kerran sadon, jonka korjattua alkaa sen suuri elojuhla. Kansa
on _yhdessä_ kestänyt vieraan povesta nousevan hallan. Se on
_yhdessä_ raivannut maan viljelykselle. Siksi se ei ole sortunut
kahleittensa painon alla. Siksi sen täytyisi olla myös tasa-arvoinen
palkkionjaossa.

Se oli muinaisuuden johteista johtunut johtopäätös.

       *       *       *       *       *

Mutta nämä olivat ainoastaan historian ja kirjallisuuden lehdille
kansasta piirrettyjä kuvia. Kansa oli niissä kuvattu eheänä,
runollisena, kauniina ja juhlallisena, kuin kirkkoväki, joka on
unohtanut arkipäivän huolet. Semmoisena oli kansa kuvastunut Harhaman
mieleen kirjallisuuden värikuvista, kun hän etsi sieltä vastausta
yhteiskunnalliseen kysymykseen ja yksityisomaisuuden syntyyn. Muuta
varmaa vastausta ei hän saanutkaan kysymyksiinsä, kuin nämä kuvat.
Mutta ne kuvat eivät vastanneet koskaan todellisuutta. Ne olivat
yksipuolisen kauniita tai synkkiä, ja niistä sommiteltu kokonaisuus
oli liikkuva kaaos, jossa varjo löi kumoon valon ja valo varjon.
Ja kun hän lähti vaalipuheitansa pitämään, astui kansa ja sen
elämä köyhissä korpikylissä hänen eteensä kokonaan toisena, kuin
kirjallisuudesta ja historian kulusta vedetyissä johtopäätöksissä.
Kansan elämän olemassa oleva historian hetki löi useissa ja juuri
pääkohdissa rikki entisyyden johtopäätökset, ilmeten kokonaan
toisena, kuin muinaisuudesta vedettyinä johtopäätöksinä: _Koko_ kansa
oli muinaisuudesta lähtien raatanut tasan yhtäpitkät työpäivät siinä
työssä, jolla maa raivattiin viljelykselle ja jolla luotiin sen arvo,
mutta se työ oli eri tavalla palkinnut tekijänsä. Yhdet se oli tehnyt
maan herroiksi, toiset armottomana äitinä sysännyt pois rinnoiltansa
ja heittänyt maan herrojen armoille.

Sillä se maa, jonka kaikki olivat yhtä kalliisti ostaneet, oli
toisille tullut Hornan luolaksi, joka sitoi heidät näkymättömällä
siteellä kovaan kamaraansa, toisten työorjiksi. Muutamat omistivat
maan isäntinä ja toiset raatoivat torppareina heidän hyväkseen.
Näiden uudenajan orjien omistajat eivät tarvinneet orjien
omistuspapereita, eikä kahleita. Niitä sitoi heidän omistamaansa
maahan sama näkymätön Hornan luolan side, joka sitoi toisia sen
luolan rautapyörien ja tulisten uunien ääreen. Näitä orjia asui
Riuttalan ja muiden talojen ympärillä kymmenittäin ja sadoittain
viheliäisissä hökkeleissä, joiden pikkuiset akkunat olivat paikatut
päreillä, tai niiden reijät rievuilla tukitut. Nämä hökkelit oli
kaikkialla rakennettu talon saunan malliin. Ne olivat tavallisesti
puolta matalampia, kuin talon rakennus, yksihuoneisia maalaamattomia.
Ne olivat puutteen ainaisia majataloja. Ne olivat pakkotyöhuoneita,
joihin kahlehditut vangit joka päivä pelkäsivät sitä, että heidät
ajetaan niistä pois, eivätkä niin paljon sitä, että heille
lisätään työ-kuormaa. Torpassa voi vielä kiskoa maasta jotakin
hengenpitimiksi. Pois ajetulla oli maantie ainoana pakopaikkana,
taivas kattona ja nälkä vieri kivenä kintereillä.

Kesäisin valvottiin niissä torpissa kilpaa Pohjolan pitkän päivän
kanssa. Päivän noususta sen laskuun oli tehtävä talossa päivätöitä,
joiden pituudelle ja määrälle ei pannut rajoja laki, ei liioin
totuttu tapa. Öisin tehtiin omia töitä. Ne torpat olivat ahjoja,
joissa koeteltiin miehen voimaa ja naisen sitkeyttä. Niissä on
karaistu suuri osa Suomen kansaa.

Ja Suomen mies kesti niissä ja vaimo seisoi uskollisena hänen
vierellänsä kärsimyksien kovassa tulessa. Kun raskaat päivät tulivat
ja mies silloin poltteli piippuansa ajatuksiinsa vaipuneena, istahti
vaimo hänen vierellensä ja lausui:

-- "Älä sure! Onhan sitä ennenkin eletty."

Näissä torpissa oli Suomen vaimon aateli emäntänä.

Elämä avautui taas Harhamalle selittämättömänä, oikkuisena,
käsittämättömänä, miltei järjettömyytenä, joka jakoi antimiansa
umpimähkään, polki oikeuden lokaan ja hallitsi kaikkea oikeuden
nimessä ainoana olevana oikeutena... Samalla se nousi hänen eteensä
kaikenhäviönä ja kaiken syntynä. Se oli hävittänyt Suomenmaan
muinaisuuden ja luonut sen nykyhetken. Se oli hävittänyt itsensä
Suomen muinaisen kansan ja luonut siitä aivan uuden: nykyisen kansan.
Se ilmeni taas käärmeenä, joka aina aterioi oman ruumiinsa ääressä,
purki ruuaksensa lapamatoja ja eli ja uudistui niistä...

Mutta sen huomion hän luuli tehneensä, että nykyisillä
omistus-oloilla ei ole oikeuden perustusta. _Koko_ kansa oli kantanut
yhtä raskaan taakan, mutta toiset koonneet palkan ja polkeneet toiset
orjiksi. Oikeuden ja totuuden kaipuu, vaikka hän _itse_ ei sitä
noudattanutkaan, oli hänessä toki siksi rehellinen ja suuri, että hän
nytkin närkästyi, huomattuansa tuloksen, ja etsi syyllistä.

Silloin Iiranto asettui hänen varjoksensa, ruumiina kesän lämpö ja
kädessä häilähtelevä unelma. Se hymyili hänelle ja osotti syyllisen,
kuiskaten Harhaman oman poven äänellä:

-- "Syyllinen on Jehovan kirkko... Katso, kuinka paljon maata
ovat sen papit anastaneet virkataloiksensa!... Katso, miten ne
nylkevät miehet maattomiksi!... Ja eivätkö juuri _he_ nukuta kurjia
tyytyväisyyden uneen?..."

Harhama ymmärsi kuiskauksen ja nousi entistä rajumpana Jumalaa
vastaan.

Se oli tulos hänen historian lankojen tutkimisestansa. Kaikki purot
virtasivat hänen teokseensa.

       *       *       *       *       *

Yksi niistä lukemattomista työn ahjoissa koetelluista oli Varpalan
Juho. Hän polveutui samasta Riuttalan torpparista, joka oli kironnut
Riuttalan peltoon kylvämänsä siemenen ja siitä leikkaamansa viljan.
Joka vuosi olivat Riuttalan muinaiset isännät lisänneet tälle
torpparisuvulle veroa, sitä mukaa, kuin näkivät sen jaksavan maksaa.
Aluksi oli lisätty päivätöitä, mutta kun talon viljelyksillä ei enää
enempää työväkeä tarvittu, alkoivat isännät kiskoa luonnontuotteita,
joita joka vuosi vaadittiin uusi laji. Joka vuosi täytyi tuoda
taloon määrätty määrä marjoja, sitten lisättiin niihin sienivero...
pellava... voi... liha... valmiiksi veistettyjä tarvepuita y.m.
loppumattomiin. Useita miespolvia oli suku kärsinyt nurkumatta
ja ottanut sanan veronlisäyksistä vastaan yhtä tyynenä, kuin
hallayön, mutta viimein olivat voimat loppuneet. Kuorma oli tullut
raskaammaksi, kuin mitä he kantaa voivat. Vero jäi maksamatta ja
heidät häädettiin torpasta, jota olivat miespolvet viljelleet.
Häädetyn torpparin kolmannesta polvesta syntyi Juho Varpala.

Varpalan Juho oli yksi niitä työsankareita, jotka ovat ikänsä
seisoneet viljelyksen esirivissä. Hän oli kuusitoistavuotias, kun
isänsä kuoli. Maanomistaja liitti silloin hänen kotitorppansa talon
viljelyksiin. Juho itse meni rengiksi ja hänen äitinsä asui loisena
eräässä torpassa. Kaksikymmentäkaksi-vuotiaana meni Juho naimisiin
torpparin tyttären Marin kanssa ja perusti Rajalan uudistorpan
metsään, kylän rintamaalle. Mari oli aluksi epäillyt avioliittoon
menoa ja sanonut:

-- "Mitenkä sitä nyt uskallamme tyhjin kourin korpeen lähteä?"

-- "Tyhjin kourinko!... Onko miehen koura tyhjä, kun on tämmöinen
aarre kainalossa?" -- oli vastannut siihen Juho, syleillen
voimakkailla käsivarsillaan Maria, siepaten hänet vyötäisiltä kiinni
ja nostaen hänet ilmaan, kuin höyhenen, ja ryöstänyt suutelon.

-- "Hyi, kun suutelee väkisin!" -- oli Mari silloin aina leikillä
huudahtanut.

Mutta Juhon syleily tuntui hänestä niin voimalliselta... niin
turvalliselta, että hän uskoi korvenkin sitä tottelevan... Suudelma
tuntui niin palavalta, että hän uskoi sen voivan lämmittää hallaisen
korven lämpimäksi ja hän jättäytyi silloin Juhon syliin, sen
aarteeksi ja omaisuudeksi.

Ja Juho kaatoi kasken korpeen ja veisteli suksipuut. Mari taittoi
tuoksuavista kaskikoivuista vastakset talven varaksi. Syksyllä kohosi
jo pieni pirtti pihlajan juurelle, maakuopasta nousi saunasavu ja
kepinpäähän asetettu pitkävarsinen kippo osotti kaivonpaikkaa...

Silloin kietaisi Juho käsivartensa Marin vyötäisille, vetäsi hänet
polvellensa ja virkkoi:

-- "Ollaanko sitä tyhjin käsin, kun on miehellä mökki ahon reunalla,
vesikippo kepinpäässä ja maailman puhtain kukka istuu polvella?..."

Mari hymyili silloin Juholle, painautui sen syliin ja suuteli sen
otsaa ja lausui:

-- "No ei... Eikä ole kukka harhateillä, kun istuu _sinun_
polvellasi... _sinun_ sylisi suojassa..."

Elämä hymyili silloin kevätkukissansa.

Tuli sitten toinen kesä. Kaski paloi roihuavana tulimerenä ja sen
savu nousi korkealle kertomaan viljelyksen esitaistelijan voittoa.
Juho raivasi palon, aitasi sen ja kylvi siemenen mehevään multaan.
Päivät hän oli päivätyössä, ansaitsemassa talven leipää, tai
maksamassa torpanveroa, yöt raatoi oraalla pellolla. Mari kehräsi
kylän kehruita ja hoiti pientä kotia, ja kun mies iltasin palasi
työstä, avasi hän sylinsä ja lausui:

-- "Juho-kulta!... Olet niin väsynyt..."

Aika leikki omaa leikkiänsä. Se heitteli päiviä kiekkoina öiden ja
talvia kesien perästä. Juhon palot muuttuivat peltotilkuiksi. Niissä
heilimoi ruis sinisten ruiskukkien koristamana, otra teki vihnettä ja
kauranripset riippuivat helmiterttuina kauramaalla. Puron rannalle
oli raivattu niittypalanen, lehmisavulta kuului lehmänkello ja Marin
palsaminpunaiset kukat kimelsivät pikku akkunasta veripisaroina.
Lapsi nukkui kehdossa, toinen leperteli lattialla.

-- "Mari, minun kukkani, minun lintuni!" -- huudahti Juho ja syleili
vaimoansa ja suuteli lastansa.

Ja Marin kauniissa silmissä kiilsi onnenkyynel. Hän pani kätensä
miehensä kaulaan, katsoi uskollisilla silmillänsä hänen silmiinsä ja
lausui:

-- "Kiitos sinulle, Juho!... Kun _sinä_ tartut elämään käsin, niin
silloin se kukkii kauniina kukkana..."

Kului aikaa vähän. Elämä kukki Juhon käsissä, palsami Marin
vaalimana. Peltotilkku laajeni, nurmi valloitti puronrantaa märältä
norolta.

Silloin tuli sana talosta, että isäntä tarvitsee torpan pellot omien
viljelyksiensä lisäksi. Juhon on ennen syksyn tuloa muutettava pois.
Ääneti kuunteli Juho häätökäskyä, piippuansa poltellen. Mari polki
rukkiansa kiivaammin. Molemmat istuivat kauvan ääneti. Vihdoin nousi
Mari, antoi rintaa kehtolapselle ja kun oli sen nukuttanut, lausui
Juholle hiljaa, varovasti, lohdutellen:

-- "Mennään etemmäksi korpeen, niin emme ole ihmisten jaloissa."

Juho nousi äänetönnä, suuteli vaimoansa ja lähti syvemmälle korpeen
katsomaan uutta torpanmaata. Kun hän iltasilla palasi kotiin ja oli
tehnyt iltatyöt Marin apuna, lausui hän:

-- "Mitä sinä Mari ajattelet, jos menisimme Hallasuon tuolle puolen?"

Mari hämmensi lehmän juomavettä, ei nostanut katsettansa saavista,
ettei kyynel näkyisi, vaan lausui:

-- "Kunhan missä päivän iltaan elää... Paistaahan se sielläkin
Jumalan päivä."

Muuta eivät he puhuneet. Iltasta syödessä lisäsi Juho hiljaa,
sivumennen, vaimon rohkaisuksi:

-- "Kirkasvesinen lähdekin on siinä ettonekoivun alla."

-- "No, Jumalan kiitos, että on hyvää juomavettä!" -- lausui Mari. Ja
molemmat vaikenivat sitte ja ajattelivat elämää...

Nämä ihmiset olivat niitä Suomen viljelyssodan sankareita, joiden
kunniaksi eivät oppineet laulurunoja ja joiden mullalle ei
kaikistellen kumahda kirkonkellokaan. Vuosia olivat he raataneet,
orjan kahleissa, tehneet raskaita päivätöitä torpan isännälle. He
olivat raivanneet pellon erämaahan, kulkeneet Suomen sivistystyön
etunenässä. Sen kaiken olivat he kestäneet valittamatta ja reippaina.
Mutta kuorma kävi raskaaksi silloin kun heidät häädettiin niistä
kahleista pois. Kiireellä täytyi heidän itsensä astua uuteen
samanlaiseen kahleesen. Heidän suurin onnensa oli löytää uudet
kahleet. Muuta eivät he elämältä odottaneet.

Taas sai korpi maistaa Juhon kirvestä ja maakamara sen hikeä.
Kova oli taas pantu kovaa vastaan. Vastoinkäymiset eivät olleet
lannistaneet mieliä. Ne olivat karaisseet miestä ja rohkaisseet
vaimoa. Kun Mari joskus näytti murheelliselta rukkinsa takaa, lausui
Juho:

-- "Kun saa tuonne noroon asti peltoa raivatuksi, niin alkaa jo tulla
omillaan toimeen."

Marin silmä kirkastui näitä sanoja kuullessa. Hän rohkaistui, polki
kiivaammin rukkiansa. Sen kiiju lensi aivan yhtenä kiekkona, josta
ei puolainpuuta erottanut. Ja kun Juho joskus poltteli piippuansa
äänettömänä, lausui Mari häntä lohduttaakseen, ikäänkuin itsekseen:

-- "Elettiinhän sitä Rajalassakin, vaikka otti toisinaan yhtä
kovalle."

Mies sai vaimon sanoista uutta rohkeutta. Monesti oli hän pelännyt
juuri sitä, että Mari ehkä kärsii ja syyttää häntä onnettomuudesta,
kun ei jaksa enää sitä salata. Mutta nyt nämä avoimet sanat ja tuttu
ääni poistivat sen pelon. Hän lausui kiitokseksi:

-- "Keväällä kuokin kannokon otramaaksi. Siitä saadaan talven
leipä... Lehmänheinät kokoamme ahoilta..."

Ja Marista tuntui, että miehen taakka oli liika suuri. Kun hän imetti
lastansa, lausui hän keventääksensä Juhon kuormaa:

-- "Ainahan sitä minäkin tässä apuna puuhaan... Kylästä saa taas
kehruita, niin päästään taas päivä eteenpäin..."

Muuta eivät he puhuneet. Neljä pientä lasta kukki kodin omaisuutena.
Juho silitti vanhimman tytön, Rauhan, kutreja ja puheli:

-- "Jumalan kiitos, että on lapsia!... Ainahan niistä on sinulle
vanhanpäivän vara, jos minusta aika jättää..."

Mari painoi silloin päänsä alemma ja kuivasi salaa kyyneleensä...

Ajan hyrrät kierivät toistensa perästä omaa nopeaa vauhtiansa. Juhon
uuden torpan ympärillä käytiin sen hyrrien välissä edelleenkin
sitkeää sotaa korpea vastaan. Pellon reuna hiipoi jo noroa. Mutta
vuori nousi vuoren perästä elämän tielle: Hallasuosta se nousi
hallana, ja vei viljan, korvesta kontiona, joka kaatoi ainoan lehmän.
Pere kasvoi ja Mari, joka oli jokaisessa koettelemuksessa seisonut
miehensä tukena, sairastui usein. Kun Juho saapui viikon töistä
lauvantai-iltana kotiin, pieni jauhopussi selässä, odottivat häntä
lapset nälkäisinä ja vaimo riutuneena. Kivivuori kieri silloin Juhon
hartioille. Hän istui ääneti ovensuupenkillä ja otsalle nousi ryppy.
Riutunut vaimo astui silloin taas hänen tueksensa, toi puhtaat
vaatteet ja lausui:

-- "Ottaisit tuosta puhtaat vaatteet ja menisit jo kylpemään."

Sairas vaimo oli lämmittänyt saunan väsyneelle miehelle. Koeteltu
vaimon rakkaus ei väsy. Se kierittelee vuoret pois miehen hartioilta.
Kun Juho vielä viivytteli lausui Mari:

-- "Juho-rukka! Älä anna mielesi masentua... Aina se Jumala auttaa...
Olemmehan me ennenkin eläneet... Minäkin paranen tästä ja olen taas
apunasi..."

Juho ei puhunut mitään. Hän nousi elämänvuori hartioilla ja lähti.
Kun Juho oli lähtenyt, huokasi vaimo silmäänsä kuivaten:

-- "Juho-rukka!"

Mutta huomenna lukivat he taas yhdessä virsikirjaa, opettivat
lapsille aakkosia ja maanantaina lähti Juho reippain mielin uuteen
taisteluun. Hän vieritteli vuoret pois elämän polulta. Kohta oli
metsä noroa myöten peltona. Vanhimmat lapset tekivät jo kotitöitä
sillä aikaa, kun Juho kävi päivätöissä. Rauha-niminen tytär, isän ilo
ja silmäterä, äidin armas ja veikkojen lemmikki, hoiti jo akkunalla
kukkivaa palsamia, pesi tuvan, sirotteli havut lattialle ja lämmitti
saunan lauvantaina. Nuoremmat lähtivät aamuin paimeneen, taittoivat
siellä leppäkerttuja ja poimivat marjoja. Pojat laittelivat
pajupillejä ja kirjakeppejä, tytöt sitoivat seppeleitä ruiskukista ja
koristelivat napinlävet keltaisilla voikukilla. Iltaisin palasivat
he kotia seppeleissä ja kukissa, kirjakepit käsissä ja soitellen
pajupillejä. Vuoret olivat vieritetyt pois elämänpolulta. Tulevaisuus
hymyili väsyneelle raatajalle lempeänä, kuin saunanlämmin. Ja kun
sunnuntai-aamu helotti kauniina Hallasuolla, kulki Juho Marin kanssa
virsikirja kädessä kirkkoon. Mari lausui silloin:

-- "Kyllä se Jumala aina ihmistä auttaa."

Vaan vielä nousi raesade. Susi repi lehmät, halla vei viljan.
Talon-omistajan nuorin poika tarvitsi Juhon torpanpellot ja Juho sai
taas häätökäskyn. Elämän huolet olivat painaneet jo hartiat kumariksi
ja kyntäneet harmaat vaot poskiin. Mari oli kuihtunut. Poski oli
harmaa... hiukset harvenneet... silmät sumeat. Riutuva palmikko
riippui niskassa köyhyyden kuvana...

-- "Taitaa Herra jo hylätä", -- lausui silloin Juho masentuneena.

Mutta riutunut vaimo seisoi taas lujana elämäntoverinsa vierellä ja
lausui:

-- "Älä sure! Olemmehan me ennenkin nähneet pahoja päiviä... Ja onhan
tuota kumminkin niistä selvitty ja eletty. Kyllä Jumala taas tuo
avun, kun Hänen aikansa joutuu..."

Ja kun ilta tuli ja Juho istui taas äänetönnä, lausui Mari:

-- "Mennään syvemmälle korpeen!... Takamaalle asti. Siellä emme
ainakaan ole ihmisten jaloissa."

Se oli monien sukupolvien kärsimyksien kirkastamaa voiman suuruutta,
joka näin pulppusi torpparin riutuneen vaimon rinnasta.

       *       *       *       *       *

Juho muutti korven sydämeen. Siellä alkoi hän elämän kolmannen
kerran. Pieni torppa kohosi kohta koivikon reunassa. Vanhin tyttö,
Rauha, istutti palsamin ruukkuun ja kun palsami kukki koreimmillaan,
lähti hän isän kotoa työn hakuun, kahdeksantoistavuotiaana, sai
palveluspaikan ja oppi siellä tuntemaan erään tukkilaisen, Aapo
Horrin. Vajaan vuoden kuluttua palasi tytär takaisin isän kotiin...
Hän oli sieltä lähtenyt puhtaana... poski punaisena ja silmä
kirkkaana... elämä kevätpurona... Nyt palasi hän kalpeana... kyynel
silmässä... häpeä mielessä. Hän oli nukahtanut liian kauvaksi aikaa
tukkilaisen syliin... onnea odotellen... Tukkilainen oli lähtenyt
muille maille ja jättänyt hänet yksin. Hän kantoi nyt kohdussansa
uutta elämää...

Ääneti istui Juho, kun tytär tuli kotiin, ja sanaton oli nyt
vaimokin. Palsamin kukat olivat nyt lakastuneet, vaimon mieli oli
maassa ja vuori nousi taas miehen hartioille...

-- "Herra koettelee ihmistä", -- lausui Juho hiljaa, ikäänkuin
itsekseen.

-- "Onhan Se muitakin koetellut... Ja tottapa Hän sen hyväksi näkee",
-- lohdutti vaimo.

Mutta Rauhalle ei kumpikaan puhunut sanaakaan. Eikä sitä
tarvittukaan: Rauha ymmärsi kaiken. Hän meni saunaan ja itki salaa
saunan lattian märäksi... Hän oli käynyt onnen nouannassa uskottunsa
sylistä ja palasi nyt sieltä silmissä kyynelten ehtymättömät
lähteet...

       *       *       *       *       *

Varpalan Juhon kolmas uutistorppa oli ensimäisiä paikkoja, johon
Harhama osui poikkeamaan, lähdettyänsä vaalipuheitansa pitämään. Hän
kulki jalkaisin oikotietä erääseen kylään. Tiellä yllätti hänet sade,
jota pitämään hän poikkesi Juhon torppaan. Juho itse ei ollut kotona.
Sade kesti useita tunteja. Sen ohimenoa odotellessaan pyysi Harhama
torpasta ruokaa.

-- "Eipä tässä juuri ole mitä vieraalle antaa... Perunoita olisi
ja leipää ja maitoa... Tyytyneekö vieras niihin", -- vastasi Mari
askareittensa lomasta heikolla äänellä.

-- "Kyllä, kyllä!" -- vastasi Harhama.

Torpassa, johon valoa pääsi kahdesta pienestä akkunantapaisesta,
asui kaksitoistahenkinen perhe -- tyttären aviottomat kaksoset
niihin luettuna -- yhteen sullottuna. Kunkin osalle riitti vaille
puolitoista neliömetriä lattian pinta-alasta. Kolme Rauha-tyttären
jälkeistä vanhinta lasta oli kivuloisia, nuoremmat raskaaseen
työhön vielä kykenemättömiä. Yksi niistä oli sokea. Kaikki kantoi
köyhyyden raskasta leimaa. Lapset olivat kalpeita ja arkoja korven
nälkäkukkia. Niiden ohkaiset vaatteet olivat moneen kertaan paikatut
erivärisillä tilkuilla. Pöydälle oli asetettu alassuin kuivumaan
kaksi savivatia, joiden reunat olivat lohenneet. Siellä täällä näkyi
puulusikka seinänraossa ja pankolla oli nokinen pannu ja kattila.
Lisäksi oli torpassa puurahi, jolle ladotut makuuryysyt oli peitetty
rievuista kudotusta kankaasta laitetulla peitolla. Siinä oli torpan
koko rikkaus. Mari itse näytti luurangolta, joka oli verhottu
harmaalla ihmisnahalla, puettu ohkaiseen hamerisaan ja liikkui
huojuvin askelin. Palmikossa, joka ulottui hiukan alapuolelle niskan,
oli ainoastaan muutamia suortuvia. Vanhin tytär imetti kaksosiansa
surullisena ja posket yhtä verettöminä, kuin lapsille tarjoamansa
laihat rinnat. Maailmankurjuus puhkesi Harhaman edessä täyteen
kukkaansa. Hän värisi sen edessä ja ihaili sitä samalla. Hän seisoi,
kuin ihmispeto jumaluuden kukkamaan keskellä, katsellen sen kukkien
puhkeamista.

Mari keitti uusia perunoita, lapset poimivat sen lisäksi marjoja ja
maukas päivällinen oli valmis. Mari kertoi perunoiden kiehuessa oman
ja puolisonsa elämän surullisen tarinan. Harhamalle oli yllätys,
että hän matkansa alussa kohtasi juuri _Riuttalan_ entisen torpparin
sortuneen jälkeläisen kodin. Hän kuunteli Marin kertomusta, kuin
jännittävää satua.

-- "Kyllä se Jumala koettelee ihmistä... Mutta hyväksihän se vaan
on... Me opimme sen kautta tuntemaan Hänen armonsa", -- lopetti Mari
surullisen tarinansa.

Harhama värisi. Maailmankurjuus puhui hänelle hänen ajatuksiansa
vaikka toisessa hengessä. Se tunsi vaistomaisesti, että kurjuus
kasvattaa siinä jumaluuden korkeampia avuja: hyvettä.

-- "Vanhimman tytön vielä maailma vietteli", -- lopetti Mari huoaten
ja kuivaten elottomasta silmästänsä varastautuneen kyyneleen.

Syntyi vihlova äänettömyys. Jokainen tunsi leikkaavaa saraheinää
vedettävän sydämensä läpi. Kuihtunut äiti katui varomattomia
sanojansa, joiden näki viiltävän tyttö-polosensa sydäntä. Tytär
käänsi kasvonsa toisaalle, soudatti kaksosiansa ja, ikäänkuin
salataksensa, että oli kuullut äidin katkerat sanat, lauloi:

    "Aa-aa!... Tuuti-lulla!
    Ei saa Tuoni tulla
    köyhän lapsen luokse.
    Tuuti, aa, tuuti-lulla!
    Äidin kapaloissa sulla
    viel' on turva. Niiss' ei varmaan
    harhaan astu jalka armaan.
    Tuuti, tuuti! Poissa on
    kätkyestä viettelys,
    kapalosta pettymys."

Ja onneton äiti heltyi ja värisi. Hän kuivasi kyyneleensä. Suu
vetäytyi itkuun menemäisillensä. Anteeksi pyytäen puhui hän
tyttärelleen:.

-- "Menisit nyt, Rauha-rukka, levähtämään, niin minä soudatan sillä
aikaa." -- Tytär nousi raukeana, huokasi, peitti lasten kasvot
räsyllä ja lähti äänetönnä, silmät alas luotuina, ulos. Mari huokasi
hänen mentyään ja lausui Harhamalle, tytärparkaansa puolustaaksensa
surullisella, hiljaisella äänellä ja pyyhkien salaa kyyneleen
silmänurkastansa:

-- "Kukapa se mökkiläisen lasta säälii... Kun vaan itse jaksaisi
kuormansa kantaa..."

Harhamasta tuntui, kuin olisi Marin sanoihin ja ääneen ollut
puristettu kaikkien Suomen torpparien ja koko maailmankurjuuden
tuska, niiden avuton tila ja miehekäs alistuminen oman taakkansa
alle, oman kätensä varaan. Hänessä nousi taas epäilys, oliko hän
polkenut väärälle kivelle liittyessään puolueeseen, johon kuului
torpparien isäntiäkin. Hän rämpi taas hetken epäilyn nevassa.
Äänettömyys jatkui. Nukkuva lapsi hädisteli unissaan pienellä
kädellään kärpästä huuleltansa. Mari muisti taas tyttärensä häpeän,
katui että oli maininnut siitä vieraalle ja puhui, tehdäkseen
tyttärensä erehdyksen ymmärrettäväksi:

-- "Mutta erehtyväthän nuo rikkaidenkin lapset. Riuttalankin
viimeisen tytön, Helgan, kerrotaan kulkevan huonoilla jälillä... Ja
siellähän ne köyhät saavat oppia..."

Veri tulvasi Harhaman kasvoihin näitä sanoja kuullessaan, niin että
hän itsekin huomasi punastuneensa. "Tietysti", -- ajatteli hän --
"Mari tarkottaa juuri minua, vaikka ei tunne... Onhan huhu voinut
jo tänne asti levitä." Alkulan sanat ja kirkkoneuvostossa kuullut
puheet eivät olleet häneen niin koskeneet, kuin nämä riutuneen vaimon
mietteet: "Ja sieltähän ne köyhät saavat oppia". Nyt ei hän löytänyt
mitään sanoja, joilla olisi voinut selvittää olemuksessansa syntyneen
ristiriidan. Mari oli tietämättänsä vierittänyt hänen tiellensä
jotakin, jota hän piti oman tekonsa seurauksena, sinä rikkaruohona,
josta Alkula oli puhunut. Järkeily pysähtyi nyt. "Entä jos se
ei olekaan minun oma asiani", -- kysyi hän itseltänsä vastausta
saamatta. Mari soudatti kaksosia, mietti jotain, pyyhki taas silmänsä
ja jatkoi:

-- "Erään miehen matkassa tuo kuuluu Riuttalankin tytär kulkevan..."

Harhama tuijotti lattiaan sanattomana, synkkänä. Mari lopetti:

-- "Mikäs se on rikkailla hätänä lapsienkaan kanssa, mutta toista se
on köyhän, kun kaikki vielä pilkkaavat ja sylkevät..."

Syntyi pitkä tuskallinen äänettömyys. Harhaman ajatukset repeilivät
räsyiksi. Hän unohti maailmankurjuudenkin hetkeksi. Mutta hiukan
selvittyänsä alkoi hän taas tuntea Jumalan ilkeästi ärsyttävän
hengityksen, synkistyi ja alkoi kokoutua vihanpakahtumaksi. Mari
huokasi taas. Lapsi alkoi itkeä kätkyessä. Mari soudatteli sitä taas
nukuksiin, laulaen:

    "Tuuti, aa! Tuuti, lulla!
    Äidin kapalossa sulla
    viel' on turva, miss' ei varmaan
    harhaan astu jalka armaan."

Lapsi nukahti. Mari jatkoi puhettaan:

-- "Kunpa antaisikin Luoja ihmisen ikänsä kulkea jalat kapaloissa,
niin ei erehtyisi väärille teille!... Ainahan sitä tämän maallisen
jaksaisi silloin kantaa..."

-- "Milläs asioilla se vieras matkustaa?"

Harhama selitti matkansa tarkotuksen parilla sanalla.

Harhama kuunteli Marin filosofiaa ja elämänkysymys kohosi hänen
sielunsa äskeisestä sekasorrosta taas tuli-uhkuisena pyöränä, jota
hän katseli kuten jotain salaperäistä, jumalallista, suurta ja
huumaavaa. Elämänkysymys näytti olevan ihmisrinnan kipein pakahtuma
korven silmässäkin. Mari lopetti sen kysyen:

-- "Vai puhumassa!... Onkin tänne kylään jo odotettu puhujaa...
Sanovat, että ne antavat lopultakin oman maatilkun köyhille... Onkin
tuota maata toisilla liikaa ja on tuota jo saatu kärsiä", -- ilostui
paljon kärsinyt, vähään tyytyvä vaimo.

Harhama oli vaiti. Hän tiesi Marin tarkottavan toisia, eikä häntä.
Hetken puheltuansa hän kysyi paljonko ruoka maksaa:

-- "Ei se maksa mitään... Pitää sitä toki sen kerran meidänkin
puolestamme auttaa... kun vieras on semmoisella asialla... Eivät
meistä ihmiset olekaan tähän asti välittäneet... Ja tottapa se on
niilläkin oma kuormansa."

Ja hetken perästä lisäsi hän:

-- "Kullakin on elämässä oma kuormansa kannettavana ja omat tuskansa
ja vaivansa kestettävinä... _Elämä on yhtä tuskaa ja vaivaa..."_

Se oli hänen elämänsä suurin napina... Niillä sanoilla heitti hän
myös kiulullisen öljyä Harhaman palavaan sieluun. Elämänkysymys
leimusi Harhamassa taas tuliroviona.

Harhama oli vaiti. Jumaluuden tuli leimahti Marin sanoista taas
häneen kirkkaampana ja kaikki peittyi ijankaikkisuuden aamuhämäriin.
Hän vihasi taas Jumalaa kaikilla voimillansa ja kaipasi sitä omana
luomanansa. Hän ei jaksanut... ei tahtonut... ei osannut mitään
puhua. Mari jatkoi:

-- "Ei ole elämässä muuta oikeaa armopalaa, kuin tuska ja vaiva...
Kaikki muu on maailman viettelystä..."

Tuliset salamat silpoivat Harhamaa. Elämä kukki taas hänen edessänsä
tulikukkana, joka poltti, ja tuoksusi tuskaa. Hän katseli Maria, kuin
kärsimyksien Neitsyt Mariaa. Joku selittämätön lieska raateli häntä.

Sade oli jo lakannut ja Harhama lähti.

Mari opasti häntä selvälle oikotielle. Erotessa lausui hän
riutuneella äänellä vielä kerran Harhamalle:

-- "Kun ne nyt antaisivat köyhillekin omat maat! Jo tuota onkin
kestetty ja vierasta viljelty... Kun pääsisi noista häädöistä ja
saisi rauhassa tehdä työtä, niin vielähän sitä eläisi."

       *       *       *       *       *

Tie oli rämeisen erämaan polkua ja rämeinen oli Harhaman mielikin.
Suokurpat ja kuret lisäsivät erämaan tunnelmakuvaan oman raskaan
värinsä. Harhamaa kiusasi kaiken lisäksi se, ettei ollut astunut
puhdistamaan rouva Esempiota Marin silmissä ja selittänyt, että
jos hän tarkottaa rouva Esempiota ja hänen suhdettansa, niin on
hän erehtynyt, sillä se on avioliitto, puhdas ja luja. Mutta kohta
lohdutti hän taas itseänsä sillä, että häntä sitoi kunniasana...
Myöhemmin toinen selittämätön, outo tunne kiusasi häntä: Hän aavisti,
tai pelkäsi suhteensa julkisuudessa paljastumisen tuottavan häpeää
puolueelle. Hän uskoi aivan lapsellisella sairaloisuudella, että se
on salaisuus, ja että ainoastaan jotkut pahansuovat sitä juoruavat
ja luulottelevat sen olevan olemassa. Puolueen valjaat tuntuivat
häntä nyt puristavan ja hän oli tyytyväinen, että oli olemassa
kunniasana... Siihen pakeni hän arkana elämäänsä pakoon silloin, kun
ne valjaat puristivat...

Niissä ajatuksissa kulkiessa alkoivat ajatukset hieman selvetä, kun
räme muuttui kankaaksi. Varpalan Juhon elämäntarina kummitteli hänen
silmissänsä selvempänä. Hän kyseli:

-- "Miksi hänen on maksettava vero maasta, kun toinen siitä _kantaa_
veroa?... Ovatko niiden toisten esi-isät tehneet enemmän maan hyväksi
ja sillä ansainneet sen?... tai edes nykyinen polvi?"

Taas joutui hän rämeelle, suolammin rannalle, Arka kuikka souteli sen
selällä. Ruskea sammalikko avautui silmänkantamiin. Siellä täällä
törötti vaivaispetäjä. Ei näkynyt elämää, ei kukkaa. Kuului joku
ilkeä kurnutus, jonkun linnun ruma ääni ja lampi vilkkui erämaan
mustana, elottomana silmänä. Suonsilmistä nousi rämeen hapan,
ummehtunut haju. Kaikesta haisivat hänelle nyt elämän mudat. Sen
raihnaisuus levisi rämeelle inhottavana, synkkänä, mieltämasentavana
kuvana...

Iltapäivällä saapui Harhama köyhään metsäkylään, jonka ohi hänen
tiensä kulki ja jonka muodosti miltei kokonaan torppariasutus. Koko
kylän väki oli koolla erään talon kartanolla, jonka oikealla puolella
aukeni järvenselkä. Raskaassa työssä väsyneet miehet -- niiden
joukossa myös Varpalan Juho -- istuivat kumarahartiaisina nurmikolla.
Joukko poikia oli kiivennyt tikapuille, toisia istui aidalla. Naiset
istuivat eri ryhmissä, useimmilla sukanneyle mukana. Koko pihamaa
oli täynnä väkeä. Kaikki näyttivät välinpitämättömiltä, väsyneiltä
ja elämän taakan alle sortuneilta. Ryppyisissä, harmaissa kasvoissa
oli kirjoitettuna ihmiselämän tarina lukemattomine järkyttävine
kohtauksinensa, joita näytellään joka päivä Suomen pohjoisten karujen
korpien sydämissä todellisina ja järkyttävämpinä, kuin teatterin
näyttämöillä, missä niiden jälittelyjä varakkaat ihailevat aikansa
kuluksi. Harhama liittyi tuntemattomana kuulijoiden joukkoon...

Sadekuuro oli juuri kulkenut ohi, kun Harhama saapui paikalle.
Ilmassa tuntui sen jättämä tuoreus, joka sekaantui mäntypuiden ja
palavan kydön hajuun. Linnut tirskuivat iloisina. Taivaalla komeili
loistava vesikaari täydellisenä, järvenselän yli ulottuvana luokkina
ja ilmasta kuului ohi lentävän kuikan kuikutus:

-- "Kui... Kui... Kui!"

-- "Kur-kriu!" -- alkoi huutaa suolla kurki, joka härnäytyi kuikan
laulusta.

-- "Saisi jo alkaa, että pääsisi iltatöille", -- kuului silloin
hiljainen huomautus naisten joukosta. Tuvan ränsistyneille rappusille
nousikin kohta nuori käsityöläinen, punainen rusetti rinnassa ja
alkoi puhua:

-- "Toverit! Nyt ei ole enää herroja vaan kansa... Nyt on riistäjien
valta lopussa... Nyt on kansa vallassa..."

-- "Mitä se höpisee?" -- kuului naisten joukosta huomautus. Puhuja ei
sitä kuullut, vaan jatkoi:

-- "Ei kukaan ihminen ole luonut maata ja vettä. Ne ovat olleet
maailman alusta ja niitä ei ole tehty yksien omaisuudeksi. Ne ovat
luodut kaikkia varten, niin kuin ilma ja auringon valo. Mutta
muutamat riistäjät ovat ne anastaneet ja sanovat, että ne ovat
heidän. Ne ovat _varastaneet_ teidän maanne..."

Kuulijat oudostuivat tätä ennen kuulumatonta puhetta kuullessaan.
Miehet kopistelevat loppuun palaneita piippujansa kenkiensä pohjia
vastaan ja naiset kyselevät toisiltansa supisten:

-- "Mitä se puhuu?"

-- "Tai _ovatko_ he luoneet tämän maan mullan, enemmän kuin tekään?"
-- jatkoi puhuja. Kuulijat miettivät asiaa. Puhuja pysähtyy pitkäksi
aikaa ja kysyy sitten uudestaan painostavasti:

-- "Minä kysyn teiltä: Ovatko he luoneet tämän maan mullan?"

Hän jättää taas kuulijat miettimään, ollen odottavinansa vastausta.

-- "Ei suinkaan sitä ihminen ole luonut", -- lausuu joukosta yksi,
jonka Harhama huomasi muita tarkkaavammin seuraavan puhetta. Se oli
Varpalan Juho.

-- "Eipä tietenkään", -- lisäävät muutamat. Koko joukon ajatukset
alkavat jännittyä. Puhuja jatkaa:

-- "He eivät ole sitä luoneet... Millä oikeudella he ovat sen sitten
anastaneet?"

Taas jää hän muka vastausta odottamaan, antaa kuulijoiden mielen
jännittyä ja jatkaa sitten:

-- "Ovatko isäntien esivanhemmat tehneet tätä maata raivatessaan
enemmän työtä, kuin teidän, torpparien esivanhemmat? Ovatko? kysyn
minä."

Kuulijoiden silmät ovat tähdätyt kiivastuneeseen kysyjään. Jokainen
miettii taas vastausta, Harhama muiden mukana. Puhuja jatkaa
tulisempana entistään:

-- "Entä kun ennen tässä maassa tapeltiin vihollista vastaan, niin
isäntien esivanhemmatko ne silloin yksinään tulessa seisoivat?..."

Kaikki saivat taas aikaa ajatella ja kaikki katselivat toistensa
silmiin etsien niistä vastausta. "Todellakin!... Todellakin!... Miten
sen asian on?" -- näkyi kysymys joka silmästä. Harhamalle tämä oli
omien mietteittensä kertausta.

-- "Kaikki sitä saivat yhdessä tapella, niin isännät, kuin torpparit.
Mutta kun sota oli ohi, niin torppari sai ruveta toiselle päivätöitä
tekemään siitä maasta, jonka hän oli verellään ostanut", -- jatkoi
taas puhuja.

-- "Niinpä se on käynyt", -- murahtaa Varpalan Juho, joka oli
seurannut puhujaa, kuin tulisilla hiilillä istuen. Vaimot pysäyttävät
sukanneyleensä. Harmailla kasvoilla ilmehtii jo uteliaisuus.
Taivaankaaren värit hohtavat, kuin tarjoten jotain ihanaa, ennen
saamatonta.

-- "Mutta", -- jatkoi puhuja -- "mennään nykyaikaan. Kysyn teiltä:
Tekevätkö _nyt_ tilalliset pitempiä työpäiviä, kuin te?... Tekevätkö
he tämän maan hyväksi enemmän työtä, kuin torppari?"

Taas antaa hän kuulijoiden ajatella ja kävelee itse edestakaisin
rappusilla. Kuikka kuikuttaa taas ja suolla kuuluu kuren riukuminen.

-- "Toiset eivät tee muuta kuin syövät ja juovat", -- lausui viimein
eräs kuulijoista piippuaan poltellen.

-- "Mutta mitä syövät? He syövät teidän työnne tuloksia. Mitä
juovat?... Teidän hikeänne. He eivät ole siis Suomen maita työllään
ansainneet, senkään vertaa kuin te, eivätkä _heidän_ esi-isänsä
enemmän kuin _teidän_ esi-isänne... Katsotaanpa ovatko he ne sitten
ostaneet säästöillään. Vastatkaa minulle: Säästävätkö he, tilalliset,
ruuassa ja vaatteissa ja asunnoissa enemmän kuin _te?"_

Kuulijat ovat vaiti, mielet jännittyneinä. Pitkän odotus-ajan jälkeen
jatkaa puhuja:

-- "Ei, sanon minä. He _tuhlaavat_ ja te säästätte heihin verraten
niin, että näette nälkää. Mutta vaikka te teette työtä enemmän kuin
he ja säästätte -- pakollisesti tietysti -- nälkiytymiseenne asti, ei
teille kumminkaan säästöt kokoonnu, mutta heille kokoontuvat. Mistä
se johtuu?"

Naiset ovat keskeyttäneet sukanneyleensä ja istuvat toisilla
sukkapuikko huulien välissä, toisilla neyle helmaan pudonneena.
Puhuja on heittänyt siemenensä hyvään maahan. Hän antaa sen taas
pari minuttia rauhassa itää, ja katselee itse valkeaa kalalokkia,
joka leijailee komeana sateenkaaren heijastuksessa korkealla järven
selällä, tähystellen saalista. Sitten jatkaa hän taas:

-- "Se johtuu siitä, että he _riistävät_ teiltä... He ovat anastaneet
teidän työnne tulokset. Teidän ja teidän esivanhempienne maahan
paneman työn he ovat anastaneet yhdessä maan kanssa. Sillä aikaa kun
te raadatte orjina, venyvät he joutilaina ja kumminkin rikastuvat..."

-- "Oikein sanottu!" -- keskeyttää Varpalan Juho.

-- "He", -- jatkaa puhuja -- "leijailevat työttöminä, kuin tuo
kalalokki ja vaanivat teidän työnne tuloksia... tähystelevät onko
torpparilla mitä ottamista."

-- "Kas!... Kas!" -- huomauttaa joku, tarkottaen lokkia, joka yritti
jo iskeä saaliiseen, mutta peräytyi vielä. Puhuja alkoi puhua, lokin
eleitä osottaen:

-- "Noin!... Katsokaa lokkia!... Se jo näki, että torpparin pelto
on kasvanut enemmän, kuin viime vuotena, niin aikoi jo iskeä...
lisätä veroa... mutta halla tuli väliin... ei iskenytkään. Lentää
korkeammalle... Nyt vaanii se seuraavaa satoa... Nyt se yrittää
uudestaan... noin!..."

Kuulijat seuraavat jännitetyin mielin lokin eleitä ja puhujan
selityksiä. Lokki peräytyy taas iskustansa ja leijailee korkealla.
Puhuja osottelee sen liikkeitä, selitellen:

-- "Torppari on saanut noron raivatuksi niityksi. Katsokaa sitä
pirua!... Nyt se taas jo yrittää... lisää päivätöitä... Noin!...
Noin!..."

Lokki on taas iskuun valmiina. Katsojat jännittyvät. Puhuja jatkaa:

-- "Jo yrittää taas... Noin!... Yrittää veroa lisätä... iskeä hänen
niskaansa..."

Kuulijat tuntevat, kuin iskisi isäntä heihin lokin muodossa. Hartiat
kyyristyvät, kuin iskua vältellen. Vielä peräytyy lokki. Varpalan
Juho istuu kuin neulankärellä. Puhuja jatkaa sen peräytymistä
tarkottaen:

-- "Näki että ei ole vielä oikea aika... Antaa torpparin rikastua,
niin saa kerralla enemmän... Taas yrittää... Vie viimeisen lehmän...
Noin se vaanii teidän rikkauttanne... Katsokaa lokkia!... Taas
huomasi, että on paras odottaa, antaa torpparin valaa kaikki hikensä
maahan ja sitten ottaa kerralla... Noin!... Niin!... Niin!..."

Taas on lokki isku-valmiina. Kuulijoiden hartiat kyyristyvät, tuntien
muka isännän kynnet niskassansa.

-- "Nyt se on jo valmis", -- jatkaa puhuja.

-- "Pirun komea lokki", -- kuuluu joukosta,

-- "Nyt se jo iskee", -- murahti Varpalan Juho, lokin liikkeitä
kiihkoisasti seuraten. Harhamakin seurasi hermostuneena puhujaa ja
lokkia.

-- "Ei vielä iske. Se odottaa, kunnes torppari on pannut maahan
viimeisetkin voimansa", -- oikaisi taas puhuja Varpalan Juhon
huomautukseen. "Vasta sitten kun torpparin ruumiista on _kaikki_
imetty maahan, tekee se hyökkäyksen, ottaa kaikki kerralla, ajamalla
torpparin pois torpasta... Katsokaa sitä petoa!..."

Lokin kynnet ovat valmiiksi asetetut. Kaikki jännittyy. Puhuja jatkaa:

-- "Torpparin koko elämän työn ottaa tilallinen silloin noin yhdellä
iskulla... Nyt... Nyt... Nyt..."

-- "Nyt se iskee!... Voi tuota ryökälettä!" -- huudahti Varpalan
Juho. Lokki suhahti nuolena järven pintaan ja iski kyntensä hauin
selkään. Mutta saalis sattui liika suuri. Lokki ei jaksanut sitä
nostaa vedestä, eikä saanut kynsiänsä irti hauesta. Syntyi hetken
kestävä taistelu, joka tarjosi puhujalle taas oivan aiheen. Hän
osotti henkensä puolesta taistelevaa lokkia ja jatkoi:.

-- "Mutta tehkää tekin noin! Noin... noin... kuten hauki. Ottakaa
riistäjää kynsistä kiini ja antakaa sen tuntea voimaanne!... Noin...
Katsokaa!... Vesi vaan pölisee... Tehkää te samaten!... Silloin ei
sen mieli tee iskeä teidän työnne tuloksiin... Kas niin!... Siivet
vaan räpisevät... Niin tehkää... Nyt se pääsee irti... Ei vielä...
Se on kapitaali köyhälistön niskassa... Nyt se jo pääsi ja lentää
höyhenet märkinä pakoon..."

-- "Pääsihän piru!" -- virkkoi eräs miehistä. Puhuja tarttui
huomautukseen:

-- "Niin pääsevät riistäjännekin ja voivat taas ryhtyä vaanimaan
uutta uhria, jos ette kaikki liity heitä vastaan... Ne napsaavat
teistä yhden kerrallaan mieron tielle niistä torpista, joiden pellot
te olette hiellänne höystäneet. Mutta jos liitytte yhteen ja sanotte,
että te ette ole, ettekä rupea toisten orjiksi, niin riistäjät ovat
teidän käsissänne. Maa on teidän, mutta he ovat sen riistäneet
itsellensä. He ovat sen _ryöstäneet_, sillä työllään he eivät ole
voineet sitä ansaita, eivätkä säästämällä. Maa on teidän, kansan..."

Kuulijat ovat vaiti. Sillä välin on taivaalle ilmestynyt entistä
loistavampi vesikaari. Puhuja osottaa sitä ja kysyy:

-- "Onko totta, että teille on opetettu: Älkää ihailko vesikaarta,
sillä se kuuluu rikkaille?"

Ei kuulu vastausta.

-- "Onko totta, että te _uskoisitte_, jos joku teille niin puhuisi?"
-- jatkaa puhuja.

-- "Kuka sitä nyt uskoisi", -- lausui Varpalan Juho.

-- "Aivan niin. Ja miksi ette sitä uskoisi? Siksi, että vesikaari ei
ole kenenkään tekemä. Se on siis kaikkien oma. Ihailkaa siis sitä!
Mutta onko maa kenenkään tekemä?"

-- "Eipä tietenkään", -- näkyy kuulijoiden silmistä vastaus.

-- "Ja kumminkin te uskotte, että se on yksien oma. Te _hullut_!
Ottakaa se, mikä teille kuuluu! Ihailkaa vesikaarta, viljelkää maata
_ominanne_!... Älkää uskoko, että maapallo on _teille_ kielletty
hedelmä! Se on petturien keksimä taru", -- jatkaa puhuja.

Ja vesikaari houkutteli ja näytti niin läheiseltä ja maapallo
rikkauksinensa näytti kuulijoista ihanalta omenalta, joka odotti
kuusen oksalla _ottajaansa_. Ja he kurottivat jo käsiänsä. He
olivat valmiit. He olivat paljon kärsineet ja se odotettu oli
niin houkuttelevaa ja ihanaa, ja nyt se näytti olevan käteen
putoamaisillansa...

-- "Oikein puhuttu", -- lausuivat useat yhtäaikaa, kun puhuja taas
keskeytti. Koko kuulijakunta alkoi ajatella samoja ajatuksia.
Torppariolojen luoma joukko-ihminen, joka jo oli valmiiksi kehittynyt
olojen yhtäläisyyden pakosta, alkoi nyt kehittyä itsetietoiseksi
korpikylässäkin. Puhuja jatkoi:

-- "Liittykää siis yhdeksi riistäjiänne vastaan! Kun ne tulevat
vaatimaan teiltä työpäiviä maasta, niin kysykää, onko hän luonut
maan, tai onko hän _työllään_, tai _säästämisellään_ sen ansainnut
enemmän kuin te! Kysykää, ovatko hänen esivanhempansa sitten
säästäneet ja tehneet työtä enemmän, kuin teidän... Maa kuuluu
teille, työn raskaiden vuorien kantajille, eikä laiskottelijoille."

-- "Oikein!... Oikein!" -- myönsi joukko yhtenä ihmisenä, sinä uutena
joukko-ihmisenä. Se katseli jo maapalloa, kuin edessänsä kierivää
kultaomenaa. Puhuja jatkoi:

-- "Maasta, joka on luotu kasvattamaan jokaiselle leipää, ovat
riistäjät tehneet ryövärien luolan, Hornan luolan, jossa he
väjyvät lokkina saalista. Mutta kun riistettävät nousevat, niin
ne puhdistavat Hornan luolan ryöväreistä, kuin Jeesus Jerusalemin
temppelin..."

-- "Hyvä!... Hyvä!... Oikein sanottu!" -- huusivat kuulijat. Puhuja
osotti taas vesikaarta, sovittaen siihen selityksensä:

-- "Katsokaa! Sosialistinen yhteiskunta antaa kansalle kaikki omaksi,
kuten tuo vesikaari jakaa värinsä..."

Kuulijat eivät käsitä muuta, kuin sen, mitä se tuleva vesikaari
antaa. Sosialistinen yhteiskunta komeilee heidän edessä komeana
vesikaarena... ihanana... kauniina... Puhuja jatkaa:

-- "Sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole vääryyttä. Siinä on ikuinen
rauha, tasa-arvoisuus, vapaus ja veljeys..."

Vesikaari kaunistuu kuulijoille entistä ihanammaksi. Siinä näyttää
riippuvan kultaomenoita... Naisista tuntuu, kuin siinä heiluisivat
ja soisivat taivaan kellot ja kaikki ovat varmat, että herkut
kypsyvät sen komealla luokinselällä. Puhuja kuvaili sosialistisen
yhteiskunnan yhä ihanammaksi. Hän maalasi vesikaaren sataväriseksi,
ripusti siihen kaikki rauhan ja veljeyden ja vapauden ja oikeuden
kellot, asetti herkut sen väriselälle, osotti sitä juuri syntyneelle
joukko-ihmiselle ja kysyi:

-- "Tahdotteko?... Luopuisitteko siitä omenastanne, jos se
kiellettäisiin?"

Kuulijoiden vastaus oli valmis: Joukko-ihminen _tahtoi omansa_...

-- "Yhteen siis kaikki sorretut!... Ylös torpparit! Eläköön
sosialismi!" -- lopetti puhuja.

-- "Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!" -- vastasi joukko, vakuuttaen:

-- "Me nousemme!... Me nousemme!... Me nousemme!"

Harhama oli seurannut puhujan ajatuksen kulkua uteliaana. Siinä oli
paljon juuri sitä, mitä hän oli ajatellut ja kirjoittanut Korpelassa,
ja nyt, vaikka hän oli samojen ajatuksien läpitunkema, kulki hän
toista tietä kuin puhuja, tavotellen kumminkin samaa päämäärää. Hän
kysyi taas itseltään, oliko hän taas erehtynyt, vai kulkiko puhuja
eksyksissä, tai veivätkö kaikki tiet Roomaan. Hän kysyi, eikä voinut
vastata. Puhuja jatkoi yhä, otti paperin taskustansa ja alkoi siitä
lukea räiskyvää, torppareille osotettua palo-artikkelia. Innostus
nousi ylimmillensä. Hyvä-huudot toistuivat joka lauseen lopussa.
Harhama jännittyi, kuin jousi. Sanat tuntuivat hänestä tutuilta.
"Missä olen ne kuullut?... Missä... missä?" -- muisteli hän. Ja äkkiä
pilkahti hänelle valo: Puhuja luki sitä kirjoitusta, jonka hän oli
osottanut Riuttalan torppareille...

Hän muisti sen ja aavisti himmeästi, että sen kärki kääntyi nyt sitä
joukkoa vastaan, jonka riveissä hän pyrki Roomaan...

-- "Olenko minä takonut oman tutkaimeni?" -- tuskitteli hän...

Kun puhuja oli lopettanut, kysyi eräs vaimo häneltä:

-- "Mitä uskoa se on, jota vieras opetti meille?"

-- "Se on sosialismia", -- vastasi puhuja.

-- "Vai sitä se on", -- lausui vaimo, joka kuuli nimen ensi kertaa.

-- "Kyllä tämä on sitä oikeata uskoa", -- virkahti Varpalan Juho.

-- "Niin on!... Oikeaa on usko... Ei ole ennen niin suoraan puhuttu",
-- myönsivät toiset vaistomaisesti. Puhujan sanat alkoivat itää ja
kehittyä uskoksi. Se oli itsetiedotonta lapsen uskoa uuden opin
oikeuteen, jonka perusteista kuulijoilla ei ollut aavistustakaan.
Heillä oli olevista oloista sama selvyys, kuin Harhamalla, s.o.:
parannus on välttämätön. Mutta siitä uudesta sosialismin oikeudesta
juurtui heihin sokea usko, kuin tuli tappuraan, kun sitävastoin
Harhamalle se oli epäilyksen liejukkoa, samoin kuin sekin kivi, jolle
hän oli polkenut.

Ilta oli jo tullut. Kanat asettuivat yöpuilleen, kuikat ja sorsat
lepopaikkoihinsa. Väki hajautui ja Harhama lähti sen joukossa,
mieli taas epäilyn mudalla täytettynä ja oman hiomansa tutkaimen
noustessa hänen eteensä... Elämä nousi erämaan hiljaisuudesta taas
ihmeen oikkuisena, ja käsittämättömänä terotteli kaiken sen omaksi
tutkaimeksi.

       *       *       *       *       *

Karjankellot olivat jo lakanneet soimasta. Karja makasi, syksyyn
kallistuvan kesän leuto yö nosti hämärää päätänsä, yölepakot lähtivät
piiloistansa, sammakot pyydystelivät saalista ja soille nousi harmaa
sumu. Joka oksalla istui öinen rauha ja näkymättömät kädet lypsivät
kastehelmiä kukista.

Harhama kulki jalkapolkua rämesuon halki, joka levitteli sumuisia
selkiänsä kahden puolen tietä, kuin äärettömyyden siipiä. Äskeiset
puheet ja Varpalan Juhon elämäntarina häilyivät hänen sielunsa
edessä hajanaisina hapsina, häilähtelivät epäselvinä, hävisivät yön
hämyyn, kuin harmaa haituva harmaata väritaustaa vastaan, ilmestyivät
uudestaan ja taas hävisivät. Hän ei aluksi käsittänyt niistä mitään
selvää, järjellistä, ei löytänyt Varpalan Juhon kohtalossa mitään
selvää elämänjohtoa, ja sosialistinen kysymys sumensi taas kaiken
täydelliseksi epäselviöksi.

Harhama mietti. Silloin hajotti enkeli Iiranto epäselvät sumut
hajalle. Se ampui jousestansa taivaalle välähtävän "kalevan tulen".
Sen tulen sävähdyksestä näki Harhama Jumalan ja enkeli Iiranto
kuiskasi hänelle:

-- "Tutki, eikö se ole _Hän_, jonka papit nukuttavat
maailmankurjuuden tyytyväisyyden rapaan... _kerittäviksensä_!..."

Ja epäselvän sumun harmaiden haituvien välistä vilahteli silloin taas
Harhamalle ikuinen tuli: Jumalan syyllisyys.

-- "Hänhän se on syyllinen... Hänen opeillansa on Varpalan Juho
nukutettu kahle-orjaksi, huumattu sillä, kuin juoppo viinalla
juoppouden himoon", -- mutisi hän.

Ja silloin alkoi selvetä kaikki kirkkaudeksi, joka peitti
maallisen kysymyksen valovaipallansa. Äskeisen sumun seasta nousi
taas maailmankurjuus hänen eteensä suurena, jalona, nöyränä,
vaatimattomana, kuin jalokivi, joka hohtaa puhtaalla valollansa
loistavassa lasiromujoukossa.

-- "Jumala! Sinä jumaluuden hyveillä verhottu maailmankurjuus!" --
huudahti Harhama, kuin jalokiven löydettyänsä.

Ja kuumeisesti alkoi hän taas luoda teostansa, viimeistellen sen
runo-aarteita, hioa sen säkeitä, veistellä uniansa valmiiksi
kirjoitettaviksi. Hän koristeli maailmankurjuuden kalkilla jumaluuden
hyveillä, kuin helmillä. Varpalan Juhon ja Rauhalan Timon kohotti
hän mielessänsä sen vertauskuviksi. Hän antoi niiden nöyränä
laskeutua elämän taakan alle. Tausta oli jo valmis. Nälkä- ja
Hallasuon takalikoilla kohosivat ihmishengen Golgatat, kivikovina,
kylminä, kylmiin sumuihin peittyneinä. Sudet luikkivat metsässä ja
ympärillä vaanivat rääkkyvät ihmiskorpit, toiset niistä pappien
mustiin kauhtanoihin puettuina. Harhama jakoi maailman kahtia:
Toisella puolen hohtivat maailman rikkaudet ja kunnia... Jo astui
maailmankurjuus niiden eteen ja ääni sanoi sille:

-- "Nämä kaikki annan minä sinulle, jos..."

Ja köyhyys vastaa nöyränä:

-- "Rikkautta ja kunniaa älä minulle anna, vaan anna ainoastaan
jokapäiväinen leipäni!..."

Se hylkäsi rikkaudet ja kunnian ja helmet eläimellisyyden jätteelle:
ihmisturhamielisyydelle, ja koristi itsensä jumaluuden ikikirkkailla
hyveillä. Se astui Golgatallensa karkaisemaan jumaluuden hyveitä
kärsimyksien ahjossa.

Ja taas osotti käsi vähempää, ajatellen: ainakin se tuon haluaa.
Se osotti huoletonta toimeentuloa. Se osotti sen oman kurjuuden,
rinnan parempiosaisten rikkauden kanssa, herättääksensä sillä
maailmankurjuudessa himon. Mutta se kurjuus vastasi jumaluuden
suurella tietoisuudella Routalan Timon sanoilla:

-- "Onhan meillä kivimäki... ja onhan minulla uskollinen vaimo...
Mitä kaipaisin minä muuta?..."

Tai vastasi se Varpalan Marin sanoilla: "Onhan tuota ennenkin
eletty..."

Niin oli maailmankurjuus taas koristanut itsensä jumaluuden
himmenemättömällä helmellä: hyveellä. Se oli vapahtanut ihmishengen
tomusta: nautinnonhimosta, koreilunhalusta.

Yö kului. Polku pujottelihe suota myöten sumun läpi. Alkoivat
kangasmaat. Yhä kirkkaampana kohosi Harhaman teoksen runoissa
maailmankurjuus jumaluutena. Kaikki hyveet hohtivat sen helminä.
Jo joutuivat sen suuret ajat, sen pääsiäisviikot. Maailmankurjuus
astui nöyränä ristiänsä kantamaan. Jumalallisen suurena nosti
se hirsitaakan selkäänsä ja astui sen kanssa ylevänä maailman
rikkauksien ja loiston halki omalle Golgatallensa. Suurena
kantoi se taakkaansa, astui jumaluutena rikkauksien läpi,
kirkonkellojen soidessa, hallitsijoiden kultavaltikkain välkkyessä
ja loistavapukuisten pappien veisatessa ylistystä _väärälle_
Jumalalle... Ja kun hienojen, jalokivissä loistavien naisten joukosta
kuului säälin huudahdus, lausui kurjuus, se hirsitaakkaa kantava
Jumala:

-- "Älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne!... Minä olen elämän
kovan koulun käynyt, enkä siis joudu hätään..."

Jo on kurjuus jumaluuden korkeimmalla temppelinharjalla, sen
kunniapuussa: ristinpuussa. Valta-istuimet himmenevät sen puun
loistossa ja paavien istuimet häviävät näkymättömiksi, kuten tähdet
himmenevät auringon valosta. Kurjuus kituu Hallasuon takamaahan,
tai Korpelan kivimäkeen ristiinnaulittuna. Sen päätä koristavat
jumaluuden värit: harmaat hivukset, kuin orjantappuraseppele,
jumaluuden kruunu, jonka rinnalla ovat muut kruunut romua. Ja kun
tuska ristillä yltyy ja ajettuneesta rinnasta puhkeaa ääni: "Joka
päivä on uusi koettelemus", -- niin vastaa kurjuus jumalallisen
tyynenä ja suurena:

-- "Mutta joka päivä avautuvat myös uudet armolähteet!..." Tai vastaa
se Varpalan tavoin: "Mennään syvemmälle metsään... sinne Hallasuon
taakse! Siellä on lähdekin koivun juurella..."

Vuosituhannet kuluvat. Kuolema puhaltaa sukukunnan sukukunnan
perästä tomuna avaruuteen. Väärät jumalat häviävät, niiden taivaat
sortuvat, kirkot luhistuvat raunioiksi, mutta häviön keskellä nostaa
maailmankurjuus päätänsä, kehittäen jumaluutta yhä korkeammaksi
hyveeksi. Se loistaa kohta jumaluuden täysissä hyvehelmissä ja
sen seppeleissä. Se hohtaa Jumalana sillä Golgatalla, jolle se on
hirsikuorma selässä astunut, ja ihmiskunta kumartuu sen edessä ja
rukoilee siltä niitä helmiä, jotka se on kirkastanut miljaardivuosia
kestäneessä tuskien, kärsimyksien ja puutteen kiirastulessa
himmenemättömiksi jalokiviksi.

Silloin on ihmiskunnan lopullinen joulujuhla: Jumala syntyy
ihmisessä: ihmisessä herää jumaluus itsetietoiseksi...

Kesäyö huokui erämaan hiljaisuutta. Ei mikään hisahtanut, ei
tirskahtanut. Limaiset sammakot vaanivat tiellä saalistansa
äänettöminä lihapaloina. Harhaman mielikuvitus oli tavallista
läikkyvämpi. Se välkehti, kuin kuun valoläpinä hieman liikahtelevalla
vedenkalvolla. Varpalan Juhon ja Marin ja Rauhan tarina oli
puhaltanut sen liikkeelle, ja äskeinen puhe oli laskeutunut siihen
utuna ajelehtavana kuutamona. Hän istahti tienvierelle, korkealle
mäelle, ja viimeisteli sitä runonuppua, josta oli puhkeava tavallisen
ihmisen itsetietoinen jumaluus: oman hyveensä, oman itsensä varassa
kulkeva olento, jommoisena jo oli tuikahtanut yli-ihminen Jeesus. Hän
maalaili runoissa ihmishengen erilaiset yritykset siihen pyrkiessä.
Runovaippoihin puettuina kulkivat teoksen runovirran mukana eri
aikojen filosofit, mikä veneessä, mikä kuunpullealla purjehtien,
mikä mitenkin. Kaikki he yrittelivät jo irtautua ulkopuolella
ihmistä olevasta persoonallisesta Jumalasta, mutta he kätkivät vielä
Jumalan aineeseen, tai muuten kielsivät ihmisen jumaluuden. Toiset
heistä asettivat jossain muodossa jumalaksi siveettömän, elottoman
luonnonvoiman, jolta puuttui jumaluuden korkein avu ja tunnus: vapaa,
ihmisen omasta itsestä lähtevä hyve.

Erämaa kehräsi hiljaisuutensa villalankoja... Yön kaikki tummat
silmät kiiluivat. Harhaman runonuput puhkesivat kukiksi. Ne
puhkesivat öisistä unista mielikuvina. Hän oli jo joutunut
esempio-ihmiseen. Siinä puhkesi itsetietoinen jumaluus jo
vaistomaisena. Se puhkesi, kuin väri kukasta... päivä yöstä... kesä
keväästä... Esempio-ihminen ei enää kulkenut lainahyveessä... Hän
pukeutui omaansa, kuin perho väriinsä... lapsi kutreihinsa... tytön
poski punaansa...

Harhama oli siten päässyt teoksessansa tavallisessa ihmisessä
ilmenevään jumaluuteen, jonka tietoisuus on heräävä vaistomaisesta
tietoisuudesta itsetietoiseksi tietoisuudeksi. Hän oli päässyt
jumala-ihmisen lapsuuteen.

Sitä myöten oli teos valmis. Aurinko nosti jo punertavaa reunaansa
taivaanrannan alta. Harhama oli ehtinyt maantielle. Kohta näkyi
majatalon kaivonvintti. Hän meni taloon sisälle ja ryhtyi
kirjoittamaan valmiiksi öisen jalkamatkansa jumalaluonnosta.

       *       *       *       *       *

Mutta huuto: "Ylös torpparit!" kulki kulovalkeana ympäri Suomen
salojen. Torpparit heräsivät sitä kuullessaan, kuin pahasta unesta.
Metsätölleistä, joista siihen asti oli astunut yhteiskunnan
palvelukseen ainoastaan raaka työvoima, joka kulki viljelyksen
eturintamassa ja maksoi jälkijoukoille raskasta veroa jokaisesta
korvelta viljelykselle vallottamastansa peltotilkusta, niistä
metsätölleistä astui nyt esille uuden ajan joukko-ihminen,
yhteiskunnallisen elämän uusi suuri tekijä. Se oli vuosisatoja
pitkän kehityksen tuote, maanomistus-olojen välttämätön luomus.
Siinä oli lapsen usko, sen rajaton luottamus uuden, sosialistisen
yhteiskunnan erinomaisuuteen. Se ei useissa tapauksissa tuntenut
sitä yhteiskuntaa, mutta ikävöi sinne vaistomaisesti, kuin lapsi
mummolaan, jossa herkut odottavat pöydällä ja pehmeä vuode kamarissa.

-- "Ylös torpparit!" -- Se huuto kierteli yhä laajemmilla aloilla,
yhä useammat heräsivät ja hieroivat silmiänsä, kuin uuden päivän
armasta valoa katsellessa.

-- "Ylös torpparit!" -- Se huuto oli ehtinyt Riuttalan kartanoonkin.
Sen sadat torpparit lakkasivat veroa maksamasta, kieltäytyivät
raatamasta kartanon pelloilla. Karja tuli illalla kotia, vaan ei
ollut lypsäjää. Lehmien utaret pakahtuivat ja pöhöttyivät, karja
kärsi, vaan sääliä ei enää tunnettu.

-- "Kuolkoon karja, kunhan _kansa_ pelastuu!" -- lausuivat torpparit.

Tuli leikkuuaika, vaan ei ollut leikkaajaa. Ruis karisi maahan, ohra
katkesi, kaura painui lakoon, torppari oli työn puutteessa, vaan
sirppiin hän ei tarttunut.

Oli ilta. Sadat torpparit olivat koolla. Heitä kehotettiin alistumaan
lain alle, maksamaan vero maasta. Joukon silmissä välähti viha ja
kajahtivat mahtavan internatsionalen sanat:

    "Maa meidän on ja olla pitää,
    eikä laiskain lurjusten."

Toiset vielä arkailivat, mutta joukko painoi niiden epäilyt alas,
vei kaikki mukanansa. Päivät kuluivat. Uusi yhteiskunta sarasti
ihmisten silmissä, metsät täynnä hedelmiä. Nykyinen yhteiskunta
nosti armottoman kätensä: Oikeuden palvelijat saapuivat. Torpparit
karkotettiin tölleistä, joita he olivat miespolvet asuneet ja
viljelleet. Viha leimahti silloin ilmipaloksi, yltyi, levisi, sai
matkalla aina uutta ja uutta virikettä niissä sorrettujen joukoissa,
joissa katkeruus oli niin kauvan kytenyt. Kohta seisoi kansa kahtena
vihollisleirinä.

       *       *       *       *       *

Mustasiipinen kuoleman enkeli leijaili Viaporin päällä. Suuren
Venäjän katkeroittuneet miehet olivat juoneet siemauksen vapauden
viinamaljasta. He olivat juopuneet ja tahtoivat enemmän.

Kuoleman enkeli, joka leijaili Viaporin päällä, nosti maljansa
näkyviin, täytti sen vapauden vaahtoavalla viinalla, tarjosi sitä ja
lausui:

-- "Tämän saatte minun kädestäni, jos otatte..."

Ja ne jotka olivat jo maistaneet vapauden viinan vaahtoa, tahtoivat
sen ottaa. He olivat valmiit juoksemaan miekanterää myöten sitä
maljaa sieppaamaan.

Elämä tarjosi parhaita antimiansa kuoleman mustasiipisen enkelin
kädellä. Itse se hymyili ja katseli lahjaansa rauhallisena ja
koristeli sitä... Se kietoi kuoleman enkelin kädessä vaahtoavan
viinamaljan niihin runoliinoihin, joita runoilijat olivat punoilleet
vapauden kunniaksi. Se kultasi sen välkkyvällä hohteella, kuohutti
sen vaahdon korkealle, houkuttelevaksi ja huumaavaksi, ja
heitti kuoleman enkelin hartioille sen runovaipan, jonka se oli
runoilijoilla laulattanut.

Ja vapaudenjanoiset katselivat silloin kuoleman enkeliä, kuin
sulhanen riisuutuvaa morsiantansa. He olivat valmiit hinnalla millä
hyvänsä ottamaan sen kädestä vapauden viinamaljan.

Elämän suuret viulut soivat. Viaporin tykit oksensivat tulta.
Elämä leikki suurta leikkiänsä: se ahmi itseänsä, kitana kuolema.
Vapaudenjanoiset kosivat kuoleman enkeliä kilpaa...

Tykit jyrisivät... Pommit viskautuivat kaarteitansa kulkien
sotalaivoja tavottelemaan... Ne syöksyivät korkeudesta meren
aaltoihin... löivät suunnattomia vesisuihkuja ilmaan...
räjähtelivät... sylkivät merestä tuli- ja savuroihuja... Toiset
pommit viskautuivat laivojen tykkien kidoista linnoitusta kohti...
pamahtelivat... räjähtelivät... levittivät turmaa ja kuolemaa...
Veri vuoti... haavotetut vaikeroivat... elämä leikki ihmisillä...
pannen ihmiset leikkimään elämällä... Se ostatutti ihmisillä vapautta
itseltänsä... Se ostatutti sitä kuoleman enkelin kädestä...

Kamala elämän leikki jatkui... Kuoleman mustasiipinen enkeli kohosi
korkeammalle... Kaikkivaltias elämä hallitsi ja käski, itse johonkin
paenneena... Äkkiä nousi tuliroihu ilmaan, tavotellen pilviä... Siitä
puhkesi musta savukukka... Kuului hirveä pamahdus... Kaikki vapisi...
Helsingin rakennukset tärisivät... Elämä oli nielaissut ruutikellarin
niiltä, joille se vapautta tarjoili... Se nielaisi sen tulena ja
savuna... Se jätti jälelle ainoastaan kivien sirut ja kasan mäsäksi
silvottua ihmislihaa...

Elämän ja kuoleman komea ilotulitus oli lopussa.

Isänmaan uhritulet paloivat katkerina. Niiden liekinpäässä heloitti
isänmaanrakkauden kukka, mutta siitä kukasta tuoksusi viha...
Helsinki katseli komeaa kuoleman leikkiä, jota elämä leikki
Viaporissa. Vapauden viinamaljasta tipahteli huumaavia pisaroita.
Ihmiset juopuivat. Kuoleman enkelin runovaippa heilahteli kiehtovana.

Torilla seisoi Hornan luolan joukko-ihmisiä toisen joukko-ihmisen
vastassa. Molempien käsissä kukkivat vihankukat... Niiden kukkien
tuoksu huumasi... päihdytti... kiihotti... Ihmiset eivät tienneet,
miksi he toista joukko-ihmistä vihasivat... He eivät myös tajunneet,
miksi he omaa joukko-ihmistänsä rakastivat... Heidän tunteensa olivat
syöpyneet heihin isänmaanrakkauden kauneista uhritulista... Vihan
kukat tuoksuivat jo aivan kuin veri pedon sieramien edessä... Aseet
pamahtivat ja joukko miehiä vaipui kuolleina torille...

Pari tuntia kului... Torilla oli veri sekottunut tomuun... Kuolleet
oli kannettu pois... Liike kulki latuansa... Elämä oli lakaissut
jälkensä.

       *       *       *       *       *

Mutta torilta vuotaneesta verestä oli elämä imenyt uutta voimaa.
Siitä sikisivät elämän suolissa uudet lapamadot: vihan ja katkeruuden
mustat kyykäärmeet. Ne sikisivät koko kansan elimistössä. Hornan
luolan joukko-ihminen imi niiden käärmeiden nisistä voimaa. Sen
joukko kasvoi. Sen huuto kuului jo pauhuna. Sen tunteet levisivät
kurjien joukkoihin, kuin tuli kuivaan kuloon. Ukkosena kierteli huuto:

-- "Ylös te, jotka väännätte raskaan työn vuorenpainoisia
myllynkiviä!... Ylös torpparit!..."

Sille, vihana vyöryvälle, katkeruutta suitsuavalle pohjalle
ryhdyttiin luomaan uutta Suomea. Elämä oli itse valmistanut ja
laskenut oman peruskivensä.

Varpalan Juho oli yksi niitä lukemattomia, johon Riuttalan tulipalon
kipinät olivat sattuneet, kuin kuivaan katajaan. Hänkin 'nousi',
nousi kaikin voimin sortoa vastaan, kuten ennen oli noussut korpea
vastaan. Turhaan odotettiin häntä enää talossa päivätöihin, turhaan
kutsuttiin häntä niihin.

-- "Maa on meidän", -- vastasi Juho.

Mutta Mari oli vaiti. Hän ei ymmärtänyt nyt miestänsä.

Syksy joutui. Talvi vilkutti sen takaa kylmiä lumiselkiänsä.
Harhama kulki taas Varpalan torpan ohi. Sen pihamaalla hääräili
oikeudenpalvelijoita: Juhoa häädettiin torpastansa...

Ovi avautui, perhe alkoi lappautua ulos. Ensimäisenä tuli Rauha,
itkevät kaksoset sylissä, sitten toiset lapset. Jo tuli Mari,
hätääntyneenä, hämmästyneenä, riutuva palmikko niskassa, kyynel
poskella. Viimeisenä astui ulos Juho itse, synkkänä, äänettömänä,
ryppyiset kasvot harmaina. Palsami kannettiin ulos akkunalta, kätkyt
ja pöytäpahanen samaten. Oikeudenpalvelijat asettivat tangot tuvan
nurkan alle. Kuului rasahdus ja hökkeli kaatui kumoon.

Yhteiskunta oli noussut kumoajaansa vastaan, kysymättä, oliko kumoaja
oikeassa, vai eikö.

Juho istui kivellä, tukka harmaana ja märkänä kylmästä vihmasateesta.
Rauhan kaksoset parkuivat, toiset lapset itkivät, varis rääkkyi. Mari
lähestyi Juhoa, istahti hänen viereensä ja lausui:

-- "Juho-rukka! Älä sure!... Onhan meillä vielä Jumala turvana... Hän
on ennenkin auttanut."

Mutta Juho oli toinen, kuin ennen. Hän puri hammasta ja lausui
jyrkästi:

-- "Jumala!... Helvettiin tästä moiset Jumalat!... rikkaiden
Kätyrit!... Menköön rikkaiden ruotilaiseksi!... Jo Sillekin olemme
kylliksi vaivais-apua maksaneet..."

Mari lyyhistyi kokoon kivellensä. Syvyys tuntui avautuvan hänen
allansa, kun Juho oli temmannut pois sen ainaisen Peruskiven, jolla
hän oli pysytellyt. Rintalapset yhä yltyen itkivät, toiset seisoivat
sanattomina. Juho oikaisi itsensä. Hänen ainoana omaisuutenansa oli
taas hartiankumara ja edessä oli elämän kivikova. Synkkänä katsoi hän
syksyiseen korpeen ja mutisi:

-- "Jumalat ja isänmaat!... Pirut!... Riistäjät jakavat isänmaan
rajaviivoilla kurjat eri joukoiksi ja pidättävät niillä
riistettäviänsä kurissa, yhdellä toista... Molemmat ne ovat rikkaiden
kätyrejä: olemattomat Jumalat ja isänmaat..."

Hänen sanansa olivat kuin ilmassa kulkevaa kulkutautia, joka
tarttui hänen joukkoonsa. Isänmaa alkoi niiden silmissä karistaa
koristuksiansa, runopukujansa: Sen hartioilta putosivat revontuliset
vaipat, järvistä katosivat päivänkuvahelmet ja riippuvat taivaan
ontelot, joita myöten kuun kuvat ennen kieriksivät. Sen kulmilta
katosivat ihanat vesikaaret ja kukat. Se muuttui rumaksi, harmaaksi,
lokaisilla teillä, rapakoilla ja syksyisillä sammalsoilla peitetyksi
ilkeäksi emintimäksi, joka piinasi heitä ja lellitteli rikkaita.
Vihan kulovalkea yltyi silloin, levisi kaikkiin soppiin ja
pursusi joka töllistä. Sillä pohjalla ryhdyttiin rakentamaan sitä
tulevaisuuden Suomea, jonka hoivissa piti onnen viljan kypsyä,
suomalaisen kansallishengen kukka-nupusta puheta ihanimmat kukat,
kauneimmat ihmishengen helmet ja sen laulun saada ennustettu korkein
kaiku...

Harhama seisoi sanatonna Varpalan torpan veräjällä. Hänen jokainen
solunsa värisi. Hän tiesi, että Varpalan torpan isäntä kuului
siihen puolueeseen, jonka asiaa hän ajoi. Ja toisella puolen,
häntä vastassa, seisoi avuttomana, hätääntyneenä, repaleisena ja
asunnostaan häädettynä se maailmankurjuus, jonka edessä hän oli niin
hartaasti polvistunut ja jota hän parast'aikaa värjäili teoksessansa
jumaluuden puhtailla väreillä, kohottaen sitä Jumalaksi...

Vihmasade alkoi tiuhkua harmaalta taivaalta, kaikki peittyi
tuhanharmaaseen, lapset parkuivat, Mari ja Rauha itkivät ja ylhäällä
huuteli pois lentävä kurkiparvi haikeaa riu'untaansa, joka sekaantui
rintalapsien itkuun, ja hajotetun torpan ylitse lentää kahnuutti
vanha varis, riiputtaen nokassaan kalan totkuja...

Kylmä, vihmasateinen syyspäivä alkoi pimetä. Sumu sakeni. Elämä
näytti hautausmaan ammottavalta veräjältä. Harhama istui tienvierellä
puolilahon kannon päässä ja mietti elämän sumuista kysymystä ja
omien polkujensa sotkeutumaa. Ja kun hän huomasi sotkeutuvansa omien
polkujensa verkonsilmiin, hätäytyi hän teoksensa puolesta ja alkoi
kuumeisesti etsiä sen pelastusta, sillä koko elämä riippui siitä.

Mutta sumuisessa iltahämärässä pimeni hänen vierellensä varjo. Se
oli Iiranto, joka seisoi siinä, ruumiina sakea sumu. Se hyväili
hänen ihoansa jumaluuden hengähdyksellä, hiipoi hänen kaulaansa
sumu-käsillänsä ja kirkasti hänelle sen helmen, joka odottaa hänen
poimintaansa elämän sekasorron keskellä. Se puhui ja kuiskaili
Harhaman povessa:

-- "Miksi hätäännyt?... Eikö Varpala ole riuhtaissut itseänsä irti
Jumalakuvituksesta?... Eikö hän ole nyt lähempänä _oikeaa_ jumalaa:
_ihmistä_... itseänsä?..."

Se oli Harhamalle kirkas tähti, joka välähti elämän harmaaseen
usvaan. Iiranto jatkoi:

-- "Eikö hänessä kehity _jumaluus?_... Eikö hänessä isänmaanrakkaus
laajene jo _kaikkien kansojen_ rakkaudeksi ja sitten _kaikkeuden_
rakkaudeksi?... Eihän _oikea_ jumaluus voi rakastaa _ainoastaan_
osaa, kaikkeuden hitua... Eikö Jumalan pidä hallita ja rakastaa _koko
kaikkeutta?_..."

Ja hänelle tuikahti silloin elämän yöpimeydestä kirkas salama, joka
valaisi kaikki. Kaikki näytti sittenkin palvelevan hänen jumalansa
voittoa... Varpalan Juhon oli hän nähnyt riuhtautuvan 'kuvitellusta'
Jumalasta irti. Se oli Harhamasta oire, joka ilmoitti, että
maailmankurjuus herää jumaluutensa tietoisuuteen. Se oli suuri askel.

Hän näki muitakin kirkkaita tähtiä: Isänmaanrakkaus oli häviämässä.
Ihmisessä piilevä jumaluus alkoi jo rakastaa _kaikkia_ kansoja...
kaikkia maita...

Jumalalla ei voi olla muuta isänmaata, kuin kaikkeus...

Syys-ilta pimeni. Harhama lämmitteli löytämiensä tulien hohteessa.
Hänen mielikuvituksensa lenteli avaruuden äärillä jumaluuden
kehityksen kanssa karkeloiden. Maan kansojen rakkaudesta laajenee
ihmisessä kehittyvän jumaluuden rakkaus koko maailman rakkaudeksi.
Eri maailmoissa asuvat ihmisjumalat pääsevät ijankaikkisuuden
kaukaisimpina jaksoina toistensa yhteyteen ja rakastavat kaikki
toisiansa yhtenä samana jumaluutena. Niin laajeni jumaluuden rakkaus
kodin rakkaudesta isänmaanrakkaudeksi, sitten maan kaikkien kansojen
rakkaudeksi, koko maailman rakkaudeksi ja lopuksi kaikkeuden
rakkaudeksi...

Sade tiheni. Syys-yön mustat silmät ummistuivat ja Harhaman ympärille
painautui yön pilkkopimeys.

       *       *       *       *       *

Valhemala on kaunis, pyöreä, puolikupera asumus. Sen seinät ja katon
muodostaa kirkas kuunkupera. Kuunkupertuman sisäpinnalla kiiluvat
hopeanheleät tähdet sinne tänne siroteltuina... Koko Valhemala ui
niiden valossa.

Valhemalan pohjalla kiertää veripunainen virta... Se kiemurtelee
kauniina käärmekiemurana. Virran pinnalla päilyvät lumivalkeat
lumpeet... Lumpeiden lomissa uiskentelee tuhat mustaa käärmettä,
siellä täällä luikahdellen... Uituansa aikansa vedessä, vetäytyvät ne
valkolumpeille levähtämään...

Tuhat mustaa kukkapuuta kasvaa Valhemalassa, ympäriinsä
asetettuina... Ne ovat pienen pihlajan kokoisia... siron pensaan
muotoisia... hoikkia... latvaansa suippenevia... Niiden lehdet ovat
miltei mustia... kukat kokonaan mustia... ne ovat mustemmat mustinta
syttä... Ne näyttävät koreilta kuoleman kukilta... Kutakin kukkapuuta
hoitaa pikkuinen enkeli, jonka tukka on lumivalkea.

Jokaisessa mustassa kukkapuussa istuu ainakin kymmenen veripunaista
ilva-lintua, toiset kynien itseänsä, toiset ihaillen sulkiansa,
kolmannet katsellen käärmeiden kaunista kiemurtelua Valhemalan
veripunaisen virran pinnalla. Kaikki on somaa ja siroa.

Keskellä Valhemalaa on ruusunnupun muotoinen lumivalkea elollinen
alttari. Se on juorualttari... Siitä tuoksuaa valhe ja panettelu,
kuin konsanaan kukasta tuoksu... Se tuoksu ei koskaan lopu, koska
alttari on elollinen, kuten ainakin oikea kukka.

Juorualttarilla seisoo Perkeleen Urmento-enkeli... Hän on valheen,
juorun ja panettelun aina synnyttävä äiti... Juorualttarikukan
tuoksu on hänelle sama, kuin lemmen-antimet emolle... Hän nauttii
sitä yöt ja päivät... kuhertelee alttarissa, kuin perho kukassa...
nainen miehensä syleilyissä... emo oman lintunsa keralla... emi
heteensä suuteloissa... Siksi sikiää hänessä ijäti valhe...
juoru... panettelu ja pahain sanomain saattaminen... Näkyy jo
hänen kauneista kasvoistansa, että hän on valheesta raskas... Se
näkyy hänen uhkuvista rinnoistansa... lanteistansa... koko hänen
olemuksestansa... Hänen silmänsä sanovat, että hän tahtoisi aina ja
enemmän alttarinsa antimia, kuten himoihinsa riutunut nainen...

Hänen oikealla olkapäällänsä istuu aina veripunainen ilva-lintu...
Kädessä on hänellä kaunis kultainen omena...

Tuontuostakin synnyttää Urmento uuden sikiön: Hän puhaltaa
suustansa kauniin kuplan... Se kupla on valheen henkeä... juorua...
panettelua... Se on väärän sanoman saattamisen siementä...

Heti kun hän on kuplan suustansa puhaltanut, kohoaa olalta
veripunainen ilva-lintu, ottaa kuplan sievästi nokkaansa ja vie sen
maailmaan, jossa se haihtuu sumuksi ihmisten hengitettäväksi, niiden
nautittavaksi. Siitä kuplasta sikiää ihmisessä valhe ja juoru ja
panettelu... Kun kupla on kaunis, tavottelevat sitä naiset miehien
edellä, sillä he etsivät aina helyjä, kuin perho kukanväriä... Siksi
on heidän kielensä kepeä, kepeämpi miesten kieltä, eikä siksi, että
on hiukkasen pienempi sitä...

Kun yksi ilva-lintu on lähtenyt Urmennon olalta, lentää sille
mustista kukista oitis toinen uutta kuplaa odottamaan... Siksi istuu
veripunainen ilva-lintu aina Urmennon oikealla olalla...

Virran vesi punertui... Käärmeet pysäyttivät kiemurtelunsa... Tähtien
hopeanheleä valo helähti hopeaisemmaksi ja valovärin värähdyksestä
ilmestyi Perkele Valhemalaan, kaikki pääenkelit muassansa...
Pikkuiset enkelit, jotka hoitavat mustia kukkapuita, laskeutuivat
hänen eteensä polvillensa... Mustat käärmeet nousivat lumivalkeille
lumpeille, asettuen niille kiemuroiksipa veripunaiset ilva-linnut
kääntyivät kaikki päin Perkeleesen. Perkele puhui Urmennolle:

-- "Sinä hoidat hyvin tehtävääsi... Ihmiset puhuvat jo enemmän
valetta kuin totta..."

-- "Se on sinun ansiosi... Sinä olet lahjottanut minulle alttarisi,
jakamaan minulle lempeänsä... Minun nautintoni on loppumaton", --
vastasi Urmento.

Perkele kääntyi kaikkien edessänsä polvistuvien enkeliensä puoleen ja
selitti heille:

-- "Panettelu on minun aseeni... Sillä isken minä ihmissydämessä
Jehovan kantapäähän... Se jakaa ihmiset kahtia: Se jakaa ne toinen
toisensa panettelijoihin ja paneteltaviin... Se valmistaa heidän
kättänsä Kainin iskuun..."

-- "Ihmisten kieli on Jehovan luoma... Hän on takonut siitä terävän
hampaan _sinun_ suuhusi... Hän takoo kaikki _sinun_ aseiksesi", --
tarttui puheeseen Piru. Perkele jatkoi:

-- "Sen Hän on tekevä. Kulta ja nainen ja kaikki on minun aseenani
jakava ihmiset kahtia ja nostava toisen osan toistansa vastaan...
Jehova on sortuva Itsensä tekemään tutkaimeen... Hän on kaikki luonut
minun hampaikseni..."

-- "Muuksi Hän on ne aikonut, mutta sinä käännät kaikki omiksi
hampaiksesi", -- oikaisivat pääenkelit.

Perkele käveli istuimellansa ylpeänä edestakaisin, pysähtyi sitten
ryhdikkääksi ja jatkoi:

-- "Jokainen pikku juoru tekee hyvää palvelijalleni Harhamalle. Se on
hänessä kuin hiiva, joka nostaa hänessä vihaa Jehovaa vastaan... Se
on kuin punainen vaate hänelle... Sinä, Urmento, katso, että hän saa
sitä sopivalla ajalla aina tarpeellisen määrän!..."

-- "Sinun käskyjesi täyttäminen on minun iloni... Jokaisella
ihmiskielellä on pyöriksivä minun kaunis, kepeä kuplani", -- vakuutti
Urmento. Perkele teki kuvaavan liikkeen ja lausui:

-- "Ja ihmiset nauttivat sinun kuplistasi, kuten sinä minun alttarini
tuoksusta... Jokaisen naisen suussa heiluu kielenä minun kaunis
pirunhampaani... Miesten kieli on vielä hiukan tylsempi..."

-- "Mutta se on sitä voimakkaampi. Sen pisto tuntuu kipeämpänä", --
huomautti Piru. Perkele lopetti järkeilynsä:

-- "Harhama on oikealla tiellä: Hän pitää Jehovan kieltämää
'rakkauttansa' jo _hyveenä_ ja jotka häntä siitä muistuttavat, niitä
pitää hän _panettelijoina_... Min kirkastuu minun asiani oikeus
maailmassa..."

Enkelit riemastuivat ja veisasivat Perkeleen ylistystä:

    "Kaikki eksyneet sä haastat
    luoksesi. Sä rikki raastat
    vallan Jehovan,
    sen kavalan.
    Hampaanasi ihmiskieli
    aina heiluu. Ihmismieli
    sillä käden miekkaan nostaa,
    käsi kielen juorut kostaa,
    Jehovan kantapäähän lyöden,
    Hältä vallan loppuun syöden."

Valhemalan kaikki valot värähtivät. Perkele säteili niiden
värähdyksien kirkkaudessa hohdevaippojen hulmahdellessa hänen
majesteetillisilla hartioillansa ja välkkyvän valtikan seuratessa
hänen kättänsä, hänen sitä käsin pitelemättänsä. Kauniit tuliset
käärmeet kiemurtelivat hänen päänsä ympärillä, muodostellen elävän,
muotoansa alati muuttelevan tulihohteisen kruunun. Voiman ja vallan
sauhu leijaili hänen päällänsä siivekkäänä enkelinä ja hän itse hohti
ylpeyttä ja jumaluuttansa. Kaukaisuuden seinistä palaavan kaiun
säestämänä lopetti hän:

-- "Palvelijani Iiranto johdattaa Harhaman oikealle tielle... Hän on
paljastava hänelle Jehovan vääryyden ja houkutteleva hänet pois siitä
Petturista... Ja mikä on Hänestä irti, se on _minun_ omani, sillä
kolmatta _ei ole_..."

Enkelien suuri lauma veisasi hänen ylistystänsä:

    "Sinun kukkanuppunasi
    äärettömyys kukoistaa.
    Valtasi ja kunniasi
    kaikkeudesta puhkeaa.
    Äärettömyyteen et mahdu,
    samalla kun pienin rahtu
    kylliksi suo tilaa sulle,
    ainoalle kruunatulle,
    korkealle
    Jumalalle.
    Ääri yksin puuttuu vaan
    sulta, herra taivaan, maan."

Laulu loppui. Kaiku nosti Perkeleen siivillensä ja kantoi häntä
ajatuksen nopeudella äärettömyyden halki.




Kun mies kumarsi jalkapuuta.


    Elämä on ainaista turhasta taistelemista,
    josta on haavat ainoana voittona...

Pimeän hapset häilyivät ilmassa. Syyssade pieksi maita:

Oli sysimusta syys-ilta. Luonnon voimat riehuivat sakeassa pimeydessä
pelottavina, kuin kalman toukat pimeässä, mätänevässä pääkallossa.

Kylmä roimasade valui rankkana tohinana pilkkopimeästä korkeudesta.
Myrsky ulvoi. Korpi kohisi ja kaikki kiilui mustana, kuin korpin
silmä.

Ja yhä pimeni ja yhä sakeni rankkasade. Myrsky vyörytteli mustia
vesivaippoja. Kuin avatusta kidasta valui niistä vesi liejuiseen
maahan. Metsä ryski rajusään kynsissä ja purot syöksyivät, kuin
kauhun lyömät käärmeet uomiansa pitkin, luikerrellen halki pimeiden
korpien, etsien synkkien rotkojen pohjilta tietänsä.

Suomen syys-yö oli noussut mustille siivillensä ja leijaili nyt
pimeytensä korkeimman kantaman rajoilla...

Pimeyden halki kulki Harhama metsäseudun tietä. Luonnon suuri leikki
sekaantui hänen ajatustyöhönsä, jumaluuden luomiseen, jota hän lappoi
itsestänsä joka hetki, ajatellen matkalla, kirjoittaen levätessänsä,
nähden yöllä siitä unia.

       *       *       *       *       *

Niinä aikoina luotiin uutta Suomea entistä raivoisammin Pohjolan
perillä. Uudet ajatukset pohjautuivat. Uudet tekijät astuivat elämän
ohjaksiin. Vanha särkyi vaahdoksi ja uusi syntyi sen sijalle. Eri
puolueet olivat laatineet ohjelmansa. Puhujat selittivät niitä
kuumeen tapaisella innolla etäisimmissäkin sopukoissa, kootakseen
niille kannattajia. Joukko-ihmiset ryhmittyivät puolueittain. Kukaan
ei jäänyt yksin. Koko Suomi kiehui muurahaispesänä. Joukko-ihminen
kokosi jäseniänsä.

Eräässä korpikylässä oli vanha, avara puolipimeä pirtti ja eteinen
pakaten täynnä talonpoikaisväkeä, naisia ja miehiä. Pieni, savuava
lamppu valaisi ainoastaan etumaisten harmaita kasvoja. Muut
peittyivät tupakansavuun ja pimeyteen, niin että ainoastaan silmät
paloivat sen seasta. Eteiseen, jossa ei ollut sulettavaa ovea,
purskusi joskus vimmastunut myrsky sateen sekottamana ja vyörytteli
savupilviä tuvan ovesta sisälle. Tuvan perällä, pitkän pöydän takana
piti Harhama vaalipuhettaan. Heikolla, hiukan väsyneellä äänellä,
selitti hän pitkältä puolueensa yhteiskunnallista ohjelmaa. Joskus
poikkesi hän kuivasta aineesta, tempasi kuulijat mukaansa jollain
kansanomaisella sukkeluudella, jotka hänestä lähtivät luonnollisina,
omaperäisinä ja joita hän omasta mielestänsä hallitsi, miten vaan
tahtoi. Tuon tuostakin keskeyttivät hänen selitystänsä omiensa
hyväksymishuudot, tai toisten vihainen murina, joihin sekaantui
ulkona raivoavan tuulen ulvonta.

Kaksi tuntia olivat joukko-ihmiset kuunnelleet häntä, virittyneet
kukin omaksi viuluksensa, odottaneet aikaansa, kiihtyneet. Ei
yksikään näyttänyt vielä väsyneeltä. Joukkotunne veti heitä aina
uuteen vireeseen. Harhama itse pysähtyi hetkeksi levähtämään ja
ajatteli uuden asian johtoa, kun yksi kuulijoista, vanha, jäykkä
raataja Tuomisto pyysi saada sanoa muutaman sanan.

-- "Tietysti! Olkaa hyvä!" -- vastasi Harhama. Mies alkoi puhua
hitaasti ja koruttomasti:

-- "Puhuja on tässä sanonut paljon hyvää ja minä yhdyn siinä häneen.
Mutta jänikset turvautuvat tavallisesti käpälään, ne kun eivät muulla
voi puolustautua, ja minusta tuntuu, kuin olisi puhujallakin jotain,
jota puolustaessa hänen täytyy käyttää jäniksen käpäliä."

Vihan ja katkeruuden tulikielekkeet alkoivat leimahdella. Vanha
riita raivosi katkerampana, kuin koskaan ennen. Koko Suomi oli sen
kaskitulena.

-- "Kun puhutte suorin sanoin, niin minä yhtä suorasti vastaan", --
tarttui Harhama.

Kuulijoiden mielet jännittyivät. Tuomisto jatkoi:

-- "Minä tarkotan sitä valtiollista kysymystä. Minusta tuntuu, että
Te olette vanhan Tarvaan miehiä."

-- "Entäs sitten?" -- keskeytti Harhama, joka käpertyi oitis omaksi
joukko-ihmiseksensä.

-- "Minä vaan tahdon huomauttaa, että sen joukon jälet haisevat.
Olisi ne puhdistettava, ennen kun tulette kansalta taas luottamusta
pyytämään, mutta Te peitätte ne jälet jäniksen käpälällä...
vaikenette koko asiasta", -- vastasi Tuomisto, jäykkä mies.

-- "Hyvä!" -- kuului joku ääni ovipuolelta. Toisaalta kuului murinaa.
Väki jakautui kahdeksi joukoksi. Joukko-ihminen astui jo näkyviin.
Pimeässä pirtissä oli kaksi tai kolme ajatusta, joita väki ajatteli,
kuin käskystä. Harhama yltyi loukkaavista sanoista, unohti kaiken
epäilyn, kumpi niistä oli oikeassa, ja alkoi torjua syytöstä aivan
kuin vakaumuksella ja innolla. Hän puhui tyynesti, mutta varmalla ja
jyrkällä äänenpainolla:

-- "Te voitte minua syyttää siitä, että en ole _vielä_ ehtinyt koskea
siihen asiaan, mutta jos kuka luulee olevansa oikeutettu puhumaan
tarvaalaisten haisevista jälistä, hän heittäköön rapansa minuun.
Meidän joukko kyllä vastaa kulkemansa tien puhtaudesta..."

-- "Hyvä!" -- kuuluu väkijoukosta.

-- "Suuria sanoja!" -- kuului huomautus toisaalta.

-- "Tekojen mukaisia", -- lisäsi Harhama yltyneenä, mutta
ulkonaisesti tyynenä.

-- "Oikein!... Hyvä!" -- vahvistivat tarvaalaiset.

Ja sitten alkoivat taas arvettumat aueta ja viha ja katkeruus
pursuta mielistä. Loukatut puolustivat kunniaansa pedon innolla.
Kaikki vihanviulut virisivät. Ritalaiset näkivät maansa taas
tarvaalaiskummituksen käsiin joutumaisillansa ja riensivät sitä
pelastamaan kuin äiti parastansa. Tarvaalaiset kuvastuivat heille
taas joksikin kirkonhäpäisijöiksi, he tarvaalaisille kunniattomiksi
herjaajiksi. Hyvä- ja alashuudot sekaantuivat myrskyn ulinaan ja
sateen tohinaan.

-- "Pettureita!... Isänmaan häpäisijöitä!" -- kuului tarvaalaisten
vastustajain joukosta.

-- "Viikin Roolandin häntiä!" -- kohisi vastaus.

-- "Mitenhän olisi käynyt, jos kaikki olisivat seuranneet
tarvaalaisten esimerkkiä ja sanoneet: harashoo!" -- kysyivät yhdet.
Harhama yritti puhua.

-- "Ja miten olisi käynyt, jos kaikki olisivat viskanneet talon
avaimet vieraalle ja itse..."

-- "Livistäneet jäniksen käpälät alla käpälämäkeen... Tai
oikeastaan pistäneet päänsä kunniaseppeleesen, kuin jänis pehkoon",
-- tarttui joku jatkamaan Harhaman puhetta.

Syntyi hiljaisuus. Kukaan ei osannut vastata. Joukko-ihmiset
seisoivat toisiansa vastassa, kuin kaksi terävää hammasta. Viimein
lausuu ritalainen Tuomisto:

-- "Parempi pistää päänsä kunniaseppeleeseen kuin leipäkannikkaan...
myödä maansa ja kunniansa virkarokasta..."

-- "Kuka on sitä tehnyt?" -- tarttui Harhama.

-- "Nimet esille!" -- komensi joukko.

-- "Hyvä... hyvä!" -- kuuluu perempää.

-- "Kuka on virkoja onkinut?... Tarvasko?... Vaarnan Ristoko?...
Ruonan Karhuko?" -- vaatii joukko edelleen. Kaikki hehkuivat taas
hiilinä. Väliin taas mykistyivät kielet ja katkeruus hautautui
mieliin...

Mutta se hautautui ainoastansa hetkeksi, vetäytyi, kuin käärme
kyttyrään, sujahtaaksensa siitä uuteen pistoon, puraistaksensa
entistä kipeämmin. Syntyi hiljaisuus. Sade pieksi seiniä. Myrsky
ulisi ja paiskoi ovia ja repi sysimustaa pimeyttä. Väki seisoi
vastatusten, kuin kaksi tiikeriparvea. Viimein suhahti taas pisto:

-- "Niin! Ne teidän miehet käyttivät aseenaan selkärankaansa...
Taivuttelivat sitä."

-- "Ja teidän miehet jäniksen passia... ja suutansa. Niitäkin nurkan
takaa", -- keskeytti eräs tarvaalaisista naisista.

Taas oli väki vaiti. Joukko-ihmisen mieli oli synkkä, kuin ulkona
kuohuva syys-yö. Jokaisen povessa vaani katkeruus kyttyrään
vetäytyneenä mustana käärmeenä. Se kiemurteli... sähisi... väijyi
toisen joukko-ihmisen paljasta kantapäätä ja jäyti kantajan omaa
povea. Matala tupa oli sakeana tupakan savua. Vihaiset silmäykset
välähtelivät savun seasta, kuin kylmät sisiliskot, ja häilähtelevät
savupilvet hulmahtelivat niiden seassa, kuin saaliinsa ympärillä
kieppuvat käärmeet. Sadekuurot löivät joskus seiniä, kuin
suunnattomat vesikimput, ja roimasade ja myrsky vimmeltivät entistä
hurjempina.

-- "Kyllä tämä on viimeistä aikaa... Kehnoko lienee ihmiset
riivannutkin!" -- keskeytti vihdoin eräs vanhus äänettömyyden. Toinen
harmaapää, Ville Takala, jatkoi:

-- "No, on aikaa... On. Sotivat pahuukset suullansa... Huudettiin
ensin ja hölötettiin ryssää ja ryssää, kuin pahat ryssät tshuhnaa,
minkä suusta lähti, ikäänkuin se siitä käpertyisi... Liattiinhan
niillä vaan oma suu. Ja nyt käytetään suuta omia vastaan, kuin paha
akka riehtilää..."

-- "Hospodiakos sitä olisi pitänyt ryssälle pomiloida... Renikkaa
taitaa Takalakin onkia?" -- keskeytti Tuomisto myrkyllisestä Takala
oikaisi itsensä ja vastasi:

-- "No kyllä sitä siivottomassa suussa latinkia riittää... Minä
en ole renikka-avannolla koskaan ongella istunut. Min' oon kuokka
kädessä jo kuusikymmentä vuotta tapellut, mutta en ole myös koskaan
sinun tavallasi suullani ryssää pommittanut... Jerikon muurit kyllä
kukistuivat pasuunan soitosta, mutta minä luulen, että nyt on toinen
aika. Ei, poikaseni! Mies ei koskaan taistele ravalla, sillä se
ryvettää omat kädet..."

Ja yhä vihaisempina kyyristelivät käärmeet povissa, yhä katkerammiksi
tulivat niiden pistot. Hyvähuudot ilmottivat, mistä pisto oli tullut,
murina tai alashuuto, kumman joukon kantapäähän se oli sattunut.
Myrsky säesti niitä ulinallansa ja saderaipat pieksivät seiniä
entistä vihaisempina.

Niin luotiin uutta Suomea. Jokaikinen päivä uudistui sama Harhaman
matkoilla. Jokaikinen päivä kertautui sama yhtä aikaa sadoissa ja
tuhansissa paikoissa ympäri Suomen. Kaikki kiehui ja kävi. Kansan
elämään oli päässyt uuden ajan käyte.

       *       *       *       *       *

Yö lähenteli jo puoliyötä. Kinailu oli lakannut. Vihanviulut olivat
soittaneet kaikki säveleensä. Tarvaalaiset ryhtyivät perustamaan
valtiollista järjestöä. Mutta silloin nousi kolmas joukko-ihminen,
sosialistinen joukko ja alkoi uusi melu, uudet riidat. Roteva
työmies, Antti Jurva, rykäisi pari kertaa ja alkoi puhua:

-- "Perustakaa vaan seurojanne, susi niistä kumminkin tulee!"

Joukko vaikeni. Se näki tutun haamun nostavan punaista lippuansa.

-- "Mitä se Jurva siellä mökisee", -- keskeytti joku.

-- "Sitä vaan, että susi siitä seurasta tulee", -- vastasi Jurva
viisaan näköisenä.

-- "Ka, sehän se on tarkotuskin, että tulisi sitkeähenkinen, kuin
susi", -- tarttui joku tarvaalainen.

-- "Kyllähän se eläisi, jos ei _kansa_ kurkusta kuristaisi, mutta
nyt se onkin kansa, joka sanoo minne päin sen suden pitää häntäänsä
heiluttaa ja mitä virttä sen pitää ulvoa", -- jatkoi Jurva.

-- "Kansa!... Lempo!... Mikähän kansa sinäkin olet!" -- kuului
toisaalta.

Ja taas seisoi kaksi joukko-ihmistä vastatusten. Mielet alkavat
käärmeinä kiemurrella uuden asian ympärillä. Sosialisti-ihminen nosti
päätänsä vaistomaisen itsetietoisena, kuin mies nuorukaisessa, joka
on päässyt miehen pukimiin. Jurva jatkoi:

-- "Kiistelevät porvarit siitä, kuka heistä maan pelasti. Ei
kumpikaan. Molemmat lipoivat kieltänsä ruunun rokkakattilan ääressä,
kunnes köyhälistö pani pyörät seisomaan."

-- "Sinäkö sen sitten pelastit?" -- keskeyttivät useat. "Kuka sen
sitten pelasti?... Kuka?..."

-- "Köyhälistö sen pelasti", -- yritti Jurva.

-- "Köyhälistö... Ja millä?" -- katkaisi vanha Takala.

-- "Milläkö. Stopilla. Lakko se oli, joka pani oikeat viulut
vinkumaan", -- vastasi Jurva puoli rehennellen.

-- "Oikein!" -- huusivat hänen miehensä. Harmaapää Takalan Ville
kiivastui. Hän nousi sosialismia, kuin punaista peikkoa vastaan. Hän
puhui:

-- "Lakko!... Vai lakko! Kenenkähän luulet säikähtävän siitä,
että kansa lakkaa työtä tekemästä. Venäläisenkö, vaiko muun
ranskalaisen!... Oma vatsasi siitä ensimäisenä päästää pitkät
itkut... Lakko! Kyllä minä, Jurva, olen monta ihmettä nähnyt, mutta
sitä ihmettä minä en ole vielä kuullutkaan, että kansa säikäyttäisi
vihollisen sillä, että lakkaa työtä tekemästä."

-- "Säikäyttääkös se sen sillä, että tinkii sen kanssa omasta
kunniastaan?" -- pisti eräs ritalaisista.

Ja taas vetäytyivät mielet pistoon. Pureva hiljaisuus aivan kuin
näytteli teräviä hampaitansa. Jo olikin pisto valmis. Eräs naisista
virkahti:

-- "Ne säikyttivät venäläistä sillä, että hylkäsivät niille koko
rokan, jota se juuri oli tullut anastamaan."

Murina ja hyvähuudot sekaantuivat taas yhdeksi ja Harhama alkoi taas
alusta entisen selityksensä. Hän kietoutui oman puolueensa ympärille
vaistomaisesti. Hän tunsi jokaisen siihen tähdätyn iskun sattuvan
häneen itseensä, ärtyi siitä, unohti kaiken muun ja puolusti omaansa,
kuin sokea, joka taistelee umpimähkään kaikkialta putoelevia iskuja
vastaan. Hän kulki silloin joukkotunteiden virrassa, kuin kupla.

Ja yhä rohkeampana nosti sosialismi päätänsä. Jurva ryhtyi
selittämään köyhälistön kurjaa tilaa. Jumalakysymys välähti silloin
Harhaman silmien eteen.

Maailmankurjuus heilautteli hänelle punaisia lippujansa. Hän yritti
puhua, kuin itseänsä puolustaen:

-- "Se on totta, mutta parannus saadaan aikaan ainoastaan
säilyttämällä yksityinen omistusoikeus!"

-- "Riistäjien nylkyveitsi", -- keskeytti Jurva.

-- "Alas riistäjät!" -- huusi Jurvan väki.

-- "Ajakaa lemmolle ne rähisijät!" -- tarttui talon isäntä. Melu
yltyi, mielten kuohunta nousi ylimmillensä, Kiista koski nyt
yksinomaan sosialistista kysymystä, Jurva maalaili sosialistista
yhteiskuntaa houkuttelevilla väreillä. Se kuvastui yksinkertaisille
kuulijoille, paljon kärsineelle, kiusaantuneelle väelle ihanana onnen
maana, jota peittävät sateenkaarenväriset sumut ja jossa työnteko
on huvia, ajanrattoa, nautintoa. Se kuvautui heille rauhallisena ja
lohduttavana, kuten lähestyvä kuolema kuvastuu tuskiinsa väsyneelle
sairaalle, kun sen lihakset pääsevät kipujen käsistä ja raukenevat
kuoleman herkulliseen uneen.

Ja riutuneet, piinautuneet tavottelivat taas sitä sumua ja
ylistääksensä sosialismia huusivat Jurvalle:

-- "Hyvä!... Hyvä!"

Jurva lopetti puheensa sanoilla:

-- "Köyhät! Kun sinne päästään, niin ei ole enää sortajia, ei
riistäjiä. Siellä olemme onnellisia. Siellä ei saa köyhyyttä
ostamallakaan, eikä sortoa löydä etsimälläkään..."

Ja hänen väessänsä syttyi yhä palavampi onnenjano ja se uusi
yhteiskunta lorisi jo heidän korvissansa, kuin lähde. Jurva jatkoi:

-- "Sinne siis, toverit."

-- "Sinne!... Sinne!... Sinne!" -- kertasi väki. Jurva innostui:

-- "Siellä ei ole sortoa, eikä riistäjiä. Siellä ei ole joutavia
Jumalia ihmisten elätettävinä, eikä työttömiä rikkaita niiden
ruotilaisina. Siellä ei ole nälkäruoskaa..."

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- huusivat Jurvan joukko-ihmiset. He tunsivat
jumalien, pappien painon hartioitansa rutistavan. Ennen he eivät
olleet sitä huomanneet.

-- "Jumalattomia!... Hävyttömiä!"-- kuului toisaalta.

-- "Porvarit", -- jatkoi Jurva -- "ovat huomanneet, että köyhälistö
ei enää taivu ruoskan alle ja siksi tulevat ne nyt tänne mesi
kielellä _pyytämään_, että köyhälistö vapaaehtoisesti kantaisi heidät
valtaan köyhiä keritsemään. Mutta kyllä täällä jo on köyhillä kaksi
silmää päässä. Ne eivät mene ansaan... porvarikettujen ansaan."

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- kuulun huuto. Harhama yrittää puhua.

-- "En minä ole tullut tänne ansoja virittämään, vaan juuri niille
köyhille apua tarjoamaan..."

Melu keskeyttää hänen puheensa. Hälinän lopussa kysyy Jurva:

-- "Voikos sitä perkeleitä karkottaa Belzebubin kautta?... Voitteko
Te karkottaa riistäjät köyhien hartioilta niiden riistäjien omalla
avulla?"

-- "Hyvä!... Oikein kysytty!" -- kuuluu melu. Harhama vaikeni,
mykistyi. Syntyi taas hiljaisuus. Vanha Takala nousi viimein
harmistuneena ylös ja alkoi puhua:

-- "Sinä, Jurva, sanot minua tässä riistäjäksi ja nylkijäksi, mutta
sano, onko minulla ollut kädessä koskaan muuta nylkyasetta kuin
kuokka, tai muu työase?"

-- "Sano, olenko _minä_ sitten tehnyt vähemmän työtä, kuin sinä?" --
vastasi Jurva.

-- "En minä ole sitä sanonutkaan."

-- "Miksi minä sitten olen köyhä ja sinä varakas?" kysyi Jurva
kiivaasti. Ja taas välähtelivät savun seassa vihaiset silmäykset,
kuin luikahtelevat sisiliskot. Tuuli ulisi, saderaipat pieksivät
seiniä. Takala alkoi selitellä.

-- "Minun vanhempani ovat säästäneet muutaman markan _minua varten_
ja minä olen oikeutettu sitä säilyttämään. En minä kiellä, että on
vääryyttä, mutta en minä eläissäni rupeaisi sitä korjaamaan sillä,
että ihmisestä tehdään ruunun renkejä, orjia, joiden pitää tehdä
sitä, mitä ruunu teettää. Koko se sosialistien touhuama valtio on
orjalaitos, se on linna, johon ei pistä nenäänsä mies, joka luottaa
omiin hommiinsa..."

Antti Jurvan joukko synkistyi. Takalan Ville jatkoi jäykkänä,
voimakkaana:

-- "Jurva sanoo että sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole
nälkäruoskaa. Se on valhe... Se on ruma valhe... Sillä minä kysyn
teiltä: Syömättäkö sosialistit aikovat elää?"

-- "Eivät aijo... Ne aikovat syödä enemmän, kuin nyt", -- yritti
Jurva. Takala keskeytti hänet jatkaen:

-- "Sitä minäkin... Mutta sataako sosialistisessa yhteiskunnassa
leipä taivaasta?"

Jurvalle ja hänen joukollensa oli kysymys kiusallinen. He eivät
olleet varustautuneet siihen vastaamaan. Harhama seurasi kiistaa
niihin tottuneena, mutta hän seurasi sitä jännittyneenä, löytääksensä
siitä tuen omalle asiallensa ja joukollensa. Takala jatkoi:

-- "Sosialistit tahtovat syödä ja leipä ei työttä kasva. Eikö siis
sosialistisessa yhteiskunnassa heilu nälkäruoska joka päivä, kuten
nytkin?"

Jurvan väki oudostui. Heistä tuntui hetken, että nälkäruoska on joku
aivan ijankaikkinen vitsaus, josta ei pääse pakenemallakaan. Takala
jatkoi:

-- "Nälkäruoska on jokaisen yhteiskunnan lippu, niin kauvan, kuin
ihmisellä on vatsa, joka tahtoo murkinansa... Nälkäruoskaa ei voi
hävittää muuten, kuin hävittämällä vatsan. Porvarillinen yhteiskunta
toki sallii sen nälkäruoskan ajaman mennä valitsemaan työtä, mutta se
sosialistien nälkäruoska ei sitäkään vapautta jätä..."

Jurvan väen mielet synkistyivät. Tarvaalaiset iloitsivat. Harhamasta
tuntui, kuin olisi Takalan Ville yhdellä kysymyksellä todistanut,
että hän oli valinnut oikean tien yhtyessänsä tarvaalaisiin. Jurva
yritti puolustautua, selittäen:

-- "Tässä onkin kysymys siitä, että porvareilla on kaikenlaisia
joutilaita päällysmiehiä elätettävänä."

Takala tarttui sanoihin entistään innokkaampana kysyen:

-- "Eikö sosialistisessa yhteiskunnassa tarvita päällysmiehiä?...
Annetaanko siellä jokaisen tehdä mitä vaan itse haluaa, maata
joutilaana ja kumminkin maksetaan vaan palkka?..."

Jurvan joukko-ihminen oli ymmällä. Takala jatkoi:

-- "Nyt ei meidänkään kylässä tarvita elättää yhtään päällysmiestä,
sillä oma etu ajaa jokaisen työhön. Mutta jos täällä olisi huomenna
sosialistinen järjestys, niin eiköhän tarvittaisi kymmenisen
päällikköä pitämään silmällä, että esimerkiksi minä ja Jurva teemme
työtä määrätyn määrän?..."

Kuulijat olivat vaiti. Asia tuntui kaikista luonnolliselta. Harhama
oli iloinen, että oli nyt lopullisesti todistettu, että sosialistinen
yhteiskunta ei ole mikään paratiisi. Takala jatkoi kyselyään,
odotettuaan vastausta kauvan aikaa turhaan:

-- "Eivätkö ne sosialistiset päällysmiehet, koko se hirvittävän suuri
lauma olisi niiden elätettävä joita ne työhön ajavat ja joiden työtä
ne tarkastavat?..."

Syntyi kauvan kestävä äänettömyys. Ihmisten silmissä kuvastui jo
pelottavan suuri tarkastelijoiden joukko ja päällikkö-armeija, joka
tarvittaisiin silloin, kun ketään ei enää kannusta työhön oma etu ja
kilpailu ja toimeentulon huoli. Harhama iloitsi voitostansa. Hän oli
pelastunut siitä kalvavasta tunteesta, että kulkee muka väärän joukon
asioilla. Takala jatkoi, lopettaen pitkän vaiti-olon:

-- "Sosialistisessa yhteiskunnassa olisi siis virkamies-armeijana
hyväinen osa kansaa. Ne olisi elätettävänä, kun ne käyvät
tarkastamassa, ovatko minun housuni niin palkatut, kuin kansa
käskee... Mutta eikö se nälkäruoska silloin heiluisi ahkerammin kuin
nyt? Jäisiköhän sitä työntekijöiden vatsantäytteeksi senkään vertaa,
kuin nyt?..."

Huoneessa kuului ainoastaan ulkona vinkuvan myrskyn ulina ja sateen
tohina. Jurva yritti puolustaa omaa asiaansa, lausuen:

-- "Mutta ne päällysmiehet valitsee silloin kansa itse..."

Takala tarttui puheeseen kärkkäänä ja lausui pisteliäästi:

-- "Sinä tarkotat sitä, että kansa valitsee mieleisensä
päällysmiehet, jotka eivät pidä väliä tekeekö mies työtä, vai makaako
se joutilaana... Ne kirjoittavat paikkalipun makaamisestakin...
Mutta mitenkä se sitten käy? Eikö se nälkäruoska ala heilua
päällysmiehenkin selkää pitkin?..."

Koko Jurvan joukko seisoi äänettömänä. Joukko-ihminen katsoi
johtajaansa Jurvaan, kuin pettäjään. Toiset joukko-ihmiset
iloitsivat. Harhamasta tuntui, kuin olisi hän päässyt ilkeästä
painajaisesta. Keskustelun kuluessa johtuivat hänen mieleensä taas ne
puheet, joilla kenraali Pawlof ja parooni Geldners olivat loistavasti
kumoilleet sosialistisia oppeja kelvottomiksi. Jurva nolostui lausui,
ja jotain sanoaksensa:

-- "Takala on poliisi- ja sotilasvallan ihailijoita..."

Mutta vanha Takala oli taas oitis valmis vastaamaan. Hän kyseli:

-- "Jos minä sosialistisessa yhteiskunnassa nousisin sitä vastaan,
eiköhän se minua ryhtyisi kurittamaan?... Antaisikohan sosialistinen
yhteiskunta jokaisen vaan nousta sitä vastaan niskoittelemaan ja
kapinoimaan?..."

Jurva vaikeni. Takala jatkoi:

-- "Ne valehtelevat, jotka opettavat, että sosialistisessa
yhteiskunnassa ei tulisi olemaan poliisia ja sotaväkeä. Sillä
millä se pitäisi minua ja muita kapinallisia kurissa?... Millä se
pakottaisi Jurvan tottelemaan päällikön ruoskaa, jos ei poliisilla,
tai jollain kasakan pampulla?..."

Harhamalle alkoi kirkastua sosialistisen yhteiskunnan kelvottomuus ja
siinä vallitseva orjuus, kuin valkeneva päivä. Hän oli sisimmässänsä
kaiken roskaväen vallan halveksija ja inhooja, olipa se roskaväki
mihin luokkaan kuuluvaa hyvänsä. Kenraali Pawlof ja Takala tuntuivat
hänestä olevan kumoamattomasti oikeassa. Takala jatkoi innostuneena:

-- "Sosialistinen yhteiskunta olisi suuri sotilasvaltio, poliisin
turvissa koossa pysyvä orjalaitos... Se olisi hirmuisin vankila,
mitä ihminen voi ajatella... Se olisi orjakahle, josta ei pääsisi
pakenemaankaan... Päällikkö- ja poliisi-armeija punoisi siinä
nälkäruoskan niin hirmuiseksi, että sitä ei lopulta kukaan
kestäisi..."

Joukko-ihmisestä nousi aivan joku tunteiden kohina. Kaikki paloi
hiilenä. Harhamalle kirkastui sosialistisen yhteiskunnan orjuus
ja roskavalta yhä selvemmäksi. Hän huomasi, että semmoinen
orjayhteiskunta on vastoin hänen teoksensa aatettakin. Jumaluus
pyrkii äärettömään vapauteen. Se kehittää itseänsä säälimättä. Se
lisää kipujansa, seuloen sillä pois kuonan itsestänsä. Hän huomasi
että Takala ylistää samaa seulaa, josta kenraali Pawlof puhui:
vapaata kilpailua, jumaluuden synnytystulta. Sosialistinen orjuus
alkoi häntä tympäistä. Takala jatkoi:

-- "Meidän vankilamme ovat täydellisiä sosialistisia yhteiskuntia:
Sielläkin on jokaisella oma pilttuunsa ja päällysmiehensä ja ruunu
antaa valmiin rokan nenän eteen ja työn käteen... Mieskö se on, joka
moiseen orjatalliin menee?..."

Hän teki kädellänsä kuvaavan liikkeen ja jatkoi:

-- "Luuletteko että sosialistisessa yhteiskunnassa annettaisiin
esimerkiksi jokaisen asua pilttuussaan miten tahtoo? Pilttuuhan olisi
ruunun oma. Siinäkin olisi jo elätettävä päällysmies, joka kävisi
tarkastelemassa, ovatko töllin lattiat semmoisessa kunnossa, kuin
ruunu tahtoo... Sillä ei kai ruunun omaisuutta annettaisi jokaisen
mielensä mukaisesti haaskata..."

Hän kuvaili pitkältä sosialistisen vapauden hirmuisuutta. Monia
kuulijoita kauhistutti kuvailtu orjuus. Jurva vaikeni. Harhama
riemastui. Takala jatkoi:

-- "Menkööt moiseen orjayhteiskuntaan ne raukat, jotka eivät luota
omaan käsivarteensa. Kyllä ne siitä pian kyllänsä saavat... Mutta
ne kaikki erehtyvät, jotka luulevat voivansa maailmasta hävittää
nälkäruoskan... Sitä eivät hävitä mitkään sosialistit, jos he eivät
ole semmoisia kuohareita, jotka kuohitsevat ihmiseltä vatsan pois...
Ja jos he semmoisia ovat, niin ei tarvita yhteiskuntaakaan muuttaa.
Nälkäruoska häviää tässäkin yhteiskunnassa, jahka vaan tekevät sen
leikkauksen, jolla vapauttavat ihmisen vatsastansa..."

Takala lopetti. Jyrisevät hyvähuudot kaikuivat sosialisti-ihmisen
vastustajien joukosta. Jurvan joukko oli hieman vähentynyt, toinen
joukko-ihminen imi itseensä toista. Elämän kiertokulku kulki
kulkuansa. Jälelle jäänyt osa liittyi lujemmin yhteen. Syntyi taas
myrkyllinen äänettömyys, kunnes täpösen täydestä pimeästä eteisestä
kajahti mahtava 'Internationale'...

Niistä tuliroihuista nousi uusi Suomi ja uusi elämä, kuin savu
tulesta.

       *       *       *       *       *

Yö oli kappaleen yli puolen, kun kokous loppui. Harhama lähti vielä
matkalle.

-- "Yönselkäänkö sitä nyt... tämmöiseen koiranilmaan? Ollaan nyt
talossa yötä", -- puheli silloin vanha Takala, mutta Harhama ei
suostunut.

-- "No, täytyy sitten panna hevonen aisoihin" -- jatkoi silloin
Takala.

Mutta sitäkään ei Harhama huolinut. Hän kuleksi mieluimmin jalkaisin
ja juuri öisin, pahimmilla rajusäillä, sillä silloin oli hänen
mielikuvituksensa hurjimmillaan, vallattomimmillaan ja ikäänkuin
kiskoi häntä mukaansa.

Ja kun hän oli taas päässyt ulos, alkoi häntä kiusata ainainen ilkeä
tunne: Hän tunsi olevansa, kuin jalkapuussa. Hänen täytyi ajatella
puolueensa ajatuksia pienimpiä myöten. Itseksensä hän mutisi:

-- "Tämähän on jo tavallaan samaa sosialistista orjuutta, jota Takala
juuri kuvaili, lievempää vaan..."

Ja sitten punnitsi hän taas äskeisiä puheita ja mietti
niiden sisältöä ja löysi Takalan puheessa sitä, mitä hän
kaipasi: vahvistusta sille, että hän kulkee oikeassa joukossa
maailmankurjuutta palvellessansa. Hänelle oli se vakuutus kirkas
kultamuru. Hän tunsi päässeensä pois epäilyksiensä sumumailta...

Yö ammotti sysimustana kitana. Sade valui rankkana, tullen kuin
syvyyden pakahtuvista suupielistä. Myrsky ulvoi, kuin pedon kynsissä
raivoava paholainen, ja liejuisen maan jokainen uoma kohisi purona.
Luonnon suuren salaperäisen leikin ja pimeyden keskelle jouduttuansa,
käpristyi Harhama taas jumalatulensa paloon. Juuri tämmöiset
yöajat, jolloin pimeys ja hiljaisuus suurenmoisuudellansa ikäänkuin
nostelivat häntä niille huipuille, joita jumaluuden usvat pilvinä
ympäröivät, ja kiidättivät häntä siivillänsä äärettömyyden rantojen
taakse, juuri ne olivat hänelle valittuja aikoja. Semmoisilla
jalkamatkoilla viimeisteli hän suurta teostansa, ja mitä oli öisillä
korpimatkoilla viimeistellyt, sen kirjoitti päivällä puhtaaksi...
Nukkuessansa hän taas matkusteli unissansa vieraissa maailmoissa ja
katseli niissä sitä jumaluuden tilaa, johon hän kuvitteli ihmisen
niissä jo päässeen, odottamaan maan ihmisten kehitystä.

Hän kulki umpimähkään erämaan tietä. Jostain kuului kosken kohina
ja järven aaltojen kuohu. Hän istahti tienvierelle ja hetkessä
oli hänestä pyyhäisty pois kaikki muu, paitsi jumaluuden ääretön
sumu. Luonnon suuri leikki ja sen pikimusta pimeys tuntuivat
hänestä elämän ja kuoleman tanssilta. Hänen mielikuvituksellansa
ei ollut enää rajoja, ei ääriä, ei ohjia, kun hän loi sitä suurta
henkeä, joka tiedottomana luo maailmoita ja tietoisena ilmenee
vanhimpien maailmoiden ihmisessä, tehden siellä jumaluuden töitä
ja itsetietoisena jo halliten ja koskien luonnonvoimia, elämää ja
kuolemaakin. Äärettömyys oli sen hengen kohtu, joka kohtu joka
silmänräpäys synnytti lukemattoman lukemattomia maailmoita. Se oli
samalla kaiken hauta, johon häviävät maailmat laskivat ainaisena,
sakeana tomusateena.

-- "Huu-uuu!" -- vihelteli myrsky. Ja yhä hurjempaan lentoon kiskaisi
se Harhaman mielikuvituksen, tappaen sitä hänestä, kuin savua
savutorvesta. Hän eli öisten uniensa maailmoissa, joissa vuoret
hohtivat kirkkaina jalokivinä ja ihmishenget olivat ehtineet likemmä
jumaluuden itsetietoista lopullista olotilaa. Ne elivät siellä
onnellisina, puoliautuaina, kuin satujen vedenneidot. Lähteissä
lorisi kristallikirkas vesi ja ihmisolennot istuivat niiden korvilla
ja katselivat niistä sen ikävöidyn hengen, suuren Jumalan kuvaa.
Jumaluuden suuri rauha helotti siellä, kuin kesäinen aurinko, tai
loistava iltatähti, ja ihmis-olennot joivat lähteestä ainaista
onnea...

Iiranto asettui silloin taas Harhaman vierelle, ruumiina sysimusta
yön pimeys, kädessä soihtuna Harhaman viime-öiset unet. Se
häiläytteli unisoihtuansa, niin että se tapaili unien maailmoita,
kuin auringon voimakas valosuihku. Se kirkasti ne maailmat
Harhamalle, mielikuvituksen temmellysmaiksi... viskoi hänen
mielikuvitustaan unien tulisoihdun liekillä hurjaan lentoon...
näytteli unissa nähdyt ihanuudet muka todellisina: mielikuvina ja
kuiskasi hymyillen:

-- "Sinne pääsee ihmishenki, jos vaan lähtee pois kuvitellun Jehovan
kahleista... Se onni ja autuus on tarjolla..."

Harhama kuuli sen äänen, sillä se tuli taas hänen omasta povestansa.
Ja yhä etemmä haihatteli hänen irti päässyt mielikuvituksensa
syys-öisen pimeyden mustilla siivillä, oppaana viime-öiset unet. Hän
näki toisia maailmoita, joissa tuulet olivat ihanaa soittoa, päivät
kaunista tarua. Jumaluuden lempeä hämärä punersi taivaalla hienoissa
sateenkaarenväreissä ja ihmis-olennot näkivät siitä silmillänsä
henkimaailman armaita näkyjä. He näkivät niitä, koska heidän silmänsä
oli jo tottunut näkemään jumaluuden hienot värit, jotka ovat maan
ihmisille näkymättömiä. He eivät tunne enää vilua... eivät nälkää...
eivät tuskia... eivät huolia. He elivät ainaisesta onnesta, suuren
jumaluuden ainoasta ravinnosta. He iloitsivat ainiaan siitä, että
olivat päässeet pois maan lapsien olotilasta, jossa onnen asemasta
sataa kiviä ja jumaluus on polttava kaipuun tuli. Heidän päivänsä
ovat ihanaa unta, heidän elämänsä hohtaa armaana ja kirkkaana, kuin
iltaruskon punaama akkuna, joka välkehtii kaukaa metsän takaa...

-- "Milloin pääsemme _me_ siihen iltapunaan? Milloin punertavat
meille jumaluuden ihanat sumut silminnähtävinä?" -- kyseli Harhama.

-- "Silloin", -- kuiskasi Iiranto -- "kun ihmishenki itse nousee
siihen... Kun hän riuhtaisee itsensä irti olemattoman Jumalan
kynsistä, vapautuu hän _kuoleman pelosta_, joka nyt sitoo hänet eikä
jätä hänelle aikaa vapaasti kehittää niitä aistejansa, joilla hän
voi havaita ja siepata onnen... kauneuden... autuuden... rauhan ja
kehittyä jumalaksi, näkemään kaikkeuden ja hallitsemaan sitä..."

Iiranto vaikeni. Harhamalle oli hänen puheensa huumaavaa viinaa.

Ja kiihkeästi alkoi hän lappaa sielustansa mielikuvia: kirkastaen
öisiä uniansa, luoda Jumalaansa, kasvattaa ihmishyvettä jumalallisen
siveellisyyden sijalle, ihmistä jumaluuden korkeimmaksi ilmiöksi.
Hän viimeisteli sitä, mitä oli aamulla kirjoitettava. Hän kulki
esempio-ihmisen kanssa unensa ihmemaailmoissa etsimässä jumaluuden
rintoja ja pukemassa ihmistä jumaluuden aina kirkastuviin väreihin.

Tuuli yltyi. Pimeys oli pakahtua itseensä. Sade pieksi maata, kuin
vitsaraipoilla... Harhama ei sitä enää huomannut. Hän eli niillä
mailla, joissa jumaluus on ihmisessä tietoisuuteensa herännyt ja
henkii luonnossa... Luonto tajuaa siellä jo ihmisen jumaluuden...
Se palvelee häntä... Harhama oli jo perillä... Iiranto kulki
oppaana hänellä... Vedenkupla laittautuu siellä veneeksi, hänen
purjehtiakseen esempio-ihmisen mukana... hohtaa päivän säteistä
vesikaaren värisenä... Järvenselkä on hymyilyä... Vene soluu sillä
kuin väre... Matka kulkee, kuin kaunis riemulaulu... Aine on
siellä maan ihmiselle outoa... olot ihania... Rantakalliot ovat
kultakirkkaita... Puista ovat toiset kukista punaisia... toiset
lumivalkeita, kolmannet mustia, tai muun värillisiä... Värit
sointuvat väreihin... Kaikki loistaa kirjavana väritauluna...
Vesikukat ovat tulipunaisia salamankieliä... saaret satua... ilma
ihanaa utua... Luonto on kehittynyt rinnan ihmishengen kanssa
jumaluuden kohtuna...

He tulevat satusaareen... Linnut lempivät sen rannoilla rauhallisina,
puhellen ihmisen keralla... palvellen sitä jumalanansa... ylistäen
sitä laulullaan... Ihminen vuorostansa herättelee linnuissa
jumaluutta itsetietoisuuteen... kasvattaa niitä, kuin äiti lasta...
kehittää niistäkin jumala-ihmistä... Aalto soittaa ylistystä
ihmiselle... Vuorien huipuilla ja kallioiden kielekkeillä uhraavat
eläimet hänelle, korkeimmalle jumaluuden kehittymälle...

Tulijat viedään saareen... Kukat ovat siellä pikku tähtiä... Ne
loistavat varrenpäässä tuhansissa eri väreissä... Niiden värit ovat
maassa tuntemattomia... Kivet ovat jalokiviä, hiekka helmihiekkaa...
Aine on siellä jo jalostunut...

Tuulikin on siellä jo ihmisen orja... Se palvelee sitä... Se asettuu
purjeeksi Harhaman ja esempio-ihmisen vesikupla-veneeseen... Iiranto
ohjaa purren kulkua... Se näyttelee siellä purjehtijoille ihmemaiden
ihanuutta... Virrat välkkyvät värivöinä... järvenselät kuutamon
hopeakisana... rannat ovat rauhaa... metsät runoa täynnä... Kukka
tuoksuu ihmiselle ravintoa... se valmistaa värinsä sen pukimiksi...
tiivistää sen aineeksi... värivaatteeksi... Kaikki palvelee
jumala-ihmistä... uhraa sille... elää yksin sitä varten, itse
ikävöiden sen tasalle, kaivaten sen jumaluutta... Vesi on toista,
kuin se on maassa... Ilma on ihanaa utua... Jumala-ihminen on siellä
jo luonnonvoimien herra ja jumala... Hän hallitsee niitä... luo
niiden avulla mieleisiänsä oloja... muuttaa maansa ainetta, kuin
kemisti...

Iiranto hymyili Harhamalle, puhuen hänen omalla povellansa:

-- "He eivät ole tuhlanneet henkensä voimia olematonta
Jehova-hirviötä tutkiessa... Siksi ovat he joutaneet tutkimaan
luonnonlakeja ja kohoamaan luonnon herroiksi... kehittymään
jumaliksi... pääsemään huulin onnen utariin kiini..."

Harhama tuskitteli silloin keskellä pimeintä yösydäntä, ettei ollut
jo ennen kiskaissut ihmishenkeä pois olemattoman Jumalan mietinnästä,
herättänyt sitä jalostumaan omaksi jumaluudeksensa...

Iiranto vie venettä etemmä... Harhaman _sielu_ istuu veneessä
mielikuvina, vaikka hän itse istuikin erämaassa... Iiranto osotti
Harhamalle ihmis-onnen niissä maissa, missä ihminen on älynnyt
syventyä aikanansa omaa itseänsä etsimään... Harhama saapuu niiden
ihmisten asunnoille, esempio-ihminen mukanansa... Punahohteinen
sumu laittautuu niille asunnoksi, kasvaen siksi, kuin kukan
verhiö sen terälehtien suojaksi, kun ne uinuvat nupussa... Niissä
siroissa majoissa asuvat ihmisjumalat imien onnen nisiä... tutkien
jumaluuttansa... jalostaen sitä alati, kuin maanpovi jalokiveä...
oikea äiti lastansa... tyttö kauneuttansa... luomakunta kaikkeansa...
He etsivät luonnonvoimien ohjaksia... tutkivat sen saloja...
kehittävät luontoa jaloksi, sulattaaksensa kerran koko kaikkeuden
itsensä lisäksi... kohoten siten kaikkeudeksi, yhdeksi ainoaksi
jumaluudeksi... onneksi... autuudeksi... He ravitsevat itseänsä
kukantuoksulla... pukeutuvat sen värivaippoihin... Sumumajoissa
häilyy autuuden hämärä... Vaimo on hyveen ja puhtauden kukka,
miehensä platoninen ystävä... sen tuki... hoiva... ilo... sisar ja
äiti... Mies on jalo ja ylevä jumala-ihminen, vaimonsa vilpitön
ystävä... sen hengen ihailija... sen sielun puhtauden jumaloitsija...
Pahe on kuihtunut ja hävinnyt, kuin pimeys päivän kirkastuessa...
Kuolemanpelko on sammunut, kuin elonkipinä kuolevassa, ja sijalle
ovat ihmispoveen tulvanneet autuuden ja iki-onnen vilpoiset vedet...

Iiranto heilautteli kädessänsä tuulenvihuria, osotti Harhamalle sen
mielikuvaa ja kuiskasi hänen povessansa:

-- "Siihen onnentilaan kehittyy ihminen, kun se ei tuhlaa henkensä
voimia, kiemurtelemalla matona kuolemanpelon tulikuumalla raudalla,
vaan kehittää jumaluuttansa... julistaa itsensä jumalaksi ja kuoleman
ainoastaan henkensä vapahdukseksi aineen inhottavista kahleista ja
jumaluutensa kehityksen käännekohdaksi..."

Villi myrsky ulisi, pimeyden pakahtumat huusivat ja kaikkeus, joka
ympäröi Harhamaa ja pakkautui häneen, todisti Iirannon kuiskauksen
oikeaksi.

Ja kaiken sen ihanuuden, mitä Harhaman mielikuvitus maalaili
otaksutuissa maailmoissa, levitteli hän runoliinoiksi, joilla
verhosi esempio-ihmisen, puki sen jumalallisen hyveen taruharsoihin,
onnen-utuihin, jotka syntyivät jumalaksi julistautuneen ihmisen
ylevästä tietoisuudesta, kuin häilähtelevä värivarjo. Hän kietoi
esempio-ihmisen sen suuren tietoisuuden nauhoihin, kruunasi sen
jumala-ihmisen omaperäisen hyveen hohdekruunulla, josta oli ikäänkuin
välkkeenä lähtevä halu kirkastua yhä suuremmaksi, ettei jumaluuttansa
häpeään saattaisi, vaan hoitaa sitä, kuin saituri aarrettansa, ja
nainen jalokivensä kirkkautta...

Sen esempio-ihmisen asetti hän sitten teoksensa välkkyvälle
runokalvolle, jalokivihohteisena lumpeena, kirkkaudellansa
huikaisemaan ihmiskunnan silmät ja väriensä hurmaavalla loistolla
herättämään niissä halun kohota itse samanlaiseksi jumalalliseksi
olennoksi ja siten astumaan jättiläis-askeleen jumaluutensa
lopullista kehitystä kohti...

Ja enkeli Iiranto leijaili silloin Harhaman päällä, kauniina ruumiina
käärmeen myrkyllinen hengitys, kavaluus hienoina hiuksina ja
kädessä Harhaman himoitsema maineenseppele. Se hymyili kavalasti ja
kuiskaili, lausuen aluksi Jeesuksen sanat:

-- "Sinä annat ihmisille _esikuvan... esempion_... että hekin niin
tekisivät... Niinhän _Jeesuskin_, ensimäinen tietoinen _ihmisjumala_,
vapahti maailmaa..."

Harhama huomasi yhtäläisyyden ja vapisi aatteensa suuruuden ja
kirkkauden edessä.

Iiranto jatkoi selitystänsä:

-- "Se esempio vie jumaluuden tietoisuuden jälellä oleville
ihmislapsille, levittää sen tietoisuuden heille, kuin hulmahtelevan
iltapunan... Ihmiset ihastuvat siihen, kuin paimenet jouluyön
kirkkauteen. Heissä herää tieto siitä, että kaivattu jumaluus
onkin heidän omassa povessansa... Iki-onni täyttää silloin heidän
olemuksensa... He saavat kaivattunsa... vapautuvat kuolemanpelon
kynsistä... pääsevät jumaluuteensa, kuin kukka väriinsä... iloitsevat
siihen pääsystänsä, kuin perho siivistänsä... alkavat nopeasti,
itsetietoisina kirkastua jumaluuden yhteyteen... sen ainaiseen
rauhaan... sen onneen... sen kuolemattomuuteen... sen ihanuuteen...
Ne pääsevät siihen, häviävät siihen niin kuin kirkkolaulu vierii
järvenselältä rantakalliota kohden... saavuttaa sen... saa kaiun
suuteloksi ja häviää rauhallisena kallion ikuiseen lepoon, laskeutuu
sen kivipovelle..."

Syksyinen yö riehui yhä raivoisampana. Sade pieksi korpea entistä
vihaisempana ja erämaan metsä tohisi synkkänä, kuin kuoleman
kaikkinielevä suppilo. Mutta Harhama nautti siitä ja antoi sen
kuletella mielikuvitustansa yhä etäisempiin maailmoihin, kietoi
siellä jumaluutensa vertauskuvan yhä loistavampiin jumaluuden
väriliinoihin, koristi hänet jumaluuden ikihelmillä: hyveellä, lauloi
hänet hyväksi hengeksi, jumaluuden kirkkaaksi ilmestykseksi ja nosti
ihmiskunnan eteen sen esikuvaksi ja ylpeili:

-- "Runouteni väriloiston täytyy hehkullansa huumata kaikki. Sen
täytyy loistollansa aivan soaista ihmisten silmät ja _sitenkin_ jo
saada ne ihastumaan jumala-ihmiseen ja luopumaan juutalaisten rumasta
pelätistä, Jehovasta..."

Mutta maailmankurjuus kitui yhä ristillänsä Korpelan kivimäellä
ja Hallasuon takalikolla... Jumaluus puhdistui itsekkäisyydestä
ja turhamielisyydestä köyhien kärsimyksien polttavassa tulessa.
Ihmisjumala jalostui... kirkastui... karaistui ja täydellisentyi
maailmankurjuudessa ja kohosi hetki hetkeltä korkeaa päämääräänsä,
jumaluuden ikävöityä täydellisyyttä kohti... Ihmisyyden kuona
erottui rikkaiden velttoon elämään... vajosi siinä paheisiin...
itsekkäisyyteen... nautintoihin... laiskuuteen ja turhamielisyyteen.
Se veltostui... huononi... surkastui ja hävisi jumaluuden perkkeenä,
sen kuonana ja syntymälikana...

Ja köyhyys kirkasti ihmistä yhä enemmän. Ihminen jo jumalistui sen
kourissa, kirkastui kuin Jeesus vuorella tai kiusaajan kynsissä
korvessa, korkealla vuorella ja temppelinharjalla... Se tunsi nyt
puutteenalaisen hädän... Siksi oli se armelias... Se sanoi Timon
tavoin: "Toiselle annettu apu on pankkiin pantu. Kun tarvitsette
kiviä vääntäessä apua, niin pankaa vaan sana tulemaan..." Se ei ollut
oppinut ylellisyyteen... Siksi tyytyi se vähään, tyytyi omaansa, kuin
jalokivi loistoonsa... ei ottanut vierasta... eli omasta itsestänsä.

Aika kuluu. Nälkäsuosta nousee halla ja Hallasuosta kylmä huude...
Ne vievät viljan, mutta köyhyys seisoo suurena kuin jumaluus,
joka kulkee omin varoinsa, murskautuvien maailmoiden lomitse...
Sitä kirkastavat talven pakkaset... kesän helteet... kaikkien
vuoden-aikojen koettelemukset... Sitä kasvattaa puutos ja
kieltäytyminen... Se vapautuu tomusta ja kiiltävistä helmistä... Sen
henki ikävöi ainoastaan jumaluuden ikikirkkautta...

Maailmankurjuuden kärsimykset jatkuvat vuosituhansia... Jumaluus
ei säästä itseänsä... Maailman rikkaat jakavat jo kurjuuden
haahmossa kärsivän ja kirkastuvan jumaluuden hameita... Ne jättävät
sille ainoastaan repaleet... Mutta köyhyys ei nureksi... Maailman
hallitsijat koristivat siltä riistetyllä hameella itsensä...
pukeutuivat purppuraan... paavit verkaviittoihinsa... papit
loistaviin pukuihinsa... rikkaiden naiset helmiin, mutta köyhyydessä
kirkastuva jumaluus ei heitä kadehdi, ei vihaa... Se lausuu tyynenä:
"Antakaa keisareille, mitä he haluavat ja papeille, mitä he
himoitsevat!..."

Yön musta silmä alkoi avautua. Harmaa päivä raottui hiljaa, kuin
aukeneva kissan silmä. Harhama nousi likomärkänä ja lähti etsimään
taloa missä kirjoittaa teoksen sivuille öisen mielikuvituksensa
hurjat harhamatkat. Suuri teos valmistui nopeasti. Se oli hänellä
aina kainalossa, kun kulki Pohjolan erämaiden halki.

       *       *       *       *       *

Pohjolan harmaa syyspäivä hohotti äänettömänä. Se riippui paljaaksi
riivityiden puiden oksilla, kuin märkä riepu, vettä tippuvana,
kosteana. Jokaisella urvulla kiilsi vesipisara. Vettä itkivät nurmet
ja norot, joita peitti harmaa, mätänevä heinänjäännös. Kaikkialla
häilähteli Pohjolan suuri syksy: kalmanliina. Se riippui kaikkialla,
kesävainajan kuolinvaatteena, joka oli ripustettu ulos, että siitä
tuuleutuisi pois kuoleman haju...

Tohtori Ooma Irmanteen aistikkaasti sisustetussa, upeassa
vierashuoneessa oli koolla joukko tarvaalaisia, Harhama niiden
muassa. Talon nuori Miira-rouva piti miehensä kanssa seuraa
vieraillensa. Viereisessä huoneessa soitteli tyttönen kanteletta,
haaveillen, näpäten soittimestansa ainoastaan jonkin säveleen silloin
tällöin. Puhelu koski valtiollisia ja yhteiskunnallisia asioita,
sillä siihen aikaan ei Suomessa muusta puhuttu. Jokainen puolue oli
yksityis-elämässänsäkin toisista visusti erotettu. Tohtori Irmanne
puhui vieraillensa, kävellen edestakaisin huoneessa:

-- "Me joudumme hukkaan koko suomensuku. Viikkiläiset ovat osanneet
taas paulat niin taitavasti punoa, että osa suomalaisia taistelee
omaa pesuuttansa vastaan. Kaikki voimat on kohdistettu siihen, että
suomalaiset miehet saataisiin viroista raivatuksi pois ruotsalaisten
tieltä, jotka halveksivat meitä niin törkeästi, että eivät edes
viitsi kieltämme opetella..."

Kaikki vaikenivat. Huoneessa tuntui joku kuulumaton huokaus.
Miira-rouva katseli miestänsä surullisena. Tohtori Irmanne istahti,
nypistellen leukaansa, miettivänä ja lausui:

-- "Emme ole vielä kylliksi saaneet niiden herruutta maistaa..."

Syntyi taas hiljaisuus. Kaikki tuntuivat jotain surevan. Tyttönen
näppäsi soittimestansa jonkin tuskin kuultavan sävelen, joka värisi
huoneessa.

Pitkän, raskaan äänettömyyden jälkeen lausui maisteri Kiiamo:

-- "On aivan mahdoton käsittää, miten ritalaiset voivat antautua
aivan viikkiläisten rengeiksi... Pari suomalaista miestä on kaiken
kaikkiaan oikeuslaitoksissamme ja nyt ritalaiset ponnistelevat yöt
päivät saadaksensa niiden sijalle ruotsalaisia..."

Tohtori Irmanne kääntyi nuoren vaimonsa puoleen ja lausui sille:

-- "Sinun veljesi, Miira, tuli eilen vastaani eikä vastannut enää
tervehdykseeni... Siihen asti on jo puolueviha mennyt..."

Hän nousi taas, käveli jonkun askeleen ja lausui Kiiamolle:

-- "Niin. Surullistahan se on, mutta minkä sille tekee... Elämä
näkyy olevan semmoinen, että se turmelee itsensä... Koko elämä on jo
pilalla..."

Miira-rouva oli kuunnellut puhetta surullisena, posket punaisina,
mieli hehkuvana. Kun hänen miehensä oli lopettanut, lausui hän:

-- "Katsokaa! Se on meidän vikamme, että me vaan sanomme, että
'minkäpä sille tekee'... Me emme saa niin sanoa!... Meidän _täytyy_
voida tehdä... Meidän... Ah, sinä Ooma! Katsokaa meidän talonpoikia
tuolla pohjoisessa! Koska niiden auttaa sanoa että: 'minkäpä sille
mahtaa!'... Niiden on _pakko_ 'mahtaa' ja kun ne kerran tahtovat,
niin ne voivat..."

-- "Sinä, Miira, taas innostut liiaksi", -- tarttui tohtori Irmanne
hienosti. "Elämää ei ole niin helppo käännellä, kuin maata... Elämä
on aivan itsevaltias."

-- "Ah, sinä Ooma!... Elämä on itsevaltias, jos sille _antaa_
vallan", -- innostui Miira-rouva ja jatkoi posket hehkuvina:

-- "Se epäröiminen ja arkailu on kansallisuusasiassakin meidän
turmiomme. Meissä ei ole _rohkeutta... intoa... itseemme
luottamusta_... Me aivan kuin häpeilemme itseämme... Me emme tunne
omaa suuruuttamme... No taas sinä, Ooma, hymyilet... Siinä se
on. Häntäkään minä en saa uskomaan, että meillä suomalaisilla on
suurempi, tai miten sanoisin, _syvempi_ muinaisuus, kuin millään
muulla kansalla maailmassa..."

Hänen poskensa hehkuivat ja silmissä loisti nuoren tytön katse,
tytön, joka hehkuu armaallensa. Maisteri Kiiamo yritti puhua:

-- "Vaikkapa nyt muinaisuutemme ei olisikaan maailman suurin..."

-- "Joko Tekin maisteri epäilette?" -- kiehahti Miira-rouva
jatkaen: "Sanokaapa onko minkään muun kansan pakanuuden aika niin
syvä kuin Suomen kansan? Ottakaa kreikkalaiset! Mitä ovat heidän
jumalansa ja tarustonsa meidän Kalevalan rinnalla? Niissä ei ole
sitä syvyyttä... sitä raskautta... sitä _vanhuuden tuoksua_... sitä
syvää elämän tuntemista luonnosta, joka tuoksuaa meidän Kalevalasta
ja muinaisuudesta. Ne ovat Kalevalan rinnalla ikäänkuin jonkun
yksityisen runoilijan tekemiä..."

-- "Kyllä siinä on perää, että me emme osaa vielä ylpeillä
itsestämme. Meissä ei ole kansallista ylpeyttä", tarttui maisteri
Kiiamo.

Miira-rouva innostui ja jatkoi:

-- "Oh! Me pidämme kaikkia 'parempina ihmisinä' ja itse asetumme
niitä palvelemaan... Ja mistä se johtuu? Tietysti siitä että meitä
jo kouluissa opetetaan halveksimaan kaikkea, mikä haisee omalta
heimolta, ja ihailemaan vierasta, vaikka se on huonompaakin...
Ottakaa esimerkiksi Maamme-kirja, jota luetaan kouluissa. Siinähän
lauletaan pitkin matkaa ylistystä Ruotsin kuninkaille ja Ruotsin
rouville ja... Ah... No yksinpä meitä opetetaan kouluissamme
ihailemaan niitä viikinkiretkiä, joiden kautta Suomi menetti
vapautensa ja itsenäisyytensä... Meillä kouluissa opetetaan
ihailemaan sitä ryöstöretkeä, jolla Ruotsin viikingit hävittivät ja
häpäisivät oman heimomme kalmiston Permassa, mutta samalla meitä
opetetaan halveksimaan ja inhoamaan oman heimomme miehiä, jotka ovat
ihmiskunnan suurimpia henkiä..."

-- "Taas sinä Miira 'innostut'. Ketä meillä nyt on ihmiskunnan
suurimpia", -- huomautti tohtori Irmanne.

Mutta Miira-rouva innostui entistä enemmän ja jatkoi:

-- "Minä en ollenkaan 'innostu', Ooma... en ollenkaan. Ota Attila!
Mitä on Napoleon hänen rinnallaan, Kaarle XII puhumattakaan, jolle
meidän kouluissa lauletaan ylistystä? Napoleon hyvin varustetuilla
miljoona-armeijoilla kukisteli pikku valtoja, mutta Attila pienellä
sivistymättömällä joukolla vapisutti maailmanvaltaa... Eikä hän ole
ollenkaan se raakalainen, miksi häntä meilläkin kuvataan... Hän on
suuri henki..."

Attilan suuri haamu ilmestyi Harhaman eteen. Hän katseli Miira-rouvaa
ihastuneena, kuten hän katseli kaikkea rohkeaa, joka erosi
jokapäiväisestä ihmisestä. Häntä huumasi kaikki ikivanha... homeet...
kalmanhaju... hautausmaat. Hän ei koskaan voinut kulkea hautausmaan
ohi poikkeamatta sille katselemaan kuoleman valtakuntaa. Miira-rouva
jatkoi:

-- "Siitä se johtuu meidän heikkoutemme ja eripuraisuutemme. Siitä
on johtunut, että olemme menettäneet oman itsemme ja supistuneet
kouralliseksi... Kaikki meistä on tippunut pois: Perma, Votja,
Vepsä, Aunus, Viro, Inkeri, Ostja, Ruija, Vogulia, Syrjäänit, Unkari
ja muut... Jos me olisimme aikanaan oman itsemme tunteneet, niin
olisimme nyt Europan voimallisin kansa... Ja jos edes _nyt_ oppisimme
tuntemaan oman itsemme, niin meistä häviäisi tämä puoluekiista ja
katkeruus... Sillä tämä viha _repii_ meidät... Se _polttaa_ meidät...
Me emme enää kykene mihinkään mutta on vaan puolue ja puolue ja
puolue... Tehkää, tarvaalaiset, työtä! Selittäkää oma itsenne ja
te näette, että ritalaiset eroavat vieraista ja sopivat meidän
kanssamme!"

-- "Jos rouva tulisi tänne!", -- lausui palvelija ovenraosta.
Miira-rouva nousi posket hehkuvina ja meni. Huoneeseen jäivät
seisomaan hänen siihen loihtimansa haamut. Siellä seisoi Suomen
muinaisuus homeisena ja sen nykyisyys: nuori tyttö, joka piteli
kädessänsä tulikuumaa kukkaa: nykyistä elämää. Siellä seisoivat
Attila ja kaikki Suomen heimokansat. Perma ja Votja ja muut.
Kaikki ihailivat suurta näkyä ja tyttönen soitteli sille Suomen
laulua. Harhama ihaili Miira-rouvaa muka tarvaalaisuuden hengen
vertauskuvana. Kaikki oli Suomessa eristetty puolueittain, Harhama
ei voinut koskaan päästäkään toisten puolueiden joukkoon. Hän oli
sulettu omaansa, näki ainoastaan heidät, tuli siten siihen sokeaan
uskoon, että kaikki hyvä lähtee heistä ja kiintyi heihin edelleen.

       *       *       *       *       *

Salolan takamailla kulki Harhama jalkaisin parin penikulman
pituista korpitietä lumen läpi Hallalan kylää kohti. Kun hän
lähti taipaleelle, oli lunta polulla kintereeseen. Kun eteläinen
taivaanranta vetäytyi puolipäivän viiruksi, oli sitä jo puolisääreen,
ja kun kuuden aika lähestyi, kahlasi hän jo polvea myöten uudessa
lumessa. Hallalan suuri tupa oli jo odottavaa väkeä täynnä, kun hän
saapui lumi-ukkona lumen seasta vaalipuhettansa pitämään.

Ja kun hän oli riisuutunut, alkoi taas sama selitys, väittely ja
raivoisa kiihko, joka oli joka päivä uudistunut hänen ympärillänsä.
Mutta joka päivä oli hän myös huomannut, että uusi voima, sosialismi,
astui häntä vastaan voimakkaampana, vaistomaisen itsetietoisempana
ja kiihkeämpänä, kuin edellisenä päivänä. Sen punaiset liput
häilähtelivät jo korkealle. Joka päivä oli uusi suuri oppi juonut
itseensä uutta voimaa ja huumannut kannattajansa entistä hurjemmiksi.

Hallalan kylä oli niitä paikkoja, joissa sosialismi oli saanut lujan
jalansijan. Tukkityöväen sankat joukot olivat liittyneet siihen
joukkovakaumuksen läpitunkemina ja niiden johtajana oli toiselta
paikkakunnalta muuttanut tukkityöläinen, Varpalan Rauhan kaksosten
isä Aapo Horri. Kun Harhama oli lopettanut pitkän puheensa, syntyi
taas sen johdosta kinastelu, jota kesti aamuyöhön saakka hyvä- ja
alashuutojen kaikuessa. Aapo Horri alkoi keskustelun lausuen:

"Tämä vierashan on oikeastaan sosialisti, vaikka hän kalastaa
porvarien rysään... Mutta hukkaan ne menivät nyt hyvät täkykalat.
Kansa on herännyt, eikä puraise porvarin ongenkoukkuun... Eipä sillä
että puhuja ei olisi osannut panna mettä puheeseensa..."

-- "Sokerivedellä on aivan voidellut kaurakakkunsa. On pauhaavinaan
köyhälistön hyväksi", -- jatkoi toinen...

Joukko oli heti tupruavana tulena. Vihaiset silmäykset välähtelivät
salamina. Kukin joukko-ihminen puristautui omaan joukkoonsa, nousi
puolustamaan yhteistä asiaa. Ja vuosien aikuiset vihantulet savusivat
kaiken uudemman seassa. Rähinä jatkui. Vanha tarvaalainen harmaapää
Aatu Otala polki jalkaansa ja huusi melun sekaan:

-- "Joko te riivatut taas alotatte rähinän?..."

Harhama seisoi tyynenä. Hän oli siihen meluun jo tottunut. Se oli
jokapäiväinen. Sen kestäessä pursusi hänestä aina ihmishalveksiminen.
Hän antoi meluajien rauhassa aikansa jatkaa ja kun väsyivät teki
tehtävänsä.

Jonkun ajan kuluttua lakkasi melu, mutta alkoi uudestaan, kun Harhama
yritti jatkaa. Uusi joukkoihminen pelkäsi jokaisen toiseen joukkoon
kuuluvan ihmisen puhuman sanan harventavan rivejänsä. Siksi taisteli
se petona oman herruutensa puolesta, keskeyttäen usein melulla puheen.

Kun rähinä alkoi uudestaan, nousi puhumaan sosialistien kiivaimpia,
harmaahapsinen seppä Urma Kirves eli seppä Urma, rautainen tanakka
hongantyvi. Hänessä oli päässyt voitolle vanhan karaistun miehekkään
miehen luonto ja hän puhui karkealla äänellä:

-- "Antakaa vieraan rauhassa puhua!... Perhananko miehiä ne
ovat jotka suullaan tappelevat! Akat semmoista asetta käyttävät
tappeluaseena. Miehet syövät suullaan puuroa ja puhuvat... Senkin
hutilukset! Ennen vanhaan tapeltiin, niin että saapasvarret olivat
verta täynnä, eikä siinä toisiaan haukuttu. Tupakaksi panivat
tappelijat lopettajaisiksi ja puukkoa vaihtoivat muistoksi... Mutta
te kuohilukset piiskaatte kielellänne..."

-- "Ähä!... Saitteko!" -- ilkkui yksi tarvaalaisista. Aapo Horri
seisoi masentuneena. Harhama käytti sitä hyväksensä ja tempasi taas
joukon myötätunnon puolellensa hienolla ivalla. Aatu Horri puri
hampaitansa vihasta. Vanha seppä istui, sylkäsi pitkän tupakkasylen
ja jatkoi:

-- "Tämä puhuja ei ole muita haukkunut, niin kovasti kuin muut...
Mutta te tuossa alatte leukaluitanne räävätä, kuin vanhaa paletta."

-- "Horrin Aapon opettamia", -- lisäsi joku tarvaalainen. Mielet
olivat taas kuohuvana vaahtona, väki palavana kytönä. Hyvä- ja
alashuudot katkaisivat aina keskustelua, joka koski sitä, kumpi
järjestys, yksityiseen omistus-oikeuteen perustuva, vaiko
sosialistinen, takaa paraiten tasa-arvoisuuden työn palkkiossa ja
estää toiset elämästä toisia riistämällä. Kummallakin puolella
oli oma joukkovakaumuksensa ja ne iskivät vastatusten jyrkkinä,
sokeina, intohimojen palkeista väen voimalla puhallettuina voimina.
Kumpikin oli sokean uskon läpitunkema. Eikä kumpikaan antanut
toisellensa tietä. Ympäri Suomea taistelivat uudet aatesuunnat
vanhoja vastaan siitä, kumpi niistä oli pääsevä vallitsevaksi ja
uuden Suomen peruskiveksi. Välistä yltyivät alas- ja hyvähuudot
myrskyisäksi ulinaksi. Kinailu muuttui rähinäksi, uhkaavaksi, ihmiset
puolipedoiksi. Joskus solmiutui vastustaja sanoissa ja vaikeni.
Mutta sen sokea pakkovakaumus yltyi sitä katkerammaksi, kyteväksi
kekäleeksi.

Kuului vihaisia kehoituksia.

-- "Ajakaa ne juuttaat ulos!"

-- "Antakaa halkoa ryökäleille!"

-- "Ohoh! Vai halkoa!" -- huusi Horri. "Halossa on kaksi päätä ja
kansa se on, joka siitä paremmasta päästä pitelee."

-- "Mikähän kansa sinäkin olet... Tukkilautan harakka!" -- tarttui
eräs naisista.

-- "Pankaa heinätukko akan suuhun!" -- keskeyttivät tukkilaiset
edellisen. Melu yltyi. Vallan kultaomena näyttää kierivän
vastustajille kaikkine aarteinensa. Pimeästä eteisestä kuului
uhkaavia ääniä. Harhamasta ryöppysi taas ihmis-inho: "Raakimuksia
koko joukko!" -- ajatteli hän ja vaikeni, odotellen melun
asettumista. Aapo Horri kiihtyi ja jatkoi:

-- "Eivät ne ennen herrat näillä mailla liikkuneet, mutta kun kansa
otti vallan, niin tukka suorana juoksevat ja sanovat kansalle:
'prtui, prtui, prtui!' Mutta selän takana on pussi valmiina, että
kunhan vaan kansa äänensä antaa, niin kyllä pussi on papinsäkin
ilveille opetettu, kyllä oma pussi osataan täyttää. Mutta köyhälistö
ei lähde omaansa riistäjien kädestä kerjäämään, vaan se _ottaa!_..."

-- "Millähän sitä sinäkin otat. Ei ole miehessä muuta mieheksi
sanottavaa, kuin housut", -- keskeytti Orri Horma.

-- "Herroilla on kapitaali, mutta kansalla on _voima_", -- kiivastui
Horri. Pariin sataan nouseva hurja tukkilaisjoukko huusi taas
voimakkaan hyvähuudon.

-- "Voima!" -- jatkoi vanha Horma. "Missähän se sinunkin voimasi on?"

-- "Entistä on kotona ja puurokupista sitä toista saadaan, kun
entinen loppuu", -- kerskaili Aapo Horri.

-- "Hyvä!... Oikein, Aapo!" -- iloitsivat tukkilaiset.

-- "Huutamatta siellä pedot!" -- komensi isäntä.

-- "Kunpa ensin puuroa hankkisit", -- yritti joku tarvaalaisista
naisista.

-- "On ennen hankittua... Ei kun otetaan riistäjiltä omansa pois", --
räyhäsi taas joku Aapo Horrin joukosta vastaukseksi. Joukkoihmiset
olivat jo savuavia kekäleitä. Vihaiset silmät kiiluivat himmeästi
valaistusta huoneesta ja sen miltei pimeästä eteisestä. Jättiläisen
näköinen Orri Horma lausui halveksivasti:

-- "Otetaan!... Hyvähän sitä on ottaa, mutta millähän se otetaan."

-- "Milläkö oma otetaan?... Häh?" -- tarttui Aapo Horri röyhkeänä.
"Vai ei vanha tikka tiedä, millä toukka puusta noukataan... Pihdit ne
ovat, jotka pitävät ja käsivarsi vaan vetää, mutta käsivarren päässä
on kansa vetämässä. Risuja ne ovat herrojen ripakintut, kun kansa
ponnistaa, että pöksyt piukkavat... Näyttäkääpä pojat millä sitä
toukka puusta otetaan. Tupet tyhjäksi! Hei!"

Tukkilaiset vetäisivät pohjalaiset puukkonsa tupistaan ja
välkyttelivät niiden teriä. Kaikkialla, tuvassa ja eteisessä,
välähtelivät terävät puukonkäret ja hurjat katseet. Väki näytti
yhteen sullotulta villipetojen parvelta. Mutta puukko oli näillä
seuduin tuttu ase. Sitä oli niin usein käytetty, ettei näky
säikäyttänyt toisia. Mielet olivat lisäksi kiihtyneitä ja uhma nousi
uhmaa vastaan. Orri Horma nousi ryhdikkäänä ja huusi:

-- "Tappeluako tahdotte?... Sitä saatte, jos haluatte, sillä mies se
on meidänkin housuissa, jos niiksi tulee."

Väki seisoi kahtena vihollisleirinä vastatusten. Harhamaa se näky
ihastutti. Siinä oli voimaa ja tunteiden kuohua. Hän katseli sitä
sivulta, kuin petoparven ottelua. Vähitellen alkoivat toki mielet
tyyntyä. Puukot työnnettiin tuppeihin ja kiista sai hetkeksi
rauhallisemman sävyn.

Aapo Horri puhui taas pitkälti yhteiskunnallisista parannuksista
hyvä- ja alashuutojen kilpaillessa. Orri Horma kysyi sen loputtua:

-- "Sinäkö se luulet sitten olevasi puhdistamaan kutsuttu?...
Luuletko sinä, että likaisilla käsillä voidaan mitään puhdistaa?...
Ja sinun kätesi, Horri, ovat monenlaisessa ravassa."

-- "Missä ravassa?" -- kysyttiin Horrin joukosta. Horman Orri jatkoi:

-- "Minä en rupea suutani likaamaan selittelemällä sitä kaikkea,
mutta laiskuus niistä on yksi, ja se on paha rapa sen käsissä,
joka lähtee maailmaa parantamaan... Horri puhui tässä herroista ja
papinsäkistä, mutta eivätkö ne ole herroja kaikki, jotka laiskuudella
leipänsä ansaitsevat? Ja silloin on Horri itse suurimpia herroja,
jos ei kortinlyöntiä, jolla hän itseään on elätellyt, katsota
työnteoksi..."

Horrin väki vaikeni. Orri jatkoi:

-- "Horri puhui papinsäkistä, mutta viime aikoina on hänkin
sosialistisena saarnamiehenä pussiaan täyttänyt... Onko sillä papilla
ja papilla ero?... Eikö se Horri pappina puhdista maailmaa papeista
ja herrana herroista ja eikö se semmoinen puhdistaminen ole samaa,
kuin jos pesisi lattialle läikähtänyttä tervavettä tervalla?..."

Niin jatkui kinailua. Vallan kultaomena kieri ja ihmiset tavottelivat
sitä, kuin pedot lihamurua. Joukkotunteet ja joukkovakaumukset
roiskahtelivat vaahtona, sakeana, kuohuvana hyrskeenä ja ihminen
hävisi niiden kuohuun vähäisenä kuplana...

       *       *       *       *       *

Puoliyö oli jo ohi. Harhaman puoluelaiset ryhtyivät perustamaan
paikkakunnan valtiollista järjestöä: "Salolan seuraa". Miehet ja
naiset kirjoittautuivat sen jäseniksi. Samaan aikaan pani Aapo Horri
toimeen rahankeräyksen oman puolueensa hyväksi. Hattu kulki miehestä
mieheen. Jokainen pani siihen, minkä voi. Nuori sosialistinen
palvelustyttö, Silva, huusi silloin väen joukosta:

-- "Minulla ei ole mitä antaa, mutta joka panee minun puolestani
sosialisteille viisimarkkasen, se saa maata yön minun käsivarrellani."

-- "Kelpaako hopeassa?" -- kysyivät useat sosialistit yhtä aikaa.

-- "Vaikka vaskessa", -- vastasi Silva ja kohta oli joukko miehiä
rahoinensa hatun ympärillä.

-- "Jo nyt tuli pestit monelta mieheltä!" -- kerskui Aapo Horri.
"Kestääkö käsivarsi?"

-- "Kestää aatteen puolesta... Ja öitä riittää", -- innostui
tyttö, joka aatteensa puolesta luovutti käsivartensa. Vanhat
siveellisyyskäsitteet törmäsivät uutta vastaan.

-- "Herra siunaa tätä turmelusta!" -- valittelivat vanhat naiset
hämmästyneinä, Harhama katseli tyttöä kuin Looljaa. Horman Orri
kauhistui ja huusi:

-- "Semmoisia riivatulta ne ovat... Myövät jo lihaansa... Porttoja ne
paholaiset ovat ja porton tekijöitä... Ja semmoinen joukko jos saisi
vallan, niin äpäräkasarmeilla ne täyttäisivät maat ja mannut."

-- "Ja ne ne sitten lähtevät maailmaa puhdistamaan. Porttoudella ja
lialla ryvettävät kaikki", -- kuului toisia ääniä. Aapo Horri jatkoi
keräystänsä rauhallisena.

-- "Aapo Horrin työtähän se on koko turmelus... Pty-hyi!" -- huusi
eräs perheen isä nyrkkiään näyttäen. Aapo Horri veti suunsa ilkeään
hymyyn ja lausui:

-- "Älä mukise, puuron pilaaja, tai lyödään valtti pöytään ja
puhdistetaan _teidän joukon_ nenän-alus!... Sieltä se Horrin Aapo on
konstit oppinut... Teidän talossa sitä on suutarin opissa oltu...
Siellä on opetettu vihkimättä henttua halaamaan ja neitosia portoiksi
pilaamaan."

-- "Hampaat sietäisi ruotukselta suulakeen siirtää. Koitapas niistää
meikäläisten nenää!" -- raivostui Orri Horma.

Mielten kauhu nousi vihan vaahtona. Aapo Horri puhui ilkeällä äänellä:

-- "No, kun käsketään, niin pitää totella", -- ja Harhaman puoleen
kääntyen lisäsi hän: "Muistaako puhuja tikapuita Valkean talon ja
koivua Valkamalan akkunan alla?"

-- "Mitä sitten?" -- kysyi Harhama oudostuen kysymystä.

-- "Muuten vaan kysyn, kun käsketään... Minä olen niissä istunut
suutarin-opissa", -- vastasi Horri pirullisella eleellä. Harhama
seisoi mykkänä. Hän tunsi rinnassaan kuin puukon kären kaivelevan.
Hän muisti vakoilijat ja niistä johtuvat jutut Valkamalassa. Puolueen
kunnia vilahti hänen silmissänsä ensimäisenä. "Taas se jalkapuu!" --
pisti häntä ajatus. Vaivoin sai hän salatuksi hämmästyksensä ja kysyi
jyrkästi:

-- "Mitä tähän asiaan kuuluvat koivut ja tikapuut? Seuralle olisi
valittava nyt toimikunta", -- lisäsi hän nopeasti, tahtoen johtaa
mielet toisaalle. Mutta Aapo Horri seisoi nyt jo ase kädessä. Hän
jatkoi kovalla, pistelevällä äänellä:

-- "Muistaako puhuja myös, miten rouva Esempio sattui aina
myöhästymään 'kylässä'..."

Harhama ei voinut sanaakaan vastata. Hänen kannattajansa olivat
ymmällä, koska eivät käsittäneet asiaa. Harhama tunsi jalkapuun
rutistavan. Hänen oma elämänsä kieri nyt keränä häntä vastaan ja
uhkasi häväistä sen puolueen, jonka luottamusmiehenä hän liikkui.
Aapo Horri jatkoi entiseen tapaansa, voiton ilolla:

-- "Ei suinkaan puhuja ole unohtanut vihkimätöntä henttuansa?"

-- "Riuttalan Helgaa", -- lisäsi joku joukosta. Seurasi
naurunpurskahdus sosialistien joukosta. Harhaman päähän nousi veri.
Hän seisoi kuin maahan lyötynä. Eteisessä alkoivat jotkut tukkilaiset
laulaa hänestä ja rouva Esempiosta sepitettyä häväistyslaulua:

    "Harhamalan akkunalla
    se herraslamppu palaa.
    Harhama se vihkimättä
    Riuttalan Helgaa halaa."

Laulua seurasi taas naurunhohotus. Harhaman puoluelaiset istuivat
hämmästyneinä. Tieto ei ollut vielä levinnyt näin kauvaksi Harhaman
ja rouva Esempion suhteesta. Aapo Horri, joka oli oleksinut samassa
kylässä, missä Valkamala on, oli nyt, kuultuansa Harhaman tulon,
valmistanut oman joukkonsa. Nauru jatkui.

Ilman selityksiä ymmärtävät kaikki, mistä on kysymys. Yhteinen häpeä
painaa kaikkia. Loukatun joukon närkästys kääntyy sekä Aapo Horria,
että Harhamaa kohtaan, mutta yhteisen asian tähden ja joukkotunteen
polttamana asettuivat tarvaalaiset Harhamaa pelastamaan, kuin
äänettömän sopimuksen mukaan. Eräs vaimoista lausui:

-- "Niistäisit omaa nenääsi... Varpalan tytön viettelit ja hylkäsit
isän niskoille..."

-- "Teidän miehenne luona olen opissa ollut... Eihän se hänkään
Helgaa kelkassaan vetele. Sosialistit saavat yhteiskunnan semmoisena,
kuin te sen jätätte", -- vastasi Aapo Horri purevasti, painostaen
viime sanojansa ja lisäten: "Ensin opetatte meille omat tapanne ja
sitten tulette parantajina meitä niistä soimaamaan."

Ilma tuntui aivan myrkytetyltä. Joukko-ihmiset kärsivät yhteistä
tuskaa ja häpeää, ilkkuvan vastustajansa edessä. Harhama ei kärsinyt
oman itsensä tähden. Hänellä ei mielestänsä ollut oman itsensä edessä
mitään kaduttavaa, hävettävää, mutta hän tuskastui sen joukkonsa
puolesta, joka oli koko illan häneen luottanut ja nyt näki hänet
sinä rikollisena, jota he halveksivat, vieläpä toisten rikollisten
esikuvana. Hän vuoroin lyyhistyi sisällisesti kokoon, vuoroin nousi
uhmaten, ajatellen:

-- "Raakimuksia!... Elukoita ne ovat!" -- Ja oitis alkoi hän
vihata omaa puoluettansa jonain jalkapuuna, joka häntä ahdistaa
lakkaamatta...

Syntyi pitkä, tuskallinen äänettömyys. Aapo Horrin väen silmät
loistivat ilosta. Tarvaalaisten hartioita tuntui painavan myllynkivi.
Kaikki vaikenivat. Kuului vaan sirkan sirinä. Viimein huokasi Orri
Horma, nousi ylös ja lausui hitaasti, surullisena:

-- _"Elämä on yhtä ainoaa tarhasta taistelemista, josta on haavat
ainoana voittona..."_

Elämän hirviö tuntui seisovan ihmisten edessä ammottava kita auki.
Harhama näki sen. Kuului joku katkera huokaus.

Ja taas sirisi sirkka ja yksi joukko kärsi ja toinen nautti siitä.
Taas kuului pieni naurunpurskahdus. Silloin nousi Harhamassa
kaikki hänen sairaloinen ihmisinhonsa ja ihmisten halveksiminen
ryöppyävänä vaahtona ja rapana. Hän katseli koko joukkoa, omiansa ja
vastustajiansa, kuin elukkaparvea, joka töllistelee suut auki. Hän
halveksi heitä ja nautti siitä tunteesta. Hän lausui halveksivalla
äänellä:

-- "Elukoiden raakuuteen ei koskaan vastata sananruoskalla, vaan
heinäpussilla, tai patukalla..."

-- "Suuria sanoja", -- murahti joku Horrin joukosta.

Piinallinen äänettömyys jatkui. Harhama halusi päästä pois koko
joukosta. Luonteensa vastakohdat: raukkamaisuus ja ylvästely,
kiehuivat hänessä sekaisin. Yleisen tuskallisen mielialan ja
hiljaisuuden jatkuessa kehotti hän ehdottamaan järjestön virkailijat.
Eräs joukosta mainitsi tarpeellisen joukon nimiä ja ne hyväksyttiin
hyvä-huudoilla. Hän kehotti huutamaan eläköönhuudon uudelle
järjestölle. Väki nousi ylös ja huusi moninkertaisen korvia vihlovan:
eläköön! Aapo Horri kokosi joukkonsa ja antoi merkin ja viimeiset
eläköönhuudot sekaantuivat Internationalen mahtaviin säveliin.

Mutta Harhama tunsi tulen polttavan kantapäitänsä. Hän puki kiireesti
yllensä ja lähti, väkijoukon vielä laulaessa, öiselle jalkamatkalle,
kymmenen kilometrin päässä olevaan kylään. Hänen takaansa kuului
vielä kauvan häväistyslaulun hoilotus.

       *       *       *       *       *

Pohjolan suuri talviyö kohosi erämaan yli, kuin kuoleman mykkä,
jääkylmä enkeli. Lumisade oli lakannut. Taivas oli se'es,
tähtihiteillä kylvetty, tumma, autio tanhua. Pureva pakkanen kirpeli
ihoa kuin veitsenterä ja tähtivalo pisteli, kuin neulankärillä ja
tähtien välillä ammottivat korkeudessa äärettömyyden kylmät, pimeät
kuilut, joista tuijotti kaikkeuden jäytävä, eloton salaperäisyys.

Harhama oli jo ehtinyt synkimpään korpeen. Kylmä puristi
jäntereistänsä viimeisiäkin voimiansa. Edessä oli suurenmoinen näky:
Pohjolan perukat koreilivat helmipakkasissansa, hohtivat kuurassa,
loistivat punaisina roihuvissa revontulissa. Kylmän kulkuset soivat
kaikkialla. Elämä oli sammunut. Koko luonnon yli oli vedetty
luminen ruumisliina, jolla elottomat pakkasensilmät kimaltelivat
koristuksina. Kaikki helotti kuoleman kylmissä koruissa. Luonnon
suuri leikki tempasi oitis Harhaman mielikuvituksen karkeloonsa. Hän
ajeli jo revontulien hulmuavia punareunoja pitkin ja elämän tomut
ja kiistat hävisivät kuin pimeys päivän kirkkauteen... ilmestyivät
uudelleen pölynä ja katkeroittivat hetkeksi mielen.

Hän istahti lumen peittämälle kivelle ja mietti äskeistä tapahtumaa,
katsellen samalla kaikkeuden yöpimeitä nieluja, joiden pohjalta
maailmat kiiluivat pikkuisina tähtitulina. Niistä nieluista puhalsi
äärettömyyden itseensä pakahtuva suuruus, sen kolkkous, raudankova ja
jääkylmä tunteettomuus ja kuoleman ja kaikenhäviön haju. Elämä painui
sen näyn edessä viheliäiseksi, maassa matelevaksi mitättömyydeksi,
inhottavaksi etanaksi. Hän muisteli äskeistä joukkoa, kuin jotain
äärettömän ilkeää, maata pitkin vetäytyvää suolta ja mietti, mikä on
ihmisen niin alas painanut.

Silloin enkeli Iiranto sävähti hänen vierellensä ruumiina jääheleä
pakkasen kylmyys ja hiuksina Harhaman viimeöiset unet otaksutuista
onnen ja jumaluuden maailmoista. Se hymyili hänelle. Sen hymynä oli
Harhaman uneksimien maailmoiden ihanuus ja sen hengähdyksenä oli viha
Jumalaa vastaan. Se kuiskaili Harhamalle:

-- "Olisiko äskeistä tapahtunut, jos ei olisi ollut olemattoman
Jehovan käskyjä?..."

-- "Ei", -- vastasi Harhama, kuultuansa povensa kysymyksen.

Iiranto jatkoi:

"Eivätkö ne ole _Jehovan_ pappeja, jotka kantavat veroa ihmisten
_rakkaudesta?_..."

-- "Ne kirotut mustat korpit!" -- uhmaili Harhama.

Iiranto hymyili, lausuen:

-- "Ja jos nainen antaa ruumiinsa, maksamatta siitä papille,
houkuttelevat ne ymmärtämättömät ihmiset kivittämään sen
kapinoitsijan..."

-- "Sinä olematon pelättihän se olet taas kaiken alkusyynä", --
supisi Harhama.

Ja yhtenä kiihkona nousi hän Jumalaa vastaan. Yhä kirkkaammaksi
hioi hän teoksensa runohelmiä. Hän kohotti loukatun rouva Esempion,
esempio-ihmisen loistavalle revontulitaustalle, sirotteli sen
taustan kirkkailla tähtikiteillä ja puki hänet ihmishyveen
hienoimmilla värivaipoilla luotavanansa olevan jumaluuden osaksi
ja vertauskuvaksi... Hän antoi hänen hoitaa ja availla siunauksen,
anteeksiantamuksen ja rakkauden ikuisia vesisuonia... Hän korotti
hänet kotilieden hyväksi hengeksi, uskollisuuden ja mielen puhtauden
vaalijaksi... Hän verhoili hänet vaimon purppuraisilla ihanteilla.

Pakkanen yltyi... Kylmän kellot soivat yhä heleämpinä... Taivas aivan
helisi purevan pakkasen tähtitiu'uissa... Revontulet loimottivat
punaisina kylmän rovioina... Lapinrajojen talvinen luonto temmelsi
suuruutensa ja voimansa huipulla. Se tempasi suuruudellansa taas
Harhaman kylmille siivillänsä ja nosti hänet yhä ylemmä, niihin
korkeuksiin, joista hän voi nähdä luotavanansa olevan jumaluuden
hengen koko sen suuruudessa. Sille hengelle oli jo äärettömyys ahdas,
ijankaikkisuus liian lyhyt.

Yö kului. Hanki hohti... Ilma se'estyi yhä kirkkaammaksi... Pakkanen
puri yhä terävämmin... Taivaan tähtitiu'ut soivat purevammin ja
kylmän kellot kirpeämmin... Lapinrajojen taivaanlaki vilkutteli
tähtisumujansa, sen linnunrata kaartui ja koreili kirkkaana harjana
miljoonille maailmoille helmitettynä... Enkeli Iiranto seisoi
Harhaman vierellä ja lappoi hänestä hehkuvia mielikuvia, asetti
niille siiveksi hillittömän ajatuksen ja johti niiden lentoa
kaikkeuden halki.

Ja yhä korkeammalle nosti se Harhaman riihatonta mielikuvitusta...
Hän antoi esempio-ihmisen liidellä hänen kanssansa, jumaluuden
sumuihin verhottuna, niihin maailmoihin, joissa ihmishenki on
pukeutunut maan ihmisille outoihin ruumiisiin... He kulkivat siellä
mielikuvituksen siivillä, jotka kiidättävät heitä tähdestä tähteen
nopeammin, kuin villiytyneinkään ajatus voi kulkea...

Jo saapuvat he vanhimpiin maailmoihin... Ne ovat kierineet
lukemattomia miljaardeja vuosia avaruuden rannattomassa ontelossa,
yhä kehittyen, yhä täydellistyen...

Jo nousi Harhama maihin niillä jumaluuden mailla, esempio-ihmistä
seuraten... Siellä avautuu paratiisi aamuarmaana... Se loisti,
kuin alttari, jonka edessä jumaluus sai kaivattunsa vihittävänä
morsianna... Ihmis-elämä oli ihanaa unta... Luonto helotti, kuin
vihille vietävä, jumaluuden kirkkaat kihlat käsissä... Peto
mielisteli lammasta ja tuuli heilutteli autereisia rauhanliinoja...
Maan ihmisissä syntyy _aavistus_ siellä vallitsevasta onnesta...
ihmisen jumalallisesta tilasta... sen rauhasta ja ilosta...
Aavistuksesta syntyy _kaipuu_... Se syntyy siitä, kuin kevät
talvesta... jano helteestä... nuoruus lapsuudesta... Kaipuu synnyttää
_pyrkimyksen_, kuin kukka hedelmän... tytön kauneus rakkauden...
hedelmän mehu himon... Ja pyrkimys johtaa ihmisen jumaluuden
yhteyteen, kuin vainu pedon saaliin jälille...

Ja aavistus ilmenee mielikuvina... unina... unelmina... ikävänä... Se
kuletti häntä esempio-ihmisen mukana toisissa maailmoissa näkemässä
jumaluutensa korkeimmille kehitys-asteille päässyttä ihmistä... sen
onnea... sen autuutta ja riemua... Siten yhtyy jumaluuden kehitys
yhdeksi halki äärettömän kaikkeuden...

Enkeli Iiranto tanssi revontulien harjalla, ruumiina kiehtova
kunnianhimo, punavaippa hartioilla... Se kutitteli Harhaman
mielikuvitusta ja houkutteli sitä lentoon. Taivaalla paloivat
kylmät revontulet punaisempina entistänsä... Ne kukkivat taivaan
punakukkina... Niiden valossa kulki Harhama onnenmailla... Kademielin
katseli hän ihmis-onnea... ihaili ihmishyvettä. Jumaluuden kaipuu
oli sille sammunut... Rinta oli rauhallinen, mieli tyyni... Se
kaipuu oli sammunut, kuin miehessä morsiamen, neidossa sulhasen
ikävä, kun armaan ääni jo kuuluu lauluna metsän takaa ja lähestyy
ja yhä kaunistuu ja lämmin syli jo avautuu ja huuli lähestyy huulta
ja ikävöiminen muuttuu onneksi ja kaikki riutuu suudelmassa onnen
iki-uneen...

Yö hyräili vilua virttänsä. Yhä heleämpinä soivat taivaalla
kylmän tähtitiu'ut... Sen helmet hohtivat entistä kirpeämpinä...
Mutta Harhama ei huomannut enää sitä. Hän painui yhä syvemmälle
niille maille, joissa lukemattomia miljaardeja vuosia ikävöinyt
ihmishenki puhkeaa kukkana jumaluuden väreihin... pääsee ikuiseen
onneen... nukkuu ainaista autuaan unta... Hän laskee veneellä
puhtaita satuselkiä... Niiden vedenkalvon alla välkkyy jumaluuden
suuri henki kirkkaana vesikuvana... Se hohtaa haluttuna helmenä...
hengen kaivattuna kotina... sen omana neidonkuvana... Rantavuoret
kohottelivat huippujansa, pyrkien, kuin uhrisavu jumaluuden suuren
hengen luo... Niissä heräsi jo jumaluus ensi tietoisuuteensa...
Saaret kukkivat sille... sille laulaa sotka ylistystä ja alli yhtyi
sen lauluun... Ne lauloivat ihmiskielin ja puhtain mielin... Jumaluus
oli tullut jo tietoiseksi eläimissä.

Ja yhä etemmä solui vene allien laulaessa ja vuorien pyrkiessä huulin
jumaluuden rintoihin... ja enkeli Iirannon pitäessä perää, purren
kulkua ohjatessa. Jo tuli jumaluus tietoiseksi kukissa: kukka tuli
tietoiseksi jumaluudestansa... Se helottaa niiden väreissä... se
väreilee niiden armaassa tuoksussa... Se herää niissä tietoisuuteen
kuin lapsi unesta, pyrki suurempaan kauneuteen... tahrattomampaan
värihohtoon... viattomampaan tuoksuun... Se on jo niissä maan
ihmishengen tasalla... Mutta se ei tunne vielä pahetta, siis ei
hyvettäkään... Se on puhdas, kuin lapsi, viaton kuin metsän kukka...
Se ei ole vielä langennut: unohtanut jumaluuttansa... oppinut
erottamaan hyvää pahasta... Se on kuin alkutila, jossa valo ei ole
vielä pimeydestä eronnut... Se on kuin lapsi, joka ei tajua hyvän ja
pahan eroa...

Jo soluu vene Rakkauden selällä... Allit lauloivat siellä ulapalla...
Ne lauloivat jumaluuden kauneille kukille: rakkaudenkukille,
joilla on järven selkä siroteltu... rannat koristeltu... Ne
tuoksuivat rakkautta, puhdasta jumaluuden hyvettä. Jumaluus puhui
esempio-ihmiselle aavistuksena... ikävänä... pyrkimyksenä...
mielikuvana:

-- "Sinä tulet tänne joka vuosi henkenä, pisimmän päivän aattona...
poimit täältä rakkauden kukkia... sirotat ne maan lapsille...
puhallat niiden tuoksun heille jumalallisen rakkauden virikkeeksi..."

Ja alli lauloi amenensa ja esempio-ihminen taittoi kukkansa ja
ojensi sen hänelle, että hän sen lehtien puhtaista väreistä maalaisi
teoksessansa ihmisille sen uuden, puhtaan jumalallisen rakkauden
kuvan...

Niin kehittyy jumaluus tietoisuuteensa maassa asuvassa ihmisessä...
Se kehittyy kokonaisuuden kehityksen osana... Se lainaa kehitysvoimaa
toisissa maailmoissa kehittyneestä jumaluudesta... Se lainaa sitä
mielikuvien... aavistuksen... pyrkimyksen ja ikävöimisen teitä...

Enkeli Iiranto keri Harhaman hurjat mietteet kerille ja ampui kerät
jousellansa Perkeleen ihailtaviksi. Itse leijaili se Harhaman pään
ympärillä, ruumiina kuunvalo, siipinä pakkasenhele ja kädessä soihtu
kavaluutta.

Yhä valtaavammin roihusivat kylmän revontuliroviot... Yö hengitti
entistä enemmän vilua... taivas tuikki kylmän kukissa heleämpänä...
punaisempana... Mutta Harhama ei niitä enää nähnyt, ei tuntenut. Hän
kulki edellensä iki-onnen mailla, tullen Puhdas-selälle... Sen ranta
on valkeana puhtaudenkukista... Selkä on joutsenilla siroteltu...
Kukat tuoksuvat jumaluuden puhtautta... joutsenet sitä laulavat.
Sävel suutelee kukkaa... kukka peseytyy sävelessä... Jumaluus
löytää niin omansa... nukkuu sen syliin... raukeaa sen suudelmaan.
Esempio-ihminen poimii kukan... Harhama maalailee sen väristä
teoksensa sivulle uuden ihmispuhtauden esikuvan...

Ja he tulevat ylemmä. Uskollisuuden selälle. Siellä kukkivat
tulipunaiset uskollisuuden kukat helmikirkkaalla vedenkalvolla...
Sinilinnut laulavat jumaluuden ylistystä ihmiskielin... Jumaluuden
kirkas vesikuva välkkyy vedessä... se helottaa taivaalla... hohtaa
mailla... Vene soluu sävelenä... Korkeudessa päilyy punerva pilvi...
Tyyni hymyilee rantamilla... rauha saarilla... onni kaikkialla...
Harhama saa taas kukan esempio-ihmiseltä... Sen väreillä maalaa
hän teoksensa sivulle uuden uskollisuuden ihanan kuvan... Hän
maalaa siitä kuvan, joka herättää ihmispovessa nukkuvan jumaluuden
tietoisuuteen...

Enkeli Iiranto istui helyissänsä hohtavan koivun oksalla, ruumiina
puun sinervä. Se näytti Harhamalle kuviteltujen maailmoiden
ihanuutta, sirotteli teoksen runomeret seppeleillä, kylvi ne
kultalumpeilla ja kutkutteli Harhamaa hymyllä:

-- "Kääntyisitkö vielä takaisin ihmisten herjaajan ja rääkkääjän
olemattoman Jehovan pappien verojuhdaksi?..."

Se ajatuskin jo kauhistutti Harhamaa.

Yhä tiukemmin soitti kylmä kellojansa... Entistä vihaisempana
huokui hanki ja sen pakkasensilmät tuijottivat terävämpinä...
Mutta ne nostivat vaan Harhaman mielikuvituksen siipiä, puhalsivat
häneen voimaa kylmän palkeista, kun hän loi jumalaansa, kylmä
korpi ahjona, pakkanen sen ahjon tulena. Ne karkaisivat jumalan
entistä kirkkaammaksi... suuremmaksi...voimallisemmaksi... Hän
soluu jo veneessä Siunauksenselälle, Siellä koreilevat sinikukat,
kirkkailla rantavesillä... Purppurapunaiset sorsat laulavat,
uiden selkävesillä... Vedenkalvo välkkyy... Sinikukat nuokkuvat
varsillansa. Ne kukkivat tietoista jumaluutta... tuoksuivat
sitä... nauttivat siten... Jumaluus punottaa puolitietoisena
aamusarasteessa... sorsan laulussa ja sinikukkien tuoksussa ja
värissä. Pahe on haihtunut sumuna... Kade on kadonnut, kuin pimeä
huoneesta valon sinne tulviessa... Ihmiselämä on iloa... Se unohtaa
itsensä jumaluuden puhtailla rinnoilla, kuin nälkäinen lapsi,
päästyänsä huulin kiini kauvan ikävöityyn äidin rintaan... Siunausta
laulaa lintu... tuoksuu kukka... välkyttelee vedenkalvo... Kaikki
jumaluuden hyveet helottavat helminä koko luonnon kulmilla...

Ja taas saa Harhama kukan esempio-ihmisen puhtaasta kädestä. Sen
väreillä maalaa hän suuren sivun teokseensa. Ei ole ennen siunausta
niin ihanana esitetty, kuin nyt... Se on nyt viehättävä ihmistä, kuin
neidon kauneus... sen silmien sulo... mielen puhtaus... kainous ja
huulen mehu. Ja joka vuosi poimii esempio-ihmisen henki sinikukan
Siunauksenselältä ja jakaa sen värit maansa ihmispoloisille tietoisen
jumaluuden iduksi... Ja se väri itää ja itsetietoinen jumaluus herää
ihmisessä ja hänen omaperäinen hyveensä kirkastuu ja puhdistuu ja hän
lähenee ikäviensä päämäärää... pääsee siihen... kaipaus sammuu...
iki-ikävä saa haluamansa ja ihmisyys riutuu iki-onnesta.

Jo veti aamurusko punaisen viirunsa taivaan reunalle... Jo soivat
kylmän kaikki viulut, jo välkkyivät sen kirkkaimmat veitsenterät...
Sen jääkukat hohtivat punakirkkaina... kylmät roviot roihusivat
ilmiliekkeinä... Mutta yhä matkusteli Harhama öisellä retkellänsä
jumaluuden sumumailla, tuntematta vilua, kuulematta kylmän kelloja...
Hän saapuu purppuraiselle Armonselälle... Siellä loistavat revontulet
tietoisina jumaluudestansa... Siellä helottaa anteeksiantamus
sievissä vesikukissa... helottaa tietoisena... jumaluutena...
korkeana hyveenä... Varsilehdet sitä punottavat, verholehdet kertovat
valkovärillänsä... Keltasorsat laulavat sitä samaa hyvettä, uinuen
veden kalvolla, joka välkkyy jumaluuden rintana. Siellä ei kuulu
herjausta... Kiro on siellä tuntematon, outo kuin valo sokealle...
Rannoilla asuvat ihmis-olennot, raviten itseänsä jumaluuden
suudelmilla.

Vesikukat nyökkäävät esempio-ihmiselle puhuen aavistuksella...
kaipuulla... ikävällä:

-- "Ota meidät!... Vie oikea siunaus maasi ihmispoloisille!"

Ja esempio-ihminen taittaa kukan ja sirottaa siitä ensi lehden
herjaajillensa ja niille, jotka aina hänet kiroten ajavat kotoansa
jouluaaton iltapakkaseen... Hän taittaa uuden kukan ja sen väreistä
maalaa Harhama uuden anteeksiantamuksen ihmishyveen esikuvaksi...
Uusi loistava sivu syntyy teokseen... Kukat nyökkäävät hyvästi ja
keltasorsat laulavat esempio-ihmiselle kutsun tulla joka vuosi
poimimaan vesikukkia ja sirottamaan ne maansa lapsille itsetietoisen
jumaluuden synniksi...

Se oli jumaluuden käsky, joka tuli kaipuun ja ikävöimisen tietä...
Vene soluu edelleen keltasorsan laulun sävelen saattamana ja
Iiranto-enkelin perääpitäessä.

Enkeli Iiranto häilyi yhä Harhaman vierellä, kehräten hänestä
mielikuvia, lappoen niitä kuin kuontalosta tappuroita, ohjaten niiden
punoutumista ja lentoa. Aamurusko nosti jo purppuralievettänsä
yli vaarojen... Jo huuhteli se tähtiä pois taivaan keskimailta...
Pakkanen paukkui ja helisi ja välkytteli puukkojansa, pistäen
joka taholta... Sen kaikki kanteleet soivat... sen kaikki helmet
hohtivat... Se seisoi voimansa veitsenkärellä, koreana ja
ylpeänä, kuin Pohjolan jääkuningatar, kiteillen kylmän kirkkaissa
tähtisiruissa. Mutta yhä kuleksi Harhama korvessa, harhaillen
etäisissä maailmoissa etsimässä jumaluuden nisiä huulet palavina,
sielussa ainainen poltto.

Jo soluu vene Laupeus-selaile... Vesi välkkyy siellä kuunvalona,
jossa ihana aurinko katselee kuvaansa ja näkee kuvanansa jumaluuden
kasvot ja ihastuu siitä ja kirkastuu, kuin tyttö lähteellä...
Punalinnut laulavat laupeuden ylistystä... Niiden laulu punoutuu
seppeleeksi... Tulevat pienet tuulilinnut ja vievät seppeleet
maailmoille, seppelöiden niillä maailmankurjuuden jumaluudeksi... Ja
rantakalliot osottavat seppelöityä kurjuutta purppurahuipuillansa ja
sanovat jumalansuuna:

-- "Jos palvelette sitä, palvelette minua! Jumalaa..."

Ja vaatimattomana ja koruttomana seisoo maailmankurjuus jumaluuden
seppele päässä, laupeuden ruskottavien liljojen sille kukkiessa... Se
seisoo koruttomana ja suurena, kuin Routalan Timo, elämän valkaisema
tukka luonnollisena otsalle solahtaneena ja tyytyväisenä, kuten
jumaluus, joka ei voi itseänsä korkeampaa enää toivoa...

Mutta Laupeuden selällä kukki jumaluus ainaisena ruskeissa, koreissa
kukissa. Ne kukat kumartavat maailmankurjuudelle... Sille ne
kukkivat... sille viheriöivät... sille tuoksuavat... Ja kun kurjuus
seisoo seppele päässä ja hivukset elämän valkaisemana pellavana,
itkevät ruskeat kukat sen lohdutukseksi ja punalinnut laulavat
sille puhtaita säveliä... Ja kukkien itkemät kastehelmet muuttuvat
jalokiviksi... kimaltelevat terälehdillä kirkkaina helminä ja kukat
nyökkäävät surullisina kurjuudelle ja kehoittelevat:

-- "Tule ja poimi helmemme, sinä, jonka hiukset on elämä puhdistanut
lumivalkeiksi, sinä ainoa palveltava jumaluus, jumaluuden korkein
siveellinen kehittymä ihmisessä!..."

Ja köyhyys hymyilee vaatimattomana, jumaluuden, nöyryyden,
tyytyväisyyden vertauskuvana ja sanoo Routalan Timon tavoin:

-- "Minä olen aina teidän luonanne, mutta _se_, joka on suurempi
minua, ja jonka luo minä ikävöin, ei ole aina... Viekää helmenne
Hänelle; Hän saakoon omansa. Onhan minulla oma hirsitaakkani..."

Ja silloin ruskeat kukat kumartavat sille jumaluudelle, joka nukkuu
maailmankurjuudessa lapsen viatonta unta. Punalinnut laulavat
sen ylistystä ja koko jumaluus puhuu: -- "_Ainoastaan_ sen, mitä
olette tehneet maailmankurjuudelle, olette tehneet minulle, sillä
maailmankurjuus olen _minä_..."

Ja ruskeat kukat kimeltelivät yhä kirkkaammissa kyynelissä, jotka
ovat jalokiviksi muuttuneet ja ne nyökkäävät esempio-ihmiselle:

-- "Tule ja poimi helmeni ja ja'a ne köyhille! Uhraa köyhyydessä
lapsena uinuvalle jumaluudelle!"

Ja hän tottelee jumaluuden vaistoa ja poimii helmet ja sirottelee
ne maansa köyhille... Hän kylvää niillä Riuttalan metsät...
Varpalan torpan pellon pientaret... Routalan Timon tanhuat... Ja
joka vuosi, kun ruskeat kukat kimmeltelevät helmissänsä, tulee hän
Laupeudenselälle, kokoaa helmet helmaansa ja kylvää ne hyvänä henkenä
maansa metsiin maailmankurjuuden poimittavaksi. Rikkaat poimivat ne
helmet lasimaisina, mutta niiden palosta syttyy heihin jumaluuden
laupeus ja armeliaisuus ja he tekevät silloin kuten raamatun Sakeus:
jakavat kaikki omaisuutensa vaivaisille... Niin herää ihmisessä
uinuva jumaluus elävään työhön ja tietoisuuteen.

Ja Harhama kylvi teoksensa yhden sivun niillä helmillä. Niistä oli
tarttuva uusi laupeus ihmisiin, alkava itsetietoinen jumaluus. Hän
puki kurjuuden yhä loistavampiin jumaluuden vaippoihin, temmaten
niiksi vaipoiksi revontulen ihanimpia liepeitä ja aamuruskon nauhoja.
Hän vyötti sen sateenkaaren väreillä. Hän sirotteli sen vaipan
pakkasensilmillä ja urvuilla hohtavilla helmillä, asetti seppeleen
maailmankurjuuden päähän, osotti teoksellansa uutta jumalaa ihmisille
ja vakuutti:

-- "_Sen_ ainoastaan teette Jumalalle, minkä teette _hänelle_... Hän
on ainoa palvelusta tarvitseva Jumala..."

Auringon kehä kieri hitaasti taivaan rannan alta. Se oli
veripunainen, eloton, jääkylmä pakkasenpyörä. Pakkasen puukkosade
yltyi. Joka taholta pisti kirpelevä, terävä kylmänkärki, joka urvun
päässä helisi auringon punaama jäätiuku. Kaikkialla kiilsivät kylmän
helmet kirkkaina jalokivillä. Kerjäläispoika tuli tiellä vastaan. Se
katseli uteliaana Harhamaa, varhaista salotien kulkijaa, ja antoi
pakkasen helmien kiiltää rauhassa.

Kylä tuli vastaan. Kuului kaivonvintin kuiva narina. Akkunat
kiilsivät jäisinä, aidanseipäät kuuraisina. Jo saapui hän ensimäiseen
taloon ja astui puoli-jäisenä kurjaan tupaan, kirjoittamaan paperille
öisen mielikuvituksensa retkeilyjä, kylvämään sen sivuille luomiansa
jumaluuden helmiä...

Ja enkeli Iiranto seisoi alati hänen rinnallansa, ruumiina Harhaman
salaiset himot ja toiveet.

       *       *       *       *       *

Viikko, toinen oli kulunut. Joka päivä uudistui sama näytelmä: joka
ilta tappeli Harhama jalkapuunsa puolesta. Yöt hän näki unia ja
loi niistä jumalaansa metsissä, kehräten unista aina uusia kuvia.
Päivin kirjoitti hän mietteitänsä paperille. Riidat riehuivat entistä
hurjempina. Hän istui niitä kuullessansa kuin neulan kärellä. Joka
hetki pelkäsi hän puolueensa häpeää. Aapo Horri kulki varjona hänen
vierellänsä.

Lopulta matkusti hän tapaamaan rouva Esempiota, aikoi puhua hänelle
kaikki ja ehdottaa, että suhde julkaistaisiin, vaikkapa Armiiran
perintö menisikin.

He tapasivat toisensa Kemissä. Rouva Esempion silmäkulmassa näkyi
vanhuuden ryppy. Kauvan katseli Harhama sitä ja mietti lopuksi:
"Miksi pitäisi minun kyntää se vako syvemmäksi, paljastamalla
raakimuksien häväistykset... On hän jo kyllänsä kärsinyt..."

Ja hän puristi hänen kättänsä, silitti rypyn, vaikeni kaikesta ja
lähti taas siihen jalkapuuhun, joukkoajattelun puitteisiin, jonka oli
luonut vapautensa puolesta taisteleva yhteiskunta.

       *       *       *       *       *

Korpi seisoi mykkänä. Korpin huuto kuului pahan enteenä.

Talvi kallistui jo keväänkorvalle. Päiväsydännä kimmelteli jääriite
puiden oksilla veden valelemana. Vaalit olivat tulossa ja Harhama
kulki viime matkojansa. Väliaika olikin kulunut suuremmitta
häiriöittä. Hän oli jo pitänyt mielestänsä viimeisen puheensa ja
oli matkalla kotiinsa, mieli hyvänä siitä, että oli jalkapuustansa
päässyt.

Oli päivänpaisteinen sunnuntai. Hän hiihti suksilla suuren
Routakorven läpi, käyttäen oppaanaan aurinkoa. Erämaan rauha
haukotteli joka oksalla, kurkisteli joka kuusen latvassa, ja
äänettömyys kyykötti kaikkialla. Harhamasta tuntui, kuin kulkisi hän
kuoleman kotimailla. Hän nautti siitä ja nousi synkkyyden siivillä
taas mielikuvituksensa maailmoihin, jumala-sumujen keskelle. Musta
korppi seurasi häntä korven halki, lennellen hänen ympärillänsä.

Korvessa kohtasi Harhama tuntemattoman tukkityömiehen yksin
hiihtelemässä. Mies tervehti häntä, kysyen:

-- "Ettekö te ole se herra Harhama?"

-- "Kyllä."

-- "Sitähän minä... Minä satuin kerta teitä kuulemaan. Eikö sitä nyt
joutaisi tukkilaisille puhumaan?"

-- "Tietysti... Aivan mielelläni... Mutta missä ne tukkilaiset ovat?"
-- vastasi Harhama.

-- "Tästä vähän matkan päässä on sauna... Ne ovat sosialisteja
kaikki, mutta niissä on paljon uskonnollista väkeä...
Harhaman pitäisi niille juuri selittää meidän puolueen kanta
uskontokysymyksessä ja osottaa sosialistien jumalattomuus... Se
vaikuttaa", -- selitteli tuntematon.

Harhama seurasi tuntematonta "saunalle". Se oli tilapäisesti
hylkypuista rakennettu, mullalla ja kuusen oksilla tilkitty suojus.
Sisältä oli se runsaasti kaksikymmentä metriä pitkä, soikea
"basilika". Ovensuussa oli sisään lämpenevä uuni. Lattiana oli
maa, penkkeinä muutamia hirsiä. Akkunaa ei ollut, vaan valaistiin
"sauna" pärevalkealla. Suojus oli niin matala, että pitkä mies
sopi siinä paraiksi seisomaan. Noin kolmesataa miestä oli koolla
tässä omituisessa saunassa, jonka edustalla paloi hiilihauta ja
vähän loitompana tappelivat korpit ja varikset hevosen raadosta.
Kun Harhama lähestyi saunaa, lausui eräs ulkona seisova mies
tovereilleen, niin että hän kuuli:

-- "Se on Harhama. Se pakana puhuu hyvästi, vaikka on tarvaalainen...
Tulikohan tuo meillekin puhumaan..."

Tukkilaiset kokoontuivat saunaan. Pitkä puinen suojus oli niitä
aivan täynnä. Silmät kiiluivat ja ihmiset näyttivät peikoilta pimeän
seasta. Harhama seisoi suojuksen perällä suurella kivellä, jota oli
myös pöytänä käytetty, ja puhui. Hän oli aina ihaillut tukkilaisten
rohkeaa, huoletonta elämää ja puhui heille sillä tavalla, että se
menisi heihin. Hän puhui niin repäisevästi kuin voi, jota hän ei
ollut koskaan ennen tehnyt, ja tempasi jo ensi sanoilla heidät
mukaansa. Hyvähuutojen räiskiessä jatkoi hän puhettaan tuntikauden ja
huumautui siitä lopulla itse. Se ei ollut enää mitään puolue-puhetta
ja ohjelman selvitystä. Se oli vallatonta, uhmailevaa, ilkamoivaa
köyhien evankeliumia, maailmankurjuuden psalmeja. Lopulta hän aivan
hurjistui ja soitteli huumaamaansa miesjoukkoa, kuin viulua. Se
oli ainoa kerta, jolloin hän oli puhunut täydestä sielustansa,
hillitsemättä henkensä voimia ja näyttelemättä tyyneyttä, joka häntä
aina oli kiusannut.

Hän aikoi jo lopettaa. Silloin äskeinen tuntematon kuiskasi hänelle
taas:

-- "Puhukaa nyt uskonnosta!... ja Jumalasta!..."

Harhama vaikeni. "Minä Jumalasta?" -- mietti hän. "Minä!"

Syntyi äänettömyys. Harhama mietti yhä. Kaikki odottivat. Tuntematon
jatkoi kuiskaten:

-- "Se olisi niin tarpeellista... ja puolueelle eduksi..."

Silloin sumeni kaikki Harhaman silmissä ja sauna pimeni ja hän taipui
jalkapuunsa edessä, - kuin jonkun käden painamana, ilkamoiden,
hurjistuen, kuin inhoansa osottaen, tai jotain jota hän ei
käsittänyt, ei kysynyt. Hän sekottui ja selvisi ja taas sekottui ja
lopuksi kumarsi jalkapuutansa aivan kuin uhmaten.

Ei kumminkaan heti, eikä rehellisesti oman itsensä edessä. Ensin hän
petti itseänsä, petti törkeästi, pettääksensä sitten muita sillä
itsepetoksellansa. Hän ajatteli: "Enhän minä tarkota _sitä_ Jumalaa,
vaan omaani... sitä _oikeaa_."

Hän alkoi puhua:

-- "Minä tulen nyt erääseen arkaan asiaan."

Ja vielä pysähtyi hän ja mietti. Kuulijat odottivat...
jännittyivät... katsoivat Harhamaan, kuin odottaen kultaomenaa.
Harhama kumarsi syvemmä ja jatkoi:

-- "Tulen uskonto-kysymykseen. Selitän siinä puolueemme kannan.
Meidät ja sosialistit erottaa siinä toisistamme periaate. Se johtuu
tästä: Sosialistit tahtovat kumota nykyisen yhteiskuntajärjestyksen
ja sanovat: Meillä on siinä kiusana uskonto, joka opettaa ihmisiä
kuuliaisiksi esivallalle. Siksi tahtovat he ensi sijassa kumota
uskonnon.

"Meidän puolue ajattelee samalla lailla kuin hekin, eli että uskonto
on yhteiskunnan _yksi_ perustus. Ja kun me tahdomme nykyisen
järjestyksen säilyttää, on ensi työmme siis säilyttää sen perustus:
uskonto."

Hän pysähtyi, muisteli munkki Pietarin saarnaa ja jatkoi sen ajatusta
seuraten:

-- "Sillä katsokaa! Teidän perunakuoppaanne ei vartioi kotona
esivallan vartija, poliisi, mutta sitä vartioi Jumalan käsky: Älä
varasta! Eikö se suojele omaisuuttamme enemmän kuin paksu lakiteos?"

Ja sitten puhui hän loistavilla sanoilla uskonnon puolesta, maalasi
sen ihmeen ihanilla väreillä, kuvaili sen jalokiveksi, valoksi,
onneksi. Sitten hän pysähtyi ja antoi miesten ajatella. Intohimoiset
silmät katsoivat häneen pimeästä kysyvinä. Yksi joukosta lausui:

-- "Kyllä se on totta." Harhama kumarsi syvemmälle jalkapuutansa,
jatkaen:

-- "Sillä eikö Jumalan lyhyt käsky: Älä tapa! -- suojele teidän
henkeänne enemmän, kuin laki ja vankilat ja poliisit?"

Hän odotti taas kauvan vastausta. Miehet katsahtivat toistensa
silmiin kysyvinä.

-- "Kyllä siinä on perää", -- virkahtaa puoli-pimeästä joku.

-- "Ei sitä ole tullut tuolla tavalla ennen ajatelluksi", --
kuului toisen ääni. Harhama kumarsi yhä hartaammin jalkapuiltansa,
puoli-ilkamoiden, puoli tosissansa. Hän jatkoi:

-- "Mutta vielä on toinenkin syy, jonka tähden puolueemme on
asettunut suojelemaan uskontoa. Meidän aikana on paljon nuorukaisia,
jotka vakuuttavat, että Jumalaa ei ole. Mutta ajatelkaa tätä
hirvittävän suurta taivaan avaruutta! Onko kukaan käynyt tutkimassa
siitä joka kolon ja tähden ja kuun ja auringon että voisi vakuuttaa,
ettei Jumalaa ole missään?"

Väki ajatteli taas, kauvan ja äänetönnä. Harhama kuvaili heille
avaruuden niin huikaisevan suurena, että sen kuva masensi heidät
mitättömäksi tomuksi siinä. Villit katseet muuttuivat vakaviksi.
Harhama kumarsi jalkapuutansa yhä syvempään, täydellinen epäilijä,
Jumalan kuumeinen kieltäjä, puhui, kuin puoluemies, joka käyttää
uskontoa aseenansa. Tukkilaisista tuntui kuin puhuisi hän koko
sielunsa vakaumuksella. Hän jatkoi:

-- "Mutta juuri silloin, kuin me kiellämme Jumalan, ilmestyy Jumalan
suuri haahmo eteemme ja sanoo: 'Minä olen Herra sinun Jumalasi'!"

Saunan edessä palava hiilihauta tohahti. Suuren, uhmaavan kuvauksen
jälkeen, tuntui se kuulijoista Jumalan hengen ilmestymiseltä.
Kuulijoiden silmät kiiluivat pyöreinä. Harhamaa huvitti joukkohartaus
ja viehätti sen suuruus ja salaperäisyys. Hän kumarsi jalkapuutansa
edelleen, puhuen:

-- "Se tapahtuu silloin, kun kuolema levittää edessämme mustia
siipiänsä ja avaa kamalan kitansa. Kuoleman musta korppi katsoo
ihmisen silmiin niin voimallisena ja niin armottomana kuin tiikeri
uhriansa, että rohkeinkin painaa sen edessä päänsä alas ja tuntee
avuttomuutensa ja voimattomuutensa..."

Hän kuvaili kuoleman suuruutta synkin värein. Kuulijat saivat sitten
pitemmän aikaa miettiä kuoleman armottomuutta ja voimaa. He tunsivat
jo voimattomuutensa sen edessä, näkivät sen mustan haamun, sen
luukynnet. Harhama jatkoi vaikuttavalla, tärisyttävällä äänellä:

-- "Kuoleman silmä katsoo meihin joka hetki synkkänä, kuin tuo
saunankarsina, sen luukynsi on aina valmiina. Katsokaa tuota hevosen
raatoa, josta korpit tappelevat! Sinne kulkee meidän tiemme. Niin
armoton on kuoleman koura..."

Kuulijat pöyristyivät. He tunsivat jo kuoleman korpin lähestyvän
ja varustavan kynsiänsä... Maailman rikkaudet himmenivät heidän
silmissänsä. Harhama kumarsi syvemmälle, petti itseänsä:
oli ilkamoivinansa, uhmailevinansa, tai tekevinänsä jotain
käsittämätöntä. Hän ei tahtonut tunnustaa että uhrasi luotavanansa
olevan jumaluuden toisen osan sen toisen osan: maailmankurjuuden
suosiolle ja jalkapuullensa ja hävitettävänänsä olevalle Jumalalle.
Hän jatkoi:

-- "Miten sappikatkeraa ja raudan raskasta elämä lieneekin, lähtö
siitä tuntuu hirvittävältä, pohjattomaan tulikuiluun putoamiselta.
Ajatelkaa että te huomaatte vaipuvanne johonkin tuntemattomaan
pimeyteen... Täytyy sanoa hyvästi ystäville, omaisille ja kaikille,
eikä tiedä mikä siellä syvyydessä odottaa. Katsokaa tuota palavaa
hiilihautaa oven edessä!"

Ja ihmiset katsoivat sitä, näkivät tulen tupruavan nousten sen
salaperäisestä pohjasta. Harhama jatkoi:

-- "Me seisomme joka hetki palavan sysimiilun huipulla. Lakkaamatta
palaa elämä jalkojemme alla ja me olemme uppoamaisillamme kuoleman
kitaan kuin sysimiilun tuleen."

Kuulijat kauhistuivat sitä ajatellessaan. Saunan pimeys ja palava
sysimiilu suurensivat hirmukuvan. He luulivat jo seisovansa
luhistumaisillansa olevan hiilihaudan huipulla, ja vaipuvansa sen
tulikitaan, sanoen kaikelle hyvästi.

Ja yhä hartaampana, nöyrempänä kumarsi Harhama. Hän petti itseänsä
entistä rohkeammin, törkeämmin hän onki ääniä itsellensä. Hän kuvaili
uskonnon ihanuutta, puki sen jalokiviin, toi sen kauhistuneiden eteen
armon astiat kädessä ja jatkoi:

-- "Semmoisena hetkenä on ihminen valmis tarttumaan vaikka
olenkorteen, kuten hukkuva. Ja kun hukkuva saa olenkorren käsiinsä,
toivoo hän siitäkin vielä pelastusta, rauhottuu ja painuu sen kanssa
levollisena syvyyteen."

Ja sitten vilkutti hän sitä olenkortta, petti itseänsä yhä
häikäilemättömämmin. Hän kuvaili uskonnon kukkaveneeksi, johon
hätäytynyt nousee kuoleman hetkellä ja purjehtii rauhallisena niille
rannoille, joilla kukkii ijankaikkinen elämä ja avautuvat taivaan
ihanuudet. Hän lopetti:

-- "Niin on kuolemassakin. Kuolemassa ei ole muuta olenkortta,
kuin se usko, että kun täältä lähdetään alkaakin uusi elämä, elämä
Jumalassa. Kun siitä saapi kuoleva kiinni, lähtee hän täältä
levollisena kuin kukkaveneessä, ikuisen elämän maille. Siksi tahtoo
puolueemme säilyttää ne uskonnolliset laitokset, jotka pitävät
ihmisissä vireillä uskoa tulevaan elämään, osottavat hänelle
pelastuksen kuolemasta. Se huolehtii että ihmisillä olisi se vene
valmiina sillä hetkellä, jolloin kaikki muu on tomua ja pimeää ja
kuoleman usvasyli avautuu..."

-- "Oikein puhuttu... Oikein... Oikein... Oikein!" -- vakuutti
miesjoukko vakavana, kun Harhama lopetti.

Syntyi hiljaisuus. Sitten lausui joku:

-- "Kyllä se asia on niin."

Ja taas miettivät miehet kuolemaa ja sysimiilua ja korppeja.

-- "Kyllä se Jumala olla pitää", -- lopetti taas joku hiljaisuuden.

-- "No kuinkas muuten!... Kukas se ihmissielusta murheen pitäisi, jos
ei Jumalaa olisi", -- huokasivat taas jotkut.

Ja niin jatkoivat miehet synkän ja miettivän näköisinä. Harhama
nautti voitostansa. Syntyi hiljaisuus. Harhama nousi jalkapuutansa
kumartamasta, sen Jumalan puolesta puhumasta, jota vastaan hän nousi
joka hetki. Maailman köyhät katsoivat häneen taas kuin Jeesukseen.
Hän oli uhrannut yhden Jumalansa toisen tähden ja voittanut sen
toisen: köyhät. Nyt odotti hän palkintoa, nautti siitä palkinnosta
vaistomaisesti.

Kun hiljaisuus oli kotvasen jatkunut, nousi ovensuussa ylös Varpalan
Juho, jota Harhama ei ollut pimeässä tuntenut ja alkoi puhua
jäykällä, järeällä äänellä:

-- "Minä pyytäisin puhujalle saada sanoa muutaman sanan, vaikka
ei se niin hääviä tule, kuin koulun käyneellä. Puhuja sanoi, että
Jumalan käsky estää varkaan kättä... Mutta mitenkä se on kun
rikkaat varastavat köyhät putipuhtaiksi, eikä se Jumala näy niitä
rankaisevan, eikä käsipuoleen tarttuvan. Otetaan me torpparit
esimerkiksi... Kolme torppaa ovat rikkaat jo minultakin varastaneet,
eikä se seitsemäs käsky ole niitä suojellut. Eiköhän se maallinen
laki olisi paremmin auttanut?"

Hän vaikeni hetkeksi. Harhama tunsi nyt kuka hänelle puhui ja
masentui. Puhe oli hänelle kuin halonisku päähän, eikä hän ollut
selvillä miksi. Miesjoukko oli vaiti.

-- "Eihän se ole seitsemännen käskyn vika, jos ihmiset sitä väärin
käyttävät", -- puolusteli Harhama hämillään. Rouva Esempio ja se
"suhde" löi hänen aivoihinsa salamana, kuin aavistus. Varpala jatkoi
jäykkänä:

-- "Eihän se silloin ole yhteiskunnankaan lain syy, jos sitä väärin
käytetään. Eikä se Jumalan laki näy vaikuttavan sen saarnaajiinkaan.
Äsken ryöstätti pappi minulta viimeisen voikilon, vaikka ei ole
minulle mitään palvelusta tehnyt. Se Jumala näkyy juuri suosivan
varkaita, koska antaa niiden menestyä ja jättää riistetyt kurjuuteen."

Miehet olivat vaiti, odottivat kahden vaiheella. Harhama yritti
puhua, mutta Varpalan Juho keskeytti ja jatkoi:

-- "Eikä se näy puhujaankaan tepsivän Jumalan laki, vaikka sen voimaa
ylistää."

Sauna tuntui pimenevän, mielet vetäytyivät sykkyröiksi, Harhama
aavisti mitä oli tulossa. Hänessä heräsi uhma ja hän yritti puhua,
mutta Varpala jatkoi itsepäisesti:

-- "Ei pidä keskeyttää. En minäkään keskeyttänyt. Minä kerron erään
asian: Riuttalan isännät nylkivät minun esivanhempani, putipuhtaiksi
eikä siinä Jumalan laki auttanut. Jumala oli riistäjien puolella.
Viimeinen Riuttalan tyttö -- jonka puhuja tunteekin -- kuuluu
tuhlanneen meiltä torppareilta varastettuja rahoja Helsingin
kapakoissa ja loput pari sataa tuhatta kuuluu vieneen ulkomaiden
kapakkoihin. Ja mitä toi hän meille sieltä ulkomailta rahoillamme?"

Harhaman silmissä vilisivät Varpalan Rauha itkevine kaksoisinensa,
Aapo Horri ja Alkula ja kaikki. Tukkilaiset odottivat äänettöminä,
synkkinä. Sauna tuntui pimenevän. Varpala jatkoi huutaen:

-- "Hän toi samaa kuin Tekin: huonoja tapoja ja pahan esimerkin,
josta me riistetyt saamme kirousta kantaa..."

-- "Minä pyytäisin saada selittää", -- keskeytti Harhama
hämmästyneenä ja uhmaavana samalla aikaa. Mutta Varpala raivostui ja
huusi:

-- "Ei... ei... _Minä_ jatkan vielä. Eipäs Jumalan käsky silloin
tehonnut. Eikä ole Teihinkään tehonnut kuudes käsky. Minä en tiedä
keltä varastetuilla rahoilla Te olette käynyt ulkomaalta konstinne
oppimassa, sillä työtä ette ole Tekään tehnyt, mutta minä tiedän
että Teidät, epatto, on kasvatettu tyttäreni turmioksi _vaimoni_
esi-isiltä riistetyillä rahoilla..."

Harhama hämmästyi. Kaikki silmät tuijottivat häneen. Varpala jatkoi:

-- "Vaimoni äiti on Teidän kotipuoleltanne kotoisin ja _Teidän_
iso-isänne on riistänyt sen suvulta omaisuuden, jolla sitten on
Teidät kasvatettu tyttäreni kiroukseksi..."

Harhama oli kuin sadan salaman lyömä. Hän muisteli jotain kertomuksia
iso-isänsä tavaran haalinnasta, mutta hän ei ollut niitä koskaan
kuulustellut. Nyt ne muistot putosivat hänen päähänsä myllynkivenä.
Hän seisoi uhmaavana, mutta tyrmistyneenä, kuin kivipylväs.
Raivostunut Varpala jatkoi:

-- "Tyttäreni suvun rahoilla on siis Teistä Jumalan laki kasvattanut
tyttäreni kirouksen. Sillä Aapo Horri on vietellyt minun tyttäreni
sillä, että kertoi sille: 'Eläähän se Harhamakin Riuttalan Helgan
kanssa, niin että ei siinä mitään pahaa ole. Seurataan vaan herrojen
esimerkkiä... Itse on sanonut nähneensä... Kieltäähän se Jumala
huoraamasta ja pahentamasta esimerkillä yhtä näistä pienimmistä,
minkätähden se ei Teihin tehonnut?... Sanoittehan sen olevan
voimallisemman maallista lakia..."

Harhama ei vastannut. Hän seisoi kuin tuomarin edessä ja tunsi
jäsentensä vapisevan. Miehet istuivat synkkinä. Sieltä täältä vilahti
Harhamaan vihainen silmäys. Varpalan Juho jatkoi sen varmuudella,
jonka puolella on oikeus:

-- "Mutta eiköhän olisi maallinen laki tehonnut? Jos laki olisi
kieltänyt esi-isäänne ja Riuttalan isäntiä riistämästä ja tyttären ja
Teidän viemästä riistetyitä rahoja kapakkoihin ja oppimasta niillä
meidän esimerkiksi ja turmioksi huonoja tapoja ulkomailla, niin
eiköhän se olisi ollut toista, kuin Jumalan käskyt?"

Varpala odotti vastausta, mutta kaikki oli vaiti, ääneti ja synkkänä,
kuin saunankarsina. Varpala jatkoi katkerana:

-- "Ja jos yhteiskunnan laki olisi Teidät ja Riuttalan tytön, rouva
Esempion, pakottanut työhön ja antanut ruoskaa selkään, niin tokkohan
olisitte yökausia kahlailleet kinoksissa ja elostelleet Aapo Horrin
huonona esimerkkinä ja minun tyttäreni kirouksena?... Jumalankin
käskyt olisivat jääneet silloin rikkomatta."

Varpala pysähtyi. Veri syöksyi Harhaman päähän. Joka sana, minkä
Varpala oli puhunut, oli hänestä nyt totta. Hän ei yrittänytkään
itseänsä puolustaa oman itsensäkään edessä. Hän kärsi rinnassansa
tulisen raudan polttoa siitä, että oli joutunut puolueensa häpeäksi
ja kaikkien, rouva Esempionkin kiroukseksi. Mutta nytkään hän ei
tuominnut _itseänsä_ vaan hapuili jo kuumeisesti _muita_ syylliseksi.
Ensimäisenä sai hän käsiinsä ihmiset _yleensä_, kaikki eroituksetta.
Ne olivat hänestä taas raakalaisia... tomppeleita... elukoita... Hän
katseli joukkoa ylimielisenä, ylpeänä, mutta tunsi samalla jonkun
vuoren vyöryvän hartioillensa ja häpeän punan hiipivän poskiinsa.
Miehet katsoivat häneen synkkinä, kuin petturiin. Jalkapuu puristi.
Puolueen häpeä oli taas se veitsi, joka kipeimmin leikkasi. Hän
yritti puhua rouva Esempion puolesta:

-- "Miksi rouva Esempiota tähän sekottaa..."

-- "Miksikäkö?" -- keskeytti Varpala. "Siksi, että te olette samaa
koplaa. _Te miehenä olette pääsyyllinen_. Te tarvitsisitte ruoskaa.
Teidän leipäsutenne, Esempio, on meidän rahoilla oppinut irstauden
ja Te muiden rahoilla olette sitä sitten hänen kanssansa kylväneet
ympäri Suomen turmioksi ja kiroukseksi. Te olette sen kylväjä ja
levittäjä..."

Kaikki istuivat sanattomina. Harhaman rinta nousi ja laski
voimallisista hengenvedoista. Hän oli tulikuuma. Ensi kertaa elämässä
tuntuivat voimat pettävän hänet. Veri syöksi aivoihin, sanat
takertuivat kurkkuun. Hänen korvissansa surisi outo ääni ja silmissä
tummeni. Varpala jatkoi uhkaavalla äänellä, aivan kostoa huutaen:
-- "Te tulette tänne sakramentit kainalossa jakamaan Jumalan armoa,
vaikka itsenne pitäisi istua katumassa..."

-- "No... No!" -- keskeytti äskeinen tuntematon.

-- "Kuritushuoneessa hänen pitäisi istua... Jumala-kauppiaan", --
raivosi Varpala. Ulkoa kuului korpin ilkeä huuto. Koko sauna oli
muuttunut ampiaispesäksi. Joka silmä uhkasi pistää Harhamaa. Silloin
nousi hänessä taas uhma ja ihmis-inho ja koko elämän halveksuminen
ryöppyävämpänä kuin koskaan ennen. Hän seisoi uhmaten koko elämän
edessä, henkensä pedonharjana, mutta samalla poltti häntä joku tuli.
Varpala raivosi yhä. Kaikki puristivat tunteensa, pakahtuivat niistä,
kuin lypsämättömät utaret. Varpala lopetti raivoten:

-- "Ja nyt minä _kiroan_ teidät molemmat, Esempion ja Teidät.
Te tulette tänne metsän keskuuteen ketunnahkaan kääritty Jumala
kainalossa ylistämään Hänen käskyjänsä ja voimaansa. Luulette ettei
teitä täällä tunneta... Seuratkoon kirous askeleitanne! Jos tulette
valituksi, niin älkööt ne valtiopäivät saako mitään aikaan, tai jos
mitä saavat, tulkoon niistä turmiota!..."

-- "Herkeä nyt!" -- rauhotteli joku, mutta Varpala raivostui entistä
enemmän ja huusi, ojentaen nyrkkiänsä Harhamaa kohti:

-- "Minä kiroan teidät molemmat, Esempion ja Teidät ja teidän
molempien kaikki äpärät. Minä kiroan kaikki riistäjät... Avautukoon
kerta allanne se tulinen hiilihauta, jolla olette tulleet tänne
pelottelemaan, ja vajotkaa siihen molemmat äpärienne kanssa! Minä
kiroan teidät siihen hautaan Jumalinenne ja perkeleinenne. Vajotkaa
siihen!"

Sanaakaan puhumatta, ylpeänä ja uhmaavana pujottelihe Harhama
väkijoukon lomitse ulos, nousi suksillensa ja lähti, kirouksen
taakka hartioilla ja elämän myrkyllisen käärmeen kiemurrellessa
hänen ympärillänsä. Hän oli kumartanut jalkapuutansa, pettänyt yhden
jumalansa, uhraten sen toiselle. Kauvan soi hänen korvissansa vielä
sen toisen kirous:

-- "Kirotut!... Kirotut!... Kirotut!..."

Vasta puoliyön aikana selvisi hänelle tekonsa himmeästi, keskellä
korpea, kun hän sitä mietti, kannonpäässä istuen. Sokeana alkoi hän
taas etsiä syyllistä. Hänen päähänsäkään ei pistänyt kysyä, eikö hän
itse ollut syyllinen, sillä rikoksen ja hyveen rajat olivat hänelle
sumua, kuten koko elämä.

Silloin asettui taas enkeli Iiranto hänen rinnallensa, ruumiina
kuutamon kelmeys. Se ampui salaman jousestansa. Salaman valo sävähti
Harhaman silmiin tuikahtavana tähtenä. Se tuikahdus muistutti Jumalaa
ja hän oli löytänyt syyllisen.

Silloin raivostui Harhama ja kirosi Jumalan, jota oli äsken
ylistänyt. Hän huusi synkkänä, epätoivoisen hurjana:

-- "Sinä _kirottu_ juutalaiskeksintö! Sinä kavalasti punottu
sadin!... Ole kirottu!... Ole kirottu, sinä Jehovan nimellä kulkeva
kuvitus!..."

Enkeli Iiranto häilähti hänen vierellänsä ja kuiskasi:

-- "Hän on käyttänyt myös Zeuksen nimeä..."

Harhama ymmärsi sen ja jatkoi:

-- "Ole kirottu, Sinä Zeuksena ilveillyt peto!..."

-- "Jupiterin nimeä Hän on myös käyttänyt", -- häilähti Iiranto.

-- "Ole kirottu, Sinä Jupiter-ilveily!" -- jatkoi Harhama.

-- "Egyptiläisiä Hän narrasi Isiksenä ja Osiriksena", -- heilahti
Iirannon varjo.

-- "Ole kirottu, Sinä kaikkien pakanoiden petkuttaja, Sinä eri
nimillä maleksiva olematon hirviö. Sinä Osiris ja Isis ja lautapää
aapis-härkä, Sinä egyptiläisten marmattava 'pyhä' kissa, Sinä
Bal, Sinä eri nimillä kiertelevä tyhmien petkuttaja!" -- jatkoi
raivostunut Harhama.

Korpi raikui, korpit rääkkyivät ja Iiranto hymyili ja jatkoi
kuiskailuaan:

-- "Hän kulki suomalaistenkin Ukkona..."

Harhama jatkoi:

-- "Ole kirottu, Sinä virsujalka rietas, joka Ukon passilla
hampsit Suomen taivaalle pilvien pieliä pitkin! Ole kirottu, Sinä
käärmemäinen paula!..."

Korpi raikui kirouksesta ja korppien rääynnästä. Viha tukkesi
Harhamassa avautuneet haavat ja veti kylmän, veripunaisen vaipan
kaiken äskeisen yli ja hän syöksyi pedon vimmoin valmistamaan
teostansa aseeksi sitä Jumalaa vastaan, jota hän nyt niin katkerasti
vihasi. Hän tarttui työhönsä, jumalaluomukseensa, kuin hurjistunut
tappelija halkoon, elämän ivan irvistellessä hänelle jokaiselta
puun-oksalta ja mustan korppiparin rääkkyessä puolikuivassa
kuusessa...

       *       *       *       *       *

Hänen vaalimatkansa oli lopussa. Vaaleissa tuli hän valituksi Suomen
uuteen eduskuntaan, luomaan uutta tulevaisuutta Suomelle. Mutta
kirouksien sataessa käpertyi Harhama yhä lujemmin jalkapuuhunsa,
niiden taakka painoi hänet entistä lujemmin rouva Esempioon ja
nosti Jumalaa vastaan. Hän salasi kaikki kaikilta ja teki työtä
yöt päivät, voidaksensa kerran sillä sovittaa kaikki maailman
edessä, maksaa herjaajille ja köyhille. Rouva Esempio oli hänen
silmissänsä marttyyri, jota hän seppelöi Jumalaksi ja jalkapuu oli
kärsimyskumppani, joka samalla puristi hänen jalkojansa ja jonka
painosta hän kärsi.

       *       *       *       *       *

Elämä syö omia kirojansa, kirot syntyvät elämästä... Oleva puhkeaa
olemattomasta, olematon nielee olevan... Kaikki kiertää... kaikki
kieppuu... kaikki karkaa... Näkyvä nousee näkymättömän kuihtuvana
kukkana...

Meren syvyydessä on avara Vesitemppeli, jossa Piru selittää
enkeleille herransa tahtoa. Tuhannet korkeat vesipylväät kannattavat
sen ihania holveja, joiden taittumia sadat ja sadat komeat
sateenkaaret värivöinä reunustavat... Holvit kiiltävät kirkkaana
vetenä... Tuhannet kirkkaat päivän kuvat heiluvat niissä hiljaa,
kuin auringon komeat kuvat lammin läikkeessä, sen pinnan tyynenä
välkehtiessä... Seinät hohtavat hopeavaloa, akkunat iltapunaa,
pylvästen päät kuun kelmeää kirkkautta...

Valot välkkyvät... värit vaihtelevat suudelmia keskenänsä...
lattia läikkyy täynnä taikalammikoita. Kauneus kukkii... ihanuus
on ikiarmasta ja taide on puhennut täydelliseksi, nousten puhtaana
jumaluuksien vesistä... puheten niistä puhtaana, kuin neitonen
tytöstä nais-ikäänsä...

Lammit läikkyvät... värit kosivat väriä... taide kylpee
komeudessansa. Lammikoilla soluvat sadat veneet, mikä minkin
värisenä, meloina kultamelat... airoina joutsenen hopeasiivet...

Oli sama päivä, jolloin Varpala kirosi Harhaman.

Kolmekymmentä tuhatta Perkeleen palvelijaa keinui veneissä...
antoivat veneiden levätä... Aika kului armaana hymynä... rauha
oli kaunista ilta-ikävää... tyyni kaihoa... elämä tytön unta ja
hiljaisuus sen unelmaa...

Kuului kaunis soitto... Perkeleen palvelijat havahtuivat kuin
kauniista unesta... Veneet nostivat siipensä vedestä... Kaikki
teki kunniaa... Alttarille astui Perkeleen pääpappina Piru,
vesikaarivaippa pappipukuna, kädessä komea, tulinen käärme...
Kaksitoista kaunista punaenkeliä asettui hänen molemmin puolin,
pukuina taivaan läpinäkyvä puna, tuliset käärmeet kädessä... Taide
värisi kuin alaston nainen... kainosteli... ihaili itseänsä... Kuusi
enkeliä kannatti polvillensa langenneena Pirun vesikaarivaipan
lievettä...

Soitto vaikeni... Veneet laskivat siipensä lammikoiden veteen...
Taide paljasti alastomuutensa rohkeana, kuin enkeli Jumalan edessä,
tyttö yksinäisen lammin uimarannassa... Piru alkoi saarnata:

-- "Kuka on teidän jumalanne?"

Kolmekymmentä tuhatta palvelijaa vastasi ihanalla veisuulla:

    "Perkele, maailman ainoa herra
    on ainoa Jumala, ainoa oleva.
    Kaikki on häntä, kaikki on hänestä.
    Hän on aine, hän on voima.
    Hän on elo, hän on kuolo.
    Hän on alku, sekä loppu.
    Ei löydy muuta Jumalaa."

Laulu kierteli ihanan temppelin sadoissa holveissa, armasteli
taidetta, karkeloi kauneuden kanssa. Piru jatkoi saarnaansa:

-- "Ei ole muuta, kuin kolme _ainoaa_ yhtä: Äärettömyys on yksi,
ijankaikkisuus on yksi ja ainoa _oikea_ Jumala on yksi... Kaikkia
muita on monta... Mutta äärettömyys ja ijankaikkisuus on meidän
herrastamme Perkeleestä... Ei siis ole muuta ainoaa kuin hän meidän
herramme..."

-- "Ei ole muuta olevaa kuin hän", -- todisti kaunis enkelien laulu.
Piru jatkoi:

-- "Vääriä jumalia on monta. Jehova on niistä yksi ja Hän on niistä
suurin ja kavalin... Kaikilla väärillä jumalilla on oma hyveensä
voiman salaisuutena. He eksyttävät sillä ihmisiä. He pettävät niitä.
He uskottelevat, että heidän hyveensä on oikea, vaikka se ei voi olla
oikea, koska se on väärästä Jumalasta... Mutta ihmiset uskovat ja
lankeavat väärän Jumalan palvelijaksi...

"Mutta väärä hyve häviää kerran herramme käskystä, kuin valo
pimeyteen. Näin:"

Piru viittasi käärmesauvallansa ja temppeli pimeni sysimustaksi.
Pimeydestä puhkesi kuulijoiden ihana laulu:

    "Hän vaihtaa päivän yöksi
    ja väärän hyväksi työksi.
    Hän valheen paljastaa
    ja kaiken kirkkaaks saa."

Laulun viime sanojen soidessa kirkastui vesitemppeli ennallensa.
Veneiden kuvat välkkyivät lampien veden pohjalta, keinuivat siellä
täynnä armaita enkelien kuvia. Piru jatkoi:

-- "Ihmishyvettä on se, mikä on saatu ihmiset oikeaksi uskomaan,
niinkuin heille on valoa se valo, mihin ihmissilmä on totutettu.
Ainoastaan meidän herramme hyve on oikea. Mutta hän antaa ihmisille
sitä ainoastaan sen määrän, mitä he jaksavat vastaan ottaa, etteivät
sekaantuisi, kuten silmä sille liian kirkkaasta valosta. Siksi
valkenee meidän herramme hyve ijankaikkisesti, sen kirkkaus lisääntyy
loppumattomasti ja himmentää väärät hyveet."

Enkelin laulu vahvisti Pirun saarnan oikeaksi hymisten:

    "Hän lakaisee väärän
    kuin yö päivän,
    kuin myrsky tyynen,
    talvi kesän,
    päivän valo tähtipalon."

Piru jatkoi, ihanan kaiun kieriessä vesiholvien kauniita vöitä myöten:

-- "Siksi on kullakin vuosimiljoonalla oma hyveensä. Hyvettä on
se, jonka oikeaksi uskominen täytyy puristaa ihmisistä, kuin
jalokivihohde jalokivistä miljoonavuosien työllä..."

Alttarin taustalle avautuivat luonnon työpajat, joissa kuumuus ja
muut luonnon voimat puristivat hiilen timantiksi. Maailmoiden paino
rutisti raaka-aineen avaruuden rakoiksi. Hirmukuumuus sisäisenä
paineena ja ulkonainen puristus taistelivat aina yltynein voimin
äänettöminä, vihaisina petoina... pakahtuivat itseensä... kestivät
vuosimiljoonia aina yltyen... aina raivostuen... Aine puristui.
Avaruuden rakko pieneni. Hiili tiivistyi... kirkastui... alkoi
punehtua tuskasta kuin ajettuma, joka punehtuu omasta kivustansa...
Kipu yltyi. Se jäi pysyväksi hohteeksi... nousi siihen huippuun
josta alkoi luonnon kuollut voima: kvietistinen ainainen itsestään
yltyminen, sama kuin maailmoiden ikilento. Se kuollut yltyminen
jatkuu.

Luonnon työpaja sulkeutui.

Timantti oli valmis.

-- "Se on hyveen synty", -- selitti Piru jatkaen:

-- "Niin kirkastuu ihmisissä meidän herramme hyve hänen kouriensa
puristuksesta. Sen syntymärakkona on ihmissydän. Hyve on kerran
hänen puristamanansa pääsevä siihen korkeaan kirkastumispisteeseen,
josta alkaa sen kvietistinen ainainen itsensä kirkastuminen... Sitä
ei voi mikään muu kuin meidän herramme sana pidättää. Se jatkuu,
kunnes on saavuttanut taas oman huippunsa, jossa se muuttuu uudeksi
luonnonlaiksi, uusia maailmoita luovaksi voimaksi..."

Kuulijoiden joukosta puhkesi taas ihana laulu, kuin helmen hohde,
ylistäen Perkeleen suurta voimaa. Piru jatkoi saarnaansa:

-- "Eksytetyt ihmiset uskovat, että Jehovan hyve on oikea ja ainoa,
mutta minä näytän teille."

Hän viittasi käärmesauvallansa. Alttarin taustalle ilmaantui Sinain
vuori. Se suitsusi tulta. Se vapisi ja tulipunainen pilvi kruunasi
sen huippua. Israelin kansa oli laskeutunut polvillensa sen juurelle.
Vuoren jokaisesta rotkosta leimusivat tulipatsaat... Joka huokosesta
tiuhkuivat tulikielet, Sen pohjalta nousi pasuunan ääni ja puhkesi
huipussa säveleeksi, kuin tulivuoren tulipatsaat... Moses astui alas
laintaulut käsissä. Niissä välkkyivät tuliset sanat:

-- "Ei sinun pidä pitämän muita jumalia minun edessäni!"

-- "Jehovan röyhkeyttä! Kukista hänet, Perkele!" -- rukoilivat
enkelit. Piru jatkoi:

-- "Hän on kukistuva, sillä Hän on vääryys... Mutta kerran, kun
herramme tahtoo, on tuleva aika, jolloin hän sanoo: 'Sinun pitää
palvella vääriä jumalia, sillä minun hyveeni on niin korkea, että
minä olemattomallekin suon tämän kunnian, mitä tahdon itselleni!' --
niin ihmiset napisevat ja sanovat: 'Ei ole muuta Jumalaa, kuin sinä.
Miksi tahdot pakottaa meitä niitä palvelemaan?' He napisevat kuten
nyt Jehovan käskyjä täyttäessänsä. Ja meidän herramme täytyy silloin
puristaa heissä miljaardivuosien kuluessa käskynsä täyttäminen
hyveeksi, kuten luonto hänen käskystänsä puristaa helmestä
hohteen. Sillä kaikki oikea ja puhdas kehittyy ainoastaan paineen
tulipitimissä: meidän herramme vuorikovissa kouranpuristuksissa.
Kaikki muu on lasiuunin lievässä tulessa kiiltonsa saanutta
lasisirua..."

Veneet kohottivat hopeasiipensä Perkeleen voiman kunniaksi, temppelin
taide riisuutui alastomaksi tytöksi ja katseli kuvaansa lammikoiden
kuvastinkirkkaista vesipinnoista. Kuulijoiden kaunis ylistyslaulu
kuului helmikirkkaana, karkeloiden kauniin kaiun kanssa, syleillen
vesikirkkaita pylväitä, kuherrellen holveissa, suudellen seinien
armaita värejä.

Mutta Sinain vuori suitsusi tulta ja savua. Se kärsi kipuja, kuin
maan kivipaise... pöhettyi tulipunaiseksi... puhkeili... vuoti
tuskiansa tulena. Kansa vapisi ja rukoili Jumalaa. Moses näytti
laintaulusta käskyä:

"Älä turhaan lausu Minun nimeäni!"

Piru osotti niitä käärmesauvallansa ja saarnasi:

-- "Mutta kun kerran meidän herramme, Jehovan vääryyden vastakohtana
käskee: Sinun pitää alati minun nimeäni mainitseman, eikä se saa
huuliltasi kuivua, niin alkaa ihmisille kirkastua uusi, _oikea_
hyve, meidän herramme henki. He ovat silloin kuin hiilet, joihin
on _puristettava_ timantin hohde. He sanovat: 'Miksi pitää meidän
sinun pyhää nimeäsi lausua jokapäiväisissä asioissa?' Mutta meidän
herramme vastaa: Minä en tahdo olla turhamainen, kuten te ihmiset,
ja siksi en minä verhoudu majesteettini purppuralta apuun. Ja kun
ihmiset niskoittelevat, kuten nyt Jehovaa vastaan, niin silloin alkaa
meidän herramme heissä suuren puhdistustyönsä: Hän puristaa heissä
hyveen jalokiven pysyväksi välkkeeksi. Se on meidän herramme säätämä
luonnonlaki, että kaiken täytyy itsensä ärsyttää hänen kädessänsä
piilevät kehityksensä puristusvoimat toimintaan, kuten nainen kutsuu
miehen itsensä kimppuun..."

Sinain vuori pauhasi. Moses seisoi tulta suitsuavaa taustaa vastaan
osottaen kansalle sanoja:

"Muista pyhittää lepopäivää!"

Piru osotti niitä sanoja hartaille kuulijoillensa, puhuen:

-- "Mutta jos meidän herramme kerran käskee pimeyden olemaan
ihmissilmälle valoa, niin se tapahtuu, ja jos hän Jehovan vääryyden
vastakohtana kieltää ihmisiä erottamaan yhden päivän muista, niin
se on silloin hyve. Sillä hyve on herramme kultainenkin käsky, eikä
itse oleva ja ihmisestä lähtenyt. Ja kunnes ihminen ei ole kasvanut
hyveessä herramme hengen osaksi, niskoittelee hän sitä käskyä vastaan
ja sanoo: 'Miksi en minä saa joka seitsemättä päivää pyhittää sinun
nimellesi?'

"Ja meidän herramme vastaa: Minä olen korkeampi kuin te ihmiset, minä
en tarvitse kunnianosotuksia..."

Veneet nostivat siipensä. Kuulijat veisasivat:

    "Korkeampi avaruutta,
    suurempi äärettömyyttä
    herramme
    Perkele
    aina ollut on ja on."

Neljännen käskyn sanoja osottaen saarnasi Piru:

-- "Kun herramme valtakunta lähestyy ja kieltää ihmisiä erottamasta
vanhempiansa ja omaisiansa muista ihmisistä, on se hyve ja sen
vastakohta: sukulaisten kunnioittaminen ja rakastaminen, muiden
edellä on pahe, on Jehovan vääryys. Miljaardivuosilla täytyy silloin
taas herramme kirkastaa ihmisessä käskynsä hyveen pysyväksi helmeksi,
aina kirkastuvaksi jalokiveksi -- kuten luonto puristaa timantin --
ja kasvattaa häntä siten henkensä osaksi..."

Pylväiden välissä silmänkantamiin päilyvillä lammikoilla keinuvat
veneet nostelivat airojansa, liikahtivat hieman, kuin lumme lammen
povella. Piru jatkoi:

-- "Mutta meidän herramme hyve, hänen henkensä: paha, kirkastuu
itsestänsä, sillä se on ainoa oikea... Katsokaa!"

Avautui runollinen Iisakin maja. Majan edessä viheriöi ihana öljypuu.
Auringon säteet kisailivat sen juurella valopilkkuina, pujotellen
sinne lehtien lomitse. Vilpoisessa varjossa istui sokea Iisak,
vierellä vesiastia. Rebekka toi hänelle kimpun kauniita kukkia,
istuutui hänen vierellensä surullisena, lempeänä, otti harpun
polvillensa ja soitteli kotimaansa kauniita lauluja... Hän soitti
ja suri... Hän muisteli kaunista Mesopotamian maata... Hän muisteli
sen virtoja... muisteli Eufratin kauniita rantoja... sen aaltoja...
sen rantalehtoja... sen rantakaupungeita... muisteli Mesopotamian
Jumaloita... Balia... sen kirkasta aurinkoa, joka helotti taivaan
tummalta sineltä... Hän kaipasi isiensä maata, jossa lempeä Bal itse
oli hänet kuivaillut kirkkailla säteillänsä, kun hän nousi uimasta
kauniin Eufratin aalloista...

Hän soitti kauvan... soitti surullisesti laulua, jota nuori
Mesopotamian mies oli hänelle nuoruudessa laulellut... Laulun nimi
oli "Eufratin rantakukka"... Sen sanoja ei hän ollut koskaan lausunut
Kaanaan maalla, mutta hän oli soitellut sen säveltä ja muistellut
nuorta laulajaa:

    "Mun toivoni, Eufratin rantakukka,
    sa helmi kirkas, puhdas Balin maan.
    Sun luokses harpun sävel ikävöipi,
    se sua kaipaa. Sinua se myös
    kuin pieni linnunpoika arkailee.
    Jos luoksesi se milloin tulla tohtii
    suo sille onnen oksa povellasi
    varvuksi, jolla raukka levähtäisi
    odottain, että kerran sydän-yöstä
    uus' elon-aamu sille kirkastuisi.
    Sä helmi kirkas, puhdas Balin kansan,
    Eufratin rantakukka, rantalaulu,
    mun arka pyyntöin kuule, täytä se!
    Sa suuren Balin kirkkain päivänsäde
    et toki voine kieltää pyyntöäin...
    Eufratin rannan laulu... ilo... kaikki,
    Bal itse sua aina suojelkoon!"

Iisak kuuli sävelen ja tunsi myös sen sanat, vaikka hän ei ollut
siitä koskaan Rebekalle puhunut... Hän tuli surulliseksi. Hän
muisteli Jehovaa ja Balia ja itseänsä ja nuorta Mesopotamian miestä,
joka oli laulunsa Rebekalle laulanut ja jonka sävelen tämä oli
korjannut... antanut sille onnen-oksan povellansa ja kantanut sen
sillä Kaanaanmaan erämaahan ja nyt yhä sitä hoiteli... Hän huokasi,
mutta ei puhunut mitään.

Kuulijat katselivat ihastuneina Mesopotamian maan kauneinta kukkaa...
Viimein ripusti hän harpun öljypuun oksaan, suuteli sokeaa miestänsä
ja lähti askareillensa...

Hänen lähdettyänsä tuli Jaakob ja petti sokean isänsä... vei häneltä
siunauksen...

-- "Niin kirkastuu herramme henki: paha. Niin valkenee hänen
hyveensä... Jehovan _valitut_ pettävät isänsä", -- lausui Piru
viitaten tapaukseen. Hänen puhuessansa muuttui alttarikuvaus.
Siinä kulki Absalomin kapina isäänsä Davidia vastaan. Palestiinan
kauneissa lehdoissa öljy- ja viikunapuiden varjoissa väijyivät joukot
toisiansa... Kapina loppui...

Murtunut David soitteli harppua Zionin linnan kiviportaalla.

-- "Niin selkenee meidän herramme henki maailmassa", -- saarnasi
Piru, Ihastuneet kuulijat veisasivat:

    "Hän valkenee.
    Hän selkenee.
    Hän aina kirkastuu."

Israelin kansa vapisi polvillansa, rukoillen tulta suitsuavan
vuoren edessä. Mooses osotti kansalle viidettä käskyä. Piru näytti
tapahtumaa ja puhui:

-- "Jehova kieltää tappamasta, uskottelee, että se on pahe, mutta
meidän herramme on paljastava Hänen vääryytensä... Katsokaa!"

Hän viittasi ja Sinain vuori hävisi ajaksi. Sen sijalle ilmestyi
Lützenin tappelu. Sotajoukot valmistautuivat, rukoilivat Jumalaa ja
tarkastivat rivejänsä. Aseet välkkyivät, puvut loistivat, uljaat
hevoset hirnuivat ja tepastelivat levottomina.

Jo kuului sotatorvien soitto... Tykit alkoivat paukkua... Tuliliekit
luikahtelivat vastatusten... ilma peittyi savuun... torvet soivat...
armeijat syöksyivät eteenpäin... kätkeytyivät ja taas yrittivät
eteenpäin hyökätä... Rivit harvenivat... Kuului voihkinaa, valitusta,
hätähuutoja... Toisaalla hurrasivat hyökkäävät joukot... Ratsuväet
syöksyivät hurjaa vauhtia vihollista vastaan... kymmenet sortuivat...
toiset syöksyivät eteenpäin... Joukot syöksyivät yhteen... Miehet
tappelivat kuin vihaiset tiikerit... Veri vuoti virtana... Huudot
haihtuivat tykkien jyrinään... kokonaiset joukot kaatuivat
teuraina maahan. Voittajat huusivat ilosta... Mielipuolen raivolla
puolustautuivat voitetut... Haavotetut vaikeroivat... veri punasi
maita...

Kuvaus katkesi ja alkoi uudestaan: Voittajat kulkivat riemukulussa...
He tulivat murhatyöstä... Kirkonkellot soittivat heille kunniaa,
runoilijat ylistivät heitä lauluillansa... Entinen vanha munkki
soitti heille harppua istuen lehmuksen alla tienvierellä...

Piru osotti kuvausta jatkaen saarnaansa, ristiretkien miljoonien
marssiessa alttarikuvassa ja niiden syöstessä, ristien välkkeessä
ja virsiä veisaten, turkkilaisten ja saraseenien päälle, vuorten
kukkuloille heittäyvinä joukkoina, tai laaksoista sinne hyökkäillen.
Piru puhui:

-- "Niin himmenee Jehovan henki. Niin kirkastuu meidän herramme
henki. Ihmiset ylistävät jo murhaa hyveenä, soittavat sen
ylistystä, seppelöivät murhaajia ja laulavat sille runoja... Niin
paljastuu Jehovan vallan ja viisauden mitättömyys: Ihmiset tappavat
taistellessansa -- Jehovan käskyn puolesta -- 'Älä tapa!'... Niin
kirkastuu meidän herramme viisaus ja voima..."

Hartaat kuulijat veisasivat Perkeleen ylistystä:

    "Hän nousee niin kuin musta yö,
    tomuksi Jehovan vallan lyö.
    Hän vanhat tähdet tummentaa,
    auringon kehrät sumentaa
    ja kaikki uudet luo."

-- "Hän kaikki uudet luo", -- kertaili kaiku näkymättömiin
ulottuvista pylväskäytävistä ja ihanista temppeliholveista. Auringon
tuhannet kirkkaat kuvat heilahtelivat tarulammikoiden pohjilla,
veneet riippuivat siellä kuvina, kuin elävät kukkaiskorit ja taide
riisuutui entistä alastomammaksi.

Alttarikuvaksi ilmestyi taas Sinain tultasuitsuava vuori. Mooses
osotti pelästyneelle kansalle kuudetta käskyä. Piru jatkoi saarnaansa:

-- "Kun meidän herramme suuri valtakunta lähestyy ja lakaisee tomuna
Jehovan vallan ja Hänen käskynsä ja käskee Hänen vastakohtanansa:
'sinä et saa kieltäytyä täyttämästä luonnon käskyä!' silloin ihmiset
napisevat ja valittavat vastaan, kuten he nyt eivät alistu Jehovan
käskyille. He kysyvät: 'Miksi meidän pitää voimiamme tuhlata?'
Ja kun meidän herramme käskee: 'sinä et saa tehdä eroa vaimon ja
vaimon välillä! Sinä et saa asettaa omaa vaimoasi toisen edelle
ja ylenkatsoa toisen vaimoa' -- niin se käsky on tullut ihmisille
hyveeksi, joka vaatii puhdistavan tulensa puristuaksensa hyveen
helmeksi. He itse ärsyttävät tottelemattomuudella sen puristuksen
toimintaansa. He sanovat: 'Miksi minun pitää rakastaa vaimoa, joka
on maannut toisen vuoteessa? Miksi pitää minun juoda likaisesta
maljasta, josta toinen on juonut? Miksi en minä saa tyytyä omaani?'

"Mutta näin on kirkastuva meidän herramme henki. Katsokaa!"

Pirun vihjauksesta ilmestyivät alttarikuviksi ihanat haaremit...
Suihkulähteet viskoivat kirkkaita vesiänsä ilmaan. Solakat
marmoripylväät kannattivat kattoja, kukat muodostelivat satumetsiä.
Kaikki upposi pehmeyteensä, kylpi alastomuudessansa ja katseli
kuvaansa kirkkaista kultapuitteisista peileistä. Ja sen keskellä
hekkumoi mies vieraiden vaimojen keralla...

Haaremi hävisi. Sijalle ilmestyi Hiiden mylly. Nainen kuherteli
siellä haureudessa miehen keralla... He laskeutuivat luonnon
kylpyihin puhtaina, peseytyivät niissä likaisiksi, nousivat niistä
mielessä ilkeä tunne, häpeän hieno vaippa hartioilla... laskeutuivat
uudestaan samojen saunojen kylpyihin... pesivät niissä häpeänsä
vaipat, hävittivät ihmisen parhaan pukimen: häveliäisyydentunteen, ja
astuivat päivän valoon hartioilla häpeänvaippa, jota eivät enää itse
huomanneet, mieli ilkeänä matona, tunteet liassa matelevina...

-- "Niin kirkastuu meidän herramme henki. Ihmiset eivät huoli
enää Jehovan hyveestä. Sillä katsokaa: Heidän parhaansa laulavat
ylistystä aistillisuudelle. He ylistävät haureuden äitiä: _naisen
kaunista lihaa_... He eivät ylistä sen henkeä... Heidän runoilijansa
kaivelevat naisen kupeessa, ylistävät sitä... Siinä ilmenee meidän
herramme viisaus..."

Hänen puhuessansa kulki alttarikuvana Davidin ja Batseban
rakkaudentarina: Betesdan lammikko näkyi kauniina kuvastimena... Se
läikytteli kaunista pintaansa öljypuiden varjossa kuin pikkuhelmi...
Vedestä nousi kaunis Batseba... Hän nousi arkaillen... ujostellen...
kuin kätkien jotain... Hän nosti kaunista vartaloansa veden rajasta,
vähä-vähältä... kyyristäytyi... veti hartiat kokoon... nousi taas
ylemmä, halusi antaa Pyhänmaan auringon hartioitansa valella, mutta
arkaili... pelkäsi... värisi... Viimein rohkaisi hän itsensä... Hän
nousi ylös... kylpi auringon kirkkaassa valossa... hipiä värisi, kuin
kukan väri auringon sitä suudellessa... polvi vavahteli hieman... se
puristui polvea vastaan...

Mutta Zionin linnan katolla istui kuningas David ja katsoi kaunista
kuvaa... Hän unohti jo harppunsa... Hän unohti kaikki...

-- "Israelin kuningas on nähnyt meidän herramme palvelijan, Tuulan,
aistipunakukan", -- selitti Piru.

Näky jatkui:

Batseba oli pukeutunut ja istahti rantakivelle. Siinä lauloi hän
kaunista laulua: "Lemmen-uhri." Hän lauloi kaihomielin:

    "Mun helmeni, sä Israelin kukka,
    Jordanin rannan ruusu verraton.
    Niin paljon tuskia tää sydänrukka
    sun tähtesi jo kärsinynnä on.

    Mä uhrit parhaat Jehovalle laitoin,
    vaan niist' ei sydänparka tyyntynyt.
    Ma Libanonin parhaan ruusun taitoin,
    sen uhrikseni sulle tuon mä nyt.

    Jordanin kukka, kuule mua, auta!
    Mun kerallani lähde uhraamaan!
    Muutoin mun korjaa kohta kylmä hauta.
    Mun parantaa voit sinä yksin vaan.

    Niin: suo mun viedä sinut, kukka, sinne
    miss' uhrit Jehovalle loimottaa
    ja temppeli ja Öljymäen rinne
    Jehovan korkeutta julistaa!

    Siis kerallani -- sitä pyydän yhä --
    nyt lähde uhri siellä uhraamaan,
    miss' ylväs Kidron, Betesda ja pyhä
    Zionin linna kiittää Herraa maan.

    Niin: kuule Jordanin sä lintu arka
    ja lemmen-uhri uhraa seurassain,
    terveeksi silloin saapi sydänparka,
    kukkansa kaipaellun saavuttain..."

Israelin kuningas tunsi laulun: Hän oli sen kirjoittanut ja laulanut
Eliamin kauniille tyttärelle Batseballe, kun hän oli vielä paimen ja
poimi kukkia Eliamin ihanalle tytölle... Hän tunsi nyt peseytyvän
naisen... tunsi hänet laulusta... ja äänestä... ja muisti nuo kauniit
silmät... ja vanhan laulun... ja unohti kaiken muun...

-- "Herramme aistipunakukka on puhennut", -- selitti Piru... Tarina
jatkui:

Zionin linnan salissa soitteli nuori Batseba harppua Davidille,
laulaen laulua "Lemmen-uhri"... Hän muisteli entistä paimenta...
Hän muisteli kuinka hän oli Davidin kanssa kerran istunut Jordanin
pyhällä rannalla öljypuun varjossa ja kuinka David oli katsonut
häneen tummilla silmillänsä... Hän muisteli, kuinka he olivat
yhdessä tehneet ensimäisen matkansa Jerusalemiin... kuinka David oli
palvellut häntä... hoitanut hänen muuliansa... lepopaikoissa laulanut
hänelle Zionin virsiä... ja kertonut Jehovasta... ja Zionin linnasta,
ja kuinka hän oli nojannut Davidin rintaan ja nukahtanut siihen,
kuin lintunen oksalle... Hän muisteli kuinka he olivat uhranneet
yhdessä... Ihailleet pyhää temppeliä ja Jehovaa...

Ja sitä muistellessa suli hän vahaksi... Hän näki nyt Davidin
Israelin kuninkaana... Ne muistot loihtivat hänessä hereille hellät
tunteet, nostivat silmiin kauniin kaihon, poskiin oudon punan... Ne
herättivät hänessä naisen armaimmat, kuin päivänpaiste kukan värit...
Siinä oli paljon surua seassa ja siksi oli hän nyt kaunis, ja hänen
kauneutensa oli hieno ja kiehtova ja riuduttava ja soitossa oli
paljon surua...

Ja kuningas David herposi ja riutui... Hän polvistui kauniin
soittajan edessä... Israelin kruunu päässä. Hän unohti valtakuntansa
ja kruununsa ja Jehovan... Ne kaikki vaihtoi hän yhteen suuteloon...

Piru osotti tapausta saarnaten:

-- "Niin lakaisee meidän herramme Jehovan käskyt ihmissydämistä...
Hänen aistipunakukkansa edessä taipuvat Jehovan valituiden polvet..."

Kuulijat alkoivat veisata Perkeleen ylistystä salaperäisten soittojen
säestäminä:

    "Hän on kaiken tulitutkain.
    Hän on kaiken väärän hauta.
    Hän on kaiken vanhan surma,
    uuden kohtu, uuden synty.
    Hän on ijankaikkisuus.
    Hän on äärettömyys, hyve,
    viisaus ja oikeus."

Laulu hävisi satoihin holveihin etsimään kaikuansa, löysi sen ja
karkeloi sen kanssa, kuin kauniin tytön keralla. Sadat vesikaarivyöt
kirkastuivat holvien taitteissa entistä enemmän, nojaillen päitänsä
soleoiden vesipylväiden päihin. Kaikki oli ihanaa satua. Piru jatkoi
saarnaansa:

-- "Niin paljastaa meidän herramme vihollisensa Jehovan kaikkien
käskyjen vääryyden, ja kirkastaa omansa. Kullan temppelissä haalivat
jo suurvarkaat toisten omaisuutta ja heille kumartuvat kaikkien päät
kunnioituksesta. Varkaus on jo hyveeksi kirkastumaisillansa...

"Jehovan valta horjuu. Meidän velvollisuutemme on nyt palaa herramme
kirkkaina tulina. Meidän täytyy alati vaania Jehovan kantapäätä.
Meidän täytyy sitä vaania _ihmissydämissä..._

"Ihmissydän on _ainoa_ paikka, missä Jehova koettaa polkea rikki
herramme päätä. Se on siis ainoa paikka missä herramme voi Hänen
kantapäähänsä pistää. Ihmissydän on oleva siis meidän työmaamme,
meidän suuri taistelutantereemme... Meidän on herätettävä
ihmissydämessä _se himo, jota Jehova kieltää_... Se himo on meidän
herramme tutkain, johon Jehova on alati polkeva kantapäänsä
astuessaan herramme pään päälle. Siihen tutkaimeen on sortuva Jehovan
valta. Hän luuli Sinain vuorella rikkipolkeneensa sen tutkaimen,
uskottelemalla ihmisille, että Hän on Herra ja Jumala, mutta
katsokaa, meidän herramme, kaikkien tutkaimien tutkain, on osottanut
Hänen voimansa turhaksi, Hänen petoksensa sumuksi..."

Pirun vihjauksesta avautui alttarikuvaksi Sinain vuoren juurelta
kaunis laakso. Palmut kohosivat tummaa taivasta kohti. Etelämaan
kasvullisuus hohti neitsyt-ijässänsä. Puut kukkivat sadoissa
väreissä, siroteltuina loistavilla linnuilla. Erämaan lämmin hyväili
luonnon rintoja herkullisella tuoksulla, ja vuoren korkeaa huippua
kruunaili hopeainen päivän au'er.

Laakson pohjalla paloi uhrituli kultaisen vasikan edessä. Israelin
kansa rukoili sitä polvillansa. Naiset itkivät, surivat ja
iloitsivat, sillä onni oli sekaisin. _Itämaan kauneina tyttärinä_
muistelivat he kultaisia korujansa... kauniita kultakäätyjänsä...
korvarenkaitansa... sormuksiansa... surivat ja kaipasivat. _Zionin
hurskaina tyttärinä_ ihailivat he Jumalaa, jonka he nyt _näkivät...
Hekin_, miehen alamaisiksi annetut näkivät nyt Israelin ikävöimän:
Jumalan... He sulivat onnesta. He huumautuivat taivaallisesta
tuoksusta, kuin erämaan kukka päivän polttavista säteistä... Silmään
nousi onnen ja kaipuun kaunis, kiehtova tuli, hurmaava ikävän ilme,
joka puhkeaa naisen silmässä unelmiensa kukkia katsellessa. Povi
paisui onnesta... rinta lämpeni... punehtui... hehkui... Onni herätti
siinä naisen hellät tuoksut... Miehet sulivat siitä, juopuivat,
heräsivät... Jumalat unohtuivat... Elämän kultainen vasikka kohosi
Israelin kansan eteen hekkumaiseen vaippaan verhottuna... Uhrituli
savusi jo unohtuneena... Itämaan tyttö katsahti arkana mieheen...
Mies vavahteli... Alkoi tanssi... Käsivarsi hyväili vyötäistä, syli
avautui naiselle, nainen syleilylle...

-- "Niin on herramme tutkain pistänyt Jehovan kantapäähän samana
päivänä, jolloin Hän vääryydellä julisti itsensä Jumalaksi", -- puhui
Piru ja ihastuneet kuulijat veisasivat mennessänsä:

    "Hän tutkaimien tutkain on,
    hän herra kaikkein jumalain.
    Hän aina kirkastuu."

Piru jatkoi saarnaansa:

-- "Ihmissydämessä asuu _ainainen onnenjano_... Se onnenjano on
herramme tutkaimen pidin. Siinä vartoo hän Jehovan kantapäätä...
Meidän on tyydytettävä se jano herramme himoilla. Meidän on
kaadettava siihen kullanhimoa, lihanhimoa, kunnianhimoa ja
vallanhimoa... Kullan välke on meidän muutettava kiehtovaksi himoksi,
naisen kauneus herkulliseksi haluksi, kunnia ja valta houkuttelevaksi
viiniksi... Niillä on meidän täytettävä herramme rippikalkit ja
nostettava se aina ja aina ihmisen janoisille huulille sammuttamaan
sen polttavaa onnenjanoa. Jehovan veri ei voi sitä janoa enää
sammuttaa, sillä se on _väärä_ juoma. Ihmiset ovat siihen läkähtyvät
ja he kääntyvät meidän herramme viinamaljan puoleen, josta kuohuu
kullan vaahto, vaahtoaa elämän mehu, naisen ja miehen ruumiin
huumaavat nesteet ja vuotaa huumaava vallan päihdyttävä viini...

"Ja se on juoma, joka synnyttää yhä polttavamman janon...

"Meidän herramme on suuri..."

Silloin kuului kohina. Alttarin tausta avautui ja sieltä lähestyi
majesteetillinen Perkele, tulivaippaan puettuna ja seurassansa
pääenkelinsä: Hiisi, Horna, Lempo, Kehno ja Paholainen. Kuulijat
polvistuivat veneissänsä ja veisasivat:

    "Hän suuri on ja verraton
    ja viisas viisasten.
    Hän voima kaikkein voimain on
    ja herra kaikkein Jumalain,
    Hän valo on ja pimeys.
    Hän jano, sekä juoma on,
    ja onnenkaipuun tyydytys."

Piru väistyi ja Perkele puhui palvelijallensa, ilosta kohisten:

-- "Minun valtakuntani lähestyy. Se pää, jota Jehova yrittelee rikki
polkea, on se tutkain, jonka varaan uudet maailmat perustetaan, sillä
siihen on Jehovan kantapää puhkeutuva..."

-- "Sinä, joka olet synnyttänyt ijankaikkisuuden ja puhaltanut
suustasi äärettömyyden, olet hävittävä Jehovan, kuin sumun", --
todistivat ihastuneet palvelijat. Perkele jatkoi:

-- "Jehova on taas Harhaman tielle paulojansa virittänyt. Hän on
eksyttänyt jo palvelijakseni kääntyneen Varpalan puhumaan Hänen
puolestansa profeetta Natanaelina... Hän luuli sillä säikäyttävänsä
Harhaman pois Batsebansa luota. Hän luuli puristavansa häneltä
kunniaksensa uudet katumuspsalmit, kuten Davidilta, siltä
_raukalta_, mutta Hän erehtyi... Hän näyttikin Harhamalle punaista
ärsytysliinaa... Hän näkee voimattomuutensa minun edessäni..."

Palvelijoiden mairitteleva ylistyslaulu tulvasi taas ja täytti ihanan
temppelin sadat ja sadat holvit ja pylväistöt. Sen loputtua lausui
Perkele ylpeänä:

-- "Ihmissydän on se valta-istuin, josta maailmoita hallitaan, ja
sillä istuimella..."

-- "Sillä istuimella olet sinä istuva ijankaikkisesta
ijankaikkiseen", -- keskeyttivät palvelijat.

Tulinen, ylpeä kotka ilmestyi ylös Perkeleen kohdalle, pidellen
hänen päänsä päällä kultaista hehkuvaa kruunua. Perkele käveli
majesteetillisena. Häikäisevä hohde säteili hänestä, ja häilähteli
hänen jumalallisista liikkeistänsä, kuin hieno punertava savu-utu.
Hän antoi merkin. Vesitemppeli värähti ja sinisalamana ilmestyi
enkeli Iiranto Perkeleen eteen, otti enkelimuotonsa ja lausui
Perkeleelle:

-- "Sinä, maailman perustus, olet minut kutsunut..."

-- "Ilmoittamaan palvelijoilleni viimeistä voittoani, jonka minulle
hankit", -- keskeytti Perkele.

Iiranto seisoi herransa edessä lihaksi tulleena ihanuutena ja lausui:

-- "Sinun palvelijasi Harhama on pelastettu Jehovan kynsistä... Hän
_kirosi_ Jehovan..."

-- "Niin lujat perustukset on minun vallallani ihmissydämessä...
Sieltä kohoaa minun valtikkani", -- ylpeili Perkele palvelijoillensa,
lopettaen:

-- "Harhama on _ensimäinen_, joka on rohennut ja ymmärtänyt kirota
Jehovan... Minun valtakuntani lähestyy..."

Kymmenentuhatta suurta siivekästä tulikäärmettä ilmestyi
Vesitemppeliin. Ne leijailivat ja kiemurtelivat kauneina korkealla
holveissa ja veisasivat enkelien kanssa Perkeleen ylistystä:

    "Kiroukseksi sä käännät
    Jehovalle itsellensä
    kaikki hänen vehkehensä,
    taivaan vallan nurin väännät.
    Sinä voimallasi vaan
    voitat, kestät ainiaan.
    Kaikkeus on sulla ansa, paula,
    jost' ei pääse vihollises kaula.
    Siihen taivaan valta raukeaa,
    kun sun kirkkautesi aukeaa."

Veneet keinuivat vesillä, käärmeet karkeloivat holveissa ja kunnian
loistava sädekehä säkenöi Perkeleen ympärillä.




Mustia kukkia ja ukkos-ilmoja.


    Elämä on ainaista päivänpaistetta,
    joka polttaa, kuin tulitutkain...

Pohjola kokosi valorikkauksiansa, elämä voimiansa pakahtumiksi. Se
puristautui ukkospilviksi, pingottautui repeämäksi ja valmistautui
purkautumaan pauhinana. Kaikki pingottumat valmistivat höltymää,
hiljaisuus pauhinaa, kaikki elämän voimat kuolemaa.

Elämä ja kuolema tanssivat kaikkeudessa, kuin kaksi vallatonta
tyttöä. Ihmis-elämä pölisi niiden tanssin tomuna.

Oli ahjokuuma kevätpäivä...

Hyttyset surisivat viheliäisesti. Ilmassa liikkuivat ukkosen enteet.
Koko avaruus oli niistä pakahtumaisillansa, kuin tuskainen ihmisrinta.

Kevätpäivän aurinko paahtoi täydeltä terältä. Rasvatyyni, rasittavan
kuuma ilma painoi lyijynraskaana hartioita. Linnut olivat lakanneet
laulamasta, sirkkojen sirinä oli vaiennut ruohokossa ja kärpänen
surisi vaivaisesti akkunan ruutua vastaan. Se oli tuskallinen
sydän-yön hiljaisuus puolipäivän hopeaisessa paisteessa. Kaikki
ennusti ukkosen tuloa. Lännen puolella, vastapäätä Harhaman akkunaa,
pisti jo musta pilvenkieli mäen takaa äänetönnä uhkaavan kärkensä
taivaalle. Haukka leijaili pilvenkielen kohdalla ja näytti kuin se
olisi kierrellyt sitä, kuin vuoren huippua.

Harhama istui työnsä ääressä paitahihasillansa ja katseli kohoavaa
pilvenkärkeä ja haukan leijailua. Hän mietti juuri alkua teoksensa
loppu-osan uuteen kappaleesen, jossa hän esempio-ihmistä kuvaili
inhimillisen rehellisyyden ja puhtauden esikuvana.

Hänen vierellänsä seisoi taas enkeli Iiranto, ruumiina kesähelteestä
eristyvä varjon vilpoisuus, hiuksina lauhduttavat hengähdykset.
Lauhduttavilla puhalluksilla loihti se Harhaman eteen ne maailmat,
joissa Harhama oli matkustellut öisissä unissansa.

Ja entistä vakavammin ja sairaloisemmin uskoi Harhama, että hänen
uniensa maailmat ovat _todellisia_. Hän uskoi saaneensa jumalallisen
lahjan, jolla hän, kuten Muhamed, näki koko kaikkeuden salaisuudet,
ja ijankaikkisuuden etäisimmät ajat. Hänen henkinen sairautensa oli
siinäkin noussut jo viime huippuunsa. Ja mitä hän itse todeksi uskoi,
sitä peitteli hän kumminkin muilta, kuin jotain häpeällistä. Ja
kohta alkoi taas runo juosta, kuin kehiltä rihmat, vuotaen öisistä
unista ja päivän mielikuvista. Hän oli taas viime yön kuleksinut
unissa etäisissä ihmemaailmoissa, missä jumaluus ilmenee maan
ihmisille käsittämättömissä muodoissa. Siellä olivat hohtavat vuorien
huiput ikuista jumaluuden kaipuuta, kaihoa ja ikävää, loistaen
tulipunaisina... Ne kuvastuvat helmikirkkaissa vesissä... Ne pyrkivät
uhritulina jumaluuden ikävöidyn olemuksen luo... Niiden liekeissä
kuvastuu kaipuu ja ikävä, kuin kainostelevan morsiamen silmissä
mielitiettynsä tuloa ikävöiden odottaessa...

Ja vuorien välissä avautuvat ihanat laaksot... Niissä kiertelevät
virrat värillisinä vöinä, kauneina kuin valtavat sateenkaaret... Puut
hohtavat kukissa, mikä minkin värisenä... Lähteen veden lorina on
laulua, kosken kuohu soittoa... Linnut laulavat ihmiskielin, yhtyen
koskien soittoon ja lähteiden lauluun... ja lempeä tuuli hyräilee
niiden mukana... Koko luonto on päässyt sopusointuun, ihmismieli
rauhaan... Kaikki sulaa yhdeksi jumaluuden ylistyslauluksi... Kaikki
helmeilee iki-onnea...

Ja siellä oli ihminen kuin tarujen kaunis Jumala... tuskatonna...
synnitönnä... puhtaana paheesta... naiset sinipiikoina... miehet
metsän jumaloina. He hohtivat puhtaina kuin kirkas helmi onnen
kukkalehdellä... He pukivat itsensä kukan väreillä... ilman
väriautereella... valovälkkeillä tai kuutamoharsoilla... Ne soutivat
vesillä vesikukan teriöissä... lauloivat lähteen säestyksellä, tai
tuulen ja lintujen keralla... He sointuvat kukkien väreihin...
virtojen värikalvoon ja lähteiden helmiin... Ei pieninkään väre
häiritse jumaluuden rauhaa... ei soraääni sen sopusointua... ei
huokaus ihmisonnea... Kyynel on tuntematon, suru vento vieras...

Niillä mailla matkustelee Harhaman henki, luoden suurta teosta.
Ja esempio-ihminen, jumaluuden esikuva, kulkee hänen muassansa.
Ihmemaailman ihanuudet ovat edessä. Niistä puhuu jumaluus:

-- "Tämä kaikki on tarjolla ihmishengelle, kun vaan..."

Kynä pysähtyi Harhaman kädessä... Mutta silloin rohkaisi häntä enkeli
Iiranto vilpoisella henkäyksellä ja Harhama antoi jumaluuden äänen
lopettaa:

-- "Kun vaan se ottaa ja syö minusta... Kun vaan se kohoaa minun
valta-istuimelleni, missä on ikirauha ja ainainen onni..."

Ja jumalatulet kutsuivat häntä yhä kirkkaampina ja viitoittivat
hänelle tietä alku-usvien ja tähtisumujen halki niille onnen maille,
missä hän saisi jumaluutta suudella ikävöitynä morsiamenansa...
uinahtaa sen rinnoille... suuren sopusoinnun värikeinuihin...
ainaisen puhtauden ja hellyyden tuuditeltavaksi... raueta säveliin...
riutua onneen...

Teos vuoti kehältä helminauhoina... värinä... lauluna... sointuna.
Jumala puhdistui... pukeutui uuteen, ihanaan hyveeseen. Ihmisjumalat
istuttivat esempio-ihmisen ja Harhaman veneeseen: vesikukkaan...
virran värivyö valui säveleenä... kukkavene solui sen veden mukana
jumaluuden kiirastulia kohti... Linnut virittivät heleimmät laulunsa,
kukat kauneimmat värinsä sen kulun kunniaksi... Ne ylistävät
jumaluuden voittoa, iloitsevat, kun on sen lisäksi kohonnut maasta
ihmishenki... Hedelmä kypsyy sen voittokulun kunniaksi... puro
helmeilee sille... valo väreilee... lämpö hehkuu... Kaikki iloitsee,
on onnellinen ja nauttii, sillä on tulossa uusi pisara heihin,
jumaluuden likimmäisiin: heihin on tulossa maasta siihen pyrkivä
ihmishenki... Koko luonto iloitsee siellä jumaluuden voitoista, kuin
maan ihminen vuodentulosta... Se on jo niin tietoinen jumaluudesta.

Vesikukkavene soluu edelleen... Ihmismuotoiset linnut seuraavat
uiden venettä... Ne laulavat parhaimmat laulunsa jumaluuteen
pyrkivälle ihmishengelle... Veden liljat nyökkäävät sille...
vesikellot soittavat teriöillänsä... rantakukat helottavat... puut
hohtavat, lähteet lorisevat entistänsä ihanammin... Vene saapuu
aavalle ulapalle, joka on saarilla siroteltu... Vesi välkkyy siellä
punapalona, saaret kohoavat kukkakumpuina ja vuorien punakirkkaus,
joka pujottautuu korkeutta kohti, kuvastuu veden punapaloon ja niiden
himmeät varjot häämöittävät syvyydessä, rannoista kiinni riippuvina,
alaspäin huippenevina hohdepaljouksina... Veden punapalo läpäjää,
ilman hopeahele häikäisee... Kaikki ylistää jumaluutta, kaipaa sitä
ja pyrkii siihen.

Teos tulvi runoa. Harhama kuvaili jumaluuteensa kehkeytyneen ihmisen
elämää outojen värien valossa ja lauloi ylistystä sen jumaluuden
tietoisuudelle. Hän kuvaili sitä, maalaillen omia näkyjänsä.

Punapaloisella ulapalla soutelevat sadat tuhannet vesikukkaveneet,
jumala-ihminen jokaisessa istumassa... Kultalumpeet läikkyvät
veneiden välillä ja kukkivat oudot kukat, jotka laulavat, niinkuin
laulaa maassa lintu... Niidenkin värinä on jumaluuden korkea kaipuu.
Niissäkin kehittyy jumaluus.

Kaikki läikkyy, kaikki välkkyy... Punakirkkaiden vuorien rinteillä
ja kielekkeillä, rotkoissa ja rannikoilla, lymyävät onnelliset
ihmisjumalat... Kukka avaa niille jättiläisteränsä istuimeksi,
kuten koivu tarjoaa varpunsa linnuille. Se levittää värinsä niiden
verhoksi, hyväilee niitä tuoksullansa, tarjoaa metensä nautittavaksi,
avaten armaimmat kätkönsä... Se on saanut sen ihmisjumalalta, joka
on etsinyt luonnon lain avaimet käsiinsä ja kehittänyt sen avulla
kukan maan ihmisen tasalle, palvelemaan kehittäjäänsä, ylistämään sen
jumaluutta...

Punavaarat ovat täynnä väkeä, vedenselkä veneitä... Kymmenet auringot
jakavat valoa paistaen avaruuden etäisimmiltä perukoilta, jonne
kantaa ihmisjumaluuden silmä... Armaimmat soitot soivat, kauneimmat
laulut karkeloivat soiton sävelten seassa... Kukat laulavat lintuina,
linnut ihmiskielin, ihmiset soittavat jumalaisin sormin, laulavat
jumaluuden äänellä oman itsensä ylistystä.

Teos hehkui runona. Iiranto levitteli Harhaman eteen sen näkyjä ja
unia ja kuiskaili hänen povessaan hiljaa:

-- "Ne ovat todellisia..."

Harhama uskoi ja jatkoi näkyjensä maalausta:

Soiton ja laulun säestämänä puhui yksi ihmisjumalista, toisten häntä
kuunnellessa! Puhuja selitti kaikkeuden alennusta.

-- "Meidän jumaluutemme on ainoa todellisesti olemassa oleva. Kaikki
muu on sen itsensä luomaa kehitysvoimaa... Me olemme _kaikkeus..."_

Rajaton riemu kulki halki kaikkeuden. Ihmisjumala iloitsi
suuruudestansa, veisaten sen ylistystä:

    "Me, Jumala, olemme kaikkeus.
    Kaikkeus on me Jumala.
    Ei mitään muuta olla voi,
    kuin yksi me.
    On meissä kaiken alku.
    Me olemme itsemme synty."

Linnut säestivät laulua, tunnustaen ihmisjumalan suuruutta. Kukat
kertasivat, kuin viskoen sen kaunista kaikua toinen toiseensa,
kukasta kukkaan, lumpeelta lumpeelle yli ulapan punapalon. Vuoret
kuuntelivat hartaina... Kauneus kietoutui kaiken ympärille.
Ihmisjumala jatkoi olemuksensa selitystä:

-- "Ei ole muuta todellisesti olevaa, kuin kolme meidän jumaluutemme
ydintä: _äärettömyys, ijankaikkisuus_ ja niiden korkea yhtymä,
jumaluutemme korkein olemus: _hyve_... Kaikki muu on häviävää,
jumaluutemme kehityksen luomisvoimaa..."

Ihmisjumala oli lausunut Harhaman teoksen runojen suuren ytimen.
Äärettömyys oli se keränpohjallinen, jolle hän runojensa loistavia
hurjuuksia keri...

-- "Kuule!" -- kuiskasi Iiranto Harhamalle.

Oudon maailman kymmenet auringot säteilivät helisevinä
hopeakanteleina. Hohde ja punapalo, laulavat kukat ja veisaavat
linnut tunnustivat ihmisjumalan suuruutta. Sadat tuhannet tietoiset
ihmisjumalat ylistivät jumaluuttansa veisaten:

    "Äärettömyys on ruumiinamme,
    sielunamme on ijankaikkisuus.
    Hyve on meidän henkenämme.
    Ne kolme ovat kaikkeus,
    ja kaikkeus olemme me."

Vedenselän punapalo viskeli hohtoansa avaruuden korkeaa sineä kohti.
Vuorien huiput häipyivät äärettömyyden utuihin, imien niistä onnea,
ja sisarmaailmat katselivat kaihoten ihmisjumalan elämää ja rauhaa.

Harhama antoi ihmisjumalan selittää edelleen jumaluuden olemusta. Se
jatkoi:

-- "Meidän olemuksemme: äärettömyys ja ijankaikkisuus ja hyve, eivät
_voi_ hävitä. Siksi olemme me kuolematon..."

Kauneus pukeutui täysiin väriinsä. Kukista puhkesi tuoksu ja laulu.
Kaikki ylisti kuolemattomuuden ihanuutta. Kaikki nautti ijankaikkisen
elämän tietoisuudesta täysin rinnoin, kuin hääyön unista. Kauneimmat
kanteleet soivat, heleimmät värit hohtivat ja ihmisjumalat veisasivat
kuolemattomuutensa ylistystä:

    "Me emme tunne kuolemaa.
    Me emme _voi_ hävitä.
    Elomme on kuin kukka vaan.
    Joka päivä uudestaan
    se havahtuu ja puhkeaa
    uudeksi teriöksi,
    tää korkeampi, kauniimpi,
    jalompi on ja kirkkaampi,
    kuin eilispäiväinen."

Ihmisjumala jatkoi, sävelien hänen sanojansa hyväillessä:

-- "Aine ja voima, ja pahe ja kaikki näkyvä ja näkymätön, ovat
_häviäviä_... Ne ovat ainoastaan meidän jumaluutemme ohimeneviä
kehitys-ilmiöitä. Kehityksemme korkeimmalla asteella häviää
aine, sulaen meihin. Liikunto loppuu, kun alkaa autuaallinen
lepotilamme, ja silloin häviää voima. Pahe häviää, kun on kehittänyt
_täydellisen_ hyveen... Kaikki haihtuu olemukseemme: äärettömyyden ja
ijankaikkisuuden yhtymään, _hyveeseen..."_

Ja riemastunut ihmisjumalien joukko ihastui jumaluudestansa. Se riemu
säteili ja puhkesi siitä, kuin valo auringosta, kun se korkeinta
valorikkauttansa uhkuen soutelee hopeaisena sädekehänä äärettömyyden
siniulapalla. Kukkien ja lintujen laulun ja taivaallisen soiton
säestyksellä veisasi ihmisjumalien miljoonajoukko:

    "Aine on unta,
    voima on unelmaa,
    pahe on haihtuva ajatus.
    Äärettömyys,
    ijankaikkisuus
    ja niiden yhtymä: hyve
    on ainoa pysyvä.
    Se on ainoa todella oleva,
    ja se ainoa olemme _me_..."

-- "Katso, missä on kuolemattomuus!" -- kuiskasi Iiranto Harhamalle.
Harhama _ei_ pelännyt enää kuolemaa. Syöpänä oli hänen sieluunsa
painunut usko, että hän oli löytänyt oikean ainoan Jumalan.
Kirkkaana, häikäisevänä jalokivisäteenä laskeutuivat runosäkeet hänen
teoksensa sivuille.

Ihmisjumala jatkoi:

-- "Aine ja voima ja pahe ja muu ohimenevä kehitys-ilmiömme ovat
olleet ainoastaan ahjotuliamme, joissa puhdistuimme, jalostuimme,
kirkastuimme, kuin jalokivi maan tuli-utarissa... Ne ovat sammuvia
kiirastuliamme..."

Ja Harhama kuvaili taas, kuinka autuuden ja onnen ja ihanuuden
kukkamaat avautuivat ja kaikki harput ja huilut ja kielet soittivat
ihmisjumalan ylistystä, puhujan jatkaessa selitystänsä:

-- "Sinä kiirastulena on maailmoiden synty..."

Ja koko maailmoiden synty loihtiutui kuulijoiden katseltavaksi
äärettömyyden etäiselle väritaustalle. Punahohteisena tulipaljoutena
kieri alkusumu... Tulihirviöinä sinkoilivat siitä maailmat
äärettömyyden ikipimeyteen. Ajatuksen nopeudella syöksyivät ne
pimeyden halki, ihmisjumaloiden veisatessa syntymä-emättimensä
ylistystä.

-- "Kiirastulenamme ja syntymä-emättimemme voimana on maailmoiden
kehitys", -- jatkoi puhuja.

Iiranto-enkeli puhalsi Harhaman korvaan ja hänelle ilmestyivät
öiset näyt, joissa hän oli nähnyt ihmisjumalien eteen levittyvän
maailmoiden kehityskulun, joka kehitti jumaluutta, kuin maantuli
helmeä. Jumalallisten maiden puhuja jatkoi:

-- "Kiirastulenamme ovat olleet vainot ja maailmankurjuuden
kärsimykset, ja herjaukset jotka voimat vieläkin tarpeellisina
vallitsevat _maassa_ ja muualla, missä henkemme osa ei ole vielä
ihmisessä jumalajalokiveksi puristunut..."

Äärettömyyden tummansiniselle ilmestyi ihmeen suuri, häikäisevä
valkea valopyörä, jolla kuvastuivat marttyyrien kuolemat, kurjien
kärsimykset ja herjaajien joukot, aina maailman alusta alkaen.
Harhama kuvaili ne näyt runojensa räikeimmillä väreillä, valeli
kaiken hohteella ja välkkeellä ja upotti sen sävelmereen, jonka
vesikalvon sirotteli tulilumpeilla ja kultakukilla ja hopeanvärisillä
linnuilla. Ihmisjumalat katselivat näkyä, syntymäkulkuansa ja
veisasivat sen ylistystä, laulaen:

    "Kaikkeus meitä varten raataa.
    Kaikki meitä palvelee.
    Kaikki meistä vuotaa, meihin kaataa.
    Kaikki meidän ääntä tottelee.
    Hairahtaa ei mikään tieltään saata,
    eikä mikään raatamasta laata,
    kunnes tehtävänsä tehnyt on.
    Voimamme on aina verraton."

Enkeli Iiranto hymyili Harhaman vierellä, osottaen ihmiseksi
korottautuneen ihmisen onnea. Kevätpuroina hyppelivät runovirrat
Harhaman kynästä. Hän kuvaili esempio-ihmisen puhdistumista maansa
kiirastulissa: ahdasmielisyyden, halpamaisuuden, väärinymmärrysten
ja herjauksien tulessa. Hän kuvaili sen puhdistumisen hohtavilla
runoväreillä. Hän antoi esempio-ihmisen solua niihin tuliin
runoveneessä, jota vetivät ihmemaailmoiden tulisiipiset linnut,
sävelet vetonuorina, veneen melana hopeanheleät laulut.

Vene soluu niihin tuliin... häviää kuin laulu soiton sekaan... ääni
kaikunsa suuteloihin... Esempio-ihminen kärsii niissä ihmishenkenä
maansa lapsien väärinymmärryksien, ahdasmielisyyden ja väärien
vanhojen tapojen tähden, käypi läpi niiden kiirastulen... Paha palaa
pois... kuona häviää... helmi jää... Se kirkastuu... se puhdistuu
tulen käsissä, kuin jalokivi luonnon työpajoissa...

Tulet palavat entistä kirkkaampina... Ihmisten paheet palavat
niissä poroksi... Vesikukkavene soluu jo niiden tulien sisästä...
Esempio-ihminen loistaa omalla valollansa, oman hyveensä helmenä,
suuren jumaluuden kirkkaana osana...

Silloin puhkeaa koko jumaluuteensa kehittynyt maailma ylistämään
jumaluuden voittoa, ihmishengen heräämistä sen hengen yhteyteen...
sen helmeksi... ja iloksi... onneksi ja lopulliseksi voitoksi...
Ja esempio-ihminen jää helmenä Harhaman suuren teoksen sivulle...
Semmoisena sijoittaa hän sen siihen... Ihmiset ihailevat sitä
ijankaikkisuuden loppuun... Ne alkavat jo riisua yltänsä
olemattomien, kuviteltujen jumalien kalliita lainavaatteita... Ne
alkavat seurata esempio-ihmisen esimerkkiä: loistaa, kuin helmet
omalla valollansa, omalla ihmishyveellänsä, omassa povessa piilevällä
jumaluudellansa... Ne alkavat kulkea omassa varassa, etsiä onnea
omasta povestansa... Niin voittaa jumaluus... Esempio-ihminen on
vienyt sitä voittoon. Hän on rohkaissut muut seuraamaan häntä,
herättänyt ne nousemaan jumaluutensa istuimelle, puhkeamaan
jumalakukaksi, kilpailemaan hyveessä...

Pilvenlönkä oli noussut ylemmä. Se kohosi jo majesteetillisena,
painostavasta helteestä. Harhama jatkoi teostansa. Hän kuvaili
jumaluuden kehittymistä maailmankurjuudessa. Maailman kurjuus kituu
yhä ristillänsä: Andrei Petrof raataa myrkyllisessä haudassa, hänen
vaimonsa Natalia ravitsee rintalastansa verellänsä... -- Korpelan
Timot ja Varpalan Juhot kituvat kukin omalla ristillänsä, Korpelan
kivimaalla, tai Hallasuon takalikolla...

Vuosituhannet kuluvat... Jumaluus kehittää hyvettänsä
maailmankurjuudessansa ja esempio-ihmisessä se kehittää
tietoisuuttansa hyveen rinnalla... Se kehittää samalla
syntymäkohtunsa, kurjuuden synnytysvoimia: Se antaa maailman
rikkaiden lisätä maailmankurjuutta ja itse sortua sitä tehdessään
paheeseen, velttouteen, nautintoihin ja turhamielisyyteen. Se uhraa
ne synnytyskuonanansa, siirtää ne eläimellisyyteen ja hävittää ne...

Teos jatkui. Jumaluus kehitti maailmankurjuudessa hyvettänsä,
olemuksensa korkeinta avua... Halla- ja Nälkäsoista nousevat
hallat... Ne lisäävät maailmankurjuuden syntymäkipuja, kuin pale
ahjon tulta... Kaikki suot lietsovat jumaluuden syntymäahjoon...
Siksi puhdistuu jumaluus kuonasta... Se puhdistuu nautinnoista,
turhamielisyydestä, ylpeydestä, ahneudesta... Siinä herää sääli
toista kärsivää kohtaan, jonka tuskat se tuntee, kun on itse niitä
kokenut... Siitä säälistä herää rakkaus ja muut hyveet...

Ja maailmankurjuuden ristin ohi kulkevat maailman rikkaat Hiiden
myllyn helyissä... sormuksissa... nenä- ja korvarenkaissa, kellä
mitkin korut kädessä... He kulkevat joutilaina, naiset sulkiansa
kynien... kuvettansa hoidellen... miehet niitä mairitellen, ken
milläkin pyrstösulilla... He elävät jo eläimen rajalla, palvellen
ainoastaan omaa kauneutta, niinkuin riikinkukko... He ovat jumaluuden
syntymäkuonaa...

Kehitys jatkuu, jumaluus jalostuu maailmankurjuudessa ja
esempio-ihmisessä... Rikkaat katselevat maailmankurjuuden tuskia ja
ilkamoivat huviksensa:

-- "Se luuli olevansa ihminen... Auttakoon nyt itseänsä ja meitä, jos
on ihminen..."

Mutta maailmankurjuus vastaa Varpalan Marin tavoin: -- "Mennään
kauvemmaksi korpeen, niin emme ole ihmisten jaloissa..."

Ja he painautuvat taas nöyrinä ristiänsä vasten... Heissä on
kehittynyt jumaluuden korkea hyve... He ajattelevat solvaajistansa:

-- "He eivät tiedä, mitä he tekevät..."

Harhama keskeytti ja katseli pilvenlönkää, joka nousi kukkulan takaa
mustana vuorenhuippuna. Hän ajatteli sitä katsellen:

-- "Miten majesteetillista! Niin mahtavana on esempio-ihmisenkin
sielun puhtaus nouseva kerran omalla voimallaan häväistyksen ja
väärinymmärrysten likaisista sumuista. Se on loistava halki maailman
ihmishyveen esikuvana... Jahkahan kirjani valmistuu..."

Haukka istahti petäjän latvaan ja sattui juuri semmoiselle kohdalle
että näytti istuvan mustana kohoavan pilven huipulla.

       *       *       *       *       *

Samassa koputettiin ovelle.

Harhama peitti kiireesti työnsä, jota hän ei halunnut kenellekkään
vilaukseltakaan näyttää.

Kaksi hänen tuttavaansa, taiteilija Halla ja maisteri Sala astuivat
pieneen huoneeseen. Viimemainittu, lihava, pullea, paljaspäinen mies,
tyytyväisyyden kuva, pyyhki hikeä otsaltansa ja valitteli, puhkuen:

-- "Onpa siellä kuuma!... On totta vie... Ihan siellä sulaa...
Huh-huh... Huh-huh!..."

-- "Jaa!" -- virkahti Harhama ajatuksissaan, yhä seuraten pilven
vaikuttavaa kohoamista. Maisteri Sala jatkoi entistä puhettaan:

-- "Hyh-hyh!... No kyllä on kuuma!... Ihan siellä paistuu... Mistähän
noin ihana lettujen haju tulee... Kyllä on kuuma... Ei... ei tätä
elämää jaksa elää..."

-- "Jaa!" -- virkkoi taas Harhama. Sala jatkoi puhettaan hänelle:

-- "Sinä vaan istut ja kirjoittelet... Mitä sinä nyt oikeastaan
kirjoitat? Romaaniako?... Siellä taitaa nousta ukkonen, kun on niin
painostavan kuuma... Vai etkö sinä mitään kirjoita?... Ei maksakaan
vaivaa kirjoittaa... Kuka hullu niitä viitsii lukea ja vaivata
itseänsä... Renkutuksia..."

Taiteilija Halla, pullea, paljaspäinen herra, oli katsellut pilven
nousua ja haukkaa joka näytti istuvan terävällä pilven huipulla. Hän
tarttui nyt puheeseen:

-- "Siinäpä on komea näky! Siinä olisi taiteilijoille harvinaisen
suuri aihe... Olisi lempo vie!..."

Sala katsahti ulos ja kysyi sukkeluutena:

-- "Tuoko haukka?... Onhan niitä haukkoja metsissä jos kuinka
paljon... Eihän se niin harvinainen ole... Lempo soikoon tätä
kuumuutta!" -- lopetti hän niskaansa kuivaten. Taiteilija Halla
oikaisi:

-- "Ei haukka, vaan pilvi... Katso, miten komeana kohoaa!... Tuota
pirua kun kiusaa!" -- lopetti hän, tavottaen lyödä kärpästä, joka
kiusotteli hänen paljasta päälakeansa. Sala jatkoi:

-- "Maalaa sinä haukka ja sen taustaksi mahtava pilvi!... Mitä sinä
kärpäselle suututtelet!... Pitäähän sitä nyt sinunkin päässäsi jotain
eläinkuntaa olla", -- muutti hän puheensa, kun Halla yhä taisteli
kärpästä vastaan. Ja hän lopetti:

-- "Muistatko sinä Erkki Arvolan?"

Harhaman huoneeseen helähti musta kukka. Se oli mustaksi värjäytynyt
aistipunakukka. Hän säpsähti nimeä kuullessaan. Erkki Arvola oli
rouva Esempion nuoruudensulhanen ja hänestä tuntui kiusalliselta
kuulla hänen nimeänsä mainittavan. Siinä oli seassa jotain
mustasukkaisuutta ja jotain sekavaa. Kumpikaan vieraista ei tietänyt
hänen suhteestaan rouva Esempioon ja alkoivat vapaasti jatkaa
keskusteluaan:

-- "Kuka nyt Erkin unohtaisi!" -- vastasi Halla naurahtaen ja Sala
jatkoi taas:

-- "Erkkihän oli myös taiteilija... Maalailikin aika siroja
tauluja... Heitä nyt hiiteen se kärpänen!... Eihän se nyt sinulta
koko päätä syö... Mutta Erkki oli viinan palvelija... Ja kukapa sitä
juomaa ei palvelisi..."

-- "Ainahan se Erkki otti ryypyn... Mutta se oli mies, jota ei olisi
saanut itseänsä sikahumalaan asti juomaan, vaikka olisi laulanut", --
tarttui Halla innostuneena.

Musta aistipunakukka heloitti huoneessa voimakasvärisenä... Harhama
ei juuri muuta nähnyt. Sala jatkoi, paperossia sytyttäessään:

-- "Erkki -- pah -- hah -- Erkki, kuten sanoin maalaili... Jurvelin
-- se hauska ukko, muistathan, jolla oli suuri talo Antinkadulla --
Jurvelin kerran tahtoi tehdä pilkkaa Erkin ryypiksimisistä ja tilasi
Erkiltä taulun, 'Ryyppylasi' eli 'Tillikka'... Tuosta pilvestä ja
haukasta johtui nyt asia mieleeni... Jurvelin oli Erkille selittänyt
tilausta tehdessään hyvin vakavana että: Sinä kun olet jo tutkinut
'tillikan' sisältä ja ulkoa, niin maalaapa minulle ryyppylasi!...
Kylläpä haisevat letut hyvältä... Mutta Erkki teki kepposen: Hän
maalasi ukko Jurvelinin itsensä ja ukon käteen viinalasin..."

Molemmat miehet nauroivat vanhalle muistolle. Harhama katseli
mustalehtistä aistipunakukkaa. Sala jatkoi:

-- "Erkki vei taulun ukko Jurvelinille. Mutta ukon silmät olivat
käyneet vähän pyöreiksi... 'Sitäkö sinä' -- oli ukko Erkille
tiuskaissut -- 'sitäkö sinä minun kuvani maalasit, vaikka minä
tilasin ryyppylasin!'... Mutta Erkki oli vaan selittänyt, että: 'Kah,
pitäähän se olla ryyppylasilla tausta'... Ukko Jurvelin oli joutunut
pulaan eukkonsa tähden -- hän oli tohvelisankari -- kun eukko näki
taulun. Jurvelin seisoi taulussa niin topakkana hajalla-reisin ja
hymyili viinalasille niin veikeän näköisenä, että eukon suu oli
vetäytynyt happameksi... No, taasko sinä sitä kärpästä!" -- lopetti
Sala.

Molemmat nauroivat. Harhaman edessä tuoksusi musta kukka. Sala lisäsi
Hallan kertomukseen:

-- "Mutta kyllä sillä ukko Jurvelinilla olikin se eukko oikea
leipäuuni. Ei kumma että ukon pöksyt tutisivat!... Perhana, kun
me kertakin tulimme ukon kanssa kotiin pienessä seilissä, niin ei
tarvinnut eukon muuta tehdä, kuin katsoi vaan näin tuikeasti", -- hän
näytti kuinka toinen oli katsonut -- "ja sanoi että: 'Ukko!', niin
luonnon otti meiltä molemmilta..."

-- "Olihan se topakka eukko" -- myönsi Halla jatkaen: "Mutta
uunipaistin se eukko osasi tehdä semmoisen, että sitä söi vaikka
janoonsa... Heitä lemmolle se kärpänen!... Ukko Jurvelinilla oli aina
taskussa pala eukkonsa uunipaistia, kun oltiin viinojen kimpussa ja
siitä jakoi sapuskaa muillekin... Kas kun iskee kovasti tulta!..."

Miehet olivat hetken vaiti, kuunnellen ukkosen pauhua. Harhama
katseli mustaa aistillisuuden kukkaa. Hetken kuluttua jatkoi Halla
keskeytynyttä kertomusta maalauksesta, puhuen:

-- "Mutta hyvästi he peevelit osasivat sen asian selvittää: Ukko
Jurvelin pani tusinan samppanjaa pöytään ja itse asettui aina
ryypätessään samaan asentoon, mihin hänet oli Erkki taulussaan
kuvannut..."

Molemmat nauroivat taas. Sala jatkoi:

-- "Erkki muuten oli hauska poika. Sillä oli siihen aikaan vielä
rakastajatar... Mikäs se olikaan sen tytön nimi?... Kas kun on
unohtunut... Muistatko sinä? Helga Riuttala... Jo muistan... Kas,
johan se iskee tulta!... Helgahan se oli."

Aistipunakukka värjäsi mustalla värillänsä Harhaman koko sielun.
Hän huomasi sävähtäneensä tulipunaiseksi. Kirkas salama oli iskenyt
pilvestä, mutta hän ei sitä huomannut, eikä kuullut sitä seuraavaa
jyrähdystä. Veri tulvasi hänen päähänsä virtana. Korvissa alkoi soida
ja pää kävi raudanraskaaksi. Vaistomaisesti varjosti hän silmiänsä,
peittääksensä punastumisensa ja mielenliikutuksensa. Salama oli
häneen iskenyt sen pilven kärestä, jonka hän aikoi juuri nostaa
maailman esikuvaksi. Mustasukkaisuuden hirviö repi häntä ja hävitti
mielenmaltin. Oli kuin olisi koko hänen elämänsä työ lyöty yhdellä
iskulla pöliseväksi tomuksi, eikä hän itse sen tomun seasta nähnyt
mitään. Se tunki hänen silmiinsä ja kurkkuunsa katkerana riihipölynä.

Mutta hän ponnisti viimeisetkin voimansa, alkoi oitis selvitä
tomusta, ajatteli, että kaikki oli panettelua, kiirastulta vaan, ja
ryhtyi näennäisesti tyynenä puhetta seuraamaan. Hän uskoi jo varmasti
siitä selviävän rouva Esempion puhtauden.

Mutta keskustelijat kertoivat naureksien semmoisia tosiasioita
rouva Esempion suhteista Erkki Arvolaan ja muihin, joiden totuutta
hän ei jaksanut epäillä. Jokainen sana sattui häneen, kuin salaman
isku. Veri tulvasi kuumana aivoihin ja korvissa tuntui samanlainen
jyskytys, joka seuraa päähän mennyttä häkää. Hän ei huomannut ukkosen
raivoa, ei salamoita. Hän pureksi tulikuumia huuliansa peittääksensä
hermostumistansa ja ponnisteli voimiansa huomataksensa valopilkun
henkeen tunkeutuvasta pölypilvestä.

Mutta turhaan odotti hän sen ilmestymistä. Halla ja Sala jatkoivat
keskusteluaan rouva Esempion elämästä. Kumpikin tiesi aina lisätä
jonkun yksityiskohdan, tai oikaisun toisen kertomaan kohtaukseen. Kun
esimerkiksi Sala oli kertonut jotain, huomautti siihen Halla:

-- "Ei... Se olikin niin... sinä aina sotket."

-- "Niin, niinhän se oli... Kas kun minä en muistanut!... Sinulla
se on tuo muisti vielä tallella... Sinullahan se oli jo koulussakin
semmoinen muisti, että lukematta olisi luullut tohtorin tulevan", --
myönteli silloin Sala, selittäen edelleen: "Sinähän muistit ulkoa,
ihan lukematta, miten monta tuntia kukin oppilas oli arestissa ja
laiskanläksyllä istunut... Niin, ja entäs hiivatissa! Senkin muistit
ulkoa, miten monta kertaa 'Kössi'-maisteri oli istunut tuoliin
pistetyn neulan kärelle..."

Ja sitten seurasi juttu juttua. Harhaman valtasi halu keskeyttää
ivaava keskustelu, joka loukkasi rouva Esempion kunniaa, mutta
keskustelu veti hänen jalkoihinsa yhä mustempia sukkia ja silloin
halusi hän kuulla, kuulla kaikki. Hän hillitsi itsensä. Lopulta
janosi hän aivan uhmaten kuulla kaiken loankin, kuunnella loppuun
koko paljastuksen. Hän istui ulkonaisesti tyynenä, mutta sisällisesti
raivossa ja painoi muistoonsa jokaisen sanan, jokaisen ivallisen
äänenpainonkin, jolla ne lausuttiin. Hän halusi nyt kuulla juuri ne
likaisimmat kohdat. Hän tunsi sormiensa päiden palavan ja suoniensa
pullistuvan niitä odotellessa. Sala jatkoi hetkisen vaiti oltuansa:

-- "Missähän Helgakin nyt huseerannee, kun sitä ei ole enää
teatterissakaan näkynyt?..."

-- "Se on hentustellut erästä venäläistä kapteenia... Golubof, vai
mikä sen nimi on... Kuuluu istua nököttäneen sen polvella tuolla
Viipurissa", -- tarttui Halla.

Musta aistipunakukka pimensi värillänsä Harhaman elämän sysimustaksi.
Punakirkkaat salamatkin suhahtelivat hänen silmissään mustina. Miehet
jatkoivat puheluaan, kertoen tapahtuman toisensa perästä.

-- "Vai on Helgalla taas uusi golubtshikka", -- lopetti Sala.
"Mutta missähän se Erkki puliveeraa?... Sekin vähän pilautui, kun
nai sen rikkaan Rahalan tytön... Ei häijyä saanut häiden jälkeen
pariin kuukauteen ryypyksiä palvelemaan... Mutta niinhän se näkyy
elämä pilaavan kaikki, kenen naimisiin menolla, kenen milläkin.
Sinutkin, Halla, elämä oli aivan piloille turmella, kun houkutteli
avioliittoon: Taisit puoli vuotta pitää viinapaastoa naimisiin
menoasi katuessa... Maltas nyt: Silloin häittesi aattona naukkailimme
viimeksi ja sitten eihän sinua saanut ihmisten joukkoon ennen kun
vasta kesäkuussa, kun eukkosi oli mennyt maalle... Mutta kyllä sitä
silloin ryypättiinkin... Vie sun turkanen!..."

-- "Ilosta", -- lisäsi Halla.

-- "Kun oli kadotettu lammas löydetty", -- riemastui Sala. Harhama
hengitti yhä mustan kukan tuoksua... Sala jatkoi valitustaan:

-- "Pilaa se elämä, pilaa kaikki ihmiset. Tuon Harhaman se näkyy
pilaavan heittämällä vanhaksi pojaksi... tekee siitä semmoisen
pässin... Ei ole tästä elämästä mihinkään..."

Hän pysähtyi hetkeksi ja tuntui, kuin olisivat kaikki kolme
ajatelleet elämän kelvottomuutta. Äkkiä Sala taas ikäänkuin riemastui
ja jatkoi Hallalle:

-- "Sinä, Halla, saitkin aika sievän eukon: Mitä eikö sillä
ollut kontanttiakin lähes satatuhatta ja talo on ainakin
kahdensadantuhannen talo... On se nätti eukko... Sietäisi minunkin
jo päästä leskeksi, että pääsisi jonkun miljoneerin aviosiipaksi...
Ei tällä pelkällä maisteri-arvolla pitkälle potkita... Ennen vanhaan
sitä kuuluu maisteri-arvollakin saaneen kymppejä irti vaikka mistä,
mutta nyt on elämä jo senkin pilannut... viitoistakaan ei saa sillä
enää heltiämään... Semmoinen se on se elämä: Se pilaa ja tärvelee
kaikki. Se on yksi kavala käärme..."

Syntyi pieni levähdys. Kaikki tuntuivat taas miettivän elämää, joka
pilaa ja tärvelee kaikki. Harhama oli tulikuuma. Hänestä tuntui,
että musta aistipunakukka imee koko hänen teoksensa ja elämänsä sen
mukana. Sala nousi ylös, kuin jotain muistaen, ja kiivastui:

-- "Mutta kyllä se on kummallista tämä elämä... perhana!... Kun pitää
mennä naimisiinkin ja ottaa eukko ristiksensä... Eikö sitä voisi
eukon myötäjäisiä saada ilman että on eukko siinä kaupantekijäisinä?
Esimerkiksi valtio voisi maksaa myötäjäiset niille, jotka eivät
halua avioliitossa niitä saada. Appi-ukko tuo nyt vielä saisi tulla
myötäjäisten mukana, jos sattuisi Jurvelinin lainen, että panisi
joskus ryypykset pöytään... Kah!... Johan lakkasi satamasta? Jopahan
lakkasi... Olikin se aika ukkonen... Päästään taas Hallan kanssa
tästä lähtemään", -- puheli Sala, jatkaen:

-- "Mutta nyt se taas pilasi ilman kuumuudella. Katso miten hikoaa
ihminen... Mitä sinä, Harhama, yhä työssä? Eihän maksa vaivaa työtä
tehdä... On tässä elämässä jo muutenkin kylliksi taakkaa..."

-- "Niin, milläs sitä työtönnä eletään", -- murahti Harhama jotain
sanoaksensa. Sala jatkoi:

-- "Niin, onhan se siitäkin tehty yksi risti ihmisille: pitää
ajatella millä eletään..."

-- "No sinulla ei ole sitä ristiä, kun elät koroillasi", -- keskeytti
Halla.

-- "Ei ole, ei. Mutta on sen sijaan muuta surua. Pahin risti
on tästä kuumuudesta. Se lempo ei anna öissä maata, eikä anna
ruokahaluakaan... vietävä. Eilenkin jäi semmoinen kananpaisti
syömättä ja soppa ja taisi olla eukolla jotain imelänrypläkkääkin...
Vesi nousi aivan suuhun ja suututti. Mutta minkä sille teet, kun ei
pala mene kurkusta alas... Juohtuu mieleeni Ratisen eukko: Se paistaa
niin ryökäleen hyvin torttuja... Ei se ole leikkiä tämä elämä, ei
ole. Lihoo vaan ja paisuu ja hikoaa... Koettelehan taas niskasta
selkää, miten on märkä... Työnnä syvemmälle kätesi... Älä nyt liika
syvälle, että kaulus repeää! No, kas niin!... Hyh, hyh, hyh, hyh!
Raskasta on ihmis-elämä, raskasta. _Ihmis-elämä on yhtä ainoaa
päivänpaistetta... aivan oikea tulitutkain_, joka paistaa ihmisen
makkaraksi ja pistää joka puolelta... Talvella vielä eläisi, jos ei
kylmä vaivaisi ja jos olisi vähän viheriää, missä nukkua ruokalepo...
Mutta sinulla, Halla, ei ole tästä liiallisesta lihasta vastusta.
Sinun elämäsi on toista... Nuori eukko on... semmoinen sievä
lepero... hymyilee niin veikeästi... ja entäs minkälaisia lettuja
paistaa... Ei ole lapsia parkumassa... Talo tuottaa yhdeksän tuhatta
vuodessa, vai tuottaako se kymmenen jo?..."

-- "Vai ei minulla ole vastusta!" -- tenäsi Halla topakkana. "Kunhan
itselläsi olisi paljas kalju, niin tietäisit, mitä on sen kanssa
elämä. Kaikki perhanan kärpäset siinä kykkivät ja purevat... ei
saa muuta, kuin tapella niiden kanssa. Yölläkin lemmot inisevät
sen ympärillä ja inisevät, ja purevat, kuin neuloilla pistäisi...
Kas taas häijyä!" -- lopetti Halla, tavottaen tappaa ahdistelevan
kärpäsen paljaalta päälaeltansa ja lisäten: "Ennen kärsisin
lapsen huutoa, vaikka heitä olisi viisi tusinaa, ennen kun tuon
itikka-pahuksen inisemistä."

-- "Jokaisellahan se on elämässä oma taakkansa, kellä mikin", --
myönsi Sala ja ottaen lakkinsa, lausui hän Harhamalle jäähyväisiksi:

-- "No, terve nyt sitten... Turkanen, miten hyvälle haisevat letut
kyökistä!... Sinä täällä vaan kirjoittelet kirjeitä ja romaaneja...
Etkös sinäkin Halla jo lähde?"

-- "Ka, joutaapa tästä", -- vastasi Halla, nousten.

-- "No terve nyt sitten ja voi paksusti ja kirjoittele romaaneja ja
runoja... Koulutytöt niitä kuuluvat lukevan ja rakastuvat siinä, ja
puoluehan siitä vaan kasvaa... Nyt sitä taas rupeaa hikoomaan...
Terve nyt!... Milloin sinä tulet meillä päin käymään?" -- jatkoi
vielä Sala Harhamalle.

-- "Ehkäpä piankin", -- murahti puhuteltu.

Miehet lähtivät. Menneisyyden pimeydestä oli kierinyt Harhaman eteen
rouva Esempion polkemat jälet. Aistipunakukan väri puhkesi yhä
mustemmaksi.

       *       *       *       *       *

Ukkos-ilma oli asettunut. Koivun viheriöillä lehdillä kimaltelivat
vesihelmet auringon säteissä ja linnut tirskuivat sen oksilla.
Mutta sokeana kaikelle istui Harhama. Hän istui kuin raunioiksi
romahtaneen rakennuksen jätteillä, kun kaikki oli peittynyt sen
pölyyn. Pää painoi hartioita raskaan rautapallon painoisena. Korvat
humisivat. Pölyn seasta näkyi joskus jotain sekavaa, joskus ei
mitään. Sitten selveni hieman. Ja ensimäisenä pääsi hänessä vallalle
loukatun sukupuoli-elämän tunne: sekaisin inho ja mustasukkaisuus.
Aistillisuus levisi hänen silmiensä eteen likaisena, ilettävänä,
ja hän oli näkevinänsä rouva Esempion alastoman ruumiin siinä
aistillisuudessa virumassa ja sitten nousevan siitä raukeana,
saastaisena... semmoisena, jossa ei ole enää äitiyden puhdasta, jaloa
tunnusta, vaan pelkkä aistillinen, kulunut naisen ruumis. Hän muisti
monia likaisia kohtauksia, joiden todistajana hän oli ollut Hiiden
myllyssä... Sen... ja sen... ja senkin...

-- "Hyi!" -- puistahti hän.

Mutta oitis alkoi se tunne ikäänkuin lokana solua hänestä pois.
Pöly selkeni ja hän syöksyi raivohullun vimmalla pelastamaan
teostansa, näki sen pelastuksen olevan mahdotonta, näki kaiken olevan
sortumaisillansa raunioiksi.

-- "Nyt... nyt... nyt... nyt se sortuu, sortuu kaikki", -- värisi
hänessä tuska ja hän itse aivan lyyhistyi sen sorrunnan alle, odotti
joka hetki romahdusta, eikä kyennyt pelastumaan.

Koko elämä näytti olevan menossa. Kaikki vajosi kuin sumuinen
päivänpyörä pimeyteen.

Ja taas selvisivät ajatukset ja taas sotkeutuivat ne. Hän alkoi
tarkemmin miettiä äskeisen kertomuksen yksityiskohtia, sovitteli
niitä rouva Esempion kertomuksiin, vertaili niitä toisiinsa ja
etsi siten jotain lisävarmuutta kertomuksen todellisuudesta, tai
oikeastaan varmuutta, todistusta sen perättömyydestä. Hän toivoi
jokaisesta tomuhitusesta pelastusta. Hän alkoi taas tutkia äskeistä
kuulemaansa. Ajatukset pysähtyivät, kuin vasaralla lyödyt, korvat
menivät tukkoon. Tylsänä mietti hän:

-- "Mutta eiväthän ne niin sanoneetkaan... Ehkä kuulin minä väärin...
Ja varmasti kuulinkin."

Ja voiton toivolla alkoi hän sovitella kuulemaansa rouva Esempion
omiin kertomuksiin matkoistansa ja olinpaikastansa.

-- "Ne varmasti valehtelivat", -- ilostui hän jo.

Mutta rouva Esempion omat kertomukset matkoistaan ja olinpaikoistaan
sopivat yhteen äskeisten kuvausten kanssa, samoin olivat ajat samat.
Hän oli vaan kertonut kaikki kokonaan toisessa valossa.

Ja silloin peittyi taas kaikki sortuvan rakennuksen pölyyn ja sen
pölyn läpi kumotti aistillisuuden ilkeä, läähättävä haamu ja nauraa
kikatti hänelle inhottavaa nauruansa. Hän tunsi haamun hengityksen
ja näki sen hampaat, joista toinen puoli oli pois karissut. Musta
aistillisuuden kukka lemusi hänen sieramiensa edessä, kuin mädäntymän
haju...

Hän värähti inhosta ja muisti rouva Esempion. Haamu tuntui hänestä
rouva Esempion näköiseltä.

Ja taas ja taas sekottui kaikki ja peittyi pölyyn. Taivaalle näytti
ilmestyneen suuri joukko auringoita, jotka kieriksivät sekaisin,
himmenivät vähitellen, sammuivat ja yhtyivät viimein yhdeksi
pikimustaksi auringonkiijuksi, joka kieri verkalleen alas ja upposi
taivaan rantapimeyteen.

Uudestaan ja yhä uudestaan hapuili hän teostansa pimeydestä,
pelastaaksensa sen. Hän etsi sitä, kuin sokea äiti rakasta lastansa
sortuvan rakennuksen sopista. Ihmemaailmat, tähtisumut ja kaikki
alkoivat tanssia sekaisin. Ne pauhasivat hurjassa lennossa avaruuden
laella, punertavina... hirvittävinä palloina... uhkasivat joka hetki
syöstä alas, tai törmätä yhteen... hävittää kaiken ja peittää kaiken
maailmoiden yleisen häviön pölypilveen. Hän lyyhistyi jo sitä iskua
välttämään.

-- "Nyt... Nyt... Nyt ne iskevät viimeinkin!" -- tuskaili hän. Pöly
alkoi jo levitä. "Kas kun ei kuulunut romahdus", -- järkeili Harhama.
Korvat menivät taas tukkoon, pää painoi hartioita, hän oli läkähtyä.
Pöly selkeni hieman. Hän näki sen läpi taas aistillisuuden ilkeän
haamun, se kyykistyi, kurotti leukaansa häntä kohti ja irvisteli
ilkeästi...

-- "Joko nyt on kaikki mennyttä?" -- supisi Harhama likomärkänä.
Sitten ei hän taas käsittänyt mitään, tylsistyi aivan puuksi.
Auringon pyörä nousi taivaalle sysimustana, leijaili siellä
juhlallisena ja hajosi sitten pieniksi tähdiksi, jotka alkoivat
kieriä, etenivät, pienenivät ja lopulta hävisivät tyhjyyteen, ja
sinne hävisi koko hänen teoksensa, hänen _elämänsä_. Jälelle jäi
ainoastaan haiseva musta kukka.

Tunnit kuluivat, entinen sekavuus jatkui. Hän lähti ulos
puolisokeana, puolitajuttomana. "Ehkä siellä selkenee", -- pilkahti
hänessä heikko ajatus. Ulkona paahtoi aurinko täydeltä terältä. Se
tuntui tavallista kuumemmalta. Välistä tuntui se hajoavan, vuotavan
valomerenä yli taivaan. Hänen teoksensa sivut kirkastuivat sitä mukaa.

-- "Ai! Muutaman kuukauden kuluttua se olisi ollut valmis", -- muisti
Harhama.

Ja silloin valui häneen taas epäselvien ajatusten kaaos ja kaikki
hävisi. Aurinko tuntui laskeutuvan hänen niskaansa ja painoi siinä
raskaana, tulisena pallona. Hän aivan kyyristäytyi sen alla ja
ajatteli: "Eiköhän se putoa... solahda pään yli tielle."

Iltapäivä lähestyi. Hän käveli yhä, kantoi aurinkoa niskassansa.
Kaikki hajosi pölyksi, selveni ja taas hajosi. Maailmat hurisivat
punaisina palloina korkeudessa, haihtuivat sumuksi ja muodostautuivat
uusiksi maailmoiksi. Aistillisuuden haamu näyttäytyi entistään
ilkeämpänä, velttona, haisevana, kuluneena haaskana. Lopulta alkoi
hän tuntea, että hänelle oli tehty vääryyttä. Se huomio oli kuin
valopilkku, kuin pieni pelastus...

-- "Enhän minä itse ole tähän syyllinen", -- lohdutteli hän itseänsä.

Ja sitten alkoi hän etsiä sitä syyllistä. Hän etsi sitä väsyneenä,
raukkana, aluksi myös välinpitämättömänä, kuin jotakin etsiäksensä.
Hän oli sen jo löytämäisillänsäkin. Hän tapaili Salaa ja Hallaa,
jotka olivat loihtineet hänen eteensä haamuja. Mutta ne hävisivät.

-- "Eivät ne ole syyllisiä", -- mutisi hän, sekottui ja etsi toisia,
Erkki Arvolaa, Golubofia. Mustasukkaisuuden piru irvisteli hänelle
niistä.

-- "Hyi!" -- puistahti hän ja etsi etemmä jupisten;

-- "Minulle on tehty vääryyttä: Minun elämäntyöni on lyöty rikki...
Vääryyttä minulle on tehty..."

Itsekkäisyys alkoi hänessä kyteä. Hän kohosi elämänsä pölypilvestä,
luulotellen että kaiken täytyy palvella _häntä_ ja hänen teoksensa
aatetta. Hän raivostui, kun näki että elämä kulkikin omaa uomaansa.
Itsekkäisyys nosti päätänsä yhä korkeammalle. Se kuiskaili taas ja
taas: "Ne ovat tehneet sinulle vääryyttä." Hän kyyristyi sen käsiin,
heittäytyi raukkana sen armoille, syytti muita siitä, että hänen
teoksensa runoulapoille levisi jotain, jota hän piti tahrana. Sen
hengestä tuoksahteli aistillisuuden ravassa kasvaneen ja versoneen
mustan kukan löyhkä. Enkeli Iiranto häilähteli hänen vierellänsä
lakkaamatta, tarkastellen hänen aivojensa työtä.

Ja kuumeisesti alkoi hän etsiä syyllistä ja löysi hänet ja miltei
selvisi siitä huomiosta. Se syyllinen oli rouva Esempio, hänen
Jumalansa esikuva.

-- "Miksi hän ei ole ollut minulle suora?... Miksi on hän pettänyt
minua?" -- mutisi hän synkkänä.

Taas kului tunti tunnin perästä. Sama sekava kaaos jatkui ja kiehui
nyt rouva Esempion syyllisyyden ympärillä. Hän viskasi jo kaikki
onnettomuutensa hänen hartioillensa, polki häntä niiden painolla
maailman häpeäpenkille.

-- "Kirkon mustalla penkillä olisi nyt paikkasi", -- raivosi hän. Hän
ajatteli sitä yhtä ainoaa, nimittäin: "Minun elämäntyöni on lyöty
rikki... minulle on tehty siinä vääryyttä."

Hän oli menettänyt parhaansa ja suru sen kadottamisesta läkähdytti
kaiken muun...

Lopulta turtui hän kaikille ajatuksille. Väsyneenä Ja katkerana
kirjoitti hän rouva Esempiolle:

    'Helga!

    Anna anteeksi suoruuteni, mutta en voi olla Sinulle totuutta
    ilmoittamatta. Olin äskettäin eräässä seurassa, jossa kerrottiin
    suhteistasi herra Arvolaan, kapteeni Golubofiin y.m. Itse olet
    ne kertonut minulle aivan toisessa valossa. Tahtoisin luottaa
    Sinuun, mutta minulle on mainittu muutamia asioita, joiden
    totuutta minun on vaikea epäillä. Miksi tämä salaaminen? Olisin
    minä ne ehkä jaksanut ymmärtää, mutta kun ne salaisuudet näin
    odottamatta nostetaan eteeni, niin en tiedä, mitä silloin
    ajatella ja tehdä. Toivon kumminkin, että kaikki olisi minulle
    kerrottu liian mustilla väreillä, tai olisi juorua. Sinä yksin
    ne voisit oikaista, uskomalla minulle totuuden. Silloin voisin
    helpommin puolustaakin Sinua tarvittaessa. Itse Sinä et sitä
    tietysti kaipaa, mutta olisihan hyvä puhdistautua lapsesikin
    tähden, jonka väitetään kulkevan väärällä nimellä.

    Toivon, että olet minua oikein ymmärtänyt, kuten ennenkin.

                                               Harhama.

       *       *       *       *       *

Ja sitten alkoi taas entinen sekavuus. Teoksen sivuilla kuvatut
ihmemaailmat ja jumaluuden ilmenemiset karkeloivat sekaisin, jossain
harmaassa pölyssä. Hän ei taas lopulta käsittänyt, mikä isku oli
kohdannut, mistä oli salama singahtanut. Ja äkkiä puikahti pölyn
seasta näkyviin vanha ennustus arpirintaisesta naisesta, joka tuottaa
onnettomuutta...

-- "Olisiko se _hän_... rouva Esempio?" -- alkoi hän miettiä ja
sovitella ennustuksia häneen.

-- "Siinähän on yhtenäisyyttä... juuri se luoma", -- jatkoi hän,
ennustuksen yhä rohkeampana nostaessa rumaa päätänsä.

Ja kirjan sivut haihtuivat hetkeksi. Hän sotkeutui kokonaan
ennustuksien näkymättömiin kuituihin, jotka alkoivat juosta yhä
nopeampina. Lopulta hän takertui rouva Esempion rinnan päässä olevaan
ruskettumaan, puolipyöreään täplään. Hän oli sen monesti huomannut,
muistanut silloin joskus ennustuksen ja kysellyt sen täplän alkua...

-- "En minä sitä tiedä", -- oli rouva Esempio silloin aina vastannut.

-- "Siinä se nyt on!... Se on jotain pahaa, koska hän sitä ei
selittänyt",-- jatkoi Harhama ajatuksiansa.

Ja sitten alkoi se täplä kummitella hänen silmissänsä. Se suureni,
laajeni, muodostui ilkeäksi pyöräksi, joka verkallensa kieri, kuin
aurinko, hänen silmiensä editse, laajeten lakkaamatta, kunnes hävisi
jonnekin, ilmestyi uudestaan ja taas uudestaan ja alkoi saman
kulkunsa.

Niin kului päivä, toinen. Ajatukset alkoivat jo tylsistyä, mieli
turtua. "Kun se edes vastaisi pian!... Ja mitähän se vastaa?...
Kierteleeköhän taas, vai onkohan siihen itseensäkin koskenut?" --
jatkoi hän sotkuisia ajatuksiansa, yhä tuntien mustan kukan lemun ja
enkeli Iirannon heilahdellessa hänen ympärillänsä, ruumiina kukan
tuoksu ja viisauden näkymättömänä palava soihtu kädessä.

Parin päivän kuluttua sai hän rouva Esempiolta seuraavan vastauksen:

    'Rakas ystävä!

    En tiedä mitä sinulle kirjoittaa. Olen aivan surun murtama ja
    rikki revitty. En jaksa kävelläkään.

    Tahtoisin sinulle kertoa kaikki, mutta asia on niin
    arkaluontoinen. En tiedä miten alkaa.

    Kyllä on tosi, että Erkki Arvola oli muutamia kertoja luonani,
    mutta minun lapseni kulkee sittenkin oikealla nimellään. Siltä
    varalta olen todistukseksi aivan säilyttänyt Erkin kirjeen, joka
    todistaa että tulin Esempion vaimoksi _en vierge_. Kun tulet,
    niin näytän sen sinulle. Semmoisena sai minut mieheni. Se suhde
    oli yhtä ainoaa tuskaa. Mieheni epäili minua jos jostakin,
    tietysti syyttä. Hän rakasti minua, mutta minä en häntä. Mieheni
    kuoltua tuli sitten Erkki, jonka vaimo oli kuollut, luokseni
    katuvana. Minä luulin hänen olevan suurten tunteiteni arvoisen ja
    tahdoin analyseerata tuon vanhan rakkauden. Luulin, että hän on
    sittenkin se oikea...

    Mutta sitten tapahtui elämässäni jotain niin mustaa, jota
    muistan kuin pahaa unta... Se oli se kapteeni Golubof. Kyllä
    se on totta... Hänellä oli niin voimakas luonne, että hän otti
    minut väkisin. Perkeleeksi minä häntä kutsuinkin. Kerran kirosin
    lapsenikin, jos menen hänen luokseen, ja kuitenkin menin. Minä
    halveksin itseänikin, miten voin antautua moiselle miehelle,
    josta vielä kuulin niin paljon rumaa ja alhaista. Lopulta Erkki
    sai vihiä asiasta, puristeli minut mustelmille ja siitä asti on
    hän ollut minulle kuollut.

    Enempää en jaksa kertoa. Olen nyt riisunut itseni aivan alasti
    edessäsi. Koko elämä on taas nyt mennyttä. Se oli jo valoisaa
    sinun kanssasi ja onnellista. Minä luulin, että kaikki olisi
    haudattu, mutta nyt nousee menneisyyteni sen Erkin hahmossa ja
    myrkyttää kaikki.

    Tee nyt kanssani mitä tahdot, mutta sinä teet minulle veristä
    vääryyttä, jos nyt enää annat menneisyyteni vaikuttaa, ja jos sen
    teet, niin minä _kiroan sinut_ ja kaikki miehet kanssasi.

    Jospa sinäkin voisit unohtaa kaikki, niin voisi olla vielä
    valoa elämässä. Usko minua: _Nykyisyys_ on Sinun, Sinun yksin.
    Minä vartioin sitä Sinulle sieluni kaikilla voimilla. Ja mitä
    tehnetkin, älä tee, ennen kun olet puhunut kanssani, sillä näistä
    on vaikea kirjoittaa; syntyy uusia väärinymmärryksiä...

    Nyt olen epätoivossa. Olen juuri lähdössä täältä Schuwalowan
    liasta asuntoosi Harhamalaan, mutta en tiedä sallitko enää, ja
    itselläni ei ole varoja vuokrata kesäasuntoa.

    Kaikki riippuu nyt sinusta, koko elämä. Mutta vaikka hylkäisitkin
    minut, niin yhtä Sinä et saa viedä, nimittäin kunnioitustasi. Se
    on minulle kalleinta kaikista ja se minun täytyy Sinulta saada.
    Minä en sitä pyydä, minä _otan_ sen Sinulta, otan _elämälläni_.

    Ole nyt minulle suopea ja vastaa pian!

                                                  Helga.

    P. S. Ole hyvä ja ilmoita, saanko tulla kanssasi puhumaan. Ehkä
    silloin kaikki selviää.'

Välinpitämättömänä, mieli haudassa, luki Harhama kirjeen. Häntä
ei, mielestänsä, sitonut rouva Esempion aistillisuus, tai henkisen
rakkauden huumaus. Hänen suhteensa tähän oli itsetietoisen miehen
suhde vaimoon. Mutta hän oli sitonut häneen elämänsä ytimen, nostanut
hänet -- aluksi puoliväkisin -- elämänsä, ajattelujensa ja teoksensa
kirkkaaksi keskipisteeksi.

Enkeli Iiranto huomasi hänen ajatuksensa. Se sieppasi vyöllänsä
riippuvan käärmeen suusta käärmenuolensa ja ampui sen korkeuteen
josta sävähti uusi kuva Harhaman aivoihin: Hän näki teoksensa
kirkkaan keskipisteen alkavan _himmetä_. Hän hätäytyi ja heittäytyi
sitä pelastamaan aivan sokeana. Hän käsitti että jos se keskipiste
häviäisi nyt tahraan, joutuisi hän omissa silmissään henkiseen
haaksirikkoon, josta hän ei jaksaisi enää nousta. Sen hän tajusi
sairaloisesti, vaistomaisesti.

Silloin enkeli Iiranto puhalsi hänen sieluunsa sumua ja Harhamalle
tuli hetkessä elämän ja kuoleman kysymykseksi voida kirkastaa se
piste taas ennalleen, omissa silmissään. Hän ajatteli itsekseen:
"Jos olen nyt kulkenut väärää tietä, olen kulkenut liian kauvaksi...
väsyksiin asti. Voimat eivät riitä palata ja alkaa uudestaan. Täytyy
siis jatkaa alettua polkua ja päästä sitä käyden perille."

Uudet mietteet alkoivat pulputa Harhamassa. Hän mutisi, mietti:

-- "Olen häntä kaikkien edessä kohottanut kaiken yläpuolelle, olen
masentanut ja häväissyt jokaisen, joka on yritellyt häntä lokaamaan
ja nyt..."

Hän keskeytti, kuin olisi häntä pistetty. Mielipuolen tapainen
itsensä korottaminen kaikkien yläpuolelle tempasi hänet taas
valtoihinsa.

-- "Ja jos ne nyt näkisivät, että olen erehtynyt, niin jo ne
ilkkuisivat!... Raakimukset!" -- supisi hän, muistellen nimiä: "Senkin
olen masentanut... ja sen... ja sen." Ja hän alkoi sairaloisesti taas
pysytellä luulotellulla henkisellä vuorenhuipulla, pysytteli siinä,
kuin terävän piikin päässä. Kaikki ne, papit ja Airolat ja muut,
joiden edessä hän oli röyhkeän ylpeänä puhunut rouva Esempiosta,
kulkivat jo hänen editsensä, pilkkanauru huulilla. Joka nurkan takaa
soivat ivakellot.

Taas peittyi kaikki savuun ja pimeään. Teoksen häviö ja oma alennus
niiden edessä, joita hän luulotteli polkeneensa henkisenä ylimyksenä,
sekaantuivat yhdeksi sotkukseksi, joka avasi pimeän kitansa ja uhkasi
niellä hänet ja hänen elämänsä. Hän alkoi etsiä pelastusta siitä
häviöstä ja häpeästä. Hän luki rouva Esempion kirjeen uudestaan ja
yhä uudestaan, etsi valopilkkua joka sanasta. Ja mitä hartaammin hän
etsi, sitä valoisempina tuikkivat kirjeestä toivonkipinät. Hän supisi:

-- "Tässähän on niin paljon avomielisyyttä ja katumusta..."

Ja hän luki taas uudestaan ja löysi yhä uutta valoa. Enkeli Iiranto
osotti kirjettä sormellansa ja hymyili:

-- "Tässähän on niin paljon ihmistuskaa, sitä puhdasta, jumalallista
tuskaa."

Harhama ilostui, kuin hengenhädässä oleva avun lähestyessä, ja
tutki ja mietti ja löysi aina uutta ja uutta toivoa. Ja silloin
enkeli Iiranto ampui nuolellansa Harhaman poveen uuden, välähtävän
kysymyksen, uuden uskon siemenen: entisen epätoivon epäilyn. Äkkiä
kysyi silloin Harhama itseltänsä:

-- "Mitä rikosta hän oikeastaan on tehnyt... Mistä minä häntä
syytän?..."

Ajatukset tekivät työtä raukeina, väsyneinä. Kaikki oli himmeää,
mutta kirkastuvaa. Teoksen pelastus näytti jo _mahdolliselta_. Hän
taisteli, kuin hukkuva henkensä puolesta. Hän jatkoi:

-- "Hänhän on vaan _erehtynyt_, ei rikkonut... Eikä edes
erehtynytkään, vaan mitä lie... Ja millä oikeudella minä vaadin tiliä
hänen _entisyydestänsä_?"

Suuren teoksen pelastus näytti jo varmalta. Hän ponnisti viimeisetkin
voimansa, puhellen:

-- "Olenko minä _itse_ synnitön?... Tai olenko erehtymätön?...
Päinvastoin. Ei ole kuoppaa, johon en liene langennut, ei rapakkoa,
jossa en olisi uinut."

Enkeli Iiranto hymyili. Ja yhä valoisemmilta näyttivät Harhamasta
kirjeen sivut. Hän alkoi jo tyyntyä. Ajatuksissansa oli hän avannut
munkki Pietarin lahjottaman Uuden testamentin ja selaili sitä. Kuin
sattumalta avautui silloin munkki Pietarin alleviivaama, Raamatun
ihanin kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa, jonka
hänkin oli kerran alleviivannut rouva Esempiolle. Hän luki siitä
Luukan evankeliumin 7 luvun 37:nen ja 38:nen värssyn:

_"Et ecce, mulier, quae fuerat in urbe peccatrix, quum cognovisset
eum accumbere, in domo Pharisaei, allato alabastro unguenti, et stans
apud pedes ejus retro, flens coepit lacrymis rigare pedes ejus, et
capillis capitis sui extergebat, et deosculabatur pedes ejus, et illo
unguento ungebat."_

[Ja katso, yksi vaimo oli kaupungissa, ja hän oli syntinen ja kun hän
sai kuulla, että Hän aterioitsi fariseuksen huoneessa, toi hän lasin
kallista voidetta. Ja seisoi takana Hänen jalkainsa juuressa itkien
ja rupesi kyynelillänsä kastamaan Hänen jalkojansa ja niitä päänsä
hiuksilla kuivasi ja suuteli Hänen jalkansa ja voiteli voiteella.]

Enkeli Iiranto hymyili Harhaman vierellä näkymättömässä ruumiissansa,
puhalsi taivaalle Harhaman teoksesta sen runokuvan, jonka hän oli
maalannut ukkos-ilman noustessa. Se osotti sitä ja kutitteli Harhamaa
ihanilla henkäyksillänsä, kuiskaillen niillä:

-- "Muistatko?... Ihmemaailmassa saarnasi ihmisjumala, että _kaikki_
on vaan jumaluuden puhdistustulta... syntymäkipua... että ei _voi_
olla mitään väärää ja tarpeetonta... rikkaat ryöväritkin ovat
tarpeellisia... sillä jumaluus on syntymäkivuissaankin erehtymätön..."

Ja silloin hänelle alkoi avautua jumaluuden suuri armo ja
anteeksiantamus ja ihmisen katumus ja nouseminen valkeni hänelle
kirkkaana puhdistustulena. Tuntui, kuin olisi rouva Esempion kirjeen
lehdiltä tuoksunut sama kallis nardusvoide, jolla syntinen vaimo
voiteli Jeesuksen jalat, ja tuntui kuin sen rivien välille kätketyt
huokaukset ja tuskat olisivat rouva Esempion hivuksia, joilla hän
syntisen vaimon tavoin kuivasi jumaluuden jalat, jotka hän oli
kyynelillänsä kastellut.

-- "Mitä onkaan ihminen ilman erehdystä!... Se ei tunne nousemisen
suuruutta, eikä jumalallisen anteeksiantamisen suloutta", -- puheli
Harhama riemuiten jo, kuin hukkuva rannalle päästyänsä.

Uudestaan ja yhä uudestaan luki hän kirjeen, tunsi siinä nardus- ja
aloesvoiteiden tuoksun, katumuksen ja nousun jumalallisen
tuulahduksen, ihmishengen vaivaloisen pyrkimyksen jumaluuteen.
Ja kaikki alkoi vaaleta, selvetä ja kirkastua, kuin autuaalle
tulevan elämän ihanuus, kun sille kirkastuu Jumalan armo ja taivaan
kellot soivat ja enkelit tulevat laulaen häntä noutamaan ja tähdet
hymyilevät kirkkaina ja uusi elämä puhkeaa, kuin kukka nupustansa,
tai kuin ylistyslaulu autuaasta ihmisrinnasta.

-- "Niin. Mitä olisi ihminen ilman erehdystä!" -- ilostui hän
edelleen, enkeli Iirannon hänen vierellänsä hymyillessä.

Ja ihmisessä piilevä jumaluus kirkastui hänelle kirkastumistansa,
pöly hävisi, aurinko loisti ennallansa, uusi valo valeli rouva
Esempiota, joka oli juuri noussut jumaluuden jalkoja suutelemasta...

Sairaloisen riemulla kiirehti Harhama ulos ja lähetti rouva
Esempiolle komean kukkakorin ja sähkösanoman:

-- "Kaikki sovitettu."

Ja kun hän oli kokonansa tyyntynyt, nautti hän aivan siitä, että
_hänelläkin_ oli jotain unohdettavaa ja anteeksi annettavaa, eikä
ainoastaan anteeksi pyydettävää. Hän kohosi omissa silmissänsä. Hänen
inhimillinen heikkoutensa oli löytänyt nyt tomuhitusen, kuvitteli sen
kalliiksi kiveksi ja nautti siitä...

Hän tarttui taas teokseensa, kuin äiti lapseensa, jonka on luullut
ijäksi kadottaneensa, mutta löytääkin sen sattumalta ja ratkeaa aivan
ilosta, alkaa sitä pukea parhaimmillansa. Hän alkoi kuvata rouva
Esempiota suurten lankeemuksien ja suurten nousemisien esikuvaksi,
siksi, joka Jeesuksen tavoin "antaa esikuvan" muille.

-- "Ilman tätä ei teokseni olisi ollutkaan täydellinen... Oikeastaan
olisi jäänyt pois jumaluuden kaunein helmi", -- riemuitsi hän työnsä
lomassa.

       *       *       *       *       *

Maan kiertolaisena huitoi kirkas kuu ijankaikkista kierrekettänsä
maan ympäri, pauhaten sen mukana. Aurinko paahtoi sinne valo-uhkuna.
Se kuumensi kuun vuoret tulikuumiksi, hehkuviksi tulihiiliksi.

Tulikuumana hohtavan vuoren huipulla, kuun päivätasaajan kohdalla,
seisoi Perkele, ruhtinaallinen tulihulme hartioilla, välkkyvä
valtikka kädessä, pään päällä tulikruunu, jota siivekkäät käärmeet
kynsissänsä kannattivat Hänen edessänsä oli sata miljoonaa enkeliä,
veriviitat hartioilla, vyöllä tuliset miekat, kädessä sotatorvet.
Rotkot olivat niitä täynnä, vuoren kupeet kirjavina. Ne soittivat
Perkeleen ylistystä. Tulihohteinen vuori vapisi. Soitto pauhasi, kuin
itseensä sointuva ukkosen jyrinä.

Perkele puhui tulisuihkun ja valo-uhkun seasta:

-- "Palvelijani Iiranto on vienyt Harhaman onnellisesti vaarallisen
salakarin ohi. Juonitteleva Jehova oli antanut pilvensä kärestä
puheta salamana Harhaman eteen vaimon _menneisyyden..._ Hän luuli
sillä voivansa Harhaman teoksen murskaksi lyödä... Mutta palvelijani
Iiranto on paljastanut Harhamalle Jehovan ilkeän juonen... Harhama
maalaa jo Jehovaa vastaan tehtyä rikosta _hyveen_ runoväreillä..."

-- "Sillä sinusta iski viisaus salamana Iirantoon... Sinä murskasit
Jehovan karit ja sammutit Hänen salamansa palvelijasi Iirannon
kädellä", -- oikaisivat pää-enkelit.

Sata-miljoonainen enkeliparvi veisasi silloin Perkeleen ylistystä:

    "Sinusta niinkuin päivän valovirta
    viisaus ja voima tulvailee.
    Sinulle vihollises niidet, pirta
    raatavat, kun niihin suoltuilee
    sinusta loppumattomasti loimet,
    joist' alkuun saavat kaikki ihmistaimet."

Kaiku värisi ja vapisi tulikirkkaissa kuun vuorien sivuissa
ja lymyytyi sen onkaloihin. Vallan ja voiman sädekehä ympäröi
Perkelettä. Tuliviitat hulmahtelivat valovirrassa ja enkelien ihastus
kohisi kauniina pauhuna.

Perkeleen vihjauksesta ilmestyi enkeli Iiranto hänen eteensä ja
Perkele puhui hänelle:

-- "Hyvin olet tehtäväsi hoitanut. Palkkioksi saat lahjan itse
armastella itseäsi, eivätkä sinun mielitekosi ole koskaan uupuvat."

Riemastunut enkeli-armeija veisasi ja soitti taas Perkeleen
ylistystä. Säveleet kantoivat ihastuneen Iirannon takaisin
tehtäviinsä ja Perkele nousi laulavan armeijansa kanssa kuunvuoren
huipulta pimeään eetteriin.

       *       *       *       *       *

Pohjolan kirkas kesäyö välkkyi vesillä. Käet kukkuivat. Rastas keinui
koivunvarvulla ja viserteli pesässä hautovalle emolle ja yön tyttäret
seuloivat armaita unia päivän vaivoista väsyneille. Rannoilla
ripsehti luonnonrauha, ja metsissä arkaili hämärä, kisaillen valoisan
taivaan välkkeen kanssa. Neito odotteli armastansa ja nuorukainen
kulki karjapolkuja metsän halki tyttönsä asunnolle, merkiten kulkunsa
laululla. Tyttö kuunteli armaansa tulolaulua, odotti syliä, valmisti
suuteloa... Kaikkialla huiskuttelivat elämän ja kevään liinat,
kutsuen sille povelle, missä tuskat unohtuvat, kysymykset lakkaavat,
povet rauhottuvat ja kaikki raukeaa unohdukseen ja onneen.

Mutta Harhaman pienen huoneen akkuna oli raollansa ja sisällä istui
Harhama itse sieluttomana muumiona. Hänen runojensa hurjat henget
harhailivat taas etäisissä maailmoissa etsimässä jumaluuden nisiä.
Silloin kun kaikki muu nukkui luonnon rinnoilla, lähti hän, kuin
rauhaton yökkö etäiselle lennollensa tavottelemaan mielikuvituksensa
kirkkaita virvatulia ja valhemaita. Ne tulet välähtelivät sakeana
salamasateena, milloin siellä, milloin täällä, ja ne tienviittana
pyrki hän jumaluuden ikuisille auteremaille, nousemaan siellä
jumaluuden hengen siiville, nukkuaksensa niiden tuudittamana
ikionneen...

Kaikki kukki. Kaikki imi elämän utaria. Yö hyräili luonnonvirttä.
Kevät jakeli kauneuttansa, mainen rauha antimiansa, mutta Harhama
valmisti teostansa, niihin silmää siirtämättä. Runot nousivat
sen sivuille helminä, kuin kirkas kaste kukkanurmelle, aatteet
kutoutuivat verkoksi, kuin hämärän hienot kuidut. Sivu valmistui
sivun perästä. Mielikuvitus karkeloi vallatonna ja hän itse istui
kuin yökkö hiljaa, sieluttomana, maahan jääneenä aaveena.

Jumaluuden mailta soivat kauneuden kellot. Harhama kuvaili
teoksessansa _lankeemuksen runollisuutta ja kauneutta_. Hän antoi
_rikoksen_ puheta heleänvärisimpänä kukkanuppuna, pulahtaa sen,
kuin kirkkaan kuplan runovirran väripinnalle. Hän lauloi siihen
kukkaan hivelevän tuoksun, muutti sen tuoksun hyveeksi, sen värit hän
lauloi jumalalliseksi hyveeksi ja niin loi hän _rikoksesta_ kukan,
jossa valmistui jumaluuden korkein olemus _hyve_, kuin puhdas kulta
tulinisissä.

Hän antoi esempio-ihmisen peseytyä ja puhdistua omissa suurissa
erehdyksissänsä, jalostua rikosten kauneissa runokylvyissä, kuivautua
soitossa ja sävelissä, ollen itse mukana ihailemassa jumaluuden
puhdistumista. He soutavat Riuttalan kuulua selkää... kirkkoveneiden
ikitietä... virsien vanhaa ulappaa... Se selkä on nyt kaunis, kuin
kirkkolaulu... Sinisotkat uivat veneen vanavedessä... Sen edessä
laulavat allit... Nukkuvan aallon alla helottaa kirkas päivän kuva
taivaan sini-ontelolla... rannat riippuvat vedessä kuvina... veneen
väre vierii, kuin kaunis virsi pitkin järven rasvatyyntä... Mainen
kauneus on kukassansa... sopu liikkuu rantalumpeilla... rauha lymyää
rantakaislikossa... onnenkukissa piilottaikse puhtaus ja ihmis-onni
ajelee allin laululla pitkin järven siniselkää... Elämä on kuin nuori
neito... Sillä on koristeina käen kukunnat, helyinä lintujen laulut
ja luonnon silmäterä vartijana... Päivän kuva heilahtaa hieman, kun
veneen väre vierii sen yli... Allit laulavat somemmin... rantakuvat
huiskahtavat... vene viiltää tyyntä vettä... Purjehtijat ovat menossa
ikuisen onnen hakuun. He ovat menossa niihin maihin, missä ihmisyys
laskee jumaluuteen onnellisena, kuin vasta vihityt morsiusvuoteelle...

Mutta Riuttalan ranta näyttää lievettänsä, missä kasvavat Riuttalan
Helgan hääkukat... Se heilauttaa sitä, kuin tyttö liinojansa...
Sieltä vilkuttavat vanhat muistot... Siellä on kulunut ensi lempi,
silloin, kun elämä hohti, kuin illanpuna akkunassa ja käet kukkuivat
heleää hopeaa ja päiväpaiste levitti liinat tielle kaikkialla
minne kulki... Siellä ovat itketyt ensi kyyneleet kuihtuneille
hääkukille... Nyt kokoaa sotka ne kyyneleet helminauhaksi. Se
koristaa niillä vanhat muistot... Onnenkukat kukoistavat silloin
houkuttelevampina... kainompina... armaampina... Yhden teriöllä
hohtaa se _ensi_ suudelma... elämän ihanin onni... tytön puhtain
unelma... Se on taas tarjolla onnenkukan teriöllä... Mutta luonto
valvoo jumaluuden silmänä, huolehtii puhtaudesta... perheestä...
vaimon ja miehen välien pyhyydestä... rastaan pesän puhtaudesta... Se
kuiskaa jumaluuden suulla:

-- "Se suudelma ei kuulu enää sinulle... Se on sinulle jo _liikaa_,
kun olet itsesi yhdelle antanut... Minä olen jumaluutta, ja jumaluus
ei salli uskottomuutta, ei tahraa, se on yksiavioinen..."

Vene viiltää taas vettä. Ranta laulaa vanhoja muistoja... Se laulu
vetää venettä rannan luokse... Se kääntää melaa esempio-ihmisen
kädessä... Vanhat muistot ovat viehättäviä: Laulu voittaa... Mela
kääntyy jo kädessä, vene pyörtää melan mukaan... Jo lähestyy vene
kukkarantaa... Valkeat kukat nuokkuvat, kuin olisivat täynnä
lapsuuden iloja... nuoruuden muistoja... elämän onnea... Vaahtona
kuohuu niistä ensi lemmen muisto... Se herättää janon, kuin
viininvaahto... Ensi suudelma hohtaa helmenä sisinnä... Se kiehtoo
kuin kaunis käärmeen laulu... Se kuiskaa:

-- "Ei ole vielä myöhäistä... Ei ole mikään luvatonta... Vai olisiko
luonto niin sanonut..."

-- "On se sanonut... on sanonut", -- vastaa esempio-ihminen.

-- "Valetta... Valetta! Älä usko!... Taita kukka, ota siltä
suudelma... ja toinen... ja kolmas, niin tiedät, kuin Jumala, mitä on
uneksittu lempi ja _onni_!..."

Ja esempio-ihminen katsoo kukkaa. Onni lymyää sen pohjalla puhtaana
ja arkana, kuin lintu varvulla, morsian häävuoteella... Ensi
lemmen muisto levittää sen lehdille armaimmat ihanuutensa... Ensi
suudelma kiehtoo kauniina käärmelauluna... Voimat raukeavat Allin
lauluun... Silmä sulaa veden sineen... Mieliteot riutuvat vanhoihin
muistoihin... Hän katkaisee sen kukan, jota luonnon lakikirja kieltää
taittamasta... Hän saa siitä suudelman... Hän tapaa onnea käsin
kiinni... Mutta arka onni on herännyt suudelmasta... Se on paennut
kukasta, kuin henki kuolevasta, jättäen jälkeensä kirouksen kylmäksi
ruumiiksi... Rikottu on jumaluuden ainoa, suuri käsky: _luonnonlaki_,
yksimiehisyys... Se käsky on rikottu, jonka täyttämisestä on luvattu
naisen taivas: _äiteys_...

Elämä osottaa jo ohdakemaatansa: Uskollisin ystävä _kärsii_... Elämä
tarjoaa sille mustia kukkia... Mieli käy siitä tiedosta apeaksi...
Sitten tulevat tunnonvaivat... kärsimykset... tuskat... soimaukset...
äiteyden menetys. Onnen unelmalinnut olivat turman mustasiipisiä
yökköjä...

       *       *       *       *       *

Mutta jumaluus pysyy sen kautta, ettei se mitään luotansa päästä.
Se puhdistaa erehtyneet. Se vetää ne katuneina takaisin itseensä.
Se puhdistaa ne onnettomuudella... kärsimyksillä... tuskilla...
Kaikki palaa siihen. Siihen ajaa erehtynyttä erehdyksestä johtunut
onnettomuus, siihen vetää sitä jumaluuden oma armo, vetää kuin lähde
janoista... lämmin viluista... rakkaus kovaa kokenutta...

Harhaman teoksen sivuille kumpuavat uudet helmikylvöt, kuin kaste
maanpovesta... Alkaa jumaluuteenpaluu... kadotetun rauhan nouanta...
peseytyminen omissa kyynelissä... Hän harhailee taas vanhimmissa
maailmoissa, esempio-ihminen mukana... Ihminen on siellä jumaluuteen
pääsemäisillänsä... Se on kuin Jeesus Jumalan, mieheksi varttuva
poika isän suhteen... Se hallitsee jo jumaluuden avaimia, tekee
sen tehtäviä: Se antaa jo syntejä anteeksi, kuin Jeesus, ainoa
ihmislapsi, jossa jumaluus oli jo tietoiseksi herännyt... Se jakaa
siunausta... hoitaa armonastioita jo Jumalana, kuin poika isänsä
nimessä...

Hän kuvaili ihmemaailmansa uniensa ja näkyjensä valossa. Siellä on
ainainen valo: kuusi kuuta paistaa öisin... Päivää valaisee yhtä
monta aurinkoa oudolla valolla... Rauhan kellot soivat kaikkialla...
Onni kukkii mailla... liitelee vesillä... hymyilee ilmassa...
Linnut laulavat autuaiden riemulaulua... Ne laulavat ylistystä
sille jumaluudelle, joka on heissäkin heräämässä, suloisena, kuin
Jumalan armo syntisessä, kauniina, kuin aamukoite pimeän erämaan
hätääntyneelle kulkijalle...

Autuus paistaa päivänä... armo kuunvalona... totuus on itseselviö...
Niillä onnenmailla on ihmisillä enkeliruumis, outo maan ihmisille...
Henki on siellä kehittynyt... liha riutunut, vietit surkastuneet...
ruumis saanut uuden, korkean olomuodon... Ihmisjumala on
jalostanut itseänsä, henkeänsä ja hengen kautta ruumistansa...
Se ei ole hoidellut lihaansa... ei viettien kutkuttimia... ei
aistillisuuttansa, joita se on hävennyt, kuin maan ihminen arkoja
elimiänsä. Hengen jalostuessa on ruumiskin jalostunut... viettien
syötit kuihtuneet... jumaluuden jalot ilmestysmuodot syntyneet niiden
sijalle... Ihmisjumalilla on enkelisiivet... Ne liikkuvat vapaasti
ilmassa maansa vetopiirin rajoille asti... Ne rakastavat puhtaasti ja
kauniisti, kuin nurmen kukat... Ne äitiytyvät nautinnotta... antavat
isyyden ilman irstautta... liekkumaa... nautintoa... antavat sen
puhtaasti, kuin isä lahjan lapsellensa, ilman viettien orjaruoskaa...

Auringoista valuu sinipunerva valo... Kuutkin paistavat omalla
valollansa, vaikka ovat puoli sammuneita... Niiden valo on
kelmeän-punainen... Vedenkalvot sointuvat kuutamoon ja auringon
valoon, sulaen yhdeksi värisuloksi... Metsät ovat yhtä satua. Puiden
lehdet ovat kukkasia, mikä minkin värillisiä, ja hedelmä kypsyy joka
kukasta... Värit ovat maassa tuntemattomia... aine toista, kuin
maassa ja sen sisarmaailmoissa... eläimet ovat yhtä korkealla, kuin
on ihminen maassa.

Siellä asuu ihmisjumala jättiläiskukkaisissa, jotka se on itsellensä
asumukseksi kehittänyt, jalostanut ne siksi pienestä kukasta
miljaardi-vuosien kuluessa... Puu kantaa ihmisjumalalle hedelmätä...
linnut veisaavat virsiä... muut eläimet soittavat sille ylistystä,
tuntien sen jumaluuden, itse pyrkien siihen sulautumaan...
Sukulaisuudet ovat hävinneet... kansat ovat lakanneet olemasta...
kielet ovat sulautuneet... on olemassa ainoastaan yksi olento:
ihmisjumaluuden jumalajoukko, joka näkee avaruuden ihmeenkaukaisiin
osiin asti... näkee etäiset auringot ja kaukaiset kuut ja elää
avaruudessa, kuin kirkkaassa onnenkuplassa...

Teos jatkui. Runo vuoti hyrskyvänä hopeavaahtona, ryöppysi kirkkaana
kultakuohuna. Harhama kuvaili jumalallista anteeksiantamista ja
langenneen ihmishengen suurta nousua.

Jumaluuden ja onnen maassa oli kaunis laakso... Sen kolmella
puolen pujottelivat hopeahohteiset vuoret huippujansa ilman
punakirkkauteen... Laakson pohjalla päilyivät lammit kuvastimina
ja virrat koukertelivat värivöinä, sateenkaaren-värisinä, vaikka
värit olivatkin maan ihmisen silmälle ennen näkemättömiä... Puiden
korkeimmat kukat tirskuttivat niinkuin pikku linnut maassa, mutta
ääni oli hiljaista sulosointua... Hienoinen tuulenhenkäys ajeli
kukkien väriä, kuin maassa tuuli sumua, tai päivän kirkasta
auteresavua. Kaikki kylpi kauneudessa.

Ihmisjumalat istuivat ympäri laaksoa, mikä lammikon hopeanheleällä
lumpeella, mikä puussa, mikä maassa, tai vuoren hopeakielekkeellä...
Soittimet soivat... Sävel karkeloi... Se oli meille outoa säveltä,
kun ei sitä ollut korva ennen kuullut.

Yksi ihmisjumalista selitti lankeemuksen runollisuutta, rikoksen
suuruutta. Hän puhui:

-- "Ei voi olla mitään, joka ei palvelisi meidän jumaluutemme
kehittämistä korkeimpaan kukkaansa, sillä meidän jumaluus on
ainoa todellisesti oleva ja ainoa kehityksen tarkotus... Siksi
palvelee meidän kehitystämme _kaikki... Rikoskin_ ja _erehdys_ ovat
tarpeellisia kehitys-ilmiöitämme... Sillä jumaluutemme on _ainoa_
viisaus ja se on _erehtymättömyys_... Kaikki on sen luomaa, ja
siksi _ei voi_ olla mitään _väärää... Syntikin on ase jumaluutemme
kädessä... Syntikin_ on kehitysvoimamme tarpeellinen, järjellinen
ilmiö... Se on _järjellinen_, koska se on meidän erehtymättömän
jumaluutemme luoma... ja se on meidän luoma, koska _ei voi_ olla
mitään, joka ei olisi meidän luoma..."

Ihastuneiden ihmisjumalien suusta puhkesi riemulaulu, kuin kaunis,
viaton ja kaino kaiun morsian, joka ojentaa kätensä ottamaan vastaan
kaiun koreita, ikävöityjä kihloja. Ne veisasivat:

    "_Syntikin on ase kädessämme_.
    Lankeemus on voimamme.
    Rikoskin on voittomme.
    Kaikkeuden kaikki purot
    meihin meistä virtaavat.
    Meist' ei mikään pääse pois."

Kaiku kihlaili ja armasteli morsiantansa. Ihmisjumala joi onnestansa.
Puhuja jatkoi:

-- "Lankeemus on kehityksemme järjellinen kiirastuli ja olemuksemme
korkeimman loppuyhtymän: _hyveen_ valmistaja. Sillä ainoastaan
_langennut_ tuntee armon ja anteeksiantamisen tarpeen ja suloisuuden.
Siksi, kasvattaa rikos armoa ja anteeksiantamusta ja rikoksen
ymmärtämistä... Niin kehittää rikoskin olemustamme, hyvettä... Niin
on syntikin aseena meidän jumaluutemme käsissä..."

Ihmisjumalat kallistivat polvellensa jättiläiskukan teriöt,
joiden heteet soivat viritettyinä harpunkielinä, ja soittivat
sillä oman itsensä ylistystä. Harpunheleä soiton sävel uiskenteli
ylistyslaulussa, kuin neitonen kirkkaassa vedessä, kun sen ruumiin
puhdas iho sointuu veden väreihin...

Puhuja jatkoi:

-- "_Rangaistuksella_ pitää jumaluutemme rikoksen _järjellisyyden
rajoissa_, joissa se luo hyvettä. Sillä kääntää se myös langenneen
rikoksesta takaisin ja opettaa hänet tuntemaan armon ja hyveen
suloisuuden... Anteeksiantamisella ja armolla vetää jumaluutemme
langenneet takaisin itseensä... Siksi ei meistä mikään pois
vierähdä... Siksi ei olemuksemme heikkene, ei voimamme häviä... Siksi
olemme me ijankaikkiset..."

Ihmisjumalat veisasivat taas omaa ylistystänsä:

    "Rikos sekä rangaistuskin
    meitä yksin palvelevat.
    Rikoksesta tuloksena
    niinkuin kukka puhkeaa
    rangaistus ja langenneita
    ajaa meihin uudestaan.
    Erehtyneet meihin vetää
    armon suuri virta,
    sitten kun on rikos, synti
    jalostanut langenneen.
    Siksi jumaluutemme
    suur' on, ijankaikkinen."

Enkeli Iiranto seisoi hymynä Harhaman vierellä, osotti lankeemuksen
jumalallisen jalouden, järjellisyyden ja suuruuden ja lausui:

-- "Jehovan kuvitelmain juonien tähden olit tuomita jumaluuden
kauneimman kehitys-ilmiön: suurten lankeemusten jalostavan
kiirastulen..."

Harhaman koko sielu värisi. Hän tarttui loistavimpiin
runosoihtuihinsa ja maalasi niillä rikoksen ja lankeemuksen
ihanaksi... jaloksi... kauniiksi... puhdistavaksi... Hän
istutti esempio-ihmisen lumikirkkaasen kukkaveneesen... nosti
veneen purjeeksi unelmat... kylvi tien hopealumpeilla... antoi
soiton puhaltaa purjeeseen tuulta... Hän maalasi virrankulun
kirkkolauluksi... paheen kukan tuoksuksi... rikoksen palavaksi
runorovioksi ja siihen tuleen antoi hän esempio-ihmisen solua
veneessänsä, vajota siihen, kuin sävel kaikunsa suuteloihin,
taivaallisten laulujen soidessa jumaluuden kiirastulen kunniaksi.

Valo kisailee kukissa... autuaiden unelmat häilyvät ilmassa...
onnenväre vierii vesillä, kuin kaunis allin laulu, ja rauha helottaa
helmikirkkaana. Ihmisjumalat katsovat langennutta lempeästi...
Se katse raukaisee polvia... herpaisee niitä suloisesti, kuin
kuoleman lempeä tulo paljon kärsineen jäseniä: Jumaluus kutsuu sillä
syliinsä... Se kutsuu armolla ja anteeksiantamisella. Se vetää, kuin
veden suppilo.

Kaikki himmenee, kaikki häviää jumaluuteen, kuin autuuden
utuihin, sointuu siihen, kuin sävel taivaan enkelilauluihin...
Polvet herpoavat... mieli rauhottuu... sydän rohkaistuu... henki
pyrkii puhtauteen, kuin kasvi valoon... kukka väreihinsä... neito
kauneuteensa...

Harhama antoi esempio-ihmisen nähdä suurten nousemusten hohtavat
seppeleet... Hän puki sen niillä seppeleillä... uitteli armon
virroissa... pesi... jalosti... kirkasti... puki hyveen jalokiviin...
antoi sen langeta polvillensa oman jumaluutensa ja kaikkeuden
jumaluuden eteen ja sovittaa kaiken omassa povessansa, etsiä ja
löytää sovinnon, lunastuksen ja rauhan omassa rinnassansa asuvan
jumaluuden edessä, eikä hapuilla sitä mielikuvituksien luomilta
jumalilta.

Hän antoi esempio-ihmisen _tutkia_ itsensä. Se oli katumus oman
jumaluutensa edessä.

Linnut laulavat... luonto soittaa... tuska puhdistaa ihmishenkeä...
Jo soivat armon kellot... Jo kuuluvat enkelilaulut... Jumaluus puhuu
esempio-ihmisessä sen omalla suulla tutkien tuskansa syitä:

-- "Ihmispoloinen! Minä mullan lapsi! Miksi itken? Miksi suren?...
Mitä olen rikkonut jumaluuteni käskyjä: luonnonlakeja vastaan?..."

Ja ihmissydän alkaa soida ja ihmishenki puheta jumaluuden puhtauteen,
työntäen tieltänsä niitä aistillisuuden verholehtiä, jotka ovat sen
jumaluudesta erottaneet. Se kirkastuu, kuin päivä pilven takaa.
Esempio-ihminen puhuu itseänsä tutkiskellen, _itsensä, luonnonlain_
edessä katuen:

-- "Minä olen rakastanut Riuttalan rannalla... Minä olen itkenyt
siellä lempeni kyyneliksi, iloni ikäväksi ja nuoruuteni olen
siellä hautaan peittänyt... Minä olen sillä rannalla pettynyt ja
sortunut... Riuttalan rannalla uneksin minä onnea, kun olin puhdas,
ja rakensin sille puhtaan pesän, kun olin nuori... Minä uneksin, kun
olin kaunis... Ja minun unelmistani syntyi valkeita onnenlintuja...
unelmalintuja... lemmenlintuja... Ne hävisivät ja lensivät pois
ja haihtuivat, kuin kauniit vesikuplat... ja minä jäin yksin...
Riuttalan rantakukkaan jäi minun lempeni... ja minun onneni... ja
minun kyyneleeni... ja nuoruuteni... Mutta se kukka ei enää kukkinut
minulle. Se oli minulle kielletty kukka... Kirkkaimman jalokiven:
_äitiyden_, menettäminen oli sen kukan hintana... Mutta valkeat
onnen unelmalinnut lauloivat siellä... ja entiset muistot vetivät
venettä... ja käänsivät melaa kädessä... Sinä armon henki, kuule
mitä kerron! Se ranta loisti ja kukka tarjosi ensi lempeni onnea...
Ja minä taitoin sen kukan, joka oli minulta kielletty kukka... Minä
olen rikkonut jumaluuden sen käskyn, jonka täyttämisen on jumaluus
luonnon lakikirjassa pannut suurimman onnen: äitiyden ehdoksi...
Minun elämäni on nyt haikea, minun kulkuni vaikea ja minun onneni on
katkennut laulu..."

Silloin soivat maailmanlaulut ja jumaluuden syli avautui
ihmishengelle kokonansa... Se ei tutki syitä, ei tuomitse, kun ottaa
katuvan syliinsä...

Ja Harhama alkoi kuvailla _nousemisen_ suuruutta. Hän nosti
puhdistuneen ihmisjumalan runoliinoille, kuin säteilevästä
valo-uhkusta, enkelisiiville kohoavan pyhimyksen, jonka päässä
säteilee kirkkaus ja hartioilla hulmahtelee autuuden lumivalkea
valovaippa. Hän lauloi rikoksen runokylvyksi, jonka kirkkaissa
vesissä ihmisjumaluus peseytyy... puhdistuu... jalostuu... ja
kirkastuu.

Ja taas vuotavat kyyneleet ja sydän pakahtuu omiin tuskiinsa ja
jumaluus suree. Esempio-ihminen jatkaa itsekatumistansa.

_Luonnonlaki_, jumaluuden ilmestys oikaisi itse erehdykset,
soimaamatta, herjaamatta.

Ihminen on nöyrtynyt oman olemuksensa lakien edessä, tunnustanut
niiden voiman ja saanut rauhan hengellensä.

Ja silloin alkavat soida riemuvirret. Taivaat ylistävät ihmisen
jumaluuden armon äärettömyyttä ja maailmat sen viisautta ja voimaa.
Se ylistys yhtyy ijankaikkisuuden suureen lauluun, joka ylistää
jumaluuden ikuista heräämistä ja voittoa. Se laulu julistaa
jumaluuden pysyväistä ja ijankaikkista kirkastumista sanoilla:

-- "Sinä, jumala, et koskaan himmene... Et koskaan... Et koskaan.

"Sinä kirkastut ijäti... Sinä puhdistut alati... Sinä jalostut halki
ijäisyyden.

"Sinä puhdistat itse itsesi... Sinä olet itsesi viskin... Sinä olet
oma seulasi... Siksi et sinä koskaan himmene, et koskaan tahraannu,
et koskaan muutu...

"Tekojen seuraus on sinun kiirastulesi... Se on sinun itseseulasi...
Se on sinun viskimesi...

"Sillä erotat sinä huonon itsestäsi... Sillä poltat sinä sen kuonan
puhtaaksi... Sillä lyöt sinä paenneet takaisin itseesi...

"Sinun laupeutesi on rajaton... Sinun armosi on ääretön... Sinä olet
anteeksiantamus...

"Sillä vedät sinä kaikki luopuneet takaisin itseesi. Sillä rohkaiset
sinä erehtyneet luoksesi... Sillä kokoat sinä kaikki paenneet
takaisin syliisi...

"Siksi et sinä koskaan häviä... et koskaan heikkene... et koskaan
muutu... et vähene... Sinä olet aina ijankaikkinen."

Tähtitulet tekevät kunniaa korkeudessa. Maailmat kiertävät
jumaluudessa.

Esempio-ihminen jää Harhaman teoksen runovirtojen lumpeeksi. Hän
tuntee nyt erehtyneen hädän ja langenneen tuskan, siksi osaa
hän anteeksi antaa... Hän tuntee nousemisen suuruuden; siksi
osaa hän rohkaista langenneita... Hän tuntee anteeksiantamisen
suloisuuden; siksi elää hän ijäti ihmisten hyvänä henkenä,
kehottaen esimerkillänsä niitä seuraamaan jumaluuden käskyä...
Hän valkenee ihmisille, kuin päivä. Ihmiset taivuttavat mielensä
hänen esimerkkiänsä noudattamaan, heräävät siten itsetietoiseen
jumaluuteen, kuin Jeesus ja ryhtyvät suorittamaan jumalallisia
tehtäviänsä: pelastamaan langenneita, lohduttamaan kärsiviä ja
antamaan syntejä anteeksi...

Kesäinen aurinko pyöri jo punaisena hopeanheleälle taivaan reunalle,
käen kukunta helähti kirkkaassa ilmassa ja linnut remahtivat
laulamaan ylistystä kesäaamun kauneudelle. Pohjolan luonto soi ja
helisi sävelissä. Se nousi yön valosta päivän kirkkauteen, kuin tyttö
vedestä auringonkylpyyn kuivautumaan. Suomi hohti, kuin uimasta
nouseva neito, kun aurinko laskee valovaippansa sen kainoudesta
väräjäville hartioille...

Mutta yhä loi Harhama teostansa hiljaisuudessa. Hän kuvaili taas
maailmankurjuuden kärsimyksiä ristillä... Hän antoi kärsimyksien
kirkastaa ihmistä jumaluudeksi... Hän antoi hyveen kukan puheta
jokaisesta tuskasta. Hän antoi elämän kivikouran puristaa ihmisistä
jumalahelmiä. Hän solmi niistä hyveen kukista orjantappuraseppeleitä,
helmistä laati hän kruunuja ja koristi niillä maailmankurjuuden
jumaluudeksi, ainoaksi palveltavaksi. Hän puki sen loistaviin
runovaippoihin, nosti sen jumaluuden istuimelle, antoi valtikan sen
käteen, osotti sitä ja sanoi:

-- "_Ainoastaan_ sen mitä _sille_ teette, teette Jumalalle, koska
muuta Jumalaa ei ole..."

Ja maailman rikkaiden hän antoi taas katsella sen kärsimyksiä,
puettuna kurjuudelta ryöstettyihin purppuroihin. Ja kun
maailmankurjuuden tuskat yltyivät ja se valitti janoansa, pilkkasivat
maailman rikkaat ryövärit sitä ja antoivat sille sapella sekotettua
etikkaa: häätivät sitä torpista, lisäsivät päivätöitä ja veroa ja
virkamiehiä ja kaikkea elämäntaakkaa...

Teoksessa oli jo tasan viisituhatta viisisataa runosäettä.
Aurinko kieriksi jo likellä puolipäivän taivasta. Harhama lopetti
eilispäiväisen työnsä.

       *       *       *       *       *

Parin päivän kuluttua hän sai rouva Esempiolta kirjeen, jossa tämä
kirjoitti:

    'Rakas!

    Kiitos nyt ymmärtämisestäsi ja kaikesta! Niinkuin ukkos-ilman
    jälkeen sää kirkastuu, niin on ihmiselämänkin laita. Nyt tuntuu
    taas niin rauhalliselta ja valoisalta. Kiitos myös siitä
    kauniista kukkakorista, jonka lähetit! Tottapa sydämesi käski
    sen lähettämään. Olen pannut Ritvan kuvan sen keskelle. Se pieni
    näyttää nyt aivan enkeliltä siinä.

    Olen iskusta niin sortunut, että ihmiset luulivat minun kuolevan.

    Yksi pyyntö minulla olisi vielä sinulle. Armiiran kasvatusvelkoja
    on maksamatta. Ole hyvä ja lähetä minulle rahoja, että voin
    ne maksaa. Mutta lähetä tällä kertaa Armiiralle. Minulta et
    ota koskaan takaisin, mutta lähetä nyt hänelle, niin hän voi
    maksaa sinulle suurena. En pääse täältä lähtemään, ennen kun
    lähetät, ja tahtoisin niin mielelläni päästä täältä Schuwalowan
    puolisivistyneiden suomalaisten joukosta pois, metsän sydämeen.
    Nämä puolisivistyneet ihmiset kiusaavat täällä minua ja minä
    heitä. Niitä on täällä pieni joukko venäläisten seassa. Kun
    eräs neiti esimerkiksi aikoi pitää esitelmän Tolstoista, niin
    pelkäsivät, että minä tulen kuulemaan, koska minä olen ainoa
    suomalainen koko Shuwalowassa, joka pystyy arvostelemaan. Lähetä
    nyt sen tähden ensi postissa, niin lähden heti Korpelaan ja
    odotan sinua siellä. Tule sinne pian, sillä kaipaan niin kovin
    henkeäsi.

    Suutelen Sinua.

                                                     Helga.

    P.S. Suomaan luona kävin asialla. Ne tekivät minulle viittauksen
    joka tarkotti suhdettamme, mutta minä ne nolasin, sanoin että:
    joka teistä on minun tasallani, se nouskoon ylös, eikä yksikään
    noussut!'

-- "Niin, se oli oikein vastattu!" -- ilostui Harhama viime
sanoja lukiessansa ja jatkoi: "Enkö ollut oikeassa! Tämä tapaus
on häntä puhdistanut ja ylentänyt. Hän nousee nyt noin ylevänä,
itsetietoisena. Jos hän ei olisi puhdas, arkailisi hän ja häpeäisi."

Ja entistä kiihkoisampana levitteli hän teoksensa sivuille loistavia
runoluomuksia. Entistä rohkeampana puki hän esempio-ihmistä
jumaluuden pukuihin ja seppeleihin. Hänen henkensä nousi aivan
rajutuulena, raivasi kaikki esteet, vei kaikki mukanansa ja käänsi
kaikki palvelemaan teoksen asiaa.

       *       *       *       *       *

Pari viikkoa oli vierähtänyt.

Harhamalan pihlajamaja oli taas koreana kukista ja ylpeänä seisoi
onnenkuusi, tuore nuppu joka oksan päässä todistamassa inhimillisen
perhe-elämän lujuutta. Kastikaiset seisoivat kallellapäin nurmikolla
kehäkukkien seassa, kaivaten talon väkeä, kaivonvintti suri ja
keltakukat ikävöivät.

Vaan jo saapuvat kaivatut, ensin saapuu rouva Esempio ja muutaman
päivän kuluttua tulee hänen luoksensa Harhama. Saunasavu, vanha
kaivonvintti ja tuttu akkuna sanovat: "Terve tuloa!"

Terve tuloa! Terve tuloa! -- kertovat tutut veräjät, käydyt polut ja
kuokittu kivikko.

Ja sisällä tervehtivät tulijaa eletyt pitkät talvi-illat
muistoinensa, mikä iloisna, mikä suruisna. Kodin rauha hymyilee taas
niin lempeänä, kuin kesäinen lauvantai-ilta, tai kuoleman rauha, kun
se seisoo sairaan sängynpäässä.

Paljon on siellä eletty, paljon taisteltu salassa. Harhamala oli
ollut Harhaman elämän korpi, Jumalan suuri työpaja. Siellä oli
levitetty hänen eteensä uudet jumalat loistavavärisissä puvuissa,
maailmankurjuuden kiitollisuus ja kunnia ja maine ja onni oli siellä
hänelle osotettu ja sanottu: "Tämän saat, jos..."

Kirkkaana, kuten ennenkin, kieri taas päivän kehrä taivaan
kupukatolla, kaartaen Harhamalaa. Tyynenä, kuin ennen, vierivät
päivät talossa. Elämänkangas kulki kulkuansa. Näkymättöminä juoksivat
sen loimet tuntemattomiin niisiin ja ajan pirran piinrakoihin.
Ajan pirta piukkasi ja löi kuteet kankaaseen. "Mutta sukkula on
minun kädessäni", -- ajatteli Harhama sitä miettiessänsä. Ja rouva
Esempiolle hän lausui:

-- "Kuteet ovat sinun kehräämäsi. Siksi syntyy kankaasta kestävä.
Kiitos Sinulle kaikesta! Ja anna anteeksi se äskeinen!"

-- "Ymmärränhän minä, että sen täytyi sinuun koskea. Mutta puhdas
minä olen sinulle", -- vastasi rouva Esempio ja lisäsi hiljaa:

-- "Ehkä se oli tarpeellinen myrsky, joka puhdisti lopunkin. Minä
palkitsen uskollisuudellani ja millä voin sen, että kestit."

-- "Nyt on kaikki kirkkaampaa, kuin koskaan ennen", -- vastasi
Harhama.

Se oli päivänpaisteinen pyhäpäivä. Entistä nuorempana ja reippaampana
mietti Harhama teoksensa loppusuunnitelmaa. Juuri tätä sovinnon ja
unohduksen aihetta hän luuli tarvinneensa. Se sitoi hänet entistä
lujemmin Esempioon. Entistä lujemmin uskoi hän, että inhimillinen
siveellisyys ja hyve kestävät kaikki koettelemukset. Ne riittävät
elämässä. Ne karaistuvat vaan koettelemisissa.

Oli kirkkoaika. Harhama käveli mietteissään ja ajatteli itsekseen:
"Niin totta, kuin tänä iltana vielä seisoo Harhamalan kuusi,
pysyy ilman olemattomia Jumaloita ja yhteiskuntaa ei ainoastaan
se avioliitto, jonka olemme rakentaneet oman hyveen varaan, vaan
myös koko ihmis-elämä ja maailma." Sisimmässänsä hän tunsi siitä
sanomatonta kiitollisuutta rouva Esempiota kohtaan.

       *       *       *       *       *

Salama vilahti. Lännestä alkoi kohota musta pilvenlonka. Se vyöryi
taivaanlaelle nopeasti, kuin ruoskan ajamana. Kohta alkoi salamoiden
hurja leikki ja vihainen pauhu kierteli korkeudessa, kuin ärsytetty
avaruuden hirviö, jonka käpälistä sinkoavat salamat.

-- "Herran voimat ovat liikkeellä", -- lausui eräs korpelainen.

-- "Minkä _Herran_? -- ajatteli Harhama sitä kuullessansa. -- Luonnon
voima se on ja kerran orjana ihmistä palveleva... Se on ihmisessä
olevan jumaluuden raaka-aines, sen kehkeytymätön osa, jumaluuden
kehittymistilassa oleva sikiö..."

Musta pilvi vyöryi korkeammalle. Se peitti jo koko taivaan. Sade
alkoi valua rankkana, kuin seulasta. Salamat sinkoilivat kirkkaina.
Välistä vilisi ilma punakirjavana. Se komea näky ärsytti taas
Harhaman mielikuvituksen entistä hurjempaan lentoon, kutitteli sitä,
kuin naisen viehkeys, houkutellen rohkeaan hyppelyyn, tavottelemaan
jumaluuden suuruuden, sen äärettömyyden kauniin käärmeen tavoin
kiehtovia rajoja...

Ja ukkos-ilma yltyi. Pauhu juoksi korkeudessa kilpaa pauhun kanssa,
jyrähdykset repivät taivasta, salamat puhkoivat ilmaa ja sade valui
rankkana. Se yhä vaan kiihotti Harhaman mielikuvitusta, antoi
rohkeutta hänen ajatuksillensa ja valoi häneen voimaa.

-- "Kylläpä on ankara Jumalan ilma!" -- kuuli hän taas jonkun lausuvan.

-- "Jumalan!... Minkä Jumalan?... Ihminen on Jumala", -- ivaili
Harhama itseksensä.

Salamat sujahtelivat, pauhu kieri korkeuden kupua myöten. Luonto
tuntui puhkeavan paisumiinsa ja huusi kivusta niiden puhetessa.
Harhaman sielussa suureni sen uuden Jumalan hahmo, sen voima
lisääntyi. Se puhkoi tulisilla salamaveitsillä luonnon rinnasta
sen pöhöttymää ja päästi niihin ajettuneet voimat valloillensa. Se
paransi siten maailmaa, leikkeli sitä salama kädessä, armotta, sääliä
tuntematta, luonnon parkuessa sen pistoksista. Se jumala puhdisti
siten _itseänsä_, luonnon kivut olivat sen omia kipuja, armaita, kuin
äidinkivut...

-- "Siinäkin siis ilmenee jumaluuden suuruus, sen rakkaus ja
uhrautuvaisuus", -- iloitsi Harhama, siten sommitellen teokseensa
uutta aatehelmeä.

-- "Se siis kestää ijankaikkisesti, koska säälimättä parantaa
oman itsensä... Ja niinhän puhdistui meidänkin avioliittomme...
Äskeinen välikohtaus oli ainoastaan ukkos-ilma, jonka aikana me
itse tulipuukolla puhkaisimme elämän salaisen paiseen, puhdistimme
itsemme... Siis toimitimme jumaluuden tehtäviä", -- iloitsi hän
edelleen. Hän muisti rouva Esempion kirjeen, jossa hän sen johdosta
puhuukin ukkos-ilmasta, jonka ohimentyä mieli on puhdas.

-- "Hän siis puhui jo kuin Jumalan suulla... itsetietoisena
jumaluutena" -- riemastui hän edelleen.

Salamat sinkoilivat nopeampina. Pauhu kierteli ilman-ääriä myöten,
kuin raivostunut peto tuliruoskan iskuja paeten. Harhama yltyi,
rohkaistui, varmistui. Hän vannoi itseksensä:

-- "Ihmissiveellisyydessä ilmenevä jumaluus kestää tulikoetuksenkin.
Se on sitkeä ja aina viheriöitsevä, kuin Harhamalan onnenkuusi: Se ei
kirveettä kaadu."

Salama välähti häikäisevänä. Koko pilvi paloi punaisena. Sitten
hiljeni kaikki, kaikki vapisi aivan...

Oli kuin olisi ollut jotain tulossa. Sitä kesti silmänräpäyksen
ajan... ehkä kaksi... Kuului ankara jyrähdys. Astiat helisivät,
rakennus tärisi. Kaikki pimeni, kuin pölyyn peittyen.

Viimein selvisi pöly ja näkyivät ukkosen jälet:

Harhamalan rakennuksen nurkan vierellä seissyt onnenkuusi virui
rauskana maassa... Se oli kaatunut nuolen nopeana, salaman silpomana
ja ruhjomana. Se oli halennut latvasta tyveen saakka, ruhjoen talon
katon kaatuessansa, ja säpäleet sinkoilivat ympärinsä pitkinä
suikaleina. Samassa leimahti liekki Harhamalan katonharjasta ja
tunnin kuluttua oli koko talo porona.

Herran voima oli tehnyt työnsä sunnuntaipäivänä. Palaneen talon
raunioista suitsusi kitkerä savu.

Harhama oli kauvan kuin noiduttu, eikä käsittänyt aluksi, mitä oli
tapahtunut. Sitten selveni hieman, alkoi näkyä vanhaa sumua: Mieleen
muistuivat pohjalaisnoidan sanat: "Pakene häntä, ennen kun kuusi
kirveettä kaatuu!" Taika-usko tarttui häneen kuin kissa hiireen.
Se kuletti häntä kynsissänsä, kuin musta yölepakko otustansa,
pimeäpohjaisten kuilujen yli, joiden syvyydestä kurottelivat
käärmeiden päät.

-- "Mitä pirua tämä on?" -- tuskitteli hän jo. Salamoiva taivas
näytti muuttuvan mustaksi kisakentäksi, jolla salamahäntäiset noidat
karkeloivat. Hän käveli rauhattomana, puristaen salaisuutensa omaan
poveensa, peittäen kaiken muiden silmiltä; ajatellen: "Jos ne nyt
tietäisivät ajatukseni ja kuusen merkityksen, niin ivan huilut
soisivat yli Korpelan".

Niin kului päivä iltaan. Harhama kiemurteli ennustuksien ja
taika-uskon kynsissä, selvitteli niiden rihmoja, punoutui niiden
pauloihin. Hän tutki kaatunutta kuusta ja niiden juuria. Siellä
oli sulanut se onnen hevosenkenkä, jonka hän oli sinne haudannut.
Noidat alkoivat ilkkua hänelle jostain näkymättömistä raoista. Hän
kietoutui ennustusten verkkoon yhä tiukempaan, ei lopulta taas
käsittänyt mitään selvästi. Viimein riuhtaisi hän itsensä niistä
irti väkivallalla: "Hullutuksia!... loruja!... Akkojen ennustuksia!"
-- huudahti hän, tarttui teokseensa käsiksi ja peitti kaikki sen
väriloisteisilla runovaipoilla.

Seuraava päivä vaaleni selkeänä. Ilma hohti kirkkaana, kuin kirkon
risti. Rouva Esempio pukeutui erään talon pienessä kamarissa, johon
oli tulipalon jälkeen muuttanut. Sitä tehdessä paljastui hänen
rinnanpäänsä ja Harhama huomasi sen ainaisen ruskean täplän. Se täplä
oli taas, kuin ennustuksien ilkeä yölepakko, joka sieppasi hänet
kynsiinsä. Hän kietoutui taas pohjalaisnoidan ennustuksiin ja Noidan
lauluun ja Soonjaan ja kaikkeen epäselvään ja tuli rauhattomaksi.
Kerran oli hän pohjalaisnoidan ennustuksista puhunut rouva
Esempiolle, jättäen kumminkin mainitsematta sen joka koski hänen
teostansa ja arpirintaista naista. Hän oli silloin vaan maininnut:
"Sitten se ennusti vielä jotain, mutta sitä minä en sano". -- "Sepä
ihmeellistä!" -- oli rouva Esempio huudahtanut, kuullessaan, miten
ennustukset olivat toteutuneet.

Nyt kiusasi häntä se ruskea täplä. Se laajeni hänen silmissänsä
taas väliin mustaksi auringonkehäksi, väliin muodostui se
jättiläis-yölepakoksi, joka istahti onnenkuusen latvaan ja
hävisi siihen, haihtuen kuin sumu. Hän ei jaksanut enää painaa
levottomuuttansa salaan. Hän tuli ärtyiseksi. Kun rouva Esempio
iltasilla tuli toivottamaan hänelle hyvää yötä, ei hän jaksanut
närkästystänsä peittää. Rouva Esempio huomasi sen, tuli pahoille
mielin ja lausui loukkautuneena:

-- "En tulee enää koskaan sinulle hyvää yötä sanomaan."

-- "Se kuusi kaatui vielä teokseni alkamisen vuosipäivänä", --
muisteli Harhama, sotkeutuen ja kiusautuen entistä enemmän.

Ja seuraavana päivänä rouva Esempio itki katkerasti.

-- "Onko se sitä äskeistä?" -- kysyi hän itkun seasta, kun Harhama
kuivaili hänen kyyneliään ja lohdutteli häntä.

-- "Ei, ei... Ei se sitä ole, eikä mitään... Väsymystä vaan... ja
mitä lienee", -- rauhotteli Harhama.

Mutta elämän harmaa hämähäkki kutoi hänen sielussansa taika-uskon
sotkuista verkkoa. Hän kaiveli kaatuneen kuusen juurelta sinne
hautaamansa, nyt ukkosen sulattaman hevosenkengän jäännöksen,
pienen metallipalan, uhrasi sen Lammaskallion korkealla huipulla
Perkeleelle, ja rukoili sen apua toistamiseen, rukoili sielunsa
kaikilla voimilla, vannoen oman itsensä sen uhriksi, jos avun saisi.

Silloin enkeli Iiranto ilmestyi Harhaman vierelle, ruumiina kuusen
herkullinen käpytuoksu. Se puhalsi tätä tuoksua Harhaman sieluun,
loihti sillä pohjalaisnoidan ilkeäksi, viisaannäköiseksi akaksi,
kirkasti kaikki ne ennustukset, jotka koskivat Harhaman teosta ja
kuiskasi herkullisella tuoksullansa:

-- "Pohjalaisnoita on ilkeydestä lisännyt ennustukseensa ruman
lopun... Se on kadehtinut teostasi, joka tuo kunniaa... Älä usko
sitä, mitä noita ilkeydessänsä puhuu!..."

Harhama kuuli povessansa hiiviskelevän äänen. Hän oli uhrannut
Perkeleelle ja rukoillut sitä ja rauhottui. Huomenna olivat rouva
Esempion kyyneleet taas kuivatut. Päivä heloitti kirkkaana taivaan
sinipovella, linnut lauloivat ilosta ja purppuraisena aukeni
tulevaisuuden taivaanranta. Mieli virkosi taas kirkkaaksi, kuin
sadepisara, ja rohkeana puhui Harhama itsekseen, kaatunutta kuusta
katsellessaan:

-- "Loruja! Harhamalan Ritvan äiti ei kaadu kuusen tavalla ja isä ei
seiso kuusen varassa. Se kulkee omin voimin."

Timon tuvan päätypuu nousi jo kurkihirren korkeudelle. Vanha Timo
itse väänsi kiviä mäestä kivijalaksi, uskollinen Annikki istui
työmaalla hänen lähettyvillään. Apuna oli heillä se sama "Herran
voima", joka oli kaatanut Harhamalan kuusen ja polttanut talon, Yhtä
aikaa olivat molemmat miehet alkaneet elämän uudella kivimäellä,
kumpikin eri kalliolla seisoen. Toisen onnenkuusi oli kaatunut,
toisen tupa nousi kurkihirttä kohti. Mutta ihmissilmä ei voinut
nähdä, kumpi oli etemmä ehtinyt, kumman koti seisoi lujemmalla
peruskivellä.

Taas lähti Harhama kotoa pois. Elämän toimet ja työt kutsuivat häntä.
Rouva Esempio saattoi hänet Korpelan kyläsavujen halki kaukaiselle
asemalle. Kanervat olivat täydessä kukassa, kun hän lähti.
Linnunpoikaset puhkesivat munista ja vanhemmat huolehtivat niiden
toimeentulosta toinen toisensa tukena, täyttäen elämän suurta käskyä
ja luonnon jaloa hyvettä uskollisuutta. Sirkat sirisivät ruohokoissa
ja kukkaset kylpivät auringon suloisissa säteissä ja iloisena
haukahti Harhamalan uskollinen Musti, kun rattaat vierivät kartanolta
kuusikkoon...

-- "Onni seuraa meidän mukanamme. Eikö totta?" -- puheli rouva Esempio.

-- "Tietysti totta!" -- myönteli Harhama.

       *       *       *       *       *

Aika kului. Kuoleman viikatemies teki työtänsä, ihmiset hääräilivät
askareissansa, kesä valmisti uuden kesän siementä. Harhama kutoi taas
yöt päivät teoksensa runoverkkoa, ahkerana, kuin hämähäkki. Kuuset
ja ennustukset unohtuivat, himmenivät, kuin maallisen rikkauden
arvo heränneelle. Mieli reipastui. Jumaluuden esikuvat: kurjuus ja
ihmishyveen vertauskuva, rouva Esempio, kirkastuivat, kuin taivas
kääntyneelle. Kun tuli rouva Esempion syntymäpäivä, halusi hän
ilahduttaa häntä. Hän osti hänelle pienen huvilan Schuwalowassa, sekä
joukon kultakoruja, joita oli kuullut hänen kaipaavan. Kun hän lähti
niitä ostamaan, osui hänen käsiinsä kuin sattumalta se kahdenkymmenen
viiden ruplan seteli, jonka hän oli säilyttänyt muistoksi aseman
pakkoluovutetuista rahoista ja sitten aivan unohtanut. Hän käytti
sen ostoksiin, jotka lähetti rouva Esempiolle. Viikon päästä sai hän
seuraavan kiitoskirjeen:

    'Rakas!

    Kiitos lahjoistasi! En uskalla niitä kenellekään edes näyttää,
    sillä ihmiset tietävät, etteivät minun varani riitä semmoisten
    ostoon. Olet minut taas pukenut niin ylellisesti, että aivan
    häpeän.

    Täällä kävi miesvainajani sisar comtesse Esempio. Hän kysyi taas,
    onko ketään, joka ilmottaisi lasten sukulaisille, jos jotain
    elämässä tapahtuisi. Minä vakuutin, että Sinä olet todellinen
    ystävä ja olet luvannut ilmottaa, jos mitä erityistä tapahtuu.
    Vaikka en tiedä oletko sitä. Nytkään et ole kahteen viikkoon
    kirjoittanut...

    Elän täällä kuin roomalainen _patricienne_, kylven ja kävelen.
    Kiitos kaikesta Sinulle. Ei puutu muuta, kuin Sinä. Minua vaan
    suututtaa, että ihmiset tulevat tänne sunnuntaisin kiusaamaan.

    Suutelen Sinua.

                                                  Helga.

    P. S. On niin kovin ikävä Sinua.'

       *       *       *       *       *

Syksy levitteli jo liinojansa kesän kuolinvuoteelle. Linnut
laulelivat sen lähtövirttä. Kypsyvissä hedelmissä soivat syksyn
tulokellot, puola-ahot punottivat, levitellen punaliinojansa syksyn
kävelymaille. Yöt pitenivät. Auringon kulkema kaari lyheni ja
syyskesän kauniit kuutamot katselivat kuvaistansa rauhallisilla
rannoilla.

Harhama kutoi loistavaa runoverkkoansa, Purppuraisina juoksivat sen
rihmat uudesta jumaluudesta, inhimillisestä hyveestä. Silmä solmiutui
silmän perästä. Verkon paulat pitenivät, hiipoen äärettömyyden aina
pakenevia rajaviivoja. Hän kulki taas mielikuvitustensa maailmoissa
seuraten öisiä unia, lappaen sieltä mielikuvituksensa rihmojen
kuidut. Niissä maailmoissa ovat meille oudot olot: aine on uutta,
valo punervaa, jota ei näe maassa eläneen silmä. Sen kirkkaus
on siksi suuri, että valo riutuu hämäräksi... Vuoret välkkyvät
hopeaisina... vesi on sakeaa sumua... Sen väri välkkyy, kuin auringon
kirkkain valohelo kesäpäivän kirkkaimmillansa paistaessa... Ylhäällä
avautuu avaruus ihanana sini-ulappana, kuin taivaan tanhuat, joilla
autuaat asuvat, enkelit laulavat ja taivaan huilut soivat...
Semmoiseksi kehittyy maakin kerran, jahka ihminen on jumaluuteensa
kehittynyt, saanut käsiinsä sen valtarihmat...

Hän kulkee niillä mailla... Ihminen on siellä jo täyteen jumaluuteen
sulautumaisillansa... Se vaalenee siihen, kuin aamurusko, joka
yhdellä reunallansa kelmenee päivän kirkkauteen ja toisella
liepeellänsä punertuu yön mustasta palteesta purppuraksi, irtautuu
pimeydestä, pyrkien valoa kohti...

Hän alkaa lappoa runorihmoja sieltä... Aistillisuus on siellä
ihmisistä karisemaisillansa... Nainen on siitä vapaa, kuten sen
kerran kuvasi pajassa Kaatja, Nikolain morsian... Mies on siitä
puhdas. He näkevät etäisiä maailmoita... Heidän katseensa kantomatka
on pitempi, kuin maan ihmisten mielikuvitus... Heidän korvansa kuulee
kauvempaa, kuin mihin ulottuu maan ihraisten ajatus... He kuulevat
kukan kasvamisen... He näkevät sen värien synnyntätoimen... He
ymmärtävät lintujen laulun ja tajuavat kivien ajatukset...

Ne maailmat ovat ihmishengen aamuruskoisia maita... Ne ovat sen
jumaluuteen kirkastuva taivaan purppuralieve...

Ihmiset asuvat siellä vesissä... mailla... ilmassa ja kaikkialla...
Ne elävät, kuin kauniit jumalat taruraajoissa... Ne elävät
alastomina... kainous hipiän kauniina kukkana... puhtaus sen
värinä... viattomuus sen rusona... Ihon ruusuväri sulautuu
punervaan ilman valoon... Se yhtyy veden väriin... Siksi näyttävät
he hengiltä... kauniilta varjoilta... armailta mielikuvilta...
unelmilta... satujen haltioilta, jotka häilähtelevät, kuin ihanat
onnenkuplat... ilmestyvät... häviävät ja taas ilmestyvät...
häilähtävät suudelmina... kukan värinä... kainoutena... puhtautena...

Ja jumaluus puhkeaa siellä luonnossa, kuin väri kukassa... Se
herää kivessä... havahtuu kasveissa... valvoo eläimissä... Se on
kivessäkin jo yhtä tietoisena, kuin se on maan ihmisissä... Kivet
kaipaavat jumaluutta... kalliot ikävöivät sitä, hohtaen iltaruskon
värisinä... vuoret pyrkivät siihen huipuillansa, hopeoituen yhä
enemmän jumaluuden väreihin. Kaikki pyrkii jumaluuteen... Kaikki
haluaa siihen... kohottautuu siihen, kuin kaunis uhrisavu... Eläimet
palvelevat sitä, kuin ihmiset maassa Jumalaa, luullen, niiden tavoin,
sen olevan ulkopuolella heitä asuvassa ihmisjumalassa...

Ne ovat ihmis-onnen maita... Koko muu luonto palvelee häntä, kuin
ihmiset Jumalaa maassa, sillä se tietää hänen olevan jumaluuden
kirkkaimman osan... sen ijäti terävämmäksi terottuvan terän... sen
aina kirkastuvan korkeimman valon... Kukka kasvaa sille asunnoksi...
Se laittaa hänelle vuoteet lehdistänsä. Se sulkee hänet yöksi
terälehdillänsä... Se tuoksuu hänelle iloksi... uhrisavuksi...
pyhäksi tuoksuksi... se kaunistautuu sen suloksi... uhraa sille
parastansa. Vedenlumme käyristyy hänelle veneeksi... Tuuli ajaa hänen
venettänsä minne tietää sen mielen tekevän... Aalto nousee, avaa
sylinsä... ottaa hänet pesuihinsa... Valo käärii hänet liinoihinsa...
kuivaa hänet suuteloillaan, kun hän on aallon kylvystä kohonnut...
Puu valmistaa hänelle hedelmän... Tarjoaa oksansa istuimeksi, kuin
tyttö sylinsä pojalle... Linnut laulavat hänen ylistystänsä ja muut
eläimet uhraavat hänelle uhrejansa ja rukoilevat häntä, kuin maan
ihmiset Jumalaa...

Ja kaiken helmenä hohtaa puhdas nainen... Hän ei tunne himoa...
ei haluja... Hän rakastaa miestänsä, kuin äiti lastansa... Hän
äitiytyy suudelmista... nauttii äidinkivuista ja alistumisesta miehen
suudelmalle... jumaluuden äänelle... sen luonnonlain käskylle... Hän
rakastaa jumaluuden rakkaudella, eikä kule viettinsä kahleorjana...

Siellä ovat ihmisessä kuivuneet vietit, eläimellisyyden alhaisimmat
ilmiöt... Mies on siellä jalo... Hän rakastaa vaimoansa, kuin isä
tytärtä... Hänen suudelmansa on puhdas, kuin Jumalan siunaus, tai
isän onnentoivotus matkalle lähtevälle lapselle, tai morsiamena
miehelään lähtevälle tyttärellensä... Hän on jo niin lähellä
jumaluutta... Hänen rakkautensa on, kuin äidin kirkas silmäterä,
jolla hän huolehtii vaimostansa, vaalii sitä, kuin neito kukkaa...

Päivät soluvat siellä, kuin sinisorsa tyynellä vedenkalvolla...
Ihmiset katselevat elämää, jota ihmiset ja luonto elävät läheisissä
sisarmaailmoissa... surevat, että siellä ollaan vielä jälellä
heistä... Jumaluuden ominaisuudella ikävöivät he jo kaikkien tuloa
onnen jaolle... He ikävöivät niitä oman olemuksen lisäksi...
jumaluuden aina lisääntyväksi voimaksi... sen kirkkaudeksi...
Uhritulet palavat heille savuttomalla sinivalolla... Ylistyslaulut
soivat ja rukoukset nousevat...

Ilta tulee. Yöksi alkaa uusi valo, kirkkaampi maista päivän valoa...
Kukka valmistaa vuoteen... Yö avautuu armaana, kuin armaan avattu
syli... Ihminen nukkuu sen syliin onnellisena, kuin nuorukainen
neidon ensi syleilyihin... Uhritulet sammuvat... Linnut vaikenevat...
Mutta avaruus vartioi nukkuvia jumaluuden suurena silmäteränä...

Näissä maailmoissa matkustelee Harhama esempio-ihminen mukanansa,
jota hän jalosti asetti teoksensa runovirran kalvolle, hyveen
kauniina kukkana: esikuvana... Ilma on puhdistava siellä
ihmishengen... Se päästää maan ihmisen jumaluuden armaaseen
makuun... Jumaluus loistaa kalliina kivenä... Se säteilee hohtavana
helmenä, jossa ihmis-onni välkkyy todellisena... pysyvänä...
oikeana... Esempio-ihminen ihastuu... Hän on valmis antamaan kaikki
sen lunnaiksi... Hän riisuu niiksi lunnaiksi aistillisuutensa...
ihmisyyden orjankahleet: vietit... Hän karistaa niiksi lunnaiksi
ruumiinsa salaiset halut ja himot... Se kaikki on niistä liika
vähän... Hän antaa enemmän: Hän unohtaa nuoruutensa unelmat... uhraa
valkeat unelmalintunsa... ensi lempensä... kyyneleensä... Riuttalan
rantakukan ja kaihonsa...

Vielä ei riitä... Hän antaa enemmän: Hän unohtaa vanhat muistot, hän
luopuu kaikesta, mikä ei ole jumaluudesta...

Päivä valkenee jo ihmemailla... Maasta tullut ihmishenki seisoo sen
valossa jumaluuden alttarin edessä, alastomana... viattomana...
synnittömänä: kaikki mainen on uhrattu lunnaiksi jumaluudelle. Nyt
on hän puhdas... Nyt on hän vapaa... Nyt on hän jalo... Nyt on hän
_oikea_ rakkaus... Nyt ei hän kule viettikahleissa... Nyt on hän
_ihminen:_ jumaluuden kukka.

Ja kun ihmisjumalat heräävät ihmemaailmassa, näkevät he uuden
valon: Maan ihmishenki on noussut jumaluuden kirkkauteen... Se
nousee maailmoiden lomista jumaluuden valovirtaan puhtaana, kuin
aamurusko, joka kohoaa maan rantojen alta, avaruuden pimeän ulapan
syvyydestä ja pyrkii kirkasta valoa kohti, hohtona jumaluuden
puhtaat, korkeat hyveet... Ja he ihastuvat. Heistä näyttää, kuin
aukeneisivat heille uudet taivaat ja he näkisivät Jumalan pojan
tulevan ihmishenkenä, istuen sen valon siivillä, joka kirkastuu
ijankaikkisesta ijankaikkiseen... Ja semmoisena kuin ihmiset siellä
ovat ihmishengen puhdistuttua, ihastuksensa huumaamina, semmoisena
palaa esempio-ihminen maan päälle inhimillisen hyveen ituna,
ihmisessä asuvan jumaluuden virittäjänä... Hän levittäytyy Harhaman
hänessä on neroa... Se usko virtasi häneen, kuin teoksen sivuille,
sen kuvauksissa ihmiskunnan esikuvaksi... Siten jouduttaa hän
jumaluuden kehitystä: antaa ihmisille mielen rohkeutta, kiihottaa
niitä hyvänä henkenä. Siten osottaa hän, että _ihminen_ on jumala.
Siten hävittää hän niissä kuoleman pelon: väärän jumalan pelon.
Hän hävittää maailmasta olemattoman jumalapelätin, herjauksien ja
vääryyden lähteen, rikkaiden turvaksi luodun hirviön, jolla on
tarukäärme ruoskana kädessä...

Ja maailmankurjuus kärsii ristillänsä viimeisiä kipujansa. Harhama
kuvaili, kuinka sen tuskat ovat nousseet hirvittäviksi. Se puhkeaa jo
epätoivoiseksi valitukseksi: "Minun Jumalani, minun Jumalani, miksi
minun ylen annoit!" Se puhkeaa Varpalan Juhon kiroukseksi...

Uusi päivä valkeni harmaana. Harhama luki öisen työnsä loppuun.
Siinä hohtivat runohelmet jalokivinä. Enkeli Iiranto seisoi hänen
rinnallansa. Sen sormi osotti hänelle harmaata sadepäivää ja ääni
kuiskasi:

-- "Luomasi jumalan rinnalla himmenee Jehova vanhaksi, ränsistyneeksi
mielikuvaksi, repaleiseksi pelätiksi, harmaaksi, kuin tuo
sadepäivä... Sinun runopukuinen jumalasi hohtaa sen rinnalla, kuin
vihille vietävä morsian vanhan akan rinnalla... Ole rohkea!...
Älä säästä värejä ja helmiä: hyveitä!... Ole rohkea!... Voitto on
sinun... Älä epäile, sillä sinussa on _neroa..."_

Ja kuten Harhama uskoi hurjat unensa ja mielikuvansa tosiksi, niin
uskoi hän nyt Iirannon kuiskauksen. Hän uskoi sairaloisuutensa
kaikella kiihkolla, että huumaavin viini. Hänen sieluunsa oli
ilmestynyt ajettuma, josta vuoti hänen olemukseensa usko, että hän
on ihmishengen profeettana, Muhamedin tavoin todellakin unissansa
ja mielikuviensa näyissä saanut nähdä jumaluuden ytimet ja valittu
nostamaan ihmishengen jumaluutensa korkealle istuimelle.




Ritvan laulu.


    Elämä on kaunis synninkukka,
    johon on käärme kätkettynä...

Kuoleman koirat haukkuivat... Nuoralla kuivuivat kylmät kalmansukat...

Kätkyeen kukkana uinui Harhamalan pieni Ritva pienessä metsätorpassa.
Kalpea oli se kukka... Sen katse oli kärsivä... Se oli miettivä...
se oli kaipaava... Korkea otsa oli puhdas, silmä kirkas... Kätkyt
heilahteli hiljaa... Sen pientä soutajaa hoiteli vieras vaimo... Se
hoiteli sitä, kuin kukkaa vanha mummo...

Jo herahti kyynel Ritva-rukan silmään... Pieni suu meni itkuun...
Tuska nousi armaalle poskelle, painaen siihen pienoisen kuopan,
kauniin elämänhiiren. Vieras vaimo viihdytteli pientä, soudatti
kalpeaa kukkaa ja lauloi sille tuutulaulua... Hän lauloi Ritvan
elämänvirttä:

    "Tuuli purtta tuudittelee.
    Vieras vaimo liekuttelee
    turvatonta... Tuuti, tuu!...
    Kuule, kirkonkello soipi!
    Kirkas kuu jo hopeoipi
    Kalman maita... Tuuti, tuu!"

Kätkyen kaunis, valkoinen kukka kuunteli laulua. Pieni suu vetäytyi
hienoon hymyyn... Elämänhiiri hävisi poskelta hetkeksi... lymyytyen
jonnekin suupieleen... Vaimo kertoi vieraallensa Ritvan tarua:

-- "Kenen lienee tyttö... Kuka lienee isä... Äiti toi tänne ja pyysi
hoitamaan... Sairaana jätti poloisen..."

Kätkyen korea kukka kuuli vieraan vaimon puheen... kuunteli... oli
ymmärtävinänsä... hymyili armaasti... Elämänhiiri vilkehti taas
pienellä poskella... Ilo muuttui mielipahaksi... Itkuun meni kaunis
suu... silmät kyyneleihin... Mieli apeana kallisti hän päänsä
vieraasta vaimosta ja itki katkerasti. Vaimo rauhotteli häntä
viihdytellen:

-- "Hys... hys... hys... aa!... Aa... tuuti-hys-hys!"

Kuoleman sukat kuivuivat yhä orrella... Sen koirat haukkuivat ulkona,
ilmottaen suuren vieraan tuloa... Vaimo soudatti pikkuista Ritvaa,
jatkaen sen elämänlaulua:

    "Kalma katsoo Tuonelasta
    vaimon langenneen on lasta.
    Sikskö itket?... Tuuti, tuu!
    Viihdy!... Ellös itke, kukka,
    vaikka heitti äitirukka!...
    Kaskun kerron sulle... Tuu!...

    Melki-Zedek kiusaa lastaan:
    pienen luo hän pensahastaan
    madon mustan kerran toi...
    Toi, ja jätti armahansa
    yksin mustan madon kanssa...
    Vaaran sille viereen loi..."

Ritva katseli kummissansa oudon naisen silmiin... Kyynelissä
kimalteli kätkyen helmi. Hän nosti pienen kätensä... Rauhallisena
kuivasi hän sillä kyyneleiset mustat silmänsä... Miettivänä kuunteli
hän kehtolauluansa, ajatellen äidinrintaa... Vaimo lauloi edelleen:

    "Mato musta sulle ilkkuu...
    Ah, sen musta silmä vilkkuu.
    Suotta, raukka, rauhaa hait.
    Pitkät ovat itkun juuret:
    Tuskat, epäilykset suuret
    taaton suonista jo sait..."

Ritvan pikkuinen suu vetäytyi taas sievään hymyyn... pieni
elämänhiiri pistäytyi taas arkana kalpealle poskelle... Kätkyen
kukalle on laskenut lempeä elämän ilta-ilo, niinkuin lämmin
päivänpaiste... Silmässä kiilsi vielä kostea kyynel... Rauhan liina
heilahteli akkunassa... Kuolema veti jo kylmiä sukkia pikkuisen
lähtijän jalkoihin... Alkoivat jo matkavalmistukset.

-- "Hys... hys... hys! Aa!" -- viihdytteli vieras vaimo...
Matkavalmistukset jatkuivat. Vaimo puheli toiselle:

-- "Synnistä puhennut kukkanen... Voi sentään sitä ihmis-elämää!...
Ja niin herttainen ja kaunis, kuin enkeli."

Ritva hymyili. Hän oli lähdössä äidin luo... Kuoleman koirat
haukkuivat ulkona yhä kauniimmin. Ne ilmottivat että se suuri vieras
oli jo portaiden edessä, joka saapui Ritvaa kotiin noutamaan...
Jo raottui taivas ja sieltä hymyili isän koti... Kätkyt heilui
kauniisti... Vieras vaimo lauloi lähtevälle:

    "Synnyit isän rikoksesta.
    Siitä, raukka, hirmuisesta
    perit itkun ikisyyn...
    Vaimo langennut sun kantoi,
    kohdussaan jo sulle antoi
    synnin idun, kuolon kyyn..."

Herttaisena kuunteli kehdon kalpea helmi laulua. Palsami kukki
punaisena akkunalla... kehdon kukka kätkyessä... Päivä leikki
surullisena palsamin kukissa... tuonen lempeä rauha Ritvan
poskilla... Kalman kellot soivat kauniisti... Sen kylmät sukat
vetäytyivät jo pieneen jalkaan... Korkeuteen katseli musta silmä...
Sieltä aukeni jo taivas lempeänä, kuin äidin syli... Lapsi näki
kadotetun paratiisinsa: äidin ryöstetyt rinnat... Ulkona haukkui
kalman koira niin kauniisti, ennustellen kuoleman suurta, yhä
lähenevää tuloa... Vaimo puheli vieraallensa:

-- "Semmoista se on ihmis-elämä... Se kukoistaa aikansa, kuin
kukkanen... Näyttää kauniilta ja ihanalta ja mieli tekee sitä
taittamaan, vaan kun taitat, niin itkeä saat ja näet hedelmät..."

-- "Niin... Niin... Kukka se on... kuk-ka!" -- vastasi toinen vaimo.
_"Elämä on kaunis kukka... synninkukka, johon on käärme kätkettynä_..."

Yhä kauniimmin haukkuivat kuoleman koirat... Yhä heleämmin soivat
kalmankulkuset... Kuolema oli jo vetänyt kylmät sukkansa lähtevän
jalkaan polviin asti, käärinyt hänet lempeään rauhan liinaan...
Ritva oli jo aivan matkavalmis. Vieras vaimo lauloi vielä hänen
elämänlauluansa:

    "Isä sinut yksin heitti,
    äiti unehella peitti,
    ettei synti ilmi saa...
    Kuuhut katsoo taivahalta.
    Kyy ja kalma kaikkialta
    sua vaanii... Tuuti, aa!..."

Jo ovat kuoleman sukat jalassa, sen eväät mukana: rauha mielessä...
Pienen silmä kirkastuu. Kuoleman lempeä hymy laskee kalpeaan
suupieleen ja posken pieneen kuoppaan... Hän näkee taivaan
avautuvan... Siellä odottaa häntä kadotettu äidin rinta, unien
paratiisi, huolten hoiva... Hän kukkii nyt ilosta kilpaa palsamin
keralla. Pienen kätensä ojentaa hän taivasta kohti ja hymyilee, kuin
kevät kesälle. Hän on löytänyt rauhan... Kipu on loppunut rinnasta...
Outo vaimo soudattaa ja laulaa lauluansa, kertoo Ritvan lyhyttä tarua:

    "Vaan ei sulla itkun syytä,
    kunnes kuolemaa ja kyytä
    vieras vaimo vartioi.
    Nuku, raukka, rauhamiellä,
    vaikka vanhempasi tiellä
    pikku-risti ootkin, oi!"

Kalpea kehdon kukka tunsi jo äidin lämpöisen rinnan makua... Huulella
on autuas hymy, rinnassa iki-onni... Tyyni on mieli, kaunis poski...
Vieras vaimo viihdyttää vielä nukkuvaa:

-- "Hys, hys, hys! Aa!" Ritva pani pienet kätensä ristiin.
Elämänhiiri pakenee poskelta.

-- "Äiti!" -- lausuu sitten pieni rauhan teille lähtijä... Lause
katkesi siihen. Ei voinut hän lopettaa: "miksi minut synnytit? Isä,
miksi minut elämään kutsuit?"

Pieni pää kallistui pielukselle... Musta silmä sulkeutui...
Elämänhiiri hävisi koloonsa...

Harhamalan Ritva oli nukkunut ikuiseen uneen, löytänyt kadotetun
äidinrinnan...

-- "Hän on kuollut", -- lausui vieras vaimo. Koirat lakkasivat
haukkumasta. Palsamin kukat kallistuivat surullisina kalmankukkaa
katsomaan.

Eikä sulkenut pienen silmää itkevän äidin käsi, ei surevan isän
suutelo...

       *       *       *       *       *

Pieni Ritva kulkee kuoleman mailla... Yksin vaeltaa pikku poloinen
tuonen polkua... Metsä on musta, polku pitkä... Ei tuika tähti, eikä
laula lintu... Metsikössä hiipivät Tuonelan henget, vaan ei kuulu
mistään ääntä... Rauhallinen on Tuonelan polku.

Polku jatkuu... Pieni kulkija väsyy... Rauhallisena laskee hän tuonen
sammalelle levolle... Valkea lintu tuo hänelle silloin nokassansa
mustan kuoleman ruusun... Hymyillen ottaa kulkija linnun lahjan
pieneen käteensä. Kukasta saa hän uutta voimaa ja lähtee rauhallisena
taas taipaleelle... Yksin saapuu hän Tuonelan virran rantaan ja
viittaa venettä...

Yksinäinen on hyljätyn matka Tuonen mailla.

Jo lähtee valkea pieni vene Tuonelan virran valkamasta. Veneessä
istuu Harhamalan Ritva, kalman valkea paita yllä, kädessä musta
kalmanruusu... Mustat joutsenet vetävät venettä pitkin Tuonelan
mustaa virtaa. Perässä istuu suuri valkea Tuonelan perho perää
pitäen... kulkua ohjaten... Ei liiku vesi Tuonen virrassa... Sen
pinnalla paistavat mustanpunaiset kuoleman vesikukat... Surukukilla
siroteltu on Tuonelan virta...

Hiljaa, kuin laulunhyminä, soluu vene valkamasta... Kuusikosta
kumottaa Tuonelan kelmeä valo... Joutsenet virittävät haikean
laulunsa... Rannan lehdossa ei kukahda käki, ei kuulu kaiku
kalliosta... Oksa ei liikahda... Ääneti istuvat kuolon valkeat linnut
mustissa tuonenpuissa...

Hiljaista on pienen kuolleen kulku kuoleman vesillä... Kummeksien
katselee hän outoja oloja...

Virta koukistuu... Vene kaartaa Kuuvalokallion ohi... Tuonelan
pienet tytöt istuvat kallionkielellä... Ne sirottavat sieltä mustia
kalmanruusuja pienen kulkijan purteen ja laulavat hänelle:

    "Tervetuloa, Ritva-rukka!
    Tervetuloa Tuonen maille,
    Tuonen kehdon kukkaseksi!
    Kuunvaloksi,
    päivänheloksi,
    allinlauluksi somaksi
    tulit tänne, tuiretuinen.
    Tervetuloa, kaunis kukka!"

Hartaana kuulee laulua pieni purjehtija... Hiljaa painuu pursi
etemmä... Metsä tummenee... Virta himmenee... Sen rannat ovat
sirotellut valkoisilla alleilla... Pursi soluu niiden ohi...
Joutsenet vaikenevat... Allit alkavat laulaa Tuonen vesillä
kulkijalle:

    "Tervetuloa Tuonen vesille!
    Sävelenä täällä souda!
    Vesikukassa,
    nurmen nukassa
    kastehelmenä somana
    kimaltele, pikkuruinen!
    Tervetuloa Ritva-kulta!"

Ja allit lentävät ylös virrasta... Keltainen kalmankukka on kunkin
nokassa... Niillä sirottelevat ne Ritvan purren mustan tien... Ääneti
istuu pieni purtensa perässä... Kukkaista tietä vetävät joutsenet
venettä... Kaunis on pienen lapsen kulku kuoleman vesillä...

Jo saapuu vene Tuonelan mustalle ulapalle... Se on siroteltu
valkolumpeilla... Rantakalliot ovat iltaruskon hämyä... Veneen
edessä, kalliolla, istuvat Tuonelan lapset, harput pienissä
käsissä... Ne soittavat tulijalle tervetuloa, laulaen soiton mukana:

    "Tervetuloa, kehdonhelmi!
    Läiky täällä lumpehena!
    Tähtönen,
    pienoinen,
    maailmasta sammuit sä,
    mutta tääll' oot elämä.
    Iltarusko armainen,
    kaunis uni, Tuonen rauha
    ollos täällä, pienoinen!"

Joutsenet vetävät venettä kohti rannan iltarusko- kalliota... Jo
saapuu vene rantaan... Rannalla odottaa Tuonelan lempeä Liiva... Hän
ottaa vastaan vanhempiensa huonosti hoitamat ja hylkäämät lapset ja
vie heidät tuomiolle... Hellästi nostaa hän tuonen vesien pienen
purjehtijan syliinsä ja lausuu:

    "Tervetuloa, Ritva rukka!
    Tallella nyt oot jo, kukka..."

-- "Tervetuloa!... Tervetuloa!" -- laulavat Tuonelan lapset...
Väsynyt purjehtija kietoo pienet kätensä luottamuksella Liivan
kaulaan... Kallio aukenee ja Harhamalan Ritva häviää Liivan sylissä
aukkoon. Hän lähti tuomiolle Tuonelan tuomiosaliin.

Mutta salin ovella lukee hän sanat:

"Täällä etsiskellään isien pahat teot lasten päälle kolmanteen ja
neljänteen polveen."

Hartaana lukee Ritva sanat. Suuret silmät kiintyvät niihin,
harhaellen, kuin isän katse. Rauhallisena puristaa hän pienet kätensä
Liivan kaulaan... Poskeen painuu pyöreä kuoppa... Pieni suu vetäytyy
somaan hymyyn ja hän lausuu lempeällä äänellä:

-- "Äiti!... Isä!..."




Syys-öisiä elämänvaloja.


    Elämä on kaunis portto, joka tarjoaa
    huuliltansa kiehtovaa Juudaksensuudelmaa...

Lokakuun syyspimeät peittivät maita. Syksyn kylmä, kostea hengitys
puhalteli avaruuden ammottavasta kidasta. Sade pieksi liejukoita.
Päivät olivat harmaata, sumuista suota, yöt pilkkopimeitä...

Kaikki kiemurteli elämän- ja kuolemankäärmeenä, tapellen toistensa
keralla: Syksy söi kesän, pimeys valon, talvi syksyn, valo pimeyden
ja peto pedon...

Suuri on elämän ja kuoleman leikki...

Ja sen leikin keskellä eli ihminen... Se karkeloi sen leikin kynsissä
ja sen mukana... Vanhuus soi nuoruuden... pettymys toiveet... ihmiset
toistensa elämän...

Suomen ensimäinen kansaneduskunta lopetteli istuntojansa. Se ei ollut
saanut sanottavaa valmiiksi. Mutta ympäri maata kiehuivat mielet.
Uudet aatteet riehuivat myrskynä ja törmäsivät vanhoja vastaan. Mutta
samalla aikaa nousi vanha uutta vastaan voimakkaana merenmaininkina.
Taloudellisella alalla oli kysymys siitä, kumpi taloudellinen suunta
on pääsevä vallitsevaksi, sosialistinen vaiko "porvarillinen",
yksityiseen omistus-oikeuteen perustuva.

Mutta vieläkin rajumpana riehui taistelu henkisellä alalla. Se riehui
niin jyrkkänä, ettei mikään sovittelu voinut tulla kysymykseenkään.
Ehdoton usko ja täydellinen kaiken uskon kieltämys törmäsivät yhteen,
kuin tuli ja vesi, iskivät kuin kaksi kirveenterää. Toisen tai toisen
oli määrä sortua. Kummankin takana seisoivat joukko-ihmisten sankat,
kiihkoutuneet parvet, sokeina, joukko-uskon läpitunkemina. Ja niiden
seassa, joiden joukko taisteli kieltäymyksen riveissä, sortuivat myös
kaikki uskon säätelemät ja siihen perustuvat siveellisyyskäsitteet,
miehen ja vaimon välinen kysymys, sortuivat ja taas kohosivat,
katuvina tai uudella pohjalla yrittäen. Siveellisyyskysymys oli
heitetty kiirastuleen. Sen ympärillä riehui tulisimpana uskon
ja uskottomuuden suuri taistelu. Siinä, lihan ympärillä, oli
yhdeltäpuolen houkutus suurin ja toiselta puolen kieltäymyksestä
johtuva sielun puhdistuminen kirkkain. Siinä oli ihmisellä paras
tietoisuus tehdä itsensä voittamisen sankaritöitä, antaa hyveen
esikuvia, nousta omissa silmissään ja jalostaa ihmishenkeä tulevien
polvien perinnöksi.

Oli lokakuun loppupäivät.

Lokakuun lopussa Harhama oli puolueensa maaseudun johtomiesten
kokouksessa, jossa neuvoteltiin puolueen tulevasta toiminnasta
omassa vaalipiirissä. Kokoukseen oli saapunut kansanmiehiä satojen
kilometrien päästä, Pohjan perukoilta, aina Lapin pohjoisrajalta.
Kaikkia elähdytti sama isänmaan asia, sama uskon ja uskottomuuden
taistelu tempasi jokaisen mukaansa. Useiden puheiden loputtua puhui
nuori ja miehekäs Roinila:

-- "Meidän puolueemme täytyy asettaa luottamusmiehineen ankarat
vaatimukset siveellisyys-asiassa. Niiden täytyy kiertää semmoisia
_talojakin_, joissa asuu ihmisiä, jotka eivät tunnusta muuta, kuin
lihan evankeliumia. Kun he esimerkiksi matkoillansa tulevat jollekin
paikkakunnalle, on vaadittava, että he ensiksi ottavat selon, onko se
ja se henkilö nykyisen ajan apostoleja, jotka korottavat pahettansa
hyveeksi, ja jos saavat tietää, että henkilö on semmoinen, eivät he
saa mennä sen asuntoonkaan, eikä myös päästää niitä omaan kotiinsa,
sillä sitä voivat ihmiset ymmärtää niin, että puolueemme hyväksyy
siveettömyyden ja julistaa prostitutionin hyveeksi. Sillä lailla
tulemme me ihmisten silmissä nostamaan siveettömyyden levittäjät
kunniallisten ihmisten tasalle ja rikoksen ansioksi. Puolueemme siitä
kärsii ja turmelus saa uutta voimaa."

Harmaat, kovia kokeneet miehet katsahtivat toisiinsa vakavina.
Roinila jatkoi:

-- "Rakkauden ja lihan raja-aita on hyvin ohkainen. Se on helppo
kaataa, mutta sen uudelleen nostaminen on vaikea."

Puheen loputtua syntyi painostava hiljaisuus. Kuin jonkun käskystä,
huomasi Harhama, että kaikkien silmät katsoivat häneen, ja oitis
nousi hänen sielussansa aavistus, että Roinila tarkotti juuri häntä
ja rouva Esempiota. Se aavistus kohosi, kuin musta, vihainen aave,
ja hän itse nousi sen hartioilla, kuin ärsytetty elukka, johon on
sattunut keihään kärki.

Puhe ja keskustelu loppui siihen. Kaikki pujottautuivat hiljaa ulos,
ikäänkuin olisivat säälineet jotain, josta eivät olleet selvillä,
kuka se on.

Tuli ilta.

Suuri juhlasali oli loistavasti valaistu ja täynnä yleisöä.
Puolue kokosi rahaa arpajaisilla... Suomen nainen nousi jo miehen
vertaiseksi. Se pohti yhteiskunnallisia kysymyksiä ja selitteli
suuria elämän ongelmoita. Vanha torpparin vaimo Liinala selitteli
taas siveellisyyskysymystä. Hän puhui:

-- "Kansamme voima on siveellisyydessä. Sillä mitä meitä hyödyttää,
jos kylvämme isänmaamme vainiot vaikka kultaisilla siemenillä, jos
emme kitke rikkaruohoja, jotka tukahduttavat kasvullisuuden..."

Juhlapukuinen yleisö kuunteli hartaana, kuin kirkkoväki. Liinala
jatkoi:

-- "Mitä hyödyttää meitä myös, jos pesemme vaikka lakkaamatta
tupiemme lattioita, jos emme puhdista jalkojamme liasta? Me tulemme
likaisin jaloin sisälle ja tahraamme taas ja taas tupaamme..."

Kuulijat punnitsivat hänen sanojansa ja Liinala jatkoi:

-- "Parannus ja puhdistus on meidän siis alettava _itsestämme_,
omista kantapäistämme, omista kengänpohjistamme lähtien... Seulan
pitää sitten käydä meidän _joukossamme_... Meidän on seulottava
joukostamme akanat puhdistumaan yleisen tuomion tulessa. Meidän
täytyy armotta tappaa keskuudestamme taudin siemenet..."

Taas oli Harhama huomaavinansa, että sadat silmät katsoivat häneen.
Hän nousi ikäänkuin kynsillensä niitä vastaan. Puhuja jatkoi:

-- "Meidän, naisten, on myös alettava puhdistus itsestämme ja sitten
koko _sukupuolestamme_. Meidän on nostettava oma sukupuolemme
tuliseulaan. Meille sanotaan: Meidän pitää _ymmärtää_ langennutta,
eikä sitä tuomita... Mutta minä kysyn teiltä: eikö se sääli ole
_väärä_?"

Kuulijat ajattelivat. Puhuja kyseli edelleen:

-- "Emmekö me sillä säälillä korota pahetta semmoiseksi, jonka
harjoittamisesta voidaan vaatia palkkiota: sääliä ja ymmärtämistä?"

Monesta se kysymys tuntui uudelta. Puhuja jatkoi:

-- "Eikö se, joka heittää langenneeseen ensimäisen kiven, tee samaa
palvelusta, kuin se, joka ensimäisenä polkee kotiimme hiipivän
myrkyllisen käärmeen pään päälle?"

Harhamastakin se tuntui uudelta. Puhuja jatkoi:

-- "Minulle sanotaan: Ellen minä itse ole synnitön, en minä ole
oikeutettu heittämään toista kivellä. Minä kysyn: Enkö minä saa estää
ruton siemeniä _muihin_ levenemästä, enkö minä saa niitä siemeniä
hävittää, jos itse tiedän itsessäni olevan niitä?"

Puhe tuntui kaikista niin uudelta, ja kumminkin niin kotoiselta
elämän viisaudelta, joltain unohdetulta. Puhuja kyseli edelleen:

-- "Katsokaa: Maailman fariseukset kiittävät Jumalaa, kerskaten,
että he ovat suvaitsevaisia, kuin Jeesus, eivätkä tuomitse, kuten
fariseukset. Mutta minä kysyn teiltä, kumpi menee vanhurskaampana
kotiansa: Nekö, jotka niin suvaitsevaisuudellansa kerskuvat, vaan
sekö, joka sanoo: Herra armahda minua syntistä, joka maailman
kiitosta ja suvaitsevaisen mainetta tavotellessani en ole heittänyt
ensimäistä kiveä niiden päälle, jotka levittävät paheen siemeniä?"

Monesta tuntui silloin, kuin olisivat he ennen lukemansa väärin
ymmärtäneet. Harhama mietti jotain sekavaa.

-- "Ja kumpi tekee naiselle suuremman palveluksen: sekö portto, joka
tunnustaa huoruuden häpeäksi ja heittää toista porttoa ensimäisellä
kivellä, vai sekö suvaitseva, joka ymmärtämisellä tekee huoruuden
kunnialliseksi ja siten houkuttelee lukemattomat menettämään
siinä ruumiinsa ja henkensä, etsien sääliä, tai ainakin luottaen
ymmärtämiseen?..."

Huoneeseen tuulahti joku kotoisen elämän viisaus, jonkun tutun asian
tuoksu. Puhuja alkoi uudestaan puhua joukon, erittäin juuri puolueen
puhdistamisesta niistä, jotka korottautuvat Jeesukseksi antamaan
haureellisille ihmisille syntejä anteeksi, lyövät rintoihinsa
maailman edessä sanoen: Katsokaa minua Jeesuksen tekojen seuraajaa!
Harhama luuli taas huomaavansa, että pisto oli tähdätty häneen. Hän
ärtyi. Puhuja jatkoi:

-- "Epäsiveellinen ihminen jättää elämään samanlaisen jälen, kuin
rengin likainen saapas pappilan salin puhtaalle lattialle..."

Hän vaikeni ja kysyi sitten:

-- "Mitä meitä siis hyödyttää, jos puhdistelemme elämää, jos emme
puhdista sitä tallaavien ihmisten jalkoja? Mitä meitä hyödyttää, jos
puhdistelemme joukkoamme, jos emme tarttuman siemeniä seulo pois ja
levitä niitä julkisuuden kaakinpuuhun, kuolemaan häpeän puhdistavassa
päivänpaisteessa?"

Harhama luuli sanojen tarkottavan häntä. Kuulijoiden joukosta kuului
kuiskauksia: "Hän puhuu oikein!" Vaimo jatkoi:

-- "Toiset, synnin apostolit, kehottavat meitä puhdistamaan maailmaa
ymmärtämisellä ja anteeksiantamisella, kehottavat meitä palkitsemaan
siveettömyyttä. Niille meidän on sanottava: Joka teistä on Jeesus,
hän astukoon ensimäisenä puhdistamaan ihmisiä, antamalla niiden
syntejä anteeksi ja palkitsemalla ne ymmärtämisellä... Me ihmiset
emme voi itseämmekään parantaa muutoin, kuin tuomitsemalla, mitä
sitten muita. Ja jos me itseämme pelastaessa itseämme tuomitsemme,
emmekä ole _velvolliset_ silloin muitakin tuomitsemaan?"

-- "Oikein!" -- kuului väkijoukosta kuiskauksia. Harhama katsahti
sinne. Kuiskaajien ja hänen katseensa kohtasivat toisensa. Hän tunsi
kohtaamiensa silmäyksien sattuvan hänen arimpiinsa. Kuulijoille
kirkastui kotoinen viisaus, joka oli nyt heistä niin yksinkertainen
ja kaunis. Liinala jatkoi:

-- "Mutta Jumalan avulla me voimme puhdistaa likaiset jalat ja seuloa
joukkomme... Nykyään kurottelee siveettömyys hyveen valtaistuimelle,
mutta jos Jumala on apunamme, niin hän masentaa sen nousun. Hän on
paneva lihan apostolit pystyttämään oman kaakinpuunsa. Hän panee
siinä tehtävässä vihollisensakin meidän ja puolueemme välikappaleina
omiksi aseiksensa."

Harhaman silmien edessä alkoi kieriä ylös musta synkkä ajatus, kuin
kohoava musta auringon pyörä. Se laajeni, pimeni, pimitti kaikki ja
ikäänkuin peitti viimein koko taivaan laen. Siitä paistoi hänelle
kuin taivaan kanneksi levittyneestä auringosta kysymys:

-- _"Olenko minä todellakin Tarvaan puolueen palvelijana,
vahvistajana palvellut Jumalaa, jota vastaan nousin?... Ja olenko
pystyttänyt itselleni häpeäpaalua auttamatta niitä, jotka sitä
pystyttävät, tahtoen minut siihen hiljaisuudessa häväistäksensä
nostaa?..."_

Hän ei vastannut kysymykseensä. Hän _pelkäsi_ siihen vastata...

Hän vaipui kokoon sen kysymyksen alla, kuin vuoren painama ja
rutistama mato.

Puhe loppui kätten taputuksen räiskyvään paloon. Mieli kuivana kulona
lähti Harhama valoonsa pakahtuvasta juhlahuoneesta. Kun hän tuli
ulos, pyysi Roinila saada puhutella häntä kahden kesken.

-- "Kyllä!" -- myönteli Harhama kiusautuneena.

He istuivat eräässä sivuhuoneessa. Roinila alkoi puhua:

-- "Minä ensiksi pyydän Teitä, että ette pahastuisi ja että
ymmärtäisitte minua oikein..."

Harhama ei vastannut, Roinila jatkoi:

-- "Minä, suoraan sanoen, tulin heittämään teitä sillä ensimäisellä
kivellä, vaikka en olekaan synnitön... Täällä liikkuu ilkeitä huhuja
rouva Esempiosta ja Teistä... ja puolueellekin ne ovat turmiollisia.
Enkö minä saisi ehkä vakuuttaa, että ne ovat perättömiä?" -- lisäsi
hän lopuksi kysyvästi.

Harhama vaikeni. Viha ja joku ilkeä tunne kuohuivat hänessä
sekaisin. Hän oli näkevinänsä edessänsä puolueensa, hänen avulla
pystyttämän, kaakinpuun kohoavan, eikä hänessä ollut miehuutta
siihen nousta. Hänessä kohosi uhma. Hän kuvitteli sen kaakinpuun
kunnia-alustaksi, johon hän voi nousta halveksimaan ihmisraakimuksia,
jotka tungettelevat häntä häpäisemään syyttömästi. Mutta ei hänessä
ollut miehuutta nousta sillekään jalustalle. Äskeinen suuri, synkkä
kysymyksensä ja sen edellinen puhe, olivat häntä lannistaneet. Uhma
ja raukkamaisuus taistelivat vallasta.

Kun vastaus viipyi, jatkoi Roinila kyselyään:

-- "Voittehan Te minulle sanoa suoraan, sillä kunnioitanhan minä
Teitä silti... Mutta olisi silloin helpompi torjua panettelua...
Ettekö ainakin voisi kieltää rouva Esempiota käymästä luonanne? Ne
käynnit herättävät pahennusta..."

-- "Se on ainoa ihminen maailmassa, jonka minä otan vastaan itseni
tähden", -- vastasi Harhama jyrkästi, lisäten: "Minä en kutsu
luokseni semmoisia, joita muut kumartelevat, enkä mene koskaan sinne,
missä kaikki muut käyvät jotain onkimassa, vaan sinne, jota muut
kiertävät..."

Siinä vastauksessa oli sekaisin uhma ja velttous. Siinä oli ihmisten
halveksiminen ja raukkamaisuus toisiinsa sekottuneina. Siinä
oli sekaisin ajatus: "ei niille maksa puhua" ja ajatus: "tällä
selityksellä tästä nyt pääsee." Roinila jatkoi, kuin pistäen, mutta
pohjaltaan vilpittömästi:

-- "Se on kyllä hyvä se, jos me ihmiset vaan voimme syödä
publikaanein ja syntisten kanssa samassa mielessä kuin Jeesus, ja
jos me olemme itsestämme senkään verran varmat, että emme _itse_ ole
publikaaneja... jotka ehkä likaamme puhdistettavamme..."

Syntyi äänettömyys. Harhama tunsi rutistuvansa. Roinila jatkoi hetken
kuluttua:

-- "Minäkin tahtoisin rouva Liinalan tavoin sanoa: 'Joka teistä ei
itse ole publikaani, hän menköön Jeesuksen tavoin syömään niiden
kanssa!'"

Harhama tunsi jonkun piston, jota hän ei voinut torjua. Joku
käsittämätön tunne ahdisti häntä, tunki hänen kurkkuunsa, kuin
katkera savu. Hän tunsi taas sen jalkapuun rutistavan, jota
hän muisti kumartaneensa. Hän tuli hetkeksi sille katkeraksi.
Ajatukset risteilivät salaman nopeina. Hän muisti äskeisen katkeran
kysymyksensä: "Olisiko että..." Uhma ja ihmisten halveksiminen
vyöryivät sumupilvinä toistensa yli, rajuina, kuten kaikki
kävi hänessä tämmöisinä hetkinä, syöksivät toisiansa kumoon...
sekaantuivat... tulivat epäselviksi... väsyivät ja lopulta muuttuivat
velttoudeksi. Roinila uudisti kysymyksensä:

-- "Ehkä minä saan ilmottaa ne juorut perättömiksi ja siten puhdistaa
puolueen epäluuloista?"

Silloin pursusi Harhamasta ulos hänen olemuksensa toinen puoli,
velttous. Hän alkoi kiemurrella. Hän ei noussut elämänsä
kunniajalustalle, ei sen kaakinpuuhun. Hän itse tunsi omituisen
kykynsä puhua niin orakelimaisesti, että hän voi sanojansa puolustaa
minkä tuomion edessä hyvänsä. Hän turvautui aluksi siihen, vastasi
lyhyesti, kuivasti, että hän oli jäävi omasta elämästänsä todistuksia
antamaan.

-- "Mutta voittehan kumminkin minulle, rehelliselle ystävällenne
ilmottaa", -- jatkoi Roinila.

Yhä raukkamaisemmaksi painui Harhama. Hän etsi velttoudellensa jotain
puolustusta ja löysikin sen siinä kunniasanassa, jonka hän oli rouva
Esempiolle antanut, luvaten salata suhteen. Se oli nyt hänelle
pensaana, johon hän kätkeytyi, kiemurteli sen suojissa, myönsi ja
kielsi elämänsä samalla sanalla...

Keskustelu loppui, Roinila huokasi ja lähti. Silloin pursusi taas
Harhamasta oman velttoutensa inho. Hän tunsi kasvolihaksiensa
kutistuvan, nousi ylös, meni Roinilan jälestä ja tavattuansa hänet
lausui:

-- "Vielä yksi sana: sitä suhdetta ei ole, mutta sen olemassa oloa
ette saa kieltää, vaan päinvastoin myöntää..."

Roinila katsoi häneen tutkivasti, surullisesti, eikä vastannut mitään.

Mutta Harhama tunsi nyt vajoavansa maan alle ja vuorien latoutuvan
hänen hartioillensa. Hän tunsi oman raukkamaisuutensa herpaisevan
hänen jokaista jäsentänsä. Hän mutisi tulikuumana:

-- _"Enkö minä oikeastaan kunniasanan taa kätkeytyessäni kiellä sitä,
jonka olen kohottanut jumaluuden vertauskuvaksi?..."_

Hänen polvensa vapisivat, kun hän pukeutui ja lähti ulko-ilmaan.
Kadulla, oven edessä tervehti häntä eräs tuntematon, joka tunsi
hänet, ja puheli kysyvästi:

-- "Ne ovat nyt suuret arpajaiset... Tietysti kootaan
vaalipuhumispalkkoja?"

Uudet vuoret latoutuivat Harhaman hartioille. Hän oli nauttinut
palkkaa puhujamatkoiltansa ja saanut matkakulut. Molemmat hän oli
säästänyt Zaikolta perimiensä lisäksi, eläen puoli-nälässä ja
jalkaisin kulkien. Hän oli niitä säästänyt rouva Esempion tähden,
voidaksensa taas päästä taloudellisesti turvatuksi ja siten ihmisten
tuomiosta riippumattomaksi. Nyt pusertui hänestä katkera kysymys:

-- _"Olisiko, että olen koonnut kultaa rakentamalla alttaria
maailmankurjuudelle, ja korottaessani köyhyyttä Jumalaksi?... Ja
olisiko, että minä olen nyt häveten kieltänyt sen naisen, jota
Jumalaksi nostan?..."_

Hän meni järven rannalle, istahti siellä kivelle, nojasi kyynäspäät
polviinsa, painoi kasvot käsiänsä vastaan ja istui niin syksyisen yön
aamuhämäriin.

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän aamuhämärä vieri jo raskaana myllynkivenä Harhaman
hartioille. Ajatukset ikäänkuin hajosivat harmaaseen syyspäivään
sotkuisena sumuna. Ne olivat raukeat ja tylsät.

Silloin enkeli Iiranto asettui hänen vierellensä, ruumiina syksyinen
huude. Se ampui nuolensa itään ja kohta leimahti Harhaman eteen teos.
Sen sivuilta kohosivat runouden paratiisit, hopealumpeiset lammit
läikkyivät, ja maailmoilla tulitettu äärettömyys loisti kiteilevänä
ulappana. Se näky kietoi Harhaman sielun hekkumallisimpiin
sinisavuihin, joissa maailmat kipinöivät jalokivisinä tulisilminä ja
maineen tuoksu tunki sieramiin.

Enkeli Iiranto hymyili. Sen hiuksina heilahteli ihmispoven
kunnianhimo ja sen silmistä säteili kultahuume. Se puhalsi ne
Harhaman sieluun ja kuiskaili:

-- "Eivätkö ne ole olemattoman Jehovan väkeä, jotka eilis-iltana
heittivät häpeänvaipan hartioillesi?..."

Harmaa ilma kirkastui silloin Harhaman silmissä. Hänen sielussansa
leimahti vihan tulisoihtu ja hän nousi astumaan viimeisen askeleensa:
Hän lähti kirjoittamaan teoksensa viimeiset sanat ja astumaan
_julkisesti_ Jumalaa vastaan, katkaisemaan koko maailman nähden ne
siteet, jotka häntä vielä Jumalaan yhdistivät.

Hän varustautui kierähtämään _kokonansa, juhlallisesti_ ja
julkisesti, kauneimpien runokellojen soidessa, pois Jumalan käsistä,
pois Hänen pihdeistänsä, ahjoistansa ja alasimeltansa.

Ja jo heti levisi hänen teoksensa loistavana tähtivaippana kaiken
muun yli. Kun hän taas pääsi siihen käsiksi, tarttui häneen siitä
taudin huumaava kuume ja sairaloinen viha leimahti hänessä Jumalaa
vastaan.

-- "Sinä olematonhan se olet se kaakinpuu, jossa raakimukset
häpäisevät niitä, jotka ovat jaksaneet kohota ja vapautua
variksenpelättimiä palvelemasta", -- mutisi hän, vihansa vallassa.

Ja hän ryhtyi teostansa lopettamaan. Hän tarttui vihaamaansa Jumalaan
raa'oin, kuumeisin käsin, kuin rutto uhriinsa. Teoksesta puuttui enää
muutamia sivuja. Hän oli aivan säästänyt sen lopettamista näiksi
päiviksi, jolloin oli hänen nimipäivänsä.

Syksyinen sade pieksi taas seiniä. Tuuli ulvoi ja sakea pimeys
oli itseensä pakahtua. Uusi päivä oli jo synkennyt pimeäksi
syys-yöksi, joka äärettömyyden yökkönä lensi maan muassa avaruuden
pilkkopimeässä. Sade pieksi seiniä. Harhama lopetti teostansa.

Hän oli kulkenut teoksessansa halki ijankaikkisuuden. Hän oli alkanut
maailmankauden alusta ja lopetti nyt ijankaikkisuuden kaukaisimpiin
aikoihin, jolloin aika on taas lakannut olemasta, yöt ja päivät,
vuodet ja hetket hävinneet, niiden rajat ja vaihtelut haihtuneet
ijankaikkisuuteen, kuin purojen vedet ja sadepisarat mereen...

Oli alkanut jo ajan pysyväisyys, hetkien ja vuosien ääretön, rannaton
valtameri: ijankaikkisuus. Hetket olivat sitä ja se oli hetki. Aine
oli hävinnyt ja aineen hävitessä oli liikunta lakannut ja liikunnan
haihtuessa oli haihtunut aika.

Ensin oli alkanut ihmisyyden jumaluuteensa kehittymisen hetki,
jolloin kehitys on jo saavuttanut pysyväisyytensä, muuttunut
vallitsevaksi ainoaksi luonnonlaiksi ja alistanut kaiken muun
allensa. Ihminen on jo halki kaikkeuden tietoinen jumaluudestansa.
Hän tekee jumaluuden töitä: hallitsee maailmoita, antaa syntejä
anteeksi ja näkee kaikkeuden yhtenä kuplana, sillä hänen henkensä on
jo kaikkeus ja äärettömyys.

Miljaardit vuodet kulkevat huomaamatta... Ihmisessä piilevä jumaluus
on kehittynyt järjellisyytensä täysi-ikään halki äärettömyyden.
Ihminen hallitsee jo olemuksensa kaikkia voimia: Se ohjaa
luonnonvoimia, kuin varttunut mies kättänsä, henkisesti kehittynyt
järkeänsä, siveellisesti jalostanut halujansa. Sen käskystä nousee
ukkonen... Sen käskystä koristavat revontulet taivaan lakea ja
päivänkangastukset ilmautuvat sen vihjauksesta... Hän hallitsee ja
ohjaa valon ja elämän syntyä, kuin hoitaja lasta... Hänen käskyjänsä
tottelevat sateet ja myrskyt ja tuulet odottelevat orjina hänen
määräyksiänsä... Hän kehittelee luonnonvoimia... täydellisentää
niitä, kuin taiteilija teostansa... Hän kehittää niistä aina uusia
voimia, kuin puutarhuri uusia kukkamuunnoksia, säätelee uusia
luonnonlakeja, kuin lainsäätäjä asetuksia... Hän näkee silmillänsä
elämän syntymisen ja kehityksen ja luonnon salaisten voimien elämän,
kuten hän nyt näkee ja tajuaa aamuruskon leviämisen taivaalle... Hän
näkee äärettömyydessä kiertelevän maailmanpaljouden, _kokonansa_,
kuten muurahaiskeossa vilisevän elämän... Hän näkee taudin kehityksen
ja kulun... Hän karkottaa sen pois luotansa, kuin lähestyvän
matelijan... Hänelle avautuvat kaikki salat, nöyrinä, kuin kukan
teriöt päivän valolle...

Hän on luonnon herra, sen itsetietoinen Jumala. Hän on kohonnut
kohdun sikiöstä sen herraksi... Hänen hengessänsä yhtyvät
äärettömyyden ääret... Hänestä repeävät rannattomuuden rannat...
Hänen katseensa kantamalla ei ole päättymää... Hänen kuulollansa ei
ole enää kantomatkaa... Paikallisuus on hävinnyt ja ihmishenki on
laajennut kaikkeudeksi...

Kaikki muu pysyy. Jumaluuden kehitys jatkuu:

Ijankaikkisuuden ainainen hetki pysyy paikoillansa, kuin ikivuori,
mutta aina jatkuu jumaluuden kehitys ihmisessä... Paikka on hävinnyt
ja sijalle on tullut äärettömyys... Etäisyydet ja paikallisuudet ovat
samaksi sulautuneet... Valon ja pimeyden raja-aidat ovat sortuneet ja
kaikki esteet kukistuneet ihmissilmän ja -hengen tieltä... Ihmisen
jumaluus, voima ja valta on levinnyt, kuin eetteri äärettömyyden
kaikkiin huokosiin... Se käsittää kaikkeuden... se tunkeutuu
olemattomaan... se puristautuu eetterin olemattomaksi haihtuvaan
pikku-osaan...

Kehitys kulkee kulkuansa... Ijankaikkisuus on oloansa mykkänä...
solumattomana... liikkumattomana ikivuorena... Ihmiset ovat
yhteydessä toistensa kanssa halki äärettömyyden... Lukemattomat
maailmat ovat yhtä ja se yksi on lukemattomien yhtymä... Ihmiset
hallitsevat sitä jumaluutena, kuin taitava mestari pikku konetta...
He ovat saaneet käsiinsä luonnonvoimien kaikki ohjakset, löytäneet
sen kaikki voimanlähteet...

Lukemattomat nykyisyyden miljaardivuodet ovat taas ja taas kuluneet
ijankaikkisuuden silmänräpäyksenä... Maailmankurjuus on astunut alas
ristinpuustansa, pukeutunut jumaluuden vaippaan ja noussut kunniansa
istuimelle... Luonnon työpajassa, jumaluuden syntymäkohdussa on
kehittynyt kirkkain jalokivi: puhdas hyve, ihmishengen jumaluus...

Riemulaulut soivat... Looljan henki on miljaardeissa sukupolvissa
yhä kirkastunut ja jalostunut ja esimerkillänsä jalostanut kaikki
muut... Hän loistaa nyt taivaan ruhtinattarena toisten vertaistensa
joukossa, rakkauden kauniiseen nunnapukuun puettuna... Hän haluaa
uhrautua apuatarvitsevien hyväksi, haluaa ja ikävöi sitä, kuin kukka
valoa, rintalapsi äitinsä rintaa nainen äitiyttä... Hän ikävöi
saada uhrautua toisten hyväksi... Siinä löytää hän onnensa, ilonsa
ja nautintonsa... Maailmankurjuus on hänessä kehittänyt jumaluuden
korkeimman olion, hyveen...

Eikä hän ole enää ainoa uhrautuva. _Kaikki_ ovat hänen laisiansa...
hänen esimerkkinsä voimalla ja itsensä kautta jalostuneita...
Kaikki polvistuvat apua ja rakkautta tarvitsevan eteen, raatavat
sille onnellisina, kuin kukan siittimet toisillensa... He ovat myös
huomanneet oman jumaluutensa, kuin Jeesus kaksitoista-vuotiaana
temppelissä. He uhrautuvat... rakastavat... ovat onnellisia, kun
saavat antautua kokonansa, unohtautua... heittäytyä toisten hyväksi,
kuin äidin syliin. Ja he sanovat Looljan kanssa: Jumalan kiitos, että
elämä on rakkautta, joka polttaa poroksi ja ja siten jalostaa, kuin
armaan äidin syli! Jumalan kiitos, että se on äidin lämmin povi!...

Ja Looljan äiti, Nataalia, on elänyt miljaardeissa sukupolvissa
esimerkkinä... kurjuuden vuoteella kirkastuneena... jalostuneena...
aina jumalaistuneena henkenä... Kaikki pahe: ahneus, nautinnonhimo,
turhamaisuus ja koruissa helisemisen halu ovat hänestä surkastuneet,
kuin käyttämättä jääneet elimet... On kehittynyt nöyryys, itseensä
tyytyminen, ihmiskunnioituksen ja ihailun kaihtaminen... Hän tuntee
yhden ainoan onnen: rakkauden... Hän nauttii itsensä uhraamisesta...
Jos hänen nisänsä päässä kiiltäisi viimeinen laiha veritippa,
nauttisi hän siitä, kuin kukka väristänsä, neito kauneudestansa,
jota voi sulholle antaa ja tarjota... Autuuden ruhtinattarena
kulkee hän uudessa maailmassa onnen ja rauhan vaipat hartioilla,
herätellen luomakunnan jälelle jääneitä osia: eläimiä... kasveja...
kiviä... nostaen niitä jumaluuden tietoisuuteen... kasvattaen niitä
hyveeseen... johtaen niitä iki-onneen...

Ijankaikkisuuden kellot soivat, rauhan kukkamaat hohtavat...
Andrei Petrof on noussut Hornan luolan haudasta, kärsimyksien
tulen puhdistamana... Esimerkkinä ja aina jalostuvana henkenä
on hän kehittynyt vaimonsa ja tyttärensä vertaiseksi... Paheen
ja turhamielisyyden idutkin ovat aikoja kuivuneet ja sijalle on
kirkastunut hyveen ikuinen hohtava helmi... Työ ja vaiva ovat
muuttuneet hänen onneksensa... iloksensa... ainoaksi toivoksensa...
ikäväksensä... autuudeksensa... koska hän ei ole nautintoihin
ja paheeseen tottunut... Hän palvelee toisia onnellisena, kuin
rakkautensa huumaama nuorukainen tyttöänsä, sitoessaan ensi kertaa
sen sievän kengän nauhoja... solmitessansa sulhona sen sukkanauhaa...
riisuessa sitä, kun se kainostelee morsiamena...

Ja Routalan Timo on astunut alas ristiltänsä Korpelan kivimäestä...
Hän on puhdistunut kärsimyksien hehkuvassa ahjotulessa...
Hirsikuormat ovat häntä painaneet ja puristaneet pois kaiken
turhamielisyyden, kaiken eläimellisen koreilunhalun... Suurena,
jalona, tukka otsalle soluneena, astuu hän uudessa maailmassa,
autuuden ruhtinasvaippa hartioilla... Hän seisoo uutena, miljoonissa
sukupolvissa jumaluudeksi jalostuneena henkenä, ihmisjumalan
jättiläisenä, ohjaillen maailmoiden kulkua, kieritellen niitä
voimallisilla käsillänsä, kuin rautakuulia... Hän on unohtanut
itsensä... Hänen onnensa on siinä, että saa elää toisten hyväksi,
kuin muinoinen Timo Annikille... kukka mettiäiselle... Kun hän
näkee jonkun "Harhaman" kivimäessä, on se näky hänelle kuin kukka
mettiäiselle... Hän rientää siihen kukkaan... Hän auttaa apua
tarvitsevia ja on silloin onnellinen, kuin mettiäinen kukassa...

Ja kaikki muut ovat Timon kaltaisia... Maailmankurjuuden kiirastuli
on jalostanut ihmisen, kehittänyt siinä jumaluuden, joka on
tukahduttanut rikkaissa rikkaruohona rehottavan eläimellisyyden,
kuten korkeammat lajit hävittävät alhaisemman. Timon esimerkki on
vetänyt toisia jumaluuden korkeimman perus-olion: hyveen yhteyteen...

Ja Varpalan Juho ja Mari loistavat jumaluuden ruhtinasparina... He
ovat kulkeneet ristinpuusta ristinpuuhun: takalikolta takalikolle...
Kärsimykset ovat puristaneet heidät yhteen, kuin ahdisteleva haukka
varpusenpoikaparin pesän turviin... Heistä on tullut uskollisuuden
ja puhtauden kuningaspari... nöyryyden ja osaansa tyytyväisyyden
aateli... He ovat tottuneet raivaamaan tietä muille... perkaamaan
maata toisille... tekemään päivätöitä niille, jotka sitä vaan
tahtovat... He nauttivat siitä... Uhrautuminen on tottumuksen kautta
muuttunut heille onneksi, jota he ikävöivät, kuin lapsi äitiänsä...
Ja kun he saavat uhrautua toisten hyväksi, tuntevat he ikäänkuin
vaipuvansa toistensa syliin hääsyleilyihin.

Ja Kaatja on kirkastunut maailmankurjuuden ristinpuussa... Jumaluuden
varsinainen kohtu: maailmankurjuus, on polttanut hänessä vihalla
poroksi kaiken aistillisen... Hän kulkee _vapaana_ naisena...
kirkastettuna vaimona... hyveen ruhtinattarena..., puhtautena...
kirkkautena, joka täyttää velvollisuuksiansa, eikä tyydyttele
alhaisia himojansa. Hän on aistittomuuden ja puhtauden kuningatar,
joka kulkee vapaan äitiyden hienoon, pyhään vaippaan puettuna
todistamassa jumaluuden voittoa. Hänen ainoa onnensa on saada elää
muiden hyväksi. Niiden hyväksi menee hän ilolla hirsipuuhun...

Ja hänen vierellänsä seisoo vapauden sankari Nikolai vapauden
kuninkaana, kädessä ijankaikkisen vapauden avaimet ja vyöllä henkinen
miekka, jolla hän leikkelee kaikki kahleet... Hänen onnensa on astua
toisten vapahtajana elämän nälkäisen rotan nakerreltavaksi...

Ja esempio-ihminen on kohonnut ja kirkastunut jumaluutensa
vaistomaisesta itsetietoisuudesta sen täydelliseen tietoisuuteen...
Hän on puhdistunut suurten lankeemuksien ja suurten nousemisien
runollisissa, kauneissa kiirastulissa, rikoksien ja erehdyksien
tulessa. Hän tuntee armon ja ymmärtämisen tarpeen ja nousemisen
suuruuden... Autuuden, onnen ja rehellisyyden vaippaan verhottuna
hoitaa hän niitä jumaluuden tulia, joissa jumaluus yhä ja yhä
puhdistuu ja kirkastuu ja valkenee täydellisyyteensä... Hän on
kiirastulien hyvä henki, jumaluuden kotilieden puhdas vaalija...
maailman pilkkasateessa puhtaaksi peseytynyt rohkea jumaluuden
lähteille pyrkijä... toisten esimerkki... hyveen puhdas äiti...
Ylevänä lausuu hän:

-- "Kiitos, että elämä on ollut pettävä unelma! Kiitos, että se
monilla pettymyksillänsä ja monilla lankeemuksilla on opettanut
tuntemaan nousemisen suuruuden ja karaissut voimat!... Kiitos
herjaajille, että he ovat olleet puhdistumistulen kuumuutta
lisäämässä!"

Ikivuoren tavoin pysyy ijankaikkisuus... Uudet olot ovat syntyneet...
Ihminen on päässyt jumaluutensa täys-ikään... Se on luonut uudet
valot... kehittänyt uudet eläimet... uudet kasvit... Maakin on
muuttunut paratiisiksi... Puut palvelevat ihmistä korkeimpanansa...
Ne kantavat sille hedelmät ruuaksi... Hedelmäpuiden vilpoisissa
varjoissa, kukkivien puiden tuoksussa piilevät ihmisten asunnot
onnenmajoina... Ne ovat satumajoja, joissa on ainainen rauha ja
ikuinen onni... Puhtauden ja rauhan liinat leviävät elämän yli... Ne
ovat jumalan huoneita... Koko maa on ihana edeni... Jokaisen majan
portaikolla palavat ikuiset tulet... Taide peseytyy kaikkialla...
uhkuu, kuin ihanin neito, alastomana... puhtaana... viattomana ja
ujona... Uudet laulut soivat... On ainainen sunnuntai... Elämä on
kuin ainaista jumalanpalvelusta. Ihmiskunta on halki kaikkeuden yksi
ainoa kirkkoväki... Vanhat istuvat hartaina majojensa portaikolla,
nuoret soittavat jumaluutensa onnea ylistäen, linnut laulavat ihmisen
kunniaksi ja koko luonto kantaa sille uhriansa... Ihminen vallitsee
kaikkea... Hän istuu jumaluutensa istuimella, maailman ohjakset
käsissä... luonnonlait käskettävinä...

Liikkumaton ijankaikkisuus pysyy ennallansa... Kaikkeus hohtaa
kuplana ihmisen edessä... Jumaluuden kehitys jatkuu ihmisessä...
Ihmiset äitiytyvät itsestänsä, kuin jumaluuden alkukohtu:
äärettömyys... Ne synnyttävät kivuitta ja elävät kauvan... Henki
kehittyy... Ruumiin tarpeettomat osat kuihtuvat ja jumaluuden
kauniit muodot ruumiillistuvat ihmisruumiissa... Ihmisjumala hoitaa
henkeänsä... kuolettaa lihaansa... hävittää ainesta, jalostaen sen
hengeksi...

Harhama joutui jo teoksensa loppuun... Ihminen on oppinut tuntemaan
elämän ja kuoleman salaisuudet. Se on saanut kuoleman valtaansa,
kuten jonkun luonnonvoiman... Se hallitsee elämää ja kuolemaa
Jumalana, kuin näkyvää olentoa... Alkaa ijankaikkinen elämä,
jumaluuden korkein kehitys, sen kehityksen ihana, ikävöity kukka...
Syntyminen häviää kuoleman hävitessä... Elämän voimassa pitämisen
ja luomisen prosessin hävitessä tulevat ravinnot ja kaikki muut
tarpeet aiheettomiksi, kuten ikivuorelle... Henki yksin janoaa... saa
tyydytyksen ja ainaisen nautintonsa äärettömyyden ja ijankaikkisuuden
korkeimmasta yhtymästä: rakkaudesta, itsensä alistamisesta...

Maailmankurjuudesta on sille puhennut ikuinen kukka, jonka tuoksua
se hengittää, jonka ihania värejä se ihailee... Siitä on puhennut
se lähde, jonka onnenvettä se aina juo, se huuli, jota se aina
suutelee... Siitä on puhennut jumaluuden loppu-olemus: _hyve_...

Harhama kirjoitti jo viimeisiä sivuja, onnen ja ilon valtaamana...
Hän riemuitsi, kuin kukka nuppunsa avautuessa auringon lempeille
suuteloille... Hän kuvaili jumaluuteensa päässeen ihmisen onnea, sen
eläessä ijankaikkisuuden etäisimpinä hetkinä... Kaikkeuden entinen,
yhdistynyt ihmiskunta muodostaa jumalakunnan... Sen tietämys ja
aistit hallitsevat koko äärettömyyttä yhtenä, yhtyneenä voimana...
Läpi kaikkeuden on ihmishenki keskinäisessä yhteydessä... Se hävittää
tarpeettomia maailmoita, aineita ja luonnon voimia... Se luo
niiden sijalle uusia... Ijankaikkisuus on sille hetki ja hetki on
ijankaikkisuus... Äärettömyys on sille rahtu ja rahtu on äärettömyys,
sillä äärellinen on hävinnyt ja riutunut äärettömyyden suudelmiin...

Uuden, ainaisen valon kirkkaudessa katselee ihmisjumala kaikkeutta...
Henkimaailma on sille yhtä näkyvä, kuin nyky-ihmiselle aine...
Se näkee luonnon salaisten voimien raatamisen selvästi, kuin
kellon koneiston käynnin... Äärettömyys avautuu sen silmien edessä
maailmoilla siroteltuna kukkamaana, jossa uusiksi kehittyneet
maailmat loistavat kukkina... Jokainen maailma on kukkasikermä...
jokainen tähti on kukkanen... jossa onnelliset ihmiset elävät
jumalina, onnen ja autuuden ruhtinaina... Kaikki ne veisaavat yhtenä
kuorona jumaluutensa ylistystä ja ylistävät syntymäkohtuansa:
_äärettömyyttä_ ja syntymävoimaansa: _elämää_.

Mutta ijankaikkisuus kestää ikivuorena... Alkaa aineen ja
voiman ja nyt olevan lopullinen häviö... Jumaluus kehittyy
ja täydellisentyy... Aineet muuttuvat, maailmat muodostuvat
ihmisjumalan tahdosta uusiksi... Kaikki rajat sortuvat... kaikki
yhtyvät yhdeksi... Kaikki suistuu äärettömyyteen... Kaikki sulaa
äärettömyydeksi... Koko äärettömyys avautuu yhdeksi ainoaksi
taivaan saliksi... Kaikkeus muuttuu autuuden kentäksi... aineesta
vapautunut, ijankaikkisesti elävä ihmisjumala viettää ijankaikkista
jumaluutensa voittojuhlaa... Kaikki riutuu siihen, kuin vietti
nautintoon... Siinä soivat armaimmat enkelilaulut... ihanimmat
valot karkeloivat... miljaardikausia kehkeytynyt ihmishenki pääsee
kirkkauteensa: nousee ylös kuolleista... ihmiset tuntevat toinen
toisensa: muistavat kehkeytymisensä lukemattomissa miljaardeissa
sukupolvissa... Ne muistavat sen aina maailman ensi pakahtumasta
lähtien... Ne sulavat onnesta ja autuudesta... Heidän elämänsä
kulkee kauniina ylistyslauluna... Aine on hävinnyt... Se on sulanut
jo äärettömyydeksi, onnen-uduksi... autuudeksi... kirkkaudeksi...
Liikunto ja voima ovat lakanneet... Ihmishenki: Jumala on ainoa
olemassa oleva, äärettömyyden ja ijankaikkisuuden yhtymä...

Harhama kehräsi runonsa loistavimpia rihmoja... Hän maalasi
ihmishengen kaikkeudeksi puhkeamista voimakkaimmilla väreillä...
Taivaan salina avautui koko äärettömyys... Ihmishengen kaikkeus
puhkesi kehityksen kukkana sävelvirtojen kierrellessä aineettoman
avaruuden kullankirkkaassa valomeressä... Sopusointu ja ijankaikkinen
elämä armastelivat toisiansa... Ihmishenki, ikikirkas ääretön
kaikkeus kohosi, hohti ainoana olevana... loisti sen keskiönä ja
suuteli reunattomuuden rantoja... laskeutui levolle äärettömyyden
ruskoiselle ääriviivalle, kuin onnellinen lintu orrellensa... riutui
siinä onneensa... sointui sen ruskoväriin ja nukahti autuuden uneen
kaikkeuden keskiön punapilkkuna...

Kuolema ja kaikenhäviö ovat hävinneet... Ihmishenki on loppumatonta
ihanaa unta... onneen uppoamista... autuudessa uimista... rauhaa ja
lepoa. Kaikkeus on armainta sopusointua ja koko äärettömyys on yksi
ainoa autuuden kirkas kupla...

Silloin puhkeaa jumaluutensa täys-ikään päässeen ihmisen povesta
ijankaikkinen ylistyslaulu kohdullensa: elämälle... Viinuri
Murlyishka ylistää elämää, joka on ollut niin ankaran siveellinen.
Pjotr Petrovitsh ylistää sen ruoskaa, sen nälkää ja sen vitsaa, jolla
elämä on ihmistä kasvattanut. Annushka, jonka elämä on polkenut
portoksi, puhuu sen puolesta, ylistäen sen kasvatusta. Maria Petrowna
ylistää elämän käärmettä. Timo ylistää sen kovaa koulua, Alkula sen
jauhinkiveä. Anna Pawlowna ylistää sen kiirastulta ja paroonitar
Lichtenstein sen tulikuumaa kukkaa, joka on polttanut pahan pois
ja valmistanut tien jumaluuteen, hyveeseen pääsylle. He ylistävät
sen ankaruutta, jolla se on heissä kasvattanut tarmoa, estänyt
velttouteen vaipumasta ja herättänyt kehityksen idun: _paremman
kaipuun_...

Ja he tietävät, että kohtu on _heidän_ luomansa. Sen armottomuus
on _heidän oman kehityksensä_ kutsuma, kuten sikiö muodostaa
syntymäkohtunsa toiminnan. He ymmärtävät että elämän viisaus ja
armottomuus on ollut _heissä_ piilevän, silloin vielä itsetiedottoman
jumalallisen viisauden luoma. Elämä on ollut heidän jumaluutensa
kehityksen muodostama. Ja silloin veisaavat he yhtenä kuorona
ylistystä ainoalle olevalle, ainoalle viisaalle, ainoalle oikealle:
omalle jumaluudellensa. He veisaavat onneensa pakahtuen:

_Kunnia olkoon meille jumalille korkeudessa!... Kunnia olkoon meille
kaikkeudessa!... Kunnia olkoon asumassamme äärettömyydessä!... Kunnia
olkoon meille yhdessä ainoassa olevassa olemuksemme osassa: autuuden
kirkkaassa kuplassa!..._

Ja kaikki oleva laulaa heille:

Aamen!

Teos oli valmis. Taika-uskoisena oli Harhama satuttanut sen loppumaan
niin, että siihen tuli kuusikymmentäkuusituhatta kuusisataa
kuusikymmentäkuusi runosäettä, ja suuri joukko suorasanaista. Siitä
oli paisuva lähes kolmetuhatta sivua laaja teos, maailman suurin
runoaarre.

       *       *       *       *       *

Kun Harhama lopetti ja katseli teostansa, valuivat hänen silmistänsä
kyyneleet virtana. Ne olivat onnen ja ilon kyyneleitä, ensimäisiä
hänen elämässänsä. Teos oli hänestä valtaavan suuri. Joka liuskalla
vuotivat ihanat runovirrat ja hyrskivät kosket. Toisaalla taas
avautuivat paratiisit, joiden yli kupertuivat avaruuden maailmoilla
sirotellut kupertumat. Paikoin vietettiin henkimaailman ihania
häitä loistavissa taivaansaleissa, tai elivät ihmiset manaloiden
ijankaikkisen rauhan kukkamailla. Onnen lähteet pulppusivat
kaikkialla, purot ja joet välkkyivät runonauhoina, joita runolumpeet
koristelivat. Kaikkialla soivat armaat laulut ja helskyivät
kanteleet. Kaikkialla soitteli elämä suurta kanteletta: ihmispovea.
Se näppäili sen arimpia kieliä. Ei ollut ihmispovessa sitä kieltä,
jota se ei kosketellut ja soittanut siitä puhtainta säveltä.

Se oli noin kahdeksantoistavuotisten tuskien ja hirvittävien
taistelujen tulos. Se oli ihmishengen pakahtumasta puhennut
runollisin hätähuuto, ihmishyveen suurin korkeaveisu. Se oli tuskista
ja kuolemanpelosta puhennut kukka, jonka joka lehdellä loisti
kirkkain jalokivi kastehelmenä.

Harhama katseli sitä, katseli ja itki onnesta. Hän itki, kuin äiti,
joka on suurella tuskalla synnyttänyt ikävöidyn esikoisensa ja näkee
kuninkaankruunun kaunistavan sen päätä jo syntyessä. Hän oli kantanut
sitä salassa, kuin äiti lastansa. Sen elämää säilyttäessänsä oli hän
unohtanut kaiken muun, harppaillut siveellisyyden vaatimuksien yli,
hyppien rikoksien kiveltä kivelle, että vaan sen kannettavan elämä
pelastuisi.

Hän itki yhä, elämänsä suurinta, sen ainoaa onnenhetkeä ajatellen,
katsellen luomustansa. Sen runoaarteet loistivat niin lumoavan
häikäisevinä. Ja silloin leimahti hänen eteensä varmana huimaavan
suuri ajatus: maailmanmaine...

Hän muisti nyt kaikki ennustukset. Hän muisti kuinka jo lapsena, kun
hän yritti kouluun ja äiti kyyditsi häntä, pieni eväspussi mukana ja
markka rahaa taskussa, he poikkesivat Kulta-Liisa nimisen ennustajan
luo. Se oli povannut ja ennustanut jo että hänestä tulee suuri...
Jokainen pieninkin ennustus kirkastui hänelle nyt päivänkirkkaaksi
ja maailmanmaine kohosi niiden tähdittämälle taivaalle loistavana
aurinkoseppeleenä. Sairaloinen suuruuden hulluus puhkesi kukkaansa.
Hän riemastui ja puhui itseksensä:

-- "Miksi en minä voi olla maailman ensimäinen... hengenruhtinas,
se, joka on ensimäisenä sanonut viimeisen sanan?... Miksi en voi
olla se, jonka edessä kaikki muut ovat huutavan ääniä, hyttysiä?...
Miksi eivät ennustukset voi toteutua ja minusta tulla se, joka
on sanonut sen suuren, ikävöidyn sanan ja sanonut sen niin, että
ihmissydämen kaikki kielet värisevät?... Miksi en voi sitä olla,
sillä olenhan sen sanonut, kuin terävillä puukoilla puhuen, ja
kauniilla käärmeillä kiehtoen?... Miksi en voi kerran kulkea
maailmanmaineen seppele päässä, sillä olenhan osottanut, että
hyvän- ja pahantiedonpuun hedelmät ovat vaarattomat syödä ja että
ne antavat ymmärryksen ja jumalatietoisuuden, ja olenhan osottanut
ihmiskunnalle oikean jumalan: ihmisen, olen osottanut sille taas tien
kadotettuun paratiisiin, elämänpuun juurelle?..." Ja aivan sokeasti
uskoi hän taas, että kaikki hänen hurjat unensa ja mielikuvansa ovat
todellisia, jumaluuden hänelle avaamia näkyjä, että hän ilmottaisi ne
ihmishengelle.

       *       *       *       *       *

Aamu oli jo tulossa. Se oli uuden elämän aamu. Harmaa sateinen
syyspäivä ei voinut sen kirkkautta himmentää.

Rouva Esempio ei tiennyt mitään Harhaman teoksesta. Harhama ei
ollut siitä sanaakaan puhunut, sen jälkeen kun oli sen alottanut
Korpelan Harhamalassa. Nyt tahtoi hän jakaa hänen kanssansa elämänsä
suurimman, sen ainoan ilon ja yhdessä hänen kanssansa matkustaa
viemään teoksensa kustantajalle. Heti Roinilan kanssa tapahtuneen
keskustelun jälkeen oli hän sitä varten kirjoittanut rouva Esempiolle:

    'Suhteestamme liikkuu kait juttuja. Herra Roinila vaati minua
    eroamaan Sinusta, sulkemaan Sinulta kotinikin. Sanoin hänelle
    suoraan, että juuri Sinun seurasi on minulle ainoa. Älä nyt
    anna tämän mieltäsi masentaa. Kirjoita pian, milloin voit tulla
    kanssani Helsinkiin, niin ostamme sieltä, mitä nyt uuteen
    asuntoosi tarvitset. Ja jos olet suruissasi, niin tule heti
    luokseni, yhdessä me kestämme.

                                                Harhama.'

Ja tuhansien levottomien öiden jälkeen nukkui hän nyt levollisena,
kuin lapsuutensa huolettomina päivinä, kun oli ajellut perhosia
päiväkauden ja väsynyt. Hän nukkui nyt ensi kertaa elämässänsä täysin
rauhallisena. Hänen sielunsa suuri ajettuma oli puhennut ja loppuun
vuotanut ja lauhduttava tunne täytti koko hänen olemuksensa.

Enkeli Iiranto seisoi hänen vuoteensa vierellä ja ampui nuolellansa
häneen ihanan unen, varmistaaksensa teoksen julkaisemista.

Ja silloin alkoivat Harhamassa unet jatkaa päivän mietteitä.
Mutta ne unet olivat nyt armaita. Maailmanmaineen kirkas seppele
hohtaa taivaalla auringon paikalla ja valaisee häntä. Korpikosken
korvakkeella kohoaa siro, pieni satulinna, jonka tornin lipputangossa
liehuu Harhamalan lippu, kuvaten elämän käärmettä, jonka pään hän
on rikki polkenut... Teoksen lehdet alkavat jo muuttua valkoisiksi
linnuiksi. Ne hajaantuvat ympäri maailman... Aika kuluu... Valkeat
linnut palaavat jo retkiltänsä, jokaisen nokassa maineen seppele...
Ne istahtavat Korpikosken kuusikkoon... Jokainen kuusi on valkeana
linnuista ja seppeleistä... Linnan akkunat ovat palsamien punaamat...
Runokantele on asetettu alttarillensa huoneen keskelle ja soma
portaikko avautuu, kuin neitosen syli...

Vuodet vierivät, elämän syksy joutuu. Se värjäilee hiukset
harmaiksi, mutta yhä viheriöi Harhamalan havumetsä... Aina ovat
sen kuuset valkeat seppeleistä... Kultapurot alkavat juosta...
Nurmikoski välkkyy kultahohteena... Elämän talvi joutuu. Sen lumet
valkaisevat pään valkeaksi, mutta sitä valkeammaksi kirkastuvat
maineenseppeleet... Lippu liehuu yhä tornin lipputangossa ja elämän
käärme kiemurtelee sen liehunnan mukana, pää murskana... Harhamalan
kantele soi yhä ja maailmanmaineen seppele valaisee koko Korpelaa...

Uni jatkuu. Elämä muuttuu ijankaikkiseksi ja maailma kirkastuu
autuuden kirkkaaksi kuplaksi, jossa valkeat linnut laulavat hänelle:

_"Kunnia olkoon sinulle korkeudessa ja rauha Harhamalassa!..."_

       *       *       *       *       *

Avaruudessa, ulompana maan vetovoiman rajoja, pimeässä eetterissä
leijaili punainen pallo. Sen läpimitta oli kolmetuhatta metriä. Se
oli seinätön, himmeällä punavalolla täytetty avaruuden osa. Se pysyi
paikoillansa, kaikkien maailmoiden pauhatessa omia ratojansa pitkin.

Punapallossa oli koolla satatuhatta Perkeleen ihanaa enkeliä... Ne
olivat puetut veripunaisiin utupukuihin... Pukujen verenväri erkani
kirkkaampana pallon himmeästä punavalosta... Enkelit häilähtelivät
siinä valossa himmeinä varjoina... satujen kauneina jumalina...
nuoruuden ja sulouden kukkina... Hienot tukat häilähtelivät
värikiehteinä... puvut hulmahtelivat hääunina... vartalot elävinä
ansoina... Kaikki häilyi lemmen pauloina ja rihmoina...

Ylhäällä himmeässä punavalossa kiemurteli kolmetuhatta tulista,
siivellistä, kädellistä jättiläiskäärmettä... Ne soittivat torvilla
Perkeleen ylistystä, enkeliarmeijan laulaessa sen mukana.

Kun Harhama oli lopettanut teoksensa ja nukkunut unelmiinsa ja
uniinsa, ilmestyi Perkele punapalloon, sadan enkelin saattamana, ja
tulikotkan hänen kruunuansa kannattaessa. Häntä saattavat enkelit
olivat puetut aistipunakukan väreihin.

Perkele istahti tuliselle valta-istuimellensa. Tulivaippa heilahti
hänen hartioillansa ja ylistyslaulu ja soitto kierteli käärmeenä
häntä ympäröivää kunniakehää.

Perkeleen vihjauksesta ilmestyi hänen eteensä enkeli Iiranto ja
lausui:

-- "Salli minun ylistää viisauttasi, voimaasi ja voittoasi!
Palvelijasi Harhama on työsi suorittanut. Hän on kirjoittanut
teoksensa valmiiksi..."

-- "Niin lähestyy sinun valtakuntasi", -- todistivat pääenkelit.

Voiman ja vallan viimat lähtivät Perkeleestä. Hänen jokainen
liikkeensä oli ruhtinasta, hänen silmäyksensä jumalien ylpeyttä. Hän
hulmusi viisautta ja kuohui suuruutta...

Tehden ylpeän kädenliikkeen lausui hän:

-- "Koko kaikkeus on minun päänäni... Jehovan kantapää ei löydä minun
hampaatonta paikkaani..."

Valo värisi. Jättiläiskäärmeet soittivat korkeudessa ja enkelit
veisasivat:

    "Niinkuin kupla, tahi rakko
    kädessäsi kaikkeus on.
    Jehovan on kohta pakko
    edessäsi, verraton,
    polvistua, niinkuin orja.
    Sinun ruoskasi on norja,
    kaikkeutta käskee, lyöpi.
    Sinun hampaas rikki syöpi
    väärän vallan Jehovan,
    Sä oot herra maailman."

Kaunis enkelijoukko keinui punavalossa, kuin savu sumussa, kauniit
hekkuman jumalat rakkauden savuissa. Perkele säteili kilpaa kruununsa
kanssa ja puhui Iirannolle:

-- "Sinä täytit tehtäväsi hyvin... Palkaksi saat uuden
luottamukseni... Harhaman teos kyllä nyt menee itsestäänkin,
vaikka hänelle itsellensä mitä tapahtuisi... Se tulee julkaistuksi
yksin jo sen ihanuuden voimallakin... Nyt hänen täytyy vielä
lyödä kainin-isku, että ero Jehovasta olisi sitä täydellisempi...
Sinä Iiranto saat tehtäväksesi laittaa niin, että Jehova katsoo
lempeämmin Aabelin puoleen... Valitse itse Aabel, mutta anna Jehovan
katsoa siihen lempeämmin sillä samalla naisella, joka on Harhaman
uhrisavuna... Sillä silloin se koskee Harhamaan niin kipeästi, että
hän _ei voi_ olla kainin-iskua antamatta..."

-- "Sinun käskyjesi täyttäminen on minun iloni", -- vannoi Iiranto.

Perkeleen silmistä salamoi ylpeys ja voima. Hän puhui enkeleillensä:

-- "Voittoni kunniaksi ja omaksi palkinnoksenne saatte viettää lemmen
juhlan... Kaikki vietit pääskööt valloillensa ja hekkuman hetteet
auvetkoot! Lempikää tanssien!"

Pauhuna kulki silloin ihastus punapallon halki. Jättiläiskäärmeet
soittivat ja enkelit veisasivat Perkeleelle kiitosta. Ja sitten alkoi
lemmen ja viettien juhla. Perkeleen enkelit lempivät ja kuhertelivat
kauniisti, kuin kukat kedolla, nauttivat tanssissa ja suuteloissa
toistensa lemmestä... riutuivat niihin kokonansa... upposivat
nautinnon utumeriin.

Lemmen ja nautinnon tanssi alkoi. Siivelliset tuliset
jättiläiskäärmeet soittivat herkullisimpia säveliä. Enkelit itse
lauloivat ja tanssivat laulun sävelien mukaan, tehden sanoja
vastaavat teot. Koko punapallo oli lumetta ja lempeä ja varjoa ja
hekkumaa, viettien kuhertelua ja karkeloa.

Enkelijoukko lauloi:

    "Nyt, soitto, soi! On saatu suuri voitto,
    sen kunniaksi lempi kukkikoon!
    Ja laulun sekä soiton sävel hellä
    saa viedä kauniin kaiun karkeloon!
    Saa tanssi alkaa: Sievä silmän-isku
    kutsuksi valitulle heittäkää!
    Kas niin!... Vaan neito siihen silmäniskuun
    kauniilla arkailulla vastatkoon!
    Niin, aivan niin... Se miestä kiihottaa.
    Rohkeemmin mies!... Saa neito nyt jo hieman
    kainosti alta armaan silmänluomen
    armasta kutsujansa katsahtaa...
    Hyvästi tehty... Neidon sievän käden
    nyt mies jo rohkaistuna siepatkoon!...
    Kas niin... Hymähdys arka, kainoksuva,
    mi neidon huuloselta karkuun pääsi
    ei mennyt toki ohi miehen suun,
    vaan sievästi, kuin linnunpoika onnen
    se etsi orren... Nyt jo pyörikää,
    voittomme kunniaksi tanssikaa!...
    Kauniisti vaan... Kas niin!... Kas niin!"

Enkelit tanssivat lumoavaa tanssia... käsi kosketti kättä... silmäys
sydäntä... neidon naurahdus olemuksen armaimpia... Jättiläiskäärmeet
kiemurtelivat korkeudessa, tehden kauniita kuvioita... Armaimmat
soitot soivat. Sulous ui sävelmeressä, enkelien utupuvut
häilähtelivät himmeässä punavalossa. Perkeleen ympärillä säteili
veripunainen hohde. Tanssi jatkui soiton ja laulun tahdissa. Jokaista
sanaa ja säettä seurasi vastaava liike, kiemahdus, tai hymy. Lumoava
tanssijajoukko lauloi:

    "Nyt miehen käsi neidon vyötäiselle,
    kuin armas lemmenpaula kiertyköön!
    Vyötäinen neidon pehmeä ja armas
    vavahtaa hieman, arkaella saa.
    Soi, soitto, soi! On suuri voitto saatu,
    sen kunniaksi tanssikaamme nyt!...
    Nyt pikku suukko, sievä silmäyskin...
    Taas neito näön vuoksi arkailkoon,
    kuin pikku lintu, miestä mairitellen
    hän syleilystä miehen kaikotkoon!...
    Leikillä vaan... Nyt tukka silkkihieno
    kuin lemmenhaiven saa jo häilähtää...
    Rohkeemmin, mies! Aremmin, neito kaino!...
    Kepeinä tanssikaa ja keinukaa!...
    Nyt lämmetköön jo neidon armas povi,
    ja kaunis, pehmyt uumen, sekä poski
    hellyyttä kiehtovinta uhkukoot!
    Käs' vyötäiselle!... Tanssikaa nyt taas!
    Salainen, sievä suukko suikatkaa...
    Hellintä lemmen kieltä kuiskaelkaa!...
    Se _valmistaa_... Se lemmen kukan nostaa
    povesta neidon, miehen riuduttaa...
    Kauniimmin soikoon soitto; notkeammin
    mairetta neito mieheen tanssikoon!
    Hymyllä, sekä pikku arkailulla
    arkoihin miehen kieliin koskekoon!...
    Niin... niin... Se sattui paikalleen...
    Kuin armaat varjot nyt taas pyörikää!..."

Himmeässä punavalossa häilähtelivät enkelien jumalalliset, kauniit
vartalot varjoina... Taruvaippoina heilahtelivat niiden utupukimet...
Kauniina henkinä leijailivat arkailevat enkelit, muka paeten
kosijaansa... mairitellen arkailulla... kutsuen kainoudella...
kaikkoamisella puoleensa vetäen... Pehmeät vyötäiset kiemahtivat
käärmeen sulona... siro jalka nousi kiehtovana... povi tuoksusi
huumaavaa lempeä ja kaikki kylpi kauniissa sävelmeressä. Perkele
säteili tyytyväisyytenä, ylpeä ilme kasvojen kaunistuksena. Tanssi
jatkui laulua seuraten:

    "On voitto saatu. Aistipunakukka
    nyt itsellemme taaskin kukkikoon!...
    On lemmen juhla... Neito sukkanauhat
    pauloiksi miehen kaulaan kietokoon!
    Kas niin!... Käy rohkeasti vain sa paulaan,
    mies lemmen janoon aivan nääntynyt!...
    Taas pikku suukko!... Neito kainoutta,
    ja vavahdusta ei saa unohtaa!...
    Soi, soitto, soi!... Nyt hieno utuhelma
    saa kutsuvasti hieman heilahtaa...
    Nyt Tuulan kaunis aistipunakukka
    hääväreihinsä puhetkohon!... Nyt
    sen hehkuvimmat värit loistakoot!...
    Taas tanssikaa!... Nyt mairein lemmen laulu
    vapautta viettiemme laulakoon!...
    Nyt kaikki lemmen kahleet, ansat, paulat
    jo auetkoot!... Nyt kaikki lemmen kielet
    povessa neidon soikoot, kaikuansa
    hetteistä miehen hemmen etsikööt!...
    On saatu voitto... Soikoon kaunis soitto!
    Nyt kaikki lemmen siteet höltykööt!...
    Nyt käsi kaulaan!... Katse arkaellen
    jo lemmen antimia pyytäköön!...
    Armaammin Tuulan aistipunakukka
    nyt tuoksukoon!... Jo voitto saatu on...
    Ja hekkuma ja aistipunakukka
    ne suudelmaansa kaiken kietokoot!"

Soitto ja laulu riutuivat viettien hiveleväksi hyminäksi, punavalo
himmeni, enkelien varjot haihtuivat, kaikki suli yhdeksi, armaaksi
hekkumaksi. Perkele haihtui kunniansa kirkkaudeksi ja punertava pallo
sammui äärettömyyden pimeäksi...

       *       *       *       *       *

Syyspimeä kohotteli mustia siipiänsä. Äärettömyys avautui
kaikenhäviön suurena kitana. Siinä kidassa hääri ihminen kaikkine
eläminensä.

Schuwalowassa, jossa rouva Esempio oleksi, asui myös eräs venäläinen
koroillansa eläjä, entinen insinööri Ivan Ivanovitsh Volkof
perheinensä, sekä venäläinen leskimies, majuri Stepan Ivanovitsh
Velikodushof. Viime mainittu oli sodan uhatessa eronnut armeijasta.
Hänen vanhin veljensä, joka oli korkeassa asemassa, oli hänelle
silloin toimittanut virastossansa toimen, jommoisia tilapäisesti
perustellaan ystäville ja sukulaisille ja joiden hoitajien arvonimenä
on "virkamies erityisiä toimia varten".

Majuri Velikodushofin suku oli aateloitu Nikolai ensimäisen
hallitus-aikana, ja silloin oli suku ottanut nykyisen nimensä
Velikodushof. Majuri Velikodushofin virkapaikka oli nimeksi
Moskovassa, mutta hänen virkansa luonne ei pakottanut häntä siellä
asumaan ja siksi oleskeli hän sisarinensa pääkaupungin läheisyydessä
Schuwalowassa, missä hänellä oli oma huvila.

Oli sama yö, jona Harhama oli lopettanut teoksensa.

Ivan Ivanovitsh Volkofin makuuhuoneessa istui, hänen vaimonsa poissa
ollessa, kolmihenkinen seura, rouva Esempio, majuri Velikodushof
ja Ivan Ivanovitsh itse suomalaista punssia ryypiksien. Oli jo yli
puoliyön. Punssi oli noussut päähän ja sakean tupakan savun seasta
näyttivät seurueen jäsenet hoipertelevilta. Puheessa tuntui jo
sekavuutta, niin että seinän takana asuva vanha venäläisen papin
leski ei enää erottanut sanoja toisistansa. Majuri Velikodushof
taputti leikillänsä rouva Esempion olkapäätä ja kysyi Ivan
Ivanovitshilta:

-- "Eivätkö ole tuossa kauniit olkapäät?"

Rouva Esempio työnsi hymyillen majurin käden pois ja lausui leikillä:

-- "Äts... Teitä!... Ei ole kuin kahden viikon tuttu ja jo
taputtelee, kuin vanhaa ystävää!..."

-- "No, verskinähän se pitää kala syödä", -- keskeytti Ivan
Ivanovitsh ja lisäsi: "Skool!"

-- "No, ennättäähän tuon nyt vielä syödä myöhemminkin... Skool" --
vastasi rouva Esempio ryypäten.

-- "Skool, korea leski!" -- tervehti majuri Velikodushof.

-- "Skool, herra majuri!" -- vastasi rouva Esempio hymyillen.

Silloin enkeli Iiranto vetäisi vyöllänsä riippuvan maara-käärmeen
suusta elävän nuolen ja ampui sen itään. Oitis ilmaantui aare-lintu,
nokassa Tuulan aistipunakukka. Se pudotti kukkansa rouva Esempion
helmaan... värjäsi sillä sen huulet... kaunisti sillä majuri
Velikodushofin kunniamerkit ja olkanauhat ja hävisi. Enkeli Iiranto
puhalteli aistipunakukan tuoksua naurahduksiin... hymähdyksiin...
sukkeluuksiin ja pikku viisasteluihin... Se johti sukkeluuden aroille
rajoille... antoi niiden heilahdella kainouden sukkanauhoissa...
ujostelun hienoissa helmoissa...

Puhe jatkui ja kävi äänekkäämmäksi. Se oli uudistunut jo useina
iltoina ja seinän takana asuva papin leski oli valittanut siitä,
sekä lopulta antanut tiedon Ivan Ivanovitshin vaimolle Anna
Aleksandrownalle, joka saapui nyt kyläilyltänsä odottamatta kotiin,
aivan miestänsä vakoilemaan. Puheen ylimmillään ollessa kuului
hänen soittonsa ovelta. Seurue joutui hämille ja puhe vaikeni. Anna
Aleksandrowna soitti, mutta kukaan ei avannut.

Viimein joutui hän raivoon ja uhkasi hakea poliisin, jos ei avata.
Seurue järjesteli asiansa ja avasi oven.

Kun Anna Aleksandrowna pääsi sisälle istuivat kaikki rauhallisina.
Punssin jälet olivat pyyhityt, pullot ja lasit peitetyt ja rouva
Esempio luki tyynenä kirjaa "Ikuinen arvoitus". Loukattu vaimo astui
huoneeseen raivostuneena, hiukset hajalla ja kysyi rouva Esempiolta:

-- "Ei kait rouva Esempiolla vaan ole ollut kylmä mieheni
makuuhuoneessa nukkuessa?..."

Rouva Esempio nousi ylös, oikaisi itsensä ylpeänä, ojensi kätensä ja
kysyi pöyhkeästi:

-- "Millä oikeudella Te uskallatte?..."

-- "Milläkö oikeudella?" -- keskeytti Anna Aleksandrowna jatkaen:
"_Vaimon_ oikeudella, jonka täytyy suojella makuuhuoneensa puhtautta
ja _äidin_ oikeudella, jonka täytyy suojella lastensa kunniaa.
Mutta millä oikeudella täällä olet sinä... sinä esikaupunkien
kadunkiertäjä?"

Hän puhui semmoisella ryhdillä ja voimalla, jommoisella voi puhua
ainoastaan nainen oman miehensä makuuhuoneessa, jossa hän yksin
on kuningatar ja valtijatar. Rouva Esempio seisoi hänen edessänsä
viheliäisenä olentona. Pää painui häpeästä alas ja "Ikuinen arvoitus"
putosi lattialle. Syntyi painostava hiljaisuus. Loukattu vaimo
oikaisi taas vartalonsa, osotti rouva Esempiolle ovea ja lausui, kuin
kuningatar:

-- "Ulos, häpäisijä!"

Rouva Esempio poistui, joku käsittämättömän häpeän raskas taakka
hartioilla, pimeään yöhön. Anna Aleksandrowna kääntyi majuri
Velikodushofin puoleen ja ovea osottaen lausui käskevästi:

-- "Ja sinäkin!... Samaa tietä!"

Majuri nousi ja poistui rouva Esempion jälestä. Molemmat ulos-ajetut
tunsivat sen voiman, sen valtikan mahdin, jonka avioliitto on antanut
vaimon käteen silloin, kun se on hänet korottanut makuuhuoneen
kuningattareksi ja kotilieden puhtauden valvojaksi, eikä kumpikaan
tajunnut, mistä sen voima riippui. Elämän ikuinen arvoitus nosti
mustaa päätänsä ja antoi tuntea näkymättömien käsiensä painon...

Sade valui mustassa yössä. Majuri Velikodushof ja rouva Esempio
tunsivat olevansa, kuin kaksi onnettomuustoveria, joita nyt
elämän näkymätön käsi painoi yhteen ja samalla jonnekin, jossa he
voisivat onnettomuutensa jakaa. Mitään sopimatta kahlasivat he
sen käden painamina kuraista tietä pitkin, pilkkopimeässä yössä.
Silloin enkeli Iiranto ampui taas elävän käärmenuolensa. Myrsky
ulvahti. Pilvenraosta tuikahti tähden säde sammuvana kipinänä ja
sen välähdyksenä ilmestyi enkeli Herve sekä Iila ja Ooti... Kädessä
aistipunakukan huumaava haju, kulkivat ne rouva Esempion ja majuri
Velikodushofin edellä... johdattaen... ohjaten kulkua... soutaen
elämän venettä oikeaan satamaan... ohjaten kohtalon menoa.

Myrsky soitteli mustaa kannelta... Elämän merenselkä ei toki sen
puhalluksista aallokoksi noussut... Kohtalon pursi solui hiljaa
satamaansa... kauniit soutajat airoissa... Herve itse peräsimessä...
Iiranto veneen vierellä...

Kulkijat painuivat majuri Velikodushofin huoneeseen... sopimatta...
sanaakaan puhumatta... Iilan ja Ootin soutamina... kukan tuoksun
johtamina... Elämänvirta vei venettä sinne.

He istuivat jo sisällä ja muistelivat tapahtumaa... Huoneessa kukki
aistipunakukka, jota molemmat katselivat onnettomuustovereina...
onnettomuuden yhteen sitomina... He katselivat sitä ja huumautuivat
sen väreihin... Enkeli Iiranto puhalsi heidän aisteihinsa sen
raukaisevaa tuoksua... Huoneen valaistus värisi veripunavalona...
hämärtyi... riutui itseensä... Iiranto ampui uuden nuolen...
Perkeleen kauniin enkeli Uuleman siittämä veripunainen pieni
hirre-käärme kiepahti nuolen välähdyksestä... valon värähdyksestä...
veripunaisen kukan tuoksusta... kiemurteli näkymättömänä...
kauniina... kavalana ja pistävänä rouva Esempion ja majuri
Velikodushofin kantapäähän. Siitä pistosta alkaa aina aviopetos...

Seinän toisella puolen asui majuri Velikodushofin nuori sisar
kirjoittaen ainetta siveellisyyskysymyksestä. Hän lopetti työnsä ja
kuultuansa veljensä tulevan meni sanomaan hyvää yötä... Mutta hän
näkikin aistipunakukan... tunsi sen aistillisen, ilkeän tuoksun...
parkaisi... hämmästyi... punastui ja poistui huoneesta, nähdessään
öisten kulkijoiden etsivän unohdusta elämän kovien kourien ja
arvoitusten pitelyjen jälkeen.

Kun ovi on taas sulettu, lyyhistyi nuori nainen miettimään elämän
suuren ratkaisemattoman arvoituksen selitystä ja majuri Velikodushof
ja rouva Esempio huomasivat laskeneensa veneensä jo elämän meren
sumusatamaan.

       *       *       *       *       *

Aamuyön pimeässä saattoi majuri Velikodushof rouva Esempion kuraista
tietä kahlaten asuntonsa rappujen luo.

-- "Siis huomenna Narvaan, armaani. Siellä saa olla rauhassa", --
lausui rouva Esempio puristaen saattajansa kättä.

Keittiössä torkkui palvelustyttö, Korpelan Timon tytär, Eeva. Rouva
Esempio kehotteli:

-- "Eeva rupeaa jo nukkumaan!"

Seuraavassa huoneessa nosti sairaloinen Armiira-tyttö päätänsä
vuoteesta ja kysyi riutuneella äänellä:

-- "Missä äiti on ollut?"

-- "Lapsi rupeaa nyt nukkumaan", -- vastasi äiti, meni huoneeseen ja
sytytti lampun. Pöydällä huomasi hän Harhaman äsken kirjoittaman
kirjeen, luki sen ja kirjoitti vastauksen:

    'Rakas!

    Kyllä olen ollut varomaton ja luultavasti ihmiset rupeavat
    juoruamaan ja tekemään ikävyyksiä. Täällä on aivan
    sivistymättömiä pökeröitä, jotka eivät ymmärrä suuren maailman
    tapoja. Rouva Volkof näki minut kerran kävelemässä tuttuni majuri
    Velikodushofin kanssa -- tai oikeastansa hänen veljensä ja sen
    vaimo ovat minun hyviä tuttujani miesvainajani ajoilta, ne kun
    palvelivat samassa pataljoonassa Venäjän sotaväessä -- ja sitten
    tuli mustasukkaiseksi hänestä ja miehestänsä ja -- Herra Jumala!
    -- Sinä tiedät, että olen syytön.

    Älä nyt tule tänne, ennen kun kirjoitan. Tulosi voisi herättää
    huomiota. Kun kaikki selviää kirjoitan ja sitten menemme yhdessä
    Helsinkiin. Olenkin tavaroiden ja hampaiden tarpeessa.

    Suutelen sinua.

                                                   Helga.'

Hän sulki kirjeen ja sammutti tulen ja hämmästyi, kun huone ei
pimennyt. Syksyinen harmaa päivä alkoi valeta.

Huomenna, kun hän lähti majuri Velikodushofin kanssa Narvaan, pisti
hän kirjeen postilaatikkoon.

Mutta parin päivän kuluttua rouva Volkof, joka oli puolustanut
perheensä kunniaa ja makuuhuoneensa puhtautta, sai haasteen oikeuteen
kunnianloukkauksesta. Joku viikko myöhemmin, kun rauhantuomari
tuomitsi hänet herjauksesta vankeuteen, ei onneton nainen jaksanut
häpeää kestää, sai hermokohtauksen ja ampui itsensä kuoliaaksi
miehensä pistoolilla.

       *       *       *       *       *

Harhaman elämän taivaalla loistivat yhä maineen seppeleet. Syksyn
harmaa väri oli hopean hohdetta. Hän odotteli rouva Esempion kutsua.

Joku päivä oli kulunut. Hän sai seuraavan nimettömän kirjeen:

    'Herra Harhama!

    Rouva Esempion asioissa on alkamassa eräs oikeusasia, johon
    Teidän täytyy pakostakin sekaantua. Itse tietänette mitä asia
    koskee. Puhutaan myös sikiön salaamisesta ja että Te olisitte
    sen isä. Siinä tietysti tulee paljastumaan asioita, jotka eivät
    ole kunniaksi Teille, eivätkä puolueelle. Toivottavasti teette
    parhaanne, että aijottu oikeudenkäynti tukahtuu alkuunsa. Itse
    käsitätte, että semmoisessa asiassa tulee heti etsittäväksi myös
    se lapsi, joka Teiltä tiedetään olleen rouva Esempion kanssa,
    vaikka se on salattu.'

Kaikki ne olivat nyt Harhamalle vähäpätöisiä, pikku asioita. Sikiön
salaamisen hän aavisti tarkottavan sitä, että Ritvaa oli hoidettu
salassa Armiiran tähden. Hänen edessänsä leimusi nyt uuden elämän
suuri kaskituli, joka himmensi kaikki häväistykset. Rauhallisena
odotteli hän rouva Esempion kutsua.

Mutta kutsua ei saapunut. Hän odotti vielä, mutta yhtä turhaan.
Viimein otti hän käsikirjoituksensa ja matkusti Schuwalowaan rouva
Esempiota tapaamaan. Mutta rouva Esempio oli poissa. Huone oli
puolikylmä. Siinä oli jotain autiota, tyhjää, kuin hautajaisten
jälkeen.

-- "Missä on rouva?" -- tiedusteli hän rouva Esempion
palvelijattarelta Eevalta, Routalan Timon tytöltä.

-- "Niin, rouvako?... En minä oikein tiedä... eiköhän se Suomeen
mennyt", -- vastasi Eeva vältellen ja Armiira selitti:

-- "Ei Armiira tiedä. Ei äiti sano koskaan minne menee..."

Harhama odotti päivän... toisen. Joku levottomuus alkoi häntä
vaivata. Se ilmestyi salaperäisenä, harmaana, kuin hämähäkki. Hän
avasi erään saapuneen kirjeen. Se oli asianajajalta, joka ilmotti
ryhtyneensä rouva Esempion asiassa toimiin.

Se oli Harhamalle yllätys. Hän ei tiennyt, että asia koski rouva
Volkofia vastaan aijottua kannetta. Hän luuli sen olevan yhteydessä
jonkun häväistysjutun, sikiön salaamis-asian kanssa, tai jonkun, jota
hän ei käsittänyt, mitä se oli.

Hän ryhtyi etsimään rouva Esempiota kaikkialta, mutta etsi turhaan.
Levottomuus yltyi. Joka raosta kurkisteli jo harmaa hämähäkki.
Hänen henkiset voimansa olivat ikäänkuin kahdeksantoistavuotisesta
jännityksestä päässeitä ja herpoutuneita. Siksi oli hän veltto ja
herkkä vaikutuksille.

Hopeanheleä syksy alkoi jo harmaantua hänen silmissänsä
likaharmaaksi. Levottomuus suurenteli kaikki kummituksiksi.
Puolue, se ainainen jalkapuu, irvisteli jo hänelle, syyttäen häntä
häpäisemisestä.

Hän matkusteli ja tiedusteli mahdollisista ja mahdottomista
paikoista. Viimein alkoi hän sokeasti uskoa jotain hyvin vakavaa
olevan kysymyksessä ja luuli rouva Esempion olevan jo paossa. Hän
hätäytyi yhä enemmän...

Hän palasi takaisin tiedusteluilta, lähti uudestaan ja taas palasi.
Hän ei voinut enää syödä ei nukkua. Neljä vuorokautta kului niin. Hän
ei enää erottanut yön ja päivän rajoja. Lopulta hän ei käsittänyt,
miksi hän oli levoton.

Hän lähti taas ja jätti jälkeensä rouva Esempiolle kirjoitetun
kirjeen:

    'Olen etsinyt Sinua epätoivoisena. Nähtävästi on jotain hyvin
    ikävää tapahtunut, mutta miksi salaat sen minulta? Jos tulet
    kotiin minun vielä poissa ollessani, odota minua! Minä tahdon
    oman osuuteni kaikesta, mitä vaan lieneekin tapahtunut...

                                             Harhama.'

Oli yö.

Kylmä, ilkeä räntäsade oli alkanut. Tie lätisi jalan alla. Harhama
seisoi rautatievaunun sillalla, kun kaksi hänelle tuntematonta,
Pietarissa asuvaa suomalaista miestä kohtasivat siinä toisensa,
tervehtivät ja alkoivat puhella:

-- "No, Raiviohan se on! Mistä sinä nyt matkustat?" -- kysyi
ensimäinen.

-- "Kah! Leinola! Terveeksi... Narvasta olen matkalla", -- oli
Raivion vastaus.

-- "Vai Narvasta."

-- "Narvasta tulen, Narvasta", -- jatkoi Raivio vakuutustansa, sikari
hampaissa.

-- "Kah, Narvasta, niin Narvasta!... Ja minä olen Narvaan menossa...
Ketä sinä nyt muuten siellä Narvassa tapasit?" -- kyseli Leinola
edelleen.

-- "No eipä siellä ketään... Rouva Esempio siellä näkyi puuhailevan,
kuuluu asuksivan Velikodushofin 'Luostari'-huvilassa. Pitkästä ajasta
taas sattui... Se näyttelijätär, entinen Riuttalan Helga... Vai
Narvaan sinä oot matkalla..."

-- "Narvaan... Narvaan oon matkalla... Vai Narvassa Riuttalan Helga
puuhailee", -- jatkoi Leinola.

-- "Narvassa puuhailee, Narvassa... No! Vie nyt terveisiä Narvaan!"
-- lopetti Raivio jäähyväistellen.

Harhama ei kuunnellut enempää. Hän lähti oitis Narvaan.

Ja koko matkan, koko yön laski hän ja mietti mitä varten rouva
Esempio oli Narvassa. Hän tuli vakuutetuksi, että jotain vakavaa on
kysymyksessä. Hän sommitteli yhteen kaikki ne viittaukset, joita
oli kuullut Ritvasta, ja luuli olevan kysymyksen siitä. Useita
vuorokausia kestänyt levottomuus, valvominen ja syömättömyys alkoi
vaikuttaa. Hermosto, joka hänellä oli aina herkkä, joutui taas
epäkuntoon. Juna tuntui kulkevan matelemalla, aika tuntui pitkältä,
laiskottelevalta...

Vihdoin valkeni routainen syyspäivä. Ja juna saapui Narvaan. Kuumeen
vallassa riensi hän Luostari-huvilaan ja kysyi rouva Esempiota.

-- "Hän lähti juuri ulos miehinensä", -- vastasi huvilan piharenki
merkitsevästi.

-- "Kuinka miehinensä! Sitten on kai erehdys tapahtunut", -- huudahti
Harhama ja enempää puhumatta riensi osotettuun huoneeseen.

Hän tuli matalaan huvilan ullakkokamariin, niin sanottuun Hiiden
huoneeseen ja siellä kohtasi häntä hänelle odottamaton näky: Ympäri
huonetta näkyi likaisen yöelämän ja juopottelun jälkiä. Rouva
Esempion ja majuri Velikodushofin vaatteita oli siellä täällä
sekaisin. Pöydällä oli joku majuri Velikodushofin kirja, sisällöltään
jotain "matkalukemista", ja sen lehtien välissä eräs hänen rouva
Esempiolle lähettämänsä kirje, jonka reunat olivat piirretyt täyteen
muistutuksia. Silmänräpäyksessä käsitti hän kaikki ja alkoi vapista.
Pitkään aikaan ei hän jaksanut mitään ajatella. Aivan voimatonna
vaipui hän tuolille. Pää painoi hartioita kuuman lyijypallon tavoin,
huone pimeni silmissä ja hänet valtasi kummallinen tunne: Hän ei
tajunnut mitään tapahtuneesta, vaan luuli saaneensa hulluuden
puuskan ja odotti milloin hänestä sammuu järki kokonansa. Hän puheli
itseksensä, päätänsä osotellen ja maahan tuijottaen:

-- "Nyt minä tulen hulluksi ihan... Nyt on järki tästä ohimolta
jo sammunut... Nyt se sammuma etenee jo otsaa kohti... Otsa on jo
kylmä... Nyt se menee päälakea kohti... Kas, kun se ei koske!...
Vieläköhän minä sitten osaan ajatella, kun se kokonaan sammuu?... Nyt
alkavat jo isot aivot sammua..."

Hän piteli päätänsä molemmin käsin, varovasti, kuin olisi se ollut
niin kipeä, että siihen ei uskalla koskea, ja jatkoi puheluaan:

-- "Nyt sammuma kohta leviää jo tänne takaraivoon... Ai, jai!... Nyt
se sammuu kohta aivan kokonaan... Nyt tulee ihme... Nyt tulee ihme",
-- hätäili hän.

Yhä varovaisemmin piteli hän päätänsä hätäillen:

-- "Ai, jai!... Nyt sammuu jo viimeinenkin... Pää on aivan kylmä...
Kas niin!... Kas niin!... Nyt sammui..."

Ja sitten uskoi hän olevansa hullu. Silmien editse vieri ilmassa
leijaileva musta pyörä, joka hävisi kun oli päässyt ohi, vierähti
johonkin ja uusi samanlainen musta pyörä ilmestyi taas ja vieri ja
hävisi samaa tietä toisten aina seuratessa jälkiä.

Hartiat kumarassa tuijotti Harhama niitä mustia pyöriä. Hän ei
käsittänyt mitään, alkoi laskea pyörien lukua ja kokoa ja tylsistyi
kokonansa. Suuret silmät tuijottivat elottomina yhteen pisteeseen ja
rinta kohoili tasaisesta huounnasta...

Niin istui hän kauvan puolikuolleena. Viimein tunsi hän vilunväreen
kulkevan lävitsensä ja alkoi selvitä. Ensimäinen ajatus, joka hänen
päähänsä iski, oli kysymys: "Mitä pahaa olen minä tehnyt majuri
Velikodushofille, että hän häpäisi minun kotini ja elämäni?"

Ja taas ja taas tylsistyivät ajatukset ja mustat pyörät alkoivat
leijailla silmissä. Ja taas teki hän majuri Velikodushofin suhteen
äskeisen kysymyksen ja supisi katkerana:

-- "En ole häntä loukannut sanoilla en teoilla, en edes tuntenut."

Hän muisti myös, että kun äsken rouva Esempio puhelimessa oli hänelle
sanonut että majuri Velikodushof tungettelee ottamaan häneltä
suomen-kielitunteja ja kysyi leikillä, oliko hän mustasukkainen, niin
hän oli miltei loukkautunut siitä, että rouva Esempio muka luuli
hänen voivan hyvästä perheestä lähteneestä miehestä ajatella niin
alhaisesti, että tämä suostuisikaan häpäisemään sitä kotia, jonka hän
tiesi olevan hänen kotinsa.

Ja yhä katkerammaksi tuli hänen mielensä. Hän supisi:

-- "Minä vielä ymmärtäisin, jos hän olisi minulta varastanut,
tai lyönyt minua, mutta että hän likaa talon, jota minä pidän
kotinani!..."

Hän tylsistyi uudestaan ja takertui johonkin pimeään, hämärään.
Hänestä tuntui majuri Velikodushofin teko niin ilettävältä, että
hän sen johdosta aluksi unohti itse asian ja rouva Esempion osuuden
siihen. Viimein alkoi hän vapista ja hätäytyä ja hapuili jotain
pakenevaa kiini...

Kun hän taas selvisi hieman, nousi hänelle kurkkuun katkerana palana
teoksen muisto. Silloin pimeni kaikki hänen silmissänsä. Koko maailma
tuntui uppoavan synkeään pimeyteen ja kylmä sakea usva nousi jostain
avaruuden soisilta pohjilta. Ammottava tyhjyys tuntui nielevän kaiken
ja hän katseli sitä neuvotonna, hartiat kumarassa ja liikkumattomilla
silmillä lattiaan tuijottaen. Harhanäöt alkoivat: Hänen teoksensa
kohosi avaruuden rannan alta hopeanheleänä suurena pyöränä, vyöryi
ylemmä, kirkastui kirkastumistaan, alkoi taas himmetä, pimeni aivan
pimeäksi ja laskeutui kaarensa tehtyään kellumaan äärettömyyden
mustaan mereen, sen pimeän pohjattomuuden varaan...

Itsestänsä hänestä oli omituista se, että hän katseli kaikkea milt'ei
välinpitämättömänä. Hänen tilansa oli sama, kuin kuoleman ohi mentyä:
kaikki alkavat rauhottua tai tylsistyä, nähtyänsä, että nyt on
kaikki toivo menetetty. Hänen ajatuksensa kääntyivät hetkeksi rouva
Esempioon. Hän muisti hetkessä yhtenä kokonaisuutena koko elämänsä
hänen kanssansa, huolensa hänestä ja yhteiset kärsimykset ja huokasi
katkerana:

-- "Miksi hän minulle tämän teki?... Miksi hän häpäisi minun elämäni
ja petti minut?..."

Sitä hautoessansa hän taas sekaantui ajatuksiinsa, tylsistyi,
alkoi nähdä harhanäkyjä ja uskoa, että järki sammuu. Hän istui
sängynreunalla kokoon kyyristyneenä, piteli käsiensä avautumassa
päätänsä, peläten siihen koskea, kuin olisi se tulinen pallo. Ja taas
hän laski, laski ja odotti sitä silmänräpäystä, jolloin järki tyyten
sammua tuikahtaisi...

Ja taas alkoi jotain epäselvää kirkastua ja selvetä. Hän näki
teoksensa lokaan polettuna ja rouva Esempion sitä tallaamassa, ilkeä,
raaka hymy huulilla. Hän hätäytyi kuin lapsi nähdessään siskonsa
hukkuvan. Hän ei kyennyt mitään tekemään, ei mitään ajattelemaan.

Viimein valtasi hänet raivo.

-- "Miksi sinä, häpeämätön nainen, olet tämän tehnyt?... Miksi tämän
olet tehnyt _sinä_?" -- raivosi hän. Kasvolihakset vetäytyivät
kokoon ja kulmikas leuka vavahteli. Hänessä heräsi hillitön halu
repiä kaikki, mitä käsiinsä sai. Hän repi risoiksi rouva Esempion
vaatteita, jotka hän vähäistä ennen oli tälle ostanut. Hän repi omia
nenäliinojansa ja kiskoi irti pukunsa nappeja ja särki mitä voi.

Mutta kohta väsyi hän taas ja herposi. Kaikki henkinen oli hänessä
hillittömän rajua, vaikka kuoreensa puristettua, ja siksi se hetkessä
pani kaikki tuhaksi. Hän istahti sängynreunalle epätoivoisen ja
synkän näköisenä, näki taas teoksensa mustan, synkän pyörän kelluvan
pimeän pohjattomuuden varassa, tuli katkeraksi rouva Esempiolle ja
kysyi, tuskan-ilme kasvoilla:

-- "Olenko minä korottanut Jumalaksi ihmistä, joka on minua pettänyt
ja häväissyt enemmän, kuin kukaan muu?..."

Hän huokasi ja vaipui kokoon...

Kauvan ajatteli hän jotain peräti hämärää ja selittämätöntä.
Kaikkialla nousivat mustat pilvet. Kaikkialta avautuivat kuoleman ja
kaikenhäviön kidat, joista irvisti joku ilkeä: elämän-iva. Hän muisti
jalkapuutansa. Hän muisti, että rouva Esempio oli myös vakuuttanut
lopulla olevansa tarvaalainen, samaten Velikodushofin niiden
kannattajan Venäjällä ja nyt hän näki samojen tarvaalaisten vetävän
häntä kaakinpuuhun ja pettävän häntä. Hän mutisi:

-- "Olisiko, että olen kumartanut sitä jalkapuuta, jonka väki
häpäisee elämäni ja tekee kodistani minulle häpeäpaalun, voidaksensa
minut sitten vetää siihen pystyttämäänsä kaakinpuuhun?..."

Hän huokasi raskaasti, nousi ylös ja käveli huoneessa synkkänä.
Äkkiä pisti häneen joku ajatus, kuin kipinä: Vihan ja koston kuuma
tuli leimahti hänessä terävänä liekkinä ja sen liekin päässä
punersi kukkana siperialaisen noidan ennustus naisesta, johon hän
muka panee kironsa. Silloin lausui hän sielunsa kaikilla voimilla
luulottelemaansa häpäisijäänsä ajatellen:

-- "Kirotut olkoot ne nisät, eläinten tai ihmisten, joita sinunlainen
saasta on imenyt!..."

Sitten lähti hän ulos ja sulki oven synkkänä...

       *       *       *       *       *

Kun kuolema on käynyt talossa ja lähdetään noutamaan
ruumiinpesuvettä, sammuvat kaikki kuolleen elämää koskevat
kysymykset, elämän vaatimukset astuvat voimaan, ruumis koetetaan
saada pian ulos ja tyynenä panee emäntä kahvin kiehumaan. Ensi
myrskyn ohi mentyä alkoi Harhama turtua kaikelle. Hän tunsi tavatonta
janoa, tai nälkää, tai molempia sekaisin. Tylsän-rauhallisena lähti
hän läheiseen hotelliin ja alkoi syödä ja juoda.

Tapauksesta oli tieto levinnyt ruokailuhuoneeseen ja kaupungillekin.
Eräässä pöydässä Harhaman vierellä istui Leinola muutaman
tuntemattoman kanssa. Ei kumpikaan äsken mainituista tuntenut
Harhamaa ja he puhuivat vapaasti tapahtumasta.

-- "Oletko sinä, Koivula, sattunut Harhamaa näkemään?"

-- "En ole, vaikka kuullut olen paljon", -- vastasi puhuteltu.

-- "Kuka siitä jo ei olisi kuullut. Kyllähän miehellä on hiukan
kykyjä, mutta mitäpä se kyky maksaa, kun sitä käyttää väärin. Se on
huonolla ihmisellä sama, kuin palava päre lapsen kädessä. Se polttaa
sillä itsensä ja muut vielä mukanansa", -- jatkoi Leinola.

Koivula huokasi ja lisäsi:

-- "No, kyllä se elämä opettaa tulta pitelemään."

-- "Opettaa kyllä, mutta monen opettaa liian myöhään", -- myönsi
Leinola.

Molemmat vaikenivat ja ajattelivat sitä suurta opettajaa, jonka nimi
on elämä. Harhama kuunteli puhetta aivan välinpitämättömänä ja tylsän
uhmaavana. Leinola jatkoi:

-- "Johan sen tiesi mikä loppu siitä tulee. Rouva Esempio oli jo
koko syksyn palvelustyttönsä kanssa kilpaa mustannut Harhamaa... Ja
ansaitsikin maalinsa. Roisto!... Elää semmoista sikamaista elämää
vihkimättömien naisten kanssa... ja muutakin on!"

Eevan mainitseminen hänen mustaajanansa koski vielä Harhamaan, sillä
Eeva oli niitä korpelaisia, joita hän jumaloi. Koivula jatkoi sitten:

-- "Niin, niin... Kyllä elämä on kova ja viisas opettaja ja sillä on
oikeat opetusvälineet... Kun se kenen panee nurkkaan häpeämään, niin
se panee semmoiseen nurkkaan, josta kaikki näkevät..."

Sitten nousi hän, käveli edestakaisin uudelleen ja lausui Harhamaa
tarkottaen:

-- "Että sen piti vielä joutua juuri meidän puolueen joukkoon ja sen
häpeäksi!... Heittiön!..."

Harhama nousi synkkänä ja lähti ulos...

       *       *       *       *       *

Hetken kuluttua kirjoitti Harhama rouva Esempiolle seuraavan kirjeen:

    'Kohdakkoin on kolme vuotta kulunut siitä yöstä, jolloin lausuit
    minulle: 'Rakastakaa minua ja minä olen Teille kuolemaan
    asti uskollinen, kuin koira.' Minä olen pitänyt sanani, tai
    oikeastaan, me molemmat olemme pitäneet sanamme. Minä olen
    pysynyt rinnallasi kaiken uhalla ja Sinä olet ollut kuin koira.

    Näinä päivinä, juuri tätä 'häämatkaasi' varten puetit itsesi
    minulla viimeksi. Minä tahdon, että jokaikisen esineen, joka
    pienimmälläkään tavalla muistuttaa minua, palautat, jos en niitä
    itse ole kotoasi löytänyt. En tahdo, että minusta jää luoksesi
    pienintäkään muistoa, pienintäkään esinettä sormiasi polttamaan
    ja häpeääsi sekä _minun_ häpeääni todistamaan. Kun osan niistä
    olen Sinulle antanut, niin jätän niiden kaksinkertaisen arvon
    Sinulle rahassa. Niistä voit perustaa rahaston häpeäsi muistoksi.
    Huvilan, jonka ostin sinulle, poltan tuhaksi.

    Olen nimellesi pannut hallussani olevan vieraan omaisuuden.
    Sen tähden täytyy minun Sinua vielä nähdä, että saan Sinulta
    allekirjoituksen paperiin, jossa luovut siitä omaisuudesta.
    Toinenkin selvittämätön asia vielä on: Tietänet, että
    varustaudutaan panemaan Sinutkin syytteeseen rikoksesta, jonka
    kait tiedät. Se asia koskee myös minua ja oman osani siitä
    johtuvasta rangaistuksesta ja häpeästä minä kärsin. Nämä ovat
    ainoat asiat. Lapsesi suhteen teen mitä voin, että se pääsisi
    pois äitinsä saastuttamasta ilmapiiristä.

                                                Harhama.'

Ja majuri Velikodushofille hän kirjoitti:

    'Herra Majuri.

    Olette koirana tunkeutunut häpäisemään minun kotiani ja likaamaan
    naisen, jonka tiesitte olevan vaimoni. Toivottavasti Teissä on
    edes sen verran kunnian tuntoa, että omalla kädellänne toimitatte
    itsenne pois ihmisten joukosta. Koirat ainoastaan odottavat
    vieraan kättä, mies tilittää alhaisuutensa itse.

                                                Harhama.'

Hän jätti kirjeet pöydälle ja läksi mieli kylmänä kivenä, siitä
huoneesta, jossa hän luulotteli nähneensä elämänsä lokaan vedettynä
ja jumalansa polkevan likaan hänen kahdeksantoista-vuotisten
tuskiensa ja ponnistustensa luomusta.

       *       *       *       *       *

Elämän kurimuksien pohjat: menneet päivät syöksivät kätköjänsä
nykyisyyden tomutanssiin. Muinoin eletyn elämän teot, etäällä
vierailla mailla kuletut polut, kaikki kääriytyvät siksi vaipaksi,
jota ihminen aina hartioillansa kantaa: kaikki ne ovat yhdessä hänen
elämänsä, hänen hämähäkinverkkonsa.

Anna Pawlowna Vronskajan vastaanottohuoneessa istui munkki Pietari
Anna Pawlownan kanssa. Jälkimäinen oli kalpea, väsynyt, riutuneen
näköinen, Jumalankuvan edessä paloi vahakynttilä ja pöydällä lamppu,
jonka valo tulvi punaisena, himmeänä tulpaani-varjon läpi. Anna
Pawlowna puhui heikolla äänellä:

-- "Niin, isä Pietari. Tahdon puhua kanssanne herra Harhamasta...
Häntä on varmasti kohdannut, tai kohtaa joku onnettomuus. Viime
yönä näin unta, että joku syöksi häntä kuiluun... Mitä se mahtaa
tietää?..."

Munkki Pietari kuunteli puhetta surullisena. Pitkän vaiti-olon
jälkeen lausui hän:

-- "Se on ihmeellistä. Minä olen nähnyt hänestä samanlaista unta,
mutta sillä lisäyksellä, että Jumala nosti hänet siitä kuilusta..."

Anna Pawlowna huokasi ja katsoi munkki Pietarin silmiin hätäytyneenä.
Äänettömyys mateli käärmeenä huoneen läpi.

-- "Voi Herra Jumala sitä miestä!" -- huokasi Anna Pawlowna.

Taas syntyi äänettömyys. Anna Pawlowna hengitti kuin hädässä. Munkki
Pietari mietti jotain. Viimein nousi Anna Pawlowna, nouti joukon
kirjeitä ja puhui:

-- "Hänellä on jotain sisällistä... jotain selittämätöntä... Kenties
Te, isä Pietari, voitte siitä saada selvää, jos luette näitä hänen
kirjeitänsä. Hän kirjoitteli niitä minulle ulkomaanmatkoiltansa,
mutta niissä on jotain, jota minä en kykene ymmärtämään... Niissä on
jotain demonimaista, tai mitä se lienee... Lukekaahan Te!..."

Munkki Pietari alkoi lukea kirjeitä. Harhama oli niissä kirjoitellut
elämän mietteitä suurten henkien haudoilla. Kullakin kirjeellä oli
oma nimensä. Ensimäisen nimenä oli: "Kantin haudalla", toisen:
"Spinozan tomuilla".

Munkki Pietari luki. Anna Pawlowna seurasi hänen kasvojensa piirteitä
hysteerisesti.

-- "No mitä?" -- kysyi hän kiihkeästi, kun munkki Pietari oli lukenut
ensimäiset kirjeet.

Munkki Pietari huokasi, eikä vastannut mitään. Hän otti seuraavan
kirjeen. Sen nimi oli: "Napoleonin haudalla". Kun hän oli sen
lukenut, lausui hän surullisena:

-- "Hänen hengestänsä tuoksuaa jotain outoa..."

Anna Pawlowna näytti yhä hätäytyvän. Munkki Pietari luki kirjeen
"Rousseaun haudalla". Kun hän oli sen lopettanut, kysyi Anna Pawlowna
hermostuneena:

-- "Eikö hänessä ole jotain kummaa... outoa, tai jotain
salaperäistä..."

Munkki Pietari huokasi ja lausui surullisena:

-- "Hänestä tuoksuaa kalmanhaju..."

Anna Pawlowna kirkaisi hiljaa. Syntyi taas äänettömyys. Munkki
Pietari luki toisia kirjeitä ja lausui surullisena:

-- "Niissä on jotain ikivanhaa, homehtunutta... Hänestä haisee
Perkeleen henki... Hän on nähtävästi asunut ikänsä ihmishengen
haudassa, kuin ruumistoukka..."

-- "Oi Herra Jumala!" -- parkaisi Anna Pawlowna ja alkoi itkeä.
Munkki Pietari rauhotteli häntä puhellen:

-- "Älä hätäile hänen tähtensä, sisar. Hän on puhdistavan elävän
Jumalan käsissä... Hän on kenties tuleva aseeksi Hänen käteensä, jos
se on Hänen tahtonsa..."

-- "Te uskotte niin?" -- hätäili Anna Pawlowna kysyvästi. Munkki
Pietari vastasi vakuuttavasti:

-- "Jumalan tiet ovat tutkimattomat, mutta kaikki on ase Hänen
kädessänsä..."

Anna Pawlowna rauhottui, kokosi kirjeet ja puheli:

-- "Hän on minut aivan vannottanut, että en saa hänen kirjeistänsä
koskaan kenellekään puhua. Siinäkin on jo jotain epäiltävää... Mutta
Teidän suhteenne hän itsekin tietysti tekee poikkeuksen..."

Syntyi taas hiljaisuus. Huoneessa heilahtelivat suruharsot ja
vahakynttilä tuikutti jumalankuvan edessä.

       *       *       *       *       *

Kaikki elämän rukit pyörivät, sen kaikki sukkulat liikkuivat.
Ihmis-elämä punoutui kunkin ihmisen omista teoista.

Nyt alkoi Harhaman elämässä aika, jona hän ei edes siinäkään
määrässä, kuin ennen, ollut tekojensa herra, vaan niiden orja.
Sielun voimat alkoivat kokonansa lannistua. Kaikki elämän kysymykset
sammuivat joskus pilkkosen pimeään, jossa itsemurhankin ajatus
häilähteli houkuttelevana tulisuortuvana. Hän ei tuntenut enää
nälkää, ei janoa, ei väsymystä.

Ajoittain valtasi hänet taas kummallinen tunne: Hän oli unohtanut
itse tapahtuman kokonaan, mutta tunsi jotain tuskaa, tietämättä,
mistä syystä. Päivästä ei tahtonut tulla iltaa, yöllä hän ei
voinut nukkua ja hermokohtaukset olivat välistä niin rajuja, että
hän vapisi. Ensi työksi matkusti hän rouva Esempion asuntoon
saadaksensa pois kirjeensä, joiden seassa hän muisteli ja pelkäsi
olevan semmoisia, jotka sotkevat hänet ja ystävänsä vallankumouksen
asiaan. Hän mursi auki rouva Esempion peilikaapin, jossa oli hänen
huomannut kirjeitä tallettavan. Siellä säilyttikin hän tapansa mukaan
eri kimppuihin käärittyinä ja päällekirjoituksilla varustettuina
kokonaista kirjastoa rakastajiensa kirjeitä. Siellä olivat "Arvolan
kirjat", "Golubofin kirjat", "Esempion kirjat", "Harhaman kirjat"
ja jokin Velikodushofin "kirja" y.m. Hän otti omansa ja mursi auki
kaikki laatikot, etsien sitä kynää, jolla hän oli teoksensa alkanut
ja jonka rouva Esempio oli koruiksensa pyytänyt. Sen löydettyään
kokosi hän kaikki rouva Esempiolle ostamansa tavarat, sekä Anna
Pawlownan lähettämät esineet. Viime mainitut sekä ne korut, jotka
hän oli ostanut rouva Esempiolle pakkoluovutuksesta muistoksi
säilytetyllä 25-ruplan setelillä, hän otti mukaansa, kannatti ulos
rouva Esempion matka-arkut ja muut rihkamat, ja poltti pikkuisen
huvilan poroksi. Ja kun se oli poroksi palanut, lohdutti hän itseänsä
sillä, että teon oli muka aiheuttanut halu hävittää jokainen rahtukin
joka muistutti rouva Esempiolle häntä. Hän koetti taas pettää
itseänsä. Hänen sielunsa salaiset alhaisuuden pesäkkeet vuotivat nyt
valloillansa. Itse asiassa aiheutti teon kostonhalu.

Poltettuansa huvilan palasi hän kotiansa, tylsänä, puoli tajuttomana,
mutta ulkonaisesti tyynenä. Kotona odotti häntä kolme kirjettä. Yksi
niistä oli rouva Esempion matkalta kirjoittama. Hän avasi sen ja luki:

    'Rakas!

    Luultavasti ovat ihmiset Sinulle taas juorunneet ja valehdelleet,
    ja minä pelkään, että heitä uskot. Mutta kuule minua, ainoastaan
    tämä kerta ja usko minua! Ilkeät, sivistymättömät ihmiset näkevät
    asian oman likaisen sielunsa valossa ja kääntävät kaikki pahaksi,
    mutta asian ytimen voin Sinulle sanoa ainoastaan minä. Seison
    edessäsi, kuin Jumalan edessä, kunnioitan Sinua, kuin Jumalaa ja
    Sinulta ainoalta odotan taas ymmärtämystä enkä voi Sinulle koskaan
    valehdella.

    Ihmiset levittävät ilkeitä valeita, mutta Jumala tietää, että en
    ole yhtynyt kehenkään mieheen, enkä yhdy. Jos voisin, menisin
    luostariin, sillä kaikki miehet ovat ympärilläni lokaa. Sinäkin
    ehkä taas uskot kaikkia ja mitään kysymättä viskaat silmilleni
    syytöksiä, kuin olisin minä joku katutyttö...

    Jos nyt kumminkin juoruja uskot, anna minun ainakin toistaiseksi
    asua huvilapahasessa, ja pitää tavarasi, sillä tiedät, että
    itselläni ei mitään ole...'

Inhon ja halveksimisen tunne pursusi Harhaman jokaisesta solusta. Hän
viskasi kirjeen kädestänsä, kuin olisi se ollut kylmä, ilkeä käärme,
ja mietti jotain mustaa ja ilkeää, joka häntä läkähdytti. Sitten
huokasi hän, tunsi kasvojensa vääntyvän inhosta ja tuskasta ja lausui:

-- "Luostariin!... Sinä viaton nunna!... Sinä veit munkin mukanasi
luostariin... Toivottavasti elämä pukee sinut siellä siihen
nunnankaapuun, jonka ansaitset: häpeään..."

Toinen kirje oli Anna Pawlownalta, joka kirjoitti:

    'Rakas hra Harhama!

    Eilen oli luonani munkki Pietari ja kertoi nähneensä Teistä
    unta: Te olitte vajoomassa syvään kuiluun, johon Teitä joku
    tuntematon koetti sysätä. Tulin levottomaksi tästä unesta. Sen
    levottomuuden vaikutti myös se, että itse näin edellisenä yönä
    saman unen. Oletteko ehkä sairas? Olen niin levoton puolestanne.
    Lähetän sentähden Teille perhekalleuden, kaulassa kannettavan
    pienen ristin. Sen on kaksi pyhimystä siunannut ja siitä on
    perhetarina, että se muuttaa onnettomuuden onneksi. Äitini jätti
    sen kuollessaan minulle ja käski jättämään parhaalle ystävälleni.
    Kirjoittakaa pian! Jumala Teitä siunatkoon!

    Anna Vronskaja.'

Kaikki menneiden päivien muistot avautuivat siitä kirjeestä
surullisena, mailleen menevänä syyspäivänä, kuolinpäivän
ilta-ikävänä. Sen kelmeässä valossa näki hän taas elämän niin
omituisena, käsittämättömänä, järjettömänä ja syksyn sateiden vedessä
mätänevänä luokona. Hän näki eteensä avautuvan elämänkentän, jossa
lukemattoman lukemattomat pääkallot saarnasivat elämän turhuutta
ja sen mitättömyyttä. Ja sen loistavan luukentän halki käveli
rauhallisena kaikenhäviön jättiläisluuranko, olalla kaikki kaatava
kuoleman viikate, vyöllä reisiluu ja kädessä pääkallo, valtansa
ikuinen vertauskuva.

Siinä valossa katseli Harhama nyt rouva Esempion kanssa elämäänsä
elämää ja huomasi siinä nyt paljon semmoista, jota hän ei ollut ennen
huomannut. Hän tarkasteli sitä nyt häviön edessä, kuin juustopalaa,
jonka haju on alkanut herättää jo huomiota ja hän huomasi siinä
nyt paljon semmoista, jonka olemassa-olon hän ennen oli itseltänsä
salannut. Hänelle kävi, kuin juuston syöjälle, joka, tunnettuansa
oudon hajun on alkanut palaansa tarkastaa ja huomaa siinä jo pieniä
matoja.

-- "Ah! Olihan siinä elämässä jo sitä... ja sitä... ja sitä",
-- tuskitteli hän, likaisten sumukäärmeiden hänen silmissänsä
vilahdellessa.

Hän kutistui kokoon sen näyn edessä. Ja koko hänen viimeinen
elämänsä: hänen elämänsä rouva Esempion kanssa levittäytyi nyt hänen
eteensä uudessa valossa häpeänliinana, jolle oli asetettu kaikki sen
tulokset: keskellä oli Ritvan pieni pääkallo, jonka sisässä vielä
toukat kihisivät ja sen ympärillä mateli sukupuolielämän musta,
inhottava käärme...

Synkkänä, sanattomana katseli Harhama sitä. Kylmä hiki nousi otsalle
ja hän huokasi:

-- "Tähänkö minä olenkin joutunut?..."

       *       *       *       *       *

Sitten alkoivat tärisyttävät hermokohtaukset yhä uusiutua. Hän
salaili niitä kaikilta ja väsyi ja kiusautui siitä edelleen. Turhaan
koetti hän huumata itseänsä väkijuomilla. Mikään ei vaikuttanut.
Itsemurhan suortuva häilähteli yhä kiehtovampana.

Hän oli kuin mies, joka tylsistyneenä kävelee palaneen talonsa
tuhkaläjän ympärillä. Tuon tuostakin puhkaisi tulikieli vielä tuhan
ja puhalsi ilmaan katkeraa savua, joka tunki henkeen ja ahdisti. Ne
olivat entisten ponnistusten ja tuskien muistoja. Hän tuskitteli
silloin:

-- "Mitä varten minä olen rakentanut?... Tuhkaa ja poroa vartenko?...
Vai sitäkö varten, että saisin hengittää siitä nousevaa katkeraa
savua?..."

Mutta mykkä elämä ei vastannut hänen kysymyksiinsä. Hän hätäytyi
silloin ja tunsi jo istuvansa kuoleman kylmällä polvella, elämänsä
savuavaa tuhkaläjää katselemassa, mykän elämän seisoessa hänen
edessänsä ikuinen ongelmansa seppeleenä päässä...

Ja silloin alkoivat hänelle taas ilmestyä vanhat ennustukset
arpirintaisesta, mustatukkaisesta naisesta, joka tuottaa
onnettomuutta, ja kaatuneista kuusista ja kaikesta. Kylmä inhonväre
kävi hänen ruumiinsa läpi, madellen limakäärmeenä. Oli, kuin olisi
hänen hartioillensa heitetty ilkeästä likatäplästä tehty vaippa
ja rouva Esempio seisonut vierellä ja osottanut häntä lyhkäisillä
sormillansa, ilkeä hymy huulilla...

       *       *       *       *       *

Silloin enkeli Iiranto hulmahti Harhaman vierelle, ruumiina hehkuva
viha, hiuksina kyykäärmeen sihinä ja kädessä musta kukka. Se
ampui elävän nuolensa itään ja sen kulkeman viirun päästä välähti
Harhamalle majuri Velikodushofin Yrjönristi. Iirannon kutrit
häilähtivät hänen korviensa ympäri ja käärmesuikaleina suhahtelivat
äänet:

-- "Sinulle on tehty vääryyttä... Sinua on häväisty..."

Harhama värisi. Enkeli Iiranto piti hänen nenänsä edessä Perkeleen
Uuva-enkelin aistillisuuden mustaa kukkaa ja antoi hänen hengittää
sen tuoksua: mustasukkaisuutta. Sen ilkeä, ärsyttävä lemu tunkeutui
Harhaman sieramiin ja loihti hereille _kostonhimon_. Hän juopui sen
himon ensi silmäyksestä. Hän tahtoi kostaa.

Ja silloin alkoivat Harhamalle välähdellä vihan kylmät salamatulet.
Hän alkoi kieppua niiden ympärillä kuin käärme. Kun hän sitten sai
pari häväistyskirjettä alkoi hän täysin siemauksin hengittää vihan
savua. Nikolai kohosi hänen silmiensä eteen suurena, kirkastettuna ja
tarjosi hänelle terävää miekkaa ja verimaljaa. Hän joi siitä maljasta
ja juopui.

Hän ei kysynyt mitään. Hän ei kysynyt mikä on _hänen oma_ osuutensa
onnettomuudessa. Hän ei kysynyt, eikö hän _itse_ ehkä ollut tulta
varomattomasti pidellyt, eikö juuri _hän_ ollut kaiken syy.

Hän ei kysynyt mitään.

Kun hän näki, että hänen elämänsä uhrisavu ei kohonnut korkealle ja
muuttunut uneksituiksi valkeiksi linnuiksi, vaan tuprahteli tuhan
alta katkerana ja läkähdytti häntä, raivostui hän ja etsi ketä lyödä.
Hänen vihansa ryöppysi rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia
kohtaan. Hän tahtoi _kostaa... kostaa... kostaa_ ja _kostaa_... Musta
kukka tuoksusi hänen edessänsä entistä aistillisempana, eläimellisenä.

Oitis paljasti hän rouva Esempion miehen sisarelle koko asian ja
kehotti ottamaan Armiiran perinnön pois. Hän tiesi, että rouva
Esempio oli tältä peittänyt koko elämänsä ja hän tahtoi sen nyt
paljastaa. Vihan suikaleet hivelivät häntä suloisina, kuin aistien
kiihottamat.

Ja vihansa vallassa kirjoitti hän majuri Velikodushofin veljelle:

    'Olette valtion varoilla lähettänyt veljenne elämääni
    häpäisemään. Lienee Teillä toki siksi kunnian tuntoa, että
    lähetätte hänelle myös ansaitsemansa ritarimerkin: hirttonuoran
    olkanauhoiksi.

                                                 Harhama.'

Enkeli Iiranto hymyili hänen vierellänsä. Se ampui taas nuolensa ja
Harhaman silmien eteen avautui veripunainen taivaanreuna. Mustat
vihan savut suitsusivat houkuttelevina, kuin porttolan salaperäinen
akkunan valo irstailijoille, kun se etsii unehdusta onnettomuudesta.

Ja sitten otti hän kätköstä sen browningin, joka oli kerran ollut
ojennettuna Nikitinin rintaa kohti. Hän ei vieläkään uskaltanut
katsoa sen salaisuutta, mutta hän iloitsi:

-- "Jos se luoti on säästynyt, on se säästynyt suurinta konnaa
varten."

Musta kukka tuoksusi. Enkeli Iiranto hymyili. Harhama pukeutui,
otti nopeasti puhelimessa selon missä majuri Velikodushof on ja
lähti häntä tappamaan. Hän riemuitsi jo: -- "Kosto ja viha!...
Mikä suuri ja voimallinen tunne! Mitä on rakkaus sen rinnalla!
Eläimellisyyttä... aistillisuutta... Yöelämän lokaa se on ja
velttoutta... Oh! Minä tahdon vihata... Minä tahdon olla _alhainen_,
enkä loistaa fariseuksena jalouden ruohoseppele päässä... Elukka
elukkaa vastaan ja ihminen ihmistä..."

Mutta kun hän oli jo tiellä, murhan synkkä ajatus mielessä, sai hän
sanan, että majuri Velikodushof yhdessä rouva Esempion kanssa olivat
nostaneet häntä vastaan kanteen kunnianloukkauksesta... Silloin
pursusi hänestä kaikki se sairaloinen ihmishalveksiminen, joka
oli häneen puristautunut. Se täytti vuotavalla inholla koko hänen
olemuksensa. Hän mutisi, asettansa tarkottaen:

-- "_Tämä_ ase on ollut nostettu kunniallisempaa rintaa kohti,
kuin kodin häpäisijää... Olisi pyhyyden häväistys nostaa se majuri
Velikodushofia vastaan."

Pakkanen paukahti silloin ja kiukustunut enkeli Iiranto ampuutui
sen viimana terävänä tuikkivaan tähteen, jonka kirkkaudessa kylpi
kymmenentuhatta Perkeleen enkeliä, valellen ruumistansa tulina
palavista tähdistä tulvivalla valosateella. Hän ryöpähti niiden
keskelle hätäytyneenä, kauneutta säteilevänä ja puhui:

-- "Herramme Perkeleen viha odottaa meitä... Uusi työni ei vielä
onnistunut... Harhama peräytyi Kainin iskusta... Hän on veltto...
nahjus... Jehovan raihnaama sielu... Jehovan hengen myrkyttämä ja
turmelema..."

Enkelit vapisivat. Enkeli Iiranto vaipui kuunvalokivelle surullisena,
valosateen valellessa hänen arkailevaa enkeli-ihoansa. Silloin koko
enkelijoukko laskeutui polvillensa ja rukoili hänen puolestansa
Perkeleeltä armoa, veisaten:

    "Vaihda vielä armoon viha!
    Ällös, suuri, suutu!
    Onhan heikko ihmisliha,
    silt' ei muuta puutu,
    kuin vaan vihollises juoni,
    niin jo raukka lankeaa
    ansaan tämä. Siks' ei saa
    koskaan kuivaa armonsuoni,
    joka olemuksestasi
    valaa meihin armoasi."

Perkele kuuli hartaan rukouksen. Hänen lähettämänänsä ilmestyi kaunis
käärme ja kietoutui seppeleeksi Iirannon päähän. Se oli merkki
Perkeleen anteeksiantamisesta. Koko enkelijoukko riemuitsi silloin ja
veisasi Perkeleelle kiitosta, tanssien Iirannon ympärillä ja laulaen:

    "Kuin kukkanen
    sinusta puhkeaa
    uus' armonnuppu aina.
    Et ehdy sä,
    ei armosi
    lakastu milloinkaan.
    Kaikkeus
    sun kiitostas
    ijäti veisatkoon!"

Laulun hyminän nostamana kohosi enkeli Iiranto siivillensä ja hävisi
kaikkeuteen.

       *       *       *       *       *

Harhama palasi kotiinsa, teos ainaisena aaveena silmien edessä ja
mustan kukan aistituoksu sieramissa. Hän sotkeutui taas entisiin
ajatuksiensa verkkoihin.

Hän tunsi itsellensä tehdyn vääryyttä ja raivostui ja masentui ja
taas raivostui ja kyseli:

-- "Miksi nämä ihmiset ovat minulle vääryyttä tehneet?"

Sitä kysellessänsä tuli hän punninneeksi tekoansa, jolla hän oli
ryhtynyt riistämään rouva Esempion lapselta perinnön. Hän muisti,
kuinka hän oli Valkamalassa tahtonut lyödä murskaksi Jumalan, joka
hänen mielestänsä oli syypää siihen, että ihmiset puhuivat ilkeyksiä
rouva Esempiosta ja siten olivat riistää lapsen perinnön... Hän
värisi ja vapisi taas sitä muistaessansa. Hän vapisi vihasta, ettei
voinut olla parempi, tai edes alhaisempi sitä Jumalaa, jota hän
silloin oli vihannut siitä syystä, että se hänen mielestänsä teki
samaa kuin hän nyt: riisti viattomalta lapselta sen perinnön. Hän
sotkeutui taas elämän pimeyteen ja kysyi vihan ja hädän ja epätoivon
vaahdon keskellä kahlaten:

-- "Onko minun tekoni oikea?"

Hän oli kauvan vastaamatta, etsien puolustusta. Ja hän löysikin sen,
mitä etsi: Hän otti rouva Esempion kirjeen, jossa tämä pyytäen pyytää
häntä ilmottamaan lasten holhoojalle, jos jotain erityistä tapahtuu.
Hän vetäytyi sen taakse, lohdutteli itseänsä sillä että hän tarkottaa
lapsen, Armiiran parasta. Hän rauhottui ja mietti jotain. Mutta äkkiä
puhkesi niistä mietteistä epätoivoinen kysymys:

-- "Haenko minä viimeiselle toivonkipinälle: vihalle puolustusta
_rakkaudesta_?... Mihin verkkoon minä olen sotkeutunut!... Voi mihin
verkkoon minä olen sotkeutunut!..."

Hän vajosi kokonansa kokoon elämän viisaan verkkokävyn yhä nopeammin
hänen ympärillänsä heiluessa. Kokonaan tylsistyneenä järkeili hän
uudelleen:

-- "Minä tahdon _vihata_ äitiä ja sille vihalle minä haen puolustusta
siitä, että muka _rakastan_ sen tyttöä."

Hän mietti sitä pulmaa, kuin verkkoonsa kuivunut hämähäkki
kohtaloansa... Elämä sotki itseänsä valmistuaksensa siten selviöksi.

       *       *       *       *       *

Pauhu kulki äärettömyyden pimeydessä.

Pimeyden keskellä on Orvenne-niminen temppeli. Sen häikäiseviä
holveja kannattaa tuhat tulipylvästä, joissa tulenliekki on
kivikovaksi jähmettynyt... Niiden tulen hohde häikäisee, mutta ei
hievahda... Lattia on kuukirkasta kiveä... seinät valkeana valona
hehkuvaa hopeaa...

Hohde häikäisee... Tulipunaiset pylväät loistavat solakkoina...
majesteetillisina... Ylpeinä kohoavat ne monissa kuvioissa ja
riveissä tarjoten hartioitansa holvien kannattimiksi... Ne ylpeilevät
alastomuudestansa ja taiteestansa ja katselevat kuvaisiansa
hopeahohteisista seinistä...

Ja ylhäällä, häikäisevissä holveissa karkeloivat elävät
tulikäärmeet... sulavina... notkeina... kauneina... Ne kiertelivät
luontevasti toistensa ohi... kiemurtelivat hitaasti... muodostelivat
kauneita kuvioita... hajosivat niistä verkalleen uusiksi kuvioiksi...
tekivät kiehtovia liikkeitä... pysähtelivät yhtä aikaa, kuin käskystä
ja alkoivat taas uuden kauniin karkelonsa, muodostellen lumoavia
renkaita.

Orvenne-temppelin keskellä on petos-alttari. Sen keskellä seisoo
Perkeleen kaunis Uulemo-enkeli... Hänen silmistänsä hehkuu petos ja
himo... Hänen hiuksensa ovat kuin käärmeen kiehteitä... kieli on
käärmeen kieli... vartalo on madon sulavuutta... sen notkeutta...
viekkautta... Hipiä on käärmeen kavaluutta...

Kaulassa on hänellä koristuksena hieno kaunis iirame-niminen käärme,
kiehkuraksi käännettynä... Hän on petoksen henki, aviomiehen
ja -vaimon petturuuden äiti...

Hänen vierellänsä on siro pylväs... Sen ympäri on kiedottu musta
eele-niminen käärme, jonka pää pistää ylös hienihkon pylväänsä
päästä...

Uulemo-enkeli on kaksineuvoinen, ja molempia sukupuolia on
hänessä kaksi avioparia, mies ja nainen samalla... Hän tyydyttää
aviopetturuutensa himoa, pettäen toisella parilla toista paria:
toisen naiseutta toisen parin miehuudella... miehuutta naiseudella...
Siitä sikiää häneen aina uusi uskottomuuden henki... petturuus...
aviorikoksen himo... Se henki on eele-käärmeen ravintoa... Se imee
sen itseensä ruokana... ottaa lemmen-antimena... Siitä hengestä
sikiää eele-käärmeen vatsassa joka hetki pienen-pieni punainen
hirre-käärme... Se nousee emänsä eele-käärmeen avonaisesta
suusta, kuin punerva savu tulesta, kauniisti kiepahtaen...
Hirre-käärmeet häviävät maailmalle, kulkien salaisia teitä... mataen
näkymättöminä... kieppuen huomaamattomina... etsien aviovaimon ja
aviomiehen kantapäätä... Ne pistävät niin, ettei pistetty kipua
tunne, vaan tuntee Uulemon hengen heräävän... sen uskottomuuden...
sen petturuuden tarttuvan, kuin lemmen tyttöön, rakkauden
poikaan... Siitä saavat alkunsa kaikki aviorikokset... petokset...
uskottomuudet... Ketä on hirre-käärme pistänyt kantapäähän, ne ottaa
Herve-enkeli hoteisiinsa... Hän vie ne veneessänsä Harhasaaren
rannikolle, Ooti ja Iila soutajina, tai joutsen venettä vetämässä...
ja aare-lintu lähettyvillä, nokassa Tuulan aistipunakukan kaunis
lehti...

Niin syntyvät aviorikokset... uskottomuudet... haureus ja
petturuus... Ketä on kerran hirre puraissut, hän ei etsi haavalle
muuta apua, kuin aistipunakukan lehden... ei mene muun lääkärin
luo, kuin sen, jonka syliin hänet Herve vie, Iilalla ja Ootilla
soudattaen...

Viima kävi Orvenne-temppelin läpi ja alttarille hulmahti
majesteetillinen Perkele, tulivaippa huolettomasti hartioille
heitettynä. Hänen edessänsä, alttarin edessä, makasi veripunaisella
alustalla suuri musta jättiläiskäärme, taiteelliseksi kiemuraksi
kääriytyneenä ja viisailla silmillänsä herransa eleitä seuraten. Se
lepäsi rauhallisena, liikkumattomana, ijankaikkisen alamaisuuden
vertauskuvana, päässä pieni hohtava tulikruunu.

Perkele antoi vihjauksen ja kohta ilmestyi temppeli täyteen hänen
enkeleitänsä. Ihastuneena hohteen ja häikäisevän valon kirkastamana
puhui Perkele:

-- "Nyt on Jehova katsonut leppyisämmästi Aabeliin... Mutta Harhamaan
Hän ei ole leppyisästi katsonut..."

Ja Uulemon puoleen kääntyen lisäsi hän:

-- "Sinun henkesi, Uulemo, elää. Sinun siittämäsi hirre-käärmeet
etsivät aina oikean kantapään..."

-- "Ja jokaiseen ihmisen kantapäähän pistetty pisto haavoittaa
vihollisesi Jehovan kantapään", -- lisäsi Paholainen... Perkele
leimusi ilosta ja jatkoi:

-- "Harhama on oikealla polulla... Nainen on tehnyt tehtävänsä..."

-- "Siis on sisar Aabelille menossa?" -- kysyi rampa Kehno. Perkele
riemuitsi edelleen:

-- "Se on enemmänkin kuin _menossa_... Aabeliin katsoi Jehova
leppyisämmin arkailemalla sitä... Hän tahtoi palvella kahta herraa
yhtä aikaa..."

-- "Ja yhdellä sisarella... Se Ahne!" -- keskeyttivät palvelijat.
Perkele riemastui yhä ja jatkoi:

-- "Niin. Hän tahtoi yhdellä sisarella suositella molemmat veljet
ja siksi ei saanut kumpaakaan... Hän sai tyytyä sisareen, johon
jäi Hänen väärä henkensä ihmiskunnan turmiollisen hapatuksen
siemeneksi... Nyt on Hän viisastunut... Hän on katsonut kursailematta
Velikodushofiin lempeästi ja antanut hänen saada vaimon aikanansa...
Harhama läkähtyy nyt elämänsä uhrisavuun... Hän _vihaa..."_

-- "Sinun valtakuntasi portit aukenevat päivä päivältä. Sinun
kunniasi ja viisautesi kirkastuvat aikakaudesta aikakauteen", --
ylistivät ihastuneet palvelijat.

Perkele jatkoi selitystänsä:

-- "Harhaman Kainin-iskuun ei ole enää kuin vaaksa..."

-- "Ja sinä lyhennät sen vaaksankin olemattomaksi", -- todisti Piru.

-- "Ja jokainen Kainin-isku on sinun valtakuntasi ja valtasi
perustukseksi laskettu kivi, sillä se on Jehovan kasvoja vastaan
lyöty isku", -- lisäsi kuudes pääenkeli, Paholainen. Perkele jatkoi:

-- "Minä olen aseen sitä varten hänen käteensä säästänyt... Minä
olen Harhaman aseen tehnyt taikakaluksi, josta hän ei ole uskaltanut
luopua ja jota hän ei ole rohjennut tarkastaakaan. Minä olen
_salaisuutena_ siinä aseessa asunut. Ja nyt on se valmis... Minä olen
myös Aabelin valinnut, johon Jehovan _täytyi_ lempeämmästi katsoa...
Hänen täytyi..."

Enkelit riemastuivat nähdessänsä herransa voiman ja veisasivat:

    "Sinua kaikki kumartavat.
    Sinua kaikki tottelee.
    Kaikki sua kiertää, kaartaa,
    mutta turhaan: aina saartaa
    heitä sinun paulas suuri.
    Olet kaiken alkujuuri.
    Sinä kerran maat ja taivaat
    kunniasi tieltä raivaat."

Perkele käveli ja hulmahteli loistonsa häikäisevässä hohteessa ja
ylpeili:

-- "Jehova on taas sortuva omiin töihinsä... Minä osotin vaimolle
Velikodushofia ja kuiskasin hänen sydämessänsä: 'Katso! Hän on kaunis
muodoltansa'..."

-- "Ja vaimo näki taas että se oli ihana nähdä", -- huomautti Horna.

-- "Niin",-- jatkoi Perkele -- "Jehova on pannut hyvän- ja
pahantiedonpuuhun liian kauniit omenat ja siihen tutkaimeen on Hän
alati polkeva kantapäänsä..."

-- "Ja jos ne omenat ovatkin sisältä mätää, niin me, sinun
palvelijasi, kiilloitamme niiden kuoren", -- keskeyttivät enkelit.

Perkele käveli ylpeänä alttarilla. Hieman mietittyänsä lausui hän
itsetietoisena:

-- "Koko maailma on oleva kerran minulle alamainen. Jehova on
makaava minun jalkojeni juuressa juuri tuommoisena kuuliaisena
käärmekiehkurana, kuin on tuo minun edessäni. Te saatte nähdä minun
voimani salaisuudet..."

Hän viittasi kädellänsä. Nähtäväksi avautui silloin alkuajan
monivärinen luonnonkuva. Metsä hohti kypsimmillänsä. Se uhkui
elinvoimaa ja kauneutta, kuin vaimoksi puhennut nainen uuden
äitiytensä alkua odotellessa, miehellensä hymyillessä. Se seisoi
kypsyvät hedelmät helyinä, kukat koristeina ja harsoina väriviheriä.
Lintu loisti kukkana joka oksalla ja joka lehdellä kisaili valo
varjon keralla.

Puiden suojassa oli Kainin maja. Se oli kuin viheriöistä köynnöksistä
palmikoitu, kukilla kylvetty pesä. Majan edustalla oli lammikko,
jossa joutsen ui sorsaparven saattelemana laulellen hautovalle
emolle. Oikealla puolen kohosi Himalajan ylpeä huippu, valkea
lumikruunu päässä, pujottautuen taivaan tumman rajoille. Pensaan
juurelta näkyi kätkössä makaava musta käärme, joka viisailla
silmillänsä katseli nuorta vaimoa.

Mutta majan edustalla leikkivät Kainin lapset: kaksi poikaa ja kaksi
tytärtä... Kainin lempeän vaimon viimesyntynyttänsä soudatellessa.
Hän soudatteli ja lauloi:

    "Tuuti, tuuti, Kainin lasta!
    Tuuti onnetonta!
    Turhaan etsit maailmasta
    päivää tuskatonta.
    Miss' on kukka, siellä myöskin
    kaiho, kuolo päiväs, yöskin
    sua vaanii, odottaa.
    Tuuti Kainin lasta, aa!
    Kuule kuolon kellot soi!

    Eikä auringosta, kuusta
    enää valo varjoton
    sulle vuoda. Murhapuusta
    kätkyesi tehty on.
    Suotta itket, ei se auta:
    kehtos' on jo ruumislauta.
    Murhapuulla matkaan lähdet,
    sillä lepäät, konsa tähdet
    sulta kuolo sammuttaa."

Kaksi lapsista, poika ja tyttö, katselivat Kainia, joka jousi kädessä
pyrki Himalajan huipulle. Toiset kaksi kuuntelivat äitinsä surullista
laulua. Äiti laulaa edelleen:

    "Kasva, kukka, Jehovalle
    kasva Kainin lapsi!
    Jos Hän leppyy rikkojalle,
    eipä silloin hapsi
    kutreistasi eikä haitu
    kuolon viikatteella taitu.
    Tuuti Kainin lasta, aa!

    Tuuti, tuuti! Musta murha
    isän kumppalina käy!
    Uhrit... kaikki on nyt turha.
    Niinkuin varjo, jot' ei näy,
    kulkee aina vierelläsi
    suuren Jehovasi käsi.
    Nuku, Kainin lapsi."

Kehdossa makaava lapsi katseli ihmeissänsä äitiänsä. Äiti tuli yhä
surullisemmaksi ja lauloi:

    "Katsot ihmeissäsi, rukka.
    Kuule, miss' on tuskan syy:
    Elämä on kaunis kukka,
    jossa vaanii musta kyy.
    Yhdessä ne: kyy ja kukka
    vanhempasi, lapsi rukka,
    harhateille veivät, tuu!"

Yhä miettivämpänä katseli kehdossa makaava äitiänsä. Toisista seurasi
kaksi edelleenkin isänsä toimia, toiset kaksi istuivat äitinsä
edessä, katsellen hänen surullisia silmiänsä. Äiti jatkoi:

    "Kukka oli liian armas,
    liian viisas musta kyy.
    Siksi on nyt mieti karvas,
    siinä kyynelien syy...
    Älä ihmettele sitä
    Vielä itse tunnet mitä
    kyy ja kukka sulle voi..."

Hän keskeytti laulunsa... Hän muisti lempeää Aabelia... Hän muisti
sen uhrin... Hän muisteli sen kauniita silmiä... Hän muisteli
elämänkukkaa... Hän muisteli sitä ja näki siitä matelevan mustan
käärmeen, muodostuen Aabelin vuotavasta verestä... Hän muisteli
paljoa ja jatkoi:

    Oli armas aika silloin,
    huilu lempeästi soi;
    onni, lempi, aamuin illoin
    kaikki polut hopeoi.
    Rauhallisna uhri paloi.
    Taivas siunausta valoi...
    Kuule kummaa kertomaa:

    Silloin taittui huilunsoitto...
    onni loppui ijäkseen.
    Kyyn ja elonkukan voitto
    lemmen veivät lunnaikseen...
    Siitä päivin rakkautta
    ei voi, eikä puhtautta
    maailmassa olla, ei...

    Kuule: Silloin mull' ei varaa
    ollut enää valintaan...
    Siksi itkeksin nyt salaa...
    Kainin pakko-vaimo vaan
    olen onneton. Ja siksi
    petokseksi, kyyneliksi
    rakkaus on muuttunut..."

Lapsi hymyili kehdossa... Kainin vaimo katseli hymyä mieli
katkerana... Hän muisti, kuinka hänen omista hymyilyistänsä oli
puhennut kuihtumaton kukka: _elämäntuska_... Sitä muistellen hän
lauloi katkerana:

    "Älä hymyele!... Kuule,
    kuink' on suuri tuskan syy:
    Äidin rinnasta jo sulle
    vuotaa petturuus ja kyy,
    sekä tuska _perinnöksi_...
    Maailmassa nyt ei siksi
    rakkautta koskaan näy..."

Laulu loppui, lapsi hymyili ja käärme katseli pensaasta... Kain
oli tullut vuorelta väsyneenä, synkkänä ja istahti, pannen jousen
vierellensä. Hän oli kuullut laulun, ja hänen muotonsa muuttui...
Hän näki Aabelin varjon... Se veti hänen jalkoihinsa mustia sukkia.
Hän katsahti vaimoonsa. Molempien silmäykset tapasivat toisensa ja
painuivat sitten alas... Perkele puhui ylpeänä:

-- "Katsokaa! Jehova sai pelastetuksi itsellensä _naisen_, jossa oli
Hänen henkensä. Hän luuli silloin voittaneensa, mutta Hän pelastikin
naisensa _minulle_... Ihmiskunta on taas kahtia ja se riittää. Toinen
tuhotkoon toisen osan!..."

-- "Sinun osasi on tuhoava Jehovan osan. Kain oli _sinun_ osasi ja
Aabel sortui", -- vakuuttivat enkelit. Perkele selitti edelleen:

"Ensimäinen pakkoavio on syntynyt _minun_ toimestani. Se oli _minun_
pistoni Jehovan kantapäähän. Sillä on jo Kainin aikana jaettu
ihmiskunta uudestaan kahtia: mieheen ja naiseen, jotka toisiansa
pettävät vihollisina. Minun aseinani on vuoroon toinen, vuoroon
toinen. Vaimosta on mennyt toiseen puoleen ihmiskuntaa perintönä
Jehovan henki, mutta Kainista on periytynyt _minun_ henkeni ja" --
Perkele alensi äänensä kavalaksi -- "naisen pakkoaviossa herännyt
petturuus on kulkeva perinnöllisyytenä koko ihmiskunnassa, sekä
miehissä että naisissa..."

Enkelit ylistivät taas Perkeleen viisautta ja voimaa. Mutta käärme
makasi rauhallisena kiemurana todistaen hänen valtaansa. Perkele
kerskui suurena, vallan pilvien hänen ympärillänsä häilyessä:

-- "Pelastaessansa naisen, on Jehova pelastanut valtansa turvaksi
kantapäänsä heikoimman kohdan... Aviopetturuus on minun viisaudestani
syntynyt ja siihen on Jehova kantapäänsä astuva..."

Yhä istui Kain synkkänä ja vaimo vaikeni. Kain katseli leikkiviä
lapsiansa. Hän huomasi, että kaksi niistä oli hänen näköisiänsä. Hän
otti ne syliinsä ja suuteli niitä palavasti... Vaimo huokasi...

Äänettömyys jatkui. Kain synkkeni ja tunsi jaloissansa mustat sukat.
"Se on Jehovan kirousta", ajatteli hän synkkänä, katsahtaen Himalajan
huipulle, jossa Jehova asui. Hänen silmissänsä leimusi katkera viha.
Perkele ilkkui:

-- "Katsokaa, miten puhtaana minun henkeni elää Kainissa. Hän
_vihaa..._ Mikä puhdas ja suuri tunne se on!... Jehovan henki,
rakkaus, etsii _palkintoa_... Se tavottelee sen suosiota, jota
rakastaa, mutta viha... miten moni on sen valtaamana astunut
turmioon, vankeuteen, hirsipuuhun, häpeään!... Kuka niistä, jotka
tappavat, toivoo _palkkiota_?"

-- "Sinun henkesi on suurin kaikista", -- vakuutti Hiisi.

-- "Harhama", -- jatkoi Perkele -- "kulkee Kainin suuria polkuja. Hän
_vihaa_... Hän valmistautuu ja Jehovan pelastama _vaimo_ on hänet
herättänyt minut tuntemaan, huomaamaan minun henkeni suloisuuden. Hän
on nyt lyövä kaksi iskua: Kainin-iskun ja sen suuremman: teoksensa..."

Ylistyslaulu pauhasi taas kierrellen ihanan temppelin sadoissa
holveissa. Kain oli noussut synkkänä, vihaisena, ottanut aseensa
ja lähtenyt kiipeämään Himalajan huipulle, vihollistansa Jehovaa
etsimään. Perkele katseli palvelijoinensa hänen nousuansa ja lausui:

-- "Ah, te ihmistoukat! Te olette _itse_ nousevinanne Jehovaa
vastaan, ettekä tiedä että olette ainoastaan minun käskystäni Jehovan
mätänevässä kantapäässä kihiseviä toukkia..."

Pauhuna kierteli taas ylistyslaulu. Perkeleen jokainen jäsen
oli voimaa, hänen kädenliikkeensä oli valtikan välähdystä ja
silmänräpäykset kirkkaita salamoita.

Enkeli Iiranto ilmestyi silloin hänen eteensä, elävällä
tulikäärmeellä seppelöitynä ja odotti herransa käskyä. Perkele antoi
hänelle neuvoja, puhuen:

-- "Olen antanut sinulle anteeksi, koska tiesin, että vika ei ole
sinussa... Jehovan hengen saasta on syöpynyt Harhaman sieluun
epäilyksenä, sairautena ja siksi on hän vaikea... Hänen typerä
ihmis-inhonsa oli tielläni..."

-- "Puhalla sinä, herra, se hänestä pois tomuna!" -- tarttui Iiranto.

Perkeleestä puhkesivat ylpeyden tuoksuavimmat kukat. Hän lausui:

-- "Jehovan henki on häviävä itsestänsä, sillä se on vääryys..."

Hän käveli leimuavana tulena ja jatkoi Iirannolle:

-- "Jos Harhama _nyt_ vielä peräytyi, niin tapahtui se, että isku
olisi suurempi... Anna Jehovan katsoa _vielä lempeämmästi_ Aabeliin,
Velikodushofiin!... Anna hänen katsoa siihen niin lempeästi, että
Harhamasta tuntuu oma uhrinsa läkähdyttävältä häkäsavulta!..."

-- "Sinun käskyjesi täyttäminen on minun nautintoni", -- vakuutti
Iiranto.

Perkeleen katseessa kieppuivat kavaluuden käärmeet, kun hän jatkoi:

-- "Harhama on Hiiden myllyssä hiukan _pilautanut_... mennyt liiaksi
kauvas... Hän katselee jo naisen lihaa, kuin puntarilla ostaja...
Siinä on vaikeus... Hevos- ja naishuijarissa on vaikea saada
kasvamaan musta kukka... Kumpikin katsoo vaan huijattavansa tavaran
hampaista niiden ikää ja sitten: antaa mennä! Hän on miesportto...
Lisäksi tulee hänen hullu ylpeytensä, jonka tähden häntä on vaikea
saada enää eukon pauloihin niin, että siitä voisi puheta musta kukka,
joka nostaisi hänet Aabelia vastaan... Tähänkin eukkopaulaan hänet
oli saatava hulluuntumaan teoksensa kautta..."

Perkele muutti äänensä matelevaksi käärmeeksi, koko olemuksen
kavaluudeksi ja lopetti:

-- "Anna siis Jehovan katsoa _samalla_ eukolla uudestaan Aabelin
päälle ja _entistään lempeämmin_!..."

Ukkosen pauhuna räjähti silloin enkelien riemulaulu, jolla he
ylistivät Perkeleen kavaluutta. Palavat tulikielet ilmestyivät
kruunuksi Perkeleen pään päälle ja hänen ympärillänsä hehkui
kipinäkirkas jumaluuden sädekehä. Valtikka tarjoutui hänen käteensä
ja hänen ohimoltansa hyväilivät verenväriset tuoksut. Enkelijoukkonsa
puoleen kääntyen lausui hän käskevästi:

-- "Te kaikki, vartioikaa Harhamaa! Kullatkaa hänelle kaikki
Jehovan kielletynpuun hedelmät! Ripustakaa sen oksat täyteen
maineenseppeleitä!... Valelkaa murha semmoisella hohteella, että hän
näkee miten ihana se on ja suloinen antamaan tyydytystä!"

-- "Sinun henkesi on hohtava houkuttelevana elämän jokaisessa
omenassa", -- vannoivat palvelijat.

Perkeleen vihjauksesta ilmestyivät tuliset seppeleet enkelien päähän.
Etäältä kuului hekumallinen soitto. Lihan jäntereet väsyivät...
raukesivat... etsivät lepoa... lemmenkukat puhkesivat ja enkelit
alkoivat tanssia rakkauden tanssia laulaen:

    "Nyt uinahtaa
    saa riutunut
    kukassa lemmen hetkisen...
    Saa huuli huulta maistaa...
    Nyt kukkainen
    saa armastaa,
    värinsä hellät lahjottaa,
    ja ostaa niillä onnen
    ja suutelon.
    Kuin pikkulintu varvukseen
    saa hempi hemmen ottaa
    ja väsyneenä uinahtaa
    sen suudelmiin.
    Nyt tanssikaa
    ja suudelkaa...
    On voitto meidän herran..."

Kaikki nukahti lemmen oksalle. Perkele haihtui ylpeytensä
äärettömyydeksi.




Laulu, joka laulettiin runonlomassa.


    Elämä on poroksi polttavaa vihaa...

Talven ensi lumet valkaisivat maita.

Elämän kulkuset soivat heleämpinä. Koko elämä helisi jo kylmän
kourissa. Se pukeutui talvikirkkaaseen huntuun, pukeutui morsiameksi,
vietti ikuisia häitänsä haudaten entisiään... karkeloiden nykyisten
kanssa... mairitellen tulevia sulhojansa...

Elämän häät eivät koskaan lopu. Se hautaa häissänsä, se viettää
häitä haudalla... Se kosii ja kihlaa yksin, se valmistelee samalla
ruumislaudalla vuoteita toisille... Se jakelee elämän ja kuoleman
suuteloita samaan aikaan...

Ja elämän häähuoneena avautui äärettömyyden suuri sali. Lukemattomat
miljaardit maailmat kihisivät siinä häviävinä toukkina, syöden kaikki
ja itse valmistuen kaikkeuden ruuaksi.

Rouva Esempio ja Harhama istuivat Pietarissa eräässä pienessä
huoneessa kahden kesken. Tuntui kuin olisi huoneessa ollut joku
ilkeä, ilettävä, limainen matelija, joka oli kaikkialla, eikä
missään... Se oli entinen yhdys-elämä... Harhama, jossa nyt taas kyti
elämän kysymys uudessa, tuskallisessa muodossa, huomasi sen matelijan
lakkaamatta. Ja silloin nousi hänessä raskas, synkkä kysymys. Hän
kysyi:

-- "Minähän olen noussut elämää puhdistamaan, pesemään sitä ja
parantamaan, ja tämmöiseksikö olen sen puhdistanut... likaiseksi
matelijaksi?..."

Hän vaipui istumaan, sanattomana, mieli yösydäntä synkempänä... Oman
syyllisyyden tunne oli hänelle aivan ventovieras nytkin... Hän yritti
lohdutella itseänsä sillä, että hän muka ei ollut sitä liannut, mutta
elämän inhottava matelija ei siitä lohdutuksesta puhdistunut...
Katkerana mietti hän taas:

-- "Eipä se siitä näy paremmaksi enää tulevan eikä puhdistuvan, kuka
sen on liannut..."

Hän nousi ylös, käveli kauvan edestakaisin, kasvolihaksien
vavahdellessa. Rouva Esempio istui nojatuolissa, kasvot punaisiksi
turtuneina ja silmän-alus kosteana...

Viimein istahti Harhama, otti valmiiksi kirjoitetun paperin ja puhui
raukeana:

-- "Olen vieraan omaisuuden asettanut nimellesi siltä varalta,
että kuolisin, tai jotain odottamatonta tapahtuisi... Ehkä tahdot
allekirjoittaa tämän paperin, jossa luovut siitä omaisuudesta...
Sillä luultavasti ne kolikot nyt toki sormiasi polttaisivat...
vaikkapa niissä olisi paksukin nahka... tai rukkaset kädessäsi..."

Rouva Esempio mietti jotain. Hän ei tiennyt sanotusta Zaikon
jättämästä omaisuudesta mitään, sillä Harhama oli sen olemassaolon
salannut turvataksensa sen tuhlaukselta, joka oli rouva Esempion
pieni heikkous...

Molemmat istuivat taas ääneti, elämänsä matelijan kaikkialla
kiemurrellessa. Viimein kysyi rouva Esempio omaisuuden suuruutta
neljällä sanalla:

-- "Kuinka suuri se on?..."

-- "Eihän se tähän kuulu", -- vastasi Harhama lyhyesti. Pitkän, uuden
vaiti-olon lopetti vihdoin rouva Esempio lausuen raukeasti:

-- "Voinhan minä sen kirjoittaa..."

Ja kun paperi oli allekirjoitettu tuntui Harhamasta kuin olisi
hänellä sanottavana jotain muutakin, jota hän ei muistanut, tai
tajunnut, tai epäili sitä puhua, pelkäsi siihen koskea. Se "muu" oli
se matelija, se puhdistaessa tahrattu elämä, joka nyt luikahteli joka
paikassa.

Hän nousi ylös ja käveli tuntikauden edestakaisin mitään puhumatta ja
mitään selvästi tajuamatta. Tärisyttävät hermokohtaukset juoksivat
tuontuostakin hänen ruumiinsa läpi. Rouva Esempio istui sanattomana,
vilaisten silloin tällöin Harhamaan.

-- "Miksi minua maailma näin murjoo?"--lausui viimein rouva Esempio.

Ja ikäänkuin olisi joku johtanut ajatukset toisaalle alkoi Harhama
miettiä sitä ajatuksetonta kysymystä: "Miksi maailma niin murjoo?"

Hän mietti ja käveli tunnin toisensa perästä. Lyhyt päivä oli jo
loppunut, mutta yhä käveli hän tuskaisena ja mietti ja sotkeutui
johonkin aivan muka näkyvään verkkoon.

Viimein oli jotenkin kosketettu siihen limaiseen, elettyyn elämään.

-- "Majuri Velikodushofhan se oli kaikkeen syypää... Hän lupasi
minulle linnat laittaa ja miljoonat lahjottaa", -- lausui rouva
Esempio.

Viha ja kosto ja häpeä ja kaikki riehahtivat Harhamassa yhdeksi
ainoaksi epäselvyydeksi. Aistillisuuden ilkeä lemu tunki häneen.
Katkerana virkkoi hän puoli-ääneen:

-- "Mhyh!... Käärme petti minut ja minä söin..."

Ja taas käveli hän synkkänä, mieli katkerana sappena. Hän käveli
kauvan ja sanattomana. Käärmeestä johtuivat hänen ajatuksensa taas
elämänkysymyksen tutkimattomiin syihin ja ongelmoihin ja koko elämä
alkoi silloin kiemurrella hänen edessänsä käärmeenä, joka hävisi
kaikkialta ollaksensa taas joka paikassa näkyvissä. Viimein lausui
rouva Esempio arkaillen:

-- "Minä onneton vielä satuin olemaan rouva Volkofille maksava, eikä
sattunut rahoja, niin silloin se tuli... Velikodushof... ja työnsi
viisisataruplaisen kouraan ja sanoi: 'Menkää herrantähden maksamaan
sille'..."

Kauvan mietittyänsä lausui siihen Harhama:

-- "Siitäkö sinun piti sitten unohtaa ja myydä kaikki...
kunniakin?..."

-- "Niin... olihan siinä paljon muutakin... Hän puhui sitä ja sitä...
Sanoi että hänen tunteensa eivät ole markkinatavaraa... Ja sanoi
olevansa niin suuri kirjallisuuden tuntija... Strindberg-tutkija...
Mehän luimme paljon yhdessä", -- lopetti Esempio, hetken välillä
vaiettuansa ja tarkastettuansa Harhamaa.

-- "Siis Kreutzer-sonaatti!" -- mietti Harhama ja muisti sen
majuri Velikodushofin kirjan, jonka hän oli tavannut Narvassa
Luostarihuvilan pöydällä. Ja taas ja taas hän käveli. Hän ei kysynyt
mitään omalta itseltänsä. Hän ei kysynyt: "onko minussa syytä?" ei
kysynyt: "olivatko käteni puhtaat, kun ryhdyin niillä pesemään?"
Hän etsi taas elämän käärmettä, maailmaa joka murjoi, majuri
Velikodushofia ja kaikkea joka livahti käärmeenä pakoon... Pitkän
ajan käveltyänsä istahti hän ja kysyi raskaalla äänellä:

-- "Etkö sinä sitte voinut hänen nerostansa ja suuruudestansa ja
seurastansa nauttia, laskeutumatta ensin likaan?... Ja liattavaksi",
-- lisäsi hän nousten vastausta odottamatta istualtaan...

Rouva Esempio oli vaiti. Elämän ratkaisemattomat kysymykset matelivat
taas rauhassa mustina matoina. Kysymys, miksi eivät mies ja vaimo voi
nauttia toistensa hengistä, ilman aistillisuuden tuoksua, häilähteli
sotkeutumana. Kauvan mietittyänsä vastasi rouva Esempio:

-- "Olenko minä sitten saastaiseksi tullut, jos minä en tee rikosta
_hengelläni_?"

Harhama alkoi taas laskea elämänkysymystä. Loolja ja moni muu muistui
mieleen. Eikä hän voinut yhteenkään kysymykseen vastata muulla, kuin
toisella kysymyksellä.

-- "Niin, niin!... Missä siinä alkaa lika ja saasta ja missä
puhtaus?" -- huokasi hän ja kaikki se näytti lialta ja ravalta.

Kaiken sekasorron keskeltä, kaiken raunioista ja liasta nousi vielä
hänen elämänsä sisältö: hänen teoksensa. Kaikki maailman tuliset
raudat polttivat häntä silloin. Hän tahtoi sen pelastaa vielä, mutta
hätäytyi, kun ei tiennyt miten voisi sen tehdä, joutui saamattomaksi,
neuvottomaksi ja oli hädissänsä valmis tarttumaan vaikka mihin
olenkorteen.

Hän käveli ja värisi ja mietti.

-- "Jolle paljon anteeksi annetaan hän paljon rakastaa", -- mietti
hän taas. Elämän verkkokäpy kutoi uutta verkkoa hänen ympärillänsä.
Talvi-ilta muuttui jo yöksi. Kysymykset lakkasivat lopulta kokonaan.
Ne väsyivät turhaan vastausta odottaessaan ja ikäänkuin nukkuivat
välinpitämättöminä. Ja samaten nukkui koko elämä.

Mutta epätoivo ja tuska paloivat nukkuvan huoneessa. Elämä oli
sittenkin viimeinen maailmassa. Ajatus että täytyi se nyt haudata,
täytti kauhulla koko Harhaman olemuksen. Maineen seppeleet ja
Korpikosken linnat vaipuivat maan alle hänen teoksensa kanssa ja hän
uskoi, että se teos riippui kokonansa nyt tästä hetkestä ja rouva
Esempiosta.

Kun yö läheni, oli sovinto syntynyt sanoitta. Rouva Esempio puhui:

-- "Kun nyt antaisit minulle rahoja, että pääsisin rauhottumaan ja
pois Velikodushofin lähettyviltä... Tahtoisin matkustaa Odessaan...
Puhuisin siellä mieheni sisarelle ja peittäisin koko asian, kun olet
hänelle kirjoittanut... Sillä mitä maailman tarvitsee sitä tietää ja
miksi Armiiran pitää kärsiä?..."

Harhama täytti pyynnön. Lopulta hän aivan vaati, että rouva
Esempio matkustaisi pois. Siinä ilmeni taas hänen alhaisuutensa ja
raukkamaisuutensa: Hän tahtoi siten peittää häpeänsä ja omat jälkensä.

Kun hän oli antanut mukanansa olevat rahat, lausui rouva Esempio:

-- "Enhän minä näillä mihin pääse... Armiira on puutteessa ja hänelle
täytyy osa jättää..."

Harhama nouti ne rahat, jotka hän oli koonnut rakentaessaan alttaria
maailmankurjuudelle ja jätti ne teoksensa toisen jumaluuden
esikuvalle matkarahoiksi...

Tuntia myöhemmin, kun hän saattoi rouva Esempiota junalle ja istui
junan lähtöä odottaessansa hänen kanssansa rautatien vaunussa,
tuli rouva Esempio kertoneeksi jonkun yksityiskohdan äskeisestä
tapahtumasta lausuen muun muassa:

-- "Hän tuli minun jälestäni Viipuria ja Pietaria myöten..."

Mustat kukat puhkesivat. Sanomaton inho sävähti silloin Harhaman
olemuksen läpi. Oli, kuin olisi maailman kaikki likaiset märät
vaatteet viskottu hänen hartioillensa. Hän nousi ylös ja yritti
poistua. Rouva Esempio hätääntyi, purskahti raivoisaan itkuun, vapisi
ja rukoili:

-- "Älä jätä nyt minua näin, sillä silloin minä sorrun!..."

Juna vihelsi. Oli enää muutamia sekunteja jälellä. Harhama vapisi
päätöstä valitessansa. Viimein puristi hän rouva Esempion kättä, ja
lausui liikkeellä olevasta junasta pois kiirehtien:

-- "Hyvä on... Minä en jätä sinua minkään uhalla..."

Hän tuli asuntoonsa, istui kauvan synkkänä. Sitten laski hän ne
markat jotka oli jälelle jäänyt. Sitä tehdessään muisti hän rouva
Esempion toisen luokan ulkomaamatkan piletin ja hänessä nousi katkera
kysymys:

-- "Olenko minä, rakentamalla alttaria maailmankurjuudelle,
koonnut ja säästänyt kultaa teokseni toisen jumaluuden esikuvan:
maailmankurjuuden valmistajan matkarahoiksi?..."

Hän vaipui kokoon elämänkysymyksen yhä tiheämmäksi verkoksi
kutoutuessa.

       *       *       *       *       *

Hän ei kysellyt itseltänsä oliko tehnyt oikean vaiko väärän
päätöksen. Hän jännitti kaikki voimansa sen toteuttamiseksi. Hän oli,
kuin mies, joka on elämän suuresta tulipalosta pelastanut parhaansa:
ainoan lapsensa, tulevaisuuden toivon ja elämän sisällön. Hän oli
pelastanut teoksensa. Raunioiden vielä savutessa iloitsi hän sen
pelastumisesta, Tulikielekkeiden leimahdellessa elämän tuhkaläjästä,
ihaili hän pelastettua aarrettansa ja unohti tulipalon ja kaikki mitä
oli ollut.

Matkalta kirjoitti rouva Esempio hänelle muun ohessa:

    'Rakas!

    Nyt minä vasta huomaan mitä olen Sinulle tehnyt, mutta siksipä
    onkin kaikki toivo kadonnut. Rukoilen Sinua, anna minulle
    anteeksi.

    Hirveän vaikea minun on olla. Olet ollut niin hieno ja hyvä,
    nytkin vielä, jota en ansaitse. Ja sitten olet kärsinyt tähteni
    niin paljon. Olet mennyt niin huonon näköiseksi. Kyllä olen
    ollut hirveä ja kiittämätön. En minä uskalla toivoa enää mitään
    jalomielisyyttä Sinulta, en vähääkään. Tee nyt kanssani niinkuin
    tahdot. Eihän minulla ole ketään ihmistä maailmassa, sen tiedät.

    Ja mahdoton on ajatella Sinun puoleltasi niin suurta rakkautta,
    että se kestäisi kaiken tämän, epäsuoruutenikin, sillä en ole
    ollut rehellinen... Ja sitten sen piti vielä tapahtua niin ettei
    ollut tyhjää huonetta välissä... Minä olin kahden yhtäaikaa.

    Kyllä minä olen syyllinen, minä yksin. En minä uskalla toivoa,
    että tulisi vielä hyvä.

    Mutta ole minulle hyvä, ole pikku Ritvan tähden. -- Ei hän kosta
    minulle. Kyllä minä häntä rakastin ja surin jopa kärsinkin hänen
    tähtensä Korpelassa. Ja jos minä en pitänyt häntä luonani, niin
    olihan hänellä hyvä muuallakin.

    Niistä rahoista, jotka annoit, annoin Eevalle talousrahoja, kun
    ei kotona ollut mitään ja kengätkin oli saatava Armiiralle,
    samoin itselleni. Ole hyvä ja lähetä minulle lisää. Elä anna
    minkään itseesi vaikuttaa. Minä olen onneton. Kaikki ihmiset
    kääntävät minulle nyt selkänsä ja sinä tiedät kuka on syyllinen.
    Mutta kyllä minä tyydyn kaikkeen. Tee kanssani mitä tahdot, Sinun
    hyvyytesi kokonaan murtaa minut!

    Syleilen Sinua.

                                                 Helga.

    P. S. Tule sitten minua vastaan Pietariin. Kun saan rahat tulen
    heti sinne.'

Tämä kirje oli Harhamalle aurinko, joka nousi keskellä sydän-öistä
pimeyttä, levittäen kelmeää valoa elämän synkkyyteen. Se valo ei
kirkastunut päiväksi. Se näytti joltain uuden elämän kaamealta, mutta
puhtaalta valolta. Raamatussa oli häntä aina viehättänyt, paitsi
Jobin kirjaa, kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa,
josta hän oli usein puhunut rouva Esempiolle ja lausunut, että jos
hän kerran näkisi hänet semmoisena kuin oli syntinen vaimo niin
olisi hänen ilonsa rajaton, Hän näkisi hänet silloin puhtaana kuin
lapsen aistillisuuden yläpuolelle kohonneena, kuin Nikolain morsiamen
Kaatjan.

Silloin alkoi Harhama sairaloisesti kohottautua inhimillisille
narrinrappusille: Hän kuvitteli olevansa se, jonka edessä syntinen
vaimo sortuu, hajoaa, vuotaa kyyneleiksi, odottaa anteeksiantamusta
ja sen saatuansa nousee ylös uutena ihmisenä, puhdistuneena ja
rauhottuneena. Hän nautti Jeesuksen _olemuksen_ vallasta, Hänen
olemuksestansa. Hän kuvitteli ja uskoi saaneensa nyt Jeesuksen
jumalallisen jalouden ja löytäneensä tilaisuuden käyttää sitä valtaa
ja jumalallista jaloutta: anteeksi antamusta...

Hän luki kirjeen uudestaan ja yhä uudestaan. Hän tahtoi kaikilla
sielunsa voimilla antaa anteeksi, olla suuri, jalo, jumalallinen. Hän
nautti siitä onnesta.

       *       *       *       *       *

Nuotiotulet loimottivat Pietarin kaduilla.

Oli Pietarin omituinen, kirpelevä pakkaspäivä. Ilma oli lyijysinervä
ja sen läpi tunkivat ikäänkuin sammumaisillansa olevan, punertavan
auringon säteet pistelevinä, neulaterävinä, kuin harmaan savupilven
läpi pujottautuen.

Harhama oli, saatuansa rouva Esempiolta uudistetun pyynnön
sähkösanomalla, tullut häntä vastaan ja odotteli hänen tuloansa.

Päivä kului, mutta rouva Esempio ei palannut. Toinen päivä tuli
pakkasinensa ja Harhama sai odotettavaltansa pyynnön lähettää rahoja
lisää.

Tuli kolmas päivä ja neljäs. Rouva Esempio ei palannut. Lähetetyt
rahat eivät olleet hänelle riittäneet. Hän pyysi taas toisia.
Maailmankurjuuden alttaria rakentaessa kootut rovot alkoivat
loppua. Harhama turvautui jo niihin Zaikon jättämiin rahoihin,
joista puhuessaan hän oli Anna Pawlownalle näyttänyt käsivarsiansa,
kerskaten, että ne olivat ainoat, joita hän tarvitsee ja jotka
riittävät... Kun hän nyt ensi kertaa nosti pienen summan niiden
korkoja, muisti hän sanansa. Hän katseli silloin heikon näköisiä
miltei naisen käsiä muistuttavia käsiänsä, joita rouva Esempiokin
ja moni muu oli sanonut tytön käsiksi ja alkoi taas miettiä
elämän-ongelmaa. Hän mietti kauvan, tuli surulliseksi ja huokasi:

-- "Mikä se on joka minun käsiäni aina lyhentelee?... Mikä se on,
joka ei anna niiden jatkua edes sormienpäihin asti?..."

Ja kun hän oli sitä kysynyt ja odotti vastausta, näkyi hänelle taas
vastauksena elämän ammottava kita, joka tuntui yrittävän ahmata
hänen teoksensa ja hänen elämänsä ja hänet itsensä sorminensa ja
sormenpäinensä. Hartioille tuntui silloin nousevan raskas kumara,
joka painoi, kuin vuori.

Päivä kului taas, mutta odotettavaa ei kuulunut. Joku levottomuuden
ja pahojen aavistusten hämähäkki alkoi kutoa verkkoansa Harhaman
ympärille. Hän takertui siihen verkkoon kokonansa, hätäytyi taas ja
alkoi hätäytyneenä katsella koko elämää. Joku pahanenne kuiskutteli
ja ilkkui hänelle lakkaamatta, että hän oli takertunut turman ja
petoksen verkkoon. Siitä verkosta katseli hän nyt teostansakin
hätääntyneen silmillä. Teos punotti nyt hänelle, kuin Pietarin
pakkaspäivän savuavan näköinen aurinko: himmeän punaisena,
kylmänkirpeänä sammumaisillansa olevana pyöränä, joka punottaa
pakkasen lyijyharmaiden savujen takaa... Tuntui, kuin riippuisi teos
ja koko elämä taas jostain suortuvasta, jota rouva Esempio piteli
saksien välissä majuri Velikodushofin seisoessa hänen takanansa.

Hän käveli Pietarin katuja puolitajuttomana. Hän ei voinut taas
syödä, ei nukkua ja ankarat hermokohtaukset alkoivat. Aika tuntui
kulkevan hitaasti, kuin ruumissaatto. Hän yritteli huumata itseänsä
oluella, meni olutmyymälöihin, toivoen ajan siellä kuluvan
nopeammasti. Mutta tuskin oli hän siellä istahtanut, kun hänellä
tuntui olevan sanomaton kiire jonnekin, ulos, tai jollekin asialle,
pois vaan. Hän tuskastui tarjoojaan, joka ei kylliksi nopeasti
täyttänyt käskyä, kiukustui ja lähti ulos...

Ja aivan kuin jonkun käden johtamana tuli hän harhaillessansa
uudestaan ja uudestaan munkki Pietarin oven eteen, ollen hänen
luokseen menossa jollekin tärkeälle asialle. Mutta kun hänen
piti avata ovi, kääntyi hän taas närkästyneenä takaisin lausuen
tuskastuneena:

-- "Äts!" Niin teki hän ovelle monet matkat ja peräytyi aina, kuin
jotain peläten, jotain häveten, jotain arkaillen... Pakkasen pihdit
puristelivat kaikkea, mutta Harhama ei sitä huomannut. Hän tunsi
ainoastaan elämän pihtien raudankovan puristuksen, näki sen jääkylmän
kidan ahmivan hänen elämänsä rippeitä ja tyrmistyi sitä nähdessään
joskus aivan turraksi. Niin tyyten oli hän itsensä pannut teokseensa,
että hän sitä luodessaan oli unohtanut viime aikoina kaiken muun.
Venäjänkielenkin, jota hän kirjoituksessa hallitsi paremmin kuin
äidinkieltänsä, oli hän nyt kolmena vuotena niin unohtanut, että
ainoastaan vaivoin tuli sillä toimeen. Niin kokonaan oli jokainen
ajatus kiintynyt teokseen ja siksi oli se teos luonut hänessä
hulluuden.

       *       *       *       *       *

Elämä seisoi sakset kädessä leikellen poikki omia rihmojansa. Se
kutoi verkkojansa oman itsensä satiiniksi. Se juoksutti rihmojansa
etäisiltä keriltä, kietoi monen elämän yhdeksi ja kutoi yhden elämän
monen elämästä...

Uspenskin tuomiokirkossa Moskovassa palvelivat ihmiset Jumalaa.
Tuhannet olivat langenneet maahan näkymättömän käden painamina.
Näkymätön veitsi oli puhkonut ihmissydämiä, repinyt rintoja, särkenyt
ihmisen koko olemuksen. Se näkymätön käsi oli pidellyt puukkoansa
ihmisten omalla kädellä: kunkin omalla ja toinen toisensa kädellä.
Ja ne, joita se käsi oli raadellut ja repinyt, etsivät haavoillensa
parannusta samalta kädeltä, jonka he uskoivat ne haavat leikelleen...

Rukoilijoiden joukossa seisoi rouva Esempio. Hän katseli maahan
langenneita, särkyneitä ja revityitä rukoilijoita. Pyhä savu
suitsusi, kuoripojat veisasivat ylistystä sille voimalle, joka oli
repinyt ihmiset ja masentanut ne ja painanut ne eteensä polvilleen...

Kynttilät tuikkivat. Itku ja huokaukset sekaantuivat
rukouksenkohinaan. Kyyneleet valuivat virtana. Elämä pusersi
ihmispovesta kyyneleinä niitä kätköjä ja aarteita, joita se oli
niihin koonnut. Rouva Esempio seisoi yhä ja katseli sitä...

Viimein astui hän epäröiden Neitsyt Maarian kuvan eteen, katseli
sitä kuin ihmeissänsä, miettijä ajatteli jotain. Rukoukset, itku
ja huokaukset kohisivat ihanan laulun säestäminä ja kyyneleet
kilpailivat kirkkaudessa pyhäinkuvien ja jalokivien kanssa...

Yhä mietti rouva Esempio jotain. Viimein osti hän vahakynttilän ja
pienen Neitsyt Maarian kuvan. Kuvan hän kätki povellensa ja kynttilän
sytytti ja uhrasi, asettaen sen Neitsyt Maarian kuvan eteen palamaan.
Hän katseli kynttiläänsä, kuin rukoillen jotain, tai kiittäin
jostain... kiittäen ehkä siitä, että miesvainajansa sisaren kanssa
oli asia hyvin järjestynyt: tämä ei saanut mitään tietoa. Armiiran
perintö oli pelastettu... Siitäkö hän tahtoi kiittää, vai jostain
muusta, sitä ei hän itsekään tajunnut... Mielikö hän rukoilla onnea
Armiiralle, vai jotakin muuta armoa, ei sitäkään kukaan tiennyt...

Hän polvistui, rukoili sitä mitä toivoi, nousi ylös ja lähti ulos
kirkosta.

Mutta vahakynttilä jäi palamaan. Se paloi, haihtui näkymättömäksi ja
nousi korkeuteen viemään sinne rouva Esempion rukoukset ja kertomaan
siellä, mitä hän toivoi ja rukoili ja mistä hän kiitti ja uhrasi...

       *       *       *       *       *

Talvinen yö oli taas suistunut päivän jääkylmään kitaan. Nuotiotulien
savuja tuskin erotti pakkasen huuteesta. Lyijynvärisen ilman läpi
häämötti punertava auringonkehrä.

Vielä viipyi rouva Esempio. Harhama kuleksi taas katuja pitkin, kuin
eloton ruumis, tai elävä muumio ja aina johtivat häntä askeleet
munkki Pietarin oven eteen. Viimein, ikäänkuin päästäksensä rauhaan,
teki hän päätöksensä ja astui sisälle.

Rauhan puolihämärä päivänpaiste hymyili munkki Pietarin kammiossa.
Jumalankuvan edessä palavasta lampusta levisi heikko, kelmeä valo ja
sen liekki heloitti rauhallisena, kuin pyhä perhonen.

Munkki Pietari istui otsa käteen nojattuna, edessä elämän ja
viisauden aarrearkku: raamattu. Hän näytti väsyneeltä. Kasvot olivat
hieman laihtuneet, hienontuneet ja niitä peitti rauhan ja jalouden
taivaallinen ilme. Hän ei näyttänyt huomaavan Harhaman tuloa. Harhama
astui hänen eteensä hieman arkaillen ja tervehti sanoilla:

-- "Isä Pietari!"

Munkki nousi, tunsi Harhaman ja tapansa mukaan aikoi hänet
siunata ristinmerkillä. Harhaman jokainen solu värähti. Siunaus
tuntui hänestä hänen vihollisensa, Jumalan, pistolta. Ikäänkuin
hätääntyneenä tarttui hän nopeasti munkki Pietarin siunaukseen
nostettuun käteen, muka puristaaksensa sitä tervehdykseksi ja lausui:

-- "Kiitos ystävyydestänne, isä!... En olisi kelvollinen..."

Molemmat miehet katsoivat toistensa silmiin äänettöminä. Harhamasta
tuntui, että hetki on hänen elämänsä suurimpia. Munkki Pietari
vilahti taas hänelle Jumalan lihaksitulemuksena ja oli, kuin olisi
hän katsonut silmästä silmään Sitä, jota vastaan taistelu nyt riippui
vieraiden saksien välissä olevasta suortuvasta, jonka katkeaminen
oli ratkaiseva elämän ja kuoleman kysymyksen. Hän vavahti ensin,
mutta sai sitten taas voimansa takaisin, kuten käy viime hädässä. Hän
tarttui uhmaten valkoisten hevostensa ohjaksiin: "antaa mennä!"

Munkki Pietari huomasi, että hänen edessänsä on ihminen, joka on
vetänyt elämänsä solmuun, jota hän itse ei osaa avata. Hän näki sen
Harhaman huolellisten salailujen läpi. Lempeällä, hiukan rohkealla
äänellä, alkoi hän kysellä Suomen oloista ja yhteiskunnallisista
liikkeistä. Harhama selitteli niitä väsyneesti ja lausui lopussa
mietteissänsä:

-- "Niissäkin on niin paljon epäselvää... On niin paljon puolueita ja
liikkeitä, että ei lopulta osaa niistä valita, eikä tiedä, mikä on
oikea ja mikä väärä".

Munkki Pietari tarttui puheeseen ja lausui varmuudella:

-- "Kaikki ne ovat oikeita. Jokainen yhteiskunnallinen liike ja
puolue on aallonharja, joka on yhtä oikeutettu, kuin toinenkin
aallonharja. Ne ovat Jumalan kädessä aseita, joilla Hän kasvattaa
ihmiskuntaa..."

-- "Onko sekin sitten oikea, joka tuo turmiota ja on väärä?" -- kysyi
Harhama miettivänä.

-- "On", -- vastasi munkki Pietari jyrkästi. "Väärätkin liikkeet ja
puolueet ovat Hänen aseitansa. Sodoman ja, Gomorran hävitys oli Hänen
puhdistava tulensa, samaten käärmeet korvessa. Niin on jokainen väärä
puoluekin ja yhteiskunnallinen liike. Hän on meille vaan antanut
vapauden, tahdommeko me kulkea onneen ja elämään _vapaasta tahdosta_,
vaiko Hänen ruoskansa alitse. Hän Itse antaa meidän kutsua ruoskansa
meitä oikealle tiellemme lyömään ja vieläpä Hän panee sen ruoskan
meidän omaan käteemme."

Harhama joutui omaan maailmaansa. Hän sotkeutui ainaiseen, yhä
tihenevään verkkoonsa: Jumalan olemassaolokysymyksen mietintään.
Oitis alkoi hän selvitellä itseänsä pois siitä verkosta, kutomalla
sitä yhä tiheämmäksi ja sotkien sitä. Hän kysyi, maahan katsoen:

-- "Eikö Hän _kaikkivoipana_ voi sitten kulettaa ihmistä oikeaa tietä
myöten, ilman ruoskaa?"

-- "Katso ympärillesi!" -- vastasi munkki Pietari. "Eivätkö ihmiset
jo _nyt_ valita, että heillä ei ole kylliksi vapautta? Jos Hän
kulettaisi heitä luoksensa orjina, karjana, etkö Sinäkin, veli,
nurisisi Häntä vastaan vieläkin enemmän?"

Harhama ei voinut vastata. Hän etsi verkostansa pelastusta eräästä
aseesta, jota hän oli tottunut pitämään tehokkaana todistamaan
Jumalan olemassaolon olettamukseksi.

Hän oli viime vuosina katkonut epäilyjensä rihmoja Nikolain
selityksellä: "Jumala _Itse valitsi_ juutalaiset teurastamaan Hänen
poikansa ja kun ne täyttivät tämän, maailman lunastukseksi pannun
ehdon, rankaisi Hän heitä siitä"... Nyt tarttui Harhama siihen
aseeseen ja selitti sen munkki Pietarille varmana, että hän solmiaisi
tämän sanoissa ja todistaisi hänelle yhdellä ainoalla pulmallisella
kysymyksellä kirkon nykyisen Jumala-käsitteen mahdottomuuden. Munkki
Pietari kuunteli häntä tyynenä ja vastasi:

-- "Sinä olet erehtynyt ja sotkeutunut omiin ajatuksiisi. Totuus,
Jumalan viisaus, on niin yksinkertainen, että ainoastaan taitava
filosofi osaa siihen sotkeutua. Minä kysyn sinulta: Eikö Jumala
antanut Israelin kansalle täyttä vapautta uskoa Jeesukseen,
sanokaamme uskoa, s.o. ryhtyä seuraamaan hänen oppiansa Jumalan
oppina _hyvällä_, tai sitten nostaa itseänsä vastaan Jumalan ruoskan?"

Harhama vaikeni kauvan. Otsalle nousi syvä ryppy. Viimein kysyi hän:

-- "Mutta sehän oli ennustettu... Jos juutalaiset olisivat 'hyvällä'
uskoneet, eivätkö he olisi Jumalaa ennustuksinensa saattaneet
häpeään... valehtelijaksi?..."

-- "Veli!" -- keskeytti munkki Pietari. "Kun olet joutunut verkkoon,
älä sitä _itse_ sotke, vaan selvitä!... Minä kysyn sinulta: Eikö se
todista Jumalan ijankaikkista viisautta, että Hän jo maailman alusta
näki, että juutalaiset, joille Hän antoi vapauden, tulevat kulkemaan
ruoskan alitse, valitsevat sen tien?"

Harhama vaikeni taas. Munkki Pietari pyyhki hien otsaltansa ja jatkoi:

-- "Ei Jeesuksen kuolema ollut välttämätön muun tähden, kuin sen,
että ihmiset itse sen tien valitsivat. He ikäänkuin tahtoivat nähdä
Hänen kuolemallansa todistavan oppinsa oikeaksi. Jumala tiesi sen ja
antoi ennustaa, että niin tulevat ihmiset vapauttansa käyttämään. Ei
Hänen maailmaan tulemisensakaan ollut välttämätön muun tähden, kuin
sen, että ihmiset eivät tahtoneet uskoa Häneen, ennen kun _näkivät_
Hänet ja pistivät keihäänsä Hänen kylkeensä ja sormensa keihään
reikään..."

Synkät sumupilvet alkoivat nousta Harhaman ajatuksien seasta. Hän
käveli äänetönnä edestakaisin, istahti sitten ja huokasi. Munkki
Pietarin tuli häntä sääli. Hän lausui lempeästi:

-- "Veli! Olet väsyneen näköinen. Etkö tahdo lähteä Anna Pawlownan
luo lepäämään?"

Jotkut hellät, arat kielet alkoivat silloin soida Harhamassa. Hänestä
tuntui, kuin olisi hänellä jotain puhuttavaa, joku paise puhkaistava
ja puhdistettava. Hän mietti vastausta kauvan ja lausui lopuksi
surullisena:

-- "Ei, isä Pietari."

Ja hän nojasi kyynäspään pöytään, tuki kädellään otsaansa ja huokasi.

Syntyi pitkä äänettömyys. Munkki Pietari huomasi Harhaman murtumisen
ja kysyi varovasti:

-- "Onko sinua, veli, joku onnettomuus kohdannut?"

Se kysymys ikäänkuin puhkaisi paiseen. Harhama alkoi hitaasti ja
varovasti kertoa suhteestansa rouva Esempioon ja sen surullisesta
lopusta, mutta ei sanallakaan maininnut teoksestansa ja missä
suhteessa rouva Esempio oli siihen. Munkki Pietari kuunteli häntä
surullisena ja kun Harhama oli lopettanut syntyi raskas, rutistava
äänettömyys. Kun Harhama huomasi munkki Pietarin raskaasti huokaavan,
kysyi hän arkaillen:

-- "Olenko minä mielestänne tehnyt väärin?"

-- "Kuka on sitten tehnyt väärin, koska kumminkin väärinteon
seuraukset ovat edessäsi?" -- kysyi munkki Pietari vastaukseksi.

Taas syntyi äänettömyys. Harhama synkkeni ja kutistui kokoon. Munkki
Pietari kysyi edelleen:

-- "Ovatko mielestäsi rouva Esempio ja majuri Velikodushof tehneet
sen vääryyden?"

-- "Ovat", -- vastasi Harhama kuivasti, päättävästi.

-- "Silloin ei sinulla olisi mitään valitettavaa, sillä jos _he_ ovat
vääryyden tehneet, niin et sinä siitä _voikaan_ kärsiä ja vastata.
Mutta jos kerran tunnet sen hedelmien maun, oletko kysynyt, eikö ole
itsessäsi vikaa?" -- lisäsi siihen munkki Pietari lempeällä, mutta
jyrkällä äänellä.

Harhamasta tuntui, että munkki Pietarikin rupeaa häntä polkemaan. Hän
lausui katkerana:

-- "Jos siis minä olen naista rakastanut ja minut on petetty ja saan
tuntea hedelmien maun..."

-- "Niin se merkitsee, että olet vapaaehtoisesti syönyt siitä puusta,
josta ei olisi pitänyt syödä... Sillä miten sinä muuten niiden maun
tuntisit?" -- keskeytti munkki Pietari, puhuen yhä jyrkemmällä
äänellä.

Harhamassa alkoi taistella arkuus ja uhma. Hän istui äänettömänä.
Munkki Pietari jatkoi.

-- "Vai tahtoisitko panna _muut_ oman elämäsi seurauksista
vastaamaan? Luuletko, että kukaan _voi_ vastata toisen puolesta?
Tahdotko etsiä pelastusta sanoista: 'Vaimo petti minut ja minä söin'?"

Kammioon laskeusi jotain lyijynraskasta, joka painoi Harhamaa. Hän
hengitti raskaasti, katsoi alas ja lausui katkerana:

-- "Te ette tunne asiaa syvemmältä."

Munkki Pietarin lempeille kasvoille ilmausi ankara sävy. Hän lausui
jyrkästi:

-- "Sinä tahdot vedota vaikuttimiisi? Niinkö?"

-- "No, niihinkin."

-- "Vaikene silloin. Synti on tulinen omena, joka polttaa kätesi,
tartut siihen minkä vaikuttimien ajamana hyvänsä..."

Hetken vaiettuansa jatkoi hän:

-- "Sanot että en tunne asiaa ja kumminkin itse juuri kerroit että
olet elänyt huoruudessa ja levität nähdäkseni sen seuraukset."

-- "Minäkö _huoruudessa_"-- yritti Harhama.

-- "Sinä. Juuri sinä olet huoruudessa elänyt", -- keskeytti munkki
Pietari kuivasti; -- "sillä jos tekosi ja elämäsi olisi ollut
Jumalasta, et tuntisi onnettomuutta sen seurauksina."

Harhama naurahti sappikatkerana ja lausui tuskanväänne suupielessä:

-- "Minä huoruudessa!... Rakastaessani _vaimoani_!..."

-- "Kuka on sinulle sanonut, että rouva Esempio oli vaimosi?"

-- "Minä itse", -- vastasi Harhama jyrkästi.

Munkki Pietari oikaisi itsensä ryhdikkääksi ja lausui:

-- "Vai sinä itse! Luuletko todellakin koskaan tulevan sen ajan
jolloin jokainen saa itse _siveellisyyden_ nimessä määrätä, kuka on
hänen vaimonsa?"

Harhama vaikeni. Munkki Pietari jatkoi kyselyään.

-- "Ja jos luulet itse olevasi oikeutettu määrittelemään, kuka
on vaimosi, miksi tahdot nyt saman oikeuden kieltää majuri
Velikodushofilta ja rouva Esempiolta?"

Kaikki maailman painot alkoivat kasautua Harhaman hartioille.
Jokainen kysymys rutisti häntä vuoren painolla. Munkki Pietari jatkoi
lempeämpänä:

-- "Se aika voi tulla, jolloin Jumala toisella tavalla, kuin nyt,
ilmottaa meille ja kirkastaa _kuka_ on meidän vaimomme, millä
lailla nainen meidän vaimoksemme tulee, mutta sitä aikaa ei koskaan
tule, jolloin Hän jättäisi kullekin yksityiselle ihmiselle vapauden
pikkuisessakaan asiassa määrätä, mikä on oikea ja mikä väärä... Joka
sitä yrittää tehdä, hän saa tuntea seuraukset, kuten sinä nyt..."

Munkki Pietarin äänessä oli jotain tuomitsevaa. Jokainen hänen
kysymyksensä oli tutkain, johon Harhamassa nouseva uhma satutti
itsensä ja painui verisenä alas. Hän yritti taas puhua:

-- "Mutta jos minä olen rakastanut naista, niin..."

-- "Enkö silloin jo ollut oikeutettu makaamaan hänen kanssansa?
Niinkö?" -- keskeytti munkki Pietari jatkaen: "Mutta jos majuri
Velikodushof rakasti samaa naista, miksi ei hänkin ollut oikeutettu
makaamaan hänen kanssansa yhdessä sinun kanssasi?"

Munkki Pietari odotti vastausta. Harhama tunsi hänen kysymyksensä
sattuvan itseensä tulikuumina keihäinä. Hän lannistui ja masentui.
Munkki Pietari teki uuden kysymyksen:

-- "Ja vaatiiko rakkaus hinnaksensa lihallista yhteyttä?"

Harhama vaikeni yhä, ajatteli ja sotkeutui ajatuksiinsa. Hän ei
ollut koskaan tuntenut itseänsä henkisesti niin voimattomaksi, kuin
tällä hetkellä. Koko elämä tuntui taas vyöryvän vuoren korkuisena
kiviaaltona hänen päällensä. Munkki Pietari puhui niin vaikuttavasti,
että jokainen sana tuntui vasaran iskulta. Hän jatkoi:

-- "Rakkaus on sitä, joka ei etsi palkintoa, ei tyydytystä.
Mutta oletko sinä kysynyt itseltäsi, etkö ole rouva Esempiosta
etsinyt tyydytystä omille himoillesi? Oletko kysynyt, oletko häntä
'rakastanut' sentähden että hän näytti sinusta siltä, joka paremmin,
kuin muut voi tyydyttää sinun himosi, joko kauneudellansa, tai
muulla?"

Harhamasta se kysymys tuntui niin suurelta ja niin oudolta ja samalla
niin tutulta ja yksinkertaiselta, että hän hämmästyi. Hän alkoi
miettiä ja muistella yhtä ja toista, jota ei ennen ollut ajatellut.
Hän hajosi ja masentui ja kutistui kokoon. Munkki Pietari jatkoi
hetken vaiti oltuansa:

-- "_Rakkaus on kaiken oman itsensä maahan polkemista ja muiden
hyväksi uhrautumista_. Se on omien himojensa, omien mielitekojensa,
omien halujensa ja makujensa ja kaiken alistamista siveellisen käskyn
alle ja toisen hyväksi uhrautumista. Se on sukupuoli-elämässä _sen_
hyväksi ja turvaksi alistumista, jonka kanssa yhtyessä uhraus on
suurin. Kaikki muu rakkaus on porttoutta ja eläimellisyyttä. Se on
palkkion, tai himonsa mahdollisen suurimman tyydytyksen etsimistä..."

-- "Mutta nyt", -- keskeytti Harhama -- "nyt Te, isä Pietari tulette
siihen, että minun pitäisi vaimokseni valita suurin viholliseni, tai
vastenmielisin..."

Munkki Pietari keskeytti jyrkästi:

-- "Siihen täytyykin ihmisten tulla, jos ne tunnustavat Jeesuksen ja
rakkauden, eivätkä korota eläimellistä himoa rakkauden alttarille...
Heidän täytyy, jos rakkaus on oikea, etsiä aina tilaisuutta
suurimpaan omien himojensa ja halujensa uhraamiseen toisten hyväksi.
Sillä mikä rakkaus, mikä uhraus se on sinulta, jos etsit naista joka
sinun himojasi tyydyttää enemmän, kuin muut? Eikö se ole jonkun
likaisen tavottelemista? Eikö kaikki näennäinen rakkautesi ole
silloin palkkion, himojen tyydytyksen etsimistä? Eikö se silloin
ole porttoutta? -- Ja missä suhteessa _se_ rakkaus eroaa siitä
rakkaudesta, jolla eläimet aikanansa toisiansa rakastavat?..."

Munkki Pietari oli hieman kiivastunut. Hän ikäänkuin ruhjoi
kysymyksillänsä Harhamaa. Ne kysymykset olivat niin teräviksi
hiotut, että niiden kärki tuntui ijankaikkisen totuuden tutkaimelta.
Katkerana lausui Harhama:

-- "Sittenhän ovat _kaikki_ avioliitot porttoutta..."

-- "Se ei kelpaa sinun porttoutesi puolustukseksi. Jumalan ja
totuuden edessä täytyy jokaisen _itsensä_ vastata, eikä sovitukseksi
kelpaa toisen rikos. Jos sinä tartut elämän kielletyn puun
tulikuumaan omenaan ja poltat kätesi, et sitä voi palamattomaksi
tehdä sillä, että sanot: 'Vaimo antoi minulle', tai: 'Ovathan
avioliitotkin siinä kätensä lianneet'... Olet oikeassa puhuessasi.
avioliiton porttoudesta. Jokainen lihallinen yhtyminen on huoruutta,
jos sen johteena on _himo_ eikä Jumala. Jokainen, joka katsoo vaimon
päälle _himoitaksensa_ häntä, hän tekee huorin, sanoo Jumala, eikä
tee sitä sanoessansa erotusta aviovaimon ja muun vaimon välillä.
Rakkaus ei ole _tunnetta_, vaan _alistumista_. Tunne on viettiä ja
himoa ja eläimellisyyttä, Jeesus sanoo, että se ei ole rakkautta,
jolla fariseukset rakastavat _ystäviänsä_ -- vaimo on enempikin kuin
'ystävä' -- vaan vihollisen rakastaminen on rakkautta."

Kaikki maailman kuumuudet ja kylmyydet juoksivat Harhaman läpi. Hän
pyöri, kuin epäselvässä kosken pyörteessä, koko virran ja kosken
syöksyessä hänen ohitsensa selvänä, kumoamattomana ja voimakkaana.
Hän ei kyennyt kumoamaan ja vääräksi todistamaan ainoatakaan munkki
Pietarin sanaa. Hän luuli niiden olevan hänen teokseensa tähdätyitä,
ei kyennyt edes käsittämään, olivatko ne ristiriidassa sen kanssa.
Hän pelkäsi vaan kosken vievän hänet veneinensä, hätäytyi välistä,
välistä kohosi uhmansa aallonharjalle tehdäksensä viimeisen
epätoivoisen ponnistuksen, pelastaaksensa, mitä vielä pelastaa voi.

Munkki Pietari käveli kammionsa pariin kertaan edestakaisin, istahti
sitten ja jatkoi surullisena:

-- "Sinä syyttelet muita: rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia,
ja vetoat muiden esimerkkiin. Mutta millä oikeudella sinä heität
kiven rouva Esempion päälle? Porttoja ovat juuri _miehet_ ja heistä
täytyy parannuksen alkaa, jos mieli maailmaa puhdistaa... Jumala
sanoo: '_Hän_ joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa, _hän_ tekee
huorin, _hän, mies_ on portto, eikä nainen.' Te toiset syytätte
perkelettä, mutta unohdatte, perkeleellä itsessään ei ole mitään
valtaa Jumalan luomaan ihmiseen. Teistä itsestänne riippuu tahdotteko
palvella häntä, s.o. omia pahoja taipumuksianne, vaiko Jumalaa...
Sillä perkele ja sen temppelit eivät ole ulkopuolella ihmistä vaan
hänen sydämessään, himoissaan..."

Harhaman silmien edessä alkoivat vyöryä elämän suurkysymyksen
vuorenkokoiset aallot, peittäen koko elämän ulapan ja niiden aaltojen
harjoilla hyrskivät jumaluuden olemuksen kuohut, Jumalan ja perkeleen
vihaiset vaahdot toisiansa vastaan. Järkkynyt hermosto suurenteli
vielä sen kuvan hirvittäväksi ja kaikki sekaantui sen hyrskeeseen.
Hän lausui, mieli kuolon koleana:

-- "Missä sitten on se raja Jumalan ja perkeleen välillä?"

Munkki Pietarin voimat tuntuivat nousevan meren maininkina. Hän
lausui ylevänä, suurena, kuin profeetta:

-- "Etkö tiedä sitä rajaa vielä? Etkö vieläkään _tekojesi ja elämäsi
seurauksista_ tunne, että olet astunut sen rajan yli? Jos et häntä
tunne, niin opi tuntemaan: Syö edelleen siitä puusta, josta Jumala on
varottanut sinua syömästä, niin kyllä silmäsi avautuu näkemään hyvän
ja pahan erotuksen. Hyvän- ja pahantiedonpuu on aina edessäsi. Sinä
puuna on _elämä_... Jos haluat, astu sen rapakkoihin -- kauniitahan
ne ovat -- astu Hiiden myllyihin ja kullantemppeleihin ja ota ja syö,
kyllä seuraukset kerran tunnet ja etsit häpeällesi peittoa..."

Harhama masentui. Elämän kysymyksien vuoret tuntuivat vyöryvän
aaltoina hänen hartioillansa. Hänen ikuinen sairaloisuutensa oli
huipussaan. Hänestä tuntui munkki Pietari nyt semmoiselta, joka
tahtoo häntä polkea ja rusikoida ja tuomita ja tehdä hänelle
vääryyttä. Mieli syys-yönä lausui hän:

-- "Minä en Teitä, isä Pietari, ole ennen tämmöisenä nähnyt. Minä
olen aina luullut että Te seuraatte Jeesuksen oppia: Älkää tuomitko
ettei teitä..."

-- "Ettei teitä tuomittaisi", -- keskeytti munkki Pietari suuren
profeetan voimalla ja jatkoi: "Ne ovat Jumalan sanan törkeitä
väärentäjiä, jotka opettavat Jumalan kieltävän tuomitsemasta. Ne
ovat lihansa toukkia ja paheen syöpäläisiä, jotka niin törkeästi
väärentävät Jumalan sanaa oman paheensa suojaksi. Minä kysyn sinulta:
Eikö Jeesuksen jokainen sana ollut tuomitsemista? Eikö hän säälimättä
sanonut: 'Voi teitä, Te!'... Tuo yksi esimerkki, jolloin Hän ei ole
syntiä tuominnut!..."

-- "Samarialainen vaimo", -- yritti Harhama. Mutta munkki Pietari
keskeytti:

-- "Eikö Hän hänelle sanonut: 'Sekin mies, joka sinulla on, ei ole
sinun miehesi'? Tarvitaanko naiselle vielä enemmän sanoa sanoessa:
sinä olet portto? Eikö Hän häntä armotta nuhdellut huoruudesta?"

Harhama kutistui kokoon. Pietari nousi ylös. Hän nousi suurena, kuin
Mooses. Hän nousi suurempanakin: Hän nousi suurena, kuin Israelin
Jehova, Hän nousi ylevänä, jalona, kirkastettuna. Hän seisoi
uskonkalliolla, kuin Jehova Sinainvuorella, kädessä laintaulut ja
puhtauden ja kirkkauden hohdekehän hänen otsaansa kirkastaessa
ja hänen päätänsä kruunatessa. Hän seisoi uskonkalliollansa
järkkymättömän ankarana, lujana ja tuomitsevana, halpaan
munkkikaapuun puettuna, pienoiseen munkkikammioon ahdattuna. Ja
sillä kalliolla säteili hän uutena Jumalan ilmestyksenä. Hänen
edessänsä avautui epäuskon maailma. Loistavat piispanhiipat
loistivat ja välkkyivät. Lukematon pappien armeija etsi Jumalaa,
loistaviin pukuihin puettuina, lukemattomat miljoonat elävät ja
kuolleet lankesivat Hänen eteensä, luullen Hänet löytäneensä,
uskoen Hänen olevan _rakkauden_. Lukematon armeija oppineita
raamatunselittäjiä vahvisti heidän uskonsa oikeaksi, ollen
itse siitä vakuutettu ytimiänsä myöten. Koko ihmiskunta:
epäuskoisetkin, Jumalankieltäjätkin huusivat täydestä rinnastansa
ja vakaumuksestansa: "Jumala on rakkaus." Miljoonat, monet sadat
miljoonat elivät siihen varmuuteen luottaen. Tuhannet miljoonat
olivat eläneet ja kuolleet siihen varmuuteen luottaen. Miljoonat
ja miljoonat pahantekijät olivat, luottaen siihen, että "Jumala
on rakkaus", joka ei tuomitse, vedonneet siihen ihmisten tuomiota
välttääksensä. Ja kaiken sen edessä, koko ihmiskunnan vakaumuksen
edessä, sen oppineiden raamatunselittäjien, pappien ja piispojen
edessä nousi munkki Pietari Jehovan voimalla oikaisemaan erästä
ihmiskunnan suurinta erehdystä. Hän nousi suurimpana uskonnon
puhdistajana. Hän paljasti totuuteen pyrkivän ihmishengen suurimman
erehdyksen armotta, kuin lääkäri, joka viime hädässä turvautuu
leikkuuveitseen ja työntää sen sairaan paiseisiin. Hän paljasti
maailman yksinkertaisimman totuuden, sen joka on joka hetki
silmien edessä, sen joka meidän on _pakko_ tuntea ja tunnustaa
nukkuessammekin. Hän teki Harhamalle aikakautensa suurimman
yllätyksen. Hän lausui, laintauluihin viitaten:

_"Jumala ei ole rakkaus... Jumala on tuomio..."_

Oli kuin olisivat taivaat auenneet ja niistä ilmestynyt Harhaman
eteen uusi Jumala, uudet salamat kädessä ja uuden, ankaran pauhun
hänen edessänsä vyöryessä. Harhamasta oli, kuin olisi Siinain
vuori ryöpynnyt ja suitsunnut tulta ja munkki Pietari seisonut sen
keskellä, kädessä uusi totuus. Hän värisi ja hämmästyi ja masentui,
kuin tuhannen salaman iskemänä ja pauhun huumaamana. Munkki Pietari
ilmestyi hänelle Jumalana, jonka suuruus häntä painoi, kuin ikivuori,
jonka huipusta suitsuaa vihaisena tuleva outo totuus. Munkki Pietari
nosti kätensä ja puhui koko olemuksensa voimalla ja suuren uskonsa
vakaumuksella, aivan kuin olisi vuori ollut hänen moukarinsa, jolla
hän joka sanaa lausuessansa rusikoi Harhamaa. Hän lausui:

-- "Katso ympärillesi! _Jumalan koko olemuksen ydin on tuomio,
erehtymätön, armoton, jyrkkä, järkkymätön, ijankaikkinen tuomio_...
Ei yksikään maailma voi Hänen määräämältänsä radalta poiketa
tuntematta Hänen kättänsä, Hänen tuomiotansa: joutumatta turmioon...
Ei yksikään synti jää rankaisematta... Rakkaus on ainoastaan Hänen
armottoman tuomionsa seuraaja ja koskee sitä, joka Häneen palaa. Ei
ainoakaan elävä olento voi rikkoa Hänen säätämiänsä elämän lakeja
tuntematta seurauksia: Jumalan tuomiota... Ne jotka väärentävät
Jumalan olemuksen ytimen tuomiosta rakkaudeksi: heidän mukaan synnin
ymmärtämiseksi, ne ovat narreja, jotka ovat astuneet kumoamaan
Jumalan luonnonlakia, sitä lakia, jonka olemuksena on tuomio,
armoton, erehtymätön, puhdistava tuomio... Ne toukat ovat häpeään
joutuvat... Ne toukat ovat ilkeitä lapsia, jotka luulevat voivansa
ottaa vitsan pois vanhurskaan Isänsä kädestä, silloin kun siinä
vitsassa on itse käsi ja itse Isä kokonansa..."

Hän keskeytti, ajatteli hetken, huokasi surullisena ja jatkoi sitten
lempeämmällä äänellä, ajatellen:

-- "Jumala ei ole luonut maailmaa ja ihmistä jättääksensä ne
vallattomina tuhoutumaan... Omaa Poikaansa hän ei sääli, kun Hänen
erehtymättömän tuomionsa aika on tullut... Hän luo ihmisestäkin
armotta suurta luomustansa: omaa kuvaansa. Hän täydentää ja kirkastaa
sitä kuvaa sukupolvesta sukupolveen..."

Harhamasta tuntui, kuin vyöryttelisi munkki Pietari hänen päällensä
vuoria, joiden raskaus oli _pakko_ tunnustaa. Tuskanhiki nousi hänen
otsallensa ja hän näki taas näköhäiriöitä: Munkki Pietari vilahteli
joskus jumaluuden suurena ilmestyksenä. Hän puhui kuin Jumala Sinain
vuorella, armottomana ja tuomitsevana. Kun hän oli lopettanut, teki
hän ristinmerkin ja näytti hieman ikäänkuin väsyneen ja lauhtuneen.
Harhama hengitti raskaasti ja tunsi rintaansa ahdistavan. Puhelu
muuttui rauhallisemmaksi: Munkki Pietari etsi taas Harhaman
epäilyksen rauhasia ja yritteli niitä puhdistaa. Sitä tehdessä
johtui puhe raamattuun. Jonkunlaisella sairaloisuudella etsi Harhama
silloin raamatusta kohtia, joilla hän voisi itsensä edessä puolustaa
elämänsä tulista ydintä, rouva Esempion saksien välissä olevan
suortuvan varassa olevaa teostansa, joka nyt näytti himmenevän munkki
Pietarin loihtimiin jumaluuden sumuihin, kuin tähtitaivas pakkasen
yhä sakeneviin savuihin. Kun munkki Pietari lempeällä äänellä kysyi,
mikä on syynä, ettei hän käsitä raamattua, tai _tahdo_ siitä etsiä
totuutta, vastasi Harhama hitaasti, pelastavaa olenkortta etsien:

-- "Siinä on niin paljon semmoista... Siinä on niin paljon mahdotonta
ja vääräksi todistettua..."

-- "Esimerkiksi mikä?" -- tarttui munkki Pietari.

-- "No paljon yhtä ja toista... Esimerkiksi maailman ja ihmiskunnan
ikä... Raamatun mukaan se on jotain kuusituhatta vuotta, mutta kuka
sitä uskoo, kun tiede on sen todistanut sadoiksi, tai tuhansiksikin
miljooniksi vuosiksi..."

Munkki Pietari huokasi surullisena ja lausui:

-- "Ah, te 'tiedemiehet'! Te puhutte sadoista tuhansista miljoonista
vuosista. Mutta minä aavistan ja uskon, että kun Jumala kirkastaa
meille kerran luomispäivänsä pituuden, niin ne tuhannet miljoonat
vuodet ovat häpeään joutuvat. Ne ovat joutuvat häpeään, koska ne
ovat vähemmän, kuin hetki siitä ajasta, jonka Jumala on käyttänyt
maailmaa ja ihmistä luodessansa. Rohkeinkaan ihmis-ajatus ei ole
käsittävä Hänen päiviensä pituutta. Uskaliainkaan mielikuvitus ei
jaksa mitata sitä aikaa, jonka Jumala on käyttänyt kehittäessänsä
ihmistä maantomusta siksi valmiiksi olennoksi, johon Hän puhalsi
oman elävän henkensä, erottaen hänet kaikista muista luoduista.
Tuhannet miljaardit ovat siinä ehkä olemattomia rahtuja. Ne
tiedemiehet, jotka luulevat voivansa äärellisillä vuosilla mitata
Jumalan ääretöntä ijankaikkisuutta ja määritellä sen pituuden, ne
ovat ihmisjärjettömyyden kukkasia... Meillä ei ole mitään keinoja
määritellä Jumalan luomistyön, Hänen säätämiensä luonnonlakien
hitaisuutta eri aikoina. Me emme voi millään edes todistaa ja
mitata, että kaksi elämämme vuotta ovat yhtä pitkiä, sillä kaikki
ajanmitat ovat Jumalan kädessä ja Hän niitä jatkaa, tai lyhentelee
oman olemuksensa mukaan... Ja me määrittelemme ja mittailemme sitten
äärettömyyttä siihen haihtuvalla äärellisellä rahdulla!..."

Harhama virkistyi. Ijankaikkisuuden suuruuden kuvaus oli
hänelle kuin viinaryyppy. Hän juopui siitä, kuten sairaloinen,
suuruudenjuoppouteen syvälle vaipunut. Hän himoitsi lisää ja
polvistui juomansa eteen, rohkaistui siitä ja hurjistui. Munkki
Pietari jatkoi suurena:

-- "Usko minua! Se aika tulee, jolloin Jumala paljastaa meille
ihmisille luomispäivänsä pituuden ja silloin seisovat tiedemiehet sen
edessä hämmästyneinä, kuin nyt avaruuden suuruutta ajatellessansa,
ja heidän miijaardivuotensa todistavat ihmis-ajatuksen mitättömyyttä
Jumalan edessä..."

Harhama juopui yhä enemmän suuruudesta, virkistyi ja voimistui.
Teoksensa huimaavat kuvaukset alkoivat karkeloida hänen päihtyneessä
sielussansa, levitellen maailmoita ja sytytellen jumaluuden tulia
pitkin äärettömyyden rantoja. Hän ihastui hetkeksi. Ikäänkuin
suuruuden vaahtoavaa viinamaljaa tavottaen kysyi hän taas munkki
Pietarilta:

-- "Mutta, isä Pietari! Äärettömyys on täynnä maailmoita ja raamatun
mukaan ainoastaan maassa asuu ihmisiä... Miten se järjettömyys on
ymmärrettävä?..."

Munkki Pietari oikaisi vartalonsa ja kysyi musertavasti:

-- "Minkätähden se olisi järjettömyys _jos_ niin olisi?"

-- "No, jo siksikin, että olihan tarpeeton luoda ihmistä varten
sitä, mitä hän ei edes kykene käsittämään", -- alkoi Harhama. Munkki
Pietari tarttui nopeasti:

-- "Sinä et kykene käsittämään koiran vainua. Onko sen luominen
silloin jo järjettömyyttä?"

-- "Mutta" -- yritti Harhama puolustautua -- "onhan siinä toki se
järjellisyys, että se on ihmiselle hyödyllinen... tarpeellinen,
tai..."

-- "Mutta millä sinä todistat, että näkymättömät maailmat eivät ole
jollain lailla tarpeellisia maan olemassaololle?" -- keskeytti munkki
Pietari.

Harhama vaikeni ja tunsi taas kysymyksen tulitutkaimen polttoa.
Munkki Pietari jatkoi:

-- "Sinun ajatuksesi on se, että ihmiset eivät voisi uskoa sitä,
josta heillä ei ole varmuutta. Mutta minä kysyn sinulta: Onko
maailmassa yhtään ihmistä, jolla olisi pieninkään varmuus siitä, että
aurinko vetää maata?"

Harhama synkistyi ja hajoili ajatuksiinsa. Kun munkki Pietari oli
turhaan odottanut vastausta, jatkoi hän:

-- "Ja kumminkaan, vaikka siitä ei ole pienintäkään varmuutta, ei ole
kahta ihmistä, joka ei uskoisi sitä, panisi päätänsä sen pantiksi.
On suuri joukko samanlaisia uskonkappaleita, joita uskovat ne, jotka
eivät tunnusta mitään uskoa olevan olemassa. Etkö sinä huomaa, miten
kaikki inhimillinen joutuu häpeään oman itsensä edessä ja kuinka
uskon kieltäjät itse uskollansa vahvistavat sen olemassa olon?"

Kaikki Harhaman ajatukset olivat sekaisin. Ruumiillisten voimien
vähyys lisäsi sekasortoa. Hän ei tajunnut selvästi muuta kuin sen,
että munkki Pietari muka tahtoi musertaa hänet, todistaa vääräksi
hänen teoksensa. Hän oli kuin kiihtynyt äiti, joka kuulee lapsestansa
puhuttavan ja sairaloisesti uskoo puheen olevan sen panettelua ja
kateutta ja ilkeyttä. Hän ärtyi. Munkki Pietari jatkoi rauhallisena:

-- "Sinä taas mittaat Jumalan ääretöntä järjellisyyttä omalla
äärellisellä järjelläsi ja joudut häpeään. Ja milloin on Jumala
sanonut sen, että Hän on luonut ihmisen ainoastaan maahan? Hänen
sanansa väärentäjiä ne ovat, jotka opettavat, että Jumala on siitä
_mitään ilmottanutkaan_... Onko Hän kansoittanut muut maailmat
ihmisillä ja minkälaisilla ihmisillä Hän on ne kansoittanut, se on
meille tällä hetkellä tietämätöntä. Meille on tietämätöntä sekin,
jos Hän on ne kansoittanut ihmisillä, kuten asumamme maan saaret
ja mantereet, onko Hän antanut niille ihmisille samat käskyt kuin
meille, vai onko Hän antanut niille jo enemmän tietoa Itsestänsä,
kuin meille. Se vaan on meille varma, että niitä käskyjä, jotka Hän
täällä, tai muissa maailmoissa säätää, ei yksikään voi rankaisematta
rikkoa. Ei yksikään ruoho voi poiketa Hänen säätämistänsä lain
käskyistä. Meidän on pakko noudattaa sitä, mitä Hän meille täällä
maan päällä kulloinkin säätää ja määrää..."

Kaikki alkoi Harhamalle laajeta ja revetä omaan suuruuteensa. Koko
äärettömyys oli taas juomana hänen huulillansa ja ijankaikkisuus
huumasi hänen sielunsa ja päihdytti häntä. Mutta Pietari suureni
hänen silmissänsä suurenemistansa ja kirkastui, kuin Kristus
vuorella. Hetkeksi haihtuivat kaikki muut kysymykset. Rouva Esempio
ja maailmankurjuus haihtuivat pölynä ijankaikkisuuden pimeyteen.
Reipastuneena kysyi hän munkki Pietarilta:

-- "Miksi Hän sitten _salaa_ kaiken sen meiltä?"

-- "Ei Hän salaa Itseänsä eikä töitänsä. Hän joka hetki avaa niitä
meille, kehittämällä meitä niitä näkemään, antaen meille apukeinoja
niitä tutkia, lähettämällä meille aikanansa profeettoja Hänestä
puhumaan", -- vastasi munkki Pietari rauhallisena.

Harhama mietti taas jotain hämärää. Ja ikäänkuin olisi taas saanut
kiinni jonkun niidenpään kysyi hän:

-- "Hyvä on. Te sanotte, että ne profeetat puhuvat Jumalasta Hänen
vaikutuksestansa, inspirationista. Missä ilmenee se inspirationi?
Miksi eivät profeetat sitä ole selittäneet?"

Harhama luuli taas kysyneensä jotain pulmallista, selittämätöntä.
Mutta Jumalan palvelijan varmuudella vastasi munkki Pietari:

-- "Luuletko ruohon tietävän, miten Jumala sille lakinsa säätää
ja tahtonsa ilmoittaa? Ja kumminkin ruoho tietää, mikä on
sen elämänlaki: Jumalan käsky _sille_. Niin vaikuttaa Jumala
profeettoihinsa. Usko minua: Profeettojen aika ei ole loppunut, eikä
lopu tässä maailmassa. Niinkuin Jumala kehittää luomakuntaansa ja sen
lakeja, niin kirkastaa Hän Itseänsä meille alusta loppuun. Kun Hänen
aikansa tulee, lähettää hän meille uusia profeettoja ilmottamaan
hänen uusia käskyjänsä, tai selittämään ja täydentämään entisiä.
Hän on loppumaton, meille aina valkeneva, alati kirkastuva, Itse
muuttumaton Olento..."

Kammiossa tuntui joku salaperäinen jumaluuden henki. Se tuntui
ilmestyvän Harhaman eteen suurena, kammion hämäryytenä, tai jonain
semmoisena. Hän tapaili sen hämärän hiuksia, pettyi, synkistyi,
hajosi, repeili. Munkki Pietari jatkoi, ikäänkuin itseksensä:

-- "Te tiedemiehet ja muut tutkitte ja erottelette raamatustakin
sitä, mikä siinä mielestänne on Jumalan, Jeesuksen, puhumaa, mikä ei.
Te ette tiedä, että _jokaikinen_ oikea totuus on jumalasta, olipa
se vaikka koneella lausuttu, ja lapsen suusta tullut, sillä muuta
totuuden lähdettä _ei_ ole. Raamattua järkyttäessänne te olette
etanoita, jotka yrittävät vuoria siirrellä."

Hän vaikeni, huokasi, teki ristinmerkin ja mietti Jumalaa ja niitä,
jotka Hänestä pois pyrkivät, ja surunilme levisi hänen kasvoillensa.

Syntyi äänettömyys. Harhaman ajatukset repesivät tavottelemaan
äärettömyyden reunoja ja sitä tehdessä ne hajosivat lopulta
olemattomiin ja joku pimeys ilmestyi kaiken sijalle. Kammion
hiljaisuus tuntui taas nousevan kalliona hänen hartioillensa ja
rutistavan häntä näkymättömällä painolla. Hän hikosi ja sai niin
ankaran hermokohtauksen, että alkoi vapista. Munkki Pietari katseli
häntä surullisena, kasvoilla harmahtava kärsimyksien haituva. Kun
äänettömyys oli jatkunut pitemmän aikaa, alkoi munkki Pietari taas
varovasti kosketella Harhaman kipeätä ajettumaa. Hän kysyi:

-- "Oletko, veli, näinä aikoina koettanut lähestyä Häntä?"

Harhama vaikeni. Hänen teoksensa ja koko elämänsä ilmestyivät hänen
eteensä salamannopeasti. Hän tuli katkeraksi kaikelle, munkki
Pietarillekin. Suupieleen vetäytyi katkera väre ja pitkän odotuksen
jälkeen lausui hän:

-- "Mhyh!... Lähestyä!... Ketä?"

-- "Häntä, ainoaa elävää Jumalaa", -- vastasi munkki Pietari, ollen
huomaamatta Harhaman katkeruutta.

Harhama mietti, tuli yhä katkerammaksi ja alkoi ärtyä. Hänestä
tuntui taas, kuin tahtoisi munkki Pietarikin hävittää hänen elämänsä
sisällön: hänen teoksensa. Synkkänä, puoliääneen, vastasi hän viimein:

-- "Lähestyköön Hän minua, sillä totta kai Hän löytää tien
paremmin... Jos Hän on kerran Jumala..."

Munkki Pietari ajatteli jotain tuskallista ja kysyi varoen:

-- "Hän on aina seisonut luonasi syli avoinna, mutta oletko sinä
pyrkinyt siihen syliin vaipumaan ja särkymään ja laskeutumaan hänen
jalkoihinsa?... Tai oletko ehkä hänen syliänsä paennut?"

Se oli puukonpisto Harhaman sairaloiseen sieluun. Häntä ärsytti
se ajatus, että hänen kaiken muun lisäksi pitäisi polvistua
Jumalan eteen, jota vastaan hän nousi ja jota hän vihasi ja piti
onnettomuutensa syynä. Munkki Pietari tuntui häntä aivan tahallaan
nöyryyttävän, painaen häntä Jumalan jalkoihin. Hän ärtyi ja uhma
alkoi kohota hänessä kaikkea olevaa vastaan. Ynseänä, synkkänä lausui
hän:

-- "Miten minun pitäisi Hänen syliinsä ryömiä?"

Munkki Pietari hillitsi itsensä ja kysyi vastaukseksi:

-- "Oletko näinä aikoina rukoillut?"

Joku kirkas, polttava salama välähti Harhamassa, nostaen ukkosen...
Hän muisti rukouksensa jonka oli Lammaskalliolla rukoillut. Hän oli
valmis räjähtämään. Aivan ilkamoiden vastasi hän:

-- "Olen... Minä olen rukoillut... Minä olen rukoillut kaikesta
sydämestäni... Toisen kerran elämässäni..."

-- "Silloin on Jumala sinua kuuleva", -- lausui siihen munkki Pietari.

Harhamasta tuntui se ivalta ja ivalta tuntui nyt koko elämä ja
maailma. Hänen ainainen inhonsa ja halveksimisensa pursusivat
kätköistänsä ja sekottuivat uhmaan. Hän lausui, kasvoilla katkeruuden
ilme:

-- "Hänkö kuulisi minua!... Minä olen rukoillut, tiedättekö ketä?"

Munkki Pietari katsahti häneen tutkivasti, terävästi ja ankarasti,
aavistaen jotain. Hän tiesi, että Harhamalta voi odottaa
mahdotontakin. Hän näki hänen silmissänsä oudon salaman. Harhama
katsoi hänen silmiinsä röyhkeänä ja lausui jyrkästi:

-- "Minä olen rukoillut Perkelettä."

Molemmat miehet kavahtivat seisaallensa ja katsoivat toistensa
silmiin, kuin vihainen Perkele ja kiivas Jehova. Harhama ärtyi
edelleen. Jännityksestä vapiseva käsi oli selän taa ojoksi ojennettu
ja nyrkiksi puristettu ja kasvot vavahtelivat, kun hän kertasi
puolihuutaen:

-- "Minä olen rukoillut Perkelettä, kaikilla sieluni voimilla... Minä
olen rukoillut häntä hengessä ja totuudessa."

He seisoivat kauvan aikaa vastatusten, tunkien katseillansa toistensa
ytimiin. Harhama tunsi, että munkki Pietari tahtoi masentaa hänet
katseellansa.

Silloin nousivat kaikki hänen voimansa. Ja äkkiä, kuin olisi hän
hypännyt vuorenhuipulle, jonka perustukset eivät petä ja joka on
luokse pääsemätön, leimahti häneen elämänsä suurin hurjuus ja
sen rohkein mielettömyys. Hän pani päähänsä sen kruunun, jota
ei yksikään kuolevainen ole uskaltanut päähänsä asettaa. Hän
nousi sille alustalle, jolle ei kukaan ole vielä tohtinut astua,
ei miljoonienkaan toivossa, ei kaiken maailman rikkauksienkaan
toivossa. Hän nousi sille tulikuumalle alttarille, josta ei yksikään
kuolevainen ole rohennut mennä noutamaan maailman kunniaa, valtaa ja
rikkautta, alttarille, jonka eteen astuessa kaikki polvet herpoavat
ja pettävät: Hän kuvitteli ja _tahtoi_ olla Perkele ja puhua sen
voimalla ja nimessä munkki Pietarille, joka näytti hänestä nyt itse
Jumalalta.

Hän oli mielipuolena tarttunut viimeiseen olenkorteen ja siitä sai
hän voimaa.

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa kylminä. Harhama uskoi nyt
takanansa olevan voiman, joka ei petä. Viimein kysyi munkki Pietari
kylmällä äänellä:

-- "Ja mitä rukoilit häneltä?"

Harhaman kädet vapisivat jännityksestä, mutta kasvot olivat kylmät,
verettömät, kivikovat, kun hän vastasi päättävästi:

-- "Minä rukoilin häneltä voimaa kukistaa se Jumala, jonka jalkoihin
Te tahdotte minut polkea..."

-- "Sinä ihmishurjimus!" -- lausui siihen munkki Pietari arvokkaana,
istahtaen rauhallisena.

-- "Niin", -- alkoi Harhama -- "minä en tahdo enää tätä elämän
kurjuutta ja valetta ja petosta kantaa... Minua inhottaa se... Minä
sanon kerrankin totuuden: Pikkulapsesta lähtien olen noussut Häntä
vastaan yöt ja päivät. Viime vuodet olen kaikilla sieluni voimilla
kohonnut paljastamaan Jumala-petosta. Yöt päivät olen istunut
teokseni ääressä sitä varten ja nyt se on valmis. Vihdoinkin!...
Lopultakin!... Ja Te olette sen teoksen alun siunannut..."

Hän puhui kuin kivipatsas: kylmänä, tietoisena.

Munkki Pietari istui edelleenkin rauhallisena ja hilliten itseänsä.
Kylmänä, ylevänä lausui hän hetken kuluttua kysyvästi:

-- "Sinä siis tahdoit kukistaa ihmis-elämän perustuksen ja kuolevan
viimeisen turvan, sinä tahdoit kukistaa Jumalan?"

Harhaman uhma nousi entistä korkeammalle. Ensi kerran elämässänsä
oli hän paiseensa muille paljastanut ja ikäänkuin ilkkui ja nautti
sen suuruudesta, tuntien samalla sen voiman, jonka nimessä luuli
puhuvansa. Hän vastasi jyrkästi:

-- "En tahtonut Häntä hävittää, vaan vaihtaa Hänet oikeaan. Tahdoin
ja tahdon vaihtaa olemattoman _olevaan_..."

Munkki Pietari katsoi Harhamaan niin tutkivasti, kuin olisi hän
tunkenut kahta miekkaa hänen aivoihinsa. Se katse alkoi lannistaa
Harhaman raivokohtausta.

-- "Mutta mikä varmuus sinulla on siitä, että Häntä muka _ei_ olisi
olemassa?" -- kysyi viimein Pietari tyynenä.

Kysymys oli Harhamalle tulisella raudalla tehty pisto. Hän näki sen
raudan ojentuvan häntä vastaan joka taholta. Se oli hänelle aivan
odottamaton, aavistamaton kysymys, joka nyt tutkaimena asettui
häntä vastaan. Hänessä oli kaikki henkinen epäsäännöllisen rajua
ja voimakasta, vaikka hän sen ulkonaisesti salasi sairaloisella
huolella. Siksi lannistui se myös pian, väsyen liikaan rajuuteensa.
Niin nytkin. Hän alkoi masentua. Hän vaikeni ja alkoi tulla
neuvottomaksi. Munkki Pietari kysyi pitkän odotuksen jälkeen lisää:

-- "Ja kumminkin sinä tahdoit Hänet olemattomana kumota... Mutta entä
jos Hän onkin olemassa?..."

Syvä ryppy nousi Harhaman otsalle. Kädet alkoivat herpautua ja
monipäiväisen syömättömyyden ja valvomisen johdosta heikontuneet
polvet pettää. Hän istui kauvan synkkänä ja sanattomana... Viimein
lausui hän katkerasti:

-- "Miksi Hän ei sitten näyttäydy?... Miksi Hän syö minun sieluani
_salaa_, kuin lude?..."

Munkki Pietari katsoi häneen tutkivasti ja kysyi vastaukseksi:

-- "Eikö Hän vielä ole sinulle kylliksi voimallisesti näyttäytynyt
elämäsi seurauksissa?..."

Kun Harhama ei vastannut, jatkoi munkki Pietari:

-- "Jos Hän ei ole vielä näyttäytynyt, ja jos et tahdo Häntä muuten
oppia tuntemaan, niin syö edelleenkin hyvän- ja pahantiedonpuusta! Se
puu on joka hetki edessäsi, eivätkä sen oksilta rapakot kuivu eivätkä
tuliset omenat ja herkut lopu. Syö, niin kyllä silmäsi avautuvat
näkemään alastomuutesi ja erottamaan hyvän pahasta. Sillä tiedä:
Perkele puhui Jumalan tahdosta totta, kun hän sanoi, että siitä
puusta syödessä ihminen oppii tietämään hyvän ja pahan..."

Luostarin kirkonkello kumahti. Munkki Pietari nousi, astui
jumalankuvan eteen, teki ristinmerkin, istahti ja kysyi levollisena:

-- "Ja mikä oli se 'oleva' Jumala jonka aijoit asettaa kukistamasi
sijalle?"

Harhamasta tuntui kysymys ivalta. Kaikki häntä ärsytti. Hän yltyi ja
vastasi vakuuttavasti:

-- "Ihminen... Ihminen maailmankurjuuden ja rouva Esempion
muodossa..."

Munkki Pietari kavahti ylös ja samaten Harhama, kuin olisi hän
luullut edellisen hänen päällensä karkaavan. Molemmat katsoivat taas
toistensa silmiin, kuin Perkeleen ja Jumalan itsetietoiset palvelijat.

-- "Kurjimus!... Sinä ihmisportto!" -- lausui munkki Pietari ankarana
ja hänen sielunsa voimat näyttivät paisuvan. Hän jatkoi tuomitsevasti:

-- "Sinä portto! Sinä olet huorannut kahden kanssa..."

-- "Kenen kahden?" -- yritti Harhama.

-- "Vaikene!" -- keskeytti kiivastunut munkki. -- "Sinä olet
huorannut maailmankurjuuden ja naisen kanssa. Jälkimäiseltä sinä
olet etsinyt lihasi himojen tyydytystä, edelliseltä muiden himojesi
ruokaa, sitten kun olet yhdet himosi siivet polttanut kullassa,
huorannut sen kanssa itsesi näännyksiin. Ja ne huoruuskumppalisi
aijoit sinä korottaa ihmisten Jumalaksi... Sinä kurja portto! Sinun
tekosi ei olisi sillä korjattu, että vuori ripustettaisiin sinun
kaulaasi ja sinut upotettaisiin tuliseen mereen, sillä esimerkkisi
siemenet jäävät toisten turmioksi..."

Harhama yritti puhua, mutta munkki Pietari keskeytti ankarana:

-- "Vaikene!... Minä puhun... Te miesportot! Te maailman
turmelijat!... Te olette tehnyt naisesta himojenne kukan.
Aistillisuutenne te vertaatte runoudella ja nostatte lihan rakkauden
valtaistuimelle. Te johdatte ihmiskuntaa eläimen aistitilaa kohti
ja vapauden nimessä johdatte sukuanne himojen orjuuteen, josta
eläinkin on vapaa. Hävetkää! Eläinten rakkaus on tuhannesti
jalompaa ja puhtaampaa kuin teidän, sillä ne eivät koskaan yhdy
himojansa tyydyttämään, vaan täyttämään velvollisuuttansa... Te
ilkeät madot! Te kasvatatte naisesta eläimen; ylistelemällä sen
lihaa, houkuttelette te sen unohtamaan henkensä kehityksen... Ja
sitten te madot, jotka ette jaksa kohota toukkaa ylemmä, kohotatte
huoruuskumppaninne, juustopalanne -- Jumalaksi... Jaksatko sinä
alhaisuutesi käsittää?..."

-- "Vaikene!" -- keskeytti munkki Pietari, kun Harhama, jonka kasvot
olivat tuhanharmaat ja tuskallisiksi vääntyneet, yritti puhua.

-- "Minä tahdon puhua", -- uhmaili Harhama synkkänä.

-- "Vaikene!" -- uudisti munkki Pietari. -- "Kammioni ja ikäni ja
munkkisauvani nimessä käsken minä sinua vaikenemaan. Minä olen
lukenut Anna Pawlownalle kirjoittamasi kirjeet ja nähnyt että Jumala
on sinulle antanut neron, jota sinä käytät väärin. Sinun hienojen
sormiesi päistä vuotavat Perkeleen ytimet paperille... Mutta jos
kerran Jumala on sinulle antanut lahjat, on Hän myös pakottava sinut
niitä oikein käyttämään. Hän on, jos se on Hänen tahtonsa, pakottava
sinut kirjoittamaan Hänen ylistyksensä ihanimmat psalmit..."

-- "Hänkö!"-- kauhistui Harhama, johon isku sattui, kuin ärsyttävä
keihäänpisto. Ja uudestaan ryöppysi hänessä ajatus että hän on ja
tahtoo olla Perkele.

-- "Hän... Juuri Hän. Jos se on Hänen tahtonsa, niin täytyy sinun
kirjoittaa Hänen kunniaksensa vaikka maailman ihanimmat psalmit
ja korkeat veisut, vaikkapa Hänen sitä tehdessä täytyisi latoa
hartioillesi kaikki maailmat puristamaan sinusta painollansa Hänen
ylistyksensä..."

-- "Ooo-oh!" -- uhitteli Harhama, kuin olisi hänellä ollut Perkeleen
valtikka kädessä.

Molemmat miehet seisoivat taas vastatusten, kuin Jehova ja Perkele.
Munkki Pietari korotti äänensä, nosti kätensä ja vakuutti: -- "Niin
totta, kuin Hän ja maailma on olemassa, on Hän sen tekevä, _jos_
se on Hänen tahtonsa... Sinä, portto, olet Hänen istuimellensa
korottanut huoruustoverisi maailmankurjuuden ja naisen, mutta Hän on
paneva sinun jumalasi sinua sylkemään ja porton kädellä on Hän sinut
painava jalkojensa eteen tomuksi."

-- "Nähdäänhän!" -- yritti Harhama seisten ylpeänä, päättävänä,
hurjanrohkeana, silmissä kuumeen tuli. Hän seisoi, kuin olisivat
Perkeleen sotajoukot seisseet hänen takanansa valmiina, odottaen vaan
hänen vihjaustansa. Munkki Pietarin silmiin katsoen lausui hän vielä
uhmaavana:

-- "Nähdäänhän!"

-- "Vaikene ja kuuntele!" -- käski munkki Pietari. "Niinkuin sinun
rakkaudeksi korottamasi porttoutesi on kannettu rikkaruohojen
höysteeksi, niin on sinun syntisi häpeään joutuva. Askeleesi
ovat muuttuvat tulisiksi kiviksi, jotka nousevat ylös pilviksi
ja satavat tulisina mukulakivinä hartioillesi kunnes olet tomuna
Hänen edessänsä, sillä Hän ei ole luonut sinua jättääksensä sinut
harhaan. Hän tahtoo tehdä sinusta ihmisen, niin, sumuna nostaa Hän
sinut Itseensä. Hän masentaa sinut maahan ja etsii sinut pitimiinsä
vaikkapa minne menisit. Hänen satimestansa et pääse..."

Harhama kuunteli tuomiona jylisevää puhetta kivipatsaana. Voimakas
leuka vavahteli hieman suonenvedosta ja laihat kädet olivat nyrkiksi
puristetut.

Munkki Pietari kohosi yhä korkeammalle, kirkastui ja suureni. Hänen
voimansa paisuivat. Mutta sitä mukaa nousivat taas Harhamankin hengen
voimat ja urheina he mittelivät toisiansa kuin kaksi elämästä ja
kuolemasta taistelevaa petoa. Harhama tunsi Perkeleen sotajoukkojen
yhä lisääntyvän ja odottavan vaan käskyä. Munkki Pietari taas tunsi
puhuvansa Jumalan istuimelta. Hän todisti.

-- "Hän on sinut kerran lyövä tomuna jalkoihinsa..."

-- "Minutko... Ohoh!?" -- keskeytti Harhama röyhkeänä, ylpeänä
tuntien seisovansa nyt elämänsä korkeimmalla vuorenhuipulla, elävänsä
sen suurinta hetkeä.

-- "Sinut Hän on masentava, sillä Hän on _tuomio_. Ei yksikään
maailmassa... _maailmakaan_ voi Hänen tuomiotansa kiertää. Jos se
poikkeaa pois Hänen säätämältänsä radalta, täytyy sen murskautua, ja
sinä olet tomuhitua vähempi maailmaan verraten. Millä voimalla luulet
voivasi Hänen luomiansa kiertää..."

-- "Perkeleen voimalla... Älkää hämmästykö!... Hänen voimallaan", --
raivosi Harhama jonka koko olemus nousi ja laski aallonharjana, josta
suitsusi vihan ja ylpeyden savu.

Munkki Pietari kokosi kaikki voimansa, nousi, kuin viimeiselle
tuomio-istuimelle, nosti kätensä ylös ja lausui suurena, kiivaana:

-- "Perkeleen täytyy Hänen edessänsä maassa madella... Perkeleen
täytyy Hänen käskystänsä johtaa sinut niihin tekoihin, jotka
valaisevat silmäsi näkemään viheliäisyytesi. Elämäsi on kurja
rikosten sarja... Siksi vetosit sinä jo Jeesuksen sanoihin: Älkää
tuomitko. Mutta jos minä voin, olen minä tällä Jumalan antamalla
sauvalla armotta lyövä alas jokaisen käden, joka nousee Häntä
vastaan maailman pahennukseksi. Muuttukoot jumalasi vierinkiviksi,
jotka lakkaamatta kierivät kantapäilläsi todistamassa häpeääsi ja
ajamassa sinua Hänen luoksensa! Kohotkoot ne ja teoksesi lehdet
pilveksi! Muuttukoot ne siellä tulisiksi kiviksi ja satakoot
tulisena kivisateena päällesi kunnes nöyrryt ja tunnustat rikoksesi!
Osottakoon Hän voimansa ja lyököön sinut tomuksi, koko maailman
pilkansormien osoteltavaksi!..."

Munkki Pietari oli hengästynyt ja pysähtyi. Kaikki maailman vuoret
tuntuivat painavan Harhamaa, mutta hän seisoi sen taakan alla
synkkänä kuin Kain, kylmänä kuin kivipatsas. Sanaakaan sanomatta
aikoi hän poistua. Munkki Pietari astui silloin hänen eteensä ja
käski:

-- "Seis!"

Harhama pysähtyi. Munkki Pietari puhui hiukan lempeämpänä:

-- "Sanoit rukoilleesi Perkelettä. Tiedätkö mikä on Perkele?"

Harhama vaikeni. Hänellä oli Perkeleestä sama tieto kuin
Jumalastakin. Munkki Pietari jatkoi:

-- "Teitä on maailmassa narreja, jotka Perkelettä ivatessanne
laitatte sille sarvia päähän ja lihallistutatte sen. Teitä on toisia
narreja, jotka niille sanoille nauratte ja vakuutatte että Perkelettä
ei ole. Mutta te molemmat tunnette joka hetki sen voiman, sillä
_Perkeleen ilmestysmuoto on teissä itsessänne asuva pahuus_... Teidän
luonteenne alhaisuus ja pahat taipumuksenne ovat Perkeleen olemuksen
oleellinen ilmestys ja te kaikki tämän maailman narrit ja naurajat
olette paras todistus siitä miten voimallinen se Perkele on. Sadat
miljoonat hänen ivailijoitansa marssivat joka päivä maanpäällä juuri
hänen enkeliarmeijoinansa, myrkyttämässä ihmis-elämää, nostamassa
käden kättä vastaan ja sitomassa onnettomia himojen kahleisiin..."

Kirkonkellojen soitto tulvasi kammioon. Munkki Pietari teki
ristinmerkin. Harhama katseli häntä tylsän uhmaavana kivipylväänä.
Munkki Pietari jatkoi surullisena:

-- "Te ette kykene edes sen vertaa ajattelemaan, että Perkelettä
ivaillessanne ivailette oman olemuksenne turmeltuvaa pääosaa, oman
henkenne turmeltunutta ydintä te narrit ivaatte; sen sijaan, että
käyttäisitte voimanne sen kukistamiseen, laitatte te sille sarvia
päähän ja laittelette ruumiillisia muotoja... ja sitä ivaillessanne
kulette narrijoukkona sen orjina... Koko elämä todistaa teissä asuvan
Perkeleen voimaa: Pahe seuraa paheesta, käsi nousee kättä vastaan ja
mies ja nainen tuhoavat toisensa porttoudella. Toiset peittelevät
pahettansa ja häpeäänsä pukemalla sen runouden viikunalehtiin, mutta
ne lehdet ovat kuivuvia, sillä mainitakseni vaan yhden esimerkin,
joka osottaa, että Jumalan siveelliset käskyt ovat järkkymättömiä,
mainitsen sen, että eivät mitkään yhteiskunnat ja runoilijat voi
järkyttää avioliittoa, sillä he eivät voi muuttaa sitä luonnolakia,
joka asettaa yksimiehisyyden äitiyden ehdoksi. Ne uuden ajan
profeetat, jotka sitä yrittävät, ovat niitä hulluuden apostoleja,
jotka luulevat voivansa muuttaa Jumalan säätämän luonnonlain...
sillä eivät kai hekään aikone hävittää ihmiskuntaa yhdessä polvessa
hävittämällä naisen äitiyden, polkemalla naisen monimiehisyyteen..."

Munkki Pietari pysähtyi. Pitkän vaiti-olon jälkeen lausui hän taas
surullisena:

-- "Huomaatko, että Perkelettä rukoillessasi olet kumartanut omaa
alhaisuuttasi ja pahoja taipumuksiasi, joista olet niin rikas...
Rukoilemattasikin ne taipumukset jo kuulevat sinua..."

Harhama kuunteli tylsän uhmaavana. Kun hän taas kumarsi
jäähyväisiksi, astui munkki Pietari hänen eteensä ja lausui
lempeämpänä:

-- "Jumalan vanhurskas viha on rajaton, mutta Hänen rakkautensa
katuvaa kohtaan on yhtä ääretön."

Sen sanottuansa hän nosti kätensä siunataksensa Harhamaa
ristinmerkillä. Harhama yritti tarttua siunaukseen nostettuun käteen,
painaaksensa sen alas, mutta munkki Pietari käski ankarana:

-- "Käsi alas! Minä käsken Jumalan nimessä ja Hänen palvelijanansa..."

Harhaman käsi painui alas. Munkki Pietari siunasi hänet nopeasti,
ennen kun Harhama ehti sitä estää, ja lausui:

-- "Jumala olkoon sinulle armollinen ja painakoon sinut aikanansa
jalkoihinsa tomuksi ja sitten nostakoon sinut uutena ihmisenä!"

Sitten istahti hän ja lausui:

-- "Mene!... Tästä kammiosta vie sinut jokainen polku Hänen
luoksensa..."

Ovi sulkeutui Harhaman jälkeen. Käytävän kuuraiset kiviseinät
huokuivat jääkylmyyttä, joka tuntui tarttuvan rautaisin kourin
Harhaman polviin, puristavan niitä ja ikäänkuin taivuttavan niitä.
Sinä hetkenä, jonka hän seisoi Perkeleen valta-istuimella, oli hän
jännittänyt kaikki sielunsa voimat äärimäiseen vireeseen, pingottanut
koko olemuksensa ja herposi nyt. Jalat tuntuivat rautapainoilta,
joita hän ei jaksanut lattiasta nostaa. Hän seisoi oven edessä ja
kuuli munkki Pietarin rukoilevan:

-- "Kaikkivoipa Jumala! Nosta armossasi vuoresi hänen hartioillensa,
ennen kun se on hänelle myöhäistä! Jauha hänet tomuksi, kun vielä
aika on, että hän saisi nauttia Sinun armosi suloisuutta!..."

Kylmä hiki nousi Harhaman otsalle. Luostarin kellot alkoivat soida ja
kirkossa veisasi kuoro:

    "Muserra meidät murskaksi.
    Jauha meidät tomuksi!
    Masenna ylpeys,
    polta paha,
    kitke armotta himo!
    Herra, armahda!
    Herra, armahda!
    Herra, armahda!"

Harhama oli yrittänyt poistua, mutta polvet pettivät. Hän vajosi
voimatonna, kuin juopunut polvillensa seinää vasten. Otsa painui
jääkylmään, kuuraiseen seinään ja se virkisti häntä. Kun hän nousi
vaivoin ylös, huomasi hän painuneensa polvillensa erään jumalankuvan
eteen, jonka edessä paloi pieni lamppu.

-- "Oi... joi... joi!" -- pääsi silloin Harhamalta pitkä, tuskallinen
huokaus.

       *       *       *       *       *

Ulkona oli jääkylmä ilma. Pakkasen sakea huude pimensi puolipäivän
hämäräksi. Auringonkehrä näkyi sen läpi himmeän veripunaisena suurena
pyöränä kuin tähtikehrä savun seasta. Oli niin sumeaa, että myymälät
olivat valaistut sähkövalolla. Kirkonkellojen ääni kuului synkältä,
jääkolealta.

Ajatuksissansa kulki Harhama katuja pitkin. Munkki Pietarin
ankara ääni soi yhä hänen korvissansa. Hän oli kuulevinansa hänen
jylisevät sanansa. Mutta ne sanat eivät häntä masentaneet. Ne
herättivät hänessä jonkunlaisen sokean, tylsän uhman, kuten tapahtuu
ihmisessä, joka on syössyt uhkarohkeuksiin ja tietää peräytymisen
olevan myöhäistä, eikä myös ole varma tekonsa oikeudesta eikä sen
vääryydestäkään. Epäily oli tukahtunut ja sen sijalle astunut
epätoivoinen uhitteleva ajatus: "Menköön, sittenhän näkee!"

Ja silloin tulvasi häneen katumus, että oli teoksensa ja elämänsä
salaisuuden paljastanut. Se paljastus tuntui tukkeavan kaikki
peräytymistiet. Peräytymisen ajatuskin jo vyörytteli hänen eteensä
häpeän suurta, mustaa palloa, jonka päällä pysyttelihe suuri
irvistelevä pääkallo nauraen hänelle pirullista ivanaurua. Hänen
hätänsä roiskahteli uhman tulien seasta öljyvaahtona, joka pärskyi
ylös, laski sieltä takaisin uhman tuliroihuun ja lisäsi sen paloa. Ja
sitä mukaa tunsi hän myös yhä enemmän riippuvansa rouva Esempiosta.
Hänessä nousi ruttomainen kiihko saada kaikki ennallensa ja siten
pelastaa teos ja elämä. Kaikki elämän rihmat tuntuivat juoksevan
rouva Esempion saksien läpi.

Rouva Esempiota ei vielä kuulunut. Odotellessansa, tuskitellessansa
ja harhaillessansa johtuivat Harhaman ajatukset paksusta
rahapinkastansa niiden lahjottajaan Zaikoon. Tämän kuva nousi
hänelle surullisena muistona, joka soitteli menneisyyden kelloja.
Hän lähti hänen haudallensa Vasiliostrovaan, Pietarin tiheimpään
haudatulle suurimmalle hautausmaalle ikäänkuin aikaansa kuluttamaan,
tai tapaamaan kuollutta ystäväänsä ja viemään hänelle tulipunaisen
tulpaanin.

Hautausmaan hoitaja sai ruplansa ja näytti hänelle haudan, moneen
kertaan kumartaen. Sitä peitti sakea hanki ja pieni muistokivi,
jonka Anna Pawlowna oli yhdessä hänen kanssansa sille pystyttänyt.
Ei ainoakaan jälki osottanut, että ystävä olisi siellä käynyt
talven lumien aikana. Harhama istahti viereiselle hautakivelle ja
kohta laskeusi hänen henkensä ihmishengen kalmanhautoihin. Hänen
ympärillänsä kaivettiin kymmeniä hautoja. Kaikkialta viskasi
lapio ylös mustaa, rapamaista liejua, valmistaen ihmiselle sen
mätänemispaikkaa. Suuri hautausmaa oli hautakivimetsänä. Toiset
niistä kivistä heittelivät obeliskimaisia huippujansa korkeuteen
ylpeinä, toiset aivan kuin häpeilivät pienuuttansa, mutta kaikilla
oli jotain yhteistä: kaikissa näkyivät kaikenhäviön terävien
hampaiden jälet. Jotkut kivipylväät olivat vinossa, toiset olivat jo
kaatuneet ja murenivat kaikenhäviön hampaiden pureksimina.

Ja siinä istuessansa ja hengessänsä ihmishengen kalmanmailla
kulkiessansa täytti hänet taas kuoleman pelko tulvaveden tavoin.
Hän tunsi kalmanhajun sieramissansa. Se haju tuntui tarttuvan hänen
ruumiiseensa, kuin ruttoja alkavan suuren työnsä, työn, joka ei
koskaan lakkaa, jonka tekijä ei nureksi työn raskautta, työpäivän
pituutta. Se haju sakeni, muuttui harmaaksi sumuksi, sitten mustaksi
usvaksi ja lopulta pilkkopimeydeksi, ja siihen pimeyteen haihtui taas
koko hänen teoksensa ja sen mukana koko hänen elämänsä.

Hän vapisi. Sitten selveni taas sumu ja kalmanhaju kirkastui
ilkamoivaksi kuoleman elämän-ivaksi. Koko elämä näytti kuoleman
ivanaurulta. Jokaisen muistomerkin päässä irvisteli kuoleman korppi,
siivekäs pääkallo, vaanien häntä, kynnet valmiiksi vedettyinä. Ne
korpit suurenivat. Yksi niistä muuttui majuri Velikodushofiksi, joka
irvisteli hänelle. Hän raivostui, ja inho ja halveksiminen ja vihan
tuli himmensi kaiken muun, kuin metsäpalo nuotiotulien valon...

Ja aina uudet ja uudet kuoleman kuvat ilmestyivät edellisistä ja
puhkesivat kukkina kalmanhajusta. Hänen silmiensä eteen ilmestyi
kuoleman musta leija, joka suureni, vaappui, imi itseensä kaiken,
laajeni ja täytti viimein koko äärettömyyden. Hän pyöriskeli sen
imemisissä, hätäytyi, etsi pelastusta ja taas tarttui hän teokseensa
ja rouva Esempioon, josta taas tuntui riippuvan kaikki, sekä elämä,
että kuolema.

Haudankaivaja viskasi haudasta sääriluun. Harhama huokasi, asetti
punaisen tulpaanin ystävänsä haudalle ja läksi pois hoippuvin
askelin, kalmanhaju sieramissa. Kuoleman korpit, siivekkäät pääkallot
kurkistelivat yhä Harhaman silmissä. Zaikon haudalta lähdettyänsä
poikkesi hän hautausmaan kirkkoon.

Mikä ajatus oli hänet sinne johtanut, sitä ei hän käsittänyt. Se
oli ehkä ajatus mennä lämmittelemään tai rauhaan, tai yleensä
johonkin sisälle. Kirkko oli puolihämärä. Sitä valaisivat ainoastaan
rukoilijoiden sytyttämät vahakynttilät, jotka tuikkivat alttarilla
ja Jumalan kuvien edessä, kuin taivaan tähdet Jumalan olemuksen
ympärillä. Rukouksen ja huokauksien kohina kohosi holveihin ihanan
laulun sävelien kantamana ja kaiku vastasi sieltä, kuin vakuuttaen
särkyneille että Jumala armahtaa heitä.

Rukoilijoita oli tavallista enemmän. Kaikkialla vuotivat kyyneleet,
kaikkialla näkyi surun ja kuoleman sortamia, jotka saattoivat
morsiamensa hautaan ja anoivat Jumalan armoa epätoivoisen
luottamuksella ja hartaudella, hätääntyneet, avuttoman näköiset
katseet kohotettuina Hänen puoleensa, vavisten kuoleman edessä.

Kirkossa oli kaksitoista avonaista ruumis-arkkua, kussakin ruumis
odottaen papin siunausta. Arkut olivat ladotut vieretysten kahteen
riviin. Ne olivat maailman kurjuudesta poismuuttavia ihmisiä.
Maailman rikkauksien keskellä ei niille, rikkauksien luojille,
riittänyt eri siunausta kullekin. Niitä täytyi siunata joukottain.

Kuoro veisasi, pappi luki siunauksia ja vakuutti, että kuolleista
ylösnousemisen aamuna ystävät taas saavat syleillä toisiansa elävinä.
Kyyneleet vuotivat, raivoisat itkukohtaukset yltyivät yhdeksi
kohinaksi laulun ja rukouksien kanssa. Ihmishenki kiemurteli kuoleman
korppien terävissä kynsissä.

Harhama tunkeutui aivan arkkurivien viereen. Hän nuuski kalmanhajua
ja tutki kuolleiden kasvonpiirteitä, nähdäksensä niistä jotain,
vaikka mitä. Hän nuuski kuollutta, kuin nälkäänkuoleva peto
piiloutunutta raatoa, johon se ei uskaltaisi koskea, mutta
nälkä pakottaa, polttaen suolia kuin tulinen rauta. Hän värisi,
himoitessansa nähdä kuolleiden kasvoista vilahduksen jostain
himmeästä ilmiöstä, tai kuolemasta, Jumalasta tai Perkeleestä. Ja hän
näki ryppyisiä, raihnaisia kasvoja, laihoja huulia, ihmisraatoja,
joiden lihan oli kaikenhäviö syönyt jo elävältä. Hän hengitti
kiihkeästi, tunsi taas kalmanhajun sieramissansa, ja kyyristyi häviön
kynsiin, silmät hätäytyneinä.

-- "Niinkuin Jeesus Kristus on noussut kuolleista, niin pitää
kaikkein kuolleiden kerran nouseman", vakuutti pappi.

-- "Onko hän sitten noussut?" -- ajatteli Harhama, kasvot ivan
ja tuskan vääntäminä, ja jatkoi: "Miksi hän sitten nousi _yöllä
salaa_?... Ja miksi Hän pelkäsi näyttäytyä _kaikille_?..."

-- "Siksi ei ole enää kuolemaa, sillä hän on ylösnousemus", --
vakuutti pappi.

Jeesuksen kärsimisen, kuoleman ja ylösnousemisen hämäryys sumensi
Harhaman silmiä; hän mietti:

-- "Miksi ei Hän nyt tule, vaikkapa _näyttäytymään_ taivaan
korkeudesta, kun Hän on muka kaikkivoipa ja kun Hän sillä voisi
lakaista pois epäuskon ja epäilyksen ja tuskat ja kaiken?..."

Hän synkistyi. Erään ruumiin silmä oli raollansa. Hän aivan kyyristyi
kurkistamaan siihen, nähdäksensä sieltä jotain. Silmä näytti
elottomalta, muljottavalta, ruumiista nousi ilkeä haju. Pappi luki jo
viimeisen siunauksensa. Arkkujen kannet nostettiin paikoillensa ja
satoihin nousevasta väkijoukosta purskahti silloin epätoivoinen itku
ja parku. Ihmishenki, joka oli luotu maailman herraksi, huusi ja itki
ja vapisi näkymättömän kuoleman tulipitimissä voimatonna haituvana.

Harhama huokasi likomärkänä hiestä.

       *       *       *       *       *

Kuolleet kannettiin liejuiseen maahan mätänemään. Kirkkoon jäi vielä
joukko rukoilijoita. Kuolema ja tyhjyys henkäili kaikkialta. Elämän
turhuus tuikutti joka tulesta.

Rukoilijoita katsellessansa huomasi Harhama nuoren, mustiin puetun
naisen, joka rukoili hartaampana muita Kasanin Neitsyt Maarian kuvan
edessä. Tämä nainen oli kiinnittänyt pikkuisen, punaisen kukan teriön
Maarian kuvan eteen, kuvan kehykseen, ja sytyttänyt vahakynttilän,
jonka tuike valaisi kukkasen teriötä ja Neitsyen lempeitä kasvoja
hämärällä valolla. Itse hän painoi otsansa kirkon kivipermantoon,
musta tukka hajosi permannolle ja ruumis värähteli itkukohtauksista.
Kuoripojat lauloivat taas kirkkaalla äänellä: Herra, armahda, Herra,
armahda, armahda!

Yhä hartaammin rukoilivat sortuneet. Entistä kirkkaampana kaikui
laulu kirkon holveissa, ja lukuisempina tuikkivat kynttilät. Nuori
nainen itki yhä otsa kylmään permantoon painettuna. Säälien katseli
Harhama tuskan runtelemaa naista.

Viimein nousi nainen polvillensa, katsoi mustilla suurilla
silmillänsä Neitsyt Maarian kuvaan niin avuttoman ja epätoivoisen
näköisenä että se katse tunki läpi Harhaman olemuksen. Kerran oli
Ritva katsonut häneen aivan tuommoisena avuttomana, turvattomana...

Hän järkkyi, katseli naista tarkemmin ja muisti hänet jossain
nähneensä, mutta ei muistanut missä, eikä sitä kuka hän oli. Nuori
nainen painoi taas otsansa kylmää kiveä vastaan, nousi sitten
uudestaan polvillensa ja rukoili kädet ojennettuina Neitsyt Maarian
kuvaa kohti. Hän lähestyi naista ja kuuli hänen hiljaa lausuvan:

-- "Jeesus Kristus! Pelasta Nikolai ja myös hänen ystävänsä
Harhama!..."

Harhama säpsähti tuntien naisen. Se oli Loolja, Nikolain onneton
sisar. Samassa huomasi Loolja hänet ja nousi ylös hämmästyneenä.
Harhama lähestyi häntä, tervehti ja lausui hiljaa:

-- "Kiitos, Loolja! Oli hauska, että tapasin... Saamme puhua
Nikolaistakin."

He istahtivat seinänvierelle. Loolja oli kokonaan muuttunut. Hän oli
varttunut tytöstä naiseksi. Kasvoissa oli vaimon ilme, mutta mustissa
silmissä loisti entinen tytön avomielisyys ja samalla sanomaton
kärsimys. Hän oli hyvästi puettu. Hiljaisella äänellä alkoi hän puhua:

-- "Minä juuri satuin muistamaan teitä... Tänään on Nikolain päivä
ja tulin rukoilemaan rauhan puolesta... Hän muisti aina Teitä ja
Kaatja-poloinen puhuu Teistä vielä ja tahtoisi tavata."

Suuret muistot heilahtivat Harhaman silmissä. Kuolemakin hävisi
hetkeksi.

-- "Missä on Nikolai?" -- kysyi Harhama uteliaana, kiihkoisena,
kuiskaamalla, kuin jotain peläten. Looljan silmästä kierähti kyynel,
jonka hän kuivasi nopeasti vapisevin käsin, vastaten kuiskaamalla:

-- "Hänet ammuttiin kapinassa."

Sen sanottuansa purskahti hän katkeraan, raivoisaan itkuun... Koko
ruumis vapisi itkukohtauksen kourassa. Harhamaan koski sanoma
Nikolain kohtalosta kuin puukonpisto. Vallankumouksellisten joukossa
oli ainoastaan kaksi, joita hän rakasti: Zaiko ja Nikolai, edellinen
hieno, hento ja tunteellinen, jälkimäinen uhkarohkea, voimakas ja
nerokas. Kuoleman jääkylmä koura tuntui taas häntä puristavan. Se
avasi kitansa ja näytti ilkkuen kaikkea, mitä oli sinne niellyt:
siellä oli Nikolai, Zaiko, Nikitin. Se pureksi niiden luita, kalvoi
niitä, kuin koira soisessa haudassa, ilkeänä, inhottavana, märkänä ja
matoisena. Loolja painoi kasvonsa käsiänsä vastaan, vartalo vapisi ja
hän hätäili itkun seasta Nikolaita tarkottaen:

-- "Se poloinen kuoli vielä katumattomana..."

Kaikki tuskan puukot leikkelivät Harhamaa. Hän yritti lohdutella
Looljaa, selittäen:

-- "Eihän hänellä ollut mitään kaduttavaa... Hänhän oli jalo ja
hyvä..."

Loolja keskeytti hänet lausuen:

-- "Oi, Te ette tiedä, ette tiedä... Voi jos Te tietäisitte!..."

Harhama kiihottui luullen olevan jotain salaista. Ikäänkuin sitä
salaisuutta siepataksensa uteli hän:

-- "No, mitä sitten Loolja?... Mitä hänellä oli?"

Loolja purskahti taas raivo-itkuun ja aivan kokoon lyyhistyneenä
vastasi itkun seasta:

-- "Se poloinen kirosi Jumalan... Voi, Herra Jumala, Herra Jumala
tätä ihmis-elämää!..."

Harhaman mieli synkistyi. Hän muisti kuinka hän itse oli kironnut
Jumalan synkän korven keskellä talvisena sydän-yönä. Elämän yleinen
epäselvyys tuijotti häneen taas mykkänä. Hän ei ollut selvillä
mistään. Pitkän vaiti-olon jälkeen alkoi hän rauhotella onnetonta
tyttöä. Hän selitteli:

-- "Rauhotu, Loolja! Eihän Nikolai ole kenellekään pahaa tehnyt..."

-- "Niin", -- lausui Loolja hiukan rauhottuneena itkun seasta. --
"Hän oli kaikille hyvä... minullekin... Ja eikö totta, että Jumala on
armollinen?"

Harhama ei tiennyt mitä vastata. "Pitääkö minun nyt ottaa särkyneeltä
tytöltä pois se ehkä luuloteltu vesimalja, josta hän taas juo
rauhaa?" -- mietti hän. Hän sotkeutui ajatuksiinsa ja huokasi
itseksensä, Jumalaa tarkottaen:

-- "Miten kavalasti se paula on punottu!"

Kun Loolja oli rauhottunut, kertoi hän ensin Nikolain kuolemasta ja
jatkoi:

-- "Me surimme häntä... Kaatjan täytyi piilotella. Minuun koski
se kovasti, kun hän kaatui katumattomana ja Jumalaa kiroten. Kun
kesä tuli, kokosin minä, mitä oli, ja lähdin toivioretkelle Kiefiin
rukoilemaan hänen puolestansa. Siellä rukoilin minä kolme päivää
hänen puolestaan... ja Teidänkin puolestanne... Se helpotti vähän..."

Hän keskeytti ja mietti. Harhamassa nousi inho sitä Jumalaa vastaan,
jonka nimessä yksinkertaisia houkutellaan toivioretkille, tuhlaamaan
varansa ja sitte kärsimään kurjuutta.

Hän havahtui noista sanoista, kuin olisi hän nähnyt verivihollisensa.
Munkki Pietari tuntui hänestä nyt hänen viholliseltansa: Jumalan
edustajalta, Jumalan, jota hän taas vihasi vaistomaisesti. Se tunne
tuprahti hänestä, kuin poro sateen siihen sattuessa ja peitti
hetkeksi kaiken muun. Hän tarttui Jumalaan, kuin lahtari teuraaseen:
raaoin käsin, arastelematta. Hän kysyi Looljalta halveksivalla
äänellä:

-- "Loolja...! Uskotko sinä kaikkia taruja?..."

Loolja katsoi häneen hämmästyneenä. Hän ei tiennyt mitä tarua Harhama
tarkotti ja kysyi:

-- "Mitä taruja?... Satujako?..."

Harhamasta vuoti Jumalan halveksiminen ja viha virtana. Hän vastasi
puoli ilkkuen:

-- "Niin... satuja... Voitko sinä uskoa, että Jumala on olemassa?..."

Looljan silmät suurenivat. Hän katsoi Harhamaan hämmästyneenä ja
lausui:

-- "Miten minä voisin olla sitä uskomatta?"

Looljan ääni ja kysymys oli niin viaton ja yksinkertainen, että
Harhama tuskastui. Hän lausui kuin nuhdellaksensa Looljaa:

-- "No, miten sinä, Loolja, voit uskoa, kun et tiedä..."

-- "Herra Jumala!" -- keskeytti Loolja, lisäten:

-- "Voivathan ihmiset uskoa sitäkin, että Jumalaa _ei_ ole... Ja
onhan se paljon vaikeampaa uskoa...!"

Harhama hämmästyi. Looljan vastaus oli hänelle kuin neulanpisto.
Loolja jatkoi hiukan mietittyänsä:

-- "Eiväthän nekään _tiedä_, että Jumalaa _ei_ ole olemassa... Ne
vaan _uskovat_..."

Elämän verkkokäpy alkoi taas liikkua Harhaman ympärillä. Ensi kertaa
elämässänsä kuuli hän sanottavan, että Jumalan kieltäminenkin on
_uskoa_... Ja hän ei voinut sitä kumota, ei vääräksi väittää. Looljan
lausuma ajatus tuntui niin luonnolliselta, yksinkertaiselta, että se
oli aivan kumoamaton. Se tuntui luonnon valmistamalta totuudelta,
jota totuutta ei voida koskaan kumota. Uskonrihmat tuntuivat
juoksevat yksinpä kieltämyksestäkin. Harhamasta tuntui, että koko
elämä oli yksi ainoa sadin, joka oli hänen poluillensa viritetty,
yksi ainoa verkko, josta ei ollut poispääsyä. Ikäänkuin siitä pois
pyrkien, lausui hän tuskastuneena:

-- "No, sehän on kokonaan toista... _Näkeehän_ sen että Sitä ei
ole..."

-- "Mistä sen näkee?" -- tarttui Loolja kerkeästi, viattomasti, kuin
lapsi.

Ja entistä enemmän sotkeutui ja tuskastui Harhama. Hän ei jaksanut
ajatella, ei kyennyt selittämään mistä sen näkee. Tuskastuneena,
kääntääksensä puheen toisaalle, lausui hän:

-- "Äs! Jätetään nyt se!... Missä on Kaatja?"

-- "Kaatjako? Se poloinen asuu luonani... lapsinensa... Hänellä olisi
asiaakin Teille", -- vastasi Loolja.

-- "Minä tulen häntä tervehtimään", -- tarttui Harhama, kiirehtien,
jyrkästi.

-- "Tekö?... Ei... Ette Te _voi"_, _--_ keskeytti Loolja hämillänsä,

-- "Miksi en voi?"

Loolja punastui, kyynel kierähti silmästä ja hän vastasi surullisena
suu itkussa:

-- "Minä olen vielä semmoinen nainen..."

Hän purskahti taas itkuun ja jatkoi sen seasta:

-- "Enhän minä... enhän minä... tahtoisi, mutta kun on pakko...
Joskus on pakko... Anna Pawlownan toimesta sain oppia ompelemaan...
Sitten tuli pikku veljille ikävä ja Nikolain täytyi paeta... Ne
poloiset pyrkivät luokseni... Minä aloin ommella ja otin raukat
huostaani... Veljet saivat opetusta ja vanhimmat ovat jo opissa. Kun
tuli hätä ja olisi poloiset pitänyt karkottaa luotani, niin tuli
sääli ja minä..."

Itku keskeytti taas puheen. Harhamaa se leikkeli kuin veitsi. Loolja
jatkoi:

-- "Pari... pari kertaa kuussa on täytynyt... on _täytynyt_, kun
ei ole jaksanut ansaita muuten... niin vähä maksavat... Minä olen
aina silloin rukoillut ja katunut ja ajatellut: Antoihan Jumalakin
poikansa ihmisten tähden... eikö minun pidä antaa itseäni veljieni
tähden, että he saisivat kasvaa Jumalan lapsiksi ja voisivat oppia
Jumalan sanaa... Ah, kyllä elämä on raskasta, niin raskasta ja
likaista..."

Hän vaikeni hetkeksi ja kuivaili kyyneleitänsä. Harhama hengitti
raskaasti. Elämä ilmestyi hänelle likaisena petona, joka puri
armotta, verinen nahka selkään hevosloimeksi heitettynä, verinen
puoli ylöspäin.

Hänessä nousi taas viha rikkaiden Jumala-pelättiä vastaan ja teos
alkoi nousta niistä sumuista, joihin se äsken uhkasi vajota. Loolja
jatkoi:

-- "Sitten syntyi Kaatjalle lapsi, jälkeen Nikolain kuoleman. Hän
onneton on kivuloinen ja me elämme kaikki yhdessä... Kun tulee
äärimäinen hätä, silloin täytyy minun turvautua syntiin ja likaan..."

Hän vaikeni taas, mietti raskaita hetkiänsä, näytti luhistuvan kokoon
ja lopetti huoaten:

-- "Mutta eihän sille mitä voi... Tottapa sen Jumala on niin
säätänyt..."

Loolja itki taas. Harhama oli unohtanut oman itsensä kokonaan
tätä ihmistuskan, kärsimyksien, rakkauden ja jalouden kuvausta
kuullessansa. Viha leimahti Jumalaa ja munkki Pietaria kohtaan. Mieli
kolkkona lausui hän Looljalle päättävästi:

-- "Mennään Kaatjan luo!"

-- "Kuinka... Mutta ihmiset voivat luulla Teistä pahaa... kun minä
kävelen."

-- "Ei, Loolja. Ei. Sinä olet parempi minua. Et sinä ole 'kävellyt',
vaan minä. Sinä pelastat veljiäsi, minä olen _etsinyt_ lokaa", --
keskeytti Harhama. Ja tarttuen Looljan käteen, lisäsi hän:

-- "Mennään!"

Kun he lähestyivät Looljan asuntoa, lausui tämä:

-- "Herra Harhama, älkää koskettako Kaatjan yhteen kohtaan, se
poloinen joutuu silloin vihan valtaan... Ne vangitsivat hänet ennen
Nikolain kuolemaa vallankumouksellisena ja raiskasivat... Sitten
hänet vapautettiin..."

Harhaman viha roiskahti tuhlaavana ja sammutti joksikin aikaa kaiken
muun.

       *       *       *       *       *

Elämän kukkanuput puhkeilivat kukiksi. Rakkaudesta toisia kohtaan
puhkeili viha toisia kohtaan. Elämä itse loi siten kaiken, mitä se
tarvitsi itsensä tekijöiksi, oman olemuksensa ytimiksi.

Pietarin pakkanen terottui neulateräväksi. Kylmän sumu samensi ilmaa.
Liput liehuivat tsaarin kunniaksi.

Harhama ja Loolja nousivat pimeitä, likaisia portaita myöten
viisikerroksisen rakennuksen ullakkokerrokseen, jossa Looljan
asunto oli. Siinä asunnossa oli yksi matala huone, josta etu-osa
oli erotettu keittiöksi. Huone oli siisti, vaikka köyhyys pisti
kaikkialta silmiin terävänä, kirpelevänä, syövänä ja leikkelevänä.
Keittiössä puuhaili Nikolain halvautunut sisar. Häntäkin hoiti ja
ruokki Loolja työllänsä ja ruumiillansa...

Keittiön takana olevassa asuinhuoneessa soudatti Kaatja lastansa
laulaen:

    "Tuuti, tuuti, pienoinen!
    Kasva, kasva, kaunoinen
    jumalien kiroksi,
    sortajien tuhoksi!
    Tuuti aa!
    Et sä saa
    taattoasi unhottaa!"

-- "Kaatja, rakas, etkö tunne herra Harhamaa?" -- kysyi Loolja,
kun he astuivat sisään, eikä Kaatja tuntenut tulijaa hämärästi
valaistussa huoneessa.

Riutuneen, kivuloisen ja kärsivän näköinen Kaatja nousi raukeana
ylös ja tarkasti Harhamaa, Silmissä leimusi palava viha. Häntä
oli mahdoton tuntea entiseksi kauniiksi, kukoistavaksi tytöksi.
Tunnettuansa tulijan, astui hän, kuin uhmaava hengetär Harhaman
eteen, tarttui heikoilla käsillänsä hänen käsiinsä ja lausui
ihastuneena, mutta synkällä äänellä:

-- "Harhama, sinä Nikolain paras ystävä!... Hän muisti sinua vielä
sen päivän aamuna, jolloin kuoli."

Harhama suuteli liikutettuna ystävänsä lesken laihoja käsiä ja pyysi
hänen istumaan ja kertomaan Nikolaista. Kaatja istahti. Nivelistä
kuului nisahdus, kun hän laskeutui istualleen. Hän puhui vihan välke
silmissä ja äänessä synkkä kaiku. Hän tuntui raivottarelta.

-- "Nikolaistako?"-- alkoi hän. -- "Mutta minulla on sinulle asiaa,
Harhama!"

Ja vetäen sormuksen sormestansa ja ojentaen sen Harhamalle kysyi hän:

-- "Eikö tämä ole sinun sormuksesi?"

Harhama tarkasti sormusta. Se oli sama, jonka hän oli Hiiden
myllyssä antanut mustalaistytölle, Sonjalle. Sisäpuolelle oli hän
antanut taiteellisesti kaivertaa Magdan ja oman täydellisen nimen.
Sormuksen pinnassa oli kaksi kaiverrettua käärmettä, renkaina
toisiinsa sotkeutuneina ja solmeutuneina. Kihlauspäivänä ei kaiverrus
ollut vielä valmis, jonka tähden he olivat kantaneet väliaikaisia
sormuksia. Sinä iltana, jolloin hän kuuli Magdan luona Noidan laulun,
oli hänellä tarkotus jättää tämä taiteellinen sormus, mutta Noidan
laulun johdosta jäi se antamatta.

Vanhat muistot tuntuivat solmiutuvan Harhaman kaulaan ilkeänä
käärmeenä. Hän vihasi Magdaa, joka oli kietoutunut hänen
kaulavanteeksensa. Kaatja tuijotti hänen silmiinsä ja jatkoi:

"Eikö se ole sinun?... Siinä on sinun nimesi..."

-- "Kyllä tämä _oli_ minun... Miten se on mahdollista" -- alkoi
Harhama puhua ihmeissään.

-- "Se tapahtui näin", -- keskeytti Kaatja. -- "Minä olin Nikolain
kanssa paossa. Satuimme erääseen taloon, jossa oli joukko
mustalaisia. Niiden joukossa oli eräs synnytystuskissa oleva
vaimo. Silloin kuului huuto: 'Kasakat tulevat'... Jokainen pakeni
kauhuissaan. Mustalaisetkin jättivät onnettoman vaimon yksin,
Nikolai huomasi sen, otti parkuvan vaimon syliinsä ja kantoi hänet
metsään. Kohta tuli sotaväki ja poltti talon... Niin, Harhama!... Ne
_polttivat_ ihmis-asunnon... Ne _tappoivat ihmisiä_", -- huusi hän
raivoten, pudistellen Harhamaa käsivarsista, ja silmissä paloi vihan
tuli.

-- "Rauhotu nyt, Kaatja, ja kerro edelleen!" -- pyysi Harhama häntä
lohdutellen. Kaatja jatkoi synkällä äänellä:

-- "Ihmisiä ne roistot tappoivat... Ne tappoivat _ihmisiä_... Me
hoidimme onnetonta vaimoa. Metsässä hän synnytti ja kuoli kahden
päivän kuluttua. Kuollessansa sanoi hän minulle: 'Ota, kyyhkyseni,
tämä sormus palkkioksi hoidostasi'... Vasta myöhemmin, kun
tarkastimme sormusta, huomasimme siinä sinun nimesi. Me luulimme sen
olevan sinulta varastetun. Ja kun me löysimme mustalaiset ja jätimme
heille lapsen, säilytimme me sormuksen antaaksemme sen sinulle... Ota
nyt omasi!"

Kaatja viskasi kasvoille hajonneen tukkansa olkapään yli hartioille
ja jatkoi kehotustansa:

-- "Ota, Harhama, omasi!"

Harhamaa inhotti sormus ja häntä huumasi Kaatjan vihainen katse ja
synkkä ääni. Kaikki tuntui haudan kolkolta. Nikolain haamu tuntui
seisovan hurjistuneen Kaatjan vierellä. Harhama työnsi sormuksen
takaisin Kaatjalle ja lausui:

-- "Ei, Kaatja... Se on sinun. Minä olen lahjoittanut sen
mustalaistytölle... Mutta kerro nyt minulle Nikolaista ja itsestäsi!"

Sillä välin oli lapsi havahtunut ja alkoi itkeä. Kaatja soudatti sitä
ja lauloi:

    "Tuuti, tuuti, tuuti lulla!
    Ei ne itkut auta.
    Äidin kohdussa jo sulla
    oli synkkä hauta...
    Et saa olla raukka, rukka!
    Niinkuin kaunis vihankukka
    kasvoit kohdussani... Tuu!
    Ei saa mennä itkuun suu!"

Lapsi rauhottui. Kaatja kääntyi Harhaman puoleen ja jatkoi katkerana:

-- "Itsestänikö pyysit minun kertomaan? Minä kerron... Ne ottivat
minut kiinni ja _raiskasivat vankilassa_... Ne _raiskasivat_ minut...
Kuuletko?"

-- "Rauhotu, Kaatja kulta!" -- hätäili Loolja. Harhaman henki aivan
hyppeli vihan liekinpäässä. Hän nautti siitä ja juopui. Kaatja huusi
Looljalle:

-- "Minäkö?... Minä olen rauhallinen, sillä minä _vihaan_... Aaah!...
Ah, miten suloista on vihata!... Eikö totta, Harhama?..."

Harhama veti sieramiinsa vihaa koko elämää kohtaan, elämää joka
näytti hääräävän Jumalan kätyrinä.

-- "Niin, Kaatja... Kosto on tuleva", -- lausui hän. Loolja hätäytyi
ja kalpeni. Lapsi alkoi taas itkeä. Kaatja lauloi sitä soudatellen:

    "Tuuti!... Nyt jo kostoon nosta
    kätösesi pieni!
    Sortajille kerta kosta!
    Ime niinkuin sieni
    _vihaa_ äidin lauleloista!
    Hymyellessäsi loista
    vihankukkasena!... Aa!
    Tuuti koston kukkijaa!"

Harhama muisti majuri Velikodushofin ja pallotteli, ettei ollut
jaksanut tukahduttaa halveksimistansa ja nauttia vihasta, kuten
Kaatja. Hän juopui vihan suuruudesta. Loolja yritti rauhottaa Kaatjaa
tyynnytellen:

-- "Rakas Kaatja!..."

-- "Älä puhu rakkaudesta!... Oh!... Älä puhu siitä!" -- keskeytti
Kaatja ja jatkoi Harhamalle raivoissaan:

-- "Kosto tulee."

Ja lastansa osottaen lisäsi hän:

-- "Katso tuota lasta! Siinä on _kosto_... Hänestä kasvaa kosto
inhimillisille ja jumalallisille sortajille... Katso sitä lasta!"

Harhama katseli kätkyessä makaavaa lasta. Se oli Nikolain tarkka
kuva, voimakas ja uhmaavan näköinen. Kaatja jatkoi katkeralla,
kolkolla äänellä:

-- "Kun minä pääsin niiden petojen kynsistä ja löysin kahden
kuukauden kuluttua Nikolain, kerroin minä hänelle kaikki,
herättääkseni hänessä _vihan_... Kuuletko, Harhama: minä tahdoin
herättää hänessä _vihan_. Ja kun se heräsi, sanoin minä: 'Sinä,
Nikolai, voit kuolla ja silloin ei jää _kostajaa_... Siksi täytyy
sinun antaa minulle lapsi'..."

Vihan tuli paloi kirkkaana, ihmis-elämän suurena voimana ja tekijänä.

-- "Voi Herra Jumala!" -- huokasi Loolja, tehden ristinmerkin. Kaatja
jatkoi:

-- "Ja hän antoi sen minulle. Se oli ainoa kerta, jolloin hän koski
minun ruumiiseeni. Hän antoi sen silloin, kun viha kuohui hänessä
ylimmillänsä Jumalaa ja muita sortajia vastaan..."

Lapsi heräsi taas ja yritti itkeä, Kaatja viihdytteli sitä laulaen:

    "Kuule kuinka kaunihisti
    kahleet sulle soivat!
    Katso, kuinka kirkonristi
    ilkkuu, ilkamoivat
    jumalat näin sua pilkkaa,
    Tarukäärmeen silmät vilkkaa
    sulle aina, muistuttain,
    että muistat kostaa vain..."

Lapsi rauhottui taas. Kaatja nousi, astui Harhaman eteen, katsoi
hänen silmiinsä, kuin raivoten ja jatkoi äskeistä puhettansa:

-- "Niin, viha on suuri ja puhdas tunne... Se on _jaloin_ tunne... Ja
tuossa lapsessa ei ole mitään muuta, kuin vihaa... vihaa... vihaa...
jaloa, tulista vihaa..."

Ja tarttuen Harhaman käsivarsiin ja katsoen hänen silmiinsä, kuin
villi peto, lisäsi hän:

-- "Sano, onko Sinulla niin puhtaiden tunteiden lasta? Sano, _toveri_
Harhama!"

Nälkäinen rottalauma tuntui syöksyvän Harhaman kimppuun ja
tarttuvan häneen terävillä, ilkeillä hampaillansa, kun hän kuuli
sanan "toveri". Kaikki jänteet herposivat hänessä ja hän kalpeni,
kuin palttina. Hän tunsi seisovansa Kaatjan edessä _petturina_,
Judas Iskariotina. Hän oli pettänyt oman joukkonsa. Hän taisteli
niiden riveissä, jotka olivat kumouksen ja sosialismin jyrkimmät
vastustajat. Hän oli tarvaalaisena taistellut sosialismia vastaan,
johon hän oli antanut kerran itsensä vihkiä. Hän oli kerran vannonut
sille joukolle uskollisuutta, Nikolain, Zaikon ja Nikitinin kanssa,
pääkallon ollessa heidän todistajinansa. He olivat vannoneet
uskollisuutta _oman pääkallonsa_ kautta. Hän oli ollut ensimäistä
petturia murhaamassa ja nyt seisoi hän itse petturina. Hän oli
häväissyt oman pääkallonsa. Rotat tuntuivat järsivän hänen luitansa.
Hän vapisi ja värisi. Lapsi oli taas herännyt ja Kaatja lauloi sille:

    "Tuuti! Kun juot äidin rintaa,
    silloinkin jo muista,
    että imet veren hintaa!
    Sortajien luista
    laita kerta suuri viulu!
    Niiden hurmehella kiulu
    täytä joka päivä!... Tuu!
    Laita niille hirsipuu!"

Loolja istui epätoivoisena, yritellen joskus rauhottaa Kaatjaa.
Harhama istui kuin kivipatsas, Kaatja jatkoi hänelle äsken
katkennutta puhettansa, lausuen:

-- "Niin, toveri Harhama, semmoista lasta ei sinulla näy olevan.
Mutta kuule: Tuosta lapsesta minä kiitän osaksi sinua."

Toveri-sana nakerteli Harhamaa. Vuori painoi hänen hartioitaan.
Pääkallo tuntui paljastuvan häpeästä. Synkkänä kysyi hän Kaatjalta
sen äskeisen puheen johdosta:

-- "Minua? Miksi sinä minua siitä kiittäisit?..."

-- "Katso!" -- keskeytti Kaatja kiihkoisesti, kuin mielipuoli.
"Kun minun aikani tuli, oli Nikolai jo _tapettu_... Niin, hän oli
_tapettu_... Synnytys-aikana olin kurjuudessa ja olisin kuollut
nälkään, jos ei minulla olisi ollut _sinun sormustasi_... Minä
panttasin sen, sain sillä kaksikymmentä ruplaa ja olin pelastettu,
minä sekä lapsi, nälkäkuolemasta... Nyt minä elän ja voin imettää
lastani _vihalla_... Sillä katso, Harhama: viha vuotaa minun
rinnastani lapseni suuhun. Jos hänestä tulee isänsä puolesta kostaja
ja kansan vapauttaja, on sinun sormuksesi pelastanut ja vapauttanut
Venäjän kansan sorretut... Minä lunastin sen panttilaitoksesta ja
olen säilyttänyt sitä, kuin taikakalua... Nikolai sanoi, että meidän
pitää se säilyttää sinulle... Anna Pawlowna ei sanonut tietävänsä,
missä sinä olet..."

Hän keskeytti. Viha leimusi taas silmissä ja hän lausui Anna
Pawlownaa tarkottaen:

-- "Oh! Hänkin on yksi niitä sortajia... _Sortajia_ hän on... Vai
eikö hän tiennyt missä sinä olet?... Oh! Hän pelkäsi, että me
sekotamme hänet... Eikö niin, Harhama? Hah-hah!... Piruja", -- lopetti
hän riuhtaisten esiliinansa ja heittäen sen raivoissaan huoneen
nurkkaan.

Hänen naurussansa oli jotakin kamalaa, äärimäistä katkeruutta.
Hengitys oli kuuma. Se tuntui parin metrin päähän ja joka
henkäyksellä tunsi Harhama vetävänsä sitä keuhkoihinsa kuin savua,
tunsi hengittävänsä Kaatjan huokumaa vihaa, koetti taas juopua siitä,
tukahduttaaksensa häpeänsä ja tuskansa. Ajatuksissansa katseli hän
kätkyessä nukkuvaa lasta. Kaatja huomasi sen ja alkoi taas puhua
kolkolla äänellä:

-- "Niin, hän on Nikolain kuva... Samat luiset kasvot ja korkea otsa,
kuin isälläkin..."

Ja nousten ylös ryhdikkäänä, jatkoi hän:

-- "Nikolai oli tavallaan ruma. Hän oli _muista_ ruma. Hänen kasvonsa
muistuttivat sinun kasvojasi. Hän oli yhtä ruma, kuin sinä. Mutta
niissä kasvoissa kuvastui nero... Ah, miten minä rakastin hänen
_henkeänsä_. Siinä hengessä oli voimaa ja vihaa. Siinä oli hellyyttä
ja kovuutta, kaunista ja rumaa... Hän osasi rakastaa ja kostaa...
Muistatko sinä, Harhama, kun hän puhui pajassa salamavalossa?
Ja muistatko, kun te yhdessä tapoitte Nikitinin? Minä seurasin
takananne, nähdäkseni... Ah!"

Hän seisoi kätkyen vierellä silmät säihkyvinä, kuten silloin pajassa
sulhasensa vieressä, kun hän puhui tulevaisuuden puhtaasta naisesta.
Kun hän seisoallansa alkoi puhua, ihastui Harhama kuten silloin
pajassa. Jonkunlaisella katkeruudella epäili hän häpeänsä seassa
ja sen puolustukseksi hän ajatteli: Jospa tämä nainen olisi minun
rinnallani kaikkine henkisine aarteinensa... Ja miksi ei rouva
Esempio ole hänen laisensa? Mutta kun Kaatja mainitsi Nikitinin
nimen, vavahti hän, kuin pahanteosta tavattu ja mutisi synkkänä:

-- Niin... Nikitin... Nikitin... Ja itseksensä hän ajatteli taas
kauhistuen: "Nyt olen minä itse Nikitin... Oikea Nikitin..."

Kaatjan tukka oli hajonnut kasvoille. Hänen vihassansa oli jotain
yli-inhimillistä. Hän jatkoi Harhaman puhetta:

-- "Niin pitää käydä kaikille pettureille ja sortajille... Niiden
raadot on mereen haudattava..."

Loolja värisi. Harhamaa nakerteli rottalauma. Kaatja lauloi taas
lapsellensa:

    "Juo kuin verta maitoani!
    Älä muista muita!
    Ime vihaa, ainoani!
    Kirousta huuda
    yöt ja päivät jumalille,
    pettureille, sortajille!
    Kosta niille!... Tuuti aa!
    Et vaan raukka olla saa!"

Rottalauma söi Harhamaa. Hän unohti teoksensa ja Esempion ja koko
elämän. Kaatja jatkoi hänelle:

-- "Sinä onneton et osaa vihata. Sinä rakastat... hupsu... Osaatko
sinä Harhama vihata?"

-- "En kyllikseni", -- vastasi Harhama, kadehtien Kaatjaa kaikesta
sydämestänsä. Kaatja jatkoi entistään katkerampana ja synkempänä:

-- "Sitten sinä et tunne elämää. Sinun pitää oppia se tuntemaan, että
saisit juoda sen paraat, puhtaimmat ytimet ja voiman: vihan."

Ja tarttuen taas Harhaman käsivarsiin jatkoi hän:

-- "Sinä onneton et ole saanut vielä koetella _nälkää_ etkä
_ruoskaa_... Minä olen saanut niitä maistaa... Ah, kun minä nautin
silloin... Ah, kun minä nautin silloin, kun ne _piiskasivat_ minua...
Minä nautin siitä, että ne piiskasivat minussa vihan hereille... ne
piiskasivat sen minussa makeaksi viinan vaahdoksi."

Hän istahti taas, liekutteli lastansa ja lauloi:

    "Hussan!... Tuuti vihanlasta!
    Tuuti kostonkukkaa!
    Vihaa, kosta! Silloin vasta
    et sä elä hukkaan.
    Elämäss' on viha juuri
    ainut puhdas, jalo, suuri.
    Juovu siitä!... Tuuti! Haa!
    Nuku siihen armas! Aa!"

Syntyi pitkä tuskallinen äänettömyys. Harhama eli siihen-astisen
elämänsä kaikista raskainta hetkeä. Hän kitui ristillä, oman elämänsä
siihen naulitsemana ja saman häntä nälkäisinä rottina syödessä.
Kaatja oli istahtanut, painoi kasvonsa käsiensä väliin ja lausui
kirokatkerana, puoli-itseksensä:

-- "Ah! _Elämä on poroksi polttavaa vihaa_..."

Harhama vetäisi taskustansa rahatukon ja tarjosi sitä Looljalle,
lausuen:

-- "Loolja! Sinä olet puutteessa... Anna minun jättää nämä sinulle ja
Kaatjalle..."

-- "Ei, ei... Ei millään muotoa!" -- keskeytti Kaatja. -- "Minä olen
_huomenna_ puutteessa... kortteeri on maksettava, mutta... (kyynel
vierähti hänen silmästänsä). Enhän minä ole hukassa... Veljet alkavat
jo ansaita... Silloin tulee alennuksesta loppu. _Teiltä_ minä en ota.
Yksi vuosi enemmän, tai vähemmän alennusta ei tee mitään. Jumalan
armo ei lopu vielä tähän päivään..."

-- "Hah... hah... haa: Hän uskoo sortajien Jumalaan", -- keskeytti
Kaatja. -- "Hän on hyvä. Ah! Kun minun ei olisi huolehdittava
lapsesta, joka kostaa, niin minä menisin hänen sijastansa ja antaisin
heidän saada kyllänsä minun ruumiistani. Heidän pitäisi saada minun
lihassani saastua korviaan myöden, niiden pirujen!" -- huusi hän
nyrkkiänsä puristaen ja lopetti tyynempänä:

-- "Toveri Harhama! Me kestämme, mutta vallankumoukselliset
tarvitsevat. Vie rahat heille... Silloin olet auttanut Loolja-rukkaa.
Vie! Ne ovat _heidän_ rahojansa. Loolja _ei_ saa ottaa niitä."

Se oli uusi muistutus Harhamalle. Ne olivat Zaikon rahoja ja hän oli
ne siirtänyt sen luokan naiselle, jota vastaan Zaiko taisteli. --
"Kirous seuraa minua", -- jupisi hän hiljaa itseksensä. Kaatja kuuli
sen ja lausui:

-- "Sinua seuraa Nikolain siunaus. Hän muisteli aina sinua,
sanoi että sinun vakavuutesi istutti häneen lopullisen uskon
vallankumoukseen. Kun sinä yhdyit siihen, niin silloin täytyi asian
olla oikean, oli hän ajatellut."

Harhaman polvet alkoivat vapista ja hän halusi päästä ulos. Hän
lähti pois, kuin paholainen. Varpaasta päälakeen asti kuului hänen
olemuksessansa huuto: Judas, Judas, Judas!

Se oli huuto, jota hän ei voinut paeta.

Kun hän laskeutui rappuja alas, tuntui hänen jälestänsä juoksevan
nälkäinen rottalauma, joka vikisi:

-- "Judas... Judas... Judas!"

Kun hän tuli ulos, tuntui pakkasen sumu laskeutuvan hänen
hartioillensa petturin vaipaksi ja pakkanen räväytti hänen
kasvoillensa:

-- "Judas!"

Hän kiirehti lähimpään kapakkaan. Viinuri riensi hänen luokseen ja
kysyi:

-- "Mitä suvaitsette käskeä?"

-- "Juomaa!" -- vastasi Harhama tiuskaisten. Hetken kuluttua toi
viinuri pullon olutta ja selitteli:

-- "Te suvaitsitte tilata olutta..."

Harhama sieppasi olutpullon, paiskasi sen säpäleiksi vastapäiseen
seinään ja huusi viinurille:

-- "Sinä koiranpentu!... Saatana!... _Viinaa_ minä tahdon, enkä
olutta... Kuuletko sinä, toljake?..."

Kapakan isäntä juoksi hätään ja yritti sekaantua asiaan varottaen:

-- "Täällä ei sallita..."

-- "Kuka se ei salli?... Keneltä luulet minun lupaa kysyvän?" Ja
siepaten kapakoitsijaa ryntäistä kiini huusi hän:

-- "Minä olen tshuhna ja minä tahdon _viinaa_, enkä olutta... Minä
tahdon juoda _viinaa_..."

       *       *       *       *       *

Aamuhämärä pyyhki harmailla valorievuillansa tähtiä pois Pietarin
taivaalta. Kostea, kirpeä pakkanen pureksi ihmisten kasvoja. Häärivä
ihmisjoukko valmistautui kaivelemaan leipähuolissansa.

Rouva Esempio saapui ränsistyneenä. Harhamasta tuntui silloin, kuin
olisi teos ja koko elämä pelastettu. Rouva Esempio tuntui olevan
kupla, josta riippui kaikki ja hän ryhtyi sitä pidättämään sokealla,
sairaloisella kiihkolla. Hän puki hänet puhtaisiin ja viihdytteli
häntä. Hän liehakoi häntä aivan kuten elämän naarasta...

-- "Tekeekö mielesi mennä johonkin katsomaan vähän maailmaa", --
ehdotti Harhama, tahtoen valmistaa hänelle tilaisuuden nauttia
elämänsä aatteesta: taiteesta. Hän kiusautui hieman, kun rouva
Esempio vastasi:

-- "Ei teatteriin. Mennään jonnekin missä on kevyttä... Hiiden
myllyyn... varieteeseen, tai operettiin... En minä nyt teatterista
pidä..."

Harhamassa heräsi joku vaistomainen tunne, joka hänelle sanoi, miten
hullulta näyttäisi, jos hän istuisi Hiiden myllyssä, hän, joka loi
Jumalaa. Hän käveli mietteissään edestakaisin huoneessa. Hän mietti
taas teostansa. Se tuntuu riippuvan rouva Esempion hiuskarvasta ja
sakset olivat joko majuri Velikodushofin, tai itsensä rouva Esempion
kädessä.

Silloin tuli hänen avuksi Oorali-enkeli, puhalsi hänen sieramiinsa
turhamielisyyden sumua ja selitti:

-- "_Tämmöisinä_ aikoina pitää miehen nostaa kaikki pyrstösulkansa...
Nekin, joita ei kannattaisi nostaa... Ja Hiiden mylly on miehen
kaunis pyrstösulka. Siellä voi _näyttää_... voi näyttää, että
miehellä on _rahaa_, millä elää..."

Harhama käveli vielä ajatuksissansa. Oorali jatkoi silloin:

-- "Katso majuri Velikodushofista... Hänkin elää rentonaan ja
'näyttää'..."

Silloin ei Harhamakaan tahtonut enää turhia arkailla. Zaikon
lahjottamia rahoja oli hänellä tukku taskussa niiden lisänä, jotka
hän oli koonnut rakentaessaan alttaria maailmankurjuudelle...

-- "Hyvä on... Menemme Hiiden myllyyn", -- lausui hän kuivasti.

       *       *       *       *       *

Oli jo yö.

Eräässä Hiiden myllyn salissa istui Harhama rouva Esempion kanssa.
Pöydällä heidän edessään oli pari pulloa viiniä, hedelmiä ja punainen
tulpaani. Väkeä oli vähänpuoleisesti. Viereisessä pöydässä istui eräs
elosteleva kauppiasjoukko. Siellä täällä leijaili joku perhonen,
nostellen silkkihameensa helmoja, kuiskaillen sen kohinalla hymynsä
säestykseksi...

Yö kului. Viuluista vuotivat säveleet. Näyttämöllä hyppi pari
ilmavoimistelijaa. Harhamasta ne näyttivät marakateilta, jotka on
ihmisestä alennettu ilveilemään ihmiskunnan elostelijoiden edessä.

-- "En minä noista pidä... Kun tulisi kevyempää", -- huomautti rouva
Esempio. Harhaman silmien eteen kohosi teos mustana leijana...

Kello löi kaksitoista. Yölinnut laskeutuivat jo oksillensa. Pöytien
ääressä tutustelivat päihtyneet miehet niiden kanssa... kyselivät
nimeä... asuntoa... kotipaikkaa. Näyttämölle ilmaantui naisia.
Ne lauloivat, näytelläksensä kauniita hampaitansa... avonaista
rintaa... käden kiemahdusta... silmiänsä, joista paloi tuli... sievää
kumarrusta. Harhamasta tuntui se joukko rääkkyviltä naisvariksilta,
joiden laulu sekaantui orkesterin säveliin ja kuhertelijoiden puheen
sorinaan. Hän istui synkkänä. Silmien edessä leijaili teos mustana
leijana.

-- "Tuo nyt on jo vähän kevyempää", -- lausui rouva Esempio. Harhaman
kasvonlihakset vääntyivät katkeraan nauruun. Hän joi viiniä ja mietti
taas elämää...

Hiiden myllyn myllykivet pyörivät. Ihmiset valuivat kivensilmään
jauhautuaksensa perkkeiksi, koiraksiksi ja naaraiksi. Näyttämölle
ilmautui joku sisaruspari. Se tanssi väliin, väliin hyppi, heittäen
itsensä pyöränä ympäriinsä... Jalkaterät häilähtelivät ilmassa,
hame solahti alas... sääret paljastuivat polvia myöten... sitä
ylemmäkin... Orkesteri soitti... Hyvähuutoja kuului jokunen... Tytöt
kumartelivat palkkioksi...

Harhaman kasvoilla näkyi hermostunut, katkera hymy. Hän joi ja mietti:

-- "Tännekö on elämä taas minut ajanut... Minähän lähdin Nikitinin
kanssa _hävittämään_ tätä myllyä ja nyt minä olen hävittänyt
_Nikitinin_ ja itse istun täällä..."

Hän huokasi raskaasti. Hän huuhtoi viinillä katkerat ajatuksensa pois
kurkusta.

Kello oli jo yli kahden. Näyttämöllä tanssi tyttö, vyötäisillä vähän
hameen tynkää... Tyttö pyörähteli... pyöri varpaansa kärellä...
kumartautui maahan... heitteli vartaloansa... Köykäinen hameentypykkä
kohosi silloin ympyräksi... Se näytti rumalta peräsulalta...

Harhama puhui rouva Esempiolle miltei rukoillen:

-- "Helga! Jos tämä suhde nyt joutuu häpeään ihmisten ja etenkin
minun _omissa_ silmissäni, on se minulle kaiken henkinen haaksirikko.
Siksi toivon, että siinä teet kaikkesi viedäksesi sen voittoon
minun, itseni ja ihmisten edessä... Sinä et tiedäkään, mitä siinä on
menossa."

-- "Tietysti minä vien... Se oli vaan huumaus", -- vastasi rouva
Esempio hymyillen.

Mutta epäilyn kylmä visva alkoi vuotaa Harhaman olemukseen. Eikä
ollut maailmassa ainoatakaan ihmistä, jolla olisi ollut pieninkään
aavistus hänen taisteluistansa. Yhä voimakkaampana nousi hänessä
halveksimisen tunne ja elämän inho. Ilta kului. Orkesteri soitti.
Paljassääriset naiset tanssivat. Mutta Harhama ei huomannut
enää mitään. Päihtymyskin oli haihtunut. Ei hän huomannut edes
ruumiillista heikkouttansa.

Kello löi jo kolme. Näyttämöllä tanssi nuori nainen. Hän oli
puettu ruumiinmyötäiseen, ihonväriseen trikooseen. Pehmeät rinnat
pullistivat hienoa trikoota... Hartiat hyllyivät... Tukka heilui
hajalla, niskasta solmittuna... Hän tanssi verkkoa... verkkoa
itsellensä... paulaa muille... ansaa ihmiselämälle...

Inho pursusi Harhamasta. Hän joi viiniä minkä jaksoi ja päihtyi rouva
Esempion kanssa. Tanssin tauottua alkoi rouva Esempio katkennutta
puhettansa jatkaen selitellä:

Sehän tapahtui niin, että minä olin kirjoittanut sinulle intimin
kirjeen, mutta se jäi lähettämättä... Velikodushof sai sen pöydältä
käsiinsä, luki sen ja lausui: "Voi, että minä en voi teitä Teitä
halveksia ja vihata! Te annatte minulle _toiveita_ ja kumminkin
kirjoittelette vielä tuolle'... Ja sitten hän osasi maalata kaikki
rikkautensa ja muut..."

Musta aistipunakukka ilmestyi Harhaman silmien eteen. Hän tunsi sen
inhottavan lemun...

Rouva Esempio jatkoi päihtyneenä:

-- "Sinä olet minulle se siveellinen kallio ja turva, josta minä en
uskaltaisi poistua... Niille muille minä annan potkun..."

Harhaman inho lisäytyi. Rouva Esempio inhoitti häntä. Tuo
näytti hänestä taas nykerönenäiseltä, rumalta löllerömäiseltä
talonpoikaisnaiselta...

Hän joi yhä enemmän.

Yö kului. Hiiden myllyn parit alkoivat valua sen kivien välistä
öisiin pesiinsä.

Avaran salin toisella seinustalla istui meri-upseeri yksinänsä.
Mustiin puettu nainen lähestyi häntä, tervehti ja istahti hänen
viereensä. Rouva Esempio seurasi tapahtumaa... Alkoi kuhertelu. Mies
alkoi lähennellä naista, syleili häntä ja suuteli poskelle.

-- "Katso, katso, tuota porttoa, kun antaa suudella!" -- huudahti
rouva Esempio kauhuissaan, nykäisten Harhamaa.

-- "Missä?" -- kysyi Harhama heräten mietteistään.

-- "Tuolla! Nyt se taas aikoo suudella... Hyi sitä porttoa", --
vastasi rouva Esempio.

Harhama tarkasteli naista ja tunsi hänet: se oli Loolja. Hän
loukkautui rouva Esempion puheesta Looljan puolesta. Inhonsa yhä
vielä pursuessa, alkoi hän vertailla Looljaa ja rouva Esempiota
toisiinsa. Sitä tehdessänsä hän muisti, kuinka rouva Esempio oli
kieltäytynyt imettämästä Ritvaa, koska siitä tulevat rinnat rumiksi.
Hän muisti Looljan äitiä, joka ravitsi lastansa sydänverellänsä. Hän
muisti _miksi_ Loolja myö itseänsä.

Hän löi nyrkkinsä pöytään ja lausui rouva Esempiolle:

-- "Tämä mylly ei ole enää _minun_ paikkani... jos tahdot jäädä
tänne, niin jää, mutta minä _lähden_..."

-- "Kyllä minäkin sitten lähden", -- lausui rouva Esempio, nousten
raukeana. He poistuivat hoippuvin askelin. Päihtyneenä sulki Harhama
taas kerran Hiiden myllyn oven.

       *       *       *       *       *

Oli aamuyö. Varhaisimmat nousijat heräsivät jo töihinsä. Rouva
Esempio riisuutui ja katseli kuvaansa suuresta seinäpeilistä. Harhama
käveli edestakaisin puolipäihtyneenä, teoksen musta leija aina
silmien edessä ja alaalla synkkä, sumuinen pohjattomuus.

Rouva Esempio selitti edelleen asiaa, jonka selitys jäi Hiiden
myllyssä kesken. Hän puhui:

-- "Minä annoin siinä turhan säälin vaikuttaa. Se tuli ja valitti
että hän joutuu hunningolle, jos minä hänet hylkään..."

Ilkeä aistipunakukka alkoi ärsyttää Harhamaa lemullansa. Hän vaikeni.
Rouva Esempio lisäsi:

-- "Vaikka kyllä hän sanoi, että kenties hän taas parin kuukauden
kuluttua nousee siitä entistä suurempana ja jalompana..."

-- "'Jalompana'!" -- Harhama itseksensä halveksivasti.

Rouva Esempio jatkoi riisuutumistansa. Silloin Harhama taas huomasi
hänen rinnassansa ruskean täplän. Kaikki ennustukset leiskahtivat
hänen muistiinsa taika-uskon tulena. Kaatunut kuusi ja kaikki
tanssivat hänen edessänsä.

Hänen vihansa ja inhonsa sekottuivat vaahdoksi. Hän alkoi himoita
_verta... kostoa_ ja verta. Rouva Esempio näytti hänestä taas
samanlaiselta, kuin kerran Valkeassa talossa ja sitä ennen veräjällä.

Hän näki vielä sen täplän ja alkoi miettiä, miten tappaa hänet.
Hän unohti jo hetkeksi mustan kukkasen lemunkin. Hän tahtoi kostaa
teoksensa puolesta.

Rouva Esempio riisuutui ja yritti puhua jotain. Harhaman kynnet
vetäytyivät sormista. Päihtymys selvisi. Verinen vaate heilahteli
hänen silmiensä edessä ja tuoksusi huumaavasti.

-- "Niin", -- yritti rouva Esempio jotain puhua. Se ääni tuntui
Harhamasta ilkeältä räkätykseltä. Hän tiuskasi:

-- "Mitä niin?"

-- "Niin, kun se levitteli vielä rikkauksiansa. Hotellissakin kaateli
likööripulloja lattialle lätäköiksi..."

Harhama oli valmis. Hän huusi:

-- "Sinä olet _portto... Huora_ sinä olet, _huora_... Kuuletko?..."

Rouva Esempio katsoi häneen hämmästyneenä. Se ärsytti Harhamaa.
Hän tarttui hänen kaulaansa, painoi hänet sohvalle ja varustautui
kuristamaan hänet kuoliaaksi... Esempion kaulasta tuntui hänen
kouriinsa pari nikahdusta... Hän valmistautui lopettamaan ne...

Mutta silloin muisti hän teoksensa. Se ilmestyi hänen eteensä
punaisena, sävähtävänä salamana. Hän hätäytyi... Hänestä tuntui
että hän nyt kuristaa omaa kurkkuansa... Kädet irtautuivat Esempion
kaulasta. Kylmä hiki nousi otsalle. Hän muisti munkki Pietarin
kysymyksen:

-- "Millä oikeudella sinä heität rouva Esempiota kivellä?..."

Rouva Esempio oli mennyt tainnuksiin, nosti nyt kätensä ja sopersi:

-- "Vettä!"

Harhama juoksi kuin mielipuolena vettä noutamaan. Kun hän palasi,
istui rouva Esempio sohvassa. Ryypättyänsä vettä kysyi hän:

-- "Enkö minä ollut tainnuksiin mennessänikin plastillisessa
asennossa?"

-- "Hän on hullu... Hän on mielipuoli!" -- tuskitteli Harhama.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä seisoi Harhama rouva Esempion kanssa Kasanin
kirkossa, sen alttarin edessä, joka on vastapäätä pääovea ja jolla
riippuu Jeesuksen hopeainen ruumis ristillä, orjantappurakruunu
päässä. Hän oli tullut kirkkoon näytellessänsä rouva Esempiolle
Pietarin merkillisyyksiä. Ajatuksiinsa vajonneena tarkasteli hän
Jeesuksen kasvonpiirteissä ilmenevää tuskaa. Se tuntui hänestä
hänen oman sielunsa tuskalta, tai ihmishengen yleiseltä tuskalta,
maailmantuskalta. Jumaluus nosti hänet taas siivillensä. Enkelit
kantoivat hänen eteensä hänen teoksensa. Kuolema näytteli terävää
kynttänsä ja elämänsumut tulvasivat hänen sieluunsa. Hänen henkensä
yleni, nousi pois aistillisuuden lemuavista kukista sekä punaisista
että mustista ja niiden sijalle ilmestyivät jumaluuden ja kuoleman
kukat. Hätäytyneenä, mutta maasta ja liasta ylös kohonneena, katsoi
hän rouva Esempioon, kuin apua anoen, rukoillen häntä pelastamaan
hänen teoksensa ja hänen elämänsä. Ruttotaudin tavoin kietoutui hän
hengellään rouva Esempioon, pidellen häntä kiinni teoksen ja elämän
hiussuortuvana. Hänen elämässänsä alkoi kehittyä sairaloisuuden
ja mielipuolisuuden huippu. Hermokohtaukset uusiutuivat monta
kertaa päivässä, niin ankarina että hän vapisi ja hikosi hetkessä
likomäräksi.

Hänen seisoessansa alttarin edessä, kuului sapelin ja kannusten
helinä ja korskea astunta. Harhama katsahti taaksensa ja näki
kenraali Pawlofin astuvan jumalankuvan eteen ryhdikkäänä,
sotilaallisena. Siinä teki hän ristinmerkin, sytytti vahakynttilän,
risti taas silmänsä ja lähti. Mennessänsä antoi hän nunnalle suuren
tukun setelirahoja köyhille jaettavaksi. Nunna teki ristinmerkin ja
kenraali Pawlof poistui.

Harhama seisoi kuin salaman lyömänä. Elämän epäselvyys kietoutui
verkkona hänen ympärillensä.

       *       *       *       *       *

Oli loppiais-ilta. Harhama istui rouva Esempion kanssa Pietarissa
eräässä hotellin huoneessa, juoden ja katsellen äänettömänä
olutlasiansa.

Huoneessa oli jotain piinallista, purevaa. Harhama heilui yhä
hiuskarvan varassa. Hän vartioi rouva Esempiota, kuin pakenevaa
saippuakuplaa.

Teoksen käsikirjoitus oli kasvautunut häneen kiinni, eikä hän
löytänyt mitään mahdollisuutta niitä kahta asiaa toisistansa erottaa.
Hän huokasi itseksensä:

-- "Kun en olisi edes munkki Pietarille ilmoittanut, että se
Esempio-ihminen on hän, niin voisihan vielä julkaista. Mutta se tulee
nyt tiedoksi..."

Sitä ajatellessa kuuli hän jo kirkonkellojen soivan ja hänen uskonsa
inhimillisen siveellisyyden voimaan alkoi murtua. Elämä tuntui
jäytävän sitä arvottomana. Kaikki epäilynrauhaset vuotivat tulvanaan.

Hän tarttui lasiinsa ja joi.

Ja yhä sairaloisemmin piteli hän kiinni sitä saippuakuplaa, jonka
varassa teos ja elämä olivat: rouva Esempiota...

Vitkaan mateleva tunti kului. Harhama joi ja juotti rouva Esempiota.
Inho ja epäilys ryöppysivät sekaisin. Epätoivo pursusi virtanaan. Hän
huuhteli sitä pois oluella.

Kului toinen tunti... kolmas... Harhama päihtyi ja sai lievän
myrkytyskohtauksen tietämättä miten. Hän tunsi polttoa, hätäytyi,
kiirehti saamaan lääkärin apua. Kun hän yhdessä rouva Esempion kanssa
ajoi raitiotievaunussa laukesi jotenkin hänen taskussansa ase,
panos sytytti vaatteet, poltti koko oikean kylen ja luoti repäisi
ammottavan haavan, avaten vatsan ja reväisten kylen olkapäähän asti,
jossa se tunkeutui kainalokuoppaan. Se oli sama luoti, jolla hän oli
aikonut ampua Nikitinin ja myöhemmin Velikodushofin.

Viisi minuuttia myöhemmin odotteli Harhama lääkäriä. Silloin heräsi
hänessä halu paljastaa rouva Esempiolle elämänsä mieletön salaisuus,
avata ihmishengen suurin mätäpaise. Hän alkoi kertoa heikolla äänellä
elämästänsä. Rouva Esempio kuunteli hetken ja lausui sitten:

-- "Niissä eilen ostamissasi kengissä on liian korkeat korot...
Saisikohan täällä Pietarissa ne korjuutetuiksi?..."

Inho purskahti Harhamasta...

-- "Karjapiika... Talonpoika... Elukka!" -- ajatteli hän ja vaikeni.
Palohaavan poltot alkoivat häntä repiä.

Kello löi kaksitoista yöllä. Loppiaisjuhla oli loppunut.

       *       *       *       *       *

Mustamala on Perkeleen temppeli, jossa hänen enkelinsä Uuva
siittää ja hoitaa mustia kukkia. Sen holveja kannattaa kolmesataa
jättiläisluurankoa, kukin seisten jalkansa korkuisen pylvään
päässä. Luurankoihin on henki luihin jäänyt, vaikka on liha pois
kulunut... Ne kärsivät kipuja ja tuntevat holvien raskaan painon...
Silmäreijistä tuikuttaa lieska ja suuraosta kuvastaa kärsimys...
Mustamala on kuoleman ja kauhun lymyluola.

Temppeliin ei tule ulkoa valoa... Mutta siellä seisoo luurankoja,
sinne tänne asetettuina, jotka pitävät tulta... Ne ovat varkaiden
luurankoja... Tulena palavat niissä niiden omantunnon vaivat...
Niiden silmäreijistä tuikuttaa vaaleanpunainen tuli. Se valo valaisee
Mustamalan... Kaikki on kamalannäköistä, kolkkoa ja kuolon synkkää...
Jokaisen luurangon ympärillä roikkuu vyönä musta käärme... Ne pitävät
vahtia, ettei nuku varkaan omatunto ja siten sammu silmissä palava
tuli ja jää temppeli pimeäksi... Jos se hiukan torkahtaisi pistää
käärme oitis sitä ja kohta tuikkaa tuli entistä kirkkaampana... Siksi
on Mustamala aina vaaleanpuna-valoinen, vaikka ei siihen valo pääse
akkunoista, eikä synny siinä itsestänsä...

Mustamala-temppelin keskellä kohoaa kade-alttari... Sen käsipuiden
pylväät ovat suurista reisiluista pystytetyt... Kunkin semmoisen
pylvään päässä on pää- kallo koristuksena... Pylväiden välillä
riippuu musta käärmeketju...

Kade-alttarin keskellä istuu Perkeleen Uuva-enkeli kädessä sysimusta
kukka... Istuimena on hänellä jättiläisen pääkallo...

Uuva-enkelin on kerran hänen puolisonsa Velve pettänyt... Siitä
asti on hänen kädessänsä kukkinut mustakukka... Se kasvoi siihen
kostonhalusta hänen puolisonsa viettelijää Irvantoa vastaan... Se
mustakukka sikisi Uuvan vihasta ja kasvoi sen kädestä... Siksi
sanotaan Uuvaa mustakukkaiseksi...

Mutta Perkele ei sallinut Uuvan vihaansa hyödyttä tuhlata... Siksi
tuhosi hän itse Irvannon ja niin jäi mustakukka ijäksi Uuvan käteen
kukkimaan... Hänen kostonhalunsa jäi siten tyydyttämättä... Se
sikiää ja kasvaa hänessä yhä enemmän... Se odottaa aina tilaisuutta
saada tyydyttää himonsa... Siksi kukkii hänen kädessänsä ikuinen
mustakukka... Uuvan on Perkele pannut uskomaan, että Irvanto elää,
ja siksi siittää hän yhä kostonhaluansa, kasvattaen mustaakukkaa,
odotellen Irvannon ilmestymistä.

Tuon tuostakin haistelee Uuva itse kukkaansa... Hän nauttii sen
tuoksusta, kuin konsanaan vihasta... Siitä tuoksusta yltyy hänen
mustakukkaisuutensa yhä enemmän...

Hänen oikealla puolellansa on pienellä, pyöreällä asettimella musta
varre-niminen käärme kiemurassa... Se elää Uuvan kostonhalusta...
sen vihasta... sen mustakukkaisuudesta... Siitä saa se ravintonsa,
siitä ottaa se myös sikiönsä syntymä-idut... Siksi siittää se
joka tunti sata pientä varre-käärmettä, jotka matavat maan rakoja
myöten etsimään ihmisten kantapäitä... Ne ovat mustakukkaisuuden
käärmeitä... Kenen kantapäitä ne purevat, se on oitis mustakukkainen
mieleltänsä, vaikkapa ei olisi petettykään... Ne epäilevät
puolisoansa... kadehtivat sitä, ken siihen katsoo... pelkäävät
jokaisen vaanivan sitä... Jota ne pistävät petettynä, se palaa
kohta vihantulena... Se etsii kuten varre-käärmeen emo, Uuva itse,
kostoa ja tyydytystä... Ne ovat _mustakukkaisia_, eli varre-käärmeen
puremia...

Kade-alttarin edustalla, kahden puolen sen rappusia, istuu kuusi
kuoleman korppia, kolme kummallakin puolen... Kuoleman korpit ovat
pääkalloja, joilla on mustat siivet korvien sijalla... Ne istuvat
pystyyn pannun sääriluun päässä kukin... Ne vartioivat kadealttaria,
ettei sinne pääse Uuvan petturi puoliso Velve anteeksi anomaan ja
siten tukahuttamaan Uuvan kostonhalua, sillä silloin lakastuisi
mustakukka sen kädessä ja häviäisi mustakukkaisuus maailmasta...

Mustamala-temppeli kohahti... Perkele ilmestyi sinne tuoden
kuusituhatta enkeliä mukanansa ja puhui heille:

-- "Palvelijani Harhama kulkee edelleenkin lujana pelastuksen
tiellä... Hän on _ensimäinen_ joka on noussut _minun_ nimessäni
Jehovaa vastaan..."

Enkelit ihastuivat. Piru todisti:

-- "Sinun valtakuntasi lähestyy sekä maassa että taivaassa."

Enkelit veisasivat Perkeleen ylistystä:

    "Sinun nimeäsi kohta
    maa ja taivas ylistää.
    Sulle kaikki tähdet hohtaa,
    Jehovalta kaikki jää
    sinun valtikkasi alle.
    Sinun valtas kaikkialle
    kohta yksin ulottuu.
    Sun on päivyt, kirkas kuu
    sekä taivas tähtivaippas,
    sinun säälimätön raippas
    kaataa vallan Jehovan,
    ilkeän ja kavalan."

Perkele jatkoi:

-- "Harhama on ensimäinen, joka on _rukoillut_ minua... Hän on
ensimäinen, joka on _kironnut_ Jehovan. Hän on myös ensimäinen, joka
on minun nimessäni seisonut Jehovan munkin edessä..."

-- "Hänen lopullinen pelastuksensa Jehova-rääkkääjän kynsistä on siis
lähellä", -- vakuutti Hiisi.

-- "Se on lähellä", -- kerskasi Perkele. -- "Häneltä puuttuu enää
kaksi askelta: Pääaskel eli teoksen julkaiseminen, ja sivu-askel,
Kainin-isku Jehovan kasvoja vastaan. Edellinen menee menojansa,
sillä kaikkien minun enkelieni henki elää Harhamassa: Kunnianhimo,
Aaraman kupla, ahneus, turhamielisyys ja kaikki kultaavat hänelle sen
hedelmän, jota hän teoksellansa kurottelee... Kainin-iskusta pitäköön
huolen Uuva!..."

Ja Uuvan puoleen kääntyen lisäsi hän:

-- "Anna varre-käärmeen nauttia kukkasi tuoksusta! Sen sikiöt etsivät
Harhaman kantapään ja herättävät hänessä kukkimaan mustankukan... Ne
tekevät myös Velikodushofissa tekonsa, että hän ärsyttää Harhaman
Kainiksi..."

Perkele kohisi voiton ilosta ja jatkoi:

-- "Jehova pani munkkinsa huhuilemaan Harhamaa, mutta Hän huusikin
hänet _minun_ riveihini. Kaikki Hänen yrityksensä ovat nyt turhaan
raukeavat..."

-- "Sinä kasvatat viisaudessasi kaikkialle oikeat kukat", -- todisti
Horna. Ja enkelit veisasivat:

    "Kalliokin kukkaa kantaa,
    kun sun tahtos säätää.
    Kivi sille voimaa antaa,
    jos niin tahdot päättää.
    Kaikki sulle raataa.
    Kaikki kumoon kaataa
    valtaa Jehovan."

Laulu loppui ja Perkele hävisi sen kaiun kantamana.




Kymmenen ruplaa.


    Elämä on häpeän kultaraha...

Ylevänä käveli nerokas majuri Stepan Ivanovitsh Velikodushof
huoneessansa Pietarissa sotilaallisia askeleita ottaen, ryhti
sankarillisena. Hän käveli, katseli aistipunakukkaa: muisteli rouva
Esempiota ja hengitti Uuvan mustankukan tuoksua, vihasi Harhamaa ja
halveksi tätä.

-- "Hittoakos se odotuttaa... Sergei Jakowlevitsh, tarkotan", --
lausui majuri Velikodushof hieman tuskastuneena. Samassa avautui
ovi ja sisälle astui entinen poliisipristavi Sergei Jakowlevitsh
Edelmuth, syntyään saksalainen, mutta venäläistynyt, yli
kuusikymmenvuotias, laiha herrasmies.

-- "Sinä, Stepan Ivanovitsh, olet suvainnut minua kutsua", --
tervehti hän tuttavallisesti, istahti kuin kotonansa ja pani
kirjelaukkunsa pöydälle.

-- "Niin, Sergei Jakowlevitsh!" -- tarttui majuri Velikodushof. --
"Asia koskee Harhaman rankaisemista ja tieltä raivaamista... vaimoni,
se on: rouva Esempion vapauttamista hänestä."

Hän sytytti sikarin ja taisteli sen suuren, voimallisen tunteen
kourissa, jonka muodostaa miehessä todellinen, voimakas ja puhdas
rakkaus ja siitä johtuva mustasukkaisuus. Sergei Jakowlevitsh
Edelmuth alkoi häntä toverillisesti johtaa sille tielle, jota hän
piti oikeana. Hän puhui:

-- "Siinähän on lyhyt tie, Stepan Ivanovitsh. Hän, Harhama
tarkotan, on varastanut, tehnyt murhapolttoja... No, siin' on sulle
vaarattomaksi tekeminen ja rankaisu... Sinun, veliseni, pitää antaa
vangita Harhama varkaudesta ja murhapoltosta... Mitä, viisisataa
ruplaa maksoi huvilarähjä, jonka poltti?... Tietysti sinun pitää
vangituttaa, Stepan Ivanovitsh..."

Edelmuth jäi odottamaan sanojensa vaikutusta. Majuri Velikodushof
ymmärsi asian, käveli edestakaisin huoneessa, sytytti uuden sikarin
ja lausui ajatuksissaan:

-- "Hyvä sanoa, että varkaudesta ja murhapoltosta... Vaikka huvila
oli hänen omansa... ja tavarat myös... Kuinka tuossa sitten
murhapoltosta, Sergei Jakowlevitsh?..."

Majuri Velikodushof oli saanut kasvatuksen, joka oli häneen
istuttanut harvinaisen sielunjalouden, jota ei voinut järkyttää
sekään voimakas tunne, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi, yhtyneenä
puhtaaseen, ylevään rakkauteen. Hän käveli ajatuksissansa ja lausui
lopuksi:

-- "Kunniattomuutta..."

Edelmuth, joka tunsi Harhaman likaisen elämän, kaiveli papereitansa
ja alkoi puolustaa ajatustansa:

-- "Miksikä kunniattomuutta?... Kunnia, Stepan Ivanovitsh, on
siveellisiä ihmisiä varten... Mutta onko Harhama enää ihminenkään?...
Ajattele, Stepan, Harhaman elämää!"

Ja hän alkoi laajalta kuvailla Harhaman elämää, jonka yksityiskohdat
hän oli saanut tietää rouva Esempiolta. Majuri Velikodushofissa
heräsi sitä kuullessa se inho ja närkästys, joka nousee
turmeltumattomassa ihmispovessa rikoksentekijää ajatellessa. Hän
lausui ajatuksissansa:

-- "Sinä, Sergei, ehkä totta puhut, kun sanot, että Harhama ei ole
enää ihminen, vaan pahantekijä..."

-- "Tietysti totta!" -- innostui Sergei Jakowlevitsh. -- "Ja
minkälainen konna vielä!... Ah, jos tietäisit!..."

Hän kuvaili ystäväänsä pelastaaksensa Harhaman huonoa elämää
edelleen. Majuri Velikodushof kauhistui tätä kuullessansa ja
hän huomasi nyt tosiasioista että Harhama oli jo niitä alhaisia
ihmishylkyjä, joiden kanssa oli rikos säälien menetellä. Hän katseli
Harhamaa samoilla silmillä, millä katsotaan turmiollista matelijaa.
Erotus Harhamassa ja hänessä oli se, että kun Harhamassa oli
näennäinen jalouskin ainoastaan alhaisuuden peittona, siveettömänä
verhona, oli Velikodushofissa ja rouva Esempiossa jokainen teko
oikeastaan jalouden, jalon tunteen: rakkauden edessä alistumista,
ja siten siveellinen, itse asiassa jalo teko. Heidän vaikuttimensa
olivat vastakkaiset: Harhaman tekojen vaikuttimina oli alhaisuus,
majuri Velikodushofin, rouva Esempion ja Edelmuthin vaikuttimina oli
jalous: rakkaus, tai toistensa sääli, tai tuomio, pahan rankaiseminen.

Kuultuansa edelleen Sergei Jakowlevitshin kertomusta Harhaman
rikoksista, heräsi majuri Velikodushofin sielussa yhä voimakkaampana
se inho ja närkästys, joka herää jokaisessa jalossa ihmisessä
kuullessansa puhuttavan ihmis-alhaisuudesta. Hän, kuten sanottu,
oli ylevä, harvinaisen nerokas, tieteisiin syvälti perehtynyt,
ja semmoisena hän myös oli kyennyt näkemään Harhaman oikeassa
valossa, semmoisena, kuin Harhama oli, se oli ihmisnarrina,
kyvyttömänä, suuruudenhulluna, rikossankarina, joka ei ansaitse
sääliä, ei kunniallista kohtelua. Ylhäisenä aatelismiehenä hän
katseli häntä myös alhais-arvoisena, ja se yhdessä rakkaudesta
johtuneen mustasukkaisuuden kanssa lisäsi hänen halveksumistansa ja
närkästystänsä. Hän lausui taas:

-- "Sinä, Sergei, oikein puhut, kun sanot että on väärin tuhlata
ihmiskohtelua heittiöille..."

Sergei Jakowlevitsh rakasti ystäväänsä yli kaiken. Hän oli valmis
millä hinnalla hyvänsä pelastamaan hänet ja siten koko Velikodushofin
suvun siitä häpeästä, jonka tuottaisi majurin ajattelematon
antautuminen Harhaman elämän likaan. Hän tahtoi sitä tehdessään
myös täyttää rouva Esempion hartaan pyynnön, käsittäen, että rouva
Esempion tekojen vaikuttimena oli rakkaus, että hän tahtoi nousta
aistillisesta rakkaudesta ylevään henkiseen rakkauteen, jota hänelle
tarjosi yhdys-elämä Velikodushofin kanssa, koska viime mainitun
henki-ihminen oli sadasti Harhamaa ylevämpi. Hän oli vakuutettu,
että hänen valitsemansa tie niin rikollisen henkilön, kuin Harhaman
suhteen, oli oikea, vieläpä velvollisuudenkin tie.

Ja nyt alkoi Harhamaa vastaan nousta se Jumalan vanhurskas käsi,
jonka hän itse oli elämällänsä rankaisuun nostanut. Majuri
Velikodushof, joka oli Jumalan yhtenä aseena, huomasi, että Edelmuth
puhui oikein, ja hänen sielunsa jalo tunne _käski_ jo häntä astumaan
panemaan toimeen Jumalan tuomiota ja siten ohjaamaan Harhamaa pois
rikoksien poluilta, joilla hän, kuten majuri Velikodushof ja Edelmuth
käsittivät, kulki toisten turmiona. Sergei Jakowlevitsh valitsi
sikarin ystävänsä sikarilaatikosta, puhellen:

-- "Sinulla, ystäväiseni, näkyy olevan täällä hyviä sikareja...
Havannaako nämä ovat oikein?... Havannaapa näkyvät olevan...
No kuinkas! Tietysti Havannaa... Minä olen polttanut
'Tupru'-paperosseja, mutta ne tahtovat pilata rinnan..."

Majuri Velikodushof mietti, taistellen sitä taistelua, joka on
jokaisella hänen laisellansa jalolla ihmissielulla kestettävänä,
silloin kun hän jaloudelle kantaa suurinta uhria: polkee
vahingollisen syöpäläisen kuoliaaksi, tehdäkseen hyödyllisen
elämän mahdolliseksi. Harhaman elämä alkoi siten vaaleta ihmisten
eteen oikeassa valossansa, osottaen, että sen elämän eläjä oli jo
vahingollinen syöpäläinen. Edelmuth jatkoi:

-- "Ja lisäksi: Mitä _omaa_ on Harhamalla?... Ei ole päivääkään työtä
tehnyt... Onko hänellä silloin mitään omaa?... Tietysti ei ole...
Eikö hän ole silloin vierasta polttanut ja varastanut, jos hänellä
ei kerran omaa ole?... Ajattele, Stepan Ivanovitsh!... Tietysti
vierasta..."

Asia oli lopultakin majuri Velikodushofille selvä. Hän käsitti aivan
oikein, että Harhama oli vierasta polttanut ja ottanut ja että siis
murhapoltto, yhteiskunnan omaisuuden poltto ja varastaminen olivat
itse asiassa tapahtuneet, niin paljon kuin Harhama sitä koettikin
muuksi selittää ja uskoa. Ja molemmat miehet käsittivät, että he
olivat siveellisesti velvolliset nousemaan sitä rankaisemaan.

Syntyi äänettömyys. Edelmuth lopetti sen, huomauttaen:

-- "Rouva Esempiolla... Helga Ivanownalla, se on: tulevalla
puolisollasi, on, sanotaan, kivitalo Moskovassa ja suuria saatavia
Suomessa... Joutuvat nekin Harhama-konnan käsiin."

Taas syntyi äänettömyys. Majuri Velikodushof ajatteli elämän eri
puolia. Hän ajatteli rakkauttansa... rouva Esempiota... tämän
taiteilijanimeä... aatelisnimeä... Hän piti velvollisuutenansa
pelastaa ne ja Armiiran perinnön Harhaman likaisista käsistä. Rakkaus
ja mustasukkaisuus nousivat hänessä, oikeudentunnon lisäksi, käskien
hänen nousemaan Harhamaa vastaan, jonka hän tajusi yhteiskunnan
vahingolliseksi syöpäläiseksi. Hän käsitti aivan oikein, että
Harhamalla, joka ei ollut koskaan tehnyt tuottavaa työtä, ei voinut
olla _mitään_ omaa, joten jo sekin, että hän jotain _lahjotti_ rouva
Esempiolle, oli itse asiassa törkeätä varkautta: _vieraan_ omaisuuden
lahjottamista ja tuhlausta. Sitä suuremmalla syyllä oli varkautta
samojen tavaroiden pois ottaminen, ja niiden polttaminen murhapolttoa.

Majuri Velikodushof oli valmis astumaan oikeuden palvelijaksi. Sergei
Jakowlevitsh Edelmuth kuvaili hänelle edelleen sitä rikosten sarjaa,
mistä rouva Esempio oli ilmoittanut voitavan Harhamaa syyttää.
Niiden joukossa oli edellisten lisäksi kiristys, pitempiaikainen
rouva Esempion väkisin makaaminen ja väärä santarmi-ilmianto.
Viimeinen kyllä oli aiheutunut siitä, että ne rahat, jotka Harhama
lähetti rouva Esempiolle Moskovaan, eivät kylliksi pian joutuneet
perille, joten rouva Esempion oli pakko niitä odotella, ja hän
luuli siinä piilevän jonkun huonon tarkotuksen, jommoinen siinä
olikin, sillä Harhama ei, pikku säästön tähden, ollut rahoja
lähettänyt sähkösanomalla kuten rouva Esempio oli käskenyt. Majuri
Velikodushof kauhistui, kuullessansa koko paljastuksen ja nähdessänsä
ihmis-alhaisuuden loan. Hän lausui, Harhamaa tarkottaen:

-- "Kuoleman hän ansaitseisi..."

-- "Sekin tulee", -- vastasi Edelmuth lukien erään kirjeen, jonka
Harhama oli rouva Esempiolle kirjoittanut, kertoen siinä, että
haavottumisensa johdosta hän oli ijäksensä tullut kykenemättömäksi
ruumiilliseen työhön, ja rukoillen siksi Esempiota, että hän ei
saattaisi suhdetta ja elämää niin suureen häpeään, ettei hän sen
johdosta saisi enää henkistä työtä, vaan olisi pakotettu nälkään
kuolemaan. Sanotun kirjeen oli rouva Esempio jättänyt Edelmuthille,
osotteeksi siitä, että Harhaman kostoa ei enää tarvitse pelätä.

Keskustelu jatkui. Edelmuth sai toimeksensa etsiä taitavan
asian-ajajan. Kun majuri Velikodushof heitti hänelle lain määräämän
asian-ajopalkan, kymmenen ruplaa, asian-ajajalle jätettäväksi, lausui
hän inhoten, ylevänä, Harhaman ihmiskurjuutta surkutellen:

-- "Liian paljon hänen tähtensä... Mutta onhan se hänen elämänsä
häpeän-kultamarkka... Sen hintaiseksi on hän elämänsä elänyt..."

Ja hetken käveltyänsä lisäsi hän, ajatellen sitä tilaa, mihin
hänetkin oli Harhaman elämä asettanut:

-- "Saanhan nyt minäkin kerskata sillä, että olen rosvon seuraaja
myllyssä..."

Edelmuth vaipui kokoon. Huoneessa oli jotain ilkeää, inhottavaa: se
oli Harhaman elämää. Loukkautuneena lausui Edelmuth:

-- "Niin, veli! Ja saahan rouva Esempiokin, se on: vaimosi Helga
Ivanowna, kantaa häpeää siitä, että on rosvonkin sängyssä maannut...
Hyvä, että edes voi selittää, että häntä on väkisin maattu..."

Ja itseksensä hän lisäsi Harhaman tahraaman ihmis-elämän kurjuutta
ajatellen:

-- "Varkaan jäleltä myllyyn... Ovathan toki kivet silloin puhtaiksi
jauhatetut... varas tekee aina talossa puhdasta..."

Se oli ainoa valopilkku, jonka jalokaan ihmissielu voi Harhaman
elämän tuloksesta enää etsimälläkään löytää. Hän oli elänyt itsensä
ihmisestä kymmenen ruplan arvoiseksi elukaksi.




Hyvän- ja pahantiedonpuun juurella.


    Elämä on tuli-omenoista hohtava
    hyvän- ja pahantiedonpuu...

Pohjolan talvi hohti helyissänsä... elämänpuu hedelmissänsä...
ihminen kulki omat himonsa kahleina käsissä... Se etsi vapautta ja
kietoutui sitä etsiessänsä vangiksi vapaudenhaluihin... Se etsi
onnea ja tarttui sitä tehdessään orjana onnenjanoon... vaipui sen
juoppouteen... sykertyi onnenjanonsa rihmoihin... taisteli niissä...
sotkeutui niihin edelleen ja kulki vapauden- ja onnenjanon vankina
kunnes avautuivat silmät näkemään kaiken taistelun turhuuden...

Mutta hänen yläpuolellansa oli _elämä_... Se elämä lähti ihmisestä ja
se otti ihmisen verkkokävyksensä ja kutoi sillä sen oman verkon...
Se kehräsi sen orjalangat sen omista vapaudenhimoista... Se punoi
sen paulat sen omasta onnenjanosta... Se oli ihmisen lapamato, joka
tulisena elämänkäärmeenä kiemurteli hänen edessänsä... johti hänen
askeleitansa, houkutteli häntä perässänsä, kuin perho lasta... Se
kietoutui lopulla hänen ruumiinsa ympäri, rutisti häntä ja puristi
hänestä ulos omat antimensa...

       *       *       *       *       *

Himmeästi paloi lamppu pienessä sairashuoneessa. Harhama makasi yksin
sairasvuoteella pienessä talonpoikaistalossa Suomen puolella rajaa.
Kuolema tuntui istuvan vuoteen vierellä.

Haavottumisen johdosta oli hänessä tehty leikkaus. Ammottava repeämä
ja palohaava irvistelivät kupeessa. Koko kuve oli vereslihalle
revitty. Luisista kasvoista oli liha kulunut pois ja huoneessa haisi
lääkkeiden seassa visvautunut, mätänevä ihmisliha. Hän ei voinut
hievahtaakaan...

Erilaiset tunteet risteilivät hänessä: Joskus hän unohti kaiken muun
ja katseli vuoteensa vierellä istuvaa kuolemaa... Silloin toivoi hän
kiihkeästi, että se kumartuisi likemmä, kumartuisi häntä ottamaan.
Hän toivoi sitä sen tähden, että luuli silloin saavansa nähdä
kuoleman ytimet, haistaa sen hengitystä, vetää sitä keuhkoihinsa ja
siten nähdä ja tuntea elämän ja kuoleman suuren salaisuuden. Hän
aivan nuuski jotain sänkynsä viereltä, nuuski ja tunsi oman mätänevän
lihansa hajun...

Silloin hän kauhistui. Hän näki kuoleman luukynnen, jota hän oli
pikkulapsesta lähtien pelännyt. Kasvot vääntyivät tuskaisiksi,
hengitys kävi hätäiseksi, hermostuneeksi ja katse avuttomaksi,
toivottomaksi. Kuolema tuntui nousevan, kumartuvan ja hengittävän
hänen sieramiinsa...

Hätä ryöpähti hänestä silloin, kuin parahdus käärmeen pistämästä. Hän
tapaili pelastukseksensa jotain kuplaa, ja löysi aina elämänsä ainoan
pelastusrenkaan, teoksensa. Miten se olisi nyt hänet pelastava, sitä
ei hän kysellyt, ei ajatellut. Hän uskoi vaan, että kaikki pelastus
oli siinä. Se oli hänen elämänsä ydin, hänen sielunsa ja ruumiinsa ja
kaikkensa maailmassa.

Teos ilmestyi silloin hänen silmiensä eteen mustana kiekkona, tai
leijana, joka kohosi jostain näkymättömyydestä, kieri hänen silmiensä
editse verkalleen, juhlallisena, laajeni, nousi korkealle ja hävisi
jonnekin pyörähtäen, sekä ilmestyi taas uudestaan ja teki saman
matkan.

Joskus ilmestyi se taas loistavana, vesikirkkaana, tai hurmaavana
kuvauksena. Uneksitut seppeleet ja kunniankuplat loistivat ja
heilahtelivat. Valkeat linnut lentelivät seppeleet nokassa ja elämän
virvatulet roihusivat punaisina revontulina...

Hän ihastui. Mutta oitis ilmestyi revontuliroihujen keskelle kuolema
kaikenhäviön muodossa: hirvittävänä luurankona, joka pitelee
kädessänsä valtansa vertauskuvaa, pääkalloa.

Hän vapisi silloin. Valkeat linnut muuttuivat kuoleman korpeiksi:
mustasiipisiksi pääkalloiksi, jotka täyttivät ilman. Hän näki
niiden pyrstöinä heilahtelevan naisen pitkiä hiuksia, joita hän oli
katsellut pääkallosta hautausmaalla, munkki Pietarin saarnatessa
viidestäkymmenestäyhdestä ja peruskivestä.

-- "Oi... joi... joi!" -- pääsi hänestä silloin pitkä, tuskallinen
huokaus.

Rikoksien tahraamana, halpamaisuuden perikuvana mietti hän yhä
maailman puhdistamista, uuden jumalan antamista ihmisille, joista
suurin osa olisi kelvannut hänelle Jumalaksi.

Ja sitten johtuivat ajatukset rouva Esempioon, jonka hän oli
asettanut ihmishyveen vertauskuvaksi. Kaikki äskeiset tapaukset
näyttäytyivät silloin pahoina unina. Mieleen muistuivat munkki
Pietarin ankarat puheet, vanhat ennustukset ja omituiset niiden
mukaiset tapahtumat. Joku selittämättömän katkera tunne valui
silloin hänen olemuksensa läpi, kuin jääkylmä vesi. Hän mietti rouva
Esempiosta katkerana:

-- "Minä olen sinut julkisesti koko maailman pappien yläpuolelle
korottanut, miksi sinun piti kaikki tähän johtaa?"

Hän ei syyttänyt itseänsä, vaan muita. Ja silloin ilmestyivät hänen
eteensä vanha pappi ja apulaispappi Airola, jotka hän oli rouva
Esempion tähden lokaan polkenut. Ne heilauttelivat hänelle mustia
messupukujansa, ivaten, nauraen pilkkanaurua. Kirkonkellot alkoivat
soida pilkankelloina ja ivanhuilut säestivät niiden soimista. Hän
kiemurtelee raukkana, peitellen elämäänsä ja sen likaa. Koko huone
pimeni hänen silmissänsä ja hän mietti hätäisenä:

-- "Koko minun elämäni olisi silloin rapaan heitetty..."

       *       *       *       *       *

Kuoleman korpit koikkuivat elämänpuun latvassa. Elämänkäärme
kiemurteli toisten edessä niiden oppaana, toisien ympäri se jo kietoi
tulista ruumistansa, kolmansia se jo rutisti...

Ja kaiken keskellä seisoi kuolema ja odotti saalistansa...

Harhaman tuskat yltyivät. Henkinen hätä sammutteli ruumiillisten
kipujen paloa tuhallansa. Se peitti sen palon kyteväksi hiilokseksi,
jonka savuna taas nousi henkinen hätä. Elämänkäärme mateli elämän
kiertokulkuna...

Haava hävisi. Kuoleman lemu tunki Harhaman sieramiin. Päivät kulkivat
verkalleen, kuin musta ruumissaatto.

Hän makasi tautivuoteella, kuin epäilyn pohjattomassa liejussa,
vuotavat, ammottavat haavat auki. Samat kysymykset kertautuivat
yötä ja päivää. Heti kun hän kykeni, kirjoitti hän pari sanaa rouva
Esempiolle ja pyysi hänen tulemaan luoksensa. Hän luuli silloin, että
kuolema oli tulossa. Hän toivoi rouva Esempion tulosta myös teoksen
pelastusta. Kaikki pyöri hänessä sekaisin.

Parin päivän kuluttua vastasi rouva Esempio muun muassa:

    'Rakas!

    Tulisin niin mielelläni, mutta sairauden tähden en voi.
    Armiirassakin on kuume. Mutta rauhotu nyt, rakas! Minä rukoilen
    Jumalaa, että kaikki tulee hyväksi, kaikki selviää. Sinä iltana
    kun lähdit, opin ymmärtämään taas sinua ja kaikki selvisi. Ole
    nyt vaan rauhallinen. Minä olen niin yksin, niin yksin, etten
    koskaan ole niin yksin ollut. Rukoilen Jumalaa ja suutelen Sinua.

                                                  Helga.'

Taas ilmestyi Harhamalle teos valtavana. Se nousi äskeisistä
sumuista loistavana voitonleijana, jonka päällä liehui elämän lippu,
valkea lintu tangonpäässä. Kirje oli hänelle, kuin kirkas vesikupla
hukkuvalle, Lankeemuksen ja nousemisen suuruus kirkastui hänelle
punahohteiseksi pyöräksi, joka säteili kruunaten kaikkea, värjäsi
koko avaruuden ja valaisi pimeät elämänsumut, kuin salamatulilla
siroteltu taivaankupera. Hän ponnisti voimansa ja kirjoitti,
selällänsä maaten, rouva Esempiolle:

-- "Tiedät että sylini on aina sinulle avoinna. Ei mikään erehdyksesi
saa minua Sinusta luopumaan. Ei mikään rikos eroita minua Sinusta."

Ja kuumeisen raivolla alkoi hän taas riippua teoksessansa ja miettiä
sen julkaisemista. Kaikki selkeni päivän-kirkkaaksi. Kuolema hävisi
vuoteen viereltä. Tuskat ja kivut unohtuivat ja haaleat vedet
vuotivat lauhduttamaan äskeisiä polttoja.

Sairaloisen vimmalla alkoi hän keksiä selityksiä haavottumisellensa.
Hän sommitteli milloin yhden, milloin toisen hassunkurisen
selityksen. Hän pelkäsi pilkkaa ja pelkäsi vielä enemmän sitä, että
epäluulo kääntyisi rouva Esempioon. Se olisi ihmisten silmissä vienyt
lokaan hänen teoksensa hyveen vertauskuvan. Sitä ajatellessaan näki
hän jo vanhan papin ja apulaispappi Airolan ja Roinilan pilkansormien
nousevan häntä osottamaan... Hän unohti kipunsa ja kaiken ja riippui
kuumeena rouva Esempiossa, josta hän uskoi nyt riippuvan elämän ja
kuoleman. Hän tahtoi häntä pidellä edelleenkin siinä elämän liassa,
missä hän itse kylpi ympäristönsä ja koko kansansa häpeänä.

Elämän lapamato voimistui. Se veti itseänsä lujemmalle ihmisen
ympärille. Se paksuni tulikäärmeeksi aivan huomaamatta. Se kehittyi,
kuin tauti, teki suurta työtänsä hiljaa ja varmasti, kuin mätäneminen.

Harhama iloitsi ja toivoi ja mietti teoksen julkaisua ja katseli
rouva Esempiota, kuinka se peseytyi puhtaaksi ja jalostui suureksi
suurten lankeemisien ja suurten nousemisien kirkkaissa tulvavesissä.

Päivä mateli päivän perästä. Eräs mateleva päivä toi hänelle
seuraavan kirjeen:

    'Herra Harhama!

    Eikö ole siinä kyllä, että oman likaisen elämänne tuntien
    asetuitte puolueemme luottamusmieheksi ja häpäisitte sen? Vieläkö
    jatkatte? Toitte tänne huonomaineisen naisenne, häpäisemään
    apunanne puoluettamme juuri täällä, jossa olitte juoksennellut
    siveellisyydestä saarnaamassa. Ettekö häpeä ja tee tästä
    loppua? Varmaankin olette Te ja Esempio sitä pimeää väkeä, joka
    sortovuosina kohosi pinnalle ja nyt kansan varoilla kylvää
    saastaa pitkin metsäkyliä, kun kaupungit ovat jo häväistyt. Jos
    olette mies, niin vapauttakaa puolueemme moisesta liasta.'

Kirjeeseen oli liitetty kertomus majuri Velikodushofin ja rouva
Esempion jatkuvasta yhdys-elämästä, sekä mainittu ajat ja paikat ja
todistajat. Se oli Harhamalle, kuin kurikan-isku. Kaikki ajatukset
pysähtyivät ja alkoi henkinen tylsistyminen. Hän ei jaksanut enää
mitään selvästi ajatella. Yksi ainoa selvä tuli välähti hänessä
joskus, nimittäin viha. Se leimahteli voimakkaana, katkonaisena
tylsyyden seasta, kuin lieska turpeen alta. Mustat haamut ja kuoleman
korpit irvistelivät hänelle. Pilkankellot soivat ja pappien sormet
osottelivat häntä ivaten, härsyttivät ja härnäsivät häntä. Häpeä ja
viha kuohuivat yhtenä vaahtona...

Ja taas istahti kuolema vuoteen vierelle ja hengitti kalmanhajua.
Se istui hetken, hävisi ja viha ryöppysi taas Harhamasta. Ja kaiken
vihan keskellä vihasi hän jalkapuutansa, tarvaalaisten puoluetta
sokeasti. Se tuntui tarttuneen hänen jalkoihinsa omin lupinsa ja
puristi nyt häntä ja riippui hänen nilkoissansa joka askeleella.
Jalkapuusta ryöpsähti viha rouva Esempioon ja majuri Velikodushofiin.
Se paloi aikansa raivoisana ja rajuna, sammui ja perästä nousi inho
ja halveksiminen.

Ja taas ja taas tuprahti viha ja elämän inho, kunnes kaikki ajatukset
väsyivät, sotkeutuivat ja raukesivat ja ruumiilliset kivut ja
haavojen poltto alkoivat repiä. Hän mietti aivan sekavana jotain
sumumaista, sotkuista ja aina häviävää.

Ja inhon keskellä leimahti hänessä taas alhainen halu nousta
näennäisessä jaloudessa niiden yläpuolelle, ja siten polkea ne
eteensä ihmistäiksi, jotka muka matelevat halpamaisuudessansa.

Raivoisena alkoi hän miettiä kostoa. Silloin heti tulvi hänestä
taas hänen sielussansa hiiviskelevä alhaisuus ja halpamaisuus. Hän
oli kuullut, että Velikodushofin täti oli majuri Velikodushofille
testamentannut suuren omaisuuden, mutta uhannut peruuttaa
testamentin, jos saa kuulla, että majurilla on jotain rakkausjuttuja,
jotka olivat hänen heikkoutensa. Hän päätti riistää häneltä nyt
sanotun perinnön. Oitis kirjoitti hän majuri Velikodushofin tädille,
paljasti hänelle koko asian ja pyysi tätä tekemään kaikkensa
pakottaakseen Velikodushofin naimaan rouva Esempion. Mutta hän oli
siinäkin loppuun asti alhainen: Hän antoi kirjeelle näennäisen jalon
muodon lisäten: "Te naisena tietysti osaatte asettua suojelemaan
naista, joka rakastaa sukulaistanne..."

Ja kun hän oli kirjeen lähettänyt nautti hän siitä, että näki toiset
alhaisina edessänsä. Hän nautti siitä hetken, joi täysin siemauksin;
hän oli heitä koettanut polkea itseänsä alemma, nousemalla itse
muka heitä ylemmä. Hänen jokaisen henkäyksensä vaikuttimena oli
eläimellinen alhaisuus, jota hän koetti peittää näennäisellä
jaloudella, tehden sen siten vieläkin alhaisemmaksi.

Elämän epäselvyys ja sotkuisuus näyttivät taas joskus kietovan hänet
kokonansa. Hän näki, ettei voi selviytyä mistään, ei mitään tietä
kulkien. Raivo ja viha ryöpähti hänestä silloin epätoivona. Hän repi
siteet haavastansa ja paiskasi ne lattialle, kiroten koko elämää...

       *       *       *       *       *

Elämän ivanäytelmä jatkui.

Harhama katseli teoksensa ihmissiveellisyyden vertauskuvaa ja
mietti elämän hämäryyttä unohtaen haavansa ja kipunsa. Teos tuntui
jo haihtuvan johonkin synkeään pimeyteen, jossa kuoleman korpit
rääkkyivät ja räpistelivät siipiänsä. Mutta nyt hän katseli sitä
häviötä jo tylsämielisenä, ikäänkuin ihmeissänsä, oudostellen että:
"Sinnehän se nyt häviääkin."

Päivä mateli päivän perästä. Harhama ei erottanut päivän ja yön
rajoja. Hän tuijotti vaan pimeyteen, johon teos hävisi. Kohta sai hän
rouva Esempiolta seuraavan kirjeen:

    'Olet Velikodushofin tädille ilmiantanut minun suhteeni ja
    elämäni ja siten ehkä estänyt minun naimiseni. Mutta kyllä minä
    sinulle näytän. Minä sanon nyt suoraan, ettei minulla ole sinua
    perkelettä kohtaan ollut mitään tunteita, ei edes säälintunnetta
    ja nyt minä annan Edelmuthin antaa asian-ajajalle vapaat kädet ja
    sinä olet näkevä.'

Kauvan kiehunut viha, halveksiminen, inho ja kaikki muu
ihmis-olemuksen rapa alkoi nyt pursuta Harhaman sielusta, kuin loka
kokoonpuristetusta hetteestä. Rouva Esempion sielusta tuntui hänelle
haisevan raakuus, petos ja lika. Omaa lokaansa hän ei nähnyt sen
rinnalla. Kauvan kytenyt epäluulo oli nyt sytytetty rovioksi ja hän
näki itsensä naurettavana narrina, joka oli riippunut kierivässä
kuplassa. Kostontunne alkoi taas viritä ja se yhdessä vihan kanssa
antoi hänelle voimia. Hän tajusi taas mikä valtaava tunne on viha.
Hän nautti siitä tunteesta, huumautui ja voimistui, kuin voimakkaasta
viinistä. Kysymys, eikö hän itse ja _juuri_ itse ollut kohtaloonsa
ja kaikkeen syyllinen, oli sammunut. Kaiken häpeänsä alkujuurena hän
piti rouva Esempiota.

Sairaloiset vihan purkaukset jatkuivat. Ne voimistivat häntä niin,
että hän nousi jo ylös vuoteesta, kipua tuntematta. Joskus taas
sekaantui kaikki kaaokseksi, pää painoi hartioita kuin lyijypallo
ja korvissa humisi häkä. Hän ajatteli rouva Esempion uhkausta
asianajajasta. Hän ei jaksanut käsittää, mistä rouva Esempio voisi
häntä syyttää. Kunnianloukkauksesta ehkä... Sekin tuntui hänestä
uskomattomalta.

Tammikuun viime päivän aurinko katseli pakkasen sumujen seasta
surullisena ihmis-elämän karkeloa ja kuunteli sen tiukujen sointia...
Jotain sanomattoman katkeraa valui sen valosta Harhaman sieluun.
Kaikki sumeni ja pimeni ja hävisi ijankaikkisuuden yöhön.

Hieman selvittyänsä kirjoitti hän rouva Esempiolle:

    -- 'Jos kerran tiesit itsesi portoksi, millä oikeudella
    tunkeuduit asuntooni ilmottamatta sitä? Uhkaat oikeudenkäynnillä.
    Ala! Jos itse haluat yölepakkona lennellä, niin muista, että minä
    olen halunnut julkisuutta ja sen täytyy tulla. Minä paljastan
    jälkeni ja _sinunkin_ jälkesi silloin kyllä paljastuvat. Minun
    puoleltani ei suhde ollut huoruutta, siinä ei siis ole salattavaa
    eikä käräjöimistä. Jos se oli sitä sinun puoleltasi, niin
    erehdyt, jos luulet saavasi minut sen kieltämään.'

Tuskin oli hän lähettänyt kirjeen postiin, kun poliisit astuivat
sisään vangitsemaan hänet rouva Esempion vaatimuksesta varkaudesta ja
murhapoltosta.

-- "Varkaudesta ja murhapoltosta!" -- huudahti Harhama. "Ei. Tämä on
pilaa. Enkö minä saa omaani polttaa..."

Mutta elämä ei tuntenut pilaa, eikä sitä tuntenut oikeuden käsi.
Alkoi kotitarkastus. Sitä tehdessä löydettiin se kultainen kynä,
Anna Pawlownan lähettämä, jolla hän oli teoksensa alkanut ja jonka
rouva Esempio oli ilmottanut omaksensa. Lisäksi löydettiin ne
koristeet, jotka hän oli ostanut pakkoluovutuksista säästämällänsä
25-ruplan rahalla. Se oli riittävä todistus hänen syyllisyydestään.
Hänet julistettiin vangituksi, mutta hänet jätettiin toistaiseksi
vangitsematta, koska hän oli siksi sairas, että oli mahdoton häntä
kulettaa.

Oikeuden palvelijat lähtivät. Harhama katseli elämää aivan tylsänä.
Hän ei tajunnut siitä mitään muuta, kuin jonkun likarapakon, jossa
uiskenteli rapana hänen elämänsä sisältö, hänen valamansa kultainen
vasikka, ihmissiveellisyyden vertauskuva, Esempio-ihminen. Hän
puhkesi mielipuolen kamalaan, katkeraan nauruun:

-- "Hah... hah... hah... haa!"

       *       *       *       *       *

Yö joutui. Harhama tuijotti ijankaikkiseen pimeyteen. Teos nousi
sieltä taas leijana, lähestyi ja alkoi purkaa sisästänsä lokaa ja
haisevaa löyhkää. Harhama nauroi katkerasti.

Aamu valkeni. Akkunasta tunki sisälle auringon valoa. Se näytti
elämänportolta, jonka hartioilla oli narrinkaapuna hänen elämänsä
kaikkine tiukuinensa. Kaikki maailman pilkankellot soivat ja
elämänportto tanssi helmojansa heilautellen.

Harhama nauroi entistä katkerammin:

-- "Hah... hah... hah... haa!"

Ja silloin hän muisti että Magda oli juuri niin nauranut ja alkoi
jälitellä sitä pitemmältä.

Mutta elämä tanssi edelleen. Kirjeenkantaja toi seuraavan kirjeen:

    'Hyvä veli!

    Olemme aivan epätoivossa. Se nainen, jonka tiedät, on vaatinut
    sinut vangittavaksi. Se olisi puolueemme suurin häpeä ja vahinko.
    Toivon että teet kaikkesi, että asia tukahtuu hiljaisuuteen.

    Veljeydellä

                                                     N. N.'

Koko maailma musteni Harhaman silmissä. Teos ja koko elämä hävisi.
Hän tunsi ainoastaan tarvaalaisen jalkapuun nilkkojansa puristavan ja
hankaavan ne verille. Hän purskahti kamalaan nauruun ja lausui:

-- "Minä olen lyönyt maailman rekordin: Minä olen lannannut jalkapuun
omilla ulostuksillani... Voi tätä kirottua elämää!... Voi tätä
järjetöntä ihmiselämää!"

Ja elämä tanssi hänen edessänsä Hiiden myllyn tyttönä: Se oli hänen
oma lapsensa... Sen hameen helmoina heilahtelivat hänen _omat_
tekonsa... sen tiukuina soivat hänen puuhansa ja sen nauhoina
heilahteli hänen oma kirjava elämänsä: rikoksensa.

Harhama katseli sen tanssia ja nauroi mielipuolen naurua. Hän piti
itseänsä ei ainoastaan syyttömänä, vaan myös marttyyrina. Hänen
viheliäisyytensä oli jo aivan eläimellinen, hänen alhaisuutensa
sitäkin alempi.

       *       *       *       *       *

Juna vihelteli. Talviset maisemat vilisivät sen ohi. Pohjolan
lumiliinalla hääräili ihminen luoden _yleistä_ ihmis-elämää... Toiset
häärääjistä sortuivat, sotkeutuivat sen elämän verkkoihin, jota he
loivat. Toiset hääräilivät vielä täysissä voimin. Kolmannet kantoivat
kuolleita ja hautasivat niitä syvälle maan multaan, etteivät ne olisi
ihmisten inhona.

Rautatien vaunussa virui eräällä penkillä Harhama ihmisvarjona.
Hän oli rukoillut kirjeessä rouva Esempiota säälimään hänen
jalkapuutansa, tarvaalaista puoluetta, mutta se ei auttanut. Hänet
valtasi alussa käsittämätön halu pestä vaan jalkapuunsa. Hän oli
unohtanut sen tähden jo kipunsa, tointunutkin, niin että voi kävellä.
Hän oli kirjoitellut rouva Esempiolle, rukoillut jalkapuunsa puolesta
ja joskus uhkaillut. Hän kirjoitti:

    -- 'Velvollisuuteni on ennen kaikkea pestä jalkapuuni omista
    lioistani. Toivottavasti sinäkin tarvaalaisena edes _sitä_
    säälit ja kunnioitat ja siksi tämän häpeän peität. Jos kirje,
    jonka kirjoitin miehesi Velikodushofin tädille, on sinun elämäsi
    tiellä, niin minä olen jalkapuuni tähden valmis tekemään
    kunniattomuuttakin. Olen valmis Velikodushofin tädille vannomaan
    pääkalloni kautta, että olen _valehdellut_, tai etten ole
    kirjoittanutkaan mitään ja että sinä olet vielä puhdas impi ja
    neitsyt... Minä teen kaikkea kunniattomuuttakin, kun vaan sillä
    saan sinut säästämään minun ja _oman_ jalkapuuni...'

Viimein, kun vastausta ei tullut, valtasi hänet kurja raukkamaisuus
ja hän yritti salaa paeta, ja oli nyt pakomatkalla. Raukkamaisuus oli
yhtynyt hänen henkensä halpamaisuuteen.

Vaunussa istui kaksi tarvaalaista puhellen keskenänsä rouva
Esempiosta ja Harhamasta, jota he eivät tunteneet. Toinen heistä
kertoi rouva Esempiosta yhden ilkeän jutun toisensa jälkeen. Hän
kertoi:

-- "Äsken oli juuri käräjöinyt Erkki Arvolan kanssa jostain
yhteisestä juomavelasta..."

Harhama nautti, kun kuuli teoksensa jumalasta puhuttavan alhaista...
Hänestä tulvasi luonteensa alhaiset puolet näkyviin. Puhuja jatkoi:

-- "Jossain rettelöissä sillä oli ollut eräs Ahava asiamiehenä. Kun
se menetti asian, oli Esempio pyytänyt entistä hentustelijaansa
Korpelaa panemaan Ahavan syytteeseen... Korpela oli vastannut: 'Ei
korppi toisen korpin silmää puhkaise'."

Harhama unohti jo häpeänsä ja nautti kun näki rouva Esempion
alhaiseksi maalattuna. Toinen tarvaalainen jatkoi:

-- "Harhamalla se on tietysti häpäisyttänyt Korpelaa... Se käräjöi
kaikkien miestensä kanssa..."

Harhaman ilo oli niin suuri, että hän unohti kipunsa. Hän ei kysellyt
edes oliko äskeisissä puheissa perää. Hän nautti, kunnes puhujat
alkoivat puhua hänestä, hänen haisevista jälistänsä, joita miehet
tiesivät viljalti. Toinen niistä lausui muun muassa:

-- "Piru!... Sekö sen Harhaman heittiön viskasikin meidän
puolueeseen... Ruoskaa tarvitsisi koko mies..."

Harhama nauroi tylsänä. Hänen avonainen haavansa haisi todellakin.
Toinen miehistä jatkoi:

-- "On liannut jo koko maan etelästä pohjoiseen. Hyvä että lopultakin
joutuu linnaan... raato! Sehän se on Esempionkin lopullisesti
turmellut."

Harhama katsoi puhujan silmiin tylsänä, katkerana ja lakkasi puhetta
kuuntelemasta. Puhelu jatkui. Sattumalla pistivät siitä vielä
Harhaman korviin rouva Esempiota tarkottavat sanat:

-- "Se on erästä neitiä, Anttilaa, neuvonut käyttämään miestä ja
rouva Lahtelalle se on neuvonut, että kun on epäterve ihonväri, niin
sen saa puhdistumaan sillä, että synnyttää lapsen."

Kirkas salama iski silloin Harhamaan. Rouva Esempio oli hänellekin
pari kertaa puhunut, että hänen ystävänsä, taidemaalari rouva
Rantala oli suositellut hänelle semmoista ihonparannuskeinoa, lapsen
synnytystä. Hän muisti, kuinka rouva Esempio jo ensi näkemässä Kolan
pienessä kamarissa ja sitten pitkin talvea oli valittanut, että
hänen poskissansa on epäterve puna, kysellen parannuskeinoa. Inho,
halveksiminen, viha ja kaikki muu Harhaman olemuksen rapa nousi
hänestä roiskeena. Hän mietti katkerana:

-- "Siksikö siis?... Iholääkärinäkö minä olen ollut?... Hah... hah...
haa!..."

Ja hetken mietittyänsä lisäsi hän:

-- "Miksi et sitä suoraan sanonut?... Kyllä kai minä olisin ihosi
puhdistanut, vaikka olisitkin ilmoittanut mikä sinä olet..."

Kaikki pimeni ja sumeni hänen silmissänsä ja häneen alkoivat
salamoina sataa vanhat ennustukset arpirintaisesta naisesta ja
raudoista ja kaikesta. Tarvaalaiset jatkoivat puheluansa. Toinen
lopetti sen huoaten:

-- "Kylläpähän elämä kerran opettaa ne kaikki Harhamat ja Esempiot ja
muut heittiöt..."

Toinen miehistä mietti hetken, huokasi hänkin ja myönsi:

-- "Niin. _Elämä on tuli-omenainen hyvän- ja pahantiedonpuu_... Kun
siitä kylliksensä syö, niin kyllä silmät avautuvat..."

Harhama vapisi. Hän näki edessänsä tuli-omenoissansa hohtavan
hyvän- ja pahantiedonpuun. Ei elämän häpeäkään jaksanut tukahduttaa
hänessä sitä sairaloisuutta, jolla hän etsi elämän ja kuoleman ydintä.
Hänen huulensa paloivat kuumeessa. Hän kääntyi vastapäätä istuviin
äskeisiin tarvaalaisiin, kuin ivalla, ja lausui:

-- "Minä olen Harhama... En voi nousta... Annatteko minulle lasin
vettä?..."

Molemmat miehet nousivat sanattomina ja lähtivät toiseen vaunuun.
Harhama nauroi katkerasti ja katseli omaa elämäänsä: sitä Hiiden
myllyn tyttöä, joka nyt tanssi hänen edessänsä hänen elämänsä sen
narrinhameena heilahdellessa...

Eräs nuori herrasmies oli kuullut puhelun, toi Harhamalle lasin vettä
ja tarjosi sitä ruotsinkieltä puhuen. Hän oli siis viikkiläinen.
Harhama katsoi häneen surullisena ja silloin hän puhui ruotsia
ensikerran elämässänsä. Hän muisti, miten katkerasti hän oli
taistellut viikkiläisiä vastaan keinojakaan valitsematta, ja lausui
katkerana:

-- "Kiitos! Minä olen ystävyytenne jo edeltäpäin maksanut sillä
tavalla, että olisin _koira_, jos ottaisin palveluksenne vastaan..."

Tarjooja näki hänen kuumeensa ja enempää lupaa odottamatta asetti
vesilasin Harhaman palaville huulille. Harhama maistoi sitä ja lausui
katkerana:

-- "No, nyt on minun alhaisuuteni ja alennukseni täydellinen ja
lopullinen..."

Viikkiläinen kohensi hänen pielustansa ja antoi hänelle neuvoja. Juna
vihelsi eräälle asemalle tulomerkin ja viikkiläinen poistui hienosti
jäähyväisiksi kumartaen. Harhama katseli hänen jälkeensä huulilla
kuolon katkera nauru. Sitten alkoi hän miettiä jotain alhaista keinoa
millä saada kostetuksi rouva Esempiolle, saada hänet vangituksi
itsensä sijasta. Ja samojen alhaisten ajatusten seassa muisteli hän
vielä sitä, että hänen on annettava maailmalle -- uusi Jumala.

Juna vihelsi Pietarin asemalle tulomerkin. Vaunuun astui pari
poliisia, jotka vangitsivat Harhaman.

       *       *       *       *       *

Pienessä huoneessa virui Harhama oman elämänsä rautaisilla kihloilla
kihlaamana. Poliisi vartioi häntä visusti. Haava alkoi mädätä
ja sietämätön lihan katku täytti huoneen. Hän oli aivan tylsä.
Sattumalta sai hän käsiinsä taskustansa lattialle pudonneen kirjeen,
jonka hän oli saanut matkalle lähtiessänsä ja unohtanut taskuunsa
lukematta. Korpelan miehet valittivat siinä, että rouva Esempio oli
hänen takuullaan lainannut muka hänelle rahoja. Timon tuvan paperit
olivat niiden rahojen panttina...

Karvas pala nousi Harhaman kurkkuun. Hän muisteli, kuinka hän oli
rakentanut alttaria maailmankurjuudelle ja nyt olivat Timon tuvan
paperit pelissä _hänen_ elämänsä tähden. _Hänen_ tähtensä hääräili
nyt rouva Esempion lihan ympärillä majuri Velikodushof, hän itse,
joukko työttömiä asian-ajajia, poliiseja, nimismiehiä, tuomareita.
"Sen joutilaan joukon saavat nyt Korpelan Timot elättää ja tämän
inhottavan näytelmän kustantaa", -- mietti Harhama.

Koko elämä pimeni. Pää painoi hartioita lyijypallona. Katse tylseni.

Ja hän alkoi nähdä unia ja näkyjä valveilla ollessansa.
Pohjalaisnoidan ennustus arpirintaisesta naisesta takoi hänen
aivoissansa näkyjä. Hän muisti rouva Esempion rinnassa olevan
ruskean täplän. Se täplä suureni... laajeni... rumeni... muuttui
inhottavaksi lihakudokseksi... Hänelle ilmestyi unensa, jonka hän
näki sinä yönä, jolloin mustakutrinen tyttönen lauloi noidan laulun
Magdan luona... Sen unen noita muuttui rouva Esempioksi, joka oli
nyt kihlannut hänet käsiraudoilla... Sen hiukset olivat ilkeitä
mustia käärmeitä. Se lähestyi häntä rautoinensa... Se nosti jo sen
täplästänsä laajentuneen inhottavan likavaipan... Jo heitti se sen
hänen hartioillensa... Hän värisi inhosta ja kauhusta...

Ja kaikki sekaantui taas ja sotkeutui, Harhamalan onnenkuusen
tynkä ilkkui hänelle, päässä kuoleman kamala korppi... Lopulta hän
tylsistyi, ei käsittänyt enää mitään, ei tuntenut kipuakaan. Ja yhä
edelleen kyti hänessä se väärä usko, että hän oli syytön.

Päivä kului. Odotettiin tutkintoa. Harhaman haava mätäni ja haisi.
Hän lähetti pyytämään rouva Esempion palvelijaa, Routalan Timon
tytärtä Eevaa, sitomaan ja puhdistamaan häntä. Eeva lähetti hänelle
vastauksen:

-- "En minä tule mokoman miehen puheillekaan."

Se oli Harhamalle raskainta. Hän oli toki Korpelan köyhiä
_kuvitellut_ palvelleensa rehellisesti sydämen halulla, vaikkapa
väärinkin. Nyt oli hän saanut vastauksen maailmankurjuudelta. Hän ei
jaksanut omaa itseänsä ja elämäänsä tutkia, vaan tutki ainoastaan
maailmankurjuuden vastauksen.

Silloin Harhama sai vielä sielunsa voimia kootuksi ja hän kirosi
kaikki maailman kurjat. Hän lausui:

-- "Olkaa kirotut kaikki köyhät, kaikki apua tarvitsevat, kaikki
kurjat! Lisääntyköön teidän kurjuutenne loppumattomiin! Vierikööt
kurjuuden vuoret teidän hartioillenne! Olkaa ijäti kirotut!"

Niin oli hän lyönyt tomuksi yhden jumalansa, kuin Mooses kultaisen
vasikan.

       *       *       *       *       *

Oikeudenkäynti alkoi ja loppui. Harhamaa syytettiin murhapoltosta,
varkaudesta, kiristyksestä, santarmi-ilmiannosta. Hänet tuomittiin
vankeuteen. Hänen oma elämänsä helisytteli hänelle häneltä saamiansa
koruja, jotka hän oli ostanut pakkoluovutuksen ristireunaisella
onnenrahalla: kaksikymmentäviisi-ruplaisella...

Kun tuomio oli luettu, muisti Harhama sen rahan ja Nikolain siitä
lausuman ennustuksen:

-- "Se raha tuottaa sinulle _onnea_..."

Hän muisti myös sen kultaisen kynän, jonka Anna Pawlowna oli hänelle
lähettänyt teoksen alkamista varten, ja jota etsiessänsä hän oli
murtanut auki rouva Esempion kaapit.

Hän naurahti kuolonkatkerasti... Hän ei käsittänyt, että hän itse
oli elämällänsä nostanut elämän vanhurskaat voimat häntä vastaan.
Eläimenä väitteli hän vastuun-alaisuutta.

       *       *       *       *       *

Oli yli puolen-yön, kun Harhaman piti lähteä Schuwalowan
oikeuspaikalta vankilaan. Haava haisi ja mätäni ja lihakset
ajettuivat. Hänen piti kulkea rouva Esempion akkunan alitse. Siitä
alkoi iljanne. Hän ponnisteli voimiansa kulkeaksensa omin varoin.
Mutta voimat pettivät. Hän luisui iljannetta myöten alas, ja
kasvoihin ja käteen repesi verihaava.

Ja kun hän makasi nyt iljanteella, puoli-mädänneenä, syleksittynä,
halveksittuna, kasvot verisinä, näki hän kuinka rouva Esempion
akkunasta vedettiin verho syrjään ja rakoon ilmestyi rouva Esempion
pää, tukka silmillä. Hän katsoi elämänsä rapaan painuvaa Harhamaa
iloisena, kuten ilkeää saastaa, josta hän oli lopultakin puhdistunut,
päässyt nousemaan puhtaaksi, yleväksi ihmishengeksi. Harhamasta se
katse tuntui ilkkumiselta, häpeän maljan juomiselta, ja taas muisti
hän Noidan laulun ja pohjalaisnoidan ennustukset.

Rouva Esempion koira Musti tuli Harhaman luo, nuoli hänen kättänsä ja
asettui hänen eteensä käpälillensä, kuin anteeksi pyytäen. Harhama
muisti munkki Pietarin sanat koirista, jotka nuolevat isäntiensä
kättä, kun niiden ystävät ovat ne hylänneet, ja ihmiskädestä, joka
heittää sen, joka siihen on luottanut, kuin revityn liinan märälle
iljanteelle. Hän ei nähnyt alennuksessansa oman elämänsä kutsumaa
Jumalan vanhurskasta tuomiota, vaan muka vääryyden.

Mutta silloin hänestä kumminkin tuntui, ettei hän jaksaisi enää
nousta omin voimin. Hän muisti vilahdukselta jo Jumalaa ja munkki
Pietaria. Häneltä pääsi vaistomaisesti huokaus:

-- "Herra Jumala!... Herra Jumala!..."

Perkele, joka oli istunut rouva Esempion katonharjalla, kuuli
Harhaman huokauksen ja raivosi:

-- "Tuhannen tulimainen helvetin sysimiilu!... Onko vaimo ollut
sittenkin Jehovan vierinkivenä?..."

Mutta se hetki oli ohimenevää. Harhamasta tuntui, kuin soisivat
kaikki pilkanhuilut ja häpeänviulut. Ja silloin leimahti hänessä
taas viha ja narrimainen, sairaloinen itsensä ihailu. Hän tunsi nyt
omat luulotellut kykynsä ja nautti siitä narrina. Teoksensa sivut
leimahtivat hänen eteensä muka maailman loistavimpina runoluomuksina.
Koko teos avautui hänelle, kuin paratiisi. Hän päätti nousta. Kun
vartija-saattaja tarjosi hänelle apuansa, hylkäsi hän sen, ryömi itse
ylös ja katsoen rouva Esempion akkunaan lausui hän itseksensä:

-- "Te ihmissyöpäläiset... Te luulette minut voivanne lokaan
polkea, te saivaret, mutta jos minä tahdon, niin minä astun teidän
vankiloidennekin halki kunniankukkuloille surkuttelemaan teitä, te
ihmiskirput..."

Hän nousi narrina ja lähti ja paatti julkaista teoksensa. Ja viha ja
kostontuli leimahtivat hänessä...

Silloin Perkele rauhottui ja lausui:

-- "Mies on oikealla tiellä. Hän kääntyi taas Jehovan portilta vaimon
kääntämänä, sillä hän vihaa nyt vaimoa..."

Harhama painui häpeänsä vaippa hartioilla tietänsä, samalla kun ne
voimat, jotka olivat hänet lopultakin polkeneet, rouva Esempio ja
majuri Velikodushof, kohosivat pinnalle, syöpäläisestä vapautuneina,
molemminpuolisen sielunjalouden yhteen liittäminä. He astuivat
saamaan palkkiotansa elämältä, joka on vanhurskas, koska se on
Jumalasta.

       *       *       *       *       *

Vihan-temppeli on Perkeleen temppeleistä ihanin. Siellä on se
valta-istuin, jolla hän istuu voittonsa jälkeen kuuntelemassa
palvelijoittensa ylistystä voiton johdosta.

Vihan-temppelin holveja kannattaa kolmetuhatta kaunista pylvästä...
Ne kaikki ovat kirkkainta kultaa... puhtainta taidetta... soleutta...
suuruutta... Jokaisen pylvään ympärille on kääritty elävä, tulinen
orreme-niminen jättiläiskäärme köynnökseksi... Ne käärmeköynnökset
ulottuvat pylvään juurelta sen päähän asti... Tulikäärmeiden
selkäsuomut ovat kaunista hampaikkoa... Niiden suusta suitsuaa
vihan hieno, sinervä liekki... Tulikäärmeiden häntä on pylvään
jalustalla kiedottu pylvään ympärille niinkuin kaunis tulivanne...
Tulikäärmeiden ruumis kuvastuu pylväiden kullan kirkkaudessa
loistavana, hohtavana, mahtavana köynnöksenä... Jokaisen pylvään
juurella seisoo veripunainen enkeli täysissä sotatamineissa...

Orreme-käärmeet ovat vihan käärmeitä... Ne huokuvat aina vihaa...
Vihansavuna synnyttävät ne sikiönsäkin... Ne rakastavatkin toisiansa,
hengittämällä toistensa suusta suitsuavaa sinervää vihansavua...
Siitä savusta ne äitiytyvät... sillä antavat isyytensä... siitä ne
nauttivat... se savu on niiden viettien ruokaa... niiden lemmen
antimia...

Maailman alusta asti ovat orreme-käärmeet Vihantemppelin pylväitä
köynnöksinä koristaneet... Ne vihaavat pylvästänsäkin ja puristavat
sitä ruumiillansa, rutistaaksensa sen kuoliaaksi... Siksi eivät ne
koskaan pylväästänsä irrottaudu... Ne puristautuvat siihen aina vaan
lujemmin, kuin mies vihollisensa kaulaan, kun se sitä kuristaa jo
kuoliaaksi, nauttien koston suloisuudesta...

Vihan-temppelin holvitkin ovat huikaisevaa kullan kirkkautta, jossa
tuikkivat salamankäret tulina... Holvauksien yhtymäkaaret ovat
tulikaarekkeita... Ne loistavat punakirkkaina vöinä kullan hohdetta
kirjavoiden... Lattia on ruusunvärinen... valo hieman kellahtava...

Vihan-temppelissä on viha-alttari... Se on tehty hohtavimmasta
hopeasta ja se on taiteen kaunis luomus... Sitä vartioi kaksitoista
saava-enkeliä, tulinen miekka kunkin vyöllä, tulinen käärme kädessä...

Mutta viha-alttarilla seisoo vihan-enkeli Maaranto... Hänen
olemuksenansa on uhmaa... kasvonpiirteet ovat vihaa... silmissä
leimuaa kostontuli... Viha ja kosto ja uhma hohtavat hänestä,
kuin väri ja tuoksu kukasta, mutta kauniina, taiteellisena,
kuten jumaluudesta konsanaankin... Jokainen lihaksen liike on
vihanväännähdys... katseessa välkkyy vihan salama... hipiästä tuoksuu
kostoa... vartalon notkeus on kyykäärmeen vihan kiemahdusta... Tukka
on sysimusta ja hartioille hajalle heitetty, jossa se häilähtelee
vihan varjona...

Maaranto on kostonkukka... vihan kaunis lihaksitulemus... uhman elävä
enkeli-ilmiö...

Hän oli kerran, kun hänessä puhkesi viha täyteen teräänsä, uhannut
tuhota kaikki, niinkuin tekee ruttotauti... Hän oli uhannut tuhota
oman herransa Perkeleenkin... Silloin sidotutti hänet Perkele
viha-alttarille, kaiken vihan ja koston emoksi... Siitä päivin on
hän siinä seissyt... Hän on hopeapaaluun tulisilla käärmekahleilla
kytketty kiinni... Neljällä pienemmällä tulikäärmeellä on hän
nilkoista ja kalvosimista siihen sidottu... Käärmeet ovat eläviä ja
somasti solmuun vedettyjä...

Vyötäisiltä on Maaranto paaluunsa sidottu suurella uureri-nimisellä
tulikäärmeellä. Se käärme on elävä sekin... Se on Maarannon vatsan
kohdalla somaan solmuun vedettynä... Pää on heitetty solmusta
pitemmälle, vapaaksi, ja sillä syö uureri-käärme Maarantoa, kaivellen
aina sen napaa... Uureri-käärmeen syönnistä yltyy Maarannon viha yhä
enemmän... Se viha valuu hänessä läpi koko olemuksen... Se vuotaa
hänen kohtuunsakin... äitiyttää hänet joka hetki uudestansa...
siittää hänessä aina uutta ja uutta vihaa...

Siitä hedelmöitymisestä sikiää Maarannossa pieniä seeve-nimisiä
mustia vihan käärmeitä... Ne nousevat vihan karvaina paloina
kurkkuun... syntyvät suun kautta... kiemahtavat syntyessänsä...
sähähtävät vihasta ja kiepahtavat kostosta... Heti niiden synnyttyä
lentää Maarannon eteen soma iira-niminen lintu... Äsken syntynyt
seeve-käärme kiepahtaa sen kaulaan ja iira-lintu lennättää sen halki
ilman, lentäen korkeammalla ihmissilmän kantamia, ja laskee sen
yön aikana maahan etsimään ihmisten kantapäitä... Maassa matavat
seeve-käärmeet etsivät näkymättöminä uhrinsa... pistävät sitä ja
sytyttävät siinä siten vihan tulen, istuttavat siihen Maarannon
hengen...

Maaranto-enkelin ravintona on se sinervä vihansavu, jota
orreme-käärmeet huokuvat sisälmyksistänsä...

       *       *       *       *       *

Kun Harhama oli noussut iljanteelta ja päättänyt teoksensa
julkaisemisesta, leimahti Perkele Vihan temppeliin. Hänen
vihjauksestansa ilmestyivät sinne pääenkelit ja kolmekymmentä tuhatta
muuta enkeliä... Jokaisen niiden päässä hohti veripunainen seppele...
Jokaisen tukka oli elävällä käärme-nauhalla niskan kohdalla kokoon
sidottu, jääden muu osa hartioille hulmuamaan... Jokaisen kädessä oli
kaunis, tulinen käärmekiemura... Koko joukko oli ihmeen kaunis näky...

Perkele seisoi valta-istuimensa edessä kruunu päässä tulivaippa
hartioilla... Hänen edessänsä makasi suuren-suuri tulikäärme
rauhallisena kiemurana... Se osotti hänelle alamaisuuttansa... Se
makasi liikkumattomana... Ruumis vaan kohoili hiukan huounnasta...
hohti kuumuudesta... säteili kirkkautta...

Kahden puolen Perkelettä polvistuivat eeleme-enkelit, kuusi
kummallakin puolen... Niillä oli suuret lyyrat edessä, joiden
reunapuut olivat käärmeistä käyristetyt... Ne soittivat lyyrillänsä
ylistystä Perkeleelle... Koko temppeli oli täynnä suloutta...
notkeutta... ihanuutta... loistoa... hohdetta ja välkettä... sävelien
ja laulun karkeloa, jolle soitti etäinen kaiku...

Perkele alkoi järkeilynsä, puhuen:

-- "Palvelijani Harhama kulkee pelastuksensa tiellä. Hän on päässyt
viimeisen karin ohi. Hän julkaisee teoksensa ja puristelee jo Kainin
kurikan vartta..."

Enkelit ylistivät Perkeleen voittoa soitolla ja laululla, laulaen:

    "Sinä niinkuin aamurusko koitat.
    Sinä kaikki kaadat, kaikki voitat.
    Sinä kehräät kaiken elonrihmat.
    Sinä kerran niinkuin sumut, vihmat
    puhallat pois väärät valtijat.
    Suo meidän olla sulle vartijat!"

Sävel kisaili säveleen keralla... nuoruus kauneuden... taide
alastomuuden keralla. Perkele jatkoi:

-- "Teidän on tästä-edes edistettävä Jehovan lähetystyötä... Teidän
on koottava rahaa sen kirkon rahahaaviin!"

Palvelijat hämmästyivät. Perkele jatkoi:

-- "Te ette näy ymmärtävän. Minä selitän teille: Pakanoiksi sanotut
ovat likempänä Jehovaa, kuin ne jotka itseänsä kristityiksi
kutsuvat... Pakanat eivät ole koskaan näytelleet semmoista näytelmää,
kuin nyt vielä hoippuva palvelijani Harhama... Pakanat eivät sitä tee
ja siksi edistäkää te Jehovan lähetystyötä..."

-- "Nyt me ymmärrämme. Sinä olet viisaus", -- riemuitsivat enkelit ja
yksi heistä lopetti:

-- "Me kilisemme aina kirkon rahahaavissa, herätellen torkkuvia
ihmisiä, kun suntio kokoo rahaa lähetystyön hyväksi..."

Ylistyslaulu ja soitto huuhtelivat taas suuren temppelin kauniita
holveja, kutitellen niistä kaiun kerallansa karkeloimaan. Kaikki ui
sävelmeressä... kylpi kullankirkkaudessa... kuivautui kauneudessa.
Perkele jatkoi:

-- "Sinä lippuna, jolla minä kokoan Jehovan joukot sen luota, on
Eevan ilmestymisestä lähtien ollut hame, nainen ja sen hame..."

-- "Siis sinun aistipunakukkasi", -- selitti Hiisi. Perkele järkeili
edelleen:

-- "Hameen tähden unohtavat miehet Jehovan hengen... Sen tähden
kokoavat he kultaa ja kunniaa. Sen tähden tappavat he toisiansa ja
myövät omat ja toistensa nahat eli kunnian ja hengen. Katsokaa!"

Perkeleen viittauksesta avautui muinais-ajan näky:

Spartan kuningas Menelaos istui valta-istuimellansa... Paris saapui
hänen vieraaksensa... Kuninkaalliset vaipat heilahtelivat...
orjat kumartelivat. Kauniisti, taiteellisesti... Kohteliaisuudet
kuhertelivat keskenänsä, kuin kaksi kavalaa käärmettä... kiertelivät
toisiansa... mairittelivat... pettivät ja kosivat pettäjäänsä...

Paris vietiin kuninkaan puolison, kauniin Helenan eteen... Helena
istui orjattariensa ympäröimänä, huntu olalla... tukassa kaunis
koriste... silmässä katseena kiehtova käärme... vartalo sulona...
poski punana... huuli herkkuna... Paris kumarsi... hämmästyi...
vavahti... Hän näki veripunaisen kukan ja hienon hameen, jonka
laskoksen alta näkyivät solean polven piirteet...

-- "Hän huomasi hameen ja aistipunakukan", -- huomautti Perkele. Ja
enkelit soittivat ja veisasivat hänen ylistystänsä:

    "Kaunis aistipunakukka
    kukkii yöt ja päivät siellä,
    missä naisen hame, tukka,
    häilähtää vaan miehen tiellä.
    Suuri sull' on voima, henki.
    Jehova on sulle renki."

Näky jatkui: Kaunis Helena peitti kasvonsa käsillään, heitti hunnun
päänsä peitteeksi...

-- "Hänkin näki jo aistipunakukan", -- riemuitsivat enkelit.
Näky jatkui: Helena istui orjattariensa ympäröimänä ja kehräsi
värttinällä... Paris soitteli hänelle kitaraa ja lauloi kauniista
Troijasta... Helena katseli soittajaa... Hän unohti jo värttinänsä...
hän ei enää kuunnellut soittoa, vaan _katseli_...

-- "He ihailevat aistipunakukkaa... Hame heiluu jo minun lippunani",
-- ylpeili Perkele. Näky jatkui:

Helena istui yöllä vuoteensa reunalla ja muisteli Parista... Kaksi
orjatarta riisui häntä... Lämmin povi kohoili huounnasta... jalka
värähteli hieman... silmissä hehkui outo tuli... Paris astui sisälle
palvelijoinensa... Kaunis Helena peitti kasvonsa käsillänsä... Paris
_puhui_ hänelle... Kaunis Helena ei huutanut apua... Paris _kuiskasi_
hänelle... Kaunis Helena odotti, että hän kuiskaisi _likempää_...
Paris polvistui hänen eteensä... tunsi hänen hipiänsä hienon hajun...
hänen kuuman hengityksensä... tunsi poven värähdyksen... huomasi
pienen arkailun...

Lopputarinan tiesi Spartan kuninkaan aviovuode. Hetken kuluttua vei
Paris kaunista saalistansa varkain pois vierasvaraisesta linnasta...

-- "Hän on löytänyt aarteen... Hän on vallottanut hameen", -- ilkamoi
Piru.

-- "Jota palvellessansa hän ei eksy Jehovan kapeille poluille", --
lisäsi Kehno.

Näky jatkui:

Skamandroksen rannalla kohosi Troija ylpeänä, korkealla kukkulalla.
Ylinnä vuoren huipulla loisti linna, jossa kaunis Helena soitteli
Pariksellensa kreikkalaista lyyraa... Molemmat katselivat
aistipunakukkaa... Kreikkalaiset sotajoukot lähestyivät...
Kaunis Helena katseli niitä akkunasta... Hän katseli niitä ja
Parista ja haisteli aistipunakukkaa... Hänen petetty puolisonsa
näki hänet ja hänen käteensä ilmestyi Uuvan musta kukka...
Kuului huikea sotahuuto... Kreikkalaisten sotajoukot syöksyivät
Skamandros-jokeen... kahlasivat... yrittivät uida sen yli...
Troijalaisten nuolia ja keihäitä ja kiviä satoi rankkana...
Skamandroksen vesi punautui verestä... sen aallot keinuttelivat
kaatuneiden ruumiita... Kreikkalaiset peräytyivät... hyökkäsivät
uudestaan... veri vuoti virtana... ihmiset tappelivat petoina...
ne karjuivat villi-eläiminä... rivit harvenivat... haavottuneiden
valitukset sekaantuivat sotahuutoihin... Helena katseli näkyä linnan
akkunasta...

-- "Se on taistelua _hameesta_"-- selitti Perkele.

-- "Sinun aistipunakukkasi on saanut ihmiset unohtamaan muut liput",
-- selitti Piru.

Uusi näky avautui: Sabinilaiset viettivät juhlaansa. Heidän naisensa
tanssivat uhritulien ympärillä, seppeleet päässä... Miehet katselivat
kaunista tanssia... Naisten notkeat vartalot heilahtelivat... hameet
hulmahtelivat... hajanaiset tukat häilähtelivät... Viini vuoti...
Veri kuumeni... Naisten poskille nousi puna, poveen lämpö...
Miesten silmät paloivat... Tanssi jatkui... Naisten hipiä huokui
lämpöä... Italian lämmin tuuli heilautteli naisten tuoksua... se
hulmautteli niiden hiuksia... se häiläytteli niiden helmoja...
Tummansininen taivas valeli kaikki lämmöllänsä... Himot alkoivat
heilahdella... Naiset naarastelivat miehille... miehet liehakoivat
naisia... nostelivat niille sulkiansa... mittelivät niiden uumenia
katseillansa... Halut karkeloivat... suutelivat toisiansa...
kuhertelivat toistensa keralla...

-- "Hame nousee jo sotalipuksi", -- iloitsi Perkele.

Rooman miehet syöksyivät naisten kimppuun ryöstääksensä ne
miehiltänsä... Syntyi suuri taistelu... Nainen tahtoi molemmat
ottaa...

-- "Se on taistelu _hameesta_... Sama hame on kummankin joukon
lippuna", -- selitti Perkele kuivana, ja jatkoi:

-- "Kun heille ei riitä naisen hame, taistelevat he jo miesten
hameista, kuten tuossa näette:"

Taas aukeni uusi näky:

Golgatalla oli kolme ristiä. Pyhänmaan taivas katseli surullisena
näkyä... Öljymäki näytti surevan. Maailmantuska leijaili ilmassa...
Kaunis Kidronin puro lorisi surullisena ja Betesda näytti
sinisilmältä, joka on kostea kyynelistä... Luonto itki... taivas
huokasi... puut surivat... linnut lauloivat kaihomielisinä...
äärettömyys huokui ikituskaa.

Ristin juurella jakoivat sotamiehet ristiinnaulituiden vaatteita...
Riita syntyi hameesta... Silmät salamoivat jo vihaisina...

-- "Taistelu hameesta vaikka ilman naistakin", -- huomautti Perkele
kuivasti.

Vihan-temppelissä välkkyi kulta... laulu ja soitto kosiskelivat
kaikuansa... kauneus puhkesi kukkaansa ja viha suitsusi savuna...
Perkele jatkoi ylpeänä:

-- "Joko _täytyy_ ihmisten kääntyä, tai..."

Hän keskeytti, teki uhkaavan liikkeen ja lopetti:

-- "Tai täytyy heidän _tuhota_ toisensa, että Jehovan valta heissä
loppuu... Heidän täytyy tuhota toisensa, joko tappamalla toisensa,
tai sitten paheen palvelijoina alentua suvun huonontumisen kautta
Jehovan kuvasta sukupuolieläimiksi: naarasteleviksi naisiksi ja
koirasteleviksi miehiksi... Silloin on heistä haihtunut Jehovan henki
ja kuva... Ja silloin puhallan heihin minä oman henkeni..."

-- "Sinun tahtosi on maailmanlaki", -- riemastuivat enkelit. Perkele
jatkoi:

-- "Maarannon käärmeiden on nyt joka hetki herätettävä Harhamassa
kytevää vihaa, että hän suorittaa Kainin-iskunsa. Aaraman
kunnianhimon kuplat ja Iirannon kullanhimo, Uulemon turhamielisyys
ja Uuvan mustakukka ovat ne, jotka johtavat hänet teostansa
julkaisemaan... Ennen kaikkea hänen täytyy oppia _vihaamaan_..."

-- "Sinun henkesi on hänessä puhaltava jalon vihantunteen
tuliroihuksi", -- todistivat enkelit.

Perkele jatkoi majesteetillisena:

-- "Se aika on tuleva, jolloin koko ihmiskunta rukoilee minua,
kuten Harhama rukoili... Se aika tulee, jolloin kaikissa kirkoissa
veisataan _minulle_ ylistystä ja rukoillaan minua varjelemaan
ihmisiä siltä kavalalta ketulta, Jehovalta, joka minua haukkuu
kiljuvaksi jalopeuraksi... Silloin palavat uhritulet teille, minun
palvelijoilleni..."

Rajaton riemu nousi enkelijoukosta. Koko loistava joukko veisasi:

    "Kaikki kirkonkellot soivat
    kerran sulle. Edessäsi
    kumartavat kaikki voimat.
    Kaikki valta kädessäsi
    kohta välkkyy. Sulle soittaa
    kaikki torvet. Kohta voittaa
    sinun suuri asiasi.
    Kohta sinun kunniaasi
    maat ja taivaat julistavat."

Perkele istahti valta-istuimellensa. Enkelit soittivat lyyrällänsä
hiljaista ylistystä ja Perkele jatkoi:

-- "Minun asiani voittaa, sillä se on _oikeus_... Katsokaa kuinka
Harhama kulkee pois Jehovasta!"

Silloin kulki kuvauksessa koko Harhaman elämä... sen erehdykset...
sen rikokset... sen alhaisuus... sen halpuus... sen naurettavuus...

Enkelit iloitsivat...

Jo tulivat Harhaman elämän viime hetket. Kuvauksessa kulki hänen
narrimaisuutensa ja hänen elämänsä rouva Esempion kanssa...

Enkelit riemuitsivat.

Jo ilmestyi viime kohtaus... Ilmestyivät majuri Velikodushof ja
Edelmuth... Syntyi taistelu hameesta. Kuvauksessa kulki koko
oikeus-asia ja siihen liittyvät seikat rouva Esempion, Harhaman ja
Velikodushofin kotona... hotelleissa ja kaikkialla...

Enkelien riemu yltyi.

Jo oli näytelmä lopussa. Kuvaukseen ilmestyi taas Harhama. Hän
oli ihmiskurjimuksen näköinen... Hän piteli ammottavaa haavaa
kädellänsä, etteivät siitä suolet ulos valuisi... Häpeän vaippa
häilyi hartioilla... Takana näkyi joukko poliiseja, asian-ajajia,
tuomareita, Velikodushof, Esempio, Edelmuth, Eeva ja muita todistajia
ja naurajia... Varastetut korukalut ja hame olivat lattialla
voitettuina...

Perkele viittasi näkyä ja lausui:

-- _"Ecce homo!"_ [Katso ihmistä.]

Enkelijoukosta räjähti suuri nauru ja ilo ja riemu. Perkele kysyi
enkeleiltänsä:

-- "Suostuisiko yksikään teistä näyttelemään tuollaisen näytelmän?..."

Enkelit kauhistuivat ja vannoivat:

-- "Ei ainoakaan _sinun_ palvelijasi voi niin alas mennä..."

-- "Ja kumminkin", -- jatkoi Perkele -- "Jehova varottaa ihmisiä
seuraamasta teidän esimerkkiänne..."

-- "Se petturi!" -- kauhistuivat enkelit. Perkele jatkoi:

-- "Mutta Hänen valtansa on lopussa Noista ihmisistä ei ole enää
sukupuolieläimeen kuin kukon askel. Ja se on sama mitä tietä
minä Hänen vääryydestänsä teen lopun... Hän pani minua ihmisistä
erottamaan luonnonlain, jonka mukaan toinen laji ei voi yhtyä
toiseen, mutta siihen lakiin sisältyi myös _perinnöllisyys_:
Turmeltunut laji ei voi itseänsä parempaa synnyttää ja sitä tietä
huononnan minä ihmissuvun Jehovan kuvasta eläimeksi... Harhama
on siitä todistus. Ja hänen alhaisuutensa on hänen siemeneensä
periytyvä..."

-- "Sinä kulet kaikkia teitä yhtä aikaa", -- vannoi riemastunut
enkelijoukko.

Äskeinen näky viipyi vielä kuvauksessa... Siihen ilmestyivät lisäksi
naurajien sankat ihmisjoukot.

Tuhannet pilkansormet osottivat näytteillä olevaa Harhamaa.
Ivankellot soivat, häpeänmaljat vaahtosivat. Perkeleen ylpeys
häilähteli verivaipan hulmahduksien tavoin. Hänen päänsä päällä
leijaili siivekäs kruunu, jonka häikäisevä hohde valui hänen
hartioillensa. Enkelien käsiin ilmestyivät veripunaiset tulikukat
ja niiden pään päällä kukkivat salamat. Perkele osotti Harhamaa ja
ihmisten ivanaurua ja riemuitsi:

-- "Jehovan kuvat osottavat ja ivaavat Jehovan kuvaa..."

Äärettömyys ja äärellisyys yhtyivät Perkeleessä, joka repesi riemusta
enkelien veisatessa:

    "Katso ihmistä,
    kuvaa Jehovan!
    Voima herramme
    kerran Jehovan
    kuvansa-laiseksi
    vielä polkevi.
    Ensin kuvan Jehovan
    sitten Hänet Itsensä
    maahan tallaa hän."

Harhama viipyi vielä kuvauksessa ihmis-elämän narrina, ihmisten häntä
osottaessa ja nauraessa ja Perkeleen toistaessa enkeleillensä:

-- _"Ecce homo!"_




Elämänkukkia.


    Elämä on suuri erehdys...

Maailmat kirmasivat raivolentoansa... Hirvittävinä heittelivät
auringot kiertolaisiansa itsensä ympäri... Vinhoina viskautuivat
kiertolaiset kierrettäviensä ympäri... Kaikki karkeloi... kaikki
kiersi... kaikki eli kuollaksensa ja kuoli syntyäksensä...

Eikä mistään näkynyt rantaa, ei pysähtymää kaiken kiertämisen
ainaiselle laajentumiselle... ei rauhaa... ei lepoa... ei elämän ja
kuoleman ikitaistelun loppua...

Kymmenet miljoonat maailmakunnat yhtyivät yhdeksi... Satoine
miljoonine kiertolaisinensa, äärettömyyden hirviöinensä viskautuivat
ne toisten maailmakuntien yhtymien ympäri... muodostivat niiden
kanssa uusia maailmoita, joissa tuhannet miljoonat suurhirviöt
tomuina tanssivat... karkeloivat... raivosivat ikilentoansa...
tappelivat elämästä ja kuolemasta... murskasivat toisiansa... imien
itseensä toistensa aineita... syntyivät uudestaan ja pauhasivat
äärettömyyden halki tuskalla ja kiireellä, kuin etsien selitystä
elämän ikitaistelulle ja -lennolle ja pelastusta uhkaavan kuoleman
hirmukynnestä...

       *       *       *       *       *

Kesä oli kauneimmillansa. Suomen kaikki kosket soivat kanteleina. Sen
vedet välkkyivät päivän kuvastimina. Sen purot helskyivät helmivöinä
ja lähteet lorisivat lemmenlauluina. Kukkanurmilla kuhertelivat
loistavat perhosparvet, vedessä kuti kala, puussa hautoi lintu ja
nuorukainen soitteli tyttönsä luhdin ovella.

Kaikkialta kuului elämänlaulu ja joka paikassa soivat lemmen
soittimet... Kaikkialla hioi myös niittomies jo viikatettansa,
ihminen nurmen ruohoa, kuoleman viikatemies kaikkia kaatamaan...

Harhama astui ulos vankilasta, josta hänet oli rouva Esempion ja
majuri Velikodushofin jalomielisyydestä armahdettu sairautensa
tähden. Henkiset, parantumattomat haavat olivat auenneet
ruumiillisten lisäksi... Hän astui vankilasta elämän suureen
sairashuoneeseen niitä haavoja parantamaan... Hän astui siihen
sairashuoneeseen sillä hetkellä, jolloin siellä kaikkia kuoleman
viikatteita terotettiin... Hän astui sinne hartioilla häpeänvaippa...

Elämän suuressa sairashuoneessa haisi lääkkeet: Kaikki pilkanpullot
olivat avatut... kaikkialla valuivat ivanvoiteet... kaikkialla
haisivat häpeänrohdot... Tienvieri ilkkui... virstapatsaat
nauroivat... somer narskui askeleista ja naurahteli:

-- "Sinä olet 'istunut'..."

Synkkä ja tuskallinen on se tie, joka avautuu vankilan portilta
sieltä pois lähtevälle... Vankilan kiviportaat ovat sen rinnalla
valta-istuimen astuimia...

Kunne hän kulki, sinne kantoi hän häpeänsä taakkaa. Ihmiset
väittelivät häntä ja lausuivat: "Hän on 'istunut'."

Kolkko on sen elämä, joka on vankilan rautoja kantanut...

Minne hän meni, siellä ajatteli hän:

-- "Täällä ne tuntevat minut... ne ajattelevat, että minä olen
'istunut'..."

Levoton on sen mieli, joka on maannut vankilan vuoteella...

Maailma on kolkko korpi sille, joka tulee vankilasta. Lintu laulaa
hänen häpeäänsä, päivänpaiste paljastaa sen ilkkujille ja kuu
valaisee sen yöllä, osottaa sen kantajan kulkijalle ja sanoo:

-- "Katso ihmistä, joka on vankilassa istunut!..."

Raskaat ovat vankilan kahleet, vaan raskaampi on sen elämä, ken
niistä pääsee... Kova on vankilan vuode, vaan kovempi on sen tie, ken
sieltä kotiansa kulkee...

Eikä ole missään pakopaikkaa... ei suojaa... ei ystävää, jota voisi
lähestyä, tuntematta häpeän raskasta painoa...

       *       *       *       *       *

Elämän rohdokset haisivat. Pilkansormet tarttuivat lääkäröimään
Harhaman haavoja. Ihminen lääkitsi ihmistä: ivaili sitä.

Ja silloin roiskahteli Harhamasta ihmissielun rapa. Hänen henkensä
sairaloisuus, ihmis-inho ja halveksiminen kehittyivät huippuunsa Kun
pilkanhuilut soivat, pakeni hän omaan itseensä, tukkesi korvansa
ihmisten halveksimisella. Se huumasi hänet kuuroksi kuin kuume
sairaan. Hän ei yrittänytkään kysyä, oliko hän _itse_ elämällänsä
vetänyt häpeänviulut vireeseen. Hän tukkesi korvansa niiden
vingunnalta ynseällä ajatuksella:

-- "No, ne elukat!... Soittakoot ja laulakoot!..."

Mutta joukko-ihmisen tunteet olivat lujat. Hänen omansa tahtoivat
kiittää häntä entisistä palveluksista ja joku tarvaalainen toimitti
hänelle toimen ritalaisessa konttorissa Helsingissä. Hän alkoi
nakerrella elämän tehtävien ympärillä. Hänen työtovereinansa oli
tarvaalaisiakin ja kun ne antoivat hänelle joskus ohjeita ja
huomauttelivat hänen elämästänsä ja huolehtivat siitä, kärsi hän
enimmin siitä, että ei keksinyt jotain sopivaa alhaisuutta, millä
maksaa neuvot ja huolenpito. Hän uhmaili itseksensä:

-- "Minä tahdon olla _alhainen... Alhainen_ minä tahdon olla...
Elukka elukkaa vastaan!..."

Ja kun toiset joukko-ihmiset osottivat häntä, häväistäksensä sillä
tarvaalaisia, nautti hän siitä, sillä se antoi hänelle aina aiheen
purkaa sielunsa rapaa ja alhaisuutta, ihmis-inhoansa ja antaa
takaisin semmoisilla aseilla ja sanoilla, että hän sai ihmis-inhon- ja
alhaisuuden-janonsa hetkeksi tyydytetyksi. Hän nautti siitä, kuin
juoppo viinasta, ja riemuitsi:

-- "Minä en nosta pyrstösulikseni jaloutta... Minä nostan niiksi
alhaisuuden, että näette, elukat, minussa _oman_ kuvanne, ihraisen...
Minä en kokoa enää jalouden kissankultaa suomuikseni..."

Mutta samalla hän häpesi ja inhosi tarvaalaisiakin ja halveksi
kaikkia erotuksetta... Tarvaalainen jalkapuu kiusasi häntä nyt
enemmän kuin ennen, ja hän ei päässyt siitä irti, sillä hän oli sen
joukko-ihmisen pilkansormen osoteltavana, oli sen luottamusmiehenä
istunut raudoissa. Kun toisten puolueiden puolelta häntä
julkisuudessa osoteltiin, kirjoitti hän tuntemattomana sanomalehtiin
vasta-antimet ja valoi niihin kaiken halpuutensa, tuskitteli, että
ei voinut olla _alhaisempi_, koska se ei olisi painoon kelvannut
ja odotti uutta tilaisuutta: uutta herjausta, kiihkeästi kuin
juopposairas kapakan oven avaamista, että saisi taas aiheen valaa
sisälmyksien sairaloisuutta: inhoa, ja tyydyttää alhaisuudenjanoansa.
Ja kun hän oli taas saanut sen halpamaisuutensa janon tyydytetyksi,
riemuitsi hän:

-- "Ah, te elävät todistuskappaleet Darwinin kehitys-opin
oikeudesta!..."

       *       *       *       *       *

Elämänkäärme mateli vitkallisena, kuin ruumislauluna... Se saatteli
ihmistä kuoleman kitaan, hautaan... Se johti sitä omia polkujansa
myöten... söi sitä... pisti sitä, kasvattaen pakahtumia... mätä- ja
rapapesäkkeitä... alhaisien tai jalojen tunteiden pakahtumia... Se
veti ihmistä perässänsä hautajaisvirtenä... Ruumislaulunsa päästä ei
ainoakaan irti pääse... Kaikkien täytyy sitä näkymätöntä kahletta
seurata...

Jo vankilan ristikkojen takana, kahleiden helinässä, oli Harhama taas
miettinyt teoksensa julkaisemista. Se teos ilmestyi hänelle unissa ja
valveilla. Joskus se ilmestyi punakirkkaana pyöränä, kuunkehänä, joka
nousi taivaalle ja paistoi sieltä himmeästi harmaiden sumujen läpi...
häämöitti surullisena... itkevänä... sammuvana. Silloin heräsi
hänessä ääretön katkeruuden ja kaipuun tunne. Punakirkas kehä alkoi
himmetä ja sammui lopullisesti ja kuoleman kaamea yö nosti taivaalle
mustan harjansa, jota pitkin käveli kaikenhäviö pääkalloinensa...

Joskus taas ilmestyi teos seppeleenä... nousi taivaalle... laajeni...
kirkastui... alkoi taas haihtua, edeten äärettömyyteen, ja hävisi
näkyvistä. Jälelle jäi ainoastaan pölynä karkeloiva elämänturhuus,
jossa leijaili kuoleman mustasiipinen enkeli, terävä viikate kädessä.

-- "Elämä on kaiken turhuutta", -- huokasi silloin Harhama katkerana.

Ja mitä kirjavimpina ja erilaisimpina näkyinä ilmestyi hänelle
teos aina vaan uudestaan ja uudestaan ja kaikki ne näyt päättyivät
kaikenhäviöön ja kuolemaan, jotka ilmestyivät aina samoina... aina
pysyvinä... aina jääkylminä ja tunteettomina ja armottomina...

Harhama katseli sitä suurta leikkiä jo tylsänä... Hän katseli sitä jo
_aikansa huviksi_ joskus päiväkauden.

Mikä häntä nyt veti ja houkutteli teostansa julkaisemaan, sitä ei
hän enää täysin tajunnut, eikä liioin tuntenutkaan. Se oli sama,
kuin kuolevan halu nähdä lapsuutensa marjamaat ja leikkipaikat.
Joskus välähti niistä haluista raukea, riutuva halu nousta sen
kautta elämän likaojan pohjalta vielä kerran kuivalle maalle. Sitä
ajatellessa leimahti taas taudinkuume nousta ylemmä niitä ihmisiä
jotka häntä osottelivat, näyttää niille, että he muka ovat etanoita
hänen rinnallansa, kohota kuvitellun henkisen ylemmyyden ja neron
temppelinharjalle osottamaan ylenkatsettansa niille, jotka eivät muka
kykene muuhun kuin soittamaan hänelle pilkanhuilua...

Hän nautti siitä ajatuksesta, kuin herkuista, ja hänen ruttomainen
patologinen itse-ylpeytensä leimahti tulirovioksi. Sen lieska löi
puhki äärettömyyden ja tapasi Jumalan, jota Harhama silloin halveksi
ja inhosi ja vihasi, kuten ihmisiäkin. Mutta kun kaikki oli aikansa
riehunut ja pursunnut, raukesivat voimat ja hänen henkensä laski
tylsänä siipirikkona elämän kivikarille lepäämään, mistään enää
väliäpitämättä...

Niin jatkui hänessä raivoisa taistelu tyynen, miltei kuolleen pinnan
alla. Teoksen julkaisemis-ajatus kyti katkerana tulena. Siinä tuntui
vaan olevan jotain korjattavaa, tai pois pyyhittävää, tai lisättävää.
Siinä oli jotain hämärää sumua...

       *       *       *       *       *

Elämänkäärme mateli tietänsä. Sen ruumislaulut johtivat niiden
päähän takertunutta varmaa päämäärää kohti. Ijankaikkinen taistelu
riehui halki avaruuden. Ihminen punoi tunteistansa, himoistansa ja
haluistansa omaa kahlettansa, omaa ruumislauluansa, joka veti häntä,
kuin nuora jälestänsä...

Teoksen julkaisemis-ajatuksesta johtuivat Harhaman ajatukset aina
rouva Esempioon. Silloin hän värisi inhosta. Hän tunsi hänen
hengityksensä ilkeän, aistillisen löyhkän. Hän oli tuntevinansa hänen
hiuksiensa hiipaisevan kaulaansa, märkinä, ilkeinä suortuvina. Hän
näki hänet rumana, lihallisena. Hän muisti kuinka hänen mieleensä
oli johtunut Nero ja Lombroso, kun rouva Esempio Valkeassa talossa
plastiikaa näytellessänsä ojensi hänelle kätensä. Sama ajatus oli
hänessä herännyt kerran myöhemminkin: Kerran oli rouva Esempio
lukenut _Quo Vadis_-kirjaa ja innostuneena alkanut näytellä
Petroniuksen soleavartaloisen rakastajattaren sulavia liikkeitä.
Kun hän silloin teki plastillisia liikkeitä, ja puhui plastiikasta,
näytti hän Harhamasta Nerolta, jolla oli kuvattuna plastiika
lyyrana. Ja lopuksi aina ilmestyi hänen silmiensä eteen ruskea
täplä, jonka hän oli nähnyt rouva Esempion rinnanpäässä. Se kasvoi,
laajeni, paksuni inhottavaksi, veriseksi lihavaipaksi ja putosi
hänen hartioillensa. Silloin ryöpähti hänessä aina halveksiminen
ja inho ja viha. Hän luki kerran hänen kirjeitänsä nauttiaksensa
_inhosta_, sillä ne kirjeet olivat hänestä nyt aistillisia, typeriä,
hullunkurisia.

Ja kun hänelle sittemmin alkoi tulvata herjauskirjeitä, joissa
toisissa kerrottiin rouva Esempion sekä aikaisemmasta, että
silloisesta elämästä, nautti hän siitä, että näki hänet alhaiseksi.
Hänen vihansa joi siitä huumaavaa viinaa ja sai tyydytystä. Hän aivan
odotti semmoisia kirjeitä. Kun niissä kirjeissä myöhemmin, Harhamaa
ivaten, kerrottiin rouva Esempion olevan puutteen kuilunreunalla,
halusi hän auttaa häntä, painaaksensa hänet siten hänen itsensä ja
ihmisten silmissä vielä alemma itseänsä, kuin hän hänen silloin luuli
olevan. Hän tahtoi olla _näennäisesti_ jalo, koska hän sen kautta voi
olla _alhainen_... Hän riemuitsi taas itseksensä:

-- "Minä tahdon olla _alhainen... ainoastaan_ alhainen... Jos en minä
sen _näennäisen_ jalouden kautta voisi olla _alhainen_, niin minä
sylkäisisin siihen..."

Ja kun kirjeissä kerrottiin hänen omista rikoksistansa, nautti hän
siitäkin, koska näki, että hän on jo _ollutkin_ alhainen. Hän nautti
siitä myös sentähden, että se herjailu herätti hänessä ihmis-inhoa,
inhoa ja vihaa ihmisiä ja Jumalaa kohtaan.

-- "Molemmat ovat samanlaisia elukoita, sekä ihmiset, että niiden
kuvajumala", -- ilkamoi hän ja piti jo rikoksena, jos niitä kohtelisi
ihmiselle tulevalla arvon-annolla ja kunniallisuudella ja jaloudella.

Kaikki se kehnous lähti hänestä, kuin kuume sairaan ruumiista. Hänen
sielussansa ei värähtänyt enää ainoakaan jalo, puhdas sävel. Kaikki
ui ja hukkui valloillensa päässeeseen alhaisuuteen ja henkiseen
likaan. Jokaikisen näennäisesti oikeankin teon vaikuttimena oli
halpamaisuus.

       *       *       *       *       *

Elämä ja kuolema peittelivät jälkiänsä. Haudoilla lahoivat puuristit,
rautaisia söi ruoste ja kiviä murenteli joku muu ajanhammas.
Hautakummut tasottuivat. Muisto haihtui, kuin sumu, eikä kukaan
tietänyt, mihin kaikki haihtui ja hävisi.

Se elämän ja kuoleman taistelu, joka hävitti kaiken, nousi
taas Harhaman eteen joskus hirvittävän suurena, pelottavana ja
armottomana. Mutta hän katseli sitä jo hieman toisilla tunteilla,
kuin ennen: Hän katseli sitä joskus tylsänä, nauttien suuresta
näystä, joskus taas uhmaten, halveksien, aivan uhitellen, kuten hän
nyt katseli koko elämää.

Mutta uhma väsyi, henkiset voimat raukesivat uhitellessa ja silloin
leimahti hänessä taas hänen sielunsa ikuinen syöpä, kuoleman pelko.
Se leimahti katkerampana kuin ennen ja hän vapisi joskus sen kynsissä.

Silloin hän vieläkin etsi turvaa teoksestansa. Se tauti ei ollut
lakannut. Hän ei kysellyt minkälainen sen tarjooma pelastus on, vaan
riippui siinä vaistomaisesti, kuin hukkuva vesiporeessa. Epäily oli
sammunut jonkinlaiseksi tylsyydeksi, tai uhmaksi.

Teoksen julkaisemista miettiessä ilmestyivät hänelle aina
ennustuksien valkeat linnut, jotka kantoivat seppeleitä. Se puhalsi
häneen tulta. Hän sai voimaa vihata ja inhota ihmisiä. Hänessä heräsi
halu astua kunniankukkuloille, vaikka raudat käsissä ja jaloissa,
suoraan vankilasta, häpeän taakka hartioilla ja pilkankellojen
soidessa. Hän himoitsi päästä sinne ylös, voidakseen sieltä käsin
halveksia ihmisiä, kaikkia eroituksetta...

Siinä tarkotuksessa ryhtyi hän kirjoittamaan omaa elämäkertaansa,
jonkunlaista ilkamoivaa paljastusta, jonka hän päätti julaista
joko teoksen yhteydessä, tai samoihin aikoihin. Hän teki siihen jo
pari luonnosta. Mutta kun hän niitä tarkasti, huomasi hän että ne
olivat kelvottomia ja typeriä. Hän ei voinut kirjoittaa yhtä ainoaa
kelvollista riviä, jos se ei ollut hänen teostansa. Niin tyyten oli
hän siihen teokseen pannut itsensä, valanut siihen kaikki henkensä
voimat ja kyvyt.

Elämäkertansa luonnosta tarkastaessansa huomasi hän nerottomuuden
lisäksi siinä sen vian, että hän oli ryhtynyt kaunistelemaan
itseänsä. Hän oli kirjoittanut sen siinä hengessä, että hän näyttäisi
jalolta, syyttömältä, sorretulta, petetyltä. Hän oli salannut
siinä kaiken mikä hänessä haiskahtikaan huonolta ja halvalta ja
alhaiselta. Hän oli yrittänyt tehdä itsestänsä pyhimyksen. Hän oli
kääntänyt asiat aivan tuntemattomiksi, oikeastaan tahtoen siten estää
toisten paljastumista. Hän oli myös tyyten ja huolellisesti salannut
olemuksensa ytimen: teoksensa synnyn. Se oli ollut hänelle helmi,
jota hän ei raaskinut viskata ihmisten eteen.

Kun hän sen huomasi, kysyi hän itseltänsä:

-- "Ketä varten minä sitten oikeastaan peseydyn?"

Ja kun hän huomasi, että hän koristautui halveksimiensa _ihmisten_
edessä, miellyttääksensä niitä, kuten Hiiden myllyn tyttö miestä,
tai keikaroiva mies sitä tyttöä, tuprahti hänestä inho. Hän paiskasi
työnsä nurkkaan ja ilkamoi:

-- "Vai _teitä_ varten minä koristautuisin, te ihmislutikat!
Ohoh!... Minä rapaan vielä _enemmän_ itseäni... Minä _pakotan_ rouva
Esempion ja Velikodushofin panemaan minut _uudestaan_ rautoihin
ja juomaan alhaisuutensa maljan loppuun... Minä saastutan itseni
kaikilla paheilla ja loalla ja sitten astun eteenne ja sanon teille,
elukoille: Katsokaa kuvaanne, sillä minä olen _ihminen, teidän_
kuvanne!... _Ecce homo!_... Ja teidän täytyy katsoa minussa _omaa_
kuvaanne ja soittaa sille pilkan kelloja... Teidän _täytyy_..."

Siitä johtui häneen halu kirjoittaa uusi elämäkertansa, jossa hän
aivan ilkkuen maalasi itsensä rapaiseksi, otti hartioillensa kaikkien
alhaisempien rikosten vaipat. Hän yritti taas uudestaan, kuvaili
tehneensä kaikkia rikoksia, mitä ihminen voi tehdä. Hän tahtoi
maalata itsensä alhaisimmaksi heittiöksi, astua semmoisena ihmisten
eteen, niiden kuvana, ihmisenä, että voisi silloin kun ne osottavat
häntä, lausua: Katsokaa ihmistä, omaa kuvaanne!

Hän jatkoi sitä työtä jo pitkältä, kunnes se taas tympäisi, koska hän
huomasi tekevänsä sitä _ihmisten_ tähden. Ne eivät tuntuneet olevan
enää hänen ilkkumisensakaan arvoisia.

       *       *       *       *       *

Elämän rapa virtasi ja siitti elämää ja jokainen sikiävä elämä kantoi
povessansa kuoleman itua. Kaikki syntyi kuollaksensa.

Entistä sairaloisempana katseli sitä näytelmää Harhama, nautti joskus
siitä, joskus vapisi sen kynsissä. Elämäkertansa epäonnistuneen
kirjoittamis-yrityksen johdosta tuli hän sivumennen tutkineeksi
omaa itseänsä. Silloin oli hän huomaavinansa, että hänessä on
kaksi luontoa ja kaksi ihmistä: alhainen ja jalo. -- "Minä olen
siis kaksineuvoinen", -- ilkamoi hän sen huomattuansa ja alkoi
sairaloisesti sitä asiaa tutkia.

Ja mitä enemmän hän sitä asiaa ajatteli, sitä varmemmaksi hän tuli
siitä, että hänessä todellakin on kaksi ihmistä. Hänessä alkoivat
kehittyä uudet luulosairaudet. Ja silloin hänestä aina ryöppysi halu
tukahduttaa itsessänsä jalo ihminen, kuristaa se kuoliaaksi ja olla
alhainen, että ihmiset näkisivät hänessä muka oman kuvansa, ihmisen
ja voisivat osottaa sormellansa ja sanoa:

-- _"Ecce homo!"_

-- "Sitä ne tarvitsevat eivätkä jaloutta", -- riemuitsi hän ja
mietti taas miten pakottaa Velikodushof ja Esempio hänet uudestaan
vangituttamaan, sillä se olisi hänelle nyt ollut nautinto. Hän alkoi
suunnitella jotain aivan alhaisinta rikosta.

Aika kului. Elämä loi omat tautinsa ja puhdisti omat likansa. Se
siitti henkiset ja ruumiilliset ruttonsa ja aikanansa hävitti ne
ja puhdisti jälkensä. Se hiipoi ihmis-elämää, kuin valovirrat ja
pimeydet maata, huiskahtaen sille ajaksi ja taas häviten.

Kaksineuvoisen henki-ihmisen ajatuksesta kehittyi Harhamaan uusi,
hurja luulosairaus: Hän alkoi uskoa, että häntä kiusaa Perkele. Se
tauti löysi hänessä valmiin maaperän, sillä pikkulapsesta lähtien
oli Harhama elänyt unien ja unelmien henkimaailmassa, Hän oli yöt
nähnyt unia perkeleistä ja jumaloista, henkimaailman ihanuuksista
ja turmiosta, helveteistä ja taivaista. Noin kymmenvuotiaana,
luettuansa muutamia kohtia kreikkalaisten jumalaistarustosta,
oli hän alkanut suunnitella Perkeleen tarustoa. Se suunnitelma
kehittyi silloin oitis niin kiihkoisaksi, että hän alkoi nähdä
mielikuvituksestansa johtuneita unia Perkeleen enkelien elämästä ja
jo kaksitoistavuotiaana kirjoitti hän salassa, metsissä, saunoissa
ja ullakoilla istuen, arviolta neljäsataa sivua laajan runoteoksen,
Perkeleen taruston, sen tapaisen, kuin tässä kirjassa on kuvattu.
Omituista oli että hän siinä kuvaili esimerkiksi pylväitä ja holveja,
vaikka maalaiskylässä eläen ei ollut ainoatakaan pylvästä nähnyt.
Ivaa peläten hän taas sen työnsä kätki ja salasi. Mutta varsinkin
elämänsä murros-aikoina ilmestyivät sen näyt hänelle yöllä unina ja
hän luuli niitä joskus todellisiksi ja ennusteli niistä kohtaloansa.

Kun hän nyt alkoi uskoa, että häntä kiusaa Perkele, tulivat ne unet
aivan valtaaviksi, sairauden ilmiöiksi. Siihen maaperään tarttui uusi
luulosairaus, kuin kolera raihnaiseen ruumiiseen. Hän alkoi päivin
miettiä elämäänsä ja sovitella sen johdoksi Perkeleen salaista kättä.

Ja silloin leimahtelivat hänessä oudot unet: Hän näki joka yö
unissansa entistään suuremmoisempina kaikki ne perkeleiden
kohtaukset, jotka tässä kirjassa on kuvattu. Ja paljon muutakin. Hän
näki niiden uusiintuvan mitä erilaisimmissa muodoissa, loistavina
kuvina. Hän näki Perkeleen sotajoukot, kuuli niiden soitot ja laulut,
oli läsnä kaikissa kohtauksissa, mistä tässäkin kirjassa on puhuttu,
pelkäsi ja vapisi ja toivoi enemmän näkevänsä. Hän näki, kuinka
Perkele ilkkui munkki Pietarille, kun hän oli lähtenyt sen luota,
ilmotettuansa kihlauksensa... Hän oli läsnä Perkeleen neuvottelussa
Tulitemppelissä, jossa Perkele puhui hänen kiusaamisesta... Hän
näki sen panevan häneen unen Harhasaaresta Noidan laulun päivänä...
Hän näki sen vartioivan häntä perhosena Hiiden myllyssä... ilkkuvan
Kullantemppelissä... vaanivan jumalankuvan takana Anna Pawlownan
syntymäpäivillä... ilkamoivan munkki Pietarille kun tyttö tuli leivän
hausta... riemuitsevan, kun Nikitinin ruumis pulahti virtaan ja kun
paroonitar Lichtenstein oli ilmottanut hänelle Regime'in matkan...

Sitten oli hän katselemassa Perkeleen neuvottelua, joka tapahtui
Regime'in murhan jälkeen... hän näki Perkeleen toimet hautausmaalla,
kun munkki Pietari saarnasi... näki sen kirkon harjalla ilkkumassa ja
sittemmin sotajoukkonsa edessä puhumassa ja johtamassa sitä Suomeen...

Ja niistä uusista unista kehräsi hän päivät mielikuvia. Ne
syntyivät hänestä, kuin kuumetautisesta ruumiista. Hän näki yhä
loistavampia näkyjä... Hän näki Perkeleen Tuula-enkelin hoitavan
aistipunakukkaa... Hän näki Perkeleen lähettävän Herven ja Iilan ja
Ootin viemään hänet taas Harhasaareen, kultaamaan siellä _kodin_
petolliseksi maljaksi... Hän näki, kuinka Aarama Perkeleen käskystä
lähetti sarima-linnun lennättämään hänelle kunniankuplaa, jota
hän oitis ryhtyi tavottelemaan... Hän uhotteli, kuinka Perkeleen
korpit koristelivat isänmaan kuusia Uuratti-enkelin seppeleillä...
Irvanto-enkelin valmistama kullanhimo tarttui häneen, kuin syöpä...
Hän oli läsnä, kun Perkele siitä neuvotteli... Hän katseli, kuinka
Perkele miljaardi-armeijansa edessä kerskui voitostansa...

Sielun sairaus kehittyi edelleen. Unet muuttuivat yhä hurjemmiksi,
mielikuvitus sitä mukaa sairaaloisemmaksi, siittäen siten uusia
unia: Harhama näki kuinka Raala kehräsi ja kutoi hänen unelmiansa...
Hän oli katselemassa Perkeleen loistavia tanssiaisia... Hän oli
Perkeleen neuvottelussa Turhamalassa, jossa Oorali-enkeli puhalsi
turhamielisyyden sumua hänen silmillensä... Hän oli Valhemalassa,
kun Urmento enkeli siitti sikiönsä ja antoi ilva-linnun viedä sen
hänen elämänsä tekijäksi... Hän oli Vesitemppelissä kuulemassa
Pirun saarnaa... Orvenne temppelissä hän kuunteli Perkeleen
neuvottelua... Hän näki kuinka Uulemo enkeli siitti eelemekäärmeen
kanssa pienen punaisen hirrekäärmeen... Hän näki, kuinka hirrekäärme
mateli... etsi rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia... pisti
niitä kantapäähän... synnytti niihin aviorikoksen hengen... Hän
oli Perkeleen neuvottelussa, jossa se käski Uuva-enkelinsä siittää
häneen mustakukkaisuus... Hän aivan näki enkeli Iirannon olettamansa
varjon ja tapaili sitä käsin. Hän aivan etsi käärmeen piston arpea
kantapäästänsä... Hän katseli Vihan temppelissä Perkeleen kokousta...
näki kuinka Perkele osotti hänen ja toisten viheliäisyyttä ja lausui:
_Ecce homo!_

Ja kun hän heräsi unelmistansa ja mietti niitä, leimahti hänessä
viha Perkelettä kohtaan. Hän vihasi taas silloin sielunsa kaikilla
voimilla, väsyi vihaansa, raukesi ja alkoi tutkia Perkeleen oppia
näkyjensä, erittäin Pirun saarnojen valossa. Silloin kirkastui
hänelle joskus Perkeleen oppi oikeaksi. Viha kirkastui hänelle
suureksi, jaloksi tunteeksi, jommoiseksi sen oli Kaatja kuvannut. Ja
oitis syöksyi hän silloin Jumalan kimppuun, jonka oppi: rakkaus, oli
hänet johtanut harhaan, kuten hän uskoi. Hän raivosi:

-- "Jos olisin seurannut Perkeleen suurta, jaloa oppia: jos
olisin _vihannut_, niin minä olisin portiltani ruoska kädessä
karkottanut kaikki naiset ja olisin siten säästynyt sukupuoli-elämän
liasta ja ravasta ja häpeästä... Minä en olisi silloin uhrannut
aistillisuudelle... eläimellisyydelle... maannut liassa naisten
kanssa... Minä olisin vihannut ja säilynyt ihmisenä..."

Silloin alkoi hän aivan raivoisasti vihata Jumalaa, Hän vihasi
niin, että siitä johtuvat hermokohtaukset panivat hänet joskus
vapisemaan ja pusersivat hänestä kylmän hien. Hän valmistautui
julkaisemaan teoksensa, joka oli Jumalan kukistava. Hän teki vaan
siihen muutoksia, Esempion nimen hän muutti toiseksi. Hän ei halunnut
säilyttää sitä -- mielestänsä tahraa -- teoksensa sivuilla ja uskoi
pyyhkineensä sen pois, muuttamalla vaan nimen.

Ajoittain hän taas mietti muuttaa teoksensa juonen suorastaan
Perkeleen ylistykseksi, korottaa Perkeleen oikeaksi Jumalaksi. Se
tuli alkoi hänessä palaa yhä voimallisempana.

Mutta taas hän näki unia, näki Perkeleen kiusaavan häntä ja raivostui
siitä ja nousi Perkelettä ja kaikkea olevaa ja olematonta vastaan,
vartioiden ulkomuotoansa, etteivät vaan ihmisraakimukset huomaisi
hänen taistelultansa... Silloin hän ei halunnut muuta kuin uhmaten
ja ihmisiä ivaten julaista teoksensa, nousta hengenruhtinaaksi ja
viskata kunniaseppeleetkin luotansa halveksien, ikäänkuin syläisten
siten ihmisten silmille, hän oli jo alhaisuuden lihaksi tulemus.

       *       *       *       *       *

Elämän ja kuoleman taudin pesäkkeet kehkeytyivät, Kaikki kukki niiden
kukkamaana. Kaikki ajettui niiden märkäpaiseiksi. Kaikki voimat
loivat niitä paiseita ja puhkoivat niitä. Kaikkialla riehui elämän
ja kuoleman sylipaini. Se riehui ihmishengessä ja aistillisessa
luonnossa.

Kaikkien luulosairauksien ja unien ja mielikuvien voimat loivat
Harhamassa uuden henkisen ajettuman: _Hän kuvitteli olevansa
marttyyri_... Oman syyllisyyden tunne tukehtui hänessä kokonaan
ja hän uskoi kuumeisesti, että hän on ihmisten pahuuden uhri. Hän
luuli kärsivänsä _toisten ihmisten_ pahuuden tähden ja nautti siitä
uskosta. Hän kirkastui omissa silmissänsä. Hän asetteli jo päähänsä
marttyyrikruunua. Hän etsi ja kaiveli muistostansa kaikki tapaukset,
pienimmätkin, jolloin luuli ihmisten hänelle vääryyttä tehneen. Kun
hän oli jonkun semmoisen löytävinänsä, iloitsi hän siitä ja kärsi,
kun ne eivät olleet hänelle enemmän vääryyttä tehneet. Ja silloin
hänessä heräsi halu pakottaa ne hänelle vääryyttä tekemään, pakottaa
ne, tai houkutella ja ärsyttää siihen jollain keinolla, vaikkapa
kavaluudella. Ja kun hän silloin ajatteli, että se on alhaista,
uhmaili hän:

-- Oh! Minä tahdonkin olla juuri _alhainen_... Minä tahdon olla
alhainen, koska se on ihmisten _arvon_ mukaista... Ne eivät jaloutta
ansaitse...

Ja yhä hartaampana asetteli hän päähänsä marttyyrikruunua. Hänen
luulosairautensa oli huippuunsa kehittynyt ja hermokohtaukset
uusiutuivat tuontuostakin. Hänen henkinen ja ruumiillinen elämänsä
lopulta aivan erkanivat, erkanivat siinä määrässä, että ankarimpien
henkisten tautien raivotessa hänen ruumiilliset voimansa alkoivat
toipua...

       *       *       *       *       *

Pohjolan kesä oli kypsimmillänsä. Ahoilla hohtivat punaiset
mansikkaliepeet, punaten ne punaisiksi. Aurinko viskoi kirkkaita
kuviansa, kylväen niillä Suomen tuhansien järvien ja lampien pohjat.
Se heitteli valovaippojansa nurmille ja pelloille ja kukkuloille.
Puiden oksilta riippuivat tummat, vilpoiset varjoriekaleet, purot
soittelivat ja linnut lauloivat niiden säestyksellä.

Eräänä päivänä sai Harhama tohtori Kirchneriltä seuraavan kirjeen:

    'Rakas herra Harhama!

    Minun on raskas Teille kirjoittaa, mutta en voi vaieta. Olen
    edessänne pahantekijä. Minä annoin Teille vaimostanne Magdasta
    aivan väärät tiedot... Hän on täysin normaali, hän on terve ja
    säännöllisesti kehittynyt. Suoraan sanoen, en minä edes mitään
    tiennyt...

    Syyn, joka johti tähän petokseen, sanon Teille myös. Minulla oli
    toveri, joka rakasti Magdaa -- ja ehkä myös hänen rikkauksiansa.
    Hän valitti minulle, pyysi apuani ja sanoi joutuvansa epätoivoon.
    Minä säälin häntä ja estääkseni Teidän avioliittonne, annoin
    Teille väärät tiedot. En luullut asian menevän, kuten se meni.

    Tämä ystäväni kertoi äsken kuulleensa onnettomuudestanne ja minä
    en voinut enää vaieta. Tuomitkaa minua jos tahdotte. Siihen
    Teillä on täysi oikeus ja aihe. Tuomitkaa, mutta sitten antakaa
    anteeksi. Kääntykää Magdan puoleen. Kaikki voi vielä tulla
    hyväksi.

    Pyytäen anteeksi

                                                 Kirchner.'

Harhama luki kirjeen ja nauroi katkerasti. Hän luki sen uudestaan,
viskasi pois käsistänsä ja alkoi miettiä Magdan asiaa.

Ja kun hän sitä mietti, selkeni hänelle outo huomio: Hän oli itse
asiassa halveksinut ja inhonnut Magdaa _aina_ kuten rouva Esempiota
ja kaikkia ihmisiä. Hän huomasi, että hän oli Magdaa, kuten rouva
Esempiotakin katsellut kyvyttömänä ihmis-olentona, raukkana,
semmoisena, joka kykenee ainoastaan omaa kuvettansa kuopimaan:
kampailemaan tukkaansa ja naarastelemaan miehelle. Hän oli molempia
pitänyt rumina, hassunkurisina, sukupuoli-elukkoina. Hän huomasi
Magdassa tavotelleensa aistillisuutta tai sen kultaa, joka nyt näytti
neulannupin kokoiselta, inhottavalta rahtuselta, joltain ilkeältä
kultakirpulta. Hänessä ryöpähti silloin viha Magdaa kohtaan, joka oli
häneen sitoutunut, kuten tarvaalainen jalkapuu, eikä irrottautunut
hänestä.

-- "Sinäkin ruma, ilkeä saivar, syöt minun ihoani!" -- raivosi hän...

Viha ja inho Magdaa kohtaan yltyi. Hän päätti hänet _karistaa_
itsestänsä. Hän mietti keinoa. Alussa hän mietti jotain puhdasta,
jaloa, mutta kun sitä ei löytynyt, lausui hän ynseänä:

-- "Jaloutta sille ja ihmisille!... Sitäkö ne ymmärtävät!...
Leipäpussilla niitä pitää lyödä, tai kolikolla... Alhaisuutta ne vaan
ymmärtävät..."

Hän päätti silloin kutsua Magdan luoksensa, katua muka, pyytää
anteeksi ja kun hän saapuu antaa kuuden porton ottaa hänet vastaan
ja ojentaa hänelle rouva Esempion valokuvan, seppeleen sisään
kätkettynä ja oheen liitettynä räikeillä väreillä maalattu kertomus
hänen likaisesta elämästänsä rouva Esempion kanssa ja kaikesta hänen
elämänsä liasta.

-- "Silloin hän toki ymmärtänee minusta karistautua... ruma olento",
-- uhmaili Harhama.

Oitis kirjoitti hän Magdalle ja valmisti valmiiksi ranskankielisen
kertomuksen, jossa maalasi koko elämänsä lian ravalla ja valmistautui
pääsemään yhdestä kiusanhengestänsä...

Ja sitä mukaa kehittyi hänessä ihmis-inho ja viha ja niistä johtuva
alhaisuudenjano. Joskus hän aivan janosi herjata ihmisiä saadaksensa
ne vetämään hänet oikeuteen kunnianloukkauksesta. Hän järkeili:

-- "Minä nautin silloin, kun teidän täytyy pesettää kunniaanne minun
_rapaisilla_ käsilläni, sillä se osottaa, että te itse olette _vielä_
rapaisemmat..."

Kun hänen alhainen inhonsa ja vihansa joskus kääntyi erityisesti
Edelmuthiin ja majuri Velikodushofiin, päätti hän _pakottaa_
ne panemaan hänet linnaan, tai sakotuttamaan häntä ja siten
pesetyttämään kunniansa hänen rapaisilla käsillänsä. Hän riemuitsi
sitä ajatellessansa:

-- "Teidän _täytyy_ astua niin alas, että olette pakotetut likaisen
nahkanne pesetyttämään _niillä_ käsillä, jotka te olette tehneet
_murhapolttajan_ ja _rosvon käsiksi_, vaikka minä en ole teille
mitään pahaa tehnyt... Minä vannon kaiken elämän kautta, että teidän
täytyy se tehdä, te elävistä alhaisimmat... Ja sen naisen täytyy
vielä saada kerskata, että hän on ollut _suurimman_ heittiön,
_varkaan ja konnan_ vaimona... Hänen _itsensä_ täytyy minusta se
tehdä, että hänen alennuksensa olisi täydellinen..."

       *       *       *       *       *

Kesän surulliset iltaruskot alkoivat kehkeytyä sen lämmöstä ja
valosta. Heinäkuun loppupuolen lämpö hyväili kypsyvää hedelmää,
herkutteli sen hajulla ja mairitteli suuteloillansa siinä uinuvaa
uutta elämää hereille: kypsytti tulevan elämän siementä.

Kesä kaipaili surumielisenä morsiamena sulhoansa syksyä. Sen harsot
häilähtelivät. Kypsyvän viljan ja tuleutuvan hedelmän maukas tuoksu
sekottui lämpimään autereeseen ja laskeutui hienona harsona tylppien
kukkuloiden hartioille ja mäkien kupeille, ja vesillä uneksi auringon
valovälke, kaipaillen keväistä, kutevien kalojen kuhertelua ja
onkimiehen ruuhen värettä.

Poissa oli jo käen hopeanheleä kukunta. Neito lauleli ikävissänsä.
Perho kaihosi kukkiensa kevätväriä, kukat keväistä neitsyyttänsä ja
kaikki kantoi suurta, kaunista luonnonsurua.

Kesäinen Suomi koreili syksyn hienoissa morsiussuruissa. Se loisti
kaihon ja ikävän runoliinoissa ja harsoissa. Se tuoksusi koko luonnon
elämäntuskaa ja kaipuuta ja iki-ikävää.

Avonaisen akkunan ääressä istui Harhama puoliyön hetkellä ja selaili
teoksensa käsikirjoitusta. Kyyneleet valuivat virtana silmistä,
sillä edessä oli hänellä koko elämänsä työ ja sisältö ja ajatus.
Teos oli koko hänen sielunsa. Hänen ajatuksensa ja kaikki oli siihen
puristettu viimeistä tippaa myöten. Noin kahdeksantoista vuotta
oli hän koonnut ja valmistanut sitä varten yöt ja päivät, koonnut
henkisiä aarteita, kuin hedelmä mehua, ja nyt häilyi sen ympärillä
kalmanharso. Se oli niin ihana, virheetön runohelmi, niin ylevä ja
korkea ja puhdas, että se nosti hänet maan tomusta vielä kerran
ihmiseksi. Se synnytti hänessä jonkun äärettömän suuren kaipuun,
jonkun ikävän ja tuskan. Hän unohti hetkeksi ihmiset ja koko maailman
ja eli oman henkensä entisillä sumumailla: jumaluuden ilmapiirissä.
Hänen olemukseensa tuntuivat valuvan raikkaat lähdevedet ja lintujen
laulu soi hänen korvissansa. Hänen silmiensä edessä paloivat
kirkkaat, rauhalliset revontulet, valaisten alkuaikojen ikipuhtaita
hankia ja jumaluuden rauha laskeutui kaiken yli nuoruuden ja onnen ja
unelmien päivien kauniina muistona. Hän itki, kuin lapsi ja kysyi:

-- "Miten olen _minä_ tämän kaiken kadottanut?"

Eikä hän löytänyt vastausta. Se oli oman syyllisyydentunnon
ensimäinen airut, sen ensimäinen punertava aamurusko. Hän ei sillä
hetkellä enää syyttänyt toki _muita_, jos hän ei vielä astunutkaan
vastaamaan elämästänsä: siitä, mitä hän nyt oli! Ensimäinen oman
syyllisyydentunnon tuikahtava kointähti oli se, ettei hän lausunut
muita ihmisiä tarkottaen:

-- "Minä olen _teidän_ elämänne hedelmä..."

Hän itki ja selaili teostansa. Sen sadat paratiisit ja ratsastelevat
ja taistelevat sotajoukot, sen onnen laulut ja korkeat veisut, sen
ylevä ikikaipuu ja ikävä ja jumaluuden tuoksu ja suuruus, avautuivat
välkkyvinä valomerinä ja tulina ja runona ja satuna. Kaikki oli
ihmishengen ihaninta unta ja ikävöimistä. Se oli sisällisestä
ihmishengen pakahtumasta lähtenyt, avun- ja tuskanhuutoa ja korkeutta
kohti pyrkimistä. Siinä ei ollut mitään puristettua, tehtyä ja
kypsymätöntä. Kaikki oli luonnon työpajassa valmiiksi hiottua ja
kypsytettyä. Hänessä heräsi sanomaton halu julkaista se, julkaista
puhtain tuntein, mitään kysymättä ja odottamatta...

Aamusaraste kelmensi jo taivaanrantaa, mutta yhä istui Harhama
teostansa selaillen. Hän tuli taas katkeraksi ja kysyi:

-- "Miten olen minä tämän kaiken _voinut_ kadottaa?"

Läheisessä talossa narahti ovi ja kuului ihmis-ääni.

Se oli kuin keihäänpisto Harhamaan. Hän muisti _ihmiset_. Hän
raivostui ja lausui:

-- "Mitenkäkö olen voinut menettää?... Aaa! Siihen olette te, pirut,
siihen syypäät, te _ihmiset_... te _kirotut_..."

Oman syyllisyydentunteen ensimäinen aamurusko ei jaksanut vielä
kirkkaaksi päiväksi valeta.

       *       *       *       *       *

Elämänrihmat juoksivat keriltänsä uusille kerille. Oli harmaa,
rasvatyyni päivä. Mehevät pilvet riippuivat liikkumattomina,
alhaalla, milt'ei hiipoen kukkuloiden hartioita ja laskeutuen niille
harmaiksi, suoriksi harsoiksi. Ruis oli laossa, heinäruvot painuivat
nurmea vasten, kauranripsistä tippui vesi ja puiden oksat taipuivat
hieman vesipainon alla.

Aamiaisen aikana alkoi sataa. Tyyni sade valui rauhallisena,
pystysuorana, kuin pilvien utarista heruen. Koko ilma oli sakeana,
harmaana vetenä.

Postinkantaja toi Harhamalle kirjeen. Se kirje oli Magdalta. Se oli
ensimäinen kirje häiden jälkeen. Harhama avasi sen välinpitämättömänä
ja luki pistävän, lyhyen vastauksen kutsuunsa. Se kuului:

    'Kiitos kutsusta! Mutta onnettomuudekseni on omaisuuteni jo
    vähennyt, niin että tulostani ei olisi enää toivottua iloa, jonka
    tähden en käytä kutsua hyväkseni. Magda.'

Harhama tunsi piston ja nautti siitä, koska se alensi hänen
silmissänsä Magdaa, Hän viskasi kirjeen tuleen ja lausui:

-- "Se on juuri _ihmisen_ tapaista... Se saivar ei kykene muuhun,
kuin kaivelemaan inhottavaa hyttysen munan kokoista kultamuruansa...
Ja _sen_ pitäisi olla minun vaimoni!..."

Hän käveli hetken ja lausui päättävästi:

-- "Mutta sinun _täytyy_ tulla... Kun ei kirje auta, niin minä
_noudan_ sinut ja sinun pitää saada porttojen käsistä se 'ihminen'
josta et muuten ymmärrä irrottautua... Sinä minuun takertunut
syöpäläinen. Sinun _täytyy_ nähdä porttojen osottamana se, josta et
muuten älyä karistautua. Kultasiru on sinun hengellesi kylliksi...
Kaivele sitä ja jätä minut rauhaan! Minä inhoan ja halveksin sinua...
Kavaluudella minä tuon sinut katsomaan 'ihmistä'..."

Hän istahti ja alkoi miettiä matkaansa. Kaikki oman
syyllisyydentunteen ilmaukset olivat hänessä taas tyyten sammuneet.
Hän ei ollut enää siveellinen olento: ihminen. Hän oli täydellinen
eläin. Ja samalla soivat hänelle ainaiset pilkankellot. Muita
innokkaampi oli eräs harvinaisen ylevä, elämässänsä aivan nuhteeton
ritalainen sanomalehdentoimittaja Arjanne, joka tietäen ettei Harhama
tilaa hänen lehteänsä, eikä, vieraalla paikkakunnalla asuen, sitä
sattumalta voi saada, lähetti hänelle aina ystävällisesti ne lehtensä
numerot, joissa oli jotain sattuvaa Harhamasta kirjoittanut, merkiten
aina kirjoituksensa punaisella reunaviivalla sekä eri lisäyksellä.
Hän oli käsittänyt tehtävänsä Jumalan valitsemana vitsana ja
tuomarina.

       *       *       *       *       *

Elämän ainainen kiertokulku raivosi ijäistä kiertoansa. Avaruus
tarttui armottomilla ikenillänsä merien riehuvaan pintaan. Se
tarttui siihen rauhallisena ja häikäilemättä, kuin lapsi äitinsä
utariin. Se imi sitä vettä, vähääkään välittämättä meren ärjynnästä
ja pauhusta ja kuohusta. Meri taas ei omastansa luopunut. Se nouti
vetensä takaisin, etsi sen etäisimmistäkin paikoista, rotkoista ja
ylängöiltä, tunki purot ja joet ja ojat ja vesisuonet satiminansa
kaukaisimpiinkin korpiin ja nouti sieltä omansa pois.

Harhama mietti yhä teoksensa julkaisua ja sitä varten tehtäviä
pieniä muutoksia. Unet Perkeleen ja hänen enkeliensä loistavista
neuvotteluista jatkuivat. Perkeleen kiusaus ilmestyi hänelle mitä
moninaisimmissa muodoissa. Henkimaailman ihanuudet ja hirmut
karkeloittivat häntä yökaudet ja Perkele suureni ja kirkastui
joskus hänen sielussansa joksikin suureksi, voimalliseksi, joskus
jaloksikin, kuten jumaluus. Hän mietti hyvin usein sitä, kumpi
on oikea: _hyväkö, vaiko paha, Perkelekö, vaiko Jumala_. Isän ja
äidin kysymys oli saanut jo äärimäisen rajansa. Hän mietti ja etsi
vastausta kysymykseen: kumpi äärettömyyden reuna on oikea. Hän kysyi
jo sitä _viimeistä_ kysymystä, jota kauvemmaksi ei voi ihmishenki
enää mennä, koska siinä jo loppuu kaikki.

Hän oli tehnyt ihmishengen _äärimäisen_ kysymyksen, sen jota _ei
kukaan_ ollut vielä uskaltanut siinä rohkeassa hengessä kysyä, kuin
hän kysyi. Ei ainoakaan ollut vielä uskaltanut kysyä sitä siinä
mielessä, että panisi epäilyksen alaiseksi, tai edes vakavasti
kysyttäväksikään kysymyksen, kumpi on oikea: hyväkö, vaiko paha,
Jumalan, vaiko Perkeleen henki? Hän oli tehnyt sen kysymyksen, jota
enempää _ei voida koskaan_ kysyä. Hän kysyi: _Jos_ on Jumala, kumpi
on se _oikea: Perkelekö_, vaiko _Jumala?_...

Hän kysyi sitä vasta arastellen, mutta hän kysyi sitä vakavana, hän
kysyi sitä sairaloisena, mutta _rehellisesti_.

Siihen oli johtanut ihmishengen kysymys: "Isäkö, vaiko äiti?"... Se
uusi, ääretön, tutkimaton kysymys oli se vastaus, jonka Harhama oli
siihen kysymykseen saanut, kun oli uhrannut sille koko siihen-astisen
elämänsä. Mutta se kysymys oli samalla ensimäinen aamusaraste
yliluonnollisen, jumalallisen voiman tunnustamisesta...

Ja hänen suurenjanoista, sairasta henkeänsä huikasi sen kysymyksen
suuruus. Se tukahdutti hetkeksi hänessä pienen alhaisuudenjanon ja
ihmis-inhon. Se ei niitä kyennyt kokonaan sammuttamaan, vaan peitti
ne tuhalla, kuin kytevän, katkeran tulen.

Kerran hän istui yökauden ja mietti kysymystä: "Jehovako, vai
Perkelekö on _oikea_ Jumala?" Hän oli löytänyt äärimäisen: "isäkö,
vaiko äiti?"

Väliin taas se kysymys himmeni, sillä se oli arasteleva ja hän alkoi
taas sovitella päähänsä marttyyrikruunua ja janosi, että ihmiset
tekisivät hänelle enemmän pahaa ja ivaisivat. Siitä ryöpähti taas
ihmisviha ja inho. Kaikki kiehui hänessä sekaisin sielun kuumeena.

Päivät matelivat toistensa perästä laiskoina, joutilaan näköisinä.
Elämän ja kuoleman hääkarkelo jatkui ja viulut soivat. Eräänä päivänä
sai Harhama tuntemattomalta rouva Korpivaaraksi itseään kutsuvalta
henkilöltä kirjeen. Kirjoittaja kuvaili rouva Esempion silloista
elämää. Hän oli muka, kirjeen mukaan, joutunut majuri Velikodushofin
kanssa rahapulaan ja muihin ikävyyksiin. Rouva Esempio oli Harhamalle
tuntematonta kirjoittajaa ja ystäväänsä rouva Korpivaaraa pyytänyt
sovittamaan Harhamaa.

Harhama nautti kirjeestä. Hän nautti siitä, koska näki _koston_
kierivän rouva Esempion kantapäillä ja koska hän voi nyt polkea
molemmat alas, olemalla itse näennäisesti jalo: Hänessä heräsi taas
alhaisuudenjano yhdessä inhon kanssa. Hän vastasi kirjeeseen ja
lupasi apuansa ja rahaa... ennen kaikkea _rahaa_. Hän mietti:

-- "Niillä ei ole rahaa... Se voi pakottaa ne keskeyttämään
tyhjän elämänsä ennen aikojansa... ennen kun ovat ehtineet kulua
ihmishaaskoiksi... Heidän pitää siis saada rahaa..."

Ja hän supisti omat menonsa ja alkoi säästää kootakseen rahaa, millä
saada rouva Esempio ja majuri Velikodushof jatkamaan kunnes ovat
haaskoja...

Kohta sai hän vastauksen... sitten toisen... kolmannen ja aina vaan
uuden kirjeen. Pariin niihin oli liitetty rouva Esempion omakätinen,
rouva Korpivaaralle kirjoitettu kirje. Mutta samoissa kirjeissä alkoi
rouva Korpivaara yhä enemmän ja tuttavallisemmin kysellä Harhaman
omia asioita, ensin rouva Esempiota koskevia, sitten muita, ystävänä
ja säälijänä muka. Harhama vastasi ensin muutamalla sanalla, sitten
pitemmällä. Vähä vähältä muuttuivat kyselyt tuttavallisemmiksi. Ne
koskivat valtiollisia asioita, sitten Venäjän vallankumousta. Syyksi
mainitsi kirjoittaja, että on levitetty ilkeitä huhuja Harhaman
osanotosta niihin ja hän tahtoisi ne kumota.

Tungettelu puhalsi Harhamassa taas inhon vireille. Hän vastasi
lopulta kuivasti:

-- "En tarvitse arvoisaa palvelustanne, mutta jos muutoin haluatte
vielä jotain rouva Esempion hyväksi pyytää, niin voitte puhua
kanssani. Koska asutte Lahdessa, poikkean sitä varten luoksenne
kahden päivän kuluttua, matkustaessani kaupunkinne ohi Pietariin."

Sanottuna päivänä hän lähti noutamaan Magdaa katsomaan "ihmistä"
ja saamaan sen elämäkerran ja rouva Esempion valokuvan porttojen
kädestä. Samalla matkalla aikoi hän järjestää Zaikon jättämän
omaisuuden hoidon.

Mutta kun hän tuli Lahteen, ei siellä Korpivaara-nimellistä rouvaa
asunutkaan. Harhama oudostui. Hän luuli, että hänestä oli tehty taas
ilkeää pilaa. Hän raivostui siitä. Mutta kirjoittaessansa nimeänsä
hotellin päiväkirjaan näki hän siellä majuri Velikodushofin ja rouva
Esempion nimet. Kysyttyänsä asiaa sai hän kuulla kertomuksen niiden
oleskelusta kaupungissa. Harhamassa heräsi joku aavistus. Hän kysyi
itseksensä:

-- "Olisiko minulta urkittu todistuskappaleita ilmiantoa varten?...
Minähän olin kaikki paperini koonnut pois, murtautumalla rouva
Esempion peilikaappiin."

Hän _toivoi_ että niin olisi ja palkkasi heti taitavan urkkijan
urkkimaan tiedot asiasta, nauttiaksensa niistä, ja jos ei olisi
ilmiantoa tehty, käski hän johtaa asianomaiset ilmiantamaan hänet,
jättäen sitä varten ainestakin, Ensimäisen tiedon hän sai samana
päivänä. Hänelle ilmotettiin, että rouva Esempio oli ryhtynyt toimiin
estääksensä Harhamaa saamasta Zaikon jättämää omaisuutta. Sitä
varten oli hän ryhtynyt oikeuden kautta julistamaan luopumuskirjan
mitättömäksi, kieltäen allekirjoituksensa, ja ilmottaen että
Harhama oli varastanut hänen sinettinsä ja siten saanut sinetin
luopumuskirjan alle.

Harhama riemuitsi sitä kuullessansa. Hän riemuitsi kun luuli nyt
kerrankin näkevänsä ihmisen, _oman_ kuvansa, täydellisesti alhaisena,
semmoisena, kuin hän janosi olla... Hän nautti oman kuvansa ja
teoksensa jumaluuden vertauskuvan esempio-ihmisen luulottelemastansa
alhaisuudesta. Hän nautti siitä niin täysin siemauksin, että
hermokohtaukset alkoivat niin voimakkaina, että kädet kylmenivät
jääkylmiksi ja kylmä hiki valui pitkin ihoa.

Seuraavana päivänä matkusti hän merenrantateitse Systerbeckiin,
Venäjän puolelle, jossa hänen oli määrä saada väärä passi Venäjälle
menoa varten.

       *       *       *       *       *

Olivat jo elokuun loppupäivät. Kuolema nosti päivä päivältä
tummia lippujansa kesän edessä yhä korkeammalle: varjot pitenivät
pitenemistänsä. Auringon kulkema kaari lyheni joka päivä. Kukkien
terälehdet karisivat, ruoho kuihtui. Kaikki valmisti kesän
hautajaisia.

Ja samalla nousi uusi elämä, syntyen, kelmeten ja kirkastuen kesän
kuolemasta, kuin aamurusko yöstä, päivänvalo aamuruskosta: Elokuun
kauniit kuutamot kirkastuivat yö yöltä. Ne kirkastuivat talven voiman
airueina, sen pakkaskirkkaiden kuutamoiden aamuruskoina. Ne levisivät
kuolintautiansa sairastavan kesän kasvoille, kuin kirkasväriset
kalmanliinat. Ne lepäsivät Suomen järvien vesikalvolla hopeahohteena
ja valoivat metsät kalmiston kelmeällä valolla. Kaikkialla soivat
elämän ja kuoleman suuret hääviulut ja heilahtelivat niiden hääväen
helmat.

Entistä synkempänä mietti Harhama elämän ja kuoleman ijankaikkista
kysymystä ja hapuili jumaluuden häilähteleviä hapsia. Siinä
mietinnässä oli nyt jotain tylsää, tylppää, äärettömän synkkää ja
raskasta. Hän vieritteli elämän ja jumaluuden suurta kysymystä, kuin
kalliolohkaretta, teki sitä, kuin jotain totuttua päivän työtä,
haluten vaan saada sen loppuun.

Ja aina voimallisempana heräsi hänessä huimaava, ihmishengen rohkein
kysymys, äärettömyyksien ääri: Jumalako vaiko Perkele?... Jehovako,
vai Perkelekö on Jumala?...

Hän mietti sitä kysymystä, synkkänä ja mykkänä kuten äärettömyys
katselee maailmoiden ikitaisteluja. Hän unohti silloin
alhaisuudenjanonkin ja kaiken mitä on elämässä. Hänen henkensä eli
täydellisessä avioerossa ruumiistansa...

Siitä suuresta kysymyksestä johtuvat taas ajatukset teokseen, joka
hänellä oli muassa, viimeisiä korjauksia ja kustantajalle viemistä
varten. Hetkessä siirtyi hän silloin sen paratiiseihin ja autuuden
saleihin ja iki-onneen ja kuolemattomuuteen. Silloin tuikahti hänessä
taas kysymys:

-- "Miten _minä_ olen tämän menettänyt?..."

Ne olivat niitä oman vastuunalaisuuden- ja syyllisyydentunteen
heikkoja aamuruskoja, jotka välähtelivät elämän sekasorrosta ja
yöstä, Mutta ne hetket, ne jolloin hän kysyi miten _minä_ -- eivätkä
_muut_ -- olen sen tehnyt, olivat vieläkin pian sammuvia virvatulia,
joiden savuna nousi viha ja ihmis-inho ja vastuun vierittäminen
_muiden_ hartioille. Ja niistä savuista taas kohosi kirkas
marttyyrikruunu, jota hän sovitteli päähänsä.

Systerbeckin tie oli ihmisistä tyhjä, kun Harhama iltapuolella saapui
sinne ja lähti jalkaisin kävelemään entisen vallankumouksellisen
järjestön jäsenen Orlofin luo, jonka hän oli onnistunut löytämään
vankeudesta päästyään ja jolta hänen oli nyt saatava väärä passi. Hän
oli etsinyt hänet elämäkertansa julkaisun takia, saadaksensa tietää,
mitä hän voisi julkaista panematta ketään vaaraan. Tuuli pölisytti
tomupilviä tiellä. Jonkun matkaa käveltyänsä näki hän ihmisparin
hoippuvan tuulen ja pölyn seassa, kävelevän ja sitten pysähtyvän.
Nainen puheli jotain miehelle, imeytyen sen silmiin, niin etteivät
huomanneet hänen lähestymistään. Vasta parin kohdalle päästyänsä,
vilkasi Harhama siihen kuin ohimennen ja vavahti. Kulkijat olivat
rouva Esempio ja majuri Velikodushof.

Joku ilkeä, likainen tunne juoksi Harhaman läpi. Oli kuin olisi häntä
pyyhitty äärettömän likaisella märällä rievulla. Kun hän oli päässyt
ohi, tuntui hänestä helpolta, kuten siitä, joka on onnellisesti
sivuuttanut jonkun ilkeän paikan, tai pelätyn ruumishuoneen, jonka
ohimenoa hän on pelännyt. Hermokohtaus oli ainoa vaurio, jonka hän
oli ohimennessään saanut. Sitten tylsistyi hän koko tapaukselle.

       *       *       *       *       *

Läntinen taivaanranta paloi jo punakirkkaana iltaruskoroihuna,
Ijankaikkisuuden tulet näyttivät siellä punertavan, sytytellen
ihmissielussa ijäisyyden kaipuuta. Tuntui, kuin lämmittelisivät
niiden tulien ääressä maan tomusta pois päässeet autuaiden henget,
rauhallisina, ainoana ilona yhä suuremman kirkkauden kaipuu ja
huoli jälelle jääneistä mullanlapsista. Tuntui, kuin katselisivat
ne siellä kuolemantakaista, kelmeää, surullista valoa, joka on
pimeyden ja valon sekotus, eikä siis tunne enää pimeyttä, ei pimeyden
ja valon rajoja. Suomenlahden tyyni vesikalvo tuntui huokuvan
ikihalua, pyrkivän sitä valoa kohti. Se imi osan sen hohteesta
pinnallensa punakirkkaaksi väriksi ja välkytteli sitä, kuin armainta
aarretta, tai autuuden aavistusta. Kronstadin kullatut kupoolit
kohosivat vesi-ulapasta kullan hohtona ja kirkkautena, joka himmeni
iltaruskon punaan ja suli sen kanssa värisoinnuksi. Se kultakuva
kohosi ulapasta, kuin ikävöity elämänsaari kuoleman rauhallisesta,
suruvoittoisesta merestä.

Harhama istui Systerbeckin kasinon portaikolla, syöden illallista,
miettien raskaita kysymyksiänsä ja katsellen iltaruskon punakirkkaita
kaihoisia jumalavaloja. Kysymys: "Jehovako, vaiko Perkele?" kohosi
hänen eteensä meren iltaruskohohteisesta ulapasta autuuden saarena,
jykevänä vuorena, jonka huippu pujottautui äärettömyyden rajoja
tavottelemaan. Sanomaton kaipuu syttyi hänessä: Hän olisi halunnut
kiivetä sinne huipulle, nähdä koko elämän, painautua jumaluuden
rintaa vasten ja nukahtaa siihen onneen ja rauhaan ja autuuteen...

Äkkiä huomasi hän rouva Esempion ja majuri Velikodushofin istuvan
loitompana. Kaikki jumalatulet ja iltaruskot sammuivat silloin kuin
puhallettuina ja hänessä roiskahti taas inho ja halveksuminen,
kuin ärsytetystä, nälkäisestä pedosta verenjano ja viha. Hän
asettui likemmä heitä. Hän tahtoi näyttäytyä heille, sanoa sillä
näyttäytymisellänsä:

-- "Katsokaa! Katsokaa ihmistä, kuvaanne ja _hedelmäänne!... Mies!_
Katsokaa _minkälaisen_ heittiön kädestä ja jälkeen sinun on täytynyt
ottaa vaimosi!... Ja vaimo! Katso, minkälaisen rosvon sängyssä olet
nukkunut. Kenellä olet ihosi puhdistuttanut. Katsokaa kunniaanne!..."

Hän istui, ilkkui siten ja nautti.

Majuri Velikodushof huomasi hänet, kuiskasi jotain rouva Esempiolle
ja poistui. Harhaman mieleen muistuivat Routalan Timon tuvan paperit,
joista korpelaiset olivat hänelle kirjoittaneet, valittaen rouva
Esempion ilmottaneen, että häneltä eivät saa mitään, jos vaan
yrittävät niitä periä. Hänelle oli niiden paperien pois lunastaminen
tullut hulluuteen asti meneväksi kunnian-asiaksi ja hän nousi, meni
rouva Esempion eteen ja tarjoutui lunastamaan ne paperit. Hän ei sitä
tehnyt nyt auttaaksensa Timoa ja korpelaisia, vaan tyydyttääksensä
alhaisuudenjanoansa: osottaaksensa teennäisen muka ylemmyytensä ja
siten painaa ihmistä edessänsä saivareksi. Mutta kun hän silloin
kuuli rouva Esempion äänen, kävi väristys koko hänen olemuksensa
läpi. Siinä äänessä tuntui olevan jotain räkätystä. Rouva Esempion
silmistä näytti loistavan jotain ilkeää, ja hänen tylpät sormensa
ja lihaiset kätensä loihtivat salamannopeana Harhaman eteen kuvan,
jommoinen hänelle oli ilmestynyt Valkeassa talossa. Hän lausui jonkun
raakuuden ja lähti, hermokohtauksen repiessä koko hänen olemustansa,
käsien kylmetessä jääkylmiksi ja kylmän hien juostessa ihoa pitkin.

Kun hän poistuessaan kulki puhelinhuoneen ohi, näki hän majuri
Velikodushofin siellä puhuvan puhelimessa ja kuuli hänen puhuvan
hänestä, lausuen:

-- "Nyt on Harhama täällä! Ottakaa selko, missä hän asuu!"

Ilmiannon aavistus leimahti Harhamassa yhdessä hillittömän vihan
kanssa. Hän teki päätöksensä salamannopeana. Käsi tarttui ladattuun
pamauksen ehkäisijällä varustettuun aseeseen... Hän veti sen jo
taskusta... hän tarkasti nyt, ensikerran, nuolinopeana, onko
Nikitinille aijottu luoti jälelle jäänyt aseesen... Se oli jäänyt,
sillä ainoastaan yksi luotireikä oli tyhjä. Nikitinille aijottu luoti
oli siis haavottanut hänet itsensä. Hän ehti käsittää sen.

-- "Herran kiitos että ei säilynyt suurempaa konnaa varten!" --
iloitsi Harhama.

Hän lähestyi takaapäin nopeasti... Ase oli jo valmiina... Silloin
kuuli hän majuri Velikoduskofin jatkavan:

-- "Häntä on syytetty varkaudesta ja murhapoltosta".

Likaisin inho ja halveksimisentunne valui Harhaman suonia pitkin. Hän
muisti Nikolain sanat: "Mies ei _tapa_ koiraa, vaan merkkaa sen ja
jättää häpeäänsä kärsimään". Ase laskeutui. Hän aikoi vielä kysyä:
"Majuri! Vaimonko minä olen sinulta varastanut ja vietellyt vaiko ne
korut joilla se parasta aikaa koristautuu?" Mutta inho tukahdutti
kysymyksenkin. Hän sylkäisi ja lähti.

       *       *       *       *       *

Pohjattomat elämän kurimukset imivät elämää sisäänsä. Kaikki valui
niihin pauhinalla, kuin vesi, hävisi näkymättömäksi, syöksyi
tutkimattomaan pimeyteen.

Niiden kurimusten reunoilla pyöri ihmis-elämä, kuin vedensilmä. Se
kiemurteli siinä hetken, kuin käärme, jota vetää tulisuppilo. Se
kärsi ja pelkäsi häviötänsä ja siinä häviönsä partaalla tappeli
se keskenänsä kaikesta häviävästä, kaikesta katoavasta, kaikesta
haihtuvasta, kaikesta siitä, joka suistui kuoleman kurimukseen
itsiensä tappelijoiden mukana.

Ja kuoleman pohjattomasta kurimuksesta pursusi uusi elämä, kuoleman
ylen-antamus, tai sen lapamato. Se pursusi kuoleman uudeksi
ravinnoksi. Se kiemurteli taas oman aikansa kurimuksen suulla,
tappeli häviävästä, väsyi, raukesi, sai kyllänsä kaikista ja syöksyi
kuoleman kurimukseen, kuin kauhuissaan pauhuava vesi.

Kaikki taisteli turhasta.

Synkkänä ja tylsänä käveli Harhama Systerbeckin kasinosta asuntoonsa
kylpylaitoksen pensionaattiin, jossa tiesi Orlofin häntä odottavan.
Hermosto värisi ja kädet olivat jääkylmät. Kun hän lähestyi
asuntoansa, kuuli hän takanansa nimeänsä hiljaa mainittavan ja kohta
tarttui käsi hänen käsivarteensa. Hän säpsähti, katsahti taaksensa ja
lausui hämmästyneenä:

-- "Tamara-kulta!... Sinäkö se!..."

Tamara oli hätääntyneen näköinen ja puhui nopeasti, puolikuiskaamalla:

-- "Hiljaa! Minulla on asiaa... Mennään syrjään..."

Harhama seurasi häntä puistikon polkua myöten yksinäiseen paikkaan ja
siellä alkoi Tamara nopeasti, hiljaisella äänellä selittää?

-- "Aivan sattumalta huomasin sinun akkunani ohi kävelevän... Olipa
se Jumalan onni... Sinuahan uhkaa vaara. Joko sinä tiedät?..."

Harhama katsoi hänen silmiinsä tylsistyneenä. Tamara hätääntyi ja
kiirehti:

-- "Puhu herran tähden! Tiedätkö sinä että sinut on ilmiannettu?"

Nyt muisti Harhama ilmianto-asian ja majuri Velikodushofin
telefoonipuhelun. Hän nauroi katkerasti ja mietti mitä tehdä.
Ihmis-inho pulahti hänestä. Hän tahtoi kuulla kaikki ja kysyi
rauhallisena:

-- "Kuka minut on antanut ilmi ja mistä?..."

Tamara veti hänet istumaan vierellensä puiston istuimelle ja selitti:

-- "Minä en tiedä. Mieheni puhui että joku urkkija on Suomessa
yhteydessä erään naisen kanssa ja hän luuli urkkimisen tarkottavan
sinua... Oletko sinä sekottunut johonkin?"

Harhama tuijotti maahan. Hänestä näytti, kuin matelisi hänen
edessänsä ihminen inhottavana käärmeenä, joka pyydystää niljaista
sammakkoa ja sen tähden unohtaa oman häntänsä. -- Hänen kasvoillensa
ilmestyi katkera väre ja hän lausui kuin uhitellen:

-- "Olen. Minä olen sekottunut _kaikkeen_..."

-- "Voi herra Jumala!" -- säikähti Tamara, jatkaen: "Joudu herran
tähden sitten ja pakene!"

Harhama tuijotti eteensä tylsän-näköisenä, miettien sitä käärmettä,
joka muka mateli hänen edessänsä, häntä, niljaista sammakkoa
pyydystäen ja unohtaen häntänsä. Tamara värisi ja odotti vastausta.
Viimein puhui hän hätäisenä:

-- "Kuule! Joudu!... Mitä sinä ajattelet?"

-- "Ihmiskäärmettä, joka tuossa rapaa häntäänsä sammakon tähden", --
vastasi Harhama katkerana.

Tamara hätäytyi, ei käsittänyt mitään. Viimein tarttui hän Harhaman
käsivarsiin, katsoi hänen silmiinsä ja kysyi hellästi:

-- "Kuule! Mikä sinua vaivaa?"

-- "Ei mikään... Kiitos, Tamara, varotuksestasi!" -- vastasi Harhama
surullisena.

Tamara katsoi yhä hänen silmiinsä ja rukoili:

-- "Kuule! Puhu minulle! Sano, mikä sinulla on!"

Harhama ajatteli jotain hyvin katkeraa ja epäselvää. Puoli-itsekseen
vastasi hän:

-- "Ei se maksa puhua... Elämä pakottaa ihmiset myömään itsensä ja
kunniansa sammakosta... Siinä se on koko se ilmianto..."

Tamara oli paljon puhunut Harhaman kanssa elämästäkin. Harhama oli
hänelle hiukan raottunut, kuten kauniille, viattomalle lapselle. Hän
oli paljon ymmärtänyt ja imeytynyt Harhama-hengen hämäryyteen. Hän
kieppui vieläkin siinä. Hän pani vapisevat kätensä ristiin hänen
eteensä, kyyneleet vuotivat hätäytyneistä silmistä ja hän rukoili:

-- "Älä ole nyt semmoinen! Pakene, jos on jotain! Pakene _minun_
rauhani tähden!..."

Harhaman silmissä sumeni kaikki. Hänestä tuntui Tamarakin nyt
jalkapuulta ja taakalta. Hän huokasi. Tamara jatkoi:

-- "Älä ole nyt oma itsesi, vaan muista muitakin!"

Ja Harhama alkoi muistella muita, kaikkia niitä joiden tekojen
hedelmä hän uskoi olevansa. Hän muisteli taas marttyyrikruunuansa.
Tamara jatkoi itkien:

-- "Onhan muitakin maailmassa... Voit muita vetää mukanasi
kuolemaan..."

Harhama säpsähti. Hän muisti, että Orlof odottaa hänen huoneessansa
väärän passin ja ties herra minkä kanssa. Hän nousi nopeasti ja
lausui hermostuneesti:

-- "Se on totta... Ne voivat mennä asuntooni ja siellä on Orlof..."

Sen sanottuansa ojensi hän kätensä tulisella kiireellä jäähyväisiksi
Tamaralle. Tamara hätäytyi, unohti kaiken varovaisuuden ja kiirehti
Harhaman mukana yhä hoputtaen tämän käyntiä:

-- "Joudu!... Astu nopeammin!... Mutta älä juokse, ettei herätä
epäluuloa!..."

Niin seurasi hän Harhamaa, väliin riippuen tämän käsivarressa,
tukka puolihajalla, katse hätäytyneen näköisenä. Hän oli kuin äiti,
joka lastansa pelastaessaan unohtaa kaiken. Semmoisena seurasi hän
huomaamattansa Harhamaa aivan siihen huoneeseen, jossa Orlof odotti.

Lyhyesti, kuivasti lausui Harhama Orlofille:

-- "Pakene! Minut on ilmiannettu",

Orlof kalpeni. Hänen henkensä riippui samassa rihmassa, kun
Harhamankin. Hätäytynyt Tamara täydensi kuvan epätoivoisuuden. Elämä
näytti räpyttelevältä, ilkeältä yököltä.

Seurasi sitten lyhyt selonteko asioista. Kenenkään mieleen ei
johtunut tutkia, oliko ilmianto todellakin tarkottanut Harhamaa, tai
edes tehty. Kuoleman yökköjen lennellessä ei kukaan enään tutki ja
kysele, vaan etsii pelastusta.

-- "Kenen luulet olevan ilmiantajan?" -- kysyi Orlof.

Harhama muisti majuri Velikodushofin telefoonipuhelun ja salaperäisen
Lahden kirjevaihdon. Hänestä oli kaikki aivan kumoamatonta. Hän ei
kyennyt edes ajattelemaan että mahdollisesti oli erehdys, tai ilveily
tai petos tapahtunut. Lyhyesti, mutta selvästi selitti hän koko
asian, Tamaran kädet vapisivat. Orlof oli kalpea. Hieman mietittyänsä
kysyi hän majuri Velikodushofia ja rouva Esempiota tarkottaen:

-- "Tiedätkö missä ne asuvat?"

-- "En."

Hetkessä otti Orlof asunnosta telefoonilla tiedon. Se sattui olemaan
samassa rakennuksessa missä Harhama asui. Orlof lausui Harhamalle
kiihtyneenä:

-- "Vanha oikeus käytäntöön!"

Silloin ilmestyivät huoneeseen ihmisten päät pelinappuloiksi ja
tuulahti veren haju. Harhama tiesi sen "vanhan oikeuden". Hän oli
pannut sen täytäntöön Nikitinin edessä. Hän vaikeni. Koston musta
perkele nosti hänessä päätänsä niin voimakkaana, että hän unohti
kaiken muun, henkensä ja muiden hengen. Hän unohti Tamarankin, jota
Orlof luuli uskotuksi, tai ei kyennyt mitään ajattelemaan. Orlof
jatkoi kiihtyneenä, kalpeana:

-- "Minä toin juuri nähdäksesi helvetinkoneen... Se laukeaa
määrättynä hetkenä vedosta... Joutuin se niiden huoneeseen!..."

Ihmisten päät odottivat pelinappuloina pelaajia... Tuntui ihmislihan
haju... Tamara tajusi kaiken. Harhama epäröi hetken. Inho ja kosto
taistelivat hänessä... Kohta sai voiton se tunne joka piti kuolemaa
liian pienenä kostona jopa kunniana... Hän janosi _enempää_...
Hän tahtoi jättää ne muka häpeäänsä kantamaan, kuten Nikolai
Geldnersin... Koko hänen sielunsa värisi... Hän epäröi ja taisteli ja
lopuksi kieltäytyi... Kaikki tapahtui kuumeisesti, yhdessä hetkessä.

Silloin vetäisi Orlof aseensa, ojensi sen ohimoonsa ja lausui sormi
liipasimessa:

-- "_Minä_ en halua mennä hirsipuuhun... ja ehkä viedä muitakin...
Kernaimmin näin... Valitse!..."

Tuntui kuin irvistelisivät pöydällä veriset päät, kuoleman
pelinappulat... Tamara oli sanattomaksi jähmettynyt, kokoon
lyyhistynyt... ei voinut puhua... Harhama mietti silmänräpäyksen
ajan. Hän katseli kuoleman pelinappuloita... Hän näki ihmislihan
höyryävän pelipöydällä... Hän juopui koston tunteesta ja jostain
selittämättömästä ja lausui sitten kuivana, jääkylmänä:

-- "Hyvä!... Minä rupean rankkuriksi... Minä _itse_ vien
helvetinkoneen heidän huoneeseensa..."

Loppu suoritettiin kuumeisesti. Helvetinkone vedettiin vireeseen
ja Harhama kätki sen varkain pensionaatin huoneeseen, jossa majuri
Velikodushof ja rouva Esempio asuivat.

Kun hän palasi huoneeseensa, huomasi hän ja Orlof Tamaran, joka oli
puoli-tajuttomana lytistynyt sohvan viereen. Harhama nosti hänet
ylös, viedäksensä hänet pois. Tamaran hento vartalo nytkähteli
hänen käsissänsä suonenvedoista... Harhama oli kaikelle jääkylmä,
tunteeton. Vettä saatuansa Tamara tointui hieman ja nyyhkytti:

-- "Eihän se ollut ihan varma... mieheni _arveli_... hän _luuli_,
että sinua urkitaan... Enkä tiedä... en tiedä onko siinä... onko
siinä... onko siinä... vaaraakaan... Odota... odota edes... odota,
Harhama-hyvä!... Odota vähän!..."

Vasta nyt juolahti Orlofin ja Harhaman mieleen tutkia asiaa. Mutta
kaikki kävi salamannopeasti. Kuoleman yököt häilähtelivät... Sen
hapset häilähtelivät... Se irvisteli ilkeästi... Pelipöydällä
haisivat ihmisten sisälmykset...

Mutta mieleen muistui, että helvetinkone tuhoisi useita muitakin,
sillä se oli voimakas... Syntyi pienoinen hämi ja neuvottomuus...
Tamara nyyhkytti:

-- "Minä koetan ottaa asiasta mieheltäni tiedon... koetan telefonoida
ja sähköttää... ja etsiä hänet..."

Kaikki kalman liinat heilahtelivat... Huoneessa tuntui
kuolemanhaju... Oli kuin olisi siellä täällä vetelehtinyt
ihmissuolia... Hermot tekivät hetkessä päiväntyön...

Nopeasti sovittiin, että Tamara koettaa päästä yhteyteen miehensä
kanssa. Kaikki keinot pantiin liikkeelle yhdessä hetkessä...
mietittiin minne on telefonoittava... mistä etsittävä Tamaran
miestä... Orlof järjesti puhelimessa, että eräs hänen kasinossa
oleva hengenheimolaisensa vartioi majuri Velikodushofia ja Esempiota
ja ilmottaa puhelimessa niiden lähdöstä... Harhama kertoi niiden
tuntomerkit...

Tamara lähti hapset hajalla... Alkoi odotuksen ja jännityksen
hetki... Kaikki hermot vetäytyivät vireeseen... Kuoleman viulut
vinkuivat... sen linnut lentelivät... sen pelinappulat: veriset päät,
odottivat pöydällä...

Pari minuuttia kului... Se aika tuntui tunnilta... Harhama
laski samanlaisia laskuja, kuin oli laskenut Regime'in vaunuja
odottaessansa... Alussa hän pelkäsi, että Tamara joko tulee
aikanansa, tai tuo rauhottavan tiedon ja siten pääsevät rouva Esempio
ja Velikodushof _kostoa_ pakoon... Hän janosi kostoa... Hän laski:

-- "Kun ne nyt palaisivat ennen Tamaraa, että olisi myöhä peräytyä,
vaikkapa olisivat syyttömiä!... Kun nyt tulisivat, pirut!... Kun ne
tulevat, niin on _mahdoton_ ottaa enää konetta pois..."

Hän katsoi kelloansa konemaisesti, katsomatta paljonko se on ja
jatkoi järkeilyänsä:

-- "Tai kun saisi nyt Tamara tiedon, vaikka epäselvänkin, että ne
_ovat_ ilmiantajia!... Ja tietysti se saakin sen... Mitä muuta varten
olisi Velikodushof kehottanut minun asuntoani etsimään!... Ja se
salaperäinen kirjevaihto... Juuri siellä osote, missä he asuvat!..."

Hänen hermonsa paloivat tulisina... Hän unohti kuoleman ja ajatteli
vaan kostoa... kostoa... ja kostoa... Hän nautti siitä ja pelkäsi,
että tilaisuus menee ehkä ohi...

Molemmat miehet kävelivät huoneessa kiihtyneinä, sanattomina,
kuin kaksi petoa... Kuoleman ikenet irvistelivät... Sen luuranko
tuntui kurkistelevan huonekalujen takaa ja alta... Harhama laski
hermostuneempana kostonlaskujansa.

Tamara viipyi... Hetket tuntuivat päiviltä... Harhama pelkäsi yhä
kovemmin, että koston musta korppi pääsee pakenemaan... Hän alkoi
laskea nautintoansa... Hän järkeili kiihkoutuneen a:

-- "Mitenhän niille silloin käy?... Kun ne ehtisivät tuntea
ja huomata koston!... Kun eläisivät ja kituisivat edes viisi
minuuttia... tai vaikka puoli minuuttia!..."

Ja yhä uudestaan nosti hän koston viinamaljan huulillensa ja joi
siitä, kuoleman kellojen soidessa ja sen korppien odottaessa... Hän
järkeili:

-- "Menevätköhän ne aivan mäsäksi?... Minä tulen katsomaan oitis kun
se räjähtää... Se tapahtuu täsmälleen kello neljä..."

Hänen aivonsa paloivat. Suonissa virtasi tulinen veri. Hän jatkoi
kiihkeästi edestakaisin kävellen:

-- "Minä tulen, kuin ohimennen, ihmettelemään... Silloin epäluulokaan
ei voi herätä... Ihmiset ajattelevat, että paennuthan se olisi, jos
olisi syyllinen... Lähden nyt muka öiselle kävelylle ja silloin
palaan ja kauhistun... Aivan huudan apua..."

Hän tunsi jo veren hajua... Hän nuuski sitä ja jatkoi:

-- "Höyryääköhän niiden veri?..."

Hänen verenhimonsa yltyi. Ihmispeto juopui. Hän iloitsi:

-- "Minä aivan _tahraan_ käteni niiden vereen... Huudan apua ja
menen, muka hädissäni, nostamaan niiden ruumiita ja sitä tehdessä
noin... noin... vetelen kättäni verilätäkössä... Ah, saatana!... Kun
nyt vaan Tamara viipyisi, tai 'ne' kiirehtisivät, että ei mene sivu
suun!..."

Huoneessa oli kuolonhiljaista, kamalaa... Orlof aivan juoksenteli
edestakaisin ja lausui jonkun ajatuksettoman, hermostuneen:
"perkele!"... Harhama laski laskujansa... joi kostonviinaa...
kuunteli sen korppien laulua... haisteli verta ja kuolemaa...

Aika kului... Kuoleman hämähäkit kutoivat verkkoansa... sen
pelinappulat irvistelivät, sisukset verisinä... Helvetinkone kävi
käyntiänsä... Orlof kiroili ja juoksenteli kuumeisena... Harhama
_nautti_.

Viimein ilmotti vahti kasinosta, että kuolemaan tuomitut lähtevät.
Silloin muuttui Harhaman jännitys: Nyt hän pelkäsi, että täytyy antaa
helvetinkoneen räjähtää. Hän järkeili:

-- "Mitä hyötyä siitä on?... Ne kuolevat silmänräpäyksessä, eivätkä
huomaa, että se on _minulta_ saatu lahja..."

Hän joutui aivan epätoivoon, kun Tamara viipyi eikä tuonut sanaa,
että ei ole vaaraa. Hän laski:

-- "Niistä tulee vielä marttyyrit... On paljon parempi, että ne
saavat elää... kärsiä häpeäänsä... Ja kuka viitsiikään niihin koskea
ja tahrata kätensä!..."

Ihmis-inho heräsi hänessä ja tukahdutti kostonhalua edellä kuvatun
sairaan tunteen apuna. Hän vapisi, kun Tamaraa ei kuulunut. Hän laski:

-- "Matkalla tänne ne viipyvät noin kymmenen minuuttia... tuskin
sitäkään... Missä lemmolla se Tamara viipyykään!..."

Hänen vihansa ryöpähti Tamaraa vastaan, joka viipyi. Hän jatkoi:

-- "Sen juttuahan tämä on koko keksintö... _Tietysti_ se on
perätön... Sekin häijy riippuu minussa ja sai tämän aikaan..."

Minuutit tuntuivat kuluvan lentämällä. Orlof kiroili. Harhama oli
tulikuuma. Hän laski taas:

-- "Pirunko hyötyä siitä on kun ne kuolevat tuntematta, että ovat
saaneet koston!... Ja tietysti ne kuolevat... Pari minuuttia vaan ja
ne ovat täällä... Silloin on kaikki peräytyminen myöhäistä... Olisi
toista antaa niiden elää häpeän naru kaulassa..."

Hän raivostui, sieppasi käsilaukkunsa, jossa oli teoksen
käsikirjoitus, paiskasi sen lattiaan ja kirosi:

-- "Senkin vietävä, se Tamara, kun ei tule... Makaamaanko se on
mennyt..."

Kului vielä hetki. Tamara syöksyi huoneeseen, hapset hajalla, katse
mielipuolen katseena, syöksyi Harhamaan kiinni, kuin raivostunut ja
hätäili:

-- "Ei mitään vaaraa... ei mitään vaaraa... Epäselvää... epäselvää
juttua kaikki..."

Sanattomana riuhtaisi Harhama itsensä Tamaran käsistä, syöksyi majuri
Velikodushofin huoneeseen, sieppasi sieltä helvetinkoneen ja kätki
sen poveensa...

Kun hän oli päässyt huoneeseensa, kuuli hän askeleita ja rouva
Esempion äänen.

Kaikki kolme huokasivat ja istuivat kauvan, voimattomina sanaakaan
lausumaan.

Hiukan toinnuttuansa pyyhki Orlof kylmän hien otsaltansa ja lausui,
helvetinkonetta tarkottaen:

-- "Se olisi tuhonnut kaksi likeisintäkin taloa perustuksiaan
myöten..."

Harhama tuijotti pöytään ja muisteli jotain sekavaa. Hän koetti
selittää ilmiannon syytä. Hän ei kysynyt mitään, vaan oli varma, että
rouva Esempio ja Velikodushof olivat hänet ilmiantaneet. Hän uskoi
sen sokeasti ja nautti siitä ja oitis luuli hän keksineensä syynkin.
Hän riemuitsi:

-- "Ne himoitsevat Zaikon jättämää perintöä... Varmaankin meni
ensimäinen yritys myttyyn, niin koettavat raivata minut pois ennen
kun olen saanut rouva Esempion hyväksi tekemäni testamenttimääräyksen
kumotuksi..."

Hetken hän istui sanattomana ja katseli käärmettä, joka pyydystää
niljaista sammakkoa. Sitten kokosi hän perintöä koskevat paperit ja
teki nopeasti asianmukaiset luovutukset, luovuttaen ne Orlofille,
käytettäviksi salaisiin tarkotuksiin.

Kun se oli tehty iloitsi hän:

-- "Nyt ne rahat eivät enää ketään houkuttele... Nyt kun näette minut
hirsipuussa ja menette palkkaanne perimään, niin saatte pitkän nenän,
ainoan mikä teillä tulee olemaan kunniallista..."

Koko ajan kävi hänen povellansa helvetinkone, odotellen kello neljää.
Jokainen oli sen kokonaan unohtanut...

       *       *       *       *       *

Elokuun kelmeä kuu kulki hopeaseulana avaruuden kylmää kuperaa
myöten. Äänettömänä seuloi se hopeaista kuutamoansa maille ja
vesille. Se peitti sillä, kuin kuolinliinalla, eilispäivän kasvot,
kun se makasi vainajana, äärettömyyden kalmanmailla harhailevana
henkenä. Se peitti hopealiinoillansa kaiken sen elämän, joka oli
eilispäivänä sammunut ja muuttanut niille maille, jossa ei aine
enää raskauta sen vaellusta, sinne missä palavat ihmishengen ijäti
kaipaamat kirkkaat, rauhalliset, surulliset jumaluuden tulet
ylösnousemisen päivän kelmeänä valona. Koko äärettömyys tuntui
huokuvan ijäistä kaipuuta, tuskaa ja ikävää. Kaikki oleva tuntui
kärsivän, kun sinne kaivatuille rauhanmaille johtavan tien viittoina
häilähtelivät kuoleman mustat liput ja sen kahdenpuolen istuivat
puiden oksilla kuoleman äänettömät, mustasiipiset korpit.

Harhama lähti asunnostansa oitis, saatuansa luovutuspaperin
valmiiksi. Toisessa kädessänsä hän kantoi laukkua, jossa oli teoksen
käsikirjoitus, toisella käsivarrellansa hän tuki vapisevaa Tamaraa.
He kulkivat sanattomina, Tamara puolitajuttomana, Harhama tylsän
välinpitämättömänä.

Jonkun matkaa käveltyänsä istahtivat he eräälle puiston istuimelle
ja kumpikin ajatteli jotain sotkuista. Hieno kuutamon varjorepale
riippui puunoksilla, laskeutuen heidän hartioillensa. Yön suuri
hiljaisuus istui pöllönä luonnon suurella orrella ja sen silminä
kiilui ihmishengen ja koko luomakunnan suuri kaipuu, ikävä, tuska ja
rauhan ja ijankaikkisen elämän halajaminen. Harhaman povella kävi
helvetinkone, eikä hän sitä muistanut...

Viimein Tamara ikäänkuin havahtui ja alkoi muistella jotain, jotain
unta, tai semmoista. Hän oli taittanut kastikaisen, nypisteli sitä ja
puhui raukealla, tuskallisella äänellä:

-- "Minulle johtuu mieleeni eräs muisto..."

Hän vaikeni ja mietti. Muiston kuutamokellot alkoivat soida
surullisina, kuolinkelloina. Harhama huokasi. Tamara jatkoi
ajatuksissansa:

-- "Minulle jäi tuo koivu kerran mieleen... Muistatko?... Tämä on
sama istuin, jolla me istuimme, kun sinä kirjoitit sävellykseeni
laulun: 'Tyttö meni kuutamokohtaukseen'..."

Kumpikin vaikeni sitten kauvan. Menneen elämän kukkamaalla
nyökyttivät kukat surullisina, kuihtuneina. Kuutamokellot soivat
elämän sielukelloina. Helvetinkone kävi käyntiänsä... Tamara jatkoi:

-- "Se oli juuri tämä vuoden-aika ja aivan tämmöinen kuutamo... Oi
sentään, minkälainen on elämä!... Sen jokaiseen kukkaan on kätketty
myrkyllinen käärme..."

Molempien eteen avautui elämä kukkamaana, jota peitti leijaileva
loistavavärinen perhosvaippa ja auringon hieno valovaate. Sieltä
kuuluivat menneiden päivien kauniit laulut... kolmivaljakoiden
kulkuset... soitto... laulu... Tamaran iloiset naurunhelähdykset...
ranta-aaltojen lempeät pulahdukset... Sieltä näkyivät elämän unelmat
ja sen häilähtelevät onnenliinat... Sieltä nousi kirkas toiveiden
kuplaparvi pilviä kohti... Ja sitten alkoi kuulua surullinen
sielukellojen soitto, ilmottaen onnen manalle menoa ja kukista
nostivat mustat käärmeet päätänsä, kaksihaarainen kieli suusta ulos
pistettynä. Kello oli paljon yli kolme. Helvetinkone oli vedetty
kello neljäksi laukeamaan...

Harhama hajosi ajatuksiinsa ja lausui puoli-itsekseen:

-- "Niin, Tamara!... Kyllä minä muistan tämän istuimen... Me
unohduimme ehkä liian kauvaksi kuutamokohtaukseen..."

Mutta sitten hän mietti jotain, katseli Tamaran kauneita, puhtaita,
viattomia silmiä, puristi hänen kättänsä ja lausui, vakuutettuna
sanojensa oikeudesta:

-- "Se on sittenkin niin, että me emme istuneet kuutamokohtauksessa
_kylliksi kauvan_..."

Tamara purskahti itkuun ja Harhaman silmistä tipahti pari kuumaa,
polttavaa vesikarpaloa.

Ja molemmat miettivät taas elämäänsä ja elämää yleensä,
tumma varjorepale hartioilla ja kuun seuloessa hopeitansa
eilispäivävainajan kasvoille kalmanjauhoksi. Tamara kuivasi silmänsä
ja lausui:

-- "Ah sentään!... Elämäntuska on niin suuri... niin suuri... niin
suuri..."

Ja todellakin se tuntui Harhamasta niin suurelta, että äärettömyys
näytti siihen pakahtuvan ja halkeavan. Ikivuori tuntui sitä huokuvan.
Maansuonet tuntuivat pinkottuvan sen paineesta. Maan sisus tuntui
olevan sen pakahtuma ja koko äärettömyys oli yhtenä maailmantuskan
kipurauhasena. Kaikki odotti parantajaa ja lääkäriä ja vaivoista
pääsyä. Kaikki kärsi ja ikävöi ja kaipasi ja vapisi. Kaikki odotti
jonkun vapahtajan ilmestystä. Koko maailma oli tuskanhuutona.
Harhama mietti sitä, eikä muistanut enää äskeistä tapausta, eikä
helvetinkonetta, joka kävi hänen povellansa...

Taas he istuivat maailmantuskan suuressa kuutamossa äänettöminä,
kunnes Tamara huokasi:

-- "Elämässä ovat hautajaiset ihmisen ainoa, pysyvän onnen hetki...
Ruumiskellot ovat ainoa oikea soitto ja sielumessu, ainoa oikea
lemmen laulu..."

Harhama repesi aivan räsyiksi. Maailmantuska nousi hänen eteensä
majesteetillisena, kruunupäänä, elämän itsevaltiaana herrana ja sen
ytimenä ja kaikkena. Koko äärettömyys kuvastui hänelle maailmantuskan
ajettumana, punottavana paiseena, jonka kipeänä punavärinä oli
vapahduksen kaipuu ja ijankaikkisen elämän suuri, ainainen ikävä. Hän
eli jumaluuden mailla, harhaili sen sumuselillä, mustien käärmeiden
kiemurrellessa elämän kukissa ja unohdetun helvetinkoneen odottaessa
kello neljää...

He puhuivat edelleen katkonaisin sanoin, muistellen sitä aikaa,
jolloin tyttö meni kuutamokohtaukseen, noutamaan onnea ihmisen
sylistä. Sattumalta huomasi Tamara kirotun vaskisormuksen, jonka hän
oli Harhamalle vihkisormukseksi antanut. Hän tunsi sen ja kysyi:

-- "Eikö se ole _se_ sormus?..."

Joku terävä, vihlova, tulikuuma ajatus pisti Harhamaan. Hän muisti
"kihlanneensa" sillä sormuksella rouva Esempion. Hän muisti Tamaran
kertomuksen sen sormuksen kirouksesta ja vastasi katkerasti:

-- "Kyllä, Tamara!... Se on se sama sormus... Minä olen 'kihlannut'
sillä ihmisen vaimokseni..."

Tamaran kasvoille nousi tuskan-ilme. Molemmat vaikenivat. Kello
oli viisi minuuttia vaille neljä. Viimein kysyi Tamara arkaillen,
surullisena:

-- "Oletko sinä sitten uusissa naimisissa..."

-- "Olen, Tamara-rukka!... Minä olen oikeissa herras-naimisissa", --
vastasi Harhama kuolonkatkerana.

Tamara oli neuvoton. Hän huomasi Harhaman äänessä jotain äärettömän
katkeraa. Hämillään, puoli neuvottomana kysyi hän edelleen:

-- "No entä sitten?... Oletko onnellinen?..."

Harhama mietti hetken ja vastasi sitten, maahan tuijottaen:

-- "_Olen_... Minä olen _onnellinen_... Jos olet minut pelastanut
hirttonuorasta, niin olet pelastanut minut sen naisen valmistamasta
hirttonuorasta, jonka olen sormuksellasi kihlannut, sillä _hän_ on se
salaperäinen ilmiantaja-nainen..."

Tamara hätäytyi. Kyyneleiset silmät katsoivat hänen päässänsä
suurina, pyöreinä, kuten odotellessa onnettomuuden viime iskua, jota
ei voi enää välttää. Hänen kätensä vapisivat hermostuneesti, itku
nousi kurkkuun, vartalo värisi ja hän sopersi:

-- "Anna anteeksi!... _Minä_ olen syyllinen... Minä olen tuottanut
sinulle kirouksen sormuksella..."

Harhama yritti häntä lohdutella ja rauhottaa, mutta silloin
heittäytyi Tamara hänen kaulaansa, puristautui häneen kiini, kuin
mato, likistäytyi häneen ruumiinsa kaikilla voimilla, suuteli
häntä palavilla, kuumeisilla huulillansa, kuin mielipuoli ja hoki
epätoivoisena:

-- "Anna anteeksi!... Anna anteeksi... _Elämä on joukko erehdyksiä...
Elämä on suuri, suuri erehdys... Elämä on yksi ainoa erehtymä_..."

Tamaran puristautuessa Harhaman rintaa vasten, tunsi tämä povellansa
jotain kovaa... Silloin muisti hän helvetinkoneen, työntäisi Tamaran
luotansa ja huusi säikähtyneenä:

-- "Pakene!... Helvetinkone..."

Tamara putosi istuallensa, kuin salaman iskemänä. Harhama sieppasi
helvetinkoneen käteensä, päästi sen vireen auki ja viskasi koneen
pensaaseen. Sitten katsoi hän kelloansa. Oli puuttunut vielä
viisikymmentä sekuntia.

Hän juoksi nopeasti pensaan luo, tutki oliko viritys todellakin
auennut ja tultuansa siitä vakuutetuksi kätki helvetinkoneen
käsilaukkuunsa ja palasi Tamaran luo.

Tamara oli mennyt säikähdyksestä tainnuksiin. Harhama nosti hänen
rennon vartalonsa maasta, piteli häntä vapisevilla käsillänsä ja
alkoi toinnutella. Tamara houraili supisemalla:

-- "Kuule, Harhama!... Ei saa!... Ei saa istuttaa
kuutamokohtauksessa... ei saa niin kauvan, että helvetinkone
räjähtää!..."

Harhama oli likomärkä hiestä. Hän kostutti nenäliinansa ruohokon
kasteessa ja jäähdytti sillä Tamaran ohimoa, pitäen kukkaa hänen
nenänsä edessä. Tamara houri edelleen:

-- "Miten ihanaa!... Ihmistuska kukkii niin kauniina!... Se kukkii...
se kukkii... Ai!... Käärme!" -- parkaisi hän lopuksi.

Harhama paloi tulena. Vaivoin sai hän Tamaran tointumaan. Kun hän
oli vironnut, nosti Harhama hänet ylös, kuin lapsen ja saattoi hänet
huvilansa ovelle. Siinä taittoi hän kukka-istutuksesta pari kukkaa,
tarjosi ne Tamaralle, suuteli hänen otsaansa ja käsiänsä ja sanoi
jäähyväisensä lausuen:

-- "Kiitos, Tamara!... Kiitos elämäni _ainoasta_
kuutamokohtauksesta!... Kukkikoon sinulle kaikkialla elämän ihanin,
ainoa oikea kukka ja onni: _elämäntuska_!"

Tamara puristi hänen kättänsä, suuteli häntä kuumeisesti ja katseli,
kun Harhama hävisi puistikon oksilla riippuviin varjoverkkoihin...

Kolme päivää myöhemmin laulettiin hänelle ainoaa oikeaa lemmenlaulua:
_sielumessua..._

       *       *       *       *       *

Maailmat syöksyivät ratojansa pitkin avaruuden pilkkopimeydessä.
Vinhana heittäytyi maa ijankaikkista ympyrää myöten auringon ympäri,
viskoen kuuta omana heilurinansa. Se pyöri huimaavaa pyörintäänsä
ijäisen valo- ja pimeysmeren välissä, joita erotti toisistansa
aamu- ja iltaruskon punainen värirengas, kieppuen vanteena maan
ympärillä, ainaisen pimeyden ja valon rajalla. Myrskyt puhkesivat
tyynistä, kuin kukka nupusta, tyyni tuulesta, kuin väsymys työstä
ja uni väsymyksestä. Kaikki kiersi ja kärsi. Ihmis-elämän nykyhetki
avautui menneisyydestä sen kukkana. Se kukki tulevaisuuden siemenen
siittäjänä ja eli ja valmistui kuoleman ja häviön ruuaksi.

Tamarasta erottuansa käveli Harhama synkkänä, mieli tylppänä,
ajatukset raskaina kivilohkareina. Hän istahti taas eräälle penkille,
lähelle muutamaa asuntoa. Aamuyön hiljaisuus tuijotti joka oksalta.
Pieninkin ääni levisi siinä suurena, laajana, kuin vedenväre järven
rasvatyynellä pinnalla.

Hän yritti ajatella äskeistä tapahtumaa, mutta ajatukset pakenivat
sitä, kuin inhottavaa, limaista käärmettä. Elämänkysymys oli
loihdittu hänen eteensä ja hän katseli sen jumaluuteen häipyviä
huippuja, joilla kukki ihmishengen ihanin kukka: elämäntuska, ikävä,
jumaluuden kaipuu ja yleinen maailmantuska. Aamuvalon ensi väreet
kohosivat jo idän taivaalle, heikkoina kuin arasteleva ensi lempi
tytön poveen, kuutamon hopeat hävisivät ja varjoriekaleet kokosi joku
näkymätön käsi pois oksilta ja ruohokoilta.

Äkkiä kuului nopeita askeleita tieltä. Yöpukuun puettu nainen
lähestyi kiireisin askelin läheistä asuntoa, suuri villahuivi
hartioilla ja tukka hajalla. Kiihkoisasti alkoi hän jyskyttää asunnon
ovea huutaen:

-- "Onko siellä ajuria?... Avatkaa!... Yhä te makaatte..."

Ovi avautui ja nainen käski yöpuvussa seisovaa miestä, joka oli oven
avannut:

-- "Menkää joutuin hakemaan lääkäri Vasiljefia... Sanokaa, että
Kovalewskijn luo... Aleksander Vladimirovitshin!... Lääkäri tietää...
Sanokaa, että on huonompi!..."

Mies lähti valmistautumaan matkalle. Nainen poistui oikotietä
myöten, jonka varrella Harhama istui. Kun hän oli Harhaman ohi
astumaisillansa, pysähtyi hän, kuin olisi säikähtänyt, ja katsoi
pitkään Harhamaan. Harhama oli kuullut hänen puheensa ja tunsi hänet
nyt näöltäänkin. Öinen lääkärin hakija oli Tatjana Nikolajewna.

Harhama nosti lakkiansa ja nousi tervehtimään. Tatjana Nikolajewna
oli laihtunut, vanhennut, riutunut. Koko hänen olemukseensa oli
painettu kärsimyksien suuri leima ja vaatteet olivat, kuten heti
voi huomata, muinaisen rikkauden ilkkuvia, nukkavieruja jäännöksiä,
onnenpäivien surullisia muistoja.

Hetkisen katsoi hän Harhamaan oudostuneena. Harhama kysyi häneltä,
tervehtien:

-- "Ettekö tunne, Tatjana Nikolajewna?"

Tatjana Nikolajewna astui uhmaavana askeleen Harhamaa likemmä ja
vastasi, silmät vihan tulina:

-- "Minäkö en Teitä tuntisi, Te perheeni onnettomuus ja kirous?...
Minäkö unohtaisin miehen, joka on johtanut mieheni turmioon?..."

Harhama hämmästyi, luullen Tatjana Nikolajewnan tulleen hulluksi. Hän
yritti puhua:

-- "Tatjana Nikolajewna..."

-- "Tatjana Nikolajewna!... Tatjana Nikolajewna!... Minä en tahdo
puhua Teidän kanssanne, Te kavala!" -- keskeytti Tatjana Nikolajewna
huutaen, kuin raivostunut. Huuto herätti läheisessä talossa asuvat.
Akkuna avautui, siitä näkyi naisen pää ja kuului ääni:

-- "Mitä melua se on keskellä yötä?"

Harhama hämmästyi edelleen. Tatjana Nikolajewna seisoi hänen
edessänsä kuin raivonhenki ja huusi:

-- "_Te_ se houkuttelitte mieheni keinottelemaan ja siten menettämään
omaisuutensa..."

Harhama ymmärsi nyt asian. Hän tuli katkeraksi, muisteli, ettei
hän ollut ketään kehottanut, ei silloinkaan, kun ne kysyivät hänen
neuvoansa. Hän yritti taas puhua:

-- "Kuulkaa, Tatjana Nikolajewna..."

-- "Minä en kuule", -- raivosi onneton nainen.

Niin jatkui hetkinen. Harhama ärtyi lopulta ja huusi:

-- "Minä en ole miestänne _yhdelläkään sanalla_ kehottanut... Hän
itse tunkeutui yhtiöömme... Kuuletteko?... Hän _tunkeutui_..."

Tatjana Nikolajewna raivostui edelleen ja huusi:

-- "Te _kavala_!... Te sanotte, että ette _sanoilla_ kehottanut...
Aah!... Siinä onkin juuri kavaluutenne... Te tekeydyitte vakavaksi...
munkiksi ja pyhimykseksi aivan ja _sillä_ Te houkuttelitte mieheni
turmioon..."

-- "Hävytöntä", -- huusi Harhama, jossa nousi jo ihmis-inho ja uhma.

-- "Ei ollenkaan hävytöntä", -- huusi Tatjana Nikolajewna, --
"Mieheni minulle sadasti puhui: 'Kun kerran niin viisas ja ajatteleva
mies, kuin Harhama, on asiassa osalla, niin se on merkki, että asia
on varma'... Te käärme... Te osaatte puhua _vaikenemisella_...
Vaikenemisella Te puhutte, Te konna ja matelija..."

Harhama istahti ylpeänä, viittasi Tatjana Nikolajewnaa poistumaan ja
lausui käskevästi:

-- "Menkää matkaanne!..."

Käsketty raivostui entistä enemmän. Hän astui Harhaman eteen, näytti
nyrkkejänsä ja huusi:

-- "Tekö käskette minua, Te käärme?... Tekö?... Minä kiroan
Teidät tässä... Minä kiroan Teidät ijäksi, kostoksi siitä, että
olette minut miehineni mierontielle toimittanut... Minä kiroan
Teidät, koska olette petturinaamallanne vetänyt mieheni ja lapseni
kurjuuteen... Olkaa kirottu!... Kokoontukoon kaiken maailman kirous
ja häpeä hartioillenne!... Olkaa kirottu!... Kirottu!... Kirottu!...
Kirottu!..."

Koko aamuyön hiljaisuus raikui raivoisista kirouksista. Harhama
vetäytyi nahkaansa, kuin siili, ja kuunteli huviksensa, kun häntä
kirosi nainen, joka oli häntä kerran jumaloinut ja jonka hienoja
käsiä hän oli suudellut.

Sillä aikaa oli äskeinen nainen, joka puhui akkunasta, tullut ulos ja
lähestyi kiroajaa. Sen vielä huutaessa viimeisiä sanojansa tarttui
tulija hänen olkapäähänsä, katsoi hänen silmiinsä ja kysyi:

-- "Tehän olette Tatjana Nikolajewna?"

-- "Mitä se kehenkään kuuluu, kuka minä olen", -- vastasi raivostunut
nainen. Harhama tunsi oudon naisen oitis. Se oli sama portto,
Annushka, joka oli hänelle "Karhussa" puhunut elämän puolesta, itse
seisten elämän ravassa. Hänen arpiset kasvonsa olivat painuneet
Harhaman muistoon.

Nyt oli Annushka hyvästi puettu ja kasvoilta loisti ihmisyyden jalo
leima. Harhama oudostui. Annushka jatkoi puhettansa:

-- "Kyyhkyläiseni, Tatjana Nikolajewna! Kyllä se kuuluu minulle kuka
Te olette... Muistatteko Anna Ivanownaa, joka Teille kertoi satuja,
kun olitte pikku tyttö?..."

Tatjana Nikolajewna katsoi puhujaa hämmästyneenä. Annushka jatkoi:

-- "No minä olen se... Herran kiitos, että löysin pikku Tatjanani...
Teidän äitinnehän minut kustansi tyttöinstituuttiin..."

Hän kuivasi silmänsä ja jatkoi:

-- "No sitten minä lankesin syntiin... Äitinne tiesi kaikki ja itki
ja kärsi poloinen minun tähteni... Mutta, minkä sille tekee, kun se
on Jumalan tahto..."

Tatjana oli kiihtynyt ja hämmästynyt. Hän tunsi Annushkan historian.
Annushka kuivasi taas silmänsä ja jatkoi:

-- "Mutta Jumala pelastaa meidät ihmiset aikanansa, kun vaan
uskomme... Minut pilasi kenraali Pawlof... No eihän se ollut hänen
vikansa... Hänkin oli vielä nuori ja kokematon... Ja kuka ei erehdy
elämässä... Jumala on antanut hänelle anteeksi... Hän kuoli äskettäin
ja jätti minulle satatuhatta ruplaa..."

Itku keskeytti Annushkan puheen. Sen lakattua hän jatkoi:

-- "Kuolinvuoteellensa antoi minut etsiä ja kättä suuteli ja pyysi
rukoilemaan Jumalalta anteeksi..."

Jumalatulet leimahtivat Harhaman eteen. Elämän vyyhti sotkeutui.
Elämän arvoitus, jonka kenraali Pawlof oli selittänyt valssin
soidessa ja samppanjan vaahdotessa, näyttäytyi Harhamalle aivan
tutkimattomana, kuullessansa kenraali Pawlofin, joka ynseänä puhui
"kirkon katolle raahatusta roomalaisten ristinpuusta", sanoen sitä
hullutukseksi, saman Pawlofin polvistuneen sen ristin juurelle.
Annushka jatkoi puhettansa:

-- "Minä huomasin puheestanne, että olette köyhä. No minä maksan
nyt velkani. Viisikymmentätuhatta ruplaa saatte Te ja loput annan
köyhille ja itse menen nunnaksi..."

Elämän kaikki rihmat tuntuivat sotkeutuvan. Tatjana Nikolajewna
värisi liikutuksesta. Hän ei käsittänyt vielä onneansa, sillä se oli
niin suuri ja uskomaton. Hän itki ja vapisi. Annushka jatkoi, häntä
lohdutellen:

-- "Näette nyt, kyyhkyläiseni, miten armollinen on Jumala. Hän sallii
minun maksaa Teille sen minkä jäin äidillenne velkaa... Me olemme
elämän kukkia... Elämä pitää itseään ja meitä aikansa nuppuna, mutta
kun kukka-aika tulee, niin se puhkaisee nupun kukaksi..."

Elämän kukkamaat kuvastuivat taas Harhamalle. Hänkin tunsi olevansa
elämän kukka, vaikka hän uskoi olevansa toisten elämästä puhennut
yleisen elämän hedelmä. Hän nauroi katkerasti. Annushka kääntyi hänen
puoleensa ja puhui:

-- "Ja Teidät minä myös tunnen, Vanjka... Muistatteko Karhussa... No
niin... Minun mieleeni Te jäitte ensiksi, koska annotte _ilmaiseksi_
ruplan... Minulle ei kukaan muu ilmaiseksi antanut... Ja toiseksi
minä muistan, koska olin silloin viimeisen kerran 'Karhussa'...
Vanjka -- muistattehan Vanjkan, joka puhui sosialismista -- no, hän
vei minut pois ja elätti eikä antanut kävellä. Sitten minä sairastuin
ja kohta parattuani kutsutti kenraali Pawlof minut luoksensa ja
jätti satatuhatta... Sääli vaan, että Vanjka, onneton, kuoli, etten
ennättänyt hänelle maksaa... No, tottapa se oli Jumalan tahto..."

Ensimäiset aamulinnut alkoivat laulaa ja aamukoite valaisi elämän
kukkamaata, jossa jokainen päivä puhkesi edellisestä ja kaikista
edellisistä päivistä ja jossa jokaikinen päivä ja elämän hetki oli
seuraavan hetken kukkanuppu. Siltä kukkamaalta tuoksui elämäntuska ja
kaiho ja ihmishengen iki-ikävä. Siellä lentelivät onnettomuuden ja
haihtuvan onnen, ikävöidyn elämän ja aina vaanivan kuoleman perhoset,
ja kaikki se yhdessä kaiken olevan kanssa muodostivat ijankaikkisen
elämän-arvoituksen. Mieli raskaana katseli ja mietti Harhama sitä,
puhuen muutamia sanoja Annushkan kanssa, Tatjana Nikolajewnan
kuunnellessa ja miettiessä kaikkea tylsänä, hämmästyneenä. Annushka
puhui Tatjana Nikolajewnalle:

-- "Kas niin, kyyhkyläiseni! Nyt on Jumala meille puhaissut uuden
elämän sen kukkanupusta: entisestä elämästä..."

Tatjana Nikolajewnalle alkoi jo kirkastua onni ja hän tuli
vakuutetuksi siitä, ettei näe unta. Heikko ruumis värisi, ikäänkuin
vilusta. Hän katsoi Annushkan silmiin surullisena, hajanaisena,
villahuivi valahti pois hartioilta, polvet alkoivat horjua ja hän
vaipui polvillensa Annushkan jalkojen juureen, syleili niitä ja
itki ja nyyhkytti kuin lapsi. Annushka yritti nostaa häntä ylös,
mutta Tatjana Nikolajewna puristautui hänen jalkoihinsa entistä
lujemmin. Harhama nousi, tarttui takaapäin Tatjana Nikolajewnan
kainaloihin ja nosti hänet ylös, tuntien, kuinka hänen heikko, pehmeä
vartalonsa nytkähteli itkusta ja mielenliikutuksesta. Hän nosti hänen
villahuivinsa takaisin hartioille ja nyökkäsi Annushkalle, kehottaen
häntä saattamaan hänet kotiin. Annushka ymmärsi, tarttui Tatjana
Nikolajewnan käsivarteen ja lausui lempeästi:

-- "Mennään, kyyhkyläiseni!..."

Tatjana Nikolajewna seurasi horjuvin askelin ja hävisi Annushkan
kanssa valkenevan aamun kelmeään valoon ja hiljaisuuteen.

       *       *       *       *       *

Silloin Harhama nousi maailman suurimmaksi narriksi: Luulotellen,
että oli syytön äskeiseenkin kiroukseen, asetti hän taas
marttyyrikruunun päähänsä. Mutta vieläkin kauvemmaksi meni hänen
narriutensa: Hän ei enää koristautunut tavallisen kuolevaisen
marttyyrikruunulla, vaan orjantappuraseppeleellä. Hän luulotteli
olevansa Messias, joka on kutsuttu osottamaan maailmalle oikean
jumalan ja jota ihmiset sen tähden vainoovat.

Hän istui pienen, kolmikulmaisen puiston penkillä ja kuvitteli sen
Getsemaneksi, ja nousi yhä ylemmä narriuden rappusille: Hän uskotteli
olevansa uusi Jeesus, joka on vievä Venäjän hirsipuun kirkonkatolle,
kuten Jeesus vei Roman ristinpuun. Hän muisteli Geldnersin ja
kenraali Pawlofin ennustusta Venäjän hirsipuun kohtalosta ja sovitti
sen itseensä.

Hän nousi rappu rapulta ylemmä hulluuden valtaistuimelle. Hän
järkeili:

-- "Tulkoot nyt! Mutta kun minulta kysytään, mikä on totuus, en minä
Jeesuksen tavalla luikertele, vaan näytän käsikirjoitukseni ja sanon:
lukekaa!"

Ja edelleen hän kuvitteli, että rouva Esempio on se, joka hänet
toimittaa Venäjän pyövelien käsiin. Hän istui ja odotti, että hän
tulisi antamaan hänelle suuta. Hän mietti jo mitä hän silloin
sanoisi. Henkinen hulluus oli hänessä sairauden huipulla.

Päivä valkeni. Valovirrat tulvivat jo maille. Ja kun kiini-ottajia
ei kuulunut, alkoi Harhama sommitella juonta, millä houkutella
rouva Esempio antamaan hänet ilmi. Nopeasti kirjoitti hän pitkän,
taitavasti laaditun kertomuksen osan-otostaan vallankumoukseen,
kirjoitti sen siihen muotoon, että sen todenperäisyyttä ei voitaisi
epäillä, ja ilmiantoi itsensä murhiin, joita hän ei ollut tehnyt,
mutta joiden tekijää etsittiin. Kun se oli valmis, lähetti hän sen
rouva Esempiolle käytettäväksi ja odotteli tulosta.

Syyskuun ensimäisen päivän aurinko nousi jo korkealle, mutta yhä
odotti Harhama kuviteltu orjantappuraseppele päässä ja ajatukset
tylsinä. Hänen huomaamattansa lähestyi häntä Tatjana Nikolajewna
itkeneen näköisenä, levottomana ja istahti hänen vierellensä lausuen:

-- "Herra Harhama!... Minä pyydän anteeksi."

Harhama katsoi häneen puutuneena. Tatjana Nikolajewna jatkoi:

-- "Se oli epätoivosta puhennut... Minä kadun sitä... Ettehän Te
ollut syyllinen eikä kukaan..."

Harhama naurahti katkerana ja lausui:

-- "Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa... eikä pyydettävää..."

Tatjana Nikolajewna oli neuvoton, hätäytynyt. Hän alkoi taas
selitellä, lopettaen:

-- "Mieheni on kovin sairas ja pyytäisi saada tavata Teitä... Olen
tunnin ajan jo Teitä etsinyt..."

Ja tarttuen Harhaman käteen, lopetti hän rukoilevasti:

-- "Lähtekää!... Mieheni odottaa..."

Harhama otti käsikirjoituslaukkunsa ja lähti välinpitämättömänä.

       *       *       *       *       *

Aleksander Vladimirovitsh Kovalewskij makasi vuoteellansa. Elämä
oli kalvanut lihan poskista ja elämänhalun silmistä. Rinta kohosi
vaivaloisesta hengityksestä, katseessa oli jotain elämän inhoa ja
huoneessa vallitsi surkuteltava köyhyys, jota entisen rikkauden
risaiset jäännökset kirjavoittivat.

Mutta nyt oli onnen aurinko noussut kirkkaana. Annushkan lahjakirja
valaisi vaimon elämää.

Raukealla äänellä puhui Aleksander Vladimirovitsh Harhamalle, joka
istui hänen vuoteensa vierellä. Keskustelun kuluessa kysyi hän
sattumalta, mitä Harhamalla oli käsilaukussa.

-- "Erään teoksen käsikirjoitus", -- vastasi Harhama hieman
kiusautuneena kysymyksestä ja yhä ajatellen ennustajaa. Aleksander
Vladimirovitsh oudostui ja alkoi puhua:

-- "Sinä siis aijot kirjailijaksi... Heitä pois hullutus... Elämän
valhe..."

Harhama oli vaiti. Puhuja jatkoi:

-- "Sillä, katso: Eihän kirjallisuus ole muuta, kuin petosta ja
elämän vääristelyä..."

-- "Kuinka niin?" -- oudostui Harhama.

-- "Siksi", -- jatkoi toinen -- "että kirjallisuudessahan ovat
säännöt _minkälaiseksi_ pitää ihminen ja sen elämä kuvata: Se pitää
kuvata runollisesti ja esteettisesti eheäksi... Etkö sinä ole
ajatellut mikä suunnaton hulluus ja petos se on?... Et ole... Hyvä
on. Ajattele sitten, onko maailmassa ainoatakaan, sanon _ainoatakaan_
ihmistä, jonka elämä olisi eheä runo, hyvä, tai paha?... No, otetaan
ihmiskunnan paraat: Jeesus -- jos Hän on ollut olemassa -- Sokrates
ja ehkä Tolstoi... Mutta onko niidenkään elämä eheä? Valetta. Jos
niidenkin elämän kokonaisuus, ne jokapäiväiset pikkumaisuudet --
esimerkiksi Sokrateksella vaimonsa kanssa -- ja salaiset halut ja
ihmismäisyydet maalattaisiin, niin mikä eheä runo siitä syntyisi?...
Siitä syntyy eheä runo siten, että _petetään_ ihmisiä, poimitaan se
mikä sopii reseptiin ja muu salataan... Jokaisen romaanisankarin
elämähän on, kuin edeltäpäin tilattu. Eikö se ole törkeä petos, kun
elämä on kerran satojen tuhansien sattumuksien tulos?"

Rykiminen ja verensylky keskeyttivät puheen. Harhama mietti äsken
kuulemaansa ja hänestä se tuntui hämmästyttävän oikealta. Saatuansa
taas voimia, jatkoi Aleksander Vladimirovitsh:

-- "Ihmis-elämähän on tuhansien vaikutuksien ja ihmisten luoma:
Sinä luet historiaa, se jo vaikuttaa sinuun... Koko äärettömyys
vaikuttaa sinuun... Jokainen tiellesi sattuva ihminen ja tapaus
vaikuttaa sinuun... Ihmis-elämä on tuhansien ilmiöiden ja
aikakauden koko yleisen elämän tulos... Ihmiselämä on sen tähden
niin repaleinen, että ainoastaan suuri narri voi ryhtyä siitä
luomaan esteettistä runoa... Eikö se ole resepti, että esimerkiksi
ei saa olla kirjassa kuin kaksi kolme henkilöä, joiden kanssa
sankari nypläilee?... Ja paljon muita sääntöjä ja jalkapuita...
Niillähän on omat nimensäkin: romantiikka, symbolismi ja herra ties
mitä, ja jokaisessa niissä on vielä uusi ja vanha suunta ja ehkä
muutakin... Useimpien kirjailijoiden vielä täytyy itsensä jollain
lailla ilmottaa mihin suuntaan hän kuuluu, koska muuten ei sitä
huomaisi suurennuslasillakaan tutkien... Etkö ole ajatellut miten
hassulta näytät, jos rupeat niihin sullomaan elämää ja vapaata
ihmisajatusta... Mutta eikö sinun elämässäsi -- anna anteeksi --
ole jo _ennestään_ kylliksi petosta? Miksi rupeat kuvailemaan
ihmis-elämää siksi, mitä se ei ole: Ihmiselle, sinulle ehkä ennen
muita, jo kykenemättömyys panee kylliksi käsirautoja käsiin,
miksi ryhdyt työhön, jossa sinulla on vielä jalkarautoina jotkut
kirjallisuuden säännöt, joiden mukaan sinun pitää kuvata elämä
vääräksi?..."

Harhamasta tuntui puhe joltain totuuden saarnalta, jonka oikeutusta
hänen tylsistynyt sielunsa ei kumminkaan kyennyt tutkimaan.
Aleksander Vladimirovitsh jatkoi:

-- "Ota oma elämäsi, tai kenen hyvänsä! Minkä eheän kertomuksen
sinä niistä saat, jos sinussa on rahtukaan, pieninkään rahtu
rehellisyyttä? Laitumella käypä härkä on ainoa, jonka elämä on
niin esteettinen ja runollisesti eheä, että siitä voi kirjoittaa
taideteoksen... No kuvailekin sitten sitä, jos tahdot onkia
mainetta ja samalla olla rehellinen elämää kohtaan... Mutta älä
rupea jalkapuussa tekemään silmänkääntäjätemppuja, sillä silloin
sinä joudut nauruksi itsesi edessä runomestarien sinulle käsiään
taputtaessa... Mutta mitä sinua ne käsientaputukset hyödyttävät?...
Turhuutta, elämänhullutusta on kaikki..."

Puhuja väsyi ja hengitti raskaasti. Harhamassa nousi elämän-inho.
Kovalewskij puhui hänen mielestänsä, kuin ihmishengen suuriruhtinas,
joka häntä ivaten katkoi ihmis-ajatuksen jalkarautoja ja viskoi
kappaleet inhoten syrjään. Hän ryhtyi itseänsä puolustamaan selittäen:

-- "En minä olekaan ryhtynyt kuvailemaan rakkauden kirjeiden
kirjoittelijoita, enkä ryömimään jalkaraudoissa..."

-- "Siis yhteiskunnan parantajaksi olet ryhtynyt", -- keskeytti
Aleksander Vladimirovitsh. Ja vaimollensa, joka toi hänelle
lääkkeitä, lausui hän:

-- "Mene, Tatjana, lapsien kanssa kävelemään. Virkistytte siellä...
Minä voin hyvin... puhelen tässä Harhaman kanssa..."

Hän viittasi lapset luoksensa, suuteli niitä palavasti, ojensi
raukean kätensä vaimollensa jäähyväiseksi, suuteli sen ojennettua
kättä ja jatkoi Harhamalle, kun olivat jääneet yksin:

-- "Minä tunnen kuoleman lähestyvän ja lähetin ne pois, että eivät
ole kärsimässä..."

Sitten katseli hän haaveillen ylös. Harhaman sielu värisi. Hän
ryhtyi tarkastamaan kuoleman tuloa sairautensa kaikella kiihkolla.
Aleksander Vladimirovitsh alkoi taas puhua:

-- "Menemme siihen asiaan: Sinä ryhdyt parantamaan yhteiskuntaa. Minä
tiedän kaikki, sillä Zaiko lähti minun luotani itseänsä ampumaan ja
kertoi kaikki. Sinä rupeat luomaan sosialistista yhteiskuntaa... Älä
polta käsiäsi!... Minä puhun kuoleman edessä ja sinun ystävänäsi ja
sanon sinulle, että se yhteiskunta on hirviö ja mahdottomuus. Se vie
vähätkin ihmishenget tomuun."

Harhama oli yhtenä korvana ja tarkkaavaisuutena. Puhuja jatkoi:

-- "Ajattele, että sinunkin pitäisi juosta toreilla kahviakkojen
kanssa hallitsemassa yhteiskuntaa ja valvomassa, että saat mieleisesi
paikat housuihisi!... Mikä narrin tehtävä se olisi hengelle, joka
pyrkii ylös!... Ajattele edelleen: Kaikki kuona nousisi erilaatuisen
roskaväen hartioilla keinottelemaan... Ihmisen yksilöllisyys häviäisi
ja ihmiset polkeutuisivat ihmiskarjoiksi, jotka tappelevat toistensa
kanssa kannikasta... Sitä tilaako sinä rupeat luomaan?..."

Puhuja katsoi Harhaman silmiin tuskaisen, kärsivän näköisenä. Hetken
vakavuus vaikutti, että Harhama tunsi istuvansa, kuin profeetan
edessä. Hänen herkkään sieluunsa painui jokainen sana, ja hillitön
mielikuvitus valoi kaikkeen hengen. Hän näki jo sen hetken, jolloin
hänen pitäisi sosialistisen yhteiskunnan torikokouksissa keinotella,
kärkkyä ja taistella juoruavan ämmäjoukon ja ihmiskuonan kanssa
leipäpalasta. Hän huomasi, että hän oli juuriansa myöten sen
kansanvallan inhoaja. Sairas jatkoi:

-- "Jalostunut, kirkastunut itsevaltius on ainoa oikea. Se on ainoa
hallitusvalta, joka voi jakaa oikeutta tasan, jos se tahtoo... Tai
sitten luonnontila... Kansanvallalle se on mahdoton, kunnes ihmiset
eivät ole jumalia... Enemmistö polkee siinä lokaan vähemmistön...
Kansanvalta on ihmishengen suuri hullutus ja mahdottomuus... se on
roskaväen lyhytaikainen riemu... Se on ihmishenkien turmelija, sillä
se kietoo ne aineelliseen halpaan taisteluun, torikokouksiin..."

Entistä jännittyneempänä seurasi Harhama kuoleman tuloa ja
keskustelua. Hänen ajatuksensa olivat yleensä salamannopeita. Nyt
hän oitis, vaistomaisesti, huomasi, että hän oli olemukseltaan
itsevaltiuden ihailija siinä määrässä, että hän pienenä poikana
oli kirjoittanut ylistysrunon -- Nerolle, koska se osasi käskeä.
Perkelettäkin hän ihaili, koska se ei häikäillyt käskiessänsä. Hän
huomasi, että hänen elämänsä oli siinäkin asiassa ollut _erehdys_ ja
_valhe_, että oli ollut ajan sosialisti.

Kuoleva jatkoi heikolla äänellä:

-- "Ja lisäksi: Sinäkö luulet kelpaavasi yhteiskuntaa parantamaan,
tai kukaan kirjailija... Älä suutu minuun, kun sanon, että sinun
_omat_ kätesi ovat liian rapaiset... minä tiedän paljon... Te
kirjailijat sanotte painavan sananne maailman asioissa ja annatte
ohjeita, mutta kuka teistä on alkanut oikeasta päästä, itsestänsä?
Ehkä ne kolme, jotka mainitsin: Jeesus -- mutta hän ei ole mitään
kirjoittanut -- Sokrates ja Tolstoi... Entä muut?... Miksi ette te
_itsestänne_ tee malli-ihmistä, vaan parannatte muita?... Sinäkin!..."

Harhama istui synkkänä, sanattomana. Puhuja jatkoi, raskaasti
hengittäen:

-- "Toisin sanoen: Te maailman parantajat olette arvostelijoita.
Teitä on meillä... kuinka paljon on maailmassa ihmisiä?... tuhat
viisisataa miljoonaa, eli kuinka?... Meillä on siis tuhat viisisataa
miljoonaa arvostelijaa, sinä niihin luettuna, jotka katsotte olevanne
kutsutut lausumaan painavan sananne jossain... no, esimerkiksi
taiteessa... yleensä elämässä... Mutta näytäpä minulle teistä
arvostelijoista ainoakaan, joka on maalannut mallitaulun, s.o.:
alkanut arvostelun oikeasta päästä... Ja mitä väkeä olette te
kirjalliset maailmanparantajat?... Semmoista, joka ei ole muuhun
kyennyt, koulujen lahjattomia oppilaita, jotka julistautuvat
neroiksi... Yksi tuhannesta kirjailijasta ansaitseisi käteensä
kynän... muiden käteen pitäisi panna käsikoppa... sinun käteesi
ensimäisenä..."

Syntyi pitkä äänettömyys. Sairas levähti ja katseli jotain
kirkastuvaa. Sitten alkoi hän taas puhua:

-- "Sinä lähdet maailmaa parantamaan, mutta miksi et paranna
itseäsi?... Minä tiedän niin paljon... Minä tiedän ne alhaiset teot,
joiden johdosta sinä Zaikon kanssa jouduit puoskarien kynsiin...
Olkoot ne kuolleen muiston tähden mainitsematta... Minä tunnen
sen rikoksen, josta vastaajaa täytyi _arvalla_ etsiä... Olkoon,
että asianomainen on nyt satojen tuhansien omistaja, koska ne
obligatsionit, joilla asia peitettiin, ovat voittaneet: se ei asiaa
paranna... eikä sekään, että arpa lankesi sinulle väärin... Älä
siis lähde parantamaan maailmaa, vaan pese kätesi!... Sinä _olet_
jo maailman parantaja siinä määrässä, että elämäsi on niiden elämän
kukka: se on erehdyksien ja rikoksien sarja... se on semmoinen malli,
jommoisen ihmis-elämän _ei_ pitäisi olla..."

Harhama huokasi. Sairas hengitti raskaasti ja jatkoi haaveillen:

-- "Ja se maailman parannus... Suuri osa niitä lääkärejä istuu Hiiden
myllyssä, josta vuotaa kaikki saasta maailmaan... Se vuotaa juuri
rikkaiden, sivistyneiden, maailman parantajien Hiiden myllystä,
myrkyttäen köyhienkin elämän... Miksi ei niiden myllyjen kauheutta
paljasteta?... Miksi lääkärit, ne kirjailijat kiertävät semmoisia
märkäpaiseita?... Siksi että taide käskee niin tekemään... Tai
siksi että ne ovat parantajien omia pesiä... Eihän pahakaan lintu
omaa pesäänsä likaa... ne täytyy runoilla kauneiksi... Ja sinä olet
yksi niitä tahraajia... Miksi ette ennen kaikkea paljasta omaa
elämäänne?... Ette ehkä jouda, kun on maailmalle niin paljon 'uutta'
sanottavana... Petosta: Pikku lapsi lausuu usein suurempia totuuksia
muutamalla sanalla kuin te kirjailijanerot paksuilla niteillänne. Ja
ajattele edelleen tyynenä, niin huomaat, että pieni lannanhoidosta
kirjoitettu kirjanen vie ihmiskuntaa eteenpäin suuremman askeleen
kuin sinun ja muiden kaltaistesi maailman parantajien sata romaania
ja novellia."

Harhama kuunteli tuomiotansa tyynenä, mutta synkkänä. Kuoleman
kulkuset soivat hänen korvissansa ja hänen sielussansa häilähteli
sen varjo; ja hän hapuili sitä nähdäksensä. Nopeasti käsitti hän
taas jotain himmeää: hän huomasi pyrkineensä maailman parantajaksi,
itse vajoten sitä tehdessänsä sen suurimmaksi heittiöksi. Joku
selittämättömän katkera tunne täytti koko hänen olemuksensa. Hän
yritti puhua ja selittää:

-- "En minä yhteiskuntaa paranna, enkä ole teostani siitä
kirjoittanut... Ne ovat uskonnollisia kysymyksiä..."

-- "Siis aijot kukistaa Jumalan", -- keskeytti sairas.

Harhama vaikeni. Sairas jatkoi:

-- "Minähän entisiltä ajoilta tiedän, että kiellät Jumalan...
taistelet Häntä vastaan... Jalkani jo kylmenevät..."

Harhama jännittyi repeämään asti. Sairas pitkitti:

-- "Minä puhun kuoleman edessä ja sanon sinulle: Jätä Jumalaa vastaan
taisteleminen, sillä se on ihmishengen suurin hullutus... se on
mittaamattoman suuri hullutus... Sillä jos Jumala on, ethän sinä
voi sitä kumota. Jos Häntä taas _ei_ ole, olethan suurin narri, jos
rupeat Häntä, olematonta, kukistamaan... Ajattele sitä hullutusta...
sitä ihmishengen suurinta erehdystä ja narriutta!..."

Kirkas salamasade tuntui valaisevan Harhamaa. Sairaan sanat tuntuivat
niin kumoamattomalta totuudelta, että hän vapisi niitä ajatellessansa
ja mietti: Onko elämäni siinäkin ollut erehdys?... Olenko taistellut
narrintaistelua? Hän yritti selittää, pelastua häpeästä, sairaan
edestä. Hän lausui:

-- "_Uskon_... väärän uskon hävittämisestähän onkin kysymys..."

Sairas keskeytti hänet yhä heikkenevällä äänellä:

-- "Sinä luulet voivasi hävittää uskon!... Kuule: Helpompi on sinun
nostaa vuoret hartioillesi ja kantaa ne pois äärettömyydestä,
kuin hävittää usko yhdestäkään ainoasta ihmisestä... Sinä voit
hävittää ihmisestä kaiken muun, mutta et uskoa... et koskaan,
et yhdeltäkään... Sillä katso: Toiset ihmisistä uskovat, että
Jumala on. Kukaan heistä ei sitä tiedä. Toiset uskovat, sanon
_uskovat_, että Jumalaa _ei_ ole. Viime mainitut ovat juuri
sitä uskovaisten sokeinta, kiihkouskoisinta joukkoa... ne ovat
kiihkomuhamettilaisia... Sillä eihän heistä ainoakaan _tiedä_ että
Sitä ei ole. Ne uskovat aivan sokeasti... Ja mitä uskovaisten joukkoa
se vielä on! Katso ympärillesi: Ne ovat Hiiden myllyn oriita,
tai jotain semmoisia 'tiedemiehiä'... sinun laillasi rappiolle
joutuneita... Jos Jumalaa ei ole, tai on, niin korkeintaan voi
ilmaantua _yksi ainoa_ koko maailman olemassa-olon aikana, joka voi
_tietää_ sen asian. Kaikki muut ovat uskovaisten sokeaa laumaa...
Miljoonat uskovat Darwiniin, eikä ainoakaan _tiedä_ onko Darwin
oikeassa... Mikä narri sinä silloin olet, jos ryhdyt hävittämään
uskoa?..."

Harhama huokasi raskaasti. Elämän hämärä kuilu avautui hänelle
ja hän katseli siihen tylsänä. Hän huomasi, ettei hänellä uskoa
hävittäessänsä ja Jumalaa kieltäessänsä ollut pienintäkään tietoa
asiasta. Hän oli kaiken uskonut aivan sokeasti. Sappikatkerana
huokasi hän:

-- "Siinäkin näyttää elämäni olleen erehdys..."

Mutta hän yritti vielä puolustautua itsensä edessä, vaikka raukeana
ja nääntyneenä. Hän lausui:

-- "Mutta onhan järjetöntä esimerkiksi Perkele ja..."

-- "Perkele", -- keskeytti sairas -- "ei yksikään maailmassa
tiedä, onko Perkelettä, vai eikö. Kaikki uskovat vaan sokeasti
toista, tai toista... Mutta minä sanon sinulle yhden asian...
Jalkani ovat jo aivan kylmät... Minä sanon sinulle: Ihmiskunta on
henkisesti niin köyhä, ettei sen kannata menettää perkelekäsitettä
ja siis Perkelettä... Se on toki henki, oleva, tai olematon, joka
on yläpuolella leipäkannikkaa ja ihmisruumista... Katso missä
ihmishenki matelee: Se runoilee ja ruikuttaa naisen ruumiille...
Luonnon tehtäviä suorittamaanhan se ruumis on luotu, eikä ihmishengen
palveltavaksi ja kuvailtavaksi... Onhan Perkele toki jotain ylevää
ja suurta, jossa on edes ihmisen hengelle hapuiltavaa... Nyt jo ovat
polveni kylmät... Hyvä, että ei vaimoni ole täällä..."

Kaikki vaikeni. Kuolema lähestyi valtikka kädessä, suurena,
armottomana. Sairaan hengitys heikkeni. Harhaman jokainen hermo
vetäytyi kireälle... Hän mietti puhetta ja hapuili nähdä kuoleman
vilahdukselta, ja tuijotti sitä tapaillessansa kuolevan silmiin.
Sairas nosti kätensä, ojensi sen Harhamalle ja kuiskasi:

-- "Jää hyvästi!... Minä lähden..."

Virtanansa vuosivat vedet Harhaman silmistä. Kaikki sekottui, himmeni
ja hämärtyi ja repi ja raateli. Kuolevan kylmenevä käsi oli hänen
kädessänsä. Sairas katseli haaveillen ylös, alkoi menettää tajunsa ja
kuiskasi:

-- "Älä hävitä Perkelettä ja Jumalaa!... Ihmiskunta on köyhä... Tee
itse malli... älä arvostele".

Hän vaikeni, hengitti tuskin huomattavasti, katsoi ylös tylsänä ja
kuiskasi:

-- "Isä, minä tulen syliisi..."

Tuntui pieni nyähdys. Käsi herposi ja jäi kuolleena Harhaman käteen...

Kylmä viima juoksi Harhaman läpi. Hän istui kauvan kuolleen
käsi kädessä ja silmillänsä imeytyen sen silmiin. Hän vapisi
tapaillessansa näkyvää kuoleman ilmestystä. Hän raotti kuolleen
silmäluomet, avasi sen suun ja tutki kaiken, eikä löytänyt mitään.
Elämän turhuus ja mitättömyys kohosi hänen eteensä pölypilvenä,
josta hän ei nähnyt mitään. Viimein sulki hän kuolleen silmät ja
nosti hänen kätensä ristiin rinnalle. Eräs lääkepullo kaatui ja sen
sisällöstä levisi ilkeä, kirpeä haju. Harhama otti laukkunsa ja lähti.

Tiellä tuli häntä vastaan Tatjana Nikolajewna lapsinensa. Harhama ei
tiennyt, miten ilmottaa asia. Hän tapaili selitystä:

-- "Aleksander Vladimirovitsh on hyvin rauhallinen... älkää
hämmästykö..."

-- "Herra Jumala!" -- parkaisi Tatjana Nikolajewna, joka käsitti
asian, sieppasi lapsensa syliinsä ja juoksi epätoivoisena kuolleen
miehensä huoneeseen.

       *       *       *       *       *

Syyskuun yö pimeni, kun Harhama kulkiessansa joutui astumaan majuri
Velikodushofin huvilan ohi, jota hän ei tiennyt. Akkuna oli auki.
Kynttilä paloi pöydällä ja majuri itse istui sikaria poltellen.
Ketään muuta ei talossa näkynyt.

Harhama pysähtyi hetkeksi. Majuri lähti juuri ulos ja nyt oli
Harhaman sokea päätös valmis: Hän astui avonaisesta ovesta sisälle,
veti helvetinkoneen vireeseen ja kätki sen sohvan alle. Sitten
katsahti hän nopeasti ympärillensä. Avonaisessa pöytälaatikossa oli
paksu tukku viidensadan ruplan seteleitä, majurin tädin rahoja.
Harhama otti niistä yhden, mutisten.

-- "Minä olen jo valmiiksi istunut linnassa, nyt voin siis sen
rangaistuksen edestä varastaa, niin olen täydellinen..."

Hetken kuluttua palasi majuri Velikodushof sisarensa keralla
takaisin. Puoliyön aikana lähti hän saattamaan sisartansa asemalle.
Kun he olivat päässeet ulos, räjähti huvila sirpaleiksi, haavottaen
majurin sisaren. Paikalle saapuneet viranomaiset vangitsivat kahta
tuntia myöhemmin Velikodushofin vallankumoukselliseksi epäiltynä,
koska hänen asunnossansa oli ollut räjähdys-aineita.

Seuraavan päivän iltapäivällä lähestyi Harhama sitä asemaa, jonka
läheisen maaseurakunnan hautausmaahan on Ritva haudattu. Jokin
sanomaton tuska ja epätoivo kalvoi häntä. Siihen yhdistyi pelko äsken
tehdystä rikoksesta. Hän ei enää käsittänyt mitään selvästi, tunsi
vaan pakenevansa.

Rautatien vaunuun astui viimeisellä asemalla Varpalan Rauha
kaksoisinensa. Hän oli riutunut, kuihtunut ihmisvarjo. Harhama tunsi
hänet ja katseli häntä tylsänä.

Eräälle vaimolle kertoi Rauha olevansa tulossa vanhempiansa
hautaamasta. Sen sanottuansa hän itki katkerasti. Outo vaimo kysyi
häneltä hetken kuluttua:

-- "Joko sinä olet kauvan ollut naimisissa... kun on kaksi lasta?"

Rauha ei vastannut. Hän kuivasi huivin kulmalla silmänsä ja
alkoi hoidella lapsiansa. Sata puukkoa tuntui pistävän Harhamaa.
Hänelle alkoi selvitä elämänsä sumu ja näkyä jotain kirkasta. Oma
syyllisyydentunne tuikahteli jo tulena. Hän vapisi, hätäytyi ja
tylsistyi. Juna vihelsi tulomerkin. Harhama otti käsikirjoituksensa
ja lähti Ritvan haudalle.

Juna saapui asemalle vähän ennen puoli-yötä. Ilma oli tyyni.
Musta pilventönkä kohosi taivaanrannan alta ja sen taustaa vasten
katsottuina näyttivät hautaristit aaveilta. Kalmiston kolkko rauha
lisäsi syys-yön kaameata väritystä.

Siinä lapsensa haudalla, kuoleman merkkien keskellä ja sydän-yön
hiljaisuudessa masentui Harhama kokonansa. Mennyt elämä kulki
hänen ohitsensa pienimpiä yksityisseikkoja myöten ja sen jokainen
ohikulkeva kuva runteli häntä kuin kivisade. Lapsuuden viattomat
päivät, nuoruuden toiveet, miehuuden taistelut, rikokset, erehdykset
ja pettymykset, kaikki ne kulkivat hautausmaan haamujen tavoin hänen
ohitsensa, kuvastuen mustan pilvenlongan muodostamaa taustaa vastaan
synkkinä ja kolkkoina.

Lapsesta lähtien oli hän taistellut löytääksensä vastauksen
kysymykseen: "Isäkö vai äiti?" Ja äskettäin oli hän kuullut
vastauksena, ei oman kysymyksensä kaikua, vaan hirvittävän
kysymyksen, Jumalako vai Perkele?

Harhama ajatteli sitä ja kysyi itseltänsä:

-- "Eikö minun etsimisessäni ehkä ole ollut vikaa?..."

Se oli hänelle ensimäinen tietoinen säde oman syyllisyydentunteen
synkkään pimeyteen. Hän mietti edelleen:

-- "Minä olen, kuten äiti ennusti, tarttunut ihmisten
hameenliepeeseen ja nyt on minut sillä hameella lyöty..."

Hän masentui ja jatkoi:

-- "Olen alkanut omin voimin etsiä totuutta, mutta vajosinkin
epäilyksen pohjattomaan mutaan.

"Monet uudistetut yritykseni olen aina päättänyt renttuamisilla..."

Vuoret tuntuivat vierivän hänen hartioillensa. Hän jatkoi:

-- "Olin etsinyt vastausta kysymykseen: mikä on elämän tarkotus?
Kerran luulin sen jo löytäneeni. Se vastaus kuului: 'Elämän tarkotus
on kulta!'

"Minä etsin kultaa, kokosin rikkautta -- ja nyt olen kerjäläistäkin
köyhempi. Munkki Pietarin ennustus muistuu mieleeni.

"Minä olen pettänyt -- mutta olen nyt itse petettynä."

Hän jatkoi edelleen:

-- "Olen etsinyt elämän iloa ja nautintoja, ja lähdin Hiiden myllystä
niitä inhoten ja niihin kyllästyneenä. Nyt on hautausmaan kolkko
sydän-öinen yksinäisyys minulle liian iloinen..."

Harhama huokasi ja jatkoi:

-- "Luulin löytäneeni elämän tarkotuksen vaimossa ja lapsessa. Lapsi
on maan multana ja vaimo on pannut minut rautoihin silloin kun itse
mätänin.

"Olen luottanut itseeni ja nyt olen tämmöinen."

Hän ajatteli edelleen:

-- "Olin elävinäni köyhiä varten -- ja köyhät kirosivat minut ja
kieltäytyivät antamasta puhdasta riepua haavoilleni, kun näkivät,
ettei minusta ole enää hyötyä."

Harhama vaikeni kauvan, kuuli Varpalan Juhon kiroukset ja Evan
ilkunnan. Hän jatkoi taas:

-- "Olen nostanut ihmisen Jumalaksi -- ja se jumala ilkkui minulle,
kun näki minut iljanteella verisenä...

"Ainoastaan pieni Musti nuoli haavojani..."

Hän mietti kauvan ja teki siihen-astisen elämänsä ensimäisen raamatun
hengessä kysytyn kysymyksen:

-- _"Eiköhän sittenkin Jeesus Kristus olisi ollut ainoa oikea
peruskivi, mikä voidaan panna?"_

Hän vajosi kokoon sen kysymyksen alla.

Hän tutki edelleen elämäänsä, miettien:

-- "Olen jo uneksinut ja tavoitellut maailman mainetta -- ja nyt
olen maailmassa kulkija ja pakolainen, joka häpeää ihmisiä ja koko
maailmaa..."

Hän muisteli, että mihin hän meni, siellä odotti häpeä. Entiset
ystävät väittelivät häntä, häpeillen. Ainoastaan Tuomas Porcus oli
häntä vielä koputtanut, varovasti, ohimennen, kuin ohi kierivää
tyhjää viinatynnöriä.

Harhama murtui. Hän istui nyt elämänsä raunioilla, häpeän raskas
vuori hartioilla. Kauhistuneena vaikeroi hän itseksensä:

-- "Voi, voi, voi! Mihin olen minä joutunut! Ja mihin minä nyt
lähden?..."

Se oli sortuneen hengen tuskanhuuto, kamala vaikerrus, joka nousi
ihmisrinnasta. Hän jatkoi:

-- "Askeleeni ovat kohonneet tiestä, nousseet ylös ja muuttuneet
tulisiksi kiviksi ja laskevat nyt kivisateena päälleni..."

Hän jatkoi tutkiskeluansa puhellen:

-- "Minä katselin ihmisiä korkealta temppelinharjalta... Olin
nousevinani suomensuvun kunniaksi, ja nyt minusta on tullut äitini
suru, kansani suurin häpeä ja Suomen suurin likapilkku..."

Hänen henkensä painui aivan maata vasten, kun hän muisteli niitä
kirjoituksia, joita oli kierrellyt sanomalehdissä hänen elämästänsä,
sekä yksityisiä kirjeitä, joita hänelle oli saapunut, ja puheita,
joita hän oli itsestänsä kuullut.

Hän jatkoi:

-- "Minä yritin nostaa hyveen sen korkealle huipulle, ja nyt tuhannet
huutavat kirousta antamani huonon esimerkin tähden..."

Hän muisteli Varpalan Rauhaa, ja jatkoi:

-- "Olin tekevinäni työtä Korpelan hyväksi ja nostinkin hirsikuorman
Timon selkään..."

Hän nojasi päänsä käsiinsä ja tuijotti maahan ja jatkoi:

-- "Judas Iskariotina olen pettänyt Nikolain joukon, ja Judaksena
olen hiipinyt tarvaalaisten häpeäksi."

Hänen rinnastansa pääsi epätoivoinen huokaus. Hän mietti hetken ja
nauroi sitten mielipuolen katkeraa naurua...

Oli jo likellä puolta-yötä. Harhama jatkoi itsensä tutkistelemista,
kokonaan maahan lyötynä, ja hänelle alkoi selvetä himmeästi Perkeleen
olemus: Hänelle alkoi selvetä, että ne temppelit ja pylväistöt,
joista hän oli nähnyt unia ja joista hän oli lapsi-ijässä ollessansa
kirjoittanut teoksen, olivatkin kaikki hänen omassa povessansa.
Hänelle selvesi, tosin vasta himmeästi, että Perkele-ilmestys oli
hänen olemuksensa paha taipumus, jolle hän oli runoissa laittanut
sarvet ja hampaat, enkelit ja temppelit. Hänelle selvisi hämärästi,
että hän oli kulkenut omien pahojen taipumuksiensa orjana ja antanut
niiden luoda unia ja unelmia. Hän muisti munkki Pietarin sanat
Perkeleestä ja sen vallasta.

Hän istui kokoon kutistuneena ja mietti. Sitten alkoi hän taas tehdä
tiliä itsensä edessä, puhuen:

-- "Jos minä tässä lapseni haudalla nyt puhun rehellisesti itseni
edessä, niin minä sanon näin: Koko minun olemukseni perus-olio
on ollut _paha..._ Jokaisen tekoni vaikutin on ollut alhainen:
Kun palvelin köyhiä, oli siinä sittenkin pohjimmaisena kätkettynä
halu saavuttaa niiden rakkaus... Ja edelleen: Jos olen milloin
ollut näennäisesti jalo, on senkin vaikuttimena ollut yksinomaan
_alhaisuus:_ halu onkia ihmisten kunnioitusta, tai jotain muuta..."

Hän mietti edelleen ja jatkoi:

-- "Magdassa ja rouva Esempiossa olen perinnä etsinyt muuta, kuin
kotia, vaikka minä petin _itseni_ ja uskottelin kotia etsiväni...
Minä etsin aistillisuutta, edelliseltä kultaakin, ja molemmissa
tapauksissa oli vaikutin alhainen, vaikka minä en sitä itsellenikään
myöntänyt... Lisäksi minä inhosin molempia ja ainoastaan Tamaraa olen
katsellut niillä tunteilla, joilla on omaa vaimoa katseltava. Minun
elämäni on siinä, kuten kaikessa _erehdys_... se on _rikos_..."

Mieli katkerana jatkoi hän:

-- "Jos tässä kuoleman keskellä olen kerrankin rehellinen, niin
minä sanon näin: Minussa ei ole ollut rahtuakaan rehellisyyttä...
ei pienimmissäkään asioissa... Minä olin sosialisti, vaikka
inhosin kansanvaltaa, kun sitä tyynenä joskus ajattelin... Minä
olen tarvaalaisten häpeänä, vaikka itse asiassa olen ollut niistä
yhtä kaukana, kuin kaikesta muustakin maailmasta... Minä en ollut
tarvaalainen, enkä mikään... Ja jos jotain olin, olin sosialisti
siinä mielessä, että aina uskoin vaistomaisesti niiden pyrintöjen ja
vaatimuksien olevan jalot, oikeutetummat kuin kenenkään muiden. Se
tieto on minua aina polttanut sormenpäitä myöten. Ja ne minä olen
pettänyt, kuin Judas."

Kylmä hiki juoksi hänen ihoansa pitkin. Hän muisteli sitten
teostansa, jossa hän oli alussa rehellisyyden rehellisyys. Hän puhui:

-- "Kun minä siinäkin, tässä lapseni haudalla ja elämäni raunioilla
puhuen, olen suora, niin sanon näin: Minä olin siinä rehellinen,
mutta se rehellisyys _ei_ johtunut vapaasta siveellisestä tahdosta
vaan _kuolemanpelosta_... Se rehellisyys oli siis siveetön... Ja
edelleen: Kun minä teostani kirjoitin, niin vaikuttamassa olivat
lopulta jo kaikki alhaiset himot ja halut: Minä etsin mainetta...
kultaa... seppeleitä... Minä tapailin jo tyylin täydellisyyttä
ansaitakseni arvostelijoiden ylistyksen... Minä kyllä halveksin
arvostelijoita, mutta minä tiesin, että jos mieli menestyä, täytyy
niitä kutkutella... Teokseni loppua kirjoittaessa oli jo alhaisuus
ainoa vallitseva vaikutin..."

Harhama litistyi elämänsä painon alle, kuin etana vuoren alle. Hän
mietti suhdettansa ihmisiin, narrimaista itsensä ihailua, jatkaen:

-- "Minä olen ollut niillekin epärehellinen ja kavala. Minä olen
salannut, että halveksin heitä, sillä se salaaminen oli minulle
edullista... siten sain minä 'ystäviä'... Ainoastaan Nikolain
ja munkki Pietarin edessä olen ollut se mikä olen... Ainoastaan
Tamaralle ja Anna Pawlownalle olen näyttänyt sieluani, mutta senkin
olen tehnyt kavaluudesta: minä tahdoin kietoa ne itseeni... aivan
vaan huvikseni... Näennäinen vaatimattomuuteni on ollut pelkkää
petosta ja jonkun alhaista suosion onkimista..."

Hän ajatteli jotain hyvin katkeraa ja huokasi:

-- "Minun elämäni on siis kaikessa ollut petosten ja rikosten sarja,
se on ollut yksi ainoa erehtymä..."

Ja yhä selvemmäksi kirkastui hänelle olemuksensa perus-olio: _paha_
ja _halpamaisuus_. Hän vetäytyi aivan kokoon, masentui maahan asti.

Mutta oman syyllisyydentunteen ilmaus oli vielä ohimenevää. Hänen
henkensä oli liian kovasti kiinni jumaluuden kysymyksessä. Hän istui
kauvan ja alkoi tylsänä miettiä Jumalan ja Perkeleen kysymystä ja
teostansa. Vielä pilkahti halu julkaista teos... Tylsänä, kuin
kone, otti hän käsikirjoituksen, selaili sitä, ihaili sen puhdasta
taidetta, sen runouden kauneutta ja syvyyttä. Siinä oli runosäkeitä,
jotka hän muisti miettineensä lähes kaksikymmentä vuotta sitten.
Niin kauvan oli hän niitä muistossansa säilyttänyt, muovaillut ja
kaunistellut... Hänen elämänsä, sen valoisimmat ajatukset olivat
siinä paperiliuskoilla, siroteltuina, kuin ihanat kukkaset valkealle
liinalle... Kyyneleet tulvasivat hänen silmiinsä niitä katsellessa...

Mutta siiloin sattui hänen silmiinsä ensimäisen luvun alku, jonka
rouva Esempio oli läpi lukenut. Harhama huomasi siinä kaksi
hänen korjaustansa: u oli korjaamalla muutettu a-kirjaimeksi ja
p-kirjaimesta selvennetty j. Hän muisti nämä korjaukset. Oli, kuin
olisi niistä taas tuoksahtanut rouva Esempion hengityksen ilkeä
löyhkä. Harhama sai heti ankaran hermokohtauksen ja raivostui. Hän
mutisi hampaittensa välistä:

-- "Kaikkialla sen käsien jälet minua seuraavat. Kirousta minulle
tuottaa jokainen esine, jota hän on hyppysissänsä pidellyt."

Ja hän repi raivoissansa koko ensimäisen luvun pieniksi kappaleiksi,
potkaisi multaan pienen kuopan Ritvan haudalla, ja hautasi
paperipalaset ja Velikodushofilta varastamansa viidensadan ruplan
rahan, ja päätti ettei ikinä julkaise teostansa, koska siihen oli
rouva Esempio koskenut. Peittäen kuopan mullalla, mutisi hän:

-- "Siellä ovat nyt kaikki sinun kanssasi eletyn haureuden hedelmät
ja häpeät..."

Nyt ei hänellä enää ollut mitään muuta, kuin häpeänsä. Isänmaassa ei
hänellä ollut kolkkaa, jonne olisi voinut mennä sitä piiloon, sillä
siitä oli levinnyt tieto kaikkialle.

Taivas synkistyi synkistymistänsä. Hautausmaa oli jo puolipimeä.
Kokoon kutistuneena mietti Harhama, mitä varten hän on elänyt.

-- "Niin, mitä varten olen elänyt? Mikä on ollut elämäni tarkotus ja
tulos?" -- kysyi hän itseltänsä.

Ja kun hän taas mietti, huomasi hän äskeisen mieltä masentavan
tuloksen ja mutisi:

-- "Minusta on tullut suomensuvun suurin, loistavin häpeäpilkku...
oikea 'tähti'..."

Hän nauroi kamalaa naurua ja lisäsi:

-- "Se on siis ollut elämäni tarkotus ja tulos..."

Hän mietti taas ja huomasi Ritvan haudalla kasvavan pienen
rikkaruohon. Hän katseli sitä ja lausui toivottomana:

-- "Se on varmaankin imenyt ravintoa Ritvan ruumiista."

Hän taittoi rikkaruohon ja kätki sen taskukirjansa medaljonkiin,
jossa hän säilytti Anna Pawlownan kuvaa, ja lausui katkerasti
naurahtaen:

-- "Tämä rikkaruoho ja häpeä on ainoa tulos minun elämästäni!"

Ja sitten kyseli hän itseltänsä:

-- "Miten olen minä tähän tilaan joutunut?..."

Hän muisti hetkessä munkki Pietarin kaikki puheet ja kysyi itseltänsä:

-- "Jos minä olisin rakentanut sille peruskivelle, joka on Jeesus
Kristus, niin istuisinkohan minä nyt tässä Suomen häpeänä?... Ja
eiköhän silloin elämästäni olisi muuta tulosta kuin rikkaruoho ja
häpeä?..."

Hän ajatteli sitä kauvan, istuen elämänsä raunioilla, ruhjoksi
lyötynä, häpeän vyöryessä hänen hartioillensa vuorena ja pilkkanaurun
soidessa. Hän ei enää jaksanut ihmisiäkään halveksia. Hänen
haaksirikkonsa oli äärimäinen.

Silloin tuli hän ajatelleeksi erästä asiaa. Hän puhui:

-- "Jos olen rehellinen, niin minä sanon, että minä olen etsinyt
Jumalaa korutavarakseni, enkä ole tutkinut Sen tahtoa...
Teoksessanikaan en ole Sen tahdosta suuria välittänyt... Olen etsinyt
Jumalaa, enkä totuutta... Minä olen unohtanut hyvän ja pahan rajat.
Eikä ole rikosta, jota en ole tehnyt..."

Eilinen hirmutyönsä muistui hänen mieleensä. Hän ajatteli:

-- "Jos olisi vaikka se kirkon Jumala ollut minussa, niin olisinkohan
minä ainakaan näin moneen rikokseen tahrautunut?..."

Silloin tuli hän ajatelleeksi erästä työtänsä: Hän oli teostansa
miettiessänsä kirjoittanut erään ylistysteoksen Jeesukselle, -- ei
tosin Jumala- vaan ihmis-Jeesukselle -- ja hän ajatteli ensi kertaa
sen julkaisemista ja Jeesuksen panemista peruskiveksi.

Sitä ajatellessaan hän painui kokoon, kutistui, hajosi ja ikäänkuin
vaipui maan alle ja ajatukset aivan tylsistyivät.

Hän mietti edelleen sitä hulluuden kuplaa jota hän oli puhallellut
muuta ahkerammin: kuviteltua "kykyänsä". Ja hän näki jo itsensä
oikeassa valossa: kyvyttömyyden perikuvana. Hän puheli:

-- "Minähän olen ollut aivan kyvytön omaa elämäänikin johtamaan...
Minä tiedän kuin apina, mitä se ja se on jostain asiasta sanonut,
mutta minulla ei ole pienimmässäkään asiassa elävää tietoa: minä en
tiedä, kuka on oikeassa ja minkätähden..."

Hän muisteli teostansa, joka oli eheä, ihana runo. Mutta nyt hän
huomasi, että sekään ei ollut muu kuin sairauden tuote: 18-vuotisten
sairaloisten miettimisten tulos, eikä kyvystä lähtenyt... Hän
hämmästyi nerottomuuttansa, näki itsensä raukkana.

Hän etsi jotain hyvää itsessänsä. Hän muisteli säälineensä köyhiä,
heltyneensä kyyneliin asti, nähdessänsä kurjuutta. Mutta siinäkin hän
huomasi alhaisuutensa ja puhui:

-- "Se sääli on ollut minussa luonnonvaisto, eikä siveellinen,
vapaaehtoinen tunne, ja siksi ei se ole estänyt minua elämästä
köyhien kustannuksella..."

Ja taas hän ajatteli:

-- "Jos olisin riippunut kiinni Jumalassa, olisikohan niin ollut?..."

Hän vaipui tomuksi kysymyksensä painon alla.

       *       *       *       *       *

Oli jo puoliyö. Harhama istui elämänsä raunioilla ihmisruhjoutumana
ja mietti elämäänsä ja sen masentavaa tulosta. Kun hänen henkensä
yritteli vielä kohota, nousta uhmaan ja ajatella tulevaisuutta,
painoi sen siipiä raskas kivipaino, eikä se voinut enää
maasta kohota. Hänen hillitön, lapsuudesta asti harjaantunut
mielikuvituksensakin oli ruhjottu, siipirikko, ja ajatus oli rampa.
Koko hänen olemuksensa alkoi tylsistyä.

Viimein loppuivat kaikki voimat, kuten hänelle aina kävi henkisten
taistelujen aikana. Ne taistelut olivat niin voimakkaita ja rajuja,
että tyhjensivät hänet viimeistä pisaraa myöten, päättyen aina uneen
ja uupumiseen. Nyt siihen vielä vaikutti moni-öinen valvominen.

Yhä mustemmaksi synkkeni taivas, yhä enemmän pimeni hautausmaa. Mutta
Harhama ei sitä huomannut. Hänen mielensä oli mustaakin mustempi. Kun
oli yö, eikä paikkaa mihin mennä, istahti hän hautaristiä vastaan
nojaten hautakummulle, kääriytyi takkiinsa ja hetken istuttuansa
nukahti. Silloin näki hän kamalan unen: Hän oli seisovinansa
hautausmaalla... Yö alkoi lähestyä... Se pimeni pimenemistänsä...

Jo oli pilkkosen pimeä... Mutta sitten alkoi valaista outo, kaamea
kuoleman valo... Se valaisi himmeästi... Tuskin voi erottaa
hautaristejä...

Sitten alkoi kulkea Harhaman ohi hänen elämänsä... Kaikki ne, joita
hän oli pettänyt, uhkasivat häntä... joita hän oli halveksinut,
ne nyt nauroivat hänelle... Hän hikosi... koetti peittäytyä...
kätkeytyä... Nyt tulivat jo ne, joita hän oli herjannut, kun ne
häntä muistuttivat... Ne soittivat pilkankelloja... osottivat
sormellansa... Harhama vetäytyi sykkyrään... Sitten ilmestyivät taas
Perkeleen näyt, sen tuhannet enkelit tanssivat Unelmalassa, ilkkuen
hänelle... riemuiten hänen häpeästänsä... Vihan-temppelin alttarilta
osotti Perkele hänen viheliäisyyttänsä, lausuen: "_Ecce homo!_..."
Musta käärme alkoi kietoutua hänen jalkojensa ympäri... Kauhu ja hätä
täyttivät Harhaman koko olemuksen... Hän yritti huutaa avuksensa
munkki Pietaria, mutta huomasi tuomitsevan Jumalan seisovan Sinain
vuorella, eikä uskaltanut pelosta huutaa... Käärme kietoutui yhä
lujemmin jalkojen ympärille... Harhama kiemurteli tuskissansa...
Hän yritti taas huutaa, mutta samassa räjähti majuri Velikodushofin
huvila ja ääni tukahtui siihen...

Sitten alkoivat haudat hiljaa aueta... Harhama kauhistui... Haudat
aukenivat edelleen... Hautapatsaat kaatuivat kumoon ja niiden alta
nousivat vainajat luurankoina... Ne irvistelivät huutaen ja ilkkuen:

-- "Huu! Semmoisenako sinä tulet tänne?..."

Hän kauhistui entistä enemmän.

Nyt alkoi kuulua ylhäältä ryminää... Hän katsahti hirmustuneena
sinne ja näki tulisen pilven... Hänen askeleensa olivat nousseet
tiestä, muuttuneet tulisiksi kiviksi, kuten munkki Pietari ennusti...
Ne olivat kokoontuneet pilveksi ja nyt alkoivat ne pudota hänen
päällensä...

Hädissään yritti hän paeta, mutta edessä oli avonainen hauta,
josta kuollut irvisti... Hän yritti toisaalle, mutta sielläkin oli
avonainen hauta ja kuolleet nauroivat sen pohjalta...

Hän alkoi vapista... Kivipilvi nousi uhkaavampana... Joka hetki
pelkäsi hän tulisen kivisateen alkavan... "Nyt, nyt se alkaa!" --
tuskitteli hän joka hetki... Hiki vuoti virtana... Hän yritti taas
huutaa, mutta ääni tukahtui kuolleiden nauruun... Taas pimeni...
Joka askeleella avautui hauta... Tuhannet kuolleet nousivat hänelle
ilkkumaan... Koko ruumis vapisi tuskasta.

Taas kääntyi hän paetaksensa, mutta silloin kohtasi häntä hirvittävä
näky: Nikitin seisoi hänen edessänsä, pää retkallansa, niskanikama
poikki... Hän alkoi hirmuissansa hyppiä yli hautojen pakoon...
Nikitin seurasi häntä, huutaen kamalalla äänellä:

-- "Huu!... Hu... huu!"

Ja vainajat vastasivat haudoistansa:

-- "Hu-huu!... Hu-huu!"

Korppien rääkkynä sekaantui kamalaan huutoon... Harhaman hätä ja
kauhu oli kuvaamaton... Mielipuolena hyppii hän avonaisten hautojen
yli...

Äkkiä avautui hänen edessänsä hirmuinen kuilu ja hän näki sen
pohjalla helvetin... Ritva katsoi helvetistä häneen, kasvot tuskan
vääntäminä... syyttäen, että hylkäsi hänet vieraan vaimon hoitoon...

Harhamalta pääsi hirmuhuuto... Hän kääntyi poispäin... Nikitin oli
hävinnyt ja hänen sijallensa oli ilmestynyt rouva Esempio... Hän
lähestyi tanssien majuri Velikodushofin kanssa, toisessa kädessä
raudat, toisessa hirttonuora... "Nyt, nyt se lähestyy", -- hätäili
Harhama... Hän ei voinut huutaa, eikä paeta... Hänellä ei ollut
voimaa mitään tehdä... Rouva Esempio viskasi hirttonuoran hänen
kaulaansa... Velikodushof ja Edelmuth sitoivat sen toisen pään
puuhun... Jokainen Harhaman jäsen vapisi kauhusta... Nyt potkaisi
venäläinen pyöveli hänet kuiluun... Jo putosi hän... Kaulanikama
niksahti aivan samalla lailla kuin Nikitinin... Rouva Esempio
nauroi... Harhama pudota mätkähti helvettiin, ja silloin kuului sen
tulimerestä ankara jyrähdys...

Harhama heräsi jyrähdykseen likomärkänä ja huudahti kauhusta...
Taivas oli synkässä pilvessä, ankara ukkosenjyrinä raikui öisessä
ilmassa ja hautaristit välkkyivät kirkkaassa salamavalossa. Oli
noussut pelottava ukkos-ilma, mutta sade ei ollut vielä alkanut.

Harhama hyppäsi ylös hätääntyneenä, kiireesti, kumartui ottamaan
käsilaukkuansa, lähteäksensä pois. Tuulenpuuska käänsi silloin
haudalla olevan sanomalehtipalasen ja Harhaman silmiin sattui siitä
hänen oma nimensä. Hän otti paperin ja luki. Siinä oli painettu rouva
Esempion hänestä kirjoittama paljastuskirjoitus, aijottu varottamaan
ihmisiä hänestä. Kirjoitus oli lehdessä, jota Harhama oli kerran
vuosikauden ilmaiseksi avustanut, ja sen alla oli rouva Esempion
kirjailijanimi, jolla hän, kuten Harhama tiesi, kirjoitteli sanottuun
lehteen.

Harhama raivostui. Kaikki äskeinen, juureton masennus nousi vielä
kerran uhmaksi, mutta uhmaksi, jonka siivet olivat jo poikki
leikatut. Hän mietti katkerana, kykenemättömänä taas tuntemaan, että
rouva Esempio oli sen kirjoittanut jalossa tarkotuksessa ja että
kirjoitus oli ansaittu:

-- "Miten paljon olen hänen tähtensä sanomalehdenkin herjauksia
vastaan taistellut... ja sillä olen kasvattanut hänestä itseni
herjaajan... Lapsen haudallakin hän häpäisee minua!"

Silloin kirosi Harhama itsensä lapsensa haudalla, sielunsa kaikilla
voimilla ja rehellisesti. Ukkos-ilma raivosi pelottavana. Salama
seurasi toistansa ja jyrähdykset tärisyttivät maata. Hullun tavoin
huusi Harhama jyrinän säestämänä:

-- "Nouskoon jokainen askeleeni kirouksena pilviin ja pudotkoon
sieltä alas päälleni tulikuumina kirokivinä!

"Avautukoon syvyys ja pursutkoon minulle kirousta ja tuomiota!...
Vuotakoon kirous ja pilkka minulle jokaisen ihmisen suusta!

"Ottakoon talven tuuli lunta ja heittäköön sen kirouksena silmilleni,
kaikkialla missä kulkenenkin! Olkoon kaikki minussa kirottua!

"Vuotakoon kirous kesällä pilvestä päälleni vesisateena!"

Ensimäinen saderoihu valui ukkospilvestä ja tuuli loi sen vasten
Harhaman kasvoja.

-- "Kas niin!" -- huusi Harhama. -- "Kuulitpas _nyt_ rukoukseni, Sinä
pilvissä Piilottelija!"

Ja ojentaen nyrkkiin puristetun kätensä taakse päin, valmiiksi iskuun
ja uhitellen salamoivaa synkkää pilveä kohti, huusi hän raivohullun
tavoin:

-- "Niin, jyrise vaan! Sinä Raukka, joka et uskalla näyttäytyä, kun
Sinua etsin..."

Salamat vilisivät nuolina. Jyrinä yltyi. Harhama huusi edelleen:

-- "Riehu vaan Sinä hedelmän syötättäjä, sinä _ihon
puhdistuttaja_!... Riehu ja jyrise!... Vai luuletko että Sinua
_nyt_ pelkään. Niin! Vielä kovemmin jyrise! En minä peittäänny
viikunanlehtien alle, enkä hameen taakse... Kuule, Sinä Jumala, jos
Sinä kerran olet olemassa... kuule nyt totuus: Nyt en minä Sinua
kiellä... Minä _tunnustan_ Sinut, minä tunnustan että olet voittanut
minut, mutta minä _en pelkää_ Sinua... Minä astun eteesi uhmaten...
Niin, jyrise kovemmin... Minä astun _itse_ vastaamaan teoistani...
Kuuletko: _itse_!... Minä en ryömi edessäsi... Minä koetan tulla
rikostaakkani kanssa toimeen ja vastata siitä, kun aika joutuu..."

Maa tärisi jyrinästä. Kaiku kierteli äärettömyydessä, jylisi
salamoivassa pilvessä. Se oli hurjan uhman kaiku, sortuneen
ihmishengen viimeinen vimmatun ponnistuksen kaiku. Sen jylistessä
jatkoi Harhama:

-- "Tule nyt tiliä vaatimaan ja kuule alaston totuus: Minä _itse_
olen syyllinen, _minä_ eivätkä muut, ja minä vastaan kerran...
Minua ei ole kukaan vietellyt... Minua _ei voi_ kukaan vietellä...
Minä _itse_ olen tehnyt, mitä olen tehnyt ja minä itse vastaan...
kuuletko... minä vastaan _itse_... Kas niin, jyrise kovemmin...
Minä olen polttanut huviloita, eivätkä huvilat minua... Minä olen
varastanut tavaroita, eivätkä tavarat minua... Eivät portot ole
maanneet minua, vaan _minä_ porttoja... legioonan... Eivät ne ole
minulla ihoansa puhdistuttaneet, vaan minä olen niiden ruumiin ja
hengen ravannut... Itsetietoisesti olen sen tehnyt, en vieteltynä...
Eivät muut ole minua murhanneet, vaan minä muita..."

Salama löi maahan Harhaman lähelle ja hänen päänsä päällä räjähti
jyrähdys. Ritvan haudalta nousi sateen kasteleman mullan tuore haju.

-- "Iske, iske!" -- huusi Harhama. -- "Avaa vaan koko hauta! Ja sinä
Ritva, sinä pikku rosvo..."

Pelottava salama keskeytti raivostuneen puhujan, mutta sitä
uhmaavampana jatkoi Harhama:

-- "Niin, niin! Sillä rosvoa se on rosvon lapsikin ja varasta varkaan
vaimo... Kiroa sinäkin, Ritva, minua... minua... _minua_ yksin, sillä
minä sinut elämään kutsuin..."

Hän potkaisi haudan multaa. Siihen haudatut, revityt teoksen
alkulehdet nousivat näkyviin. Salamana leimahtivat hänelle
uneksimansa maineenseppeleet ja kirjailijamaine. Hän raivostui
silloin edelleen ja kirosi:

-- "Olkoon kirottu jokainen, joka minua koskaan kirjailijaksi
mainitsee ivallakaan!... Muuttukoon jokainen semmoinen kirjailijanimi
kiroukseksi, joka syö minua kuin nälkäinen rotta! Muuttukoot kaikki
uneksimani kirjailijaseppeleet kiroukseksi, jotka polttavat minua yöt
ja päivät! Olkoon koko elämäni omaa kiroustani!"

Koko hautausmaa leimusi salamoista. Jyrinä yltyi. Musta vesipilvi
vyöryi likellä maan rajoja ja siitä virtasi vesi, kuin taivaalle
nostetusta hetteestä. Luonnon voimat riehuivat kamalina. Harhama
seisoi uhmaavana, hurjistuneena, kasvot salamoivaa pilveä kohti ja
huusi:

-- "Nyt, Jumala, kai Sinä olet olemassa, astu eteeni ja murskaa minut
tähän haudalle... Kiroa minut!... Vai etkö _voi_... Minä en lähde
Kainin tavoin Sinua pakoon... Elä luule sitä! Minä astun nyt Sinun
eteesi... Sinua vastaan minä astun nyt _vastaamaan elämästäni_...
Lähetä nyt vaan eukko hirttonuorinensa... En minä sinua pakene
Kainina... Avaa nyt helvettisi..."

Pilvi repeili ja raoista leimusivat salamat ja jyrinä ei tauonnut
hetkeksikään. Taivas oli tulen vallassa. Harhama ojensi molemmat
nyrkkinsä pilveä kohti ja huusi:

-- "Iske nyt! Iske tuliset raudat näihin käsiin!... Niin, niin...
Iske enemmän!... Vaan joko loppuivat nuolesi... Sinä Piilottelija!...

"Sinä opetutat, että _Sinä_ ohjaat ihmis-elämää... Tällä laillako
Sinä sitä ohjaat? Tähänkö Sinä johdat ihmisen? Sinä opetutat, että
elämä on kulkua Sinun johdollasi, Sinun kädessäsi, että sillä on siis
järjellinen tarkotus... Se on valhe... Kuule, se on _törkeä_ valhe...
Ihmis-elämä ei ole kulkua kenenkään johdolla... ei Sinunkaan, Sinä
jyrisijä... Ihmis-elämä on joukko harha-askelia..."

Ja ojentaen taas nyrkkinsä salamoivaa pilveä kohti huusi hän pauhun
säestämänä:

-- "Ihmis-elämä on joukko harha-askelia... Se on yksi ainoa erehtymä."

Hän kokosi kaikki voimansa ja lopetti ihmispedon eleillä:

-- "Se on yksi ainoa järjetön harha-askelten yhtymä, yksi ainoa
harhama... Kuuletko: ihmis-elämä on _har-ha-ma_..."

Pelottava salama iski aivan Harhaman vieressä maahan, ankara räjähdys
laajeni pauhuksi ja koivun latvassa nauroi ilkeä Harakka...




Varjoa ja koti-ikävää.


    Elämä on harhama, joka oikaisee itse itsensä...

    Elämä on Jumalan ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme...

Äärettömyys puhkui maailmoiden synnytyskivuissa... Se imi häviävät
itseensä... Nopeasti syttyvänä ja sammuvana tulituksena tuikki
siinä maailmoiden synty ja häviö... Tyynenä katseli sitä leikkiä
ijankaikkisuus ja äärettömyys.

Avaruuden tähditetty puolikupera kirmaa taas maan mukana. Vinhasti
huitoen viskautuu se ihmispoloisen asuman maan ympäri, pysytellen
auringon valokuperan vastaisella puolella. Kuu kieriksii ijäisiä
ratojansa koreillen lainavalossa ja maailmat pauhaavat ikilentoansa
äärettömyyden halki. Yhdet syntyvät, toiset häviävät. Auringot
sammuvat, uudet syttyvät sijalle. Idästä karkaa päivä yön
kintereille, ajaen sitä edellänsä, lännessä karkottaa yö päivää
tieltänsä. Ne kirmaavat ainaisessa kilpajuoksussa, ja äänettömänä
hohottaa kylmän äärettömyyden sysimusta autio, maailmoiden
kuihtumaton emätin ja täyttymätön hauta.

       *       *       *       *       *

Harhaman iso-isä oli vääryydellä koonnut rikkautta. Sen rikkauden oli
hän haudannut aarteena maahan, ja lausunut, ettei sitä kukaan koskaan
löydä.

Sateisena yönä hautasi Harhama teoksensa, Perkeleen taruston ja
elämäkertansa luonnoksen suletussa sinkkiarkussa maahan. Vahva paasi
vartioi siellä henkistä aarretta, jonka hän oli haalinut. Sateisen
yön istui Harhama siellä haudalla ja itki kuin lapsi. Hän päätti
ettei siitä teoksesta saa _yksikään ainoa_ kokonainen lause hänen
kauttansa julkisuuteen tulla.

Hänet oli erotettu toimestansa konttorissa kyvyttömyytensä ja huonon
elämänsä tähden. Rangaistusta peläten pakeni hän Moskovaan, jossa
piilotteli, välistä alhaisimman roskaväen joukossa. Haudalla alkanut
oman syyllisyyden tunne sammui kiroukseen ja hän alkoi taas tehdä
itsestänsä marttyyria, uskoen olevansa muka yleisen elämän ja toisten
ihmisten pahuuden uhri. Siveellinen ihminen oli hänessä vielä taas
osaksi kuollut. Entistä sairaaloisemmin halveksi hän taas ihmisiä,
kaikkia erotuksetta, ja samalla hän häpesi niitä.

Ja kun silloin hän luki herjauksiksi luulottelemiansa nuhteita,
tai näki jonkun osottavan häntä, tulvi hänestä aina esille hänen
olemuksensa ydin, alhaisuus. Hän maksoi nuhteet herjauksilla,
alhaisuudella, ja nautti siitä teostansa.

Mutta se sama hänen luonteensa alhaisuus, kun se oli aikansa tulvinut
ja väsynyt, johti hänet samalla sitä alhaisuutta miettimään ja
tutkimaan itseänsä. Oman syyllisyyden tunteen ilmaukset tuikahtelivat
silloin entistä voimallisempina ja tiheämpänä, ja hän rutistui niiden
painamana.

Ja joka hetki levisi elämä hänen eteensä ja levitti hänen jälkensä
ja sanoi: katso! Hän lyyhistyi silloin aina kokoon, painautui
syvemmälle seinänrakoon maailmaa paeten. Hän pelkäsi lähteä matkalle,
peläten sillä tapaavansa rouva Esempion, joka tuntui aina kierivän
hänen kantapäillänsä maailman sormen osottaessa ja pilkanhuilujen
soittaessa: katso! katso Jumalaasi! Ja silloin ilmestyi hänelle aina
myös elämän hämärä, rikoksiensa kirjavaan vaippaansa puettuna, ja
kaikki muu haihtui sen väreihin ja pimeyteen ja maailman sormi osotti
sitä ja hän kuuli aina äänen ilkkuvan:

-- "Katso elämääsi!... Katso sormiesi likaisia jälkiä elämän
puhtaalta pinnalta!..."

Semmoisina hetkinä hän salassa itki, kuin lapsi, ja julkisuudessa
hän pingotti voimansa salataksensa kaikki siltä maailmalta, jota hän
häpesi ja halveksi. Hän häpesi koska oma syyllisyydentunne vähitellen
valkeni, kuin päivä, ja pesi valollansa häntä puhtaaksi, ja riisui
hänen päästänsä marttyyrikruunun. Jumalan kättä totteleva elämä alkoi
häntä painaa.

Semmoisina hetkinä hän myös muisteli niitä henkilöitä, jotka
seisoivat Jumala-uskon lujalla kalliolla, etupäässä munkki Pietaria
ja Routalan Timoa. Hän näki niiden pysyvän sortumatta kaiken muun
sortuessa omaan mitättömyyteensä. Hän näki niiden luonteessa jotain
outoa: jaloa, ylevää, puhdasta. Hänestä alkoi tuntua, että ne henget
ovat yläpuolella kaiken: yläpuolella ja ylempänä puolueita, kunniaa,
pilkkaa ja kaikkea.

Hän ajatteli sitä päiväkaudet. Ja yhä enemmän alkoi hän ikävöidä sitä
lujaa jumala-uskon kalliota, joka näytti niin vankalta. Se ikävä
syntyi hänessä, kuin koti-ikävä lapsessa, kun se on kylliksensä
kylässä ollut ja sen herkkuihin kyllästynyt. Aivan sairaaloisesti hän
ikävöi nähdä syntymätalonsa ja kaipasi Korpelan väkeä.

Ja heti sen ikävän ilmestyttyä, tunsi hän oudon muutoksen: Kun hän
näki häntä osoteltavan, katseli hän sitä verrattain tyynenä. Hän
ajatteli jo: "Ne tekevät oikein, sillä minä olen sen _ansainnut_."
Hän alkoi käsittää, että ne osottelut ja hänen rikollisen-inhottavan
elämänsä paljastukset olivat välttämättömiä, että yleinen elämä
pysyisi puhtaana. Ne paljastukset olivat jokaisen ylevän ihmisen
siveellinen velvollisuus.

Hän muisti munkki Pietarin sanat: _"Jumala on tuomio"_, ja alkoi
jo alistua sen tuomion alle. Oma syyllisyydentunne alkoi yhä
voimallisemmin kohottautua, narrimainen marttyyrikruunu hävisi sumuna
ja hartioille ilmestyi häpeänvaippa.

Joskus valtasi silloin mielen kamala epätoivo. Hän kärsi siitä, että
hänellä oli äiti, joka sai hänestä hävetä ja että hän kuului Suomen
kansaan, jonka suurimmaksi tahraksi hän oli itsensä elänyt.

Ja väliin taas sammui kaikki oman syyllisyyden tunne, ja uhma ja
halpamaisuus ryöppysivät näkyviin. Kaikki oli hänessä nurin heitettyä.

Suomalaisena jouluaattona heitti eräs ohikulkija hänelle kukan, ehkä
sattumalta. Silloin tuntui hänestä, kuin soisivat kaikki lapsuus-ajan
kirkonkellot ja niiden soidessa katseli hän taas munkki Pietaria,
Ruonan Karhua, Nataaliaa, Nikolain äitiä ja Looljaa ja Routalan
Timoakin, jotka seisoivat jumala-uskon kalliolla hopeahohteinen
kruunu päässä, rauhallisina ja ylevinä keskellä maailman turhuutta.
Hän meni yösydännä ulos, katseli sitä näkyä talvikylmässä ja mietti
elämäänsä.

Ja kun kaikki alkoi kirkastua, tuli hän surulliseksi omaa
viheliäisyyttänsä ajatellessaan ja mietti sen syitä. Eikä hän taas
jaksanut irtautua sielunsa alhaisuudesta ja tunnustaa omaa vikaansa,
vaan etsi taaskin syyllistä elämästä. Hän muisteli, kuinka hänen
isänsä, kun hän oli vielä pieni lapsi, piteli häntä armottomasti,
kun hän oli tehnyt pienen erehdyksen, katkaissut veitsen. Hän etsi
alhaisuutensa muka aiheuttajia edelleen. Hän muisti, kuinka kerran,
kun hän oli koulussa ja toverien kesken puhuttiin, mitä varten kukin
on kouluun lähtenyt, hän vastasi rehellisesti, ehkä liioitellen, että
häntä on kouluun vetänyt osaltaan halu päästä paremmille päiville.
Silloin hyökkäsivät toverit hänen kimppuunsa ja ainoastaan joukon
tyhmin asettui hänen puolelleen ja pelasti hänet pahoinpitelystä.
Molemmista tapauksista oli hänen sieluunsa jäänyt naarmu.

Hän vierautui isästänsä ja muista ihmisistä ja ajatteli jo lapsena,
että ihmisille ei maksa olla rehellinen ja hän alkoi jo silloin niitä
halveksia.

Mutta se rikollisen elämänsä ja epärehellisyytensä vierittäminen
toisten hartioille ei ollut enää sama, kuin ennen. Hän teki sitä
jo epäröiden, oman viheliäisyytensä vaistomaisesti tuntien ja
tunnustaen. Kun hän sitä viheliäisyyttänsä, kykenemättömyyttänsä
ajatteli keskellä jouluyötä, näki hän taas lopulta ihmiskurjuutensa,
tajusi elämänsä epärehellisyyden, petoksensa, maailman ilkeimmän
rikosluettelonsa ja narrimaiset tekonsa, ja hänen hartioillensa
vetäytyi häpeän raskas vaippa ja luuloteltu 'nero' haihtui kuplana
hänen silmistänsä. Hän kyyristyi kokoon ja muisteli teostansa. Hän
muisti, kuinka hän oli sillä lopulta tavotellut kirjailijamainetta.
Nyt kauhistutti häntä se ajatus, että hänen nimeänsä olisi joskus
mainittu Suomen kirjailijoiden _yhteydessäkään_, sillä hän käsitti,
että se olisi ollut sanottujen kirjailijoiden törkeää häpäisemistä
joka suhteessa. Hän painui maahan ja mutisi synkkänä:

-- "Siinä ovat nyt ennustuksien valkeat linnut... Siinä on nyt se
minun 'suuri neroni'... Se olikin rapakosta kohoava vesipore... se
oli kupla, joka haisee halettuansa..."

Hän nauroi katkerana ja katseli taas kademielin niitä Jumalan
ihmisiä, jotka seisovat uskon ihanoilla kallioilla. Hän katseli ja
ikävöi lapsuutensa kotia... sen joulukirkkoa... kirkkomatkoja... ja
sitä josta äiti oli puhunut... Hänestä tuntui, ettei hän jaksa enää
ilman sitä harhailla.

Silloin heräsi hänessä myös joskus halu selittää elämänsä, vetää sen
lika julkisuuteen anteeksipyynnöksi ihmisiltä, varotukseksi muille,
etteivät seuraisi häntä, eläisi itseänsä hänen laillansa ihmisestä
eläimeksi, ja että ne tietäisivät häntä karttaa ja tuomita. Hän
ikävöi sen paljastamista myös kiitokseksi Arjanteelle ja muille,
jotka olivat häntä nuhteillansa yritelleet parantaa. Mutta siinä näki
hän suunnattomia vaikeuksia: Hänen elämänsä liasta täytyi kärsiä
niiden, joiden poluille hän oli sattunut. Kauhistuen huomasi hän
tulleensa siksi, josta jokaisen ylevän ihmisen täytyi sanoa, että
hän on negativinen opettaja, s.o. varottava esimerkki: kehnoutensa
ja syntinsä kautta ase Jumalan kädessä, kuten käärmeet korvessa. Hän
muisti Anna Pawlownan ennustuksen "esimerkin-puukosta".

Semmoisina hetkinä hän hikosi ja vapisi. Mutta kaikki oli vielä
ohimenevää. Kaikki loppui ensimäisen puuskan sattuessa raivoon.
Ainoa pysyvä oli se että hän himmeästi ikävöi jotain lapsuutensa
kotia ja munkki Pietaria ja kuunteli ihmisten ivanaurua tyynenä,
vaistomaisesti tunnustaen, että on sen _ansainnut_.

Hän aavisti jo että _Jumala on tuomio_. Ja yhä vakavammin alkoi hän
miettiä sen kirjoituksen panemista peruskiveksensä, jonka oli nuorena
kirjoittanut Jeesuksen Kristuksen kunniaksi.

       *       *       *       *       *

Viimein alkoi häntä etsiä poliisi, sillä oli tullut ilmi hänen
rikoksiansa, muun muassa Velikodushofin huvilan räjähdyttäminen.
Rangaistusta pelätessä oli Harhamassa kehittynyt vainu saada kaikesta
vihiä ja urkkia kaikkia keinoilla millä hyvänsä. Kun hän sai tietää
että poliisi häntä etsii, pakeni hän Moskovasta. Eräällä asemalla,
puolitiessä Pietarin ja Moskovan välillä, tuli hän junasta arkaillen
ulos, aivan kuin sattumalta. Ensimäisenä astui häntä vastaan rouva
Esempio, ja katsoi hänen silmiinsä, ilkkuva hymy huulilla, kuten
katsotaan palkkansa saaneeseen pahantekijään. Jokainen solu värähti
silloin Harhamassa. Hänessä nousi petona loukkautumisen tunne, häpeä,
raivo, inho ja kaikki. Kaikki sekottui hänessä ja pimeni. Ja hän
sylkäisi inhonsa rouva Esempion kasvoille ja kirosi hänet...

Juna vihelteli taas, metsät vilisivät ohi. Oli yö. Kaikki sekaantui
taas Harhamassa, kaikki himmeni ja pimeni ikipimeydeksi. Mutta
sen pimeyden takaa nousi hänen elämänsä taas kuin tulikirkas
kuunkehä ja siinä näkyi hänen elämänsä jokaikinen täplä. Siinä
näkyi maailmankurjuus, jonka edessä hän oli polvistunut, korottaen
sen Jumalaksi, kurjuus, jonka hän sitten oli kironnut ja joka oli
kironnut hänet. Siinä näkyi se nainen, jonka hän oli kaiken hyvän
ja kauniin esikuvana kietonut jumaluuden ihanimpiin värivaippoihin.
Nyt oli hän senkin kironnut ja sen silmille syläissyt. Hän mietti
elämänsä karvasta tulosta.

-- "Oi minua!" -- huokasi hän tuskissansa, tavaten päätänsä. Se oli
hiuuksista lähes paljas. Yksi vuosi oli sen paljastanut. Kuolema
nosti taas hänen eteensä luukyntensä, hän tunsi sen raapimisen
päälaessansa.

-- "Elämä ei suo minulle edes harmaita hiuuksia", -- vaikeroi hän.

Elämä veisasi virttänsä. Se soitteli uusia kelloja:

Kiinnijoutumista peläten pukeutui Harhama tuntemattomaksi ja
lunasti makuuvaunun piletin, sammutti vielä valaistuksen, ollakseen
peitettynä ja alkoi taas miettiä elämäänsä. Makuuvaunun seinästä
huomasi hän tulevan valoa pienestä reijästä ja arkana alkoi hän sitä
tutkia. Hän huomasi, että oli lävistetty reikä viereiseen osastoon ja
sieltä kuului kahden henkilön puhelu. Hän alkoi sitä urkkia ja kuuli
miesten puhuvan hänestä.

Hänen hermonsa vapisivat. Hän sai puheesta sen selvän, että rouva
Esempiota oli kavaluudella, tämän itsensä tietämättä, koetettu saada
ilmottamaan, jos mitä tietää Harhaman osan-otosta vallankumoukseen.
Rouva Esempio oli siis siinä aivan syytön. Saman asian yhteydessä
kuuli hän mainittavan viimeisen suomalaisen ystävänsä, Porcuksen
nimeä.

Kaikki menneiden päivien haamut ja toiveet ja teot alkoivat taas
karkeloida Harhaman silmien edessä. Hän näki jumalansa tomuna hänen
itsensä sylkeminä ja kiroamina ja turmioon viejinä. Hänelle selvisi
jo himmeästi, että _hän, miehenä_ oli velvollinen vastaamaan, eikä
rouva Esempio. Hänelle selvisivät himmeästi munkki Pietarin sanat:
"Parannuksen täytyy alkaa miehestä". Hänelle selvisi, että _hän_
olikin se, joka oli rikollisen, haureellisen suhteen voinut estää
syntymästä, mutta hän ei ollut sitä tehnyt, vaan päinvastoin. Ja
sitten seurasi kuvaus hänen elämästänsä. Pelottavana loihtiutui hänen
eteensä koko hänen elämänsä. Se irvisteli hänelle rikoksien kirjavaan
vaippaan puettuna. Se riisui hänen päästänsä kaikki narrimaiset
marttyyrikruunut. Se paljastautui itse ilkeäksi luurangoksi, jonka
likaisina hapsina häilyivät hänen erehdyksensä ja luista vuoti
ytiminä, ilkeänä visvana, hänen rikoksensa... Hän näki taas elämänsä
perus-olion: pahan.

Silloin putosi Harhama lopullisesti siltä temppelinharjalta, jolle
hän oli noussut. Hän putosi pohjattomuuteen. Hän näki itsensä
viheliäisimpänä ihmis-olentona, henkisenä raukkana, mihinkään
kykenemättömänä. Siipirikkona laski hänen henkensä lopullisesti alas.

Silloin avautuivat hänen silmänsä ja _hän huomasi olevansa alasti_...

Hän oli ennen tehnyt vaikuttimistansa, tai jostain muusta
viikunalehtiä, joilla peitti elämäänsä. Tuuli puhalsi nyt pois
vaikuttimista taitetut viikunan lehdet. Hän oli taas alasti
maailman silmien edessä. Hän oli vetäytynyt toisten selän taa ja
takonut itsellensä majuri Velikodushofin ja rouva Esempion teoista
marttyyrikruunua, mutta nyt näki hän, että se kruunu kuuluukin
juuri rouva Esempiolle, joka oli hänen elämänsä ja himojensa uhrina
häneen sitoutunut. Se kruunu kuuluu, sen huomasi hän, majuri
Velikodushofillekin, jonka elämä olisi ehkä onnen satama, jos ei
häntä olisi maailmassa ollut. Hän oli ottanut tulisen omenan elämän
puusta, pudottanut sen kauhuissansa, poltettuansa kätensä ja tunsi jo
tulisen elämänkäärmeen kietoutuvan ympärillensä, puristamaan hänestä
hänen eteensä sitä häpeää, minkä hän oli elämällänsä ansainnut.

Valekruunu karisi Jumalan tulisen seulan silmistä, hän huomasi
taas olevansa aivan alasti, päälaella rikollisen elämän paljastama
häpeäpilkku. Hän vapisi ja pelkäsi putoavansa itsekin seulansilmien
läpi...

Ja silloin avautui hänelle elämänsä ääretön tyhjyys, kuin kaiken
olemattomuus, johon hävisi kaikki, kaikki, kaikki, rikokset ja
pyrinnöt, toiveet ja unelmat, rakkaudet ja vihat ja muistotkin. Se
tyhjyys rutisti häntä, se imi hänet itseensä, kuin sieni veden.
Hän hätääntyi ja sekaantui ja selvisi. Seula kävi, kaikki oli pois
varissut ja sen kaiken kanssa koko elämä. Äärettömän tyhjyyden
pilkkopimeästä kirkastui hänelle rouva Esempio. Hän näki tämän nyt
hänen elämänsä uhrina. Hän näki hänet elämänvirran vesikuplana. Hän
näki kuinka virta vie häntä mukanansa, kuten se oli häntä itseänsäkin
vienyt... Nyt painoi se jo hänet pohjaan... pohjamutiin... nosti
pinnalle... painoi taas niille lihan vuoteille, joilla hänkin oli
maannut, koristeltuansa ne ensin rakkauden valevaipoilla...

Virta ryöppysi. Hän näki rouva Esempion taas kohoavan pinnalle...
kirkastuvan, häviävän, kärsivän maailman sormen edessä...

Hän näki hänen astuvan niihin pihteihin, joissa hän oli
kiemurrellut... näki hänen palavan Hänen ahjonsa tulessa, näki hänen
painautuvan Hänen alasimellensa...

-- "Minä olen osaltani lisännyt hänelle sen ahjon tulta, jossa
hän nyt vuorostansa palaa... Millä oikeudella olen sen tehnyt?...
Miksi?... Miksi?... Miksi sidoin hänen elämäänsä omani?" -- vaikeroi
Harhama.

Hän vaikeroi ja vaikeroi ja silloin näki hän rouva Esempion
vaikuttimien poreilevan elämän virran pinnalla kirkkaina, puhtaina
vesikuplina. Ne kokoontuivat, nousivat vedestä, leijailivat ja
pukivat lopulta rouva Esempion puhtaaseen, ihanaan vesikuplavaippaan,
jossa hän hohti kärsivänä, erehtyvänä ihmishenkenä ja astui
ihmis-erehdyksien ja onnettomuuden kuningattarena Jumalan ahjoon,
kärsimyksien tuleen. Ja sikäli kuin rouva Esempio kirkastui, pimeni
Harhamalle oma elämänsä pilkkopimeydeksi, joka imeytyi äärettömään
tyhjyyteen, kuin vesi sieneen, ja kaikki hajosi pölyksi ja tomuksi.

Kaiken sen kaaoksen keskellä sai hän hermokohtauksen ja menetti
kaiken ajatuskykynsä. Rouva Esempio häilyi aina varjona hänen
edessänsä. Hän, entinen ihmisten halveksija, huomasi nyt vihdoinkin
olevansa niistä kurjin, viheliäisin, mihinkään kykenemätön,
nerottomuuden perikuva, kykenemätön omaa elämäänsä hallitsemaan, ja
ihmisviheliäisyyden, halpamaisuuden ja rikoksien lihaksitulemus.
Jossain oli hän poistunut junasta, tai hypännyt siitä ja harhaili
tajutonna talvisia teitä myöten. Kolme vuorokautta oli hän niin
mielipuolena kuleksinut syömättä ja nukkumatta. Neljäntenä päivänä
saapui hän Pietariin, tietämättä itse, mitä teitä oli tullut.
Vaatteet olivat likomärät talvisesta sateesta ja kasvot ja ryntäät
nenästä vuotaneen veren tahraamia. Hän näytti ihmiskurjimukselta.

Oli aamuyö, kun hän saapui Pietarin katuja harhailemaan. Raskas,
kylmä sumu painui harmaana vaippana kaupungin yli. Sitä halkaisi
kirkonkellon kumahdus ja ohkaiset valokuidut, jotka tunkivat sen läpi.

-- "Herra Harhama!" -- kuuli hän äkkiä takanansa ja mustapukuinen
nainen tarttui hänen käsivarteensa.

Hän tuijotti naisen silmiin kauvan, sanattomana. Nainen oli
hämillänsä, neuvotonna ja kyynel tunkeutui silmänurkkaan. Jotakin
alkoi silloin Harhamalle kirkastua. Hän muisti Nikolain korkean otsan
ja avoimet silmät... Hän katseli teoksensa jumalatarta...

-- "Loolja", -- tapaili hän kaiken taas himmetessä ja kaiken
kääntyessä hänessä nurin. Nikolain muisto loihti hetkessä
hänen eteensä menneet päivät, jolloin hän kuvitteli kohoavansa
maailmankurjuuden kuninkaaksi ja hengenruhtinaaksi. Hän muisti sitä,
teoksensa vielä kerran hänen ylitsensä kohotessa tulipunertavana
mustatähtisenä taivaanlakena ja kyynelien vuotaessa hänen silmistänsä.

Loolja hätääntyi, koetti hillitä kyyneliänsä ja lohdutella Harhamaa,
puhellen:

-- "Herra Harhama... Miten Te nyt tällaisena... Mitä on tapahtunut?"

-- "Heitä minut, rakas Loolja! Minä olen onnettomampi sinua... Minä
olen kurjista kurjin", -- keskeytti Harhama.

Loolja hätääntyi. Kyyneleet vuotivat virtana hänen silmistänsä.
Molemmat olivat taas vaiti. Kirkonkellot alkoivat soida,
joulukynttilät tuikkia. Loolja lausui viimein vapisevalla äänellä:

-- "Teillä on kylmä ja raskas... Mennään kirkkoon! Siellä on lämmin
ja sydän rauhottuu."

-- "Ei, Loolja... Ei kirkko _minua_ lämmitä", -- vastasi Harhama
hajanaisena.

-- "Lämmittää. Varmasti lämmittää, kun vaan uskotte. Te ette tiedä
miten armollinen on Jumala... Maria Petrownakin on kirkossa löytänyt
rauhan ja käy joka päivä rukoilemassa... Ja hän oli niin suuri
syntinen... Ja minutkin on armollinen Jumala siellä puhdistanut...
ja pelastanut... Siskot ovat jo turvatut ja Kaatja... Tänään uhraan
Hänelle kynttilänä viimeiset ruumiini hintarahat... lopullisen
puhdistumiseni muistoksi", -- lohdutteli Loolja ja lopetti:

-- "No, herra Harhama!... Mennään kirkkoon."

Harhama raukesi ja hajosi yhä enemmän. Kaikki mennyt vilisi silmissä
sakean sumun läpi tuikkivina joulutulina ja taivaalla helotti
lapsuuden joulukirkko kauniin Kirkkoniemen kunnaalla. Polvet
horjuivat, vaatteet jäätyivät. Hän supisi synkkänä:

-- "Ei, Loolja! En minä voi _kirkkoon_... jos siellä on Jumala..."

-- "No, kävelemään sitten!" -- ehdotti Loolja, tarttui lempeästi
Harhaman käsivarteen ja vei häntä mukanansa Harhaman sitä milt'ei
huomaamatta.

Harhama käveli sanatonna, eteensä katsomatta, tylsänä. Loolja puheli
hänelle jotain, jota hän ei täysin tajunnut.

-- "Mennään tänne! Tänne!" -- puheli Loolja tukien Harhamaa ja
johtaen häntä hänen huomaamattansa kirkkoa kohti.

       *       *       *       *       *

He tulivat Kasanin kirkon pylväistöön. Silloin vasta huomasi Harhama
kuin houreissa, että hän oli kirkkoon menossa. Ja juuri kuin pahuuden
pesän suulla, pysähtyi hän, kauhistuen sen sisälle menoa. Hän lausui
päättävästi:

-- "Ei, Loolja. Ei sinne. Ei minusta Jumalatkaan huoli... Niillekin
minä olin häpeä..."

Hän vajosi istumaan kirkon pylväistöön, sen kiviportaalle.
Hänen ylitsensä kupertui taas taivaan punakirkkaana kupukattona
hänen teoksensa suuret sivut. Se oli runohelmillä siroteltu.
Jokainen runosäe loisti jalokivenä... Sitten muttuivat runohelmet
mustiksi tähdiksi ja alkoivat liikkua, ensin hitaasti madellen,
sitten nopeammin... Vähitellen alkoivat ne soiketa... venyivät
pitkulaisiksi... muuttuivat madoiksi ja viimein muuttuivat ne
mustiksi käärmeiksi, joita vilisi täynnä koko taivaan punakirkas
kupera. Ne kiemurtelivat, katselivat hänen sormiensa päihin ja
sihisivät: "Niistä me olemme vuotaneet..."

-- "Voi... voi... voi!" -- huokasi Harhama kasvonlihakset tuskan
vääntäminä. Loolja itki, eikä tienyt mitä tehdä.

Paikalle saapui silloin Maria Petrowna, joka oli kirkkoon menossa.

-- "Auttakaa minua, Maria Petrowna, saattamaan herra Harhamaa!" --
pyysi Loolja lisäten: "Autetaan hänet ylös."

Maria Petrowna oli ryysyihin puettu, mutta silmissä loisti uuden
elämän kirkas, puhdas valo. Hän luuli Harhamaa juopuneeksi, ja kysyi
Looljalta:

-- "Onko hän juovuksissa?"

Harhama kuuli kysymyksen ja vastasi mieli synkinnä yö-sydännä:

-- "Olen... Minä olen juopunut... Minä olen juonut elämän
sappikarvaan viinamaljan."

Maria Petrowna hämmästyi ja teki ristinmerkin. Harhama jatkoi, mieli
kuolonkatkerana:

-- "Sinä, Maria Petrowna, lausuit kerran, että elämä on suuri musta
käärme... Katso! Taivas kihisee täynnä mustia käärmeitä... minun
elämäni matoja..."

Maria Petrowna hämmästyi, neuvotonna kysyi hän Loojalta:

-- "Kuka hän on?"

Harhama kuuli kysymyksen ja vastasi katkerana:

-- "Kukako minä olen?... Etkö sinä, Maria Petrowna tunne? Minä olen
ihmis-olennon erehdys... Minä olen ihmis-harhama."

-- "Hän on onneton", -- kuiskasi hätääntynyt Loolja.

Maria Petrowna tajusi edessänsä olevan oman entisen ihmisensä. Hän
teki ristinmerkin ja rukoili:

-- "Kaikkivaltias armollinen Jumala! Johda hänet luoksesi ja armahda
häntä, kuten olet minuakin syntistä armahtanut!"

Ja Looljalle hän lisäsi:

-- "Viedään hänet kirkkoon!"

Nöyränä, kuin anteeksi pyytäen, tarttui hän sitten Harhaman kainaloon
Looljan nostaessa toisesta. Molemmin puolin tukien saattoivat nämä
kaksi langennutta naista Harhaman pylväskäytävää myöten kirkkoon
tämän sitä enään tajuamatta, saattoivat hänet sinne jouluaamuna,
Venäjän kaikkien kirkonkellojen soidessa ja sen miljoonien veisatessa
kunniaa Jumalalle korkeudessa... Katkerana mutisi Harhama itseksensä,
elämäänsä muistellen:

-- "Ah! Mitä onkaan elämä!"

Maria Petrowna kuuli sanat ja lausui:

-- "Voi Te onneton! Ettekö tunne mitä on elämä? _Elämä on Jumalan
ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme, jolla hän kuristaa meistä
pois kaiken pahan ja onnettomuuden ja vetää meidät armosyliinsä,
joulukirkkoonsa_..."

Ja kun he olivat jo kirkon ovella lausui Maria Petrowna:

-- "Jumala juottaa meillä armossansa kullakin oman kalkkimme... Hänen
tahtonsa on, että elämänkalkki ei saa mennä meiltä pois muutoin, kuin
että me sen juomme..."

Harhama kuuli sanat. Ja silloin purskahti hänessä vielä kerran
oma ylpeys rajuna, voimakkaana, nousi kuin rutto siivillensä. Hän
pysäytti taluttajansa, oikaisi itsensä, muisti koko elämänsä kalkin
sen pohjasakkaa myöten ja lausui ylpeänä:

-- "Kuule, Maria Petrowna: Minä en ole sitä armoa _kerjännyt_... en
ole kerjännyt armoa saada jättää elämänkalkki juomatta... Minä en
ole raukkana arastellut juodessani elämän kalkkia pohjaan asti...
Minä olen juonut sen sakatkin ahnain huulin... Minä olen juonut sen
tarkempaan kuin sinä... _Minä_ olen juonut sen tarkempaan kuin kukaan
maailmassa... Minä olen juonut sen myrkytkin... Ah..."

Maria Petrowna ja Loolja tekivät ristinmerkin ja edellinen lausui:

-- "Sen parempi Teille itsellenne!... Te tunnette sitä paremmin
Jumalan armon suloisuuden..."

Ja Looljalle hän lisäsi:

-- "Vedän hänet Jumalan ja Hänen poikansa Jeesuksen Kristuksen
jalkoihin!"

       *       *       *       *       *

Kasanin kirkko on rukoilijoita täynnä. Juhlavalaistus lainehtii
valomerenä, rukoukset nousevat kohisten kirkon kylmään kiviholviin.
Harhama astui sinne aivan huomaamatta, mihin menee. Tylsänä katseli
hän ympärillensä. Silloin lähestyi häntä väen seasta mies ja lausui:

-- "Tervetuloa, veli Harhama! Elävälle Jumalalle olkoon kiitos
tulostasi!"

-- "Ah!... Isä Pietari" -- mutisi Harhama.

    "Sinulle olkoon kiitos
    Sinulle kunnia!
    Herra, armahda!
    Herra, armahda!"

kertasi laulu munkki Pietarin lausumaa kiitosta.

Kirkon perällä, sen alttarin edessä, missä Jeesuksen veistetty
ruumis riippuu ristillä, rukoili Anna Pawlowna. Munkki Pietari johti
Harhaman sinne, Looljan häntä käsivarresta taluttaessa.

Anna Pawlowna oli lopettanut rukouksensa ja nousi ylös ja puhui
hämmästyneenä itku kurkussa:

-- "Te!... Harhama! Voi hyvä Jumala!... Mitä on tapahtunut, kun
olette tuommoisena? Näin unta, että putositte jostain korkealta ja
rukoilin juuri puolestanne... Herra Jumala... mitä on tapahtunut?"

-- "Ei mitään... Minä olen vaan _pudonnut_", -- vastasi Harhama
synkkänä.

-- "Mistä pudonnut?... Junastako?... Puhukaa Herran tähden!" --
hätäili Anna Pawlowna.

-- "Ei vaan korkeammalta... Taivaasta olen pudonnut", -- yritti
Harhama.

-- "Herra Jumala!" huudahti Anna Pawlowna avuttomana, kauhuissansa,
luullen Harhaman tulleen hulluksi. Hän vapisi, kalpeni, kuiskasi
munkki Pietarille kysyvästi:

-- "Hän on tullut hulluksi?"

Munkki Pietari ja Loolja ristivät silmänsä. Harhama oli kuullut
Anna Pawlownan kysymyksen ja käsittänyt sen. Hän jatkoi katkeraa
selitystänsä.

-- "Niin... Minä olen pudonnut taivaasta, jonka itse rakensin..."

Anna Pawlownalle selvisi hiukan Harhaman elämän sumu. Hän hätääntyi
ja ilostui ja yritti puhua:

-- "Mutta Jumala..."

-- "Jumalat minä olen pudottanut muassani", -- keskeytti Harhama
synkkänä, surullisena.

-- "Ai, Te ihmispoloinen!... Ihmisharhaaja!" -- pääsi Anna
Pawlownalta, joka käsitti kaikki himmeästi, sillä munkki Pietari oli
hänelle kertonut Harhaman teoksesta. Munkki Pietari seisoi jalona,
lempeänä, kuin antaisi hän kaiken Jumalan käteen. Viimein lausui taas
Anna Pawlowna itkun seasta:

-- "Rauhottukaa! Onhan vielä Nostaja... No, Te olette pudonnut
'jumalinenne', mutta eihän kaikki ole pudonnut..."

Harhama katsoi surullisena Looljan silmiin ja mutisi, tarkottaen
Looljaa, joka myös oli hänen teoksensa jumaluuden vertauskuva:

-- "Ei kaikki... Ehkä ei... Se, joka ehkä vielä jäi, on tuonut minut
varkain sen Jumalan temppeliin, jonka istuimelle minä hänet olen
korottanut..."

Munkki Pietari käsitti asian, teki ristinmerkin ja lausui:

-- "Kiitos Sinulle, joka johdat kaikki polut itseesi, pelastat
eksyneitä väärillä jumaloillakin!"

Anna Pawlownakin käsitti nyt kaikki, katsahti ensin Looljaan, sitten
Harhamaan ja itkuun yhtyen lausui hän:

-- "Voi Herra Jumala minne Te olette noussut... ja mistä pudonnut...
ja mitä teitä kulkenut!..."

-- "Pudonnut olen... pudonnut!" -- myönsi Harhama synkkänä.

-- "Nosta meitä, Jumala!... Nosta meitä!... Ohjaa meitä!... Tue
meitä!..." -- kuului ihana laulu rukouksen ja huokauksien seasta.

Harhama silmäili ympärillensä. Hän alkoi hieman selvitä, ajatus
kirkastui rahtusen. Vähän loitompaa, erään alttarin edestä, näki
hän Maria Petrownan nousevan polviltansa ja sytyttävän kynttilän.
Tämä risainen nainen kirkastui silloin Harhaman silmissä taivaan
ruhtinattareksi, joka rauhallisena, puhtaana hohti joulukynttilöiden
kirkkaassa valossa, kädessä valtikka: kirkkaasti tuikkiva
vahakynttilä. Hän seisoi semmoisena elämänturhuuden edessä uuden
ihmisen ihanana ilmestyksenä ja huikaisi Harhaman silmiä...

Kului hetki. Saman alttarin eteen, josta Maria Petrowna oli noussut
taivaan ruhtinattarena, astui väkijoukosta hätääntyneen näköinen
ylhäinen nuori nainen. Harhama vavahti. Hän tunsi paroonitar
Lichtensteinin.

Vielä hetki... Paroonitar Lichtenstein laskeusi nöyränä polvillensa
samalle paadelle, miltä Maria Petrowna oli juuri noussut. Silkissä
kahisten ja kullassa ja helmissä loistaen, kuin jalokivivaippaan
puettu kauneuden ja ihmis-onnen ja sulouden kuningatar vaipui
hän rikkauden hallitsijattarena Jumalan alttarin eteen, kuin
maahan viskattu märkä riepu. Tukka hajosi kivilattialle ja hän
painoi marmorikauniin otsansa lattian kylmälle, likaiselle
graniittipaadelle... hajosi... särkyi... rukoili... itki...
kärsi... ja kiemurteli Jumalan tulipitimissä. Elämän tulinen käärme
oli kietoutunut hänen hennon vartalonsa ympärille, rutisti häntä
armottomana, pujotti kaikkivaltiaan, hohtavan päänsä hienon puvun
kauluksen alta ylös, kohottaen kaksihaaraisen, hehkuvan tulikielensä
ijankaikkisena valtikkana ylös, kirkkaan tulikruunun pään takaraivoa
koristaessa ja silmissä ikuisen viisauden loistaessa.

Ja kaikki kirkastui Harhamalle niin kirkkaaksi, että kaikki taas
himmeni siihen omaan kirkkauteensa. Hän näki taas rouva Esempion
ilmestyvän elämän tomuista ja erehdyksistä. Hän näki hänen kyyneleet
silmissä katselevan elämän hyvän- ja pahantiedonpuuta, joka hohti
hänen edessänsä tuli-omenoista punaisena. Hän näki hänen muistelevan,
itkevän ja katuvan niitä päiviä, jolloin he olivat yhdessä siitä
puusta syöneet, erehtyneet, huomanneet alastomuutensa ja luoneet
itsellensä elämän paratiisin sijalle erämaan, jossa ihmisten pilkka
pisti joka askeleella ohdakkeen okaana.

Mutta hän näki hänen myös alistuvan, kirkastuvan ja peseytyvän
maailman pilkkasateessa siitä tahrasta, joka hänenkin käsistänsä oli
häneen tarttunut... Hän näki hänen puhdistuvan... astuvan Jumalan
ahjon tuleen... palavan... kärsivän ja nousevan sieltä, kuin Maria
Petrownan graniittipaadelta, ruhtinattarena, kirkkaat valokynttilät
molemmissa käsissä valtikkana.

Ja etäämpää hän näki majuri Velikodushofin varjon. Hän ymmärsi nyt
taas hänen jalot vaikuttimensa, rakkauden ja kaiken muun siihen
kiedotun ja näki itsensä syyllisenä. Hän näki kuinka elämä otti juuri
_hänen_ tähtensä majuri Velikodushofin kaikkivaltiaalla kädellänsä
niskasta kiini, kuin Abraham uhrattavaa poikaansa ja painoi hänet
uhrialttarille, kärsimyksien paadelle, nosti hänet siten ihmishengen
korkeimmalle alttarille kärsimään Harhaman elämän ja olemassa-olon
tähden.

Ja taas ja taas näki Harhama oman olemuksensa ja elämänsä salamoivan
ohitsensa irvistelevänä ihmiskurjimuksena, sen mallina minkälainen
ihminen _ei saa_ olla.

-- "Niin... Minä olen korkealta pudonnut", -- toisti hän taas.

Loolja seisoi neuvotonna, hätääntyneenä, mitään selvästi käsittämättä.

-- "Mutta Jumala nostaa, jos olette pudonnut... Hän on armollinen",
-- tarttui viimein Loolja. Ja painaen Harhamaa hiljaa käsivarresta
lisäsi hän itkussa suin:

-- "Rukoilkaa, herra Harhama! Rukoilkaa Jumalaa!... Minä sytytän
puolestanne kynttilän..." Ja hän osti kaksi kynttilää ruumiinsa
viimeisillä hintarahoilla ja sytytti toisen Harhaman puolesta.

Kaikki loppukin särkyi silloin ja kaikki katkesi ja ratkesi ja väsyi
Harhamassa. Elämä sumeni ja sen sumun takaa vilkutti joku tuntematon
valo, jonka kirkkaudessa kaikki eletty näytti usvalta. Ja siitä
usvasta nousi joku -- ei hän käsittänyt mikä se oli -- ja osotti
hänelle koko menneisyyden, jonka taustalta hän huomasi selvillä
tulikirjaimilla kirjoitetut sanat:

-- "Sinulla ei ole kenellekään anteeksiannettavaa, vaan kaikilta
anteeksi pyydettävää..."

-- "Minua onnetonta, että minulla ei ole kenellekään
anteeksiannettavaa!" -- puhkesi silloin hänen rinnastansa.

-- "Herra armahda... armahda... armahda... armahda!" -- soi yhä hänen
korvissansa.

Häpeä painoi Harhamaa ja koko entinen elämä rutisti häntä. Hän
katsahti maassa kiemurtelevaa paroonitar Lichtensteinia ja muisti
hänen sanansa: "Elämän tarkotus on tuskallansa helpottaa kuoleman
tuloa... Sen tarkotus on tehdä kuolema tuskista pois pääsyksi..."
Hänelle olisi nyt ollut kuolema tuskasta rauhaan, kärsimyksestä
iloon, häpeästä kunniaan pääsy. Hän kauhistui ajatusta että hänen
pitäisi jäädä ijankaikkisesti elämään, kantamaan sitä häpeän ja
kärsimyksien taakkaa, jonka hän oli hyvän- ja pahantiedon puusta
hartioillensa nostanut. Hän iloitsi siitä, että ei ollut löytänyt
sitä elämänpuuta, jonka hedelmistä hän olisi saanut ijankaikkisen
elämän. Hän iloitsi että sitä puuta vartioi joku valpas ja väsymätön
enkeli... Ja hän huokasi:

-- "Oi, jos minun täytyisi nyt elää ijankaikkisesti... Tai
kauvankaan..."

-- "Armahda meitä Jumala! Armahda kuolemallasi ja kaikella!" --
veisasi kuoro. Anna Pawlownan silmissä kiilsivät kirkkaat kyyneleet
ja Harhama kuuli hänen supisevan:

-- "Armahda häntä Jumala ja säre hänet loppuun asti! Selvitä Sinä
elämän suurin ristiriita: Sovita Sinä tämä suuri ihmis-erehdys, tämä
luoksesi pyrkivän ihmishengen harhaannus..."

-- "No, rukoilkaa elävää Jumalaa... Ja Vapahtajaa Jeesusta
Kristusta!" -- kehotti vielä Loolja painaen häntä hellästi
käsivarresta polvillensa.

Ja Harhama tunsi jäseniensä raukeavan. Elämä painoi tulikuumana
vuorena hartioita, polvet horjuivat ja aivan kuin väsymyksestä,
taudin raukaisemana, painui hän polvillensa, kuin sairas
tautivuoteelle, Looljan hiljaa käsivarresta painaessa häntä Jumalan
jalkoihin sillä samalla kädellä, jonka Harhama oli nostanut Jumalan
käden sijalle. Se painoi häntä Jumalan jalkoihin ylistyslaulujen
pauhatessa ja kynttilöiden loistaessa Jumalan kunniaksi ja Looljan,
Anna Pawlownan ja munkki Pietarin tehdessä ristinmerkkinsä. Hän
tuijotti elottomilla silmillänsä Jeesuksen kuvaan sanattomana. Se
ainainen jumalatuli valkeni hänelle silloin taas, kuin valaistu
joulukirkko, johon hän lapsena ajoi kuuraisen koivumetsän läpi,
joulukulkusen hiljaa kilistessä. Hänen korvissansa humisi ihana
laulu, hänen vierellänsä seisoi kaksi naista silmät kyynelissä, ja
munkki Pietari lempeänä, surullisena. Joku ajettuma puhkesi silloin
Harhamassa itsestänsä. Jumalan kuvaan tuskaisena tuijottaen, päässä
häpeän ja rikoksen seppele, jupisi hän, kuin taudin houreissa:

-- "Taivaan ja maan elävä, tuntematon, kaikkivoipa Jumala! Sammuta
minut, sillä minä palan... minä palan... minä palan..."

-- "Herra Jumala!... Herra Jumala!... Auta häntä!" -- vaikeroi Anna
Pawlowna.

    "Herra, armahda!
    Herra, armahda!
    Herra, armahda!"

veisasi kuoro.

Harhama jatkoi hourettansa, kyynelien silmistä tulviessa:

-- "Sinusta vuotavat minun tuskani... Sinusta juoksevat minun
kipujeni kuidut."

-- "Sinussa sammuvat kaikki tuskat. Sinussa loppuvat kaikki kivut",
-- lauloi kuoro. Harhaman paisuma vuoti edelleen. Hän vaikeroi
Petrovitshin ja toisten silmiänsä ristiessä.

-- "Sinä olet minun tuskieni ja vaivojeni lähde ja kärsimyksieni
vesisuoni."

-- "Sinussa yksin on ikuinen rauha ja lohdutus. Sinä olet ehtymätön
armon lähde... Herra armahda!... Herra, armahda!... Herra, armahda!"
-- humisi laulu ja rukous.

Ja yhä hartaampana jupisi Harhama puoli-itseksensä... Yhä palavammin
houri hän:

-- "Sammuta minut!... Minä palan... minä palan... minä palan..."

Ja yhä ihanampana ja palavampana kertasi veisuu ja tuhansien
huokaukset:

    "Herra, armahda!
    Herra, armahda!
    Herra, armahda meitä!"

-- "Pyyhi Sinä pois kiroukseni jälet. Peitä ne siunauksella!" --
jatkoi Harhama ja hänen korvissansa humisi veisuu:

-- "Sinusta vuotaa ikuinen siunaus... Sinussa sammuu synti, kuivuu
kirous... Sinusta alkavat kaikki polut... Sinuun johtavat kaikki
tiet... Jos ijankaikkisuus loppuisi, et Sinä lopu... Jos avaruus
haihtuisi, pysyt Sinä. Herra, armahda! Herra, armahda! Herra,
armahda!"

Joulukynttilät loistavat kirkkaina, Looljan ostama muita
valoisampana. Kyyneleet vuotavat ja kuivuvat ja huokaukset
tukahtuvat. Pappi luki alttarilla joulusaarnan tekstiä:

-- "Minä ilmotan teille suuren ilon: Teille on tänäpäivänä syntynyt
vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin kaupungista."

Ja ihana laulu ja kirkonkellot alkoivat sävelillä ylistää jumalaa
korkeudessa. Oli, kuin olisivat taivaat auenneet ja niistä vuotanut
keväinen armonsade, joka sammutti hartioita painavat tulikuumat
vuoret ja huuhtoi ne pois ja pesi kyyneleet poskilta ja lauhdutti
tuskat. Ja Harhamalle häämötti oma, eletty elämänsä epäselvänä,
ilkeänä sumuna, aamunhämäränä, joka hopeana haihtui valkenevan päivän
kirkkauteen, ja joulukynttilöiden valo johonkin tuntemattomaan
kirkkaaseen valoon, joka paloi äärettömyyden rajoja pitkin. Harhama
tunsi siihen vajoavansa yhtenä ainoana erehtymänä, harha-askelten
joukkona, yhtenä ainoana harhamana ja houri edelleen:

-- "Minun rikokseni painavat minua tulikuumina vuorina..."

Munkki Pietari teki ristinmerkin ja lausui hiljaa:

-- "Kiitetty ole Sinä kaikkivaltias elävä Jumala, joka olet
osottanut, että syntikin on ase Sinun kädessäsi!"

-- "Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus,
Herra, Davidin kaupungista", -- kertautui yhä suuri ilosanoma ja
pappi todisti:

-- "Nyt on käärmeen pää rikki polettu. Nyt pääsevät Hänen
palvelijansa rauhaan, sillä he ovat nähneet Hänen kunniansa."

Äärettömyyden ja ijankaikkisuuden suuri morsiuspari katseli,
katoamattomuuden seppeleet päässä, häissänsä karkeloivaa
elämänturhuutta ja elämän ja kuoleman ijäistä häätanssia...

Kun munkki Pietari oli lausunut viimeiset sanansa, kirahti
kirkonkellosta kirpeä sävel. Perkele irtausi säveleestä ja
lensi loistavalle meteorille. Siinä seisoi hän kruunu päässä ja
käärmevaltikka kädessä ylpeänä. Loistava meteori pauhasi halki
äärettömyyden ja sillä seisten, kaiken hohteessa, maailmoiden hänen
ympärillänsä tomuna karkeloidessa, hävitessä ja syntyessä lausui hän
kiukkuisena:

-- "Munkin ilo on ennenaikaista, sillä: Taivas ja maa pitää hukkuman,
mutta ei yksikään rahtu, tai piirto siitä, mitä Jehovan raamatussa
on kirjoitettu... Niin todistaa Jehova itsekin raamattunsa viime
sanoissakin... Ja _minun_ nimeni myös mainitaan siinä raamatussa...
Minä olen siinä mainittu suurempanakin, kuin rahtu ja piirto..."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52294 ***
generated by cgit v1.2.3 (git 2.25.1) at 2026-06-24 15:27:44 +0000