diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/52284-8.txt | 5833 | ||||
| -rw-r--r-- | old/52284-8.zip | bin | 88237 -> 0 bytes |
5 files changed, 17 insertions, 5833 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..d329722 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #52284 (https://www.gutenberg.org/ebooks/52284) diff --git a/old/52284-8.txt b/old/52284-8.txt deleted file mode 100644 index 59b4598..0000000 --- a/old/52284-8.txt +++ /dev/null @@ -1,5833 +0,0 @@ -The Project Gutenberg EBook of Israelitar, by Algot Untola - -This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most -other parts of the world at no cost and with almost no restrictions -whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of -the Project Gutenberg License included with this eBook or online at -www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have -to check the laws of the country where you are located before using this ebook. - - - -Title: Israelitar - Kertomus - -Author: Algot Untola - -Release Date: June 9, 2016 [EBook #52284] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - -*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ISRAELITAR *** - - - - -Produced by Tapio Riikonen - - - - - - -ISRAELITAR - -Kertomus - - -Kirj. - -IRMARI RANTAMALA [Algot Untola] - - - - - -Helsingissä -Kustannusosakeyhtiö Otava, -1913. - - - - -I. - - -Miten ihanaa, tyyntä, kirkasta! Vuohipaimenen vaimo seisoi -väririkkaalla vuorenrinteellä vehmaan öljypuun juurella kuin ihana -kuva. Hiljainen vuohi seisoi hänen vierellänsä, ja hänen laskoksille -poimuttuneen pukunsa heleät värit eroittautuivat rauhallisina -kuvakauniin vuorenrinteen rikkaana viheriöivästä taustasta. - -Ei ääntä... - -Oli jo iltapuoli. Valo alkoi hiljaa raueta, päivän kuumuus väsyi ja -viileytyi. Läntisen vuorikeilan huippu hahmoittui jo tummana -taivastaustaansa vasten, mutta itäisen vuoren rinteelle levisi vielä -hiljainen, rauhallinen ilta-auringon valo. Ei liikettä, ei -huokaustakaan. Toukomettinen vain aherti kukassa, ja sääskiparvi survoi -äänettömänä iltavalossa. - -Rikkaan Sakeuksen tytär, ihana Lea, istui yksin kaivonkannella, yllään -kirjava hame, jonka lämpimät, hiljaiset värit ikäänkuin uinahtivat -viattomaksi, iloisaksi punaväriksi. Hennot kädet olivat solahtaneet -helmaan raukeina, ja liikkumaton katse näytti ikäänkuin unohtuneena ja -väsähtäneenä jääneen lepäämään johonkin sinne valaistun vuorensivun -rinteelle. Siellä viheriöivät tammet tyyninä, ja pienet viinimaat -hymyilivät niiden välissä kuin hymyilevät lapset. Eräällä -kalliotöyräällä seisoi hiljainen lammas liikkumatta kuin kuva, ja sen -pienet karitsat nukkuivat rauhallisina siinä aivan emänsä vierellä -ruohokossa. - -Miten ihanaa, rauhoittavaa! Tajuntakin tuntuu jo raukeavan, ja koko -tämä hymyilevä, rikas, hiljainen kuva painuu sieluun tajuamatta. - -Tajuamatta. Sillä ei hän sitä näkyä nyt tietoisesti tajunnut, ei edes -katsonutkaan sitä. Hän istui vain, kuten niin usein ennenkin, mielessä -vain se yksi ainoa salainen toivo, joka nyt taas hänet niin suurella -rauhalla täytti. Salattu se toivo kaikilta oli, ja kuitenkin se oli -kautta aikojen ollut Israelissa jokaisen parhaan ja puhtaimman tyttären -ihanin, suloisin unelma. - -Ah! - -Mutta yhä vain hiljenee ja ihanoituu tyyni ilta. Vain aavistus hiipii -mieleen ääneti kuin uni. - -"Tsip!" - -Pieni etelänlintunen se taisi niin hiljaa kertasen tirskahtaa. Sitten -taas nukkui kaikki ihanuudessa. - -Oikeastaan tämä hänen sielunsa salainen, hiljainen toivo oli saanut -hänessä vallan äitivainajan kertoman vanhan ennustuksen johdosta. Nämä -ajat olivat kiihkeän odotuksen ja siitä johtuvien näkyjen aikoja. -Perheen ystävä, vanha, hurskas pappi Hilkia, oli kertonut nähneensä -unessa Herran, joka oli sanonut: - -"Sano Sakeuksen vaimolle: Älä murehdi tyttäresi teistä, sillä siitä, -missä hänen juhtansa väsyy, alkaa tiensä Hän, joka tuleva on!" - -Sitä sanomaa! Taaskin sitä muistellessa häipyvät tajunnasta maailman -ihanuus, sen ilot ja sen ihanat värit. - -Ja siksi vaipuvat taas hänen kätensä helmaan kuin väsyneinä, kuin -onnesta hiljaa rauenneina, ja samaan helmaan vajonneesta kirjasta luki -hänen katseensa kohdan: - -"Katso, neitsyt siittää ja synnyttää pojan, jonka hartioilla herraus -on, ja Hänen nimensä pitää oleman Immanuel, Väkevä Jumala, Ihmeellinen -neuvonantaja ja Rauhan päämies." - -Niin, Herra! Minä aavistan, että minä olen se neitsyt, jonka Sinä Häntä -kantamaan valinnut olet. Minun poveni äänetön lämpö ja minun hiljainen -tajuni sanoo sen sanoilla minulle, ja siksi lakkaa minussa nyt taas -maailma kaikkinensa ja minä tahdon antautua siihen rauhaisaan onneen, -jonka Sinä, Herra, kuin kaukaisen, ihanan kajasteen, näin jo lähetät -minulle. - -"Lea!" kuului häntä tiedustava ääni. - -"Ah! Se on isäni ääni!" - -Hän ikäänkuin havahtui. Helmaan rauenneet kädetkin kuin nukkuvat -linnunpoikaset liikahtivat, ja hän mietti isästänsä: - -"Tulleeko hän taas puhumaan siitä..." - -Sillä se oli oikeastaan vanha sukulupaus. Pitkät ajat oli hänen isänsä -Sakeus riidellyt Jooaksen, Stefaanin isän kanssa viinimaista, ja -katkera viha oli eroittanut heidät. Mutta sitten kerran he olivat -joutuneet Jerikon tiellä ryövärien käsiin. Yhdessä he olivat -taistelleet päiväkauden niitä vastaan. Uskollisesti he olivat pysyneet -rinnatusten, toinen toisensa apuna, ja pelastuttuaan he olivat -vannoneet Jumalan edessä keskinäisen sukusovinnon. Riemuiten he olivat -vetäneet uudet rajat viinimaille ja luvanneet, että heidän kummankin -ainoan lapsen, Lean ja Stefaanin kautta suvut ovat yhtyvät yhdeksi -veren siteillä. Miete vierähti taas siihen, ja tuntui, kuin olisi -poskeen noussut joku hellä lämpö. - -"Ei niin, etten minä häntä rakastaisi... Stefaania..." - -Sen minä tajuan ja hiljaa, tahtomattani tunnustan. Kun hän nuorilla, -kauniilla silmillänsä katsoo minuun ujoillen, joskus kuin surullisesti, -vaieten, ja kun hän kiharaisen päänsä silloin johonkin miettien nojaa, -niin... - -Minä tahtoisin silloin aina hellästi tarjota olkapääni hänelle, että -hän siihen päänsä nojaisi. Kainalossani tahtoisin valmistaa hänelle -rauhan ja onnen ja kuiskata hänelle hellän sanan: - -"Ah, Stefaan!" - -Miten nyt vierähtikin taas mieli ja katsekin hieman kuin muuksi. -Helteisemmäksikö? Kaipaavaksiko? - -Kenties... Syleileehän hento murattikin hellästi tukeansa, ja -hennoimmillaan kukkivassa luonnossa hiipii kaikkialla se _hellä_ -aavistus... se... - -"Ah minua!" - -Hennot sormet liikahtelivat helmassa hiljaa, kuin hieman lämmenneinä, -hermostuneina. Jotain hypistellen ja... - -"Mutta ei! Pois se ajatuskin minusta. Pois!" - -Se mikä pienempi on minussa, väistyköön suuremman tieltä! - -Hän raukesi taas ihanaan toivoonsa. Joku pieni vain oli sattunut veden -tyyneen pintaan ja rikkonut sitä nostaen vähäisen, orvon väreen. Mutta -nyt se väre kuoli pois. Pinta on tyyni taas, ja jäljellä on vain se -ihana, äänetön, etäinen kajaste. - -Isä tulikin jo luo. Viimeisenä viitenä vuotena hän oli äidin kuoleman -aiheuttaman surun painamana vanhentunut vuosikymmenen. Harmaat olivat -jo hiukset ja parta. Tauti oli murtanut jalkojen voiman ja kuivuttanut -niveliäkin, niin että sauvalta täytyi ainaista apua hakea. Sen turvin -hän saapui nytkin. - -"Jehovamme rauhaa sinulle, tyttäreni Lea!" tervehti hän istahtaen. - -"Ja sinullekin, isäni rakas!" - -Vaiettiin lyhyt hetki. Vanhus näytti syventyvän johonkin. Katse maassa -alkoi hän vihdoin äskeisen johdosta mietiksien puhua: - -"Niin, lapseni..." - -Sitten hän taas mietti. Hiushopeiden valkaisema vanha pää ikäänkuin -painui alas. - -"Hän yksin pysyy ja jää. Häneen kaikki ajatukset viimein kokoontuvat", -jatkoi hän hiljaa, mietiskellen, kuin itsekseen puhuen. - -"Hän yksin se kaiken alku ja loppu on." - -Vaiettiin hetki. - -"Niin, isä", äänsi lopulta tytär hiljaa. Kädet herpautuivat helmaan -entistä avuttomampina, ja... - -Ei mitään. Lammas-emo kalliotöyryllä vain laskeutuu levolle -rauhallisina nukkuvien karitsoittensa viereen. Vuohipaimenen vaimo -siellä toisaalla on istahtanut ja istuu nyt öljypuun alla kuin -mietiskellen, poski käteen nojattuna, ja äskeinen vuohi nukkuu -rauhallisena hänen jalkojensa edessä. - -Oikein hän oli arvannut. Siitä sydämensä asiasta se isä alkoi haastella -nytkin. Vanhuus ja moni muu vei aina ajatukset siihen. - -"Mitä minun pitikään sinulle puhua", muisteli hän, kainaloin sauvaansa -nojautuen ja miettivä katse maassa. Muutamia miettiviä sanoja hän puhui -jostakin muusta, puhui kuin asiaansa johtuakseen: - -"Me-e... me vanhenemme kaikki, niin sinun isäsi kuin muutkin", puhui -hän kuin puoli-yksikseen mietiskellen. "Vuoteni vierivät hiljaa -alamäkeä, ja voimani ja toiveeni haihtuvat." - -Miten vanhalta ja avuttomalta hän näyttikin nyt! Lea katsahti -salavihkaa häneen, ja hiljainen säälintunne alkoi nostaa entistä -enemmän lämpöä poskeen. - -"Ah, isä!" - -Katse painui helmaan, ja silmäluomikin laski kuin väsyneenä peittämään -silmää, joka sumeni. Isä jatkoi: - -"Sinä, lapseni, tiedät..." - -Stefaanin isän rikkaudesta hän aikoi puhua jonkun selittävän sanan. -Miettivänä, katse yhä maassa ja mielessä hellän isän huoli, jatkoi hän -kuin yksin, hiljaa: - -"Rikkaus, lapseni, on turva, ja ystävä on tuki elämässä, sillä molemmat -ne ovat Jehovamme lahja meille." Niin hän puhui hiljakseen ja sitten -ikäänkuin huolehtien jatkoi: - -"Rikkauteen, lapseni..." - -Siihen kilpistyvät monet uhkaavat nuolet, monet turmioksemme nousseet -aallot sitä vastaan viskautuessaan vaahdoksi pirstoutuvat, ja niinpä -siitäkin: - -"Rikkaudestakin, kuten kaikesta", jatkoi hän kuin heikosti huohottaen, -pää nuokuksissa, "siitäkin kajastuu meille Hän, Jehovamme, suurena -kuten vuoren hahmo paljastuu sitä verhoavista maisista, aikanansa -hälvenevistä sumuista". - -"Niin", tapaili Lea jotain. Isän puheessa oli kuin muinaisuuden ääntä, -vanhaa kaikua, jonka vain kuulee, mutta jonka ajatusta ei täysin tajua, -ei tutki. Teki mieli lausua hänelle jotakin hellää, mutta ei tahtonut -löytää sanoja. - -"Niin... isä", tapaili hän hiljaa ja näytti helteiseltä, neuvottomalta. -Isäkin vaikeni taas ja mietti. Ei yhtään ääntä, ei tuulenhengähdystä. -Ilta-aurinko vain kultasi viinimaita, ja yksinäinen toukomettinen -aherti pehmeänä kukassansa. - -Siinä kaivolla oli vesiruukku. Tullevatko vaimot jo pian noutamaan -iltavettä? - -Salavihkaa oli Lea kääntänyt katseensa isään ja tarkkaili hänen -kasvojaan. Nyt hän huomasi taas pikku piirteitä niissä. Uloimmat -valkeat partakarvat harvenivat ja haihtuivat yhä. Jotkut rypyt olivat -vetäytyneet entistä kuivemmiksi. Sanomaton, hiljainen sääli täytti -hänet. Hän herkkeni, hermot tulivat aremmiksi. Pienenkin, mitä isässä -tapahtui, hän nyt huomasi ja tajusi. Isä hengitti syvään. Siitä ja -kasvolihaksien heikosta vavahtelusta hän arvasi, että isä varustautuu -jatkamaan äskeistä puhetta. Hän vain miettii nyt sanoja. - -Jo silloin hän päätti ehtiä ennen, estää puhelullansa isän puheen -alkuunpääsyn. Nopeasti hän nousi, istahti aivan isänsä viereen, tarttui -hennolla kädellänsä hänen vanhaan käteensä ja virkkoi: - -"Isä!" - -Se tuli niin hellästi ja tuottavasti. Hän silitteli isänsä laihaa -kämmenselkää hyväillen ja jatkoi kuin luottava lapsi: - -"Sinun luonasi, isä..." - -Ei tahtonut kyllin hyviä sanoja löytää. Ääni oli niin altis, lämmin. -Hän korjasi ajatusta jatkaen: - -"Ainoastaan sinun luonasi, isä, minun on hyvä olla..." - -Isä kuunteli hiljaa, kuin alistuen. Lean ääni aleni hyvittäväksi, sanat -tulivat hitaasti, lämpimästi... - -"Minun päiväni täällä", puhui hän ihanasti venytellen, "ne ovat -niinkuin mettiäiset, jotka yöksi akkunalle..." - -Niinkuin mettiäinen päivänsä rauhallisena ahertaa ja iltasella -onnellisena yöksi akkunalle nukahtaa, niin kuluvat minunkin päiväni -täällä sinun suojassasi, isä. Sitä hän siinä selitellä tapaili, ja -kaiken sen ymmärsi isä eikä voinut enää mitään puhua. Huolestunut pää -vain nuokahti alemmaksi, ja katseessa syventyi hellä huoli. - -"Niin, isä", toisti Lea hetkisen vaiettuaan iloisemmin. "Meidän on -täällä hyvä olla. Eikö totta, isäni?" - -"Lapseni..." - -Mutta olkoon! En minä sinun mieltäsi, tyttäreni, rikkoa henno. -Painukoon huoli syvemmä vanhaan poveeni, ja minä odotan, kunnes Herra -itse valmistaa mielesi, Lea! - -Ja niin edelleen. - -En, en voi. - -Enkä minäkään voi toivostani luopua enkä ihaninta unelmaani pettää. -- -Sitä mukaa kuin Lealle nyt puhuttiin, kun häntä hiljaa koetettiin -johtaa ja taivuttaa valitsemaan lempi, kiihtyi hänessä Israelin -kaikkien parhaitten, puhtaimpien tyttärien salainen toivo ja halu, halu -neitsytäidiksi tulla, ja niin alkoivat hänessä taistelun tämä haave ja -etelän kuuma, altis ja herkkä luonnontunne. - -Mutta painui jo yhä illemmaksi. Surullisena vaikeni taas isä... Ei -ääntä. Toukomettinenkin oli poissa. Hoikka sypressi pujotti suippoa -latvaansa mykkänä ilmaan. Lammas-emo nukkui karitsoineen rauhallisena, -ja vuorenrinteen pienet, äänettömät viinimaapälvet hymyilivät kirkkaina -yhä ihanoituvassa iltavalossa. Vastapäätä vuohipaimenen vaimoa nousi -Ahaksen huoneen vanhalta esi-isien uhrialttarilta rauhallinen, -hiljainen ja hoikka pystysuora savu, jonka taustaksi ilmestyi kohta -taivaalle heräävä, aluksi hiljainen ja raukea, sittemmin yhä -punaisemmaksi syvenevä ja seestyvä rusko. Kului hetki, toinen. Jo soi -iltatorvi. Ja taivas leimusi ja paloi jo loistavana iltapunamerenä, -joka himmensi kaikki muut värit ja johon punavärit upposivat ja -hukkuivat kuten punainen punaviiniin kuvastuessansa. - - - - -II. - - -Ne olivat Efraimin vuoriston vuoria nämä, joiden välilaaksossa heidän -kotinsa olivat. Lapsena, jo niinä vuosina, jolloin viha leimusi sukujen -välillä, oli Stefaan siellä leikkinyt Lean kanssa. Ilosta vallattomina -he olivat katselleet, kuinka kevätpurot solisten ja kuohuen riensivät -vuorelta alas laaksoon tai kuinka sadepurojen iloiset vedet siellä -villeinä ja vallattomina hyppelivät. - -Ja sitten edelleen: Hieman vanhempina he olivat yhdessä, kuin käsi -kädessä, eläneet lapsuusajan myöhemmän jakson, kuunnelleet viinimäen -työmiesten huolettomia lauluja ja laulujen kaikuja ja tunteneet -tervettä iloa, kun viinikuurnan sotkijat, vaatteet mehusta -veripunaisina, iloiten työtänsä tekivät. Niin oli ikäänkuin käsi käteen -kasvanut kiinni, ja sieluun olivat painuneet samat kuvat molemmille. - -Ja taas edelleen: Jonkun vuoden olivat he olleet erillänsä, toisiansa -näkemättä. Stefaan, joka oli vuotta vanhempi kuin Lea, oli ollut -Jerusalemissa rabbiinien opetettavana. Lea oli sillävälin kypsynyt ja -hämmästytti kotiinpalaavaa nuorukaista ihanuudellansa, jota koko laakso -ylisti. - -"Marjat... Ihana morsian!... Helmi Israelissa!" oli vanha, leikkisä -palvelija ja ystävä Ruuben hänelle silmää iskien vihjaissut ja -lisännyt: - -"Sinun omasi!... Tiedä aikasi, herrani ja lapseni sinä!" - -Ja altis-sieluinen, haaveileva, mutta kuuma Palestiinan nuorukainen, -joka oli keuhkoihinsa hengittänyt näiden vuorien raikasta ilmaa ja -metsästellyt nopsia vuorikauriita, hän oli syttynyt, unohtaen -Jerusalemin ja kaiken, ja ikäänkuin värisi nyt yksinomaan Lean varassa. - -Värisi, mutta orpona. Entinen ystävä tuntui kylmenneen hänelle. - -"Hän, minun ystäväni!" Hän, joka muinoin oli minulle altis kuin ilo -onnelliselle, uni väsyneelle. - -"Hän karttelee minua..." - -Hän karttelee minun seuraanikin. Ja niinpä olen minä nyt orpo iloissa -ja erakko ystävieni parissa... Ja niin oli aika kulunut, päivä oli -tullut, toinen mennyt. - -"Minä olen varma: hän on hyljännyt minut..." - -Minä alan masentua. Yöt ja päivät vaihtelevat. Kaarneet lentelevät -edestakaisin, mutta yhä enemmän Lea välttelee minua, ja... - -Niin: koti alkaa tuntua minulle tyhjältä, tämä laakso vieraalta, ja on -kuin kajastaisi minun sieluuni jo autius ja yö, josta ei enää aamu -sarasta, ja siksi... - -Siksi painun minä yksinäisyyteen, harhailen usein jousineni vuorilla ja -koetan siellä erämaan rauhassa löytää unohduksen ja katsella miten -yksinäiset, puolisotta jääneet vuorilinnut siellä rauhattomina -edestakaisin lentelevät. - -Niinpä hän nytkin oli siellä vuoristossa jousinensa ja nuolinensa. -Metsäkauriita hän siellä oli aikonut ampua, mutta yksinäisyyteen -painuttuaan oli hän unohtanut asiansa ja alkanut haaveilla yhdestä -ensin, toisesta sitten. - -Niin oli hän joutunut vuorenhuipulle, josta rajaton näköala avautui. -Siinä oli ympärillä oma maa ja siellä etäällä pakanoiden, Israelin -vihollisten maat. Ja niinkuin meren ääretön ulappa antaa mielelle -siivet ja sen lentoon tempaa, niin tempasi laaja näköala hänen mielensä -lentoon nyt. - -Ja silloin alkoivat hänen mieltänsä kiidätellä lapsena kuultujen -kertomuksien voimat, kuten tarujen voima aina kiidättää nuoren mieltä. -Voimallisimpana oli hänenkin sieluunsa painunut usein kuultu ennustus -Hänestä, joka on tuleva ja joka on "Voimallinen Jumala" ja joka -vihollisensa panee jalkojensa astinlaudaksi. Se oli ollut Israelissa -kaikille lapsille ainoastaan salaperäinen taru, ja sen voima oli -jokaisessa parhaassa nuorukaisessa myöhemmin, aikanansa ja ajaksensa, -nostanut kiehtovan toivon: "Jospa minä olisin... jospa ehkä olenkin -Se!" - -Miten kiehtoikaan se ajatus mieltä! Stefaan katsoi itään, ja hänen -katseensa hehkui. - -"Siellä on Baabel!" - -Se maa, joka on isiämme vankeudessa pitänyt, meidän vihollisemme. Jospa -hänellä nyt olisi sen Ennustetun voima... nyt _jo_! - -"Ja tuolla lännessä filistealaisten maa!" - -Miten katkeria Israelin vihollisia ne nekin ovat olleet! Ja sitten -siellä yhä etempänä lännessä se vihatuin: - -"Rooma!"... Ah! Rabbiinit, hänen opettajansa, olivat puhaltaneet henkeä -häneen. - -"Jos minä olisin _Hän_!" - -Se Väkevä Jumala, se Luvattu! Ne olivat Israelin nuorukaisen -parhaimpien hetkien tavallisia salaisia toiveita. - -"_Jos_ olisin...!" - -Myrskyn siivin kiidätti jo taruvoima nuorta mieltä. Koko maailma näytti -odottavan vain sitä hetkeä, jolloin hän saa voiman, niin että... - -"Ettäkö en _voi_..." - -Pois epäilys, pois kyselyt! Puolipäivä heloitti juuri kirkkaimmillansa, -ja taivaalla väreili ihana, rikas ja lupaava sini. - -Rauha vallitsi vuoristossa. Rinteillä hyppelivät vikkelät vuorikauriit. - -Mutta levätkööt vuoret, sillä en minä niiden rauhaa nyt häiritse. -Olkoot kauriit huoletta, sillä en minä niiden kuolemaa nyt tahdo! -Kaikki pieni hajoaa meissä tomuksi, kun suuri ajatus sielumme valtaa ja -tarujen maailmaan lennättää meidät. - -Eikä hän enää muistanutkaan kauriita, ei matkansa määrää. Innostunein -mielin laskeutui hän sitä vuoririnnettä myöten, joka Lean ja hänen -kotilaaksoonsa vietti. Ja vaikka hän laskeutui, niin oli kuin hän olisi -noussut, ylennyt yhä vain ylemmä. Hän innostui, vannoi: - -"Niin silloin!..." - -Niin ja niin hän silloin tekisi, jos hän se uneksittu olisi. Ajatus -kiiti jo hurjana. Mielikuvituksella ei ollut mitään rajoja. - -"Minä!..." - -Hän hallitseisi maailmaa Jehovan voimalla ja nimessä, ja kaikki olisi -hänelle alamainen. Kaikki, aivan kaikki: pilvetkin, sade ja -päivännousu, yö ja päivä. Astunta kiihtyi innon noustessa. Hän paikoin -aivan syösten painui jyrkännettä myöten alas. Pilvilinna rakentui -toisensa päälle, ja todellisuus haihtui kuin pöly pimeään. - -"Mutta en yksin!" - -Lea olisi hänen rinnallansa silloin. Se kuva välähti taas kuin -salamassa sävähtäen häneen ja alkoi johtaa mieltä Leaan. - -"Yhdessä me jakaisimme kaiken... Sinun kanssasi, Lea!" - -Hän oli kuin akana, jota tuuli ajaa ja joka väsyy ja on voimaton, kun -lakkaa tuuli. - -"Maa olisi allamme silloin. Israel polvistuisi edessämme, ja pilvet -kantaisivat meitä halki rajattomuuden..." - -Huimaavaa! - -"Lea!... Enkelit sinua palvelisivat, ja pauhu meidän ylistystämme -huutaisi silloin, ja..." - -Mutta ajatuslento oli jo saavuttanut äärensä, mielikuvitus rajansa. Hän -oli jo joutunut vuoren alarinteille, jonne näkyi Lean koti ja... - -Omituista! Veri alkoi talttua. Pilvilinnat hävisivät. Edessä oli Lean -maja, sen ihanat yrttitarhat, sen viinimaat ja varjoisat puut.. - -Kummallista! Miksi minä olen hänen edessänsä kuin heikko ruoko ja -niinkuin talttuva lapsi? Miksi minä... - -En minä sitä tiedä, en sitä tajua. Edessäni on nyt vain Lean koti, se -pieni maailma, jota Lea kuin hyvä henki hallitsee, ja sen rinnalla on -minulle nyt arvotonta kaikki se äskeinen suuri ja huimaava ja äärtä -vailla oleva. - -"Lea!" - -Hän pysähtyi ja seisoi ääneti. Hiljaa, huomaamatta hävisi taas hänen -silmistään koko muu maailma, ja katse kiintyi siihen yhteen ja ainoaan, -jossa hänen ajatuksensa alati olivat kiinni. - - * * * * * - -Ei sadekuuroa nykyään. Kirkkaat, poutaiset päivät vain kuin iloisina -kisaellen toinen toistansa seurasivat. - -Äskettäin oli Stefaanin isä tahtonut, että hän lähtisi palvelijoiden -matkaan, kun nämä lähtivät kameleilla hakemaan tavaraa Tyyrosta, mutta -hän oli kieltäytynyt, sillä ei hän nyt viihtynyt palvelijoiden eikä -muidenkaan seurassa. Hänen entinen hoitajansa, vanha, aina leikkisä -Ruuben, oli ainoa, jonka kanssa hän joskus puheli. Isän ja hänen -välinsä olivat jo silloin hieman rikkoutuneet, sillä ankara isä ei -sietänyt talossaan tottelemattomuutta. Nyt oli ukko tosin ulkonaisesti -hillinnyt ankaruutensa, mutta sisälle oli jäänyt tapauksen luoma -kylmyys, ja yhä tyhjemmältä oli isän koti alkanut tuntua Stefaanista. - -Mutta poutapäivät iloitsivat, kirkkaina toisiansa seuraten. Eilen oli -hän ollut rikkaan Simeon Leevinpojan häissä, ja siellä oli Lea entistä -enemmän vältellyt häntä. - -"Siispä uhkaa minua..." - -Onnettomuus. Minä tajuan sen, että hän ei rakasta minua. Minä ymmärrän -sen sanoittakin. - -Ja nyt minä taasen istun yksin täällä vuoriston rinteellä, jousi -maassa, vuorikauriit unohdettuina. Sieluuni kajastaa vain muisto niistä -lapsuus-iloista, joissa hän helisi minulle kirkkaana, alttiina ja -ihanana kuin kisaileva, iloinen kaiku. - -"Jos hän olisi minun?" - -Vähään hän silloin tyytyisi, sillä vähästä hän silloin paljon saisi. - -"Vaikka meillä olisi silloin vain pienoinen maja, niin..." - -Kuin lintupari, joka on pesänsä löytänyt ja siinä onnellisena elää, -niin he eläisivät pikkumajasessaan. Taivaankin he unohtaisivat, eikä -maailma heille mitään olisi. Rakkaus olisi heille suoja vilua, -vilvoitus kuumaa ja turva kaikkea pahaa vastaan. - -"Mutta..." - -Ah! Pää painuu alas kuin masentuneena. Tyhjä vuoristo oli kuin mykkä: -ei ääntä, ei kaikua. Tammen oksalta katseli yksinäinen, tulipunainen -pikkulintu, kirkas kuin pisara. Se katseli mietteissään, ja etempänä -notkon takana istui kalliotörmällä yksinäinen, mietiskelevä -lammaspaimen, värikäs puku yllä ja käyräpää paimensauva pystyssä -kädessä. - -Hän oli istunut jo kotvasen siinä. Iltavalo oheni kuin -murheellisemmaksi. Tammet tummenivat varjopuolilta, ja siellä täällä -kohosi mykkä palmunlatva ääneti aurinkoiseen, tyyneen ilmaan. Ilmestyi -jo eloakin. Jossakin etäällä lauloi viinimäen työmies lauluansa, ja -vuoriseinän etäinen kaiku vastasi, liittäen sen loppusanoihin hiljaisen -helähdyksen. - -Mutta en minä välitä siitä, tuskin kuulenkaan sitä. Istun jo kuin -ajatukseton. - -"Stefaan!" kuului silloin reipas ääni, ja käsi löi häntä olalle. - -"Ah... sinä, Saul!" vastasi hän tervehdykseen havahtuneena. Nuori Saul -heitti jousensa maahan ja lauloi iloisesti ja vallattomasti: - - "Niin tanssivat neidot - kuin untuvat, ah!" - -Ja hellästi lyö suoneen yö, jotain semmoista hän iloisena ja -huolettomana hoilotti. Miten rento ja reima hän nyt olikin! Stefaan -tiesi hänen olevan sadukealaisen, jumalankieltäjän. Oli aikoinansa -lukenut pappien johdolla jumaluusoppia, aikoen antautua papiksi koko -sielunsa alttiudella. Mutta sitten oli pettynyt rakkaudessaan, avannut -hehkuvan sielunsa maailmalle ja kielsi nyt Jehovan. Avoimesti, iloisin -mielin hän nytkin siitä puhui ja hetken puhuttua kysyi äkkiä: - -"Stefaan! Sanoppa minulle suoraan: uskotko Jehovan olevan olemassa?" - -Stefaan epäröi, kuin miettien mitä vastata. Ei hänellä mitään -juurtunutta uskoa siinä ollut. Kaikki oli vain nuoren mielen lentoa, -kertomuksien luomaa mieltä. Taisi hän sen nyt itsekin havaita. - -"Hops!... Älä luule, Stefaan, että uskot!" inttikin jo Saul. Kun -vastaus viipyi, viskasi hän jousensa kauemma ja ilmoitti vakuuttavasti: - -"Meidän iällämme, ystäväni, ei kukaan usko Jehovaan muuta kuin -kielellänsä." - -Ja pitkään, kuin iloiten selitti hän Stefaanille nyt sitä asiaa. -Vakuuttavasti hän puhuikin, sai Stefaanin mielen jo kiintymäänkin -puheeseensa. - -"Taidat oikein puhua", myönteli Stefaan, ja Saul innostui. - -"Katsohan, Stefaan!" alkoi hän selitellä. "Kun Jehovan sanotaan olevan -joka paikassa, niin totta kai hän silloin minussakin on, ja... sano -nyt, Stefaan... No?" - -"Niin mitä?" - -"Sitä että kun hän minusta ja joka paikasta lähettää sen tulevan -Messiaan, niin mihin hän sen lähettää?" - -Hän nauroi sille puheellensa heleästi, huolettomasti. Hän osoitti -raamatusta järjettömyyden toisensa perästä, ivaili niitä ja niihin -uskovia ja kehaisi iloisena: - -"Mutta Jerusalemin tyttäret!... Ne ihanat Jerusalemin tyttäret, joita -profeetta Jesaias tuomitsee!... Ne, Stefaan!" - -Ne eivät usko turhia. Hän kuvaili niiden maailmaa, maailmaa, jossa ilo -ja lempi on ainoana jumalana. Aivan hän sitä kertoessaan kuohahteli -kuin vaahtoava viini. - -"Siis, Stefaan!" huudahteli hän. "Tule mukanani Jerusalemiin! Me -etsimme sieltä puiden lymyn, jossa ei ole Jehovaa, joka näkisi, ja -palvelemme siellä sitä ainoata Jumalaa, joka meille taivaan ja oitis -antaa voi!" - -Siitä oli hän ennenkin puhunut, houkutellen matkaansa. Nyt hän suoraan -kehaisi: - -"Minä, Stefaan!" - -Kuin sadevesi minä syövytän sinut, annan puheitteni kokoontua ensin -puroksi, sitten virraksi, joka tempaa sinut mukaansa. - -"Kuin hitusen... Niin, Stefaan!" - -Hänessä oli iloa ja huolettomuutta, alttiutta ja elämänhalua, joka -todellakin viehätti herkkää mieltä. - - "On viini-juhla. Yöhöni - luo hellä autuus, tyttöni!" - -käänsi Saul iloiseksi lauluksi. - -Päivät kuluivat. Taas ja yhä taas hän kehoitteli Stefaania tulemaan -kanssansa Jerusalemiin, ei siihen rabbiinien ja pappien Jerusalemiin, -josta Stefaan oli juuri palannut, vaan ilojen ja nautintojen -kaupunkiin, maalliseen Jerusalemiin, joka tarjosi kaiken sen, mitä -maailma antaa voi. - -Mutta vielä oli täälläkin vetoa. Vastapäisellä, kuvarikkaalla -vuorenrinteellä lymyilivät kylien majat. Jossain istui vanhus tai vaimo -majan edessä. Toisaalla aherteli työmies tai työväki värikkäissä -pukimissa. Siellä täällä kohosi kirkkaaseen ilmaan yksinäisen palmun -viheriöivä latva, ja laaksossa, keskellä erästä heleää kenttää, kukki -yksinäinen, tuuheahko puu punertavana. Valkea kyyhkysparvi lenteli ja -ilakoi nyt sen latvapuolen ympärillä peittäen sen joskus aivan tyyten -iloiseen, kisailevaan, valkeaan väriin. - -Se oli palanen Israelia. Lähempää näkyi rikkaan Sakeuksen koti, ja sen -ryytimaassa iloitsi nuori, ihana neito ruokkien valkoisia kyyhkysiänsä, -jotka ilakoiden lentelivät hänen ympärillänsä. - -Se on israelitar, ystäväni Lea, hän, jonka tähden kaikki on nyt jo -minussa puhalluksellekin herkkää ja houkutuksellekin altista, -hapuilevaa, orpoa ja arkailevaa unta. - - - - -III. - - -Olkoon Sinun huoneesi vanha tai uusi, olkoon se pienikin ja hyljätty, -aina se sittenkin minua ja minun mieltäni jollakin vetää, kuten -pääskystä vetää sen vanha pesä. - -Se olikin vanha synagoga. Sen oven edessä kasvoi ikivanha, tuuhea -tammi, jonka tummassa varjossa kyyhkyset olivat vuosisatoja rypeneet, -sydänpäivän kuumuutta pitäen. - -Miten matalaa, ikäänkuin ummehtunutta! Auringon valo kurkisti pikku -akkunoista surullisena, arkaillen, kuten autioon kammioon, jonka -asukkaat ovat kuolleet ja jonka ovi on lukittu ainiaaksi. Siellä -haikaili Israelin ikivanha muinaisuus. Vanha, hurskas pappi, Aaron, oli -siellä rukoillut ja palvellut Herraa ikänsä. Kiihkeästi oli hän siellä -odottanut luvattua Messiasta. Useat yötkin oli hän siellä valvonut -yksin kuin tonttu huoneessaan yhä vain rukoillen jouduttamaan sen -tuloa, jota hän synagogan yksinäisyydessä odotti. - -Niin, hän paloi siellä Herransa edessä alati kuin yksikseen unohdettu -lamppu pimeässä, jossa se ei ketään valaise. - -Tämä hurskas pappi oli Sakeuksen perheen ystävä ja isä. Kuollessaan oli -Lean äiti uskonut tyttärensä hänen kauttansa Jumalalle. Vielä viime -hetkinänsä oli hän hartaasti pyytänyt tätä pappia rukoilemaan Lean -puolesta, ikäänkuin tyttö olisi hänen oma lapsensa, ja antautuvin -mielin oli vanhus täyttänyt hartaan pyynnön. - -"Herra, Israelin Jumala! Käännä huolehtiva isänkatseesi hänen puoleensa -päivin ja öin! Kirkasta hänen huomenensa puhtaiksi ja levitä rauhaisa -iltaruskosi hänen ehtoittensa yli!" Se rukous oli alati Lean puolesta -hänen huulillansa palanut. - -Ja niin kuluivat ajat, vaihtuivat vuodet, mutta ennallansa vain paloi -synagogassaan tämä pimeään unohtunut yksinäinen lamppu. Kukat -puhkesivat ja karisivat. Jerusalemissa syttyivät uhritulet, syttyivät -ja sammuivat, taas syttyivät ja taas sammuivat, mutta ei vaan sammunut -tämä aution huoneen valo. - -Tänään hän oli ollut tavallista hartaampi. Rukous ikäänkuin hehkui -huulilla, hehkui kuin palavasta sydämestä noussut tuli. Ikänsä oli hän -toivonut saavansa omin silmin nähdä Hänet, joka tuleva oli, Messiaan, -jota hän lapsenmielin kaipasi ja toivoi. Nyt alkoi vanhuus painaa -hartioita, ja valkeiksi olivat jo hopeoituneet hiukset. Sairaus oli -aivan viime päivinä kuin kuoleman viestintuoja lisännyt huolta, -muistuttanut, että aika on jo täpärällä, öljy lampussa loppumaisillaan. -Siksi paloi nyt rukous kuumempana entistänsä ja sydän hehkui palavammin -kuin konsanaan. Hän rukoili: - -"Taivaan ja maan ainoa Jumala! Joudu! Älä viivy! Tuhannen tuhannesti -olemme kätemme Sinun puoleesi rukouksessa kohottaneet. Satoja ja satoja -vuosia me olemme apuasi ja armoasi anoen ne puoleesi nostettuina -pitäneet, mutta..." - -Miten tuskallista! Ääni vavahti. Hän jatkoi: - -"Kuule, Herra! Puoleesi kohotetut kätemme herpoutuvat, jos et Sinä -ajoissa tule. Anovien käsivarsiemme lihakset raukeavat ja väsyvät, jos -Sinä yhäti viivyt." - -Miten hehkuvaa, altista! Yhä palavammin hän jatkoi: - -"Ole armollinen! Tule pian! Tule, ennenkuin tuli sydämissämme sammuu ja -rukoilevat kätemme väsyneinä vaipuvat alas ja..." - -Oli kuin yö jo olisi langennut hänen sieluunsa sitä ajatellessa. Kuin -epätoivossa anoen hän jatkoi: - -"Sillä yö meidät silloin yllättäisi ja pimeys meidät piirittäisi ja -monet pettyneet kädet kohoaisivat pakanoiden jumalien puoleen, jotka -eivät itseänsäkään auttaa voi. - -"Sillä Sinun yksin on valta ja voima. Sinusta yksin meidän elämämme -voimansa ja sisältönsä saa. - -"Sinun olkoon kunnia ja kiitos iankaikkisesti! Amen." - -Ja hänen vanhat, vapisevat, rukoukseen taivutetut polvensa tuntuivat -taas saavan nuorta voimaa, kun hän rukouksesta nousi, ja hänen syvälle -painuneissa silmissänsä hehkui rauhaisa, mutta voimallinen tuli. - - * * * * * - -"Kuule minua!" - -Se oli nuoren naisen hiljainen, arkaileva ääni. Nyt vasta hän huomasi -Lean tulleen. - -"Rauha sinulle!" tervehti hän isällisesti. - -"Ja sinulle siunaus, pappi!" - -Ja niinkuin pyy, joka itsensä turvattomaksi tuntee ja mättään suojasta -turvaansa etsii, niin arkana seisoi nyt Lea toisen isänsä edessä -huoneessa, joka oli hänelle kotoinen kuin koti. Hän tunsi puhuvansa -kuin itsensä Jehovan edessä, ja se tunto vei rohkeuden ja voimat -häneltä. - -"Jehovan armo vuotaa alati meidän ylitsemme ihanana kuin aamurusko, kun -me vain Hänelle kuuliaiset olemme", rohkaisi pappi häntä isällisellä -puhelullansa. Hän saikin rohkeutta. - -"Minulla, pappi..." yritteli hän, mutta taas painui katse arkana -maahan. "Minulla olisi salainen toivo." - -Miten vaikealta tuntui uskoa se toivo muille. Sanat olivat loppua. - -Toivo, mutta... En minä ilmoita, mikä se toivo on, sillä: - -"Sillä se on Herralle", sai hän vaivoin aralla sanalla selitetyksi, -että se on salaisuus, jota hän ei voi uskoa papillekaan. - -Ja punehtuneena kuin lapsi seisoi hän Herransa edessä. - -"Olisiko?... Jehova suuri!" leimahti silloin vanhan papin sieluun -aavistus siitä, mikä se salaisuus oli. Muisti hapuili jo jotain -hämärää. - -"Mutta jos sinä, pappi..." - -Jos sinä rukoilisit, että se toivo salaisuudessa täyttyisi, tapaili hän -sitten... - -Silloin muisti vanha pappi, kuinka Lean äitivainaja oli kerran hänelle -siitä ennustuksesta vihjaillen puhunut. Hänen sielustansa hävisi yö, ja -kirkkaus vuoti sen pimeyden sijalle. Lapsen alttiudella hän oli valmis -astumaan sumunkin varaan jo. - -"Niin, pappi!..." - -Älä kysy, mikä se asia on, tapaili hän, sillä: - -"Herra itse tietää sen..." - -Ja pappi riensi avuksi. Äskeinen öinen sielu kirkkautta täynnä vakuutti -hän: - -"Jehova yksin salaisuutesi tietäköön! Hänessä olkoon sinulle toivosi -täyttymys ja määrä. Amen." - -Ja hän siunasi hänet isällisellä jäähyväisellä: - -"Hänen siunauksensa olkoon alati sinun ylläsi, Lea! Rauha sinulle!" - -"Ja sinulle kiitos, pappi!" - - * * * * * - -Lie ollut jo yli puolipäivän. - -Iloitsevat poudat yhä vain peittivät viinimäkiä. Rauhallisena kypsyi -sen lämmössä rypäle. Tyyntä vain ja ihanaa. Ei tuulenhengähdystäkään -eikä ääntä, vaan ainoastaan poudan, äänettömänä iloitsevan poudan heleä -rauha. - -Siinä tienvierellä oli vanha, vehmas tammi. Tuuheana, laaja- ja -matalalatvaisena seisoi se tuttu puu siinä keskellä laaksopohjan -heleätä kenttää, ja ohimot vielä kuumeisina istahti Lea sen pehmeään -varjoon. Ajatukset olivat rauenneet, ja katse kääntyi vuoren -päivänpaisteiselle rinteelle. - -Miten väririkas se oli, miten poutaisen ja rauhallisen israelimainen! -Mutta ei hän siitä nyt välittänyt. Muuten vain väsyi katse jäämään -siihen kuvaan, ja kädet vaipuivat taas helmaan. Ruskeamekkoinen paimen -siellä vuorenrinteellä näkyi rauhallisesti sauva kädessä kulkien ajavan -pitkän-pitkää lammasriviä. Lampaat kulkivat kapealla polulla -perätysten, yksitellen, hiljaa ja rauhallisesti kuten vaeltavat lapset, -ja koko tuo pitkä jono suoltui levollisesti ja tasaisesti kuin nuora -luikertelevaa polkua myöten ylävämmille syöttömaille. Se rauhallinen -kulkue antoi päivänpaisteiselle vuoririnnetaustalle ainoan elon, minkä -hän siellä näki, ja katseen siinä levätessä upposi se kuva sieluun kuin -joku himmeä uni. - -Ah niin! - -Ja nyt tuntuu minun oloni taas niin rauhalliselta. Tahtoisin sulkea -silmäni ja antaa käsien näin iäti kuin arkojen, nukkuvien lintusten -levätä helmassani. On kuin kulkisi verikin vain hiljaa hiipien -suonissani ja kuin minulla ei olisi enää muuta maailmaa kuin ihana, -pian täyttyvä toivoni... - -Ah meitä! - -Nopeasti kuin säikähtyneet linnut lentelevät elämämme yli myrskyt ja -tyynet, valot ja varjot. Kiitäen syöksyvät onnen hetket päittemme yli, -ja vinhaan lentävät niiden jäljestä ylitsemme ja ohitsemme ne, joita me -onnettomuudeksi uskomme ja sanomme. - -Ja niin on meidän elämämme vaihtelua vain. Ei onnea, ei onnettomuutta, -sillä niitä ei ole... ei liene... ei pitäisi olla... - -"Lea!" tervehti häntä tuttu ääni. - -"Ah!... Stefaan!... Sinä." Hän aivan säpsähti. Kiusallista hänen oli -jäädä, mutta ei hän paetakaan voinut. - -"Tervehdin sinua, Lea!" - -Stefaan tuli metsästämästä, heitti jousensa maahan ja taittoi lehden -tammesta ja varjorajalla seisten taivutteli sitä. Jotain tehdäksensä, -kun puheen alkua ei tahtonut löytää nyt. Niin vaikenivat he tovin, -arkailivat toisiinsa katsahtaakaan. - -Sillä en minä tiedä, miksi minulta juuri hänen edessänsä nyt aina -rohkeus puuttuu ja mieli on kuin lapsen, ja miksi... - -Omituista. Suoniani raukaisee. Miksi juuri tämän avuttoman neidon -edessä ovat voimani vain häipyvää hämyä, ja miksi... - -"Tvirl... lirl!" antoi pikkulintu kirkkaalla, yksinäisellä -tirskahduksella puhelun alun. - -"Etkö istu?" kysäisi vihdoin Lea kuin itseksensä. Nuori mies katsahti -silloin häneen nopeasti ja vasta hetkisen kuluttua sai tarjoavaan -kysymykseen vastatuksi etsityillä sanoilla: - -"Kävin metsästämässä, mutta..." - -Hän taivutteli taas lehteä, kuin olisi koko mieli ja miete kiintynyt -äkkiä siihen. - -"Niin..." Lea sen äänsi. - -Vaiettiin. Vihdoin kiintyi Lean katse nuoreen mieheen. Aluksi hän -huomasi vain jotain ylimalkaista, kuten äsken siellä vuorenrinteellä: -näki hänen seisovan alasluoduin, lehteen kiintynein katsein, -miettivänä. Katse jäi häneen rauhallisena ja alkoi vähitellen eroittaa -yksityiskohtia. Hän huomasi taas silmät, kuten ennenkin. Niiden katse -näytti nyt vain surullisemmalta. Miksi? - -Omituista... - -Omituista, te minun herkät ajatuksenikin! Niin te pyrähdätte luotani -kuin kananpojat emonsa luota, hajaannutte, enkä minä teitä enää kiinni -saa, ja niin minä alan... - -Todellakin: huomio houkutteli huomioon. Hän eroitti nyt jo silmäluomien -ja silmäkulmien pikkupiirteet, joita ei koskaan ennen ollut -huomannutkaan, ja... - -"Ah!" - -Niissäkin oli nyt jotain surullista, kärsivääkin. Hän alkoi heltyä, -alkoi... - -Te ajatus-parkani! Te turvattomat linnunpoikaset. Miksi luotani -hajaannutte ja miksi minut hajaantuessanne johdatte huoliin? - -"Niin!" äänsi hän vihdoin kuin itseksensä, jotain sanoaksensa, kun -heltynyt mieli nyt niin käski. - -Stefaan katsahti häneen silloin, ja heidän katseensa kohtasivat -toisensa ja kuin arkaillen oitis erosivat taas. - -Lapset. Linnut, jotka vaistomaisesti tajuavat, että kevät kutsuinensa -on heillekin tullut jo. Siellä Israelin poutaisilla mailla kukkivat jo -viinipuut ja tarjoutuvat heille pesimispuiksi, mutta he... - -Vaiettiin. Ei ollut sanoja puhua. - -Muulintaluttaja kulki siitä toki nyt ohi. - -"Hops! Joudu!" hoputti mies muuliansa. Se toi ikäänkuin hieman uutta -eloisuutta mieliin. Puhelukin vilkastui hitusen. Lea oli kuullut Saulin -arvelleen voivansa viedä Stefaanin kanssansa Jerusalemiin ja -huomauttaen siitä kysyi: - -"Menetkö, Stefaan?" - -Nuorukainen näytti miettivän vastausta. - -"Stefaan?" toisti Lea, kuin olisi tahtonut rohkaista häntä. - -"Mitäpä minä täälläkään..." - -Täällä... miten sanoisin... sillä ei tahdo löytyä sopivia sanoja... -täällä: - -"Tyhjässä laaksossa", lausui hän toki löytämänsä lopunkin jo. - -Tyhjässä! Mikä sana! Ja miksi se nyt minun sieluuni näin sattui? -Siksikö, että hän sen lausui surullisesti, kuin masentunut ja onneton. - -En tiedä! Mutta siitä sanasta humahti laaksoon joku outo kaiku kuin -etäisestä vanhasta isosta kellosta, joka kumahduksellansa ennustaa -ilojen loppua ja tyhjyyden tuloa, sen tyhjyyden, jonka tultua... - -Niin... niin. - -Tämä laaksokin olisi silloin todellakin tyhjä. Kun muuttolintu yksin -pois lähtee, eksyy, ei palaa, niin puoliso yksin jää ja laaksonsa -tyhjäksi tuntee. Niin olisi minunkin... - -Ah! Miksi se kuva nyt niin äkkiä sieluuni lennähti! - -Hän heltyi, koki jo puhuakin Stefaanille: - -"Tyhjässäkö?..." - -Onhan sinulla kotisi ja isäsi. -- Sitä hän tahtoi kysyvällä sanallansa -neuvoa ja huomauttaa Stefaanille. Mutta ei tämä näyttänyt tyytyvän -niihin, ei kotiin, ei isään. - -"Isäni..." tapaili hän sanoja. Isä ei hänelle riittänyt enää. Enemmän -hän tarvitsi ja tahtoi. Sanat löydettyään hän lisäsi: - -"Jos minulla ei ole muuta kuin isäni, niin ei minulla vielä mitään -ole." - -Mikä orpous! Lea huomasi sen orpouden, katsahti häneen, ja joku -sanomattoman hellä tunne leikkasi häntä silloin taas. - -Rukoustorvi soi... - -"Jehova... auta!" pääsi häneltä sanaton huokaus, kuumeinen puna kohosi -poskille, ja katseeseen tuli surullinen ilme, sillä hän oli havahtunut -rukoustorven äänestä muistamaan omansa: toivonsa, "Neitseestä syntyvän" -ja... - -Onneksi helähti silloin rinteeltä työväen laulu. Kohta juoksi ohi -iloinen lapsiparvi. Vanhan tammen ympäriltä hävisi äskeinen hiljainen -verho, ja mitä sen alla oli, yhdistyi eloisaan elämään. Vaimot -vaelsivat kaivoille vesiruukut olalla. Kuului ääntä ja puhetta, ja -iloiset ohikulkijat eroittivat äskeiset istujat, vieden heidät -mukanansa eri suunnille. - -Mutta iloinen pouta vain teki äänetöntä työtänsä Israelin viinimäkien -rypäleissä, ja vanhassa synagogassa valvoi pappi kuin elävä muumio tai -tonttu ja rukoili palavasti, että vaimon veressä tapahtuisi se -ennustettu ihme: että neitsyt synnyttäisi. - -Ja hän uskoi jo nyt, ja siitä uskosta kuumotti hänen sieluunsa jo yön -hiljainen, kirkas kuutamovalo. - - - - -IV. - - -Rauhallinen, kauniiksi pukeutunut vieras oli laaksoon tulossa. - -Ihana päivänlasku se oli, joka nyt lähestyi. Päivä-kulta itse oli jo -kiirinyt hiljaa vuorten taa, mutta ylhäällä helisi vielä kajastus. -Mettiäiset etsivät jo yöpaikkaansa kuin väsyneet lapset, ja -puoli-uupuneina nukahtelivat jo lintusetkin oksillensa. - -Lea istui huoneensa akkunan ääressä ja katseli hiljenevään, päivän -hyörinästä tyhjenevään laaksoon. - -Ah! - -Noinko se alkaa, se autius, josta Stefaan puhui! Näin tyhjäksikö on -silloin kaikki täällä laaksossa jäävä! - -Oi laakso! Yöt ja päivät kiitävät sinun ylitsesi. Tuulet ja tyynet -sinun päällitsesi lentävät, tulevat ja sitä tietänsä poistuvat taas, ja -sinä jäät yksin. - -Syys tulee, ja kukkasi ovat lakastuneet, eivätkä sääskesi enää survo, -ja jäljellä on tyhjyys... - -Kevät saapuu, ja muuttolinnut, joille talveksi suojan soit, lähtevät -pohjoiseen... lähtevät kaikki kaksin ja autiuden jälkeensä jättävät... - -Muuttolinnut! _Miksi_ ne lähtevät ja mihin? - -Outo ja salainen kysymys! Miksi heräät meissä, vaikkemme sitä -tahdokaan? Ovatko juuresi niin syvällä meissä, ettemme vaieta voi -emmekä kysymättä olla? - -Ja jos ne meissä ovat, niin missä: povessako?... veressäkö?... -hyvässäkö vai pahassa ovat ne juuresi silloin? - -Ilta lientyi yhä öisemmäksi. Hieno hämärä alkoi verhota äskeisiä -valoisia rinteitä ja maita. Tammet ja leipäpuut tummenivat mykiksi. Ei -peittänyt valo nyt viinimaita, ja kuin yövartija seisoi tummalatvainen -palmu siellä täällä. - -Mutta yhä istui Lea akkunan ääressä ja katsoi ilman selvää ajatusta. -Mielessä vain väikkyi epäselvä kuva: orpo mies, joka autiossa laaksossa -ystävättä kulkee... - -Kulkee... - -Mitä?... Minä värähdän, kuin olisi vereni jotenkin sykähtänyt tai... - -Mutta se oli kai yö, joka nyt juuri alkaa ummistua... Se se kai minua -säikähdyksellä sykähdytti... Minä koetan taas vain rauhoittua ja -karkoittaa mielestäni levottomat kuvat. - -Mutta ei! Ei se onnistu _nyt_. Taaskin nousee sieluuni outo kuva. -Taaskin vaeltaa tyhjässä laaksossa orpo mies, jolla ei ole ystävää. -Laaksossa ei ole eloa, ei iloa. Puut viheriöivät mykkinä kuin -hautausmaalla. Vuoriseinät rapautuvat ja murenevat hiljaa, ja rento -muratti ja voimattomat köynnökset kokevat pyrkiä kallion kupeita pitkin -ylös. - -Ei mitään muuta! Avuton, ystävätön muratti! Ken auttaisi sinua täällä -ja ken lohduttaisi orpoa, jolla ei ystävää ole? - -Niin! Ja hellä kyynel kiilsi Lean silmässä silloin, kiilsi ja sumensi -silmän kirkkaudellansa, ja vuorirotkoissa haikaili jo iltayön yhä -sakeneva, äänetön hämärä. - -Yötä se on jo, mutta en minä nukkua tahdo. Jo palaa lamppu isän -huoneessa, mutta valveilla tahdon minä olla nyt... - -Jo syttyvät taivaalle tähdet. Jo hymyilevät ne yönvalot siellä kuin -viattomat lapset, mutta ei minun silmiini uni vain tulisi... - -Tähdet armaat! Tiedättekö miksi silmäni nyt ovat kosteat ja miksi -kyynel niin herkästi heruu niistä? - -Mutta ei. Eivät ne vastaa, eivät ne tiedä. Eivät kai ne minun -murheestani huolinekaan nyt. -- - -Niin hän ajatuksin lausui ja vapaasti antoi kyynelien sataa helmaan, ja -hennot kädet, jotka siellä helmassa lepäsivät nytkin, ne tunsivat, -miten palavina ne kyynelet satoivat sinne ja miten paljosta poveen -salatusta ne kertoivat. - -"Israelin Jumala!" - -Se oli isän ääni. Iltarukoustaan vanhus siellä rukoili nyt kuten aina. -Lea kuuli, kuinka hän jatkoi: - -"Jos tähdet taivaalta putoaisivat, niin en minä Sinusta putoa. Sillä -jos taivaan vahvuus pettäisikin, niin et Sinä petä etkä minua putoamaan -jätä!" - -Mikä lujuus! Lea vavahti, heräsi. Laakson autius ja orpous haihtui kuin -sumu. Isä jatkoi: - -"Kaikki muu on niinkuin savua, ja niinkuin tuulta se on." - -Kaikkiko? Sekin, jonka vuoksi äsken kyyneleeni vuoti? Jehovani! -- Isä -jatkoi: - -"Ne tulevat kuin muuttolinnut, ja kuten poistuvat muuttolinnut ne -lähtevät meistä taas, ja jäljelle jää meissä autius ja tyhjä." - -Mikä kolkkous, toivottomuus! Lea tuijotti kuin johonkin pimeään. Hän -oli herännyt. - -"Niin menee maailma, sen ilot, sen rakkaus, sen kaikki. Sinä yksin -pysyt kuin vuori. - -"Sinun olkoon kiitos ja kunnia nyt ja iankaikkisesti! Amen." - -Oli hiljaista. Kaikki tuntui Lealta häviävän, yökin ja laakso. Se -autiuskin tuntui jo häviävän vieläkin autiomman tieltä. Kaikki hajosi -tyhjäksi ja tomuksi, luhistui olemattomaksi. - -Mutta ei! Äkkiä viskautuikin uusi valo ja karkoitti autiuden kuin -riemuitseva voittohuuto. Ihana kuu kiersi näkyviin metsän takaa, ja -hänen sieluunsa paistoi taas kirkkaana ja rauhallisena hänen toivonsa, -ennustus: - -"Katso, _neitsyt_ siittää ja synnyttää..." - -Minua onnetonta! Minä olin unohtanut sen jo. - -Hän heittäytyi vuoteeseensa, painoi kasvonsa pieluksiin ja itki niin -katkerasti kuin vain katuva ihminen itkeä voi. Tummat vuorivarjot vain -riippuivat raskaina öisessä kuutamovalossa, ja äänettömästä laaksosta -kuului ainoastaan silloin tällöin toistuva yövartijan yksitoikkoinen -ääni. - - * * * * * - -Israel ui kesässä, kirkkaudessa ja tyynessä. Viini tuleentui. Kaikki -kypsyi. Ihana, kuiva pouta helisi yhtä kuumana, tyynenä ja rikkaana -kuin ennenkin. Taivaalla uhkui rikas, tumma sini kuin savu, ja joku -poutalintu lentää lekotteli suoraan halki laakson kuin siinä -taivassavussa uiden. - -Lea oli isänsä yrttitarhassa, rikasvärinen punakirjava hame yllä ja -uumilla höllä vyö. Hän oli ostanut kaksi valkoista kyyhkysenpoikaa ja -hoiteli niitä ja iloitsi niiden kanssa. - -"Tip, tip, te pienet!" hyvitteli hän niitä. Kuin lapset äitinsä tai -linnunpojat emonsa ympärillä iloitsivat ne pienet hänen seurassaan. -Milloin noukkivat ne muruja hänen kädestänsä, milloin istuivat olalla -tai ympärillä lennellen pitivät iloa. - -Lintuset! Miten pehmeä ja puhdas niiden untuvistokin oli! - -"Tip, tip!" toisteli hän niille kuin ystäville, ja niiden ilo ja onni -oli hänenkin ilonsa ja onnensa nyt. - -"Rauhaa, Lea!... Ra-auhaa sinulle!" tervehti silloin mairea, -pitkäveteinen ääni. Ne olivat vanhoja vaimoja, Martta toinen ja toinen -Saara. Olivat kerinneet lampaita ja kantoivat nyt villavasua. - -"Vo-oi miten kaunis!... Vo-oi kuinka ihana!" vaakuttivat he ihaillen ja -samalla hyvitellen häntä. - -"Niin, Martta!... Minä kyyhkysiä ruokin!" sanoi hän heille iloisesti ja -lisäsi äkkiä: - -"Ne ovat niin armaita... Vai eivätkö ole?" - -Mutta eivät ne vaimot kiintyneet kyyhkysiin. Hänen omaa sulouttansa he -ihailivat. Vyönauhat ja kirjava hame koristivat hänet niin somaksi, -että: - -"He-erran morsian... He-erran morsian!" vaakutteli vanha Martta, ja -Saara vahvisti pitkällä: - -"Hä-äänen... Hä-äänen on Sakeuksen Lea!" - -"He-erran hän on... Herran, ei muiden!... Ei muiden... ei muiden ole -hän, ei", toisteli vieläkin Martta hartain äänin. - -Lea heitä rakasti. Heidän puheensa miellytti häntä, toi iloakin -mieleen. Hän antoi heille almun, ja kumarrellen he kiittivät ja lähtöä -tehden siunasivat: - -"Jehovan nimeen!... Herran nimeen!... Onni sinulle!... Ilo ja onni, -Lea, Sakeuksen tytär!" - -Niin, minä olen ihana, onnellinenkin ja iloinen nyt. - -"Tip, tip, te armaat, puhtaan valkeat kyyhkysenpojat." - -Vaimot olivat jo poistuneet, kun isä saapui. Iloisin mielin Lea hänelle -selitteli linnuistansa: - -"Uhratakseni Herralle..." - -Sitä varten hän oli ne ostanut ja hoiti niitä kuin äiti parhaitansa. -Hän tahtoi sovittaa niillä sen salaisen rikoksen, jonka oli äsken -tehnyt unohtaessansa hetkeksi sen, mikä oli pyhää hänessä. Sitä -ajatusta hän hoivaili povessaan kuin viatonta ja turvatonta -kyyhkysenpoikaa. - -"Eikö niin, isä?... Että me menemme uhraamaan?" - -Se lapsen luottamus helähti hänestä raikkaana kuin väririkkaus hänen -punakirjavasta hameestansa. Isä oli istahtanut ja mietti jotain -vakavaa. Silmäkulmien terävät rypyt syventyivät, ja vihdoin hän kysyi -miettivänä, ensi sanaansa venyttäen: - -"Ja-a, lapseni... miksi tahtoisit uhrisi uhrata nyt?" - -Muuten vain, tahtomatta mitään tiedustaa, hän sitä kysyi. - -"Miksikäkö?" tapaili Lea. - -"Niin... miksi?" - -"Siksi, isä, että... että, isä..." - -Ah! Sanoja oli niin vaikea löytää. Isä näytti odottavan. - -"Että... tahtoisin, että Herra antaisi onnen minulle", ilmoitti hän -lopuksi. - -Isä mietti. Tavallista syvemmin hän näyttikin miettivän nyt. - -"Me-e..." alkoi hän sitten, "me, lapseni, etsimme onnea, mutta onni -onkin ainoastaan... se on ainoastaan..." tapaili hän. Vaikea olikin nyt -löytää sattuvia sanoja. - -"Mitä, isä?" Aivan uteliaana Lea sitä tiedusti. - -"Se on... on väsyvä tunne ja ajatus", puheli isä siihen, kuin -itseksensä miettien. - -"Sillä..." - -Taas hän mietti. Monena se onni oli hänellekin näyttäytynyt ja aina -pettänyt ja tyhjäksi hajonnut. - -"Sillä", jatkoi hän, milteipä sivullisena, "kun me jotakin... -jo-jotakin toivomme, näyttää se olevan meille onni, mutta... -mu-mutta..." - -Mutta kun me olemme sen saavuttaneet, onkin toivo väsynyt kuten -matkansa suorittanut vaeltaja, ja silloin, tyttäreni... - -Hän katsoi Lean silmiin kuin surullisesti ja ilmoitti: - -"Silloin se saavutettu ja toivottu onni on meille arvotonta, ja..." - -Oli kuin yksinäinen pilvi olisi lentänyt laakson yli, ilmestynyt äkkiä -ja kiitänyt kepeine varjoinensa nopeasti ohi. Se näytti vain -lennähtäneen ilmoittamassa, miten kepeää ja vaihtelevaa onni ja kaikki -on ja miten pienikin puhallus meidät ja meidän elämänilomme hajalle -repii ja reuhtoo ja... - -"I-isä!" kummasteli Lea vanhan isänsä puhetta. Mutta vanhuksen -varmuudella, pää raskaasti nuokuksissa, isä jatkoi murheellisena: - -"Usko se, tyttäreni. Onni on väsyvä... Se on väsyvä tunne ja haihtuva -ajatus. Ei se mitään todella olevaa ole." - -"Ah meitä!" - -Se äskeinen pilvenhattara, joka lensi kuin yksinäinen, kepeä lintu -laakson yli, se oli vienyt äkkiä kaikki äskeiset ilot ja onnet. -Kyyhkysenpojat vain leikittelivät, mutta ei hän huomannut niitäkään -nyt. - -"Kun sen uskot ja tiedät, Lea, niin paljolta pettymykseltä säästyt", -jatkoi isä vakavana, raskaasti hengittäen ja surullinen katse maassa. -Et silloin turhia tavoittamaan ryhdy, et siis myös pety, sitä hän -tarkoitti sanoillansa ja lisäsi vakuuttavasti: - -"Vain Jehovassa on kaikki, mikä pysyy. Hänessä me värisemme kuin -haavassa lehdet. Ja niin kauan kuin haavanlehti puussansa terveenä -pysyy, se myöskin pysyy viheriäisenä... Niin mekin..." - -Miten raskasta! Huountakin ahdisti sairasta rintaa. - -"Mekin..." jatkoi hän vaivoin, "me viheriöimme vain niin kauan kuin me -Hänessä tervein sieluin kiinni pysyen värisemme, Lea." - -Syntyi vaitiolo. Isä huohotti, katse maassa, surullisena. Lehtivarjojen -särkemä valorepale kirjavoi päätä ja olkapäitä ja Lean värikästä -hametta. Yksinäinen heinäsirkka tirskahteli hiljaa ruohokossa. - -Ei mitään muuta ääntä. Vaitioloa vain ja kuin miettimistä, sillä -aavistus oli tietämättä lentänyt laakson yli. - -Vihdoin lopetti sen vaitiolon Lea: kietoi kätensä isänsä kaulaan, -painoi päänsä hänen heikkoa, vanhaa rintaansa vasten ja itki siinä -rauhallisesti, kuten vain paras lapsi isänsä turvaisassa sylissä itkeä -voi. - - - - -V. - - -Niinä aikoina valmistui jotain uutta Israelissa, vaikka ei sitä kukaan -voinut huomata. Mielet olivat kuin astiaan käymään pantu viini, joka -voimallisimmillansa happanee ja käy, että seestys siinä alkaa voisi. - -Niin. Sillä odotukseen väsyneet mielet kaipasivat lepoa, ja turhaan -vaivautuneet, Jehovan puoleen kohotetut käsivarret alkoivat jo vaipua -alas. Toiset niistä alas vaipuneista kääntyivät pakanoiden jumalain -puoleen, toiset lepäsivät, ehkä taas uudestaan samalta Jehovalta apua -anoaksensa, ja kolmannet -- ja hyvin monet -- eivät enää nousseet -minkään jumalan puoleen. - -Oli leikkuuajan jälkipäivät. Elojuhlan ilot oli jo iloittu ja elouhrit -uhrattu. Köyhät kokosivat rikkaiden pelloilta niitä varisseita tähkiä, -jotka rikas oli Mooseksen lakia täyttääksensä kokoomatta jättänyt, että -köyhät osansa saisivat. - -Ja paljon niitä vaivaisia olikin nyt. Vuorilta olivat ne tänne -rikkaiden laaksoon laskeutuneet tai kiertäneet vuorten takaakin. -Rikkaan Sakeuksenkin pellolla oli tähkien poimijoita joukoittain. Ne -olivat viheliäisiä kerjäläisiä ja rampoja, ja lain mukaan oli niiden -varalta jätetty peltojen kulmiin puolet viljaa leikkaamatta. - -"Jehova siunatkoon rikkaan antajan kättä!" kiittelivät vainion isännän -hyvyyttä jotkut. Lea oli tullut heidän joukkoonsa katsomaan ja jakoi -almuja heille. - -"Siunatkoon!... Siunatkoon!" vaakkuivat ryysyiset vaimot silloin -kiitosta hänelle. Monethan niistä tunsivatkin hänet ja rakastivat -häntä. Nyt ne ihailivat hänen kauneuttansa, vaakkuen hyvittelyä: - -"Kuin He-erran kukka!... Niinkuin Je-ehovan ruusu!" - -"O-onni hänelle!... O-onni ja siunaus hänelle!" - -Hän oli silloin taas onnellinen ja iloinen, ja elämä oli hänelle -niinkuin iloinen elojuhla, joka juuri äsken oli ohi mennyt. Hän katsoi -väririkkaalle vuorenrinteelle. Siellä päivänpaisteessa kynti mies -rauhallisena vainiota härällä, ja kaivolla seisoi vaimo liikkumattomana -kuin ihana kuva, puku laskoksille poimuttuneena ja vesiruukkua -olallansa pidellen. - -Ah! - -Niin käy huokaus alati idästä länteen. - -Sillä lyhyt on meidän mittamme maasta, ja vielä lyhyemmät meidän ilomme -ovat. Kuplia ne ovat, joita tuuli kohottaa ja taas paikalla särkee. -Nytkin ne ilot särkivät itse itsensä häneltä. - -He johtuivat näet äskeisestä puhumaan tästä asiasta, joka oli hänen -elämänsä sydän ja kaikki, Hänestä, jota hän jo ikäänkuin kohdussansa -kantavansa uskoi. Vaimoista hurskaimmat kun siunailivat Jehovan -hyvyyttä, niin epäuskoiset nousivat vastustamaan sitä. - -"Jehova... Jehova palkitsee sinullekin, Lea!" toistelivat jotkut. - -"Niin, niin!... Hän palkitsee ja Hän, joka luvattu on ja joka tulee!" -jatkoi eräs, ja kuin kuorossa vaakkui ryysyinen joukko vahvistaen: - -"Hä-än... Hä-ään... Hä-ään!" - -Hän, joka tulee ja jota Lea uskoi kerran kantavansa, Hän se on -tasoittava kaikki tiet ja auttava kaikkia ja palkitseva kaiken, sillä -Hän on Jehovasta, Jumalasta, joka on hyvä. Niin ne uskovaiset -vaakuttivat kuin yhdestä suusta. - -"Jehovako!" äänsi silloin jo yksi ynseistä halveksivasti, kuin -vihastunein äänin mutisten: - -"Hänkö se!"... - -Mokomakin! Miten halveksuen hän mutisikin sen! Ne hurskaat arvasivat, -että se tahtoo kieltää koko Jumalan, ja vaikenivat. - -Mutta ynseilijä siitä innostui ja jatkoi vakuuttavasti, jyrkästi, kuin -maahan iskien: - -"Ei!" - -Se sana oli kuin sauvanlyönti. Sitten hän jatkoi selittäen: - -"Kuninkaat ovat päämiehiä ja Jumala rikkaita varten, mutta me -köyhät..." - -Lea katsoi häneen silmät suurina, ja toiset vaikenivat, kuin odottaen -häneltä sanaa. - -"Me köyhät olemme..." jatkoi vain puhuja, "me olemme Jumalan ja -rikkaiden saalis ja..." - -"Herran nimessä!... Lakkaa!" keskeytti eräs vaimoista kovasti. - -"... ja astinlauta... Jumalan ja rikkaiden astinlauta!" yltyi siitä -vain se ynseä. - -Sukeutui riita ja kiista. Ynseitä oli paljon enemmän kuin uskovaisia, -ja ne pitivät puoliansa ensin ja ahdistivat jo sitten. - -"Mutta kunhan tulee Hän, joka luvattu on!" Hän on rankaiseva sinua, -uhkailivat hurskaat Messiaalla, jota odotettiin. - -"Sillä Jehova lähettää Hänet!" - -"Je-ehova!" tuli taas halveksiva... - -"Hänkö?... Jehova!... Olematon..." - -"Rietas!" huudettiin hänelle. Nousi melu. - -"Niin ja... Hei!... Hei!... Hei!" huusi yksi ynseistä melun seasta. Hän -sai vuoron ja kysyi: - -"Ja miksi ei Jehova _itse_ tule?" - -Hurskaat vaikenivat. - -"Niin... niin... niin!" riemuitsivat voittajat, ja taas kysyi eräs -vaivainen: - -"Hän, Jehova, kun on, niin sanotaan, kaikkialla. Miksi tarvitsee Hänen -siis _lähettää_ muita sinne, missä Hän itse jo on? Poikaansa... -Messiasta, puhun, lähettää..." - -Kuului naurua. Hurskaiden tappiolle nauroivat ja siitä iloitsivat nämä -viattomat lapset. - -"Niin... niin!" huudahdeltiin. - -"Niin... Ja _mistä_ Hän sen lähettää, koska Hän itse on siellä, jonne -se lähettää pitäisi?" jatkoi joku. - -Hurskaat vaikenivat, murisivat vihasta. Mutta toiset heille vain -ilkkuivat: - -"Häh?... Ähäh!" - -He iloitsivat voitostansa, nämä kurjat, nämä... - -Minä menehdyn, en ymmärrä. Ohimooni hiipii veri... - -Yksinäinen kaarne kai se haikailee siellä jossain... Näinkö siis -Israelinkin ajatukset... - -"Häh!... Ähäh!" kiusoittelivat vain ynseät voittajat, nämä kurjat, -joiden kädet kymmenyksiä kantaessaan olivat jo väsyneet ja joiden -rukouksen ja anomisen palkkana oli kurjuus ja elämänraskaus ollut. Ne -iloitsivat kuten painon alta vapautujat. Toiset jo pilkkasivatkin -ynseillen Jehovasta: - -"Se menee itse lepäämään!" - -Siksi aikaa kun se "lähetetty" täällä toimii, tarkoitti hän. - -"Pitää sabbatin päivän!" pisti toinen pilkaten, ja kun hurskaat taas -nostivat melun, huusivat ynseät kuorossa aivan: - -"Ei!... Ei!... Ei!" - -Me emme tarvitse uutta Jumalaa, sitä joka luvattu on. Sillä jos hän on -Jehovasta, niin hän on yhtä kelvoton kun Hänkin on olematon, -kymmenyksien kantaja, rikkaiden turva ja köyhien taakka. Sitä he sillä -ei-huudollansa tarkoittivat. - -Mutta ihana kuva siellä vuorenrinteellä oli särkynyt: Kyntäjä oli -riisunut härkänsä, ja se puski nyt toista härkää. Vaimo oli poistunut -vesiruukkuinensa kaivolta. Samalla paikalla riepoitti äkkiä noussut -tuulispää tomua ja kuivia ruohoja ilmaan, ja etäällä vuoristossa -haikaili äskeinen kaarne hätäisenä, paeten jousimiehiä, joita oli -ilmestynyt sitä väijymään. - - * * * * * - -Oli yhdestoista hetki, iltahetki. Laaksoon alkoi jo laskeutua kepeä -hämärä. - -Lea istui yksin huoneensa akkunassa ja mietiksi hiljaa, surullisena. -"Tämä puhe..." - -Väen, niiden ynseiden äskeistä puhetta hän tarkoitti. Arkaileva ensi -tähti alkoi jo havahtua taivaslakeen kuin kipinä. Minua painostaa -lähestyvän yön voima. He halveksivat Häntä, joka on kaikki minulle ja -elämä kaikille Israelissa. Yö hiipii rotkoista jo vainioille ja... - -"Miksi he napisevat?" - -Ei vastausta. Kaikki näyttää mykistyvän minulle. Vainiolla seisoo -kameli aivan liikkumatta kuin kuva. - -"Miksi he?" - -Pehmeiden vuoteiden viaton lapsi, et sinä sitä ymmärtää jaksa. Aina -olet uskonut, että auringon ihanuus valuu yhtäläisenä kaikille, -niillekin, jotka vainon alla huokaillen kymmenyksiä maksavat, ja että -tähdet paistavat yhtä hellinä jokaiselle, sillekin, joka yössä raataen -leipäpalasesta taistelee, yhtä hellinä kuin sille, joka ystäviensä -hellimänä niitä tähtiä ihailee illoin ja öin. - -"Miksi?" - -Tähtikipinä vain kirkastui antamatta vastausta hänelle, ja kepeä hämärä -vetäytyi harmaammaksi. - -Niin, tämä tapaus ja puhe oli ollut ensi pisara siitä vedestä, joka -kalliot vähitellen syövyttää. Se pisara oli pudonnut kuluttamaan hänen -lujaa Messias-uskoansa, riistämään häneltä uskoista puhtainta ja -ihaninta. - -Ja siksi hiipii aina ilojenkin keskellä sieluuni pimeys ja yö -- -miettii hän. -- Yö se nytkin jo hapuilee vainioita. Laakso tyhjenee -elämästä. Ainoastaan siellä vainiolla häämöittää vielä puolipimeässä -isona kuvastuva liikkumattoman kamelin kuva. Suoneni lyönti heikkenee, -ja jos joku taas näkisi nämä minun kyyneleiset silmäni, saisi hän -hiljaisen aavistuksen siitä sanattomasta, mitä minä povessani tunnen... - -Voi minua! - -Ystävä! Sinä olet toki minulla! - -Jo rintalapsesta lähtien oli vanha Haagar hoitanut Leaa. Äidin eläessä -oli hän ollut Lean toinen ja kuoltua ainoa äiti. Kehdon luona hän oli -lauluillansa tyynnyttänyt monet itkut. Lean lapsuudessa oli hän -kertomuksillansa tuonut mieleen monet ilot ja nyt neitona ollessa oli -hän ollut äiti huolessa, ystävä iloissa. Kodin lempeä tähti ja alati -valvova silmä oli hän Lealle ollut. - -Nyt oli ollut sumuinen päivä, mutta illaksi oli seestynyt, ja haalea -kirkkaus valaisi taas vuoria ja maita. Laakso ei näyttänyt olevan niin -täynnä kesäisiä iloja kuin se usein oli ollut. Öljypuut seisoivat -mykkinä, tummina, ja hoikat viikunapuut piirtäytyivät heikkoina tyyntä -ja rikasta taivasväriä vasten. - -Mutta mitäpä niistä nyt. Haagarin hellä silmä oli huomannut, että joku -huoli painaa Lean mieltä. Se oli äskeisten vesipisaroiden jälkeä: -ynseiden Messiaan tulon kieltäjien tuottamaa surua. Kasvattitytärtänsä -hyvittääkseen oli Haagar paistanut maukkaita sämpylöitä, tarjoili niitä -ja hyvitteli: - -"Tyttäreni... ainoiseni!" - -Miten hellä ja hyvä hän oli ja miten hän osasi iloillansa suruja -poistaa! - -"Leaseni... tyttöseni!" hyvitteli hän puuhissansa. "Katso tuonne -iloisille vainioille!" - -Tuonne: Siellä iloitsevat vuonat jo emonsa ympärillä. - -"No-oin!" - -Ne pienet karitsat! Miten ne todellakin siellä viatonta iloa pitivät! -Aivan se ilo tarttui ja herätti omassakin mielessä iloja... - -Niitä niin kepeitä, untuvaisia iloja, joita tuulahdus toi ja toinen -mukanansa vei. Vanha Haagar puuhaili ja puheli. - -"Katso... taivas seestyy ja tähdet syttyvät", hyvitteli hän kuin yksin -puuhillensa puhuen ja toisteli: - -"Seestyy... seestyy... seestyy kaikki..." - -"Niin, Haagar... äitiseni", tapaili Lea. Ja yhtäkkiä hän ikäänkuin -olisi saanut ilosta kiinni, meni Haagarin luo, tarttui hänen ryppyiseen -käteensä, nosti sen huulilleen ja kuin surujansa salaten ilakoi: - -"Haagar kulta!... Kuule, sinä ystäväni... Haagarini..." - -Hän vatvoi Haagarin käsiä edestakaisin, kuten ainakin ilakoiva tyttö, -nauroi surujansa salaten kuin vallaton. - -"Sinä... Haagar... Sinä..." - -"Noo!... Lapseni!... Kultaseni!... Vallattomani!... Minua vanhaako -sinä!" vastusteli Haagar sitä vallattomuutta leikillä, hyvitellen ja -kuin irroittautuen. - -"Sinua... ystävääni... minun..." jatkoi vain Lea, ja kun huolet -hälvenneiltä näyttivät, kysäisi hän äkkiä: - -"Haagar!... Eikö meillä ole aina sinun kanssasi ollut yllinkyllin onnea -ja elämäniloa?... Eikö, Haagarini?... Eikö, häh?" tenäsi hän aivan kuin -kutittelemalla että: kielläppäs se! - -"Mhyh... elämäniloja!" hymähti vanha vaimo vastaukseksi, hoivaillen -lehtevää pikku oksaa, joka akkunasta pisti huoneeseen. - -"Elämänilot", toisti hän kuin yksin ajatellen ja puhuen ja salaten -hiljaisen huokauksensa, sillä siitä sanasta oli hänelle muistunut -mieleen omat elämänilonsa, jotka olivat aikoinansa niin ihanina -näyttäytyneet hänelle, mutta sitten äkkiä hävinneet kuten pettävä uni. - -"Elämänilot!" Ja taas hän huokasi. - -"Niin... Mitä ne ovat... ne elämänilot? Sano se minulle, Haagar", aneli -Lea. - -Ah. Aivan teki mieli vaieta. Haagarkin oli vaimo Israelissa, tunsi -vaimon ilot, sen surut, sen kaikki. Oli syntyä vaitiolo. - -"Niin... Mitä ne ovat, ne elämänilot?" tenäsi Lea. - -"Ne, lapseni..." - -Aivan kuuluvasti hän siinä jo huokasi, puuhaili ja muuttunein äänin -jatkoi: - -"Elämänilot ovat keväisiä sadepuroja..." - -Eikö siis muuta? Hetkisen hyppivät niiden iloiset vedet vuorilta -vallattomina alas laaksoon, luullen tiensä iäistä olevan, mutta... - -Hän oli vaiennut. - -"Mitä, Haagar?" - -"Mutta hetken vain ne kestävät... ne vesien ilot..." - -Laaksossa ne jo matavat mutaisessa purossa, ja kohta on aurinko niellyt -koko ne vedet ja niiden ilot... Semmoisia ovat elämänilot. Vesien iloja -ne ovat, vallattomien purovesien pian kuolevia iloja. - -"Sinä!... Ystäväni!" - -Se oli muka torumista, että kuinka sinä niin sanot iloista. Ja yhtä -vallattomasti hän jatkoi: - -"Mutta meidän elämänilomme eivät ole purojen vesiä... Me..." - -Hän veti Haagarin kättä suudeltavaksensa. - -"Ne kestävät!" suuteli hän kättä. "Ne kestävät!... Ne pysyvät... Ne..." - -Mutta siinä vierähti suudeltavalle kädelle polttava kyynel. Haagar -huomasi sen, painoi Lean rintaansa vasten, kostuttaen hänen hiuksensa -kyynelillään, ja molemmat itkivät sylitysten kuin kaksi onnetonta, -hyvää lasta. - -Ilot ja surut! Missä teidän syynne ja juurenne ovat? Vainiolla siellä -hätäili lammas-emo yksinänsä, sillä uhrikaritsoiksi oli mies tällävälin -sen viattomat vuonat vienyt. - - - - -VI. - - -Te purojen hiljaiset vedet siellä tasaisilla juoksuillanne! - -Kun te joudutte kivikkoisille rinteille, missä on esteiden yli tienne -lyötävä, niin te kuohahdatte. Uhmaten ja vaahtoharjoina te viskaannutte -silloin paasiakin vastaan. Vähätpä siitä, jos särytte silloin! Kun -mielentyyneys särkyy, niin laskelmat ovat tuhkaa ja tomua meille. - -Sillä jos sinä, Lea, sinä minun ystäväni ja armaani, minut hylkäät, -niin mitä minä silloin maailmassa enää olen! - -Yksinäinen pursi, joka on hylkynä meren ulapalle sysätty ja jolla ei -enää ole kotirantaa, ei matkan määrää... - -Vaan minne tuuli ajaa, sinne se ajelehtaa, ja ympärillä on vain autio -meri ja ainainen eloton yö... - -Mutta minä toivon vielä. Minä odotan, ettet sinä sysää luotasi minua, -Lea. - -Lea, sinä minun ainoa ystäväni, toivoni ja pelastukseni ja kaikkeni -nyt! - - * * * * * - -Ne alkoivat jo olla hiljaisen surun aikoja. Huolestuneina katsoi -Stefaanin ankara isä poikaansa, varsinkin kun huomasi hänen kuuntelevan -mielellänsä Saulia, joka häntä yhä valmisteli. Nytkin se suostutteli ja -kehoitteli tulisesti: - -"Niin, ystäväni! Tule! Tule Jerusalemiin! Meillä on kultaa ja kullalla -ostamme itsellemme Jerusalemin tyttäristä enkelit... Seelah!" - -Ja keväisinä puroina hän antoi ilonsa ja elämänhalunsa ryöpytä. Hän -kuvaili maallisen Jerusalemin iloja, sen tarjoomia nautinnoita ja -sen... - -Miten ihanaa! - -"Niin, Stefaan, siellä..." - -Siellä Jerusalemissa ne ovat, ne: - -"Ammonin lämpimät tytöt ja Egyptin tummat ja kuumat tyttöset siellä -ovat ja... Seelah!" - -Hänen verensä tuntui aivan hekumoivan. - -"Stefaan!"... - -Niin, ystäväni... Ja miten altis minunkin vereni on sinun puheillesi, -Saul! - -Miten heikko ja orpo on niille minun vereni, _jos_ se milloin orvoksi -ja yksinäiseksi jää. - -"Kuule, Stefaan!" - -Ja yhä ihanampia kuvia hän loihti sieluun rakkauden ja hekuman -Jerusalemista. - -"Ettäkö sinä Stefaan vielä ajattelet Jehovan,.. fariseusten ja tyhmien -pappien Jerusalemia!... Pyh!" halveksui Saul. Hän paljasteli taas -raamatun järjettömyyksiä viljalta, kylvi nuoren miehen herkkään sieluun -epäilyn ituja, jumalankieltämyksen voimakasta, kuumaa henkeänsä. - -"Heleijaa, Stefaan!... Loruja ne ovat, ne Jehovat ja... sen taivaat." - -Ja taas hän kuumeni ja hekumoitui ja kuvaili ja kehoitti: - -"Niin, Stefaan!... Sano jotta: sinä Jerusalemin ihana tytär!... Ah!" - -Anna sinä minulle salaiset iltasi ja hellät yösi, niin minulla on -taivas jo maailmassa... - -"Katso, Stefaan!" - -Hän osoitti Jerusalemiin vievää tietä. Joku puu kukki siellä -veripunaisena kukista. Kuin ihana morsian kutsui se hiljaa -punoittavalla värillänsä. Mielessä hiiviskeli silloin raukea, orpo -kaipuu, ja silmiin siinsi taivaanrannan etäinen, uinuva sini. - - * * * * * - -Huh! Miten yksinäistä! Ainoastaan yksinäinen, laumastansa häipynyt -vuorikauris hyppeli hätäisenä eräältä vuoritöyräältä pääsyä etsien. - -Tänään oli hän taas osoittanut kylmyyttä isällensä, lähtenyt vuoristoon -jousinensa ja istuksi nyt yksin kalliolla. Alhaalla levisi laakso -ennallansa, ja yhä vain veti katsetta ja mieltä Lean ihana koti siellä. - -"Jos hän olisi minun!... Jos hän sanoisi minulle ystävän hellän ja -iloisen sanan: Stefaan!" - -Niin. Sitä hän mietti. - -"Jos hän sanoisi sen sanan, niin minulla olisi _täällä_ kaikki... olisi -Jerusalem... ja maailma ... ja taivaskin olisi..." - -Mutta ei! Turhaan minä kai toivon sitä, ja siksi vetää maa mieltäni -täällä ja minä luon väkisinkin silmäni siihen Jerusalemiin, joka -minulle korvaa edes osan siitä, minkä sinä, ystäväni, aiot kieltää -minulta. - -Ja niin edelleen. Jerusalem kohosi jossakin ihanana kuvana. Hän katsoi -taas laaksoon. Siellä oli nyt niin tyhjää, kuin kuolettavaa. Väki kai -piti puolipäivän hellettä katos-alla, eikä näkynyt muuta kuin -pitkän-pitkä kamelikaravaani, joka yksitoikkoisena jonona vaelsi tietä -pitkin laakson halki. Tajunta eroitti siitä vain jonon nuoramaisen -suoltumisen ja kameliensa selässä keinuvien karavaani-miesten -heleäväristen turbaanipäähineiden muodostaman loppumattoman pitkän, -ilmassa huojuvan värijuovan. - - * * * * * - -Tuli jo ilta. Hän istui kotonansa yksin. - -Akkunaan näkyi yhä iltavaloon pukeutunut laakso ja vastapäiset -vuorenrinteet, joille pesiytyneiden kylien majat peittyivät paikoin -puiden varjoon. Vaimot juottivat karjaa tai ruukku olalla tyynesti -vaeltaen kantoivat koteihinsa iltavettä. - -Miten rauhaisaa! Aasi seisoi vehmaan tammen alla kuin kuva ja vain -joskus liikahutti korviansa. - -"Täällä olisi hänen kanssansa hyvä olla!" - -Ilta painui öisemmäksi. Äänet vaimenivat jo tyyten, Vehmaat tammet, -vanhat öljypuut ja suipot sypressit eroittautuivat tummina -hämärtyvästä, pehmeästä taustastansa. - -"Ystäväni Lea!" - -Niin. Veren ensimäiset vaahtokuplat olivat taas särkyneet, ja jäljelle -jäi syvä ystävän kaipuu. - -"Voi minua ilman häntä!" - -Katseeni on jo talttunut, muuttunut surulliseksi. Laaksossa syttyvät -majojen tulet yksi siellä, toinen täällä, kuin tiputellen. Yövartija -soittaa... rukoushetkeäkö vai mitä lie ilmoittanut. En minä siitä nyt -välitä. - -Voi minua! - -Mutta äänettömänä ummistuu yöpimeys laakson yli ja peittää silmältä -kaiken, mikä vielä äsken toki tummana näkyi. Majojen valot sammuvat -toinen toisensa jälkeen, ja kuuluu vain yövartijan yksinäinen huuto: - -"Sydänyönhetki! Rauha nukkuneille!" - - * * * * * - -Jooaksen, Stefaanin isän asumus oli vanhojen tammien ja ikivanhojen -öljypuiden ympäröimä. Ne puut oli polvesta polveen pidetty pyhinä, -ikäänkuin Jumalalle pyhitettyinä puina. - -Niiden varjossa, vehmaimman tammen alla, istui nyt isäntä, Stefaanin -isä, vieraansa, Lean isän Sakeuksen kanssa. Viime aikoina he olivat -usein puhuneet siitä lastensa luvatusta liitosta, ja siihen johtui -nytkin puhe. Kummallekin isälle oli lapsensa mieli osoittautunut siinä -asiassa tutkimattomaksi. He olivat luulleet niiden toisiansa -rakastavan, mutta kaiken peittikin odottamaton salaisuus. Huoli oli sen -johdosta noussut vanhaan mieleen ja silmään murheinen katse. - -"Olisiko...?" kysyivät heidän huolestuneet arvailunsa, Olisiko niin, -että me pitkän yömme lopulla näimme kaunista unta ihanasta aamusta, -aamusta, joka valkenee rauhaisana ja herättää lintuset laulamaan ja -kukkaset kedolla kasvamaan... näimme siitä ihanasta unta, ja kun -heräämme, niin edessämme onkin harmaa, sumuinen ja syksyinen sää. - -Mikä pettymys! - -"Meidän yömme oli ehkä liian pitkä", miettivät he huolestuneina -selitykseksi. Me -- tarkoittivat he -- riitelimme ehkä liika kauan. -Jehova ehkä on rankaiseva meitä varoitukseksi niille muille, jotka -meidän laillamme keskenänsä epäsovussa elävät. - -"Sillä Hän on kiivas ja vanhurskas Jumala!" - -Ja huoli oli alkanut syventää vanhuksien kasvojen ryppyjä ja vetää -silmäkulmien kurttuja terävämmiksi ja harvemmiksi ja jouduttaa heidän -vanhenemistansa niin, että he päivässä kymmenenkin elivät. - -Sillä lupaus oli heille pyhä. Se oli annettu Jumalassa, Jumalan -nimessä, ja lasten onni oli kallis heille. - -Siitä he puhuivat nytkin, he ihanan aamun odottajat. Eivät he -käsittäneet lastensa vastahakoisuutta, eivät niiden mielenmuutosta. -Stefaankin oli lisäksi vielä niskoitteleva. - -"Mutta, Sakeus... minä olen herra huoneessani ja pojalleni minä olen -isä!" lausui vihdoin Jooas ankarasti. Hän sai voimaa, tunsi -isänvaltansa. - -"Niin, Sakeus!..." - -Ankaruudella hän on ohjaava poikansa mielen oikeaan uomaan. Hän on -pakoittava poikansa tahdon kulkemaan oikeata uraa, kuten vuoriseinät -pakoittavat niiden väliin puristuneen heikon puron virtaamaan juuri -siinä kapeassa uomassa, minkä ne seinät sen veden virrata jättäneet -ovat. - -"Ymmärrätkö, Sakeus?" - -Ja voimallisin käsin hän puristi sauvaansa, kuin lyödäksensä kaikki -esteet rikki. - -"Se on tapahtuva... Sakeus." - -Tapahtuva, tapahtuva se on. Sitähän toivoi Sakeuskin, Ääneti, miettien, -syvä katse maassa, oli hän kuunnellut vanhan isän ankaraa puhetta, -punninnut hänen puheensa sanoja, ja alkoi nyt vuorostaan hänkin puhua. - -"Katso, Jooas..." alkoi hän ja hitaasti jatkoi: - -"Katso: lempeyden voima on suurin." - -Se tuli hitaasti, joka sanaa punniten, katse yhä maassa. - -"Sillä", jatkoi hän, "lempeä sade kasvattaa ruohon ja saa kukat -nousemaan maasta, mutta rajusade turmelee ja kaataa laihon". - -Ah niin! Taas hän mietti: - -"Jos siis meidän mielemme ovat lempeät, niin me herätämme lastemme -povessa se-sen..." tapaili hän sopivaa sanaa, "sen hellän tunteen, joka -on heidät yhdistävä kerran". - -He huolestuneet! Puhe jatkui. Jooaksenkin ankara mieli alkoi sen -kestäessä masentua hieman. Lempeys oli alkanut näyttää olevansa -voimallisin ase. Yritti hän tosin vielä olla ankara, luvata käyttää -isän valtaa, mutta Sakeus jatkoi: - -"Jooas! Lapsen ja nuoren mieli on kuin heikko ruoko; myrsky..." - -Miten heikosti, huohottaen ja surullisesti hän puheli! - -"Myrsky", jatkoi hän vaivalloisesti, "turmelee ja taittaa sen, mutta -lempeä käsi taivuttaa sen ajallansa mielensä mukaan... Usko minua, -Jooas." - -Yskä ikäänkuin keskeytti, lopetti puheen siinä. Se muistutti samalla -rintataudista, joka häntä jo kiidättäen kuljetti sitä hautaa kohti, -missä lakkaa aamu jo yö, lempeys ja kaikki... - -Kaikki... kaikki... kaikki... - -Jooaskin huomasi sen häviön, huomasi sen naapurinsa yskimisestä, ja pää -ikäänkuin painui alas. - -"Niin, Jooas... me häviämme", lausui siihen Sakeus, joka tajusi mitä -ystävä ajatteli. - -"Me menemme isiemme luo. Jehova yksin on alati pysyvä. Hänen olkoon -kiitos ja kunnia! Amen." - -Rautaa he olivat aikoinansa olleet, he molemmat. Vanhaa vahaa olivat he -nyt jo, ja he katsoivat jo siihen harmaaseen aamuun, jolloin ovat maan -multaa ja tomua vain. - -He ihanan aamun odottajat! Aamulinnut tuntuivat jo laulavan ja valo -ihanana levittäytyvän kedoille, mutta kun silmän avasi, niin olikin -sade ja uhkasi pimetä syksyinen yö. - - * * * * * - -Heleillä vainioilla huokuu jo eloajan henki ja sävy. Satoa korjattiin -aittoihin. Kuului korjuuväen iloinen laulukin joskus. Ja -kirkasteräisenä kiiri päivä korkeudessansa kahlaillen joskus vieläkin -kuumiksi tummenevissa taivassavuissa. - -Huh-hei! Kesän kuivin ihanuus on kestetty. Rikas poudan ja sadeajan -raja on tulossa. Kohta odotetaan muuttolintujen paluuta pohjoisesta. - -Stefaan oli jo alkanut isällensä puhua Jerusalemiin menostansa. Lupaa -hän oli niillä puheillansa tarkoittanut pyytää, mutta isä oli vaiennut -kuin hauta. Ei ollut kuulevinansakaan koko puhetta. Heidän välillensä -oli siten alkanut syventyä joku sanaton juopa, ja se ynseä äänettömyys, -millä isä asiaan suhtautui, nosti pojassa uhmaa. Nyt tänään oli toki -isä siihen puheeseen ääntänyt sanan. - -"Uhraamaanko?" oli hän kysäissyt ynseästi ja oitis, vastausta -odottamatta, lisännyt kuin toiseen asiaan mennen käskevästi: - -"Menepäs heti... mene ja pidä huolta väestä, kun se valitsee -kymmenyksiä!" - -Ja tietoisena siitä, että poika tottelee, oli hän oitis poistunut, -ikäänkuin pojastaan ja tämän asiasta sen enempää välittämättä. Aluksi -oli Stefaan aikonut olla tottelematta. Isän käytös oli loukannut häntä. -Mutta kävellessään ulkona osui hän joutumaan väen pariin ja jäi sen -joukkoon oleksimaan, ikäänkuin ainakin näön vuoksi täyttääkseen isän -käskyn. - -"Stefaan! Kas sinä!" - -Tervehtijä oli vanha palvelija Ruuben, aina iloinen, leikkisä veitikka. -Lapsesta asti oli se ollut hänelle ystävä, huvittanut häntä -sukkeluuksillansa. Olalle lyöden tervehti se nytkin ja hymy huulilla -toivotti: - -"Kaikki hyvä ja paras sinun olkoon!" - -"No, Ruuben!" - -Ja omalla tavallansa alkoi vanha Ruuben hyvitellä häntä. Iloisin elein -se puheli ja selitteli: - -"Minä olen huomannut... ha-haa!" - -Se oli niin viisasta häneltä. Stefaanin surun ja sen syyt hän tarkoitti -huomanneensa, viittasi aivan silmää iskien Lean kotia kohti ja -ilmoitti: - -"Tuolla, Stefaan!... Siellä ne ovat!" - -Ne surujen syyt nimittäin. Eikä Stefaan voinut olla kuuntelematta. -Häntä miellyttikin tämä eleily. Ruuben innostui ja neuvoi kuin hyvää -nuorta toveria iloisen viisaalla salaperäisellä vihjailulla ja silmää -iskien: - -"Sillä niin sitä minäkin tein!" - -Niin ja niin hän oli tyttönsä taipumaan saanut. Se olikin ollut kaunis, -se hänen Saaransa silloin, ja ynseäkin se oli alussa ollut: oli -väkistellyt ja vikisteilyt... - -"Mutta _minä_!" kehaisi hän iloisaa leikkiä jatkaen. "Minä Ruuben -Hasajan poika... minä..." - -Käden hän oli vain kietaissut vyötäisille. Suudelman hän oli painanut -tyttönsä huulille ja oli antanut hänen tuntea, mitä voi miehen veri -silloin kun se on kuuma. - -"Ja niin suli tyttö kuin vaha!... Seelah", kehaisi hän. Lämmenneenä, -suutelojen ja syleilyjen huumaamana se oli rauennut hänelle, kietonut -kätensä kaulaan, maksanut suutelon suutelolla, syleilyn -kiitollisuudella, rakkauden hellyydellä... - -"Ja, Stefaan..." - -Mutta siinä loppui veitikka hänessä. Hän muisti ne hetket... ihanan -Saaransa... kaiken, heltyi, kyynel kihosi silmiin, sillä se oli ollut -niin kaunista, puhdasta. - -"Se hetki..." yritteli hän eikä voinut. Se hetki, tarkoitti hän, ei -toistu, ei palaa. Se on vain yksi ainoa elämässä, se ensi lemmen -antautumishetki. Se on vain hellä ja nopea värähdys veressä... helähdys -kukassa ja... - -Ei mitään muuta. Kun se on ohi, on elämän keväisin ainiaaksi lopussa. -Kuin surullisena seisoi vanha Ruuhenkin vehmaan leipäpuun juurella sitä -sykähdyksenä ohikiitävää hetkeänsä muistellen. - -"Niin, Stefaan... niin", vakuutti hän. "Nopeasti ja ihanana kuin uni -kiitää se hetki sinunkin ohitsesi, ja mikähän tulos lieneekin, eroko -vai ystävyys, niin se paras, se hellin on mennyttä jo iäksi sinulta. Se -on vain suonensykähdys sinussa. Mitään muuta se ei ole". - -Mutta nuori mies seisoi hänen edessään entistä surullisempana. -Taivaskin alkoi pilveytyä, ja siitä heidän editsensä tuuhean tammen -alitse vaelsi verkallensa, yksitoikkoisesti kymmenyksien -valintapaikalle kulkeva karitsajono. - - - - -VII. - - -Härillä kynnettiin vainioilla. Yksitoikkoisesti viilsi aura vakoa -maahan. Ääneti kääntyi vakoon pellon multa, ja ajatuksettomana loilotti -kyntäjä verkkaista lauluansa. - -Tänään oli Stefaan kulkenut Sakeuksen kaivon ohi. Siinä kaivolla oli -istunut Lea ystävänsä Rebekan, Jeminin tyttären kanssa, mutta nähtyänsä -hänen tulevan oli Lea noussut, tarttunut Rebekan käsivarteen ja -poistunut nopeasti. Stefaan oli masentunut, tullut sitten kuin -kuumeiseksi. Ja ensi puuskan ohi mentyä oli taas noussut vaahto -hänessä. Jerusalem iloinensa kutsui saamaan hyvitystä, ja päättävästi -hän puhui siitä nyt isällensä: - -"Niin, isä. Minä olen päättänyt sen." - -Se ei ollut enää pyyntö, vaan _ilmoitus_. Isä nousi. Käsi puristi -sauvaa kuten nuorena, rautaisen, lujan voiman aikoina. - -"Sinä vain ilmoitat sen minulle?" lausui hän, silmissä ankara katse. - -"Niin... Sillä kun sinä et _pyyntöäni_ kuule, niin..." - -"Poika!" keskeytti siinä ankara ääni, ja tukeva sauva löi lattiaan. -Molemmat vaikenivat hetken, mutta eivät masentuneet. - -"Minä olen sinun isäsi!" tuli jatkoa isältä. Hänen kasvolihaksensa -näyttivät jännittyvän tarmosta ja voimasta. "Tiedätkö, että minä olen -isäsi?" - -Ja vastaus tuli: - -"Tiedän... Mutta myös sen, että minä olen mies... en poikanen enkä -lapsi..." - -Se oli odottamatonta. - -"Kautta Jehovan!" kuohahti vanhus. "Etkö kunnioita minua? Isääsi?" - -Hän odotti, katsoi ankarasti kuin vanha Israelin patriarkka vaatien -vastausta. Tyynemmin ilmoitti silloin poika: - -"Sinä, isä, tiedät, että kunnioitan sinua, mutta minullakin ovat -tieni..." - -"Vaiti!" - -"Ei, isä!" - -Ja luja nousi täysin voimin lujaa vastaan, ja voima nosti voimaa. - -"'Tieni'", äänsi isä halveksien. "Mitkä 'tieni'!" - -"Tieni... ja kotini... ja tarpeeni... ja vereni..." - -"Vaiti!" - -Tukeva sauva jysähti lattiaan, ja uhkaava äänettömyys syntyi. Isä ja -poika olivat eroitetut, seisoivat toisiansa vastassa. Ryhdikkäänä -viittasi isä lainkäskyihin, jotka olivat seinään kirjoitetut, osoitti -neljättä käskyä ja kysyi ankarasti, käskevästi: - -"Tiedätkö, kenen on tämä käsky?" - -Ei vastausta. Poika synkkeni. Uhma nousi vaahtona. - -"Vastaa!" - -Se oli luja käsky, ankaran isän käsky. Pojan mitta oli täysi jo. Nyt! -Vaikka uhman vuoksi nyt! - -"Vastaa, käsken minä! Kenen on tämä käsky?" - -"Olemattoman!" - -Se tuli kuin salaman isku. Isä kalpeni. Ei hän sitä aavistanut. -Päätänsä käsin tapaillen hän huudahti: - -"Jehova suuri!... Minäkö olen pakanoiden siittäjä ja isä!" - -Kuin salaman lyömänä hän vaipui istumaan, ja synkkänä poistui poika -huoneesta ulos. Puut siellä vain viheriöivät ennallansa. Tienvierellä -istui rampa, ja härkäpariansa lepuuttaen seisoi kyntäjä vaolla auraansa -nojaten. - - * * * * * - -Illan hämärät haihattelevat jo näillä surujen mailla. Ja saapuu yönkin -ensi pimeä. - -Stefaanin isä on toipunut, koonnut voimansa ja on taas luja. Hän -rukoilee: - -"Herra Zebaot! Jos vuoret hajoaisivat, jos ne rae rakeelta murenisivat, -en minä Sinusta luovu enkä murene Sinusta. Jos taivaan vahvuus -järkkyisi, en minä sinusta järky. - -"Ja siksi, Herra, siksi on tämäkin isku menevä huoneeni yli ja ohi kuin -kepeä sadekuuro. Siunaukseksi olet Sinä minulle koettelemuksen -kääntävä, ja nöyränä on poikani palaava polvistumaan eteesi, Herra. - -"Minä uskon sen, Herra, Israelin Jumala." - -Oli lähellä puoliyötä. Yön jykevä pimeys peitti hänen talonsa ja kaiken -synkkään, mykkään äänettömyyteensä. - - * * * * * - -Rebekka, Lean ystävätär, oli Elian pojan Joelin kihlattu morsian. -Kaivolla oli hän jo alkanut kertoa onnestansa, ja kun Stefaanin tulo -keskeytti, jatkoi hän sitä nyt huoneessa, oli iloinen ja kertoili. - -"Niin, Lea!" Ja lämpimästi hän puristi käsivarrellansa ystävänsä -käsivartta ja lisäsi: - -"On kuin olisi yön tulokin ja kaikki... kaikki ... kaikki vain yksi -ainoa... yksi ainoa valkeneva huomen, ja... Lea!" - -"Sinua!" - -"Niin, ystäväni!" Hänen poskensa aivan hehkuivat, ja silmissä paloi -onni ja ilo. - -"Sinua, Rebekka!" - -Hän lausui sen Rebekan onnesta iloisena, onnellisenakin, mutta... - -Mutta, ah! Miksi heräät minussa taas, sinä outo kysymys; heräät kuin -viaton lapsi unesta ja kuitenkin aina särjet ilot minulta ja herätät -huokauksen! - -Miksi? - -Niin, miksi en minäkin voisi niinkuin Rebekka siitä iloani ja onneani -ottaa? Onhan siinäkin, lemmessä, tarjona, ainakin luvassa paljon... -kaikkikin tavallansa, kuten kyyhkysenpojalle on pesässä tarjona kaikki: -toivojen täyttymys, rauha, onni ja ilo. Lentäähän mieli ja mieliteot -niin usein siihenkin... lempeen. Miksi siis en...? - -Mutta ah te iloni, te orvot kyyhkysenpojat! Ei teille vastausta -maailmassa. Nukkukaa siis emonne siiven suojaan, rauhoittukaa ja -antakaa vaimeta maailman ilojen mielestänne. - -Ja hän pidättäytyi. Hiljaa hymyillen hän toisti ystävällensä -puoli-surullisen kaihoisan: - -"Niin... sinua, Rebekka!" - -Rebekan sulhanen Joel saapui siihen. Oli tullut kihlattua morsiantaan -saattamaan kotiin. - -"Heleijaa!" tervehti hän jo kaukaa iloisesti, ja kun nuori morsian -juoksi vastaan, kietaisi hän tytön syliinsä ja nosti vallattomasti -ilmaan. - -"Noin, lintuseni!... Noin ylös, armaani!" - -"Hops!" - -Miten iloisia ja onnellisia he olivat! He lintuset! Se ajatus kuvastui -Lean silmistä sanoittakin. Nuori mies piteli morsiantansa käsistä -kiinni, leikitteli niillä käsillä, katsoi silmiin ja iloisesti -kehoitteli: - -"Noo... sinä morsiameni! Kerroppas, leperräppäs jotakin iloistasi -minulle. Sinä... sinä..." - -Hän yritti suudella, mutta tyttö sysäsi hänet pois vallattomasti, -vetäisi istumaan, istahti itse syrjin viereen ja kädet olalle laskien -ja onnellisena silmiin katsoen alkoi puhella hänelle: - -"Sinä... Joel... sinä tulit." Eihän siinä sanoista väliä ollut. Leankin -he unohtivat. - -"Tulit... tulit!... Tänne sinä tulit", jatkoi vain tyttö onnellista -iloansa, otti sulhasensa kasvot käsiensä väliin, katsoi yhä iloisemmin -ja hoki vain ainoaansa: - -"Sinä... sinä... Ah sinä!" - -Mutta silloin ei nuori mies malttanut. Ilon vallassa hän kietaisi -kätensä vyötäisille, nosti yks-kaks tytön kuin lapsen polvellensa, -puristi syleilyyn ja palkitsi onnen palavilla suuteloilla. - -"Tulin... tulin... tulin... minä tulin", ehti hän vain hokea siinä -suudelmien välissä. - -Ah heitä! - -"Katso, Lea! Enkö ole onnellinen?" iloitsi nuori morsian siinä -sulhasensa polvella istuen ystävällensä, ja suruisuuttaan salaten -hymyili Lea hiljaista, kadehtivaa: - -"Niin... Sinua, Rebekka!" - - * * * * * - -Nyt ne olivat tulleet, ne muuttolinnut, ne etäisen pohjolan kävijät. -Väsyneinä ja nääntyneinä ne raukat palasivat sieltä, sieltä... missä -hetki soi onnen. Matkan vaivat, uupumus ja kaikki, kaikki oli sen onnen -hinnaksi annettu nyt. - -Rebekkakin oli sulhasinensa lähtenyt. Lea istui taas yksin, ja -syksyisessä laaksossa tuntui nyt jo se tyhjyys, josta Stefaan oli -puhunut kerran. Hän katseli niitä muuttolintu raukkoja ja mietiksi -jotain, mitä mieli mietteeksi toi. - -"Tip... tip... tip!" puhui hän jonkun hyvittelevän sanan lintusille. -Ajatus tahtoi joskus sammua. Hän tajusi vain jonkun tyhjyyden, jossa -hän kaipasi... kaipasi... - -Niin! Jospa joku minun kaipuuni selittää voisi! Toisinaan en itse ole -selvillä siitä, mikä minussa voitolle pyrkii, toinenko vai toinen... - -Ehkä se toinenkin... Ehkä... Kenties... Kaikki on minulle toisinaan -sumua ja kuumetta ja unta... - -Niin on. Mutta minä tahdon, minä koetan olla luja. Minä tahdon -taisteluni taistella, voittoni voittaa, itseni hillitä ja... - -Niin, sitä minä en sittenkään aina tiedä. En tiedä, onko minulla -kylliksi voimaa siihen... - -Sillä tuulet puhaltavat pohjoisesta ja lämpimästä Egyptistä ja kuumasta -Arabian maasta... - -Ne tuulet ovat sinusta, Herra, Israelin Jumala, ja me itse olemme kuin -untuva niiden käsissä. Niinkuin kepeä auer ja niinkuin haihtuva uni me -niiden käsissä olemme, Herra! - -Ja siksi... - -"Rauha sinulle!" - -"Haagar!" Hän se keskeytti tervehdyksellänsä siinä. Mieltä -iloittaaksensa hän puheli: - -"Nyt ne tulevat muuttolinnut pohjoisesta... Tuovat iloa ja elämää -laaksoomme, Lea!" - -Ja nopeasti hän alkoi huoneessa jotain järjestellä, touhuten ja -puhellen yhä. Lea vaikeni ja mietti. - -"Mutta ah!" keskeytti Haagar äkkiä. "Anna kun korjaan nauhojasi... ja -hameesi poimuja ja..." - -Niitä korjaillessansa hän yhä vain jatkoi puheluansa, puhui -muuttolintujen pitkästä matkasta ja ilosta ja onnesta siellä etäällä, -jonne ne kesäksi menevät: - -"Ne poloiset." - -"Niin", tarttui nyt Lea. "Eikö totta, että ne aina sitten huomaavat -pettyneensä ja niin palaavat aina takaisin tänne?... Ne pienet." - -Ne pitkämatkaiset! Jotka hetkestä maksavat matkan vaivat! - -He johtuivat puhumaan pettymyksistä ja semmoisista. Huokaillen puheli -Haagar: - -"Pettyvät... pettyvät!... Pettyvät ne pienet!... Mutta mitäpä siitä", -käänsi hän äkkiä ja lisäsi: - -"Kaikki, lapseni, kultaseni, meille on pettymystä, sillä kaikki menee -ohi eikä milloinkaan palaa... Ka-aikki... kaikki... kaikki, ystäväni", -käänsi hän taaskin huokailuksi. - -Vaiettiin. Taas alkoi Haagar huokaillen: - -"Heh-hei!... Mitäpä siis siitä!... Pettyminen, lapseni, se että -huomaamme pettyneemme, on vain totuuden valkeneminen meille..." - -Ei siinä siis mitään surtavaa ole. Muutos vain. Se että entinen, se -jota halusimme, jonka saavutimme, on vain tullut jo _vanhaksi_ meille. -Ei siis mitään pettymystäkään. Siinä kaikki. - -"Ah!" - - - - -VIII. - - -Jooas, Stefaanin isä, oli sairastunut, murtunut. Sanoma oli levinnyt -läpi laakson, ja kaikki tiesivät, että isän ja pojan välillä oli -jotakin outoa tapahtunut. - -"Herran tuuli on käynyt talossa. Se on puhaltanut kylmyyden isän ja -pojan välille", sanoivat toiset. Mutta toiset pudistelivat päätänsä ja -arvelivat: - -"Se on saatana... hän, joka on pahuuden itu ja syy..." - -Ja kolmannet ja hyvin monet puhuivat jotain muuta. Toiset olivat -murheellisia, toiset, viholliset, iloisia, ja useat puhuivat asiasta -puhuaksensa. - -Mutta Sakeuksen talossa surtiin, kuin olisi onnettomuus kohdannut omaa -majaa. - - * * * * * - -Pieni, eloisa sadekuuro oli eilen kepeästi iloiten lentänyt laakson -ylitse, mutta nyt uinaili taas pouta ennallansa. Oli se sade toki -tavallaan elvyttänyt iloisella kulullansa kaikkea, mieliäkin. - -Ja tänään olikin Lean syntymäpäivä. Omin käsin somisteli Haagar hänen -huonettansa. Hänen äidillinen silmänsä oli jo kauan nähnyt syvälle Lean -sieluun, ja mieli murheellisena oli hän alkanut taivuttaa tyttöä -siihen, jota oikeana ja toivottavana piti. Hän tiesi sen sukulupauksen. -Hän rakasti Stefaania kuten Leaakin ja toivoi näkevänsä heidät kerran -yhteen sidottuina. Hän oli alkanut taivuttaa Lean mieltä ja mielitekoja -hiljaa, niin ettei tyttö itse sitä huomaisikaan. Hän koki sitä johtaa -kuin juoksevaa vettä. - -"Kas niin!" puheli hän siinä yksin puuhaillessansa. "Nämä ruusut -siroitan vuoteeseen... näin... Kas, kuinka kaunis!... Kunpa hän tulee -nyt!..." - -Hän, minun lapseni, minun iloni. Kun hän nyt tulee, näkee ja on -iloinen. - -Hän tarkasti, puuttuisiko vielä mitä. - -"Ah niin!" huomasi hän. "Liljat tänne... Ja tuo olkoon tuossa!... No -nyt... Lea!... Le-eaa!" kutsui hän huutaen. Lea tulikin. - -Mikä kiitollisuus! - -"Sinä, Haagarini!... Sinä muistit sen... syntymäpäiväni!" - -Ja kiitollisilla suuteloilla ja syleilyillä palkitsi hän hoivaajaansa -ja lyöden vallattomasti iloiten käsiänsä yhteen hän puheli hymyilevälle -Haagarille: - -"Tiedätkö?... Tiedätkö miksi minä olen eniten iloinen?... Tiedätkö, -Haagar?" - -Ja vastausta odottamatta hän selitti: - -"Siitä, että saan olla sinulle kiitollinen!" - -"Sinua, lapsi!... Sinun ilojasi, pienoiseni!" - -Ja ulkona iloitsi rikas elonajan pouta. Hedelmäpuut kantoivat rikasta, -kypsyvää taakkaansa onnellisina, ja kaivoilla lauloivat lapset uutta, -outoa, iloista laulua: Hoosiannaa. - -Uutta. Sillä aivan äskettäin se laulu oli ilmestynyt laaksoon, eikä -kukaan tiennyt mistä se oli tullut. Se oli ilmestynyt kuin outo, valkea -kyyhkynen ja helisi nyt kaikkialla ja ikäänkuin antoi laaksolle uuden -sävyn. - -Tänään hän olikin iloinen kuten muinoin. Voi hänelle puhua, häntä -taivutella. Ystävät olivat käyneet onnittelemassa, ja hän riemuitsi -niistä nyt Haagarille: - -"Hänkin tervehti... Ja hän... ja Rebekka ja... Heleijaa!" - -Aivan hän pyöräytti Haagaria kuten ainakin vallattomasti iloitseva. -Haagar hymyili ja aloitti salaperäisellä: - -"Yksi vain vieraista puuttuu..." - -"Kuka?" - -"Mhy-hyh..." - -Miten viisaasti, salaperäisesti Haagar hymyili! Sen piti muka olla -selvä jo kysymättäkin, kuka puuttui. Lea toisti aivan kuin ynseänä: - -"Voi, kuka!" - -Niinkuin et muka itse tietäisi, että puuttuu... - -"No kuka?" - -"Stefaan!" - -"Hän;... Haagat!" - -Hän lausui sen kuin muka kummissaan, kuin ei hän toki moista olisi -ajatellutkaan. Ja ikäänkuin kaiken leikiksi pannen purskahti hän -teennäiseen nauruun ja torui Haagaria vallattomasti: - -"Sinä!... Vai sinä!... Semmoisia!" - -Mutta Haagar hymyili hellästi, viisaasti, ja puhui kuin muka itsekseen -toistellen: - -"Se-e... se vanhan sydän aavistaa... Aavistaa se mikä, se nuorelle -oikeaksi iloksi ja onneksi elämässä olisi... Hohhoi." - -Ja niin jatkui. Nyt oli ilon ja onnen päivä, nyt taas. Muuttolinnutkin -olivat toipuneet väsymyksestä. Ne tirskuttelivat varvuillansa -huolettomina keinahdellen, ja vuorenrinteillä, missä päivänpaiste -ilakoi, hyppelivät vikkelät vuorikauriit iloa pitäen... - -Niin! - -Miksi onkin nyt mieli niin kepeä tänään? En minä sitä tiedä. Tajuan -vain, että on niin hyvä ja kepeä olla. - -On jo iltapuoli. Valaistus kuulastuu. Muhkeat seetripuut siellä -vuorenrinteillä pehmenevät väriltänsä, tummenevat leppoisammiksi. -Laitumelle päästetyt kamelit seisoksivat veräjillä kuin leväten, Ja -kaivoilta kuuluu iltavettä noutamaan kokoontuneiden vaimojen soliseva -puhelu ja majojen pihoilta leikkivien lapsien ilo. Koko laakso on kuin -tahtoisi siemaista päivän viime hetkeä, ennen levollemenoa. - -Ja niin olen minäkin. Se laakson eloisuusko lie vielä huolettomuutta ja -virkeyttä lisännyt. - -Hän puuhaili huoneessansa, järjesteli siellä sitä ja tätä, puheli -joskus työllensä sanasen ja syventyi ja unohtui siihen. Ruukkua -paikoilleen kauniisti asetellen hän hiljaa ajatuksissaan hyräili: - -"Ja joutsen vuotteli armastansa..." - -"Kas niin", käänsi hän ruukulle puheeksi, huomasi ruusuilla siroitellun -vuoteensa ja... - -"Sua Haagarini!... Miten ihanaa!... Haagar!... Haagar!" käänsi hän -kutsuksi ja kutsutun tultua aikoi vieläkin kiittää. - -"Mi-mistä?" esteli Haagar. - -Vuoteesta, sen ruusuista hän olisi iloiksensa kiittänyt, mutta Haagar -hymyili ja puhui taas salaperäisesti, viisaasti: - -"Niin... Vuode, lapseni... vuode... se on meille vaimoille paljon..." - -Onni, koti, lapset, tyttären tulevaisuus, kaikki hellin, mitä meissä -on, se on vuoteeseen jotenkin sidottu. Jotain semmoista hän koki -tajuttavaksi saada ja vetosi itseensä jatkaen salaperäisesti: - -"Me... me-e, jotka olemme kokeneet... me ... me vanhat tiedämme", -puheli hän viisaasti. Eikä Lea nyt sitä oudoksunut. Hymyili vain kuin -olisi leikkiä kuunnellut, vastasi leikkisästi ja puuhaili hyräillen. - -"Vuode... vuode, kultaseni, viheriöitsee meille vaimoille... Vaimoille -meille kullekin kerran", toisteli hän raamatun vertauksella. Lea -hymähti ja matki: - -"Viheriöi!... Mistä?" kysäisi hän äkkiä. Entistä salaperäisemmäksi -tekeytyi Haagar, ikäänkuin mietti ja vastasi: - -"O-onnesta... Onnesta, lemmestä ja autuudesta..." - -"Voi sua!" - -Ja hän nauroi kuin pikkutyttö kaikelle. Vastapäisellä, poutaisella -vuorenrinteellä tanssivat tytöt jo palmun ympärillä... Heidän pukujensa -värit kuvastuivat iloisina rinteen hiljaista, rikasta vihreyttä vasten, -ja ylempänä istui vanha Hosea majansa edessä, käyrä sauva kädessä, ja -katsoi alempana tanssivien nuorten iloa. - -Mutta ah! Taaskin siis! - -Niinhän se oli, että Haagar itsekin oli kerran uneksinut sitä samaa -asiaa: tulla sen Luvatun äidiksi. Kaikkihan sitä uneksivat salaa, eikä -ainoakaan sitä salaisuuttansa kenellekään uskoa rohjennut. Nyt hänen -terävä äidinsilmänsä huomasi, ettei ollut pettynyt aavistaessansa samaa -Leastakin. Äkkiä tämä näet kysäisi häneltä: - -"Mutta kuule, Haagarini! Kuka on Hänen äitinsä oleva... Hänen, joka -luvattu on?" - -Siinä se siis oli! Mutta mitä minä vastaisin nyt. En minä tahtoisi -Sinun kunniaasi alentaa enkä Sinun tulemistasi muiden tulemiseen -verrata. Mutta hänen epäterveet haaveensa minä tahtoisin selitykselläni -hajoittaa nyt, hänen, minun rakkaan tyttäreni haaveet. Selitä siis Sinä -itse se minussa! Pane Sinä sanat kielelleni, Herra! - -"Niin... kuka?" toisti Lea, kun vastaus viipyi. - -"Ah, lapseni", huokasi Haagar, ja kun ei tiennyt mitä vastata, kysyi: - -"Ja kuka on Hän, joka tulee?... Se Luvattu." - -Lea katsoi häneen kuin kysymyksestä oudostuneena. - -"Etkö siis sitä tiedä, Haagar?... Että Hän on Herrasta..." - -Ja äkkiä olivat mielet muuttuneet vakaviksi. Vastausta hakien tapaili -Haagar: - -"Katsohan, Lea..." - -Muutamin sanoin hän selitti mitä osasi nyt: - -"Katso, kaikki mikä meistä syntyy ja mikä on rakkaudesta, se on -Herrasta." - -"Haagar!" oudosteli Lea, mutta toinen aivan kuin uusien kysymyksien -tuloa estääksensä keskeytti nyökytellen ja toistellen: - -"Niin, niin, lapseni!... Niin olet sinä äidillesi ja isällesi Herrasta, -sillä sinä olit heille rakkaudesta..." - -"Haagar!" - -Puhe loppui, sillä sanat tuntuivat loppuneen tyyten. Hetken kuluttua -äänteli Lea itsekseen mutisemalla, mietiksien: - -"En minä ymmärrä... En minä käsitä tätä..." - -Ja hän asettui taas akkunan eteen ja katsoi ulos. Poissa ovat nyt -iloiset tanssijat palmun juurelta. Siellä istuu nyt yksinäinen mies -kumarassa, surullisena. Se on Simeon, Saulin poika. Äsken oli kuollut -sen vaimo, ja se sureksi sitä nyt yksinänsä istuen. - -Ah niin. Seison, tuijotan johonkin. Äskeiset täänpäiväiset iloni ovat -nyt kuin varisseet kukat. En minä huolisikaan enää niistä. Ei niissä -olisi tuoksua, ei mitään. Heikko, hälvenevä muisto niistä enää jäljellä -on. - -Meitä vaimoja Israelissa! - -Haagarkin tunsi taas olonsa kuin tukalaksi käyvän, Puhelu oli tauonnut, -sillä ei saanut kiinni sanoista. Hän nousi raukeasti, poistui verkkaan, -surullisena, ja toisteli mennessään kuin yksin hiljaa puhuen: - -"Herrasta... Herrasta meissä kaikki hyvä on... kaikki hyvä ja paras... -paras ja hyvä... Ohhoi." - -Niin, te ilo-vähäni! Hengähdys kun jo vei teidät minulta. Yksin minä -nyt taas seison akkunassani ja tuijotan hämärtyvään, minulle mykkään -laaksoon. - -Mutta jo tulee toki avukseni yö, mykkä yö, jota ei ymmärrä kukaan -enemmän kuin päivänkään mieltä. Sokea pimeys peittää jo kaiken. Jykevä -vuori hengittää raskaasti, kuulumattomasti siellä pimeydessä, ja sen -rinteellä, jossain hyvin ylhäällä, palaa vuorimiesten yksinäinen, -hiljainen nuotiotuli. - - - - -IX. - - -Kaikki äsken tapahtunut ja nyt Haagarin puhe siitä, että kaikki on -Herrasta, oli hänen tajuamattansa ja tietämättänsä alkanut hänen -toivoansa hiljaa kuluttaa, kuten kalliota kuluttaa vuotava vesi. Tosin -se oli vielä heikkoa, ohimeneviä epäilyksiä vain, mutta itu oli, ja -sitä itua vastaan, sitä tukahduttaaksensa hän taisteli toisin ajoin. - -Hän oli nyt Rebekan häissä. Siellä oli onnea ja iloa. Onnea ja lempeä -siellä ylistettiin. Niille siellä tanssittiin ja niiden maljoja -juotiin. - -"Kaikki", ylisti eräs, "tekee lemmessä toinen toisensa onnelliseksi, -autuaaksikin." - -"Niin tekee. Lintu linnun", vahvisti toinen. - -"Lintu linnun", yhtyi siihen iloinen hälinä. - -"Ja neito miehen!" jatkoi kolmas. - -"Niin... niin... niin!" koko joukko sitä iloiten hälisi. - -"Ah", kuiskasi silloin kuumeinen neito Lealle, käsivarresta häntä -puristaen. "Jospa sinäkin, Lea, olisit näin... näin onnellinen ja..." - -Ah minua! Sillä en minä voi sille onnelle nyt tunteeton olla, ja sille -hellälle ajatukselle on minun poveni taas kuin päivälle vaha! - -Mutta mitäpä niistä! Lentäkööt ilot! Perhoja ja koita ne ovat, eivät -sitä, joka pysyy. Tiimalasin hieta soluu lasissaan menoansa. Puuhailen -askareissani. Tahtomattanikin johdun kuitenkin mietiksimään äskeisten -hää-ilojen ja kaiken muun luomia mielialojani. Kotona on jotain -surullista, painostavaa. Isää näyttää painavan joku asia, ja minä -aavistan, että se on juuri sama, joka on minunkin taakkanani nyt. -Säälintunne valtaa minut isän vuoksi, ja... - -"Rauhaa, Leani!" - -Se oli Haagar. Hän puuhaili, oli surullinen hänkin ja kertoili Jooaksen -sairaudesta. - -"Eikä yksin Jooas itse sairasta, vaan myös..." lisäsi hän. Stefaania -hän tarkoitti. Sekin oli sairastunut, se hourii kuumeisena. - -"Ne ovat hänelläkin surunsa olleet", lisäsi Haagar. Vaiettiin. - -"Niin, niin", äänsi vihdoin Lea mietteissänsä, työntäen kuumeiselta -ohimolta kutreja takaisin korvan taakse ja katsoen palavilla -silmillänsä umpimähkään. Haagar huokaili vielä jotain sekavaa, puuhaili -ja poistui askareillensa. - -"Ah minua!" huokasi Lea yksin jäätyänsä. Ja taas ja taas uudestaan -toistui hänen povessansa ainainen entinen tunnustus, jota hän koki -vaikenemaan saada. - -Ei niin, lämpeni hän, etten tietäisi sinun minua rakastavan, Stefaan... - -Ei myös niin, etten itse sinua rakastaisi, ystäväni... - -Jos sinä olisit tuuli, ja tuulenhenkäys jos sinä olla voisit... - -Jos sinä silloin tulisit pohjoisesta tai etelästä, idästä tai lännestä, -ja jos sinä luokseni rientäisit... - -Niin minä kuumeisen poskeni sinulle kallistaisin ja helteisen poveni -sinulle avaisin ja sanoisin: ystävä... - -Ystävä, sanoisin, minun vereni on kuuma sinulle, ja sinulle minun -poveni helteinen on... - -Mutta minkä minä taidan, kun minä en voi, ja minkä sille mahdan, kun en -sitä tehdä saa... - -Sillä etkö sinä, ystävä, ymmärrä, kuinka paljosta minä luovun, kun -sinusta luovun, ja miten suuren uhrin teen, kun itseni Herralle -pyhitän... - -Ja jos et sitä ymmärrä ja jos et muutoin uskoa voi, niin tule, lue -minun salaiset kyyneleeni, jotka sinun tähtesi itkenyt olen. Näe -tuskani, ystäväni, niin sinä uskot ja sinä hellyt ja siunaat minua... - -Sillä sinua, sinua yksin minä rakastan, Stefaan; nyt ja aina, elämässä -ja kuolemassa, surussa ja ilossa. Amen... - -"Ah niin!" virkkoi hän ääneensä ja pyyhki kyyneleet silmistänsä. - -Haagar tuli toki toivottamaan hyvää yötä, siunasi hänet ja poistui -surullisena. Mutta Lea istui vielä yksin aina yön pimeään asti -tuijottaen laaksoon. Tulet tuikkivat rauhallisina rinteeltä ja -laaksopohjan majoista. YÖ oli leuto, hiljainen, äänetön. Vain jostain -kuului yksinäinen, kaihoisa laulu: - - "Yöt valvotut - sun tähtesi, - jos tietäisit sa ne..." - -Ken sitä laulaa?... Hänkö?... Stefaan?... Kenties! - -Oi Stefaan! - -Hän heittäytyi vuoteeseen, kätki päänsä untuvaisiin tyynyihin ja antoi -kuumien kyyneliensä virtanaan vuotaa niihin. - - * * * * * - -Lehtimajanjuhla oli tulossa. Muualla jo iloittiin, mutta Sakeuksen -talossa oli surua ja huolta. Isä oli joskus ennenkin valittanut -Haagarille, kertonut hänelle huolensa, ja puhui taaskin siitä. - -"Pitääkö minun majani jäämän kuoltuani autioksi", valitti hän. - -"Kuin kuivunut tähkä, jonka siemen on turhaan varissut, olen minä", -lisäsi hän surullisena, kuin yksin puhuen. - -Haagar mietti. Sitten hän virkkoi: - -"Kuule, Sakeus." - -Hän puhui vaimon mieliteoista ilmoittaen: - -"Älä siis ole huolissasi! Se menee ohi, sillä... mhy-hyy...", keskeytti -hän, luullen Sakeuksen jo ymmärtäneen, mutta lisäsi hetken kuluttua: - -"Meidän vaimojen voima ja heikkous on veressä... Se veri vain aikansa -meitä..." - -Se ajelee meitä aikansa, antaa joskus eksyäkin pois oikeasta -mieliteosta, mutta sittenkin se lopulta ohjaa meidät oikeihin haluihin: - -"Sillä mies..." - -Hän se on meidän vaimojen toivo lopultakin, lisäili hän vieläkin. -Mitäpä siis siitä, jos tuuli meitä joskus ulapalla kuin aaltojoukkoa -ajeleekin. Älä siitä huolestu, Sakeus! Rantakallion puoleen meitä -ulapalla ajelehtivia aaltoja sittenkin veremme mieliteot vetävät. - -"Niin, Sakeus..." - -Mitäpä siitä, jos me sitä kalliota vasten joskus vihoissamme -viskaudummekin! Itse me vain vaahdoksi särymme siinä. Älä siis sure -tyttäresi tähden, isä! Kilvan me kuitenkin kuin aallot sitä kalliota -kohti riennämme, raukeamme, väsymme, vaivumme sen juureen, löydämme -siinä kaivatun lepomme, päämäärämme, sen, jota ikävöimme. - -"Niin on Leankin käyvä, Sakeus", lohdutti hän murheellista isää. Kerran -on hänessäkin vaimon veri näyttävä voimansa itsensä vaimon yli. - -"Varmasti, Sakeus!" - -Usko minua, minä tiedän sen, sillä minä itse olen vaimo. - -"Ja teidän pitää ottaman itsellenne hedelmiä ihanasta puusta, -palmunvesoja ja oksia paksuoksaisesta puusta ja pajuja ojista, ja -teidän pitää olla riemuiset seitsemän päivää." - -Niin se laki sääti ja niin sitä riemuittiin, sillä lehtimajanjuhla oli -tullut. Mielet olivat keveät kuin varvulla keinuva lintusen poika. - -"Hoosianna!" veisasivat taaskin iloiset lapset. Se laulu oli nyt viime -aikoina tullut yhä yleisemmäksi kaikkien lasten huulilla Israelissa. -Monet arvelivatkin sen ennustavan sen Luvatun tuloa. - -"Heleijaa!" riemuitsivat nuoret, käsissä palmunlehvät ja oksat. Ja -missä nuorten ilo, siellä helle, ja missä helle, siellä lempi. - -"Heleijaa!" - -Heleijaa! Sillä missä on lempi, siellä hetken onnikin on. - -"Eikö niin, Lea?" kysyi onnellinen neitonen Lealtakin. Ei hän -ymmärtänyt. - -"Mitä niin?" kysyi hän. - -"Sitä että... että... ei mitään!" iloitsi neito, joka ei itsekään -tiennyt mitä ilonsa vallassa oli kysymyksellään tarkoittanut. - -"Että... että iloitaan, Lea", riemuitsi hän heittäen kaikki -selittelytkin ja pyöräytteli Leaa, veti hänet mukanansa joukkoon, joka -iloitsi ja kuumeni ja unohti juhlat ja Jehovat ja taivaat ja maailmat -ja oli vain nuorta viiniä, joka kävi, ja verta, joka kuumana kohisi -- -oli vain joukko, joka lempi ja oli onnellinen ja... - -Heleijaa - -Mutta nyt minä alan horjahdella. Heikkous haparoi jo minua. - -Se on kai säälintunne minussa. Ystäväni Stefaan on kalpea. Minun -tähtenikö? Hän pysyttelee erillään muista, on yksin ja surullinen, -ainoa surullinen ja kalpea täällä. Minussa herää hellä tunne... - - "Jos viinisi - sa unhoitat..." - -... niin se lakastuu, laulavat ne iloiset siellä; jos itkeneen ystäväsi -hylkäät ja itse iloitset, niin... - -Taas tuli minulle äkkiä niin vaikea olla... - -En minä siis voi. Minun täytyy. - -Lähestyn häntä, kalpeaa ystävääni. Hän seisoo nyt aivan yksin vehmaan -öljypuun alla. Hän lieneekin juuri äsken toipunut taudistansa, -taudista, jota hän on sairastanut minun tähteni... - -Lähestyn häntä takaapäin. Epäröin. On kuin raukaisisi mieltäni ja... - -En voi enää pidättäytyä... en olla kova... - -"Stefaan!" - -"Ah!" Hän kääntyi, katsoi neitoon surullisesti ja äänsi: - -"Lea." - -Miten kalpea ja surullinen hän oli! Kotvasen he seisoivat ääneti, katse -katseessa... - -Ja minä en tiedä, miksi minua nyt ikäänkuin väsyttää... ikäänkuin -voimani vuotaisi pois ja kuin jalkani ja kaikkeni raukeaisi sinulle ja -minä... - -Niin, yhtäkkiä alkoivat kyyneleet vuotaa Lean silmistä. Niitä -salatakseen hän taivutti öljypuun oksaa kasvojensa peitteeksi ja koki -hillitä itkua ja mieltä. - -"Lea!" kuului silloin Stefaanin hellä, kuiskaava ääni aivan vierestä. -Hän vavahti. Nopeasti peitti hän kasvonsa ja silmänsä molemmilla -käsillään ja kuiskasi kuin anoen, rukoillen: - -"Stefaan... Minä..." - -Sanat loppuivat. Taas hän tapaili, kasvot yhä käsien peitossa, -kuiskaten: - -"Minä..." - -En minä voisi sitä sanoa sinulle, mutta... - -"Stefaan... sääli minua, sillä..." - -Sillä minä rakastan sinua! - -Ja hän keskeytyi siihen sanaan, purskahti hillittömään itkuun ja -kaikkosi pois öljypuun alta kuin jotain kuolemaa ja pahaa paeten. - -Mutta Stefaan seisoi kuin lumottuna, ymmällä, kuumeisena, mitään selvää -tajuamatta. Hänen sielussansa kajasti vain hiljaa nyt jo pois paenneen -Lean kirkas ja iloinen hameen punaväri, ja iloitsevien joukko riemuitsi -ja lauloi ja tanssi ja soitti. - -Heleijaa! - - - - -X. - - -Minä heikko nainen ja Sinun kansasi Israelin tytär! - -Sääli minua, Herra, sillä vahaa minä sittenkin olen... - -Niinkuin vaha minä sulan ja niinkuin vesi minä vuodan, jos et Sinä -suojele minua... - -Niinkuin untuva on minun tahtoni ja niinkuin helle minun mielitekoni, -sillä minä olen nainen... - -Kun hengähtää, niin minä liikahdan. Kun ystävä katsahtaa, niin minä -värähdän ja Sinusta putoan pois... - -Sillä Sinä olet heikkouden ja voiman minun vereeni pannut, ja säälin ja -hellyyden olet Sinä kätkenyt minun poveeni, Herra... - -Ja siksi olen minä avuton ja siksi olen minä kuin untuva, jollet Sinä -minun tukenani ole ja minua johda ja minua määrääni vie... - -Sinun olkoon kiitos ja ylistys. Sinusta tulkoon apu, johto ja voima. -Iankaikkisesti. Amen. - - * * * * * - -Sakeuksen kaivon luona teki tie polvekkeen. Aivan huomaamatta voi sinne -päästä yhdeltä puolen, pujottua kuin tammipuiden lymystä näkyviin -sukeltaen. - -Eräänä päivänä ajoi Stefaan kameleilla vanhan palvelijan, ystävänsä -Ruubenin kanssa. He palasivat joltakin matkalta. Mukavasti keinutteli -kameli ratsastajiansa, ja iloisesti puheli vanha Ruuben tapansa mukaan. - -"Herrani! Minun herrani Stefaan", puhui hän. "Me lähestymme Sakeuksen -kaivoa, ja... Ja, ja!" vahvisti hän merkitsevästi, leikinlaskunsa -vallassa. "Ymmärräthän, herrani Stefaan!" - -Hän hoputti kamelia ja sitten jatkoi viisaasti: - -"Niin että jos on kaivolla Rebekkana Lea, niin... So, kameli! Kävele, -kävele!... Lomps... lomps!" hoputti hän taaskin välillä. Kamelit astua -lompsuttelivat tasaisesti. Stefaan kuunteli ääneti, mutta mielellänsä. - -"Että jos on Rebekkana Lea... niinkuin Eleasarilla, niin..." - -Miten omituinen hän taas oli! - -"Niin älä pelkää... älä pelkää, Stefaan!... Kyllä minä... No!... Lomps, -lomps, kameli!" - -Niin hän jatkoi. Jos on Lea kaivolla, niin kyllä hän sen panee -juottamaan kamelit, kuten Rebekka muinoin juotti Eleasarin kamelit ja -niin tuli Iisakin morsiameksi. - -"Sillä se on merkki... Jehovan säätämä merkki!" jatkoi hän leikkiänsä. -He lähestyivät kaivoa. Kamelit muistivat sen vesipaikan ja aivan -kiiruhtivat. Ja vanha Ruuben yhä neuvoi: - -"Ja silloin, Stefaan!... Silloin!... Älä ujostele silloin!" - -Hän puhui siitä asiasta hauskat leikit, hän vanha ja aina iloinen. Ja -vieläkin neuvoi: - -"Viiniä, joka kuohuu, ja neitoa, joka on lämmin, Stefaan..." - -Älä niitä pakene, älä punastu. - -"Viini juo ja anna neidon punastua ja sinä itse... Arvaas, herrani -Stefaan?" kysyi hän äkkiä, tarkoittaen että: tiedätkö mitä sinun on -itsesi tehtävä silloin kun neito on lämmin? Stefaan hymyili, ei -vastannut. Siispä hän itse vastaa. Rutosti hän ilmoittikin leikkisän: - -"Sinä anna suukko neitoselle!... Seelah!" - -Se on vanha ja koeteltu viisaus. - -"No-o... Ruuben siinä!" - -Mutta ei hän oikein tosissaan Ruubenia nuhdellut hänen leikistään. -Etäältä kajasti se äskeinen iloinen lehtimajanjuhla ja vanha tammi, -jonka alla seistessänsä hän oli kuin nuortunut ja... - -Tuuli puhaltaa nyt jo toivokkaampana. Iloisempana kajastaa jo -sielussani se hänen punakirjavan pukunsa rikas ja hiljainen väri. -Yksinäinen metsälintu ehkä jo odottaakin armastansa. Siispä minä... - -Minä todellakin olen jo rohkea ja juon viinini pikari omassa kädessä... -Juhlat tulevat pian. Ne ovatkin iloiset viinijuhlat. Silloin... - -Minä en kysy, en ujoile. Minä annan itseni kaikkineni ja niin otan -hänet syliini, suutelen hänen ihania, puhtaita huuliansa ja kuiskaan -hänelle hellän sanan. - -Mikä sattuma! Lea oli todellakin kaivolla, kun he näkyviin sukelsivat. -Hän aikoi poistua, paeta, mutta Ruuben huusi: - -"Le-a!... So-o!... Vai!" - -Eikä Lea voinut nyt pysähtymättä olla, kun se niin käski. Vanha ystävä -kun se oli, tämä aina iloinen Ruuben. Jo lapsena oli se häntäkin -leikinlaskuillansa huvittanut kuten lastansa isä. - -"Vai vanhaa Ruubenia, Lea!... Lomps kaivolle, kamelit!... So!... Ja -missä Rebekka, joka ammentaa veden Eleasarille?" jatkoi hän vain -hyväntahtoista leikkiänsä. Lea ei voinut olla hymyilemättä. Hän tuli -ammentamaan vettä. Ja maahan laskeutunut Ruuben tervehti nyt sanoilla: - -"Onni ja kaikki paras sinulle, Lea, Sakeuksen tytär!... Paraat sulhaset -sinulle, sinä paras Israelissa!" - -Lea hymyili ja puhuikin jonkun iloisen sanan hänelle. Stefaan oli -laskeutunut alas kamelin selästä. Heillä oli muassaan joukko -vuorikukkia. Hän valitsi niistä pari ja ojensi ne Ruubenille. Tämä -ymmärsi. Päänsä paljastaen hän lähestyi Leaa, ojensi kukat hänelle ja -puheli: - -"Herraltani Stefaanilta Lealle, Sakeuksen ihanalle tyttärelle." - -Sitä sen leikkiä ja raikkautta! Kaikki ikäänkuin valkeni ja selkeni ja -äkkiä iloiseksi ja onnelliseksi vaihtui. Öljypuun alta helisi -leikkivien lasten ilakoiva riemu. Vuorenrinteillä soitti paimen -surutonna huiluansa, ja toisaalla samosi huoleton metsästäjä jousinensa -vuorikauriin perästä. - -Hui-hai, te elämän huolet ja surut, te oikuttelevat, menneet elämän -synkeät hetket! Kaikki he nauroivat ja olivat iloisia. Ummessa olleet -pilvet näyttivät raoittuvan, ja niiden lomasta alkoi paistaa se vanha -iloinen aurinko, joka muinoin oli niin monet päivät hilpeiksi ja -onnellisiksi tehnyt. Leikkivien lasten ilo helisi yhä öljypuun alta, ja -entistäkin kirkkaampana pulpahteli paimenen huilusta raikas ja eloisa -sävel. - - * * * * * - -Ainoastaan muutamia lempeitä pikku pilviä ajelehti sinä päivänä -sinikirkkaalla taivaslaella. Ohkaisia ne hattarat olivat ja vaaleita ja -aivan kuin untuvaisia. Niinkuin joutsenenpojat ne uiskentelivat -rauhallisina siellä ilakoivassa auringonvalossa taivassinessä. - -Mutta muutoin oli häikäisevän kirkasta ja kepeävaloista. Mieltäkin se -aivan kevensi. Lea asetteli äsken saamiansa kukkia ruukkuseen -akkunalle, ja mieli teki hyräilläkin siinä ajatuksissansa puuhaillessa: - - "Te valkeat liljat - niin puhtahat, te..." - -"Lapseni... Rauha sinulle!" keskeytti tervehdys. - -"Ah, isä!... Ja sinulle armo!" vastasi hän tervehdykseen. Isä käveli -nyt vaivalloisesti ja hengitti syvään, hitaasti. Kuoleman esimakua kai -se kaikki jo oli. - -"Armo ja terveys, isäni!" jatkoi tytär syvällä osanotolla ja -alttiudella. Isä kiitti hiljaa ja istahti; pää painui alas kuin -nuokuksiin, ja alkoi heikko, tasainen hengittäminen, Lea katsoi häneen -salavihkaa, tarkaten, vaieten. Miten hän oli muuttunut ja vanhentunut -taaskin! Silmät olivat painuneet syvälle päähän. Kaula oli laihtunut -ohkaiseksi, kasvot luisiksi, ja vaivalloinen hengitys antoi aavistuksen -voimien nopeasta täydellisestä häviämisestä. - -"Isä kulta!" - -Se säälittely pääsi Lealta taas aivan kuin puserrettuna. Ne hienot -siteet, jotka häntä isään kiinnittivät, ne sanattomat, hellät äänet, -jotka kuiskailivat isän ja tyttären välillä, ne ne nyt taas heitä -lähensivät. Tytär tarttui isänsä laihaan käteen, nosti sen huulillensa, -suuteli palavasti ja mitään virkkamatta ja istahti isän pyynnöstä hänen -viereensä kuten ainakin lapsi, joka on kaikessa herkkä ja hellä ja -altis. - -He olivat jo puhuneet hetkisen. Ja puhelu oli ollut nyt tervettä ja -raittiimpaa kuin monesti ennen siitä asiasta haasteltaessa. Rohkeammin -sanoin puhuikin nyt isä siitä, ja tyynesti ja vaieten, milteipä -mielellänsä tytär nyt häntä kuunteli. Rintatautisen isän yskimiset vain -joskus keskeyttivät puheen. - -Ja nyt hän tahtoi selittää Lealle erään asian, josta ei tähän saakka -ollut puhunut. Nyt tuntui puhelu niin terveeltä, että hän alkoi -siitäkin puhua. - -"Meille", alkoi hän pitkään, ajatellen, "meille, lapseni, on annettu -Aabrahamissa lupaus..." - -"Ah!... Isä!" Se heikko huudahdus pääsi Lealta aivan itsestänsä. Hän -vavahti, kun isä lausui sanan _lupaus_. - -"... lupaus, että... että", mietiksi isä pitkään, pää nuokuksissa, -katse maassa, "että meidän pitää..." - -Yskiminen keskeytti siinä taas. Lea lämpeni ja hermostui. Hysteerisesti -hän veteli hienoja, kuumenevia sormiansa, niin että nivelet -nisahtelivat. Vaivoin lopetti isä yskimisensä ja jatkoi pää -nuokuksissa, vaivalloisesti hengittäen ja heikosti puhuen: - -"... että meidän pitää lisääntyä ja tulla niin... niin lukuisiksi kuin -hieta rannalla ja tähdet taivaalla ovat." - -Ah! - -Siitäkö lupauksesta hän siis eikä Messiaasta! Lea istui ääneti, katse -syventyneenä. Ei isä ollut koskaan ennen tällä asialla koskettanut -tyttärensä puhdasta sielua, sillä hän tiesi, että sen viattomuutta -loukkaavat nämä asiat: sikiäminen, siittäminen ja synnyttäminen. Mutta -nyt tuntui senkin selityksen aika tulleen. Entiseen tapaansa hän -jatkoi: - -"Ja siksi, Lea, me ihmiset emme saa kieltäytyä... kieltäytyä", tapaili -hän sanoja, "vaan... jokainen Israelin tytärkin on Hänen lupauksensa -toteutumisen pantti ja tie." - -Hän levähti, mietti, hengitti hiljaa. Muutamin sanoin hän selitti, -miten vaimo on Israelissa aina alistunut, täyttänyt kutsumuksensa, -tullut äidiksi. Lea kuunteli ääneti, poskilla helteinen puna. Isä -jatkoi kuin yksikseen puhuen. - -"Alistuminen, tyttäreni..." puhui hän heikosti, "alistuminen on meissä -ihmisissä suurinta sankariutta, sillä... si-sillä se on pahimman -vihollisemme, oman itsemme voittamista". - -Lea huokasi. Syntyi vaitiolo. Isä näytti tyyten väsyneen. Hän istui pää -nuokuksissa riippuen, katse maassa, raskaasti hengittäen. Niin jatkui -vaitioloa. Ikäänkuin olisi tyttärensä äänettömyydestä tullut pahoille -mielin, nousi isä vihdoin hitaasti ja aikoi vaivalloisesti ja ääneti -poistua huoneesta. - -Mutta silloin valtasi taas sanomaton sääli Lean. Hän nousi, astui -poistuvan isänsä eteen, laski molemmat kätensä hänen olalleen hellästi -ja katsoi silmiin. - -"Isä!" puhui hän, ja hänen hengityksensä oli kuumeinen. Silmät -kyyneltyneinä koki hän jatkaa: - -"Minä, isä, tahtoisin kaikessa alistua sinulle ja tuottaa iloa -sinulle... Sinä tiedät, isä..." - -Sanat takertuivat kurkkuun. Itku tuntui nousevan, mutta hän hillitsi -sitä. Ei hän kuitenkaan puhua voinut, ei löytänyt sanoja. Niiden -puutteessa hän pyysi anoen, rukoillen: - -"Isä!... Katso minun silmiini, isä!" - -Katso kyyneltyviin silmiini, niin niistä näet, miten altis minä sinulle -olen ja miten minä säälin ja rakastan sinua. - -"Isä!" - -Ja he katsoivat toisiansa silmästä silmään, Lean kädet yhä isän olalla. - -Mutta tyttären silmistä alkoivat kyyneleet ensiksi tulvia ja sitten -isän. - -Laaksossa vallitsi hiljaisuus ja pouta. Ylempänä, vehmaan öljypuun -luona näkyi vanha, kivistä ladottu uhrialttari, jolla eräs Ahaksen -esi-isä oli muinoin uhrannut oinaan, ja sen alttarin ääreen -polvistuneena rukoili vanha, hurskas Ahas nyt Herraa yksinäisyydessä. - - - - -XI. - - -Ja punaviini on silloin kuohuva ja valkoviini on vaahtoava, ja se -kaikki on oleva Herralle Israelissa! - -Viinijuhlat olivat näet jo tulossa. Juhlat viininkorjuun kiitokseksi. - -Ne olivat usein ja paikotellen oikeastaan nautinnon juhlia. Etelän -hehku sai silloin vapaasti palaa. Palestiinan kuumaveriset lapset -elivät silloin hetken, jolloin pilviä ei saa missään näkyä, ei aitoja -missään esteenä olla. Niihin juhliin oli oikeastaan sekoittunut -voimaksi ja hengeksi pakanoiden hengen hehku, idän ja etelän, Egyptin -ja Baabelin raju, hillitön nautinto. Se henki oli tullut niiden maista -kuin viinin huumeinen höyry, tunkeutunut hienoimpiin huokosiin ja -imeytynyt suoniin ja pannut kaiken kuumenevan käymään oman henkensä -mukaan. - -Niitä juhlia nyt valmisteltiin, ja niiden valmistusaikoina koki Saul -yhä taivuttaa Stefaania lähtemään Jerusalemiin, ainakin nyt, jos ei -ennen, niin oitis juhlien jälkeen. Hän kuvaili taas niitä iloja, jotka -jo matkallakin tarjolla ovat. Hän itse oli kerran ollut Baalin juhlassa -Samariassa. Oli uhrattu Baalille, oli riemuittu, juovuttu, nautittu. - -"Ne Baabelin tyttäret ne siellä..." - -Miten se houkutteli nyt joskus, tämä Saulin himmeä, vihjaileva puhe! - -"Ja ne ihanat Samarian tytöt... Ne tanssivat tyttäret ja... Ah!" - -Ah todellakin! Enkä minä jaksa olla sinun puheillesi kuuro, ystäväni -Saul, sillä en minä ymmärrä. - -En ymmärrä missä onkaan sinun salaisuutesi, sinun voimasi, se voima, -joka vetää minua sinun luoksesi, orjaksesi. - -"Ja sitten ne Molokin juhlat", jatkoi Saul. Miten paljon hän olikaan -kokenut! Ja sitten: - -"Filistealaisten tyttäret ne siellä... Ne... tiedätkö... ne hehkuvat -pakanoiden tyttäret... Stefaan!" - -Niitä ihania kuvia! Hän kuvaili uusia ihanuuksia, lumoavia öitä, -jolloin kuumaveriset neidot nukkuvat kirjavien verhojen takana, Egyptin -hienoissa liinoissa ja hyvänhajuisilla voiteilla, mirhalla ja aloella -voideltuina. - -"Ah, Stefaan!" - -Sylinsä hän levitti kuin taivaan aukenemista kuvaten ja... - -"Mutta!" käänsi hän äkkiä. Nyt oli tuleva paras, joku, jota hän itsekin -himoitsi eikä ollut vielä saada voinut. Kuin suurta ja hellää -salaisuutta ilmoittaen hän kerskasi: - -"Se on Samarian tyttö... Ihana ja hehkuva samariatar." - -Se ihanin kaikista, se... - -Ah, te... te hekumaiset hengähdykset... - -"Niin, Stefaan..." - -Siitä ihanasta samariattaresta tiesi puhua koko Jerusalem, kertoili -Saul. Samaria ylisti hänen kauneuttaan. Parhaat kilvoittelivat hänen -palavasta suudelmastaan, uhrasivat hänelle rikkautensa, elämänsä, -kaikkensa, eikä kukaan ollut varma onnestansa. - -"Niin... Ei kukaan", vakuutti hän. Ei edes sitäkään tietty, onko se -ihana samariatar vielä neito, viaton, vaiko jo... - -"Ah!... Ystäväni!" hehkui hän, aistit hillittöminä. - -"Seeba on hänen nimensä", sen ihanan samariattaren. - -"Niin, Stefaan!... Tule Jerusalemiin, niin saat Samariassa nähdä hänet -ja... Tule!... Heleijaa!" - -Ja niin jatkui. Kukkiva puu kuvastui jossakin lähteen veteen. -Punakirkkaat kuvat loihtiutuivat aisteihin ja lemmenjanoiseen -sieluun... loihtiutuivat... liitelivät kepeinä, nopeina, ihanina... - -Iltatorvi soi jossakin. Puhe loppui. Ilta saapui rauhoinensa. Stefaan -oli taas yksin. Vuorenrinnettä kulkien laskeutui erivärisiin mekkoihin -puettujen työmiesten pitkä, rauhallinen jono. Kuin tasaisesti soluva -nuora mutkitteli se polun pikku polvia myöten yhä alemma, ja sen näyn -yllä ja taustana paloi punaisena tulena leimuava iltaruskoinen taivas, -jota vasten kuvastui ylempänä kasvava muhkea plataani, yksinäisten -palmujen latvat ja etäisimmän vuorikeilan huippu. - -Painosti. Saulin päivälliset puheet alkoivat siinä rauhassa haihtua. -Ihanan Samarian-tytön veto hävisi hiljaa, ja sijalle ilmestyi taas Lean -kaunis, puhdas, öin ja päivin ikävöity ja kaivattu kuva. - - * * * * * - -Rahvas valmisti viinijuhlaa iloisena. Kaikkialla riemuittiin ja -laulettiin. Lea istui akkunassansa ja kuuli kaikki äänet vainiolta. -Jostain helähti taas lapsiparven iloinen laulu: - - "Hoosianna, Daavidin poika!" - -"Taas ne lapset!" äänsi joku, ja toinen lisäsi: - -"Ennustavat." - -Sen luvatun Messiaan tuloa hän tarkoitti, ja puhe kääntyi siihen ja -johtui siitä jumaliin yleensä. - -"Johan se nyt tulee!... Odottakaa vain!" huudahteli joku halveksivasti -koko asialle. Hänellä oli polviin ulottuva työmiehen mekko yllä, sääret -paljaat ja vyöllä vyö. Ynseänä hän lisäsi: - -"On niitä jo niin moni 'Messias' ennenkin tullut ja aikansa saarnannut -ja menojansa mennyt ... Pyh!" - -Eikä kukaan nyt väittänytkään vastaan. Riemu ja touhu piti mielet -kepeinä, semmoisina, joille vakavatkin asiat ovat vain tavallisia. - -"O-on... on niitä Messiaita ollut Israelissa", todistivat toisetkin. -Yhtäläisesti puettuja, osaksi repaleisiakin he kaikki olivat. - -"Silloinkin... ja silloinkin... Se... Ja se... Ja se!" hälistiin ja -muisteltiin. Tuontuostahan niitä olikin aina joku ilmoittautunut, -saarnannut, uskotellut olevansa Kristus, se Luvattu. Moni oli aina -uskonutkin, ja liike oli menestynyt, kunnes profeetta itse oli paennut -tai joutunut kiinni ja tuomittu kivitettäväksi. - -"Nytkin kuuluu joku saarnaavan... Jordanilla vai missä", ilmoitti eräs. -Huhu oli siitä tännekin levinnyt, mutta ei siitä suuria välitetty. -Tavallisiahan ne semmoiset Israelissa olivat. Pyh niistä! - - "Jos kuohuisit - sa viinini..." - -kuului joku iloisesti laulavan. Eräs vanhahko, harmaamekkoinen mies -tarttui nyt puheeseen arvellen: - -"Onhan meillä Jehova..." - -"On... on... on!" hälisivät useat. Mitä me siis lisäjumalalla teemme! -Mies jatkoi: - -"Mutta..." - -Hän yskäisi ja sylkäisi välillä. Hän näyttikin olevan joku vanha, -iloinen veitikka aivan. Nyt hän taas: - -"Mutta pakanoilla, niillä on: ensin Baal siellä." Hän viittasi itään, -Baabeliin päin. Lea tunsi ohimoittensa kuumenevan. Kai niihin nousi -veri, kun ne noin puhuivat Messiaasta. Sormillaan laskien jatkoi -iloinen ukko pakanain jumalia luetellen: - -"Sitten Molok!"... - -"Se on filistealaisten... filistealaisten... Tyyron ja Siidonin", -hälisi joukko. Puhujan ympärille kokoontui muutamia risamekkoja. Ne -kuuntelivat suut auki, kuin hölmöinä, sillä puhe alkoi kiinnittää -mieliä. Ukko jatkoi, kasvoilla ilkeä ele: - -"Mutta sitten tulee jumala, jonka nimi on Phallus..." - -"Hyi... Rietas!" huusivat naiset suutuksissa ja häveliäinä, mutta -miehet riemuitsivat ja toistelivat nimeä iloiten naisten vahingosta ja -häveliäisyydestä. Ukko hymyili ja kertoili jumalista leikkisästi. -Risaiset miehet innostuivat kuin lapset, nauroivat, ja joku pyörähtikin -riemusta. Ukko jatkoi: - -"Mutta Egyptissä!... Siellä, sanon, on Ibis, mutta se on lintu." - -Ne hölmönnäköiset nauroivat sille sydämensä pohjasta aivan, ja -innostuneena pyörähti taas eräs risaisimpia, pörröpää, joka hääri -paljain päin. - -"Lintu!... Vai lintu!" touhuttiin hymyilevälle kertoja-ukolle. Ukko -vahvisti: - -"Niin, lintu... Ja sitten tulee Apis, mutta se on..." - -"Härkä... härkä... härkä!" keskeytti pakanoiden jumalia ilkkuva, -naurava joukko. Eräs ukko löi innostuneena sauvaansa maahan, ja usea -risapukuinen pyörähti taaskin riemusta kuin lapsi. - -"Mutta meidän Jehova!... Se se on!" kehaisi iloinen ukko nyt omaansa. - -"Se... se... se... se!... Se se on!" ryöppysi kepeä, naurun ja ilon -sekainen vahvistus koko joukosta silloin. Vähät itse jumalista, niiden -olemuksesta! Kunhan vain on se oma parempi kuin muiden! Mies, jonka -yllä oli ruskea risamekko ja jonka kiharainen pää oli paljas, tarttui -nyt tokaisten hölmönä: - -"Ja sitten tulee vielä Messias..." - -Se oli heille rikkautta! Heilläkin on silloin kaksi jumalaa. He voivat -pakanoiden edessä kerskua jumala-rikkaudellansa, hekin, joilla nyt on -vain yksi. - -"Ja sitten meillä on... kaksi", riemuitsi jo se risamekkoinen ja -pörröpäinen, niin että jalkaa riuskautti. Ilo oli yleinen kuten -lapsijoukossa, joka iloitsee siitä, että heillä on jotakin, mitä -hyvänsä, monta... hyvin monta, ja kepein mielin johtuivat he nyt -puhumaan Messiaasta. - -"Jehovalla on silloin poika... Kun olisi vielä muija!" puhui se -leikkisä ukko, silmissä iloiset koirankurit. - -"Muija... muija... muija!" toivotti hälisevä, iloinen ja naurava -joukko, ja niin jatkui. He olivat, nämä yksinkertaiset, todellisia -Jumalan lapsia, niitä Betlehemin paimenia, lapsia, joille Jumala oli -hyvä, vanha ukko, vaikkapa kuin hieman höperö isä-ukko. He suhtautuivat -häneen itse asiassa kepein mielin, niinkuin lapsi isäänsä, niinkuin -poikanen ukkoon, joka taruja kertoo ja niin mieliä puoleensa vetää. - -He lapset! He onnelliset ja autuaat! - - * * * * * - -Niin. Se on tapahtunut. Minä olen kuullut sen! - -Ja taas minua painostaa. Tämä maailma ei näytä olevan minua varten. -Minä uskon kantavani heille Messiaan. Koko minun elämäni sykähtelee sen -toivon varassa kuin sammuva kipinä pimeydessä, ja niin vähäarvoinenko -Hän onkin heille! - -Käteni herpaantuvat taas. Minä sotkeudun tyyten sumuihini, ja yö uhkaa -tuoda kyyneleet minulle. - -Mutta jo hengähteli toki iltarauha. Vaimot vaelsivat kaivoille -vesiruukut olalla. Vuorenrinteen juurella, "Isebelin kaivolla", juotti -mies kameliansa, ja taempana seisoi ruskeamekkoinen mies palmun -juurella kuin kuvapatsas, palmun latvaan katsoen ja odotellen, että -sinne kiivennyt toveri pudottaisi hänelle palmunlehvän. - -Mutta tasaisesti valui hieta tiimalasissa. Jo laskeusi laaksoon -puolikuutamoisen yön kepeä pimeys. Kohta vaimenivat äänet, ja -kaikkialla laaksoissa ja rotkoissa hapuili yön äänetön, hiljainen -hämärä. - -Mutta vesitipat, jotka olivat taas kallioon pudonneet, syövyttivät sitä -siinä yön hämärässä hiljaa vedellänsä. - - * * * * * - -Nyt olivat ne juhlapäivät, ne monet riemuiset päivät. Palestiinan -aurinko hohti ihanana ja puhtaana kuin morsian siellä taivaslakensa -lempeällä sinellä. Seppelöidyt olivat nuorten päät, ja nauhoilla -koristivat hameensa neidot. - - "Kuohu, viini armas! - Lemmi, neito sa!" - -Sitä ja muita semmoisia laulettiin. Viini kuohui, harput soivat. -Erillään juhlivat ja riemuitsivat köyhät ja rikkaat, mutta yhteistä oli -heille nyt se, mikä tämän juhlan henkenä, sen höyrynä ja sen huumeena -oli. - -"Lea... Lea!" tervehtivät nuoret neidot Leaa iloisesti käsistä -vedellen. Ystävät ja niiden ilot veivät häntä nyt mukanansa kuin -keinutellen. - -"Nääs, Lea!... Juhla!" puhuivat ne iloiset hänelle. - -"Ole iloinen!... Naura!... Laula!" - - "Me kuolevat, me! - Me lapsoset maan..." - -Ja niinkuin tulenarka taula olivat mielet, kuin kuiva kulo ne syttyivät -toisten riemusta. Mieliteot ja halut imivät tiellänsä toisten -mieliteoista ahnaasti kuten nälkäinen lapsi imee ravintoa äitinsä -rinnasta. - - * * * * * - -Minä en tiedä, miten minussa kaikki lienee. - -Yhä jatkuvat nämä juhlat ja nämä... - -Minä en tajua... Ainaisia kai ne ovatkin nämä juhlat, nämä _helteen_ -juhlat elämässä. Nämä juhlapäivät kiitävät yksi toisensa perästä kuin -iloiset viestit ja... - -Minua raukaisee. Ohimoissani ahertelee lämmin veri. Minä... - -"Lea!... Lea!... Lea!" lennähti Raakel, Samuelin tytär, kertomaan -hänelle onnestansa. Hän oli sulhasen saanut. Kauan hän oli sitä -rakastanut, epäillyt, itkenyt öisin, surrut päivin, mutta nyt: - -"Katso!... Katso, Lea!" - -Katso, eikö poskeni ole onnesta lämmin, ja huomaa, miten poveni... ja -eikö... - -Tsyt! - -Huh!... Ei toki mitään! Punaperhonen siitä vain lenti akkunani editse -heittäen huikaisevan kuvasteen minun silmiini... - -Mutta ennallansa kuohui viini astioissa ja juhlassa juhlivien autuaat -ilot. - - * * * * * - -"Seelah!" - -Mitähän ne niin ylistävät taas! - -Mutta arvaan minä sen. Minä tajuan sen, sillä vaisto, vaimon vaisto kai -puhuu minussa nyt, kun on se juhla, jolloin herää se... - -Minua ujostuttaa sanoa se... se raukaiseva sana... - -... se minussa hiljaa nukkuva... se viaton... se, jonka heräämistä minä -koetan unelmani ja toivoni tähden estää... se... - -On kuin herpoaisi vereni ja kuin outo väsymys hiipisi suoniini -hiljaa... Minä... - -Huh... ystäväni kuva... Stefaanin... - -Niin!... Hänen! Olen minä hänet jo tavannutkin, hänet, ystäväni. Hän -tervehti ja toivotti toivomuksensa ja oli iloinenkin, ja minä vastasin -hänen iloonsa ilolla ja nauruunsa ystävällisellä hymyllä. Minä katselin -juhlivia ja näin... - -Niin... Ne ovat morsiamia... rakastavat... antautuvat... ovat -onnellisia... saavat palkita rakkauden omallansa, kiitollisella -hellyydellä ja... - -"Onni ja ilo sinulle, Lea!" - -Se oli hänen ystävänsä, se äskeinen morsian, Rebekka, joka niin -tervehti. - -"Juhlan ilo ja onnet sinulle", korjaili hän vieläkin. - -"Ja sinulle sen rauha ja kaik..." - -"Ei... ei... ei... ei", keskeytti iloinen Rebekka. "Ei mitään minulle, -sillä minulla on jo kaikki..." - -"Sinua!" - -"Niin... kaikki .,. kaikki... Rakkaus... ja onni... ja... Ah, Lea!" -hoki hän iloisena, kertoi avio-onnestansa ja alkoi iloiten: - -"Miksi et sinä, Lea... ystäväni,..?" - -Hän suuteli Leaa iloisesti. - -"Sinä..." jatkoi hän ja vatvoi iloisesti käsistä. "Sinä kaunein ja -paras meistä sisarista..." - -Hän pyöräytti Leaa vyötäisiltä. - -"Hopsis!" taputti hän käsiänsä ja jatkoi ja hoki käsistä vedellen: - -"Sinä... Miksi et sinä... sinä, ihana ystäväni ... sulhasta?... -armasta?... Leaseni..." - -Ja hän vetäisi hänet akkunan eteen, iloitsi hänelle, osoitti ulos -juhliin ja sanoi: - -"Katso!" - -Mutta juhlissa sykähteli tulinen punaviini ennallansa, ja huolettomana -kukki siellä heleä ilo. - - * * * * * - -Seelah! - -Vuosia... aikakausia... iäisesti kestävät _nämä_ juhlat, nämä -_nuoruuden_ ja viinin juhlat... - -Katson akkunasta. Siellä etäällä vuorenrinteellä punoittaa se ihana -punakukkapuu, jonka juurella paimentyttö Raakel on nukkunut onnellisena -nuoren Hilkian sylissä ja... Kai se siksi kukkineekin niin ihanana! -Siellä taampana, palmun alla, istuu nuori Ester hellän sulhasensa -syleilyssä... istuu ja... Miten he syleilevät ja... miten heidän -pukujensa hellät värit ikäänkuin sulavat sielussani yhdeksi... Sulavat -ja vapisuttavat jotain salaista minussa, ja miten... - -Huilun ääni hiipii jostain hiljaa ja ikäänkuin etsii jotain -sielustani... On kuin se kutsuisi minua... Taas alkaa minua raukaista -ja... Minua vetää joku outo, ihana onni... Minä näen... - -Hys!... - -Ei... Se oli vain se... - -Se punainen perho se taas lennähti ja veti hiljaisen punavärikajasteen -minun kaikelle alttiiksi väsyvään sieluuni... Minä tahtoisin... - -Minä tahtoisin ehkä tavata hänet... hänet, ystäväni... Stefaanin, niin -että... - -Ah! - -Taas vetää minua se äänetön, outo onni... Jaksanko minä kestää, sillä -minua väsyttää... Minussa herää se... se vaisto... se puhtaana nukkunut -viaton lapsi, ja... - -Raukeus hapuilee jo kaikkea minussa, ja antautumisonni herpaisee -voimiani, niin että... - -Ah niin! - -Jos minulla olisi hiljainen voima, joka ei koskaan väsyisi, niin minä -voittaisin vuoret. - -Ja jos minun tahtoni ja vaistoni eivät olisi yksi ja sama, niin minä -lannistaisin toisella toisen... - -Mutta ne ovat sama, niinkuin kukkakasvissa sen juuri ja kukka ovat yksi -ja sama. Toinen on niistä toisensa elämä, ja toisen häviö olisi siis -toisenkin tuho... - -Ja niin en minä siis voine lannistaa toista, tuhoamatta samalla toista. -Sillä se olisi koko minun oman itseni tuho... - -Mutta en minä tätä nyt vielä käsitä. En minä jaksa koskaan salaisuuden -syvimpään nähdä, ja siksi minä taistelen tutkainta vastaan... - -Mutta kestänkö minä nyt, vai onko joku hengähdys pettävä minut? - -On kuin hiljeneisi! Mahtanevatko jo juhlat väsyä? Kuumeisissa -ohimoissani ahertaa yhä työ. Korvissani väsyy kuulo. Ei soi -paimenenkaan pilli missään vuoristossa. On päivä ja kuitenkin: - -Yön puna-untuvat häilähtelevät kuumeiselle verelleni... Ne kutsuvat... -viepoittavat... Minä... - -"Kutrikin tuo!... Pahus!" hermostui hän helteiselle ohimolle -valahtaneelle kiharallensa. - -"Muut kaikki siellä... onnellisina... Minä yksin." - -"Lea!... Kultaseni." - -Se oli Haagar. Hän säpsähti. En minä nyt mitään siedä. En häntäkään, -Haagaria, äitiä, sillä... - -Sillä minussa kai on nyt irti se, jota ei vaimo hillitä voi... se... - -Se hillitön ja hellä, joka vaatii naisen siksi hetkeksi _kokonansa_... -vaatii unohtamaan ystävät... äidit... siskot... kaiken... itsensäkin -unelminensa. - -"Lapseni... Kultaseni!" yritteli Haagar lempeästi. - -"Oma Leaseni..." - -"Äss!" - -Miten ärtyneesti se hermostus häneltä pääsi. Se oli ensi suuttumus koko -elämässä. Haagar hämmästyi ja yritti: - -"Kuule, armaani..." - -"Ei... ei... ei!" keskeytti silloin Lea ärtyneenä, hysteerisenä. Ei hän -voinut mitään kärsiä nyt. Haagar katsoi häneen hämmästyneenä. Lea luuli -hänen aikovan jatkaa, kiusaantui ja riiteli käskevästi: - -"Ei... ei, Haagar!... Minä en voi... En voi... en voi... en voi!" - -Vanha vaimo ei ymmärtänyt mitään. Oltiin hetki vaiti. Lea hengitti kuin -palava. Vihdoin Haagar huokasi surullisesti ja aikoi ääneti poistua. - -Mutta ei. Lea syöksähti hänen eteensä, hätäytyneenä, katuvana. - -"Ei... ei... ei!" hoki hän hermostuneena... "Sinä et saa... Et saa... -et saa, Haagar..." - -Sinä et saa mennä, et saa suuttua minulle! Sitä hän tarkoitti, vaikka -ei sitä sanoa voinut, kun kaikki oli nyt sekaisin hänessä. Haagar -katsoi häneen ääneti, surullisesti, ymmällä. Lea alkoi vapista ja -horjua. - -"Haagar!" rukoili hän, ja surullinen vaimo sai sulkea itkevän, alttiin -tytön äidilliseen syleilyynsä. - -Huh! Se meni toki jo ohi. Minä olen ennallani. - -En kuitenkaan niinkuin muinoin, sillä minuun hiipii yhä voimallisemmin -se uusi väsymys. - -Uinuva aavistus nousee minussa sitä tajuamattani, ja ohimoissa käy -helteinen, salainen työ, ja... - -Minä vapisen. Vaistoni sanoo jo minulle, että nyt on tuleva se hetki, -jolloin tahtoni on polvistuva minussa kuin nöyrä lapsi iäisten, lujien -vaimon-äänien edessä, vaikka minä itse en sitäkään tajua, en tiedä. - -En tajua, sillä minä näen ainoastaan... - -Uh... Untuvia minä näen... Minä näen punaisia untuvia, jotka panevat -vereni raukeana värisemään. Värähdän. Varkain hiipivät minusta jo pois -muut voimat. - -Ne untuvat viepoittavat uinuttavasti, ja taas vetää minua se outo -onni... - -Huh! Minä suljen jo silmäni kuin uupunut ja annan maailman peittyä -untuviin ja paimentytön nukkua nuoren miehensä syliin siellä... - -Siellä, missä ihana puu kukkii punaisena ja on äänetön yö ja soi -hiljainen huilu... - -Heijaa! - -Nyt iloitkaa, vuorien väririkkaat rinteet, ja kukkikaa, puut, -riemuissanne, sillä nyt on vaimonjuhla! - -Voitokkaan vaimon vaistojen, viettien ja halujen juhla nyt on. -Hellyyden ja antautumisen juhla nyt on, sillä nyt minä tahdon ystäväni -ottaa ja kaikkeni hänelle antaa... - -Sillä vain _hänen_ luonansa odottaa minua se, jota janoan, vaikka en -tahtoisi janota... - -Sillä ainoastaan ystäväni syleilyissä on minulla rauha ja onni, -toivojen täyttymys ja halujen lepo. Hellyys ja rakkaus ja kaikki on -minulla hänen kauttansa ja hänessä yksin. - -Niin, niin... - -Sillä niitä minä kaipaan. Hellyyttä ja rakkautta minä janoan. Ilman -niitä minä olen tyhjä ja onneton ja niinkuin ikävöivä paju, joka veden -puutteeseen kuivunut on... - -Se on totta... - -Se on totta, sillä minä olen nainen, hän, jolle on annettu hellyyden -suuri ja salainen lahja, ja minun iloni ja onneni on siis siinä, että -minä ystävälleni kaikkeni antaa saan... - -Niin. Vain silloin olet sinä nainen... - -Siksi menen minä hänen luoksensa, ystäväni luo. Minun isäni puutarhassa -hän istuu ja minua odottaa tuolla... - -Hän sulkee minut syleilyynsä... Hän... - -Ahl En minä mitään pyydä, en odota häneltä. Minun onneni hänen luonansa -on minussa itsessäni, sillä se on antamisen ihana onni. - -Niin! Nyt minä menen. Minä sanon: ystäväni, suutele minua! Kallista -pääsi minun olkaani vasten ja ota kaikkeni minulta! - -Ah, Stefaan! - - * * * * * - -Te aistit, te vietit! Te näkymättömät ja hennot ja kuitenkin niin -voimalliset samalla! Te lupaatte paljon. Siinäkö on voimanne? Te -petätte aina. Miksi ei kuitenkaan usko teihin koskaan horju? - -Se oli illansuuta. Hämärtyäkin jo alkoi. Stefaan oli yksin puutarhassa, -ja Lea lähestyi häntä kuin iloiten. Iloisesti, kuten muinoin lapsena, -hän ojensi molemmat kätensä tervehdykseksi ja painuen niin käsi kädessä -vehmaan puun alle istumaan veti Stefaanin mukaansa kehoittaen: - -"Istu viereeni, ystäväni!" - -Nuori mies totteli onnellisena. Nyt siis oli täyttynyt elämä, -toteutunut se, jota hän ikävöi. - -"Niin, Stefaan! Nyt on ilta", alkoi Lea. Mutta sitten puhe loppui. -Mistäpä puhuisimmekaan? Tähdistäkö? - -"Ne nukkuvat vielä taivaan sinessä, ne pienet." - -Tähtiä hän tarkoitti ja lisäsi: - -"Mutta ne heräävät. Eikö niin, Stefaan?" - -Niin, niin. Ennenkuin onnemme tänä iltana on täysi, ovat tähdet -heränneet. Kuin hellät lapset ne sieltä korkeudestansa katselevat -onneamme silloin, hymyilevät lempeästi, ja me... - -Me olemme onnellisia. - -Eivät he paljoa puhuneet sanoin. Heidän välillänsä puhui se kieli, jota -ei korva voi koskaan kuulla, ei käsi koskaan kirjoittaa. - -"Niin, Stefaan!" Ja itse hän pani palavan kätensä Stefaanin käteen -kuten ennen lapsena. Nuori mies puristi sitä hellästi ja tunsi, että se -on nyt hänen omansa, hänelle ainaiseksi annettu... - -Lempeään, hellään yöhön kääriytyy kohta Israel, ja siellä... siellä -etäällä sijoillansa nukkuvat Egdeniinin rauhalliset viinimaat, mutta -me... - -Me olemme onnellisia! - -_Itse_ minä tahdon nyt antautua sinulle, nuori mies, kaikkineni. Itse -kietaisen herpoavan käsivarteni sinun kaulaasi, suutelen sinua -palavasti... annan sinulle sieluni parhaan ja... - -Sinä syleilet jo minua hiljaa. Minä tunnen sen. Elämän ihanin unelma on -täyttyvä... - -Minä palan... Minun aistini... se huumautunut vaimo minussa... Nyt minä -suutelen... syleilen... antaudun kuin unessa sinulle... - -"Stefaan!"... - -Hän viskautui nuoren miehen kaulaan ja... - - "Hoosianna, Daavidin poika! - Kiitetty olkoon..." - -Salama oli iskenyt! - -"Jehova!... Voi meitä!" Jo parahtaen hän hyppäsi pois syleilystä kuin -kauhistunut, kuin kuolemaa pakoon. Synkkänä jupisi hän itseksensä: - -"Se oli varoitus... enne... Se laulu..." - -Se muistutti häntä siitä, joka on "neitseestä syntyvä", hänen -elämänunelmastansa. Hän kauhistui. - -"Lea!" lähestyi hämmästynyt Stefaan hellästi. - -"Ei... ei!... Ei... ei!" karkoitteli Lea häntä kuin raivostunut. - -"Lea!" - -"Pois!... Pois... kauas!" kiivastui hän. - -Mutta nuori mies paloi, menetti malttinsa. Hän uhmasi: - -"Ei... Minä tahdon sinut." - -Minä olen janonnut sinua kuin janoon nääntyvä vettä, enkä enää luokse -päästyäni käänny! - -"Minä sinut _otan_!" uhkasi hän huumautuneena. Lea raivostui, huusi: - -"Pois!... Iäksi pois luotani!... Minä vihaan sinua!... Palvelijat!... -Väki!... Apua!... Apua!" - -Ja hän katsoi lapsuutensa ystävään vihaisesti kuin kyykäärme. Nousi jo -hälinä. Väki juoksi paikalle. Hämmästyttiin. Kuiskailtiin. Stefaan -seisoi kalpeana, Lea itse vapisi. Kuin kaksi kuollutta ruumista olivat -he toisillensa nyt. - -"Mikä?... Mikä?" hätäili Haagar. - -"Ei... ei... ei mitään... ei mitään", koki selviytyvä, vapiseva Lea -peitellä. - -"Minä vain... minä", tapaili hän, nousi ja hapuili, "minä vain... -kaaduin ja... minä... Ei se mitään, Haagar." - -Seurasi äänettömyys, synkkä ja epätoivoinen. Vihdoin alkoi vapiseva Lea -jo horjua. Vapisevat kädet Haagarin puoleen kohotettuina hän rukoili -kyynelsilmin: - -"Haagar!... Äitini!... Minua onnetonta!... Ole minulle äiti, Haagar, -vielä kerran nyt vain... Ole... oi ole... oi ole!..." - -Ja hellä vaimo sulki hänet syliinsä, ja hänet kannettiin huoneeseensa. -Ilta oli pimennyt. Hän alkoi jo hiljaa tointua. Vuoteessa -puolihoureessa, kuumeisena ja sairaana hän katsoi avonaiseen akkunaan. -Muratti repatti siinä akkunassa. Taivaan sinestä heräsivät ne hellät -tähdet, joiden hän oli uskonut tänä iltana hänen onnensa näkevän, ja -vuoren takaa nouseva lempeä kuu katseli säälien onnetonta neitoa, joka -oman onnensa juur'ikään oli sirpaleiksi lyönyt. - - - - -XII. - - -Miksi tämä näin on? Miksi minä, joka mies olen, en siinä voimallinen -ole? Miksi sinä, nainen, minulle kaikessa kaikki, se sisin olet? - -En minä sitä tiedä, enkä minä sitä tutkia jaksa, eikä minun silmäni -siihen syventyä voi... - -Sillä arvotonta on ilman häntä kaikki nyt minulle. Kylmä on minulle -ilman häntä kulta. Kuollutta on minulle ilman häntä valta, ja kunnia -ilman häntä on niinkuin tyhjää minulle... - -Siskot ja veljet, isän ja äidin, kaikki minä hänen tähtensä unohtava -olen, sillä hänessä yksin minun iloni ja onneni aina ja kaikessa on... - -Nytkin, nyt kun hän, nainen, minut hyljännyt on, käännän minä katseeni -juuri häneen. Naiseen minä nytkin toivoni asetan... - -Hänen luoksensa minä nytkin kotoani pakenen, ja hänen jalkojensa -juureen minä nytkin elämäni ja kaikkeni vien... - -Ja siksi riennän minä hyljätty nyt Jerusalemin tyttärien luo, ja ihanan -samariattaren luo minua mieleni vetää. Kuin korsi ja ruoko minä siis -naisen edessä aina ja iäti taipuva olen. - -Sillä hänen hellyyttänsä ja rakkauttansa minä alati kaipaan. Ne ovat -minulle elämä ja kaikki. Niistä minä juon onneni, kuten pimeä yö juo -lampusta valonsa, ja siksi anon minä nöyränä onneani häneltä aina... - -Aina. Kuin nöyrä lapsi minä sitä häneltä hartaasti nyt ja -iankaikkisesti rukoileva olen... - -Täysi, tyyni yö oli jo hengähtänyt maille. Eloton kuu vaelsi kelmeänä, -kaartaen laakson ylitse. Rauhalliset tähdet paloivat hiljaa kuten aina, -ja vain siellä täällä pisti epäselvästä kuutamovalosta kuin aave -näkyviin joku muhkean plataanin tai jylhän, tumman seetrin varjo. - -Mutta ei hänen lyöty mielensä nyt niihin kiintynyt. - -Äitinsä jättämää suurta perintöä hallitsi hän, Stefaan, jo itse. Hän -olikin rikas. Vasta tänä iltana hän sen täysin muisti ja tajusi. - -Lähellä puoliyötä hän kolkutti Saulin ovelle. Saul itse avasi, ja -Stefaan kysyi lyhyesti: - -"Mikä oli sen ihanan samariattaren nimi?... Seebako?" - -"Niin." - -"Hyvä! Pue itsesi, jos paikalla tahdot Jerusalemiin kanssani lähteä?" -ilmoitti Stefaan siihen lyhyesti. Saul hämmästyi. - -"Mitä?... Yhtäkkiä? Ja yöllä?" oudosteli hän, mutta se ei auttanut. - -"Jollet, niin... Ilman sinuakin lähden!" - -Ja puoliyön seudussa Stefaanin isä sai poikansa kirjeen. Siinä oli -lyhyt jäähyväinen, kiitos kaikesta, anteeksipyyntö ja ilmoitus: "Minä -en koskaan enää luoksesi palata voi." - -Ja juuri puoliyön hetkellä suhahti ruoska ja kaksi hurjaa ratsua -kiidätti ratsastajiaan halki öisen laakson. - -Hei vaan! Taakse jää, sinä kotoinen laakso! Edessäni kangastaa -Jerusalem ja Samaria ja koko maailma... - -Ja sen on määrä täyttää se tyhjyys, joka minun poveeni nyt auennut on. - -Mutta sittenkin! - -Miksi minua painostaa jo nyt aivan matkan alussa? - -En tiedä. Mutta on kuin ei soittelisi hevoseni kavio nyt tietä yhtä -keveästi kuin aina ennen... - -Niin. En tiedä. Yö vain hengähtelee mykkänä, ja hämärät rotkot -hohottavat äänettöminä kuin tahtoen huoahtaa minun sieluuni pimeytensä -ja kaikkensa. - -Mutta hei vaan. Ei se enää auta! - -Saul oli kahdeksan vuotta Stefaania vanhempi, ja hän muisti, kuinka -hänkin juuri Stefaanin ikäisenä oli miltei aivan näin lähtenyt silloin -kerran Jerusalemiin, hukkunut sen elämään ja keinunut sen virroissa. -Aamun sarastaessa he saapuivat erääseen laaksoon, pysähtyivät -hevosiansa lepuuttamaan, ja siinä Saul kävi vakavammaksi. Hän alkoi -kertoa: - -"Näin sitä minäkin silloin muinoin lähdin... Ja tiedätkö miksi?" - -Ja vastausta odottamatta hän ilmoitti halveksivasti: - -"Naisen tähden!... Rakkauden. Pyh!" - -Kiihkeästi oli hänkin silloin rakastanut. Juuri tässä laaksossa oli -hänen valittunsa koti, ja se valittu oli ensin ollut hänen ystävänsä, -mutta sitten hyljännyt hänet. Hän oli kärsinyt, sortunut entisestä -elämästänsä uuteen, tähän nykyiseen: nautintojen, aistien ja ilojen -elämään. - -"Ja tiedätkö, miksi hän hylkäsi minut?" kysyi hän. - -Stefaan pudisti päätänsä kieltävästi, ja silloin Saul selitti -morsiamensa äidiltä saaneensa tietää syyn. Tyttö oli saanut päähänsä -houreen, hullun toivon: - -"Aikoi synnyttää Messiaan. Ajatteles!" Saul lausui sen puoli-ivalla. - -"Messiaan!" toisti hän vieläkin ivallisemmin ja nauroi halveksivasti. - -"Kadotus!" pääsi Stefaanilta, sillä nopea aavistus leimahti hänessä ja -valaisi kaiken. Siinäkö siis syy! - -"Te kirotut Messias-tarut!" jupisi hän synkkänä. "Te..." - -Ja synkkä viha nousi hänessä Messiasta, Jehovaa ja kaikkia jumalia -vastaan. - -Te kirotut Messiaat taruinenne! Kostoa ja häviötä vannon minä nyt -teille. - -"Tule, Saul, ystäväni!... Jatkamme matkaa!" - -Minne? Samapa se! Umpimähkää vain kaikkia jumalia ja jokaista -Messias-petturia vastaan. - -"Hevosemme ovat levänneet... Tule!" - -Mutta Saul oli silloin hetken surullinen. Hän muisti sen nuoren tytön, -joka olisi voinut hänen elämällensä antaa oikean sisällyksen. Hän suri -sitä usein salassa, peitti surunsa julkisuudessa iloilla, haki hoivaa -mistä sai. - -Ja se nuori tyttö? Se oli huomannut pettyneensä ja onnettomana oli se -etsinyt ja löytänyt rauhansa Jordanin aalloista. - -Ah! - -Läheisessä synagogassa ilmoitti torvensoitto rukoushetken tuloa. Soiton -kaiku harhaili surullisena autiossa vuoristossa. Uniset paimenet -heräsivät vuorilla, puhalsivat torvella laumansa hereille, ja kohta ui -kaikki raikkaassa kirkkaudessa ja valossa. - -"Mutta mitäpä niistä... suruista!" käänsi Saul äkkiä kaiken. Hevoset -olivat taas virkeät. Miehet nousivat satulaan, ja yli vuorien ja -laaksojen vei hurja kulku heitä Samariaan, ihanan samariattaren -kaupunkiin. - - * * * * * - -Voi minuakin, minua Leaa, Sakeuksen tytärtä, nyt kun minä yksin olen! - -Sillä entisyys on kuollut ja kaikki tuntuu nyt raukeavan illaksi ja -yöksi. Kaivoilla on loppunut ilo ja elämä. Väsyneet mettiäiset -nukahtavat hiljaa johonkin. Niin äänettöminä nukahtavat minun muinaiset -ilonikin, ne mettiäiseni. Kaikki äänet lakastuvat, ja elämässäni alkaa -illan hiljainen, iloton ja äänetön rauha. - -Useita päiviä oli Lea vuoteen omana sairaana maannut. Hän oli hourinut -ja nähnyt kuumeisia unia. Eräänä yönä oli hän nähnyt sen toivomansa -Messiaan kuvan unessa. Vielä nytkin ja sitten aina hän muisti sen kuvan -lempeät kasvojenpiirteet ja säälivän katseen. Se oli kuumeisen ja -sairaalloisen toivon luoma unikuva, mutta se elähdytti häntä hieman. - -Nyt hän oli jo toipumassa. Hän liikuksi huoneessa, vaikka olikin vielä -heikko. Kaikki tapahtunut oli hänelle kuin akkunasta hyljättyyn -huoneeseen kurkistavaa, viimeistä, pian kokonaan riutuvaa surullista -iltavaloa. Alussa se aina koski häneen, nosti kyyneleet silmiin, mutta -nyt alkoi jo kaikki painua, ja jäljelle jäi vain joku hiljaisen -alistumisen rauha. - -"Mikä on kuollut, se on kuollut", ajatteli hän. Mitäpä siitä siis enää! -Mikä on meiltä iäksi mennyt, sitä me emme enää kaipaa, emme voi -takaisin toivoa. Haavat vain arvettuvat, ja kaiken yli levittäytyy -eloton ja iloton rauha. - -Miksi siis surisin! - -Hän puuhaili, koki nostaa pientä ruukkua, mutta ei jaksanut. - -"Ah, näitä minun heikkoja käsiäni!" huokasi hän silloin itseksensä, -alistuvasti, kuin käsillensä puhuen. Hän oli paljon muuttunut. -Muutamassa päivässä oli kasvoille ilmestynyt uusi sävy, katse oli -syventynyt, tullut surullisemmaksi ja alistuvammaksi. - -"Te käteni!... Ah, te heikot käteni!" toisteli hän puheluansa, jätti -ruukun ja käänsi tiimalasin, että hieta alkaisi vuotaa toisaanne. - -Ja niin alkoivat surulliset päivät solua hiljaa, rauhallisina ja ilman -toiveita enää. Hän oli tyynikin. Joskus vain hän itki salaa, yksin. -Muiden nähden hän aina hymyili. - -Ja kerrankin sitten: Rebekka oli häntä tervehtimässä, huomasi hänen -silmissänsä itkun jälkiä, heltyi ja kysyi: - -"Lea!... Mikä sinun on, ystäväni?" - -"Minunko, Rebekka?" hymyili hän surullisesti ja vastasi kokien kaikkea -leikiksi panna: - -"Ne ovat vain nämä minun silmäni... Ne oikuttelevat lapset!" lisäsi hän -samaa surullista hymyä hymähtäen. - -Ne ne vain joskus kyyneltyvät. Älä siis turhasta huolestu, Rebekka, älä -minun tähteni sure, sillä minä itse olen onnellinen ja tyyni. - -Ne meidän silmämme ne vain, me ihmispoloiset! - -Nyt oli isä sairastunut lopullisesti. Ei hän voinut vuoteesta nousta, -ja yötä päivää hoiti häntä Lea. Hänellä oli sanomaton tarve ja halu -jakaa hellyyttä, ja kun se oli poissa, jolle hän sitä olisi voinut -jakaa, etsi hän sitä hartaammin sen tunteen tyydytystä osoittamalla -hellyyttä isäänsä kohtaan. - -"Katso, isäni", puhui hän hänelle, "minä tahtoisin olla sinulle enemmän -kuin tytär nyt. Sinua hoiteleva äiti minä tahtoisin olla oman ilonikin -tähden..." - -Ja sairas isä puristi silloin hänen kättänsä kiitollisena, katsoi -häneen hellästi, surullisena, ja pyysi: - -"Lue minulle, lapseni, joku Daavidin psalmi!" - -"Riemuiten, isä!" Ja hän luki: - -"Herra, minun autuuteni Jumala. Minä huudan päivällä ja yöllä Sinun -edessäsi. - -"Anna minun rukoukseni Sinun eteesi tulla! Kallista korvasi minun -huutoni puoleen! - -"Sillä minun sieluni on surkeutta täynnä, ja minun elämäni on liki -helvettiä jo. - -"Minä makaan hyljättynä kuolleitten seassa, niinkuin haavoitetut, jotka -haudoissa makaavat ja joita et Sinä enää muista." - -Mikä ahdistus! Mikä ihmiselämän mitättömyys! - -"Niin me, tyttäreni, olemme kaikki Herran, meidän Jumalamme edessä", -todisti alistuva isä varmasti. Mutta sitten kääntyi lehti ja tuli -lohdutusta: - -"Sinä viet minut virvoittavalle vedelle... Sinä ravitset minut... Et -Sinä hylkää minun sieluani helvetissä... etkä salli Sinun pyhäsi -turmelusta nähdä." - -Miten luottavaa! Miten turvallista! - -"Hän on hyvä, tyttäreni!" todisti isä heikolla äänellänsä ja lisäsi: - -"Usko Häneen! Riipu alati Hänessä, Lea!" - - * * * * ** - -Tuuhean tammen alla lapset leikkivät uhria. Vuoristossa haikaili -puolisostansa eksynyt iso lintu, ja viinikuurnan sotkijat lauloivat -loitompana, vaatteet viinistä punaisina. - -Usein olivat he jo näinä päivinä näin tyynesti puhuneet. Leaa ne -puheet rauhoittivat. Hänen mielensä muuttui yhä alistuvammaksi, -kuuntelevammaksi. Hän mietiksi ja punnitsi isänsä sanoja. - -Mutta kerran hän sitten äkkiä meni tavallaan omaan asiaansa. Kuin lapsi -isältänsä hän kysyi: - -"Isä! Sinä et ole paljon puhunut siitä luvatusta Messiaasta... Niin -että milloin uskot Hänen tulevan?" - -Isä mietti. - -"Kuule, Lea", alkoi hän. "Me emme hetkeä tiedä, mutta uskon yhden: jos -hän tulee, niin voi meitä Israelin kansaa!" - -"I-isä!" - -Se huudahdus oli kuin avuttoman lapsen hätäinen rukous: Isä, sääli -minua! Älä ota pois toivoa minulta! Mutta isä yski, kokosi voimansa ja -tyynenä jatkoi: - -"Kun toivo täyttyy, niin tyhjyys jää sijalle. Sillä... Ah minun -rintaani ja yskimistäni!... Sillä..." - -Miten vaikeaa, tuskin jaksan huokua! - -"Sillä toteutunut toivo ja täyttynyt onni on arvoton aina, ja -jo-jos..." tapaili hän, "jos, tyttäreni, meiltä toivo riistetään... -vaikkapa niin, että täytetään se, niin me... me, lapseni, jäämme -köyhiksi... si-sillä... sillä toivo on enemmän kuin sen toivon -täyttyminen meille." - -Sillä toivo yksin meille on rikkautta. Niin hän selitti. Se rohkaisee -työhön, antaa elämänvoimaa, luottamusta, intoa. Kun se täyttyy, häviää -meiltä voimanlähde ja me olemme köyhiä, sillä kellepä täyttynyt toivo -on minkään arvoinen ollut. - -Vaiettiin. Isä huohotti puhumisesta väsyneenä. - -Ah minua! On kuin taas kuumenisivat sormeni ja heräisi jo kerran -väsynyt suru. - -"Niin, lapseni... Jehovan suoma paratiisi ei ollut esi-isällemme -onneksi... Hänkin, Jehova, oli erehtynyt siinä", koki heikko isä -jatkaa, huohotti ja taas lisäsi: - -"Niin voi Hän siis erehtyä siinäkin, jos..." - -Jos lähettää meille Messiaan. - -Minä sotkeudun taas yöhöni ja sumuihini, minä Israelin onneton tytär. -Ohimoissani lyö jo heikosti. Tuntuu, kuin tahtoisi isä puheillansa -sammuttaa minussa viimeiset kipinät, minun kaikkeni: riistää uskoni -siihen, jota toivon. Se toivo toki vielä virkistää ja pitää elossa -minua. - -Vaiettiin. Isän rinta kohoili vaivalloisesti, ja silmissä kajasti kuin -pian sammuva katse. - -"En minä ymmärrä, isä." - -Sinun puhettasi, isä, en käsitä. Hän lausui sen niin surullisen -miettivästi. Isäkin näytti vaipuneen mietteisiinsä. Kun yksin puhellen -hän selitteli nyt heikosti: - -"Meille... meille Israelin kansalle, lapseni, on näin hyvä... näin", -jatkoi hän yksitoikkoisesti, heikosti, "että meillä on Jehova, joka ei -ole muiden kansojen jumala. Se eroittaa meidät muista ... Se... se -estää meidät niihin sekaantumasta, hukkumasta..." - -Yskiminen keskeytti taaskin puheen. Ääni oli heikko, ja sammuva katse -oli kiintynyt johonkin ylös. - -"Jos se luvattu Messias tulisi... jos Hän olisi kaikkien kansojen -Herra, niin..." - -Niin me joutuisimme yhdeksi perheeksi kaikki. Meidän kansamme hukkuisi -siihen perheeseen. - -"Ei, Lea!" lausui hän päättävästi, ikäänkuin saaden voimaa, ja todisti -lujasti: - -"Jehova on minulle kylliksi. Hän riittää minulle. Hän suojelkoon -sinuakin nyt ja aina, ja Hänen olkoon kunnia ja valta iankaikkisesti. -Amen." - -Miten lujaa se puhe oli! Hän lepäsi rauhallisena, ja hänen luja uskonsa -oli tervettä kuin harmaa vuori, johon ei ajan hammas pysty ja jota ei -myrsky, ei mikään järkytä, ei koskaan sijoiltansa siirtää voi. - -Mykkä äänettömyys. Eivät laulaneet enää viinikuurnan sotkijatkaan, ja -tuuhean tammen alla oli autiota, sillä poistuneet olivat sieltä uhria -leikkivät lapset. - -Minä seison sumuihini sotkeutuneena, tuijotan ja hapuilen katseella -jotakin. On tyhjää, kuin ilta. Äänet lakkaavat. Ainoastaan vanha -spitaalinen Simeon laahustaa tietä pitkin. Nyt hän istahtaa jo äskeisen -puun alle ja... - -Ei mitään muuta. Toivo ja unelma alkoi järkkyä. Isän puheet vaikuttivat -nyt tehoisasti kuin ratkova veitsi, joka ompeleita auki leikkaa, ja -hänen sieluunsa alkoi sen järkkyvän sijalle levitä mykkä autius ja -iloton tyhjyys, tyhjyys, jossa ei kuulunut ystävän ääntä, autius, jossa -vain kädet hiljaa raukesivat ja ystävän muisto kuin joku kylmä ja -kaukainen kuoleman kello yöpimeydessä hiljaa ja harvakseen läppäillen -soi. - -Vain siellä etäällä... siellä. Ja kaukana vuoristossa haihatteli -hätäytyneenä vielä se iso lintu, joka oli eksynyt puolisostansa, ja -vielä loitompana hukkuivat vuoriston ääriviivat hiljaa taivaan -uinuvaan, haihtuvaan sineen. - - - - -XIII. - - -Meillä oli pieni ryytimaa ja ihana yrttitarha. Yhdessä me siinä olimme, -ja meillä oli hiljainen rauha ja ainainen äänetön ilo... - -Se yrttitarhamme oli niinkuin erämaan rauhaisa keidas. Linnut siinä -ihanasti lauloivat, ja iloinen lähde puheli kuin leikkivä lapsi... - -Ja siksi... - -Siksi oli siellä onnemme niinkuin alati kirkas, hiljainen ja kaunis -ehtootähti, joka ei sammu, ei puhu, vaan ennustaa vain äänetönnä ihanaa -unta ja rauhaisaa ja hellää yötä armaan luona ja hänen sylissään... - -Ah niin... - -Ah! Sillä minä karkoitin sinut, sinä ikävöityni, ja sinun hellyytesi -minä luotani pois työnsin... - -Ja siksi on nyt keitaani autio. Ei siellä lähde iloitse. Ei siellä -mitään minulle ole, ja minun hellyydelleni ei ole muuta kuin hieta... - -Minua onnetonta Leaa! - -Vaan jos sinä ystävä vielä palata voisit! Jospa sinä jaksaisit anteeksi -antaa ja unohtaa, niin... - -Mutta ei. Et sinä voi. Mennyt on siis kaikki minulta. Niin ovat kaikki -lähteneet kuin muuttavat linnut, jotka eivät koskaan palata voi... - -Voi minua siis! Sillä minun sieluni janoaa sinun hellyyttäsi, ystävä, -kuten janoaa kastetta Arabian kuiva, autio maa. - -Mutta isä vain yhä heikkoni. Hänen sumeissa silmissään kuvastui jo -kuoleman läheinen, lempeä tulo. - - * * * * * - -Eräällä Samarian vuoren kukkulalla oli juuri vietetty Baalin -uhrijuhlaa, ja Saul ja Stefaan olivat poikenneet sinne. He olivat -viipyneet juhlissa pari päivää. Tanssivat uhrineidot olivat saaneet -heiltä rikkaat lahjat ja avanneet heille maailmansa, sen salaisen -maailman, jossa on ainoastaan viini ja yö vuoteinensa ja salaisine -iloinensa. Ei se Stefaania ollut alussa viehättänyt, mutta sitten... - -Niin, sitten oli alkanut hieno voima vetää ja virta viedä. Hän oli -palava. Hän oli janoinen. Sama se mitä hän nyt juodaksensa sai, kun -jano poltti eikä oikeaa vettä ollut. - -"Sinä totut jo tähän!" iloitsi Saul hänen puolestansa. "Sinä löydät -ilon ja rauhan tästä, Stefaan. Tämä on vain uutta ja parempaa viiniä." - -Ehkä. Ken tietää. He ratsastivat nyt edelleen. Sen ihanan samariattaren -kaupunkia kohti he palavina samoilivat nyt. Mutta yö yllätti. - -Vuoristossa kiljuivat jalopeurat, ja hevoset tulivat vauhkoiksi. -Kerrottiin myös ryöväreitä olevan liikkeellä, ja siksi päättivät he -yöpyä laaksoon. - -Se maja, johon he yöpyivät, ei ollut varakkaan koti, ei liioin -kurjakaan se ollut. Isäntä itse, vanhahko Simeon, nukkui juovuksissa, -kuorsasi ja örisi karkeasti. - -"Nouse! Vieraita!... Nouse, Simeon!" herätteli vanha vaimo häntä. Ukko -heräsikin, kohotti partaisen, pörröisen päänsä, katsoen kuin villi, -älytön metsäläinen, ja alkoi kurkkuansa selvitellen syljeksiä ja -kakistella. - -"Rauha teille Jehovassa!" tervehti hän vihdoinkin ja irvisti suunsa -niin leveäksi, että tuuheasta parrasta paistoivat hammasrivit aivan -leukaperiä myöten. - -"E-ee, veljet!... Je-ehovan rauha teille!" toisteli hän -puoli-juopuneena vielä, ja majaan kokoontunut väki katseli vieraita -epäluuloisesti. - -"Ja te, väki!" irvisti hän niillekin. "Teillekin Jehovan, meidän -Herramme rauha!... Ö-rhöö!" röyhtäisi hän lopuksi karkeasti. - -"Ja sinulle viisaus Häneltä!" äänsi siihen joku, nähtävästi pistää -tahtoen. Mutta ei hän huomannut sitä. Vieraiden puoleen taas kääntyen -tiedusti hän heiltä, mistä he tulivat. - -"Baalin juhlilta." - -Saul vastasi sen ynseästi tiuskaisten, aivan kuin ukolle kiusaa -tehdäksensä. - -"Baalin juhlilta!" kauhistui Simeon, sillä hän oli synagogan palvelija. -"Baalin juhlilta, te pakanat!" Väki näytti liikahtavan. - -"Ja minun majaani, te Israelin viholliset!" jatkoi hän kauhisteluansa, -ja hänen irvistävästä suustansa paistoivat nyt hammasrivit kuin pedon -kidasta. - -"Ulos, te pakanoiden penikat!" - -"Ei hätäillä!" uhkaili Saul. - -Syntyi hälinä, torailu ja riita. - -"Vaimo! Hae pappi tänne! E-eh!" huusi raivostunut Simeon. "E-eeh, te -tomu ja koirat Jehovamme jalkojen alla!" - -"Jehovan!" tarttui nyt jo Stefaan halveksivasti. "Mikä se moinen otus -on?... Jehova!" - -Se tuntui monesta jo kauhealta. Että vielä Israelin miehet niin... -Riita kiihtyi, väiteltiin ja torailtiin. Yhtenä joukkona uhkailivat he -jo Jumalan rangaistuksella. - -"Hän on rankaiseva!... Maahan Hän on lyövä teidät!" jyrisi Simeon. Eräs -vaimo tarttui nyt: - -"Ja Hän, joka tulee... Joka on neitseestä syntyvä... Messias!" uhkaili -se jo Messiaankin rangaistuksella. - -"Suus kiinni, akka!" raivostui hänelle Stefaan jatkaen pilkkaansa: - -"Neitseestä syntyvä!... Mitä varten siinä neitsyt tarvitaan, kun kerran -ilman miestäkin maailmaan pääsee?" - -"Ja miksi ei yksistään miehestä?" kivahti Saul. - -Ne vain murisivat vihasta, mutta eivät vastanneet. Pilkaten äänsi -silloin Stefaan: - -"Jehovalle on helppo siten tehdä ihmetyö... Sillä katso, miten usein -neitseet synnyttävät -- äpäriä." - -"Te pilkkaajat!... Pty-hyi!" - -"Te pyhän häpäisijät!" - -Väki kävi uhkaavaksi. Vaimot sähisivät ja riitelivät. Jo kohoteltiin -nyrkkejä, mutta: - -"Ei pelätä!" - -Pappikin saapui ja alkoi nuhdella. - -"Jehovan nimeen käsken minä teitä!" koveni se. - -"Suus kiinni, sinä olemattomalle vaakkuja!... Jehovan!... Onpas -pelätti!" - -Vihdoin kiihtyi riita äärimmilleen. Väki aikoi jo käsiksi käydä, mutta -saapui pakanoiden karavaani. Sen joukko asettui ahdistettujen -matkustajien puolelle, ja yleisen melun ja huudon yhä vain yltyessä -poistuivat Saul ja Stefaan liittyen pakanoiden joukkoon, joka yötä -myöten jatkoi matkaa määräänsä kohti. - -Oli jo lähellä puoliyötä. Karavaani leiriytyi nuotiotulille. Siinä -ystävystyivät Saul ja Stefaan pakanoihin, ja yhdessä he siinä -pilkkasivat aivan kuin kilvan sekä pakanoiden että Israelin jumalia. - -"Sillä emme me niitä tarvitse... Emme me ole koskaan niiltä apua -saaneet!" Niin todistivat pakanatkin jumalistansa. Kyllästyneet he -niihin jo olivat. Eivät he enää halunneet niitä hartioillansa taakkana -kantaa. - -Me leluihimme vuoroin kyllästyvät ja vuoroin niitä ikävöivät lapset! -- -Ympärillä humisi yön pimeys. Jossain huuteli yövartija hetkien kulkua -ilmoitellen, ja erään kalliosärmän takaa pilkahti nyt alhaalla vuorien -takana kieriksivän kuun kirkas reuna. Se laajeni hitaasti. Kohta hohti -kuu kokonaisena, kieri kapean vuori-raon yli, valaisten heittämällänsä -kirkkaalla kuutamojuovalla palmujen yksinäiset latvat, ja vetäytyi -sitten hiljaa raon toisen kalliosärmän taa. - -Mutta jo sarasti aamu. Matalahkon vuorikeilan huippu leikkasi varjonsa -hiljaa punertavaan aamuruskotaustaan. Valo alkoi levitä tasaisesti. Jo -pistivät näkyviin plataanien ja seetrien jylhät latvat ja sypressien -suipot pylväät, sitten hoikat viikunapuut, ja kohta koko aamuraikas -metsä soi ihanassa aamuvalossa... Kuului jo työhön lähtevien -peltomiesten puhelu, ja jättäen leirinsä lähti karavaani -yksitoikkoisena juovana jonottamaan määräänsä kohti. - - * * * * * - -Ei sitä tiennyt, mikä siinä ihanassa samariattaressa hurmasi ja veti. -Hänen kuvansa vain painui silmään pehmeänä, ihanana, puhtaana ja -herkullisena. Se kosketti siellä hienoimpia hermoja niin lempeästi ja -hellävaroen, kuin olisi arkaillut herättää ne hereille, viemään jotain -viatonta salaista käskyä ja tietoa johonkin. - -Nyt puuhaili hän huoneessansa yksin. Upea se huone oli ja herkullinen -ja ihana kuten hän itsekin. Jokainen vaatteen laskos hyväili silmiä -pehmeästi. Ei mikään särkenyt sitä kuvaa, joka hänestä silmään -levollisesti painui. Ei mikään häirinnyt sitä sanatonta ääntä, jolla -hänen kuvansa ja katseensa hellimmille hermoille sielussa puhui, eikä -mistään kuulunut sinne maailman rauhaton melu. - -Mutta se, joka hänet näki, hän... - -Niin: En minä voi sinun huoneessasi ja sinun luonasi... ilman sinua -olla, sinä ihana vaimo! - -Mutta nyt oli hänen olennossaan jotain uutta, jotakin, jota ei ymmärtää -voinut. Rauhallisesti hän liikuskeli, antoi katseensa levähtää uutimien -laskoksissa ja puheli yksin: - -"Niin... Olkoot ne kaikki edelleenkin niin." - -Hän näytti muuttuvan hieman surulliseksi, mietti, mutta lisäsi sitten: - -"Todistakoot ne vain minulle alati sitä... sitä, mikä _oli_!" - -Sillä hän tiesi, että nyt ei sitä tule olemaan enää. - -Kaksi ratsastajaa saapui silloin. Ovelle kolkutettiin, ja huoneeseen -astuivat Stefaan ja Saul. - -"Rauha Mestarissa!" tervehti heitä Seeba rauhallisena. - -"Ja sinulle maailma ja kaikkinemme me!" oli vihjaava vastaus. Seeba -ymmärsi sen. Hän aavistikin jo ilman vihjausta, mitä varten he olivat -tulleet. - -"Me sinua etsimme, sinä ihanin naisista!" - -Sinua, sinä korvaus menetetystä, sinua, sinä... - -Niin, ystäväni Saul! Et sinä puheillasi minua pettänyt! Parhaimman luo -sinä polkuni johdit, ja minä kiitän sinua... - -"Seeba!" - -Mutta ei se hänelle pahastunut. Hymyili vain hellästi, mutta -surullisesti, säälivästi. - -"Minua etsitte!" alkoi hän sitten verkkaan, katse säälivänä, kuin -lapselle puhuen. - -"Sinua ainoaa!" - -Mutta silloin tarttui Seeba hienosti Stefaanin käteen, vei hänet -akkunan luo ja puhui: - -"Nuori ystäväni Mestarissa!... Tulet myöhään... Ei... ei", korjasi hän -äkkiä. "Tulit... et tullut liika _aikaiseen_." - -Stefaan oli kuin lumottu. Ihana nainen seisoi kuin kuva, piti häntä -hellästi kädestä kiinni, puhui edelleenkin lempeästi, hieman -surullisesti, mutta sielussa suuri rauha. Kuten äiti lapselle hän -kertoi: - -"Katso, ystäväni..." - -Minä en ymmärrä. Minä masennun. Minun vereni lakkaa kuohumasta. Sillä -_tämä_ ääni voittaa minut ja minä olen kuin lapsi ja... - -"Ystäväni", jatkoi Seeba asiaansa. "Minä..." - -Hän ikäänkuin muisteli: - -"Minä menin äsken kaivolle, ja siellä istui Messias... Miksi vavahdat, -ystäväni?... Istui Messias ja sanoi, kuinka monta miestä minulla on -ollut, ja Hän puhdisti minut." - -Stefaan aikoi irroittaa kätensä hänen kädestänsä. - -"Ei, ystävä! Älä pelkää, sillä minä olen kuin äiti sinulle", esti häntä -Seeba. "Minun suuren rauhani minä tahdon antaa sinulle." Ja osoittaen -tietä puhui hän: - -"Sinä näet tuon tien. Mene sitä myöten! Seuraa Hänen jälkiänsä, kysy -kylistä ja kaupungeista, ja kun löydät, niin Hän puhdistaa sinut, niin -ettet enää koskaan etsi sitä, mitä nyt luotani hakemaan tulit." - -Vaiettiin. Kaikki äänet, kaikki maailman ilot, kaikki salaiset himot ja -ihanat, hiljaa hiiviskelevät halut tuntuivat nyt loppuvan ja -vaikenevan. Edessä oli vain ihanan naisen outo kuva ja Jerusalemiin -päin häipyvä etäinen taivaanranta. - -Minä menehdyn. - -Mutta Seeba nosti ihanat kätensä siunaukseen ja siunasi hellästi, -rauhallisesti: - -"Hänen rauhansa ja siunauksensa vuotakoot, ystäväni, ylitsesi aina!" - -Eikä mikään hänessä ja hänen äänessänsä nytkään särkenyt sitä kuvaa, -jonka hän sieluun loi. Ei mikään häirinnyt sitä hienoa, jolla hän -silmää kosketti aina. Ja kuitenkin hän nyt kosketti niin toisin... - -Hän taltutti katseellansa kaiken sen, joka hellyydestä heräsi. Hän -taltutti sen kuten äiti katseellansa haihduttaa huolet ja itkut -lapsensa mielestä ja katsoo sinne silmistänsä levon ja rauhan. - -Hän oli "Samarian vaimo". Masentuneina seisoivat nuoret miehet. Ja kuin -harmaat varjot he poistuivat huoneesta, josta olivat luulleet -löytävänsä maallisen taivaan riemuinensa, kaikkinensa mitä lempi siinä -antaa voi. - - * * * * * - -Siispä: Voi minua! - -Sillä taas olet sinä "Messias" minun suonieni juoksulle salvan pannut, -ja minun orvot haluni olet sinä tomuksi lyönyt! - -Lintu löytää ilonsa ja pääskynen pesänsä, mutta minä en mitään löydä. -Sillä minne minä tulenkin, olet sinä kaiken jo vienyt... - -Kaiken... kaiken. Ja koko maailma on siis minulle kuin autio -vedenranta, jossa kaislat kuivuvat, muinoin niin iloisesti loiskivat ja -leikkivät aallot äänettömiksi jo uupuvat ja kaikki taukoaa ja lakkaa... - -Siispä: - -Siispä olen minä nostava peitseni sinua vastaan. Sinua olematonta -Jehovaa ja sinun Messias-taruasi ja kaikkea petosta vastaan. Minä olen -paljastava ja maahan polkeva teidät... - -Sinutkin, sinä nykyinen "Messias"... Kuinkahan mones sillä nimellä -Israeliin ilmestynyt petturi lienetkin jo! - -Siispä, ratsuni! Kiidä! Jouduta minua! Kaikkia Messiaita ja jumalia -tuhoamaan tahdon minä joutua nyt! - -Ja ratsu riensi. He olivatkin jo Jerusalemin lähimailla. Tienvieressä, -siinä vesipaikan luona, kerjäsivät repaleiset sokeat almua. Jeesuksen -kiroama kuivunut viikunapuu haparoi kuivilla, lehdettömillä oksillansa -poudan kuivaamaa ilmaa, ja sen juurella istui joukko spitaalisia -avuttomina, surkeina, apua odottaen. Ohi vaelsi raskaita taakkoja -kantavien savenvalajien pitkä, repaleinen jono, mekot savisina, ja -hieman loitompana liitelivät petolinnut vaanien tienviereen uupuneena -kuolleen kuormakamelin haaskaa. - - - - -XIV. - - -Oikein sinä silloin puhuit, ystäväni Stefaan! - -Sillä nyt on laakso tyhjä. Enemmänkin: Kotinikin tyhjenee. Ovet -joutuvat lukittaviksi. Minä olen yksin, ja minua ympäröi suuri häviön -rauha. - -Hänen isänsä näet oli kuollut. Ei hänellä nyt ollut enää muuta kuin -Haagar maailmassa. Sitä hän joskus hiljaa vaikertelikin Haagarille. - -"Ainoastaan sinä minulla enää olet." - -Mikä orpous! - -Ja yhä hellemmät siteet kutoutuivat heidän välillensä. Enkä minä enää -itkekään nyt. Kyynelittä ja alistuen minä suren. Yksin kannan minä -murheitani ja katselen autiota laaksoa, jossa ei iloa, ei elämää -minulle enää ole. - -Ja silloin... - -Niin. Kuolleet alkavat nousta nyt jo väkisinkin haudoistansa. Mieleeni -muistuu yhä useammin Stefaan. Miten toisin olisikaan voinut olla! -Ennallansa hyppisivät sadepurot ja hymyilisivät viinimaat siellä -vuoririnteillänsä. Ja... - -Mutta ei! Kuollut se kai on, mikä on kuollut ja jonka hauta on umpeen -luotu. Etäällä sinä olet, ystäväni, etkä sinä luokseni palata tahdo, ja -vanhat tutut tammet ja öljypuut vain katsovat mykkinä minuun. - -Nyt oli Rebekka hänen luonansa. Se sääli häntä kuin siskoansa. Hänen -tukkaansa se nyt hyväillen silitteli ja lohduttelevin äänin jostain -puheli. - -"Niin", tarttui silloin äkkiä Lea. "Oletko sinä onnellinen, Rebekka?" - -"Minäkö?" - -Mitä minä vastaisin? Herättäisikö kenties onneni kaipuuta ja surua -hänessä? - -"Oletko?" - -"Niin... En minä onnetonkaan ole... Sillä, katso..." - -Ja vähitellen alkoi puhe mennä vapaammin, ja povi avautui ja kertoi -avoimemmin. - -"Sillä katso, Lea... Ehkä se on niin", tapaili hän, "ehkä... tai -varmaankin niin, että vasta se..." - -Ei hän olisi tahtonut sitä suoraan sanoa, sitä lasta... - -"... se, jonka me rakkautemme palkaksi miehestämme saamme"... se... no, -lapsi... meidät vasta jalostaa... - -Ne äidin tehtävät. Vasta niissä me jalostumme, saamme kaikkemme, mitä -kaipaamme. Hän muuttui sitä selittäessään miettiväksi, vakavaksi. -Vaiettiinkin jo hieman. - -"Mutta sittenkin", lisäsi Rebekka. "Niin..." - -Taas teki mieli vaieta. Silmäkulmaan vetäytyi miettivä vaimonilme. Kai -se oli vakavaa. - -"Mitä 'niin', Rebekka?" - -"Niin!" ja hän lopetti ilmoittaen varmasti: - -"Meihin ilmestyy miehemme ja hellyyden kaipuu itsestään... -ajoittain..." - -Sittenkin kun jo olemme siihen väsähtäneet. Se ilmestyy kuin linnulle -halu lähteä taas ja taas pohjolaan pesimään. - -"Niin, Lea... Ilman miestä me olemme kuin ajatuksettomat sanat." - -Meissä olisi tyhjää ja autiota, kuten on vainiolla, jossa ei enää -kuhilasta ole. - -Seurasi vaitiolo. Puhe herätti Leassa taaskin sen hellyydenkaipuun, -josta Rebekka oli puhunut. Kenelle hyvänsä olisi hänen pitänyt saada -olla hellä, vaikka itsensä vuoksi. Samapa se, vaikka ilman vastalempeä. -Hän oli surullinen. - -Ja sitten hän äkkiä astui Rebekan luo, syleili häntä, silitteli hänen -tukkaansa ja hymyillen puheli hänelle surullisesti: - -"Niin, Rebekka!... Ehkä se on niin..." - -Ehkä on meissä se puhumasi kaipuu... se kaipuu, joka meille sitten -kuitenkin tuskaa, ehkä enemmän tuskaa kuin onnea, tai molempia -sekaisin, tuo. - -"Niin... Ehkä... Ehkä sittenkin, ystävä, niin!" - -Vaiettiin. Hämähäkki kutoi verkkoansa, ja majansa edessä, palmun -juurella, seisoi miehensä hylkäämä Samuelin vaimo. Hän seisoi kuin -kuva, värikäs puku laskoksilla, kyyneleet silmissä. Hellästi hän -puristi pientä lastaan rintaansa vasten, antoi kyyneliensä vuotaa sen -kasvoille ja oli onneton ja onnellinen samalla kertaa. - - * * * * * - -Niin se on, kuin sinä, ystäväni Rebekka, puhuit: ilman ystävääni minä -olen yksin. - -Päivä seestyy ja sumenee. Yöllä vuoroittelee kirkkaana kimaltava -kuutamo ja äänetön, painava pimeys, mutta ei minun elämässäni -kirkkauden ja pimeän vaihtelua enää koskaan ole... - -Niin, Rebekka. Taivaalla ajelehtavat vuoroin kepeät, iloiset -poutapilvet, vuoroin raskaat sadepilvet, mutta ei minun elämässäni -mitään vuoroittelua ole, sillä se minun ystävätön elämäni on kuollut ja -paareille pantu... - -Se elämäni on vainaja minulle, ja minun iloton onneni on kuin orpo ja -turvaton kaarneenpoika, jonka emo on ammuttu ja siskot pudonneet -pesästä pois... - -Pois... pois on kaikki mennyt, sillä ilman ystävää on minun elämäni -kuin yön ainaiseen pimeyteen yksin eksynyt lintu, jonka sieluun -huoahtelee vain hajanainen, mykkä ja iloton yö ja jolle ei kuulu, ei -kajasta muuta kuin pesään ainiaaksi yksin jääneiden poikasien avuton -uikutus... - -Ah Herra!... - -Ah Herra! Sillä turhaan minä Sinun psaltariasi luen. Ei se voi -lohduttaa minua... - -Ei voi. Sillä Sinä ja Sinun psaltarisi olette paljon, vaan ette kaikkea -minulle. Te lohdutatte minussa ainoastaan ihmisen, mutta jätätte -osattomaksi vaimon minussa... - -Ja siksi, Herra... - -Miten surullinen minä taas tänäänkin olen! Miten autiota ja yksinäistä -täällä laaksossa on kaikki minulle! Väkisinkin herää taas mielessä se -jo sadasti ja taas sadasti ennenkin herännyt arka ajatus: Mitähän? - -"Mitähän jos minä sittenkin Jerusalemiin lähden ja sinut, ystäväni -Stefaan, sieltä etsin!"... - -Väkisinkin jää ajatus siihen mietteeseen levähtämään, ja surullisena -katson minä sitä miettiessäni laaksoon. Siellä on tyhjää. Autioilla -vainioilla ei aaltoile vilja. Kaivoilta ei kuulu iloa, ei eloa, ja -tietä pitkin vaeltaa hidas joukko, ruumista paareilla kantaen. - - * * * * * - -Niin yksinäistä! - -Tänään minua taas painostaa tavallista raskaammin. Koetan haihduttaa -painajaistani puuhailuilla, mutta en vain tahdo siitä vapaaksi päästä. - -Iltakin jo lähestyy. On niin hiljaista... - -Koetan katsoa laaksoon. Siellä... tuolla törröttää kuin aave se -kuivunut iso öljypuu, kuivat oksat sikin-sokin harallansa. Sen juurella -kertovat Samuelin tappaneen hurskaan veljensä Hasaelin ja... Kai se -senvuoksi kuivui... - -Huh!... On kuin puistattaisi!... Minä pelkään avata isäni kuolinhuoneen -ovea ja... Ah! Siellä taas hämähäkki verkkoansa kutoo!... Miten -onttoina sen silmät katsovat! Minä pelkään yksinäni olla... - -Aurinko olikin jo painunut vuorten taa, ja laaksoon oli jäänyt vain -autio, kuoleutuva kajastevalo. Hän ei voinut nyt jäädä yksin -huoneeseensa, vaan meni toimissansa puuhailevan Haagarin luo, katsoi -häneen surullisesti ja kysyi äkkiä, kuin arkana, hitaasti anoen: - -"Haagar! Rakastatko sinä minua?" - -"Lapseni!" levitti Haagar hänelle sylinsä kuin äiti. Mutta Lea sulki -hänen levitetyt kätensä, hänen odottavan syleilynsä, syleili itse -häntä, katsoi kuin rukoillen silmiin ja anoi: - -"Jos rakastat, niin ole minulle oma äiti!... Älä koskaan jätä minua -yksin ja..." - -Hän pysähtyi siinä, aikoi jättää sanomatta. - -"Ja mitä? Sano loppuun, kulta!" - -Lea mietti. Sanoi hän toki hitaasti, hiljaa ääntäen, kuin arkana anoen: - -"Ja... jos sinä voisit sanoa, mitä tehdä pitää." - -Pää painui alakuloisena alas Haagarin rintaan nojaten, ja katse vajosi -maahan surullisena. Mutta Haagar iloitsi. Juuri tätä hän oli odottanut. - -"Tule, ystävä!" veti hän häntä akkunan ääreen, osoitti Jerusalemiin -vievää tietä ja kysyi: - -"Näetkö tuon tien!" - -Lea arvasi tarkoituksen ja huokasi. - -"Älä huokaa! Lähde! Nouda hänet takaisin, lapsi!" - -Ei hän vastannut, katsoi vain, ja mieleen nousi taas se kaipuu. Haagar -jatkoi: - -"Nääs... Ei se mitään ole!... Sinä löydät hänet... Nääs -metsäkanatkin..." - -Nekin eksyvät joskus toisistansa, puoliso puolisosta. Mutta ne löytävät -toisensa taas. - -"Usko se, Lea!" vakuutti hän lisäten: - -"Usko! Sillä rakkauden voima on suuri, ja se antaa palkaksi sinulle -paljon..." - -Ja hän hyväili ja hyvitteli, puhui ja suostutteli. Hän rohkaisi ja -selitti, miten paljon voi vaimon, juuri vaimon rakkaus. Se on luotu -suureksi, se vaimon rakkaus, sillä sen turviin on uskottu kaikkein -paras ja suojattomin: lapset, ne avuttomat, miehen onni, perhe, kaikki. -Kaikkea pitää koossa naisen rakkaus, tunne, joka on uskottu naisen -poveen. - -"Luota sen voimaan, ja sinä et väsy... Sinä et väsy... Sinä kestät ja -sinä voitat, tyttäreni!" - -Niin, niin! Ja siellä, minne he katsoivat, siellä Jerusalemin puolella -kajasti lempeä iltarusko ja punasi sitä puolta maailmaa, jonne nyt -katse niin kaipaavana kääntyi. - -Ja kun yö tuli, kun hän taas oli yksin ja tyyny alkoi kastua -kyynelistä, ei hän voinut enää pidättäytyä. Hän nousi, katsoi sinne -Jerusalemiin päin ja lausui päättävästi: - -"Niin... Minä lähden! Minä tulen, ystäväni, noudan sinut, anon -anteeksi, avaan sinulle sylini ja sanon sinulle: Tule, ystävä, tule, -sillä minä olen sinun!" - -Kointähti tuikahtikin silloin jo vuorikeilan takaa näkyviin. Se -vilkutti kirkkaana, kuin olisi tuonut viestiä siitä maailmasta, joka -nyt veti mieltä ja joka häämöitti niin etäältä ja niin monien hellien -ja surullisiksi haaltuneiden muistojen takaa. - -Mutta aikaisin aamulla alkoivat palvelijat valmistaa häntä matkalle. -Kamelit, nopeat Midianin kamelit, seisoivat jo aamutiimalla -satuloituina. Stefaanin vanha palvelija, Ruuben, odotti jo, valmiina -saattamaan häntä. Kamelit polvistuivat, ottivat nöyrinä hänet -selkäänsä, ja Haagarin siunauksien yhä vain kuuluessa alkoi -keinutteleva kulku Jerusalemia kohti. - -Niin, nyt on minussa nöyrtyvä tahto, ja vaimon-voima on nouseva ylpeänä -valtaistuimellensa minussa, sillä niin sen täytyy olla, enkä minä sille -mitään voi. - -Laitumilla nousivat karjat rauhallisina makuultansa, ja yksinäisen -synagogansa edessä seisoi hiljaisen aamuauringon valelema vanha pappi -Aaron, kädet hartaaseen rukoukseen taivasta kohti kohotettuina. - - - - -XV. - - -Ei! - -Ette te liene minua varten luodut, te Jerusalemin ilot! Sitä mietti -Stefaan usein itseksensä. - -Kauniina te ilmestytte iltaisin, te ilot. Niin te uitte yöstä esille -kuin ihanat linnut ruohokosta, mutta niin te myös häviätte, kuin häviää -uni ja aamuinen hämärä. - -Ja siispä, te ihanat Jerusalemin tyttäret... - -En minä sitä sanoa voi... Te vain ilmestytte minulle hetkinäni kuin -uni, ja yö vain tulee ja tarjoaa hymyillen armautta ja hellyyttä, ja se -menee ja vie teidätkin, ja jäljelle jää köyhyys ja tyhjyys, jossa minä -kaipaan sitä, mitä kotilaakso olisi minulle antaa voinut, _jos_... - -Niin: _Jos!_... Mutta mitäpä niistä, menneistä. Pois virranneita vesiä -ne ovat jo... Lea ja kaikki. Umpeen arvettuvia haavoja ne jo ovat... -ainakin pitäisi olla. Niin minä toivoisin sitä... - -Ja usein hän ratsasteli nyt vuoristoon ja laaksoihin, kyliin ja metsiin -yksinäisyyteen. Siellä oli toki viileää ja rauhaisaa ja tervettä. -Keuhkot saivat siellä siemauksen sitä omaa laaksoansa, johon olivat -tottuneet ja jota kaipasivat nyt. - -Eräällä semmoisella matkalla hän poikkesi tienvierellä olevaan majaan -juomaan. Isäntä, pikkuinen, ketterä ukko, jolla oli kohtuuttoman -isokönöinen nenä, elävät silmät ja pukuna kulunut mekko, möi siinä -viiniä, päihdyttävää viiniä kulkijoille. Se oli niitä huonoja majoja, -pesiä, joihin poikkeavat kaikki muut kuin rikkaat. - -Nyt siellä istui kaksi miestä viiniä juoden. Toinen oli karvoittunut, -metsäihmisen näköinen juutalainen Job. Tappelussa saadun haavan iso -arpi, joka kulki viistoon koko otsan yli, todisti, että hän tarpeen -tullessa oli valmis Mooseksen lain mukaan vaatimaan silmän silmästä, -hampaan hampaasta. Toinen oli tylsän näköinen, ruskea, voimakas pakana -Kerbus. Hänellä oli häränniska, käsivarret ruskeat ja lujat, ja -leuasta, joka muistutti kuonoa, paistoivat valkeat hampaat kuin hän -olisi alati irvistänyt. - -Huh! Tätä outoa seuraa, tätä outoa paikkaa! Mutta istun. Ei sillä -väliä. Juon viinini ja kuuntelenkin ehkä. - -Ja he puhuivat. Yksinkertaisia, köyhiä, suurkaupungin läheisyyden -epäiltäviä olennoita ne näkyivät olevan. Isäntä, se vanha, vilkas ja -ketterä ukko, linkutteli viisaasti tavantakaa silmää iskien, -vilkutellen, ja puheli aivan sormella varoittaen: - -"Se on synti juutalaiselle..." Se, että pakanan majaansa päästää ja -sille viiniänsä tarjoaa, mutta, vilkutti hän silmää: "Mutta, nääs, -Salomokin..." Silläkin oli muukalaisia emäntinäkin, vaimoina, oli -faaraon tytär, oli ammonilaisten tyttäriä. Miksi siis meidänkään tehdä -eroa ihmisillä! Pakana huitaisi kädellänsä, ja juutalaismies, Job, -kysyi nyt häneltä, omalla tavallaan tökertäen ja kiiluvilla silmillään -katsoa tuijottaen: - -"Pakana... Entäs... Se on... Mikä sinun jumalasi on?... Baal?... Hah?" - -"Ei", pudisti Kerbus kieltävästi päätänsä, ryypättyään irvisti kuin -koira, pyyhkäisi kuononsa ja ilmoitti: - -"Meillä on monta... Hyvin monta." Ja hän luetteli sormillansa, -taivutellen niitä sitä mukaa rystyistä: - -"Ensin on Osiris... sitten on... ja sitten..." - -Niitä tuli koko sarja. Isäntä vihelsi ihmetyksestä muka ja vilkutti -viisaasti silmää ja hymyili kuten vekkuli ainakin. - -"Ee-e! Siin' on jumalaa!... Ee-e!" raapaisi hän pörröistä päätänsä. -"Eh-heh! Ollapa meilläkin niin..." - -"Ja entä tuota?... Uhraatte?... Se on: auttavatko?" tiedustaa tökersi -Job edelleen, katsoen aivan pää kurolla, kiiluvat silmät palavina, -mutta vilkas äly sekaisin. - -"Niin?... Auttavatko?... Eh?" kiepsahteli ketterä, ruskeamekkoinen -isäntä-ukko. - -Ja Kerbus alkoi kertoa. Eniten pitävät he nyt niistä jumalista, jotka -ovat tyhmimpiä, niin että voi uhratessa pettää niitä. - -"Äh!... Äh!... Uhri maksaa! Uhri maksaa!" riemuitsi isäntä. Kerbus -innostui jatkamaan: - -"Sitäkin jumalaa kun silloinkin... Petettiin, nääs... Heh!" - -Uh! Minua ilettävät nyt jo kaikki Jumalat. Tuhota minä ne tahtoisin -kaikki. -- Ikäänkuin kuono irvellä kertoi pakana, miten pyhälle -krokodiilille oli uhrattu teuraslihan asemesta krokodiilinraatoa. Se -huvitti kaikkia. Naurettiin makeasti. Suu irvellä kysäisi nyt Kerbus -vuorostansa Jobilta: - -"Entäs sinulla?... Että... Heh... Mikä jumala on?" - -"Jehova!" ilmoitti Job tylsällä tokaisulla, ja viisaasti silmää iskien -lisäsi ketterehtivä isäntäukko: - -"Vanha ukko, Jehova... Vanha, mutta kova ukko, kun pauhaa!"... - -"Yks' vain?" tiedustaa tokaisi tylsä Kerbus lisää. Hänestä se oli -vähän. - -"Yksi... Yksi, niin, yksi!" - -Kerbus pudisti päätänsä moista köyhyyttä oudostellen, mutta silloin -ehätti vilkas isäntä-ukko lisäämään: - -"Mutta nyt sillä on jo poika." - -"Poika!" Kerbus aivan hölmistyi. Hampaat paistoivat leuasta entistä -valkeampina, nauravammin. - -"Ja akka?... Akkako myös?" kysyä tokaisi hän, köyhä pää moisesta -sekaisin. - -"Ei!" kielsi ukko. Pakana ei ymmärtänyt. - -"Kuinkas poika... kun ei akkaa?" meni hän tyyten sekaisin. Ukko -selittää veitikoi silloin vihjailevaa, salaperäistä: - -"Se... nääs... Ne, nääs, nämä Israelin ihanat tytöt... ne lipsarit, -ne..." - -Hän iski silmää entistä veikeämmin ja lisäsi: - -"Ne tytön vekkulit!... Ne osaavat pojallensa isän löytää..." - -Sille naurettiin. He nauroivat ja iloitsivat kuten lapset, viattomasti -aivan, kun asia nyt kerran huvitti heitä. Ukko alkoi selitellä sitä -jumalanpoika-juttua, ilmoittaen: - -"Kuuluu olevan sepän poika Natsareetista..." - -Ja hän selitti asian, kertoi kuinka taaskin eräs, joka sanoo olevansa -Messias, Jumalan poika, saarnailee ja kansa uskoo, kuten jo monasti -ennen on äkkiä ilmestyneihin Messiaksiin uskonut. Papit vainoovat sitä, -mutta pelkäävät samalla, koska uskovien joukko yhä vain kasvaa. - -"Tässä kuuluu lähellä saarnaavan taaskin", lopetti hän, raaputteli -kupeitansa, hääri viiniastioinensa ja leileinensä ja vilkutteli -viekkailla silmillänsä. - -Mutta Stefaan oli koko ajan kuunnellut äänettömänä. Nyt hän nousi, -lähti kuin ärsytetty, päätti etsiä Messiaan, josta oli kuullut ukon -puhuvan, vangituttaa hänet ja toimittaa tuomittavaksi. - -Tai vaikka mitä. Jotain rajua minä nyt vain haluan tehdä, sillä minä -olen paljon kärsinyt ja kaikkeni menettänyt. - -Sinun tähtesi, sinä "Messias", olen minä tuhoon joutunut, tullut -kaikesta tyhjäksi, joutunut nyt jo epätoivoon, ja epätoivoisena minä -syöksyn nyt sinua vastaan, kostamaan kaiken sinulle. - - * * * * * - -Ah minua! - -Sillä niin se on: En minä sinusta, ystäväni, etsinyt iloja ja -nautintoja. Enempää ja suurempaa minä sinusta etsin, sinun hellyyttäsi -minä sinusta etsin... - -Iloja ja nautinnoita voivat muutkin, sinun siskosi, minulle antaa. -Mutta sitä muuta he eivät minulle antaa voi. - -He eivät siis voi korvata sitä, jonka sinä minulta kielsit, ja siksi -olen minä nyt tyhjä, ja minun iloni ovat kuin autioita, ja niinkuin -kuoleman ääniä ne ovat... - -Ja siksi olen minä nyt altis uudelle, altis sille onnelle, joka minua -odottaa ja joka kaikesta luopumisessa on... - -Sillä se hetki on tuleva, jolloin vaistoni sanoo minulle: - -Luovu kaikesta! -- sanoo se minulle -- sillä maailman voi voittaa -itsellensä ainoastaan luopumalla siitä... - - * * * * * - -Te onnen ja kaiken orvot maailmassa! Vaikka te olisitte niinkuin -turvattomat linnut, niin älkää peljätkö, vaan rientäkää luokseni! - -Jos teille ei suo rakkautta isä, ja jos äitikin teiltä sylinsä sulkisi -ja ystävä ja puoliso hellyytensä kieltäisi, niin tulkaa luokseni, te -osattomat ja orvot lapset, ja minä korvaan sen kaiken teille. - -Ja niin löysi Stefaankin Jeesuksen, jota tuhoamaan hän oli lähtenyt. -Tämä saarnasi suurelle, hiljaiselle joukolle tammien ja öljypuiden -ympäröimässä paikassa ja hartaan auringon taivaalla hiljaa paistaessa. -Mieli ynseänä pysähdytti Stefaan ratsunsa siihen lähelle, öljypuun -alle, ja jäi kuuntelemaan. - -Ja Jeesus saarnasi: - -"Ja yhdellä miehellä oli kaksi poikaa." - -Rauha levisi Hänen sanoistansa yli kaiken kuin päivänpaiste, joka Hänen -kasvojansa kirkasti. - -"Ja nuorempi sanoi isällensä: isä, anna minulle se osa tavaroista, mikä -minulle on tuleva. Ja hän jakoi tavaransa pojillensa." - -Kuulenko minä oikein? Lausuuko Hän niin sen sanan: "Isä"?... Niin -toisin kuin muut, vai... Pettääkö kuulo minua? - -"Ja nuorempi poika meni ja tuhlasi kaiken omaisuutensa -irstaisuudessa!"... - -Ei... Minua väsyttää. Vuotaako ehkä voima pois minusta?... Ja mikä -voima? - -"Ja tuli suuri hätä siihen maakuntaan... ja hän rupesi hätäytymään ja -kauhistumaan." - -Kuulkaa, te pienet kukkaset siellä kedolla ja te hartaat puut siellä -lehdossa! Rauhoittukaa, te ihmismielet! Sillä en minä kuitenkaan teitä -hylkää, en teitä orvoiksi jätä. - -"Ja hän rupesi yhden maakunnan kauppamiehen palvelijaksi, ja se lähetti -hänet maakyliinsä kaitsemaan sikoja." - -Minun voimani nöyrtyvät jo kuin lapsi. Voi meitä, joilla ei ole lempeää -isää! - -"Ja hän pyysi täyttää vatsansa ravalla, jota siat söivät, mutta ei -kukaan hänelle sitäkään antanut." - -Voi meitä, joille maailma on armoton ja kova... meitä, joiden päät -painuvat alas, kun Sinä meille rauhaa ja lempeyttä julistat! - -"Mutta koska hän mielensä malttoi, sanoi hän: Minä palaan isäni luo ja -sanon hänelle: 'Isä! Minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun -edessäsi ja en ansaitse, että sinä minua pojaksesi sanoisit.'" - -Herra! Minä jo hajoan ja väsyn! En minä jaksaisi kuulla, sillä Sinun -lempeytesi ja Sinun nöyrä rauhasi musertaa minut ja nöyryyttää minut, -Herra... - -"'Mutta tee minut yhden palvelijasi vertaiseksi!' Ja hän palasi isänsä -luo ja sanoi: 'Isä!'"... - -Isä!... Mikä hellä sana, kun Sinä, Herra, sen lausut! - -Sillä ainoastaan teidän korvissanne on tämä Isä-sana tähän saakka -soinut, mutta minä olen painava sen teidän sydämiinne ja te olette -saava uuden ilon ja... - -Ah Herra! Meidän orvot sydämemme alkavat avautua, ja niiden salaiset -haavat alkavat jo hiljaa vuotaa... Sillä... - -"Kun hänen isänsä hänet jo kaukaa näki, juoksi hän vastaan, armahti -häntä, lankesi hänen kaulaansa ja suuta antoi hänelle ja sanoi: - -"'Tämä minun rakas poikani oli kuollut ja virkosi taas. Hän oli -kadonnut, mutta on löydetty nyt.'" - -Herra Jeesus Kristus! Me olemme edessäsi kuin katuvat ja palvovat -lapset! - -Sillä mikä uusi rauha on Sinun sanoissasi ja mikä uusi hiljainen ilo -odottaa meitä Sinun isäsi huoneessa, Herra! - -Sillä Sinä levität rauhasi kaiken yli, kukkaisten yli kedolla ja -hartaan metsän yli ja... - -Niinkuin morsiamen sinä puet siihen rauhaan kaiken. Niinkuin äiti -tyttärensä pukee häihin, niin vaatetat Sinä kaiken anteeksiantamuksen -ja levon ihanuudella. - -"Lapset! Rauhan minä annan teille. Minun rauhani minä teille annan. - -"En minä anna teille sitä rauhaa, jonka maailma antaa! - -"Älköön siis teidän sydämenne murheellinen olko ja älkää peljätkö, -sillä minä voitin maailman! Amen." - -Amen, sillä sinua, maailma, jota me etsimme, ei siis enää meille ole! - - * * * * * - -Ilta jo lähestyi. Öljymäen rinteillä pitenivät varjot, ja sen itäinen -puoli oli peittynyt tummaan pimentoon. - -Äänettömänä, miettivänä ratsasti Stefaan saarnapaikalta kaupunkia -kohti. Hänen sisälmyksiänsä poltti. Ei se ollut luonnollista janoa, -mutta juoda hänen teki mieli. Ja hän poikkesi taas aamulliseen -viinimajaan, istahti synkkänä ja mietiksi. - -"Viiniä!" käski hän. Isoa könönenäänsä syyhytelien ehätti ukko sitä -tuomaan. Majassa oli nyt muutamia uusiakin miehiä, pakanoita ja -juutalaisia, savenvalajia ja kulkijaväkeä sekaisin, mutta yhä -istuksivat siellä ne kaksi aamullistakin, Job ja Kerbus. He olivat -päihtyneet ja olivat nyt joutuneet riitaan jumalistansa. Kumpikin kehui -omaansa ja solvasi toisen jumalaa, ja ukko itse koki sovitella, kääntää -leikiksi kaiken. Nyt ne riitelivät ja kinasivat aika tiukasti: - -"Heh, sinä!... Mikä sinun jumalasi on! Jehova, sanon!" haukkua tolkutti -tylsä pakana, aivan kuin älytön hölmö, sylkäisi halveksumissylen Jobin -jumalalle ja ynseili: - -"Ei ole akkaakaan... Mutta poika on!... Heh!" - -Job kirosi, mutta pakana vain yltyi. - -"Toisen akkaa!... Pty-hyi!" riiteli hän. - -"Pakana!... Koira!" raivostui Job ja haukkui Kerbuksen jumalia: - -"Raadon lihaakin!... Omaansa tuota!..." irvisti hän kita auki kuin -älytön peto, ja se haavan arpi aivan kuin paistoi yli otsan. - -"Miten tyhmä! Jumalasi, tarkoitan!... Heh!" kinasi hän kokien tylsin -elein tolkuttaa sitä aamullista juttua krokodiilille-uhraamisesta, sitä -peijausta. Nousi ankara riita. - -"Koirat!... Pakanat!" jatkoi hän haukkumistansa. Veret kuohahtivat. -Jatkettiin. Pakana ojenteli jo petkelemäisiä käsivarsiansa. Nyrkit -nousivat iskuun, ja kohta he tarrasivat toisiinsa käsiksi, kumpikin -oman jumalansa kunniaa ja valtaa siten puolustaen. He tappelivat niistä -jumalistansa täydellä antautumisella ja viattomasti kuten lapset -leluistansa. Toisetkin alkoivat käydä uhkaaviksi, kukin oman miehensä -puolesta. - -"Pakana!... Koiran syöjiä... ne sinun jumalasi!" huusi tylsä Job, -silmät kiiluvina kuin tiikerin. - -"Toisen akkaa... Jehovasi!... Heh! Ilman häitä..." - -"Hys!... Hys!" sovitteli ketterä isäntä-ukko häärien, pani leikiksi, -pyyteli, selitteli: - -"Heitä tora!... Herkeä!... Jos ilman häitä, niin... Heitä!... Poika -häät pitää..." - -Stefaan lähti. Olikin jo ilta. Taivaalle alkoi syttyä palava tähti -toisensa perästä. - -Mutta uusia ne tähdet nyt tuntuivat hänelle olevan. Ne vanhat alkoivat -jo sammua hänessä. - - * * * * * - -On kuin painostaisi minua. Yön hiljaisuus peittää jo kaupungin ja maat. -Siellä jossain salaisuuksissansa heräävät vain yö-ilot... siellä niissä -kätketyissä majoissa ja asumuksissa... - -Huh!... Huoneenikin on hämärä, ja minä olen yksin... - -"Sinä!... Hei!" löi äkkiä tullut Saul häntä silloin iloisesti, -tervehtien olalle. Hän olikin nyt iloisempi ja repäisevämpi kuin -tavallisesti. - -"Tiedätkös mitä!" kerskui hän. Hänkin oli nyt kuullut Jeesuksesta. -Oppineet sadukealaiset olivat siitä puhuneet seurassa, josta hän juuri -tuli. He olivat siellä pilkalla määritelleet ilmestyneen Messiaan -olemuksen ja hänen suhteensa Jumalaan ja Jumalan suhteen häneen, sen -hänen oman oppinsa mukaan, että hän on muka Jumala ja samalla Jumalan -poika. Sitä määrittelyä Saul nyt selitteli ystävälleen aivan rentonaan. - -"Jumala, näätkö Stefaan, on siittänyt pojan, mutta..." - -Mutta kun Hän, Jumala, ei voi jakautua, koska Hän on yksi ainoa, niin: - -"Hän on siis siittänyt ja synnyttänyt -- oman itsensä!... Hei!" - -Hän nauroi. Ei hän innoissansa huomannut sitäkään, että Stefaan katsoi -häneen surullisesti. Hän luuli sen vain tätä pulmaa mietiksivän. Hän -jatkoi: - -"Hän on siis nyt itse oma isänsä, ja Hänellä on poika, joka on isänsä, -siis pojan oma poika!" - -Hän nauroi sille raikkaasti. Näki, että hän nautti siitä. - -"Poika oman itsensä poika ja isä... ja isä... Jehova, se juupeli, minkä -perhesotkun laittoi ukko itsellensä", käänsi hän riemuisan ivansa, -vihelsi ihmettelynsä ja lopetti. - -"No eikös ole ukolla perhe kunnossa ja sukupuu selvempi kuin Aabrahamin -siemenellä Aadamista lähtien hamaan minuun Sauliin, Abnerin poikaan -saakka!... Jumpsis ja hei!" - -Nyt sen siis, ystäväni tiedät: - -"Että muna on muninut itsensä. Jumala synnyttänyt itsensä omana -poikanansa. Ja niin päässyt isä-ukoksi itsellensä..." - -Ja miten rento ja raikas hän oli nyt! - -Mutta ei, ystäväni! En minä nyt jaksa... en minä voinekaan enää -ymmärtää sinua ja sinun pilkkaasi, sillä... - -Niin... Sillä minussa mahtanee itää joku uusi elämä. - -Siksi katsonkin minä nyt yhä syventyvään yöhön. Mäillä ja vuorilla -lepäilee syvä, salainen yövalo. Kirkas kuu nousee hohtava valoisena, -kuin Öljymäen takaisen laakson syvyydestä, ja se valaa nyt jo -kelmeähköä, köyhää valoansa pimeänä huokaavan yön yli. - - - - -XVI. - - -Lohdutusta minä saarnaan ja minä olen Rauhan päämies, mutta... - -"En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekkaa"... ja: "miekan pitää -tunkea sinunkin sydämesi läpi, että monen sydämen aivoitukset -ilmoitettaisiin". - -Ruuben, Stefaanin vanha palvelija, oli, kuten jo sanottu, lähtenyt -viemään Leaa Jerusalemiin. Hän oli paljon vanhentunut, masentunut. -Stefaanin poistuminen ja perheen murhe oli hänen murheensa, ja hänkin -riemuitsi toivosta löytää nuori herransa ja ystävänsä, voida tuoda -hänet takaisin, nähdä laaksossa onnea ja iloa kuten muinoin ja nähdä -Lea onnellisena Stefaanin rinnalla. Raskasta oli nyt jo hänen -astuntansa, mutta huoliansa hän yhäkin peitteli leikinlaskuillaan, -joilla hän koki pitää Leaa iloisena. - -Ja läpi laaksojen ja yli vuorien kävi kulku. Tuttuja ne monet paikat -Lealle olivat uhrimatkojen ajoilta. Siellä on taas se ja se vuori, -siellä se kaupunki, se ja se laakso ja... - -Mutta joudu, kameli! Älä väsy! En minä nyt pyhistä paikoista, en -muistoista. Ystäväni luo minä nyt riennän, ja siksi, kameli kulta, älä -hidastele, sillä minä palan nyt jo ikävästä. - -Ja mitä lähemmäksi Jerusalemia hän tuli, sitä kiihkeämmäksi hänen -ikävänsä ja kaipuunsa lämpeni. Hän laski hetket, matkat, kuvitteli -tuloansa, jälleennäkemistä, antautumistansa, sovintoa, onneansa. -Jokainen hermo eli hänessä hienoimpiansa myöten. Jokainen -suonensykähdys löi samaan ajatukseen koskettaen. - -"Stefaan!" Erilleen häipyneet metsäkanat löytävät toisensa, sanoi -Haagar. Miksi emme me löytäisi toisiamme? Haihtuneet vedet kokoontuvat -taas yhteen, mereen. Miksi pitäisi meidän koko ikämme harhailla -erillämme? - -Ei, ystävä. Minä olen nyt jo varma siitä. - -Ja yhä kiihkeämmin hän hoputti: - -"Hops, kameli! Kiiruhda ja riennä. Minä etsin ystävääni! Jouduta siis, -etten minä liika myöhään tulisi!" - - * * * * * - -He kulkivat miltei yötä ja päivää. Kamelit alkoivat väsyä. Ruuben koki -pitää mieltä vireillä puhellen: - -"Tuollakin lehdossa lintuset... Noin parittain ja iloisesti..." - -Niin, niin, Ruuben! Kunpa vain joutuisimme! Ruuben jatkoi, puhui nyt -Stefaanista: - -"Ei hän koskaan turhia, ei vihassakaan... Aina oli hän kuin... kuin -oikea... eikä kuin väärä..." - -Luota siis häneen! Ei hän ole suuttunut, ei hylkää, lohdutteli hän -sillä. - -Aivan niin! Äärimäinen olet sinä, ystäväni, iloissasi, suruissasi, -kaikessa. Altis olit sinä kaikelle, veljestyit kaikkeen, mikä tiellesi -osui, veljestyit alttiin sieluin, elit heidän elämäänsä, alttiimmin ja -herkemmin kuin he itse, ymmärsit heidän ilojansa, kuulit heidän -suonensa sykinnän. Tyydyit siihen, mitä heissä itsessä jo oli, sait -siitä ilosi ja hyväsi etkä etsinyt heistä sitä, mitä itse halajat, että -heissä ollut olisi... Sinä olit kaikessa koko sielullasi, ja siksi minä -rakastan sinua, kaipaan ja ikävöin sinua... avaan sinulle poveni ja -alati kuumeisin huulin toistan hellää kutsuani: - -"Ystäväni!... Stefaan!" - - * * * * * - -Heidän kamelinsa olivat Jerusalemia lähestyttäessä ajosta uupuneet, -mutta ei Lea malttanut niiden lepäämistä odottaa. He ostivat aasit -ratsuiksensa ja kulkivat lopputaipalia niillä ajaen. - -Niin lähestyivät he ikävöityä kaupunkia. Aasitkin alkoivat jo väsyä, -sillä niitä oli alinomaa hoputettu, ja eräässä kylässä, aivan kaupungin -lähellä, täytyi heidän pysähtyä niitä lepuuttamaan. Ruuben sitoi ne -puuhun, Lea lähti kävelemään aikansa kuluksi, ja Ruuben poikkesi -erääseen majaan. - -Ja siellä nyt näkyi jo Jerusalem. Jehovan kiitos! Nyt minä löydän -sinut, ystävä. Nyt minä kadun edessäsi, anon anteeksi. Nyt... - -Hän oli kävellyt tovin matkaa. Hän oli varma, että hänen onnensa on nyt -täyttyvä aivan hetkessä. Hän kääntyi takaisin, palataksensa aasien luo -ja jatkaaksensa matkaansa. Huomaamattansa oli hän kulkenut paikalta -pitkät matkat, ja vähintään tiiman oli nopeakin paluu viepä aikaa. - -Hän kiiruhti. Paluutie nousi nyt vuorenrinnettä laaksosta taas ylös, -kauas korkeuteen, luikerrellen jyrkänteitä kierrellen kuin mato. Hän -kiiruhti kulkuansa, laski onneansa, jouduttautui. - -"Me", laski hän vieläkin ja viimeisen kerran, "me käymme taas -ryytimaahamme kuin unesta havahtuneet lapset..." - -Seppelpäin tai kiharat valtoimina. Ei ole anteeksiantamista, ei -muistojakaan mielessä. Olemme vain nukahtaneet ja nähneet unta ja nyt -havahdumme ja käymme onnellisina leikkiimme keitaaseemme, ja... - -Ja lähteemme keitaassa siellä, se nyt nukkuva lapsi, se herää iloiseen -haasteluunsa. Se tervehtii meitä ja sanoo meille: - -"Te rakkaat!" - -Ah teitä, te lapset! Ah teitä, te toisenne löytäneet pienet! - -Mutta mitä? Vuorilta laskeutui vastaan ihmisvirta. Kuin nuora tai puro -solui sen pitkän-pitkä jono mutkittelevaa tietä myöten yhä alemma. Sen -alkupäätä ei näkynyt, ei loppuakaan, sillä tienmutka peitti sen. - -Ja äkkiä helähti laulu aivan läheltä, siitä tienmutkan takaa: - - "Hoosianna, Daavidin poika!" - -Hän hämmästyi, vavahti. Laulu läheni. Se oli riemuhuutoa, jota suuret -joukot veisasivat. Nyt tuli jo jonon pää vastaan, mutkan takaa -ilmestyen. Hän väistyi tiepuoleen kuin pelästynyt. Etumaisena kulki -nuori mies, palmunlehvä kädessä, ja lauloi täysin rinnoin. Se tuli nyt -jo kohdalle, pysähtyi. - -"Lea!" - -"Stefaan!" pääsi häneltä hämmästynyt huudahdus, ja hän tuijotti -Stefaaniin kuin kivettyneenä. - -Mutta Stefaan oli iloinen, rauhallinen. - -"Niin, Lea! Me löysimme Messiaan", todisti hän kasvot ilosta -loistavina. - -Mutta jono suoltui ja työnsi pois tieltä. Iloinen laulu ja heiluvat -palmunlehvät sekoittivat yhdeksi ainoaksi riemuksi kaiken. - -"Seuraa Häntä, Lea!" kehoitti vielä Stefaan ja jatkoi kulkuansa -palmunlehväänsä hänelle jäähyväisiksi heiluttaen: "Seuraa!... Katso!" - -Hän tulee! - -Hän! - -Ja silloin Lea näki Hänen kasvonsa. Ne olivat ne samat -kasvojenpiirteet, jotka hän oli kerran unessa nähnyt. Hän seisoi kuin -kivipatsas, mitään selvästi tajuamatta, ja antoi kuin kaikelle kuollut -jonon suoltua ohi. - -Viimeisenä tuli silloin vanha Ruuben ja valitti: - -"He ovat ottaneet aasimme, Lea!" - -Sillä hänen aasillansa ratsasti nyt Jerusalemiin se Messias, josta hän -niin paljon uneksinut ja kärsinyt oli. - -"He?... Aasimme?... Ruuben!" - -Mutta pysähtykää, sanat, huulilleni, sillä en minä enää puhua tahdo. Ei -ole minulla enää maailmaa, mihin aasilla ajaa, sillä... - -Sillä minä tajuan, että Hän on vienyt iäksi ystäväni minulta. Tässä -ovat siis minulta loppuneet jo kaikki elävät polut ja tiet, ja on -alkanut iäisyys ja yö... - -Amen, sinä elämäni siis! - - * * * * * - -Niin, Voi minua! - -Sillä nyt minä muistan isäni sanat: "Voi Israelia, jos sen toivo -täyttynyt on!" - -Sillä _jos_ se nyt täyttynyt on, niin ei minulla itselläni silloin enää -maailmassa mitään ole... - -Ei yhtään mitään. Sillä minun ystäväni Stefaaninkin on Hän ottanut -minulta. Häntä hän seuraa ja on minulle lopullisesti ja ainiaaksi jo -kuollut. - -Ja siksi ympäröi minua nyt autius ja tyhjyys, ja minusta itsestäni käy -kuoleman haju -- enkä minä kuitenkaan kuollut ole, en kuolemanrauhaa -saada voi... - -Minä olen muukalainen kodissani ja vieras itseni edessä. Minun jäseneni -käyvät sotaa keskenänsä, ja minun vereni jakautuu kahtia, sillä paras -on minusta nyt pois pisartuva... - -Ja siksi tahdon minä muistaa isäni sanoja: "Jehova on kylliksi minulle. -Hän riittää meille." - -Ne sanat minä ainiaaksi mieleeni painan, ja yhä lähemmin minä puristaun -Sinun isällistä rintaasi vasten, Jehova, minun Herrani ja minun -Jumalani. - -Ole minulle armollinen, sillä minä olen elävä vainaja elävien maassa! -Ole armollinen, Herra, Israelin ainoa Jumala! - -Sinun olkoot kaikki minun ajatukseni nyt ja aina iankaikkisesti. Amen. - - * * * * * - -Hän oli harhaillut Jerusalemin synkillä kaduilla kuin henki, jota ajaa -kylmä tuuli. Kolkkoja ne kadut olivat hänelle, ja kuollutta ja kylmää -oli maailma ja kaikki. Turhaan kutsui hopeatorven soitto temppeliin, -sillä ei hänen mielensä nyt missään ollut. - -Nyt oli kolea, harmaa päivä, kadut tyhjiä, autiota kaikki. Autio oli -hänen sielunsakin, kun hän haamun tavoin katua harhaillen kulki. - -Silloin alkoi vastaan tunkeutua ihmispaljous. Etumaisena siinä mies -kantoi ristiänsä. Hän tunsi sen. - -"Se on Hän!" - -Pimeys levisi silloin hänen kasvoillensa, ja järki tuntui sammuvan -tyyten. Mykkänä hän vetäytyi seinäviereen, painui siihen pelokkaana -kuin pienoinen pyy mättään turviin. Hän antoi tungoksen mennä ohi ja -peitti kasvonsa molemmin käsin, ettei mitään näkisi. Hän tunsi, miten -veri hänen suonissansa alkoi väristä ja vapisten virrata, kuin -sekoittua. Polvet ja kaikki jäsenet vapisivat, ja äkkiä pääsi häneltä -epätoivoinen parahdus: - -"Voi minua!" - -Se oli kuin tulikipinä, joka kuiviin sydämiin sattui. Se tarttui niihin -kuin tuli taulaan tarttuu, ja kohta huusivat monet ja monet naiset -valittavaa: - -"Voi meitä!" - -Se huuto levisi kuin kulovalkea. Lapset itkivät, tietämättä mikä hätänä -oli. Hätä vain oli tarttunut heihin, ja niin levisi ja paisui huuto: - -"Voi meitä!" - -Ja Jeesus kääntyi silloin ja sanoi: - -"Jerusalemin tyttäret! Älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja -lapsianne! - -"Sillä jos he tämän tekevät tuoreessa puussa, mitä silloin kuivassa -tapahtuu." - -Tungos meni jo ohi. Lea avasi silmänsä, vilkaisi ja alkoi paeta kuin -kuolemaa. Etäältä vain kuului äskeinen, yhä loittoneva valitushuuto, ja -koko hänen elämänsä oli nyt kuin hyljätty, autio keto, jossa verinen -ristinpuu häämöitti hirmuisine kauhuinensa. - - * * * * * - -"Mutta kuudennesta hetkestä hamaan yhdeksänteen oli pimeä. Aurinko -pimeni ja..." - -Eräässä kadunkulmassa seisoi joukko sadukealaisia ja heidän joukossansa -Saul, puhuen tapahtumasta, ristiinnaulitsemisesta. Kylmänä pisti -silloin Saul: - -"No niin... Hänestä _voi_ nyt tulia se 'Messias', koska ne surmasivat -hänet _aikanansa_..." - -Ne toiset kieltäjät eivät ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti sillä -"aikanansa"-sanalla ja muilla. Kuin myrkyllisesti puraisten lisäsi -silloin Saul: - -"Ennenkuin hän ehti jatkaa sukuansa ja tehdä 'Isästänsä' -- siis -oikeastaan itsestänsä -- isoisän..." - -Aikaisessa kuolemassa siis oli Hänen ainoa voimansa ja mahdollisuutensa -joksikin aikaa yksinkertaisten Messiaaksi kohota. - -Ja silloin: - -"Maa järisi ja kalliot halkeilivat ja monta pyhäin ruumista nousi -haudoista ja tulivat pyhään kaupunkiin ja ilmestyivät monelle." - - * * * * * - -Oli taas kolea, harmaa päivä. - -Hapset hajallansa juoksi Lea silloin katua pitkin ja ulos kaupungin -portista, sinne, missä tuomitut kuoliaaksi kivitettiin. - -"Voi minua!" vaikeroi hän menehtyneenä. Hän tuli kentälle. Siinä makasi -kivitetyn murskaksi runneltu ruumis. - -"Stefaan!" Hän kumartui ensimäisen marttyyrin ruumiin yli, suuteli sen -kasvoja palavasti, huusi ja valitti ja itki: - -"Stefaan! Minä, minä yksin syyllinen ja onneton olen! - -"Armaani! Minä sinut hylkäsin ja pois sinut luotani sysäsin ja isäsi -kodista karkoitin sinut! - -"Ja siksi hajotkoot nyt hapseni kaikkiin tuuliin ja jääköön minuun vain -ruumiini haju ja yksinäisyyden ja autiuden tunne! - -"Ah Herra! Yksinäinen ja vieras olen minä nyt itsenikin edessä ja -muukalainen siinä tuskassakin, mikä minulle enää maailmasta ainoana -jäljellä on..." - -Ja hän painui istumaan, ruumiin yli kumartuneena. Hänen kyyneleensä, -jotka vuotivat kuolleen kasvoille, olivat niinkuin sade, ja ylhäällä -hänen päällänsä leijaili vaaniva korppikotka. - - * * * * * - -"Ja minä olen näyttävä, kuinka paljon sinä olet kärsivä minun nimeni -tähden!" - -Miten kivikovaa! - -Oli jo tapahtunut paljon. Ystävänsä kohtalosta raivostuneena oli Saul -syössyt kaikkia Messiaita tuhoamaan. Hän oli siinä mielessä liittynyt -näön vuoksi uudelleen pappeihin, matkustanut Damaskoon ja istui nyt -Messiaan tähden vankeudessa Paavalin nimellä todistaen Hänen -jumaluuttansa alttiin sielunsa kaikilla voimilla. - -Mutta sillä paikalla, missä Stefaan kivitettiin, näkivät ohikulkijat -vuosikausia sen jälkeen joka päivä istuvan ja itkevän naisen, ja kaikki -he tiesivät, että se oli Sakeuksen tytär, yhä lakastuva, paljon -kärsinyt ja ihana Lea. - - - - - - - - -End of the Project Gutenberg EBook of Israelitar, by Algot Untola - -*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ISRAELITAR *** - -***** This file should be named 52284-8.txt or 52284-8.zip ***** -This and all associated files of various formats will be found in: - http://www.gutenberg.org/5/2/2/8/52284/ - -Produced by Tapio Riikonen - -Updated editions will replace the previous one--the old editions will -be renamed. - -Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright -law means that no one owns a United States copyright in these works, -so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United -States without permission and without paying copyright -royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part -of this license, apply to copying and distributing Project -Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm -concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, -and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive -specific permission. If you do not charge anything for copies of this -eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook -for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, -performances and research. They may be modified and printed and given -away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks -not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the -trademark license, especially commercial redistribution. - -START: FULL LICENSE - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full -Project Gutenberg-tm License available with this file or online at -www.gutenberg.org/license. - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project -Gutenberg-tm electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or -destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your -possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a -Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound -by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the -person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph -1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this -agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm -electronic works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the -Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection -of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual -works in the collection are in the public domain in the United -States. If an individual work is unprotected by copyright law in the -United States and you are located in the United States, we do not -claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, -displaying or creating derivative works based on the work as long as -all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope -that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting -free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm -works in compliance with the terms of this agreement for keeping the -Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily -comply with the terms of this agreement by keeping this work in the -same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when -you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are -in a constant state of change. If you are outside the United States, -check the laws of your country in addition to the terms of this -agreement before downloading, copying, displaying, performing, -distributing or creating derivative works based on this work or any -other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no -representations concerning the copyright status of any work in any -country outside the United States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other -immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear -prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work -on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the -phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, -performed, viewed, copied or distributed: - - This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and - most other parts of the world at no cost and with almost no - restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it - under the terms of the Project Gutenberg License included with this - eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the - United States, you'll have to check the laws of the country where you - are located before using this ebook. - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is -derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not -contain a notice indicating that it is posted with permission of the -copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in -the United States without paying any fees or charges. If you are -redistributing or providing access to a work with the phrase "Project -Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply -either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or -obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm -trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any -additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms -will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works -posted with the permission of the copyright holder found at the -beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including -any word processing or hypertext form. However, if you provide access -to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format -other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official -version posted on the official Project Gutenberg-tm web site -(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense -to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means -of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain -Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the -full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works -provided that - -* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed - to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has - agreed to donate royalties under this paragraph to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid - within 60 days following each date on which you prepare (or are - legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty - payments should be clearly marked as such and sent to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in - Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg - Literary Archive Foundation." - -* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or destroy all - copies of the works possessed in a physical medium and discontinue - all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm - works. - -* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of - any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days of - receipt of the work. - -* You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project -Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than -are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing -from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The -Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm -trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -works not protected by U.S. copyright law in creating the Project -Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm -electronic works, and the medium on which they may be stored, may -contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate -or corrupt data, transcription errors, a copyright or other -intellectual property infringement, a defective or damaged disk or -other medium, a computer virus, or computer codes that damage or -cannot be read by your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium -with your written explanation. The person or entity that provided you -with the defective work may elect to provide a replacement copy in -lieu of a refund. If you received the work electronically, the person -or entity providing it to you may choose to give you a second -opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If -the second copy is also defective, you may demand a refund in writing -without further opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO -OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT -LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of -damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement -violates the law of the state applicable to this agreement, the -agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or -limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or -unenforceability of any provision of this agreement shall not void the -remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in -accordance with this agreement, and any volunteers associated with the -production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm -electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, -including legal fees, that arise directly or indirectly from any of -the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this -or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or -additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any -Defect you cause. - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of -computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It -exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations -from people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future -generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see -Sections 3 and 4 and the Foundation information page at -www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by -U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the -mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its -volunteers and employees are scattered throughout numerous -locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt -Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to -date contact information can be found at the Foundation's web site and -official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To SEND -DONATIONS or determine the status of compliance for any particular -state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. To -donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project -Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be -freely shared with anyone. For forty years, he produced and -distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of -volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in -the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not -necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper -edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search -facility: www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. - diff --git a/old/52284-8.zip b/old/52284-8.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index aa64b53..0000000 --- a/old/52284-8.zip +++ /dev/null |