diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/52076-8.txt | 8692 | ||||
| -rw-r--r-- | old/52076-8.zip | bin | 140849 -> 0 bytes |
5 files changed, 17 insertions, 8692 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..96de08a --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #52076 (https://www.gutenberg.org/ebooks/52076) diff --git a/old/52076-8.txt b/old/52076-8.txt deleted file mode 100644 index 3f8caf2..0000000 --- a/old/52076-8.txt +++ /dev/null @@ -1,8692 +0,0 @@ -The Project Gutenberg eBook, Setä Frans, by Jenny Blicher-Clausen, -Translated by Samuli Suomalainen - - -This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most -other parts of the world at no cost and with almost no restrictions -whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of -the Project Gutenberg License included with this eBook or online at -www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have -to check the laws of the country where you are located before using this ebook. - - - - -Title: Setä Frans - - -Author: Jenny Blicher-Clausen - - - -Release Date: May 15, 2016 [eBook #52076] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - - -***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SETÄ FRANS*** - - -E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen - - - -SETÄ FRANS - -Hiljainen jutelma - -Kirj. - -JENNY BLICHER-CLAUSEN - - - - - - -Otava, Helsinki, 1904. - - - - - - MOTTO - - Pane piirteitäsi, - Elon armaan käsi, - Mun eloni kirjaan - Kuvas ilmekkäät, - Mitkä hyväksi näät. - Ma kaikkehen taivun, - -- Ma nousen, ma vaivun - Oi kirjaani piirrä - Sä säälimätä, - Mut lehteä yhtään - Älä tyhjäksi jätä! - - - - -Oli ilta, ihana kesäkuun ilta. Juutinrauman rasvatyynellä pinnalla -Klampenborgin konserttisalin edessä kiiteli venheitä puoleen ja -toiseen. Taampana näkyi höyrylaivan savua. - -Yksin istuin alttanilla restaurantin yläpuolella, paremmin sanoen: -luulin olevani yksin, kun äkkiä eräässä konserttisalin ikkunassa -huomasin mustiin puetun nais-olennon. Hän istui kumarruksissaan, -kädet sylissä ja kalpeat kasvot valaistua salia kohti. - -Hän istui seljin tuohon ulkopuolella meluavaan ihmisjoukkoon, -joka liikuskeli siellä edestakaisin. Heidän puheensa humua hän -nähtävästi ei kuullut ensinkään. Tuskin hän kuuli musikkiakaan, joka -parhaillaan soitteli Chopinin fantasiaa. Hän kietaisi silloin tällöin -pitsireunaisen shaalinsa tiviimmäksi ympärilleen, hetkeksikään -kääntämättä päätänsä. - -Jotain tuossa olennossa oli niin sanomattoman yksinäistä, että minä -ehdottomastikin kurottauduin eteenpäin, nähdäkseni hänen kasvonsa. -Se onnistui vain puoleksi. Hänen silmänsä katsoivat värähtämättä -yhteen ainoaan kohtaan, eikä hän sitä kumminkaan katsellut. Näytti -siltä kuin kaukana, hyvin kaukana olisi jotain, mikä hänen näköänsä -sokaisee... Elämä oli kaiketi kohdellut häntä kovin kourin... -kukaties se oli temmaissut hänet pois kesken tanssia, kaikesta, mikä -oli ollut hänelle rakasta. Ja tuossa hän nyt istuu, yksinänsä... -valaistun salin ikkunassa... ja tuolla sisässä soitetaan... - -En tiedä, miksikä solakka kolmimasto tuolla ulapalla mun sieluni -silmissä äkkiä muuttui tuonenpurreksi... Siitä se kaiketi tuli, että -musta olento tuossa istui niin liikahtamatonna: tuntui kuin jok'ainoa -poimu hänen mustissa vaatteissaan olisi hengähdellyt kuolemaa. - -Ajatuksissaan hän istui, eteenpäin kumartuneena... Hän katsoi eikä -nähnyt kumminkaan: Hän katsoi _ohi_ kaiken, _läpi_ kaiken... hehkuvin -silmin hän siinä istui, tuijottaen kauas nuoruutensa lumottuun -maahan... - - * * * * * - -Sellaisena kuin hänen elämänsä tarinan sinä iltana kuulin kesken -Chopinin fantasian säveleitä, sellaisena sen olen koettanut tässä -kertoa... Se on tuommoinen kauttaaltaan hiljaisten mietelmäin kirja, -ei suurten... - -_Tekijä_. - - - - -1. - - - Piirrä, piirrä - Joko kirkkaat tai synkät säät, - Minkä hyväksi näät. - -Tanssien hän tuli, impi tuo, Vesterbron siltaa myöten, kevein, ripein -askelin. - -Ei vainenkaan. Käyden hän astui, mutta siltä se näytti kuin hän -olisi tanssinut, sillä niin keveästi narahteli lumi hänen jalkainsa -alla, ja niin vapaina riippuivat luistimet hänen käsivarrellaan, -heläytellen toisiinsa iloisen valssin säveleitä; nähtävästi ne eivät -vieläkään olleet unohtaneet viimeistä piiriluistelua tuolla lampien -iljangoilla. - -Nuo raikkaat, nuoret kasvot, nuo luistimet käsivarrella tuossa -- -siinä oli jotain, mikä sai vastaantulijat pysähtymään ja kääntymään -taaksensa. Näytti kuin hän olisi levittänyt iloa ympärillensä, missä -vaan kulkikaan. - -Punaisenruskea tukka kiemuroitteli pienissä kiharoissa alas -otsalle, kultaisena kuultaen auringon paisteessa. Karvalakki oli -lykätty taaksepäin paksun sykkyrän päälle, joksi raskaat palmikot -oli sitaistu. Suu oli puoleksi auki, ikäänkuin ei vieläkään olisi -tarpeekseen saanut väräjävää, päivänpaisteista ilmaa. Otsa oli avoin -ja kirkas, silmät suuret, valppaat. - -Hän astui, hieno salaperäinen hymy huulillaan, muistellen, mitä nuori -näyttelijä, hänen lammilla luistellessaan, oli hänelle kuiskannut, -päästäessään häneltä luistimia. - -Nuoruuden hurmauksella, tunteittein välittömyydellä hän sitä -muisteli, siinä niin suuresti eroten monesta muusta veikistelevästä, -kaikkea muuta kuin suoravaisesta neitosesta, joita joka päivä astuu -kaupungin jalkakäytävillä. - -Hän oli tullut Raatihuoneen torille ja oli menemäisillään sen -poikki, mutta näkyi äkkiä saaneen jonkun mielijohdon ja kääntyi -Studiestraedelle. Hän poikkesi yhteen ensimmäisistä porteista ja -kiirehti setä Fransin ovelle. - -Setä Frans oli adjunktina Metropolitani-koulussa. Hän ja tyttö -olivat aina olleet toistensa uskottuja ystäviä. Tyttönen ei tiennyt -mitään entisten koulutoveriensa kohtaloista, ei hän sitä milloinkaan -tiedustellut; ei hän tiennyt, missä hänen luentotoverinsa ovat ja -mitä tekevät; hän ei kaivannut ketään heistä, sillä -- olihan hänellä -setä Frans. - -Setä Frans oli vasta viidenneljättä vanha, mutta hänen musta -tukkansa, aaltoileva niinkuin tytönkin, alkoi jo harmaantua -ohimoilla. Aikaisin harmaantuminen oli yleistä koko heidän suvussaan. -Pään muoto, nenän kaarevuus, ryhti ja käynti -- kaikki tuo oli -hänessä samallaista kuin tytössäkin, mutta nuo selvät, lujat -piirteet, jotka niin tarkkarajaisina reunailivat hänen suutansa, -olivat tytöllä vielä pehmeät, hennot, ikäänkuin kesken-eräiset. - -Ovelle tultuaan tyttönen ei soittanut kelloa, vaan kopautti kolmasti -luistimillaan. Ovi aukeni heti, ja hän pääsi sisään. - --- Kas, saitpa aikaa hiukan minullekin, -- sanoi syvä, miellyttävä -ääni, ja tytön pikkuinen käsi upoten upposi kahteen suureen -pehmoiseen kouraan. -- Vai -- setä Frans päästi myhähtäen hänen -kätensä -- onko luistimissa jotain korjattavaa? - --- Jos sinä olet pahalla tuulella tänään taas, niin minä lähden pois -heti, -- virkkoi tyttö, kääntyen ovea kohti. - --- Vai lähdet vainen? -- kuului hänen takanaan aivan tyyni ääni. - -Silloin purskahti tyttönen raikkaaseen nauruun. - --- Olepas oikein kiltti nyt, -- virkkoi hän, pöyhöttäen Frans sedän -tukkaa. - --- Kenen kanssa sinä luistelit tänään? -- kysyi setä, ottaen häneltä -luistimet. - -Toinen punastui hiukan. - --- Pietari Damin kanssa, -- virkkoi hän, silmiään nostamatta. - --- Tuon tyhjän taulapään! - -Tyttö kiivastui. - --- Sinä et saa puhua hänestä tuolla tavalla, -- tiuskasi hän. -- Minä -näin hänet eilis-iltana "Clairvaux'in kreivinä". Et usko, kuinka hän -oli uljas, ja kuinka hyvin hän näytteli! - --- Näin minäkin hänet. - --- Näitkö? Missä sinä istuit? - --- Viisi riviä sinun takanasi. - --- Sepä merkillistä, ett'en minä sinua huomannut! - --- Ei merkillistä ensinkään, -- vastasi toinen kuivasti. -- Sinähän -katselit lakkaamatta vaan häntä, ja kun esirippu oli laskettu alas, -katselit sitä. - -Tyttö punastui vielä enemmän. - --- Mitä sinä pidit hänestä? -- kysyi hän. - --- Hän oli kerrassaan hurmaava... no, no, älä säikähdä, en minä nyt -ivaa... hän oli todellakin varsin soma. - --- Entäs näytteleminen? - --- Hän on liiaksi paljon näyttelijä, ollaksensa ihminen. Mutta... -sinähän rakastut häneen kumminkin. Etkö? - -Tyttö ei vastannut. Setä Frans astui sohvan luo, jossa tyttö istui -kädet kasvoillaan. Hiljakseen hän kohotti tytön päätä, katsoakseen -häntä silmiin, mutta se ei käynyt laatuun, silmät kun olivat -kyyneleitä täynnä. Hän suuteli ne pois, niin että huulet kostuivat ja -kävivät suolaisiksi. - --- Kaija! -- puhui hän. -- Älä rakkaudessa milloinkaan tyydy -vähempään kuin siihen, mikä parhainta on. Muista se aina. Älä -välipuheille rupea minkään kanssa maailmassa, rakkauden kanssa -semminkään, sillä katkerasti se itsensä kostaa. - -Tyttönen katsahti ylös, vähäinen utelias väre silmässään: - --- Oletko sinä...? - --- Enkä ole, -- vastasi toinen, kääntyen pois. -- Minä olin karaistu -jo aikaisin; siksipä en hyppysiäni polttanutkaan. - -Tyttönen muisti nyt, kuinka kovin setä aina oli kartellut naisia, ja -kuinka kalsea hän aina oli ollut kaikille heidän viehkeilyilleen. -Hän muisti, kuinka nuoret naiset, joille hän piti luennoita, kerran -olivat koristaneet hänen pöytänsä, juuri tämän, mitä ihanimmilla -kukkasilla, ja kuinka hän tyynesti oli siirtänyt ne syrjään ja mitä -lempeimmällä hymyllä virkkanut: "Kiitän sydämestäni teitä, nuoret -neitoset; minä annan täyden arvon teidän hyvälle tahdollenne, -mutta portilla tuolla istuu muuan vanha, sokea mies... jos teillä -on liikoja, niin antakaa hänelle." Ken hyvänsä toinen olisi heti -joutunut epäsuosioon, mutta Frans sedän laita oli toinen; hän saattoi -tehdä vaikka mitä. Ja siitä pitäin putoili runsaasti ropoja sokean -miehen hattuun. - -Ja tyttönen ymmärsi silloin varsin hyvin heidän rakastavan setä -Fransia, sillä ei ollut kukaan niin hyvä, niin hieno, niin soma kuin -hän... - -Päästyään näin pitkälle mietteissänsä, tyttönen veti taskustaan -täyteen kirjoitetun paperiarkin ja levitti sen eteensä, hämärästi -tuntien, että hänen täytyy nyt jollain tavoin puolustautua. - --- Mitäs sinulla siinä on? -- kysäsi setä Frans, istahtaen hänen -viereensä sohvaan. - --- Niin, tätähän minä oikeastaan tulin näyttämään sinulle, -- vastasi -tyttö, kädellään silitellen paperin ryppyjä. - -Setä vilkaisi hänen olkansa ylitse. - --- Runojako! Lemmenkö lauluja? - --- Ei ensinkään. Minä löysin nämä säkeet pari päivää sitten sinun -"Muistojen kirjastasi" ja kirjoitin ne itselleni, sillä ne herättivät -minussa tunteita enemmän kuin mikään muu runo, mitä olen lukenut... -ne ovat tavallaan minun omia ajatuksiani, sydämeni sisimmistä -lähteneitä, samaa kaihoa, samaa pyrkimystä elämänkokemuksiin, joista -elämä saa sisällyksensä. - -Ja tyttönen luki kirkkaalla, nuorella äänellänsä, vuoroin -hiljaisella, vuoroin heleällä: - - Mulla avattu kirja - Oli kädessä kerran: - Mun eloni kirja. - Ja hehkuvin silmin - Mun kohtaloani - Ma pyytäin pyysin: - "Tähän piirrä, piirrä - Joko iloa, huvia - Tahi murheitten kuvia, - Joko synkät tai kirkkaat säät, - Minkä hyväksi näät. - Ma kaikkehen taivun, - Ma nousen, ma vaivun... - Oi kirjaani piirrä - Sä säälimätä, - Mut lehteä yhtään - Älä tyhjäksi jätä!" - - Ja lehdille kirjan - Nyt elämä piirrot - Veripunaiset viskoi, - Mut valkoiset lehdet - Kaikk' irti kiskoi. - - Ja päiviä tuli - Nopeita kuin nuoli... - Nuo lämmön ja valon - Ja voimain päivät... - Ja toisia tuli, - Hädän päiviä, niin: - Ilot tuskihin vaihtui, - Ja murheisiin, - Mut kaikki, kaikki - Ne _kestettiin_. - - Mut piirrot tuossa - Jos kuinka kummat - Mun mielein kurjan - Viel' yhä täyttäis, - Veriruskeat piirrot, - Tulikuumat piirrot, -- - -- Elon arvanheiton - Nopeiset nopat -- - Niin vielä ma pyydän: - Pane piirteitäsi, - Elon armaan käsi, - Kuvas' ilmekkäät, - Mitä hyväksi näät, - Yhä säälimätä, - Mut lehteä yhtään - Älä tyhjäksi jätä! - -Kaija nyökäytti päätään ja nousi. - --- Sitä minä vaan tulin sinulle sanomaan. -- Näin hän virkkoi ja -kääntyi pois. - -Toinen katseli hänen hienoa, solakkaa vartaloansa, katseli hänen -raikkaita, nuoria kasvojansa ja sanoi äkkiä: - --- Mutta sinähän olet vasta yhdeksäntoista vanha kuukauden perästä! - --- Entä sitten? - --- Kuinka on elämänkokemusten kaipaus käynyt sinussa niin -voimalliseksi? Mistä olet saanut aikaa kaihoamiseen? - --- En tiedä, -- vastasi tyttö jo ovella. -- Kaiketi se toisissa -ilmenee voimallisemmin kuin toisissa. - -Vavahteleva hymy elähti Frans sedän huulilla. - --- No niin, ja nyt sinä taivut? -- virkkoi hän verkalleen ja -matalalla äänellä. - -Tyttö nyökäytti päätään taas: - --- Ma kaikkeen taivun, mutta tyhjiä lehtiä en kestä. Sedästä -tuntui kuin mikä kuristaisi kulkkua ja estäisi sanomasta hänelle -jäähyväisiä. Hän seurasi häntä ovesta ulos ja viittasi vain -kädellään, kun tyttö jo astui portaita alas. Ja sittenkin hänestä -tuntui kuin olisi hänen pitänyt syöstä hänen jälkeensä ja huutaa: -"Miksis teet niin? Miksikä heittäyt suinpäin puolinaiseen elämään? -Miks'etkäs odota, kunnes sinulle tarjotaan jotain, mikä on ehjää? Ei -kenkään ymmärrä sinua, niinkuin minä. Ei kenkään voi rakastaa sinua -palavammin kuin minä!" - -Hän myhähti katkerasti ja paiskasi oven perässään kiinni, niin kovaa, -että täräys kuului kautta koko talon. - -Ja sitten hän astui akkunaan ja jäi seisomaan kädet takintaskuissa. -Kaija kääntyi tuolla juuri kadun kolkassa Vesterbrolle päin, pysähtyi -ja huiskautti kättään. Setä Fransista tuntui kuin olisi hän sillä -haavaa nähnyt tytön silmät. Hän muisti silloin, mitä hän, ensi kertaa -ottaessaan tyttöstä piskuisena syliinsä, oli sanonut: "Merkillisen -sirkeät silmät tällä lapsella." Usein hän oli sittemmin muistellut -tuota. Ei hänelle tässä tytössä ollut mitään niin rakasta kuin tuo -katse, sirkeä ja valpas. Eipä sitte kummakaan, ajatteli hän, että ne -ikäänkuin tähystelevät, missä vaan olisi elämänkokemuksia. Ja tuolla -hän nyt seisoo, elämän kirja avoinna kädessään ja kääntää, niin -täynnään odotusta, sen valkoisia lehtiä päivää kohti: - - Pane piirteitäsi, - Elon armaan käsi... - Ja hehkuvin silmin - Hän pyytäin pyytää... - -Mutta sellainen hän on, että kun elämä ei ottanut kirjoittaakseen, -niin hän kirjoitti itse. Hän ei voinut odottaa. Elämänkokemusten -kaiho oli kuumeisen tulinen hänessä. Ja setä Frans ymmärsi sen niin -hyvin. - -Mutta antautua moisen lavertelijan valtaan, joka -- siitä oli setä -Frans vakuutettu -- huviksensa juovuttaa muita, itse juopumatta! -Tuo naisten jumaloima tuulenpieksäjä, joka pintapuolisesti rakastuu -moneen, täydellisesti vain itseensä! Suostua häneen! Frans sedässä -oli aina asunut suuri vastenmielisyys näyttelijöitä kohtaan, -sellaisia kuin he useimmin ovat. Teennäisyys heidän olennossaan oli -hänen jyrkästi totiselle luonnolleen alituisena silmätikkuna. - -Kaija oli pari vuotta sitten säikäyttänyt setänsä pahanpäiväiseksi, -niin että tämä muisti sen vielä kauan sen jälkeenkin. Tyttö otti -siihen aikaan laulutunteja erään tunnetun opettajan luona, kehittäen -tavattoman hyvää ja kaunista lauluääntänsä. - -Kerran hän oli tullut Frans sedän luokse, sanoen aikovansa pyrkiä -Ooperaan. Setä tunsi tytön ja tiesi, että vastustaminen vain -yllyttäisi häntä. Sen vuoksi hän oli kärsivällisesti vain ottanut -hattunsa ja lähtenyt hänen kanssaan kapellimestarin luokse. Matkalla -hän ei ollut puhunut sanaakaan, mutta jälkeenpäin hän oli varma -siitä, että hän silloin oli salaisesti rukoillut, ettei tyttöä -hyväksyttäisi. Niin oli käynytkin, ja sedän riemu oli ollut rajaton. - --- Sitä vaan puuttui, ettäs olisit joutunut tuohon ampiaispesään, -- -oli hän puhellut, halveksimalla viitaten päällään teatteria kohti, -heidän astuessaan yhdessä Kongens Nytorvin poikki kotiapäin. - -Tyttö ei näkynyt tuosta tunteneen kovinkaan suurta pettymystä, -mutta teatteriharrastus hänessä ei silti vähennyt, siksi paljon -fantastisuutta oli hänen luonteessaan. Ja siihen se nyt vei: nyt hän -on rakastunut toisen luokan teatterin näyttelijään. - -Setä Frans astui kirjoituspöytänsä luo ja otti esille Kaijan äsken -mainitseman kirjan. Hän tunsi itsessään äkkiä palavan halun polttaa -sen poroksi, ikäänkuin polttaakseen samalla tytön tunteista kaiken -sen, mikä niissä on väärää. - -"Muistojen kirjaksi" hän sitä sanoi, mutta ei se hänen omia -muistojansa tallentanut tai, paremmin sanoen, ei ne muistot hänen -kirjoittamiansa olleet. Hänellä oli kerran ollut muuan hyvä ystävä, -joka kuoli nuorena. Hänen tautivuoteensa ääressä hän oli istunut yötä -päivää, puhellut hänen kanssaan, lueskellut hänelle ja hoidellut -häntä melkein naisen lempeydellä. -- Sairaan tunne-elämä oli ollut -peräti vilkasta ja korva kehittynyt huomaamaan kielen kauneuksia. - -Hänen kuoltuaan löytyi hänen jäämistössään pieni paketti, jonka -päällykseen setä Fransin nimi oli kirjoitettu hienolla, vapisevalla -käsialalla. Se oli "Muistojen kirja." - -Frans setä vei kirjan kotiansa. Siinä oli mietelmiä ja tunnelmia, -enimmäkselle runopukuisia, yksinäisiä, ilman yhteyttä keskenään, -mutta ne tiesivät tekijässään uusille vaikutuksille peräti herkkää -mieltä. - -Ja aineen valinta ja personallisuuden leima se niissä sittenkin -lukijata enemmän hämmästytti kuin muoto. Setä Frans luki näitä -runoelmia niin usein, että pian osasi ne ulkoa. Sen hän oli -mielestänsä velkaa ystävälleen, sehän oli kuin eläisi yhdessä hänen -viimeisten ajatustensa kanssa. - -Mutta kummallista oli tuon "Muistojen kirjan" laita: kun setä Frans -oli oppinut sen ulkoa, tuntui hänestä äkkiä kuin hän itse olisi sen -kirjoittanut. - --- Merkillistä! -- arveli hän. -- Tiedänhän minä, ett'en minä saa -säepariakaan sointuun, ja sittenkin minä olen tämän kirjoittanut! - -Hän lausui hiljalleen uudestansa erään runon, josta hän eniten piti, -ja äkkiä elähti vähäinen hymy hänen kasvoillansa. _Nyt_ hän ymmärsi! -Kaikki ne tunteet ja mietteet, tunnelmat ja mielenkuvailut, mitä hän -monen pitkän viikon kuluessa tautivuoteen ääressä oli ystävällensä -antanut, kaiken sen oli sairas pukenut runomuotoon. Sisällys oli -hänen, muoto vaan toisen. -- Siitä pitäen tuntui "Muistojen kirja" -kaksin verroin olevan hänen omaansa, ja mielellänsä hän otti omikseen -sen ajatukset. - -Ei hän ollut koskaan näyttänyt sitä muille kuin Kaijalle, joka jo -pienestä pitäin oli usein pistäynyt hänen luonansa, pistäynyt hänen -tuvassaan ja pistäynyt hänen sydämessään. - -Setä Frans, joka luonnostaan vierasti ihmisiä, peljäten, ett'eivät -vaan muut näkisi, mitä hän ajattelee, hän oli avannut itsensä -kokonaan tälle lapselle, josta oli tullut hänen rakkautensa esine, -ennenkuin oli immeksikään kasvanut. Tyttönen oli tottunut pitämään ja -piti edelleen häntä setänänsä. - -Tyhmästihän setä Frans siinä teki, ett'ei milloinkaan johtanut häntä -oikeille jäljille. Mutta kun tyttönen niin lapsellisen vilkkaana -lensi hänelle kaulaan tai istui hänen sylissään, hänen tukkaansa -tuiverrellen, silloin hän ei koskaan rohjennut säikäyttää häntä -semmoisella, minkä vaikutuksia hän ei itsekään tuntenut. - -Pelkkä tuo ajatus, että tyttösen luottamus häneen kukaties vähenisi, -se jo yksin esti häntä puhumasta. Tytön luottamusta hän ei -tahtonut menettää, hän oli oikein ahnas sille, sillä tiesihän hän -olevansa tytön ainoa luottamusmies. Eivätpä he suotta vetäneetkään -sukulaisiksi. - -Setä Frans naurahti itsekseen. "Zebroiksi" heitä heimolaiset sanoivat -ja sattuvasti kyllä, arveli hän. Heillä oli kummallakin pieni, -siropiirteinen pää, paksu, aaltoileva tukka, hiukan otsalle riippuva, --- se vaan erotusta, että Frans sedän tukka oli musta, tytön sitä -vastoin kiiltävän ruskea. Heillä oli kummallakin pitkä, keno kaula, -vapaa ja ryhdikäs, ja kumpaisenkin astunta nopeata, hiukan eteenpäin -kallistuvaa, niinkuin konsanaankin kookkailla, hennoilla ihmisillä. -Setä Frans astui pöydän luo ja pysähtyi Kaijan kuvan eteen, joka oli -otettu hänestä lapsena. Siellä oli kokonainen sarjallinen Kaijoja, -jokaiselta ikävuodelta. Hän otti niistä aikaisimman ja katseli sitä -kauan. -- Ettäkö todella oli kerran sekin aika, jolloin minä en -voinut sietää tuota lasta! -- puheli hän itsekseen. -- Ettäkö hän -todellakin oli sellainen kelokulkku! - -Kaijan ensimmäiset elinvuodet olivat näet olleet pelkkää parkumista. -Ensin hän parkui ties mistä syystä, sitten hän parkui hampaitten -tähden ja, hampaat saatuaan, tuhkarokon tähden. Kun sitten iho rupesi -kesimään, sai hän hinkuyskän, ja silloin hän parkui kuin henkensä -edestä. - -Setä Frans oli siihen aikaan tullut taloon vieraisille -vastaleivottuna ylioppilaana. Myötäänsä hän tiedusteli, eikö missään -olisi huonetta, jonne tuon tyttö rievun parku ei kuuluisi. Sinnepäin, -missä tyttö oli, hän ei edes vilaissutkaan. Ja sitten hän läksi pois. -Mutta kun hän puolen vuoden perästä palasi, oli kelokaulasta tullut -terve, soma lapsi, iho tumma kuin pähkinän kuori, niinkuin yhä nytkin -vielä, ja silmät sellaiset, joihin ehdottomastikin kiintyi. -- Ensin -hän seisoi pää hiukan kallellaan, sormi suussa, tarkasti katsellen -setää, ja sitten hän astui suoraa päätä sedän luokse ja kysyi: -"Toitko sinä mulle mitä?" Ja kuultuaan kieltävän vastauksen, tyttönen -ensin jäi neuvottomaksi, mutta seisoi jo heti taas hänen vieressään -ja sanoi: - --- Kaija antaa sulle suukon. - -Hämillään hän nosti tytön syliinsä ja ensi kertaa tuntiessaan hänen -pienet, pehmoiset käsivartensa kaulassaan, hän antautui armoille, -kuin valloitettu linna. Siitä pitäin he olivat ystävyksiä, toistensa -luottamusmiehiä. - -Kaija oli vanhempaansa ainoa lapsi. Äiti oli heikko, vähän -mielisairas, enimmät aikansa vuoteen omana. Isä oli aina toimissaan. -Siten tuli setä Fransista lapsen varsinainen kasvattaja. Hän kävi -joka päivä noutamassa lasta kävelyretkelle Smedjelinjenille, -ja siinä, tytön juoksennellessa hänen rinnallaan ja tuhansista -asioista tiedustellessa, niinkuin lasten on tapa, hän riemuitsi yhtä -paljon kuin tyttönenkin. Ja ilo se kasvoi, mikäli tyttökin yleni. -Viimeisinä viitenä vuotena, jolloin Kaija osasi jo ei ainoastaan -antaa, vaan vastaan-ottaakin luottamusta, oli ilo kasvanut onneksi -kukkuramittaiseksi. Nyt vasta setä Frans tunsi, kuinka rikas hän -oli ollut, tietäessään olevansa ainoa, joka tuntee tytön ajatukset, -niinkuin tämäkin hänen ajatuksensa. Kaijalla ei ollut milloinkaan -ollut "ystävättäriä", ja niinpä hän oli onnellisesti karttanut -ne tyttö-iän karit, joille niin moni nuori köpenhaminatar käy -haaksirikkoon, ja välttänyt sen hemmoittelevan puhetavan, joka -seuraa heitä kauemmin kuin osaavat aavistaakaan. Jos hän joskuskaan -toi esiin jotain sellaista, niin osasi setä Frans tehdä hänestä -niin perinjuurista ivaa, ett'ei hänen enää milloinkaan tehnyt mieli -uudistaa sitä. - -Kuinka selvään setä Frans muistikaan heidän kohtauksensa päivää -jälkeen hänen konfirmationinsa! Kaija tuli häntä vastaan pitkässä -hameessa, joka tiukkana verhosi hänen ruumistaan. - --- Min'en voi sietää sitä, että olen täysikasvuinen, -- virkkoi tyttö. - --- Miks'et? - --- Paljoa vapaampaa on olla lapsena. - -Setä kävi vakavaksi: eihän tyttönen vaan tarkoittane, että heidän -keskinäiset välinsä jollain tavoin muuttuvat? - --- Mitä sinä tarkoitat? -- kysäisi hän, katsahtaen häntä suoraan -silmiin. - --- Paljoa vapaampaa on käydä lyhyissä hameissa, -- vastasi toinen, -pyörähtäen kantapäällään. - -Setä Frans rauhoittui. Hän huomasi tytön edelleen pitävän näitä -kävelyjä aivan itsestäisinä asioina, ja jos setä yhtenäkään päivänä -oli ollut tulematta, kavahti Kaija hänelle kaulaan, aivan kuin -ennenkin. - -Juuri tällaista iloa setä Frans ei uskaltanut milloinkaan hänessä -häiritä. Siksipä hän oli varovainen eikä puhunut milloinkaan siitä, -mikä yhä enemmän alkoi täyttää hänen sydäntänsä. Ja nyt, kulunutta -aikaa muistellessaan, hän ei edes itsekään tiennyt, milloinka hän oli -ruvennut rakastamaan tyttöä. Hän ei enää voinut muistaa, milloinka -entiset isän-omaiset tunteet tyttöä kohtaan olivat muuttuneet tuoksi -suureksi, kaikki voittavaksi tunteeksi, joka nyt oli hänet vallannut. -Mutta hän tiesi päässeensä jo vuosia sitten selville siitä, ett'ei -koko avarassa maailmassa ole ainoatakaan naista, jolle hän tahtoisi -antaa itsensä kokonaan, paitsi Kaija yksinään. - -Ja tällä hetkellä hän sanoi itseänsä viheliäiseksi hutiloksi ja -kurjaksi houkaksi, joka ei jo ennen ole antanut tytön huomata asian -oikeata laitaa. Kenties olisi kaikki ihan toisin nyt. - -Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän puisteli surumielisesti -päätään: - --- Ei; me tunnemme toisemme liian hyvin, -- puheli hän itsekseen. -- -Sukulaisuuden tunne on hänessä niin voimallinen, että se sulkee pois -rakkauden. Ja ellei siitä luonnu ehjää rakkautta, älköön luontuko -mitään. - -Setä Fransin mielilauseena oli: "Vaadi kaikki! Anna kaikki!" Ja hän -oli niitä ihmisiä, jotka eivät välipuheille käy oman itsensä eivätkä -muittenkaan kanssa. - -Hän astui verkalleen lattian poikki akkunaan ja katseli siitä ulos. - -Kuinka hänen oli tullut ikävä Kaijaa, melkein ennenkuin hän oli -lähtenyt poiskaan! Kuinka lujasti hän tunsikaan koko ruumiissaan ja -sielussaan tytön olevan sidotun häneen! - -Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen ja yritti kirjoittaa, mutta ei -hän koko päivään päässyt irti näistä säkeistä: - - Ja lehdille kirjan - Nyt elämä piirrot - Veripunaiset viskoi, - Mut tyhjät lehdet - Kaikk' irti kiskoi. - - - - -2. - - - "To be or not to be -- - That is the question." [Ollako vaiko ei -- - Kas siinä pulma.] - -Pietari Dam seisoi pukuhuoneessansa teatterissa, pyyhkien viimeisiä -maalin jälkiä kauniilta kasvoiltaan. - -Hän kostutti briljantinilla kiherää tukkaansa ja veti siitä yhden -suortuvan otsalleen. Ja sitten hän heitti vielä viimeisen silmäyksen -peiliin. Kuvanveistäjä ei olisi ikinä voinut toivoa itselleen -parempaa Hamlet-tyypin mallia. - -Hän heitti päällystakin ylleen, painoi hatun päähänsä ja riensi -portaita alas. Kaija odotteli häntä ulkona ajurin vaunuissa. - --- No niin, millaista oli näyttelemiseni tänään? -- kysäsi hän heti -kuin vaunun ovi oli paiskattu kiinni hänen perässään. - --- Hirvittävän ihanaa! -- kuiskasi toinen, hyyristyen lähelle häntä. - -Lyhtyjen valossa Dam näki, kuinka tytön silmät hehkuivat innostusta. -Hän suuteli tyttöä poskelle -- se oli pehmoinen kuin untuva. Se -muistutti persikaa joka kerta, kuin Dam sen näki. - --- Yleisö taputtikin varsin paljon, -- virkkoi hän ilmeisellä -itsetyytyväisyydellä. - --- Taputtiko? Sitä min'en huomannut. Minä olin koko ajan kiinni itse -roolissa. Ja mikä puuttui, sen minä sepitin lisää. - --- Niin, sepitellä sinä kyllä osaat, -- virkkoi Dam hiukan harmissaan. - --- Enkö saisi? -- Ja Kaija katsahti häneen myhäillen. - --- Kyllä niinkin... mutta on tuo kyky sittenkin hiukan vaarallista, --- virkkoi hän, tietämättä itsekään, kuinka totta hän puhui. Ellei -Kaija olisi sepitellyt lisää siihen, mitä Damilta puuttui, ei hän -suinkaan olisi istunut tämän vieressä hänen kihlattuna morsiamenansa. - -Vaunut pysähtyivät à Portan kohdalle, ja he astuivat sisään. - --- On niin kovin ikävää, että äiti myötäänsä sairastelee: emme -nytkään saata syödä illallista kotona, -- virkkoi Kaija, ikäänkuin -anteeksi pyydellen. -- Minun mielestäni à Porta on varsin hauska -paikka, -- virkkoi toinen, mielihyvällä nähden lukuisain naisten -ihastuksella katselevan häntä, heidän astuessaan ruokasalin poikki. - -He saivat eri pöydän. Vastapäätä heitä istui muuan näyttelijätär. -Hän nyökäytti tuttavallisesti päätään Pietari Damille. Kaija huomasi -tuon, ja vastenmielinen tunne värähti hänessä. - --- Tunnetko sinä häntä lähemmin? -- kysyi hän Damilta. - --- En. Kuinka niin? - --- Hän tervehti niin tuttavallisesti. - --- Joutavia! Toverien kesken! Tiedäthän, että toisin kulissien takana -kuin ulkopuolella. - --- En ymmärrä, miksi, -- vastasi Kaija vilpittömään tapaansa. -- -Näyttelijänkin pitää olla tosi. "To be, or _not_ to be, -- that is -the question." - -Toinen nauroi tytön naiivisuutta ja joi maljan, toivottaen hänelle -aikaa voittain suurempaa kokemusta, mutta nähdessään Kaijan käyvän -vakavaksi, hän muutti äkkiä puhetapansa ja sanoi lempeimmällä, -maireisimmalla äänellään, juuri sillä, joka aina kahlehti Kaijan: - --- Sinun pitää opettaa minua tulemaan vilpittömäksi. Mitä minussa -parhainta on, se on kasvava ja lisääntyvä, kun saan sinut omakseni. --- Ja sitten hän lisäsi kuiskaten: - --- Oletko puhunut tänään häistä? - -Kaija nyökkäsi. - --- Isä arvelee, että keväällä. - -Dam tarttui hänen kumpaankin käteensä ja suuteli niitä kiihkeästi. - --- Minä olen kuningas onnen lumotussa maassa! -- huudahti hän niin -kovaa, että Kaijan täytyi panna käsi hänen suulleen, saadakseen hänet -vaikenemaan. - -Tuommoisena hetkenä oli Peter Dam vastustamaton, ja Kaija näki -hänen silmistään, kuinka rakastunut hän on. Onni pyrki pukeutumaan -säveleihin tytön huulilla, ääni kävi vienoksi, hänen astuntansa -juhlalliseksi. Dam oli ylpeä morsiamestansa, heidän kulkiessaan -rinnakkain ulos. Mutta ovella Dam kääntyi ja heitti äskeiselle -näyttelijättärelle sormisuukkosen Kaijan seljän takana. - -He ottivat jälleen ajurin. Dam seurasi häntä hänen kotiansa. Matkalla -he eivät puhuneet muusta kuin "Vastanaineitten pesästä", joksi Dam -leikillään sanoi heidän vastaista kotiansa. Kaija oli jo ostellut -yhtä ja toista. Ja joka päivä hän oli ostava jotain lisää. Ei hän -milloinkaan ennen ollut niin täysin tuntenut iloa siitä, että hän on -ainoa lapsi talossa, ja että hänellä on varoja käytettävinänsä. - -Hän päästi mielikuvituksensa valloilleen. Damin huone laitetaan -empire-kuosiin, arkihuone on oleva rokoko-stiiliä, ei mitään -mukailua, vaan todellisia vanhan-aikuisia huonekaluja, jotka tietävät -kertoa jotain. - -Eikö Dam milloinkaan ollut huomannut, kuinka esimerkiksi vanha kaappi -saattaa kertoa kokonaisen suuren historian? -- Ei, sitä hän ei -todellakaan ollut huomannut. -- Ja Kaija nauroi heleätä nauruansa... -kyllä sinä sen vielä opit. - --- On se kovin ikävää sentään, -- sanoi Dam, heidän päästyään tytön -kodin portille, -- että minä juuri ensi kuussa saan uuden roolin -harjoittamisessa niin hirmuisen paljon tekemistä, ett'emme ennätä -olla yhdessä kuin vähän aikaa. - -Mutta samassa hän kietoi kätensä Kaijan kaulaan, kuiskaten: -- Sitä -hauskempi meidän tulee sittemmin. Hän veti morsiamensa kiihkoisasti -puoleensa. - --- Minä olen ikävöivä sinua joka silmänräpäys, -- sanoi hän. - --- Niin saat tehdäkin, -- vastasi Kaija. -- Mutta taiteen vaatimukset -pitää täytettämän; min'en aio milloinkaan astua sen tielle; -päinvastoin minä tahdon pitää sitä korkealla sinun edessäsi. - --- Niinkuin et olisi tähänkin asti sitä tehnyt! Niinkuin se ei olisi -sinun ansiotasi, että minä tänä iltana näyttelin niin hyvin! - -Suutelolla sulki Kaija hänen suunsa ja hyppäsi sirosti portista -sisään. Mutta Dam avasi portin vielä kerran. - --- Missä vihkiäiset? -- kysäisi hän ulos illan pimeyteen. - --- Pienessä maalaiskirkossa, hyvin, hyvin kaukana. - --- Miksikä niin? -- Äänessä kuului pettymystä. - --- Siks'että olisit oma itsesi. Meidän vihkiäiset eivät saa olla -näytelmää, -- vastasi tyttö lujasti ja päättävästi. - --- Tuommoinen maalaiskirkko ja määkivä lukkari... mitä tunnelmaa -siinä nyt olisi? -- yritti Dam. Mutta tässä kohden oli Kaija -taipumaton. - --- Minut vihitään niin kaukaisessa nurkassa kuin suinkin voin löytää, --- lausui hän. -- Eikä siinä saa olla läsnä muita kuin isä ja setä -Frans. - -Hän oli ennättänyt ensimmäiseen kerrokseen. Siellä hän kumartui -kaiteitten yli ja lisäsi kiusoitellen: - --- Mutta saathan sinä olla tulemattakin, jos miellyttää. Dam oli -näkevinään pimeässä tytön hivusten hohteen ja hänen silmäinsä hehkun. - --- Velho! -- kuiskasi hän ja juoksi portaat kolmella harppauksella -ylös. -- Veden immyt sinä, salon sinipiika! - -Hän kuuli oven sulkeutuvan ja palasi kotia lemmestä julki juopuneena. - - - - -3. - - - Ei kenkään lupia liittänyt - Suloaatteisin sitovammin - Kuin kaks', jotka rakensi taloansa, - Kuin kaks', jotka saavutti satamansa. - -Kaija kulki tavallisella kävelyretkellään setä Fransin kanssa -Langenlinjen ja Kastelsvoldenin poikki. - -Ja koska Peter Damin myötäänsä täytyi olla harjoituksissa, niin -olihan aivan luonnollista, että nämä kaksi laittelivat taloa kuntoon. - -Ylevä kuosi, yksinkertaiset piirteet vallitsivat noissa huoneissa. -Ei niissä ollut rahtuakaan Pietari Damin henkeä; kaikki huokui -Hallingien suvun traditioneja. - -Setä Frans yllätti itsensä eriskummaisesta erehdyksestä: hän oli -laittelevinaan kuntoon kotia itselleen ja Kaijalle. Senvuoksi tuli -kaikki, pienimmät yksityisseikatkin, heidän kumpaisenkin mieltä -myöten; senvuoksi ei setä Frans kammonnut mitään ponnistusta, -saadakseen kaikki niin täydelliseksi kuin mahdollista. Hän juoksi -huonekalukaupoissa ja tapisserioissa, hän osti kartiinilistoja, -otti oviverhoista mittoja, hän sovitteli sinne tänne nurkkiin -pieniä, käytännöllisiä kaappeja ja kävi Kaijan kanssa ostelemassa -mattoja ja uutimia. Illoin he istuivat Frans sedän kamarissa, tehden -piirustuksia semmoisiin, mitä vielä puuttui. Ja silloin he usein -innostuivat työhönsä niin, että heidän tuuheat tukkansa sekaantuivat -toisiinsa pöydän yli ja kädet äkkiä kävivät yhteen. Tytön lähdettyä -hän silloin välisti puheli: - --- Se on mahdotonta, että minä menetän hänet, mahdotonta, että hän -menee naimisiin Peter Damin kanssa. Me, _me kaksi_, olemme luodut -toisillemme. Ja kun me kaksi olemme yhdessä, silloin ei maailmassa -ole mitään paitsi meitä. Kuinka hän saattaa olla niin sokea, ett'ei -tuota näe? Dam ei ymmärrä häntä ensinkään, mutta minä ymmärrän, -ymmärrän, ennenkuin hän vielä puhuukaan. Eräänä päivänä hän kyllä -tulee tänne ja sanoo: "Tuo uusi koti se on laitettu meitä varten, -setä Frans! Sinä ja minä, me yksin siinä asumme... Ja yhdessä -me sitten menemme sinne eikä ole koko maailmassa oleva kahta sen -iloisempaa ihmistä." - -Kun setä Frans myöhemmin näitä aikoja ajatteli, tuntui hänestä -kuin he olisivat kahden kesken vaeltaneet lumotussa maassa, missä -kummallisimmatkin asiat käyvät luonnollisiksi, ja missä satu on -suurempi todellisuutta. - -Entäs Kaija? Hänen mietteensä olivat niin usealle haaralle -hajaantuneet, tunnelmat niin monenlaisia, ett'ei hän milloinkaan -saanut niitä kootuiksi. Ei sitä asiata maailmassa, mitä hän ei -olisi saattanut sanoa setä Fransille; silloin vaan kuin hän olisi -tahtonut puhua Peter Damista, silloin vaan tuntui kuin ei puhe oikein -ottaisi sujuakseen. Sitä enemmän hän silloin ajatteli Damia, ymmärsi -hänen mielensä jok'ainoasta replikistä, jok'ainoasta hengettömästä -esineestä tuossa kodissa, jonka kuntoonpanossa hän niin sanomattoman -uutterasti puuhaili. Mutta tuskin hän Pietari Damista koskaan -sanaakaan mainitsi. Tämä se saattoi Frans sedän harhaan, -- ei niin, -että hän olisi luullut tytön olevan irti kaikista velvollisuuksista, -vaan niin, että hän oli varmasti tietävinään jotain merkillistä -tapahtuvan. Hän odotti odottamistaan sitä, mitä tuleva on... -Koko hänen olennostaan heiasteli nuoruuden voimaa ja reippautta, -onnellista odotusta, joka pani Kaijan hämmästymään. - --- Sinä rakas, vanha setä Frans! -- puheli hän ja pelmutti hänen -tukkaansa. -- Sinä olet käynyt kaksikymmentä vuotta nuoremmaksi, ja -sinun satuäänesi on merkillisempi kuin koskaan ennen. - -Hänellä oli aina tapana sanoa, että Frans sedän ääni on satuääntä. -Jo siitä pitäin, kuin hän pikku tyttönä oli istuskellut hänen -sylissään, hän kuunteli aina enemmin hänen ääntään kuin sanojaan. Ja -sittemmin hän selitti asian näin: "Satuäänet, näetkös, setä Frans, -ne ovat niitä, joitten takana on hirmuisen paljo... paljo sellaista, -mikä ei milloinkaan tule sanotuksi. Niitä ei mitenkään saata olla -kuuntelematta. Tuntuu kuin silloin aina aukenisi näkyviin jotain -uutta." - -Setä Frans löi tavallisesti leikiksi, kun tyttö tuolla tavoin puheli, -mutta tänä iltana hän äkkiä kietoi käsivartensa hänen hartiainsa -ympäri ja virkkoi: "Sinäpä se olet se satu..." - - * * * * * - -Tuli häitten aatto-ilta. - -Pietari Dam näytteli yhtä isoimmista rooleistaan. Kaijan oli määrä -nähdä hänet vasta huomenna vihillä. Pietari Dam oli käynyt hänen -luonaan aamupäivällä, oli ollut kiihkoisan lemmekäs, kiihkoisasti -syleillyt häntä ja kiivain sanoin pahoitellut sitä, että teatteri -oli viimeisten kuukausien kuluessa tuskin ensinkään sallinut hänen -olla yhdessä Kaijan kanssa, joka ei hetkeksikään ole poistunut hänen -mielestänsä. - -Lämpimin piirtein oli Dam kuvaillut, kuinka hän teatterissakin -myötäänsä ikävöitsee morsiantaan, ja kuinka kaikki siellä hankkiutuu -ikäänkuin suosion-osoitukseksi Kaijalle. Ja Kaija puolestaan oli -pitänyt ilmeisenä vääryytenä sitä, ett'ei heillä ole tilaisuutta -häiritsemättä nauttia onnestansa. Ei tullut ajatelleeksi kumpikaan, -että tämä yhdessäolon puute ennen avioliittoa oli sekä vaarallista -että edullista. Kaijalle vaarallista: hän ei tuntenut miestä, -jolle hän oli lupautunut; Damille edullista: hän tuli morsiamensa -luokse tuommoisena kauneuden ja nuoruuden ilmestyksenä, aina yhtä -uutena ja raikkaana. Ei ollut heillä milloinkaan aikaa syvempiin -keskusteluihin; Kaija ei päässyt milloinkaan perille, mikä hänessä -oli totta, mikä kuorta vain. Kaija eli syvällä lemmen viehättävässä -maailmassa, missä kaikki on kirkasta, väririkasta. - -Hän oli Frans sedän kanssa pistäynyt vielä viimeisen kerran -katsomaan, onko kaikki järjestyksessä. Kaija juoksenteli pehmoisia -mattoja myöten, mieliksensä tarkastellen upeita huoneita. Hyräillen -hän kulki paikasta toiseen, ikäänkuin hyväillen kaikkea. - --- Tuntuu kuin kaikki odotteleisi meitä, -- puheli hän. -- Tuntuu -kuin kaikki vartoisi vaan, milloin alkaa askeleita kuulua... Ja kas! --- huudahti hän äkkiä. -- Tuoss' on ruusuja! Suuria keltaruusuja! Ne -ovat sinulta, setä Frans! - -Toinen nyökäytti päätään. - --- Toin ne tänne tän'aamuna, -- virkkoi hän. -- Tiesinhän, että sinä -pidät niistä. - -Tyttö suuteli tuoksuavia teriä, otti kukkalasin molempiin käsiinsä ja -asetti sen pienelle pöydälle oven suuhun. - --- Nämä ne ensimmäisinä tervehtikööt meitä, -- sanoi hän. - -Setä Frans istui sohvassa, seuraten häntä silmillään. Myöhemmin, -tätä hetkeä muistellessaan, hänestä tuntui kuin hänet silloin olisi -vallannut äkillinen mielenhäiriö: hän oli aivan varma siitä, että -nyt, nyt Kaija tulee hänen luokseen, painaa poskensa kiinni hänen -poskeensa ja virkkaa kaikkein hellimmällä äänellään: - --- Kaikki tämä on yksin sinua ja minua varten. Tässä pienessä -maailmassa vallitsee meidän henkemme, ja niinpä me kahden vain tässä -olemme ja elämme. - -Ja hän itse oli ollut sanovinaan: - --- Tuon oven me suljemme. Ei meitä monet ovet miellytä kumpaakaan. - -Ja Kaija oli heti samaa mieltä: - --- Sinä olet oikeassa. Me ripustamme siihen verhot eteen. - -Ja heti oli Kaija tuonut sisään pienet tikapuut, joita he -tavallisesti olivat käyttäneet, ja ryhtynyt työhön. Setä Frans oli -auttanut Kaijaa uskollisesti kuin ennenkin, ja kun verhot oli saatu -paikoilleen, he istahtivat sohvaan. Tyttö pani kätensä ristiin -syliinsä, katsellen ihastellen ympärilleen. - --- Kuinka somaa kaikki! -- puheli hän. -- Luuletko, että maailmassa -kellään on sen somempaa kuin meillä? - -Mutta äkkiä kiertyi kyyneleitä hänen silmiinsä. - --- Äiti raukka! -- virkkoi hän. -- Hänhän ei tiedä tästä mitään; -hän ei saa milloinkaan nähdä kaikkea tätä... Voi kuinka minun olisi -yksinäistä ilman sinua, setä Frans! - -Hän otti sedän käden omiinsa, ja lämmin, sähköisä virta sävähti -silloin setä Fransin lävitse. - --- Nyt hän sen sanoo! -- ajatteli hän. - -Silloin Kaija kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi: - --- Minä olen niin iloinen siitä, että sinä olet huomenna mukana. -Sinähän olet minulle isä sekä äiti ja ystävä ja veli. En voi ajatella -onnea, johon sinä et olisi osallinen. - -Frans sedän päätä huimasi äkkiä. Tuntui kuin jotain olisi raunioksi -rauennut hänen jalkainsa alla. Hän tunsi itsekin kasvonsa äkkiä -käyneen kankean kalpeiksi. Tuo välittömyys tytön olennossa, tuo -hyväilytapa -- ne osoittivat Frans sedälle hyvinkin selvästi, ett'ei -tytössä ole pienintäkään lemmen tunnetta häntä kohtaan. Hänellähän -on vain pelkkä setä Frans, joka oli ollut suuri jo tytön piennä -ollessa, ja joka aina on näyttävä vanhalta hänen silmissään, hän kun -on seitsemäntoista vuotta vanhempi Kaijaa. - -Tyttö huomasi muutoksen hänen kasvoissaan ja säpsähti. - --- Ethän vaan tule kipeäksi! -- huudahti hän. -- Eihän vaan taas se -sydän? - -Toinen myhähti katkerasti. - --- Kyllä se vähän sitä oli, mutta älä ole huolissasi... se meni -ohitse. - -Kaija muisti, kuinka hän puolikasvuisena tyttönä monasti oli seisonut -sedän oven takana, hiljaa kuin hiiri, kuunnellen ja pelvosta -vavisten, tietäessään, että sedällä on sydänvika. Sedän tultua ulos -ja tiedustellessa, mitä hän siinä tekee, oli tyttönen hyyristynyt -häneen ja väräjävällä äänellä virkkanut: - --- Rupesi niin äkkiä pelottamaan, kun luulin, että sinä olet kuollut. -Koulussa ne haastaa sellaista, että kellä on sydänvika, se kuolee -äkisti. Mutta sinä et saa kuolla ennen minua, setä Frans, et saa, -kuulethan. - -Sama hätä värisi nytkin äänessä, kun Kaija kumartui hänen ylitsensä. - --- Muista, mitä olet minulle luvannut, -- rukoili hän, koettaen -myhähtää, vaikk'ei se ottanut onnistuakseen. -- Sin'et saa kuolla -ennen minua. - --- Nytpä ei sillä suurta väliä, -- vastasi toinen katkerasti. -- -Sinullahan on ystävä. - --- Ei ketään sellaista kuin sinä! -- pääsi häneltä ehdottomasti, -- -ei ketään, jonka menettäminen olisi minulle niin katkeraa kuin sinun. - -Vähäinen ilon väre välähti Frans sedän silmissä, mutta sammui pian -taas. Kääntyen sitten äkkiä tytön puoleen, hän kysäisi: - --- Oletko varma siitä, että hän on sinulle kyllin rakas? - --- "Kyllin"... mitä sinä sillä tarkoitat? -- virkkoi Kaija -vitkastellen. - --- Oletko varma, ett'ei sinussa ole mitään sellaista, minkä kanssa -olet käynyt välipuheille, ennenkuin annoit sen hänelle? - --- Olen, -- vastasi toinen nopeasti, vaikka epävarmana helähtikin -ääni; sen hän kuuli itsekin, mutta ei voinut ymmärtää, miksi. - --- Saattaahan vaatia _liiankin_ paljon, -- lisäsi Kaija, ikäänkuin -liitteenä siihen ajatukseen, joka oli häneltä jäänyt sanoiksi -pukematta. - --- Ei rakkaudessa! -- huudahti setä Frans. -- Rakkaudessa ei -parhainkaan ole kyllin hyvä. Katsos tätä. - -Hän irroitti sormuksen kellojensa peristä. - --- Tämä oli äiti vainajalla aina sormessaan, -- virkkoi hän. -- Minä -otin sen hänen ryppyisestä kädestään, kun hän makasi arkussansa. -Sisällä siinä lukee: "Vaadi kaikki. Anna kaikki." Tätä tunnuslausetta -olen elämässäni aina koettanut toteuttaa. Se se personallisuutta -suorana kannattaa. Älä tilassa tukalimmassakaan tyydy vähempään kuin -siihen, mikä parhainta on. Älä kalliimmassakaan uhrauksessa tyydy -vähempään kuin siihen, mikä suurinta on. - -Hän kumartui äkisti tytön puoleen ja painoi sormuksen hänen sormeensa. - --- Minä annan sen sinulle tämän illan muistoksi. - -Tytöstä tuntui -- hän ei itsekään tiennyt, miksi, -- kuin olisi -tuossa palanen jäähyväisiä. Kyyneleitä alkoi hillittömästi tipahdella -hänen syliinsä. - --- Setä Frans! -- kuiskasi hän. -- Näemmehän toisiamme joka päivä, -niinkuin tähänkin asti? - --- En tiedä, -- virkkoi toinen ja yritti nousta, mutta huomatessaan -tytön luovan häneen kyyneleiset silmänsä, hän painoi kiihkoisasti -hänen päänsä rintaansa vasten ja lisäsi: - --- Kyllä, kyllä vainenkin. Me kaksi... emmehän me saata olla -toisiamme vailla. - -Hetken he olivat ääneti ja nousivat sitten ylös, ikäänkuin -hiljaisesta suostumuksesta, sammuttivat lampun ja läksivät ulos. - -Ovi paiskautui kiinni heidän jälkeensä, ja silloin valtasi Frans -sedän äkkiä omituinen kodittomuuden tunne. - -Siinä hän seisoi, sydän täynnään rakkautta, suljettuna ulos sieltä, -missä onni asuu... Toinen oli siellä nyt omakseen ottanut sen sijan -joka aina oli ollut ja vieläkin on ja iät kaiket on oleva hänen -omansa...! - - - - -4. - - - Kun kellot soi, - Vihille vieden heitä, - Jotk' yhteen lujat lemmet liitti täällä, - Ne usein, oi, - Soi riemun säveleitä, - Kuin kutsuis karkeloihin kukkain päällä. - - Mut tarkkahan - Jos niitä kuulet milloin, - Ne vakavuutta elon soinnelmoivat, - Ja vakaamman - Ne lausuu sanan silloin - Kuin ilosoitot koskaan virkkaa voivat. - -Kaukana lounaisessa Seelannissa, pienessä maalaiskirkossa, minkä -Kaija oli valinnut vihkimäpaikaksi, paistoi rauhallinen aurinko -valkoisiksi rapattuihin seiniin, puikahtaen silloin tällöin vanhain -hautakivien halkeamiin lattiassa. - -Oli yksi noita kevään-omaisia päiviä, joita maaliskuu välisti -tarjoaa. Ensimmäiset leivoset lauloivat ilmassa kilpaa kirkonkellojen -kanssa; ylt'ympärillä tasaisilla vainioilla rehoitti vehreä, mehevä -oras; lumikinoksia kimmelsi ojain varsilla. -- Vanha pappi seisoi -sakastin ovella, nojaten kyynäspäällään alttarin kehykseen ja -odotellen morsiusparia. Kuorin ikkunasta paistoi päivä leveänä, -lämpimänä juovana alas hänen valkoisille hivuksilleen. - -Ei ole maan päällä mitään niin herttaista kuin tuommoinen -valkohapsinen, vanha maalaispappi. En tarkoita sellaisia, jotka -ovat omaa mukavuuttansa hoitaneet ja kulkeneet maailman läpi, -huulillaan tuommoinen puhelias seuraelämän hymy, joka panee naiivit -ihmiset luulemaan heidän saaneen jotain aikaan, -- enkä niitäkään, -jotka nuoruudessaan vaelsivat kokouksesta kokoukseen ja luulivat -ihmissielun joutuneen kadotukseen joka kerta kuin he eivät saaneet -puhua, -- enkä niitäkään, joilla miehuutensa päivinä on ollut -semmoinen hoppu muita tuomitessaan, ett'eivät ole muistaneet itseänsä -tuomitakaan, ja joilla vanhuudessaan on ankara piirre suun ympärillä -todistamassa, ett'ei ainakaan rakkaus ole heitä vanhentanut. En, -vaan minä tarkoitan hiljaisia maassa, niitä, jotka kuoltuansa elävät -kansan muistossa sentähden, että heillä oli vanhoilla päivillään -yllään tuo rauhallisuuden loisto, jota ei kukaan voi vastustaa, -- -sentähden, että heillä oli niin lempeät silmät ja niin pehmoiset -kädet, -- sentähden, että heidän uskonsa oli niin luja ja heidän -ajatuksensa niin sääliä täynnään. Heissä toteutuu se, -- "ett'eivät -he elä maailman _kanssa_, eivätkä _ulkona_ maailmasta, vaan -_maailmassa_", sillä ei mikään ole heille vierasta, mikä inhimillistä -on. - -Vanha pappi, jota päivä tuossa valaisi, oli juuri yksi noita -hiljaisia maassa. - -Hänellä oli ollut ahdistusten aikoja hänelläkin. Hän oli tullut -vilkasliikkeisestä seudusta Juutinmaalta. Siellä oli kansa rakastanut -ja ymmärtänyt häntä; kirkko oli aina ollut täpö täynnään; hänen -luokseen oli tullut kansaa peninkulmain päästä. -- Sieltä hän oli -tullut Seelannin hidasmielisen väestön keskuuteen, missä hänen -ainaisena kuulijakuntanansa oli aptekkarin rouva kahden tyttärensä -kanssa ja kolme muijaa vaivaistalosta. - --- Äiti, -- sanoi hän pienelle, kalpealle vaimollensa, -- tällainen -nöyryytys oli minulle kaiketi tarpeen. Kovin minä jo olinkin ruvennut -tulemaan muotiin tuolla ylämaassa. Hullusti käy aina, kun pappi alkaa -ylpeillä seurakunnastaan. - --- Nyt ei sinulla ainakaan ole ylpeilemisen syytä, -- virkkoi rouva, -tarkoittaen tyhjiä penkkejä ja kuutta kuulijaa. - -Mutta verkkaan ja varmasti hän teki uutterata työtä, ja neljäntoista -vuoden perästä oli kuuden kuulijan sijassa satoja. - -Kerran, ensimmäisinä sunnuntaina täällä, hän oli kirkkoon mennessään -nähnyt pappilan läheisellä pellolla talonpojan kyntämässä. - --- Kas, sinä kynnät tänään? -- sanoi hän miehelle. - --- Kynnän, -- vastasi toinen lyhyesti. - -Pappi nyökäytti pari kertaa päätänsä, ikäänkuin omissa mietteissään. - --- Niin, niin, -- puhui hän sitten -- parempi vainenkin on mennä -pelloilleen ja ajatella Herraa Jumalaa siellä kuin istua Herran -huoneessa ja ajatella siellä peltojaan. - -Talonpoika katsoi hänen jälkeensä, hänen astuessaan edelleen, -mutta ensi pyhänä hän istui kirkossa. Aikaa voittain tuli yhä -useampia. Kovin kävi ihmisten ihmeeksi sinä sunnuntaina, kun seudun -lääkärikin asettui penkkiinsä saarnatuolin juurella. Pastori ja hän -olivat kohdanneet toisensa sairaan luona. Lääkäri oli tavallisella -avomielisyydellään sanonut, että se on aivan yhdentekevä, -puhutteleeko sairas pappia vai ei, sillä ei kristin-usko osaa opettaa -ihmisille sen enempää kuin elämäkään. Pappi oli ollut hetken aikaa -vaiti, mutta oli laskenut sitten kätensä lääkärin olalle ja kysäissyt: - --- Osaako elämä opettaa ihmisiä kuolemaankin ilomielin? - --- Ei; se olisi liikaa vaatimusta, -- naurahti tohtori. - --- Kristin-usko osaa. - -Tohtori ei ollut vastannut mitään. Hän oli vain avannut oven, avannut -selkoseljälleen -- sairaan huoneesen. Seuraavana sunnuntaina hän oli -tullut kirkkoon ja tuli jonkun ajan perästä uudelleen. - - * * * * * - -Umpinaiset vaunut pysähtyivät pienen kirkon eteen. Suntio tornissa -lakkasi soittamasta kelloa ja katseli nyt luukustaan uteliaana -tulijoita. Morsian, matkapuvussa, astui isänsä taluttamana; heidän -takanansa kulki kaksi herraa, joilla ei näkynyt olevan vähintäkään -tekemistä keskenänsä, mutta jotka kumminkin seurasivat edellisiä. -Vieraitten astuttua kirkkoon, alkoivat vanhan-aikuiset kamariurut -soida, ja alttarilla odotti heitä vanha pastori. - -Pietari Dam tunsi liikutusta jo ensimmäisistä sävelistä, ja joka -kerta kuin hän katsahti morsiameensa, kiertyi hänelle vedet silmiin. - -Paikka, ympäristö, hetken vakavuus -- ne ne saivat hänet -kyynelöimään. Hän oli herkkä liikutuksille. Siinä hän oli samallainen -kuin useimmat näyttelijät: helposti hän sai tunteet muissa valloille, -ja helposti hän niitten valtaan itsekin joutui. Ja liikutus loi -häneen varsin miellyttävän asun. - -Kaija heitti Frans setään silmäyksen, ikäänkuin sanoakseen: "Näetkös, -kuinka soma hän on! Ja niin hyvä!" Mutta setä Frans katseli -kaikkialle muuanne, ei vaan häneen. Hän katseli raaputuksia seinäin -iskoksissa ja kastemaljan kiviveistoksia. Hän vaipui kokonaan -tarkastelemaan kahta hautakiveä aivan jalkainsa juuressa. Vihdoin -hänen katseensa pysähtyi pappiin. Hetken aikaa häntä silmäiltyään, -hän nyökäytti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Mies -miellyttää minua". Yleensä Frans setä ei välittänyt papeista. Hän oli -kierkegaardilainen ja oikein kammosi muodollista kristin-oppia. - -Harvoin, tuskin milloinkaan hän jalkaansa kirkkoon astui, mutta -kotona oli hänellä kirjoituspöydän yläpuolella krucifiksi ja sen -kohdalla kaikki Sören Kierkegaardin teokset paksuissa, ruskeissa -nahkasiteissä. Siellä hän jumalanpalveluksiansa piti. - -Virsi päättyi, ja morsiuspari astui alttarin eteen. Vanha pappi -seisoi alttarilla, katsellen heitä lempeillä silmillään. - -Hän ei voinut oikein nähdä morsiamen silmiä. Hän otti hetkeksi -silmälasinsa pois ja pyhki niitä nenäliinallansa, paremmin nähdäkseen. - -Mutta Kaijan katsetta hän ei kohdannut. Morsiamen silmät etsivät -setä Fransia, joka istui parin kyynärän päässä hänestä sivulle päin: -miks'ei hän edes kertaakaan nosta silmiänsä? Eikö hänellä ole edes -yhtäkään katsetta Kaijalle? - -Kaijasta tuntui kuin pitäisi tässä tehdä jotain, saadakseen hänet -luomaan silmänsä ylös. Mutta setä Frans oli heti virren jälkeen -nojautunut penkissä kyynäspäillään polviinsa ja kätkenyt kasvot -käsiinsä. Hän ei edes kertaakaan nostanut päätään puheen aikana. Tuo -yksinäisyyden ja surun leima, joka heiasti koko hänen personassaan, --- se sai Kaijan äkkiä säpsähtämään, ja salamana sävähti hänessä nyt: -_Sinuahan_ hän suree!... Tuo seitsentoista vuoden iän-erotus, joka -tähän saakka oli tehnyt heidän keskinäiset välinsä niin kokonaan -toverillisiksi, -- se katosi kerrassaan hänen tajunnastaan, ja -jäljellä oli vaan mies, johon hän oli luottanut, ja joka häneen -oli luottanut. Mitä minä oikeastaan olen tähän saakka antanut -Pietari Damille, ja mitä olen häneltä saanut? Löyhiä sanoja vaan ja -rakastuneitten ajatuksia! - -Kaijasta tuntui, Pietari Damia ajatellessaan, ett'ei hän oikeastaan -tunne sulhastansa ensinkään. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut -niin uskoton Frans setää kohtaan. Salaman nopeudella singahteli nyt -hänen mielessään muistoja rakkaudesta, jota oli kasaantunut häntä, -tyttö raukkaa, kohtaan, vuodesta vuoteen, päivästä päivään, ilmeten -tuhansissa pikku piirteissä, jotka he kahden vain tunsivat... pitkiä -kävelymatkoja yhdessä, pieniä, hienoaistisia, yhteisiä huomioita... -syviä, vakavia keskusteluja... - -Kaijasta tuntui kuin pitäisi hänen huutaa "setä Frans!" kautta koko -kirkon, saadakseen hänet pysäyttämään tämän toimituksen niin kauan -kuin vielä aikaa on. Mutta huulet olivat kuin lukitut. Ja setä Frans -tuolla -- hän ei liikahdakaan hänen katseestaan... ei vavahdustakaan -noissa yhteen puristetuissa sormissa... - --- Minä kysyn sinulta, Kaija Halling... - -Kaija säpsähti ja tunsi kalpenevansa huuliaan myöten. Tutkistellen -tarkasteli häntä vannan pastorin silmä, ja Kaija huomasi hänen -ikäänkuin tahallaan vitkastelevan, antaakseen hänelle aikaa -vastaamiseen. Melkein koneen-omaisesti siirsi Kaija katseensa Frans -sedästä Pietari Damiin, jonka somia, liikutuksesta vavahtelevia -kasvoja aurinko parhaillaan valaisi. Ja äkkiä tuntui hänestä kuin -kaikki nuo äskeiset ajatukset olisivat olleet sekavata unta vain. -Pietari Dam oli itse nuoruus! Pietari Dam oli itse kauneus! Häntäkö -setä Frans lienee tarkoittanut, sanoessaan: "Rakkaudessa et saa -tyytyä muuhun kuin siihen, mikä parhainta on", -- sitä ei Kaija -tiennyt, mutta -- kaiketi juuri häntä. - -Ja hän teki, mitä niin moni nainen oli tehnyt ennen häntä, ja mitä -niin moni nainen on tekevä hänen jälkeensäkin: hän teki syntiä -sitä vastaan, mikä ihmisen personallisuudessa tosinta on: hän kävi -välipuheille sen kanssa, mitä hänessä syvintä ja parhainta oli... - -Vihkimisen jälkeen vanha pastori astui alttarilta alas onnittelemaan. -Osan-ottavasti hän tiedusti Frans sedältä, jonka kalpeuden hän oli -huomannut, oliko hän voinut pahoin toimituksen aikana. Hän puristi -kohteliaasti tukkukauppiaan kättä ja tervehti ystävällisesti -morsianta. Mutta Pietari Damin käsiä hän piteli kauan aikaa omissaan -ja lausui hänelle monta toivotusta elämään ja taiteen palvelukseen. -Pietari Dam oli nähtävästikin voittanut puoleensa vanhan pastorin -sydämen. - -Setä Frans seisoi heidän takanaan, tarkastellen heitä, hieno, -ivallinen hymy huulillaan. Hän kuuli Pietari Damin vakuuttavan, -ett'ei hän ikinä unohda tätä päivää ja täällä kuulemiansa sanoja, -ja hän kuuli pastorin lausuvan sydämellisen ilonsa siitä, että hän -huomaa niin paljon todellista tunnetta ja vakavata asiain käsitystä -nuoressa miehessä, jonka elämä pakostakin on niin hajanaista kuin -hänen. Pietari Dam uskoi tällä hetkellä lujasti itsekin liikutustaan, -se oli sikäli vilpitöntä, että hän todellakin tunsi sitä; kuinka -kauan sitä on kestävä -- sitä hän ei ottanut taatakseen. Yhä -uudestaan ja uudestaan hän vakuutteli mitä lämpimimmin: "Kiitos, -rakas herra pastori! Sydämellinen kiitos!" -- Setä Frans yskäisi niin -kovaa, että Pietari Dam heti kohta vaikeni. Ja sitten setä Frans -ojensi ystävällisesti kätensä vanhalle pastorille. Ei hän mitäkään -sanonut, mutta itsekseen hän mietti: "Kuinka minua miellyttää sinussa -tuo sinun lapsellisuutesi, sinun herttainen hyväsydämisyytesi ja -sinun suuri, liikuttava luottavaisuutesi!" - -Urkuri sulki urut ja kiiruhti alas. Hän pysähtyi kirkon avonaisten -ovien suuhun ja katseli siitä, kuinka morsiuspari nousi vaunuihin, -joissa heidän oli määrä lähteä asemalle. - -Vanha pastori seisoi vaunun-ovella ja nosti hattuansa jäähyväisiksi. -Aurinko heitti säteitänsä hänen hopeisiin hapsiinsa, ja kirkonkellot -soivat... nuo kummalliset kellot, joitten sävelissä asuu iloa ja -surua... tuskaa ja toivoa... paljon päivänpaistetta ja paljon -katkeraa pettymystä... - - - - -5. - - - Kun toisensa kerran löytää kaks', - Majan laittaa he lujan, paraan. - Ja laulain venhettä soutaa kaks', - Sillä yksi jäis melan varaan. - -Nuorikot palasivat samana iltana kaupunkiin, omaan kotiinsa, ja -siellä he viettivät kuherruskautensa. - -Pietari Dam ei ollut milloinkaan esiintynyt niin edulliselta -puolen kuin näinä aikoina, jolloin hänen kasvonsa olivat pelkkää -päivänpaistetta. Paras osa hänen luonteessaan, lapsellinen -herttaisuus, oli hetkeksi saanut ylivallan ja syrjään sysännyt -karkean aistillisuuden, mikä muutoin oli hänessä huomattavana -puolena. Hän oli tullut ikäänkuin puhtaampaan ilmaan. Nuo rauhalliset -hetket, jotka hän sai viettää yhdessä Kaijan kanssa, tuo hänen -oloillensa niin loistava koti, jota hänellä oli oikeus sanoa -omaksensa -- ne tekivät häneen lauhean vaikutuksen. Ja hän oli -korviaan myöten rakastunut nuoreen vaimoonsa. Ei ollut sanaa niin -kaunista, jota hän ei olisi vaimollensa lausunut, ei kukkaa niin -ihanata, jota hän ei olisi hänelle kantanut. Pöydässä kun vastatusten -istuivat, sattui usein, että hän pani veitsensä ja kahvelinsa syrjään -ja aivan ihastuksissaan katseli vaimoansa. Illoin piti Kaijan -laulella hänelle tuntimäärin, mutta Dam ei kuunnellut musikkia, hän -katseli vaan koko ajan Kaijan kasvoja. Hän laittoi aina niin, että -valo lankesi niihin punaisen varjostimen kautta. -- Minua miellyttää -katsella sinun niskaasi tuossa valossa, -- puheli hän, -- se on -todellista taidenautintoa. - -Kaija ei olisi ollut nainen, ellei tällainen jumaloiminen olisi -tehnyt vaikutustaan häneen. Ja niin hän elikin avioliittonsa -ensimmäiset kuukaudet, lujasti uskoen onneensa ja lekotellen sen -auringon lämmittävissä säteissä, jonka Dam aina pani paistamaan -häneen. - -Pietari Damin ollessa teatterissa, hän hääräili kotonaan kukkastensa -kanssa, kulkien huoneesta huoneesen. Ulos hän ei hennonnut lähteä -milloinkaan. Hän saattoi seisoa yhdessä kohden ja katsella -ympärilleen noissa suojissa, jotka olivat hänen ja hänen miehensä, -hän rakasti jok'ainoata huonekalua, mutta välisti hän yllätti itsensä -siitä, että ajatteli esineitä enemmän kuin häntä. Hänessä oli -syttynyt melkein intohimoinen rakkaus kotia kohtaan. Silitellessään -poimuja tuossa tai tässä oviverhossa, minkä he Frans sedän kanssa -suurella vaivalla olivat saaneet ripustetuksi, tapahtui välisti, että -hänet valtasi kova levottomuus, ajattelemisen kammo... Viime aikoina -hän ylipäänsä ei ollut ajatellut mitään, sen hän tunsi varsin hyvin. -"Elää vaan, elää, ei ajatella!" niinhän Pietari Dam oli sanonut. -Elämä se nyt piteli häntä käsissään. Muistellessaan, mitä kiusauksia -hänellä oli ollut alttarin edessä, hänen täytyi myhähtää: Frans -setähän oli koko ajan istunut penkissään tyynenä ja levollisena, -sillä välin kuin hän itse oli ihan menehtyä tuskasta. Mennä naimisiin -Frans sedän kanssa, sehän olisi ollut entisen elämän jatkamista, -mutta tämä oli jotain uutta, niitä elämänkokemuksia, joita hän aina -oli ikävöinyt. - --- Piirrä, piirrä, elon armaan käsi! -- niin hän hyräili, -riennellessään huoneesta huoneesen. - -Näinä aikoina hän pysyttelihe erillään Frans sedästä, miksi -- sitä -hän ei itsekään osannut selittää. Hän punastui aina, kohdattuaan -sedän katseen, ja tuo oli harmillista: eihän hänellä ole mitään -häpeämisen syytä. - -Kuukausi häitten jälkeen hän oli kutsunut Frans sedän heille -päivälliselle. Ei hän nyt tapansa mukaan rientänyt sedän kaulaan, ja -nähtävästikin tuo pahoitti sedän mieltä; hän huomasi sen pienestä -juonteesta suupielissä. Setä Frans ei kumminkaan virkkanut mitään. -Tyynesti hän astui Kaijan perässä arkihuoneesen ja istahti lähimmän -akkunan ääreen. - -Omituista, ett'ei setä Frans kertaakaan silmäissyt ympärilleen -suojissa. Joko hän katsoi puhuttelemaansa tai loi silmänsä ulos -ikkunasta. Kaijan olisi niin monasti tehnyt mieli sanoa: "Eikö tuo -tuossa ole kaunis kapine? Ja tuo? Ja tuo?..." Mutta miten lieneekään --- sanomatta se vaan jäi. - -Päivällispöydässä oli setä Frans esittänyt nuorikkojen maljan ja -nyökäyttänyt päätä rouvalle, hymyillen kuin ennenkin, mutta äkkiä oli -hänelle kiertynyt kyyneleitä silmiin, niin että hänen oli täytynyt -kumartua lautasensa yli, jott'ei kukaan huomaisi. Illalla oli Pietan -Dam tapansa mukaan pyytänyt Kaijaa laulamaan. Mutta silloin oli -Kaija siirtänyt punaisen lampun pois, sanoen sen häiritsevän häntä -ja tahtovansa kernaammin soitella puolihämärässä. Sen jälkeisinä -päivinä hän ei mitenkään voinut ymmärtää, miksikä hänet siinä -silmänräpäyksessä oli vallannut sellainen raskasmielisyys... Syynä -oli kaiketikin ollut se, että Frans setä oli istunut hänen takanansa, -käsi silmillään... eihän Kaija ollut kääntynyt häneen päin, mutta hän -tiesi sedän istuvan sellaisessa asennossa. - -Hän oli ensin laulanut yhden niitä lauluja, joita hän useimmin oli -hyräillyt: - - Kun toisensa kerran löytää kaks', - Majan laittaa he lujan, paraan. - Ja laulain venhettä soutaa kaks', - Sillä yks jäis melan varaan. - -Mutta äkkiä hän oli päästänyt nuottilehden luiskahtamaan alas ja -vaipunut mietteisin. - -Onnellinen hän oli tuntenut olevansa näinä viikkoina. Joka päivä -oli ollut kuin uutta juhlaa hänelle ja Pietari Damille, mutta -kaiken tämän ohella hän oli kaivannut "laulua venheessä". Oli -silmänräpäyksiä, jolloin hän oli selvään tuntenut olevansa pelkän -melan varassa, _nyt_, enemmän kuin koskaan ennen. Tuo hetken -tunnelma oli ollut niin valtava, että hän oli päättänyt, maksoi -mitä maksoi, reväistä itsensä irti siitä. Ja niin hän äkkiä oli -ruvennut laulamaan kaikkein iloisimpia laulujansa, saadakseen -mielensä taas reippaammaksi. Hän oli noussut sitten ja oli juuri -ollut sulkemaisillaan pianon, kun setä Frans oli sanonut hiljaisella -äänellään -- ja Kaijasta oli tuntunut, kuin olisivat sanat kohdanneet -häntä tuolta kaukaa pimeästä --: - --- Nyt sinä olet laulanut niin paljon muille. Laulahan hiukan -minullekin. - -Ja silloin oli Kaija laulanut nämä kaksi pikku värssyä: - - Mit' on elo enimmin? - Murhetta! - Mit' on ydin useimmin? - Murhetta! - - Mit' on "hyvät kadottaa"? - Voittoa! - Mit' on "pahat kukistaa"? - Voittoa! - -Mutta sittemmin hän oli päättänyt, ett'ei hän pitkään aikaan kutsu -Frans setää heille päivälliselle. - -Kaija oli aina iloinen, milloin setä Fransia ei ollut näkyvissä, -mutta joka kerta kuin tämä tuli, valtasi hänet selittämätön -levottomuus. Oli kuin aurinko olisi käynyt pilveen. - -Pietari Dam antoi hänelle kerran tietämättänsäkin selityksen tuohon. - --- Kummallinen mies tuo setä Frans, -- virkkoi hän. - --- Tuntuu kuin hän pakottaisi ihmistä ajattelemaan. - --- Sinä olet oikeassa, -- virkkoi Kaija, ja Dam näki hänen -kasvoistaan, kuinka syvästi hän sen tuntee. - --- Hassutuksia! -- jatkoi Dam reippaasti. -- Kun on nuori, sellainen -kuin sinä ja minä, silloin pitää elää eikä ajatella!... Emmekä me -ajattelekaan. Vai kuinka? - -Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. - --- Niin, emme ajattelekaan, -- lausui Kaija, hiljaa pujotteleiden -hänen sylistään. -- Me elämme keskenämme kuin suuret lapset. Milloin -sinä et kerro teatterijuttuja, silloin me haastelemme rakkaudesta, ja -kun emme rakkaudesta puhele, silloin sinä kerrot teatterijuttuja. - --- Niinkuin ei lasten elämä olisi kaikkein onnellisinta! -- lausui -Pietari Dam, edes jotain sanoakseen. - -Mutta Kaijaan iski tuskallinen aavistus, ett'ei Pietari Dam kykene -hänen kanssaan muunlaista elämää viettämäänkään. - -Kerran, Frans sedän ollessa heillä, istui Kaija hiljaa, salaa -tarkastellen häntä. Tuntui kuin hänestä olisi tullut entistänsä -suurempi mies. Hän oli saanut osansa elämän arkipuvusta hänkin: elämä -oli leikannut sen hänelle pienissä, kapeissa kaistaleissa, mutta kun -häntä suru kohtasi, silloin näytti kuin eivät hänen pukunsa olisikaan -ommeltu, vaan ylhäältä alas kudottu, sillä ei mikään ihmistä -niin jalosta kuin suru. Setä Frans oli aina arvostellut itseänsä -vähäiseksi, ja aina ponnistellut voimiansa äärimpiin asti. Hän oli -niitä lujan personallisuuden ihmisiä, jotka rohkenevat tunnustaa -ihanteitansa omikseen. Sellaiset ne huipulle saakka pääsevät, -viimeisen ja korkeimman päämäärän saavuttavat. Pietari Damilla ei -koskaan ollut silmää näkemään omaa vähäpätöisyyttänsä; siksipä hän ei -koskaan huipulle saakka päässytkään. - - - - -6. - - - "Glück auf!" - [Onneksi olkoon!] - -Näytäntökauden päätyttyä, nuorikot muuttivat maalle. He vuokrasivat -itselleen pienen asunnon Espergaerdessä ja viettivät siellä koko -kesän. - -Setä Frans toteutti jo kauan tekeillä olleen suunnitelman: hän -matkusti Tyroliin ja Pohjois-Italiaan ja oli koko kesäloman -siellä. Ei hän sitä sentähden tehnyt, että olisi hetkeksikään -luullut voivansa lähteä ajatuksiansa karkuun, vaan siksi, että -hän sillä tapaa ainakin pääsi näkemästä Kaijaa yhdessä Pietari -Damin kanssa. Tämä näky se oli päivästä päivään käynyt hänelle yhä -tuskallisemmaksi, sillä hän ei voinut sietää sitä ylimielistä, -julkeata tapaa, jolla Pietari Dam kohteli nuorta vaimoansa. Setä -Frans ei osannut sanoa, huomanneeko Kaija hilpeytensä käyneen yhä -enemmän pakotetuksi, haastelunsa yhä enemmän teennäiseksi, mutta itse -hän ei pettynyt: ei ollut sitä väärää heläystä Kaijan äänessä, joka -olisi hänen korvansa ohitse suhahtanut. - -Tuo alituinen taistelu omien tunteittensa masentamisessa oli -heikontanut setä Fransin: kasvot olivat käyneet laihemmiksi, silmät -suuremmiksi. Kaija tiedusti kerran, eikö hän voi oikein hyvin. Toinen -vastasi, ett'ei häntä vaivaa mikään; hän luulee, että matkustaminen -tekisi hänen hyvää. Tuon kuultuansa, Kaija hengitti helpommin. Setä -Frans näki sen, ja se koski häneen kipeästi. Hän ei ymmärtänyt, että -taistelu oli alkanut Kaijassakin, kovin taistelu, mikä ihmisen osaksi -maan päällä saattaa tulla, taisteleminen irti siitä, jota rakastaa. -Setä Frans lähti matkalle, sanomatta hänelle jäähyväisiä; lähetti -vain pari sanaa avonaisella kortilla. - -Frans sedän poissaolo vaikutti Kaijaan vapahduksen tavoin. Hän ei -_tahtonut_ antaa perää kalvavalle ikävälle, joka hänen sydämensä -täytti, hän _tahtoi_ olla onnellinen Peter Damin kanssa. Hän kohdisti -kaiken hellyytensä, kaiken intoisan alttiutensa mieheensä, sulkien -silmänsä hänen sielun-elämänsä tyhjyydeltä, hänen tunteittensa -pintapuolisuudelta. Uskomattomilla ponnistuksilla hän pakottautui -siihen lemmenhuumauksen tilaan, mihin hän oli joutunut silloin kuin -ensi kertaa oli nähnyt Damin solakan vartalon ja somat, eloisat -kasvot. Hätäilevän innokkaasti hän kiintyi jok'ainoaan hänestä -saamaansa kauneuden vaikutelmaan ja koetti täyttää hänen pienimmätkin -mielihalunsa sellaisella ponnistetulla kiihkolla, että yksin -Pietari Damin puutteellinen psykologinen aisti saattoi olla siitä -hämmästymättä. - -Pietari Damin oli erinomaisen hyvä olla tämän hellyyden vaalimana, -mutta se ei saanut hänen luonteensa parhaimpia ominaisuuksia oraille; -päinvastoin se loi esille sen raakoja puolia. Hänen menettelynsä -alkoi olla silmitöntä. Hän luuli, että hänellä on rajaton valta -vaimonsa yli, ja senvuoksi hän ei häikäillyt tekemästä mitä vaan -suvaitsi. Hän tuli ja meni mielin määrin ja viipyi usein myöhään -kotoa poissa. Kaija ei milloinkaan tiedustellut, missä hän oli -käynyt. Niin sanomattomasti hän pelkäsi menettävänsä viimeisenkin -tuen jalkainsa alta. - -Hän taisteli kuin henkensä edestä, pakottaakseen itseänsä pitämään -Pietari Damista sellaisena kuin hän on, täynnä jokapäiväisiä -fraaseja ja tanskalaista suopeutta, keveitä tunnelmia ja vajanaista -syvämielisyyttä, miehenä, joka ei ajattele kuin omaa itseänsä, -mutta joka saattaa olla viehättäväkin milloin vaan tahtoo. Lopulta -alkoivat fraasit tuntua Kaijasta liian ontoilta ja silmittömyys liian -loukkaavalta, ja setä Frans, tavatessaan Kaijan syksymmällä, huomasi -kummakseen hänessä suuren muutoksen. Näytti kuin Kaija olisi väsynyt -taistelussa, menettänyt siinä kaiken voimansa. - -Talvella hän reipastui jälleen. Pietari Damilla oli suuri rooli -esitettävänä teatterissa, ja tämä tehtävä veti häneltä kaiken huomion -puoleensa. Hän harjoitteli osaansa monasti päivässä Kaijan kuullen, -aina vakuutettuna hänen vilkkaasta harrastuksestansa. Kaija oikaisi -ja ohjasi, muodosteli, tasoitteli, innostutti. Ja hän imeytyi niin -kokonaan ohjaustoimeensa, että unohti kaikki ympärillään. Oli aikoja, -jolloin hän Damin näyttelemisestä joutui siinä määrin haltijoihinsa, -että Dam sai takaisin koko entisen valtansa hänen ylitseen. - -Premierissä istui Kaija aivan näyttämön laidassa, jännityksellä -seuraten häntä silmillään siitä hetkestä asti, jolloin hän astui -sisään. - -Noissa myrskyisissä suostumushuudoissa, jotka puhkesivat esiin -hänen ensimmäisen suuren replikkinsä jälkeen, oli jotain huumaavaa -Kaijallekin. - -Mutta sitten hänen katseensa selkeni pirteäksi jälleen. Hän kumartui -näyttämön puoleen ja tarkasti miestään. Hän kiintyi jok'ainoaan -väärään heläykseen hänen äänessään, hän tarkkasi jok'ainoata väärän -paatoksen vivaustakin lausunnossa. - -Ja kun Pietari Dam palasi kotia, suuri laakeriseppele käsivarrellaan -ja täynnään tyydytetyn turhamaisuuden loistoa, silloin ei Kaija -saattanut olla sanomatta: - --- Paremmin sinä näyttelit täällä kotona; täällä sinä olit -todellisempi. - -Mutta Pietari Dam ei sietänyt arvostelua, kaikista vähimmin tänä -iltana, jolloin hän oli ollut suuren melun esineenä. Hän tiuskasi -vastaan pari kiivasta sanaa, jotka eivät kaikki olleet juuri -hienoimmin valituita, sieppasi vihdoin hattunsa ja läksi ulos, -hyvästiäkään sanomatta. - -Kummallisen yksinäiseltä tuntui Kaijasta, hänen mentyään. Hän oli -pahoillansa siitä, ett'ei ollut voinut kohdella miestään kuin suurta -lasta, jommoinen hän todella on. - --- Miksikä mä aina vaadinkaan häneltä enemmän kuin hän voi antaa? -- -ajatteli hän, puristaen kädet kokoon syliinsä. -- Pitäisihän minun -tietämän, että menin naimisiin lapsen kanssa. - -Hän myhähti, ja silloin hänen kasvoilleen lensi ilme, joka paljon -muistutti setä Fransia. - -Samassa soi ovikello. Hän meni aukaisemaan. Ulkona seisoi setä Frans, -kädessään komea vihko keltaisia ruusuja. - --- Tulin onnittelemaan, -- sanoi hän, antaen vihkon Kaijalle. -- -Sinun miehelläsihän oli tänään suuren voiton päivä. - --- Niin, eikös ollut? -- vastasi toinen, kätkien kasvonsa ruusuihin. - --- Mutta missä hän on? - -Frans setä vilkaisi avonaisen oven kautta arkihuoneesen. - --- Hän suuttui ja läksi ulos. - -Kaija kumartui, hiukan myhähtäen, ja nosti laakeriseppeleen, jonka -Pietari Dam oli viskannut lattialle. - --- Pietarin on niin vaikea sietää kritikkiä, -- lisäsi hän sitten -säälien. - --- Ja sinä kenties olit liian ankara hänelle, hänen palatessaan -kotia, suosioista huumauneena? -- virkkoi setä piloillaan. - -Kaija näki Frans sedän hyväntahtoisen hymyn, ja silloin nousi hänelle -vedet silmiin. - --- Niin olinkin, -- sanoi hän, -- mutta se on auttamattomissa nyt. - --- Eikö mitä! -- virkkoi setä Frans reippaasti. -- Minä lähden -hakemaan häntä. - -Ja samassa hän jo pyörähti kantapäillään ja astui portaita alas. -Kaija jäi hetkeksi aikaa seisomaan laakeriseppele toisessa kädessä -ja kukkaset toisessa. Sitten hän laski seppeleen pianolle, kävi -vesilasin ja pani ruusut siihen, yksitellen. Verkalleen ja -huolellisesti hän niitä siihen sovitteli. Sitten hän istahti lähinnä -eteistä olevalle tuolille, jännityksellä kuunnellen jok'ainoata -ääntä portailta. Kukkalasia hän piteli kädessään, kumartuen tuon -tuostakin sen puoleen ja pyyhkäisten poskeansa sen sulkkuisia lehtiä -vasten. Kuinka usein hän, näin hän mietiskeli, ennen vanhaan, milloin -oikein tahtoi hyväillä Frans setää, oli pyyhkäissyt poskeansa hänen -poskeaan vasten... Tokkopa setä Frans milloinkaan enää kaipaa noita -hyväilyjä?... - -Äkkiä hän paiskasi lasin pöytään ja kavahti pystyyn. Hän oli kuullut -askeleita portailta. Ennenkuin kello soikaan, oli hän avannut oven. - -Pietari Dam tuli sisään käsi kädessä Frans sedän kanssa. Kumpikin oli -varsin hilpeällä mielin. - --- Kiitos, että tulitte, -- virkkoi Kaija hiljaa ja sydämellisesti. - --- Niin, kun _tämä_ kerran sen kunnian kelle tekee, -- Pietari Dam -löi lujasti Frans setää olkapäähän, -- silloin ei tinkimisistä -taikaa. Ei hän ylipäänsä niitä ole, jotka minua ylenmäärin -kiitteleisivät, mutta tän'iltana hän ei ylistyssanoja säästä. - -Kaijan silmät loistivat. - --- Erittäin hyvin sinä näyttelitkin, -- sanoi hän. - --- No sehän kuuluu hauskalta, -- vastasi Pietari Dam, myhäillen -tyytyväisenä ja ottaen vaimoaan vyötäisistä, -- johan sinäkin, -huomaan ma, olet järkevä. - -Mitä iloisimmalla mielellä menivät kaikki kolme ruokasaliin, jossa -Kaija oli pannut pöytään viiniä ja koristeeksi kukkasia. Pietari Dam -oli koko illan miellyttävin lapsi, mitä ajatella saattaa. Silloin hän -oli herttaisimmillaan kuin hänen turhamaisuutensa oli tyydytetty, ja -siksi paljo taiteilijanverta hänen suonissaan virtasi, ett'ei tuo -turhamaisuus käynyt naurettavaksi. - -Setä Frans oli sinä iltana vähällä antaa sydämensä Peter Damille, -ja Kaija katseli häntä iloisemmin kuin moneen kuukauteen. Peter -Dam kohosi Kaijan silmissä, koskapa setä Frans tunnustaa hänet -taiteilijaksi. Hän ei olisi koskaan luullut Frans sedän tekevän sitä -niin julkisesti kuin nyt. Kaija kohotti lasinsa ja katsoi pöydän yli -Peter Damiin. - --- Glück auf! -- virkkoi hän hiljaa, yhtä paljon itselleen kuin -miehelleen. - -Ja setä Frans -- ei Peter Dam -- vastasi samalla hiljaisella, -sydämellisellä tavalla: - --- Glück auf! - - - - -7. - - - Yhä vieläi pääni se pystyss' on - Yli vuolasten virtain pauhun. - Mut aina kun majani verhoutuu - Surureunaisin harsoin milloin, -- - Nään valveill' unta ma silloin. - -Kuukausi tästä illasta istui Kaija hämärissä pianon ääressä. Pietari -Dam loikoi hänen takanaan keinutuolissa, sikaria poltellen. Äkkiä -Kaija keskeytti laulunsa ja nousi. Hän kumartui takaapäin Pietari -Damin yli ja kuiskasi hänelle salaperäisesti korvaan: - --- Puolen vuoden kuluttua, tiedäs, ei meitä enää ole kaksi, vaan -kolme täällä. Aatteles, että täällä todella käydä tapsuttelee pieni -olento, jota saamme sanoa omaksemme. Eikö se ole ihanaa? - -Hän taivutti kätensä taaksepäin ja nojasi soman niskansa niihin. -Hänen silmistään loisti kautta hämärän omituinen, sisään suuntaunut -ilme, mutta samalla lämpöisen valoisa, joka tietää suuren onnen -tuntemusta. - --- Eikö se ole sanomattoman ihanaa? -- toisti hän itsekseen. - --- Ihanaako? -- Pietari Dam kohensihe tuolissaan. - --- Kyllä niinkin, mutta tuosta tuommoisesta on niin paljo vastusta. - --- Sitä miehet tavallisesti eivät ajattele, -- vastasi Kaija lyhyeen. --- Mutta sinä taidat peljätä, ettes enää saa olla niin vapaa kuin -ennen. Lapset ne kyllä sellaista saavat aikaan. - --- Sepä se, -- sanoi Dam, mielissään siitä, että toinen oli -nähtävästi ymmärtänyt hänet paremmin kuin hän olisi osannut -luullakaan. -- Minun mielestäni meidän on niin mainion hyvä olla näin. - --- Niinkö! -- ja Kaijan äänessä helähti palavaa ivaa. - --- Sinähän olet todellakin varsin vaatimaton. - -Pietari Dam ymmärsi vain sanat, mutta ei äänenhelyä. - --- Min'en oikeastaan käsitä, mitä sinä vaadit, -- sanoi hän, -huomaamatta, kuinka nuo sanat saattavat loukata hänen vaimoansa. -- -Meillähän on kaikki, mitä sydän halajaa. - --- Paitsi yhteis-elämää, -- vastasi Kaija. -- Eikö sinusta -milloinkaan ole tuntunut omituiselta, että me tuskin ensinkään -haastelemme keskenämme? Kenties sinä et kaipaa ajatusten vaihtoa, -sinähän haastelet niin paljon teatterissa ja toveriesi kanssa, mutta -minussa tuo kaipaus on niin suuri, että tuskin jaksan sitä kestää. - -Pietari Dam katsahti häneen hämmästyen. Tuokion ajan hän selvään -käsitti, että vaimo vaatii häneltä jotain, mitä hän ei milloinkaan -kykene hänelle antamaan, mutta tavallisella keveydellään, joka -hänelle oli jo mennyt veriin, hän karkoitti tuon ajatuksen ja tarttui -toiseen keinoon. - --- No niin, -- virkkoi hän, -- nythän sinä saat seuraa. Onhan se -sinun tähtesi aivan erinomaisen hyvä asia, että lapsi taloon tulee. - -Kaija seisoi vielä entisessä asennossaan, kädet niskan takana ja iski -Pietari Damiin sellaisen katseen, että tämän täytyi luoda silmänsä -maahan. Sen jälkeen Kaija äkkiä käänsi selkänsä hänelle ja meni -viereiseen huoneesen. - -Seuraavina päivinä hän oli hyvin hiljainen miehensä näkyvissä, mutta -tämän poissa-ollessa hän vilkastui. Hän istui ikkunan ääressä ja -laitteli ahkerasti pikkuruisia virkatuita töppösiä ja vaaleanpunaisia -sukkia tai neuloi pieniä paitoja ja kutoi hassun pikkuisia -lumivalkeita villaröijyjä. - -Hänen sielunsa oli ensi kertaa astunut kynnyksen yli siihen -salaperäiseen piiriin, joka jokaiselle ajattelevalle naiselle on -samalla sekä intohimoista että pyhää. Hän eli nyt pienessä maailmassa -yksin lapsensa kera. - -Tuossa hän usein istui illan pimeässä, painaen päänsä ikkunanpieleen -ja tuijottaen ulos lyhtyjen valoon, ja silloin hän ajatteli lapsen -ajatuksia, uinaili lapsen unia -- pieniä, hentoja ajatuksia, joilla -tuskin muotoakaan oli, puhtoisia, pieniä unia, jotka ihmeellisellä -tavalla lähensivät hänen sieluansa sen olennon sieluun, joka ei vielä -ollut nähnyt päivän valoa. - -Hän oli mielestänsä äkkiä tullut sanomattoman rikkaaksi, mutta -samalla hän tunsi yhä kasvavan kaipauksen saada panna osan tästä -rikkaudestansa tasan jonkun toisen kanssa. Pietari Dam olisi -ainaiseksi voittanut omakseen hänen sydämensä, jos olisi vaimollensa -antanut kymmenennenkään osan sitä yhteistä tuntemusta ja yhteistä -ymmärtämystä, jota tämä näinä aikoina niin suuresti tarvitsi. Nyt -ei Kaija milloinkaan mielellänsä puhunut siitä, mitä tuleva on; -tahallaankin hän kätki tunteensa. Yksin vain, jouten ollessansa, kun -ei Pietari Dam eikä palvelijakaan voinut kuulla, hän laulaa hyräili, -uudestaan ja uudestaan, mutta hiljaa, ikäänkuin peljäten herättävänsä -kenet: - - Sinut ensiksi vaivoin tuskaisin - Toin päivän valohon varhain; - Siks' oot sä mun helmeni herttaisin - Ja syömeni aarre parhain. - -Miehuullisesti hän kätki sen kasvavan pelvontunteen, joka tuon -tuostakin hänet valtasi. -- Pietari Dam oli näinä aikoina tavallista -enemmän kiintynyt teatteritoimiinsa ja oli enimmäkseen poissa kotoa. -Eräänä iltana hänen pisti silmäänsä vaimonsa kalpeus ja kasvojen -kärsivä ilme. Hän istahti sohvaan hänen viereensä: - --- Vaivaako sinua mikä, armas ystävä? -- sanoi hän entisellä -lempeällä äänellään. - -Silloin Kaija äkkiä kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja päästi -kituneen sielunsa tunteet pidättelemättä valloilleen. - --- Mua pelottaa, pelottaa niin kovin! -- puheli hän. - --- Tuo kalvava pelko on ahdistanut minua näinä aikoina niin yöllä -kuin päivälläkin. - -Pietari Dam tunsi kylmän väristyksen seljässään... tuo oli niin -vastenmielistä. - --- Pelkäätkö kuolevasi? -- kysyi hän kuiskaten. Melkein pilkallinen -hymy elähti Kaijan huulilla. - --- En! Mutta lapsi! Minusta tuntuu kuin en rohkenisi ensinkään uskoa -sen tulevan hengissä maailmaan. - --- Lapsesta viis, kunhan vain itse selviät kunnialla, -- sanoi -Pietari Dam. Ei hänen aikomuksensa ollut sanoa mitään karkeata; -hänessä oli vain hämärä tunto siitä, että hänen pitää nyt tavalla tai -toisella lohduttaa, ja tarttui siihen, mikä hänen luontonsa mukaan -oli lähinnä saatavilla. - --- Tiedätkös mitä, -- jatkoi hän, innostuen innostumistaan, -- kun -tarkoin miettii, niin eihän lapsi tähän taloon oikein sovikaan. Usko -minua, min'en täällä kaipaa yhtään mitään. - -Kaija loi häneen omituisen kalsean katseen. - --- Entäs _minä?_ -- sanoi hän vain. - -Pietari Dam ei käsittänyt sitä suurta pettymystä, joka helähti noissa -kahdessa sanassa; hän ei ymmärtänyt, kuinka syvästi ne ilmilausuivat -sen tyhjyyden, jota hänen vaimonsa tuntee avioliitossaan. - --- No, se menee vähitellen ohi, -- puheli Pietari Dam kevään -tapaansa. -- Kun kaikki on selvillä, lähdet sinä pienelle -huvimatkalle, ja palatessasi on kaikki unohdettu. -- Ja hän taputti -rohkaisevasti vaimonsa kylmiä käsiä, syliin yhteen puristettuja, ja -oli mielestään tehnyt tehtävänsä oikein hyvin. -- Ja sitä paitsi -olenhan minä sinulla, -- jatkoi hän ja odotti tuokion verran -vastausta, mutta kun sitä ei kuulunut, nousi hän ylös ja suuteli -pikaisesti vaimoansa poskelle ja virkkoi: -- Minä lähden hiukan ulos -tänä iltana erään ystävän seurassa. Ei suinkaan sinulla ole mitään -sitä vastaan? - --- Ei, mene vaan, -- virkkoi Kaija kylmäkiskoisesti, silmiään -nostamatta. Hänestä tuntui kuin vento vieras mies seisoisi hänen -huoneessaan tuossa. - -Pietari Dam nyökäytti päätään ja läksi. - -Kulkiessaan alas katua, palava sikari hampaissa, hän ei tullut -ajatelleeksikaan, että hän oli tänä iltana pannut kokonaisen -peninkulman laajuisen juovan heidän välillensä. Vihellellen hän astui -edelleen. - --- Peiakkaan harmillista tuo Kaijan tila, -- puheli hän itsekseen. -- -Ja niin saakelin epäesteetillistä! - -Hän puikahti à Portaan. Siellä istui tuo pieni näyttelijätär. Hän -siirsi heti tuolinsa Pietari Damin viereen, ja kahden he viettivät -varsin hauskan illan. - -Kotona istui Kaija yhä entisellä paikalla. Ei hän tiennyt, milloinka -Pietari Dam oli lähtenyt, eikä sitäkään, kuinka kauan hän itse oli -istunut tuossa. Hän tiesi vain, että Pietari Dam oli loukannut -häntä hänen parhaimmissa ja sisimmissä tunteissaan. Nainen ei -loukkaannu missään niin syvästi kuin äidintunteissa. Se on hänelle -samalla kertaa tuhatrenkainen rintarauta ja tuhathaavainen Achilleen -kantapää. Näyttäköön ihmisen tulo maailmaan kuinka tavalliselta -ja jokapäiväiseltä asialta tahansa, -- sille vaimolle, jota asia -kulloinkin koskee, se on joka kerta oleva yhä uusi ja yhä ihmeellinen -tapaus ja vaatii joka kerta jonkun verran ymmärtämystä miehen -puolelta. - -Tämä ymmärtämyksen puute on monen avioliiton onnen murtanut. - -Tänä iltana, yksinänsä istuessaan kolakassa huoneessa, missä -takkavalkea vähitellen oli sammunut, tänä iltana Kaija tunsi -sydämessään jonkun haaksirikon tapahtuneen. Nyt hän tiesi, että joka -tapauksessa, jäipä lapsi eloon tai kuoli, yhä hänen sisimmissään oli -hänelle outona oleva ja outona pysyvä se mies, joka ei ollut osannut -ymmärtää hänen syvimpiä tunteitansa. - --- Voi, jospa olisi äiti, kelle puhua! -- huudahti hän äkkiä ja -purskahti itkemään. - -Kaija oli ollut vasta yhdeksän vuotta vanha silloin kuin äiti vietiin -Oringen houruinhuoneesen. Mitä äiti sitä ennen oli saanut kärsiä, -sitä ei tyttönen ollut sanottavasti ymmärtänyt. Äiti oli jäänyt hänen -muistoonsa vain alati heikkona olentona, useimmiten vuoteen omana. -Pienenä hän oli aina pyrkinyt istumaan äitinsä vuoteen viereen: -tuntui niin hyvältä, kun äidin pehmoinen käsi silitteli hänen -tukkaansa. - -Hän näki vielä selvään edessänsä sairaan huoneen ja vuoteen, jossa -äiti makasi, nuo levottomat, tummat silmät niin kummallisen syvällä -kalpeissa kasvoissa... hän muisti, kuinka auringon säde hiljalleen -hipui alaslaskettujen persiennien lävitse, muisti huoneen painostavan -hiljaisuuden: varjot ne ikäänkuin nukkuivat nurkissa. - -Sittemmin hän oli ruvennut pelkäilemään äitiänsä, sillä kerran, -kun hän oli tullut hyvin lähelle äitiä, oli tämä niin rajusti -puristanut lasta rintaansa vasten, että sairaanhoitajattaren täytyi -tulla avuksi. Sen koommin hän oli aina väistänyt tuolinsa hiukan -loitommaksi vuoteesta. - -Sinä päivänä kuin äiti vietiin pois, oli setä Frans tullut noutamaan -häntä kävelyretkelle, säästääkseen lasta surullisilta muistoilta, -mutta silloinkin hän oli ikkunan kautta vilaukselta nähnyt äidin -kasvot, hänen noustessaan vaunuihin, eikä hän milloinkaan voinut -unohtaa silloista tuskan ilmettä hänen silmissään. Siitä pitäin -oli hänestä tuntunut vastenmieliseltä joka kerta kuin hän äitiänsä -ajatteli, mutta nyt hän muisti vain tuon pehmoisen käden, joka oli -silitellyt hänen tukkaansa, ja äkkiä hän tunsi kiihkeän halun saada -kietoa käsivartensa sairaan kaulaan, kuiskata hänelle armaimpia -sanoja korvaan ja katsoa, kuinka syvälle ne pääsisivät tunkeumaan -hänen himmenneesen tajuntaansa. Kiintymys omaan lapseen antoi uutta -yllykettä ja voimaa lamassa olleelle rakkaudelle äitiä kohtaan. - -Seuraavana aamuna hän nousi ani varhain, sillä hän oli päättänyt -lähteä aamujunalla Vordingborgiin. Pieni matkalaukku kädessä -hän astui kiivaasti katuja myöten, ja lopulti hän kulki melkein -juoksujalkaa, jott'ei vaan myöhästyisi. Ei ollut enää kuin muutamia -askeleita asematalolle, kun hän äkkiä kohtasi Frans sedän, joka tuli -aamukävelyltään Oerstedtin puistosta. - -Hän ei ollut nähnyt Frans setää pitkään aikaan. Harvoinhan tämä enää -heillä kävikään. Niin ankaraksi kiihtyi hänessä taistelu joka kerta -kuin hän Kaijan näki, että hän katsoi parhaaksi pysyä loitompana. -Sitä paitsi hän luuli Kaijan olevan onnellisen nyt. Kaija osasikin, -hänen heillä käydessä, aina salata apeutensa, ja Frans sedän läsnäolo -se loi sellaista valoa ympärilleen, että Kaijan oli helppo pettää -sekä itsensä että hänet. Mutta tänään ei setä Frans voinut olla -huomaamatta kärsimyksen ilmettä hänen kasvoissaan, ja senvuoksi hän -pysäytti hänet heti. - --- Minne nyt? -- kysyi hän suoraan. - --- Oringeen, -- vastasi toinen läähättäen. -- Älä viivytä minua! Juna -lähtee heti. - -Mutta toinen asettui hänen tielleen. - --- Oringeenko? Ethän todellakaan! - --- Todella kyllä, -- vastasi Kaija maltitonna ja yritti päästä hänen -sivuitsensa. - -Mutta silloin tarttui setä Frans häntä molemmin käsin ranteisin ja -pidätti hänet. - --- Mitäs aatteletkaan! -- virkkoi setä Frans. -- Sehän olisi -turmioksi lapselle! - -Kaija ei vastannut, tunsi vaan, kuinka veri vuoroin tulvahtelee -poskiin ja pakenee taas, ja äkkiä hän naurahti, naurahti lyhyeen, -katkerasti. - -Tuo kaikki oli hänestä niin surullisen hassua. Yöt päivät häntä -ahdistaa tuskallinen pelko odottamansa lapsen tähden, ja nyt hän -on ajattelemattomuudessaan vähällä panna hänet alttiiksi taudeista -kaikkein kauheimmalle! Ja että Frans sedän vainenkin piti olla -se, joka saattoi hänet järkihin jälleen ja osoitti hänelle, mitä -velvollisuuksia hänellä on lastaan kohtaan!... Ja että Frans sedän -vainenkin piti olla se, joka pelasti hänelle hänen lapsensa! - -Vanhaan totuttuun tapaansa oli setä Frans käynyt hänen käsivarteensa, -ja vastustelematta seurasi Kaija häntä, niin onnellisen turvallisena -kuin ennen lapsenakin. Setä Frans palasi hänen kanssansa puistoon, ja -siellä he istahtivat vierekkäin penkille lähelle porttia. - --- Tuntuuko nyt paremmalta? -- kysäisi setä Frans, ja äänenpainosta -Kaija tunsi, kuinka setä Frans rakastaa häntä. - -Kaija oli niin katkerasti kaivannut häntä, ett'ei muuta tarvinnut: -hän puhkesi itkuun, niin rajuun ja katkeraan, että toinen aivan -säikähtyneenä nousi ylös. - --- Kaija kulta! -- puheli hän rauhoitellen, -- oma armas ystävä! - -Frans sedän oli melkein mahdoton kestää, nähdessään kyynelten -myötäänsä tihkuvan hänen sormiensa lomitse, ja tuokioiseksi sävähti -hänessä ajatus: "Hän ei ole sittenkään onnellinen", mutta heti hän -jaksoi torjua pois tuon ajatuksen ja lykkäsi kaikki hänen nykyisen -tilansa syyksi. - --- Rakas ystäväni, oma rakas ystäväni! -- toisteli hän. -- Mistäs -sinä olisit puhellut äitisi kanssa? - -Kaija nosti päätänsä, mutta painoi sen samassa alas jälleen. - --- Minä... Lapsesta minä vain olisin puhellut hänen kanssaan... -Minä aioin sanoa hänelle, että minä pelkään niin kauheasti sen... -kuolevan... ja että... ett'en minä jaksa kestää yksin tätä tuskaa. - -Setä Frans ymmärsi hänet heti, mutta ei tiedustellut sen enempää. Hän -istahti vaan hänen viereensä lohduttamaan häntä. - --- Tuollainen pelko on varsin tavallista, -- puhui hän, -- mutta älä -sinä siitä itsellesi huolta tee. Sinä saat kyllä pienen, reippaan -pojan, ja hänestä tulee tietysti niin soma ja kaunis että ihme. - --- Luuletko niin? - -Kaija katsahti kyyneltensä läpi. - --- Minun silmissäni ainakin. Ja sitäkös poikaa minä sitten hyväilen -ja hypittelen! - -He nousivat ja läksivät astumaan yhdessä puutarhaa pitkin. Huhtikuun -aurinko heitti lämpimiä säteitään vihannoille nurmikoille ja tiheisin -pensastoihin, jotka vast'ikään olivat käyneet hiirenkorvalle äskeisen -sateen jälkeen. - -Frans sedän teki hyvää, nähdessään, kuinka Kaijan posket alkavat -punoittamistaan punoittaa ja silmät käydä yhä kirkkaammiksi. Näytti -kuin hän ehdottomastikin hengittäisi helpommin ja tuntisi olevansa -iloisempi. Mutta sitten hän jälleen kävi vakavaksi ja virkkoi äkkiä: - --- Setä Frans! Minä soisin, että minulla olisi _sinun_ sydämesi. - --- Miksi niin? - --- Ensinnäkin, koska se on niin lämmin ja suuri, ja toiseksi, koska -se... koska se niin äkkiä saattaa lakata lyömästä. - -Setä Frans heitti häneen pikaisen, tutkivan silmäyksen, johon -toinen vastasi hienolla, surumielisellä hymyllä. Ensi kertaa oli -Kaija antanut hänelle viittauksen siitä, kuinka epätoivoinen hän, -Kaija, välistä on. -- He kulkivat hetkisen ääneti rinnatusten. -Kiivaasti puristeli setä Frans keppiä kädessään ja iski sen tuon -tuostakin kadun kivitystä vasten. Kaija näki siitä, kuinka kovin hän -sisimmissään taistelee. Mutta vähitellen muuttui ilme tyynemmäksi, ja -suupieliin asettui tuo entinen piirre, jonka Kaija niin hyvin tunsi. - --- Mitä sinä nyt ajattelit? -- kysäisi Kaija, ojentaen hänelle -kätensä jäähyväisiksi. - --- Muistelin muuatta Browningin lausetta, jonka kenties sinäkin -tunnet, -- vastasi setä Frans: -- _If happiness comes, life will be -sweet, if it does not come, life will be bitter... bitter... and not -sweet... but yet to be born_. [Jos ihmisellä on onni, niin käy elämä -suloiseksi; ellei onnea ole, käy elämä katkeraksi... katkeraksi... -eikä suloiseksi... mutta kestää sen sittenkin.] - -Kaija katsahti häntä silmiin. - --- But yet to be born, -- toisti hän koneen-omaisesti, verkalleen -nyökytellen päätään itseksensä... _yet to be born_. - - - - -8. - - - Hän taisteli ikänsä kaiken, - Vain kultoa kootaksehen, - Mut onni se ain' yhä petti: - Se on ystävä vilpillinen. - -Toukokuun keskivaiheilla Kaija muutti maalle. Pietari Dam oli pääsevä -sinne korkeintaan vasta kesäkuussa, mutta raitis ilma maalla tekee -Kaijan hyvää, arveli hän ja kärtti häntä siirtymään palvelijattaren -kanssa sinne niin pian kuin mahdollista on. Itse hän sill'aikaa tulee -varsin hyvin toimeen "poikamiehenä". Kaijaa liikutti syvästi hänen -uhraavaisuutensa, ja hän suostui miehensä kehoitukseen monen arvelun -perästä. - -Ei hän tuosta niin suurta surua olisi itselleen tehnyt, jos hän -olisi kuullut, kuinka Pietari Dam hänen lähtöpäivänään vihelteli ja -rallatteli, kuni loman saanut koulupoika. - --- Vai olet sinä nyt suotta leski? -- huudahti pikku näyttelijätär, -silmät suurina. -- Herrainen aika, kuinka hauskaa! Nyt pidetään -iloisia hetkiä, niinkuin ennen vanhaankin, eikö niin? -- Ja hän loi -Pietari Damiin mitä hurmaavimman silmäyksen. - -Vastaukseksi Pietari Dam suuteli häntä tulisesti ja sanoi olevansa -yhtä halukas pitämään hauskaa kuin hänkin. Ja sillä oli ystävyyden -liitto solmittu, ja iloinen elämä alkoi. - -Sillä välin istui Kaija pienessä maalaistalossa Espergaerdessä, -samassa, mikä heillä oli ollut vuokralla viimekin vuonna. Edessä oli -rehevä apilaspelto, takana metsä ja sen laidassa vihanta niitty, -missä pienet purot iloisesti hyppelivät märkien, teräväpäisten kivien -välitse. - -Kaija makasi aamulla valveillaan vuoteella, kuunnellen -metsäkyyhkysten kuherrusta, ja päivät umpeen hän istui apilasmaassa, -ihaillen leivosten liverryksiä, työskennellen kilpaa pääskysen -kanssa, joka keräili untuvia pesäänsä. Hänen mielensä oli niin -taipuisa ja vastaan-ottavainen näinä aikoina; se oli kuin -selkoseljällään avoinna kaikelle, mikä ympärillä oli, paimenmuijasta -tuolla veräjällä aina heinäsirkkoihin asti, jotka tuossa hänen -hameellansa hyppivät. - --- Herra siunatkoon, kuinka tuolla rouvalla on suloiset kasvot! -- -virkkoi paimenmuija, kun Kaija päätä nyökäten ja myhäellen astui -hänen ohitsensa, hattu nauhoista käsivarrella, päivän säteitten -kimallellessa hänen kullanruskeata tukkaansa vastaan. - -Koko hänen hienossa olennossaan, noissa pehmeissä liikkeissä, tuossa -notkuvassa astunnassa, oli jotain niin heleätä odotusta, että se -ikäänkuin heiastui koko hänen ympäristöstään. Illoin hän istui pienen -talon edustalla lukemassa tai sisässä puujakkaralla pienen kätkyen -ääressä, jonka hän omin käsin oli varustanut vaalean sinisillä -patjoilla ja koristanut leveillä, valkoisilla reunapitseillä. -Tuntikausin hän saattoi istua, katsoa tuijotellen kätkyttä, ja oli -näkevinään pielusten välissä pienen, pullean lapsenposken. Mutta -välisti taas hänen tuli siinä niin kovin ikävä seuraa, ja yksinolo -alkoi häntä kammottaa. - -Kerran hän kirjoitti isälleen, sanoen tahtovansa mielellään nähdä -hänet luonaan. Isä tulikin pian, mutta niin köyhää oli heidän -keskinäinen elämänsä ollut, niin vähän heillä oli ollut yhteistä, -että he ääneti istuivat vastatusten, tietämättä, mistä haastella. - -Tukkukauppias Halling oli kovasti umpimielinen, mies melkein ilman -harrastuksia. Hän oli kokonaan imeytynyt toimeensa, jota hän hoiti -erittäin vireästi, ja jonka tähden hän oli laiminlyönyt vaimonsa -ja laiminlyönyt lapsensa. Vaimoansa ajatellessaan hän aina sanoi -itsekseen, että siellähän hänen on paras olla, missä hän nykyjään -on. Eikä hän sanottavaksi toivonut mitään muutostakaan nykyisissä -oloissa. Kaijaa ajatellessaan hänestä tuntui, että onhan hän -pitänyt hyvän huolen tyttärensä myötäjäisistä ja saattaa nyt jättää -edesvastauksen hänestä toisen huoleksi. - -He istuivat aterioimassa pienen pöydän ääressä, jonka Kaija oli -nostattanut puutarhaan vanhan kastanjapuun alle. - -He olivat jo kauan aikaa istuneet ääneti, kun Kaija yks kaks kumartui -isän puoleen ja virkkoi: - --- Eikös se ole kummallista, ett'ei meillä kahdella ole mitään -puheen-ainetta? Eikös se ole outoa, että me olemme niin vieraat -toisillemme? - --- Vieraatko? -- vastasi isä, epävarmasti katsahtaen ympärilleen. -- -Niin, niin, minullahan ei ole ollut aikaa liiemmäksi. - -Katkerasti naurahtaen Kaija sanoi: - --- Äitiä minulla ei ole ollut; tavallani minä olen ollut isääkin -vailla. - --- Kukaties, saattaa niinkin olla... -- virkkoi isä vältellen. -- -Mutta olihan sinulla setä Frans. -- Siihen keinoon hän nyt tarttui. - -Kaija katsoi häntä suoraan silmiin sillä tavalla, että toisen posket -lensivät punaisiksi. - --- Aivan niin, -- puhui hän. -- Hyvä on luottaa setä Fransiin. -Hänenhän oli määrä olla minulle ystävä, _pelkkä_ ystävä, mutta sen -sijaan hänestä tuli minulle isä ja äiti, ystävä ja veli! Hän ei -ole niitä miehiä, jotka edesvastauksen viskaavat päältään pois... -Mutta _sääli_ häntä käy, -- lisäsi hän kiivaasti. -- Sääli käy meitä -kumpiakin! Minne joutui hänen nuoruutensa sillä tapaa? - -Tukkukauppias katsoi nolona syrjään. - --- Min'en ymmärrä, miksikä sinä juuri nyt puhelet tällaisista -asioista. Ethän sinä niitä ennen ole ajatellut. - -Kaija kumartui niin kauas eteenpäin, että hänen kasvonsa melkein -kajosivat isän kasvoja, ja lausui: - --- En olekaan! Mutta näinä aikoina, jolloin alan olla minäkin -edesvastauksessa toisesta olennosta, näinä aikoina olen ruvennut -käsittämään, miten te olette laiminlyöneet minua. Äiti raukasta ei -nyt ole puhetta, hänhän oli sairas... Mutta sinä, sinä... sinähän -toki olit minun _isäni_. - -Halling nousi levotonna. - --- Tokkopa sinun on hyvä puhua tällaisista seikoista nyt! -- sanoi -hän. Mutta tytär ei kuullut, vaan jatkoi: - --- Ellet sinä olisi asettanut setä Fransin ja minun välejäni -sellaisiksi kuin ne muodostuivat, niin olisi nyt kaikki toisin. -- Ja -niin syvä syytös asui tyttären äänessä, että isä ei voinut olla sitä -tuntematta. - --- Olen usein ajatellut, -- puhui Kaija edelleen, -- etköhän sinä -itse vain olekin ollut syynä äidin tautiin. - --- Mutta Kaija! - -Isä oli käynyt aivan kalpeaksi ja pyyhki nyt hikeä otsaltaan. - --- Niin, -- sanoi Kaija, -- olen ajatellut, että kun mies menee -naimisiin toimensa kanssa eikä vaimonsa, niin ei kummakaan, jos vaimo -tulee hulluksi. - -Tukkukauppias kimmurteli tuon inkvisitorisen silmäyksen alla, joka ei -hetkeksikään hellittänyt. - --- Sin'et tiedä itsekään, mitä puhut, -- koetti hän väistää. - --- Tiedän varsin hyvin, -- vastasi tytär. -- Kun tästä entiselleni -tulen, niin lähden puhelemaan äidin kanssa... puhelen kauan hänen -kanssaan... saa nähdä, olenko väärin tuominnut. Tiedätkö, että minä -olin jo matkalla sinne kerran? - --- Olitko? -- huudahti isä kauhistuen. - --- Olin. Miksikä se sinua niin kovin kummastuttaa? Pikemmin sinun -pitäisi kummastella sitä, ett'en minä yhdeksänvuotiaasta saakka ole -kertaakaan pyrkinyt äidin luokse, ja ett'et sinä... ett'et sinä -kertaakaan ole kehoittanut minua siihen. - -Tukkukauppias puisti päätään. - --- Sinun ei pitäisi mennä sinne, virkkoi hän; -- hän on parantumaton. - --- Mutta minä menen sittenkin, -- vastasi Kaija, -- menen niin kohta -kuin pääsen. Tähän saakka en ole ymmärtänyt, että minulla olisi -mitään velvollisuuksia häntä kohtaan, mutta näinä aikoina se on -käynyt minulle selväksi. En enää unohda niitä. - -Isä yritti jotain sanoa, mutta jätti sikseen. Sen sijaan hän sytytti -sikarin ja itsepäisellä äänettömyydellään katkaisi toiselta kaikki -mahdollisuudet keskustelun jatkamiseen. - -Illalla saattoi Kaija hänet asemalle. He haastelivat vähäpätöisistä -asioista kuin vento vieraat. Juna läksi. Kotia astuissansa Kaijasta -tuntui tyhjemmältä kuin koskaan ennen. - - * * * * * - -Näytäntökausi oli jo aikaa sitten päättynyt, juhannuskin mennyt -menojaan, mutta Pietari Damia ei kuulunut. Ei hän sillä välin ollut -edes pikimmältäinkään käynyt vaimoansa tervehtimässä. Olihan vain -pari kertaa lähettänyt tyhjänpäiväisen kortin. - -Äkkiä tuli Kaijan niin sanomattoman ikävä setä Fransia. Ja niin -väkevästi se hänet valtasi, että hän, hetkeäkään empimättä, poikkesi -postikonttoriin ja kirjoitti: - - "Eikö sinun sopisi viettää kesälomaasi tänä vuonna täällä? - Minä kaipaan niin kipeästi jotain, kenen kanssa puhella. - Naapuritalossa on huone vuokrattavana. Siellä on köynnösruusuja - seinillä ja apilasta kasvaa ulkopuolella niin korkeata, että ihan - polviin ulottuu. Sinähän pidät niin paljon apilaista. - - Tule, jos suinkin sopii. - - Kaija." - -Kaija ei käsittänyt itsekään, kuinka suuri luottamuslause hänen -ystävälleen tämän kirjeen lähettäminen oli, mutta setä Frans, _hän_ -ymmärsi eikä luottamusta pettänytkään. - - * * * * * - -Lukukausi kouluissa päättyi, ja heti senjälkeen muutti setä Frans -maalle. Hiljaa, huomaamatta, aivan kuin se olisi ollut luonnollisin -asia maailmassa, hän hipui jälleen Kaijan eloon ja oloon. Hän -purki laatikkonsa, pani kirjahyllynsä pystyyn ja koristi pienen -vuokrahuoneensa entisillä Kaijan muotokuvilla. Ja siellä oli Kaija -jälleen lapsi, ja lapsuudenaikuinen turvallisuuden tunne täytti -hänet... - --- Mutta missä on Muistojen kirja? -- kysäisi hän kerran, -selaillessaan kirjoja hänen pöydällään. - --- Minä poltin sen, -- vastasi toinen lyhyesti. - --- Poltit! -- huudahti Kaija. -- Voi, sehän oli ikävä! Kuinka sinä -saatoitkaan polttaa sen? -- Melkein vaistomaisesti hän tunsi, että -setä Frans oli sen tehnyt tuon ainoan pienen runoelman tähden, -jolla oli ollut niin ratkaiseva merkitys hänen kohtalossaan. -Koneen-omaisesti hän kumminkin toisti: -- Kuinka saatoitkaan polttaa -sen! - -Tuokion verran hän odotti vastausta, mutta setä Frans ei puhunut -mitään. Ja tottuneita kun olivat pitämään arvossa toistensa -äänettömyyttä, ei Kaija sen koommin enää sanaakaan maininnut -Muistojen kirjasta. Kerran vain, muutamaa päivää myöhemmin, kun setä -Frans oli lukenut hänelle ääneen Shelleyn runoja, hän virkkoi: - --- Setä Frans! Sanos, etkö todellakaan ole koskaan runoillut? - --- Kuinka niin? - --- Sinä luet runoja niin kauniisti. - --- Sehän on ihan toista kuin kirjoittaa runoja. Paremmin minä osaisin -honkaa seisoa kuin saada kahteen säkeesen loppusointua. - --- Sepä kummallista. Minä luulin, että kaikki ihmiset osaavat -runoilla, nimittäin -- liitti hän verkalleen -- erityisinä hetkinä -elämässään. -- Kas vain! Kokemuksestako sinä puhut? - --- Niin, älä luulekaan, -- vastasi Kaija, veitikkamaisesti myhähtäen, --- älä luulekaan, ett'en minäkin osaisi runoilla joskus. - --- Vai niin! Milloinka painoon pannaan? - --- En minä ensinkään sellaisia tarkoita, tiedäthän sen. Enhän minä -koko iässäni tule kirjoittaneeksi niin paljoa, että siitä koituisi -sataakaan sivua, mutta liianpa hyviä ne runot painoon ovatkin, ei -muitten mielestä, ymmärräthän, vaan minun. En kirjoita mitäkään, -jota en ensin olisi _laulanut_. Siinä on aina pisarainen oman -sydämeni verta, enkä minä sallisi vieraan käden käydä penkomaan minun -sydämessäni. - -Setä Frans nauroi hänen hassunkurista lauseparttansa, mutta samalla -hän kumartui Kaijan puoleen ja virkkoi: - --- _Minun_ käteni ei ole vieras, senhän tiedät. Kaija ymmärsi hänet -heti. - --- Sin'et niitä pääse lukemaan, -- virkkoi hän, -- sillä useimmat -niistä ovat paperille panematta, mutta illoin minä joskus laulan -niitä sinulle. - -Ja niin se kävikin. Aamupäivin he istuivat yhdessä vanhan -kastanjapuun alla; Kaija neuloi, setä Frans luki ääneen. Iltasin -Kaija lauloi hänelle vanhoissa tutuissa sävelissä omia vavahtelevia -sanojansa, ja setä Frans kuunteli, pehmeä, leveälierinen hattu -painettuna syvään otsalle. Auringon laskiessa he astuivat pitkin -apilasmaata punertavain kyläkellukkain ja keltamatarain keskitse, ja -Kaija se silloin enimmäkseen puhui. Hän haasteli lapsestaan; koko -hänen sielunsa oli yhtä ylistysvirttä lapselle. Ei hän odottanut -äidiksi tulemista, hän _oli_ jo äiti. Hän eli ja hengitti yhtenä -sen pikku sydämen kanssa, jonka tykytykset hän tunsi oman sydämensä -alla, ja pyhä oli tämä tunteminen hänelle. Hän haasteli lapsen -ensimmäisestä myhäyksestä ja sen ensimmäisestä askeleesta. - -Hän vakuutteli Frans sedälle, että hän on oleva varsin ankara -vaatimuksissaan, sillä hänen rakkautensa on niin voimallinen. Hänen -lapsestaan kasvaa kerrassaan ihmelapsi, mitä tottelemiseen tulee. - -Setä Frans myönsi kaiken tuon, eikä Kaijan suinkaan tarvinnut -peljätä, että toinen hänet ymmärtää väärin. Setä Frans otti vaarin -jok'ainoasta vivahduksesta hänen tunnelmissaan, hän asettui Kaijan -hienoimpain sielunliikutusten tilaan, milloinkaan väsymättä. Välisti -tuntui Kaijasta kuin setä Frans piteleisi hänen sydäntänsä käsissään, -tuntien jok'ainoan nopean, vavahtelevan sykäyksen siinä. Ja silloin -hänen mieleensä muistui tuo vanha laulu: - - Hän taisteli ikänsä kaiken, - Vain kultaa kootaksehen, - Mut onni se ain' yhä petti: - Se on ystävä vilpillinen. - - Yks sydän se hälle sykki - Ilossa ja surussa ain', - Ykskolmatta sykki vuotta - Se hälle yksin vain. - - Kätensä sen sydämen päälle - Hän pani nyt murheissaan, -- - Ja kas hetipä silloin kulta - Kävi silmissä loistamaan. - -Kuukauden viimeisenä päivänä saapui Pietari Dam. Hän oli iloisella -tuulella ja puhua laverteli paljon. Aamulla hän tuli ja läksi illalla -jälleen pois. - --- Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä lähden erään -hyvän ystävän kanssa pienelle retkelle Bornholmaan? -- virkkoi hän. --- Onhan sinulla setä Frans. - --- Niin, -- vastasi Kaija, myhäillen hiljaista, onnellista myhäilyä, --- onhan minulla setä Frans. - -Pietari Dam oli niin kiitollinen tästä hänen suopeudestansa, että -alkoi ensi kertaa haastella hänen kanssaan lapsesta. Mutta äkkiä hän -taas vaikeni. - -Hän läksi samana iltana, mitä hilpeimmässä mielentilassa. - -Setä Frans hengitti helpommin, Pietari Damin lähdettyä, mutta Kaija -oli kauan aikaa ääneti ja apealla mielin. Vaikk'ei hän hetkeäkään -ikävöinnyt häntä, oli hänestä kumminkin tuntunut katkeralta, -nähdessään hänen lähtevän. Kaijasta tuntui, niinkuin hänen miehensä -olisi siten tehnyt kavalluksen -- ei häntä, vaan lasta kohtaan. Onhan -se hänenkin lapsensa. Hänen mieltänsä kirveli, nähdessään, kuinka -kylmäkiskoisesti mies saattaa ajatella tuota asiata. - -Mutta Pietari Dam viipyi koko kesäloman Bornholmassa, ja niinpä -tapahtui, että juuri setä Fransista -- henkisesti puhuen -- tuli -lapsen isä: hänellehän Kaija siitä haasteli omalla lämpimällä, -hiljaisella tavallaan, äänessä hely, joka saattoi olla niin -salaperäinen, ja silmissä ilme niin merkillisesti sisäinen. - -Hänellehän Kaija näytti pienen kätkyen, ja kuinka äärettömän -juhlallisesti hän osasikaan vetää syrjään nuo vaaleansiniset -silkkiuutimet! Ei hän millään muotoa olisi näyttänyt sitä kellenkään -muulle kuin juuri Frans sedälle. - -Setä ei siitä pitäin milloinkaan unohtanut, kuinka Kaija oli -kuiskaissut hänelle: "Tules katsomaan!" ja sitten varpaillaan -kulkenut hänen edellänsä portaita ylös. - -Setä Frans oli yllättänyt itsensä siinä, että itsekin astuu -varpaillaan. - -Kaija pysähtyi pienen ullakkokamarin oven eteen ja avasi sen... -varovasti, voi kuinka varovasti! lykkäsi sedän edellänsä sisään ja -sulki nopeasti oven. - -Keskellä lattiata seisoi kätkyt, pehmoinen ja rauhallinen, niin siro, -sininen -- pieni kuningaskunta, joka vaan valtijaansa vuottaa! Ja -sen vieressä seisoi Kaija, kädet ristissä, pää hiukan kallellaan ja -pyhän hartauden ilme nuorilla kasvoillansa. Ohimoilla kiemurteli -kullanruskea tukka, ja veri vuoroin hulvahti hennoille poskille, -vuoroin pakeni jälleen pois. - -Frans sedästä tuntui kuin ei hän milloinkaan olisi rakastanut Kaijaa -niin palavasti kuin nyt, jolloin se, mikä syvintä ja naisellisinta -hänessä oli, astui niin täydessä voimassaan esille. Mutta sitten -hänet jälleen valtasivat nuo kummalliset harhaluulot, joihin hän oli -joutunut muutama viikko ennen häitä: silloin oli hänestä tuntunut, -että se on hänen ja Kaijan koti, jota hän laittelee kuntoon; nyt -hänestä tuntui tuokion aikaa, että se on hänen ja Kaijan lapsi, jota -he odottelevat. Tietämättänsäkin hän pyyhkäisi kädellään kätkyen -laitaa, ja niin paljo oli hellyyttä tuossa liikkeessä, että Kaija -ehdottomasti tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. - -Ja sitten hän hiljaa avasi oven ja hiipi varpaillaan takaisin -portaita alas. - - - - -9. - - - Kuni tekstinä kesäisen tarun, - Aiheina yön fantasioitten, - Tulikukkaset suorina loistaa - Tuoll' äärillä sammalsoitten... - -He kulkivat yhdessä apilasmaan poikki. Rehevänä, sankkana kasvoi -apilas, täyttäen ilman sulotuoksuisilla tuulahduksilla. - -Alempana oli heinä jo niitetty, ja suuret ru'ot kutsuivat kulkijata -levähtämään. He astuivat metsänrinnettä ulos niitylle. - -Vanha paimenmuija niiasi heille. - --- Nyt kai on rouvan hyvä mieli, kun herra tuli kotia! -- sanoi hän, -vilaisten setä Fransiin ja myhähtäen niin leveästi kuin suinkin osasi. - -Kaija nyökäytti vain päätään ja kulki edelleen, mutta veri hulvahti -hänelle poskiin. Ensi kertaa häntä hävetti olla laiminlyöty aviovaimo. - -Eikös juuri Pietari Damin olisi ollut velvollisuus uhrautua näinä -aikoina hänen tähtensä? -- Eikös se ole aivan nurinpäistä, että setä -Frans on täällä osallisena kaikkien näitten päiväin ja viikkojen -odotukseen?... Kaija huokasi niin syvään ja niin katkerasti, että -setä Frans pysähtyi ja kävi hänen käsivarteensa. Tapansa mukaan hän -jälleen taittoi kirpeältä kivulta kärjen. - --- Teitpä oikein kiltisti, kun kutsuit minut tänne maalle, -- puheli -hän. -- Olen ollut sun elämässäsi mukana niin monessa asiassa siitä -saakka kuin maailmaan tulit, ett'en saata ajatellakaan, kuinka -en olisi mukana tässäkin. Ja tiedäthän sitä paitsi, että minun -on mieluisinta viettää loma-ajat maalla hiljaisuudessa. Sinun -miehesi sitä vastoin tarvitsee sitä virkistystä, mikä on saatavissa -tuollaisista pienistä huviretkistä ystäväin seurassa. - -Kaija oli kiitollinen hänen hienosta huomaavaisuudestaan. - --- Niin, -- virkkoi hän, -- ihmisethän ovat niin erillaisia. - -Hän ei tahtonut mainita, että tänään on ummelleen kolme viikkoa siitä -kuin hän oli saanut tietoja Pietari Damista, silloinkin vain pari -riviä avonaisella kirjekortilla. Ei hän Damin kirjeitä kaivannut, -mutta sittenkin häntä loukkasi se, ett'ei kirjeitä tullut. - -Itse hän oli kirjoittanut kolmekin kirjettä, jotka joka kerralta -olivat käyneet yhä lyhyemmiksi. - --- Eiköhän levähdetä tuolla? -- virkkoi setä Frans, taluttaen häntä -istumaan vanhalle puunrungolle, joka oli omituisesti kätkeynyt tuonne -korkeaan heinikkoon puron varrella. Laulellen juosta lirisi puro -sammaltuneitten kivien välitse, ja hiljaa sitä kuuntelivat niityn -kukkaset kummallakin reunalla. - -Valkoinen mesiyrtti nyökäytteli päätään keltaherukalle. Pyöreät -maitiaiset suutelivat punaisia kurjenpolvia. Hiirenherneellä oli -niin paljo haastelemista valkoisen tähtimön kanssa, ja kieruruoho -kimmurteli puunrungolta alas mehuisan linnunherneen luo, siepaten -sitä muitta mutkitta vyötäisistä. Sininen tädyke kuiski jotain -keltaiselle kyläkellukalle. Viheriäinen krassi koetti turhaan päästä -solakan kuusen latvalle asti. Mutta yli kaikkien näitten kohoilivat -tulikukat, hienovartiset, pehmeämuotoiset. Ei ollut muitten -yrittämistäkään niitten tasalle. - -Tuli tuulenpuuska silloin tällöin ja viskasi kukkasen puroon. -Ja kukkasista kukin oli kuin punainen perho, joka uiskentelee -hopeankirkkaalla veden pinnalla, ja missä ikinä sen kulki tie, siellä -laulut ilmassa raikui. - -Kahden he siinä istuivat, kuunnellen. He ajattelivat toistensa -ajatuksia syvällä heimolaisuuden tunnolla, joka aina oli heissä -asunut, ja sillä herkällä toistensa käsittämisellä, minkä rakkaus -synnyttää. - -Kun kuulee tarumaista musikkia, silloin tuntuu, kuin koko elämän -runous säveliin sulautuisi. Niinpä tuntui heistäkin, kuin koko -heidän elämänsä sulautuisi lirisevän puron lauluun. Ajattelivat he -tuossa kaiketikin, kuinka elämä oli raunioiksi raastanut heidän -tuulentupansa, kaatanut kuin korttikartanon. Ajattelivat kaiketi, -kuinka he olisivat saattaneet istua tässä kahtena onnellisena -ihmisenä, ellei toinen heistä olisi käynyt välipuheille oman itsensä -kanssa. - -Mutta sanaakaan he siitä eivät puhuneet; vaistomaisesti he välttivät -kaikkea sellaista, mikä olisi aiheuttanut selityksiä heidän keskensä. - --- Setä Frans! -- virkkoi vain Kaija. -- Täällä tulee olemaan niin -yksinäistä, kun sinä lähdet pois. - -Setä Frans ei vastannut heti kohta. Hän ajatteli, ett'ei siihen enää -ole kuin kaksi päivää, ja hänen sydäntänsä kouristi. Hän ei tiennyt, -miten lohduttaa itseänsä ja häntä. - --- Minä pistäyn täällä sunnuntaisin, -- sanoi hän sitten, -- jos -sallit. - -Kaija ojensi hänelle molemmat kätensä. - --- Niinpä minä sitten päivät umpeen ikävöitsen sunnuntaita, -- -vastasi hän. - -Setä Frans tunsi, ett'ei hän tällä hetkellä, nuo sanat kuultuaan, -uskalla katsahtaa Kaijaan. Hän kumartui, ja kovin hänen tuli kiire -saada pelastetuksi muuan kovakuoriainen hämähäkin verkosta. - --- Niin, niin, -- puheli hän, ikäänkuin saadakseen ajatuksia -toisaanne, -- sinä kaipaat kumppalia, kenen kera haastella, ja -tiedäthän, että vanha setä Frans on uskollinen ystävä. Saat luottaa -häneen. - -Kaija ymmärsi heti, miksikä hän oli sanonut "vanha". Setä tahtoo -kaikin mokomin, että heidän keskinäinen luottamuksensa yhä edelleen -pysyisi voimassa; hän ei tahdo milloinkaan asettua sille kannalle, -että puhuisi hänelle sanoja, joita Kaija ei uskaltaisi kuulla. Ja -äkkiä kävi Kaijalle selväksi, kuinka miehen rakkaus saattaa olla niin -voimallinen, että se pitää hänen polkunsa puhtaana koko elämän-iän. - -Kaija istui, tuijottaen eteensä valppailla silmillään, ja lämpöiseksi -kävi äkkiä hänen katseensa ja kirkkaaksi. Hän alkoi hyräillä. Ja -hienot sydänheinät huojuivat hänen jalkainsa juuressa... ja puro -lirisi... ja tulikukat ne loistivat. - --- Muistatko pientä laulua tulikukista, jota lauloit monta vuotta -sitten? kysyi setä Frans. - -Kaija nyökäytti päätään, myhäillen. - --- Itsehän sinä sen minulle opetit, -- vastasi hän. - -Ja hän lauloi sydämellisellä, pehmeällä äänellään: - - Kuni tekstinä kesäisen tarun, - Aiheina yön fantasioitten, - Tulikukat suorina loistaa - Tuoll' äärillä sammalsoitten. - Voi jos saisin ne koota kaikki - Surun lohduksi vaisun milloin, - Sinut vitasi peitteleisin - Punalehdillä aamuin illoin -- - Kukiks' saisi ne syömessäs silloin. - - * * * * * - -Setä Frans muutti kaupunkiin elokuun viimeisinä päivinä, ja Kaija jäi -yksin. - -Sedän lähdettyä, entinen pelko palasi jälleen, mutta nyt se sai uuden -muodon: nyt se oli pelkoa Frans sedän tähden. - -Kaijan valtasi sama tuska, jonka ahdistusta hän oli tuntenut jo -takavuosina, seisoessaan pikku tyttönä setänsä oven takana ja -kuunnellessaan, kuinka hänen oma sydämensä sykkii, niinkuin olisi -pakahtumaisillaan hurjasta pelosta, että setä Frans on kuollut -tuolla sisässä. Tuskin hän nyt uskalsi yöksi ummistaa silmäänsäkään, -sillä heti hän oli näkevinään hänet kuolleena tai saattavinaan häntä -hautaan. Hän kuuli ruumiskellojen soivan ja oli astuvinaan arkun -perässä niin verkalleen, voi niin verkalleen! Ja tuntui kuin ei -jaksaisi jalkaansakaan liikuttaa tuolta painostavalta yksinäisyyden -tunteelta, joka hänet täyttää. Herätessään hän sitten vienosti -kuiskaili ulos pimeään yöhön: - --- Lapsi parka! Poloinen lapsi!... Mitenkä sinun käy, jos hän kuolee! - -Ja aamuisin hän istui kirjoittamaan hänelle kirjettä. Hän kirjoitti -lapsesta, niinkuin he olivat lapsesta haastelleetkin, ja setä Frans -vastasi samaan tapaan. - -Hän kertoi Kaijalle tilanneensa uuden painoksen Andersenin satuja, -- -se oli aiottu sille pienokaiselle. - -Kaija puolestaan ilmoitti, mitenkä hän, maalta palattuansa, sisustaa -arkihuoneen viereisen pikku suojan lapsenkamariksi, niin että kätkyt -on aina hänen näkyvissään, sillä lapseen ei saa koskea kukaan muu -kuin hän itse. Yöt päivät hän aikoo olla lapsen luona. Ja setä Frans -se piloillaan kyseli, mahtaakohan hän ylimalkain milloinkaan päästä -armollisen prinssin puheille, vai ulkonako sitä vaan pitää seista ja -veisata: "Ach du lieber Augustin!"... - -Tuntui kuin jo pelkästään sedän käsialan näkeminenkin olisi -rauhoittanut häntä. Ahdistava tuska häipyi pois. - -Pietari Damilta tuli kirje, jossa hän tiedustelee, milloinka Kaija -aikoo tulla kotia. Itse hän on harjoituksissa päivät umpeen, -- niin -hän kirjoitti. - -Kaija vastasi aikovansa jäädä maalle, kunnes lapsi on syntynyt. -Kaupunkiin hän palajaa kaiketi lokakuussa. - -Siihen tuli vastaus heti seuraavassa postissa: Pietari Dam kirjoittaa -pitävänsä vaimonsa päätöstä varsin järkevänä ja hyväksyvänsä sen -kaikin puolin. - -Kaija luki rivien välitse, kuinka mielissään hänen miehensä on siitä, -ett'ei hän vielä palaja kaupunkiin. Tuo koski häneen kipeästi. Hän -oli jo kauan aikaa sisimmissään epäillyt miehensä uskollisuutta, -mutta näinä aikoina hän oli kernaasti salannut sen omalta -itseltään... hän ei ollut päästänyt epäluulojaan valtaan... koko -hänen luontonsa nousi sitä vastaan. - -Silloin hän sattui illalla kerran lukemaan sanomalehdissä uutisen, -että Pietari Dam ja näyttelijätär, neiti S., vietettyänsä loma-ajan -Bornholmassa, olivat palanneet pääkaupunkiin... Säihkyvänä -tulikielenä sävähti silloin viha hänen sielussaan. Mutta seuraava -tunne oli häpeätä oman itsensä tähden: kuinka olikaan ollut -mahdollista, että hän edes hetkiseksikään elämässänsä oli niin -lumoutunut tuon miehen ulkonaisesta kauneudesta, että oli kokonaan -unohtanut kysyä, millainen hän on sisältä! Ja kuinka hän oli -saattanut valita Pietari Damin, kun hänellä rinnallaan oli sellainen -mies kuin setä Frans!... Miks'ei hän ollut pelastanut itseänsä, -seisoessaan alttarin edessä ja ensi kertaa ymmärrettyään omat -tunteensa! Ja kuinka hän on saattanut luulotella itseänsä, todellakin -rakastavansa Pietari Damia, saanut koko tahtonsa pakotetuksi -tähän rakkauteen ja sulkenut silmänsä näkemästä tyhjyyttä heidän -yhteis-elämässään!... Hamaan siihen päivään, jolloin Pietari Dam oli -syvimmin loukannut häntä hänen tunteissaan lasta kohtaan, hamaan -siihen päivään hän oli _tahtonut_ uskoa rakastavansa häntä. - -Räikeän selvänä oli nyt hänen edessään se silmänräpäys kirkossa, -jolloin hän ensi kertaa elämässään oli huomannut, että setä Frans -saattaisi olla hänelle jotain muuta ja enemmänkin kuin mitä hän -siihen asti oli ollut. Hän painoi päänsä alas, ja kuumia kyyneleitä -valui hänen syliinsä _Häntä_, niin _häntä_ vastaan hän oli rikkonut! - -Oikeudenmukaista niinmuodoin se mikä häntä nyt oli kohdannut. - -Kauan hän istui, kädet yhteenpuristettuina sylissään. Verkalleen ja -sanomattoman katkerina kulkivat nämä säkeet hänen sielunsa kautta: - - Ja lehdelle kirjan - Nyt elämä piirrot - Veripunaiset viskoi - Mut valkoiset lehdet - Kaikk' irti kiskoi... - - - - -10. - - - Tää laki ilman - On muuttelutta: - On maassa niitä, - Jotk' aina saavat - Vain palvella muita. - -Eräänä päivänä syyskuun lopulla, jolloin leivoset lauloivat -sänkipellon kohdalla, -- jolloin ensimmäisiä muuttolintuja läksi -etelään, -- jolloin metsät alkoivat kellastua ja järvet käydä -sinisemmiksi, -- jolloin ilma oli niin äänetön ja puro juoksi niin -hiljaa, että olisi luullut sen seisovan yhdessä kohdin korkeassa -heinikossa, -- silloin hänen pikku poikansa näki päivänvalon. - -Hänen tulonsa oli vähällä viedä äidiltä hengen. Tajutonna oli äiti -yhä silloinkin vielä kuin poika jo ensi kertaa potki kylpyammeessa ja -katsoi suurin, oudostelevin silmin tähän kummalliseen maailmaan. - -Mutta kun hänet vedestä nostivat, silloin hän parkaisi tuommoisen -vähäisen, läpitunkevan lapsenparun, ja siihen äitikin heräsi. Hän -käänsi päätään ja katsahti lapseen, ja säteilevä hymy elähti silloin -hänen kasvoillaan... mutta pian hän sulki silmänsä jälleen, ja -kyyneleitä alkoi yksitellen herahdella pitkäin ripsien alta: ei -ketään, kelle riemunsa ilmaista, ei ketään, kenen kanssa ilonsa tasan -panna. - -Osan-ottavasti katseli lääkäri häntä. - --- Lähetetäänkö sana miehellenne? -- kysyi hän. Päätänsä puistellen -äiti vastasi: - --- Mieheni ei pääse; hän näyttelee tänä iltana. - -Hän huomasi itsekin, kuinka naurettavalta tuo kuuluu, ja hento puna -lensi hänen kalpeille poskilleen. - --- Eikö ole ketään muuta, jolle...? - --- Ei, kiitos, ei tänään. -- Ja väsyneenä hän painoi silmänsä umpeen. - -Seuraavana päivänä oli hänessä kuume. - --- Jos minä nyt kuolen, -- sävähti hänen sielussaan tuskallisena -ahdistuksena, -- kuinka lapsen käy? -- Vaikeroiva, äänekäs huokaus -pääsi hänen rinnastaan. - --- Setä Frans ottakoon hänet huostaansa, -- niin hänen omat -ajatuksensa vastasivat melkein koneen-omaisesti. - --- Mutta -- ajatteli hän sitten -- ensin pitää minun saada tietää, -onko hän antanut minulle anteeksi kaiken sen surun, jonka olen -hänelle tehnyt. En saata kuolla, ennenkuin tiedän saaneeni häneltä -anteeksi, en millään muotoa. -- Ja hän kohotti polttavan kuuman -päänsä ja pyysi, että setä Frans kutsuttaisiin sähkösanomalla tänne. - -Hän tulikin parin tunnin perästä. Aivan hiljaa hän astui huoneesen. -Kaija näki hänen kasvojensa kalpeudesta, kuinka levoton hän oli -ollut, näki käden vavahtelusta, kun hän nosti tuolin aivan vuoteen -viereen ja istahti hänen lähellensä. Mutta ei aavistanutkaan nuori -äiti, kuinka ankarassa jännityksessä setä Frans oli ollut. Silloin -hän sen vasta huomasi kuin setä Frans painoi päänsä pielukselle hänen -päänsä viereen ja purskahti itkemään. - -Ensi kertaa elämässään Kaija näki hänen itkevän ja säikähti tuosta -niin, ett'ei tiennyt mitä tehdä. Hiljaa hän vain laski käsivartensa -hänen kaulaansa. - --- Rakas setä Frans! -- kuiski hän vain. -- Rakas, armas setä Frans! - -Äänen painosta setä kuuli, kuinka heikko hän on, ja hillitsi itsensä -heti. Ripeästi hän nousi ylös, pitäen Kaijan kättä omassaan. - --- Se oli vaan ilosta, kun sain nähdä sinut, -- virkkoi hän, -ikäänkuin anteeksi pyytäen. -- Jumalan kiitos, että olet näin -pitkällä jo; nyt on pahin vaara vältetty. - --- Ei vielä, -- vastasi toinen, päätänsä puistaen. -- Siksihän panin -sinua hakemaan. Minun oli mahdoton ajatella kuolemaa, ennenkuin -sinä saisit tietää kaikki sydämeni sisimmät tunteet... sinä, jolle -minä pienestä pitäin olen ilmaissut jok'ainoan ajatukseni. Minusta -tuntui välttämättömältä saada tietää, että sinä olet antanut minulle -anteeksi. - --- Ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa, -- kuiskasi setä -vapisevin huulin. - -Kaija katsahti häneen kuumeisilla silmillään. - --- On kyllä, -- virkkoi hän. -- Minä olen tehnyt suuren rikoksen -sinua kohtaan... ja... itseäni kohtaan myöskin. Muistatko, kuinka -sinä kerran sanoit minulle: "Älä milloinkaan käy välipuheille -rakkautesi kanssa!" Mutta minä kävin. - --- Tietämättäsi, -- kiiruhti setä Frans lisäämään. Mutta Kaija ei -säästänyt itseään. - --- En, vaan tieten, -- vastasi hän. -- Silloin kuin minä seisoin -Pietari Damin kanssa alttarin edessä, silloin minä äkkiä ymmärsin -rakastavani juuri sinua. Mutta minä tukautin äänen rinnassani ja -väkivallalla pakotin itseni luulemaan muuta. - -Setä Frans puristi hänen kättään niin kovaa, että hän oli vähällä -parahtaa. - --- Voi, miksikäs teitkään niin? -- virkkoi hän, äänessään niin paljon -katkeruutta, että Kaijan sydäntä vihiäsi. - --- Niin, miksikä teinkään niin! -- puheli hän itsekseen; -- -Tietänenkö sitä itsekään?... Sinä olit kauttaaltasi jotain koeteltua, -vanhaa, täysiarvoista... hän uutta... pettävää... Hän se oli, tuo -elämänkokemus! -- liitti Kaija katkerasti. -- Voi, mutta älä pidä -minua silti vähemmin rakkaana! -- Näin hän rukoili, ja ääni tuli -pohjalta tuskaisen sielun. - -Silloin myhähti setä Frans... myhähti hiljaa ja niin sisäisesti. - --- Olen antanut sinulle kerran _koko_ rakkauteni, -- virkkoi hän, -- -enkä koskaan ota lahjojani takaisin. - -Kaija ei kyennyt vastaamaan. Hän painoi sedän käden kiinni poskeensa -ja vei sen ikäänkuin sattumoisin huulilleen. - --- Ja vielä yksi asia, -- kuiskasi Kaija. - -Toinen kumartui lähemmäs, paremmin kuullaksensa. - --- Jos minä kuolen, otatko pojan? - --- Et sinä kuole. - --- Mutta _jos_ kuolen. - --- Niin minä otan pojan, -- vastasi setä Frans, vaistomaisesti -kääntyen lapsen puoleen. - --- Malta, -- virkkoi Kaija, yrittäen nostaa päätänsä, -- minä näytän -hänet sinulle. Mutta minä tahdon itse... itse! - -Setä Frans lykkäsi kätkyen aivan kiinni vuoteesen, niin että äiti -yletti kädellänsä siihen. Ja hiljaa, juhlallisesti, niinkuin mihin -pyhään esineesen kajoten, hän veti vaaleansiniset silkkiuutimet -syrjään. - --- Katsos, kuinka hän on sinun näköisesi! -- sanoi hän. - -Setä Frans kumartui kätkyen yli ja säpsähti. Ei ollut tuo tavallista -yhdennäköisyyttä sukulaisissa, minkä hän siinä näki, ei! Nuo pienet -kasvot kaikkine yksityiskohtineen: kuoppa leuassa, silmien muoto, -nenän kaarevuus -- kaikki oli uskollista jäljennöstä hänen omista -kasvoistansa. - -Ei olisi hän voinut saada sen selvempää todistusta siitä, kuinka -Kaija on rakastanut häntä koko sielunsa voimalla. Ja ehdottomasti hän -lankesi polvilleen kätkyen viereen, tuon lapsen luo, joka ei ollut -hänen omansa, mutta sittenkin oli enemmän sukua hänelle kuin kukaan -muu ihminen koko maailmassa, tuon lapsen, jonka henkiseen ilmeesen -hän oli vaikuttanut niin tehokkaasti, että ruumiskin oli muodostunut -sitä myöten. Sukulaisuuttaan Kaijan kanssa ei setä Frans ollut -milloinkaan tuntenut niin voimallisesti kuin tällä hetkellä. - -Ja hänet valtasi mahtava onnentunne... ihmettely... toivo... -ylpeys... sillä Kaija rakastaa häntä! Mutta samalla tuo tunne muuttui -katkeruudeksi. - -Miksikä hänen aina vaan pitää olla setä Frans, _ainoastaan_ setä -Frans? - -Miksikä hänen pitää uhrata enemmän kuin kenenkään muun... olla -kasvatus-isä eikä isä... ystävä eikä puoliso? - -Mikä oikeuttaa ihmisiä sälyttämään toisten hartioille sellaista, -mitä itse eivät jaksa kantaa? Eikö hänellä ole velvollisuuksia omaa -itseänsäkin kohtaan? Muutko vain pääsevät uhrauksitta, hän yksin ei? - -Vähällä oli, ett'ei hän unohtanut, kuinka sairas Kaija vielä on, ja -hurjin sanoin vaatinut sekä Jumalaa että ihmisiä tilille, -- niin -ankarasti hänen sielunsa tällä hetkellä kapinoitsi. - -Nyt hän tahtoo elää...! Nyt hän tahtoo päästä oikeuksiinsa, saavuttaa -onnensa! Ja hän tahtoo saada sen kokonaan omakseen... hän ei tyydy -vähempään. - -Silloin johtui Muistojen kirjasta pari säettä hänen mieleensä, ja ne -ne tyynnyttivät hänen ajatuksensa: - - Tää laki ilman - On muuttelutta: - On maassa niitä, - Jotk' aina saavat - Vain palvella muita. - -Hän myhähti surunvoittoisesti näille säkeille kuni vanhalle -tuttavalle... ja tuossa hymyssä oli hän muuttunut taas entiseksi setä -Fransiksi. - -Tyynesti hän kääntyi Kaijan puoleen, joka tuskaisena oli seurannut -hänen jokaista liikettänsä ja terävällä silmällään lukenut jok'ainoan -ajatuksen hänen eloisista kasvoistansa. - -Samassa huomasi setä Frans, kuinka ilme Kaijan silmissä äkkiä oli -muuttunut: Kaija oli houreissaan. - --- Älkää päästäkö häntä sisään! -- puheli hän, tuijottaen ovea kohti. --- Hän ei saa kajota lapseen! Hän sanoi itse, ett'ei sillä väliä, -vaikka lapsi kuoleekin. Min'en unohda sitä milloinkaan. - -Hän vaipui takaisin pieluksille, syvästi huoahtaen. Otsa ja kädet -kävivät äkkiä jääkylmiksi. - -Kolme vuorokautta kesti kovaa kuumetta. Kolme vuorokautta istui setä -Frans hänen vuoteensa ääressä yötä päivää, pidellen hänen polttavaa -kättänsä ja muutellen jääpusseja hänen otsalleen. - -Neljäntenä aamuna Kaija tuli tuntoihinsa. Hän avasi silmänsä ja -katsahti setä Fransiin. - --- Kuinka herttaista, että sinä tulit! -- virkkoi hän. -- Nyt minä -kaiketi paranen, kun sinä olet täällä. - -Hän kätki pienen kätensä sedän käteen, niinkuin lapsi kätkee -kätösensä sen käteen, johon hän luottaa. Ja sitten hän sulki silmänsä -jälleen. - -Ja kasvot setä Fransiin päin hän nukkui tuossa nyt ensimmäistä syvää, -tervettä, rauhallista untansa. - - * * * * * - -Viimeisinä päivinä lokakuussa, jolloin illat jo olivat käyneet -sateisiksi ja kolkoiksi, jolloin kellastuneita lehtiä myötäänsä -kahisten putoili akkunaruutuja vastaan, -- silloin Kaija muutti -kotiansa kaupunkiin. - -Pietari Dam otti hänet vastaan ilmeisesti hämillään, puheli -ponnistuksella senkin seitsemästä asiasta yhtä haavaa, tehden -kömpelöitä yrityksiä, näyttääkseen kiinnittävänsä huomiota lapseen. - -Mutta Kaijan silmissä oli jotain, joka ilmoitti Pietari Damille, että -hän on tarpeeksi paljastettu. Ja niinpä hän lakkasikin näyttelemästä -komediaa kotonansa. - -Kaija nostatti kätkyen vierashuoneen viereiseen suojaan, ja siellä -hän myötäänsä istui kätkyen ääressä yötä päivää. Kadulla hän -lykkäsi poikaansa pienissä korivaunuissa, ja silloin hän mielestään -oli kuin etana, jolla on talo seljässään, sillä poikanenhan oli -hänen "kotinsa". Ja kun hän aamuisin kylvetti lastaan, pehmoisella -kädellään kannatellen pientä päätä, poikasen potkiessa ja -loiskutellessa vettä ympärilleen, silloin hän tunsi sydämessään -sellaista onnea, jota yksin se tuntee, joka itse on pitänyt pikkuista -lapsen päätä ja samalla kokonaista maailmaa pehmoisessa kädessään! - -Harvoin oli Pietari Dam läsnä lasta kapaloitaessa. Silloin hän seisoi -vain ovella ja läksi heti pois, kun poika rupesi huutamaan. - -Kaija huomasi kummaksensa, kuinka paljon Pietari Dam oli -näinä kuukausina muuttunut: tukka oli harvennut, katse käynyt -karttelevaksi, astunta raskaaksi. Kaijan ei tarvinnut mitään -tiedustella, eikä hän koskaan tiedustellutkaan, hän pysyi loitolla -hänestä. Pietari Dam olisi tehnyt viisaasti, jos olisi edelleen -säilyttänyt ne kylmät, vieraat välit, jotka heidän keskinäisissä -suhteissaan olivat päässeet vallalle, mutta sen sijaan hän rupesi -vaatimaan, että Kaija olisi hänelle jotain muutakin ja panisi piian -hoitamaan poikaa. - --- Minullahan on ensimmäinen oikeus sinuun, -- väitti hän. - -Lujatahtoisena nousi Kaija silloin häntä vastaan. - --- Sinulla ei ole mitään oikeutta, -- sanoi hän. -- Sinulla oli -oikeus, mutta sinä olet sen menettänyt. - --- Tuopa merkillistä puhetta, -- vastasi Pietari Dam, yrittäen -esiintyä mahtavasti, mutta punastui ja käänsi katseensa toisaanne. - -Kaija katsoi häntä suoraan silmiin. - --- Etkö muista, missä olit silloin, kuin minä olin odotuksillani? - --- Minäkö?... -- änkytti toinen, -- niin, minäkö...? - --- Sinä olit matkoilla toisen naisen kanssa. Teillä oli omat välinne -silloin, niinkuin oli ollut sitä ennenkin. Oletko milloinkaan tehnyt -itsellesi oikein selväksi, mikä suunnaton solvaus avioliiton aatetta -kohtaan tällaisen tosiasian pohjana on? - -Hän puhui niin suurella varmuudella, että Pietari Dam huomasi -mahdottomaksi ruveta puolusteleimaan. Sen sijaan hän puikahti toista -tietä. - --- Kyllä kai sinä pian lohdutuksen löysit, -- virkkoi hän. -- -Sinullahan oli setä Frans... - -Kaija olisi saattanut lyödä häntä tällä hetkellä, niin halpamaiselta -Pietari Dam nyt näytti hänen silmissään, ellei raakamaisuus tuon -miehen ajatuksen kulussa olisi lamauttanut häntä. - -Pietari Dam käsitti hänen vaitiolonsa väärin ja lisäsi, vilaisten -syrjästä poikaan: - --- Ei suinkaan tuo yhdennäköisyys ole satunnaista vain... - -Silloin puristi Kaija nyrkkinsä yhteen, vihasta kalveten. - --- Jos sinä, -- lausui hän, -- jos sinä kerrankaan vielä mainitset -hänen nimeänsä tuolla tavalla... sinä, joka et ole mahdollinen -hänen kenkänsä pohjaakaan suutelemaan, niin minä jätän tämän talon. -Ymmärrätkö? En hetkeäkään silloin ole enää täällä! - -Pietari Dam säikähti hänen kiivauttansa, säikähti tuota jäätävää -kylmyyttä hänen äänessään. Ja äkkiä valtasi hänet se pelko, että -Kaija panee uhkauksensa toimeen ja todellakin lähtee pois. - -Hän käsitti kyllä, mikä etu hänellä on olla naimisissa Kaija -Hallingin kanssa. Ylhäiset, vanhat talot pääkaupungissa olivat -käyneet hänelle avoimiksi hänen vaimonsa kautta, ja koko hänen -yhteiskunnallinen asemansa oli kohonnut. Tosin hän oli jo kuluttanut -puolet vaimonsa omaisuutta, mutta runsaasti oli vielä jäljelläkin, -ja sitä paitsi hän piti vaimostaan yhä vieläkin -- tavallaan hän oli -valmis huvittelemaan muitten kanssa, mutta vaimokseen hän ei olisi -saattanut ottaa ketään muuta. Vaimokseen hän tahtoi Kaijaa. Ja niinpä -hän äkkiä kävi nöyräksi. - --- Minä pyydän sinulta tuhannen kertaa anteeksi, -- virkkoi hän. -- -Minä tiedän tehneeni pahoin sinua kohtaan enkä tahdo yrittääkään -puolustamaan itseäni. Sinulla on täysi syy olla vihoissasi minulle... -mutta täytyyhän sinun myöntää, ett'et sinäkään ole sanottavaksi minua -ajatellut tämän viimeisen puolen vuoden kuluessa. - --- Myönnän kyllä, -- vastasi Kaija vilpittömästi. -- Min'en pelkää -olla suora sinua kohtaan. Minä luotin sinuun ensi alussa, mutta sinä -sysäsit minut luotasi. Sinä loukkasit minua hellimpään kohtaani. -Minua ahdisti pelko ja vavistus silloin, ja minä sain lohdutusta -Frans sedältä! Minä olin sitten iloisissa odotuksissa, ja setä Frans -oli silloin ilossani osallinen! Lasta me ajattelimme jo ennen kuin -se syntyi, ja meidän ajatuksemme yhtyivät toisiinsa. Me puhelimme -lapsesta, me kirjoitimme toisillemme lapsesta. Ei nainen milloinkaan -olisi saattanut osoittaa minulle suurempaa hellyyttä ja hienompaa -ymmärtämystä kuin hän. Ei siis kummakaan, jos lapsesta tuli hänen -näköisensä. - -Hänen poskensa olivat punaiset liikutuksesta, ja tuossa katseessa oli -jotain niin puhdasta ja ylevää, että Pietari Dam ehdottomastikin loi -silmänsä maahan. - --- Mutta kuinkapa sinä voisitkaan ymmärtää, -- jatkoi Kaija, -- -kuinkapa voisitkaan ymmärtää, että kaksi ihmistä saattaa rakastaa -toisiaan, syntiä tekemättä! Ja setä Frans ja minä, me _rakastamme_ -toisiamme... tiedä se nyt! Ja vaikka näin on, ei ole meidän -kumpaisenkaan johtunut mieleenkään pettää sinua. Silloinkaan, kuin -sain selväksi, kuinka pohjattoman uskoton sinä olit ollut, en -silloinkaan edes hetkistäkään ajatellut lähteä pois sinun talostasi. -Vapaasti olen tehnyt, minkä tehnyt olen, ja siksipä olen tekoni -seurauksetkin kantanut... Mutta _yhtä_ minä myös tahdon, -- hän -oikaisihe ja kenautti ylpeätä niskaansa, -- minä tahdon tehdä niin, -että voin itseäni naisena kunnioittaa... Minä olen hoitanut sun -taloasi ja vaalinut sun lastasi, mutta vaimonasi en tahdo olla, -kosk'en vaimosi ole. Ja minä toistan sen, mitä äsken sanoin: jos sinä -vielä kerrankaan mainitset setä Fransin nimeä tuolla tavalla, niin -lähden empimättä tästä talosta pois. - -Hän oli niin kaunis tällä hetkellä, seisoessaan tuossa Pietari -Damin edessä, että vanha rakkaus leimahti miehessä jälleen täyteen -liekkiin, ja samalla heräsi luulevaisuuskin. - --- Tuossa piilee jotain, -- tiuskasi hän äkisti. - --- Siinä ei piile mitään, -- vastasi Kaija tyynesti. -- Minä en -vilpistele, sen tiedät varsin hyvin. - -Pietari Dam tiesi sen, ja ääni kävi jälleen pehmeäksi ja pyytäväksi. - --- Minä lupaan, -- lausui hän, -- että tämä oli viimeinen kerta kuin -sinulla oli syytä valituksiin. Siedätkö minua sitten? - --- Kyllä, -- vastasi Kaija, -- sitten siedän sinua. Mutta -säikähdyttyänsä kerran, Pietari Dam tarttui kaikkiin saatavina -oleviin aseisin. - --- Sitä paitsi, -- sanoi hän, -- avioero on kahden asia, niinkuin -avioliittokin, sen kaiketi tiedät. Minä puolestani en milloinkaan -siihen suostu. Jos sinä sittenkin minut jätät, niin minä pidän pojan, -sillä siihen on minulla oikeus. - -Hän näki Kaijan kalpenevan, niin että huuletkin kävivät valkoisiksi. - --- Luullakseni, -- virkkoi Kaija vain, -- luullakseni, on ensimmäinen -oikeus sillä, joka on pannut henkensä alttiiksi lapsen tähden. - --- Sinä erehdyt. Kun kysymyksessä on poika, silloin on isällä oikeus -vaatia hänet omakseen. Sinä saat tehdä niinkuin tahdot, tietysti, -mutta tiedä, että sinun on valitseminen joko hänet ja minut tahi ei -kumpaakaan. - -Pietari Dam meni kiivaana ulos, ja Kaija kuuli, kuinka hän paiskasi -eteisen oven kiinni perässään. - -Hän istui tuossa yksin nyt, nuori rouva, sydämessä tuskallinen tunto -siitä, että hän on kahlehdittu elämän-iäkseen... Hän painoi päänsä -syvälle kätkyen pieluksiin ja hyrähti itkuun. - - - - -11. - - - "Nukkuvan linnan prinsessa". - -Seuraavina päivinä Kaija käveli rauhatonna huoneesta huoneesen, lepoa -missään saamatta. Ja silloin tuli hänen jälleen ikävä äitiä, jota hän -ei ollut nähnyt vuosikausiin. - -Nuo kalpeat kasvot vaunun-ikkunassa astuivat jälleen ilmielävinä -hänen eteensä. Heidän välisensä siteet vetäysivät entistä lujemmalle, -nyt, kun hän itsekin oli tullut äidiksi. - -Hän antoi lapsenpiialle tarkat määräykset pojasta, käskien hänen -lakkaamatta pitämään kätkyttä silmillä, niin kauan kuin hän itse on -poissa. Sitten hän läksi ensimmäisellä pikajunalla Vordingborgin -asemalle. - -Tultuaan Oringen laitokseen, hän pyysi päästä ylilääkärin puheille. - --- Miksikä te oikeastaan tahdotte nähdä äitiänne nyt, niin monen -vuoden perästä? -- kysyi ylilääkäri, katsoen terävästi häneen. - --- Siks'että... -- hän tapaili hetken aikaa soveliasta sanaa, mutta -ei osannut vastata muuta kuin vilpittömästi: -- siks'että minun tuli -niin kovin ikävä häntä. - -Ylilääkäri heitti pikaisen silmäyksen nuoren rouvan kalpeihin, -vakaviin kasvoihin. Päätään puistellen hän virkkoi sitten: -- -Tiedättehän, että hän on parantumaton nyt? - -Toinen nyökäytti vain ääneti päätään. - --- Tiedättekö senkin, -- jatkoi lääkäri, -- että hän on viime vuosina -ollut aivan sekaisin, niin ett'ei tunne lähimpiänsäkään? - --- En, sitä en ole tiennyt. - --- Eiköhän sitten olisi parasta olla näkemättä häntä? -- taivutteli -lääkäri. - --- Voi, ei, ei! -- Ja Kaija katsoi niin rukoilevasti häneen. - --- No niin, kuinka tahdotte, rouva. Minun täytyy ensin kumminkin -tutustuttaa teitä oloihin. Teidän on nimittäin mukautuminen hänen -ideoihinsa, Vastustaminen tuottaa hänelle tuskia. Katsokaas, -hän luulee olevansa nukkuvan linnan prinsessa... hän odottelee -vaan prinssiä. Olen kumminkin pannut tähdelle, että hän käy aina -levollisemmaksi, kun kotoa joku käy hänen luonaan. Silloin hän on -iloinen ja tyytyväinen monta päivää peräkkäin; mutta sitten alkaa -levottomuus taas. Vuosi sitten minä kirjoitin isällenne, eikö hänen -olisi mahdollista käydä täällä kerran viikossa, mutta hän vastasi, -ett'ei hän toimiltaan mitenkään jouda; hänen on mahdoton tulla. - -Kaija loi silmänsä maahan: terävä katse silmälasien yli oli sattunut -häneen, ja kertonut ylilääkärin ajatelleen samaa kuin hänkin tällä -haavaa, istuessaan tuossa ja hävetessään isänsä tähden. - --- Eikö... eikö hän ole ensinkään käynyt täällä? -- kysyi hän -änkyttäen. - --- Ei... mutta hän lähettää tänne veljensä, -- kuului kuiva vastaus. --- Adjunkti tuli eräänä päivänä kysymään, enkö minä luulisi hänestä -olevan yhtä paljon hyötyä kuin hänen veljestäänkin. Ääni on -heillä osaksi yhdenlainen, ja -- lisäsi puhuja myhähtäen -- muuta -yhtäläisyyttä en minä heissä ole huomannutkaan. Adjunkti käy täällä -melkein joka sunnuntai ja, sen minä vakuutan teille, rouva, hänellä -on aivan erinomainen tapa kohdella sairasta. Hänellä on hyvin tarkka -psykologinen huomiokyky, ja lisäksi hän on hieno luonne. Sairas -luulee häntä prinssin adjutantiksi, joka kerran viikossa tuo hänelle -tärkeitä sanomia. Merkillisen rauhoittavasti tuo adjunkti osaa -vaikuttaa sairaasen. Lääkäriksi sen miehen olisi pitänyt ruveta, -mielisairaitten lääkäriksi eikä opettajaksi. - -Kaija oli käynyt tulipunaiseksi lääkärin puhuessa. - -Vai setä Frans!... Niin, tietysti. Kukapa muu olisi tehnyt sen? -Uhrata lomahetkensä mielisairaalle ihmiselle eikä olla tietävinään -koko asiasta! Mutta ainahan hän almujansa hiljaisuudessa antaa... -ainahan hän lahjansa lähettää köyhille nimettömästi, itse milloinkaan -niistä kiitosta saamatta... - -Tuossa nyt istuessaan Kaija tunsi itsensä niin pieneksi ja hänet niin -suureksi. Lämmin kiitollisuuden tunne hulvahti hänen sydämessään. -Hänen oli iloista ajatella setä Fransia. Hän oli ylpeä hänestä! - --- Niin, hänessä on jotain erikoista, -- virkkoi hän, puhuen -huomaamattansakin ääneensä. - --- Sitä minäkin, -- sanoi lääkäri, katsahtaen häneen ja myhähtäen. -Hän vilkaisi sitten kelloansa. -- Tahdotteko, että saatan teidät -sairaan luokse? - --- En, kiitos; menen mieluummin yksinäni. Hän nousi, mutta pysähtyi -käsi oven rivalla. - --- Sanokaa vain yksi asia, -- virkkoi hän; -- olihan tässä muutamia -vuosia sellainenkin aika, jolloin hänen olisi pitänyt olla kotona, -tullaksensa terveeksi? - -Toinen viivytti vastausta. Olkapäitään kohauttaen hän sitten vastasi: - --- En uskalla sanoa mitään varmaa. Ei ainakaan lausuttu siihen -suuntaan toivomuksia -- kodin puolelta. - -Kaijan sydämessä tuntui niin tuskallisen raskaalta. Tuntui kuin -vajoisi hän maahan sen painon alla. Lääkärin kävi häntä sääli. - --- Minä huomaan, -- virkkoi hän, -- ett'ei teillä ole ollut asiasta -täyttä selvää, mutta sen verran on varmaa: nyt hänen on mahdoton -olla missään muualla kuin täällä. Ja luulenpa, että hänellä -niinäkin aikoina, joita te tarkoitatte, olisi täällä ollut vähemmin -kärsimyksiä kuin kotona. Varsin epätietoista on, tokko kotia -palajaminen niissä oloissa olisi parantanut hänen tilaansa. Hän ei -ole ensimmäinen, jonka on täytynyt kärsiä miehensä tähden. - -Hiljaa hän lykkäsi Kaijan ovesta eteiseen ja käski -sairaanhoitajattaren saattamaan hänet rouva Hallingin huoneesen. -Kaija tunsi polvensa vapisevan, seisoessaan sairaan ovella; sisään -astuttuaan hän puhkesi itkemään. - -Sairas seisoi peilin edessä, suurella huolella sovitellen jotain -koristusta tukkaansa. - -Kuultuaan oven aukeavan ja heti kohta sulkeutuvan, hän kääntyi ja -astui sangen arvokkaasti lattian poikki. - --- Kuka sinä olet? -- kysyi hän, luoden silmänsä ovella seisovaan, -hyyristyneesen olentoon. - --- Vai niin, kerjäläinenkö? -- vastasi hän itse. -- Maltas, saat -rahaa. Prinssi lähettää minulle runsaasti rahoja. - -Hän otti esille kukkaron, joka oli täynnään vaskirahoja ja haeskeli, -kunnes löysi suurimman. - --- Kas tässä! -- sanoi hän. -- Paraskaan ei ole liian hyvä sinulle. - -Mutta Kaijan silmät olivat niin täynnä kyyneliä, ett'ei hän nähnyt -mitään. - --- Äiti!... Armas, kultainen äiti parka! -- siinä kaikki, minkä hän -sai sanotuksi. - -Sairas oli astunut ihan lähelle häntä. - --- Olethan sinä kerjäläinen? -- kysäisi hän, käyden äkkiä -epäluuloiseksi. - -Kaija tarttui hänen laihoihin käsiinsä ja suuteli niitä innokkaasti. - --- Niin, -- sanoi hän, -- kerjäläinenhän minä olen: minä kerjään -rakkautta, jota elämä ei ole minulle antanut. Ja minusta tuntuu elämä -niin kauhean raskaalta. - -Välittömästi hän painoi päänsä sairaan rintaa vastaan ja kietoi kädet -hänen kaulaansa. Näytti kuin hän olisi tahtonut antaa äidilleen tässä -ainoassa silmänräpäyksessä kaiken sen hellyyden, mitä oli säästänyt -kokoon monen pitkän vuoden kuluessa. - -Sairas ymmärsi, että nyt hänen tulee lohduttaa, ja rupesi hiljaa -taputtamaan Kaijaa poskelle. - --- Minä pidän sinusta, -- kuiskasi hän. -- Oli minullakin -ennen tytär, sinun näköisesi. Mutta hän oli paljoa kauniimpi, -ymmärräthän... hän oli prinsessa. Hänkin osasi suudella minua -niinkuin sinäkin ja ottaa minua kaulasta yhtä kovaa... - -Kaija tuskin uskalsi hengittää, vielä vähemmin nostaa silmiänsä. - --- Muistatko häntä vielä? -- kysyi hän liikutuksesta vapisevalla -äänellä. -- Kerro jotain hänestä. - -Mutta sairas pani kätensä otsalleen. - --- En muista, -- sanoi hän; -- siitä on jo niin pitkä aika. - -Hän astui lattiata pari kertaa edestakaisin ja pysähtyi sitten. - --- Tytön isä ei ollut hyvä minulle, -- puhui hän, -- ja siitä minä -sairastuin. Minä näin niin pahaa unta... mutta herättyäni minä olin -muuttunut. Nyt minä olen nukkuvan linnan prinsessa... minä vain -prinssiäni vuottelen. Hänen adjutanttinsa käy täällä joka sunnuntai -tuomassa häneltä terveisiä ja tietoja... Kävi hän eilenkin täällä ja -sanoi, että prinssi saattaa tulla minä päivänä hyvänsä... siksihän -minä tässä laittelen itseäni... Tules katsomaan, mitä prinssi minulle -lähetti. - -Hän meni jälleen peilin luo ja otti esille uuden koristeen. - --- Eikös tämä sovi minulle, vai mitä? -- kysyi hän, pitäen sitä -rinnallaan. -- Tulepas katsomaan! - -Mutta Kaija ei liikahtanutkaan. Hän oli vaipunut tuolille ovensuuhun -ja istui siinä, eteensä tuijottaen... Hän katseli aikakautensa suurta -syöpähaavaa: hillitöntä intohimoa... suunnatonta itsekkäisyyttä... -uhrautumisen puutetta... - -Ja syynä kaikkeen tuohon oli hänen mielestänsä se, että ihmiset -käyvät välipuheille oman itsensä kanssa: nainen ihanteittensa, -mies kunniansa kanssa... Entäs hän itse? Eikös hän ollut käynyt -välipuheille rakkautensa kanssa ja saa siitä nyt kärsiä ikänsä kaiken? - -Oli yksi ainoa luja kohta, josta hänen ajatuksensa toki hetkeksi -kykenivät pitämään kiinni, ja se oli setä Frans. Ajatella häntä -- se -oli samaa kuin saada jalkansa kalliolle, sittenkuin kauan aikaa on -seisonut lentohiekassa. - -Hän oli viimeisen puolentunnin kuluessa tuntenut olevansa niin -kummallisesti runneltu, melkein rikkirevitty... nyt hän taas sai -lohdutusta: niin kauan kuin Frans sedän kaltaisia miehiä on, niin -kauan on suuria selkiä vastapainona heikoille... niin kauan on lujia -tahtoja, jotka eivät anna perää... niin kauan on olemassa sitä, mitä -aika kipeimmin kaipaa: eläviä, ehjiä luonteita, miehiä, jotka eivät -välipuheille käy... - -Hän heräsi ajatuksistansa, kun sairas, innokkaasti koeteltuaan uutta -koristettansa, jälleen astui hänen luokseen: - --- Tunnetko sinä minun adjutanttiani? -- kysyi hän. -- Hän on -kerrassaan gentleman. Hän on koko olennossaan niin hieno ja -arvokas... Hänen äänensä on niin pehmeä... min'en osaa niin kuvailla, -millainen hänellä on ääni. - --- Etpä suinkaan, -- sanoi Kaija myhähtäen. -- Ei sitä osaisi kukaan. -Hänellä on semmoinen sadun-ääni. - -Sairas katseli häneen kummastellen. - --- Lienet tavannut hänet portilla, -- sanoi hän; -- kenties hän on -antanut sinulle lahjankin? - -Kaija nyökäytti päätään. - --- Kyllä, -- virkkoi hän hiljaa ja sydämellisesti; -- hän on antanut -minulle kaikki, mitä hänellä oli. - --- En ymmärrä... -- Sairas kävi äkkiä levottomaksi; hänen kasvoillaan -ilmeni pelkoa ja epätietoisuutta. -- Kuka sinä olet? -- jatkoi hän. --- Kerjäläinen sanot olevasi, mutta kädet on sinulla niin pienet -ja hennot. Ja sinä tunnet minun adjutanttini, joka jakelee sinulle -lahjoja! Sano, kuka olet, kuuletko! - -Hän seisahtui Kaijan eteen ja tuijotti häneen mielettömällä -katseellaan. - -Silloin ymmärsi Kaija, että hänen täytyy astua sairaan ajatuspiiriin, -ja että sairas on ennen kaikkea saatava rauhoittumaan. - --- Minä olen prinssin palvelija, -- puhui hän; -- tulin tuomaan -terveisiä häneltä. - -Kirkas väläys elähti sairaan kasvoilla, ja koko hänen olentoonsa -asettui arvokas rauha. - --- Johan minä aattelin, -- sanoi sairas, oikaisten itsensä. -- Hän -tietää velvollisuutensa minua kohtaan. Käskikö hän sinun sanoa mitä -muuta? - -Hetken mietittyänsä Kaija vastasi: - --- Hän käski sanoa, että sinä olisit iloinen ja varma. Sairas meni -hiljaa naurahdellen peilin luo ja katseli kuvaansa. - --- Iloinen ja varma... -- puheli hän, päätään nyökytellen. -- Sano -hänelle, että niin minä olenkin. - -Kaija tunsi kulkkuansa kuristavan... hän yritti sanoa jotain, mutta -samassa hän huomasi hoitajattaren raottavan ovea ulkopuolelta ja -viittaavan hänelle, sormi huulella. Hän ymmärsi, että hänen pitää -lähteä pois, jäähyvästiä sanomatta. Hän totteli ääneti. - -Viimeinen, minkä hän ovessa vielä näki äidistään, oli ylpeä, -toivorikas hymy, joka leijui hänen huulillaan. Sellaisena hän siellä -seisoi, kiinnittäen uutta koristetta mustaan tukkaansa, nyökäytellen -päätä kuvallensa peilissä ja hiljaa haastellen: - --- Iloinen ja varma... iloinen ja varma. - - * * * * * - -Kotia tultuansa Kaija näki Frans sedän seisovan lapsen kamarissa ja -vilkkaalla harrastuksella katselevan pojan potkintaa kylpyammeessa. -Hän piteli helisevää rämyä pojan edessä, roiskutteli vettä hänen -kasvoilleen ja sai ilmi ensimmäisen hymyn lapsen huulille. - -Kynnykseltä Kaija katseli heitä kumpaistakin. Hän tunsi -tässä silmänräpäyksessä olevansa sanomattoman rikas... rikas -äidinrakkaudesta... rikas siinä tiedossa, että hänellä on ystävä, -johon hän täydellisesti voi luottaa. - -Mutta samalla oli hänen nyt näkemänsä idylli niin räikeä vastakohta -sille, mitä hän vast'ikään oli nähnyt, että kyyneleitä kiertyi -hänelle silmiin. - -Hän astui sisään, suljettuaan oven perässään. Setä Frans kuuli sen ja -kääntyi ympärinsä. - --- Mutta Kaija! -- huudahti hän ja katseli tuskaisesti tutkistellen -noita kasvoja, jotka olivat niin täynnä mielenliikutusta. -- Missä -sinä olet ollut? - -Kaija pyöritti päätään, sanaakaan sanomatta, ja lähetti palvelijan -hakemaan keittiöstä lämmintä pyyhettä. Varovasti hän nosti lapsen -ylös ammeesta, kuivasi huolellisesti tuon pienen, lämpöisen ruumiin, -ja suuteli suutelemistaan sen pehmoisia jäseniä. - --- Kuinka onnellinen minä olen siitä, -- puhui hän itku kulkussa -pojallensa, -- että sinä olet minulla, ja ett'ei sinun milloinkaan -tarvitse olla äitiä vailla... - -Huolestuneena katseli häntä setä Frans. - --- Sinä olit siellä, -- virkkoi hän hätäisesti. Toinen nyökäytti -päätään. - --- Miks'et ottanut minua mukaasi? Minä olisin säästänyt sinut -pahimmalta näkemältä, -- virkkoi hän. - -Kaija katsahti ylös, omituinen loisto silmissä. - --- Olet tarpeeksi säästänyt minua, -- vastasi hän. -- Tekisi mieli -sanoa, että olet liiankin paljon minua säästänyt. Minä vaan en -koskaan kykene kylläksi sua kiittämään. - --- Etkä saakaan kiittää, -- virkkoi setä Frans, kääntyen toisaanne. --- Minä tein kaikki sille, jota rakastin. - --- Ja kumminkin... Kun aattelen, millä tavoin minä olen palkinnut -sinua! -- huudahti hän. -- Kaikelta sinä olet minut säästänyt... -jopa siltäkin, mitä kodissani on tapahtunut. Ja siellä on tapahtunut -jotain, nyt sen tiedän... Äiti olisi ollut pelastettavissa, jos olisi -tullut takaisin oikeaan aikaan... eikö niin? - -Setä Frans kääntyi ympärinsä. - --- Ei niissä oloissa, -- lausui hän verkkaan. - -Kaija oli laskenut lapsensa kätkyesen... katsoi tarkkaan, oliko se -oikein nukkunut, ja siirtyi sitten sohvaan Frans sedän viereen. - --- Kerro minulle äidistä, -- virkkoi hän. -- Selitä kaikki tyyni. - -Toinen nyökäytti päätään. - --- Ei hän syyttä myötäänsä puhu prinssistä, -- sanoi setä Frans. -- -Hän on niitä naisia, jotka koko elämän ikänsä prinssiä odottelevat. -Useimmat odottelevat kenties -- enemmin tai vähemmin tietämättänsä -- -miestä; mutta ne, joista minä puhun, odottelevat "prinssiä". Hänen -pitää olla kuninkaallista sukua, -- henkisesti puhuen, ymmärräthän... -Heidän ajatustensa harso on niin hentoa, heidän unelmansa niin -utuisia... hän, jota he odottelevat, hän on kuteena heidän hienossa -kankaassaan... Näitten naisten yli leijailee aina jotain omituista, -mikä ilmenee heidän sisäänkohdistuvassa katseessaan; heidän olentonsa -ympärillä on nuoruuden ikuista tuoreutta, silloinkin kuin nuoruus jo -on lakastunut. - -"Ja hänellä oli juuri tuota nuoruuden tuoreutta... ja sitä on -hänessä nytkin. Mennessään minun veljeni kanssa naimisiin, hän luuli -miestänsä prinssiksi, mutta erehtyi. Mies sysäsi hänet syrjään -omain harrastustensa tieltä, tuli välinpitämättömäksi, ei ollut -tietääkseenkään, että toinen siitä kärsii... Sinun syntymisesi -jälkeen hän sairasteli monta vuotta, vuoteen omana enimmäkseen. -Ota huomioon, että miehen ei ole helppo olla, kun vaimo myötäänsä -sairastaa. Ajattele, etköhän osaksi voi antaa isällesi anteeksi..." - -Kaija pani kätensä hänen huulilleen. - --- Pitääkö minun antaa sekin anteeksi, että hän oli uskoton vaimoansa -kohtaan? -- kysäisi hän. - --- Ei, sitä sinun ei tarvitse tehdä. - --- Uskoton hän oli, ja se se äidin mursi, -- jatkoi Kaija. -- Kun -ajattelen, että _isäkin_ on ollut sellainen! -- Ja hän puristi -kätensä yhteen, huomaamattansakaan, että hän tuolla pienellä -lisäkkeellä _isäkin_ oli ilmaissut salaisuutensa setä Fransille. - -Setä Frans oli tähän saakka ollut epätiedossa siitä, tienneekö Kaija -miehensä väleistä. Nyt hän sai siitä varman tiedon, ja helpotukselta -se hänestä tuntui. Mutta sillä hienotuntoisuudella, joka oli ytimenä -hänen luonteessaan, hän samalla huomasi, että Kaija tahtoo taistella -taistelunsa yksinään loppuun, ja siksi hän käänsi puheen jälleen -äitiin. - --- Hän on onnellisempi nyt kuin oli moneen vuoteen, -- virkkoi hän. - -Kaija oli hetken aikaa ääneti ja kysäisi sitten: - --- Mitä sinä puhut hänelle, käydessäsi hänen luonaan? - --- Prinssistä tietysti. Minä kuvailen mielessäni, kuinka hyvä, kuinka -nuori, kuinka kaunis hän on... kerron sitten pieniä piirteitä hänen -hienosta luonnostaan... minä tuon esiin valtavia todistuksia hänen -sydämensä hyvyydestä. - -Kaija katseli häntä hymysuin. - --- Sinä osaat kyllä sellaista, -- virkkoi hän, ylpeä ihmettely -äänessään. - -Hän otti pienen rämyn, joka vielä oli sedän polvilla ja alkoi leikkiä -sillä. - --- On se vaan merkillistä, että sinä se hänelle ensimmäisen lelunkin -toit, -- puheli hän, Frans sedän noustua sohvalta, lähteäkseen pois. - -Ojentaen kätensä Kaijalle hän virkkoi: - --- Ensi kerralla, kun lähdet sinne, otat minutkin mukaasi, lupaatko? - --- Lupaan. - -Kaija laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä niin -uskollisella luottamuksella silmiin. - --- Hyvästi, setä Frans, ja kiitos _kaikesta_...! Sedän mentyä, hän -seisoi vielä kauan aikaa, katsoa tuijottaen rämyä kädessään. Sitten -hän suuteli sitä äkkiä... suuteli kerran... suuteli toisen... ja -kätki sen sitten pienen poikansa kehdon jalkopäähän. - - - - -12. - - - Elo -- se on kärsimistä. - Tahto -- taistelua on. - -Pietari Dam ja Kaija karttelivat seuraavina kuukausina toisiaan -mikäli mahdollista. Kaija kiintyi kokonaan poikasensa hoitamiseen ja -pakottamalla pakotti ajatuksensa pois kaikesta muusta. - -Mutta sitten tapahtui eräänä päivänä -- se oli ensimmäisiä -pakkaspäiviä tammikuussa -- että Kaija, käveltyään ripeästi lampien -rannoilla, äkkiä pysähtyi ja katsahti luistinradalle. Vaikea -hänen oli käsittää, että hän vasta kaksi vuotta sitten oli tuolla -luistellut, nuorena ja iloisena hyräillen: - -Pane piirteitäsi, Elon armaan käsi, Minkä hyväksi näät... - -Hän pysähtyi, nojaten kättään vanhaan puuhun lammen rannalla, ja -silmillään seurasi ohitse kiitäviä. - -Tuossa tuli muuan nuori mies, keveästi kaaria lyöden. Lyhyt takki -istui tiviisti solakan vartalon ympärillä, ja pitkä silkkinen -kaulahuivi liehui tuulessa. Hän kiiti suhisten kuin raikas tuuli, ja -ihaillen kääntyivät ihmiset katsomaan häntä. - -Näin hän oli tullut silloinkin, kaksi vuotta sitten, Kaijan istuessa -ja kiinnittäessä luistimia jalkaansa, ja oli ottanut Kaijan käden -omaansa, ja yhdessä he sitten olivat liukuneet lammen välkkyvällä -iljangolla... liukuneet luistinradalta ulos elämän suurelle, -röyhyiselle radalle, jossa on jouduttava lyhyin askelin yhtä hyvin -kuin pitkinkin, ja missä ei kysytä: käsikkäinkö käydään? vaan: -sydämetkö ovat rinnatusten, jos mieli yhdessä kulkea?... - -Peter Dam näytti tällä hetkellä yhtä somalta kuin silloinkin. Raikas -tuuli oli nostanut punan hänen poskilleen, ja lakki oli painettu niin -syvälle otsaan, ett'ei hänen harvaa tukkaansa huomannutkaan. - -Hän piirsi luistimillaan notkeasti muutamia numeroita ja kiiti sitten -nuoren, kävelypukuun verhotun, vaaleaverisen naisen luokse... Kaija -tunsi tuon naisen; se oli muuan hänen entisiä koulutovereitaan. -Kainostelematta kietoi Pietari Dam käsivartensa tytön vyötäisille, -ja Kaija kuuli heidän hiljaisen naurunsa, kun he kiitivät hänen -ohitsensa. Kuiskutellen ihmiset katselivat heitä. - -Kaija lymysi puun taakse ja odotti heidän palajamistaan. Hän teki sen -koneen-omaisesti, ei siksi, että hän nimenomaa olisi tahtonut niin -tehdä, vaan siksi, että hänen jalkansa olivat kuin naulitut siihen -paikkaan. - -He tulivat suhisten takaisin ja pysähtyivät kyynärän päähän Kaijasta, -seljin häneen. Hän kuuli selvään Pietari Damin sanovan: "Minä tulen -siis noutamaan sinua kello yksitoista". Ja hän kuuli tytön vastaavan: -"Ole varovainen tullessasi". - -Silloin kääntyi Kaija äkisti ja läksi takaisin kaupungille päin. Pari -kertaa hän matkalla pysähtyi, syvään hengittäen, ikäänkuin vetääkseen -keuhkonsa ilmaa täyteen. - -Hän tunsi tulista, ankaraa suuttumusta itsessään. Ja sitten hän astui -jälleen kiivaasti ja tarmokkaasti, niinkuin konsanaankin se, joka on -tehnyt lujan päätöksen. Hän meni suoraa päätä setä Fransin luo. - -Setä Frans lienee vast'ikään tullut koulusta, koskapa vielä seisoi -eteisessä, ripustamassa päällystakkiansa naulaan. - --- Setä Frans! -- sanoi Kaija muitta mutkitta. -- Min'en tahdo enää -olla päivääkään hänen kattonsa alla. Tuntuu loukkaukselta pelkkä -oleminenkin siellä! Minä tahdon ottaa eron hänestä, kuuletko?... -Eron, maksoi mitä maksoi! - -Setä Frans otti häntä kädestä ja saattoi sisään. Siellä hän pani -Kaijan istumaan sohvaan ja jäi seisomaan hänen eteensä. Kaikki oli -tapahtunut niin äkkiä, että hän menetti tavallisen mielenmalttinsa. -Salamoina sävähteli ajatuksia hänen päässään! Mihinkä kimaltelevaan -onnen maahan hän nyt äkkiä saikaan katsahtaa! Mikä riemuitseva -vapauden tunne hänet valtasikaan tällä hetkellä! - -Hän katsahti alas Kaijaan: tuossa hän istuu, lämpöisenä ja punaisena -astunnasta ja kovasta mielenliikutuksesta. - --- Maksoi mitä maksoi! -- toisti Kaija. - -Setä Frans katsoi häneen tutkistellen. - --- Entäs jos hän vaatii lapsen omakseen? - --- Sen hän kyllä tekee, -- vastasi Kaija katkerasti. -- Hän on sen -ennenkin sanonut. Mutta hän ei voi kieltää minua näkemästä lasta niin -usein kuin vaan tahdon. Ja ennen kaikkea: nyt en enää kauempaa kestä. -En tahdo tästä puolin sietää enempää kuin jo sietänyt olen. En tahdo -lopulti ruveta halveksimaan omaa itseäni siitä, ett'ei minussa ole -ollut rohkeutta luopua hänestä! - -Setä Frans ei ollut milloinkaan nähnyt häntä noin kiihkeänä. - -Kaija istui kädet lujasti yhteenpuristettuina polvillaan... hän -hengitti kiivaasti ja lyhyeen, kasvoillansa järkähtämättömän lujuuden -ilme. - -Setä Frans oli vähällä sulkea hänet syliinsä, puristaa rintaansa -vastaan ja sanoa: "Jää tänne! Tiedäthän, että sinulla on aina -koti minun luonani!" Mutta sitten tuntui hänestä, kuin kuuluisi -hätähuuto jostain kaukaa. Tuntui, kuin pieni lapsi, jossa hän niin -omituisesti tunsi sukulaisensa, olisi äkkiä ojentanut pienet, pulleat -käsivartensa häntä kohti ja pyytänyt apua. Hän näki niin selvään, -kuinka se hennoilla käsillään tarttuu kylpyammeen laitoihin, pystyssä -pysyäkseen, ja suurilla silmillään katselee häntä, ikäänkuin kaikkea -häneltä toivoen. Niin juuri, _kaikkea!_ Ei pientä almua, vaan -kaikkea, kaikkea... - -Pitääkö hänen tekeytyä, niinkuin hän ei ymmärtäisi... niinkuin hän -ei tietäisi, että _nyt_, juuri tässä silmänräpäyksessä, on lapsi -estettävä veteen vaipumasta...? - -Hän harasi kädellään pari kertaa mustaa tukkaansa, ikäänkuin siten -selvittääkseen ajatuksiansa. - -Sitten hän istahti hiljalleen Kaijan viereen. Ei hän vielä -milloinkaan elämässään ollut joutunut näin rajun myrskyn valtaan! Ja -hänestä tuntui kuin repeäisi hänen sielunsa sen käsissä palasiksi. - -Kokonainen kevään elämä lauloi hänen suonissansa ja poltti hänen -sydäntään. Tuo nuori nainen, joka istuu tuossa, sehän on hänen -omansa, hän tahtoo saada omakseen tuon naisen, joka itse aikoo repiä -muurin heidän väliltänsä maahan. - -Ja sitten tuli piskuinen lapsi, kehtolapsi semmoinen, ja vaati häntä -sysäämään tyköänsä pois tuon naisen... Hän tunsi itsessään jälleen -jotain, joka kapinoitsee uhrintekoa vastaan... ja hän tunsi jälleen -jotain, joka hiljaa alistuu näitten neljän voimallisen pienen sanan -alle: _Vaadi_ kaikki! _Anna_ kaikki! - --- Oletko unohtanut, mitä sanoit, palatessasi sairaan äitisi luota? --- kysyi hän kumealla, lujalla äänellä. - -Kaija säpsähti ja loi häneen melkein kivettyneen katseen. Hyvä oli, -ett'ei setä Frans kohdannut sitä. - --- Sinä sanoit pojallesi: "Kuinka onnellinen minä olen, siitä, että -sinä olet minulla, ja ett'ei sinun milloinkaan tarvitse olla äitiä -vailla!" Setä Frans ei uskaltanut katsahtaa häneen, näitä sanoja -lausuessaan; hän tunsi, kuinka ne surman-iskuina putoelevat heidän -onnensa päälle. - -Muutama minutti kului täydellisessä äänettömyydessä. Kuului vaan -sohvan yläpuolelta vanhan seinäkellon hitaita, säännöllisiä -lerkkauksia... Ulkona vihelteli katupoika sormiinsa. - -Kaija nousi sitten verkalleen ylös. - --- Sinä olet oikeassa, setä Frans! -- Sinä olet aina oikeassa, -- -virkkoi hän ja läksi astumaan ovea kohti. - --- Ethän ole pahoillasi minuun? -- kysäisi setä Frans, pyyhkäisten -hikeä otsaltaan ja turhaan yrittäen saada huuliansa myhähtämään. - -Kaija kääntyi, laski tapansa mukaan kädet hänen olkapäilleen ja -vastasi: - --- Suutuksissako? Voi, setä Frans! Tiedäthän, ett'en minä voi suuttua -sinuun. - -Ja hän läksi kiireesti astumaan portaita alas. Ensimmäisellä paltalla -hän pysähtyi. - --- Älä tule näinä päivinä minun luokseni, -- sanoi hän, katsahtamatta -ylös. -- Minun on... minun on... luullakseni minun on helpompi kestää -elämää, kun en sua näe. - -Setä Frans ei kyennyt vastaamaan... hän kumartui vaan kaiteen yli -ja seurasi silmillään yhä poistuvaa Kaijaa. Hän kuuli alaoven -paukahtavan hänen perässään kiinni, ja silloin tuntui kuin olisi hän -karkoittanut Kaijan ainaiseksi luotaan. - -Akkunasta hän näki hänen astuvan vitkaan... voi, niin vitkaan katua -alas. Ja hän tiesi, ett'ei Kaija enää milloinkaan palaja... - -Mutta sillä kertaa tuli Frans sedän tukka harmaaksi yhtenä ainoana -yönä. - - - - -13. - - - He kulkevat nauruin ja laulelmoin... - Ken ois riemuisa noin! - Levotonna vaan katsehen' vuottava vierii, - Mut ympärillä vain usmia kierii... - Olen riemutoin! - -Jos Kaija olisi tuntenut, kuinka voimallinen on hänen kaihonsa ja se -kirpeä tunne, joka runtelee hänen rintaansa, niin tuskin hän olisi -itseltään riistänyt Frans sedän lyhyitä käyntejä, joista jok'ainoa -oli kuin valonvälkäys hänen yksinäisessä olemuksessaan. - -Aamuin herätessään hän tunsi sydämessään hivuttavaa ikävöimistä. -Lapsen luona hääräilemisiin se saattoi hetkiseksi unohtua, mutta -kun pikkunen oli nukkunut, silloin heräsi ikävöiminen kahta -voimallisempana... Väliin hän oli kuulevinaan hänen askeleitaan -portailla ja kavahti silloin pystyyn, mutta pian hän jälleen -karkoitti mieluisat mietteet: niinkuin Frans sedän milloinkaan -johtuisi mieleen tulla tänne, koska minä kerran olen pyytänyt häntä -pysymään poissa!... -- - -Päiväs-aikaan hän vielä uljaasti kesti, mutta iltasin, kun poika -oli nukkunut, ja katossa kätkyen kohdalla paloi vain pieni, -vaaleanpunainen amppeli, silloin tuntui kuin kaipaus repelisi kahtia -hänen sisimpiänsä. Silloin ei hänelle muu neuvoksi, kuin mennä -arkihuoneesen, istahtaa suuren flyygelin viereen ja laulaa tuskansa -kuuluville. - -Eihän häntä täällä kukaan kuule. Kadulta vain lyhdyn valo lankesi -hänen jalkoihinsa, lymyillen hänen vaatettensa poimuihin. Ja -lyhdynvalo oli ääneti. Hiljaa se vain tuolla lattialla kiilsi, -ikäänkuin imien säveleitä itseensä. Se kuuli hänen laulavan: - - He kulkevat riemuin nuo joukot pois... - Voi ken vapaa ois! - Tääll' istuvi haikea kaihoni, hurja - Eik' kahleita katkoa voi se kurja... - On vapaus pois! - - He rientävät nauruin ja laulelmoin... - Ken ois iloinen noin! - Levotonna mun katsehen' vuottava vierii, - Mut ympärillä vain usmia kierii... - Olen riemutoin! - - Tuolla poistavi yön sulo aamunkoi... - Voi ken kuollut ois, oi! - Ikirannoilta jos säde armas sais - Ja mun otsani kuuman vilvoittais... - Jospa kuolisin, oi! - -Ja se kuuli hänen laulavan enenevällä kiihkolla: - - Ja täss' on lysti poika! - Hei tiruliru-laa, - Hei tiruliru-laa! - Jos maailma käypi nurjaksi, - Minä nauran vaan, minä nauran vaan -- - Heti toiseks' se kohta saa! - - Ja tässä on lysti poika! - Hei turitiru-tai, - Hei turitiru-tai! - Jos maailman mullin mallin käy, - Minä nauran vaan, minä nauran vaan - Heti ehjäksi se jo sai! - -Mutta se kuuli myös hänen laulavan syvällä, tummalla äänellä: - - Niin metsän helmasta viileen - Käy järven rannalle viehkeä ään': - Salokyyhkyjen kuherma kulkee - Suviyöhön lempeään. - - Ja heille, jotk' istuvat kahden - Nyt toisiaan silmäten, suudellen, - Se on ihana riemujen laulu - Onnen hetkellä armaisen. - - Mut hälle, jok' istuvi yksin, - Salokyyhkyn on kuherma viehkeä tuo - Kuni kyynelten lampeen hiljaa - Pois kuoleva sävelevuo. - -Ja usein sattui, että hän, laulunsa lopetettuaan, tuntikausin yhä -istui flyygelin ääressä suu vielä puoleksi avoinna, ikäänkuin -kuulahdellen syvältä, hyvin syvältä sieltä sisimmistä ajatuksia, -jotka yhtyvät hänen omiinsa. - - * * * * * - -Kaijalta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka paljon Pietari Dam -viime aikoina oli muuttunut. Väliin hän saattoi istua kotvan aikaa -ja katsella vaimoansa melkein aralla kunnioituksella. Enemmin -kummastutti Kaijaa se, että Pietari Dam tuon tuostakin astui kätkyen -ääreen ja katseli poikasta. Ja joka kerta Kaija silloin huomasi -kyyneleitä hänen silmissään. - -Kerran hän vastoin tapaansa jäi illaksi kotia. Hän katseli, kuinka -Kaija laittaa poikaansa yöpuulle; ja hän kuuli hänen laulavan vanhaa -tuutulaulua: - - Tuuti lastani rauhaan, - Tuuti lapselta silmät kiin... - -Silloin Pietari Dam hyrähti itkuun. - -Hänessä oli vielä suuri palanen lasta, tuossa Pietari Damissa. -Lapsenrukouksen lapselliset sanat olivat niin syvästi liikuttaneet -häntä, että herättivät valveille sen, mikä hänessä hyvää oli. - -Kaija ei tavallisesti paljoakaan luottanut hänen tunteittensa -purkauksiin: hän oli niissä liiankin usein pettynyt; mutta hän -kuulahti tuota todellista ääntä itkun takaa. Lapsen nukuttua Kaija -astui hänen luokseen ja virkkoi, laskien kätensä hänen käsivarrelleen: - --- Miksikä sinä yhä jatkat tuota kurjaa elämää? Miks'et tahdo -ponnistaa, päästäksesi jälleen kunnioittamaan omaa itseäsi? - -Pietari Damin huulet vapisivat, mutta Kaijan katsetta hän karttoi. - --- Se on myöhäistä, -- sanoi hän. - --- Miksikä? - --- Siksi... no niin, parasta on, että saat sen tietää heti... siksi, -että kapteeni vaatii minua heti menemään naimisiin. - --- Kenestä sinä puhut? - --- Kapteeni Strömistä. - --- Hänenkö tyttärensä kanssa sinä käyt luistelemassa? - --- Mistäs sinä tiedät...? - --- Näin teidät eräänä iltana lammilla, -- vastasi Kaija kylmästi. - -Pietari Damille selvisi nyt kerrassaan, mikä pohjaton kuilu heidän -välillensä on auennut, kuilu niin syvä kuin konsanaan saattaa olla -kahden ihmisen välillä, joilla on erillaiset mielipiteet, erillainen -toimintatapa, erillainen elämänkäsitys. -- Muistellessaan, kuinka -kirkkaana, kuinka luottavana Kaija ennen oli astunut hänen luokseen, -tunsi Pietari Dam nyt niinkuin mikä olisi pistänyt häntä sydämeen. - --- Tuskinpa sinä _nyt_ enää muuta saatat tehdäkään, -- virkkoi Kaija -samallaisella äänenpainolla kuin äsken. - --- Mitä niin? - --- Kuin mennä hänen kanssansa naimisiin. - --- Niin, kyllä kaiketi sinä siihen suostut, -- virkkoi Pietari Dam -pisteliäästä. - --- Mutta yhdellä ehdolla. - -Hän katsahti kummissaan Kaijaan. Onko hänellä todellakin ehtoja? Eikö -hän halukkaasti tartu kiinni tähän keinoon, päästäkseen miehestänsä -irti? - --- En ymmärrä sinua, -- sanoi hän, vaikka samassa ymmärsi varsin -hyvin. - -Kaija katsoi häntä suoraan silmiin ja lausui rohkeasti: - --- Ellet sinä luovu vaatimuksistasi lapseen, niin pysyn _minäkin_ -vaatimuksissani ja olen edelleen vaimonasi täällä. - -Toinen ei vastannut, istui vain Kaijaa katsellen: häntä alkoi -aavistuttaa, mitä hän oli kadottanut, syöstessään luotaan tämän -naisen, joka kernaammin sallii repiä sydämensä kahtia kuin luopua -lapsestaan, jonka hän on maailmaan tuonut. Ja Pietari Dam oli vähällä -uudistaa vaatimuksensa, saadakseen sillä tavoin hänet itseensä -kiinnitetyksi. Mutta sitten hän muisti kapteenin kasvot, hänen -sanoessaan: "Minä _vaadin_ teitä naimisiin hänen kanssaan!" - -Nuo kasvot ne olivat ikäänkuin polttauneet hänen tajuntaansa, -- niin -kalpeat ne olivat olleet, ja niin hurja uhka oli niissä ilmennyt. -Sitä paitsi, olihan Pietari Dam Hennylle jo luvannut ottaa avioeron. -Henny ja hän olivat yhtä mieltä molemmanpuolisesta vapaudesta, kunhan -vaan ulkonainen side on olemassa. Henny oli luvannut, ett'ei hän -milloinkaan asetu vastakynteen, niinkuin Kaija oli tehnyt. Hennyn -kanssa hän on niinmuodoin oleva vapaampi. Ja kun oikein asiata -ajattelee, niin mitäpäs epäröimisen syytä tässä oikeastaan onkaan... - -Mutta Kaija seisoi yhä hänen edessään käsivarret ristissä rinnalla ja -kova jännitys kasvoissa. Hän hengitti syvään ja raskaasti... turhaan -hän ponnisteli, liikutustaan salataksensa. Ja äkkiä iski Pietari -Damiin halu, ruveta kiduttamaan häntä. - --- Niin, parasta lienee, että asiat pysyvät entisellään, -- virkkoi -hän. - -Kaija hervahti koko olennossaan, niinkuin olisi saanut näkymättömän -iskun, mutta ei ruvennut väittelemään, käänsi vaan selkänsä hänelle -ja astui ovea kohti. - -Yhdellä harppauksella oli Pietari Dam hänen rinnallaan. - --- Tahdoin vain kiusata sinua hieman, -- sanoi hän. -- Sinä saat sen, -mitäs tahdot. Minä annan sinulle täyden oikeuden lapseen. - -Kaija hätkähti ja kääntyi ympärinsä. Hän ei vastannut, mutta tuosta -tavasta, jolla hän äkkiä nosti päänsä korkealle ja reippaasti, -huomasi Pietari Dam, kuinka vapaaksi Kaija nyt tuntee itsensä. Ja -vaimonsa katseen kohdattuaan, hänen täytyi ehdottomastikin pyhkäistä -kädellä silmiänsä, -- niin häikäisevänä päivänpaisteena se säteili ja -loisti ja loi lämmintä ympärilleen. - -Tällä hetkellä seisoi Kaija, kauaksi katsellen luvattuun maahan... -tuntui kuin ei hän lainkaan huomaisi Pietari Damin läsnäoloa. - -Pietari Dam tunsi saman pistoksen sydämessään kuin ennenkin ja -kääntyi pois. - --- Saanhan toki käydä lasta katsomassa? -- kysäisi hän. - --- Niin usein kuin tahdot, -- vastasi Kaija, ja lämpöä kuului äkkiä -hänen äänessään. -- Mutta, -- lisäsi hän, katsahtaen kummastellen -häneen, -- _pidätkö_ sinä todellakin lapsesta?... Voi, jos vainenkin -pidät, niin minun käy hirmuisesti sääli sinua. - -Ja hän valvoi koko yön ja mietti, kuinkahan vaikea Pietari Damin -lieneekään luopua lapsesta. Oli jo vähällä tuntua hänestä, että on -synti erottaa häntä ja lasta toisistaan. - -Mutta Pietari Dam nukkui yönsä rauhallisesti, kuten ennenkin. Päivä -oli ollut niin täynnä tunnelmia -- ei niitä kannattanut ottaa -yöksikin mukaansa. - -Huomenissa hän puheli varsin keveästi ja luonnollisesti siitä, -mitenkä asiat parhaiten järjestettäisiin, eikä paljoa puuttunut, -ett'ei hän myhähtänyt, ajatellessaan, kuinka raskaan yön Kaija oli -viettänyt hänen tähtensä. - -Neljäs osa Kaijan omaisuutta oli tallella. Sen koroilla, ja saaden -lisäksi viisisataa kruunua vuosittain, Kaija tulee huoleti toimeen -lapsen kanssa. Dam tarjoutui heti kohta suorittamaan nuo viisisataa -kruunua, mutta Kaija ilmoitti jyrkästi tahtovansa itse pitää huolta -pojasta, -- hän on oleva onnellinen, saadessaan tehdä työtä lapsensa -tähden. - -Pietari Dam katsahti häneen, olkapäitään kohauttaen. Kaijan into -oli hänen mielestään jotakuinkin liioiteltua, ja pian hän lakkasi -rahojaan tyrkyttämästäkin: Jos Kaija niin jyrkästi kieltäytyy -käyttämästä noita viittäsataa kruunua -- _enfin!_ Osaa hän ne itsekin -käyttää. - -Ja vihellellen hän astui portaita alas. - - * * * * * - -Kaija oli kirjoittanut pari riviä Frans sedälle, ilmoittaen -muutamalla sanalla, mitä tapahtunut oli, ja pyytäen häntä vuokraamaan -hänelle ja pojalle pienen asunnon. - -"Niin pian kuin suinkin sopivan saat," oli hän kirjoittanut, "sillä -minä muuttaisin nyt heti." - -Kirje oli saapunut perille kaiketikin jo viisi tuntia sitten, mutta -setä Fransia ei vieläkään kuulunut. Yhä vieläkin istui Kaija, korva -eteisen ovea kohti, odotellen, milloin kuuluu tuttuja askeleita -portailta. Hänet oli jälleen vallannut tuo tuskallinen pelko, joka -aika ajoin sai hänen sydämensä sykkimään niin rajusti, että jok'ainoa -lyönti teki kipeätä. - -Mitähän, jos hän onkin kuollut! Jos ei hän jaksanutkaan kestää -sitä sanomaa, että minä olen vapaa! Jos en enää milloinkaan saa -tilaisuutta sanoa hänelle: - -"Kolme vuotta vielä, setä Frans... kolme vuotta vielä... sitten me -astumme luvattuun maahan!" - -Kokonaisen tunnin oli Kaija kävellyt lattiata edestakaisin... hän -oli ottanut kätkyestä pojan ylös ja pannut hänet takaisin siihen, -vähintäkään ajattelematta, miksi hän niin tai niin tekee... Kas -tuossa poikanen kätkyessään loikoo, leikkien Frans sedän antamalla -rämyllä ja katsellen sitä silmillä niin kerrassaan sedän silmien -kaltaisilla, että Kaijan täytyi suutelemistaan suudella niitä. Poika -pudotti rämyn, ja äiti oli juuri nostamaisillaan sitä ylös, kun kello -soi. Nuolena riensi Kaija avaamaan ovea. - -Niin tuskallista oli hänen pelkonsa ollut ja niin rajua hänen ilonsa -nyt, että hän teki, mitä ei ollut tehnyt hamasta siitä saakka kuin -naimisiin oli joutunut: riensi hänelle kaulaan. - -Ja setä Frans sulki hänet syliinsä... kätki hänet kuin linnunpoikasen -rintaansa vasten... näytti kuin Kaija olisi kadonnut hänen poveensa. - -Tämä syleily oli riemullista, sanatonta laulua! Mutta siitä -vavahtelevasta tavasta, jolla setä Frans useampia kertoja otti häntä -päästä ja suuteli häntä silmiin, Kaija kyllä huomasi, kuinka paljon -tuskaa setäkin oli kärsinyt. - -Vihdoin hän päästi Kaijan irti, ja yhdessä he menivät arkihuoneesen. -Siellä pakotti Kaija hänet istumaan korkeaselkäiseen tuoliin akkunan -luona ja otti häneltä hatun ja kepin. - --- Etkös sinäkin käy istumaan? -- kysyi setä Frans, osoittaen tuolia -vieressään. - --- En, -- vastasi toinen; -- ensin tahdon sinua katsella oikein -tarkasti. - -Kaija huomasi, heti kuin valo oli kohdannut sedän kasvoja, että setä -oli muuttunut siitä saakka kuin he viimeksi olivat nähneet toisiansa. -Ensin hän luuli siihen syyksi pieniä, hienoja ryppyjä silmäkulmissa, -mutta pian hän näki hänen tukkansa käyneen harmaaksi. - --- Voi sentään! -- huudahti Kaija, vilpitön suru syvässä äänessään. --- Sinun kaunis, musta tukkasi! Voi että minun piti ennättää tehdä -sun tukkasikin harmaaksi! - --- Sinä et sitä ensinkään ole tehnyt, -- vastasi toinen kartellen. -- -Sellainenhan se on ollut jo kauan aikaa. - --- Hiukkasen harmaata ohimoilla ja niskassa, niin, mutta ei koskaan -noin paljoa kuin nyt. - --- Minkäs sille tekee? -- virkkoi setä Frans ja harasi kädellä -tukkaansa, veitikkamaisesti myhähtäen: -- Siitä sen nyt näet, että -minä alan tulla vanhaksi. - -Kaija kumartui silloin varovasti hänen ylitsensä, ikäänkuin -lukeakseen kaikki näkemänsä harmaat hivukset. - --- Tiedätkös, -- puheli hän, -- minusta tuntuu kuin jok'ainoa harmaa -hivus tuossa olisi punottu minua varten. - -Setä Frans katsahti häneen ja virkkoi, päätänsä nyökäyttäen: - --- Niin on, siitä saat olla varma, iloinen ja varma. - --- Iloinen ja varma, -- toisti Kaija myhähtäen ja muisti itsekin -kerran käyttäneensä samoja sanoja. - --- Mutta miksi sinä tulit niin myöhään? -- kysäisi hän äkkiä. -- Minä -pelkäsin jo sinun olevan sairaana. - -Toinen naurahti, huomatessaan tuon pelvon-alaisen ilmeen, joka Kaijan -kasvoille nousi joka kerta kuin hän siitä puhui. - --- Katselin matkalla asuntoa teille, -- selitti setä Frans. - --- Sattumoisin tarjottiin erästä asuntoa, joka sinulle sopii, enkä -tahtonut päästää hyvää tilaisuutta käsistäni. Se on koko lailla -syrjässä... huoneet valoisat, somat... ei ylen suuret... mutta -mitäpäs suurta tilaa sinä poikasi kanssa tarvitsisitkaan! - --- En suinkaan; me tyydymme varsin vähään. Ja aatteles, että kaikki -se on oleva meidän, yksin Hellen ja minun! Aatteles, kun sinä sitten -tulet meille teetä juomaan!... aivan niinkuin entisinä aikoina, -jolloin minä olin teellä sinun luonasi... ja sinä sitten luet -minulle ääneen!... Niin me nytkin luemme, -- lisäsi hän innokkaasti, --- kaikki pitää olla aivan kuin ennenkin... täydellinen luottamus -toisiimme, ei salaisuutta toisiltamme pienintäkään. - --- Niin juuri, ei pienintäkään, -- vahvisti setä Frans. - --- Me näemme toisiamme joka päivä, eikä meidän välimme silti käy -vanhaksi. Ilo meidän rakkaudessamme on oleva uusi joka päivä, mikä -eletään... sitä minä siltä vaadin enkä vähempään tyydy. - --- Siinä juuri sinun voimasi, -- sanoi Kaija, -- ja kaikista vähimmin -minä soisin sinun olevan juuri sitä vailla. - --- Mutta kolme vuotta on pitkä aika, -- virkkoi setä Frans. -- Etkö -pelkää rakkautesi väsyvän? - -Kaija naurahti hiljaisen naurun, onnellisen... - --- Etkö sinä pelkää malttisi loppuvan? -- kysyi hän vuorostaan. - -Setä Frans pyöritti päätään ja naurahti niinkuin hänkin. - --- Jaakob palveli seitsemän vuotta Raakelin tähden, -- sanoi hän; -- -tottahan minä jaksan palvella kolme sinun tähtesi... kolme vuotta, -jotka todellisuudessa tekevät kaksikymmentä, lisäsi hän, tuntien, -että kolme vuotta on liian kaukana. - -Kaija seisoi katsellen häntä värähtelevällä hymyllään. - --- Kuinka elämä on oleva ihanaa! -- huudahti hän. -- Ja kuinka me -sitten kilvan rakastamme Helleä! - -Tuntui kuin olisi poikanen kuullut nimensä. Hän rupesi samassa niin -rajusti potkimaan kätkyessään ja ilmoitti parilla voimakkaalla -parahduksella, että tahtoo muka hänkin olla joukossa. Äiti riensi -ottamaan hänet ylös, nosti olalleen ja alkoi tanssia hänen kanssaan -ympäri huonetta. Iltapäivän aurinko välkähteli hänen hameellaan, -pyhkäisi pojan hienoa hipiätä ja valoi lämmintä hohdettansa äidin -nuorekkaille, onnellisille kasvoille. - -Setä Frans katseli heitä kumpaakin, ja hänestä tuntui kuin he nyt -olisivat, hänen omiansa, -- niin valtava rikkauden tunne kävi hänen -sielunsa läpi. - --- Aatteles! -- virkkoi hän puolittain itsekseen. -- Todellakin kolme -vuotta vain, niin jo saavutaan luvattuun maahan!... - -Kaija pysähtyi ja katsahti häneen. - -Setä Frans oli ajatellut aivan samaa kuin hän... oli pukenut -ajatuksensa samoihin sanoihinkin kuin hän!... - -Setä Frans astui hänen luokseen, ja Kaija nojasi häntä, vasten, lapsi -olalla. - --- Mun maailmani pienoinen! -- lausui Kaija hiljaa ja sydämellisesti, -siirrellen katsettansa lapsesta häneen ja hänestä lapseen jälleen. --- Ei! -- sanoi hän äkkiä, painaen päänsä takaisin Frans sedän -rintaa vasten, -- mun maailmani suuri... ihana... mun ihmeellinen -maailmani!... - - - - -14. - - - Ja päiviä tuli, - Nopeita kuin nuoli, - Nuo lämmön ja valon - Ja voimain päivät!... - -Jos vuosi tästä päivästä ken olisi jommaltakummalta heistä kysynyt, -mihinkä aika oli luiskahtanut, niin eivät he olisi osanneet siitä -selvää tehdä itselleen eikä muillekaan, -- niin olivat hetket -ja päivät, viikot ja vuodet kiitäneet... keveämmin kuin kiitää -ensimmäinen siniperho kautta valoisan keväisen päivän, nopeammin kuin -laulakse ensimmäinen pääskynen ensimmäisen varhaisen kesähattaran -halki. - -Ei kumpikaan tiennyt, mitenkä aika oli kulunut. Väliin Kaija -kumminkin virkkoi: - --- Setä Frans! Minnekä ne päivät joutuvat! Tuntuu kuin ne karkaisivat -käsistä, niin että oikein täytyy niitä pidellä. Elämä käy liian -lyhyeksi sinulle sekä minulle, jos tällaisin jättiläis-askelin sen -läpi astutaan. - -Toinen se vaan nauroi häntä: - --- Niin sen juuri ollakin pitää. Muista: Lyhytkin elo on, kun se -rikas on, paremp' aina kuin köyhä ja pitkä. - -Setä Frans oli nyt nuorempi kuin koskaan ennen. Veitikkamaisuus oli -palannut hänen silmiinsä, ja hänen astuntansa oli jälleen reipasta -ja notkeata. Kadulla kulkiessaan hän myötäänsä hyräili ja välisti -yllätti itsensä laulamasta oikein ääneen. - -Nuo hienot, elähteleväiset piirteet hänen suunsa ympärillä ne -näyttivät myötäänsä myhäilevän, ei niin, että tuon hymyn olisi -oikeastaan nähnyt, mutta niin, ett'ei saattanut kääntää silmiänsä -niistä: niin onnellinen oli niissä ilme. - -Kaija oli käynyt solakammaksi ja hiukan kalpeammaksi entistänsä, -mutta ilosta hän vaan loisti, istuen kumarruksissaan lukemassa -korehtuuria, jonka setä Frans oli hänelle hankkinut. Sillä työllä -hän suunnilleen ansaitsi ne viisisataa kruunua, mitkä hän vuosittain -vielä elannokseen tarvitsi. - -Entä Helle? Hellellä oli olo kenties parhain kaikista. Hän oli -ruvennut astua lylleröimään pienillä, lyhyillä, paksuilla jaloillaan, -ja sitä tehdessään hän näytti arvelevan, että koko maailma on hänen -omansa. "Tsaariksi" häntä setä Frans sanoi, kun poikanen pysähtyi -äitinsä viereen ja, katse kuin millä mahtavalla hallitsijalla, -komensi: "Helle tylliin." Mutta kun syliin oli päästy, muuttui -kasvoissakin ilme, silmät kävivät veitikkamaisiksi ja lempeiksi, ja -hän painoi päänsä äidin rintaa vasten ja huokasi niin sanomattoman -onnellisena. - -Musta, kihara tukka laski hiukan otsalle, niinkuin Frans sedälläkin, -ja silmissä oli sama vaihteleva väri kuin hänelläkin, mutta suu ja -leuka muodostuivat yhä enemmän äidin mukaan. Ainoa, minkä poikanen -näkyi perineen Pietari Damilta, oli tämän lujarakenteinen, tanakka, -pieni ruumis ja tavattoman siromuotoiset korvat. - -Pietari Dam näkyi unohtaneen, että lasta on olemassakaan. - -Sinä päivänä, jolloin Kaija lapsi sylissään oli hiljalleen astunut -portaita alas, uuteen asuntoon lähtiessänsä, oli Pietari Dam seisonut -ovessa ja katsonut heidän jälkeensä vesissä silmin, sydämessä se -tunto, että noitten kahden mukana lähtee pois parhain, mitä hänellä -on ollut. Moniahta tunti sen perästä ei hänen kasvoissaan ollut -pienintäkään surun jälkeä. Viikon päivät sen jälkeen hän tuli -kuulemaan, kuinka Helle jaksaa. Hänen lähtiessään Kaija saattoi hänet -ovelle ja pyysi häntä tulemaan niin usein kuin vaan haluaa lasta -nähdä. - -Mutta sen koommin ei Kaija ollut häntä nähnyt. Hän kuuli Pietari -Damin hakeneen kuninkaalta lupaa naimisiin ennen eroajan päättymistä -ja toivoi vilpittömästi, että hänen hakemuksensa onnistuisi. -Ylimalkain ajatteli Kaija häntä kuten ventovierasta konsanaankin. - -Sanattoman suostumuksen mukaan vietti setä Frans kaikki illat hänen -luonaan. Hän tuli jo aikaisin iltapäivällä. Silloin he aina lukivat -yhdessä tai läksivät kävelemään. - -Ja Helle se istui kokonaan kiintyneenä mieluisimpaan leikkiinsä: -rakenteli taloja, jotka aina romahtivat kokoon, kun hän suurella -vaivalla oli saanut ne pystyyn, tai väänsi vettä pumpusta, joka ei -milloinkaan tyhjentynyt. Kuultuaan setä Fransin askeleita eteisestä, -hän nousi heti ja läksi tallustamaan ovea kohti. Ei ollut maailmassa -mitään niin autuaan onnellista kuin istua Frans sedän hartioilla ja -tuivertaa häntä tukasta tai köröttää kirkkoon hänen polvellaan, sedän -vihellellessä niin kovin hauskasti. - --- Keijo jotain Hellelle! -- tuli sitten aina, ja setä Frans se -ei milloinkaan väsynyt kertomasta. Hän tuhlasi pojalle kaikki ne -hyväilyt, mitä ei uskaltanut Kaijalle antaa. Ja Kaija hymyili, tuota -nähdessään. Setä Frans ei puhunut milloinkaan rakkaudestansa, mutta -tuhansin eri tavoin hän osasi osoittaa Kaijalle hellyyttä ja saada -hänet huomaamaan sen. - -Kerran hän toi tullessaan suuren kiikkuhevosen. - --- Se on Hellelle, -- sanoi hän, vastaten Kaijan kysyvään silmäykseen. - -Toisen kerran tuotiin amppeli eteiseen. - --- Minä huomasin, -- niin kuului puolusteleiva selitys, -- minä -huomasin sinun välisti satuttavan itseäsi nurkkakaappiin pimeässä. - -Ja kerran taas hän toi mukanaan nahalla vuoratun kapan. - --- Älä nyt toru minua, mutta minä pelkään, että sinua palelee tuossa -vanhassa kapassa, -- niin hän virkkoi ja muitta mutkitta ripusti sen -Kaijan hartioille. - -Setä Frans ajattelee häntä alati -- tuo tieto teki Kaijan -sanomattoman onnelliseksi... ja kun he sitten kolmisin piehtaroivat -lattialla, yhtä innokkaasti kisaan kiintyneinä, silloin -- niin -Kaijasta tuntui -- ei puutu kuin yksi seikka hänen täydellisestä -onnestaan. - - * * * * * - -Säännöllisesti he joka sunnuntai läksivät yhdessä Oringeen. Toinen -heistä oli olevinaan prinssin adjutantti, toinen prinsessan -hovineitsyt, ja kummallakin oli erittäin rauhoittava vaikutus -sairaasen. Jos he kerrankin jäivät tulematta, kävi hän heti -levottomaksi ja rajuksi. Senpä tähden he kävivätkin siellä -säännöllisesti. - -Kaijasta tuntui, ett'ei hän milloinkaan saata suorittaa velkaansa -niiltä monilta vuosilta, jolloin äitiä oli pidetty poissa hänen -tajunnastaan, jolloin äiti oli ollut kuin kuollut häneltä. Eikä hän -mielestänsä milloinkaan voi maksaa sitä velkaa, jota isä kasvattaa -yhä suuremmaksi päivästä päivään. Häntä painoi tuo ajatus: kuinka hän -saisi korvatuksi kaiken sen, mitä isä niin monen vuoden kuluessa oli -laiminlyönyt? - -Setä Frans huomasi, kuinka tuo tunto on vähällä muodostua -sairaaloiseksi hänessä. Siksipä hän kerran virkkoi tyyneesen tapaansa: - --- Jos minä kerran _hänen_ mielestään kelpaan prinssin sijaiseksi, -niin saattaisit sinäkin hyväksyä minut. - -Ja silloin hävetti Kaijaa. - --- Sinä olet vaan liian hyvä, -- vastasi hän, punastuen hiukan, -nähdessään sedän nauravan. Mutta siitä pitäin hän pääsi noilta -ajatuksilta rauhaan. - -Ensimmäisenä kesänä, minkä hän vietti yksin poikansa kanssa, he -asuivat loma-ajankin kaupungissa, mutta seuraavana, kun poika oli -kaksi vuotta vanha, ehdotti setä Frans, että oltaisiin maalla -heinäkuun puolivälistä elokuun loppuun. Hellen tekee hyvää -piehtaroida ulko-ilmassa. - -Kaija innostui ehdotukseen. - --- Mutta minnekä mentäis? -- kysyi hän. - --- Minä ehdottaisin Rödvigiä. Merikylvyt ovat siellä erinomaisia ja -Höistrupin lehto jotain hurmaavaa. - --- Mennään vaan Rödvigiin! -- huudahti Kaija loistavin silmin. -- -Helei, Helle! Nyt sinun tulee lysti olla! Saat rakentaa taloja -hiekassa ja kuulla leivosen lauluja! - -Ja vallattomasti hän läksi hyppimään poikanen sylissä, ja poika -piteli häntä päästä ja huitoi jaloillaan minkä ennätti. - -Ilosilmin heitä katseli setä Frans. - --- Kuinka siellä tulee olemaan ihanaa! -- virkkoi hän. - -Yhdessä sitä mennään -- se oli heidän kumpaisenkin mielestä ihan -itsestäinen asia. - -Mutta oli toisia, jotka eivät yhtä vapamielisesti asioita harkinneet, -ja Kaija kohtasi seuraavina päivinä useinkin hyväntahtoisia tuttavia, -jotka pysäyttivät hänet kadulla, tiedustaen: - --- Onko siinä todellakin perää, että sinä muutat maalle setäsi kanssa? - -Kaija punastui vihasta noitten häjyjen viittausten vuoksi, mitä -sanojen takana piili, ja vastasi reippaasti: - --- On. Miks'en muuttaisi? - --- Miksikö! -- kuului kuorossa yrmeästi. -- Kaija kulta! Tiedäthän -sinä, millainen maailma on. Teistä on tänä talvena paljokin ollut -puhetta, hän kun niin usein käy sinun luonasi, ja kun te nyt päälle -päätteeksi muutatte maallekin yhdessä, niin arvaathan sen, mitä -ihmiset sanovat. - -Kaijan hyppysiä kutkutti. Hänen teki mieli paiskata puhujalle pari -lämpöistä korvapuustia, yhtä lujaa kuin vilpitöntäkin, mutta hän -hillitsi itsensä. Hän keikautti vain niskaansa, niinkuin hänen -tapansa oli, suutuksissaan ollessansa, ja vastasi ylpeästi: - --- Min'en välitä rahtuakaan siitä, mitä ihmiset puhuvat. Minulla ei -ole mitään salassa pidettävää, ei minulla, eikä hänelläkään. - -Eräälle kovin tungettelevalle vanhalle ystävälleen hän kumminkin -polkaisi jalkaansa katukäytävään ja huudahti: - --- Mutta onko sitten ihmisten tässä kaupungissa ratki mahdoton -käsittää puhtaita välejä? - -Mutta kun muistutuksia alkoi kuulua yhä tiheämpään, ja pistopuheita -tuli jok'ikinen päivä, niin alkoi tuo vähitellen kirvellä mieltä. - -Kaija oli arka maineestaan, niinkuin jokainen puhdas nainen on, ja -häntä katkeroitti se ajatus, että joku sen tahraisi. Katkerinta -kaikesta oli hänelle se tieto, että heidän yksityis-elämänsä, heidän -hienotunteiset, kauniit välinsä, jotka ainoastaan he kumpikin -tunsivat, ovat joutuneet uteliaitten sormien hypisteltäviksi ja -lyhyelle kurottujen aivojen typerän arvostelun alaisiksi. - -Niin usein kuin hän sanoikaan itseksensä: min'en ole kellekään -ihmiselle velkapää tekemään tiliä meidän väleistämme, ei siihen -tule kenenkään muun kuin hänen ja minun, niin aina häntä kumminkin -tuskoitti se ajatus, että uteliaat silmät heitä vartioivat. Hän -rupesi jo ajattelemaan, että kenties olisi oikeinta, jos he asuisivat -maalla niin kaukana toisistaan kuin suinkin mahdollista, mutta -toiselta puolen hän tunsi itsessään jotain, mikä kapinoitsee sitä -vastaan, että hän välinpitämättömille ihmisille kantaisi moisen -uhrin. Hänkö, joka ahnasteli jok'ainoata sekuntia, minkä he yhdessä -viettivät! Hänkö, joka laski koko elämänsä niitten hetkien mukaan, -jolloin hän näki setä Fransin! - -Hän ei voinut eikä tahtonut sellaista uhria kantaa. -- Entinen pelko -heräsi hänessä jälleen: Hänhän saattaa äkkiä kuolla! Ja kuinka -hän sitten katuisi jok'ainoata minuttia, mikä olisi jäänyt tasan -panematta hänen kanssaan! Hän makasi valveilla vuoteessansa yöllä, -ja ajatukset ne hyörivät ja pyörivät hänen päässään. Mutta kun setä -Frans tuli, ei Kaija koskaan saattanut ottaa tuota seikkaa puheeksi: -häntä ikäänkuin hävetti. - -Ihmisten puheet! Mitä setä Frans niistä!... Tuo niin sanottu yleinen -mielipide, -- mitä hän siitä välittää! Hän kulkee omaa tietänsä, nyt, -niinkuin aina, ja Kaija tiesi, kuinka suunnattomasti hän halveksii -muotoja!... Mutta taistelu oli sittenkin jättänyt jälkiä Kaijaan. -Hän kävi kalpeaksi ja harvapuheiseksi, ja matka-arkkunsa ääressä -puuhaillessaan hän tunsi, että lähdön ilo oli poissa. - -Hän oli kuin ainakin se, joka kernaasti tahtoisi olla iloinen, mutta -ei voi. - -Setä Frans tarkasteli häntä, ja Kaija oli vakuutettu siitä, että setä -tietää hänen ajatuksensa, vaikk'ei mitään virka. Näytti siltä kuin -setä tahtoisi, että hän taistelisi taistelunsa loppuun yksinään. - -Oli lähtöpäivän aatto. Setä Frans istui arkihuoneessa, leikkien -Hellen kanssa. Kaija kulki edestakaisin huoneessa, pannen -tavaroita arkkuun, joka oli puolillaan tuolla ovella. Äkkiä hän -kumartui syvälle arkkuun, peittääkseen punastumistaan, ja sanoi -välinpitämättömästi: - --- Meille kolmelleko sinä tilasit huoneet siellä hotellissa? - --- En, -- vastasi toinen lyhyesti; -- Hellelle vaan ja sinulle. - --- Missäs sinä sitten asut? Kaija kääntyi äkkiä häneen. - --- Enpä oikein tiedä... _Jos_ minä tulen mukaan, niin saanen minä -asunnon jossain kalamökissä rannalla. - --- _Jos_ tulet mukaan! -- huudahti Kaija hätäyneenä. - --- Niin, -- vastasi setä Frans, -- sillä minä tulen mukaan ainoastaan -siinä tapauksessa, että saamme olla koko päivät yhdessä, ymmärrätkö: -ei muutamia, niukalti mitattuja hetkiä, vaan koko päivät! Minä en -tule, jos aiot uhrata minut sovinnaisuuden alttarille, ja sitähän -sinä olet näinä päivinä yhtämittaa mielessäsi hautonut. - -Kaija oli käynyt hehkuvan punaiseksi; silmät olivat täynnä kyyneleitä. - --- Setä Frans! -- sanoi hän hiljaisella, vavahtelevalla äänellä, -- -älä ole pahoillasi minuun. - -Setä Frans astui hänen luokseen, taluttaen Helleä kädestä. Poikanen -ojensi toisen kätensä äitiä kohti, joka heti otti sen omaansa. - --- Katsos! -- puhui setä, luoden häneen syvän katseen, -- niin -kauan kuin me kaksi saatamme katsoa vapaasti toisiamme silmiin, -_tämä_ käsi omassamme, niin kauan emme ole kellekään tiliä velkaa... -Ylipäänsäkään emme ole mistään tilin-alaisia kellekään, -- lisäsi -hän lujalla äänellä, -- paitsi pojalle tässä. Ja hänen edessänsä me -kerran seisomme puhtaina. Hänen ei tarvitse milloinkaan hävetä meitä. - -Kaija oli päästänyt irti poikasen käden ja kietonut käsivartensa -Frans sedän kaulaan. - --- Setä Frans! -- sanoi hän silmät vesissä ja leikillään puistaen -häntä takin kauluksesta, -- sen minä sanon, että minne ikinä sinä -lähtenetkään, vaikka maailman ääreen, niin me tulemme Hellen kanssa -perässä... et sinä meistä enää pääse... minä taas en aio kätkeä -sinulta ainoatakaan silmänräpäystä päivästäni. - --- Et ainoatakaan silmänräpäystä! Lupaatko sen? -- kysyi setä Frans -loistavin silmin. - --- Lupaan. - -Rakkautta säteili Kaijan koko olento... Frans sedästä tuntui, että -hänen täytyy sulkea syliinsä tuo nuori vaimo ja hellittämättä pitää -häntä niin kauan, kunnes on saanut hänet kokonaan omakseen... Mutta -hän kääntyi äkisti ympärinsä, sieppasi pojan olalleen ja läksi -juoksentelemaan hänen kanssaan ympäri huonetta. - --- Itä, veelä; itä, veelä! -- huudahteli Helle, ponnistaen pieniä, -lyhyitä jalkojaan hänen rintaansa vasten. - -Hän oli kuullut äidin sanovan "setä Frans", nyt hän koetti sanoa -samaa, mutta ei siitä tullut muuta kuin "itä". Ja tämä ainoa sana -- -lausuttuna kaikella sillä iloisella ja ylpeällä mielihyvällä, minkä -lapsi tuntee, ensimmäisiä sanoja soperrellessaan, -- tämä sana oli -Hellen ensimmäinen pikku lahja setä Fransille. - - * * * * * - -Joka kerta kuin Kaija myöhemmin elämässään näitä päiviä muisteli, -joka kerta hän tunsi sydämensä lyövän samanlaisia hurmaavan ilon -lyöntejä kuin silloinkin... riemullisia lyöntejä nuoren onnen... -voimallisia, rohkeita lyöntejä suuren onnen... - -Rakas oli hänelle siitä pitäin aina Rödvigin merenranta ja Höistrupin -lehto. Siellä, missä metsäruusut kietoutuivat yhteen kaprifoliain -kanssa, ikäänkuin sulkeaksensa tietä satujen linnaan, siellä heidän -onnensa kasvoi nuorta, vahvaa kasvuansa, siellä heidän aate-elämänsä -saavutti satoisimman kehityksensä, ja siellä he ensi kertaa rupesivat -haastelemaan kodista, minkä he laittavat, tekemään pohjapiirroksia, -sommittelemaan suunnitelmia. - --- Aatteles! Ei ole kuin puolitoista vuotta jäljellä! -- virkkoivat -he välisti toisilleen, ja niin he noista puolestatoista vuodesta -haastelivat kuin olisi se yksi viikko vain. - -Tuntikausin he välisti istuivat meren rannalla, aaltojen loisketta -kuunnellen ja hiljaa haastellen, sill'aikaa kuin Helle kaiveli -hiekassa ja tuon tuostakin keskeytti heidät kirkkaalla, lyhyellä -naurullaan. Väliin he viskelivät voileipiä, vuoroin kiusottelivat -kaloja ja olivat kokonaan vaipuneet jokapäiväisen elämän pikku -iloihin ja suruihin... mutta aina kuin he saapuivat Höistrupin lehdon -laitaan, silloin ikäänkuin lumous heidät valtasi. Pysähtyen he -silloin katsahtivat toisiinsa ja kysäisivät: - --- Eikö sinusta tunnu, niinkuin astuttaisi yhdessä satujen maahan...? - -Eikä kumpikaan aatellut, että satujen maana on heidän rakkautensa, -joka lankojansa kehräilee joka päivä pitkin vuotta, ja pujottelee -niitä ruusujen ja kaprifoliain välitse yhä vain lumotun linnan -suuntaan, yhä vain kohti luvattua maata, joka näinä aikoina tuntui -olevan heitä lähempänä kuin se lehto, johon he astuvat, lähempänä -kuin ilma, jota he hengittävät, lähempänä kuin sammal, jota heidän -jalkansa polkee! - -Armas, armas Höistrupin lehto! Nuo sinun polkusi kummalliset, niin -kapeat, että niitä tuskin näkee, ja niin loitos kierteleväiset, -ett'ei luulisi niitten milloinkaan päättyvän... nuo metsäkyyhkysi, -jotka myötäänsä kuhertelevat, nuo satakielesi, jotka laulavat vielä -kauan Juhannuksen jälkeenkin... nuo sinun lähteesi, jotka äkkiä -silmänsä aukaisevat... ja sinun tuoksusi, tuo reheväin keltaisten -kaprifoliain hurmaava tuoksu -- eihän kummakaan, jos sinä sielun -tenhoat! Ei kummakaan, jos ne kaksi, jotka sun helmassasi elivät -elämänsä kirkkaimmat päivät, eivät enää milloinkaan voineet sua -unhottaa! Heidän rakkautensa kirkastui ja kävi sopusointuun, niinkuin -latvain värivaihtelut vehmaisessa viidakossa. Tuntui kuin se olisi -uinut veden pintaa yhdessä kera aamuisen auteren... - -Helle poika päivettyi ja voimistui ulko-ilmassa, koko hänen pikku -olentonsa uhkui terveyttä, ja ilosta hän hyppi, astuessaan heidän -keskellänsä, kädestä kumpaakin pitäen. Hän sai heidät nauramaan -äkillisillä mielijohteillaan ja uutterilla yrityksillään saada sanat -lausutuiksi hyvin ymmärtäväisesti. - -Heidän astuessaan kylän läpi, poika välissään, oli heidän -yhdennäköisyytensä niin silmiinpistävä, ett'ei kukaan epäillyt -heidän sukulaisuuttaan, ja samalla oli tuon ryhmän ympärillä -niin sopusointuinen onnellisuuden asu, että se vuodatti -lämpöänsä kaikkialle ympärillään ja ikäänkuin heiasteli kaikkien -vastaantulijaan kasvoista. - -"Onnelliseksi perhekunnaksi" heitä kylänväki sanoi, sydämessä välitön -tunto siitä, että kun heidät kohtasi, niin tuntui kuin olisi kuullut -kauniin sadun. - -Ja onnellinen perhekunta se otti jokaisen eletyn päivän uutena ilona. -Ei he tienneet, minnekä päivät ja viikot joutuvat... he tiesivät -vain, kun maalta oli lähdettävä, että elämä oli ollut satumaisen -ihanaa. - -Ei kumpainenkaan löytänyt sanoja, lausuakseen julki niin runsasta -onnea, mutta salamoina heidän ajatuksensa sävähtelivät toisesta -toiseen... ja vuoroin setä Frans vihelteli, vuoroin Kaija lauleli, ja -aina piti poikanen riemuisata iloa heidän keskellänsä. - -Mutta joka ilta, kun he kahden astuivat alas merenrantaan, istahti -Kaija korkealle kivelle veden ääreen, kädet ristissä polvien -ympärillä, ja lauloi syvällä, lämpimällä äänellään loitos maasta, -kauas, kauas tuonne ulos ulapoille. - -Setä Frans oli pitkällään hiekassa kiven juurella, katsellen häntä, -ja silloin hänen silmissään värit vaihtelivat kuin meren pinnalla -tuolla. - --- Laula vielä! -- pyysi hän, toisen tauottua. - -Ja Kaija lauloi hänen nuoruutensa laulun: - - Oma vuokkonen, - Sulosilmäinen! - Sä kultainen kude - Ja hienoinen! - Kun illalla metsästä karkelon kuulen, - Sulla hattun' ja rintan' ma kaunistan. - Pian luonani nään minä armahan', - Hänet nään, punahuulen. - Armas! Vuokkoja ilmaan sä heitit... - Armas! Vuokkoihin poskesi peitit... - Poskesi pehmeän, sulkkuisen, - Kuni vuokon vaippa, niin vienoisen. - Oma vuokkonen, - Sulosilmäinen! - Kun taivuin ja poimin - Sinut, armahain, - Niin juurellas vain - Heti hurme hulvahti rinnastain...! - -Laulun jälkeen Kaija istui tuokion aikaa yhdessä kohden, katsellen -kauas, huulet vielä puoleksi avoinna, ja setä Frans tarkasteli noita -lausevia piirteitä hänen suunsa ympärillä ja sulki sitten silmänsä. - --- Laula vielä! -- virkkoi hän. -- Laula siitä, kuinka riemullista on -elää ja kuinka iloista kuolla. - -Mutta Kaija ei laulanut. - --- En ymmärrä sinua, -- sanoi hän. -- Kaikki muut puhuvat -kuolemankammosta, kärsimyksestä, tuskasta ja kuolemanpelvosta... sinä -vaan puhut kuoleman ilosta. - --- Iloa se onkin, niin minä luulen, -- vastasi setä Frans. -- -Et liene milloinkaan nähnyt toukankotelon puhkeavan ja perhosen -lentävän ulos, mutta minä olen, olen monta kertaa. Saatan tuntikausia -katsella toukkaa, joka muuttumistansa odottelee, henkeäni pidättäen -minä varron, millä hetkellä ihme tapahtuu. Ja silloin minä -omassa itsessäni tajuan, mitä vapaudenriemua toukka tunteekaan, -huomatessaan, että sillä on siivet. Mitä perhonen kuolleesta, -toukasta välittää! Sillä on siivet... se lentää kohti aurinkoa... -ei se ajattele enää sitä, mikä nyt on pelkkää tomua vaan! Mutta -ihmiset eivät pääse ajattelemasta tyhjää verhoa; se se on, joka -kuolemankammon synnyttää. Ja sittenkin se on vain toukka, joka -perhoseksi muuttuu! Mitäpäs tapahtuu ihmisen kuoltua? Ei muuta kuin -että sielu saa siivet... Luulisihan siinä olevan ilon syytä! - -Kaija huokasi syvään. - --- Niin, niin! -- virkkoi hän. -- Niin se minustakin tuntuu, kun sinä -tuolla tavalla puhut. Mutta kun _katson_ kuolemaa, silloin se on -kauhistus, yksi ainoa suuri kauhistus! - -Setä Frans ei vastannut; hän näkyi vaipuneen mietteisin. - --- Tekisi mieleni lukea sinulle, mitä Kierkegaard sanoo kuolemasta, --- virkkoi hän sitten. - --- Min'en ole milloinkaan ymmärtänyt henkiheimolaisuutta hänen ja -sinun välilläsi, -- vastasi Kaija. -- Elämä oli hänelle pelkkää -surua, mutta sinä, sinä puhut kuolemanilosta!... Hänen luontonsa oli -yhtä rikkirevitty kuin sinun on sopusuhtainen. - -Toinen vaikeni hetkisen, ja vähäinen hymy elähti hänen suupielissään. - --- Minä tunnen hänen paradoksinsa, -- sanoi hän, mutta sittenkin -hän on kuin jättiläistammi kitukasvuisten puitten keskellä. -Kokonainen miespolvi ei saa koskaan kylliksensä ammennetuksi hänen -suunnattomasta rikkaudestaan... se ei kohoa koskaan niin korkealle, -että pääsisi ulkopuolelle hänen personallisuusvaatimuksiansa. Hän oli -kristillisyysvaatimuksillansa vähällä maahan kukistaa sekä itsensä -että muut, mutta min'en voi sille mitään, että, jos minun tulisi -valita itselleni pappi, niin hänet minä aina valitsisin. Tuntuu, -niinkuin ei olisi sijaa muille ensinkään... - - - - -15. - - - Ja päiviä tuli, - Hädän päiviä, niin... - Ilot tuskihin vaihtui - Ja murheisiin, - Mut kaikki, kaikki - Ne _kestettiin_. - -Sen päivän aamuna, jolloin heidän oli määrä lähteä Rödvigistä, -tuli Oringen ylilääkäriltä sana: rouva Halling on saanut ankaran -hermokuumeen, jonka vuoksi ylilääkäri pyytää heitä tulemaan niin pian -kuin mahdollista; sairaalla ei liene enää montakaan päivää jäljellä. - -He lähtivät samana aamuna ja ottivat Hellen mukaansa. - -Kaija ei puhunut koko matkalla mitään. Frans sedän täytyi siis pitää -Helleä hyvillä mielin. Ja hänen polvillaan nyt poikanen keikkui, -matkien junan vihellyksiä ja heitellen sormisuukkosia jokaiselle -uudelle vieraalle vaunussa. Ja hänen syliinsä poikanen nukkui, -kätöset ristissä ja musta kiharapää "itän" rintaa vasten. - -Sairastaloon tultuansa, he jättivät pojan hoitajattaren huostaan ja -läksivät yhdessä sairaan huonetta kohti. - -Kaija pysähtyi ovella ja veti syvään henkeä. - --- Minä pelkään, -- virkkoi hän, -- minä pelkään kuolemaa. - -Setä Frans otti häntä kädestä sillä omituisella, varmalla tavalla, -joka aina rauhoitti Kaijaa. - --- Ja minä olen iloinen, kun saan näyttää sinulle, kuinka kaunista se -on, -- sanoi setä. - -Heidän astuttuaan sisään, käänsi sairas heti kasvonsa heidän -puoleensa. - --- Minkä sanan tuot prinssiltä? -- kysyi hän, kiinnittäen kuumeiset -silmänsä setä Fransiin. - -Tämä istahti tyynesti tuolille vuoteen ääreen. - --- Tällaisen, -- virkkoi hän, -- tällaisen tuon sanan: nyt saat -lähteä matkalle, milloin vaan tahdot; vankihuoneen ovet ovat auki nyt. - -Sairaan silmät loistivat. Hän pyyhkäisi tuuhean, mustan tukkansa -otsaltaan ja kohottihe kyynäspäilleen. - --- Hyvä oli, ettäs tulit, -- puheli sairas. -- Sinä ymmärrät aina, -mitä minä tarkoitan. Jotain on olemassa tuolla takana... aivan -toisenlainen elämä kuin tämä. Sano, millaista se on. - -Frans setä kumartui ja pani suunsa lähelle hänen korvaansa. - --- En tiedä, millaista se on, -- vastasi hän; -- enhän ole itse sitä -nähnyt. Mutta aatellessani sitä, olen kuulevinani kahletten kirpoavan. - --- Niin se onkin, -- sanoi sairas. -- Minä tunnen tuon äänen. Aina -minusta, täällä astuessani, tuntui kuin kuuluisi kahletten kalinaa. -Voi, tiedäs, se oli niin kauheata! -- Sairasta puistatti. -- Minä -astuin astumistani, päästäkseni sitä kuulemasta, mutta yhä vaan -kahleet kalisivat... Ja nyt ne kirpoavat, sanot sinä! Mikä onni, mikä -sanomaton onni! - -Setä Frans katseli noita kasvoja, joihin kuolema oli jo leimansa -lyönyt. - --- Niin, sanoi hän lämpimästi. -- Nyt me saamme nähdä sinut iloisena. - -Kaija oli polvillaan vuoteen vieressä, painaen päätänsä syvälle -tyynyihin. - --- Äiti parka! -- huokasi hän vain. -- Armas äiti parka! Sairas -kohotti päätänsä ja kuunteli. Jotain tuossa äänessä oli, mikä herätti -hänet, mutta hän ei jaksanut käsittää, mitä. - -Hän laski väsyneen kätensä Kaijan päälle ja sanoi, katsahtaen setä -Fransiin: - --- Ole hyvä hänelle; hän on sen pienen tytön näköinen, joka minulla -kerran oli. - -Kaija purskahti itkemään... Hän itki kauan, kädet silmillään... -Sairas kävi levottomaksi. - --- En osaa sinua lohduttaa, -- virkkoi hän; -- ei minulla ole enää -mitään lohdutusta. - -Silloin laski setä lujan kätensä Kaijan olalle. - --- Rohkaise mielesi, -- sanoi hän, -- ja anna hänen kuolla iloisena. - -Kaija nousi heti. Häveten hän pyyhkäisi silmänsä ja istahti tuolille -vuoteen ääreen. Setä Frans istui toiselle puolen, ja kuolinvuoteen -yli he ottivat toisiansa kädestä. Ja niin he hiljaa odottelivat -olotilan muuttumista. Joka kerta kuin Kaija yritti kääntämään -päätänsä toisaanne, kuiskasi setä Frans: - --- Ei; _katso_ sinä häntä. Sinun pitää nähdä hänen kasvonsa, kun -kahleet kirpoavat. - -Vastahakoisesti toinen totteli, mutta säpsähti kohta, kuultuaan -kurauksen sairaan kurkussa. - --- Ei! -- virkkoi Kaija. -- Tuo on kauheata. Minä en tahdo nähdä sitä. - --- Pelkurimaista on kartella sitä, -- sanoi setä, katseellaan -pakottaen hänet kääntymään jälleen sairaan puoleen. -- Ellet kuolemaa -lujasti silmiin katso, et pelvostasi ikinä pääse. - -Ja Kaija rupesi tarkastamaan sairaan kasvoja, hän seurasi -sävähteleväin silmäin vaihtelevaa ilmettä, hän katseli, kuinka -kädet velttoina tavottelevat peitettä, ja hän oli tuntevinaan -omalla otsallaan kylmää hikeä, nähdessään sen tipahtelevan alas -sairaan kalpeilta poskilta... Mutta tuokion kuluttua hän näki -muutakin kuin kauhistusta. Hän näki vangitun sielun, joka noitten -samenevain silmäin takaa katselee ulos täynnä vapauden toivoa. Hän -näki hengen laulaen raivaavan itselleen tietä kautta maallisen -majan. Ja vähitellen hän alkoi tuntea samaa kuin setä Franskin oli -tuntenut, katsellessaan toukankoteloa ja odotellessaan vain sitä -silmänräpäystä, jolloin perhonen lentää ulos. Verkalleen alkoi -hänessä häämöittää, mitä juhlaa, mitä ponnetonta riemua mahtaa -tunteakaan se sielu, joka äkkiä huomaa saaneensa siivet. - -Hän alkoi ymmärtää, että tämä se lähinnä syntymistä on suurin hetki -ihmisen elämässä: ensimmäinen on se, jolloin sielu astuu kynnyksen -yli tähän maan sitomaan olemukseensa, toinen se, jolloin kahleet -kirpoavat...! - -Sairas loikoi silmät selko seljällään. - --- Ei! -- virkkoi hän äkkiä rukoilevalla äänellä. -- Älä polje sitä! -Se on vaan pikkuinen käärme... mutta sillä on sielu silläkin. - -Setä Frans myhähti. - --- Merkillistä, -- puhui hän. -- Aattelin juuri, kuinka iloinen hän -on aina ollut. Aattelin näin: kun hän tulee Jumalan tuomio-istuimen -eteen, ja häneltä kysytään: "Mitä olet tehnyt?" niin hän vastaa: "En -ole yhtään elävää milloinkaan polkenut..." Kuinkahan moni meistä voi -vastata samalla tapaa? - -Kaija katseli häneen ja näki kyyneleitä kimaltelemassa hänen -silmäripsissään. - --- Kyllä, -- sanoi hän, -- kyllä sinä voit. Ei kukaan ole niin hyvä -ja hienotuntoinen kuin sinä. Luulenpa äidin kaikkina näinä viime -vuosina tunteneen, kuinka sinun mukanasi tuli sopusointuisuutta hänen -kurjaan, raastettuun olemukseensa. Siinä syy, miksikä sinulla oli -niin suuri valta hänen ylitsensä. - --- Ei, ei! -- huudahti sairas äkkiä, kohottautuen... -- _Minun_ -prinssini ei tekisi niin. Minun prinssini olisi hänen näköisensä, -joka istuu tuossa... hänen silmänsä olisivat niin terävät, hänen -kätensä niin pehmoiset... hänen mielensä niin uskollinen... hän ei -koskaan karttaisi uhria. Yhdessä kohdin, yhdessä ainoassa vain hän -olisi naisen kaltainen: hän osaisi uhrata kaikki sen edestä, jota -hän rakastaa. Mutta hän, jota minä ajattelen, -- sairas nauroi kauan -ja katkerasti -- hän polki minua joka päivä, minkä elin... hänen -oli mieluista nähdä, kuinka kipeätä se tekee... Ja hänen kätensä -- -sairasta puistatti -- hänen kätensä olivat niin suuret ja niin kovat. - -Setä Frans kallistui eteenpäin ja pani kätensä hänen polttavalle -otsalleen. Sairas käänsi tuijottelevan katseensa häneen. - --- Älä virka tätä kellekään, -- kuiskasi sairas. -- Jos mitä olen -sanonut, älä siitä muille puhu. Kaikki naiset, jotka syvimmin -surevat, ne yksin surevat... Me emme uskalla puhua sitä eläessämme... -me emme uskalla kuiskata sitä kuollessamme... meidän maallisen -elämämme suurin ja raskain arvoitus menee meidän mukanamme haudan -poveen... - -Käsi hapuili levotonna pitkin pielusta. Setä Frans otti sen omaansa -ja piteli sitä paikoillaan. - --- Oikeassa olet, -- puhui hän sairaalle, -- yksin teidän _pitääkin_ -olla. - -Ja hänen syvän, tyynen äänensä vaikutuksesta sairas sulki silmänsä -ja rauhoittui, mutta puolen tunnin kuluttua hän jälleen kavahti -koholleen. - --- Näetkös! -- lausui hän, katsoen eteensä loistavin silmin. -- Ovet -ovat auki! Päästäkää minut ulos! Minä tahdon lentää!... mutta -- -virkkoi hän taas valitellen -- ei siitä tule mitään... eihän minulla -ole siipiä... - --- Ole rauhassa, -- virkkoi setä Frans, -- pian huomaat, kuinka -siivet kasvavat. - -Sairas makasi liikahtamatta. Hänen kasvonsa olivat yhtenä ainoana -suurena odotuksen hymynä. - --- Katso, kuinka kaunista tuo on! -- virkkoi setä Frans. Hän otti -Kaijaa kädestä ja veti hänet lähemmäs sairasta. Kaija oli kätkenyt -kasvonsa tyynyihin, ikäänkuin peljäten katsella kuolemaa kasvoihin, -mutta nyt hän äkkiä nosti päänsä ja kiinnitti katseensa samaan -suuntaan kuin setäkin. - -Mutta kuoleva ei nähnyt häntä enää... hänen silmänsä sammui -kaukaisen, loistavan valon lämpöön, ja ilme oli niissä kuin -elinkautisen vangin, joka äkkiä pääsee vapaaksi. - --- Siivet... -- kuiskaili hän vaan --... siivet!... - --- Nyt hän _sai_ ne, -- lausui setä Frans ja levitti hiljalleen -hurstin hänen kasvojensa yli. - --- Salli minun nähdä häntä vielä kerta, -- pyysi Kaija ja nyyhkien -suuteli noita kylmiä käsiä, jotka hetki sitten olivat tavoitelleet -hänen käsiänsä. Mutta setä Frans otti häntä kädestä ja vei hänet -viereiseen huoneesen. - --- Miksipä katselisit enää? Se, mikä jäljellä on, ei ole kaunista. - -Väristen painautui Kaija häneen kiinni. - --- Kuolema on sittenkin kauheata! -- virkkoi hän. - --- Ja kirvoitusta, -- liitti setä Frans. -- Aatteles, mikä karvoitus -sellaiselle sielulle kuin hänen! - --- Mutta se erottaa... se panee tuhansia peninkulmia meidän -välillemme! -- sanoi Kaija, katsahtaen hänen olkansa ylitse vainajan -vuoteesen päin. - --- Ei minusta lainkaan, -- vastasi setä Frans tyyneen, vakavaan -tapaansa. -- Mitä merkitsee aika ja paikka sille sielulle, joka on -siivet saanut? - -Mutta Kaija ei voinut päästä kammon tunteesta. Vaistomaisesti hän -nosti syliin Hellen, joka oli istunut leikkimässä lattialla, mitäkään -tietämättä siitä, että kuolema oli hetki sitten huhahtanut hänen -ohitsensa. - -Hän painoi poikaansa rintaansa vasten, loi kiinteän katseen setä -Fransiin ja sanoi: - --- Soisin kuolevani ensiksi meistä kolmesta... sillä minä en voisi -päästää pois sinua enkä Helleä... En, en... minä en _voisi!_ - -Hänen katseensa oli niin hätääntynyt, hänen äänensä niin vapisevaa, -ett'ei setä Frans osannut muuta kuin painaa tuon peljästyneen pään -rintaansa vasten ja uudestaan ja uudestaan taputella kullanruskeata -tukkaa ja untuvanhienoja, pehmoisia, melkein lapsen-omaisesti -pyöreitä poskia. - - * * * * * - -Seuraavina päivinä ja viikkoina ahdisti Kaijaa myötäänsä omituinen -tunne, joka hirvitti häntä niin päivällä kuin yölläkin. - -Hän oli kuulevinaan äänen kysyvän: kenenkä sinä kernaammin antaisit -pois, hänetkö vai pojan... hänetkö vai pojan...? - -Ja valitsipa hän toisen tai toisen -- joka kerta tuntui kuin olisi -sydän pakahtumaisillaan. Hän tunsi sen lyövän ihan tuossa kulkussa, -lyövän ankarasti, kuumeisesti, niin kipeästi. Ja hirvittävänä nousi -häneen ajatus, että hän kenties on perinyt äitinsä taudin. - -Lopulta hän ei enää jaksanut kestää tuota, vaan kertoi kaikki setä -Fransille. - -He olivat iltakävelyllään silloin. Kaija oli pistänyt kätensä hänen -käsivarteensa, ja setä suojasi häntä sateenvarjolla sadekuuroilta, -joita tuon tuostakin tuhahti. - -Kaija ei salannut häneltä mitään. Pienimpiä erikoisseikkoja myöten -hän kertoi tuskallisesta pelostansa ja siitä luulosta, että on -äidiltä perinyt taudin. - -Hänen puhuessaan likisti setä Frans monta kertaa hänen kättään -rintaansa vasten, sanaakaan sanomatta. Kaija huomasi vaan hänen -olevan peräti kalpean. - -Kaijan vielä pikku tyttönä ollessa, oli setä Franskin välistä -peljännyt samaa. Senvuoksi hän oli tahallaankin estänyt tyttöä -olemasta yksissä äidin kanssa. Hellästi ja huolellisesti hän oli -suojellut tyttöstä kaikilta tuskallisilta vaikutelmilta, kunnes Kaija -itse kerran oli jyrkästi vaatinut päästä mukaan Oringeen. - -Kaikki siellä näkemänsä oli tyttö kumminkin ottanut varsin tyynesti, -ja lopuksi oli setä Frans kokonaan päässyt epäluuloistansa. Nyt hän -moitti itseänsä katkerasti siitä, ett'ei ollut estänyt häntä käymästä -äidin luona. - --- Armas! -- sanoi hän, taputtaen pientä kättä, joka lepäsi hänen -käsivarrellaan. -- Minä _yksin_ olen syypää. Miksikä otinkaan sinua -mukaani sinne? - --- Mutta, setä Frans! Kuinka sinä saatat puhua tuollaista!... Vai?... --- Kaija loi häneen terävän katseen. -- Vai pelkäätkö sinä itsekin...? - -Setä mietti tuokion, mutta niin tottunut hän oli olemaan aina -vilpitön Kaijaa kohtaan, että hän nytkin suoraan vastasi: - --- Pelkäsin ennen, monta vuotta sitten... jonakuna silmänräpäyksenä -silloin tällöin, mutta en enää pelkää. Koska itsekin saatat siitä -puhua, silloin ei ole vaaraa lainkaan. Sinun ei vaan olisi pitänyt -salata niin kauan ajatuksiasi minulta. - --- Minä pelkäsin, että sinun tulisi siitä paha mieli, -- vastasi -toinen murheellisesti. - -Mutta setä Frans pysähtyi, otti hänen pienet kätensä omiinsa ja -virkkoi: - --- Yhdestä asiasta vaan saattaisi minulle tulla paha mieli: jos -sinulla olisi joku ajatus, mitä minä en tietäisi. - -Kaija myhäili onnellisena. - --- Minä lupaan, ett'en ainoatakaan ajatusta sulje omaan poveeni. - --- Se on hyvä. Tule vaan luokseni, kun tunnet peikon lähenevän, niin -jo alun pitäin lyömme siltä pään poikki. - -Kaija nauroi. Hän oli näkevinään, kuinka peikko nytkin jo pakenee -pois. Hän tunsi poskiensa punastuvan raikkaassa ilmassa. - -Setä Frans huomasi tuon ja heilautti keppiään iloissansa. - --- Kyllä me peikot kurissa pidämme! -- puhui hän. - --- Ja jos se taas yrittäisi päätänsä näkyviin pistää, niin lähde -tuntureille. Sinne peikot henkensä heittää. - -Kaija hätkähti. - --- Älä ole huolissasi Hellen tähden, -- liitti setä Frans. -- Kyllä -minä hänestä murheen pidän. - --- Niin, mutta minä en voi olla teitä vailla! -- huudahti Kaija, -koettaen salata silmiin kiertyviä kyyneleitä. - --- Voit kyllä, -- sanoi toinen päättävästi. -- Kun ensi kevännä -palajat, niin tuot minulle tullessasi nuoren, reippaan vaimon. - --- Sen minä teen, -- virkkoi Kaija empimättä. Hänestä tuntui, ett'ei -ole sitä asiata, mitä hän ei olisi valmis mielellään tekemään Frans -sedän tähden. - -Seuraavana päivänä hän oli iloinen, lauloi kuin ennenkin, puuhaili -töissään ja leikki Hellen kanssa, joka yhä enemmän ja enemmän valtasi -hänen olemuksensa. - -Setä Frans tarkasteli häntä vaieten, ja tuntui, kuin olisi raskas -taakka pudonnut hänen harteiltansa. - -Ajatus äidin taudin perinnästä oli ainoa, joka saattoi setä Fransin -masentaa. Kaikki suru oli iloa sen rinnalla. - -Mutta nyt oli Kaija jälleen oma itsensä, ja päivät vierivät heiltä -kummaltakin riemuisan onnen hurmaavaa vauhtia. Mitä lähemmäksi heidän -ikävöimänsä hetki joutui, sitä kiireemmin aika riensi... ja väliin -heistä tuntui kuin olisi moniahta päivä vaan jäljellä. - -Setä Frans oli ryhtynyt "pesää untuvoimaan", niinkuin hän itse sanoi. - -Sanomattoman monta puuhaa hänellä olikin, koulusta päästyään. -Tuntimäärin hän välisti seisoi antikvariaatipuotien edustalla, -visusti harkiten, eiköhän jaksaisi ostaa tuota pientä nurkkakaappia, -hyllyniekkaa, vai ottaisiko kernaimmin tuon vanhan hollantilaisen -seinäkellon: niin hauskaa, kun se lyödä raksuttaisi siellä kotona. -Eikä hän saanut rauhaa, ennenkuin oli ostanut kumpaisetkin. Hän oli -päättänyt, että oli heillä huone kuinka pieni tahansa, niin sellaista -siihen asetetaan, mikä Kaijaa eniten miellyttää... ja joka yö hän -uneksi vanhoista tammisista huonekaluista, joita hän itse laittelee -jälleen entiseen, vanhan-aikaiseen asuun Rosenborgin linnasta -saatujen piirustusten mukaan. - -Emäntä oli luovuttanut hänelle vielä yhden huoneen entisten kolmen -lisäksi, ja Kaija ja hän päättivät ottaa asuntonsa hänen entisiin -huoneisinsa. Tuohon uuteen suojaan, suurimpaan kaikista, tuli joka -päivä aina joku uusi ostos lisää. - -Siihen huoneesen setä Frans asetti kaikki suurimmat kapineet, mutta -vanhat poslinit ja arvokkaimmat pienet vaskiesineet, joitten hän -tiesi olevan Kaijan mielitekoja, hän kantoi Kaijan eteen, jotta -hänkin tuntisi iloa talon varustamisessa. - -Setä Frans oli kuin suuri lintu -- noita solakoita mustia rastaita, -jotka eivät milloinkaan väsy kantamasta pesäänsä. Niinpä hänkin joka -päivä kiirehti kotia, tuoden uusia yllätyksiä tullessaan. - --- Minusta tuntuu kuin olisin koko ikäni palvellut Rakelin tähden, -- -puhui hän välisti, katsellessaan, millä mielihyvällä Kaija aukoili -kääröjä. -- Mutta eipä sitten muita olekaan ketään, jotka olisivat -niin onnellisia kuin me, kun vihdoinkin saamme elää yhdessä. - --- Ei olekaan! -- riemuitsi Kaija. -- Eikä pesää missään sellaista -kuin meidän! Ei missään niin hienoa, niin lämpöistä, niin täynnään -sisällystä. Kun nuori väki talon laittaa, pitää heidän ensinnäkin -luoda sisällys siihen, mutta täällä jok'ainoa esine on kuin pieni -palanen elettyä elämää... täällä haastaa kaikki kaihon päivistä ja -ilon päivistä... ja päivistä juhlallisen odotuksen. - --- Kummallista! -- liitti hän sitten, -- Takaisinpäin aatellessani -minusta tuntuu kuin olisimme aina rakastaneet toisiamme... ja -rakkautemme on sittenkin aina uusi. - -Setä Frans naurahti. - --- Niinhän me lupasimmekin: sellainenhan sen oli määrä ollakin, -- -virkkoi hän. - -Hellellä oli juhlahetki joka kerta kuin setä Frans tuli kotia uusi -käärö kainalossa. Hän piti kaikkea laillisena omaisuutenansa ja sanoi -aina: "te on Hellen, te!" - -Kun vaan tuo vaatimus myönnettiin oikeaksi, silloin hän tyynellä -mielin salli panna esineet kätköön taikka sellaiseen paikkaan, mihin -hän ei ulottunut, mutta jos ne vaan eivät olleet hänen käsivartensa -mittaa kauempana, niin heti hän valtasi ne. - --- Nyt on Helle varmaankin ottanut äidin vaskimaljan, sen, jossa oli -kolme pientä, kiiltävää jalkaa? - --- Eikä ottanut, pani vaan arkihuoneesen, ett'ei Helle kuljettais -sitä pois! -- vastasi poika ylpeänä: jo sitä muka sen verran -tiedetään, miten milloinkin pitää olla. - -Terveenä ja reippaana, aina hyvillä mielin ja kepposia täynnään hän -astua tepasteli heidän keskellänsä, niin iloisena ja turvallisena -noitten kahden silmäparin lämmössä, jotka riemuisina kohtasivat -toisiansa hänen kiharaisen päänsä ylitse. - -Ei hän lyhyen elämänsä aikana ollut vielä päivääkään ollut sairaana, -mutta heti uudenvuoden jälkeen hän sai kovan hinkuyskän, joka runteli -hänet niin, että hänen pulleat poskensa parissa viikossa kalpenivat -ja laihtuivat. - -Tukehduskohtauksia tuli yhä tiheämpään, ja tuska ilmeni hänen -silmissään joka kerta kuin hän tunsi niitten tulevan. - -Päivin hän kyllä istui leikkimässä, mutta ei ollut iloa tuossa -leikissä. Äiti koetti näytellä hänelle parhainta, mitä suinkin -osasi, mutta poika ei kertaakaan kurottanut kättänsä. Setä Frans sai -ponnistella jos kuinka, olla milloin kissana, milloin koirana, väliin -variksenkin hyppyä panna ympäri pöydän, mutta ei vaan saanut noita -vaaleita huulia hymyyn. - -Kerran, hänen juuri koulusta tultuaan, istui Kaija vuoteen vieressä -ja loi häneen hätäytyneen katseen. - --- Hänessä on kova kuume, -- virkkoi hän. Sanaakaan sanomatta, -sieppasi setä Frans lakkinsa ja kiiruhti hakemaan lääkäriä. -Puolentunnin perästä he tulivat yhdessä, ja lääkäri tutki tarkasti -pojan. - -Sen jälkeen kutsui Kaija lääkärin syrjään. - --- Ei suinkaan se ole vaarallista? -- kuiskasi hän, huulet kuivina. - --- On kyllä, rouva! Tauti on yltynyt kuristajaiseksi. Kaijasta -tuntui kuin ken olisi sysännyt häntä rintaan, tuntui kuin olisi -sydän lakannut lyömästä. Hän tarttui tohtorin käsivarteen, ja hänen -silmänsä liehuivat kauhistuneina tohtorista setä Fransiin ja hänestä -takaisin tohtoriin. - --- Kuinka? -- kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. -- Kuoleeko hän? - -Tohtori kääntyi pois, ollaksensa kohtaamatta tuota katsetta. - --- Ei suinkaan, -- vastasi hän. -- Paranemisesta on paljokin toivoa, -jos heti tehdään leikkaus. - --- Mutta siinähän on hengenvaara! -- huudahti äiti. Tohtori katsahti -vuoteesen päin. - --- Hengenvaara tuossakin, -- virkkoi hän. - -Poika makasi vuoteessaan, tuijottaen heihin kuumeisilla silmillään. -Puhua hän ei voinut, mutta voivotti yhtämittaa. Äidistä tuntui tuo -koriseva ääni kuin olisi veitsellä viileskelty hänen sydäntään -tuhansiin palasiin. - -Setä Frans piteli Hellen kättä omassaan, näennäisesti aivan tyynenä, -mutta Kaija huomasi kyllä hänen kasvojensa ilmeistä, kuinka paljon -hän kärsii. Ja ankarassa sekä sielun että ruumiin tuskan puuskassa -hän äkkiä riensi hänen luoksensa. - --- Jos hän kuolee, niin on elämä minulle kokonaan arvotonta! -- -parkui hän rajusti, ajattelematta, kuinka syvästi hän näillä sanoilla -loukkasi häntä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän itsekin sen -huomasi ja katui sanojaan. - --- Älä ole pahoillasi minuun, -- nyyhki hän. -- Enhän tiedä itsekään, -mitä puhun. Mutta mitä me nyt teemme? Mitä vainenkin teemme nyt? - -Silloin setä Frans kumartui hänen puoleensa ja sanoi omituisen -lujasti: "Jätä Jumalan haltuun". - -Ja niin vähän oli Kaija tottunut kuulemaan Frans sedän paljastelevan -"sisintä ihmistään", kuten hän itse sanoi, niin arka oli setä Frans -Kaijankin edessä personallisista suhteistansa Jumalaan, että nämä -kolme sanaa tuntuivat Kaijasta melkein käskyltä. - -Hän ei tiennyt itsekään, mitenkä hän oli astunut lattian poikki -toiseen huoneesen; hän tiesi vaan, että setä Frans oli lukinnut oven -hänen jälkeensä ja nyt, tästä silmänräpäyksestä riippuu, elämäkö vai -kuolema hänen lapsensa osaksi tulee. Hän tiesi myös, että jos se on -kuolema, silloin ei häistä Frans sedän kanssa tule mitään, silloin -hän saa asuntonsa sinne, missä hän oli nähnyt äitinsäkin kuolevan... -Hän ei kestä suuria suruja... hän ei ole tarpeeksi luja siihen. - -Hän seurasi silmillään sekuntiviisaria kirjoituspöydän kellossa... se -kulkee ympärinsä ja taas ja uudestaan, mukanaan elämä tai kuolema... -elämä tai kuolema... elämä tai kuolema... - -Ja äkkiä hän kuuli äänen sanovan: Jos sinun nyt pitää antaa pois -jompikumpi heistä... setä Frans tai poika... kumpaisenko valitset... -kumpaisenko valitset?... - -Hänestä tuntui kuin olisi kauhistus pysäyttänyt hänen järkensä -toiminnan. - --- Minä en voi, -- ajatteli hän, -- en, en _voi!_ -- Ja kyyneleitä -valui pitkin poskia hänen huomaamattansakin. - -Mutta äkkiä hän kuuli makuuhuoneesta puoleksi tukehtuneen huudon ja -silloin hän nosti kokoonpuristetut kätensä taivasta kohti. - --- Älä vaan lasta ota! -- huusi hän. -- Älä vaan lasta! - -Ja niin hän vaipui istuvilleen kädet silmillään. - -Ei hän tiennyt, kuinka kauan hän lienee siinä asemassa istunutkaan, -ennenkun kuuli Frans sedän äänen ja näki hänen seisovan kumartuneena -hänen puoleensa niin hellänä ja lempeänä... tuo oli Kaijalle tuttua -jo pienestä pitäin. Niinkuin ennen vanhaan, niin hän nytkin istahti -Kaijan viereen, taputtaen hänen kylmiä käsiänsä, ja niinkuin ennen -vanhaan, niin Kaija nytkin hyyristyi häneen ja kätki itkusta kosteat -kasvonsa hänen rintaansa vasten. - --- Kas niin, kas niin, -- puheli setä Frans, hiljaa silitellen hänen -tukkaansa, -- nyt mun pikku tyttöni saa olla rauhassa. Leikkaus -onnistui. Nyt ei pojalla toivottavasti enää ole vaaraa. - -Kaija yritti avata suunsa, mutta ei voinut. Vihdoin hän sai -sanotuksi: "Onko varma?" - -Setä Frans nyökäytti päätään. - --- Niin tohtori luulee. Lopullista päätöstä hän ei voi antaa -ennenkuin vasta huomenna. Tules nyt. Helle kaipaa sinua. - -Setä Frans otti häntä kädestä, ja yhdessä he astuivat sairaan -huoneesen. - -Tohtori seisoi ikkunassa panemassa instrumenttejaan koteloon, -ja kauhistuksella Helle seurasi silmillään hänen jok'ainoata -liikettänsä. Noita katseita ei Kaija koskaan unohtanut... ne -muistuttivat hänelle äkkiä äitiä. - -Avonaisesta pillistä kaulassa vuosi vetelää, kellertävää, -verensekaista nestettä hurstille, joka monin kerroin oli asetettu -pojan rinnalle, ja pienet laihat kädet ne suonenvetoisesti pitelivät -kiinni rautasängyn pienoista. - -Kaija oli polvillaan vuoteen ääressä, suudellen hänen käsiään. -Hänestä oli aivan mahdotonta, että poika jäisi eloon. Ja äkkiä hän -kääntyi setä Fransiin. - --- Teetkö minulle palveluksen? -- kysyi hän. Toinen nyökäytti ääneti -päätään. - --- Minun mielestäni pitäisi hänen isänsä tulla tänne, -- lausui -Kaija. -- Minä soisin hänen tulevan, ennenkuin... ennenkuin... - -Hän kavahti pystyyn ja kuumeen-omaisella kiireellä kirjoitti -visittikortille: - -"Helle sairaana. Jos tahdot nähdä häntä vielä kerran, tule heti! -Kaija." - -Setä Frans juoksi kortti kädessä katua myöten, pysähtyi sitten -lyhtypatsaan juureen ja vilkaisi kirjoitukseen. Ja katkerasti hän -myhähti, ajatellessaan, kuinka ihmeellisen suuri sentään on se voima, -jota sanotaan verenheimolaisuudeksi. - -Helle rakastaa häntä... Setä Frans on voittanut pojan rakkauden -puolellensa tuhansilla pikku uhrauksilla, joita hän itse ei ollut -koskaan ajatellutkaan... mutta nyt ne johtuivat hänelle mieleen! -Pietari Dam ei ollut uhrannut pojalleen ainoatakaan päivää -elämästänsä... Ja sittenkin... kun kuolema uhkaa... silloin Kaija -lähettää hänet hakemaan Pietari Damia! - -Kummallista, kuinka nuo säkeet uutena soivat hänen korvissaan: - - Se laki ilman - On muutteluita: - On maassa niitä - Jotk' aina saavat - Vain palvella muita. - - * * * * * - -Kaija oli saattanut lääkärin eteiseen. Nyt hän istui Hellen vuoteen -ääressä minutittain laskien, milloinkahan Pietari Damia sopii -odottaa. Kaijalle oli käynyt omantunnon asiaksi tuo, että Pietari Dam -saisi nähdä lapsen. - --- Onhan se _hänen_ lapsensa, -- puheli hän itsekseen, -- onhan se -hänenkin lapsensa. - -Hän ei tällä hetkellä ensinkään ajatellut, kuinka vähän Pietari Dam -oli lapsesta välittänyt... hän unohti heidän välisensä juovan... hän -muisti vaan yhden ainoan asian: kuolema saattaa tulla ja riistää -pois heidän yhteisen lapsensa... ja Kaijasta tuntui, ett'ei hän -milloinkaan ole ollut Pietari Damia niin lähellä kuin tällä hetkellä. -Tietämättänsäkin hän huomasi istuvansa nyt ikävöimässä Pietari Damia: -eihän toki kukaan kyenne tuntemaan hänen epätoivoansa niin syvästi -kuin hän, nyt, jolloin kuolema uhkaa sitä, mikä heidän kumpaisenkin -omaa on. - -Hän säpsähti eteisen oven käydessä, ja tuokion perästä seisoi Pietari -Dam huoneessa. Mutta siitä silmänräpäyksestä, jolloin hän oli astunut -kynnyksen yli, ymmärsi Kaija, että ventovieraan miehen hän tänne -olikin haettanut ja oli pahoillaan siitä. - -Tuossa he nyt istuvat vastatusten lapsen vuoteen ääressä, eikä ole -heillä ainoatakaan yhteistä muistoa siitä! Eikä heillä sellaisia -milloinkaan ole ollutkaan. Se se juuri on luonut niin syvän kuilun -heidän välillensä. Siinä he istuivat, ja kummallisen painostavalta -heistä tuntui kumpaisestakin toistensa läsnäollessa... Helle käänsi -päänsä pois joka kerta kuin Pietari Dam läheni häntä. Tuo kävi -kipeästi Pietan Damiin, hän joutui hämilleen, mutta kätkeäksensä sen, -hän virkkoi entiseen pintapuoliseen tapaansa: - --- Poika rukka! Ei hänestä enää eläjäksi; näkeehän sen. - -Kaija ei vastannut mitään. Hän kuunteli setä Fransin askeleita -viereisestä huoneesta. Ja hänen täytyi myhähtää. Erotus hänen entisen -ja nykyisen elämänsä välillä oli niin räikeä, että hän väkisinkin -myhähti, vaikka mieli olikin surusta niin raskas. - -Helle sai samassa ankaran yskäkohtauksen, ja äiti kavahti ylös -auttamaan häntä. - -Kauhuissaan katseli Pietari Dam tuskan vääntämiä kasvoja. - --- Voi hyvä Jumala kuitenkin! -- sanoi hän, pyyhkäisten kädenseljällä -kyynelen silmästänsä, -- ett'ei tuosta jo tule loppua! - -Kaijassa elähti myötätuntoisuus Pietari Damia kohtaan tuon yhden -ainoan kyynelen tähden. Mutta sitten hän muisti, kuinka vaikeata -Pietari Damin aina oli ollut nähdä tuskaa, ja kun hän nytkin kädet -silmillään myötäänsä hoki: "Jospa toki tulisi loppu! Jospa vainenkin -pian tulisi loppu!" -- silloin ei Kaija enää jaksanut kuulla häntä. - --- Parasta on, kun menet pois, -- virkkoi hän, monta kertaa turhaan -yritettyänsä saada häntä vaikenemaan. -- Pyytämällä minä pyydän: mene. - --- Itsehän sinä luullakseni kutsuit minua tänne! -- sanoi Pietari Dam -äkkiä uhmaavasti. - --- Kyllä... mutta ei nyt... min'en saata nähdä sinua nyt, -- kuiskasi -Kaija, laskien poikansa takaisin pielukselle. Kylmä tuskanhiki -helmeili hänen otsallaan; silmät eivät hetkeksikään kääntyneet -pojasta pois. - -Hellen hengitys alkoi käydä helpommin, mutta pienet huulet olivat -koko ajan vilkkaassa liikkeessä, niinkuin mielisivät mitä sanoa. - -Äiti tuijotti häneen muutamia minutteja, turhaan ponnistellen saada -arvatuksi hänen ajatuksensa. - -Mutta äkkiä hän ymmärsi. - --- Tahdotko isää tänne? -- kysäisi hän, ja iloinen elähdys pojan -silmissä tiesi myöntävää vastausta. - --- Tässähän minä olen, -- sanoi Pietari Dam ja kumartui vuoteen -ylitse. - -Mutta Kaija lykkäsi hänet syrjään. - --- Ei lapsi sinua tarkoita! -- virkkoi hän, -- vaan häntä, joka on -ollut hänellä isän sijassa synnyinhetkestä saakka, jopa ennenkin. - -Ja hän avasi oven arkihuoneesen, jossa setä Frans yhä vielä käveli -lattiata edestakaisin. - --- Miks'et sinä tule sisään? -- sanoi Kaija. -- Hellen on sinua -ikävä, ja ikävä on minunkin. - -Setä Frans tuli ovensuuhun. Hieno puna elähti hänen ohimoillaan, kun -hänen katseensa pyyhkäsi Pietan Damia. - -Helle käänsi päänsä hänen puoleensa, ja ensimmäinen hymyn vivahdus -värähti pojan pienillä kasvoilla. Jotain lupauksen tapaista oli -tuossa hymyssä, josta ikäänkuin leyhähti terveyttä ja elämää noihin -kalpeisin piirteisin. - --- Näitkö? -- huudahti Kaija riemuissaan, ottaen häntä kädestä. -- -Helle myhähti! Hän myhähti _sinulle!_ - -Ei kauniinkaan ylistyslaulu olisi voinut julkilausua Kaijan -rakkautta, kiitollisuutta, ylpeyttä ystävästään sydämellisemmin kuin -tämä ainoa huudahdus: Hän myhähti _sinulle_!... - -Pietari Dam huomasi äkkiä olevansa täällä liikaa. - -Katsellessaan noita kahta olentoa tuolla pojan vuoteen ääressä, hän -havaitsi kerrassaan, kuinka hänen omat tunteensa ovat häilyväisiä, -kuinka tyhjää hänen elämänsä -- ja nyt hän alkoi aavistaa, mitä -yhteis-elämä on. - -Hän sanoi kiireisesti hyvästi, luvaten tulla huomenissa. - -Kotia tultuansa hän joutui mitä ristiriitaisimpain tunteitten -valtaan. Häntä raastoi rakkaus ja viha, luulevaisuus ja ihmettelevä -kunnioitus, masentava arkamaisuus ja voimaton uhma... Appensa -välityksellä hän oli vast'ikään saanut kuninkaalta luvan mennä -naimisiin ennen eron-ajan päättymistä, ja häät oli määrätty -pidettäviksi ensi kuussa. Mutta nyt, Kaijan jälleen nähtyänsä, -hänestä tuntui kaikki muu yhdentekevältä, kunhan vaan saisi Kaijan -tulemaan takaisin. - --- Sitä hän ei koskaan tee, -- virkkoi hän itsekseen monta kertaa, -lisäten kumminkin: -- Kenties sittenkin, jos vaan saan pojan -mieltymään itseeni. - -Ja hän päätti: jos Helle jää eloon, tekee hän kaiken voitavansa, -päästäkseen pojan suosioon. - --- Tie äidin sydämeen käy lapsen kautta, -- sanoi hän teatraaliseen -tapaan, ja hänen vanha rakkautensa helähteleviin korulauseisin -valtasi hänet niin, että hän mielihyviksensä lausui nuo sanat oikein -ääneen. - -Sillä välin istuivat Kaija ja setä Frans poikasen vuoteen ääressä. -Koko seuraavan pitkän yön he valvoivat siinä, sydämessä tuskallinen -jännitys, puhumatta toisilleen kuin jonkun sanan silloin tällöin. -Poika nukkui levottomasti. Tuon tuostakin hän raotti silmiänsä, -mutta nähdessään nuo hiljaiset, uskolliset vartijat ympärillään, hän -myhähti turvallisesti, niinkuin ainoastaan lapsi osaa myhäillä, ja -vaipui unenhorrokseen jälleen. - -Aamuyöstä alkoi hienoa, hyvin hienoa punaa nousta poikasen poskelle. - --- Luulenpa, että me saamme hänet pitää, -- virkkoi setä Frans ja -nyökäytti luottavasti päätään Kaijalle. - --- Siltä alkaa minustakin näyttää, -- kuiskasi äiti riemahdellen. - -Niin he istuivat jälleen ääneti jonkun tunnin... Setä nousi vain -silloin tällöin lisäämään halkoja uuniin... ja kun Kaija oli -nukahtanut, pää lapsen vuodetta vastaan, toi hän peitteen ja laski -sen varovasti hänen ylitsensä. - -Kauan hän siinä katseli Kaijan hienoa profiliä ja pientä, punertavaa -korvaa, joka puoliksi pisti näkyviin tuuhean tukan alta... ja hän -tunsi sanomatonta onnellisuutta, tietäessään, että Kaija rakastaa -häntä. Hänen mielestään he sinä yönä olivat, yhteisessä hädässä -lapsen tähden, eläneet yhdessä kokonaisen elämän. - -Setä Frans katseli, kuinka syvästi hän hengittää suuren jännityksen -perästä, ja kuinka nuo pitkät, mustat silmäripset vavahtelevat poskia -vasten ikäänkuin valtavan, pidätetyn itkun vaikutuksesta. - --- Armas! -- kuiskasi hän hiljaa. -- Oma armaani! Kuinka mielelläni -soisin voivani säästää sinua suruilta! - -Näytti kuin Kaija olisi kuullut hänen äänensä, sillä hän kavahti -äkkiä ylös ja kumartui pojan yli. Lapsi makasi levollisesti. - --- Jumalan kiitos! Hän on pelastettu, luullakseni, -- lausui hän -värähtelevin äänin. - -Ja äkkiä hän kietoi kätensä Frans sedän kaulaan. - --- Kuinka sinä olet hyvä, kun olet tasan pannut kaiken tämän minun -kanssani! - -Kello seitsemän tuli lääkäri. Hän vakuutti, ett'ei pojalla enää ole -mitään vaaraa, ja kehoitti äitiä käymään levolle. - --- Saatattehan ainakin nukkua sohvalla, kunnes adjunkti lähtee, --- sanoi tohtori, -- sillä häneen saatte luottaa... hänelle toki -rohkenette uskoa lapsen pariksi tunniksi! - -Kaija nyökäytti päätään lattian yli Frans sedälle. - --- Koko elin-ajaksi, -- virkkoi Kaija, mutta niin hiljaa, että setä -yksin sen kuuli. - -Saatettuaan lääkärin eteiseen, hän palasi, astui suoraa päätä setä -Fransin luo ja, pannen vapisevan kätensä hänen käsivarrelleen, sanoi: - --- Minä teen sinulle tunnustuksen, setä Frans. Ei saa olla sielussani -sitä kätköpaikkaa, jota sinä et tuntisi. Etkä sinä saa koskaan uskoa -minusta parempaa kuin ansaitsen. - -Setä Frans naurahti. - --- Ei rakkaastansa _usko_, -- virkkoi hän, -- vaan _tietää_, että hän -on rakkain olento maailmassa. Se tieto riittää. - -Mutta Kaija ei nauranut. Hän katsoi setä Fransia suoraan silmiin, ja -tämä hämmästyi taas, nähdessään, kuinka kummallisen valpas tuo katse -oli. Näytti kuin hän olisi tähystänyt kauas omiin sisimpiinsä. - --- Tiedä, -- puhui Kaija, -- tiedä, että juuri siinä -silmänräpäyksessä kuin leikkaus tapahtui, olin kuulevinani äänen -kysyvän: "Jos toisen heistä pitää kuolla... hänen tai lapsen... -kumpaisenko valitset?"... Ja minä valitsin lapsen... Tämä se on -kauheata: joka kerta kuin minun tulisi valita, niin luulen, että -valitsisin lapsen. - -Setä Frans tunsi äkkiä olevansa niin sanomattoman köyhä. Huulet -tuntuivat käyneen kuiviksi. Hänen oli vaikea saada sanojaan -kuuluville. - --- Miksis sanoit tuon? -- virkkoi hän viimein. -- Parempi olisi -ollut, ett'en olisi saanut sitä tietääkään. - -Silloin alkoivat kyyneleet hiljaa vuotaa Kaijan alaspainuneitten -silmäluomien alta. - --- Frans! -- sanoi hän. -- Sinä et saa tuomita minun rakkauttani -tämän yön mukaan... et _saa!_ - -Mutta toinen pyöritti päätään. - --- Se ei ollut ensimmäisesi, -- lausui hän; -- siksi se ei ole -ehjäkään. Sinä taas et ollut minulle milloinkaan toinen etkä kolmas, -et edes lähinkään... Sinä olit minulle kaikki. Enkä tahdo itsekään -olla vähempää. - -Kaija laski rukoillen kätensä hänen rinnalleen. - --- Voi älä puhu noin! -- pyysi hän. -- Sinä et tiedä, mitä on olla -äiti! Sitä ei mies milloinkaan käsitä! Anna minun sydämelleni edes se -vähäinen myönnytys. - --- En voi! -- äännähti setä Frans äkkiä. -- Min'en koskaan käy -välipuheille, sen tiedät, kaikista vähimmin rakkauden kanssa. - -Kaija päästi silloin kätensä hervahtamaan ja kääntyi pois. Hän oli -mielestänsä tietämättäänkin tehnyt hänelle suuren surun... hän -ei saata enää koskaan olla iloinen. Hänestä tuntui, että hän on -kavalluksella palkinnut Frans sedän uskollisuuden eikä rakkaudessansa -milloinkaan saata päästä hänen tasallensa. - -Paljon hän olisi tahtonut sanoa setä Fransille, mutta ei voinut. Hän -seurasi vaan silmillään häntä, hänen lähtiessään. Ja koko päivän hän -istui Hellen vuoteen ääressä, sydämessään masentava tunto siitä, että -oli surmannut setä Fransissa jotain, ja ett'ei tämä enää milloinkaan -luota häneen niin ehdottomasti kuin ennen. - -Kello neljä iltapäivällä setä Frans palasi jälleen. - -Hän meni suoraa päätä Hellen luo, mukanaan suuri rasia -tina-sotamiehiä, jotka hän asetti tyynylle pojan eteen. Helle loisti -ilosta eikä väsynyt taputtamasta hänen kättään. - -Silloin puhkesi Kaija valtavaan itkuun, ja samassa oli setä Franskin -hänen vieressään. - --- Armas! -- puheli hän vienoimmalla äänellään. -- Älä ole -pahoillasi! Minä olin liian kova sinulle tän'aamuna. - -Mutta Kaija kietoi kätensä hänen kaulaansa ja hyyristyi hänen -rintaansa vasten. - --- Et ollut! -- puhui Kaija, -- sinähän olit oikeassa. Nyt minä -ymmärrän tuon kaikki tyyni. Sinä vaadit _täyttä_ rakkautta, sinä, -joka itse olet niin ehjä. Kuinka saattaisitkaan vähempään tyytyä! Ja -minun poloinen rakkauteni se on niin monella muotoa ollut puolinaista -vaan... mutta nyt minä lupaan: se on oleva ehjä! - - - - -16. - - - Hopsis, ratsu vankka! - Sill' on nimi Blanka! - Pikku ritarilla, hei, - Kannuksia ole ei. - Mut kun käy hän noissa -- - Lapsuusrauh' on poissa... - -Helle oli ensi kertaa pukeissa tautinsa jälkeen. Setä Frans kantoi -hänet arkihuoneesen ja laski lattialle pienen taljan päälle. Aurinko -paistoi poikasen laihoihin kätösiin, ja juhla vallitsi nyt huoneessa. -Leikkikalut olivat nukkuneet nurkissa, mutta Hellen saavuttua ne -virkosivat henkiin kaikki: nuoraukko sai tanssimaan ja sääriään -viskomaan, piiska paukahtelemaan, hyrrä pyörimään ja soittolipas -täyteen ääneen. - --- Helle tuli taas! -- puheli piltti, loistavin silmin katsellen -ympärilleen. - --- Niin, Helle tuli taas! -- toistivat nuo kaksi hänen vieressään, -ja heidän mielestänsä oli tuossa lattialla kokonainen kuningaskunta -paistattelemassa päivää. - --- Meidän oli kaikkien niin ikävä Helleä, -- puhuivat he. -- -Kukkasetkin ikkunalla seisoivat pää nuokallaan: miks'ei Helle tule -nyökäyttämään meille päätä niinkuin ennen! Ja pikku harmaa Mirri on -kysellyt joka päivä: Minne kummalle Helle on joutunut? - --- Mirri itki Helleä, -- sanoi poika. -- Missä Mirri? - -Ja kissa tuotiin sisään, ja se kehräsi ja naukui ja pökkäsi hyvillään -kylkeänsä Frans sedän jalkaa vasten. Ja Helle katseli, kuinka äiti -kulkee huoneessa kastelemassa kukkasia, ja kuuli suuren seinäkellon -lyövän. Ja vihdoin piti äidin ottaa hänet syliinsä ja laulaa hänelle: - -Hopsis, ratsu vankka, Sill' on nimi Blanka! Pikku ritarilla, hei, -Kannuksia ole ei... - -Hän lauloi kovalla äänellä, ja kumpikin oli niin kiintynyt lapseen, -ett'eivät ensinkään kuulleet ovikellon soineen. He eivät voineet -ajatellakaan kenenkään vieraan läsnäoloa, ennenkuin Pietari Dam äkkiä -astui huoneesen. - -Hän näki heti, minkä varjon hänen läsnäolonsa heitti noitten kolmen -iloisen olennon yli, mutta hän ei ollut huomaavinaan sitä, kääntyi -vaan suorastaan Kaijan puoleen. - --- Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä käyn katsomassa -poikaa? -- kysäisi hän. - --- Ei millään muotoa. Eikös se ole hauska, että hän on pystyssä taas? - -Kaija puhui vilkkaasti, nopeasti... Pietari Dam ojensi kätensä Hellen -puoleen -- jotainhan tässä pitää tehdä, arveli hän, -- mutta Helle -tarttui pienin käsinsä Frans sedän takin hihaan, painoi päänsä siihen -ja virkkoi: - --- Isä, ota Helle! - -Pietari Dam oli kotoa lähtiessään päättänyt menetellä viisaasti ja -varovasti, mutta nyt hän unohti kaikki älykkäät päätöksensä. - -Suonet paisuivat hänen otsallansa, ja ääni vapisi, kun hän, kääntyen -Frans sedän puoleen, tiuskasi: - --- Minä kiellän teitä käyttämästä nimeä, joka ei ole teidän. - -Setä Frans ei liikahtanutkaan. Hän loi vaan Pietari Damiin pitkän -katseen, ikäänkuin mitatakseen häntä kantapäästä kiireesen. - --- Kuulitteko! -- intoili toinen edelleen. -- Minä kiellän lasta -sanomasta teitä tuolla nimellä! - -Silloin kävi Kaija väliin. - --- Helle on itse ruvennut käyttämään sitä nimeä, -- sanoi hän. -- -Ei kukaan ole hänelle sitä opettanut. Mutta sen minä sanon sinulle: -ellei poika itse olisi sitä nimeä alkanut käyttää, niin _minä_ olisin -sen opettanut hänelle. - -Pietari Dam vaaleni vihasta. - --- Sinäkö! -- huudahti hän. -- Mikä valta sinulla on siihen nimeen, -joka on yksin minun? - --- Se valta, jonka sinä olet menettänyt, -- vastasi Kaija tyynesti. --- Ja minä olen ylpeä siitä, että minun lapseni rohkenee sanoa _sitä_ -miestä isäkseen, -- lisäsi hän hiljaisella äänellä. - --- Isä hyvä! -- virkkoi Helle nyökytellen päätään ja taputellen -Frans sedän käsivartta. Mutta Pietari Damista tuntui kuin jok'ainoa -hyväily, minkä poikanen osoittaa setä Fransille, iskisi häntä kasvoja -vasten. Ja hän päätti olla antamatta perää. - --- Sinulla on väärä käsitys asiain tilasta, -- sanoi hän Kaijalle, -koettaen asettua varsin mahtavalle kannalle. -- Minä olen jättänyt -lapsen sinun huostaasi, mutta en ole luopunut oikeudestani isän -nimeen. Siitä oikeudestani minä aion edelleenkin pitää kiinni. - -Kaija katsahti häneen, ja silmä iski tulta. - --- Sitten pitäisi sinun maksaa siitä oikeudesta enemmän kuin _hän_ -on suorittanut, -- sanoi hän. -- Mitä aioit maksaa siitä? Kenties -pienen rahasumman vuotuisista tuloistasi? Mutta hän, huomaa se, hän -on sen maksanut taistellessaan oman itsensä kanssa yötä päivää... -maksanut sanomattomalla huolenpidolla ja rajattomalla rakkaudella... -vuosikausia kestäneillä, tuskallisilla uhreilla... - -Kaija oli noussut ylös, puristaen poikaa luoksensa. - -Setä Frans ei kääntänyt silmiänsä Kaijasta. Hän ei tällä hetkellä -lainkaan ajatellut Pietari Damia, joka tuijotti häneen taisteluun -vaativana... eikä hän ajatellut Helleäkään, joka piteli häntä -lujasti kiinni käsivarresta... hän ajatteli vain Kaijaa! Ei hän -vielä milloinkaan tätä ennen ollut tuntenut hänen rakkauttansa niin -palavana, hänen uskollisuuttaan niin voimallisena! Hän joi onnensa -maljasta pitkin, syvin siemauksin... Näytti kuin ei hän lainkaan -tajuaisi, mitä hänen ympärillään tapahtuu. - -Hän heräsi ajatuksistaan silloin kuin Pietari Dam jotenkin rajusti -sieppasi pojan syliinsä ja alkoi suudella häntä kiihkeästi, -intohimoisesti. - -Poikanen ponnisteli vastaan minkä jaksoi, huitoen käsillään ja -jaloillaan. - --- Helle ei tahdo! Helle ei tahdo! -- huusi hän. - --- Ensi kerralla minä opetan sinut tahtomaan! -- virkkoi Pietari -Dam, laskien pojan tylysti maahan, sieppasi hattunsa ja hyvästiäkään -sanomatta kiirehti ulos. - -Frans sedästä näytti Kaija katsovan kummallisen vakavana hänen -jälkeensä, mutta pian oli sedällä täysi työ ja tekeminen -viihdytellessä poikaa, joka istui lattialla, parkuen täyttä voimaa. - - * * * * * - -Siitä pitäin kävi Pietari Dam heillä useammin. - -Ei hän kumminkaan koskaan sunnuntaisin eikä iltapäivällä tullut. -Silloin hän vaan saapui, kuin tiesi Frans sedän olevan koulussa ja -Kaijan yksin kotona poikansa kanssa. Hän nauroi ääneensä, kun pikku -piltti, kädet seljän takana, vallan päättävästi selitti: "Helle ei -huoli sinusta". Mutta Pietari Dam ei hellittänyt, ennenkuin oli -rintasokerilla ja suklaalla saanut pojan luusituksi niin pitkälle, -että pääsi suutelemaan häntä kerran. - -Kaijaa hän kohteli joko hehkuvan intohimoisesti tai mairittelevan -ystävällisesti. Hänen koko olentonsa piti Kaijaa alituisessa -levottomuudessa. Pietari Damin alinomaiset vaatimukset, että -pojan pitäisi sanoa häntä isäkseen, pitivät hänen hermojansa -lakkaamattomassa jännityksessä... ja Kaijaa alkoi hirvittää se aika, -jolloin poikanen rupeaa käsittämään heidän välisiänsä suhteita. - --- Kaksi vuotta sinä olet osannut olla Helleä vailla, -- virkkoi hän; --- miksikä sinä nyt äkkiä rupeat tunkeilemaan? Mitä sinun käyntisi -täällä oikeastaan tarkoittavat? - --- Mitäkö? Minä tahdon saada teidät takaisin, -- vastasi toinen -uhmaten. - --- Oletko sinä järjiltäsi? -- kysyi Kaija, tuijottaen häneen. - --- Luulenpa, että järki minulta meneekin, ellen saa sinua. - -Kaijan ääni kävi äkkiä jääkylmäksi. - --- Koska sinä siinä tarkoituksessa täällä käyt, niin minä suljen ovet -sinulta. - --- Sin'et voi sulkea minulta pääsyä lapseni luokse, -- virkkoi -Pietari Dam kiusotellen. - --- Et sinä lapsesta välitä! Sinä tulet tänne saamaan vaan pahaa -aikaan. Meidän oli niin onnellista olla, ennenkuin sinä tulit... niin -valoisata ja rauhallista. Mutta nyt... - -Pietari Dam naurahti, hänen pysäyttyään, ja jatkoi: - --- Mutta nyt on käärme tullut paratiisiin. - -Tästä puolin Kaija jätti hänet olemaan kahden kesken pojan -kanssa arkihuoneessa. Itse hän sulkeutui viereiseen huoneesen. -Mutta tuskallisia nämä hetket olivat: alinomaa hän kuuli Pietari -Damin äänen; tuon tuostakin koetti Pietari Dam pakottaa hänet -tulemaan arkihuoneesen siten, että sai pojan itkemään ja huutamaan -äitiä. Ja joka kerralta nämä hetket kävivät yhä raskaammiksi ja -sietämättömämmiksi. - -Ne vaivasivat häntä niin, että hän suorastaan tunsi, kuinka ne hänen -voimiansa jäytävät. - -Hellen tauti oli vaikuttanut edullisesti Kaijaan. Se oli vahvistanut -hänen tahtonsa voimaa, kehittänyt hänen kestävyyttään ja hänen -hyödykseen johtanut hänen ajatuksiansa pois omasta itsestä. Mutta nyt -alkoi häntä taas vaivata levottomuus päivällä ja unettomuus yöllä. - -Setä Frans ei saattanut olla huomaamatta muutosta hänen kasvoissaan -ja tiedusti kohta syytä siihen. Kaija käänsi asian leikiksi. Mutta -kerran, kun setä Frans oli paraillaan ripustamassa päällystakkia -naulaan eteisessä, riensi Helle hänen luokseen. Jotain tärkeätä -pojalla oli mielessä. Pyöritellen pientä kiharaista päätään hän -haasteli: - --- Paha mies oli Hellen luona... paha semmoinen... äiti itki. - -Ja silloin oli Frans sedän maltti tiessään. Hän meni suoraa päätä -Pietari Damin luo. - --- Jos te vielä kerrankaan uskallatte tulla hänen luokseen, -- lausui -hän, -- niin minä heitän teidät portaista alas. Muistakaa se. Min'en -kysy, korkeatko ne on vai matalat; päistikkaa te vaan tulette alas -joka tapauksessa. - -Siitä pitäin ei Pietari Damia enää kuulunut, ja parin viikon perästä -luki sanomalehdissä, että hän oli viettänyt häänsä. - -Kaijasta se oli vapahduksen hetki, mutta ei hän sittenkään osannut -olla niin iloinen kuin ennen. Hänestä tuntui alinomaa, että setä -Frans otetaan häneltä pois... ja tuo tuskallinen pelko ahdisti häntä -päivät umpeen. - --- Minusta tuntuu, -- puheli hän, -- kuin onni, mikä meitä odottaa, -olisi liian suuri minulle... tuntuu kuin en oikein rohkenisi uskoa -sitä. - -Setä Frans katseli levottomana mustia renkaita hänen silmiensä alla -eikä tiennyt, mitä vastata. Mutta eräänä päivänä toukokuun alussa! -hän tuli sisään, iso kirje kädessä. - --- Minä olen kirjoittanut Modumin kylpylaitokseen Norjassa ja -tilannut sinulle paikan, -- puhui hän. -- Nyt olet hyvä ja kiltti ja -lähdet kesällä tuntureille. Helle ja minä pidämme täällä sill'aikaa -kyllä huolta toisistamme... Ja sitten sinä palajat reippaana ja -punaposkisena, palajat _sinun_ ja _minun_ kotiini. Ja sitten meillä -on työtä ja tekemistä, saadaksemme kaikki kuntoon. - -Kaija ei vastustanut, mutta kun ajatteli eroa hänestä ja lapsesta, -tuntui kuin kylmä käsi häntä sydämestä kouristaisi. Ja illan tultua -ja yksin jäätyänsä hän laski käsivartensa akkunalaudalle, painoi -päänsä niihin ja itki kauan ja hillittömästi. - --- En lähde hänen luotaan pois, -- sanoi hän itsekseen. -- Siihen hän -ei minua saa. Se olisi samaa kuin ryöstää onnelta yhtä monta päivää -ja viikkoa. Meillä ei ole varaa siihen, ei kummallakaan. - -Mutta yöllä hän näki unta, joka jo kauan aikaa oli häntä vaivannut: -hänen oli jälleen valittavana setä Frans tahi poika. Hän heräsi -kostein silmin, sydämessä kauhistus ja otsalla kylmä hiki. Tuntui -kuin hän olisi kerrassaan tuominnut kuolemaan setä Fransin... kuin -olisi setä Fransin kuolema välttämättömänä seurauksena siitä, että -hän oli kavaltanut hänet silloin, ratkaisevana hetkenä... Aamuin -herätessään hän tunsi olevansa niin heikko kuin kovan kuumeen jälkeen. - --- Hän oli sittenkin oikeassa, -- puheli hän itsekseen; -- minun -täytyy lähteä. - -Mutta kun hän kolme viikkoa myöhemmin seisoi höyrylaivan kannella, -tuijottaen rannalle, jossa setä Frans seisoi, pitäen Helleä kädestä, -ja kun rantalauta juuri oli vedettävä sisään, -- silloin täytyi hänen -kaiken voimansa väellä hillitä itseänsä juoksemasta vielä viimeisessä -tuokiossa maihin. - -Frans sedän oli täytynyt panna liikkeelle koko mielensä virkeys, -pitääkseen hänenkin mieltänsä virkeänä. Mutta ei se ollut oikein -onnistunut. Viimeisestä syleilystä hän tuskin oli hennonnut päästää -Kaijaa irti... Ja nyt kulki laiva hiljaista vauhtia ulappaa kohti... -Vesissä silmin Kaija katseli tuota suurta ja tuota pientä olentoa -maissa, noita kahta, jotka olivat koko hänen maailmansa! Helle -heilutti pientä, punaista lakkiansa ja heitteli sormisuukkosia, niin -kauan kuin laiva oli näkyvissä. Viimeinen esine, minkä Kaija rannalla -erotti, oli Frans sedän pehmeä, leveälierinen hattu, joka liehui ja -heilui ilmassa, kantaen hänen viimeisiä tervehdyksiänsä. - - * * * * * - -Kaija saapui Modumiin. Raikas, puhdas tunturi-ilma oli täydellistä -lääkettä hänen rasittuneelle hermostolleen. Ei kulunut kahtakaan -kuukautta, niin hän oli jo kuin aivan uusi ihminen. Hän nukkui -levollisesti, unia näkemättä, poskiin palasi entinen puna, käynti oli -keveää kuin ennenkin, ääni iloinen. Mutta yksinään hän kernaimmin -päivänsä vietti, kaipaus ainaisena seuralaisenaan. Todellisuudessa -hän eli elämäänsä yhdessä niitten kahden kanssa, jotka eivät koskaan -hänen ajatuksistansa häipyneet. Yksin hän käveli pitkiä matkoja, -mutta -- setä Frans ja Helle kulkivat aina mukana... Välisti hän -huomasi puhelevansa ääneen heidän kanssansa. - --- Pian minä tulen kotia teidän luoksenne, -- näin hän haasteli. -- -Ette arvaakaan, niin minä olen siellä. - -Illoin hän istui kauan valveilla, kirjoittaen heille tai lukien ja -yhä uudestaan lukien hänen kirjeitänsä, ei senvuoksi, että hän olisi -unohtanut, mitä niissä on, -- hänhän osasi ne ulkoa kaikki tyyni, -- -mutta hänen teki myötäänsä mieli nähdä käsialaa, tuota suoraa, selvää -kirjoitusta, lujaa ja vilpitöntä kuin kädenpuristus. - --- Minä ikävöin Sinua joka hetki päivästä, -- kirjoitti setä Frans, --- mutta mun ikävässäni on niin paljo iloa ja niin paljo valoisata -odotusta. Niin, nyt olen pian jo palvellut seitsemän vuotta Rakelin -tähden! Ei vuosia enää... moniahta kuukausi vaan, niin olet -omani! Kun kottarainen alkaa vihellellä keväällä, silloin on talo -valmiina... silloin olet Sinä minun! - -Kaija tiesi, mitä tuo "talo valmiina" merkitsee. Hän tiesi setä -Fransin jo viime kesänä vuokranneen kaksi huonetta pienessä talossa -Höistrupin rannalla... "muutamiksi keväimen päiviksi kahdelle -onnelliselle ihmiselle, joilla ei ole varoja lähteä häämatkoille", -niin hän oli kirjoittanut vuokrakontrahdin alalaitaan, sen nimittäin, -joka suuressa, sinisessä kuoressa oli hänen kirjoituspöydällään. -Ja Kaija tiesi hänen tuon tuostakin lähettävän jotain pientä -tuohon varsin väliaikaiseen kotiin, joka oli suojaa suova heidän -ensimmäiselle onnelleen. - -Kaijan kävi ihmeeksi, kuinka nuori tuo setä Frans sentään on, niin -harmaissa kuin jo onkin... paljoa nuorempi kuin hän itse! - -Hän tiesi myös, mitä setä Frans tarkoittaa tuolla "silloin -olet minun"... hän oli lukenut sen hänen silmissään ja kuullut -hänen äänessään ja tuntenut hänen syleilyssään, silloin kuin he -hyvästelivät toisiaan. - -Ja tällä hetkellä hänet täytti melkein mieletön pelko, että setä -Frans kuolee, ennenkuin Kaija hänen omakseen tulee. Silloinhan, -ajatteli hän, minun elämälläni ei ole vähintäkään tarkoitusta. - -Ja Kaija kirjoitti: - -"Sinun omasi ei ajattele nykyään muuta kuin sitä hetkeä, jolloin talo -on valmiina! Hän ikävöitsee valoisain öitten ihanuutta pimeitten, -kolkkojen päiväin jälkeen... hän soisi voivansa pidellä tuota kylmää -lunta käsissänsä, sillä pimeys ja kylmä vievät häntä lähemmäs sitä -päivää, jolloin kottarainen häävirttänsä visertää." - -Setä Frans puolestaan lähetti Höistrupin lehdosta kuvan... "Minun -itseni" -- niin hän kirjoitti -- "on mahdoton katsella sitä, sillä -tuntuu kuin panisi tulta siipien alle". - -Ja Kaija kätki sen matka-arkkuun... "sillä jos minä kauemmin sitä -katselen, niin minä lähden huomenna matkalle", -- puheli hän -itsekseen. - -Ikävä näytti saattaneen heidät entistä lähemmäksi toisiaan. Eivät he -enää eläneet nykyajassa, vaan tulevassa, siinä, joka oli mukanansa -tuova heidän hartaimpain odotustensa täyttämyksen, siinä, joka -kolmen pitkän vuoden kuluessa alati oli ollut tulontekijänä heidän -laskuissaan, milloinkaan joutumatta pois heidän ajatuksistansa. - -Samalla he elivät yhdessä Hellenkin kanssa. - -Setä Frans toimi kuten ennenkin sanansaattajana heidän välillänsä. -Hän se piti kiinni Hellen pienestä, pyöreästä kädestä, ja niin sitä -sitten yhdessä piirrettiin: - - "Hellestä tulee pitkä poika -- hyvin pitkä. Ja Helle istuu joka - päivä isän sylissä ja kuuntelee satuja. Mutta Helle tahtoo äitiä - kotiin, sillä kaikissa saduissa puhutaan äidistä." - -Kaija pani kirjeen pieluksen alle ja heräsi yöllä monta kertaa ja -suuteli sitä. Seuraavana päivänä hän puolestaan kirjoitti: - - "Helle kulta! Äidin oma armas poika!" - - Joka aamu minä kysyn auringolta, joka kurkistaa akkunasta minun - huoneeseni: "Näitkö Helleä?" -- "Näinpä niinkin!" vastaa aurinko. - "Pilkistin vast'ikään hänen huoneesensa. Hän istui pienessä - vuoteessaan ja hyräili lauluja... ja minä pistäysin hänen - kiharaiseen tukkaansa... ja minä puikahdin hänen pikkuisten, - paljaitten jalkainsa ylitse. Näin kun näinkin hänet." Ja minä - kyselen kottaraiselta, joka viheltelee akkunani takana: "Näitkö - Helle poikaani?" -- "Näinpä niinkin!" vastaa kottarainen. -- "Hän - käveli Fredriksbergin puistossa ja oli hevosilla, posket niin - punaisina ja silmät niin kirkkaina. Ja minä istahdin pensaasen ja - lauloin, hänen juostessaan ohi. Ja minä kerroin hänelle, kuinka - hauska sitten tulee, kun äiti palajaa niitten luo, joita hän - rakastaa maailmassa eniten kaikista. Näin kuin näinkin hänet." - --- Milloin äiti tulee? -- kyseli Helle monasti päivässä, ja setä -Frans vastasi: "Kun lehti kellastuu." -- "Sen pitää kellastua heti -kohta." -- "Ei, meidän täytyy odottaa, kunnes syksy tulee", -- niin -vastasi setä Frans huoahtaen. Ja Hellelle alkoi selvitä, että syksy -on jotain, joka on hirmuisen kaukana vielä. - -Mutta Kaija teki heille kepposet kummallekin. Eräänä yönä valtasi -hänet ikävä niin kerrassaan, että hän seuraavana aamuna pani -tavaransa matka-arkkuun. - --- En enää päivääkään tahdo elää ilman häntä, -- sanoi hän itsekseen. - -Ja hän matkusti sen iltaa ja koko seuraavan yön. Hän saapui -Köpenhaminaan kello kuuden tienoissa illalla, otti ajurin ja ajoi -kotia. Hän tervehti jokaista lyhtypatsasta, ja sydän oli hänellä -pakahtua ilosta, kun hän saapui viimeisen patsaan luokse. - -Eteisen avain oli hänellä taskussa. Hän kiersi lukon auki, niin -ett'ei kukaan kuullut. Hiljaa hän riisui päällysvaatteensa. Ovi -arkihuoneesen oli auki. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle. Setä Frans -istui Helle sylissään, seljin ovea kohti, Kaijan entisellä paikalla -akkunan ääressä, ja Kaija näki, että setä Frans oli koonnut kaikki -hänen kuvansa ympärilleen. Niitä riippui viereisillä seinillä, niitä -seisoi ompelupöydällä, niitä oli akkunalaudalla. - -Helle oli juuri kurottamassa kättään erästä kuvaa kohti -- se oli -kabinettikuva puitteissa -- ja Kaija näki, kuinka varovasti setä -Frans otti sen ja asetti pojan eteen. - --- Suutele äitiä, -- sanoi hän, -- mutta varovasti. - -Ja pojan suudeltua hän painoi omat huulensa intohimoisesti tuota -kylmää lasia vastaan kerran... toisen... kolmannen... - -Silloin liikahti Kaija vasten tahtoansa, ja setä Frans kääntyi -ympärinsä. Kaija huudahti ilosta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä -hän oli setä Fransin jalkain juuressa ja suuteli hänen kättään. - -Helle hyökkäsi heti hänen luokseen. - --- Äiti! Äiti! -- riemuitsi hän. -- Onko lehti jo keltainen? - -Mutta setä Frans ei puhunut mitään. Ääneti hän vaan painoi Kaijan -päätä lujasti rintaansa vastaan. Ja melkein tuskallisen kovista -sydämen tykytyksistä Kaija huomasi, kuinka suuri Frans sedänkin ilo -on. Ja kun hän viimeinkin sai sanotuksi: "Tervetultua, armas!", -silloin tuntui kuin ääni olisi onnesta laulanut. - --- Lupaa minulle, -- virkkoi Kaija ja painoi päänsä takaisin, niin -että saattoi katsoa häntä silmiin, -- lupaa, ettes enää milloinkaan -lähetä minua pois. Se on kauheata syntiä meitä kumpaakin kohtaan. -Se on sulkea auringon valo elämältä. Lupaa minulle, että -- olkoon -elämä pitkä tai lyhyt -- me panemme tasan jok'ainoan hetkenkin! Joka -ainoa päivähän, mikä meidän suodaan elää, on kuin suuri, kallis aarre -sinulle ja minulle. Ja me kartutamme tätä aarretta, ja me koroilla -kasvatamme sitä, niin että sitä riittää meille vanhain päiväin -varaksi. - -Setä Frans otti hänen pienet, hartaasti kokoonpuristetut kätensä -omiinsa ja suuteli niitä kiihkoisesti. Sitten hän avasi ne ja pani -silmilleen. - --- Sinä pikkuinen ahnas sielu! Riittää sitä, hamaan -iankaikkisuuteenkin. - -Kaija nousi ja alkoi astuskella huoneissa iloisin, kevein askelin, -hiljaa hyräillen. Helle juoksi hänen rinnallaan, pitäen häntä kädestä -kiinni. - -Kaija katseli kaikkea uusin silmin, eikä kirkas hymy hetkeksikään -hänen huuliltaan hälvennyt. - --- Tuntuu kuin olisit tullut satujen maasta, -- sanoi setä Frans, -seuraten häntä silmillään. - --- Niin olenkin, -- vastasi Kaija. -- Minä tulen rakkauteni -ihmemaasta. Siellä tuntuu kuin kaikki laulaisi, mihin vaan kajoaa!... -Ja niin minusta on tuntunut aina, niin kauas kuin muistoni vain -ulottuu. Heti kuin kuulin sinun puhuvan, tuntui kuin ilma ympärilläni -olisi laulanut! Jos tietäisit, kuinka usein minä olen hämärissä -katsellut sinun puhtaan profilisi kuvastuvan ruutua vastaan ja ollut -kuulevinani ihaninta musikkia!... Esimerkiksi tätä... - -Hän istahti flyygelin ääreen ja soitti ensimmäiset satsit Chopinin -fantasiaa. - -Ja sitten hän lauloi: - - Ja jos oisit luotani loittonakin - Tie leimuja täynn' olis, tulta, - Minä luoksesi vaan yhä taistelisin, - Minä luoksesi ryömisin, kulta! - - Ja jos tauti sun sais, öisin vieressäs - Öin, päivin, aamuin, illoin, - Ja tuskia tuimia kärsiessäs, - Minä kärsisin kanssasi silloin. - - Mut jos tuoni sun sais, veis hautaan pois, - Kuni tammen lyö myrsky tiellä, - En sinnes ma Herralle rauhaa sois, - Kunnes oisin sun luonasi siellä. - --- Mitäs sinä lauloitkaan? -- kysyi setä Frans, käyden äkkiä -tarkkaavaksi. - --- Omia laulujani vaan. - --- Sepitätkö _sinä_ lauluja? - --- Sepittelen... Ja sinusta ne ovat jok'ainoa. - --- Sepä erinomaista. Sin'et anna ainoastaan itseäsi minulle... minä -saan vielä kokonaisen laulukirjan myötäjäisiksi. - --- Kuka sanoi, että saat? - --- Kun laulut ovat minusta, niin... - --- Sepä se! Ei ole maailmassa mitään, josta minun johtuisi -mieleenikään ruveta runoilemaan, mutta kun aattelen sinua, silloin -syntyy runo. Ja niin se on ollut aina. Sinä olit ikäänkuin tuossa -äärelläni: kun ei minulla ollut sinua, oli minulla laulut. - --- Sinun pitää antaa se laulukirja minulle, kuuletko! - --- En! - --- Olethan luvannut minulle kaikki ajatuksesi... Hän sanoi sen -leikillään, mutta hänen tietämättänsäkin tuli ääneen vähäinen -surumielinen sointu. Mutta sitä riitti: Kaija katui jo kieltoaan. Hän -pani lämpöiset huulensa hänen korvaansa ja kuiskasi veitikkamaisesti: - --- Minä lupaan antaa sinulle ne kaikki, kun vietämme hopeahäitä. - -Ja hän hyräili: - - Kun elon ilta saa, - Niin vanha pariskunta - Yhdessä laulelee - Ja näkee kevät-unta. - --- Tunnetko sen? - --- Kyllä, mutta tunnetko sinä tämän? Ja setä Frans vihelsi: - - Voi minun mairemarjuttain! - Voi minun ainoarmastain! - Tänäpänä kirkossa kuulutettiin, - Kirkon kattoon nostatettiin! - -Mutta Helle tahtoi päästä osalle hänkin. -- Äiti, laula Hellelle ja! --- pyysi hän. Ja äidin piti laulaa "Hopsis, ratsu vankka," alusta -loppuun, ihan viimeiseen värsyyn: - - Noin lauloi armaallensa, - Prinsessa Namurin, - Hän lauloi elon taistot - Ja elon riemutkin. - - Mut Haakon herra sitten - Jo ol' kuningaskin hän, - Mut surumielin muisti - Hän lapsenlaulun tän. - -Ja Helle riemuitsi ja vaati yhä enemmän laulua, -- kunnes Kaija teki -nopean päätöksen ja kantoi hänet makuuhuoneesen, jossa rupesi häntä -riisumaan. - --- Nukutko sinä Hellen luona tänä yönä? -- kysyi poikanen uteliaasti. - --- Kyllä. Etkös tahtoisi minua? - --- Kyllähän minä... -- vastasi poika hidastellen, -- mutta isä ja! -Hän nukkui Hellen luona koko ajan, kun sinä olit poissa. - --- Mutta eihän tässä ole tilaa, näethän sinä. - --- Vai ei ole! -- virkkoi piltti pilkallisesti. -- Isä nukkuu Hellen -vieressä. - -Ja myötäänsä hän vakuutti: "Vai ei ole?" - -Ovi arkihuoneesen oli auki. Setä Frans seisoi kynnyksellä, yhä -vieläkin hyräillen "Sill' on nimi Blanka." Sopisihan hänen tulla -auttamaan Kaijaa yhtä hyvin kuin seisoa siinä sikari toisessa -suupielessä ja levollinen hymy huulilla. - -Helle yritti sanoa vielä jotain, mutta äiti sulki suudelmalla hänen -suunsa ja sanoi: - --- Kuules nyt, mitä äiti kertoo. Kun me tullaan sinne pieneen taloon -siellä Höistrupin rannalla, josta äiti on usein puhunut sinulle, niin -siellä on enemmän tilaa; siellä pannaan Hellen vuode isän ja äidin -vuoteen väliin, niin että Hellen on sitten oikein hauska olla. - --- Eikös äiti sitten enää lähde matkalle? -- kysäisi poika epäillen. - --- Ei, ei koskaan enää, -- vastasivat toiset kaksi yhtä haavaa, -naurusuin katsellen epäröivää ilmettä pojan kasvoissa. - -Poika rauhoittui nyt. Hänet nostettiin sänkyyn, ja pian hän oli -puikahtanut peitteen alle. - -He istuivat sitten vierekkäin arkihuoneessa. Ovi makuuhuoneesen -oli jäänyt raolleen. He eivät paljoa puhuneet. Kummankin ääni oli -pidätettyä, ikäänkuin eivät hennoisi sanoilla häiritä onneansa. -Silloin tällöin vain Kaija upotti kätensä Frans sedän tuuheaan -tukkaan, silmillään seuraten sormiensa liikkeitä. - --- Niin, nyt et vaan jaksakaan lukea niitä, -- virkkoi setä Frans, -tarkoittaen harmaitten hivusten suurta paljoutta mustain välissä. - -Päätään pyörittäen Kaija vastasi: - --- Niissähän minun ylpeyteni. Aina kun minun tuolla tuntureilla tuli -ikävä sinua, joka kerta kun tunsin, ett'en ensinkään ansaitse sinua, -ja kun mielestäni oli ihan mahdotonta, että sinä pitäisit minusta, -silloin nuo harmaat hivukset tulivat aina ja sanoivat: "Muistapas -meitä. On sitä meissäkin joku merkitys." Ja kun minä olin ihan -kipeä pelvosta, että jompikumpi meistä kuolee, ennenkuin kohtaamme -toisemme, silloin minua jälleen lohduttivat nuo harmaat hivukset: ne -ne äänettömällä maltillaan ja järkähtämättömän uskollisina kertoivat -minulle, kuinka syvä, kuinka luja sinun uskosi meidän onneemme on. - -Kaija taivutti hänen päänsä kiinni omaansa. - --- Rakkaat, siunatut harmaat hivukset! -- puheli hän. -- Te olette -minulle kalliimmat kaikkea muuta maailmassa. - --- Kaikkeako? -- virkkoi setä Frans, luoden häneen tuon vilpittömän -katseensa. -- Oletko varma siitä? - -Kaija käsitti hänen epäröimisensä, mutta vastasi empimättä: "Olen, -nyt olen varma siitä." - -Ja Hellekin tuntui hänestä tällä hetkellä olevan niin kummallisen -kaukana. Kaija ei mielestänsä voinut itsessään suoda sijaa muulle -ajatukselle kuin tälle: minun elämäni suuri rakkaus kulkee nyt -riemullista voittoretkeänsä kautta sieluni... kautta kaikkien -ajatusten... kautta kaikkien tunteitten... jok'ainoassa säikeessäkin -minun sisintä, henkivää olemustani! - -Setä Frans katseli hänen kiihtyneitä kasvojansa ja tunsi, että nyt on -Kaija _kokonaan_ hänen omansa. - --- Se on melkein liikaa, -- jupisi hän. -- Se on melkein liian suuri -onni! - -Mutta Kaija naurahti. - --- Kuinka sinä olet saattanut luulla, että voisit vähempään tyytyä? --- virkkoi hän. -- Sielusi sisimmissä et ole sitä milloinkaan voinut. -Tiedän kyllä olevani se meistä, joka vähimmän on antanut. Minä olen -tehnyt sitä sillä tai tällä ehdolla, mutta nyt on toisin. Et ole -seitsemää vuotta turhaan palvellut Rakelin tähden. Nyt annan itseni -sinulle kokonani kaikkineni ja sinulle yksin! - -Setä Frans nosti hänen kätensä ylös ja peitti ne suuteloilla... hän -suuteli häntä suuhun, suuteli poskia ja silmiä. - --- Mun omani! -- kuiskaili hän vain. - -Ja Kaija painoi päänsä jälleen hänen olalleen ja toisti niin -vakuuttavasti, niin sydämellisesti: - --- Niin, sinun omasi! - -Kauan he siinä istuivat, sanaakaan sanomatta, huomaamatta hämärää, -joka yhä tiheämpänä ja tiheämpänä laskeutui heidän ympärilleen. - -He heräsivät, kuultuaan Hellen äänen viereisestä huoneesta. Poika -kuului olevan aivan valveilla. - --- Halloo! -- huusi hän, ja vähän ajan perästä jälleen: "Halloo! Se -on Helle!" - --- Mitähän se poika siellä hommaa? -- huudahti Kaija, kavahtaen ylös. - -Setä Frans nauroi vaan. - --- Hän telefoonaa kaiketi unissaan, -- virkkoi hän. -- Tuonottain -kävin hänen kanssaan kaupungilla, ja siellä hän näki minun -telefoonaavan. Siitä pitäin hän on myötäänsä puuhaillut samassa -toimessa. Hän sitoo nuoran johonkin naulaan, ja -- ala soitella -sitten. Tules katsomaan... No, mutta poikahan on ihan valveilla! - -He olivat yhdessä hiipineet ovelle ja kurkistivat raosta. Helle -seisoi paitasillaan keskellä vuodetta, nuora kiinni toisessa korvassa. - --- Halloo! -- kuului taas. -- Onko Jumala kotona?... Jaha... -Kiitos... Hyvä on... Niin... tuota... Pyytäkääs, että hän lähettäisi -tänne jonkun: Hellen on niin ikävä. - -Toiset olivat purskahtaa nauruun, mutta hillitsivät toisiansa. - --- Halloo! huuteli poikanen jälleen, hiukan hiljemmin. -- Onko se -Herra Jumala!... Jassoo... Sanokaas, että hän lähettäisi tänne vähän -valoa; täällä on niin pimeä. - -Toiset eivät malttaneet enää. Hiljaa he lykkäsivät oven auki ja -menivät yhdessä sisään. Setä Frans raapaisi valkeata tikkuun ja -sytytti pöydälle pienen yölampun. - -Mutta Helle ei siitä välittänyt. - --- Halloo! -- telefoonasi hän rohkeammalla äänellä jälleen. -- -Sanokaa Jumalalle, että nyt on hyvä... valoa tuli... Kiitos! Hyvästi! - -Hän soitti irti, myhähti niin ylen onnellisena heille kummallekin -ja pujahti jälleen peitteen alle. Parin minutin perästä hän nukkui -täyttä unta, suu puoleksi auki ja pienet kädet yhteenpuristettuina -rinnalle. He seisoivat hänen vuoteensa ääressä, ja nyt, niinkuin -monasti ennenkin, heidän silmänsä kohtasivat toisensa, täynnään iloa -lapsen tähden. - --- Kuinka me olemme onnellisia, kun meillä on Helle. Niin he puhuivat -toisilleen. - - - - -17. - - - Joill' yhteiset kevätlaulut soi, - Sinis lehdet kuin kellastuvat, - Ett'ei rakkaus koskaan vanheta voi -- - Heill' on siitä selvät kuvat... - Metsäkin tuo joka vuos vihannoi. - -Talvi ei ollut Kaijan mielestä milloinkaan kestänyt niin kauan kuin -nyt. Päivät tuntuivat viikoilta, viikot kuukausilta. Eikä se lumikaan -katoilla, niin hänestä näytti, ikinä sula, vaikka aurinko pehmittelee -sitä joka päivä. - -Eikö kevättä tänä vuonna tulekaan? Eikö huhtikuun neljäs päivä -milloinkaan joudu? - -Häistään he eivät olleet toisilleen mitään puhuneet, mutta kumpikin -tiesi, että ne vietetään huhtikuun neljäntenä. Silloin on näet -avioeron määräaika lopussa ja kaikki paperit järjestyksessä. - -Vihdoin alkoi lumi irtaantua ja humahdella alas katoilta pieninä -vyöryinä, suureksi kauhistukseksi kaikille, joitten niska kohdalle -sattui. Ja eräänä päivänä setä Frans toi tullessaan ensimmäisen -krokus-kukan. Hän oli jälleen salavihkaa pistäytynyt Höistrupin -rannalla ja löytänyt puutarhoista siellä puhjenneita krokuksia. - -Hän oli hiljaa katsellut niitä ja paljastanut päänsä heidän nuoren -valtavuutensa edessä, ja leivonen oli niitten päällä tuolla korkealla -viserrellyt vienoimpia viserryksiänsä. Tietysti hän oli poiminut koko -sylellisen, ja nyt hän seisoi ovessa, ja kasvot hänellä loistivat -kilpaa kukkasien kanssa hänen sylissään. - --- Muistatko tällaista kevättä? -- sanoi hän, kohottaen kukkasia -hänen nähdä. -- Ei lumen hiutalettakaan missään, vihantaa vaan nousee -maasta kaikkialla. Saattaako ajatella tämän suloisempia värejä! -Katsos näitä keltaisia ja valkoisia tässä, ja noita sinerviä, jotka -vivahtavat punaiseen! Katsos, kuinka ne ovat reheviä ja solakoita!... -Mutta, laps, ethän sinä katsokaan niitä! - -Kaija ei vastannut. Hän oli kietonut kädet hänen kaulaansa ja vetänyt -hänen päänsä luokseen. - --- Minä katselen kevättä sinun silmissäsi, -- virkkoi hän vaan... - - * * * * * - -Frans sedällä oli koko tänä talvena ollut kiire, jo marraskuusta -ruveten. Hänen asuntonsa oli ollut kuin hyväkin rihkamapuoti: niin -hän oli ahtanut sen täyteen uutta ja vanhaa esinettä. - -Siinä oli hienoja, vanhan-aikaisia huonekaluja... siinä peruja -vaarin ja mummon ajoilta... siinä pieniä kapineita hänen omilta -nuorenmiehen päiviltä, -- mutta kaikki ne oli puhdistettu ja putsattu -ja kiillotettu setä Fransin omalla kädellä. - -Ei ihmekään, että kun Kaija joskus käkesi hänen luokseen, setä Frans -aina estelemään: "Ei vielä. Siell'on niin paha siivo." - -Työhuoneesta oli tullut puusepän-paja. Hän oli pian huomannut, että -jos mieli hankkia sellaisia harvinaisia esineitä, joilla hän tahtoi -"pesää untuvoida", niin pitää ne ostaa rikkinäisinä ja rappeuneina -ja itse laittaa ne kuntoon. Mutta Köpenhaminan nikkarit vaativat -korjaustöistä niin suunnattomia summia, että Frans sedällä oikein -pintaa karmi. Hän astui huoneessansa muutamia tunteja pysähtymättä ja -sitten hän äkkiä teki päätöksensä. - -Huomenissa hän meni erään puusepän luokse kaupungin laidassa. - --- Otatteko opettaaksenne minulle veistoa? -- kysyi hän. - -Puuseppä katsahti pilkallisesti kysyjän valkoisiin käsiin. - --- Mitäs siitä lähtis? -- virkkoi hän. - --- Minä maksan, minkä vaaditte, -- jatkoi setä Frans. Ja sitten ne -oppitunnit alotettiin. - -Joka iltapäivä neljästä kuuteen hän seisoi puusepän pajassa, sahasi -ja höyläsi, hankasi ja kiillotti niin, että selkää pakotti. Mutta -hellittänyt hän ei. Kahdessa kuukaudessa hän oli oppinut sen verran, -että uskalsi ruveta tekemään työtä omin päin. Hän siirsi silloin -puusepän-pajan omaan kirjoitushuoneesensa, ja pian alkoi siellä -haista lakalle ja fernissalle, ja lattia oli täynnään höylälastuja --- hänen vanhan talon-emäntänsä suureksi mielipahaksi, hänen kun oli -määrä käydä huoneita siivoamassa. - --- Tämä se on sitä vihoviimeistä porsaan siivoa! En minä vielä -tällaista ole nähnytkään! -- puheli matami kädet puuskassa. -- Ja jos -sitä sitten ymmärtäis, mitä tolkkua tästä kaikesta on! Ihanhan on -synti kuluttaa niin paljon aikaa ja rahaa tuommoiseen iän-ikuiseen -roskaan. Ja mitähän se herra luulee saavansa tuostakin vanhasta, -mustuneesta romulaatikosta? -- Matami viittasi ylenkatseellisesti -erääsen vanhan-aikuiseen vaatekaappiin, jonka leikkauskoristeiset -laidat olivat niin lahoja, että hädin tuskin koossa kestivät. - --- Tulkaas viikon perästä näitä katsomaan! -- vastasi setä Frans, -ylpeästi katsahtaen tuohon halveksittuun esineesen. Mutta jos hän -oli luullut saavansa emännän ihmettelyn osakseen, niin pahasti hän -laskuissaan pettyi, sillä kun hän viikkoa myöhemmin näytti matamille -valmista taideteosta, lausui tämä musertavalla kritikillä: "No maksoi -sitä vaan mokomaan aikaa tuhlata, niinkuin ei täällä olis myöpeleitä -jo ennestään yltä kyllin! Te kun niin paljon istutte kotona, -menisitte illalla toki hiukan kävelemään ettekä valvoisi öitä umpeen, -näpelehtimässä näitä jonkin joutavia... Ja jos minä vaan saisin -päähäni, mitä varten te niitä teette, tahikka että mikä meininki -niillä oikein olla mahtaa?" - -Mutta setä Frans myhähti silloin niin salaperäisesti, että matamilta -oli vähällä salvata hengen pelkästä uteliaisuudesta. - --- Sanonko ma? -- puheli Setä Frans ja nyökäytti päätään ilosta -loistavin silmin. -- Sanonko ma? Minä palvelen Rakelin tähden. - -Nyt oli matami ihan haljeta maltittomuudesta: niin kiihkeästi -hän tahtoi tietää, kuka Rakel on, mutta tuon herran puhetavassa -oli jotain sellaista, mikä äkkiä sulki matamilta suun, jotain -juhlapäivän-omaista. Matamista tuntui niinkuin oltaisi kirkossa... -Sanaakaan enää kysymättä hän läksi pois. - -Pari päivää myöhemmin virkkoi Kaija, puristaessaan Frans sedän kättä -jäähyväisiksi: - --- Merkillistä, kuinka sinun kätesi ovat käyneet viime aikoina -koviksi. - --- Niinkö? -- Setä Frans katsoi hämillään paksunahkaista kämmentänsä. --- Saattaapa olla, mutta minähän olenkin tänä talvena käynyt -veistokoulua. - --- Sinäkö? Ja miksi? - --- Muutoin vaan, huvikseni. - -Kaija ei tiedustanut sen enempää, ja setä Frans jatkoi rauhassa -työtään. Mutta mitä pitemmiksi päivät alkoivat käydä, sitä enemmän -ilmaantui sellaista, mikä oli välttämättä saatava valmiiksi, ja -niinpä tapahtui, mitä ei ennen ollut milloinkaan tapahtunut, että -häneltä usein jäi käymättä Kaijan ja Hellen luona; häneltä ei -liiennyt aikaa. Hän pistäysi vaan joskus, katsahti sitten pian -kelloonsa ja virkkoi: - --- Kyllähän se on harmillista, mutta kotona on niin paljo työtä, -ett'en saata mitenkään enää viipyä. - -Ensi kerralla tätä kuullessaan Kaija vaan kummasteli, toisella ja -kolmannella kerralla kävi luulevaiseksi, ja neljännellä hän oli jo -hyrähtää itkuun, mutta pidätti kyynelensä, kunnes toinen oli lähtenyt. - --- Miks isä meni pois? -- tiedusteli Helle. -- Ja miks äiti itkee? - -Äiti ei vastannut, mutta kun setä Frans seuraavalla kerralla ilmestyi -ovessa niin salaperäisen näköisenä taas, puikelsi Helle hänen -jalkainsa väliin, pisti näsäviisaan päänsä ulos ja julisti niin -kauhean tärkeänä: "Äiti itkee joka päivä; ihan itkee." - -Yks kaks hän oli sedän sylissä. - --- Milloinka äiti itkee? - --- Kun sinä lähdet pois. - -Helle oli heti lattialla jälleen, ja setä Frans astui sisään, -kasvoilla syvä katumus. - -Kaija istui ikkunan ääressä neuloen. Setä Frans meni suoraan hänen -luoksensa ja otti häntä kädestä. - --- Sin'et saa olla pahoillasi minuun, -- virkkoi hän. -- Ymmärräthän, -että minä juuri sinua varten teen työtä. Se oli oleva yllätystä -sinulle. - --- Niin, niin, -- vastasi Kaija, koettaen salata kyyneleitä, joita -kiilsi pitkäin silmäripsien alla, -- mutta minun mielestäni on synti -ryöstää päiviä meiltä. Ja minä... minun on kauhean ikävä sinua, -- -puhkesi häneltä äkkiä. - -Setä Frans näytti yht'aikaa niin sanomattoman katuvaiselta ja niin -ylenpalttisen onnelliselta, että Kaijan täytyi purskahtaa ääneensä -nauramaan, ja hänen iloinen naurunsa tarttui Helleenkin, vaikk'ei -poikanen ensinkään käsittänyt, mille tässä nyt nauretaan. - -Viimeksi rupesi setä Franskin nauramaan. - -Hänestä näytti, kuin olisi huone äkkiä tullut täyteen -päivänpaistetta, vanhasta, hänen lahjoittamastaan venetialaisesta -kynttiläkruunusta ruveten, joka riippui katosta, ja jossa valo -tuhansissa väreissä taittui pieniin prismoihin, hamaan kaukaisimpaan -nurkkaan, jonne päivän säde ei milloinkaan päässyt. - -Mutta sen iltapäivää hän oli Kaijan luona, kuten ennenkin, ja sinä -iltana Kaija lauloi, setä Fransin seisoessa hänen takanaan ja -vihellellen mukaan: - - Puna rosmariini pieno, - Oma armahani vieno! - Viikon verran vuotat kun, - Olet minun, minä sun! - Puna rosmariini pieno, - Oma armahani vieno! - -Ja sellainen raikui riemu hänen äänessään, että setä Fransin täytyi -taivuttaa hänen päänsä taaksepäin, kesken hänen lauluansa, ja katsoa -häntä syvään noihin herttaisiin, loistaviin silmiin. - - * * * * * - -Mutta nyt oli huhtikuu ja hääpäivän aatto-ilta... tuo kummallinen -ilta... siihen kätkeytyy niin monta hentoa tunnelmaa ja niin paljo -valoisata kaihoa... aina sitä sittemmin muistaa jonain nuorena, -vavahtelevana, joka päättyy suureen säihkyvään valonsäveleesen. - -Aurinko oli koko päivän lämmittäen paistanut huoneisin... nyt se -oli mennyt mailleen Frederiksbergin puutarhan taakse ja laskiessaan -lähettänyt kokonaisen sädehulmeen keltaista ja punaista ja -karmosiinia Söndermarkin puitten latvoihin. - -Helle nukkui makeasti pienessä vuoteessaan. - -Setä Frans oli vienyt Kaijan katsomaan "yllätystä". Käsikkäin he -astuivat ylös portaita tulevaan kotiinsa. - -Setä Frans pysähtyi oven eteen ja otti taskustaan avaimen... Silloin -he äkkiä katsahtivat toisiinsa ja muistivat kumpikin sen illan, -jolloin Kaija oli sulkenut häneltä oven siihen kotiin, joka oikeutta -myöten oli Frans sedän koti. Kaikki entis-ajan muistot palasivat ja -hiljaa kuiskuttivat heille. Mutta sitten laski setä Frans kätensä -hänen hartioilleen. - --- Nyt me unohdamme kaikki, mitä takana on, -- virkkoi hän, -- ja -muistelemme sitä vaan, mitä on edessäpäin. - -Hän kiersi lukon auki. - --- Astu kynnyksesi yli, oma armaani! -- lausui setä Frans, hänen -epäröidessään, ja hehkuvin poskin astui Kaija sisään. - -Setä Frans oli lähtiessään pitänyt huolta, että huoneet olisivat -valaistut heidän tullessansa. - -Pienessä somassa eteisessä paloi keltainen amppeli, ja arkihuoneesta -loisti kirkas valo vanhoissa messinkilampeteissa. - -Kaija ei voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta, astuttuaan sisään -ja nähdessään tuon "yllätyksen". Loistavat silmät ne hyväilivät noita -vanhan-aikuisia, leikkauskoristeisia huonekaluja vuoroin kutakin. - --- No niin, enkös minä ole käyttänyt aikaani hyvin? -- kysyi setä -Frans. -- Katsopas, en minä niitä huonoimpiakaan puuseppiä liene. - --- Sinäkö! Sinähän olet täysi mestari! -- myhähti Kaija, katsahtaen -häntä silmiin. -- Tiesin sinun pystyvän moneen asiaan; tätä en olisi -osannut odottaa. - --- Et maar. - --- Ja kuinka koko huone on kauttaaltaan sinua... jospa minuakin! - -Totta kai! Et väinkään ollut ajatuksistani poissa, kun näitä -laittelin. - --- Entäs ruokasali! Vanhat hyllyt poslineja varten pitkin seiniä, ja -tuo hauska, pullea teekeittiö pöydällä! - -Hän kääntyi ympärinsä. - --- Meillekö kahden todellakin tämä satumaisen sievä koti, meidänkö -kahden asua!... Emmeköhän me ole liian onnellisia, Frans? Luuletko -todellakin tätä onnea pysyväksi? -- Näin hän sanoi äkkiä, tuska -äänessään, ja setä Frans tunsi, kuinka tuo hento ruumis vavahti hänen -pidellessä sitä. - --- Nyt sinun pitää olla iloinen vaan, -- virkkoi hän. -- Iloinen ja -varma. - -Kiireesti kuin auringon säde sävähti hymy Kaijan kasvoilla. - --- Äiti parkaa! -- virkkoi hän. -- Hän ei saanut prinssiä koskaan. -Mutta minulla on tässä prinssi ja valtakunta ja kaikki! Tämä on -melkein liikaa minulle. Min'en ansaitse kaikkea tätä. Muistatko, -kuinka minä, Hellen sairaana ollessa, uhrasin sinut hänen tähtensä? - -Tuskallinen ilme elähti Frans sedän kasvoilla. - --- Miksikäs siihen kajoat nyt? -- sanoi hän. -- Olethan luvannut olla -enää milloinkaan ajattelematta sitä. - --- Älä ole pahoillasi, -- pyysi toinen. -- Se tulee siitä vain, -ett'en minä rohkene uskoa onneani. Tuntuu kuin se olisi liian suuri -minulle. Pitäisi olla kokonainen elämä, sen mahtua siihen. - --- Sittenpä onkin hyvä, ettäs olet nuori, ja että sulla on vielä -vuosia edessäsi, -- virkkoi setä Frans, kaataen viiniä laseihin. -- -Saanko sanoa vaimoani tervetulleeksi? - -He kilistivät... suutelivat lasien ylitse toisiansa ja kilistivät -jälleen ja astuivat käsikkäin koko asunnon halki. He koskettelivat -kaikkea, he tutkistelivat kaikki. He istahtivat sohvaan, "nähdäkseen, -kuinka pehmeä se on", ja he istuivat pöytään vastapäätä toisiansa, -koettaakseen, "miltä tuntuu, kun on oma jalka pöydän alla". He -olivat olevinaan vieraisilla toistensa luona ja sytyttivät useampia -kynttilöitä. Heidän ajatuksensa kohtasivat toisiaan säihkyvin -säväyksin... heidän sydämensä nauroivat... heidän silmänsä loistivat. - -Mutta viimeksi he istuivat ihan ääneti arkkulavitsalla kaakeliuunin -edessä, ja tämän illan kummallinen tunnelma valtasi heidät: sen -syvä kaihomielisyys... sen hiljainen odotus... sen valtava, suuri -kirkasloistoinen juhlallisuus!... - - - - -18. - - - Jos tahdot elossa - Olla osakas ain', - Niin surut ja ilot - Ota _ehjinä_ vain... - -Huhtikuun neljäs päivä tuli... Uhkuen tulvehti auringonpaiste sisään, -kullaten Hellen puuhevosen ja näkyville paljastaen sen monen monet -puutteet; se hiilui nurkkiin, missä tina-sotamiehet vahtia pitivät, -se luisui leveänä, kirkkaana juovana mattoja myöten... - -Kaijan matkapuku -- se oli samalla oleva hänen morsiuspukunsa -- oli -saapunut ja sen mukana suuri orvokkivihko, raunioisen haituvilla -harsotettu. Hänen ei tarvinnut arvailla, kenenkä se on lähettämä. - -Hän puki päällensä tuon silkillä vuoratun, tummansinisen leningin, -joka niin hellästi verhosi hänen solakan ruumiinsa muodot. Nyt -hän oli parhaillaan kiinnittämässä kukkavihkoa rintaansa. Helle -juoksenteli edestakasin, ja hehkumalla hehkui tyytyväisyys hänen -kasvoillansa. - --- Meill'on tänään häät! -- riemuitsi hän. -- Isä ja äiti ja Helle -viettävät häitä tänään! - -Poikanen oli tottunut olemaan mukana kaikessa, mikä koski noita -kahta. Itsestäinen asia siis, ett'ei tässäkään tulla toimeen ilman -häntä. - -Setä Frans tuli hakemaan Kaijaa suljetuissa landoissa, ja itse -kevät-aurinkokin himmeni sen loiston rinnalla, mikä hänen silmistään -välkähteli. Suu ei ollut milloinkaan ollut niin lauseva eikä juonteet -pielissä niin lienteät kuin tällä aamuhetkellä; otsa ei ollut -milloinkaan ennen väikkynyt niin kirkkaana. - -Ensin piti setä Fransin pysähtyä arkihuoneesen, ihmettelemään Hellen -kiiltäviä kenkiä ja ankkurinappeja nutussa. Vihdoin hän pääsi irti -ja meni Kaijan luo, joka seisoi solakkana ja hentona, kiinnittämässä -orvokkivihkoa rintaansa. - -Ja setä Frans otti kultasormuksen ja pani sen Kaijan sormeen. Ja -myhäillen pani Kaija samallaisen hänen sormeensa. Mutta ensin -hän nosti molemmat sormukset valoa kohti ja luki, mitä niitten -sisäpuolella oli kaiverrettu: "Seitsemän vuotta Rakelin tähden." - -Kirkkaasti sävähtäen heidän katseensa kohtasivat toisiaan... eihän -ollut ensi kertaa heillä sama ajatus kummallakin. - -Helle oli kovasti loukkautunut siitä, ett'ei hänelle annettu -sormusta. Mutta setä Frans otti hänet syliinsä ja kantoi vaunuihin, -ja siellä kohosi mielihyvä heti oikein monta astetta. Ja kun he -kolmisin olivat nousseet rautatie-vaunun kupeaan, rupesi poikanen -laulamaan täydellä äänellä. - -He kiitivät vihannoivain ketojen poikki ja alastomain metsäin halki. -Kaikkialla paistoi kevät-aurinko, ja puissa silmukat puhkeilivat. -Karviaispensaat puutarhoissa olivat vehreissään, ja vuokot kutoivat -silkkikangastaan lakastuneitten lehtien välissä metsän pohjalla. - -Krokus ja hyasintti heloitti kaikkialla, leivoset livertelivät, ja -kottaraiset viheltelivät virsiään... Koko tuo lämmin, ihana kevät -lausui heille tervetuliaisiansa. - --- Katso! -- puhui setä Frans. -- Kaikki tuo on kuin riemukulkua -sinun kunniaksesi! Ei mointa kevättä ennen ole milloinkaan ollut. -Saatat olla tyytyväinen häämatkaasi, niin lyhyt kuin se onkaan. - -Kaija istui avonaisen akkunan ääressä ja veti syvin hengähdyksin -rintaansa kevään raikasta ilmaa. - --- Kuinka herttaista! -- sanoi hän, -- että saamme olla täällä viisi -päivää! Onneksi tänään onkin pääsiäislauantai; mistäpä sinä muutoin -olisit lomaa saanut! - -Toinen myhähti. - --- Nyt on riemuvuosi, muista se, -- virkkoi hän, -- ja silloinhan -kaikki käy parhailleen. - --- Niin, _riemuvuosi_, -- toisti Kaija verkalleen, -- se on sattuva -nimi. Emme toista sellaista koskaan näe. - --- Eikös se juna pian vihellä? -- tiedusti Helle, nenä ruudussa -kiinni ja vilkkaasti tarkastellen ulos. - -Samassa pisti konduktöri päänsä ikkunasta sisään ja julisti -verkkaisella äänellä: - --- Pysähtyy vasta Rödvigissä. - -Astuessaan kymmenen minutin perästä ulos vaunusta ei voinut kumpikaan -käsittää, mihinkä ne kolme tuntia olivat joutuneet. - -Asemalla heitä odottivat umpinaiset vaunut. Niissä oli heidän määrä -ajaa kirkolle. - --- Pappi odottaa meitä puoli yksi, -- sanoi setä Frans; -- -päivällisen olen tilannut kello kahdeksi. - -Maantietä lähdettiin ajamaan kovaa vauhtia. Aurinko hyppi koko ajan -heidän edellään, leivoset lauloivat heidän päänsä päällä, niinkuin -olisi niillä olleet kokonaiset urut hennossa pienessä kaulassaan, ja -varpuset ne myötäänsä sirkuttivat pitkin tien varsia. - -Mutta pienten talojen ulkopuolella istui kottaraisia, räpytellen -kiiltävän tummia siipiään, ja pellon vakoa myöten astui haikara -edestakaisin, viisas pää pitkän kaulan varressa myötäänsä liikkeessä. - -Pieni, valkoinen kirkko loisti häikäisevän kirkkaassa valossa. Vaunut -pysähtyivät sen eteen. He astuivat kirkonkäytävää, Helle keskellänsä. - -Virttä veisatessa Helle katsoa tuijotteli heihin, suu puoleksi -avoinna ja kädet ristissä, ja heidän astuttuansa alttarin eteen, hän -asettui heidän taakseen ja seurasi niin innokkaasti kaikkea, mikä -tapahtui, että tietämättänsäkin kahdesti sanoi amen! Sitten hän sai -istua heidän välissään, ja kirkosta hän astui kaula kenossa, pienillä -käsillään lujasti pitäen kumpaakin kädestä kiinni. - -Kirkolta ajettiin kotia Höistrupin rannalle, siihen taloon, jota setä -Frans vähillä varoillaan oli puolen vuotta koettanut koristella. - -Hän tiesi, kuinka rakkaita kukkaset ovat Kaijalle. Krokuksia ja -hyasintteja olivat akkunat täynnään, ja yhdessä nurkassa seisoi upea -viuhkapalmu. - -Makuuhuoneessa riippuivat siniset uutimet vuoteitten ympärillä, ja -jalkopäässä seisoi Hellen pieni rautasänky. - -Ikkunoihin oli pantu puhtaat kattunakartiinit, oven eteen oli -ripoteltu hienoa, puhdasta rantahietaa. Kalastaja, talon isäntä, -oli sitonut köynnöksen oven yläpuolelle; sen keskellä oli suurilla -kirjaimilla: "terve tultua!" - -Enemmän se oli hyvää tarkoittavaa kuin somaa, mutta ylenpalttisen -iloisina ja kiitollisina kaikesta he puristivat kumpikin isännän -kättä. - -Ja sitten he astuivat tuohon pieneen taloon, joka oli oleva heidän -ensimmäisen, sanomattoman onnensa todistajana. - -He kävivät juhla-asuiseen, katettuun pöytään ja rupesivat -aterioimaan, mutta tunnelma oli omituisen juhlallinen: ruoka ei -ottanut maistuakseen. Helle se oikeastaan yksin antoi ruuille täyden -arvon ja kunnian: hän söi sellaisella ruokahalulla, etteivät he -mointa ennen olleet hänessä nähneetkään. - -Kun paisti oli tuotu sisään, helisti setä Frans lasiansa. - -Ensi kertaa elämässään hän nyt oli pitävä pöytäpuhetta, mutta eihän -hän tällä kertaa mihin päässyt. - --- Jaakob palveli seitsemän vuotta Rakelin tähden, -- lausui -hän. -- Min'en ole palvellut sinun tähtesi kuin kolme, mutta ne -ovat olleet niin pitkät kuin seitsemän muuta. -- Minulla ei ole -omaisuutta tarjota sinulle, ei kullankiiltoisia oloja... on vaan -vuosikausia vanha uskollinen rakkauteni... se, että olen sinun hamaan -kuolemaan... jopa kauaksi sen toisellekin puolen. -- Mutta sinä! -Sinä olet rikas kuin itse kevät. Sinulla on niin paljo annettavaa -nuoresta, iloisesta yltäkylläisyydestäsi; sinulla on se, että tahdot -olla omani, ja sinulla on Helle... - -Helle, kuultuaan nimeänsä mainittavan, kavahti heti pystyyn ja yritti -kilistämään lasillaan, jonka pohjalla oli hiukan viiniä, mutta -läikäytti senkin vähän pöytäliinalle. Siitä hän ei kumminkaan ollut -millänsäkään. - --- Hellellä on häät ja! -- sanoi hän, voitonvarma riemu äänessään. - --- Niin onkin. Tules, niin kilistetään! Ja vallattomassa ilossa sitä -kilisteltiin. - --- Metsän pienen karhunpojan malja! -- sanoi setä Frans ja joi kerran. - --- Sadun pienimmän prinssin malja! -- liitti hän ja joi kerran vielä. - --- Ja kaikkein somimman, pienen, mustan, vallattoman kikkarapään -malja! -- puuttui Kaija puheesen ja kilisti. - --- Ja pienen kerubin malja paratiisin ovella! -- virkkoi setä Frans. - -Mutta silloin hän katsoi niin lämpimästi Kaijaan, että Hellenkin -pienessä sydämessä alkoi tuntua hiukan mustasukkaisuutta. - -Kaijan lasi oli koholla; hänen katseensa olivat hellittämättä kiinni -Frans sedän katseessa. - --- Me naiset luulemme välisti, että meillä on jotain annettavaa, -- -virkkoi hän, -- mutta pohjimmalta katsoen, me otamme kaikki siltä, -jota rakastamme... - - * * * * * - -Kun Helle oli jo nukkunut vuoteesensa... kun aurinko oli mennyt -mailleen... kun kirkonkellot kumahtelivat kaukaa, silloin nuo kaksi -menivät yhdessä Höistrupin lehtoon. - -Niin pehmeätä oli metsän sammal heidän jalkainsa alla, ja niin -keveästi he astuivat, ikäänkuin peljäten polkevansa elämää, jota -kaikkialla huokui. Valkovuokot ja sinivuokot pistivät päätään -näkyviin vehreistä mättäistä. Setä Frans poimi niitä muutamia -ja kiinnitti ne hänen rintaansa, hänen lämpimään, aaltoilevaan -rintaansa, joka suojaansa otti kukan kylmät varret. - --- Keväimen huomenlahjaa nuo! -- sanoi setä Frans leikillään. - -Ja laskeneen auringon viimeinen rusko valoi tulipunaansa meren -tyynelle pinnalle... vihanta korsi ja tuore multa levitti -tuoksuaan... kottaraiset viheltelivät hyvääyötä, rastaat vastasivat -siihen pitkillä, pehmeillä sävelillä syvältä metsän sylistä. - --- Laula sinäkin! -- puhui setä Frans. -- Sinun ääntäsi vain on -vailla tämä keväinen kuoro. - -Ja Kaija lauloi, lauloi melkein huiman iloisesti: - - Hy-it! sanoi kottara - Katon harjalla laulellen - Pitkin kesää: - Nuorikot tuolla - Laittavat lämmintä pesää. - - "Elon tragediaa tuo!" - Niin huuhkaja huus. - "Eipäs!" sanoi virkut sirkut, - "Elon komedia uus!" - - Kyllä! Nuo yhtyi - Vain erotaksensa... - Saas nähdä, kuin käykään - Heidän toiveittensa. - - Käs kädessä niin - He istuivat. - Poski poskessa kiinn' - He valitsivat - Nyt vapain mielin - Ja riemukielin: - Niin kaksois-onnetkin - Kuin kaksois-murheetkin. - - Jos tahdot elossa - Olla osakas ain', - Niin surut ja ilot - Ota _ehjinä_ vain! - - Kaikki kuin loistaa - Maan tämän pinnalla, - On varjoa vainen - Heidän onnensa rinnalla! - - Ja päivät umpeen - Ne lauleli vielä... - Hy-it! sanoi kottara - Katonharjalla siellä. - --- Kummallista! -- virkkoi Kaija, heidän vihdoinkin seisoessaan -asuntonsa ovella, juuri astumaisillaan sisään. -- Minusta tuntuu -kuin en olisi koskaan ennen ollut morsianna. Ja enhän oikeastaan -ollutkaan... sillä silloin nainen vasta morsian on, kun seisoo -vastapäätä sitä miestä, jota rakastaa... - -Setä Frans ei vastannut. Hän nosti vaan morsiamensa käsivarsilleen, -keveästi niinkuin tämä olisi ollut pikkuinen koulutyttö vain, ja -hänen silmänsä hakivat hänen katsettaan. - --- Katso! -- puhuivat nuo silmät. -- Tässä minun valtakuntani! -- -Ja hän vihelteli... hiljaa kuin kottarainen, joka mielitiettyänsä -maanittelee... kutsuen kuin rastas, joka pesäänsä laittaa... - -Ja varovasti hän kantoi sisään morsiamensa... tuo Jaakob, joka oli -palvellut seitsemän vuotta Rakelin tähden. - - * * * * * - -Kun setä Frans seuraavana aamuna herätessään näki Kaijan seisovan -akkunan ääressä, sininen aamumekko yllään kammaten pitkää -kullanruskeata tukkaansa, "Maria Stuartin tukkaa", joksi setä Frans -sitä leikillään aina sanoi, -- ja kun Kaija kääntyi häneen, posket -lämpöisinä, punaisina, veitikkamainen ilme loistavissa silmissään, -silloin hänen oli vaikea uskoa, että kaikki tämä on täyttä totta. - -Hän kohosi kyynäspäänsä varaan ja hengitti syvään, myötäänsä seuraten -häntä silmillään. - --- Iloista juhlaa! -- toivotti Kaija. - --- Iloista juhlaa! -- vastasi setä Frans, vaieten jälleen. - --- Sano jotain! -- virkkoi Kaija, kiertäen paksua tukkaansa sormensa -ympärille. - --- En voi. - --- Miks'et? - --- Olen niin onnellinen. - --- Vai niin! - -Kaija juoksi hänen luokseen, kävi polvillensa vuoteen ääreen ja -kietoi kädet hänen kaulaansa, ja setä Frans puristi häntä lujasti -rintaansa vasten. Päästettyään hänet, hän asetti hänen päänsä -pielukselle viereensä... Kaijan tukka yhtyi ohimoilla hänen -hivuksiinsa... Ja siinä he katsoivat toisiinsa niin syvään, kuin -olisivat tahtoneet imeä itseensä toisensa sisimmän olemuksen, ja -heidän huulensa yhtyivät pitkään, palavaan suudelmaan. - -Jos ken vieras olisi heidät nähnyt tällä hetkellä, olisi hän -hämmästynyt tuota yhdennäköisyyttä heidän kasvoissaan. Samallaista -yhdennäköisyyttä tapaa välisti vanhoissa pariskunnissa, joissa -aviopuolet ovat yhdessä eläneet pitkän, onnellisen elämän... ja yksi -on heillä ajatus, ja yksi on heillä myhäilykin. - --- En tiedä itsekään, miten tätä selittää, -- virkkoi setä Frans, --- mutta tuntuu kuin onni salpaisi minulta henkeä. Se panee -minussa jok'ainoan hermosäikeen värähtelemään ilosta ja jok'ainoan -veripisaran suonissani laulamaan... mutta minusta tuntuu kuin -täytyisi sen imeä minusta sydänveret, saadakseen sijaa. - -Kaijan silmässä välähti. Hän aikoi sanoa jotain, mutta samassa heräsi -Helle, nousten istualleen vuoteessaan ja hiejoen silmiään. Hänen -mielestänsä se oli niin hassua, että setä Frans makaa täällä. - --- Helle tulee sinne! -- puhui poika ja alkoi kiivetä laidan yli -isoon vuoteesen. Mutta tiellä hänet sieppasi Kaija selkäänsä ja läksi -hyppimään ympäri huonetta, kunnes hengästyneenä laski hänet vuoteen -jalkopäähän. Siitä kiipesi poikanen Frans sedän jalkain ja rinnan -yli, kunnes pääsi pielukselle. Siihen hän istui ja alkoi pöyhötellä -Frans sedän tukkaa. - --- Vai sinä siellä, vekkulimatti! - --- Tuoll'on kottaraisia, Helle! - -Kaija oli vetänyt uutimet syrjään ja näytti kahta mustaa kottaraista, -jotka istuivat vanhassa, ontossa omenapuussa, laulaen täyttä ääntä. - --- Joudu nyt pukemaan, niin pääset niitten luokse ulos! - -Helle hyppäsi heti sängystä ja nousi tuolille akkunan ääreen. Hän -painoi nenänsä ihan litteäksi ruutuun, paremmin nähdäkseen... -ja iloisesti leikkiä laskien Kaija puki poikaansa, kyyhkysten -kuherrellessa ulkona ja kottaraisten katsellessa heitä kirkkailla, -suurilla silmillään. - -Puolen tunnin kuluttua he astuivat kolmisin ulos, nuo kolme iloista -ihmistä, joihin aurinko melkein kadehtien paistoi. - -Kostea, lempeä ilma leyhähti heitä vastaan. Yöllä oli hiukan satanut, -ja he luulivat oikein näkevänsä, kuinka ruoho talon ympärillä oli yön -aikana käynyt vihannaksi. - -Kolme kalastajaa tuli rannalta, korit seljässä. He pysähtyivät -väkisinkin ja nostivat käden silmilleen, niinkuin aina tehdään, kun -aurinko häikäisee. - --- Saanee sitä kai toivottaa onnea kans! -- sanoivat kalamiehet, -ojentaen kolmea parkittua kättä, joita vastaukseksi lujasti -puristettiin. - -Yksi heistä nosti Hellen ylös: - --- No kappas vaan, mitenkä pitkäksi tämä pikku herra on venynyt siitä -kuin viimeksi nähtiin! -- virkkoi hän. - --- Niin, -- liitti toinen ihastellen ja muuttaen mälliä toiseen -poskipieleen, -- ja rouva se on niin nätti, kuin olis vast'ikään -päässyt rippikoulusta. - --- Jaa-a! -- virkkoi kolmas, vilkaisten setä Fransiin. -- Sopii maar -tuon herran tuossa iloinen ollakin. Ei kummakaan, jos hiukan henkeä -salpaa. - -Mies oli huomannut Frans sedän hengittävän lyhyeen. - --- Niin no, onnea vaan ja lykkyä! -- puhelivat miehet, jäähyväisiä -sanoessaan. - -Jonkun matkan päässä yksi heistä kääntyi ympärinsä ja katsahti tuohon -pieneen taloon, joka välkkyi auringon paisteessa. - --- Lysti niitä on katsella, noita tuossa, on niinkin, -- lausui -hän pitkäveteisesti. Hän ei saattanut vetää silmiään pois kolmesta -olennosta ovella tuolla. - --- On maar, -- myönsi toinen; -- on sillä miehellä syytä iloinen -ollakin. - -Ja sitten he läksivät liikkeelle, sylkäisivät poikki tien ja kulkivat -edelleen. Tietämättänsäkin he sitten huokasivat kukin. - -Mutta setä Frans pani kätensä Kaijan vyötäisille ja katsoi hänen -silmiinsä, ilosta loistaviin. - --- Yhden ainoan vuorokauden kuluessa on minulla ollut niin paljo -onnea, ett'en enää elämäpäivinäni voi köyhäksi tulla, -- virkkoi hän. - --- Isä! -- huudahti Helle, huomattuaan riemuisan helyn hänen -äänessään. -- Onko sitä aina niin iloinen, kun naimisiin menee? - -Setä Fransilta pääsi nauru, heleä ja sydämellinen. - --- Tietysti, poikaseni! -- sanoi hän ja veti Kaijan mukanansa sisään. - --- Sitten menee Helle naimisiin ja, -- julisti piltti sanomattoman -arvokkaasti, tepastellen kädet housujen taskussa perässä. - -Kalastajan emäntä oli sillä välin koristanut tuvan yltä yleensä -keltanarsisseilla, joita kansa sanoo pääsiäisliljoiksi. Niitä -oli ruukuissa pöydillä ja akkunalaudoilla, niitä oli seppeleenä -valkoisella pöytäliinalla ja suurissa, keltaisissa kimpuissa -öljytaulujen ympärillä. - --- Ne tuoksuavat melkein liian väkevästi, -- sanoi Kaija, lykäten -hihallaan muutamia syrjään. -- En ole milloinkaan nähnyt niin paljoa -pääsiäisliljoja yhdessä paikassa. - --- Minä pidän niistä, -- virkkoi setä Frans, -- ottaen muutamia -kappaleita käteensä. -- Niistä johtuu mieleeni muuan kummallinen, -pieni hautuumaa, jonka näin poikana. Se oli Jyllannissa, ylämaassa, -jonne olin joutunut kesälomalla kerran. Pieni se oli ja autio, -mutta seurakuntalaisten oli tullut tavaksi istuttaa pääsiäisliljoja -kaikille haudoille. Niitä oli kirjavinaan joka paikassa. Pääsiäisenä -siellä haudat yhtenä kultana kellersivät, ja auterena nousi tuoksu -ilmaan tuhansista kukanteristä. Kaikki ne siellä veisasivat -pääsiäisvirttä. Usko minua: en ole ikinä kuullut ihanampaa -pääsiäishymniä. - --- Sinä kuulet aina niin paljon ihanaa...! -- virkkoi Kaija, -myhähtäen, hajamielisenä. Hän ei tiennyt miksi, mutta äkkiä tuntui -niin painostavalta. Mitään ajattelematta, hän otti kukkaset setä -Fransin kädestä. Tuokion kuluttua hän nousi ja kokosi kaikki kukkaset -pöydältä ja pani ne akkunalaudalle. - --- Miksikä noin? -- kysyi setä Frans kummastellen. - --- En tiedä, -- vastasi Kaija, -- iski mieleeni vain. - -Heti aamiaisen jälkeen aikoi Kaija lähteä merenrannalle, mutta setä -Frans sanoi ensin kirjoittavansa kirjeen. Lähteköön Kaija vain -edeltäkättä pojan kanssa; hän tulee vähän ajan perästä. - -Hän suuteli Kaijan kättä, sormuksen kohtaan juuri, ja myhähtäen -painoi Kaija lämpöiset huulensa samaan paikkaan. - -Ovella seisoi setä Frans, katsellen heidän tanssiansa -päivänpaisteista tietä myöten, -- sillä astuneet he ei, vaan -tanssivat: Kaija kevein, iloisin askelin, poika lyhyin hypyin, ja -kun hän siinä ajatteli, että nuo kaksi ovat nyt hänen omiansa koko -elinajan, -- silloin hänet valtasi onnentunne, niin voimallinen, että -hän ehdottomasti otti sydämestään. - -Niinkuin on olemassa suruja, niin kirpeän tuskallisia ja niin -raastavan epätoivoisia, ikäänkuin olisivat saaneet armon iskeä -uhrinsa heti kuolijaksi, samoin on ilojakin, niin valtavia, että -luulisi niitten repäisevän rinnan kahtia. - -Setä Frans oli vähitellen niin tottunut äkillisiin iskuihin, että jos -hänen päällensä tällä hetkellä olisi kova suru sälytetty, niin hän -olisi sen kantanut voimakkailla harteillaan kautta koko elämänsä, -mutta tämä nyt hänelle suotu onni oli yht'aikaa niin suuri ja niin -uusi, ett'ei hän kestänyt sitä. - -Hän astui verkalleen tupaan. Tuo kirjeen kirjoittaminen oli ollut -pelkkä tekosyy. Oikeastaan hän oli tuntenut tarvitsevansa lepoa. - -Hän istahti tuvan nurkassa pienen pulpetin ääreen, joka toimitti -kirjoituspöydän virkaa. Ja välittömästi, ilman varsinaista aikomusta, -hän otti povitaskustaan esiin vanhan säästöpankki-kirjan ja alkoi -hajamielisenä selailla sitä. - --- Hyvä on, että aikoinani panin pojankin varalle jotain, -- luuli -hän ajattelevansa. -- Tästä puolin ei säästöistä puhettakaan. - -Hän myhähti ja selaili edelleen, ajatellen jotain aivan toista... -Kirja oli asetettu Hellen nimelle. - -Monen vuoden kuluessa hän oli uskollisesti pannut säästöön Kaijan -varalle, mutta Hellen syntymästä saakka oli kaikki siirretty pojan -nimiin. Uusi kontto oli avattu sinä päivänä, jolloin Kaija ensi -kertaa oli puhunut lapsesta. - -Hän pani kirjan pulpetille ja nousi ylös. Hän tunsi äkillisen -puistutuksen; häntä vilutti... Hän astui akkunaan. Lämpimänä, leveänä -juovana hulvahti päivänpaiste häneen. - --- Sinä ihana aurinko! -- lausui hän välittömästi. Hän kuuli jotain -räpytystä ruutua vasten: perhonen leyhytti siinä siipiään. Heti sen -jälkeen hän kuuli kottaraisten vihellyksiä. Hänen mieleensä johtui -vanhasta aamulaulusta se säe, jossa puhutaan linnuista: - - "he elosta, valosta kiittävät riemuisin kielin." - --- Kun kerran itse siivet saan, -- mietti hän, -- niin ensi työkseni -lennän Jumalan valta-istuimen juureen kiittämään riemuisin kielin -Kaijasta ja pojasta. - -Hän myhähti niin omituisesti. Ei hän itsekään tiennyt, miksikä hän -nyt juuri tuota ajattelee... se oli tullut muutoin vaan. - -Hänestä tuntui jotain nousevan hänen otsalleen, jotain hikipisarain -tapaisia, ja hän aikoi vetää nenäliinan taskustaan, pyyhkiäkseen ne -pois. - -Samalla hän otti taskustaan pienen paperinkin esille. Se oli muuan -kirje, jonka hän vuosi sitten oli kirjoittanut Kaijalle, ja jota hän -siitä pitäin oli taskussaan säilyttänyt. - --- Nyt minä sen revin rikki, -- arveli hän; -- saatanhan nyt kaiken -sen sanoakin hänelle. -- Mutta äkkiä hän päätti toisin ja pisti -kirjeen säästöpankki-kirjan lehtien väliin. - -Samalla hän oli kuulevinaan Kaijan äänen hänen vieressään kuiskaavan -hänelle, niinkuin eilenkin illalla: "Voi, kuinka minä rakastan -sinua... rakastan... rakastan sinua, Frans!" Hän oli näkevinään -hänen kulkevan kapeata metsäpolkua, taluttaen Helleä kädestä ja -toistaen uudestaan ja yhä uudestaan noita sanoja sillä hehkuvalla -äänen helyllä ja sillä syvällä tunteellisuudella, joka ainoastaan -_hänen_ äänessään asui: "Voi, kuinka minä rakastan sinua... rakastan -sinua...!" Ja tuo ajatus teki setä Fransin niin onnelliseksi, niin -sanomattomasti, niin riemullisesti, niin täydellisesti onnelliseksi! - -Hän oli kuulevinaan Kaijan kutsuvan häntä ja nousi ylös, mennäkseen -häntä vastaan. Mutta samassa jalat pettivät. Hän horjahti takaperin, -löi päänsä kovasti pulpetin laitaan ja kaatui sitten raskaasti -lattialle. Verta tirskahti moniahta pisara pienestä haavasta -niskaan... mutta sitä hän ei tuntenut enää... hänen sielunsa liiteli -loittona jo... korkealla yli polkujen kaikkein... kaukana maailmasta, -kaukana... - -Hymy oli jähmettynyt hänen huulilleen, ja siinä se yhä oli jäljellä -todistamassa sitä runsasta onnea, jota hän oli tuntenut. - -Ei ole tässä ihanassa maailmassa, tässä kärsimysten maailmassa kukaan -kuollut suloisemmin kuin setä Frans: - -Hänen sydämensä pakahtui onnesta! - - * * * * * - -Kaija ja Helle kävelivät metsässä, kevään kukkia poimien. -Niitä olikin heillä jo suuri kimpullinen. Kaija haki varsinkin -sinivuokkoja, sillä "niistä isä niin paljon pitää". - --- Mutta näistä kans! -- sanoi Helle, nostaen korkealle muutamia -suuria voikukkia. - --- Niin kyllä, poimi vaan. - -Ja he poimivat, posket lämpöisinä, punaisina ja loistavin silmin. - -He vierähtelivät paksussa, pehmeässä sammalikossa ja hyppelehtivät -hennossa, vehreässä ruohikossa, välittämättä siitä, että se oli -märkää. Väliin he löivät nenänsä vastakkain pulleain mättäitten -yli, tavoitellessaan samaa kukkaa. Helle nyki koko ajan vai lyhyitä -varsia ja sai usein pelkän terän, ja kun hänen sitten piti kerätä -kukat käteensä, putosivat ne hienojen hyppysten välitse maahan yhtä -nopeasti kuin olivat maasta nousseetkin. Mutta äidin kukkavihko -suureni suurenemistaan ja kävi yhä moninaisemmaksi. - --- Tämä pannaan pöydälle hänen eteensä; se saa katsella kevättä hänen -silmissään, -- ajatteli Kaija. Ja hän poimi poimimistaan uutterin -sormin, laulellen: - - Sisässä mustan maan, - Sisässä mustan maan - _Yhden_ sielun luo käyn asumaan. - - Maasta kauas pois, - Maasta kauas pois - _Yhden_ kanssa mielein lentää sois. - -Mutta viimeisessä värsyssä hän äkkiä pysähtyi ja alkoi tähystellä -metsän rinnettä kohti, kädellään suojaten silmiään: pitkääpä hän -kirjoittaakin kirjettä, koska yhä viipyy! - -Selittämätön levottomuus valtasi hänet... se on kaiketi vaan -tuommoinen äkillinen ikävän puuska. - --- Isä kirjoittaa liian kauan, -- virkkoi hän Hellelle. -- Nyt -paistaa päivää häneen akkunasta. Minä kadehdin aurinkoa. Lähdetäänpäs -ja kopautetaan akkunaan. - -Ja he läksivät käsi kädessä kiitämään taloa kohti. Kaija pysähtyi -pienen arkihuoneen akkunan alla. Toinen puolikas akkunaa oli auki. -Hiekka narahteli hänen jalkainsa alla, senvuoksi hän astui varotellen -ja viittasi Helleäkin kulkemaan varpaillaan. - -Ensin hän kävi piloillaan kyyrysilleen ja kopautti päivänvarjollaan -ruutuun... sitten hän pani hattunsa täyteen vasta poimimaansa kevään -ihanuutta ja pisti sen akkunasta sisään. - - "Minä ruusuja tielles kylvän nyt." - -Niin hän laulahti. - -Mutta kun ei vastausta kuulunut, nousi hän varpailleen ja kurkisti -matalasta akkunasta sisään. - -Helle ei enää milloinkaan elämässään unohtanut sitä parahdusta, joka -nyt äidiltä pääsi! Se soi hänen korvissaan kauan aikaa vielä... hän -heräsi siihen unestaan vielä vuosia jälkeenpäin. - --- Äiti! -- huudahti poika, tarttuen häntä hameesen. -- Äiti, mikä -tuli? - -Mutta äiti ei voinut vastata. Huuliaan myöten kalmanvaaleana -hän syöksi poikansa ohitse tupaan, ja niin huimat olivat hänen -liikkeensä, että poika, yhä pidellen hameesta kiinni, kaatui kumoon -portaille. - -Hän parahti kovasti huutamaan, ei niin paljoa kivusta kuin -säikäyksestä, mutta äiti ei hänestä välittänyt. Hän nyyhkytti -lattialla ruumiin päällä ja huusi yhä rajummin ja rajummin: - --- Frans, Frans! Etkö kuule minua? Vastaa, Frans, vastaa! _Ethän_ ole -kuollut, sehän on mahdotonta nyt, kun meille elämä vasta alkoi! Minä -en voi antaa sinua pois... en tahdo, en _tahdo!_... Mutta jos olet -mennyt pois... voi!... niin ota edes minut mukaasi! Osoita minulle -sen verran laupeutta, että otat minut mukaasi! - -Mutta vastausta ei kuulunut. - --- Yksin! yksin! -- nyyhkytti hän. -- Koko elämänajaksi yksin!... Ei -iloa enää! Ei iloa milloinkaan enää! - -Helle tuli onnahdellen avonaisesta ovesta tupaan ja oli -juoksemaisillaan äitinsä luokse, mutta pysähtyi äkkiä ja alkoi kädet -seljän takana äkkiä astua takaperin tuon hengettömän olennon ohitse -lattialla. - --- Hirvittää, -- virkkoi hän vain, -- hirvittää. Mutta äiti kävi -kiihkoihinsa ja kääntyi häneen hehkuvin silmin: - --- Mikä sinua hirvittää, poika? -- kuiski hän. -- Hänkö, joka osoitti -sinua kohtaan enemmän kuin äidinrakkautta. Mene! - -Ja Helle hiipi kaukaisimpaan nurkkaan ja itki katkerasti. Mutta -hetken perästä hän uskalsi jälleen tulla esille ja pysähtyi äitinsä -viereen. - --- Ei Helleä hirvitä enää, -- sanoi hän. - -Elämällä on synnynnäinen kammo kuolemaa vastaan, ja tietämättänsäkin -oli poika tupaan tullessaan tuntenut samaa. Nyt oli hänen pelkonsa -hälvennyt. - -Hän seisoi aivan ruumiin ääressä ja toisti luottavalla, hennolla -äänellään: - --- Ei Helleä enää hirvitä. - -Vihdoin hän pani pullean kätensä setä Fransin käteen, mutta hätkähti, -tuntiessaan, kuinka kylmä se on. - -Kaija ei huomannut häntä ensinkään. Hän oli painanut päänsä vainajan -rintaa vasten, kuullakseen sydämen tykytystä, mutta turhaan. - -Hänestä tuntui kuin olisi hän koko ajan huutanut kovalla äänellä, -mutta todellisuudessa olivat huulet lujasti puristuneet yhteen. Ei -äännähdystäkään niistä. - --- Äiti! -- virkkoi poika, vetäen häntä hameesta. -- Kutsu isää! - -Mutta silloin äiti rupesi nauramaan niin kovaa ja rajusti, että -poikanen kauhistuneena juoksi ovelle, ja emäntä tuli ulkoa, kaikki -säikähtäneet lapset perässään. - --- Herra siunatkoon! -- huudahti emäntä, tehden ehdottomastikin -ristinmerkin. -- Lyhyet oli hää-ilot! - -Raskaita, määränperäisiä askeleita kuului samassa ulkoa. Kalastajat -ne siellä palasivat takaisin. Emäntä juoksi avonaiseen akkunaan ja -viittasi heille: - --- Tulkaa, hyvät ihmiset, auttamaan! - -Miehet tulivat verkalleen ja pysähtyivät ääneti ovelle. Salavihkaa -he pyyhkäisivät kyyneleet, joita tipahteli alas ruskeille, -päivettyneille poskille... Kaksi heistä nosti sitten ruumiin -varovasti ylös, niin keveästi kuin olisi ollut lapsen ruumis vain. -Kolmas nosti Kaijan ja kantoi hänet hellästi makuuhuoneesen, laskien -hänet vainajan viereen. Ääneti he sitten jälleen hiipivät pois. Ei -tehnyt heidän mieli puhua. - -Emäntä, joka seisoi Helle sylissään, yritti varotellen huomauttamaan: -eiköhän rouva ottaisi poikaa viereensä, tämä kun on niin kovin -suruissaan. Mutta Kaija ei kuullut hänen sanojaan. - -Tällä hetkellä ei pojassa ollut hänelle lohdutusta..., syytöstä -pikemminkin: olihan hän kerran ennenkin uhrannut setä Fransin hänen -tähtensä! Olihan hän huutanut silloin Herran tykö: Pelasta poika! -Pelasta hänet, maksoi minkä maksoi!... Ehdottomastikin hän käänsi nyt -silmänsä pojasta pois joka kerta kuin tämä läheni. Vihdoin vei emäntä -Hellen omalle puolelleen, ja puolen tunnin perästä poika kuului jo -telmivän siellä muitten lasten kanssa. - -Kaija istui kyyrysillään vuoteessa koko päivän, yhä tuijottaen noihin -hienopiirteisiin, kalpeihin kasvoihin vieressään. Hän näki, kuinka -juonteet kangistumistaan kangistuvat... kuinka iho pingoittuu ja -kellastuu... huulet käyvät sinisiksi. - -Hän kietoeli sormensa ympärille pehmeätä hivuskihermää, joka oli -pudonnut vainajan ohimolle, ja uudestaan, yhä uudestaan hän painoi -suunsa noita kylmiä huulia vastaan, jotka hän eilen oli suudellut -niin lämpöisiksi. - -Hän vietti nyt surun juhlahetkeä... keskellä kuoleman kamalan -hiljaista ylevyyttä... kaikki muu maailmassa tuntui hänestä nyt -niin pieneltä. Itse Hellekin, joka hamaan tähän päivään asti oli -rajattomasti hänen olemuksensa täyttänyt ja ollut kuin osa häntä -itseänsä, -- Hellekin oli hänen mielestään nyt niin pieni, niin -kaukainen. - -Tuntui kuin ei hänellä enää olisi mitään tekemistä Hellen kanssa, -istuessaan tuossa ja katsellessaan lempeänsä kadonnutta. - -On aikoja naisen elämässä, jolloin lapset ovat hänelle pääasia... hän -on kärsinyt tuskia heidän tähtensä... he ovat tarvinneet häntä... he -ovat tyydyttäneet hänen rakkautensa janon, hänen pyrkimyksensä saada -osoittaa hellyyttä ja uhrautuvaisuutta... mutta kun kuoleman suuri -hetki lyö, silloin mies ja vaimo jäävät jälleen kahden kesken, ovat -yhtä kuin ennenkin... kaikki muu jää syrjään... ja silloin nainen -huomaa, kenenkä omana hänen sydämensä on ollut. - -Jotain tällaista lienee Kaija tuntenut, vaivalloisesti noustessaan -ylös ja lukitessaan kummatkin ovet, sekä arkihuoneen että eteisenkin, -jott'ei kenkään, ei edes Hellekään, pääsisi sisään. - -Hän ei tiennyt itsekään, mikä kalvava katumuksen tunne hänen -sisimpiänsä jäyti, hänen istuessaan tuossa, vainajata katsellen ja -tajuttomasti huojutellen ruumistansa. Mutta äkkiä hän huomasi, mitä -se on, ja silloin hän parkuen heittäysi hänen päällensä. - --- Minähän olen sinut surmannut! Minä olen sinut surmannut! -- -vaikeroi hän. -- Ensin minä kavalsin sinut toisen miehen tähden, ja -kun minun sitten oli valittava sinun ja pojan välillä, minä valitsin -pojan! Nyt on Jumala rangaissut minua! - -Ja tuo ajatus hirvitti häntä niin, että hän istui kokonaisen tunnin, -kyyneltäkään vuodattamatta, kädet polvensa ympärillä, eteensä -tuijottaen. - -Äkkiä hän tunsi ruumiissaan vilunväreitä ja tietämättänsäkin nousi -ylös kävelemään lattiata edestakaisin. - --- Äiti! Äiti! Päästä sisään! -- kuului hento ääni ulkoa, ja hän -avasi hiljaa oven, mutta sulki sen jälleen heti, kun poika oli tullut -sisään. - -Helle kulki ääneti lattian poikki. Hänellä oli pieni esiliina täynnä -kevään kukkasia. - --- Isän kukkasia! -- virkkoi hän, ojentaen tuoksuavaa tukkua äitiä -kohti. Kaija sieppasi ne joutuisasti ja pisti vainajan pääpuoleen. - --- Huomenna poimitaan lisää, -- virkkoi hän, -- joka päivä me -poimimme näin paljon. Sun leposijanasi on oleva kokonainen meri -kevättä täynnä. - -Mutta kukkain tuoksu se jo yksistään valtasi hänet: hän kätki -kasvonsa vainajan kylmiin käsiin ja hyrähti itkuun. - -Helle hiipi hiljalleen hänen viereensä. Ensin hän arkaillen katseli -isää. Mutta hymyn huomattuansa, hän rohkaisi mielensä. Hyvilläänhän -isä on tuossa, koskapa noin hymyilee. Ja ymmärtäväisesti nyökäytti -poikanen päätään hänelle... kerran ja toisenkin... Ja sitten hän -nykäisi äitiä hihasta... hieman hän pelkäili äitiä tänään, mutta -koetti olla miestä ja nykäisi vielä kerran, niin että äiti vihdoin -kohotti päätään. - --- Katsos, -- sanoi poikanen, -- isä hymyilee! - -Äiti loi silmänsä hänen katseensa suuntaan, ja nyt hänkin huomasi -sen. Hän näki, kuinka hymy täyttää koko kasvot. Hän näki, kuinka se -heiastaa kangistuneilta huulilta, ikäänkuin vastalauseena kuoleman -kammolle, kuni suojana kuolon kylmyydeltä... hän näki sen loistavan -valona keskellä pimeyttä. - --- Jumalan kiitos, sinä kuolit iloisena! -- kuiskasi hän, -- -näkemättä, mikä tuleva oli, sillä _nyt_ sinä tuskin olisit -jaksanut sitä kestää, vai olisitko? Et olisi jaksanut kestää sitä, -tietäissäsi, että ero sinusta on palasiksi repivä minun sydämeni... -repivä verkalleen, mutta varmaan. - -Hänen äänessään oli jotain niin epätoivoista, että Helleltä mieli -masentui. - -Miks'ei isä vastaa mitään? - -Hän hiipi pääpuoleen ja nousi varpaisilleen, paremmin nähdäkseen isää. - -Hänestä tuntui niin omituiselta, hänen teki mieli kuulla isän ääntä. -"Isän pitää leikkiä Hellen kanssa!" puhui hän vakuuttavasti, tarttuen -isän kankeaan käteen, joka oli hervahtanut alas sängystä. Mutta pian -hän päästi sen jälleen irti. - --- Isän pitää leikkiä Hellen kanssa, -- toisti hän itku kurkussa. - -Mutta Kaija sysäsi hänet kiivaasti pois. Puukkoina pojan sanat häntä -vihloivat. - --- Turha on isää huudella, -- virkkoi hän; -- ei isä voi kuulla sinua. - -Silloin alkoi suuria, pyöreitä kyynelkarpaloita vieriä Hellen -poskille: niin kauas kuin hänen muistonsa ulottui taaksepäin, ei -koskaan ollut sitä hetkeä eikä sitä paikkaa, ett'ei isä olisi voinut -häntä kuulla... ja nyt äiti tuossa sanoo, ett'ei maksa huudellakaan. - --- Isä ei voi kuulla Helleä! -- niin hän vaikeroitsi pienessä -sydämessään, ja itki niin, että olisi luullut sen pakahtuvan. - -Mutta silloin hän äkkiä tunsi äidin ottavan hänet syliinsä ja -puristavan häntä lämmintä rintaansa vastaan. - --- Voi Helle, Helle! -- haasteli hän hiljaa lapselleen! -- Emme me -kyllin sittenkään saa itkeneeksi häntä, joka tuossa on. - -Ja poikanen tunsi kuumia kyyneleitä myötäänsä putoilevan hänen -kiharaiseen päähänsä... tuntui kuin polttaisivat oikein... - -Ei Helle tiennyt, mitä kuolema on, ei ollut hänellä aavistustakaan -siitä, kuinka armottomasti se ihmisiä toisistansa erottaa, mutta... -tuossa isä makaa niin kamalan hiljaa eikä tahdo vastata, kun häntä -kutsuu, -- siksi Helle itkee. - -Kaija kantoi hänet viereiseen huoneesen. - -Pöydällä oli setä Fransin kello. Hän vilkaisi siihen ja hämmästyi: -kello jo oli lähemmäs seitsemän... Minnekä oli saanut koko päivä? -Oliko hän istunut tuolla sisässä vainajan luona kuusi pitkää tuntia? - -Hän kutsui emännän ja nosti hänen avullaan Hellen vuoteen -arkihuoneesen. Senjälkeen hän rupesi verkalleen riisumaan poikaa. - --- Miks'ei Helle saa nukkua isän luona? -- kysyi Helle. - --- Siks' että pitää antaa isän olla rauhassa. Kirkas hymy elähti -lapsen kasvoilla. - --- Herääkö isä aamulla? - --- Ei, ei... Älä kysele enää, -- hän hillitsi väkivoimalla itkun, -- -olehan hiljaa vain. - -Emäntä seisoi hetkisen, katsellen rouvan kalpeita, rasittuneita -kasvoja. Sitten hän meni ulos, mutta palasi jälleen, tuoden -tullessaan suuren kupillisen höyryävää kahvia ja vehnäleipää. - --- Rouvan pitää syödä hiukan, -- virkkoi hän, -- muutoin te tulette -kipeäksi. - -Kaija puisti vaan päätään, tuskin katsahtaenkaan ruokaan. - -Silloin emäntä pikastui, niin että posket hehkuivat. - --- Mitäs te luulisitte hänen arvelevan tästä tämmöisestä? -- kysyi -hän, viitaten päällään makuuhuoneesen. -- Ei ikinä hän sitä hyvänä -pitäisi, että te surette itsenne kuolijaksi, niin kauan kuin teillä -on tuo tuossa, mistä huolta pitää, -- emäntä osoitti Helleä, joka -seisoi yöpaita sylissään, nyyhkien äskeisen kovan itkun jälkeen. - -Kaija katsahti ylös, herättyään emännän kiivaasta äänestä. Näytti -kuin tämä ääni olisi pudistellut häntä, niin että hän toipui kuni -horroksista. - --- Emäntä on oikeassa, -- arveli hän itsekseen, -- emäntä on -oikeassa. Vieraanpa vainenkin piti tulla sanomaan minulle, mikä minun -velvollisuuteni on. - -Sanaakaan virkkamatta hän meni pöydän ääreen, otti tuon suuren -kahvikupin käsiinsä ja joi sen lämpöisen, höyryävän sisällyksen -loppuun, mutta lykkäsi sitten inholla tarittimen luotansa. - --- Kiitos hyvästä tahdostanne, -- sanoi hän. -- Viekää loput pois; -min'en jaksa muuta. - -Emäntä ymmärsi, ett'ei tässä pakottelemiset ensinkään auta. Hän oli -tyytyväinen, että oli rouvan saanut edes juomaan kahvia, ja hiipi -tyytyväisenä pois. - -Kaija oli sillä välin pannut Hellen jo vuoteesen. - --- Äiti laulaa Hellelle! -- sanoi poika, pannen tapansa mukaan -kätensä ristiin iltarukoukseen. - --- Ei äiti voi laulaa tän'iltana, Helle. Ymmärtämisen ilme välähti -pojan kasvoilla. - --- Ettäkö isä siitä herää? - --- Ei, ei, mutta... -- hän oli ymmällä, mihinkä kätkeytyä kaikilta -näiltä lapsen-omaisesti hellittämättömiltä kysymyksiltä, joita -myötäänsä uudistui, ja jotka armottomasti raastoivat hänen syviä -sydänhaavojansa... - -Hän luki hiljaa iltarukouksen. Ennen hän oli tavallisesti laulanut -sen. Helle oli ilmeisesti tyytymätön. - --- Huomenna sinun pitää laulaa, -- sanoi hän. - -Äiti nyökäytti myöntyvästi: hänestä tuntui hyvältä saada -pitennys-aikaa edes huomiseksi. - -Hän istahti tuolille vuoteen ääreen, mutta Hellen ei tullut unta -silmiin. - --- Kuka huomenna Hellen kanssa leikkii, kun ei isä voi? -- kysyi -poika, nousten istuvilleen vuoteessa. -- Kuka Hellen kanssa Blankkaa -köröttää? Ja kuka auttaa äitiä ja Helleä, kun ei isä enää kuule? - --- Olehan hiljaa nyt! -- kehoitteli äiti. -- Huomenna puhutaan siitä. - -Vastenmielisesti paneusi Helle maata jälleen, mutta ajatukset ne yhä -työtänsä tekivät pienissä aivoissa. - --- Helleä isä ainakin kuulee. -- Noin lohdutteli poikanen itseään, -kunnes pienet, raskaat silmäluomet vihdoinkin painuivat kiinni. - -Huomattuansa pojan nukkuneen sikeästi, Kaija nousi ylös. Samassa -sattuivat hänen silmänsä säästöpankki-kirjaan pöydällä. "Hellelle" --- niin oli kanteen kirjoitettu, ja hän huomasi sen päivätyksi juuri -sinä päivänä, jolloin hän oli ensi kertaa puhunut setä Fransille -lapsesta. Hän tiesi nyt, mitä tuskaa setä Frans mahtoi silloin -tunteakaan, -- Kaija tunsi sen, kuin olisi tulisilla pihdeillä hänen -omaa rintaansa revitty... Ja näitten tuskain tuloksena oli ollut -neljän vuoden taistelu toisen tähden! - -Ja tuo uhri se oli kannettu setä Fransin omalla hiljaisella -tavalla: ei siinä ollut vähintäkään melun nostamista, ei rahtuakaan -hempeämielisyyttä, aina vaan hienosti huomaavaa menettelyä. Nyt -Kaija ymmärsi, miksikä setä Frans viime vuosina oli niin laihtunut, -vaikka hän näennäisesti oli iloinen ja reipas: hänhän oli niukasta -palkastaan käyttänyt vain puolen omiksi tarpeikseen. - -Hänet valtasi äkillinen luulevaisuus: Oliko setä Frans rakastanut -tätä lasta, joka ei edes ollut hänen omansakaan, rakastanut enemmän -kuin omaa elämätänsä, enemmän kuin häntä? Pitihän toki setä Fransin -tietää, että katkerin suru, mikä saattaa Kaijaa kohdata, on se, että -setä Frans otettaisiin häneltä pois. - -Ja päästyään tämän ajatuksen päähän, hän pysähtyi, ääneensä -vaikeroiden: "Enkös minä itse ilmoittanut hänelle, että silloin kuin -minun oli valittavana jompikumpi heistä, minä valitsin lapsen!" - -Katkeria kyyneliä virtasi hänen sormiensa lomitse kirjalle... tällä -hetkellä hän ei niitäkään muuta kerjännyt kuin kuolemaa. - -Silloin hän huomasi kellastuneen kirjeen pistävän esille kirjan -lehtien välitse...Omalle armaalleni, oli kirjoitettu kuorelle Frans -sedän selvällä, rohkealla käsialalla. Ja hän tarttui kirjeesen, kuni -hukkuva tarttuu laudanpalaseen. - -Hän luki kirjeen ja luki sen uudestaan ja taas uudestaan, ja yhä -lievemmin ja lievemmin kyynelet vuotivat. Tuntui kuin olisi raskas -paino nostettu pois hänen rinnaltaan: setä Frans oli hänelle anteeksi -antanut! Näin luki kirjeessä: - -"Oma Armaani! Jos minä sattuisin lähtemään pois ennen Sinua, ja Sinä -jälleen vaipuisit niihin raskaisin ajatuksiin, jotka Sinua ovat niin -kovasti vaivanneet aina Hellen taudin ajoilta asti, niin tahdon -sanoa Sinulle: älä anna niille milloinkaan valtaa. Jokainen äiti -olisi tehnyt samoin. Vai etkö usko minun näkevän, _nyt_ näkevän, -että Sinun rakkautesi minua kohtaan on suurempi kuin mikään muu!. -Tiedän kyllä hetken olleen, jolloin mieleni löi pahaksi, jolloin minä -joissain määrin tunsin olevani loukattu siitä, että Sinä ikäänkuin -panit Hellen minun edelleni... mutta minä olen sen koommin oppinut -ymmärtämään, ett'ethän Sinä toisin _saattanutkaan_ menetellä. Äläkä -koskaan luule, että se olisi ollut Sinun mahdollistakaan. Silloin et -olisi se, mikäs olet. Nyt tiedän, että nainen on _suurin_ vaimona -vasta sitten kuin _ennen kaikkea_ on äiti. Vai etkö luule minun -tietävän, että todellisuudessa me kaksi olemme aina yhdessä, niin -korkeissa kuin syvissäkin? Etkö luule minun tietävän, että meistä -kahdesta kerran tulee yksi, siinä merkityksessä nimittäin, että -kaikki ympärillämme käy pieneksi meidän rakkautemme voiman rinnalla, -sen riemun rinnalla, että tämä rakkaus elää, ja sen tiedon rinnalla, -ett'ei se milloinkaan kuole!" - -Hiljalleen luisui kirje hänen syliinsä, hänen itsensä laskiessa -sydämensä sykintää. Ja hän ymmärsi, että ellei hän olisi saanut lukea -tätä kirjettä, lukea juuri tällä hetkellä, niin hänen mielensä olisi -käynyt sairaammaksi kuin hän olisi jaksanut kestääkään. - -Setä Frans oli pelastanut hänet kaikesta pahasta -- -mielensairaudestakin. - -Kaija meni vainajan luokse jälleen, haluten nähdä hänen kasvojansa. -Hän laskeutui polvilleen vuoteen viereen ja painoi päänsä hänen -kylmää rintaansa vasten. Niin rakas oli setä Frans hänelle, ett'ei -hänessä ollut rahtuistakaan kuolemankammoa. - -Hän kavahti pystyyn, kuullessaan kirkonkellojen soivan. Hän -muisti äkkiä, että nythän on pääsiäinen. Varpusten sirkutuksen ja -kottaraisten vihellyksen kautta raivasi maalaiskirkon kellojen kumu -tiensä Kaijan luokse, täyttäen puoli-avonaisesta akkunasta sisään. -Eilen ne soivat hääkelloina; tänään ne soivat ruumiskelloina. - -Kaija katsahti hymyä Frans sedän kasvoilla, ja silloin hänen -mieleensä johtuivat nämä säkeet: - - "... niin riemuista meidän on muistaa nyt, - Että taivaissa kellot soivat." - -Hänestä tuntui tällä hetkellä niin luonnolliselta, että setä Frans -kuoli juuri pääsiäispäivänä. Kauan hän istui, pidellen vainajan kättä -omassaan. Sitten hän laskeutui vaatteet päällä hänen viereensä ja -vaipui syvään uneen. Vasta päivän sarastaessa hän heräsi, tuntien -painostusta, raukeutta, niinkuin ainakin suuressa surussa. - -Hän nousi ylös. Silloin hän huomasi muutoksen noissa kasvoissa, joita -hän oli rakastanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja nopeasti -hän veti hurstin niitten ylitse. Hän muisti, mitä setä Frans itse oli -sanonut, heidän seisoessaan äiti vainajan ruumiin ääressä: "Miksipä -katselisit enää? Se, mikä jäljellä on, ei ole kaunista." - -Ei! hän ei tahdo nähdä häntä enää, kädestä vain häntä vielä pitelee, -tuosta suuresta, lujasta ja sittenkin pehmeästä kädestä, johon hän -niin usein oli turvallisesti omansa laskenut. - -Nyt hän pani kätensä Frans sedän käteen, ilman vähintäkään -kuolonkammoa, ja niin hän jälleen vaipui uneen... Kottaraiset tuolla -ulkona heräilivät jo... varpusilla oli puuhaamista pesissään... -aamuruskon ensimmäiset säteet alkoivat pukea purppuraan kalastajan -tuvan pikkuruutuisia akkunoita. - - - - -19. - - - Sen on jäljissä verta, - Sydänverta, näät, - Kuin kastetta joi se... - Voi, aurinko tuo, - Jok' _ois_ paistanut, sammui - Ja pimeän toi se. - -Kolmen päivän perästä läksi vähäinen saattue verkalleen kulkemaan -Höistrupin rannasta Rödvigiä kohti. Eellimmäisenä oli ruumisarkku, -kevään kukkasten ja talvikkojen verhossa, sen jäljessä vanhat -maalaisvaunut, joissa istui nuori nainen pienen pojan kanssa. -Hiljaista käymäjalkaa ajettiin tietä myöten, ja raskasta oli kulku, -raskasta, niinkuin surun pitkät hetket, ja hidasta kuni kyynelvuo, -joka ei milloinkaan lakkaa juoksemasta. - -Nainen istui vetäyneenä vaunujen kolkkaan ja muisteli heidän -häämatkaansa. - -Tätä, juuri tätä samaa pehmeähiekkaista tietä myöten he olivat -ajaneet moniahta päivä sitten, yhdessä... niin yhdessä... luvattuun -maahan! Tässä paikassa, harmaan virstanpatsaan kohdalla, setä Frans -oli syleillyt häntä ja kuiskannut: "Nyt päästiin rajan yli." Ja -tuolla metsänveräjällä hän oli kumartunut eteenpäin ja kaikkein -kirkkaimmalla hymyllään sanonut: "Luuletko, että koko avarassa -maailmassa missään on kahta niin onnellista kuin me?" - -Ei, ei; tietysti ei missään. - -Ja nyt hän palajaa yksin siihen kotiin, jota toinen niin suurella -huolella oli laitellut häntä varten! Ei, ei yksin... onhan hänkin -mukana... saattaahan tästä nähdä arkun, kun kallistakse vaunuista -ulos... nähdä, kuinka siellä vuokot päätään nyökyttelevät ja orvokit -sinisinä siintävät ja hyasintit päätään kohottelevat lyhyissä -varsissa. Kaija tiesi hänen lepäävän tuolla keskellä keväimen elämää -ja myhäilevän kuolemalle... - --- Missä isä on? -- kysyi Helle äkkiä. - -Poika oli istunut koko matkan, pienet kädet kiinni äidin kädessä, -sanaakaan sanomatta. Nyt hän katsahti äitiä tutkivasti silmiin ja -kysäisi uudestaan: - --- Äiti, missä isä? - --- Isä läksi edeltä, -- vastasi toinen, kääntyen pois. - -Äiti ei tahtonut säikäyttää lapsen mielikuvitusta, selittämällä, -mikä merkitys arkulla on. Sen vuoksi ei poika ollut saanut nähdäkään -sitä, kun se tuotiin. Emäntäkin oli kielletty puhumasta siitä pojalle -mitään. - -Mutta Helle oli pikkuinen, uskollinen sielu... hän oli koko ajan -mielessänsä aprikoinut, että on se sentään väärin lähteä pois ja -jättää isä yksikseen tuonne tupaan. Hän ei voinut ymmärtää, että -se tapahtuu äidin tahdosta, ja vaikka niinkin olisi, niin ei Helle -ainakaan sitä tahdo, sillä eipä isäkään koskaan jättänyt Helleä -yksikseen, ei milloinkaan. - --- Helle ei tahdo lähteä pois isän luota, -- sanoi hän päättävästi. - --- Ei sinun tarvitsekaan... isä läksi edeltä, kuulethan! - --- Minne? - -Tuskastuneena äiti katsahti noihin lapsenkasvoihin: eikö noista -kyselyistä viimeinkin jo tule loppua? Mutta silmät ne katsoivat -häneen niin vakavasti ja niin ehdottomasti vastausta vaativina, että -äiti huomasi mahdottomaksi kierrellä. - --- Minnekö? -- vastasi hän verkalleen ja ikäänkuin väkisin. -- Niin, -mistä minä tiedän? Ylös tuonne kohti aurinkoa... ja kauas maailmasta, -kauas! - --- Maailmasta kauas!... -- toisti Helle. Tuohan kuuluu ihanalta, -aivan kuin saduissa, joita isä oli kertonut. Toistaiseksi hän tyytyi -tähän selitykseen. Mutta hetken kuluttua hän taas nykäisi äitiä -kädestä. - --- Noin se isä aina teki, kun junassa kuljettiin, -- sanoi poika, -vetäen henkeänsä nopeasti ja raskaasti. - -Kaija tuijotti häneen, sanaakaan sanomatta. Onko mahdollista, -että lapsi oli huomannut jotain, mitä hän itse ei ollut ensinkään -nähnyt?... Olinko minä ollut niin kokonaan hää-iloni vallassa, niin -kokonaan onneni huumauksissa, ett'en ollut nähnyt enkä käsittänyt -mitäkään muuta? Minä, joka puoli vuotta sitten tuskissani valvoin -öitä, peljäten Frans sedän kuolevan! - --- Kuinka minä viime aikoina vainenkaan olin saattanut olla niin -käsittämättömän huoleton? -- ajatteli Kaija. - -Ei hän osannut edes aavistaakaan, ei suunnillekaan, että ihminen -saattaa kuolla onnesta! Surusta ja kaipauksesta kyllä, sen hän -saattaa käsittää, mutta -- onnesta! Mahdotontahan on kuolla onnesta. - -Äkkiä johtui hänelle mieleen se pieni runo, jolla oli ollut niin -salaperäisen suuri merkitys hänen elämässään: - - Ja elämä kirjan - Nyt lehdille piirrot - Veripunaiset viskoi. - -Hän muisti, kuinka hän kerran oli himoinnut elämän kokemuksia... -olkoot ne sitten valoisia tai synkkiä, kunhan vaan kaikki valkoiset -lehdet tulisivat täyteen... Ja nyt ne olivat täyteen kirjoitettuja -kaikki! Hän näki ne kaikki edessään: takana oleviin oli piirretty -suruja ja pettymyksiä, toivoa ja odotusta ja hehkuvaa iloa... ja -edessä oleviin katkeraa itkua ja sanatonta tuskaa!... - -Mitä arvoa onkaan hänen elämällään nyt? Eikö olisi paljoa parempi, -jos hänkin makaisi setä Fransin kanssa kirstussa, kevään kukkain -keskellä, joita hän nyt tuskin sietää ajatellakaan... - -Eikö hän kaipaa Kaijaansa niin voimallisesti, että se saisi -Jumalankin tahdon taipumaan, niin että hänenkin suotaisiin kuolla?... -Niin... Hän kuuluu kutsuvan Kaijaa. - -Tiesihän Kaija ilonsa nyt kuolleen pois... miksipäs setä Frans ei -kutsuisikaan häntä? - --- Isä pitää Hellestä, -- virkkoi hento ääni hänen vieressään, -hitaasti ja juhlallisesti, ja Kaija säpsähti, sillä niin -ihmeellisesti nämä kolme sanaa olivat vastanneet hänen kysymykseensä. - --- Niin, niin, -- puheli hän. -- Isä pitää Hellestä; senvuoksi hän ei -kutsukaan; hänen käy sääli Helleä, jos hän kutsuu äidin pois. - -Mutta Helle katsoi äitiinsä, käsittämättä mitään. Hän oli tuossa -seurannut omaa lapsellista ajatuksenjuoksuansa ja palannut aina -takaisin siihen, että väärin oli lähteä isän luota pois. - -Siitä syystä hän oli ääneen sanonut itsekseen: "Isä pitää Hellestä", -samalla ikäänkuin huomauttaakseen, kuinka uskollinen hän tunteissansa -on. Sanoista oli tullut ikäänkuin uusi lausuntamuoto hänen omalle -pienelle, intoisalle rakkaudellensa, eikä hän lainkaan ymmärtänyt, -miksikä äiti niin kiihkeästi häntä suutelee niitten tähden. Samassa -saavuttiin asemalle, ja Hellellä oli kyllä tekemistä, katsellessaan -arkkua, jota viedään rautatie-vaunuun, ja äitiä, joka astuu jäljessä, -silmät kankeina, tuijottavina. - -Vaistomaisesti ja ikäänkuin jotain tuntematonta asiata aavistaen, oli -poikanen ajatuksissaan pannut nuo kukkaset yhteyteen isän kanssa. -Ja hän päätti, että kun äiti ei ole enää niin kovin murheellisen -näköinen eikä purista häntä niin lujasti kädestä, silloin hän -tiedustaa häneltä tätä seikkaa. - -Junaan tultua hän kumminkin nukkui ja makasi, monista ajatuksistaan -väsyneenä, aina siihen asti, kunnes istui ajurinvaunuissa, jotka -hiljalleen vierivät arkun perässä kappeliin. Perille tultua Helle -tahtoi hypätä maahan, mutta äiti käski hänen pysyä paikoillaan, -kunnes hän tulee takaisin, ja tämän sanoi äiti niin päättävästi, -ett'ei hän rohjennut panna vastaan ensinkään. - -Äiti viipyi hänen mielestänsä peräti kauan poissa, vaikk'ei sitä -kestänyt kuin muutamia minutteja. Vihdoin hän tuli. - -Ajuri käänsi päätään, kysyen, minne ajetaan. - --- Niin, minne? -- sävähti hänessä. Häntä puistutti, ajatellessaan, -kuinka kauhealta on tuntuva astua häätaloon ilman häntä... Mutta -samassa hän huomasi, että sehän on ainoa paikka, missä hän suojaa -saa. Oman kotinsa hän saattaa hävittää, mutta ei Frans sedän. -Siellä, missä setä Frans oli asunut kaikki nämä vuodet, -- siellä, -missä kaikki pienimmätkin esineet olivat Frans sedän lempeän käden -asettamia ja nyt vaan odottelevat häntä, -- siellä, missä hänestä -aina on tuntuva, että täällä setä Frans asuu, -- siellä täytyy -hänenkin olla. - --- Studiestraedelle! -- sanoi hän joutuisasti, ja vaunut läksivät -vierimään. - --- Eikö mennä kotia? -- virkkoi Helle nureissaan, kun huomasi -ajettavan aivan outoja katuja. - -Äiti nyökäytti päätään, mutta ei vastannut mitään. - -Ajatuksissaan hän parhaillaan ajoi Frans sedän kanssa häätaloon, -sydämessä kaikki se viiltävä kipu, mikä ihmisparan rintaa milloinkaan -on raadellut hirveinä hetkinä elämässä. - -Portille saavuttaessa hän huomasi, kuinka koko huoneusto on -juhlallisesti valaistuna, ja tuokion ajan hänestä tuntui kuin olisi -tämä kaikki unta vain. Mutta sitten hän muisti, että tänä iltanahan -heidän oli määrä palatakin kaupunkiin. Setä Frans oli kaiketikin -lähtiessään käskenyt emännän sytyttämään kynttilät. - --- Jospa edes olisi unohtanut! -- vaikeroitsi Kaija. - --- Jospa edes olisivat kynttilät palaneet loppuun, meidän tullessamme! - -Mutta kynttilät loistivat akkunoissa armottoman kirkkaina. - -Hän maksoi ajurin ja laahusti ylös portaita, taluttaen Helleä kädestä. - --- Onko isä tullut kotia? -- riemuitsi poika, kun oli tultu tutun -oven eteen. - -Äiti pudisti päätään, mutta ei voinut vastata; tuntui kuin sanat -olisivat takertuneet kulkkuun. - --- Entäs avain! -- iski hänen mieleensä. -- Onko mulla avainta? - -Mutta samassa aukeni ovi sisästäpäin, ja vanha emäntä -- sama, -jonka luona setä Frans oli asunut jo kaksikymmentä vuotta -- seisoi -kynnyksellä, suuri ruusuvihko kädessä. - --- Terve tultua! -- lausui hän ja niiasi syvään, mutta nähtyänsä -kivettyneen ilmeen Kaijan kasvoissa, hän säikähti niin, että pudotti -vihkon lattialle. - --- Jes'-siunatkoon! Missä herra? -- huudahti hän. - --- Vast'ikään saatoin hänet kappeliin, -- vastasi Kaija niin kamalan -soinnuttomalla ja vieraalla, kumealla äänellä, että itsekin oudosteli -sitä. - --- Voi sitä rakasta, nuorta herraa! Hän, joka oli niin hyvä -ja lempeä, se siunattu mies! -- puheli vanha emäntä, päätään -huojutellen, kyynelten väkistenkin syöstessä ryppyisille poskille. -Silloin kietoi Kaija kätensä hänen kaulaansa ja puhkesi valtavaan -itkuun. - -Vanhus sulki hiljaa ulko-oven, silitti kädellään Hellen kiharaista -päätä ja avasi oven arkihuoneesen. - --- Älkää nyt, rouva kulta, suuttuko minuun, -- virkkoi matami, -ikäänkuin anteeksi pyydellen ja osan-ottavasti taputellen nuoren -rouvan kättä, -- mutta herrahan se itse tilasi... kukkaset... ja -kynttilät... ja sampanjat... ja kaikki. - -Kaija ei vastannut mitään. Unissa-kävijän tavoin hän astui kynnyksen -yli. Juhlallinen valaistus, hieno kukkain tuoksu tuli häntä -vastaan. Siinä oli kaikkea: tunnelmaa... kukkain tuoksua! Ruusuja -ja orvokkeja... orvokkeja suurin osa, sillä niitä Kaija eniten -rakasti... niitä oli kaikkialla, minne vaan silmänsä loi... mutta -hän, jonka oli määrä tuoda hänet tähän luvattuun maahan, hän makaa -kappelissa kylmänä... hengetönnä! Ei, ei hengetönnä... koko minun -sieluni nousee tuota vastaan: hänen henkensä on _täällä_, näissä -suojissa. - -Hän vaipui tuolille vanhan, pyöreän pöydän ääreen... siinä oli suuri -vihkollinen keltaisia la reine ruusuja, orvokkeja, myrttejä ja vihkon -ympärillä varsin ohut, valkoinen silkkinauha. "Rakelille", -- niin -siihen oli merkitty pienillä, kultaisilla kirjaimilla. Tunteittensa -valtaamana hän kätki kasvot käsiinsä. Hänen pitäisi -- niin Kaijasta -tuntui -- panna silmät kiinni ja olla näkemättä enempää, muutoin -sydän pakahtuu. - -Samassa kuului nopeita, kiireisiä askeleita viereisestä huoneesta, ja -Helle juoksi sisään. - --- Isää ei ole missään, -- sanoi hän, ja äänessä vapisi itku. Hän -oli käynyt kaikki huoneet läpi, yhä vaan siinä mielessä, että kyllä -isä lopultikin löytyy, mutta sitten hän tuli makuuhuoneesen, missä -amppeli paloi kahden tyhjän vuoteen kohdalla. Silloin hänen mielensä -maseni, ja hän palasi takaisin äidin luo. - --- Eikö lähdetä kotia nyt? -- sanoi poika, arasti vilaisten äitiinsä. - -Äiti teki väkinäisen ponnistuksen ja koetti myhähtää. Hän nousi ylös, -pitäen poikaa kädestä. - --- Kotonahan me olemme, -- virkkoi hän. -- Me olemme siellä, missä -isä asui, ja minne hän tahtoi meidänkin muuttavan. Katsos, kuinka hän -on pannut kaikki kuntoon sinua varten. Tuossa on paukkuruoska, tuossa -ohjakset! Ja täällä ruokasalissa on sinun pikkuinen lelupöytäsi ja -sen päällä uusi suuri rumpu. - -Helle tarttui heti rumpuun, mutta laski sen pian pois käsistään. - --- Ei Hellen tee mieli leikkiä, kun ei isä ole mukana, -- virkkoi hän -alakuloisena. -- Tekiskö sinun? - --- Ei! -- Kaija heitti epätoivoisen katseen ylt'ympäri näitä -huoneita: kaikki siinä näytti kutsuvan häntä, joka on poissa; kaikki -ikäänkuin huutelee hänen nimeänsä ulos hiljaisuuteen. Hän astui -verkkaan ja otti esille yhden noita pitkiä merenvaha-piippuja, sen, -jota setä Frans oli polttanut, työtä tehdessään... Hyväillen hän sitä -painoi poskeansa vasten, kunnes pieni käsi kävi hänen käteensä ja -väsynyt ääni virkkoi: - --- Helleä nukuttaa. Helle menee maata. - -Äiti saattoi hänet makuuhuoneesen, toi hänelle illallista ja -riisui hänet. Hän pani sitten poikansa pieneen rautasänkyyn, joka -lähtöpäivänä oli tuotu tänne. - -Poika loikoi vuoteessaan, katsellen äitiänsä suurin, kysyvin silmin. - --- Missä isä? -- kysyi hän jälleen, kun äiti suuteli häntä, sanoen -hyvää yötä. - --- En tiedä, Helle,... kenties hän on taivaassa. - --- Miks'eikäs äiti ja Helle ja? - --- Siks'että... siks'että... ett'ei kukaan avaa meille ovea. - --- Miks'ei! Eikös ne kuule meitä? - --- Ei. - --- Ota sitten tuo suuri ruoska ja paukauta, niin kyllä Jumala kuulee. - --- Ei kuule, Helle! - --- Ota rumpu sitten, se isän iso rumpu! Eikös Jumala sitäkään kuule, -vai? - --- Pelkään, ett'ei Hän kuule sitäkään. - -Helle huokasi syvään ja uupui uneen siinä tiedossa, että taivaasen -mahtaa olla kauhean pitkä matka, paljoa pitempi vielä kuin Höistrupin -rannalle. - -Kaija palasi arkihuoneesen. Emäntä tuli sisään ja tarjosi hänelle -leivoksia. - --- Voi sentään! Voi sentään! -- puheli emäntä. -- Kaikki tuo tuossa, -kaikki se on vainaan näpelehtimää teille, rouva! Oisittepa nähnyt, -minkä näköisinä nuo myöpelit tänne tuotiin!... E-hei, mutta kyllä -rouvan nyt pitää syödä jotain, -- lisäsi hän, nähdessään Kaijan -pyörittävän vaan päätään. -- Kaa'anko ma lasin sampanjaa? - -Hän tarttui ryppyisellä kädellään sampanjapulloon, mutta Kaija -pidätti hänet. - --- Antakaa olla! -- sanoi hän. -- Säästetään se, kunnes Helle... -kunnes Helle kasvaa niin suureksi, että voi olla ilman minua... -juokaa sitten minun hautajaisissani sitä... Mutta ei niistä oikeita -hautajaisia tule, matami Rasmussen, hääkemut niistä tulee, sellaiset, -ett'ette te ole niitä unissakaan nähnyt. - -Matami Rasmussen loi himmeät silmänsä maahan, kohdatessaan tuon -luonnottomasti säihkyvän katseen. - --- Jumal'armahda tuon ihmis-paran järkeä! -- ajatteli hän. - -Mutta Kaija oli ottanut pöydältä kukkavihkon ja katseli nyt sitä. Hän -unohti, että huoneessa on toinenkin. - --- Itse hän on tähän kukkaset valinnut, -- virkkoi hän hiljaa. - --- Itse tietenkin! Itse hän kävi puutarhurin luona viimeisenä iltana -ja määräsi tarkasti jok'ikisen kukan. Ruusuja siihen, sanoi, panna -pitää runsaasti ja myrttejä hyvin monta, mutta eniten orvokkeja, -sillä orvokeista, sanoi, Rakel enimmin pitää, sanoi. - -Kaija myhäili: tuntui kuin olisi kuullut Frans sedän oman äänen -sanovan: "Rakel". - --- Ja katsokaas, rouva, tuota vaskitaritinta tuolla ruokasalissa! -Itse hän sen omin käsin kiillotti sinä aamuna kuin läksi... "Katsokaas, -matami Rasmussen", sanoi hän, nostaen sen minun eteeni, "ettekö -luule, että hän näkee kuvaisensa tuossa?" -- "No näkee maar niinkin", -vastasin minä. "Tuo on melkein liiankin nätti." Oisittepa kuullut, -kuinka hän nauroi silloin! "Ettepä sentään tiedä, matami Rasmussen", -sanoi, "kuinka somat ovatkaan ne kasvot, jotka tässä kuvaisensa -näkee!" sanoi. - -Kaija nousi. Hän ei sietänyt kuulla sen enempää. - -Syntyi hetken äänettömyys... Ei kuulunut kuin seinäkellojen nakutusta. - -Kaija ajatteli kylmää, pimeätä kappelia, jossa Frans sedän kirstu nyt -seisoo, ja häneen nousi raju halu saada hänet takaisin vielä tänä -iltana ja panna hänet tähän rauhalliseen huoneesen, johon hän omin -käsin oli kaikki valmistanut tuliaisiksi. - --- Luuletteko, että kirstu saisi seisoa täällä muutamia päiviä? -- -kysyi hän äkkiä. - -Emännällä kädet yhteen kauhistuksesta. - --- Herrainen aika, rouva! Ettehän aikone kuljettaa vainaan ruumista -paikasta toiseen? Antakaa te vaan hänen olla rauhassa siellä, missä -on. Ja mitäs sanoisivatkaan muut asukkaat talossa? Tässä kaupungissa -on tapana viedä kuolleet talosta pois; ei niitä sisään kanneta. Kaija -käänsi hänelle selkänsä. - --- Kurjia pelkureita! -- ajatteli hän. -- Te pelkäätte niin kauheasti -kuolemaa, ettekä sittenkään ole mistään asiasta maailmassa niin -varmat kuin siitä. - -Hän astui muutamia askeleita ovea kohti. - --- Kas niin, matami Rasmussen, -- sanoi hän, -- menkää levolle nyt. -Hyvää yötä ja kiitoksia! - --- Hyvää yötä! Rouva kutsuu vaan, jos mitä tarvitsee. - --- Kiitos! - -Hän saattoi ovelle tuon puheliaan vanhuksen ja kiersi oven lukkoon. - -Senjälkeen hän alkoi sammutella kynttilöitä. - --- Upeimmat unelmani! -- ajatteli hän, sammuttaessaan ensimmäistä. - --- Koko meidän yhteis-elämämme loppumaton onni! -- mietti hän, -sammuttaessaan toista. - --- Kaikki mun pyyteeni ja odotukseni! -- vaikeroi hän, astuessaan -kolmannen luo. - --- Ja kaikki mun toiveeni kaunoisista kätkyistä, jotka keijuvat niin -hiljaa! -- viilsi hänen rinnassaan viimeisen kynttilän kohdalla. - -Mutta silloin hän puhkesi itkuun, niin sydäntä särkeväiseen kuin -ainoastaan se nainen saattaa itkeä, joka tietää menettäneensä -korkeimman onnen. - - - - -20. - - - Hämärissä me istumme usein, - Sitä muistellen, - Sitä ystävää, joka meiltä - Niin kauas men'! - - Poski poskessa istumme tässä - Me rinnakkain, - Ja lyhdyn valossa silmät - Luo kyyneltä vain. - -Hautajaisten jälkeisenä päivänä hän kuljeskeli kuin unissa-kävijä -ylt'ympäri. Ei hän haastanut kenenkään kanssa eikä ajatellut muuta -kuin omaa syvää suruansa. - -Tuntikausia hän käveli edestakaisin tyhjissä suojissa, missä kaikki -muistot puhuttelivat häntä _hänen_ äänellään. - --- Kuinka minä olen tyhjiin hukannut elämän meiltä molemmilta! -- -Näin hänen iski mieleensä joskus, ja silloin löi sydän niin lujaa, -että jok'ainoa sykäys teki kipeätä. - -Väliin hän lensi tulipunaiseksi, ajatellessaan sitä päivää, -jolloin hän oli antaunut miehelle, jota hän ei rakastanut, sillä -välin kuin se mies, jolla olivat kaikki hänen ajatuksensa, istui -hänen vieressään todistajana! Ja silloin hän oli aina kuulevinaan -piskuisten huutoja. Ne itkivät häntä, nuo hennot äänet, ne kutsuivat -häntä jostain kaukaa... ja hän ojensi käsivartensa niitten luo, mutta -hervautti ne jälleen alas, synkkää, kolkkoa epätoivoa täynnään: nyt -hän hän ei enää voi heitä saavuttaa. - -Illalla hän istui Frans sedän kirjoituspöydän ääreen, mutta ei -rohjennut avata sitä. Hän pelkäsi menehtyvänsä kalvavaan ikäväänsä... -pelkäsi nähdäkään hänen käsialaansa. - -Mutta kerran illalla hän tarttui hänen kynäänsä ja kirjoitti -puhtaalle lehdelle hänen luentovihkoonsa. Hän kirjoitti varsin -hitaasti ja loppuun päästyään pani vihkon kiinni, kirjoittamaansa -lukemattakaan: - - Hiljaiset askelet - Täynnä surua niin! - Ei ne äännä, ei pauhaa, - Ne hiljalleen - Vain huojuen käy - Ja etsivät rauhaa. - On kuin katsois ne tänne, - Mut katseessa vain - On itku ja huoli... - Voi aatokset nuo, - Jotk' _ois_ aateltu, mutta - Ne haihtui, kuoli! - - Raskahat askelet, - Haavoissa niin - Ja kaihosta hurjat! - Vailla neuvoa ne, - Tiet' ei tunne he, - Näin kulkevat, kurjat! - Ja mukana heillä - On astuissansa - Vain muistot nuivat... - Voi, puheet nuo, - Jotk' ois puhuttu, mutta - Kaikk' unhottuivat! - - Kuiskivat askelet... - Niiden tie käy pois, - Se kauas johtaa. - Mut uudestaan - Ne palaa taas - Ja muiston kohtaa: - Sen jäljiss' on verta, - Sydänverta vain - Kuin kastetta joi se... - Voi aurinko tuo, - Jok' _ois_ paistanut, sammui - Ja pimeän toi se... - - * * * * * - -Joka päivä hän kävi Hellen kanssa hautausmaalla. Siellä hän istui -kuin marmoripatsas itseensä vajonneena, kunnes Helle, joka oli -leikkinyt hautakivien välissä, tuli saapuville ja herätti hänet, -kovalla äänellä ilmoittaen, että hänen on nälkä. - -Silloin hän nousi ja meni poikansa kanssa kotia yhtä koneen-omaisesti -kuin oli tullutkin. - -Hellestä alkoi tuntua yhä selvemmin, ett'ei äiti enää ole hänen -luonansa. Ei hän tiennyt, miksi, mutta niin vaan tuntui, kuin ei äiti -olisi kotonakaan. Hellen oli ikävä häntä... tuntui samallaiselta kuin -silloinkin kuin äiti oli Norjassa, vielä ikävämpikin, sillä olihan -hänellä isä silloin luonaan. - -Poika huokasi oikein sydämen pohjasta ja rupesi miettimään, millä -keinoin saisi äidin takaisin kotia. Isä kyllä neuvoisi, se on vissi -se, mutta äitihän sanoo, ett'ei isä kuule, vaikka häntä huutaiskin... -ja taivaasen on niin hirmuisen pitkä matka!... Entäs jos ottaisi -ja telefonoisi! -- iski hänelle äkkiä mieleen. Hän muisti niin -selvään, kuinka hän kerran oli äkkiä ruvennut pelkäämään pimeässä ja -telefonilla pyytänyt Jumalalta kynttilää ja oli saanut sen heti. - -Varminta sentään olis, niin hän mietiskeli, soittaa ensin Jumalalle, -sillä mitenkäpä sen isän muutoin löytää!... saattais Jumalakin -luulla, että Helle on unohtanut hänet... Ei, kyllä hän saa äidin -takaisin kotia... jahka tästä vaan ilta tulee, sillä Jumalan kanssa -on paras puhua illalla, kun on pimeä. Ja poikanen liikkui ja hääri -koko päivän, kasvoilla hiljainen toivo. Hän jaksoi tuskin odottaa -sitä hetkeä, jolloin oli päässyt vuoteesensa, ja äiti mennyt pois, -sammutettuaan kynttilän. - -Kaija istui arkihuoneessa kattolampun alla, silmissä tuo kankea, -tuijottava, poissaoleva katse, joka viime aikoina oli käynyt hänessä -niin tavalliseksi. Äkkiä hän kuuli viereisestä huoneesta Hellen -äänen. Hän nousi kuuntelemaan. - --- Halloo! -- kuului hento ääni ensin arjistellen, sitten kovemmin -ja rohkeammin. -- Onko Jumala kotona?... Kiitos... Kuules nyt, hyvä -Jumala! Etkö Sinä tiedä, missä isä on? Äiti sanoo, että hän on Sinun -luonasi... Halloo! Onko se isä? Auta nyt Helleä, että saatais äiti -kotia taas. Ei äiti enää ole Hellen luona... - -Äiti kuunteli, hengityskään pidätellen... Kivettynyt ilme kasvoista -katosi, ja sijaan tuli syvä surumielisyys. - --- Poika on oikeassa, -- ajatteli hän. -- Enhän ole hänen luonaan -ollutkaan siitä saakka kuin Frans kuoli. Minun sieluni on ollut -kaukana täältä. Vainajalta olen unohtanut hänet, joka hengissä on. -Mutta tästä puolin on oleva toisin, toisin täytyy olla. - -Ja hän riensi makuuhuoneesen. - --- Äiti tulee! -- lausui hän, käyden polvilleen pienen vuoteen -viereen. -- Äiti tulee kotia Hellen luokse eikä koskaan enää lähde -pois, ei koskaan! - -Poikanen kietoi kätensä hänen kaulaansa, ilosta huutaen: - --- Kuuleepas isä Helleä! -- Ja sanomaton riemu raikui lapsen äänessä. - -Sen illan jälkeen Kaija otti elämäntehtäväkseen salata pojalta -surunsa, jott'ei riistäisi iloa hänen lapsuudeltaan. Hän pakotti -itsensä leikkimään pojan kanssa tuntimäärin ja teki muun osan päivää -kuumeen-omaisella innolla työtä. - -Hämärissä, kun valoa katulyhdyistä tuikahteli arkihuoneesen, istuivat -he Frans sedän vanhassa sohvassa... vierekkäin; aivan lähekkäin -toisiansa, poski poskessa kiinni... selvästi tuntien, ett'ei heitä -enää ole kuin kaksi. - -Hyvin usein Kaija silloin haasteli isästä, ja poikanen, -tarkkamuistinen kuin lapset konsanaankin, pisti aina väliin: "Niin -muistatkos silloin, kuin...?... Entäs silloin, kuin...!" - -Mutta väliin äiti istui aivan äänetikin, puristaen häntä vain -sylissään, kyynelten hiljaa virratessa pitkin poskia. Ja silloin -tuntui Hellestä niin kummallisen juhlalliselta, ja tietämättään hän -silloin vuodatti äidin kanssa kyyneleitä. - -Vasta sitten kuin äiti oli noussut ylös ja lamppu sytytetty, vasta -sitten Hellestä tuli tuo sama iloinen poika, joka päivälläkin oli -keikkunut ja juoksennellut. Ja silloin äitikin kokonaan unohti oman -itsensä ja kiintyi kokonaan poikansa leikkiin. - -Pojan nukuttua, hän luki korehtuuria myöhään yöhön, kumarruksissaan -kosteitten lehtien yli, joista vielä haiskahti painomuste, ja -pakottamalla pakottaen ajatuksiansa pysymään tässä työssä. Mutta kun -työ oli päätetty, pani hän käsivartensa pöydälle, painoi kasvonsa -niihin ja antautui kiihkoisasti surunsa valtaan. Silloin hän otti -esille vanhan luentovihkon, josta Frans sedän kuoleman jälkeen oli -tullut hänen ainainen ystävänsä ja uskottunsa. Siihen hän kirjoitti: - - Hämärissä me istumme usein, - Sitä muistellen, - Sitä ystävää, joka meiltä - Niin kauas men'. - - Poski poskessa istumme tässä - Me rinnakkain, - Ja lyhdyn valossa silmät - Luo kyyneltä vain. - - Ja tuhansin mietteitä hiljaa - Nyt ennättäy, - Mut tuhansin tein ne poiskin - Taas kauas käy. - - Ne kaikki on kaihoa kovaa, - Niin kiihkeää, - Tuhat yhdeksi käy, ja sydän - Sen ymmärtää. - - Niin se kaiho on syvä ja korkee, - Niin pohjaton, - Ett' aikain takana rajat - Ne sillä on. - - Hämärissä kun istumme kahden, - Niin useesti - Mua lapsen silmät katsoo - Tuoss' ääneti. - - Isän sanoja siinä silloin - Laps' muistelee, - Ja muistoja lapsenhuulet - Ne kertoilee. - - Ja lapsenkätöset luoksein - Ne kurottuu, - Ja lapsen-unia mielein - Taas uneksuu. - - Näin hämäriss' istumme usein - Me rinnakkain. - Ja lyhdyn valossa silmät - Luo kyyneltä vain... - - - - -21. - - - Suru on pyhäkkö, johon ei joukolla astuta. - Se on yksinäisten sielujen tyyssija... - tyyssija, johon pääsee kätkeytymään... - -Kaija pani tähdelle, että kenen kanssa vaan hän näinä aikoina -haasteli, aina hän sai kuulla saman lauseen mitä erillaisimmilta -ihmisiltä: "Onhan teillä _muistot_ elämänne kannattajina". Eivätkö -nuo ihmiset, eikö yksikään heistä ymmärrä, että ikävöivälle on -muistojen lohdutus Tantalon tuskia? Eivätkö he tiedä, että kaikki se -hivuttava kaiho, mikä sieluun on imeynyt, kasvaa muistoissa? - -Hänen täytyi naurahtaa, kuullessansa heidän puhuvan, sillä hän kyllä -tiesi, mitenkä asian laita on! Hän tiesi, että tuo "muistoista -eläminen" on pelkkä fraasi vain. Rakkaus saattaa siinä lämmitä, -uskollisuus kasvaa, mutta ihminen itse ei voi elää muistoista. Hän -vaatii jotain oleellista. Hän vaatii varmuutta kohtaamisesta siellä, -missä alat ovat avarammat, näyt korkeammat. - -Väliin hän luuli kuolevansa kaipauksesta, mutta hän eli vielä, -sillä ihminen ei kuole, niin kauan kuin hänellä on toivoa -jälleen-näkemisestä. - -Joskus kumminkin tuntui, kuin kaikki se suru, jolle hän Hellen -tähden niin väkivaltaisesti oli rakentanut sulut eteen, olisi -tukeuttamaisillaan hänet, ja silloin hänen täytyi päästää se -ilmoille, maksoi mitä maksoi. - -Silloin hän välisti pysäytti kadulla jonkun vanhan tuttavan, -saadakseen vaan purkaa sydämensä sisimpiä. - -Mutta uutena vaan suru jaksaa kiinnittää puoleensa ulkopuolella -olijata... sitten käy, niinkuin laulussa sanotaan: - - Ihminen kuoltuaan - On kuin laiva, min nielasi merten syl'... - Aallot jo mastojen löivät yl'... - Meri on ennallaan. - -Ensi kertaa kuultuansa noita tyhjiä sanoja ja nähtyänsä noita -kylmästi taammas vetäytyviä katseita, jotka ilmaisevat täydellistä -ymmärtämisen puutetta, hän vetäysi itseensä kuin etana kuoreensa... -ja hän alkoi käsittää, että suru on pyhäkkö, johon ei joukolla -astuta... että se on yksinäisten sielujen tyyssija... tyyssija, johon -pääsee kätkeytymään... - -Astuessaan katua pitkin, taluttaen Helleä kädestä ja yhden ja toisen -pysähtyessä puhelemaan hänen kanssaan, hän oli kasvoiltaan yhtä tyyni -kuin ennenkin, eikä silmäkään ollut kosteana itkusta, alati uhaten -puhjeta kyynelvirraksi. Mutta mustat renkaat olivat muodostuneet -silmäin alle ja tuskan juonne suupieliin. Kaiho kalvoi lakkaamatta -sydänalaa, mutta sitä ei huomannut kukaan... entistä lujemmin hän -vain puristi poikansa kättä, sanottuaan hyvästit, ja kulki pää -pystyssä ja suoraan kautta katujen, niinkuin hän kautta elämänsäkin -oli pää pystyssä ja suoraan kulkenut. Mutta syynä siihen, että hän -oli saanut tällaisen mielenlujuuden, oli pääasiallisesti muuan -sisällinen elämänkokemus. - -Eräänä iltana kevätkesästä hän oli mennyt Frans sedän haudalle. Muuan -pikku toveri oli vienyt Hellen vieraaksi kotiansa. Ensi kertaa nyt -Kaija uskalsi lähteä yksinään haudalle. - -Silloin valtasi hänet suru, syvempi ja raskaampi kuin milloinkaan -ennen. Tuntui kuin jotain sisässä jääksi jähmettyisi. - -Mutta äkkiä helähti kautta ilman huilun-omainen ääni, hento ja -hieno, syvä, pehmeä, keväimen lupauksia täynnä. Ritvasaarnissa, joka -taaksensa kätki erään hautakummun tien vieressä, istui kottarainen, -lemmestä laulellen. Tuossa se istui oksalla hänen edessään, keltainen -nokka levällään ilta-auringon paisteessa; pieni kurkkii se eli -myötäänsä, ja siivet ne ilosta vavahtelivat. - -Tuo kottarainen johdatti hänelle mieleen sen aamun, jolloin setä -Frans oli seissut hänen takanaan kalastajan tuvan kynnyksellä, äkkiä -kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, lausuen syvällä vapisevalla -äänellään: _"Yhden ainoan vuorokauden kuluessa on minulla ollut niin -paljo onnea, ett'en enää elämäpäivänäni voi köyhäksi tulla"_. - -Eivätkös nuo sanat koske häntäkin? Eikös hänkin ollut kerran -nauttinut samaa onnea kuin setä Frans? Ja eikö ollut se onni niin -runsas, että se riittää täyttämään kokonaisen pitkän, köyhän -elämän?... Eikös hän ollut saavuttanut inhimillisen onnen korkeinta -huippua sinä päivänä, jolloin hän setä Fransin kanssa oli mennyt -luvattuun maahan? Ja vaikka se taas suljetuinkin häneltä se maa, -niin olihan hän käväissyt siellä hänen kanssaan ja on kohtaava hänet -jälleen, niin varmaan kuin että kottarainen istuu tuossa, onnensa -huumauksessa armaastansa laulellen. - -Tahtoisiko hän vainenkaan vaihtaa kohtaloansa yhdenkään kanssa -noista ihmisistä, joita hän tiellään niin usein kohtaa, jotka eivät -milloinkaan ole tienneet, miltä tuntuu kohota ylös korkeimman aallon -leveimmällä harjalla, miltä tuntuu, kun epätoivoissaan syöksee meren -pohjaan? Eikö hän ole niin rikas, niin ylen rikas, tietäessään, että -hänellä on ollut ja yhä vieläkin on ja iät kaiket on oleva suuri, -ehjä rakkaus! - -Hän oli mielestänsä aina ollut vailla sitä, joka "personallisuuden -suoraksi oikaisee", niinkuin Frans sedän oli tapana sanoa. Hän oli -oivaltanut, kuinka hänen luonnossansa on niin paljo hajanaista... Nyt -oli surun raskas käsi koonnut sen yhteen, tuo samainen käsi, joka -kuni huviksi muovaelee ihmissydämiä, niinkuin kuvanveistäjä savea, -uurtaen syviä vakoja siihen, mihin ilo vaan piirteen vetäisee. - -Frans sedän kuolemasta saakka oli hän vihannut kevättä. Hän olisi -tahtonut, että olisi talvi, kylmä, pimeä talvi, päivänpaistetta -vailla. Kaikki tuo heräjävä elämä, joka raikuen laulaa ilmassa hänen -ympärillään, -- se on yhtä ainoata viiltävää pilkkaa hänen onnestansa -kadonneesta!... hänen, jonka täytyy yksin kuunnella ikuista hääriemua -luonnossa! Hän oli pistänyt sormet korviinsa, kuullessaan linnun -laulavan, laskenut uutimet alas, kun päivä akkunaan paistoi, paennut -kaikkea tuota valoa, jota hulmusi sisään hänen päällensä aamusta -varhain, myöhään iltaan. - -Nyt hän äkkiä käänsi kasvonsa aurinkoa kohti. Itsehän hän oli näin -sanonut: - - Pane piirteitäsi, - Elon armaan käsi, - Minkä hyväksi näät. - Ma kaikkehen taivun, - Ma nousen ja vaivun. - Oi kirjaani piirrä, - Sä säälimätä - Mut lehteä yhtään - Älä tyhjäksi jätä! - -Hän ei saa unohtaa noita lämmön ja valon ja voimain päiviä, vaikka ne -nyt ovat kadonneet. Totta kyllä, että päiviä: - - ... toisia tuli, - Hädän päiviä, niin; - Ilot tuskihin vaihtui - Ja murheisiin, - -mutta kumminkin: - - ... _kaikki, kaikki - Ne kestettiin!_ - -Hänen täytyy ottaa suru, niinkuin ilokin ehjänä. Ei auta, vaikka -hän tuhannen kertaa päivässä sanoisi itselleen, ett'ei hän voi olla -yksin, -- hänen _täytyy, täytyy_... vieläpä olla riemuissaan ja -iloita siitä, että hänellä on Helle. - -Hän nousi. Hän päästi kaikki keväimen tuhannet äänet viiltelemään -hänen rintaansa, kunnes ei enää kipeältä tuntunutkaan. Ja hän astui -sisään tuohon suureen yksinäisyyteen, joka riistää; elämältä ilon, -mutta ei riistä sen runsautta... joka verkalleen valmistelee ihmistä -viimeiseen yksinäisyyteen, kynnykselle sen oven, joka aukenee -iankaikkiseen riemun-yhteyteen! - -Kaikki elämän vähäiset surut ja vähäiset ilot ja suuret toiveet ja -suuret pettymykset -- ne olivat kuin hiekkajyväsiä, jotka juoksivat -hänen sormiensa lomitse. - -Ja näin hän pääsi niin pitkälle, ett'ei ollut hänellä kuin yksi ainoa -ilo: katsella luvattuun maahan, ja yksi ainoa sana: päivät ovat niin -pitkiä. - - * * * * * - -Sellaisena hänet näin, tyynenä kesäkuun iltana, joka melkein -huomaamatta vaihtui valoisaksi yöksi. - -Musikki oli jo aikaa sitten vaiennut, valot sammuneet, mutta yhä hän -vielä siinä istui. - -Mitä hän siitä välittää, että kaikki hänen ympärillään vaikenee, että -majakkatuli sytytetään yksinäiseen yöhön, ja että hiljaisuus ulapalla -tuolla synnyttää elävissä ihmisissä kummallisia käsityksiä tuonen -purresta, joka purjeet lepällään hiljaa liikkuu merenpinnalla!... -Ei kuolema häntä kammota... Ajatuksissaan hän istuu... eteenpäin -kumartuneena... hän katsoo _ohi_ kaiken, _läpi_ kaiken... Hehkuvin -silmin hän siinä istuu, tuijottaen kauas nuoruutensa lumottuun -maahan... - - - -***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SETÄ FRANS*** - - -******* This file should be named 52076-8.txt or 52076-8.zip ******* - - -This and all associated files of various formats will be found in: -http://www.gutenberg.org/dirs/5/2/0/7/52076 - - -Updated editions will replace the previous one--the old editions will -be renamed. - -Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright -law means that no one owns a United States copyright in these works, -so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United -States without permission and without paying copyright -royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part -of this license, apply to copying and distributing Project -Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm -concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, -and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive -specific permission. If you do not charge anything for copies of this -eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook -for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, -performances and research. They may be modified and printed and given -away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks -not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the -trademark license, especially commercial redistribution. - -START: FULL LICENSE - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full -Project Gutenberg-tm License available with this file or online at -www.gutenberg.org/license. - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project -Gutenberg-tm electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or -destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your -possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a -Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound -by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the -person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph -1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this -agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm -electronic works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the -Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection -of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual -works in the collection are in the public domain in the United -States. If an individual work is unprotected by copyright law in the -United States and you are located in the United States, we do not -claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, -displaying or creating derivative works based on the work as long as -all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope -that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting -free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm -works in compliance with the terms of this agreement for keeping the -Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily -comply with the terms of this agreement by keeping this work in the -same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when -you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are -in a constant state of change. If you are outside the United States, -check the laws of your country in addition to the terms of this -agreement before downloading, copying, displaying, performing, -distributing or creating derivative works based on this work or any -other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no -representations concerning the copyright status of any work in any -country outside the United States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other -immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear -prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work -on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the -phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, -performed, viewed, copied or distributed: - - This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and - most other parts of the world at no cost and with almost no - restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it - under the terms of the Project Gutenberg License included with this - eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the - United States, you'll have to check the laws of the country where you - are located before using this ebook. - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is -derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not -contain a notice indicating that it is posted with permission of the -copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in -the United States without paying any fees or charges. If you are -redistributing or providing access to a work with the phrase "Project -Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply -either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or -obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm -trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any -additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms -will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works -posted with the permission of the copyright holder found at the -beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including -any word processing or hypertext form. However, if you provide access -to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format -other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official -version posted on the official Project Gutenberg-tm web site -(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense -to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means -of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain -Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the -full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works -provided that - -* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed - to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has - agreed to donate royalties under this paragraph to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid - within 60 days following each date on which you prepare (or are - legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty - payments should be clearly marked as such and sent to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in - Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg - Literary Archive Foundation." - -* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or destroy all - copies of the works possessed in a physical medium and discontinue - all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm - works. - -* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of - any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days of - receipt of the work. - -* You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project -Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than -are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing -from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The -Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm -trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -works not protected by U.S. copyright law in creating the Project -Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm -electronic works, and the medium on which they may be stored, may -contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate -or corrupt data, transcription errors, a copyright or other -intellectual property infringement, a defective or damaged disk or -other medium, a computer virus, or computer codes that damage or -cannot be read by your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium -with your written explanation. The person or entity that provided you -with the defective work may elect to provide a replacement copy in -lieu of a refund. If you received the work electronically, the person -or entity providing it to you may choose to give you a second -opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If -the second copy is also defective, you may demand a refund in writing -without further opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO -OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT -LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of -damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement -violates the law of the state applicable to this agreement, the -agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or -limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or -unenforceability of any provision of this agreement shall not void the -remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in -accordance with this agreement, and any volunteers associated with the -production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm -electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, -including legal fees, that arise directly or indirectly from any of -the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this -or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or -additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any -Defect you cause. - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of -computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It -exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations -from people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future -generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see -Sections 3 and 4 and the Foundation information page at -www.gutenberg.org - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by -U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the -mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its -volunteers and employees are scattered throughout numerous -locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt -Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to -date contact information can be found at the Foundation's web site and -official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To SEND -DONATIONS or determine the status of compliance for any particular -state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. To -donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project -Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be -freely shared with anyone. For forty years, he produced and -distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of -volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in -the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not -necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper -edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search -facility: www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. - diff --git a/old/52076-8.zip b/old/52076-8.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index 1baeeac..0000000 --- a/old/52076-8.zip +++ /dev/null |