diff options
| author | nfenwick <nfenwick@pglaf.org> | 2025-02-05 23:53:42 -0800 |
|---|---|---|
| committer | nfenwick <nfenwick@pglaf.org> | 2025-02-05 23:53:42 -0800 |
| commit | 1e8e57c849ae9dd56ec7a921320aafa12095c4aa (patch) | |
| tree | a533cc81eab1a48404d008d1a217d432b00be467 | |
| parent | e2ba94470575516b1c8d09dfc2c5e7628cf26b23 (diff) | |
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/52294-8.txt | 22850 | ||||
| -rw-r--r-- | old/52294-8.zip | bin | 408672 -> 0 bytes |
5 files changed, 17 insertions, 22850 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..4488259 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #52294 (https://www.gutenberg.org/ebooks/52294) diff --git a/old/52294-8.txt b/old/52294-8.txt deleted file mode 100644 index fbae383..0000000 --- a/old/52294-8.txt +++ /dev/null @@ -1,22850 +0,0 @@ -The Project Gutenberg eBook, Harhama III (of 3), by Algot Untola - - -This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most -other parts of the world at no cost and with almost no restrictions -whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of -the Project Gutenberg License included with this eBook or online at -www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have -to check the laws of the country where you are located before using this ebook. - - - - -Title: Harhama III (of 3) - - -Author: Algot Untola - - - -Release Date: June 10, 2016 [eBook #52294] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - - -***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HARHAMA III (OF 3)*** - - -E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen - - - -HARHAMA III - -Kirj. - -Irmari Rantamala [Algot Untola] - - - - - - -Helsingissä, -Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, -1909. - -A. W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna. - - - - - - -HARHAMA - -"Syntikin on ase Jumalan kädessä." - - - - -Elämän uuden aatto-illan unelma. - - - Elämä on petollinen unelma... - -On puolipäivä. - -Kesä on juuri päässyt kärkeensä, kukka täyteen väriinsä, metsä -lehteensä. Valo on korkeimmillaan, aurinko hehkuu, kuin ahjosta -otettu... - -Huoleton käki kukkuu Harhamalan onnenkuusen punaisessa latvassa. -Paimenhuilu säestää sen kukuntaa. Luonto helisee, valo värisee. Käen -kukunta ja paimenen huilun soitto kilpailevat keskenänsä kauneudesta: - --- "Tui-tui!" - --- "Kuk-kuu!" - --- "Tui-tui!... Tui-tui!" - --- "Kuk-kuu!... Kuk-kuu!" - --- "Tui-tui!... Tui-tui!... Tui-tui!" - --- "Kuk-kuu!... Kuk-kuu!... Kuk-kuu!" - -Oli kukkien kosinta-aika, ilojuhla, jolloin Pohjola koreilee -kesäisenä kukkana. Yöt ovat päivinä, ilma on hopean-heleä ja metsät -helskyvät lintujen laulusta. Tyttö kulkee tunteissansa, mies vaalii -mielitekojansa. - -Peruna kukki Harhamalan akkunan alla, keltakukat nuokkuivat kainoina -sen nurmella; mättäänkolossa, ojan reunassa, hautoi pikku sirkun -emo ja leppäpensaan varvulla viserteli sen ikävöivä puoliso emonsa -ajan kuluksi. Oli tulossa lemmen soitin-aika. Luonto laitteli ansoja -ikuisen rakkauden poluille. Metsä viritti lintunsa laulamaan, nurmi -nosti kukkansa tuoksumaan, kukka levitti värinsä nähtäväksi, ja -onnenkuusen latvasta pudotteli käki kukkujansa luonnon yleisen -soinnun sekaan. - -Koko kevään oli kestänyt lemmen paulojen punonta. Niiden ansojen -punomista oli koko elämä ollut: Neito oli niiksi koonnut poskeensa -punaa, poveensa lämpöä ja silmäänsä armasta suloa, kainoutta mieleen -ja hyvettä sieluunsa. Kukka oli luonut teränsä värilliseksi, perhonen -koristanut siipensä kirjaviksi, pihlaja oli pukeutunut valkeaan -kukkaspukuun ja koivu viheriäihinsä ja sorsa koreili värisulissa. -Kaikki valmistuivat odottamaan elämää ja elämän lyhyttä lemmen tarua. - -Nyt olivat jo paulat valmiiksi punotut. Pitkä oli ollut työ. -Puhtaat tulivat myös ansat. Nyt odottivat kaikki vaan sitä hetkeä, -jolloin luonto avaisi lemmenantimien salatut kätköt, soittaisi -kutsukellot. Kaikki värisi odotuksesta. Valo oli korkeimmillaan, -päivä pisimmillään, kukka kauneimmillaan ja neito lemmestä lämminnä. -Kaikkialla hehkui lempi, sykki sydän, loisti lemmen puhdas paula... - -Vihdoin kukahti odotettu käki ja huilunsoitto kutsui kaikki lemmen -paulaan, lemmen-antimien jaolle, luonnon puhtaan rakkauden alttarin -eteen... - -Koko luonto ratkesi silloin ilosta ja värisi, kuin morsian armaansa -huulien ensi kosketuksesta. Päivä hehkui avaruuden kuperalla -laidalla, kuin neidon lämmin rinta. Nurmi kukki, puro nauroi -vallatonna ja koko luonnon povella paistoi suuri ilosanoma: "Nyt on -Pohjolan pisin päivä. Nyt on valon voitonjuhla, juhlien juhlan aatto. -Nyt on lemmen antopäivä." Paimenhuilu soitti taas Pohjolan kesän -ihanuutta ja vallaton käki kukkua helskytteli kuusen latvassa viime -kutsua luonnon suuteloille, kukkui sitä ja Harhamalan onnea: - --- "Kuk-kuu!... Kuk-kuu!... Kuk-kuu!" - --- "Tui-tui!... Tui-tui!... Tu-ii-ii!" -- säesti paimen huilullansa. - -Käen kukunnat putoelivat korkean kuusen latvasta autereiseen ilmaan, -kuin hopeapalat pehmeälle paadelle. Metsä ja mäet ja vetten rannat -helisivät niiden kaikua, kuin hopeakannel. Koko lemmen ja runouden -maailma heräsi ja hempi nousi neidon kypsään poveen, hellyys miehen -mieleen, lämpö luontoon, helle päivän valoon. Linnut visersivät -hautoville naaraillensa ihanimmat laulunsa, ja kukat avasivat -arastellen teriöittensä armaimmat kätköt sulhojensa suuteloille... -riutuivat ja herposivat ja ottivat vastaan sukunsa lemmen-antimet... -raukenivat niistä, äitiytyivät, painoivat päänsä ujoina alas, -kiittivät saadusta lemmestä ja uinahtivat sen ihanaan muistoon... - -Harhamalan pellon keltakukat olivat eläneet elämänsä onnen hetken ohi -ja kallistivat nyt päänsä nurmen viheriälle ruohopovelle... - -Lemmen tarina oli lopussa. Luonto oli antanut jaloimpansa, -väsähtänyt, lähtenyt levolle. Kukka ja pihlaja alkoivat riisua -lemmenpaulojansa, joita niin kauvan olivat punoneet: Ne alkoivat -karistella kukkasiansa, varistella värejänsä. Neito ei huolinut enää -suortuviensa soreudesta, ei silmänsä sulosta, mielensä ujoudesta, -eikä poskensa punasta, kun oli kerran sulhonsa saanut. - -Lyhyt ja suuri on lemmen tarina, jalo ja puhdas, kun se on oikea... - - * * * * * - -Mutta yhä viheriöi Harhamalan onnenkuusi. Se on taas punainen -kävyistä. Joka oksanpäässä vihertää uusi, pehmeä havu, ja sisemmällä -ovat oravat piilosilla. Onni kypsyy kävyissä, oksanpäässä, -vihertävässä havussa uusi elämä ja pihkan puhdas tuoksu huokuu -kotilieden puhtautta... - -Sitkeät olivat vielä Harhamalan onnenkuusen syyt, syvillä sen juuret -ja sen lustoon ei pystynyt tikan nokka. Ylpeänä seisoi se, kuin -metsän aateli, vaimon uskollisuuden ja miehen miehuuden ja kodin -puhtauden esikuvana... - -Mutta kuusen pimeissä piiloissa torkkui yölepakko, odotellen oman -aikansa tuloa... - - * * * * * - -Ulkona, pyöreässä pihlajamajassa, istui Harhama. Hän oli juuri -lopettanut perunanmullittamisen ja lähettänyt erään kirjoituksensa -postiin. Valkealle pöydälle oli siroteltu muutamia pihlajan pikku -lehtiä. Rouva Esempio toi kahvipannun, lämpimät leivokset ja valkean -liinanpalan. - -Pikku sirkku visertää ilosta, luonto hehkuu äskeisen onnensa muistoa -ja rouva Esempio on taas entinen Riuttalan Helga-neiti. Suortuva on -valahtanut otsalle, valkea esiliina avautunut kantimesta... - --- "Tir-lir-tvii-ir!" -- viserteli kivitasku varvulla, varpu -heilahti ja pudotti pari pihlajankukkaa rouva Esempion tukkaan. -Hän oli nyt sievä. Kukka puki häntä, kuin helmi. Luonto oli rauhaa -täynnä... metsä vihantaa... nurmi kukkia ja mieli tyyntä. Palavien -tervahautojen miellyttävä tuoksu hyväili kesän lämmöstä herkäksi -käynyttä ihoa... Tuulenhenki puhalteli. Se toi sanan toisista -kylistä. Siellä vieras vaimo liekutti lasta... Oksa heilahti, lintu -laulahti. Väre toi viestin tuudun luota, kertoi vaimon kehtolaulun, -Vieras vaimo lauloi Harhamalan pienelle Ritvalle: - - "Tuuti, tuuti! Tuuti, aa! - Tuuti pientä lasta! - Eipä kalma häntä - saa viedä maailmasta. - Tuuti, tuu, itkusuu! - - Tuuti, tuuti, tuuti, aa! - Tuuti pikkuruista. - Viihdy! Et sä aina saa - äidin rintaa muistaa! - Tuuti, aa! Tuuti, aa, - Harhamalan Ritvaa!" - -Laulu loppui, kehto seisahtui ja lauluihin nukkui lapsi. Harhama -puristi rouva Esempion kättä ja lausui: - --- "Helga! Kiitos kärsimyksistäsi, uskollisuudestasi ja -rakkaudestasi! Kiitos tytöstä, lapsesta, elämän sisällöstä ja -tarkotuksesta. Ne olet sinä antanut. Minä palkitsen ne kerta elämäni -työllä. Sinä olet tehnyt osasi... enemmänkin. Nyt on minun vuoroni..." - --- "Kiitos itsellesi rakkaudestasi ja siitä jonka annoit!... Minä -maksan sen uskollisuudellani", -- keskeytti rouva Esempio. - -Kanervankukka helähti, sirkka visersi. Rouva Esempio jatkoi: - --- "Onni kypsyy meissä ihmisissä itsessämme, kuten nyt huomaat, kuin -kävyt kuusessa, ilman yhteiskuntaa ja kirkkoa. Uskotko jo minua?" - -Hän istahti, muisti pikku-Ritvaa, jota vieras vaimo hoiteli, -pikku Armiiran perinnön tähden... Pihlajankukka kaunisti mustaa -tukkaa... Hän muisteli elämänsä kevättä, jolloin Riuttalan ranta -oli kukkinut valkeana ja nuori mies lauleli järvenselällä Riuttalan -rannan onnenkukalle... Hän muisteli häitä, joita hän oli odotellut, -ja koko elämäänsä... Hän muisteli niitä kepeänä, kosketti niitä, -kuin perhosen siivellä kukkaa, solmi tukasta solahtaneen suortuvan -takaisin tukkaansa ja lausui: - --- "Tänään on kuin elämän aatto-ilta..." - -Ja Harhamasta tuntui, kuin kaikki elämän viulut soisivat ja -kutsuisivat suureen työhön. Hän oli viime päivät aivan elänyt -unelmissansa: Hän oli odottanut nyt teoksensa alkamista aivan -vaistomaisesti, kuin äiti, jolle kohtu ilmottaa, että synnytys-aika -on ovella... - -Hän oli kävellyt jo ikäänkuin seppele päässä, kuten äiti, joka ajan -lähetessä jo nauttii äidin ilosta, on silittelevinänsä lapsensa -kiharoita... näkee sen tulevaisuuden kirkkaana... iloitsee sen -onnesta ja odottaa vaan hetkeänsä... - -Ritvan syntymä ja niukat tulot olivat kaikkien entisten kiihottimien -lisäksi puhaltaneet häneen vielä lisävoiman: Teos oli tuova -_kultaa_... Hän näki jo kultapurojen juoksevan... hohtavan... -välkkyvän... kimaltelevan... Yöt hän jo näki unia seppeleestä... -valkeista linnuista... maineesta... kullasta... hän tunsi vihansa -saavan lauhduketta... rouva Esempio oli häntä jumaloiva... Korpela -ylistävä... Suomi ihaileva... maailma ihmettelevä... Hänestäkin -tuntui, että oli elämän aatto-ilta... - -Hän puristi rouva Esempion kättä. Harhamalan onnenkuusen oksat -nuokkuivat hiljaa, kypsyvän käpypainon tuudittamina. Käki kukkui sen -latvasta taas onnea... Sen havut viheriöivät uskollisuuden kuvina... -Ja kaivon kannen alla lorisi ikuinen onnenvesisuoni... - -Harhama tunsi, että hän oli polkenut elämänkäärmeen pään murskaksi. -Kaikki elämän halut purskahtivat hänestä. Kaikki alkoi leimuta -tulevaisuuden aamupunana ja pärskyä sen revontulina. - - * * * * * - -Tulevaisuus pukeusi silloin kauneihin väreihin, elämä hohti -iltaruskoisena, sen tienvieret olivat kukkamaina. Koti kukki -rauhallisena, kuin lauvantai-ilta, sen joka nurkassa hymyili -mielentyyni... Sen akkunat olivat punaiset onnenkukista... Katolla -liehui ylpeä lippu... Perunamaat olivat valkeat kukista... Yöt -olivat hiljaiset ja päivä souteli päivisin talon päällitse kirkkaana -valoveneenä pitkin heleäväristä taivaanlakea. - -Ja kaiken sen henkenä oli hänestä vaimo, kodin suoja ja sen -elämänrihmojen kehrääjä. Sillä hänestä juoksevat teoksen runojen -langat... Hän se viihdytteli rauhaa kodin nurkissa... kasteli sen -onnenkukkia... huolehti pirtin puhtaudesta... mielen rauhasta... -kylvyistä... havuista ja puhtaista vaatteista... - -Hän itse kuvitteli aina kulkevansa maineen- ja kunniankukkulaa kohti, -kodin tulet aina edessä... sen rauha leposatamana... sen maine -johtovalona... sen onni työhön käskijänä... Ritva otsalta rypyn -silittäjänä... - -Sumua sattuu ehkä tielle, mutta hän puhaltaa sumut hajalle... Elämän -pilvet hän puhaltaa taas punertaviksi, taivaanrannan ruskoiseksi... -Nälkäsuon punaiseksi karpalo-ulapaksi. - -Halla nousee ja panee viljan... Mutta ei pane halla Nälkäsuon -karpalo-ulappaa... ei kukkaa Harhamalan akkunalla, eikä käpyjä -sen onnenkuusessa... Kotiliesi on aina puhdas... Yksilöllinen -siveellisyys on viety voittoon... herjaajat saatettu häpeään... -Elämän suurin kysymys on siten loistavasti ratkaistu... Vaimo on -ollut siinä tehtävässä apuna... Se on ollut enemmänkin: Vaimo on -antanut yksilöllisen siveellisyyden suuren aatteen... rohkaissut -siihen... tukenut sitä voittoon viedessä... ollut itse esikuvana ja -teoksen runorihmojen keränpohjallisena ja kaikkena... Ja hän laulaa -vainionsa ylistykseksi sen laulun, joka vie Harhamalan maineen -yli esteiden, kertoo siitä kaikille kansoille ja sukupolville... -Korpikosken korvakkeelle kohoaa Harhamalan kuulu runolinna... -Lippu liehuu sen tornissa ja runokannel on asetettu alttarillensa -kotilieden vierelle... - -Niin maksaa hän vaimon rakkauden, ostaa kodin onnen... Elämä muuttuu -joulujuhlaksi... Kotona palavat ikuiset joulukynttilät... Niiden -valossa sujuu työ, kuin kangas... Lapsi lepertelee laattialla... -kasvaa... varttuu... siunaa isäänsä... suutelee äitiänsä... -Vuoden-ajat vaihtelevat, talvi on ulkona, mutta kotona on lämmintä... -Jo saapuvat syyshallat... Maailmalla on kylmää... sadetta... tuulta, -mutta aina tuikkivat Harhamalassa joulukynttilät ja sen kartanolla -soivat iloiset elämänkulkuset... - -Päivät poistuvat unina... Jo kukkii Harhamalan kuulu Ritva-neiti -isänsä ilona, äitinsä ylpeytenä... seudun kukkana... kaikkien -kadehtimana... Hän muuttaa Harhamalan kanervikot kukkaisiksi... mäet -marjoista punaisiksi... päivät kauneiksi uniksi... Hän itse tekee -yhä työtä monen edestä... Työ sujuu, teos valmistuu... Sen lehdet -muuttuvat valkoisiksi linnuiksi, jotka kulettavat kauvas kertomusta -Harhamalan talosta... - -Jo on kuulu Harhamala... Se on kuulu vaimon puhtaudesta, miehen -työstä ja kodin kukasta, tyttärestä... Valkeat linnut ovat palanneet -kunnian- ja onnenseppeleet nokassa... Ilma on niistä valkeana... -Käet kukkuvat kilpaa Harhamalan kuusikossa talon ylistystä... -Korpikoskesta laskevat veneet runolinnan rantaan tuoden täydet lastit -rikkautta, ja aurinko soutelee taivaalla valoveneenä, kaartaen kuulua -taloa. - -Sitten joutuu ruskoinen elämän ilta... sen päivä painaikse jo levolle -lämpimän yön povelle. Vaimo saattaa tyttären keralla miehensä -Tuonen mustalle virralle... Siellä odottaa valkea vene, seppele -mastonpäässä... Vene lähtee rannasta... Vaimo siunaa lähtevää -elämänsä matkatoveria... Se itkee kosteiksi Harhamalan pellon -keltakukat, odotellen terveisiä Tuonelasta... Aika soluu, suoltuen -valkeina rihmoina... Mies palaa Tuonelasta noutamaan yksin jäänyttä -vaimoansa, entisen kotinsa hyvää henkeä... Yhdessä laskevat he -veneessä Tuonen mustaa virtaa... Virta synkkenee, yö pimenee... -Vaan jo aukeaa odotettu ulappa ja vene lähenee Riuttalan rantaa, -joka on valkeana onnenkukista... lemmenkukista... uskollisuuden -kukista... Riuttalan Helgan hääkukista... Sinne laskevat he veneensä -ja siellä odottavat he tyttärensä tuloa... Jo on vene perillä. Hän -katkaisee ulapasta onnenkukan ja ojentaa sen vaimollensa palkkioksi -rakkaudesta, uskollisuudesta ja onnesta. Hän on tuonut Riuttalan -Helgan kotirantaansa... - -Mutta siihen eivät he pysähdy... He laskevat veneensä maineen ja -kuolemattomuuden häikäiseville purppuraselille... He laskevat -veneensä vieläkin etemmä: He purjehtivat jumaluuden kirkkaille -vesille ensimäisinä ihmisinä, jotka ovat uskaltaneet sinne purtensa -laskea... - -Niin ovat he ratkaisseet elämän ja kuoleman kysymyksen... Niin ovat -he pelastuneet kuoleman terävästä luukynnestä... Niin on voitettu -kaikenhäviö... - -Mutta Harhamalan maine jää ainaiseksi jälelle... Sen onnenkuusi on -täynnä seppeleitä... Sen kuusikko on valkea valkolinnuista, teoksen -lehtien linnuista... - -Ja niiden unelmien aallokosta roiskahti hänessä lopullinen päätös -tarttua kynään... Jo oli lakannut kyselykin: Mikä on totuus?... Ei -hän enää kysynyt: "Isäkö vai äiti?..." Hän ei enää kysynyt mitään... -Hän oli kuin äidinkohtu, joka ei aikansa tullessa kysy: "Synnyttääkö, -vai eikö?..." Kaikki himot käskivät häntä... Kaikki unelmat vetivät -häntä... Öiset unet houkuttelivat häntä... Kulta huikaisi silmiä... -Ylistyslaulut huumasivat korvia... Maineenseppeleet kiehtoivat, kuin -ihanimmat hameenhelmat... Kuolemattomuus houkutteli, tarjoutuen kuin -ihanin omena... Kunnia kutsui, kutsui kirkkaat kihlat kädessä... - -Ja kun auringon valovene souteli kaarensa korkeimmalla kohdalla ja -koko luonto huusi valon voittoa ja otti onnensiemaustansa, purskahti -Harhamasta koko elämän-ijän kokoutunut runoaarre... Se roiskahti, -kuin revontulet Pohjolan jäiselle taivaalle. - -Hän tarttui kynään ja _alkoi_... - -Vihdoinkin! Lopultakin! Vihdoinkin riuhtaisi ihmishenki itsensä irti -epäilyn pauloista... Munkkien siunaamalla kynällä piirsi Harhama -paperille suuren, rohkean teoksensa ensimäiset sanat: - --- _"Minä tahdon tulla toimeen ilman Jumalaa..."_ - -Munkin siunaamalla kynällä antoi hän ensi iskun Jumalalle, Se oli -hurjistuneen, piinautuneen hengen sokea hyökkäys tuntematonta vastaan. - - * * * * * - -Työ alkoi. Harhama suurenteli Pohjolan suuren luonnon jumaluuden -väriloisteiseksi taustaksi. Hän levitti siksi avaruuden, sirotteli -äärettömyyden kirkkaasti loistavilla maailmankauden alkumaailmoilla, -jotka paloivat vielä tulisina. Hän ripusteli sen reunoille kirkkaita -revontulia, helmitteli sen auringoilla ja soinnutti kaikki käen -kukuntaan, lintujen laulun ja paimenen huilun ihaniin ääniin. -Hän upotti kaikki väreihin, sirotteli loistavilla maisemilla ja -tunnelmilla ja vyötteli värivirroilla... - -Jo olivat taustan värit valmiit. Se oli väriloistoinen syntymäliina, -jonka hän levitti sen suuren jumalasikiön vuoteeksi, jota hän nyt -rupesi vetämään luonnon emättimestä. Kaikki vuoti, kuin puhenneesta -paisumasta. Noin seitsemäntoista vuotinen puristuma oli pakahtunut ja -purki nyt runovirtojansa ryöppyävinä kuvina. Kaikki puhkesi valmiina, -kuin kukan nupusta, valui kuin utaristansa irtipäässyt vuolas virta. -Hän kirjoitti runomitalla ja runojaloissa ei tuntunut solmua... -Niiden ajatus oli kirkasta kultalankaa... - -Työ jatkui. Runot vuotivat, kuin helminauhat kultakehiltä... Suuret -kuvat kumpusivat paperille, nousten, kuin saaristot merestä, tai -avautuen, kuin vuorenhuipulta ihanat maat, joissa paratiisit -muodostavat satumaisemia ja auringoilla koristellut taivaan kuvat -riippuvat vesien syvyydessä kirkkaina kuperoina. - -Työ sujui: Runovirrat hyrskivät koskina... Ne kuvailivat jumaluuden -yötä... Ne kuvailivat sitä pimeyttä, jolloin jumaluus nukkui -itsetiedottomana sikiönä emättimessänsä: äärettömyydessä... Se -emätin oli pimeä, kuin naisen kohtu... Jääkylmä sumu seisoi -liikkumattomana... Pimeys hohotti hirvittävänä, kuin kuoleman -synkkä kita... Äänettömyys rutisti... Elottomuus puristi, kuin -ikipakkasen jääkoura... Ei ollut olemassa mitään muuta, kuin kuolon -pimeä hirmukylmyys... Ei ollut olemassa muuta, kuin äärimäinen -elottomuus... äärimäinen olemattomuus... aineettomuus... tyhjyys... -hirmupakkanen ja pimeä: Jumaluuden itiö ja sen emättimen alkumuoto. - -Jo oli valmis jumaluuden kylmä, ääretön emätin. Mittaamattomia -ijankaikkisuuden jaksoja kulki siinä jumaluus itsetiedottomana, -kehittyi ja valmistui sen suurena sikiönä... Itse kehitti se -itseänsä... Itse valmisti se emättimensä: äärettömyyden... - -Jumaluuden itiö täytti jo äärettömyyden... Se kehittyi: olemattomasta -syntyi oleva, tyhjästä aine. Jumaluuden sikiö kehkeytyi ja kehitti -emätintänsä, kuin sikiö kohtuansa. - -Lukemattomat miljaardit ijankaikkisuuden ajanjaksot kuluivat. -Jumaluus kehittyi: Aine tiivistyi sumuksi... Se lepäsi sumuna -mittaamattomat ijankaikkisuudet... Sen hirmukylmä syntymä-emätin, -äärettömyys, oli kuoleman-pimeä... Se oli kamalan-mykkä... Se oli -äärimäisen-eloton, liikkumaton, värähtämätön... Se oli ikivuorta -värähtämättömämpi ja elottomampi... - -Ijankaikkisuus pysyi, kuin kivivuori... Ei ollut vielä _aikaa_, koska -ei ollut ajan mittaajaa _liikuntoa_. Jumaluuden emätin oli vielä -ajaton, kuin ikivuori... - - * * * * * - -Teoksen runovirta hyrski pauhuna. Jumaluuden kehitys jatkui. Sen -emätin kehkeytyi sikiönsä kehittämänä. Ajattomuudesta syntyi aika... -Eloton aine värähti... Sumu liikahti... Synkkä pimeys vavahti... -äänettömyys huoahti... Se oli jumaluuden ensimäinen elonmerkki, sen -havahtuminen ijankaikkisesta levosta ijankaikkiseen liikuntoonsa. Se -oli sen itsetietoisuuteensa kehittymisen ensimäinen elollinen ilmiö... - -Ijankaikkisuuden jaksot suoltuivat lukemattomin miljaardiluvuin... -Jumaluus kehkeytyy... Sen kuollut syntymäemätin herää elolliseen -elontoimintaan... Se herää siihen suuren sikiönsä elonkipinästä -ja sen kehittyvästä voimasta... Se ravitsee kannettavaansa, kuin -äidinkohtu lasta ja itse kehkeytyy ravittavansa elämänkehityksen -antamasta ravinnosta ja voimasta... Jumaluus, ollen _ainoa_ oleva, -luo itse itsensä. - -Jumaluus kehittyy edelleen, avaruus-emätin elää... Jäiset sumut -kierivät... Mutta ei ole vielä ääntä... Kaikki on äänetöntä kuin -ikivuori... Kaikki on tajutonta... Mutta jo alkaa ääni kehittyä -äänettömyydestä... Se kehittyy jumaluudesta jumaluuden kehityksen -kehkeyttämänä... Se kehittyy äänettömyydestä, kuin aine tyhjästä, -oleva olemattomasta... Sitä kehittää elottomien sumujen kierintä... -Se kierintä jatkuu mittaamattomia ijankaikkisuuden jaksoja... -Äänettömyys pakahtuu itseensä, kuin ajettuma sisältöönsä... Se -valmistautuu puhkeamaan omana pakahtumanansa... Se pingottuu... -kiihtyy... yltyy... halkeaa viimein kivusta... pakahtuu tuskasta ja -puhkeaa hirvittäväksi maailmanpauhuksi... Jumaluus on kehkeytynyt -äänettömyydestä ääneksi, oman itsensä kautta. - -Teos jatkui: Jumaluus kehittää itseänsä itsetiedottomana -järjellisyytenä, kuin sikiö emättimessä... Jäinen hirmukylmyys -on ajautunut pakahtumaksi, kehittynyt huippuunsa ja valmistautuu -puhkeamaan vastakohdaksensa... Jumaluuden emätin on kehkeytynyt -kylmänpakahtumaksi... Se on jo tuskaansa haleta... - -Kehitys jatkuu: Kylmänpakahtuma, sumuna kierivä äärettömyys: -_Jumaluus_ puhkaisee itsensä... Ikikylmyydestä kehkeytyy se -ikikuumuudeksi... Se halkaisee pakahtumansa, purkaa tuskansa -tulikuumuudeksi... - -Lämpö on syntynyt kylmyydestä... Jumaluus alkaa kehittää itseänsä -kuumuuden pakahtumaksi... - -Avaruus on tulena... äärettömyys pauhuna ja hehkuvat sumupaljoudet -syöksyvät hirmukierinnässä ympäriinsä... Jumaluuden kohtu, -maailmoiden emätin, rannaton avaruus: _Jumaluus itse_ kiemurtelee -synnytyskivuissa... Sen tuskanhuuto on maailmanpauhua... Sen tuskat -pursuavat maailmantulena... Se pakenee vaivojansa, kiertäen oman -itsensä ympäri... omassa itsessänsä... oman itsensä pitelemänä, -puristamana, polttamana. - -Teos jatkui: Iankaikkisuus vuoti virtana. Jumaluus kehkeytyy -kohdussansa, äärettömässä ikitulessa... Se luo itse itseänsä -emättimensä aineesta, jonka se on itsestänsä luonut... Syntymäkivut -yltyvät... Niiden kourissa raivostuu tulinen avaruus yhä hurjempaan -kierintäänsä... Maailmantuli kiihtyy siitä kierinnästä... Se hehkuu -hirmutulena, jolla ei ole äärtä, ei rantaa, ei keskikohtaa... -Tuskanhuuto kovenee kauhunhuudoksi: Maailman syntymäpauhu pakahtuu -jo omaan itseensä... Kivut yhä kiihtyvät... Jumaluuden elonmerkit -tuntuvat emättimessä, ennustaen sen tietoisuuden syntymähetken -tuloa... Äärettömyys pakahtuu taas tuskiinsa... avaruuden hirmuhuuto -omaan pauhuunsa... maailmantuli omaan kuumuuteensa... Jumaluuden -kohtu ajettuu tuliseksi maailmanpakahtumaksi... Kaikki kiihtyy... -Kaikki yltyy... Kaikki raivostuu... Kaikki riehuu ja vääntelee -suurissa syntymäkivuissa... Jo joutuu uusi suuri hetki... Jumaluuden -kehkeytymisen monimiljaardikausinen silmänräpäys: uusi käännekohta... -Maailman ajettuma on jo valmis uudeksi pakahtumaksi... Kaikki -pakahtuu oman itsensä tuskiin ja tuleen ja pauhuun... Kaikki kutistuu -omaan itseensä... äärettömyys repeää omaan rajattomuuteensa... -avaruus vetäytyy äärettömän itsensä tulipaisumaan... - -Kuuluu hirveä pauhu: Ajettuma on puhennut... Tuliavaruus repeää... -Jumaluuden kohtu purkaa sisälmyksiänsä omaan itseensä. Hehkuvat -maailmansumut syöksyvät tulikerinä, äärettömyyteen paeten, yhteisestä -emättimestä, kuin hirmun tulipesästä... Eri ainesarjat sinkoavat -kukin omiksi maailman tulisumuiksi, alkaen kehittää jumaluutta -ja itse kehkeytyä sen kehityksestä... Tulipaljouksina alkavat ne -kieriä avaruudessa, etsien siellä ratojansa... Avaruus vapisee... Se -pakahtuu valoon... loistaa kirkkautena, kuin tuliset maailmasumut -karkeloivat hehkuvina palloina sen sisässä... Pimeys on hävinnyt... -Ikuinen valo on puhennut ikipimeyden pakahtumasta... - -Jumaluus luo itseänsä uudella kehityskaudellansa. Maailmat alkavat -jäähtyä: Aine eroutuu olemattomasta... Maailmoiden jäähtyessä -eroaa valo pimeydestä... lämpö kylmästä... Jumaluus kehittäytyy -korkeammaksi... - -Teos jatkui: Äärettömyys, jumaluuden emätin jatkaa suurta työtänsä -jumaluutena itsenänsä... Kaikki on jo valon ja pimeyden taistelua, -kylmyyden ja kuumuuden ottelua... häviön kautta elämään kulkemista... -Lukemattomat maailmat sinkoilevat äärettömässä pimeydessä, loistaen -kirkkaina tulitähtinä... Kaikki löytää oman ratansa... Ei mikään eksy -omaltansa... Kaikki kiertää toistansa... kaikki antaa toisillensa -tietä... kaikki murskaa toistansa. - -Jumaluus on kehkeytynyt luonnonjärjen pakkotilasta vaistomaiseksi -järjellisyydeksi, kohdun varassa elävän sikiön tilasta siksi, joka -lapsen vaistolla itse etsii oikeat tiensä... - -Teos jatkui, kulkien ijankaikkisuuteen jäänyttä jumaluuden -syntymäuomaa. Jumaluus jatkaa syntymäänsä ja kehittää äitinsä -kohtua: äärettömyyttä: Maailmasumut jäähtyvät, aine muuttuu -kiinteäksi... Myöhemmät maailmat syntyvät vanhemmista, vanhemmat -häviävät myöhempiin... Kaikki häviää omaan itseensä... kaikki syntyy -oman itsensä häviöstä... Kaikki kiertää itseänsä... kaikki kiertää -toistansa... Toinen vetää toistansa, kaikki yhtä ja yksi kaikkea... -Siksi ei mikään hajoa... ei mikään häviä... ei eksy. - -Jumaluuden järjellisyys kehkeyttäytyy elottomassa luonnossa: -emättimensä kivikovuudessa. Aineet erkanevat toisistansa: vesi -maasta, rauta kullasta. Kaikki yhtyvät uudestaan: Jumaluus luo -omaa tietoisuuttansa, kehittää järjellisyyttänsä ja kirkastaa omaa -itseänsä, samalla kohtuansa kehittäen: luoden maailmoita... - - * * * * * - -Harhama hengähti ja luki luomuksensa. Hän itsekin hämmästyi sen -ihanuutta. Sen runosäkeet olivat virheettömiä, helmikirkkaita, -kuin luonnon kovien kourien hiomat helmet... Sen runojaloissa ei -näkynyt ihmiskäden jälkeä, sillä ne olivat valmistuneet ihmishengen -pakahtumassa, kuin helmi luonnon nisissä... - -Seitsemäntoista vuotta oli hän suunnitellut sitä, luonut -uudenaikaisen myytin. Sen monet piirteet olivat vuosi vuodelta -puhdistuneet ja eheytyneet. Tänä viime vuotena oli hän sen puitteet -taas hiljaisuudessa uudestaan muodostellut. Hän oli sen tarujen -hengettäreksi ottanut rouva Esempion, kietonut hänet Esempio-ihmisenä -[Esempio = esimerkki] tarujen hienoimpiin väreihin ja luonut -hänestä kaiken kauniin ja hyvän vertauskuvan. Maailmankurjuuden -oli hän korottanut siksi, jossa kehittyvät jumaluuden korkeimmat -ominaisuudet: hyve... itsensä uhraaminen... vähään tyytyminen... "ei -omaansa etsiminen", ja jumaluuden suuri tunnus: omaan käsivarteensa -luottaminen, koska jumaluudella ei voi olla kehen luottaa, kenen -työllä elää... Kauvan oli hän tätä kertomuksen juonta ajatuksissaan -kerinyt, purkanut ja taas kerinyt. Siksi vuotikin hänen sielustansa -nyt kaikki, kuin rihma kerältä, selvänä, suurena ja voimakkaana. - -Ja kun hän oli sen lukenut, vilahti hänen silmiinsä pohjalaisnoita, -kädessä lippu, johon oli kirjoitettu vanha ennustus: "Sinä kirjoitat -kirjan, jonka lehdet muuttuvat linnuiksi, lentävät ympäri maailman ja -palaavat seppeleet nokassa..." Kunnian ja maineen liput liehuivat... -kulta hohti ja kuolemattomuus kohosi elämänsumuista verikirkkaana -auringonpyöränä. - --- "Katso työtäsi! Se todistaa, että ennustus toteutuu... Sinä -voitat Sen, jota vastaan nostat kynäsi", -- kuiskasi hänelle silloin -ääni hänen povestansa... Maailman ihanuus avautui hänen eteensä... -Elämänkäärme makasi pää murskaksi polettuna... Epäilyksen tomut -olivat pois puhalletut ja elämä avautui ihanimpana aatto-illan -unelmana... - -Kun hän oli alkukohtauksen kirjottanut, pyysi hän rouva Esempion sen -lukemaan ja siten ikäänkuin siunaamaan hänen työnsä, puhaltamaan -siihen henkensä puhtaan leiman. Rouva Esempio täytti pyynnön ja -korjasi lukiessansa lyijykynällä parin epäselvästi kirjotetun sanan -kirjaimet selviksi. - --- "Ai miten kaunista!... Jo se nyt runoilee!... Tämä on -_grandieux'tä_", -- lausui hän, lopetettuaan lukemisen. - --- "Kiitos korjauksestasi ja siunauksestasi! Nyt on elämän aatto ja -sen kevät", -- lausui Harhama. Sen enempää ei hän selittänyt rouva -Esempiolle kirjoituksensa tarkotusta, tai sisältöä. Hän salasi -taas kaiken. Hän uskoi, että rouva Esempio, teoksen jumaluuden -vertauskuva, ei sitä käsitä. Hän ei raaskinut viskata helmeänsä -ihmissilmien nähtäväksi, kätki sitä, kuin peto pentuansa... - -Elämän uneksittu työ oli vihdoinkin alettu, sen ääriviivat olivat -valmiiksi vedetyt. Uusi Jumala oli tulossa... Korpelan aurinko -oli nähnyt sen syntymisen ja levitteli valoliinansa sen tielle... -Innostuneena katseli Harhama Nälkäsuon kuulua ulappaa ja lausui -leikillä rouva Esempiolle: - --- "Se aika tulee, jolloin Nälkäsuon punaisen karpalo-ulapan keskelle -pystytetään Harhaman muistopatsas." - -Rouva Esempio puuhaili leivoksiensa kanssa, poski punehtuneena, -hiuksissa pihlajankukka. Hän muisteli omia unelmiansa... häitä... -Riuttalan rantakukkaa ehkä ja paljoa muuta ja lausui puuhiensa -lomasta: - --- "Elämä on pettävä unelma..." - -Ilta oli jo tullut. Aattopäivän lämmin aurinko kosketteli jo -reunallansa taivaan rusorantaa. Linnut lakkasivat laulamasta. -Onnenkuusen oksalla nukkui rauhallisena orava, kypsyvien käpyjen -keskellä, ja näki makeaa unta herkuistansa, tuoksuavista kävyistä, -ja punainen käpypaino huojutti oksaa hiljaa, kuin armas tuuli, -tuuditellen uneen metsän pientä, kaunista heiluhäntää. Pikku Ritva -nukkui kaukaisessa kehdossa viatonna ja näki kaunista unta äidin -armaista rinnoista, näki unta äidin etäisistä rinnanpäistä... - -Se oli Harhaman elämän uuden aatto-illan unelma... Läheni lempeä yö, -josta oli valkeneva työn ja elämän juhla. - -Pohjolan sydän-yön aurinko kirkastui punertavaksi. Verkalleen, -taivaan ja valon majesteettina laskeutui se pohjoisen taivaanrannan -käyrälle reunaviivalle ja pysähtyi siihen lepäämään. Se näytti -tulikuumalta rautakiekolta, joka ei raaski polttavalla reunallansa -koskea taivaanrannan heikkoa äärtä. Siinä säteili se yösydännä, -todistaen valon voittoa... Se huokasi siinä hetken, alkaaksensa -taas kiivetä kaartansa pitkin taivaanlaelle. Kaikki kääriytyi yön -kirkkaisiin valo-utuihin. Luonto värähti, metsä hymähti. Elämän -aatto-illan rauha laski kukkivalle kanervikolle ja Harhamalan -kehäkukille, sirkka nukahti ja yölepakko lähti onnenkuusen kätköistä -öiselle matkallensa... - -Utuisten mielikuvien, himojen ja toiveiden ja unelmien vaikutteesta -oli Harhama lopullisesti alkanut suuren työnsä. Mielikuvat ja -unelmat ja halut loivat siten ihmis-elämää. Mutta mielikuvien langat -juoksevat tuntemattomilta keriltä... - - * * * * * - -Korkeuden kellot soivat, syvyyden pohjilla solui elämän pohjavirta. -Näkymättömät lovet avautuivat... Salaiset kädet kehräsivät -rihmojansa... - -Lammaskallion alla on kaunis Unelmala, syvällä kallion juurien -alla. Sen katto on kuunvaloa... Sen pohja on kukan väriä... Sen -seinillä riippuvat taivaalta siepatut ruskopilvet... Ne riippuvat -seinillä kauniina laskoksina... Ne heilahtelevat unelmia... Niiden -laskoksia sitovat solmukoiksi vesikaaresta leikatut nauhat... Niiden -laskoksien lomiin on ripustettu taivaalta varastettu iltarusko, -kauniina verhona, somina laskoksina... Toisaalla häilyvät laskoksina -ihmisten kauneimmat unelmat: tytön toiveet... morsiamen unet hääyön -ihanuuksista... sulhasen unelmat niistä... miehen kunnian-unelmat... -vaimon äidin-unelmat... kaikkien elämän unelmat... tulevaisuuden -toiveet ja halut... - -Sata pientä lammikkoa läikkyy Unelmalan lattialla kauneina -kuvastimina... Joka lammessa on satusaari... joka saaressa -satumaja... Joka majassa istuvat ihanat enkelit kehräten ihmisten -unelmia... niiden lankoja... niiden rihmoja... niiden juonia -punoen... niiden juonia langaksi kerraten... - -Luolan laskosten takana istuu toisia enkeleitä... mitkä kehräten... -mitkä kerien... mitkä vyyhdeten... kehien... luoden luomapuulle... -pirtaan ja niisiin pujottaen... käämejä punoen... kutoen kauneinta -unelmakangasta, tai kaunista unelmaverkkoa... - -Unelmala-luolan keskellä on kaunis unelma-alttari. Sillä seisoo -kaunis Raala pystyyn pannun kauniin kehän vierellä, kädessä kaunis -värttinän puolain, vyöllä siro sukkula, koreassa kannattimessa... Hän -johtaa tuhansia enkeleitä, kun ne valmistavat ihmisten vääriä unelmia -Perkeleen vallan ohjaksiksi... Hänen kehältään juoksevat väärien -unelmien rihmat... - -Unelma-alttarin edessä istuu kaksitoista kaunista enkeliä, ijäti -soittaen kaunistekoista kannelta... Ne säveleet kantavat unelmia -ihmisten maailmoihin... solmivat ne ihmissydämiin... sitovat niillä -ihmisiä unelmoitaviinsa... - -Unelma-luolassa soivat sointuisimmat sävelet... siellä karkeloivat -kauneimmat värit... - - * * * * * - -Kun Harhama oli alkanut teoksensa, laskeutui Perkele Lammaskallion -kivensyytä myöten Unelma-luolaan ja istuutui valta-istuimellensa, -kutsuen pääenkelinsä eteensä. Hän heittäytyi istuimellensa -lepoasentoon ja puhui ihastuneena: - --- "Nyt on voitto!" - --- "Voitto!... Voitto!... Voitto!" -- kertasivat kumartuvat -palvelijat. Värit karkeloivat vilkkaina, unelmat kauneina. Perkele -jatkoi: - --- "Nyt nukkuu maailma lihan käsivarrella... Nyt lämmittelevät -Jehovan papitkin vaimojensa sylissä... Jehovan verkot ovat tyhjät." - --- "Ja joka ei ole Jehovan verkossa, se kulkee sinun poluillasi", -- -keskeyttivät palvelijat. - -Ja yhä kirkkaammin paistoi kuunvalo luolan laesta ja iltaruskoiset -verhot rusottivat laskoksina. Perkele jatkoi voiton-ilolla: - --- "Koko maailma on kypsä: 'Rakkaus'... pyh!... Niin: 'rakkaus' -on omenana, joka on eukon kädessä. Se kääntää miehen Jehovan -kirkkotieltä tytön luhtiin..." - --- "Ja siellä" -- yrittivät palvelijat. - --- "Siellä ei Jehovan virsiä veisata", -- keskeytti Perkele. -- -"Jehova on luonut miehen kylkiluusta itsellensä surmankiven." - --- "Jonka sinä vierität aina Hänen tiellensä", -- lisäsivät -palvelijat. - -Ja taas kisailivat iloiset valot ja hekkumallinen hämärä... Värit -puhkesivat kauniina, kuin kukanterältä... suutelivat toisiansa... -sulivat yhdeksi hämyksi... hävisivät... haihtuivat. Perkele jatkoi: - --- "Nyt on Harhama minun: Hän on alkanut teoksensa... Hän on nostanut -kurikkansa Jehovan kasvoja vastaan..." - --- "Kiitos sinun viisautesi!" -- lauloivat palvelijat. - --- "Ja sinun armosi!" -- lisäsi ihana sävel. - --- "Sinussa päättyvät kaikki tiet... Sinuun johtavat kaikki polut", --- todisti ylistys vallattomien valojen seasta. - --- "Sinussa loppuu kaikki... Sinusta alkaa kaikki" -- kertaili -iloinen kaiku. Perkele jatkoi: - --- "Harhama on siihen kurikkaan kulkenut Raalan, Tuulan, Eeremen, -Aaraman ja Uuratin kauniissa köysissä... Hänet on Herve vienyt -oikeaan satamaan ja Ooti ja Iila ovat hänet sinne soutaneet -taitavasti kaikkien Jehovan karien läpi..." - --- "Sinä olet heille kaikille voiman ja viisauden antanut", -- -ylistivät enkelit... Perkele jatkoi järkeilyään suurena: - --- "Jehovan luoma ihminen on kahtia: Ne ovat naisia ja miehiä. -- Se -jako on jakava miehet Kainiksi ja Aabeliksi. Jehova pani miehen ja -naisen välille _rakkauden_, mutta minä olen muuttanut sen rakkauden -_himoksi_... Luonnon määräämän siittämisen minä olen muuttanut -_nautinnoksi_... irstailuksi... Siihen rapaan on Jehova kantapäänsä -astuva..." - --- "Siinä on Hän tapaava sinun hampaasi", -- lisäsi Piru. - -Perkeleen vihjauksesta avautuivat luolan laskokset ja niiden takaa -näkyivät taiteilijoiden työpajat, runoilijoiden huoneet ja ihmisten -asunnot. Kaikki olivat työssä... Kaikki ahersivat naisen ruumiin -ääressä... Taiteilijat hakkasivat sitä kivestä... maalarit maalasivat -sitä kankaalle... runoilijat kirjoittelivat sille runoja... -säveltäjät ylistivät sitä sävelillä... soittajat soittivat sen -ylistystä... muut uneksivat siitä... Perkele osoitti näkyä lausuen: - --- "Noin palvelevat ihmiset naisen ruumista... He kihisevät siinä, -kuin toukat juustopalassa, madot lihassa... He eivät vaihda sitä -palaa Jehovan enkeleihin... He eivät edes välitä naisen _hengestä_... -Aadamista lähtien eivät he ole ylistäneet muuta, kuin naisen -_lihaa..."_ - --- "Siksi horjuu Jehovan valta",--huomautti Horna. - --- "Harhamakin on ryhtynyt työhönsä naiselle uhratessansa. Sen tähden -kokoaa hän kultaa ja kunniaa... Hän kokoaa sitä, kuin riikinkukko -häntäsulkiensa väriä", -- jatkoi Perkele. - --- "Mutta hän samalla pelastuu sen kautta Jehovan kynsistä", -- -oikaisi Lempo. - --- "Sinä olet hänen silmänsä avannut... Sinä olet hänet pelastanut... -Nyt on hän sinun", -- kohisi ylistys. Ja kaukaiset kanteleet ja -huilut soivat ja niiden sävel sekautui ihanaan enkelilauluun, joka -ylisti Perkeleen armoa ja viisautta. Perkele lausui sen loputtua -tyytyväisenä: - --- "Hän ei tosin ole vielä Kain... itsemielestänsä... mutta -siihen johtava askel ei ole enää pitkä... Hyvin olette tehtävänne -täyttäneet. Harhama antoi eropassin Jehovalle, Jehovan omien -munkkien siunaamalla kynällä... _Ja munkki Pietarin siunaamana..._ -Palvelijani! Palkinnoille!" - -Satatuhatta ihaninta enkeliä helähti silloin luolan hekkumalliseen -hämärään... Kuutamo laski laesta niiden soleille vartaloille... -purppuraverhojen rusko leikki hienolla hipiällä... Ikuinen nuoruus -kukki ihossa... kauneus poskessa. Joka jäsen oli notkeutta... -suloutta... ja sulo ja suloiset värit pukivat ruumiin pehmeät -piirteet hämäräisillä harsoillansa... Koko luola oli täynnä hämyä... -hekkumaa... kauneutta... sulavuutta... väriä... nuoruutta ja -notkeutta... - -Taas soi ihana soitto. Enkelit keinuivat sävelvirrassa, kuin nipukat -rauhallisilla laineilla. Perkele puhui taas: - --- "Hyvin on työnne onnistunut. Miten olette sen tehneet? Miten -olette verkkonne kutoneet? Raala! Anna enkeliesi näyttää työnsä -menoa!" - -Raalan käskystä astui hänen alaisensa Vilva enkeleinensä Perkeleen -eteen. Kaikki olivat puetut utupukuihin, jotka olivat tähtivalosta -tehdyt... Kuului hiljainen soiton hyminä. Vilva puhui Perkeleelle: - - "Mä käskyjäsi totellen - oon naisen silmää hoitanut. - Sen sinehen, sen sulohon, - sen kainouteen, kaipuuseen, - mä kylvin sinun henkesi. - Ja siitä kaunis pellava - mun hoidollani nousevi. - Ja pellavasta juoksevat - unelmakuidut rihmoiksi. - Ja kuituloista hienoista - unelmarihmat Raalasi - sun ohjiksesi kehruuttaa." - -Perkele: - - "On työsi oivaa. Silmä myös - on työtä Jehovan. - Hän nähdä silmän kerran loi. - Nyt on se minun paulanain. - Se kasvaa minun pellavaa. - Saat mennä... Seeve nyt!" - -Seeven sadat enkelit tanssivat Perkeleen eteen. Niiden pukuina oli -valkean ruusun väriä ja vyöllä ihmeenkauniit nauhat, jotka oli -solmittu punaruusun puhtaasta väristä. Päässä oli somat seppeleet. -Nuoruus ja jumalallinen kauneus kilpailivat keskenänsä. Ruusunväriset -puvut häilähtelivät armaimpina unelmina. - -Kaikki kukki kauneutensa terällä, hohti vietin herkkuna -neulankärellä. Seeve puhui Perkeleelle: - - "Mä sinun paularihmojas - tukasta naisen kehruutan." - -Perkele (keskeyttäen): - - "Se tappura ei hullumpaa! - Mun rohtimiksein Jehova - sen ehkä liekin luonut... - Vaan jatka!" - -Seeve: - - "Vaikka Jehova - lie tappuroiksi Itselleen - hivukset naisen luonut - -- ja miehen myös -- niin sinulle - me kuontaloiksi käännämme - ne molemmat. Ei haituvaa - jää niistä Jehovalle. - Mies suortuvissa neitosen, - kuin perho kieppuu kukassaan, - tai hämähäkki verkossaan - yöt päivät sille laulellen..." - -Perkele (keskeyttäen): - - "Voi lintunen! Hän visertää - siis haituvalle neitosen..." - -Seeve: - - "Niin visertää. Ja nainen myös, - jos ämmä on, tai neitonen, - vaan suortuviaan solmeilee, - kuin tyttö kutrejaan, - niin että paula kaunis ois, - ja miehen mielen kääntää vois - pois Jehovasta..." - -Perkele: - - "Mies siis nyt koko Jehovan - myö haivenesta neitosen... - Ja lisäksi: se haivenkin - on työtä Jehovan! - On oivallista..." - -Seeve: - - "Nainenkaan - ei jouda verkkoon Jehovan, - kun suortuvistaan solmeilee - pikkuista ansaa, jolla taas - sinulle riista korjataan." - -Perkele: - - "Niin kaikki, mitä Jehova - vaan luokin, mulle aseeks käy... - On työsi, Seeve, verraton... - Saa Riiva tulla nyt!" - -Seeven joukko väistyi notkeasti tanssien, ja Riivan joukko tuli -tanssien Perkeleen valtaistuimen eteen. He olivat puetut rusopilvistä -tehtyihin utupukuihin, jotka häilähtelivät ihanana utuna. Riiva puhui: - - "Sun kasvinmaakses pienoisen - mä naisen jalan valitsin. - Mä pikkujalkaan istutin - sun henkesi ja paulasi - ma sidoin siihen myös. - - "Tein niiksi polven soleuden - ja siron pohkeen puhtauden, - kauneuden kantapään - ja soman varpaan armauden - ja hienon hipiän..." - -Perkele (keskeyttäen): - - "Kas... Kas!... Mi aatos! - Jehova jalan naiselle - lie tehnyt, että kulkea - se raukka vois. - Ja työnsä nyt - on minun taimitarhani. - Hyvästi tehty, Riivani. - Vaan kuulepas: - Peititkö taimitarhan myös, - niin ettei rikkaruoho näy?" - -Riiva: - - "Ruusuisen hameen ikuisiin - poimuihin ihmeen ihaniin - ja hämäriin ja kiehtoviin - on kätkettynä kaikki se..." - -Perkele: - - "Ihana aatos! Mainio! - Ain' Adamista lähtien - ei kukaan hameen hempsuja - ja laskoksia, poimuja - oo tyyten voinut tutkia, - ei paljastaa, - ett' onnen-aarre kaivattu - hempsuissa hameen milloinkaan - ei ole lymynnyt... - Hoh-hoi! Hoh-hoi! Sen piiloihin - yhäti poika, ukkokin - vaan kurkistaa... - Ken pettyy kerran, uudestaan - taas sieltä etsii onneaan..." - -Riiva: - - "Ja nainen lisää rimpsujaan - ja pitsejä ja poimuja - ja laittaa salat armaimmat - ja onnen kätköt kauneimmat - ja helmat herkkuisimmat... - (nostaa hameensa kauniita helmoja) - Näin tämmöiset." - -Perkele: - - "No jopa on! Ken noihin ei - eksyisi onnen etsintään! - Hyvästi työsi tehnyt oot... - On Hulvan vuoro nyt." - -Riivan enkelit poistuvat sulavasti tanssien. Soitto ja hulmahtelevat -harsot sulavat yhdeksi suloksi... Kauneus hohtaa kukkansa terällä... -nuoruus nupussansa... Hulvan enkelit tanssivat poistuvien sijalle, -puettuina aamuruskoisiin huntuihin... Soitto hiljenee... laulu -vaikenee... Hulva puhuu Perkeleelle: - - "Ma miehen mielitekojen, - sen unelmien, toiveiden - ihanat unisäikehet - sain naisen ihon kasvamaan. - Sen hipiässä kukkii se, - sen värinä ja valkona, - sen tuoksuna ja lumona. - Sen ituina ja kasvuna - on sinun henkesi. - Ja siks' ei petä paula se... - Nääs: nainen itse lujentaa - sen punetta: Hän hoitelee - ihoaan niinkuin kukkasta..." - -Perkele (keskeyttäen): - - "Apteekin pullot apuna... - Hyvästi tehty... Jehova - loi ihon naisen suojaksi, - ei syötiksi... Voi Jehovaa! - Hän itse mulle aseet luo - ja antaa käteen omenat... - Saa Harra tulla nyt!" - -Taas oli luolassa tanssia. Taas suuteli sävel säveltä... Taaempana, -taikalammikossa soutelivat somat veneet... Lammikoiden selät olivat -kukkasilla sirotellut. Valkeat veneet soluivat saarien lomitse, -vettä hiljaa viiltäen, leikaten veden kaunista tyyntä. Saarilta -kuului kaunis soitto... Veneissä istuvat enkelit kokosivat vedestä -onnenkuplia, puhallellen ne ihmisten tavoteltaviksi... Kuutamo -koreili vedenkalvolla. Ylempänä punotti ihana onnen-utu... - -Harran enkelit tanssivat Perkeleen eteen. He olivat puetut -kesäautereisiin pukuihin. Harra kertoi työstänsä: - - "Koreimmat miesten mielimaat - on toki naisen poskessa - ja huulessa... - Ne minun työtäin on: - Ma posken punaan hempeä - oon istuttanut armasta - omasta poskestani. - Ja huuli naisen sitten, ah!" - -Perkele (keskeyttää ilkeästi hymyillen): - - "Nyt varmaan mannamakeaa - taas kuulla saan?... - Vai kuinka?" - -Harra: - - "Niin! Ma suuteloilla maukkailla ja metisillä, - armailla varustan naisen huuloset...!" - -Perkele (keskeyttäen, tehden suuteloa kuvaavan eleen): - - "Ne pienoset!... Ai-jai! - No edelleen!" - -Harra: - - "Niin herkkuisat - ja kiehtovat ja armahat - mä maukkaat lemmen-antimet - oon omastani antanut - kiehteeksi naisen poskihin - ja huulihin. - Ne loistavat nyt hempenä - ja herkkuna ne tuoksuvat, - kuin kukka kukkivat." - -Perkele (ivallisesti): - - "Ja konsa kukka varisee - ja rumenee, - niin huntu... hiukan maalia... - ja tekotukka, -hampaat myös! - Ei työsi hullumpaa!..." - -Taas vilisi luolassa tanssi ja kauneus ja nuoruus... Valot -karkeloivat... Hämärä kuherteli onnen-utujen kanssa... Väri kosi -väriä... Enkelit tanssivat... Niiden huulet punottivat maukkaina... -rinnat hohtivat herkkuina... iho tuoksui kuumana... - -Taikalampien saarilla laittoivat salaiset kädet viettien -leposijoja... Sävel riudutti vastustelevaa... Joutsen mairitteli -emoaan... kuherteleva lemmenlintu houkutteli naarastansa käsiinsä... -Kaikki painautui hekkumaisille mättäille maata... - --- "Ihmis-elämän kuva", -- virkahti perkele ivallisesti. - -Perkeleen eteen olivat tanssineet Virvan johtamat, Raalan alaiset -enkelit, kuutamoharsoihin puettuina. - -Virva: - - "Mä miehen mielitekojen - ja halujen ja himojen - kauniiksi yrttitarhaksi - oon tehnyt naisen rinnat... - Omista niihin parhaimman - oon antanut... - Ne parhaat syötit varmaankin - on, mitä olla voi: - Ne lämpöä ja lempeä - ja rakkauden heelmiä - niin runsain mitoin tarjoovat. - Se tyttöydestä alkaa jo: - Kun puhkee tyttö naiseksi, - on kypsä rinta povella... - Se rusottuu ja armastuu... - Vuos' enää vaan ja rinnanpää - jo punottaa - ja kiehtoaa, - kuin marja mehevä... - Kas näin!" (Paljastaa kauniit rintansa). - -Perkele: - - "Ai, ai! - Kas siitä syntyy unelma, - mi sotkee miehen mielen - ja älyn vie, ja järjenkin - vie jalkapuuhun istumaan. - Sanotaan: rinnan lapselle - on kerran luonut Jehova... - Jo erehtyi! - Oi, ukkoa! - Lapselle lehmänmaito jää... - miehelle vaimonrinta... - Niin kaikki Hällä teot, työt - aseiksi luisuu mulle... - Vaan riittää jo. - On ainesta. - Muut kauniin rihman säikehet - ne juoksevat ja kiertyvät - hohteesta kullan, hopean - ja seppelistä isänmaan, - kuplista kunnian..." - -Piru (keskeyttäen): - - "Ja aistipunakukkaseen - ne rihmat kaikki johtavat - ja miehen sekä naisenkin - ne siihen solmivat - pois satimesta Jehovan..." - -Perkele: - - "Niin solmivat... - On rihmat oivat Raalalla, - Kas niistä ihmis-unelmat - elämän johtolangoiksi - punoa kelpaa jo. - Vaan kuinka työnne sitten käy, - siks' että valmis unelma - verkoksi kutoutuu, - johonka kaikki sotkeutuu, - mit' yrittääkään mies? - Saa Raala itse kertoa!" - -Taikalampien saaret hohtivat kukkina... Niiden kalliot olivat -päivänpaistetta. Himottaret istuivat kallioilla, kukkivien puiden -alla, sävelien seassa. He solmivat onnenseppeleitä utukukista ja -puhalsivat ne sumuina ihmisten tavoteltaviksi. - -Hurmaavan kaunis Raala tanssitti koko loistavan enkelijoukkonsa -Perkeleen eteen. Enkelijoukko alkoi tanssia henkimaailman ihaninta -tanssia. Se kuvaili sillä unelmarihmojen kehruuta... vyyhteämistä... -kehimistä... kankaalle luomista... kerimistä. Yli ihanan luolan -hulmahtelivat tuhansien enkelien utupukujen liepeet, kauniit vartalot -ja hajanaisten tukkien lumoavat, loistavat varjot... Raala itse -saneli joukon edessä runon, ja keinuva enkeliparvi teki kussakin -säkeessä käsketyn liikkeen, keinuen ja pyörien. - -Raala (ottaa itsekin kuvaavat tanssi-askeleet): - - "Valmiiksi rukit laittakaa!" - -Luolassa alkoi kuulua salaperäinen soitto... Enkelit muodostivat -rukkeja, jälittelivät tanssikuvioita. - -Loistava tanssi alkoi... Nuoruus, sulo ja sävelet sekaantuivat -yhdeksi armaaksi unennäöksi. - -Raala: - -Nyt rihmaan lappakaa povista neidon lämpöä... suloa silmän... -kaihoa... - -Nyt huulen hehkua!... - -Nyt suuta suikatkaa! Kepeinä itse pyörikää!... - -Taas tanssikaa!... Niin rihma punoutuu... - -Uus säije taaskin lappakaa: Kuvia polven notkean, pohkeiden -valkohipiää ja ihon tyttötuoksua... - -Kauniimmin pyörikää!... - -Nyt rintoihin taas koskekaa ja sieltä ottakaa rusoa rinnan kypsyvän, -punoa kypsän rinnanpään!... - -Notkeina keinukaa! Kas niin! Vinhemmin vaan!... - -Nyt sormin sievin tarttukaa kätköihin neidon arimpiin! Uus säije -niistä ottakaa!... sielt' aivan... niin... Sielt' kaiken hemmen -kätköstä, jok' on niin arka, että mies heltyy, nainen värähtää, kun -aatoskaan vaan koskettaa sen rajoihin!... - - "Taas punokaa! - - Nyt pyörikää!... - - Hametta hieman nostakaa!... - - Enemmän rihmaa lappakaa, - aarteista ruusuhamosen, - miss' yhtyy unelmien tie, - miss' alkaa se ja loppuu... - kerillä lemmenrihmojen - perillä hemmenpaulojen." - -Perkele (tyytyväisenä): - - "On aines oiva, totta vie! - Myös rihma oiva lie!" - -Raala: - - "Taas keinukaa ja pyörikää! - - Lujaksi rihma punokaa!... - On lanka valmis jo. - Seis! Huoatkaa!... - - Taas alkaa uusi työ: - Nyt viipsinpuina häilykää!" - -Enkelit alkoivat leijailla ilmassa kuvioina, jotka jälittelevät -viipsinpuiden liikkeitä, toiset soluttelivat niille kuvioille -unelmien rihmaa toisilta enkelikuvioilta, jotka tanssien pyörivät -rullakuvioina. Enkelien soleat vartalot notkahtelivat... unelmapuvut -hulmahtelivat puolihämärässä... Kaikki oli yhtä suloa... notkeutta... -hekkumaa... lämpöä. Perkele hymyili. - -Raala: - - "Jo riittää tää!... - Nyt kerinpuina keinukaa! - Kehinä toiset pyörikööt!" - -Joukko enkeleitä muodosti kerinpuita kuvaavan piirin, joka keinuen -tanssi ilmassa. Kauniit kädet kaartelivat hämärässä valossa... -Ruumiiden notkeille piirteille laskeutuvat utupuvun pehmeät laskokset -hulmahtelivat... Luolan permannolla tanssivat toiset enkelikuviot -kehinä ja niille juoksivat kerinpuilta unelmien kauniit langat. -Perkele oli yhtenä tyytyväisyytenä. - -Raala: - - "Nyt luomapuina pyörikää! - Kepeesti jalkaa nostakaa!" - -Enkelit muodostivat luomapuukuvion. Tanssi alkoi taas. Luomapuut -pyörivät ja vapaat enkelit soluttelevat niille rihmaa kehinä -pyöriviltä enkelikuvioilta. Kauniit ovat pirun kehät, hienot -unelmarihmat ja luomapuut loistavat. - -Raala: - - "Niisiksi yhdet solukaa! - Pirtoina toiset piukkakaa! - - On luomapuilta puomille - jo loimet pantu... - Lävitse pirran, niisien - nyt niitä suoltakaa!... - Mies itse sitten kutokoon - unelman, mutta kutehet - te hälle kehrätkää!" - -Perkele (tyytyväisenä): - - "On aines oiva, totta vie. - Ei pappi taivaan iloista - semmoista kehrää konsaan: - niin ihanaa ja makeaa. - Ja kaikki työt' on Jehovan: - niin naisen silmä, rinnat sen, - ja iho, pohkeet, rinnanpäät. - Ja kumminkin:" - -Enkelit (riemastuen): - - "Se kaikki sua palvelee, - kuin muinoin kuulu tiedonpuu - ja omenat." - -Perkele (voiton ilolla): - - "Niin palvelee. - Mit' yrittääkään Jehova - se mulle oiva ase on; - jää hälle ansa: kantapää, - tai omena... Voi ukkoa!... - (Raalalle): - Vaan saisko nähdä kudelmaa - min mies sun rihmoistasi luo?" - -Raala pani enkelijoukon tanssimaan ihaninta tanssia. Utupuvut -häilyivät... notkeat vartalot solahtelivat hämärässä valossa. -Koko lumoava näky kuvastui luolan seinien ruskopilvisien verhojen -laskoksissa... Kaikki oli satua... herpaisevaa lumetta... -nuoruutta... suloa. Kaikki ui sävelissä ja kylpi tuoksussa. Raala -itse johti tanssia runon sanoilla. Jokaisen säkeen lopussa tekivät -enkelijoukot vastaavat, suloiset tanssiliikkeet. - -Raala: - - "Nyt keijukaisna keinukaa... - - Soleina polvet notkukoot!... - - Taas pyörikää... ja tanssikaa!... - - Saa hameen helma heilahtaa, - kuin utu sieltä hulmahtaa - taas toinen hame ruusuineen - ja kätköineen - ja rimpsuja ja pitsejä... - ja silkkiä..." - -Perkele (keskeyttäen): - - "Vai silkkiä! - No eikös kelpaa rohtimet?" - -Raala: - - "Ei kelpaa, ei... - On tullut aika uus - (Enkeleille): - Nyt tanssikaa ja keinukaa! - Kas niin! Kas niin! - - Hametta hieman nostakaa!... - Sen alta, ah! - nyt hieman saa - vilahtaa jalka pienoinen - ja kaunis kantapää... - - Taas keinukaa!... - Niin, niin!... Niin, niin!... - - Nyt polvi saa jo vilahtaa... - - Notkeemmin tanssikaa!... - - Ylemmä helma nostakaa!... - - Kauniisti jalkaa kaartakaa!... - - Niin, niin!..." - -Perkele: - - "Kuin ihanaa!..." - -Kauniit hameenlaskokset heilahtelivat utuina, väreinä, sulona. -Notkeat jalat kaarsivat sulavina, heilahtelivat, kutsuivat, kosivat. -Lammikoilla seisoivat veneet liikkumattomina. Vedessä päilyivät -onnenkuplien kuvat. Soitto kävi salaperäiseksi, tuoksu herpaisevaksi. -Tanssi jatkui. Raala komensi: - - "Taas keinukaa ja kaartakaa! - - Saa hame hieman hulmahtaa - ja reisi vilahtaa... - - Ylemmä jalkaa kaartakaa!... - - Hametta nyt jo nostakaa - ylemmä pikku polvea, - rajoille neidon kainouden - ja miehen mielitekojen... - perille lemmen paulojen!..." - -Perkele (ihastuneena): - - "Ai-jai!... - Tuo mielen miehen päästä vie, - jos sitä ollut lie." - -Raala: - - "Mies riutuu nyt jo unelmiin... - Enemmän hälle antakaa!... - Ensiksi suukko huulelta... - - Kas niin! Nyt saa - sevalmus paidan solahtaa - ja rinnat paljastaa..." - -Enkelien utupaitojen sevalmukset laskivat alas ja rinnat paljastuivat -lämpiminä... Kypsyneet rinnanpäät kiehtoivat siimaa punottavina, -maukkaina, houkuttelevina. Yhä lumoavampaa on tanssi, kiehtovampaa -unelma. - -Raala: - - "Nyt rinnanpää saa ruskahtaa... - - Nyt marjoiksi jo punahtaa..." - -Perkele: - - "Ai vietävää!" - -Raala: - - "Nyt kättä hiukan kaartakaa!... - - Veikeesti hieman hymyilkää!... - - Nyt kiemailkaa!... Se lumoaa. - - Nyt haaveilkaa... ja arkailkaa! - Se kiihottaa... - - Nyt uinailkaa!... - - Notkeina hiljaa tanssikaa!... - - Raolle silmä sulkekaa, - - kuin arka ois: Se viehättää - ja lumoaa..." - -Perkele: - - "Kas syötävää! Se arkailee, - kuin vielä impi ois!" - -Loistava enkelijoukko tanssi arkaillen, viattomuutta kuvaten. Kaikki -oli kaunista tarua, lumipuhdasta haaveilua, kuin neidon unelmat, -viatonta, kuin lapsen iltauni, kun väsymys on painanut sen silmät -umpeen ja se näkee unta nukesta ja makeisista. Ja samalla oli kaikki -naista, kiehtovaa naista, joka on juuri puhennut täyteen kukkaansa ja -vereensä ja lämpöönsä. Tanssi jatkui, värit karkeloivat, sävel ajoi -säveltä ja onnen-utu leikki hämärän kanssa. Raala jatkoi: - - "Nyt sulakaa jo suudelmiin!... - Arkaillen vaan!... - - Saa paidan helma heilahtaa!... - - Nyt itse hieman väsykää - ja riutukaa ja huoatkaa! - Se kuuluu asiaan... - - Arkoina pesään paetkaa, - miss' miehen mieli hämärtyy - ja aatos paulaan sotkeutuu - ja kaikki uinahtaa - ja tuikkaa kodin-onni vaan - häävuoteineen ja suukkoineen, - kuin tuikkaa _olematon_..." - -Perkele (ihastuneena): - - "Ja silloin Luoja unohtuu. - Vaan riittää!... Työnne oiva on." - -Raala: - --- "Näin kehräämme me, sinun palvelijasi, ihmisten unelmien langat -heistä itsestänsä. Me luomme niistä kankaan, jonka loimet juoksevat -sinun niisiesi ja pirtojesi läpi. Sinun keriltäsi juoksutamme me -myös kuteet. Ihmiset itse kutovat niistä sitten ne unelmat, joihin -he tarttuvat himoistansa ja haluistansa. Heitä ajaa unelmien verkkoa -kutomaan onnenjano. Mutta työ on vaan heidän, rihmat ovat sinun -rihmojasi, jotka juoksevat meidän, sinun palvelijoittesi, käsistä. -Siksi ei tunnu niissä verkoissa vihollisesi, Jehovan, henki. Mitä -mies niissä pauloissa antaa naiselle, siinä ei haise Jehovan henki. -Sen antimen hedelmä on sinun omasi." - -Perkele asettausi ylpeään asentoon ja vastasi: - --- "Työ on hyvin tehty. Ihanista kuontaloista olette te rihmat -kehränneet ja kaunis on niistä kudottu verkko... Mitä on Jehovalla -sen rinnalla annettavana? Pyh! Kaljupäiden pappien päivätöitä ja -saatavan maksua... Mutta se kiskuri saa sittenkin väkeä puolelleen -viekotelluksi... vaikka minä maksan käteisellä heti ja hän panttaa -taivaan iloja..." - -Piru: - --- "Se johtuu siitä, että tyhmät ihmiset uskovat saavansa enemmän, -kuin odottavat." - --- "Ei", -- keskeytti Perkele. -- "Se johtuu siitä, että Hänen -asiansa kulkee maailmanjärjestyksen kulettamana. Minun täytyy kaikki -saada taistelemalla... nyrjäyttää joka pala siltä radalta. Hän on -nyt, -- sanon _nyt_ -- järjestys, minä kumous..." - --- "Mutta sinä olet suurempi Häntä. Sinä kumoat hänen -järjestyksensä", -- ylistivät enkelit. - -Perkele rypisti otsaansa ja lausui: - --- "Jos minä voisin maata, antaa enkelieni maata ihmisten tyttäret -raskaiksi, niin silloin vhiu! -- koko ihmissuku olisi minun. -Tuhannennessa polvessa olisi ihmisessä enää tuhannes osa Jehovan -henkeä, muu olisi minua. Mutta", -- lisäsi hän kiukustuneena -- -"minulla ja Jehovalla ei ole sukupuolilahjaa... Se lahja on tosin -teillä, minun palvelijoillani, mutta siinä on taas se kirottu -maailmanjärjestys: laji ei voi syntyä toisesta lajista. Siinä on se -vaino minun ja vaimon välillä. Ihmisvaimo on meille mahdoton..." - --- "Me olemme sen inhottavan hajun tunteneet sinua palvellessamme", --- lausuivat enkelit puistahtaen. - -Perkele harmistui... Kaikki vapisi, kaikki odotti. Enkelit värisivät, -nuoruus lymysi hipiään, valo arkaili hämärän takana. - --- "Mutta näytä mikä oli Harhaman verkon viimeinen silmä", -- käski -hän lopuksi valta-istuimeltansa. - -Raala viittasi kädellänsä. Enkelit jakautuivat kahden puolen luolaa, -niin että leveä käytävä avautui keskelle, pujottautuen luolan läpi. -Käytävän perällä avautuivat ruskopilviset verhojen laskokset... -Taampana kulki Harhaman äskeinen mielikuva kuvina Perkeleen -silmien ohitse. Näkyi Nälkäsuon loistava karpalo-ulappa komeine -kurkiparvinensa, sen lähettyvillä Harhamala... sen onnenkuusi... -kodin rauha... kodin kukka... onni ja työ... runokannel... Kuului -vieno kehtolaulu... Jo leikki Ritva lattialla... Se leperteli jo -Harhaman ilona... Kaikki kunniankuplat häikäisivät Harhaman silmiä... -Kultapurot juoksivat hänen kotirantaansa... Maineen seppeleet -loistivat... Teoksen lehdet muuttuivat valkeiksi linnuiksi... Ne -palasivat maailmalta maineenseppeleet nokassa... Nälkäsuon punaisella -karpalo-ulapalla kohosi jo muistopatsas... Maailmankurjuus ojensi -hänelle seppelettä... Elämä hohti purppuranpunaisena... - -Sitten avautuu elämän ilta: kuoleman rauhallinen aatto-ilta. -Rauhallisena laskee Harhama levolle... Vaimo pukee lähtevän -valkoiseen kalmanpukuhun, saattaa hänet Tuonen rantaan ja odottelee -itkien omaa aikaansa... Jo tuleekin ensiksi manalle mennyt noutamaan -uskollista vaimoaan... Jo näkyy Riuttalan valkokukkainen ranta... -Musta vene laskee rantaan, musta purje mastossa. Harhama ja -Esempio istuvat veneessä... Mies on noutanut vaimonsa ja tuo hänet -kotirantaan... Harhama kurottaa vaimollensa onnenkukkaa vedestä... -Hän taittoi jo sen... Pursi laskee edelleen... Jo avautuu maineen ja -kuolemattomuuden purppuraselät, lopullinen matkan määrä. - --- "Nyt tulkoon todellisuus!" -- keskeytti Perkele unelmat ja -mielikuvat... Riuttalan rannan valkea onnenkukka-ulappa särkyi -silloin mustaksi vaahdoksi, Harhaman sen kukkia koskiessa. Maineen -purppuraselkä syöksi tulta... Helvetti avasi tulisen kitansa -ja lieska leimahti sieltä. Vene alkoi vajota. Veneessä olijat -tyrmistyvät. Lieska lyö korkeammalle, vene vajoaa syvemmälle. -Onnen-ulapan etsijät huutavat vajotessansa kauhuissaan: - --- "Herra auta meitä, me hukumme!..." - --- "Hah... hah... hah... haa!" -- nauroi Perkele. - --- "Hah... hah... hah... haa!..." -- nauroi loistava enkeliparvi ja -tanssi naurun tahdissa, keinuen muutamia notkeita askelia. Perkele -kiitti heitä palveluksesta lausuen: - --- "Hyvin olette tehtävänne tehneet. Palkkioksi saatte viettää -lemmen juhlaa. Pisara meressä on ihmislemmen nautinto sen rakkauden -rinnalla, jonka minä olen suonut teille. Teidän ei tarvitse rakastaa -ihmisten tavoin... rumasti... Te saatte ottaa ajatuksellanne -toistenne lemmen, tanssien, kokonaan, vuotaa vapaaksi päässeiksi -vieteiksi ja haihtua tehtäviinne. Alkakaa!" - -Samassa hulmahti luolaan suuri joukko toisia enkeleitä. He -valitsivat jokainen parinsa, alkoivat lautaa ihanaa kiitoslaulua -ja keinuen tanssia sen tahdissa... Luola punertui... sitten -hämärtyi... Tanssivat enkelit nauttivat toistensa suutelot ja lemmen -ajatuksillansa, ja haihtuivat vapaina vietteinä maailman avaruuteen... - -Perkele oli jäänyt yksin. Hän mietti itseksensä jotain, asettuen -mukavaan asentoon. Viimein puhui hän itseksensä: - --- "Ihmis-etanat! Ne selittävät niin varmoina minun ja Jehovan -syntyä, eivätkä voi selittää omaa syntyänsä, vaan sikiävät -luonnonlain: käskystä, kuin ruttotauti... Ne selittelevät minun ja -Jehovan olemusta, eivätkä tunne omaa itseänsä... Ne panevat minua -ja Jehovaa viralta, eivätkä tiedä, että he ovat ainoastaan minun -kuontaloni tappuroita." - -Sen jälkeen antoi Perkele Harhaman mielikuvan lopun uudistua: -Riuttalan rannan kukka-ulappa ja Harhaman musta vene ilmaantuivat -taas luolan pilviverhojen takaa. Mustan purjeen päässä istui -tulipunainen korppi. Taampaa näkyi Harhamalan onnenkuusi ja -ränsistynyt Harhamala sen juurelta... Valkeiden lintujen sijasta -täyttivät yölepakot ilman... Ne räpyttelivät siipiänsä... Kuului -pilkanhuilu... Yölepakot laskeutuivat onnenkuusen oksille... Kuusi -oli mustana niistä... Ukkospilvi nousi taivaalle... Jo välähti -salama... Onnenkuusi kaatui rauskana maahan ja yökköparvi levisi -maailmaan kertomaan Harhamalan häpeää. Riuttalan ranta vyöryi jo -mustana vaahtona ja sen syvyydestä loimotti helvetti, josta Harhama -ja rouva Esempio näkivät lapsensa, kasvot tuskasta vääntyneinä heille -kostoa huutamassa... Molemmat kauhistuivat entistä enemmän. Kasvot -vääntyivät muodottomiksi, tulipunainen korppi rääkkyi ja oksensi -tulta, vene alkoi taas vajota hiljaa, tasaisesti. Aalto kohisi -mustana, rannalla huusi huuhkaja... Veneessä olijat yrittivät huutaa: - --- "Herra auta, me hukumme!..." - --- "Hah... hah... hah... hah... haa!" -- nauroi Perkele ja punainen -korppi säesti sitä, vajoavan veneen mastossa... - - * * * * * - -Mutta seuraavana päivänä pursusivat Harhamasta kaikki taika-uskon -usvat. Hän etsi teoksensa onnea maanraostakin, sillä se oli hänelle -elämä, henkiseen epätoivoon ja kuolemaan syöksyvän viimeinen toivon -suuri kipinä... - -Hän meni Lammaskalliolle, polvistui siinä salassa Perkeleen eteen ja -rukoili sielunsa kaikilla voimilla: - --- "Jos _sinä_ olet olemassa, vala minuun voimaa kaikista -leileistäsi! Auta _edes sinä_, että teokseni lehdille voisin valaa -sen jumaluuden, josta on nouseva ihmishengen lämpimät revontulet... -Jos sen teet, niin minä uhraan ja lupaan sinulle sieluni ja ruumiini -ja kunniani ja kaikkeni..." - -Rohkaistuneena, vahvistuneena nousi hän sitten, valmiina kuumeisesti -jatkamaan teostansa, jossa hän nousi kaikkea yliaistillista, Jumalaa -ja Perkelettä vastaan. Hän nousi, ikäänkuin Perkeleen vahvistamana, -kumoamaan sitä Perkelettä, jolta oli siihen työhön apua rukoillut. -Hän seisoi Lammaskallion kukkulalla, katsellen maailmoiden ikilentoa. -Hän kohottautui hengessänsä niiden maailmoiden herraksi, _seisoi -jo_ sinä herrana Lammaskallion kukkulalla, maapallon viskautuessa -huikaisevaa vauhtiansa auringon ympäri ja sen kirmatessa yleisen -maailmanpauhun mukana. - - - - -Elämän virvatulia. - - - Elämä on Jumalan antamaa kuritusta... - -Hopeanheleänä puhkesi uusi päivä aattoyön unelmista. Kirkas -aurinko kieri rataansa taivaan loistavana helynä, jaellen valoa -aarteistansa, loistaen onnenuhkuna, hehkuvana sädekehänä. Harhamalan -tanhualla tanssivat Korpelan nuoret, koreissa kansallispuvuissa: -tytöt nauhoissa, pojat valkopaidoissa. Vankat pojat pyöräyttelivät -tyttöjänsä voimakkailla käsivarsillansa ja lauloivat: - - "Tullaa! Rullaa! - Kyllä toimeen tullaan. - Talvet teen mä tukkitöitä, - sinä rukkia rullaat." - -Ja reippaat tytöt katselivat tanssin pyörteissä rohkeasti elämän -vaivaloiselle polulle, pyörähtivät poikien kainalossa kepeinä, -hilpeinä ja vastasivat: - - "Tiurun, liuru! - Saa soida viulu! - Onhan meillä talouskin: - ämpäri ja kiulu!" - -Ja viulu alkoi vinkua. Käki kukkui sen säestyksellä. Se helskytti -hopeaa Harhamalan onnenkuusen latvasta ja pikku lintu liritti -sävelensä soiton sekaan. Pojat nostelivat tyttöjä polskan tahdissa. -Tyttöjen hajanaisten tukkien seasta heilahtelivat punaiset nauhat. -Silmässä loisti luonnon väärentämätön sulo, poskessa korven puhdas -puna ja katse kohtasi katseen rehellisenä ja avoimena... - -Luonnon lapset tanssivat viattomina, kuin perhoset luonnon puhtaalla -povella. Harhama katseli rouva Esempion kanssa akkunastansa nuorten -hilpeää iloa. Talven kuluessa hänen ja Korpelan väen välille -punoutunut ystävyyden ja luottamuksen side tuntui nyt vetäytyvän -entistä lujempaan solmuun ja hän tunsi olevansa voimakas tämän väen -kanssa. Hän ei ollut koskaan ennen katsellut loistavia tanssiaisia -niin suurella tyydytyksellä, kuin nyt tätä korven asujien iloa. -Äänetönnä puristi hän rouva Esempion kättä kiitokseksi siitä, että -tämä oli tavallaan johtanut hänet korpeen luonnon ja ihmis-elämän -kovimpaan taistelurintamaan, jonne hän ei olisi joutunut ilman -hänen tuttavuuttansa ja siitä johtuvia syitä. Ja hän virkahti, kuin -yksinpuhuja: - --- "Olet ollut luotsina elämän tiellä... Olet ajanut minut korpeen -voimistumaan ja kasvamaan. Kiitos johdosta! Heitä nyt mela minulle!" - -Jouhi oli vetänyt viulusta äänen ja elämä ihmispovesta. Ja molemmat -ne hävisivät maailmoiden suureen soittoon, kuin haihtuva hämärä -aamuiseen valomereen. Molemmat tanssittivat aikansa ihmistä, kuin -illantyyni itikanlaulua, karkeloittivat sitä, kunnes se riutui ja -hävisi ja haihtui äärettömyyden ammottavaan äänettömyyteen. - -Sairaloisella kiihkolla valmisti Harhama nyt teostansa. Hän ei -enää kysellyt mitään, ei epäillyt. Hän oli noussut epäilyistä, -kuin tautivuoteelta, kuumeisena ja syöksyi sokeana eteenpäin, kuin -tavotellen silmiensä kadonnutta valoa. Sivu liittyi sivuun. Kaikki -oli irtipäässeen mielikuvituksen rajua leikkiä. Vuoret nousivat -maailmoiden povesta, kohosivat pystyyn ja tanssia jyskyttivät hänen -vallattoman loistavissa kuvauksissansa. - - * * * * * - -Niinä aikoina alettiin luoda uutta Suomea. Uudet olot pohjautuivat. -Kaikki alkoi ensin kiehua sekaisin, kiehui aikansa ja alkoi hiljaa -laskeutua uuden pohjaksi. - -Pienoinen Iloniemi pistää Korpelan kuuluisaan Riitajärveen. -Riitajärvi on saanut nimensä niistä riidoista, joita Korpelan miehet -olivat siitä käyneet. Kolmelta sivulta ympäröivät Riitajärveä -Nälkäsuon sammaleiset vesiset liepeet aivan silmänkantamiin. Ne -liepeet ovat pohjattomia hetteitä. Ainoastaan kurkiparvet uskaltavat -niillä kahlata. Kaikki muu vajoaa niiden liejuun. Neljännellä -rannalla kohoaa korkea kukkula ja sen juurella on kaunis Iloniemi. - -Kerta tahtoi osa Korpelan miehiä kuivata järven, että Nälkäsuo -kuivaisi. Toiset taas halusivat laskea järveen vettä lisää, että -koko Nälkäsuo muuttuisi mereksi. Syntyi riita, jota kesti miespolven -ikä. Mutta riita oli käyty sovinnossa, kuten oli totuttu yhdessä -rynnistämään Pohjolan pakkasia ja kivimäkiä vastaan. Yhdessä oli -ajettu monta kertaa vuodessa käräjäpaikkaan, ja rauhassa tupakoiden -olivat riitaveljet vuosikymmeniä kiistelleet asiasta ja selitelleet -toisillensa kumpikin oman asiansa oikeutta. Kahdesti oli kumpikin -puoli voittanut. Kahdesti oli Riitajärvi kuivattu ja kahdesti -oli se taas uudestaan laskettu vettä täyteen, jopa muutettu koko -Nälkäsuo mereksi. Miehet olivat aina lukeneet lehmänsä navetassa. -Oli nimittäin kaikessa ystävyydessä päätetty käräjöidä niin kauvan, -kuin yhtä useamman lypsävän häntä heiluu kunkin talon läävässä ja -muut ovat menneet käräjäkuluista. Viimein oli päästy siihen lukuun ja -lopuksi jäi Riitajärvi entisellensä, samoin Nälkäsuokin. - -Korpelan miehet olivat tottuneet kaikessa panemaan kovan kovaa -vastaan. - -Nyt oli koko Korpelan väki kokoutunut Iloniemelle neuvottelemaan, -mitä olisi tehtävä, että nyt, kun uuden ajan rusko punaa -tulevaisuuden rantaa, se estettäisiin taas pilveen peittymästä, -estettäisiin kirkkaana nouseva päivä kierimästä takaisin entiseen -pilveensä. Läsnä olivat Ritavaaran Mikko, Laurilan Aapo ja kaikki -muut, nuoret ja vanhat. Yhteiskunnallisen elämän kysymykset kiehuivat -Korpelassa voimallisina, kuin lumituisku myrskyn käsissä, tunkien -elämän kaikkiin tilaisuuksiin: hautajaisista huveihin ja häihin -asti. Kaikkialla puhuttiin siitä yhdestä ainoasta. Kysymys nyt oli -siitä, mitä olisi tehtävä, että saatua äänioikeutta voitaisiin -käyttää tehokkaasti, ettei valta luiskahtaisi taas toisten käsiin. -Korpelankin miehet mielivät jo puristaa vallan kultaomenasta mehua. - -Harhaman sanoihin luotti Korpelan väki entistä rohkeammin. Talven -kuluessa solmitut siteet olivat vetäytyneet yhä lujemmalle. Harhama -sai taas tilaisuuden kumartaa maailmankurjuudelle, pyydystää -siltä hänen silmiänsä huikaisevaa kiitollisuuden ja ystävyyden -sumuseppelettä. - -Moniöisestä valvonnasta väsynyt aurinko solui jo valoaarteinensa -alamäkeä sydän-öistä levähdyspaikkaansa kohti, hehkuen taivaan -tummasta sinestä puhenneena valokukkana... - -Kesän pisin, kaunis päivä kallistui iltaan. Iloniemi oli väkeä -täynnä. Siellä oli satoja ja satoja, mutta ne sadat olivat yksi ainoa -joukko-ihminen. Ne näyttivät taas Harhamasta maailmankurjuudelta, -jossa jumaluus kehittää itseänsä hyveeksi: vaatimattomaksi, -uhrautuvaksi, vähään tyytyväksi, omain voimin kulkevaksi. Ja -ikäänkuin se olisi hänen velvollisuutensa ja maailman luonnollisin -asia, polvistui hän sen edessä ja ylisti sitä ja todisti, että sen -joukko on korkeinta. Hän ylisti aluksi kuulijoittensa miehuutta ja -elämän rohkeutta. Hän puhui: - --- "Korpelan naiset ja miehet! - -"Näillä perukoilla on totuttu astumaan miehekkäinä kivimäkeä, -pelottomina nälkävuotta ja rohkeina kuolemaa vastaan. Täällä seisoo -aina elämä kuolemaa vastassa. Jokainen teistä taas tänä päivänä -kulkee päivän likemmä hautaansa ja kesä lähtee juuri kierimään -talvea kohti ja useiden harmaat hiukset ja rukiin heilimöiminen -muistuttavat, että ei kumpaankaan: hautaan, eikä talveen ole kuin -kukon-askel. Mutta viulujen soidessa katselee täällä taas väki sitä -askelta..." - -Kuulijat olivat yhtenä korvana. He eivät olleet tottuneet kuulemaan -ylistystä. He olivat aina huomanneet olevansa niitä, joiden hien -olivat ennen sen syömistänsä lianneet ne, jotka siitä hiestä -elivät. Elämän ja kuoleman viulunkieltä näpättyänsä johtui Harhama -vaistomaisesti puhumaan jonkun sanan siitä suuresta kysymyksestä. Hän -jatkoi: - --- "Suuria neroja lohduttaa maanrakoon lähtiessänsä se tieto, että -he 'jättävät kanteleen jälelle', jättävät jälkeensä elämänsä työn, -jossa he elävät kuoltuansakin kansansa ilona ja sen muistossa. Mutta -oman kanteleensa jättää Korpelankin väki jälelle ja se jättää _suuren -kanteleen_..." - -Kuulijat katselivat puhujaa kysyvinä, ihastuneina. Harhama huomasi -sen. Hän ihastui siitä. Kuvittelemansa maailmankurjuus näytti -vanhurskaalta, joka _palkitsee_ ylistyksen kiitollisuudella. Hän -ylisti sitä hartaammin. Hän ylisti sitä työtä, jonka Korpelan -miehet ovat maallensa tehneet. Hän korotti sen työn kaikkea muuta -korkeammalle. Hän puhui: - --- "Te kysytte: minkä kanteleen me jätämme? Katsokaa! -Ympäriinsä nousevat tervahautojen mustat savut. Ne ovat _teidän_ -tervahautojanne... Tervaspuut ovat _teidän_ kolomianne... _Teidän_ -pilkkomat ovat tervakset... _Teidän_ panemat ovat tervahaudat... _Ne_ -ovat teidän kanteleitanne. _Teidän_ eivätkä muiden... Jos muiden -kanteleista helskyvät laulut, niin teidän kanteleesta vuotaa laulujen -palkka ja voima: rikkaus..." - -Hän huomasi köyhien kuulijoittensa kiitollisuuden ja ihastuksen -ja kuvitteli ja uskoi sen aivan rajattomaksi. Sadat näyttivät -seisovan kiitollisuuden kukka kunkin kädessä. Hän uskoi sairaloisen -itserakkaana, että kuulijat puoli-jumaloivat häntä. Siksi -ylisti hän heitä kaikesta sielustansa, tavotteli kiitollisuuden -sumuseppelettä, kuin kissa hiirtä, ja samalla riemuitsi siitä, että -voi ylistää _oikeaa_ jumalaa: maailmankurjuutta. Juuri _siksi_ -tuntui se kiitollisuus suloiselta, kun se oli hänestä _jumaluuden_ -kiitollisuutta, eikä ihmisten. Hän nosti Jumalaansa yhä korkeammalle, -puhuen: - --- "Jos _te_ sammutatte tervahautanne, lakkaavat muiden kanteleet -soimasta, koska niiden soittajat jäävät leivättömiksi... _Te_ ne -soittajat ruokitte, _Te_, eivätkä ne itse..." - -Ja yhä kiehtovampana kutitteli häntä maailmankurjuuden: teoksensa -jumaluuden rakkaus. Se näytti ojentavan hänelle jo kuolemattomuuden -kanteletta... Hän laskeutui sen eteen polvillensa entistään -nöyrempänä, ei ollut ylistävinänsä _ihmistä_ vaan siinä ilmenevää -jumaluutta. Hän jatkoi: - --- "Katsokaa! Kaikkialla nousee tervahautojen savun välistä rukiin -heilimäsavu... _Teidän_ ruispeltonne siellä savuavat. Kivet ovat -_teidän_ vääntämät... _Teidän_ muokkaama on pelto ja _teidän_ -hiellänne se on höystetty. _Te_ olette rakentaneet kanteleen -kivimäestä..." - -Ja yhä kiehtovampana liekehti hänelle joukkokiitollisuus. -Sumuseppeleet hohtivat kirkkaina, kuin auringon valopyörä. Se itse -asiassa olikin suuri, sillä se tempasi kaikki mukaansa ja laajeni -kuin rutto. Ja Harhama, joka nosti maailmankurjuutta jumaluudeksi, -oli jo sen vähästäkin ihastunut ja kuvitteli sen satakertaiseksi... -Hän oli kuin rakkauden sokaisema, joka mielitiettynsä silmäyksessä -näkee jo taivaan avautuvan ja hän kumartui alemma: sitomaan -sokaisijansa kengänrihmoja. Hän jatkoi: - --- "Kivimäestä te olette rakentaneet kanteleen, joka jää jälelle -silloin, kun te itse lähdette maanrakoon. Se soi teidän kuoltuanne -vuosituhansia. Se soi kasvamalla viljaa... Ja jos, kuten sanon, -toisten kanteleiden kielistä vuotavat säveleet ja tiede, niin vuotaa -teidän kanteleenne kielistä _leipä_, se, jota ilman ei soitto -soitolle tunnu..." - -Ja kun hän sairaloisena katsahti Korpelan heilimöiviä ruispeltoja, -näyttivät ne maailmankurjuuden autuaidenkentiltä, jumalallisilta -viljakanteleilta. Kun hän katsahti niistä nostettuja hirvittäviä -kivikasoja, kirkastui hänelle maailmankurjuuden _voima_ suureksi, -jumalalliseksi, miehet näyttivät pikkujumalilta, karaistuilta, -voimakkailta, jäykiltä. Niistä oli karissut pois kaikki inhottava -ihmisturhuus: koreilu, keikaroiminen ja kaikki muu marakattimaisuus. -Se oli mies ja ihminen oman sisällisen ihmisensä, eikä korujensa -kautta. - -Ja entistä hartaammin polvistui hän ja puhui niin kuin tiesi sen -kelpaavan. Hän onki utukukkia, löi rahaa haihtuvista tunteista, -täyttääksensä sillä rahalla arkkunsa. Hän jatkoi: - --- "Niiden toisten kanteleet maksetaan tässä maassa usein kymmenien -tuhansien vuosituloilla, teidän kanteleenne, se kaikkien soittojen -soitto -- verotaakalla... Niiden toisten kanteleet maksetaan _teidän_ -tervallanne, niiden työttömyys _teidän_ rukiillanne..." - -Korpelan paljon kärsineelle väelle se oli evankeliumia, sen tiesi -Harhama. Hän _valmisti_ kuulijoitansa ja kuulijat valmistuivat. -Joukko-ihmisen joukkokiitollisuus loisti Harhaman silmissä -tuliroviona, joka viskoi liekkinsä huippua pilvien tasalle. Harhama -varustautui näppäämään jonkun iskun siihen Jumalaan, jota vastaan -hän nyt nousi kaikkien intohimojen häneen voimaa puhaltaessa. Mutta -hän oli varova. Hän ei tahtonut loukata uutta jumaluutta soittamalla -sille oudon säveleen yhtä-äkkiä. Hän soitti oikean johtosäveleen. -Hän näppäsi sen vihatuista Suomen suuripalkkaisista virkamiehistä, -jatkaen: - --- "Tarkastakaa virkamiestenne työ ja maksakaa niille täst'edes -työnsä, eikä arvonsa mukaan! Älkää lakatko ponnistelemasta, ennen -kun jokainen on tasa-arvoinen teidän kanssanne arvon-annossa, työn -palkkiossa ja sen velvollisuudessa! Pankaa virkamiespedoille suitset -suuhun!..." - -Karun maan miehille, jonka virkamiehistö on maailman kallispalkkaisin -ja suhteellisesti suurilukuisin, oli se ilonsanoma. He olivat -kantaneet virkamiestaakkaa hartioillansa, kuin kivimäkeä, saaneet -niiltä palkkioksi halveksimista ja töykeyttä ja tunteneet niiden -painon jokaisena veronmaksupäivänä. Joukko-ihmisen ihastus ja -kiitollisuus nousi. Harhama näki sen moninkertaisena ja rohkeni jo -tarttua Jumalaan käsiksi, samalla kumartaen maailmankurjuutta. Hän -tiesi, missä on Jumalan kipein kohta ja tarttui siihen: Hän tarttui -pappeihin, jatkaen: - --- "Tarkastakaa myös pappienne säkki ja ommelkaa sen pohja kiini -kohtuullisen likelle suuta. Sillä älkää luulko, että Jumala asuu -papin säkissä, johon siis ei olisi lupa koskea..." - -Hän oli osannut koskea oikeaan kohtaan. Hän oli aivan tutkinut, mikä -suunnaton rasitus ja taakka on Suomen papisto ja suurenteli sen -taakan moninkertaiseksi. Hän käytti apunansa kaikkea luonteessansa -piilevää alhaisuutta ja halpuutta, kun tavotteli kurjuuden -luottamusta ja kirkasti teostansa. Joukko-ihminen ihastui. Sen -kiitollisuus kiehtoi Harhamaa, kuin kaunis käärme, sillä se oli -_suuri_ ja se oli hänelle jumaluuden kiitollisuutta. Hän tarttui -Jumalaan rohkeammin käsiksi, jatkaen: - --- "Ei Jumala asu kirkoissa, eikä pappien jyväsäkissä..." - -Hän pysähtyi ja katseli kuulijoitansa. Ne olivat ihastuneita. Nyt hän -rohkeni jo kierrellen sanoa _kuka_ on Jumala. Hän jatkoi: - --- "Jumala on kaikkialla siellä missä _te_ teette työtä itsenne, -lähimäisenne ja kansanne hyväksi..." - -Hän katsahti ymmärtävätkö kuulijat, että hän tarkoitti sanoillansa: -_Te olette Jumala... Ihminen_ on Jumala... Hän ei ollut varma, josko -ne ymmärsivät, mutta hän näki, että ne _voi_ saada ymmärtämään ja -heräämään jumaluutensa tietoisuuteen, sen jumaluuden tietoisuuteen, -joka on korkeimpana _ainoastaan_ ihmisessä. Hän jatkoi ajatustansa: - --- "Ja te palvelette Jumalaa myös sillä, että vapautatte itsenne -ja jälkeläisenne pappien ja muiden vallasta ja semmoisen Jumalan -kynsistä, joka tyhjentää teidän jyvähinkalonne, palkkioksi siitä, -että vääntää teidän hartianne kumaraisiksi..." - -Hänestä tuntui, että kuulijat käsittivät jo vaistomaisesti hänen -ajatuksensa, vaikka ei hän sitä selvin sanoin sanonutkaan. -Hänestä tuntui, että jumaluus herää jo maailmankurjuudessa -itsetietoisuuteensa. Hän lopetti ajatuksensa: - --- "Kun sen teette, niin palvelette _oikeaa_ Jumalaa ja _oikein_... -Semmoinen Jumalan palvelus on tuhannesti suuremman arvoinen, kuin -itkut ja veisuut ja nyyhkytykset..." - -Hän oli saanut sanotuksi _kenen_ palveleminen on oikean Jumalan -palvelemista. Hänestä tuntui, että hän oli saanut nyt jo -ensikerran, vaikkapa kierrellen, tunnustaa julkisesti jumalansa: -maailmankurjuuden jumaluuden. Se oli tapahtunut uuden elämän -aatto-illan jälkeisenä päivänä, uuden elämän _ensimäisenä_ päivänä, -seuraavana päivänä teoksensa alkamisen jälkeen. Se tuntui hänestä -hyvän enteeltä ja silloin avautui hänelle koko elämä kirkkaana -virvatulena, jonka liekinpäässä loisti kuolemattomuuden häikäisevä -seppele, punoutuen virvavalkean näkymättömästä, hopeanheleästä -savusta. - -Innostuneena lopetti hän puheensa, laskeutuen henkisesti polvillensa -maailmankurjuuden eteen, aivan _liehakoiden_ sitä. Hän jatkoi -ylistystään: - --- "Te kysytte taas, miten sen kaiken voitte tehdä. Liittykää yhteen, -järjestykää ja tarttukaa itse ohjaksiin! Äänioikeudesta on teille -hyötyä ainoastaan silloin, kun te sitä käytätte _itse_ ja käytätte -_taidolla_ ja _yksimielisinä_. Jos jättäännytte sokeina toisten -johdettavaksi, niin vuotaa tervahautojenne terva edelleenkin toisten -tynnyreihin ja viljanne niiden pohjattomiin säkkeihin." - -Kuulijat muistelivat niitä jyväkuormia, joita he olivat vetäneet -papeille. Harhama nautti siitä huomiosta ja iloitsi, että oli voinut -avata silmät ja paljastaa petoksen. Hän nautti myös siitä, että oli -voinut _kostaa_ papeille, jotka olivat häntä ja rouva Esempiota -häväisseet. Hän lopetti: - --- "Astukaa siis itse järjestettynä joukkona esille ja tarttukaa -ohjaksiin. Älkää arkailko! Vetäkää ohjakset kireälle yhtä -häikäilemättä, kuin olette tarttuneet käsiksi kivikkoihin! -Kivikankaan on täytynyt totella ja kasvaa täysi ruissato. Yhtä -rohkeina virittäkää viulunne täyteen vireeseen ja soittakaa siitä -täysi sävel!" - -Lakit nousivat ilmaan ja voimakkaat eläköönhuudot kertoivat karkeiden -miesten voimasta. Jotkut puristivat puhujan kättä ja kiittivät -häntä puheesta muutamalla katkonaisella, koruttomalla sanalla. -Joukkoihminen oli unohtanut entiset riidat ja Riitajärven rannalla -yhtyivät entiset riitelijät yhdeksi ihmiseksi: joukoksi, jolla oli -yksi tahto, yksi tunne, yksi kiitollisuus, tai viha. - -Tyynenä katseli Riitajärven sinikalvo taivaan heleällä sinellä -alas kierivää aurinkoa. Iloniemellä neuvotteli Korpelan väki -Harhaman puheen loputtua maansa ohjaksiin tarttumisesta. Ne olivat -niitä aikoja, jolloin koko Suomi alkoi kiehua ja synnyttää uutta. -Ritavaaran Mikko kehotti perustamaan valtiollisen seuran, joka -tarttuisi asioihin käsiksi. Hän puhui: - --- "Ne, jotka meiltä vievät tervan suoraan haudoista ja rasvat -lehmän utarista, ennen kun ne ehtii kunnolla voiksi kirnuta, ovat -järjestyneet yhdeksi talkooväeksi. Jos mieli niitä saada hillityksi, -täytyy tässä meidänkin liittyä yhteen..." - -Ehdotus hyväksyttiin. Joukko-ihminen alkoi Korpelassakin harjoitella -jäseniänsä. Ryhdyttiin keskustelemaan seuran nimestä. Jotkut -ehdottivat nimeksi "Korpelan Karhu". Laurilan Aapoa se nimi ei -miellyttänyt. Hän puhui: - --- "Meille suomalaisille eivät ne karhut ole oikein paikallaan. -Karhun pitäisi joskus nousta takajaloillensakin tekemään voimannäyte, -sillä mikäs karhu se muuten olisi... Mutta meillä suomalaisilla -tahtoo olla niitä jalkoja niin tuhottoman vähän, että jos nousee -takajaloillensa, niin siihen menevätkin jo _kaikki_ jalat... Ei -jää enää mitään, millä tehdä se arvoon kuuluva voimannäyte... Se -ei näyttäisi silloin ihan karhulta, vaan vähä niin kuin variksen -pelätiltä..." - -Korpelan miehet eivät olleet tottuneet yli voimiensa röystäilemään. -He olivat kivimäellä punninneet voimansa aivan luodilleen. -Siksi eivät he kivimäen edessä olleet koskaan nousseet karhuna -takajaloillensa. Siksi myönsivät he nytkin Laurilan Aapon olevan -oikeassa. Turtolan Juho jatkoi hänen puhettansa: - --- "Niin se on... Eikä meillä myös ole liikoja käpäliä, joilla juosta -miekanterää pitkin, sillä eiväthän siinä juostessa yhdet käpälät -kauvan kestä... Eivät niinkään kauvan, että ehtisi juosta terän -päästä päähän..." - -Sekin tuntui korpelaisista oikealta. Mietittiin jotain muuta nimeä. -Peltovaaran vanha isäntä ehdotti nimeä "Korpelan susi". Hän puhui: - --- "Ne karhut ja leijonat tahtovat täällä kuolla nälkään, mutta susi -on sitkeä... Se kaluaa ruokansa vaikka kalliosta. Se ei kuole nälkään -nälkäsuollakaan. Se on viisaamman näköistä, että on susi, jolla on -karhun käpälät, kuin että on karhu, jolla ei ole kuin takajalat..." - -Ehdotus hyväksyttiin ja "Korpelan susi" perustettiin nostamaan kansan -pohjaa pintaan ja taistelemaan vallan kultaomenasta. - -Ja kun "Korpelan susi" oli perustettu, alkoivat viulut soida, -laulut helskyä ja nuoret ottivat tanssien vastaan sitä uutta aikaa, -jonka toivottiin muassaan tuovan valoa ja rikkautta pirtteihin -ja helpotusta niiden elämään, jotka seisoivat kivimäkeä vastassa -viljelyksen eturintamassa. Riitajärven takana alkoi vallaton käki -taas kukkua soiton sekaan. Rannan ruohokossa pulahteli ahven ja -kuikka ui selällä, ihaillen Pohjolan kesäillan kauneutta. Ja tällä -luonnon valmistamalla taustalla tanssivat Pohjolan reippaat tytöt -poikien kainaloissa kepeinä, kuin luonnon lapset. Vanhat polttelivat -piippujansa ja muistelivat menneiden nuoruudenpäiviensä kesäisiä -sunnuntai-iltoja, jolloin jalka oli vielä kepeä ja elämä näytti -päivänpaisteelta ja tyttöjen luhdin ovi vilkutti houkuttelevana... - -Mutta moni tuli ja puristi Harhaman kättä ja lausui: - --- "Kyllä Teidän täytyy Korpelan puolesta lähteä eduskuntaan... Ei -Korpela saa sinne parempaa miestä..." - -Harhamalle niistä sanoista hohtivat jo seppeleet. Kansan luottamus, -sen kunnioitus... juhlat... eläköönhuudot... rakkaus... kiitollisuus -ja kaikki muu avasivat hänen eteensä loistavan näköalan, joka oli -koristeltu tiheään sirotelluilla elämän virvatulilla ja jokaisen -virvatulen liekinpäässä kiemurteli kaunis käärme, punoen itseänsä -hänelle maineenseppeleeksi... Hän näki kaiken himoitun kääriytyvän -hänen päähänsä, levittäytyvän hänen poluillensa valoliinoiksi, ja -koko elämän taivaanrantaa värjäsi virvatulista irtautuva punaväri ja -kullanvälke ja kansan kiitollisuus, niiden ihmisten kiitollisuus, -joiden synnynnäinen halveksija hän edelleenkin oli... - -Päivä painui jo tervahautojen ja rukiin heilimäsavuihin ja yö -liikutteli valoisia liinojansa, kun Harhama palasi kotiin. Rouva -Esempio odotteli häntä leivoksinensa, illallisinensa, kiitti -häntä loistavasta, pitkästä puheesta. Kansan kiitollisuudesta ja -luottamuksesta hän sai lisää elämän voimaa ja halua. Hän uskoi jo -voivansa avata kalkki veräjät, joiden takaa avautuu tulevaisuuden -kirkas sunnuntaipäivä ja Riuttalan onnenkukka-ulappa. Ritva, hänen -äitinsä ja Korpelan väki olivat hänelle nyt tukena, antaen työlle -tarkotuksen ja sisällön. Ne olivat hänen merituliansa, jotka -ohjasivat hänen kulkuansa. - -Sydän-yön punaisena palava aurinko roihusi jo lepopaikallansa, -kosketellen taivaanrantaa tulikuumannäköisellä reunallansa, -ja varustautui uudelle retkelle, huuhtelemaan taivaanlakea -valovirroillansa ja levittelemään huntujansa Pohjolan erämaiden -yli. Koillinen taivaan puolikas ui jo hopeanheleässä valokylvyssä, -vaaleten kirkkaaksi hohteeksi, mutta yhä katseli Harhama elämänsä -huikaisevia virvatulia ja niistä savuavia seppeleitä, viulujen -vinkuessa Iloniemessä. Vasta kun kaikki hukkui valomereen, nukkui -hän näkemään unia elämän virvatulista. Mutta Iloniemi vilkkui vielä -unessa valopilkkuna aamuvalosta loimottavalla taivaalla. - -Muutaman päivän kuluttua saattoi Harhama rouva Esempion kesäksi -uuteen asuntoon, miehensä sisaren huvilaan Pietarin lähelle -Schuvalovaan, missä hänen piti sisaren tahdon mukaan valmistaa -Armiira-tyttöstänsä, että tämä voisi saada Pietarissa venäläisen -kasvatuksen, joka oli testamentissa asetettu perinnön saamisen -yhdeksi ehdoksi. Itse hän palasi Korpelaan, missä nyt rauhassa -kirjotti uutta teostansa yöt päivät, kuin kuumetautinen. Hän päätti -kirjottaa sen valmiiksi hiljaisuudessa ja valmiina tuoda sen rouva -Esempiolle lahjana, että ilo siitä tulisi hänelle yllätyksenä ja -olisi sitä suurempi... Eikä hän enää tuntenut epäilystä, vaan -helpotusta. Kaikki vuoti hänestä kuin märkä kipeästä ajettumasta... - -Hänen sielunsa suuri paise oli viimeinkin puhennut. - - * * * * * - -Pohjolan valomeret hulmusivat taivaalla yöt päivät. Kirkas -auringonkehrä käväisi vaan pikimmältään pohjoisen taivaanrannan alla -ja nousi oitis herättämään lintuparvia laulamaan... Kaikki pakahtui -valoon ja kirkkauteen. Kaikki kylpi auringon kirkkaassa sädesateessa, -joka valui taivaalta rankkana. - -Kuumetautisen tavoin jatkoi Harhama teostansa. Niinä aikoina, -jolloin hän oli sitä tavallista sairaloisemmin punonut ja -muovaillut, jatkuivat päivän mietteet ja mielikuvat öisinä unina. -Kuvaillessansa sitä jumaluuden tilaa, johon ihminen kehittyy ja -pääsee ijankaikkisuuden kaukaisimpina tulevina jaksoina, oli hän -mielikuvituksissansa matkustellut toisissa, vanhimmissa maailmoissa, -missä ihmishenki on jo ehtinyt kehittyä jumaluutensa tietoisuuteen -ja hallitsee asumaansa maailmaa jumalana, luoden siellä mieleisiänsä -oloja, pakottaen sanallansa luonnonvoimat palvelukseensa. Ne -mielikuvat jatkuivat yöllä unina... Hän matkusteli unissansa ihanissa -maailmoissa, näki siellä jumaluuteen päässeen ihmisen elämän -ihanuuden, ja siihen tilaan hän tahtoi nostaa maassa asuvan ihmisen. -Hän tahtoi osottaa sille ihmiselle tien jumaluuteen, paljastaa -uniensa maailmat, jotka hän uskoi todellisiksi, ja herättää ihmisessä -jumaluutensa tietoisuuden ja kaipuun ja siten jouduttaa siihen tilaan -pääsyä... Nyt olivat ne unet tulleet jokaöisiksi. Hän matkusteli yöt -omilla harhanmaillansa, näki siellä vallitsevan onnentilan ja päivät -hän loi niistä unista uusia, aina hurjempia mielikuvia, jotka taas -synnyttivät uusia unia. - -Oli taas kirkas yö. Aurinko oli nukahtanut hopeanheleälle -taivaanreunalle ja lintu vapaana heiluvalle varvulle... Pohjoinen -ilmanranta hulmahteli, auringon lyhyestä unesta, kuin punainen -hameenhelma. Harhama istui pienessä huoneessa jumaluuden -syntymäkipujen ääressä. Runo virtasi paperille värillisenä purona, -leviten siinä loistaviksi lammikoiksi. - -Jumaluus kehkeytyi jo lukemattomissa maailmoissa, -punakukkanupuissansa... Se kehkeytyi, kuin sikiö, heräsi kuin -päivä yöstä, valo pimeydestä... Myöhemmät maailmat kierivät vielä -tulikuumina hirviöinä... valopaljouksina... tappelivat kylmyyttä -vastaan... raivosivat... heloittivat avaruuden synkeällä sinellä -jumaluuden tulipunaisina kukkanuppuina... Koko äärettömyys oli niillä -kukitettu... Sen musta ontelo ylpeili tulipunaisissa kukissansa... Ja -kussakin tulikukassa piili jumaluus, kuin kukan värit piilevät sen -siemenessä... - -Ijankaikkisuuden mittaamattomat jaksot soluivat... Jumaluus -kehitti itseänsä tulisissa kukkanupuissansa: tulikerinä kierivissä -maailmoissa... Se kehitti samalla kohtuansa: äärettömyyttä. Se erotti -kylmän entistä räikeämmästi kuumuudesta... Se alkoi kylmyydellä -kehittää kukkanuppuansa korkeammaksi, valmisti itseänsä... - -Harhaman teos jatkui: Äärettömyys kylmeni. Jumaluus jäähdytti sitä -kehkeytymisellänsä omien kukkanuppujensa kehittäjäksi: niiden -jäähdyttäjäksi... Aine heräsi, tyhjyys nukkui... Äärettömyys -tohisi... Sen tyhjät ontelot irvistelivät mustina... Ijankaikkisuus -mateli miljardikausin loppumatonta latuaan. - -Toiset maailmat olivat jo olleet miljaardeja aikakausia valmiit, -toiset olivat jo elämänsä eläneet... hävinneet... alkaneet -häviöstänsä uudestaan syntyä, kuin nurmen ruoho tomustansa... Ja -aina kehitti jumaluus itseänsä häviöllä ja häviöstä syntymällä, -vielä hehkuvana tulisumuna, jumaluuden tulipunaisena kukkanuppuna... -Harhama kuvaili jo jumaluuden kehkeytymistä _maassa_, joka -vyöryi vielä tulisumuna... Sen tuliset sumupaljoudet vyöryivät -mittaamattoman paksuina, sakeina, hehkuvina pilvinä... Ne -tohahtelivat peninkulmia korkeiksi sumusuihkuiksi... syöksyivät -jääkylmyyteen... kiemurtelivat vuorien vahvuisina käärmeinä... -punoutuivat semmoisina toistensa kanssa tulinuoriksi... retkahtelivat -myrskyjen käsissä... piiskasivat äärettömyyttä ja toisiansa... -kiehuivat ja pauhasivat... Toisaalla vyöryivät tulisumut -polvenkorkuisina vuorina... ryöppysivät... syöksyivät hirmulentoa -eteenpäin... kiehuivat... syöksyivät vastaansa tulevien vuorien -puhki... viskautuivat toisiansa vastaan äänettöminä... sekautuivat... -kietoutuivat ja pauhasivat rataansa avaruuden halki... - -Teos jatkui: Maan tulipunaiset sumupaljoudet jäähtyivät... Niiden -huiput tapasivat jo äärettömyyden jääkylmyyden rajoja... muuttuivat -pisaroiksi... tulitipoiksi... tulisateeksi ja laskivat sumujen läpi -alas... muuttuivat taas tulisiksi sumuiksi... nousivat korkeuden -jääkylmyyteen... jähmettyivät uudestaan... satoivat alas tuleen, -jäähdyttäen sitä ja taas haihtuen sen tulen käsissä sumuiksi... - -Kylmän ja kuumuuden ikitappelu jatkui... kiihtyi... molemmat -kokosivat voimiansa... Jumaluus kehitti kohtuansa... lisäsi -voimiansa... Sade kävi rankemmaksi... Sumut sakenivat... Ne -vyöryivät jo pauhinalla toisiansa vastaan, roiskuivat miltei -vesisakeana... Ijankaikkisuus solui... Tulisumut jäähtyivät -edelleen... Ne muuttuivat jo kokonaan vesisakeiksi... nousivat -hyrskeenä korkeuteen... riehuivat... raivosivat... pauhasivat... -tapailivat hyrskeittensä tulihuipuilla kylmän rajoja... piiskasivat -sitä kiukuissaan, kuin raivostuneen käärmeen häntinä... uupuivat ja -lappautuivat takaisin tulipaljouteen, kuin sen imeminä... Vesisakeat -tulivuoret tappelivat keskenänsä tiestä... ärjyivät... pauhasivat... -särkyivät tuleksi ja savuksi ja alkoivat taas uuden karkelon maan -tulimeren pinnalla, myrskyn soittaessa suurta viuluansa... - -Taistelu jatkui. Teos edistyi: Maapallo jähmettyi... Sen vesisakea -tulimeri oli yhtenä ainoana tuliulappana... Sen pinta oli punaisena -merenä, ilman saarta, ilman rantaa... Hirmumyrskyt riehuivat... Maan -tulimerellä vyöryivät korkeat tuliaallot, kuin hirmuhyrskeenä... -raivosivat tuliaaltoina sen hehkuvalla tulimeren selällä... Pinta -riehui, pohjaton syvyys tohisi... Punainen pärske pursusi korkeutta -kohti... Aallot nostivat punaisia harjojansa vuorenharjanteina... -ärjyivät... pauhasivat... löivät raivoten toisiansa kumoon... -riehuivat ja syöksyivät rytinällä takaisin tuliseen syvyyteensä... -Aallonharjasta suitsusi musta savu ja leimusi lieska... Myrskyn -pauhu yltyi... Kiehuva meri jyrisi... tulivaahto kuohui, lieska -leimusi ja sauhu suitsusi aallonharjasta... Tuliaaltojen sortuessa -vuorenharjanteina syvyyteen, roiskahtivat sieltä tulisuihkut... -syöksyivät korkealla vyöryvien pilvien tasalle... valuivat rankkana -takaisin alas... Tulinen vaahto räiskähteli myrskyn siipiä vasten, -ja pohjaton syvyys ärjyi... ulvoi... pauhasi... Tulimeri kuohui... -kohisi, kilpaili raivossansa huutavan rajusään ja korkeudessa, -savupilvissä pauhaavan ukkosen kanssa... - -Jumaluus kehitti itseänsä ja samalla kohtuansa. - -Väliin heikkenee myrsky ja tulimeren pinta tyyntyy... Aallot -laskevat sen pinnalle levolle, kuin väsyneet pedot... Koko rannaton -pinta hohtaa punaisena kiiltona, jolla tulisilmät läpäjävät ja -kuumuus huokuu, kuin raudansulasta... Poreet pulpahtelevat hehkuna -syvyydestä... Sisäinen kuumuus yltyy pinnan paineesta... Se puhkaisee -paksun peitteensä, ja loistavat tuliroihut alkavat räiskyä, -pärskyen tähdillä kukitettua korkeutta kohti komeina tulisuihkuina, -joiden huikaisevat huiput tavottelevat pilviä... Ne syöksyvät ylös -kirkkaina tulisoihtuina... kukittavat tulta hohtavat ulapat... -putoavat ryöppynä alas ja sotkevat pinnan tulivaahdoksi... Uusi -myrsky nousee... Aallot nostavat taas uudestaan harjansa... ärjyvät -vihaisina... syöksyvät myrskyn ajamina ristiaaltoina toisiansa -vastaan, kuin vyöryvät vuoret... särkyvät pauhinalla vaahdoksi ja -roiskeeksi ja alkavat uudestaan hirmuleikkinsä... - -Pohjolan aurinko souteli jo korkealla itäisen taivaan kallistumalla, -mutta Harhama istui yhä työnsä ääressä, kuvaillen jumaluuden syntyä -oman itsensä kautta: - -Avaruuden kylmyys on tehnyt suuren työnsä... Maan tulimeri on -jäähtynyt vesisakeasta liejukoksi, tulipunaiseksi tulisohjoksi... -Pinnan paine lisääntyy... Sisuksen tuli puristuu tiukemmalle... -Se raivostuu... pursuaa ylös... roiskahtelee peninkulmia korkeina -tulirapasuihkuina äärettömyyteen... putoaa takaisin pauhinalla... -Tuliliejukosta pärskähtelee silloin vaahtopaljous... Tulinen rapa -roiskahtaa korkeuteen silmänkantamaa ylemmä... putoaa takaisin -tulirapaan... lyö siitä uusia suihkuja... synnyttää hirmujyskettä... -pauhua... huutoa... ulinaa... Tulisohjoinen maanpinta alkaa -läikkyä... Pauhinalla kohoavat tuliset liejut vuorenharjanteiksi... -vyöryvät... nostavat toisia harjanteita... syöksyvät vastatusten... -paiskaavat toisensa mäsäksi... tappelevat aikansa kuin pedot... -vyöryvät ja rauhottuvat ja painuvat maan rannattoman meren -tuli-ulappaan... - -Teos jatkuu. Jumaluus kehittää kohtuansa armottomin kourin... -Maanpinta on jäähtynyt ja tiivistynyt liejukosta tulikuumaksi, -pehmeäksi, hehkuvan raudan tapaiseksi möhkäleeksi... Se loistaa -punakiilteisenä ulappana... Se tiivistyy... kutistuu... halkeilee... -Halkeamia pitkin juoksee hirmupauhu maan äärestä ääreen... aukeamasta -pursuaa tulinen lieju... muodostaa virtoja... järviä... meriä... -jähmettyy taas pinnan tulikiilteeksi ja vahvistaa sitä... Halkeama -seuraa halkeamaa... Pauhu ajaa pauhun kintereillä... tuliryöppy -nousee ryöpyn vieressä... maan hehkuva pinta on joskus tulimetsänä... -Sisältä kuuluu jyske... voihke... pauhu... ärjyntä... Pinnalla -juoksevat pauhut ja jyrinät säestävät sitä ja kaikki se viskautuu -itseensä mykistyneenä hirviönä rataansa myöden äärettömyydessä, sen -tomuhituna, mitättömyytenä, jonka huuto haihtuu sääsken surinaksi... - -Ijäisyys ja äärettömyys ammottavat liikkumattomina. Pauhu yltyy. Maan -sisälmykset pakahtuvat kuumuudesta ja syöksevät tultansa pinnalle. -Pohjattomuus tärisee. Aallot vyöryvät tulivuorina, eikä ole rantaa -missään... - -Jumaluuden pikkukohtu kehittää niin suurta sikiötänsä, riehuen -synnytyskivuissa... Ja sitä näkyä koristaa ainainen kirkas tulitus: -Avaruuden pimeällä pohjalla hohtavat punaisina tulikukkina sinne -sirotellut tähdet, jotka vielä hehkuvat tulina... Aurinko hohtaa -punaisena pallona... tulinen kuu kieppuu korkeudessa, tulta huokuen -ja huimaten rataansa pauhaavan maan mukana, samalla sen ympäri -viskautuen... - -Aika kuluu, avaruuden tulikukat lakastuvat... Kuu sammuu... Maan -kuori alkaa muodostua, aineet erkanevat... Pinnan alla ärjyy -vihainen tuli... Se myllertelee kylmenevää pintaa... Tulisilla -hartioillansa nostaa se jähmettyviä alueita korkealle ja paiskaa -ne uudestaan syvältä pursuavaan tuliliejuun... Tulilaava pursuaa -taas korkealle, roiskuen pilvien tasalle... Kylmä vimmastuu... Se -puristaa tulihirviötä yhä ahtaammalle... Syntyy vimmattu aineiden -taistelu... Kylmä voittaa. Kuumuus raivostuu... Se puhkuu vihasta... -oksentaa sisälmyksiänsä... viskelee tulisia vuoria aaltoina... lyö -pirstaleiksi jähmeän pinnan ja pursuaa tuliroihuina korkeuteen. -Kaikkialla loistavat pilvenkorkuiset tulisuihkut, lyöden jumaluuden -kohdusta, kuin loistavat jättiläissuihkulähteet... Ilmanpielet -vapisevat, luonnonvoimat vääntävät. Ja äänetönnä kehittyy sen leikin -seassa jumaluus itsetietoisuuttansa kohti. Se kehittyy tuli-ulapalla -vyöryvissä vuorenkorkuisissa aallokoissa, pilviin asti pärskyvissä -tuliroiskeissa, tulisuihkuissa, ukkosen jyrinässä ja myrskyn -vimmatussa raivossa ja ulinassa. - -Aurinko kurkisteli jo Korpelan metsien takaa valellen hopeanheleälle -taivaalle kirkasta aamuvaloansa. Harhama jatkoi teostansa: - -Kiinteät vuoret nostelivat jo harjanteitansa... kohosivat ja taas -painuivat hautaansa... Kepeinä, kuin aallonselät nousevat ne alla -puhkuvan tulen hartioille... Ne taipuvat, kuin mato, vääntelevät, -kuin ruoho... kuplahtelevat kepeinä nyppylöinä tulihirviön -pinnalle... Vesi on syntynyt tulesta, eronnut muista aineista... Se -kokoontuu uomiinsa... Vihainen tuli nostelee vielä hartioitansa... -Se heittelee vuoret mereen... Vedet nousevat pauhuna, roiskuen -pilvien rajoille... Tuulet ärjyvät elottomilla mailla... Salamat -seppelöivät vuorien paljaita kivihuippuja... Tulivuoret roihuavat -ylt'ympäri maata, kuin tiheään sytytetyt jättiläisten kokkotulet... -Ijankaikkisuus matelee, aikakaudet askeleina... Maankuori on jo -kiinteä... Jumaluus on kehittänyt kohtunsa elottomaksi luonnoksi ja -kehkeytyy siinä ensin elolliseksi, sitten itsetietoiseksi hengeksi... -Uupumatta pyrkii se suurta päämääräänsä kohti nyt elottomassa -vuoressa, maan tomussa, ilmassa ja vedessä... Se erottelee aineen -aineesta... yhdistää ne uudestaan uudeksi, synnyttäen siten elon -elottomaan, "puhaltaen maan tomuun oman henkensä". Se siittää ja -sikiää, kehkeytyy ja kehittää omassa itsessänsä omaa itseänsä, oman -itsensä kautta... - -Auringon pyöreä valovene souteli jo korkealla taivaan kuperalla -sini-ulapalla, kaartaen Nälkäsuon takaa Korpelan metsien ohi lännen -rannalla odottavaa iltavalkamaansa kohti. Se oli päässyt korkeimmalle -kohdallensa ja alkoi laskea satamaansa, painuen sinne päin, kuin -hiljaisen tuulen ajama heleä hopeapursi. Harhama lopetti työnsä, -otti maitokannun ja lähti noutamaan aamiaistansa. Epäilykset olivat -tukahtuneet. Mieli säteili kirkkaana ja valoisana, kuin hopeakirkkain -puolipäivän aurinko kesäpäivän tasauksen aikana. - -Hänellä oli oma joulunsa. Koko elämä veisasi hänelle enkelivirttä: -"Tänä päivänä on syntynyt sinulle se, jota olet ikävöinyt. -Ennustukset ovat toteutuvat. Epäilyksen myrkyllinen pää on rikki -polettu." Kulta ja hopea näytti tippuvan auringon hehkuvasta -hopeakehästä ja sitä ympäröi maineenseppele, kirkas sädekehä, joka -odotti häntä... - - * * * * * - -Taas soi viulunkieli ja elämän virvatulet paloivat häilytellen -seppeleitä: kansan suosiota, sen luottamusta ja rakkautta ja -maailmankurjuuden savukepeää kiitollisuutta. - -Muutaman päivän kuluttua olivat kolmipäiväiset häät Korpelan -Suur-Salo-nimisessä talossa. Vanhat esi-isien häätavat ovat -Korpelassa säilyneet vielä puhtaina, vaikka niiden lisäksi on -tullut joku määrä uuden ajan luomaa. Häät olivat "kolmihäät". Neljä -paria vietti niitä yhdessä. Ne kestivät, kuten tavallista, kolme -päivää ja vieraita oli tuhatmäärät läheltä ja kaukaa. Illemmalla -nousi vierasten luku vielä suuremmaksi. Koko ympäristön väki oli -koolla. Pitkät pöydät oli asetettu kartanolle, komeaan kukkivaan -pihlajistoon, jonka yhdellä sivulla oli tanssilava. - -Mutta entisten häämenojen lisäksi oli näihin tullut uusi: -yhteiskunnallinen kysymys oli koko häiden ajan kaikkien huulilla. -Vallan kultaomena näytteli myötäjäisiänsä, jotka himmensivät -morsiuskruununkin loiston. Koko Suomi oli kullan temppelinä, jossa -jokainen tavotteli ahnain sormin aarreaittojen avainta: _valtaa_. -Harhama oli kutsuttu ja noudettu häihin pitämään valtiollista -puhetta. Uusi elämä kiehui kaikkialla ja sen poreet tunkeutuivat -elämän kaikkiin huokosiin: hääiloon ja jokapäiväisen työn sekaan, -hautajaisiin ja kaikkialle. Suomen "pohja", liikkeelle päässyt -joukkoihminen kokosi voimiansa ja tappoi yksilöä armottomana -lahtarina. - -Häämenot olivat jo alkaneet, kun Harhama saapui. Se oli onnen juhla -ja nuoruuden juhla. Morsiamet loistivat ilosta, päässä vanhanaikaiset -morsiuskruunut. Miehelän huolet punottivat heille onnen-utuina... -sen kujaset kirkkoteinä... nurmet kukkamaina... Viulut soivat. -Väki tanssi, toiset joivat morsiamen maljoja piirissä, joka täytti -kartanon ääriään myöten. Sulhasmiehet kulkivat ympäri piirin, -tarjoten viinaa suurista, vanhan-aikaisista pikareista. Jokainen -maistoi siitä vuorollansa nuorien parien terveydeksi. - --- "Onnea!" -- huusivat vanhat miehet. - --- "Onnea!" -- niijailivat nuoret tytöt. - --- "Onnea!... Onnea!" -- toivottivat reippaat nuorukaiset, tyttöjänsä -tanssin tahdissa pyöräytellen. Käki antoi kukuntansa sataa -hopeasateena onnenhuutojen sekaan. Kesän korkein valo välkytteli -kirkkauttansa morsiuskruunuissa. Viulu vinkui ja koko ihmiselämä -näytti huutavan: Onnea! - -Hääilot jatkuivat. Morsiuspareille hohti elämä kukkivana pihlajana. -Harhamalle leimusivat elämän virvatulet: Korpelan rakkaus ja -kiitollisuus tuntui hänestä rajattomalta. Maailmankurjuus näytti -tekevän jo jumaluuden tekoja: se näytti ojentavan hänelle -kuolemattomuuden seppeleitä, kuihtumatonta kiitollisuutta, rakkautta, -jonka tuli ei sammu, ijäistä ystävyyttä... Maailmankurjuus näytti -Jumalalta, jota palvellessa on rakentanut huoneensa kalliolle, -ottanut oikean johtotähden elämälle, eikä rakentanut sumun varaan. - -Kun häätalon isäntä huomasi Harhaman saapuvan huudahti hän, tarjoten -pikaria: - --- "Harhama!... Sinä se olet se minun mieleiseni mies. Juo!" - --- "Hän on meidän mies", -- lausui sulhasmies, tarjoten hänkin. - --- "No, täältä pitää myös maistaa!... Olipa se onni, että Harhama -tuli", -- puhui toinen tarjoojista. - --- "Ja täältä", -- lausui neljäs. - -Ja sadoista silmistä luki Harhama ystävyyttä, luottamusta ja -kiitollisuutta. Tuhansissa silmissä näki hän palavan elämänsä kauniit -virvatulet, kiehtovina... kutsuvina... ijäisinä... kuihtumattomana -maailmankurjuuden ja kansan rakkautena... Hän kulki mielessänsä, kuin -kuningas elämän loistotulien keskellä kohti mainetta ja kunniaa. -Hän iloitsi siitä, että maailmassa on _kurjia_... Hän toivoi, että -maailmankurjuus olisi _suurempi_... toivoi, että se olisi niin -suuri, että sen kiitollisuuden tulet voisivat leimuta kirkkaana -maailmanpalona ja sen rääsyviitat heilahtelisivat kaikkialla -jumaluuden purppurapukuina. Hän suri ainoastaan yhtä: sitä että -maailmassa on liian _vähän_ kurjia, että maailmankurjuus ei ole -vieläkään _kylliksi_ suuri. - -Sitten vinkuivat taas viulut ja nuoret tanssivat, posket elämän- ja -puvut pihlajankukilla koristettuina. Tytöt pyörähtelivät norjina, -istuivat hengästyneinä poikien polvella ja ajatus liiteli omiin -häihin. Vanhat puhuivat Harhaman kanssa siitä yhdestä ainoasta -asiasta, joka kiinnitti kaikkien mieliä: valtiollisista kysymyksistä. -Kaikki ajatukset kieppuivat vallan mehevässä kulta-omenassa. - -Ja silloin alkoivat virvatulet palaa kirkkaampina. Kiitollisuuden ja -rakkauden kellot soivat Harhaman korvissa entistä kauniimmin. Hän -kuunteli niitä kuuroksi huumautuneena, katseli virvatulia kuin sokea -rakastaja tyttönsä posken punaa, luullen sitä ijäiseksi, kuvitellen -sen tuhatta kertaa kauniimmaksi, kuin mitä se _voisikaan_ olla... Hän -näki pimeän valoisana, kaiken kirkkaana... - -Elämän voimat loivat itseänsä. Miesjoukko keskusteli elämän -arvoituksesta. Suuri kartano oli ääriään myöten täynnä väkeä. -Laurilan Aapo puhui Harhamalle: - --- "Kyllä herra Harhaman täytyy suostua ajamaan meidän asiaa -eduskunnassa. Meillä ei ole toista semmoista miestä, johon voisimme -kaikki niin luottaa..." - -Kehotukset jatkuivat siihen suuntaan. Harhama tunsi seisovansa -keskellä ystävyyden sammumatonta tulipaloa, jonka häikäisevä valo -kutitteli häntä, kuin kesäinen päivän-autere. Elämän karut kankaat -näyttivät sen valossa mansikanpunaisilta. Puhe kääntyi sitten -yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja elämään. Saarelan Kalle puhui: - --- "Elämä näkyy olevan semmoinen, että sitä korjaamaan ei jokainen -rajasuutari kelpaa... Tuo virkamies-asiakin on ihan elämän -painostajainen. Virkamiehiä on meillä kuin syöpäläisiä joka -nurkassa..." - -Pieni äänettömyys naurahti hetkeksi joukkoon, ilmestyen kuin -hymy tytön huulille. Harhama nautti siitä, että oli saanut -maailmankurjuudeksi kuvittelemansa Korpelan väen hereille. -Peltokankaan Heikki jatkoi edellisen ajatusta, puhuen: - --- "Kyllä niitä on Suomessa... olisi poisvietäväksikin. On suuri -joukko virkamiehiä, jotka eivät kuutena päivänä viikossa tee mitään -ja ainoastaan seitsemäntenä päivänä lepäävät kaikista teoistansa... -Mistä heitä siinneekin niin paljon!... Eihän niitä maailman alusta -kuulu niin tuhottomasti olleen..." - -Joukko ajatteli asiaa yhtenä ihmisenä. Ritavaaran Mikko selitti ja -samalla sotki elämän pulman, lausuen: - --- "Elämä on semmoinen, että se pilaa itse itsensä... Mikähän siinä -onkaan?..." - -Harhamalle se oli kipinä, joka sytytti elämänkysymyksen palamaan. -Miesjoukkokin vaikeni ja mietti elämän monimutkaisuutta. Peltovaara -yritti valaista sotkuisen kysymyksen, selittäen: - --- "Eiköhän se tule siitä, kun elämää täytyy joka päivä pidellä -käsissään, kuin rukkasia... Pilaantuvathan rukkasetkin käyttäessä. -Niin se mahtaa olla elämänkin laita: Jos sen tänä päivänä korjaa, -niin huomenna se jo on piloille kulutettu ja sen kun ala paikata -sitä..." - -Elämänkysymys sotkeutui edelleen. Selvästi voi huomata, että koko -joukko ajatteli sitä, mietti sen ikuista arvoitusta. Routalan Timo -koetti nyt puolestansa sitä ratkaista. Hän selitti: - --- "Mutta kyllä elämä on myös semmoinen rukkanen, että se itse -paikkaa reikänsä... Otetaan nyt ne virkamiehet: Se antaa niiden -rauhassa siitä, kunnes ovat syöneet koko maan putipuhtaaksi... -Ja sitten, kun ei ole enää mitään syömistä, vähentää se ne ilman -pitempiä puheita ja lakkautuspalkkoja... Se panee vaan nälän vähäksi -aikaa vatsaan, niin kyllä mies vaihtaa herranpäivät työntekoon ja on -iloinen kun pääsee työhön käsiksi..." - -Harhaman silmistä hävisivät ja sammuivat hetkeksi elämän virvatulet -kokonaan ja hän mietti elämänkysymystä. Timon filosofia tuntui -hänestä taas syvältä, samoin muidenkin. Se tuntui ihmisessä -asuvalta jumalallisen viisauden ilmestykseltä, jumalallisen -viisauden alkuperäiseltä, synnynnäiseltä jalokiveltä, eikä kirjoista -poimituilta, väärennetyiltä lasihelmiltä. Maailmankurjuus kirkastui -hänelle yhä edelleen. Laurilan Aapo jatkoi: - --- "Niin... Kyllähän elämä osaa vääntää silkkinauhankin -koivunvitsaksi, jolla kurittaa kasvatettaviansa..." - --- "Osaa... Osaa se vääntää ja kurittaa... Ja kurittaa niin -viisaasti, että ei sitä ihmisen kuritukseksi huomaakkaan",-- tarttui -Turtolan Juho, jatkaen: - --- "Otetaan tuo Timon sanoma esimerkki: Siinäkin se antaa ihmiselle -vitsaa niin taitavasti, että vitsaa saanut ei sitä huomaa... Luulee -saaneensa makeisia: Iloitsee, kun on saanut työtä..." - -Elämä ilmestyi Harhaman eteen hääilojen keskelle, vitsa kädessä. Se -hymyili, kuritti ihmistä ankarasti, sen sitä huomaamatta. Miesjoukko -mietti sitä pulmaa vakavana, seisoi sen edessä, kuin kivimäen -vierellä. Laurilan Aapo jatkoi, ruohon kortta taitellen: - --- "Kumma laitos se on se elämä, kumma kerrassaan... Ensin se vie -ihmiset harhaan ja sitten ihan muitta mutkitta kurittaa ne oikealle -tielle... Tekeeköhän se sitä, että ei työ loppuisi..." - -Koko joukko ajatteli sitä hämärää kysymystä. Elämä seisoi väkijoukon -keskellä, harmaa selvittämätön verkko vaippana, Harhaman ajatukset -sotkeutuivat siihen verkkoon, kuin hyönteinen hämähäkin pauloihin. -Harmaapää Peltovaara jatkoi, pitkän vaitiolon keskeyttäen: - --- "Mutta kyllä kait sillä on viisas ja isällinen tarkoitus, kun -se kurittaa. Kun se antaa vitsaa kylliksi, niin kuolema tuntuu -suloiselta... Ihminen kiittää Luojaansa, kun pääsee kuoleman kautta -elämän vitsauksesta erilleen..." - -Harhama muisti taas paroonitar Lichtensteinin selityksen ja tuhannet -elämän vitsat ilmestyivät hänen eteensä. Elämä tuntui ilmestyvän -kaikkialla samana. Kaikkialta huokui sama jäytävä, värisyttävä -tunnustus, että elämän tarkotus on olla kuoleman sulostuttamana. -Miesjoukko vaikeni. Jokainen niistä oli saanut elämän vitsasta oman -osansa, Peltovaara jatkoi vielä: - --- "Kyllä, kun elämä esimerkiksi kivimäellä murikoi miestä kylliksi -kauvan, niin ei mies nurise kuoleman tullessa..." - -Ja jäykät miehet muistivat, miten usein elämä oli heidän kunkin -edessä seisonut kivimäki kädessä ja murikoinut heitä sillä. Joukosta -kuului joku raskas huokaus, otsanrypyt syvenivät ja hartiat -kumartuivat alemma. Ihminen näytti taipuvan rauskana elämän kivimäen -alla. Sen niska taipui, hartia kumartui ja mieli muuttui raskaaksi -myllyn kiveksi, kun se ajatteli elämän kovuutta ja voimaa. Harhama -paloi jo tulena elämän virvavalkeitten keskellä, rutistui sen -kivimäen painamana, Routalan Timo istui hartiat kumarassa ja puhui -verkkaseensa: - --- "Kyllä jos elämä olisi ruusujen ja kukkasien päällä kulkemista, -niin ei olisi kuoleman hetki iloinen." - -Ja hetken vaiti-oltuansa jatkoi hän: - --- "Kun kuoleman kulkuset alkavat ihmisille kuulua, silloin sitä -vasta huomaa, mikä aarre on elämältä saatu vitsa... Mitä enemmän -täällä on ollut ihmisellä ruusuja ja kukkasia, sitä vaikeampi on -sille kuoleman kotiin lähtö... Ruusuista on aina vaikea luopua, mutta -vitsasta erilleen pääsyä ei monikaan sure." - -Lavalla soivat hääviulut, kun elämä näytteli vitsojansa. Miesten -hartiat näyttivät kumartuvan entistä kumaraisemmiksi, kasvojen rypyt, -elämän vitsojen jälet, näyttivät syventyvän. - --- "Niin se on", -- myönsi joku Timon puheen johdosta. Timo jatkoi: - --- "Otetaan esimerkiksi ne liiat virkamiehet... Eiväthän ne ole -muuta, kuin elämän isällisiä vitsoja... - -"Kun niitäkin vitsoja saa kyllikseen kokea ja kärsiä, niin pois tekee -mieli maailmasta ja kuolema on silloin taivaan iloon pääsyä..." - -Ja entistä mahtavampana seisoi elämä hääväen keskellä. Entistä -hämärämpänä häilähtelivät sen harmaat verkkovaipat Harhaman silmissä. -Hän tuskin olisi nyt huomannut maailmanpaloakaan. Oman elämän -virvatulet olivat näkyvistä hävinneet, sammuneet, tukahtuneet elämän -yleisiin savuihin, yleiseen elämäntuskaan, elämän kauneimman kukan: -maailmantuskan väreihin ja tuoksuihin. Timo jatkoi elämänviisauttansa: - --- "Ihmiset vaan eivät ymmärrä elämän hyvää tarkotusta. Vasta -silloin, kun kuoleman kello soi ihan korvan juuressa, avautuvat -niiden silmät... Ollapa vaan silloin ihmisellä paljon semmoisia -ystäviä, jotka ovat hänelle vääryyttä tehneet ja olleet elämän -ruoskina, niin mielellään lähtee täältä ihminen, aivan niin iloisena, -kuin olisi häihin menossa..." - --- "Kyllä se niin on", -- myönsi harmaapää Peltovaara. Timo jatkoi -ajatuksissansa: - --- "Mitä enemmän ihmiselle kokoontuu muille anteeksi annettavaa, -sitä iloisemmalla mielellä hän lähtee täältä... Mutta jos ei vaan -ihmisellä ole anteeksi annettavaa kellekään, niin kyllä silloin ovat -kuolemassa asiat huonosti..." - -Kaikki maailman salamat välähtivät Harhaman silmissä ja kietoutuivat -seppeleeksi Timon päähän. Hän näki Timon viime sanoissa -jumalallisen hyveen suuren leimahduksen, jumaluuden ilmiön, joka -on maailman alusta ollut kehittymässä ja yhä kehittyy ihmisessä ja -nimenomaan kurjissa. Hän luuli aivan kuin tilauksesta saaneensa -taas vahvistuksen maailmankurjuuden jumaluudesta ja katseli sitä -huumautuneena. - --- "Kyllä se niin on... Jos on toisille anteeksi annettavaa, niin -se on kuoleman hetkellä sama, kuin öljy viisaiden neitsyeiden -lampuissa", -- myönsi Laurilan Aapo. - -Syntyi taas äänettömyys. Kaikki miettivät elämän suurta kysymystä. -Peltovaara lausui lopuksi: - --- "Siinäkin oikeastaan elämä huolehtii meidän lampuista: Se panee -toiset tekemään meille vääryyttä että meillä olisi kuolemassa heille -anteeksi annettavaa... Sillä lailla se panee meidän viholliset -täyttämään meidän lamppumme..." - --- "Niin... Ei elämä erehdy... Se on jo monen miehen opissa ollut ja -siksi se on viisas", -- lisäsi siihen Timo piippuansa sytyttäen... - -Nuori morsian kulki ohi ja kysyi sivumennen: - --- "Mitä se Timo nyt puhuu?" - -Timo katsoi kysyjän silmiin ja vastasi rauhallisena: - --- "Ilman vaan tässä puhuttiin ainoasta viisaasta herrasta: -elämästä... Minkälainen se herra on nuoren morsiamen mielestä?..." - -Nuori morsian mietti hetken. Silmään ilmestyi jotain sumeaa ja hän -vastasi: - --- "Elämässä on niin paljon surua ja tuskaa..." - -Kun hän sitä lausui, soivat hänen hääviulunsa ja sulhanen seisoi -hänen rinnallansa. Pohjolan taivas loisti yhtenä ainoana valomerenä, -pihlajat kukkakimppuina ja nurmet kukkamaina... Ja kumminkin... -Ja sittenkin!... Senkin keskellä tunnusti hän olevan elämässä -_tuskaa_... Hän seisoi sitä sanoessansa onnensa huipulla, ihmis-onnen -korkeimmalla, ihanimmalla kukkulalla, johon näkyy ainoastaan onnea; -hän seisoi _kruunupäänä morsiamena_... Ja siinäkin puhui ihminen -niin... Morsiuskruununkin kauneimpana helmenä hohti Harhaman edessä -_maailmantuska..._ - -Silloin hän taas vapisi ja värisi. Yleinen elämäntuska, maailmantuska -ja ihmishengen ikikaipuu olivat hänen olemuksensa perussävel, sen -ydin, se tulikipinä, josta sai alkunsa kaikki muu. Siitä johtui -kuoleman ajatteleminen ja sen pelko, Jumalan etsiminen kuolemasta -pelastajaksi, epäilys ja kaikki muu. Siitä oli johtunut koko -hänen sairaloisuutensa, mietintänsä, ihmisvauhkous ja niiden -halveksiminen... Omituista hänelle oli se, että kaikki loistelias -näytti hänestä kuonalta, porton helyiltä ja proosalliselta. -Niinpä hän miltei inhosi ruusua, mutta hän voi tuntikauden -ihailla esimerkiksi yksinäistä vuokkoa, tai vaatimatonta n.s. -"kissankäpälää", koska hän niissä näki jotain surullista, ikävöivää, -_tuskaa_... Rikkaruohossahan näki hän suuren runouden, kuivunutta -lehteä hän voi katsella päiväkauden, sillä siinä hän näki elämän ja -kuoleman suuren, selittämättömän tarinan ja salaperäisen, loistavan -runouden. - -Kun hän taas kuuli hääväen ja morsiamen puhuvan, helähti elämäntuska -hänen eteensä iki-ihanana kukkana, runouden helmenä, elämän ainoana -himmenemättömänä jalokivenä. Se sama tuska huokui hänen teoksestansa, -kuin tuoksu kukasta. Hän kaipasi sitä, kuin lastansa, ja kiirehti -pois hääiloista, juomaan omasta teoksestansa elämäntuskan huumaavaa -viinaa, jota hän oli saanut siemata ryypyn hääilojen keskellä. - - * * * * * - -Elämän vitsat vinkuivat. Sen kaikki rotat nakertelivat itseänsä. -Kaikki elämän voimat valmistivat elämää kuolemalle. Sen kaikki kädet -kaivoivat hautaa sille itsellensä. Se johti itseänsä harhaan ja -kuritti itse itseänsä, ohjaten siten itsensä oikealle polulle. - -Niissä mietteissä lähti Harhama häistä, viulujen soidessa -kiihkeimmillään, elämän virvatulien palaessa kiehtovimpina ja -maailmantuskan kimaltaessa morsiuskruunun kauneimpana jalokivenä. -Hän ryhtyi jatkamaan teostansa. Uskonnollinen epäily oli hänessä -lakannut: Se oli kehittynyt huippuunsa ja muuttunut kuumeeksi, jolla -hän loi uutta Jumalaa, salassa ihmisiltä. Hän hävitti elävää Jumalaa, -kuin tauti sairasta ja loi uutta sairaloisella kiihkolla. - -Kun hääviulut soivat ja nuoret tanssivat hopeaisessa yövalossa, -jatkoi hän teostansa. Kun koko Korpela nukkui ja aurinko alkoi -kiivetä taivaalle, jatkoi hän työtänsä avonaisen akkunan edessä, -käkien kukkuessa ja taivaan leimutessa aamuvalossa. Kun muut jo -heräsivät ja läksivät askareillensa, oli hän syventynyt työhönsä -syvimmin ja havahtui siitä, kun Annikki toi maitohinkkiä aamiaisen -aikana. - -Hän oli jo lopettanut äärettömyyden, kaikkeudessa tapahtuvan -jumaluuden kehkeytymisen kuvailun. Koko maailman rakenne tanssi hänen -kynänsä kärellä, kun hän sitä kuvasi. Vallattoman mielikuvituksen -liepeet häilähtelivät, äärettömyyden reunoja tapaillen... Maailmat -syntyivät ja hävisivät kehkeytyvän jumalan elon-ilmauksina... Niiden -miljaardivuotiset olemassaolokaudet olivat vaan tuikahduksia... -valovälähdyksiä... ijankaikkisuudessa välähtäviä salamoita... -sammuvia kipinöitä... jumaluuden alkeellisia elonmerkkejä... -Miljaardikausin kehitti jumaluus syntymäemätintänsä... Armotta -hävitti se siitä sen, mikä oli jo tehtävänsä täyttänyt... Se murskasi -sen ja loi uudeksi elinvoiman siittäjäksi... Koko äärettömyys oli -pölyävä ontto, jossa maailmakunnat kiertelivät tomuhituina... Joka -silmänräpäys murskautui niistä lukemattomia miljaardeja ja toisia -syntyi... Ne syöksyivät toisiansa vastaan... purskahtivat iskun -kuumuudesta tuliroihuksi... räjähtivät kaasuiksi... kiertyivät -salamannopeasti tulikeräksi ja alkoivat uuden kierintänsä ja -kiertonsa ja synnytystyönsä... Loppuun eläneet syöksyivät sirpaleina, -tai sumuina toisten ruuaksi... lisäsivät niiden voimaa ja jouduttivat -jumaluuden kehitystä. - -Uusi Jumala alkoi jo ilmetä maan päällä elollisessa muodossa... -Vanhemmissa maailmoissa oli se jo ehtinyt kehityksensä korkeimmille -asteille. Harhama kuvaili sen kehitystä maan päällä elottomasta -aineesta ihmistä kohti. Vesi oli jo eronnut maasta, mutta maa oli -autio ja tyhjä... Sen kuivat maat olivat pölyäviä porokoita... Sen -kosteat rotkot olivat liejukolta... Vuoret paistoivat harmaina, -paljaina, alastomina kivijättiläisinä ja elottomuus liiteli, -katsellen maan kuolon-kolkkoa autiutta... - -Teos jatkui. Harhama kuvaili jumaluuden puhkeamista elottomasta -tomusta elollisiin muotoihinsa. Se liuvotteli ainetta... yhdisteli -niitä... hajotteli ja taas yhdisteli, kunnes maanmultaan ilmestyi -elämän idut. Alkuajan paljasta maanpintaa peittivät jo alhaiset -kasvit, joita tuskin silmä erotti mullasta... Ne olivat jumaluuden -ensimäisiä elollisuuden merkkejä... Vuosituhannet kuluivat. Joka -vuosi tai tuon tuostakin hävitti jumaluus itsensä elon alkeet, -noustaksensa tomustansa uudestaan kehkeytyneempänä: Kasvit -lakastuivat, muuttuivat tomuksi ja tomusta nousi aina uusi polvi, -joka oli korkeampi entistä. - -Jumaluus kehittyi itsetietoisuuteensa oman, aina uudistuvan -kuolemansa kautta... Se kulki häviön kautta elämään... Se oli oma -kaikenhäviönsä ja kaikenhäviö oli sen aina jatkuva kehitys. - -Teos jatkui. Harhama kuvaili jumaluuden pääsyä kasvista alhaiseksi -eläimeksi. - -Määrättömät vuosimiljoonat kuluvat... Ensimäiset eläimet alkavat jo -ilmestyä, siiten jumaluuden alhaisempien kehitysmuotojen tomusta. -Ilmestyy säde-eläviä... trilobiitteja... äyriäisiä... nilviäisiä... -kaloja... Jumaluus on vienyt kehityksensä alkueläinten tasalle... -Aikakaudet vierivät päivinä, vuosituhannet hetkinä... Vanhat lajit -häviävät. Niiden tomusta nousevat uudet, jumaluuden korkeammat -kehitysmuodot... Alkuajan alhaisimpien vaivaiskasvien tomusta -nousevat kivihiilimuodostumien jättiläismetsät... Pilviä tavottelevat -puut jalostavat elotonta tomua elolliseksi... Miljoonavuotinen rauha -ja hiljaisuus kaivautuu hirvittävien korpien syvyyteen... Synkkyys -istuu niiden kätköissä, kuin itseänsä kynivä kuolema... - -Aikakaudet matelevat... Ikimetsät vajoavat hautoihinsa... Jumaluus -kehittyy jo korkeammissa muodoissa: eläimissä... Alkuajan -kömpelöt hirviöt ryömivät maassa, uivat vedessä, taistellen -olemassa-olostansa... Jättiläiskasvit peittävät maita. Jumaluus -nostaa maassa päätänsä yhä korkeammalle, lähestyen itsetietoisuutensa -ikävöityjä rajoja... Se hävittää itseänsä armotta oman itsensä -kautta... Kuolema ja häviö ovat sen kiirastuli. Siinä puhdistaa se -itseänsä... hävittää entisen... syntyy tomusta uutena... kirkastuen, -kuin kulta tulessa, yhä pyrkien siihen tietoisuuteen, johon se on -ehtinyt toisissa maailmoissa lukemattoman lukemattomia miljoonavuosia -sitten. - -Ja kaikessa ilmenee jumaluuden suuruus ja järjellisyys: Maailman -kehityksen hitaisuuslait ovat järkkymättömät, tarkemmat, kuin tarkin -kello... Luonnonlakia ei voi mikään rikkoa, ei muuttaa... ei mikään -voi estää jumaluuden suurta syntymistä, niinkuin ei mikään voi estää -päivän valkenemista, eikä sitä hetkeäkään myöhästyttää, tai jouduttaa. - -Ja taas kirjoitti Harhama loistavan ylistyslaulun jumaluuden -suuruudelle. Hän kuvasi sen syntymän suurena, kuin ensimäisen -päivän valkenemisen sinä hetkenä, jolloin valo tulvi luonnon -pakahtumista. Hän lauloi sen nousun suureksi ja kirkkaaksi. Se kohosi -äärettömyydestä, kuin punakirkas jättiläis-aurinko, joka verkallensa -pyörii iki-usvista avaruuden korkeutta kohti, maailmanpauhun -soittaessa sen ylistystä, avaruuden veripunaisten vaippojen -himmeästi taustana hulmahdellessa ja saattajina leijailemassa joukko -loistavia jättiläis-enkeleitä, kokonaisia maailmoita, joilla on -aamurusko siipinä... Se ei tuntenut aikaa, ei valoa, ei pimeyttä, -ei väsymystä, ei paikkaa, sillä se oli itse aika ja paikka ja valo -ja pimeys ja kaikki. Se oli kuin ikivuori ja koko luonto, tiedoton -olemuksestansa... - -Miljoonain miljoonat vuodet olivat ohi pauhanneet. Luonto oli -nykyasussa... Jumaluus kehittyi eläinkunnan korkeimmissa muodoissa... -Se hävitti alhaisempia muotojansa tarpeettomuuden pakkolailla: Se -kulutti ja hävitti armotta ne jäsenensä, ne emättimensä elimet, jotka -olivat hyödyttömät kehityksen luomalle uudelle muodolle... Niin -erotti se itsensä alhaisemmasta... nousi korkeampaan. Jumaluus nukkui -vielä kivessä... se heräsi kasvissa... havahtui eläimessä ja toimi -kaikissa järjellisenä kehityksenä, vaan ei itsetietoisena... - -Teos jatkui. - -Luonto oli nyky-valmis. Kaikessa ilmeni jumaluuden vaistomainen -pyrkimys olemuksensa: kaikkeuden herraksi. Ikivuoret kohottelivat -jykeviä hartioitansa. Ne yrittivät kietoutua kivivanteiksi maan -ympärille... puristaa sen kynsiinsä... anastaa syleilyihinsä... -vallata sen muilta. Ne viskelivät raskaita kivihuippujansa pilviin -ja lausuivat, raskaudellansa ja kivensä puristetulla ikivoimalla -ylpeästi, kerskaten: - --- "Kuka voi minun juureni maasta irrottaa? kuka voi minut sijaltani -pois siirtää ja maan minun aitani anastaa?... Minä olen _maailman -herra_..." - -Etäämpänä nosti meri vaahtoiset aaltonsa korkeuteen, painautui -hirmupainollansa maan povea vasten ja ärjyi ja pauhasi ylpeänä: - --- "Kuka voi minut kuivata?... Kuka voi minun aaltojani käskeä ja -hallita?... Kuka voi minut alaltani pois siirtää ja maan aitani -anastaa?... Kaikki sortuu kerran minuun... Minä olen _maailman -herra_..." - -Ja myrsky nousi, kuin maasta. Sekin todisti jumaluuden suurta henkeä, -sen pyrkimystä herruuteen. Se huusi pauhuillansa: - --- "Kuka voi minun siipeni poikki leikata, tai minut karkottaa sieltä -missä olen?... Kuka voi minut tieltäni käännyttää?... Minä olen -_maailman herra_..." - -Taampana tohisi ikimetsä synkkänä ja pelottavana... Siinäkin ilmeni -jumaluuden itsetiedoton henki: kaikkeuden herraksi pyrkiminen. Se -puheli suuruudellansa: - --- "Kuka voi minut juurineni maasta irti kiskoa ja minun valtani -hävittää?... Minä peitän kerran kaiken... kuivaan meret... täytän -rotkot... nostan laaksot vuorenhuippujen tasalle... Minä olen -_maailman herra_..." - -Kaikessa ilmeni jumaluuden itsetiedoton järjellisyys, sen pyrkimys -kaiken herraksi, kuten sikiön jokainen jäsen kehittyy kokonaisuuden -järjellisenä osana, pyrkien oman kaikkeutensa herraksi. - -Ja ylhäällä puhkesi ukkonen pauhuunsa... Se ajoi kuohuvan merenselän -yli... Se viskeli sitä punaisilla salamoillansa... Se kiusotteli -ikimetsää... riehui vuoren jykevien huippujen ympärillä... ajeli -ympäri ilman äärtä merkiten kulkunsa sinkoavilla salamoilla... Se -ärjyi ja pauhasi ja kierteli kaikuna vuoren onkaloissa ja riemastui: - --- "Kuka voi minut vangita, tai minun pyöriini tarttua?... Kuka voi -minua hillitä ja taltuttaa?... Kuka voi minun aikani määrätä?... Minä -olen _maailman herra_..." - -Ne kaikki olivat itsetietoisuuteensa kehittyviä jumaluuden osia... -sen alkumuotoja... sen itsetiedottomia sikiämisjäseniä. Kaikki ne -puhuivat jumaluuden suulla... Se puhe oli tietoiseksi kehittyvän -jumaluuden ensimäisiä elonmerkkejä: jumalasikiö liikahteli -kohdussansa, tajutonna, kuin lapsi äitinsä emättimessä, mutta -järjellisenä, kuten lapsen kehkeytymä... - -Korpelan aurinko helotti jo korkealla. Harhama kuvaili jumaluuden -kehitystä eläinkunnan kautta itsetietoisuuteensa, tietoiseen -hyveeseen, maailman herruuteen ja kuolemattomuuteen... Alemmat -lajit hävittää kehitys miljoona-vuosien kuluessa... Niiden tomusta -nostaa se aina korkeampia jumaluuden kehitysmuotoja... Ilmestyvät -jo korkeammat eläimet... Niissä ilmenee jo jumaluuden ydin, _hyve_, -vaikka itsetiedottomana: Niissä ilmenee sikiönsä rakkaus... Sittemmin -ilmenee niissä lähimäisen rakkauden itiö: Laji ei raatele _samaa_ -lajia... Niissä ilmenee jo jumaluuden elollisia, henkisiä ilmiöitä: -vainu ja itsensä suojelemisen vaisto... Kaikki kehittyy suurta maalia -kohti... - -Kehitys jatkuu. Jumaluuden korkein kehitysmuoto erkanee maanpäällä -alemmista: Eläimestä kehittyy _ihminen_, jumaluuden nykyinen korkein -kehitysmuoto maan päällä... Se kehittyy... järjellistyy... kehkeytyy -tietoisuuteensa... mittaamattoman pitkänä aikana... Se on jo -saavuttanut alkuajan kehittyneemmän ihmisen tilan, noussut eläintä -korkeammalle. Mutta jumaluuden avut ovat siinä vielä vaistomaisia, -kuten lapsessa ihmis-avut... - -Aurinko souteli jo kaarensa korkeimmalla kohdalla valellen maat ja -taivaat valovirroillansa. Sen kirkkaiden säteiden kunniaa tehdessä, -käkien kukkuessa ja lintujen laulaessa veti Harhama silloin -luonnon emättimestä teoksensa lehdille ihmiseksi asti kehittyneen -jumala-sikiön: _ihmisen_... Hän veti sen Korpelan kirkkaimman päivän -puhtaalle valoliinalle... - -Ihminen, _Polo_, astui pieni ase kädessä suuren luonnon eteen... -Hän oli eläimestä ihmistajuntaan asti kehittynyt jumaluuden korkein -ilmestys... Hän katseli rauhallisena vuoren jykeviä hartioita, sen -kivihuippuja, ikimetsää ja myrskynjälkiä ja suuruuttansa hohottavaa -merta... Hän ihaili niitä, puristetun painon ja voiman pakahtumia... -Hän katseli vallattoman ukkosen riihatonta tulikulkua ja sen -salamaseppeleitä vuorien huipuilla... Hän ihaili auringon valoa ja -lintujen laulua, maan virtavöitä, järvikuvastimia ja valohelyissänsä -loistavaa taivasta ja järvien pinnan alla päilyviä paratiisien -kuvia... Hän katseli tyynenä vihaisia petoja, jotka nukkuivat vuorien -kalliokielekkeillä, tai vaanivat ikimetsien synkissä piiloissa... - -Korkea otsa oli kirkas... tukeva leuka levollinen... katse ylevä -ja rauhallinen... Hän nojasi tyynenä aseeseensa ja lausui koko -olemuksellansa, rauhallisena: - --- "Minun täytyy tehdä koko tämä luonto alamaisekseni... _Minä olen -maailman herra_..." - -Vuori vavahti sitä ääntä kuullessansa. Se ikäänkuin viskasi -huippujansa ylemmä korkeuden kuperaa kattoa kohti... Myrsky nosti -siipensä... meri pauhunsa... vallaton ukkonen riehui salamoitansa -singotellen ja ikimetsä tohisi huiskauttaen kiusottelevaa ukkosta -latvoillansa. Pedot kyyristyivät, kuin itseänsä puolustamaan, ja koko -luonto pauhasi yhdestä suusta hämmästyneenä: - --- _"Sinä maailman herra!..."_ - -Se oli hämmästyksen huudahdus, joka samalla tunnusti ihmisen -luonnon herraksi, jumaluuden korkeimmaksi ilmiöksi, jumalasikiön -nykykehittymäksi... - -Polo jatkoi olemukseltansa rauhallisena vaistomaista jumaluuden -tietoisuuttansa: - --- "Minun täytyy joko hävitä, tai alistaa luonto... Hävitä minä en -voi, siksi täytyy minun tehdä kaikki alamaisekseni..." - -Se oli jo jumaluuden vaistomaista tajuntaa. Ihminen toimi jumalana, -kuin lapsi, joka valtaa äitinsä rinnat. Ja luonto vaikeni ja -kyyristyi hänen eteensä synkkänä... Polo iski aseensa maahan... Se -oli ihmisen ensimäinen isku maan herruudesta... - -Ja sitten alkoi hän imeä jumalaäitinsä, luonnon rintoja. Hänkin -oli vielä jumaluudestansa tiedoton, kuten lapsi... Hän uskoi, että -joku _muu_ olisi muka käskenyt hänen "vallita kalat meressä ja -taivaan linnut ja karjan ja koko maan"... Mutta hän imi äitinsä -rinnoista viisautta... kehittyi satoja tuhansia vuosia... tuli -päivä päivältä täydellisemmäksi... järjellisemmäksi... läheni -tietoista jumaluuttansa... Hän ryhtyi vangitsemaan luonnon voimia... -kohosi niiden rintojen herraksi, joita imi... Hän tajusi jo elämän -ja kuoleman... Jumaluus alkoi ripeämmin, henkisesti kehittyä -itsetietoista jumaluuttansa kohti, kuten kasvava lapsi varttua -mies-ikäänsä päin... - -Harhama lopetti työnsä. Hänestä tuntui, kuin olisivat kaikki epäilyn -rauhaset vuotaneet tyhjiksi ja koko olemuksen täytti suloinen tunne. -Taivaalla näytti hohtavan suuri valo, jouluvalo, joka virtasi -Betlehemin tähdistä, Korpelan kukat jakoivat tuoksullansa pyhää -savua ja mirhamia ja lintujen laulu soi ihanana enkelilauluna kautta -avaruuden, ylistäen jumaluuden voittoa ja kertoen autuuden ikisanomaa: - -"Kunnia olkoon korkeuksien jumaluudelle, joka syntyy ihmisissä -luomaan niiden poveen rauhaa ja sopua!" - - * * * * * - -Mutta yhteiskunnallisen epäilyn rauhaset vuotivat vieläkin, jos -niihin sattui koskemaan. Hän ei tietänyt, millä pohjalla alkaa uuden -jumaluuden: köyhien, maailmankurjuuden palvelus. Ne köyhät olivat jo -hänen mielikuvituksessansa puetut jumaluuden viittoihin, repaleisuus -ja maailmankurjuus sen purppuroihin, mutta alttarille ei löytynyt -vielä peruskiveä. Hän etsi sitä vielä joskus kuin ohimennen työnsä -lomassa, etsi ja löysi ja taas hukkasi sen ja vaipui epäilyihinsä... -Entistä oli hän rikki repinyt, vakuutettuna sen kelvottomuudesta, -mutta hänellä ei ollut vieläkään mitään vakaumuksesta sijalle -pantavaa. Jokainen uusi peruskivi sai aina sen muodon, millä silmillä -hän sitä katseli: Nikolain, tai munkki Pietarin, tai jonkin opin -valossa. - -Mutta ne epäilyt olivat hänelle enää pölyä... Jumaluuden suuret tulet -paloivat ja niiden välillä tuikahtelevat elämän ihanat virvavalkeat -tukahduttivat muun. Hän oli kuumeessa. Hän syöksyi Jumalaan -käsiksi, kuin nälkäinen peto otukseen, rutto uhriinsa. Hän puki jo -maailmankurjuutta jumaluuden värivaippoihin. - - * * * * * - -Elämä lainehti Pohjolan valomeressä. Maailmantuska hohti helmenä -sen kauneimmissa seppeleissä. Se punoi vitsojansa ja poltteli -virvatuliansa. Se teki ijankaikkista työtänsä uupumatta. - -Viikon töistä ja vaivoista oli puhennut sunnuntairauha. Valomeri -välkkyi rasvatyynenä. Se värisi kirkkaana, kuin kirkonkellon -kuparista irtautunut sävel. Elämän touhu oli laskeutunut tomuna -maahan. Kaikki äänet olivat vaienneet. Oli hiljaista, kuin -ijankaikkisuuden ovella. - -Vaaran Mikon kartano oli taas Korpelan väkeä täynnä. Miehet istuivat -ruohokolla piippunysiänsä poltellen, Naiset olivat eri joukkoina. -Nuorison laulukööri lauleli isänmaansa ylistystä. Taivaankansi -kupertui Korpelan erämaiden yli tummansinisenä kattilanpohjana. - -Laulun vaiettua ei kuulunut muuta ääntä, kuin yksinäisen hevosen -kellon kilahdus. - -Harmaapää talonpoika, Torvelan Jukka, joka asui viiden penikulman -päässä Korpelassa, puheli Harhaman kanssa. Torvela puhui karkealla, -voimakkaalla äänellä: - --- "Siellä meidän puolella on meidän tarvaalaisten keskuudessa ollut -Teistä, kirjoitustenne johdosta, puhe ja minulle on annettu toimeksi -pyytää Teitä puolueemme valtiopäivämies-ehdokkaaksi... Tietysti ne -kansa asettaa, mutta puolueella täytyy olla silti jo omat miehensä -varalta ja on ajateltu Teitä yhtenä. Jos suostuisitte, niin olisi -Teidän lähdettävä piakkoin pitämään jonkunlaisia vaalipuheita, -joilla tekisitte asiamme tunnetuksi ja kokoaisitte puolueellemme -kannattajia..." - -Harhaman silmien eteen leimahtivat taas elämän ihanat virvatulet. -Häntä ei kiehtonut edusmiestoimi. Hän sitä piti yhtä vähäarvoisena, -kuin kaikkea muutakin, joka ei ollut hänen teoksensa yhteydessä. -Häntä kiehtoi siinä maailmankurjuuden luottamus ja kiitollisuus. -Tarjous oli hänelle odottamatonta. Hän oli siitä kyllä kuullut -Korpelan miesten puhuvan, mutta ei luullut kauvempana häneen -luotettavan, varsinkin hänen luvattoman avioliittonsa tähden... -Jotain sanoaksensa virkkoi hän: - --- "Ehkä on tapahtunut erehdys... ehkä ovat erehtyneet henkilöstä ja -luulevat toisten kirjoituksia minun kirjoittamikseni." - --- "Ei, ei", -- vastasi Torvela. "Kyllä on tiedusteltu asiaa ja saatu -varma tieto... Ne kirjoitukset ovat kansaa miellyttäneet..." - -Elämän virvatulet paloivat Harhaman edessä rauhallisina, kuin -sunnuntairauha. Maailmankurjuus osottautui hänelle taas palveluksen -arvoiseksi jumaluudeksi. Torvelan Jukka odotti vastausta, kysyen: - --- "Minkä vastauksen minä saan viedä?" - -Harhama oli hetken vaiti. Häneen iski salamana eräs hänelle outo -huomio: Hän vasta nyt kysyi itseltänsä oliko hän tarvaalainen, vaiko -vielä entinen vallankumouksellinen, tai sosialisti. Siinä määrässä -oli hänelle kaikki todellinen elämä pölyä, ettei hän ollut varsinkaan -viime aikoina niistä rajoista huolinut, eikä antanut niiden itseänsä -sitoa. Hän oli kumouksen henki kaikissa joukoissa ollessansa... Hän -oli käpertynyt tarvaalaisten joukkotunteiden ympärille. Koko Korpela -oli tarvaalaisia hänen tavoin ja hän oli samalla kaikkea, eikä -mitään... Yhteiskunnallisessa kysymyksessä oli hän täysin ehdoton -epäilijä ja sokea kumouksen henki, kuten kaikessa muussakin. Talven -kuluessa oli hän lähettänyt räiskyviä kirjoituksiansa minkä puolueen -lehtiin milloinkin, noudattaen vaan hetkellisiä mielentilojansa... -Nyt hänestä tuntui hieman oudolta ajatus, että hän oli tarvaalainen. - -Torvelan Jukka uudisti vielä kysymyksensä, lausuen: - --- "Sanokaa nyt ajatuksenne!" - -Harhaman edessä paloivat epäselvät tulet... Hänen mieleensä juohtui -ajatus, että nyt oli kysymys siitä, millä alttarilla hän rupeaisi -maailmankurjuudelle uhraamaan. Nyt oli hänelle alttari aivan -tarjottu. Mutta joku epäily, hänen olemuksensa ydin pidätteli häntä -vielä. Hän vastasi ajatellen: - --- "En minä voi nyt heti antaa vastausta... täytyy joku aika -miettiä..." - --- "Lähde sinä vaan!" -- lausui Ritavaaran Mikko naurahtaen ja löi -häntä ystävällisesti olalle. - --- "Niin... Täytyy sitä nyt toki miettiä", -- vastasi Harhama -mietteissänsä. - -Torvela katkaisi tulitikun, kaivoi sillä hampaitansa ja lausui: - --- "No, ehkä minä saan vastauksen myöhemmin?" - --- "Kyllä... Jonkun päivän kuluttua, kun olen ehtinyt ajatella", -- -vastasi Harhama, ajatuksissaan, sivellen voimakasta leukaansa. - -Kaikki kolme lähtivät Vaaran pienestä kamarista kartanolle, missä -väki odotti. Ruohoisella pihamaalla istuen Torvela puhui joukolle -päivän kysymyksestä kansan miehen koruttomalla, mutta vakuuttavalla -äänellä. Hän oli niitä harvoja, jotka, kuten munkki Pietari, -näyttivät Harhamasta seisovan uskon ja miltei sokean vakaumuksen -järkkymättömällä kalliolla maallisissa ja hengellisissä asioissa. -Iltapäivän valelemana seisoi tämä vankka talonpoika joukon edessä, -kuin hongantyvi, toinen käsi housuntaskussa, toinen takin rinnan -alle pistettynä ja puhui hitaasti, mutta selvästi ja varmasti. Hän -puhui osaksi samoja ajatuksia, joita Harhama oli Korpelassa kuullut, -mutta niin omaperäisesti, että ne saivat miltei toisen ajatuksen. -Niissä oli jotain Timon hengestä: Alistumista kohtalon alle, mutta -samalla luottamusta työn, koettelemuksen ja rehellisen pyrkimyksen -lopulliseen voittoon. Niissä ei ollut merkkiäkään siitä henkisestä -kapinasta kaikkea olevaista vastaan, siitä kumouksen hengestä, -joka pulppusi Harhaman olemuksessa hänen epäilynsä ehtymättömistä -lähteistä, kuten vesisuihku, jota hän ainoastaan vaivoin voi hillitä -ja estää näkymästä. - -Torvela puhui kauvan ja lopetti puheensa sanoilla: - --- "Me olemme pieni kansa ja maamme suurimpana rikkautena ovat lumi -ja jäät. Me emme siis jaksa olla suuria rikkaudessa tieteestä, -taiteesta ja voimasta. Me häviämme kaikessa maallisessa aivan -huomaamattomaksi suurten kansojen joukkoon. Mutta yksi voima ja -rikkaus on meilläkin, jossa me voisimme olla maailman ensimäinen -kanssa: Me voisimme tulla maailman ensimäiseksi kansaksi hyveessä -ja tapojen puhtaudessa. Me voisimme kohota ensimäiseksi Jumalan -valituksi kansaksi." - -Harhamaan sattuivat viimeiset sanat, kuin neulanpisto. Mutta hän -tunsi sen nyt toisessa muodossa, kuin ennen: Ennen kaikki semmoinen -puhe terotti hänen ajatuksensa ja repi auki hänen epäilynsä rauhasia. -Nyt hän surkutteli puhujan yksinkertaisuutta ja sääli häntä, kuin -lasta. Kuume oli tukennut hänen epäilyä vuotavat haavansa. Puhuja -jatkoi: - --- "Meille sanotaan, että Suomen kansan voima on sen -kansallishengessä. Se on siinäkin, mutta ei yksin. Sillä minä kysyn -teiltä: Voiko Suomen kansa pysyä, vaikka se yöt ja päivät laulaisi -isänmaallisia lauluja, jos se samalla on hylännyt Jumalan käskyt ja -vajonnut paheeseen?..." - -Kaikki kuulijat istuivat hartaina, kuin kirkossa. Harhama tarttui -kuumeisesti puolustamaan omaa ajatustansa itsensä edessä. Torvela -jatkoi: - --- "Voimmeko me menestyä ja elää maan päällä, vaikka olisimme kuinka -kiihko-suomalaisia, jos samalla olemme luopuneet Jumalasta ja paheen -tietä kulkien hävitämme itsemme?" - --- "Kyllä se niin on", -- kuului joukosta. Torvela jatkoi: - --- "Jos niin teemme, emmekö ole verrattavat mieheen, joka talonsa -perintökirjoihin luottaen heittäytyy itse laiskuuteen ja juoppouteen? -Voivatko kenellekään talon _perintökirjat_ turvata talon, jos -omistaja itse kulkee väärällä polulla?... Voiko kukaan säilyttää -talonsa sillä, että hän sitä rakastaa, jos hän itse samalla -elämällänsä menettää varansa ja kunniansa ja koko talonsa?" - -Harhama myönsi puheessa olevan oikeaa, mutta hän surkutteli Torvelaa, -joka ei uskaltanut nousta _omille_ jaloillensa, vaan etsi olemattoman -Jumalan tukea. Torvela jatkoi: - --- "Näillä seuduin on vielä pysytty oikealla kalliolla ja siksi -olemme kestäneet. Näillä seuduin ei ole rikkaita, mutta ei myös -köyhiä. Täällä on tyytyväisiä. Kun muualla nykyään mielet ovat -katkerat, vallitsee täällä yksimielisyys ja semmoinen innostus, -että paikoin on hämmästytty ja kysytty: mistä se johtuu että -Korpelan seudut kulkevat muiden edellä? Minä _uskon_, että kaikki -hyvinvointimme johtuu siitä, että ihmisten mieliä hallitsee vielä -Kaikkivaltias Jumala näillä hallan mailla." - -Iltapäivän säteet kirkastivat puhujan korkeaa otsaa. Tuulahti -kirkkoajan rauha. Kuulijat olivat hartaita, katsahtivat kysyvinä -Harhamaan ja sitten puhujaan. Harhama mykistyi ja hänen ajatuksensa -harhailivat taas jumaluuden sumukysymyksen mailla. Puhuja jatkoi: - --- "_Minä_ uskon, että Hänestä virtaa väsyneeseen voima ja -masentuneeseen mielenrohkeus..." - -Jumala-uskon kukka puhkesi taas nupustansa Harhaman eteen, kuten -munkki Pietarin puheista muinoin. Mutta nyt hän katseli sitä ynseänä, -oman jumala-aatteensa korkealta temppelinharjalta. Jumaluuden tuoksu -tuntui ilmassa. Kuulijat olivat entistä vakavampia. Torvela jatkoi: - --- "Kaikki muut elämän perusteet ovat soita, kaikki muut tiet vievät -harhaan; Hän yksin on ijankaikkinen kallio, ainoa oikea tie, jota -kulkiessa ei joudu eksyksiin, ja johtotähti, jonka rinnalla kaikki -ihmis-opit himmenevät." - -Yhä rohkeampivärisenä puhkesi Harhaman eteen Jumala-uskon kukka. Ei -hän voinut olla sitä ihailematta. Mutta hän ihaili sitä korkealta, -oman jumalansa väripilvestä katsoen. Pyhä-illan rauha levisi maille, -kuin kirkkolaulu. Iltapäivä valeli hohteellansa puhujaa ja ilmassa -tuntui palaneen kankaan maukas tuoksu. Puhuja jatkoi: - --- "Näillä perukoilla on joka vuosi uusi, kylmä talvi, mutta me -kestämme sen, sillä meillä on myös joka vuosi uusi Jumalan armo." - -Korvensilmä tuijotti ympäristöltä kylmänä, kartanolla oli kymmeniä -hartiankumaroita, kuihtuneita kasvoja. Harhama teki ynseitä -vertauksiansa. "Hartiankumarako on sitten se 'uusi' armo?" -- kyseli -hän itseksensä, säälitellen ja puhujan jatkaessa: - --- "Näillä jäiden mailla on pimeyttä, mutta Jumala on meille ikuinen -valo. Hän ohjaa meitä, kasvattaa ja kurittaa meitä. _Koko elämä on -Jumalan armossa jakamaa kuritusta_... Hänen antamansa hartiankumara -on meille kultavuorta kalliimpi aarre. Siksi emme me eksy, emme joudu -hukkaan, emmekä hätäänny, kun pakkanen nostaa kylmät kyntensä meitä -vastaan. Meidän elämämme on Hänen vitsastansa puhennut kukka ja siksi -ei se lakastu jäidenkään keskellä." - --- "Niinkö?... Ehkä!" -- mietti Harhama. Hän näki rauhallisia, -tyyniä kasvoja. Hänestä tuntui, että hartiankumarat olivat niiden -kantajista kultataakan arvoisia, koska ne olivat _Jumalan_ antamia. -Ja hetkiseksi hän hieman sekaantui ajatuksiinsa. Hartiankumarat -kiilsivät päivän valossa kultakuormina. Hän ihaili Torvelan -järkkymätöntä uskoa, kuten hän ihaili kaikkea, mikä hänestä näytti -suurelta. Torvelassa ilmestyi hänelle vilahdus munkki Pietarista. -Jumaluuden sanat ja tulet alkoivat palaa hänen edessänsä. Puhuja -jatkoi jäykkänä, voimallisen koruttomana ja karkeana: - --- "Jos me tahdomme, voimme me Jumalan kansana kohota maailman -ensimäiseksi, maailman ihmeeksi ja ihastukseksi. Siihen me emme -tarvitse rikkauksia emmekä aseita. Jokainen suomalainen vaimo voi -tulla Maariaksi, joka istuu Jeesuksen jalkojen juuressa puhtaana -ja siveänä. Silloin istuisi jokaisessa Suomen talossa ja torpassa -kuningatarten kuningatar. Jokainen Suomen mies voi, milloin vaan -tahtoo, tulla apostoli Pietariksi, tai Johannekseksi, ja silloin -olisi kansamme ihmekansa..." - -Taivaan rauha tuntui levittäytyvän koko seudun yli. Ei kuulunut -hisahdustakaan. Puhujan ääni aivan helisi ilmassa, kuin kirkkaassa -hopeassa. Ilta-auringon säteet kruunasivat puhujan. Hän näytti jo -apostolilta, jonka päässä säteilee kunniakiehkura. Hän jatkoi: - --- "Jos niin tapahtuisi, olisimme me maailman kuningaskansa. Meidän -maastamme kohoaisivat kirkkaat autuudentulet, loistavammat meidän -revontuliamme ja kesäisiä valomeriämme. Meidän jäätiköittemme -keskellä kukkisivat autuuden kukat: siveät naiset, maailman helmet -ja puhtaat jalot miehet, ihmiskunnan ruhtinaat... Kuka voisi silloin -meidän kansaamme koskea?..." - -Puhuja pysähtyi ja pyyhki harmaat hapset otsaltansa ylös. Loistava -kuvaus huikaisi Harhamaakin. Kuulijoita se kiehtoi ja houkutteli. -He näkivät autuudentulen palavan kesäpäivän kirkkautena ja tunsivat -autuudenkukkien tuoksua. Torvela näytti maailman ruhtinaalta. Hän -jatkoi: - --- "Koko maailma laulaisi silloin Suomen naisen ylistystä ja -ihaileisi Suomen miestä. Maamme olisi Pyhämaa, johon maailman -hurskaat tekisivät toivioretkiä. Siniset järvemme olisivat pyhiä -järviä, joissa kuvastuisi autuus ja onni. Niiden rantalehdoissa -lymyävät vaatimattomat asuntomme olisivat puhtauden, siveyden -ja onnen majoja, autuaiden asunnoita, joita maailman ruhtinaat -kadehtisivat..." - -Huoleton käki kukkui saarnan säestykseksi. Ilma helisi hopeaisena, -kuin olisivat soineet autuuden kellot. Lumoava kuvaus tuntui -ilmestyvän jo todellisena kuulijoiden eteen. Puhuja säteili jo -ikäänkuin kuvaamansa uuden valon kirkastamana, auringon hohteen ja -sunnuntairauhan ruhtinasvaippa hartioilla. Miesten päät painuivat -alas. Naisten silmissä kiilsi ihastuksen ja kaipuun surullinen -tuli... Puhuja jatkoi hopeakielisen käen hänen puhettansa säestäessä: - --- "Ja minä uskon, että Jumala on meidän kansamme vielä korottava -omaksi kansaksensa..." - -Harhama katseli puhujaa, ihaillen hänen lapsellisen uskonsa -puhtautta, kauneutta ja lujuutta. Torvela näytti hänestä hongan -tyveltä, josta puhkesivat ruusut. Puhuja jatkoi: - --- "Hän on meidät sitä varten jo johtanut pieneksi kansaksi, että -ihmis-ylpeys ja omaan käsivarteen luottaminen juurittuisi meistä -pois. Hän on meidän joukkoamme pienentänyt, kun Saulin armeijaa: Hän -on meistä erottanut Unkarin kansan, virolaiset ja inkeriläiset... Hän -on meistä erottanut vogulit, votjakit, permalaiset, mordvalaiset, -ostjaakit, syrjäänit ja muut, että joukkomme ei luottaisi omaan -käsivarteensa, vaan että siitä puhkeaisi ihana uskonkukka ja Hänen -henkensä tulisi sen voimaksi..." - -Kuulijat olivat jo hartainta kirkkoväkeä. Nurmella seisaallansa -torkkuva hevonen liikautti päätänsä ja sen heleä-äänisen kellon -kilahdus, joka helähti liikahtamisen johdosta, värisi hopeaisessa -ilmassa, kuin kirkonkellon kaukainen kumahdus. Puhuja jatkoi: - --- "Minä uskon, että Hän on valinnut meille nämä jäiset asuinmaat, -että me paremmin oppisimme tuntemaan ihmisvoiman turhuuden ja -pienuuden ja että me etsisimme voimaa Hänestä. Minä uskon, että Hän -sitä tietä syntyy meissä Jeesuksena Kristuksena. Hän valmistaa meitä -kärsimyksillä ja koettelemuksilla siksi kukkanupuksi, josta Jumalan -valittu kansa on kerran puhkeava talven ruusuna Pohjolan jäätiköiden -kauniiksi kukaksi..." - -Harhama vertasi Torvelan ajatusta teoksensa ajatukseen, jonka mukaan -jumaluus säälimättä lisää syntymäkohtunsa, äärettömyyden armottomia -synnytysvoimia ja hävittää alhaisempia ilmestymismuotojansa, -puhetaksensa sen kautta aina korkeampana, ja hän luuli siinä ja -Tarvelan ajatuksessa olevan saman hengen ja iloitsi siitä, että -Torvela tietämättänsä alkoi johtua jumaluutensa tietoisuuteen, kuten -lapsi varttuu huomaamattansa ihmistajuntaan. Torvela jatkoi: - --- "Silloin ovat Suomen talviset hangetkin kukkamaita. Kinoksien -välillä savuavat asuntomme ovat Herranhuoneita, joissa ihmishenki -nauttii lakastumattomien autuudenkukkien tuoksusta. Revontulemme -ovat silloin Betlehemin tähden suurta kirkkautta, jotka ilmottavat -maailmalle, että täällä on syntynyt Jeesus koko kansan sydämessä, ja -Venäjän tsaaritkin ovat siiloin tuovat meille lahjansa..." - -Munkki Pietarin saarna tuoksui Harhamalle puhujan uskonkukista. Hän -huomasi molempien ajatuksen aivan samaksi ja ihaili Torvelaa munkki -Pietarin opetuslapsena. - --- "Kyllähän se olisi ihana aika", -- kuului ihastuneiden kuulijoiden -joukosta. Torvela jatkoi: - --- "Meille puhutaan paljon yhteiskunnallisista rasituksista ja niiden -poistamisesta. Minä uskon, että me emme voi mitään puhdistaa muulla, -kuin Jumalan sanalla. Kaikki muut aseet ovat likaisia luutia, jotka -likaavat sen, mitä lakaisevat puhtaaksi..." - -Kuulijoiden mielet terottuivat. Harhama jännittyi. Hän oli koko ajan -vaistomaisesti pelännyt, että puhuja lausuisi jotain semmoista, joka -taas aukaiseisi hänen epäilyksensä rauhaset vuotamaan. Nyt hän taas -pelkäsi jotain semmoista. Torvela jatkoi: - --- "Jumalan sana on siinäkin ainoa oikea ase. Jos siihen jokainen -tartumme, häviää vääryys. Meistä häviää kaikki turhamielisyys: -komeat herrastalot, kepit, kalliit puvut, koristukset, ylellisyys -ja koreilunhalu. Pappimme häpeävät silloin nykyisiä komeita -pappiloitamme, jotka ovat ivana kansamme köyhyyden keskellä. He -pukeutuvat kamelinkarvaiseen pappispukuun ja astuvat Jeesuksen -opetuslapsina kansansa joukkoon. Kansa rientää silloin heidän -luokseen, kuin Maaria Jeesuksen jalkojen juureen. Rikkauden kokoojat -heittävät verkkonsa ja köyhyyden ja rikkauden välinen juopa häviää. -Niin syntyy kansamme eheys. Kansallishenki ei sitä voi luoda..." - -Harhama huokasi helpotuksesta. Hän huomasi Torvelan taas johtuvan -samaan, mihin hän, nostaessansa maailmankurjuutta jumaluudeksi. Hän -huomasi Torvelankin saarnaavan rikkaita vastaan ja siten ylistävän -maailmankurjuutta. Hän iloitsi siitä. Hän näki että itsetietoinen -ihmisjumaluus puhkeaa Torvelassakin, vaikka hän ei sitä itse -aavistakaan. - -Kaikki rauhan kellot soivat. Kaikki hartauden kukkaset puhkesivat. -Sunnuntai-illan suuri rauha hohti kuin kullattu kirkonristi -auringon valokylvyssä. Käki kukahti yhden ainoan kerran ja hevosen -kello kilahti tuskin kuultavasti. Kuulijat näyttivät ihailevan -autuudenkukkia ja taivaan asunnoita, jotka koristavat Suomen -rantoja pieninä ihmis-asuntoina. Talven ruusut näyttivät puhkeavan -vaaleansinisestä jäätiköstä punakirkkaiden revontulien leimahtaessa -kertomaan maailmalle suurta ilosanomaa: "Suomen kansa on maailman -ensimäinen". - -Harhaman äärimäisyyteen kiihtynyt mielikuvitus näki sen kuvan -loistavana, ihanana, huumaavana, ja silloin leimahtivat hänen eteensä -taas elämän loistavat virvatulet: Hän sovitti sen kuvan itseensä ja -teokseensa, varmana, kuten kuumeinen ainakin. - -Torvela lopetti puheensa: - --- "Langetkaat Hänestä pois ne, jotka uskaltavat. Meillä, jotka -tunnemme tämän pohjoisen maan kovuuden ja joiden täytyy viljansa -kypsyttää pakkasen povella, ei ole siihen varaa. Meidän ja meidän -huoneemme täytyy palvella Herraa." - -Hän istahti rauhallisena. Harhama huomasi Korpelan miesten -katsahtavan häneen. Syntyi vaiti-olo. Oli kuin olisivat kaikki -istuneet alttarin edessä ja katselleet siellä hohtavia hopeaisia -armon-astioita, rippikalkkia ja leipäastiaa. Pyhä-illan rauha tuntui -soluvan hartaana kirkkolauluna. Kuului muutamia huokauksia. Useat -vaimot istuivat käsi poskella, silmissä Maarian, jumaluuden kaipuuta -osottava ilme. Viimein lausui yksi joukosta hiljaa: - --- "Niin... Kyllä se Jumala olla pitää..." - -Taas syntyi äänettömyys. Sen katkaisi joku, joka piippuansa -täyttäessään lausui: - --- "Kyllähän se Jumala näin pienellä ja köyhällä kansalla pitää -olla... Meillä ei ole varaa Sitä pois viskata..." - -Harhama ajatteli nyt puhujaa enemmän, kuin itse puhetta, joka oli -häntä vaan vahvistanut. Ja taas ilmestyi hänen eteensä munkki -Pietarin lempeä kuva. Juuri tämmöisessä iltapäivän valaistuksessa -oli hän nähnyt hänet hautausmaan aidalla puhumassa. Molemmissa, -Torvelassa ja munkki Pietarissa oli kaikki samaa ja samalla kokonaan -erilaista. Molemmilla oli järkkymätön usko yhteistä. Mutta kun -Torvela puhui jäykkänä, voimakkaana, karkealla äänellä, oli munkki -Pietarin lempeässä olennossa jotain heikkoa, hänen äänessänsä ilmeni -sanomaton lempeys ja samalla yliluonnollinen voima, syvyys, sivistys -ja jumalallinen nero. Se oli joskus terävänä säilänä tunkeutunut -Harhamaan. Torvelan sanat tuntuivat sen rinnalla puukonpistoilta, -karkeilta, jokapäiväisiltä. Jonkunlaisella ihastuksella katseli -Harhama kumminkin häntä. Hän näytti hänestä päivän sädesateen -valelemalta hongantyveltä, jonka juuret ovat syvällä uskonkalliossa -ja jossa aina viheriöivät tuoreet jumala-uskon lehdet ja puhkeavat -sen uskon ihanat, rohkeaväriset kukat. Mutta kukaan ei hänen -kasvoistansa voinut nytkään nähdä pienintäkään merkkiä sisällä -riehuvista ajatuksista. Hän salasi sitä taas kaikilla voimillansa. -Mutta Torvelan ulkonainen, karkea, hiomaton voima, miehuus ja -jäykkyys olivat ratkaisevasti häikäisseet Harhamaa, joka janosi -suurta, etsi sitä kiihkeästi ja tarttui kaikkeen, mikä siltä -haiskahtikaan, suurenteli sen ja joi siitä. Siksipä Torvelan -ulkonainen vaikutus tuli siksi suureksi, että se sysäsi Harhaman -polulle, jota hän ei ollut aikonut kulkea, eikä liioin miettinytkään, -sillä se polku oli kumminkin hänen hengellensä perinnä ainoastaan -joku karjapolku, joista hän luuli voivansa vapaasti valita sen, mitä -kulloinkin kulkea tahtoo. Se oli hänelle niitä elämän pikkupölyjä, -joita valitessa hän siekaili yhtä vähän, kuin rikoksiakin tehdessä, -koska ne hänen mielestänsä eivät kuuluneet elämän ydinkysymykseen: -hänen teoksensa aatteesen. - -Kun Torvela oli lopettanut puheensa istahti hän Harhaman viereen -ja syntyi keskustelu puheen johdosta. Sen kuluessa kysyi Harhama -Torvelalta hiljaa: - --- "Sanokaa minulle suoraan: mihin nojaa Tarvaan puolue? Ajaako se -varakkaan luokan vaiko työtätekevän luokan asiaa? Ohjelmista on -vaikea löytää puolueen henkeä..." - --- "Yksinomaan työtätekevän kansanluokan asiaa", -- vastasi Torvela -jyrkästi, lisäten: "Ei minun hartioillani kumarreta herroja, vaan -Jumalaa, ja minun käsilläni ei palvella työttömiä." - -Harhama nojasi leukaansa oksaiseen keppiinsä ja mietti illan -tapahtumia. Kun häntä pyydettiin puhumaan ajatuksensa nykyisistä -asioista, kieltäytyi hän siitä. Hän tunsi olevansa hieman sekaisin. -Muutamalla lyhkäisellä sanalla kiitti hän Torvelaa ja istuutui taas -toisten joukkoon. Miehet imeksivät piippunysiänsä rauhallisina, -pyhä-ilta hymyili ja yleinen hartaus hohti kaikkialta, kuin auringon -säteitten kirkastama autuuden kukka. - - * * * * * - -Aurinko kohotti jo punertavaa reunaansa korven takana, kun Harhama -saapui kotiinsa kokouksesta. Hän ryhtyi taas teostansa jatkamaan. -Kaikki epäilyt haihtuivat ja tukehtuivat hänen sielunsa huumaavaan -kuumeeseen. Hänen sielunsa kuumeesta puhkesivat päivällä hurjat -mielikuvat, mielikuvista puhkesivat yöllä unikukat ja niistä taas -seuraavan päivän uudet, yhä rohkeammat mielikuvat, joita hän sitten -maalaili teoksensa sivuille. Hän eli alati vieraissa, vanhimmissa -maailmoissa, joissa ihminen on ehtinyt jumaluuteensa kehittyä. - -Pohjanmaan suuri luonto antoi hänen mielikuvituksellensa voimaa -ja lentoa. Ympärillä avautuivat vainiot tai rämeet, tai erämaan -metsät, joita valomeri peitteli ja huuhteli hopealiinoillansa, ja -ylhäällä kohosi synkkä äärettömyys, ijäisyyden kotimaa, ihmishengen -ikuisen kaipuun ja ikävöimisien puoleensa vetävä ulappa. Se -avaruus katseli häntä, kuin noita, hiipoi hiuksillansa ja loihti -hänen mielikuvituksensa hapuilemaan äärettömyyden olemattomia -rantoja... Hänen henkensä tapaili olematonta käsin kiinni... Hän -tapaili nähdä näkymättömiä... Unelmat miltei lihallistuivat hänen -aistiensa edessä... Aate karkeloi enkelipuvuissa ja hän oli joskus -kuulevinansa, kuinka se kuiskaili hänelle sanoja runohelmiksi... Hän -näki sen sytyttävän runotulia, joiden värihohteen hän sieppasi ja -valeli sillä teoksensa runovirtoja, kuin kuutamopunalla, tai päivän -hopeakirkkaudella. - -Yön utarista valui rauha ja uni. Hautausmaan hiljaisuus ja autius -tuijotti öisenä aaveena, kun Harhama jatkoi teostansa. Hän kuvaili -tietoisen jumaluuden kehittymistä ihmisyyden tuntoon heränneessä -ihmisessä, jumaluuden korkeimmassa kehitysmuodossa... Jumaluus, jota -hän loi, suureni ja kirkastui öisten vaikutelmien alaisena. - -Hän maalaili jo loistavia kuvia jumaluuden kehittymisestä -ihmisessä... Hän lähti niistä ajoista, jolloin ihminen erkani -alhaisemmasta eläinmuodostansa ja sai ihmisyyden lahjat ja astui -Polona luontoa vangitsemaan ja kohoamaan maailman herraksi... Se asui -luolissa... Se hävitti jumaluuden alhaisempia eläimellisiä muotoja, -turmiollisia eläimiä... Se oli suuri jumalalapsi, joka ei vielä -tietänyt, mikä on hyvä ja mikä paha... Se ei tuntenut vielä itseänsä, -ei sukuperäänsä... - -Sadat vuosituhannet kuluivat... Ihmisessä kehittyi jo jumaluuden -ikävä, kuin lapsessa äitinsä ja isänsä kaipuu... Se ei tuntenut -ikävöimäänsä jumalaa, eikä tiennyt, että hän oli samaa sen kanssa, -kuten lapsi on isästä lähtenyt ja isänsä elämän korkein ilmaus, -vaikka se ei sitä tajua... - -Kehitys jatkui. Teos edistyi. Jumaluuden ikävästä kehittyi jumaluuden -etsiminen, väärän jumalan löytämisestä jumaluuden pelko... Satoja -vuosituhansia etsi ihminen jumaluutta, tullen askel askeleelta sitä -lähemmä, kunnes löysi itsensä, kehittyi itsetietoiseksi jumaluuden -ylimmäksi ilmestykseksi... - -Se oli kulkenut monet harhapolut... Se oli etsinyt jumaluutta -kivistä... kannoista... lähteistä ja vuorista... Ikimetsissä -paloivat sille uhritulet, loistaen, kuin kirkkaat lähteensilmät... -Ne tulet leimusivat kukkuloilla tulirovioina ja tuikkivat kallioiden -kielekkeillä tulikielinä... Ne osottivat jo, että ihminen oivalsi -ja tajusi olemuksensa ytimen ja perus-olion: jumaluuden olevan -olemassa... Siitä vaistomaisesta tiedosta syntyi sen _kaipuu..._ -Ihminen alkoi sitä etsiä... tutkia... miettiä. Siten oli se askel -askeleelta lähenevä sitä, kunnes löytää sen itsestänsä... - -Jumaluutta tutkiessansa on se myös löytävä sen _voiman_... Se on -oppiva hallitsemaan luonnon voimia, kuin lapsi jäseniänsä... - -Harhama jatkoi jumaluuden kehityksen kuvaustansa: - -Tuhannet ja tuhannet vuodet kuluivat ja jumaluus kehittyy yhä -tietoisuuttansa kohti... Vanhat kansat rakensivat sille jo -temppeleitä... Ne etsivät sitä auringosta... tähdistä... kuusta... -Miljoonien miljoonat sortuivat sitä täyttämättä, sortuivat jumaluuden -kehityksen syntymäperkkeenä... - -Teoksen runorihmat punoutuivat pitemmiksi... Jo oli tultu myöhempään -aikaan... Juutalaiset rakensivat temppelin Jehovalle... Aavistus -jumaluuden olemassaolosta oli heissä pukeunut, kuin valo auringon -kehästä... Sen oli luonut heihin ja puristanut heistä kuolemanpelko -ja äärettömyys-emätin... Kuoleman voima ja äärettömyyden ihmeet -ja huikaiseva suuruus rutistivat ihmistä, kunnes siitä pursusi -aavistus suuresta, tuntemattomasta voimasta, pursusi siitä, kuin vesi -puristetusta sienestä... - -Harhama kuvaili juutalaisten jumala-uskon syntyä laajalti... Hurja -tähtitanssi viskoi öisin valoansa Itämaan kauniilta taivaalta... -Aamuin lakaisi kirkas, hehkuva aurinko tähdet taivaalta... -sammutti tähtipalon... hopeoi taivaan tumman sinen... kelmensi -kirkkaan kuun... Yön ja päivän ikuinen kilpajuoksu hiipoi maata -yön mustilla ja päivän valosiivillä... Elämä taisteli kuoleman -kynsissä, kuin raivoava tiikeri tulikuumissa kahleissa... Haudat -aukenivat kurimuksina... vetivät elämää kitaansa... Joka askel johti -niiden suppiloon... Kaikki se oli jumaluuden emättimen armotonta -synnytystyötä... Kaikki se pusersi ihmisestä aavistusta jumaluuden -olemassaolosta... Kaikki se herätti sitä aavistusta kuoleman pelolla, -tai ihmeiden suuruudella... Siitä aavistuksesta ja pelosta heräsi -jumaluuden kaipuu... etsiminen... hapuileminen... tutkiminen... - -Ja Israel löysi jo jumaluuden _yhtenä_ voimana, vaikka -_vääränä_: Jehovana... Luola-ihmisen puujumalan sijalle se asetti -_mielikuvan_... Se uhrasi sille verisiä uhreja... Temppelin -esikartanolta nousi uhrisavu korkeuteen, todistaen ihmisessä piilevän -jumaluuden pyrkimistä oman itsensä tietoisuuteen... Kaikki odottivat -siihen pääsyä, kuin lintu soidin-aikaansa... tyttö neito-ikäänsä... -Profeetat ennustivat sitä... Israelin tyttäret ikävöivät sitä... -uhrasivat sitä kaihotessa... soittivat harppua... veisasivat -psalmeja... uneksivat... odottivat... itkivät... - -Samoin kehittyi jumaluus kaikkialla, jokaisessa ihmispovessa. -Harhama kuvaili sitä _tieteestä välittämättä_... _Runo_ ja sen -vapaus oli hänellä kaikki kaikessa... Runosta piti puheta _oikea_ -tieto jumaluudesta, kuin hohteen helmestä... Sen piti häikäistä -loistollansa... hurmata... huumata... himmentää kaikki kyselyt ja -tutkimiset... Sen aatteiden piti _runoloistollansa_ imeytyä ihmiseen, -kuin kullanhimon, sokean rakkauden, tai kauneuden kaipuun... - -Hän kuvaili jumaluuden kehitystä eri kansojen keskuudessa: -Mesopotamian kansat etsivät jumalaa loistavista taivaan kappaleista. -Ne rakensivat temppelejä ja uhrasivat auringon jumalalle Balille... -Babylonian tyttäret kylpivät sen sädesuihkussa... He paljastivat -kauniin ihonsa Balin suuteloille... värisivät onnesta... kätkivät -arimpiansa... odottivat siltä äiteyttä... uhrasivat sille -parastansa... - -Ihmisessä piilevä jumaluus kaihosi omaa kuvaansa... - -Jumalankaipuu yltyi... Kaikki kansat etsivät ja palvelivat -samaa, vaikka eri muodoissa... Kaikki kehittyi oman jumaluutensa -tietoisuuteen... Intialaiset rakensivat temppeleitä omalle -harhanäöllensä... Jumaluus oli kehittynyt pitkän askeleen: Ihminen -tajusi jo että Jumala on _henki_... Vanhat aineen temppelit -sortuivat Egyptissä ja Mesopotamian maissa, häviten kuin alhaiset -lajit jumaluuden kehityskulussa... Ihminen palveli jo jumaluutta -_henkenä_... Hellas rakensi sille oman temppelinsä... Rooma omansa... -Jehovan papit veisasivat ylistystä Jerusalemissa samalle harhanäölle, -jonka tulta hoitivat Vestan kauniit neitsyet Roomassa... Jumaluus -asui palvelijoissansa ja kehkeytyi tietoisuuteensa heissä asuvan -jumalankaipuun kautta... Se kaipuu oli vaistomainen jumaluuden -kehkeytymislaki ja lisääntyi, kuin sikiön kehitys synnynnän edellä... - -Ihmiset palvelivat jumalana oman henkensä _kuvaista_... omassa -itsessänsä asuvan jumaluuden kuvaa... - -Ja sitä mukaa kehittyi ihmisessä jumaluuden olemus: _hyve_. Ihminen -erotti hyvän pahasta, rakkauden vihasta... Ja taas kehittyi jumaluus -oman häviönsä kautta... Se antoi paheen surkastuttaa tarpeettoman: -sortua paheen harjoittajat paheeseen, ja karkaisi olemuksensa -ytimen, hyveen, kärsimyksien tulessa... Se jakoi ihmiset köyhiin ja -rikkaisiin... antoi rikkauden seuloa pois ihmiskuonan... veltostaa -ne... kasvattaa niissä itsekkäisyyttä... turhamielisyyttä ja muita -eläimellisyyden ilmiöitä. Se muodosti heistä sen tulirovion, -joka puhdistaa köyhissä kehittyvän jumalallisen hyveen... -vaatimattomuuden... vähään tyytymisen... nöyryyden... rakkauden... -omaan käsivarteensa luottamisen... - -Puutteen kautta kirkasti jumaluus köyhissä apuatarvitsevan käden -ja rakkauden tarpeen... Köyhyydellä totutti se niissä ihmishengen -pyrkimään korkeutta kohti, eikä kiintymään kiiltäviin kiviin... -helmiin... sormuksiin... porttojen helyihin... kunniamerkkeihin... -narrien tähtiin... kultaan... hopeaan... herkkuihin... - -Teos jatkui. Kehitys kulki hitaasti... Jumaluus lisäsi omaa -kiirastultansa: valmisti omaa ristiänsä, astuaksensa sille -puhdistumaan kärsimyksien tulessa olemuksensa helmeksi: hyveeksi... -Se lisäsi rikkaiden lukua... se nosti suuripalkkaiset papit köyhien -hartioille lisäämään kärsimyksiänsä, kohtunsa kovuutta... Se kesti -oman painonsa, jalostui yhä ja puhdistui ja etsi tuskissansa -jumaluutta... Se alkoi jo herätä tietoisuuteensa: Ilmestyi Budda, -joka jo osotti ihmiskurjuutta ja sanoi: "Palvelkaa häntä!" - -Se oli itsetietoisuuteen heräävän jumaluuden ensimäisiä ilmiöitä maan -päällä. - -Epämääräinen aika kului. Jumaluus oli ehtinyt itsetietoisuutensa -kehittymän loppuasteille: Ihmiset epäilivät jo vanhoja jumaliansa, -entisiä harhanäköjänsä. Hellas rakensi temppelin "tuntemattomalle -jumalalle" ja palveli sitä... Vestan neitsyet itkivät tuskasta, -etsien sitä suurta henkeä, joka on kaiken onnen ja autuuden ikuinen -taivas. He itkivät jumalatuliensa ääressä. Maailmankurjuus oli -kehittänyt jumaluuden olemuksen jo helmeksi. Hyve kehittyi -siinä... "Rikkaat miehet" sortuivat paheessa jumaluuden -syntymäperkkeinä ihmiskuonaksi: irstailijoiksi... kullan etsijöiksi... -elostelijoiksi... veltostuivat siinä... huononivat polvi polvelta -ja hävisivät ihmiskunnasta... Niiden elostelulla lisäsi jumaluus -syntymäkohtunsa voimaa ja tulta: maailmankurjuuden ankaruutta... -Tuskissaan etsi maailmankurjuus yhä hartaammin jumaluutta ja sitä -tehdessä unohti kaiken muun: kullan... nautinnon... irstailun... -koreat vaatteet ja kaiken muun eläimellisen... Jumalaa etsiessänsä -se miljoonavuosien kuluessa vähä-vähältään lähestyi sitä, jossa -se on löydettävissä: omaa itseänsä, ja heräsi siten jumaluutensa -tietoisuuteen, alkaen kehittyä hallitsemaan jumaluutensa voimia: -luonnonvoimia, käyttäen siinä emätintänsä apuna... Se pyrki -luonnonvoimien herraksi, tyytyen itse vähään ja kannattaen työnsä -tuotteilla niitä, jotka tutkivat luontoa, etsivät sen voimien -ohjaksia... - -Harhama oli jo joutunut myöhäisempään aikaan ja kuvaili sitä: - -Tomuhitupaljoutena karkeloivat lukemattomat miljaardit maailmat -äärettömyyden kuolleessa aukeamassa... Synkkyys ja tyhjyys katselivat -sitä karkeloa, kuin tyrmistynyt kauhu... Autius ja kolkkous -ammottivat kuin kalmanhajulla täytetty pimeä onkalo, tai kuoleman -pesä ja piilo: pääkallon synkkä sisus... Luonnonvoimat pakahtuivat -itseensä... Ne viskelivät maailmoita radoillensa, puristelivat -niiden sisälmyksiä, ja pitelivät niitä näkymättömissä köysissä, -kuin jättiläinen, joka huiskuttelee rihmaan sidottua pikkukiveä. Ne -voimat ikäänkuin pursusivat äärettömyyden olemattomien rautaseinien -puristuksesta, kuin rautakuulaan teljetyn veden voima kuulan seinien -kokoon supistuessa. - -Sen leikin keskellä kehittyi ihmisjumaluus... Toisissa vanhemmissa -maailmoissa oli se jo puhennut jumaluutensa miltei täys-ikään: Se -tajusi jo jumaluutensa... hallitsi oman maailmansa luonnonvoimia... -oli yhteydessä läheisten maailmoiden kanssa... oli puoleksi -vapautunut orjuudesta... vieteistä ja paheista... Siinä puhkesi jo -täysverisenä jumaluuden korkein tunnus: _hyve_ ja _oman jumaluutensa -tunteminen_... Niissä maailmoissa palveli ihminen jo _oikeaa_ -jumalaa: _ihmistä... Maa_ oli vielä jälellä... Se oli kaikkeuden -Afrika, maailmoiden pakanamaa, jossa ihminen palveli mielikuvaa, -juutalaisten Jehovaa... - -Mutta jo tuikahti maahankin ensimäinen oikean jumaluuden kointähti. -Harhama kuvaili sitä: - -Oli Itämaan tumma rauhallinen yö... Jerusalemin temppelin -esikartanolla oli uhrituli sammunut... Tuhka peitti kytevän -hiilen... Nukkuvan ihmisen povesta nousi elämäntuska ja jumaluuden -kaipuu kaihoisana unena äärettömyyteen... Se kohosi niihin onnen -maailmoihin, joissa ihmishenki on jo jumaluutensa kukkaan puhennut -ja surren ja ikävöiden odottaa maassa myöhästyneen ihmisen tuloa -kaikkeuden ainoan jumaluuden yhteyteen... Ihmiset siellä ymmärsivät -maan asukasten tuskan ja kaipuun, uhrit ja huokaukset ja valmistivat -sen puhkeamista salaisilla voimilla... - -Silloin syntyi Jeesus Kristus, ensimäinen ihminen, joka tajusi -jumaluutensa ja lausui: "Minä ja Isä olemmekin _sama_... minä, -ihminen, olenkin _Jumala..."_ - -Hän puhkesi maailmankurjuuden kohdusta... Köyhän äitinsä emättimestä -oli hän jo imenyt jumaluuden korkeimmat avut: _hyveen_... kullan -ja nautinnon ja kaiken aineellisuuden halveksimisen... henkensä -kiinnittämisen korkeaan... ylevään... jaloon... jumaluuteen... -Hänen äitinsä liha ja emätin oli ollut puhdas, maailmankurjuuden -jalostama... Se ei ollut tottunut metsästämään kultaa... herkkuja... -jalokiviä... purppuraviittoja... koruja... Sen rinnoista vuoti -kurjuuden jalostama, aineellisuudesta vieroittunut, puhdas maito, -josta ensimäinen jumaluutensa tietoisuuteen herännyt ihminen imi -jaloutta... - -Ja silloin toisissa maailmoissa jumaluuden kukassansa hohtava -ihmishenki riemastui... Jumalallinen riemu puhkesi ja valaisi Itämaan -tumman yön ja herätti kirkkaudellansa Betlehemin paimenet... Halki -kaikkeuden iloitsi jumaluus voitostansa... Se lähetti etäisistä -maailmoista sanansaattajat, henget, jotka julistivat paimenille: - --- "Minä ilmotan teille suuren ilon: Nyt on syntynyt ihmisessä -itsetietoinen jumaluus, siinä on puhennut se tietoisuus, joka -vapahtaa ihmisen eläimellisyyden tilasta ja kuoleman ja häviämisen -pelosta ja korottaa hänet jumaluudeksi." - -Vuodet kuluivat. Se syntynyt kasvoi ja varttui... Hänessä heräsi -tietoisuus ihmisen jumaluudesta. Hän astui ihmiskunnan eteen ja -lausui: - --- "Minä ja _isä_ olemme _yhtä_... _Minä_, ihmisenpoika, olen -_Jumala_..." - -Ihminen oli havahtunut jumaluuden kehittymisen eläimellisestä, -tiedottomasta tilasta, se oli varttunut sikiön ja lapsen tilasta -tietoiseksi jumaluudeksi ja alkoi kulkea oman hyveensä varassa, -jatkaen ijankaikkista kehitystänsä loppumatonta kirkkautta kohti... - -Ja hän osotti maailmankurjuutta ja lausui: - --- "Mitä teette yhdelle _noista_, sen teette _minulle_, -jumaluudelle!..." Hän sanoi niillä sanoilla: kurjuus olen _minä_, -ja minä olen _isä_... Hän lausui myös rikkaista, jumaluuden -syntymäperkkeistä, oikean tuomion: Heidän jumaluuden valtakuntaan -kehittymisensä on _mahdoton_, mahdottomampi, kuin kamelin pääsy -neulansilmän läpi... - -Hän nosti maailmankurjuuden sen jumaluuden istuimelle ja jumaluus -alkoi siinä kurjuudessa kirkastaa itseänsä... Se lisäsi edelleenkin -kurjuuden kärsimyksiä ja rikkaiden painostusta... Se muodosti koko -elämän kurjuuden ristinpuuksi ja astui itse kurjuutena sille ristille. - -Ja ne vanhemmat maailmat, joissa ihminen ja koko luonto oli jo -aikojen aikoja ehtinyt jumaluutensa itsetietoisuuteen, ihastuivat -jumaluuden uudesta voitosta, jonka he näkivät jumaluuden silmillä... -Ne valaisivat avaruuden kirkkaimmalla valollansa... Ne lähettivät -asukkaansa toivottamaan maan asujille onnea jumaluuden voiton -johdosta. Lähetetyt veisasivat maailmankurjuudelle, Betlehemin -paimenille! - --- "Kunnia olkoon jumaluudelle korkeudessa ja maassa rauha ja sen -ihmisille hyvä tahto!" - -Pohjanmaan aurinko oli jo kohonnut erämaan syvyydestä korkeimmilleen -säteilevänä ja majesteetillisena ja heitti loistavan kirkkaana -valovaipan taivaan yli. Se puhkesi täyteen valovoimaansa, kuin -pakahtunut rinta. Harhamasta tuntui että se ratkesi valollansa -riemuhuudoksi: - --- "Sinä, Harhama, olet ilmottanut ihmiselle suuren ilon. Sinä olet -vapahtanut hänet eläimen tilasta ja kuoleman pelosta, koska jumaluus -on kuolematon, vaikka sen salamuodot muuttuvatkin... Sinä olet -korottanut sen jumaluutensa tietoisuuteen..." - -Harhama ihastui... Koko luonto tuntui repeävän riemusta ja miljoonat -linnut lauloivat kirkkaassa valokylvyssä: - --- "Kunnia olkoon jumaluudelle korkeudessa ja maassa olkoon nyt -ikuinen rauha ja ihmisrinnassa ikionni ja hyvä tahto!" - -Hän lopetti työnsä hetkeksi, ja läksi metsään kehräämään uusia -mielikuvituksen loistavavärisiä runorihmoja. Hän kehräsi niitä -viime-öisistä unistansa, tulevan yön unien keränpohjalliseksi... - - * * * * * - -Auringon päivämatkat alkoivat lyhetä Pohjolan taivaalla. Kukka -valmisti siementä, vilja jyvää. Elämä valmisti kuolemaansa. Uusi -elämä valmistautui puhkeamaan entisen kuolemasta. Linnunpojat -seurasivat jo emoansa lyhkäisillä lentoretkillä... - -Harhaman teos vuoti, kuin kangaspuilta. Maailmankurjuus oli jo -vedetty jumaluuden syntymäliinalle ihmisjumaluutena, tulevan jumalan -nykymuotona, itsetiedottomana jumalalapsena. - -Silloin, työnsä lomassa, tuli hän ajatelleeksi sitä alttaria, jolla -kurjuutta olisi palveltava. Hän mietti Torvelan tarjousta. Hän yritti -tutkia eri puolueiden ohjelmia, mutta ne olivat hänelle puukkoja, -joiden terävä kärki kääntyi hänen yhteiskunnallisten epäilyjensä -pesäkkeitä puhkomaan. Ne näyttivät hänestä myös ihmisten hääräämisen -tomuilta, joista voi vaikka arvalla valita. Niiden sisältö oli -hänelle himmeää sumua, kuten hän itsekin oli itsellensä, silloin, -kun hän ajatteli omaa olemustansa ja elämäänsä. Niistä puhalsi hänen -uuden elämänsä kirkkaalle, elämän virvatulilla koristetulle taivaalle -jotain himmeää aamu-usvaa ja sumua, jotain ihmis-elämän pikkupölyä. -Kumminkin epäili hän alttaria valitessansa muutaman päivän... - -Mutta semmoisissa aamusumuissa hirnuivat taas valkeat hevoset... Jo -kuului niiden hevosenkello hakamaan veräjältä... Elämän sumuselkä -vilkutti valhehelollansa, jossa tähtien kuvat kiilsivät himmeinä... -Hän tarttui valkoisten hevostensa suitsiin, ohjaksena taas se -ainainen: "Antaa mennä!..." Ja vanha, jo Valkamalassa syttynyt -joukkotunne värisi taas. Risto Vaarnan miehekkyys, Tarvaan suuruus, -Ruonan Karhun ja Torvelan järkkymätön usko ja miehuus ja kaikki -näkymätön avautui silloin taas loistavana meritulena ja kutsui, -sanoen: "Tule!..." Ja hän tuli umpimähkään, ohjelmia tuntematta -ja tutkimatta. Hän ei siinäkään asiassa käsittänyt rikollisuuden -ja hyveen rajoja. Jumalaa etsiessänsä oli hän unohtanut etsiä -jokapäiväisen elämän _totuutta_ ja sen _rehellisyyttä_, erottaa ne -valheesta ja etsiä _totuutta_ ja _vakaumusta_ elämänsä johdoksi. Ne -kaikki olivat hänestä elämän pölyjä, ihmis-etanoiden saivarteluja... -Hän valitsi tarvaalaisuuden siksi alttariksi, jolla lähti uudelle -jumalalle uhraamaan. Vielä samana päivänä kirjoitti hän Torvelan -Jukalle hyväksyvänsä tarjouksen ja lähtevänsä jo ylihuomenna -vaalipuheita pitämään. - -Päivää ennen matkalle lähtöänsä sai hän Airilalta vaatimuksen -selvittää suhteensa rouva Esempioon ja karkottaa hänet luotansa, jos -tahtoi välttää enempiä toimenpiteitä. Samat viranomaiset olivat myös -toimenpiteittensä tueksi pyytäneet Korpelan kylänvanhimpien lausuntoa -rouva Esempion ja Harhaman luvattomasta avioelämästä. - -Mutta Korpelan miehet astuivat taas hänen puolellensa yhtenä miehenä -ja antoivat sen mukaisen vastauksen viranomaisille. Nyt hän ei -enää epäillyt. Korpelan apuatarvitsevat ja hänen teoksensa jumala, -maailmankurjuus, kirkastuivat hänelle purppurahohteiseksi vuoreksi, -joka ei petä jalkojen alla ja jonka jokaisella huipulla hohtaa -tarjona oleva seppele, uskollisuus ja ikuinen rakkaus. Aamuhohteisena -vuorena kohosi maailmankurjuus taas hänen eteensä. Hän kyyristyi sen -eteen Ja taas syntyi teokseen uusi revontulinen sivu... - -Huomenen kirkas auringonpyörä oli kierinyt kuusenlatvojen -korkeudelle, kun jo Pyysalon Kustin hevonen hirnui Harhamalan -pihamaalla odotellen kyydittävää. Hän sulki asuntonsa ja lähti, -teoksensa käsikirjoitus muassansa. Korpelan pelloista nousi kypsyneen -apilaan tuoksu, joka sekautui kuivuvien heinien miellyttävään hajuun. -Sieltä täältä kuului viikatteiden hionta ja heinäväen laulu, kun hän -Ritavaaran rattailla jatkoi matkaansa edelleen Korpelasta. Ja kun hän -erosi kyyditsijästänsä ja tämä puristi hänen kättänsä ja toivotti -onnea, tuntui kuin olisi hänestä reväisty pois toinen puoli. Hän oli -kasvanut Korpelan väkeen kiini aivan selittämättömillä siteillä. - -Ja sitten alkoi uusi tehtävä aukoa hänelle polkua, jota myöten hän -toki voi kulkea _valitsematta_ edelleenkin. Sen polun oikeudesta hän -ei välittänyt, mutta ajatteli: "Jotakin tietä sitä täytyy kulkea, -jos ei mieli jäädä paikoilleen." Se antoi hänelle jonkunlaista -tyydytystäkin. "Onhan toki vähemmän hapuilemista", -- ajatteli hän ja -punoi matkoilla yöt päivät teoksensa juonta. - -Mutta Harhamalan kuusi jäi hänen taaksensa ylpeäksi talon -vartijaksi. Sen oksat nuokkuivat käpyjen painosta. Sen juuria -vartioi hevosenkenkä ja taustalla kohosi Korpelan apuatarvitsevien -kiitollisuus, rakkaus ja ystävyys hohtavana purppuravuorena, jonka -huipulla loisti seppele ja jonka kalliokovaan kiveen ajanhampaat -rauskoina taittuisivat. Se kaikki jäi taakse ja edessä loistivat -elämän komeat virvatulet, joiden savuista nousivat maineen seppeleet -ja kultapilvet, jotka kohosivat taivaanlaelle, loistivat siellä -auringonvalon huikaisemina ja laskivat sateena maahan, kokoutuen -Korpikoskea myöten Harhamalan rantaan. - - * * * * * - -Turhamala on Perkeleen ihana pikku edeni. Siellä juoksevat -tulipunaiset tulivirrat... Ne juoksevat rauhallisina, kuin tyyni -vesi, savuamatta, suitsuamatta... Virrankaivolla välkkyvät -veripunaiset auringon kuvat kirkkaina, rauhallisina, kuin lumpeet -laineilla... Pikkulammikot välkyttelevät kuun kirkkaita kuvia -lumpeinansa... Niitä tuskin erottaa silmä lammikon tulipunaisesta -pinnasta... Vuoret ovat hopean hohdetta... Niiden kuvaimet riippuvat -heleänkirkkaina kuvina punaisen virran pohjalla ja lammikoiden pinnan -alla, riippuen rannoista kiini pidellen... Kaikki välkkyy... kaikki -loistaa... Kaikki on hohdetta ja heloa... - -Tuhat kaunista suihkulähdettä viskaa kirkasta tulisuihkua ilmaan, -joka on lumivalkean-värinen... Lähteet loistavat ilman valkovärissä, -kauneina tulikukkina... muodostuvat somiksi suihkuiksi... kauneiksi -kukkanupuiksi... viehkeiksi vesikimpuiksi... Ne hajaantuvat -pisaroiksi... sateeksi... kokoontuvat taas kukiksi... loistavat... -huikaisevat... hohtavat... - -Vuorien vaaranteilta juoksevat tuliset purot... Ne kiemurtelevat -koreina käärmeinä... hyppivät helmeillen rinnettä alas... viskautuvat -kauniina koskina kalliokielekkeiltä... hyrskivät... luikertelevat -laaksoissa punaisina tulivöinä... matelevat tulimatoina ja häviävät -lammikkoihin... - -Tulisissa lammikoissa soutelevat mustat joutsenet... Niitä ei -polta tuli... Ne elävät siinä, kuin kala vedessä... Virrankalvo -on valkolinnuilla siroteltu... Ne sukeltelevat siinä... laulavat -lemmenlaulujansa... uittelevat poikueitansa... kuhertelevat -keskenänsä... Kaikki on satua... ihanuutta... kauneutta... hohtoa ja -kirkkautta... - -Turhamalan keskellä kohoaa kaunis kukkula... Kukkulalla on -kultapallo: Se pallo on turhuuden-alttari. - -Turhuuden-alttarilla, kauniilla kultapallolla, seisoo Perkeleen -Oorali-enkeli. Hän on turhamielisyyden äiti... huikentelevaisuuden -emo... Hänestä saa alkunsa ihmisten koreiluhalu, itserakkaus, -keikailu, kevytmielisyys ja kaikki ihmiselämän turhuus... Hän on -kepeä, kuin tuuli... häilyvä, kuin päivän-auer... muutteleva, kuin -lapsen mieli... koreilunhaluinen ja huikenteleva... Tukka on somasti -hartioille heitettynä... niskasta kauniilla käärmeellä somasti -hieman sidottuna... päässä on kaunis kuunsirppi koreana kampana, -kupera reuna päätä vasten, käyrä ylöspäin kohoavana... Kädessä on -kaunis kukka... vyöllä korea nauha somasti solmittuna... molemmissa -nauhanpäissä käärmeen päät koristuksina... - -Punaisista lammikoista pulahtaa joskus kaunis kupla, milloin -siellä, milloin täällä... Somat siniset linnut poimivat ne -oitis, kun ne pinnalle pulahtavat ja kantavat ne Ooralille... -Ne ovat turhamielisyydenkuplia... kevytmielisyyden-... -huikentelevaisuuden-... koreilunhalun- ja itserakkaudenkuplia... -Ne ovat ihmeen koreita ja siksi ovat ne Ooralin himoruokaa... sen -herkkua... sen iloa ja onnea... - -Hän ottaa kuplat lintujen nokasta kauniille kämmenillensä ja syö -ne... Niistä syntyy häneen aina uutta turhamielisyyttä... kepeyttä... -koreilua... kiemailua... ylpeyttä... pöyhkeyttä... - -Sen kaiken puhaltaa hän sadasti päivässä sumuna maailmaan... -Se sumu sekottuu ihmiselämään... Se tarttuu ihmiseen, kuin -tauti... leviää niissä kuin rutto... Siitä Ooralin sumusta alkaa -kaikki ihmisturhuus... koreilu... keikailu... itserakkaus... -kevytmielisyys... ylpeys... huikentelevaisuus... Se tarttuu ihmisiin -enemmän nuorella ijällä... Se kuhertelee Tuulan aistipunakukan -kanssa... mairittelee sitä... värjää sille sulkiansa... koristaa -höyheniänsä... laittelee rimpsujansa... sukkanauhojansa... -sormuksiansa... pikku kapistuksiansa... keppejänsä ynnä muuta... - - * * * * * - -Kun Harhama lähti vaalipuheitansa pitämään, oli Turhamalassa koolla -kymmenentuhatta enkeliä. He odottivat siellä Perkeleen itsensä tuloa, -ihaellen itseänsä. - -Jo sävähtivät lammikot punaisemmiksi ja niiden punasävähdyksestä -irtausi Perkele näkyväksi enkeliensä eteen... Enkelit veisasivat -hänelle ylistystä. Perkele alkoi järkeilynsä: - --- "Harhaman on Jehovan palvelija Torvela valinnut minun aseekseni... -Harhama on nyt hänen kauttansa hiipinyt tarvaalaisten joukkoon, kuin -Judas Jeesuksen opetuslapseksi..." - --- "Miksi olet sinä hänet asettanut tarvaalaisten riveihin?... Ne -ovat Jehovan väkeä, nimittäin: ovat sitä _olevinansa_", -- tarttui -puheeseen Paholainen. - -Perkele suitsusi ylpeyttä ja selitti: - --- "Eivät ihmiset häntä muuten uskoisi, kun hän nousee ja astuu -heidän eteensä Jehovaa vastaan. Jehovan väki ei usko sen Moosesta ja -profeetoita, mutta jos joku minun omistani heille Häntä ylistäisi, -niin he uskoisivat..." - --- "Nyt me ymmärrämme", -- kumarsi Paholainen. Perkele jatkoi -selitystänsä: - --- "Niin eivät myös ihmiset uskoisi, jos joku minun palvelijani -nousisi Jehovaa vastaan... Siksi on annettava Jehovalle isku sen -omien joukkojen joukosta... Kun tarvaalainen todistaa, että Jehovaa -ei ole, niin kaikki uskovat häntä ja tekevät parannuksen..." - -Kaunis enkelilaulu ylisti Perkelettä: - - "Sulla keinoista on tiedot, - Sinä omat miekkas kiedot - vihollises väen vöihin. - Siksi käskystäsi töihin - käyvät Hänen armeijansa. - Sua kuulee maa ja kansa." - -Perkele jatkoi selitystänsä ylpeänä: - --- "Kaikki suurimmat iskut täytyy antaa Jehovan omista joukoista -käsin. Hänen valittunsa ovat aina antaneet Hänelle tuntuvimmat -lyönnit. Nähkää!" - -Perkeleen käskystä avautui näky: Juutalaiset papit olivat koolla -temppelin esikartanolla. Uhrialttarilta nousi uhrisavu rauhallisena -Kaananmaan tummansinistä taivasta kohti. Taampana näkyi Öljymäen -kaunis kukkula ja Pyhänmaan rauhalliset laaksot. Viiniköynnökset -peittivät vuorenrinteitä. Laaksoissa notkuivat puiden oksat -hedelmäpainon alla. Appelsiinipuut hohtivat punaisina hedelmistä, -sitruunapuut keltaisina. Jerusalem nukkui, kuin kaunis neito -kukkulallansa ja kaiken yli laskeutui ilman autereen lämmin, hieno -harso. Kaikki oli ihanaa... rauhallista... armasta... - -Temppelin esikartanolle tuotiin joukko Jumalan profeettoja, Elia -niiden mukana... Rukoilijat keskeyttivät rukouksensa... unohtivat -Jumalansa... pappien silmissä paloi vihantuli... - -Uhrisavu nousi rauhallisena korkeuteen, mutta kukaan ei katsonut, -kelpaako se Jumalalle... - -Näky jatkui: Pappien silmät salamoivat vihaa... Jo tarttuivat -sadat kädet kiviin... Profeetat vapisevat... Niiden ruumiit -vetäytyvät kokoon... Jo alkaa kivisade... Profeetain hartiat -kyyristyvät vältellen... vetäytyvät yhdeksi kyttyräksi... -hytkähtelevät kiven-iskuista... kasvot vääntyvät tuskasta... polvet -notkahtelevat... ruumiit retkahtelevat, pysytellen vielä pystyssä... -Kohta ovat kaikki lihamäsänä. Elia yksin on päässyt pakenemaan... - -Uhrisavu nousee rauhallisena... Papit poistuvat, kiihkeästi -keskenänsä puhellen... Perkele selitti: - --- "Jos minä olisin sen iskun antanut muiden, kuin Jehovan oman -joukon riveistä, niin ihmiset eivät olisi uskoneet, että profeetat -ovat väärän opin levittäjiä. Mutta nyt he uskovat..." - -Enkelit ylistivät taas herransa voimaa ja viisautta. Perkele antoi -taas vihjauksen ja uusi näky avautui: - -Getsemanen puistoa kääri etelämaan tumma yö hämyihinsä... Yön -hiljaisuus liiteli kuoleman enkelinä korkeudessa... Öljypuut -kohosivat mustina kimppuina pimeyteen... Kuoleman haju täytti -äärettömyyden... Korkealla pilvien tasalla loisti kalkki himmeästi... -tuskin huomattavasti... Se loisti verenvärisenä... surullisesti -tuikkien... maailmantuskan kuvana... Se hohti ihmiskipuja... Siinä -helmeilivät maailman kyyneleet... elämäntuska... ikikaipuu... -kuoleman pelko... Se oli ihmissuruja täynnä... Se vilkutti, kuin -lähestyvän kuoleman surullinen silmä... - -Öljypuun juurella oli enkeli polvillansa... Sekin suri... sekin -itki... sekin katsoi kaunista kuoleman kalkkia... Se suri Jumalansa -puolesta... Se sääli samalla mullanlapsia... - -Yö tummeni... Enkeli katseli kalkkia... Hän näki siinä ihmisten -huolet... niiden kyyneleet... niiden kuolemanpelon... niiden surut ja -murheet... Hän näki maailmantuskan... - -Hän nousi ja vahvisti rukoilevaa Jeesusta... Hän osotti hänelle -kalkkia ja sanoi: - --- "Juo se!... Muutoin täytyy _ihmisten_ se juoda." - -Ja rukoileva Jeesus nousi... Hän ei raaskinut jättää sitä ihmisten -juotavaksi... Hän sääli ihmisiä. Hiki tippui hänen kirkkaalta -otsaltansa veripisaroina... Hän ojensi kätensä ottaaksensa -maailmantuskan kalkin... - -Getsemanen puistossa loistivat tulisoihdut... aseet välkkyivät... -loistavat puvut heilahtelivat... Judas Iskariot astui Jeesuksen luo -ja suuteli Häntä... Perkele riemuitsi: - --- "Katsokaa! Jehovan _valituimpien_ joukosta putoavat minun -iskuni... Hänen _opetuslapsensa_ jakavat Hänelle minun suudelmani... -Kun Hänen _opetuslapsensa_ niin tekevät, niin ihmisten _täytyy_ -uskoa... Sillä niitä he eivät voi minun palvelijoikseni epäillä..." - -Koko Turhamala hehkui ja välkkyi ja hohti Perkeleelle ylistystä ja -enkelit veisasivat: - - "Ei kukaan - käy mukaan - kiertääkseen pirun paulaa. - Muu turtuu - ja murtuu, - vaan sulle kiitosta laulaa - kaikkeus. - Sä, kirkkaus, - oot ainut, joka kestää. - Ken voi sun voittos' estää!" - -Perkeleen kasvoilla liekehti ylpeys ja suuruuden ilme. Hänen -jokainen liikkeensä oli majesteettia, hänen vaippansa hulmahteli -valtavaatteena. Hänen katseensa leimusi viisautena ja häntä ympäröi -jumalallisen voiman ja vallan tulinen sädekehä. Hän puhui taas -enkeleillensä: - --- "Kun _Jehovan_ mies, Torvela, on valinnut palvelijani Harhaman -tarvaalaisten joukkoon, uskovat häntä ihmiset, kun hän paljastaa -Jehovan petoksen... Hänen teoksensa kulkee nyt, kuin siivillä... -Hänen edessänsä hohtavat kaikki minun enkelieni valmistamat seppeleet -ja kukat ja kuplat... Pieni määrä turhamielisyyttä on tarpeen hänen -kunnianhimonsa suolaksi. Sinä Oorali saat tehdä tehtäväsi..." - --- "Se on minun iloni ja elämäni", -- lupasi Oorali. Perkele jatkoi: - --- "Turhamielisyys on yhtä voimakas ase minun kädessäni, kuin -kunnianhimo. Suurin osa ihmisistä ei kykene kunniankuplia -tavottelemaan, sillä niillä ei ole neroa. Ne jäisivät joutilaiksi -ja voisivat laiskuudessansa langeta aikansa kuluksi Jehovaa -ajattelemaan... Mutta kun he ovat hengittäneet Ooralini sumua, -hankkivat he itsekukin itsellensä pienen epäjumalan: kepin käteensä -tai palasen rimpsuja hameensa helmaan ja sille he uhraavat, kuin -hottentotti puujumalallensa..." - --- "Ja kaunista Jumala ei saa rahatta... Siksi ryömivät he kultamurun -perästä ja pyytävät sitä, vaikka varastamalla, että voisivat hankkia -Jumalan käteensä", -- huomautti Piru. - -Perkele lopetti kerskaillen, ylpeillä eleillä: - --- "Harhama on langennut minun eteeni polvillensa, Hän on rukoillut -minua Lammaskallion kukkulalla, Hän on tunnustanut minun valtani... -Hän on ensimäinen, joka on laskeutunut _polvillensa_ minun eteeni ja -rukoillut minua..." - -Koko Turhamala repesi silloin riemusta. Tuliset lähteet hohtivat -veripunaisina. Purot kiemurtelivat tulisina käärmeinä. Auringonkuvat -päilyivät tulivirran kalvolla kirkkaana hopeana. Kuun kirkkaat kuvat -läikähtelivät lammikoissa lumpeina... Hopeavuoret hohtivat, valkea -ilma välkkyi ja enkelit veisasivat riemastuneina: - - "Kaikki polvet taipuvat, - kaikki maahan vaipuvat. - Edessäs ei seiso kukaan. - Kaikki käy sun käskys mukaan... - Olet jumala ja luoja, - kaiken herra, kaiken suoja." - -Tulivirran kalvo sävähti tummemmaksi ja kirkastui uudestaan. Hohde -välkytteli hehkua. Kaiku kiemaili laululle. Sulous suuteli kauneutta. -Perkele jatkoi järjestelyänsä. Enkeliensä puoleen kääntyen, käski hän: - --- "Iiranto luokseni!" - -Ihmeen kaunis enkeli Iiranto polvistui Perkeleen eteen ja odotti -käskyä. Perkele puhui hänelle, hiljaisen soiton hänen puhettansa -säestäessä: - --- "Sinä, Iiranto, saat huolenpidon Harhamasta. Sinä saat sitä varten -kaiken voiman ja vallan ja viisauden avaimet. Että voit aina olla -Harhaman vierellä, saat sinä voiman muuttaa muotoasi miksi tahdot. -Nouse ylös ja käytä taitoasi!..." - -Iiranto nousi ylös ja alkoi muutella muotoansa. Hän seisoi joskus -enkelimuotoisena sumuna... joskus unena... unelmana... kuutamona... -auringon kirkkautena... taruna... valheena... runona... sävelenä ja -minä näkymättömänä varjona hyvänsä, aina säilyttäen enkelimuotonsa -ihanat piirteet... - -Silloin ratkesi enkelijoukosta rajaton riemastus. He ylistelivät -herransa voimaa laululla, kai'un soittaessa suurta kantelettansa. He -veisasivat: - - "Sinulla on kaikki valta, - viisaus ja voima suuri. - Sulle huokuu kaikkialta - soiton, kiittelyjen tuuli. - - Vaikka loppuis olematon, - niin ei sinun voimas lopu, - Sinussa, sä tutkimaton, - kaiken ydin on ja sopu." - -Perkeleen hartioilla häilähtelivät voiman ja viisauden varjot. Hän -puhui enkeli Iirannolle: - --- "Sinun tehtävänäsi on ennen kaikkea kiinnittää Harhaman jokaikinen -ajatus _teokseensa_..." - --- "Sinun käskysi täyttäminen on minun iloni", -- vannoi Iiranto. - -Perkele jatkoi: - --- "Mitä hän ajatteleekin, sinun täytyy ne ajatukset aina johtaa -_teokseen_. Hän hapuilee ihmis-onnea toisista maailmoista. Sinun -täytyy värjätä ne maailmat hänen mielikuvissansa niin ihaniksi, -että hän itsekin lumoutuu ja lumoaa sillä muut pois Jehovasta... -Kunniankuplia ja seppeleitä ja kullan välkettä on sinun aina -heiluteltava hänen edessänsä. Vihaa, kostoa, aistillisuutta ja -turhamielisyyttä on sinun puhallettava häneen aina oikealla -hetkellä..." - --- "Hän on näkevä näkyjä ja ihanuuksia, jotka sokaisevat hänen -silmänsä", -- vannoi Iiranto. - -Perkele jatkoi: - --- "Sitä varten saat sinä viisauden ja voiman avaimet. Noin!" - -Perkeleen vihjauksesta ilmestyi Iirannon käteen kaunis joutsi ja -vyölle vyö, jossa riippui elävä maara-niminen käärme. Käärme synnytti -suustansa elävän nuolen, milloin Iiranto tarvitsi nuolta. Perkele -antoi hänelle ohjeita: - --- "Kun tarvitset viisautta, vetäise maara-käärmeen suusta sen sikiö -nuoleksesi ja ammu se itää kohti, niin kaikki taito ja voima putoaa -sinuun..." - -Enkeli Iiranto polvistui herransa eteen, kiittämään häntä ja koko -loistava enkelijoukko veisasi Perkeleen ylistystä: - - "Laulu, soitto sekä kaiku - kunniaasi kerratkoot! - Maailmoiden pauhu, raiku - julistakoon, että oot - olevista ainut, suuri, - kaiken runko, huippu, juuri. - Missä varjosikaan häilyy - siellä vuoretkin jo järkkyy. - Valtasi se pysyy, säilyy. - Suotta vihollises kärkkyy - murskatakseen sinun pääsi, - joka itse loi ja sääsi - kaikkivallan itselleen, - turman vastustajalleen." - -Kaikki kaiun kanteleet tunnustivat Perkeleen valtaa, säestäen -ylistyslaulua. Voiman ja viisauden verivaippa levittäytyi Perkeleen -hartioille ja hän hävisi sen ylpeänä hulmahduksena. - - - - -Historian lankoja ja nykyisyyttä. - - - Elämä on tuskaa ja vaivaa... - -Vapaina vyöryivät Aasian virtojen mustat aallot Jäämeren kylmiin -kuohuihin. Vapaana riehui myrsky aavikolla. Ylpeänä viskoi -Altaivuoristo huippujansa korkeuteen ja vapaana ajeli ukkonen -tietänsä sen kalliokärkiä myöten. Sen pyörät rätisivät, kun sattuivat -kalliohuippuihin ja salamat sinkoilivat niiden jälissä. Punakirjavana -vilisi salamoiden pieksämä synkkä vuoristo... - --- "Jyyrrr!" -- kaikui pauhu vuoristossa. - --- "Jyy-yrrr", -- kertaili kaiku aavikolla ja vuorien onkaloissa ja -pimeissä rotkoissa. - -Vapaana kalasteli suomensuku Aasian suurten jokien latvoilla. Se -tappoi kangilla karhuja ylpeän vuoriston onkaloissa, pyydysti -ansoilla korven riistaa ja teki taikoja vuorien pimeissä koloissa. -Vapaata oli kansa, kuin virtojen vedet ja myrsky ja rätisevä ukkonen. -Tasa-arvoista ja ylpeää oli se, kuin vuorien huiput. Ei ollut orjaa, -ei isäntää, ei rikasta köyhän taakkana... - --- "Rrrräy-yy!" -- rätisi ja riehui siellä vallaton ukkonen ylpeänä -ja vapaana, kiusotellen ikimetsää... "Tu-huu!" -- tohahteli vapaa, -korskea korpi ja huitasi kiusottelevaa ukkosta jättiläispuittensa -latvoilla. Ukkonen pakeni salamoiden sinkoillessa sen pyöristä. Ja -suomensuvun vapaa väki katseli suurta leikkiä yhtä vapaana, kuin -luonnon voimat. Se eli luonnon suuren näennäisen vapauden keskellä. - -Vaan jo kulkivat riimusauvat miehestä mieheen ja merkkivalkeat -vilkkuivat vuorilla... Kohta törisivät tuohitorvet ja kutsuivat väkeä -heimojohtajien ympärille... Suomensuku valmistelihe majanmuuttoon. Se -lähti etsimään oikeaa isänmaatansa, luomaan uutta historiaansa, joka -nyt alkoi keriytyä kerälle. - -Torvet törisivät jo lähtökäskyn... Suomensuku otti historiansa -langanpään kiini ja lähti kerimään sitä keräksi... Se jätti -muinaisuutensa noeksi Aasian vuorien koloihin, karstaksi sen -hautakiviin... Kauvan kieritteli se uuden historiansa rihmaa, -ennen kun alkoi kerä näkyä... Se kulki yli vuolaiden virtojen... -korkeiden vuorien... halki Euroopan laajan Sinain korven, Venäjän. -Kolkko oli korpi, tietön ja vaivaloinen... Monet väsyivät välille ja -jäivät itkemään ja sortumaan vieraiden virtojen rannoille... Sinne -jäivät ostjakit, vogulit, syrjäänit ja Mordva ja muut. Suomensuvun -sitkeimmät kulkivat edelleen luvattua maata kohti. Muuta evästä ei -ollut mukana, kuin Jumalan johto, aurinko päivän, kuu yön valona, -lämpönä Pohjolan lumiraja ja kärsimyksistä tehty kannel ainoana -ilona... Ei ollut muuta omaisuutta, kuin vapaus ja tasa-arvo ja -kantamus elämän suruja... - -Mutta uupumatta kulki kansa tuntematonta maataan kohti... Se -kärsi kipunsa, kantoi kohtalonsa jäätaakan ja raivasi leveän -ihmis-asutuksen tien kylmään korpeen. - -Se oli suomensuvun historian langanpää, sen korpikulkue... Vuosisadat -oli kansa sitä korvessa jo keräksi kierittänyt, eikä peittynyt vielä -pohjallinen langoilla keräksi. - -Pitkät ovat historian langat ja vaivaloinen niistä kerän kerintä... - - * * * * * - -Pohjanmaan rämeet itkivät vettä. Sen korvet puhaltelivat -sisuksistansa erämaan suurta hiljaisuutta. Sen joet matelivat mustina -vesimatoina maksamaan merelle vesivelkaansa. - -Harhama kulki jalkaisin vaalimatkoillansa erämaan polkuja pitkin -teoksen käsikirjoitus kainalossa. Yöt hän näki siitä taas unia, -jalkamatkoilla kutoi unista mielikuvia ja kirjoitteli taloissa niitä -paperille. - -Mutta niillä matkoilla kohtasi hän jo joka askeleella sosialismin -punaisen haamun, joka heilautteli hänelle tutun hameen helmoja. -Yhteiskunnallisen epäilyn rauhaset aukenivat ja hän alkoi jo -joskus miettiä oliko hän noussut oikealle alttarille uhraamaan -maailmankurjuudelle. Hän alkoi taas miettiä omaisuuden syntyä. Hän -turvautui taas nuoruutensa mieliaineeseen, historiaan, kutsui sen -muovailemaan hänelle mielikuvia omaisuuden synnystä Suomessa. - -Kun Pohjanmaan tiet pujottelivat äänettöminä hänen edellänsä -erämaiden halki ja aavat, kylmät suot itkivät vettä tienvierillä ja -korvensilmä tuijotti häneen elottomana, kylmänä, mietti hän itse -jalkaisin kulkiessansa omaisuuden syntyä, tutki historian lankoja -niiden alkupäätä myöten, tutki niitä väririkkaan mielikuvituksensa -valossa ja värjäili ne rihmat omilla väreillänsä, sosialismin -punaisen haamun alati hänen edessänsä tanssiessa. Hän kuuli sen -haamun mairittelevan kuiskutuksen, näki sen värivaipan viekottelevat -häilähdykset ja mietti ja epäili ja tutki ja kysyi ja taas epäili -oliko hän oikealla pohjalla, eikä koskaan saanut muuta vastausta, -kuin kysymyksensä kaiun. - -Hänen ainaisena sairautenansa oli rehellinen totuuden _etsintä_. -Mutta hän etsi sitä kuin huviksensa, _nähdäksensä_ sen eikä -_seurataksensa_ sitä. Kun hän jossain pienessä asiassa oli -äärettömällä työllä totuuden löytänyt, ihaili hän sitä hetken, -kuin lapsi koruansa, hylkäsi sitten ja voi aivan viattomasti tehdä -rikoksen etsien rikosta tehdessään Jumalaa ja elämän ja kuoleman -suuren kysymyksen selitystä. - -Niissä kysymyksissä eli hän suomensuvun kanssa Aasian erämaissa -aikana, jolloin kansa siellä eli tasa-arvoisena. Hän kulki sen mukana -halki Europan korpimaan, mutta ei löytänyt vastausta kysymykseen, -olivatko nykyisten rikkaiden esi-isät kantaneet suuremman elämän -taakan, ansainneet sillä maan haltuunsa ja rikkaudet ja kalavedet. -Ei löytänyt hän _sieltä_ selvää _oikeaa_ perustusta rikkauden ja -köyhyyden välisen kuilun synnynnälle. - -Silloin seurasi hän historian lankaa kauvemmaksi. "Ehkä on siellä -selvä vastaus", -- mietti hän. - -Ja sosialismin haamu hymyili hänelle ja kuiskasi: "Ehkä!..." - -Jo saapui kansa matkansa perille, etsittyyn maahan. Aution -korven kosket kohisivat... korpi humisi... kurimukset tohisivat -pitkämatkaiselle väelle: tervetuloa! Vuolaat virrat kirmasivat -uomiansa pitkin... purot tanssivat alas mäkirinteitä myöten... -järvet leikkivät taivaan sinen kanssa... jääkylmä huokui soiden -mudasta... Korpi oli synkkä ja koskematon... Kuusen oksat nuokkuivat -käpypainon alla... Orava heilui joka oksalla... Metso- ja teeriparvet -herkuttelivat urpurikkaissa koivikoissa... Kalaisten järvien -ruohokkorannat vilisivät vesilintuja täynnä ja korven synkeässä -pimeydessä mörisivät karhut ylistystä Pohjolan ikuiselle rauhalle. - -Vaan jo loppui karhukarjojen rauha. Suomensuku saapui maatansa -asumaan, kattona taivaan kupera, aseena käsivarsi... Karhut -kavahtivat pesistään ja ottivat vihaisella mörinällä oudot tulijat -vastaan... Miehet karkasivat silloin karhujen kimppuun ja alkoi -mahtava karhunpaini. Se oli ensimäinen ottelu Suomen isännyydestä... -Miehet ottelivat karhujen kanssa synkimmässä korvessa, väänsivät -käsirysyssä puiden juurella. Uskolliset vaimot rientävät -kanki kädessä miehiensä avuksi... Metsä ryskää... Sen jumalat -katselevat ihmeissään tätä valtavata ottelua... Oravat istuivat -oksilla hämmästyneinä, eikä kettu uskonut silmiänsä nähdessänsä -metsänkuninkaiden painivan outojen olentojen kanssa. - -Kun miehet painivat, manasivat noidat metsän haltioita kahleisiin... -etsivät korven avaimia lovista. Neidot valmistivat uhria uhrilehdossa -ja lapset laskivat koivusta mahlaa tuohkosiin. - -Jo olivat karhut voitetut. Kansa kulki karhuntaljoinensa uhraamaan -uudessa maassansa jumalillensa. Uskollinen nainen kulki miehensä -rinnalla. Se oli suomensuvun uhrikulkue. - -Sitten alkoivat karhunpeijaiset... Kömpelöt miehet, jotka äsken -painivat karhujen kanssa, tanssittivat naisiaan. Äsken olivat he -toistensa apuna, nyt toistensa ilona... Vanhimmat lauloivat runoja, -tai soittivat kanteletta. Nuoret pojat heittivät hyrrää, voimakkaina, -kuin karhunpenikat... Ilta joutui, päre paloi jo pihdissä... -Nuoret tytöt toivat täysinäiset mahlaropeensa. Karhunpenikat -palasivat väsyneinä hyrynlyönnistä ja miehet istuttivat naisensa -karhuntaljoille. Nainen maksoi miehen huolet sylinsä lämmöllä. Ei -ollut vielä herraa, eikä orjaa. Kaikki olivat vertaisia, kuin hongat -hongikossa. - -Ja jokaisen nykyään elävän isä oli kantanut taistelussa yhtäläisen -osan, torpparin esi-isä saman, kuin talollisen... Jokaiselle oli siis -tuleva sama palkka. Ei ollut vielä perustusta jaolle... Se oli tulos -Harhaman tutkimisista. Se oli historian vastaus siihen asti... - -Mutta kansa oli tuonut tullessansa suuren elämänkäärmeen... Se oli -madellut kansan mukana. Se alkoi nyt hävitystyönsä, syntyen siitä -uutena elämänä; Ikikorven rauha oli suistunut sen suuhun. Suonien -erämaiden ikivanha muinaisuus oli joutunut uuden elämän hampaisiin. -Sen huomasi Harhama historian langasta. Ja sen langan hienoista -säikeistä näki hän, kuinka ihminen kulki jumaluuttansa kohti: se -tarttui kourin ikikorpeen, nousi maansa herraksi, hävitti sen -muinaisuuden ja ryhtyi luomaan uutta elämää. Harhama näki siinä -jumaluuden, joka ilmeni ihmisessä. Yhteiskunnallinen tutkimus -sekottui jo alussansa teoksen runorihmojen punonnaksi... - - * * * * * - -Aika kului. Maa kasvattaa kansaa... juurruttaa sitä kamaraansa... -hymyilee sille järvillänsä... vuorillansa... metsillänsä. -Se koristeleikse sille, kuin morsian... talvisin puhtaisin -lumiin... kesäisin kukkiviin pihlajiinsa... kaislarantoihinsa... -lumpeisiinsa... Se laulattaa sille lintujansa... kukuttaa käkiänsä... -Kansassa herää _isänmaanrakkaus_... Morsian on voittanut. Kihlat on -annettu ja otettu... Kansa jatkaa työtä tyttönsä hyväksi, jatkaa sitä -valittunsa hyväksi. - -Jo kuuluu tuohitorvien soitto. Harhaman silmien ohi kulkee -metsästyskulkue, kulkien uhrilehdon läpi. Miehet kulkevat keihäs -olalla. Naiset käyvät taas miestensä rinnalla, kantaen jousta ja -nuolia... Noidat käyvät kulkueen edellä etsien tietoja lovista, -manaten metsänhaltiat kivenkoloihin. - -Väki hajaantuu metsään... Torvet alkavat törähdellä... Ketut ja -ilvekset pakenevat luolistansa, mutta joka pensaasta lentävät heitä -vastaan terävät nuolet. - -Päivä kuluu. Ilta pukeutuu jo purppuroihinsa... Taas soivat -tuohitorvet ja kulkue palaa kotia, kantaen metsän runsasta riistaa... -Miehet kantavat saalista, vaimot heidän rinnallansa aseita ja -pyydystimiä... Yö haukottelee jossain etäällä... Uhrilehdossa palaa -pieni tuli ja jumalat odottavat siellä osaansa. Hartaana polvistuu -kansa, uhraa uhrinsa, lukee lukunsa... - --- "Kenen esi-isät ovat nyt enemmän tehneet, nykyisten köyhien vaiko -rikkaiden?" -- kyseli Harhama itseksensä. - -Tienvieri oli vaiti ja metsä mykkänä. Sosialismin haamu nosti -lippuansa. Hän ei löytänyt perustusta rikkaiden ja köyhien väliselle -rajalle... Molempien esi-isät olivat yhdessä tapelleet karhujen -kanssa, yhdessä ammuksineet ilveksiä, yhdessä valloittaneet niiltä -asumamaatansa karjan laidunmaiksi ja itsensä asuttavaksi. - -Mutta kaikessa hän näki ihmisen pyrkimisen maan herraksi: -jumaluuteensa. Uhreissa hän näki ihmishengen heräämisen jumaluuden -tuntemiseen, vaikka se sitä lapsena etsi vielä ulkopuolelta itseänsä. -Oitis takertui hän taas siihen kultajyvään, kiihkeämmin, kuin siihen, -jota hän etsi: omaisuuden syntyyn. - -Aika vierii edelleen. Historian kerä kierii suuremmaksi, lanka käy -kirjavammaksi. Harhaman ohi kulkee jo suomensuvun kalastuskulkue, -mennen uhrilehdon ohi. Miehet kantavat kalanpyydyksiä, naiset airoja -ja meloja... Kohta keinuvat veneet kalajärvien ruohokoissa... -soutelevat selillä... Ne ovat suomensuvun kalavenheitä... Sen -kalaväki nostaa siellä veden runsasta riistaa veneisiinsä. Se nostaa -vedestä Suomen rikkautta... Maa hymyilee morsiamena, näytellen -rikkauksiansa... myötäjäisiänsä: kalarantoja... kukkuloita... -karpalosoita... lumpeisia lampiansa... Väki kuvittelee veden jumalat -istumassa rantakivillä katselemassa kummissansa outoa kalaväkeä... -Rantakalliolla loikova kettu piiloutuu puiden lomiin, katsellen -outoa näkyä... Kulkue kulkee edelleen... Veneet laskevat takaisin -rantaan... Väki kulkee uhrilehtoon, kantamukset täynnä kaloja... Se -uhraa siellä jumalille tulevan osan. Kaikki ovat vielä tasaväkeä. -Ainoastaan jumalat ovat ylemmät muita... Kaikki ovat yhtenä miehenä -nostaneet Suomen rikkautta vedestä. - -Mies-ijät vierivät... Maa hymyilee entistä armaammin... Se -antaa kansalle suudelman suudelman perästä... Se nostaa niillä -kansan lemmen korkealle... Kansa somistelee maata... pukee sitä -kukkanurmiin... marjamäkiin... raivaa korpeen ruohoiset ahot... -koristelee kalarannat ja sitä mukaa, kuin koristaa maata, mieltyy -siihen itse enemmän... - -Isänmaanrakkaus nousee... - -Harhama ei ollut saanut rikkauden ja köyhyyden välisen juovan -synnylle tukea siitä historian-ajasta, jolloin kalastus oli -elinkeinona. _Koko_ kansa nosti silloin yhtenä miehenä Suomen -tulevaa rikkautta vedestä. Mutta hän löysi taas kultajyvän joka -sopi teokseen: Kansa _itse_ koristi maatansa, puki sitä morsiameksi -ja siten herätti itsessänsä isänmaanrakkauden. Se kehitti siten -jumaluutena jumaluuden korkeinta avua: _hyvettä _... Se oli hänelle -jalokivi, jonka hän löysi vähemmänarvoista etsiessänsä. - - * * * * * - -Harhama istui erämaan kivellä ja ihaili historian langoista -löytämäänsä helmeä: ihmisen itsensä luomaa hyvettä. Silloin -ilmestyi enkeli Iiranto hänen vierellensä sumuruumiissa, jonka -piirteet häipyivät kesäpäivän kirkkauteen. Sen kädessä oli -auringon sädesoihtu. Se heilautti sitä ja kuiskasi sen kirkkauden -välähdyksellä Harhamalle: - --- "Näet nyt: Ihmiset ripustavat _omat_ helmensä, itsensä luoman -hyveen, helmiksi Jehova-hullutuksen kaulaan!... Eikö se ole -_pakanuutta_?... Eivätkö he koristele _mielikuvaa_ koruilla, kuin -pakana puujumalaansa?..." - -Hän lausui juuri ne ajatukset, jotka sillä hetkellä valuivat -Harhaman olemuksen läpi, suloisina, kuin suudelmasta syntynyt -aistillisuudentunne... - - * * * * * - -Harhama kulki edemmä historian lankaa myöten, värjäili historiaa -vallattomana tyttönä tanssivan, hillittömän mielikuvituksensa kädellä: - -On kesä. Mahla vuotaa koivuista, maa on viheriänä. Alkaa solua uusi -kulkue: Miehet kulkevat kirves olalla. Uskollinen nainen kulkee -miehensä rinnalla kassara kädessä... Sudet katselevat kummissaan -kulkuetta... Äidit taluttavat lapsiansa kädestä, neidot puhelevat -poikien keralla. Se on suomensuvun kaskikulkue... Maa hymyilee. -Kansa laulaa sille laulujansa... Kohta välkkyvät kirveet ja -kassarat korvessa. Naiset kassaroivat oksia ja vesoja miestensä -edellä... Miehet seuraavat perässä helskytellen kirveellä valkoisen -koivun kylkeä... Lastut lentelevät... korpi kaatuu rytinällä. -Suomensuku kaataa kaskea... raivaa maata viljelykselle... somistaa -armastansa. Metsän-elävät havahtuvat, säikähtävät... Oravat -heilahtavat ikivanhoista pesistänsä ja pakenevat vikkelinä... -Ilves ryömii luolastansa ja samoaa syvemmälle korpeen. Pelästyneet -metsot hylkäävät pesänsä ja seuraavat pakenevaa ilvestä... Kasket -suurenevat. Niiden reunoissa palavat suomensuvun ruokatulet. Siellä -heiluu nuorakätkyt koivujen välissä ja koirat vartioivat eväitä. Maa -kukuttaa käkiänsä... Se panee lahorastaansa laulamaan... puronsa -lorisemaan... ahonsa viheriöimään... lehtonsa hymyilemään kaskiväen -iloksi... Se nostaa kansan lempeä. - -Ilta joutuu. Maa hymyilee kevät-iltana. Se hymyilee lämpöä, se -tuoksuu, kuin tyttö... Kaskiväki palaa kotia, naiset kantaen -vastastaakkaa, miehet kaskikoivuista kiskottuja virsutuohia... -re'enkaplaspuita... suksipuita... viikatteenvarsipuita... tuovat -aittoihin korven varallisuutta. He palaavat, kuin kirkkoväki, -hartaina, vakavina, kauniin maan suudelma mielessä makuna, sen -kauneus silmien edessä. Puiden lomissa näkyy siellä täällä noita. -Se etsii viisautta luonnonlovista, se kokoaa kansan tietoa... -valistusta... Puiden lehtevien oksien välistä katselevat metsän -elävät ihmeissään rauhallisen kulkueen ohimenoa... Käet kukkuvat sen -iloksi... tuhannet linnut laulavat kukkivissa pihlajissa ja viheriät -koivikot kuhisevat linnuista, soiden yhtenä sävelmerenä. Maa on -iltapuvussansa, kevään lempeissä liinoissa... Mielet värähtävät... -Kulkueen jälkipäässä laulelee yksin kulkeva neitonen oman mielensä -ratoksi... Kaikki ovat tehneet samaa työtä, samaa korpea kaataessa. -Kaikki odottavat samaa yön lepoa, samaa saunan lämpöä... - --- "Mistä on syntynyt nykyinen ero?" -- kyseli Harhama. - -Oli iltapäivä, kun hän sitä kysyi. Enkeli Iiranto seisoi hänen -vierellänsä iltahohteisessa uturuumiissa. Hieno, autereinen varjo -häilähti kauniina kiehteenä ja Iiranto kuiskasi sillä: - --- "Elämän tarkotus ei olekaan _sen_ kysymyksen selvittäminen... -Elämän tarkotuksena on kasvattaa ihmisestä _Jumalaa_... Etsi siis -historian vyyhdestä _sitä_ lankaa, joka kehittää ihmisen jumaluuden -avua: _hyvettä!_..." - -Ja yhä tois-arvoisemmaksi tuli Harhamalle sen vastauksen etsiminen, -oliko nykyinen omistusoikeus oikeuteen perustuva. Hän etsi sitä -vastausta nyt jo puolihuviksensa, samalla kun hapuili ihmishengen -jumaluuteensa kirkastumisen näkymättömiä johtolankoja. - - * * * * * - -Erämaan rauha levitteli siipiänsä. Harhaman mielikuvitus seurasi -Suomen sivistystyön kulkua. Aika vierähtää. Maa koreilee -kaskitulissa... Historian langat jatkuvat. Seuraa uusi kuva, aukeaa -uusi, suuri näky. Ympäri maata nousevat mustat kaskisavut. Savujen -seasta leimahtelevat mäkien rinteillä punaiset kaskitulet. Ne ovat -suomensuvun kaskisavuja, sen kaskitulia. Koko maa on niiden peitossa. -Joka kukkulalla helottaa punaisena kukkana palava kaski... Tulen -ja savun seassa viertää siellä rohkea, virsujalka Suomen mies. Hän -lykkää palavaa roviotansa paloa pitkin... Uskollinen nainen seisoo -taas hänen vierellänsä työssä... sytyttää roviota... puhdistaa -nokista paloa... kantaa raskaita nokisia puita aitapuiksi. Se on -suomensuvun kaskenpolttoväkeä. Ne raatavat, kuin peikot tulen ja -savun seassa... - -Jo on kaski poltettu. Maa pukeutuu iltahämyihinsä. Sillä on rauha -liinana, käenkukunnat hopeahelyinä... Nokinen kaskenpolttokulkue -palaa kotia, missä sauna lämpiää, lattialla tuoksuu lehtivuode... -Kaikki ovat puetut nokisiin viertovaatteisiin... Miehet kantavat -kaskea kaataessa kolotuita re'en-aisapuita ja haravanvarsia. He -kokoavat kansan varallisuutta... kantavat yhteiskunnan rikkautta. -Uskolliset naiset eivät tahdo taakatta kulkea miestensä rinnalla. -He kantavat lehdestaakkoja, omaa osaansa elämäntaakasta... Ilmassa -tuoksuu puhdas palonhaju, sekottuneena vihreiden lehtien tuoksuun... -Koivut katselevat kulkuetta hartaina... Vanhat kuuset hymyilevät -nähdessään nokisen väen ja kesä-ilta käy herttaiseksi, kuin saunan -lempeä lämmin... Siteet lujittuvat kansan ja maan välillä... -Isänmaanrakkaus on jo kukkanupulla... Kansa koristaa maatansa... -pukee sen halmemailla... vyöttää pellonpientarilla... koristaa -kotipoluilla, nauhoittaa tutuilla teillä... kukittaa mielitietyn -mökillä... laulaa sille lemmestänsä... Maa kukoistaa kansan ilona... -Se kaunistuu kansan koristamana ja nostaa sen isänmaanrakkautta. Niin -luo kansa itse hyvettä itsessänsä... - --- "Minkä luokan esi-isät ovat suuremman työn tehneet kaskea -polttaessa, tarvepuita kootessa?" -- kyseli Harhama. - --- "Kaikki saman", -- sai hän vastaukseksi. Hän värjäili -historianlangat mielikuviensa väreillä ja vastasi aina niin, että -vastaus sointui kysymyksen väreihin. Kaikki todellinen tutkiminen -oli hänelle mahdotonta. Mietintö ja mielikuvat olivat hänessä -kaikkivaltiaita. - -Työnjuhla jatkuu: Miehet kantavat siementä palolle, vaimot kulkevat -vakka kädessä miestensä rinnalla... Kun miehet sitten sirottavat -siementä kannokkoisen, mäkisen palon mehevään multaan, kulkee -Suomen nainen siemenellä, osottamassa siemennetyn maan rajaa. Se on -suomensuvun kylvöväkeä. Noidat kulkevat nytkin metsässä lukemassa -loitsuja kasvun suojaksi. - -Kylvö on jo tehty, vakat ovat asetetut kantojen päihin. Kylvöväki -lepää palolla. Mies istuu kannonpäässä, vaimo hänen vierellänsä... -Sitten seuraa uusi kulkue: Suomensuku kulkee sirpit kädessä -leikkaamaan valmistunutta viljaa... Nainen kulkee taas uskollisena -miehensä rinnalla. Mies leikkaa kilpaa vaimon kanssa. Halmeen -vieressä, metsän reunassa tuudittelevat pikkutytöt koivun oksissa -riippuvissa keinuissa nukkuvia lapsia... Metsässä laulavat linnut... -oravat nakertelevat käpyjä... vedet välkkyvät... purot karkeloivat... -Etäämpää metsästä kuuluu paimentorvien ja karjankellojen soitto. -Siellä käy suomensuvun karja laitumella. Sen pojat ja tyttöset käyvät -karjaa paimenessa. - -Jo on halme kuhilaalla ja suomensuvun elokulkue kulkee kotiin -sirpit käsissä ja uhrilyhteet olalla. Lapset seuraavat mukana -tuohitorvinensa ja täysine marjatuohkosinensa. Jälestä seuraa karja, -jota pojat ajavat laitumelta kotia, soitellen pajupilliä. - -Ja isänmaa koreilee entistä koreampana... Se hymyilee kirjavissa -pukimissansa: metsän viheriässä... kukkanurmissa, nauhoina kapeat -purot, vöinä siniset joet... Se sirottelee järvenrantansa veden -kukilla, järvet lumpeilla, sorsaparvilla ja sotkilla... Se punaa -suonsa karpaloilla... Se soittaa koskiansa kanteleina... puroillansa -se leikittelee, kuin tyttö leluilla ja soudattelee päivän kuvaa joka -lamminsilmäkkeessä, kuin hohtavaa helmeä... - -Ja enkeli Iiranto seisoi Harhaman vierellä satuna. Se puhalsi -suustansa kutittelevinta epäilyä, joka hiveli Harhaman sielua, kuin -arkailevan tytön silkkihieno tukka himoihinsa riutuneen hipiää. Se -kuiskaili ja selitteli: - --- "Se kauneus on suurimmaksi osaksi _kansan_ luoma: Kansa on -herättänyt isänmaanrakkauden itse itsessänsä, maatansa koristamalla. -Ihminen jatkaa siten itsetiedottomana jumalana jumaluutensa -täys-ikään kehkeyttämistä..." - -Harhamalle se kuiskaus oli hohde siihen helmeen, jonka hän tarvitsi -teoksensa kaunistukseksi, ja hän ihaili taas löytöänsä. Hän kieppui -teoksessansa, kuin kuume uhrissansa, ja seurasi historian lankoja, -koska niistä voi löytää vähän arvoista etsiessä ihmishengen -kalleimpia jalokiviä. - -Jo alkaa suomensuvun elojuhla. Riihi on puitu, naurishaudat pannut, -harjatut pellavapivot odottavat kehrääjää ja kylläinen karja ammuu -navetassa. Jo soivat vanhat kanteleet ja laulajat kertovat sukunsa -iloja ja suruja, ylistävät naistensa uskollisuutta ja puhtautta. -Tyttäret tanssivat jo hopeasoljissa ja koreissa hameissa. Heitä -tanssittavat miehekkäät pojat, jotka laulavat rohkeita lauluja -valituillensa. "Tyttöni", -- laulavat he -- "me tulemme toimeen -kuivalla kalliollakin. Minä kaadan karhuja ja kaskea, sinä kehräät -pellavia. Minä rakastan sinua ja sinä olet minulle uskollinen." -Nuoremmat pojat lyövät kiekkoa kujalla, tai painivat kartanolla -karhunpenikoiden kanssa ja pikkutytöt juoksevat leskeä, tai ovat -hippasilla. On alkanut uusi elämä. Se on puhennut, kuin kukka, työstä. - -Mutta vaimo seisoo miehensä rinnalla ja katselee suomensuvun tulevaa -polvea, jolle hän on kohdussansa antanut sielunsa puhtauden, -uskollisuuden ja jalouden. Hän katsahtaa kömpelön miehensä silmiin, -joka on antanut hänen lapsillensa miehen mielen ja miehen käsivarren. -Sinä silmänräpäyksenä he molemmat ymmärtävät toistensa ajatukset ja -ääretön kiitollisuuden tunne täyttää heidän sielunsa. He puristavat -toistensa käsiä sanattomina ja heidän sydämensä ymmärtävät toisensa -ajatukset: - --- "Kiitos sinulle, puolisoni, avustasi, rakkaudestasi, -uskollisuudestasi, lapsista ja kärsimyksistäsi!" - -Niin monesti olivat he voittaneet oman itsensäkin, puhdistaneet siinä -taistelussa hedelmänsä, ja nyt oli elonjuhla. Kaikki ovat vielä -vertaisia. Kaikki ovat kantaneet saman taakan samaa maata raivatessa. -Jokaisen on saatava sadosta yhtäläinen osa, oma palansa joka ahosta... - -Ja yhä armaampana hymyilee isänmaa. Se hohtaa jo pukuina punaiset -marja-ahot... vöinä kukkivat pellonpientaret... Se sirottelee -ruispellot ruiskukilla, levittelee kukkivia nurmitilkkuja liinoina -metsiin. Se hymyilee rikkauksiansa näytellen ja kuiskaa: "Näin rikas -minä olen ja näin kaunis. Rakasta minua!..." - -Ja kansa heltyy ja mieltyy maahansa ja koristelee sitä kylillä ja -ruispelloilla ja kukkivilla perunamailla. Se raivailee sen purojen -ja järvien rantoja, kuivailee sen kylmiä, vettä itkeviä soita ja -somistelee järvenrannat venevalkamilla. Isänmaan rakkaus lujittuu, -maa rikastuu, kaunistuu, lämpenee. Kansa luo jumalana uutta elämää, -uutta aikaa ja kehittää samalla jumaluuttansa. - -Eikä Harhama vieläkään löytänyt vastausta kysymykseen, minkä joukon -esi-isät ovat siinä työssä enemmän tehneet. Hän takertui ihailemaan -kansan kehkeytymistä yhä vaan aina korkeammaksi, oman itsensä varassa. - -Ja Iiranto seisoi hänen vierellänsä unelmana ja varjona. Sen hiuksina -häilähtelivät runouden hienoimmat ajatukset. Ne hulmahtivat, -hipaisivat Harhaman sielun arimpia ja kuiskasivat, isänmaanrakkautta -osottaen: - --- "Niin korkean jumalallisen hyveen luo ihminen _itse_... Sillä -onko Jehovan kymmenessä käskyssä edes _käskettykään_ rakastamaan -isänmaata?..." Kun se kysymys häilähti Harhaman sielussa, tuntui -hänestä, kuin olisi hän saanut Jumalan viimeinkin taas hiuksista -kiini, voidakseen osottaa sen viheliäisyyden: _olemattomuuden_, -Iiranto jatkoi silloin: - --- "Eihän _olematon_ ole voinutkaan käskeä rakastamaan isänmaata... -Ihminen on sen hyveen _itse_ luonut... Tahdotko senkin ripustaa -olemattoman Jehovan helyiksi?..." - -Harhamasta tuntui, kuin ilmestyisivät hänen käsiinsä kaikkein -terävimmät aseet aivan kuin itsestään. Persoonallisen Jumalan -olemattomuus valkeni hänelle historiankin lehdiltä, kuin -taivaanrannalta valokylpyynsä kierivä aurinko. Hänen ilonsa oli -rajaton. - -Ja samalla avautui hänen eteensä kaikki nielevä ja kaikki itsestänsä -pursuva elämän kita. Se nieli Suomen ikivanhan muinaisuuden: ahmi sen -ikimetsät, sen erämaiden rauhan, nieli sen korvet ja petokarjat ja -pursusi niiden sijalle uutta: nurmia, viljavainioita, marja-ahoja, -teitä, polkuja, laidunmaita, karhukarjojen sijalle lehmäkarjoja, -erämaan rauhan sijalle ihmis-asunnoita ja ihmis-elämää. Elämän kita -avautui Harhamalle jumaluuden suurena emättimenä... - - * * * * * - -Mutta ei vielä lopu historian kertoma tarina. Sotatorvi törähtää -ja ohi kulkee suomensuvun sotakulkue. Toiset kulkevat tappara, -toiset keihäs olalla. Uskollinen vaimo kulkee taas miehensä rinnalla -sen jousta kantaen. Taas soi sotatorvi ja ympäri maata leimuavat -tulipalot. Siellä palavat suomensuvun kylät. Silloin kuuluu voimakas -sotahuuto. Se on suomensuvun sotahuuto. Miehet karkaavat kuin karhut -vihollisiensa kimppuun ja naiset seuraavat heitä kehotuksillaan -tappelun tuoksinaan. Silloin alkaa suuri verijuhla, jossa Suomen -mies ostaa maatansa verellänsä. Suomen uskollinen nainen seisoo taas -hänen rinnallansa verijuhlan emäntänä, miehensä rohkaisijana ja -lapsillensa uskollisuuden esikuvana. Ja kun suomensuvun sotakulkue -palaa takaisin, kulkee taas uskollinen nainen verisen, haavotetun -miehensä rinnalla häntä tukemassa, hänen sota-aseitansa kantamassa. -Horjuva mies puhuu väsyneenä vaimollensa: - --- "Vaimo! Nyt on koti poltettu, karja kaadettu ja miehesi rinnassa -on haava. Jätä minut ja hoida itseäsi!" - -Mutta vaimo vastaa: - --- "Minäkö jättäisin sinut ja niin palkitseisin sinun rakkautesi, -kärsimyksesi ja lapsesi! Ei! Minä olen sinun sukusi tytär ja sinun -uskollinen vaimosi. Ole rohkea! Minä seison rinnallasi. Rakkauden -voimalla säremme me vuoret kiviksi. Mitä siitä jos talo on poltettu! -Me teemme majan kuusen juurelle. Jos karja on kaadettu, ravitsee -vaimosi perheesi rintansa maidolla. Yhdessä kaadamme me taas uuden -kasken ja ennen syksyä nousee uusi tuvansalvos entisen raunioille. -Kule siis rohkeasti rinnallani kotiisi. Muista: Sukusi tytär ei jätä -miestänsä maantielle, eikä sen vaimo mene toiselle..." - -Mies rohkaistuu. Hän puristaa vaimonsa kättä kiitollisena ja kulkue -jatkaa matkaansa. Kohta kuuluukin taas hakkuu tuvansalvokselta ja -suomensuvun kylät nousevat entistä uljaampina poltettujen kylien -raunioille, kertoen suomensuvun rohkeutta ja elinvoimaa. Kansa -viettää taas voiton juhlaa. Se on ostanut maansa verellänsä. Jokainen -on siitä maksanut saman hinnan. Siksi ovat kaikki sen yhdenvertaisia -isäntiä... - -Sodan tuliroihut punasivat vielä Harhaman mielikuvituksen -merenselkiä. Verilätäköistä nousi punainen, höyryävä huude. -Sotahuudot ja valitukset kiertelivät kaikuina menneisyyden pimeissä -vuoren-onkaloissa, korkeuden laella leijaili palaneista kylistä -noussut savu, ja kuolleiden henkäykset ja korahdukset hiiviskelivät -rotkojen pohjia pitkin. Sen näkemyksen keskellä katseli Harhama -mielikuvaansa, etsien siitä helmeä. - -Ja silloin asettui Iiranto hänen vierellensä katkerana hymynä, -kädessä roihuava vihantuli, osotti näkyä, joka oli kärsimyksillä -solminut vaimon mieheensä lujemmin ja kuiskasi: - --- "Näetkö?... _Omilla yhteisillä kärsimyksillänsä_ luovat ihmiset -rakkauden katkeamattomia siteitä... _Yhteinen kärsimys_ sitoo vaimoa -mieheensä, eivätkä kuvitellun Jehovan käskyt... Niin luo ihminen -_itse_ hyvettä..." - -Iirannon katkera hymy ja sen vihansoihtu hivelivät Harhamaa. Iiranto -jatkoi kuiskailuaan: - --- "Katso!... Ne jotka polttivat maasi kylät ja tappoivat vapauttansa -puolustavia ihmisiä, tulivat tänne _Jehovan risti_ kädessä... Sen -nimessä vyöryttivät ne Moorankiven vapaan kansan hartioille..." - -Iirannon vihansoihdusta tarttui tuli Harhaman sielun tappuroihin. -Hän oli taas löytänyt teokseensa helmen ja käteensä kirkkaan keihään -Jumalaa vastaan. Niiden välkkeessä katseli hän sitä totuutta, jota -hän oli ruvennut etsimään: vastausta, onko yksityisomaisuudella -oikeuden perustus. Sitä perustusta ei hän löytänyt, ja se kysymys -himmeni sen helmen välkkeessä ja hohteessa, jonka hän oli taaskin -löytänyt teoksensa runoaarteiden lisäksi... - -Vaan jo alkaa näkyä langassa uusi outo säije. Ne ovat suomensuvun -heimoriitoja. Ne nousevat mielien raosta, kuin virvatuli -maanraosta... Ei kukaan tiedä niiden syntyä, eikä syytä. Riita on -maasta ja vedestä. Veli ei tunne enää veljeä, heimo heimoa. Mereltä -kuuluu oudon väen laulu. Valkopurjeiset laivat laskevat Suomen -rantaan. Sotatorvet soivat. Heimo taistelee jumaliensa ja vapautensa -puolesta, mutta toiset heimot eivät ole apuna. Kansa sortuu -heimottain jumalinensa, ja alkaa vieraan valta... - -Suomensuvun vapaus on loppunut. Se elää enää muistona, nokena Aasian -vuorien koloissa, kalmana sen hautakummuissa... - -Sen tuloksen oli Harhama löytänyt, vaan ei vastausta kysymykseen, -miksi juuri _nämä_ ovat köyhiä, miksi eivät toiset... - -Mutta isänmaa koristautui entistä enemmän... Se on ikuinen kukka, se -on aina nuori... Talvisin se pukeutuu valkoisiin lumiin, kuutamoihin -ja revontuliliinoihin. Sen helminä hohtavat pakkasensilmät. -Se hymyilee ja kyselee: "Enkö minä ole kaunis?" Se näyttelee -myötäjäisiänsä, rikkauksiansa: lumikinoksiansa, kukkuloitansa, -metsiänsä ja kysyy: "Enkö minä ole rikaskin?" Se näyttelee myös -kansalta saamiansa koruja: viljavainioita... somia kyliä... tuttuja -teitä... kotipolkuja... lapsuuden leikkimaita ja kysyy: "Voitko olla -minua rakastamatta?" - -Ja kansa ihastuu. Isänmaanrakkaus laskee juurensa syvälle sen -maaperään. - - * * * * * - -Mutta aivan odottamatta sukelsi Harhaman historian muistoista hänen -sielunsa silmien eteen uusi kulkue. Se ilmaantui, kuin vanha, -kauvan unohdettu, rakas lapsuuden muisto, jota on halveksinut -lapsuutensa naurettavana leikkikaluna, mutta joka pitkän ajan päästä -taas löydettynä loihtii esille lapsuuden päivänpaisteiset päivät -marjamatkoinensa ja piilosilla oloinensa. Kirkonkellon kumahdus -ilmottaa suomensuvun kirkkokulkuen tuloa. Järvenselältä kuuluukin -jo kirkkoväen veisuu, suuret kirkkoveneet laskevat rantaan ja -kansa järjestyy kulkueeseen. Uskollinen vaimo kulkee taas miehensä -rinnalla, virsikirja kädessä. Kaikki kulkevat hartaina lehdon läpi, -kaartaen hautausmaata, jonka takaa välkkyy kirkonristi ja kellot -kumahtelevat. Pappi kulkee kulkueen etupäässä. Kun kulkue kulkee -kirkkolehdon läpi, katselevat suvun vanhat jumalat puiden lomista -surumielin. He katselevat kansaansa, joka on hylännyt heidät ja -kulkee uutta Jumalaa palvelemaan. He sanovat jäähyväiset kansallensa: - - "Jää hyvästi suomensuku, - kansa voimakas Kalevan! - Kuu korea, päivyt kaunis - jääkööt taivosi laelle - ikuisesti paistamahan! - Tähtöset yön tuliksi - syttyköhöt joka ilta! - Jääköön sulle elon-onni, - metsä-onni, kala-onni, - jääkööt luottehet lovien! - Kala jääköön järvihisi, - joka oksalle orava, - lintu joka varvunpäähän! - - Punottakoot puolukoista - sinun armahat ahosi, - mättähäsi mesikoista. - Pirttihisi paistakohon - aina armas iltarusko - unehen sun uuvutellen! - Havu tuore tuoksukohon - lattialla lempeästi! - Sävel soikohon sorea - soitoissasi! Saloissasi - laulu kaunis kaikukohon! - Sukusi asumamailla - sopu, rauha vallitkohot, - sekä oikeus ylevä! - - Hyvästi nyt kansa kallis! - - Onni jääköön orrellesi, - siunaus on siemeneesi, - miehen mieli miehihisi, - puhtaus naisen povehen! - Kaikki meidän antimemme - kasvakohot, karttukohot - huomassa uuven Jumalan, - uuven pilvien Pitäjän." - -Sitten lähtevät jumalat pois. Ahti pulahtaa aaltoihinsa uskollisen -emäntänsä keralla, Tapio siirtyy metsiinsä ja muut kukin asuntoihinsa -maanrakoihin, metsiin, järviin, puroihin ja lähteisiin. He lähtevät -jaloina, kansaansa siunaten. He lähtevät, kuten lempeä hääpäivä -muuttuu illaksi ja hämärtyy, jättäen ikuisen kauniin kuvan morsiamen -mieleen. Kirkkokulkue pysähtyy lausumaan jäähyväiset jumalillensa ja -kiittämään heistä Jumalaa. Se lausuu: - --- "Kiitos olkoon Sinulle, jumalien Jumala, niistä jumalista, jotka -meille annoit ja joiden Sinä olet antanut meitä johdattaa tähän -päivään asti!" - --- "Aa-men!" -- lausuu pappi ja kirkonkello kumahtaa. Hetkeksi -poikkesivat Harhaman ajatukset munkki Pietariin, hänen kammioonsa ja -järkkymättömään uskoonsa, ja hänen teoksensa sivut avautuivat taas -hänelle järvenselkänä. Se leimahti hänelle kirkkaana, kuin päivä ja -huumasi valollansa ne kysymykset, joihin hän oli turhaan etsinyt -vastausta menneisyyden pimeiltä periltä. Kansan kääntymisessä yhden -Jumalan palvelijoiksi näki hän itsetietoisen jumaluuden kehityksen -suuren askeleen: ihminen oppi jo käsittämään että jumaluus on _yksi_. -Se etsi sitä vielä taivaasta, mutta, -- niin uskoi Harhama -- nyt -on tuleva se aika, jolloin ihminen huomaakin, että jumaluus on -ihmisessä, asuu siinä ihmishenkenä. - -Ja yhteiset taistelut olivat taas luoneet ihmisessä jumaluuden -korkeita avuja, hyveitä: elämän ankarissa kourissa olivat he -tulleet tuntemaan, kuinka suuriarvoinen on toisen antama apu ja -tuki: Siitä kehittyi lähimäisen rakkaus, ollen alussa vastapalvelus -saadusta avusta. Armoton luonto kehitti samalla jumaluuden suurta -ominaisuutta: omaan itseensä luottamusta. Harhama iloitsi niistä -kultajyvistä ja miltei jo unohti _mitä_ etsiessään hän oli sen -löytänyt. - -Hän istui se helmi kädessä erämaan silmässä, sammaleen ja jäkälän -mailla. Iiranto seisoi hänen vierellänsä, ruumiina kukan tuoksu, -osotti hänelle tapausta, joka istutti ihmisiin tiedon, että Jumala -on yksi ja siten edisti ja joudutti ihmishengen nousua _yhdeksi_ -ainoaksi jumaluudeksi. Iiranto osotti sitä ja kuiskasi: - --- "Näet, että _väärätkin_ tiet vievät ihmisen jumaluutensa -tietoisuuteen... Jehova-kuvituskin on sen kehityksen _edistäjä_... -Sillä _oikeaa_ ihmisjumaluutta palvelee kaikki, yksinpä väärät -jumalatkin..." - -Ja Harhama ymmärsi Iirannon äänen, sillä se tuli hänen omasta -povestansa, puhkesi hänen omista haluistansa. - -Mutta maa ja kansa olivat ottaneet toistensa kihlat lopullisesti. Ne -oli jo vihitty toisiinsa. Kansa oli koristanut maan ja koristettu maa -oli koruillansa nostanut kansan lemmen. Se pukeutui kuin miehelään -menevä morsian joka aamu entistä armaammaksi, joka yö ihanammaksi. -Se pukeutui kuutamon hopeoihin... kesäyön valoisiin liinoihin... -Sen kukkina helottivat kokkotulet... Se loisti runoissansa... -lauluissansa... Se helskyi kirkkoveisuissansa, jotka kuuluivat -järvenseliltä... Se heilautteli vanhoja satuja liinoinansa... -muistoja nauhoinansa... yhteisiä kärsimyksiä näytteli se kauneina -koruina, maan rikkauksia myötäjäisinänsä. Se nosti kaikella sillä -isänmaanrakkauden kansassa, kuin tyttö lemmen armaassansa. Maa oli jo -kansaan vihitty. - -Mutta muitta tuloksitta oli Harhama niin kulkenut näkymätöntä -lankaa myöten nykyisyyteen. Saloteitä jalkaisin kulkiessansa oli -hän menneisyydeltä kysynyt ja taas kysynyt, onko yksityisomaisuus -oikeutettu. Ja menneisyys oli hänelle hymyillyt vastaukseksi ja -näytellyt hänelle liinojansa, vilauttaen niitä ja häilähtäen itse -omille pimeille maillensa, ja hän itse oli takertunut _toiseen_ -asiaan: teokseensa ja jumaluuteen. Vastausta vailla oli hän joutunut -nykyhetkeen, katseli nykyistä Suomea sen entisen, tasa-arvoisen -vaivaloisen työn tulosta, historian monisatasäikeisen langan päätä. -Hän katseli sitäkin mielikuvituksensa, sen ainoan voiman valossa, -joka hänessä enää toimi: - -Oli juuri Suomen suuri vapaudenjuhla, lempeä kevätjuhla. Aurinko -on kallistunut levolle läntiselle taivaanrannalle, oravat nukkuvat -oksillansa, linnut hautovat pesissänsä. Koivu on pukeutunut -parhaaseensa, pihlaja hohtaa kukissaan, tuomi on valkeana ja kuusien -latvoissa kukkuvat käet Suomen kauneuden ylistystä. Rannan ruohokossa -loikovat hauet, ja karjat makaavat lehmisavujen ympärillä. On -Pohjolan lyhin kesäyö, jolloin päivä valkeaa päivän sylistä. - -Tulet leimahtavat lukemattomilla kukkuloilla ja roihuavat tuhansilla -järvien rannoilla. Ne ovat suomensuvun kokkotulia. Ne kertovat Suomen -kansan olemassa-oloa ja sen isäntäoikeutta tähän maahan. Ne kertovat, -että suomensuku ei tyydy yksistään luonnon antamaan kesäyön valoon, -vaan valaisee maansa valoisat kesäyötkin kokkovalkeilla ja siksi -täytyy juuri sen kansan olla pimeän Pohjolan herrana. Sen täytyy sinä -olla, sillä eivät muut voisi sitä riittävästi valaista. - -Nyt ovat Suomen pojat ja tytöt kokoontuneet kokkotuliensa ympärille, -iloitsemaan eletyn talven ja tuhatvuotisten ponnistusten jälkeen ja -ottamaan heihin päin kallistuvaa pimeyttä ja talventuloa vastaan -reippain mielin, viulujen soidessa ja laulujen helskyessä. Nyt -on suomensuvun kevätjuhla. Tuhatvuotinen työnkylvö heilimöi ja -väki on kokoutunut kokkotulille katsomaan tätä viljansa kukintaa, -joka kulkee suurina kulkueina heidän ohitsensa: Etumaisena kulkee -koulukulkue. Lapset menevät kouluun, tyttö pojan rinnalla, kirjat -ja pienet eväsnyytit käsissä. Sitten seuraavat valkolakkiset, neito -nuorukaisen rinnalla. Heidän jälessään tulevat oppineet pukimissansa, -kirjat kainalossa, heidän jälestään taiteilijat, kantaen kuusen-oksia -taiteensa vertauskuvina ja näyttelijät, pihlajan-oksat olalla, sekä -soittajat sananjaloilla koristetut kanteleet käsissä. - -Se on suomensuvun henkisen työn työjoukko. - -Näiden jälestä astuvat kulkueessa käsityöläiset, kukin kantaen työnsä -vertauskuvaa, ja sitten kulkevat ohi maanviljelijät. Etumaisina -kantavat maanviljelijät kuokkia, sirppejä, viikatteita ja haravia. -Niiden jälkeen näkyvät aurat, karhit, sitten uuden-aikaiset työkalut -ja koneet. - -Se oli suomensuvun ruumiillisen työväen kulkua. - -Järven takaa näkyy kaupunkisarja ja tehtaita. Ne ovat suomensuvun -kaupunkeja. Kohoavat savutorvet, ne ovat suomensuvun tehtaista. -Toisaalta näkyy kyliä ja kirkkoja ja kouluja, peltoja ja niittyjä. -Ne ovat suomensuvun kyliä, sen kirkkoja, sen kouluja, sen peltoja ja -niittyjä. Kuuluu höyrypillin vihellys ja junat ja laivat kulkevat -ohi. Laivat ovat suomensuvun laivoja, junat ovat sen junia, -laitumella käyvät karjat sen karjoja. - -Maa oli suomensuvun oma vuorenjuurista pilviin saakka... - -Mutta jo nousee päivän suuri, kirkas kehä vedenrajasta. Karjat -nousevat lehmisavulta ja lähtevät laitumelle. Laiska hauki alkaa -uida ruohokossa, sorsat syöksyvät pesistänsä vilpoisiin aaltoihin -ja linnut alkavat laulunsa puun oksilla. Jokainen puu soi kuin -satalintuinen soitto. Käet istahtavat korkeimpien puiden latvoihin ja -alkavat kukkua täyttä voimaansa. Koko Suomen keväinen luonto ratkeaa -silloin ilohuutoon: - --- "Nyt on Suomensuvun kevät!" - --- "Suomen kevät!... Suomen kevät!" -- vastaa kaiku tuhansista -vaaroista. - --- "Suomen kevät!" -- kohisevat kosket ja huokuu tumma metsä. - -Ja ihastunut väki yhtyy luonnon riemuhuutoon laulaen -kansallislaulunsa. Sitten alkavat viulut soida ja väki tanssia. -Suomen suuri talkooväki tanssii nyt talkootanssia tuhansien -kokkotulien ympärillä. Sen pitäisi olla -- työhönsä katsoen -- -tasa-arvoisena arvon-annossa, työn velvollisuudessa ja työn -palkkiossa. Tämän talkooväen työstä on suomensuvun kesä kypsyttävä -kerran sadon, jonka korjattua alkaa sen suuri elojuhla. Kansa -on _yhdessä_ kestänyt vieraan povesta nousevan hallan. Se on -_yhdessä_ raivannut maan viljelykselle. Siksi se ei ole sortunut -kahleittensa painon alla. Siksi sen täytyisi olla myös tasa-arvoinen -palkkionjaossa. - -Se oli muinaisuuden johteista johtunut johtopäätös. - - * * * * * - -Mutta nämä olivat ainoastaan historian ja kirjallisuuden lehdille -kansasta piirrettyjä kuvia. Kansa oli niissä kuvattu eheänä, -runollisena, kauniina ja juhlallisena, kuin kirkkoväki, joka on -unohtanut arkipäivän huolet. Semmoisena oli kansa kuvastunut Harhaman -mieleen kirjallisuuden värikuvista, kun hän etsi sieltä vastausta -yhteiskunnalliseen kysymykseen ja yksityisomaisuuden syntyyn. Muuta -varmaa vastausta ei hän saanutkaan kysymyksiinsä, kuin nämä kuvat. -Mutta ne kuvat eivät vastanneet koskaan todellisuutta. Ne olivat -yksipuolisen kauniita tai synkkiä, ja niistä sommiteltu kokonaisuus -oli liikkuva kaaos, jossa varjo löi kumoon valon ja valo varjon. -Ja kun hän lähti vaalipuheitansa pitämään, astui kansa ja sen -elämä köyhissä korpikylissä hänen eteensä kokonaan toisena, kuin -kirjallisuudesta ja historian kulusta vedetyissä johtopäätöksissä. -Kansan elämän olemassa oleva historian hetki löi useissa ja juuri -pääkohdissa rikki entisyyden johtopäätökset, ilmeten kokonaan -toisena, kuin muinaisuudesta vedettyinä johtopäätöksinä: _Koko_ kansa -oli muinaisuudesta lähtien raatanut tasan yhtäpitkät työpäivät siinä -työssä, jolla maa raivattiin viljelykselle ja jolla luotiin sen arvo, -mutta se työ oli eri tavalla palkinnut tekijänsä. Yhdet se oli tehnyt -maan herroiksi, toiset armottomana äitinä sysännyt pois rinnoiltansa -ja heittänyt maan herrojen armoille. - -Sillä se maa, jonka kaikki olivat yhtä kalliisti ostaneet, oli -toisille tullut Hornan luolaksi, joka sitoi heidät näkymättömällä -siteellä kovaan kamaraansa, toisten työorjiksi. Muutamat omistivat -maan isäntinä ja toiset raatoivat torppareina heidän hyväkseen. -Näiden uudenajan orjien omistajat eivät tarvinneet orjien -omistuspapereita, eikä kahleita. Niitä sitoi heidän omistamaansa -maahan sama näkymätön Hornan luolan side, joka sitoi toisia sen -luolan rautapyörien ja tulisten uunien ääreen. Näitä orjia asui -Riuttalan ja muiden talojen ympärillä kymmenittäin ja sadoittain -viheliäisissä hökkeleissä, joiden pikkuiset akkunat olivat paikatut -päreillä, tai niiden reijät rievuilla tukitut. Nämä hökkelit oli -kaikkialla rakennettu talon saunan malliin. Ne olivat tavallisesti -puolta matalampia, kuin talon rakennus, yksihuoneisia maalaamattomia. -Ne olivat puutteen ainaisia majataloja. Ne olivat pakkotyöhuoneita, -joihin kahlehditut vangit joka päivä pelkäsivät sitä, että heidät -ajetaan niistä pois, eivätkä niin paljon sitä, että heille -lisätään työ-kuormaa. Torpassa voi vielä kiskoa maasta jotakin -hengenpitimiksi. Pois ajetulla oli maantie ainoana pakopaikkana, -taivas kattona ja nälkä vieri kivenä kintereillä. - -Kesäisin valvottiin niissä torpissa kilpaa Pohjolan pitkän päivän -kanssa. Päivän noususta sen laskuun oli tehtävä talossa päivätöitä, -joiden pituudelle ja määrälle ei pannut rajoja laki, ei liioin -totuttu tapa. Öisin tehtiin omia töitä. Ne torpat olivat ahjoja, -joissa koeteltiin miehen voimaa ja naisen sitkeyttä. Niissä on -karaistu suuri osa Suomen kansaa. - -Ja Suomen mies kesti niissä ja vaimo seisoi uskollisena hänen -vierellänsä kärsimyksien kovassa tulessa. Kun raskaat päivät tulivat -ja mies silloin poltteli piippuansa ajatuksiinsa vaipuneena, istahti -vaimo hänen vierellensä ja lausui: - --- "Älä sure! Onhan sitä ennenkin eletty." - -Näissä torpissa oli Suomen vaimon aateli emäntänä. - -Elämä avautui taas Harhamalle selittämättömänä, oikkuisena, -käsittämättömänä, miltei järjettömyytenä, joka jakoi antimiansa -umpimähkään, polki oikeuden lokaan ja hallitsi kaikkea oikeuden -nimessä ainoana olevana oikeutena... Samalla se nousi hänen eteensä -kaikenhäviönä ja kaiken syntynä. Se oli hävittänyt Suomenmaan -muinaisuuden ja luonut sen nykyhetken. Se oli hävittänyt itsensä -Suomen muinaisen kansan ja luonut siitä aivan uuden: nykyisen kansan. -Se ilmeni taas käärmeenä, joka aina aterioi oman ruumiinsa ääressä, -purki ruuaksensa lapamatoja ja eli ja uudistui niistä... - -Mutta sen huomion hän luuli tehneensä, että nykyisillä -omistus-oloilla ei ole oikeuden perustusta. _Koko_ kansa oli kantanut -yhtä raskaan taakan, mutta toiset koonneet palkan ja polkeneet toiset -orjiksi. Oikeuden ja totuuden kaipuu, vaikka hän _itse_ ei sitä -noudattanutkaan, oli hänessä toki siksi rehellinen ja suuri, että hän -nytkin närkästyi, huomattuansa tuloksen, ja etsi syyllistä. - -Silloin Iiranto asettui hänen varjoksensa, ruumiina kesän lämpö ja -kädessä häilähtelevä unelma. Se hymyili hänelle ja osotti syyllisen, -kuiskaten Harhaman oman poven äänellä: - --- "Syyllinen on Jehovan kirkko... Katso, kuinka paljon maata -ovat sen papit anastaneet virkataloiksensa!... Katso, miten ne -nylkevät miehet maattomiksi!... Ja eivätkö juuri _he_ nukuta kurjia -tyytyväisyyden uneen?..." - -Harhama ymmärsi kuiskauksen ja nousi entistä rajumpana Jumalaa -vastaan. - -Se oli tulos hänen historian lankojen tutkimisestansa. Kaikki purot -virtasivat hänen teokseensa. - - * * * * * - -Yksi niistä lukemattomista työn ahjoissa koetelluista oli Varpalan -Juho. Hän polveutui samasta Riuttalan torpparista, joka oli kironnut -Riuttalan peltoon kylvämänsä siemenen ja siitä leikkaamansa viljan. -Joka vuosi olivat Riuttalan muinaiset isännät lisänneet tälle -torpparisuvulle veroa, sitä mukaa, kuin näkivät sen jaksavan maksaa. -Aluksi oli lisätty päivätöitä, mutta kun talon viljelyksillä ei enää -enempää työväkeä tarvittu, alkoivat isännät kiskoa luonnontuotteita, -joita joka vuosi vaadittiin uusi laji. Joka vuosi täytyi tuoda -taloon määrätty määrä marjoja, sitten lisättiin niihin sienivero... -pellava... voi... liha... valmiiksi veistettyjä tarvepuita y.m. -loppumattomiin. Useita miespolvia oli suku kärsinyt nurkumatta -ja ottanut sanan veronlisäyksistä vastaan yhtä tyynenä, kuin -hallayön, mutta viimein olivat voimat loppuneet. Kuorma oli tullut -raskaammaksi, kuin mitä he kantaa voivat. Vero jäi maksamatta ja -heidät häädettiin torpasta, jota olivat miespolvet viljelleet. -Häädetyn torpparin kolmannesta polvesta syntyi Juho Varpala. - -Varpalan Juho oli yksi niitä työsankareita, jotka ovat ikänsä -seisoneet viljelyksen esirivissä. Hän oli kuusitoistavuotias, kun -isänsä kuoli. Maanomistaja liitti silloin hänen kotitorppansa talon -viljelyksiin. Juho itse meni rengiksi ja hänen äitinsä asui loisena -eräässä torpassa. Kaksikymmentäkaksi-vuotiaana meni Juho naimisiin -torpparin tyttären Marin kanssa ja perusti Rajalan uudistorpan -metsään, kylän rintamaalle. Mari oli aluksi epäillyt avioliittoon -menoa ja sanonut: - --- "Mitenkä sitä nyt uskallamme tyhjin kourin korpeen lähteä?" - --- "Tyhjin kourinko!... Onko miehen koura tyhjä, kun on tämmöinen -aarre kainalossa?" -- oli vastannut siihen Juho, syleillen -voimakkailla käsivarsillaan Maria, siepaten hänet vyötäisiltä kiinni -ja nostaen hänet ilmaan, kuin höyhenen, ja ryöstänyt suutelon. - --- "Hyi, kun suutelee väkisin!" -- oli Mari silloin aina leikillä -huudahtanut. - -Mutta Juhon syleily tuntui hänestä niin voimalliselta... niin -turvalliselta, että hän uskoi korvenkin sitä tottelevan... Suudelma -tuntui niin palavalta, että hän uskoi sen voivan lämmittää hallaisen -korven lämpimäksi ja hän jättäytyi silloin Juhon syliin, sen -aarteeksi ja omaisuudeksi. - -Ja Juho kaatoi kasken korpeen ja veisteli suksipuut. Mari taittoi -tuoksuavista kaskikoivuista vastakset talven varaksi. Syksyllä kohosi -jo pieni pirtti pihlajan juurelle, maakuopasta nousi saunasavu ja -kepinpäähän asetettu pitkävarsinen kippo osotti kaivonpaikkaa... - -Silloin kietaisi Juho käsivartensa Marin vyötäisille, vetäsi hänet -polvellensa ja virkkoi: - --- "Ollaanko sitä tyhjin käsin, kun on miehellä mökki ahon reunalla, -vesikippo kepinpäässä ja maailman puhtain kukka istuu polvella?..." - -Mari hymyili silloin Juholle, painautui sen syliin ja suuteli sen -otsaa ja lausui: - --- "No ei... Eikä ole kukka harhateillä, kun istuu _sinun_ -polvellasi... _sinun_ sylisi suojassa..." - -Elämä hymyili silloin kevätkukissansa. - -Tuli sitten toinen kesä. Kaski paloi roihuavana tulimerenä ja sen -savu nousi korkealle kertomaan viljelyksen esitaistelijan voittoa. -Juho raivasi palon, aitasi sen ja kylvi siemenen mehevään multaan. -Päivät hän oli päivätyössä, ansaitsemassa talven leipää, tai -maksamassa torpanveroa, yöt raatoi oraalla pellolla. Mari kehräsi -kylän kehruita ja hoiti pientä kotia, ja kun mies iltasin palasi -työstä, avasi hän sylinsä ja lausui: - --- "Juho-kulta!... Olet niin väsynyt..." - -Aika leikki omaa leikkiänsä. Se heitteli päiviä kiekkoina öiden ja -talvia kesien perästä. Juhon palot muuttuivat peltotilkuiksi. Niissä -heilimoi ruis sinisten ruiskukkien koristamana, otra teki vihnettä ja -kauranripset riippuivat helmiterttuina kauramaalla. Puron rannalle -oli raivattu niittypalanen, lehmisavulta kuului lehmänkello ja Marin -palsaminpunaiset kukat kimelsivät pikku akkunasta veripisaroina. -Lapsi nukkui kehdossa, toinen leperteli lattialla. - --- "Mari, minun kukkani, minun lintuni!" -- huudahti Juho ja syleili -vaimoansa ja suuteli lastansa. - -Ja Marin kauniissa silmissä kiilsi onnenkyynel. Hän pani kätensä -miehensä kaulaan, katsoi uskollisilla silmillänsä hänen silmiinsä ja -lausui: - --- "Kiitos sinulle, Juho!... Kun _sinä_ tartut elämään käsin, niin -silloin se kukkii kauniina kukkana..." - -Kului aikaa vähän. Elämä kukki Juhon käsissä, palsami Marin -vaalimana. Peltotilkku laajeni, nurmi valloitti puronrantaa märältä -norolta. - -Silloin tuli sana talosta, että isäntä tarvitsee torpan pellot omien -viljelyksiensä lisäksi. Juhon on ennen syksyn tuloa muutettava pois. -Ääneti kuunteli Juho häätökäskyä, piippuansa poltellen. Mari polki -rukkiansa kiivaammin. Molemmat istuivat kauvan ääneti. Vihdoin nousi -Mari, antoi rintaa kehtolapselle ja kun oli sen nukuttanut, lausui -Juholle hiljaa, varovasti, lohdutellen: - --- "Mennään etemmäksi korpeen, niin emme ole ihmisten jaloissa." - -Juho nousi äänetönnä, suuteli vaimoansa ja lähti syvemmälle korpeen -katsomaan uutta torpanmaata. Kun hän iltasilla palasi kotiin ja oli -tehnyt iltatyöt Marin apuna, lausui hän: - --- "Mitä sinä Mari ajattelet, jos menisimme Hallasuon tuolle puolen?" - -Mari hämmensi lehmän juomavettä, ei nostanut katsettansa saavista, -ettei kyynel näkyisi, vaan lausui: - --- "Kunhan missä päivän iltaan elää... Paistaahan se sielläkin -Jumalan päivä." - -Muuta eivät he puhuneet. Iltasta syödessä lisäsi Juho hiljaa, -sivumennen, vaimon rohkaisuksi: - --- "Kirkasvesinen lähdekin on siinä ettonekoivun alla." - --- "No, Jumalan kiitos, että on hyvää juomavettä!" -- lausui Mari. Ja -molemmat vaikenivat sitte ja ajattelivat elämää... - -Nämä ihmiset olivat niitä Suomen viljelyssodan sankareita, joiden -kunniaksi eivät oppineet laulurunoja ja joiden mullalle ei -kaikistellen kumahda kirkonkellokaan. Vuosia olivat he raataneet, -orjan kahleissa, tehneet raskaita päivätöitä torpan isännälle. He -olivat raivanneet pellon erämaahan, kulkeneet Suomen sivistystyön -etunenässä. Sen kaiken olivat he kestäneet valittamatta ja reippaina. -Mutta kuorma kävi raskaaksi silloin kun heidät häädettiin niistä -kahleista pois. Kiireellä täytyi heidän itsensä astua uuteen -samanlaiseen kahleesen. Heidän suurin onnensa oli löytää uudet -kahleet. Muuta eivät he elämältä odottaneet. - -Taas sai korpi maistaa Juhon kirvestä ja maakamara sen hikeä. -Kova oli taas pantu kovaa vastaan. Vastoinkäymiset eivät olleet -lannistaneet mieliä. Ne olivat karaisseet miestä ja rohkaisseet -vaimoa. Kun Mari joskus näytti murheelliselta rukkinsa takaa, lausui -Juho: - --- "Kun saa tuonne noroon asti peltoa raivatuksi, niin alkaa jo tulla -omillaan toimeen." - -Marin silmä kirkastui näitä sanoja kuullessa. Hän rohkaistui, polki -kiivaammin rukkiansa. Sen kiiju lensi aivan yhtenä kiekkona, josta -ei puolainpuuta erottanut. Ja kun Juho joskus poltteli piippuansa -äänettömänä, lausui Mari häntä lohduttaakseen, ikäänkuin itsekseen: - --- "Elettiinhän sitä Rajalassakin, vaikka otti toisinaan yhtä -kovalle." - -Mies sai vaimon sanoista uutta rohkeutta. Monesti oli hän pelännyt -juuri sitä, että Mari ehkä kärsii ja syyttää häntä onnettomuudesta, -kun ei jaksa enää sitä salata. Mutta nyt nämä avoimet sanat ja tuttu -ääni poistivat sen pelon. Hän lausui kiitokseksi: - --- "Keväällä kuokin kannokon otramaaksi. Siitä saadaan talven -leipä... Lehmänheinät kokoamme ahoilta..." - -Ja Marista tuntui, että miehen taakka oli liika suuri. Kun hän imetti -lastansa, lausui hän keventääksensä Juhon kuormaa: - --- "Ainahan sitä minäkin tässä apuna puuhaan... Kylästä saa taas -kehruita, niin päästään taas päivä eteenpäin..." - -Muuta eivät he puhuneet. Neljä pientä lasta kukki kodin omaisuutena. -Juho silitti vanhimman tytön, Rauhan, kutreja ja puheli: - --- "Jumalan kiitos, että on lapsia!... Ainahan niistä on sinulle -vanhanpäivän vara, jos minusta aika jättää..." - -Mari painoi silloin päänsä alemma ja kuivasi salaa kyyneleensä... - -Ajan hyrrät kierivät toistensa perästä omaa nopeaa vauhtiansa. Juhon -uuden torpan ympärillä käytiin sen hyrrien välissä edelleenkin -sitkeää sotaa korpea vastaan. Pellon reuna hiipoi jo noroa. Mutta -vuori nousi vuoren perästä elämän tielle: Hallasuosta se nousi -hallana, ja vei viljan, korvesta kontiona, joka kaatoi ainoan lehmän. -Pere kasvoi ja Mari, joka oli jokaisessa koettelemuksessa seisonut -miehensä tukena, sairastui usein. Kun Juho saapui viikon töistä -lauvantai-iltana kotiin, pieni jauhopussi selässä, odottivat häntä -lapset nälkäisinä ja vaimo riutuneena. Kivivuori kieri silloin Juhon -hartioille. Hän istui ääneti ovensuupenkillä ja otsalle nousi ryppy. -Riutunut vaimo astui silloin taas hänen tueksensa, toi puhtaat -vaatteet ja lausui: - --- "Ottaisit tuosta puhtaat vaatteet ja menisit jo kylpemään." - -Sairas vaimo oli lämmittänyt saunan väsyneelle miehelle. Koeteltu -vaimon rakkaus ei väsy. Se kierittelee vuoret pois miehen hartioilta. -Kun Juho vielä viivytteli lausui Mari: - --- "Juho-rukka! Älä anna mielesi masentua... Aina se Jumala auttaa... -Olemmehan me ennenkin eläneet... Minäkin paranen tästä ja olen taas -apunasi..." - -Juho ei puhunut mitään. Hän nousi elämänvuori hartioilla ja lähti. -Kun Juho oli lähtenyt, huokasi vaimo silmäänsä kuivaten: - --- "Juho-rukka!" - -Mutta huomenna lukivat he taas yhdessä virsikirjaa, opettivat -lapsille aakkosia ja maanantaina lähti Juho reippain mielin uuteen -taisteluun. Hän vieritteli vuoret pois elämän polulta. Kohta oli -metsä noroa myöten peltona. Vanhimmat lapset tekivät jo kotitöitä -sillä aikaa, kun Juho kävi päivätöissä. Rauha-niminen tytär, isän ilo -ja silmäterä, äidin armas ja veikkojen lemmikki, hoiti jo akkunalla -kukkivaa palsamia, pesi tuvan, sirotteli havut lattialle ja lämmitti -saunan lauvantaina. Nuoremmat lähtivät aamuin paimeneen, taittoivat -siellä leppäkerttuja ja poimivat marjoja. Pojat laittelivat -pajupillejä ja kirjakeppejä, tytöt sitoivat seppeleitä ruiskukista ja -koristelivat napinlävet keltaisilla voikukilla. Iltaisin palasivat -he kotia seppeleissä ja kukissa, kirjakepit käsissä ja soitellen -pajupillejä. Vuoret olivat vieritetyt pois elämänpolulta. Tulevaisuus -hymyili väsyneelle raatajalle lempeänä, kuin saunanlämmin. Ja kun -sunnuntai-aamu helotti kauniina Hallasuolla, kulki Juho Marin kanssa -virsikirja kädessä kirkkoon. Mari lausui silloin: - --- "Kyllä se Jumala aina ihmistä auttaa." - -Vaan vielä nousi raesade. Susi repi lehmät, halla vei viljan. -Talon-omistajan nuorin poika tarvitsi Juhon torpanpellot ja Juho sai -taas häätökäskyn. Elämän huolet olivat painaneet jo hartiat kumariksi -ja kyntäneet harmaat vaot poskiin. Mari oli kuihtunut. Poski oli -harmaa... hiukset harvenneet... silmät sumeat. Riutuva palmikko -riippui niskassa köyhyyden kuvana... - --- "Taitaa Herra jo hylätä", -- lausui silloin Juho masentuneena. - -Mutta riutunut vaimo seisoi taas lujana elämäntoverinsa vierellä ja -lausui: - --- "Älä sure! Olemmehan me ennenkin nähneet pahoja päiviä... Ja onhan -tuota kumminkin niistä selvitty ja eletty. Kyllä Jumala taas tuo -avun, kun Hänen aikansa joutuu..." - -Ja kun ilta tuli ja Juho istui taas äänetönnä, lausui Mari: - --- "Mennään syvemmälle korpeen!... Takamaalle asti. Siellä emme -ainakaan ole ihmisten jaloissa." - -Se oli monien sukupolvien kärsimyksien kirkastamaa voiman suuruutta, -joka näin pulppusi torpparin riutuneen vaimon rinnasta. - - * * * * * - -Juho muutti korven sydämeen. Siellä alkoi hän elämän kolmannen -kerran. Pieni torppa kohosi kohta koivikon reunassa. Vanhin tyttö, -Rauha, istutti palsamin ruukkuun ja kun palsami kukki koreimmillaan, -lähti hän isän kotoa työn hakuun, kahdeksantoistavuotiaana, sai -palveluspaikan ja oppi siellä tuntemaan erään tukkilaisen, Aapo -Horrin. Vajaan vuoden kuluttua palasi tytär takaisin isän kotiin... -Hän oli sieltä lähtenyt puhtaana... poski punaisena ja silmä -kirkkaana... elämä kevätpurona... Nyt palasi hän kalpeana... kyynel -silmässä... häpeä mielessä. Hän oli nukahtanut liian kauvaksi aikaa -tukkilaisen syliin... onnea odotellen... Tukkilainen oli lähtenyt -muille maille ja jättänyt hänet yksin. Hän kantoi nyt kohdussansa -uutta elämää... - -Ääneti istui Juho, kun tytär tuli kotiin, ja sanaton oli nyt -vaimokin. Palsamin kukat olivat nyt lakastuneet, vaimon mieli oli -maassa ja vuori nousi taas miehen hartioille... - --- "Herra koettelee ihmistä", -- lausui Juho hiljaa, ikäänkuin -itsekseen. - --- "Onhan Se muitakin koetellut... Ja tottapa Hän sen hyväksi näkee", --- lohdutti vaimo. - -Mutta Rauhalle ei kumpikaan puhunut sanaakaan. Eikä sitä -tarvittukaan: Rauha ymmärsi kaiken. Hän meni saunaan ja itki salaa -saunan lattian märäksi... Hän oli käynyt onnen nouannassa uskottunsa -sylistä ja palasi nyt sieltä silmissä kyynelten ehtymättömät -lähteet... - - * * * * * - -Varpalan Juhon kolmas uutistorppa oli ensimäisiä paikkoja, johon -Harhama osui poikkeamaan, lähdettyänsä vaalipuheitansa pitämään. Hän -kulki jalkaisin oikotietä erääseen kylään. Tiellä yllätti hänet sade, -jota pitämään hän poikkesi Juhon torppaan. Juho itse ei ollut kotona. -Sade kesti useita tunteja. Sen ohimenoa odotellessaan pyysi Harhama -torpasta ruokaa. - --- "Eipä tässä juuri ole mitä vieraalle antaa... Perunoita olisi -ja leipää ja maitoa... Tyytyneekö vieras niihin", -- vastasi Mari -askareittensa lomasta heikolla äänellä. - --- "Kyllä, kyllä!" -- vastasi Harhama. - -Torpassa, johon valoa pääsi kahdesta pienestä akkunantapaisesta, -asui kaksitoistahenkinen perhe -- tyttären aviottomat kaksoset -niihin luettuna -- yhteen sullottuna. Kunkin osalle riitti vaille -puolitoista neliömetriä lattian pinta-alasta. Kolme Rauha-tyttären -jälkeistä vanhinta lasta oli kivuloisia, nuoremmat raskaaseen -työhön vielä kykenemättömiä. Yksi niistä oli sokea. Kaikki kantoi -köyhyyden raskasta leimaa. Lapset olivat kalpeita ja arkoja korven -nälkäkukkia. Niiden ohkaiset vaatteet olivat moneen kertaan paikatut -erivärisillä tilkuilla. Pöydälle oli asetettu alassuin kuivumaan -kaksi savivatia, joiden reunat olivat lohenneet. Siellä täällä näkyi -puulusikka seinänraossa ja pankolla oli nokinen pannu ja kattila. -Lisäksi oli torpassa puurahi, jolle ladotut makuuryysyt oli peitetty -rievuista kudotusta kankaasta laitetulla peitolla. Siinä oli torpan -koko rikkaus. Mari itse näytti luurangolta, joka oli verhottu -harmaalla ihmisnahalla, puettu ohkaiseen hamerisaan ja liikkui -huojuvin askelin. Palmikossa, joka ulottui hiukan alapuolelle niskan, -oli ainoastaan muutamia suortuvia. Vanhin tytär imetti kaksosiansa -surullisena ja posket yhtä verettöminä, kuin lapsille tarjoamansa -laihat rinnat. Maailmankurjuus puhkesi Harhaman edessä täyteen -kukkaansa. Hän värisi sen edessä ja ihaili sitä samalla. Hän seisoi, -kuin ihmispeto jumaluuden kukkamaan keskellä, katsellen sen kukkien -puhkeamista. - -Mari keitti uusia perunoita, lapset poimivat sen lisäksi marjoja ja -maukas päivällinen oli valmis. Mari kertoi perunoiden kiehuessa oman -ja puolisonsa elämän surullisen tarinan. Harhamalle oli yllätys, -että hän matkansa alussa kohtasi juuri _Riuttalan_ entisen torpparin -sortuneen jälkeläisen kodin. Hän kuunteli Marin kertomusta, kuin -jännittävää satua. - --- "Kyllä se Jumala koettelee ihmistä... Mutta hyväksihän se vaan -on... Me opimme sen kautta tuntemaan Hänen armonsa", -- lopetti Mari -surullisen tarinansa. - -Harhama värisi. Maailmankurjuus puhui hänelle hänen ajatuksiansa -vaikka toisessa hengessä. Se tunsi vaistomaisesti, että kurjuus -kasvattaa siinä jumaluuden korkeampia avuja: hyvettä. - --- "Vanhimman tytön vielä maailma vietteli", -- lopetti Mari huoaten -ja kuivaten elottomasta silmästänsä varastautuneen kyyneleen. - -Syntyi vihlova äänettömyys. Jokainen tunsi leikkaavaa saraheinää -vedettävän sydämensä läpi. Kuihtunut äiti katui varomattomia -sanojansa, joiden näki viiltävän tyttö-polosensa sydäntä. Tytär -käänsi kasvonsa toisaalle, soudatti kaksosiansa ja, ikäänkuin -salataksensa, että oli kuullut äidin katkerat sanat, lauloi: - - "Aa-aa!... Tuuti-lulla! - Ei saa Tuoni tulla - köyhän lapsen luokse. - Tuuti, aa, tuuti-lulla! - Äidin kapaloissa sulla - viel' on turva. Niiss' ei varmaan - harhaan astu jalka armaan. - Tuuti, tuuti! Poissa on - kätkyestä viettelys, - kapalosta pettymys." - -Ja onneton äiti heltyi ja värisi. Hän kuivasi kyyneleensä. Suu -vetäytyi itkuun menemäisillensä. Anteeksi pyytäen puhui hän -tyttärelleen:. - --- "Menisit nyt, Rauha-rukka, levähtämään, niin minä soudatan sillä -aikaa." -- Tytär nousi raukeana, huokasi, peitti lasten kasvot -räsyllä ja lähti äänetönnä, silmät alas luotuina, ulos. Mari huokasi -hänen mentyään ja lausui Harhamalle, tytärparkaansa puolustaaksensa -surullisella, hiljaisella äänellä ja pyyhkien salaa kyyneleen -silmänurkastansa: - --- "Kukapa se mökkiläisen lasta säälii... Kun vaan itse jaksaisi -kuormansa kantaa..." - -Harhamasta tuntui, kuin olisi Marin sanoihin ja ääneen ollut -puristettu kaikkien Suomen torpparien ja koko maailmankurjuuden -tuska, niiden avuton tila ja miehekäs alistuminen oman taakkansa -alle, oman kätensä varaan. Hänessä nousi taas epäilys, oliko hän -polkenut väärälle kivelle liittyessään puolueeseen, johon kuului -torpparien isäntiäkin. Hän rämpi taas hetken epäilyn nevassa. -Äänettömyys jatkui. Nukkuva lapsi hädisteli unissaan pienellä -kädellään kärpästä huuleltansa. Mari muisti taas tyttärensä häpeän, -katui että oli maininnut siitä vieraalle ja puhui, tehdäkseen -tyttärensä erehdyksen ymmärrettäväksi: - --- "Mutta erehtyväthän nuo rikkaidenkin lapset. Riuttalankin -viimeisen tytön, Helgan, kerrotaan kulkevan huonoilla jälillä... Ja -siellähän ne köyhät saavat oppia..." - -Veri tulvasi Harhaman kasvoihin näitä sanoja kuullessaan, niin että -hän itsekin huomasi punastuneensa. "Tietysti", -- ajatteli hän -- -"Mari tarkottaa juuri minua, vaikka ei tunne... Onhan huhu voinut -jo tänne asti levitä." Alkulan sanat ja kirkkoneuvostossa kuullut -puheet eivät olleet häneen niin koskeneet, kuin nämä riutuneen vaimon -mietteet: "Ja sieltähän ne köyhät saavat oppia". Nyt ei hän löytänyt -mitään sanoja, joilla olisi voinut selvittää olemuksessansa syntyneen -ristiriidan. Mari oli tietämättänsä vierittänyt hänen tiellensä -jotakin, jota hän piti oman tekonsa seurauksena, sinä rikkaruohona, -josta Alkula oli puhunut. Järkeily pysähtyi nyt. "Entä jos se -ei olekaan minun oma asiani", -- kysyi hän itseltänsä vastausta -saamatta. Mari soudatti kaksosia, mietti jotain, pyyhki taas silmänsä -ja jatkoi: - --- "Erään miehen matkassa tuo kuuluu Riuttalankin tytär kulkevan..." - -Harhama tuijotti lattiaan sanattomana, synkkänä. Mari lopetti: - --- "Mikäs se on rikkailla hätänä lapsienkaan kanssa, mutta toista se -on köyhän, kun kaikki vielä pilkkaavat ja sylkevät..." - -Syntyi pitkä tuskallinen äänettömyys. Harhaman ajatukset repeilivät -räsyiksi. Hän unohti maailmankurjuudenkin hetkeksi. Mutta hiukan -selvittyänsä alkoi hän taas tuntea Jumalan ilkeästi ärsyttävän -hengityksen, synkistyi ja alkoi kokoutua vihanpakahtumaksi. Mari -huokasi taas. Lapsi alkoi itkeä kätkyessä. Mari soudatteli sitä taas -nukuksiin, laulaen: - - "Tuuti, aa! Tuuti, lulla! - Äidin kapalossa sulla - viel' on turva, miss' ei varmaan - harhaan astu jalka armaan." - -Lapsi nukahti. Mari jatkoi puhettaan: - --- "Kunpa antaisikin Luoja ihmisen ikänsä kulkea jalat kapaloissa, -niin ei erehtyisi väärille teille!... Ainahan sitä tämän maallisen -jaksaisi silloin kantaa..." - --- "Milläs asioilla se vieras matkustaa?" - -Harhama selitti matkansa tarkotuksen parilla sanalla. - -Harhama kuunteli Marin filosofiaa ja elämänkysymys kohosi hänen -sielunsa äskeisestä sekasorrosta taas tuli-uhkuisena pyöränä, jota -hän katseli kuten jotain salaperäistä, jumalallista, suurta ja -huumaavaa. Elämänkysymys näytti olevan ihmisrinnan kipein pakahtuma -korven silmässäkin. Mari lopetti sen kysyen: - --- "Vai puhumassa!... Onkin tänne kylään jo odotettu puhujaa... -Sanovat, että ne antavat lopultakin oman maatilkun köyhille... Onkin -tuota maata toisilla liikaa ja on tuota jo saatu kärsiä", -- ilostui -paljon kärsinyt, vähään tyytyvä vaimo. - -Harhama oli vaiti. Hän tiesi Marin tarkottavan toisia, eikä häntä. -Hetken puheltuansa hän kysyi paljonko ruoka maksaa: - --- "Ei se maksa mitään... Pitää sitä toki sen kerran meidänkin -puolestamme auttaa... kun vieras on semmoisella asialla... Eivät -meistä ihmiset olekaan tähän asti välittäneet... Ja tottapa se on -niilläkin oma kuormansa." - -Ja hetken perästä lisäsi hän: - --- "Kullakin on elämässä oma kuormansa kannettavana ja omat tuskansa -ja vaivansa kestettävinä... _Elämä on yhtä tuskaa ja vaivaa..."_ - -Se oli hänen elämänsä suurin napina... Niillä sanoilla heitti hän -myös kiulullisen öljyä Harhaman palavaan sieluun. Elämänkysymys -leimusi Harhamassa taas tuliroviona. - -Harhama oli vaiti. Jumaluuden tuli leimahti Marin sanoista taas -häneen kirkkaampana ja kaikki peittyi ijankaikkisuuden aamuhämäriin. -Hän vihasi taas Jumalaa kaikilla voimillansa ja kaipasi sitä omana -luomanansa. Hän ei jaksanut... ei tahtonut... ei osannut mitään -puhua. Mari jatkoi: - --- "Ei ole elämässä muuta oikeaa armopalaa, kuin tuska ja vaiva... -Kaikki muu on maailman viettelystä..." - -Tuliset salamat silpoivat Harhamaa. Elämä kukki taas hänen edessänsä -tulikukkana, joka poltti, ja tuoksusi tuskaa. Hän katseli Maria, kuin -kärsimyksien Neitsyt Mariaa. Joku selittämätön lieska raateli häntä. - -Sade oli jo lakannut ja Harhama lähti. - -Mari opasti häntä selvälle oikotielle. Erotessa lausui hän -riutuneella äänellä vielä kerran Harhamalle: - --- "Kun ne nyt antaisivat köyhillekin omat maat! Jo tuota onkin -kestetty ja vierasta viljelty... Kun pääsisi noista häädöistä ja -saisi rauhassa tehdä työtä, niin vielähän sitä eläisi." - - * * * * * - -Tie oli rämeisen erämaan polkua ja rämeinen oli Harhaman mielikin. -Suokurpat ja kuret lisäsivät erämaan tunnelmakuvaan oman raskaan -värinsä. Harhamaa kiusasi kaiken lisäksi se, ettei ollut astunut -puhdistamaan rouva Esempiota Marin silmissä ja selittänyt, että -jos hän tarkottaa rouva Esempiota ja hänen suhdettansa, niin on -hän erehtynyt, sillä se on avioliitto, puhdas ja luja. Mutta kohta -lohdutti hän taas itseänsä sillä, että häntä sitoi kunniasana... -Myöhemmin toinen selittämätön, outo tunne kiusasi häntä: Hän aavisti, -tai pelkäsi suhteensa julkisuudessa paljastumisen tuottavan häpeää -puolueelle. Hän uskoi aivan lapsellisella sairaloisuudella, että se -on salaisuus, ja että ainoastaan jotkut pahansuovat sitä juoruavat -ja luulottelevat sen olevan olemassa. Puolueen valjaat tuntuivat -häntä nyt puristavan ja hän oli tyytyväinen, että oli olemassa -kunniasana... Siihen pakeni hän arkana elämäänsä pakoon silloin, kun -ne valjaat puristivat... - -Niissä ajatuksissa kulkiessa alkoivat ajatukset hieman selvetä, kun -räme muuttui kankaaksi. Varpalan Juhon elämäntarina kummitteli hänen -silmissänsä selvempänä. Hän kyseli: - --- "Miksi hänen on maksettava vero maasta, kun toinen siitä _kantaa_ -veroa?... Ovatko niiden toisten esi-isät tehneet enemmän maan hyväksi -ja sillä ansainneet sen?... tai edes nykyinen polvi?" - -Taas joutui hän rämeelle, suolammin rannalle, Arka kuikka souteli sen -selällä. Ruskea sammalikko avautui silmänkantamiin. Siellä täällä -törötti vaivaispetäjä. Ei näkynyt elämää, ei kukkaa. Kuului joku -ilkeä kurnutus, jonkun linnun ruma ääni ja lampi vilkkui erämaan -mustana, elottomana silmänä. Suonsilmistä nousi rämeen hapan, -ummehtunut haju. Kaikesta haisivat hänelle nyt elämän mudat. Sen -raihnaisuus levisi rämeelle inhottavana, synkkänä, mieltämasentavana -kuvana... - -Iltapäivällä saapui Harhama köyhään metsäkylään, jonka ohi hänen -tiensä kulki ja jonka muodosti miltei kokonaan torppariasutus. Koko -kylän väki oli koolla erään talon kartanolla, jonka oikealla puolella -aukeni järvenselkä. Raskaassa työssä väsyneet miehet -- niiden -joukossa myös Varpalan Juho -- istuivat kumarahartiaisina nurmikolla. -Joukko poikia oli kiivennyt tikapuille, toisia istui aidalla. Naiset -istuivat eri ryhmissä, useimmilla sukanneyle mukana. Koko pihamaa -oli täynnä väkeä. Kaikki näyttivät välinpitämättömiltä, väsyneiltä -ja elämän taakan alle sortuneilta. Ryppyisissä, harmaissa kasvoissa -oli kirjoitettuna ihmiselämän tarina lukemattomine järkyttävine -kohtauksinensa, joita näytellään joka päivä Suomen pohjoisten karujen -korpien sydämissä todellisina ja järkyttävämpinä, kuin teatterin -näyttämöillä, missä niiden jälittelyjä varakkaat ihailevat aikansa -kuluksi. Harhama liittyi tuntemattomana kuulijoiden joukkoon... - -Sadekuuro oli juuri kulkenut ohi, kun Harhama saapui paikalle. -Ilmassa tuntui sen jättämä tuoreus, joka sekaantui mäntypuiden ja -palavan kydön hajuun. Linnut tirskuivat iloisina. Taivaalla komeili -loistava vesikaari täydellisenä, järvenselän yli ulottuvana luokkina -ja ilmasta kuului ohi lentävän kuikan kuikutus: - --- "Kui... Kui... Kui!" - --- "Kur-kriu!" -- alkoi huutaa suolla kurki, joka härnäytyi kuikan -laulusta. - --- "Saisi jo alkaa, että pääsisi iltatöille", -- kuului silloin -hiljainen huomautus naisten joukosta. Tuvan ränsistyneille rappusille -nousikin kohta nuori käsityöläinen, punainen rusetti rinnassa ja -alkoi puhua: - --- "Toverit! Nyt ei ole enää herroja vaan kansa... Nyt on riistäjien -valta lopussa... Nyt on kansa vallassa..." - --- "Mitä se höpisee?" -- kuului naisten joukosta huomautus. Puhuja ei -sitä kuullut, vaan jatkoi: - --- "Ei kukaan ihminen ole luonut maata ja vettä. Ne ovat olleet -maailman alusta ja niitä ei ole tehty yksien omaisuudeksi. Ne ovat -luodut kaikkia varten, niin kuin ilma ja auringon valo. Mutta -muutamat riistäjät ovat ne anastaneet ja sanovat, että ne ovat -heidän. Ne ovat _varastaneet_ teidän maanne..." - -Kuulijat oudostuivat tätä ennen kuulumatonta puhetta kuullessaan. -Miehet kopistelevat loppuun palaneita piippujansa kenkiensä pohjia -vastaan ja naiset kyselevät toisiltansa supisten: - --- "Mitä se puhuu?" - --- "Tai _ovatko_ he luoneet tämän maan mullan, enemmän kuin tekään?" --- jatkoi puhuja. Kuulijat miettivät asiaa. Puhuja pysähtyy pitkäksi -aikaa ja kysyy sitten uudestaan painostavasti: - --- "Minä kysyn teiltä: Ovatko he luoneet tämän maan mullan?" - -Hän jättää taas kuulijat miettimään, ollen odottavinansa vastausta. - --- "Ei suinkaan sitä ihminen ole luonut", -- lausuu joukosta yksi, -jonka Harhama huomasi muita tarkkaavammin seuraavan puhetta. Se oli -Varpalan Juho. - --- "Eipä tietenkään", -- lisäävät muutamat. Koko joukon ajatukset -alkavat jännittyä. Puhuja jatkaa: - --- "He eivät ole sitä luoneet... Millä oikeudella he ovat sen sitten -anastaneet?" - -Taas jää hän muka vastausta odottamaan, antaa kuulijoiden mielen -jännittyä ja jatkaa sitten: - --- "Ovatko isäntien esivanhemmat tehneet tätä maata raivatessaan -enemmän työtä, kuin teidän, torpparien esivanhemmat? Ovatko? kysyn -minä." - -Kuulijoiden silmät ovat tähdätyt kiivastuneeseen kysyjään. Jokainen -miettii taas vastausta, Harhama muiden mukana. Puhuja jatkaa -tulisempana entistään: - --- "Entä kun ennen tässä maassa tapeltiin vihollista vastaan, niin -isäntien esivanhemmatko ne silloin yksinään tulessa seisoivat?..." - -Kaikki saivat taas aikaa ajatella ja kaikki katselivat toistensa -silmiin etsien niistä vastausta. "Todellakin!... Todellakin!... Miten -sen asian on?" -- näkyi kysymys joka silmästä. Harhamalle tämä oli -omien mietteittensä kertausta. - --- "Kaikki sitä saivat yhdessä tapella, niin isännät, kuin torpparit. -Mutta kun sota oli ohi, niin torppari sai ruveta toiselle päivätöitä -tekemään siitä maasta, jonka hän oli verellään ostanut", -- jatkoi -taas puhuja. - --- "Niinpä se on käynyt", -- murahtaa Varpalan Juho, joka oli -seurannut puhujaa, kuin tulisilla hiilillä istuen. Vaimot pysäyttävät -sukanneyleensä. Harmailla kasvoilla ilmehtii jo uteliaisuus. -Taivaankaaren värit hohtavat, kuin tarjoten jotain ihanaa, ennen -saamatonta. - --- "Mutta", -- jatkoi puhuja -- "mennään nykyaikaan. Kysyn teiltä: -Tekevätkö _nyt_ tilalliset pitempiä työpäiviä, kuin te?... Tekevätkö -he tämän maan hyväksi enemmän työtä, kuin torppari?" - -Taas antaa hän kuulijoiden ajatella ja kävelee itse edestakaisin -rappusilla. Kuikka kuikuttaa taas ja suolla kuuluu kuren riukuminen. - --- "Toiset eivät tee muuta kuin syövät ja juovat", -- lausui viimein -eräs kuulijoista piippuaan poltellen. - --- "Mutta mitä syövät? He syövät teidän työnne tuloksia. Mitä -juovat?... Teidän hikeänne. He eivät ole siis Suomen maita työllään -ansainneet, senkään vertaa kuin te, eivätkä _heidän_ esi-isänsä -enemmän kuin _teidän_ esi-isänne... Katsotaanpa ovatko he ne sitten -ostaneet säästöillään. Vastatkaa minulle: Säästävätkö he, tilalliset, -ruuassa ja vaatteissa ja asunnoissa enemmän kuin _te?"_ - -Kuulijat ovat vaiti, mielet jännittyneinä. Pitkän odotus-ajan jälkeen -jatkaa puhuja: - --- "Ei, sanon minä. He _tuhlaavat_ ja te säästätte heihin verraten -niin, että näette nälkää. Mutta vaikka te teette työtä enemmän kuin -he ja säästätte -- pakollisesti tietysti -- nälkiytymiseenne asti, ei -teille kumminkaan säästöt kokoonnu, mutta heille kokoontuvat. Mistä -se johtuu?" - -Naiset ovat keskeyttäneet sukanneyleensä ja istuvat toisilla -sukkapuikko huulien välissä, toisilla neyle helmaan pudonneena. -Puhuja on heittänyt siemenensä hyvään maahan. Hän antaa sen taas -pari minuttia rauhassa itää, ja katselee itse valkeaa kalalokkia, -joka leijailee komeana sateenkaaren heijastuksessa korkealla järven -selällä, tähystellen saalista. Sitten jatkaa hän taas: - --- "Se johtuu siitä, että he _riistävät_ teiltä... He ovat anastaneet -teidän työnne tulokset. Teidän ja teidän esivanhempienne maahan -paneman työn he ovat anastaneet yhdessä maan kanssa. Sillä aikaa kun -te raadatte orjina, venyvät he joutilaina ja kumminkin rikastuvat..." - --- "Oikein sanottu!" -- keskeyttää Varpalan Juho. - --- "He", -- jatkaa puhuja -- "leijailevat työttöminä, kuin tuo -kalalokki ja vaanivat teidän työnne tuloksia... tähystelevät onko -torpparilla mitä ottamista." - --- "Kas!... Kas!" -- huomauttaa joku, tarkottaen lokkia, joka yritti -jo iskeä saaliiseen, mutta peräytyi vielä. Puhuja alkoi puhua, lokin -eleitä osottaen: - --- "Noin!... Katsokaa lokkia!... Se jo näki, että torpparin pelto -on kasvanut enemmän, kuin viime vuotena, niin aikoi jo iskeä... -lisätä veroa... mutta halla tuli väliin... ei iskenytkään. Lentää -korkeammalle... Nyt vaanii se seuraavaa satoa... Nyt se yrittää -uudestaan... noin!..." - -Kuulijat seuraavat jännitetyin mielin lokin eleitä ja puhujan -selityksiä. Lokki peräytyy taas iskustansa ja leijailee korkealla. -Puhuja osottelee sen liikkeitä, selitellen: - --- "Torppari on saanut noron raivatuksi niityksi. Katsokaa sitä -pirua!... Nyt se taas jo yrittää... lisää päivätöitä... Noin!... -Noin!..." - -Lokki on taas iskuun valmiina. Katsojat jännittyvät. Puhuja jatkaa: - --- "Jo yrittää taas... Noin!... Yrittää veroa lisätä... iskeä hänen -niskaansa..." - -Kuulijat tuntevat, kuin iskisi isäntä heihin lokin muodossa. Hartiat -kyyristyvät, kuin iskua vältellen. Vielä peräytyy lokki. Varpalan -Juho istuu kuin neulankärellä. Puhuja jatkaa sen peräytymistä -tarkottaen: - --- "Näki että ei ole vielä oikea aika... Antaa torpparin rikastua, -niin saa kerralla enemmän... Taas yrittää... Vie viimeisen lehmän... -Noin se vaanii teidän rikkauttanne... Katsokaa lokkia!... Taas -huomasi, että on paras odottaa, antaa torpparin valaa kaikki hikensä -maahan ja sitten ottaa kerralla... Noin!... Niin!... Niin!..." - -Taas on lokki isku-valmiina. Kuulijoiden hartiat kyyristyvät, tuntien -muka isännän kynnet niskassansa. - --- "Nyt se on jo valmis", -- jatkaa puhuja. - --- "Pirun komea lokki", -- kuuluu joukosta, - --- "Nyt se jo iskee", -- murahti Varpalan Juho, lokin liikkeitä -kiihkoisasti seuraten. Harhamakin seurasi hermostuneena puhujaa ja -lokkia. - --- "Ei vielä iske. Se odottaa, kunnes torppari on pannut maahan -viimeisetkin voimansa", -- oikaisi taas puhuja Varpalan Juhon -huomautukseen. "Vasta sitten kun torpparin ruumiista on _kaikki_ -imetty maahan, tekee se hyökkäyksen, ottaa kaikki kerralla, ajamalla -torpparin pois torpasta... Katsokaa sitä petoa!..." - -Lokin kynnet ovat valmiiksi asetetut. Kaikki jännittyy. Puhuja jatkaa: - --- "Torpparin koko elämän työn ottaa tilallinen silloin noin yhdellä -iskulla... Nyt... Nyt... Nyt..." - --- "Nyt se iskee!... Voi tuota ryökälettä!" -- huudahti Varpalan -Juho. Lokki suhahti nuolena järven pintaan ja iski kyntensä hauin -selkään. Mutta saalis sattui liika suuri. Lokki ei jaksanut sitä -nostaa vedestä, eikä saanut kynsiänsä irti hauesta. Syntyi hetken -kestävä taistelu, joka tarjosi puhujalle taas oivan aiheen. Hän -osotti henkensä puolesta taistelevaa lokkia ja jatkoi:. - --- "Mutta tehkää tekin noin! Noin... noin... kuten hauki. Ottakaa -riistäjää kynsistä kiini ja antakaa sen tuntea voimaanne!... Noin... -Katsokaa!... Vesi vaan pölisee... Tehkää te samaten!... Silloin ei -sen mieli tee iskeä teidän työnne tuloksiin... Kas niin!... Siivet -vaan räpisevät... Niin tehkää... Nyt se pääsee irti... Ei vielä... -Se on kapitaali köyhälistön niskassa... Nyt se jo pääsi ja lentää -höyhenet märkinä pakoon..." - --- "Pääsihän piru!" -- virkkoi eräs miehistä. Puhuja tarttui -huomautukseen: - --- "Niin pääsevät riistäjännekin ja voivat taas ryhtyä vaanimaan -uutta uhria, jos ette kaikki liity heitä vastaan... Ne napsaavat -teistä yhden kerrallaan mieron tielle niistä torpista, joiden pellot -te olette hiellänne höystäneet. Mutta jos liitytte yhteen ja sanotte, -että te ette ole, ettekä rupea toisten orjiksi, niin riistäjät ovat -teidän käsissänne. Maa on teidän, mutta he ovat sen riistäneet -itsellensä. He ovat sen _ryöstäneet_, sillä työllään he eivät ole -voineet sitä ansaita, eivätkä säästämällä. Maa on teidän, kansan..." - -Kuulijat ovat vaiti. Sillä välin on taivaalle ilmestynyt entistä -loistavampi vesikaari. Puhuja osottaa sitä ja kysyy: - --- "Onko totta, että teille on opetettu: Älkää ihailko vesikaarta, -sillä se kuuluu rikkaille?" - -Ei kuulu vastausta. - --- "Onko totta, että te _uskoisitte_, jos joku teille niin puhuisi?" --- jatkaa puhuja. - --- "Kuka sitä nyt uskoisi", -- lausui Varpalan Juho. - --- "Aivan niin. Ja miksi ette sitä uskoisi? Siksi, että vesikaari ei -ole kenenkään tekemä. Se on siis kaikkien oma. Ihailkaa siis sitä! -Mutta onko maa kenenkään tekemä?" - --- "Eipä tietenkään", -- näkyy kuulijoiden silmistä vastaus. - --- "Ja kumminkin te uskotte, että se on yksien oma. Te _hullut_! -Ottakaa se, mikä teille kuuluu! Ihailkaa vesikaarta, viljelkää maata -_ominanne_!... Älkää uskoko, että maapallo on _teille_ kielletty -hedelmä! Se on petturien keksimä taru", -- jatkaa puhuja. - -Ja vesikaari houkutteli ja näytti niin läheiseltä ja maapallo -rikkauksinensa näytti kuulijoista ihanalta omenalta, joka odotti -kuusen oksalla _ottajaansa_. Ja he kurottivat jo käsiänsä. He -olivat valmiit. He olivat paljon kärsineet ja se odotettu oli -niin houkuttelevaa ja ihanaa, ja nyt se näytti olevan käteen -putoamaisillansa... - --- "Oikein puhuttu", -- lausuivat useat yhtäaikaa, kun puhuja taas -keskeytti. Koko kuulijakunta alkoi ajatella samoja ajatuksia. -Torppariolojen luoma joukko-ihminen, joka jo oli valmiiksi kehittynyt -olojen yhtäläisyyden pakosta, alkoi nyt kehittyä itsetietoiseksi -korpikylässäkin. Puhuja jatkoi: - --- "Liittykää siis yhdeksi riistäjiänne vastaan! Kun ne tulevat -vaatimaan teiltä työpäiviä maasta, niin kysykää, onko hän luonut -maan, tai onko hän _työllään_, tai _säästämisellään_ sen ansainnut -enemmän kuin te! Kysykää, ovatko hänen esivanhempansa sitten -säästäneet ja tehneet työtä enemmän, kuin teidän... Maa kuuluu -teille, työn raskaiden vuorien kantajille, eikä laiskottelijoille." - --- "Oikein!... Oikein!" -- myönsi joukko yhtenä ihmisenä, sinä uutena -joukko-ihmisenä. Se katseli jo maapalloa, kuin edessänsä kierivää -kultaomenaa. Puhuja jatkoi: - --- "Maasta, joka on luotu kasvattamaan jokaiselle leipää, ovat -riistäjät tehneet ryövärien luolan, Hornan luolan, jossa he -väjyvät lokkina saalista. Mutta kun riistettävät nousevat, niin -ne puhdistavat Hornan luolan ryöväreistä, kuin Jeesus Jerusalemin -temppelin..." - --- "Hyvä!... Hyvä!... Oikein sanottu!" -- huusivat kuulijat. Puhuja -osotti taas vesikaarta, sovittaen siihen selityksensä: - --- "Katsokaa! Sosialistinen yhteiskunta antaa kansalle kaikki omaksi, -kuten tuo vesikaari jakaa värinsä..." - -Kuulijat eivät käsitä muuta, kuin sen, mitä se tuleva vesikaari -antaa. Sosialistinen yhteiskunta komeilee heidän edessä komeana -vesikaarena... ihanana... kauniina... Puhuja jatkaa: - --- "Sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole vääryyttä. Siinä on ikuinen -rauha, tasa-arvoisuus, vapaus ja veljeys..." - -Vesikaari kaunistuu kuulijoille entistä ihanammaksi. Siinä näyttää -riippuvan kultaomenoita... Naisista tuntuu, kuin siinä heiluisivat -ja soisivat taivaan kellot ja kaikki ovat varmat, että herkut -kypsyvät sen komealla luokinselällä. Puhuja kuvaili sosialistisen -yhteiskunnan yhä ihanammaksi. Hän maalasi vesikaaren sataväriseksi, -ripusti siihen kaikki rauhan ja veljeyden ja vapauden ja oikeuden -kellot, asetti herkut sen väriselälle, osotti sitä juuri syntyneelle -joukko-ihmiselle ja kysyi: - --- "Tahdotteko?... Luopuisitteko siitä omenastanne, jos se -kiellettäisiin?" - -Kuulijoiden vastaus oli valmis: Joukko-ihminen _tahtoi omansa_... - --- "Yhteen siis kaikki sorretut!... Ylös torpparit! Eläköön -sosialismi!" -- lopetti puhuja. - --- "Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!" -- vastasi joukko, vakuuttaen: - --- "Me nousemme!... Me nousemme!... Me nousemme!" - -Harhama oli seurannut puhujan ajatuksen kulkua uteliaana. Siinä oli -paljon juuri sitä, mitä hän oli ajatellut ja kirjoittanut Korpelassa, -ja nyt, vaikka hän oli samojen ajatuksien läpitunkema, kulki hän -toista tietä kuin puhuja, tavotellen kumminkin samaa päämäärää. Hän -kysyi taas itseltään, oliko hän taas erehtynyt, vai kulkiko puhuja -eksyksissä, tai veivätkö kaikki tiet Roomaan. Hän kysyi, eikä voinut -vastata. Puhuja jatkoi yhä, otti paperin taskustansa ja alkoi siitä -lukea räiskyvää, torppareille osotettua palo-artikkelia. Innostus -nousi ylimmillensä. Hyvä-huudot toistuivat joka lauseen lopussa. -Harhama jännittyi, kuin jousi. Sanat tuntuivat hänestä tutuilta. -"Missä olen ne kuullut?... Missä... missä?" -- muisteli hän. Ja äkkiä -pilkahti hänelle valo: Puhuja luki sitä kirjoitusta, jonka hän oli -osottanut Riuttalan torppareille... - -Hän muisti sen ja aavisti himmeästi, että sen kärki kääntyi nyt sitä -joukkoa vastaan, jonka riveissä hän pyrki Roomaan... - --- "Olenko minä takonut oman tutkaimeni?" -- tuskitteli hän... - -Kun puhuja oli lopettanut, kysyi eräs vaimo häneltä: - --- "Mitä uskoa se on, jota vieras opetti meille?" - --- "Se on sosialismia", -- vastasi puhuja. - --- "Vai sitä se on", -- lausui vaimo, joka kuuli nimen ensi kertaa. - --- "Kyllä tämä on sitä oikeata uskoa", -- virkahti Varpalan Juho. - --- "Niin on!... Oikeaa on usko... Ei ole ennen niin suoraan puhuttu", --- myönsivät toiset vaistomaisesti. Puhujan sanat alkoivat itää ja -kehittyä uskoksi. Se oli itsetiedotonta lapsen uskoa uuden opin -oikeuteen, jonka perusteista kuulijoilla ei ollut aavistustakaan. -Heillä oli olevista oloista sama selvyys, kuin Harhamalla, s.o.: -parannus on välttämätön. Mutta siitä uudesta sosialismin oikeudesta -juurtui heihin sokea usko, kuin tuli tappuraan, kun sitävastoin -Harhamalle se oli epäilyksen liejukkoa, samoin kuin sekin kivi, jolle -hän oli polkenut. - -Ilta oli jo tullut. Kanat asettuivat yöpuilleen, kuikat ja sorsat -lepopaikkoihinsa. Väki hajautui ja Harhama lähti sen joukossa, -mieli taas epäilyn mudalla täytettynä ja oman hiomansa tutkaimen -noustessa hänen eteensä... Elämä nousi erämaan hiljaisuudesta taas -ihmeen oikkuisena, ja käsittämättömänä terotteli kaiken sen omaksi -tutkaimeksi. - - * * * * * - -Karjankellot olivat jo lakanneet soimasta. Karja makasi, syksyyn -kallistuvan kesän leuto yö nosti hämärää päätänsä, yölepakot lähtivät -piiloistansa, sammakot pyydystelivät saalista ja soille nousi harmaa -sumu. Joka oksalla istui öinen rauha ja näkymättömät kädet lypsivät -kastehelmiä kukista. - -Harhama kulki jalkapolkua rämesuon halki, joka levitteli sumuisia -selkiänsä kahden puolen tietä, kuin äärettömyyden siipiä. Äskeiset -puheet ja Varpalan Juhon elämäntarina häilyivät hänen sielunsa -edessä hajanaisina hapsina, häilähtelivät epäselvinä, hävisivät yön -hämyyn, kuin harmaa haituva harmaata väritaustaa vastaan, ilmestyivät -uudestaan ja taas hävisivät. Hän ei aluksi käsittänyt niistä mitään -selvää, järjellistä, ei löytänyt Varpalan Juhon kohtalossa mitään -selvää elämänjohtoa, ja sosialistinen kysymys sumensi taas kaiken -täydelliseksi epäselviöksi. - -Harhama mietti. Silloin hajotti enkeli Iiranto epäselvät sumut -hajalle. Se ampui jousestansa taivaalle välähtävän "kalevan tulen". -Sen tulen sävähdyksestä näki Harhama Jumalan ja enkeli Iiranto -kuiskasi hänelle: - --- "Tutki, eikö se ole _Hän_, jonka papit nukuttavat -maailmankurjuuden tyytyväisyyden rapaan... _kerittäviksensä_!..." - -Ja epäselvän sumun harmaiden haituvien välistä vilahteli silloin taas -Harhamalle ikuinen tuli: Jumalan syyllisyys. - --- "Hänhän se on syyllinen... Hänen opeillansa on Varpalan Juho -nukutettu kahle-orjaksi, huumattu sillä, kuin juoppo viinalla -juoppouden himoon", -- mutisi hän. - -Ja silloin alkoi selvetä kaikki kirkkaudeksi, joka peitti -maallisen kysymyksen valovaipallansa. Äskeisen sumun seasta nousi -taas maailmankurjuus hänen eteensä suurena, jalona, nöyränä, -vaatimattomana, kuin jalokivi, joka hohtaa puhtaalla valollansa -loistavassa lasiromujoukossa. - --- "Jumala! Sinä jumaluuden hyveillä verhottu maailmankurjuus!" -- -huudahti Harhama, kuin jalokiven löydettyänsä. - -Ja kuumeisesti alkoi hän taas luoda teostansa, viimeistellen sen -runo-aarteita, hioa sen säkeitä, veistellä uniansa valmiiksi -kirjoitettaviksi. Hän koristeli maailmankurjuuden kalkilla jumaluuden -hyveillä, kuin helmillä. Varpalan Juhon ja Rauhalan Timon kohotti -hän mielessänsä sen vertauskuviksi. Hän antoi niiden nöyränä -laskeutua elämän taakan alle. Tausta oli jo valmis. Nälkä- ja -Hallasuon takalikoilla kohosivat ihmishengen Golgatat, kivikovina, -kylminä, kylmiin sumuihin peittyneinä. Sudet luikkivat metsässä ja -ympärillä vaanivat rääkkyvät ihmiskorpit, toiset niistä pappien -mustiin kauhtanoihin puettuina. Harhama jakoi maailman kahtia: -Toisella puolen hohtivat maailman rikkaudet ja kunnia... Jo astui -maailmankurjuus niiden eteen ja ääni sanoi sille: - --- "Nämä kaikki annan minä sinulle, jos..." - -Ja köyhyys vastaa nöyränä: - --- "Rikkautta ja kunniaa älä minulle anna, vaan anna ainoastaan -jokapäiväinen leipäni!..." - -Se hylkäsi rikkaudet ja kunnian ja helmet eläimellisyyden jätteelle: -ihmisturhamielisyydelle, ja koristi itsensä jumaluuden ikikirkkailla -hyveillä. Se astui Golgatallensa karkaisemaan jumaluuden hyveitä -kärsimyksien ahjossa. - -Ja taas osotti käsi vähempää, ajatellen: ainakin se tuon haluaa. -Se osotti huoletonta toimeentuloa. Se osotti sen oman kurjuuden, -rinnan parempiosaisten rikkauden kanssa, herättääksensä sillä -maailmankurjuudessa himon. Mutta se kurjuus vastasi jumaluuden -suurella tietoisuudella Routalan Timon sanoilla: - --- "Onhan meillä kivimäki... ja onhan minulla uskollinen vaimo... -Mitä kaipaisin minä muuta?..." - -Tai vastasi se Varpalan Marin sanoilla: "Onhan tuota ennenkin -eletty..." - -Niin oli maailmankurjuus taas koristanut itsensä jumaluuden -himmenemättömällä helmellä: hyveellä. Se oli vapahtanut ihmishengen -tomusta: nautinnonhimosta, koreilunhalusta. - -Yö kului. Polku pujottelihe suota myöten sumun läpi. Alkoivat -kangasmaat. Yhä kirkkaampana kohosi Harhaman teoksen runoissa -maailmankurjuus jumaluutena. Kaikki hyveet hohtivat sen helminä. -Jo joutuivat sen suuret ajat, sen pääsiäisviikot. Maailmankurjuus -astui nöyränä ristiänsä kantamaan. Jumalallisen suurena nosti -se hirsitaakan selkäänsä ja astui sen kanssa ylevänä maailman -rikkauksien ja loiston halki omalle Golgatallensa. Suurena -kantoi se taakkaansa, astui jumaluutena rikkauksien läpi, -kirkonkellojen soidessa, hallitsijoiden kultavaltikkain välkkyessä -ja loistavapukuisten pappien veisatessa ylistystä _väärälle_ -Jumalalle... Ja kun hienojen, jalokivissä loistavien naisten joukosta -kuului säälin huudahdus, lausui kurjuus, se hirsitaakkaa kantava -Jumala: - --- "Älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne!... Minä olen elämän -kovan koulun käynyt, enkä siis joudu hätään..." - -Jo on kurjuus jumaluuden korkeimmalla temppelinharjalla, sen -kunniapuussa: ristinpuussa. Valta-istuimet himmenevät sen puun -loistossa ja paavien istuimet häviävät näkymättömiksi, kuten tähdet -himmenevät auringon valosta. Kurjuus kituu Hallasuon takamaahan, -tai Korpelan kivimäkeen ristiinnaulittuna. Sen päätä koristavat -jumaluuden värit: harmaat hivukset, kuin orjantappuraseppele, -jumaluuden kruunu, jonka rinnalla ovat muut kruunut romua. Ja kun -tuska ristillä yltyy ja ajettuneesta rinnasta puhkeaa ääni: "Joka -päivä on uusi koettelemus", -- niin vastaa kurjuus jumalallisen -tyynenä ja suurena: - --- "Mutta joka päivä avautuvat myös uudet armolähteet!..." Tai vastaa -se Varpalan tavoin: "Mennään syvemmälle metsään... sinne Hallasuon -taakse! Siellä on lähdekin koivun juurella..." - -Vuosituhannet kuluvat. Kuolema puhaltaa sukukunnan sukukunnan -perästä tomuna avaruuteen. Väärät jumalat häviävät, niiden taivaat -sortuvat, kirkot luhistuvat raunioiksi, mutta häviön keskellä nostaa -maailmankurjuus päätänsä, kehittäen jumaluutta yhä korkeammaksi -hyveeksi. Se loistaa kohta jumaluuden täysissä hyvehelmissä ja -sen seppeleissä. Se hohtaa Jumalana sillä Golgatalla, jolle se on -hirsikuorma selässä astunut, ja ihmiskunta kumartuu sen edessä ja -rukoilee siltä niitä helmiä, jotka se on kirkastanut miljaardivuosia -kestäneessä tuskien, kärsimyksien ja puutteen kiirastulessa -himmenemättömiksi jalokiviksi. - -Silloin on ihmiskunnan lopullinen joulujuhla: Jumala syntyy -ihmisessä: ihmisessä herää jumaluus itsetietoiseksi... - -Kesäyö huokui erämaan hiljaisuutta. Ei mikään hisahtanut, ei -tirskahtanut. Limaiset sammakot vaanivat tiellä saalistansa -äänettöminä lihapaloina. Harhaman mielikuvitus oli tavallista -läikkyvämpi. Se välkehti, kuin kuun valoläpinä hieman liikahtelevalla -vedenkalvolla. Varpalan Juhon ja Marin ja Rauhan tarina oli -puhaltanut sen liikkeelle, ja äskeinen puhe oli laskeutunut siihen -utuna ajelehtavana kuutamona. Hän istahti tienvierelle, korkealle -mäelle, ja viimeisteli sitä runonuppua, josta oli puhkeava tavallisen -ihmisen itsetietoinen jumaluus: oman hyveensä, oman itsensä varassa -kulkeva olento, jommoisena jo oli tuikahtanut yli-ihminen Jeesus. Hän -maalaili runoissa ihmishengen erilaiset yritykset siihen pyrkiessä. -Runovaippoihin puettuina kulkivat teoksen runovirran mukana eri -aikojen filosofit, mikä veneessä, mikä kuunpullealla purjehtien, -mikä mitenkin. Kaikki he yrittelivät jo irtautua ulkopuolella -ihmistä olevasta persoonallisesta Jumalasta, mutta he kätkivät vielä -Jumalan aineeseen, tai muuten kielsivät ihmisen jumaluuden. Toiset -heistä asettivat jossain muodossa jumalaksi siveettömän, elottoman -luonnonvoiman, jolta puuttui jumaluuden korkein avu ja tunnus: vapaa, -ihmisen omasta itsestä lähtevä hyve. - -Erämaa kehräsi hiljaisuutensa villalankoja... Yön kaikki tummat -silmät kiiluivat. Harhaman runonuput puhkesivat kukiksi. Ne -puhkesivat öisistä unista mielikuvina. Hän oli jo joutunut -esempio-ihmiseen. Siinä puhkesi itsetietoinen jumaluus jo -vaistomaisena. Se puhkesi, kuin väri kukasta... päivä yöstä... kesä -keväästä... Esempio-ihminen ei enää kulkenut lainahyveessä... Hän -pukeutui omaansa, kuin perho väriinsä... lapsi kutreihinsa... tytön -poski punaansa... - -Harhama oli siten päässyt teoksessansa tavallisessa ihmisessä -ilmenevään jumaluuteen, jonka tietoisuus on heräävä vaistomaisesta -tietoisuudesta itsetietoiseksi tietoisuudeksi. Hän oli päässyt -jumala-ihmisen lapsuuteen. - -Sitä myöten oli teos valmis. Aurinko nosti jo punertavaa reunaansa -taivaanrannan alta. Harhama oli ehtinyt maantielle. Kohta näkyi -majatalon kaivonvintti. Hän meni taloon sisälle ja ryhtyi -kirjoittamaan valmiiksi öisen jalkamatkansa jumalaluonnosta. - - * * * * * - -Mutta huuto: "Ylös torpparit!" kulki kulovalkeana ympäri Suomen -salojen. Torpparit heräsivät sitä kuullessaan, kuin pahasta unesta. -Metsätölleistä, joista siihen asti oli astunut yhteiskunnan -palvelukseen ainoastaan raaka työvoima, joka kulki viljelyksen -eturintamassa ja maksoi jälkijoukoille raskasta veroa jokaisesta -korvelta viljelykselle vallottamastansa peltotilkusta, niistä -metsätölleistä astui nyt esille uuden ajan joukko-ihminen, -yhteiskunnallisen elämän uusi suuri tekijä. Se oli vuosisatoja -pitkän kehityksen tuote, maanomistus-olojen välttämätön luomus. -Siinä oli lapsen usko, sen rajaton luottamus uuden, sosialistisen -yhteiskunnan erinomaisuuteen. Se ei useissa tapauksissa tuntenut -sitä yhteiskuntaa, mutta ikävöi sinne vaistomaisesti, kuin lapsi -mummolaan, jossa herkut odottavat pöydällä ja pehmeä vuode kamarissa. - --- "Ylös torpparit!" -- Se huuto kierteli yhä laajemmilla aloilla, -yhä useammat heräsivät ja hieroivat silmiänsä, kuin uuden päivän -armasta valoa katsellessa. - --- "Ylös torpparit!" -- Se huuto oli ehtinyt Riuttalan kartanoonkin. -Sen sadat torpparit lakkasivat veroa maksamasta, kieltäytyivät -raatamasta kartanon pelloilla. Karja tuli illalla kotia, vaan ei -ollut lypsäjää. Lehmien utaret pakahtuivat ja pöhöttyivät, karja -kärsi, vaan sääliä ei enää tunnettu. - --- "Kuolkoon karja, kunhan _kansa_ pelastuu!" -- lausuivat torpparit. - -Tuli leikkuuaika, vaan ei ollut leikkaajaa. Ruis karisi maahan, ohra -katkesi, kaura painui lakoon, torppari oli työn puutteessa, vaan -sirppiin hän ei tarttunut. - -Oli ilta. Sadat torpparit olivat koolla. Heitä kehotettiin alistumaan -lain alle, maksamaan vero maasta. Joukon silmissä välähti viha ja -kajahtivat mahtavan internatsionalen sanat: - - "Maa meidän on ja olla pitää, - eikä laiskain lurjusten." - -Toiset vielä arkailivat, mutta joukko painoi niiden epäilyt alas, -vei kaikki mukanansa. Päivät kuluivat. Uusi yhteiskunta sarasti -ihmisten silmissä, metsät täynnä hedelmiä. Nykyinen yhteiskunta -nosti armottoman kätensä: Oikeuden palvelijat saapuivat. Torpparit -karkotettiin tölleistä, joita he olivat miespolvet asuneet ja -viljelleet. Viha leimahti silloin ilmipaloksi, yltyi, levisi, sai -matkalla aina uutta ja uutta virikettä niissä sorrettujen joukoissa, -joissa katkeruus oli niin kauvan kytenyt. Kohta seisoi kansa kahtena -vihollisleirinä. - - * * * * * - -Mustasiipinen kuoleman enkeli leijaili Viaporin päällä. Suuren -Venäjän katkeroittuneet miehet olivat juoneet siemauksen vapauden -viinamaljasta. He olivat juopuneet ja tahtoivat enemmän. - -Kuoleman enkeli, joka leijaili Viaporin päällä, nosti maljansa -näkyviin, täytti sen vapauden vaahtoavalla viinalla, tarjosi sitä ja -lausui: - --- "Tämän saatte minun kädestäni, jos otatte..." - -Ja ne jotka olivat jo maistaneet vapauden viinan vaahtoa, tahtoivat -sen ottaa. He olivat valmiit juoksemaan miekanterää myöten sitä -maljaa sieppaamaan. - -Elämä tarjosi parhaita antimiansa kuoleman mustasiipisen enkelin -kädellä. Itse se hymyili ja katseli lahjaansa rauhallisena ja -koristeli sitä... Se kietoi kuoleman enkelin kädessä vaahtoavan -viinamaljan niihin runoliinoihin, joita runoilijat olivat punoilleet -vapauden kunniaksi. Se kultasi sen välkkyvällä hohteella, kuohutti -sen vaahdon korkealle, houkuttelevaksi ja huumaavaksi, ja -heitti kuoleman enkelin hartioille sen runovaipan, jonka se oli -runoilijoilla laulattanut. - -Ja vapaudenjanoiset katselivat silloin kuoleman enkeliä, kuin -sulhanen riisuutuvaa morsiantansa. He olivat valmiit hinnalla millä -hyvänsä ottamaan sen kädestä vapauden viinamaljan. - -Elämän suuret viulut soivat. Viaporin tykit oksensivat tulta. -Elämä leikki suurta leikkiänsä: se ahmi itseänsä, kitana kuolema. -Vapaudenjanoiset kosivat kuoleman enkeliä kilpaa... - -Tykit jyrisivät... Pommit viskautuivat kaarteitansa kulkien -sotalaivoja tavottelemaan... Ne syöksyivät korkeudesta meren -aaltoihin... löivät suunnattomia vesisuihkuja ilmaan... -räjähtelivät... sylkivät merestä tuli- ja savuroihuja... Toiset -pommit viskautuivat laivojen tykkien kidoista linnoitusta kohti... -pamahtelivat... räjähtelivät... levittivät turmaa ja kuolemaa... -Veri vuoti... haavotetut vaikeroivat... elämä leikki ihmisillä... -pannen ihmiset leikkimään elämällä... Se ostatutti ihmisillä vapautta -itseltänsä... Se ostatutti sitä kuoleman enkelin kädestä... - -Kamala elämän leikki jatkui... Kuoleman mustasiipinen enkeli kohosi -korkeammalle... Kaikkivaltias elämä hallitsi ja käski, itse johonkin -paenneena... Äkkiä nousi tuliroihu ilmaan, tavotellen pilviä... Siitä -puhkesi musta savukukka... Kuului hirveä pamahdus... Kaikki vapisi... -Helsingin rakennukset tärisivät... Elämä oli nielaissut ruutikellarin -niiltä, joille se vapautta tarjoili... Se nielaisi sen tulena ja -savuna... Se jätti jälelle ainoastaan kivien sirut ja kasan mäsäksi -silvottua ihmislihaa... - -Elämän ja kuoleman komea ilotulitus oli lopussa. - -Isänmaan uhritulet paloivat katkerina. Niiden liekinpäässä heloitti -isänmaanrakkauden kukka, mutta siitä kukasta tuoksusi viha... -Helsinki katseli komeaa kuoleman leikkiä, jota elämä leikki -Viaporissa. Vapauden viinamaljasta tipahteli huumaavia pisaroita. -Ihmiset juopuivat. Kuoleman enkelin runovaippa heilahteli kiehtovana. - -Torilla seisoi Hornan luolan joukko-ihmisiä toisen joukko-ihmisen -vastassa. Molempien käsissä kukkivat vihankukat... Niiden kukkien -tuoksu huumasi... päihdytti... kiihotti... Ihmiset eivät tienneet, -miksi he toista joukko-ihmistä vihasivat... He eivät myös tajunneet, -miksi he omaa joukko-ihmistänsä rakastivat... Heidän tunteensa olivat -syöpyneet heihin isänmaanrakkauden kauneista uhritulista... Vihan -kukat tuoksuivat jo aivan kuin veri pedon sieramien edessä... Aseet -pamahtivat ja joukko miehiä vaipui kuolleina torille... - -Pari tuntia kului... Torilla oli veri sekottunut tomuun... Kuolleet -oli kannettu pois... Liike kulki latuansa... Elämä oli lakaissut -jälkensä. - - * * * * * - -Mutta torilta vuotaneesta verestä oli elämä imenyt uutta voimaa. -Siitä sikisivät elämän suolissa uudet lapamadot: vihan ja katkeruuden -mustat kyykäärmeet. Ne sikisivät koko kansan elimistössä. Hornan -luolan joukko-ihminen imi niiden käärmeiden nisistä voimaa. Sen -joukko kasvoi. Sen huuto kuului jo pauhuna. Sen tunteet levisivät -kurjien joukkoihin, kuin tuli kuivaan kuloon. Ukkosena kierteli huuto: - --- "Ylös te, jotka väännätte raskaan työn vuorenpainoisia -myllynkiviä!... Ylös torpparit!..." - -Sille, vihana vyöryvälle, katkeruutta suitsuavalle pohjalle -ryhdyttiin luomaan uutta Suomea. Elämä oli itse valmistanut ja -laskenut oman peruskivensä. - -Varpalan Juho oli yksi niitä lukemattomia, johon Riuttalan tulipalon -kipinät olivat sattuneet, kuin kuivaan katajaan. Hänkin 'nousi', -nousi kaikin voimin sortoa vastaan, kuten ennen oli noussut korpea -vastaan. Turhaan odotettiin häntä enää talossa päivätöihin, turhaan -kutsuttiin häntä niihin. - --- "Maa on meidän", -- vastasi Juho. - -Mutta Mari oli vaiti. Hän ei ymmärtänyt nyt miestänsä. - -Syksy joutui. Talvi vilkutti sen takaa kylmiä lumiselkiänsä. -Harhama kulki taas Varpalan torpan ohi. Sen pihamaalla hääräili -oikeudenpalvelijoita: Juhoa häädettiin torpastansa... - -Ovi avautui, perhe alkoi lappautua ulos. Ensimäisenä tuli Rauha, -itkevät kaksoset sylissä, sitten toiset lapset. Jo tuli Mari, -hätääntyneenä, hämmästyneenä, riutuva palmikko niskassa, kyynel -poskella. Viimeisenä astui ulos Juho itse, synkkänä, äänettömänä, -ryppyiset kasvot harmaina. Palsami kannettiin ulos akkunalta, kätkyt -ja pöytäpahanen samaten. Oikeudenpalvelijat asettivat tangot tuvan -nurkan alle. Kuului rasahdus ja hökkeli kaatui kumoon. - -Yhteiskunta oli noussut kumoajaansa vastaan, kysymättä, oliko kumoaja -oikeassa, vai eikö. - -Juho istui kivellä, tukka harmaana ja märkänä kylmästä vihmasateesta. -Rauhan kaksoset parkuivat, toiset lapset itkivät, varis rääkkyi. Mari -lähestyi Juhoa, istahti hänen viereensä ja lausui: - --- "Juho-rukka! Älä sure!... Onhan meillä vielä Jumala turvana... Hän -on ennenkin auttanut." - -Mutta Juho oli toinen, kuin ennen. Hän puri hammasta ja lausui -jyrkästi: - --- "Jumala!... Helvettiin tästä moiset Jumalat!... rikkaiden -Kätyrit!... Menköön rikkaiden ruotilaiseksi!... Jo Sillekin olemme -kylliksi vaivais-apua maksaneet..." - -Mari lyyhistyi kokoon kivellensä. Syvyys tuntui avautuvan hänen -allansa, kun Juho oli temmannut pois sen ainaisen Peruskiven, jolla -hän oli pysytellyt. Rintalapset yhä yltyen itkivät, toiset seisoivat -sanattomina. Juho oikaisi itsensä. Hänen ainoana omaisuutenansa oli -taas hartiankumara ja edessä oli elämän kivikova. Synkkänä katsoi hän -syksyiseen korpeen ja mutisi: - --- "Jumalat ja isänmaat!... Pirut!... Riistäjät jakavat isänmaan -rajaviivoilla kurjat eri joukoiksi ja pidättävät niillä -riistettäviänsä kurissa, yhdellä toista... Molemmat ne ovat rikkaiden -kätyrejä: olemattomat Jumalat ja isänmaat..." - -Hänen sanansa olivat kuin ilmassa kulkevaa kulkutautia, joka -tarttui hänen joukkoonsa. Isänmaa alkoi niiden silmissä karistaa -koristuksiansa, runopukujansa: Sen hartioilta putosivat revontuliset -vaipat, järvistä katosivat päivänkuvahelmet ja riippuvat taivaan -ontelot, joita myöten kuun kuvat ennen kieriksivät. Sen kulmilta -katosivat ihanat vesikaaret ja kukat. Se muuttui rumaksi, harmaaksi, -lokaisilla teillä, rapakoilla ja syksyisillä sammalsoilla peitetyksi -ilkeäksi emintimäksi, joka piinasi heitä ja lellitteli rikkaita. -Vihan kulovalkea yltyi silloin, levisi kaikkiin soppiin ja -pursusi joka töllistä. Sillä pohjalla ryhdyttiin rakentamaan sitä -tulevaisuuden Suomea, jonka hoivissa piti onnen viljan kypsyä, -suomalaisen kansallishengen kukka-nupusta puheta ihanimmat kukat, -kauneimmat ihmishengen helmet ja sen laulun saada ennustettu korkein -kaiku... - -Harhama seisoi sanatonna Varpalan torpan veräjällä. Hänen jokainen -solunsa värisi. Hän tiesi, että Varpalan torpan isäntä kuului -siihen puolueeseen, jonka asiaa hän ajoi. Ja toisella puolen, -häntä vastassa, seisoi avuttomana, hätääntyneenä, repaleisena ja -asunnostaan häädettynä se maailmankurjuus, jonka edessä hän oli niin -hartaasti polvistunut ja jota hän parast'aikaa värjäili teoksessansa -jumaluuden puhtailla väreillä, kohottaen sitä Jumalaksi... - -Vihmasade alkoi tiuhkua harmaalta taivaalta, kaikki peittyi -tuhanharmaaseen, lapset parkuivat, Mari ja Rauha itkivät ja ylhäällä -huuteli pois lentävä kurkiparvi haikeaa riu'untaansa, joka sekaantui -rintalapsien itkuun, ja hajotetun torpan ylitse lentää kahnuutti -vanha varis, riiputtaen nokassaan kalan totkuja... - -Kylmä, vihmasateinen syyspäivä alkoi pimetä. Sumu sakeni. Elämä -näytti hautausmaan ammottavalta veräjältä. Harhama istui tienvierellä -puolilahon kannon päässä ja mietti elämän sumuista kysymystä ja -omien polkujensa sotkeutumaa. Ja kun hän huomasi sotkeutuvansa omien -polkujensa verkonsilmiin, hätäytyi hän teoksensa puolesta ja alkoi -kuumeisesti etsiä sen pelastusta, sillä koko elämä riippui siitä. - -Mutta sumuisessa iltahämärässä pimeni hänen vierellensä varjo. Se -oli Iiranto, joka seisoi siinä, ruumiina sakea sumu. Se hyväili -hänen ihoansa jumaluuden hengähdyksellä, hiipoi hänen kaulaansa -sumu-käsillänsä ja kirkasti hänelle sen helmen, joka odottaa hänen -poimintaansa elämän sekasorron keskellä. Se puhui ja kuiskaili -Harhaman povessa: - --- "Miksi hätäännyt?... Eikö Varpala ole riuhtaissut itseänsä irti -Jumalakuvituksesta?... Eikö hän ole nyt lähempänä _oikeaa_ jumalaa: -_ihmistä_... itseänsä?..." - -Se oli Harhamalle kirkas tähti, joka välähti elämän harmaaseen -usvaan. Iiranto jatkoi: - --- "Eikö hänessä kehity _jumaluus?_... Eikö hänessä isänmaanrakkaus -laajene jo _kaikkien kansojen_ rakkaudeksi ja sitten _kaikkeuden_ -rakkaudeksi?... Eihän _oikea_ jumaluus voi rakastaa _ainoastaan_ -osaa, kaikkeuden hitua... Eikö Jumalan pidä hallita ja rakastaa _koko -kaikkeutta?_..." - -Ja hänelle tuikahti silloin elämän yöpimeydestä kirkas salama, joka -valaisi kaikki. Kaikki näytti sittenkin palvelevan hänen jumalansa -voittoa... Varpalan Juhon oli hän nähnyt riuhtautuvan 'kuvitellusta' -Jumalasta irti. Se oli Harhamasta oire, joka ilmoitti, että -maailmankurjuus herää jumaluutensa tietoisuuteen. Se oli suuri askel. - -Hän näki muitakin kirkkaita tähtiä: Isänmaanrakkaus oli häviämässä. -Ihmisessä piilevä jumaluus alkoi jo rakastaa _kaikkia_ kansoja... -kaikkia maita... - -Jumalalla ei voi olla muuta isänmaata, kuin kaikkeus... - -Syys-ilta pimeni. Harhama lämmitteli löytämiensä tulien hohteessa. -Hänen mielikuvituksensa lenteli avaruuden äärillä jumaluuden -kehityksen kanssa karkeloiden. Maan kansojen rakkaudesta laajenee -ihmisessä kehittyvän jumaluuden rakkaus koko maailman rakkaudeksi. -Eri maailmoissa asuvat ihmisjumalat pääsevät ijankaikkisuuden -kaukaisimpina jaksoina toistensa yhteyteen ja rakastavat kaikki -toisiansa yhtenä samana jumaluutena. Niin laajeni jumaluuden rakkaus -kodin rakkaudesta isänmaanrakkaudeksi, sitten maan kaikkien kansojen -rakkaudeksi, koko maailman rakkaudeksi ja lopuksi kaikkeuden -rakkaudeksi... - -Sade tiheni. Syys-yön mustat silmät ummistuivat ja Harhaman ympärille -painautui yön pilkkopimeys. - - * * * * * - -Valhemala on kaunis, pyöreä, puolikupera asumus. Sen seinät ja katon -muodostaa kirkas kuunkupera. Kuunkupertuman sisäpinnalla kiiluvat -hopeanheleät tähdet sinne tänne siroteltuina... Koko Valhemala ui -niiden valossa. - -Valhemalan pohjalla kiertää veripunainen virta... Se kiemurtelee -kauniina käärmekiemurana. Virran pinnalla päilyvät lumivalkeat -lumpeet... Lumpeiden lomissa uiskentelee tuhat mustaa käärmettä, -siellä täällä luikahdellen... Uituansa aikansa vedessä, vetäytyvät ne -valkolumpeille levähtämään... - -Tuhat mustaa kukkapuuta kasvaa Valhemalassa, ympäriinsä -asetettuina... Ne ovat pienen pihlajan kokoisia... siron pensaan -muotoisia... hoikkia... latvaansa suippenevia... Niiden lehdet ovat -miltei mustia... kukat kokonaan mustia... ne ovat mustemmat mustinta -syttä... Ne näyttävät koreilta kuoleman kukilta... Kutakin kukkapuuta -hoitaa pikkuinen enkeli, jonka tukka on lumivalkea. - -Jokaisessa mustassa kukkapuussa istuu ainakin kymmenen veripunaista -ilva-lintua, toiset kynien itseänsä, toiset ihaillen sulkiansa, -kolmannet katsellen käärmeiden kaunista kiemurtelua Valhemalan -veripunaisen virran pinnalla. Kaikki on somaa ja siroa. - -Keskellä Valhemalaa on ruusunnupun muotoinen lumivalkea elollinen -alttari. Se on juorualttari... Siitä tuoksuaa valhe ja panettelu, -kuin konsanaan kukasta tuoksu... Se tuoksu ei koskaan lopu, koska -alttari on elollinen, kuten ainakin oikea kukka. - -Juorualttarilla seisoo Perkeleen Urmento-enkeli... Hän on valheen, -juorun ja panettelun aina synnyttävä äiti... Juorualttarikukan -tuoksu on hänelle sama, kuin lemmen-antimet emolle... Hän nauttii -sitä yöt ja päivät... kuhertelee alttarissa, kuin perho kukassa... -nainen miehensä syleilyissä... emo oman lintunsa keralla... emi -heteensä suuteloissa... Siksi sikiää hänessä ijäti valhe... -juoru... panettelu ja pahain sanomain saattaminen... Näkyy jo -hänen kauneista kasvoistansa, että hän on valheesta raskas... Se -näkyy hänen uhkuvista rinnoistansa... lanteistansa... koko hänen -olemuksestansa... Hänen silmänsä sanovat, että hän tahtoisi aina ja -enemmän alttarinsa antimia, kuten himoihinsa riutunut nainen... - -Hänen oikealla olkapäällänsä istuu aina veripunainen ilva-lintu... -Kädessä on hänellä kaunis kultainen omena... - -Tuontuostakin synnyttää Urmento uuden sikiön: Hän puhaltaa -suustansa kauniin kuplan... Se kupla on valheen henkeä... juorua... -panettelua... Se on väärän sanoman saattamisen siementä... - -Heti kun hän on kuplan suustansa puhaltanut, kohoaa olalta -veripunainen ilva-lintu, ottaa kuplan sievästi nokkaansa ja vie sen -maailmaan, jossa se haihtuu sumuksi ihmisten hengitettäväksi, niiden -nautittavaksi. Siitä kuplasta sikiää ihmisessä valhe ja juoru ja -panettelu... Kun kupla on kaunis, tavottelevat sitä naiset miehien -edellä, sillä he etsivät aina helyjä, kuin perho kukanväriä... Siksi -on heidän kielensä kepeä, kepeämpi miesten kieltä, eikä siksi, että -on hiukkasen pienempi sitä... - -Kun yksi ilva-lintu on lähtenyt Urmennon olalta, lentää sille -mustista kukista oitis toinen uutta kuplaa odottamaan... Siksi istuu -veripunainen ilva-lintu aina Urmennon oikealla olalla... - -Virran vesi punertui... Käärmeet pysäyttivät kiemurtelunsa... Tähtien -hopeanheleä valo helähti hopeaisemmaksi ja valovärin värähdyksestä -ilmestyi Perkele Valhemalaan, kaikki pääenkelit muassansa... -Pikkuiset enkelit, jotka hoitavat mustia kukkapuita, laskeutuivat -hänen eteensä polvillensa... Mustat käärmeet nousivat lumivalkeille -lumpeille, asettuen niille kiemuroiksipa veripunaiset ilva-linnut -kääntyivät kaikki päin Perkeleesen. Perkele puhui Urmennolle: - --- "Sinä hoidat hyvin tehtävääsi... Ihmiset puhuvat jo enemmän -valetta kuin totta..." - --- "Se on sinun ansiosi... Sinä olet lahjottanut minulle alttarisi, -jakamaan minulle lempeänsä... Minun nautintoni on loppumaton", -- -vastasi Urmento. - -Perkele kääntyi kaikkien edessänsä polvistuvien enkeliensä puoleen ja -selitti heille: - --- "Panettelu on minun aseeni... Sillä isken minä ihmissydämessä -Jehovan kantapäähän... Se jakaa ihmiset kahtia: Se jakaa ne toinen -toisensa panettelijoihin ja paneteltaviin... Se valmistaa heidän -kättänsä Kainin iskuun..." - --- "Ihmisten kieli on Jehovan luoma... Hän on takonut siitä terävän -hampaan _sinun_ suuhusi... Hän takoo kaikki _sinun_ aseiksesi", -- -tarttui puheeseen Piru. Perkele jatkoi: - --- "Sen Hän on tekevä. Kulta ja nainen ja kaikki on minun aseenani -jakava ihmiset kahtia ja nostava toisen osan toistansa vastaan... -Jehova on sortuva Itsensä tekemään tutkaimeen... Hän on kaikki luonut -minun hampaikseni..." - --- "Muuksi Hän on ne aikonut, mutta sinä käännät kaikki omiksi -hampaiksesi", -- oikaisivat pääenkelit. - -Perkele käveli istuimellansa ylpeänä edestakaisin, pysähtyi sitten -ryhdikkääksi ja jatkoi: - --- "Jokainen pikku juoru tekee hyvää palvelijalleni Harhamalle. Se on -hänessä kuin hiiva, joka nostaa hänessä vihaa Jehovaa vastaan... Se -on kuin punainen vaate hänelle... Sinä, Urmento, katso, että hän saa -sitä sopivalla ajalla aina tarpeellisen määrän!..." - --- "Sinun käskyjesi täyttäminen on minun iloni... Jokaisella -ihmiskielellä on pyöriksivä minun kaunis, kepeä kuplani", -- vakuutti -Urmento. Perkele teki kuvaavan liikkeen ja lausui: - --- "Ja ihmiset nauttivat sinun kuplistasi, kuten sinä minun alttarini -tuoksusta... Jokaisen naisen suussa heiluu kielenä minun kaunis -pirunhampaani... Miesten kieli on vielä hiukan tylsempi..." - --- "Mutta se on sitä voimakkaampi. Sen pisto tuntuu kipeämpänä", -- -huomautti Piru. Perkele lopetti järkeilynsä: - --- "Harhama on oikealla tiellä: Hän pitää Jehovan kieltämää -'rakkauttansa' jo _hyveenä_ ja jotka häntä siitä muistuttavat, niitä -pitää hän _panettelijoina_... Min kirkastuu minun asiani oikeus -maailmassa..." - -Enkelit riemastuivat ja veisasivat Perkeleen ylistystä: - - "Kaikki eksyneet sä haastat - luoksesi. Sä rikki raastat - vallan Jehovan, - sen kavalan. - Hampaanasi ihmiskieli - aina heiluu. Ihmismieli - sillä käden miekkaan nostaa, - käsi kielen juorut kostaa, - Jehovan kantapäähän lyöden, - Hältä vallan loppuun syöden." - -Valhemalan kaikki valot värähtivät. Perkele säteili niiden -värähdyksien kirkkaudessa hohdevaippojen hulmahdellessa hänen -majesteetillisilla hartioillansa ja välkkyvän valtikan seuratessa -hänen kättänsä, hänen sitä käsin pitelemättänsä. Kauniit tuliset -käärmeet kiemurtelivat hänen päänsä ympärillä, muodostellen elävän, -muotoansa alati muuttelevan tulihohteisen kruunun. Voiman ja vallan -sauhu leijaili hänen päällänsä siivekkäänä enkelinä ja hän itse hohti -ylpeyttä ja jumaluuttansa. Kaukaisuuden seinistä palaavan kaiun -säestämänä lopetti hän: - --- "Palvelijani Iiranto johdattaa Harhaman oikealle tielle... Hän on -paljastava hänelle Jehovan vääryyden ja houkutteleva hänet pois siitä -Petturista... Ja mikä on Hänestä irti, se on _minun_ omani, sillä -kolmatta _ei ole_..." - -Enkelien suuri lauma veisasi hänen ylistystänsä: - - "Sinun kukkanuppunasi - äärettömyys kukoistaa. - Valtasi ja kunniasi - kaikkeudesta puhkeaa. - Äärettömyyteen et mahdu, - samalla kun pienin rahtu - kylliksi suo tilaa sulle, - ainoalle kruunatulle, - korkealle - Jumalalle. - Ääri yksin puuttuu vaan - sulta, herra taivaan, maan." - -Laulu loppui. Kaiku nosti Perkeleen siivillensä ja kantoi häntä -ajatuksen nopeudella äärettömyyden halki. - - - - -Kun mies kumarsi jalkapuuta. - - - Elämä on ainaista turhasta taistelemista, - josta on haavat ainoana voittona... - -Pimeän hapset häilyivät ilmassa. Syyssade pieksi maita: - -Oli sysimusta syys-ilta. Luonnon voimat riehuivat sakeassa pimeydessä -pelottavina, kuin kalman toukat pimeässä, mätänevässä pääkallossa. - -Kylmä roimasade valui rankkana tohinana pilkkopimeästä korkeudesta. -Myrsky ulvoi. Korpi kohisi ja kaikki kiilui mustana, kuin korpin -silmä. - -Ja yhä pimeni ja yhä sakeni rankkasade. Myrsky vyörytteli mustia -vesivaippoja. Kuin avatusta kidasta valui niistä vesi liejuiseen -maahan. Metsä ryski rajusään kynsissä ja purot syöksyivät, kuin -kauhun lyömät käärmeet uomiansa pitkin, luikerrellen halki pimeiden -korpien, etsien synkkien rotkojen pohjilta tietänsä. - -Suomen syys-yö oli noussut mustille siivillensä ja leijaili nyt -pimeytensä korkeimman kantaman rajoilla... - -Pimeyden halki kulki Harhama metsäseudun tietä. Luonnon suuri leikki -sekaantui hänen ajatustyöhönsä, jumaluuden luomiseen, jota hän lappoi -itsestänsä joka hetki, ajatellen matkalla, kirjoittaen levätessänsä, -nähden yöllä siitä unia. - - * * * * * - -Niinä aikoina luotiin uutta Suomea entistä raivoisammin Pohjolan -perillä. Uudet ajatukset pohjautuivat. Uudet tekijät astuivat elämän -ohjaksiin. Vanha särkyi vaahdoksi ja uusi syntyi sen sijalle. Eri -puolueet olivat laatineet ohjelmansa. Puhujat selittivät niitä -kuumeen tapaisella innolla etäisimmissäkin sopukoissa, kootakseen -niille kannattajia. Joukko-ihmiset ryhmittyivät puolueittain. Kukaan -ei jäänyt yksin. Koko Suomi kiehui muurahaispesänä. Joukko-ihminen -kokosi jäseniänsä. - -Eräässä korpikylässä oli vanha, avara puolipimeä pirtti ja eteinen -pakaten täynnä talonpoikaisväkeä, naisia ja miehiä. Pieni, savuava -lamppu valaisi ainoastaan etumaisten harmaita kasvoja. Muut -peittyivät tupakansavuun ja pimeyteen, niin että ainoastaan silmät -paloivat sen seasta. Eteiseen, jossa ei ollut sulettavaa ovea, -purskusi joskus vimmastunut myrsky sateen sekottamana ja vyörytteli -savupilviä tuvan ovesta sisälle. Tuvan perällä, pitkän pöydän takana -piti Harhama vaalipuhettaan. Heikolla, hiukan väsyneellä äänellä, -selitti hän pitkältä puolueensa yhteiskunnallista ohjelmaa. Joskus -poikkesi hän kuivasta aineesta, tempasi kuulijat mukaansa jollain -kansanomaisella sukkeluudella, jotka hänestä lähtivät luonnollisina, -omaperäisinä ja joita hän omasta mielestänsä hallitsi, miten vaan -tahtoi. Tuon tuostakin keskeyttivät hänen selitystänsä omiensa -hyväksymishuudot, tai toisten vihainen murina, joihin sekaantui -ulkona raivoavan tuulen ulvonta. - -Kaksi tuntia olivat joukko-ihmiset kuunnelleet häntä, virittyneet -kukin omaksi viuluksensa, odottaneet aikaansa, kiihtyneet. Ei -yksikään näyttänyt vielä väsyneeltä. Joukkotunne veti heitä aina -uuteen vireeseen. Harhama itse pysähtyi hetkeksi levähtämään ja -ajatteli uuden asian johtoa, kun yksi kuulijoista, vanha, jäykkä -raataja Tuomisto pyysi saada sanoa muutaman sanan. - --- "Tietysti! Olkaa hyvä!" -- vastasi Harhama. Mies alkoi puhua -hitaasti ja koruttomasti: - --- "Puhuja on tässä sanonut paljon hyvää ja minä yhdyn siinä häneen. -Mutta jänikset turvautuvat tavallisesti käpälään, ne kun eivät muulla -voi puolustautua, ja minusta tuntuu, kuin olisi puhujallakin jotain, -jota puolustaessa hänen täytyy käyttää jäniksen käpäliä." - -Vihan ja katkeruuden tulikielekkeet alkoivat leimahdella. Vanha -riita raivosi katkerampana, kuin koskaan ennen. Koko Suomi oli sen -kaskitulena. - --- "Kun puhutte suorin sanoin, niin minä yhtä suorasti vastaan", -- -tarttui Harhama. - -Kuulijoiden mielet jännittyivät. Tuomisto jatkoi: - --- "Minä tarkotan sitä valtiollista kysymystä. Minusta tuntuu, että -Te olette vanhan Tarvaan miehiä." - --- "Entäs sitten?" -- keskeytti Harhama, joka käpertyi oitis omaksi -joukko-ihmiseksensä. - --- "Minä vaan tahdon huomauttaa, että sen joukon jälet haisevat. -Olisi ne puhdistettava, ennen kun tulette kansalta taas luottamusta -pyytämään, mutta Te peitätte ne jälet jäniksen käpälällä... -vaikenette koko asiasta", -- vastasi Tuomisto, jäykkä mies. - --- "Hyvä!" -- kuului joku ääni ovipuolelta. Toisaalta kuului murinaa. -Väki jakautui kahdeksi joukoksi. Joukko-ihminen astui jo näkyviin. -Pimeässä pirtissä oli kaksi tai kolme ajatusta, joita väki ajatteli, -kuin käskystä. Harhama yltyi loukkaavista sanoista, unohti kaiken -epäilyn, kumpi niistä oli oikeassa, ja alkoi torjua syytöstä aivan -kuin vakaumuksella ja innolla. Hän puhui tyynesti, mutta varmalla ja -jyrkällä äänenpainolla: - --- "Te voitte minua syyttää siitä, että en ole _vielä_ ehtinyt koskea -siihen asiaan, mutta jos kuka luulee olevansa oikeutettu puhumaan -tarvaalaisten haisevista jälistä, hän heittäköön rapansa minuun. -Meidän joukko kyllä vastaa kulkemansa tien puhtaudesta..." - --- "Hyvä!" -- kuuluu väkijoukosta. - --- "Suuria sanoja!" -- kuului huomautus toisaalta. - --- "Tekojen mukaisia", -- lisäsi Harhama yltyneenä, mutta -ulkonaisesti tyynenä. - --- "Oikein!... Hyvä!" -- vahvistivat tarvaalaiset. - -Ja sitten alkoivat taas arvettumat aueta ja viha ja katkeruus -pursuta mielistä. Loukatut puolustivat kunniaansa pedon innolla. -Kaikki vihanviulut virisivät. Ritalaiset näkivät maansa taas -tarvaalaiskummituksen käsiin joutumaisillansa ja riensivät sitä -pelastamaan kuin äiti parastansa. Tarvaalaiset kuvastuivat heille -taas joksikin kirkonhäpäisijöiksi, he tarvaalaisille kunniattomiksi -herjaajiksi. Hyvä- ja alashuudot sekaantuivat myrskyn ulinaan ja -sateen tohinaan. - --- "Pettureita!... Isänmaan häpäisijöitä!" -- kuului tarvaalaisten -vastustajain joukosta. - --- "Viikin Roolandin häntiä!" -- kohisi vastaus. - --- "Mitenhän olisi käynyt, jos kaikki olisivat seuranneet -tarvaalaisten esimerkkiä ja sanoneet: harashoo!" -- kysyivät yhdet. -Harhama yritti puhua. - --- "Ja miten olisi käynyt, jos kaikki olisivat viskanneet talon -avaimet vieraalle ja itse..." - --- "Livistäneet jäniksen käpälät alla käpälämäkeen... Tai -oikeastaan pistäneet päänsä kunniaseppeleesen, kuin jänis pehkoon", --- tarttui joku jatkamaan Harhaman puhetta. - -Syntyi hiljaisuus. Kukaan ei osannut vastata. Joukko-ihmiset -seisoivat toisiansa vastassa, kuin kaksi terävää hammasta. Viimein -lausuu ritalainen Tuomisto: - --- "Parempi pistää päänsä kunniaseppeleeseen kuin leipäkannikkaan... -myödä maansa ja kunniansa virkarokasta..." - --- "Kuka on sitä tehnyt?" -- tarttui Harhama. - --- "Nimet esille!" -- komensi joukko. - --- "Hyvä... hyvä!" -- kuuluu perempää. - --- "Kuka on virkoja onkinut?... Tarvasko?... Vaarnan Ristoko?... -Ruonan Karhuko?" -- vaatii joukko edelleen. Kaikki hehkuivat taas -hiilinä. Väliin taas mykistyivät kielet ja katkeruus hautautui -mieliin... - -Mutta se hautautui ainoastansa hetkeksi, vetäytyi, kuin käärme -kyttyrään, sujahtaaksensa siitä uuteen pistoon, puraistaksensa -entistä kipeämmin. Syntyi hiljaisuus. Sade pieksi seiniä. Myrsky -ulisi ja paiskoi ovia ja repi sysimustaa pimeyttä. Väki seisoi -vastatusten, kuin kaksi tiikeriparvea. Viimein suhahti taas pisto: - --- "Niin! Ne teidän miehet käyttivät aseenaan selkärankaansa... -Taivuttelivat sitä." - --- "Ja teidän miehet jäniksen passia... ja suutansa. Niitäkin nurkan -takaa", -- keskeytti eräs tarvaalaisista naisista. - -Taas oli väki vaiti. Joukko-ihmisen mieli oli synkkä, kuin ulkona -kuohuva syys-yö. Jokaisen povessa vaani katkeruus kyttyrään -vetäytyneenä mustana käärmeenä. Se kiemurteli... sähisi... väijyi -toisen joukko-ihmisen paljasta kantapäätä ja jäyti kantajan omaa -povea. Matala tupa oli sakeana tupakan savua. Vihaiset silmäykset -välähtelivät savun seasta, kuin kylmät sisiliskot, ja häilähtelevät -savupilvet hulmahtelivat niiden seassa, kuin saaliinsa ympärillä -kieppuvat käärmeet. Sadekuurot löivät joskus seiniä, kuin -suunnattomat vesikimput, ja roimasade ja myrsky vimmeltivät entistä -hurjempina. - --- "Kyllä tämä on viimeistä aikaa... Kehnoko lienee ihmiset -riivannutkin!" -- keskeytti vihdoin eräs vanhus äänettömyyden. Toinen -harmaapää, Ville Takala, jatkoi: - --- "No, on aikaa... On. Sotivat pahuukset suullansa... Huudettiin -ensin ja hölötettiin ryssää ja ryssää, kuin pahat ryssät tshuhnaa, -minkä suusta lähti, ikäänkuin se siitä käpertyisi... Liattiinhan -niillä vaan oma suu. Ja nyt käytetään suuta omia vastaan, kuin paha -akka riehtilää..." - --- "Hospodiakos sitä olisi pitänyt ryssälle pomiloida... Renikkaa -taitaa Takalakin onkia?" -- keskeytti Tuomisto myrkyllisestä Takala -oikaisi itsensä ja vastasi: - --- "No kyllä sitä siivottomassa suussa latinkia riittää... Minä -en ole renikka-avannolla koskaan ongella istunut. Min' oon kuokka -kädessä jo kuusikymmentä vuotta tapellut, mutta en ole myös koskaan -sinun tavallasi suullani ryssää pommittanut... Jerikon muurit kyllä -kukistuivat pasuunan soitosta, mutta minä luulen, että nyt on toinen -aika. Ei, poikaseni! Mies ei koskaan taistele ravalla, sillä se -ryvettää omat kädet..." - -Ja yhä vihaisempina kyyristelivät käärmeet povissa, yhä katkerammiksi -tulivat niiden pistot. Hyvähuudot ilmottivat, mistä pisto oli tullut, -murina tai alashuuto, kumman joukon kantapäähän se oli sattunut. -Myrsky säesti niitä ulinallansa ja saderaipat pieksivät seiniä -entistä vihaisempina. - -Niin luotiin uutta Suomea. Jokaikinen päivä uudistui sama Harhaman -matkoilla. Jokaikinen päivä kertautui sama yhtä aikaa sadoissa ja -tuhansissa paikoissa ympäri Suomen. Kaikki kiehui ja kävi. Kansan -elämään oli päässyt uuden ajan käyte. - - * * * * * - -Yö lähenteli jo puoliyötä. Kinailu oli lakannut. Vihanviulut olivat -soittaneet kaikki säveleensä. Tarvaalaiset ryhtyivät perustamaan -valtiollista järjestöä. Mutta silloin nousi kolmas joukko-ihminen, -sosialistinen joukko ja alkoi uusi melu, uudet riidat. Roteva -työmies, Antti Jurva, rykäisi pari kertaa ja alkoi puhua: - --- "Perustakaa vaan seurojanne, susi niistä kumminkin tulee!" - -Joukko vaikeni. Se näki tutun haamun nostavan punaista lippuansa. - --- "Mitä se Jurva siellä mökisee", -- keskeytti joku. - --- "Sitä vaan, että susi siitä seurasta tulee", -- vastasi Jurva -viisaan näköisenä. - --- "Ka, sehän se on tarkotuskin, että tulisi sitkeähenkinen, kuin -susi", -- tarttui joku tarvaalainen. - --- "Kyllähän se eläisi, jos ei _kansa_ kurkusta kuristaisi, mutta -nyt se onkin kansa, joka sanoo minne päin sen suden pitää häntäänsä -heiluttaa ja mitä virttä sen pitää ulvoa", -- jatkoi Jurva. - --- "Kansa!... Lempo!... Mikähän kansa sinäkin olet!" -- kuului -toisaalta. - -Ja taas seisoi kaksi joukko-ihmistä vastatusten. Mielet alkavat -käärmeinä kiemurrella uuden asian ympärillä. Sosialisti-ihminen nosti -päätänsä vaistomaisen itsetietoisena, kuin mies nuorukaisessa, joka -on päässyt miehen pukimiin. Jurva jatkoi: - --- "Kiistelevät porvarit siitä, kuka heistä maan pelasti. Ei -kumpikaan. Molemmat lipoivat kieltänsä ruunun rokkakattilan ääressä, -kunnes köyhälistö pani pyörät seisomaan." - --- "Sinäkö sen sitten pelastit?" -- keskeyttivät useat. "Kuka sen -sitten pelasti?... Kuka?..." - --- "Köyhälistö sen pelasti", -- yritti Jurva. - --- "Köyhälistö... Ja millä?" -- katkaisi vanha Takala. - --- "Milläkö. Stopilla. Lakko se oli, joka pani oikeat viulut -vinkumaan", -- vastasi Jurva puoli rehennellen. - --- "Oikein!" -- huusivat hänen miehensä. Harmaapää Takalan Ville -kiivastui. Hän nousi sosialismia, kuin punaista peikkoa vastaan. Hän -puhui: - --- "Lakko!... Vai lakko! Kenenkähän luulet säikähtävän siitä, -että kansa lakkaa työtä tekemästä. Venäläisenkö, vaiko muun -ranskalaisen!... Oma vatsasi siitä ensimäisenä päästää pitkät -itkut... Lakko! Kyllä minä, Jurva, olen monta ihmettä nähnyt, mutta -sitä ihmettä minä en ole vielä kuullutkaan, että kansa säikäyttäisi -vihollisen sillä, että lakkaa työtä tekemästä." - --- "Säikäyttääkös se sen sillä, että tinkii sen kanssa omasta -kunniastaan?" -- pisti eräs ritalaisista. - -Ja taas vetäytyivät mielet pistoon. Pureva hiljaisuus aivan kuin -näytteli teräviä hampaitansa. Jo olikin pisto valmis. Eräs naisista -virkahti: - --- "Ne säikyttivät venäläistä sillä, että hylkäsivät niille koko -rokan, jota se juuri oli tullut anastamaan." - -Murina ja hyvähuudot sekaantuivat taas yhdeksi ja Harhama alkoi taas -alusta entisen selityksensä. Hän kietoutui oman puolueensa ympärille -vaistomaisesti. Hän tunsi jokaisen siihen tähdätyn iskun sattuvan -häneen itseensä, ärtyi siitä, unohti kaiken muun ja puolusti omaansa, -kuin sokea, joka taistelee umpimähkään kaikkialta putoelevia iskuja -vastaan. Hän kulki silloin joukkotunteiden virrassa, kuin kupla. - -Ja yhä rohkeampana nosti sosialismi päätänsä. Jurva ryhtyi -selittämään köyhälistön kurjaa tilaa. Jumalakysymys välähti silloin -Harhaman silmien eteen. - -Maailmankurjuus heilautteli hänelle punaisia lippujansa. Hän yritti -puhua, kuin itseänsä puolustaen: - --- "Se on totta, mutta parannus saadaan aikaan ainoastaan -säilyttämällä yksityinen omistusoikeus!" - --- "Riistäjien nylkyveitsi", -- keskeytti Jurva. - --- "Alas riistäjät!" -- huusi Jurvan väki. - --- "Ajakaa lemmolle ne rähisijät!" -- tarttui talon isäntä. Melu -yltyi, mielten kuohunta nousi ylimmillensä, Kiista koski nyt -yksinomaan sosialistista kysymystä, Jurva maalaili sosialistista -yhteiskuntaa houkuttelevilla väreillä. Se kuvastui yksinkertaisille -kuulijoille, paljon kärsineelle, kiusaantuneelle väelle ihanana onnen -maana, jota peittävät sateenkaarenväriset sumut ja jossa työnteko -on huvia, ajanrattoa, nautintoa. Se kuvautui heille rauhallisena ja -lohduttavana, kuten lähestyvä kuolema kuvastuu tuskiinsa väsyneelle -sairaalle, kun sen lihakset pääsevät kipujen käsistä ja raukenevat -kuoleman herkulliseen uneen. - -Ja riutuneet, piinautuneet tavottelivat taas sitä sumua ja -ylistääksensä sosialismia huusivat Jurvalle: - --- "Hyvä!... Hyvä!" - -Jurva lopetti puheensa sanoilla: - --- "Köyhät! Kun sinne päästään, niin ei ole enää sortajia, ei -riistäjiä. Siellä olemme onnellisia. Siellä ei saa köyhyyttä -ostamallakaan, eikä sortoa löydä etsimälläkään..." - -Ja hänen väessänsä syttyi yhä palavampi onnenjano ja se uusi -yhteiskunta lorisi jo heidän korvissansa, kuin lähde. Jurva jatkoi: - --- "Sinne siis, toverit." - --- "Sinne!... Sinne!... Sinne!" -- kertasi väki. Jurva innostui: - --- "Siellä ei ole sortoa, eikä riistäjiä. Siellä ei ole joutavia -Jumalia ihmisten elätettävinä, eikä työttömiä rikkaita niiden -ruotilaisina. Siellä ei ole nälkäruoskaa..." - --- "Hyvä!... Hyvä!" -- huusivat Jurvan joukko-ihmiset. He tunsivat -jumalien, pappien painon hartioitansa rutistavan. Ennen he eivät -olleet sitä huomanneet. - --- "Jumalattomia!... Hävyttömiä!"-- kuului toisaalta. - --- "Porvarit", -- jatkoi Jurva -- "ovat huomanneet, että köyhälistö -ei enää taivu ruoskan alle ja siksi tulevat ne nyt tänne mesi -kielellä _pyytämään_, että köyhälistö vapaaehtoisesti kantaisi heidät -valtaan köyhiä keritsemään. Mutta kyllä täällä jo on köyhillä kaksi -silmää päässä. Ne eivät mene ansaan... porvarikettujen ansaan." - --- "Hyvä!... Hyvä!" -- kuulun huuto. Harhama yrittää puhua. - --- "En minä ole tullut tänne ansoja virittämään, vaan juuri niille -köyhille apua tarjoamaan..." - -Melu keskeyttää hänen puheensa. Hälinän lopussa kysyy Jurva: - --- "Voikos sitä perkeleitä karkottaa Belzebubin kautta?... Voitteko -Te karkottaa riistäjät köyhien hartioilta niiden riistäjien omalla -avulla?" - --- "Hyvä!... Oikein kysytty!" -- kuuluu melu. Harhama vaikeni, -mykistyi. Syntyi taas hiljaisuus. Vanha Takala nousi viimein -harmistuneena ylös ja alkoi puhua: - --- "Sinä, Jurva, sanot minua tässä riistäjäksi ja nylkijäksi, mutta -sano, onko minulla ollut kädessä koskaan muuta nylkyasetta kuin -kuokka, tai muu työase?" - --- "Sano, olenko _minä_ sitten tehnyt vähemmän työtä, kuin sinä?" -- -vastasi Jurva. - --- "En minä ole sitä sanonutkaan." - --- "Miksi minä sitten olen köyhä ja sinä varakas?" kysyi Jurva -kiivaasti. Ja taas välähtelivät savun seassa vihaiset silmäykset, -kuin luikahtelevat sisiliskot. Tuuli ulisi, saderaipat pieksivät -seiniä. Takala alkoi selitellä. - --- "Minun vanhempani ovat säästäneet muutaman markan _minua varten_ -ja minä olen oikeutettu sitä säilyttämään. En minä kiellä, että on -vääryyttä, mutta en minä eläissäni rupeaisi sitä korjaamaan sillä, -että ihmisestä tehdään ruunun renkejä, orjia, joiden pitää tehdä -sitä, mitä ruunu teettää. Koko se sosialistien touhuama valtio on -orjalaitos, se on linna, johon ei pistä nenäänsä mies, joka luottaa -omiin hommiinsa..." - -Antti Jurvan joukko synkistyi. Takalan Ville jatkoi jäykkänä, -voimakkaana: - --- "Jurva sanoo että sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole -nälkäruoskaa. Se on valhe... Se on ruma valhe... Sillä minä kysyn -teiltä: Syömättäkö sosialistit aikovat elää?" - --- "Eivät aijo... Ne aikovat syödä enemmän, kuin nyt", -- yritti -Jurva. Takala keskeytti hänet jatkaen: - --- "Sitä minäkin... Mutta sataako sosialistisessa yhteiskunnassa -leipä taivaasta?" - -Jurvalle ja hänen joukollensa oli kysymys kiusallinen. He eivät -olleet varustautuneet siihen vastaamaan. Harhama seurasi kiistaa -niihin tottuneena, mutta hän seurasi sitä jännittyneenä, löytääksensä -siitä tuen omalle asiallensa ja joukollensa. Takala jatkoi: - --- "Sosialistit tahtovat syödä ja leipä ei työttä kasva. Eikö siis -sosialistisessa yhteiskunnassa heilu nälkäruoska joka päivä, kuten -nytkin?" - -Jurvan väki oudostui. Heistä tuntui hetken, että nälkäruoska on joku -aivan ijankaikkinen vitsaus, josta ei pääse pakenemallakaan. Takala -jatkoi: - --- "Nälkäruoska on jokaisen yhteiskunnan lippu, niin kauvan, kuin -ihmisellä on vatsa, joka tahtoo murkinansa... Nälkäruoskaa ei voi -hävittää muuten, kuin hävittämällä vatsan. Porvarillinen yhteiskunta -toki sallii sen nälkäruoskan ajaman mennä valitsemaan työtä, mutta se -sosialistien nälkäruoska ei sitäkään vapautta jätä..." - -Jurvan väen mielet synkistyivät. Tarvaalaiset iloitsivat. Harhamasta -tuntui, kuin olisi Takalan Ville yhdellä kysymyksellä todistanut, -että hän oli valinnut oikean tien yhtyessänsä tarvaalaisiin. Jurva -yritti puolustautua, selittäen: - --- "Tässä onkin kysymys siitä, että porvareilla on kaikenlaisia -joutilaita päällysmiehiä elätettävänä." - -Takala tarttui sanoihin entistään innokkaampana kysyen: - --- "Eikö sosialistisessa yhteiskunnassa tarvita päällysmiehiä?... -Annetaanko siellä jokaisen tehdä mitä vaan itse haluaa, maata -joutilaana ja kumminkin maksetaan vaan palkka?..." - -Jurvan joukko-ihminen oli ymmällä. Takala jatkoi: - --- "Nyt ei meidänkään kylässä tarvita elättää yhtään päällysmiestä, -sillä oma etu ajaa jokaisen työhön. Mutta jos täällä olisi huomenna -sosialistinen järjestys, niin eiköhän tarvittaisi kymmenisen -päällikköä pitämään silmällä, että esimerkiksi minä ja Jurva teemme -työtä määrätyn määrän?..." - -Kuulijat olivat vaiti. Asia tuntui kaikista luonnolliselta. Harhama -oli iloinen, että oli nyt lopullisesti todistettu, että sosialistinen -yhteiskunta ei ole mikään paratiisi. Takala jatkoi kyselyään, -odotettuaan vastausta kauvan aikaa turhaan: - --- "Eivätkö ne sosialistiset päällysmiehet, koko se hirvittävän suuri -lauma olisi niiden elätettävä joita ne työhön ajavat ja joiden työtä -ne tarkastavat?..." - -Syntyi kauvan kestävä äänettömyys. Ihmisten silmissä kuvastui jo -pelottavan suuri tarkastelijoiden joukko ja päällikkö-armeija, joka -tarvittaisiin silloin, kun ketään ei enää kannusta työhön oma etu ja -kilpailu ja toimeentulon huoli. Harhama iloitsi voitostansa. Hän oli -pelastunut siitä kalvavasta tunteesta, että kulkee muka väärän joukon -asioilla. Takala jatkoi, lopettaen pitkän vaiti-olon: - --- "Sosialistisessa yhteiskunnassa olisi siis virkamies-armeijana -hyväinen osa kansaa. Ne olisi elätettävänä, kun ne käyvät -tarkastamassa, ovatko minun housuni niin palkatut, kuin kansa -käskee... Mutta eikö se nälkäruoska silloin heiluisi ahkerammin kuin -nyt? Jäisiköhän sitä työntekijöiden vatsantäytteeksi senkään vertaa, -kuin nyt?..." - -Huoneessa kuului ainoastaan ulkona vinkuvan myrskyn ulina ja sateen -tohina. Jurva yritti puolustaa omaa asiaansa, lausuen: - --- "Mutta ne päällysmiehet valitsee silloin kansa itse..." - -Takala tarttui puheeseen kärkkäänä ja lausui pisteliäästi: - --- "Sinä tarkotat sitä, että kansa valitsee mieleisensä -päällysmiehet, jotka eivät pidä väliä tekeekö mies työtä, vai makaako -se joutilaana... Ne kirjoittavat paikkalipun makaamisestakin... -Mutta mitenkä se sitten käy? Eikö se nälkäruoska ala heilua -päällysmiehenkin selkää pitkin?..." - -Koko Jurvan joukko seisoi äänettömänä. Joukko-ihminen katsoi -johtajaansa Jurvaan, kuin pettäjään. Toiset joukko-ihmiset -iloitsivat. Harhamasta tuntui, kuin olisi hän päässyt ilkeästä -painajaisesta. Keskustelun kuluessa johtuivat hänen mieleensä taas ne -puheet, joilla kenraali Pawlof ja parooni Geldners olivat loistavasti -kumoilleet sosialistisia oppeja kelvottomiksi. Jurva nolostui lausui, -ja jotain sanoaksensa: - --- "Takala on poliisi- ja sotilasvallan ihailijoita..." - -Mutta vanha Takala oli taas oitis valmis vastaamaan. Hän kyseli: - --- "Jos minä sosialistisessa yhteiskunnassa nousisin sitä vastaan, -eiköhän se minua ryhtyisi kurittamaan?... Antaisikohan sosialistinen -yhteiskunta jokaisen vaan nousta sitä vastaan niskoittelemaan ja -kapinoimaan?..." - -Jurva vaikeni. Takala jatkoi: - --- "Ne valehtelevat, jotka opettavat, että sosialistisessa -yhteiskunnassa ei tulisi olemaan poliisia ja sotaväkeä. Sillä -millä se pitäisi minua ja muita kapinallisia kurissa?... Millä se -pakottaisi Jurvan tottelemaan päällikön ruoskaa, jos ei poliisilla, -tai jollain kasakan pampulla?..." - -Harhamalle alkoi kirkastua sosialistisen yhteiskunnan kelvottomuus ja -siinä vallitseva orjuus, kuin valkeneva päivä. Hän oli sisimmässänsä -kaiken roskaväen vallan halveksija ja inhooja, olipa se roskaväki -mihin luokkaan kuuluvaa hyvänsä. Kenraali Pawlof ja Takala tuntuivat -hänestä olevan kumoamattomasti oikeassa. Takala jatkoi innostuneena: - --- "Sosialistinen yhteiskunta olisi suuri sotilasvaltio, poliisin -turvissa koossa pysyvä orjalaitos... Se olisi hirmuisin vankila, -mitä ihminen voi ajatella... Se olisi orjakahle, josta ei pääsisi -pakenemaankaan... Päällikkö- ja poliisi-armeija punoisi siinä -nälkäruoskan niin hirmuiseksi, että sitä ei lopulta kukaan -kestäisi..." - -Joukko-ihmisestä nousi aivan joku tunteiden kohina. Kaikki paloi -hiilenä. Harhamalle kirkastui sosialistisen yhteiskunnan orjuus -ja roskavalta yhä selvemmäksi. Hän huomasi, että semmoinen -orjayhteiskunta on vastoin hänen teoksensa aatettakin. Jumaluus -pyrkii äärettömään vapauteen. Se kehittää itseänsä säälimättä. Se -lisää kipujansa, seuloen sillä pois kuonan itsestänsä. Hän huomasi -että Takala ylistää samaa seulaa, josta kenraali Pawlof puhui: -vapaata kilpailua, jumaluuden synnytystulta. Sosialistinen orjuus -alkoi häntä tympäistä. Takala jatkoi: - --- "Meidän vankilamme ovat täydellisiä sosialistisia yhteiskuntia: -Sielläkin on jokaisella oma pilttuunsa ja päällysmiehensä ja ruunu -antaa valmiin rokan nenän eteen ja työn käteen... Mieskö se on, joka -moiseen orjatalliin menee?..." - -Hän teki kädellänsä kuvaavan liikkeen ja jatkoi: - --- "Luuletteko että sosialistisessa yhteiskunnassa annettaisiin -esimerkiksi jokaisen asua pilttuussaan miten tahtoo? Pilttuuhan olisi -ruunun oma. Siinäkin olisi jo elätettävä päällysmies, joka kävisi -tarkastelemassa, ovatko töllin lattiat semmoisessa kunnossa, kuin -ruunu tahtoo... Sillä ei kai ruunun omaisuutta annettaisi jokaisen -mielensä mukaisesti haaskata..." - -Hän kuvaili pitkältä sosialistisen vapauden hirmuisuutta. Monia -kuulijoita kauhistutti kuvailtu orjuus. Jurva vaikeni. Harhama -riemastui. Takala jatkoi: - --- "Menkööt moiseen orjayhteiskuntaan ne raukat, jotka eivät luota -omaan käsivarteensa. Kyllä ne siitä pian kyllänsä saavat... Mutta -ne kaikki erehtyvät, jotka luulevat voivansa maailmasta hävittää -nälkäruoskan... Sitä eivät hävitä mitkään sosialistit, jos he eivät -ole semmoisia kuohareita, jotka kuohitsevat ihmiseltä vatsan pois... -Ja jos he semmoisia ovat, niin ei tarvita yhteiskuntaakaan muuttaa. -Nälkäruoska häviää tässäkin yhteiskunnassa, jahka vaan tekevät sen -leikkauksen, jolla vapauttavat ihmisen vatsastansa..." - -Takala lopetti. Jyrisevät hyvähuudot kaikuivat sosialisti-ihmisen -vastustajien joukosta. Jurvan joukko oli hieman vähentynyt, toinen -joukko-ihminen imi itseensä toista. Elämän kiertokulku kulki -kulkuansa. Jälelle jäänyt osa liittyi lujemmin yhteen. Syntyi taas -myrkyllinen äänettömyys, kunnes täpösen täydestä pimeästä eteisestä -kajahti mahtava 'Internationale'... - -Niistä tuliroihuista nousi uusi Suomi ja uusi elämä, kuin savu -tulesta. - - * * * * * - -Yö oli kappaleen yli puolen, kun kokous loppui. Harhama lähti vielä -matkalle. - --- "Yönselkäänkö sitä nyt... tämmöiseen koiranilmaan? Ollaan nyt -talossa yötä", -- puheli silloin vanha Takala, mutta Harhama ei -suostunut. - --- "No, täytyy sitten panna hevonen aisoihin" -- jatkoi silloin -Takala. - -Mutta sitäkään ei Harhama huolinut. Hän kuleksi mieluimmin jalkaisin -ja juuri öisin, pahimmilla rajusäillä, sillä silloin oli hänen -mielikuvituksensa hurjimmillaan, vallattomimmillaan ja ikäänkuin -kiskoi häntä mukaansa. - -Ja kun hän oli taas päässyt ulos, alkoi häntä kiusata ainainen ilkeä -tunne: Hän tunsi olevansa, kuin jalkapuussa. Hänen täytyi ajatella -puolueensa ajatuksia pienimpiä myöten. Itseksensä hän mutisi: - --- "Tämähän on jo tavallaan samaa sosialistista orjuutta, jota Takala -juuri kuvaili, lievempää vaan..." - -Ja sitten punnitsi hän taas äskeisiä puheita ja mietti -niiden sisältöä ja löysi Takalan puheessa sitä, mitä hän -kaipasi: vahvistusta sille, että hän kulkee oikeassa joukossa -maailmankurjuutta palvellessansa. Hänelle oli se vakuutus kirkas -kultamuru. Hän tunsi päässeensä pois epäilyksiensä sumumailta... - -Yö ammotti sysimustana kitana. Sade valui rankkana, tullen kuin -syvyyden pakahtuvista suupielistä. Myrsky ulvoi, kuin pedon kynsissä -raivoava paholainen, ja liejuisen maan jokainen uoma kohisi purona. -Luonnon suuren salaperäisen leikin ja pimeyden keskelle jouduttuansa, -käpristyi Harhama taas jumalatulensa paloon. Juuri tämmöiset -yöajat, jolloin pimeys ja hiljaisuus suurenmoisuudellansa ikäänkuin -nostelivat häntä niille huipuille, joita jumaluuden usvat pilvinä -ympäröivät, ja kiidättivät häntä siivillänsä äärettömyyden rantojen -taakse, juuri ne olivat hänelle valittuja aikoja. Semmoisilla -jalkamatkoilla viimeisteli hän suurta teostansa, ja mitä oli öisillä -korpimatkoilla viimeistellyt, sen kirjoitti päivällä puhtaaksi... -Nukkuessansa hän taas matkusteli unissansa vieraissa maailmoissa ja -katseli niissä sitä jumaluuden tilaa, johon hän kuvitteli ihmisen -niissä jo päässeen, odottamaan maan ihmisten kehitystä. - -Hän kulki umpimähkään erämaan tietä. Jostain kuului kosken kohina -ja järven aaltojen kuohu. Hän istahti tienvierelle ja hetkessä -oli hänestä pyyhäisty pois kaikki muu, paitsi jumaluuden ääretön -sumu. Luonnon suuri leikki ja sen pikimusta pimeys tuntuivat -hänestä elämän ja kuoleman tanssilta. Hänen mielikuvituksellansa -ei ollut enää rajoja, ei ääriä, ei ohjia, kun hän loi sitä suurta -henkeä, joka tiedottomana luo maailmoita ja tietoisena ilmenee -vanhimpien maailmoiden ihmisessä, tehden siellä jumaluuden töitä -ja itsetietoisena jo halliten ja koskien luonnonvoimia, elämää ja -kuolemaakin. Äärettömyys oli sen hengen kohtu, joka kohtu joka -silmänräpäys synnytti lukemattoman lukemattomia maailmoita. Se oli -samalla kaiken hauta, johon häviävät maailmat laskivat ainaisena, -sakeana tomusateena. - --- "Huu-uuu!" -- vihelteli myrsky. Ja yhä hurjempaan lentoon kiskaisi -se Harhaman mielikuvituksen, tappaen sitä hänestä, kuin savua -savutorvesta. Hän eli öisten uniensa maailmoissa, joissa vuoret -hohtivat kirkkaina jalokivinä ja ihmishenget olivat ehtineet likemmä -jumaluuden itsetietoista lopullista olotilaa. Ne elivät siellä -onnellisina, puoliautuaina, kuin satujen vedenneidot. Lähteissä -lorisi kristallikirkas vesi ja ihmisolennot istuivat niiden korvilla -ja katselivat niistä sen ikävöidyn hengen, suuren Jumalan kuvaa. -Jumaluuden suuri rauha helotti siellä, kuin kesäinen aurinko, tai -loistava iltatähti, ja ihmis-olennot joivat lähteestä ainaista -onnea... - -Iiranto asettui silloin taas Harhaman vierelle, ruumiina sysimusta -yön pimeys, kädessä soihtuna Harhaman viime-öiset unet. Se -häiläytteli unisoihtuansa, niin että se tapaili unien maailmoita, -kuin auringon voimakas valosuihku. Se kirkasti ne maailmat -Harhamalle, mielikuvituksen temmellysmaiksi... viskoi hänen -mielikuvitustaan unien tulisoihdun liekillä hurjaan lentoon... -näytteli unissa nähdyt ihanuudet muka todellisina: mielikuvina ja -kuiskasi hymyillen: - --- "Sinne pääsee ihmishenki, jos vaan lähtee pois kuvitellun Jehovan -kahleista... Se onni ja autuus on tarjolla..." - -Harhama kuuli sen äänen, sillä se tuli taas hänen omasta povestansa. -Ja yhä etemmä haihatteli hänen irti päässyt mielikuvituksensa -syys-öisen pimeyden mustilla siivillä, oppaana viime-öiset unet. Hän -näki toisia maailmoita, joissa tuulet olivat ihanaa soittoa, päivät -kaunista tarua. Jumaluuden lempeä hämärä punersi taivaalla hienoissa -sateenkaarenväreissä ja ihmis-olennot näkivät siitä silmillänsä -henkimaailman armaita näkyjä. He näkivät niitä, koska heidän silmänsä -oli jo tottunut näkemään jumaluuden hienot värit, jotka ovat maan -ihmisille näkymättömiä. He eivät tunne enää vilua... eivät nälkää... -eivät tuskia... eivät huolia. He elivät ainaisesta onnesta, suuren -jumaluuden ainoasta ravinnosta. He iloitsivat ainiaan siitä, että -olivat päässeet pois maan lapsien olotilasta, jossa onnen asemasta -sataa kiviä ja jumaluus on polttava kaipuun tuli. Heidän päivänsä -ovat ihanaa unta, heidän elämänsä hohtaa armaana ja kirkkaana, kuin -iltaruskon punaama akkuna, joka välkehtii kaukaa metsän takaa... - --- "Milloin pääsemme _me_ siihen iltapunaan? Milloin punertavat -meille jumaluuden ihanat sumut silminnähtävinä?" -- kyseli Harhama. - --- "Silloin", -- kuiskasi Iiranto -- "kun ihmishenki itse nousee -siihen... Kun hän riuhtaisee itsensä irti olemattoman Jumalan -kynsistä, vapautuu hän _kuoleman pelosta_, joka nyt sitoo hänet eikä -jätä hänelle aikaa vapaasti kehittää niitä aistejansa, joilla hän -voi havaita ja siepata onnen... kauneuden... autuuden... rauhan ja -kehittyä jumalaksi, näkemään kaikkeuden ja hallitsemaan sitä..." - -Iiranto vaikeni. Harhamalle oli hänen puheensa huumaavaa viinaa. - -Ja kiihkeästi alkoi hän lappaa sielustansa mielikuvia: kirkastaen -öisiä uniansa, luoda Jumalaansa, kasvattaa ihmishyvettä jumalallisen -siveellisyyden sijalle, ihmistä jumaluuden korkeimmaksi ilmiöksi. -Hän viimeisteli sitä, mitä oli aamulla kirjoitettava. Hän kulki -esempio-ihmisen kanssa unensa ihmemaailmoissa etsimässä jumaluuden -rintoja ja pukemassa ihmistä jumaluuden aina kirkastuviin väreihin. - -Tuuli yltyi. Pimeys oli pakahtua itseensä. Sade pieksi maata, kuin -vitsaraipoilla... Harhama ei sitä enää huomannut. Hän eli niillä -mailla, joissa jumaluus on ihmisessä tietoisuuteensa herännyt ja -henkii luonnossa... Luonto tajuaa siellä jo ihmisen jumaluuden... -Se palvelee häntä... Harhama oli jo perillä... Iiranto kulki -oppaana hänellä... Vedenkupla laittautuu siellä veneeksi, hänen -purjehtiakseen esempio-ihmisen mukana... hohtaa päivän säteistä -vesikaaren värisenä... Järvenselkä on hymyilyä... Vene soluu sillä -kuin väre... Matka kulkee, kuin kaunis riemulaulu... Aine on -siellä maan ihmiselle outoa... olot ihania... Rantakalliot ovat -kultakirkkaita... Puista ovat toiset kukista punaisia... toiset -lumivalkeita, kolmannet mustia, tai muun värillisiä... Värit -sointuvat väreihin... Kaikki loistaa kirjavana väritauluna... -Vesikukat ovat tulipunaisia salamankieliä... saaret satua... ilma -ihanaa utua... Luonto on kehittynyt rinnan ihmishengen kanssa -jumaluuden kohtuna... - -He tulevat satusaareen... Linnut lempivät sen rannoilla rauhallisina, -puhellen ihmisen keralla... palvellen sitä jumalanansa... ylistäen -sitä laulullaan... Ihminen vuorostansa herättelee linnuissa -jumaluutta itsetietoisuuteen... kasvattaa niitä, kuin äiti lasta... -kehittää niistäkin jumala-ihmistä... Aalto soittaa ylistystä -ihmiselle... Vuorien huipuilla ja kallioiden kielekkeillä uhraavat -eläimet hänelle, korkeimmalle jumaluuden kehittymälle... - -Tulijat viedään saareen... Kukat ovat siellä pikku tähtiä... Ne -loistavat varrenpäässä tuhansissa eri väreissä... Niiden värit ovat -maassa tuntemattomia... Kivet ovat jalokiviä, hiekka helmihiekkaa... -Aine on siellä jo jalostunut... - -Tuulikin on siellä jo ihmisen orja... Se palvelee sitä... Se asettuu -purjeeksi Harhaman ja esempio-ihmisen vesikupla-veneeseen... Iiranto -ohjaa purren kulkua... Se näyttelee siellä purjehtijoille ihmemaiden -ihanuutta... Virrat välkkyvät värivöinä... järvenselät kuutamon -hopeakisana... rannat ovat rauhaa... metsät runoa täynnä... Kukka -tuoksuu ihmiselle ravintoa... se valmistaa värinsä sen pukimiksi... -tiivistää sen aineeksi... värivaatteeksi... Kaikki palvelee -jumala-ihmistä... uhraa sille... elää yksin sitä varten, itse -ikävöiden sen tasalle, kaivaten sen jumaluutta... Vesi on toista, -kuin se on maassa... Ilma on ihanaa utua... Jumala-ihminen on siellä -jo luonnonvoimien herra ja jumala... Hän hallitsee niitä... luo -niiden avulla mieleisiänsä oloja... muuttaa maansa ainetta, kuin -kemisti... - -Iiranto hymyili Harhamalle, puhuen hänen omalla povellansa: - --- "He eivät ole tuhlanneet henkensä voimia olematonta -Jehova-hirviötä tutkiessa... Siksi ovat he joutaneet tutkimaan -luonnonlakeja ja kohoamaan luonnon herroiksi... kehittymään -jumaliksi... pääsemään huulin onnen utariin kiini..." - -Harhama tuskitteli silloin keskellä pimeintä yösydäntä, ettei ollut -jo ennen kiskaissut ihmishenkeä pois olemattoman Jumalan mietinnästä, -herättänyt sitä jalostumaan omaksi jumaluudeksensa... - -Iiranto vie venettä etemmä... Harhaman _sielu_ istuu veneessä -mielikuvina, vaikka hän itse istuikin erämaassa... Iiranto osotti -Harhamalle ihmis-onnen niissä maissa, missä ihminen on älynnyt -syventyä aikanansa omaa itseänsä etsimään... Harhama saapuu niiden -ihmisten asunnoille, esempio-ihminen mukanansa... Punahohteinen -sumu laittautuu niille asunnoksi, kasvaen siksi, kuin kukan -verhiö sen terälehtien suojaksi, kun ne uinuvat nupussa... Niissä -siroissa majoissa asuvat ihmisjumalat imien onnen nisiä... tutkien -jumaluuttansa... jalostaen sitä alati, kuin maanpovi jalokiveä... -oikea äiti lastansa... tyttö kauneuttansa... luomakunta kaikkeansa... -He etsivät luonnonvoimien ohjaksia... tutkivat sen saloja... -kehittävät luontoa jaloksi, sulattaaksensa kerran koko kaikkeuden -itsensä lisäksi... kohoten siten kaikkeudeksi, yhdeksi ainoaksi -jumaluudeksi... onneksi... autuudeksi... He ravitsevat itseänsä -kukantuoksulla... pukeutuvat sen värivaippoihin... Sumumajoissa -häilyy autuuden hämärä... Vaimo on hyveen ja puhtauden kukka, -miehensä platoninen ystävä... sen tuki... hoiva... ilo... sisar ja -äiti... Mies on jalo ja ylevä jumala-ihminen, vaimonsa vilpitön -ystävä... sen hengen ihailija... sen sielun puhtauden jumaloitsija... -Pahe on kuihtunut ja hävinnyt, kuin pimeys päivän kirkastuessa... -Kuolemanpelko on sammunut, kuin elonkipinä kuolevassa, ja sijalle -ovat ihmispoveen tulvanneet autuuden ja iki-onnen vilpoiset vedet... - -Iiranto heilautteli kädessänsä tuulenvihuria, osotti Harhamalle sen -mielikuvaa ja kuiskasi hänen povessansa: - --- "Siihen onnentilaan kehittyy ihminen, kun se ei tuhlaa henkensä -voimia, kiemurtelemalla matona kuolemanpelon tulikuumalla raudalla, -vaan kehittää jumaluuttansa... julistaa itsensä jumalaksi ja kuoleman -ainoastaan henkensä vapahdukseksi aineen inhottavista kahleista ja -jumaluutensa kehityksen käännekohdaksi..." - -Villi myrsky ulisi, pimeyden pakahtumat huusivat ja kaikkeus, joka -ympäröi Harhamaa ja pakkautui häneen, todisti Iirannon kuiskauksen -oikeaksi. - -Ja kaiken sen ihanuuden, mitä Harhaman mielikuvitus maalaili -otaksutuissa maailmoissa, levitteli hän runoliinoiksi, joilla -verhosi esempio-ihmisen, puki sen jumalallisen hyveen taruharsoihin, -onnen-utuihin, jotka syntyivät jumalaksi julistautuneen ihmisen -ylevästä tietoisuudesta, kuin häilähtelevä värivarjo. Hän kietoi -esempio-ihmisen sen suuren tietoisuuden nauhoihin, kruunasi sen -jumala-ihmisen omaperäisen hyveen hohdekruunulla, josta oli ikäänkuin -välkkeenä lähtevä halu kirkastua yhä suuremmaksi, ettei jumaluuttansa -häpeään saattaisi, vaan hoitaa sitä, kuin saituri aarrettansa, ja -nainen jalokivensä kirkkautta... - -Sen esempio-ihmisen asetti hän sitten teoksensa välkkyvälle -runokalvolle, jalokivihohteisena lumpeena, kirkkaudellansa -huikaisemaan ihmiskunnan silmät ja väriensä hurmaavalla loistolla -herättämään niissä halun kohota itse samanlaiseksi jumalalliseksi -olennoksi ja siten astumaan jättiläis-askeleen jumaluutensa -lopullista kehitystä kohti... - -Ja enkeli Iiranto leijaili silloin Harhaman päällä, kauniina ruumiina -käärmeen myrkyllinen hengitys, kavaluus hienoina hiuksina ja -kädessä Harhaman himoitsema maineenseppele. Se hymyili kavalasti ja -kuiskaili, lausuen aluksi Jeesuksen sanat: - --- "Sinä annat ihmisille _esikuvan... esempion_... että hekin niin -tekisivät... Niinhän _Jeesuskin_, ensimäinen tietoinen _ihmisjumala_, -vapahti maailmaa..." - -Harhama huomasi yhtäläisyyden ja vapisi aatteensa suuruuden ja -kirkkauden edessä. - -Iiranto jatkoi selitystänsä: - --- "Se esempio vie jumaluuden tietoisuuden jälellä oleville -ihmislapsille, levittää sen tietoisuuden heille, kuin hulmahtelevan -iltapunan... Ihmiset ihastuvat siihen, kuin paimenet jouluyön -kirkkauteen. Heissä herää tieto siitä, että kaivattu jumaluus -onkin heidän omassa povessansa... Iki-onni täyttää silloin heidän -olemuksensa... He saavat kaivattunsa... vapautuvat kuolemanpelon -kynsistä... pääsevät jumaluuteensa, kuin kukka väriinsä... iloitsevat -siihen pääsystänsä, kuin perho siivistänsä... alkavat nopeasti, -itsetietoisina kirkastua jumaluuden yhteyteen... sen ainaiseen -rauhaan... sen onneen... sen kuolemattomuuteen... sen ihanuuteen... -Ne pääsevät siihen, häviävät siihen niin kuin kirkkolaulu vierii -järvenselältä rantakalliota kohden... saavuttaa sen... saa kaiun -suuteloksi ja häviää rauhallisena kallion ikuiseen lepoon, laskeutuu -sen kivipovelle..." - -Syksyinen yö riehui yhä raivoisampana. Sade pieksi korpea entistä -vihaisempana ja erämaan metsä tohisi synkkänä, kuin kuoleman -kaikkinielevä suppilo. Mutta Harhama nautti siitä ja antoi sen -kuletella mielikuvitustansa yhä etäisempiin maailmoihin, kietoi -siellä jumaluutensa vertauskuvan yhä loistavampiin jumaluuden -väriliinoihin, koristi hänet jumaluuden ikihelmillä: hyveellä, lauloi -hänet hyväksi hengeksi, jumaluuden kirkkaaksi ilmestykseksi ja nosti -ihmiskunnan eteen sen esikuvaksi ja ylpeili: - --- "Runouteni väriloiston täytyy hehkullansa huumata kaikki. Sen -täytyy loistollansa aivan soaista ihmisten silmät ja _sitenkin_ jo -saada ne ihastumaan jumala-ihmiseen ja luopumaan juutalaisten rumasta -pelätistä, Jehovasta..." - -Mutta maailmankurjuus kitui yhä ristillänsä Korpelan kivimäellä -ja Hallasuon takalikolla... Jumaluus puhdistui itsekkäisyydestä -ja turhamielisyydestä köyhien kärsimyksien polttavassa tulessa. -Ihmisjumala jalostui... kirkastui... karaistui ja täydellisentyi -maailmankurjuudessa ja kohosi hetki hetkeltä korkeaa päämääräänsä, -jumaluuden ikävöityä täydellisyyttä kohti... Ihmisyyden kuona -erottui rikkaiden velttoon elämään... vajosi siinä paheisiin... -itsekkäisyyteen... nautintoihin... laiskuuteen ja turhamielisyyteen. -Se veltostui... huononi... surkastui ja hävisi jumaluuden perkkeenä, -sen kuonana ja syntymälikana... - -Ja köyhyys kirkasti ihmistä yhä enemmän. Ihminen jo jumalistui sen -kourissa, kirkastui kuin Jeesus vuorella tai kiusaajan kynsissä -korvessa, korkealla vuorella ja temppelinharjalla... Se tunsi nyt -puutteenalaisen hädän... Siksi oli se armelias... Se sanoi Timon -tavoin: "Toiselle annettu apu on pankkiin pantu. Kun tarvitsette -kiviä vääntäessä apua, niin pankaa vaan sana tulemaan..." Se ei ollut -oppinut ylellisyyteen... Siksi tyytyi se vähään, tyytyi omaansa, kuin -jalokivi loistoonsa... ei ottanut vierasta... eli omasta itsestänsä. - -Aika kuluu. Nälkäsuosta nousee halla ja Hallasuosta kylmä huude... -Ne vievät viljan, mutta köyhyys seisoo suurena kuin jumaluus, -joka kulkee omin varoinsa, murskautuvien maailmoiden lomitse... -Sitä kirkastavat talven pakkaset... kesän helteet... kaikkien -vuoden-aikojen koettelemukset... Sitä kasvattaa puutos ja -kieltäytyminen... Se vapautuu tomusta ja kiiltävistä helmistä... Sen -henki ikävöi ainoastaan jumaluuden ikikirkkautta... - -Maailmankurjuuden kärsimykset jatkuvat vuosituhansia... Jumaluus -ei säästä itseänsä... Maailman rikkaat jakavat jo kurjuuden -haahmossa kärsivän ja kirkastuvan jumaluuden hameita... Ne jättävät -sille ainoastaan repaleet... Mutta köyhyys ei nureksi... Maailman -hallitsijat koristivat siltä riistetyllä hameella itsensä... -pukeutuivat purppuraan... paavit verkaviittoihinsa... papit -loistaviin pukuihinsa... rikkaiden naiset helmiin, mutta köyhyydessä -kirkastuva jumaluus ei heitä kadehdi, ei vihaa... Se lausuu tyynenä: -"Antakaa keisareille, mitä he haluavat ja papeille, mitä he -himoitsevat!..." - -Yön musta silmä alkoi avautua. Harmaa päivä raottui hiljaa, kuin -aukeneva kissan silmä. Harhama nousi likomärkänä ja lähti etsimään -taloa missä kirjoittaa teoksen sivuille öisen mielikuvituksensa -hurjat harhamatkat. Suuri teos valmistui nopeasti. Se oli hänellä -aina kainalossa, kun kulki Pohjolan erämaiden halki. - - * * * * * - -Pohjolan harmaa syyspäivä hohotti äänettömänä. Se riippui paljaaksi -riivityiden puiden oksilla, kuin märkä riepu, vettä tippuvana, -kosteana. Jokaisella urvulla kiilsi vesipisara. Vettä itkivät nurmet -ja norot, joita peitti harmaa, mätänevä heinänjäännös. Kaikkialla -häilähteli Pohjolan suuri syksy: kalmanliina. Se riippui kaikkialla, -kesävainajan kuolinvaatteena, joka oli ripustettu ulos, että siitä -tuuleutuisi pois kuoleman haju... - -Tohtori Ooma Irmanteen aistikkaasti sisustetussa, upeassa -vierashuoneessa oli koolla joukko tarvaalaisia, Harhama niiden -muassa. Talon nuori Miira-rouva piti miehensä kanssa seuraa -vieraillensa. Viereisessä huoneessa soitteli tyttönen kanteletta, -haaveillen, näpäten soittimestansa ainoastaan jonkin säveleen silloin -tällöin. Puhelu koski valtiollisia ja yhteiskunnallisia asioita, -sillä siihen aikaan ei Suomessa muusta puhuttu. Jokainen puolue oli -yksityis-elämässänsäkin toisista visusti erotettu. Tohtori Irmanne -puhui vieraillensa, kävellen edestakaisin huoneessa: - --- "Me joudumme hukkaan koko suomensuku. Viikkiläiset ovat osanneet -taas paulat niin taitavasti punoa, että osa suomalaisia taistelee -omaa pesuuttansa vastaan. Kaikki voimat on kohdistettu siihen, että -suomalaiset miehet saataisiin viroista raivatuksi pois ruotsalaisten -tieltä, jotka halveksivat meitä niin törkeästi, että eivät edes -viitsi kieltämme opetella..." - -Kaikki vaikenivat. Huoneessa tuntui joku kuulumaton huokaus. -Miira-rouva katseli miestänsä surullisena. Tohtori Irmanne istahti, -nypistellen leukaansa, miettivänä ja lausui: - --- "Emme ole vielä kylliksi saaneet niiden herruutta maistaa..." - -Syntyi taas hiljaisuus. Kaikki tuntuivat jotain surevan. Tyttönen -näppäsi soittimestansa jonkin tuskin kuultavan sävelen, joka värisi -huoneessa. - -Pitkän, raskaan äänettömyyden jälkeen lausui maisteri Kiiamo: - --- "On aivan mahdoton käsittää, miten ritalaiset voivat antautua -aivan viikkiläisten rengeiksi... Pari suomalaista miestä on kaiken -kaikkiaan oikeuslaitoksissamme ja nyt ritalaiset ponnistelevat yöt -päivät saadaksensa niiden sijalle ruotsalaisia..." - -Tohtori Irmanne kääntyi nuoren vaimonsa puoleen ja lausui sille: - --- "Sinun veljesi, Miira, tuli eilen vastaani eikä vastannut enää -tervehdykseeni... Siihen asti on jo puolueviha mennyt..." - -Hän nousi taas, käveli jonkun askeleen ja lausui Kiiamolle: - --- "Niin. Surullistahan se on, mutta minkä sille tekee... Elämä -näkyy olevan semmoinen, että se turmelee itsensä... Koko elämä on jo -pilalla..." - -Miira-rouva oli kuunnellut puhetta surullisena, posket punaisina, -mieli hehkuvana. Kun hänen miehensä oli lopettanut, lausui hän: - --- "Katsokaa! Se on meidän vikamme, että me vaan sanomme, että -'minkäpä sille tekee'... Me emme saa niin sanoa!... Meidän _täytyy_ -voida tehdä... Meidän... Ah, sinä Ooma! Katsokaa meidän talonpoikia -tuolla pohjoisessa! Koska niiden auttaa sanoa että: 'minkäpä sille -mahtaa!'... Niiden on _pakko_ 'mahtaa' ja kun ne kerran tahtovat, -niin ne voivat..." - --- "Sinä, Miira, taas innostut liiaksi", -- tarttui tohtori Irmanne -hienosti. "Elämää ei ole niin helppo käännellä, kuin maata... Elämä -on aivan itsevaltias." - --- "Ah, sinä Ooma!... Elämä on itsevaltias, jos sille _antaa_ -vallan", -- innostui Miira-rouva ja jatkoi posket hehkuvina: - --- "Se epäröiminen ja arkailu on kansallisuusasiassakin meidän -turmiomme. Meissä ei ole _rohkeutta... intoa... itseemme -luottamusta_... Me aivan kuin häpeilemme itseämme... Me emme tunne -omaa suuruuttamme... No taas sinä, Ooma, hymyilet... Siinä se -on. Häntäkään minä en saa uskomaan, että meillä suomalaisilla on -suurempi, tai miten sanoisin, _syvempi_ muinaisuus, kuin millään -muulla kansalla maailmassa..." - -Hänen poskensa hehkuivat ja silmissä loisti nuoren tytön katse, -tytön, joka hehkuu armaallensa. Maisteri Kiiamo yritti puhua: - --- "Vaikkapa nyt muinaisuutemme ei olisikaan maailman suurin..." - --- "Joko Tekin maisteri epäilette?" -- kiehahti Miira-rouva -jatkaen: "Sanokaapa onko minkään muun kansan pakanuuden aika niin -syvä kuin Suomen kansan? Ottakaa kreikkalaiset! Mitä ovat heidän -jumalansa ja tarustonsa meidän Kalevalan rinnalla? Niissä ei ole -sitä syvyyttä... sitä raskautta... sitä _vanhuuden tuoksua_... sitä -syvää elämän tuntemista luonnosta, joka tuoksuaa meidän Kalevalasta -ja muinaisuudesta. Ne ovat Kalevalan rinnalla ikäänkuin jonkun -yksityisen runoilijan tekemiä..." - --- "Kyllä siinä on perää, että me emme osaa vielä ylpeillä -itsestämme. Meissä ei ole kansallista ylpeyttä", tarttui maisteri -Kiiamo. - -Miira-rouva innostui ja jatkoi: - --- "Oh! Me pidämme kaikkia 'parempina ihmisinä' ja itse asetumme -niitä palvelemaan... Ja mistä se johtuu? Tietysti siitä että meitä -jo kouluissa opetetaan halveksimaan kaikkea, mikä haisee omalta -heimolta, ja ihailemaan vierasta, vaikka se on huonompaakin... -Ottakaa esimerkiksi Maamme-kirja, jota luetaan kouluissa. Siinähän -lauletaan pitkin matkaa ylistystä Ruotsin kuninkaille ja Ruotsin -rouville ja... Ah... No yksinpä meitä opetetaan kouluissamme -ihailemaan niitä viikinkiretkiä, joiden kautta Suomi menetti -vapautensa ja itsenäisyytensä... Meillä kouluissa opetetaan -ihailemaan sitä ryöstöretkeä, jolla Ruotsin viikingit hävittivät ja -häpäisivät oman heimomme kalmiston Permassa, mutta samalla meitä -opetetaan halveksimaan ja inhoamaan oman heimomme miehiä, jotka ovat -ihmiskunnan suurimpia henkiä..." - --- "Taas sinä Miira 'innostut'. Ketä meillä nyt on ihmiskunnan -suurimpia", -- huomautti tohtori Irmanne. - -Mutta Miira-rouva innostui entistä enemmän ja jatkoi: - --- "Minä en ollenkaan 'innostu', Ooma... en ollenkaan. Ota Attila! -Mitä on Napoleon hänen rinnallaan, Kaarle XII puhumattakaan, jolle -meidän kouluissa lauletaan ylistystä? Napoleon hyvin varustetuilla -miljoona-armeijoilla kukisteli pikku valtoja, mutta Attila pienellä -sivistymättömällä joukolla vapisutti maailmanvaltaa... Eikä hän ole -ollenkaan se raakalainen, miksi häntä meilläkin kuvataan... Hän on -suuri henki..." - -Attilan suuri haamu ilmestyi Harhaman eteen. Hän katseli Miira-rouvaa -ihastuneena, kuten hän katseli kaikkea rohkeaa, joka erosi -jokapäiväisestä ihmisestä. Häntä huumasi kaikki ikivanha... homeet... -kalmanhaju... hautausmaat. Hän ei koskaan voinut kulkea hautausmaan -ohi poikkeamatta sille katselemaan kuoleman valtakuntaa. Miira-rouva -jatkoi: - --- "Siitä se johtuu meidän heikkoutemme ja eripuraisuutemme. Siitä -on johtunut, että olemme menettäneet oman itsemme ja supistuneet -kouralliseksi... Kaikki meistä on tippunut pois: Perma, Votja, -Vepsä, Aunus, Viro, Inkeri, Ostja, Ruija, Vogulia, Syrjäänit, Unkari -ja muut... Jos me olisimme aikanaan oman itsemme tunteneet, niin -olisimme nyt Europan voimallisin kansa... Ja jos edes _nyt_ oppisimme -tuntemaan oman itsemme, niin meistä häviäisi tämä puoluekiista ja -katkeruus... Sillä tämä viha _repii_ meidät... Se _polttaa_ meidät... -Me emme enää kykene mihinkään mutta on vaan puolue ja puolue ja -puolue... Tehkää, tarvaalaiset, työtä! Selittäkää oma itsenne ja -te näette, että ritalaiset eroavat vieraista ja sopivat meidän -kanssamme!" - --- "Jos rouva tulisi tänne!", -- lausui palvelija ovenraosta. -Miira-rouva nousi posket hehkuvina ja meni. Huoneeseen jäivät -seisomaan hänen siihen loihtimansa haamut. Siellä seisoi Suomen -muinaisuus homeisena ja sen nykyisyys: nuori tyttö, joka piteli -kädessänsä tulikuumaa kukkaa: nykyistä elämää. Siellä seisoivat -Attila ja kaikki Suomen heimokansat. Perma ja Votja ja muut. -Kaikki ihailivat suurta näkyä ja tyttönen soitteli sille Suomen -laulua. Harhama ihaili Miira-rouvaa muka tarvaalaisuuden hengen -vertauskuvana. Kaikki oli Suomessa eristetty puolueittain, Harhama -ei voinut koskaan päästäkään toisten puolueiden joukkoon. Hän oli -sulettu omaansa, näki ainoastaan heidät, tuli siten siihen sokeaan -uskoon, että kaikki hyvä lähtee heistä ja kiintyi heihin edelleen. - - * * * * * - -Salolan takamailla kulki Harhama jalkaisin parin penikulman -pituista korpitietä lumen läpi Hallalan kylää kohti. Kun hän -lähti taipaleelle, oli lunta polulla kintereeseen. Kun eteläinen -taivaanranta vetäytyi puolipäivän viiruksi, oli sitä jo puolisääreen, -ja kun kuuden aika lähestyi, kahlasi hän jo polvea myöten uudessa -lumessa. Hallalan suuri tupa oli jo odottavaa väkeä täynnä, kun hän -saapui lumi-ukkona lumen seasta vaalipuhettansa pitämään. - -Ja kun hän oli riisuutunut, alkoi taas sama selitys, väittely ja -raivoisa kiihko, joka oli joka päivä uudistunut hänen ympärillänsä. -Mutta joka päivä oli hän myös huomannut, että uusi voima, sosialismi, -astui häntä vastaan voimakkaampana, vaistomaisen itsetietoisempana -ja kiihkeämpänä, kuin edellisenä päivänä. Sen punaiset liput -häilähtelivät jo korkealle. Joka päivä oli uusi suuri oppi juonut -itseensä uutta voimaa ja huumannut kannattajansa entistä hurjemmiksi. - -Hallalan kylä oli niitä paikkoja, joissa sosialismi oli saanut lujan -jalansijan. Tukkityöväen sankat joukot olivat liittyneet siihen -joukkovakaumuksen läpitunkemina ja niiden johtajana oli toiselta -paikkakunnalta muuttanut tukkityöläinen, Varpalan Rauhan kaksosten -isä Aapo Horri. Kun Harhama oli lopettanut pitkän puheensa, syntyi -taas sen johdosta kinastelu, jota kesti aamuyöhön saakka hyvä- ja -alashuutojen kaikuessa. Aapo Horri alkoi keskustelun lausuen: - -"Tämä vierashan on oikeastaan sosialisti, vaikka hän kalastaa -porvarien rysään... Mutta hukkaan ne menivät nyt hyvät täkykalat. -Kansa on herännyt, eikä puraise porvarin ongenkoukkuun... Eipä sillä -että puhuja ei olisi osannut panna mettä puheeseensa..." - --- "Sokerivedellä on aivan voidellut kaurakakkunsa. On pauhaavinaan -köyhälistön hyväksi", -- jatkoi toinen... - -Joukko oli heti tupruavana tulena. Vihaiset silmäykset välähtelivät -salamina. Kukin joukko-ihminen puristautui omaan joukkoonsa, nousi -puolustamaan yhteistä asiaa. Ja vuosien aikuiset vihantulet savusivat -kaiken uudemman seassa. Rähinä jatkui. Vanha tarvaalainen harmaapää -Aatu Otala polki jalkaansa ja huusi melun sekaan: - --- "Joko te riivatut taas alotatte rähinän?..." - -Harhama seisoi tyynenä. Hän oli siihen meluun jo tottunut. Se oli -jokapäiväinen. Sen kestäessä pursusi hänestä aina ihmishalveksiminen. -Hän antoi meluajien rauhassa aikansa jatkaa ja kun väsyivät teki -tehtävänsä. - -Jonkun ajan kuluttua lakkasi melu, mutta alkoi uudestaan, kun Harhama -yritti jatkaa. Uusi joukkoihminen pelkäsi jokaisen toiseen joukkoon -kuuluvan ihmisen puhuman sanan harventavan rivejänsä. Siksi taisteli -se petona oman herruutensa puolesta, keskeyttäen usein melulla puheen. - -Kun rähinä alkoi uudestaan, nousi puhumaan sosialistien kiivaimpia, -harmaahapsinen seppä Urma Kirves eli seppä Urma, rautainen tanakka -hongantyvi. Hänessä oli päässyt voitolle vanhan karaistun miehekkään -miehen luonto ja hän puhui karkealla äänellä: - --- "Antakaa vieraan rauhassa puhua!... Perhananko miehiä ne -ovat jotka suullaan tappelevat! Akat semmoista asetta käyttävät -tappeluaseena. Miehet syövät suullaan puuroa ja puhuvat... Senkin -hutilukset! Ennen vanhaan tapeltiin, niin että saapasvarret olivat -verta täynnä, eikä siinä toisiaan haukuttu. Tupakaksi panivat -tappelijat lopettajaisiksi ja puukkoa vaihtoivat muistoksi... Mutta -te kuohilukset piiskaatte kielellänne..." - --- "Ähä!... Saitteko!" -- ilkkui yksi tarvaalaisista. Aapo Horri -seisoi masentuneena. Harhama käytti sitä hyväksensä ja tempasi taas -joukon myötätunnon puolellensa hienolla ivalla. Aatu Horri puri -hampaitansa vihasta. Vanha seppä istui, sylkäsi pitkän tupakkasylen -ja jatkoi: - --- "Tämä puhuja ei ole muita haukkunut, niin kovasti kuin muut... -Mutta te tuossa alatte leukaluitanne räävätä, kuin vanhaa paletta." - --- "Horrin Aapon opettamia", -- lisäsi joku tarvaalainen. Mielet -olivat taas kuohuvana vaahtona, väki palavana kytönä. Hyvä- ja -alashuudot katkaisivat aina keskustelua, joka koski sitä, kumpi -järjestys, yksityiseen omistus-oikeuteen perustuva, vaiko -sosialistinen, takaa paraiten tasa-arvoisuuden työn palkkiossa ja -estää toiset elämästä toisia riistämällä. Kummallakin puolella -oli oma joukkovakaumuksensa ja ne iskivät vastatusten jyrkkinä, -sokeina, intohimojen palkeista väen voimalla puhallettuina voimina. -Kumpikin oli sokean uskon läpitunkema. Eikä kumpikaan antanut -toisellensa tietä. Ympäri Suomea taistelivat uudet aatesuunnat -vanhoja vastaan siitä, kumpi niistä oli pääsevä vallitsevaksi ja -uuden Suomen peruskiveksi. Välistä yltyivät alas- ja hyvähuudot -myrskyisäksi ulinaksi. Kinailu muuttui rähinäksi, uhkaavaksi, ihmiset -puolipedoiksi. Joskus solmiutui vastustaja sanoissa ja vaikeni. -Mutta sen sokea pakkovakaumus yltyi sitä katkerammaksi, kyteväksi -kekäleeksi. - -Kuului vihaisia kehoituksia. - --- "Ajakaa ne juuttaat ulos!" - --- "Antakaa halkoa ryökäleille!" - --- "Ohoh! Vai halkoa!" -- huusi Horri. "Halossa on kaksi päätä ja -kansa se on, joka siitä paremmasta päästä pitelee." - --- "Mikähän kansa sinäkin olet... Tukkilautan harakka!" -- tarttui -eräs naisista. - --- "Pankaa heinätukko akan suuhun!" -- keskeyttivät tukkilaiset -edellisen. Melu yltyi. Vallan kultaomena näyttää kierivän -vastustajille kaikkine aarteinensa. Pimeästä eteisestä kuului -uhkaavia ääniä. Harhamasta ryöppysi taas ihmis-inho: "Raakimuksia -koko joukko!" -- ajatteli hän ja vaikeni, odotellen melun -asettumista. Aapo Horri kiihtyi ja jatkoi: - --- "Eivät ne ennen herrat näillä mailla liikkuneet, mutta kun kansa -otti vallan, niin tukka suorana juoksevat ja sanovat kansalle: -'prtui, prtui, prtui!' Mutta selän takana on pussi valmiina, että -kunhan vaan kansa äänensä antaa, niin kyllä pussi on papinsäkin -ilveille opetettu, kyllä oma pussi osataan täyttää. Mutta köyhälistö -ei lähde omaansa riistäjien kädestä kerjäämään, vaan se _ottaa!_..." - --- "Millähän sitä sinäkin otat. Ei ole miehessä muuta mieheksi -sanottavaa, kuin housut", -- keskeytti Orri Horma. - --- "Herroilla on kapitaali, mutta kansalla on _voima_", -- kiivastui -Horri. Pariin sataan nouseva hurja tukkilaisjoukko huusi taas -voimakkaan hyvähuudon. - --- "Voima!" -- jatkoi vanha Horma. "Missähän se sinunkin voimasi on?" - --- "Entistä on kotona ja puurokupista sitä toista saadaan, kun -entinen loppuu", -- kerskaili Aapo Horri. - --- "Hyvä!... Oikein, Aapo!" -- iloitsivat tukkilaiset. - --- "Huutamatta siellä pedot!" -- komensi isäntä. - --- "Kunpa ensin puuroa hankkisit", -- yritti joku tarvaalaisista -naisista. - --- "On ennen hankittua... Ei kun otetaan riistäjiltä omansa pois", -- -räyhäsi taas joku Aapo Horrin joukosta vastaukseksi. Joukkoihmiset -olivat jo savuavia kekäleitä. Vihaiset silmät kiiluivat himmeästi -valaistusta huoneesta ja sen miltei pimeästä eteisestä. Jättiläisen -näköinen Orri Horma lausui halveksivasti: - --- "Otetaan!... Hyvähän sitä on ottaa, mutta millähän se otetaan." - --- "Milläkö oma otetaan?... Häh?" -- tarttui Aapo Horri röyhkeänä. -"Vai ei vanha tikka tiedä, millä toukka puusta noukataan... Pihdit ne -ovat, jotka pitävät ja käsivarsi vaan vetää, mutta käsivarren päässä -on kansa vetämässä. Risuja ne ovat herrojen ripakintut, kun kansa -ponnistaa, että pöksyt piukkavat... Näyttäkääpä pojat millä sitä -toukka puusta otetaan. Tupet tyhjäksi! Hei!" - -Tukkilaiset vetäisivät pohjalaiset puukkonsa tupistaan ja -välkyttelivät niiden teriä. Kaikkialla, tuvassa ja eteisessä, -välähtelivät terävät puukonkäret ja hurjat katseet. Väki näytti -yhteen sullotulta villipetojen parvelta. Mutta puukko oli näillä -seuduin tuttu ase. Sitä oli niin usein käytetty, ettei näky -säikäyttänyt toisia. Mielet olivat lisäksi kiihtyneitä ja uhma nousi -uhmaa vastaan. Orri Horma nousi ryhdikkäänä ja huusi: - --- "Tappeluako tahdotte?... Sitä saatte, jos haluatte, sillä mies se -on meidänkin housuissa, jos niiksi tulee." - -Väki seisoi kahtena vihollisleirinä vastatusten. Harhamaa se näky -ihastutti. Siinä oli voimaa ja tunteiden kuohua. Hän katseli sitä -sivulta, kuin petoparven ottelua. Vähitellen alkoivat toki mielet -tyyntyä. Puukot työnnettiin tuppeihin ja kiista sai hetkeksi -rauhallisemman sävyn. - -Aapo Horri puhui taas pitkälti yhteiskunnallisista parannuksista -hyvä- ja alashuutojen kilpaillessa. Orri Horma kysyi sen loputtua: - --- "Sinäkö se luulet sitten olevasi puhdistamaan kutsuttu?... -Luuletko sinä, että likaisilla käsillä voidaan mitään puhdistaa?... -Ja sinun kätesi, Horri, ovat monenlaisessa ravassa." - --- "Missä ravassa?" -- kysyttiin Horrin joukosta. Horman Orri jatkoi: - --- "Minä en rupea suutani likaamaan selittelemällä sitä kaikkea, -mutta laiskuus niistä on yksi, ja se on paha rapa sen käsissä, -joka lähtee maailmaa parantamaan... Horri puhui tässä herroista ja -papinsäkistä, mutta eivätkö ne ole herroja kaikki, jotka laiskuudella -leipänsä ansaitsevat? Ja silloin on Horri itse suurimpia herroja, -jos ei kortinlyöntiä, jolla hän itseään on elätellyt, katsota -työnteoksi..." - -Horrin väki vaikeni. Orri jatkoi: - --- "Horri puhui papinsäkistä, mutta viime aikoina on hänkin -sosialistisena saarnamiehenä pussiaan täyttänyt... Onko sillä papilla -ja papilla ero?... Eikö se Horri pappina puhdista maailmaa papeista -ja herrana herroista ja eikö se semmoinen puhdistaminen ole samaa, -kuin jos pesisi lattialle läikähtänyttä tervavettä tervalla?..." - -Niin jatkui kinailua. Vallan kultaomena kieri ja ihmiset tavottelivat -sitä, kuin pedot lihamurua. Joukkotunteet ja joukkovakaumukset -roiskahtelivat vaahtona, sakeana, kuohuvana hyrskeenä ja ihminen -hävisi niiden kuohuun vähäisenä kuplana... - - * * * * * - -Puoliyö oli jo ohi. Harhaman puoluelaiset ryhtyivät perustamaan -paikkakunnan valtiollista järjestöä: "Salolan seuraa". Miehet ja -naiset kirjoittautuivat sen jäseniksi. Samaan aikaan pani Aapo Horri -toimeen rahankeräyksen oman puolueensa hyväksi. Hattu kulki miehestä -mieheen. Jokainen pani siihen, minkä voi. Nuori sosialistinen -palvelustyttö, Silva, huusi silloin väen joukosta: - --- "Minulla ei ole mitä antaa, mutta joka panee minun puolestani -sosialisteille viisimarkkasen, se saa maata yön minun käsivarrellani." - --- "Kelpaako hopeassa?" -- kysyivät useat sosialistit yhtä aikaa. - --- "Vaikka vaskessa", -- vastasi Silva ja kohta oli joukko miehiä -rahoinensa hatun ympärillä. - --- "Jo nyt tuli pestit monelta mieheltä!" -- kerskui Aapo Horri. -"Kestääkö käsivarsi?" - --- "Kestää aatteen puolesta... Ja öitä riittää", -- innostui -tyttö, joka aatteensa puolesta luovutti käsivartensa. Vanhat -siveellisyyskäsitteet törmäsivät uutta vastaan. - --- "Herra siunaa tätä turmelusta!" -- valittelivat vanhat naiset -hämmästyneinä, Harhama katseli tyttöä kuin Looljaa. Horman Orri -kauhistui ja huusi: - --- "Semmoisia riivatulta ne ovat... Myövät jo lihaansa... Porttoja ne -paholaiset ovat ja porton tekijöitä... Ja semmoinen joukko jos saisi -vallan, niin äpäräkasarmeilla ne täyttäisivät maat ja mannut." - --- "Ja ne ne sitten lähtevät maailmaa puhdistamaan. Porttoudella ja -lialla ryvettävät kaikki", -- kuului toisia ääniä. Aapo Horri jatkoi -keräystänsä rauhallisena. - --- "Aapo Horrin työtähän se on koko turmelus... Pty-hyi!" -- huusi -eräs perheen isä nyrkkiään näyttäen. Aapo Horri veti suunsa ilkeään -hymyyn ja lausui: - --- "Älä mukise, puuron pilaaja, tai lyödään valtti pöytään ja -puhdistetaan _teidän joukon_ nenän-alus!... Sieltä se Horrin Aapo on -konstit oppinut... Teidän talossa sitä on suutarin opissa oltu... -Siellä on opetettu vihkimättä henttua halaamaan ja neitosia portoiksi -pilaamaan." - --- "Hampaat sietäisi ruotukselta suulakeen siirtää. Koitapas niistää -meikäläisten nenää!" -- raivostui Orri Horma. - -Mielten kauhu nousi vihan vaahtona. Aapo Horri puhui ilkeällä äänellä: - --- "No, kun käsketään, niin pitää totella", -- ja Harhaman puoleen -kääntyen lisäsi hän: "Muistaako puhuja tikapuita Valkean talon ja -koivua Valkamalan akkunan alla?" - --- "Mitä sitten?" -- kysyi Harhama oudostuen kysymystä. - --- "Muuten vaan kysyn, kun käsketään... Minä olen niissä istunut -suutarin-opissa", -- vastasi Horri pirullisella eleellä. Harhama -seisoi mykkänä. Hän tunsi rinnassaan kuin puukon kären kaivelevan. -Hän muisti vakoilijat ja niistä johtuvat jutut Valkamalassa. Puolueen -kunnia vilahti hänen silmissänsä ensimäisenä. "Taas se jalkapuu!" -- -pisti häntä ajatus. Vaivoin sai hän salatuksi hämmästyksensä ja kysyi -jyrkästi: - --- "Mitä tähän asiaan kuuluvat koivut ja tikapuut? Seuralle olisi -valittava nyt toimikunta", -- lisäsi hän nopeasti, tahtoen johtaa -mielet toisaalle. Mutta Aapo Horri seisoi nyt jo ase kädessä. Hän -jatkoi kovalla, pistelevällä äänellä: - --- "Muistaako puhuja myös, miten rouva Esempio sattui aina -myöhästymään 'kylässä'..." - -Harhama ei voinut sanaakaan vastata. Hänen kannattajansa olivat -ymmällä, koska eivät käsittäneet asiaa. Harhama tunsi jalkapuun -rutistavan. Hänen oma elämänsä kieri nyt keränä häntä vastaan ja -uhkasi häväistä sen puolueen, jonka luottamusmiehenä hän liikkui. -Aapo Horri jatkoi entiseen tapaansa, voiton ilolla: - --- "Ei suinkaan puhuja ole unohtanut vihkimätöntä henttuansa?" - --- "Riuttalan Helgaa", -- lisäsi joku joukosta. Seurasi -naurunpurskahdus sosialistien joukosta. Harhaman päähän nousi veri. -Hän seisoi kuin maahan lyötynä. Eteisessä alkoivat jotkut tukkilaiset -laulaa hänestä ja rouva Esempiosta sepitettyä häväistyslaulua: - - "Harhamalan akkunalla - se herraslamppu palaa. - Harhama se vihkimättä - Riuttalan Helgaa halaa." - -Laulua seurasi taas naurunhohotus. Harhaman puoluelaiset istuivat -hämmästyneinä. Tieto ei ollut vielä levinnyt näin kauvaksi Harhaman -ja rouva Esempion suhteesta. Aapo Horri, joka oli oleksinut samassa -kylässä, missä Valkamala on, oli nyt, kuultuansa Harhaman tulon, -valmistanut oman joukkonsa. Nauru jatkui. - -Ilman selityksiä ymmärtävät kaikki, mistä on kysymys. Yhteinen häpeä -painaa kaikkia. Loukatun joukon närkästys kääntyy sekä Aapo Horria, -että Harhamaa kohtaan, mutta yhteisen asian tähden ja joukkotunteen -polttamana asettuivat tarvaalaiset Harhamaa pelastamaan, kuin -äänettömän sopimuksen mukaan. Eräs vaimoista lausui: - --- "Niistäisit omaa nenääsi... Varpalan tytön viettelit ja hylkäsit -isän niskoille..." - --- "Teidän miehenne luona olen opissa ollut... Eihän se hänkään -Helgaa kelkassaan vetele. Sosialistit saavat yhteiskunnan semmoisena, -kuin te sen jätätte", -- vastasi Aapo Horri purevasti, painostaen -viime sanojansa ja lisäten: "Ensin opetatte meille omat tapanne ja -sitten tulette parantajina meitä niistä soimaamaan." - -Ilma tuntui aivan myrkytetyltä. Joukko-ihmiset kärsivät yhteistä -tuskaa ja häpeää, ilkkuvan vastustajansa edessä. Harhama ei kärsinyt -oman itsensä tähden. Hänellä ei mielestänsä ollut oman itsensä edessä -mitään kaduttavaa, hävettävää, mutta hän tuskastui sen joukkonsa -puolesta, joka oli koko illan häneen luottanut ja nyt näki hänet -sinä rikollisena, jota he halveksivat, vieläpä toisten rikollisten -esikuvana. Hän vuoroin lyyhistyi sisällisesti kokoon, vuoroin nousi -uhmaten, ajatellen: - --- "Raakimuksia!... Elukoita ne ovat!" -- Ja oitis alkoi hän -vihata omaa puoluettansa jonain jalkapuuna, joka häntä ahdistaa -lakkaamatta... - -Syntyi pitkä, tuskallinen äänettömyys. Aapo Horrin väen silmät -loistivat ilosta. Tarvaalaisten hartioita tuntui painavan myllynkivi. -Kaikki vaikenivat. Kuului vaan sirkan sirinä. Viimein huokasi Orri -Horma, nousi ylös ja lausui hitaasti, surullisena: - --- _"Elämä on yhtä ainoaa tarhasta taistelemista, josta on haavat -ainoana voittona..."_ - -Elämän hirviö tuntui seisovan ihmisten edessä ammottava kita auki. -Harhama näki sen. Kuului joku katkera huokaus. - -Ja taas sirisi sirkka ja yksi joukko kärsi ja toinen nautti siitä. -Taas kuului pieni naurunpurskahdus. Silloin nousi Harhamassa -kaikki hänen sairaloinen ihmisinhonsa ja ihmisten halveksiminen -ryöppyävänä vaahtona ja rapana. Hän katseli koko joukkoa, omiansa ja -vastustajiansa, kuin elukkaparvea, joka töllistelee suut auki. Hän -halveksi heitä ja nautti siitä tunteesta. Hän lausui halveksivalla -äänellä: - --- "Elukoiden raakuuteen ei koskaan vastata sananruoskalla, vaan -heinäpussilla, tai patukalla..." - --- "Suuria sanoja", -- murahti joku Horrin joukosta. - -Piinallinen äänettömyys jatkui. Harhama halusi päästä pois koko -joukosta. Luonteensa vastakohdat: raukkamaisuus ja ylvästely, -kiehuivat hänessä sekaisin. Yleisen tuskallisen mielialan ja -hiljaisuuden jatkuessa kehotti hän ehdottamaan järjestön virkailijat. -Eräs joukosta mainitsi tarpeellisen joukon nimiä ja ne hyväksyttiin -hyvä-huudoilla. Hän kehotti huutamaan eläköönhuudon uudelle -järjestölle. Väki nousi ylös ja huusi moninkertaisen korvia vihlovan: -eläköön! Aapo Horri kokosi joukkonsa ja antoi merkin ja viimeiset -eläköönhuudot sekaantuivat Internationalen mahtaviin säveliin. - -Mutta Harhama tunsi tulen polttavan kantapäitänsä. Hän puki kiireesti -yllensä ja lähti, väkijoukon vielä laulaessa, öiselle jalkamatkalle, -kymmenen kilometrin päässä olevaan kylään. Hänen takaansa kuului -vielä kauvan häväistyslaulun hoilotus. - - * * * * * - -Pohjolan suuri talviyö kohosi erämaan yli, kuin kuoleman mykkä, -jääkylmä enkeli. Lumisade oli lakannut. Taivas oli se'es, -tähtihiteillä kylvetty, tumma, autio tanhua. Pureva pakkanen kirpeli -ihoa kuin veitsenterä ja tähtivalo pisteli, kuin neulankärillä ja -tähtien välillä ammottivat korkeudessa äärettömyyden kylmät, pimeät -kuilut, joista tuijotti kaikkeuden jäytävä, eloton salaperäisyys. - -Harhama oli jo ehtinyt synkimpään korpeen. Kylmä puristi -jäntereistänsä viimeisiäkin voimiansa. Edessä oli suurenmoinen näky: -Pohjolan perukat koreilivat helmipakkasissansa, hohtivat kuurassa, -loistivat punaisina roihuvissa revontulissa. Kylmän kulkuset soivat -kaikkialla. Elämä oli sammunut. Koko luonnon yli oli vedetty -luminen ruumisliina, jolla elottomat pakkasensilmät kimaltelivat -koristuksina. Kaikki helotti kuoleman kylmissä koruissa. Luonnon -suuri leikki tempasi oitis Harhaman mielikuvituksen karkeloonsa. Hän -ajeli jo revontulien hulmuavia punareunoja pitkin ja elämän tomut -ja kiistat hävisivät kuin pimeys päivän kirkkauteen... ilmestyivät -uudelleen pölynä ja katkeroittivat hetkeksi mielen. - -Hän istahti lumen peittämälle kivelle ja mietti äskeistä tapahtumaa, -katsellen samalla kaikkeuden yöpimeitä nieluja, joiden pohjalta -maailmat kiiluivat pikkuisina tähtitulina. Niistä nieluista puhalsi -äärettömyyden itseensä pakahtuva suuruus, sen kolkkous, raudankova ja -jääkylmä tunteettomuus ja kuoleman ja kaikenhäviön haju. Elämä painui -sen näyn edessä viheliäiseksi, maassa matelevaksi mitättömyydeksi, -inhottavaksi etanaksi. Hän muisteli äskeistä joukkoa, kuin jotain -äärettömän ilkeää, maata pitkin vetäytyvää suolta ja mietti, mikä on -ihmisen niin alas painanut. - -Silloin enkeli Iiranto sävähti hänen vierellensä ruumiina jääheleä -pakkasen kylmyys ja hiuksina Harhaman viimeöiset unet otaksutuista -onnen ja jumaluuden maailmoista. Se hymyili hänelle. Sen hymynä oli -Harhaman uneksimien maailmoiden ihanuus ja sen hengähdyksenä oli viha -Jumalaa vastaan. Se kuiskaili Harhamalle: - --- "Olisiko äskeistä tapahtunut, jos ei olisi ollut olemattoman -Jehovan käskyjä?..." - --- "Ei", -- vastasi Harhama, kuultuansa povensa kysymyksen. - -Iiranto jatkoi: - -"Eivätkö ne ole _Jehovan_ pappeja, jotka kantavat veroa ihmisten -_rakkaudesta?_..." - --- "Ne kirotut mustat korpit!" -- uhmaili Harhama. - -Iiranto hymyili, lausuen: - --- "Ja jos nainen antaa ruumiinsa, maksamatta siitä papille, -houkuttelevat ne ymmärtämättömät ihmiset kivittämään sen -kapinoitsijan..." - --- "Sinä olematon pelättihän se olet taas kaiken alkusyynä", -- -supisi Harhama. - -Ja yhtenä kiihkona nousi hän Jumalaa vastaan. Yhä kirkkaammaksi -hioi hän teoksensa runohelmiä. Hän kohotti loukatun rouva Esempion, -esempio-ihmisen loistavalle revontulitaustalle, sirotteli sen -taustan kirkkailla tähtikiteillä ja puki hänet ihmishyveen -hienoimmilla värivaipoilla luotavanansa olevan jumaluuden osaksi -ja vertauskuvaksi... Hän antoi hänen hoitaa ja availla siunauksen, -anteeksiantamuksen ja rakkauden ikuisia vesisuonia... Hän korotti -hänet kotilieden hyväksi hengeksi, uskollisuuden ja mielen puhtauden -vaalijaksi... Hän verhoili hänet vaimon purppuraisilla ihanteilla. - -Pakkanen yltyi... Kylmän kellot soivat yhä heleämpinä... Taivas aivan -helisi purevan pakkasen tähtitiu'uissa... Revontulet loimottivat -punaisina kylmän rovioina... Lapinrajojen talvinen luonto temmelsi -suuruutensa ja voimansa huipulla. Se tempasi suuruudellansa taas -Harhaman kylmille siivillänsä ja nosti hänet yhä ylemmä, niihin -korkeuksiin, joista hän voi nähdä luotavanansa olevan jumaluuden -hengen koko sen suuruudessa. Sille hengelle oli jo äärettömyys ahdas, -ijankaikkisuus liian lyhyt. - -Yö kului. Hanki hohti... Ilma se'estyi yhä kirkkaammaksi... Pakkanen -puri yhä terävämmin... Taivaan tähtitiu'ut soivat purevammin ja -kylmän kellot kirpeämmin... Lapinrajojen taivaanlaki vilkutteli -tähtisumujansa, sen linnunrata kaartui ja koreili kirkkaana harjana -miljoonille maailmoille helmitettynä... Enkeli Iiranto seisoi -Harhaman vierellä ja lappoi hänestä hehkuvia mielikuvia, asetti -niille siiveksi hillittömän ajatuksen ja johti niiden lentoa -kaikkeuden halki. - -Ja yhä korkeammalle nosti se Harhaman riihatonta mielikuvitusta... -Hän antoi esempio-ihmisen liidellä hänen kanssansa, jumaluuden -sumuihin verhottuna, niihin maailmoihin, joissa ihmishenki on -pukeutunut maan ihmisille outoihin ruumiisiin... He kulkivat siellä -mielikuvituksen siivillä, jotka kiidättävät heitä tähdestä tähteen -nopeammin, kuin villiytyneinkään ajatus voi kulkea... - -Jo saapuvat he vanhimpiin maailmoihin... Ne ovat kierineet -lukemattomia miljaardeja vuosia avaruuden rannattomassa ontelossa, -yhä kehittyen, yhä täydellistyen... - -Jo nousi Harhama maihin niillä jumaluuden mailla, esempio-ihmistä -seuraten... Siellä avautuu paratiisi aamuarmaana... Se loisti, -kuin alttari, jonka edessä jumaluus sai kaivattunsa vihittävänä -morsianna... Ihmis-elämä oli ihanaa unta... Luonto helotti, kuin -vihille vietävä, jumaluuden kirkkaat kihlat käsissä... Peto -mielisteli lammasta ja tuuli heilutteli autereisia rauhanliinoja... -Maan ihmisissä syntyy _aavistus_ siellä vallitsevasta onnesta... -ihmisen jumalallisesta tilasta... sen rauhasta ja ilosta... -Aavistuksesta syntyy _kaipuu_... Se syntyy siitä, kuin kevät -talvesta... jano helteestä... nuoruus lapsuudesta... Kaipuu synnyttää -_pyrkimyksen_, kuin kukka hedelmän... tytön kauneus rakkauden... -hedelmän mehu himon... Ja pyrkimys johtaa ihmisen jumaluuden -yhteyteen, kuin vainu pedon saaliin jälille... - -Ja aavistus ilmenee mielikuvina... unina... unelmina... ikävänä... Se -kuletti häntä esempio-ihmisen mukana toisissa maailmoissa näkemässä -jumaluutensa korkeimmille kehitys-asteille päässyttä ihmistä... sen -onnea... sen autuutta ja riemua... Siten yhtyy jumaluuden kehitys -yhdeksi halki äärettömän kaikkeuden... - -Enkeli Iiranto tanssi revontulien harjalla, ruumiina kiehtova -kunnianhimo, punavaippa hartioilla... Se kutitteli Harhaman -mielikuvitusta ja houkutteli sitä lentoon. Taivaalla paloivat -kylmät revontulet punaisempina entistänsä... Ne kukkivat taivaan -punakukkina... Niiden valossa kulki Harhama onnenmailla... Kademielin -katseli hän ihmis-onnea... ihaili ihmishyvettä. Jumaluuden kaipuu -oli sille sammunut... Rinta oli rauhallinen, mieli tyyni... Se -kaipuu oli sammunut, kuin miehessä morsiamen, neidossa sulhasen -ikävä, kun armaan ääni jo kuuluu lauluna metsän takaa ja lähestyy -ja yhä kaunistuu ja lämmin syli jo avautuu ja huuli lähestyy huulta -ja ikävöiminen muuttuu onneksi ja kaikki riutuu suudelmassa onnen -iki-uneen... - -Yö hyräili vilua virttänsä. Yhä heleämpinä soivat taivaalla -kylmän tähtitiu'ut... Sen helmet hohtivat entistä kirpeämpinä... -Mutta Harhama ei huomannut enää sitä. Hän painui yhä syvemmälle -niille maille, joissa lukemattomia miljaardeja vuosia ikävöinyt -ihmishenki puhkeaa kukkana jumaluuden väreihin... pääsee ikuiseen -onneen... nukkuu ainaista autuaan unta... Hän laskee veneellä -puhtaita satuselkiä... Niiden vedenkalvon alla välkkyy jumaluuden -suuri henki kirkkaana vesikuvana... Se hohtaa haluttuna helmenä... -hengen kaivattuna kotina... sen omana neidonkuvana... Rantavuoret -kohottelivat huippujansa, pyrkien, kuin uhrisavu jumaluuden suuren -hengen luo... Niissä heräsi jo jumaluus ensi tietoisuuteensa... -Saaret kukkivat sille... sille laulaa sotka ylistystä ja alli yhtyi -sen lauluun... Ne lauloivat ihmiskielin ja puhtain mielin... Jumaluus -oli tullut jo tietoiseksi eläimissä. - -Ja yhä etemmä solui vene allien laulaessa ja vuorien pyrkiessä huulin -jumaluuden rintoihin... ja enkeli Iirannon pitäessä perää, purren -kulkua ohjatessa. Jo tuli jumaluus tietoiseksi kukissa: kukka tuli -tietoiseksi jumaluudestansa... Se helottaa niiden väreissä... se -väreilee niiden armaassa tuoksussa... Se herää niissä tietoisuuteen -kuin lapsi unesta, pyrki suurempaan kauneuteen... tahrattomampaan -värihohtoon... viattomampaan tuoksuun... Se on jo niissä maan -ihmishengen tasalla... Mutta se ei tunne vielä pahetta, siis ei -hyvettäkään... Se on puhdas, kuin lapsi, viaton kuin metsän kukka... -Se ei ole vielä langennut: unohtanut jumaluuttansa... oppinut -erottamaan hyvää pahasta... Se on kuin alkutila, jossa valo ei ole -vielä pimeydestä eronnut... Se on kuin lapsi, joka ei tajua hyvän ja -pahan eroa... - -Jo soluu vene Rakkauden selällä... Allit lauloivat siellä ulapalla... -Ne lauloivat jumaluuden kauneille kukille: rakkaudenkukille, -joilla on järven selkä siroteltu... rannat koristeltu... Ne -tuoksuivat rakkautta, puhdasta jumaluuden hyvettä. Jumaluus puhui -esempio-ihmiselle aavistuksena... ikävänä... pyrkimyksenä... -mielikuvana: - --- "Sinä tulet tänne joka vuosi henkenä, pisimmän päivän aattona... -poimit täältä rakkauden kukkia... sirotat ne maan lapsille... -puhallat niiden tuoksun heille jumalallisen rakkauden virikkeeksi..." - -Ja alli lauloi amenensa ja esempio-ihminen taittoi kukkansa ja -ojensi sen hänelle, että hän sen lehtien puhtaista väreistä maalaisi -teoksessansa ihmisille sen uuden, puhtaan jumalallisen rakkauden -kuvan... - -Niin kehittyy jumaluus tietoisuuteensa maassa asuvassa ihmisessä... -Se kehittyy kokonaisuuden kehityksen osana... Se lainaa kehitysvoimaa -toisissa maailmoissa kehittyneestä jumaluudesta... Se lainaa sitä -mielikuvien... aavistuksen... pyrkimyksen ja ikävöimisen teitä... - -Enkeli Iiranto keri Harhaman hurjat mietteet kerille ja ampui kerät -jousellansa Perkeleen ihailtaviksi. Itse leijaili se Harhaman pään -ympärillä, ruumiina kuunvalo, siipinä pakkasenhele ja kädessä soihtu -kavaluutta. - -Yhä valtaavammin roihusivat kylmän revontuliroviot... Yö hengitti -entistä enemmän vilua... taivas tuikki kylmän kukissa heleämpänä... -punaisempana... Mutta Harhama ei niitä enää nähnyt, ei tuntenut. Hän -kulki edellensä iki-onnen mailla, tullen Puhdas-selälle... Sen ranta -on valkeana puhtaudenkukista... Selkä on joutsenilla siroteltu... -Kukat tuoksuvat jumaluuden puhtautta... joutsenet sitä laulavat. -Sävel suutelee kukkaa... kukka peseytyy sävelessä... Jumaluus -löytää niin omansa... nukkuu sen syliin... raukeaa sen suudelmaan. -Esempio-ihminen poimii kukan... Harhama maalailee sen väristä -teoksensa sivulle uuden ihmispuhtauden esikuvan... - -Ja he tulevat ylemmä. Uskollisuuden selälle. Siellä kukkivat -tulipunaiset uskollisuuden kukat helmikirkkaalla vedenkalvolla... -Sinilinnut laulavat jumaluuden ylistystä ihmiskielin... Jumaluuden -kirkas vesikuva välkkyy vedessä... se helottaa taivaalla... hohtaa -mailla... Vene soluu sävelenä... Korkeudessa päilyy punerva pilvi... -Tyyni hymyilee rantamilla... rauha saarilla... onni kaikkialla... -Harhama saa taas kukan esempio-ihmiseltä... Sen väreillä maalaa -hän teoksensa sivulle uuden uskollisuuden ihanan kuvan... Hän -maalaa siitä kuvan, joka herättää ihmispovessa nukkuvan jumaluuden -tietoisuuteen... - -Enkeli Iiranto istui helyissänsä hohtavan koivun oksalla, ruumiina -puun sinervä. Se näytti Harhamalle kuviteltujen maailmoiden -ihanuutta, sirotteli teoksen runomeret seppeleillä, kylvi ne -kultalumpeilla ja kutkutteli Harhamaa hymyllä: - --- "Kääntyisitkö vielä takaisin ihmisten herjaajan ja rääkkääjän -olemattoman Jehovan pappien verojuhdaksi?..." - -Se ajatuskin jo kauhistutti Harhamaa. - -Yhä tiukemmin soitti kylmä kellojansa... Entistä vihaisempana -huokui hanki ja sen pakkasensilmät tuijottivat terävämpinä... -Mutta ne nostivat vaan Harhaman mielikuvituksen siipiä, puhalsivat -häneen voimaa kylmän palkeista, kun hän loi jumalaansa, kylmä -korpi ahjona, pakkanen sen ahjon tulena. Ne karkaisivat jumalan -entistä kirkkaammaksi... suuremmaksi...voimallisemmaksi... Hän -soluu jo veneessä Siunauksenselälle, Siellä koreilevat sinikukat, -kirkkailla rantavesillä... Purppurapunaiset sorsat laulavat, -uiden selkävesillä... Vedenkalvo välkkyy... Sinikukat nuokkuvat -varsillansa. Ne kukkivat tietoista jumaluutta... tuoksuivat -sitä... nauttivat siten... Jumaluus punottaa puolitietoisena -aamusarasteessa... sorsan laulussa ja sinikukkien tuoksussa ja -värissä. Pahe on haihtunut sumuna... Kade on kadonnut, kuin pimeä -huoneesta valon sinne tulviessa... Ihmiselämä on iloa... Se unohtaa -itsensä jumaluuden puhtailla rinnoilla, kuin nälkäinen lapsi, -päästyänsä huulin kiini kauvan ikävöityyn äidin rintaan... Siunausta -laulaa lintu... tuoksuu kukka... välkyttelee vedenkalvo... Kaikki -jumaluuden hyveet helottavat helminä koko luonnon kulmilla... - -Ja taas saa Harhama kukan esempio-ihmisen puhtaasta kädestä. Sen -väreillä maalaa hän suuren sivun teokseensa. Ei ole ennen siunausta -niin ihanana esitetty, kuin nyt... Se on nyt viehättävä ihmistä, kuin -neidon kauneus... sen silmien sulo... mielen puhtaus... kainous ja -huulen mehu. Ja joka vuosi poimii esempio-ihmisen henki sinikukan -Siunauksenselältä ja jakaa sen värit maansa ihmispoloisille tietoisen -jumaluuden iduksi... Ja se väri itää ja itsetietoinen jumaluus herää -ihmisessä ja hänen omaperäinen hyveensä kirkastuu ja puhdistuu ja hän -lähenee ikäviensä päämäärää... pääsee siihen... kaipaus sammuu... -iki-ikävä saa haluamansa ja ihmisyys riutuu iki-onnesta. - -Jo veti aamurusko punaisen viirunsa taivaan reunalle... Jo soivat -kylmän kaikki viulut, jo välkkyivät sen kirkkaimmat veitsenterät... -Sen jääkukat hohtivat punakirkkaina... kylmät roviot roihusivat -ilmiliekkeinä... Mutta yhä matkusteli Harhama öisellä retkellänsä -jumaluuden sumumailla, tuntematta vilua, kuulematta kylmän kelloja... -Hän saapuu purppuraiselle Armonselälle... Siellä loistavat revontulet -tietoisina jumaluudestansa... Siellä helottaa anteeksiantamus -sievissä vesikukissa... helottaa tietoisena... jumaluutena... -korkeana hyveenä... Varsilehdet sitä punottavat, verholehdet kertovat -valkovärillänsä... Keltasorsat laulavat sitä samaa hyvettä, uinuen -veden kalvolla, joka välkkyy jumaluuden rintana. Siellä ei kuulu -herjausta... Kiro on siellä tuntematon, outo kuin valo sokealle... -Rannoilla asuvat ihmis-olennot, raviten itseänsä jumaluuden -suudelmilla. - -Vesikukat nyökkäävät esempio-ihmiselle puhuen aavistuksella... -kaipuulla... ikävällä: - --- "Ota meidät!... Vie oikea siunaus maasi ihmispoloisille!" - -Ja esempio-ihminen taittaa kukan ja sirottaa siitä ensi lehden -herjaajillensa ja niille, jotka aina hänet kiroten ajavat kotoansa -jouluaaton iltapakkaseen... Hän taittaa uuden kukan ja sen väreistä -maalaa Harhama uuden anteeksiantamuksen ihmishyveen esikuvaksi... -Uusi loistava sivu syntyy teokseen... Kukat nyökkäävät hyvästi ja -keltasorsat laulavat esempio-ihmiselle kutsun tulla joka vuosi -poimimaan vesikukkia ja sirottamaan ne maansa lapsille itsetietoisen -jumaluuden synniksi... - -Se oli jumaluuden käsky, joka tuli kaipuun ja ikävöimisen tietä... -Vene soluu edelleen keltasorsan laulun sävelen saattamana ja -Iiranto-enkelin perääpitäessä. - -Enkeli Iiranto häilyi yhä Harhaman vierellä, kehräten hänestä -mielikuvia, lappoen niitä kuin kuontalosta tappuroita, ohjaten niiden -punoutumista ja lentoa. Aamurusko nosti jo purppuralievettänsä -yli vaarojen... Jo huuhteli se tähtiä pois taivaan keskimailta... -Pakkanen paukkui ja helisi ja välkytteli puukkojansa, pistäen -joka taholta... Sen kaikki kanteleet soivat... sen kaikki helmet -hohtivat... Se seisoi voimansa veitsenkärellä, koreana ja -ylpeänä, kuin Pohjolan jääkuningatar, kiteillen kylmän kirkkaissa -tähtisiruissa. Mutta yhä kuleksi Harhama korvessa, harhaillen -etäisissä maailmoissa etsimässä jumaluuden nisiä huulet palavina, -sielussa ainainen poltto. - -Jo soluu vene Laupeus-selaile... Vesi välkkyy siellä kuunvalona, -jossa ihana aurinko katselee kuvaansa ja näkee kuvanansa jumaluuden -kasvot ja ihastuu siitä ja kirkastuu, kuin tyttö lähteellä... -Punalinnut laulavat laupeuden ylistystä... Niiden laulu punoutuu -seppeleeksi... Tulevat pienet tuulilinnut ja vievät seppeleet -maailmoille, seppelöiden niillä maailmankurjuuden jumaluudeksi... Ja -rantakalliot osottavat seppelöityä kurjuutta purppurahuipuillansa ja -sanovat jumalansuuna: - --- "Jos palvelette sitä, palvelette minua! Jumalaa..." - -Ja vaatimattomana ja koruttomana seisoo maailmankurjuus jumaluuden -seppele päässä, laupeuden ruskottavien liljojen sille kukkiessa... Se -seisoo koruttomana ja suurena, kuin Routalan Timo, elämän valkaisema -tukka luonnollisena otsalle solahtaneena ja tyytyväisenä, kuten -jumaluus, joka ei voi itseänsä korkeampaa enää toivoa... - -Mutta Laupeuden selällä kukki jumaluus ainaisena ruskeissa, koreissa -kukissa. Ne kukat kumartavat maailmankurjuudelle... Sille ne -kukkivat... sille viheriöivät... sille tuoksuavat... Ja kun kurjuus -seisoo seppele päässä ja hivukset elämän valkaisemana pellavana, -itkevät ruskeat kukat sen lohdutukseksi ja punalinnut laulavat -sille puhtaita säveliä... Ja kukkien itkemät kastehelmet muuttuvat -jalokiviksi... kimaltelevat terälehdillä kirkkaina helminä ja kukat -nyökkäävät surullisina kurjuudelle ja kehoittelevat: - --- "Tule ja poimi helmemme, sinä, jonka hiukset on elämä puhdistanut -lumivalkeiksi, sinä ainoa palveltava jumaluus, jumaluuden korkein -siveellinen kehittymä ihmisessä!..." - -Ja köyhyys hymyilee vaatimattomana, jumaluuden, nöyryyden, -tyytyväisyyden vertauskuvana ja sanoo Routalan Timon tavoin: - --- "Minä olen aina teidän luonanne, mutta _se_, joka on suurempi -minua, ja jonka luo minä ikävöin, ei ole aina... Viekää helmenne -Hänelle; Hän saakoon omansa. Onhan minulla oma hirsitaakkani..." - -Ja silloin ruskeat kukat kumartavat sille jumaluudelle, joka nukkuu -maailmankurjuudessa lapsen viatonta unta. Punalinnut laulavat -sen ylistystä ja koko jumaluus puhuu: -- "_Ainoastaan_ sen, mitä -olette tehneet maailmankurjuudelle, olette tehneet minulle, sillä -maailmankurjuus olen _minä_..." - -Ja ruskeat kukat kimeltelivät yhä kirkkaammissa kyynelissä, jotka -ovat jalokiviksi muuttuneet ja ne nyökkäävät esempio-ihmiselle: - --- "Tule ja poimi helmeni ja ja'a ne köyhille! Uhraa köyhyydessä -lapsena uinuvalle jumaluudelle!" - -Ja hän tottelee jumaluuden vaistoa ja poimii helmet ja sirottelee -ne maansa köyhille... Hän kylvää niillä Riuttalan metsät... -Varpalan torpan pellon pientaret... Routalan Timon tanhuat... Ja -joka vuosi, kun ruskeat kukat kimmeltelevät helmissänsä, tulee hän -Laupeudenselälle, kokoaa helmet helmaansa ja kylvää ne hyvänä henkenä -maansa metsiin maailmankurjuuden poimittavaksi. Rikkaat poimivat ne -helmet lasimaisina, mutta niiden palosta syttyy heihin jumaluuden -laupeus ja armeliaisuus ja he tekevät silloin kuten raamatun Sakeus: -jakavat kaikki omaisuutensa vaivaisille... Niin herää ihmisessä -uinuva jumaluus elävään työhön ja tietoisuuteen. - -Ja Harhama kylvi teoksensa yhden sivun niillä helmillä. Niistä oli -tarttuva uusi laupeus ihmisiin, alkava itsetietoinen jumaluus. Hän -puki kurjuuden yhä loistavampiin jumaluuden vaippoihin, temmaten -niiksi vaipoiksi revontulen ihanimpia liepeitä ja aamuruskon nauhoja. -Hän vyötti sen sateenkaaren väreillä. Hän sirotteli sen vaipan -pakkasensilmillä ja urvuilla hohtavilla helmillä, asetti seppeleen -maailmankurjuuden päähän, osotti teoksellansa uutta jumalaa ihmisille -ja vakuutti: - --- "_Sen_ ainoastaan teette Jumalalle, minkä teette _hänelle_... Hän -on ainoa palvelusta tarvitseva Jumala..." - -Auringon kehä kieri hitaasti taivaan rannan alta. Se oli -veripunainen, eloton, jääkylmä pakkasenpyörä. Pakkasen puukkosade -yltyi. Joka taholta pisti kirpelevä, terävä kylmänkärki, joka urvun -päässä helisi auringon punaama jäätiuku. Kaikkialla kiilsivät kylmän -helmet kirkkaina jalokivillä. Kerjäläispoika tuli tiellä vastaan. Se -katseli uteliaana Harhamaa, varhaista salotien kulkijaa, ja antoi -pakkasen helmien kiiltää rauhassa. - -Kylä tuli vastaan. Kuului kaivonvintin kuiva narina. Akkunat -kiilsivät jäisinä, aidanseipäät kuuraisina. Jo saapui hän ensimäiseen -taloon ja astui puoli-jäisenä kurjaan tupaan, kirjoittamaan paperille -öisen mielikuvituksensa retkeilyjä, kylvämään sen sivuille luomiansa -jumaluuden helmiä... - -Ja enkeli Iiranto seisoi alati hänen rinnallansa, ruumiina Harhaman -salaiset himot ja toiveet. - - * * * * * - -Viikko, toinen oli kulunut. Joka päivä uudistui sama näytelmä: joka -ilta tappeli Harhama jalkapuunsa puolesta. Yöt hän näki unia ja -loi niistä jumalaansa metsissä, kehräten unista aina uusia kuvia. -Päivin kirjoitti hän mietteitänsä paperille. Riidat riehuivat entistä -hurjempina. Hän istui niitä kuullessansa kuin neulan kärellä. Joka -hetki pelkäsi hän puolueensa häpeää. Aapo Horri kulki varjona hänen -vierellänsä. - -Lopulta matkusti hän tapaamaan rouva Esempiota, aikoi puhua hänelle -kaikki ja ehdottaa, että suhde julkaistaisiin, vaikkapa Armiiran -perintö menisikin. - -He tapasivat toisensa Kemissä. Rouva Esempion silmäkulmassa näkyi -vanhuuden ryppy. Kauvan katseli Harhama sitä ja mietti lopuksi: -"Miksi pitäisi minun kyntää se vako syvemmäksi, paljastamalla -raakimuksien häväistykset... On hän jo kyllänsä kärsinyt..." - -Ja hän puristi hänen kättänsä, silitti rypyn, vaikeni kaikesta ja -lähti taas siihen jalkapuuhun, joukkoajattelun puitteisiin, jonka oli -luonut vapautensa puolesta taisteleva yhteiskunta. - - * * * * * - -Korpi seisoi mykkänä. Korpin huuto kuului pahan enteenä. - -Talvi kallistui jo keväänkorvalle. Päiväsydännä kimmelteli jääriite -puiden oksilla veden valelemana. Vaalit olivat tulossa ja Harhama -kulki viime matkojansa. Väliaika olikin kulunut suuremmitta -häiriöittä. Hän oli jo pitänyt mielestänsä viimeisen puheensa ja -oli matkalla kotiinsa, mieli hyvänä siitä, että oli jalkapuustansa -päässyt. - -Oli päivänpaisteinen sunnuntai. Hän hiihti suksilla suuren -Routakorven läpi, käyttäen oppaanaan aurinkoa. Erämaan rauha -haukotteli joka oksalla, kurkisteli joka kuusen latvassa, ja -äänettömyys kyykötti kaikkialla. Harhamasta tuntui, kuin kulkisi hän -kuoleman kotimailla. Hän nautti siitä ja nousi synkkyyden siivillä -taas mielikuvituksensa maailmoihin, jumala-sumujen keskelle. Musta -korppi seurasi häntä korven halki, lennellen hänen ympärillänsä. - -Korvessa kohtasi Harhama tuntemattoman tukkityömiehen yksin -hiihtelemässä. Mies tervehti häntä, kysyen: - --- "Ettekö te ole se herra Harhama?" - --- "Kyllä." - --- "Sitähän minä... Minä satuin kerta teitä kuulemaan. Eikö sitä nyt -joutaisi tukkilaisille puhumaan?" - --- "Tietysti... Aivan mielelläni... Mutta missä ne tukkilaiset ovat?" --- vastasi Harhama. - --- "Tästä vähän matkan päässä on sauna... Ne ovat sosialisteja -kaikki, mutta niissä on paljon uskonnollista väkeä... -Harhaman pitäisi niille juuri selittää meidän puolueen kanta -uskontokysymyksessä ja osottaa sosialistien jumalattomuus... Se -vaikuttaa", -- selitteli tuntematon. - -Harhama seurasi tuntematonta "saunalle". Se oli tilapäisesti -hylkypuista rakennettu, mullalla ja kuusen oksilla tilkitty suojus. -Sisältä oli se runsaasti kaksikymmentä metriä pitkä, soikea -"basilika". Ovensuussa oli sisään lämpenevä uuni. Lattiana oli -maa, penkkeinä muutamia hirsiä. Akkunaa ei ollut, vaan valaistiin -"sauna" pärevalkealla. Suojus oli niin matala, että pitkä mies -sopi siinä paraiksi seisomaan. Noin kolmesataa miestä oli koolla -tässä omituisessa saunassa, jonka edustalla paloi hiilihauta ja -vähän loitompana tappelivat korpit ja varikset hevosen raadosta. -Kun Harhama lähestyi saunaa, lausui eräs ulkona seisova mies -tovereilleen, niin että hän kuuli: - --- "Se on Harhama. Se pakana puhuu hyvästi, vaikka on tarvaalainen... -Tulikohan tuo meillekin puhumaan..." - -Tukkilaiset kokoontuivat saunaan. Pitkä puinen suojus oli niitä -aivan täynnä. Silmät kiiluivat ja ihmiset näyttivät peikoilta pimeän -seasta. Harhama seisoi suojuksen perällä suurella kivellä, jota oli -myös pöytänä käytetty, ja puhui. Hän oli aina ihaillut tukkilaisten -rohkeaa, huoletonta elämää ja puhui heille sillä tavalla, että se -menisi heihin. Hän puhui niin repäisevästi kuin voi, jota hän ei -ollut koskaan ennen tehnyt, ja tempasi jo ensi sanoilla heidät -mukaansa. Hyvähuutojen räiskiessä jatkoi hän puhettaan tuntikauden ja -huumautui siitä lopulla itse. Se ei ollut enää mitään puolue-puhetta -ja ohjelman selvitystä. Se oli vallatonta, uhmailevaa, ilkamoivaa -köyhien evankeliumia, maailmankurjuuden psalmeja. Lopulta hän aivan -hurjistui ja soitteli huumaamaansa miesjoukkoa, kuin viulua. Se -oli ainoa kerta, jolloin hän oli puhunut täydestä sielustansa, -hillitsemättä henkensä voimia ja näyttelemättä tyyneyttä, joka häntä -aina oli kiusannut. - -Hän aikoi jo lopettaa. Silloin äskeinen tuntematon kuiskasi hänelle -taas: - --- "Puhukaa nyt uskonnosta!... ja Jumalasta!..." - -Harhama vaikeni. "Minä Jumalasta?" -- mietti hän. "Minä!" - -Syntyi äänettömyys. Harhama mietti yhä. Kaikki odottivat. Tuntematon -jatkoi kuiskaten: - --- "Se olisi niin tarpeellista... ja puolueelle eduksi..." - -Silloin sumeni kaikki Harhaman silmissä ja sauna pimeni ja hän taipui -jalkapuunsa edessä, - kuin jonkun käden painamana, ilkamoiden, -hurjistuen, kuin inhoansa osottaen, tai jotain jota hän ei -käsittänyt, ei kysynyt. Hän sekottui ja selvisi ja taas sekottui ja -lopuksi kumarsi jalkapuutansa aivan kuin uhmaten. - -Ei kumminkaan heti, eikä rehellisesti oman itsensä edessä. Ensin hän -petti itseänsä, petti törkeästi, pettääksensä sitten muita sillä -itsepetoksellansa. Hän ajatteli: "Enhän minä tarkota _sitä_ Jumalaa, -vaan omaani... sitä _oikeaa_." - -Hän alkoi puhua: - --- "Minä tulen nyt erääseen arkaan asiaan." - -Ja vielä pysähtyi hän ja mietti. Kuulijat odottivat... -jännittyivät... katsoivat Harhamaan, kuin odottaen kultaomenaa. -Harhama kumarsi syvemmä ja jatkoi: - --- "Tulen uskonto-kysymykseen. Selitän siinä puolueemme kannan. -Meidät ja sosialistit erottaa siinä toisistamme periaate. Se johtuu -tästä: Sosialistit tahtovat kumota nykyisen yhteiskuntajärjestyksen -ja sanovat: Meillä on siinä kiusana uskonto, joka opettaa ihmisiä -kuuliaisiksi esivallalle. Siksi tahtovat he ensi sijassa kumota -uskonnon. - -"Meidän puolue ajattelee samalla lailla kuin hekin, eli että uskonto -on yhteiskunnan _yksi_ perustus. Ja kun me tahdomme nykyisen -järjestyksen säilyttää, on ensi työmme siis säilyttää sen perustus: -uskonto." - -Hän pysähtyi, muisteli munkki Pietarin saarnaa ja jatkoi sen ajatusta -seuraten: - --- "Sillä katsokaa! Teidän perunakuoppaanne ei vartioi kotona -esivallan vartija, poliisi, mutta sitä vartioi Jumalan käsky: Älä -varasta! Eikö se suojele omaisuuttamme enemmän kuin paksu lakiteos?" - -Ja sitten puhui hän loistavilla sanoilla uskonnon puolesta, maalasi -sen ihmeen ihanilla väreillä, kuvaili sen jalokiveksi, valoksi, -onneksi. Sitten hän pysähtyi ja antoi miesten ajatella. Intohimoiset -silmät katsoivat häneen pimeästä kysyvinä. Yksi joukosta lausui: - --- "Kyllä se on totta." Harhama kumarsi syvemmälle jalkapuutansa, -jatkaen: - --- "Sillä eikö Jumalan lyhyt käsky: Älä tapa! -- suojele teidän -henkeänne enemmän, kuin laki ja vankilat ja poliisit?" - -Hän odotti taas kauvan vastausta. Miehet katsahtivat toistensa -silmiin kysyvinä. - --- "Kyllä siinä on perää", -- virkahtaa puoli-pimeästä joku. - --- "Ei sitä ole tullut tuolla tavalla ennen ajatelluksi", -- -kuului toisen ääni. Harhama kumarsi yhä hartaammin jalkapuiltansa, -puoli-ilkamoiden, puoli tosissansa. Hän jatkoi: - --- "Mutta vielä on toinenkin syy, jonka tähden puolueemme on -asettunut suojelemaan uskontoa. Meidän aikana on paljon nuorukaisia, -jotka vakuuttavat, että Jumalaa ei ole. Mutta ajatelkaa tätä -hirvittävän suurta taivaan avaruutta! Onko kukaan käynyt tutkimassa -siitä joka kolon ja tähden ja kuun ja auringon että voisi vakuuttaa, -ettei Jumalaa ole missään?" - -Väki ajatteli taas, kauvan ja äänetönnä. Harhama kuvaili heille -avaruuden niin huikaisevan suurena, että sen kuva masensi heidät -mitättömäksi tomuksi siinä. Villit katseet muuttuivat vakaviksi. -Harhama kumarsi jalkapuutansa yhä syvempään, täydellinen epäilijä, -Jumalan kuumeinen kieltäjä, puhui, kuin puoluemies, joka käyttää -uskontoa aseenansa. Tukkilaisista tuntui kuin puhuisi hän koko -sielunsa vakaumuksella. Hän jatkoi: - --- "Mutta juuri silloin, kuin me kiellämme Jumalan, ilmestyy Jumalan -suuri haahmo eteemme ja sanoo: 'Minä olen Herra sinun Jumalasi'!" - -Saunan edessä palava hiilihauta tohahti. Suuren, uhmaavan kuvauksen -jälkeen, tuntui se kuulijoista Jumalan hengen ilmestymiseltä. -Kuulijoiden silmät kiiluivat pyöreinä. Harhamaa huvitti joukkohartaus -ja viehätti sen suuruus ja salaperäisyys. Hän kumarsi jalkapuutansa -edelleen, puhuen: - --- "Se tapahtuu silloin, kun kuolema levittää edessämme mustia -siipiänsä ja avaa kamalan kitansa. Kuoleman musta korppi katsoo -ihmisen silmiin niin voimallisena ja niin armottomana kuin tiikeri -uhriansa, että rohkeinkin painaa sen edessä päänsä alas ja tuntee -avuttomuutensa ja voimattomuutensa..." - -Hän kuvaili kuoleman suuruutta synkin värein. Kuulijat saivat sitten -pitemmän aikaa miettiä kuoleman armottomuutta ja voimaa. He tunsivat -jo voimattomuutensa sen edessä, näkivät sen mustan haamun, sen -luukynnet. Harhama jatkoi vaikuttavalla, tärisyttävällä äänellä: - --- "Kuoleman silmä katsoo meihin joka hetki synkkänä, kuin tuo -saunankarsina, sen luukynsi on aina valmiina. Katsokaa tuota hevosen -raatoa, josta korpit tappelevat! Sinne kulkee meidän tiemme. Niin -armoton on kuoleman koura..." - -Kuulijat pöyristyivät. He tunsivat jo kuoleman korpin lähestyvän -ja varustavan kynsiänsä... Maailman rikkaudet himmenivät heidän -silmissänsä. Harhama kumarsi syvemmälle, petti itseänsä: -oli ilkamoivinansa, uhmailevinansa, tai tekevinänsä jotain -käsittämätöntä. Hän ei tahtonut tunnustaa että uhrasi luotavanansa -olevan jumaluuden toisen osan sen toisen osan: maailmankurjuuden -suosiolle ja jalkapuullensa ja hävitettävänänsä olevalle Jumalalle. -Hän jatkoi: - --- "Miten sappikatkeraa ja raudan raskasta elämä lieneekin, lähtö -siitä tuntuu hirvittävältä, pohjattomaan tulikuiluun putoamiselta. -Ajatelkaa että te huomaatte vaipuvanne johonkin tuntemattomaan -pimeyteen... Täytyy sanoa hyvästi ystäville, omaisille ja kaikille, -eikä tiedä mikä siellä syvyydessä odottaa. Katsokaa tuota palavaa -hiilihautaa oven edessä!" - -Ja ihmiset katsoivat sitä, näkivät tulen tupruavan nousten sen -salaperäisestä pohjasta. Harhama jatkoi: - --- "Me seisomme joka hetki palavan sysimiilun huipulla. Lakkaamatta -palaa elämä jalkojemme alla ja me olemme uppoamaisillamme kuoleman -kitaan kuin sysimiilun tuleen." - -Kuulijat kauhistuivat sitä ajatellessaan. Saunan pimeys ja palava -sysimiilu suurensivat hirmukuvan. He luulivat jo seisovansa -luhistumaisillansa olevan hiilihaudan huipulla, ja vaipuvansa sen -tulikitaan, sanoen kaikelle hyvästi. - -Ja yhä hartaampana, nöyrempänä kumarsi Harhama. Hän petti itseänsä -entistä rohkeammin, törkeämmin hän onki ääniä itsellensä. Hän kuvaili -uskonnon ihanuutta, puki sen jalokiviin, toi sen kauhistuneiden eteen -armon astiat kädessä ja jatkoi: - --- "Semmoisena hetkenä on ihminen valmis tarttumaan vaikka -olenkorteen, kuten hukkuva. Ja kun hukkuva saa olenkorren käsiinsä, -toivoo hän siitäkin vielä pelastusta, rauhottuu ja painuu sen kanssa -levollisena syvyyteen." - -Ja sitten vilkutti hän sitä olenkortta, petti itseänsä yhä -häikäilemättömämmin. Hän kuvaili uskonnon kukkaveneeksi, johon -hätäytynyt nousee kuoleman hetkellä ja purjehtii rauhallisena niille -rannoille, joilla kukkii ijankaikkinen elämä ja avautuvat taivaan -ihanuudet. Hän lopetti: - --- "Niin on kuolemassakin. Kuolemassa ei ole muuta olenkortta, -kuin se usko, että kun täältä lähdetään alkaakin uusi elämä, elämä -Jumalassa. Kun siitä saapi kuoleva kiinni, lähtee hän täältä -levollisena kuin kukkaveneessä, ikuisen elämän maille. Siksi tahtoo -puolueemme säilyttää ne uskonnolliset laitokset, jotka pitävät -ihmisissä vireillä uskoa tulevaan elämään, osottavat hänelle -pelastuksen kuolemasta. Se huolehtii että ihmisillä olisi se vene -valmiina sillä hetkellä, jolloin kaikki muu on tomua ja pimeää ja -kuoleman usvasyli avautuu..." - --- "Oikein puhuttu... Oikein... Oikein... Oikein!" -- vakuutti -miesjoukko vakavana, kun Harhama lopetti. - -Syntyi hiljaisuus. Sitten lausui joku: - --- "Kyllä se asia on niin." - -Ja taas miettivät miehet kuolemaa ja sysimiilua ja korppeja. - --- "Kyllä se Jumala olla pitää", -- lopetti taas joku hiljaisuuden. - --- "No kuinkas muuten!... Kukas se ihmissielusta murheen pitäisi, jos -ei Jumalaa olisi", -- huokasivat taas jotkut. - -Ja niin jatkoivat miehet synkän ja miettivän näköisinä. Harhama -nautti voitostansa. Syntyi hiljaisuus. Harhama nousi jalkapuutansa -kumartamasta, sen Jumalan puolesta puhumasta, jota vastaan hän nousi -joka hetki. Maailman köyhät katsoivat häneen taas kuin Jeesukseen. -Hän oli uhrannut yhden Jumalansa toisen tähden ja voittanut sen -toisen: köyhät. Nyt odotti hän palkintoa, nautti siitä palkinnosta -vaistomaisesti. - -Kun hiljaisuus oli kotvasen jatkunut, nousi ovensuussa ylös Varpalan -Juho, jota Harhama ei ollut pimeässä tuntenut ja alkoi puhua -jäykällä, järeällä äänellä: - --- "Minä pyytäisin puhujalle saada sanoa muutaman sanan, vaikka -ei se niin hääviä tule, kuin koulun käyneellä. Puhuja sanoi, että -Jumalan käsky estää varkaan kättä... Mutta mitenkä se on kun -rikkaat varastavat köyhät putipuhtaiksi, eikä se Jumala näy niitä -rankaisevan, eikä käsipuoleen tarttuvan. Otetaan me torpparit -esimerkiksi... Kolme torppaa ovat rikkaat jo minultakin varastaneet, -eikä se seitsemäs käsky ole niitä suojellut. Eiköhän se maallinen -laki olisi paremmin auttanut?" - -Hän vaikeni hetkeksi. Harhama tunsi nyt kuka hänelle puhui ja -masentui. Puhe oli hänelle kuin halonisku päähän, eikä hän ollut -selvillä miksi. Miesjoukko oli vaiti. - --- "Eihän se ole seitsemännen käskyn vika, jos ihmiset sitä väärin -käyttävät", -- puolusteli Harhama hämillään. Rouva Esempio ja se -"suhde" löi hänen aivoihinsa salamana, kuin aavistus. Varpala jatkoi -jäykkänä: - --- "Eihän se silloin ole yhteiskunnankaan lain syy, jos sitä väärin -käytetään. Eikä se Jumalan laki näy vaikuttavan sen saarnaajiinkaan. -Äsken ryöstätti pappi minulta viimeisen voikilon, vaikka ei ole -minulle mitään palvelusta tehnyt. Se Jumala näkyy juuri suosivan -varkaita, koska antaa niiden menestyä ja jättää riistetyt kurjuuteen." - -Miehet olivat vaiti, odottivat kahden vaiheella. Harhama yritti -puhua, mutta Varpalan Juho keskeytti ja jatkoi: - --- "Eikä se näy puhujaankaan tepsivän Jumalan laki, vaikka sen voimaa -ylistää." - -Sauna tuntui pimenevän, mielet vetäytyivät sykkyröiksi, Harhama -aavisti mitä oli tulossa. Hänessä heräsi uhma ja hän yritti puhua, -mutta Varpala jatkoi itsepäisesti: - --- "Ei pidä keskeyttää. En minäkään keskeyttänyt. Minä kerron erään -asian: Riuttalan isännät nylkivät minun esivanhempani, putipuhtaiksi -eikä siinä Jumalan laki auttanut. Jumala oli riistäjien puolella. -Viimeinen Riuttalan tyttö -- jonka puhuja tunteekin -- kuuluu -tuhlanneen meiltä torppareilta varastettuja rahoja Helsingin -kapakoissa ja loput pari sataa tuhatta kuuluu vieneen ulkomaiden -kapakkoihin. Ja mitä toi hän meille sieltä ulkomailta rahoillamme?" - -Harhaman silmissä vilisivät Varpalan Rauha itkevine kaksoisinensa, -Aapo Horri ja Alkula ja kaikki. Tukkilaiset odottivat äänettöminä, -synkkinä. Sauna tuntui pimenevän. Varpala jatkoi huutaen: - --- "Hän toi samaa kuin Tekin: huonoja tapoja ja pahan esimerkin, -josta me riistetyt saamme kirousta kantaa..." - --- "Minä pyytäisin saada selittää", -- keskeytti Harhama -hämmästyneenä ja uhmaavana samalla aikaa. Mutta Varpala raivostui ja -huusi: - --- "Ei... ei... _Minä_ jatkan vielä. Eipäs Jumalan käsky silloin -tehonnut. Eikä ole Teihinkään tehonnut kuudes käsky. Minä en tiedä -keltä varastetuilla rahoilla Te olette käynyt ulkomaalta konstinne -oppimassa, sillä työtä ette ole Tekään tehnyt, mutta minä tiedän -että Teidät, epatto, on kasvatettu tyttäreni turmioksi _vaimoni_ -esi-isiltä riistetyillä rahoilla..." - -Harhama hämmästyi. Kaikki silmät tuijottivat häneen. Varpala jatkoi: - --- "Vaimoni äiti on Teidän kotipuoleltanne kotoisin ja _Teidän_ -iso-isänne on riistänyt sen suvulta omaisuuden, jolla sitten on -Teidät kasvatettu tyttäreni kiroukseksi..." - -Harhama oli kuin sadan salaman lyömä. Hän muisteli jotain kertomuksia -iso-isänsä tavaran haalinnasta, mutta hän ei ollut niitä koskaan -kuulustellut. Nyt ne muistot putosivat hänen päähänsä myllynkivenä. -Hän seisoi uhmaavana, mutta tyrmistyneenä, kuin kivipylväs. -Raivostunut Varpala jatkoi: - --- "Tyttäreni suvun rahoilla on siis Teistä Jumalan laki kasvattanut -tyttäreni kirouksen. Sillä Aapo Horri on vietellyt minun tyttäreni -sillä, että kertoi sille: 'Eläähän se Harhamakin Riuttalan Helgan -kanssa, niin että ei siinä mitään pahaa ole. Seurataan vaan herrojen -esimerkkiä... Itse on sanonut nähneensä... Kieltäähän se Jumala -huoraamasta ja pahentamasta esimerkillä yhtä näistä pienimmistä, -minkätähden se ei Teihin tehonnut?... Sanoittehan sen olevan -voimallisemman maallista lakia..." - -Harhama ei vastannut. Hän seisoi kuin tuomarin edessä ja tunsi -jäsentensä vapisevan. Miehet istuivat synkkinä. Sieltä täältä vilahti -Harhamaan vihainen silmäys. Varpalan Juho jatkoi sen varmuudella, -jonka puolella on oikeus: - --- "Mutta eiköhän olisi maallinen laki tehonnut? Jos laki olisi -kieltänyt esi-isäänne ja Riuttalan isäntiä riistämästä ja tyttären ja -Teidän viemästä riistetyitä rahoja kapakkoihin ja oppimasta niillä -meidän esimerkiksi ja turmioksi huonoja tapoja ulkomailla, niin -eiköhän se olisi ollut toista, kuin Jumalan käskyt?" - -Varpala odotti vastausta, mutta kaikki oli vaiti, ääneti ja synkkänä, -kuin saunankarsina. Varpala jatkoi katkerana: - --- "Ja jos yhteiskunnan laki olisi Teidät ja Riuttalan tytön, rouva -Esempion, pakottanut työhön ja antanut ruoskaa selkään, niin tokkohan -olisitte yökausia kahlailleet kinoksissa ja elostelleet Aapo Horrin -huonona esimerkkinä ja minun tyttäreni kirouksena?... Jumalankin -käskyt olisivat jääneet silloin rikkomatta." - -Varpala pysähtyi. Veri syöksyi Harhaman päähän. Joka sana, minkä -Varpala oli puhunut, oli hänestä nyt totta. Hän ei yrittänytkään -itseänsä puolustaa oman itsensäkään edessä. Hän kärsi rinnassansa -tulisen raudan polttoa siitä, että oli joutunut puolueensa häpeäksi -ja kaikkien, rouva Esempionkin kiroukseksi. Mutta nytkään hän ei -tuominnut _itseänsä_ vaan hapuili jo kuumeisesti _muita_ syylliseksi. -Ensimäisenä sai hän käsiinsä ihmiset _yleensä_, kaikki eroituksetta. -Ne olivat hänestä taas raakalaisia... tomppeleita... elukoita... Hän -katseli joukkoa ylimielisenä, ylpeänä, mutta tunsi samalla jonkun -vuoren vyöryvän hartioillensa ja häpeän punan hiipivän poskiinsa. -Miehet katsoivat häneen synkkinä, kuin petturiin. Jalkapuu puristi. -Puolueen häpeä oli taas se veitsi, joka kipeimmin leikkasi. Hän -yritti puhua rouva Esempion puolesta: - --- "Miksi rouva Esempiota tähän sekottaa..." - --- "Miksikäkö?" -- keskeytti Varpala. "Siksi, että te olette samaa -koplaa. _Te miehenä olette pääsyyllinen_. Te tarvitsisitte ruoskaa. -Teidän leipäsutenne, Esempio, on meidän rahoilla oppinut irstauden -ja Te muiden rahoilla olette sitä sitten hänen kanssansa kylväneet -ympäri Suomen turmioksi ja kiroukseksi. Te olette sen kylväjä ja -levittäjä..." - -Kaikki istuivat sanattomina. Harhaman rinta nousi ja laski -voimallisista hengenvedoista. Hän oli tulikuuma. Ensi kertaa elämässä -tuntuivat voimat pettävän hänet. Veri syöksi aivoihin, sanat -takertuivat kurkkuun. Hänen korvissansa surisi outo ääni ja silmissä -tummeni. Varpala jatkoi uhkaavalla äänellä, aivan kostoa huutaen: --- "Te tulette tänne sakramentit kainalossa jakamaan Jumalan armoa, -vaikka itsenne pitäisi istua katumassa..." - --- "No... No!" -- keskeytti äskeinen tuntematon. - --- "Kuritushuoneessa hänen pitäisi istua... Jumala-kauppiaan", -- -raivosi Varpala. Ulkoa kuului korpin ilkeä huuto. Koko sauna oli -muuttunut ampiaispesäksi. Joka silmä uhkasi pistää Harhamaa. Silloin -nousi hänessä taas uhma ja ihmis-inho ja koko elämän halveksuminen -ryöppyävämpänä kuin koskaan ennen. Hän seisoi uhmaten koko elämän -edessä, henkensä pedonharjana, mutta samalla poltti häntä joku tuli. -Varpala raivosi yhä. Kaikki puristivat tunteensa, pakahtuivat niistä, -kuin lypsämättömät utaret. Varpala lopetti raivoten: - --- "Ja nyt minä _kiroan_ teidät molemmat, Esempion ja Teidät. -Te tulette tänne metsän keskuuteen ketunnahkaan kääritty Jumala -kainalossa ylistämään Hänen käskyjänsä ja voimaansa. Luulette ettei -teitä täällä tunneta... Seuratkoon kirous askeleitanne! Jos tulette -valituksi, niin älkööt ne valtiopäivät saako mitään aikaan, tai jos -mitä saavat, tulkoon niistä turmiota!..." - --- "Herkeä nyt!" -- rauhotteli joku, mutta Varpala raivostui entistä -enemmän ja huusi, ojentaen nyrkkiänsä Harhamaa kohti: - --- "Minä kiroan teidät molemmat, Esempion ja Teidät ja teidän -molempien kaikki äpärät. Minä kiroan kaikki riistäjät... Avautukoon -kerta allanne se tulinen hiilihauta, jolla olette tulleet tänne -pelottelemaan, ja vajotkaa siihen molemmat äpärienne kanssa! Minä -kiroan teidät siihen hautaan Jumalinenne ja perkeleinenne. Vajotkaa -siihen!" - -Sanaakaan puhumatta, ylpeänä ja uhmaavana pujottelihe Harhama -väkijoukon lomitse ulos, nousi suksillensa ja lähti, kirouksen -taakka hartioilla ja elämän myrkyllisen käärmeen kiemurrellessa -hänen ympärillänsä. Hän oli kumartanut jalkapuutansa, pettänyt yhden -jumalansa, uhraten sen toiselle. Kauvan soi hänen korvissansa vielä -sen toisen kirous: - --- "Kirotut!... Kirotut!... Kirotut!..." - -Vasta puoliyön aikana selvisi hänelle tekonsa himmeästi, keskellä -korpea, kun hän sitä mietti, kannonpäässä istuen. Sokeana alkoi hän -taas etsiä syyllistä. Hänen päähänsäkään ei pistänyt kysyä, eikö hän -itse ollut syyllinen, sillä rikoksen ja hyveen rajat olivat hänelle -sumua, kuten koko elämä. - -Silloin asettui taas enkeli Iiranto hänen rinnallensa, ruumiina -kuutamon kelmeys. Se ampui salaman jousestansa. Salaman valo sävähti -Harhaman silmiin tuikahtavana tähtenä. Se tuikahdus muistutti Jumalaa -ja hän oli löytänyt syyllisen. - -Silloin raivostui Harhama ja kirosi Jumalan, jota oli äsken -ylistänyt. Hän huusi synkkänä, epätoivoisen hurjana: - --- "Sinä _kirottu_ juutalaiskeksintö! Sinä kavalasti punottu -sadin!... Ole kirottu!... Ole kirottu, sinä Jehovan nimellä kulkeva -kuvitus!..." - -Enkeli Iiranto häilähti hänen vierellänsä ja kuiskasi: - --- "Hän on käyttänyt myös Zeuksen nimeä..." - -Harhama ymmärsi sen ja jatkoi: - --- "Ole kirottu, Sinä Zeuksena ilveillyt peto!..." - --- "Jupiterin nimeä Hän on myös käyttänyt", -- häilähti Iiranto. - --- "Ole kirottu, Sinä Jupiter-ilveily!" -- jatkoi Harhama. - --- "Egyptiläisiä Hän narrasi Isiksenä ja Osiriksena", -- heilahti -Iirannon varjo. - --- "Ole kirottu, Sinä kaikkien pakanoiden petkuttaja, Sinä eri -nimillä maleksiva olematon hirviö. Sinä Osiris ja Isis ja lautapää -aapis-härkä, Sinä egyptiläisten marmattava 'pyhä' kissa, Sinä -Bal, Sinä eri nimillä kiertelevä tyhmien petkuttaja!" -- jatkoi -raivostunut Harhama. - -Korpi raikui, korpit rääkkyivät ja Iiranto hymyili ja jatkoi -kuiskailuaan: - --- "Hän kulki suomalaistenkin Ukkona..." - -Harhama jatkoi: - --- "Ole kirottu, Sinä virsujalka rietas, joka Ukon passilla -hampsit Suomen taivaalle pilvien pieliä pitkin! Ole kirottu, Sinä -käärmemäinen paula!..." - -Korpi raikui kirouksesta ja korppien rääynnästä. Viha tukkesi -Harhamassa avautuneet haavat ja veti kylmän, veripunaisen vaipan -kaiken äskeisen yli ja hän syöksyi pedon vimmoin valmistamaan -teostansa aseeksi sitä Jumalaa vastaan, jota hän nyt niin katkerasti -vihasi. Hän tarttui työhönsä, jumalaluomukseensa, kuin hurjistunut -tappelija halkoon, elämän ivan irvistellessä hänelle jokaiselta -puun-oksalta ja mustan korppiparin rääkkyessä puolikuivassa -kuusessa... - - * * * * * - -Hänen vaalimatkansa oli lopussa. Vaaleissa tuli hän valituksi Suomen -uuteen eduskuntaan, luomaan uutta tulevaisuutta Suomelle. Mutta -kirouksien sataessa käpertyi Harhama yhä lujemmin jalkapuuhunsa, -niiden taakka painoi hänet entistä lujemmin rouva Esempioon ja -nosti Jumalaa vastaan. Hän salasi kaikki kaikilta ja teki työtä -yöt päivät, voidaksensa kerran sillä sovittaa kaikki maailman -edessä, maksaa herjaajille ja köyhille. Rouva Esempio oli hänen -silmissänsä marttyyri, jota hän seppelöi Jumalaksi ja jalkapuu oli -kärsimyskumppani, joka samalla puristi hänen jalkojansa ja jonka -painosta hän kärsi. - - * * * * * - -Elämä syö omia kirojansa, kirot syntyvät elämästä... Oleva puhkeaa -olemattomasta, olematon nielee olevan... Kaikki kiertää... kaikki -kieppuu... kaikki karkaa... Näkyvä nousee näkymättömän kuihtuvana -kukkana... - -Meren syvyydessä on avara Vesitemppeli, jossa Piru selittää -enkeleille herransa tahtoa. Tuhannet korkeat vesipylväät kannattavat -sen ihania holveja, joiden taittumia sadat ja sadat komeat -sateenkaaret värivöinä reunustavat... Holvit kiiltävät kirkkaana -vetenä... Tuhannet kirkkaat päivän kuvat heiluvat niissä hiljaa, -kuin auringon komeat kuvat lammin läikkeessä, sen pinnan tyynenä -välkehtiessä... Seinät hohtavat hopeavaloa, akkunat iltapunaa, -pylvästen päät kuun kelmeää kirkkautta... - -Valot välkkyvät... värit vaihtelevat suudelmia keskenänsä... -lattia läikkyy täynnä taikalammikoita. Kauneus kukkii... ihanuus -on ikiarmasta ja taide on puhennut täydelliseksi, nousten puhtaana -jumaluuksien vesistä... puheten niistä puhtaana, kuin neitonen -tytöstä nais-ikäänsä... - -Lammit läikkyvät... värit kosivat väriä... taide kylpee -komeudessansa. Lammikoilla soluvat sadat veneet, mikä minkin -värisenä, meloina kultamelat... airoina joutsenen hopeasiivet... - -Oli sama päivä, jolloin Varpala kirosi Harhaman. - -Kolmekymmentä tuhatta Perkeleen palvelijaa keinui veneissä... -antoivat veneiden levätä... Aika kului armaana hymynä... rauha -oli kaunista ilta-ikävää... tyyni kaihoa... elämä tytön unta ja -hiljaisuus sen unelmaa... - -Kuului kaunis soitto... Perkeleen palvelijat havahtuivat kuin -kauniista unesta... Veneet nostivat siipensä vedestä... Kaikki -teki kunniaa... Alttarille astui Perkeleen pääpappina Piru, -vesikaarivaippa pappipukuna, kädessä komea, tulinen käärme... -Kaksitoista kaunista punaenkeliä asettui hänen molemmin puolin, -pukuina taivaan läpinäkyvä puna, tuliset käärmeet kädessä... Taide -värisi kuin alaston nainen... kainosteli... ihaili itseänsä... Kuusi -enkeliä kannatti polvillensa langenneena Pirun vesikaarivaipan -lievettä... - -Soitto vaikeni... Veneet laskivat siipensä lammikoiden veteen... -Taide paljasti alastomuutensa rohkeana, kuin enkeli Jumalan edessä, -tyttö yksinäisen lammin uimarannassa... Piru alkoi saarnata: - --- "Kuka on teidän jumalanne?" - -Kolmekymmentä tuhatta palvelijaa vastasi ihanalla veisuulla: - - "Perkele, maailman ainoa herra - on ainoa Jumala, ainoa oleva. - Kaikki on häntä, kaikki on hänestä. - Hän on aine, hän on voima. - Hän on elo, hän on kuolo. - Hän on alku, sekä loppu. - Ei löydy muuta Jumalaa." - -Laulu kierteli ihanan temppelin sadoissa holveissa, armasteli -taidetta, karkeloi kauneuden kanssa. Piru jatkoi saarnaansa: - --- "Ei ole muuta, kuin kolme _ainoaa_ yhtä: Äärettömyys on yksi, -ijankaikkisuus on yksi ja ainoa _oikea_ Jumala on yksi... Kaikkia -muita on monta... Mutta äärettömyys ja ijankaikkisuus on meidän -herrastamme Perkeleestä... Ei siis ole muuta ainoaa kuin hän meidän -herramme..." - --- "Ei ole muuta olevaa kuin hän", -- todisti kaunis enkelien laulu. -Piru jatkoi: - --- "Vääriä jumalia on monta. Jehova on niistä yksi ja Hän on niistä -suurin ja kavalin... Kaikilla väärillä jumalilla on oma hyveensä -voiman salaisuutena. He eksyttävät sillä ihmisiä. He pettävät niitä. -He uskottelevat, että heidän hyveensä on oikea, vaikka se ei voi olla -oikea, koska se on väärästä Jumalasta... Mutta ihmiset uskovat ja -lankeavat väärän Jumalan palvelijaksi... - -"Mutta väärä hyve häviää kerran herramme käskystä, kuin valo -pimeyteen. Näin:" - -Piru viittasi käärmesauvallansa ja temppeli pimeni sysimustaksi. -Pimeydestä puhkesi kuulijoiden ihana laulu: - - "Hän vaihtaa päivän yöksi - ja väärän hyväksi työksi. - Hän valheen paljastaa - ja kaiken kirkkaaks saa." - -Laulun viime sanojen soidessa kirkastui vesitemppeli ennallensa. -Veneiden kuvat välkkyivät lampien veden pohjalta, keinuivat siellä -täynnä armaita enkelien kuvia. Piru jatkoi: - --- "Ihmishyvettä on se, mikä on saatu ihmiset oikeaksi uskomaan, -niinkuin heille on valoa se valo, mihin ihmissilmä on totutettu. -Ainoastaan meidän herramme hyve on oikea. Mutta hän antaa ihmisille -sitä ainoastaan sen määrän, mitä he jaksavat vastaan ottaa, etteivät -sekaantuisi, kuten silmä sille liian kirkkaasta valosta. Siksi -valkenee meidän herramme hyve ijankaikkisesti, sen kirkkaus lisääntyy -loppumattomasti ja himmentää väärät hyveet." - -Enkelin laulu vahvisti Pirun saarnan oikeaksi hymisten: - - "Hän lakaisee väärän - kuin yö päivän, - kuin myrsky tyynen, - talvi kesän, - päivän valo tähtipalon." - -Piru jatkoi, ihanan kaiun kieriessä vesiholvien kauniita vöitä myöten: - --- "Siksi on kullakin vuosimiljoonalla oma hyveensä. Hyvettä on -se, jonka oikeaksi uskominen täytyy puristaa ihmisistä, kuin -jalokivihohde jalokivistä miljoonavuosien työllä..." - -Alttarin taustalle avautuivat luonnon työpajat, joissa kuumuus ja -muut luonnon voimat puristivat hiilen timantiksi. Maailmoiden paino -rutisti raaka-aineen avaruuden rakoiksi. Hirmukuumuus sisäisenä -paineena ja ulkonainen puristus taistelivat aina yltynein voimin -äänettöminä, vihaisina petoina... pakahtuivat itseensä... kestivät -vuosimiljoonia aina yltyen... aina raivostuen... Aine puristui. -Avaruuden rakko pieneni. Hiili tiivistyi... kirkastui... alkoi -punehtua tuskasta kuin ajettuma, joka punehtuu omasta kivustansa... -Kipu yltyi. Se jäi pysyväksi hohteeksi... nousi siihen huippuun -josta alkoi luonnon kuollut voima: kvietistinen ainainen itsestään -yltyminen, sama kuin maailmoiden ikilento. Se kuollut yltyminen -jatkuu. - -Luonnon työpaja sulkeutui. - -Timantti oli valmis. - --- "Se on hyveen synty", -- selitti Piru jatkaen: - --- "Niin kirkastuu ihmisissä meidän herramme hyve hänen kouriensa -puristuksesta. Sen syntymärakkona on ihmissydän. Hyve on kerran -hänen puristamanansa pääsevä siihen korkeaan kirkastumispisteeseen, -josta alkaa sen kvietistinen ainainen itsensä kirkastuminen... Sitä -ei voi mikään muu kuin meidän herramme sana pidättää. Se jatkuu, -kunnes on saavuttanut taas oman huippunsa, jossa se muuttuu uudeksi -luonnonlaiksi, uusia maailmoita luovaksi voimaksi..." - -Kuulijoiden joukosta puhkesi taas ihana laulu, kuin helmen hohde, -ylistäen Perkeleen suurta voimaa. Piru jatkoi saarnaansa: - --- "Eksytetyt ihmiset uskovat, että Jehovan hyve on oikea ja ainoa, -mutta minä näytän teille." - -Hän viittasi käärmesauvallansa. Alttarin taustalle ilmaantui Sinain -vuori. Se suitsusi tulta. Se vapisi ja tulipunainen pilvi kruunasi -sen huippua. Israelin kansa oli laskeutunut polvillensa sen juurelle. -Vuoren jokaisesta rotkosta leimusivat tulipatsaat... Joka huokosesta -tiuhkuivat tulikielet, Sen pohjalta nousi pasuunan ääni ja puhkesi -huipussa säveleeksi, kuin tulivuoren tulipatsaat... Moses astui alas -laintaulut käsissä. Niissä välkkyivät tuliset sanat: - --- "Ei sinun pidä pitämän muita jumalia minun edessäni!" - --- "Jehovan röyhkeyttä! Kukista hänet, Perkele!" -- rukoilivat -enkelit. Piru jatkoi: - --- "Hän on kukistuva, sillä Hän on vääryys... Mutta kerran, kun -herramme tahtoo, on tuleva aika, jolloin hän sanoo: 'Sinun pitää -palvella vääriä jumalia, sillä minun hyveeni on niin korkea, että -minä olemattomallekin suon tämän kunnian, mitä tahdon itselleni!' -- -niin ihmiset napisevat ja sanovat: 'Ei ole muuta Jumalaa, kuin sinä. -Miksi tahdot pakottaa meitä niitä palvelemaan?' He napisevat kuten -nyt Jehovan käskyjä täyttäessänsä. Ja meidän herramme täytyy silloin -puristaa heissä miljaardivuosien kuluessa käskynsä täyttäminen -hyveeksi, kuten luonto hänen käskystänsä puristaa helmestä -hohteen. Sillä kaikki oikea ja puhdas kehittyy ainoastaan paineen -tulipitimissä: meidän herramme vuorikovissa kouranpuristuksissa. -Kaikki muu on lasiuunin lievässä tulessa kiiltonsa saanutta -lasisirua..." - -Veneet kohottivat hopeasiipensä Perkeleen voiman kunniaksi, temppelin -taide riisuutui alastomaksi tytöksi ja katseli kuvaansa lammikoiden -kuvastinkirkkaista vesipinnoista. Kuulijoiden kaunis ylistyslaulu -kuului helmikirkkaana, karkeloiden kauniin kaiun kanssa, syleillen -vesikirkkaita pylväitä, kuherrellen holveissa, suudellen seinien -armaita värejä. - -Mutta Sinain vuori suitsusi tulta ja savua. Se kärsi kipuja, kuin -maan kivipaise... pöhettyi tulipunaiseksi... puhkeili... vuoti -tuskiansa tulena. Kansa vapisi ja rukoili Jumalaa. Moses näytti -laintaulusta käskyä: - -"Älä turhaan lausu Minun nimeäni!" - -Piru osotti niitä käärmesauvallansa ja saarnasi: - --- "Mutta kun kerran meidän herramme, Jehovan vääryyden vastakohtana -käskee: Sinun pitää alati minun nimeäni mainitseman, eikä se saa -huuliltasi kuivua, niin alkaa ihmisille kirkastua uusi, _oikea_ -hyve, meidän herramme henki. He ovat silloin kuin hiilet, joihin -on _puristettava_ timantin hohde. He sanovat: 'Miksi pitää meidän -sinun pyhää nimeäsi lausua jokapäiväisissä asioissa?' Mutta meidän -herramme vastaa: Minä en tahdo olla turhamainen, kuten te ihmiset, -ja siksi en minä verhoudu majesteettini purppuralta apuun. Ja kun -ihmiset niskoittelevat, kuten nyt Jehovaa vastaan, niin silloin alkaa -meidän herramme heissä suuren puhdistustyönsä: Hän puristaa heissä -hyveen jalokiven pysyväksi välkkeeksi. Se on meidän herramme säätämä -luonnonlaki, että kaiken täytyy itsensä ärsyttää hänen kädessänsä -piilevät kehityksensä puristusvoimat toimintaan, kuten nainen kutsuu -miehen itsensä kimppuun..." - -Sinain vuori pauhasi. Moses seisoi tulta suitsuavaa taustaa vastaan -osottaen kansalle sanoja: - -"Muista pyhittää lepopäivää!" - -Piru osotti niitä sanoja hartaille kuulijoillensa, puhuen: - --- "Mutta jos meidän herramme kerran käskee pimeyden olemaan -ihmissilmälle valoa, niin se tapahtuu, ja jos hän Jehovan vääryyden -vastakohtana kieltää ihmisiä erottamaan yhden päivän muista, niin -se on silloin hyve. Sillä hyve on herramme kultainenkin käsky, eikä -itse oleva ja ihmisestä lähtenyt. Ja kunnes ihminen ei ole kasvanut -hyveessä herramme hengen osaksi, niskoittelee hän sitä käskyä vastaan -ja sanoo: 'Miksi en minä saa joka seitsemättä päivää pyhittää sinun -nimellesi?' - -"Ja meidän herramme vastaa: Minä olen korkeampi kuin te ihmiset, minä -en tarvitse kunnianosotuksia..." - -Veneet nostivat siipensä. Kuulijat veisasivat: - - "Korkeampi avaruutta, - suurempi äärettömyyttä - herramme - Perkele - aina ollut on ja on." - -Neljännen käskyn sanoja osottaen saarnasi Piru: - --- "Kun herramme valtakunta lähestyy ja kieltää ihmisiä erottamasta -vanhempiansa ja omaisiansa muista ihmisistä, on se hyve ja sen -vastakohta: sukulaisten kunnioittaminen ja rakastaminen, muiden -edellä on pahe, on Jehovan vääryys. Miljaardivuosilla täytyy silloin -taas herramme kirkastaa ihmisessä käskynsä hyveen pysyväksi helmeksi, -aina kirkastuvaksi jalokiveksi -- kuten luonto puristaa timantin -- -ja kasvattaa häntä siten henkensä osaksi..." - -Pylväiden välissä silmänkantamiin päilyvillä lammikoilla keinuvat -veneet nostelivat airojansa, liikahtivat hieman, kuin lumme lammen -povella. Piru jatkoi: - --- "Mutta meidän herramme hyve, hänen henkensä: paha, kirkastuu -itsestänsä, sillä se on ainoa oikea... Katsokaa!" - -Avautui runollinen Iisakin maja. Majan edessä viheriöi ihana öljypuu. -Auringon säteet kisailivat sen juurella valopilkkuina, pujotellen -sinne lehtien lomitse. Vilpoisessa varjossa istui sokea Iisak, -vierellä vesiastia. Rebekka toi hänelle kimpun kauniita kukkia, -istuutui hänen vierellensä surullisena, lempeänä, otti harpun -polvillensa ja soitteli kotimaansa kauniita lauluja... Hän soitti -ja suri... Hän muisteli kaunista Mesopotamian maata... Hän muisteli -sen virtoja... muisteli Eufratin kauniita rantoja... sen aaltoja... -sen rantalehtoja... sen rantakaupungeita... muisteli Mesopotamian -Jumaloita... Balia... sen kirkasta aurinkoa, joka helotti taivaan -tummalta sineltä... Hän kaipasi isiensä maata, jossa lempeä Bal itse -oli hänet kuivaillut kirkkailla säteillänsä, kun hän nousi uimasta -kauniin Eufratin aalloista... - -Hän soitti kauvan... soitti surullisesti laulua, jota nuori -Mesopotamian mies oli hänelle nuoruudessa laulellut... Laulun nimi -oli "Eufratin rantakukka"... Sen sanoja ei hän ollut koskaan lausunut -Kaanaan maalla, mutta hän oli soitellut sen säveltä ja muistellut -nuorta laulajaa: - - "Mun toivoni, Eufratin rantakukka, - sa helmi kirkas, puhdas Balin maan. - Sun luokses harpun sävel ikävöipi, - se sua kaipaa. Sinua se myös - kuin pieni linnunpoika arkailee. - Jos luoksesi se milloin tulla tohtii - suo sille onnen oksa povellasi - varvuksi, jolla raukka levähtäisi - odottain, että kerran sydän-yöstä - uus' elon-aamu sille kirkastuisi. - Sä helmi kirkas, puhdas Balin kansan, - Eufratin rantakukka, rantalaulu, - mun arka pyyntöin kuule, täytä se! - Sa suuren Balin kirkkain päivänsäde - et toki voine kieltää pyyntöäin... - Eufratin rannan laulu... ilo... kaikki, - Bal itse sua aina suojelkoon!" - -Iisak kuuli sävelen ja tunsi myös sen sanat, vaikka hän ei ollut -siitä koskaan Rebekalle puhunut... Hän tuli surulliseksi. Hän -muisteli Jehovaa ja Balia ja itseänsä ja nuorta Mesopotamian miestä, -joka oli laulunsa Rebekalle laulanut ja jonka sävelen tämä oli -korjannut... antanut sille onnen-oksan povellansa ja kantanut sen -sillä Kaanaanmaan erämaahan ja nyt yhä sitä hoiteli... Hän huokasi, -mutta ei puhunut mitään. - -Kuulijat katselivat ihastuneina Mesopotamian maan kauneinta kukkaa... -Viimein ripusti hän harpun öljypuun oksaan, suuteli sokeaa miestänsä -ja lähti askareillensa... - -Hänen lähdettyänsä tuli Jaakob ja petti sokean isänsä... vei häneltä -siunauksen... - --- "Niin kirkastuu herramme henki: paha. Niin valkenee hänen -hyveensä... Jehovan _valitut_ pettävät isänsä", -- lausui Piru -viitaten tapaukseen. Hänen puhuessansa muuttui alttarikuvaus. -Siinä kulki Absalomin kapina isäänsä Davidia vastaan. Palestiinan -kauneissa lehdoissa öljy- ja viikunapuiden varjoissa väijyivät joukot -toisiansa... Kapina loppui... - -Murtunut David soitteli harppua Zionin linnan kiviportaalla. - --- "Niin selkenee meidän herramme henki maailmassa", -- saarnasi -Piru, Ihastuneet kuulijat veisasivat: - - "Hän valkenee. - Hän selkenee. - Hän aina kirkastuu." - -Israelin kansa vapisi polvillansa, rukoillen tulta suitsuavan -vuoren edessä. Mooses osotti kansalle viidettä käskyä. Piru näytti -tapahtumaa ja puhui: - --- "Jehova kieltää tappamasta, uskottelee, että se on pahe, mutta -meidän herramme on paljastava Hänen vääryytensä... Katsokaa!" - -Hän viittasi ja Sinain vuori hävisi ajaksi. Sen sijalle ilmestyi -Lützenin tappelu. Sotajoukot valmistautuivat, rukoilivat Jumalaa ja -tarkastivat rivejänsä. Aseet välkkyivät, puvut loistivat, uljaat -hevoset hirnuivat ja tepastelivat levottomina. - -Jo kuului sotatorvien soitto... Tykit alkoivat paukkua... Tuliliekit -luikahtelivat vastatusten... ilma peittyi savuun... torvet soivat... -armeijat syöksyivät eteenpäin... kätkeytyivät ja taas yrittivät -eteenpäin hyökätä... Rivit harvenivat... Kuului voihkinaa, valitusta, -hätähuutoja... Toisaalla hurrasivat hyökkäävät joukot... Ratsuväet -syöksyivät hurjaa vauhtia vihollista vastaan... kymmenet sortuivat... -toiset syöksyivät eteenpäin... Joukot syöksyivät yhteen... Miehet -tappelivat kuin vihaiset tiikerit... Veri vuoti virtana... Huudot -haihtuivat tykkien jyrinään... kokonaiset joukot kaatuivat -teuraina maahan. Voittajat huusivat ilosta... Mielipuolen raivolla -puolustautuivat voitetut... Haavotetut vaikeroivat... veri punasi -maita... - -Kuvaus katkesi ja alkoi uudestaan: Voittajat kulkivat riemukulussa... -He tulivat murhatyöstä... Kirkonkellot soittivat heille kunniaa, -runoilijat ylistivät heitä lauluillansa... Entinen vanha munkki -soitti heille harppua istuen lehmuksen alla tienvierellä... - -Piru osotti kuvausta jatkaen saarnaansa, ristiretkien miljoonien -marssiessa alttarikuvassa ja niiden syöstessä, ristien välkkeessä -ja virsiä veisaten, turkkilaisten ja saraseenien päälle, vuorten -kukkuloille heittäyvinä joukkoina, tai laaksoista sinne hyökkäillen. -Piru puhui: - --- "Niin himmenee Jehovan henki. Niin kirkastuu meidän herramme -henki. Ihmiset ylistävät jo murhaa hyveenä, soittavat sen -ylistystä, seppelöivät murhaajia ja laulavat sille runoja... Niin -paljastuu Jehovan vallan ja viisauden mitättömyys: Ihmiset tappavat -taistellessansa -- Jehovan käskyn puolesta -- 'Älä tapa!'... Niin -kirkastuu meidän herramme viisaus ja voima..." - -Hartaat kuulijat veisasivat Perkeleen ylistystä: - - "Hän nousee niin kuin musta yö, - tomuksi Jehovan vallan lyö. - Hän vanhat tähdet tummentaa, - auringon kehrät sumentaa - ja kaikki uudet luo." - --- "Hän kaikki uudet luo", -- kertaili kaiku näkymättömiin -ulottuvista pylväskäytävistä ja ihanista temppeliholveista. Auringon -tuhannet kirkkaat kuvat heilahtelivat tarulammikoiden pohjilla, -veneet riippuivat siellä kuvina, kuin elävät kukkaiskorit ja taide -riisuutui entistä alastomammaksi. - -Alttarikuvaksi ilmestyi taas Sinain tultasuitsuava vuori. Mooses -osotti pelästyneelle kansalle kuudetta käskyä. Piru jatkoi saarnaansa: - --- "Kun meidän herramme suuri valtakunta lähestyy ja lakaisee tomuna -Jehovan vallan ja Hänen käskynsä ja käskee Hänen vastakohtanansa: -'sinä et saa kieltäytyä täyttämästä luonnon käskyä!' silloin ihmiset -napisevat ja valittavat vastaan, kuten he nyt eivät alistu Jehovan -käskyille. He kysyvät: 'Miksi meidän pitää voimiamme tuhlata?' -Ja kun meidän herramme käskee: 'sinä et saa tehdä eroa vaimon ja -vaimon välillä! Sinä et saa asettaa omaa vaimoasi toisen edelle -ja ylenkatsoa toisen vaimoa' -- niin se käsky on tullut ihmisille -hyveeksi, joka vaatii puhdistavan tulensa puristuaksensa hyveen -helmeksi. He itse ärsyttävät tottelemattomuudella sen puristuksen -toimintaansa. He sanovat: 'Miksi minun pitää rakastaa vaimoa, joka -on maannut toisen vuoteessa? Miksi pitää minun juoda likaisesta -maljasta, josta toinen on juonut? Miksi en minä saa tyytyä omaani?' - -"Mutta näin on kirkastuva meidän herramme henki. Katsokaa!" - -Pirun vihjauksesta ilmestyivät alttarikuviksi ihanat haaremit... -Suihkulähteet viskoivat kirkkaita vesiänsä ilmaan. Solakat -marmoripylväät kannattivat kattoja, kukat muodostelivat satumetsiä. -Kaikki upposi pehmeyteensä, kylpi alastomuudessansa ja katseli -kuvaansa kirkkaista kultapuitteisista peileistä. Ja sen keskellä -hekkumoi mies vieraiden vaimojen keralla... - -Haaremi hävisi. Sijalle ilmestyi Hiiden mylly. Nainen kuherteli -siellä haureudessa miehen keralla... He laskeutuivat luonnon -kylpyihin puhtaina, peseytyivät niissä likaisiksi, nousivat niistä -mielessä ilkeä tunne, häpeän hieno vaippa hartioilla... laskeutuivat -uudestaan samojen saunojen kylpyihin... pesivät niissä häpeänsä -vaipat, hävittivät ihmisen parhaan pukimen: häveliäisyydentunteen, ja -astuivat päivän valoon hartioilla häpeänvaippa, jota eivät enää itse -huomanneet, mieli ilkeänä matona, tunteet liassa matelevina... - --- "Niin kirkastuu meidän herramme henki. Ihmiset eivät huoli -enää Jehovan hyveestä. Sillä katsokaa: Heidän parhaansa laulavat -ylistystä aistillisuudelle. He ylistävät haureuden äitiä: _naisen -kaunista lihaa_... He eivät ylistä sen henkeä... Heidän runoilijansa -kaivelevat naisen kupeessa, ylistävät sitä... Siinä ilmenee meidän -herramme viisaus..." - -Hänen puhuessansa kulki alttarikuvana Davidin ja Batseban -rakkaudentarina: Betesdan lammikko näkyi kauniina kuvastimena... Se -läikytteli kaunista pintaansa öljypuiden varjossa kuin pikkuhelmi... -Vedestä nousi kaunis Batseba... Hän nousi arkaillen... ujostellen... -kuin kätkien jotain... Hän nosti kaunista vartaloansa veden rajasta, -vähä-vähältä... kyyristäytyi... veti hartiat kokoon... nousi taas -ylemmä, halusi antaa Pyhänmaan auringon hartioitansa valella, mutta -arkaili... pelkäsi... värisi... Viimein rohkaisi hän itsensä... Hän -nousi ylös... kylpi auringon kirkkaassa valossa... hipiä värisi, kuin -kukan väri auringon sitä suudellessa... polvi vavahteli hieman... se -puristui polvea vastaan... - -Mutta Zionin linnan katolla istui kuningas David ja katsoi kaunista -kuvaa... Hän unohti jo harppunsa... Hän unohti kaikki... - --- "Israelin kuningas on nähnyt meidän herramme palvelijan, Tuulan, -aistipunakukan", -- selitti Piru. - -Näky jatkui: - -Batseba oli pukeutunut ja istahti rantakivelle. Siinä lauloi hän -kaunista laulua: "Lemmen-uhri." Hän lauloi kaihomielin: - - "Mun helmeni, sä Israelin kukka, - Jordanin rannan ruusu verraton. - Niin paljon tuskia tää sydänrukka - sun tähtesi jo kärsinynnä on. - - Mä uhrit parhaat Jehovalle laitoin, - vaan niist' ei sydänparka tyyntynyt. - Ma Libanonin parhaan ruusun taitoin, - sen uhrikseni sulle tuon mä nyt. - - Jordanin kukka, kuule mua, auta! - Mun kerallani lähde uhraamaan! - Muutoin mun korjaa kohta kylmä hauta. - Mun parantaa voit sinä yksin vaan. - - Niin: suo mun viedä sinut, kukka, sinne - miss' uhrit Jehovalle loimottaa - ja temppeli ja Öljymäen rinne - Jehovan korkeutta julistaa! - - Siis kerallani -- sitä pyydän yhä -- - nyt lähde uhri siellä uhraamaan, - miss' ylväs Kidron, Betesda ja pyhä - Zionin linna kiittää Herraa maan. - - Niin: kuule Jordanin sä lintu arka - ja lemmen-uhri uhraa seurassain, - terveeksi silloin saapi sydänparka, - kukkansa kaipaellun saavuttain..." - -Israelin kuningas tunsi laulun: Hän oli sen kirjoittanut ja laulanut -Eliamin kauniille tyttärelle Batseballe, kun hän oli vielä paimen ja -poimi kukkia Eliamin ihanalle tytölle... Hän tunsi nyt peseytyvän -naisen... tunsi hänet laulusta... ja äänestä... ja muisti nuo kauniit -silmät... ja vanhan laulun... ja unohti kaiken muun... - --- "Herramme aistipunakukka on puhennut", -- selitti Piru... Tarina -jatkui: - -Zionin linnan salissa soitteli nuori Batseba harppua Davidille, -laulaen laulua "Lemmen-uhri"... Hän muisteli entistä paimenta... -Hän muisteli kuinka hän oli Davidin kanssa kerran istunut Jordanin -pyhällä rannalla öljypuun varjossa ja kuinka David oli katsonut -häneen tummilla silmillänsä... Hän muisteli, kuinka he olivat -yhdessä tehneet ensimäisen matkansa Jerusalemiin... kuinka David oli -palvellut häntä... hoitanut hänen muuliansa... lepopaikoissa laulanut -hänelle Zionin virsiä... ja kertonut Jehovasta... ja Zionin linnasta, -ja kuinka hän oli nojannut Davidin rintaan ja nukahtanut siihen, -kuin lintunen oksalle... Hän muisteli kuinka he olivat uhranneet -yhdessä... Ihailleet pyhää temppeliä ja Jehovaa... - -Ja sitä muistellessa suli hän vahaksi... Hän näki nyt Davidin -Israelin kuninkaana... Ne muistot loihtivat hänessä hereille hellät -tunteet, nostivat silmiin kauniin kaihon, poskiin oudon punan... Ne -herättivät hänessä naisen armaimmat, kuin päivänpaiste kukan värit... -Siinä oli paljon surua seassa ja siksi oli hän nyt kaunis, ja hänen -kauneutensa oli hieno ja kiehtova ja riuduttava ja soitossa oli -paljon surua... - -Ja kuningas David herposi ja riutui... Hän polvistui kauniin -soittajan edessä... Israelin kruunu päässä. Hän unohti valtakuntansa -ja kruununsa ja Jehovan... Ne kaikki vaihtoi hän yhteen suuteloon... - -Piru osotti tapausta saarnaten: - --- "Niin lakaisee meidän herramme Jehovan käskyt ihmissydämistä... -Hänen aistipunakukkansa edessä taipuvat Jehovan valituiden polvet..." - -Kuulijat alkoivat veisata Perkeleen ylistystä salaperäisten soittojen -säestäminä: - - "Hän on kaiken tulitutkain. - Hän on kaiken väärän hauta. - Hän on kaiken vanhan surma, - uuden kohtu, uuden synty. - Hän on ijankaikkisuus. - Hän on äärettömyys, hyve, - viisaus ja oikeus." - -Laulu hävisi satoihin holveihin etsimään kaikuansa, löysi sen ja -karkeloi sen kanssa, kuin kauniin tytön keralla. Sadat vesikaarivyöt -kirkastuivat holvien taitteissa entistä enemmän, nojaillen päitänsä -soleoiden vesipylväiden päihin. Kaikki oli ihanaa satua. Piru jatkoi -saarnaansa: - --- "Niin paljastaa meidän herramme vihollisensa Jehovan kaikkien -käskyjen vääryyden, ja kirkastaa omansa. Kullan temppelissä haalivat -jo suurvarkaat toisten omaisuutta ja heille kumartuvat kaikkien päät -kunnioituksesta. Varkaus on jo hyveeksi kirkastumaisillansa... - -"Jehovan valta horjuu. Meidän velvollisuutemme on nyt palaa herramme -kirkkaina tulina. Meidän täytyy alati vaania Jehovan kantapäätä. -Meidän täytyy sitä vaania _ihmissydämissä..._ - -"Ihmissydän on _ainoa_ paikka, missä Jehova koettaa polkea rikki -herramme päätä. Se on siis ainoa paikka missä herramme voi Hänen -kantapäähänsä pistää. Ihmissydän on oleva siis meidän työmaamme, -meidän suuri taistelutantereemme... Meidän on herätettävä -ihmissydämessä _se himo, jota Jehova kieltää_... Se himo on meidän -herramme tutkain, johon Jehova on alati polkeva kantapäänsä -astuessaan herramme pään päälle. Siihen tutkaimeen on sortuva Jehovan -valta. Hän luuli Sinain vuorella rikkipolkeneensa sen tutkaimen, -uskottelemalla ihmisille, että Hän on Herra ja Jumala, mutta -katsokaa, meidän herramme, kaikkien tutkaimien tutkain, on osottanut -Hänen voimansa turhaksi, Hänen petoksensa sumuksi..." - -Pirun vihjauksesta avautui alttarikuvaksi Sinain vuoren juurelta -kaunis laakso. Palmut kohosivat tummaa taivasta kohti. Etelämaan -kasvullisuus hohti neitsyt-ijässänsä. Puut kukkivat sadoissa -väreissä, siroteltuina loistavilla linnuilla. Erämaan lämmin hyväili -luonnon rintoja herkullisella tuoksulla, ja vuoren korkeaa huippua -kruunaili hopeainen päivän au'er. - -Laakson pohjalla paloi uhrituli kultaisen vasikan edessä. Israelin -kansa rukoili sitä polvillansa. Naiset itkivät, surivat ja -iloitsivat, sillä onni oli sekaisin. _Itämaan kauneina tyttärinä_ -muistelivat he kultaisia korujansa... kauniita kultakäätyjänsä... -korvarenkaitansa... sormuksiansa... surivat ja kaipasivat. _Zionin -hurskaina tyttärinä_ ihailivat he Jumalaa, jonka he nyt _näkivät... -Hekin_, miehen alamaisiksi annetut näkivät nyt Israelin ikävöimän: -Jumalan... He sulivat onnesta. He huumautuivat taivaallisesta -tuoksusta, kuin erämaan kukka päivän polttavista säteistä... Silmään -nousi onnen ja kaipuun kaunis, kiehtova tuli, hurmaava ikävän ilme, -joka puhkeaa naisen silmässä unelmiensa kukkia katsellessa. Povi -paisui onnesta... rinta lämpeni... punehtui... hehkui... Onni herätti -siinä naisen hellät tuoksut... Miehet sulivat siitä, juopuivat, -heräsivät... Jumalat unohtuivat... Elämän kultainen vasikka kohosi -Israelin kansan eteen hekkumaiseen vaippaan verhottuna... Uhrituli -savusi jo unohtuneena... Itämaan tyttö katsahti arkana mieheen... -Mies vavahteli... Alkoi tanssi... Käsivarsi hyväili vyötäistä, syli -avautui naiselle, nainen syleilylle... - --- "Niin on herramme tutkain pistänyt Jehovan kantapäähän samana -päivänä, jolloin Hän vääryydellä julisti itsensä Jumalaksi", -- puhui -Piru ja ihastuneet kuulijat veisasivat mennessänsä: - - "Hän tutkaimien tutkain on, - hän herra kaikkein jumalain. - Hän aina kirkastuu." - -Piru jatkoi saarnaansa: - --- "Ihmissydämessä asuu _ainainen onnenjano_... Se onnenjano on -herramme tutkaimen pidin. Siinä vartoo hän Jehovan kantapäätä... -Meidän on tyydytettävä se jano herramme himoilla. Meidän on -kaadettava siihen kullanhimoa, lihanhimoa, kunnianhimoa ja -vallanhimoa... Kullan välke on meidän muutettava kiehtovaksi himoksi, -naisen kauneus herkulliseksi haluksi, kunnia ja valta houkuttelevaksi -viiniksi... Niillä on meidän täytettävä herramme rippikalkit ja -nostettava se aina ja aina ihmisen janoisille huulille sammuttamaan -sen polttavaa onnenjanoa. Jehovan veri ei voi sitä janoa enää -sammuttaa, sillä se on _väärä_ juoma. Ihmiset ovat siihen läkähtyvät -ja he kääntyvät meidän herramme viinamaljan puoleen, josta kuohuu -kullan vaahto, vaahtoaa elämän mehu, naisen ja miehen ruumiin -huumaavat nesteet ja vuotaa huumaava vallan päihdyttävä viini... - -"Ja se on juoma, joka synnyttää yhä polttavamman janon... - -"Meidän herramme on suuri..." - -Silloin kuului kohina. Alttarin tausta avautui ja sieltä lähestyi -majesteetillinen Perkele, tulivaippaan puettuna ja seurassansa -pääenkelinsä: Hiisi, Horna, Lempo, Kehno ja Paholainen. Kuulijat -polvistuivat veneissänsä ja veisasivat: - - "Hän suuri on ja verraton - ja viisas viisasten. - Hän voima kaikkein voimain on - ja herra kaikkein Jumalain, - Hän valo on ja pimeys. - Hän jano, sekä juoma on, - ja onnenkaipuun tyydytys." - -Piru väistyi ja Perkele puhui palvelijallensa, ilosta kohisten: - --- "Minun valtakuntani lähestyy. Se pää, jota Jehova yrittelee rikki -polkea, on se tutkain, jonka varaan uudet maailmat perustetaan, sillä -siihen on Jehovan kantapää puhkeutuva..." - --- "Sinä, joka olet synnyttänyt ijankaikkisuuden ja puhaltanut -suustasi äärettömyyden, olet hävittävä Jehovan, kuin sumun", -- -todistivat ihastuneet palvelijat. Perkele jatkoi: - --- "Jehova on taas Harhaman tielle paulojansa virittänyt. Hän on -eksyttänyt jo palvelijakseni kääntyneen Varpalan puhumaan Hänen -puolestansa profeetta Natanaelina... Hän luuli sillä säikäyttävänsä -Harhaman pois Batsebansa luota. Hän luuli puristavansa häneltä -kunniaksensa uudet katumuspsalmit, kuten Davidilta, siltä -_raukalta_, mutta Hän erehtyi... Hän näyttikin Harhamalle punaista -ärsytysliinaa... Hän näkee voimattomuutensa minun edessäni..." - -Palvelijoiden mairitteleva ylistyslaulu tulvasi taas ja täytti ihanan -temppelin sadat ja sadat holvit ja pylväistöt. Sen loputtua lausui -Perkele ylpeänä: - --- "Ihmissydän on se valta-istuin, josta maailmoita hallitaan, ja -sillä istuimella..." - --- "Sillä istuimella olet sinä istuva ijankaikkisesta -ijankaikkiseen", -- keskeyttivät palvelijat. - -Tulinen, ylpeä kotka ilmestyi ylös Perkeleen kohdalle, pidellen -hänen päänsä päällä kultaista hehkuvaa kruunua. Perkele käveli -majesteetillisena. Häikäisevä hohde säteili hänestä, ja häilähteli -hänen jumalallisista liikkeistänsä, kuin hieno punertava savu-utu. -Hän antoi merkin. Vesitemppeli värähti ja sinisalamana ilmestyi -enkeli Iiranto Perkeleen eteen, otti enkelimuotonsa ja lausui -Perkeleelle: - --- "Sinä, maailman perustus, olet minut kutsunut..." - --- "Ilmoittamaan palvelijoilleni viimeistä voittoani, jonka minulle -hankit", -- keskeytti Perkele. - -Iiranto seisoi herransa edessä lihaksi tulleena ihanuutena ja lausui: - --- "Sinun palvelijasi Harhama on pelastettu Jehovan kynsistä... Hän -_kirosi_ Jehovan..." - --- "Niin lujat perustukset on minun vallallani ihmissydämessä... -Sieltä kohoaa minun valtikkani", -- ylpeili Perkele palvelijoillensa, -lopettaen: - --- "Harhama on _ensimäinen_, joka on rohennut ja ymmärtänyt kirota -Jehovan... Minun valtakuntani lähestyy..." - -Kymmenentuhatta suurta siivekästä tulikäärmettä ilmestyi -Vesitemppeliin. Ne leijailivat ja kiemurtelivat kauneina korkealla -holveissa ja veisasivat enkelien kanssa Perkeleen ylistystä: - - "Kiroukseksi sä käännät - Jehovalle itsellensä - kaikki hänen vehkehensä, - taivaan vallan nurin väännät. - Sinä voimallasi vaan - voitat, kestät ainiaan. - Kaikkeus on sulla ansa, paula, - jost' ei pääse vihollises kaula. - Siihen taivaan valta raukeaa, - kun sun kirkkautesi aukeaa." - -Veneet keinuivat vesillä, käärmeet karkeloivat holveissa ja kunnian -loistava sädekehä säkenöi Perkeleen ympärillä. - - - - -Mustia kukkia ja ukkos-ilmoja. - - - Elämä on ainaista päivänpaistetta, - joka polttaa, kuin tulitutkain... - -Pohjola kokosi valorikkauksiansa, elämä voimiansa pakahtumiksi. Se -puristautui ukkospilviksi, pingottautui repeämäksi ja valmistautui -purkautumaan pauhinana. Kaikki pingottumat valmistivat höltymää, -hiljaisuus pauhinaa, kaikki elämän voimat kuolemaa. - -Elämä ja kuolema tanssivat kaikkeudessa, kuin kaksi vallatonta -tyttöä. Ihmis-elämä pölisi niiden tanssin tomuna. - -Oli ahjokuuma kevätpäivä... - -Hyttyset surisivat viheliäisesti. Ilmassa liikkuivat ukkosen enteet. -Koko avaruus oli niistä pakahtumaisillansa, kuin tuskainen ihmisrinta. - -Kevätpäivän aurinko paahtoi täydeltä terältä. Rasvatyyni, rasittavan -kuuma ilma painoi lyijynraskaana hartioita. Linnut olivat lakanneet -laulamasta, sirkkojen sirinä oli vaiennut ruohokossa ja kärpänen -surisi vaivaisesti akkunan ruutua vastaan. Se oli tuskallinen -sydän-yön hiljaisuus puolipäivän hopeaisessa paisteessa. Kaikki -ennusti ukkosen tuloa. Lännen puolella, vastapäätä Harhaman akkunaa, -pisti jo musta pilvenkieli mäen takaa äänetönnä uhkaavan kärkensä -taivaalle. Haukka leijaili pilvenkielen kohdalla ja näytti kuin se -olisi kierrellyt sitä, kuin vuoren huippua. - -Harhama istui työnsä ääressä paitahihasillansa ja katseli kohoavaa -pilvenkärkeä ja haukan leijailua. Hän mietti juuri alkua teoksensa -loppu-osan uuteen kappaleesen, jossa hän esempio-ihmistä kuvaili -inhimillisen rehellisyyden ja puhtauden esikuvana. - -Hänen vierellänsä seisoi taas enkeli Iiranto, ruumiina kesähelteestä -eristyvä varjon vilpoisuus, hiuksina lauhduttavat hengähdykset. -Lauhduttavilla puhalluksilla loihti se Harhaman eteen ne maailmat, -joissa Harhama oli matkustellut öisissä unissansa. - -Ja entistä vakavammin ja sairaloisemmin uskoi Harhama, että hänen -uniensa maailmat ovat _todellisia_. Hän uskoi saaneensa jumalallisen -lahjan, jolla hän, kuten Muhamed, näki koko kaikkeuden salaisuudet, -ja ijankaikkisuuden etäisimmät ajat. Hänen henkinen sairautensa oli -siinäkin noussut jo viime huippuunsa. Ja mitä hän itse todeksi uskoi, -sitä peitteli hän kumminkin muilta, kuin jotain häpeällistä. Ja -kohta alkoi taas runo juosta, kuin kehiltä rihmat, vuotaen öisistä -unista ja päivän mielikuvista. Hän oli taas viime yön kuleksinut -unissa etäisissä ihmemaailmoissa, missä jumaluus ilmenee maan -ihmisille käsittämättömissä muodoissa. Siellä olivat hohtavat vuorien -huiput ikuista jumaluuden kaipuuta, kaihoa ja ikävää, loistaen -tulipunaisina... Ne kuvastuvat helmikirkkaissa vesissä... Ne pyrkivät -uhritulina jumaluuden ikävöidyn olemuksen luo... Niiden liekeissä -kuvastuu kaipuu ja ikävä, kuin kainostelevan morsiamen silmissä -mielitiettynsä tuloa ikävöiden odottaessa... - -Ja vuorien välissä avautuvat ihanat laaksot... Niissä kiertelevät -virrat värillisinä vöinä, kauneina kuin valtavat sateenkaaret... Puut -hohtavat kukissa, mikä minkin värisenä... Lähteen veden lorina on -laulua, kosken kuohu soittoa... Linnut laulavat ihmiskielin, yhtyen -koskien soittoon ja lähteiden lauluun... ja lempeä tuuli hyräilee -niiden mukana... Koko luonto on päässyt sopusointuun, ihmismieli -rauhaan... Kaikki sulaa yhdeksi jumaluuden ylistyslauluksi... Kaikki -helmeilee iki-onnea... - -Ja siellä oli ihminen kuin tarujen kaunis Jumala... tuskatonna... -synnitönnä... puhtaana paheesta... naiset sinipiikoina... miehet -metsän jumaloina. He hohtivat puhtaina kuin kirkas helmi onnen -kukkalehdellä... He pukivat itsensä kukan väreillä... ilman -väriautereella... valovälkkeillä tai kuutamoharsoilla... Ne soutivat -vesillä vesikukan teriöissä... lauloivat lähteen säestyksellä, tai -tuulen ja lintujen keralla... He sointuvat kukkien väreihin... -virtojen värikalvoon ja lähteiden helmiin... Ei pieninkään väre -häiritse jumaluuden rauhaa... ei soraääni sen sopusointua... ei -huokaus ihmisonnea... Kyynel on tuntematon, suru vento vieras... - -Niillä mailla matkustelee Harhaman henki, luoden suurta teosta. -Ja esempio-ihminen, jumaluuden esikuva, kulkee hänen muassansa. -Ihmemaailman ihanuudet ovat edessä. Niistä puhuu jumaluus: - --- "Tämä kaikki on tarjolla ihmishengelle, kun vaan..." - -Kynä pysähtyi Harhaman kädessä... Mutta silloin rohkaisi häntä enkeli -Iiranto vilpoisella henkäyksellä ja Harhama antoi jumaluuden äänen -lopettaa: - --- "Kun vaan se ottaa ja syö minusta... Kun vaan se kohoaa minun -valta-istuimelleni, missä on ikirauha ja ainainen onni..." - -Ja jumalatulet kutsuivat häntä yhä kirkkaampina ja viitoittivat -hänelle tietä alku-usvien ja tähtisumujen halki niille onnen maille, -missä hän saisi jumaluutta suudella ikävöitynä morsiamenansa... -uinahtaa sen rinnoille... suuren sopusoinnun värikeinuihin... -ainaisen puhtauden ja hellyyden tuuditeltavaksi... raueta säveliin... -riutua onneen... - -Teos vuoti kehältä helminauhoina... värinä... lauluna... sointuna. -Jumala puhdistui... pukeutui uuteen, ihanaan hyveeseen. Ihmisjumalat -istuttivat esempio-ihmisen ja Harhaman veneeseen: vesikukkaan... -virran värivyö valui säveleenä... kukkavene solui sen veden mukana -jumaluuden kiirastulia kohti... Linnut virittivät heleimmät laulunsa, -kukat kauneimmat värinsä sen kulun kunniaksi... Ne ylistävät -jumaluuden voittoa, iloitsevat, kun on sen lisäksi kohonnut maasta -ihmishenki... Hedelmä kypsyy sen voittokulun kunniaksi... puro -helmeilee sille... valo väreilee... lämpö hehkuu... Kaikki iloitsee, -on onnellinen ja nauttii, sillä on tulossa uusi pisara heihin, -jumaluuden likimmäisiin: heihin on tulossa maasta siihen pyrkivä -ihmishenki... Koko luonto iloitsee siellä jumaluuden voitoista, kuin -maan ihminen vuodentulosta... Se on jo niin tietoinen jumaluudesta. - -Vesikukkavene soluu edelleen... Ihmismuotoiset linnut seuraavat -uiden venettä... Ne laulavat parhaimmat laulunsa jumaluuteen -pyrkivälle ihmishengelle... Veden liljat nyökkäävät sille... -vesikellot soittavat teriöillänsä... rantakukat helottavat... puut -hohtavat, lähteet lorisevat entistänsä ihanammin... Vene saapuu -aavalle ulapalle, joka on saarilla siroteltu... Vesi välkkyy siellä -punapalona, saaret kohoavat kukkakumpuina ja vuorien punakirkkaus, -joka pujottautuu korkeutta kohti, kuvastuu veden punapaloon ja niiden -himmeät varjot häämöittävät syvyydessä, rannoista kiinni riippuvina, -alaspäin huippenevina hohdepaljouksina... Veden punapalo läpäjää, -ilman hopeahele häikäisee... Kaikki ylistää jumaluutta, kaipaa sitä -ja pyrkii siihen. - -Teos tulvi runoa. Harhama kuvaili jumaluuteensa kehkeytyneen ihmisen -elämää outojen värien valossa ja lauloi ylistystä sen jumaluuden -tietoisuudelle. Hän kuvaili sitä, maalaillen omia näkyjänsä. - -Punapaloisella ulapalla soutelevat sadat tuhannet vesikukkaveneet, -jumala-ihminen jokaisessa istumassa... Kultalumpeet läikkyvät -veneiden välillä ja kukkivat oudot kukat, jotka laulavat, niinkuin -laulaa maassa lintu... Niidenkin värinä on jumaluuden korkea kaipuu. -Niissäkin kehittyy jumaluus. - -Kaikki läikkyy, kaikki välkkyy... Punakirkkaiden vuorien rinteillä -ja kielekkeillä, rotkoissa ja rannikoilla, lymyävät onnelliset -ihmisjumalat... Kukka avaa niille jättiläisteränsä istuimeksi, -kuten koivu tarjoaa varpunsa linnuille. Se levittää värinsä niiden -verhoksi, hyväilee niitä tuoksullansa, tarjoaa metensä nautittavaksi, -avaten armaimmat kätkönsä... Se on saanut sen ihmisjumalalta, joka -on etsinyt luonnon lain avaimet käsiinsä ja kehittänyt sen avulla -kukan maan ihmisen tasalle, palvelemaan kehittäjäänsä, ylistämään sen -jumaluutta... - -Punavaarat ovat täynnä väkeä, vedenselkä veneitä... Kymmenet auringot -jakavat valoa paistaen avaruuden etäisimmiltä perukoilta, jonne -kantaa ihmisjumaluuden silmä... Armaimmat soitot soivat, kauneimmat -laulut karkeloivat soiton sävelten seassa... Kukat laulavat lintuina, -linnut ihmiskielin, ihmiset soittavat jumalaisin sormin, laulavat -jumaluuden äänellä oman itsensä ylistystä. - -Teos hehkui runona. Iiranto levitteli Harhaman eteen sen näkyjä ja -unia ja kuiskaili hänen povessaan hiljaa: - --- "Ne ovat todellisia..." - -Harhama uskoi ja jatkoi näkyjensä maalausta: - -Soiton ja laulun säestämänä puhui yksi ihmisjumalista, toisten häntä -kuunnellessa! Puhuja selitti kaikkeuden alennusta. - --- "Meidän jumaluutemme on ainoa todellisesti olemassa oleva. Kaikki -muu on sen itsensä luomaa kehitysvoimaa... Me olemme _kaikkeus..."_ - -Rajaton riemu kulki halki kaikkeuden. Ihmisjumala iloitsi -suuruudestansa, veisaten sen ylistystä: - - "Me, Jumala, olemme kaikkeus. - Kaikkeus on me Jumala. - Ei mitään muuta olla voi, - kuin yksi me. - On meissä kaiken alku. - Me olemme itsemme synty." - -Linnut säestivät laulua, tunnustaen ihmisjumalan suuruutta. Kukat -kertasivat, kuin viskoen sen kaunista kaikua toinen toiseensa, -kukasta kukkaan, lumpeelta lumpeelle yli ulapan punapalon. Vuoret -kuuntelivat hartaina... Kauneus kietoutui kaiken ympärille. -Ihmisjumala jatkoi olemuksensa selitystä: - --- "Ei ole muuta todellisesti olevaa, kuin kolme meidän jumaluutemme -ydintä: _äärettömyys, ijankaikkisuus_ ja niiden korkea yhtymä, -jumaluutemme korkein olemus: _hyve_... Kaikki muu on häviävää, -jumaluutemme kehityksen luomisvoimaa..." - -Ihmisjumala oli lausunut Harhaman teoksen runojen suuren ytimen. -Äärettömyys oli se keränpohjallinen, jolle hän runojensa loistavia -hurjuuksia keri... - --- "Kuule!" -- kuiskasi Iiranto Harhamalle. - -Oudon maailman kymmenet auringot säteilivät helisevinä -hopeakanteleina. Hohde ja punapalo, laulavat kukat ja veisaavat -linnut tunnustivat ihmisjumalan suuruutta. Sadat tuhannet tietoiset -ihmisjumalat ylistivät jumaluuttansa veisaten: - - "Äärettömyys on ruumiinamme, - sielunamme on ijankaikkisuus. - Hyve on meidän henkenämme. - Ne kolme ovat kaikkeus, - ja kaikkeus olemme me." - -Vedenselän punapalo viskeli hohtoansa avaruuden korkeaa sineä kohti. -Vuorien huiput häipyivät äärettömyyden utuihin, imien niistä onnea, -ja sisarmaailmat katselivat kaihoten ihmisjumalan elämää ja rauhaa. - -Harhama antoi ihmisjumalan selittää edelleen jumaluuden olemusta. Se -jatkoi: - --- "Meidän olemuksemme: äärettömyys ja ijankaikkisuus ja hyve, eivät -_voi_ hävitä. Siksi olemme me kuolematon..." - -Kauneus pukeutui täysiin väriinsä. Kukista puhkesi tuoksu ja laulu. -Kaikki ylisti kuolemattomuuden ihanuutta. Kaikki nautti ijankaikkisen -elämän tietoisuudesta täysin rinnoin, kuin hääyön unista. Kauneimmat -kanteleet soivat, heleimmät värit hohtivat ja ihmisjumalat veisasivat -kuolemattomuutensa ylistystä: - - "Me emme tunne kuolemaa. - Me emme _voi_ hävitä. - Elomme on kuin kukka vaan. - Joka päivä uudestaan - se havahtuu ja puhkeaa - uudeksi teriöksi, - tää korkeampi, kauniimpi, - jalompi on ja kirkkaampi, - kuin eilispäiväinen." - -Ihmisjumala jatkoi, sävelien hänen sanojansa hyväillessä: - --- "Aine ja voima, ja pahe ja kaikki näkyvä ja näkymätön, ovat -_häviäviä_... Ne ovat ainoastaan meidän jumaluutemme ohimeneviä -kehitys-ilmiöitä. Kehityksemme korkeimmalla asteella häviää -aine, sulaen meihin. Liikunto loppuu, kun alkaa autuaallinen -lepotilamme, ja silloin häviää voima. Pahe häviää, kun on kehittänyt -_täydellisen_ hyveen... Kaikki haihtuu olemukseemme: äärettömyyden ja -ijankaikkisuuden yhtymään, _hyveeseen..."_ - -Ja riemastunut ihmisjumalien joukko ihastui jumaluudestansa. Se riemu -säteili ja puhkesi siitä, kuin valo auringosta, kun se korkeinta -valorikkauttansa uhkuen soutelee hopeaisena sädekehänä äärettömyyden -siniulapalla. Kukkien ja lintujen laulun ja taivaallisen soiton -säestyksellä veisasi ihmisjumalien miljoonajoukko: - - "Aine on unta, - voima on unelmaa, - pahe on haihtuva ajatus. - Äärettömyys, - ijankaikkisuus - ja niiden yhtymä: hyve - on ainoa pysyvä. - Se on ainoa todella oleva, - ja se ainoa olemme _me_..." - --- "Katso, missä on kuolemattomuus!" -- kuiskasi Iiranto Harhamalle. -Harhama _ei_ pelännyt enää kuolemaa. Syöpänä oli hänen sieluunsa -painunut usko, että hän oli löytänyt oikean ainoan Jumalan. -Kirkkaana, häikäisevänä jalokivisäteenä laskeutuivat runosäkeet hänen -teoksensa sivuille. - -Ihmisjumala jatkoi: - --- "Aine ja voima ja pahe ja muu ohimenevä kehitys-ilmiömme ovat -olleet ainoastaan ahjotuliamme, joissa puhdistuimme, jalostuimme, -kirkastuimme, kuin jalokivi maan tuli-utarissa... Ne ovat sammuvia -kiirastuliamme..." - -Ja Harhama kuvaili taas, kuinka autuuden ja onnen ja ihanuuden -kukkamaat avautuivat ja kaikki harput ja huilut ja kielet soittivat -ihmisjumalan ylistystä, puhujan jatkaessa selitystänsä: - --- "Sinä kiirastulena on maailmoiden synty..." - -Ja koko maailmoiden synty loihtiutui kuulijoiden katseltavaksi -äärettömyyden etäiselle väritaustalle. Punahohteisena tulipaljoutena -kieri alkusumu... Tulihirviöinä sinkoilivat siitä maailmat -äärettömyyden ikipimeyteen. Ajatuksen nopeudella syöksyivät ne -pimeyden halki, ihmisjumaloiden veisatessa syntymä-emättimensä -ylistystä. - --- "Kiirastulenamme ja syntymä-emättimemme voimana on maailmoiden -kehitys", -- jatkoi puhuja. - -Iiranto-enkeli puhalsi Harhaman korvaan ja hänelle ilmestyivät -öiset näyt, joissa hän oli nähnyt ihmisjumalien eteen levittyvän -maailmoiden kehityskulun, joka kehitti jumaluutta, kuin maantuli -helmeä. Jumalallisten maiden puhuja jatkoi: - --- "Kiirastulenamme ovat olleet vainot ja maailmankurjuuden -kärsimykset, ja herjaukset jotka voimat vieläkin tarpeellisina -vallitsevat _maassa_ ja muualla, missä henkemme osa ei ole vielä -ihmisessä jumalajalokiveksi puristunut..." - -Äärettömyyden tummansiniselle ilmestyi ihmeen suuri, häikäisevä -valkea valopyörä, jolla kuvastuivat marttyyrien kuolemat, kurjien -kärsimykset ja herjaajien joukot, aina maailman alusta alkaen. -Harhama kuvaili ne näyt runojensa räikeimmillä väreillä, valeli -kaiken hohteella ja välkkeellä ja upotti sen sävelmereen, jonka -vesikalvon sirotteli tulilumpeilla ja kultakukilla ja hopeanvärisillä -linnuilla. Ihmisjumalat katselivat näkyä, syntymäkulkuansa ja -veisasivat sen ylistystä, laulaen: - - "Kaikkeus meitä varten raataa. - Kaikki meitä palvelee. - Kaikki meistä vuotaa, meihin kaataa. - Kaikki meidän ääntä tottelee. - Hairahtaa ei mikään tieltään saata, - eikä mikään raatamasta laata, - kunnes tehtävänsä tehnyt on. - Voimamme on aina verraton." - -Enkeli Iiranto hymyili Harhaman vierellä, osottaen ihmiseksi -korottautuneen ihmisen onnea. Kevätpuroina hyppelivät runovirrat -Harhaman kynästä. Hän kuvaili esempio-ihmisen puhdistumista maansa -kiirastulissa: ahdasmielisyyden, halpamaisuuden, väärinymmärrysten -ja herjauksien tulessa. Hän kuvaili sen puhdistumisen hohtavilla -runoväreillä. Hän antoi esempio-ihmisen solua niihin tuliin -runoveneessä, jota vetivät ihmemaailmoiden tulisiipiset linnut, -sävelet vetonuorina, veneen melana hopeanheleät laulut. - -Vene soluu niihin tuliin... häviää kuin laulu soiton sekaan... ääni -kaikunsa suuteloihin... Esempio-ihminen kärsii niissä ihmishenkenä -maansa lapsien väärinymmärryksien, ahdasmielisyyden ja väärien -vanhojen tapojen tähden, käypi läpi niiden kiirastulen... Paha palaa -pois... kuona häviää... helmi jää... Se kirkastuu... se puhdistuu -tulen käsissä, kuin jalokivi luonnon työpajoissa... - -Tulet palavat entistä kirkkaampina... Ihmisten paheet palavat -niissä poroksi... Vesikukkavene soluu jo niiden tulien sisästä... -Esempio-ihminen loistaa omalla valollansa, oman hyveensä helmenä, -suuren jumaluuden kirkkaana osana... - -Silloin puhkeaa koko jumaluuteensa kehittynyt maailma ylistämään -jumaluuden voittoa, ihmishengen heräämistä sen hengen yhteyteen... -sen helmeksi... ja iloksi... onneksi ja lopulliseksi voitoksi... -Ja esempio-ihminen jää helmenä Harhaman suuren teoksen sivulle... -Semmoisena sijoittaa hän sen siihen... Ihmiset ihailevat sitä -ijankaikkisuuden loppuun... Ne alkavat jo riisua yltänsä -olemattomien, kuviteltujen jumalien kalliita lainavaatteita... Ne -alkavat seurata esempio-ihmisen esimerkkiä: loistaa, kuin helmet -omalla valollansa, omalla ihmishyveellänsä, omassa povessa piilevällä -jumaluudellansa... Ne alkavat kulkea omassa varassa, etsiä onnea -omasta povestansa... Niin voittaa jumaluus... Esempio-ihminen on -vienyt sitä voittoon. Hän on rohkaissut muut seuraamaan häntä, -herättänyt ne nousemaan jumaluutensa istuimelle, puhkeamaan -jumalakukaksi, kilpailemaan hyveessä... - -Pilvenlönkä oli noussut ylemmä. Se kohosi jo majesteetillisena, -painostavasta helteestä. Harhama jatkoi teostansa. Hän kuvaili -jumaluuden kehittymistä maailmankurjuudessa. Maailman kurjuus kituu -yhä ristillänsä: Andrei Petrof raataa myrkyllisessä haudassa, hänen -vaimonsa Natalia ravitsee rintalastansa verellänsä... -- Korpelan -Timot ja Varpalan Juhot kituvat kukin omalla ristillänsä, Korpelan -kivimaalla, tai Hallasuon takalikolla... - -Vuosituhannet kuluvat... Jumaluus kehittää hyvettänsä -maailmankurjuudessansa ja esempio-ihmisessä se kehittää -tietoisuuttansa hyveen rinnalla... Se kehittää samalla -syntymäkohtunsa, kurjuuden synnytysvoimia: Se antaa maailman -rikkaiden lisätä maailmankurjuutta ja itse sortua sitä tehdessään -paheeseen, velttouteen, nautintoihin ja turhamielisyyteen. Se uhraa -ne synnytyskuonanansa, siirtää ne eläimellisyyteen ja hävittää ne... - -Teos jatkui. Jumaluus kehitti maailmankurjuudessa hyvettänsä, -olemuksensa korkeinta avua... Halla- ja Nälkäsoista nousevat -hallat... Ne lisäävät maailmankurjuuden syntymäkipuja, kuin pale -ahjon tulta... Kaikki suot lietsovat jumaluuden syntymäahjoon... -Siksi puhdistuu jumaluus kuonasta... Se puhdistuu nautinnoista, -turhamielisyydestä, ylpeydestä, ahneudesta... Siinä herää sääli -toista kärsivää kohtaan, jonka tuskat se tuntee, kun on itse niitä -kokenut... Siitä säälistä herää rakkaus ja muut hyveet... - -Ja maailmankurjuuden ristin ohi kulkevat maailman rikkaat Hiiden -myllyn helyissä... sormuksissa... nenä- ja korvarenkaissa, kellä -mitkin korut kädessä... He kulkevat joutilaina, naiset sulkiansa -kynien... kuvettansa hoidellen... miehet niitä mairitellen, ken -milläkin pyrstösulilla... He elävät jo eläimen rajalla, palvellen -ainoastaan omaa kauneutta, niinkuin riikinkukko... He ovat jumaluuden -syntymäkuonaa... - -Kehitys jatkuu, jumaluus jalostuu maailmankurjuudessa ja -esempio-ihmisessä... Rikkaat katselevat maailmankurjuuden tuskia ja -ilkamoivat huviksensa: - --- "Se luuli olevansa ihminen... Auttakoon nyt itseänsä ja meitä, jos -on ihminen..." - -Mutta maailmankurjuus vastaa Varpalan Marin tavoin: -- "Mennään -kauvemmaksi korpeen, niin emme ole ihmisten jaloissa..." - -Ja he painautuvat taas nöyrinä ristiänsä vasten... Heissä on -kehittynyt jumaluuden korkea hyve... He ajattelevat solvaajistansa: - --- "He eivät tiedä, mitä he tekevät..." - -Harhama keskeytti ja katseli pilvenlönkää, joka nousi kukkulan takaa -mustana vuorenhuippuna. Hän ajatteli sitä katsellen: - --- "Miten majesteetillista! Niin mahtavana on esempio-ihmisenkin -sielun puhtaus nouseva kerran omalla voimallaan häväistyksen ja -väärinymmärrysten likaisista sumuista. Se on loistava halki maailman -ihmishyveen esikuvana... Jahkahan kirjani valmistuu..." - -Haukka istahti petäjän latvaan ja sattui juuri semmoiselle kohdalle -että näytti istuvan mustana kohoavan pilven huipulla. - - * * * * * - -Samassa koputettiin ovelle. - -Harhama peitti kiireesti työnsä, jota hän ei halunnut kenellekkään -vilaukseltakaan näyttää. - -Kaksi hänen tuttavaansa, taiteilija Halla ja maisteri Sala astuivat -pieneen huoneeseen. Viimemainittu, lihava, pullea, paljaspäinen mies, -tyytyväisyyden kuva, pyyhki hikeä otsaltansa ja valitteli, puhkuen: - --- "Onpa siellä kuuma!... On totta vie... Ihan siellä sulaa... -Huh-huh... Huh-huh!..." - --- "Jaa!" -- virkahti Harhama ajatuksissaan, yhä seuraten pilven -vaikuttavaa kohoamista. Maisteri Sala jatkoi entistä puhettaan: - --- "Hyh-hyh!... No kyllä on kuuma!... Ihan siellä paistuu... Mistähän -noin ihana lettujen haju tulee... Kyllä on kuuma... Ei... ei tätä -elämää jaksa elää..." - --- "Jaa!" -- virkkoi taas Harhama. Sala jatkoi puhettaan hänelle: - --- "Sinä vaan istut ja kirjoittelet... Mitä sinä nyt oikeastaan -kirjoitat? Romaaniako?... Siellä taitaa nousta ukkonen, kun on niin -painostavan kuuma... Vai etkö sinä mitään kirjoita?... Ei maksakaan -vaivaa kirjoittaa... Kuka hullu niitä viitsii lukea ja vaivata -itseänsä... Renkutuksia..." - -Taiteilija Halla, pullea, paljaspäinen herra, oli katsellut pilven -nousua ja haukkaa joka näytti istuvan terävällä pilven huipulla. Hän -tarttui nyt puheeseen: - --- "Siinäpä on komea näky! Siinä olisi taiteilijoille harvinaisen -suuri aihe... Olisi lempo vie!..." - -Sala katsahti ulos ja kysyi sukkeluutena: - --- "Tuoko haukka?... Onhan niitä haukkoja metsissä jos kuinka -paljon... Eihän se niin harvinainen ole... Lempo soikoon tätä -kuumuutta!" -- lopetti hän niskaansa kuivaten. Taiteilija Halla -oikaisi: - --- "Ei haukka, vaan pilvi... Katso, miten komeana kohoaa!... Tuota -pirua kun kiusaa!" -- lopetti hän, tavottaen lyödä kärpästä, joka -kiusotteli hänen paljasta päälakeansa. Sala jatkoi: - --- "Maalaa sinä haukka ja sen taustaksi mahtava pilvi!... Mitä sinä -kärpäselle suututtelet!... Pitäähän sitä nyt sinunkin päässäsi jotain -eläinkuntaa olla", -- muutti hän puheensa, kun Halla yhä taisteli -kärpästä vastaan. Ja hän lopetti: - --- "Muistatko sinä Erkki Arvolan?" - -Harhaman huoneeseen helähti musta kukka. Se oli mustaksi värjäytynyt -aistipunakukka. Hän säpsähti nimeä kuullessaan. Erkki Arvola oli -rouva Esempion nuoruudensulhanen ja hänestä tuntui kiusalliselta -kuulla hänen nimeänsä mainittavan. Siinä oli seassa jotain -mustasukkaisuutta ja jotain sekavaa. Kumpikaan vieraista ei tietänyt -hänen suhteestaan rouva Esempioon ja alkoivat vapaasti jatkaa -keskusteluaan: - --- "Kuka nyt Erkin unohtaisi!" -- vastasi Halla naurahtaen ja Sala -jatkoi taas: - --- "Erkkihän oli myös taiteilija... Maalailikin aika siroja -tauluja... Heitä nyt hiiteen se kärpänen!... Eihän se nyt sinulta -koko päätä syö... Mutta Erkki oli viinan palvelija... Ja kukapa sitä -juomaa ei palvelisi..." - --- "Ainahan se Erkki otti ryypyn... Mutta se oli mies, jota ei olisi -saanut itseänsä sikahumalaan asti juomaan, vaikka olisi laulanut", -- -tarttui Halla innostuneena. - -Musta aistipunakukka heloitti huoneessa voimakasvärisenä... Harhama -ei juuri muuta nähnyt. Sala jatkoi, paperossia sytyttäessään: - --- "Erkki -- pah -- hah -- Erkki, kuten sanoin maalaili... Jurvelin --- se hauska ukko, muistathan, jolla oli suuri talo Antinkadulla -- -Jurvelin kerran tahtoi tehdä pilkkaa Erkin ryypiksimisistä ja tilasi -Erkiltä taulun, 'Ryyppylasi' eli 'Tillikka'... Tuosta pilvestä ja -haukasta johtui nyt asia mieleeni... Jurvelin oli Erkille selittänyt -tilausta tehdessään hyvin vakavana että: Sinä kun olet jo tutkinut -'tillikan' sisältä ja ulkoa, niin maalaapa minulle ryyppylasi!... -Kylläpä haisevat letut hyvältä... Mutta Erkki teki kepposen: Hän -maalasi ukko Jurvelinin itsensä ja ukon käteen viinalasin..." - -Molemmat miehet nauroivat vanhalle muistolle. Harhama katseli -mustalehtistä aistipunakukkaa. Sala jatkoi: - --- "Erkki vei taulun ukko Jurvelinille. Mutta ukon silmät olivat -käyneet vähän pyöreiksi... 'Sitäkö sinä' -- oli ukko Erkille -tiuskaissut -- 'sitäkö sinä minun kuvani maalasit, vaikka minä -tilasin ryyppylasin!'... Mutta Erkki oli vaan selittänyt, että: 'Kah, -pitäähän se olla ryyppylasilla tausta'... Ukko Jurvelin oli joutunut -pulaan eukkonsa tähden -- hän oli tohvelisankari -- kun eukko näki -taulun. Jurvelin seisoi taulussa niin topakkana hajalla-reisin ja -hymyili viinalasille niin veikeän näköisenä, että eukon suu oli -vetäytynyt happameksi... No, taasko sinä sitä kärpästä!" -- lopetti -Sala. - -Molemmat nauroivat. Harhaman edessä tuoksusi musta kukka. Sala lisäsi -Hallan kertomukseen: - --- "Mutta kyllä sillä ukko Jurvelinilla olikin se eukko oikea -leipäuuni. Ei kumma että ukon pöksyt tutisivat!... Perhana, kun -me kertakin tulimme ukon kanssa kotiin pienessä seilissä, niin ei -tarvinnut eukon muuta tehdä, kuin katsoi vaan näin tuikeasti", -- hän -näytti kuinka toinen oli katsonut -- "ja sanoi että: 'Ukko!', niin -luonnon otti meiltä molemmilta..." - --- "Olihan se topakka eukko" -- myönsi Halla jatkaen: "Mutta -uunipaistin se eukko osasi tehdä semmoisen, että sitä söi vaikka -janoonsa... Heitä lemmolle se kärpänen!... Ukko Jurvelinilla oli aina -taskussa pala eukkonsa uunipaistia, kun oltiin viinojen kimpussa ja -siitä jakoi sapuskaa muillekin... Kas kun iskee kovasti tulta!..." - -Miehet olivat hetken vaiti, kuunnellen ukkosen pauhua. Harhama -katseli mustaa aistillisuuden kukkaa. Hetken kuluttua jatkoi Halla -keskeytynyttä kertomusta maalauksesta, puhuen: - --- "Mutta hyvästi he peevelit osasivat sen asian selvittää: Ukko -Jurvelin pani tusinan samppanjaa pöytään ja itse asettui aina -ryypätessään samaan asentoon, mihin hänet oli Erkki taulussaan -kuvannut..." - -Molemmat nauroivat taas. Sala jatkoi: - --- "Erkki muuten oli hauska poika. Sillä oli siihen aikaan vielä -rakastajatar... Mikäs se olikaan sen tytön nimi?... Kas kun on -unohtunut... Muistatko sinä? Helga Riuttala... Jo muistan... Kas, -johan se iskee tulta!... Helgahan se oli." - -Aistipunakukka värjäsi mustalla värillänsä Harhaman koko sielun. -Hän huomasi sävähtäneensä tulipunaiseksi. Kirkas salama oli iskenyt -pilvestä, mutta hän ei sitä huomannut, eikä kuullut sitä seuraavaa -jyrähdystä. Veri tulvasi hänen päähänsä virtana. Korvissa alkoi soida -ja pää kävi raudanraskaaksi. Vaistomaisesti varjosti hän silmiänsä, -peittääksensä punastumisensa ja mielenliikutuksensa. Salama oli -häneen iskenyt sen pilven kärestä, jonka hän aikoi juuri nostaa -maailman esikuvaksi. Mustasukkaisuuden hirviö repi häntä ja hävitti -mielenmaltin. Oli kuin olisi koko hänen elämänsä työ lyöty yhdellä -iskulla pöliseväksi tomuksi, eikä hän itse sen tomun seasta nähnyt -mitään. Se tunki hänen silmiinsä ja kurkkuunsa katkerana riihipölynä. - -Mutta hän ponnisti viimeisetkin voimansa, alkoi oitis selvitä -tomusta, ajatteli, että kaikki oli panettelua, kiirastulta vaan, ja -ryhtyi näennäisesti tyynenä puhetta seuraamaan. Hän uskoi jo varmasti -siitä selviävän rouva Esempion puhtauden. - -Mutta keskustelijat kertoivat naureksien semmoisia tosiasioita -rouva Esempion suhteista Erkki Arvolaan ja muihin, joiden totuutta -hän ei jaksanut epäillä. Jokainen sana sattui häneen, kuin salaman -isku. Veri tulvasi kuumana aivoihin ja korvissa tuntui samanlainen -jyskytys, joka seuraa päähän mennyttä häkää. Hän ei huomannut ukkosen -raivoa, ei salamoita. Hän pureksi tulikuumia huuliansa peittääksensä -hermostumistansa ja ponnisteli voimiansa huomataksensa valopilkun -henkeen tunkeutuvasta pölypilvestä. - -Mutta turhaan odotti hän sen ilmestymistä. Halla ja Sala jatkoivat -keskusteluaan rouva Esempion elämästä. Kumpikin tiesi aina lisätä -jonkun yksityiskohdan, tai oikaisun toisen kertomaan kohtaukseen. Kun -esimerkiksi Sala oli kertonut jotain, huomautti siihen Halla: - --- "Ei... Se olikin niin... sinä aina sotket." - --- "Niin, niinhän se oli... Kas kun minä en muistanut!... Sinulla -se on tuo muisti vielä tallella... Sinullahan se oli jo koulussakin -semmoinen muisti, että lukematta olisi luullut tohtorin tulevan", -- -myönteli silloin Sala, selittäen edelleen: "Sinähän muistit ulkoa, -ihan lukematta, miten monta tuntia kukin oppilas oli arestissa ja -laiskanläksyllä istunut... Niin, ja entäs hiivatissa! Senkin muistit -ulkoa, miten monta kertaa 'Kössi'-maisteri oli istunut tuoliin -pistetyn neulan kärelle..." - -Ja sitten seurasi juttu juttua. Harhaman valtasi halu keskeyttää -ivaava keskustelu, joka loukkasi rouva Esempion kunniaa, mutta -keskustelu veti hänen jalkoihinsa yhä mustempia sukkia ja silloin -halusi hän kuulla, kuulla kaikki. Hän hillitsi itsensä. Lopulta -janosi hän aivan uhmaten kuulla kaiken loankin, kuunnella loppuun -koko paljastuksen. Hän istui ulkonaisesti tyynenä, mutta sisällisesti -raivossa ja painoi muistoonsa jokaisen sanan, jokaisen ivallisen -äänenpainonkin, jolla ne lausuttiin. Hän halusi nyt kuulla juuri ne -likaisimmat kohdat. Hän tunsi sormiensa päiden palavan ja suoniensa -pullistuvan niitä odotellessa. Sala jatkoi hetkisen vaiti oltuansa: - --- "Missähän Helgakin nyt huseerannee, kun sitä ei ole enää -teatterissakaan näkynyt?..." - --- "Se on hentustellut erästä venäläistä kapteenia... Golubof, vai -mikä sen nimi on... Kuuluu istua nököttäneen sen polvella tuolla -Viipurissa", -- tarttui Halla. - -Musta aistipunakukka pimensi värillänsä Harhaman elämän sysimustaksi. -Punakirkkaat salamatkin suhahtelivat hänen silmissään mustina. Miehet -jatkoivat puheluaan, kertoen tapahtuman toisensa perästä. - --- "Vai on Helgalla taas uusi golubtshikka", -- lopetti Sala. -"Mutta missähän se Erkki puliveeraa?... Sekin vähän pilautui, kun -nai sen rikkaan Rahalan tytön... Ei häijyä saanut häiden jälkeen -pariin kuukauteen ryypyksiä palvelemaan... Mutta niinhän se näkyy -elämä pilaavan kaikki, kenen naimisiin menolla, kenen milläkin. -Sinutkin, Halla, elämä oli aivan piloille turmella, kun houkutteli -avioliittoon: Taisit puoli vuotta pitää viinapaastoa naimisiin -menoasi katuessa... Maltas nyt: Silloin häittesi aattona naukkailimme -viimeksi ja sitten eihän sinua saanut ihmisten joukkoon ennen kun -vasta kesäkuussa, kun eukkosi oli mennyt maalle... Mutta kyllä sitä -silloin ryypättiinkin... Vie sun turkanen!..." - --- "Ilosta", -- lisäsi Halla. - --- "Kun oli kadotettu lammas löydetty", -- riemastui Sala. Harhama -hengitti yhä mustan kukan tuoksua... Sala jatkoi valitustaan: - --- "Pilaa se elämä, pilaa kaikki ihmiset. Tuon Harhaman se näkyy -pilaavan heittämällä vanhaksi pojaksi... tekee siitä semmoisen -pässin... Ei ole tästä elämästä mihinkään..." - -Hän pysähtyi hetkeksi ja tuntui, kuin olisivat kaikki kolme -ajatelleet elämän kelvottomuutta. Äkkiä Sala taas ikäänkuin riemastui -ja jatkoi Hallalle: - --- "Sinä, Halla, saitkin aika sievän eukon: Mitä eikö sillä -ollut kontanttiakin lähes satatuhatta ja talo on ainakin -kahdensadantuhannen talo... On se nätti eukko... Sietäisi minunkin -jo päästä leskeksi, että pääsisi jonkun miljoneerin aviosiipaksi... -Ei tällä pelkällä maisteri-arvolla pitkälle potkita... Ennen vanhaan -sitä kuuluu maisteri-arvollakin saaneen kymppejä irti vaikka mistä, -mutta nyt on elämä jo senkin pilannut... viitoistakaan ei saa sillä -enää heltiämään... Semmoinen se on se elämä: Se pilaa ja tärvelee -kaikki. Se on yksi kavala käärme..." - -Syntyi pieni levähdys. Kaikki tuntuivat taas miettivän elämää, joka -pilaa ja tärvelee kaikki. Harhama oli tulikuuma. Hänestä tuntui, -että musta aistipunakukka imee koko hänen teoksensa ja elämänsä sen -mukana. Sala nousi ylös, kuin jotain muistaen, ja kiivastui: - --- "Mutta kyllä se on kummallista tämä elämä... perhana!... Kun pitää -mennä naimisiinkin ja ottaa eukko ristiksensä... Eikö sitä voisi -eukon myötäjäisiä saada ilman että on eukko siinä kaupantekijäisinä? -Esimerkiksi valtio voisi maksaa myötäjäiset niille, jotka eivät -halua avioliitossa niitä saada. Appi-ukko tuo nyt vielä saisi tulla -myötäjäisten mukana, jos sattuisi Jurvelinin lainen, että panisi -joskus ryypykset pöytään... Kah!... Johan lakkasi satamasta? Jopahan -lakkasi... Olikin se aika ukkonen... Päästään taas Hallan kanssa -tästä lähtemään", -- puheli Sala, jatkaen: - --- "Mutta nyt se taas pilasi ilman kuumuudella. Katso miten hikoaa -ihminen... Mitä sinä, Harhama, yhä työssä? Eihän maksa vaivaa työtä -tehdä... On tässä elämässä jo muutenkin kylliksi taakkaa..." - --- "Niin, milläs sitä työtönnä eletään", -- murahti Harhama jotain -sanoaksensa. Sala jatkoi: - --- "Niin, onhan se siitäkin tehty yksi risti ihmisille: pitää -ajatella millä eletään..." - --- "No sinulla ei ole sitä ristiä, kun elät koroillasi", -- keskeytti -Halla. - --- "Ei ole, ei. Mutta on sen sijaan muuta surua. Pahin risti -on tästä kuumuudesta. Se lempo ei anna öissä maata, eikä anna -ruokahaluakaan... vietävä. Eilenkin jäi semmoinen kananpaisti -syömättä ja soppa ja taisi olla eukolla jotain imelänrypläkkääkin... -Vesi nousi aivan suuhun ja suututti. Mutta minkä sille teet, kun ei -pala mene kurkusta alas... Juohtuu mieleeni Ratisen eukko: Se paistaa -niin ryökäleen hyvin torttuja... Ei se ole leikkiä tämä elämä, ei -ole. Lihoo vaan ja paisuu ja hikoaa... Koettelehan taas niskasta -selkää, miten on märkä... Työnnä syvemmälle kätesi... Älä nyt liika -syvälle, että kaulus repeää! No, kas niin!... Hyh, hyh, hyh, hyh! -Raskasta on ihmis-elämä, raskasta. _Ihmis-elämä on yhtä ainoaa -päivänpaistetta... aivan oikea tulitutkain_, joka paistaa ihmisen -makkaraksi ja pistää joka puolelta... Talvella vielä eläisi, jos ei -kylmä vaivaisi ja jos olisi vähän viheriää, missä nukkua ruokalepo... -Mutta sinulla, Halla, ei ole tästä liiallisesta lihasta vastusta. -Sinun elämäsi on toista... Nuori eukko on... semmoinen sievä -lepero... hymyilee niin veikeästi... ja entäs minkälaisia lettuja -paistaa... Ei ole lapsia parkumassa... Talo tuottaa yhdeksän tuhatta -vuodessa, vai tuottaako se kymmenen jo?..." - --- "Vai ei minulla ole vastusta!" -- tenäsi Halla topakkana. "Kunhan -itselläsi olisi paljas kalju, niin tietäisit, mitä on sen kanssa -elämä. Kaikki perhanan kärpäset siinä kykkivät ja purevat... ei -saa muuta, kuin tapella niiden kanssa. Yölläkin lemmot inisevät -sen ympärillä ja inisevät, ja purevat, kuin neuloilla pistäisi... -Kas taas häijyä!" -- lopetti Halla, tavottaen tappaa ahdistelevan -kärpäsen paljaalta päälaeltansa ja lisäten: "Ennen kärsisin -lapsen huutoa, vaikka heitä olisi viisi tusinaa, ennen kun tuon -itikka-pahuksen inisemistä." - --- "Jokaisellahan se on elämässä oma taakkansa, kellä mikin", -- -myönsi Sala ja ottaen lakkinsa, lausui hän Harhamalle jäähyväisiksi: - --- "No, terve nyt sitten... Turkanen, miten hyvälle haisevat letut -kyökistä!... Sinä täällä vaan kirjoittelet kirjeitä ja romaaneja... -Etkös sinäkin Halla jo lähde?" - --- "Ka, joutaapa tästä", -- vastasi Halla, nousten. - --- "No terve nyt sitten ja voi paksusti ja kirjoittele romaaneja ja -runoja... Koulutytöt niitä kuuluvat lukevan ja rakastuvat siinä, ja -puoluehan siitä vaan kasvaa... Nyt sitä taas rupeaa hikoomaan... -Terve nyt!... Milloin sinä tulet meillä päin käymään?" -- jatkoi -vielä Sala Harhamalle. - --- "Ehkäpä piankin", -- murahti puhuteltu. - -Miehet lähtivät. Menneisyyden pimeydestä oli kierinyt Harhaman eteen -rouva Esempion polkemat jälet. Aistipunakukan väri puhkesi yhä -mustemmaksi. - - * * * * * - -Ukkos-ilma oli asettunut. Koivun viheriöillä lehdillä kimaltelivat -vesihelmet auringon säteissä ja linnut tirskuivat sen oksilla. -Mutta sokeana kaikelle istui Harhama. Hän istui kuin raunioiksi -romahtaneen rakennuksen jätteillä, kun kaikki oli peittynyt sen -pölyyn. Pää painoi hartioita raskaan rautapallon painoisena. Korvat -humisivat. Pölyn seasta näkyi joskus jotain sekavaa, joskus ei -mitään. Sitten selveni hieman. Ja ensimäisenä pääsi hänessä vallalle -loukatun sukupuoli-elämän tunne: sekaisin inho ja mustasukkaisuus. -Aistillisuus levisi hänen silmiensä eteen likaisena, ilettävänä, -ja hän oli näkevinänsä rouva Esempion alastoman ruumiin siinä -aistillisuudessa virumassa ja sitten nousevan siitä raukeana, -saastaisena... semmoisena, jossa ei ole enää äitiyden puhdasta, jaloa -tunnusta, vaan pelkkä aistillinen, kulunut naisen ruumis. Hän muisti -monia likaisia kohtauksia, joiden todistajana hän oli ollut Hiiden -myllyssä... Sen... ja sen... ja senkin... - --- "Hyi!" -- puistahti hän. - -Mutta oitis alkoi se tunne ikäänkuin lokana solua hänestä pois. -Pöly selkeni ja hän syöksyi raivohullun vimmalla pelastamaan -teostansa, näki sen pelastuksen olevan mahdotonta, näki kaiken olevan -sortumaisillansa raunioiksi. - --- "Nyt... nyt... nyt... nyt se sortuu, sortuu kaikki", -- värisi -hänessä tuska ja hän itse aivan lyyhistyi sen sorrunnan alle, odotti -joka hetki romahdusta, eikä kyennyt pelastumaan. - -Koko elämä näytti olevan menossa. Kaikki vajosi kuin sumuinen -päivänpyörä pimeyteen. - -Ja taas selvisivät ajatukset ja taas sotkeutuivat ne. Hän alkoi -tarkemmin miettiä äskeisen kertomuksen yksityiskohtia, sovitteli -niitä rouva Esempion kertomuksiin, vertaili niitä toisiinsa ja -etsi siten jotain lisävarmuutta kertomuksen todellisuudesta, tai -oikeastaan varmuutta, todistusta sen perättömyydestä. Hän toivoi -jokaisesta tomuhitusesta pelastusta. Hän alkoi taas tutkia äskeistä -kuulemaansa. Ajatukset pysähtyivät, kuin vasaralla lyödyt, korvat -menivät tukkoon. Tylsänä mietti hän: - --- "Mutta eiväthän ne niin sanoneetkaan... Ehkä kuulin minä väärin... -Ja varmasti kuulinkin." - -Ja voiton toivolla alkoi hän sovitella kuulemaansa rouva Esempion -omiin kertomuksiin matkoistansa ja olinpaikastansa. - --- "Ne varmasti valehtelivat", -- ilostui hän jo. - -Mutta rouva Esempion omat kertomukset matkoistaan ja olinpaikoistaan -sopivat yhteen äskeisten kuvausten kanssa, samoin olivat ajat samat. -Hän oli vaan kertonut kaikki kokonaan toisessa valossa. - -Ja silloin peittyi taas kaikki sortuvan rakennuksen pölyyn ja sen -pölyn läpi kumotti aistillisuuden ilkeä, läähättävä haamu ja nauraa -kikatti hänelle inhottavaa nauruansa. Hän tunsi haamun hengityksen -ja näki sen hampaat, joista toinen puoli oli pois karissut. Musta -aistillisuuden kukka lemusi hänen sieramiensa edessä, kuin mädäntymän -haju... - -Hän värähti inhosta ja muisti rouva Esempion. Haamu tuntui hänestä -rouva Esempion näköiseltä. - -Ja taas ja taas sekottui kaikki ja peittyi pölyyn. Taivaalle näytti -ilmestyneen suuri joukko auringoita, jotka kieriksivät sekaisin, -himmenivät vähitellen, sammuivat ja yhtyivät viimein yhdeksi -pikimustaksi auringonkiijuksi, joka kieri verkalleen alas ja upposi -taivaan rantapimeyteen. - -Uudestaan ja yhä uudestaan hapuili hän teostansa pimeydestä, -pelastaaksensa sen. Hän etsi sitä, kuin sokea äiti rakasta lastansa -sortuvan rakennuksen sopista. Ihmemaailmat, tähtisumut ja kaikki -alkoivat tanssia sekaisin. Ne pauhasivat hurjassa lennossa avaruuden -laella, punertavina... hirvittävinä palloina... uhkasivat joka hetki -syöstä alas, tai törmätä yhteen... hävittää kaiken ja peittää kaiken -maailmoiden yleisen häviön pölypilveen. Hän lyyhistyi jo sitä iskua -välttämään. - --- "Nyt... Nyt... Nyt ne iskevät viimeinkin!" -- tuskaili hän. Pöly -alkoi jo levitä. "Kas kun ei kuulunut romahdus", -- järkeili Harhama. -Korvat menivät taas tukkoon, pää painoi hartioita, hän oli läkähtyä. -Pöly selkeni hieman. Hän näki sen läpi taas aistillisuuden ilkeän -haamun, se kyykistyi, kurotti leukaansa häntä kohti ja irvisteli -ilkeästi... - --- "Joko nyt on kaikki mennyttä?" -- supisi Harhama likomärkänä. -Sitten ei hän taas käsittänyt mitään, tylsistyi aivan puuksi. -Auringon pyörä nousi taivaalle sysimustana, leijaili siellä -juhlallisena ja hajosi sitten pieniksi tähdiksi, jotka alkoivat -kieriä, etenivät, pienenivät ja lopulta hävisivät tyhjyyteen, ja -sinne hävisi koko hänen teoksensa, hänen _elämänsä_. Jälelle jäi -ainoastaan haiseva musta kukka. - -Tunnit kuluivat, entinen sekavuus jatkui. Hän lähti ulos -puolisokeana, puolitajuttomana. "Ehkä siellä selkenee", -- pilkahti -hänessä heikko ajatus. Ulkona paahtoi aurinko täydeltä terältä. Se -tuntui tavallista kuumemmalta. Välistä tuntui se hajoavan, vuotavan -valomerenä yli taivaan. Hänen teoksensa sivut kirkastuivat sitä mukaa. - --- "Ai! Muutaman kuukauden kuluttua se olisi ollut valmis", -- muisti -Harhama. - -Ja silloin valui häneen taas epäselvien ajatusten kaaos ja kaikki -hävisi. Aurinko tuntui laskeutuvan hänen niskaansa ja painoi siinä -raskaana, tulisena pallona. Hän aivan kyyristäytyi sen alla ja -ajatteli: "Eiköhän se putoa... solahda pään yli tielle." - -Iltapäivä lähestyi. Hän käveli yhä, kantoi aurinkoa niskassansa. -Kaikki hajosi pölyksi, selveni ja taas hajosi. Maailmat hurisivat -punaisina palloina korkeudessa, haihtuivat sumuksi ja muodostautuivat -uusiksi maailmoiksi. Aistillisuuden haamu näyttäytyi entistään -ilkeämpänä, velttona, haisevana, kuluneena haaskana. Lopulta alkoi -hän tuntea, että hänelle oli tehty vääryyttä. Se huomio oli kuin -valopilkku, kuin pieni pelastus... - --- "Enhän minä itse ole tähän syyllinen", -- lohdutteli hän itseänsä. - -Ja sitten alkoi hän etsiä sitä syyllistä. Hän etsi sitä väsyneenä, -raukkana, aluksi myös välinpitämättömänä, kuin jotakin etsiäksensä. -Hän oli sen jo löytämäisillänsäkin. Hän tapaili Salaa ja Hallaa, -jotka olivat loihtineet hänen eteensä haamuja. Mutta ne hävisivät. - --- "Eivät ne ole syyllisiä", -- mutisi hän, sekottui ja etsi toisia, -Erkki Arvolaa, Golubofia. Mustasukkaisuuden piru irvisteli hänelle -niistä. - --- "Hyi!" -- puistahti hän ja etsi etemmä jupisten; - --- "Minulle on tehty vääryyttä: Minun elämäntyöni on lyöty rikki... -Vääryyttä minulle on tehty..." - -Itsekkäisyys alkoi hänessä kyteä. Hän kohosi elämänsä pölypilvestä, -luulotellen että kaiken täytyy palvella _häntä_ ja hänen teoksensa -aatetta. Hän raivostui, kun näki että elämä kulkikin omaa uomaansa. -Itsekkäisyys nosti päätänsä yhä korkeammalle. Se kuiskaili taas ja -taas: "Ne ovat tehneet sinulle vääryyttä." Hän kyyristyi sen käsiin, -heittäytyi raukkana sen armoille, syytti muita siitä, että hänen -teoksensa runoulapoille levisi jotain, jota hän piti tahrana. Sen -hengestä tuoksahteli aistillisuuden ravassa kasvaneen ja versoneen -mustan kukan löyhkä. Enkeli Iiranto häilähteli hänen vierellänsä -lakkaamatta, tarkastellen hänen aivojensa työtä. - -Ja kuumeisesti alkoi hän etsiä syyllistä ja löysi hänet ja miltei -selvisi siitä huomiosta. Se syyllinen oli rouva Esempio, hänen -Jumalansa esikuva. - --- "Miksi hän ei ole ollut minulle suora?... Miksi on hän pettänyt -minua?" -- mutisi hän synkkänä. - -Taas kului tunti tunnin perästä. Sama sekava kaaos jatkui ja kiehui -nyt rouva Esempion syyllisyyden ympärillä. Hän viskasi jo kaikki -onnettomuutensa hänen hartioillensa, polki häntä niiden painolla -maailman häpeäpenkille. - --- "Kirkon mustalla penkillä olisi nyt paikkasi", -- raivosi hän. Hän -ajatteli sitä yhtä ainoaa, nimittäin: "Minun elämäntyöni on lyöty -rikki... minulle on tehty siinä vääryyttä." - -Hän oli menettänyt parhaansa ja suru sen kadottamisesta läkähdytti -kaiken muun... - -Lopulta turtui hän kaikille ajatuksille. Väsyneenä Ja katkerana -kirjoitti hän rouva Esempiolle: - - 'Helga! - - Anna anteeksi suoruuteni, mutta en voi olla Sinulle totuutta - ilmoittamatta. Olin äskettäin eräässä seurassa, jossa kerrottiin - suhteistasi herra Arvolaan, kapteeni Golubofiin y.m. Itse olet - ne kertonut minulle aivan toisessa valossa. Tahtoisin luottaa - Sinuun, mutta minulle on mainittu muutamia asioita, joiden - totuutta minun on vaikea epäillä. Miksi tämä salaaminen? Olisin - minä ne ehkä jaksanut ymmärtää, mutta kun ne salaisuudet näin - odottamatta nostetaan eteeni, niin en tiedä, mitä silloin - ajatella ja tehdä. Toivon kumminkin, että kaikki olisi minulle - kerrottu liian mustilla väreillä, tai olisi juorua. Sinä yksin - ne voisit oikaista, uskomalla minulle totuuden. Silloin voisin - helpommin puolustaakin Sinua tarvittaessa. Itse Sinä et sitä - tietysti kaipaa, mutta olisihan hyvä puhdistautua lapsesikin - tähden, jonka väitetään kulkevan väärällä nimellä. - - Toivon, että olet minua oikein ymmärtänyt, kuten ennenkin. - - Harhama. - - * * * * * - -Ja sitten alkoi taas entinen sekavuus. Teoksen sivuilla kuvatut -ihmemaailmat ja jumaluuden ilmenemiset karkeloivat sekaisin, jossain -harmaassa pölyssä. Hän ei taas lopulta käsittänyt, mikä isku oli -kohdannut, mistä oli salama singahtanut. Ja äkkiä puikahti pölyn -seasta näkyviin vanha ennustus arpirintaisesta naisesta, joka tuottaa -onnettomuutta... - --- "Olisiko se _hän_... rouva Esempio?" -- alkoi hän miettiä ja -sovitella ennustuksia häneen. - --- "Siinähän on yhtenäisyyttä... juuri se luoma", -- jatkoi hän, -ennustuksen yhä rohkeampana nostaessa rumaa päätänsä. - -Ja kirjan sivut haihtuivat hetkeksi. Hän sotkeutui kokonaan -ennustuksien näkymättömiin kuituihin, jotka alkoivat juosta yhä -nopeampina. Lopulta hän takertui rouva Esempion rinnan päässä olevaan -ruskettumaan, puolipyöreään täplään. Hän oli sen monesti huomannut, -muistanut silloin joskus ennustuksen ja kysellyt sen täplän alkua... - --- "En minä sitä tiedä", -- oli rouva Esempio silloin aina vastannut. - --- "Siinä se nyt on!... Se on jotain pahaa, koska hän sitä ei -selittänyt",-- jatkoi Harhama ajatuksiansa. - -Ja sitten alkoi se täplä kummitella hänen silmissänsä. Se suureni, -laajeni, muodostui ilkeäksi pyöräksi, joka verkallensa kieri, kuin -aurinko, hänen silmiensä editse, laajeten lakkaamatta, kunnes hävisi -jonnekin, ilmestyi uudestaan ja taas uudestaan ja alkoi saman -kulkunsa. - -Niin kului päivä, toinen. Ajatukset alkoivat jo tylsistyä, mieli -turtua. "Kun se edes vastaisi pian!... Ja mitähän se vastaa?... -Kierteleeköhän taas, vai onkohan siihen itseensäkin koskenut?" -- -jatkoi hän sotkuisia ajatuksiansa, yhä tuntien mustan kukan lemun ja -enkeli Iirannon heilahdellessa hänen ympärillänsä, ruumiina kukan -tuoksu ja viisauden näkymättömänä palava soihtu kädessä. - -Parin päivän kuluttua sai hän rouva Esempiolta seuraavan vastauksen: - - 'Rakas ystävä! - - En tiedä mitä sinulle kirjoittaa. Olen aivan surun murtama ja - rikki revitty. En jaksa kävelläkään. - - Tahtoisin sinulle kertoa kaikki, mutta asia on niin - arkaluontoinen. En tiedä miten alkaa. - - Kyllä on tosi, että Erkki Arvola oli muutamia kertoja luonani, - mutta minun lapseni kulkee sittenkin oikealla nimellään. Siltä - varalta olen todistukseksi aivan säilyttänyt Erkin kirjeen, joka - todistaa että tulin Esempion vaimoksi _en vierge_. Kun tulet, - niin näytän sen sinulle. Semmoisena sai minut mieheni. Se suhde - oli yhtä ainoaa tuskaa. Mieheni epäili minua jos jostakin, - tietysti syyttä. Hän rakasti minua, mutta minä en häntä. Mieheni - kuoltua tuli sitten Erkki, jonka vaimo oli kuollut, luokseni - katuvana. Minä luulin hänen olevan suurten tunteiteni arvoisen ja - tahdoin analyseerata tuon vanhan rakkauden. Luulin, että hän on - sittenkin se oikea... - - Mutta sitten tapahtui elämässäni jotain niin mustaa, jota - muistan kuin pahaa unta... Se oli se kapteeni Golubof. Kyllä - se on totta... Hänellä oli niin voimakas luonne, että hän otti - minut väkisin. Perkeleeksi minä häntä kutsuinkin. Kerran kirosin - lapsenikin, jos menen hänen luokseen, ja kuitenkin menin. Minä - halveksin itseänikin, miten voin antautua moiselle miehelle, - josta vielä kuulin niin paljon rumaa ja alhaista. Lopulta Erkki - sai vihiä asiasta, puristeli minut mustelmille ja siitä asti on - hän ollut minulle kuollut. - - Enempää en jaksa kertoa. Olen nyt riisunut itseni aivan alasti - edessäsi. Koko elämä on taas nyt mennyttä. Se oli jo valoisaa - sinun kanssasi ja onnellista. Minä luulin, että kaikki olisi - haudattu, mutta nyt nousee menneisyyteni sen Erkin hahmossa ja - myrkyttää kaikki. - - Tee nyt kanssani mitä tahdot, mutta sinä teet minulle veristä - vääryyttä, jos nyt enää annat menneisyyteni vaikuttaa, ja jos sen - teet, niin minä _kiroan sinut_ ja kaikki miehet kanssasi. - - Jospa sinäkin voisit unohtaa kaikki, niin voisi olla vielä - valoa elämässä. Usko minua: _Nykyisyys_ on Sinun, Sinun yksin. - Minä vartioin sitä Sinulle sieluni kaikilla voimilla. Ja mitä - tehnetkin, älä tee, ennen kun olet puhunut kanssani, sillä näistä - on vaikea kirjoittaa; syntyy uusia väärinymmärryksiä... - - Nyt olen epätoivossa. Olen juuri lähdössä täältä Schuwalowan - liasta asuntoosi Harhamalaan, mutta en tiedä sallitko enää, ja - itselläni ei ole varoja vuokrata kesäasuntoa. - - Kaikki riippuu nyt sinusta, koko elämä. Mutta vaikka hylkäisitkin - minut, niin yhtä Sinä et saa viedä, nimittäin kunnioitustasi. Se - on minulle kalleinta kaikista ja se minun täytyy Sinulta saada. - Minä en sitä pyydä, minä _otan_ sen Sinulta, otan _elämälläni_. - - Ole nyt minulle suopea ja vastaa pian! - - Helga. - - P. S. Ole hyvä ja ilmoita, saanko tulla kanssasi puhumaan. Ehkä - silloin kaikki selviää.' - -Välinpitämättömänä, mieli haudassa, luki Harhama kirjeen. Häntä -ei, mielestänsä, sitonut rouva Esempion aistillisuus, tai henkisen -rakkauden huumaus. Hänen suhteensa tähän oli itsetietoisen miehen -suhde vaimoon. Mutta hän oli sitonut häneen elämänsä ytimen, nostanut -hänet -- aluksi puoliväkisin -- elämänsä, ajattelujensa ja teoksensa -kirkkaaksi keskipisteeksi. - -Enkeli Iiranto huomasi hänen ajatuksensa. Se sieppasi vyöllänsä -riippuvan käärmeen suusta käärmenuolensa ja ampui sen korkeuteen -josta sävähti uusi kuva Harhaman aivoihin: Hän näki teoksensa -kirkkaan keskipisteen alkavan _himmetä_. Hän hätäytyi ja heittäytyi -sitä pelastamaan aivan sokeana. Hän käsitti että jos se keskipiste -häviäisi nyt tahraan, joutuisi hän omissa silmissään henkiseen -haaksirikkoon, josta hän ei jaksaisi enää nousta. Sen hän tajusi -sairaloisesti, vaistomaisesti. - -Silloin enkeli Iiranto puhalsi hänen sieluunsa sumua ja Harhamalle -tuli hetkessä elämän ja kuoleman kysymykseksi voida kirkastaa se -piste taas ennalleen, omissa silmissään. Hän ajatteli itsekseen: -"Jos olen nyt kulkenut väärää tietä, olen kulkenut liian kauvaksi... -väsyksiin asti. Voimat eivät riitä palata ja alkaa uudestaan. Täytyy -siis jatkaa alettua polkua ja päästä sitä käyden perille." - -Uudet mietteet alkoivat pulputa Harhamassa. Hän mutisi, mietti: - --- "Olen häntä kaikkien edessä kohottanut kaiken yläpuolelle, olen -masentanut ja häväissyt jokaisen, joka on yritellyt häntä lokaamaan -ja nyt..." - -Hän keskeytti, kuin olisi häntä pistetty. Mielipuolen tapainen -itsensä korottaminen kaikkien yläpuolelle tempasi hänet taas -valtoihinsa. - --- "Ja jos ne nyt näkisivät, että olen erehtynyt, niin jo ne -ilkkuisivat!... Raakimukset!" -- supisi hän, muistellen nimiä: "Senkin -olen masentanut... ja sen... ja sen." Ja hän alkoi sairaloisesti taas -pysytellä luulotellulla henkisellä vuorenhuipulla, pysytteli siinä, -kuin terävän piikin päässä. Kaikki ne, papit ja Airolat ja muut, -joiden edessä hän oli röyhkeän ylpeänä puhunut rouva Esempiosta, -kulkivat jo hänen editsensä, pilkkanauru huulilla. Joka nurkan takaa -soivat ivakellot. - -Taas peittyi kaikki savuun ja pimeään. Teoksen häviö ja oma alennus -niiden edessä, joita hän luulotteli polkeneensa henkisenä ylimyksenä, -sekaantuivat yhdeksi sotkukseksi, joka avasi pimeän kitansa ja uhkasi -niellä hänet ja hänen elämänsä. Hän alkoi etsiä pelastusta siitä -häviöstä ja häpeästä. Hän luki rouva Esempion kirjeen uudestaan ja -yhä uudestaan, etsi valopilkkua joka sanasta. Ja mitä hartaammin hän -etsi, sitä valoisempina tuikkivat kirjeestä toivonkipinät. Hän supisi: - --- "Tässähän on niin paljon avomielisyyttä ja katumusta..." - -Ja hän luki taas uudestaan ja löysi yhä uutta valoa. Enkeli Iiranto -osotti kirjettä sormellansa ja hymyili: - --- "Tässähän on niin paljon ihmistuskaa, sitä puhdasta, jumalallista -tuskaa." - -Harhama ilostui, kuin hengenhädässä oleva avun lähestyessä, ja -tutki ja mietti ja löysi aina uutta ja uutta toivoa. Ja silloin -enkeli Iiranto ampui nuolellansa Harhaman poveen uuden, välähtävän -kysymyksen, uuden uskon siemenen: entisen epätoivon epäilyn. Äkkiä -kysyi silloin Harhama itseltänsä: - --- "Mitä rikosta hän oikeastaan on tehnyt... Mistä minä häntä -syytän?..." - -Ajatukset tekivät työtä raukeina, väsyneinä. Kaikki oli himmeää, -mutta kirkastuvaa. Teoksen pelastus näytti jo _mahdolliselta_. Hän -taisteli, kuin hukkuva henkensä puolesta. Hän jatkoi: - --- "Hänhän on vaan _erehtynyt_, ei rikkonut... Eikä edes -erehtynytkään, vaan mitä lie... Ja millä oikeudella minä vaadin tiliä -hänen _entisyydestänsä_?" - -Suuren teoksen pelastus näytti jo varmalta. Hän ponnisti viimeisetkin -voimansa, puhellen: - --- "Olenko minä _itse_ synnitön?... Tai olenko erehtymätön?... -Päinvastoin. Ei ole kuoppaa, johon en liene langennut, ei rapakkoa, -jossa en olisi uinut." - -Enkeli Iiranto hymyili. Ja yhä valoisemmilta näyttivät Harhamasta -kirjeen sivut. Hän alkoi jo tyyntyä. Ajatuksissansa oli hän avannut -munkki Pietarin lahjottaman Uuden testamentin ja selaili sitä. Kuin -sattumalta avautui silloin munkki Pietarin alleviivaama, Raamatun -ihanin kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa, jonka -hänkin oli kerran alleviivannut rouva Esempiolle. Hän luki siitä -Luukan evankeliumin 7 luvun 37:nen ja 38:nen värssyn: - -_"Et ecce, mulier, quae fuerat in urbe peccatrix, quum cognovisset -eum accumbere, in domo Pharisaei, allato alabastro unguenti, et stans -apud pedes ejus retro, flens coepit lacrymis rigare pedes ejus, et -capillis capitis sui extergebat, et deosculabatur pedes ejus, et illo -unguento ungebat."_ - -[Ja katso, yksi vaimo oli kaupungissa, ja hän oli syntinen ja kun hän -sai kuulla, että Hän aterioitsi fariseuksen huoneessa, toi hän lasin -kallista voidetta. Ja seisoi takana Hänen jalkainsa juuressa itkien -ja rupesi kyynelillänsä kastamaan Hänen jalkojansa ja niitä päänsä -hiuksilla kuivasi ja suuteli Hänen jalkansa ja voiteli voiteella.] - -Enkeli Iiranto hymyili Harhaman vierellä näkymättömässä ruumiissansa, -puhalsi taivaalle Harhaman teoksesta sen runokuvan, jonka hän oli -maalannut ukkos-ilman noustessa. Se osotti sitä ja kutitteli Harhamaa -ihanilla henkäyksillänsä, kuiskaillen niillä: - --- "Muistatko?... Ihmemaailmassa saarnasi ihmisjumala, että _kaikki_ -on vaan jumaluuden puhdistustulta... syntymäkipua... että ei _voi_ -olla mitään väärää ja tarpeetonta... rikkaat ryöväritkin ovat -tarpeellisia... sillä jumaluus on syntymäkivuissaankin erehtymätön..." - -Ja silloin hänelle alkoi avautua jumaluuden suuri armo ja -anteeksiantamus ja ihmisen katumus ja nouseminen valkeni hänelle -kirkkaana puhdistustulena. Tuntui, kuin olisi rouva Esempion kirjeen -lehdiltä tuoksunut sama kallis nardusvoide, jolla syntinen vaimo -voiteli Jeesuksen jalat, ja tuntui kuin sen rivien välille kätketyt -huokaukset ja tuskat olisivat rouva Esempion hivuksia, joilla hän -syntisen vaimon tavoin kuivasi jumaluuden jalat, jotka hän oli -kyynelillänsä kastellut. - --- "Mitä onkaan ihminen ilman erehdystä!... Se ei tunne nousemisen -suuruutta, eikä jumalallisen anteeksiantamisen suloutta", -- puheli -Harhama riemuiten jo, kuin hukkuva rannalle päästyänsä. - -Uudestaan ja yhä uudestaan luki hän kirjeen, tunsi siinä nardus- ja -aloesvoiteiden tuoksun, katumuksen ja nousun jumalallisen -tuulahduksen, ihmishengen vaivaloisen pyrkimyksen jumaluuteen. -Ja kaikki alkoi vaaleta, selvetä ja kirkastua, kuin autuaalle -tulevan elämän ihanuus, kun sille kirkastuu Jumalan armo ja taivaan -kellot soivat ja enkelit tulevat laulaen häntä noutamaan ja tähdet -hymyilevät kirkkaina ja uusi elämä puhkeaa, kuin kukka nupustansa, -tai kuin ylistyslaulu autuaasta ihmisrinnasta. - --- "Niin. Mitä olisi ihminen ilman erehdystä!" -- ilostui hän -edelleen, enkeli Iirannon hänen vierellänsä hymyillessä. - -Ja ihmisessä piilevä jumaluus kirkastui hänelle kirkastumistansa, -pöly hävisi, aurinko loisti ennallansa, uusi valo valeli rouva -Esempiota, joka oli juuri noussut jumaluuden jalkoja suutelemasta... - -Sairaloisen riemulla kiirehti Harhama ulos ja lähetti rouva -Esempiolle komean kukkakorin ja sähkösanoman: - --- "Kaikki sovitettu." - -Ja kun hän oli kokonansa tyyntynyt, nautti hän aivan siitä, että -_hänelläkin_ oli jotain unohdettavaa ja anteeksi annettavaa, eikä -ainoastaan anteeksi pyydettävää. Hän kohosi omissa silmissänsä. Hänen -inhimillinen heikkoutensa oli löytänyt nyt tomuhitusen, kuvitteli sen -kalliiksi kiveksi ja nautti siitä... - -Hän tarttui taas teokseensa, kuin äiti lapseensa, jonka on luullut -ijäksi kadottaneensa, mutta löytääkin sen sattumalta ja ratkeaa aivan -ilosta, alkaa sitä pukea parhaimmillansa. Hän alkoi kuvata rouva -Esempiota suurten lankeemuksien ja suurten nousemisien esikuvaksi, -siksi, joka Jeesuksen tavoin "antaa esikuvan" muille. - --- "Ilman tätä ei teokseni olisi ollutkaan täydellinen... Oikeastaan -olisi jäänyt pois jumaluuden kaunein helmi", -- riemuitsi hän työnsä -lomassa. - - * * * * * - -Maan kiertolaisena huitoi kirkas kuu ijankaikkista kierrekettänsä -maan ympäri, pauhaten sen mukana. Aurinko paahtoi sinne valo-uhkuna. -Se kuumensi kuun vuoret tulikuumiksi, hehkuviksi tulihiiliksi. - -Tulikuumana hohtavan vuoren huipulla, kuun päivätasaajan kohdalla, -seisoi Perkele, ruhtinaallinen tulihulme hartioilla, välkkyvä -valtikka kädessä, pään päällä tulikruunu, jota siivekkäät käärmeet -kynsissänsä kannattivat Hänen edessänsä oli sata miljoonaa enkeliä, -veriviitat hartioilla, vyöllä tuliset miekat, kädessä sotatorvet. -Rotkot olivat niitä täynnä, vuoren kupeet kirjavina. Ne soittivat -Perkeleen ylistystä. Tulihohteinen vuori vapisi. Soitto pauhasi, kuin -itseensä sointuva ukkosen jyrinä. - -Perkele puhui tulisuihkun ja valo-uhkun seasta: - --- "Palvelijani Iiranto on vienyt Harhaman onnellisesti vaarallisen -salakarin ohi. Juonitteleva Jehova oli antanut pilvensä kärestä -puheta salamana Harhaman eteen vaimon _menneisyyden..._ Hän luuli -sillä voivansa Harhaman teoksen murskaksi lyödä... Mutta palvelijani -Iiranto on paljastanut Harhamalle Jehovan ilkeän juonen... Harhama -maalaa jo Jehovaa vastaan tehtyä rikosta _hyveen_ runoväreillä..." - --- "Sillä sinusta iski viisaus salamana Iirantoon... Sinä murskasit -Jehovan karit ja sammutit Hänen salamansa palvelijasi Iirannon -kädellä", -- oikaisivat pää-enkelit. - -Sata-miljoonainen enkeliparvi veisasi silloin Perkeleen ylistystä: - - "Sinusta niinkuin päivän valovirta - viisaus ja voima tulvailee. - Sinulle vihollises niidet, pirta - raatavat, kun niihin suoltuilee - sinusta loppumattomasti loimet, - joist' alkuun saavat kaikki ihmistaimet." - -Kaiku värisi ja vapisi tulikirkkaissa kuun vuorien sivuissa -ja lymyytyi sen onkaloihin. Vallan ja voiman sädekehä ympäröi -Perkelettä. Tuliviitat hulmahtelivat valovirrassa ja enkelien ihastus -kohisi kauniina pauhuna. - -Perkeleen vihjauksesta ilmestyi enkeli Iiranto hänen eteensä ja -Perkele puhui hänelle: - --- "Hyvin olet tehtäväsi hoitanut. Palkkioksi saat lahjan itse -armastella itseäsi, eivätkä sinun mielitekosi ole koskaan uupuvat." - -Riemastunut enkeli-armeija veisasi ja soitti taas Perkeleen -ylistystä. Säveleet kantoivat ihastuneen Iirannon takaisin -tehtäviinsä ja Perkele nousi laulavan armeijansa kanssa kuunvuoren -huipulta pimeään eetteriin. - - * * * * * - -Pohjolan kirkas kesäyö välkkyi vesillä. Käet kukkuivat. Rastas keinui -koivunvarvulla ja viserteli pesässä hautovalle emolle ja yön tyttäret -seuloivat armaita unia päivän vaivoista väsyneille. Rannoilla -ripsehti luonnonrauha, ja metsissä arkaili hämärä, kisaillen valoisan -taivaan välkkeen kanssa. Neito odotteli armastansa ja nuorukainen -kulki karjapolkuja metsän halki tyttönsä asunnolle, merkiten kulkunsa -laululla. Tyttö kuunteli armaansa tulolaulua, odotti syliä, valmisti -suuteloa... Kaikkialla huiskuttelivat elämän ja kevään liinat, -kutsuen sille povelle, missä tuskat unohtuvat, kysymykset lakkaavat, -povet rauhottuvat ja kaikki raukeaa unohdukseen ja onneen. - -Mutta Harhaman pienen huoneen akkuna oli raollansa ja sisällä istui -Harhama itse sieluttomana muumiona. Hänen runojensa hurjat henget -harhailivat taas etäisissä maailmoissa etsimässä jumaluuden nisiä. -Silloin kun kaikki muu nukkui luonnon rinnoilla, lähti hän, kuin -rauhaton yökkö etäiselle lennollensa tavottelemaan mielikuvituksensa -kirkkaita virvatulia ja valhemaita. Ne tulet välähtelivät sakeana -salamasateena, milloin siellä, milloin täällä, ja ne tienviittana -pyrki hän jumaluuden ikuisille auteremaille, nousemaan siellä -jumaluuden hengen siiville, nukkuaksensa niiden tuudittamana -ikionneen... - -Kaikki kukki. Kaikki imi elämän utaria. Yö hyräili luonnonvirttä. -Kevät jakeli kauneuttansa, mainen rauha antimiansa, mutta Harhama -valmisti teostansa, niihin silmää siirtämättä. Runot nousivat -sen sivuille helminä, kuin kirkas kaste kukkanurmelle, aatteet -kutoutuivat verkoksi, kuin hämärän hienot kuidut. Sivu valmistui -sivun perästä. Mielikuvitus karkeloi vallatonna ja hän itse istui -kuin yökkö hiljaa, sieluttomana, maahan jääneenä aaveena. - -Jumaluuden mailta soivat kauneuden kellot. Harhama kuvaili -teoksessansa _lankeemuksen runollisuutta ja kauneutta_. Hän antoi -_rikoksen_ puheta heleänvärisimpänä kukkanuppuna, pulahtaa sen, -kuin kirkkaan kuplan runovirran väripinnalle. Hän lauloi siihen -kukkaan hivelevän tuoksun, muutti sen tuoksun hyveeksi, sen värit hän -lauloi jumalalliseksi hyveeksi ja niin loi hän _rikoksesta_ kukan, -jossa valmistui jumaluuden korkein olemus _hyve_, kuin puhdas kulta -tulinisissä. - -Hän antoi esempio-ihmisen peseytyä ja puhdistua omissa suurissa -erehdyksissänsä, jalostua rikosten kauneissa runokylvyissä, kuivautua -soitossa ja sävelissä, ollen itse mukana ihailemassa jumaluuden -puhdistumista. He soutavat Riuttalan kuulua selkää... kirkkoveneiden -ikitietä... virsien vanhaa ulappaa... Se selkä on nyt kaunis, kuin -kirkkolaulu... Sinisotkat uivat veneen vanavedessä... Sen edessä -laulavat allit... Nukkuvan aallon alla helottaa kirkas päivän kuva -taivaan sini-ontelolla... rannat riippuvat vedessä kuvina... veneen -väre vierii, kuin kaunis virsi pitkin järven rasvatyyntä... Mainen -kauneus on kukassansa... sopu liikkuu rantalumpeilla... rauha lymyää -rantakaislikossa... onnenkukissa piilottaikse puhtaus ja ihmis-onni -ajelee allin laululla pitkin järven siniselkää... Elämä on kuin nuori -neito... Sillä on koristeina käen kukunnat, helyinä lintujen laulut -ja luonnon silmäterä vartijana... Päivän kuva heilahtaa hieman, kun -veneen väre vierii sen yli... Allit laulavat somemmin... rantakuvat -huiskahtavat... vene viiltää tyyntä vettä... Purjehtijat ovat menossa -ikuisen onnen hakuun. He ovat menossa niihin maihin, missä ihmisyys -laskee jumaluuteen onnellisena, kuin vasta vihityt morsiusvuoteelle... - -Mutta Riuttalan ranta näyttää lievettänsä, missä kasvavat Riuttalan -Helgan hääkukat... Se heilauttaa sitä, kuin tyttö liinojansa... -Sieltä vilkuttavat vanhat muistot... Siellä on kulunut ensi lempi, -silloin, kun elämä hohti, kuin illanpuna akkunassa ja käet kukkuivat -heleää hopeaa ja päiväpaiste levitti liinat tielle kaikkialla -minne kulki... Siellä ovat itketyt ensi kyyneleet kuihtuneille -hääkukille... Nyt kokoaa sotka ne kyyneleet helminauhaksi. Se -koristaa niillä vanhat muistot... Onnenkukat kukoistavat silloin -houkuttelevampina... kainompina... armaampina... Yhden teriöllä -hohtaa se _ensi_ suudelma... elämän ihanin onni... tytön puhtain -unelma... Se on taas tarjolla onnenkukan teriöllä... Mutta luonto -valvoo jumaluuden silmänä, huolehtii puhtaudesta... perheestä... -vaimon ja miehen välien pyhyydestä... rastaan pesän puhtaudesta... Se -kuiskaa jumaluuden suulla: - --- "Se suudelma ei kuulu enää sinulle... Se on sinulle jo _liikaa_, -kun olet itsesi yhdelle antanut... Minä olen jumaluutta, ja jumaluus -ei salli uskottomuutta, ei tahraa, se on yksiavioinen..." - -Vene viiltää taas vettä. Ranta laulaa vanhoja muistoja... Se laulu -vetää venettä rannan luokse... Se kääntää melaa esempio-ihmisen -kädessä... Vanhat muistot ovat viehättäviä: Laulu voittaa... Mela -kääntyy jo kädessä, vene pyörtää melan mukaan... Jo lähestyy vene -kukkarantaa... Valkeat kukat nuokkuvat, kuin olisivat täynnä -lapsuuden iloja... nuoruuden muistoja... elämän onnea... Vaahtona -kuohuu niistä ensi lemmen muisto... Se herättää janon, kuin -viininvaahto... Ensi suudelma hohtaa helmenä sisinnä... Se kiehtoo -kuin kaunis käärmeen laulu... Se kuiskaa: - --- "Ei ole vielä myöhäistä... Ei ole mikään luvatonta... Vai olisiko -luonto niin sanonut..." - --- "On se sanonut... on sanonut", -- vastaa esempio-ihminen. - --- "Valetta... Valetta! Älä usko!... Taita kukka, ota siltä -suudelma... ja toinen... ja kolmas, niin tiedät, kuin Jumala, mitä on -uneksittu lempi ja _onni_!..." - -Ja esempio-ihminen katsoo kukkaa. Onni lymyää sen pohjalla puhtaana -ja arkana, kuin lintu varvulla, morsian häävuoteella... Ensi -lemmen muisto levittää sen lehdille armaimmat ihanuutensa... Ensi -suudelma kiehtoo kauniina käärmelauluna... Voimat raukeavat Allin -lauluun... Silmä sulaa veden sineen... Mieliteot riutuvat vanhoihin -muistoihin... Hän katkaisee sen kukan, jota luonnon lakikirja kieltää -taittamasta... Hän saa siitä suudelman... Hän tapaa onnea käsin -kiinni... Mutta arka onni on herännyt suudelmasta... Se on paennut -kukasta, kuin henki kuolevasta, jättäen jälkeensä kirouksen kylmäksi -ruumiiksi... Rikottu on jumaluuden ainoa, suuri käsky: _luonnonlaki_, -yksimiehisyys... Se käsky on rikottu, jonka täyttämisestä on luvattu -naisen taivas: _äiteys_... - -Elämä osottaa jo ohdakemaatansa: Uskollisin ystävä _kärsii_... Elämä -tarjoaa sille mustia kukkia... Mieli käy siitä tiedosta apeaksi... -Sitten tulevat tunnonvaivat... kärsimykset... tuskat... soimaukset... -äiteyden menetys. Onnen unelmalinnut olivat turman mustasiipisiä -yökköjä... - - * * * * * - -Mutta jumaluus pysyy sen kautta, ettei se mitään luotansa päästä. -Se puhdistaa erehtyneet. Se vetää ne katuneina takaisin itseensä. -Se puhdistaa ne onnettomuudella... kärsimyksillä... tuskilla... -Kaikki palaa siihen. Siihen ajaa erehtynyttä erehdyksestä johtunut -onnettomuus, siihen vetää sitä jumaluuden oma armo, vetää kuin lähde -janoista... lämmin viluista... rakkaus kovaa kokenutta... - -Harhaman teoksen sivuille kumpuavat uudet helmikylvöt, kuin kaste -maanpovesta... Alkaa jumaluuteenpaluu... kadotetun rauhan nouanta... -peseytyminen omissa kyynelissä... Hän harhailee taas vanhimmissa -maailmoissa, esempio-ihminen mukana... Ihminen on siellä jumaluuteen -pääsemäisillänsä... Se on kuin Jeesus Jumalan, mieheksi varttuva -poika isän suhteen... Se hallitsee jo jumaluuden avaimia, tekee -sen tehtäviä: Se antaa jo syntejä anteeksi, kuin Jeesus, ainoa -ihmislapsi, jossa jumaluus oli jo tietoiseksi herännyt... Se jakaa -siunausta... hoitaa armonastioita jo Jumalana, kuin poika isänsä -nimessä... - -Hän kuvaili ihmemaailmansa uniensa ja näkyjensä valossa. Siellä on -ainainen valo: kuusi kuuta paistaa öisin... Päivää valaisee yhtä -monta aurinkoa oudolla valolla... Rauhan kellot soivat kaikkialla... -Onni kukkii mailla... liitelee vesillä... hymyilee ilmassa... -Linnut laulavat autuaiden riemulaulua... Ne laulavat ylistystä -sille jumaluudelle, joka on heissäkin heräämässä, suloisena, kuin -Jumalan armo syntisessä, kauniina, kuin aamukoite pimeän erämaan -hätääntyneelle kulkijalle... - -Autuus paistaa päivänä... armo kuunvalona... totuus on itseselviö... -Niillä onnenmailla on ihmisillä enkeliruumis, outo maan ihmisille... -Henki on siellä kehittynyt... liha riutunut, vietit surkastuneet... -ruumis saanut uuden, korkean olomuodon... Ihmisjumala on -jalostanut itseänsä, henkeänsä ja hengen kautta ruumistansa... -Se ei ole hoidellut lihaansa... ei viettien kutkuttimia... ei -aistillisuuttansa, joita se on hävennyt, kuin maan ihminen arkoja -elimiänsä. Hengen jalostuessa on ruumiskin jalostunut... viettien -syötit kuihtuneet... jumaluuden jalot ilmestysmuodot syntyneet niiden -sijalle... Ihmisjumalilla on enkelisiivet... Ne liikkuvat vapaasti -ilmassa maansa vetopiirin rajoille asti... Ne rakastavat puhtaasti ja -kauniisti, kuin nurmen kukat... Ne äitiytyvät nautinnotta... antavat -isyyden ilman irstautta... liekkumaa... nautintoa... antavat sen -puhtaasti, kuin isä lahjan lapsellensa, ilman viettien orjaruoskaa... - -Auringoista valuu sinipunerva valo... Kuutkin paistavat omalla -valollansa, vaikka ovat puoli sammuneita... Niiden valo on -kelmeän-punainen... Vedenkalvot sointuvat kuutamoon ja auringon -valoon, sulaen yhdeksi värisuloksi... Metsät ovat yhtä satua. Puiden -lehdet ovat kukkasia, mikä minkin värillisiä, ja hedelmä kypsyy joka -kukasta... Värit ovat maassa tuntemattomia... aine toista, kuin -maassa ja sen sisarmaailmoissa... eläimet ovat yhtä korkealla, kuin -on ihminen maassa. - -Siellä asuu ihmisjumala jättiläiskukkaisissa, jotka se on itsellensä -asumukseksi kehittänyt, jalostanut ne siksi pienestä kukasta -miljaardi-vuosien kuluessa... Puu kantaa ihmisjumalalle hedelmätä... -linnut veisaavat virsiä... muut eläimet soittavat sille ylistystä, -tuntien sen jumaluuden, itse pyrkien siihen sulautumaan... -Sukulaisuudet ovat hävinneet... kansat ovat lakanneet olemasta... -kielet ovat sulautuneet... on olemassa ainoastaan yksi olento: -ihmisjumaluuden jumalajoukko, joka näkee avaruuden ihmeenkaukaisiin -osiin asti... näkee etäiset auringot ja kaukaiset kuut ja elää -avaruudessa, kuin kirkkaassa onnenkuplassa... - -Teos jatkui. Runo vuoti hyrskyvänä hopeavaahtona, ryöppysi kirkkaana -kultakuohuna. Harhama kuvaili jumalallista anteeksiantamista ja -langenneen ihmishengen suurta nousua. - -Jumaluuden ja onnen maassa oli kaunis laakso... Sen kolmella -puolen pujottelivat hopeahohteiset vuoret huippujansa ilman -punakirkkauteen... Laakson pohjalla päilyivät lammit kuvastimina -ja virrat koukertelivat värivöinä, sateenkaaren-värisinä, vaikka -värit olivatkin maan ihmisen silmälle ennen näkemättömiä... Puiden -korkeimmat kukat tirskuttivat niinkuin pikku linnut maassa, mutta -ääni oli hiljaista sulosointua... Hienoinen tuulenhenkäys ajeli -kukkien väriä, kuin maassa tuuli sumua, tai päivän kirkasta -auteresavua. Kaikki kylpi kauneudessa. - -Ihmisjumalat istuivat ympäri laaksoa, mikä lammikon hopeanheleällä -lumpeella, mikä puussa, mikä maassa, tai vuoren hopeakielekkeellä... -Soittimet soivat... Sävel karkeloi... Se oli meille outoa säveltä, -kun ei sitä ollut korva ennen kuullut. - -Yksi ihmisjumalista selitti lankeemuksen runollisuutta, rikoksen -suuruutta. Hän puhui: - --- "Ei voi olla mitään, joka ei palvelisi meidän jumaluutemme -kehittämistä korkeimpaan kukkaansa, sillä meidän jumaluus on -ainoa todellisesti oleva ja ainoa kehityksen tarkotus... Siksi -palvelee meidän kehitystämme _kaikki... Rikoskin_ ja _erehdys_ ovat -tarpeellisia kehitys-ilmiöitämme... Sillä jumaluutemme on _ainoa_ -viisaus ja se on _erehtymättömyys_... Kaikki on sen luomaa, ja -siksi _ei voi_ olla mitään _väärää... Syntikin on ase jumaluutemme -kädessä... Syntikin_ on kehitysvoimamme tarpeellinen, järjellinen -ilmiö... Se on _järjellinen_, koska se on meidän erehtymättömän -jumaluutemme luoma... ja se on meidän luoma, koska _ei voi_ olla -mitään, joka ei olisi meidän luoma..." - -Ihastuneiden ihmisjumalien suusta puhkesi riemulaulu, kuin kaunis, -viaton ja kaino kaiun morsian, joka ojentaa kätensä ottamaan vastaan -kaiun koreita, ikävöityjä kihloja. Ne veisasivat: - - "_Syntikin on ase kädessämme_. - Lankeemus on voimamme. - Rikoskin on voittomme. - Kaikkeuden kaikki purot - meihin meistä virtaavat. - Meist' ei mikään pääse pois." - -Kaiku kihlaili ja armasteli morsiantansa. Ihmisjumala joi onnestansa. -Puhuja jatkoi: - --- "Lankeemus on kehityksemme järjellinen kiirastuli ja olemuksemme -korkeimman loppuyhtymän: _hyveen_ valmistaja. Sillä ainoastaan -_langennut_ tuntee armon ja anteeksiantamisen tarpeen ja suloisuuden. -Siksi, kasvattaa rikos armoa ja anteeksiantamusta ja rikoksen -ymmärtämistä... Niin kehittää rikoskin olemustamme, hyvettä... Niin -on syntikin aseena meidän jumaluutemme käsissä..." - -Ihmisjumalat kallistivat polvellensa jättiläiskukan teriöt, -joiden heteet soivat viritettyinä harpunkielinä, ja soittivat -sillä oman itsensä ylistystä. Harpunheleä soiton sävel uiskenteli -ylistyslaulussa, kuin neitonen kirkkaassa vedessä, kun sen ruumiin -puhdas iho sointuu veden väreihin... - -Puhuja jatkoi: - --- "_Rangaistuksella_ pitää jumaluutemme rikoksen _järjellisyyden -rajoissa_, joissa se luo hyvettä. Sillä kääntää se myös langenneen -rikoksesta takaisin ja opettaa hänet tuntemaan armon ja hyveen -suloisuuden... Anteeksiantamisella ja armolla vetää jumaluutemme -langenneet takaisin itseensä... Siksi ei meistä mikään pois -vierähdä... Siksi ei olemuksemme heikkene, ei voimamme häviä... Siksi -olemme me ijankaikkiset..." - -Ihmisjumalat veisasivat taas omaa ylistystänsä: - - "Rikos sekä rangaistuskin - meitä yksin palvelevat. - Rikoksesta tuloksena - niinkuin kukka puhkeaa - rangaistus ja langenneita - ajaa meihin uudestaan. - Erehtyneet meihin vetää - armon suuri virta, - sitten kun on rikos, synti - jalostanut langenneen. - Siksi jumaluutemme - suur' on, ijankaikkinen." - -Enkeli Iiranto seisoi hymynä Harhaman vierellä, osotti lankeemuksen -jumalallisen jalouden, järjellisyyden ja suuruuden ja lausui: - --- "Jehovan kuvitelmain juonien tähden olit tuomita jumaluuden -kauneimman kehitys-ilmiön: suurten lankeemusten jalostavan -kiirastulen..." - -Harhaman koko sielu värisi. Hän tarttui loistavimpiin -runosoihtuihinsa ja maalasi niillä rikoksen ja lankeemuksen -ihanaksi... jaloksi... kauniiksi... puhdistavaksi... Hän -istutti esempio-ihmisen lumikirkkaasen kukkaveneesen... nosti -veneen purjeeksi unelmat... kylvi tien hopealumpeilla... antoi -soiton puhaltaa purjeeseen tuulta... Hän maalasi virrankulun -kirkkolauluksi... paheen kukan tuoksuksi... rikoksen palavaksi -runorovioksi ja siihen tuleen antoi hän esempio-ihmisen solua -veneessänsä, vajota siihen, kuin sävel kaikunsa suuteloihin, -taivaallisten laulujen soidessa jumaluuden kiirastulen kunniaksi. - -Valo kisailee kukissa... autuaiden unelmat häilyvät ilmassa... -onnenväre vierii vesillä, kuin kaunis allin laulu, ja rauha helottaa -helmikirkkaana. Ihmisjumalat katsovat langennutta lempeästi... -Se katse raukaisee polvia... herpaisee niitä suloisesti, kuin -kuoleman lempeä tulo paljon kärsineen jäseniä: Jumaluus kutsuu sillä -syliinsä... Se kutsuu armolla ja anteeksiantamisella. Se vetää, kuin -veden suppilo. - -Kaikki himmenee, kaikki häviää jumaluuteen, kuin autuuden -utuihin, sointuu siihen, kuin sävel taivaan enkelilauluihin... -Polvet herpoavat... mieli rauhottuu... sydän rohkaistuu... henki -pyrkii puhtauteen, kuin kasvi valoon... kukka väreihinsä... neito -kauneuteensa... - -Harhama antoi esempio-ihmisen nähdä suurten nousemusten hohtavat -seppeleet... Hän puki sen niillä seppeleillä... uitteli armon -virroissa... pesi... jalosti... kirkasti... puki hyveen jalokiviin... -antoi sen langeta polvillensa oman jumaluutensa ja kaikkeuden -jumaluuden eteen ja sovittaa kaiken omassa povessansa, etsiä ja -löytää sovinnon, lunastuksen ja rauhan omassa rinnassansa asuvan -jumaluuden edessä, eikä hapuilla sitä mielikuvituksien luomilta -jumalilta. - -Hän antoi esempio-ihmisen _tutkia_ itsensä. Se oli katumus oman -jumaluutensa edessä. - -Linnut laulavat... luonto soittaa... tuska puhdistaa ihmishenkeä... -Jo soivat armon kellot... Jo kuuluvat enkelilaulut... Jumaluus puhuu -esempio-ihmisessä sen omalla suulla tutkien tuskansa syitä: - --- "Ihmispoloinen! Minä mullan lapsi! Miksi itken? Miksi suren?... -Mitä olen rikkonut jumaluuteni käskyjä: luonnonlakeja vastaan?..." - -Ja ihmissydän alkaa soida ja ihmishenki puheta jumaluuden puhtauteen, -työntäen tieltänsä niitä aistillisuuden verholehtiä, jotka ovat sen -jumaluudesta erottaneet. Se kirkastuu, kuin päivä pilven takaa. -Esempio-ihminen puhuu itseänsä tutkiskellen, _itsensä, luonnonlain_ -edessä katuen: - --- "Minä olen rakastanut Riuttalan rannalla... Minä olen itkenyt -siellä lempeni kyyneliksi, iloni ikäväksi ja nuoruuteni olen -siellä hautaan peittänyt... Minä olen sillä rannalla pettynyt ja -sortunut... Riuttalan rannalla uneksin minä onnea, kun olin puhdas, -ja rakensin sille puhtaan pesän, kun olin nuori... Minä uneksin, kun -olin kaunis... Ja minun unelmistani syntyi valkeita onnenlintuja... -unelmalintuja... lemmenlintuja... Ne hävisivät ja lensivät pois -ja haihtuivat, kuin kauniit vesikuplat... ja minä jäin yksin... -Riuttalan rantakukkaan jäi minun lempeni... ja minun onneni... ja -minun kyyneleeni... ja nuoruuteni... Mutta se kukka ei enää kukkinut -minulle. Se oli minulle kielletty kukka... Kirkkaimman jalokiven: -_äitiyden_, menettäminen oli sen kukan hintana... Mutta valkeat -onnen unelmalinnut lauloivat siellä... ja entiset muistot vetivät -venettä... ja käänsivät melaa kädessä... Sinä armon henki, kuule -mitä kerron! Se ranta loisti ja kukka tarjosi ensi lempeni onnea... -Ja minä taitoin sen kukan, joka oli minulta kielletty kukka... Minä -olen rikkonut jumaluuden sen käskyn, jonka täyttämisen on jumaluus -luonnon lakikirjassa pannut suurimman onnen: äitiyden ehdoksi... -Minun elämäni on nyt haikea, minun kulkuni vaikea ja minun onneni on -katkennut laulu..." - -Silloin soivat maailmanlaulut ja jumaluuden syli avautui -ihmishengelle kokonansa... Se ei tutki syitä, ei tuomitse, kun ottaa -katuvan syliinsä... - -Ja Harhama alkoi kuvailla _nousemisen_ suuruutta. Hän nosti -puhdistuneen ihmisjumalan runoliinoille, kuin säteilevästä -valo-uhkusta, enkelisiiville kohoavan pyhimyksen, jonka päässä -säteilee kirkkaus ja hartioilla hulmahtelee autuuden lumivalkea -valovaippa. Hän lauloi rikoksen runokylvyksi, jonka kirkkaissa -vesissä ihmisjumaluus peseytyy... puhdistuu... jalostuu... ja -kirkastuu. - -Ja taas vuotavat kyyneleet ja sydän pakahtuu omiin tuskiinsa ja -jumaluus suree. Esempio-ihminen jatkaa itsekatumistansa. - -_Luonnonlaki_, jumaluuden ilmestys oikaisi itse erehdykset, -soimaamatta, herjaamatta. - -Ihminen on nöyrtynyt oman olemuksensa lakien edessä, tunnustanut -niiden voiman ja saanut rauhan hengellensä. - -Ja silloin alkavat soida riemuvirret. Taivaat ylistävät ihmisen -jumaluuden armon äärettömyyttä ja maailmat sen viisautta ja voimaa. -Se ylistys yhtyy ijankaikkisuuden suureen lauluun, joka ylistää -jumaluuden ikuista heräämistä ja voittoa. Se laulu julistaa -jumaluuden pysyväistä ja ijankaikkista kirkastumista sanoilla: - --- "Sinä, jumala, et koskaan himmene... Et koskaan... Et koskaan. - -"Sinä kirkastut ijäti... Sinä puhdistut alati... Sinä jalostut halki -ijäisyyden. - -"Sinä puhdistat itse itsesi... Sinä olet itsesi viskin... Sinä olet -oma seulasi... Siksi et sinä koskaan himmene, et koskaan tahraannu, -et koskaan muutu... - -"Tekojen seuraus on sinun kiirastulesi... Se on sinun itseseulasi... -Se on sinun viskimesi... - -"Sillä erotat sinä huonon itsestäsi... Sillä poltat sinä sen kuonan -puhtaaksi... Sillä lyöt sinä paenneet takaisin itseesi... - -"Sinun laupeutesi on rajaton... Sinun armosi on ääretön... Sinä olet -anteeksiantamus... - -"Sillä vedät sinä kaikki luopuneet takaisin itseesi. Sillä rohkaiset -sinä erehtyneet luoksesi... Sillä kokoat sinä kaikki paenneet -takaisin syliisi... - -"Siksi et sinä koskaan häviä... et koskaan heikkene... et koskaan -muutu... et vähene... Sinä olet aina ijankaikkinen." - -Tähtitulet tekevät kunniaa korkeudessa. Maailmat kiertävät -jumaluudessa. - -Esempio-ihminen jää Harhaman teoksen runovirtojen lumpeeksi. Hän -tuntee nyt erehtyneen hädän ja langenneen tuskan, siksi osaa -hän anteeksi antaa... Hän tuntee nousemisen suuruuden; siksi -osaa hän rohkaista langenneita... Hän tuntee anteeksiantamisen -suloisuuden; siksi elää hän ijäti ihmisten hyvänä henkenä, -kehottaen esimerkillänsä niitä seuraamaan jumaluuden käskyä... -Hän valkenee ihmisille, kuin päivä. Ihmiset taivuttavat mielensä -hänen esimerkkiänsä noudattamaan, heräävät siten itsetietoiseen -jumaluuteen, kuin Jeesus ja ryhtyvät suorittamaan jumalallisia -tehtäviänsä: pelastamaan langenneita, lohduttamaan kärsiviä ja -antamaan syntejä anteeksi... - -Kesäinen aurinko pyöri jo punaisena hopeanheleälle taivaan reunalle, -käen kukunta helähti kirkkaassa ilmassa ja linnut remahtivat -laulamaan ylistystä kesäaamun kauneudelle. Pohjolan luonto soi ja -helisi sävelissä. Se nousi yön valosta päivän kirkkauteen, kuin tyttö -vedestä auringonkylpyyn kuivautumaan. Suomi hohti, kuin uimasta -nouseva neito, kun aurinko laskee valovaippansa sen kainoudesta -väräjäville hartioille... - -Mutta yhä loi Harhama teostansa hiljaisuudessa. Hän kuvaili taas -maailmankurjuuden kärsimyksiä ristillä... Hän antoi kärsimyksien -kirkastaa ihmistä jumaluudeksi... Hän antoi hyveen kukan puheta -jokaisesta tuskasta. Hän antoi elämän kivikouran puristaa ihmisistä -jumalahelmiä. Hän solmi niistä hyveen kukista orjantappuraseppeleitä, -helmistä laati hän kruunuja ja koristi niillä maailmankurjuuden -jumaluudeksi, ainoaksi palveltavaksi. Hän puki sen loistaviin -runovaippoihin, nosti sen jumaluuden istuimelle, antoi valtikan sen -käteen, osotti sitä ja sanoi: - --- "_Ainoastaan_ sen mitä _sille_ teette, teette Jumalalle, koska -muuta Jumalaa ei ole..." - -Ja maailman rikkaiden hän antoi taas katsella sen kärsimyksiä, -puettuna kurjuudelta ryöstettyihin purppuroihin. Ja kun -maailmankurjuuden tuskat yltyivät ja se valitti janoansa, pilkkasivat -maailman rikkaat ryövärit sitä ja antoivat sille sapella sekotettua -etikkaa: häätivät sitä torpista, lisäsivät päivätöitä ja veroa ja -virkamiehiä ja kaikkea elämäntaakkaa... - -Teoksessa oli jo tasan viisituhatta viisisataa runosäettä. -Aurinko kieriksi jo likellä puolipäivän taivasta. Harhama lopetti -eilispäiväisen työnsä. - - * * * * * - -Parin päivän kuluttua hän sai rouva Esempiolta kirjeen, jossa tämä -kirjoitti: - - 'Rakas! - - Kiitos nyt ymmärtämisestäsi ja kaikesta! Niinkuin ukkos-ilman - jälkeen sää kirkastuu, niin on ihmiselämänkin laita. Nyt tuntuu - taas niin rauhalliselta ja valoisalta. Kiitos myös siitä - kauniista kukkakorista, jonka lähetit! Tottapa sydämesi käski - sen lähettämään. Olen pannut Ritvan kuvan sen keskelle. Se pieni - näyttää nyt aivan enkeliltä siinä. - - Olen iskusta niin sortunut, että ihmiset luulivat minun kuolevan. - - Yksi pyyntö minulla olisi vielä sinulle. Armiiran kasvatusvelkoja - on maksamatta. Ole hyvä ja lähetä minulle rahoja, että voin - ne maksaa. Mutta lähetä tällä kertaa Armiiralle. Minulta et - ota koskaan takaisin, mutta lähetä nyt hänelle, niin hän voi - maksaa sinulle suurena. En pääse täältä lähtemään, ennen kun - lähetät, ja tahtoisin niin mielelläni päästä täältä Schuwalowan - puolisivistyneiden suomalaisten joukosta pois, metsän sydämeen. - Nämä puolisivistyneet ihmiset kiusaavat täällä minua ja minä - heitä. Niitä on täällä pieni joukko venäläisten seassa. Kun - eräs neiti esimerkiksi aikoi pitää esitelmän Tolstoista, niin - pelkäsivät, että minä tulen kuulemaan, koska minä olen ainoa - suomalainen koko Shuwalowassa, joka pystyy arvostelemaan. Lähetä - nyt sen tähden ensi postissa, niin lähden heti Korpelaan ja - odotan sinua siellä. Tule sinne pian, sillä kaipaan niin kovin - henkeäsi. - - Suutelen Sinua. - - Helga. - - P.S. Suomaan luona kävin asialla. Ne tekivät minulle viittauksen - joka tarkotti suhdettamme, mutta minä ne nolasin, sanoin että: - joka teistä on minun tasallani, se nouskoon ylös, eikä yksikään - noussut!' - --- "Niin, se oli oikein vastattu!" -- ilostui Harhama viime -sanoja lukiessansa ja jatkoi: "Enkö ollut oikeassa! Tämä tapaus -on häntä puhdistanut ja ylentänyt. Hän nousee nyt noin ylevänä, -itsetietoisena. Jos hän ei olisi puhdas, arkailisi hän ja häpeäisi." - -Ja entistä kiihkoisampana levitteli hän teoksensa sivuille loistavia -runoluomuksia. Entistä rohkeampana puki hän esempio-ihmistä -jumaluuden pukuihin ja seppeleihin. Hänen henkensä nousi aivan -rajutuulena, raivasi kaikki esteet, vei kaikki mukanansa ja käänsi -kaikki palvelemaan teoksen asiaa. - - * * * * * - -Pari viikkoa oli vierähtänyt. - -Harhamalan pihlajamaja oli taas koreana kukista ja ylpeänä seisoi -onnenkuusi, tuore nuppu joka oksan päässä todistamassa inhimillisen -perhe-elämän lujuutta. Kastikaiset seisoivat kallellapäin nurmikolla -kehäkukkien seassa, kaivaten talon väkeä, kaivonvintti suri ja -keltakukat ikävöivät. - -Vaan jo saapuvat kaivatut, ensin saapuu rouva Esempio ja muutaman -päivän kuluttua tulee hänen luoksensa Harhama. Saunasavu, vanha -kaivonvintti ja tuttu akkuna sanovat: "Terve tuloa!" - -Terve tuloa! Terve tuloa! -- kertovat tutut veräjät, käydyt polut ja -kuokittu kivikko. - -Ja sisällä tervehtivät tulijaa eletyt pitkät talvi-illat -muistoinensa, mikä iloisna, mikä suruisna. Kodin rauha hymyilee taas -niin lempeänä, kuin kesäinen lauvantai-ilta, tai kuoleman rauha, kun -se seisoo sairaan sängynpäässä. - -Paljon on siellä eletty, paljon taisteltu salassa. Harhamala oli -ollut Harhaman elämän korpi, Jumalan suuri työpaja. Siellä oli -levitetty hänen eteensä uudet jumalat loistavavärisissä puvuissa, -maailmankurjuuden kiitollisuus ja kunnia ja maine ja onni oli siellä -hänelle osotettu ja sanottu: "Tämän saat, jos..." - -Kirkkaana, kuten ennenkin, kieri taas päivän kehrä taivaan -kupukatolla, kaartaen Harhamalaa. Tyynenä, kuin ennen, vierivät -päivät talossa. Elämänkangas kulki kulkuansa. Näkymättöminä juoksivat -sen loimet tuntemattomiin niisiin ja ajan pirran piinrakoihin. -Ajan pirta piukkasi ja löi kuteet kankaaseen. "Mutta sukkula on -minun kädessäni", -- ajatteli Harhama sitä miettiessänsä. Ja rouva -Esempiolle hän lausui: - --- "Kuteet ovat sinun kehräämäsi. Siksi syntyy kankaasta kestävä. -Kiitos Sinulle kaikesta! Ja anna anteeksi se äskeinen!" - --- "Ymmärränhän minä, että sen täytyi sinuun koskea. Mutta puhdas -minä olen sinulle", -- vastasi rouva Esempio ja lisäsi hiljaa: - --- "Ehkä se oli tarpeellinen myrsky, joka puhdisti lopunkin. Minä -palkitsen uskollisuudellani ja millä voin sen, että kestit." - --- "Nyt on kaikki kirkkaampaa, kuin koskaan ennen", -- vastasi -Harhama. - -Se oli päivänpaisteinen pyhäpäivä. Entistä nuorempana ja reippaampana -mietti Harhama teoksensa loppusuunnitelmaa. Juuri tätä sovinnon ja -unohduksen aihetta hän luuli tarvinneensa. Se sitoi hänet entistä -lujemmin Esempioon. Entistä lujemmin uskoi hän, että inhimillinen -siveellisyys ja hyve kestävät kaikki koettelemukset. Ne riittävät -elämässä. Ne karaistuvat vaan koettelemisissa. - -Oli kirkkoaika. Harhama käveli mietteissään ja ajatteli itsekseen: -"Niin totta, kuin tänä iltana vielä seisoo Harhamalan kuusi, -pysyy ilman olemattomia Jumaloita ja yhteiskuntaa ei ainoastaan -se avioliitto, jonka olemme rakentaneet oman hyveen varaan, vaan -myös koko ihmis-elämä ja maailma." Sisimmässänsä hän tunsi siitä -sanomatonta kiitollisuutta rouva Esempiota kohtaan. - - * * * * * - -Salama vilahti. Lännestä alkoi kohota musta pilvenlonka. Se vyöryi -taivaanlaelle nopeasti, kuin ruoskan ajamana. Kohta alkoi salamoiden -hurja leikki ja vihainen pauhu kierteli korkeudessa, kuin ärsytetty -avaruuden hirviö, jonka käpälistä sinkoavat salamat. - --- "Herran voimat ovat liikkeellä", -- lausui eräs korpelainen. - --- "Minkä _Herran_? -- ajatteli Harhama sitä kuullessansa. -- Luonnon -voima se on ja kerran orjana ihmistä palveleva... Se on ihmisessä -olevan jumaluuden raaka-aines, sen kehkeytymätön osa, jumaluuden -kehittymistilassa oleva sikiö..." - -Musta pilvi vyöryi korkeammalle. Se peitti jo koko taivaan. Sade -alkoi valua rankkana, kuin seulasta. Salamat sinkoilivat kirkkaina. -Välistä vilisi ilma punakirjavana. Se komea näky ärsytti taas -Harhaman mielikuvituksen entistä hurjempaan lentoon, kutitteli sitä, -kuin naisen viehkeys, houkutellen rohkeaan hyppelyyn, tavottelemaan -jumaluuden suuruuden, sen äärettömyyden kauniin käärmeen tavoin -kiehtovia rajoja... - -Ja ukkos-ilma yltyi. Pauhu juoksi korkeudessa kilpaa pauhun kanssa, -jyrähdykset repivät taivasta, salamat puhkoivat ilmaa ja sade valui -rankkana. Se yhä vaan kiihotti Harhaman mielikuvitusta, antoi -rohkeutta hänen ajatuksillensa ja valoi häneen voimaa. - --- "Kylläpä on ankara Jumalan ilma!" -- kuuli hän taas jonkun lausuvan. - --- "Jumalan!... Minkä Jumalan?... Ihminen on Jumala", -- ivaili -Harhama itseksensä. - -Salamat sujahtelivat, pauhu kieri korkeuden kupua myöten. Luonto -tuntui puhkeavan paisumiinsa ja huusi kivusta niiden puhetessa. -Harhaman sielussa suureni sen uuden Jumalan hahmo, sen voima -lisääntyi. Se puhkoi tulisilla salamaveitsillä luonnon rinnasta -sen pöhöttymää ja päästi niihin ajettuneet voimat valloillensa. Se -paransi siten maailmaa, leikkeli sitä salama kädessä, armotta, sääliä -tuntematta, luonnon parkuessa sen pistoksista. Se jumala puhdisti -siten _itseänsä_, luonnon kivut olivat sen omia kipuja, armaita, kuin -äidinkivut... - --- "Siinäkin siis ilmenee jumaluuden suuruus, sen rakkaus ja -uhrautuvaisuus", -- iloitsi Harhama, siten sommitellen teokseensa -uutta aatehelmeä. - --- "Se siis kestää ijankaikkisesti, koska säälimättä parantaa -oman itsensä... Ja niinhän puhdistui meidänkin avioliittomme... -Äskeinen välikohtaus oli ainoastaan ukkos-ilma, jonka aikana me -itse tulipuukolla puhkaisimme elämän salaisen paiseen, puhdistimme -itsemme... Siis toimitimme jumaluuden tehtäviä", -- iloitsi hän -edelleen. Hän muisti rouva Esempion kirjeen, jossa hän sen johdosta -puhuukin ukkos-ilmasta, jonka ohimentyä mieli on puhdas. - --- "Hän siis puhui jo kuin Jumalan suulla... itsetietoisena -jumaluutena" -- riemastui hän edelleen. - -Salamat sinkoilivat nopeampina. Pauhu kierteli ilman-ääriä myöten, -kuin raivostunut peto tuliruoskan iskuja paeten. Harhama yltyi, -rohkaistui, varmistui. Hän vannoi itseksensä: - --- "Ihmissiveellisyydessä ilmenevä jumaluus kestää tulikoetuksenkin. -Se on sitkeä ja aina viheriöitsevä, kuin Harhamalan onnenkuusi: Se ei -kirveettä kaadu." - -Salama välähti häikäisevänä. Koko pilvi paloi punaisena. Sitten -hiljeni kaikki, kaikki vapisi aivan... - -Oli kuin olisi ollut jotain tulossa. Sitä kesti silmänräpäyksen -ajan... ehkä kaksi... Kuului ankara jyrähdys. Astiat helisivät, -rakennus tärisi. Kaikki pimeni, kuin pölyyn peittyen. - -Viimein selvisi pöly ja näkyivät ukkosen jälet: - -Harhamalan rakennuksen nurkan vierellä seissyt onnenkuusi virui -rauskana maassa... Se oli kaatunut nuolen nopeana, salaman silpomana -ja ruhjomana. Se oli halennut latvasta tyveen saakka, ruhjoen talon -katon kaatuessansa, ja säpäleet sinkoilivat ympärinsä pitkinä -suikaleina. Samassa leimahti liekki Harhamalan katonharjasta ja -tunnin kuluttua oli koko talo porona. - -Herran voima oli tehnyt työnsä sunnuntaipäivänä. Palaneen talon -raunioista suitsusi kitkerä savu. - -Harhama oli kauvan kuin noiduttu, eikä käsittänyt aluksi, mitä oli -tapahtunut. Sitten selveni hieman, alkoi näkyä vanhaa sumua: Mieleen -muistuivat pohjalaisnoidan sanat: "Pakene häntä, ennen kun kuusi -kirveettä kaatuu!" Taika-usko tarttui häneen kuin kissa hiireen. -Se kuletti häntä kynsissänsä, kuin musta yölepakko otustansa, -pimeäpohjaisten kuilujen yli, joiden syvyydestä kurottelivat -käärmeiden päät. - --- "Mitä pirua tämä on?" -- tuskitteli hän jo. Salamoiva taivas -näytti muuttuvan mustaksi kisakentäksi, jolla salamahäntäiset noidat -karkeloivat. Hän käveli rauhattomana, puristaen salaisuutensa omaan -poveensa, peittäen kaiken muiden silmiltä; ajatellen: "Jos ne nyt -tietäisivät ajatukseni ja kuusen merkityksen, niin ivan huilut -soisivat yli Korpelan". - -Niin kului päivä iltaan. Harhama kiemurteli ennustuksien ja -taika-uskon kynsissä, selvitteli niiden rihmoja, punoutui niiden -pauloihin. Hän tutki kaatunutta kuusta ja niiden juuria. Siellä -oli sulanut se onnen hevosenkenkä, jonka hän oli sinne haudannut. -Noidat alkoivat ilkkua hänelle jostain näkymättömistä raoista. Hän -kietoutui ennustusten verkkoon yhä tiukempaan, ei lopulta taas -käsittänyt mitään selvästi. Viimein riuhtaisi hän itsensä niistä -irti väkivallalla: "Hullutuksia!... loruja!... Akkojen ennustuksia!" --- huudahti hän, tarttui teokseensa käsiksi ja peitti kaikki sen -väriloisteisilla runovaipoilla. - -Seuraava päivä vaaleni selkeänä. Ilma hohti kirkkaana, kuin kirkon -risti. Rouva Esempio pukeutui erään talon pienessä kamarissa, johon -oli tulipalon jälkeen muuttanut. Sitä tehdessä paljastui hänen -rinnanpäänsä ja Harhama huomasi sen ainaisen ruskean täplän. Se täplä -oli taas, kuin ennustuksien ilkeä yölepakko, joka sieppasi hänet -kynsiinsä. Hän kietoutui taas pohjalaisnoidan ennustuksiin ja Noidan -lauluun ja Soonjaan ja kaikkeen epäselvään ja tuli rauhattomaksi. -Kerran oli hän pohjalaisnoidan ennustuksista puhunut rouva -Esempiolle, jättäen kumminkin mainitsematta sen joka koski hänen -teostansa ja arpirintaista naista. Hän oli silloin vaan maininnut: -"Sitten se ennusti vielä jotain, mutta sitä minä en sano". -- "Sepä -ihmeellistä!" -- oli rouva Esempio huudahtanut, kuullessaan, miten -ennustukset olivat toteutuneet. - -Nyt kiusasi häntä se ruskea täplä. Se laajeni hänen silmissänsä -taas väliin mustaksi auringonkehäksi, väliin muodostui se -jättiläis-yölepakoksi, joka istahti onnenkuusen latvaan ja -hävisi siihen, haihtuen kuin sumu. Hän ei jaksanut enää painaa -levottomuuttansa salaan. Hän tuli ärtyiseksi. Kun rouva Esempio -iltasilla tuli toivottamaan hänelle hyvää yötä, ei hän jaksanut -närkästystänsä peittää. Rouva Esempio huomasi sen, tuli pahoille -mielin ja lausui loukkautuneena: - --- "En tulee enää koskaan sinulle hyvää yötä sanomaan." - --- "Se kuusi kaatui vielä teokseni alkamisen vuosipäivänä", -- -muisteli Harhama, sotkeutuen ja kiusautuen entistä enemmän. - -Ja seuraavana päivänä rouva Esempio itki katkerasti. - --- "Onko se sitä äskeistä?" -- kysyi hän itkun seasta, kun Harhama -kuivaili hänen kyyneliään ja lohdutteli häntä. - --- "Ei, ei... Ei se sitä ole, eikä mitään... Väsymystä vaan... ja -mitä lienee", -- rauhotteli Harhama. - -Mutta elämän harmaa hämähäkki kutoi hänen sielussansa taika-uskon -sotkuista verkkoa. Hän kaiveli kaatuneen kuusen juurelta sinne -hautaamansa, nyt ukkosen sulattaman hevosenkengän jäännöksen, -pienen metallipalan, uhrasi sen Lammaskallion korkealla huipulla -Perkeleelle, ja rukoili sen apua toistamiseen, rukoili sielunsa -kaikilla voimilla, vannoen oman itsensä sen uhriksi, jos avun saisi. - -Silloin enkeli Iiranto ilmestyi Harhaman vierelle, ruumiina kuusen -herkullinen käpytuoksu. Se puhalsi tätä tuoksua Harhaman sieluun, -loihti sillä pohjalaisnoidan ilkeäksi, viisaannäköiseksi akaksi, -kirkasti kaikki ne ennustukset, jotka koskivat Harhaman teosta ja -kuiskasi herkullisella tuoksullansa: - --- "Pohjalaisnoita on ilkeydestä lisännyt ennustukseensa ruman -lopun... Se on kadehtinut teostasi, joka tuo kunniaa... Älä usko -sitä, mitä noita ilkeydessänsä puhuu!..." - -Harhama kuuli povessansa hiiviskelevän äänen. Hän oli uhrannut -Perkeleelle ja rukoillut sitä ja rauhottui. Huomenna olivat rouva -Esempion kyyneleet taas kuivatut. Päivä heloitti kirkkaana taivaan -sinipovella, linnut lauloivat ilosta ja purppuraisena aukeni -tulevaisuuden taivaanranta. Mieli virkosi taas kirkkaaksi, kuin -sadepisara, ja rohkeana puhui Harhama itsekseen, kaatunutta kuusta -katsellessaan: - --- "Loruja! Harhamalan Ritvan äiti ei kaadu kuusen tavalla ja isä ei -seiso kuusen varassa. Se kulkee omin voimin." - -Timon tuvan päätypuu nousi jo kurkihirren korkeudelle. Vanha Timo -itse väänsi kiviä mäestä kivijalaksi, uskollinen Annikki istui -työmaalla hänen lähettyvillään. Apuna oli heillä se sama "Herran -voima", joka oli kaatanut Harhamalan kuusen ja polttanut talon, Yhtä -aikaa olivat molemmat miehet alkaneet elämän uudella kivimäellä, -kumpikin eri kalliolla seisoen. Toisen onnenkuusi oli kaatunut, -toisen tupa nousi kurkihirttä kohti. Mutta ihmissilmä ei voinut -nähdä, kumpi oli etemmä ehtinyt, kumman koti seisoi lujemmalla -peruskivellä. - -Taas lähti Harhama kotoa pois. Elämän toimet ja työt kutsuivat häntä. -Rouva Esempio saattoi hänet Korpelan kyläsavujen halki kaukaiselle -asemalle. Kanervat olivat täydessä kukassa, kun hän lähti. -Linnunpoikaset puhkesivat munista ja vanhemmat huolehtivat niiden -toimeentulosta toinen toisensa tukena, täyttäen elämän suurta käskyä -ja luonnon jaloa hyvettä uskollisuutta. Sirkat sirisivät ruohokoissa -ja kukkaset kylpivät auringon suloisissa säteissä ja iloisena -haukahti Harhamalan uskollinen Musti, kun rattaat vierivät kartanolta -kuusikkoon... - --- "Onni seuraa meidän mukanamme. Eikö totta?" -- puheli rouva Esempio. - --- "Tietysti totta!" -- myönteli Harhama. - - * * * * * - -Aika kului. Kuoleman viikatemies teki työtänsä, ihmiset hääräilivät -askareissansa, kesä valmisti uuden kesän siementä. Harhama kutoi taas -yöt päivät teoksensa runoverkkoa, ahkerana, kuin hämähäkki. Kuuset -ja ennustukset unohtuivat, himmenivät, kuin maallisen rikkauden -arvo heränneelle. Mieli reipastui. Jumaluuden esikuvat: kurjuus ja -ihmishyveen vertauskuva, rouva Esempio, kirkastuivat, kuin taivas -kääntyneelle. Kun tuli rouva Esempion syntymäpäivä, halusi hän -ilahduttaa häntä. Hän osti hänelle pienen huvilan Schuwalowassa, sekä -joukon kultakoruja, joita oli kuullut hänen kaipaavan. Kun hän lähti -niitä ostamaan, osui hänen käsiinsä kuin sattumalta se kahdenkymmenen -viiden ruplan seteli, jonka hän oli säilyttänyt muistoksi aseman -pakkoluovutetuista rahoista ja sitten aivan unohtanut. Hän käytti -sen ostoksiin, jotka lähetti rouva Esempiolle. Viikon päästä sai hän -seuraavan kiitoskirjeen: - - 'Rakas! - - Kiitos lahjoistasi! En uskalla niitä kenellekään edes näyttää, - sillä ihmiset tietävät, etteivät minun varani riitä semmoisten - ostoon. Olet minut taas pukenut niin ylellisesti, että aivan - häpeän. - - Täällä kävi miesvainajani sisar comtesse Esempio. Hän kysyi taas, - onko ketään, joka ilmottaisi lasten sukulaisille, jos jotain - elämässä tapahtuisi. Minä vakuutin, että Sinä olet todellinen - ystävä ja olet luvannut ilmottaa, jos mitä erityistä tapahtuu. - Vaikka en tiedä oletko sitä. Nytkään et ole kahteen viikkoon - kirjoittanut... - - Elän täällä kuin roomalainen _patricienne_, kylven ja kävelen. - Kiitos kaikesta Sinulle. Ei puutu muuta, kuin Sinä. Minua vaan - suututtaa, että ihmiset tulevat tänne sunnuntaisin kiusaamaan. - - Suutelen Sinua. - - Helga. - - P. S. On niin kovin ikävä Sinua.' - - * * * * * - -Syksy levitteli jo liinojansa kesän kuolinvuoteelle. Linnut -laulelivat sen lähtövirttä. Kypsyvissä hedelmissä soivat syksyn -tulokellot, puola-ahot punottivat, levitellen punaliinojansa syksyn -kävelymaille. Yöt pitenivät. Auringon kulkema kaari lyheni ja -syyskesän kauniit kuutamot katselivat kuvaistansa rauhallisilla -rannoilla. - -Harhama kutoi loistavaa runoverkkoansa, Purppuraisina juoksivat sen -rihmat uudesta jumaluudesta, inhimillisestä hyveestä. Silmä solmiutui -silmän perästä. Verkon paulat pitenivät, hiipoen äärettömyyden aina -pakenevia rajaviivoja. Hän kulki taas mielikuvitustensa maailmoissa -seuraten öisiä unia, lappaen sieltä mielikuvituksensa rihmojen -kuidut. Niissä maailmoissa ovat meille oudot olot: aine on uutta, -valo punervaa, jota ei näe maassa eläneen silmä. Sen kirkkaus -on siksi suuri, että valo riutuu hämäräksi... Vuoret välkkyvät -hopeaisina... vesi on sakeaa sumua... Sen väri välkkyy, kuin auringon -kirkkain valohelo kesäpäivän kirkkaimmillansa paistaessa... Ylhäällä -avautuu avaruus ihanana sini-ulappana, kuin taivaan tanhuat, joilla -autuaat asuvat, enkelit laulavat ja taivaan huilut soivat... -Semmoiseksi kehittyy maakin kerran, jahka ihminen on jumaluuteensa -kehittynyt, saanut käsiinsä sen valtarihmat... - -Hän kulkee niillä mailla... Ihminen on siellä jo täyteen jumaluuteen -sulautumaisillansa... Se vaalenee siihen, kuin aamurusko, joka -yhdellä reunallansa kelmenee päivän kirkkauteen ja toisella -liepeellänsä punertuu yön mustasta palteesta purppuraksi, irtautuu -pimeydestä, pyrkien valoa kohti... - -Hän alkaa lappoa runorihmoja sieltä... Aistillisuus on siellä -ihmisistä karisemaisillansa... Nainen on siitä vapaa, kuten sen -kerran kuvasi pajassa Kaatja, Nikolain morsian... Mies on siitä -puhdas. He näkevät etäisiä maailmoita... Heidän katseensa kantomatka -on pitempi, kuin maan ihmisten mielikuvitus... Heidän korvansa kuulee -kauvempaa, kuin mihin ulottuu maan ihraisten ajatus... He kuulevat -kukan kasvamisen... He näkevät sen värien synnyntätoimen... He -ymmärtävät lintujen laulun ja tajuavat kivien ajatukset... - -Ne maailmat ovat ihmishengen aamuruskoisia maita... Ne ovat sen -jumaluuteen kirkastuva taivaan purppuralieve... - -Ihmiset asuvat siellä vesissä... mailla... ilmassa ja kaikkialla... -Ne elävät, kuin kauniit jumalat taruraajoissa... Ne elävät -alastomina... kainous hipiän kauniina kukkana... puhtaus sen -värinä... viattomuus sen rusona... Ihon ruusuväri sulautuu -punervaan ilman valoon... Se yhtyy veden väriin... Siksi näyttävät -he hengiltä... kauniilta varjoilta... armailta mielikuvilta... -unelmilta... satujen haltioilta, jotka häilähtelevät, kuin ihanat -onnenkuplat... ilmestyvät... häviävät ja taas ilmestyvät... -häilähtävät suudelmina... kukan värinä... kainoutena... puhtautena... - -Ja jumaluus puhkeaa siellä luonnossa, kuin väri kukassa... Se -herää kivessä... havahtuu kasveissa... valvoo eläimissä... Se on -kivessäkin jo yhtä tietoisena, kuin se on maan ihmisissä... Kivet -kaipaavat jumaluutta... kalliot ikävöivät sitä, hohtaen iltaruskon -värisinä... vuoret pyrkivät siihen huipuillansa, hopeoituen yhä -enemmän jumaluuden väreihin. Kaikki pyrkii jumaluuteen... Kaikki -haluaa siihen... kohottautuu siihen, kuin kaunis uhrisavu... Eläimet -palvelevat sitä, kuin ihmiset maassa Jumalaa, luullen, niiden tavoin, -sen olevan ulkopuolella heitä asuvassa ihmisjumalassa... - -Ne ovat ihmis-onnen maita... Koko muu luonto palvelee häntä, kuin -ihmiset Jumalaa maassa, sillä se tietää hänen olevan jumaluuden -kirkkaimman osan... sen ijäti terävämmäksi terottuvan terän... sen -aina kirkastuvan korkeimman valon... Kukka kasvaa sille asunnoksi... -Se laittaa hänelle vuoteet lehdistänsä. Se sulkee hänet yöksi -terälehdillänsä... Se tuoksuu hänelle iloksi... uhrisavuksi... -pyhäksi tuoksuksi... se kaunistautuu sen suloksi... uhraa sille -parastansa. Vedenlumme käyristyy hänelle veneeksi... Tuuli ajaa hänen -venettänsä minne tietää sen mielen tekevän... Aalto nousee, avaa -sylinsä... ottaa hänet pesuihinsa... Valo käärii hänet liinoihinsa... -kuivaa hänet suuteloillaan, kun hän on aallon kylvystä kohonnut... -Puu valmistaa hänelle hedelmän... Tarjoaa oksansa istuimeksi, kuin -tyttö sylinsä pojalle... Linnut laulavat hänen ylistystänsä ja muut -eläimet uhraavat hänelle uhrejansa ja rukoilevat häntä, kuin maan -ihmiset Jumalaa... - -Ja kaiken helmenä hohtaa puhdas nainen... Hän ei tunne himoa... -ei haluja... Hän rakastaa miestänsä, kuin äiti lastansa... Hän -äitiytyy suudelmista... nauttii äidinkivuista ja alistumisesta miehen -suudelmalle... jumaluuden äänelle... sen luonnonlain käskylle... Hän -rakastaa jumaluuden rakkaudella, eikä kule viettinsä kahleorjana... - -Siellä ovat ihmisessä kuivuneet vietit, eläimellisyyden alhaisimmat -ilmiöt... Mies on siellä jalo... Hän rakastaa vaimoansa, kuin isä -tytärtä... Hänen suudelmansa on puhdas, kuin Jumalan siunaus, tai -isän onnentoivotus matkalle lähtevälle lapselle, tai morsiamena -miehelään lähtevälle tyttärellensä... Hän on jo niin lähellä -jumaluutta... Hänen rakkautensa on, kuin äidin kirkas silmäterä, -jolla hän huolehtii vaimostansa, vaalii sitä, kuin neito kukkaa... - -Päivät soluvat siellä, kuin sinisorsa tyynellä vedenkalvolla... -Ihmiset katselevat elämää, jota ihmiset ja luonto elävät läheisissä -sisarmaailmoissa... surevat, että siellä ollaan vielä jälellä -heistä... Jumaluuden ominaisuudella ikävöivät he jo kaikkien tuloa -onnen jaolle... He ikävöivät niitä oman olemuksen lisäksi... -jumaluuden aina lisääntyväksi voimaksi... sen kirkkaudeksi... -Uhritulet palavat heille savuttomalla sinivalolla... Ylistyslaulut -soivat ja rukoukset nousevat... - -Ilta tulee. Yöksi alkaa uusi valo, kirkkaampi maista päivän valoa... -Kukka valmistaa vuoteen... Yö avautuu armaana, kuin armaan avattu -syli... Ihminen nukkuu sen syliin onnellisena, kuin nuorukainen -neidon ensi syleilyihin... Uhritulet sammuvat... Linnut vaikenevat... -Mutta avaruus vartioi nukkuvia jumaluuden suurena silmäteränä... - -Näissä maailmoissa matkustelee Harhama esempio-ihminen mukanansa, -jota hän jalosti asetti teoksensa runovirran kalvolle, hyveen -kauniina kukkana: esikuvana... Ilma on puhdistava siellä -ihmishengen... Se päästää maan ihmisen jumaluuden armaaseen -makuun... Jumaluus loistaa kalliina kivenä... Se säteilee hohtavana -helmenä, jossa ihmis-onni välkkyy todellisena... pysyvänä... -oikeana... Esempio-ihminen ihastuu... Hän on valmis antamaan kaikki -sen lunnaiksi... Hän riisuu niiksi lunnaiksi aistillisuutensa... -ihmisyyden orjankahleet: vietit... Hän karistaa niiksi lunnaiksi -ruumiinsa salaiset halut ja himot... Se kaikki on niistä liika -vähän... Hän antaa enemmän: Hän unohtaa nuoruutensa unelmat... uhraa -valkeat unelmalintunsa... ensi lempensä... kyyneleensä... Riuttalan -rantakukan ja kaihonsa... - -Vielä ei riitä... Hän antaa enemmän: Hän unohtaa vanhat muistot, hän -luopuu kaikesta, mikä ei ole jumaluudesta... - -Päivä valkenee jo ihmemailla... Maasta tullut ihmishenki seisoo sen -valossa jumaluuden alttarin edessä, alastomana... viattomana... -synnittömänä: kaikki mainen on uhrattu lunnaiksi jumaluudelle. Nyt -on hän puhdas... Nyt on hän vapaa... Nyt on hän jalo... Nyt on hän -_oikea_ rakkaus... Nyt ei hän kule viettikahleissa... Nyt on hän -_ihminen:_ jumaluuden kukka. - -Ja kun ihmisjumalat heräävät ihmemaailmassa, näkevät he uuden -valon: Maan ihmishenki on noussut jumaluuden kirkkauteen... Se -nousee maailmoiden lomista jumaluuden valovirtaan puhtaana, kuin -aamurusko, joka kohoaa maan rantojen alta, avaruuden pimeän ulapan -syvyydestä ja pyrkii kirkasta valoa kohti, hohtona jumaluuden -puhtaat, korkeat hyveet... Ja he ihastuvat. Heistä näyttää, kuin -aukeneisivat heille uudet taivaat ja he näkisivät Jumalan pojan -tulevan ihmishenkenä, istuen sen valon siivillä, joka kirkastuu -ijankaikkisesta ijankaikkiseen... Ja semmoisena kuin ihmiset siellä -ovat ihmishengen puhdistuttua, ihastuksensa huumaamina, semmoisena -palaa esempio-ihminen maan päälle inhimillisen hyveen ituna, -ihmisessä asuvan jumaluuden virittäjänä... Hän levittäytyy Harhaman -hänessä on neroa... Se usko virtasi häneen, kuin teoksen sivuille, -sen kuvauksissa ihmiskunnan esikuvaksi... Siten jouduttaa hän -jumaluuden kehitystä: antaa ihmisille mielen rohkeutta, kiihottaa -niitä hyvänä henkenä. Siten osottaa hän, että _ihminen_ on jumala. -Siten hävittää hän niissä kuoleman pelon: väärän jumalan pelon. -Hän hävittää maailmasta olemattoman jumalapelätin, herjauksien ja -vääryyden lähteen, rikkaiden turvaksi luodun hirviön, jolla on -tarukäärme ruoskana kädessä... - -Ja maailmankurjuus kärsii ristillänsä viimeisiä kipujansa. Harhama -kuvaili, kuinka sen tuskat ovat nousseet hirvittäviksi. Se puhkeaa jo -epätoivoiseksi valitukseksi: "Minun Jumalani, minun Jumalani, miksi -minun ylen annoit!" Se puhkeaa Varpalan Juhon kiroukseksi... - -Uusi päivä valkeni harmaana. Harhama luki öisen työnsä loppuun. -Siinä hohtivat runohelmet jalokivinä. Enkeli Iiranto seisoi hänen -rinnallansa. Sen sormi osotti hänelle harmaata sadepäivää ja ääni -kuiskasi: - --- "Luomasi jumalan rinnalla himmenee Jehova vanhaksi, ränsistyneeksi -mielikuvaksi, repaleiseksi pelätiksi, harmaaksi, kuin tuo -sadepäivä... Sinun runopukuinen jumalasi hohtaa sen rinnalla, kuin -vihille vietävä morsian vanhan akan rinnalla... Ole rohkea!... -Älä säästä värejä ja helmiä: hyveitä!... Ole rohkea!... Voitto on -sinun... Älä epäile, sillä sinussa on _neroa..."_ - -Ja kuten Harhama uskoi hurjat unensa ja mielikuvansa tosiksi, niin -uskoi hän nyt Iirannon kuiskauksen. Hän uskoi sairaloisuutensa -kaikella kiihkolla, että huumaavin viini. Hänen sieluunsa oli -ilmestynyt ajettuma, josta vuoti hänen olemukseensa usko, että hän -on ihmishengen profeettana, Muhamedin tavoin todellakin unissansa -ja mielikuviensa näyissä saanut nähdä jumaluuden ytimet ja valittu -nostamaan ihmishengen jumaluutensa korkealle istuimelle. - - - - -Ritvan laulu. - - - Elämä on kaunis synninkukka, - johon on käärme kätkettynä... - -Kuoleman koirat haukkuivat... Nuoralla kuivuivat kylmät kalmansukat... - -Kätkyeen kukkana uinui Harhamalan pieni Ritva pienessä metsätorpassa. -Kalpea oli se kukka... Sen katse oli kärsivä... Se oli miettivä... -se oli kaipaava... Korkea otsa oli puhdas, silmä kirkas... Kätkyt -heilahteli hiljaa... Sen pientä soutajaa hoiteli vieras vaimo... Se -hoiteli sitä, kuin kukkaa vanha mummo... - -Jo herahti kyynel Ritva-rukan silmään... Pieni suu meni itkuun... -Tuska nousi armaalle poskelle, painaen siihen pienoisen kuopan, -kauniin elämänhiiren. Vieras vaimo viihdytteli pientä, soudatti -kalpeaa kukkaa ja lauloi sille tuutulaulua... Hän lauloi Ritvan -elämänvirttä: - - "Tuuli purtta tuudittelee. - Vieras vaimo liekuttelee - turvatonta... Tuuti, tuu!... - Kuule, kirkonkello soipi! - Kirkas kuu jo hopeoipi - Kalman maita... Tuuti, tuu!" - -Kätkyen kaunis, valkoinen kukka kuunteli laulua. Pieni suu vetäytyi -hienoon hymyyn... Elämänhiiri hävisi poskelta hetkeksi... lymyytyen -jonnekin suupieleen... Vaimo kertoi vieraallensa Ritvan tarua: - --- "Kenen lienee tyttö... Kuka lienee isä... Äiti toi tänne ja pyysi -hoitamaan... Sairaana jätti poloisen..." - -Kätkyen korea kukka kuuli vieraan vaimon puheen... kuunteli... oli -ymmärtävinänsä... hymyili armaasti... Elämänhiiri vilkehti taas -pienellä poskella... Ilo muuttui mielipahaksi... Itkuun meni kaunis -suu... silmät kyyneleihin... Mieli apeana kallisti hän päänsä -vieraasta vaimosta ja itki katkerasti. Vaimo rauhotteli häntä -viihdytellen: - --- "Hys... hys... hys... aa!... Aa... tuuti-hys-hys!" - -Kuoleman sukat kuivuivat yhä orrella... Sen koirat haukkuivat ulkona, -ilmottaen suuren vieraan tuloa... Vaimo soudatti pikkuista Ritvaa, -jatkaen sen elämänlaulua: - - "Kalma katsoo Tuonelasta - vaimon langenneen on lasta. - Sikskö itket?... Tuuti, tuu! - Viihdy!... Ellös itke, kukka, - vaikka heitti äitirukka!... - Kaskun kerron sulle... Tuu!... - - Melki-Zedek kiusaa lastaan: - pienen luo hän pensahastaan - madon mustan kerran toi... - Toi, ja jätti armahansa - yksin mustan madon kanssa... - Vaaran sille viereen loi..." - -Ritva katseli kummissansa oudon naisen silmiin... Kyynelissä -kimalteli kätkyen helmi. Hän nosti pienen kätensä... Rauhallisena -kuivasi hän sillä kyyneleiset mustat silmänsä... Miettivänä kuunteli -hän kehtolauluansa, ajatellen äidinrintaa... Vaimo lauloi edelleen: - - "Mato musta sulle ilkkuu... - Ah, sen musta silmä vilkkuu. - Suotta, raukka, rauhaa hait. - Pitkät ovat itkun juuret: - Tuskat, epäilykset suuret - taaton suonista jo sait..." - -Ritvan pikkuinen suu vetäytyi taas sievään hymyyn... pieni -elämänhiiri pistäytyi taas arkana kalpealle poskelle... Kätkyen -kukalle on laskenut lempeä elämän ilta-ilo, niinkuin lämmin -päivänpaiste... Silmässä kiilsi vielä kostea kyynel... Rauhan liina -heilahteli akkunassa... Kuolema veti jo kylmiä sukkia pikkuisen -lähtijän jalkoihin... Alkoivat jo matkavalmistukset. - --- "Hys... hys... hys! Aa!" -- viihdytteli vieras vaimo... -Matkavalmistukset jatkuivat. Vaimo puheli toiselle: - --- "Synnistä puhennut kukkanen... Voi sentään sitä ihmis-elämää!... -Ja niin herttainen ja kaunis, kuin enkeli." - -Ritva hymyili. Hän oli lähdössä äidin luo... Kuoleman koirat -haukkuivat ulkona yhä kauniimmin. Ne ilmottivat että se suuri vieras -oli jo portaiden edessä, joka saapui Ritvaa kotiin noutamaan... -Jo raottui taivas ja sieltä hymyili isän koti... Kätkyt heilui -kauniisti... Vieras vaimo lauloi lähtevälle: - - "Synnyit isän rikoksesta. - Siitä, raukka, hirmuisesta - perit itkun ikisyyn... - Vaimo langennut sun kantoi, - kohdussaan jo sulle antoi - synnin idun, kuolon kyyn..." - -Herttaisena kuunteli kehdon kalpea helmi laulua. Palsami kukki -punaisena akkunalla... kehdon kukka kätkyessä... Päivä leikki -surullisena palsamin kukissa... tuonen lempeä rauha Ritvan -poskilla... Kalman kellot soivat kauniisti... Sen kylmät sukat -vetäytyivät jo pieneen jalkaan... Korkeuteen katseli musta silmä... -Sieltä aukeni jo taivas lempeänä, kuin äidin syli... Lapsi näki -kadotetun paratiisinsa: äidin ryöstetyt rinnat... Ulkona haukkui -kalman koira niin kauniisti, ennustellen kuoleman suurta, yhä -lähenevää tuloa... Vaimo puheli vieraallensa: - --- "Semmoista se on ihmis-elämä... Se kukoistaa aikansa, kuin -kukkanen... Näyttää kauniilta ja ihanalta ja mieli tekee sitä -taittamaan, vaan kun taitat, niin itkeä saat ja näet hedelmät..." - --- "Niin... Niin... Kukka se on... kuk-ka!" -- vastasi toinen vaimo. -_"Elämä on kaunis kukka... synninkukka, johon on käärme kätkettynä_..." - -Yhä kauniimmin haukkuivat kuoleman koirat... Yhä heleämmin soivat -kalmankulkuset... Kuolema oli jo vetänyt kylmät sukkansa lähtevän -jalkaan polviin asti, käärinyt hänet lempeään rauhan liinaan... -Ritva oli jo aivan matkavalmis. Vieras vaimo lauloi vielä hänen -elämänlauluansa: - - "Isä sinut yksin heitti, - äiti unehella peitti, - ettei synti ilmi saa... - Kuuhut katsoo taivahalta. - Kyy ja kalma kaikkialta - sua vaanii... Tuuti, aa!..." - -Jo ovat kuoleman sukat jalassa, sen eväät mukana: rauha mielessä... -Pienen silmä kirkastuu. Kuoleman lempeä hymy laskee kalpeaan -suupieleen ja posken pieneen kuoppaan... Hän näkee taivaan -avautuvan... Siellä odottaa häntä kadotettu äidin rinta, unien -paratiisi, huolten hoiva... Hän kukkii nyt ilosta kilpaa palsamin -keralla. Pienen kätensä ojentaa hän taivasta kohti ja hymyilee, kuin -kevät kesälle. Hän on löytänyt rauhan... Kipu on loppunut rinnasta... -Outo vaimo soudattaa ja laulaa lauluansa, kertoo Ritvan lyhyttä tarua: - - "Vaan ei sulla itkun syytä, - kunnes kuolemaa ja kyytä - vieras vaimo vartioi. - Nuku, raukka, rauhamiellä, - vaikka vanhempasi tiellä - pikku-risti ootkin, oi!" - -Kalpea kehdon kukka tunsi jo äidin lämpöisen rinnan makua... Huulella -on autuas hymy, rinnassa iki-onni... Tyyni on mieli, kaunis poski... -Vieras vaimo viihdyttää vielä nukkuvaa: - --- "Hys, hys, hys! Aa!" Ritva pani pienet kätensä ristiin. -Elämänhiiri pakenee poskelta. - --- "Äiti!" -- lausuu sitten pieni rauhan teille lähtijä... Lause -katkesi siihen. Ei voinut hän lopettaa: "miksi minut synnytit? Isä, -miksi minut elämään kutsuit?" - -Pieni pää kallistui pielukselle... Musta silmä sulkeutui... -Elämänhiiri hävisi koloonsa... - -Harhamalan Ritva oli nukkunut ikuiseen uneen, löytänyt kadotetun -äidinrinnan... - --- "Hän on kuollut", -- lausui vieras vaimo. Koirat lakkasivat -haukkumasta. Palsamin kukat kallistuivat surullisina kalmankukkaa -katsomaan. - -Eikä sulkenut pienen silmää itkevän äidin käsi, ei surevan isän -suutelo... - - * * * * * - -Pieni Ritva kulkee kuoleman mailla... Yksin vaeltaa pikku poloinen -tuonen polkua... Metsä on musta, polku pitkä... Ei tuika tähti, eikä -laula lintu... Metsikössä hiipivät Tuonelan henget, vaan ei kuulu -mistään ääntä... Rauhallinen on Tuonelan polku. - -Polku jatkuu... Pieni kulkija väsyy... Rauhallisena laskee hän tuonen -sammalelle levolle... Valkea lintu tuo hänelle silloin nokassansa -mustan kuoleman ruusun... Hymyillen ottaa kulkija linnun lahjan -pieneen käteensä. Kukasta saa hän uutta voimaa ja lähtee rauhallisena -taas taipaleelle... Yksin saapuu hän Tuonelan virran rantaan ja -viittaa venettä... - -Yksinäinen on hyljätyn matka Tuonen mailla. - -Jo lähtee valkea pieni vene Tuonelan virran valkamasta. Veneessä -istuu Harhamalan Ritva, kalman valkea paita yllä, kädessä musta -kalmanruusu... Mustat joutsenet vetävät venettä pitkin Tuonelan -mustaa virtaa. Perässä istuu suuri valkea Tuonelan perho perää -pitäen... kulkua ohjaten... Ei liiku vesi Tuonen virrassa... Sen -pinnalla paistavat mustanpunaiset kuoleman vesikukat... Surukukilla -siroteltu on Tuonelan virta... - -Hiljaa, kuin laulunhyminä, soluu vene valkamasta... Kuusikosta -kumottaa Tuonelan kelmeä valo... Joutsenet virittävät haikean -laulunsa... Rannan lehdossa ei kukahda käki, ei kuulu kaiku -kalliosta... Oksa ei liikahda... Ääneti istuvat kuolon valkeat linnut -mustissa tuonenpuissa... - -Hiljaista on pienen kuolleen kulku kuoleman vesillä... Kummeksien -katselee hän outoja oloja... - -Virta koukistuu... Vene kaartaa Kuuvalokallion ohi... Tuonelan -pienet tytöt istuvat kallionkielellä... Ne sirottavat sieltä mustia -kalmanruusuja pienen kulkijan purteen ja laulavat hänelle: - - "Tervetuloa, Ritva-rukka! - Tervetuloa Tuonen maille, - Tuonen kehdon kukkaseksi! - Kuunvaloksi, - päivänheloksi, - allinlauluksi somaksi - tulit tänne, tuiretuinen. - Tervetuloa, kaunis kukka!" - -Hartaana kuulee laulua pieni purjehtija... Hiljaa painuu pursi -etemmä... Metsä tummenee... Virta himmenee... Sen rannat ovat -sirotellut valkoisilla alleilla... Pursi soluu niiden ohi... -Joutsenet vaikenevat... Allit alkavat laulaa Tuonen vesillä -kulkijalle: - - "Tervetuloa Tuonen vesille! - Sävelenä täällä souda! - Vesikukassa, - nurmen nukassa - kastehelmenä somana - kimaltele, pikkuruinen! - Tervetuloa Ritva-kulta!" - -Ja allit lentävät ylös virrasta... Keltainen kalmankukka on kunkin -nokassa... Niillä sirottelevat ne Ritvan purren mustan tien... Ääneti -istuu pieni purtensa perässä... Kukkaista tietä vetävät joutsenet -venettä... Kaunis on pienen lapsen kulku kuoleman vesillä... - -Jo saapuu vene Tuonelan mustalle ulapalle... Se on siroteltu -valkolumpeilla... Rantakalliot ovat iltaruskon hämyä... Veneen -edessä, kalliolla, istuvat Tuonelan lapset, harput pienissä -käsissä... Ne soittavat tulijalle tervetuloa, laulaen soiton mukana: - - "Tervetuloa, kehdonhelmi! - Läiky täällä lumpehena! - Tähtönen, - pienoinen, - maailmasta sammuit sä, - mutta tääll' oot elämä. - Iltarusko armainen, - kaunis uni, Tuonen rauha - ollos täällä, pienoinen!" - -Joutsenet vetävät venettä kohti rannan iltarusko- kalliota... Jo -saapuu vene rantaan... Rannalla odottaa Tuonelan lempeä Liiva... Hän -ottaa vastaan vanhempiensa huonosti hoitamat ja hylkäämät lapset ja -vie heidät tuomiolle... Hellästi nostaa hän tuonen vesien pienen -purjehtijan syliinsä ja lausuu: - - "Tervetuloa, Ritva rukka! - Tallella nyt oot jo, kukka..." - --- "Tervetuloa!... Tervetuloa!" -- laulavat Tuonelan lapset... -Väsynyt purjehtija kietoo pienet kätensä luottamuksella Liivan -kaulaan... Kallio aukenee ja Harhamalan Ritva häviää Liivan sylissä -aukkoon. Hän lähti tuomiolle Tuonelan tuomiosaliin. - -Mutta salin ovella lukee hän sanat: - -"Täällä etsiskellään isien pahat teot lasten päälle kolmanteen ja -neljänteen polveen." - -Hartaana lukee Ritva sanat. Suuret silmät kiintyvät niihin, -harhaellen, kuin isän katse. Rauhallisena puristaa hän pienet kätensä -Liivan kaulaan... Poskeen painuu pyöreä kuoppa... Pieni suu vetäytyy -somaan hymyyn ja hän lausuu lempeällä äänellä: - --- "Äiti!... Isä!..." - - - - -Syys-öisiä elämänvaloja. - - - Elämä on kaunis portto, joka tarjoaa - huuliltansa kiehtovaa Juudaksensuudelmaa... - -Lokakuun syyspimeät peittivät maita. Syksyn kylmä, kostea hengitys -puhalteli avaruuden ammottavasta kidasta. Sade pieksi liejukoita. -Päivät olivat harmaata, sumuista suota, yöt pilkkopimeitä... - -Kaikki kiemurteli elämän- ja kuolemankäärmeenä, tapellen toistensa -keralla: Syksy söi kesän, pimeys valon, talvi syksyn, valo pimeyden -ja peto pedon... - -Suuri on elämän ja kuoleman leikki... - -Ja sen leikin keskellä eli ihminen... Se karkeloi sen leikin kynsissä -ja sen mukana... Vanhuus soi nuoruuden... pettymys toiveet... ihmiset -toistensa elämän... - -Suomen ensimäinen kansaneduskunta lopetteli istuntojansa. Se ei ollut -saanut sanottavaa valmiiksi. Mutta ympäri maata kiehuivat mielet. -Uudet aatteet riehuivat myrskynä ja törmäsivät vanhoja vastaan. Mutta -samalla aikaa nousi vanha uutta vastaan voimakkaana merenmaininkina. -Taloudellisella alalla oli kysymys siitä, kumpi taloudellinen suunta -on pääsevä vallitsevaksi, sosialistinen vaiko "porvarillinen", -yksityiseen omistus-oikeuteen perustuva. - -Mutta vieläkin rajumpana riehui taistelu henkisellä alalla. Se riehui -niin jyrkkänä, ettei mikään sovittelu voinut tulla kysymykseenkään. -Ehdoton usko ja täydellinen kaiken uskon kieltämys törmäsivät yhteen, -kuin tuli ja vesi, iskivät kuin kaksi kirveenterää. Toisen tai toisen -oli määrä sortua. Kummankin takana seisoivat joukko-ihmisten sankat, -kiihkoutuneet parvet, sokeina, joukko-uskon läpitunkemina. Ja niiden -seassa, joiden joukko taisteli kieltäymyksen riveissä, sortuivat myös -kaikki uskon säätelemät ja siihen perustuvat siveellisyyskäsitteet, -miehen ja vaimon välinen kysymys, sortuivat ja taas kohosivat, -katuvina tai uudella pohjalla yrittäen. Siveellisyyskysymys oli -heitetty kiirastuleen. Sen ympärillä riehui tulisimpana uskon -ja uskottomuuden suuri taistelu. Siinä, lihan ympärillä, oli -yhdeltäpuolen houkutus suurin ja toiselta puolen kieltäymyksestä -johtuva sielun puhdistuminen kirkkain. Siinä oli ihmisellä paras -tietoisuus tehdä itsensä voittamisen sankaritöitä, antaa hyveen -esikuvia, nousta omissa silmissään ja jalostaa ihmishenkeä tulevien -polvien perinnöksi. - -Oli lokakuun loppupäivät. - -Lokakuun lopussa Harhama oli puolueensa maaseudun johtomiesten -kokouksessa, jossa neuvoteltiin puolueen tulevasta toiminnasta -omassa vaalipiirissä. Kokoukseen oli saapunut kansanmiehiä satojen -kilometrien päästä, Pohjan perukoilta, aina Lapin pohjoisrajalta. -Kaikkia elähdytti sama isänmaan asia, sama uskon ja uskottomuuden -taistelu tempasi jokaisen mukaansa. Useiden puheiden loputtua puhui -nuori ja miehekäs Roinila: - --- "Meidän puolueemme täytyy asettaa luottamusmiehineen ankarat -vaatimukset siveellisyys-asiassa. Niiden täytyy kiertää semmoisia -_talojakin_, joissa asuu ihmisiä, jotka eivät tunnusta muuta, kuin -lihan evankeliumia. Kun he esimerkiksi matkoillansa tulevat jollekin -paikkakunnalle, on vaadittava, että he ensiksi ottavat selon, onko se -ja se henkilö nykyisen ajan apostoleja, jotka korottavat pahettansa -hyveeksi, ja jos saavat tietää, että henkilö on semmoinen, eivät he -saa mennä sen asuntoonkaan, eikä myös päästää niitä omaan kotiinsa, -sillä sitä voivat ihmiset ymmärtää niin, että puolueemme hyväksyy -siveettömyyden ja julistaa prostitutionin hyveeksi. Sillä lailla -tulemme me ihmisten silmissä nostamaan siveettömyyden levittäjät -kunniallisten ihmisten tasalle ja rikoksen ansioksi. Puolueemme siitä -kärsii ja turmelus saa uutta voimaa." - -Harmaat, kovia kokeneet miehet katsahtivat toisiinsa vakavina. -Roinila jatkoi: - --- "Rakkauden ja lihan raja-aita on hyvin ohkainen. Se on helppo -kaataa, mutta sen uudelleen nostaminen on vaikea." - -Puheen loputtua syntyi painostava hiljaisuus. Kuin jonkun käskystä, -huomasi Harhama, että kaikkien silmät katsoivat häneen, ja oitis -nousi hänen sielussansa aavistus, että Roinila tarkotti juuri häntä -ja rouva Esempiota. Se aavistus kohosi, kuin musta, vihainen aave, -ja hän itse nousi sen hartioilla, kuin ärsytetty elukka, johon on -sattunut keihään kärki. - -Puhe ja keskustelu loppui siihen. Kaikki pujottautuivat hiljaa ulos, -ikäänkuin olisivat säälineet jotain, josta eivät olleet selvillä, -kuka se on. - -Tuli ilta. - -Suuri juhlasali oli loistavasti valaistu ja täynnä yleisöä. -Puolue kokosi rahaa arpajaisilla... Suomen nainen nousi jo miehen -vertaiseksi. Se pohti yhteiskunnallisia kysymyksiä ja selitteli -suuria elämän ongelmoita. Vanha torpparin vaimo Liinala selitteli -taas siveellisyyskysymystä. Hän puhui: - --- "Kansamme voima on siveellisyydessä. Sillä mitä meitä hyödyttää, -jos kylvämme isänmaamme vainiot vaikka kultaisilla siemenillä, jos -emme kitke rikkaruohoja, jotka tukahduttavat kasvullisuuden..." - -Juhlapukuinen yleisö kuunteli hartaana, kuin kirkkoväki. Liinala -jatkoi: - --- "Mitä hyödyttää meitä myös, jos pesemme vaikka lakkaamatta -tupiemme lattioita, jos emme puhdista jalkojamme liasta? Me tulemme -likaisin jaloin sisälle ja tahraamme taas ja taas tupaamme..." - -Kuulijat punnitsivat hänen sanojansa ja Liinala jatkoi: - --- "Parannus ja puhdistus on meidän siis alettava _itsestämme_, -omista kantapäistämme, omista kengänpohjistamme lähtien... Seulan -pitää sitten käydä meidän _joukossamme_... Meidän on seulottava -joukostamme akanat puhdistumaan yleisen tuomion tulessa. Meidän -täytyy armotta tappaa keskuudestamme taudin siemenet..." - -Taas oli Harhama huomaavinansa, että sadat silmät katsoivat häneen. -Hän nousi ikäänkuin kynsillensä niitä vastaan. Puhuja jatkoi: - --- "Meidän, naisten, on myös alettava puhdistus itsestämme ja sitten -koko _sukupuolestamme_. Meidän on nostettava oma sukupuolemme -tuliseulaan. Meille sanotaan: Meidän pitää _ymmärtää_ langennutta, -eikä sitä tuomita... Mutta minä kysyn teiltä: eikö se sääli ole -_väärä_?" - -Kuulijat ajattelivat. Puhuja kyseli edelleen: - --- "Emmekö me sillä säälillä korota pahetta semmoiseksi, jonka -harjoittamisesta voidaan vaatia palkkiota: sääliä ja ymmärtämistä?" - -Monesta se kysymys tuntui uudelta. Puhuja jatkoi: - --- "Eikö se, joka heittää langenneeseen ensimäisen kiven, tee samaa -palvelusta, kuin se, joka ensimäisenä polkee kotiimme hiipivän -myrkyllisen käärmeen pään päälle?" - -Harhamastakin se tuntui uudelta. Puhuja jatkoi: - --- "Minulle sanotaan: Ellen minä itse ole synnitön, en minä ole -oikeutettu heittämään toista kivellä. Minä kysyn: Enkö minä saa estää -ruton siemeniä _muihin_ levenemästä, enkö minä saa niitä siemeniä -hävittää, jos itse tiedän itsessäni olevan niitä?" - -Puhe tuntui kaikista niin uudelta, ja kumminkin niin kotoiselta -elämän viisaudelta, joltain unohdetulta. Puhuja kyseli edelleen: - --- "Katsokaa: Maailman fariseukset kiittävät Jumalaa, kerskaten, -että he ovat suvaitsevaisia, kuin Jeesus, eivätkä tuomitse, kuten -fariseukset. Mutta minä kysyn teiltä, kumpi menee vanhurskaampana -kotiansa: Nekö, jotka niin suvaitsevaisuudellansa kerskuvat, vaan -sekö, joka sanoo: Herra armahda minua syntistä, joka maailman -kiitosta ja suvaitsevaisen mainetta tavotellessani en ole heittänyt -ensimäistä kiveä niiden päälle, jotka levittävät paheen siemeniä?" - -Monesta tuntui silloin, kuin olisivat he ennen lukemansa väärin -ymmärtäneet. Harhama mietti jotain sekavaa. - --- "Ja kumpi tekee naiselle suuremman palveluksen: sekö portto, joka -tunnustaa huoruuden häpeäksi ja heittää toista porttoa ensimäisellä -kivellä, vai sekö suvaitseva, joka ymmärtämisellä tekee huoruuden -kunnialliseksi ja siten houkuttelee lukemattomat menettämään -siinä ruumiinsa ja henkensä, etsien sääliä, tai ainakin luottaen -ymmärtämiseen?..." - -Huoneeseen tuulahti joku kotoisen elämän viisaus, jonkun tutun asian -tuoksu. Puhuja alkoi uudestaan puhua joukon, erittäin juuri puolueen -puhdistamisesta niistä, jotka korottautuvat Jeesukseksi antamaan -haureellisille ihmisille syntejä anteeksi, lyövät rintoihinsa -maailman edessä sanoen: Katsokaa minua Jeesuksen tekojen seuraajaa! -Harhama luuli taas huomaavansa, että pisto oli tähdätty häneen. Hän -ärtyi. Puhuja jatkoi: - --- "Epäsiveellinen ihminen jättää elämään samanlaisen jälen, kuin -rengin likainen saapas pappilan salin puhtaalle lattialle..." - -Hän vaikeni ja kysyi sitten: - --- "Mitä meitä siis hyödyttää, jos puhdistelemme elämää, jos emme -puhdista sitä tallaavien ihmisten jalkoja? Mitä meitä hyödyttää, jos -puhdistelemme joukkoamme, jos emme tarttuman siemeniä seulo pois ja -levitä niitä julkisuuden kaakinpuuhun, kuolemaan häpeän puhdistavassa -päivänpaisteessa?" - -Harhama luuli sanojen tarkottavan häntä. Kuulijoiden joukosta kuului -kuiskauksia: "Hän puhuu oikein!" Vaimo jatkoi: - --- "Toiset, synnin apostolit, kehottavat meitä puhdistamaan maailmaa -ymmärtämisellä ja anteeksiantamisella, kehottavat meitä palkitsemaan -siveettömyyttä. Niille meidän on sanottava: Joka teistä on Jeesus, -hän astukoon ensimäisenä puhdistamaan ihmisiä, antamalla niiden -syntejä anteeksi ja palkitsemalla ne ymmärtämisellä... Me ihmiset -emme voi itseämmekään parantaa muutoin, kuin tuomitsemalla, mitä -sitten muita. Ja jos me itseämme pelastaessa itseämme tuomitsemme, -emmekä ole _velvolliset_ silloin muitakin tuomitsemaan?" - --- "Oikein!" -- kuului väkijoukosta kuiskauksia. Harhama katsahti -sinne. Kuiskaajien ja hänen katseensa kohtasivat toisensa. Hän tunsi -kohtaamiensa silmäyksien sattuvan hänen arimpiinsa. Kuulijoille -kirkastui kotoinen viisaus, joka oli nyt heistä niin yksinkertainen -ja kaunis. Liinala jatkoi: - --- "Mutta Jumalan avulla me voimme puhdistaa likaiset jalat ja seuloa -joukkomme... Nykyään kurottelee siveettömyys hyveen valtaistuimelle, -mutta jos Jumala on apunamme, niin hän masentaa sen nousun. Hän on -paneva lihan apostolit pystyttämään oman kaakinpuunsa. Hän panee -siinä tehtävässä vihollisensakin meidän ja puolueemme välikappaleina -omiksi aseiksensa." - -Harhaman silmien edessä alkoi kieriä ylös musta synkkä ajatus, kuin -kohoava musta auringon pyörä. Se laajeni, pimeni, pimitti kaikki ja -ikäänkuin peitti viimein koko taivaan laen. Siitä paistoi hänelle -kuin taivaan kanneksi levittyneestä auringosta kysymys: - --- _"Olenko minä todellakin Tarvaan puolueen palvelijana, -vahvistajana palvellut Jumalaa, jota vastaan nousin?... Ja olenko -pystyttänyt itselleni häpeäpaalua auttamatta niitä, jotka sitä -pystyttävät, tahtoen minut siihen hiljaisuudessa häväistäksensä -nostaa?..."_ - -Hän ei vastannut kysymykseensä. Hän _pelkäsi_ siihen vastata... - -Hän vaipui kokoon sen kysymyksen alla, kuin vuoren painama ja -rutistama mato. - -Puhe loppui kätten taputuksen räiskyvään paloon. Mieli kuivana kulona -lähti Harhama valoonsa pakahtuvasta juhlahuoneesta. Kun hän tuli -ulos, pyysi Roinila saada puhutella häntä kahden kesken. - --- "Kyllä!" -- myönteli Harhama kiusautuneena. - -He istuivat eräässä sivuhuoneessa. Roinila alkoi puhua: - --- "Minä ensiksi pyydän Teitä, että ette pahastuisi ja että -ymmärtäisitte minua oikein..." - -Harhama ei vastannut, Roinila jatkoi: - --- "Minä, suoraan sanoen, tulin heittämään teitä sillä ensimäisellä -kivellä, vaikka en olekaan synnitön... Täällä liikkuu ilkeitä huhuja -rouva Esempiosta ja Teistä... ja puolueellekin ne ovat turmiollisia. -Enkö minä saisi ehkä vakuuttaa, että ne ovat perättömiä?" -- lisäsi -hän lopuksi kysyvästi. - -Harhama vaikeni. Viha ja joku ilkeä tunne kuohuivat hänessä -sekaisin. Hän oli näkevinänsä edessänsä puolueensa, hänen avulla -pystyttämän, kaakinpuun kohoavan, eikä hänessä ollut miehuutta -siihen nousta. Hänessä kohosi uhma. Hän kuvitteli sen kaakinpuun -kunnia-alustaksi, johon hän voi nousta halveksimaan ihmisraakimuksia, -jotka tungettelevat häntä häpäisemään syyttömästi. Mutta ei hänessä -ollut miehuutta nousta sillekään jalustalle. Äskeinen suuri, synkkä -kysymyksensä ja sen edellinen puhe, olivat häntä lannistaneet. Uhma -ja raukkamaisuus taistelivat vallasta. - -Kun vastaus viipyi, jatkoi Roinila kyselyään: - --- "Voittehan Te minulle sanoa suoraan, sillä kunnioitanhan minä -Teitä silti... Mutta olisi silloin helpompi torjua panettelua... -Ettekö ainakin voisi kieltää rouva Esempiota käymästä luonanne? Ne -käynnit herättävät pahennusta..." - --- "Se on ainoa ihminen maailmassa, jonka minä otan vastaan itseni -tähden", -- vastasi Harhama jyrkästi, lisäten: "Minä en kutsu -luokseni semmoisia, joita muut kumartelevat, enkä mene koskaan sinne, -missä kaikki muut käyvät jotain onkimassa, vaan sinne, jota muut -kiertävät..." - -Siinä vastauksessa oli sekaisin uhma ja velttous. Siinä oli ihmisten -halveksiminen ja raukkamaisuus toisiinsa sekottuneina. Siinä -oli sekaisin ajatus: "ei niille maksa puhua" ja ajatus: "tällä -selityksellä tästä nyt pääsee." Roinila jatkoi, kuin pistäen, mutta -pohjaltaan vilpittömästi: - --- "Se on kyllä hyvä se, jos me ihmiset vaan voimme syödä -publikaanein ja syntisten kanssa samassa mielessä kuin Jeesus, ja -jos me olemme itsestämme senkään verran varmat, että emme _itse_ ole -publikaaneja... jotka ehkä likaamme puhdistettavamme..." - -Syntyi äänettömyys. Harhama tunsi rutistuvansa. Roinila jatkoi hetken -kuluttua: - --- "Minäkin tahtoisin rouva Liinalan tavoin sanoa: 'Joka teistä ei -itse ole publikaani, hän menköön Jeesuksen tavoin syömään niiden -kanssa!'" - -Harhama tunsi jonkun piston, jota hän ei voinut torjua. Joku -käsittämätön tunne ahdisti häntä, tunki hänen kurkkuunsa, kuin -katkera savu. Hän tunsi taas sen jalkapuun rutistavan, jota -hän muisti kumartaneensa. Hän tuli hetkeksi sille katkeraksi. -Ajatukset risteilivät salaman nopeina. Hän muisti äskeisen katkeran -kysymyksensä: "Olisiko että..." Uhma ja ihmisten halveksiminen -vyöryivät sumupilvinä toistensa yli, rajuina, kuten kaikki -kävi hänessä tämmöisinä hetkinä, syöksivät toisiansa kumoon... -sekaantuivat... tulivat epäselviksi... väsyivät ja lopulta muuttuivat -velttoudeksi. Roinila uudisti kysymyksensä: - --- "Ehkä minä saan ilmottaa ne juorut perättömiksi ja siten puhdistaa -puolueen epäluuloista?" - -Silloin pursusi Harhamasta ulos hänen olemuksensa toinen puoli, -velttous. Hän alkoi kiemurrella. Hän ei noussut elämänsä -kunniajalustalle, ei sen kaakinpuuhun. Hän itse tunsi omituisen -kykynsä puhua niin orakelimaisesti, että hän voi sanojansa puolustaa -minkä tuomion edessä hyvänsä. Hän turvautui aluksi siihen, vastasi -lyhyesti, kuivasti, että hän oli jäävi omasta elämästänsä todistuksia -antamaan. - --- "Mutta voittehan kumminkin minulle, rehelliselle ystävällenne -ilmottaa", -- jatkoi Roinila. - -Yhä raukkamaisemmaksi painui Harhama. Hän etsi velttoudellensa jotain -puolustusta ja löysikin sen siinä kunniasanassa, jonka hän oli rouva -Esempiolle antanut, luvaten salata suhteen. Se oli nyt hänelle -pensaana, johon hän kätkeytyi, kiemurteli sen suojissa, myönsi ja -kielsi elämänsä samalla sanalla... - -Keskustelu loppui, Roinila huokasi ja lähti. Silloin pursusi taas -Harhamasta oman velttoutensa inho. Hän tunsi kasvolihaksiensa -kutistuvan, nousi ylös, meni Roinilan jälestä ja tavattuansa hänet -lausui: - --- "Vielä yksi sana: sitä suhdetta ei ole, mutta sen olemassa oloa -ette saa kieltää, vaan päinvastoin myöntää..." - -Roinila katsoi häneen tutkivasti, surullisesti, eikä vastannut mitään. - -Mutta Harhama tunsi nyt vajoavansa maan alle ja vuorien latoutuvan -hänen hartioillensa. Hän tunsi oman raukkamaisuutensa herpaisevan -hänen jokaista jäsentänsä. Hän mutisi tulikuumana: - --- _"Enkö minä oikeastaan kunniasanan taa kätkeytyessäni kiellä sitä, -jonka olen kohottanut jumaluuden vertauskuvaksi?..."_ - -Hänen polvensa vapisivat, kun hän pukeutui ja lähti ulko-ilmaan. -Kadulla, oven edessä tervehti häntä eräs tuntematon, joka tunsi -hänet, ja puheli kysyvästi: - --- "Ne ovat nyt suuret arpajaiset... Tietysti kootaan -vaalipuhumispalkkoja?" - -Uudet vuoret latoutuivat Harhaman hartioille. Hän oli nauttinut -palkkaa puhujamatkoiltansa ja saanut matkakulut. Molemmat hän oli -säästänyt Zaikolta perimiensä lisäksi, eläen puoli-nälässä ja -jalkaisin kulkien. Hän oli niitä säästänyt rouva Esempion tähden, -voidaksensa taas päästä taloudellisesti turvatuksi ja siten ihmisten -tuomiosta riippumattomaksi. Nyt pusertui hänestä katkera kysymys: - --- _"Olisiko, että olen koonnut kultaa rakentamalla alttaria -maailmankurjuudelle, ja korottaessani köyhyyttä Jumalaksi?... Ja -olisiko, että minä olen nyt häveten kieltänyt sen naisen, jota -Jumalaksi nostan?..."_ - -Hän meni järven rannalle, istahti siellä kivelle, nojasi kyynäspäät -polviinsa, painoi kasvot käsiänsä vastaan ja istui niin syksyisen yön -aamuhämäriin. - - * * * * * - -Seuraavan päivän aamuhämärä vieri jo raskaana myllynkivenä Harhaman -hartioille. Ajatukset ikäänkuin hajosivat harmaaseen syyspäivään -sotkuisena sumuna. Ne olivat raukeat ja tylsät. - -Silloin enkeli Iiranto asettui hänen vierellensä, ruumiina syksyinen -huude. Se ampui nuolensa itään ja kohta leimahti Harhaman eteen teos. -Sen sivuilta kohosivat runouden paratiisit, hopealumpeiset lammit -läikkyivät, ja maailmoilla tulitettu äärettömyys loisti kiteilevänä -ulappana. Se näky kietoi Harhaman sielun hekkumallisimpiin -sinisavuihin, joissa maailmat kipinöivät jalokivisinä tulisilminä ja -maineen tuoksu tunki sieramiin. - -Enkeli Iiranto hymyili. Sen hiuksina heilahteli ihmispoven -kunnianhimo ja sen silmistä säteili kultahuume. Se puhalsi ne -Harhaman sieluun ja kuiskaili: - --- "Eivätkö ne ole olemattoman Jehovan väkeä, jotka eilis-iltana -heittivät häpeänvaipan hartioillesi?..." - -Harmaa ilma kirkastui silloin Harhaman silmissä. Hänen sielussansa -leimahti vihan tulisoihtu ja hän nousi astumaan viimeisen askeleensa: -Hän lähti kirjoittamaan teoksensa viimeiset sanat ja astumaan -_julkisesti_ Jumalaa vastaan, katkaisemaan koko maailman nähden ne -siteet, jotka häntä vielä Jumalaan yhdistivät. - -Hän varustautui kierähtämään _kokonansa, juhlallisesti_ ja -julkisesti, kauneimpien runokellojen soidessa, pois Jumalan käsistä, -pois Hänen pihdeistänsä, ahjoistansa ja alasimeltansa. - -Ja jo heti levisi hänen teoksensa loistavana tähtivaippana kaiken -muun yli. Kun hän taas pääsi siihen käsiksi, tarttui häneen siitä -taudin huumaava kuume ja sairaloinen viha leimahti hänessä Jumalaa -vastaan. - --- "Sinä olematonhan se olet se kaakinpuu, jossa raakimukset -häpäisevät niitä, jotka ovat jaksaneet kohota ja vapautua -variksenpelättimiä palvelemasta", -- mutisi hän, vihansa vallassa. - -Ja hän ryhtyi teostansa lopettamaan. Hän tarttui vihaamaansa Jumalaan -raa'oin, kuumeisin käsin, kuin rutto uhriinsa. Teoksesta puuttui enää -muutamia sivuja. Hän oli aivan säästänyt sen lopettamista näiksi -päiviksi, jolloin oli hänen nimipäivänsä. - -Syksyinen sade pieksi taas seiniä. Tuuli ulvoi ja sakea pimeys -oli itseensä pakahtua. Uusi päivä oli jo synkennyt pimeäksi -syys-yöksi, joka äärettömyyden yökkönä lensi maan muassa avaruuden -pilkkopimeässä. Sade pieksi seiniä. Harhama lopetti teostansa. - -Hän oli kulkenut teoksessansa halki ijankaikkisuuden. Hän oli alkanut -maailmankauden alusta ja lopetti nyt ijankaikkisuuden kaukaisimpiin -aikoihin, jolloin aika on taas lakannut olemasta, yöt ja päivät, -vuodet ja hetket hävinneet, niiden rajat ja vaihtelut haihtuneet -ijankaikkisuuteen, kuin purojen vedet ja sadepisarat mereen... - -Oli alkanut jo ajan pysyväisyys, hetkien ja vuosien ääretön, rannaton -valtameri: ijankaikkisuus. Hetket olivat sitä ja se oli hetki. Aine -oli hävinnyt ja aineen hävitessä oli liikunta lakannut ja liikunnan -haihtuessa oli haihtunut aika. - -Ensin oli alkanut ihmisyyden jumaluuteensa kehittymisen hetki, -jolloin kehitys on jo saavuttanut pysyväisyytensä, muuttunut -vallitsevaksi ainoaksi luonnonlaiksi ja alistanut kaiken muun -allensa. Ihminen on jo halki kaikkeuden tietoinen jumaluudestansa. -Hän tekee jumaluuden töitä: hallitsee maailmoita, antaa syntejä -anteeksi ja näkee kaikkeuden yhtenä kuplana, sillä hänen henkensä on -jo kaikkeus ja äärettömyys. - -Miljaardit vuodet kulkevat huomaamatta... Ihmisessä piilevä jumaluus -on kehittynyt järjellisyytensä täysi-ikään halki äärettömyyden. -Ihminen hallitsee jo olemuksensa kaikkia voimia: Se ohjaa -luonnonvoimia, kuin varttunut mies kättänsä, henkisesti kehittynyt -järkeänsä, siveellisesti jalostanut halujansa. Sen käskystä nousee -ukkonen... Sen käskystä koristavat revontulet taivaan lakea ja -päivänkangastukset ilmautuvat sen vihjauksesta... Hän hallitsee ja -ohjaa valon ja elämän syntyä, kuin hoitaja lasta... Hänen käskyjänsä -tottelevat sateet ja myrskyt ja tuulet odottelevat orjina hänen -määräyksiänsä... Hän kehittelee luonnonvoimia... täydellisentää -niitä, kuin taiteilija teostansa... Hän kehittää niistä aina uusia -voimia, kuin puutarhuri uusia kukkamuunnoksia, säätelee uusia -luonnonlakeja, kuin lainsäätäjä asetuksia... Hän näkee silmillänsä -elämän syntymisen ja kehityksen ja luonnon salaisten voimien elämän, -kuten hän nyt näkee ja tajuaa aamuruskon leviämisen taivaalle... Hän -näkee äärettömyydessä kiertelevän maailmanpaljouden, _kokonansa_, -kuten muurahaiskeossa vilisevän elämän... Hän näkee taudin kehityksen -ja kulun... Hän karkottaa sen pois luotansa, kuin lähestyvän -matelijan... Hänelle avautuvat kaikki salat, nöyrinä, kuin kukan -teriöt päivän valolle... - -Hän on luonnon herra, sen itsetietoinen Jumala. Hän on kohonnut -kohdun sikiöstä sen herraksi... Hänen hengessänsä yhtyvät -äärettömyyden ääret... Hänestä repeävät rannattomuuden rannat... -Hänen katseensa kantamalla ei ole päättymää... Hänen kuulollansa ei -ole enää kantomatkaa... Paikallisuus on hävinnyt ja ihmishenki on -laajennut kaikkeudeksi... - -Kaikki muu pysyy. Jumaluuden kehitys jatkuu: - -Ijankaikkisuuden ainainen hetki pysyy paikoillansa, kuin ikivuori, -mutta aina jatkuu jumaluuden kehitys ihmisessä... Paikka on hävinnyt -ja sijalle on tullut äärettömyys... Etäisyydet ja paikallisuudet ovat -samaksi sulautuneet... Valon ja pimeyden raja-aidat ovat sortuneet ja -kaikki esteet kukistuneet ihmissilmän ja -hengen tieltä... Ihmisen -jumaluus, voima ja valta on levinnyt, kuin eetteri äärettömyyden -kaikkiin huokosiin... Se käsittää kaikkeuden... se tunkeutuu -olemattomaan... se puristautuu eetterin olemattomaksi haihtuvaan -pikku-osaan... - -Kehitys kulkee kulkuansa... Ijankaikkisuus on oloansa mykkänä... -solumattomana... liikkumattomana ikivuorena... Ihmiset ovat -yhteydessä toistensa kanssa halki äärettömyyden... Lukemattomat -maailmat ovat yhtä ja se yksi on lukemattomien yhtymä... Ihmiset -hallitsevat sitä jumaluutena, kuin taitava mestari pikku konetta... -He ovat saaneet käsiinsä luonnonvoimien kaikki ohjakset, löytäneet -sen kaikki voimanlähteet... - -Lukemattomat nykyisyyden miljaardivuodet ovat taas ja taas kuluneet -ijankaikkisuuden silmänräpäyksenä... Maailmankurjuus on astunut alas -ristinpuustansa, pukeutunut jumaluuden vaippaan ja noussut kunniansa -istuimelle... Luonnon työpajassa, jumaluuden syntymäkohdussa on -kehittynyt kirkkain jalokivi: puhdas hyve, ihmishengen jumaluus... - -Riemulaulut soivat... Looljan henki on miljaardeissa sukupolvissa -yhä kirkastunut ja jalostunut ja esimerkillänsä jalostanut kaikki -muut... Hän loistaa nyt taivaan ruhtinattarena toisten vertaistensa -joukossa, rakkauden kauniiseen nunnapukuun puettuna... Hän haluaa -uhrautua apuatarvitsevien hyväksi, haluaa ja ikävöi sitä, kuin kukka -valoa, rintalapsi äitinsä rintaa nainen äitiyttä... Hän ikävöi -saada uhrautua toisten hyväksi... Siinä löytää hän onnensa, ilonsa -ja nautintonsa... Maailmankurjuus on hänessä kehittänyt jumaluuden -korkeimman olion, hyveen... - -Eikä hän ole enää ainoa uhrautuva. _Kaikki_ ovat hänen laisiansa... -hänen esimerkkinsä voimalla ja itsensä kautta jalostuneita... -Kaikki polvistuvat apua ja rakkautta tarvitsevan eteen, raatavat -sille onnellisina, kuin kukan siittimet toisillensa... He ovat myös -huomanneet oman jumaluutensa, kuin Jeesus kaksitoista-vuotiaana -temppelissä. He uhrautuvat... rakastavat... ovat onnellisia, kun -saavat antautua kokonansa, unohtautua... heittäytyä toisten hyväksi, -kuin äidin syliin. Ja he sanovat Looljan kanssa: Jumalan kiitos, että -elämä on rakkautta, joka polttaa poroksi ja ja siten jalostaa, kuin -armaan äidin syli! Jumalan kiitos, että se on äidin lämmin povi!... - -Ja Looljan äiti, Nataalia, on elänyt miljaardeissa sukupolvissa -esimerkkinä... kurjuuden vuoteella kirkastuneena... jalostuneena... -aina jumalaistuneena henkenä... Kaikki pahe: ahneus, nautinnonhimo, -turhamaisuus ja koruissa helisemisen halu ovat hänestä surkastuneet, -kuin käyttämättä jääneet elimet... On kehittynyt nöyryys, itseensä -tyytyminen, ihmiskunnioituksen ja ihailun kaihtaminen... Hän tuntee -yhden ainoan onnen: rakkauden... Hän nauttii itsensä uhraamisesta... -Jos hänen nisänsä päässä kiiltäisi viimeinen laiha veritippa, -nauttisi hän siitä, kuin kukka väristänsä, neito kauneudestansa, -jota voi sulholle antaa ja tarjota... Autuuden ruhtinattarena -kulkee hän uudessa maailmassa onnen ja rauhan vaipat hartioilla, -herätellen luomakunnan jälelle jääneitä osia: eläimiä... kasveja... -kiviä... nostaen niitä jumaluuden tietoisuuteen... kasvattaen niitä -hyveeseen... johtaen niitä iki-onneen... - -Ijankaikkisuuden kellot soivat, rauhan kukkamaat hohtavat... -Andrei Petrof on noussut Hornan luolan haudasta, kärsimyksien -tulen puhdistamana... Esimerkkinä ja aina jalostuvana henkenä -on hän kehittynyt vaimonsa ja tyttärensä vertaiseksi... Paheen -ja turhamielisyyden idutkin ovat aikoja kuivuneet ja sijalle on -kirkastunut hyveen ikuinen hohtava helmi... Työ ja vaiva ovat -muuttuneet hänen onneksensa... iloksensa... ainoaksi toivoksensa... -ikäväksensä... autuudeksensa... koska hän ei ole nautintoihin -ja paheeseen tottunut... Hän palvelee toisia onnellisena, kuin -rakkautensa huumaama nuorukainen tyttöänsä, sitoessaan ensi kertaa -sen sievän kengän nauhoja... solmitessansa sulhona sen sukkanauhaa... -riisuessa sitä, kun se kainostelee morsiamena... - -Ja Routalan Timo on astunut alas ristiltänsä Korpelan kivimäestä... -Hän on puhdistunut kärsimyksien hehkuvassa ahjotulessa... -Hirsikuormat ovat häntä painaneet ja puristaneet pois kaiken -turhamielisyyden, kaiken eläimellisen koreilunhalun... Suurena, -jalona, tukka otsalle soluneena, astuu hän uudessa maailmassa, -autuuden ruhtinasvaippa hartioilla... Hän seisoo uutena, miljoonissa -sukupolvissa jumaluudeksi jalostuneena henkenä, ihmisjumalan -jättiläisenä, ohjaillen maailmoiden kulkua, kieritellen niitä -voimallisilla käsillänsä, kuin rautakuulia... Hän on unohtanut -itsensä... Hänen onnensa on siinä, että saa elää toisten hyväksi, -kuin muinoinen Timo Annikille... kukka mettiäiselle... Kun hän -näkee jonkun "Harhaman" kivimäessä, on se näky hänelle kuin kukka -mettiäiselle... Hän rientää siihen kukkaan... Hän auttaa apua -tarvitsevia ja on silloin onnellinen, kuin mettiäinen kukassa... - -Ja kaikki muut ovat Timon kaltaisia... Maailmankurjuuden kiirastuli -on jalostanut ihmisen, kehittänyt siinä jumaluuden, joka on -tukahduttanut rikkaissa rikkaruohona rehottavan eläimellisyyden, -kuten korkeammat lajit hävittävät alhaisemman. Timon esimerkki on -vetänyt toisia jumaluuden korkeimman perus-olion: hyveen yhteyteen... - -Ja Varpalan Juho ja Mari loistavat jumaluuden ruhtinasparina... He -ovat kulkeneet ristinpuusta ristinpuuhun: takalikolta takalikolle... -Kärsimykset ovat puristaneet heidät yhteen, kuin ahdisteleva haukka -varpusenpoikaparin pesän turviin... Heistä on tullut uskollisuuden -ja puhtauden kuningaspari... nöyryyden ja osaansa tyytyväisyyden -aateli... He ovat tottuneet raivaamaan tietä muille... perkaamaan -maata toisille... tekemään päivätöitä niille, jotka sitä vaan -tahtovat... He nauttivat siitä... Uhrautuminen on tottumuksen kautta -muuttunut heille onneksi, jota he ikävöivät, kuin lapsi äitiänsä... -Ja kun he saavat uhrautua toisten hyväksi, tuntevat he ikäänkuin -vaipuvansa toistensa syliin hääsyleilyihin. - -Ja Kaatja on kirkastunut maailmankurjuuden ristinpuussa... Jumaluuden -varsinainen kohtu: maailmankurjuus, on polttanut hänessä vihalla -poroksi kaiken aistillisen... Hän kulkee _vapaana_ naisena... -kirkastettuna vaimona... hyveen ruhtinattarena..., puhtautena... -kirkkautena, joka täyttää velvollisuuksiansa, eikä tyydyttele -alhaisia himojansa. Hän on aistittomuuden ja puhtauden kuningatar, -joka kulkee vapaan äitiyden hienoon, pyhään vaippaan puettuna -todistamassa jumaluuden voittoa. Hänen ainoa onnensa on saada elää -muiden hyväksi. Niiden hyväksi menee hän ilolla hirsipuuhun... - -Ja hänen vierellänsä seisoo vapauden sankari Nikolai vapauden -kuninkaana, kädessä ijankaikkisen vapauden avaimet ja vyöllä henkinen -miekka, jolla hän leikkelee kaikki kahleet... Hänen onnensa on astua -toisten vapahtajana elämän nälkäisen rotan nakerreltavaksi... - -Ja esempio-ihminen on kohonnut ja kirkastunut jumaluutensa -vaistomaisesta itsetietoisuudesta sen täydelliseen tietoisuuteen... -Hän on puhdistunut suurten lankeemuksien ja suurten nousemisien -runollisissa, kauneissa kiirastulissa, rikoksien ja erehdyksien -tulessa. Hän tuntee armon ja ymmärtämisen tarpeen ja nousemisen -suuruuden... Autuuden, onnen ja rehellisyyden vaippaan verhottuna -hoitaa hän niitä jumaluuden tulia, joissa jumaluus yhä ja yhä -puhdistuu ja kirkastuu ja valkenee täydellisyyteensä... Hän on -kiirastulien hyvä henki, jumaluuden kotilieden puhdas vaalija... -maailman pilkkasateessa puhtaaksi peseytynyt rohkea jumaluuden -lähteille pyrkijä... toisten esimerkki... hyveen puhdas äiti... -Ylevänä lausuu hän: - --- "Kiitos, että elämä on ollut pettävä unelma! Kiitos, että se -monilla pettymyksillänsä ja monilla lankeemuksilla on opettanut -tuntemaan nousemisen suuruuden ja karaissut voimat!... Kiitos -herjaajille, että he ovat olleet puhdistumistulen kuumuutta -lisäämässä!" - -Ikivuoren tavoin pysyy ijankaikkisuus... Uudet olot ovat syntyneet... -Ihminen on päässyt jumaluutensa täys-ikään... Se on luonut uudet -valot... kehittänyt uudet eläimet... uudet kasvit... Maakin on -muuttunut paratiisiksi... Puut palvelevat ihmistä korkeimpanansa... -Ne kantavat sille hedelmät ruuaksi... Hedelmäpuiden vilpoisissa -varjoissa, kukkivien puiden tuoksussa piilevät ihmisten asunnot -onnenmajoina... Ne ovat satumajoja, joissa on ainainen rauha ja -ikuinen onni... Puhtauden ja rauhan liinat leviävät elämän yli... Ne -ovat jumalan huoneita... Koko maa on ihana edeni... Jokaisen majan -portaikolla palavat ikuiset tulet... Taide peseytyy kaikkialla... -uhkuu, kuin ihanin neito, alastomana... puhtaana... viattomana ja -ujona... Uudet laulut soivat... On ainainen sunnuntai... Elämä on -kuin ainaista jumalanpalvelusta. Ihmiskunta on halki kaikkeuden yksi -ainoa kirkkoväki... Vanhat istuvat hartaina majojensa portaikolla, -nuoret soittavat jumaluutensa onnea ylistäen, linnut laulavat ihmisen -kunniaksi ja koko luonto kantaa sille uhriansa... Ihminen vallitsee -kaikkea... Hän istuu jumaluutensa istuimella, maailman ohjakset -käsissä... luonnonlait käskettävinä... - -Liikkumaton ijankaikkisuus pysyy ennallansa... Kaikkeus hohtaa -kuplana ihmisen edessä... Jumaluuden kehitys jatkuu ihmisessä... -Ihmiset äitiytyvät itsestänsä, kuin jumaluuden alkukohtu: -äärettömyys... Ne synnyttävät kivuitta ja elävät kauvan... Henki -kehittyy... Ruumiin tarpeettomat osat kuihtuvat ja jumaluuden -kauniit muodot ruumiillistuvat ihmisruumiissa... Ihmisjumala hoitaa -henkeänsä... kuolettaa lihaansa... hävittää ainesta, jalostaen sen -hengeksi... - -Harhama joutui jo teoksensa loppuun... Ihminen on oppinut tuntemaan -elämän ja kuoleman salaisuudet. Se on saanut kuoleman valtaansa, -kuten jonkun luonnonvoiman... Se hallitsee elämää ja kuolemaa -Jumalana, kuin näkyvää olentoa... Alkaa ijankaikkinen elämä, -jumaluuden korkein kehitys, sen kehityksen ihana, ikävöity kukka... -Syntyminen häviää kuoleman hävitessä... Elämän voimassa pitämisen -ja luomisen prosessin hävitessä tulevat ravinnot ja kaikki muut -tarpeet aiheettomiksi, kuten ikivuorelle... Henki yksin janoaa... saa -tyydytyksen ja ainaisen nautintonsa äärettömyyden ja ijankaikkisuuden -korkeimmasta yhtymästä: rakkaudesta, itsensä alistamisesta... - -Maailmankurjuudesta on sille puhennut ikuinen kukka, jonka tuoksua -se hengittää, jonka ihania värejä se ihailee... Siitä on puhennut -se lähde, jonka onnenvettä se aina juo, se huuli, jota se aina -suutelee... Siitä on puhennut jumaluuden loppu-olemus: _hyve_... - -Harhama kirjoitti jo viimeisiä sivuja, onnen ja ilon valtaamana... -Hän riemuitsi, kuin kukka nuppunsa avautuessa auringon lempeille -suuteloille... Hän kuvaili jumaluuteensa päässeen ihmisen onnea, sen -eläessä ijankaikkisuuden etäisimpinä hetkinä... Kaikkeuden entinen, -yhdistynyt ihmiskunta muodostaa jumalakunnan... Sen tietämys ja -aistit hallitsevat koko äärettömyyttä yhtenä, yhtyneenä voimana... -Läpi kaikkeuden on ihmishenki keskinäisessä yhteydessä... Se hävittää -tarpeettomia maailmoita, aineita ja luonnon voimia... Se luo -niiden sijalle uusia... Ijankaikkisuus on sille hetki ja hetki on -ijankaikkisuus... Äärettömyys on sille rahtu ja rahtu on äärettömyys, -sillä äärellinen on hävinnyt ja riutunut äärettömyyden suudelmiin... - -Uuden, ainaisen valon kirkkaudessa katselee ihmisjumala kaikkeutta... -Henkimaailma on sille yhtä näkyvä, kuin nyky-ihmiselle aine... -Se näkee luonnon salaisten voimien raatamisen selvästi, kuin -kellon koneiston käynnin... Äärettömyys avautuu sen silmien edessä -maailmoilla siroteltuna kukkamaana, jossa uusiksi kehittyneet -maailmat loistavat kukkina... Jokainen maailma on kukkasikermä... -jokainen tähti on kukkanen... jossa onnelliset ihmiset elävät -jumalina, onnen ja autuuden ruhtinaina... Kaikki ne veisaavat yhtenä -kuorona jumaluutensa ylistystä ja ylistävät syntymäkohtuansa: -_äärettömyyttä_ ja syntymävoimaansa: _elämää_. - -Mutta ijankaikkisuus kestää ikivuorena... Alkaa aineen ja -voiman ja nyt olevan lopullinen häviö... Jumaluus kehittyy -ja täydellisentyy... Aineet muuttuvat, maailmat muodostuvat -ihmisjumalan tahdosta uusiksi... Kaikki rajat sortuvat... kaikki -yhtyvät yhdeksi... Kaikki suistuu äärettömyyteen... Kaikki sulaa -äärettömyydeksi... Koko äärettömyys avautuu yhdeksi ainoaksi -taivaan saliksi... Kaikkeus muuttuu autuuden kentäksi... aineesta -vapautunut, ijankaikkisesti elävä ihmisjumala viettää ijankaikkista -jumaluutensa voittojuhlaa... Kaikki riutuu siihen, kuin vietti -nautintoon... Siinä soivat armaimmat enkelilaulut... ihanimmat -valot karkeloivat... miljaardikausia kehkeytynyt ihmishenki pääsee -kirkkauteensa: nousee ylös kuolleista... ihmiset tuntevat toinen -toisensa: muistavat kehkeytymisensä lukemattomissa miljaardeissa -sukupolvissa... Ne muistavat sen aina maailman ensi pakahtumasta -lähtien... Ne sulavat onnesta ja autuudesta... Heidän elämänsä -kulkee kauniina ylistyslauluna... Aine on hävinnyt... Se on sulanut -jo äärettömyydeksi, onnen-uduksi... autuudeksi... kirkkaudeksi... -Liikunto ja voima ovat lakanneet... Ihmishenki: Jumala on ainoa -olemassa oleva, äärettömyyden ja ijankaikkisuuden yhtymä... - -Harhama kehräsi runonsa loistavimpia rihmoja... Hän maalasi -ihmishengen kaikkeudeksi puhkeamista voimakkaimmilla väreillä... -Taivaan salina avautui koko äärettömyys... Ihmishengen kaikkeus -puhkesi kehityksen kukkana sävelvirtojen kierrellessä aineettoman -avaruuden kullankirkkaassa valomeressä... Sopusointu ja ijankaikkinen -elämä armastelivat toisiansa... Ihmishenki, ikikirkas ääretön -kaikkeus kohosi, hohti ainoana olevana... loisti sen keskiönä ja -suuteli reunattomuuden rantoja... laskeutui levolle äärettömyyden -ruskoiselle ääriviivalle, kuin onnellinen lintu orrellensa... riutui -siinä onneensa... sointui sen ruskoväriin ja nukahti autuuden uneen -kaikkeuden keskiön punapilkkuna... - -Kuolema ja kaikenhäviö ovat hävinneet... Ihmishenki on loppumatonta -ihanaa unta... onneen uppoamista... autuudessa uimista... rauhaa ja -lepoa. Kaikkeus on armainta sopusointua ja koko äärettömyys on yksi -ainoa autuuden kirkas kupla... - -Silloin puhkeaa jumaluutensa täys-ikään päässeen ihmisen povesta -ijankaikkinen ylistyslaulu kohdullensa: elämälle... Viinuri -Murlyishka ylistää elämää, joka on ollut niin ankaran siveellinen. -Pjotr Petrovitsh ylistää sen ruoskaa, sen nälkää ja sen vitsaa, jolla -elämä on ihmistä kasvattanut. Annushka, jonka elämä on polkenut -portoksi, puhuu sen puolesta, ylistäen sen kasvatusta. Maria Petrowna -ylistää elämän käärmettä. Timo ylistää sen kovaa koulua, Alkula sen -jauhinkiveä. Anna Pawlowna ylistää sen kiirastulta ja paroonitar -Lichtenstein sen tulikuumaa kukkaa, joka on polttanut pahan pois -ja valmistanut tien jumaluuteen, hyveeseen pääsylle. He ylistävät -sen ankaruutta, jolla se on heissä kasvattanut tarmoa, estänyt -velttouteen vaipumasta ja herättänyt kehityksen idun: _paremman -kaipuun_... - -Ja he tietävät, että kohtu on _heidän_ luomansa. Sen armottomuus -on _heidän oman kehityksensä_ kutsuma, kuten sikiö muodostaa -syntymäkohtunsa toiminnan. He ymmärtävät että elämän viisaus ja -armottomuus on ollut _heissä_ piilevän, silloin vielä itsetiedottoman -jumalallisen viisauden luoma. Elämä on ollut heidän jumaluutensa -kehityksen muodostama. Ja silloin veisaavat he yhtenä kuorona -ylistystä ainoalle olevalle, ainoalle viisaalle, ainoalle oikealle: -omalle jumaluudellensa. He veisaavat onneensa pakahtuen: - -_Kunnia olkoon meille jumalille korkeudessa!... Kunnia olkoon meille -kaikkeudessa!... Kunnia olkoon asumassamme äärettömyydessä!... Kunnia -olkoon meille yhdessä ainoassa olevassa olemuksemme osassa: autuuden -kirkkaassa kuplassa!..._ - -Ja kaikki oleva laulaa heille: - -Aamen! - -Teos oli valmis. Taika-uskoisena oli Harhama satuttanut sen loppumaan -niin, että siihen tuli kuusikymmentäkuusituhatta kuusisataa -kuusikymmentäkuusi runosäettä, ja suuri joukko suorasanaista. Siitä -oli paisuva lähes kolmetuhatta sivua laaja teos, maailman suurin -runoaarre. - - * * * * * - -Kun Harhama lopetti ja katseli teostansa, valuivat hänen silmistänsä -kyyneleet virtana. Ne olivat onnen ja ilon kyyneleitä, ensimäisiä -hänen elämässänsä. Teos oli hänestä valtaavan suuri. Joka liuskalla -vuotivat ihanat runovirrat ja hyrskivät kosket. Toisaalla taas -avautuivat paratiisit, joiden yli kupertuivat avaruuden maailmoilla -sirotellut kupertumat. Paikoin vietettiin henkimaailman ihania -häitä loistavissa taivaansaleissa, tai elivät ihmiset manaloiden -ijankaikkisen rauhan kukkamailla. Onnen lähteet pulppusivat -kaikkialla, purot ja joet välkkyivät runonauhoina, joita runolumpeet -koristelivat. Kaikkialla soivat armaat laulut ja helskyivät -kanteleet. Kaikkialla soitteli elämä suurta kanteletta: ihmispovea. -Se näppäili sen arimpia kieliä. Ei ollut ihmispovessa sitä kieltä, -jota se ei kosketellut ja soittanut siitä puhtainta säveltä. - -Se oli noin kahdeksantoistavuotisten tuskien ja hirvittävien -taistelujen tulos. Se oli ihmishengen pakahtumasta puhennut -runollisin hätähuuto, ihmishyveen suurin korkeaveisu. Se oli tuskista -ja kuolemanpelosta puhennut kukka, jonka joka lehdellä loisti -kirkkain jalokivi kastehelmenä. - -Harhama katseli sitä, katseli ja itki onnesta. Hän itki, kuin äiti, -joka on suurella tuskalla synnyttänyt ikävöidyn esikoisensa ja näkee -kuninkaankruunun kaunistavan sen päätä jo syntyessä. Hän oli kantanut -sitä salassa, kuin äiti lastansa. Sen elämää säilyttäessänsä oli hän -unohtanut kaiken muun, harppaillut siveellisyyden vaatimuksien yli, -hyppien rikoksien kiveltä kivelle, että vaan sen kannettavan elämä -pelastuisi. - -Hän itki yhä, elämänsä suurinta, sen ainoaa onnenhetkeä ajatellen, -katsellen luomustansa. Sen runoaarteet loistivat niin lumoavan -häikäisevinä. Ja silloin leimahti hänen eteensä varmana huimaavan -suuri ajatus: maailmanmaine... - -Hän muisti nyt kaikki ennustukset. Hän muisti kuinka jo lapsena, kun -hän yritti kouluun ja äiti kyyditsi häntä, pieni eväspussi mukana ja -markka rahaa taskussa, he poikkesivat Kulta-Liisa nimisen ennustajan -luo. Se oli povannut ja ennustanut jo että hänestä tulee suuri... -Jokainen pieninkin ennustus kirkastui hänelle nyt päivänkirkkaaksi -ja maailmanmaine kohosi niiden tähdittämälle taivaalle loistavana -aurinkoseppeleenä. Sairaloinen suuruuden hulluus puhkesi kukkaansa. -Hän riemastui ja puhui itseksensä: - --- "Miksi en minä voi olla maailman ensimäinen... hengenruhtinas, -se, joka on ensimäisenä sanonut viimeisen sanan?... Miksi en voi -olla se, jonka edessä kaikki muut ovat huutavan ääniä, hyttysiä?... -Miksi eivät ennustukset voi toteutua ja minusta tulla se, joka -on sanonut sen suuren, ikävöidyn sanan ja sanonut sen niin, että -ihmissydämen kaikki kielet värisevät?... Miksi en voi sitä olla, -sillä olenhan sen sanonut, kuin terävillä puukoilla puhuen, ja -kauniilla käärmeillä kiehtoen?... Miksi en voi kerran kulkea -maailmanmaineen seppele päässä, sillä olenhan osottanut, että -hyvän- ja pahantiedonpuun hedelmät ovat vaarattomat syödä ja että -ne antavat ymmärryksen ja jumalatietoisuuden, ja olenhan osottanut -ihmiskunnalle oikean jumalan: ihmisen, olen osottanut sille taas tien -kadotettuun paratiisiin, elämänpuun juurelle?..." Ja aivan sokeasti -uskoi hän taas, että kaikki hänen hurjat unensa ja mielikuvansa ovat -todellisia, jumaluuden hänelle avaamia näkyjä, että hän ilmottaisi ne -ihmishengelle. - - * * * * * - -Aamu oli jo tulossa. Se oli uuden elämän aamu. Harmaa sateinen -syyspäivä ei voinut sen kirkkautta himmentää. - -Rouva Esempio ei tiennyt mitään Harhaman teoksesta. Harhama ei -ollut siitä sanaakaan puhunut, sen jälkeen kun oli sen alottanut -Korpelan Harhamalassa. Nyt tahtoi hän jakaa hänen kanssansa elämänsä -suurimman, sen ainoan ilon ja yhdessä hänen kanssansa matkustaa -viemään teoksensa kustantajalle. Heti Roinilan kanssa tapahtuneen -keskustelun jälkeen oli hän sitä varten kirjoittanut rouva Esempiolle: - - 'Suhteestamme liikkuu kait juttuja. Herra Roinila vaati minua - eroamaan Sinusta, sulkemaan Sinulta kotinikin. Sanoin hänelle - suoraan, että juuri Sinun seurasi on minulle ainoa. Älä nyt - anna tämän mieltäsi masentaa. Kirjoita pian, milloin voit tulla - kanssani Helsinkiin, niin ostamme sieltä, mitä nyt uuteen - asuntoosi tarvitset. Ja jos olet suruissasi, niin tule heti - luokseni, yhdessä me kestämme. - - Harhama.' - -Ja tuhansien levottomien öiden jälkeen nukkui hän nyt levollisena, -kuin lapsuutensa huolettomina päivinä, kun oli ajellut perhosia -päiväkauden ja väsynyt. Hän nukkui nyt ensi kertaa elämässänsä täysin -rauhallisena. Hänen sielunsa suuri ajettuma oli puhennut ja loppuun -vuotanut ja lauhduttava tunne täytti koko hänen olemuksensa. - -Enkeli Iiranto seisoi hänen vuoteensa vierellä ja ampui nuolellansa -häneen ihanan unen, varmistaaksensa teoksen julkaisemista. - -Ja silloin alkoivat Harhamassa unet jatkaa päivän mietteitä. -Mutta ne unet olivat nyt armaita. Maailmanmaineen kirkas seppele -hohtaa taivaalla auringon paikalla ja valaisee häntä. Korpikosken -korvakkeella kohoaa siro, pieni satulinna, jonka tornin lipputangossa -liehuu Harhamalan lippu, kuvaten elämän käärmettä, jonka pään hän -on rikki polkenut... Teoksen lehdet alkavat jo muuttua valkoisiksi -linnuiksi. Ne hajaantuvat ympäri maailman... Aika kuluu... Valkeat -linnut palaavat jo retkiltänsä, jokaisen nokassa maineen seppele... -Ne istahtavat Korpikosken kuusikkoon... Jokainen kuusi on valkeana -linnuista ja seppeleistä... Linnan akkunat ovat palsamien punaamat... -Runokantele on asetettu alttarillensa huoneen keskelle ja soma -portaikko avautuu, kuin neitosen syli... - -Vuodet vierivät, elämän syksy joutuu. Se värjäilee hiukset -harmaiksi, mutta yhä viheriöi Harhamalan havumetsä... Aina ovat -sen kuuset valkeat seppeleistä... Kultapurot alkavat juosta... -Nurmikoski välkkyy kultahohteena... Elämän talvi joutuu. Sen lumet -valkaisevat pään valkeaksi, mutta sitä valkeammaksi kirkastuvat -maineenseppeleet... Lippu liehuu yhä tornin lipputangossa ja elämän -käärme kiemurtelee sen liehunnan mukana, pää murskana... Harhamalan -kantele soi yhä ja maailmanmaineen seppele valaisee koko Korpelaa... - -Uni jatkuu. Elämä muuttuu ijankaikkiseksi ja maailma kirkastuu -autuuden kirkkaaksi kuplaksi, jossa valkeat linnut laulavat hänelle: - -_"Kunnia olkoon sinulle korkeudessa ja rauha Harhamalassa!..."_ - - * * * * * - -Avaruudessa, ulompana maan vetovoiman rajoja, pimeässä eetterissä -leijaili punainen pallo. Sen läpimitta oli kolmetuhatta metriä. Se -oli seinätön, himmeällä punavalolla täytetty avaruuden osa. Se pysyi -paikoillansa, kaikkien maailmoiden pauhatessa omia ratojansa pitkin. - -Punapallossa oli koolla satatuhatta Perkeleen ihanaa enkeliä... Ne -olivat puetut veripunaisiin utupukuihin... Pukujen verenväri erkani -kirkkaampana pallon himmeästä punavalosta... Enkelit häilähtelivät -siinä valossa himmeinä varjoina... satujen kauneina jumalina... -nuoruuden ja sulouden kukkina... Hienot tukat häilähtelivät -värikiehteinä... puvut hulmahtelivat hääunina... vartalot elävinä -ansoina... Kaikki häilyi lemmen pauloina ja rihmoina... - -Ylhäällä himmeässä punavalossa kiemurteli kolmetuhatta tulista, -siivellistä, kädellistä jättiläiskäärmettä... Ne soittivat torvilla -Perkeleen ylistystä, enkeliarmeijan laulaessa sen mukana. - -Kun Harhama oli lopettanut teoksensa ja nukkunut unelmiinsa ja -uniinsa, ilmestyi Perkele punapalloon, sadan enkelin saattamana, ja -tulikotkan hänen kruunuansa kannattaessa. Häntä saattavat enkelit -olivat puetut aistipunakukan väreihin. - -Perkele istahti tuliselle valta-istuimellensa. Tulivaippa heilahti -hänen hartioillansa ja ylistyslaulu ja soitto kierteli käärmeenä -häntä ympäröivää kunniakehää. - -Perkeleen vihjauksesta ilmestyi hänen eteensä enkeli Iiranto ja -lausui: - --- "Salli minun ylistää viisauttasi, voimaasi ja voittoasi! -Palvelijasi Harhama on työsi suorittanut. Hän on kirjoittanut -teoksensa valmiiksi..." - --- "Niin lähestyy sinun valtakuntasi", -- todistivat pääenkelit. - -Voiman ja vallan viimat lähtivät Perkeleestä. Hänen jokainen -liikkeensä oli ruhtinasta, hänen silmäyksensä jumalien ylpeyttä. Hän -hulmusi viisautta ja kuohui suuruutta... - -Tehden ylpeän kädenliikkeen lausui hän: - --- "Koko kaikkeus on minun päänäni... Jehovan kantapää ei löydä minun -hampaatonta paikkaani..." - -Valo värisi. Jättiläiskäärmeet soittivat korkeudessa ja enkelit -veisasivat: - - "Niinkuin kupla, tahi rakko - kädessäsi kaikkeus on. - Jehovan on kohta pakko - edessäsi, verraton, - polvistua, niinkuin orja. - Sinun ruoskasi on norja, - kaikkeutta käskee, lyöpi. - Sinun hampaas rikki syöpi - väärän vallan Jehovan, - Sä oot herra maailman." - -Kaunis enkelijoukko keinui punavalossa, kuin savu sumussa, kauniit -hekkuman jumalat rakkauden savuissa. Perkele säteili kilpaa kruununsa -kanssa ja puhui Iirannolle: - --- "Sinä täytit tehtäväsi hyvin... Palkaksi saat uuden -luottamukseni... Harhaman teos kyllä nyt menee itsestäänkin, -vaikka hänelle itsellensä mitä tapahtuisi... Se tulee julkaistuksi -yksin jo sen ihanuuden voimallakin... Nyt hänen täytyy vielä -lyödä kainin-isku, että ero Jehovasta olisi sitä täydellisempi... -Sinä Iiranto saat tehtäväksesi laittaa niin, että Jehova katsoo -lempeämmin Aabelin puoleen... Valitse itse Aabel, mutta anna Jehovan -katsoa siihen lempeämmin sillä samalla naisella, joka on Harhaman -uhrisavuna... Sillä silloin se koskee Harhamaan niin kipeästi, että -hän _ei voi_ olla kainin-iskua antamatta..." - --- "Sinun käskyjesi täyttäminen on minun iloni", -- vannoi Iiranto. - -Perkeleen silmistä salamoi ylpeys ja voima. Hän puhui enkeleillensä: - --- "Voittoni kunniaksi ja omaksi palkinnoksenne saatte viettää lemmen -juhlan... Kaikki vietit pääskööt valloillensa ja hekkuman hetteet -auvetkoot! Lempikää tanssien!" - -Pauhuna kulki silloin ihastus punapallon halki. Jättiläiskäärmeet -soittivat ja enkelit veisasivat Perkeleelle kiitosta. Ja sitten alkoi -lemmen ja viettien juhla. Perkeleen enkelit lempivät ja kuhertelivat -kauniisti, kuin kukat kedolla, nauttivat tanssissa ja suuteloissa -toistensa lemmestä... riutuivat niihin kokonansa... upposivat -nautinnon utumeriin. - -Lemmen ja nautinnon tanssi alkoi. Siivelliset tuliset -jättiläiskäärmeet soittivat herkullisimpia säveliä. Enkelit itse -lauloivat ja tanssivat laulun sävelien mukaan, tehden sanoja -vastaavat teot. Koko punapallo oli lumetta ja lempeä ja varjoa ja -hekkumaa, viettien kuhertelua ja karkeloa. - -Enkelijoukko lauloi: - - "Nyt, soitto, soi! On saatu suuri voitto, - sen kunniaksi lempi kukkikoon! - Ja laulun sekä soiton sävel hellä - saa viedä kauniin kaiun karkeloon! - Saa tanssi alkaa: Sievä silmän-isku - kutsuksi valitulle heittäkää! - Kas niin!... Vaan neito siihen silmäniskuun - kauniilla arkailulla vastatkoon! - Niin, aivan niin... Se miestä kiihottaa. - Rohkeemmin mies!... Saa neito nyt jo hieman - kainosti alta armaan silmänluomen - armasta kutsujansa katsahtaa... - Hyvästi tehty... Neidon sievän käden - nyt mies jo rohkaistuna siepatkoon!... - Kas niin... Hymähdys arka, kainoksuva, - mi neidon huuloselta karkuun pääsi - ei mennyt toki ohi miehen suun, - vaan sievästi, kuin linnunpoika onnen - se etsi orren... Nyt jo pyörikää, - voittomme kunniaksi tanssikaa!... - Kauniisti vaan... Kas niin!... Kas niin!" - -Enkelit tanssivat lumoavaa tanssia... käsi kosketti kättä... silmäys -sydäntä... neidon naurahdus olemuksen armaimpia... Jättiläiskäärmeet -kiemurtelivat korkeudessa, tehden kauniita kuvioita... Armaimmat -soitot soivat. Sulous ui sävelmeressä, enkelien utupuvut -häilähtelivät himmeässä punavalossa. Perkeleen ympärillä säteili -veripunainen hohde. Tanssi jatkui soiton ja laulun tahdissa. Jokaista -sanaa ja säettä seurasi vastaava liike, kiemahdus, tai hymy. Lumoava -tanssijajoukko lauloi: - - "Nyt miehen käsi neidon vyötäiselle, - kuin armas lemmenpaula kiertyköön! - Vyötäinen neidon pehmeä ja armas - vavahtaa hieman, arkaella saa. - Soi, soitto, soi! On suuri voitto saatu, - sen kunniaksi tanssikaamme nyt!... - Nyt pikku suukko, sievä silmäyskin... - Taas neito näön vuoksi arkailkoon, - kuin pikku lintu, miestä mairitellen - hän syleilystä miehen kaikotkoon!... - Leikillä vaan... Nyt tukka silkkihieno - kuin lemmenhaiven saa jo häilähtää... - Rohkeemmin, mies! Aremmin, neito kaino!... - Kepeinä tanssikaa ja keinukaa!... - Nyt lämmetköön jo neidon armas povi, - ja kaunis, pehmyt uumen, sekä poski - hellyyttä kiehtovinta uhkukoot! - Käs' vyötäiselle!... Tanssikaa nyt taas! - Salainen, sievä suukko suikatkaa... - Hellintä lemmen kieltä kuiskaelkaa!... - Se _valmistaa_... Se lemmen kukan nostaa - povesta neidon, miehen riuduttaa... - Kauniimmin soikoon soitto; notkeammin - mairetta neito mieheen tanssikoon! - Hymyllä, sekä pikku arkailulla - arkoihin miehen kieliin koskekoon!... - Niin... niin... Se sattui paikalleen... - Kuin armaat varjot nyt taas pyörikää!..." - -Himmeässä punavalossa häilähtelivät enkelien jumalalliset, kauniit -vartalot varjoina... Taruvaippoina heilahtelivat niiden utupukimet... -Kauniina henkinä leijailivat arkailevat enkelit, muka paeten -kosijaansa... mairitellen arkailulla... kutsuen kainoudella... -kaikkoamisella puoleensa vetäen... Pehmeät vyötäiset kiemahtivat -käärmeen sulona... siro jalka nousi kiehtovana... povi tuoksusi -huumaavaa lempeä ja kaikki kylpi kauniissa sävelmeressä. Perkele -säteili tyytyväisyytenä, ylpeä ilme kasvojen kaunistuksena. Tanssi -jatkui laulua seuraten: - - "On voitto saatu. Aistipunakukka - nyt itsellemme taaskin kukkikoon!... - On lemmen juhla... Neito sukkanauhat - pauloiksi miehen kaulaan kietokoon! - Kas niin!... Käy rohkeasti vain sa paulaan, - mies lemmen janoon aivan nääntynyt!... - Taas pikku suukko!... Neito kainoutta, - ja vavahdusta ei saa unohtaa!... - Soi, soitto, soi!... Nyt hieno utuhelma - saa kutsuvasti hieman heilahtaa... - Nyt Tuulan kaunis aistipunakukka - hääväreihinsä puhetkohon!... Nyt - sen hehkuvimmat värit loistakoot!... - Taas tanssikaa!... Nyt mairein lemmen laulu - vapautta viettiemme laulakoon!... - Nyt kaikki lemmen kahleet, ansat, paulat - jo auetkoot!... Nyt kaikki lemmen kielet - povessa neidon soikoot, kaikuansa - hetteistä miehen hemmen etsikööt!... - On saatu voitto... Soikoon kaunis soitto! - Nyt kaikki lemmen siteet höltykööt!... - Nyt käsi kaulaan!... Katse arkaellen - jo lemmen antimia pyytäköön!... - Armaammin Tuulan aistipunakukka - nyt tuoksukoon!... Jo voitto saatu on... - Ja hekkuma ja aistipunakukka - ne suudelmaansa kaiken kietokoot!" - -Soitto ja laulu riutuivat viettien hiveleväksi hyminäksi, punavalo -himmeni, enkelien varjot haihtuivat, kaikki suli yhdeksi, armaaksi -hekkumaksi. Perkele haihtui kunniansa kirkkaudeksi ja punertava pallo -sammui äärettömyyden pimeäksi... - - * * * * * - -Syyspimeä kohotteli mustia siipiänsä. Äärettömyys avautui -kaikenhäviön suurena kitana. Siinä kidassa hääri ihminen kaikkine -eläminensä. - -Schuwalowassa, jossa rouva Esempio oleksi, asui myös eräs venäläinen -koroillansa eläjä, entinen insinööri Ivan Ivanovitsh Volkof -perheinensä, sekä venäläinen leskimies, majuri Stepan Ivanovitsh -Velikodushof. Viime mainittu oli sodan uhatessa eronnut armeijasta. -Hänen vanhin veljensä, joka oli korkeassa asemassa, oli hänelle -silloin toimittanut virastossansa toimen, jommoisia tilapäisesti -perustellaan ystäville ja sukulaisille ja joiden hoitajien arvonimenä -on "virkamies erityisiä toimia varten". - -Majuri Velikodushofin suku oli aateloitu Nikolai ensimäisen -hallitus-aikana, ja silloin oli suku ottanut nykyisen nimensä -Velikodushof. Majuri Velikodushofin virkapaikka oli nimeksi -Moskovassa, mutta hänen virkansa luonne ei pakottanut häntä siellä -asumaan ja siksi oleskeli hän sisarinensa pääkaupungin läheisyydessä -Schuwalowassa, missä hänellä oli oma huvila. - -Oli sama yö, jona Harhama oli lopettanut teoksensa. - -Ivan Ivanovitsh Volkofin makuuhuoneessa istui, hänen vaimonsa poissa -ollessa, kolmihenkinen seura, rouva Esempio, majuri Velikodushof -ja Ivan Ivanovitsh itse suomalaista punssia ryypiksien. Oli jo yli -puoliyön. Punssi oli noussut päähän ja sakean tupakan savun seasta -näyttivät seurueen jäsenet hoipertelevilta. Puheessa tuntui jo -sekavuutta, niin että seinän takana asuva vanha venäläisen papin -leski ei enää erottanut sanoja toisistansa. Majuri Velikodushof -taputti leikillänsä rouva Esempion olkapäätä ja kysyi Ivan -Ivanovitshilta: - --- "Eivätkö ole tuossa kauniit olkapäät?" - -Rouva Esempio työnsi hymyillen majurin käden pois ja lausui leikillä: - --- "Äts... Teitä!... Ei ole kuin kahden viikon tuttu ja jo -taputtelee, kuin vanhaa ystävää!..." - --- "No, verskinähän se pitää kala syödä", -- keskeytti Ivan -Ivanovitsh ja lisäsi: "Skool!" - --- "No, ennättäähän tuon nyt vielä syödä myöhemminkin... Skool" -- -vastasi rouva Esempio ryypäten. - --- "Skool, korea leski!" -- tervehti majuri Velikodushof. - --- "Skool, herra majuri!" -- vastasi rouva Esempio hymyillen. - -Silloin enkeli Iiranto vetäisi vyöllänsä riippuvan maara-käärmeen -suusta elävän nuolen ja ampui sen itään. Oitis ilmaantui aare-lintu, -nokassa Tuulan aistipunakukka. Se pudotti kukkansa rouva Esempion -helmaan... värjäsi sillä sen huulet... kaunisti sillä majuri -Velikodushofin kunniamerkit ja olkanauhat ja hävisi. Enkeli Iiranto -puhalteli aistipunakukan tuoksua naurahduksiin... hymähdyksiin... -sukkeluuksiin ja pikku viisasteluihin... Se johti sukkeluuden aroille -rajoille... antoi niiden heilahdella kainouden sukkanauhoissa... -ujostelun hienoissa helmoissa... - -Puhe jatkui ja kävi äänekkäämmäksi. Se oli uudistunut jo useina -iltoina ja seinän takana asuva papin leski oli valittanut siitä, -sekä lopulta antanut tiedon Ivan Ivanovitshin vaimolle Anna -Aleksandrownalle, joka saapui nyt kyläilyltänsä odottamatta kotiin, -aivan miestänsä vakoilemaan. Puheen ylimmillään ollessa kuului -hänen soittonsa ovelta. Seurue joutui hämille ja puhe vaikeni. Anna -Aleksandrowna soitti, mutta kukaan ei avannut. - -Viimein joutui hän raivoon ja uhkasi hakea poliisin, jos ei avata. -Seurue järjesteli asiansa ja avasi oven. - -Kun Anna Aleksandrowna pääsi sisälle istuivat kaikki rauhallisina. -Punssin jälet olivat pyyhityt, pullot ja lasit peitetyt ja rouva -Esempio luki tyynenä kirjaa "Ikuinen arvoitus". Loukattu vaimo astui -huoneeseen raivostuneena, hiukset hajalla ja kysyi rouva Esempiolta: - --- "Ei kait rouva Esempiolla vaan ole ollut kylmä mieheni -makuuhuoneessa nukkuessa?..." - -Rouva Esempio nousi ylös, oikaisi itsensä ylpeänä, ojensi kätensä ja -kysyi pöyhkeästi: - --- "Millä oikeudella Te uskallatte?..." - --- "Milläkö oikeudella?" -- keskeytti Anna Aleksandrowna jatkaen: -"_Vaimon_ oikeudella, jonka täytyy suojella makuuhuoneensa puhtautta -ja _äidin_ oikeudella, jonka täytyy suojella lastensa kunniaa. -Mutta millä oikeudella täällä olet sinä... sinä esikaupunkien -kadunkiertäjä?" - -Hän puhui semmoisella ryhdillä ja voimalla, jommoisella voi puhua -ainoastaan nainen oman miehensä makuuhuoneessa, jossa hän yksin -on kuningatar ja valtijatar. Rouva Esempio seisoi hänen edessänsä -viheliäisenä olentona. Pää painui häpeästä alas ja "Ikuinen arvoitus" -putosi lattialle. Syntyi painostava hiljaisuus. Loukattu vaimo -oikaisi taas vartalonsa, osotti rouva Esempiolle ovea ja lausui, kuin -kuningatar: - --- "Ulos, häpäisijä!" - -Rouva Esempio poistui, joku käsittämättömän häpeän raskas taakka -hartioilla, pimeään yöhön. Anna Aleksandrowna kääntyi majuri -Velikodushofin puoleen ja ovea osottaen lausui käskevästi: - --- "Ja sinäkin!... Samaa tietä!" - -Majuri nousi ja poistui rouva Esempion jälestä. Molemmat ulos-ajetut -tunsivat sen voiman, sen valtikan mahdin, jonka avioliitto on antanut -vaimon käteen silloin, kun se on hänet korottanut makuuhuoneen -kuningattareksi ja kotilieden puhtauden valvojaksi, eikä kumpikaan -tajunnut, mistä sen voima riippui. Elämän ikuinen arvoitus nosti -mustaa päätänsä ja antoi tuntea näkymättömien käsiensä painon... - -Sade valui mustassa yössä. Majuri Velikodushof ja rouva Esempio -tunsivat olevansa, kuin kaksi onnettomuustoveria, joita nyt -elämän näkymätön käsi painoi yhteen ja samalla jonnekin, jossa he -voisivat onnettomuutensa jakaa. Mitään sopimatta kahlasivat he -sen käden painamina kuraista tietä pitkin, pilkkopimeässä yössä. -Silloin enkeli Iiranto ampui taas elävän käärmenuolensa. Myrsky -ulvahti. Pilvenraosta tuikahti tähden säde sammuvana kipinänä ja -sen välähdyksenä ilmestyi enkeli Herve sekä Iila ja Ooti... Kädessä -aistipunakukan huumaava haju, kulkivat ne rouva Esempion ja majuri -Velikodushofin edellä... johdattaen... ohjaten kulkua... soutaen -elämän venettä oikeaan satamaan... ohjaten kohtalon menoa. - -Myrsky soitteli mustaa kannelta... Elämän merenselkä ei toki sen -puhalluksista aallokoksi noussut... Kohtalon pursi solui hiljaa -satamaansa... kauniit soutajat airoissa... Herve itse peräsimessä... -Iiranto veneen vierellä... - -Kulkijat painuivat majuri Velikodushofin huoneeseen... sopimatta... -sanaakaan puhumatta... Iilan ja Ootin soutamina... kukan tuoksun -johtamina... Elämänvirta vei venettä sinne. - -He istuivat jo sisällä ja muistelivat tapahtumaa... Huoneessa kukki -aistipunakukka, jota molemmat katselivat onnettomuustovereina... -onnettomuuden yhteen sitomina... He katselivat sitä ja huumautuivat -sen väreihin... Enkeli Iiranto puhalsi heidän aisteihinsa sen -raukaisevaa tuoksua... Huoneen valaistus värisi veripunavalona... -hämärtyi... riutui itseensä... Iiranto ampui uuden nuolen... -Perkeleen kauniin enkeli Uuleman siittämä veripunainen pieni -hirre-käärme kiepahti nuolen välähdyksestä... valon värähdyksestä... -veripunaisen kukan tuoksusta... kiemurteli näkymättömänä... -kauniina... kavalana ja pistävänä rouva Esempion ja majuri -Velikodushofin kantapäähän. Siitä pistosta alkaa aina aviopetos... - -Seinän toisella puolen asui majuri Velikodushofin nuori sisar -kirjoittaen ainetta siveellisyyskysymyksestä. Hän lopetti työnsä ja -kuultuansa veljensä tulevan meni sanomaan hyvää yötä... Mutta hän -näkikin aistipunakukan... tunsi sen aistillisen, ilkeän tuoksun... -parkaisi... hämmästyi... punastui ja poistui huoneesta, nähdessään -öisten kulkijoiden etsivän unohdusta elämän kovien kourien ja -arvoitusten pitelyjen jälkeen. - -Kun ovi on taas sulettu, lyyhistyi nuori nainen miettimään elämän -suuren ratkaisemattoman arvoituksen selitystä ja majuri Velikodushof -ja rouva Esempio huomasivat laskeneensa veneensä jo elämän meren -sumusatamaan. - - * * * * * - -Aamuyön pimeässä saattoi majuri Velikodushof rouva Esempion kuraista -tietä kahlaten asuntonsa rappujen luo. - --- "Siis huomenna Narvaan, armaani. Siellä saa olla rauhassa", -- -lausui rouva Esempio puristaen saattajansa kättä. - -Keittiössä torkkui palvelustyttö, Korpelan Timon tytär, Eeva. Rouva -Esempio kehotteli: - --- "Eeva rupeaa jo nukkumaan!" - -Seuraavassa huoneessa nosti sairaloinen Armiira-tyttö päätänsä -vuoteesta ja kysyi riutuneella äänellä: - --- "Missä äiti on ollut?" - --- "Lapsi rupeaa nyt nukkumaan", -- vastasi äiti, meni huoneeseen ja -sytytti lampun. Pöydällä huomasi hän Harhaman äsken kirjoittaman -kirjeen, luki sen ja kirjoitti vastauksen: - - 'Rakas! - - Kyllä olen ollut varomaton ja luultavasti ihmiset rupeavat - juoruamaan ja tekemään ikävyyksiä. Täällä on aivan - sivistymättömiä pökeröitä, jotka eivät ymmärrä suuren maailman - tapoja. Rouva Volkof näki minut kerran kävelemässä tuttuni majuri - Velikodushofin kanssa -- tai oikeastansa hänen veljensä ja sen - vaimo ovat minun hyviä tuttujani miesvainajani ajoilta, ne kun - palvelivat samassa pataljoonassa Venäjän sotaväessä -- ja sitten - tuli mustasukkaiseksi hänestä ja miehestänsä ja -- Herra Jumala! - -- Sinä tiedät, että olen syytön. - - Älä nyt tule tänne, ennen kun kirjoitan. Tulosi voisi herättää - huomiota. Kun kaikki selviää kirjoitan ja sitten menemme yhdessä - Helsinkiin. Olenkin tavaroiden ja hampaiden tarpeessa. - - Suutelen sinua. - - Helga.' - -Hän sulki kirjeen ja sammutti tulen ja hämmästyi, kun huone ei -pimennyt. Syksyinen harmaa päivä alkoi valeta. - -Huomenna, kun hän lähti majuri Velikodushofin kanssa Narvaan, pisti -hän kirjeen postilaatikkoon. - -Mutta parin päivän kuluttua rouva Volkof, joka oli puolustanut -perheensä kunniaa ja makuuhuoneensa puhtautta, sai haasteen oikeuteen -kunnianloukkauksesta. Joku viikko myöhemmin, kun rauhantuomari -tuomitsi hänet herjauksesta vankeuteen, ei onneton nainen jaksanut -häpeää kestää, sai hermokohtauksen ja ampui itsensä kuoliaaksi -miehensä pistoolilla. - - * * * * * - -Harhaman elämän taivaalla loistivat yhä maineen seppeleet. Syksyn -harmaa väri oli hopean hohdetta. Hän odotteli rouva Esempion kutsua. - -Joku päivä oli kulunut. Hän sai seuraavan nimettömän kirjeen: - - 'Herra Harhama! - - Rouva Esempion asioissa on alkamassa eräs oikeusasia, johon - Teidän täytyy pakostakin sekaantua. Itse tietänette mitä asia - koskee. Puhutaan myös sikiön salaamisesta ja että Te olisitte - sen isä. Siinä tietysti tulee paljastumaan asioita, jotka eivät - ole kunniaksi Teille, eivätkä puolueelle. Toivottavasti teette - parhaanne, että aijottu oikeudenkäynti tukahtuu alkuunsa. Itse - käsitätte, että semmoisessa asiassa tulee heti etsittäväksi myös - se lapsi, joka Teiltä tiedetään olleen rouva Esempion kanssa, - vaikka se on salattu.' - -Kaikki ne olivat nyt Harhamalle vähäpätöisiä, pikku asioita. Sikiön -salaamisen hän aavisti tarkottavan sitä, että Ritvaa oli hoidettu -salassa Armiiran tähden. Hänen edessänsä leimusi nyt uuden elämän -suuri kaskituli, joka himmensi kaikki häväistykset. Rauhallisena -odotteli hän rouva Esempion kutsua. - -Mutta kutsua ei saapunut. Hän odotti vielä, mutta yhtä turhaan. -Viimein otti hän käsikirjoituksensa ja matkusti Schuwalowaan rouva -Esempiota tapaamaan. Mutta rouva Esempio oli poissa. Huone oli -puolikylmä. Siinä oli jotain autiota, tyhjää, kuin hautajaisten -jälkeen. - --- "Missä on rouva?" -- tiedusteli hän rouva Esempion -palvelijattarelta Eevalta, Routalan Timon tytöltä. - --- "Niin, rouvako?... En minä oikein tiedä... eiköhän se Suomeen -mennyt", -- vastasi Eeva vältellen ja Armiira selitti: - --- "Ei Armiira tiedä. Ei äiti sano koskaan minne menee..." - -Harhama odotti päivän... toisen. Joku levottomuus alkoi häntä -vaivata. Se ilmestyi salaperäisenä, harmaana, kuin hämähäkki. Hän -avasi erään saapuneen kirjeen. Se oli asianajajalta, joka ilmotti -ryhtyneensä rouva Esempion asiassa toimiin. - -Se oli Harhamalle yllätys. Hän ei tiennyt, että asia koski rouva -Volkofia vastaan aijottua kannetta. Hän luuli sen olevan yhteydessä -jonkun häväistysjutun, sikiön salaamis-asian kanssa, tai jonkun, jota -hän ei käsittänyt, mitä se oli. - -Hän ryhtyi etsimään rouva Esempiota kaikkialta, mutta etsi turhaan. -Levottomuus yltyi. Joka raosta kurkisteli jo harmaa hämähäkki. -Hänen henkiset voimansa olivat ikäänkuin kahdeksantoistavuotisesta -jännityksestä päässeitä ja herpoutuneita. Siksi oli hän veltto ja -herkkä vaikutuksille. - -Hopeanheleä syksy alkoi jo harmaantua hänen silmissänsä -likaharmaaksi. Levottomuus suurenteli kaikki kummituksiksi. -Puolue, se ainainen jalkapuu, irvisteli jo hänelle, syyttäen häntä -häpäisemisestä. - -Hän matkusteli ja tiedusteli mahdollisista ja mahdottomista -paikoista. Viimein alkoi hän sokeasti uskoa jotain hyvin vakavaa -olevan kysymyksessä ja luuli rouva Esempion olevan jo paossa. Hän -hätäytyi yhä enemmän... - -Hän palasi takaisin tiedusteluilta, lähti uudestaan ja taas palasi. -Hän ei voinut enää syödä ei nukkua. Neljä vuorokautta kului niin. Hän -ei enää erottanut yön ja päivän rajoja. Lopulta hän ei käsittänyt, -miksi hän oli levoton. - -Hän lähti taas ja jätti jälkeensä rouva Esempiolle kirjoitetun -kirjeen: - - 'Olen etsinyt Sinua epätoivoisena. Nähtävästi on jotain hyvin - ikävää tapahtunut, mutta miksi salaat sen minulta? Jos tulet - kotiin minun vielä poissa ollessani, odota minua! Minä tahdon - oman osuuteni kaikesta, mitä vaan lieneekin tapahtunut... - - Harhama.' - -Oli yö. - -Kylmä, ilkeä räntäsade oli alkanut. Tie lätisi jalan alla. Harhama -seisoi rautatievaunun sillalla, kun kaksi hänelle tuntematonta, -Pietarissa asuvaa suomalaista miestä kohtasivat siinä toisensa, -tervehtivät ja alkoivat puhella: - --- "No, Raiviohan se on! Mistä sinä nyt matkustat?" -- kysyi -ensimäinen. - --- "Kah! Leinola! Terveeksi... Narvasta olen matkalla", -- oli -Raivion vastaus. - --- "Vai Narvasta." - --- "Narvasta tulen, Narvasta", -- jatkoi Raivio vakuutustansa, sikari -hampaissa. - --- "Kah, Narvasta, niin Narvasta!... Ja minä olen Narvaan menossa... -Ketä sinä nyt muuten siellä Narvassa tapasit?" -- kyseli Leinola -edelleen. - --- "No eipä siellä ketään... Rouva Esempio siellä näkyi puuhailevan, -kuuluu asuksivan Velikodushofin 'Luostari'-huvilassa. Pitkästä ajasta -taas sattui... Se näyttelijätär, entinen Riuttalan Helga... Vai -Narvaan sinä oot matkalla..." - --- "Narvaan... Narvaan oon matkalla... Vai Narvassa Riuttalan Helga -puuhailee", -- jatkoi Leinola. - --- "Narvassa puuhailee, Narvassa... No! Vie nyt terveisiä Narvaan!" --- lopetti Raivio jäähyväistellen. - -Harhama ei kuunnellut enempää. Hän lähti oitis Narvaan. - -Ja koko matkan, koko yön laski hän ja mietti mitä varten rouva -Esempio oli Narvassa. Hän tuli vakuutetuksi, että jotain vakavaa on -kysymyksessä. Hän sommitteli yhteen kaikki ne viittaukset, joita -oli kuullut Ritvasta, ja luuli olevan kysymyksen siitä. Useita -vuorokausia kestänyt levottomuus, valvominen ja syömättömyys alkoi -vaikuttaa. Hermosto, joka hänellä oli aina herkkä, joutui taas -epäkuntoon. Juna tuntui kulkevan matelemalla, aika tuntui pitkältä, -laiskottelevalta... - -Vihdoin valkeni routainen syyspäivä. Ja juna saapui Narvaan. Kuumeen -vallassa riensi hän Luostari-huvilaan ja kysyi rouva Esempiota. - --- "Hän lähti juuri ulos miehinensä", -- vastasi huvilan piharenki -merkitsevästi. - --- "Kuinka miehinensä! Sitten on kai erehdys tapahtunut", -- huudahti -Harhama ja enempää puhumatta riensi osotettuun huoneeseen. - -Hän tuli matalaan huvilan ullakkokamariin, niin sanottuun Hiiden -huoneeseen ja siellä kohtasi häntä hänelle odottamaton näky: Ympäri -huonetta näkyi likaisen yöelämän ja juopottelun jälkiä. Rouva -Esempion ja majuri Velikodushofin vaatteita oli siellä täällä -sekaisin. Pöydällä oli joku majuri Velikodushofin kirja, sisällöltään -jotain "matkalukemista", ja sen lehtien välissä eräs hänen rouva -Esempiolle lähettämänsä kirje, jonka reunat olivat piirretyt täyteen -muistutuksia. Silmänräpäyksessä käsitti hän kaikki ja alkoi vapista. -Pitkään aikaan ei hän jaksanut mitään ajatella. Aivan voimatonna -vaipui hän tuolille. Pää painoi hartioita kuuman lyijypallon tavoin, -huone pimeni silmissä ja hänet valtasi kummallinen tunne: Hän ei -tajunnut mitään tapahtuneesta, vaan luuli saaneensa hulluuden -puuskan ja odotti milloin hänestä sammuu järki kokonansa. Hän puheli -itseksensä, päätänsä osotellen ja maahan tuijottaen: - --- "Nyt minä tulen hulluksi ihan... Nyt on järki tästä ohimolta -jo sammunut... Nyt se sammuma etenee jo otsaa kohti... Otsa on jo -kylmä... Nyt se menee päälakea kohti... Kas, kun se ei koske!... -Vieläköhän minä sitten osaan ajatella, kun se kokonaan sammuu?... Nyt -alkavat jo isot aivot sammua..." - -Hän piteli päätänsä molemmin käsin, varovasti, kuin olisi se ollut -niin kipeä, että siihen ei uskalla koskea, ja jatkoi puheluaan: - --- "Nyt sammuma kohta leviää jo tänne takaraivoon... Ai, jai!... Nyt -se sammuu kohta aivan kokonaan... Nyt tulee ihme... Nyt tulee ihme", --- hätäili hän. - -Yhä varovaisemmin piteli hän päätänsä hätäillen: - --- "Ai, jai!... Nyt sammuu jo viimeinenkin... Pää on aivan kylmä... -Kas niin!... Kas niin!... Nyt sammui..." - -Ja sitten uskoi hän olevansa hullu. Silmien editse vieri ilmassa -leijaileva musta pyörä, joka hävisi kun oli päässyt ohi, vierähti -johonkin ja uusi samanlainen musta pyörä ilmestyi taas ja vieri ja -hävisi samaa tietä toisten aina seuratessa jälkiä. - -Hartiat kumarassa tuijotti Harhama niitä mustia pyöriä. Hän ei -käsittänyt mitään, alkoi laskea pyörien lukua ja kokoa ja tylsistyi -kokonansa. Suuret silmät tuijottivat elottomina yhteen pisteeseen ja -rinta kohoili tasaisesta huounnasta... - -Niin istui hän kauvan puolikuolleena. Viimein tunsi hän vilunväreen -kulkevan lävitsensä ja alkoi selvitä. Ensimäinen ajatus, joka hänen -päähänsä iski, oli kysymys: "Mitä pahaa olen minä tehnyt majuri -Velikodushofille, että hän häpäisi minun kotini ja elämäni?" - -Ja taas ja taas tylsistyivät ajatukset ja mustat pyörät alkoivat -leijailla silmissä. Ja taas teki hän majuri Velikodushofin suhteen -äskeisen kysymyksen ja supisi katkerana: - --- "En ole häntä loukannut sanoilla en teoilla, en edes tuntenut." - -Hän muisti myös, että kun äsken rouva Esempio puhelimessa oli hänelle -sanonut että majuri Velikodushof tungettelee ottamaan häneltä -suomen-kielitunteja ja kysyi leikillä, oliko hän mustasukkainen, niin -hän oli miltei loukkautunut siitä, että rouva Esempio muka luuli -hänen voivan hyvästä perheestä lähteneestä miehestä ajatella niin -alhaisesti, että tämä suostuisikaan häpäisemään sitä kotia, jonka hän -tiesi olevan hänen kotinsa. - -Ja yhä katkerammaksi tuli hänen mielensä. Hän supisi: - --- "Minä vielä ymmärtäisin, jos hän olisi minulta varastanut, -tai lyönyt minua, mutta että hän likaa talon, jota minä pidän -kotinani!..." - -Hän tylsistyi uudestaan ja takertui johonkin pimeään, hämärään. -Hänestä tuntui majuri Velikodushofin teko niin ilettävältä, että -hän sen johdosta aluksi unohti itse asian ja rouva Esempion osuuden -siihen. Viimein alkoi hän vapista ja hätäytyä ja hapuili jotain -pakenevaa kiini... - -Kun hän taas selvisi hieman, nousi hänelle kurkkuun katkerana palana -teoksen muisto. Silloin pimeni kaikki hänen silmissänsä. Koko maailma -tuntui uppoavan synkeään pimeyteen ja kylmä sakea usva nousi jostain -avaruuden soisilta pohjilta. Ammottava tyhjyys tuntui nielevän kaiken -ja hän katseli sitä neuvotonna, hartiat kumarassa ja liikkumattomilla -silmillä lattiaan tuijottaen. Harhanäöt alkoivat: Hänen teoksensa -kohosi avaruuden rannan alta hopeanheleänä suurena pyöränä, vyöryi -ylemmä, kirkastui kirkastumistaan, alkoi taas himmetä, pimeni aivan -pimeäksi ja laskeutui kaarensa tehtyään kellumaan äärettömyyden -mustaan mereen, sen pimeän pohjattomuuden varaan... - -Itsestänsä hänestä oli omituista se, että hän katseli kaikkea milt'ei -välinpitämättömänä. Hänen tilansa oli sama, kuin kuoleman ohi mentyä: -kaikki alkavat rauhottua tai tylsistyä, nähtyänsä, että nyt on -kaikki toivo menetetty. Hänen ajatuksensa kääntyivät hetkeksi rouva -Esempioon. Hän muisti hetkessä yhtenä kokonaisuutena koko elämänsä -hänen kanssansa, huolensa hänestä ja yhteiset kärsimykset ja huokasi -katkerana: - --- "Miksi hän minulle tämän teki?... Miksi hän häpäisi minun elämäni -ja petti minut?..." - -Sitä hautoessansa hän taas sekaantui ajatuksiinsa, tylsistyi, -alkoi nähdä harhanäkyjä ja uskoa, että järki sammuu. Hän istui -sängynreunalla kokoon kyyristyneenä, piteli käsiensä avautumassa -päätänsä, peläten siihen koskea, kuin olisi se tulinen pallo. Ja taas -hän laski, laski ja odotti sitä silmänräpäystä, jolloin järki tyyten -sammua tuikahtaisi... - -Ja taas alkoi jotain epäselvää kirkastua ja selvetä. Hän näki -teoksensa lokaan polettuna ja rouva Esempion sitä tallaamassa, ilkeä, -raaka hymy huulilla. Hän hätäytyi kuin lapsi nähdessään siskonsa -hukkuvan. Hän ei kyennyt mitään tekemään, ei mitään ajattelemaan. - -Viimein valtasi hänet raivo. - --- "Miksi sinä, häpeämätön nainen, olet tämän tehnyt?... Miksi tämän -olet tehnyt _sinä_?" -- raivosi hän. Kasvolihakset vetäytyivät -kokoon ja kulmikas leuka vavahteli. Hänessä heräsi hillitön halu -repiä kaikki, mitä käsiinsä sai. Hän repi risoiksi rouva Esempion -vaatteita, jotka hän vähäistä ennen oli tälle ostanut. Hän repi omia -nenäliinojansa ja kiskoi irti pukunsa nappeja ja särki mitä voi. - -Mutta kohta väsyi hän taas ja herposi. Kaikki henkinen oli hänessä -hillittömän rajua, vaikka kuoreensa puristettua, ja siksi se hetkessä -pani kaikki tuhaksi. Hän istahti sängynreunalle epätoivoisen ja -synkän näköisenä, näki taas teoksensa mustan, synkän pyörän kelluvan -pimeän pohjattomuuden varassa, tuli katkeraksi rouva Esempiolle ja -kysyi, tuskan-ilme kasvoilla: - --- "Olenko minä korottanut Jumalaksi ihmistä, joka on minua pettänyt -ja häväissyt enemmän, kuin kukaan muu?..." - -Hän huokasi ja vaipui kokoon... - -Kauvan ajatteli hän jotain peräti hämärää ja selittämätöntä. -Kaikkialla nousivat mustat pilvet. Kaikkialta avautuivat kuoleman ja -kaikenhäviön kidat, joista irvisti joku ilkeä: elämän-iva. Hän muisti -jalkapuutansa. Hän muisti, että rouva Esempio oli myös vakuuttanut -lopulla olevansa tarvaalainen, samaten Velikodushofin niiden -kannattajan Venäjällä ja nyt hän näki samojen tarvaalaisten vetävän -häntä kaakinpuuhun ja pettävän häntä. Hän mutisi: - --- "Olisiko, että olen kumartanut sitä jalkapuuta, jonka väki -häpäisee elämäni ja tekee kodistani minulle häpeäpaalun, voidaksensa -minut sitten vetää siihen pystyttämäänsä kaakinpuuhun?..." - -Hän huokasi raskaasti, nousi ylös ja käveli huoneessa synkkänä. -Äkkiä pisti häneen joku ajatus, kuin kipinä: Vihan ja koston kuuma -tuli leimahti hänessä terävänä liekkinä ja sen liekin päässä -punersi kukkana siperialaisen noidan ennustus naisesta, johon hän -muka panee kironsa. Silloin lausui hän sielunsa kaikilla voimilla -luulottelemaansa häpäisijäänsä ajatellen: - --- "Kirotut olkoot ne nisät, eläinten tai ihmisten, joita sinunlainen -saasta on imenyt!..." - -Sitten lähti hän ulos ja sulki oven synkkänä... - - * * * * * - -Kun kuolema on käynyt talossa ja lähdetään noutamaan -ruumiinpesuvettä, sammuvat kaikki kuolleen elämää koskevat -kysymykset, elämän vaatimukset astuvat voimaan, ruumis koetetaan -saada pian ulos ja tyynenä panee emäntä kahvin kiehumaan. Ensi -myrskyn ohi mentyä alkoi Harhama turtua kaikelle. Hän tunsi tavatonta -janoa, tai nälkää, tai molempia sekaisin. Tylsän-rauhallisena lähti -hän läheiseen hotelliin ja alkoi syödä ja juoda. - -Tapauksesta oli tieto levinnyt ruokailuhuoneeseen ja kaupungillekin. -Eräässä pöydässä Harhaman vierellä istui Leinola muutaman -tuntemattoman kanssa. Ei kumpikaan äsken mainituista tuntenut -Harhamaa ja he puhuivat vapaasti tapahtumasta. - --- "Oletko sinä, Koivula, sattunut Harhamaa näkemään?" - --- "En ole, vaikka kuullut olen paljon", -- vastasi puhuteltu. - --- "Kuka siitä jo ei olisi kuullut. Kyllähän miehellä on hiukan -kykyjä, mutta mitäpä se kyky maksaa, kun sitä käyttää väärin. Se on -huonolla ihmisellä sama, kuin palava päre lapsen kädessä. Se polttaa -sillä itsensä ja muut vielä mukanansa", -- jatkoi Leinola. - -Koivula huokasi ja lisäsi: - --- "No, kyllä se elämä opettaa tulta pitelemään." - --- "Opettaa kyllä, mutta monen opettaa liian myöhään", -- myönsi -Leinola. - -Molemmat vaikenivat ja ajattelivat sitä suurta opettajaa, jonka nimi -on elämä. Harhama kuunteli puhetta aivan välinpitämättömänä ja tylsän -uhmaavana. Leinola jatkoi: - --- "Johan sen tiesi mikä loppu siitä tulee. Rouva Esempio oli jo -koko syksyn palvelustyttönsä kanssa kilpaa mustannut Harhamaa... Ja -ansaitsikin maalinsa. Roisto!... Elää semmoista sikamaista elämää -vihkimättömien naisten kanssa... ja muutakin on!" - -Eevan mainitseminen hänen mustaajanansa koski vielä Harhamaan, sillä -Eeva oli niitä korpelaisia, joita hän jumaloi. Koivula jatkoi sitten: - --- "Niin, niin... Kyllä elämä on kova ja viisas opettaja ja sillä on -oikeat opetusvälineet... Kun se kenen panee nurkkaan häpeämään, niin -se panee semmoiseen nurkkaan, josta kaikki näkevät..." - -Sitten nousi hän, käveli edestakaisin uudelleen ja lausui Harhamaa -tarkottaen: - --- "Että sen piti vielä joutua juuri meidän puolueen joukkoon ja sen -häpeäksi!... Heittiön!..." - -Harhama nousi synkkänä ja lähti ulos... - - * * * * * - -Hetken kuluttua kirjoitti Harhama rouva Esempiolle seuraavan kirjeen: - - 'Kohdakkoin on kolme vuotta kulunut siitä yöstä, jolloin lausuit - minulle: 'Rakastakaa minua ja minä olen Teille kuolemaan - asti uskollinen, kuin koira.' Minä olen pitänyt sanani, tai - oikeastaan, me molemmat olemme pitäneet sanamme. Minä olen - pysynyt rinnallasi kaiken uhalla ja Sinä olet ollut kuin koira. - - Näinä päivinä, juuri tätä 'häämatkaasi' varten puetit itsesi - minulla viimeksi. Minä tahdon, että jokaikisen esineen, joka - pienimmälläkään tavalla muistuttaa minua, palautat, jos en niitä - itse ole kotoasi löytänyt. En tahdo, että minusta jää luoksesi - pienintäkään muistoa, pienintäkään esinettä sormiasi polttamaan - ja häpeääsi sekä _minun_ häpeääni todistamaan. Kun osan niistä - olen Sinulle antanut, niin jätän niiden kaksinkertaisen arvon - Sinulle rahassa. Niistä voit perustaa rahaston häpeäsi muistoksi. - Huvilan, jonka ostin sinulle, poltan tuhaksi. - - Olen nimellesi pannut hallussani olevan vieraan omaisuuden. - Sen tähden täytyy minun Sinua vielä nähdä, että saan Sinulta - allekirjoituksen paperiin, jossa luovut siitä omaisuudesta. - Toinenkin selvittämätön asia vielä on: Tietänet, että - varustaudutaan panemaan Sinutkin syytteeseen rikoksesta, jonka - kait tiedät. Se asia koskee myös minua ja oman osani siitä - johtuvasta rangaistuksesta ja häpeästä minä kärsin. Nämä ovat - ainoat asiat. Lapsesi suhteen teen mitä voin, että se pääsisi - pois äitinsä saastuttamasta ilmapiiristä. - - Harhama.' - -Ja majuri Velikodushofille hän kirjoitti: - - 'Herra Majuri. - - Olette koirana tunkeutunut häpäisemään minun kotiani ja likaamaan - naisen, jonka tiesitte olevan vaimoni. Toivottavasti Teissä on - edes sen verran kunnian tuntoa, että omalla kädellänne toimitatte - itsenne pois ihmisten joukosta. Koirat ainoastaan odottavat - vieraan kättä, mies tilittää alhaisuutensa itse. - - Harhama.' - -Hän jätti kirjeet pöydälle ja läksi mieli kylmänä kivenä, siitä -huoneesta, jossa hän luulotteli nähneensä elämänsä lokaan vedettynä -ja jumalansa polkevan likaan hänen kahdeksantoista-vuotisten -tuskiensa ja ponnistustensa luomusta. - - * * * * * - -Elämän kurimuksien pohjat: menneet päivät syöksivät kätköjänsä -nykyisyyden tomutanssiin. Muinoin eletyn elämän teot, etäällä -vierailla mailla kuletut polut, kaikki kääriytyvät siksi vaipaksi, -jota ihminen aina hartioillansa kantaa: kaikki ne ovat yhdessä hänen -elämänsä, hänen hämähäkinverkkonsa. - -Anna Pawlowna Vronskajan vastaanottohuoneessa istui munkki Pietari -Anna Pawlownan kanssa. Jälkimäinen oli kalpea, väsynyt, riutuneen -näköinen, Jumalankuvan edessä paloi vahakynttilä ja pöydällä lamppu, -jonka valo tulvi punaisena, himmeänä tulpaani-varjon läpi. Anna -Pawlowna puhui heikolla äänellä: - --- "Niin, isä Pietari. Tahdon puhua kanssanne herra Harhamasta... -Häntä on varmasti kohdannut, tai kohtaa joku onnettomuus. Viime -yönä näin unta, että joku syöksi häntä kuiluun... Mitä se mahtaa -tietää?..." - -Munkki Pietari kuunteli puhetta surullisena. Pitkän vaiti-olon -jälkeen lausui hän: - --- "Se on ihmeellistä. Minä olen nähnyt hänestä samanlaista unta, -mutta sillä lisäyksellä, että Jumala nosti hänet siitä kuilusta..." - -Anna Pawlowna huokasi ja katsoi munkki Pietarin silmiin hätäytyneenä. -Äänettömyys mateli käärmeenä huoneen läpi. - --- "Voi Herra Jumala sitä miestä!" -- huokasi Anna Pawlowna. - -Taas syntyi äänettömyys. Anna Pawlowna hengitti kuin hädässä. Munkki -Pietari mietti jotain. Viimein nousi Anna Pawlowna, nouti joukon -kirjeitä ja puhui: - --- "Hänellä on jotain sisällistä... jotain selittämätöntä... Kenties -Te, isä Pietari, voitte siitä saada selvää, jos luette näitä hänen -kirjeitänsä. Hän kirjoitteli niitä minulle ulkomaanmatkoiltansa, -mutta niissä on jotain, jota minä en kykene ymmärtämään... Niissä on -jotain demonimaista, tai mitä se lienee... Lukekaahan Te!..." - -Munkki Pietari alkoi lukea kirjeitä. Harhama oli niissä kirjoitellut -elämän mietteitä suurten henkien haudoilla. Kullakin kirjeellä oli -oma nimensä. Ensimäisen nimenä oli: "Kantin haudalla", toisen: -"Spinozan tomuilla". - -Munkki Pietari luki. Anna Pawlowna seurasi hänen kasvojensa piirteitä -hysteerisesti. - --- "No mitä?" -- kysyi hän kiihkeästi, kun munkki Pietari oli lukenut -ensimäiset kirjeet. - -Munkki Pietari huokasi, eikä vastannut mitään. Hän otti seuraavan -kirjeen. Sen nimi oli: "Napoleonin haudalla". Kun hän oli sen -lukenut, lausui hän surullisena: - --- "Hänen hengestänsä tuoksuaa jotain outoa..." - -Anna Pawlowna näytti yhä hätäytyvän. Munkki Pietari luki kirjeen -"Rousseaun haudalla". Kun hän oli sen lopettanut, kysyi Anna Pawlowna -hermostuneena: - --- "Eikö hänessä ole jotain kummaa... outoa, tai jotain -salaperäistä..." - -Munkki Pietari huokasi ja lausui surullisena: - --- "Hänestä tuoksuaa kalmanhaju..." - -Anna Pawlowna kirkaisi hiljaa. Syntyi taas äänettömyys. Munkki -Pietari luki toisia kirjeitä ja lausui surullisena: - --- "Niissä on jotain ikivanhaa, homehtunutta... Hänestä haisee -Perkeleen henki... Hän on nähtävästi asunut ikänsä ihmishengen -haudassa, kuin ruumistoukka..." - --- "Oi Herra Jumala!" -- parkaisi Anna Pawlowna ja alkoi itkeä. -Munkki Pietari rauhotteli häntä puhellen: - --- "Älä hätäile hänen tähtensä, sisar. Hän on puhdistavan elävän -Jumalan käsissä... Hän on kenties tuleva aseeksi Hänen käteensä, jos -se on Hänen tahtonsa..." - --- "Te uskotte niin?" -- hätäili Anna Pawlowna kysyvästi. Munkki -Pietari vastasi vakuuttavasti: - --- "Jumalan tiet ovat tutkimattomat, mutta kaikki on ase Hänen -kädessänsä..." - -Anna Pawlowna rauhottui, kokosi kirjeet ja puheli: - --- "Hän on minut aivan vannottanut, että en saa hänen kirjeistänsä -koskaan kenellekään puhua. Siinäkin on jo jotain epäiltävää... Mutta -Teidän suhteenne hän itsekin tietysti tekee poikkeuksen..." - -Syntyi taas hiljaisuus. Huoneessa heilahtelivat suruharsot ja -vahakynttilä tuikutti jumalankuvan edessä. - - * * * * * - -Kaikki elämän rukit pyörivät, sen kaikki sukkulat liikkuivat. -Ihmis-elämä punoutui kunkin ihmisen omista teoista. - -Nyt alkoi Harhaman elämässä aika, jona hän ei edes siinäkään -määrässä, kuin ennen, ollut tekojensa herra, vaan niiden orja. -Sielun voimat alkoivat kokonansa lannistua. Kaikki elämän kysymykset -sammuivat joskus pilkkosen pimeään, jossa itsemurhankin ajatus -häilähteli houkuttelevana tulisuortuvana. Hän ei tuntenut enää -nälkää, ei janoa, ei väsymystä. - -Ajoittain valtasi hänet taas kummallinen tunne: Hän oli unohtanut -itse tapahtuman kokonaan, mutta tunsi jotain tuskaa, tietämättä, -mistä syystä. Päivästä ei tahtonut tulla iltaa, yöllä hän ei -voinut nukkua ja hermokohtaukset olivat välistä niin rajuja, että -hän vapisi. Ensi työksi matkusti hän rouva Esempion asuntoon -saadaksensa pois kirjeensä, joiden seassa hän muisteli ja pelkäsi -olevan semmoisia, jotka sotkevat hänet ja ystävänsä vallankumouksen -asiaan. Hän mursi auki rouva Esempion peilikaapin, jossa oli hänen -huomannut kirjeitä tallettavan. Siellä säilyttikin hän tapansa mukaan -eri kimppuihin käärittyinä ja päällekirjoituksilla varustettuina -kokonaista kirjastoa rakastajiensa kirjeitä. Siellä olivat "Arvolan -kirjat", "Golubofin kirjat", "Esempion kirjat", "Harhaman kirjat" -ja jokin Velikodushofin "kirja" y.m. Hän otti omansa ja mursi auki -kaikki laatikot, etsien sitä kynää, jolla hän oli teoksensa alkanut -ja jonka rouva Esempio oli koruiksensa pyytänyt. Sen löydettyään -kokosi hän kaikki rouva Esempiolle ostamansa tavarat, sekä Anna -Pawlownan lähettämät esineet. Viime mainitut sekä ne korut, jotka -hän oli ostanut rouva Esempiolle pakkoluovutuksesta muistoksi -säilytetyllä 25-ruplan setelillä, hän otti mukaansa, kannatti ulos -rouva Esempion matka-arkut ja muut rihkamat, ja poltti pikkuisen -huvilan poroksi. Ja kun se oli poroksi palanut, lohdutti hän itseänsä -sillä, että teon oli muka aiheuttanut halu hävittää jokainen rahtukin -joka muistutti rouva Esempiolle häntä. Hän koetti taas pettää -itseänsä. Hänen sielunsa salaiset alhaisuuden pesäkkeet vuotivat nyt -valloillansa. Itse asiassa aiheutti teon kostonhalu. - -Poltettuansa huvilan palasi hän kotiansa, tylsänä, puoli tajuttomana, -mutta ulkonaisesti tyynenä. Kotona odotti häntä kolme kirjettä. Yksi -niistä oli rouva Esempion matkalta kirjoittama. Hän avasi sen ja luki: - - 'Rakas! - - Luultavasti ovat ihmiset Sinulle taas juorunneet ja valehdelleet, - ja minä pelkään, että heitä uskot. Mutta kuule minua, ainoastaan - tämä kerta ja usko minua! Ilkeät, sivistymättömät ihmiset näkevät - asian oman likaisen sielunsa valossa ja kääntävät kaikki pahaksi, - mutta asian ytimen voin Sinulle sanoa ainoastaan minä. Seison - edessäsi, kuin Jumalan edessä, kunnioitan Sinua, kuin Jumalaa ja - Sinulta ainoalta odotan taas ymmärtämystä enkä voi Sinulle koskaan - valehdella. - - Ihmiset levittävät ilkeitä valeita, mutta Jumala tietää, että en - ole yhtynyt kehenkään mieheen, enkä yhdy. Jos voisin, menisin - luostariin, sillä kaikki miehet ovat ympärilläni lokaa. Sinäkin - ehkä taas uskot kaikkia ja mitään kysymättä viskaat silmilleni - syytöksiä, kuin olisin minä joku katutyttö... - - Jos nyt kumminkin juoruja uskot, anna minun ainakin toistaiseksi - asua huvilapahasessa, ja pitää tavarasi, sillä tiedät, että - itselläni ei mitään ole...' - -Inhon ja halveksimisen tunne pursusi Harhaman jokaisesta solusta. Hän -viskasi kirjeen kädestänsä, kuin olisi se ollut kylmä, ilkeä käärme, -ja mietti jotain mustaa ja ilkeää, joka häntä läkähdytti. Sitten -huokasi hän, tunsi kasvojensa vääntyvän inhosta ja tuskasta ja lausui: - --- "Luostariin!... Sinä viaton nunna!... Sinä veit munkin mukanasi -luostariin... Toivottavasti elämä pukee sinut siellä siihen -nunnankaapuun, jonka ansaitset: häpeään..." - -Toinen kirje oli Anna Pawlownalta, joka kirjoitti: - - 'Rakas hra Harhama! - - Eilen oli luonani munkki Pietari ja kertoi nähneensä Teistä - unta: Te olitte vajoomassa syvään kuiluun, johon Teitä joku - tuntematon koetti sysätä. Tulin levottomaksi tästä unesta. Sen - levottomuuden vaikutti myös se, että itse näin edellisenä yönä - saman unen. Oletteko ehkä sairas? Olen niin levoton puolestanne. - Lähetän sentähden Teille perhekalleuden, kaulassa kannettavan - pienen ristin. Sen on kaksi pyhimystä siunannut ja siitä on - perhetarina, että se muuttaa onnettomuuden onneksi. Äitini jätti - sen kuollessaan minulle ja käski jättämään parhaalle ystävälleni. - Kirjoittakaa pian! Jumala Teitä siunatkoon! - - Anna Vronskaja.' - -Kaikki menneiden päivien muistot avautuivat siitä kirjeestä -surullisena, mailleen menevänä syyspäivänä, kuolinpäivän -ilta-ikävänä. Sen kelmeässä valossa näki hän taas elämän niin -omituisena, käsittämättömänä, järjettömänä ja syksyn sateiden vedessä -mätänevänä luokona. Hän näki eteensä avautuvan elämänkentän, jossa -lukemattoman lukemattomat pääkallot saarnasivat elämän turhuutta -ja sen mitättömyyttä. Ja sen loistavan luukentän halki käveli -rauhallisena kaikenhäviön jättiläisluuranko, olalla kaikki kaatava -kuoleman viikate, vyöllä reisiluu ja kädessä pääkallo, valtansa -ikuinen vertauskuva. - -Siinä valossa katseli Harhama nyt rouva Esempion kanssa elämäänsä -elämää ja huomasi siinä nyt paljon semmoista, jota hän ei ollut ennen -huomannut. Hän tarkasteli sitä nyt häviön edessä, kuin juustopalaa, -jonka haju on alkanut herättää jo huomiota ja hän huomasi siinä -nyt paljon semmoista, jonka olemassa-olon hän ennen oli itseltänsä -salannut. Hänelle kävi, kuin juuston syöjälle, joka, tunnettuansa -oudon hajun on alkanut palaansa tarkastaa ja huomaa siinä jo pieniä -matoja. - --- "Ah! Olihan siinä elämässä jo sitä... ja sitä... ja sitä", --- tuskitteli hän, likaisten sumukäärmeiden hänen silmissänsä -vilahdellessa. - -Hän kutistui kokoon sen näyn edessä. Ja koko hänen viimeinen -elämänsä: hänen elämänsä rouva Esempion kanssa levittäytyi nyt hänen -eteensä uudessa valossa häpeänliinana, jolle oli asetettu kaikki sen -tulokset: keskellä oli Ritvan pieni pääkallo, jonka sisässä vielä -toukat kihisivät ja sen ympärillä mateli sukupuolielämän musta, -inhottava käärme... - -Synkkänä, sanattomana katseli Harhama sitä. Kylmä hiki nousi otsalle -ja hän huokasi: - --- "Tähänkö minä olenkin joutunut?..." - - * * * * * - -Sitten alkoivat tärisyttävät hermokohtaukset yhä uusiutua. Hän -salaili niitä kaikilta ja väsyi ja kiusautui siitä edelleen. Turhaan -koetti hän huumata itseänsä väkijuomilla. Mikään ei vaikuttanut. -Itsemurhan suortuva häilähteli yhä kiehtovampana. - -Hän oli kuin mies, joka tylsistyneenä kävelee palaneen talonsa -tuhkaläjän ympärillä. Tuon tuostakin puhkaisi tulikieli vielä tuhan -ja puhalsi ilmaan katkeraa savua, joka tunki henkeen ja ahdisti. Ne -olivat entisten ponnistusten ja tuskien muistoja. Hän tuskitteli -silloin: - --- "Mitä varten minä olen rakentanut?... Tuhkaa ja poroa vartenko?... -Vai sitäkö varten, että saisin hengittää siitä nousevaa katkeraa -savua?..." - -Mutta mykkä elämä ei vastannut hänen kysymyksiinsä. Hän hätäytyi -silloin ja tunsi jo istuvansa kuoleman kylmällä polvella, elämänsä -savuavaa tuhkaläjää katselemassa, mykän elämän seisoessa hänen -edessänsä ikuinen ongelmansa seppeleenä päässä... - -Ja silloin alkoivat hänelle taas ilmestyä vanhat ennustukset -arpirintaisesta, mustatukkaisesta naisesta, joka tuottaa -onnettomuutta, ja kaatuneista kuusista ja kaikesta. Kylmä inhonväre -kävi hänen ruumiinsa läpi, madellen limakäärmeenä. Oli, kuin olisi -hänen hartioillensa heitetty ilkeästä likatäplästä tehty vaippa -ja rouva Esempio seisonut vierellä ja osottanut häntä lyhkäisillä -sormillansa, ilkeä hymy huulilla... - - * * * * * - -Silloin enkeli Iiranto hulmahti Harhaman vierelle, ruumiina hehkuva -viha, hiuksina kyykäärmeen sihinä ja kädessä musta kukka. Se -ampui elävän nuolensa itään ja sen kulkeman viirun päästä välähti -Harhamalle majuri Velikodushofin Yrjönristi. Iirannon kutrit -häilähtivät hänen korviensa ympäri ja käärmesuikaleina suhahtelivat -äänet: - --- "Sinulle on tehty vääryyttä... Sinua on häväisty..." - -Harhama värisi. Enkeli Iiranto piti hänen nenänsä edessä Perkeleen -Uuva-enkelin aistillisuuden mustaa kukkaa ja antoi hänen hengittää -sen tuoksua: mustasukkaisuutta. Sen ilkeä, ärsyttävä lemu tunkeutui -Harhaman sieramiin ja loihti hereille _kostonhimon_. Hän juopui sen -himon ensi silmäyksestä. Hän tahtoi kostaa. - -Ja silloin alkoivat Harhamalle välähdellä vihan kylmät salamatulet. -Hän alkoi kieppua niiden ympärillä kuin käärme. Kun hän sitten sai -pari häväistyskirjettä alkoi hän täysin siemauksin hengittää vihan -savua. Nikolai kohosi hänen silmiensä eteen suurena, kirkastettuna ja -tarjosi hänelle terävää miekkaa ja verimaljaa. Hän joi siitä maljasta -ja juopui. - -Hän ei kysynyt mitään. Hän ei kysynyt mikä on _hänen oma_ osuutensa -onnettomuudessa. Hän ei kysynyt, eikö hän _itse_ ehkä ollut tulta -varomattomasti pidellyt, eikö juuri _hän_ ollut kaiken syy. - -Hän ei kysynyt mitään. - -Kun hän näki, että hänen elämänsä uhrisavu ei kohonnut korkealle ja -muuttunut uneksituiksi valkeiksi linnuiksi, vaan tuprahteli tuhan -alta katkerana ja läkähdytti häntä, raivostui hän ja etsi ketä lyödä. -Hänen vihansa ryöppysi rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia -kohtaan. Hän tahtoi _kostaa... kostaa... kostaa_ ja _kostaa_... Musta -kukka tuoksusi hänen edessänsä entistä aistillisempana, eläimellisenä. - -Oitis paljasti hän rouva Esempion miehen sisarelle koko asian ja -kehotti ottamaan Armiiran perinnön pois. Hän tiesi, että rouva -Esempio oli tältä peittänyt koko elämänsä ja hän tahtoi sen nyt -paljastaa. Vihan suikaleet hivelivät häntä suloisina, kuin aistien -kiihottamat. - -Ja vihansa vallassa kirjoitti hän majuri Velikodushofin veljelle: - - 'Olette valtion varoilla lähettänyt veljenne elämääni - häpäisemään. Lienee Teillä toki siksi kunnian tuntoa, että - lähetätte hänelle myös ansaitsemansa ritarimerkin: hirttonuoran - olkanauhoiksi. - - Harhama.' - -Enkeli Iiranto hymyili hänen vierellänsä. Se ampui taas nuolensa ja -Harhaman silmien eteen avautui veripunainen taivaanreuna. Mustat -vihan savut suitsusivat houkuttelevina, kuin porttolan salaperäinen -akkunan valo irstailijoille, kun se etsii unehdusta onnettomuudesta. - -Ja sitten otti hän kätköstä sen browningin, joka oli kerran ollut -ojennettuna Nikitinin rintaa kohti. Hän ei vieläkään uskaltanut -katsoa sen salaisuutta, mutta hän iloitsi: - --- "Jos se luoti on säästynyt, on se säästynyt suurinta konnaa -varten." - -Musta kukka tuoksusi. Enkeli Iiranto hymyili. Harhama pukeutui, -otti nopeasti puhelimessa selon missä majuri Velikodushof on ja -lähti häntä tappamaan. Hän riemuitsi jo: -- "Kosto ja viha!... -Mikä suuri ja voimallinen tunne! Mitä on rakkaus sen rinnalla! -Eläimellisyyttä... aistillisuutta... Yöelämän lokaa se on ja -velttoutta... Oh! Minä tahdon vihata... Minä tahdon olla _alhainen_, -enkä loistaa fariseuksena jalouden ruohoseppele päässä... Elukka -elukkaa vastaan ja ihminen ihmistä..." - -Mutta kun hän oli jo tiellä, murhan synkkä ajatus mielessä, sai hän -sanan, että majuri Velikodushof yhdessä rouva Esempion kanssa olivat -nostaneet häntä vastaan kanteen kunnianloukkauksesta... Silloin -pursusi hänestä kaikki se sairaloinen ihmishalveksiminen, joka -oli häneen puristautunut. Se täytti vuotavalla inholla koko hänen -olemuksensa. Hän mutisi, asettansa tarkottaen: - --- "_Tämä_ ase on ollut nostettu kunniallisempaa rintaa kohti, -kuin kodin häpäisijää... Olisi pyhyyden häväistys nostaa se majuri -Velikodushofia vastaan." - -Pakkanen paukahti silloin ja kiukustunut enkeli Iiranto ampuutui -sen viimana terävänä tuikkivaan tähteen, jonka kirkkaudessa kylpi -kymmenentuhatta Perkeleen enkeliä, valellen ruumistansa tulina -palavista tähdistä tulvivalla valosateella. Hän ryöpähti niiden -keskelle hätäytyneenä, kauneutta säteilevänä ja puhui: - --- "Herramme Perkeleen viha odottaa meitä... Uusi työni ei vielä -onnistunut... Harhama peräytyi Kainin iskusta... Hän on veltto... -nahjus... Jehovan raihnaama sielu... Jehovan hengen myrkyttämä ja -turmelema..." - -Enkelit vapisivat. Enkeli Iiranto vaipui kuunvalokivelle surullisena, -valosateen valellessa hänen arkailevaa enkeli-ihoansa. Silloin koko -enkelijoukko laskeutui polvillensa ja rukoili hänen puolestansa -Perkeleeltä armoa, veisaten: - - "Vaihda vielä armoon viha! - Ällös, suuri, suutu! - Onhan heikko ihmisliha, - silt' ei muuta puutu, - kuin vaan vihollises juoni, - niin jo raukka lankeaa - ansaan tämä. Siks' ei saa - koskaan kuivaa armonsuoni, - joka olemuksestasi - valaa meihin armoasi." - -Perkele kuuli hartaan rukouksen. Hänen lähettämänänsä ilmestyi kaunis -käärme ja kietoutui seppeleeksi Iirannon päähän. Se oli merkki -Perkeleen anteeksiantamisesta. Koko enkelijoukko riemuitsi silloin ja -veisasi Perkeleelle kiitosta, tanssien Iirannon ympärillä ja laulaen: - - "Kuin kukkanen - sinusta puhkeaa - uus' armonnuppu aina. - Et ehdy sä, - ei armosi - lakastu milloinkaan. - Kaikkeus - sun kiitostas - ijäti veisatkoon!" - -Laulun hyminän nostamana kohosi enkeli Iiranto siivillensä ja hävisi -kaikkeuteen. - - * * * * * - -Harhama palasi kotiinsa, teos ainaisena aaveena silmien edessä ja -mustan kukan aistituoksu sieramissa. Hän sotkeutui taas entisiin -ajatuksiensa verkkoihin. - -Hän tunsi itsellensä tehdyn vääryyttä ja raivostui ja masentui ja -taas raivostui ja kyseli: - --- "Miksi nämä ihmiset ovat minulle vääryyttä tehneet?" - -Sitä kysellessänsä tuli hän punninneeksi tekoansa, jolla hän oli -ryhtynyt riistämään rouva Esempion lapselta perinnön. Hän muisti, -kuinka hän oli Valkamalassa tahtonut lyödä murskaksi Jumalan, joka -hänen mielestänsä oli syypää siihen, että ihmiset puhuivat ilkeyksiä -rouva Esempiosta ja siten olivat riistää lapsen perinnön... Hän -värisi ja vapisi taas sitä muistaessansa. Hän vapisi vihasta, ettei -voinut olla parempi, tai edes alhaisempi sitä Jumalaa, jota hän -silloin oli vihannut siitä syystä, että se hänen mielestänsä teki -samaa kuin hän nyt: riisti viattomalta lapselta sen perinnön. Hän -sotkeutui taas elämän pimeyteen ja kysyi vihan ja hädän ja epätoivon -vaahdon keskellä kahlaten: - --- "Onko minun tekoni oikea?" - -Hän oli kauvan vastaamatta, etsien puolustusta. Ja hän löysikin sen, -mitä etsi: Hän otti rouva Esempion kirjeen, jossa tämä pyytäen pyytää -häntä ilmottamaan lasten holhoojalle, jos jotain erityistä tapahtuu. -Hän vetäytyi sen taakse, lohdutteli itseänsä sillä että hän tarkottaa -lapsen, Armiiran parasta. Hän rauhottui ja mietti jotain. Mutta äkkiä -puhkesi niistä mietteistä epätoivoinen kysymys: - --- "Haenko minä viimeiselle toivonkipinälle: vihalle puolustusta -_rakkaudesta_?... Mihin verkkoon minä olen sotkeutunut!... Voi mihin -verkkoon minä olen sotkeutunut!..." - -Hän vajosi kokonansa kokoon elämän viisaan verkkokävyn yhä nopeammin -hänen ympärillänsä heiluessa. Kokonaan tylsistyneenä järkeili hän -uudelleen: - --- "Minä tahdon _vihata_ äitiä ja sille vihalle minä haen puolustusta -siitä, että muka _rakastan_ sen tyttöä." - -Hän mietti sitä pulmaa, kuin verkkoonsa kuivunut hämähäkki -kohtaloansa... Elämä sotki itseänsä valmistuaksensa siten selviöksi. - - * * * * * - -Pauhu kulki äärettömyyden pimeydessä. - -Pimeyden keskellä on Orvenne-niminen temppeli. Sen häikäiseviä -holveja kannattaa tuhat tulipylvästä, joissa tulenliekki on -kivikovaksi jähmettynyt... Niiden tulen hohde häikäisee, mutta ei -hievahda... Lattia on kuukirkasta kiveä... seinät valkeana valona -hehkuvaa hopeaa... - -Hohde häikäisee... Tulipunaiset pylväät loistavat solakkoina... -majesteetillisina... Ylpeinä kohoavat ne monissa kuvioissa ja -riveissä tarjoten hartioitansa holvien kannattimiksi... Ne ylpeilevät -alastomuudestansa ja taiteestansa ja katselevat kuvaisiansa -hopeahohteisista seinistä... - -Ja ylhäällä, häikäisevissä holveissa karkeloivat elävät -tulikäärmeet... sulavina... notkeina... kauneina... Ne kiertelivät -luontevasti toistensa ohi... kiemurtelivat hitaasti... muodostelivat -kauneita kuvioita... hajosivat niistä verkalleen uusiksi kuvioiksi... -tekivät kiehtovia liikkeitä... pysähtelivät yhtä aikaa, kuin käskystä -ja alkoivat taas uuden kauniin karkelonsa, muodostellen lumoavia -renkaita. - -Orvenne-temppelin keskellä on petos-alttari. Sen keskellä seisoo -Perkeleen kaunis Uulemo-enkeli... Hänen silmistänsä hehkuu petos ja -himo... Hänen hiuksensa ovat kuin käärmeen kiehteitä... kieli on -käärmeen kieli... vartalo on madon sulavuutta... sen notkeutta... -viekkautta... Hipiä on käärmeen kavaluutta... - -Kaulassa on hänellä koristuksena hieno kaunis iirame-niminen käärme, -kiehkuraksi käännettynä... Hän on petoksen henki, aviomiehen -ja -vaimon petturuuden äiti... - -Hänen vierellänsä on siro pylväs... Sen ympäri on kiedottu musta -eele-niminen käärme, jonka pää pistää ylös hienihkon pylväänsä -päästä... - -Uulemo-enkeli on kaksineuvoinen, ja molempia sukupuolia on -hänessä kaksi avioparia, mies ja nainen samalla... Hän tyydyttää -aviopetturuutensa himoa, pettäen toisella parilla toista paria: -toisen naiseutta toisen parin miehuudella... miehuutta naiseudella... -Siitä sikiää häneen aina uusi uskottomuuden henki... petturuus... -aviorikoksen himo... Se henki on eele-käärmeen ravintoa... Se imee -sen itseensä ruokana... ottaa lemmen-antimena... Siitä hengestä -sikiää eele-käärmeen vatsassa joka hetki pienen-pieni punainen -hirre-käärme... Se nousee emänsä eele-käärmeen avonaisesta -suusta, kuin punerva savu tulesta, kauniisti kiepahtaen... -Hirre-käärmeet häviävät maailmalle, kulkien salaisia teitä... mataen -näkymättöminä... kieppuen huomaamattomina... etsien aviovaimon ja -aviomiehen kantapäätä... Ne pistävät niin, ettei pistetty kipua -tunne, vaan tuntee Uulemon hengen heräävän... sen uskottomuuden... -sen petturuuden tarttuvan, kuin lemmen tyttöön, rakkauden -poikaan... Siitä saavat alkunsa kaikki aviorikokset... petokset... -uskottomuudet... Ketä on hirre-käärme pistänyt kantapäähän, ne ottaa -Herve-enkeli hoteisiinsa... Hän vie ne veneessänsä Harhasaaren -rannikolle, Ooti ja Iila soutajina, tai joutsen venettä vetämässä... -ja aare-lintu lähettyvillä, nokassa Tuulan aistipunakukan kaunis -lehti... - -Niin syntyvät aviorikokset... uskottomuudet... haureus ja -petturuus... Ketä on kerran hirre puraissut, hän ei etsi haavalle -muuta apua, kuin aistipunakukan lehden... ei mene muun lääkärin -luo, kuin sen, jonka syliin hänet Herve vie, Iilalla ja Ootilla -soudattaen... - -Viima kävi Orvenne-temppelin läpi ja alttarille hulmahti -majesteetillinen Perkele, tulivaippa huolettomasti hartioille -heitettynä. Hänen edessänsä, alttarin edessä, makasi veripunaisella -alustalla suuri musta jättiläiskäärme, taiteelliseksi kiemuraksi -kääriytyneenä ja viisailla silmillänsä herransa eleitä seuraten. Se -lepäsi rauhallisena, liikkumattomana, ijankaikkisen alamaisuuden -vertauskuvana, päässä pieni hohtava tulikruunu. - -Perkele antoi vihjauksen ja kohta ilmestyi temppeli täyteen hänen -enkeleitänsä. Ihastuneena hohteen ja häikäisevän valon kirkastamana -puhui Perkele: - --- "Nyt on Jehova katsonut leppyisämmästi Aabeliin... Mutta Harhamaan -Hän ei ole leppyisästi katsonut..." - -Ja Uulemon puoleen kääntyen lisäsi hän: - --- "Sinun henkesi, Uulemo, elää. Sinun siittämäsi hirre-käärmeet -etsivät aina oikean kantapään..." - --- "Ja jokaiseen ihmisen kantapäähän pistetty pisto haavoittaa -vihollisesi Jehovan kantapään", -- lisäsi Paholainen... Perkele -leimusi ilosta ja jatkoi: - --- "Harhama on oikealla polulla... Nainen on tehnyt tehtävänsä..." - --- "Siis on sisar Aabelille menossa?" -- kysyi rampa Kehno. Perkele -riemuitsi edelleen: - --- "Se on enemmänkin kuin _menossa_... Aabeliin katsoi Jehova -leppyisämmin arkailemalla sitä... Hän tahtoi palvella kahta herraa -yhtä aikaa..." - --- "Ja yhdellä sisarella... Se Ahne!" -- keskeyttivät palvelijat. -Perkele riemastui yhä ja jatkoi: - --- "Niin. Hän tahtoi yhdellä sisarella suositella molemmat veljet -ja siksi ei saanut kumpaakaan... Hän sai tyytyä sisareen, johon -jäi Hänen väärä henkensä ihmiskunnan turmiollisen hapatuksen -siemeneksi... Nyt on Hän viisastunut... Hän on katsonut kursailematta -Velikodushofiin lempeästi ja antanut hänen saada vaimon aikanansa... -Harhama läkähtyy nyt elämänsä uhrisavuun... Hän _vihaa..."_ - --- "Sinun valtakuntasi portit aukenevat päivä päivältä. Sinun -kunniasi ja viisautesi kirkastuvat aikakaudesta aikakauteen", -- -ylistivät ihastuneet palvelijat. - -Perkele jatkoi selitystänsä: - --- "Harhaman Kainin-iskuun ei ole enää kuin vaaksa..." - --- "Ja sinä lyhennät sen vaaksankin olemattomaksi", -- todisti Piru. - --- "Ja jokainen Kainin-isku on sinun valtakuntasi ja valtasi -perustukseksi laskettu kivi, sillä se on Jehovan kasvoja vastaan -lyöty isku", -- lisäsi kuudes pääenkeli, Paholainen. Perkele jatkoi: - --- "Minä olen aseen sitä varten hänen käteensä säästänyt... Minä -olen Harhaman aseen tehnyt taikakaluksi, josta hän ei ole uskaltanut -luopua ja jota hän ei ole rohjennut tarkastaakaan. Minä olen -_salaisuutena_ siinä aseessa asunut. Ja nyt on se valmis... Minä olen -myös Aabelin valinnut, johon Jehovan _täytyi_ lempeämmästi katsoa... -Hänen täytyi..." - -Enkelit riemastuivat nähdessänsä herransa voiman ja veisasivat: - - "Sinua kaikki kumartavat. - Sinua kaikki tottelee. - Kaikki sua kiertää, kaartaa, - mutta turhaan: aina saartaa - heitä sinun paulas suuri. - Olet kaiken alkujuuri. - Sinä kerran maat ja taivaat - kunniasi tieltä raivaat." - -Perkele käveli ja hulmahteli loistonsa häikäisevässä hohteessa ja -ylpeili: - --- "Jehova on taas sortuva omiin töihinsä... Minä osotin vaimolle -Velikodushofia ja kuiskasin hänen sydämessänsä: 'Katso! Hän on kaunis -muodoltansa'..." - --- "Ja vaimo näki taas että se oli ihana nähdä", -- huomautti Horna. - --- "Niin",-- jatkoi Perkele -- "Jehova on pannut hyvän- ja -pahantiedonpuuhun liian kauniit omenat ja siihen tutkaimeen on Hän -alati polkeva kantapäänsä..." - --- "Ja jos ne omenat ovatkin sisältä mätää, niin me, sinun -palvelijasi, kiilloitamme niiden kuoren", -- keskeyttivät enkelit. - -Perkele käveli ylpeänä alttarilla. Hieman mietittyänsä lausui hän -itsetietoisena: - --- "Koko maailma on oleva kerran minulle alamainen. Jehova on -makaava minun jalkojeni juuressa juuri tuommoisena kuuliaisena -käärmekiehkurana, kuin on tuo minun edessäni. Te saatte nähdä minun -voimani salaisuudet..." - -Hän viittasi kädellänsä. Nähtäväksi avautui silloin alkuajan -monivärinen luonnonkuva. Metsä hohti kypsimmillänsä. Se uhkui -elinvoimaa ja kauneutta, kuin vaimoksi puhennut nainen uuden -äitiytensä alkua odotellessa, miehellensä hymyillessä. Se seisoi -kypsyvät hedelmät helyinä, kukat koristeina ja harsoina väriviheriä. -Lintu loisti kukkana joka oksalla ja joka lehdellä kisaili valo -varjon keralla. - -Puiden suojassa oli Kainin maja. Se oli kuin viheriöistä köynnöksistä -palmikoitu, kukilla kylvetty pesä. Majan edustalla oli lammikko, -jossa joutsen ui sorsaparven saattelemana laulellen hautovalle -emolle. Oikealla puolen kohosi Himalajan ylpeä huippu, valkea -lumikruunu päässä, pujottautuen taivaan tumman rajoille. Pensaan -juurelta näkyi kätkössä makaava musta käärme, joka viisailla -silmillänsä katseli nuorta vaimoa. - -Mutta majan edustalla leikkivät Kainin lapset: kaksi poikaa ja kaksi -tytärtä... Kainin lempeän vaimon viimesyntynyttänsä soudatellessa. -Hän soudatteli ja lauloi: - - "Tuuti, tuuti, Kainin lasta! - Tuuti onnetonta! - Turhaan etsit maailmasta - päivää tuskatonta. - Miss' on kukka, siellä myöskin - kaiho, kuolo päiväs, yöskin - sua vaanii, odottaa. - Tuuti Kainin lasta, aa! - Kuule kuolon kellot soi! - - Eikä auringosta, kuusta - enää valo varjoton - sulle vuoda. Murhapuusta - kätkyesi tehty on. - Suotta itket, ei se auta: - kehtos' on jo ruumislauta. - Murhapuulla matkaan lähdet, - sillä lepäät, konsa tähdet - sulta kuolo sammuttaa." - -Kaksi lapsista, poika ja tyttö, katselivat Kainia, joka jousi kädessä -pyrki Himalajan huipulle. Toiset kaksi kuuntelivat äitinsä surullista -laulua. Äiti laulaa edelleen: - - "Kasva, kukka, Jehovalle - kasva Kainin lapsi! - Jos Hän leppyy rikkojalle, - eipä silloin hapsi - kutreistasi eikä haitu - kuolon viikatteella taitu. - Tuuti Kainin lasta, aa! - - Tuuti, tuuti! Musta murha - isän kumppalina käy! - Uhrit... kaikki on nyt turha. - Niinkuin varjo, jot' ei näy, - kulkee aina vierelläsi - suuren Jehovasi käsi. - Nuku, Kainin lapsi." - -Kehdossa makaava lapsi katseli ihmeissänsä äitiänsä. Äiti tuli yhä -surullisemmaksi ja lauloi: - - "Katsot ihmeissäsi, rukka. - Kuule, miss' on tuskan syy: - Elämä on kaunis kukka, - jossa vaanii musta kyy. - Yhdessä ne: kyy ja kukka - vanhempasi, lapsi rukka, - harhateille veivät, tuu!" - -Yhä miettivämpänä katseli kehdossa makaava äitiänsä. Toisista seurasi -kaksi edelleenkin isänsä toimia, toiset kaksi istuivat äitinsä -edessä, katsellen hänen surullisia silmiänsä. Äiti jatkoi: - - "Kukka oli liian armas, - liian viisas musta kyy. - Siksi on nyt mieti karvas, - siinä kyynelien syy... - Älä ihmettele sitä - Vielä itse tunnet mitä - kyy ja kukka sulle voi..." - -Hän keskeytti laulunsa... Hän muisti lempeää Aabelia... Hän muisti -sen uhrin... Hän muisteli sen kauniita silmiä... Hän muisteli -elämänkukkaa... Hän muisteli sitä ja näki siitä matelevan mustan -käärmeen, muodostuen Aabelin vuotavasta verestä... Hän muisteli -paljoa ja jatkoi: - - Oli armas aika silloin, - huilu lempeästi soi; - onni, lempi, aamuin illoin - kaikki polut hopeoi. - Rauhallisna uhri paloi. - Taivas siunausta valoi... - Kuule kummaa kertomaa: - - Silloin taittui huilunsoitto... - onni loppui ijäkseen. - Kyyn ja elonkukan voitto - lemmen veivät lunnaikseen... - Siitä päivin rakkautta - ei voi, eikä puhtautta - maailmassa olla, ei... - - Kuule: Silloin mull' ei varaa - ollut enää valintaan... - Siksi itkeksin nyt salaa... - Kainin pakko-vaimo vaan - olen onneton. Ja siksi - petokseksi, kyyneliksi - rakkaus on muuttunut..." - -Lapsi hymyili kehdossa... Kainin vaimo katseli hymyä mieli -katkerana... Hän muisti, kuinka hänen omista hymyilyistänsä oli -puhennut kuihtumaton kukka: _elämäntuska_... Sitä muistellen hän -lauloi katkerana: - - "Älä hymyele!... Kuule, - kuink' on suuri tuskan syy: - Äidin rinnasta jo sulle - vuotaa petturuus ja kyy, - sekä tuska _perinnöksi_... - Maailmassa nyt ei siksi - rakkautta koskaan näy..." - -Laulu loppui, lapsi hymyili ja käärme katseli pensaasta... Kain -oli tullut vuorelta väsyneenä, synkkänä ja istahti, pannen jousen -vierellensä. Hän oli kuullut laulun, ja hänen muotonsa muuttui... -Hän näki Aabelin varjon... Se veti hänen jalkoihinsa mustia sukkia. -Hän katsahti vaimoonsa. Molempien silmäykset tapasivat toisensa ja -painuivat sitten alas... Perkele puhui ylpeänä: - --- "Katsokaa! Jehova sai pelastetuksi itsellensä _naisen_, jossa oli -Hänen henkensä. Hän luuli silloin voittaneensa, mutta Hän pelastikin -naisensa _minulle_... Ihmiskunta on taas kahtia ja se riittää. Toinen -tuhotkoon toisen osan!..." - --- "Sinun osasi on tuhoava Jehovan osan. Kain oli _sinun_ osasi ja -Aabel sortui", -- vakuuttivat enkelit. Perkele selitti edelleen: - -"Ensimäinen pakkoavio on syntynyt _minun_ toimestani. Se oli _minun_ -pistoni Jehovan kantapäähän. Sillä on jo Kainin aikana jaettu -ihmiskunta uudestaan kahtia: mieheen ja naiseen, jotka toisiansa -pettävät vihollisina. Minun aseinani on vuoroon toinen, vuoroon -toinen. Vaimosta on mennyt toiseen puoleen ihmiskuntaa perintönä -Jehovan henki, mutta Kainista on periytynyt _minun_ henkeni ja" -- -Perkele alensi äänensä kavalaksi -- "naisen pakkoaviossa herännyt -petturuus on kulkeva perinnöllisyytenä koko ihmiskunnassa, sekä -miehissä että naisissa..." - -Enkelit ylistivät taas Perkeleen viisautta ja voimaa. Mutta käärme -makasi rauhallisena kiemurana todistaen hänen valtaansa. Perkele -kerskui suurena, vallan pilvien hänen ympärillänsä häilyessä: - --- "Pelastaessansa naisen, on Jehova pelastanut valtansa turvaksi -kantapäänsä heikoimman kohdan... Aviopetturuus on minun viisaudestani -syntynyt ja siihen on Jehova kantapäänsä astuva..." - -Yhä istui Kain synkkänä ja vaimo vaikeni. Kain katseli leikkiviä -lapsiansa. Hän huomasi, että kaksi niistä oli hänen näköisiänsä. Hän -otti ne syliinsä ja suuteli niitä palavasti... Vaimo huokasi... - -Äänettömyys jatkui. Kain synkkeni ja tunsi jaloissansa mustat sukat. -"Se on Jehovan kirousta", ajatteli hän synkkänä, katsahtaen Himalajan -huipulle, jossa Jehova asui. Hänen silmissänsä leimusi katkera viha. -Perkele ilkkui: - --- "Katsokaa, miten puhtaana minun henkeni elää Kainissa. Hän -_vihaa..._ Mikä puhdas ja suuri tunne se on!... Jehovan henki, -rakkaus, etsii _palkintoa_... Se tavottelee sen suosiota, jota -rakastaa, mutta viha... miten moni on sen valtaamana astunut -turmioon, vankeuteen, hirsipuuhun, häpeään!... Kuka niistä, jotka -tappavat, toivoo _palkkiota_?" - --- "Sinun henkesi on suurin kaikista", -- vakuutti Hiisi. - --- "Harhama", -- jatkoi Perkele -- "kulkee Kainin suuria polkuja. Hän -_vihaa_... Hän valmistautuu ja Jehovan pelastama _vaimo_ on hänet -herättänyt minut tuntemaan, huomaamaan minun henkeni suloisuuden. Hän -on nyt lyövä kaksi iskua: Kainin-iskun ja sen suuremman: teoksensa..." - -Ylistyslaulu pauhasi taas kierrellen ihanan temppelin sadoissa -holveissa. Kain oli noussut synkkänä, vihaisena, ottanut aseensa -ja lähtenyt kiipeämään Himalajan huipulle, vihollistansa Jehovaa -etsimään. Perkele katseli palvelijoinensa hänen nousuansa ja lausui: - --- "Ah, te ihmistoukat! Te olette _itse_ nousevinanne Jehovaa -vastaan, ettekä tiedä että olette ainoastaan minun käskystäni Jehovan -mätänevässä kantapäässä kihiseviä toukkia..." - -Pauhuna kierteli taas ylistyslaulu. Perkeleen jokainen jäsen -oli voimaa, hänen kädenliikkeensä oli valtikan välähdystä ja -silmänräpäykset kirkkaita salamoita. - -Enkeli Iiranto ilmestyi silloin hänen eteensä, elävällä -tulikäärmeellä seppelöitynä ja odotti herransa käskyä. Perkele antoi -hänelle neuvoja, puhuen: - --- "Olen antanut sinulle anteeksi, koska tiesin, että vika ei ole -sinussa... Jehovan hengen saasta on syöpynyt Harhaman sieluun -epäilyksenä, sairautena ja siksi on hän vaikea... Hänen typerä -ihmis-inhonsa oli tielläni..." - --- "Puhalla sinä, herra, se hänestä pois tomuna!" -- tarttui Iiranto. - -Perkeleestä puhkesivat ylpeyden tuoksuavimmat kukat. Hän lausui: - --- "Jehovan henki on häviävä itsestänsä, sillä se on vääryys..." - -Hän käveli leimuavana tulena ja jatkoi Iirannolle: - --- "Jos Harhama _nyt_ vielä peräytyi, niin tapahtui se, että isku -olisi suurempi... Anna Jehovan katsoa _vielä lempeämmästi_ Aabeliin, -Velikodushofiin!... Anna hänen katsoa siihen niin lempeästi, että -Harhamasta tuntuu oma uhrinsa läkähdyttävältä häkäsavulta!..." - --- "Sinun käskyjesi täyttäminen on minun nautintoni", -- vakuutti -Iiranto. - -Perkeleen katseessa kieppuivat kavaluuden käärmeet, kun hän jatkoi: - --- "Harhama on Hiiden myllyssä hiukan _pilautanut_... mennyt liiaksi -kauvas... Hän katselee jo naisen lihaa, kuin puntarilla ostaja... -Siinä on vaikeus... Hevos- ja naishuijarissa on vaikea saada -kasvamaan musta kukka... Kumpikin katsoo vaan huijattavansa tavaran -hampaista niiden ikää ja sitten: antaa mennä! Hän on miesportto... -Lisäksi tulee hänen hullu ylpeytensä, jonka tähden häntä on vaikea -saada enää eukon pauloihin niin, että siitä voisi puheta musta kukka, -joka nostaisi hänet Aabelia vastaan... Tähänkin eukkopaulaan hänet -oli saatava hulluuntumaan teoksensa kautta..." - -Perkele muutti äänensä matelevaksi käärmeeksi, koko olemuksen -kavaluudeksi ja lopetti: - --- "Anna siis Jehovan katsoa _samalla_ eukolla uudestaan Aabelin -päälle ja _entistään lempeämmin_!..." - -Ukkosen pauhuna räjähti silloin enkelien riemulaulu, jolla he -ylistivät Perkeleen kavaluutta. Palavat tulikielet ilmestyivät -kruunuksi Perkeleen pään päälle ja hänen ympärillänsä hehkui -kipinäkirkas jumaluuden sädekehä. Valtikka tarjoutui hänen käteensä -ja hänen ohimoltansa hyväilivät verenväriset tuoksut. Enkelijoukkonsa -puoleen kääntyen lausui hän käskevästi: - --- "Te kaikki, vartioikaa Harhamaa! Kullatkaa hänelle kaikki -Jehovan kielletynpuun hedelmät! Ripustakaa sen oksat täyteen -maineenseppeleitä!... Valelkaa murha semmoisella hohteella, että hän -näkee miten ihana se on ja suloinen antamaan tyydytystä!" - --- "Sinun henkesi on hohtava houkuttelevana elämän jokaisessa -omenassa", -- vannoivat palvelijat. - -Perkeleen vihjauksesta ilmestyivät tuliset seppeleet enkelien päähän. -Etäältä kuului hekumallinen soitto. Lihan jäntereet väsyivät... -raukesivat... etsivät lepoa... lemmenkukat puhkesivat ja enkelit -alkoivat tanssia rakkauden tanssia laulaen: - - "Nyt uinahtaa - saa riutunut - kukassa lemmen hetkisen... - Saa huuli huulta maistaa... - Nyt kukkainen - saa armastaa, - värinsä hellät lahjottaa, - ja ostaa niillä onnen - ja suutelon. - Kuin pikkulintu varvukseen - saa hempi hemmen ottaa - ja väsyneenä uinahtaa - sen suudelmiin. - Nyt tanssikaa - ja suudelkaa... - On voitto meidän herran..." - -Kaikki nukahti lemmen oksalle. Perkele haihtui ylpeytensä -äärettömyydeksi. - - - - -Laulu, joka laulettiin runonlomassa. - - - Elämä on poroksi polttavaa vihaa... - -Talven ensi lumet valkaisivat maita. - -Elämän kulkuset soivat heleämpinä. Koko elämä helisi jo kylmän -kourissa. Se pukeutui talvikirkkaaseen huntuun, pukeutui morsiameksi, -vietti ikuisia häitänsä haudaten entisiään... karkeloiden nykyisten -kanssa... mairitellen tulevia sulhojansa... - -Elämän häät eivät koskaan lopu. Se hautaa häissänsä, se viettää -häitä haudalla... Se kosii ja kihlaa yksin, se valmistelee samalla -ruumislaudalla vuoteita toisille... Se jakelee elämän ja kuoleman -suuteloita samaan aikaan... - -Ja elämän häähuoneena avautui äärettömyyden suuri sali. Lukemattomat -miljaardit maailmat kihisivät siinä häviävinä toukkina, syöden kaikki -ja itse valmistuen kaikkeuden ruuaksi. - -Rouva Esempio ja Harhama istuivat Pietarissa eräässä pienessä -huoneessa kahden kesken. Tuntui kuin olisi huoneessa ollut joku -ilkeä, ilettävä, limainen matelija, joka oli kaikkialla, eikä -missään... Se oli entinen yhdys-elämä... Harhama, jossa nyt taas kyti -elämän kysymys uudessa, tuskallisessa muodossa, huomasi sen matelijan -lakkaamatta. Ja silloin nousi hänessä raskas, synkkä kysymys. Hän -kysyi: - --- "Minähän olen noussut elämää puhdistamaan, pesemään sitä ja -parantamaan, ja tämmöiseksikö olen sen puhdistanut... likaiseksi -matelijaksi?..." - -Hän vaipui istumaan, sanattomana, mieli yösydäntä synkempänä... Oman -syyllisyyden tunne oli hänelle aivan ventovieras nytkin... Hän yritti -lohdutella itseänsä sillä, että hän muka ei ollut sitä liannut, mutta -elämän inhottava matelija ei siitä lohdutuksesta puhdistunut... -Katkerana mietti hän taas: - --- "Eipä se siitä näy paremmaksi enää tulevan eikä puhdistuvan, kuka -sen on liannut..." - -Hän nousi ylös, käveli kauvan edestakaisin, kasvolihaksien -vavahdellessa. Rouva Esempio istui nojatuolissa, kasvot punaisiksi -turtuneina ja silmän-alus kosteana... - -Viimein istahti Harhama, otti valmiiksi kirjoitetun paperin ja puhui -raukeana: - --- "Olen vieraan omaisuuden asettanut nimellesi siltä varalta, -että kuolisin, tai jotain odottamatonta tapahtuisi... Ehkä tahdot -allekirjoittaa tämän paperin, jossa luovut siitä omaisuudesta... -Sillä luultavasti ne kolikot nyt toki sormiasi polttaisivat... -vaikkapa niissä olisi paksukin nahka... tai rukkaset kädessäsi..." - -Rouva Esempio mietti jotain. Hän ei tiennyt sanotusta Zaikon -jättämästä omaisuudesta mitään, sillä Harhama oli sen olemassaolon -salannut turvataksensa sen tuhlaukselta, joka oli rouva Esempion -pieni heikkous... - -Molemmat istuivat taas ääneti, elämänsä matelijan kaikkialla -kiemurrellessa. Viimein kysyi rouva Esempio omaisuuden suuruutta -neljällä sanalla: - --- "Kuinka suuri se on?..." - --- "Eihän se tähän kuulu", -- vastasi Harhama lyhyesti. Pitkän, uuden -vaiti-olon lopetti vihdoin rouva Esempio lausuen raukeasti: - --- "Voinhan minä sen kirjoittaa..." - -Ja kun paperi oli allekirjoitettu tuntui Harhamasta kuin olisi -hänellä sanottavana jotain muutakin, jota hän ei muistanut, tai -tajunnut, tai epäili sitä puhua, pelkäsi siihen koskea. Se "muu" oli -se matelija, se puhdistaessa tahrattu elämä, joka nyt luikahteli joka -paikassa. - -Hän nousi ylös ja käveli tuntikauden edestakaisin mitään puhumatta ja -mitään selvästi tajuamatta. Tärisyttävät hermokohtaukset juoksivat -tuontuostakin hänen ruumiinsa läpi. Rouva Esempio istui sanattomana, -vilaisten silloin tällöin Harhamaan. - --- "Miksi minua maailma näin murjoo?"--lausui viimein rouva Esempio. - -Ja ikäänkuin olisi joku johtanut ajatukset toisaalle alkoi Harhama -miettiä sitä ajatuksetonta kysymystä: "Miksi maailma niin murjoo?" - -Hän mietti ja käveli tunnin toisensa perästä. Lyhyt päivä oli jo -loppunut, mutta yhä käveli hän tuskaisena ja mietti ja sotkeutui -johonkin aivan muka näkyvään verkkoon. - -Viimein oli jotenkin kosketettu siihen limaiseen, elettyyn elämään. - --- "Majuri Velikodushofhan se oli kaikkeen syypää... Hän lupasi -minulle linnat laittaa ja miljoonat lahjottaa", -- lausui rouva -Esempio. - -Viha ja kosto ja häpeä ja kaikki riehahtivat Harhamassa yhdeksi -ainoaksi epäselvyydeksi. Aistillisuuden ilkeä lemu tunki häneen. -Katkerana virkkoi hän puoli-ääneen: - --- "Mhyh!... Käärme petti minut ja minä söin..." - -Ja taas käveli hän synkkänä, mieli katkerana sappena. Hän käveli -kauvan ja sanattomana. Käärmeestä johtuivat hänen ajatuksensa taas -elämänkysymyksen tutkimattomiin syihin ja ongelmoihin ja koko elämä -alkoi silloin kiemurrella hänen edessänsä käärmeenä, joka hävisi -kaikkialta ollaksensa taas joka paikassa näkyvissä. Viimein lausui -rouva Esempio arkaillen: - --- "Minä onneton vielä satuin olemaan rouva Volkofille maksava, eikä -sattunut rahoja, niin silloin se tuli... Velikodushof... ja työnsi -viisisataruplaisen kouraan ja sanoi: 'Menkää herrantähden maksamaan -sille'..." - -Kauvan mietittyänsä lausui siihen Harhama: - --- "Siitäkö sinun piti sitten unohtaa ja myydä kaikki... -kunniakin?..." - --- "Niin... olihan siinä paljon muutakin... Hän puhui sitä ja sitä... -Sanoi että hänen tunteensa eivät ole markkinatavaraa... Ja sanoi -olevansa niin suuri kirjallisuuden tuntija... Strindberg-tutkija... -Mehän luimme paljon yhdessä", -- lopetti Esempio, hetken välillä -vaiettuansa ja tarkastettuansa Harhamaa. - --- "Siis Kreutzer-sonaatti!" -- mietti Harhama ja muisti sen -majuri Velikodushofin kirjan, jonka hän oli tavannut Narvassa -Luostarihuvilan pöydällä. Ja taas ja taas hän käveli. Hän ei kysynyt -mitään omalta itseltänsä. Hän ei kysynyt: "onko minussa syytä?" ei -kysynyt: "olivatko käteni puhtaat, kun ryhdyin niillä pesemään?" -Hän etsi taas elämän käärmettä, maailmaa joka murjoi, majuri -Velikodushofia ja kaikkea joka livahti käärmeenä pakoon... Pitkän -ajan käveltyänsä istahti hän ja kysyi raskaalla äänellä: - --- "Etkö sinä sitte voinut hänen nerostansa ja suuruudestansa ja -seurastansa nauttia, laskeutumatta ensin likaan?... Ja liattavaksi", --- lisäsi hän nousten vastausta odottamatta istualtaan... - -Rouva Esempio oli vaiti. Elämän ratkaisemattomat kysymykset matelivat -taas rauhassa mustina matoina. Kysymys, miksi eivät mies ja vaimo voi -nauttia toistensa hengistä, ilman aistillisuuden tuoksua, häilähteli -sotkeutumana. Kauvan mietittyänsä vastasi rouva Esempio: - --- "Olenko minä sitten saastaiseksi tullut, jos minä en tee rikosta -_hengelläni_?" - -Harhama alkoi taas laskea elämänkysymystä. Loolja ja moni muu muistui -mieleen. Eikä hän voinut yhteenkään kysymykseen vastata muulla, kuin -toisella kysymyksellä. - --- "Niin, niin!... Missä siinä alkaa lika ja saasta ja missä -puhtaus?" -- huokasi hän ja kaikki se näytti lialta ja ravalta. - -Kaiken sekasorron keskeltä, kaiken raunioista ja liasta nousi vielä -hänen elämänsä sisältö: hänen teoksensa. Kaikki maailman tuliset -raudat polttivat häntä silloin. Hän tahtoi sen pelastaa vielä, mutta -hätäytyi, kun ei tiennyt miten voisi sen tehdä, joutui saamattomaksi, -neuvottomaksi ja oli hädissänsä valmis tarttumaan vaikka mihin -olenkorteen. - -Hän käveli ja värisi ja mietti. - --- "Jolle paljon anteeksi annetaan hän paljon rakastaa", -- mietti -hän taas. Elämän verkkokäpy kutoi uutta verkkoa hänen ympärillänsä. -Talvi-ilta muuttui jo yöksi. Kysymykset lakkasivat lopulta kokonaan. -Ne väsyivät turhaan vastausta odottaessaan ja ikäänkuin nukkuivat -välinpitämättöminä. Ja samaten nukkui koko elämä. - -Mutta epätoivo ja tuska paloivat nukkuvan huoneessa. Elämä oli -sittenkin viimeinen maailmassa. Ajatus että täytyi se nyt haudata, -täytti kauhulla koko Harhaman olemuksen. Maineen seppeleet ja -Korpikosken linnat vaipuivat maan alle hänen teoksensa kanssa ja hän -uskoi, että se teos riippui kokonansa nyt tästä hetkestä ja rouva -Esempiosta. - -Kun yö läheni, oli sovinto syntynyt sanoitta. Rouva Esempio puhui: - --- "Kun nyt antaisit minulle rahoja, että pääsisin rauhottumaan ja -pois Velikodushofin lähettyviltä... Tahtoisin matkustaa Odessaan... -Puhuisin siellä mieheni sisarelle ja peittäisin koko asian, kun olet -hänelle kirjoittanut... Sillä mitä maailman tarvitsee sitä tietää ja -miksi Armiiran pitää kärsiä?..." - -Harhama täytti pyynnön. Lopulta hän aivan vaati, että rouva -Esempio matkustaisi pois. Siinä ilmeni taas hänen alhaisuutensa ja -raukkamaisuutensa: Hän tahtoi siten peittää häpeänsä ja omat jälkensä. - -Kun hän oli antanut mukanansa olevat rahat, lausui rouva Esempio: - --- "Enhän minä näillä mihin pääse... Armiira on puutteessa ja hänelle -täytyy osa jättää..." - -Harhama nouti ne rahat, jotka hän oli koonnut rakentaessaan alttaria -maailmankurjuudelle ja jätti ne teoksensa toisen jumaluuden -esikuvalle matkarahoiksi... - -Tuntia myöhemmin, kun hän saattoi rouva Esempiota junalle ja istui -junan lähtöä odottaessansa hänen kanssansa rautatien vaunussa, -tuli rouva Esempio kertoneeksi jonkun yksityiskohdan äskeisestä -tapahtumasta lausuen muun muassa: - --- "Hän tuli minun jälestäni Viipuria ja Pietaria myöten..." - -Mustat kukat puhkesivat. Sanomaton inho sävähti silloin Harhaman -olemuksen läpi. Oli, kuin olisi maailman kaikki likaiset märät -vaatteet viskottu hänen hartioillensa. Hän nousi ylös ja yritti -poistua. Rouva Esempio hätääntyi, purskahti raivoisaan itkuun, vapisi -ja rukoili: - --- "Älä jätä nyt minua näin, sillä silloin minä sorrun!..." - -Juna vihelsi. Oli enää muutamia sekunteja jälellä. Harhama vapisi -päätöstä valitessansa. Viimein puristi hän rouva Esempion kättä, ja -lausui liikkeellä olevasta junasta pois kiirehtien: - --- "Hyvä on... Minä en jätä sinua minkään uhalla..." - -Hän tuli asuntoonsa, istui kauvan synkkänä. Sitten laski hän ne -markat jotka oli jälelle jäänyt. Sitä tehdessään muisti hän rouva -Esempion toisen luokan ulkomaamatkan piletin ja hänessä nousi katkera -kysymys: - --- "Olenko minä, rakentamalla alttaria maailmankurjuudelle, -koonnut ja säästänyt kultaa teokseni toisen jumaluuden esikuvan: -maailmankurjuuden valmistajan matkarahoiksi?..." - -Hän vaipui kokoon elämänkysymyksen yhä tiheämmäksi verkoksi -kutoutuessa. - - * * * * * - -Hän ei kysellyt itseltänsä oliko tehnyt oikean vaiko väärän -päätöksen. Hän jännitti kaikki voimansa sen toteuttamiseksi. Hän oli, -kuin mies, joka on elämän suuresta tulipalosta pelastanut parhaansa: -ainoan lapsensa, tulevaisuuden toivon ja elämän sisällön. Hän oli -pelastanut teoksensa. Raunioiden vielä savutessa iloitsi hän sen -pelastumisesta, Tulikielekkeiden leimahdellessa elämän tuhkaläjästä, -ihaili hän pelastettua aarrettansa ja unohti tulipalon ja kaikki mitä -oli ollut. - -Matkalta kirjoitti rouva Esempio hänelle muun ohessa: - - 'Rakas! - - Nyt minä vasta huomaan mitä olen Sinulle tehnyt, mutta siksipä - onkin kaikki toivo kadonnut. Rukoilen Sinua, anna minulle - anteeksi. - - Hirveän vaikea minun on olla. Olet ollut niin hieno ja hyvä, - nytkin vielä, jota en ansaitse. Ja sitten olet kärsinyt tähteni - niin paljon. Olet mennyt niin huonon näköiseksi. Kyllä olen - ollut hirveä ja kiittämätön. En minä uskalla toivoa enää mitään - jalomielisyyttä Sinulta, en vähääkään. Tee nyt kanssani niinkuin - tahdot. Eihän minulla ole ketään ihmistä maailmassa, sen tiedät. - - Ja mahdoton on ajatella Sinun puoleltasi niin suurta rakkautta, - että se kestäisi kaiken tämän, epäsuoruutenikin, sillä en ole - ollut rehellinen... Ja sitten sen piti vielä tapahtua niin ettei - ollut tyhjää huonetta välissä... Minä olin kahden yhtäaikaa. - - Kyllä minä olen syyllinen, minä yksin. En minä uskalla toivoa, - että tulisi vielä hyvä. - - Mutta ole minulle hyvä, ole pikku Ritvan tähden. -- Ei hän kosta - minulle. Kyllä minä häntä rakastin ja surin jopa kärsinkin hänen - tähtensä Korpelassa. Ja jos minä en pitänyt häntä luonani, niin - olihan hänellä hyvä muuallakin. - - Niistä rahoista, jotka annoit, annoin Eevalle talousrahoja, kun - ei kotona ollut mitään ja kengätkin oli saatava Armiiralle, - samoin itselleni. Ole hyvä ja lähetä minulle lisää. Elä anna - minkään itseesi vaikuttaa. Minä olen onneton. Kaikki ihmiset - kääntävät minulle nyt selkänsä ja sinä tiedät kuka on syyllinen. - Mutta kyllä minä tyydyn kaikkeen. Tee kanssani mitä tahdot, Sinun - hyvyytesi kokonaan murtaa minut! - - Syleilen Sinua. - - Helga. - - P. S. Tule sitten minua vastaan Pietariin. Kun saan rahat tulen - heti sinne.' - -Tämä kirje oli Harhamalle aurinko, joka nousi keskellä sydän-öistä -pimeyttä, levittäen kelmeää valoa elämän synkkyyteen. Se valo ei -kirkastunut päiväksi. Se näytti joltain uuden elämän kaamealta, mutta -puhtaalta valolta. Raamatussa oli häntä aina viehättänyt, paitsi -Jobin kirjaa, kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa, -josta hän oli usein puhunut rouva Esempiolle ja lausunut, että jos -hän kerran näkisi hänet semmoisena kuin oli syntinen vaimo niin -olisi hänen ilonsa rajaton, Hän näkisi hänet silloin puhtaana kuin -lapsen aistillisuuden yläpuolelle kohonneena, kuin Nikolain morsiamen -Kaatjan. - -Silloin alkoi Harhama sairaloisesti kohottautua inhimillisille -narrinrappusille: Hän kuvitteli olevansa se, jonka edessä syntinen -vaimo sortuu, hajoaa, vuotaa kyyneleiksi, odottaa anteeksiantamusta -ja sen saatuansa nousee ylös uutena ihmisenä, puhdistuneena ja -rauhottuneena. Hän nautti Jeesuksen _olemuksen_ vallasta, Hänen -olemuksestansa. Hän kuvitteli ja uskoi saaneensa nyt Jeesuksen -jumalallisen jalouden ja löytäneensä tilaisuuden käyttää sitä valtaa -ja jumalallista jaloutta: anteeksi antamusta... - -Hän luki kirjeen uudestaan ja yhä uudestaan. Hän tahtoi kaikilla -sielunsa voimilla antaa anteeksi, olla suuri, jalo, jumalallinen. Hän -nautti siitä onnesta. - - * * * * * - -Nuotiotulet loimottivat Pietarin kaduilla. - -Oli Pietarin omituinen, kirpelevä pakkaspäivä. Ilma oli lyijysinervä -ja sen läpi tunkivat ikäänkuin sammumaisillansa olevan, punertavan -auringon säteet pistelevinä, neulaterävinä, kuin harmaan savupilven -läpi pujottautuen. - -Harhama oli, saatuansa rouva Esempiolta uudistetun pyynnön -sähkösanomalla, tullut häntä vastaan ja odotteli hänen tuloansa. - -Päivä kului, mutta rouva Esempio ei palannut. Toinen päivä tuli -pakkasinensa ja Harhama sai odotettavaltansa pyynnön lähettää rahoja -lisää. - -Tuli kolmas päivä ja neljäs. Rouva Esempio ei palannut. Lähetetyt -rahat eivät olleet hänelle riittäneet. Hän pyysi taas toisia. -Maailmankurjuuden alttaria rakentaessa kootut rovot alkoivat -loppua. Harhama turvautui jo niihin Zaikon jättämiin rahoihin, -joista puhuessaan hän oli Anna Pawlownalle näyttänyt käsivarsiansa, -kerskaten, että ne olivat ainoat, joita hän tarvitsee ja jotka -riittävät... Kun hän nyt ensi kertaa nosti pienen summan niiden -korkoja, muisti hän sanansa. Hän katseli silloin heikon näköisiä -miltei naisen käsiä muistuttavia käsiänsä, joita rouva Esempiokin -ja moni muu oli sanonut tytön käsiksi ja alkoi taas miettiä -elämän-ongelmaa. Hän mietti kauvan, tuli surulliseksi ja huokasi: - --- "Mikä se on joka minun käsiäni aina lyhentelee?... Mikä se on, -joka ei anna niiden jatkua edes sormienpäihin asti?..." - -Ja kun hän oli sitä kysynyt ja odotti vastausta, näkyi hänelle taas -vastauksena elämän ammottava kita, joka tuntui yrittävän ahmata -hänen teoksensa ja hänen elämänsä ja hänet itsensä sorminensa ja -sormenpäinensä. Hartioille tuntui silloin nousevan raskas kumara, -joka painoi, kuin vuori. - -Päivä kului taas, mutta odotettavaa ei kuulunut. Joku levottomuuden -ja pahojen aavistusten hämähäkki alkoi kutoa verkkoansa Harhaman -ympärille. Hän takertui siihen verkkoon kokonansa, hätäytyi taas ja -alkoi hätäytyneenä katsella koko elämää. Joku pahanenne kuiskutteli -ja ilkkui hänelle lakkaamatta, että hän oli takertunut turman ja -petoksen verkkoon. Siitä verkosta katseli hän nyt teostansakin -hätääntyneen silmillä. Teos punotti nyt hänelle, kuin Pietarin -pakkaspäivän savuavan näköinen aurinko: himmeän punaisena, -kylmänkirpeänä sammumaisillansa olevana pyöränä, joka punottaa -pakkasen lyijyharmaiden savujen takaa... Tuntui, kuin riippuisi teos -ja koko elämä taas jostain suortuvasta, jota rouva Esempio piteli -saksien välissä majuri Velikodushofin seisoessa hänen takanansa. - -Hän käveli Pietarin katuja puolitajuttomana. Hän ei voinut taas -syödä, ei nukkua ja ankarat hermokohtaukset alkoivat. Aika tuntui -kulkevan hitaasti, kuin ruumissaatto. Hän yritteli huumata itseänsä -oluella, meni olutmyymälöihin, toivoen ajan siellä kuluvan -nopeammasti. Mutta tuskin oli hän siellä istahtanut, kun hänellä -tuntui olevan sanomaton kiire jonnekin, ulos, tai jollekin asialle, -pois vaan. Hän tuskastui tarjoojaan, joka ei kylliksi nopeasti -täyttänyt käskyä, kiukustui ja lähti ulos... - -Ja aivan kuin jonkun käden johtamana tuli hän harhaillessansa -uudestaan ja uudestaan munkki Pietarin oven eteen, ollen hänen -luokseen menossa jollekin tärkeälle asialle. Mutta kun hänen -piti avata ovi, kääntyi hän taas närkästyneenä takaisin lausuen -tuskastuneena: - --- "Äts!" Niin teki hän ovelle monet matkat ja peräytyi aina, kuin -jotain peläten, jotain häveten, jotain arkaillen... Pakkasen pihdit -puristelivat kaikkea, mutta Harhama ei sitä huomannut. Hän tunsi -ainoastaan elämän pihtien raudankovan puristuksen, näki sen jääkylmän -kidan ahmivan hänen elämänsä rippeitä ja tyrmistyi sitä nähdessään -joskus aivan turraksi. Niin tyyten oli hän itsensä pannut teokseensa, -että hän sitä luodessaan oli unohtanut viime aikoina kaiken muun. -Venäjänkielenkin, jota hän kirjoituksessa hallitsi paremmin kuin -äidinkieltänsä, oli hän nyt kolmena vuotena niin unohtanut, että -ainoastaan vaivoin tuli sillä toimeen. Niin kokonaan oli jokainen -ajatus kiintynyt teokseen ja siksi oli se teos luonut hänessä -hulluuden. - - * * * * * - -Elämä seisoi sakset kädessä leikellen poikki omia rihmojansa. Se -kutoi verkkojansa oman itsensä satiiniksi. Se juoksutti rihmojansa -etäisiltä keriltä, kietoi monen elämän yhdeksi ja kutoi yhden elämän -monen elämästä... - -Uspenskin tuomiokirkossa Moskovassa palvelivat ihmiset Jumalaa. -Tuhannet olivat langenneet maahan näkymättömän käden painamina. -Näkymätön veitsi oli puhkonut ihmissydämiä, repinyt rintoja, särkenyt -ihmisen koko olemuksen. Se näkymätön käsi oli pidellyt puukkoansa -ihmisten omalla kädellä: kunkin omalla ja toinen toisensa kädellä. -Ja ne, joita se käsi oli raadellut ja repinyt, etsivät haavoillensa -parannusta samalta kädeltä, jonka he uskoivat ne haavat leikelleen... - -Rukoilijoiden joukossa seisoi rouva Esempio. Hän katseli maahan -langenneita, särkyneitä ja revityitä rukoilijoita. Pyhä savu -suitsusi, kuoripojat veisasivat ylistystä sille voimalle, joka oli -repinyt ihmiset ja masentanut ne ja painanut ne eteensä polvilleen... - -Kynttilät tuikkivat. Itku ja huokaukset sekaantuivat -rukouksenkohinaan. Kyyneleet valuivat virtana. Elämä pusersi -ihmispovesta kyyneleinä niitä kätköjä ja aarteita, joita se oli -niihin koonnut. Rouva Esempio seisoi yhä ja katseli sitä... - -Viimein astui hän epäröiden Neitsyt Maarian kuvan eteen, katseli -sitä kuin ihmeissänsä, miettijä ajatteli jotain. Rukoukset, itku -ja huokaukset kohisivat ihanan laulun säestäminä ja kyyneleet -kilpailivat kirkkaudessa pyhäinkuvien ja jalokivien kanssa... - -Yhä mietti rouva Esempio jotain. Viimein osti hän vahakynttilän ja -pienen Neitsyt Maarian kuvan. Kuvan hän kätki povellensa ja kynttilän -sytytti ja uhrasi, asettaen sen Neitsyt Maarian kuvan eteen palamaan. -Hän katseli kynttiläänsä, kuin rukoillen jotain, tai kiittäin -jostain... kiittäen ehkä siitä, että miesvainajansa sisaren kanssa -oli asia hyvin järjestynyt: tämä ei saanut mitään tietoa. Armiiran -perintö oli pelastettu... Siitäkö hän tahtoi kiittää, vai jostain -muusta, sitä ei hän itsekään tajunnut... Mielikö hän rukoilla onnea -Armiiralle, vai jotakin muuta armoa, ei sitäkään kukaan tiennyt... - -Hän polvistui, rukoili sitä mitä toivoi, nousi ylös ja lähti ulos -kirkosta. - -Mutta vahakynttilä jäi palamaan. Se paloi, haihtui näkymättömäksi ja -nousi korkeuteen viemään sinne rouva Esempion rukoukset ja kertomaan -siellä, mitä hän toivoi ja rukoili ja mistä hän kiitti ja uhrasi... - - * * * * * - -Talvinen yö oli taas suistunut päivän jääkylmään kitaan. Nuotiotulien -savuja tuskin erotti pakkasen huuteesta. Lyijynvärisen ilman läpi -häämötti punertava auringonkehrä. - -Vielä viipyi rouva Esempio. Harhama kuleksi taas katuja pitkin, kuin -eloton ruumis, tai elävä muumio ja aina johtivat häntä askeleet -munkki Pietarin oven eteen. Viimein, ikäänkuin päästäksensä rauhaan, -teki hän päätöksensä ja astui sisälle. - -Rauhan puolihämärä päivänpaiste hymyili munkki Pietarin kammiossa. -Jumalankuvan edessä palavasta lampusta levisi heikko, kelmeä valo ja -sen liekki heloitti rauhallisena, kuin pyhä perhonen. - -Munkki Pietari istui otsa käteen nojattuna, edessä elämän ja -viisauden aarrearkku: raamattu. Hän näytti väsyneeltä. Kasvot olivat -hieman laihtuneet, hienontuneet ja niitä peitti rauhan ja jalouden -taivaallinen ilme. Hän ei näyttänyt huomaavan Harhaman tuloa. Harhama -astui hänen eteensä hieman arkaillen ja tervehti sanoilla: - --- "Isä Pietari!" - -Munkki nousi, tunsi Harhaman ja tapansa mukaan aikoi hänet -siunata ristinmerkillä. Harhaman jokainen solu värähti. Siunaus -tuntui hänestä hänen vihollisensa, Jumalan, pistolta. Ikäänkuin -hätääntyneenä tarttui hän nopeasti munkki Pietarin siunaukseen -nostettuun käteen, muka puristaaksensa sitä tervehdykseksi ja lausui: - --- "Kiitos ystävyydestänne, isä!... En olisi kelvollinen..." - -Molemmat miehet katsoivat toistensa silmiin äänettöminä. Harhamasta -tuntui, että hetki on hänen elämänsä suurimpia. Munkki Pietari -vilahti taas hänelle Jumalan lihaksitulemuksena ja oli, kuin olisi -hän katsonut silmästä silmään Sitä, jota vastaan taistelu nyt riippui -vieraiden saksien välissä olevasta suortuvasta, jonka katkeaminen -oli ratkaiseva elämän ja kuoleman kysymyksen. Hän vavahti ensin, -mutta sai sitten taas voimansa takaisin, kuten käy viime hädässä. Hän -tarttui uhmaten valkoisten hevostensa ohjaksiin: "antaa mennä!" - -Munkki Pietari huomasi, että hänen edessänsä on ihminen, joka on -vetänyt elämänsä solmuun, jota hän itse ei osaa avata. Hän näki sen -Harhaman huolellisten salailujen läpi. Lempeällä, hiukan rohkealla -äänellä, alkoi hän kysellä Suomen oloista ja yhteiskunnallisista -liikkeistä. Harhama selitteli niitä väsyneesti ja lausui lopussa -mietteissänsä: - --- "Niissäkin on niin paljon epäselvää... On niin paljon puolueita ja -liikkeitä, että ei lopulta osaa niistä valita, eikä tiedä, mikä on -oikea ja mikä väärä". - -Munkki Pietari tarttui puheeseen ja lausui varmuudella: - --- "Kaikki ne ovat oikeita. Jokainen yhteiskunnallinen liike ja -puolue on aallonharja, joka on yhtä oikeutettu, kuin toinenkin -aallonharja. Ne ovat Jumalan kädessä aseita, joilla Hän kasvattaa -ihmiskuntaa..." - --- "Onko sekin sitten oikea, joka tuo turmiota ja on väärä?" -- kysyi -Harhama miettivänä. - --- "On", -- vastasi munkki Pietari jyrkästi. "Väärätkin liikkeet ja -puolueet ovat Hänen aseitansa. Sodoman ja, Gomorran hävitys oli Hänen -puhdistava tulensa, samaten käärmeet korvessa. Niin on jokainen väärä -puoluekin ja yhteiskunnallinen liike. Hän on meille vaan antanut -vapauden, tahdommeko me kulkea onneen ja elämään _vapaasta tahdosta_, -vaiko Hänen ruoskansa alitse. Hän Itse antaa meidän kutsua ruoskansa -meitä oikealle tiellemme lyömään ja vieläpä Hän panee sen ruoskan -meidän omaan käteemme." - -Harhama joutui omaan maailmaansa. Hän sotkeutui ainaiseen, yhä -tihenevään verkkoonsa: Jumalan olemassaolokysymyksen mietintään. -Oitis alkoi hän selvitellä itseänsä pois siitä verkosta, kutomalla -sitä yhä tiheämmäksi ja sotkien sitä. Hän kysyi, maahan katsoen: - --- "Eikö Hän _kaikkivoipana_ voi sitten kulettaa ihmistä oikeaa tietä -myöten, ilman ruoskaa?" - --- "Katso ympärillesi!" -- vastasi munkki Pietari. "Eivätkö ihmiset -jo _nyt_ valita, että heillä ei ole kylliksi vapautta? Jos Hän -kulettaisi heitä luoksensa orjina, karjana, etkö Sinäkin, veli, -nurisisi Häntä vastaan vieläkin enemmän?" - -Harhama ei voinut vastata. Hän etsi verkostansa pelastusta eräästä -aseesta, jota hän oli tottunut pitämään tehokkaana todistamaan -Jumalan olemassaolon olettamukseksi. - -Hän oli viime vuosina katkonut epäilyjensä rihmoja Nikolain -selityksellä: "Jumala _Itse valitsi_ juutalaiset teurastamaan Hänen -poikansa ja kun ne täyttivät tämän, maailman lunastukseksi pannun -ehdon, rankaisi Hän heitä siitä"... Nyt tarttui Harhama siihen -aseeseen ja selitti sen munkki Pietarille varmana, että hän solmiaisi -tämän sanoissa ja todistaisi hänelle yhdellä ainoalla pulmallisella -kysymyksellä kirkon nykyisen Jumala-käsitteen mahdottomuuden. Munkki -Pietari kuunteli häntä tyynenä ja vastasi: - --- "Sinä olet erehtynyt ja sotkeutunut omiin ajatuksiisi. Totuus, -Jumalan viisaus, on niin yksinkertainen, että ainoastaan taitava -filosofi osaa siihen sotkeutua. Minä kysyn sinulta: Eikö Jumala -antanut Israelin kansalle täyttä vapautta uskoa Jeesukseen, -sanokaamme uskoa, s.o. ryhtyä seuraamaan hänen oppiansa Jumalan -oppina _hyvällä_, tai sitten nostaa itseänsä vastaan Jumalan ruoskan?" - -Harhama vaikeni kauvan. Otsalle nousi syvä ryppy. Viimein kysyi hän: - --- "Mutta sehän oli ennustettu... Jos juutalaiset olisivat 'hyvällä' -uskoneet, eivätkö he olisi Jumalaa ennustuksinensa saattaneet -häpeään... valehtelijaksi?..." - --- "Veli!" -- keskeytti munkki Pietari. "Kun olet joutunut verkkoon, -älä sitä _itse_ sotke, vaan selvitä!... Minä kysyn sinulta: Eikö se -todista Jumalan ijankaikkista viisautta, että Hän jo maailman alusta -näki, että juutalaiset, joille Hän antoi vapauden, tulevat kulkemaan -ruoskan alitse, valitsevat sen tien?" - -Harhama vaikeni taas. Munkki Pietari pyyhki hien otsaltansa ja jatkoi: - --- "Ei Jeesuksen kuolema ollut välttämätön muun tähden, kuin sen, -että ihmiset itse sen tien valitsivat. He ikäänkuin tahtoivat nähdä -Hänen kuolemallansa todistavan oppinsa oikeaksi. Jumala tiesi sen ja -antoi ennustaa, että niin tulevat ihmiset vapauttansa käyttämään. Ei -Hänen maailmaan tulemisensakaan ollut välttämätön muun tähden, kuin -sen, että ihmiset eivät tahtoneet uskoa Häneen, ennen kun _näkivät_ -Hänet ja pistivät keihäänsä Hänen kylkeensä ja sormensa keihään -reikään..." - -Synkät sumupilvet alkoivat nousta Harhaman ajatuksien seasta. Hän -käveli äänetönnä edestakaisin, istahti sitten ja huokasi. Munkki -Pietarin tuli häntä sääli. Hän lausui lempeästi: - --- "Veli! Olet väsyneen näköinen. Etkö tahdo lähteä Anna Pawlownan -luo lepäämään?" - -Jotkut hellät, arat kielet alkoivat silloin soida Harhamassa. Hänestä -tuntui, kuin olisi hänellä jotain puhuttavaa, joku paise puhkaistava -ja puhdistettava. Hän mietti vastausta kauvan ja lausui lopuksi -surullisena: - --- "Ei, isä Pietari." - -Ja hän nojasi kyynäspään pöytään, tuki kädellään otsaansa ja huokasi. - -Syntyi pitkä äänettömyys. Munkki Pietari huomasi Harhaman murtumisen -ja kysyi varovasti: - --- "Onko sinua, veli, joku onnettomuus kohdannut?" - -Se kysymys ikäänkuin puhkaisi paiseen. Harhama alkoi hitaasti ja -varovasti kertoa suhteestansa rouva Esempioon ja sen surullisesta -lopusta, mutta ei sanallakaan maininnut teoksestansa ja missä -suhteessa rouva Esempio oli siihen. Munkki Pietari kuunteli häntä -surullisena ja kun Harhama oli lopettanut syntyi raskas, rutistava -äänettömyys. Kun Harhama huomasi munkki Pietarin raskaasti huokaavan, -kysyi hän arkaillen: - --- "Olenko minä mielestänne tehnyt väärin?" - --- "Kuka on sitten tehnyt väärin, koska kumminkin väärinteon -seuraukset ovat edessäsi?" -- kysyi munkki Pietari vastaukseksi. - -Taas syntyi äänettömyys. Harhama synkkeni ja kutistui kokoon. Munkki -Pietari kysyi edelleen: - --- "Ovatko mielestäsi rouva Esempio ja majuri Velikodushof tehneet -sen vääryyden?" - --- "Ovat", -- vastasi Harhama kuivasti, päättävästi. - --- "Silloin ei sinulla olisi mitään valitettavaa, sillä jos _he_ ovat -vääryyden tehneet, niin et sinä siitä _voikaan_ kärsiä ja vastata. -Mutta jos kerran tunnet sen hedelmien maun, oletko kysynyt, eikö ole -itsessäsi vikaa?" -- lisäsi siihen munkki Pietari lempeällä, mutta -jyrkällä äänellä. - -Harhamasta tuntui, että munkki Pietarikin rupeaa häntä polkemaan. Hän -lausui katkerana: - --- "Jos siis minä olen naista rakastanut ja minut on petetty ja saan -tuntea hedelmien maun..." - --- "Niin se merkitsee, että olet vapaaehtoisesti syönyt siitä puusta, -josta ei olisi pitänyt syödä... Sillä miten sinä muuten niiden maun -tuntisit?" -- keskeytti munkki Pietari, puhuen yhä jyrkemmällä -äänellä. - -Harhamassa alkoi taistella arkuus ja uhma. Hän istui äänettömänä. -Munkki Pietari jatkoi. - --- "Vai tahtoisitko panna _muut_ oman elämäsi seurauksista -vastaamaan? Luuletko, että kukaan _voi_ vastata toisen puolesta? -Tahdotko etsiä pelastusta sanoista: 'Vaimo petti minut ja minä söin'?" - -Kammioon laskeusi jotain lyijynraskasta, joka painoi Harhamaa. Hän -hengitti raskaasti, katsoi alas ja lausui katkerana: - --- "Te ette tunne asiaa syvemmältä." - -Munkki Pietarin lempeille kasvoille ilmausi ankara sävy. Hän lausui -jyrkästi: - --- "Sinä tahdot vedota vaikuttimiisi? Niinkö?" - --- "No, niihinkin." - --- "Vaikene silloin. Synti on tulinen omena, joka polttaa kätesi, -tartut siihen minkä vaikuttimien ajamana hyvänsä..." - -Hetken vaiettuansa jatkoi hän: - --- "Sanot että en tunne asiaa ja kumminkin itse juuri kerroit että -olet elänyt huoruudessa ja levität nähdäkseni sen seuraukset." - --- "Minäkö _huoruudessa_"-- yritti Harhama. - --- "Sinä. Juuri sinä olet huoruudessa elänyt", -- keskeytti munkki -Pietari kuivasti; -- "sillä jos tekosi ja elämäsi olisi ollut -Jumalasta, et tuntisi onnettomuutta sen seurauksina." - -Harhama naurahti sappikatkerana ja lausui tuskanväänne suupielessä: - --- "Minä huoruudessa!... Rakastaessani _vaimoani_!..." - --- "Kuka on sinulle sanonut, että rouva Esempio oli vaimosi?" - --- "Minä itse", -- vastasi Harhama jyrkästi. - -Munkki Pietari oikaisi itsensä ryhdikkääksi ja lausui: - --- "Vai sinä itse! Luuletko todellakin koskaan tulevan sen ajan -jolloin jokainen saa itse _siveellisyyden_ nimessä määrätä, kuka on -hänen vaimonsa?" - -Harhama vaikeni. Munkki Pietari jatkoi kyselyään. - --- "Ja jos luulet itse olevasi oikeutettu määrittelemään, kuka -on vaimosi, miksi tahdot nyt saman oikeuden kieltää majuri -Velikodushofilta ja rouva Esempiolta?" - -Kaikki maailman painot alkoivat kasautua Harhaman hartioille. -Jokainen kysymys rutisti häntä vuoren painolla. Munkki Pietari jatkoi -lempeämpänä: - --- "Se aika voi tulla, jolloin Jumala toisella tavalla, kuin nyt, -ilmottaa meille ja kirkastaa _kuka_ on meidän vaimomme, millä -lailla nainen meidän vaimoksemme tulee, mutta sitä aikaa ei koskaan -tule, jolloin Hän jättäisi kullekin yksityiselle ihmiselle vapauden -pikkuisessakaan asiassa määrätä, mikä on oikea ja mikä väärä... Joka -sitä yrittää tehdä, hän saa tuntea seuraukset, kuten sinä nyt..." - -Munkki Pietarin äänessä oli jotain tuomitsevaa. Jokainen hänen -kysymyksensä oli tutkain, johon Harhamassa nouseva uhma satutti -itsensä ja painui verisenä alas. Hän yritti taas puhua: - --- "Mutta jos minä olen rakastanut naista, niin..." - --- "Enkö silloin jo ollut oikeutettu makaamaan hänen kanssansa? -Niinkö?" -- keskeytti munkki Pietari jatkaen: "Mutta jos majuri -Velikodushof rakasti samaa naista, miksi ei hänkin ollut oikeutettu -makaamaan hänen kanssansa yhdessä sinun kanssasi?" - -Munkki Pietari odotti vastausta. Harhama tunsi hänen kysymyksensä -sattuvan itseensä tulikuumina keihäinä. Hän lannistui ja masentui. -Munkki Pietari teki uuden kysymyksen: - --- "Ja vaatiiko rakkaus hinnaksensa lihallista yhteyttä?" - -Harhama vaikeni yhä, ajatteli ja sotkeutui ajatuksiinsa. Hän ei -ollut koskaan tuntenut itseänsä henkisesti niin voimattomaksi, kuin -tällä hetkellä. Koko elämä tuntui taas vyöryvän vuoren korkuisena -kiviaaltona hänen päällensä. Munkki Pietari puhui niin vaikuttavasti, -että jokainen sana tuntui vasaran iskulta. Hän jatkoi: - --- "Rakkaus on sitä, joka ei etsi palkintoa, ei tyydytystä. -Mutta oletko sinä kysynyt itseltäsi, etkö ole rouva Esempiosta -etsinyt tyydytystä omille himoillesi? Oletko kysynyt, oletko häntä -'rakastanut' sentähden että hän näytti sinusta siltä, joka paremmin, -kuin muut voi tyydyttää sinun himosi, joko kauneudellansa, tai -muulla?" - -Harhamasta se kysymys tuntui niin suurelta ja niin oudolta ja samalla -niin tutulta ja yksinkertaiselta, että hän hämmästyi. Hän alkoi -miettiä ja muistella yhtä ja toista, jota ei ennen ollut ajatellut. -Hän hajosi ja masentui ja kutistui kokoon. Munkki Pietari jatkoi -hetken vaiti oltuansa: - --- "_Rakkaus on kaiken oman itsensä maahan polkemista ja muiden -hyväksi uhrautumista_. Se on omien himojensa, omien mielitekojensa, -omien halujensa ja makujensa ja kaiken alistamista siveellisen käskyn -alle ja toisen hyväksi uhrautumista. Se on sukupuoli-elämässä _sen_ -hyväksi ja turvaksi alistumista, jonka kanssa yhtyessä uhraus on -suurin. Kaikki muu rakkaus on porttoutta ja eläimellisyyttä. Se on -palkkion, tai himonsa mahdollisen suurimman tyydytyksen etsimistä..." - --- "Mutta nyt", -- keskeytti Harhama -- "nyt Te, isä Pietari tulette -siihen, että minun pitäisi vaimokseni valita suurin viholliseni, tai -vastenmielisin..." - -Munkki Pietari keskeytti jyrkästi: - --- "Siihen täytyykin ihmisten tulla, jos ne tunnustavat Jeesuksen ja -rakkauden, eivätkä korota eläimellistä himoa rakkauden alttarille... -Heidän täytyy, jos rakkaus on oikea, etsiä aina tilaisuutta -suurimpaan omien himojensa ja halujensa uhraamiseen toisten hyväksi. -Sillä mikä rakkaus, mikä uhraus se on sinulta, jos etsit naista joka -sinun himojasi tyydyttää enemmän, kuin muut? Eikö se ole jonkun -likaisen tavottelemista? Eikö kaikki näennäinen rakkautesi ole -silloin palkkion, himojen tyydytyksen etsimistä? Eikö se silloin -ole porttoutta? -- Ja missä suhteessa _se_ rakkaus eroaa siitä -rakkaudesta, jolla eläimet aikanansa toisiansa rakastavat?..." - -Munkki Pietari oli hieman kiivastunut. Hän ikäänkuin ruhjoi -kysymyksillänsä Harhamaa. Ne kysymykset olivat niin teräviksi -hiotut, että niiden kärki tuntui ijankaikkisen totuuden tutkaimelta. -Katkerana lausui Harhama: - --- "Sittenhän ovat _kaikki_ avioliitot porttoutta..." - --- "Se ei kelpaa sinun porttoutesi puolustukseksi. Jumalan ja -totuuden edessä täytyy jokaisen _itsensä_ vastata, eikä sovitukseksi -kelpaa toisen rikos. Jos sinä tartut elämän kielletyn puun -tulikuumaan omenaan ja poltat kätesi, et sitä voi palamattomaksi -tehdä sillä, että sanot: 'Vaimo antoi minulle', tai: 'Ovathan -avioliitotkin siinä kätensä lianneet'... Olet oikeassa puhuessasi. -avioliiton porttoudesta. Jokainen lihallinen yhtyminen on huoruutta, -jos sen johteena on _himo_ eikä Jumala. Jokainen, joka katsoo vaimon -päälle _himoitaksensa_ häntä, hän tekee huorin, sanoo Jumala, eikä -tee sitä sanoessansa erotusta aviovaimon ja muun vaimon välillä. -Rakkaus ei ole _tunnetta_, vaan _alistumista_. Tunne on viettiä ja -himoa ja eläimellisyyttä, Jeesus sanoo, että se ei ole rakkautta, -jolla fariseukset rakastavat _ystäviänsä_ -- vaimo on enempikin kuin -'ystävä' -- vaan vihollisen rakastaminen on rakkautta." - -Kaikki maailman kuumuudet ja kylmyydet juoksivat Harhaman läpi. Hän -pyöri, kuin epäselvässä kosken pyörteessä, koko virran ja kosken -syöksyessä hänen ohitsensa selvänä, kumoamattomana ja voimakkaana. -Hän ei kyennyt kumoamaan ja vääräksi todistamaan ainoatakaan munkki -Pietarin sanaa. Hän luuli niiden olevan hänen teokseensa tähdätyitä, -ei kyennyt edes käsittämään, olivatko ne ristiriidassa sen kanssa. -Hän pelkäsi vaan kosken vievän hänet veneinensä, hätäytyi välistä, -välistä kohosi uhmansa aallonharjalle tehdäksensä viimeisen -epätoivoisen ponnistuksen, pelastaaksensa, mitä vielä pelastaa voi. - -Munkki Pietari käveli kammionsa pariin kertaan edestakaisin, istahti -sitten ja jatkoi surullisena: - --- "Sinä syyttelet muita: rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia, -ja vetoat muiden esimerkkiin. Mutta millä oikeudella sinä heität -kiven rouva Esempion päälle? Porttoja ovat juuri _miehet_ ja heistä -täytyy parannuksen alkaa, jos mieli maailmaa puhdistaa... Jumala -sanoo: '_Hän_ joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa, _hän_ tekee -huorin, _hän, mies_ on portto, eikä nainen.' Te toiset syytätte -perkelettä, mutta unohdatte, perkeleellä itsessään ei ole mitään -valtaa Jumalan luomaan ihmiseen. Teistä itsestänne riippuu tahdotteko -palvella häntä, s.o. omia pahoja taipumuksianne, vaiko Jumalaa... -Sillä perkele ja sen temppelit eivät ole ulkopuolella ihmistä vaan -hänen sydämessään, himoissaan..." - -Harhaman silmien edessä alkoivat vyöryä elämän suurkysymyksen -vuorenkokoiset aallot, peittäen koko elämän ulapan ja niiden aaltojen -harjoilla hyrskivät jumaluuden olemuksen kuohut, Jumalan ja perkeleen -vihaiset vaahdot toisiansa vastaan. Järkkynyt hermosto suurenteli -vielä sen kuvan hirvittäväksi ja kaikki sekaantui sen hyrskeeseen. -Hän lausui, mieli kuolon koleana: - --- "Missä sitten on se raja Jumalan ja perkeleen välillä?" - -Munkki Pietarin voimat tuntuivat nousevan meren maininkina. Hän -lausui ylevänä, suurena, kuin profeetta: - --- "Etkö tiedä sitä rajaa vielä? Etkö vieläkään _tekojesi ja elämäsi -seurauksista_ tunne, että olet astunut sen rajan yli? Jos et häntä -tunne, niin opi tuntemaan: Syö edelleen siitä puusta, josta Jumala on -varottanut sinua syömästä, niin kyllä silmäsi avautuu näkemään hyvän -ja pahan erotuksen. Hyvän- ja pahantiedonpuu on aina edessäsi. Sinä -puuna on _elämä_... Jos haluat, astu sen rapakkoihin -- kauniitahan -ne ovat -- astu Hiiden myllyihin ja kullantemppeleihin ja ota ja syö, -kyllä seuraukset kerran tunnet ja etsit häpeällesi peittoa..." - -Harhama masentui. Elämän kysymyksien vuoret tuntuivat vyöryvän -aaltoina hänen hartioillansa. Hänen ikuinen sairaloisuutensa oli -huipussaan. Hänestä tuntui munkki Pietari nyt semmoiselta, joka -tahtoo häntä polkea ja rusikoida ja tuomita ja tehdä hänelle -vääryyttä. Mieli syys-yönä lausui hän: - --- "Minä en Teitä, isä Pietari, ole ennen tämmöisenä nähnyt. Minä -olen aina luullut että Te seuraatte Jeesuksen oppia: Älkää tuomitko -ettei teitä..." - --- "Ettei teitä tuomittaisi", -- keskeytti munkki Pietari suuren -profeetan voimalla ja jatkoi: "Ne ovat Jumalan sanan törkeitä -väärentäjiä, jotka opettavat Jumalan kieltävän tuomitsemasta. Ne -ovat lihansa toukkia ja paheen syöpäläisiä, jotka niin törkeästi -väärentävät Jumalan sanaa oman paheensa suojaksi. Minä kysyn sinulta: -Eikö Jeesuksen jokainen sana ollut tuomitsemista? Eikö hän säälimättä -sanonut: 'Voi teitä, Te!'... Tuo yksi esimerkki, jolloin Hän ei ole -syntiä tuominnut!..." - --- "Samarialainen vaimo", -- yritti Harhama. Mutta munkki Pietari -keskeytti: - --- "Eikö Hän hänelle sanonut: 'Sekin mies, joka sinulla on, ei ole -sinun miehesi'? Tarvitaanko naiselle vielä enemmän sanoa sanoessa: -sinä olet portto? Eikö Hän häntä armotta nuhdellut huoruudesta?" - -Harhama kutistui kokoon. Pietari nousi ylös. Hän nousi suurena, kuin -Mooses. Hän nousi suurempanakin: Hän nousi suurena, kuin Israelin -Jehova, Hän nousi ylevänä, jalona, kirkastettuna. Hän seisoi -uskonkalliolla, kuin Jehova Sinainvuorella, kädessä laintaulut ja -puhtauden ja kirkkauden hohdekehän hänen otsaansa kirkastaessa -ja hänen päätänsä kruunatessa. Hän seisoi uskonkalliollansa -järkkymättömän ankarana, lujana ja tuomitsevana, halpaan -munkkikaapuun puettuna, pienoiseen munkkikammioon ahdattuna. Ja -sillä kalliolla säteili hän uutena Jumalan ilmestyksenä. Hänen -edessänsä avautui epäuskon maailma. Loistavat piispanhiipat -loistivat ja välkkyivät. Lukematon pappien armeija etsi Jumalaa, -loistaviin pukuihin puettuina, lukemattomat miljoonat elävät ja -kuolleet lankesivat Hänen eteensä, luullen Hänet löytäneensä, -uskoen Hänen olevan _rakkauden_. Lukematon armeija oppineita -raamatunselittäjiä vahvisti heidän uskonsa oikeaksi, ollen -itse siitä vakuutettu ytimiänsä myöten. Koko ihmiskunta: -epäuskoisetkin, Jumalankieltäjätkin huusivat täydestä rinnastansa -ja vakaumuksestansa: "Jumala on rakkaus." Miljoonat, monet sadat -miljoonat elivät siihen varmuuteen luottaen. Tuhannet miljoonat -olivat eläneet ja kuolleet siihen varmuuteen luottaen. Miljoonat -ja miljoonat pahantekijät olivat, luottaen siihen, että "Jumala -on rakkaus", joka ei tuomitse, vedonneet siihen ihmisten tuomiota -välttääksensä. Ja kaiken sen edessä, koko ihmiskunnan vakaumuksen -edessä, sen oppineiden raamatunselittäjien, pappien ja piispojen -edessä nousi munkki Pietari Jehovan voimalla oikaisemaan erästä -ihmiskunnan suurinta erehdystä. Hän nousi suurimpana uskonnon -puhdistajana. Hän paljasti totuuteen pyrkivän ihmishengen suurimman -erehdyksen armotta, kuin lääkäri, joka viime hädässä turvautuu -leikkuuveitseen ja työntää sen sairaan paiseisiin. Hän paljasti -maailman yksinkertaisimman totuuden, sen joka on joka hetki -silmien edessä, sen joka meidän on _pakko_ tuntea ja tunnustaa -nukkuessammekin. Hän teki Harhamalle aikakautensa suurimman -yllätyksen. Hän lausui, laintauluihin viitaten: - -_"Jumala ei ole rakkaus... Jumala on tuomio..."_ - -Oli kuin olisivat taivaat auenneet ja niistä ilmestynyt Harhaman -eteen uusi Jumala, uudet salamat kädessä ja uuden, ankaran pauhun -hänen edessänsä vyöryessä. Harhamasta oli, kuin olisi Siinain -vuori ryöpynnyt ja suitsunnut tulta ja munkki Pietari seisonut sen -keskellä, kädessä uusi totuus. Hän värisi ja hämmästyi ja masentui, -kuin tuhannen salaman iskemänä ja pauhun huumaamana. Munkki Pietari -ilmestyi hänelle Jumalana, jonka suuruus häntä painoi, kuin ikivuori, -jonka huipusta suitsuaa vihaisena tuleva outo totuus. Munkki Pietari -nosti kätensä ja puhui koko olemuksensa voimalla ja suuren uskonsa -vakaumuksella, aivan kuin olisi vuori ollut hänen moukarinsa, jolla -hän joka sanaa lausuessansa rusikoi Harhamaa. Hän lausui: - --- "Katso ympärillesi! _Jumalan koko olemuksen ydin on tuomio, -erehtymätön, armoton, jyrkkä, järkkymätön, ijankaikkinen tuomio_... -Ei yksikään maailma voi Hänen määräämältänsä radalta poiketa -tuntematta Hänen kättänsä, Hänen tuomiotansa: joutumatta turmioon... -Ei yksikään synti jää rankaisematta... Rakkaus on ainoastaan Hänen -armottoman tuomionsa seuraaja ja koskee sitä, joka Häneen palaa. Ei -ainoakaan elävä olento voi rikkoa Hänen säätämiänsä elämän lakeja -tuntematta seurauksia: Jumalan tuomiota... Ne jotka väärentävät -Jumalan olemuksen ytimen tuomiosta rakkaudeksi: heidän mukaan synnin -ymmärtämiseksi, ne ovat narreja, jotka ovat astuneet kumoamaan -Jumalan luonnonlakia, sitä lakia, jonka olemuksena on tuomio, -armoton, erehtymätön, puhdistava tuomio... Ne toukat ovat häpeään -joutuvat... Ne toukat ovat ilkeitä lapsia, jotka luulevat voivansa -ottaa vitsan pois vanhurskaan Isänsä kädestä, silloin kun siinä -vitsassa on itse käsi ja itse Isä kokonansa..." - -Hän keskeytti, ajatteli hetken, huokasi surullisena ja jatkoi sitten -lempeämmällä äänellä, ajatellen: - --- "Jumala ei ole luonut maailmaa ja ihmistä jättääksensä ne -vallattomina tuhoutumaan... Omaa Poikaansa hän ei sääli, kun Hänen -erehtymättömän tuomionsa aika on tullut... Hän luo ihmisestäkin -armotta suurta luomustansa: omaa kuvaansa. Hän täydentää ja kirkastaa -sitä kuvaa sukupolvesta sukupolveen..." - -Harhamasta tuntui, kuin vyöryttelisi munkki Pietari hänen päällensä -vuoria, joiden raskaus oli _pakko_ tunnustaa. Tuskanhiki nousi hänen -otsallensa ja hän näki taas näköhäiriöitä: Munkki Pietari vilahteli -joskus jumaluuden suurena ilmestyksenä. Hän puhui kuin Jumala Sinain -vuorella, armottomana ja tuomitsevana. Kun hän oli lopettanut, teki -hän ristinmerkin ja näytti hieman ikäänkuin väsyneen ja lauhtuneen. -Harhama hengitti raskaasti ja tunsi rintaansa ahdistavan. Puhelu -muuttui rauhallisemmaksi: Munkki Pietari etsi taas Harhaman -epäilyksen rauhasia ja yritteli niitä puhdistaa. Sitä tehdessä -johtui puhe raamattuun. Jonkunlaisella sairaloisuudella etsi Harhama -silloin raamatusta kohtia, joilla hän voisi itsensä edessä puolustaa -elämänsä tulista ydintä, rouva Esempion saksien välissä olevan -suortuvan varassa olevaa teostansa, joka nyt näytti himmenevän munkki -Pietarin loihtimiin jumaluuden sumuihin, kuin tähtitaivas pakkasen -yhä sakeneviin savuihin. Kun munkki Pietari lempeällä äänellä kysyi, -mikä on syynä, ettei hän käsitä raamattua, tai _tahdo_ siitä etsiä -totuutta, vastasi Harhama hitaasti, pelastavaa olenkortta etsien: - --- "Siinä on niin paljon semmoista... Siinä on niin paljon mahdotonta -ja vääräksi todistettua..." - --- "Esimerkiksi mikä?" -- tarttui munkki Pietari. - --- "No paljon yhtä ja toista... Esimerkiksi maailman ja ihmiskunnan -ikä... Raamatun mukaan se on jotain kuusituhatta vuotta, mutta kuka -sitä uskoo, kun tiede on sen todistanut sadoiksi, tai tuhansiksikin -miljooniksi vuosiksi..." - -Munkki Pietari huokasi surullisena ja lausui: - --- "Ah, te 'tiedemiehet'! Te puhutte sadoista tuhansista miljoonista -vuosista. Mutta minä aavistan ja uskon, että kun Jumala kirkastaa -meille kerran luomispäivänsä pituuden, niin ne tuhannet miljoonat -vuodet ovat häpeään joutuvat. Ne ovat joutuvat häpeään, koska ne -ovat vähemmän, kuin hetki siitä ajasta, jonka Jumala on käyttänyt -maailmaa ja ihmistä luodessansa. Rohkeinkaan ihmis-ajatus ei ole -käsittävä Hänen päiviensä pituutta. Uskaliainkaan mielikuvitus ei -jaksa mitata sitä aikaa, jonka Jumala on käyttänyt kehittäessänsä -ihmistä maantomusta siksi valmiiksi olennoksi, johon Hän puhalsi -oman elävän henkensä, erottaen hänet kaikista muista luoduista. -Tuhannet miljaardit ovat siinä ehkä olemattomia rahtuja. Ne -tiedemiehet, jotka luulevat voivansa äärellisillä vuosilla mitata -Jumalan ääretöntä ijankaikkisuutta ja määritellä sen pituuden, ne -ovat ihmisjärjettömyyden kukkasia... Meillä ei ole mitään keinoja -määritellä Jumalan luomistyön, Hänen säätämiensä luonnonlakien -hitaisuutta eri aikoina. Me emme voi millään edes todistaa ja -mitata, että kaksi elämämme vuotta ovat yhtä pitkiä, sillä kaikki -ajanmitat ovat Jumalan kädessä ja Hän niitä jatkaa, tai lyhentelee -oman olemuksensa mukaan... Ja me määrittelemme ja mittailemme sitten -äärettömyyttä siihen haihtuvalla äärellisellä rahdulla!..." - -Harhama virkistyi. Ijankaikkisuuden suuruuden kuvaus oli -hänelle kuin viinaryyppy. Hän juopui siitä, kuten sairaloinen, -suuruudenjuoppouteen syvälle vaipunut. Hän himoitsi lisää ja -polvistui juomansa eteen, rohkaistui siitä ja hurjistui. Munkki -Pietari jatkoi suurena: - --- "Usko minua! Se aika tulee, jolloin Jumala paljastaa meille -ihmisille luomispäivänsä pituuden ja silloin seisovat tiedemiehet sen -edessä hämmästyneinä, kuin nyt avaruuden suuruutta ajatellessansa, -ja heidän miijaardivuotensa todistavat ihmis-ajatuksen mitättömyyttä -Jumalan edessä..." - -Harhama juopui yhä enemmän suuruudesta, virkistyi ja voimistui. -Teoksensa huimaavat kuvaukset alkoivat karkeloida hänen päihtyneessä -sielussansa, levitellen maailmoita ja sytytellen jumaluuden tulia -pitkin äärettömyyden rantoja. Hän ihastui hetkeksi. Ikäänkuin -suuruuden vaahtoavaa viinamaljaa tavottaen kysyi hän taas munkki -Pietarilta: - --- "Mutta, isä Pietari! Äärettömyys on täynnä maailmoita ja raamatun -mukaan ainoastaan maassa asuu ihmisiä... Miten se järjettömyys on -ymmärrettävä?..." - -Munkki Pietari oikaisi vartalonsa ja kysyi musertavasti: - --- "Minkätähden se olisi järjettömyys _jos_ niin olisi?" - --- "No, jo siksikin, että olihan tarpeeton luoda ihmistä varten -sitä, mitä hän ei edes kykene käsittämään", -- alkoi Harhama. Munkki -Pietari tarttui nopeasti: - --- "Sinä et kykene käsittämään koiran vainua. Onko sen luominen -silloin jo järjettömyyttä?" - --- "Mutta" -- yritti Harhama puolustautua -- "onhan siinä toki se -järjellisyys, että se on ihmiselle hyödyllinen... tarpeellinen, -tai..." - --- "Mutta millä sinä todistat, että näkymättömät maailmat eivät ole -jollain lailla tarpeellisia maan olemassaololle?" -- keskeytti munkki -Pietari. - -Harhama vaikeni ja tunsi taas kysymyksen tulitutkaimen polttoa. -Munkki Pietari jatkoi: - --- "Sinun ajatuksesi on se, että ihmiset eivät voisi uskoa sitä, -josta heillä ei ole varmuutta. Mutta minä kysyn sinulta: Onko -maailmassa yhtään ihmistä, jolla olisi pieninkään varmuus siitä, että -aurinko vetää maata?" - -Harhama synkistyi ja hajoili ajatuksiinsa. Kun munkki Pietari oli -turhaan odottanut vastausta, jatkoi hän: - --- "Ja kumminkaan, vaikka siitä ei ole pienintäkään varmuutta, ei ole -kahta ihmistä, joka ei uskoisi sitä, panisi päätänsä sen pantiksi. -On suuri joukko samanlaisia uskonkappaleita, joita uskovat ne, jotka -eivät tunnusta mitään uskoa olevan olemassa. Etkö sinä huomaa, miten -kaikki inhimillinen joutuu häpeään oman itsensä edessä ja kuinka -uskon kieltäjät itse uskollansa vahvistavat sen olemassa olon?" - -Kaikki Harhaman ajatukset olivat sekaisin. Ruumiillisten voimien -vähyys lisäsi sekasortoa. Hän ei tajunnut selvästi muuta kuin sen, -että munkki Pietari muka tahtoi musertaa hänet, todistaa vääräksi -hänen teoksensa. Hän oli kuin kiihtynyt äiti, joka kuulee lapsestansa -puhuttavan ja sairaloisesti uskoo puheen olevan sen panettelua ja -kateutta ja ilkeyttä. Hän ärtyi. Munkki Pietari jatkoi rauhallisena: - --- "Sinä taas mittaat Jumalan ääretöntä järjellisyyttä omalla -äärellisellä järjelläsi ja joudut häpeään. Ja milloin on Jumala -sanonut sen, että Hän on luonut ihmisen ainoastaan maahan? Hänen -sanansa väärentäjiä ne ovat, jotka opettavat, että Jumala on siitä -_mitään ilmottanutkaan_... Onko Hän kansoittanut muut maailmat -ihmisillä ja minkälaisilla ihmisillä Hän on ne kansoittanut, se on -meille tällä hetkellä tietämätöntä. Meille on tietämätöntä sekin, -jos Hän on ne kansoittanut ihmisillä, kuten asumamme maan saaret -ja mantereet, onko Hän antanut niille ihmisille samat käskyt kuin -meille, vai onko Hän antanut niille jo enemmän tietoa Itsestänsä, -kuin meille. Se vaan on meille varma, että niitä käskyjä, jotka Hän -täällä, tai muissa maailmoissa säätää, ei yksikään voi rankaisematta -rikkoa. Ei yksikään ruoho voi poiketa Hänen säätämistänsä lain -käskyistä. Meidän on pakko noudattaa sitä, mitä Hän meille täällä -maan päällä kulloinkin säätää ja määrää..." - -Kaikki alkoi Harhamalle laajeta ja revetä omaan suuruuteensa. Koko -äärettömyys oli taas juomana hänen huulillansa ja ijankaikkisuus -huumasi hänen sielunsa ja päihdytti häntä. Mutta Pietari suureni -hänen silmissänsä suurenemistansa ja kirkastui, kuin Kristus -vuorella. Hetkeksi haihtuivat kaikki muut kysymykset. Rouva Esempio -ja maailmankurjuus haihtuivat pölynä ijankaikkisuuden pimeyteen. -Reipastuneena kysyi hän munkki Pietarilta: - --- "Miksi Hän sitten _salaa_ kaiken sen meiltä?" - --- "Ei Hän salaa Itseänsä eikä töitänsä. Hän joka hetki avaa niitä -meille, kehittämällä meitä niitä näkemään, antaen meille apukeinoja -niitä tutkia, lähettämällä meille aikanansa profeettoja Hänestä -puhumaan", -- vastasi munkki Pietari rauhallisena. - -Harhama mietti taas jotain hämärää. Ja ikäänkuin olisi taas saanut -kiinni jonkun niidenpään kysyi hän: - --- "Hyvä on. Te sanotte, että ne profeetat puhuvat Jumalasta Hänen -vaikutuksestansa, inspirationista. Missä ilmenee se inspirationi? -Miksi eivät profeetat sitä ole selittäneet?" - -Harhama luuli taas kysyneensä jotain pulmallista, selittämätöntä. -Mutta Jumalan palvelijan varmuudella vastasi munkki Pietari: - --- "Luuletko ruohon tietävän, miten Jumala sille lakinsa säätää -ja tahtonsa ilmoittaa? Ja kumminkin ruoho tietää, mikä on -sen elämänlaki: Jumalan käsky _sille_. Niin vaikuttaa Jumala -profeettoihinsa. Usko minua: Profeettojen aika ei ole loppunut, eikä -lopu tässä maailmassa. Niinkuin Jumala kehittää luomakuntaansa ja sen -lakeja, niin kirkastaa Hän Itseänsä meille alusta loppuun. Kun Hänen -aikansa tulee, lähettää hän meille uusia profeettoja ilmottamaan -hänen uusia käskyjänsä, tai selittämään ja täydentämään entisiä. -Hän on loppumaton, meille aina valkeneva, alati kirkastuva, Itse -muuttumaton Olento..." - -Kammiossa tuntui joku salaperäinen jumaluuden henki. Se tuntui -ilmestyvän Harhaman eteen suurena, kammion hämäryytenä, tai jonain -semmoisena. Hän tapaili sen hämärän hiuksia, pettyi, synkistyi, -hajosi, repeili. Munkki Pietari jatkoi, ikäänkuin itseksensä: - --- "Te tiedemiehet ja muut tutkitte ja erottelette raamatustakin -sitä, mikä siinä mielestänne on Jumalan, Jeesuksen, puhumaa, mikä ei. -Te ette tiedä, että _jokaikinen_ oikea totuus on jumalasta, olipa -se vaikka koneella lausuttu, ja lapsen suusta tullut, sillä muuta -totuuden lähdettä _ei_ ole. Raamattua järkyttäessänne te olette -etanoita, jotka yrittävät vuoria siirrellä." - -Hän vaikeni, huokasi, teki ristinmerkin ja mietti Jumalaa ja niitä, -jotka Hänestä pois pyrkivät, ja surunilme levisi hänen kasvoillensa. - -Syntyi äänettömyys. Harhaman ajatukset repesivät tavottelemaan -äärettömyyden reunoja ja sitä tehdessä ne hajosivat lopulta -olemattomiin ja joku pimeys ilmestyi kaiken sijalle. Kammion -hiljaisuus tuntui taas nousevan kalliona hänen hartioillensa ja -rutistavan häntä näkymättömällä painolla. Hän hikosi ja sai niin -ankaran hermokohtauksen, että alkoi vapista. Munkki Pietari katseli -häntä surullisena, kasvoilla harmahtava kärsimyksien haituva. Kun -äänettömyys oli jatkunut pitemmän aikaa, alkoi munkki Pietari taas -varovasti kosketella Harhaman kipeätä ajettumaa. Hän kysyi: - --- "Oletko, veli, näinä aikoina koettanut lähestyä Häntä?" - -Harhama vaikeni. Hänen teoksensa ja koko elämänsä ilmestyivät hänen -eteensä salamannopeasti. Hän tuli katkeraksi kaikelle, munkki -Pietarillekin. Suupieleen vetäytyi katkera väre ja pitkän odotuksen -jälkeen lausui hän: - --- "Mhyh!... Lähestyä!... Ketä?" - --- "Häntä, ainoaa elävää Jumalaa", -- vastasi munkki Pietari, ollen -huomaamatta Harhaman katkeruutta. - -Harhama mietti, tuli yhä katkerammaksi ja alkoi ärtyä. Hänestä -tuntui taas, kuin tahtoisi munkki Pietarikin hävittää hänen elämänsä -sisällön: hänen teoksensa. Synkkänä, puoliääneen, vastasi hän viimein: - --- "Lähestyköön Hän minua, sillä totta kai Hän löytää tien -paremmin... Jos Hän on kerran Jumala..." - -Munkki Pietari ajatteli jotain tuskallista ja kysyi varoen: - --- "Hän on aina seisonut luonasi syli avoinna, mutta oletko sinä -pyrkinyt siihen syliin vaipumaan ja särkymään ja laskeutumaan hänen -jalkoihinsa?... Tai oletko ehkä hänen syliänsä paennut?" - -Se oli puukonpisto Harhaman sairaloiseen sieluun. Häntä ärsytti -se ajatus, että hänen kaiken muun lisäksi pitäisi polvistua -Jumalan eteen, jota vastaan hän nousi ja jota hän vihasi ja piti -onnettomuutensa syynä. Munkki Pietari tuntui häntä aivan tahallaan -nöyryyttävän, painaen häntä Jumalan jalkoihin. Hän ärtyi ja uhma -alkoi kohota hänessä kaikkea olevaa vastaan. Ynseänä, synkkänä lausui -hän: - --- "Miten minun pitäisi Hänen syliinsä ryömiä?" - -Munkki Pietari hillitsi itsensä ja kysyi vastaukseksi: - --- "Oletko näinä aikoina rukoillut?" - -Joku kirkas, polttava salama välähti Harhamassa, nostaen ukkosen... -Hän muisti rukouksensa jonka oli Lammaskalliolla rukoillut. Hän oli -valmis räjähtämään. Aivan ilkamoiden vastasi hän: - --- "Olen... Minä olen rukoillut... Minä olen rukoillut kaikesta -sydämestäni... Toisen kerran elämässäni..." - --- "Silloin on Jumala sinua kuuleva", -- lausui siihen munkki Pietari. - -Harhamasta tuntui se ivalta ja ivalta tuntui nyt koko elämä ja -maailma. Hänen ainainen inhonsa ja halveksimisensa pursusivat -kätköistänsä ja sekottuivat uhmaan. Hän lausui, kasvoilla katkeruuden -ilme: - --- "Hänkö kuulisi minua!... Minä olen rukoillut, tiedättekö ketä?" - -Munkki Pietari katsahti häneen tutkivasti, terävästi ja ankarasti, -aavistaen jotain. Hän tiesi, että Harhamalta voi odottaa -mahdotontakin. Hän näki hänen silmissänsä oudon salaman. Harhama -katsoi hänen silmiinsä röyhkeänä ja lausui jyrkästi: - --- "Minä olen rukoillut Perkelettä." - -Molemmat miehet kavahtivat seisaallensa ja katsoivat toistensa -silmiin, kuin vihainen Perkele ja kiivas Jehova. Harhama ärtyi -edelleen. Jännityksestä vapiseva käsi oli selän taa ojoksi ojennettu -ja nyrkiksi puristettu ja kasvot vavahtelivat, kun hän kertasi -puolihuutaen: - --- "Minä olen rukoillut Perkelettä, kaikilla sieluni voimilla... Minä -olen rukoillut häntä hengessä ja totuudessa." - -He seisoivat kauvan aikaa vastatusten, tunkien katseillansa toistensa -ytimiin. Harhama tunsi, että munkki Pietari tahtoi masentaa hänet -katseellansa. - -Silloin nousivat kaikki hänen voimansa. Ja äkkiä, kuin olisi hän -hypännyt vuorenhuipulle, jonka perustukset eivät petä ja joka on -luokse pääsemätön, leimahti häneen elämänsä suurin hurjuus ja -sen rohkein mielettömyys. Hän pani päähänsä sen kruunun, jota -ei yksikään kuolevainen ole uskaltanut päähänsä asettaa. Hän -nousi sille alustalle, jolle ei kukaan ole vielä tohtinut astua, -ei miljoonienkaan toivossa, ei kaiken maailman rikkauksienkaan -toivossa. Hän nousi sille tulikuumalle alttarille, josta ei yksikään -kuolevainen ole rohennut mennä noutamaan maailman kunniaa, valtaa ja -rikkautta, alttarille, jonka eteen astuessa kaikki polvet herpoavat -ja pettävät: Hän kuvitteli ja _tahtoi_ olla Perkele ja puhua sen -voimalla ja nimessä munkki Pietarille, joka näytti hänestä nyt itse -Jumalalta. - -Hän oli mielipuolena tarttunut viimeiseen olenkorteen ja siitä sai -hän voimaa. - -Molemmat miehet katsoivat toisiinsa kylminä. Harhama uskoi nyt -takanansa olevan voiman, joka ei petä. Viimein kysyi munkki Pietari -kylmällä äänellä: - --- "Ja mitä rukoilit häneltä?" - -Harhaman kädet vapisivat jännityksestä, mutta kasvot olivat kylmät, -verettömät, kivikovat, kun hän vastasi päättävästi: - --- "Minä rukoilin häneltä voimaa kukistaa se Jumala, jonka jalkoihin -Te tahdotte minut polkea..." - --- "Sinä ihmishurjimus!" -- lausui siihen munkki Pietari arvokkaana, -istahtaen rauhallisena. - --- "Niin", -- alkoi Harhama -- "minä en tahdo enää tätä elämän -kurjuutta ja valetta ja petosta kantaa... Minua inhottaa se... Minä -sanon kerrankin totuuden: Pikkulapsesta lähtien olen noussut Häntä -vastaan yöt ja päivät. Viime vuodet olen kaikilla sieluni voimilla -kohonnut paljastamaan Jumala-petosta. Yöt päivät olen istunut -teokseni ääressä sitä varten ja nyt se on valmis. Vihdoinkin!... -Lopultakin!... Ja Te olette sen teoksen alun siunannut..." - -Hän puhui kuin kivipatsas: kylmänä, tietoisena. - -Munkki Pietari istui edelleenkin rauhallisena ja hilliten itseänsä. -Kylmänä, ylevänä lausui hän hetken kuluttua kysyvästi: - --- "Sinä siis tahdoit kukistaa ihmis-elämän perustuksen ja kuolevan -viimeisen turvan, sinä tahdoit kukistaa Jumalan?" - -Harhaman uhma nousi entistä korkeammalle. Ensi kerran elämässänsä -oli hän paiseensa muille paljastanut ja ikäänkuin ilkkui ja nautti -sen suuruudesta, tuntien samalla sen voiman, jonka nimessä luuli -puhuvansa. Hän vastasi jyrkästi: - --- "En tahtonut Häntä hävittää, vaan vaihtaa Hänet oikeaan. Tahdoin -ja tahdon vaihtaa olemattoman _olevaan_..." - -Munkki Pietari katsoi Harhamaan niin tutkivasti, kuin olisi hän -tunkenut kahta miekkaa hänen aivoihinsa. Se katse alkoi lannistaa -Harhaman raivokohtausta. - --- "Mutta mikä varmuus sinulla on siitä, että Häntä muka _ei_ olisi -olemassa?" -- kysyi viimein Pietari tyynenä. - -Kysymys oli Harhamalle tulisella raudalla tehty pisto. Hän näki sen -raudan ojentuvan häntä vastaan joka taholta. Se oli hänelle aivan -odottamaton, aavistamaton kysymys, joka nyt tutkaimena asettui -häntä vastaan. Hänessä oli kaikki henkinen epäsäännöllisen rajua -ja voimakasta, vaikka hän sen ulkonaisesti salasi sairaloisella -huolella. Siksi lannistui se myös pian, väsyen liikaan rajuuteensa. -Niin nytkin. Hän alkoi masentua. Hän vaikeni ja alkoi tulla -neuvottomaksi. Munkki Pietari kysyi pitkän odotuksen jälkeen lisää: - --- "Ja kumminkin sinä tahdoit Hänet olemattomana kumota... Mutta entä -jos Hän onkin olemassa?..." - -Syvä ryppy nousi Harhaman otsalle. Kädet alkoivat herpautua ja -monipäiväisen syömättömyyden ja valvomisen johdosta heikontuneet -polvet pettää. Hän istui kauvan synkkänä ja sanattomana... Viimein -lausui hän katkerasti: - --- "Miksi Hän ei sitten näyttäydy?... Miksi Hän syö minun sieluani -_salaa_, kuin lude?..." - -Munkki Pietari katsoi häneen tutkivasti ja kysyi vastaukseksi: - --- "Eikö Hän vielä ole sinulle kylliksi voimallisesti näyttäytynyt -elämäsi seurauksissa?..." - -Kun Harhama ei vastannut, jatkoi munkki Pietari: - --- "Jos Hän ei ole vielä näyttäytynyt, ja jos et tahdo Häntä muuten -oppia tuntemaan, niin syö edelleenkin hyvän- ja pahantiedonpuusta! Se -puu on joka hetki edessäsi, eivätkä sen oksilta rapakot kuivu eivätkä -tuliset omenat ja herkut lopu. Syö, niin kyllä silmäsi avautuvat -näkemään alastomuutesi ja erottamaan hyvän pahasta. Sillä tiedä: -Perkele puhui Jumalan tahdosta totta, kun hän sanoi, että siitä -puusta syödessä ihminen oppii tietämään hyvän ja pahan..." - -Luostarin kirkonkello kumahti. Munkki Pietari nousi, astui -jumalankuvan eteen, teki ristinmerkin, istahti ja kysyi levollisena: - --- "Ja mikä oli se 'oleva' Jumala jonka aijoit asettaa kukistamasi -sijalle?" - -Harhamasta tuntui kysymys ivalta. Kaikki häntä ärsytti. Hän yltyi ja -vastasi vakuuttavasti: - --- "Ihminen... Ihminen maailmankurjuuden ja rouva Esempion -muodossa..." - -Munkki Pietari kavahti ylös ja samaten Harhama, kuin olisi hän -luullut edellisen hänen päällensä karkaavan. Molemmat katsoivat taas -toistensa silmiin, kuin Perkeleen ja Jumalan itsetietoiset palvelijat. - --- "Kurjimus!... Sinä ihmisportto!" -- lausui munkki Pietari ankarana -ja hänen sielunsa voimat näyttivät paisuvan. Hän jatkoi tuomitsevasti: - --- "Sinä portto! Sinä olet huorannut kahden kanssa..." - --- "Kenen kahden?" -- yritti Harhama. - --- "Vaikene!" -- keskeytti kiivastunut munkki. -- "Sinä olet -huorannut maailmankurjuuden ja naisen kanssa. Jälkimäiseltä sinä -olet etsinyt lihasi himojen tyydytystä, edelliseltä muiden himojesi -ruokaa, sitten kun olet yhdet himosi siivet polttanut kullassa, -huorannut sen kanssa itsesi näännyksiin. Ja ne huoruuskumppalisi -aijoit sinä korottaa ihmisten Jumalaksi... Sinä kurja portto! Sinun -tekosi ei olisi sillä korjattu, että vuori ripustettaisiin sinun -kaulaasi ja sinut upotettaisiin tuliseen mereen, sillä esimerkkisi -siemenet jäävät toisten turmioksi..." - -Harhama yritti puhua, mutta munkki Pietari keskeytti ankarana: - --- "Vaikene!... Minä puhun... Te miesportot! Te maailman -turmelijat!... Te olette tehnyt naisesta himojenne kukan. -Aistillisuutenne te vertaatte runoudella ja nostatte lihan rakkauden -valtaistuimelle. Te johdatte ihmiskuntaa eläimen aistitilaa kohti -ja vapauden nimessä johdatte sukuanne himojen orjuuteen, josta -eläinkin on vapaa. Hävetkää! Eläinten rakkaus on tuhannesti -jalompaa ja puhtaampaa kuin teidän, sillä ne eivät koskaan yhdy -himojansa tyydyttämään, vaan täyttämään velvollisuuttansa... Te -ilkeät madot! Te kasvatatte naisesta eläimen; ylistelemällä sen -lihaa, houkuttelette te sen unohtamaan henkensä kehityksen... Ja -sitten te madot, jotka ette jaksa kohota toukkaa ylemmä, kohotatte -huoruuskumppaninne, juustopalanne -- Jumalaksi... Jaksatko sinä -alhaisuutesi käsittää?..." - --- "Vaikene!" -- keskeytti munkki Pietari, kun Harhama, jonka kasvot -olivat tuhanharmaat ja tuskallisiksi vääntyneet, yritti puhua. - --- "Minä tahdon puhua", -- uhmaili Harhama synkkänä. - --- "Vaikene!" -- uudisti munkki Pietari. -- "Kammioni ja ikäni ja -munkkisauvani nimessä käsken minä sinua vaikenemaan. Minä olen -lukenut Anna Pawlownalle kirjoittamasi kirjeet ja nähnyt että Jumala -on sinulle antanut neron, jota sinä käytät väärin. Sinun hienojen -sormiesi päistä vuotavat Perkeleen ytimet paperille... Mutta jos -kerran Jumala on sinulle antanut lahjat, on Hän myös pakottava sinut -niitä oikein käyttämään. Hän on, jos se on Hänen tahtonsa, pakottava -sinut kirjoittamaan Hänen ylistyksensä ihanimmat psalmit..." - --- "Hänkö!"-- kauhistui Harhama, johon isku sattui, kuin ärsyttävä -keihäänpisto. Ja uudestaan ryöppysi hänessä ajatus että hän on ja -tahtoo olla Perkele. - --- "Hän... Juuri Hän. Jos se on Hänen tahtonsa, niin täytyy sinun -kirjoittaa Hänen kunniaksensa vaikka maailman ihanimmat psalmit -ja korkeat veisut, vaikkapa Hänen sitä tehdessä täytyisi latoa -hartioillesi kaikki maailmat puristamaan sinusta painollansa Hänen -ylistyksensä..." - --- "Ooo-oh!" -- uhitteli Harhama, kuin olisi hänellä ollut Perkeleen -valtikka kädessä. - -Molemmat miehet seisoivat taas vastatusten, kuin Jehova ja Perkele. -Munkki Pietari korotti äänensä, nosti kätensä ja vakuutti: -- "Niin -totta, kuin Hän ja maailma on olemassa, on Hän sen tekevä, _jos_ -se on Hänen tahtonsa... Sinä, portto, olet Hänen istuimellensa -korottanut huoruustoverisi maailmankurjuuden ja naisen, mutta Hän on -paneva sinun jumalasi sinua sylkemään ja porton kädellä on Hän sinut -painava jalkojensa eteen tomuksi." - --- "Nähdäänhän!" -- yritti Harhama seisten ylpeänä, päättävänä, -hurjanrohkeana, silmissä kuumeen tuli. Hän seisoi, kuin olisivat -Perkeleen sotajoukot seisseet hänen takanansa valmiina, odottaen vaan -hänen vihjaustansa. Munkki Pietarin silmiin katsoen lausui hän vielä -uhmaavana: - --- "Nähdäänhän!" - --- "Vaikene ja kuuntele!" -- käski munkki Pietari. "Niinkuin sinun -rakkaudeksi korottamasi porttoutesi on kannettu rikkaruohojen -höysteeksi, niin on sinun syntisi häpeään joutuva. Askeleesi -ovat muuttuvat tulisiksi kiviksi, jotka nousevat ylös pilviksi -ja satavat tulisina mukulakivinä hartioillesi kunnes olet tomuna -Hänen edessänsä, sillä Hän ei ole luonut sinua jättääksensä sinut -harhaan. Hän tahtoo tehdä sinusta ihmisen, niin, sumuna nostaa Hän -sinut Itseensä. Hän masentaa sinut maahan ja etsii sinut pitimiinsä -vaikkapa minne menisit. Hänen satimestansa et pääse..." - -Harhama kuunteli tuomiona jylisevää puhetta kivipatsaana. Voimakas -leuka vavahteli hieman suonenvedosta ja laihat kädet olivat nyrkiksi -puristetut. - -Munkki Pietari kohosi yhä korkeammalle, kirkastui ja suureni. Hänen -voimansa paisuivat. Mutta sitä mukaa nousivat taas Harhamankin hengen -voimat ja urheina he mittelivät toisiansa kuin kaksi elämästä ja -kuolemasta taistelevaa petoa. Harhama tunsi Perkeleen sotajoukkojen -yhä lisääntyvän ja odottavan vaan käskyä. Munkki Pietari taas tunsi -puhuvansa Jumalan istuimelta. Hän todisti. - --- "Hän on sinut kerran lyövä tomuna jalkoihinsa..." - --- "Minutko... Ohoh!?" -- keskeytti Harhama röyhkeänä, ylpeänä -tuntien seisovansa nyt elämänsä korkeimmalla vuorenhuipulla, elävänsä -sen suurinta hetkeä. - --- "Sinut Hän on masentava, sillä Hän on _tuomio_. Ei yksikään -maailmassa... _maailmakaan_ voi Hänen tuomiotansa kiertää. Jos se -poikkeaa pois Hänen säätämältänsä radalta, täytyy sen murskautua, ja -sinä olet tomuhitua vähempi maailmaan verraten. Millä voimalla luulet -voivasi Hänen luomiansa kiertää..." - --- "Perkeleen voimalla... Älkää hämmästykö!... Hänen voimallaan", -- -raivosi Harhama jonka koko olemus nousi ja laski aallonharjana, josta -suitsusi vihan ja ylpeyden savu. - -Munkki Pietari kokosi kaikki voimansa, nousi, kuin viimeiselle -tuomio-istuimelle, nosti kätensä ylös ja lausui suurena, kiivaana: - --- "Perkeleen täytyy Hänen edessänsä maassa madella... Perkeleen -täytyy Hänen käskystänsä johtaa sinut niihin tekoihin, jotka -valaisevat silmäsi näkemään viheliäisyytesi. Elämäsi on kurja -rikosten sarja... Siksi vetosit sinä jo Jeesuksen sanoihin: Älkää -tuomitko. Mutta jos minä voin, olen minä tällä Jumalan antamalla -sauvalla armotta lyövä alas jokaisen käden, joka nousee Häntä -vastaan maailman pahennukseksi. Muuttukoot jumalasi vierinkiviksi, -jotka lakkaamatta kierivät kantapäilläsi todistamassa häpeääsi ja -ajamassa sinua Hänen luoksensa! Kohotkoot ne ja teoksesi lehdet -pilveksi! Muuttukoot ne siellä tulisiksi kiviksi ja satakoot -tulisena kivisateena päällesi kunnes nöyrryt ja tunnustat rikoksesi! -Osottakoon Hän voimansa ja lyököön sinut tomuksi, koko maailman -pilkansormien osoteltavaksi!..." - -Munkki Pietari oli hengästynyt ja pysähtyi. Kaikki maailman vuoret -tuntuivat painavan Harhamaa, mutta hän seisoi sen taakan alla -synkkänä kuin Kain, kylmänä kuin kivipatsas. Sanaakaan sanomatta -aikoi hän poistua. Munkki Pietari astui silloin hänen eteensä ja -käski: - --- "Seis!" - -Harhama pysähtyi. Munkki Pietari puhui hiukan lempeämpänä: - --- "Sanoit rukoilleesi Perkelettä. Tiedätkö mikä on Perkele?" - -Harhama vaikeni. Hänellä oli Perkeleestä sama tieto kuin -Jumalastakin. Munkki Pietari jatkoi: - --- "Teitä on maailmassa narreja, jotka Perkelettä ivatessanne -laitatte sille sarvia päähän ja lihallistutatte sen. Teitä on toisia -narreja, jotka niille sanoille nauratte ja vakuutatte että Perkelettä -ei ole. Mutta te molemmat tunnette joka hetki sen voiman, sillä -_Perkeleen ilmestysmuoto on teissä itsessänne asuva pahuus_... Teidän -luonteenne alhaisuus ja pahat taipumuksenne ovat Perkeleen olemuksen -oleellinen ilmestys ja te kaikki tämän maailman narrit ja naurajat -olette paras todistus siitä miten voimallinen se Perkele on. Sadat -miljoonat hänen ivailijoitansa marssivat joka päivä maanpäällä juuri -hänen enkeliarmeijoinansa, myrkyttämässä ihmis-elämää, nostamassa -käden kättä vastaan ja sitomassa onnettomia himojen kahleisiin..." - -Kirkonkellojen soitto tulvasi kammioon. Munkki Pietari teki -ristinmerkin. Harhama katseli häntä tylsän uhmaavana kivipylväänä. -Munkki Pietari jatkoi surullisena: - --- "Te ette kykene edes sen vertaa ajattelemaan, että Perkelettä -ivaillessanne ivailette oman olemuksenne turmeltuvaa pääosaa, oman -henkenne turmeltunutta ydintä te narrit ivaatte; sen sijaan, että -käyttäisitte voimanne sen kukistamiseen, laitatte te sille sarvia -päähän ja laittelette ruumiillisia muotoja... ja sitä ivaillessanne -kulette narrijoukkona sen orjina... Koko elämä todistaa teissä asuvan -Perkeleen voimaa: Pahe seuraa paheesta, käsi nousee kättä vastaan ja -mies ja nainen tuhoavat toisensa porttoudella. Toiset peittelevät -pahettansa ja häpeäänsä pukemalla sen runouden viikunalehtiin, mutta -ne lehdet ovat kuivuvia, sillä mainitakseni vaan yhden esimerkin, -joka osottaa, että Jumalan siveelliset käskyt ovat järkkymättömiä, -mainitsen sen, että eivät mitkään yhteiskunnat ja runoilijat voi -järkyttää avioliittoa, sillä he eivät voi muuttaa sitä luonnolakia, -joka asettaa yksimiehisyyden äitiyden ehdoksi. Ne uuden ajan -profeetat, jotka sitä yrittävät, ovat niitä hulluuden apostoleja, -jotka luulevat voivansa muuttaa Jumalan säätämän luonnonlain... -sillä eivät kai hekään aikone hävittää ihmiskuntaa yhdessä polvessa -hävittämällä naisen äitiyden, polkemalla naisen monimiehisyyteen..." - -Munkki Pietari pysähtyi. Pitkän vaiti-olon jälkeen lausui hän taas -surullisena: - --- "Huomaatko, että Perkelettä rukoillessasi olet kumartanut omaa -alhaisuuttasi ja pahoja taipumuksiasi, joista olet niin rikas... -Rukoilemattasikin ne taipumukset jo kuulevat sinua..." - -Harhama kuunteli tylsän uhmaavana. Kun hän taas kumarsi -jäähyväisiksi, astui munkki Pietari hänen eteensä ja lausui -lempeämpänä: - --- "Jumalan vanhurskas viha on rajaton, mutta Hänen rakkautensa -katuvaa kohtaan on yhtä ääretön." - -Sen sanottuansa hän nosti kätensä siunataksensa Harhamaa -ristinmerkillä. Harhama yritti tarttua siunaukseen nostettuun käteen, -painaaksensa sen alas, mutta munkki Pietari käski ankarana: - --- "Käsi alas! Minä käsken Jumalan nimessä ja Hänen palvelijanansa..." - -Harhaman käsi painui alas. Munkki Pietari siunasi hänet nopeasti, -ennen kun Harhama ehti sitä estää, ja lausui: - --- "Jumala olkoon sinulle armollinen ja painakoon sinut aikanansa -jalkoihinsa tomuksi ja sitten nostakoon sinut uutena ihmisenä!" - -Sitten istahti hän ja lausui: - --- "Mene!... Tästä kammiosta vie sinut jokainen polku Hänen -luoksensa..." - -Ovi sulkeutui Harhaman jälkeen. Käytävän kuuraiset kiviseinät -huokuivat jääkylmyyttä, joka tuntui tarttuvan rautaisin kourin -Harhaman polviin, puristavan niitä ja ikäänkuin taivuttavan niitä. -Sinä hetkenä, jonka hän seisoi Perkeleen valta-istuimella, oli hän -jännittänyt kaikki sielunsa voimat äärimäiseen vireeseen, pingottanut -koko olemuksensa ja herposi nyt. Jalat tuntuivat rautapainoilta, -joita hän ei jaksanut lattiasta nostaa. Hän seisoi oven edessä ja -kuuli munkki Pietarin rukoilevan: - --- "Kaikkivoipa Jumala! Nosta armossasi vuoresi hänen hartioillensa, -ennen kun se on hänelle myöhäistä! Jauha hänet tomuksi, kun vielä -aika on, että hän saisi nauttia Sinun armosi suloisuutta!..." - -Kylmä hiki nousi Harhaman otsalle. Luostarin kellot alkoivat soida ja -kirkossa veisasi kuoro: - - "Muserra meidät murskaksi. - Jauha meidät tomuksi! - Masenna ylpeys, - polta paha, - kitke armotta himo! - Herra, armahda! - Herra, armahda! - Herra, armahda!" - -Harhama oli yrittänyt poistua, mutta polvet pettivät. Hän vajosi -voimatonna, kuin juopunut polvillensa seinää vasten. Otsa painui -jääkylmään, kuuraiseen seinään ja se virkisti häntä. Kun hän nousi -vaivoin ylös, huomasi hän painuneensa polvillensa erään jumalankuvan -eteen, jonka edessä paloi pieni lamppu. - --- "Oi... joi... joi!" -- pääsi silloin Harhamalta pitkä, tuskallinen -huokaus. - - * * * * * - -Ulkona oli jääkylmä ilma. Pakkasen sakea huude pimensi puolipäivän -hämäräksi. Auringonkehrä näkyi sen läpi himmeän veripunaisena suurena -pyöränä kuin tähtikehrä savun seasta. Oli niin sumeaa, että myymälät -olivat valaistut sähkövalolla. Kirkonkellojen ääni kuului synkältä, -jääkolealta. - -Ajatuksissansa kulki Harhama katuja pitkin. Munkki Pietarin -ankara ääni soi yhä hänen korvissansa. Hän oli kuulevinansa hänen -jylisevät sanansa. Mutta ne sanat eivät häntä masentaneet. Ne -herättivät hänessä jonkunlaisen sokean, tylsän uhman, kuten tapahtuu -ihmisessä, joka on syössyt uhkarohkeuksiin ja tietää peräytymisen -olevan myöhäistä, eikä myös ole varma tekonsa oikeudesta eikä sen -vääryydestäkään. Epäily oli tukahtunut ja sen sijalle astunut -epätoivoinen uhitteleva ajatus: "Menköön, sittenhän näkee!" - -Ja silloin tulvasi häneen katumus, että oli teoksensa ja elämänsä -salaisuuden paljastanut. Se paljastus tuntui tukkeavan kaikki -peräytymistiet. Peräytymisen ajatuskin jo vyörytteli hänen eteensä -häpeän suurta, mustaa palloa, jonka päällä pysyttelihe suuri -irvistelevä pääkallo nauraen hänelle pirullista ivanaurua. Hänen -hätänsä roiskahteli uhman tulien seasta öljyvaahtona, joka pärskyi -ylös, laski sieltä takaisin uhman tuliroihuun ja lisäsi sen paloa. Ja -sitä mukaa tunsi hän myös yhä enemmän riippuvansa rouva Esempiosta. -Hänessä nousi ruttomainen kiihko saada kaikki ennallensa ja siten -pelastaa teos ja elämä. Kaikki elämän rihmat tuntuivat juoksevan -rouva Esempion saksien läpi. - -Rouva Esempiota ei vielä kuulunut. Odotellessansa, tuskitellessansa -ja harhaillessansa johtuivat Harhaman ajatukset paksusta -rahapinkastansa niiden lahjottajaan Zaikoon. Tämän kuva nousi -hänelle surullisena muistona, joka soitteli menneisyyden kelloja. -Hän lähti hänen haudallensa Vasiliostrovaan, Pietarin tiheimpään -haudatulle suurimmalle hautausmaalle ikäänkuin aikaansa kuluttamaan, -tai tapaamaan kuollutta ystäväänsä ja viemään hänelle tulipunaisen -tulpaanin. - -Hautausmaan hoitaja sai ruplansa ja näytti hänelle haudan, moneen -kertaan kumartaen. Sitä peitti sakea hanki ja pieni muistokivi, -jonka Anna Pawlowna oli yhdessä hänen kanssansa sille pystyttänyt. -Ei ainoakaan jälki osottanut, että ystävä olisi siellä käynyt -talven lumien aikana. Harhama istahti viereiselle hautakivelle ja -kohta laskeusi hänen henkensä ihmishengen kalmanhautoihin. Hänen -ympärillänsä kaivettiin kymmeniä hautoja. Kaikkialta viskasi -lapio ylös mustaa, rapamaista liejua, valmistaen ihmiselle sen -mätänemispaikkaa. Suuri hautausmaa oli hautakivimetsänä. Toiset -niistä kivistä heittelivät obeliskimaisia huippujansa korkeuteen -ylpeinä, toiset aivan kuin häpeilivät pienuuttansa, mutta kaikilla -oli jotain yhteistä: kaikissa näkyivät kaikenhäviön terävien -hampaiden jälet. Jotkut kivipylväät olivat vinossa, toiset olivat jo -kaatuneet ja murenivat kaikenhäviön hampaiden pureksimina. - -Ja siinä istuessansa ja hengessänsä ihmishengen kalmanmailla -kulkiessansa täytti hänet taas kuoleman pelko tulvaveden tavoin. -Hän tunsi kalmanhajun sieramissansa. Se haju tuntui tarttuvan hänen -ruumiiseensa, kuin ruttoja alkavan suuren työnsä, työn, joka ei -koskaan lakkaa, jonka tekijä ei nureksi työn raskautta, työpäivän -pituutta. Se haju sakeni, muuttui harmaaksi sumuksi, sitten mustaksi -usvaksi ja lopulta pilkkopimeydeksi, ja siihen pimeyteen haihtui taas -koko hänen teoksensa ja sen mukana koko hänen elämänsä. - -Hän vapisi. Sitten selveni taas sumu ja kalmanhaju kirkastui -ilkamoivaksi kuoleman elämän-ivaksi. Koko elämä näytti kuoleman -ivanaurulta. Jokaisen muistomerkin päässä irvisteli kuoleman korppi, -siivekäs pääkallo, vaanien häntä, kynnet valmiiksi vedettyinä. Ne -korpit suurenivat. Yksi niistä muuttui majuri Velikodushofiksi, joka -irvisteli hänelle. Hän raivostui, ja inho ja halveksiminen ja vihan -tuli himmensi kaiken muun, kuin metsäpalo nuotiotulien valon... - -Ja aina uudet ja uudet kuoleman kuvat ilmestyivät edellisistä ja -puhkesivat kukkina kalmanhajusta. Hänen silmiensä eteen ilmestyi -kuoleman musta leija, joka suureni, vaappui, imi itseensä kaiken, -laajeni ja täytti viimein koko äärettömyyden. Hän pyöriskeli sen -imemisissä, hätäytyi, etsi pelastusta ja taas tarttui hän teokseensa -ja rouva Esempioon, josta taas tuntui riippuvan kaikki, sekä elämä, -että kuolema. - -Haudankaivaja viskasi haudasta sääriluun. Harhama huokasi, asetti -punaisen tulpaanin ystävänsä haudalle ja läksi pois hoippuvin -askelin, kalmanhaju sieramissa. Kuoleman korpit, siivekkäät pääkallot -kurkistelivat yhä Harhaman silmissä. Zaikon haudalta lähdettyänsä -poikkesi hän hautausmaan kirkkoon. - -Mikä ajatus oli hänet sinne johtanut, sitä ei hän käsittänyt. Se -oli ehkä ajatus mennä lämmittelemään tai rauhaan, tai yleensä -johonkin sisälle. Kirkko oli puolihämärä. Sitä valaisivat ainoastaan -rukoilijoiden sytyttämät vahakynttilät, jotka tuikkivat alttarilla -ja Jumalan kuvien edessä, kuin taivaan tähdet Jumalan olemuksen -ympärillä. Rukouksen ja huokauksien kohina kohosi holveihin ihanan -laulun sävelien kantamana ja kaiku vastasi sieltä, kuin vakuuttaen -särkyneille että Jumala armahtaa heitä. - -Rukoilijoita oli tavallista enemmän. Kaikkialla vuotivat kyyneleet, -kaikkialla näkyi surun ja kuoleman sortamia, jotka saattoivat -morsiamensa hautaan ja anoivat Jumalan armoa epätoivoisen -luottamuksella ja hartaudella, hätääntyneet, avuttoman näköiset -katseet kohotettuina Hänen puoleensa, vavisten kuoleman edessä. - -Kirkossa oli kaksitoista avonaista ruumis-arkkua, kussakin ruumis -odottaen papin siunausta. Arkut olivat ladotut vieretysten kahteen -riviin. Ne olivat maailman kurjuudesta poismuuttavia ihmisiä. -Maailman rikkauksien keskellä ei niille, rikkauksien luojille, -riittänyt eri siunausta kullekin. Niitä täytyi siunata joukottain. - -Kuoro veisasi, pappi luki siunauksia ja vakuutti, että kuolleista -ylösnousemisen aamuna ystävät taas saavat syleillä toisiansa elävinä. -Kyyneleet vuotivat, raivoisat itkukohtaukset yltyivät yhdeksi -kohinaksi laulun ja rukouksien kanssa. Ihmishenki kiemurteli kuoleman -korppien terävissä kynsissä. - -Harhama tunkeutui aivan arkkurivien viereen. Hän nuuski kalmanhajua -ja tutki kuolleiden kasvonpiirteitä, nähdäksensä niistä jotain, -vaikka mitä. Hän nuuski kuollutta, kuin nälkäänkuoleva peto -piiloutunutta raatoa, johon se ei uskaltaisi koskea, mutta -nälkä pakottaa, polttaen suolia kuin tulinen rauta. Hän värisi, -himoitessansa nähdä kuolleiden kasvoista vilahduksen jostain -himmeästä ilmiöstä, tai kuolemasta, Jumalasta tai Perkeleestä. Ja hän -näki ryppyisiä, raihnaisia kasvoja, laihoja huulia, ihmisraatoja, -joiden lihan oli kaikenhäviö syönyt jo elävältä. Hän hengitti -kiihkeästi, tunsi taas kalmanhajun sieramissansa, ja kyyristyi häviön -kynsiin, silmät hätäytyneinä. - --- "Niinkuin Jeesus Kristus on noussut kuolleista, niin pitää -kaikkein kuolleiden kerran nouseman", vakuutti pappi. - --- "Onko hän sitten noussut?" -- ajatteli Harhama, kasvot ivan -ja tuskan vääntäminä, ja jatkoi: "Miksi hän sitten nousi _yöllä -salaa_?... Ja miksi Hän pelkäsi näyttäytyä _kaikille_?..." - --- "Siksi ei ole enää kuolemaa, sillä hän on ylösnousemus", -- -vakuutti pappi. - -Jeesuksen kärsimisen, kuoleman ja ylösnousemisen hämäryys sumensi -Harhaman silmiä; hän mietti: - --- "Miksi ei Hän nyt tule, vaikkapa _näyttäytymään_ taivaan -korkeudesta, kun Hän on muka kaikkivoipa ja kun Hän sillä voisi -lakaista pois epäuskon ja epäilyksen ja tuskat ja kaiken?..." - -Hän synkistyi. Erään ruumiin silmä oli raollansa. Hän aivan kyyristyi -kurkistamaan siihen, nähdäksensä sieltä jotain. Silmä näytti -elottomalta, muljottavalta, ruumiista nousi ilkeä haju. Pappi luki jo -viimeisen siunauksensa. Arkkujen kannet nostettiin paikoillensa ja -satoihin nousevasta väkijoukosta purskahti silloin epätoivoinen itku -ja parku. Ihmishenki, joka oli luotu maailman herraksi, huusi ja itki -ja vapisi näkymättömän kuoleman tulipitimissä voimatonna haituvana. - -Harhama huokasi likomärkänä hiestä. - - * * * * * - -Kuolleet kannettiin liejuiseen maahan mätänemään. Kirkkoon jäi vielä -joukko rukoilijoita. Kuolema ja tyhjyys henkäili kaikkialta. Elämän -turhuus tuikutti joka tulesta. - -Rukoilijoita katsellessansa huomasi Harhama nuoren, mustiin puetun -naisen, joka rukoili hartaampana muita Kasanin Neitsyt Maarian kuvan -edessä. Tämä nainen oli kiinnittänyt pikkuisen, punaisen kukan teriön -Maarian kuvan eteen, kuvan kehykseen, ja sytyttänyt vahakynttilän, -jonka tuike valaisi kukkasen teriötä ja Neitsyen lempeitä kasvoja -hämärällä valolla. Itse hän painoi otsansa kirkon kivipermantoon, -musta tukka hajosi permannolle ja ruumis värähteli itkukohtauksista. -Kuoripojat lauloivat taas kirkkaalla äänellä: Herra, armahda, Herra, -armahda, armahda! - -Yhä hartaammin rukoilivat sortuneet. Entistä kirkkaampana kaikui -laulu kirkon holveissa, ja lukuisempina tuikkivat kynttilät. Nuori -nainen itki yhä otsa kylmään permantoon painettuna. Säälien katseli -Harhama tuskan runtelemaa naista. - -Viimein nousi nainen polvillensa, katsoi mustilla suurilla -silmillänsä Neitsyt Maarian kuvaan niin avuttoman ja epätoivoisen -näköisenä että se katse tunki läpi Harhaman olemuksen. Kerran oli -Ritva katsonut häneen aivan tuommoisena avuttomana, turvattomana... - -Hän järkkyi, katseli naista tarkemmin ja muisti hänet jossain -nähneensä, mutta ei muistanut missä, eikä sitä kuka hän oli. Nuori -nainen painoi taas otsansa kylmää kiveä vastaan, nousi sitten -uudestaan polvillensa ja rukoili kädet ojennettuina Neitsyt Maarian -kuvaa kohti. Hän lähestyi naista ja kuuli hänen hiljaa lausuvan: - --- "Jeesus Kristus! Pelasta Nikolai ja myös hänen ystävänsä -Harhama!..." - -Harhama säpsähti tuntien naisen. Se oli Loolja, Nikolain onneton -sisar. Samassa huomasi Loolja hänet ja nousi ylös hämmästyneenä. -Harhama lähestyi häntä, tervehti ja lausui hiljaa: - --- "Kiitos, Loolja! Oli hauska, että tapasin... Saamme puhua -Nikolaistakin." - -He istahtivat seinänvierelle. Loolja oli kokonaan muuttunut. Hän oli -varttunut tytöstä naiseksi. Kasvoissa oli vaimon ilme, mutta mustissa -silmissä loisti entinen tytön avomielisyys ja samalla sanomaton -kärsimys. Hän oli hyvästi puettu. Hiljaisella äänellä alkoi hän puhua: - --- "Minä juuri satuin muistamaan teitä... Tänään on Nikolain päivä -ja tulin rukoilemaan rauhan puolesta... Hän muisti aina Teitä ja -Kaatja-poloinen puhuu Teistä vielä ja tahtoisi tavata." - -Suuret muistot heilahtivat Harhaman silmissä. Kuolemakin hävisi -hetkeksi. - --- "Missä on Nikolai?" -- kysyi Harhama uteliaana, kiihkoisena, -kuiskaamalla, kuin jotain peläten. Looljan silmästä kierähti kyynel, -jonka hän kuivasi nopeasti vapisevin käsin, vastaten kuiskaamalla: - --- "Hänet ammuttiin kapinassa." - -Sen sanottuansa purskahti hän katkeraan, raivoisaan itkuun... Koko -ruumis vapisi itkukohtauksen kourassa. Harhamaan koski sanoma -Nikolain kohtalosta kuin puukonpisto. Vallankumouksellisten joukossa -oli ainoastaan kaksi, joita hän rakasti: Zaiko ja Nikolai, edellinen -hieno, hento ja tunteellinen, jälkimäinen uhkarohkea, voimakas ja -nerokas. Kuoleman jääkylmä koura tuntui taas häntä puristavan. Se -avasi kitansa ja näytti ilkkuen kaikkea, mitä oli sinne niellyt: -siellä oli Nikolai, Zaiko, Nikitin. Se pureksi niiden luita, kalvoi -niitä, kuin koira soisessa haudassa, ilkeänä, inhottavana, märkänä ja -matoisena. Loolja painoi kasvonsa käsiänsä vastaan, vartalo vapisi ja -hän hätäili itkun seasta Nikolaita tarkottaen: - --- "Se poloinen kuoli vielä katumattomana..." - -Kaikki tuskan puukot leikkelivät Harhamaa. Hän yritti lohdutella -Looljaa, selittäen: - --- "Eihän hänellä ollut mitään kaduttavaa... Hänhän oli jalo ja -hyvä..." - -Loolja keskeytti hänet lausuen: - --- "Oi, Te ette tiedä, ette tiedä... Voi jos Te tietäisitte!..." - -Harhama kiihottui luullen olevan jotain salaista. Ikäänkuin sitä -salaisuutta siepataksensa uteli hän: - --- "No, mitä sitten Loolja?... Mitä hänellä oli?" - -Loolja purskahti taas raivo-itkuun ja aivan kokoon lyyhistyneenä -vastasi itkun seasta: - --- "Se poloinen kirosi Jumalan... Voi, Herra Jumala, Herra Jumala -tätä ihmis-elämää!..." - -Harhaman mieli synkistyi. Hän muisti kuinka hän itse oli kironnut -Jumalan synkän korven keskellä talvisena sydän-yönä. Elämän yleinen -epäselvyys tuijotti häneen taas mykkänä. Hän ei ollut selvillä -mistään. Pitkän vaiti-olon jälkeen alkoi hän rauhotella onnetonta -tyttöä. Hän selitteli: - --- "Rauhotu, Loolja! Eihän Nikolai ole kenellekään pahaa tehnyt..." - --- "Niin", -- lausui Loolja hiukan rauhottuneena itkun seasta. -- -"Hän oli kaikille hyvä... minullekin... Ja eikö totta, että Jumala on -armollinen?" - -Harhama ei tiennyt mitä vastata. "Pitääkö minun nyt ottaa särkyneeltä -tytöltä pois se ehkä luuloteltu vesimalja, josta hän taas juo -rauhaa?" -- mietti hän. Hän sotkeutui ajatuksiinsa ja huokasi -itseksensä, Jumalaa tarkottaen: - --- "Miten kavalasti se paula on punottu!" - -Kun Loolja oli rauhottunut, kertoi hän ensin Nikolain kuolemasta ja -jatkoi: - --- "Me surimme häntä... Kaatjan täytyi piilotella. Minuun koski -se kovasti, kun hän kaatui katumattomana ja Jumalaa kiroten. Kun -kesä tuli, kokosin minä, mitä oli, ja lähdin toivioretkelle Kiefiin -rukoilemaan hänen puolestansa. Siellä rukoilin minä kolme päivää -hänen puolestaan... ja Teidänkin puolestanne... Se helpotti vähän..." - -Hän keskeytti ja mietti. Harhamassa nousi inho sitä Jumalaa vastaan, -jonka nimessä yksinkertaisia houkutellaan toivioretkille, tuhlaamaan -varansa ja sitte kärsimään kurjuutta. - -Hän havahtui noista sanoista, kuin olisi hän nähnyt verivihollisensa. -Munkki Pietari tuntui hänestä nyt hänen viholliseltansa: Jumalan -edustajalta, Jumalan, jota hän taas vihasi vaistomaisesti. Se tunne -tuprahti hänestä, kuin poro sateen siihen sattuessa ja peitti -hetkeksi kaiken muun. Hän tarttui Jumalaan, kuin lahtari teuraaseen: -raaoin käsin, arastelematta. Hän kysyi Looljalta halveksivalla -äänellä: - --- "Loolja...! Uskotko sinä kaikkia taruja?..." - -Loolja katsoi häneen hämmästyneenä. Hän ei tiennyt mitä tarua Harhama -tarkotti ja kysyi: - --- "Mitä taruja?... Satujako?..." - -Harhamasta vuoti Jumalan halveksiminen ja viha virtana. Hän vastasi -puoli ilkkuen: - --- "Niin... satuja... Voitko sinä uskoa, että Jumala on olemassa?..." - -Looljan silmät suurenivat. Hän katsoi Harhamaan hämmästyneenä ja -lausui: - --- "Miten minä voisin olla sitä uskomatta?" - -Looljan ääni ja kysymys oli niin viaton ja yksinkertainen, että -Harhama tuskastui. Hän lausui kuin nuhdellaksensa Looljaa: - --- "No, miten sinä, Loolja, voit uskoa, kun et tiedä..." - --- "Herra Jumala!" -- keskeytti Loolja, lisäten: - --- "Voivathan ihmiset uskoa sitäkin, että Jumalaa _ei_ ole... Ja -onhan se paljon vaikeampaa uskoa...!" - -Harhama hämmästyi. Looljan vastaus oli hänelle kuin neulanpisto. -Loolja jatkoi hiukan mietittyänsä: - --- "Eiväthän nekään _tiedä_, että Jumalaa _ei_ ole olemassa... Ne -vaan _uskovat_..." - -Elämän verkkokäpy alkoi taas liikkua Harhaman ympärillä. Ensi kertaa -elämässänsä kuuli hän sanottavan, että Jumalan kieltäminenkin on -_uskoa_... Ja hän ei voinut sitä kumota, ei vääräksi väittää. Looljan -lausuma ajatus tuntui niin luonnolliselta, yksinkertaiselta, että se -oli aivan kumoamaton. Se tuntui luonnon valmistamalta totuudelta, -jota totuutta ei voida koskaan kumota. Uskonrihmat tuntuivat -juoksevat yksinpä kieltämyksestäkin. Harhamasta tuntui, että koko -elämä oli yksi ainoa sadin, joka oli hänen poluillensa viritetty, -yksi ainoa verkko, josta ei ollut poispääsyä. Ikäänkuin siitä pois -pyrkien, lausui hän tuskastuneena: - --- "No, sehän on kokonaan toista... _Näkeehän_ sen että Sitä ei -ole..." - --- "Mistä sen näkee?" -- tarttui Loolja kerkeästi, viattomasti, kuin -lapsi. - -Ja entistä enemmän sotkeutui ja tuskastui Harhama. Hän ei jaksanut -ajatella, ei kyennyt selittämään mistä sen näkee. Tuskastuneena, -kääntääksensä puheen toisaalle, lausui hän: - --- "Äs! Jätetään nyt se!... Missä on Kaatja?" - --- "Kaatjako? Se poloinen asuu luonani... lapsinensa... Hänellä olisi -asiaakin Teille", -- vastasi Loolja. - --- "Minä tulen häntä tervehtimään", -- tarttui Harhama, kiirehtien, -jyrkästi. - --- "Tekö?... Ei... Ette Te _voi"_, _--_ keskeytti Loolja hämillänsä, - --- "Miksi en voi?" - -Loolja punastui, kyynel kierähti silmästä ja hän vastasi surullisena -suu itkussa: - --- "Minä olen vielä semmoinen nainen..." - -Hän purskahti taas itkuun ja jatkoi sen seasta: - --- "Enhän minä... enhän minä... tahtoisi, mutta kun on pakko... -Joskus on pakko... Anna Pawlownan toimesta sain oppia ompelemaan... -Sitten tuli pikku veljille ikävä ja Nikolain täytyi paeta... Ne -poloiset pyrkivät luokseni... Minä aloin ommella ja otin raukat -huostaani... Veljet saivat opetusta ja vanhimmat ovat jo opissa. Kun -tuli hätä ja olisi poloiset pitänyt karkottaa luotani, niin tuli -sääli ja minä..." - -Itku keskeytti taas puheen. Harhamaa se leikkeli kuin veitsi. Loolja -jatkoi: - --- "Pari... pari kertaa kuussa on täytynyt... on _täytynyt_, kun -ei ole jaksanut ansaita muuten... niin vähä maksavat... Minä olen -aina silloin rukoillut ja katunut ja ajatellut: Antoihan Jumalakin -poikansa ihmisten tähden... eikö minun pidä antaa itseäni veljieni -tähden, että he saisivat kasvaa Jumalan lapsiksi ja voisivat oppia -Jumalan sanaa... Ah, kyllä elämä on raskasta, niin raskasta ja -likaista..." - -Hän vaikeni hetkeksi ja kuivaili kyyneleitänsä. Harhama hengitti -raskaasti. Elämä ilmestyi hänelle likaisena petona, joka puri -armotta, verinen nahka selkään hevosloimeksi heitettynä, verinen -puoli ylöspäin. - -Hänessä nousi taas viha rikkaiden Jumala-pelättiä vastaan ja teos -alkoi nousta niistä sumuista, joihin se äsken uhkasi vajota. Loolja -jatkoi: - --- "Sitten syntyi Kaatjalle lapsi, jälkeen Nikolain kuoleman. Hän -onneton on kivuloinen ja me elämme kaikki yhdessä... Kun tulee -äärimäinen hätä, silloin täytyy minun turvautua syntiin ja likaan..." - -Hän vaikeni taas, mietti raskaita hetkiänsä, näytti luhistuvan kokoon -ja lopetti huoaten: - --- "Mutta eihän sille mitä voi... Tottapa sen Jumala on niin -säätänyt..." - -Loolja itki taas. Harhama oli unohtanut oman itsensä kokonaan -tätä ihmistuskan, kärsimyksien, rakkauden ja jalouden kuvausta -kuullessansa. Viha leimahti Jumalaa ja munkki Pietaria kohtaan. Mieli -kolkkona lausui hän Looljalle päättävästi: - --- "Mennään Kaatjan luo!" - --- "Kuinka... Mutta ihmiset voivat luulla Teistä pahaa... kun minä -kävelen." - --- "Ei, Loolja. Ei. Sinä olet parempi minua. Et sinä ole 'kävellyt', -vaan minä. Sinä pelastat veljiäsi, minä olen _etsinyt_ lokaa", -- -keskeytti Harhama. Ja tarttuen Looljan käteen, lisäsi hän: - --- "Mennään!" - -Kun he lähestyivät Looljan asuntoa, lausui tämä: - --- "Herra Harhama, älkää koskettako Kaatjan yhteen kohtaan, se -poloinen joutuu silloin vihan valtaan... Ne vangitsivat hänet ennen -Nikolain kuolemaa vallankumouksellisena ja raiskasivat... Sitten -hänet vapautettiin..." - -Harhaman viha roiskahti tuhlaavana ja sammutti joksikin aikaa kaiken -muun. - - * * * * * - -Elämän kukkanuput puhkeilivat kukiksi. Rakkaudesta toisia kohtaan -puhkeili viha toisia kohtaan. Elämä itse loi siten kaiken, mitä se -tarvitsi itsensä tekijöiksi, oman olemuksensa ytimiksi. - -Pietarin pakkanen terottui neulateräväksi. Kylmän sumu samensi ilmaa. -Liput liehuivat tsaarin kunniaksi. - -Harhama ja Loolja nousivat pimeitä, likaisia portaita myöten -viisikerroksisen rakennuksen ullakkokerrokseen, jossa Looljan -asunto oli. Siinä asunnossa oli yksi matala huone, josta etu-osa -oli erotettu keittiöksi. Huone oli siisti, vaikka köyhyys pisti -kaikkialta silmiin terävänä, kirpelevänä, syövänä ja leikkelevänä. -Keittiössä puuhaili Nikolain halvautunut sisar. Häntäkin hoiti ja -ruokki Loolja työllänsä ja ruumiillansa... - -Keittiön takana olevassa asuinhuoneessa soudatti Kaatja lastansa -laulaen: - - "Tuuti, tuuti, pienoinen! - Kasva, kasva, kaunoinen - jumalien kiroksi, - sortajien tuhoksi! - Tuuti aa! - Et sä saa - taattoasi unhottaa!" - --- "Kaatja, rakas, etkö tunne herra Harhamaa?" -- kysyi Loolja, -kun he astuivat sisään, eikä Kaatja tuntenut tulijaa hämärästi -valaistussa huoneessa. - -Riutuneen, kivuloisen ja kärsivän näköinen Kaatja nousi raukeana -ylös ja tarkasti Harhamaa, Silmissä leimusi palava viha. Häntä -oli mahdoton tuntea entiseksi kauniiksi, kukoistavaksi tytöksi. -Tunnettuansa tulijan, astui hän, kuin uhmaava hengetär Harhaman -eteen, tarttui heikoilla käsillänsä hänen käsiinsä ja lausui -ihastuneena, mutta synkällä äänellä: - --- "Harhama, sinä Nikolain paras ystävä!... Hän muisti sinua vielä -sen päivän aamuna, jolloin kuoli." - -Harhama suuteli liikutettuna ystävänsä lesken laihoja käsiä ja pyysi -hänen istumaan ja kertomaan Nikolaista. Kaatja istahti. Nivelistä -kuului nisahdus, kun hän laskeutui istualleen. Hän puhui vihan välke -silmissä ja äänessä synkkä kaiku. Hän tuntui raivottarelta. - --- "Nikolaistako?"-- alkoi hän. -- "Mutta minulla on sinulle asiaa, -Harhama!" - -Ja vetäen sormuksen sormestansa ja ojentaen sen Harhamalle kysyi hän: - --- "Eikö tämä ole sinun sormuksesi?" - -Harhama tarkasti sormusta. Se oli sama, jonka hän oli Hiiden -myllyssä antanut mustalaistytölle, Sonjalle. Sisäpuolelle oli hän -antanut taiteellisesti kaivertaa Magdan ja oman täydellisen nimen. -Sormuksen pinnassa oli kaksi kaiverrettua käärmettä, renkaina -toisiinsa sotkeutuneina ja solmeutuneina. Kihlauspäivänä ei kaiverrus -ollut vielä valmis, jonka tähden he olivat kantaneet väliaikaisia -sormuksia. Sinä iltana, jolloin hän kuuli Magdan luona Noidan laulun, -oli hänellä tarkotus jättää tämä taiteellinen sormus, mutta Noidan -laulun johdosta jäi se antamatta. - -Vanhat muistot tuntuivat solmiutuvan Harhaman kaulaan ilkeänä -käärmeenä. Hän vihasi Magdaa, joka oli kietoutunut hänen -kaulavanteeksensa. Kaatja tuijotti hänen silmiinsä ja jatkoi: - -"Eikö se ole sinun?... Siinä on sinun nimesi..." - --- "Kyllä tämä _oli_ minun... Miten se on mahdollista" -- alkoi -Harhama puhua ihmeissään. - --- "Se tapahtui näin", -- keskeytti Kaatja. -- "Minä olin Nikolain -kanssa paossa. Satuimme erääseen taloon, jossa oli joukko -mustalaisia. Niiden joukossa oli eräs synnytystuskissa oleva -vaimo. Silloin kuului huuto: 'Kasakat tulevat'... Jokainen pakeni -kauhuissaan. Mustalaisetkin jättivät onnettoman vaimon yksin, -Nikolai huomasi sen, otti parkuvan vaimon syliinsä ja kantoi hänet -metsään. Kohta tuli sotaväki ja poltti talon... Niin, Harhama!... Ne -_polttivat_ ihmis-asunnon... Ne _tappoivat ihmisiä_", -- huusi hän -raivoten, pudistellen Harhamaa käsivarsista, ja silmissä paloi vihan -tuli. - --- "Rauhotu nyt, Kaatja, ja kerro edelleen!" -- pyysi Harhama häntä -lohdutellen. Kaatja jatkoi synkällä äänellä: - --- "Ihmisiä ne roistot tappoivat... Ne tappoivat _ihmisiä_... Me -hoidimme onnetonta vaimoa. Metsässä hän synnytti ja kuoli kahden -päivän kuluttua. Kuollessansa sanoi hän minulle: 'Ota, kyyhkyseni, -tämä sormus palkkioksi hoidostasi'... Vasta myöhemmin, kun -tarkastimme sormusta, huomasimme siinä sinun nimesi. Me luulimme sen -olevan sinulta varastetun. Ja kun me löysimme mustalaiset ja jätimme -heille lapsen, säilytimme me sormuksen antaaksemme sen sinulle... Ota -nyt omasi!" - -Kaatja viskasi kasvoille hajonneen tukkansa olkapään yli hartioille -ja jatkoi kehotustansa: - --- "Ota, Harhama, omasi!" - -Harhamaa inhotti sormus ja häntä huumasi Kaatjan vihainen katse ja -synkkä ääni. Kaikki tuntui haudan kolkolta. Nikolain haamu tuntui -seisovan hurjistuneen Kaatjan vierellä. Harhama työnsi sormuksen -takaisin Kaatjalle ja lausui: - --- "Ei, Kaatja... Se on sinun. Minä olen lahjoittanut sen -mustalaistytölle... Mutta kerro nyt minulle Nikolaista ja itsestäsi!" - -Sillä välin oli lapsi havahtunut ja alkoi itkeä. Kaatja soudatti sitä -ja lauloi: - - "Tuuti, tuuti, tuuti lulla! - Ei ne itkut auta. - Äidin kohdussa jo sulla - oli synkkä hauta... - Et saa olla raukka, rukka! - Niinkuin kaunis vihankukka - kasvoit kohdussani... Tuu! - Ei saa mennä itkuun suu!" - -Lapsi rauhottui. Kaatja kääntyi Harhaman puoleen ja jatkoi katkerana: - --- "Itsestänikö pyysit minun kertomaan? Minä kerron... Ne ottivat -minut kiinni ja _raiskasivat vankilassa_... Ne _raiskasivat_ minut... -Kuuletko?" - --- "Rauhotu, Kaatja kulta!" -- hätäili Loolja. Harhaman henki aivan -hyppeli vihan liekinpäässä. Hän nautti siitä ja juopui. Kaatja huusi -Looljalle: - --- "Minäkö?... Minä olen rauhallinen, sillä minä _vihaan_... Aaah!... -Ah, miten suloista on vihata!... Eikö totta, Harhama?..." - -Harhama veti sieramiinsa vihaa koko elämää kohtaan, elämää joka -näytti hääräävän Jumalan kätyrinä. - --- "Niin, Kaatja... Kosto on tuleva", -- lausui hän. Loolja hätäytyi -ja kalpeni. Lapsi alkoi taas itkeä. Kaatja lauloi sitä soudatellen: - - "Tuuti!... Nyt jo kostoon nosta - kätösesi pieni! - Sortajille kerta kosta! - Ime niinkuin sieni - _vihaa_ äidin lauleloista! - Hymyellessäsi loista - vihankukkasena!... Aa! - Tuuti koston kukkijaa!" - -Harhama muisti majuri Velikodushofin ja pallotteli, ettei ollut -jaksanut tukahduttaa halveksimistansa ja nauttia vihasta, kuten -Kaatja. Hän juopui vihan suuruudesta. Loolja yritti rauhottaa Kaatjaa -tyynnytellen: - --- "Rakas Kaatja!..." - --- "Älä puhu rakkaudesta!... Oh!... Älä puhu siitä!" -- keskeytti -Kaatja ja jatkoi Harhamalle raivoissaan: - --- "Kosto tulee." - -Ja lastansa osottaen lisäsi hän: - --- "Katso tuota lasta! Siinä on _kosto_... Hänestä kasvaa kosto -inhimillisille ja jumalallisille sortajille... Katso sitä lasta!" - -Harhama katseli kätkyessä makaavaa lasta. Se oli Nikolain tarkka -kuva, voimakas ja uhmaavan näköinen. Kaatja jatkoi katkeralla, -kolkolla äänellä: - --- "Kun minä pääsin niiden petojen kynsistä ja löysin kahden -kuukauden kuluttua Nikolain, kerroin minä hänelle kaikki, -herättääkseni hänessä _vihan_... Kuuletko, Harhama: minä tahdoin -herättää hänessä _vihan_. Ja kun se heräsi, sanoin minä: 'Sinä, -Nikolai, voit kuolla ja silloin ei jää _kostajaa_... Siksi täytyy -sinun antaa minulle lapsi'..." - -Vihan tuli paloi kirkkaana, ihmis-elämän suurena voimana ja tekijänä. - --- "Voi Herra Jumala!" -- huokasi Loolja, tehden ristinmerkin. Kaatja -jatkoi: - --- "Ja hän antoi sen minulle. Se oli ainoa kerta, jolloin hän koski -minun ruumiiseeni. Hän antoi sen silloin, kun viha kuohui hänessä -ylimmillänsä Jumalaa ja muita sortajia vastaan..." - -Lapsi heräsi taas ja yritti itkeä, Kaatja viihdytteli sitä laulaen: - - "Kuule kuinka kaunihisti - kahleet sulle soivat! - Katso, kuinka kirkonristi - ilkkuu, ilkamoivat - jumalat näin sua pilkkaa, - Tarukäärmeen silmät vilkkaa - sulle aina, muistuttain, - että muistat kostaa vain..." - -Lapsi rauhottui taas. Kaatja nousi, astui Harhaman eteen, katsoi -hänen silmiinsä, kuin raivoten ja jatkoi äskeistä puhettansa: - --- "Niin, viha on suuri ja puhdas tunne... Se on _jaloin_ tunne... Ja -tuossa lapsessa ei ole mitään muuta, kuin vihaa... vihaa... vihaa... -jaloa, tulista vihaa..." - -Ja tarttuen Harhaman käsivarsiin ja katsoen hänen silmiinsä, kuin -villi peto, lisäsi hän: - --- "Sano, onko Sinulla niin puhtaiden tunteiden lasta? Sano, _toveri_ -Harhama!" - -Nälkäinen rottalauma tuntui syöksyvän Harhaman kimppuun ja -tarttuvan häneen terävillä, ilkeillä hampaillansa, kun hän kuuli -sanan "toveri". Kaikki jänteet herposivat hänessä ja hän kalpeni, -kuin palttina. Hän tunsi seisovansa Kaatjan edessä _petturina_, -Judas Iskariotina. Hän oli pettänyt oman joukkonsa. Hän taisteli -niiden riveissä, jotka olivat kumouksen ja sosialismin jyrkimmät -vastustajat. Hän oli tarvaalaisena taistellut sosialismia vastaan, -johon hän oli antanut kerran itsensä vihkiä. Hän oli kerran vannonut -sille joukolle uskollisuutta, Nikolain, Zaikon ja Nikitinin kanssa, -pääkallon ollessa heidän todistajinansa. He olivat vannoneet -uskollisuutta _oman pääkallonsa_ kautta. Hän oli ollut ensimäistä -petturia murhaamassa ja nyt seisoi hän itse petturina. Hän oli -häväissyt oman pääkallonsa. Rotat tuntuivat järsivän hänen luitansa. -Hän vapisi ja värisi. Lapsi oli taas herännyt ja Kaatja lauloi sille: - - "Tuuti! Kun juot äidin rintaa, - silloinkin jo muista, - että imet veren hintaa! - Sortajien luista - laita kerta suuri viulu! - Niiden hurmehella kiulu - täytä joka päivä!... Tuu! - Laita niille hirsipuu!" - -Loolja istui epätoivoisena, yritellen joskus rauhottaa Kaatjaa. -Harhama istui kuin kivipatsas, Kaatja jatkoi hänelle äsken -katkennutta puhettansa, lausuen: - --- "Niin, toveri Harhama, semmoista lasta ei sinulla näy olevan. -Mutta kuule: Tuosta lapsesta minä kiitän osaksi sinua." - -Toveri-sana nakerteli Harhamaa. Vuori painoi hänen hartioitaan. -Pääkallo tuntui paljastuvan häpeästä. Synkkänä kysyi hän Kaatjalta -sen äskeisen puheen johdosta: - --- "Minua? Miksi sinä minua siitä kiittäisit?..." - --- "Katso!" -- keskeytti Kaatja kiihkoisesti, kuin mielipuoli. -"Kun minun aikani tuli, oli Nikolai jo _tapettu_... Niin, hän oli -_tapettu_... Synnytys-aikana olin kurjuudessa ja olisin kuollut -nälkään, jos ei minulla olisi ollut _sinun sormustasi_... Minä -panttasin sen, sain sillä kaksikymmentä ruplaa ja olin pelastettu, -minä sekä lapsi, nälkäkuolemasta... Nyt minä elän ja voin imettää -lastani _vihalla_... Sillä katso, Harhama: viha vuotaa minun -rinnastani lapseni suuhun. Jos hänestä tulee isänsä puolesta kostaja -ja kansan vapauttaja, on sinun sormuksesi pelastanut ja vapauttanut -Venäjän kansan sorretut... Minä lunastin sen panttilaitoksesta ja -olen säilyttänyt sitä, kuin taikakalua... Nikolai sanoi, että meidän -pitää se säilyttää sinulle... Anna Pawlowna ei sanonut tietävänsä, -missä sinä olet..." - -Hän keskeytti. Viha leimusi taas silmissä ja hän lausui Anna -Pawlownaa tarkottaen: - --- "Oh! Hänkin on yksi niitä sortajia... _Sortajia_ hän on... Vai -eikö hän tiennyt missä sinä olet?... Oh! Hän pelkäsi, että me -sekotamme hänet... Eikö niin, Harhama? Hah-hah!... Piruja", -- lopetti -hän riuhtaisten esiliinansa ja heittäen sen raivoissaan huoneen -nurkkaan. - -Hänen naurussansa oli jotakin kamalaa, äärimäistä katkeruutta. -Hengitys oli kuuma. Se tuntui parin metrin päähän ja joka -henkäyksellä tunsi Harhama vetävänsä sitä keuhkoihinsa kuin savua, -tunsi hengittävänsä Kaatjan huokumaa vihaa, koetti taas juopua siitä, -tukahduttaaksensa häpeänsä ja tuskansa. Ajatuksissansa katseli hän -kätkyessä nukkuvaa lasta. Kaatja huomasi sen ja alkoi taas puhua -kolkolla äänellä: - --- "Niin, hän on Nikolain kuva... Samat luiset kasvot ja korkea otsa, -kuin isälläkin..." - -Ja nousten ylös ryhdikkäänä, jatkoi hän: - --- "Nikolai oli tavallaan ruma. Hän oli _muista_ ruma. Hänen kasvonsa -muistuttivat sinun kasvojasi. Hän oli yhtä ruma, kuin sinä. Mutta -niissä kasvoissa kuvastui nero... Ah, miten minä rakastin hänen -_henkeänsä_. Siinä hengessä oli voimaa ja vihaa. Siinä oli hellyyttä -ja kovuutta, kaunista ja rumaa... Hän osasi rakastaa ja kostaa... -Muistatko sinä, Harhama, kun hän puhui pajassa salamavalossa? -Ja muistatko, kun te yhdessä tapoitte Nikitinin? Minä seurasin -takananne, nähdäkseni... Ah!" - -Hän seisoi kätkyen vierellä silmät säihkyvinä, kuten silloin pajassa -sulhasensa vieressä, kun hän puhui tulevaisuuden puhtaasta naisesta. -Kun hän seisoallansa alkoi puhua, ihastui Harhama kuten silloin -pajassa. Jonkunlaisella katkeruudella epäili hän häpeänsä seassa -ja sen puolustukseksi hän ajatteli: Jospa tämä nainen olisi minun -rinnallani kaikkine henkisine aarteinensa... Ja miksi ei rouva -Esempio ole hänen laisensa? Mutta kun Kaatja mainitsi Nikitinin -nimen, vavahti hän, kuin pahanteosta tavattu ja mutisi synkkänä: - --- Niin... Nikitin... Nikitin... Ja itseksensä hän ajatteli taas -kauhistuen: "Nyt olen minä itse Nikitin... Oikea Nikitin..." - -Kaatjan tukka oli hajonnut kasvoille. Hänen vihassansa oli jotain -yli-inhimillistä. Hän jatkoi Harhaman puhetta: - --- "Niin pitää käydä kaikille pettureille ja sortajille... Niiden -raadot on mereen haudattava..." - -Loolja värisi. Harhamaa nakerteli rottalauma. Kaatja lauloi taas -lapsellensa: - - "Juo kuin verta maitoani! - Älä muista muita! - Ime vihaa, ainoani! - Kirousta huuda - yöt ja päivät jumalille, - pettureille, sortajille! - Kosta niille!... Tuuti aa! - Et vaan raukka olla saa!" - -Rottalauma söi Harhamaa. Hän unohti teoksensa ja Esempion ja koko -elämän. Kaatja jatkoi hänelle: - --- "Sinä onneton et osaa vihata. Sinä rakastat... hupsu... Osaatko -sinä Harhama vihata?" - --- "En kyllikseni", -- vastasi Harhama, kadehtien Kaatjaa kaikesta -sydämestänsä. Kaatja jatkoi entistään katkerampana ja synkempänä: - --- "Sitten sinä et tunne elämää. Sinun pitää oppia se tuntemaan, että -saisit juoda sen paraat, puhtaimmat ytimet ja voiman: vihan." - -Ja tarttuen taas Harhaman käsivarsiin jatkoi hän: - --- "Sinä onneton et ole saanut vielä koetella _nälkää_ etkä -_ruoskaa_... Minä olen saanut niitä maistaa... Ah, kun minä nautin -silloin... Ah, kun minä nautin silloin, kun ne _piiskasivat_ minua... -Minä nautin siitä, että ne piiskasivat minussa vihan hereille... ne -piiskasivat sen minussa makeaksi viinan vaahdoksi." - -Hän istahti taas, liekutteli lastansa ja lauloi: - - "Hussan!... Tuuti vihanlasta! - Tuuti kostonkukkaa! - Vihaa, kosta! Silloin vasta - et sä elä hukkaan. - Elämäss' on viha juuri - ainut puhdas, jalo, suuri. - Juovu siitä!... Tuuti! Haa! - Nuku siihen armas! Aa!" - -Syntyi pitkä tuskallinen äänettömyys. Harhama eli siihen-astisen -elämänsä kaikista raskainta hetkeä. Hän kitui ristillä, oman elämänsä -siihen naulitsemana ja saman häntä nälkäisinä rottina syödessä. -Kaatja oli istahtanut, painoi kasvonsa käsiensä väliin ja lausui -kirokatkerana, puoli-itseksensä: - --- "Ah! _Elämä on poroksi polttavaa vihaa_..." - -Harhama vetäisi taskustansa rahatukon ja tarjosi sitä Looljalle, -lausuen: - --- "Loolja! Sinä olet puutteessa... Anna minun jättää nämä sinulle ja -Kaatjalle..." - --- "Ei, ei... Ei millään muotoa!" -- keskeytti Kaatja. -- "Minä olen -_huomenna_ puutteessa... kortteeri on maksettava, mutta... (kyynel -vierähti hänen silmästänsä). Enhän minä ole hukassa... Veljet alkavat -jo ansaita... Silloin tulee alennuksesta loppu. _Teiltä_ minä en ota. -Yksi vuosi enemmän, tai vähemmän alennusta ei tee mitään. Jumalan -armo ei lopu vielä tähän päivään..." - --- "Hah... hah... haa: Hän uskoo sortajien Jumalaan", -- keskeytti -Kaatja. -- "Hän on hyvä. Ah! Kun minun ei olisi huolehdittava -lapsesta, joka kostaa, niin minä menisin hänen sijastansa ja antaisin -heidän saada kyllänsä minun ruumiistani. Heidän pitäisi saada minun -lihassani saastua korviaan myöden, niiden pirujen!" -- huusi hän -nyrkkiänsä puristaen ja lopetti tyynempänä: - --- "Toveri Harhama! Me kestämme, mutta vallankumoukselliset -tarvitsevat. Vie rahat heille... Silloin olet auttanut Loolja-rukkaa. -Vie! Ne ovat _heidän_ rahojansa. Loolja _ei_ saa ottaa niitä." - -Se oli uusi muistutus Harhamalle. Ne olivat Zaikon rahoja ja hän oli -ne siirtänyt sen luokan naiselle, jota vastaan Zaiko taisteli. -- -"Kirous seuraa minua", -- jupisi hän hiljaa itseksensä. Kaatja kuuli -sen ja lausui: - --- "Sinua seuraa Nikolain siunaus. Hän muisteli aina sinua, -sanoi että sinun vakavuutesi istutti häneen lopullisen uskon -vallankumoukseen. Kun sinä yhdyit siihen, niin silloin täytyi asian -olla oikean, oli hän ajatellut." - -Harhaman polvet alkoivat vapista ja hän halusi päästä ulos. Hän -lähti pois, kuin paholainen. Varpaasta päälakeen asti kuului hänen -olemuksessansa huuto: Judas, Judas, Judas! - -Se oli huuto, jota hän ei voinut paeta. - -Kun hän laskeutui rappuja alas, tuntui hänen jälestänsä juoksevan -nälkäinen rottalauma, joka vikisi: - --- "Judas... Judas... Judas!" - -Kun hän tuli ulos, tuntui pakkasen sumu laskeutuvan hänen -hartioillensa petturin vaipaksi ja pakkanen räväytti hänen -kasvoillensa: - --- "Judas!" - -Hän kiirehti lähimpään kapakkaan. Viinuri riensi hänen luokseen ja -kysyi: - --- "Mitä suvaitsette käskeä?" - --- "Juomaa!" -- vastasi Harhama tiuskaisten. Hetken kuluttua toi -viinuri pullon olutta ja selitteli: - --- "Te suvaitsitte tilata olutta..." - -Harhama sieppasi olutpullon, paiskasi sen säpäleiksi vastapäiseen -seinään ja huusi viinurille: - --- "Sinä koiranpentu!... Saatana!... _Viinaa_ minä tahdon, enkä -olutta... Kuuletko sinä, toljake?..." - -Kapakan isäntä juoksi hätään ja yritti sekaantua asiaan varottaen: - --- "Täällä ei sallita..." - --- "Kuka se ei salli?... Keneltä luulet minun lupaa kysyvän?" Ja -siepaten kapakoitsijaa ryntäistä kiini huusi hän: - --- "Minä olen tshuhna ja minä tahdon _viinaa_, enkä olutta... Minä -tahdon juoda _viinaa_..." - - * * * * * - -Aamuhämärä pyyhki harmailla valorievuillansa tähtiä pois Pietarin -taivaalta. Kostea, kirpeä pakkanen pureksi ihmisten kasvoja. Häärivä -ihmisjoukko valmistautui kaivelemaan leipähuolissansa. - -Rouva Esempio saapui ränsistyneenä. Harhamasta tuntui silloin, kuin -olisi teos ja koko elämä pelastettu. Rouva Esempio tuntui olevan -kupla, josta riippui kaikki ja hän ryhtyi sitä pidättämään sokealla, -sairaloisella kiihkolla. Hän puki hänet puhtaisiin ja viihdytteli -häntä. Hän liehakoi häntä aivan kuten elämän naarasta... - --- "Tekeekö mielesi mennä johonkin katsomaan vähän maailmaa", -- -ehdotti Harhama, tahtoen valmistaa hänelle tilaisuuden nauttia -elämänsä aatteesta: taiteesta. Hän kiusautui hieman, kun rouva -Esempio vastasi: - --- "Ei teatteriin. Mennään jonnekin missä on kevyttä... Hiiden -myllyyn... varieteeseen, tai operettiin... En minä nyt teatterista -pidä..." - -Harhamassa heräsi joku vaistomainen tunne, joka hänelle sanoi, miten -hullulta näyttäisi, jos hän istuisi Hiiden myllyssä, hän, joka loi -Jumalaa. Hän käveli mietteissään edestakaisin huoneessa. Hän mietti -taas teostansa. Se tuntuu riippuvan rouva Esempion hiuskarvasta ja -sakset olivat joko majuri Velikodushofin, tai itsensä rouva Esempion -kädessä. - -Silloin tuli hänen avuksi Oorali-enkeli, puhalsi hänen sieramiinsa -turhamielisyyden sumua ja selitti: - --- "_Tämmöisinä_ aikoina pitää miehen nostaa kaikki pyrstösulkansa... -Nekin, joita ei kannattaisi nostaa... Ja Hiiden mylly on miehen -kaunis pyrstösulka. Siellä voi _näyttää_... voi näyttää, että -miehellä on _rahaa_, millä elää..." - -Harhama käveli vielä ajatuksissansa. Oorali jatkoi silloin: - --- "Katso majuri Velikodushofista... Hänkin elää rentonaan ja -'näyttää'..." - -Silloin ei Harhamakaan tahtonut enää turhia arkailla. Zaikon -lahjottamia rahoja oli hänellä tukku taskussa niiden lisänä, jotka -hän oli koonnut rakentaessaan alttaria maailmankurjuudelle... - --- "Hyvä on... Menemme Hiiden myllyyn", -- lausui hän kuivasti. - - * * * * * - -Oli jo yö. - -Eräässä Hiiden myllyn salissa istui Harhama rouva Esempion kanssa. -Pöydällä heidän edessään oli pari pulloa viiniä, hedelmiä ja punainen -tulpaani. Väkeä oli vähänpuoleisesti. Viereisessä pöydässä istui eräs -elosteleva kauppiasjoukko. Siellä täällä leijaili joku perhonen, -nostellen silkkihameensa helmoja, kuiskaillen sen kohinalla hymynsä -säestykseksi... - -Yö kului. Viuluista vuotivat säveleet. Näyttämöllä hyppi pari -ilmavoimistelijaa. Harhamasta ne näyttivät marakateilta, jotka on -ihmisestä alennettu ilveilemään ihmiskunnan elostelijoiden edessä. - --- "En minä noista pidä... Kun tulisi kevyempää", -- huomautti rouva -Esempio. Harhaman silmien eteen kohosi teos mustana leijana... - -Kello löi kaksitoista. Yölinnut laskeutuivat jo oksillensa. Pöytien -ääressä tutustelivat päihtyneet miehet niiden kanssa... kyselivät -nimeä... asuntoa... kotipaikkaa. Näyttämölle ilmaantui naisia. -Ne lauloivat, näytelläksensä kauniita hampaitansa... avonaista -rintaa... käden kiemahdusta... silmiänsä, joista paloi tuli... sievää -kumarrusta. Harhamasta tuntui se joukko rääkkyviltä naisvariksilta, -joiden laulu sekaantui orkesterin säveliin ja kuhertelijoiden puheen -sorinaan. Hän istui synkkänä. Silmien edessä leijaili teos mustana -leijana. - --- "Tuo nyt on jo vähän kevyempää", -- lausui rouva Esempio. Harhaman -kasvonlihakset vääntyivät katkeraan nauruun. Hän joi viiniä ja mietti -taas elämää... - -Hiiden myllyn myllykivet pyörivät. Ihmiset valuivat kivensilmään -jauhautuaksensa perkkeiksi, koiraksiksi ja naaraiksi. Näyttämölle -ilmautui joku sisaruspari. Se tanssi väliin, väliin hyppi, heittäen -itsensä pyöränä ympäriinsä... Jalkaterät häilähtelivät ilmassa, -hame solahti alas... sääret paljastuivat polvia myöten... sitä -ylemmäkin... Orkesteri soitti... Hyvähuutoja kuului jokunen... Tytöt -kumartelivat palkkioksi... - -Harhaman kasvoilla näkyi hermostunut, katkera hymy. Hän joi ja mietti: - --- "Tännekö on elämä taas minut ajanut... Minähän lähdin Nikitinin -kanssa _hävittämään_ tätä myllyä ja nyt minä olen hävittänyt -_Nikitinin_ ja itse istun täällä..." - -Hän huokasi raskaasti. Hän huuhtoi viinillä katkerat ajatuksensa pois -kurkusta. - -Kello oli jo yli kahden. Näyttämöllä tanssi tyttö, vyötäisillä vähän -hameen tynkää... Tyttö pyörähteli... pyöri varpaansa kärellä... -kumartautui maahan... heitteli vartaloansa... Köykäinen hameentypykkä -kohosi silloin ympyräksi... Se näytti rumalta peräsulalta... - -Harhama puhui rouva Esempiolle miltei rukoillen: - --- "Helga! Jos tämä suhde nyt joutuu häpeään ihmisten ja etenkin -minun _omissa_ silmissäni, on se minulle kaiken henkinen haaksirikko. -Siksi toivon, että siinä teet kaikkesi viedäksesi sen voittoon -minun, itseni ja ihmisten edessä... Sinä et tiedäkään, mitä siinä on -menossa." - --- "Tietysti minä vien... Se oli vaan huumaus", -- vastasi rouva -Esempio hymyillen. - -Mutta epäilyn kylmä visva alkoi vuotaa Harhaman olemukseen. Eikä -ollut maailmassa ainoatakaan ihmistä, jolla olisi ollut pieninkään -aavistus hänen taisteluistansa. Yhä voimakkaampana nousi hänessä -halveksimisen tunne ja elämän inho. Ilta kului. Orkesteri soitti. -Paljassääriset naiset tanssivat. Mutta Harhama ei huomannut -enää mitään. Päihtymyskin oli haihtunut. Ei hän huomannut edes -ruumiillista heikkouttansa. - -Kello löi jo kolme. Näyttämöllä tanssi nuori nainen. Hän oli -puettu ruumiinmyötäiseen, ihonväriseen trikooseen. Pehmeät rinnat -pullistivat hienoa trikoota... Hartiat hyllyivät... Tukka heilui -hajalla, niskasta solmittuna... Hän tanssi verkkoa... verkkoa -itsellensä... paulaa muille... ansaa ihmiselämälle... - -Inho pursusi Harhamasta. Hän joi viiniä minkä jaksoi ja päihtyi rouva -Esempion kanssa. Tanssin tauottua alkoi rouva Esempio katkennutta -puhettansa jatkaen selitellä: - -Sehän tapahtui niin, että minä olin kirjoittanut sinulle intimin -kirjeen, mutta se jäi lähettämättä... Velikodushof sai sen pöydältä -käsiinsä, luki sen ja lausui: "Voi, että minä en voi teitä Teitä -halveksia ja vihata! Te annatte minulle _toiveita_ ja kumminkin -kirjoittelette vielä tuolle'... Ja sitten hän osasi maalata kaikki -rikkautensa ja muut..." - -Musta aistipunakukka ilmestyi Harhaman silmien eteen. Hän tunsi sen -inhottavan lemun... - -Rouva Esempio jatkoi päihtyneenä: - --- "Sinä olet minulle se siveellinen kallio ja turva, josta minä en -uskaltaisi poistua... Niille muille minä annan potkun..." - -Harhaman inho lisäytyi. Rouva Esempio inhoitti häntä. Tuo -näytti hänestä taas nykerönenäiseltä, rumalta löllerömäiseltä -talonpoikaisnaiselta... - -Hän joi yhä enemmän. - -Yö kului. Hiiden myllyn parit alkoivat valua sen kivien välistä -öisiin pesiinsä. - -Avaran salin toisella seinustalla istui meri-upseeri yksinänsä. -Mustiin puettu nainen lähestyi häntä, tervehti ja istahti hänen -viereensä. Rouva Esempio seurasi tapahtumaa... Alkoi kuhertelu. Mies -alkoi lähennellä naista, syleili häntä ja suuteli poskelle. - --- "Katso, katso, tuota porttoa, kun antaa suudella!" -- huudahti -rouva Esempio kauhuissaan, nykäisten Harhamaa. - --- "Missä?" -- kysyi Harhama heräten mietteistään. - --- "Tuolla! Nyt se taas aikoo suudella... Hyi sitä porttoa", -- -vastasi rouva Esempio. - -Harhama tarkasteli naista ja tunsi hänet: se oli Loolja. Hän -loukkautui rouva Esempion puheesta Looljan puolesta. Inhonsa yhä -vielä pursuessa, alkoi hän vertailla Looljaa ja rouva Esempiota -toisiinsa. Sitä tehdessänsä hän muisti, kuinka rouva Esempio oli -kieltäytynyt imettämästä Ritvaa, koska siitä tulevat rinnat rumiksi. -Hän muisti Looljan äitiä, joka ravitsi lastansa sydänverellänsä. Hän -muisti _miksi_ Loolja myö itseänsä. - -Hän löi nyrkkinsä pöytään ja lausui rouva Esempiolle: - --- "Tämä mylly ei ole enää _minun_ paikkani... jos tahdot jäädä -tänne, niin jää, mutta minä _lähden_..." - --- "Kyllä minäkin sitten lähden", -- lausui rouva Esempio, nousten -raukeana. He poistuivat hoippuvin askelin. Päihtyneenä sulki Harhama -taas kerran Hiiden myllyn oven. - - * * * * * - -Oli aamuyö. Varhaisimmat nousijat heräsivät jo töihinsä. Rouva -Esempio riisuutui ja katseli kuvaansa suuresta seinäpeilistä. Harhama -käveli edestakaisin puolipäihtyneenä, teoksen musta leija aina -silmien edessä ja alaalla synkkä, sumuinen pohjattomuus. - -Rouva Esempio selitti edelleen asiaa, jonka selitys jäi Hiiden -myllyssä kesken. Hän puhui: - --- "Minä annoin siinä turhan säälin vaikuttaa. Se tuli ja valitti -että hän joutuu hunningolle, jos minä hänet hylkään..." - -Ilkeä aistipunakukka alkoi ärsyttää Harhamaa lemullansa. Hän vaikeni. -Rouva Esempio lisäsi: - --- "Vaikka kyllä hän sanoi, että kenties hän taas parin kuukauden -kuluttua nousee siitä entistä suurempana ja jalompana..." - --- "'Jalompana'!" -- Harhama itseksensä halveksivasti. - -Rouva Esempio jatkoi riisuutumistansa. Silloin Harhama taas huomasi -hänen rinnassansa ruskean täplän. Kaikki ennustukset leiskahtivat -hänen muistiinsa taika-uskon tulena. Kaatunut kuusi ja kaikki -tanssivat hänen edessänsä. - -Hänen vihansa ja inhonsa sekottuivat vaahdoksi. Hän alkoi himoita -_verta... kostoa_ ja verta. Rouva Esempio näytti hänestä taas -samanlaiselta, kuin kerran Valkeassa talossa ja sitä ennen veräjällä. - -Hän näki vielä sen täplän ja alkoi miettiä, miten tappaa hänet. -Hän unohti jo hetkeksi mustan kukkasen lemunkin. Hän tahtoi kostaa -teoksensa puolesta. - -Rouva Esempio riisuutui ja yritti puhua jotain. Harhaman kynnet -vetäytyivät sormista. Päihtymys selvisi. Verinen vaate heilahteli -hänen silmiensä edessä ja tuoksusi huumaavasti. - --- "Niin", -- yritti rouva Esempio jotain puhua. Se ääni tuntui -Harhamasta ilkeältä räkätykseltä. Hän tiuskasi: - --- "Mitä niin?" - --- "Niin, kun se levitteli vielä rikkauksiansa. Hotellissakin kaateli -likööripulloja lattialle lätäköiksi..." - -Harhama oli valmis. Hän huusi: - --- "Sinä olet _portto... Huora_ sinä olet, _huora_... Kuuletko?..." - -Rouva Esempio katsoi häneen hämmästyneenä. Se ärsytti Harhamaa. -Hän tarttui hänen kaulaansa, painoi hänet sohvalle ja varustautui -kuristamaan hänet kuoliaaksi... Esempion kaulasta tuntui hänen -kouriinsa pari nikahdusta... Hän valmistautui lopettamaan ne... - -Mutta silloin muisti hän teoksensa. Se ilmestyi hänen eteensä -punaisena, sävähtävänä salamana. Hän hätäytyi... Hänestä tuntui -että hän nyt kuristaa omaa kurkkuansa... Kädet irtautuivat Esempion -kaulasta. Kylmä hiki nousi otsalle. Hän muisti munkki Pietarin -kysymyksen: - --- "Millä oikeudella sinä heität rouva Esempiota kivellä?..." - -Rouva Esempio oli mennyt tainnuksiin, nosti nyt kätensä ja sopersi: - --- "Vettä!" - -Harhama juoksi kuin mielipuolena vettä noutamaan. Kun hän palasi, -istui rouva Esempio sohvassa. Ryypättyänsä vettä kysyi hän: - --- "Enkö minä ollut tainnuksiin mennessänikin plastillisessa -asennossa?" - --- "Hän on hullu... Hän on mielipuoli!" -- tuskitteli Harhama. - - * * * * * - -Seuraavana päivänä seisoi Harhama rouva Esempion kanssa Kasanin -kirkossa, sen alttarin edessä, joka on vastapäätä pääovea ja jolla -riippuu Jeesuksen hopeainen ruumis ristillä, orjantappurakruunu -päässä. Hän oli tullut kirkkoon näytellessänsä rouva Esempiolle -Pietarin merkillisyyksiä. Ajatuksiinsa vajonneena tarkasteli hän -Jeesuksen kasvonpiirteissä ilmenevää tuskaa. Se tuntui hänestä -hänen oman sielunsa tuskalta, tai ihmishengen yleiseltä tuskalta, -maailmantuskalta. Jumaluus nosti hänet taas siivillensä. Enkelit -kantoivat hänen eteensä hänen teoksensa. Kuolema näytteli terävää -kynttänsä ja elämänsumut tulvasivat hänen sieluunsa. Hänen henkensä -yleni, nousi pois aistillisuuden lemuavista kukista sekä punaisista -että mustista ja niiden sijalle ilmestyivät jumaluuden ja kuoleman -kukat. Hätäytyneenä, mutta maasta ja liasta ylös kohonneena, katsoi -hän rouva Esempioon, kuin apua anoen, rukoillen häntä pelastamaan -hänen teoksensa ja hänen elämänsä. Ruttotaudin tavoin kietoutui hän -hengellään rouva Esempioon, pidellen häntä kiinni teoksen ja elämän -hiussuortuvana. Hänen elämässänsä alkoi kehittyä sairaloisuuden -ja mielipuolisuuden huippu. Hermokohtaukset uusiutuivat monta -kertaa päivässä, niin ankarina että hän vapisi ja hikosi hetkessä -likomäräksi. - -Hänen seisoessansa alttarin edessä, kuului sapelin ja kannusten -helinä ja korskea astunta. Harhama katsahti taaksensa ja näki -kenraali Pawlofin astuvan jumalankuvan eteen ryhdikkäänä, -sotilaallisena. Siinä teki hän ristinmerkin, sytytti vahakynttilän, -risti taas silmänsä ja lähti. Mennessänsä antoi hän nunnalle suuren -tukun setelirahoja köyhille jaettavaksi. Nunna teki ristinmerkin ja -kenraali Pawlof poistui. - -Harhama seisoi kuin salaman lyömänä. Elämän epäselvyys kietoutui -verkkona hänen ympärillensä. - - * * * * * - -Oli loppiais-ilta. Harhama istui rouva Esempion kanssa Pietarissa -eräässä hotellin huoneessa, juoden ja katsellen äänettömänä -olutlasiansa. - -Huoneessa oli jotain piinallista, purevaa. Harhama heilui yhä -hiuskarvan varassa. Hän vartioi rouva Esempiota, kuin pakenevaa -saippuakuplaa. - -Teoksen käsikirjoitus oli kasvautunut häneen kiinni, eikä hän -löytänyt mitään mahdollisuutta niitä kahta asiaa toisistansa erottaa. -Hän huokasi itseksensä: - --- "Kun en olisi edes munkki Pietarille ilmoittanut, että se -Esempio-ihminen on hän, niin voisihan vielä julkaista. Mutta se tulee -nyt tiedoksi..." - -Sitä ajatellessa kuuli hän jo kirkonkellojen soivan ja hänen uskonsa -inhimillisen siveellisyyden voimaan alkoi murtua. Elämä tuntui -jäytävän sitä arvottomana. Kaikki epäilynrauhaset vuotivat tulvanaan. - -Hän tarttui lasiinsa ja joi. - -Ja yhä sairaloisemmin piteli hän kiinni sitä saippuakuplaa, jonka -varassa teos ja elämä olivat: rouva Esempiota... - -Vitkaan mateleva tunti kului. Harhama joi ja juotti rouva Esempiota. -Inho ja epäilys ryöppysivät sekaisin. Epätoivo pursusi virtanaan. Hän -huuhteli sitä pois oluella. - -Kului toinen tunti... kolmas... Harhama päihtyi ja sai lievän -myrkytyskohtauksen tietämättä miten. Hän tunsi polttoa, hätäytyi, -kiirehti saamaan lääkärin apua. Kun hän yhdessä rouva Esempion kanssa -ajoi raitiotievaunussa laukesi jotenkin hänen taskussansa ase, -panos sytytti vaatteet, poltti koko oikean kylen ja luoti repäisi -ammottavan haavan, avaten vatsan ja reväisten kylen olkapäähän asti, -jossa se tunkeutui kainalokuoppaan. Se oli sama luoti, jolla hän oli -aikonut ampua Nikitinin ja myöhemmin Velikodushofin. - -Viisi minuuttia myöhemmin odotteli Harhama lääkäriä. Silloin heräsi -hänessä halu paljastaa rouva Esempiolle elämänsä mieletön salaisuus, -avata ihmishengen suurin mätäpaise. Hän alkoi kertoa heikolla äänellä -elämästänsä. Rouva Esempio kuunteli hetken ja lausui sitten: - --- "Niissä eilen ostamissasi kengissä on liian korkeat korot... -Saisikohan täällä Pietarissa ne korjuutetuiksi?..." - -Inho purskahti Harhamasta... - --- "Karjapiika... Talonpoika... Elukka!" -- ajatteli hän ja vaikeni. -Palohaavan poltot alkoivat häntä repiä. - -Kello löi kaksitoista yöllä. Loppiaisjuhla oli loppunut. - - * * * * * - -Mustamala on Perkeleen temppeli, jossa hänen enkelinsä Uuva -siittää ja hoitaa mustia kukkia. Sen holveja kannattaa kolmesataa -jättiläisluurankoa, kukin seisten jalkansa korkuisen pylvään -päässä. Luurankoihin on henki luihin jäänyt, vaikka on liha pois -kulunut... Ne kärsivät kipuja ja tuntevat holvien raskaan painon... -Silmäreijistä tuikuttaa lieska ja suuraosta kuvastaa kärsimys... -Mustamala on kuoleman ja kauhun lymyluola. - -Temppeliin ei tule ulkoa valoa... Mutta siellä seisoo luurankoja, -sinne tänne asetettuina, jotka pitävät tulta... Ne ovat varkaiden -luurankoja... Tulena palavat niissä niiden omantunnon vaivat... -Niiden silmäreijistä tuikuttaa vaaleanpunainen tuli. Se valo valaisee -Mustamalan... Kaikki on kamalannäköistä, kolkkoa ja kuolon synkkää... -Jokaisen luurangon ympärillä roikkuu vyönä musta käärme... Ne pitävät -vahtia, ettei nuku varkaan omatunto ja siten sammu silmissä palava -tuli ja jää temppeli pimeäksi... Jos se hiukan torkahtaisi pistää -käärme oitis sitä ja kohta tuikkaa tuli entistä kirkkaampana... Siksi -on Mustamala aina vaaleanpuna-valoinen, vaikka ei siihen valo pääse -akkunoista, eikä synny siinä itsestänsä... - -Mustamala-temppelin keskellä kohoaa kade-alttari... Sen käsipuiden -pylväät ovat suurista reisiluista pystytetyt... Kunkin semmoisen -pylvään päässä on pää- kallo koristuksena... Pylväiden välillä -riippuu musta käärmeketju... - -Kade-alttarin keskellä istuu Perkeleen Uuva-enkeli kädessä sysimusta -kukka... Istuimena on hänellä jättiläisen pääkallo... - -Uuva-enkelin on kerran hänen puolisonsa Velve pettänyt... Siitä -asti on hänen kädessänsä kukkinut mustakukka... Se kasvoi siihen -kostonhalusta hänen puolisonsa viettelijää Irvantoa vastaan... Se -mustakukka sikisi Uuvan vihasta ja kasvoi sen kädestä... Siksi -sanotaan Uuvaa mustakukkaiseksi... - -Mutta Perkele ei sallinut Uuvan vihaansa hyödyttä tuhlata... Siksi -tuhosi hän itse Irvannon ja niin jäi mustakukka ijäksi Uuvan käteen -kukkimaan... Hänen kostonhalunsa jäi siten tyydyttämättä... Se -sikiää ja kasvaa hänessä yhä enemmän... Se odottaa aina tilaisuutta -saada tyydyttää himonsa... Siksi kukkii hänen kädessänsä ikuinen -mustakukka... Uuvan on Perkele pannut uskomaan, että Irvanto elää, -ja siksi siittää hän yhä kostonhaluansa, kasvattaen mustaakukkaa, -odotellen Irvannon ilmestymistä. - -Tuon tuostakin haistelee Uuva itse kukkaansa... Hän nauttii sen -tuoksusta, kuin konsanaan vihasta... Siitä tuoksusta yltyy hänen -mustakukkaisuutensa yhä enemmän... - -Hänen oikealla puolellansa on pienellä, pyöreällä asettimella musta -varre-niminen käärme kiemurassa... Se elää Uuvan kostonhalusta... -sen vihasta... sen mustakukkaisuudesta... Siitä saa se ravintonsa, -siitä ottaa se myös sikiönsä syntymä-idut... Siksi siittää se -joka tunti sata pientä varre-käärmettä, jotka matavat maan rakoja -myöten etsimään ihmisten kantapäitä... Ne ovat mustakukkaisuuden -käärmeitä... Kenen kantapäitä ne purevat, se on oitis mustakukkainen -mieleltänsä, vaikkapa ei olisi petettykään... Ne epäilevät -puolisoansa... kadehtivat sitä, ken siihen katsoo... pelkäävät -jokaisen vaanivan sitä... Jota ne pistävät petettynä, se palaa -kohta vihantulena... Se etsii kuten varre-käärmeen emo, Uuva itse, -kostoa ja tyydytystä... Ne ovat _mustakukkaisia_, eli varre-käärmeen -puremia... - -Kade-alttarin edustalla, kahden puolen sen rappusia, istuu kuusi -kuoleman korppia, kolme kummallakin puolen... Kuoleman korpit ovat -pääkalloja, joilla on mustat siivet korvien sijalla... Ne istuvat -pystyyn pannun sääriluun päässä kukin... Ne vartioivat kadealttaria, -ettei sinne pääse Uuvan petturi puoliso Velve anteeksi anomaan ja -siten tukahuttamaan Uuvan kostonhalua, sillä silloin lakastuisi -mustakukka sen kädessä ja häviäisi mustakukkaisuus maailmasta... - -Mustamala-temppeli kohahti... Perkele ilmestyi sinne tuoden -kuusituhatta enkeliä mukanansa ja puhui heille: - --- "Palvelijani Harhama kulkee edelleenkin lujana pelastuksen -tiellä... Hän on _ensimäinen_ joka on noussut _minun_ nimessäni -Jehovaa vastaan..." - -Enkelit ihastuivat. Piru todisti: - --- "Sinun valtakuntasi lähestyy sekä maassa että taivaassa." - -Enkelit veisasivat Perkeleen ylistystä: - - "Sinun nimeäsi kohta - maa ja taivas ylistää. - Sulle kaikki tähdet hohtaa, - Jehovalta kaikki jää - sinun valtikkasi alle. - Sinun valtas kaikkialle - kohta yksin ulottuu. - Sun on päivyt, kirkas kuu - sekä taivas tähtivaippas, - sinun säälimätön raippas - kaataa vallan Jehovan, - ilkeän ja kavalan." - -Perkele jatkoi: - --- "Harhama on ensimäinen, joka on _rukoillut_ minua... Hän on -ensimäinen, joka on _kironnut_ Jehovan. Hän on myös ensimäinen, joka -on minun nimessäni seisonut Jehovan munkin edessä..." - --- "Hänen lopullinen pelastuksensa Jehova-rääkkääjän kynsistä on siis -lähellä", -- vakuutti Hiisi. - --- "Se on lähellä", -- kerskasi Perkele. -- "Häneltä puuttuu enää -kaksi askelta: Pääaskel eli teoksen julkaiseminen, ja sivu-askel, -Kainin-isku Jehovan kasvoja vastaan. Edellinen menee menojansa, -sillä kaikkien minun enkelieni henki elää Harhamassa: Kunnianhimo, -Aaraman kupla, ahneus, turhamielisyys ja kaikki kultaavat hänelle sen -hedelmän, jota hän teoksellansa kurottelee... Kainin-iskusta pitäköön -huolen Uuva!..." - -Ja Uuvan puoleen kääntyen lisäsi hän: - --- "Anna varre-käärmeen nauttia kukkasi tuoksusta! Sen sikiöt etsivät -Harhaman kantapään ja herättävät hänessä kukkimaan mustankukan... Ne -tekevät myös Velikodushofissa tekonsa, että hän ärsyttää Harhaman -Kainiksi..." - -Perkele kohisi voiton ilosta ja jatkoi: - --- "Jehova pani munkkinsa huhuilemaan Harhamaa, mutta Hän huusikin -hänet _minun_ riveihini. Kaikki Hänen yrityksensä ovat nyt turhaan -raukeavat..." - --- "Sinä kasvatat viisaudessasi kaikkialle oikeat kukat", -- todisti -Horna. Ja enkelit veisasivat: - - "Kalliokin kukkaa kantaa, - kun sun tahtos säätää. - Kivi sille voimaa antaa, - jos niin tahdot päättää. - Kaikki sulle raataa. - Kaikki kumoon kaataa - valtaa Jehovan." - -Laulu loppui ja Perkele hävisi sen kaiun kantamana. - - - - -Kymmenen ruplaa. - - - Elämä on häpeän kultaraha... - -Ylevänä käveli nerokas majuri Stepan Ivanovitsh Velikodushof -huoneessansa Pietarissa sotilaallisia askeleita ottaen, ryhti -sankarillisena. Hän käveli, katseli aistipunakukkaa: muisteli rouva -Esempiota ja hengitti Uuvan mustankukan tuoksua, vihasi Harhamaa ja -halveksi tätä. - --- "Hittoakos se odotuttaa... Sergei Jakowlevitsh, tarkotan", -- -lausui majuri Velikodushof hieman tuskastuneena. Samassa avautui -ovi ja sisälle astui entinen poliisipristavi Sergei Jakowlevitsh -Edelmuth, syntyään saksalainen, mutta venäläistynyt, yli -kuusikymmenvuotias, laiha herrasmies. - --- "Sinä, Stepan Ivanovitsh, olet suvainnut minua kutsua", -- -tervehti hän tuttavallisesti, istahti kuin kotonansa ja pani -kirjelaukkunsa pöydälle. - --- "Niin, Sergei Jakowlevitsh!" -- tarttui majuri Velikodushof. -- -"Asia koskee Harhaman rankaisemista ja tieltä raivaamista... vaimoni, -se on: rouva Esempion vapauttamista hänestä." - -Hän sytytti sikarin ja taisteli sen suuren, voimallisen tunteen -kourissa, jonka muodostaa miehessä todellinen, voimakas ja puhdas -rakkaus ja siitä johtuva mustasukkaisuus. Sergei Jakowlevitsh -Edelmuth alkoi häntä toverillisesti johtaa sille tielle, jota hän -piti oikeana. Hän puhui: - --- "Siinähän on lyhyt tie, Stepan Ivanovitsh. Hän, Harhama -tarkotan, on varastanut, tehnyt murhapolttoja... No, siin' on sulle -vaarattomaksi tekeminen ja rankaisu... Sinun, veliseni, pitää antaa -vangita Harhama varkaudesta ja murhapoltosta... Mitä, viisisataa -ruplaa maksoi huvilarähjä, jonka poltti?... Tietysti sinun pitää -vangituttaa, Stepan Ivanovitsh..." - -Edelmuth jäi odottamaan sanojensa vaikutusta. Majuri Velikodushof -ymmärsi asian, käveli edestakaisin huoneessa, sytytti uuden sikarin -ja lausui ajatuksissaan: - --- "Hyvä sanoa, että varkaudesta ja murhapoltosta... Vaikka huvila -oli hänen omansa... ja tavarat myös... Kuinka tuossa sitten -murhapoltosta, Sergei Jakowlevitsh?..." - -Majuri Velikodushof oli saanut kasvatuksen, joka oli häneen -istuttanut harvinaisen sielunjalouden, jota ei voinut järkyttää -sekään voimakas tunne, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi, yhtyneenä -puhtaaseen, ylevään rakkauteen. Hän käveli ajatuksissansa ja lausui -lopuksi: - --- "Kunniattomuutta..." - -Edelmuth, joka tunsi Harhaman likaisen elämän, kaiveli papereitansa -ja alkoi puolustaa ajatustansa: - --- "Miksikä kunniattomuutta?... Kunnia, Stepan Ivanovitsh, on -siveellisiä ihmisiä varten... Mutta onko Harhama enää ihminenkään?... -Ajattele, Stepan, Harhaman elämää!" - -Ja hän alkoi laajalta kuvailla Harhaman elämää, jonka yksityiskohdat -hän oli saanut tietää rouva Esempiolta. Majuri Velikodushofissa -heräsi sitä kuullessa se inho ja närkästys, joka nousee -turmeltumattomassa ihmispovessa rikoksentekijää ajatellessa. Hän -lausui ajatuksissansa: - --- "Sinä, Sergei, ehkä totta puhut, kun sanot, että Harhama ei ole -enää ihminen, vaan pahantekijä..." - --- "Tietysti totta!" -- innostui Sergei Jakowlevitsh. -- "Ja -minkälainen konna vielä!... Ah, jos tietäisit!..." - -Hän kuvaili ystäväänsä pelastaaksensa Harhaman huonoa elämää -edelleen. Majuri Velikodushof kauhistui tätä kuullessansa ja -hän huomasi nyt tosiasioista että Harhama oli jo niitä alhaisia -ihmishylkyjä, joiden kanssa oli rikos säälien menetellä. Hän katseli -Harhamaa samoilla silmillä, millä katsotaan turmiollista matelijaa. -Erotus Harhamassa ja hänessä oli se, että kun Harhamassa oli -näennäinen jalouskin ainoastaan alhaisuuden peittona, siveettömänä -verhona, oli Velikodushofissa ja rouva Esempiossa jokainen teko -oikeastaan jalouden, jalon tunteen: rakkauden edessä alistumista, -ja siten siveellinen, itse asiassa jalo teko. Heidän vaikuttimensa -olivat vastakkaiset: Harhaman tekojen vaikuttimina oli alhaisuus, -majuri Velikodushofin, rouva Esempion ja Edelmuthin vaikuttimina oli -jalous: rakkaus, tai toistensa sääli, tai tuomio, pahan rankaiseminen. - -Kuultuansa edelleen Sergei Jakowlevitshin kertomusta Harhaman -rikoksista, heräsi majuri Velikodushofin sielussa yhä voimakkaampana -se inho ja närkästys, joka herää jokaisessa jalossa ihmisessä -kuullessansa puhuttavan ihmis-alhaisuudesta. Hän, kuten sanottu, -oli ylevä, harvinaisen nerokas, tieteisiin syvälti perehtynyt, -ja semmoisena hän myös oli kyennyt näkemään Harhaman oikeassa -valossa, semmoisena, kuin Harhama oli, se oli ihmisnarrina, -kyvyttömänä, suuruudenhulluna, rikossankarina, joka ei ansaitse -sääliä, ei kunniallista kohtelua. Ylhäisenä aatelismiehenä hän -katseli häntä myös alhais-arvoisena, ja se yhdessä rakkaudesta -johtuneen mustasukkaisuuden kanssa lisäsi hänen halveksumistansa ja -närkästystänsä. Hän lausui taas: - --- "Sinä, Sergei, oikein puhut, kun sanot että on väärin tuhlata -ihmiskohtelua heittiöille..." - -Sergei Jakowlevitsh rakasti ystäväänsä yli kaiken. Hän oli valmis -millä hinnalla hyvänsä pelastamaan hänet ja siten koko Velikodushofin -suvun siitä häpeästä, jonka tuottaisi majurin ajattelematon -antautuminen Harhaman elämän likaan. Hän tahtoi sitä tehdessään -myös täyttää rouva Esempion hartaan pyynnön, käsittäen, että rouva -Esempion tekojen vaikuttimena oli rakkaus, että hän tahtoi nousta -aistillisesta rakkaudesta ylevään henkiseen rakkauteen, jota hänelle -tarjosi yhdys-elämä Velikodushofin kanssa, koska viime mainitun -henki-ihminen oli sadasti Harhamaa ylevämpi. Hän oli vakuutettu, -että hänen valitsemansa tie niin rikollisen henkilön, kuin Harhaman -suhteen, oli oikea, vieläpä velvollisuudenkin tie. - -Ja nyt alkoi Harhamaa vastaan nousta se Jumalan vanhurskas käsi, -jonka hän itse oli elämällänsä rankaisuun nostanut. Majuri -Velikodushof, joka oli Jumalan yhtenä aseena, huomasi, että Edelmuth -puhui oikein, ja hänen sielunsa jalo tunne _käski_ jo häntä astumaan -panemaan toimeen Jumalan tuomiota ja siten ohjaamaan Harhamaa pois -rikoksien poluilta, joilla hän, kuten majuri Velikodushof ja Edelmuth -käsittivät, kulki toisten turmiona. Sergei Jakowlevitsh valitsi -sikarin ystävänsä sikarilaatikosta, puhellen: - --- "Sinulla, ystäväiseni, näkyy olevan täällä hyviä sikareja... -Havannaako nämä ovat oikein?... Havannaapa näkyvät olevan... -No kuinkas! Tietysti Havannaa... Minä olen polttanut -'Tupru'-paperosseja, mutta ne tahtovat pilata rinnan..." - -Majuri Velikodushof mietti, taistellen sitä taistelua, joka on -jokaisella hänen laisellansa jalolla ihmissielulla kestettävänä, -silloin kun hän jaloudelle kantaa suurinta uhria: polkee -vahingollisen syöpäläisen kuoliaaksi, tehdäkseen hyödyllisen -elämän mahdolliseksi. Harhaman elämä alkoi siten vaaleta ihmisten -eteen oikeassa valossansa, osottaen, että sen elämän eläjä oli jo -vahingollinen syöpäläinen. Edelmuth jatkoi: - --- "Ja lisäksi: Mitä _omaa_ on Harhamalla?... Ei ole päivääkään työtä -tehnyt... Onko hänellä silloin mitään omaa?... Tietysti ei ole... -Eikö hän ole silloin vierasta polttanut ja varastanut, jos hänellä -ei kerran omaa ole?... Ajattele, Stepan Ivanovitsh!... Tietysti -vierasta..." - -Asia oli lopultakin majuri Velikodushofille selvä. Hän käsitti aivan -oikein, että Harhama oli vierasta polttanut ja ottanut ja että siis -murhapoltto, yhteiskunnan omaisuuden poltto ja varastaminen olivat -itse asiassa tapahtuneet, niin paljon kuin Harhama sitä koettikin -muuksi selittää ja uskoa. Ja molemmat miehet käsittivät, että he -olivat siveellisesti velvolliset nousemaan sitä rankaisemaan. - -Syntyi äänettömyys. Edelmuth lopetti sen, huomauttaen: - --- "Rouva Esempiolla... Helga Ivanownalla, se on: tulevalla -puolisollasi, on, sanotaan, kivitalo Moskovassa ja suuria saatavia -Suomessa... Joutuvat nekin Harhama-konnan käsiin." - -Taas syntyi äänettömyys. Majuri Velikodushof ajatteli elämän eri -puolia. Hän ajatteli rakkauttansa... rouva Esempiota... tämän -taiteilijanimeä... aatelisnimeä... Hän piti velvollisuutenansa -pelastaa ne ja Armiiran perinnön Harhaman likaisista käsistä. Rakkaus -ja mustasukkaisuus nousivat hänessä, oikeudentunnon lisäksi, käskien -hänen nousemaan Harhamaa vastaan, jonka hän tajusi yhteiskunnan -vahingolliseksi syöpäläiseksi. Hän käsitti aivan oikein, että -Harhamalla, joka ei ollut koskaan tehnyt tuottavaa työtä, ei voinut -olla _mitään_ omaa, joten jo sekin, että hän jotain _lahjotti_ rouva -Esempiolle, oli itse asiassa törkeätä varkautta: _vieraan_ omaisuuden -lahjottamista ja tuhlausta. Sitä suuremmalla syyllä oli varkautta -samojen tavaroiden pois ottaminen, ja niiden polttaminen murhapolttoa. - -Majuri Velikodushof oli valmis astumaan oikeuden palvelijaksi. Sergei -Jakowlevitsh Edelmuth kuvaili hänelle edelleen sitä rikosten sarjaa, -mistä rouva Esempio oli ilmoittanut voitavan Harhamaa syyttää. -Niiden joukossa oli edellisten lisäksi kiristys, pitempiaikainen -rouva Esempion väkisin makaaminen ja väärä santarmi-ilmianto. -Viimeinen kyllä oli aiheutunut siitä, että ne rahat, jotka Harhama -lähetti rouva Esempiolle Moskovaan, eivät kylliksi pian joutuneet -perille, joten rouva Esempion oli pakko niitä odotella, ja hän -luuli siinä piilevän jonkun huonon tarkotuksen, jommoinen siinä -olikin, sillä Harhama ei, pikku säästön tähden, ollut rahoja -lähettänyt sähkösanomalla kuten rouva Esempio oli käskenyt. Majuri -Velikodushof kauhistui, kuullessansa koko paljastuksen ja nähdessänsä -ihmis-alhaisuuden loan. Hän lausui, Harhamaa tarkottaen: - --- "Kuoleman hän ansaitseisi..." - --- "Sekin tulee", -- vastasi Edelmuth lukien erään kirjeen, jonka -Harhama oli rouva Esempiolle kirjoittanut, kertoen siinä, että -haavottumisensa johdosta hän oli ijäksensä tullut kykenemättömäksi -ruumiilliseen työhön, ja rukoillen siksi Esempiota, että hän ei -saattaisi suhdetta ja elämää niin suureen häpeään, ettei hän sen -johdosta saisi enää henkistä työtä, vaan olisi pakotettu nälkään -kuolemaan. Sanotun kirjeen oli rouva Esempio jättänyt Edelmuthille, -osotteeksi siitä, että Harhaman kostoa ei enää tarvitse pelätä. - -Keskustelu jatkui. Edelmuth sai toimeksensa etsiä taitavan -asian-ajajan. Kun majuri Velikodushof heitti hänelle lain määräämän -asian-ajopalkan, kymmenen ruplaa, asian-ajajalle jätettäväksi, lausui -hän inhoten, ylevänä, Harhaman ihmiskurjuutta surkutellen: - --- "Liian paljon hänen tähtensä... Mutta onhan se hänen elämänsä -häpeän-kultamarkka... Sen hintaiseksi on hän elämänsä elänyt..." - -Ja hetken käveltyänsä lisäsi hän, ajatellen sitä tilaa, mihin -hänetkin oli Harhaman elämä asettanut: - --- "Saanhan nyt minäkin kerskata sillä, että olen rosvon seuraaja -myllyssä..." - -Edelmuth vaipui kokoon. Huoneessa oli jotain ilkeää, inhottavaa: se -oli Harhaman elämää. Loukkautuneena lausui Edelmuth: - --- "Niin, veli! Ja saahan rouva Esempiokin, se on: vaimosi Helga -Ivanowna, kantaa häpeää siitä, että on rosvonkin sängyssä maannut... -Hyvä, että edes voi selittää, että häntä on väkisin maattu..." - -Ja itseksensä hän lisäsi Harhaman tahraaman ihmis-elämän kurjuutta -ajatellen: - --- "Varkaan jäleltä myllyyn... Ovathan toki kivet silloin puhtaiksi -jauhatetut... varas tekee aina talossa puhdasta..." - -Se oli ainoa valopilkku, jonka jalokaan ihmissielu voi Harhaman -elämän tuloksesta enää etsimälläkään löytää. Hän oli elänyt itsensä -ihmisestä kymmenen ruplan arvoiseksi elukaksi. - - - - -Hyvän- ja pahantiedonpuun juurella. - - - Elämä on tuli-omenoista hohtava - hyvän- ja pahantiedonpuu... - -Pohjolan talvi hohti helyissänsä... elämänpuu hedelmissänsä... -ihminen kulki omat himonsa kahleina käsissä... Se etsi vapautta ja -kietoutui sitä etsiessänsä vangiksi vapaudenhaluihin... Se etsi -onnea ja tarttui sitä tehdessään orjana onnenjanoon... vaipui sen -juoppouteen... sykertyi onnenjanonsa rihmoihin... taisteli niissä... -sotkeutui niihin edelleen ja kulki vapauden- ja onnenjanon vankina -kunnes avautuivat silmät näkemään kaiken taistelun turhuuden... - -Mutta hänen yläpuolellansa oli _elämä_... Se elämä lähti ihmisestä ja -se otti ihmisen verkkokävyksensä ja kutoi sillä sen oman verkon... -Se kehräsi sen orjalangat sen omista vapaudenhimoista... Se punoi -sen paulat sen omasta onnenjanosta... Se oli ihmisen lapamato, joka -tulisena elämänkäärmeenä kiemurteli hänen edessänsä... johti hänen -askeleitansa, houkutteli häntä perässänsä, kuin perho lasta... Se -kietoutui lopulla hänen ruumiinsa ympäri, rutisti häntä ja puristi -hänestä ulos omat antimensa... - - * * * * * - -Himmeästi paloi lamppu pienessä sairashuoneessa. Harhama makasi yksin -sairasvuoteella pienessä talonpoikaistalossa Suomen puolella rajaa. -Kuolema tuntui istuvan vuoteen vierellä. - -Haavottumisen johdosta oli hänessä tehty leikkaus. Ammottava repeämä -ja palohaava irvistelivät kupeessa. Koko kuve oli vereslihalle -revitty. Luisista kasvoista oli liha kulunut pois ja huoneessa haisi -lääkkeiden seassa visvautunut, mätänevä ihmisliha. Hän ei voinut -hievahtaakaan... - -Erilaiset tunteet risteilivät hänessä: Joskus hän unohti kaiken muun -ja katseli vuoteensa vierellä istuvaa kuolemaa... Silloin toivoi hän -kiihkeästi, että se kumartuisi likemmä, kumartuisi häntä ottamaan. -Hän toivoi sitä sen tähden, että luuli silloin saavansa nähdä -kuoleman ytimet, haistaa sen hengitystä, vetää sitä keuhkoihinsa ja -siten nähdä ja tuntea elämän ja kuoleman suuren salaisuuden. Hän -aivan nuuski jotain sänkynsä viereltä, nuuski ja tunsi oman mätänevän -lihansa hajun... - -Silloin hän kauhistui. Hän näki kuoleman luukynnen, jota hän oli -pikkulapsesta lähtien pelännyt. Kasvot vääntyivät tuskaisiksi, -hengitys kävi hätäiseksi, hermostuneeksi ja katse avuttomaksi, -toivottomaksi. Kuolema tuntui nousevan, kumartuvan ja hengittävän -hänen sieramiinsa... - -Hätä ryöpähti hänestä silloin, kuin parahdus käärmeen pistämästä. Hän -tapaili pelastukseksensa jotain kuplaa, ja löysi aina elämänsä ainoan -pelastusrenkaan, teoksensa. Miten se olisi nyt hänet pelastava, sitä -ei hän kysellyt, ei ajatellut. Hän uskoi vaan, että kaikki pelastus -oli siinä. Se oli hänen elämänsä ydin, hänen sielunsa ja ruumiinsa ja -kaikkensa maailmassa. - -Teos ilmestyi silloin hänen silmiensä eteen mustana kiekkona, tai -leijana, joka kohosi jostain näkymättömyydestä, kieri hänen silmiensä -editse verkalleen, juhlallisena, laajeni, nousi korkealle ja hävisi -jonnekin pyörähtäen, sekä ilmestyi taas uudestaan ja teki saman -matkan. - -Joskus ilmestyi se taas loistavana, vesikirkkaana, tai hurmaavana -kuvauksena. Uneksitut seppeleet ja kunniankuplat loistivat ja -heilahtelivat. Valkeat linnut lentelivät seppeleet nokassa ja elämän -virvatulet roihusivat punaisina revontulina... - -Hän ihastui. Mutta oitis ilmestyi revontuliroihujen keskelle kuolema -kaikenhäviön muodossa: hirvittävänä luurankona, joka pitelee -kädessänsä valtansa vertauskuvaa, pääkalloa. - -Hän vapisi silloin. Valkeat linnut muuttuivat kuoleman korpeiksi: -mustasiipisiksi pääkalloiksi, jotka täyttivät ilman. Hän näki -niiden pyrstöinä heilahtelevan naisen pitkiä hiuksia, joita hän oli -katsellut pääkallosta hautausmaalla, munkki Pietarin saarnatessa -viidestäkymmenestäyhdestä ja peruskivestä. - --- "Oi... joi... joi!" -- pääsi hänestä silloin pitkä, tuskallinen -huokaus. - -Rikoksien tahraamana, halpamaisuuden perikuvana mietti hän yhä -maailman puhdistamista, uuden jumalan antamista ihmisille, joista -suurin osa olisi kelvannut hänelle Jumalaksi. - -Ja sitten johtuivat ajatukset rouva Esempioon, jonka hän oli -asettanut ihmishyveen vertauskuvaksi. Kaikki äskeiset tapaukset -näyttäytyivät silloin pahoina unina. Mieleen muistuivat munkki -Pietarin ankarat puheet, vanhat ennustukset ja omituiset niiden -mukaiset tapahtumat. Joku selittämättömän katkera tunne valui -silloin hänen olemuksensa läpi, kuin jääkylmä vesi. Hän mietti rouva -Esempiosta katkerana: - --- "Minä olen sinut julkisesti koko maailman pappien yläpuolelle -korottanut, miksi sinun piti kaikki tähän johtaa?" - -Hän ei syyttänyt itseänsä, vaan muita. Ja silloin ilmestyivät hänen -eteensä vanha pappi ja apulaispappi Airola, jotka hän oli rouva -Esempion tähden lokaan polkenut. Ne heilauttelivat hänelle mustia -messupukujansa, ivaten, nauraen pilkkanaurua. Kirkonkellot alkoivat -soida pilkankelloina ja ivanhuilut säestivät niiden soimista. Hän -kiemurtelee raukkana, peitellen elämäänsä ja sen likaa. Koko huone -pimeni hänen silmissänsä ja hän mietti hätäisenä: - --- "Koko minun elämäni olisi silloin rapaan heitetty..." - - * * * * * - -Kuoleman korpit koikkuivat elämänpuun latvassa. Elämänkäärme -kiemurteli toisten edessä niiden oppaana, toisien ympäri se jo kietoi -tulista ruumistansa, kolmansia se jo rutisti... - -Ja kaiken keskellä seisoi kuolema ja odotti saalistansa... - -Harhaman tuskat yltyivät. Henkinen hätä sammutteli ruumiillisten -kipujen paloa tuhallansa. Se peitti sen palon kyteväksi hiilokseksi, -jonka savuna taas nousi henkinen hätä. Elämänkäärme mateli elämän -kiertokulkuna... - -Haava hävisi. Kuoleman lemu tunki Harhaman sieramiin. Päivät kulkivat -verkalleen, kuin musta ruumissaatto. - -Hän makasi tautivuoteella, kuin epäilyn pohjattomassa liejussa, -vuotavat, ammottavat haavat auki. Samat kysymykset kertautuivat -yötä ja päivää. Heti kun hän kykeni, kirjoitti hän pari sanaa rouva -Esempiolle ja pyysi hänen tulemaan luoksensa. Hän luuli silloin, että -kuolema oli tulossa. Hän toivoi rouva Esempion tulosta myös teoksen -pelastusta. Kaikki pyöri hänessä sekaisin. - -Parin päivän kuluttua vastasi rouva Esempio muun muassa: - - 'Rakas! - - Tulisin niin mielelläni, mutta sairauden tähden en voi. - Armiirassakin on kuume. Mutta rauhotu nyt, rakas! Minä rukoilen - Jumalaa, että kaikki tulee hyväksi, kaikki selviää. Sinä iltana - kun lähdit, opin ymmärtämään taas sinua ja kaikki selvisi. Ole - nyt vaan rauhallinen. Minä olen niin yksin, niin yksin, etten - koskaan ole niin yksin ollut. Rukoilen Jumalaa ja suutelen Sinua. - - Helga.' - -Taas ilmestyi Harhamalle teos valtavana. Se nousi äskeisistä -sumuista loistavana voitonleijana, jonka päällä liehui elämän lippu, -valkea lintu tangonpäässä. Kirje oli hänelle, kuin kirkas vesikupla -hukkuvalle, Lankeemuksen ja nousemisen suuruus kirkastui hänelle -punahohteiseksi pyöräksi, joka säteili kruunaten kaikkea, värjäsi -koko avaruuden ja valaisi pimeät elämänsumut, kuin salamatulilla -siroteltu taivaankupera. Hän ponnisti voimansa ja kirjoitti, -selällänsä maaten, rouva Esempiolle: - --- "Tiedät että sylini on aina sinulle avoinna. Ei mikään erehdyksesi -saa minua Sinusta luopumaan. Ei mikään rikos eroita minua Sinusta." - -Ja kuumeisen raivolla alkoi hän taas riippua teoksessansa ja miettiä -sen julkaisemista. Kaikki selkeni päivän-kirkkaaksi. Kuolema hävisi -vuoteen viereltä. Tuskat ja kivut unohtuivat ja haaleat vedet -vuotivat lauhduttamaan äskeisiä polttoja. - -Sairaloisen vimmalla alkoi hän keksiä selityksiä haavottumisellensa. -Hän sommitteli milloin yhden, milloin toisen hassunkurisen -selityksen. Hän pelkäsi pilkkaa ja pelkäsi vielä enemmän sitä, että -epäluulo kääntyisi rouva Esempioon. Se olisi ihmisten silmissä vienyt -lokaan hänen teoksensa hyveen vertauskuvan. Sitä ajatellessaan näki -hän jo vanhan papin ja apulaispappi Airolan ja Roinilan pilkansormien -nousevan häntä osottamaan... Hän unohti kipunsa ja kaiken ja riippui -kuumeena rouva Esempiossa, josta hän uskoi nyt riippuvan elämän ja -kuoleman. Hän tahtoi häntä pidellä edelleenkin siinä elämän liassa, -missä hän itse kylpi ympäristönsä ja koko kansansa häpeänä. - -Elämän lapamato voimistui. Se veti itseänsä lujemmalle ihmisen -ympärille. Se paksuni tulikäärmeeksi aivan huomaamatta. Se kehittyi, -kuin tauti, teki suurta työtänsä hiljaa ja varmasti, kuin mätäneminen. - -Harhama iloitsi ja toivoi ja mietti teoksen julkaisua ja katseli -rouva Esempiota, kuinka se peseytyi puhtaaksi ja jalostui suureksi -suurten lankeemisien ja suurten nousemisien kirkkaissa tulvavesissä. - -Päivä mateli päivän perästä. Eräs mateleva päivä toi hänelle -seuraavan kirjeen: - - 'Herra Harhama! - - Eikö ole siinä kyllä, että oman likaisen elämänne tuntien - asetuitte puolueemme luottamusmieheksi ja häpäisitte sen? Vieläkö - jatkatte? Toitte tänne huonomaineisen naisenne, häpäisemään - apunanne puoluettamme juuri täällä, jossa olitte juoksennellut - siveellisyydestä saarnaamassa. Ettekö häpeä ja tee tästä - loppua? Varmaankin olette Te ja Esempio sitä pimeää väkeä, joka - sortovuosina kohosi pinnalle ja nyt kansan varoilla kylvää - saastaa pitkin metsäkyliä, kun kaupungit ovat jo häväistyt. Jos - olette mies, niin vapauttakaa puolueemme moisesta liasta.' - -Kirjeeseen oli liitetty kertomus majuri Velikodushofin ja rouva -Esempion jatkuvasta yhdys-elämästä, sekä mainittu ajat ja paikat ja -todistajat. Se oli Harhamalle, kuin kurikan-isku. Kaikki ajatukset -pysähtyivät ja alkoi henkinen tylsistyminen. Hän ei jaksanut enää -mitään selvästi ajatella. Yksi ainoa selvä tuli välähti hänessä -joskus, nimittäin viha. Se leimahteli voimakkaana, katkonaisena -tylsyyden seasta, kuin lieska turpeen alta. Mustat haamut ja kuoleman -korpit irvistelivät hänelle. Pilkankellot soivat ja pappien sormet -osottelivat häntä ivaten, härsyttivät ja härnäsivät häntä. Häpeä ja -viha kuohuivat yhtenä vaahtona... - -Ja taas istahti kuolema vuoteen vierelle ja hengitti kalmanhajua. -Se istui hetken, hävisi ja viha ryöppysi taas Harhamasta. Ja kaiken -vihan keskellä vihasi hän jalkapuutansa, tarvaalaisten puoluetta -sokeasti. Se tuntui tarttuneen hänen jalkoihinsa omin lupinsa ja -puristi nyt häntä ja riippui hänen nilkoissansa joka askeleella. -Jalkapuusta ryöpsähti viha rouva Esempioon ja majuri Velikodushofiin. -Se paloi aikansa raivoisana ja rajuna, sammui ja perästä nousi inho -ja halveksiminen. - -Ja taas ja taas tuprahti viha ja elämän inho, kunnes kaikki ajatukset -väsyivät, sotkeutuivat ja raukesivat ja ruumiilliset kivut ja -haavojen poltto alkoivat repiä. Hän mietti aivan sekavana jotain -sumumaista, sotkuista ja aina häviävää. - -Ja inhon keskellä leimahti hänessä taas alhainen halu nousta -näennäisessä jaloudessa niiden yläpuolelle, ja siten polkea ne -eteensä ihmistäiksi, jotka muka matelevat halpamaisuudessansa. - -Raivoisena alkoi hän miettiä kostoa. Silloin heti tulvi hänestä -taas hänen sielussansa hiiviskelevä alhaisuus ja halpamaisuus. Hän -oli kuullut, että Velikodushofin täti oli majuri Velikodushofille -testamentannut suuren omaisuuden, mutta uhannut peruuttaa -testamentin, jos saa kuulla, että majurilla on jotain rakkausjuttuja, -jotka olivat hänen heikkoutensa. Hän päätti riistää häneltä nyt -sanotun perinnön. Oitis kirjoitti hän majuri Velikodushofin tädille, -paljasti hänelle koko asian ja pyysi tätä tekemään kaikkensa -pakottaakseen Velikodushofin naimaan rouva Esempion. Mutta hän oli -siinäkin loppuun asti alhainen: Hän antoi kirjeelle näennäisen jalon -muodon lisäten: "Te naisena tietysti osaatte asettua suojelemaan -naista, joka rakastaa sukulaistanne..." - -Ja kun hän oli kirjeen lähettänyt nautti hän siitä, että näki toiset -alhaisina edessänsä. Hän nautti siitä hetken, joi täysin siemauksin; -hän oli heitä koettanut polkea itseänsä alemma, nousemalla itse -muka heitä ylemmä. Hänen jokaisen henkäyksensä vaikuttimena oli -eläimellinen alhaisuus, jota hän koetti peittää näennäisellä -jaloudella, tehden sen siten vieläkin alhaisemmaksi. - -Elämän epäselvyys ja sotkuisuus näyttivät taas joskus kietovan hänet -kokonansa. Hän näki, ettei voi selviytyä mistään, ei mitään tietä -kulkien. Raivo ja viha ryöpähti hänestä silloin epätoivona. Hän repi -siteet haavastansa ja paiskasi ne lattialle, kiroten koko elämää... - - * * * * * - -Elämän ivanäytelmä jatkui. - -Harhama katseli teoksensa ihmissiveellisyyden vertauskuvaa ja -mietti elämän hämäryyttä unohtaen haavansa ja kipunsa. Teos tuntui -jo haihtuvan johonkin synkeään pimeyteen, jossa kuoleman korpit -rääkkyivät ja räpistelivät siipiänsä. Mutta nyt hän katseli sitä -häviötä jo tylsämielisenä, ikäänkuin ihmeissänsä, oudostellen että: -"Sinnehän se nyt häviääkin." - -Päivä mateli päivän perästä. Harhama ei erottanut päivän ja yön -rajoja. Hän tuijotti vaan pimeyteen, johon teos hävisi. Kohta sai hän -rouva Esempiolta seuraavan kirjeen: - - 'Olet Velikodushofin tädille ilmiantanut minun suhteeni ja - elämäni ja siten ehkä estänyt minun naimiseni. Mutta kyllä minä - sinulle näytän. Minä sanon nyt suoraan, ettei minulla ole sinua - perkelettä kohtaan ollut mitään tunteita, ei edes säälintunnetta - ja nyt minä annan Edelmuthin antaa asian-ajajalle vapaat kädet ja - sinä olet näkevä.' - -Kauvan kiehunut viha, halveksiminen, inho ja kaikki muu -ihmis-olemuksen rapa alkoi nyt pursuta Harhaman sielusta, kuin loka -kokoonpuristetusta hetteestä. Rouva Esempion sielusta tuntui hänelle -haisevan raakuus, petos ja lika. Omaa lokaansa hän ei nähnyt sen -rinnalla. Kauvan kytenyt epäluulo oli nyt sytytetty rovioksi ja hän -näki itsensä naurettavana narrina, joka oli riippunut kierivässä -kuplassa. Kostontunne alkoi taas viritä ja se yhdessä vihan kanssa -antoi hänelle voimia. Hän tajusi taas mikä valtaava tunne on viha. -Hän nautti siitä tunteesta, huumautui ja voimistui, kuin voimakkaasta -viinistä. Kysymys, eikö hän itse ja _juuri_ itse ollut kohtaloonsa -ja kaikkeen syyllinen, oli sammunut. Kaiken häpeänsä alkujuurena hän -piti rouva Esempiota. - -Sairaloiset vihan purkaukset jatkuivat. Ne voimistivat häntä niin, -että hän nousi jo ylös vuoteesta, kipua tuntematta. Joskus taas -sekaantui kaikki kaaokseksi, pää painoi hartioita kuin lyijypallo -ja korvissa humisi häkä. Hän ajatteli rouva Esempion uhkausta -asianajajasta. Hän ei jaksanut käsittää, mistä rouva Esempio voisi -häntä syyttää. Kunnianloukkauksesta ehkä... Sekin tuntui hänestä -uskomattomalta. - -Tammikuun viime päivän aurinko katseli pakkasen sumujen seasta -surullisena ihmis-elämän karkeloa ja kuunteli sen tiukujen sointia... -Jotain sanomattoman katkeraa valui sen valosta Harhaman sieluun. -Kaikki sumeni ja pimeni ja hävisi ijankaikkisuuden yöhön. - -Hieman selvittyänsä kirjoitti hän rouva Esempiolle: - - -- 'Jos kerran tiesit itsesi portoksi, millä oikeudella - tunkeuduit asuntooni ilmottamatta sitä? Uhkaat oikeudenkäynnillä. - Ala! Jos itse haluat yölepakkona lennellä, niin muista, että minä - olen halunnut julkisuutta ja sen täytyy tulla. Minä paljastan - jälkeni ja _sinunkin_ jälkesi silloin kyllä paljastuvat. Minun - puoleltani ei suhde ollut huoruutta, siinä ei siis ole salattavaa - eikä käräjöimistä. Jos se oli sitä sinun puoleltasi, niin - erehdyt, jos luulet saavasi minut sen kieltämään.' - -Tuskin oli hän lähettänyt kirjeen postiin, kun poliisit astuivat -sisään vangitsemaan hänet rouva Esempion vaatimuksesta varkaudesta ja -murhapoltosta. - --- "Varkaudesta ja murhapoltosta!" -- huudahti Harhama. "Ei. Tämä on -pilaa. Enkö minä saa omaani polttaa..." - -Mutta elämä ei tuntenut pilaa, eikä sitä tuntenut oikeuden käsi. -Alkoi kotitarkastus. Sitä tehdessä löydettiin se kultainen kynä, -Anna Pawlownan lähettämä, jolla hän oli teoksensa alkanut ja jonka -rouva Esempio oli ilmottanut omaksensa. Lisäksi löydettiin ne -koristeet, jotka hän oli ostanut pakkoluovutuksista säästämällänsä -25-ruplan rahalla. Se oli riittävä todistus hänen syyllisyydestään. -Hänet julistettiin vangituksi, mutta hänet jätettiin toistaiseksi -vangitsematta, koska hän oli siksi sairas, että oli mahdoton häntä -kulettaa. - -Oikeuden palvelijat lähtivät. Harhama katseli elämää aivan tylsänä. -Hän ei tajunnut siitä mitään muuta, kuin jonkun likarapakon, jossa -uiskenteli rapana hänen elämänsä sisältö, hänen valamansa kultainen -vasikka, ihmissiveellisyyden vertauskuva, Esempio-ihminen. Hän -puhkesi mielipuolen kamalaan, katkeraan nauruun: - --- "Hah... hah... hah... haa!" - - * * * * * - -Yö joutui. Harhama tuijotti ijankaikkiseen pimeyteen. Teos nousi -sieltä taas leijana, lähestyi ja alkoi purkaa sisästänsä lokaa ja -haisevaa löyhkää. Harhama nauroi katkerasti. - -Aamu valkeni. Akkunasta tunki sisälle auringon valoa. Se näytti -elämänportolta, jonka hartioilla oli narrinkaapuna hänen elämänsä -kaikkine tiukuinensa. Kaikki maailman pilkankellot soivat ja -elämänportto tanssi helmojansa heilautellen. - -Harhama nauroi entistä katkerammin: - --- "Hah... hah... hah... haa!" - -Ja silloin hän muisti että Magda oli juuri niin nauranut ja alkoi -jälitellä sitä pitemmältä. - -Mutta elämä tanssi edelleen. Kirjeenkantaja toi seuraavan kirjeen: - - 'Hyvä veli! - - Olemme aivan epätoivossa. Se nainen, jonka tiedät, on vaatinut - sinut vangittavaksi. Se olisi puolueemme suurin häpeä ja vahinko. - Toivon että teet kaikkesi, että asia tukahtuu hiljaisuuteen. - - Veljeydellä - - N. N.' - -Koko maailma musteni Harhaman silmissä. Teos ja koko elämä hävisi. -Hän tunsi ainoastaan tarvaalaisen jalkapuun nilkkojansa puristavan ja -hankaavan ne verille. Hän purskahti kamalaan nauruun ja lausui: - --- "Minä olen lyönyt maailman rekordin: Minä olen lannannut jalkapuun -omilla ulostuksillani... Voi tätä kirottua elämää!... Voi tätä -järjetöntä ihmiselämää!" - -Ja elämä tanssi hänen edessänsä Hiiden myllyn tyttönä: Se oli hänen -oma lapsensa... Sen hameen helmoina heilahtelivat hänen _omat_ -tekonsa... sen tiukuina soivat hänen puuhansa ja sen nauhoina -heilahteli hänen oma kirjava elämänsä: rikoksensa. - -Harhama katseli sen tanssia ja nauroi mielipuolen naurua. Hän piti -itseänsä ei ainoastaan syyttömänä, vaan myös marttyyrina. Hänen -viheliäisyytensä oli jo aivan eläimellinen, hänen alhaisuutensa -sitäkin alempi. - - * * * * * - -Juna vihelteli. Talviset maisemat vilisivät sen ohi. Pohjolan -lumiliinalla hääräili ihminen luoden _yleistä_ ihmis-elämää... Toiset -häärääjistä sortuivat, sotkeutuivat sen elämän verkkoihin, jota he -loivat. Toiset hääräilivät vielä täysissä voimin. Kolmannet kantoivat -kuolleita ja hautasivat niitä syvälle maan multaan, etteivät ne olisi -ihmisten inhona. - -Rautatien vaunussa virui eräällä penkillä Harhama ihmisvarjona. -Hän oli rukoillut kirjeessä rouva Esempiota säälimään hänen -jalkapuutansa, tarvaalaista puoluetta, mutta se ei auttanut. Hänet -valtasi alussa käsittämätön halu pestä vaan jalkapuunsa. Hän oli -unohtanut sen tähden jo kipunsa, tointunutkin, niin että voi kävellä. -Hän oli kirjoitellut rouva Esempiolle, rukoillut jalkapuunsa puolesta -ja joskus uhkaillut. Hän kirjoitti: - - -- 'Velvollisuuteni on ennen kaikkea pestä jalkapuuni omista - lioistani. Toivottavasti sinäkin tarvaalaisena edes _sitä_ - säälit ja kunnioitat ja siksi tämän häpeän peität. Jos kirje, - jonka kirjoitin miehesi Velikodushofin tädille, on sinun elämäsi - tiellä, niin minä olen jalkapuuni tähden valmis tekemään - kunniattomuuttakin. Olen valmis Velikodushofin tädille vannomaan - pääkalloni kautta, että olen _valehdellut_, tai etten ole - kirjoittanutkaan mitään ja että sinä olet vielä puhdas impi ja - neitsyt... Minä teen kaikkea kunniattomuuttakin, kun vaan sillä - saan sinut säästämään minun ja _oman_ jalkapuuni...' - -Viimein, kun vastausta ei tullut, valtasi hänet kurja raukkamaisuus -ja hän yritti salaa paeta, ja oli nyt pakomatkalla. Raukkamaisuus oli -yhtynyt hänen henkensä halpamaisuuteen. - -Vaunussa istui kaksi tarvaalaista puhellen keskenänsä rouva -Esempiosta ja Harhamasta, jota he eivät tunteneet. Toinen heistä -kertoi rouva Esempiosta yhden ilkeän jutun toisensa jälkeen. Hän -kertoi: - --- "Äsken oli juuri käräjöinyt Erkki Arvolan kanssa jostain -yhteisestä juomavelasta..." - -Harhama nautti, kun kuuli teoksensa jumalasta puhuttavan alhaista... -Hänestä tulvasi luonteensa alhaiset puolet näkyviin. Puhuja jatkoi: - --- "Jossain rettelöissä sillä oli ollut eräs Ahava asiamiehenä. Kun -se menetti asian, oli Esempio pyytänyt entistä hentustelijaansa -Korpelaa panemaan Ahavan syytteeseen... Korpela oli vastannut: 'Ei -korppi toisen korpin silmää puhkaise'." - -Harhama unohti jo häpeänsä ja nautti kun näki rouva Esempion -alhaiseksi maalattuna. Toinen tarvaalainen jatkoi: - --- "Harhamalla se on tietysti häpäisyttänyt Korpelaa... Se käräjöi -kaikkien miestensä kanssa..." - -Harhaman ilo oli niin suuri, että hän unohti kipunsa. Hän ei kysellyt -edes oliko äskeisissä puheissa perää. Hän nautti, kunnes puhujat -alkoivat puhua hänestä, hänen haisevista jälistänsä, joita miehet -tiesivät viljalti. Toinen niistä lausui muun muassa: - --- "Piru!... Sekö sen Harhaman heittiön viskasikin meidän -puolueeseen... Ruoskaa tarvitsisi koko mies..." - -Harhama nauroi tylsänä. Hänen avonainen haavansa haisi todellakin. -Toinen miehistä jatkoi: - --- "On liannut jo koko maan etelästä pohjoiseen. Hyvä että lopultakin -joutuu linnaan... raato! Sehän se on Esempionkin lopullisesti -turmellut." - -Harhama katsoi puhujan silmiin tylsänä, katkerana ja lakkasi puhetta -kuuntelemasta. Puhelu jatkui. Sattumalla pistivät siitä vielä -Harhaman korviin rouva Esempiota tarkottavat sanat: - --- "Se on erästä neitiä, Anttilaa, neuvonut käyttämään miestä ja -rouva Lahtelalle se on neuvonut, että kun on epäterve ihonväri, niin -sen saa puhdistumaan sillä, että synnyttää lapsen." - -Kirkas salama iski silloin Harhamaan. Rouva Esempio oli hänellekin -pari kertaa puhunut, että hänen ystävänsä, taidemaalari rouva -Rantala oli suositellut hänelle semmoista ihonparannuskeinoa, lapsen -synnytystä. Hän muisti, kuinka rouva Esempio jo ensi näkemässä Kolan -pienessä kamarissa ja sitten pitkin talvea oli valittanut, että -hänen poskissansa on epäterve puna, kysellen parannuskeinoa. Inho, -halveksiminen, viha ja kaikki muu Harhaman olemuksen rapa nousi -hänestä roiskeena. Hän mietti katkerana: - --- "Siksikö siis?... Iholääkärinäkö minä olen ollut?... Hah... hah... -haa!..." - -Ja hetken mietittyänsä lisäsi hän: - --- "Miksi et sitä suoraan sanonut?... Kyllä kai minä olisin ihosi -puhdistanut, vaikka olisitkin ilmoittanut mikä sinä olet..." - -Kaikki pimeni ja sumeni hänen silmissänsä ja häneen alkoivat -salamoina sataa vanhat ennustukset arpirintaisesta naisesta ja -raudoista ja kaikesta. Tarvaalaiset jatkoivat puheluansa. Toinen -lopetti sen huoaten: - --- "Kylläpähän elämä kerran opettaa ne kaikki Harhamat ja Esempiot ja -muut heittiöt..." - -Toinen miehistä mietti hetken, huokasi hänkin ja myönsi: - --- "Niin. _Elämä on tuli-omenainen hyvän- ja pahantiedonpuu_... Kun -siitä kylliksensä syö, niin kyllä silmät avautuvat..." - -Harhama vapisi. Hän näki edessänsä tuli-omenoissansa hohtavan -hyvän- ja pahantiedonpuun. Ei elämän häpeäkään jaksanut tukahduttaa -hänessä sitä sairaloisuutta, jolla hän etsi elämän ja kuoleman ydintä. -Hänen huulensa paloivat kuumeessa. Hän kääntyi vastapäätä istuviin -äskeisiin tarvaalaisiin, kuin ivalla, ja lausui: - --- "Minä olen Harhama... En voi nousta... Annatteko minulle lasin -vettä?..." - -Molemmat miehet nousivat sanattomina ja lähtivät toiseen vaunuun. -Harhama nauroi katkerasti ja katseli omaa elämäänsä: sitä Hiiden -myllyn tyttöä, joka nyt tanssi hänen edessänsä hänen elämänsä sen -narrinhameena heilahdellessa... - -Eräs nuori herrasmies oli kuullut puhelun, toi Harhamalle lasin vettä -ja tarjosi sitä ruotsinkieltä puhuen. Hän oli siis viikkiläinen. -Harhama katsoi häneen surullisena ja silloin hän puhui ruotsia -ensikerran elämässänsä. Hän muisti, miten katkerasti hän oli -taistellut viikkiläisiä vastaan keinojakaan valitsematta, ja lausui -katkerana: - --- "Kiitos! Minä olen ystävyytenne jo edeltäpäin maksanut sillä -tavalla, että olisin _koira_, jos ottaisin palveluksenne vastaan..." - -Tarjooja näki hänen kuumeensa ja enempää lupaa odottamatta asetti -vesilasin Harhaman palaville huulille. Harhama maistoi sitä ja lausui -katkerana: - --- "No, nyt on minun alhaisuuteni ja alennukseni täydellinen ja -lopullinen..." - -Viikkiläinen kohensi hänen pielustansa ja antoi hänelle neuvoja. Juna -vihelsi eräälle asemalle tulomerkin ja viikkiläinen poistui hienosti -jäähyväisiksi kumartaen. Harhama katseli hänen jälkeensä huulilla -kuolon katkera nauru. Sitten alkoi hän miettiä jotain alhaista keinoa -millä saada kostetuksi rouva Esempiolle, saada hänet vangituksi -itsensä sijasta. Ja samojen alhaisten ajatusten seassa muisteli hän -vielä sitä, että hänen on annettava maailmalle -- uusi Jumala. - -Juna vihelsi Pietarin asemalle tulomerkin. Vaunuun astui pari -poliisia, jotka vangitsivat Harhaman. - - * * * * * - -Pienessä huoneessa virui Harhama oman elämänsä rautaisilla kihloilla -kihlaamana. Poliisi vartioi häntä visusti. Haava alkoi mädätä -ja sietämätön lihan katku täytti huoneen. Hän oli aivan tylsä. -Sattumalta sai hän käsiinsä taskustansa lattialle pudonneen kirjeen, -jonka hän oli saanut matkalle lähtiessänsä ja unohtanut taskuunsa -lukematta. Korpelan miehet valittivat siinä, että rouva Esempio oli -hänen takuullaan lainannut muka hänelle rahoja. Timon tuvan paperit -olivat niiden rahojen panttina... - -Karvas pala nousi Harhaman kurkkuun. Hän muisteli, kuinka hän oli -rakentanut alttaria maailmankurjuudelle ja nyt olivat Timon tuvan -paperit pelissä _hänen_ elämänsä tähden. _Hänen_ tähtensä hääräili -nyt rouva Esempion lihan ympärillä majuri Velikodushof, hän itse, -joukko työttömiä asian-ajajia, poliiseja, nimismiehiä, tuomareita. -"Sen joutilaan joukon saavat nyt Korpelan Timot elättää ja tämän -inhottavan näytelmän kustantaa", -- mietti Harhama. - -Koko elämä pimeni. Pää painoi hartioita lyijypallona. Katse tylseni. - -Ja hän alkoi nähdä unia ja näkyjä valveilla ollessansa. -Pohjalaisnoidan ennustus arpirintaisesta naisesta takoi hänen -aivoissansa näkyjä. Hän muisti rouva Esempion rinnassa olevan -ruskean täplän. Se täplä suureni... laajeni... rumeni... muuttui -inhottavaksi lihakudokseksi... Hänelle ilmestyi unensa, jonka hän -näki sinä yönä, jolloin mustakutrinen tyttönen lauloi noidan laulun -Magdan luona... Sen unen noita muuttui rouva Esempioksi, joka oli -nyt kihlannut hänet käsiraudoilla... Sen hiukset olivat ilkeitä -mustia käärmeitä. Se lähestyi häntä rautoinensa... Se nosti jo sen -täplästänsä laajentuneen inhottavan likavaipan... Jo heitti se sen -hänen hartioillensa... Hän värisi inhosta ja kauhusta... - -Ja kaikki sekaantui taas ja sotkeutui, Harhamalan onnenkuusen -tynkä ilkkui hänelle, päässä kuoleman kamala korppi... Lopulta hän -tylsistyi, ei käsittänyt enää mitään, ei tuntenut kipuakaan. Ja yhä -edelleen kyti hänessä se väärä usko, että hän oli syytön. - -Päivä kului. Odotettiin tutkintoa. Harhaman haava mätäni ja haisi. -Hän lähetti pyytämään rouva Esempion palvelijaa, Routalan Timon -tytärtä Eevaa, sitomaan ja puhdistamaan häntä. Eeva lähetti hänelle -vastauksen: - --- "En minä tule mokoman miehen puheillekaan." - -Se oli Harhamalle raskainta. Hän oli toki Korpelan köyhiä -_kuvitellut_ palvelleensa rehellisesti sydämen halulla, vaikkapa -väärinkin. Nyt oli hän saanut vastauksen maailmankurjuudelta. Hän ei -jaksanut omaa itseänsä ja elämäänsä tutkia, vaan tutki ainoastaan -maailmankurjuuden vastauksen. - -Silloin Harhama sai vielä sielunsa voimia kootuksi ja hän kirosi -kaikki maailman kurjat. Hän lausui: - --- "Olkaa kirotut kaikki köyhät, kaikki apua tarvitsevat, kaikki -kurjat! Lisääntyköön teidän kurjuutenne loppumattomiin! Vierikööt -kurjuuden vuoret teidän hartioillenne! Olkaa ijäti kirotut!" - -Niin oli hän lyönyt tomuksi yhden jumalansa, kuin Mooses kultaisen -vasikan. - - * * * * * - -Oikeudenkäynti alkoi ja loppui. Harhamaa syytettiin murhapoltosta, -varkaudesta, kiristyksestä, santarmi-ilmiannosta. Hänet tuomittiin -vankeuteen. Hänen oma elämänsä helisytteli hänelle häneltä saamiansa -koruja, jotka hän oli ostanut pakkoluovutuksen ristireunaisella -onnenrahalla: kaksikymmentäviisi-ruplaisella... - -Kun tuomio oli luettu, muisti Harhama sen rahan ja Nikolain siitä -lausuman ennustuksen: - --- "Se raha tuottaa sinulle _onnea_..." - -Hän muisti myös sen kultaisen kynän, jonka Anna Pawlowna oli hänelle -lähettänyt teoksen alkamista varten, ja jota etsiessänsä hän oli -murtanut auki rouva Esempion kaapit. - -Hän naurahti kuolonkatkerasti... Hän ei käsittänyt, että hän itse -oli elämällänsä nostanut elämän vanhurskaat voimat häntä vastaan. -Eläimenä väitteli hän vastuun-alaisuutta. - - * * * * * - -Oli yli puolen-yön, kun Harhaman piti lähteä Schuwalowan -oikeuspaikalta vankilaan. Haava haisi ja mätäni ja lihakset -ajettuivat. Hänen piti kulkea rouva Esempion akkunan alitse. Siitä -alkoi iljanne. Hän ponnisteli voimiansa kulkeaksensa omin varoin. -Mutta voimat pettivät. Hän luisui iljannetta myöten alas, ja -kasvoihin ja käteen repesi verihaava. - -Ja kun hän makasi nyt iljanteella, puoli-mädänneenä, syleksittynä, -halveksittuna, kasvot verisinä, näki hän kuinka rouva Esempion -akkunasta vedettiin verho syrjään ja rakoon ilmestyi rouva Esempion -pää, tukka silmillä. Hän katsoi elämänsä rapaan painuvaa Harhamaa -iloisena, kuten ilkeää saastaa, josta hän oli lopultakin puhdistunut, -päässyt nousemaan puhtaaksi, yleväksi ihmishengeksi. Harhamasta se -katse tuntui ilkkumiselta, häpeän maljan juomiselta, ja taas muisti -hän Noidan laulun ja pohjalaisnoidan ennustukset. - -Rouva Esempion koira Musti tuli Harhaman luo, nuoli hänen kättänsä ja -asettui hänen eteensä käpälillensä, kuin anteeksi pyytäen. Harhama -muisti munkki Pietarin sanat koirista, jotka nuolevat isäntiensä -kättä, kun niiden ystävät ovat ne hylänneet, ja ihmiskädestä, joka -heittää sen, joka siihen on luottanut, kuin revityn liinan märälle -iljanteelle. Hän ei nähnyt alennuksessansa oman elämänsä kutsumaa -Jumalan vanhurskasta tuomiota, vaan muka vääryyden. - -Mutta silloin hänestä kumminkin tuntui, ettei hän jaksaisi enää -nousta omin voimin. Hän muisti vilahdukselta jo Jumalaa ja munkki -Pietaria. Häneltä pääsi vaistomaisesti huokaus: - --- "Herra Jumala!... Herra Jumala!..." - -Perkele, joka oli istunut rouva Esempion katonharjalla, kuuli -Harhaman huokauksen ja raivosi: - --- "Tuhannen tulimainen helvetin sysimiilu!... Onko vaimo ollut -sittenkin Jehovan vierinkivenä?..." - -Mutta se hetki oli ohimenevää. Harhamasta tuntui, kuin soisivat -kaikki pilkanhuilut ja häpeänviulut. Ja silloin leimahti hänessä -taas viha ja narrimainen, sairaloinen itsensä ihailu. Hän tunsi nyt -omat luulotellut kykynsä ja nautti siitä narrina. Teoksensa sivut -leimahtivat hänen eteensä muka maailman loistavimpina runoluomuksina. -Koko teos avautui hänelle, kuin paratiisi. Hän päätti nousta. Kun -vartija-saattaja tarjosi hänelle apuansa, hylkäsi hän sen, ryömi itse -ylös ja katsoen rouva Esempion akkunaan lausui hän itseksensä: - --- "Te ihmissyöpäläiset... Te luulette minut voivanne lokaan -polkea, te saivaret, mutta jos minä tahdon, niin minä astun teidän -vankiloidennekin halki kunniankukkuloille surkuttelemaan teitä, te -ihmiskirput..." - -Hän nousi narrina ja lähti ja paatti julkaista teoksensa. Ja viha ja -kostontuli leimahtivat hänessä... - -Silloin Perkele rauhottui ja lausui: - --- "Mies on oikealla tiellä. Hän kääntyi taas Jehovan portilta vaimon -kääntämänä, sillä hän vihaa nyt vaimoa..." - -Harhama painui häpeänsä vaippa hartioilla tietänsä, samalla kun ne -voimat, jotka olivat hänet lopultakin polkeneet, rouva Esempio ja -majuri Velikodushof, kohosivat pinnalle, syöpäläisestä vapautuneina, -molemminpuolisen sielunjalouden yhteen liittäminä. He astuivat -saamaan palkkiotansa elämältä, joka on vanhurskas, koska se on -Jumalasta. - - * * * * * - -Vihan-temppeli on Perkeleen temppeleistä ihanin. Siellä on se -valta-istuin, jolla hän istuu voittonsa jälkeen kuuntelemassa -palvelijoittensa ylistystä voiton johdosta. - -Vihan-temppelin holveja kannattaa kolmetuhatta kaunista pylvästä... -Ne kaikki ovat kirkkainta kultaa... puhtainta taidetta... soleutta... -suuruutta... Jokaisen pylvään ympärille on kääritty elävä, tulinen -orreme-niminen jättiläiskäärme köynnökseksi... Ne käärmeköynnökset -ulottuvat pylvään juurelta sen päähän asti... Tulikäärmeiden -selkäsuomut ovat kaunista hampaikkoa... Niiden suusta suitsuaa -vihan hieno, sinervä liekki... Tulikäärmeiden häntä on pylvään -jalustalla kiedottu pylvään ympärille niinkuin kaunis tulivanne... -Tulikäärmeiden ruumis kuvastuu pylväiden kullan kirkkaudessa -loistavana, hohtavana, mahtavana köynnöksenä... Jokaisen pylvään -juurella seisoo veripunainen enkeli täysissä sotatamineissa... - -Orreme-käärmeet ovat vihan käärmeitä... Ne huokuvat aina vihaa... -Vihansavuna synnyttävät ne sikiönsäkin... Ne rakastavatkin toisiansa, -hengittämällä toistensa suusta suitsuavaa sinervää vihansavua... -Siitä savusta ne äitiytyvät... sillä antavat isyytensä... siitä ne -nauttivat... se savu on niiden viettien ruokaa... niiden lemmen -antimia... - -Maailman alusta asti ovat orreme-käärmeet Vihantemppelin pylväitä -köynnöksinä koristaneet... Ne vihaavat pylvästänsäkin ja puristavat -sitä ruumiillansa, rutistaaksensa sen kuoliaaksi... Siksi eivät ne -koskaan pylväästänsä irrottaudu... Ne puristautuvat siihen aina vaan -lujemmin, kuin mies vihollisensa kaulaan, kun se sitä kuristaa jo -kuoliaaksi, nauttien koston suloisuudesta... - -Vihan-temppelin holvitkin ovat huikaisevaa kullan kirkkautta, jossa -tuikkivat salamankäret tulina... Holvauksien yhtymäkaaret ovat -tulikaarekkeita... Ne loistavat punakirkkaina vöinä kullan hohdetta -kirjavoiden... Lattia on ruusunvärinen... valo hieman kellahtava... - -Vihan-temppelissä on viha-alttari... Se on tehty hohtavimmasta -hopeasta ja se on taiteen kaunis luomus... Sitä vartioi kaksitoista -saava-enkeliä, tulinen miekka kunkin vyöllä, tulinen käärme kädessä... - -Mutta viha-alttarilla seisoo vihan-enkeli Maaranto... Hänen -olemuksenansa on uhmaa... kasvonpiirteet ovat vihaa... silmissä -leimuaa kostontuli... Viha ja kosto ja uhma hohtavat hänestä, -kuin väri ja tuoksu kukasta, mutta kauniina, taiteellisena, -kuten jumaluudesta konsanaankin... Jokainen lihaksen liike on -vihanväännähdys... katseessa välkkyy vihan salama... hipiästä tuoksuu -kostoa... vartalon notkeus on kyykäärmeen vihan kiemahdusta... Tukka -on sysimusta ja hartioille hajalle heitetty, jossa se häilähtelee -vihan varjona... - -Maaranto on kostonkukka... vihan kaunis lihaksitulemus... uhman elävä -enkeli-ilmiö... - -Hän oli kerran, kun hänessä puhkesi viha täyteen teräänsä, uhannut -tuhota kaikki, niinkuin tekee ruttotauti... Hän oli uhannut tuhota -oman herransa Perkeleenkin... Silloin sidotutti hänet Perkele -viha-alttarille, kaiken vihan ja koston emoksi... Siitä päivin on -hän siinä seissyt... Hän on hopeapaaluun tulisilla käärmekahleilla -kytketty kiinni... Neljällä pienemmällä tulikäärmeellä on hän -nilkoista ja kalvosimista siihen sidottu... Käärmeet ovat eläviä ja -somasti solmuun vedettyjä... - -Vyötäisiltä on Maaranto paaluunsa sidottu suurella uureri-nimisellä -tulikäärmeellä. Se käärme on elävä sekin... Se on Maarannon vatsan -kohdalla somaan solmuun vedettynä... Pää on heitetty solmusta -pitemmälle, vapaaksi, ja sillä syö uureri-käärme Maarantoa, kaivellen -aina sen napaa... Uureri-käärmeen syönnistä yltyy Maarannon viha yhä -enemmän... Se viha valuu hänessä läpi koko olemuksen... Se vuotaa -hänen kohtuunsakin... äitiyttää hänet joka hetki uudestansa... -siittää hänessä aina uutta ja uutta vihaa... - -Siitä hedelmöitymisestä sikiää Maarannossa pieniä seeve-nimisiä -mustia vihan käärmeitä... Ne nousevat vihan karvaina paloina -kurkkuun... syntyvät suun kautta... kiemahtavat syntyessänsä... -sähähtävät vihasta ja kiepahtavat kostosta... Heti niiden synnyttyä -lentää Maarannon eteen soma iira-niminen lintu... Äsken syntynyt -seeve-käärme kiepahtaa sen kaulaan ja iira-lintu lennättää sen halki -ilman, lentäen korkeammalla ihmissilmän kantamia, ja laskee sen -yön aikana maahan etsimään ihmisten kantapäitä... Maassa matavat -seeve-käärmeet etsivät näkymättöminä uhrinsa... pistävät sitä ja -sytyttävät siinä siten vihan tulen, istuttavat siihen Maarannon -hengen... - -Maaranto-enkelin ravintona on se sinervä vihansavu, jota -orreme-käärmeet huokuvat sisälmyksistänsä... - - * * * * * - -Kun Harhama oli noussut iljanteelta ja päättänyt teoksensa -julkaisemisesta, leimahti Perkele Vihan temppeliin. Hänen -vihjauksestansa ilmestyivät sinne pääenkelit ja kolmekymmentä tuhatta -muuta enkeliä... Jokaisen niiden päässä hohti veripunainen seppele... -Jokaisen tukka oli elävällä käärme-nauhalla niskan kohdalla kokoon -sidottu, jääden muu osa hartioille hulmuamaan... Jokaisen kädessä oli -kaunis, tulinen käärmekiemura... Koko joukko oli ihmeen kaunis näky... - -Perkele seisoi valta-istuimensa edessä kruunu päässä tulivaippa -hartioilla... Hänen edessänsä makasi suuren-suuri tulikäärme -rauhallisena kiemurana... Se osotti hänelle alamaisuuttansa... Se -makasi liikkumattomana... Ruumis vaan kohoili hiukan huounnasta... -hohti kuumuudesta... säteili kirkkautta... - -Kahden puolen Perkelettä polvistuivat eeleme-enkelit, kuusi -kummallakin puolen... Niillä oli suuret lyyrat edessä, joiden -reunapuut olivat käärmeistä käyristetyt... Ne soittivat lyyrillänsä -ylistystä Perkeleelle... Koko temppeli oli täynnä suloutta... -notkeutta... ihanuutta... loistoa... hohdetta ja välkettä... sävelien -ja laulun karkeloa, jolle soitti etäinen kaiku... - -Perkele alkoi järkeilynsä, puhuen: - --- "Palvelijani Harhama kulkee pelastuksensa tiellä. Hän on päässyt -viimeisen karin ohi. Hän julkaisee teoksensa ja puristelee jo Kainin -kurikan vartta..." - -Enkelit ylistivät Perkeleen voittoa soitolla ja laululla, laulaen: - - "Sinä niinkuin aamurusko koitat. - Sinä kaikki kaadat, kaikki voitat. - Sinä kehräät kaiken elonrihmat. - Sinä kerran niinkuin sumut, vihmat - puhallat pois väärät valtijat. - Suo meidän olla sulle vartijat!" - -Sävel kisaili säveleen keralla... nuoruus kauneuden... taide -alastomuuden keralla. Perkele jatkoi: - --- "Teidän on tästä-edes edistettävä Jehovan lähetystyötä... Teidän -on koottava rahaa sen kirkon rahahaaviin!" - -Palvelijat hämmästyivät. Perkele jatkoi: - --- "Te ette näy ymmärtävän. Minä selitän teille: Pakanoiksi sanotut -ovat likempänä Jehovaa, kuin ne jotka itseänsä kristityiksi -kutsuvat... Pakanat eivät ole koskaan näytelleet semmoista näytelmää, -kuin nyt vielä hoippuva palvelijani Harhama... Pakanat eivät sitä tee -ja siksi edistäkää te Jehovan lähetystyötä..." - --- "Nyt me ymmärrämme. Sinä olet viisaus", -- riemuitsivat enkelit ja -yksi heistä lopetti: - --- "Me kilisemme aina kirkon rahahaavissa, herätellen torkkuvia -ihmisiä, kun suntio kokoo rahaa lähetystyön hyväksi..." - -Ylistyslaulu ja soitto huuhtelivat taas suuren temppelin kauniita -holveja, kutitellen niistä kaiun kerallansa karkeloimaan. Kaikki ui -sävelmeressä... kylpi kullankirkkaudessa... kuivautui kauneudessa. -Perkele jatkoi: - --- "Sinä lippuna, jolla minä kokoan Jehovan joukot sen luota, on -Eevan ilmestymisestä lähtien ollut hame, nainen ja sen hame..." - --- "Siis sinun aistipunakukkasi", -- selitti Hiisi. Perkele järkeili -edelleen: - --- "Hameen tähden unohtavat miehet Jehovan hengen... Sen tähden -kokoavat he kultaa ja kunniaa. Sen tähden tappavat he toisiansa ja -myövät omat ja toistensa nahat eli kunnian ja hengen. Katsokaa!" - -Perkeleen viittauksesta avautui muinais-ajan näky: - -Spartan kuningas Menelaos istui valta-istuimellansa... Paris saapui -hänen vieraaksensa... Kuninkaalliset vaipat heilahtelivat... -orjat kumartelivat. Kauniisti, taiteellisesti... Kohteliaisuudet -kuhertelivat keskenänsä, kuin kaksi kavalaa käärmettä... kiertelivät -toisiansa... mairittelivat... pettivät ja kosivat pettäjäänsä... - -Paris vietiin kuninkaan puolison, kauniin Helenan eteen... Helena -istui orjattariensa ympäröimänä, huntu olalla... tukassa kaunis -koriste... silmässä katseena kiehtova käärme... vartalo sulona... -poski punana... huuli herkkuna... Paris kumarsi... hämmästyi... -vavahti... Hän näki veripunaisen kukan ja hienon hameen, jonka -laskoksen alta näkyivät solean polven piirteet... - --- "Hän huomasi hameen ja aistipunakukan", -- huomautti Perkele. Ja -enkelit soittivat ja veisasivat hänen ylistystänsä: - - "Kaunis aistipunakukka - kukkii yöt ja päivät siellä, - missä naisen hame, tukka, - häilähtää vaan miehen tiellä. - Suuri sull' on voima, henki. - Jehova on sulle renki." - -Näky jatkui: Kaunis Helena peitti kasvonsa käsillään, heitti hunnun -päänsä peitteeksi... - --- "Hänkin näki jo aistipunakukan", -- riemuitsivat enkelit. -Näky jatkui: Helena istui orjattariensa ympäröimänä ja kehräsi -värttinällä... Paris soitteli hänelle kitaraa ja lauloi kauniista -Troijasta... Helena katseli soittajaa... Hän unohti jo värttinänsä... -hän ei enää kuunnellut soittoa, vaan _katseli_... - --- "He ihailevat aistipunakukkaa... Hame heiluu jo minun lippunani", --- ylpeili Perkele. Näky jatkui: - -Helena istui yöllä vuoteensa reunalla ja muisteli Parista... Kaksi -orjatarta riisui häntä... Lämmin povi kohoili huounnasta... jalka -värähteli hieman... silmissä hehkui outo tuli... Paris astui sisälle -palvelijoinensa... Kaunis Helena peitti kasvonsa käsillänsä... Paris -_puhui_ hänelle... Kaunis Helena ei huutanut apua... Paris _kuiskasi_ -hänelle... Kaunis Helena odotti, että hän kuiskaisi _likempää_... -Paris polvistui hänen eteensä... tunsi hänen hipiänsä hienon hajun... -hänen kuuman hengityksensä... tunsi poven värähdyksen... huomasi -pienen arkailun... - -Lopputarinan tiesi Spartan kuninkaan aviovuode. Hetken kuluttua vei -Paris kaunista saalistansa varkain pois vierasvaraisesta linnasta... - --- "Hän on löytänyt aarteen... Hän on vallottanut hameen", -- ilkamoi -Piru. - --- "Jota palvellessansa hän ei eksy Jehovan kapeille poluille", -- -lisäsi Kehno. - -Näky jatkui: - -Skamandroksen rannalla kohosi Troija ylpeänä, korkealla kukkulalla. -Ylinnä vuoren huipulla loisti linna, jossa kaunis Helena soitteli -Pariksellensa kreikkalaista lyyraa... Molemmat katselivat -aistipunakukkaa... Kreikkalaiset sotajoukot lähestyivät... -Kaunis Helena katseli niitä akkunasta... Hän katseli niitä ja -Parista ja haisteli aistipunakukkaa... Hänen petetty puolisonsa -näki hänet ja hänen käteensä ilmestyi Uuvan musta kukka... -Kuului huikea sotahuuto... Kreikkalaisten sotajoukot syöksyivät -Skamandros-jokeen... kahlasivat... yrittivät uida sen yli... -Troijalaisten nuolia ja keihäitä ja kiviä satoi rankkana... -Skamandroksen vesi punautui verestä... sen aallot keinuttelivat -kaatuneiden ruumiita... Kreikkalaiset peräytyivät... hyökkäsivät -uudestaan... veri vuoti virtana... ihmiset tappelivat petoina... -ne karjuivat villi-eläiminä... rivit harvenivat... haavottuneiden -valitukset sekaantuivat sotahuutoihin... Helena katseli näkyä linnan -akkunasta... - --- "Se on taistelua _hameesta_"-- selitti Perkele. - --- "Sinun aistipunakukkasi on saanut ihmiset unohtamaan muut liput", --- selitti Piru. - -Uusi näky avautui: Sabinilaiset viettivät juhlaansa. Heidän naisensa -tanssivat uhritulien ympärillä, seppeleet päässä... Miehet katselivat -kaunista tanssia... Naisten notkeat vartalot heilahtelivat... hameet -hulmahtelivat... hajanaiset tukat häilähtelivät... Viini vuoti... -Veri kuumeni... Naisten poskille nousi puna, poveen lämpö... -Miesten silmät paloivat... Tanssi jatkui... Naisten hipiä huokui -lämpöä... Italian lämmin tuuli heilautteli naisten tuoksua... se -hulmautteli niiden hiuksia... se häiläytteli niiden helmoja... -Tummansininen taivas valeli kaikki lämmöllänsä... Himot alkoivat -heilahdella... Naiset naarastelivat miehille... miehet liehakoivat -naisia... nostelivat niille sulkiansa... mittelivät niiden uumenia -katseillansa... Halut karkeloivat... suutelivat toisiansa... -kuhertelivat toistensa keralla... - --- "Hame nousee jo sotalipuksi", -- iloitsi Perkele. - -Rooman miehet syöksyivät naisten kimppuun ryöstääksensä ne -miehiltänsä... Syntyi suuri taistelu... Nainen tahtoi molemmat -ottaa... - --- "Se on taistelu _hameesta_... Sama hame on kummankin joukon -lippuna", -- selitti Perkele kuivana, ja jatkoi: - --- "Kun heille ei riitä naisen hame, taistelevat he jo miesten -hameista, kuten tuossa näette:" - -Taas aukeni uusi näky: - -Golgatalla oli kolme ristiä. Pyhänmaan taivas katseli surullisena -näkyä... Öljymäki näytti surevan. Maailmantuska leijaili ilmassa... -Kaunis Kidronin puro lorisi surullisena ja Betesda näytti -sinisilmältä, joka on kostea kyynelistä... Luonto itki... taivas -huokasi... puut surivat... linnut lauloivat kaihomielisinä... -äärettömyys huokui ikituskaa. - -Ristin juurella jakoivat sotamiehet ristiinnaulituiden vaatteita... -Riita syntyi hameesta... Silmät salamoivat jo vihaisina... - --- "Taistelu hameesta vaikka ilman naistakin", -- huomautti Perkele -kuivasti. - -Vihan-temppelissä välkkyi kulta... laulu ja soitto kosiskelivat -kaikuansa... kauneus puhkesi kukkaansa ja viha suitsusi savuna... -Perkele jatkoi ylpeänä: - --- "Joko _täytyy_ ihmisten kääntyä, tai..." - -Hän keskeytti, teki uhkaavan liikkeen ja lopetti: - --- "Tai täytyy heidän _tuhota_ toisensa, että Jehovan valta heissä -loppuu... Heidän täytyy tuhota toisensa, joko tappamalla toisensa, -tai sitten paheen palvelijoina alentua suvun huonontumisen kautta -Jehovan kuvasta sukupuolieläimiksi: naarasteleviksi naisiksi ja -koirasteleviksi miehiksi... Silloin on heistä haihtunut Jehovan henki -ja kuva... Ja silloin puhallan heihin minä oman henkeni..." - --- "Sinun tahtosi on maailmanlaki", -- riemastuivat enkelit. Perkele -jatkoi: - --- "Maarannon käärmeiden on nyt joka hetki herätettävä Harhamassa -kytevää vihaa, että hän suorittaa Kainin-iskunsa. Aaraman -kunnianhimon kuplat ja Iirannon kullanhimo, Uulemon turhamielisyys -ja Uuvan mustakukka ovat ne, jotka johtavat hänet teostansa -julkaisemaan... Ennen kaikkea hänen täytyy oppia _vihaamaan_..." - --- "Sinun henkesi on hänessä puhaltava jalon vihantunteen -tuliroihuksi", -- todistivat enkelit. - -Perkele jatkoi majesteetillisena: - --- "Se aika on tuleva, jolloin koko ihmiskunta rukoilee minua, -kuten Harhama rukoili... Se aika tulee, jolloin kaikissa kirkoissa -veisataan _minulle_ ylistystä ja rukoillaan minua varjelemaan -ihmisiä siltä kavalalta ketulta, Jehovalta, joka minua haukkuu -kiljuvaksi jalopeuraksi... Silloin palavat uhritulet teille, minun -palvelijoilleni..." - -Rajaton riemu nousi enkelijoukosta. Koko loistava joukko veisasi: - - "Kaikki kirkonkellot soivat - kerran sulle. Edessäsi - kumartavat kaikki voimat. - Kaikki valta kädessäsi - kohta välkkyy. Sulle soittaa - kaikki torvet. Kohta voittaa - sinun suuri asiasi. - Kohta sinun kunniaasi - maat ja taivaat julistavat." - -Perkele istahti valta-istuimellensa. Enkelit soittivat lyyrällänsä -hiljaista ylistystä ja Perkele jatkoi: - --- "Minun asiani voittaa, sillä se on _oikeus_... Katsokaa kuinka -Harhama kulkee pois Jehovasta!" - -Silloin kulki kuvauksessa koko Harhaman elämä... sen erehdykset... -sen rikokset... sen alhaisuus... sen halpuus... sen naurettavuus... - -Enkelit iloitsivat... - -Jo tulivat Harhaman elämän viime hetket. Kuvauksessa kulki hänen -narrimaisuutensa ja hänen elämänsä rouva Esempion kanssa... - -Enkelit riemuitsivat. - -Jo ilmestyi viime kohtaus... Ilmestyivät majuri Velikodushof ja -Edelmuth... Syntyi taistelu hameesta. Kuvauksessa kulki koko -oikeus-asia ja siihen liittyvät seikat rouva Esempion, Harhaman ja -Velikodushofin kotona... hotelleissa ja kaikkialla... - -Enkelien riemu yltyi. - -Jo oli näytelmä lopussa. Kuvaukseen ilmestyi taas Harhama. Hän -oli ihmiskurjimuksen näköinen... Hän piteli ammottavaa haavaa -kädellänsä, etteivät siitä suolet ulos valuisi... Häpeän vaippa -häilyi hartioilla... Takana näkyi joukko poliiseja, asian-ajajia, -tuomareita, Velikodushof, Esempio, Edelmuth, Eeva ja muita todistajia -ja naurajia... Varastetut korukalut ja hame olivat lattialla -voitettuina... - -Perkele viittasi näkyä ja lausui: - --- _"Ecce homo!"_ [Katso ihmistä.] - -Enkelijoukosta räjähti suuri nauru ja ilo ja riemu. Perkele kysyi -enkeleiltänsä: - --- "Suostuisiko yksikään teistä näyttelemään tuollaisen näytelmän?..." - -Enkelit kauhistuivat ja vannoivat: - --- "Ei ainoakaan _sinun_ palvelijasi voi niin alas mennä..." - --- "Ja kumminkin", -- jatkoi Perkele -- "Jehova varottaa ihmisiä -seuraamasta teidän esimerkkiänne..." - --- "Se petturi!" -- kauhistuivat enkelit. Perkele jatkoi: - --- "Mutta Hänen valtansa on lopussa Noista ihmisistä ei ole enää -sukupuolieläimeen kuin kukon askel. Ja se on sama mitä tietä -minä Hänen vääryydestänsä teen lopun... Hän pani minua ihmisistä -erottamaan luonnonlain, jonka mukaan toinen laji ei voi yhtyä -toiseen, mutta siihen lakiin sisältyi myös _perinnöllisyys_: -Turmeltunut laji ei voi itseänsä parempaa synnyttää ja sitä tietä -huononnan minä ihmissuvun Jehovan kuvasta eläimeksi... Harhama -on siitä todistus. Ja hänen alhaisuutensa on hänen siemeneensä -periytyvä..." - --- "Sinä kulet kaikkia teitä yhtä aikaa", -- vannoi riemastunut -enkelijoukko. - -Äskeinen näky viipyi vielä kuvauksessa... Siihen ilmestyivät lisäksi -naurajien sankat ihmisjoukot. - -Tuhannet pilkansormet osottivat näytteillä olevaa Harhamaa. -Ivankellot soivat, häpeänmaljat vaahtosivat. Perkeleen ylpeys -häilähteli verivaipan hulmahduksien tavoin. Hänen päänsä päällä -leijaili siivekäs kruunu, jonka häikäisevä hohde valui hänen -hartioillensa. Enkelien käsiin ilmestyivät veripunaiset tulikukat -ja niiden pään päällä kukkivat salamat. Perkele osotti Harhamaa ja -ihmisten ivanaurua ja riemuitsi: - --- "Jehovan kuvat osottavat ja ivaavat Jehovan kuvaa..." - -Äärettömyys ja äärellisyys yhtyivät Perkeleessä, joka repesi riemusta -enkelien veisatessa: - - "Katso ihmistä, - kuvaa Jehovan! - Voima herramme - kerran Jehovan - kuvansa-laiseksi - vielä polkevi. - Ensin kuvan Jehovan - sitten Hänet Itsensä - maahan tallaa hän." - -Harhama viipyi vielä kuvauksessa ihmis-elämän narrina, ihmisten häntä -osottaessa ja nauraessa ja Perkeleen toistaessa enkeleillensä: - --- _"Ecce homo!"_ - - - - -Elämänkukkia. - - - Elämä on suuri erehdys... - -Maailmat kirmasivat raivolentoansa... Hirvittävinä heittelivät -auringot kiertolaisiansa itsensä ympäri... Vinhoina viskautuivat -kiertolaiset kierrettäviensä ympäri... Kaikki karkeloi... kaikki -kiersi... kaikki eli kuollaksensa ja kuoli syntyäksensä... - -Eikä mistään näkynyt rantaa, ei pysähtymää kaiken kiertämisen -ainaiselle laajentumiselle... ei rauhaa... ei lepoa... ei elämän ja -kuoleman ikitaistelun loppua... - -Kymmenet miljoonat maailmakunnat yhtyivät yhdeksi... Satoine -miljoonine kiertolaisinensa, äärettömyyden hirviöinensä viskautuivat -ne toisten maailmakuntien yhtymien ympäri... muodostivat niiden -kanssa uusia maailmoita, joissa tuhannet miljoonat suurhirviöt -tomuina tanssivat... karkeloivat... raivosivat ikilentoansa... -tappelivat elämästä ja kuolemasta... murskasivat toisiansa... imien -itseensä toistensa aineita... syntyivät uudestaan ja pauhasivat -äärettömyyden halki tuskalla ja kiireellä, kuin etsien selitystä -elämän ikitaistelulle ja -lennolle ja pelastusta uhkaavan kuoleman -hirmukynnestä... - - * * * * * - -Kesä oli kauneimmillansa. Suomen kaikki kosket soivat kanteleina. Sen -vedet välkkyivät päivän kuvastimina. Sen purot helskyivät helmivöinä -ja lähteet lorisivat lemmenlauluina. Kukkanurmilla kuhertelivat -loistavat perhosparvet, vedessä kuti kala, puussa hautoi lintu ja -nuorukainen soitteli tyttönsä luhdin ovella. - -Kaikkialta kuului elämänlaulu ja joka paikassa soivat lemmen -soittimet... Kaikkialla hioi myös niittomies jo viikatettansa, -ihminen nurmen ruohoa, kuoleman viikatemies kaikkia kaatamaan... - -Harhama astui ulos vankilasta, josta hänet oli rouva Esempion ja -majuri Velikodushofin jalomielisyydestä armahdettu sairautensa -tähden. Henkiset, parantumattomat haavat olivat auenneet -ruumiillisten lisäksi... Hän astui vankilasta elämän suureen -sairashuoneeseen niitä haavoja parantamaan... Hän astui siihen -sairashuoneeseen sillä hetkellä, jolloin siellä kaikkia kuoleman -viikatteita terotettiin... Hän astui sinne hartioilla häpeänvaippa... - -Elämän suuressa sairashuoneessa haisi lääkkeet: Kaikki pilkanpullot -olivat avatut... kaikkialla valuivat ivanvoiteet... kaikkialla -haisivat häpeänrohdot... Tienvieri ilkkui... virstapatsaat -nauroivat... somer narskui askeleista ja naurahteli: - --- "Sinä olet 'istunut'..." - -Synkkä ja tuskallinen on se tie, joka avautuu vankilan portilta -sieltä pois lähtevälle... Vankilan kiviportaat ovat sen rinnalla -valta-istuimen astuimia... - -Kunne hän kulki, sinne kantoi hän häpeänsä taakkaa. Ihmiset -väittelivät häntä ja lausuivat: "Hän on 'istunut'." - -Kolkko on sen elämä, joka on vankilan rautoja kantanut... - -Minne hän meni, siellä ajatteli hän: - --- "Täällä ne tuntevat minut... ne ajattelevat, että minä olen -'istunut'..." - -Levoton on sen mieli, joka on maannut vankilan vuoteella... - -Maailma on kolkko korpi sille, joka tulee vankilasta. Lintu laulaa -hänen häpeäänsä, päivänpaiste paljastaa sen ilkkujille ja kuu -valaisee sen yöllä, osottaa sen kantajan kulkijalle ja sanoo: - --- "Katso ihmistä, joka on vankilassa istunut!..." - -Raskaat ovat vankilan kahleet, vaan raskaampi on sen elämä, ken -niistä pääsee... Kova on vankilan vuode, vaan kovempi on sen tie, ken -sieltä kotiansa kulkee... - -Eikä ole missään pakopaikkaa... ei suojaa... ei ystävää, jota voisi -lähestyä, tuntematta häpeän raskasta painoa... - - * * * * * - -Elämän rohdokset haisivat. Pilkansormet tarttuivat lääkäröimään -Harhaman haavoja. Ihminen lääkitsi ihmistä: ivaili sitä. - -Ja silloin roiskahteli Harhamasta ihmissielun rapa. Hänen henkensä -sairaloisuus, ihmis-inho ja halveksiminen kehittyivät huippuunsa Kun -pilkanhuilut soivat, pakeni hän omaan itseensä, tukkesi korvansa -ihmisten halveksimisella. Se huumasi hänet kuuroksi kuin kuume -sairaan. Hän ei yrittänytkään kysyä, oliko hän _itse_ elämällänsä -vetänyt häpeänviulut vireeseen. Hän tukkesi korvansa niiden -vingunnalta ynseällä ajatuksella: - --- "No, ne elukat!... Soittakoot ja laulakoot!..." - -Mutta joukko-ihmisen tunteet olivat lujat. Hänen omansa tahtoivat -kiittää häntä entisistä palveluksista ja joku tarvaalainen toimitti -hänelle toimen ritalaisessa konttorissa Helsingissä. Hän alkoi -nakerrella elämän tehtävien ympärillä. Hänen työtovereinansa oli -tarvaalaisiakin ja kun ne antoivat hänelle joskus ohjeita ja -huomauttelivat hänen elämästänsä ja huolehtivat siitä, kärsi hän -enimmin siitä, että ei keksinyt jotain sopivaa alhaisuutta, millä -maksaa neuvot ja huolenpito. Hän uhmaili itseksensä: - --- "Minä tahdon olla _alhainen... Alhainen_ minä tahdon olla... -Elukka elukkaa vastaan!..." - -Ja kun toiset joukko-ihmiset osottivat häntä, häväistäksensä sillä -tarvaalaisia, nautti hän siitä, sillä se antoi hänelle aina aiheen -purkaa sielunsa rapaa ja alhaisuutta, ihmis-inhoansa ja antaa -takaisin semmoisilla aseilla ja sanoilla, että hän sai ihmis-inhon- ja -alhaisuuden-janonsa hetkeksi tyydytetyksi. Hän nautti siitä, kuin -juoppo viinasta, ja riemuitsi: - --- "Minä en nosta pyrstösulikseni jaloutta... Minä nostan niiksi -alhaisuuden, että näette, elukat, minussa _oman_ kuvanne, ihraisen... -Minä en kokoa enää jalouden kissankultaa suomuikseni..." - -Mutta samalla hän häpesi ja inhosi tarvaalaisiakin ja halveksi -kaikkia erotuksetta... Tarvaalainen jalkapuu kiusasi häntä nyt -enemmän kuin ennen, ja hän ei päässyt siitä irti, sillä hän oli sen -joukko-ihmisen pilkansormen osoteltavana, oli sen luottamusmiehenä -istunut raudoissa. Kun toisten puolueiden puolelta häntä -julkisuudessa osoteltiin, kirjoitti hän tuntemattomana sanomalehtiin -vasta-antimet ja valoi niihin kaiken halpuutensa, tuskitteli, että -ei voinut olla _alhaisempi_, koska se ei olisi painoon kelvannut -ja odotti uutta tilaisuutta: uutta herjausta, kiihkeästi kuin -juopposairas kapakan oven avaamista, että saisi taas aiheen valaa -sisälmyksien sairaloisuutta: inhoa, ja tyydyttää alhaisuudenjanoansa. -Ja kun hän oli taas saanut sen halpamaisuutensa janon tyydytetyksi, -riemuitsi hän: - --- "Ah, te elävät todistuskappaleet Darwinin kehitys-opin -oikeudesta!..." - - * * * * * - -Elämänkäärme mateli vitkallisena, kuin ruumislauluna... Se saatteli -ihmistä kuoleman kitaan, hautaan... Se johti sitä omia polkujansa -myöten... söi sitä... pisti sitä, kasvattaen pakahtumia... mätä- ja -rapapesäkkeitä... alhaisien tai jalojen tunteiden pakahtumia... Se -veti ihmistä perässänsä hautajaisvirtenä... Ruumislaulunsa päästä ei -ainoakaan irti pääse... Kaikkien täytyy sitä näkymätöntä kahletta -seurata... - -Jo vankilan ristikkojen takana, kahleiden helinässä, oli Harhama taas -miettinyt teoksensa julkaisemista. Se teos ilmestyi hänelle unissa ja -valveilla. Joskus se ilmestyi punakirkkaana pyöränä, kuunkehänä, joka -nousi taivaalle ja paistoi sieltä himmeästi harmaiden sumujen läpi... -häämöitti surullisena... itkevänä... sammuvana. Silloin heräsi -hänessä ääretön katkeruuden ja kaipuun tunne. Punakirkas kehä alkoi -himmetä ja sammui lopullisesti ja kuoleman kaamea yö nosti taivaalle -mustan harjansa, jota pitkin käveli kaikenhäviö pääkalloinensa... - -Joskus taas ilmestyi teos seppeleenä... nousi taivaalle... laajeni... -kirkastui... alkoi taas haihtua, edeten äärettömyyteen, ja hävisi -näkyvistä. Jälelle jäi ainoastaan pölynä karkeloiva elämänturhuus, -jossa leijaili kuoleman mustasiipinen enkeli, terävä viikate kädessä. - --- "Elämä on kaiken turhuutta", -- huokasi silloin Harhama katkerana. - -Ja mitä kirjavimpina ja erilaisimpina näkyinä ilmestyi hänelle -teos aina vaan uudestaan ja uudestaan ja kaikki ne näyt päättyivät -kaikenhäviöön ja kuolemaan, jotka ilmestyivät aina samoina... aina -pysyvinä... aina jääkylminä ja tunteettomina ja armottomina... - -Harhama katseli sitä suurta leikkiä jo tylsänä... Hän katseli sitä jo -_aikansa huviksi_ joskus päiväkauden. - -Mikä häntä nyt veti ja houkutteli teostansa julkaisemaan, sitä ei -hän enää täysin tajunnut, eikä liioin tuntenutkaan. Se oli sama, -kuin kuolevan halu nähdä lapsuutensa marjamaat ja leikkipaikat. -Joskus välähti niistä haluista raukea, riutuva halu nousta sen -kautta elämän likaojan pohjalta vielä kerran kuivalle maalle. Sitä -ajatellessa leimahti taas taudinkuume nousta ylemmä niitä ihmisiä -jotka häntä osottelivat, näyttää niille, että he muka ovat etanoita -hänen rinnallansa, kohota kuvitellun henkisen ylemmyyden ja neron -temppelinharjalle osottamaan ylenkatsettansa niille, jotka eivät muka -kykene muuhun kuin soittamaan hänelle pilkanhuilua... - -Hän nautti siitä ajatuksesta, kuin herkuista, ja hänen ruttomainen -patologinen itse-ylpeytensä leimahti tulirovioksi. Sen lieska löi -puhki äärettömyyden ja tapasi Jumalan, jota Harhama silloin halveksi -ja inhosi ja vihasi, kuten ihmisiäkin. Mutta kun kaikki oli aikansa -riehunut ja pursunnut, raukesivat voimat ja hänen henkensä laski -tylsänä siipirikkona elämän kivikarille lepäämään, mistään enää -väliäpitämättä... - -Niin jatkui hänessä raivoisa taistelu tyynen, miltei kuolleen pinnan -alla. Teoksen julkaisemis-ajatus kyti katkerana tulena. Siinä tuntui -vaan olevan jotain korjattavaa, tai pois pyyhittävää, tai lisättävää. -Siinä oli jotain hämärää sumua... - - * * * * * - -Elämänkäärme mateli tietänsä. Sen ruumislaulut johtivat niiden -päähän takertunutta varmaa päämäärää kohti. Ijankaikkinen taistelu -riehui halki avaruuden. Ihminen punoi tunteistansa, himoistansa ja -haluistansa omaa kahlettansa, omaa ruumislauluansa, joka veti häntä, -kuin nuora jälestänsä... - -Teoksen julkaisemis-ajatuksesta johtuivat Harhaman ajatukset aina -rouva Esempioon. Silloin hän värisi inhosta. Hän tunsi hänen -hengityksensä ilkeän, aistillisen löyhkän. Hän oli tuntevinansa hänen -hiuksiensa hiipaisevan kaulaansa, märkinä, ilkeinä suortuvina. Hän -näki hänet rumana, lihallisena. Hän muisti kuinka hänen mieleensä -oli johtunut Nero ja Lombroso, kun rouva Esempio Valkeassa talossa -plastiikaa näytellessänsä ojensi hänelle kätensä. Sama ajatus oli -hänessä herännyt kerran myöhemminkin: Kerran oli rouva Esempio -lukenut _Quo Vadis_-kirjaa ja innostuneena alkanut näytellä -Petroniuksen soleavartaloisen rakastajattaren sulavia liikkeitä. -Kun hän silloin teki plastillisia liikkeitä, ja puhui plastiikasta, -näytti hän Harhamasta Nerolta, jolla oli kuvattuna plastiika -lyyrana. Ja lopuksi aina ilmestyi hänen silmiensä eteen ruskea -täplä, jonka hän oli nähnyt rouva Esempion rinnanpäässä. Se kasvoi, -laajeni, paksuni inhottavaksi, veriseksi lihavaipaksi ja putosi -hänen hartioillensa. Silloin ryöpähti hänessä aina halveksiminen -ja inho ja viha. Hän luki kerran hänen kirjeitänsä nauttiaksensa -_inhosta_, sillä ne kirjeet olivat hänestä nyt aistillisia, typeriä, -hullunkurisia. - -Ja kun hänelle sittemmin alkoi tulvata herjauskirjeitä, joissa -toisissa kerrottiin rouva Esempion sekä aikaisemmasta, että -silloisesta elämästä, nautti hän siitä, että näki hänet alhaiseksi. -Hänen vihansa joi siitä huumaavaa viinaa ja sai tyydytystä. Hän aivan -odotti semmoisia kirjeitä. Kun niissä kirjeissä myöhemmin, Harhamaa -ivaten, kerrottiin rouva Esempion olevan puutteen kuilunreunalla, -halusi hän auttaa häntä, painaaksensa hänet siten hänen itsensä ja -ihmisten silmissä vielä alemma itseänsä, kuin hän hänen silloin luuli -olevan. Hän tahtoi olla _näennäisesti_ jalo, koska hän sen kautta voi -olla _alhainen_... Hän riemuitsi taas itseksensä: - --- "Minä tahdon olla _alhainen... ainoastaan_ alhainen... Jos en minä -sen _näennäisen_ jalouden kautta voisi olla _alhainen_, niin minä -sylkäisisin siihen..." - -Ja kun kirjeissä kerrottiin hänen omista rikoksistansa, nautti hän -siitäkin, koska näki, että hän on jo _ollutkin_ alhainen. Hän nautti -siitä myös sentähden, että se herjailu herätti hänessä ihmis-inhoa, -inhoa ja vihaa ihmisiä ja Jumalaa kohtaan. - --- "Molemmat ovat samanlaisia elukoita, sekä ihmiset, että niiden -kuvajumala", -- ilkamoi hän ja piti jo rikoksena, jos niitä kohtelisi -ihmiselle tulevalla arvon-annolla ja kunniallisuudella ja jaloudella. - -Kaikki se kehnous lähti hänestä, kuin kuume sairaan ruumiista. Hänen -sielussansa ei värähtänyt enää ainoakaan jalo, puhdas sävel. Kaikki -ui ja hukkui valloillensa päässeeseen alhaisuuteen ja henkiseen -likaan. Jokaikisen näennäisesti oikeankin teon vaikuttimena oli -halpamaisuus. - - * * * * * - -Elämä ja kuolema peittelivät jälkiänsä. Haudoilla lahoivat puuristit, -rautaisia söi ruoste ja kiviä murenteli joku muu ajanhammas. -Hautakummut tasottuivat. Muisto haihtui, kuin sumu, eikä kukaan -tietänyt, mihin kaikki haihtui ja hävisi. - -Se elämän ja kuoleman taistelu, joka hävitti kaiken, nousi -taas Harhaman eteen joskus hirvittävän suurena, pelottavana ja -armottomana. Mutta hän katseli sitä jo hieman toisilla tunteilla, -kuin ennen: Hän katseli sitä joskus tylsänä, nauttien suuresta -näystä, joskus taas uhmaten, halveksien, aivan uhitellen, kuten hän -nyt katseli koko elämää. - -Mutta uhma väsyi, henkiset voimat raukesivat uhitellessa ja silloin -leimahti hänessä taas hänen sielunsa ikuinen syöpä, kuoleman pelko. -Se leimahti katkerampana kuin ennen ja hän vapisi joskus sen kynsissä. - -Silloin hän vieläkin etsi turvaa teoksestansa. Se tauti ei ollut -lakannut. Hän ei kysellyt minkälainen sen tarjooma pelastus on, vaan -riippui siinä vaistomaisesti, kuin hukkuva vesiporeessa. Epäily oli -sammunut jonkinlaiseksi tylsyydeksi, tai uhmaksi. - -Teoksen julkaisemista miettiessä ilmestyivät hänelle aina -ennustuksien valkeat linnut, jotka kantoivat seppeleitä. Se puhalsi -häneen tulta. Hän sai voimaa vihata ja inhota ihmisiä. Hänessä heräsi -halu astua kunniankukkuloille, vaikka raudat käsissä ja jaloissa, -suoraan vankilasta, häpeän taakka hartioilla ja pilkankellojen -soidessa. Hän himoitsi päästä sinne ylös, voidakseen sieltä käsin -halveksia ihmisiä, kaikkia eroituksetta... - -Siinä tarkotuksessa ryhtyi hän kirjoittamaan omaa elämäkertaansa, -jonkunlaista ilkamoivaa paljastusta, jonka hän päätti julaista -joko teoksen yhteydessä, tai samoihin aikoihin. Hän teki siihen jo -pari luonnosta. Mutta kun hän niitä tarkasti, huomasi hän että ne -olivat kelvottomia ja typeriä. Hän ei voinut kirjoittaa yhtä ainoaa -kelvollista riviä, jos se ei ollut hänen teostansa. Niin tyyten oli -hän siihen teokseen pannut itsensä, valanut siihen kaikki henkensä -voimat ja kyvyt. - -Elämäkertansa luonnosta tarkastaessansa huomasi hän nerottomuuden -lisäksi siinä sen vian, että hän oli ryhtynyt kaunistelemaan -itseänsä. Hän oli kirjoittanut sen siinä hengessä, että hän näyttäisi -jalolta, syyttömältä, sorretulta, petetyltä. Hän oli salannut -siinä kaiken mikä hänessä haiskahtikaan huonolta ja halvalta ja -alhaiselta. Hän oli yrittänyt tehdä itsestänsä pyhimyksen. Hän oli -kääntänyt asiat aivan tuntemattomiksi, oikeastaan tahtoen siten estää -toisten paljastumista. Hän oli myös tyyten ja huolellisesti salannut -olemuksensa ytimen: teoksensa synnyn. Se oli ollut hänelle helmi, -jota hän ei raaskinut viskata ihmisten eteen. - -Kun hän sen huomasi, kysyi hän itseltänsä: - --- "Ketä varten minä sitten oikeastaan peseydyn?" - -Ja kun hän huomasi, että hän koristautui halveksimiensa _ihmisten_ -edessä, miellyttääksensä niitä, kuten Hiiden myllyn tyttö miestä, -tai keikaroiva mies sitä tyttöä, tuprahti hänestä inho. Hän paiskasi -työnsä nurkkaan ja ilkamoi: - --- "Vai _teitä_ varten minä koristautuisin, te ihmislutikat! -Ohoh!... Minä rapaan vielä _enemmän_ itseäni... Minä _pakotan_ rouva -Esempion ja Velikodushofin panemaan minut _uudestaan_ rautoihin -ja juomaan alhaisuutensa maljan loppuun... Minä saastutan itseni -kaikilla paheilla ja loalla ja sitten astun eteenne ja sanon teille, -elukoille: Katsokaa kuvaanne, sillä minä olen _ihminen, teidän_ -kuvanne!... _Ecce homo!_... Ja teidän täytyy katsoa minussa _omaa_ -kuvaanne ja soittaa sille pilkan kelloja... Teidän _täytyy_..." - -Siitä johtui häneen halu kirjoittaa uusi elämäkertansa, jossa hän -aivan ilkkuen maalasi itsensä rapaiseksi, otti hartioillensa kaikkien -alhaisempien rikosten vaipat. Hän yritti taas uudestaan, kuvaili -tehneensä kaikkia rikoksia, mitä ihminen voi tehdä. Hän tahtoi -maalata itsensä alhaisimmaksi heittiöksi, astua semmoisena ihmisten -eteen, niiden kuvana, ihmisenä, että voisi silloin kun ne osottavat -häntä, lausua: Katsokaa ihmistä, omaa kuvaanne! - -Hän jatkoi sitä työtä jo pitkältä, kunnes se taas tympäisi, koska hän -huomasi tekevänsä sitä _ihmisten_ tähden. Ne eivät tuntuneet olevan -enää hänen ilkkumisensakaan arvoisia. - - * * * * * - -Elämän rapa virtasi ja siitti elämää ja jokainen sikiävä elämä kantoi -povessansa kuoleman itua. Kaikki syntyi kuollaksensa. - -Entistä sairaloisempana katseli sitä näytelmää Harhama, nautti joskus -siitä, joskus vapisi sen kynsissä. Elämäkertansa epäonnistuneen -kirjoittamis-yrityksen johdosta tuli hän sivumennen tutkineeksi -omaa itseänsä. Silloin oli hän huomaavinansa, että hänessä on -kaksi luontoa ja kaksi ihmistä: alhainen ja jalo. -- "Minä olen -siis kaksineuvoinen", -- ilkamoi hän sen huomattuansa ja alkoi -sairaloisesti sitä asiaa tutkia. - -Ja mitä enemmän hän sitä asiaa ajatteli, sitä varmemmaksi hän tuli -siitä, että hänessä todellakin on kaksi ihmistä. Hänessä alkoivat -kehittyä uudet luulosairaudet. Ja silloin hänestä aina ryöppysi halu -tukahduttaa itsessänsä jalo ihminen, kuristaa se kuoliaaksi ja olla -alhainen, että ihmiset näkisivät hänessä muka oman kuvansa, ihmisen -ja voisivat osottaa sormellansa ja sanoa: - --- _"Ecce homo!"_ - --- "Sitä ne tarvitsevat eivätkä jaloutta", -- riemuitsi hän ja -mietti taas miten pakottaa Velikodushof ja Esempio hänet uudestaan -vangituttamaan, sillä se olisi hänelle nyt ollut nautinto. Hän alkoi -suunnitella jotain aivan alhaisinta rikosta. - -Aika kului. Elämä loi omat tautinsa ja puhdisti omat likansa. Se -siitti henkiset ja ruumiilliset ruttonsa ja aikanansa hävitti ne -ja puhdisti jälkensä. Se hiipoi ihmis-elämää, kuin valovirrat ja -pimeydet maata, huiskahtaen sille ajaksi ja taas häviten. - -Kaksineuvoisen henki-ihmisen ajatuksesta kehittyi Harhamaan uusi, -hurja luulosairaus: Hän alkoi uskoa, että häntä kiusaa Perkele. Se -tauti löysi hänessä valmiin maaperän, sillä pikkulapsesta lähtien -oli Harhama elänyt unien ja unelmien henkimaailmassa, Hän oli yöt -nähnyt unia perkeleistä ja jumaloista, henkimaailman ihanuuksista -ja turmiosta, helveteistä ja taivaista. Noin kymmenvuotiaana, -luettuansa muutamia kohtia kreikkalaisten jumalaistarustosta, -oli hän alkanut suunnitella Perkeleen tarustoa. Se suunnitelma -kehittyi silloin oitis niin kiihkoisaksi, että hän alkoi nähdä -mielikuvituksestansa johtuneita unia Perkeleen enkelien elämästä ja -jo kaksitoistavuotiaana kirjoitti hän salassa, metsissä, saunoissa -ja ullakoilla istuen, arviolta neljäsataa sivua laajan runoteoksen, -Perkeleen taruston, sen tapaisen, kuin tässä kirjassa on kuvattu. -Omituista oli että hän siinä kuvaili esimerkiksi pylväitä ja holveja, -vaikka maalaiskylässä eläen ei ollut ainoatakaan pylvästä nähnyt. -Ivaa peläten hän taas sen työnsä kätki ja salasi. Mutta varsinkin -elämänsä murros-aikoina ilmestyivät sen näyt hänelle yöllä unina ja -hän luuli niitä joskus todellisiksi ja ennusteli niistä kohtaloansa. - -Kun hän nyt alkoi uskoa, että häntä kiusaa Perkele, tulivat ne unet -aivan valtaaviksi, sairauden ilmiöiksi. Siihen maaperään tarttui uusi -luulosairaus, kuin kolera raihnaiseen ruumiiseen. Hän alkoi päivin -miettiä elämäänsä ja sovitella sen johdoksi Perkeleen salaista kättä. - -Ja silloin leimahtelivat hänessä oudot unet: Hän näki joka yö -unissansa entistään suuremmoisempina kaikki ne perkeleiden -kohtaukset, jotka tässä kirjassa on kuvattu. Ja paljon muutakin. Hän -näki niiden uusiintuvan mitä erilaisimmissa muodoissa, loistavina -kuvina. Hän näki Perkeleen sotajoukot, kuuli niiden soitot ja laulut, -oli läsnä kaikissa kohtauksissa, mistä tässäkin kirjassa on puhuttu, -pelkäsi ja vapisi ja toivoi enemmän näkevänsä. Hän näki, kuinka -Perkele ilkkui munkki Pietarille, kun hän oli lähtenyt sen luota, -ilmotettuansa kihlauksensa... Hän oli läsnä Perkeleen neuvottelussa -Tulitemppelissä, jossa Perkele puhui hänen kiusaamisesta... Hän -näki sen panevan häneen unen Harhasaaresta Noidan laulun päivänä... -Hän näki sen vartioivan häntä perhosena Hiiden myllyssä... ilkkuvan -Kullantemppelissä... vaanivan jumalankuvan takana Anna Pawlownan -syntymäpäivillä... ilkamoivan munkki Pietarille kun tyttö tuli leivän -hausta... riemuitsevan, kun Nikitinin ruumis pulahti virtaan ja kun -paroonitar Lichtenstein oli ilmottanut hänelle Regime'in matkan... - -Sitten oli hän katselemassa Perkeleen neuvottelua, joka tapahtui -Regime'in murhan jälkeen... hän näki Perkeleen toimet hautausmaalla, -kun munkki Pietari saarnasi... näki sen kirkon harjalla ilkkumassa ja -sittemmin sotajoukkonsa edessä puhumassa ja johtamassa sitä Suomeen... - -Ja niistä uusista unista kehräsi hän päivät mielikuvia. Ne -syntyivät hänestä, kuin kuumetautisesta ruumiista. Hän näki yhä -loistavampia näkyjä... Hän näki Perkeleen Tuula-enkelin hoitavan -aistipunakukkaa... Hän näki Perkeleen lähettävän Herven ja Iilan ja -Ootin viemään hänet taas Harhasaareen, kultaamaan siellä _kodin_ -petolliseksi maljaksi... Hän näki, kuinka Aarama Perkeleen käskystä -lähetti sarima-linnun lennättämään hänelle kunniankuplaa, jota -hän oitis ryhtyi tavottelemaan... Hän uhotteli, kuinka Perkeleen -korpit koristelivat isänmaan kuusia Uuratti-enkelin seppeleillä... -Irvanto-enkelin valmistama kullanhimo tarttui häneen, kuin syöpä... -Hän oli läsnä, kun Perkele siitä neuvotteli... Hän katseli, kuinka -Perkele miljaardi-armeijansa edessä kerskui voitostansa... - -Sielun sairaus kehittyi edelleen. Unet muuttuivat yhä hurjemmiksi, -mielikuvitus sitä mukaa sairaaloisemmaksi, siittäen siten uusia -unia: Harhama näki kuinka Raala kehräsi ja kutoi hänen unelmiansa... -Hän oli katselemassa Perkeleen loistavia tanssiaisia... Hän oli -Perkeleen neuvottelussa Turhamalassa, jossa Oorali-enkeli puhalsi -turhamielisyyden sumua hänen silmillensä... Hän oli Valhemalassa, -kun Urmento enkeli siitti sikiönsä ja antoi ilva-linnun viedä sen -hänen elämänsä tekijäksi... Hän oli Vesitemppelissä kuulemassa -Pirun saarnaa... Orvenne temppelissä hän kuunteli Perkeleen -neuvottelua... Hän näki kuinka Uulemo enkeli siitti eelemekäärmeen -kanssa pienen punaisen hirrekäärmeen... Hän näki, kuinka hirrekäärme -mateli... etsi rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia... pisti -niitä kantapäähän... synnytti niihin aviorikoksen hengen... Hän -oli Perkeleen neuvottelussa, jossa se käski Uuva-enkelinsä siittää -häneen mustakukkaisuus... Hän aivan näki enkeli Iirannon olettamansa -varjon ja tapaili sitä käsin. Hän aivan etsi käärmeen piston arpea -kantapäästänsä... Hän katseli Vihan temppelissä Perkeleen kokousta... -näki kuinka Perkele osotti hänen ja toisten viheliäisyyttä ja lausui: -_Ecce homo!_ - -Ja kun hän heräsi unelmistansa ja mietti niitä, leimahti hänessä -viha Perkelettä kohtaan. Hän vihasi taas silloin sielunsa kaikilla -voimilla, väsyi vihaansa, raukesi ja alkoi tutkia Perkeleen oppia -näkyjensä, erittäin Pirun saarnojen valossa. Silloin kirkastui -hänelle joskus Perkeleen oppi oikeaksi. Viha kirkastui hänelle -suureksi, jaloksi tunteeksi, jommoiseksi sen oli Kaatja kuvannut. Ja -oitis syöksyi hän silloin Jumalan kimppuun, jonka oppi: rakkaus, oli -hänet johtanut harhaan, kuten hän uskoi. Hän raivosi: - --- "Jos olisin seurannut Perkeleen suurta, jaloa oppia: jos -olisin _vihannut_, niin minä olisin portiltani ruoska kädessä -karkottanut kaikki naiset ja olisin siten säästynyt sukupuoli-elämän -liasta ja ravasta ja häpeästä... Minä en olisi silloin uhrannut -aistillisuudelle... eläimellisyydelle... maannut liassa naisten -kanssa... Minä olisin vihannut ja säilynyt ihmisenä..." - -Silloin alkoi hän aivan raivoisasti vihata Jumalaa, Hän vihasi -niin, että siitä johtuvat hermokohtaukset panivat hänet joskus -vapisemaan ja pusersivat hänestä kylmän hien. Hän valmistautui -julkaisemaan teoksensa, joka oli Jumalan kukistava. Hän teki vaan -siihen muutoksia, Esempion nimen hän muutti toiseksi. Hän ei halunnut -säilyttää sitä -- mielestänsä tahraa -- teoksensa sivuilla ja uskoi -pyyhkineensä sen pois, muuttamalla vaan nimen. - -Ajoittain hän taas mietti muuttaa teoksensa juonen suorastaan -Perkeleen ylistykseksi, korottaa Perkeleen oikeaksi Jumalaksi. Se -tuli alkoi hänessä palaa yhä voimallisempana. - -Mutta taas hän näki unia, näki Perkeleen kiusaavan häntä ja raivostui -siitä ja nousi Perkelettä ja kaikkea olevaa ja olematonta vastaan, -vartioiden ulkomuotoansa, etteivät vaan ihmisraakimukset huomaisi -hänen taistelultansa... Silloin hän ei halunnut muuta kuin uhmaten -ja ihmisiä ivaten julaista teoksensa, nousta hengenruhtinaaksi ja -viskata kunniaseppeleetkin luotansa halveksien, ikäänkuin syläisten -siten ihmisten silmille, hän oli jo alhaisuuden lihaksi tulemus. - - * * * * * - -Elämän ja kuoleman taudin pesäkkeet kehkeytyivät, Kaikki kukki niiden -kukkamaana. Kaikki ajettui niiden märkäpaiseiksi. Kaikki voimat -loivat niitä paiseita ja puhkoivat niitä. Kaikkialla riehui elämän -ja kuoleman sylipaini. Se riehui ihmishengessä ja aistillisessa -luonnossa. - -Kaikkien luulosairauksien ja unien ja mielikuvien voimat loivat -Harhamassa uuden henkisen ajettuman: _Hän kuvitteli olevansa -marttyyri_... Oman syyllisyyden tunne tukehtui hänessä kokonaan -ja hän uskoi kuumeisesti, että hän on ihmisten pahuuden uhri. Hän -luuli kärsivänsä _toisten ihmisten_ pahuuden tähden ja nautti siitä -uskosta. Hän kirkastui omissa silmissänsä. Hän asetteli jo päähänsä -marttyyrikruunua. Hän etsi ja kaiveli muistostansa kaikki tapaukset, -pienimmätkin, jolloin luuli ihmisten hänelle vääryyttä tehneen. Kun -hän oli jonkun semmoisen löytävinänsä, iloitsi hän siitä ja kärsi, -kun ne eivät olleet hänelle enemmän vääryyttä tehneet. Ja silloin -hänessä heräsi halu pakottaa ne hänelle vääryyttä tekemään, pakottaa -ne, tai houkutella ja ärsyttää siihen jollain keinolla, vaikkapa -kavaluudella. Ja kun hän silloin ajatteli, että se on alhaista, -uhmaili hän: - --- Oh! Minä tahdonkin olla juuri _alhainen_... Minä tahdon olla -alhainen, koska se on ihmisten _arvon_ mukaista... Ne eivät jaloutta -ansaitse... - -Ja yhä hartaampana asetteli hän päähänsä marttyyrikruunua. Hänen -luulosairautensa oli huippuunsa kehittynyt ja hermokohtaukset -uusiutuivat tuontuostakin. Hänen henkinen ja ruumiillinen elämänsä -lopulta aivan erkanivat, erkanivat siinä määrässä, että ankarimpien -henkisten tautien raivotessa hänen ruumiilliset voimansa alkoivat -toipua... - - * * * * * - -Pohjolan kesä oli kypsimmillänsä. Ahoilla hohtivat punaiset -mansikkaliepeet, punaten ne punaisiksi. Aurinko viskoi kirkkaita -kuviansa, kylväen niillä Suomen tuhansien järvien ja lampien pohjat. -Se heitteli valovaippojansa nurmille ja pelloille ja kukkuloille. -Puiden oksilta riippuivat tummat, vilpoiset varjoriekaleet, purot -soittelivat ja linnut lauloivat niiden säestyksellä. - -Eräänä päivänä sai Harhama tohtori Kirchneriltä seuraavan kirjeen: - - 'Rakas herra Harhama! - - Minun on raskas Teille kirjoittaa, mutta en voi vaieta. Olen - edessänne pahantekijä. Minä annoin Teille vaimostanne Magdasta - aivan väärät tiedot... Hän on täysin normaali, hän on terve ja - säännöllisesti kehittynyt. Suoraan sanoen, en minä edes mitään - tiennyt... - - Syyn, joka johti tähän petokseen, sanon Teille myös. Minulla oli - toveri, joka rakasti Magdaa -- ja ehkä myös hänen rikkauksiansa. - Hän valitti minulle, pyysi apuani ja sanoi joutuvansa epätoivoon. - Minä säälin häntä ja estääkseni Teidän avioliittonne, annoin - Teille väärät tiedot. En luullut asian menevän, kuten se meni. - - Tämä ystäväni kertoi äsken kuulleensa onnettomuudestanne ja minä - en voinut enää vaieta. Tuomitkaa minua jos tahdotte. Siihen - Teillä on täysi oikeus ja aihe. Tuomitkaa, mutta sitten antakaa - anteeksi. Kääntykää Magdan puoleen. Kaikki voi vielä tulla - hyväksi. - - Pyytäen anteeksi - - Kirchner.' - -Harhama luki kirjeen ja nauroi katkerasti. Hän luki sen uudestaan, -viskasi pois käsistänsä ja alkoi miettiä Magdan asiaa. - -Ja kun hän sitä mietti, selkeni hänelle outo huomio: Hän oli itse -asiassa halveksinut ja inhonnut Magdaa _aina_ kuten rouva Esempiota -ja kaikkia ihmisiä. Hän huomasi, että hän oli Magdaa, kuten rouva -Esempiotakin katsellut kyvyttömänä ihmis-olentona, raukkana, -semmoisena, joka kykenee ainoastaan omaa kuvettansa kuopimaan: -kampailemaan tukkaansa ja naarastelemaan miehelle. Hän oli molempia -pitänyt rumina, hassunkurisina, sukupuoli-elukkoina. Hän huomasi -Magdassa tavotelleensa aistillisuutta tai sen kultaa, joka nyt näytti -neulannupin kokoiselta, inhottavalta rahtuselta, joltain ilkeältä -kultakirpulta. Hänessä ryöpähti silloin viha Magdaa kohtaan, joka oli -häneen sitoutunut, kuten tarvaalainen jalkapuu, eikä irrottautunut -hänestä. - --- "Sinäkin ruma, ilkeä saivar, syöt minun ihoani!" -- raivosi hän... - -Viha ja inho Magdaa kohtaan yltyi. Hän päätti hänet _karistaa_ -itsestänsä. Hän mietti keinoa. Alussa hän mietti jotain puhdasta, -jaloa, mutta kun sitä ei löytynyt, lausui hän ynseänä: - --- "Jaloutta sille ja ihmisille!... Sitäkö ne ymmärtävät!... -Leipäpussilla niitä pitää lyödä, tai kolikolla... Alhaisuutta ne vaan -ymmärtävät..." - -Hän päätti silloin kutsua Magdan luoksensa, katua muka, pyytää -anteeksi ja kun hän saapuu antaa kuuden porton ottaa hänet vastaan -ja ojentaa hänelle rouva Esempion valokuvan, seppeleen sisään -kätkettynä ja oheen liitettynä räikeillä väreillä maalattu kertomus -hänen likaisesta elämästänsä rouva Esempion kanssa ja kaikesta hänen -elämänsä liasta. - --- "Silloin hän toki ymmärtänee minusta karistautua... ruma olento", --- uhmaili Harhama. - -Oitis kirjoitti hän Magdalle ja valmisti valmiiksi ranskankielisen -kertomuksen, jossa maalasi koko elämänsä lian ravalla ja valmistautui -pääsemään yhdestä kiusanhengestänsä... - -Ja sitä mukaa kehittyi hänessä ihmis-inho ja viha ja niistä johtuva -alhaisuudenjano. Joskus hän aivan janosi herjata ihmisiä saadaksensa -ne vetämään hänet oikeuteen kunnianloukkauksesta. Hän järkeili: - --- "Minä nautin silloin, kun teidän täytyy pesettää kunniaanne minun -_rapaisilla_ käsilläni, sillä se osottaa, että te itse olette _vielä_ -rapaisemmat..." - -Kun hänen alhainen inhonsa ja vihansa joskus kääntyi erityisesti -Edelmuthiin ja majuri Velikodushofiin, päätti hän _pakottaa_ -ne panemaan hänet linnaan, tai sakotuttamaan häntä ja siten -pesetyttämään kunniansa hänen rapaisilla käsillänsä. Hän riemuitsi -sitä ajatellessansa: - --- "Teidän _täytyy_ astua niin alas, että olette pakotetut likaisen -nahkanne pesetyttämään _niillä_ käsillä, jotka te olette tehneet -_murhapolttajan_ ja _rosvon käsiksi_, vaikka minä en ole teille -mitään pahaa tehnyt... Minä vannon kaiken elämän kautta, että teidän -täytyy se tehdä, te elävistä alhaisimmat... Ja sen naisen täytyy -vielä saada kerskata, että hän on ollut _suurimman_ heittiön, -_varkaan ja konnan_ vaimona... Hänen _itsensä_ täytyy minusta se -tehdä, että hänen alennuksensa olisi täydellinen..." - - * * * * * - -Kesän surulliset iltaruskot alkoivat kehkeytyä sen lämmöstä ja -valosta. Heinäkuun loppupuolen lämpö hyväili kypsyvää hedelmää, -herkutteli sen hajulla ja mairitteli suuteloillansa siinä uinuvaa -uutta elämää hereille: kypsytti tulevan elämän siementä. - -Kesä kaipaili surumielisenä morsiamena sulhoansa syksyä. Sen harsot -häilähtelivät. Kypsyvän viljan ja tuleutuvan hedelmän maukas tuoksu -sekottui lämpimään autereeseen ja laskeutui hienona harsona tylppien -kukkuloiden hartioille ja mäkien kupeille, ja vesillä uneksi auringon -valovälke, kaipaillen keväistä, kutevien kalojen kuhertelua ja -onkimiehen ruuhen värettä. - -Poissa oli jo käen hopeanheleä kukunta. Neito lauleli ikävissänsä. -Perho kaihosi kukkiensa kevätväriä, kukat keväistä neitsyyttänsä ja -kaikki kantoi suurta, kaunista luonnonsurua. - -Kesäinen Suomi koreili syksyn hienoissa morsiussuruissa. Se loisti -kaihon ja ikävän runoliinoissa ja harsoissa. Se tuoksusi koko luonnon -elämäntuskaa ja kaipuuta ja iki-ikävää. - -Avonaisen akkunan ääressä istui Harhama puoliyön hetkellä ja selaili -teoksensa käsikirjoitusta. Kyyneleet valuivat virtana silmistä, -sillä edessä oli hänellä koko elämänsä työ ja sisältö ja ajatus. -Teos oli koko hänen sielunsa. Hänen ajatuksensa ja kaikki oli siihen -puristettu viimeistä tippaa myöten. Noin kahdeksantoista vuotta -oli hän koonnut ja valmistanut sitä varten yöt ja päivät, koonnut -henkisiä aarteita, kuin hedelmä mehua, ja nyt häilyi sen ympärillä -kalmanharso. Se oli niin ihana, virheetön runohelmi, niin ylevä ja -korkea ja puhdas, että se nosti hänet maan tomusta vielä kerran -ihmiseksi. Se synnytti hänessä jonkun äärettömän suuren kaipuun, -jonkun ikävän ja tuskan. Hän unohti hetkeksi ihmiset ja koko maailman -ja eli oman henkensä entisillä sumumailla: jumaluuden ilmapiirissä. -Hänen olemukseensa tuntuivat valuvan raikkaat lähdevedet ja lintujen -laulu soi hänen korvissansa. Hänen silmiensä edessä paloivat -kirkkaat, rauhalliset revontulet, valaisten alkuaikojen ikipuhtaita -hankia ja jumaluuden rauha laskeutui kaiken yli nuoruuden ja onnen ja -unelmien päivien kauniina muistona. Hän itki, kuin lapsi ja kysyi: - --- "Miten olen _minä_ tämän kaiken kadottanut?" - -Eikä hän löytänyt vastausta. Se oli oman syyllisyydentunnon -ensimäinen airut, sen ensimäinen punertava aamurusko. Hän ei sillä -hetkellä enää syyttänyt toki _muita_, jos hän ei vielä astunutkaan -vastaamaan elämästänsä: siitä, mitä hän nyt oli! Ensimäinen oman -syyllisyydentunnon tuikahtava kointähti oli se, ettei hän lausunut -muita ihmisiä tarkottaen: - --- "Minä olen _teidän_ elämänne hedelmä..." - -Hän itki ja selaili teostansa. Sen sadat paratiisit ja ratsastelevat -ja taistelevat sotajoukot, sen onnen laulut ja korkeat veisut, sen -ylevä ikikaipuu ja ikävä ja jumaluuden tuoksu ja suuruus, avautuivat -välkkyvinä valomerinä ja tulina ja runona ja satuna. Kaikki oli -ihmishengen ihaninta unta ja ikävöimistä. Se oli sisällisestä -ihmishengen pakahtumasta lähtenyt, avun- ja tuskanhuutoa ja korkeutta -kohti pyrkimistä. Siinä ei ollut mitään puristettua, tehtyä ja -kypsymätöntä. Kaikki oli luonnon työpajassa valmiiksi hiottua ja -kypsytettyä. Hänessä heräsi sanomaton halu julkaista se, julkaista -puhtain tuntein, mitään kysymättä ja odottamatta... - -Aamusaraste kelmensi jo taivaanrantaa, mutta yhä istui Harhama -teostansa selaillen. Hän tuli taas katkeraksi ja kysyi: - --- "Miten olen minä tämän kaiken _voinut_ kadottaa?" - -Läheisessä talossa narahti ovi ja kuului ihmis-ääni. - -Se oli kuin keihäänpisto Harhamaan. Hän muisti _ihmiset_. Hän -raivostui ja lausui: - --- "Mitenkäkö olen voinut menettää?... Aaa! Siihen olette te, pirut, -siihen syypäät, te _ihmiset_... te _kirotut_..." - -Oman syyllisyydentunteen ensimäinen aamurusko ei jaksanut vielä -kirkkaaksi päiväksi valeta. - - * * * * * - -Elämänrihmat juoksivat keriltänsä uusille kerille. Oli harmaa, -rasvatyyni päivä. Mehevät pilvet riippuivat liikkumattomina, -alhaalla, milt'ei hiipoen kukkuloiden hartioita ja laskeutuen niille -harmaiksi, suoriksi harsoiksi. Ruis oli laossa, heinäruvot painuivat -nurmea vasten, kauranripsistä tippui vesi ja puiden oksat taipuivat -hieman vesipainon alla. - -Aamiaisen aikana alkoi sataa. Tyyni sade valui rauhallisena, -pystysuorana, kuin pilvien utarista heruen. Koko ilma oli sakeana, -harmaana vetenä. - -Postinkantaja toi Harhamalle kirjeen. Se kirje oli Magdalta. Se oli -ensimäinen kirje häiden jälkeen. Harhama avasi sen välinpitämättömänä -ja luki pistävän, lyhyen vastauksen kutsuunsa. Se kuului: - - 'Kiitos kutsusta! Mutta onnettomuudekseni on omaisuuteni jo - vähennyt, niin että tulostani ei olisi enää toivottua iloa, jonka - tähden en käytä kutsua hyväkseni. Magda.' - -Harhama tunsi piston ja nautti siitä, koska se alensi hänen -silmissänsä Magdaa, Hän viskasi kirjeen tuleen ja lausui: - --- "Se on juuri _ihmisen_ tapaista... Se saivar ei kykene muuhun, -kuin kaivelemaan inhottavaa hyttysen munan kokoista kultamuruansa... -Ja _sen_ pitäisi olla minun vaimoni!..." - -Hän käveli hetken ja lausui päättävästi: - --- "Mutta sinun _täytyy_ tulla... Kun ei kirje auta, niin minä -_noudan_ sinut ja sinun pitää saada porttojen käsistä se 'ihminen' -josta et muuten ymmärrä irrottautua... Sinä minuun takertunut -syöpäläinen. Sinun _täytyy_ nähdä porttojen osottamana se, josta et -muuten älyä karistautua. Kultasiru on sinun hengellesi kylliksi... -Kaivele sitä ja jätä minut rauhaan! Minä inhoan ja halveksin sinua... -Kavaluudella minä tuon sinut katsomaan 'ihmistä'..." - -Hän istahti ja alkoi miettiä matkaansa. Kaikki oman -syyllisyydentunteen ilmaukset olivat hänessä taas tyyten sammuneet. -Hän ei ollut enää siveellinen olento: ihminen. Hän oli täydellinen -eläin. Ja samalla soivat hänelle ainaiset pilkankellot. Muita -innokkaampi oli eräs harvinaisen ylevä, elämässänsä aivan nuhteeton -ritalainen sanomalehdentoimittaja Arjanne, joka tietäen ettei Harhama -tilaa hänen lehteänsä, eikä, vieraalla paikkakunnalla asuen, sitä -sattumalta voi saada, lähetti hänelle aina ystävällisesti ne lehtensä -numerot, joissa oli jotain sattuvaa Harhamasta kirjoittanut, merkiten -aina kirjoituksensa punaisella reunaviivalla sekä eri lisäyksellä. -Hän oli käsittänyt tehtävänsä Jumalan valitsemana vitsana ja -tuomarina. - - * * * * * - -Elämän ainainen kiertokulku raivosi ijäistä kiertoansa. Avaruus -tarttui armottomilla ikenillänsä merien riehuvaan pintaan. Se -tarttui siihen rauhallisena ja häikäilemättä, kuin lapsi äitinsä -utariin. Se imi sitä vettä, vähääkään välittämättä meren ärjynnästä -ja pauhusta ja kuohusta. Meri taas ei omastansa luopunut. Se nouti -vetensä takaisin, etsi sen etäisimmistäkin paikoista, rotkoista ja -ylängöiltä, tunki purot ja joet ja ojat ja vesisuonet satiminansa -kaukaisimpiinkin korpiin ja nouti sieltä omansa pois. - -Harhama mietti yhä teoksensa julkaisua ja sitä varten tehtäviä -pieniä muutoksia. Unet Perkeleen ja hänen enkeliensä loistavista -neuvotteluista jatkuivat. Perkeleen kiusaus ilmestyi hänelle mitä -moninaisimmissa muodoissa. Henkimaailman ihanuudet ja hirmut -karkeloittivat häntä yökaudet ja Perkele suureni ja kirkastui -joskus hänen sielussansa joksikin suureksi, voimalliseksi, joskus -jaloksikin, kuten jumaluus. Hän mietti hyvin usein sitä, kumpi -on oikea: _hyväkö, vaiko paha, Perkelekö, vaiko Jumala_. Isän ja -äidin kysymys oli saanut jo äärimäisen rajansa. Hän mietti ja etsi -vastausta kysymykseen: kumpi äärettömyyden reuna on oikea. Hän kysyi -jo sitä _viimeistä_ kysymystä, jota kauvemmaksi ei voi ihmishenki -enää mennä, koska siinä jo loppuu kaikki. - -Hän oli tehnyt ihmishengen _äärimäisen_ kysymyksen, sen jota _ei -kukaan_ ollut vielä uskaltanut siinä rohkeassa hengessä kysyä, kuin -hän kysyi. Ei ainoakaan ollut vielä uskaltanut kysyä sitä siinä -mielessä, että panisi epäilyksen alaiseksi, tai edes vakavasti -kysyttäväksikään kysymyksen, kumpi on oikea: hyväkö, vaiko paha, -Jumalan, vaiko Perkeleen henki? Hän oli tehnyt sen kysymyksen, jota -enempää _ei voida koskaan_ kysyä. Hän kysyi: _Jos_ on Jumala, kumpi -on se _oikea: Perkelekö_, vaiko _Jumala?_... - -Hän kysyi sitä vasta arastellen, mutta hän kysyi sitä vakavana, hän -kysyi sitä sairaloisena, mutta _rehellisesti_. - -Siihen oli johtanut ihmishengen kysymys: "Isäkö, vaiko äiti?"... Se -uusi, ääretön, tutkimaton kysymys oli se vastaus, jonka Harhama oli -siihen kysymykseen saanut, kun oli uhrannut sille koko siihen-astisen -elämänsä. Mutta se kysymys oli samalla ensimäinen aamusaraste -yliluonnollisen, jumalallisen voiman tunnustamisesta... - -Ja hänen suurenjanoista, sairasta henkeänsä huikasi sen kysymyksen -suuruus. Se tukahdutti hetkeksi hänessä pienen alhaisuudenjanon ja -ihmis-inhon. Se ei niitä kyennyt kokonaan sammuttamaan, vaan peitti -ne tuhalla, kuin kytevän, katkeran tulen. - -Kerran hän istui yökauden ja mietti kysymystä: "Jehovako, vai -Perkelekö on _oikea_ Jumala?" Hän oli löytänyt äärimäisen: "isäkö, -vaiko äiti?" - -Väliin taas se kysymys himmeni, sillä se oli arasteleva ja hän alkoi -taas sovitella päähänsä marttyyrikruunua ja janosi, että ihmiset -tekisivät hänelle enemmän pahaa ja ivaisivat. Siitä ryöpähti taas -ihmisviha ja inho. Kaikki kiehui hänessä sekaisin sielun kuumeena. - -Päivät matelivat toistensa perästä laiskoina, joutilaan näköisinä. -Elämän ja kuoleman hääkarkelo jatkui ja viulut soivat. Eräänä päivänä -sai Harhama tuntemattomalta rouva Korpivaaraksi itseään kutsuvalta -henkilöltä kirjeen. Kirjoittaja kuvaili rouva Esempion silloista -elämää. Hän oli muka, kirjeen mukaan, joutunut majuri Velikodushofin -kanssa rahapulaan ja muihin ikävyyksiin. Rouva Esempio oli Harhamalle -tuntematonta kirjoittajaa ja ystäväänsä rouva Korpivaaraa pyytänyt -sovittamaan Harhamaa. - -Harhama nautti kirjeestä. Hän nautti siitä, koska näki _koston_ -kierivän rouva Esempion kantapäillä ja koska hän voi nyt polkea -molemmat alas, olemalla itse näennäisesti jalo: Hänessä heräsi taas -alhaisuudenjano yhdessä inhon kanssa. Hän vastasi kirjeeseen ja -lupasi apuansa ja rahaa... ennen kaikkea _rahaa_. Hän mietti: - --- "Niillä ei ole rahaa... Se voi pakottaa ne keskeyttämään -tyhjän elämänsä ennen aikojansa... ennen kun ovat ehtineet kulua -ihmishaaskoiksi... Heidän pitää siis saada rahaa..." - -Ja hän supisti omat menonsa ja alkoi säästää kootakseen rahaa, millä -saada rouva Esempio ja majuri Velikodushof jatkamaan kunnes ovat -haaskoja... - -Kohta sai hän vastauksen... sitten toisen... kolmannen ja aina vaan -uuden kirjeen. Pariin niihin oli liitetty rouva Esempion omakätinen, -rouva Korpivaaralle kirjoitettu kirje. Mutta samoissa kirjeissä alkoi -rouva Korpivaara yhä enemmän ja tuttavallisemmin kysellä Harhaman -omia asioita, ensin rouva Esempiota koskevia, sitten muita, ystävänä -ja säälijänä muka. Harhama vastasi ensin muutamalla sanalla, sitten -pitemmällä. Vähä vähältä muuttuivat kyselyt tuttavallisemmiksi. Ne -koskivat valtiollisia asioita, sitten Venäjän vallankumousta. Syyksi -mainitsi kirjoittaja, että on levitetty ilkeitä huhuja Harhaman -osanotosta niihin ja hän tahtoisi ne kumota. - -Tungettelu puhalsi Harhamassa taas inhon vireille. Hän vastasi -lopulta kuivasti: - --- "En tarvitse arvoisaa palvelustanne, mutta jos muutoin haluatte -vielä jotain rouva Esempion hyväksi pyytää, niin voitte puhua -kanssani. Koska asutte Lahdessa, poikkean sitä varten luoksenne -kahden päivän kuluttua, matkustaessani kaupunkinne ohi Pietariin." - -Sanottuna päivänä hän lähti noutamaan Magdaa katsomaan "ihmistä" -ja saamaan sen elämäkerran ja rouva Esempion valokuvan porttojen -kädestä. Samalla matkalla aikoi hän järjestää Zaikon jättämän -omaisuuden hoidon. - -Mutta kun hän tuli Lahteen, ei siellä Korpivaara-nimellistä rouvaa -asunutkaan. Harhama oudostui. Hän luuli, että hänestä oli tehty taas -ilkeää pilaa. Hän raivostui siitä. Mutta kirjoittaessansa nimeänsä -hotellin päiväkirjaan näki hän siellä majuri Velikodushofin ja rouva -Esempion nimet. Kysyttyänsä asiaa sai hän kuulla kertomuksen niiden -oleskelusta kaupungissa. Harhamassa heräsi joku aavistus. Hän kysyi -itseksensä: - --- "Olisiko minulta urkittu todistuskappaleita ilmiantoa varten?... -Minähän olin kaikki paperini koonnut pois, murtautumalla rouva -Esempion peilikaappiin." - -Hän _toivoi_ että niin olisi ja palkkasi heti taitavan urkkijan -urkkimaan tiedot asiasta, nauttiaksensa niistä, ja jos ei olisi -ilmiantoa tehty, käski hän johtaa asianomaiset ilmiantamaan hänet, -jättäen sitä varten ainestakin, Ensimäisen tiedon hän sai samana -päivänä. Hänelle ilmotettiin, että rouva Esempio oli ryhtynyt toimiin -estääksensä Harhamaa saamasta Zaikon jättämää omaisuutta. Sitä -varten oli hän ryhtynyt oikeuden kautta julistamaan luopumuskirjan -mitättömäksi, kieltäen allekirjoituksensa, ja ilmottaen että -Harhama oli varastanut hänen sinettinsä ja siten saanut sinetin -luopumuskirjan alle. - -Harhama riemuitsi sitä kuullessansa. Hän riemuitsi kun luuli nyt -kerrankin näkevänsä ihmisen, _oman_ kuvansa, täydellisesti alhaisena, -semmoisena, kuin hän janosi olla... Hän nautti oman kuvansa ja -teoksensa jumaluuden vertauskuvan esempio-ihmisen luulottelemastansa -alhaisuudesta. Hän nautti siitä niin täysin siemauksin, että -hermokohtaukset alkoivat niin voimakkaina, että kädet kylmenivät -jääkylmiksi ja kylmä hiki valui pitkin ihoa. - -Seuraavana päivänä matkusti hän merenrantateitse Systerbeckiin, -Venäjän puolelle, jossa hänen oli määrä saada väärä passi Venäjälle -menoa varten. - - * * * * * - -Olivat jo elokuun loppupäivät. Kuolema nosti päivä päivältä -tummia lippujansa kesän edessä yhä korkeammalle: varjot pitenivät -pitenemistänsä. Auringon kulkema kaari lyheni joka päivä. Kukkien -terälehdet karisivat, ruoho kuihtui. Kaikki valmisti kesän -hautajaisia. - -Ja samalla nousi uusi elämä, syntyen, kelmeten ja kirkastuen kesän -kuolemasta, kuin aamurusko yöstä, päivänvalo aamuruskosta: Elokuun -kauniit kuutamot kirkastuivat yö yöltä. Ne kirkastuivat talven voiman -airueina, sen pakkaskirkkaiden kuutamoiden aamuruskoina. Ne levisivät -kuolintautiansa sairastavan kesän kasvoille, kuin kirkasväriset -kalmanliinat. Ne lepäsivät Suomen järvien vesikalvolla hopeahohteena -ja valoivat metsät kalmiston kelmeällä valolla. Kaikkialla soivat -elämän ja kuoleman suuret hääviulut ja heilahtelivat niiden hääväen -helmat. - -Entistä synkempänä mietti Harhama elämän ja kuoleman ijankaikkista -kysymystä ja hapuili jumaluuden häilähteleviä hapsia. Siinä -mietinnässä oli nyt jotain tylsää, tylppää, äärettömän synkkää ja -raskasta. Hän vieritteli elämän ja jumaluuden suurta kysymystä, kuin -kalliolohkaretta, teki sitä, kuin jotain totuttua päivän työtä, -haluten vaan saada sen loppuun. - -Ja aina voimallisempana heräsi hänessä huimaava, ihmishengen rohkein -kysymys, äärettömyyksien ääri: Jumalako vaiko Perkele?... Jehovako, -vai Perkelekö on Jumala?... - -Hän mietti sitä kysymystä, synkkänä ja mykkänä kuten äärettömyys -katselee maailmoiden ikitaisteluja. Hän unohti silloin -alhaisuudenjanonkin ja kaiken mitä on elämässä. Hänen henkensä eli -täydellisessä avioerossa ruumiistansa... - -Siitä suuresta kysymyksestä johtuvat taas ajatukset teokseen, joka -hänellä oli muassa, viimeisiä korjauksia ja kustantajalle viemistä -varten. Hetkessä siirtyi hän silloin sen paratiiseihin ja autuuden -saleihin ja iki-onneen ja kuolemattomuuteen. Silloin tuikahti hänessä -taas kysymys: - --- "Miten _minä_ olen tämän menettänyt?..." - -Ne olivat niitä oman vastuunalaisuuden- ja syyllisyydentunteen -heikkoja aamuruskoja, jotka välähtelivät elämän sekasorrosta ja -yöstä, Mutta ne hetket, ne jolloin hän kysyi miten _minä_ -- eivätkä -_muut_ -- olen sen tehnyt, olivat vieläkin pian sammuvia virvatulia, -joiden savuna nousi viha ja ihmis-inho ja vastuun vierittäminen -_muiden_ hartioille. Ja niistä savuista taas kohosi kirkas -marttyyrikruunu, jota hän sovitteli päähänsä. - -Systerbeckin tie oli ihmisistä tyhjä, kun Harhama iltapuolella saapui -sinne ja lähti jalkaisin kävelemään entisen vallankumouksellisen -järjestön jäsenen Orlofin luo, jonka hän oli onnistunut löytämään -vankeudesta päästyään ja jolta hänen oli nyt saatava väärä passi. Hän -oli etsinyt hänet elämäkertansa julkaisun takia, saadaksensa tietää, -mitä hän voisi julkaista panematta ketään vaaraan. Tuuli pölisytti -tomupilviä tiellä. Jonkun matkaa käveltyänsä näki hän ihmisparin -hoippuvan tuulen ja pölyn seassa, kävelevän ja sitten pysähtyvän. -Nainen puheli jotain miehelle, imeytyen sen silmiin, niin etteivät -huomanneet hänen lähestymistään. Vasta parin kohdalle päästyänsä, -vilkasi Harhama siihen kuin ohimennen ja vavahti. Kulkijat olivat -rouva Esempio ja majuri Velikodushof. - -Joku ilkeä, likainen tunne juoksi Harhaman läpi. Oli kuin olisi häntä -pyyhitty äärettömän likaisella märällä rievulla. Kun hän oli päässyt -ohi, tuntui hänestä helpolta, kuten siitä, joka on onnellisesti -sivuuttanut jonkun ilkeän paikan, tai pelätyn ruumishuoneen, jonka -ohimenoa hän on pelännyt. Hermokohtaus oli ainoa vaurio, jonka hän -oli ohimennessään saanut. Sitten tylsistyi hän koko tapaukselle. - - * * * * * - -Läntinen taivaanranta paloi jo punakirkkaana iltaruskoroihuna, -Ijankaikkisuuden tulet näyttivät siellä punertavan, sytytellen -ihmissielussa ijäisyyden kaipuuta. Tuntui, kuin lämmittelisivät -niiden tulien ääressä maan tomusta pois päässeet autuaiden henget, -rauhallisina, ainoana ilona yhä suuremman kirkkauden kaipuu ja -huoli jälelle jääneistä mullanlapsista. Tuntui, kuin katselisivat -ne siellä kuolemantakaista, kelmeää, surullista valoa, joka on -pimeyden ja valon sekotus, eikä siis tunne enää pimeyttä, ei pimeyden -ja valon rajoja. Suomenlahden tyyni vesikalvo tuntui huokuvan -ikihalua, pyrkivän sitä valoa kohti. Se imi osan sen hohteesta -pinnallensa punakirkkaaksi väriksi ja välkytteli sitä, kuin armainta -aarretta, tai autuuden aavistusta. Kronstadin kullatut kupoolit -kohosivat vesi-ulapasta kullan hohtona ja kirkkautena, joka himmeni -iltaruskon punaan ja suli sen kanssa värisoinnuksi. Se kultakuva -kohosi ulapasta, kuin ikävöity elämänsaari kuoleman rauhallisesta, -suruvoittoisesta merestä. - -Harhama istui Systerbeckin kasinon portaikolla, syöden illallista, -miettien raskaita kysymyksiänsä ja katsellen iltaruskon punakirkkaita -kaihoisia jumalavaloja. Kysymys: "Jehovako, vaiko Perkele?" kohosi -hänen eteensä meren iltaruskohohteisesta ulapasta autuuden saarena, -jykevänä vuorena, jonka huippu pujottautui äärettömyyden rajoja -tavottelemaan. Sanomaton kaipuu syttyi hänessä: Hän olisi halunnut -kiivetä sinne huipulle, nähdä koko elämän, painautua jumaluuden -rintaa vasten ja nukahtaa siihen onneen ja rauhaan ja autuuteen... - -Äkkiä huomasi hän rouva Esempion ja majuri Velikodushofin istuvan -loitompana. Kaikki jumalatulet ja iltaruskot sammuivat silloin kuin -puhallettuina ja hänessä roiskahti taas inho ja halveksuminen, -kuin ärsytetystä, nälkäisestä pedosta verenjano ja viha. Hän -asettui likemmä heitä. Hän tahtoi näyttäytyä heille, sanoa sillä -näyttäytymisellänsä: - --- "Katsokaa! Katsokaa ihmistä, kuvaanne ja _hedelmäänne!... Mies!_ -Katsokaa _minkälaisen_ heittiön kädestä ja jälkeen sinun on täytynyt -ottaa vaimosi!... Ja vaimo! Katso, minkälaisen rosvon sängyssä olet -nukkunut. Kenellä olet ihosi puhdistuttanut. Katsokaa kunniaanne!..." - -Hän istui, ilkkui siten ja nautti. - -Majuri Velikodushof huomasi hänet, kuiskasi jotain rouva Esempiolle -ja poistui. Harhaman mieleen muistuivat Routalan Timon tuvan paperit, -joista korpelaiset olivat hänelle kirjoittaneet, valittaen rouva -Esempion ilmottaneen, että häneltä eivät saa mitään, jos vaan -yrittävät niitä periä. Hänelle oli niiden paperien pois lunastaminen -tullut hulluuteen asti meneväksi kunnian-asiaksi ja hän nousi, meni -rouva Esempion eteen ja tarjoutui lunastamaan ne paperit. Hän ei sitä -tehnyt nyt auttaaksensa Timoa ja korpelaisia, vaan tyydyttääksensä -alhaisuudenjanoansa: osottaaksensa teennäisen muka ylemmyytensä ja -siten painaa ihmistä edessänsä saivareksi. Mutta kun hän silloin -kuuli rouva Esempion äänen, kävi väristys koko hänen olemuksensa -läpi. Siinä äänessä tuntui olevan jotain räkätystä. Rouva Esempion -silmistä näytti loistavan jotain ilkeää, ja hänen tylpät sormensa -ja lihaiset kätensä loihtivat salamannopeana Harhaman eteen kuvan, -jommoinen hänelle oli ilmestynyt Valkeassa talossa. Hän lausui jonkun -raakuuden ja lähti, hermokohtauksen repiessä koko hänen olemustansa, -käsien kylmetessä jääkylmiksi ja kylmän hien juostessa ihoa pitkin. - -Kun hän poistuessaan kulki puhelinhuoneen ohi, näki hän majuri -Velikodushofin siellä puhuvan puhelimessa ja kuuli hänen puhuvan -hänestä, lausuen: - --- "Nyt on Harhama täällä! Ottakaa selko, missä hän asuu!" - -Ilmiannon aavistus leimahti Harhamassa yhdessä hillittömän vihan -kanssa. Hän teki päätöksensä salamannopeana. Käsi tarttui ladattuun -pamauksen ehkäisijällä varustettuun aseeseen... Hän veti sen jo -taskusta... hän tarkasti nyt, ensikerran, nuolinopeana, onko -Nikitinille aijottu luoti jälelle jäänyt aseesen... Se oli jäänyt, -sillä ainoastaan yksi luotireikä oli tyhjä. Nikitinille aijottu luoti -oli siis haavottanut hänet itsensä. Hän ehti käsittää sen. - --- "Herran kiitos että ei säilynyt suurempaa konnaa varten!" -- -iloitsi Harhama. - -Hän lähestyi takaapäin nopeasti... Ase oli jo valmiina... Silloin -kuuli hän majuri Velikoduskofin jatkavan: - --- "Häntä on syytetty varkaudesta ja murhapoltosta". - -Likaisin inho ja halveksimisentunne valui Harhaman suonia pitkin. Hän -muisti Nikolain sanat: "Mies ei _tapa_ koiraa, vaan merkkaa sen ja -jättää häpeäänsä kärsimään". Ase laskeutui. Hän aikoi vielä kysyä: -"Majuri! Vaimonko minä olen sinulta varastanut ja vietellyt vaiko ne -korut joilla se parasta aikaa koristautuu?" Mutta inho tukahdutti -kysymyksenkin. Hän sylkäisi ja lähti. - - * * * * * - -Pohjattomat elämän kurimukset imivät elämää sisäänsä. Kaikki valui -niihin pauhinalla, kuin vesi, hävisi näkymättömäksi, syöksyi -tutkimattomaan pimeyteen. - -Niiden kurimusten reunoilla pyöri ihmis-elämä, kuin vedensilmä. Se -kiemurteli siinä hetken, kuin käärme, jota vetää tulisuppilo. Se -kärsi ja pelkäsi häviötänsä ja siinä häviönsä partaalla tappeli -se keskenänsä kaikesta häviävästä, kaikesta katoavasta, kaikesta -haihtuvasta, kaikesta siitä, joka suistui kuoleman kurimukseen -itsiensä tappelijoiden mukana. - -Ja kuoleman pohjattomasta kurimuksesta pursusi uusi elämä, kuoleman -ylen-antamus, tai sen lapamato. Se pursusi kuoleman uudeksi -ravinnoksi. Se kiemurteli taas oman aikansa kurimuksen suulla, -tappeli häviävästä, väsyi, raukesi, sai kyllänsä kaikista ja syöksyi -kuoleman kurimukseen, kuin kauhuissaan pauhuava vesi. - -Kaikki taisteli turhasta. - -Synkkänä ja tylsänä käveli Harhama Systerbeckin kasinosta asuntoonsa -kylpylaitoksen pensionaattiin, jossa tiesi Orlofin häntä odottavan. -Hermosto värisi ja kädet olivat jääkylmät. Kun hän lähestyi -asuntoansa, kuuli hän takanansa nimeänsä hiljaa mainittavan ja kohta -tarttui käsi hänen käsivarteensa. Hän säpsähti, katsahti taaksensa ja -lausui hämmästyneenä: - --- "Tamara-kulta!... Sinäkö se!..." - -Tamara oli hätääntyneen näköinen ja puhui nopeasti, puolikuiskaamalla: - --- "Hiljaa! Minulla on asiaa... Mennään syrjään..." - -Harhama seurasi häntä puistikon polkua myöten yksinäiseen paikkaan ja -siellä alkoi Tamara nopeasti, hiljaisella äänellä selittää? - --- "Aivan sattumalta huomasin sinun akkunani ohi kävelevän... Olipa -se Jumalan onni... Sinuahan uhkaa vaara. Joko sinä tiedät?..." - -Harhama katsoi hänen silmiinsä tylsistyneenä. Tamara hätääntyi ja -kiirehti: - --- "Puhu herran tähden! Tiedätkö sinä että sinut on ilmiannettu?" - -Nyt muisti Harhama ilmianto-asian ja majuri Velikodushofin -telefoonipuhelun. Hän nauroi katkerasti ja mietti mitä tehdä. -Ihmis-inho pulahti hänestä. Hän tahtoi kuulla kaikki ja kysyi -rauhallisena: - --- "Kuka minut on antanut ilmi ja mistä?..." - -Tamara veti hänet istumaan vierellensä puiston istuimelle ja selitti: - --- "Minä en tiedä. Mieheni puhui että joku urkkija on Suomessa -yhteydessä erään naisen kanssa ja hän luuli urkkimisen tarkottavan -sinua... Oletko sinä sekottunut johonkin?" - -Harhama tuijotti maahan. Hänestä näytti, kuin matelisi hänen -edessänsä ihminen inhottavana käärmeenä, joka pyydystää niljaista -sammakkoa ja sen tähden unohtaa oman häntänsä. -- Hänen kasvoillensa -ilmestyi katkera väre ja hän lausui kuin uhitellen: - --- "Olen. Minä olen sekottunut _kaikkeen_..." - --- "Voi herra Jumala!" -- säikähti Tamara, jatkaen: "Joudu herran -tähden sitten ja pakene!" - -Harhama tuijotti eteensä tylsän-näköisenä, miettien sitä käärmettä, -joka muka mateli hänen edessänsä, häntä, niljaista sammakkoa -pyydystäen ja unohtaen häntänsä. Tamara värisi ja odotti vastausta. -Viimein puhui hän hätäisenä: - --- "Kuule! Joudu!... Mitä sinä ajattelet?" - --- "Ihmiskäärmettä, joka tuossa rapaa häntäänsä sammakon tähden", -- -vastasi Harhama katkerana. - -Tamara hätäytyi, ei käsittänyt mitään. Viimein tarttui hän Harhaman -käsivarsiin, katsoi hänen silmiinsä ja kysyi hellästi: - --- "Kuule! Mikä sinua vaivaa?" - --- "Ei mikään... Kiitos, Tamara, varotuksestasi!" -- vastasi Harhama -surullisena. - -Tamara katsoi yhä hänen silmiinsä ja rukoili: - --- "Kuule! Puhu minulle! Sano, mikä sinulla on!" - -Harhama ajatteli jotain hyvin katkeraa ja epäselvää. Puoli-itsekseen -vastasi hän: - --- "Ei se maksa puhua... Elämä pakottaa ihmiset myömään itsensä ja -kunniansa sammakosta... Siinä se on koko se ilmianto..." - -Tamara oli paljon puhunut Harhaman kanssa elämästäkin. Harhama oli -hänelle hiukan raottunut, kuten kauniille, viattomalle lapselle. Hän -oli paljon ymmärtänyt ja imeytynyt Harhama-hengen hämäryyteen. Hän -kieppui vieläkin siinä. Hän pani vapisevat kätensä ristiin hänen -eteensä, kyyneleet vuotivat hätäytyneistä silmistä ja hän rukoili: - --- "Älä ole nyt semmoinen! Pakene, jos on jotain! Pakene _minun_ -rauhani tähden!..." - -Harhaman silmissä sumeni kaikki. Hänestä tuntui Tamarakin nyt -jalkapuulta ja taakalta. Hän huokasi. Tamara jatkoi: - --- "Älä ole nyt oma itsesi, vaan muista muitakin!" - -Ja Harhama alkoi muistella muita, kaikkia niitä joiden tekojen -hedelmä hän uskoi olevansa. Hän muisteli taas marttyyrikruunuansa. -Tamara jatkoi itkien: - --- "Onhan muitakin maailmassa... Voit muita vetää mukanasi -kuolemaan..." - -Harhama säpsähti. Hän muisti, että Orlof odottaa hänen huoneessansa -väärän passin ja ties herra minkä kanssa. Hän nousi nopeasti ja -lausui hermostuneesti: - --- "Se on totta... Ne voivat mennä asuntooni ja siellä on Orlof..." - -Sen sanottuansa ojensi hän kätensä tulisella kiireellä jäähyväisiksi -Tamaralle. Tamara hätäytyi, unohti kaiken varovaisuuden ja kiirehti -Harhaman mukana yhä hoputtaen tämän käyntiä: - --- "Joudu!... Astu nopeammin!... Mutta älä juokse, ettei herätä -epäluuloa!..." - -Niin seurasi hän Harhamaa, väliin riippuen tämän käsivarressa, -tukka puolihajalla, katse hätäytyneen näköisenä. Hän oli kuin äiti, -joka lastansa pelastaessaan unohtaa kaiken. Semmoisena seurasi hän -huomaamattansa Harhamaa aivan siihen huoneeseen, jossa Orlof odotti. - -Lyhyesti, kuivasti lausui Harhama Orlofille: - --- "Pakene! Minut on ilmiannettu", - -Orlof kalpeni. Hänen henkensä riippui samassa rihmassa, kun -Harhamankin. Hätäytynyt Tamara täydensi kuvan epätoivoisuuden. Elämä -näytti räpyttelevältä, ilkeältä yököltä. - -Seurasi sitten lyhyt selonteko asioista. Kenenkään mieleen ei -johtunut tutkia, oliko ilmianto todellakin tarkottanut Harhamaa, tai -edes tehty. Kuoleman yökköjen lennellessä ei kukaan enään tutki ja -kysele, vaan etsii pelastusta. - --- "Kenen luulet olevan ilmiantajan?" -- kysyi Orlof. - -Harhama muisti majuri Velikodushofin telefoonipuhelun ja salaperäisen -Lahden kirjevaihdon. Hänestä oli kaikki aivan kumoamatonta. Hän ei -kyennyt edes ajattelemaan että mahdollisesti oli erehdys, tai ilveily -tai petos tapahtunut. Lyhyesti, mutta selvästi selitti hän koko -asian, Tamaran kädet vapisivat. Orlof oli kalpea. Hieman mietittyänsä -kysyi hän majuri Velikodushofia ja rouva Esempiota tarkottaen: - --- "Tiedätkö missä ne asuvat?" - --- "En." - -Hetkessä otti Orlof asunnosta telefoonilla tiedon. Se sattui olemaan -samassa rakennuksessa missä Harhama asui. Orlof lausui Harhamalle -kiihtyneenä: - --- "Vanha oikeus käytäntöön!" - -Silloin ilmestyivät huoneeseen ihmisten päät pelinappuloiksi ja -tuulahti veren haju. Harhama tiesi sen "vanhan oikeuden". Hän oli -pannut sen täytäntöön Nikitinin edessä. Hän vaikeni. Koston musta -perkele nosti hänessä päätänsä niin voimakkaana, että hän unohti -kaiken muun, henkensä ja muiden hengen. Hän unohti Tamarankin, jota -Orlof luuli uskotuksi, tai ei kyennyt mitään ajattelemaan. Orlof -jatkoi kiihtyneenä, kalpeana: - --- "Minä toin juuri nähdäksesi helvetinkoneen... Se laukeaa -määrättynä hetkenä vedosta... Joutuin se niiden huoneeseen!..." - -Ihmisten päät odottivat pelinappuloina pelaajia... Tuntui ihmislihan -haju... Tamara tajusi kaiken. Harhama epäröi hetken. Inho ja kosto -taistelivat hänessä... Kohta sai voiton se tunne joka piti kuolemaa -liian pienenä kostona jopa kunniana... Hän janosi _enempää_... -Hän tahtoi jättää ne muka häpeäänsä kantamaan, kuten Nikolai -Geldnersin... Koko hänen sielunsa värisi... Hän epäröi ja taisteli ja -lopuksi kieltäytyi... Kaikki tapahtui kuumeisesti, yhdessä hetkessä. - -Silloin vetäisi Orlof aseensa, ojensi sen ohimoonsa ja lausui sormi -liipasimessa: - --- "_Minä_ en halua mennä hirsipuuhun... ja ehkä viedä muitakin... -Kernaimmin näin... Valitse!..." - -Tuntui kuin irvistelisivät pöydällä veriset päät, kuoleman -pelinappulat... Tamara oli sanattomaksi jähmettynyt, kokoon -lyyhistynyt... ei voinut puhua... Harhama mietti silmänräpäyksen -ajan. Hän katseli kuoleman pelinappuloita... Hän näki ihmislihan -höyryävän pelipöydällä... Hän juopui koston tunteesta ja jostain -selittämättömästä ja lausui sitten kuivana, jääkylmänä: - --- "Hyvä!... Minä rupean rankkuriksi... Minä _itse_ vien -helvetinkoneen heidän huoneeseensa..." - -Loppu suoritettiin kuumeisesti. Helvetinkone vedettiin vireeseen -ja Harhama kätki sen varkain pensionaatin huoneeseen, jossa majuri -Velikodushof ja rouva Esempio asuivat. - -Kun hän palasi huoneeseensa, huomasi hän ja Orlof Tamaran, joka oli -puoli-tajuttomana lytistynyt sohvan viereen. Harhama nosti hänet -ylös, viedäksensä hänet pois. Tamaran hento vartalo nytkähteli -hänen käsissänsä suonenvedoista... Harhama oli kaikelle jääkylmä, -tunteeton. Vettä saatuansa Tamara tointui hieman ja nyyhkytti: - --- "Eihän se ollut ihan varma... mieheni _arveli_... hän _luuli_, -että sinua urkitaan... Enkä tiedä... en tiedä onko siinä... onko -siinä... onko siinä... vaaraakaan... Odota... odota edes... odota, -Harhama-hyvä!... Odota vähän!..." - -Vasta nyt juolahti Orlofin ja Harhaman mieleen tutkia asiaa. Mutta -kaikki kävi salamannopeasti. Kuoleman yököt häilähtelivät... Sen -hapset häilähtelivät... Se irvisteli ilkeästi... Pelipöydällä -haisivat ihmisten sisälmykset... - -Mutta mieleen muistui, että helvetinkone tuhoisi useita muitakin, -sillä se oli voimakas... Syntyi pienoinen hämi ja neuvottomuus... -Tamara nyyhkytti: - --- "Minä koetan ottaa asiasta mieheltäni tiedon... koetan telefonoida -ja sähköttää... ja etsiä hänet..." - -Kaikki kalman liinat heilahtelivat... Huoneessa tuntui -kuolemanhaju... Oli kuin olisi siellä täällä vetelehtinyt -ihmissuolia... Hermot tekivät hetkessä päiväntyön... - -Nopeasti sovittiin, että Tamara koettaa päästä yhteyteen miehensä -kanssa. Kaikki keinot pantiin liikkeelle yhdessä hetkessä... -mietittiin minne on telefonoittava... mistä etsittävä Tamaran -miestä... Orlof järjesti puhelimessa, että eräs hänen kasinossa -oleva hengenheimolaisensa vartioi majuri Velikodushofia ja Esempiota -ja ilmottaa puhelimessa niiden lähdöstä... Harhama kertoi niiden -tuntomerkit... - -Tamara lähti hapset hajalla... Alkoi odotuksen ja jännityksen -hetki... Kaikki hermot vetäytyivät vireeseen... Kuoleman viulut -vinkuivat... sen linnut lentelivät... sen pelinappulat: veriset päät, -odottivat pöydällä... - -Pari minuuttia kului... Se aika tuntui tunnilta... Harhama -laski samanlaisia laskuja, kuin oli laskenut Regime'in vaunuja -odottaessansa... Alussa hän pelkäsi, että Tamara joko tulee -aikanansa, tai tuo rauhottavan tiedon ja siten pääsevät rouva Esempio -ja Velikodushof _kostoa_ pakoon... Hän janosi kostoa... Hän laski: - --- "Kun ne nyt palaisivat ennen Tamaraa, että olisi myöhä peräytyä, -vaikkapa olisivat syyttömiä!... Kun nyt tulisivat, pirut!... Kun ne -tulevat, niin on _mahdoton_ ottaa enää konetta pois..." - -Hän katsoi kelloansa konemaisesti, katsomatta paljonko se on ja -jatkoi järkeilyänsä: - --- "Tai kun saisi nyt Tamara tiedon, vaikka epäselvänkin, että ne -_ovat_ ilmiantajia!... Ja tietysti se saakin sen... Mitä muuta varten -olisi Velikodushof kehottanut minun asuntoani etsimään!... Ja se -salaperäinen kirjevaihto... Juuri siellä osote, missä he asuvat!..." - -Hänen hermonsa paloivat tulisina... Hän unohti kuoleman ja ajatteli -vaan kostoa... kostoa... ja kostoa... Hän nautti siitä ja pelkäsi, -että tilaisuus menee ehkä ohi... - -Molemmat miehet kävelivät huoneessa kiihtyneinä, sanattomina, -kuin kaksi petoa... Kuoleman ikenet irvistelivät... Sen luuranko -tuntui kurkistelevan huonekalujen takaa ja alta... Harhama laski -hermostuneempana kostonlaskujansa. - -Tamara viipyi... Hetket tuntuivat päiviltä... Harhama pelkäsi yhä -kovemmin, että koston musta korppi pääsee pakenemaan... Hän alkoi -laskea nautintoansa... Hän järkeili kiihkoutuneen a: - --- "Mitenhän niille silloin käy?... Kun ne ehtisivät tuntea -ja huomata koston!... Kun eläisivät ja kituisivat edes viisi -minuuttia... tai vaikka puoli minuuttia!..." - -Ja yhä uudestaan nosti hän koston viinamaljan huulillensa ja joi -siitä, kuoleman kellojen soidessa ja sen korppien odottaessa... Hän -järkeili: - --- "Menevätköhän ne aivan mäsäksi?... Minä tulen katsomaan oitis kun -se räjähtää... Se tapahtuu täsmälleen kello neljä..." - -Hänen aivonsa paloivat. Suonissa virtasi tulinen veri. Hän jatkoi -kiihkeästi edestakaisin kävellen: - --- "Minä tulen, kuin ohimennen, ihmettelemään... Silloin epäluulokaan -ei voi herätä... Ihmiset ajattelevat, että paennuthan se olisi, jos -olisi syyllinen... Lähden nyt muka öiselle kävelylle ja silloin -palaan ja kauhistun... Aivan huudan apua..." - -Hän tunsi jo veren hajua... Hän nuuski sitä ja jatkoi: - --- "Höyryääköhän niiden veri?..." - -Hänen verenhimonsa yltyi. Ihmispeto juopui. Hän iloitsi: - --- "Minä aivan _tahraan_ käteni niiden vereen... Huudan apua ja -menen, muka hädissäni, nostamaan niiden ruumiita ja sitä tehdessä -noin... noin... vetelen kättäni verilätäkössä... Ah, saatana!... Kun -nyt vaan Tamara viipyisi, tai 'ne' kiirehtisivät, että ei mene sivu -suun!..." - -Huoneessa oli kuolonhiljaista, kamalaa... Orlof aivan juoksenteli -edestakaisin ja lausui jonkun ajatuksettoman, hermostuneen: -"perkele!"... Harhama laski laskujansa... joi kostonviinaa... -kuunteli sen korppien laulua... haisteli verta ja kuolemaa... - -Aika kului... Kuoleman hämähäkit kutoivat verkkoansa... sen -pelinappulat irvistelivät, sisukset verisinä... Helvetinkone kävi -käyntiänsä... Orlof kiroili ja juoksenteli kuumeisena... Harhama -_nautti_. - -Viimein ilmotti vahti kasinosta, että kuolemaan tuomitut lähtevät. -Silloin muuttui Harhaman jännitys: Nyt hän pelkäsi, että täytyy antaa -helvetinkoneen räjähtää. Hän järkeili: - --- "Mitä hyötyä siitä on?... Ne kuolevat silmänräpäyksessä, eivätkä -huomaa, että se on _minulta_ saatu lahja..." - -Hän joutui aivan epätoivoon, kun Tamara viipyi eikä tuonut sanaa, -että ei ole vaaraa. Hän laski: - --- "Niistä tulee vielä marttyyrit... On paljon parempi, että ne -saavat elää... kärsiä häpeäänsä... Ja kuka viitsiikään niihin koskea -ja tahrata kätensä!..." - -Ihmis-inho heräsi hänessä ja tukahdutti kostonhalua edellä kuvatun -sairaan tunteen apuna. Hän vapisi, kun Tamaraa ei kuulunut. Hän laski: - --- "Matkalla tänne ne viipyvät noin kymmenen minuuttia... tuskin -sitäkään... Missä lemmolla se Tamara viipyykään!..." - -Hänen vihansa ryöpähti Tamaraa vastaan, joka viipyi. Hän jatkoi: - --- "Sen juttuahan tämä on koko keksintö... _Tietysti_ se on -perätön... Sekin häijy riippuu minussa ja sai tämän aikaan..." - -Minuutit tuntuivat kuluvan lentämällä. Orlof kiroili. Harhama oli -tulikuuma. Hän laski taas: - --- "Pirunko hyötyä siitä on kun ne kuolevat tuntematta, että ovat -saaneet koston!... Ja tietysti ne kuolevat... Pari minuuttia vaan ja -ne ovat täällä... Silloin on kaikki peräytyminen myöhäistä... Olisi -toista antaa niiden elää häpeän naru kaulassa..." - -Hän raivostui, sieppasi käsilaukkunsa, jossa oli teoksen -käsikirjoitus, paiskasi sen lattiaan ja kirosi: - --- "Senkin vietävä, se Tamara, kun ei tule... Makaamaanko se on -mennyt..." - -Kului vielä hetki. Tamara syöksyi huoneeseen, hapset hajalla, katse -mielipuolen katseena, syöksyi Harhamaan kiinni, kuin raivostunut ja -hätäili: - --- "Ei mitään vaaraa... ei mitään vaaraa... Epäselvää... epäselvää -juttua kaikki..." - -Sanattomana riuhtaisi Harhama itsensä Tamaran käsistä, syöksyi majuri -Velikodushofin huoneeseen, sieppasi sieltä helvetinkoneen ja kätki -sen poveensa... - -Kun hän oli päässyt huoneeseensa, kuuli hän askeleita ja rouva -Esempion äänen. - -Kaikki kolme huokasivat ja istuivat kauvan, voimattomina sanaakaan -lausumaan. - -Hiukan toinnuttuansa pyyhki Orlof kylmän hien otsaltansa ja lausui, -helvetinkonetta tarkottaen: - --- "Se olisi tuhonnut kaksi likeisintäkin taloa perustuksiaan -myöten..." - -Harhama tuijotti pöytään ja muisteli jotain sekavaa. Hän koetti -selittää ilmiannon syytä. Hän ei kysynyt mitään, vaan oli varma, että -rouva Esempio ja Velikodushof olivat hänet ilmiantaneet. Hän uskoi -sen sokeasti ja nautti siitä ja oitis luuli hän keksineensä syynkin. -Hän riemuitsi: - --- "Ne himoitsevat Zaikon jättämää perintöä... Varmaankin meni -ensimäinen yritys myttyyn, niin koettavat raivata minut pois ennen -kun olen saanut rouva Esempion hyväksi tekemäni testamenttimääräyksen -kumotuksi..." - -Hetken hän istui sanattomana ja katseli käärmettä, joka pyydystää -niljaista sammakkoa. Sitten kokosi hän perintöä koskevat paperit ja -teki nopeasti asianmukaiset luovutukset, luovuttaen ne Orlofille, -käytettäviksi salaisiin tarkotuksiin. - -Kun se oli tehty iloitsi hän: - --- "Nyt ne rahat eivät enää ketään houkuttele... Nyt kun näette minut -hirsipuussa ja menette palkkaanne perimään, niin saatte pitkän nenän, -ainoan mikä teillä tulee olemaan kunniallista..." - -Koko ajan kävi hänen povellansa helvetinkone, odotellen kello neljää. -Jokainen oli sen kokonaan unohtanut... - - * * * * * - -Elokuun kelmeä kuu kulki hopeaseulana avaruuden kylmää kuperaa -myöten. Äänettömänä seuloi se hopeaista kuutamoansa maille ja -vesille. Se peitti sillä, kuin kuolinliinalla, eilispäivän kasvot, -kun se makasi vainajana, äärettömyyden kalmanmailla harhailevana -henkenä. Se peitti hopealiinoillansa kaiken sen elämän, joka oli -eilispäivänä sammunut ja muuttanut niille maille, jossa ei aine -enää raskauta sen vaellusta, sinne missä palavat ihmishengen ijäti -kaipaamat kirkkaat, rauhalliset, surulliset jumaluuden tulet -ylösnousemisen päivän kelmeänä valona. Koko äärettömyys tuntui -huokuvan ijäistä kaipuuta, tuskaa ja ikävää. Kaikki oleva tuntui -kärsivän, kun sinne kaivatuille rauhanmaille johtavan tien viittoina -häilähtelivät kuoleman mustat liput ja sen kahdenpuolen istuivat -puiden oksilla kuoleman äänettömät, mustasiipiset korpit. - -Harhama lähti asunnostansa oitis, saatuansa luovutuspaperin -valmiiksi. Toisessa kädessänsä hän kantoi laukkua, jossa oli teoksen -käsikirjoitus, toisella käsivarrellansa hän tuki vapisevaa Tamaraa. -He kulkivat sanattomina, Tamara puolitajuttomana, Harhama tylsän -välinpitämättömänä. - -Jonkun matkaa käveltyänsä istahtivat he eräälle puiston istuimelle -ja kumpikin ajatteli jotain sotkuista. Hieno kuutamon varjorepale -riippui puunoksilla, laskeutuen heidän hartioillensa. Yön suuri -hiljaisuus istui pöllönä luonnon suurella orrella ja sen silminä -kiilui ihmishengen ja koko luomakunnan suuri kaipuu, ikävä, tuska ja -rauhan ja ijankaikkisen elämän halajaminen. Harhaman povella kävi -helvetinkone, eikä hän sitä muistanut... - -Viimein Tamara ikäänkuin havahtui ja alkoi muistella jotain, jotain -unta, tai semmoista. Hän oli taittanut kastikaisen, nypisteli sitä ja -puhui raukealla, tuskallisella äänellä: - --- "Minulle johtuu mieleeni eräs muisto..." - -Hän vaikeni ja mietti. Muiston kuutamokellot alkoivat soida -surullisina, kuolinkelloina. Harhama huokasi. Tamara jatkoi -ajatuksissansa: - --- "Minulle jäi tuo koivu kerran mieleen... Muistatko?... Tämä on -sama istuin, jolla me istuimme, kun sinä kirjoitit sävellykseeni -laulun: 'Tyttö meni kuutamokohtaukseen'..." - -Kumpikin vaikeni sitten kauvan. Menneen elämän kukkamaalla -nyökyttivät kukat surullisina, kuihtuneina. Kuutamokellot soivat -elämän sielukelloina. Helvetinkone kävi käyntiänsä... Tamara jatkoi: - --- "Se oli juuri tämä vuoden-aika ja aivan tämmöinen kuutamo... Oi -sentään, minkälainen on elämä!... Sen jokaiseen kukkaan on kätketty -myrkyllinen käärme..." - -Molempien eteen avautui elämä kukkamaana, jota peitti leijaileva -loistavavärinen perhosvaippa ja auringon hieno valovaate. Sieltä -kuuluivat menneiden päivien kauniit laulut... kolmivaljakoiden -kulkuset... soitto... laulu... Tamaran iloiset naurunhelähdykset... -ranta-aaltojen lempeät pulahdukset... Sieltä näkyivät elämän unelmat -ja sen häilähtelevät onnenliinat... Sieltä nousi kirkas toiveiden -kuplaparvi pilviä kohti... Ja sitten alkoi kuulua surullinen -sielukellojen soitto, ilmottaen onnen manalle menoa ja kukista -nostivat mustat käärmeet päätänsä, kaksihaarainen kieli suusta ulos -pistettynä. Kello oli paljon yli kolme. Helvetinkone oli vedetty -kello neljäksi laukeamaan... - -Harhama hajosi ajatuksiinsa ja lausui puoli-itsekseen: - --- "Niin, Tamara!... Kyllä minä muistan tämän istuimen... Me -unohduimme ehkä liian kauvaksi kuutamokohtaukseen..." - -Mutta sitten hän mietti jotain, katseli Tamaran kauneita, puhtaita, -viattomia silmiä, puristi hänen kättänsä ja lausui, vakuutettuna -sanojensa oikeudesta: - --- "Se on sittenkin niin, että me emme istuneet kuutamokohtauksessa -_kylliksi kauvan_..." - -Tamara purskahti itkuun ja Harhaman silmistä tipahti pari kuumaa, -polttavaa vesikarpaloa. - -Ja molemmat miettivät taas elämäänsä ja elämää yleensä, -tumma varjorepale hartioilla ja kuun seuloessa hopeitansa -eilispäivävainajan kasvoille kalmanjauhoksi. Tamara kuivasi silmänsä -ja lausui: - --- "Ah sentään!... Elämäntuska on niin suuri... niin suuri... niin -suuri..." - -Ja todellakin se tuntui Harhamasta niin suurelta, että äärettömyys -näytti siihen pakahtuvan ja halkeavan. Ikivuori tuntui sitä huokuvan. -Maansuonet tuntuivat pinkottuvan sen paineesta. Maan sisus tuntui -olevan sen pakahtuma ja koko äärettömyys oli yhtenä maailmantuskan -kipurauhasena. Kaikki odotti parantajaa ja lääkäriä ja vaivoista -pääsyä. Kaikki kärsi ja ikävöi ja kaipasi ja vapisi. Kaikki odotti -jonkun vapahtajan ilmestystä. Koko maailma oli tuskanhuutona. -Harhama mietti sitä, eikä muistanut enää äskeistä tapausta, eikä -helvetinkonetta, joka kävi hänen povellansa... - -Taas he istuivat maailmantuskan suuressa kuutamossa äänettöminä, -kunnes Tamara huokasi: - --- "Elämässä ovat hautajaiset ihmisen ainoa, pysyvän onnen hetki... -Ruumiskellot ovat ainoa oikea soitto ja sielumessu, ainoa oikea -lemmen laulu..." - -Harhama repesi aivan räsyiksi. Maailmantuska nousi hänen eteensä -majesteetillisena, kruunupäänä, elämän itsevaltiaana herrana ja sen -ytimenä ja kaikkena. Koko äärettömyys kuvastui hänelle maailmantuskan -ajettumana, punottavana paiseena, jonka kipeänä punavärinä oli -vapahduksen kaipuu ja ijankaikkisen elämän suuri, ainainen ikävä. Hän -eli jumaluuden mailla, harhaili sen sumuselillä, mustien käärmeiden -kiemurrellessa elämän kukissa ja unohdetun helvetinkoneen odottaessa -kello neljää... - -He puhuivat edelleen katkonaisin sanoin, muistellen sitä aikaa, -jolloin tyttö meni kuutamokohtaukseen, noutamaan onnea ihmisen -sylistä. Sattumalta huomasi Tamara kirotun vaskisormuksen, jonka hän -oli Harhamalle vihkisormukseksi antanut. Hän tunsi sen ja kysyi: - --- "Eikö se ole _se_ sormus?..." - -Joku terävä, vihlova, tulikuuma ajatus pisti Harhamaan. Hän muisti -"kihlanneensa" sillä sormuksella rouva Esempion. Hän muisti Tamaran -kertomuksen sen sormuksen kirouksesta ja vastasi katkerasti: - --- "Kyllä, Tamara!... Se on se sama sormus... Minä olen 'kihlannut' -sillä ihmisen vaimokseni..." - -Tamaran kasvoille nousi tuskan-ilme. Molemmat vaikenivat. Kello -oli viisi minuuttia vaille neljä. Viimein kysyi Tamara arkaillen, -surullisena: - --- "Oletko sinä sitten uusissa naimisissa..." - --- "Olen, Tamara-rukka!... Minä olen oikeissa herras-naimisissa", -- -vastasi Harhama kuolonkatkerana. - -Tamara oli neuvoton. Hän huomasi Harhaman äänessä jotain äärettömän -katkeraa. Hämillään, puoli neuvottomana kysyi hän edelleen: - --- "No entä sitten?... Oletko onnellinen?..." - -Harhama mietti hetken ja vastasi sitten, maahan tuijottaen: - --- "_Olen_... Minä olen _onnellinen_... Jos olet minut pelastanut -hirttonuorasta, niin olet pelastanut minut sen naisen valmistamasta -hirttonuorasta, jonka olen sormuksellasi kihlannut, sillä _hän_ on se -salaperäinen ilmiantaja-nainen..." - -Tamara hätäytyi. Kyyneleiset silmät katsoivat hänen päässänsä -suurina, pyöreinä, kuten odotellessa onnettomuuden viime iskua, jota -ei voi enää välttää. Hänen kätensä vapisivat hermostuneesti, itku -nousi kurkkuun, vartalo värisi ja hän sopersi: - --- "Anna anteeksi!... _Minä_ olen syyllinen... Minä olen tuottanut -sinulle kirouksen sormuksella..." - -Harhama yritti häntä lohdutella ja rauhottaa, mutta silloin -heittäytyi Tamara hänen kaulaansa, puristautui häneen kiini, kuin -mato, likistäytyi häneen ruumiinsa kaikilla voimilla, suuteli -häntä palavilla, kuumeisilla huulillansa, kuin mielipuoli ja hoki -epätoivoisena: - --- "Anna anteeksi!... Anna anteeksi... _Elämä on joukko erehdyksiä... -Elämä on suuri, suuri erehdys... Elämä on yksi ainoa erehtymä_..." - -Tamaran puristautuessa Harhaman rintaa vasten, tunsi tämä povellansa -jotain kovaa... Silloin muisti hän helvetinkoneen, työntäisi Tamaran -luotansa ja huusi säikähtyneenä: - --- "Pakene!... Helvetinkone..." - -Tamara putosi istuallensa, kuin salaman iskemänä. Harhama sieppasi -helvetinkoneen käteensä, päästi sen vireen auki ja viskasi koneen -pensaaseen. Sitten katsoi hän kelloansa. Oli puuttunut vielä -viisikymmentä sekuntia. - -Hän juoksi nopeasti pensaan luo, tutki oliko viritys todellakin -auennut ja tultuansa siitä vakuutetuksi kätki helvetinkoneen -käsilaukkuunsa ja palasi Tamaran luo. - -Tamara oli mennyt säikähdyksestä tainnuksiin. Harhama nosti hänen -rennon vartalonsa maasta, piteli häntä vapisevilla käsillänsä ja -alkoi toinnutella. Tamara houraili supisemalla: - --- "Kuule, Harhama!... Ei saa!... Ei saa istuttaa -kuutamokohtauksessa... ei saa niin kauvan, että helvetinkone -räjähtää!..." - -Harhama oli likomärkä hiestä. Hän kostutti nenäliinansa ruohokon -kasteessa ja jäähdytti sillä Tamaran ohimoa, pitäen kukkaa hänen -nenänsä edessä. Tamara houri edelleen: - --- "Miten ihanaa!... Ihmistuska kukkii niin kauniina!... Se kukkii... -se kukkii... Ai!... Käärme!" -- parkaisi hän lopuksi. - -Harhama paloi tulena. Vaivoin sai hän Tamaran tointumaan. Kun hän -oli vironnut, nosti Harhama hänet ylös, kuin lapsen ja saattoi hänet -huvilansa ovelle. Siinä taittoi hän kukka-istutuksesta pari kukkaa, -tarjosi ne Tamaralle, suuteli hänen otsaansa ja käsiänsä ja sanoi -jäähyväisensä lausuen: - --- "Kiitos, Tamara!... Kiitos elämäni _ainoasta_ -kuutamokohtauksesta!... Kukkikoon sinulle kaikkialla elämän ihanin, -ainoa oikea kukka ja onni: _elämäntuska_!" - -Tamara puristi hänen kättänsä, suuteli häntä kuumeisesti ja katseli, -kun Harhama hävisi puistikon oksilla riippuviin varjoverkkoihin... - -Kolme päivää myöhemmin laulettiin hänelle ainoaa oikeaa lemmenlaulua: -_sielumessua..._ - - * * * * * - -Maailmat syöksyivät ratojansa pitkin avaruuden pilkkopimeydessä. -Vinhana heittäytyi maa ijankaikkista ympyrää myöten auringon ympäri, -viskoen kuuta omana heilurinansa. Se pyöri huimaavaa pyörintäänsä -ijäisen valo- ja pimeysmeren välissä, joita erotti toisistansa -aamu- ja iltaruskon punainen värirengas, kieppuen vanteena maan -ympärillä, ainaisen pimeyden ja valon rajalla. Myrskyt puhkesivat -tyynistä, kuin kukka nupusta, tyyni tuulesta, kuin väsymys työstä -ja uni väsymyksestä. Kaikki kiersi ja kärsi. Ihmis-elämän nykyhetki -avautui menneisyydestä sen kukkana. Se kukki tulevaisuuden siemenen -siittäjänä ja eli ja valmistui kuoleman ja häviön ruuaksi. - -Tamarasta erottuansa käveli Harhama synkkänä, mieli tylppänä, -ajatukset raskaina kivilohkareina. Hän istahti taas eräälle penkille, -lähelle muutamaa asuntoa. Aamuyön hiljaisuus tuijotti joka oksalta. -Pieninkin ääni levisi siinä suurena, laajana, kuin vedenväre järven -rasvatyynellä pinnalla. - -Hän yritti ajatella äskeistä tapahtumaa, mutta ajatukset pakenivat -sitä, kuin inhottavaa, limaista käärmettä. Elämänkysymys oli -loihdittu hänen eteensä ja hän katseli sen jumaluuteen häipyviä -huippuja, joilla kukki ihmishengen ihanin kukka: elämäntuska, ikävä, -jumaluuden kaipuu ja yleinen maailmantuska. Aamuvalon ensi väreet -kohosivat jo idän taivaalle, heikkoina kuin arasteleva ensi lempi -tytön poveen, kuutamon hopeat hävisivät ja varjoriekaleet kokosi joku -näkymätön käsi pois oksilta ja ruohokoilta. - -Äkkiä kuului nopeita askeleita tieltä. Yöpukuun puettu nainen -lähestyi kiireisin askelin läheistä asuntoa, suuri villahuivi -hartioilla ja tukka hajalla. Kiihkoisasti alkoi hän jyskyttää asunnon -ovea huutaen: - --- "Onko siellä ajuria?... Avatkaa!... Yhä te makaatte..." - -Ovi avautui ja nainen käski yöpuvussa seisovaa miestä, joka oli oven -avannut: - --- "Menkää joutuin hakemaan lääkäri Vasiljefia... Sanokaa, että -Kovalewskijn luo... Aleksander Vladimirovitshin!... Lääkäri tietää... -Sanokaa, että on huonompi!..." - -Mies lähti valmistautumaan matkalle. Nainen poistui oikotietä -myöten, jonka varrella Harhama istui. Kun hän oli Harhaman ohi -astumaisillansa, pysähtyi hän, kuin olisi säikähtänyt, ja katsoi -pitkään Harhamaan. Harhama oli kuullut hänen puheensa ja tunsi hänet -nyt näöltäänkin. Öinen lääkärin hakija oli Tatjana Nikolajewna. - -Harhama nosti lakkiansa ja nousi tervehtimään. Tatjana Nikolajewna -oli laihtunut, vanhennut, riutunut. Koko hänen olemukseensa oli -painettu kärsimyksien suuri leima ja vaatteet olivat, kuten heti -voi huomata, muinaisen rikkauden ilkkuvia, nukkavieruja jäännöksiä, -onnenpäivien surullisia muistoja. - -Hetkisen katsoi hän Harhamaan oudostuneena. Harhama kysyi häneltä, -tervehtien: - --- "Ettekö tunne, Tatjana Nikolajewna?" - -Tatjana Nikolajewna astui uhmaavana askeleen Harhamaa likemmä ja -vastasi, silmät vihan tulina: - --- "Minäkö en Teitä tuntisi, Te perheeni onnettomuus ja kirous?... -Minäkö unohtaisin miehen, joka on johtanut mieheni turmioon?..." - -Harhama hämmästyi, luullen Tatjana Nikolajewnan tulleen hulluksi. Hän -yritti puhua: - --- "Tatjana Nikolajewna..." - --- "Tatjana Nikolajewna!... Tatjana Nikolajewna!... Minä en tahdo -puhua Teidän kanssanne, Te kavala!" -- keskeytti Tatjana Nikolajewna -huutaen, kuin raivostunut. Huuto herätti läheisessä talossa asuvat. -Akkuna avautui, siitä näkyi naisen pää ja kuului ääni: - --- "Mitä melua se on keskellä yötä?" - -Harhama hämmästyi edelleen. Tatjana Nikolajewna seisoi hänen -edessänsä kuin raivonhenki ja huusi: - --- "_Te_ se houkuttelitte mieheni keinottelemaan ja siten menettämään -omaisuutensa..." - -Harhama ymmärsi nyt asian. Hän tuli katkeraksi, muisteli, ettei -hän ollut ketään kehottanut, ei silloinkaan, kun ne kysyivät hänen -neuvoansa. Hän yritti taas puhua: - --- "Kuulkaa, Tatjana Nikolajewna..." - --- "Minä en kuule", -- raivosi onneton nainen. - -Niin jatkui hetkinen. Harhama ärtyi lopulta ja huusi: - --- "Minä en ole miestänne _yhdelläkään sanalla_ kehottanut... Hän -itse tunkeutui yhtiöömme... Kuuletteko?... Hän _tunkeutui_..." - -Tatjana Nikolajewna raivostui edelleen ja huusi: - --- "Te _kavala_!... Te sanotte, että ette _sanoilla_ kehottanut... -Aah!... Siinä onkin juuri kavaluutenne... Te tekeydyitte vakavaksi... -munkiksi ja pyhimykseksi aivan ja _sillä_ Te houkuttelitte mieheni -turmioon..." - --- "Hävytöntä", -- huusi Harhama, jossa nousi jo ihmis-inho ja uhma. - --- "Ei ollenkaan hävytöntä", -- huusi Tatjana Nikolajewna, -- -"Mieheni minulle sadasti puhui: 'Kun kerran niin viisas ja ajatteleva -mies, kuin Harhama, on asiassa osalla, niin se on merkki, että asia -on varma'... Te käärme... Te osaatte puhua _vaikenemisella_... -Vaikenemisella Te puhutte, Te konna ja matelija..." - -Harhama istahti ylpeänä, viittasi Tatjana Nikolajewnaa poistumaan ja -lausui käskevästi: - --- "Menkää matkaanne!..." - -Käsketty raivostui entistä enemmän. Hän astui Harhaman eteen, näytti -nyrkkejänsä ja huusi: - --- "Tekö käskette minua, Te käärme?... Tekö?... Minä kiroan -Teidät tässä... Minä kiroan Teidät ijäksi, kostoksi siitä, että -olette minut miehineni mierontielle toimittanut... Minä kiroan -Teidät, koska olette petturinaamallanne vetänyt mieheni ja lapseni -kurjuuteen... Olkaa kirottu!... Kokoontukoon kaiken maailman kirous -ja häpeä hartioillenne!... Olkaa kirottu!... Kirottu!... Kirottu!... -Kirottu!..." - -Koko aamuyön hiljaisuus raikui raivoisista kirouksista. Harhama -vetäytyi nahkaansa, kuin siili, ja kuunteli huviksensa, kun häntä -kirosi nainen, joka oli häntä kerran jumaloinut ja jonka hienoja -käsiä hän oli suudellut. - -Sillä aikaa oli äskeinen nainen, joka puhui akkunasta, tullut ulos ja -lähestyi kiroajaa. Sen vielä huutaessa viimeisiä sanojansa tarttui -tulija hänen olkapäähänsä, katsoi hänen silmiinsä ja kysyi: - --- "Tehän olette Tatjana Nikolajewna?" - --- "Mitä se kehenkään kuuluu, kuka minä olen", -- vastasi raivostunut -nainen. Harhama tunsi oudon naisen oitis. Se oli sama portto, -Annushka, joka oli hänelle "Karhussa" puhunut elämän puolesta, itse -seisten elämän ravassa. Hänen arpiset kasvonsa olivat painuneet -Harhaman muistoon. - -Nyt oli Annushka hyvästi puettu ja kasvoilta loisti ihmisyyden jalo -leima. Harhama oudostui. Annushka jatkoi puhettansa: - --- "Kyyhkyläiseni, Tatjana Nikolajewna! Kyllä se kuuluu minulle kuka -Te olette... Muistatteko Anna Ivanownaa, joka Teille kertoi satuja, -kun olitte pikku tyttö?..." - -Tatjana Nikolajewna katsoi puhujaa hämmästyneenä. Annushka jatkoi: - --- "No minä olen se... Herran kiitos, että löysin pikku Tatjanani... -Teidän äitinnehän minut kustansi tyttöinstituuttiin..." - -Hän kuivasi silmänsä ja jatkoi: - --- "No sitten minä lankesin syntiin... Äitinne tiesi kaikki ja itki -ja kärsi poloinen minun tähteni... Mutta, minkä sille tekee, kun se -on Jumalan tahto..." - -Tatjana oli kiihtynyt ja hämmästynyt. Hän tunsi Annushkan historian. -Annushka kuivasi taas silmänsä ja jatkoi: - --- "Mutta Jumala pelastaa meidät ihmiset aikanansa, kun vaan -uskomme... Minut pilasi kenraali Pawlof... No eihän se ollut hänen -vikansa... Hänkin oli vielä nuori ja kokematon... Ja kuka ei erehdy -elämässä... Jumala on antanut hänelle anteeksi... Hän kuoli äskettäin -ja jätti minulle satatuhatta ruplaa..." - -Itku keskeytti Annushkan puheen. Sen lakattua hän jatkoi: - --- "Kuolinvuoteellensa antoi minut etsiä ja kättä suuteli ja pyysi -rukoilemaan Jumalalta anteeksi..." - -Jumalatulet leimahtivat Harhaman eteen. Elämän vyyhti sotkeutui. -Elämän arvoitus, jonka kenraali Pawlof oli selittänyt valssin -soidessa ja samppanjan vaahdotessa, näyttäytyi Harhamalle aivan -tutkimattomana, kuullessansa kenraali Pawlofin, joka ynseänä puhui -"kirkon katolle raahatusta roomalaisten ristinpuusta", sanoen sitä -hullutukseksi, saman Pawlofin polvistuneen sen ristin juurelle. -Annushka jatkoi puhettansa: - --- "Minä huomasin puheestanne, että olette köyhä. No minä maksan -nyt velkani. Viisikymmentätuhatta ruplaa saatte Te ja loput annan -köyhille ja itse menen nunnaksi..." - -Elämän kaikki rihmat tuntuivat sotkeutuvan. Tatjana Nikolajewna -värisi liikutuksesta. Hän ei käsittänyt vielä onneansa, sillä se oli -niin suuri ja uskomaton. Hän itki ja vapisi. Annushka jatkoi, häntä -lohdutellen: - --- "Näette nyt, kyyhkyläiseni, miten armollinen on Jumala. Hän sallii -minun maksaa Teille sen minkä jäin äidillenne velkaa... Me olemme -elämän kukkia... Elämä pitää itseään ja meitä aikansa nuppuna, mutta -kun kukka-aika tulee, niin se puhkaisee nupun kukaksi..." - -Elämän kukkamaat kuvastuivat taas Harhamalle. Hänkin tunsi olevansa -elämän kukka, vaikka hän uskoi olevansa toisten elämästä puhennut -yleisen elämän hedelmä. Hän nauroi katkerasti. Annushka kääntyi hänen -puoleensa ja puhui: - --- "Ja Teidät minä myös tunnen, Vanjka... Muistatteko Karhussa... No -niin... Minun mieleeni Te jäitte ensiksi, koska annotte _ilmaiseksi_ -ruplan... Minulle ei kukaan muu ilmaiseksi antanut... Ja toiseksi -minä muistan, koska olin silloin viimeisen kerran 'Karhussa'... -Vanjka -- muistattehan Vanjkan, joka puhui sosialismista -- no, hän -vei minut pois ja elätti eikä antanut kävellä. Sitten minä sairastuin -ja kohta parattuani kutsutti kenraali Pawlof minut luoksensa ja -jätti satatuhatta... Sääli vaan, että Vanjka, onneton, kuoli, etten -ennättänyt hänelle maksaa... No, tottapa se oli Jumalan tahto..." - -Ensimäiset aamulinnut alkoivat laulaa ja aamukoite valaisi elämän -kukkamaata, jossa jokainen päivä puhkesi edellisestä ja kaikista -edellisistä päivistä ja jossa jokaikinen päivä ja elämän hetki oli -seuraavan hetken kukkanuppu. Siltä kukkamaalta tuoksui elämäntuska ja -kaiho ja ihmishengen iki-ikävä. Siellä lentelivät onnettomuuden ja -haihtuvan onnen, ikävöidyn elämän ja aina vaanivan kuoleman perhoset, -ja kaikki se yhdessä kaiken olevan kanssa muodostivat ijankaikkisen -elämän-arvoituksen. Mieli raskaana katseli ja mietti Harhama sitä, -puhuen muutamia sanoja Annushkan kanssa, Tatjana Nikolajewnan -kuunnellessa ja miettiessä kaikkea tylsänä, hämmästyneenä. Annushka -puhui Tatjana Nikolajewnalle: - --- "Kas niin, kyyhkyläiseni! Nyt on Jumala meille puhaissut uuden -elämän sen kukkanupusta: entisestä elämästä..." - -Tatjana Nikolajewnalle alkoi jo kirkastua onni ja hän tuli -vakuutetuksi siitä, ettei näe unta. Heikko ruumis värisi, ikäänkuin -vilusta. Hän katsoi Annushkan silmiin surullisena, hajanaisena, -villahuivi valahti pois hartioilta, polvet alkoivat horjua ja hän -vaipui polvillensa Annushkan jalkojen juureen, syleili niitä ja -itki ja nyyhkytti kuin lapsi. Annushka yritti nostaa häntä ylös, -mutta Tatjana Nikolajewna puristautui hänen jalkoihinsa entistä -lujemmin. Harhama nousi, tarttui takaapäin Tatjana Nikolajewnan -kainaloihin ja nosti hänet ylös, tuntien, kuinka hänen heikko, pehmeä -vartalonsa nytkähteli itkusta ja mielenliikutuksesta. Hän nosti hänen -villahuivinsa takaisin hartioille ja nyökkäsi Annushkalle, kehottaen -häntä saattamaan hänet kotiin. Annushka ymmärsi, tarttui Tatjana -Nikolajewnan käsivarteen ja lausui lempeästi: - --- "Mennään, kyyhkyläiseni!..." - -Tatjana Nikolajewna seurasi horjuvin askelin ja hävisi Annushkan -kanssa valkenevan aamun kelmeään valoon ja hiljaisuuteen. - - * * * * * - -Silloin Harhama nousi maailman suurimmaksi narriksi: Luulotellen, -että oli syytön äskeiseenkin kiroukseen, asetti hän taas -marttyyrikruunun päähänsä. Mutta vieläkin kauvemmaksi meni hänen -narriutensa: Hän ei enää koristautunut tavallisen kuolevaisen -marttyyrikruunulla, vaan orjantappuraseppeleellä. Hän luulotteli -olevansa Messias, joka on kutsuttu osottamaan maailmalle oikean -jumalan ja jota ihmiset sen tähden vainoovat. - -Hän istui pienen, kolmikulmaisen puiston penkillä ja kuvitteli sen -Getsemaneksi, ja nousi yhä ylemmä narriuden rappusille: Hän uskotteli -olevansa uusi Jeesus, joka on vievä Venäjän hirsipuun kirkonkatolle, -kuten Jeesus vei Roman ristinpuun. Hän muisteli Geldnersin ja -kenraali Pawlofin ennustusta Venäjän hirsipuun kohtalosta ja sovitti -sen itseensä. - -Hän nousi rappu rapulta ylemmä hulluuden valtaistuimelle. Hän -järkeili: - --- "Tulkoot nyt! Mutta kun minulta kysytään, mikä on totuus, en minä -Jeesuksen tavalla luikertele, vaan näytän käsikirjoitukseni ja sanon: -lukekaa!" - -Ja edelleen hän kuvitteli, että rouva Esempio on se, joka hänet -toimittaa Venäjän pyövelien käsiin. Hän istui ja odotti, että hän -tulisi antamaan hänelle suuta. Hän mietti jo mitä hän silloin -sanoisi. Henkinen hulluus oli hänessä sairauden huipulla. - -Päivä valkeni. Valovirrat tulvivat jo maille. Ja kun kiini-ottajia -ei kuulunut, alkoi Harhama sommitella juonta, millä houkutella -rouva Esempio antamaan hänet ilmi. Nopeasti kirjoitti hän pitkän, -taitavasti laaditun kertomuksen osan-otostaan vallankumoukseen, -kirjoitti sen siihen muotoon, että sen todenperäisyyttä ei voitaisi -epäillä, ja ilmiantoi itsensä murhiin, joita hän ei ollut tehnyt, -mutta joiden tekijää etsittiin. Kun se oli valmis, lähetti hän sen -rouva Esempiolle käytettäväksi ja odotteli tulosta. - -Syyskuun ensimäisen päivän aurinko nousi jo korkealle, mutta yhä -odotti Harhama kuviteltu orjantappuraseppele päässä ja ajatukset -tylsinä. Hänen huomaamattansa lähestyi häntä Tatjana Nikolajewna -itkeneen näköisenä, levottomana ja istahti hänen vierellensä lausuen: - --- "Herra Harhama!... Minä pyydän anteeksi." - -Harhama katsoi häneen puutuneena. Tatjana Nikolajewna jatkoi: - --- "Se oli epätoivosta puhennut... Minä kadun sitä... Ettehän Te -ollut syyllinen eikä kukaan..." - -Harhama naurahti katkerana ja lausui: - --- "Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa... eikä pyydettävää..." - -Tatjana Nikolajewna oli neuvoton, hätäytynyt. Hän alkoi taas -selitellä, lopettaen: - --- "Mieheni on kovin sairas ja pyytäisi saada tavata Teitä... Olen -tunnin ajan jo Teitä etsinyt..." - -Ja tarttuen Harhaman käteen, lopetti hän rukoilevasti: - --- "Lähtekää!... Mieheni odottaa..." - -Harhama otti käsikirjoituslaukkunsa ja lähti välinpitämättömänä. - - * * * * * - -Aleksander Vladimirovitsh Kovalewskij makasi vuoteellansa. Elämä -oli kalvanut lihan poskista ja elämänhalun silmistä. Rinta kohosi -vaivaloisesta hengityksestä, katseessa oli jotain elämän inhoa ja -huoneessa vallitsi surkuteltava köyhyys, jota entisen rikkauden -risaiset jäännökset kirjavoittivat. - -Mutta nyt oli onnen aurinko noussut kirkkaana. Annushkan lahjakirja -valaisi vaimon elämää. - -Raukealla äänellä puhui Aleksander Vladimirovitsh Harhamalle, joka -istui hänen vuoteensa vierellä. Keskustelun kuluessa kysyi hän -sattumalta, mitä Harhamalla oli käsilaukussa. - --- "Erään teoksen käsikirjoitus", -- vastasi Harhama hieman -kiusautuneena kysymyksestä ja yhä ajatellen ennustajaa. Aleksander -Vladimirovitsh oudostui ja alkoi puhua: - --- "Sinä siis aijot kirjailijaksi... Heitä pois hullutus... Elämän -valhe..." - -Harhama oli vaiti. Puhuja jatkoi: - --- "Sillä, katso: Eihän kirjallisuus ole muuta, kuin petosta ja -elämän vääristelyä..." - --- "Kuinka niin?" -- oudostui Harhama. - --- "Siksi", -- jatkoi toinen -- "että kirjallisuudessahan ovat -säännöt _minkälaiseksi_ pitää ihminen ja sen elämä kuvata: Se pitää -kuvata runollisesti ja esteettisesti eheäksi... Etkö sinä ole -ajatellut mikä suunnaton hulluus ja petos se on?... Et ole... Hyvä -on. Ajattele sitten, onko maailmassa ainoatakaan, sanon _ainoatakaan_ -ihmistä, jonka elämä olisi eheä runo, hyvä, tai paha?... No, otetaan -ihmiskunnan paraat: Jeesus -- jos Hän on ollut olemassa -- Sokrates -ja ehkä Tolstoi... Mutta onko niidenkään elämä eheä? Valetta. Jos -niidenkin elämän kokonaisuus, ne jokapäiväiset pikkumaisuudet -- -esimerkiksi Sokrateksella vaimonsa kanssa -- ja salaiset halut ja -ihmismäisyydet maalattaisiin, niin mikä eheä runo siitä syntyisi?... -Siitä syntyy eheä runo siten, että _petetään_ ihmisiä, poimitaan se -mikä sopii reseptiin ja muu salataan... Jokaisen romaanisankarin -elämähän on, kuin edeltäpäin tilattu. Eikö se ole törkeä petos, kun -elämä on kerran satojen tuhansien sattumuksien tulos?" - -Rykiminen ja verensylky keskeyttivät puheen. Harhama mietti äsken -kuulemaansa ja hänestä se tuntui hämmästyttävän oikealta. Saatuansa -taas voimia, jatkoi Aleksander Vladimirovitsh: - --- "Ihmis-elämähän on tuhansien vaikutuksien ja ihmisten luoma: -Sinä luet historiaa, se jo vaikuttaa sinuun... Koko äärettömyys -vaikuttaa sinuun... Jokainen tiellesi sattuva ihminen ja tapaus -vaikuttaa sinuun... Ihmis-elämä on tuhansien ilmiöiden ja -aikakauden koko yleisen elämän tulos... Ihmiselämä on sen tähden -niin repaleinen, että ainoastaan suuri narri voi ryhtyä siitä -luomaan esteettistä runoa... Eikö se ole resepti, että esimerkiksi -ei saa olla kirjassa kuin kaksi kolme henkilöä, joiden kanssa -sankari nypläilee?... Ja paljon muita sääntöjä ja jalkapuita... -Niillähän on omat nimensäkin: romantiikka, symbolismi ja herra ties -mitä, ja jokaisessa niissä on vielä uusi ja vanha suunta ja ehkä -muutakin... Useimpien kirjailijoiden vielä täytyy itsensä jollain -lailla ilmottaa mihin suuntaan hän kuuluu, koska muuten ei sitä -huomaisi suurennuslasillakaan tutkien... Etkö ole ajatellut miten -hassulta näytät, jos rupeat niihin sullomaan elämää ja vapaata -ihmisajatusta... Mutta eikö sinun elämässäsi -- anna anteeksi -- -ole jo _ennestään_ kylliksi petosta? Miksi rupeat kuvailemaan -ihmis-elämää siksi, mitä se ei ole: Ihmiselle, sinulle ehkä ennen -muita, jo kykenemättömyys panee kylliksi käsirautoja käsiin, -miksi ryhdyt työhön, jossa sinulla on vielä jalkarautoina jotkut -kirjallisuuden säännöt, joiden mukaan sinun pitää kuvata elämä -vääräksi?..." - -Harhamasta tuntui puhe joltain totuuden saarnalta, jonka oikeutusta -hänen tylsistynyt sielunsa ei kumminkaan kyennyt tutkimaan. -Aleksander Vladimirovitsh jatkoi: - --- "Ota oma elämäsi, tai kenen hyvänsä! Minkä eheän kertomuksen -sinä niistä saat, jos sinussa on rahtukaan, pieninkään rahtu -rehellisyyttä? Laitumella käypä härkä on ainoa, jonka elämä on -niin esteettinen ja runollisesti eheä, että siitä voi kirjoittaa -taideteoksen... No kuvailekin sitten sitä, jos tahdot onkia -mainetta ja samalla olla rehellinen elämää kohtaan... Mutta älä -rupea jalkapuussa tekemään silmänkääntäjätemppuja, sillä silloin -sinä joudut nauruksi itsesi edessä runomestarien sinulle käsiään -taputtaessa... Mutta mitä sinua ne käsientaputukset hyödyttävät?... -Turhuutta, elämänhullutusta on kaikki..." - -Puhuja väsyi ja hengitti raskaasti. Harhamassa nousi elämän-inho. -Kovalewskij puhui hänen mielestänsä, kuin ihmishengen suuriruhtinas, -joka häntä ivaten katkoi ihmis-ajatuksen jalkarautoja ja viskoi -kappaleet inhoten syrjään. Hän ryhtyi itseänsä puolustamaan selittäen: - --- "En minä olekaan ryhtynyt kuvailemaan rakkauden kirjeiden -kirjoittelijoita, enkä ryömimään jalkaraudoissa..." - --- "Siis yhteiskunnan parantajaksi olet ryhtynyt", -- keskeytti -Aleksander Vladimirovitsh. Ja vaimollensa, joka toi hänelle -lääkkeitä, lausui hän: - --- "Mene, Tatjana, lapsien kanssa kävelemään. Virkistytte siellä... -Minä voin hyvin... puhelen tässä Harhaman kanssa..." - -Hän viittasi lapset luoksensa, suuteli niitä palavasti, ojensi -raukean kätensä vaimollensa jäähyväiseksi, suuteli sen ojennettua -kättä ja jatkoi Harhamalle, kun olivat jääneet yksin: - --- "Minä tunnen kuoleman lähestyvän ja lähetin ne pois, että eivät -ole kärsimässä..." - -Sitten katseli hän haaveillen ylös. Harhaman sielu värisi. Hän -ryhtyi tarkastamaan kuoleman tuloa sairautensa kaikella kiihkolla. -Aleksander Vladimirovitsh alkoi taas puhua: - --- "Menemme siihen asiaan: Sinä ryhdyt parantamaan yhteiskuntaa. Minä -tiedän kaikki, sillä Zaiko lähti minun luotani itseänsä ampumaan ja -kertoi kaikki. Sinä rupeat luomaan sosialistista yhteiskuntaa... Älä -polta käsiäsi!... Minä puhun kuoleman edessä ja sinun ystävänäsi ja -sanon sinulle, että se yhteiskunta on hirviö ja mahdottomuus. Se vie -vähätkin ihmishenget tomuun." - -Harhama oli yhtenä korvana ja tarkkaavaisuutena. Puhuja jatkoi: - --- "Ajattele, että sinunkin pitäisi juosta toreilla kahviakkojen -kanssa hallitsemassa yhteiskuntaa ja valvomassa, että saat mieleisesi -paikat housuihisi!... Mikä narrin tehtävä se olisi hengelle, joka -pyrkii ylös!... Ajattele edelleen: Kaikki kuona nousisi erilaatuisen -roskaväen hartioilla keinottelemaan... Ihmisen yksilöllisyys häviäisi -ja ihmiset polkeutuisivat ihmiskarjoiksi, jotka tappelevat toistensa -kanssa kannikasta... Sitä tilaako sinä rupeat luomaan?..." - -Puhuja katsoi Harhaman silmiin tuskaisen, kärsivän näköisenä. Hetken -vakavuus vaikutti, että Harhama tunsi istuvansa, kuin profeetan -edessä. Hänen herkkään sieluunsa painui jokainen sana, ja hillitön -mielikuvitus valoi kaikkeen hengen. Hän näki jo sen hetken, jolloin -hänen pitäisi sosialistisen yhteiskunnan torikokouksissa keinotella, -kärkkyä ja taistella juoruavan ämmäjoukon ja ihmiskuonan kanssa -leipäpalasta. Hän huomasi, että hän oli juuriansa myöten sen -kansanvallan inhoaja. Sairas jatkoi: - --- "Jalostunut, kirkastunut itsevaltius on ainoa oikea. Se on ainoa -hallitusvalta, joka voi jakaa oikeutta tasan, jos se tahtoo... Tai -sitten luonnontila... Kansanvallalle se on mahdoton, kunnes ihmiset -eivät ole jumalia... Enemmistö polkee siinä lokaan vähemmistön... -Kansanvalta on ihmishengen suuri hullutus ja mahdottomuus... se on -roskaväen lyhytaikainen riemu... Se on ihmishenkien turmelija, sillä -se kietoo ne aineelliseen halpaan taisteluun, torikokouksiin..." - -Entistä jännittyneempänä seurasi Harhama kuoleman tuloa ja -keskustelua. Hänen ajatuksensa olivat yleensä salamannopeita. Nyt -hän oitis, vaistomaisesti, huomasi, että hän oli olemukseltaan -itsevaltiuden ihailija siinä määrässä, että hän pienenä poikana -oli kirjoittanut ylistysrunon -- Nerolle, koska se osasi käskeä. -Perkelettäkin hän ihaili, koska se ei häikäillyt käskiessänsä. Hän -huomasi, että hänen elämänsä oli siinäkin asiassa ollut _erehdys_ ja -_valhe_, että oli ollut ajan sosialisti. - -Kuoleva jatkoi heikolla äänellä: - --- "Ja lisäksi: Sinäkö luulet kelpaavasi yhteiskuntaa parantamaan, -tai kukaan kirjailija... Älä suutu minuun, kun sanon, että sinun -_omat_ kätesi ovat liian rapaiset... minä tiedän paljon... Te -kirjailijat sanotte painavan sananne maailman asioissa ja annatte -ohjeita, mutta kuka teistä on alkanut oikeasta päästä, itsestänsä? -Ehkä ne kolme, jotka mainitsin: Jeesus -- mutta hän ei ole mitään -kirjoittanut -- Sokrates ja Tolstoi... Entä muut?... Miksi ette te -_itsestänne_ tee malli-ihmistä, vaan parannatte muita?... Sinäkin!..." - -Harhama istui synkkänä, sanattomana. Puhuja jatkoi, raskaasti -hengittäen: - --- "Toisin sanoen: Te maailman parantajat olette arvostelijoita. -Teitä on meillä... kuinka paljon on maailmassa ihmisiä?... tuhat -viisisataa miljoonaa, eli kuinka?... Meillä on siis tuhat viisisataa -miljoonaa arvostelijaa, sinä niihin luettuna, jotka katsotte olevanne -kutsutut lausumaan painavan sananne jossain... no, esimerkiksi -taiteessa... yleensä elämässä... Mutta näytäpä minulle teistä -arvostelijoista ainoakaan, joka on maalannut mallitaulun, s.o.: -alkanut arvostelun oikeasta päästä... Ja mitä väkeä olette te -kirjalliset maailmanparantajat?... Semmoista, joka ei ole muuhun -kyennyt, koulujen lahjattomia oppilaita, jotka julistautuvat -neroiksi... Yksi tuhannesta kirjailijasta ansaitseisi käteensä -kynän... muiden käteen pitäisi panna käsikoppa... sinun käteesi -ensimäisenä..." - -Syntyi pitkä äänettömyys. Sairas levähti ja katseli jotain -kirkastuvaa. Sitten alkoi hän taas puhua: - --- "Sinä lähdet maailmaa parantamaan, mutta miksi et paranna -itseäsi?... Minä tiedän niin paljon... Minä tiedän ne alhaiset teot, -joiden johdosta sinä Zaikon kanssa jouduit puoskarien kynsiin... -Olkoot ne kuolleen muiston tähden mainitsematta... Minä tunnen -sen rikoksen, josta vastaajaa täytyi _arvalla_ etsiä... Olkoon, -että asianomainen on nyt satojen tuhansien omistaja, koska ne -obligatsionit, joilla asia peitettiin, ovat voittaneet: se ei asiaa -paranna... eikä sekään, että arpa lankesi sinulle väärin... Älä -siis lähde parantamaan maailmaa, vaan pese kätesi!... Sinä _olet_ -jo maailman parantaja siinä määrässä, että elämäsi on niiden elämän -kukka: se on erehdyksien ja rikoksien sarja... se on semmoinen malli, -jommoisen ihmis-elämän _ei_ pitäisi olla..." - -Harhama huokasi. Sairas hengitti raskaasti ja jatkoi haaveillen: - --- "Ja se maailman parannus... Suuri osa niitä lääkärejä istuu Hiiden -myllyssä, josta vuotaa kaikki saasta maailmaan... Se vuotaa juuri -rikkaiden, sivistyneiden, maailman parantajien Hiiden myllystä, -myrkyttäen köyhienkin elämän... Miksi ei niiden myllyjen kauheutta -paljasteta?... Miksi lääkärit, ne kirjailijat kiertävät semmoisia -märkäpaiseita?... Siksi että taide käskee niin tekemään... Tai -siksi että ne ovat parantajien omia pesiä... Eihän pahakaan lintu -omaa pesäänsä likaa... ne täytyy runoilla kauneiksi... Ja sinä olet -yksi niitä tahraajia... Miksi ette ennen kaikkea paljasta omaa -elämäänne?... Ette ehkä jouda, kun on maailmalle niin paljon 'uutta' -sanottavana... Petosta: Pikku lapsi lausuu usein suurempia totuuksia -muutamalla sanalla kuin te kirjailijanerot paksuilla niteillänne. Ja -ajattele edelleen tyynenä, niin huomaat, että pieni lannanhoidosta -kirjoitettu kirjanen vie ihmiskuntaa eteenpäin suuremman askeleen -kuin sinun ja muiden kaltaistesi maailman parantajien sata romaania -ja novellia." - -Harhama kuunteli tuomiotansa tyynenä, mutta synkkänä. Kuoleman -kulkuset soivat hänen korvissansa ja hänen sielussansa häilähteli -sen varjo; ja hän hapuili sitä nähdäksensä. Nopeasti käsitti hän -taas jotain himmeää: hän huomasi pyrkineensä maailman parantajaksi, -itse vajoten sitä tehdessänsä sen suurimmaksi heittiöksi. Joku -selittämättömän katkera tunne täytti koko hänen olemuksensa. Hän -yritti puhua ja selittää: - --- "En minä yhteiskuntaa paranna, enkä ole teostani siitä -kirjoittanut... Ne ovat uskonnollisia kysymyksiä..." - --- "Siis aijot kukistaa Jumalan", -- keskeytti sairas. - -Harhama vaikeni. Sairas jatkoi: - --- "Minähän entisiltä ajoilta tiedän, että kiellät Jumalan... -taistelet Häntä vastaan... Jalkani jo kylmenevät..." - -Harhama jännittyi repeämään asti. Sairas pitkitti: - --- "Minä puhun kuoleman edessä ja sanon sinulle: Jätä Jumalaa vastaan -taisteleminen, sillä se on ihmishengen suurin hullutus... se on -mittaamattoman suuri hullutus... Sillä jos Jumala on, ethän sinä -voi sitä kumota. Jos Häntä taas _ei_ ole, olethan suurin narri, jos -rupeat Häntä, olematonta, kukistamaan... Ajattele sitä hullutusta... -sitä ihmishengen suurinta erehdystä ja narriutta!..." - -Kirkas salamasade tuntui valaisevan Harhamaa. Sairaan sanat tuntuivat -niin kumoamattomalta totuudelta, että hän vapisi niitä ajatellessansa -ja mietti: Onko elämäni siinäkin ollut erehdys?... Olenko taistellut -narrintaistelua? Hän yritti selittää, pelastua häpeästä, sairaan -edestä. Hän lausui: - --- "_Uskon_... väärän uskon hävittämisestähän onkin kysymys..." - -Sairas keskeytti hänet yhä heikkenevällä äänellä: - --- "Sinä luulet voivasi hävittää uskon!... Kuule: Helpompi on sinun -nostaa vuoret hartioillesi ja kantaa ne pois äärettömyydestä, -kuin hävittää usko yhdestäkään ainoasta ihmisestä... Sinä voit -hävittää ihmisestä kaiken muun, mutta et uskoa... et koskaan, -et yhdeltäkään... Sillä katso: Toiset ihmisistä uskovat, että -Jumala on. Kukaan heistä ei sitä tiedä. Toiset uskovat, sanon -_uskovat_, että Jumalaa _ei_ ole. Viime mainitut ovat juuri -sitä uskovaisten sokeinta, kiihkouskoisinta joukkoa... ne ovat -kiihkomuhamettilaisia... Sillä eihän heistä ainoakaan _tiedä_ että -Sitä ei ole. Ne uskovat aivan sokeasti... Ja mitä uskovaisten joukkoa -se vielä on! Katso ympärillesi: Ne ovat Hiiden myllyn oriita, -tai jotain semmoisia 'tiedemiehiä'... sinun laillasi rappiolle -joutuneita... Jos Jumalaa ei ole, tai on, niin korkeintaan voi -ilmaantua _yksi ainoa_ koko maailman olemassa-olon aikana, joka voi -_tietää_ sen asian. Kaikki muut ovat uskovaisten sokeaa laumaa... -Miljoonat uskovat Darwiniin, eikä ainoakaan _tiedä_ onko Darwin -oikeassa... Mikä narri sinä silloin olet, jos ryhdyt hävittämään -uskoa?..." - -Harhama huokasi raskaasti. Elämän hämärä kuilu avautui hänelle -ja hän katseli siihen tylsänä. Hän huomasi, ettei hänellä uskoa -hävittäessänsä ja Jumalaa kieltäessänsä ollut pienintäkään tietoa -asiasta. Hän oli kaiken uskonut aivan sokeasti. Sappikatkerana -huokasi hän: - --- "Siinäkin näyttää elämäni olleen erehdys..." - -Mutta hän yritti vielä puolustautua itsensä edessä, vaikka raukeana -ja nääntyneenä. Hän lausui: - --- "Mutta onhan järjetöntä esimerkiksi Perkele ja..." - --- "Perkele", -- keskeytti sairas -- "ei yksikään maailmassa -tiedä, onko Perkelettä, vai eikö. Kaikki uskovat vaan sokeasti -toista, tai toista... Mutta minä sanon sinulle yhden asian... -Jalkani ovat jo aivan kylmät... Minä sanon sinulle: Ihmiskunta on -henkisesti niin köyhä, ettei sen kannata menettää perkelekäsitettä -ja siis Perkelettä... Se on toki henki, oleva, tai olematon, joka -on yläpuolella leipäkannikkaa ja ihmisruumista... Katso missä -ihmishenki matelee: Se runoilee ja ruikuttaa naisen ruumiille... -Luonnon tehtäviä suorittamaanhan se ruumis on luotu, eikä ihmishengen -palveltavaksi ja kuvailtavaksi... Onhan Perkele toki jotain ylevää -ja suurta, jossa on edes ihmisen hengelle hapuiltavaa... Nyt jo ovat -polveni kylmät... Hyvä, että ei vaimoni ole täällä..." - -Kaikki vaikeni. Kuolema lähestyi valtikka kädessä, suurena, -armottomana. Sairaan hengitys heikkeni. Harhaman jokainen hermo -vetäytyi kireälle... Hän mietti puhetta ja hapuili nähdä kuoleman -vilahdukselta, ja tuijotti sitä tapaillessansa kuolevan silmiin. -Sairas nosti kätensä, ojensi sen Harhamalle ja kuiskasi: - --- "Jää hyvästi!... Minä lähden..." - -Virtanansa vuosivat vedet Harhaman silmistä. Kaikki sekottui, himmeni -ja hämärtyi ja repi ja raateli. Kuolevan kylmenevä käsi oli hänen -kädessänsä. Sairas katseli haaveillen ylös, alkoi menettää tajunsa ja -kuiskasi: - --- "Älä hävitä Perkelettä ja Jumalaa!... Ihmiskunta on köyhä... Tee -itse malli... älä arvostele". - -Hän vaikeni, hengitti tuskin huomattavasti, katsoi ylös tylsänä ja -kuiskasi: - --- "Isä, minä tulen syliisi..." - -Tuntui pieni nyähdys. Käsi herposi ja jäi kuolleena Harhaman käteen... - -Kylmä viima juoksi Harhaman läpi. Hän istui kauvan kuolleen -käsi kädessä ja silmillänsä imeytyen sen silmiin. Hän vapisi -tapaillessansa näkyvää kuoleman ilmestystä. Hän raotti kuolleen -silmäluomet, avasi sen suun ja tutki kaiken, eikä löytänyt mitään. -Elämän turhuus ja mitättömyys kohosi hänen eteensä pölypilvenä, -josta hän ei nähnyt mitään. Viimein sulki hän kuolleen silmät ja -nosti hänen kätensä ristiin rinnalle. Eräs lääkepullo kaatui ja sen -sisällöstä levisi ilkeä, kirpeä haju. Harhama otti laukkunsa ja lähti. - -Tiellä tuli häntä vastaan Tatjana Nikolajewna lapsinensa. Harhama ei -tiennyt, miten ilmottaa asia. Hän tapaili selitystä: - --- "Aleksander Vladimirovitsh on hyvin rauhallinen... älkää -hämmästykö..." - --- "Herra Jumala!" -- parkaisi Tatjana Nikolajewna, joka käsitti -asian, sieppasi lapsensa syliinsä ja juoksi epätoivoisena kuolleen -miehensä huoneeseen. - - * * * * * - -Syyskuun yö pimeni, kun Harhama kulkiessansa joutui astumaan majuri -Velikodushofin huvilan ohi, jota hän ei tiennyt. Akkuna oli auki. -Kynttilä paloi pöydällä ja majuri itse istui sikaria poltellen. -Ketään muuta ei talossa näkynyt. - -Harhama pysähtyi hetkeksi. Majuri lähti juuri ulos ja nyt oli -Harhaman sokea päätös valmis: Hän astui avonaisesta ovesta sisälle, -veti helvetinkoneen vireeseen ja kätki sen sohvan alle. Sitten -katsahti hän nopeasti ympärillensä. Avonaisessa pöytälaatikossa oli -paksu tukku viidensadan ruplan seteleitä, majurin tädin rahoja. -Harhama otti niistä yhden, mutisten. - --- "Minä olen jo valmiiksi istunut linnassa, nyt voin siis sen -rangaistuksen edestä varastaa, niin olen täydellinen..." - -Hetken kuluttua palasi majuri Velikodushof sisarensa keralla -takaisin. Puoliyön aikana lähti hän saattamaan sisartansa asemalle. -Kun he olivat päässeet ulos, räjähti huvila sirpaleiksi, haavottaen -majurin sisaren. Paikalle saapuneet viranomaiset vangitsivat kahta -tuntia myöhemmin Velikodushofin vallankumoukselliseksi epäiltynä, -koska hänen asunnossansa oli ollut räjähdys-aineita. - -Seuraavan päivän iltapäivällä lähestyi Harhama sitä asemaa, jonka -läheisen maaseurakunnan hautausmaahan on Ritva haudattu. Jokin -sanomaton tuska ja epätoivo kalvoi häntä. Siihen yhdistyi pelko äsken -tehdystä rikoksesta. Hän ei enää käsittänyt mitään selvästi, tunsi -vaan pakenevansa. - -Rautatien vaunuun astui viimeisellä asemalla Varpalan Rauha -kaksoisinensa. Hän oli riutunut, kuihtunut ihmisvarjo. Harhama tunsi -hänet ja katseli häntä tylsänä. - -Eräälle vaimolle kertoi Rauha olevansa tulossa vanhempiansa -hautaamasta. Sen sanottuansa hän itki katkerasti. Outo vaimo kysyi -häneltä hetken kuluttua: - --- "Joko sinä olet kauvan ollut naimisissa... kun on kaksi lasta?" - -Rauha ei vastannut. Hän kuivasi huivin kulmalla silmänsä ja -alkoi hoidella lapsiansa. Sata puukkoa tuntui pistävän Harhamaa. -Hänelle alkoi selvitä elämänsä sumu ja näkyä jotain kirkasta. Oma -syyllisyydentunne tuikahteli jo tulena. Hän vapisi, hätäytyi ja -tylsistyi. Juna vihelsi tulomerkin. Harhama otti käsikirjoituksensa -ja lähti Ritvan haudalle. - -Juna saapui asemalle vähän ennen puoli-yötä. Ilma oli tyyni. -Musta pilventönkä kohosi taivaanrannan alta ja sen taustaa vasten -katsottuina näyttivät hautaristit aaveilta. Kalmiston kolkko rauha -lisäsi syys-yön kaameata väritystä. - -Siinä lapsensa haudalla, kuoleman merkkien keskellä ja sydän-yön -hiljaisuudessa masentui Harhama kokonansa. Mennyt elämä kulki -hänen ohitsensa pienimpiä yksityisseikkoja myöten ja sen jokainen -ohikulkeva kuva runteli häntä kuin kivisade. Lapsuuden viattomat -päivät, nuoruuden toiveet, miehuuden taistelut, rikokset, erehdykset -ja pettymykset, kaikki ne kulkivat hautausmaan haamujen tavoin hänen -ohitsensa, kuvastuen mustan pilvenlongan muodostamaa taustaa vastaan -synkkinä ja kolkkoina. - -Lapsesta lähtien oli hän taistellut löytääksensä vastauksen -kysymykseen: "Isäkö vai äiti?" Ja äskettäin oli hän kuullut -vastauksena, ei oman kysymyksensä kaikua, vaan hirvittävän -kysymyksen, Jumalako vai Perkele? - -Harhama ajatteli sitä ja kysyi itseltänsä: - --- "Eikö minun etsimisessäni ehkä ole ollut vikaa?..." - -Se oli hänelle ensimäinen tietoinen säde oman syyllisyydentunteen -synkkään pimeyteen. Hän mietti edelleen: - --- "Minä olen, kuten äiti ennusti, tarttunut ihmisten -hameenliepeeseen ja nyt on minut sillä hameella lyöty..." - -Hän masentui ja jatkoi: - --- "Olen alkanut omin voimin etsiä totuutta, mutta vajosinkin -epäilyksen pohjattomaan mutaan. - -"Monet uudistetut yritykseni olen aina päättänyt renttuamisilla..." - -Vuoret tuntuivat vierivän hänen hartioillensa. Hän jatkoi: - --- "Olin etsinyt vastausta kysymykseen: mikä on elämän tarkotus? -Kerran luulin sen jo löytäneeni. Se vastaus kuului: 'Elämän tarkotus -on kulta!' - -"Minä etsin kultaa, kokosin rikkautta -- ja nyt olen kerjäläistäkin -köyhempi. Munkki Pietarin ennustus muistuu mieleeni. - -"Minä olen pettänyt -- mutta olen nyt itse petettynä." - -Hän jatkoi edelleen: - --- "Olen etsinyt elämän iloa ja nautintoja, ja lähdin Hiiden myllystä -niitä inhoten ja niihin kyllästyneenä. Nyt on hautausmaan kolkko -sydän-öinen yksinäisyys minulle liian iloinen..." - -Harhama huokasi ja jatkoi: - --- "Luulin löytäneeni elämän tarkotuksen vaimossa ja lapsessa. Lapsi -on maan multana ja vaimo on pannut minut rautoihin silloin kun itse -mätänin. - -"Olen luottanut itseeni ja nyt olen tämmöinen." - -Hän ajatteli edelleen: - --- "Olin elävinäni köyhiä varten -- ja köyhät kirosivat minut ja -kieltäytyivät antamasta puhdasta riepua haavoilleni, kun näkivät, -ettei minusta ole enää hyötyä." - -Harhama vaikeni kauvan, kuuli Varpalan Juhon kiroukset ja Evan -ilkunnan. Hän jatkoi taas: - --- "Olen nostanut ihmisen Jumalaksi -- ja se jumala ilkkui minulle, -kun näki minut iljanteella verisenä... - -"Ainoastaan pieni Musti nuoli haavojani..." - -Hän mietti kauvan ja teki siihen-astisen elämänsä ensimäisen raamatun -hengessä kysytyn kysymyksen: - --- _"Eiköhän sittenkin Jeesus Kristus olisi ollut ainoa oikea -peruskivi, mikä voidaan panna?"_ - -Hän vajosi kokoon sen kysymyksen alla. - -Hän tutki edelleen elämäänsä, miettien: - --- "Olen jo uneksinut ja tavoitellut maailman mainetta -- ja nyt -olen maailmassa kulkija ja pakolainen, joka häpeää ihmisiä ja koko -maailmaa..." - -Hän muisteli, että mihin hän meni, siellä odotti häpeä. Entiset -ystävät väittelivät häntä, häpeillen. Ainoastaan Tuomas Porcus oli -häntä vielä koputtanut, varovasti, ohimennen, kuin ohi kierivää -tyhjää viinatynnöriä. - -Harhama murtui. Hän istui nyt elämänsä raunioilla, häpeän raskas -vuori hartioilla. Kauhistuneena vaikeroi hän itseksensä: - --- "Voi, voi, voi! Mihin olen minä joutunut! Ja mihin minä nyt -lähden?..." - -Se oli sortuneen hengen tuskanhuuto, kamala vaikerrus, joka nousi -ihmisrinnasta. Hän jatkoi: - --- "Askeleeni ovat kohonneet tiestä, nousseet ylös ja muuttuneet -tulisiksi kiviksi ja laskevat nyt kivisateena päälleni..." - -Hän jatkoi tutkiskeluansa puhellen: - --- "Minä katselin ihmisiä korkealta temppelinharjalta... Olin -nousevinani suomensuvun kunniaksi, ja nyt minusta on tullut äitini -suru, kansani suurin häpeä ja Suomen suurin likapilkku..." - -Hänen henkensä painui aivan maata vasten, kun hän muisteli niitä -kirjoituksia, joita oli kierrellyt sanomalehdissä hänen elämästänsä, -sekä yksityisiä kirjeitä, joita hänelle oli saapunut, ja puheita, -joita hän oli itsestänsä kuullut. - -Hän jatkoi: - --- "Minä yritin nostaa hyveen sen korkealle huipulle, ja nyt tuhannet -huutavat kirousta antamani huonon esimerkin tähden..." - -Hän muisteli Varpalan Rauhaa, ja jatkoi: - --- "Olin tekevinäni työtä Korpelan hyväksi ja nostinkin hirsikuorman -Timon selkään..." - -Hän nojasi päänsä käsiinsä ja tuijotti maahan ja jatkoi: - --- "Judas Iskariotina olen pettänyt Nikolain joukon, ja Judaksena -olen hiipinyt tarvaalaisten häpeäksi." - -Hänen rinnastansa pääsi epätoivoinen huokaus. Hän mietti hetken ja -nauroi sitten mielipuolen katkeraa naurua... - -Oli jo likellä puolta-yötä. Harhama jatkoi itsensä tutkistelemista, -kokonaan maahan lyötynä, ja hänelle alkoi selvetä himmeästi Perkeleen -olemus: Hänelle alkoi selvetä, että ne temppelit ja pylväistöt, -joista hän oli nähnyt unia ja joista hän oli lapsi-ijässä ollessansa -kirjoittanut teoksen, olivatkin kaikki hänen omassa povessansa. -Hänelle selvesi, tosin vasta himmeästi, että Perkele-ilmestys oli -hänen olemuksensa paha taipumus, jolle hän oli runoissa laittanut -sarvet ja hampaat, enkelit ja temppelit. Hänelle selvisi hämärästi, -että hän oli kulkenut omien pahojen taipumuksiensa orjana ja antanut -niiden luoda unia ja unelmia. Hän muisti munkki Pietarin sanat -Perkeleestä ja sen vallasta. - -Hän istui kokoon kutistuneena ja mietti. Sitten alkoi hän taas tehdä -tiliä itsensä edessä, puhuen: - --- "Jos minä tässä lapseni haudalla nyt puhun rehellisesti itseni -edessä, niin minä sanon näin: Koko minun olemukseni perus-olio -on ollut _paha..._ Jokaisen tekoni vaikutin on ollut alhainen: -Kun palvelin köyhiä, oli siinä sittenkin pohjimmaisena kätkettynä -halu saavuttaa niiden rakkaus... Ja edelleen: Jos olen milloin -ollut näennäisesti jalo, on senkin vaikuttimena ollut yksinomaan -_alhaisuus:_ halu onkia ihmisten kunnioitusta, tai jotain muuta..." - -Hän mietti edelleen ja jatkoi: - --- "Magdassa ja rouva Esempiossa olen perinnä etsinyt muuta, kuin -kotia, vaikka minä petin _itseni_ ja uskottelin kotia etsiväni... -Minä etsin aistillisuutta, edelliseltä kultaakin, ja molemmissa -tapauksissa oli vaikutin alhainen, vaikka minä en sitä itsellenikään -myöntänyt... Lisäksi minä inhosin molempia ja ainoastaan Tamaraa olen -katsellut niillä tunteilla, joilla on omaa vaimoa katseltava. Minun -elämäni on siinä, kuten kaikessa _erehdys_... se on _rikos_..." - -Mieli katkerana jatkoi hän: - --- "Jos tässä kuoleman keskellä olen kerrankin rehellinen, niin -minä sanon näin: Minussa ei ole ollut rahtuakaan rehellisyyttä... -ei pienimmissäkään asioissa... Minä olin sosialisti, vaikka -inhosin kansanvaltaa, kun sitä tyynenä joskus ajattelin... Minä -olen tarvaalaisten häpeänä, vaikka itse asiassa olen ollut niistä -yhtä kaukana, kuin kaikesta muustakin maailmasta... Minä en ollut -tarvaalainen, enkä mikään... Ja jos jotain olin, olin sosialisti -siinä mielessä, että aina uskoin vaistomaisesti niiden pyrintöjen ja -vaatimuksien olevan jalot, oikeutetummat kuin kenenkään muiden. Se -tieto on minua aina polttanut sormenpäitä myöten. Ja ne minä olen -pettänyt, kuin Judas." - -Kylmä hiki juoksi hänen ihoansa pitkin. Hän muisteli sitten -teostansa, jossa hän oli alussa rehellisyyden rehellisyys. Hän puhui: - --- "Kun minä siinäkin, tässä lapseni haudalla ja elämäni raunioilla -puhuen, olen suora, niin sanon näin: Minä olin siinä rehellinen, -mutta se rehellisyys _ei_ johtunut vapaasta siveellisestä tahdosta -vaan _kuolemanpelosta_... Se rehellisyys oli siis siveetön... Ja -edelleen: Kun minä teostani kirjoitin, niin vaikuttamassa olivat -lopulta jo kaikki alhaiset himot ja halut: Minä etsin mainetta... -kultaa... seppeleitä... Minä tapailin jo tyylin täydellisyyttä -ansaitakseni arvostelijoiden ylistyksen... Minä kyllä halveksin -arvostelijoita, mutta minä tiesin, että jos mieli menestyä, täytyy -niitä kutkutella... Teokseni loppua kirjoittaessa oli jo alhaisuus -ainoa vallitseva vaikutin..." - -Harhama litistyi elämänsä painon alle, kuin etana vuoren alle. Hän -mietti suhdettansa ihmisiin, narrimaista itsensä ihailua, jatkaen: - --- "Minä olen ollut niillekin epärehellinen ja kavala. Minä olen -salannut, että halveksin heitä, sillä se salaaminen oli minulle -edullista... siten sain minä 'ystäviä'... Ainoastaan Nikolain -ja munkki Pietarin edessä olen ollut se mikä olen... Ainoastaan -Tamaralle ja Anna Pawlownalle olen näyttänyt sieluani, mutta senkin -olen tehnyt kavaluudesta: minä tahdoin kietoa ne itseeni... aivan -vaan huvikseni... Näennäinen vaatimattomuuteni on ollut pelkkää -petosta ja jonkun alhaista suosion onkimista..." - -Hän ajatteli jotain hyvin katkeraa ja huokasi: - --- "Minun elämäni on siis kaikessa ollut petosten ja rikosten sarja, -se on ollut yksi ainoa erehtymä..." - -Ja yhä selvemmäksi kirkastui hänelle olemuksensa perus-olio: _paha_ -ja _halpamaisuus_. Hän vetäytyi aivan kokoon, masentui maahan asti. - -Mutta oman syyllisyydentunteen ilmaus oli vielä ohimenevää. Hänen -henkensä oli liian kovasti kiinni jumaluuden kysymyksessä. Hän istui -kauvan ja alkoi tylsänä miettiä Jumalan ja Perkeleen kysymystä ja -teostansa. Vielä pilkahti halu julkaista teos... Tylsänä, kuin -kone, otti hän käsikirjoituksen, selaili sitä, ihaili sen puhdasta -taidetta, sen runouden kauneutta ja syvyyttä. Siinä oli runosäkeitä, -jotka hän muisti miettineensä lähes kaksikymmentä vuotta sitten. -Niin kauvan oli hän niitä muistossansa säilyttänyt, muovaillut ja -kaunistellut... Hänen elämänsä, sen valoisimmat ajatukset olivat -siinä paperiliuskoilla, siroteltuina, kuin ihanat kukkaset valkealle -liinalle... Kyyneleet tulvasivat hänen silmiinsä niitä katsellessa... - -Mutta siiloin sattui hänen silmiinsä ensimäisen luvun alku, jonka -rouva Esempio oli läpi lukenut. Harhama huomasi siinä kaksi -hänen korjaustansa: u oli korjaamalla muutettu a-kirjaimeksi ja -p-kirjaimesta selvennetty j. Hän muisti nämä korjaukset. Oli, kuin -olisi niistä taas tuoksahtanut rouva Esempion hengityksen ilkeä -löyhkä. Harhama sai heti ankaran hermokohtauksen ja raivostui. Hän -mutisi hampaittensa välistä: - --- "Kaikkialla sen käsien jälet minua seuraavat. Kirousta minulle -tuottaa jokainen esine, jota hän on hyppysissänsä pidellyt." - -Ja hän repi raivoissansa koko ensimäisen luvun pieniksi kappaleiksi, -potkaisi multaan pienen kuopan Ritvan haudalla, ja hautasi -paperipalaset ja Velikodushofilta varastamansa viidensadan ruplan -rahan, ja päätti ettei ikinä julkaise teostansa, koska siihen oli -rouva Esempio koskenut. Peittäen kuopan mullalla, mutisi hän: - --- "Siellä ovat nyt kaikki sinun kanssasi eletyn haureuden hedelmät -ja häpeät..." - -Nyt ei hänellä enää ollut mitään muuta, kuin häpeänsä. Isänmaassa ei -hänellä ollut kolkkaa, jonne olisi voinut mennä sitä piiloon, sillä -siitä oli levinnyt tieto kaikkialle. - -Taivas synkistyi synkistymistänsä. Hautausmaa oli jo puolipimeä. -Kokoon kutistuneena mietti Harhama, mitä varten hän on elänyt. - --- "Niin, mitä varten olen elänyt? Mikä on ollut elämäni tarkotus ja -tulos?" -- kysyi hän itseltänsä. - -Ja kun hän taas mietti, huomasi hän äskeisen mieltä masentavan -tuloksen ja mutisi: - --- "Minusta on tullut suomensuvun suurin, loistavin häpeäpilkku... -oikea 'tähti'..." - -Hän nauroi kamalaa naurua ja lisäsi: - --- "Se on siis ollut elämäni tarkotus ja tulos..." - -Hän mietti taas ja huomasi Ritvan haudalla kasvavan pienen -rikkaruohon. Hän katseli sitä ja lausui toivottomana: - --- "Se on varmaankin imenyt ravintoa Ritvan ruumiista." - -Hän taittoi rikkaruohon ja kätki sen taskukirjansa medaljonkiin, -jossa hän säilytti Anna Pawlownan kuvaa, ja lausui katkerasti -naurahtaen: - --- "Tämä rikkaruoho ja häpeä on ainoa tulos minun elämästäni!" - -Ja sitten kyseli hän itseltänsä: - --- "Miten olen minä tähän tilaan joutunut?..." - -Hän muisti hetkessä munkki Pietarin kaikki puheet ja kysyi itseltänsä: - --- "Jos minä olisin rakentanut sille peruskivelle, joka on Jeesus -Kristus, niin istuisinkohan minä nyt tässä Suomen häpeänä?... Ja -eiköhän silloin elämästäni olisi muuta tulosta kuin rikkaruoho ja -häpeä?..." - -Hän ajatteli sitä kauvan, istuen elämänsä raunioilla, ruhjoksi -lyötynä, häpeän vyöryessä hänen hartioillensa vuorena ja pilkkanaurun -soidessa. Hän ei enää jaksanut ihmisiäkään halveksia. Hänen -haaksirikkonsa oli äärimäinen. - -Silloin tuli hän ajatelleeksi erästä asiaa. Hän puhui: - --- "Jos olen rehellinen, niin minä sanon, että minä olen etsinyt -Jumalaa korutavarakseni, enkä ole tutkinut Sen tahtoa... -Teoksessanikaan en ole Sen tahdosta suuria välittänyt... Olen etsinyt -Jumalaa, enkä totuutta... Minä olen unohtanut hyvän ja pahan rajat. -Eikä ole rikosta, jota en ole tehnyt..." - -Eilinen hirmutyönsä muistui hänen mieleensä. Hän ajatteli: - --- "Jos olisi vaikka se kirkon Jumala ollut minussa, niin olisinkohan -minä ainakaan näin moneen rikokseen tahrautunut?..." - -Silloin tuli hän ajatelleeksi erästä työtänsä: Hän oli teostansa -miettiessänsä kirjoittanut erään ylistysteoksen Jeesukselle, -- ei -tosin Jumala- vaan ihmis-Jeesukselle -- ja hän ajatteli ensi kertaa -sen julkaisemista ja Jeesuksen panemista peruskiveksi. - -Sitä ajatellessaan hän painui kokoon, kutistui, hajosi ja ikäänkuin -vaipui maan alle ja ajatukset aivan tylsistyivät. - -Hän mietti edelleen sitä hulluuden kuplaa jota hän oli puhallellut -muuta ahkerammin: kuviteltua "kykyänsä". Ja hän näki jo itsensä -oikeassa valossa: kyvyttömyyden perikuvana. Hän puheli: - --- "Minähän olen ollut aivan kyvytön omaa elämäänikin johtamaan... -Minä tiedän kuin apina, mitä se ja se on jostain asiasta sanonut, -mutta minulla ei ole pienimmässäkään asiassa elävää tietoa: minä en -tiedä, kuka on oikeassa ja minkätähden..." - -Hän muisteli teostansa, joka oli eheä, ihana runo. Mutta nyt hän -huomasi, että sekään ei ollut muu kuin sairauden tuote: 18-vuotisten -sairaloisten miettimisten tulos, eikä kyvystä lähtenyt... Hän -hämmästyi nerottomuuttansa, näki itsensä raukkana. - -Hän etsi jotain hyvää itsessänsä. Hän muisteli säälineensä köyhiä, -heltyneensä kyyneliin asti, nähdessänsä kurjuutta. Mutta siinäkin hän -huomasi alhaisuutensa ja puhui: - --- "Se sääli on ollut minussa luonnonvaisto, eikä siveellinen, -vapaaehtoinen tunne, ja siksi ei se ole estänyt minua elämästä -köyhien kustannuksella..." - -Ja taas hän ajatteli: - --- "Jos olisin riippunut kiinni Jumalassa, olisikohan niin ollut?..." - -Hän vaipui tomuksi kysymyksensä painon alla. - - * * * * * - -Oli jo puoliyö. Harhama istui elämänsä raunioilla ihmisruhjoutumana -ja mietti elämäänsä ja sen masentavaa tulosta. Kun hänen henkensä -yritteli vielä kohota, nousta uhmaan ja ajatella tulevaisuutta, -painoi sen siipiä raskas kivipaino, eikä se voinut enää -maasta kohota. Hänen hillitön, lapsuudesta asti harjaantunut -mielikuvituksensakin oli ruhjottu, siipirikko, ja ajatus oli rampa. -Koko hänen olemuksensa alkoi tylsistyä. - -Viimein loppuivat kaikki voimat, kuten hänelle aina kävi henkisten -taistelujen aikana. Ne taistelut olivat niin voimakkaita ja rajuja, -että tyhjensivät hänet viimeistä pisaraa myöten, päättyen aina uneen -ja uupumiseen. Nyt siihen vielä vaikutti moni-öinen valvominen. - -Yhä mustemmaksi synkkeni taivas, yhä enemmän pimeni hautausmaa. Mutta -Harhama ei sitä huomannut. Hänen mielensä oli mustaakin mustempi. Kun -oli yö, eikä paikkaa mihin mennä, istahti hän hautaristiä vastaan -nojaten hautakummulle, kääriytyi takkiinsa ja hetken istuttuansa -nukahti. Silloin näki hän kamalan unen: Hän oli seisovinansa -hautausmaalla... Yö alkoi lähestyä... Se pimeni pimenemistänsä... - -Jo oli pilkkosen pimeä... Mutta sitten alkoi valaista outo, kaamea -kuoleman valo... Se valaisi himmeästi... Tuskin voi erottaa -hautaristejä... - -Sitten alkoi kulkea Harhaman ohi hänen elämänsä... Kaikki ne, joita -hän oli pettänyt, uhkasivat häntä... joita hän oli halveksinut, -ne nyt nauroivat hänelle... Hän hikosi... koetti peittäytyä... -kätkeytyä... Nyt tulivat jo ne, joita hän oli herjannut, kun ne -häntä muistuttivat... Ne soittivat pilkankelloja... osottivat -sormellansa... Harhama vetäytyi sykkyrään... Sitten ilmestyivät taas -Perkeleen näyt, sen tuhannet enkelit tanssivat Unelmalassa, ilkkuen -hänelle... riemuiten hänen häpeästänsä... Vihan-temppelin alttarilta -osotti Perkele hänen viheliäisyyttänsä, lausuen: "_Ecce homo!_..." -Musta käärme alkoi kietoutua hänen jalkojensa ympäri... Kauhu ja hätä -täyttivät Harhaman koko olemuksen... Hän yritti huutaa avuksensa -munkki Pietaria, mutta huomasi tuomitsevan Jumalan seisovan Sinain -vuorella, eikä uskaltanut pelosta huutaa... Käärme kietoutui yhä -lujemmin jalkojen ympärille... Harhama kiemurteli tuskissansa... -Hän yritti taas huutaa, mutta samassa räjähti majuri Velikodushofin -huvila ja ääni tukahtui siihen... - -Sitten alkoivat haudat hiljaa aueta... Harhama kauhistui... Haudat -aukenivat edelleen... Hautapatsaat kaatuivat kumoon ja niiden alta -nousivat vainajat luurankoina... Ne irvistelivät huutaen ja ilkkuen: - --- "Huu! Semmoisenako sinä tulet tänne?..." - -Hän kauhistui entistä enemmän. - -Nyt alkoi kuulua ylhäältä ryminää... Hän katsahti hirmustuneena -sinne ja näki tulisen pilven... Hänen askeleensa olivat nousseet -tiestä, muuttuneet tulisiksi kiviksi, kuten munkki Pietari ennusti... -Ne olivat kokoontuneet pilveksi ja nyt alkoivat ne pudota hänen -päällensä... - -Hädissään yritti hän paeta, mutta edessä oli avonainen hauta, -josta kuollut irvisti... Hän yritti toisaalle, mutta sielläkin oli -avonainen hauta ja kuolleet nauroivat sen pohjalta... - -Hän alkoi vapista... Kivipilvi nousi uhkaavampana... Joka hetki -pelkäsi hän tulisen kivisateen alkavan... "Nyt, nyt se alkaa!" -- -tuskitteli hän joka hetki... Hiki vuoti virtana... Hän yritti taas -huutaa, mutta ääni tukahtui kuolleiden nauruun... Taas pimeni... -Joka askeleella avautui hauta... Tuhannet kuolleet nousivat hänelle -ilkkumaan... Koko ruumis vapisi tuskasta. - -Taas kääntyi hän paetaksensa, mutta silloin kohtasi häntä hirvittävä -näky: Nikitin seisoi hänen edessänsä, pää retkallansa, niskanikama -poikki... Hän alkoi hirmuissansa hyppiä yli hautojen pakoon... -Nikitin seurasi häntä, huutaen kamalalla äänellä: - --- "Huu!... Hu... huu!" - -Ja vainajat vastasivat haudoistansa: - --- "Hu-huu!... Hu-huu!" - -Korppien rääkkynä sekaantui kamalaan huutoon... Harhaman hätä ja -kauhu oli kuvaamaton... Mielipuolena hyppii hän avonaisten hautojen -yli... - -Äkkiä avautui hänen edessänsä hirmuinen kuilu ja hän näki sen -pohjalla helvetin... Ritva katsoi helvetistä häneen, kasvot tuskan -vääntäminä... syyttäen, että hylkäsi hänet vieraan vaimon hoitoon... - -Harhamalta pääsi hirmuhuuto... Hän kääntyi poispäin... Nikitin oli -hävinnyt ja hänen sijallensa oli ilmestynyt rouva Esempio... Hän -lähestyi tanssien majuri Velikodushofin kanssa, toisessa kädessä -raudat, toisessa hirttonuora... "Nyt, nyt se lähestyy", -- hätäili -Harhama... Hän ei voinut huutaa, eikä paeta... Hänellä ei ollut -voimaa mitään tehdä... Rouva Esempio viskasi hirttonuoran hänen -kaulaansa... Velikodushof ja Edelmuth sitoivat sen toisen pään -puuhun... Jokainen Harhaman jäsen vapisi kauhusta... Nyt potkaisi -venäläinen pyöveli hänet kuiluun... Jo putosi hän... Kaulanikama -niksahti aivan samalla lailla kuin Nikitinin... Rouva Esempio -nauroi... Harhama pudota mätkähti helvettiin, ja silloin kuului sen -tulimerestä ankara jyrähdys... - -Harhama heräsi jyrähdykseen likomärkänä ja huudahti kauhusta... -Taivas oli synkässä pilvessä, ankara ukkosenjyrinä raikui öisessä -ilmassa ja hautaristit välkkyivät kirkkaassa salamavalossa. Oli -noussut pelottava ukkos-ilma, mutta sade ei ollut vielä alkanut. - -Harhama hyppäsi ylös hätääntyneenä, kiireesti, kumartui ottamaan -käsilaukkuansa, lähteäksensä pois. Tuulenpuuska käänsi silloin -haudalla olevan sanomalehtipalasen ja Harhaman silmiin sattui siitä -hänen oma nimensä. Hän otti paperin ja luki. Siinä oli painettu rouva -Esempion hänestä kirjoittama paljastuskirjoitus, aijottu varottamaan -ihmisiä hänestä. Kirjoitus oli lehdessä, jota Harhama oli kerran -vuosikauden ilmaiseksi avustanut, ja sen alla oli rouva Esempion -kirjailijanimi, jolla hän, kuten Harhama tiesi, kirjoitteli sanottuun -lehteen. - -Harhama raivostui. Kaikki äskeinen, juureton masennus nousi vielä -kerran uhmaksi, mutta uhmaksi, jonka siivet olivat jo poikki -leikatut. Hän mietti katkerana, kykenemättömänä taas tuntemaan, että -rouva Esempio oli sen kirjoittanut jalossa tarkotuksessa ja että -kirjoitus oli ansaittu: - --- "Miten paljon olen hänen tähtensä sanomalehdenkin herjauksia -vastaan taistellut... ja sillä olen kasvattanut hänestä itseni -herjaajan... Lapsen haudallakin hän häpäisee minua!" - -Silloin kirosi Harhama itsensä lapsensa haudalla, sielunsa kaikilla -voimilla ja rehellisesti. Ukkos-ilma raivosi pelottavana. Salama -seurasi toistansa ja jyrähdykset tärisyttivät maata. Hullun tavoin -huusi Harhama jyrinän säestämänä: - --- "Nouskoon jokainen askeleeni kirouksena pilviin ja pudotkoon -sieltä alas päälleni tulikuumina kirokivinä! - -"Avautukoon syvyys ja pursutkoon minulle kirousta ja tuomiota!... -Vuotakoon kirous ja pilkka minulle jokaisen ihmisen suusta! - -"Ottakoon talven tuuli lunta ja heittäköön sen kirouksena silmilleni, -kaikkialla missä kulkenenkin! Olkoon kaikki minussa kirottua! - -"Vuotakoon kirous kesällä pilvestä päälleni vesisateena!" - -Ensimäinen saderoihu valui ukkospilvestä ja tuuli loi sen vasten -Harhaman kasvoja. - --- "Kas niin!" -- huusi Harhama. -- "Kuulitpas _nyt_ rukoukseni, Sinä -pilvissä Piilottelija!" - -Ja ojentaen nyrkkiin puristetun kätensä taakse päin, valmiiksi iskuun -ja uhitellen salamoivaa synkkää pilveä kohti, huusi hän raivohullun -tavoin: - --- "Niin, jyrise vaan! Sinä Raukka, joka et uskalla näyttäytyä, kun -Sinua etsin..." - -Salamat vilisivät nuolina. Jyrinä yltyi. Harhama huusi edelleen: - --- "Riehu vaan Sinä hedelmän syötättäjä, sinä _ihon -puhdistuttaja_!... Riehu ja jyrise!... Vai luuletko että Sinua -_nyt_ pelkään. Niin! Vielä kovemmin jyrise! En minä peittäänny -viikunanlehtien alle, enkä hameen taakse... Kuule, Sinä Jumala, jos -Sinä kerran olet olemassa... kuule nyt totuus: Nyt en minä Sinua -kiellä... Minä _tunnustan_ Sinut, minä tunnustan että olet voittanut -minut, mutta minä _en pelkää_ Sinua... Minä astun eteesi uhmaten... -Niin, jyrise kovemmin... Minä astun _itse_ vastaamaan teoistani... -Kuuletko: _itse_!... Minä en ryömi edessäsi... Minä koetan tulla -rikostaakkani kanssa toimeen ja vastata siitä, kun aika joutuu..." - -Maa tärisi jyrinästä. Kaiku kierteli äärettömyydessä, jylisi -salamoivassa pilvessä. Se oli hurjan uhman kaiku, sortuneen -ihmishengen viimeinen vimmatun ponnistuksen kaiku. Sen jylistessä -jatkoi Harhama: - --- "Tule nyt tiliä vaatimaan ja kuule alaston totuus: Minä _itse_ -olen syyllinen, _minä_ eivätkä muut, ja minä vastaan kerran... -Minua ei ole kukaan vietellyt... Minua _ei voi_ kukaan vietellä... -Minä _itse_ olen tehnyt, mitä olen tehnyt ja minä itse vastaan... -kuuletko... minä vastaan _itse_... Kas niin, jyrise kovemmin... -Minä olen polttanut huviloita, eivätkä huvilat minua... Minä olen -varastanut tavaroita, eivätkä tavarat minua... Eivät portot ole -maanneet minua, vaan _minä_ porttoja... legioonan... Eivät ne ole -minulla ihoansa puhdistuttaneet, vaan minä olen niiden ruumiin ja -hengen ravannut... Itsetietoisesti olen sen tehnyt, en vieteltynä... -Eivät muut ole minua murhanneet, vaan minä muita..." - -Salama löi maahan Harhaman lähelle ja hänen päänsä päällä räjähti -jyrähdys. Ritvan haudalta nousi sateen kasteleman mullan tuore haju. - --- "Iske, iske!" -- huusi Harhama. -- "Avaa vaan koko hauta! Ja sinä -Ritva, sinä pikku rosvo..." - -Pelottava salama keskeytti raivostuneen puhujan, mutta sitä -uhmaavampana jatkoi Harhama: - --- "Niin, niin! Sillä rosvoa se on rosvon lapsikin ja varasta varkaan -vaimo... Kiroa sinäkin, Ritva, minua... minua... _minua_ yksin, sillä -minä sinut elämään kutsuin..." - -Hän potkaisi haudan multaa. Siihen haudatut, revityt teoksen -alkulehdet nousivat näkyviin. Salamana leimahtivat hänelle -uneksimansa maineenseppeleet ja kirjailijamaine. Hän raivostui -silloin edelleen ja kirosi: - --- "Olkoon kirottu jokainen, joka minua koskaan kirjailijaksi -mainitsee ivallakaan!... Muuttukoon jokainen semmoinen kirjailijanimi -kiroukseksi, joka syö minua kuin nälkäinen rotta! Muuttukoot kaikki -uneksimani kirjailijaseppeleet kiroukseksi, jotka polttavat minua yöt -ja päivät! Olkoon koko elämäni omaa kiroustani!" - -Koko hautausmaa leimusi salamoista. Jyrinä yltyi. Musta vesipilvi -vyöryi likellä maan rajoja ja siitä virtasi vesi, kuin taivaalle -nostetusta hetteestä. Luonnon voimat riehuivat kamalina. Harhama -seisoi uhmaavana, hurjistuneena, kasvot salamoivaa pilveä kohti ja -huusi: - --- "Nyt, Jumala, kai Sinä olet olemassa, astu eteeni ja murskaa minut -tähän haudalle... Kiroa minut!... Vai etkö _voi_... Minä en lähde -Kainin tavoin Sinua pakoon... Elä luule sitä! Minä astun nyt Sinun -eteesi... Sinua vastaan minä astun nyt _vastaamaan elämästäni_... -Lähetä nyt vaan eukko hirttonuorinensa... En minä sinua pakene -Kainina... Avaa nyt helvettisi..." - -Pilvi repeili ja raoista leimusivat salamat ja jyrinä ei tauonnut -hetkeksikään. Taivas oli tulen vallassa. Harhama ojensi molemmat -nyrkkinsä pilveä kohti ja huusi: - --- "Iske nyt! Iske tuliset raudat näihin käsiin!... Niin, niin... -Iske enemmän!... Vaan joko loppuivat nuolesi... Sinä Piilottelija!... - -"Sinä opetutat, että _Sinä_ ohjaat ihmis-elämää... Tällä laillako -Sinä sitä ohjaat? Tähänkö Sinä johdat ihmisen? Sinä opetutat, että -elämä on kulkua Sinun johdollasi, Sinun kädessäsi, että sillä on siis -järjellinen tarkotus... Se on valhe... Kuule, se on _törkeä_ valhe... -Ihmis-elämä ei ole kulkua kenenkään johdolla... ei Sinunkaan, Sinä -jyrisijä... Ihmis-elämä on joukko harha-askelia..." - -Ja ojentaen taas nyrkkinsä salamoivaa pilveä kohti huusi hän pauhun -säestämänä: - --- "Ihmis-elämä on joukko harha-askelia... Se on yksi ainoa erehtymä." - -Hän kokosi kaikki voimansa ja lopetti ihmispedon eleillä: - --- "Se on yksi ainoa järjetön harha-askelten yhtymä, yksi ainoa -harhama... Kuuletko: ihmis-elämä on _har-ha-ma_..." - -Pelottava salama iski aivan Harhaman vieressä maahan, ankara räjähdys -laajeni pauhuksi ja koivun latvassa nauroi ilkeä Harakka... - - - - -Varjoa ja koti-ikävää. - - - Elämä on harhama, joka oikaisee itse itsensä... - - Elämä on Jumalan ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme... - -Äärettömyys puhkui maailmoiden synnytyskivuissa... Se imi häviävät -itseensä... Nopeasti syttyvänä ja sammuvana tulituksena tuikki -siinä maailmoiden synty ja häviö... Tyynenä katseli sitä leikkiä -ijankaikkisuus ja äärettömyys. - -Avaruuden tähditetty puolikupera kirmaa taas maan mukana. Vinhasti -huitoen viskautuu se ihmispoloisen asuman maan ympäri, pysytellen -auringon valokuperan vastaisella puolella. Kuu kieriksii ijäisiä -ratojansa koreillen lainavalossa ja maailmat pauhaavat ikilentoansa -äärettömyyden halki. Yhdet syntyvät, toiset häviävät. Auringot -sammuvat, uudet syttyvät sijalle. Idästä karkaa päivä yön -kintereille, ajaen sitä edellänsä, lännessä karkottaa yö päivää -tieltänsä. Ne kirmaavat ainaisessa kilpajuoksussa, ja äänettömänä -hohottaa kylmän äärettömyyden sysimusta autio, maailmoiden -kuihtumaton emätin ja täyttymätön hauta. - - * * * * * - -Harhaman iso-isä oli vääryydellä koonnut rikkautta. Sen rikkauden oli -hän haudannut aarteena maahan, ja lausunut, ettei sitä kukaan koskaan -löydä. - -Sateisena yönä hautasi Harhama teoksensa, Perkeleen taruston ja -elämäkertansa luonnoksen suletussa sinkkiarkussa maahan. Vahva paasi -vartioi siellä henkistä aarretta, jonka hän oli haalinut. Sateisen -yön istui Harhama siellä haudalla ja itki kuin lapsi. Hän päätti -ettei siitä teoksesta saa _yksikään ainoa_ kokonainen lause hänen -kauttansa julkisuuteen tulla. - -Hänet oli erotettu toimestansa konttorissa kyvyttömyytensä ja huonon -elämänsä tähden. Rangaistusta peläten pakeni hän Moskovaan, jossa -piilotteli, välistä alhaisimman roskaväen joukossa. Haudalla alkanut -oman syyllisyyden tunne sammui kiroukseen ja hän alkoi taas tehdä -itsestänsä marttyyria, uskoen olevansa muka yleisen elämän ja toisten -ihmisten pahuuden uhri. Siveellinen ihminen oli hänessä vielä taas -osaksi kuollut. Entistä sairaaloisemmin halveksi hän taas ihmisiä, -kaikkia erotuksetta, ja samalla hän häpesi niitä. - -Ja kun silloin hän luki herjauksiksi luulottelemiansa nuhteita, -tai näki jonkun osottavan häntä, tulvi hänestä aina esille hänen -olemuksensa ydin, alhaisuus. Hän maksoi nuhteet herjauksilla, -alhaisuudella, ja nautti siitä teostansa. - -Mutta se sama hänen luonteensa alhaisuus, kun se oli aikansa tulvinut -ja väsynyt, johti hänet samalla sitä alhaisuutta miettimään ja -tutkimaan itseänsä. Oman syyllisyyden tunteen ilmaukset tuikahtelivat -silloin entistä voimallisempina ja tiheämpänä, ja hän rutistui niiden -painamana. - -Ja joka hetki levisi elämä hänen eteensä ja levitti hänen jälkensä -ja sanoi: katso! Hän lyyhistyi silloin aina kokoon, painautui -syvemmälle seinänrakoon maailmaa paeten. Hän pelkäsi lähteä matkalle, -peläten sillä tapaavansa rouva Esempion, joka tuntui aina kierivän -hänen kantapäillänsä maailman sormen osottaessa ja pilkanhuilujen -soittaessa: katso! katso Jumalaasi! Ja silloin ilmestyi hänelle aina -myös elämän hämärä, rikoksiensa kirjavaan vaippaansa puettuna, ja -kaikki muu haihtui sen väreihin ja pimeyteen ja maailman sormi osotti -sitä ja hän kuuli aina äänen ilkkuvan: - --- "Katso elämääsi!... Katso sormiesi likaisia jälkiä elämän -puhtaalta pinnalta!..." - -Semmoisina hetkinä hän salassa itki, kuin lapsi, ja julkisuudessa -hän pingotti voimansa salataksensa kaikki siltä maailmalta, jota hän -häpesi ja halveksi. Hän häpesi koska oma syyllisyydentunne vähitellen -valkeni, kuin päivä, ja pesi valollansa häntä puhtaaksi, ja riisui -hänen päästänsä marttyyrikruunun. Jumalan kättä totteleva elämä alkoi -häntä painaa. - -Semmoisina hetkinä hän myös muisteli niitä henkilöitä, jotka -seisoivat Jumala-uskon lujalla kalliolla, etupäässä munkki Pietaria -ja Routalan Timoa. Hän näki niiden pysyvän sortumatta kaiken muun -sortuessa omaan mitättömyyteensä. Hän näki niiden luonteessa jotain -outoa: jaloa, ylevää, puhdasta. Hänestä alkoi tuntua, että ne henget -ovat yläpuolella kaiken: yläpuolella ja ylempänä puolueita, kunniaa, -pilkkaa ja kaikkea. - -Hän ajatteli sitä päiväkaudet. Ja yhä enemmän alkoi hän ikävöidä sitä -lujaa jumala-uskon kalliota, joka näytti niin vankalta. Se ikävä -syntyi hänessä, kuin koti-ikävä lapsessa, kun se on kylliksensä -kylässä ollut ja sen herkkuihin kyllästynyt. Aivan sairaaloisesti hän -ikävöi nähdä syntymätalonsa ja kaipasi Korpelan väkeä. - -Ja heti sen ikävän ilmestyttyä, tunsi hän oudon muutoksen: Kun hän -näki häntä osoteltavan, katseli hän sitä verrattain tyynenä. Hän -ajatteli jo: "Ne tekevät oikein, sillä minä olen sen _ansainnut_." -Hän alkoi käsittää, että ne osottelut ja hänen rikollisen-inhottavan -elämänsä paljastukset olivat välttämättömiä, että yleinen elämä -pysyisi puhtaana. Ne paljastukset olivat jokaisen ylevän ihmisen -siveellinen velvollisuus. - -Hän muisti munkki Pietarin sanat: _"Jumala on tuomio"_, ja alkoi -jo alistua sen tuomion alle. Oma syyllisyydentunne alkoi yhä -voimallisemmin kohottautua, narrimainen marttyyrikruunu hävisi sumuna -ja hartioille ilmestyi häpeänvaippa. - -Joskus valtasi silloin mielen kamala epätoivo. Hän kärsi siitä, että -hänellä oli äiti, joka sai hänestä hävetä ja että hän kuului Suomen -kansaan, jonka suurimmaksi tahraksi hän oli itsensä elänyt. - -Ja väliin taas sammui kaikki oman syyllisyyden tunne, ja uhma ja -halpamaisuus ryöppysivät näkyviin. Kaikki oli hänessä nurin heitettyä. - -Suomalaisena jouluaattona heitti eräs ohikulkija hänelle kukan, ehkä -sattumalta. Silloin tuntui hänestä, kuin soisivat kaikki lapsuus-ajan -kirkonkellot ja niiden soidessa katseli hän taas munkki Pietaria, -Ruonan Karhua, Nataaliaa, Nikolain äitiä ja Looljaa ja Routalan -Timoakin, jotka seisoivat jumala-uskon kalliolla hopeahohteinen -kruunu päässä, rauhallisina ja ylevinä keskellä maailman turhuutta. -Hän meni yösydännä ulos, katseli sitä näkyä talvikylmässä ja mietti -elämäänsä. - -Ja kun kaikki alkoi kirkastua, tuli hän surulliseksi omaa -viheliäisyyttänsä ajatellessaan ja mietti sen syitä. Eikä hän taas -jaksanut irtautua sielunsa alhaisuudesta ja tunnustaa omaa vikaansa, -vaan etsi taaskin syyllistä elämästä. Hän muisteli, kuinka hänen -isänsä, kun hän oli vielä pieni lapsi, piteli häntä armottomasti, -kun hän oli tehnyt pienen erehdyksen, katkaissut veitsen. Hän etsi -alhaisuutensa muka aiheuttajia edelleen. Hän muisti, kuinka kerran, -kun hän oli koulussa ja toverien kesken puhuttiin, mitä varten kukin -on kouluun lähtenyt, hän vastasi rehellisesti, ehkä liioitellen, että -häntä on kouluun vetänyt osaltaan halu päästä paremmille päiville. -Silloin hyökkäsivät toverit hänen kimppuunsa ja ainoastaan joukon -tyhmin asettui hänen puolelleen ja pelasti hänet pahoinpitelystä. -Molemmista tapauksista oli hänen sieluunsa jäänyt naarmu. - -Hän vierautui isästänsä ja muista ihmisistä ja ajatteli jo lapsena, -että ihmisille ei maksa olla rehellinen ja hän alkoi jo silloin niitä -halveksia. - -Mutta se rikollisen elämänsä ja epärehellisyytensä vierittäminen -toisten hartioille ei ollut enää sama, kuin ennen. Hän teki sitä -jo epäröiden, oman viheliäisyytensä vaistomaisesti tuntien ja -tunnustaen. Kun hän sitä viheliäisyyttänsä, kykenemättömyyttänsä -ajatteli keskellä jouluyötä, näki hän taas lopulta ihmiskurjuutensa, -tajusi elämänsä epärehellisyyden, petoksensa, maailman ilkeimmän -rikosluettelonsa ja narrimaiset tekonsa, ja hänen hartioillensa -vetäytyi häpeän raskas vaippa ja luuloteltu 'nero' haihtui kuplana -hänen silmistänsä. Hän kyyristyi kokoon ja muisteli teostansa. Hän -muisti, kuinka hän oli sillä lopulta tavotellut kirjailijamainetta. -Nyt kauhistutti häntä se ajatus, että hänen nimeänsä olisi joskus -mainittu Suomen kirjailijoiden _yhteydessäkään_, sillä hän käsitti, -että se olisi ollut sanottujen kirjailijoiden törkeää häpäisemistä -joka suhteessa. Hän painui maahan ja mutisi synkkänä: - --- "Siinä ovat nyt ennustuksien valkeat linnut... Siinä on nyt se -minun 'suuri neroni'... Se olikin rapakosta kohoava vesipore... se -oli kupla, joka haisee halettuansa..." - -Hän nauroi katkerana ja katseli taas kademielin niitä Jumalan -ihmisiä, jotka seisovat uskon ihanoilla kallioilla. Hän katseli ja -ikävöi lapsuutensa kotia... sen joulukirkkoa... kirkkomatkoja... ja -sitä josta äiti oli puhunut... Hänestä tuntui, ettei hän jaksa enää -ilman sitä harhailla. - -Silloin heräsi hänessä myös joskus halu selittää elämänsä, vetää sen -lika julkisuuteen anteeksipyynnöksi ihmisiltä, varotukseksi muille, -etteivät seuraisi häntä, eläisi itseänsä hänen laillansa ihmisestä -eläimeksi, ja että ne tietäisivät häntä karttaa ja tuomita. Hän -ikävöi sen paljastamista myös kiitokseksi Arjanteelle ja muille, -jotka olivat häntä nuhteillansa yritelleet parantaa. Mutta siinä näki -hän suunnattomia vaikeuksia: Hänen elämänsä liasta täytyi kärsiä -niiden, joiden poluille hän oli sattunut. Kauhistuen huomasi hän -tulleensa siksi, josta jokaisen ylevän ihmisen täytyi sanoa, että -hän on negativinen opettaja, s.o. varottava esimerkki: kehnoutensa -ja syntinsä kautta ase Jumalan kädessä, kuten käärmeet korvessa. Hän -muisti Anna Pawlownan ennustuksen "esimerkin-puukosta". - -Semmoisina hetkinä hän hikosi ja vapisi. Mutta kaikki oli vielä -ohimenevää. Kaikki loppui ensimäisen puuskan sattuessa raivoon. -Ainoa pysyvä oli se että hän himmeästi ikävöi jotain lapsuutensa -kotia ja munkki Pietaria ja kuunteli ihmisten ivanaurua tyynenä, -vaistomaisesti tunnustaen, että on sen _ansainnut_. - -Hän aavisti jo että _Jumala on tuomio_. Ja yhä vakavammin alkoi hän -miettiä sen kirjoituksen panemista peruskiveksensä, jonka oli nuorena -kirjoittanut Jeesuksen Kristuksen kunniaksi. - - * * * * * - -Viimein alkoi häntä etsiä poliisi, sillä oli tullut ilmi hänen -rikoksiansa, muun muassa Velikodushofin huvilan räjähdyttäminen. -Rangaistusta pelätessä oli Harhamassa kehittynyt vainu saada kaikesta -vihiä ja urkkia kaikkia keinoilla millä hyvänsä. Kun hän sai tietää -että poliisi häntä etsii, pakeni hän Moskovasta. Eräällä asemalla, -puolitiessä Pietarin ja Moskovan välillä, tuli hän junasta arkaillen -ulos, aivan kuin sattumalta. Ensimäisenä astui häntä vastaan rouva -Esempio, ja katsoi hänen silmiinsä, ilkkuva hymy huulilla, kuten -katsotaan palkkansa saaneeseen pahantekijään. Jokainen solu värähti -silloin Harhamassa. Hänessä nousi petona loukkautumisen tunne, häpeä, -raivo, inho ja kaikki. Kaikki sekottui hänessä ja pimeni. Ja hän -sylkäisi inhonsa rouva Esempion kasvoille ja kirosi hänet... - -Juna vihelteli taas, metsät vilisivät ohi. Oli yö. Kaikki sekaantui -taas Harhamassa, kaikki himmeni ja pimeni ikipimeydeksi. Mutta -sen pimeyden takaa nousi hänen elämänsä taas kuin tulikirkas -kuunkehä ja siinä näkyi hänen elämänsä jokaikinen täplä. Siinä -näkyi maailmankurjuus, jonka edessä hän oli polvistunut, korottaen -sen Jumalaksi, kurjuus, jonka hän sitten oli kironnut ja joka oli -kironnut hänet. Siinä näkyi se nainen, jonka hän oli kaiken hyvän -ja kauniin esikuvana kietonut jumaluuden ihanimpiin värivaippoihin. -Nyt oli hän senkin kironnut ja sen silmille syläissyt. Hän mietti -elämänsä karvasta tulosta. - --- "Oi minua!" -- huokasi hän tuskissansa, tavaten päätänsä. Se oli -hiuuksista lähes paljas. Yksi vuosi oli sen paljastanut. Kuolema -nosti taas hänen eteensä luukyntensä, hän tunsi sen raapimisen -päälaessansa. - --- "Elämä ei suo minulle edes harmaita hiuuksia", -- vaikeroi hän. - -Elämä veisasi virttänsä. Se soitteli uusia kelloja: - -Kiinnijoutumista peläten pukeutui Harhama tuntemattomaksi ja -lunasti makuuvaunun piletin, sammutti vielä valaistuksen, ollakseen -peitettynä ja alkoi taas miettiä elämäänsä. Makuuvaunun seinästä -huomasi hän tulevan valoa pienestä reijästä ja arkana alkoi hän sitä -tutkia. Hän huomasi, että oli lävistetty reikä viereiseen osastoon ja -sieltä kuului kahden henkilön puhelu. Hän alkoi sitä urkkia ja kuuli -miesten puhuvan hänestä. - -Hänen hermonsa vapisivat. Hän sai puheesta sen selvän, että rouva -Esempiota oli kavaluudella, tämän itsensä tietämättä, koetettu saada -ilmottamaan, jos mitä tietää Harhaman osan-otosta vallankumoukseen. -Rouva Esempio oli siis siinä aivan syytön. Saman asian yhteydessä -kuuli hän mainittavan viimeisen suomalaisen ystävänsä, Porcuksen -nimeä. - -Kaikki menneiden päivien haamut ja toiveet ja teot alkoivat taas -karkeloida Harhaman silmien edessä. Hän näki jumalansa tomuna hänen -itsensä sylkeminä ja kiroamina ja turmioon viejinä. Hänelle selvisi -jo himmeästi, että _hän, miehenä_ oli velvollinen vastaamaan, eikä -rouva Esempio. Hänelle selvisivät himmeästi munkki Pietarin sanat: -"Parannuksen täytyy alkaa miehestä". Hänelle selvisi, että _hän_ -olikin se, joka oli rikollisen, haureellisen suhteen voinut estää -syntymästä, mutta hän ei ollut sitä tehnyt, vaan päinvastoin. Ja -sitten seurasi kuvaus hänen elämästänsä. Pelottavana loihtiutui hänen -eteensä koko hänen elämänsä. Se irvisteli hänelle rikoksien kirjavaan -vaippaan puettuna. Se riisui hänen päästänsä kaikki narrimaiset -marttyyrikruunut. Se paljastautui itse ilkeäksi luurangoksi, jonka -likaisina hapsina häilyivät hänen erehdyksensä ja luista vuoti -ytiminä, ilkeänä visvana, hänen rikoksensa... Hän näki taas elämänsä -perus-olion: pahan. - -Silloin putosi Harhama lopullisesti siltä temppelinharjalta, jolle -hän oli noussut. Hän putosi pohjattomuuteen. Hän näki itsensä -viheliäisimpänä ihmis-olentona, henkisenä raukkana, mihinkään -kykenemättömänä. Siipirikkona laski hänen henkensä lopullisesti alas. - -Silloin avautuivat hänen silmänsä ja _hän huomasi olevansa alasti_... - -Hän oli ennen tehnyt vaikuttimistansa, tai jostain muusta -viikunalehtiä, joilla peitti elämäänsä. Tuuli puhalsi nyt pois -vaikuttimista taitetut viikunan lehdet. Hän oli taas alasti -maailman silmien edessä. Hän oli vetäytynyt toisten selän taa ja -takonut itsellensä majuri Velikodushofin ja rouva Esempion teoista -marttyyrikruunua, mutta nyt näki hän, että se kruunu kuuluukin -juuri rouva Esempiolle, joka oli hänen elämänsä ja himojensa uhrina -häneen sitoutunut. Se kruunu kuuluu, sen huomasi hän, majuri -Velikodushofillekin, jonka elämä olisi ehkä onnen satama, jos ei -häntä olisi maailmassa ollut. Hän oli ottanut tulisen omenan elämän -puusta, pudottanut sen kauhuissansa, poltettuansa kätensä ja tunsi jo -tulisen elämänkäärmeen kietoutuvan ympärillensä, puristamaan hänestä -hänen eteensä sitä häpeää, minkä hän oli elämällänsä ansainnut. - -Valekruunu karisi Jumalan tulisen seulan silmistä, hän huomasi -taas olevansa aivan alasti, päälaella rikollisen elämän paljastama -häpeäpilkku. Hän vapisi ja pelkäsi putoavansa itsekin seulansilmien -läpi... - -Ja silloin avautui hänelle elämänsä ääretön tyhjyys, kuin kaiken -olemattomuus, johon hävisi kaikki, kaikki, kaikki, rikokset ja -pyrinnöt, toiveet ja unelmat, rakkaudet ja vihat ja muistotkin. Se -tyhjyys rutisti häntä, se imi hänet itseensä, kuin sieni veden. -Hän hätääntyi ja sekaantui ja selvisi. Seula kävi, kaikki oli pois -varissut ja sen kaiken kanssa koko elämä. Äärettömän tyhjyyden -pilkkopimeästä kirkastui hänelle rouva Esempio. Hän näki tämän nyt -hänen elämänsä uhrina. Hän näki hänet elämänvirran vesikuplana. Hän -näki kuinka virta vie häntä mukanansa, kuten se oli häntä itseänsäkin -vienyt... Nyt painoi se jo hänet pohjaan... pohjamutiin... nosti -pinnalle... painoi taas niille lihan vuoteille, joilla hänkin oli -maannut, koristeltuansa ne ensin rakkauden valevaipoilla... - -Virta ryöppysi. Hän näki rouva Esempion taas kohoavan pinnalle... -kirkastuvan, häviävän, kärsivän maailman sormen edessä... - -Hän näki hänen astuvan niihin pihteihin, joissa hän oli -kiemurrellut... näki hänen palavan Hänen ahjonsa tulessa, näki hänen -painautuvan Hänen alasimellensa... - --- "Minä olen osaltani lisännyt hänelle sen ahjon tulta, jossa -hän nyt vuorostansa palaa... Millä oikeudella olen sen tehnyt?... -Miksi?... Miksi?... Miksi sidoin hänen elämäänsä omani?" -- vaikeroi -Harhama. - -Hän vaikeroi ja vaikeroi ja silloin näki hän rouva Esempion -vaikuttimien poreilevan elämän virran pinnalla kirkkaina, puhtaina -vesikuplina. Ne kokoontuivat, nousivat vedestä, leijailivat ja -pukivat lopulta rouva Esempion puhtaaseen, ihanaan vesikuplavaippaan, -jossa hän hohti kärsivänä, erehtyvänä ihmishenkenä ja astui -ihmis-erehdyksien ja onnettomuuden kuningattarena Jumalan ahjoon, -kärsimyksien tuleen. Ja sikäli kuin rouva Esempio kirkastui, pimeni -Harhamalle oma elämänsä pilkkopimeydeksi, joka imeytyi äärettömään -tyhjyyteen, kuin vesi sieneen, ja kaikki hajosi pölyksi ja tomuksi. - -Kaiken sen kaaoksen keskellä sai hän hermokohtauksen ja menetti -kaiken ajatuskykynsä. Rouva Esempio häilyi aina varjona hänen -edessänsä. Hän, entinen ihmisten halveksija, huomasi nyt vihdoinkin -olevansa niistä kurjin, viheliäisin, mihinkään kykenemätön, -nerottomuuden perikuva, kykenemätön omaa elämäänsä hallitsemaan, ja -ihmisviheliäisyyden, halpamaisuuden ja rikoksien lihaksitulemus. -Jossain oli hän poistunut junasta, tai hypännyt siitä ja harhaili -tajutonna talvisia teitä myöten. Kolme vuorokautta oli hän niin -mielipuolena kuleksinut syömättä ja nukkumatta. Neljäntenä päivänä -saapui hän Pietariin, tietämättä itse, mitä teitä oli tullut. -Vaatteet olivat likomärät talvisesta sateesta ja kasvot ja ryntäät -nenästä vuotaneen veren tahraamia. Hän näytti ihmiskurjimukselta. - -Oli aamuyö, kun hän saapui Pietarin katuja harhailemaan. Raskas, -kylmä sumu painui harmaana vaippana kaupungin yli. Sitä halkaisi -kirkonkellon kumahdus ja ohkaiset valokuidut, jotka tunkivat sen läpi. - --- "Herra Harhama!" -- kuuli hän äkkiä takanansa ja mustapukuinen -nainen tarttui hänen käsivarteensa. - -Hän tuijotti naisen silmiin kauvan, sanattomana. Nainen oli -hämillänsä, neuvotonna ja kyynel tunkeutui silmänurkkaan. Jotakin -alkoi silloin Harhamalle kirkastua. Hän muisti Nikolain korkean otsan -ja avoimet silmät... Hän katseli teoksensa jumalatarta... - --- "Loolja", -- tapaili hän kaiken taas himmetessä ja kaiken -kääntyessä hänessä nurin. Nikolain muisto loihti hetkessä -hänen eteensä menneet päivät, jolloin hän kuvitteli kohoavansa -maailmankurjuuden kuninkaaksi ja hengenruhtinaaksi. Hän muisti sitä, -teoksensa vielä kerran hänen ylitsensä kohotessa tulipunertavana -mustatähtisenä taivaanlakena ja kyynelien vuotaessa hänen silmistänsä. - -Loolja hätääntyi, koetti hillitä kyyneliänsä ja lohdutella Harhamaa, -puhellen: - --- "Herra Harhama... Miten Te nyt tällaisena... Mitä on tapahtunut?" - --- "Heitä minut, rakas Loolja! Minä olen onnettomampi sinua... Minä -olen kurjista kurjin", -- keskeytti Harhama. - -Loolja hätääntyi. Kyyneleet vuotivat virtana hänen silmistänsä. -Molemmat olivat taas vaiti. Kirkonkellot alkoivat soida, -joulukynttilät tuikkia. Loolja lausui viimein vapisevalla äänellä: - --- "Teillä on kylmä ja raskas... Mennään kirkkoon! Siellä on lämmin -ja sydän rauhottuu." - --- "Ei, Loolja... Ei kirkko _minua_ lämmitä", -- vastasi Harhama -hajanaisena. - --- "Lämmittää. Varmasti lämmittää, kun vaan uskotte. Te ette tiedä -miten armollinen on Jumala... Maria Petrownakin on kirkossa löytänyt -rauhan ja käy joka päivä rukoilemassa... Ja hän oli niin suuri -syntinen... Ja minutkin on armollinen Jumala siellä puhdistanut... -ja pelastanut... Siskot ovat jo turvatut ja Kaatja... Tänään uhraan -Hänelle kynttilänä viimeiset ruumiini hintarahat... lopullisen -puhdistumiseni muistoksi", -- lohdutteli Loolja ja lopetti: - --- "No, herra Harhama!... Mennään kirkkoon." - -Harhama raukesi ja hajosi yhä enemmän. Kaikki mennyt vilisi silmissä -sakean sumun läpi tuikkivina joulutulina ja taivaalla helotti -lapsuuden joulukirkko kauniin Kirkkoniemen kunnaalla. Polvet -horjuivat, vaatteet jäätyivät. Hän supisi synkkänä: - --- "Ei, Loolja! En minä voi _kirkkoon_... jos siellä on Jumala..." - --- "No, kävelemään sitten!" -- ehdotti Loolja, tarttui lempeästi -Harhaman käsivarteen ja vei häntä mukanansa Harhaman sitä milt'ei -huomaamatta. - -Harhama käveli sanatonna, eteensä katsomatta, tylsänä. Loolja puheli -hänelle jotain, jota hän ei täysin tajunnut. - --- "Mennään tänne! Tänne!" -- puheli Loolja tukien Harhamaa ja -johtaen häntä hänen huomaamattansa kirkkoa kohti. - - * * * * * - -He tulivat Kasanin kirkon pylväistöön. Silloin vasta huomasi Harhama -kuin houreissa, että hän oli kirkkoon menossa. Ja juuri kuin pahuuden -pesän suulla, pysähtyi hän, kauhistuen sen sisälle menoa. Hän lausui -päättävästi: - --- "Ei, Loolja. Ei sinne. Ei minusta Jumalatkaan huoli... Niillekin -minä olin häpeä..." - -Hän vajosi istumaan kirkon pylväistöön, sen kiviportaalle. -Hänen ylitsensä kupertui taas taivaan punakirkkaana kupukattona -hänen teoksensa suuret sivut. Se oli runohelmillä siroteltu. -Jokainen runosäe loisti jalokivenä... Sitten muttuivat runohelmet -mustiksi tähdiksi ja alkoivat liikkua, ensin hitaasti madellen, -sitten nopeammin... Vähitellen alkoivat ne soiketa... venyivät -pitkulaisiksi... muuttuivat madoiksi ja viimein muuttuivat ne -mustiksi käärmeiksi, joita vilisi täynnä koko taivaan punakirkas -kupera. Ne kiemurtelivat, katselivat hänen sormiensa päihin ja -sihisivät: "Niistä me olemme vuotaneet..." - --- "Voi... voi... voi!" -- huokasi Harhama kasvonlihakset tuskan -vääntäminä. Loolja itki, eikä tienyt mitä tehdä. - -Paikalle saapui silloin Maria Petrowna, joka oli kirkkoon menossa. - --- "Auttakaa minua, Maria Petrowna, saattamaan herra Harhamaa!" -- -pyysi Loolja lisäten: "Autetaan hänet ylös." - -Maria Petrowna oli ryysyihin puettu, mutta silmissä loisti uuden -elämän kirkas, puhdas valo. Hän luuli Harhamaa juopuneeksi, ja kysyi -Looljalta: - --- "Onko hän juovuksissa?" - -Harhama kuuli kysymyksen ja vastasi mieli synkinnä yö-sydännä: - --- "Olen... Minä olen juopunut... Minä olen juonut elämän -sappikarvaan viinamaljan." - -Maria Petrowna hämmästyi ja teki ristinmerkin. Harhama jatkoi, mieli -kuolonkatkerana: - --- "Sinä, Maria Petrowna, lausuit kerran, että elämä on suuri musta -käärme... Katso! Taivas kihisee täynnä mustia käärmeitä... minun -elämäni matoja..." - -Maria Petrowna hämmästyi, neuvotonna kysyi hän Loojalta: - --- "Kuka hän on?" - -Harhama kuuli kysymyksen ja vastasi katkerana: - --- "Kukako minä olen?... Etkö sinä, Maria Petrowna tunne? Minä olen -ihmis-olennon erehdys... Minä olen ihmis-harhama." - --- "Hän on onneton", -- kuiskasi hätääntynyt Loolja. - -Maria Petrowna tajusi edessänsä olevan oman entisen ihmisensä. Hän -teki ristinmerkin ja rukoili: - --- "Kaikkivaltias armollinen Jumala! Johda hänet luoksesi ja armahda -häntä, kuten olet minuakin syntistä armahtanut!" - -Ja Looljalle hän lisäsi: - --- "Viedään hänet kirkkoon!" - -Nöyränä, kuin anteeksi pyytäen, tarttui hän sitten Harhaman kainaloon -Looljan nostaessa toisesta. Molemmin puolin tukien saattoivat nämä -kaksi langennutta naista Harhaman pylväskäytävää myöten kirkkoon -tämän sitä enään tajuamatta, saattoivat hänet sinne jouluaamuna, -Venäjän kaikkien kirkonkellojen soidessa ja sen miljoonien veisatessa -kunniaa Jumalalle korkeudessa... Katkerana mutisi Harhama itseksensä, -elämäänsä muistellen: - --- "Ah! Mitä onkaan elämä!" - -Maria Petrowna kuuli sanat ja lausui: - --- "Voi Te onneton! Ettekö tunne mitä on elämä? _Elämä on Jumalan -ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme, jolla hän kuristaa meistä -pois kaiken pahan ja onnettomuuden ja vetää meidät armosyliinsä, -joulukirkkoonsa_..." - -Ja kun he olivat jo kirkon ovella lausui Maria Petrowna: - --- "Jumala juottaa meillä armossansa kullakin oman kalkkimme... Hänen -tahtonsa on, että elämänkalkki ei saa mennä meiltä pois muutoin, kuin -että me sen juomme..." - -Harhama kuuli sanat. Ja silloin purskahti hänessä vielä kerran -oma ylpeys rajuna, voimakkaana, nousi kuin rutto siivillensä. Hän -pysäytti taluttajansa, oikaisi itsensä, muisti koko elämänsä kalkin -sen pohjasakkaa myöten ja lausui ylpeänä: - --- "Kuule, Maria Petrowna: Minä en ole sitä armoa _kerjännyt_... en -ole kerjännyt armoa saada jättää elämänkalkki juomatta... Minä en -ole raukkana arastellut juodessani elämän kalkkia pohjaan asti... -Minä olen juonut sen sakatkin ahnain huulin... Minä olen juonut sen -tarkempaan kuin sinä... _Minä_ olen juonut sen tarkempaan kuin kukaan -maailmassa... Minä olen juonut sen myrkytkin... Ah..." - -Maria Petrowna ja Loolja tekivät ristinmerkin ja edellinen lausui: - --- "Sen parempi Teille itsellenne!... Te tunnette sitä paremmin -Jumalan armon suloisuuden..." - -Ja Looljalle hän lisäsi: - --- "Vedän hänet Jumalan ja Hänen poikansa Jeesuksen Kristuksen -jalkoihin!" - - * * * * * - -Kasanin kirkko on rukoilijoita täynnä. Juhlavalaistus lainehtii -valomerenä, rukoukset nousevat kohisten kirkon kylmään kiviholviin. -Harhama astui sinne aivan huomaamatta, mihin menee. Tylsänä katseli -hän ympärillensä. Silloin lähestyi häntä väen seasta mies ja lausui: - --- "Tervetuloa, veli Harhama! Elävälle Jumalalle olkoon kiitos -tulostasi!" - --- "Ah!... Isä Pietari" -- mutisi Harhama. - - "Sinulle olkoon kiitos - Sinulle kunnia! - Herra, armahda! - Herra, armahda!" - -kertasi laulu munkki Pietarin lausumaa kiitosta. - -Kirkon perällä, sen alttarin edessä, missä Jeesuksen veistetty -ruumis riippuu ristillä, rukoili Anna Pawlowna. Munkki Pietari johti -Harhaman sinne, Looljan häntä käsivarresta taluttaessa. - -Anna Pawlowna oli lopettanut rukouksensa ja nousi ylös ja puhui -hämmästyneenä itku kurkussa: - --- "Te!... Harhama! Voi hyvä Jumala!... Mitä on tapahtunut, kun -olette tuommoisena? Näin unta, että putositte jostain korkealta ja -rukoilin juuri puolestanne... Herra Jumala... mitä on tapahtunut?" - --- "Ei mitään... Minä olen vaan _pudonnut_", -- vastasi Harhama -synkkänä. - --- "Mistä pudonnut?... Junastako?... Puhukaa Herran tähden!" -- -hätäili Anna Pawlowna. - --- "Ei vaan korkeammalta... Taivaasta olen pudonnut", -- yritti -Harhama. - --- "Herra Jumala!" huudahti Anna Pawlowna avuttomana, kauhuissansa, -luullen Harhaman tulleen hulluksi. Hän vapisi, kalpeni, kuiskasi -munkki Pietarille kysyvästi: - --- "Hän on tullut hulluksi?" - -Munkki Pietari ja Loolja ristivät silmänsä. Harhama oli kuullut -Anna Pawlownan kysymyksen ja käsittänyt sen. Hän jatkoi katkeraa -selitystänsä. - --- "Niin... Minä olen pudonnut taivaasta, jonka itse rakensin..." - -Anna Pawlownalle selvisi hiukan Harhaman elämän sumu. Hän hätääntyi -ja ilostui ja yritti puhua: - --- "Mutta Jumala..." - --- "Jumalat minä olen pudottanut muassani", -- keskeytti Harhama -synkkänä, surullisena. - --- "Ai, Te ihmispoloinen!... Ihmisharhaaja!" -- pääsi Anna -Pawlownalta, joka käsitti kaikki himmeästi, sillä munkki Pietari oli -hänelle kertonut Harhaman teoksesta. Munkki Pietari seisoi jalona, -lempeänä, kuin antaisi hän kaiken Jumalan käteen. Viimein lausui taas -Anna Pawlowna itkun seasta: - --- "Rauhottukaa! Onhan vielä Nostaja... No, Te olette pudonnut -'jumalinenne', mutta eihän kaikki ole pudonnut..." - -Harhama katsoi surullisena Looljan silmiin ja mutisi, tarkottaen -Looljaa, joka myös oli hänen teoksensa jumaluuden vertauskuva: - --- "Ei kaikki... Ehkä ei... Se, joka ehkä vielä jäi, on tuonut minut -varkain sen Jumalan temppeliin, jonka istuimelle minä hänet olen -korottanut..." - -Munkki Pietari käsitti asian, teki ristinmerkin ja lausui: - --- "Kiitos Sinulle, joka johdat kaikki polut itseesi, pelastat -eksyneitä väärillä jumaloillakin!" - -Anna Pawlownakin käsitti nyt kaikki, katsahti ensin Looljaan, sitten -Harhamaan ja itkuun yhtyen lausui hän: - --- "Voi Herra Jumala minne Te olette noussut... ja mistä pudonnut... -ja mitä teitä kulkenut!..." - --- "Pudonnut olen... pudonnut!" -- myönsi Harhama synkkänä. - --- "Nosta meitä, Jumala!... Nosta meitä!... Ohjaa meitä!... Tue -meitä!..." -- kuului ihana laulu rukouksen ja huokauksien seasta. - -Harhama silmäili ympärillensä. Hän alkoi hieman selvitä, ajatus -kirkastui rahtusen. Vähän loitompaa, erään alttarin edestä, näki -hän Maria Petrownan nousevan polviltansa ja sytyttävän kynttilän. -Tämä risainen nainen kirkastui silloin Harhaman silmissä taivaan -ruhtinattareksi, joka rauhallisena, puhtaana hohti joulukynttilöiden -kirkkaassa valossa, kädessä valtikka: kirkkaasti tuikkiva -vahakynttilä. Hän seisoi semmoisena elämänturhuuden edessä uuden -ihmisen ihanana ilmestyksenä ja huikaisi Harhaman silmiä... - -Kului hetki. Saman alttarin eteen, josta Maria Petrowna oli noussut -taivaan ruhtinattarena, astui väkijoukosta hätääntyneen näköinen -ylhäinen nuori nainen. Harhama vavahti. Hän tunsi paroonitar -Lichtensteinin. - -Vielä hetki... Paroonitar Lichtenstein laskeusi nöyränä polvillensa -samalle paadelle, miltä Maria Petrowna oli juuri noussut. Silkissä -kahisten ja kullassa ja helmissä loistaen, kuin jalokivivaippaan -puettu kauneuden ja ihmis-onnen ja sulouden kuningatar vaipui -hän rikkauden hallitsijattarena Jumalan alttarin eteen, kuin -maahan viskattu märkä riepu. Tukka hajosi kivilattialle ja hän -painoi marmorikauniin otsansa lattian kylmälle, likaiselle -graniittipaadelle... hajosi... särkyi... rukoili... itki... -kärsi... ja kiemurteli Jumalan tulipitimissä. Elämän tulinen käärme -oli kietoutunut hänen hennon vartalonsa ympärille, rutisti häntä -armottomana, pujotti kaikkivaltiaan, hohtavan päänsä hienon puvun -kauluksen alta ylös, kohottaen kaksihaaraisen, hehkuvan tulikielensä -ijankaikkisena valtikkana ylös, kirkkaan tulikruunun pään takaraivoa -koristaessa ja silmissä ikuisen viisauden loistaessa. - -Ja kaikki kirkastui Harhamalle niin kirkkaaksi, että kaikki taas -himmeni siihen omaan kirkkauteensa. Hän näki taas rouva Esempion -ilmestyvän elämän tomuista ja erehdyksistä. Hän näki hänen kyyneleet -silmissä katselevan elämän hyvän- ja pahantiedonpuuta, joka hohti -hänen edessänsä tuli-omenoista punaisena. Hän näki hänen muistelevan, -itkevän ja katuvan niitä päiviä, jolloin he olivat yhdessä siitä -puusta syöneet, erehtyneet, huomanneet alastomuutensa ja luoneet -itsellensä elämän paratiisin sijalle erämaan, jossa ihmisten pilkka -pisti joka askeleella ohdakkeen okaana. - -Mutta hän näki hänen myös alistuvan, kirkastuvan ja peseytyvän -maailman pilkkasateessa siitä tahrasta, joka hänenkin käsistänsä oli -häneen tarttunut... Hän näki hänen puhdistuvan... astuvan Jumalan -ahjon tuleen... palavan... kärsivän ja nousevan sieltä, kuin Maria -Petrownan graniittipaadelta, ruhtinattarena, kirkkaat valokynttilät -molemmissa käsissä valtikkana. - -Ja etäämpää hän näki majuri Velikodushofin varjon. Hän ymmärsi nyt -taas hänen jalot vaikuttimensa, rakkauden ja kaiken muun siihen -kiedotun ja näki itsensä syyllisenä. Hän näki kuinka elämä otti juuri -_hänen_ tähtensä majuri Velikodushofin kaikkivaltiaalla kädellänsä -niskasta kiini, kuin Abraham uhrattavaa poikaansa ja painoi hänet -uhrialttarille, kärsimyksien paadelle, nosti hänet siten ihmishengen -korkeimmalle alttarille kärsimään Harhaman elämän ja olemassa-olon -tähden. - -Ja taas ja taas näki Harhama oman olemuksensa ja elämänsä salamoivan -ohitsensa irvistelevänä ihmiskurjimuksena, sen mallina minkälainen -ihminen _ei saa_ olla. - --- "Niin... Minä olen korkealta pudonnut", -- toisti hän taas. - -Loolja seisoi neuvotonna, hätääntyneenä, mitään selvästi käsittämättä. - --- "Mutta Jumala nostaa, jos olette pudonnut... Hän on armollinen", --- tarttui viimein Loolja. Ja painaen Harhamaa hiljaa käsivarresta -lisäsi hän itkussa suin: - --- "Rukoilkaa, herra Harhama! Rukoilkaa Jumalaa!... Minä sytytän -puolestanne kynttilän..." Ja hän osti kaksi kynttilää ruumiinsa -viimeisillä hintarahoilla ja sytytti toisen Harhaman puolesta. - -Kaikki loppukin särkyi silloin ja kaikki katkesi ja ratkesi ja väsyi -Harhamassa. Elämä sumeni ja sen sumun takaa vilkutti joku tuntematon -valo, jonka kirkkaudessa kaikki eletty näytti usvalta. Ja siitä -usvasta nousi joku -- ei hän käsittänyt mikä se oli -- ja osotti -hänelle koko menneisyyden, jonka taustalta hän huomasi selvillä -tulikirjaimilla kirjoitetut sanat: - --- "Sinulla ei ole kenellekään anteeksiannettavaa, vaan kaikilta -anteeksi pyydettävää..." - --- "Minua onnetonta, että minulla ei ole kenellekään -anteeksiannettavaa!" -- puhkesi silloin hänen rinnastansa. - --- "Herra armahda... armahda... armahda... armahda!" -- soi yhä hänen -korvissansa. - -Häpeä painoi Harhamaa ja koko entinen elämä rutisti häntä. Hän -katsahti maassa kiemurtelevaa paroonitar Lichtensteinia ja muisti -hänen sanansa: "Elämän tarkotus on tuskallansa helpottaa kuoleman -tuloa... Sen tarkotus on tehdä kuolema tuskista pois pääsyksi..." -Hänelle olisi nyt ollut kuolema tuskasta rauhaan, kärsimyksestä -iloon, häpeästä kunniaan pääsy. Hän kauhistui ajatusta että hänen -pitäisi jäädä ijankaikkisesti elämään, kantamaan sitä häpeän ja -kärsimyksien taakkaa, jonka hän oli hyvän- ja pahantiedon puusta -hartioillensa nostanut. Hän iloitsi siitä, että ei ollut löytänyt -sitä elämänpuuta, jonka hedelmistä hän olisi saanut ijankaikkisen -elämän. Hän iloitsi että sitä puuta vartioi joku valpas ja väsymätön -enkeli... Ja hän huokasi: - --- "Oi, jos minun täytyisi nyt elää ijankaikkisesti... Tai -kauvankaan..." - --- "Armahda meitä Jumala! Armahda kuolemallasi ja kaikella!" -- -veisasi kuoro. Anna Pawlownan silmissä kiilsivät kirkkaat kyyneleet -ja Harhama kuuli hänen supisevan: - --- "Armahda häntä Jumala ja säre hänet loppuun asti! Selvitä Sinä -elämän suurin ristiriita: Sovita Sinä tämä suuri ihmis-erehdys, tämä -luoksesi pyrkivän ihmishengen harhaannus..." - --- "No, rukoilkaa elävää Jumalaa... Ja Vapahtajaa Jeesusta -Kristusta!" -- kehotti vielä Loolja painaen häntä hellästi -käsivarresta polvillensa. - -Ja Harhama tunsi jäseniensä raukeavan. Elämä painoi tulikuumana -vuorena hartioita, polvet horjuivat ja aivan kuin väsymyksestä, -taudin raukaisemana, painui hän polvillensa, kuin sairas -tautivuoteelle, Looljan hiljaa käsivarresta painaessa häntä Jumalan -jalkoihin sillä samalla kädellä, jonka Harhama oli nostanut Jumalan -käden sijalle. Se painoi häntä Jumalan jalkoihin ylistyslaulujen -pauhatessa ja kynttilöiden loistaessa Jumalan kunniaksi ja Looljan, -Anna Pawlownan ja munkki Pietarin tehdessä ristinmerkkinsä. Hän -tuijotti elottomilla silmillänsä Jeesuksen kuvaan sanattomana. Se -ainainen jumalatuli valkeni hänelle silloin taas, kuin valaistu -joulukirkko, johon hän lapsena ajoi kuuraisen koivumetsän läpi, -joulukulkusen hiljaa kilistessä. Hänen korvissansa humisi ihana -laulu, hänen vierellänsä seisoi kaksi naista silmät kyynelissä, ja -munkki Pietari lempeänä, surullisena. Joku ajettuma puhkesi silloin -Harhamassa itsestänsä. Jumalan kuvaan tuskaisena tuijottaen, päässä -häpeän ja rikoksen seppele, jupisi hän, kuin taudin houreissa: - --- "Taivaan ja maan elävä, tuntematon, kaikkivoipa Jumala! Sammuta -minut, sillä minä palan... minä palan... minä palan..." - --- "Herra Jumala!... Herra Jumala!... Auta häntä!" -- vaikeroi Anna -Pawlowna. - - "Herra, armahda! - Herra, armahda! - Herra, armahda!" - -veisasi kuoro. - -Harhama jatkoi hourettansa, kyynelien silmistä tulviessa: - --- "Sinusta vuotavat minun tuskani... Sinusta juoksevat minun -kipujeni kuidut." - --- "Sinussa sammuvat kaikki tuskat. Sinussa loppuvat kaikki kivut", --- lauloi kuoro. Harhaman paisuma vuoti edelleen. Hän vaikeroi -Petrovitshin ja toisten silmiänsä ristiessä. - --- "Sinä olet minun tuskieni ja vaivojeni lähde ja kärsimyksieni -vesisuoni." - --- "Sinussa yksin on ikuinen rauha ja lohdutus. Sinä olet ehtymätön -armon lähde... Herra armahda!... Herra, armahda!... Herra, armahda!" --- humisi laulu ja rukous. - -Ja yhä hartaampana jupisi Harhama puoli-itseksensä... Yhä palavammin -houri hän: - --- "Sammuta minut!... Minä palan... minä palan... minä palan..." - -Ja yhä ihanampana ja palavampana kertasi veisuu ja tuhansien -huokaukset: - - "Herra, armahda! - Herra, armahda! - Herra, armahda meitä!" - --- "Pyyhi Sinä pois kiroukseni jälet. Peitä ne siunauksella!" -- -jatkoi Harhama ja hänen korvissansa humisi veisuu: - --- "Sinusta vuotaa ikuinen siunaus... Sinussa sammuu synti, kuivuu -kirous... Sinusta alkavat kaikki polut... Sinuun johtavat kaikki -tiet... Jos ijankaikkisuus loppuisi, et Sinä lopu... Jos avaruus -haihtuisi, pysyt Sinä. Herra, armahda! Herra, armahda! Herra, -armahda!" - -Joulukynttilät loistavat kirkkaina, Looljan ostama muita -valoisampana. Kyyneleet vuotavat ja kuivuvat ja huokaukset -tukahtuvat. Pappi luki alttarilla joulusaarnan tekstiä: - --- "Minä ilmotan teille suuren ilon: Teille on tänäpäivänä syntynyt -vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin kaupungista." - -Ja ihana laulu ja kirkonkellot alkoivat sävelillä ylistää jumalaa -korkeudessa. Oli, kuin olisivat taivaat auenneet ja niistä vuotanut -keväinen armonsade, joka sammutti hartioita painavat tulikuumat -vuoret ja huuhtoi ne pois ja pesi kyyneleet poskilta ja lauhdutti -tuskat. Ja Harhamalle häämötti oma, eletty elämänsä epäselvänä, -ilkeänä sumuna, aamunhämäränä, joka hopeana haihtui valkenevan päivän -kirkkauteen, ja joulukynttilöiden valo johonkin tuntemattomaan -kirkkaaseen valoon, joka paloi äärettömyyden rajoja pitkin. Harhama -tunsi siihen vajoavansa yhtenä ainoana erehtymänä, harha-askelten -joukkona, yhtenä ainoana harhamana ja houri edelleen: - --- "Minun rikokseni painavat minua tulikuumina vuorina..." - -Munkki Pietari teki ristinmerkin ja lausui hiljaa: - --- "Kiitetty ole Sinä kaikkivaltias elävä Jumala, joka olet -osottanut, että syntikin on ase Sinun kädessäsi!" - --- "Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, -Herra, Davidin kaupungista", -- kertautui yhä suuri ilosanoma ja -pappi todisti: - --- "Nyt on käärmeen pää rikki polettu. Nyt pääsevät Hänen -palvelijansa rauhaan, sillä he ovat nähneet Hänen kunniansa." - -Äärettömyyden ja ijankaikkisuuden suuri morsiuspari katseli, -katoamattomuuden seppeleet päässä, häissänsä karkeloivaa -elämänturhuutta ja elämän ja kuoleman ijäistä häätanssia... - -Kun munkki Pietari oli lausunut viimeiset sanansa, kirahti -kirkonkellosta kirpeä sävel. Perkele irtausi säveleestä ja -lensi loistavalle meteorille. Siinä seisoi hän kruunu päässä ja -käärmevaltikka kädessä ylpeänä. Loistava meteori pauhasi halki -äärettömyyden ja sillä seisten, kaiken hohteessa, maailmoiden hänen -ympärillänsä tomuna karkeloidessa, hävitessä ja syntyessä lausui hän -kiukkuisena: - --- "Munkin ilo on ennenaikaista, sillä: Taivas ja maa pitää hukkuman, -mutta ei yksikään rahtu, tai piirto siitä, mitä Jehovan raamatussa -on kirjoitettu... Niin todistaa Jehova itsekin raamattunsa viime -sanoissakin... Ja _minun_ nimeni myös mainitaan siinä raamatussa... -Minä olen siinä mainittu suurempanakin, kuin rahtu ja piirto..." - - - -***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HARHAMA III (OF 3)*** - - -******* This file should be named 52294-8.txt or 52294-8.zip ******* - - -This and all associated files of various formats will be found in: -http://www.gutenberg.org/dirs/5/2/2/9/52294 - - -Updated editions will replace the previous one--the old editions will -be renamed. - -Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright -law means that no one owns a United States copyright in these works, -so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United -States without permission and without paying copyright -royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part -of this license, apply to copying and distributing Project -Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm -concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, -and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive -specific permission. If you do not charge anything for copies of this -eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook -for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, -performances and research. They may be modified and printed and given -away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks -not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the -trademark license, especially commercial redistribution. - -START: FULL LICENSE - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full -Project Gutenberg-tm License available with this file or online at -www.gutenberg.org/license. - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project -Gutenberg-tm electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or -destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your -possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a -Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound -by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the -person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph -1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this -agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm -electronic works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the -Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection -of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual -works in the collection are in the public domain in the United -States. If an individual work is unprotected by copyright law in the -United States and you are located in the United States, we do not -claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, -displaying or creating derivative works based on the work as long as -all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope -that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting -free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm -works in compliance with the terms of this agreement for keeping the -Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily -comply with the terms of this agreement by keeping this work in the -same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when -you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are -in a constant state of change. If you are outside the United States, -check the laws of your country in addition to the terms of this -agreement before downloading, copying, displaying, performing, -distributing or creating derivative works based on this work or any -other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no -representations concerning the copyright status of any work in any -country outside the United States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other -immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear -prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work -on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the -phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, -performed, viewed, copied or distributed: - - This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and - most other parts of the world at no cost and with almost no - restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it - under the terms of the Project Gutenberg License included with this - eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the - United States, you'll have to check the laws of the country where you - are located before using this ebook. - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is -derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not -contain a notice indicating that it is posted with permission of the -copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in -the United States without paying any fees or charges. If you are -redistributing or providing access to a work with the phrase "Project -Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply -either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or -obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm -trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any -additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms -will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works -posted with the permission of the copyright holder found at the -beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including -any word processing or hypertext form. However, if you provide access -to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format -other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official -version posted on the official Project Gutenberg-tm web site -(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense -to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means -of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain -Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the -full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works -provided that - -* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed - to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has - agreed to donate royalties under this paragraph to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid - within 60 days following each date on which you prepare (or are - legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty - payments should be clearly marked as such and sent to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in - Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg - Literary Archive Foundation." - -* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or destroy all - copies of the works possessed in a physical medium and discontinue - all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm - works. - -* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of - any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days of - receipt of the work. - -* You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project -Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than -are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing -from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The -Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm -trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -works not protected by U.S. copyright law in creating the Project -Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm -electronic works, and the medium on which they may be stored, may -contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate -or corrupt data, transcription errors, a copyright or other -intellectual property infringement, a defective or damaged disk or -other medium, a computer virus, or computer codes that damage or -cannot be read by your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium -with your written explanation. The person or entity that provided you -with the defective work may elect to provide a replacement copy in -lieu of a refund. If you received the work electronically, the person -or entity providing it to you may choose to give you a second -opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If -the second copy is also defective, you may demand a refund in writing -without further opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO -OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT -LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of -damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement -violates the law of the state applicable to this agreement, the -agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or -limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or -unenforceability of any provision of this agreement shall not void the -remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in -accordance with this agreement, and any volunteers associated with the -production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm -electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, -including legal fees, that arise directly or indirectly from any of -the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this -or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or -additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any -Defect you cause. - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of -computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It -exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations -from people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future -generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see -Sections 3 and 4 and the Foundation information page at -www.gutenberg.org - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by -U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the -mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its -volunteers and employees are scattered throughout numerous -locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt -Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to -date contact information can be found at the Foundation's web site and -official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To SEND -DONATIONS or determine the status of compliance for any particular -state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. To -donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project -Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be -freely shared with anyone. For forty years, he produced and -distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of -volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in -the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not -necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper -edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search -facility: www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. - diff --git a/old/52294-8.zip b/old/52294-8.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index a2f373d..0000000 --- a/old/52294-8.zip +++ /dev/null |