path: root/51795-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51795 ***

TAIVASKO VAI HELVETTI

y. m. humoreskeja

Kirj.

MARK TWAIN

Suomensi Toimi Juuti






Romelius'en Kirjakaupan kustantama Porissa, 1907.

Lounas-Osuuskunta i.l. kirjapainossa Porissa 1907.




SISÄLLYS:

 Kuolonsinetti.
 Taivasko vai helvetti?
 Kullankaivaja kertoo.
 Kivettynyt mies.
 Mitä on olla sanomalehtimiehenä Tennesseessä.
 Ihmissyöjä.
 Vilustumista vastaan.
 Siivoojattaret.
 Parturit.






KUOLONSINETTI


[Tämä kertomus puhuu siitä liikuttavasta kohtauksesta, josta
mainitaan Carlyles'n teoksessa "Letters and Speeches of Oliver
Cromwell." -- M.T.]


I.

Se tapahtui Oliver Cromwellin aikana. Eversti Mayfair oli nuorin
arvoisistaan upseereista tasavallan armeijassa, sillä hän oli
ainoastaan 30-vuotias. Mutta niin nuori kuin olikin, oli hän
vanha taisteluissa ahavoittunut ja tummentunut sotilas, sillä hän
oli alkanut sotilaselämänsä seitsemäntoista vuoden vanhana; oli
taistellut monissa tappeluissa ja niin askel askeleelta sotilaallisen
urhoollisuutensa vuoksi voittanut korkean virka-asemansa ja saanut
osakseen ihmisten arvonannon. Mutta nyt oli hän hyvin alakuloinen;
muuan varjo oli pimentänyt hänen valoisan uransa.

Oli talvi-ilta, ulkona myrskysi ja oli pimeä, sisällä vallitsi
alakuloinen äänettömyys, sillä eversti ja hänen nuori vaimonsa
olivat keskustelleet surustaan, lukeneet iltalukunsa ja rukoilleet
iltarukouksensa, eikä ollut enää mitään muuta tekemistä kuin istua
käsikkäin ja tuijottaa leimuavaan tuleen ja ajatella ja -- odottaa.
Heidän ei tarvitsisi odottaa kauan, sen he tiesivät, ja vaimoa
pöyristytti se ajatus.

Heillä oli pikku tyttö -- Abby, seitsenvuotias, heidän epäjumalansa.
Hän tulisi pian hakemaan hyväyö-suuteloaan, ja eversti sanoi:

-- Kuivaa kyyneleesi ja näyttäkäämme iloisilta hänen tähtensä. Meidän
täytyy silmänräpäykseksi unohtaa se mitä tulee tapahtumaan.

-- Kyllä, sen kyllä teen. Suljen kyyneleet sydämeeni, joka on
pakahtumaisillaan.

-- Ja meidän on alistuttava siihen kohtaloon, joka on osaksemme
tullut, ja kestettävä se kärsivällisesti, hyvin tietäen, että
mitä Hän tekee, sen tekee Hän oikeudenmukaisesti ja hyvässä
tarkoituksessa...

-- Ja me sanomme: tapahtukoon Sinun tahtosi. Niin, minä voin sen
sanoa koko ymmärrykselläni, koko sielullani -- toivon voivani sanoa
sen myöskin sydämelläni. Voi, jos sen voisin. Jos tämä armas käsi,
jota nyt puserran ja suutelen viimeistä kertaa...

-- Hiljaa, rakkaani! Hän tulee!

Yöpukuun puettu kiharainen pikku olento tuli ovesta ja juoksi isänsä
luo ja painautui hänen rintaansa vasten, ja isä suuteli häntä
tulisesti kerran, kaksi, kolme. -- Ei, isä, noin et saa suudella
minua; sinä satutat hiuksiani.

-- Voi, minä olen niin pahoillani, kovin pahoillani, annatko minulle
anteeksi rakkaani?

-- Kyllä, luonnollisesti, isä. Mutta _oletko_ pahoillasi? Etkö ole
olevinasi, vai oletko tosiaankin oikein kovin pahoillasi?

-- Kyllä, sen voit nähdä itsekin, Abby, -- ja hän peitti kasvonsa
käsillään ja oli nyyhkyttävinään. Lapsi sai ankarat omantunnon tuskat
huomatessaan, minkä surullisen tilan hän oli saanut aikaan, ja hän
alkoi itse itkeä ja puristella hänen käsiään ja puhella:

-- Isä, ole nyt kiltti ja älä itke; ei Abby sitä tarkottanut, Abby ei
enää milloinkaan tee niin. Kiltti pappa! -- Koettaessaan irroittaa
hänen sormiaan huomasi Abby isänsä silmät sormien takaa ja huudahti:

-- Ahaa, sinä ilkeä isä, sinähän et itkekään! Sinä vaan teeskentelet!
Nyt menee Abby äidin luo; sinä et tee oikein Abbya kohtaan.

Hän aikoi solua pois sylistä, mutta isänsä kiersi kätensä hänen
ympärilleen ja sanoi:

-- Ei, jää minun luokseni, rakkaani; isä oli ilkeä ja tunnustaa sen
ja on pahoillaan -- kas niin, anna hänen suudella pois kyyneleet --
ja hän pyytää Abbyltä anteeksi ja tekee kaiken, mitä Abby tahtoo
häntä rangaistuksekseen tekemään; nyt on kyyneleet suudeltu kuiviin
eikä kiharaakaan ole epäkunnossa -- ja mitä tahansa Abby vaan
käskeekin...

Niin solmittiin rauha, ja tuossa tuokiossa pääsi taas päivä näkyviin
ja säteili kirkkaana lapsen kasvoilla, ja Abby taputteli isänsä
poskia ja sanoi rangaistuksen:

-- Kertomus! Kertomus!

Hiljaa!

Vanhemmat pidättivät hengitystään ja kuuntelivat. Askeleita! Ne
kuuluivat epäselvästi tuulenhuminan seasta. Ne tulivat lähemmäs,
lähemmäs -- kuuluivat kovemmin, kovemmin -- menivät sitte ohi ja
vaikenivat. Vanhemmat huokasivat helpotuksesta, ja isä sanoi:

-- Vai niin, vai kertomus? Hauskako?

-- Ei, isä; synkkä.

Isä tahtoi vaihtaa sen johonkin hauskempaan, mutta lapsi piti
kiinni oikeuksistaan -- olihan näet sovittu, että hän saisi kaikki
mitä käskisi. Isä oli rehellinen puritaanisotilas ja oli antanut
lupauksensa -- hän tahtoi sen myöskin pitää. Abby sanoi:

-- Isä, älkäämme aina halutko hauskoja kertomuksia. Imettäjäni sanoo,
ettei ihmisillä aina ole hauskaa. Onko se totta, isä? Hän sanoo niin.

Äiti huokasi, ja hänen ajatuksensa liitelivät vaan surun maailmassa.
Isä sanoi lempeästi:

-- Se on totta, rakkaani. Murheiden täytyy tulla; se on surullista,
mutta totta.

-- Oi, kerro sitte tarina niistä, isä -- kolkko, niin että meitä
pöyristyttää ja että meistä tuntuisi siltä kuin koskisi se juuri
_meitä_. Äiti, tule lähemmäksi ja pidä kiinni Abbyn käsistä, niin
että jos tarina on hyvin kamala, on meidän helpompi sitä kuulla, kun
olemme lähekkäin. Nyt voit alkaa, isä.

-- Niin, oli kerran kolme everstiä...

-- Älä, ajatteleppas! Everstejä olen nähnyt! Olethan sinäkin eversti,
minä tunnen univormun. Jatka, isä.

Ja eräässä tappelussa olivat he rikkoneet käskyjä vastaan.

Nuo suuret sanat soivat hauskoilta lapsen korvissa ja hän katsoi
isäänsä hämmästyneenä ja uteliaana ja sanoi:

-- Onko se jotain hyvää, isä?

Vanhemmat miltei hymyilivät ja isä vastasi:

-- Ei, se on jotain aivan toista, rakkaani. He olivat rikkoneet
saamansa määräykset.

-- Onko _se_ jotain?...

-- Se on aivan samaa. Heidän oli käsketty tehdä valehyökkäys muuatta
vahvaa varustusta vastaan eräässä tappelussa, joka näytti jo
menetetyltä, houkutellakseen viholliset syrjään ja tehdäkseen siten
tasavallan joukoille tilaisuuden peräytymiseen, mutta innostuksissaan
rikkoivat he käskyn, sillä valehyökkäyksen sijasta tekivät he
tosihyökkäyksen, valloittivat varustuksen väkirynnäköllä ja voittivat
tappelun, niin että päivästä tulikin voitonpäivä. Ylikenraali
pahastui tuosta tottelemattomuudesta, moitti heitä kovin ja käski
heidän saapua Lontooseen vastaamaan hengenrikoksesta.

-- Onko se suuri kenraali Cromwell, isä?

-- Kyllä.

-- Oi, _hänet_ minä olen nähnyt, isä! Kun hän ratsastaa soturiensa
kanssa suurella ratsullaan meidän talomme ohi, näyttää hän niin
-- niin -- en tiedä miltä, mutta hän näyttää siltä kuin olisi
tyytymätön, ja minä näen, että ihmiset pelkäävät häntä, mutta _minä_
en pelkää häntä, sillä niin hän ei ole katsellut minua.

-- Ai sinua, pikku lörpöttelijä! No, everstit saapuivat vankeina
Lontooseen ja pääsivät kunniasanaansa vastaan vapaiksi ja saivat
tilaisuuden tervehtiä perheitään viimeisen kerran...

Kuulkaa!

He kuuntelivat -- taaskin askeleita; mutta taas menivät ne ohi. Äiti
painoi päänsä miehensä olkaan salatakseen kalpeutensa.

-- Ne tulivat tänä aamuna.

Lapsi terästi katseensa.

-- Oi, isä, onko tuo _tosi_ kertomus?

-- On, rakkaani.

-- Oi, niin hauska! Voi, ne ovat aina vaan hauskempia. Jatka, isä. --
Ei, äiti, rakas äiti... itketkö sinä?

-- Älä välitä siitä, rakkaani; minä ajattelin... niitä perheraukkoja.

-- Voi, älä itke. äiti; se loppuu kyllä hyvin, sen saat nähdä...
kertomukset loppuvat aina hyvin. Jatka, isä, aina siihen asti, että
he elivät yhdessä onnellisina vielä monta vuotta; sitte ei hän itke
enää. Saat nähdä, äiti. Jatka isä.

-- Ensin veivät ne heidät Toweriin ennenkuin päästivät heidät kotiin.

-- Towerin olen _minä_ nähnyt! Me voimme nähdä sen täältä. Kiiruhda,
isä!

-- Minä jatkan niin pian kuin voin nykyisissä olosuhteissa. Towerissa
tutki heitä sotaoikeus tunnin ajan ja katsoi heidät syyllisiksi ja
tuomitsi ammuttaviksi.

-- _Surmattaviksiko?_

-- Niin.

-- Hyi, miten häijysti! Rakas äiti, nyt itket taas. Älä tee sitä,
äiti; pian saa kertomus onnellisen käänteen, sen saat nähdä.
Kiiruhda, isä, äidin tähden; sinä kerrot liian hitaasti.

-- Tiedän kyllä, että teen niin, mutta se tapahtuu senvuoksi, että
minun täytyy niin usein keskeyttää _ajatellakseni_.

-- Mutta sitä et _saa_ tehdä, isä; sinun on vaan jouduttava.

-- No niin... ne kolme everstiä...

-- Tunnetko heidät, isä?

-- Tunnen, lemmittyni.

-- Voi, jos minäkin tuntisin? Minä pidän eversteistä. Luuletko, että
saisin heitä suudella?

Eversti vastasi hiukan epävarmalla äänellä:

-- Kyllä, _yhtä_ heistä, rakkaani! No -- suutele minua hänen
sijastaan.

-- Noin, pappa -- ja nämä ovat niiden toisten puolesta. Minä luulen,
että saisin suudella heitä, kun sanoisin: minun isäni on myöskin
eversti ja hän olisi tehnyt niinkuin te teitte, niin että se ei _voi_
olla väärin, mitä tahansa sitte ihmiset sanovatkin, ja että teidän ei
tarvitse ollenkaan hävetä. Silloin he kyllä antaisivat minun suudella
-- eikö totta, isä?

-- Kyllä, Jumala sen tietää, lapseni!

-- Äiti! -- Sinä et saa, äiti! Pian tulee hän siihen kohtaan, missä
käy hyvin. Jatka, isä.

-- Silloin olivat kaikki suruissaan -- niin, kaikki he olivat; minä
tarkoitan sotaoikeuden herroja. Ja he menivät ylikenraalin luo ja
sanoivat täyttäneensä velvollisuutensa -- sillä se _oli_ heidän
velvollisuutensa, ymmärräthän -- ja nyt he pyysivät, että kaksi
everstiä armahdettaisiin ja ainoastaan yksi ammuttaisiin. Heistä
riitti kyllä yksikin esimerkiksi armeijalle. Mutta ylikenraali
oli hyvin ankara ja moitti heitä siitä, että he, täytettyään
_oman_ velvollisuutensa ja kevennettyään omantuntonsa, koettivat
taivuttaa häntä laiminlyömään velvollisuutensa ja siten tahraamaan
sotilaskunniansa. Mutta he vastasivat, etteivät pyytäneet häneltä
muuta kuin mitä itsekin tekisivät, jos olisivat hänen korkeassa
asemassaan ja jos heillä olisi jalo armahtamisoikeus käsissään. Se
vaikutti häneen: hän vaikeni, seisoi ja mietti, ja ankaruus väheni
hänen kasvoiltaan. Hän pyysi heitä odottamaan ja meni pieneen
yksityiseen kamariinsa pyytämään rukoilemalla neuvoa Jumalalta; ja
tultuaan takaisin hän sanoi: Vetäkööt arpaa. Se ratkaiskoon asian, ja
kaksi heistä jää eloon.

-- No, tekivätkö he sen, isä, tekivätkö he sen? Ja kenen tulee
kuolla? Voi miesparkaa!

-- Eivät. He kieltäytyivät.

-- Eivätkö he tahtoneet sitä tehdä.

-- Eivät.

-- Minkävuoksi?

-- He sanoivat että se, joka vetäisi onnettoman arvan, tuomitsisi
itsensä kuolemaan vapaaehtoisesti, eikä se olisi muuta kuin
itsemurha, miksi tahansa sitä kutsuttaisiinkin. He sanoivat olevansa
kristittyjä ja raamattu kielsi itsemurhan. Sen tervehdyksen he
lähettivät ja sanoivat, että tuomio voitaisiin panna täytäntöön
milloin tahansa.

-- Mitä se merkitsee, isä?

-- Sitä että... heidät ammuttaisiin joka ainoa.

-- Kuulkaa!

Puhallustako? Ei. Tram--tram--trum--tram--trum--.

-- Avatkaa! Ylikenraalin nimessä!

-- Oi, isä, ne ovat sotilaita! Minä pidän sotilaista! Salli minun
laskea heidät sisälle, isä, salli _minun!_

Hän hyppäsi alas sylistä, juoksi ovelle ja avasi sen ja huusi
iloisesti: Tulkaa sisään! Tulkaa sisään! Täällä he ovat, isä!
Tarkk'ampujat! Minä tunnen tarkk'ampujat!

Sotilaat marssivat sisälle, asettuivat riviin ja laskivat kiväärinsä;
heidän upseerinsa teki kunniaa, tuomittu eversti oli noussut ylös ja
vastannut tervehdykseen, vaimonsa seisoi hänen vieressään kalpeana ja
kasvonsa tuskan jäykistäminä, mutta muuten ilmaisematta suruaan, ja
lapsi katseli sotilaallista näytelmää loistavin silmäyksin...

Ensin pitkä isän, äidin ja lapsen syleily, sitte käsky: Eteenpäin --
Toweriin! Sitte läksi eversti kodistaan, säilyttäen sotilaallisen
käyntinsä ja ryhtinsä; sotilaat seurasivat perässä ja ovi suljettiin.

-- Oi, äiti, eikö se loppunut hyvin? Minähän _sanoin_, että niin
kävisi; nyt menevät he Toweriin ja siellä saa hän tavata heitä. Hän...

-- Voi, anna kun syleilen sinua, pikkuraukkani!


II.

Seuraavana aamuna ei murtunut äiti voinut jättää sänkyään; lääkärit
ja sairaanhoitajattaret häärivät hänen ympärillään ja kuiskailivat
keskenään silloin tällöin. Abby ei saanut tulla huoneeseen, vaan
käskettiin hänet menemään ulos leikkimään -- äiti oli kovin sairas.
Talvipukimiinsa puettuna meni Abby ulos ja leikki kadulla hetkisen;
mutta sitte tuntui hänestä hyvin kummalliselta ja epäoikeutetulta,
että hänen isänsä saisi olla Towerissa sellaisessa tilaisuudessa,
kuitenkaan mitään tietämättä. Sen täytyi muuttua; hän ottaisi itse
asian huolekseen.

Tunti senjälkeen menivät sotaoikeuden jäsenet ylikenraalin luo. Hän
seisoi tuimana ja selkä suorana, nojaten rystyillään pöytään, ja
antoi merkin, että oli valmis heitä kuulemaan. Puhemies sanoi:

-- Me olemme kehottaneet heitä ajattelemaan, olemme kerjänneet ja
rukoilleet heitä, mutta he pysyvät päätöksessään. He eivät tahdo
vetää arpaa. He haluavat kuolla, mutta eivät tehdä syntiä uskontoa
vastaan.

Ylikenraalin kasvot synkistyivät, mutta hän ei sanonut mitään. Hän
seisoi hetkisen miettiväisenä, sitte hän lausui:

-- Kaikki eivät saa kuolla; heidän puolestaan on vedettävä arpaa.

Sotaoikeuden jäsenten kasvoilla kuvastui kiitollisuus.

-- Lähettäkää noutamaan heitä. Viekää ne tuohon huoneeseen. Asettakaa
heidät vierekkäin kasvot seinää vasten ja kädet ristiin selän taa.
Ilmoittakaa minulle, kun he ovat saapuneet.

Jäätyään yksin hän istuutui ja antoi käskyn ajutantilleen:

-- Menkää kadulle ja noutakaa sieltä tänne ensimäinen pieni lapsi,
joka kulkee ohitse.

Mies oli juuri mennyt ulos ovesta, mutta palasi samassa takaisin
saattaen Abbya, jonka vaatteet olivat aivan lumiset. Hän meni heti
valtion päämiehen luo, tuon pelätyn miehen, jonka pelkän nimen
kuullessaan maailman ruhtinaat ja mahtavat vapisivat. Abby kiipesi
hänen polvelleen ja sanoi:

-- Minä tunnen teidät, herrani; te olette ylikenraali; olen nähnyt
teidät, kun olette ratsastanut talomme ohi. Kaikki olivat peloissaan,
mutta _minä_ en pelännyt, sillä te ette katsonut minuun tuimasti...
muistatteko sen? Minulla oli ylläni punanen puku... siniset nauhat
etupietimissä. Ettekö muista sitä? Hymyily hälvensi ankaruutta
protektorin kasvoilta, ja hän alkoi miettiä valtioviisasta vastausta:

-- Niin, anna kun katson... minä...

-- Minä seisoin aivan talon luona... _oman_ taloni luona, huomatkaa.

-- Kyllä, rakas pikkuystäväni, minun pitäisi hävetä, mutta tiedätkö...

Lapsi keskeytti hänet moittien:

-- Ei, te ette _muista_ sitä. Enhän minä ole unohtanut _teitä_.

-- Niin, minua hävettää tosiaankin, mutta nyt en sinua enää koskaan
unohda, pikku ystäväni, siihen annan sinulle kunniasanani pantiksi.
Tahdotko nyt antaa minulle anteeksi ja olla kanssani hyvä ystävä, nyt
ja aina?

-- Kyllä, sen minä tahdon, vaikka en voikaan käsittää, miten te
voitte sen unohtaa; teidän täytyy olla hyvin huonomuistinen; mutta
samaa minäkin olen väliin. Minun ei ole lainkaan vaikea antaa
anteeksi, koska uskon, että te _tahdotte_ olla hyvä ja tehdä oikein,
ja minä luulen, että te olette myöskin kiltti -- mutta teidän tulee
puristaa minua lähemmäksi itseänne, niinkuin isäkin tekee -- on niin
kylmä.

-- Minä puristan sinua niin paljon kuin haluat, uusi ystäväni, joka
tästälähin tulet aina olemaan _vanha_ ystäväni, eikö totta? Sinä
muistutat minun pikku tyttöäni -- niin, hän on nyt sinua hiukan
lyhempi -- mutta hän oli rakastettava ja herttainen ja solakka
varreltaan niinkuin sinäkin. Ja hänellä oli sinun viehätyskykysi,
pikku noita -- sinun vastustamattoman rakastettava, luottamuksellinen
käytöstapasi niin hyvin ystäviä kuin vieraita kohtaan, tapa, joka
tekee auliiksi orjiksi kaikki ne, joihin se kohdistuu. Hän lepäsi
minun sylissäni, aivan niinkuin sinä nyt; ja me olimme tovereita
ja vertaisia ja leikimme keskenämme. On tuntunut ijäisyydeltä sen
perästä kun se ihana taivas hälveni ja katosi, ja nyt olet sinä
lahjottanut sen minulle takaisin. Ota vastaan taakkojen uuvuttaman
miehen siunaus tämän johdosta, pikku olentoni, joka nyt minun
levätessäni kannat Englantia olkapäilläsi!

-- Pidittekö hänestä ihan _hirveän_ paljon?

-- Pidin, sen voit ymmärtää siitä että hän käski ja minä tottelin.

-- Te olette kerrassaan erinomainen! Haluatteko suudella minua?

-- Kiitollisena -- ja pidänpä sitä vielä päälle päätteeksi kunniana.
Kas näin -- tämä on sinulle; ja tämä -- se on hänelle. Sinä pyysit,
mutta olisit voinut käskeä, sillä sinä edustat häntä ja minun täytyy
totella, mitä sinä käsket.

Lapsi taputti käsiään ihastuneena tähän suureen ylennykseen -- sitte
osui hänen korvaansa lähenevä ääni: marssivien miesten tahdikasta
astuntaa.

-- Sotilaita, sotilaita, kenraali! Abby tahtoo niitä nähdä!

-- Sen saat, rakkaani; mutta odota silmänräpäys, minulla on
annettavana sinulle eräs tehtävä.

Muuan upseeri astui sisään, kumarsi syvään ja sanoi:

-- He ovat tulleet, teidän korkeutenne.

Hän kumarsi jälleen ja poistui.

Valtion päämies antoi Abbylle kolme vahasinettiä: kaksi valkosta ja
yhden punasen; tehtävänä oli siis vetää sen everstin kuolinarpa,
jonka tulisi kuolla.

-- Oi, miten tuo punanen on kaunis! Saanko ne?

-- Et, rakkaani, ne ovat aijotut toisille. Nosta tuon uutimen
lievettä, sen takana on avonainen ovi; mene siitä sisälle, niin
siellä saat nähdä kolme miestä seisovan rivissä selittäin sinuun,
kädet selän takana -- näin -- kullakin toinen koura avoinna kuin
malja. Pane yksi näistä sineteistä kuhunkin avonaiseen kouraan ja
tule sitte takaisin minun luokseni.

Abby katosi uutimen taa ja protektori oli yksin. Hän sanoi nöyrästi:

-- Varmaankin lähetti minulle neuvottomalle tämän hyvän ajatuksen
Hän, joka on ainoa saapuvilla oleva auttaja epäilijöille, jotka
Hänen apuaan etsivät. Hän tietää, miten vaali on ratkaistava, ja on
lähettänyt viattoman sanansaattajattarensa täyttämään Hänen tahtoaan.
Joku muu voisi erehtyä, mutta Hän ei voi erehtyä. Ihmeelliset ja
viisaat ovat Hänen tiensä -- siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä!

Pieni keijukainen antoi uutimen pudota takanaan ja seisoi
silmänräpäyksen ajan katsellen uteliaana oikeussalin järjestelyä ja
sotilaiden ja vankien suoria vartaloita; sitte levisi ilonvälke hänen
kasvoilleen ja hän lausui itsekseen:

-- Noistahan on isä yksi! Minä tunnen hänen selkänsä. Hänen täytyy
saada kaunein!

Abby riensi iloisena heidän luokseen, pani sinetit avonaisiin käsiin,
tirkisti sitte isänsä kainalon alta, näytti nauravat kasvonsa ja
huudahti:

-- Isä, isä! Katso, mitä olet saanut! _Minä_ olen antanut sen sinulle!

Isä vilkaisi tuohon onnettomuutta tuottavaan lahjaan, laskeusi sitte
polvilleen ja painoi pienen viattoman pyövelinsä rintaansa vasten
myrskyisen rakkauden ja liikutuksen valtaamana. Sotilaat, upseerit
ja vapautetut vangit seisoivat kaikki silmänräpäyksen ajan kauhusta
kivettyneinä nähdessään tämän murhenäytelmän, sitte sattui tuo
tuskallinen kohtaus heidän sydämiinsä, silmänsä täyttyivät kyynelillä
ja he itkivät ujostumatta. Muutamia minuutteja vallitsi syvä ja
juhlallinen hiljaisuus, sitte astui kaartinupseeri vastahakoisesti
esiin, pani kätensä vangin olalle ja sanoi lempeästi:

-- Olen pahoillani, herrani, mutta velvollisuus käskee minua...

-- Mitä? sanoi lapsi.

-- Minun täytyy viedä hänet pois. Olen niin pahoillani...

-- Viedä hänet pois? Mihin?

-- Am... am... Jumala minua auttakoon!... linnoituksen toiseen osaan.

-- Sitä ette saa tehdä. Äitini on sairas ja minä vien hänet mukanani
kotiin.

Hän päästäytyi irti, kiipesi isänsä selkään ja kiersi käsivartensa
hänen kaulaansa.

-- Nyt on Abby valmis, isä -- menkää nyt.

-- Lapsiraukkani, minä en voi. Minun täytyy mennä heidän kanssaan.

Lapsi hyppäsi alas ja katseli kummastuneena ympärilleen. Sitte juoksi
hän upseerin luo, polki vihaisena pientä jalkaansa ja huudahti:

-- Minähän sanoin teille, että äitini on sairas, ettekö kuullut? Anna
hänen mennä -- sinun _täytyy!_

-- Voi, lapsiparka, jospa Jumala sallisi, että voisin sen tehdä,
mutta minun täytyy tosiaankin viedä hänet pois. Valmiiksi, sotilaat!
Rivi suoraksi! Kiväärit lepoon!...

Abby oli poissa kuin salama. Silmänräpäyksen perästä palasi hän
takaisin ja veti protektoria mukanaan. Kun tuo pelätty mies
näyttäytyi, ojentuivat kaikki läsnäolijat suoriksi, upseerit tekivät
kunniaa ja samoin sotilaat kivääreillään.

-- Estäkää heitä, kenraali! Äitini on sairas ja tahtoo isää kotiin ja
minä olen _sanonut_ niille sen, mutta ne eivät kuulleet minua ja nyt
vievät ne hänet pois.

Ylikenraali seisoi kuin kivettyneenä.

-- _Sinunko_ isäsi, lapseni? Onko hän sinun isäsi?

-- On, luonnollisesti -- sitä hän on _aina_ ollut. Olisinko minä
antanut sitä kaunista punasta jollekin muulle, kun niin paljon pidän
hänestä? Enhän toki!

Kauhun ilme levisi protektorin kasvoille ja hän sanoi:

-- Voi, Jumala minua auttakoon! Saatanan juonien kautta olen tehnyt
julmimman teon, johon ihminen koskaan voi tehdä itsensä syypääksi --
eikä ole olemassa mitään apua, ei mitään apua! Mitä voin minä tehdä?

Abby huusi levottomana ja kärsimättömänä:

-- Kyllä, te voitte sanoa, että ne päästävät hänet menemään.

Ja hän alkoi nyyhkyttää.

-- Sanokaa niille, että tekevät sen! Te pyysitte, että minä käskisin
teitä, ja kun ensi kerran pyydän teitä tekemään jotain, ette sitä tee!

Lempeä valonkajastus kuvastui vanhoilta, karkeilta kasvoilta ja
ylikenraali laski kätensä pikku tyrannin päälaelle ja lausui:

-- Jumalan kiitos, että annoin tuon pelastavan, ajattelemattoman
lupauksen! Ja kiitos, sinä kaikista lapsista rakkain, siitä että
Hänen johdattamanaan muistutit minua unohtamastani lupauksesta!
Upseerit, totelkaa hänen käskyjään -- hän puhuu minun puolestani.
Vanki on armahdettu, päästäkää hänet vapaaksi!




TAIVASKO VAI HELVETTI?


I.

-- Valehtelitko sinä?

-- Sinä sen tunnustat -- sinä tunnustat sen todellakin -- sinä
valehtelit!


II.

Perheeseen kuului neljä henkilöä: Margaret Lester, leski,
kolmekymmentäkuusi vuotta vanha; Helen Lester, hänen tyttärensä,
kuusitoista vuotias; rouva Lesterin naimattomat tädit, Hannah ja
Hester Gray, kaksoset, kuudenkymmenenseitsemän vuoden ikäisiä.
Valvoen tai nukkuen kuluttivat nuo kolme naista päivänsä ja yönsä
jumaloimalla nuorta tyttöä; tarkkaamalla hänen hennon sielunsa
väreitä hänen kasvojensa peilistä; virkistämällä omia sielujaan
hänen kukoistavaa kauneuttaan katsellessaan; kuuntelemalla hänen
äänensä sointua; kiitollisesti tunnustamalla, miten rikas ja kaunis
oli heille maailma senvuoksi että Helen oli olemassa; kauhistumalla
ajatellessaan, miten kolkoksi se tulisi, jos Helen, sen aurinko,
sammuisi.

Luonnostaan -- ja sielustaan ja sydämestään -- olivat vanhat
tantit tavattoman rakastettavia erinomaisia ja hyviä, mutta mitä
tulee moraaliin ja esiintymistapaan oli heidän kasvatuksensa ollut
niin tavattoman kaavamainen, että se oli tehnyt heidät päältäpäin
nähden tuikeiksi, ellei sanoisi ankariksi. Heidän vaikutusvaltansa
talossa oli suuri, niin suuri että äiti ja tytär mukautuivat heidän
moraalisiin ja uskonnollisiin vaatimuksiinsa iloisina, tyytyväisinä,
ihastuneina, ilman epäilystä. Oli jo tullut heidän toiseksi
luonnokseen toimia sen mukaan. Tässä rauhallisessa paratiisissa ei
niin ollen ilmennyt mitään epäsointuja, ei äreyttä, ei murinaa, ei
sydämensuruja.

Valhetta ei siellä ilmennyt. Sitä ei voitu siellä ajatellakaan.
Kaikki puhe liikkui siellä ehdottoman totuuden piirissä, raudankovan
totuuden, horjumattoman ja säälimättömän totuuden, miksi tahansa
seuraukset siitä muodostuisivatkaan. Viimein eräänä päivänä,
asianhaarain niin vaatiessa, saastutti talon lempilapsi kielensä
valheella -- ja tunnusti sen kyynelsilmin ja itseään soimaten.
Eivät mitkään sanat voisi kuvailla tanttien hämmästystä. Oli kuin
taivas olisi haljennut ja maa mennyt kappaleiksi yhdellä iskulla. He
istuivat vierekkäin kalpeina ja totisina, tuijottivat tajuttomina
rikolliseen, joka oli polvillaan heidän edessään, kasvot kätkettyinä
ensin toisen, sitte toisen polviin, tyrskyen ja nyyhkyttäen,
osanottoa ja unhotusta kerjäten, mutta mitään vastausta saamatta,
nöyrästi suudellen ensin toisen kättä, sitte toisen, mutta nähdäkseen
sen sitte vedettävän takaisin niinkuin nuo tahratut huulet olisivat
niitä häväisseet.

Kaksi kertaa, vähän väliaikaa pitäen, sanoi täti Hester jääkylmän
hämmästyneenä:

-- _Valehtelitko sinä?_

Kaksi kertaa, vähän väliaikaa pitäen, noudatti täti Hannah esimerkkiä
huudahtaen puoleksi tukehtuneella ja kauhua ilmaisevalla äänellä:

-- Sinä sen tunnustat -- sinä tunnustat sen todellakin -- sinä
valehtelit!

Siinä kaikki mitä he voivat sanoa. Tapaus oli uusi, ennenkuulumaton,
uskomaton; he eivät voineet sitä ymmärtää, eivät tienneet, miten
heidän tulisi sen suhteen menetellä, se mykistytti vähitellen heidän
kielensä.

Viimein päätettiin, että syyllinen lapsi oli vietävä äitinsä luo,
joka oli sairas ja jonka täytyi saada tietää, mitä oli tapahtunut.
Helen kerjäsi, rukoili ja vannotti heitä, että häntä säästettäisiin
tästä lisänöyryytyksestä ja että hänen äitiään säästettäisiin tästä
surusta ja tuskasta, mutta se oli mahdotonta, velvollisuus vaati
sen uhrin, ja velvollisuus on täytettävä ennen kaikkea, ei mikään
voi vapauttaa velvollisuudesta, velvollisuuden kanssa on kaikki
sovinnonhierominen mahdoton.

Helen kerjäsi ja rukoili ja sanoi, että synti oli hänen yksin, hänen
äidillään ei ollut siinä mitään osaa -- miksi pitäisi siis hänen
kärsiä sen tähden?

Mutta tantit olivat taipumattomia tunnollisuudessaan ja sanoivat,
että lakia, jonka mukaan isäin synnit kostetaan lapsille, täydellä
syyllä voitiin sovelluttaa myöskin päinvastaisessa järjestyksessä;
senvuoksi oli aivan oikeutettua, että syntisen lapsen viaton äiti
saisi kantaa oikeudenmukaisen osansa siitä surusta, tuskasta ja
häpeästä, joka oli synnin tuottama palkka.

He menivät sairaan huoneeseen kaikki kolme.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan lähestyi lääkäri taloa. Mutta vielä oli hän hyvän
matkan päässä siitä. Hän oli taitava lääkäri ja hyvä ihminen ja
hänellä oli hyvä sydän, mutta hänet täytyi tuntea vuoden ajan,
voidakseen olla häntä halveksimatta, kaksi vuotta oppiakseen
kunnioittamaan häntä, kolme vuotta oppiakseen pitämään hänestä
ja neljä tai viisi vuotta oppiakseen häntä rakastamaan. Se oli
pitkällinen ja kärsivällisyyttä kysyvä kasvatus, mutta se maksoi
vaivan. Hänen vartalonsa oli pitkä; päänsä oli kuin leijonan,
kasvonsa kuin leijonan, äänensä ja silmänsä tuikeat, molemmat väliin
kuin naisen, väliin kuin merirosvon, aina mielialojen mukaan. Hän ei
ollenkaan tuntenut seurustelutapoja eikä tutkinut niitä; puheensa,
esiintymistapansa, ryhtinsä ja käytöksensä oli kaiken tavallisuuden
vastakohta. Hän oli vilpitön äärimmäisyyteen asti; kaikista asioista
oli hänellä mielipiteensä; ne olivat aina valmiit esitettäviksi,
eikä hän ajatellut vähääkään sitä, josko hänen kuulijansa ne
hyväksyivät eli eivät. Mistä hän piti, siitä hän piti ja ilmaisi
sen selvästi; mistä hän ei pitänyt, sitä hän halveksi ja julisti
sen julki vaikka katoilta. Nuoruusvuosinaan oli hän ollut merimies
ja meren suolanen vesi väreili vieläkin hänen ympärillään. Hän oli
luja ja rehellinen kristitty ja luuli olevansa paras koko maassa,
ainoa, jonka kristinusko oli täysin terve, terveyttä luova, tervettä
järkeä täynnä ja jossa ei ollut ainoatakaan lahoa kohtaa. Ihmiset,
jotka tahtoivat olla hyvissä väleissä hänen kanssaan tai jostain
syystä toivoivat, että hän olisi hyvällä tuulella, kutsuivat häntä
"Kristityksi" -- sana, jonka kaunis kaiku soi kuin musiikki hänen
korvissaan ja jonka iso alkukirjain teki häneen niin viettelevän
ja eloisan vaikutuksen, että hän pimeässäkin voi _nähdä_ sen
soluvan ihmisten huulilta. Monet, jotka hänestä pitivät, polkivat
omiatuntojaan jaloillaan ja käyttivät kursailematta aina tuota
nimitystä häntä puhutellessaan, koska heistä oli hupaista tehdä
kaikki voitavansa häntä miellyttääkseen; ja innokkaan ja sydämellisen
ilkeästi oli hänen lukuisten vihamiestensä tapana kaunistella sitä
nimitystä, kukittaa sitä, laajentaa se "_Ainoaksi_ Kristityksi".
Näistä nimityksistä oli jälkimäinen levinnyt laajemmalle, siitä
pitivät kyllä huolta hänen vihamiehensä, jotka olivat suurena
enemmistönä. Mitä tahansa tohtori uskoi, sen uskoi hän kaikesta
sydämestään ja olisi taistellut sen puolesta joka tilaisuudessa, ja
jos aika näiden tilaisuuksien välillä kävi väsyttävän pitkäksi, löysi
hän kyllä keinoja sitä lyhentää. Hän oli hyvin omantunnonmukainen
sovelluttaessaan käytäntöön jotenkin itsenäisiä mielipiteitään, ja
minkä tahansa hän käsitti velvollisuudekseen, sen hän täytti, olipa
se sitte yhtäpitävä ammattisiveyssaarnaajain mielipiteiden kanssa
tahi ei. Nuorena merillä ollessaan oli hänellä ollut suuri taipumus
kiroilemiseen, mutta kääntymyksen tehtyään piti hän sääntönä, jota
aina noudatti, olla kiroilematta muulloin kuin erittäin harvinaisissa
tapauksissa, jos sitä silloin velvollisuus nimenomaan vaati. Hän
oli juonut jotenkin hurskaasti silloin kun oli merillä, mutta
käännyttyään tuli hänestä pysyväinen ja ujostelematon ehdottoman
raittiuden mies voidakseen olla esimerkkinä nuorille, ja sen ajan
perästä joi hän harvoin, niin, eipä juuri koskaan, paitsi silloin kun
se näytti hänestä velvollisuudelta -- tapaus, joita väliin voi sattua
noin pari kertaa vuodessa, mutta ei koskaan esim. viittä kertaa.

Sellainen mies on aina tavattoman herkkä vaikuttimille ja
kosketuksille ja kiivastunteinen. _Hän_ oli sitä, eikä hänellä ollut
ollenkaan kykyä salata tunteitaan, tahi jos olisi ollutkin, ei
hän olisi viitsinyt sitä käyttää. Hänen kasvonsa ilmaisivat hänen
sielussaan vallitsevan sään, ja kun hän astui johonkin huoneeseen,
nostettiin sateen- tahi päivänvarjostimet -- kuvaannollisesti
sanottuna -- aina kasvojen ilmeen mukaisesti. Kun lämmin kiilto
loisti hänen silmistään, merkitsi se hyväksymistä ja levitti
siunausta ympärilleen; kun hän tuli otsa rypyssä, aleni lämpömäärä
kymmenen astetta. Hänestä pidettiin paljon ystäviensä kodeissa, mutta
häntä myös väliin pelättiin.

Hän oli hyvin mieltynyt Lesterin perheeseen, ja perheen jäsenet
vastasivat tuohon mieltymykseen koron kanssa. He surkuttelivat hänen
kristinuskoaan, ja hän taas suorastaan pilkkasi heidän omaansa, mutta
siitä huolimatta pitivät he toisistaan niinkuin ennenkin.

Hän lähestyi taloa -- jonkun matkan päässä; tantit ja rikoksellinen
olivat menossa sairaan huoneeseen.


III.

Kolme viimeksimainittua seisoi sängyn vieressä; tantit mahtavina,
synnintekijätär hiljaa nyyhkyttäen. Äiti käänsi päätään tyynyllä;
hänen väsyneissä silmissään välähti heti myötätuntoisuus ja
intohimoinen äidinrakkaus, kun katse kohdistui lapseen, ja hän ojensi
käsivartensa syleilyyn.

-- Odota! sanoi täti Hannah ja tarttui tyttöön ja esti häntä
syleilemästä.

-- Helen, sanoi toinen täti äänenpainolla, puhu kaikki äidillesi.
Puhdista sydämesi, älä jätä mitään tunnustamatta.

Nuori tyttö seisoi onnettomana ja avuttomana tuomariensa edessä, teki
hiljaa nyyhkyttäen surullisen synnintunnustuksensa ja kun se oli
loppunut, huudahti hän kiihkeän rukoilevalla äänellä:

-- Oi, äiti, etkö voi antaa minulle anteeksi? Etkö tahdo antaa
minulle anteeksi? Minä olen niin onneton!

-- Antaakko sinulle anteeksi, rakkaani? Voi, tule syliini! Kas noin,
paina pääsi rintaani ja tyynny. Vaikka olisit sanonut tuhat valetta...

Kuului ääni, varotus -- rykäiseminen. Tantit katsahtivat ylös ja
ällistyivät, -- siinä seisoi tohtori, kasvonsa kuin ukkospilvi. Äiti
ja tytär eivät tienneet hänen läsnäoloaan, he olivat kuin juotetut
yhteen, sydän vasten sydäntä, uiden sanomattomassa onnessa, kuolleina
kaikelle muulle maailmalle. Lääkäri seisoi kotvasen ja katseli
tuimana tätä kohtausta; hän ajatteli sitä, selvitteli sitä itselleen,
tutki sen syitä; sitte nosti hän kätensä ja viittasi tanteille. Ne
tulivat vapisten hänen luokseen, seisoivat nöyrinä hänen edessään ja
odottivat. Lääkäri kumartui vähän ja kuiskasi:

-- Enkö ole sanonut teille, että sairasta on säästettävä kaikilta
mielenliikutuksilta? Mitä hittoa te olette tehneet? Laputtakaa
tiehenne!

He tottelivat. Puolen tunnin perästä tuli hän salonkiin tyynenä
ja iloisena, päivänpaisteisena, saattaen Heleneä kädet hänen
vyötäistensä ympärillä; tohtori taputteli häntä ja puheli hellästi ja
leikillisesti hänen kanssaan, ja Helen oli hänkin sama aurinkoinen ja
iloinen olento kuin ennenkin.

-- Kas niin, sanoi lääkäri, hyvästi nyt, pikku ystäväni. Mene
huoneeseesi ja pysyttele erilläsi äidistäsi ja ole kiltti tyttö.
Mutta odotappas -- näytä kieltäsi. Oikein, se on hyvä... sinä olet
terve kuin pähkinä!

Lääkäri taputti häntä poskelle ja lisäsi:

-- Mene nyt; minä haluan puhua näiden tanttien kanssa.

Helen poistui. Lääkärin kasvot tulivat taas äkkiä synkiksi ja
istuttuaan tuolille sanoi hän:

-- Te kumpikin olette tehneet koko joukon vahinkoa -- ja ehkä hiukan
hyötyäkin. Niin, hiukan hyötyä -- sen mukaan miltä nyt näyttää.
Margaretan sairaus on pilkkukuumetta! Se on tullut ilmi teidän
hulluuksienne johdosta, ja se on tavallaan teidän ansionne, siihen
nähden miltä nyt näyttää. Aikaisemmin en voinut olla varma siitä mitä
se oli.

Ikäänkuin saamansa vaikutuksen ponnahuttamina hyppäsivät vanhat
naiset ylös kauhusta vavisten.

-- Istukaa alas! Mitä aijotte tehdä?

-- Mitäkö tehdä? Meidän täytyy rientää hänen luokseen. Meidän...

-- Te ette tee mitään sentapaista, te olette jo tehneet tarpeeksi
vahinkoa yhden päivän osalle. Aijotteko tuhlata koko rikos- ja
mielettömyysvarastonne yhdellä ainoalla arvanheitolla? Istukaa alas,
sanon minä. Minä olen järjestänyt niin että hän saa nukkua, sillä
sitä hän tarvitsee; jos te häiritsette häntä saamatta minulta siihen
lupaa, niin lyön aivot päästänne -- jos teillä niitä on.

He istuivat paikoilleen huolestuneina ja loukkaantuneina, mutta
tottelivat kuitenkin hänen käskyään. Lääkäri jatkoi:

-- Niin, nyt tahdon saada selityksen tähän. _He_ tahtoivat selittää
minulle kaikki -- ikäänkuin eivät jo olisi olleet tarpeeksi
liikutuksissaan. Te tiesitte käskyni; kuinka te uskalsitte mennä
tuonne sisälle ja saada aikaan semmoisen touhun?

Hester katsoi anovaisesti Hannahiin, Hannah loi rukoilevan silmäyksen
Hesteriin -- ei kumpikaan halunnut tanssia tämän jyrisevän musiikin
tahdissa. Tohtori tuli heille avuksi. Hän sanoi:

-- Alota Hester!

Nypistellen suuren huivinsa poimuja, katseensa lattiaan luotuna,
sanoi Hester arasti:

-- Emme olisi olleet tottelemattomia mistään jokapäiväisestä syystä,
mutta tämä oli mitä painavinta laatua. Se oli velvollisuus. Ja kun
velvollisuus on kysymyksessä, silloin ei ole valitsemisen varaa;
silloin täytyy jättää syrjään kaikki vähemmän tärkeät seikat ja
täyttää se. Meidän täytyi jättää Helen äitinsä tuomittavaksi. Hän oli
näet valehdellut.

Tohtori tutki häntä tarkasti muutaman silmänräpäyksen ajan ja näytti
etsivän johtolankaa jostain aivan käsittämättömästä; sitte huudahti
hän rajusti:

-- Vai lausui hän valheen? _Tekikö_ hän sen todellakin? Jumala
minua armahtakoon, mutta minä valehtelen miljoonia kertoja
päivässä, ja sen tekevät kaikki lääkärit. Ja sen tekevät muuten
kaikki ihmiset -- myöskin te. Ja _se_ siis oli se tärkeä seikka,
joka antoi teille oikeuden rikkoa minun määräyksiäni vastaan ja
saattaa Margaretan henki vaaranalaiseksi! Kuulkaa, Hester Gray,
se on sulaa mielettömyyttä; tuo tyttö ei voinut valehdella toisen
vahingoittamisen tarkotuksessa. Se on mahdotonta -- kerrassaan
mahdotonta. Sen tiedätte itsekin, te kumpikin, tiedätte vallan hyvin.

Hannah ryhtyi auttamaan sisartaan.

Hester ei tarkottanut, että se olisi ollut sellainen valhe, eikä se
sitä ollutkaan. Mutta valhe se oli kuitenkin joka tapauksessa.

-- Nooo, en koskaan, kunniani kautta, ole kuullut tuollaisia
tyhmyyksiä! Eikö teillä ole niin paljon järkeä päässänne, että voitte
erottaa valheen valheesta? Ettekö tunne erotusta sellaisen valheen
välillä, joka hyödyttää, ja sellaisen, joka vahingoittaa?

-- _Kaikki_ valheet ovat synnillisiä, sanoi Hannah ja puri huuliaan;
_kaikki_ valheet ovat kiellettyjä.

"Ainoa Kristitty" vääntelihe kärsimättömänä tuolissaan. Hän tahtoi
hyökätä tuota väitettä vastaan, mutta ei oikein tiennyt mistä
alottaisi. Viimein teki hän yrityksen:

-- Hester, ettekö lausuisi valhetta suojellaksenne jotain ihmistä
ansaitsematonta vääryyttä tahi häpeää vastaan?

-- En.

-- Ette edes ystäväänne?

-- En.

-- Ette edes rakkainta ystäväänne?

-- En. Sitä en tekisi.

Tohtori taisteli hetkisen ääneti tämän pulman kanssa, sitte kysyi hän:

-- Ettekö edes pelastaaksenne hänet katkerasta tuskasta, surusta ja
kurjuudesta?

-- En. En edes pelastaakseni hänen henkeänsä.

Taaskin vaitiolo. Sitte:

-- Tahi hänen sieluansa?

Taaskin tuli hiljaisuus -- hiljaisuus, joka kesti jotenkin kauvan --,
sitte toisti Hester matalalla, päättäväisellä äänellä:

-- Tahi hänen sieluansa.

Ei kukaan virkkanut mitään pieneen aikaan; sitte kysyi tohtori:

-- Niinkö tekin ajattelette, Hannah?

-- Niin, vastasi hän.

-- Minä kysyn teiltä molemmilta: minkävuoksi?

-- Senvuoksi, että on synti lausua sellaista valhetta ja _mitään_
valhetta, ja se voisi maksaa omien sielujemme autuuden -- niin, se
_tekisi_ sen, jos kuolisimme ehtimättä katua.

-- Kummallista... kummallista... se on vallan uskomatonta.

Sitte kysyi hän kopeasti:

-- _Kannattaako_ sellaista sielua pelastaa?

Hän nousi ylös, mutisi ja purisi ja harppaili pitkin askelin ovelle.
Kynnyksellä pyörähti ympäri ja huusi tuikealla äänellä:

-- Parantakaa itsenne! Jättäkää pikkumaiset ja jonninjoutavat
ja itsekkäät puuhanne kurjien pikkusielujenne pelastamiseksi ja
hankkikaa itsellenne jotain tekemistä, mikä on edes jonkin arvoista!
_Uhratkaa_ sielunne! Uhratkaa ne hyvän asian puolesta, ja mitä se
teille tekee, jos te ne kadotatte? Parantakaa itsenne!

Nuo vanhat kunnon naiset istuivat herpautuneina, murtuneina,
loukkaantuneina ja hautoivat harmiaan ja katkeruuttaan noiden
solvauksien johdosta. He olivat saaneet haavan sydämeensä, nuo vanhat
naisraukat, ja sanoivat, etteivät voi koskaan antaa noita loukkauksia
anteeksi.

-- Parantakaa itsenne!

He toistivat kerta kerran perästä noita sanoja vastenmielisesti.

-- Parantaa itsemme ja opetella valehtelemaan!

Aika hiipi eteenpäin ja jonkun ajan kuluessa tapahtui heidän
mielialassaan muutos. He olivat täyttäneet ihmisen ensimäisen
velvollisuuden -- ajatella omaa itseään, siksi kunnes se
ajattelemisen aihe oli loppuun kulunut; sitte kykenee ihminen
antautumaan pienempiin tehtäviin ja ajattelemaan muita ihmisiä. Se
antaa aina -- usein terveellisen -- uuden suunnan mielialoille.
Kummankin vanhan tantin ajatukset kääntyivät takaisin heidän
rakkaaseen sisarentyttäreensä ja siihen kauheaan tautiin, joka oli
hänet vallannut; he unohtivat tuossa tuokiossa ne kolahdukset,
joita heidän itserakkautensa oli saanut, ja heidän sydämissään
heräsi harras halu mennä auttamaan kärsivää ja vahvistamaan häntä
rakkaudellaan ja hoitamaan häntä ja työskentelemään heikoilla
käsillään parhaansa mukaan hänen puolestaan ja iloisina ja hempeinä
kuluttamaan vanhat ruumisraukkansa noissa mieluisissa kärsimyksissä,
jos vaan voisivat saada siihen luvan.

-- Ja sen me saamme! sanoi Hester kyynelten virratessa
pitkin poskipäitä. -- Ei ole olemassa meidän veroisiamme
sairaanhoitajattaria, sillä ei löydy ketään, joka voisi kestää tämän
sängyn vieressä, siksi kunnes hän menehtyisi ja kuolisi, ja sen me
tekisimme, sen Jumala tietää.

-- Amen, sanoi Hannah ja hymyili myöntävästi. Tohtori tuntee meidät
ja tietää, että emme enää ole tottelemattomia, eikä hän tule
kutsumaan ketään muita hoitajattaria. Sitä ei hän uskalla!

-- Eikö uskalla? sanoi Hester äreästi ja kuivasi kyyneleet
silmistään. -- Hän uskaltaa vaikka mitä tuo kristitty saatana! Mutta
minä en haluaisi neuvoa häntä osottamaan uskallustaan tällä kertaa.
No niin... kun kaikki käy ympäri, on hän kuin onkin lahjakas ja
viisas ja kiltti, eikä hänelle koskaan voisi, juolahtaa sellainen
ajatus päähän. Jommankumman meistä on varmaankin tähän aikaan
päivästä mentävä sairaan huoneeseen. Missä mahtaa lääkäri olla?
Miks'ei hän tule ja sano meille?

He kuulivat hänen lähestyväin askeltensa äänen. Hän tuli sisään,
istahti ja alkoi puhua.

-- Margaret on sairas, sanoi hän. Hän nukkuu vielä, mutta herää pian:
silloin täytyy toisen teistä mennä hänen luokseen.

Hän ensin huononee ennenkuin tulee paremmaksi. Meidän täytyy pian
järjestää yö- ja päivävartioiminen. Miten paljon voitte te ottaa
siitä osaksenne?

-- Kaikki tyyni! huudahtivat molemmat naiset yhtähaavaa.

Tohtorin silmissä välähti ja hän sanoi painavasti:

-- Te _olette_ todellakin juuri niitä oikeita, te vanhat
pyhäinjäännökset! Ja te _saatte_ tehdä niin paljon kuin voitte, sillä
ei löydy ketään tässä kaupungissa teidän vertaisianne sellaisissa
taivaallisissa laupeudentöissä, mutta te ette voi tehdä kaikkea ja
olisi rikos antaa teidän sitä tehdäkään.

Ne olivat suuria arvolauseita, kultaisia arvolauseita, kun ne tulivat
sellaisesta lähteestä, ja se tuullutti pois melkein kaiken harmin
noiden vanhojen kaksosten sydämistä.

-- Teidän Tillynne ja minun vanha Nancyni saavat huolehtia lopusta
-- ne ovat hyviä sairaanhoitajattaria molemmat, valkoisia sieluja
mustien naamarien takana, valppaita, rakastavaisia, helliä --
juuri sellaisia kuin sairaanhoitajattaren tulee olla! -- ja täysin
kokeneita valehtelijoita jo pikku lapsesta saakka. -- Kuulkaa
nyt, pitäkää tarkoin silmällä Heleneä; hän on sairas ja tulee yhä
sairaammaksi.

Tantit näyttivät hämmästyneiltä ja epäluuloisilta ja Hester sanoi:

-- Mitä se merkitsee? Tuskin on kulunut tuntia siitä kun te sanoitte,
että hän on terve kuin pähkinä:

Tohtori vastasi tyyneesti:

-- Minä valehtelin.

Naiset kääntyivät suuttuneina häneen päin ja Hannah sanoi:

-- Miten voitte tehdä noin inhottavan tunnustuksen niin
välinpitämättömällä äänellä, kun kerran tiedätte, mikä mielipide
meillä on kaikellaisista...

-- Vaiti! Te olette tyhmiä kuin kissat, te kumpikin, ettekä te tiedä
mitä puhutte. Te olette niinkuin kaikki muutkin siveydensokot:
te valehtelette aamusta iltaan, mutta syystä että te ette tee
sitä suullanne, vaan ainoastaan valheellisilla silmillänne,
valheellisella äänellänne, petollisesti väritetyllä äänenpainollanne
ja harhaanjohtavilla eleillänne, kulette te kopeina nokka pystyssä
ja pöyhkeilette Jumalan ja ihmisten edessä olevanne hurskaita,
tahrattomia totuudenpuhujia, joiden sielujen jääkellarissa valhe
paleltuisi kuoliaaksi, jos se sinne tulisi! Miksi petätte itsenne
tuolla tyhmällä väitteellänne, ettei ole olemassa muuta valhetta kuin
se mikä lausutaan? Mitä erotusta on siinä, jos valehdellaan silmillä
tahi suulla? Ei mitään; jos tahdotte ajatella silmänräpäyksen, niin
näette, että niin on asianlaita. Ei löydy ainoatakaan ihmisolentoa,
joka ei laskettelisi koko joukon valheita jok'ainoa päivä elämänsä
aikana; ja te -- niin, te sanotte niitä kolmekymmentä tuhatta;
ja kuitenkin joudutte te kalmankalpean, tekopyhän kauhun valtaan
senjohdosta, että minä sanon hyvää tarkottavan, vaarattoman valheen
lapselle suojellakseni häntä hänen mielikuvitukseltaan, joka voisi
kiihottaa hänen verensä kuumeeseen tunnin kuluessa, jos vaan olisin
niin välinpitämätön velvollisuudestani, että sallisin sen tapahtuvan.
Ja sen minä luultavasti tekisinkin, jos vaan ajattelisin oman sieluni
pelastamista niin epäkunniallisella keinolla.

Kas niin, puhelkaamme vaan. Menkäämme yksityisseikkoihin. Kun te
olitte tuolla sairaan huoneessa ja teitte sen tyhmyyden, niin mitä te
olisitte tehneet, jos olisitte tietäneet, että minä olin tulossa?

-- No?

-- Te olisitte luikkineet sieltä tiehenne ja vieneet Helenen
mukananne -- eikö niin?

Tantit olivat vaiti.

-- Miksi olisitte silloin hyörineet ja pyörineet?

-- No?

-- Estääksenne minua huomaamasta varomattomuuttanne, saattaaksenne
minut uskomaan, että Margaretan kiihottunut tila oli johtunut jostain
teille tuntemattomasta syystä. Suoraan sanoen: sanoaksenne minulle
valheen -- äänettömän valheen. Kenties vielä sellaisen, joka voisi
olla vahingollinen.

Kaksoset punastuivat, mutta eivät virkkaneet mitään.

-- Te ette sano ainoastaan lukemattomia äänettömiä valheita, vaan te
lausutte valheita suullannekin -- te kumpikin.

-- _Se_ ei ole totta!

-- Se on totta. Mutta ainoastaan vaarattomia valheita. Te ette
ajattelekaan lausua vahingollisia valheita. Tiedättekö, että se on jo
myönnytys -- ja tunnustus?

-- Mitä tarkotatte?

-- Se on tietämättään myöntämistä, että vaarattomat valheet eivät
ole rikoksellisia; se on tunnustamista, että te aina _teette_ tuon
erotuksen. Esimerkiksi viime viikolla hylkäsitte te vanhan rouva
Fosterin tarjouksen tulla syömään päivällistä tuon sietämättömän
Higbiesin kanssa -- kohteliaalla kortilla, jossa te lausuitte
valittavanne ja sanoitte olevanne hyvin pahoillanne sen vuoksi, että
ette voineet saapua. Se oli valhe. Ei koskaan ole sen selvempää
valhetta lausuttu. Kieltäkää sekin, Hester, niin lausutte uuden
valheen.

Hester vastasi pudistamalla päätänsä.

-- Se ei riitä. Vastatkaa! Oliko se valhe vai ei?

Puna levisi kummankin naisen kasvoille ja lyhyen sisällisen taistelun
jälkeen saivat he vaivoin tehdyksi synnintunnustuksensa:

-- Se oli valhe.

-- Hyvä, parannus alkaa; vielä voi teistä toivoa jotakin; te ette
tahdo valehdella pelastaaksenne rakkaimman ystävänne sielun, mutta te
laskette kursailemattoman valheen säästääksenne itseänne sanomasta
epämieluista totuutta.

Hän nousi ylös. Hester sanoi molempien puolesta kylmästi:

-- Me olemme valehdelleet, sen me näemme; mutta se ei saa enää
koskaan tapahtua.

Valehteleminen on synti. Me emme enää koskaan lausu minkäänlaista
valhetta, emme edes kohteliaita tahi hyvää tarkoittavia valheita
kenenkään surujen vuoksi, joita Jumala on hänen osakseen antanut.

-- Oi, miten pian te tulettekaan lankeamaan, sillä se mitä nyt juuri
sanoitte on valhe. Hyvästi! Parantakaa itsenne! Nyt on toisen teistä
mentävä sairaan huoneeseen.


IV.

Kaksitoista päivää perästäpäin.

Kauhea tauti piti vielä äitiä ja tytärtä kahleissaan. Kovin vähän
oli kummastakaan toivoa. Vanhat sisarukset näyttivät kalpeilta ja
kuluneilta, mutta eivät tahtoneet jättää paikkaansa. Heidän sydämensä
oli pakahtumaisillaan, noiden raukkojen olentojen, mutta he olivat
kestäviä ja voittamattomia. Kunakin näinä kahtenatoista päivänä oli
äiti kaivannut lastaan ja lapsi äitiään, mutta kumpikin tiesi, että
heidän kaihoisat rukouksensa eivät auttaneet. Kun äidille sanottiin
-- ensimäisenä päivänä -- että hänen tautinsa oli pilkkukuumetta,
säikähti hän ja kysyi, tarvitsiko pelätä sitä, että Helen olisi
saanut tartunnan edellisenä päivänä ollessaan sairaan huoneessa
tunnustamassa. Hester sanoi hänelle, että tohtori oli moiselle
ajatukselle ylenkatseellisesti murahtanut. Hester hämmentyi sen
sanottuaan, vaikka se olikin totta, sillä hän ei uskonut lääkäriä;
mutta kun hän näki äidin ihastuvan vastauksesta, väheni hänen
omantunnonvaivansa -- seikka, mikä saattoi hänet häpeämään tuota
epäsuoraa petosta, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi, mutta
ei hävennyt niin paljon, että olisi katunut. Tästä hetkestä alkaen
tajusi sairas, että hänen täytyi olla tyttärestään erillään, ja
sanoi tahtovansa tyytyä tuohon eroon niin hyvin kuin voi, sillä hän
tahtoi mieluummin kuolla, kuin saattaa lapsensa terveyden vaaroille
alttiiksi. Saman päivän iltana sairastui Helen ja täytyi alistua
vuoteenomaksi. Hänen tilansa tuli pahemmaksi yöllä. Aamulla kysyi
äiti hänestä:

-- Onko hän vilkas?

Hester oli kylmä kuin jää; hän avasi suunsa, mutta ei saanut
sanotuksi sanaakaan. Äiti virui vuoteellaan ja katseli häntä
miettien, uinaillen, odottaen; yhtäkkiä kalpeni hän ja huohotti:

-- Oi, Jumalani, mitä se on? Onko hän sairas?

Tanttiparan sydänraiska kivettyi ja hän sanoi:

-- Ei, ole huoletta; hän on terve.

Sairas nainen huudahti kiitollisena koko sydämestään:

-- Kiitos, Jumala, noista kallisarvoisista sanoista! Suutele minua.
Minä pyydän senvuoksi että sanoit nuo sanat!

Hester kertoi tämän tapauksen Hannahille, joka kuunteli sitä
tuikeasti katsellen ja sanoi kylmästi:

-- Sisko, se oli valhe.

Hesterin huulet venähtelivät; hän sanoi nyyhkyttäen:

-- Oi, Hannah, se oli synti, mutta minä en voinut toisin tehdä; minä
en voinut nähdä kauhun ja onnettomuuden ilmettä hänen kasvoillaan.

-- Se on samantekevä. Se oli valhe. Jumala on rankaiseva sinua siitä.

-- Kyllä, sen minä tiedän, huudahti Hester ja väänteli käsiään,
-- mutta jos taaskin olisin samassa asemassa, en voisi menetellä
toisin... tiedän, että valehtelisin uudestaan.

-- Ole minun sijastani Helenen luona aamupäivällä. Minä sanon itse
hänen äidilleen, miten asiat oikeastaan ovat.

Hester syleili sisartaan, pyysi ja rukoili:

-- Älä tee sitä, Hannah, oi älä tee sitä -- sinä surmaat hänet.

-- Minä puhun kumminkin totta.

Tieto, joka hänen oli annettava äidille aamupäivällä, oli julma,
ja hän rohkaisi itseään tähän kokeeseen. Kun hän palasi takaisin,
odotteli Hester eteisessä kalpeana ja vavisten. Hän kuiskasi:

-- Oi kuule, miten otti toivoton äitiparka vastaan sen sanoman?

Hannah purskahti itkuun. Hän sanoi:

-- Jumala antakoon minulle anteeksi, minä sanoin hänelle, että tyttö
on terve!

Hester sulki hänet syliinsä huudahtaen kiitollisena: Jumala
siunatkoon sinua, Hannah! ja purki tunteensa lukemattomiin
ylistyssanoihin.

Nyt tunsivat he molemmat voimainsa rajan ja alistuivat kohtaloonsa.
He luopuivat nöyrästi taistelusta ja mukautuivat hetken vaatimuksiin.
He lausuivat joka päivä aamuvalheensa ja tunnustivat syntinsä
rukoillen; he eivät anoneet anteeksi, sillä he eivät olleet sen
arvoisia, mutta he tahtoivat vaan osottaa tuntevansa huonoutensa
eivätkä tahtoneet sitä puolustella tahi salata.

Joka päivä, sill'aikaa kun talon kaunis, nuori epäjumala vaipui yhä
syvemmälle ja syvemmälle, kuvailivat murheelliset vanhat tantit
Helenen hehkuvaa kukoistusta ja hänen nuorekasta kauneuttaan
kalpealle äidille ja kärsivät niistä tuskista, joita äidin hurmaava
ilo ja kiitollisuus heille tuotti.

Ensi päivinä, jolloin tyttönen vielä jaksoi pitää kynää kädessään,
kirjotteli hän äidilleen pieniä, helliä rakkaudenkirjeitä, mutta ei
maininnut niissä sairaudestaan, ja äiti luki ne kerta kerran perästä,
onnelliset silmänsä kiitollisia kyyneleitä tulvillaan. Hän suuteli
niitä ja kätki ne tyynynsä alle kuin kalliit aarteet.

Tuli kuitenkin kerran päivä, jolloin kädestä oli kadonnut voima,
jolloin aivot eivät tehneet tehtäväänsä ja jolloin kieli sammalsi
käsittämättömiä sanoja. Se oli vaikea pulma tanttiraukoille. Ei
ollut enää äidille vietäviä rakkaudenkirjeitä. He eivät tienneet
mitä tekisivät. Hester alotti hyvin harkitun ja uskottavan
selityksensä, mutta unohti jotain ja hämmentyi; äidin kasvoilla alkoi
ensin leijailla epäluulo, sitte levottomuus. Hester huomasi sen,
tajusi uhkaavan vaaran, alistui välttämättömyyden pakkoon, kokosi
päättävästi kaikki voimansa ja tempasi voiton tappion avonaisesta
kidasta. Hän sanoi tyynesti ja vakuuttavasti:

-- Luulin sinun tulevan pahoillesi kuullessasi sen, mutta Helen on
ollut yötä Sloanen herraskartanossa. Siellä oli kutsut ja vaikkei
hän halunnutkaan sinne mennä ja vaikka sinä olit sairas, kehotimme
me häntä; onhan hän niin nuori ja tarvitsee viatonta huvia, ja me
luulimme, että sinäkin sen hyväksyisit. Hän kirjottaa tietysti niin
pian kuin tulee takaisin.

-- Te olette niin kilttejä, niin rakastettavia meitä kohtaan ja
huolehditte meistä niin hyvin! Ettäkö hyväksyisin? Voi, minä kiitän
sinua kaikesta sydämestäni. Rakas pikku vankirukkani! Sano hänelle,
että minä tahdon hänen huvittelevan niin paljon kuin hän tahtoo --
en tahtoisi kieltää häneltä vähintäkään siitä. Hänen tulee vaan olla
terve, siinä kaikki mitä pyydän. Hänellä ei saa olla mitään vaivoja,
sitä en minä jaksaisi kestää. Voi miten kiitollinen minä olen että
hän säilyi tartunnalta -- ja vaarahan oli niin uhkaava, täti Hester!
Ajatteles niitä rakastettavia kasvoja raukeina ja kuumeen polttamina!
En voi sietää sellaista ajatustakaan. Suojelkaa hänen terveyttään!
Suojelkaa hänen kukkeuttaan! Minusta tuntuu kuin näkisin hänet nyt,
sen hennon olentoni, ja hänen suuret, siniset, vakavat silmänsä...
niin herttaiset, oi, niin herttaiset ja lempeät ja ihastuttavat! Onko
hän yhtä kaunis kuin ennenkin, rakas täti Hester?

-- Oi, kauniimpi ja säteilevämpi ja ihastuttavampi kuin koskaan
ennen, jos sitä voi ajatella -- ja Hester kääntyi poispäin ja
puuhaili lääkepullojen kanssa salatakseen häpeäänsä ja tuskaansa.


V.

Hetken perästä puuhailivat tantit mitä vaikeimmassa ja
merkillisimmässä tehtävässä Helenen kamarissa. Kärsivällisesti ja
vakavasti koettivat he kankeilla sormillaan väärentää vaadittua
korttia. Heidän yrityksensä meni myttyyn kerta toisensa perästä,
mutta joka kerta sujui työ kuitenkin vähän paremmin kuin edellisellä.
Ei kukaan nähnyt, miten sydäntä-vihlovan, miten tuskallisen
humorillista koko tuo homma oli, itse eivät he sitä ymmärtäneet.
Usein tipahteli heidän kyyneleitään kirjeelle ja ne turmelivat
sen; väliin teki yksi ainoa väärin muovaeltu sana kirjeen liian
uskalletuksi, vaikka sitä jossain muussa tapauksessa olisi voinutkin
koettaa; mutta viimein sai Hannah valmiiksi yhden, jonka käsiala
oli niin Helenen käsialan näköistä, ettei ennakkoluuloton silmä
väärennystä huomaisi, ja se oli hyvin höystetty niillä lempilauseilla
ja hyväilynimityksillä, joita lapsi aina tavallisesti oli käyttänyt.
Hannah vei sen äidille, joka otti sen vastaan innostuneena, suuteli
ja hyväili sitä ja luki sen moneen kertaan ja viipyi tyytyväisenä
varsinkin viime sanoissa:

"Rakas mammaseni, jospa vaan voisin saada sinua nähdä ja suudella
sinun silmiäsi ja tuntea käsivartesi ympärilläni! Olen kovin iloinen
siitä ettei soittoharjoitukseni sinua häiritse. Tule pian terveeksi!
Kaikki ovat kilttejä minua kohtaan, mutta minä tunnen olevani kovin
yksin ilman sinua, rakas äiti."

-- Lapsirukka, minä tiedän ihan tarkalleen miltä hänestä tuntuu. Hän
ei voi viihtyä oikein hyvin ilman minua, ja minä -- oi, minä elän
hänen silmiensä loistossa! Sano hänelle että hän saa soittaa pianoa
niin paljon kuin haluaa, ja -- täti Hannah, sano hänelle, etten minä
voi kuulla pianonsoittoa niin kaukaa, en edes hänen armasta ääntään,
kun hän laulaa; jospa Jumala soisi, että voisin. Ei kukaan tiedä,
miten suloinen se ääni on minusta, ja ajattele, että senkin täytyy
kerran vaieta! Mitä sinä itket?

-- Senvuoksi vaan, että -- senvuoksi että se oli vaan muuan muisto.
Kun juuri läksin hänen luotaan, lauloi hän parast'aikaa "Loch
Lomond'ia." Se on niin surullinen. Minua aina niin kovin liikuttaa,
kun hän sitä laulaa.

-- Niin minuakin. On niin liikuttavan kaunista, kun jokin lapsellinen
suru liikkuu hänen rinnassaan ja hän laulaa sen laulun. -- Täti
Hannah.

-- No, rakas Margaret?

-- Minä olen hyvin sairas. Väliin tuntuu minusta siltä, etten enää
koskaan saisi kuulla sitä armasta ääntä.

-- Voi, älä sano niin, Margaret! Minä en voi sitä kestää!

Margaret oli liikutettu ja levoton ja sanoi lempeästi:

-- Vai niin -- vai niin -- anna panen käteni kaulaasi. Älä itke! Kas
niin -- paina poskesi minun poskeeni. Ole levollinen. Minä tahdon
elää. Minä tahdon elää, jos voin. Oi, mitä tekisikään hän ilman
minua! Puhuuko hän usein minusta? Mutta minähän tiedän, että hän
tekee niin.

-- Voi, koko ajan -- koko ajan!

-- Suloinen lapseni! Kirjottiko hän kirjeen heti kun oli tullut
kotiin?

-- Kirjotti -- ihan ensi silmänräpäyksessä. Hänellä ei ollut aikaa
riisua edes päällysvaatteita yltään.

-- Sen tiesin kyllä. Hän on niin kiihkeä ja raju hellyydessään.
Minä tiesin sen jo ennenkuin kysyin, mutta tahdoin kuulla sen sinun
suustasi. Hemmoteltu vaimo tietää kyllä, että häntä rakastetaan,
mutta hän tahtoo, että miehensä sanoo sen hänelle joka päivä, sillä
hänelle on hupaista sitä kuulla. Tällä kertaa on hän kirjoittanut
musteella; se mitä hän kirjoittaa lyijykynällä voisi kulua pois ja
minulle tulisi paha mieli. Ehdotitko sinä, että hän kirjottaisi
musteella?

-- E... een... hän... se oli hänen oma keksintönsä!

Äiti näytti erinomaisen onnelliselta ja sanoi:

-- Minä toivoin, että sinä sanoisitkin noin. Ei ole olemassa
rakastettavampaa ja armaampaa lasta. -- Täti Hannah?

-- No?

-- Mene sanomaan hänelle, että minä häntä alinomaa ajattelen ja
ihailen. Kas niin, nyt itket taaskin. Älä ole niin levoton minun
vuokseni, rakas täti; en luule olevan vielä mitään vaaraa.

Epätoivoinen sanansaattajatar poistui hyvästinsä lausuen ja vei
tervehdyksen perille, mutta niiden saaja ei sitä tajunnut. Tyttö
puheli yhä edelleenkin houreissaan; hän katseli tanttia kummastunein,
kuumeesta hehkuvin silmin, joita tuskin enää olisi tuntenut hänen
omikseen...

-- Onko se... ei, ei se olekaan äiti. Tahdon, että hän tulee tänne?
Hän oli täällä juuri ihan äsken -- en huomannut, milloin hän meni
pois. Tuleeko hän takaisin? Tuleeko hän pian? Tuleeko hän juuri nyt?
On niin monta taloa... ja ne tukeuttavat minut... ja kaikki hyörii ja
pyörii ihan ympäri... Voi päätäni, päätäni!

Ja niin houraili hän yhä edelleen tuskissaan, joutui yhä
tuskallisemmasta mielikuvasta toiseen ja huitoi käsillään väsyttävän
levottomuuden valtaamana.

Vanha Hannahparka kostutti hänen kuivia huuliaan ja hiveli varovasti
hänen poltteista otsaansa, mutisi helliä ja sääliviä sanoja ja kiitti
kaikkien Isää siitä, että äiti oli onnellinen eikä tiennyt mitään.


VI.

Päivä päivältä vaipui lapsi yhä lähemmäs hautaa ja joka päivä veivät
surevat vanhat hoitajattaret kultaisia kuulumisia hänen säteilevästä
terveydestään ja rakastettavuudestaan onnelliselle äidille, jonka
elämä lähestyi myöskin loppuaan. Ja joka päivä väärensivät he
rakkautta uhkuvia ja iloisia kirjeitä, lapsen käsialan näköisiä,
ja heitä kalvoivat heidän omattuntonsa ja sydämensä vuosivat verta
ja he itkivät nähdessään kiitollisen äidin ahmimalla lukevan noita
kirjeitä, niitä ihailevan ja kätkevän ne kuin parhaimmat aarteet,
pyhimmät kalleudet, sillä lapsensa käsi oli niitä koskettanut.

Viimeinkin tuli se avulias ystävä, joka antaa levon ja rauhan.
Kynttilät olivat sammumaisillaan. Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa
vähä ennen päivänsarastusta hiipi himmeitä olentoja äänettöminä
salin halki, saapui Helenen huoneeseen ja ryhmittyi hänen sänkynsä
ympärille, sillä tuomio oli langennut ja he tiesivät... Kuoleva
tyttö makasi silmät ummessa ja tajuttomana; peite nousi ja laski
verkkaan hänen rintansa päällä, aivan kuin hänen henkensä olisi
häipymäisillään. Silloin tällöin katkesi hiljaisuuden huokaus tai
vieno nyyhkytys. Kaikki ajattelivat samaa: miten surullista olikaan,
että hänen oli kuoltava noin, astuttava äärettömään pimeyteen ilman
että äitinsä oli auttamassa, vahvistamassa, siunaustaan antamassa.

Helen liikahti; hänen kätensä hapuilivat ikäänkuin jotain etsiäkseen
-- moneen tuntiin ei hän ollut enää mitään nähnyt. Loppu oli tullut;
kaikki sen tiesivät. Rajusti nyyhkyttäen painoi Hester hänet
rintaansa vasten ja huudahti:

-- Voi lapseni rakkaani!

Ylenluonnollinen kajastus levisi kuolevan lapsen kasvoille, sillä
hän otaksui tuon syleilyn tulevan toiselta taholta, ja hän rauhottui
kuiskaten:

-- Oi, äiti, minä olen niin onnellinen... kaipasin sinua niin
kauvan... nyt voin kuolla.

-- --

Kahden tunnin perästä vei Hester tervehdyksensä. Äiti kysyi: -- Miten
voi tyttöni?

-- Hän voi hyvin.


VII.

Valkosesta silkistä laitettu rusetti ja suruharsoja kiinnitettiin
talon portille, missä tuuli niitä heilutteli ja mistä ne veivät
viestejä sattuneesta surusta. Päivällisaikaan loppuivat valmistukset
ja arkussaan makasi hempeä nuori olento. Hänen kasvoilleen oli
levinnyt hiljainen rauha. Kaksi surevaista seisoi arkun vieressä
suruun ja hartaudenharjotuksiin vaipuneina -- ne olivat Hannah ja
musta Tilly. Hester tuli ja värisi, sillä hän oli ankaran liikutuksen
vallassa. Hän sanoi:

-- Margaret haluaa kirjettä.

Hannah kalpeni. Hän ei ollut sitä ajatellut; hän oli luullut, että
se kamala työ olisi jo lopussa. Mutta nyt hän ymmärsi, ettei niin
voinutkaan olla. Hetkisen seisoivat naiset ja katselivat toisiaan;
sitte sanoi Hannah:

-- Sitä ei voi auttaa... hänen täytyy se saada; muuten hän epäilee.

-- Ja muuten hän arvaisi.

-- Kyllä. Hänen sydämensä pakahtuisi.

Hän katseli kuolleen kasvoja ja silmänsä vettyivät.

-- Minä kirjotan sen, sanoi hän.

Hester vei sen perille. Loppusanat kuuluivat:

"Rakas mammaseni, kallis armas äitini, me saamme taas pian olla
yhdessä. Eikö se ole hauska uutinen? Ja se on tosi; kaikki sanovat,
että se on tosi."

Äiti sanoi surumielisesti:

-- Lapsiparka, miten kestää hän sen saatuaan tietää totuuden? Minä
en enää koskaan saa nähdä häntä tässä elämässä. Se tuntuu niin
raskaalta. Ei kai hän sitä epäile? Te kai pidätte huolen siitä ettei
hän saa sitä tietää?

-- Helen luulee, että sinä tulet pian terveeksi.

-- Voi miten sinä olet hyvä ja älykäs, rakas täti Hester! Ei suinkaan
kukaan, joka voisi tuoda tartunnan, tule hänen lähistölleen?

-- Sehän olisi rikos.

-- Mutta tehän _näette_ hänet?

-- Kyllä -- matkan päästä.

-- Se on hyvä. Toisiin en voisi luottaa, mutta te kaksi
suojelusenkeliä... te olette luotettavia kuin kulta. Toiset voisivat
olla epärehellisiä ja monet voisivat salata minulta jotain ja
valehdella.

Hester loi katseensa alas ja hänen vanhat huulensa vapisivat.

-- Salli että suutelen sinua hänen sijastaan, täti Hester; ja
sittekun minä olen poissa ja vaara on ohi, voit painaa sen suutelon
hänen rakkaille huulilleen ja sanoa, että se on hänen äidiltään ja
että se on hänen äitinsä koko murtunut sydän.

Tunnin kuluttua täytti Hester tuon pyynnön ja hänen kyyneleensä
valuivat virtanaan kuolleen kasvoille.


VIII.

Uusi päivä sarasti ja valkeni ja levitti säteitään yli maan. Täti
Hannah toi rauhottavia tietoja menehtyneelle äidille ja hauskan
kortin, jossa taaskin oli: "Tarvitsemme vaan vähän aikaa odottaa,
rakas äiti, sitte saamme taas olla yhdessä."

Tuuli toi mukanaan syviä, valittavia kirkonkellon ääniä.

-- Ne soittavat kelloja, täti Hannah. Jokin sieluparka on päässyt
rauhaan. Aivan niinkuin minäkin pian pääsen. Ette suinkaan salli että
Helen milloinkaan minut unohtaa?

-- Emme, Jumala tietää, ettei hän koskaan sitä tee!

-- Etkö kuule kummallista melua, täti Hannah? Tuntuu siltä kuin
kuuluisi monien askelten ääniä.

-- Me toivoimme, ettet sinä sitä kuulisi, rakas Margaret. Olemme
kutsuneet tänne muutamia vieraita... Helenen vuoksi, sen pikku
vankiraukan. Saamme pian musiikkiakin -- ja siitä pitää hän
sanomattoman paljon. Me arvelimme, ettei sinulla olisi ollut mitään
sitä vastaan.

-- Minullako vastaan --? Oi, ei, ei... sallikaa hänelle kaikki mitä
sydämensä haluaa. Te olette kovin kilttejä häntä kohtaan ja myöskin
minua kohtaan. Jumala siunatkoon teitä molempia aina!

Hetkisen perästä, vähän kuunneltuaan, lausui hän:

-- Niin kaunista! Se on hänen harmoonionsa. Luuletteko, että hän
soittaa itse?

Heikkoina, mutta rikkaina ja ylentävinä tulivat akordit hänen
korviinsa hiljaisen ilman halki.

-- Oi, se on rakkaani soittoa, minä tunnen sen. Ne laulavat.
Oi -- sehän on virttä! Ja kaikkein hurskainta, liikuttavinta,
lohduttavinta... Tuntuu kuin paratiisin portit avautuisivat
minulle... Jospa voisin kuolla juuri nyt...

Heikkoina ja kaukaisina kuuluivat virren sanat hiljaisuudesta:

    Lähemmäksi, Jumalani,
    Lähemmäksi sua,
    Vaikka ois se ristinpuu,
    Joka nostais mua...

Kun virsi oli loppunut, pääsi vielä yksi sielu lepoon, ja he, jotka
eläessään olivat erillään, yhtyivät kuollessaan. Sisarukset sanoivat
surren ja iloiten:

-- Oli suuri siunaus, ettei hän milloinkaan saanut sitä tietää.


IX.

Keskiyön aikaan istuivat he yhdessä surren ja Herran enkeli ilmestyi
heille yliluonnollisen hehkuvassa heijastuksessa ja puhui:

-- Valehtelijoille on varattu paikka. Ne palavat helvetin tulessa
ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Parantakaa itsenne!

Surevaiset lankesivat polvilleen hänen eteensä ja vääntelivät käsiään
ja kumarsivat alas harmaat päänsä kunnioittaakseen häntä. Mutta
heidän kielensä oli tarttunut kiinni heidän kitalakeensa ja he olivat
mykkiä.

-- Puhukaa! Että voisin viedä sananne taivaan tuomioistuimen eteen ja
tuoda sitte kuultavaksenne tuomion, jota ei voida peruuttaa.

Silloin painoivat he alas päänsä ja toinen heistä sanoi:

-- Meidän syntimme on suuri ja me näännymme häpeästä, mutta
ainoastaan täydellinen ja rajaton katumus voi meidät puhdistaa. Me
olemme ihmisraukkoja, jotka olemme oppineet tuntemaan inhimillisen
heikkoutemme, ja me tiedämme, että jos vielä kerran joutuisimme
tuohon vaikeaan asemaan niin sydämemme taaskin pettäisi ja me
tekisimme syntiä niinkuin ennenkin. Vahvat voisivat kyllä voittaa ja
tulla pelastetuiksi, mutta me olemme hukassa.

He nostivat rukoillen päänsä. Enkeli oli poissa. Heidän
ihmetellessään ja itkiessään tuli hän takaisin, kumartui vähän ja
kuiskasi tuomion heidän korvaansa.


X.

Oliko se taivas? Vaiko helvetti?




KULLANKAIVAJA KERTOO


Kolmekymmentäviisi vuotta sitte olin etsimässä kultaa Stanislaus
piirikunnassa. Kiertelin ylt'ympäri kuokka ja huuhdinastia kädessäni,
huuhdoin siellä ja täällä vähän malmirautaa ja odotin alati löytäväni
kelpo aarteen, mutta en koskaan onnistunut. Se oli kaunista seutua,
tuoksuavaa, metsäistä, ihanaa, ja oli aikoinaan ollut tiheästi
asuttuakin, mutta nyt olivat ihmiset kadonneet ja tuo ihana paratiisi
oli erämaana. Ne olivat menneet matkoihinsa, kun malmikerrokset
olivat pinnalta loppuneet. Muutamassa paikassa, jossa ennen oli
ollut pieni, vilkas kaupunki pankkeineen ja sanomalehtineen,
palovakuutusyhtiöineen ja pormestareilleen ja raatimiehineen,
oli nyt ainoastaan laaja, smaragdinvihreä ruohokenttä, jossa ei
näkynyt pienintäkään merkkiä siitä, että siellä koskaan olisi ollut
ihmiselämää. Se oli Tulltetowiin päin. Ympäristöllä, tomuisten teiden
varsilla näkyi siellä täällä mitä sievimpiä pikku huviloita, komeita
ja kodikkaita ja niin köynnöskasvien ja valkoruusujen peitossa,
ettei ovia eikä akkunoita voinut ollenkaan erottaa -- siitä huomasi
niiden olevan hylättyjä koteja, jotka jo vuosia sitte oli jätetty
oman onnensa nojaan. Sen olivat tehneet perheet, joilla oli ollut
ainoastaan vastoinkäymisiä ja pettymyksiä ja jotka eivät voineet
niitä myydä tahi edes lahjottaakaan. Siellä täällä, noin puolen
tunnin matkan päässä toisistaan, tapasi yksinäisiä puuhökkeleitä
kullanetsinnän ensimäisiltä ajoilta. Ne olivat kullankaivajain,
huvila-asukasten edeltäjäin, rakentamia. Hyvin harvoin tapasi noissa
hökkeleissä asukkaita, ja jos niin sattui, niin voi olla aivan
varma siitä, että hökkelin omisti sama kullankaivaja, joka oli sen
aikoinaan rakentanut; ja varma sai olla eräästä toisestakin asiasta
-- nimittäin siitä, että hän kerran oli ollut rikas ja tilaisuudessa
matkustamaan synnyinseuduilleen, mutta ei ollut sitä tehnyt;
myöhemmin oli hän hävittänyt omaisuutensa ja silloin harmissaan
päättänyt katkasta kaiken yhteyden omaistensa ja ystäväinsä kanssa
ja olla siitälähin heille niinkuin kuollut. Yli koko Kalifornian oli
siihen aikaan tuollaisia "eläviä kuolleita" koko liuta siroteltu --
vanhoja raukkoja, harmaahapsisia, jo nelikymmenvuotiaita, joiden
ajatuksena oli pelkkä katumus ja kaipuu -- katumus hukkaan menneestä
elämästä ja kaipaus päästä taistelusta rauhaan ja saada kaikesta
surkeudesta loppu.

Se oli autio maa! Ei ääntäkään noilla ruoho- ja metsätasangoilla,
ainoastaan hyönteisten nukuttavaa surinaa; ei ihmisen eikä eläimen
varjoakaan; ei mitään, joka voisi vilkastuttaa ja tehdä elämän
iloiseksi. Kun senvuoksi lopultakin eräänä iltapäivänä sain nähdä
ihmisolennon, tunsin melkein kiitollisuutta rinnassani. Hän oli
noin neljänkymmenenviiden ikäinen mies ja hän seisoskeli tuollaisen
pienen, hauskan, ruusujen kaunistaman maalaistalon ympärillä, joista
juuri olen puhunut. Mutta tämä talo ei näyttänyt hylätyltä; se näytti
olevan asuttu ja hyvin hoidettu, samoinkuin talon edustalla oleva
kenttäkin, joka oli laitettu puutarhaksi täynnänsä reheviä, hauskoja,
lemuavia kukkia. Minua tietysti pyydettiin käymään sisään ja olemaan
kuin kotonani -- se oli sen seudun tapa.

Oli hupaista saapua sellaiseen paikkaan viruttuaan yöt päivät
kullankaivajain hökkeleissä -- likaisella lattialla, ilman sänkyjä,
lautasia, tinapikareita, läskiä ja papuja ja mustaa kahvia ja ilman
mitään muita koristeita kuin mitä sanomalehdistä leikatut, seinille
naulatut itämaiden sotakuvat tarjosivat. Siellä oli kaikki jäykkää,
ilotonta, onnettoman autiota, mutta tämä oli paikka, jossa näytti
voivan lepuuttaa väsynyttä silmää ja virkistyttää sitä edes luonnon
näkemisellä. Kun pitkän paastoamisen jälkeen tulee taideteoksen
eteen, vaikkapa halvan ja vaatimattomankin, niin huomaa, että silmä
on nähnyt nälkää ja nyt on saanut ravintonsa. En koskaan olisi
voinut luulla, että rasumatto tuntui minusta niin ylelliseltä tahi
että olisin tuntenut sellaista sielunrauhaa katsellessani tapetteja
ja kehyksisiä kivipiirroksia ja lamppumattoja ja windsorintuoleja
ja vernissoituja hyllyjä kirjoineen, vaaseineen ja näkinkenkineen,
noita lukemattomia naiskäden järjestelyn jälkiä, joita katselee
tietämättään, mutta joita heti kaipaisi, ellei niitä olisi. Se
ihastus, jota sydämessäni tunsin, näkyi myös kasvoillani, mies
huomasi sen ja oli tyytyväinen, hän näki sen niin selvästi, että
vastasi ikäänkuin tehtyyn kysymykseen:

-- Kaikki on hänen työtään, sanoi hän. mielihyvällä, hän järjesteli
kaikki itse, jok'ainoan esineen.

Mies katseli ihastuksella ympäri huonetta. Muuan sellainen
pehmeä, japanilainen vaate, jolla naiset huolellisesti koristavat
taulunkehysten yläosan, oli joutunut epäkuntoon. Hän huomasi sen ja
korjasi varovasti ja astui sitte pari askelta takaperin katsellakseen
ennenkuin uskoi sen olevan paikallaan. Lopuksi taputti hän sitä pari
kertaa kädellään ja sanoi:

-- Hän tekee aina näin. Ei voi ihan tarkalleen sanoa, mutta jotain
puuttuu siksi kunnes se on tehty -- sen voi nähdä sitte itse, kun se
on laitettu, mutta se onkin kaikki mitä siitä tietää; siinä ei ole
mitään varsinaista sääntöä. Se muistuttaa vähän niitä kahta pientä
suuteloa, joita äiti painaa lapsensa hiuksille, sitte kun on ne
kammannut ja puhdistanut. Minä olen niin monta kertaa nähnyt hänen
järjestelevän näitä esineitä, että voin sen tehdä aivan niinkuin
hänkin, vaikken tiedäkään siihen mitään sääntöä. Mutta hän tietää
säännöt. Hän tietää minkätähden ja millä tavalla, mutta minä en tiedä
minkätähden, tiedän ainoastaan millä tavalla.

Hän vei minut sänkykamariin saadakseni pestä käteni, sellaiseen
sänkykamariin, jollaista en ollut nähnyt vuosikausiin: valkoset
peitteet, valkoset tyynyt, matot lattialla, tapetit seinillä,
tauluja, toalettipöytä peileineen ja neulatyynyineen, nurkassa
pesuastia vateineen ja kiinalaisine posliinikannuineen, saippuata
posliinikupissa ja naulassa yli tusinan pyyhinliinoja -- liian
puhtaita ja valkosia sille, joka ei ollut tottunut niitä käyttämään
tuntematta loukkaavansa jotain. Minun katseeni puhui taas ja hän
vastasi tyytyväisenä:

-- Kaikki hänen käsialaansa, hän on tehnyt kaikki itse -- joka
esineen. Täällä ei ole mitään, jota hän ei olisi koskettanut
kädellään. Te kenties luulette -- mutta minä en sano niin paljon.

Minä kuivailin nyt käsiäni ja katselin kaikkia huoneessa olevia
esineitä, niinkuin aina tavallisesti tehdään sellaiseen paikkaan
saavuttua, missä kaikki hivelee silmää ja mieltä; ja minä tiesin --
kuinka, enkö voisi sitä sanoa -- että siellä oli jotain, jota mies
halusi minun itseni huomaavan. Minä tiesin sen hyvin ja tiesin myös,
että hän koetti salaisilla viittauksilla ja silmäyksillä auttaa
minua pääsemään jälille, niin että minä oikein ponnistelin osuakseni
oikeaan, sillä minä halusin tehdä hänen mielikseen. Minä epäonnistuin
useamman kerran, sen huomasin hänen kierosta katseestaan, vaikkei
kukaan minulle sitä sanonut, mutta lopulta tiesin katselevani oikeata
esinettä -- tiesin sen siitä ihastuksesta, minkä tuo katselemiseni
häneen vaikutti. Hän purskahti sydämelliseen nauruun, hieroi käsiään
ja huudahti:

-- Aivan oikein! Te löysitte sen. Minä tiesin, että te sen
löytäisitte. Se on hänen kuvansa.

Minä menin pienen saksanpähkinäisen konsoolin luo, joka oli
takaseinällä, ja silloin löysin jotain, jota en tähän saakka
ollut huomannut -- kehyksisen valokuvan. Ne olivat suloisimmat ja
luullakseni kauneimmat tytönkasvot, joita koskaan olin nähnyt. Mies
nautti minun ihastuneesta katseestani ja oli täysin tyytyväinen.

-- Yhdeksäntoistavuotias viimeisenä syntymäpäivänään, sanoi hän
pannen kuvan paikoilleen, -- ja juuri sinä päivänä menimme me
naimisiin. Kun saatte hänet nähdä -- oi, odottakaahan, kun saatte
hänet nähdä.

-- Missä hän on? Koska hän tulee sisälle?

-- Oi, hän on poissa nyt. Hän on matkustanut tervehtimään omaisiaan.
He asuvat noin neljän- tai viidenkymmenen peninkulman päässä täältä.
Tänään on kulunut neljätoista päivää siitä kun hän läksi.

-- Milloin odotatte häntä takaisin?

Tänään on keskiviikko. Hän tulee takaisin lauvantai-iltana --
yhdeksän aikaan, luulen minä.

Minä tunsin katkeraa pettymystä.

-- Sepä oli ikävää, sillä silloin olen minä poissa.

-- Poissako? Eihän toki -- miksikä lähtisitte? Älkää tehkö sitä.
Silloin tulisi hän pahoilleen.

Hän tulisi pahoilleen, tuo kaunis olento! Vaikka hän itse olisi
lausunut minulle nuo sanat, eivät ne olisi tehneet minuun syvempää
vaikutusta. Minä tunsin syvää, voimakasta kaipausta saada nähdä
hänet, niin itsepäisen rukoilevaa kaipausta, että minua pelotti. Minä
sanoin itselleni:

-- Minun täytyy heti lähteä tästä paikasta sieluni rauhan tähden.

-- Nähkääs, hän pitää paljon siitä, että ihmisiä saapuu tänne ja jää
meidän luoksemme -- henkilöitä, jotka tuntevat maailmaa ja voivat
puhua -- sellaisia henkilöitä kuin te. Hän on siihen ihastunut, sillä
hän tietää -- oi, hän tietää melkein kaikki itse ja voi puhua -- ei,
niinkuin lintu visertää -- ja entä ne kirjat, joita hän lukee -- te
hämmästyisitte. Älkää menkö; tässähän on jälellä vaan pari päivää ja
hän olisi pahoillaan.

Minä kuulin sanat, mutta sain niistä tuskin selvää, sillä niin olin
vaipunut ajatuksiini ja mietiskelyyn. Hän poistui luotani, mutta
minä en sitä huomannut. Hän tuli kuitenkin pian takaisin valokuva
kädessään, asetti sen minun eteeni ja sanoi:

-- Kas niin, sanokaa nyt hänelle vasten naamaa, että te olisitte
voinut jäädä tänne ja tavata häntä, mutta te ette tahtonut.

Tuon toisen katse teki tyhjäksi viisaan aikeeni. Minun tuli jäädä
ja alistua vaaralle alttiiksi. Sinä iltana polttelimme me piippua
kaikessa rauhassa ja puhelimme kauvan kaikemmoisista asioista,
mutta enimmän hänen vaimostaan; ja minulla ei tosiaankaan ollut
ollut niin hauskaa ja virkistävää hetkeä moniin aikoihin. Niin tuli
torstai ja kului hyvin pian. Hämärän tullen saapui taloon muuan
pitkä kullankaivaja, joka asui kolmen peninkulman päässä sieltä --
hän oli yksi niitä harmahtavia ja väsähtäneitä --, ja tervehti meitä
sydämellisesti vakavin ja valituin sanoin. Sitte hän virkkoi:

-- Minä tulin vaan kysymään pikku rouvaa, milloin hän tulee kotia.
Onko hän lähettänyt mitään tietoa?

-- Onpa niinkin, kirjeen. Haluttaako teidän kuulla sitä, Tom?

-- Kyllä, sitä toivon kyllä... ellei vaan teillä, Henry, ole mitään
sitä vastaan.

Henry otti kirjeen esille laukustaan ja sanoi, että hän jättäisi
lukematta muutamat yksityiset sivuseikat, jollemme siitä pahastuisi;
sitte luki hän kirjeen pääasiallisen sisällön -- se oli rakkautta
uhkuva, maltillinen ja kauttaaltaan herttainen ja mukaansa tempaava
kirje varustettuna jälkikirjotuksella, joka oli täynnä ystävällisiä
tervehdyksiä Tomille ja Joelle ja Charleylle ja muille rakkaille
ystäville ja naapureille.

Kun hän oli lukenut loppuun, katsahti hän Tomiin ja huudahti:

-- Ohoo, vai jo taaskin! Ottakaapas pois kätenne ja sallikaa minun
katsoa silmiinne. Noin te teette aina, kun minä luen häneltä saamaani
kirjettä. Siitä minä kirjotan hänelle.

-- Älkää, sitä ette saa tehdä, Henry. Minä alan tulla vanhaksi,
nähkääs, ja pieninkin pettymys saattaa minut itkemään. Minä luulin,
että hän olisi jo itsekin täällä, ja te olettekin saanut vaan kirjeen.

-- No, kuka teille on sitä valehdellut? Minä luulin kaikkien
tietävän, että hän ei tule ennenkuin lauvantaina.

-- Lauvantaina! Aivan oikein, senhän minä tiesinkin, kun tarkemmin
asiaa ajattelen. En tiedä, mikä minuun lie tullut viime aikoina.
Luonnollisesti minä sen tiesin! Mehän odotamme häntä kaikki. Ei,
mutta nyt täytyy minun mennä. Mutta kyllä minä sitte näytän itseni,
kun hän tulee.

Jotenkin myöhään perjantaina iltapäivällä tuli muuan toinen harmaapää
veteraani noin peninkulman päässä olevasta hökkelistään ja sanoi,
että pojat tahtoivat pitää vähän hauskaa lauvantai-iltana, jos Henry
luulisi, ettei rouva olisi matkasta väsynyt.

-- Väsynytkö? Hänkö väsynyt! Ei, kuulkaapas kummempaa! Te tiedätte
kyllä, Joe, että hän voisi valvoa illat vaikka kuuden viikon ajan
voidakseen saattaa jollekin teistä iloa.

Kun Joe kuuli, että oli saapunut kirje, pyysi hän sitä luettavaksi,
ja saamansa sydämelliset tervehdykset veivät hänet ihan pois
suunniltaan; että jotain _sellaista_ voi tapahtua hänelle, että rouva
mainitsi hänen nimensäkin!

-- Herra Jumala, me kaipaamme häntä niin kovin paljon! sanoi hän.

Lauvantaina iltapäivällä huomasin katsovani kelloani jotenkin usein.
Henry älysi sen ja sanoi kummastuneena:

-- Ette suinkaan ajattele, että hän olisi täällä niin pian?

Minä tunsin ujostuvani, mutta nauroin ja sanoin, että se oli
minun tapani, kun jotain odottelin. Mutta hän ei näyttänyt oikein
tyytyväiseltä ja siitä lähtien alkoi hän tulla levottomaksi. Neljä
kertaa vei hän minut mukanaan erääseen paikkaan tiellä, josta oli
laaja näköala, ja siellä seisoi hän katsellen. Useamman kerran hän
virkkoi:

-- Minä alan tulla levottomaksi, alan tulla oikein levottomaksi.
Tiedän kyllä, ettei hän voi saapua ennen kello yhdeksää, mutta
kuitenkin tuntuu siltä kuin jokin koettaisi huomauttaa minulle, että
jotain on tapahtunut. Luuletteko, että mitään on tapahtunut?

Minä aloin tulla vallan hämilleni hänen lapsellisuutensa johdosta ja
viimein, kun hän vielä kerran toisti rukoilevan kysymyksensä, kadotin
minä kärsivällisyyteni ja tiuskasin hänelle aikalailla. Se saattoi
hänet aivan onnettomaksi ja sitte näytti hän niin murtuneelta ja
nöyrältä, että minua harmitti osottamani tarpeeton julmuus. Tulin
senvuoksi iloiseksi, kun Charley, eräs toinen veteraani, saapui
taloon illemmällä ja katsahti Henryn huoneeseen kuullakseen kirjeestä
ja puhuakseen vastaanottovalmistuksista. Charley piti pitkän puheen
toisensa perästä ja koetti parastaan karkottaakseen ystävänsä
aavistuksia ja pelkoa.

-- Ettäkö jotain olisi hänelle _tapahtunut?_ Ne ovat tyhjiä houreita,
Henry. Hänelle ei tule mitään tapahtumaan, siihen nähden voitte olla
aivan tyyni. Mitä oli kirjeessä? Eikö siinä ollut, että hän voi
hyvin? Ja eikö siinä ollut sitäkin, että hän olisi täällä yhdeksän
aikana? Oletteko koskaan nähneet, ettei hän olisi pitänyt sanaansa?
Ette, sen tiedätte vallan hyvin. Älkää siis olko levoton, hän
_tulee_, se on aivan varmaa, yhtä varmaa kuin että te elätte. Kas
niin, tulkaa nyt alottamaan koristelemista; meillä ei ole enää kauvan
aikaa.

Pian saapuivat Tom ja Joe ja kaikki ryhtyivät koristelemaan taloa
kukilla. Lähempänä yhdeksää sanoivat kullankaivajat, että koska
heillä oli soittokoneensa mukanaan voisivat he kernaasti soittaa
juuri nyt, sillä pian tulisi tyttöjä ja poikia kaipaamaan vanhaa
kunniallista pyörintäänsä. Viulu, klarinetti ja vielä joku muu
olivat soittokoneina. Kolmikko istuutui vierekkäin ja alkoi soittaa
rämisevää tanssikappaletta, polkien tahtia karkeilla saappaillaan.

Kello oli jo lähes yhdeksän. Henry seisoi ovella katsellen pitkin
tietä ja koko hänen ruumiinsa huojui tuskasta. Toiset olivat
pakottaneet hänet juomaan useamman kerran rouvan maljaa ja nyt huusi
Tom:

-- Tulkaa tänne, joka mies! Vielä yksi lasi, niin hän on kotona!

Joe toi laseja tarjottimella ja tarjosi seurueelle. Minä ojensin
käteni tarttuakseni erääseen pikariin, mutta Joe murahti puoliääneen:

-- Antakaa sen olla! Ottakaa tuo toinen.

Ja minä tein niin. Henrylle tarjottiin viimeksi. Hän sai juuri
tyhjennetyksi lasinsa, kun kello alkoi lyödä. Hän kuunteli loppuun
sen lyönnit. Kasvonsa olivat käyneet yhä kalpeammiksi; sitte sanoi
hän:

-- Pojat, minä olen sairas levottomuuden vuoksi. Auttakaa minua --
minä tahdon mennä levähtämään.

Kullankaivajat saattoivat hänet sohvalle. Hän kyyristyi kokoon jo
puolinukuksissa ja sanoi kuin unissaan:

-- Kuulinko kavionkopsetta? Ovatko lie tulleet?

Yksi veteraaneista sanoi aivan hänen korvaansa:

Jimmy Parrish saapui sanomaan, että juhla on lykätty, mutta että he
ovat vähän matkan päässä tulossa. Rouvan hevonen ontuu, mutta hän on
perillä puolen tunnin kuluttua.

-- Oi, minä olen niin iloinen siitä ettei mitään ole tapahtunut...

Hän nukkui saatuaan tuskin nuo sanat sanotuksi. Muutamassa
silmänräpäyksessä riisuivat nuo reippaat miehet hänen vaatteensa ja
kantoivat hänet sänkyyn siihen samaan makuuhuoneeseen, jossa minä
olin pessyt käsiäni. He sulkivat oven ja tulivat takaisin. Sitte
näyttivät he tekevän poislähtöä, mutta minä sanoin:

-- Olkaa hyviä ja älkää menkö, hyvät herrat. Rouva ei tunne minua,
minä olen vieras.

-- Rouvako? Ihmisparka, hän on ollut kuollut jo yhdeksäntoista vuotta.

-- Kuollutko?

-- Niin, tahi jotain pahempaa vielä. Hän meni tervehtimään
sukulaisiaan puoli vuotta sen jälkeen kun olivat menneet naimisiin
ja kotimatkalla eräänä lauvantai-iltana ottivat intiaanit hänet
vangiksi viiden peninkulman päässä täältä, eikä hänestä sen perästä
ole kuulunut mitään.

-- Ja sitte tuli kai isäntä mielipuoleksi?

-- Hän ei ole koskaan sen jälkeen ollut viisas. Mutta mielipuolisuus
yltyy, kun se aika vuodesta lähenee. Silloin me alamme katsella
tännepäin, kolme päivää ennen kuin rouvan muka pitäisi tulla,
saadaksemme hänet käsiimme ja kuullaksemme, onko hän saanut
mitään viestiä rouvaltaan, ja lauvantaina saavumme tänne kaikki
koristelemaan taloa kukilla ja valmistamaan tanssia. Niin olemme
tehneet joka vuosi yhdeksäntoista vuoden ajan. Ensimäisenä
lauvantaina oli meitä kaksikymmentäseitsemän henkeä ja tyttöjä
lisäksi; nyt on meitä ainoastaan kolme ja kaikki tytöt ovat poissa.
Me annamme nukutusjuomaa, muuten tulisi hän raivoksi; sitte on hän
taas rauhallinen vuoden eteenpäin ja luulee vaimonsa olevan luonaan
aina kolmeen tai neljään viime päivään asti; silloin alkaa hän etsiä
häntä ja kaivaa esiin vanhan kirjeraukkansa ja me tulemme ja pyydämme
hänen lukemaan sen. Herra Jumala, olihan rouva sellainen herttainen
olento!




KIVETTYNYT MIES


Kansa Nevadassa Kaliforniassa oli kuusikymmenluvulla aivan hurjana
merkillisten kivettymäin ja muiden luonnonihmeiden etsinnässä.
Tuskin ilmestyi sitä sanomalehteä, jossa ei olisi ollut selontekoa
yhdestä tai useammasta tuontapaisesta löydöstä. Tämä into alkoi
jo tulla vähän naurettavaksi. Minä olin ihan uusi paikallislehden
toimittaja Virginia Cityssä ja tunsin velvollisuudekseni perinpohjin
karsia pois tuon yhä karttuvan paheen; meillähän on kaikilla silloin
tällöin isällisen huolenpidon puuskia. Minä päätin musertaa tuon
kivettymäintoilun hienolla, oikein hienolla pilalla. Mutta kenties se
oli liiankin hieno, sillä ei kukaan koskaan käsittänyt siinä piilevää
satiiria. Minun suunnitelmani perustui siihen, että olisi tehtävä
merkillinen löytö, nimittäin -- kivettynyt mies.

Minulla oli ollut satunnainen riita herra Servallin, Humboldtin uuden
rauhantuomarin ja ruumiintarkastusmiehen kanssa, ja minä ajattelin,
että samalla kertaa voisin antaa hänelle pienen näpäyksen ja tehdä
hänet vähän naurettavaksi ja siten yhdistää hyödyllisen huvittavaan.
Minä tein senvuoksi laajasti ja uskottavimpia yksityisseikkoja myöten
selkoa kivettyneen ihmisen löydöstä Graveley Fordissa (täsmälleen
sadankahdenkymmenen peninkulman päässä -- ja tie niskoille
vaarallinen vuoristotie -- siitä paikasta, missä Servall asui);
miten seudun kaikki tiedemiehet olivat olleet löytöä tutkimassa (oli
tunnettu asia, ettei siellä löytynyt elävää olentoa viidenkymmenen
peninkulman alueella, lukuunottamatta muutamia nälistyneitä
intiaaneja, muutamia raajarikkoisia heinäsirkkoja ja neljää viittä
hiirihaukkaa, jotka olivat ilman ravintoa ja voimattomia pääsemään
sieltä pois); miten kaikki nämä tiedemiehet selittivät, että tuo
kivettynyt mies oli ollut täydellisessä kivettymisen tilassa enemmän
kuin kymmenen miespolven ajan; senjälkeen kerroin varmuudella,
jonka olisi pitänyt levittää häpeän puna poskilleni, että heti kun
herra Serval oli kuullut uutisen, kutsui hän kokoon juryn, nousi
aasinsa selkään ja läksi, virkavelvollisuudelleen uskollisena,
tuolle vaivaloiselle viiden päivän matkalle alkaliraunioista,
koiruohopensastoista, hengenvaaroista ja uhkaavasta nälkäkuolemasta
välittämättä pitämään _ruumiintarkastuksen_ miehestä, joka oli
ollut kuolleena ja kivettyneenä enemmän kuin kolme sataa vuotta! Ja
kun kerran olin päässyt vauhtiin, esitin samalla horjumattomalla
varmuudella, että vainaja oli juryn lausunnon mukaan kuollut
ilmanlaadun pitkällisestä vaikutuksesta. Tuo kiihotti vaan
mielikuvituksen yhä vinhempaan lentoon ja minä kerroin, että jury
kullankaivajille ominaisella ihmisrakkaudella kaivoi haudan ja
aikoi antaa kivettyneelle miehelle kristillisen hautauksen, kun he
huomasivat, että kalkkikivisakkaa oli miespolvien ajan tippunut
sen kivilouhen päälle, jolla hän istui, ja että tuo sakka oli
valunut hänen alleen ja muurannut hänet vuoreen kiinni; että jyry
(kaikki sen jäsenet olivat työmiehiä eräässä hopeakaivoksessa)
hetkisen keskustelivat tuosta vaikeudesta ja sitte ottivat esille
poran ja sytytyslangan ja ryhtyivät kaivamaan reikää hänen alleen,
_räjäyttääkseen_ hänet irti kalliosta, kun herra Serval sillä
hienotunteisuudella, joka on niin hänen luonteensa mukaista, kielsi
heitä sitä tekemästä, huomauttaen, että sellainen teko olisi
pyhyydenloukkausta.

Alusta loppuun oli kirjotus "kivettyneestä miehestä" sarja pelkkiä
mahdottomuuksia, vaikka tarina kerrottiinkin kovalla, teeskennellyllä
uskottavuudella, joka vaikutti itseenikin, vaikutti siinä määrässä,
että olin melkein uskoa omaa petostani. Mutta minulla ei tosiaankaan
ollut halua pettää ketään enkä edes luullut, että siitä seuraisi
sellainen tulos. Minä luotin siihen, että kivettyneen miehen
_istumistapa_ olisi saattanut yleisön ymmärtämään, että koko juttu
oli paljasta pilaa. Minä sotkin siihen kuitenkin innolla muita
asioita, toivoen saada sen hämärämmäksi -- ja siksi se todella
tulikin. Minä kuvailin hänen toisen jalkansa asentoa ja sanoin
sitte, että hänen oikea peukalonsa oli painunut nenää vasten;
sitte puhuin minä hänen toisesta jalastaan, pyörähdin takaisin ja
sanoin, että oikean käden sormet olivat hajallaan; sitte puhuin minä
hänen takaraivostaan ja kerroin senjälkeen, että vasen peukalo ja
oikea pikkusormi olivat koukussa; senperästä tein sivuharppauksen
tarinoidakseni jostain muusta, mutta palasin taas vähitellen
takaisin ja huomautin, että vasemman käden sormet olivat hajallaan
samoinkuin oikean kädenkin. Mutta minä olin ollut liiaksi ovela.
Minä sotkin sitä liian paljon ja koko kuvaus hänen asennostaan,
joka olisi paljastanut kirjotuksen ilveellisen luonteen kokonaan,
teki aivan päinvastaisen tuloksen kuin mitä sillä oli tarkotettu,
sillä ei kukaan muu kuin minä koskaan huomannut eikä älynnyt, minkä
johtopäätöksen voi tehdä tuon kivettyneen miehen käsien asennosta.

[Laittakaapa, lukijat, kätenne edellä kuvailtuun asentoon, niin
löydätte arvotuksen avaimen! Suoment. huomautus.]

Satiirina kivettymä-intoilijoita vastaan -- tai miksi heitä sitte
kutsuin -- oli minun "Kivettynyt mieheni" täydellinen fiasko; sillä
kaikki pitivät juttua totena ja minä huomasin hämmästyksekseni, miten
mielikuvitukseni luoma olento, sen sijaan että se oli hävittänyt
pois ja tehnyt naurunalaiseksi koko ihme-esineiden touhun, ihan
häikäilemättä sai ensimäisen sijan niiden todellisten ihmeiden
joukossa, joita Nevadastamme oli tavattu. Minä olin niin pettynyt
suunnitelmani kummallisesta myttyynmenemisestä, että aluksi suutuin
enkä mielelläni ajatellut koko asiaa, mutta vähitellen, kun alkoi
saapua toisia lehtiä, joissa kivettynyttä miestä kuvailtiin ja
mitään epäilemättä ylisteltiin, aloin tuntea salaista, lohduttavaa
tyydytystä; ja kun huhu tuosta miehestä levisi yhä laajempiin
piireihin ja minä sanomalehdistä näin, että se yhtämittaa ja
vastustamattomalla voimalla riensi mantereelta mantereelle
valtakunnasta valtakuntaan, maasta maahan, kunnes se oli kiertänyt
maapallon ympäri ja pysähtynyt ylevänä ja kieltämättömänä totuutena
ylen vakavaan lontoolaiseen _Lancet_ nimiseen aikakauskirjaan,
oli minun maljani täysi ja minä olin iloinen siitä että olin
saanut sen aikaan. Noin yhdentoistakuukauden ajan, ellen väärin
muista, oli herra Servallin postilaukussa joka päivä puolen
puutaa kaiken mailman sanomalehtiä, jotka sisälsivät viirulla
merkittyjä kirjotuksia kivettyneestä miehestä. Minä lähettelin
niitä hänelle. Tein sen ilkeydestä, en pilan vuoksi. Hän heitti ne
takapihalle ja kiroili ja joka päivä näiden kuukausien kuluessa tuli
kaivostyömiehiä, hänen valitsijoitaan (sillä kullankaivajat eivät
jätä koskaan kujeilemistaan jonkun henkilön kanssa alkuun päästyään)
hänen luokseen kysymään häneltä, mistä he saisivat käsiinsä
sanomalehden, jossa olisi jotain kivettyneestä miehestä. Hän olisi
voinut varustaa koko maanosan sellaisilla lehdillä. Minä vihasin
Servallia siihen aikaan ja kaikki tuo oli kuin palsamia ja nautintoa
minulle. En olisi koskaan voinut saada hänestä todellisemmin iloita
kuin ehkä ottamalla hänet hengiltä.




MITÄ ON OLLA SANOMALEHTIMIEHENÄ TENNESSEESSÄ


Eräs lääkäri sanoi minulle, että eteläinen ilmanala vaikuttaisi
edullisesti minun terveyteeni, ja minä matkustin senvuoksi
Tennesseehen ja sain aputoimittajan paikan _Johnson Covnty'n_
omistamassa _Sotahuudossa_. Kun tulin toimitukseen ryhtyäkseni uuteen
virkaani, lekotteli päätoimittaja kolmijalkaisessa tuolissa jalat
edessään olevalla kuusisella pöydällä. Huoneessa oli toinenkin pöytä
ja särkynyt tuoli ja ne kumpikin olivat puolittain hautautuneet
sanomalehtien ja lehtileikkausten ja käsikirjotuspinkkojen alle.
Siellä oli vielä sannoitettu puulaatikko täynnä sikarinpätkiä ja
sylettyjä tupakkimällejä; olipa huoneessa uunikin, jonka luukku
riippui vaan yhdestä ylimäisestä saranastaan. Päätoimittajalla oli
yllään pitkä musta takki ja jalassaan valkoset palttinahousut.
Saappaansa olivat sirot ja hyvin kiillotetut. Hänellä oli kurttuinen
paita päällään, iso sinettisormus sormessaan, kaulassaan pystykaulus
vanhentunutta kuosia ja rintataskussaan ruudukas nenäliina, jonka
päät riippua lerpottivat ulkona. Puku oli ollut muodissa vuonna 1848.
Hän poltteli sikaria ja mietti jotain sanasutkausta ja kynsiessään
päätään oli hän sotkenut hiuksensa pörröisiksi. Hänen silmänsä
mulkoilivat ihan pelottavasti ja minä tein sen johtopäätöksen, että
hän parastaikaa keitti kokoon tavallista tuimempaa pääkirjotusta! Hän
pyysi minun silmäilemään toisia lehtiä ja kirjottamaan "Tähkäpäitä
Tennesseen lehdistä" ja siihen artikkeliin sovittamaan kaiken sen
mikä niissä oli ottamisen arvoista.

Minä kirjoitin seuraavasti:

"_Tähkäpäitä Tennesseen lehdistä_.

"Kaksi kertaa viikossa ilmestyvän _Maanjäristyksen_ toimitus on
nähtävästi saanut väärinkäsityksen mitä tulee Ballyhack-rautatiehen.
Yhtiön tarkotus ei ole mennä Buzzardvillen nenän ohitse, se
päinvastoin pitää tuota paikkaa mitä tärkeimpänä radalla eikä sillä
niinollen ole aikomus sitä syrjäyttää. _Maanjäristyksen_ toimitus
luonnollisesti mielihyvällä ottaa vastaan tämän oikaisun.

"John V. Blosson, Higginsvillen äänenkannattajan _Vapauden ukonnuolen_
ansiokas toimittaja saapui kaupunkiimme eilen. Hän asuu Van Burenin
hotellissa.

"Olemme huomanneet, että arvoisa aikalaisemme, Springin _Aamunparku_,
on sattunut erehtymään otaksuessaan, ettei Van Vertenin vaali vielä
ole täydellinen tosiasia, mutta hän on jo varmaankin huomannut
erehdyksensä ennekuin tämä saapuu hänen käsiinsä. Hän on nähtävästi
johtunut harhaan epätäydellisen vaalireferaatin vuoksi.

"Meitä ilahuttaa kuulla, että Blathersvillen kaupunki koettaa hieroa
sopimusta erään newyorkilaisen herran kanssa sen miltei ilman
liikettä olevien katujen laskemisesta Nicholsonin betonilla. Mutta
sellaista toivoa on vaikea saada toteutetuksi sen perästä kun Memphis
narrasi muutamain newyorkilaisten tekemään samallaisen työn eikä
sitte tahtonut maksaa. _Eläköönhuuto_ puuhailee kuitenkin taitavasti
sen toimenpiteen puolesta ja näyttää lopuksi toivovan menestystä.

"Ikävällä kuulemme, että eversti Bascom, _Vapauden kuolinhuokauksen_
päätoimittaja, kaatui kadulla joku ilta sitten ja taittoi jalkansa.
Hän on viime aikoina ollut heikko ylenmääräisistä ponnistuksista ja
levottomuudesta perheessään sattuneen sairauden takia, ja otaksutaan
hänen pyörtyneen syystä että rasitti itseään kävelemällä liian paljon
auringonpaisteessa".

Minä jätin käsikirjotuksen päätoimittajalle, hänen joko
hyväksyttäväkseen, korjattavakseen tahi revittäväkseen. Hän vilkasi
siihen ja kasvonsa synkistyivät. Hän silmäili sen läpi ja kasvonsa
tulivat uhkaaviksi. Saattoi helposti huomata, että jotain oli
hullusti. Nyt hyökkäsi hän ylös ja sanoi:

-- Tuli ja leimaus! Luuletteko, että minä aijon puhua noista
eläimistä tähän äänilajiin. Arveletteko että minun tilaajani pitävät
tuollaisesta maitovellistä? Antakaa minulle kynä!

En koskaan ole nähnyt kynän niin säälimättömästi karsivan ja
korjailevan toisen verbejä ja adjektiiveja. Hänen päästessään
vauhtiin ampui häntä joku avonaisesta akkunasta ja himmensi
sopusointuisuutta hänen korvissaan.

-- Ahaa, sanoi hän, se on Smithin lurjus _Viisaudentulivuoresta_ --
häntä minä odotin jo eilen.

Ja hän tempasi revolverin vyöstään ja ampui. Smith kaatui; kuula oli
sattunut pohkeeseen. Laukaus johti väärään Smithin oman tähtäyksen,
sillä hän aikoi juuri laukaista toisen kerran, ja hän haavotti
tuntematonta. Se olin minä. Minulta ammuttiin ainoastaan yksi sormi.

Sitte jatkoi päätoimittaja pyyhkimistään ja lisäilemistään. Juuri kun
hän oli lopettanut korjailemisen, tuli käsipommi alas uuninpiipusta
ja räjäytti tuhansiksi palasiksi koko uunin. Se ei kuitenkaan saanut
aikaan mitään muuta vahinkoa kuin että muuan uuninsirpale katkasi
minulta pari hammasta.

-- Tuo uuni on nyt vallan kelvoton, sanoi päätoimittaja.

Minä sanoin, että hän oli oikeassa.

-- No, se on samantekevä -- sitä ei tarvita tällaisella ilmalla. Minä
tunnen miehen, joka sen teon teki ja kuittaan sen kyllä hänelle. Kas
niin, _näin_ on kirjotettava sellaisesta aineesta...

Minä otin käsikirjotuksen. Se oli niin tuhrittu, pyyhitty ja
korjailtu, ettei sen äiti olisi tuntenut sitä omaksi lapsekseen, jos
sillä äitiä olisi ollut. Nyt kuului se näin:

"_Tähkäpäitä Tennesseen lehdistä_."

Kaksi kertaa viikossa ilmestyvän _Maanjäristyksen_ piiskatut
valehtelijat koettavat selvästi vieläkin syöttää jalolle ja
ritarilliselle kansalle halpamaisia ja kurjia valheitaan
yhdeksännentoista vuosisadan kunniakkaimpaan yritykseen,
Ballyhack-rautatiehen nähden. Keksintö, että se aikoisi mennä
Buzzardvillen nenän ohi, on syntynyt heidän omissa siivottomissa
aivoissaan -- tai paremmin sanoen siinä ravassa, jota _he_ pitävät
aivoinaan. He menettelevät viisaammin nielemällä tämän valheen, jos
tahtovat pelastaa haisevat matelijarunkonsa hyvin ansaitusta kylvystä.

Se aasi Blossom _Vapauden ukonnuolesta_ on taaskin täällä ja oleksii
kuokkavieraana Van Burenin hotellissa.

Olemme kuulleet, että Mud Springin _Aamunparun_ patajuoppo rantajätkä
tavallisuuden mukaan valehdellen on levittänyt huhun, ettei Van
Werter olisi valittu. Sanomalehdistön jumalallinen tehtävä on
levittää totuutta ja karsia hairahduksia, kasvattaa sievistää
ja kohottaa julkisen moraalin ja säädyllisyyden ääntä ja tehdä
kaikki ihmiset ystävällisemmiksi, siveämmiksi, armeliaisemmiksi
ja kaikin puolin paremmiksi ja hurskaammiksi ja onnellisemmiksi;
mutta kuitenkin halventaa tämä kurja, tämä musta sielu, edelleenkin
korkeata kutsumustaan valehtelemalla, panettelemalla kunniaa
loukkaamalla ja menettelemällä alentavan yksinkertaisesti.

Blathersville katuaa Nicholsonin betonia -- se tahtoo saada
yhden vankilan ja vaivaistalon entisten lisäksi. Ajatellappa
betonikatuja kaupungissa, joissa on ainoastaan yksi hevonen, kaksi
puuvillanpuhdistuslaitosta ja yksi paja... entä sitte sellainen
sinappilaastari sanomalehdeksi kuin on _Eläköönhuuto_; Silloin on
parempi lainata betonia Memphistä, joka niin halvalla on saanut sitä
tavaraa. Ryömivä itikka Buchner, joka julkaisee _Eläköönhuutoa_,
määkii siitä asiasta tavalliseen tyhmyrintapaansa ja luulee puhuvansa
kuin viisas ihminen.

       *       *       *       *       *

-- Niin, _tuolla tavalla_ on kirjotettava -- pistettävä joukkoon
pippuria ja käytävä suoraan asiaan. Minä saan pahoinvoinnin
maitovellikirjotuksista.

Samassa lensi tiilikivi akkunasta sisään kamalalla ryskeellä ja minä
sain kunnon täräyksen selkääni. Minä vetäysin syrjään -- se alkoi
tuntua minusta viisaammalta.

Päätoimittaja sanoi:

-- Se oli nähtävästi eversti. Olen odottanut häntä kaksi päivää. Nyt
tulee hän varmaankin pian.

Hän oli oikeassa. Eversti näyttäytyi samassa ovella revolveri
kädessään.

Hän sanoi:

-- Hyvä herra, onko minulla kunnia puhua sen pelkurin kanssa, joka
julkaisee tätä roskalehteä?

-- Kyllä, herrani. Olkaa hyvä ja istukaa, mutta varokaa tuolia, sillä
siitä on yksi jalka poikki. Minulla kai on kunnia puhua sen mylvivän
lurjuksen, eversti Blatherskite Tecumsehin kanssa?

-- Kyllä minä olen se. Minulla on pieni asia selvittämättä kanssanne.
Jos teillä on siihen tilaisuus, niin voimme alkaa.

-- Minun täytyy lopettaa artikkeli "ilahduttavasta edistyksestä
Amerikan moraalisessa ja tiedollisessa kehityksessä", mutta siellä ei
ole niin kiire. Alottakaa.

Molemmat pistoolit pamahtivat yht'aikaa. Päätoimittajalta hipasi
everstin kuula hiukan hiuksia ja upposi sitte minun reisilihaksiini.
Toimittajan kuula nipisti vähän everstin vasenta olkaa. He ampuivat
uudestaan. Tällä kertaa ampuivat he kumpikin harhaan, mutta minä sain
kuitenkin osani, nimittäin kuulan käsivarteeni. Kolmannella kerralla
haavottuivat kumpikin lievästi ja toinen kuula tasotteli minun
rystyitäni. Sitte sanoin minä, että katsoin parhaaksi mennä hieman
kävelemään, koska tämä oli yksityinen keskustelu ja minusta tuntui
tunkeilevalta viipyä kauvemmin läsnä. Mutta herrat pyysivät minun
istumaan tuolillani ja vakuuttivat, etten minä ollenkaan ollut heidän
tiellään. Minulla oli ollut toinen käsitys tähän asti...

Senjälkeen puhelivat he hetkisen vaaleista ja vuodentulontoiveista ja
minä aloin sitoa haavojani. Mutta nyt he alkoivat ampua yhtäpainoa,
ja jok'ainoa kuula sattui -- mutta saanen kenties huomauttaa, että
kuudesta kuulasta tuli viisi minun osalleni. Seitsemäs haavotti
everstiä hengenvaarallisesti ja hän huomautti leikillisesti,
että hänen täytyi nyt sanoa hyvästit, sillä hänellä oli asioita
toimitettavana kaupungilla. Sitte kysyi hän, missä hautausurakoitsija
asui, ja meni tiehensä.

Päätoimittaja kääntyi minun puoleeni ja sanoi:

-- Odotan vieraita päivälliselle ja minun täytyy laittautua kuntoon.
Tahdotte olla ystävällinen ja lukea korehtuurin ja ottaa vastaan ne
henkilöt, jotka tänne mahdollisesti saapuvat.

Minua vähän pöyristytti ajatellessani vieraiden vastaanottamista,
mutta pääni oli vielä niin sekasin pamauksista, jotka yhä soivat
korvissani, etten voinut mitään vastata.

Hän jatkoi:

-- Jones tulee kello kolme -- antakaa hänelle selkään. Gillespie
tulee ehkä ennemmin -- heittäkää hänet ulos akkunasta. Ferguson
saapuu neljän seudussa -- tappakaa hänet. Siinä kaikki, mitä meille
on tänäpäivänä tekemistä. Jos teillä on aikaa, niin kirjottakaa
sointuva artikkeli poliiseista -- ja antakaa ylikomisariukselle hänen
lämmin annoksensa. Nahkapiiska on pöydällä, aseita on laatikossa --
ampumatarpeita tuolla nurkassa -- liinannukkia ja siteitä noissa
laatikoissa. Jos jotain ikävyyksiä sattuu, menkää välskäri Lancet'in
luo, joka asuu rappua alempana. Hän ilmoittaa lehdessämme -- hän
korvaa ilmotusmaksut työllään.

Hän meni. Minä värisin. Kolmen tunnin kuluttua olin kulkenut
niin kauheitten vaarojen halki, että olin kadottanut kaiken
mielentyyneyteni ja iloni. Gillespie oli tullut ja heittänyt _minut_
ulos akkunasta. Jones saapui täsmälleen, ja kun minä tartuin
piiskaan antaakseni hänelle selkään, olikin se hän, joka antoi
selkäsaunan, enkä minä. Keskustellessani muutaman tuntemattoman
herran kanssa, jota ei oltu merkitty päiväjärjestykseeni, olin
menettänyt päänahkani. Muuan toinen vieras, nimeltään Thompson, ei
jättänyt minusta muuta jälelle kuin kasan sotkettuja ryysyjä. Ja
lopuksi pakenin minä erääseen nurkkaan hurjan joukkueen ahdistamana,
jossa oli toimittajia, ammattipelaajia, politikoitsijoita ja
hurjistelijoita ja jotka kirkuivat ja kiroilivat ja heiluttivat
aseitaan minun pääni päällä, kunnes teräs jo salamoi silmissäni.
Silloin juuri aijoin sanoa itseni irti sanomalehdestä, kun
päätoimittaja saapui samassa, mukanaan joukko hurmaantuneita ja
innokkaita ystäviä. Nyt alkoi niin hurja mellakka, semmoinen
verilöyly, ettei mikään inhimillinen kynä voi sitä kuvailla, ei
teräksenkään. Ihmisiä ammuttiin, hakattiin säpäleiksi, silvottiin,
räjäytettiin ilmaan, heitettiin ulos akkunasta. Seurasi synkkä
kiroustulva, joka muistutti sekavaa ja hurjaa sotatanssia, sitte
istuimme verentahraama toimittaja ja minä kahdenkesken ja katselimme
verisiä jätteitä, joita virui siellä täällä ympäri lattiaa.

Hän sanoi:

-- Te tulette pitämään tästä toimesta, kun totutte siihen.

Minä sanoin:

-- Te kai suonette minulle vikani anteeksi, kenties tulen jonkun
aikaa kirjoittamaan teidän makunne mukaan; kunhan vaan opin vähän
kieltä ja saan hieman kokemusta, niin luulen varmasti, että voin sen
tehdä. Mutta sanoakseni totuuden on tuollaisella suorasukaisella
kielellä myöskin haittansa ja rahvas tahtoo niin mielellään päästä
erilleen yhdestä. Sen näette itsekin. Voimakas kirjoitustapa on
kyllä omiansa innostamaan yleisöä, mutta minä en halua tulla niin
huomatuksi, kuin mikä siitä on seurauksena. Minä en voi kirjottaa
levollisena, jos minua häiritään niin paljon kuin tänään. Minä
pidän jotenkin paljon tästä toimesta, mutta minä en pidä siitä että
toimekseni jätetään vieraiden vastaanottaminen. Mitä täällä olen
nähnyt ja kokenut, on jotain aivan uutta, ja minun täytyy myöntää,
että se on tavallaan huvittavaakin, mutta se ei ole tullut jaetuksi
oikeudenmukaisesti meidän kesken. Eräs herra ampuu teitä akkunasta ja
haavoittaa _minua_; pommi tulee alas uuninpiipusta teitä tapaamaan
ja lennättää uuninluukun _minun_ kasvoilleni; muuan ystävä katsahtaa
sisälle vaihtaakseen kohteliaisuuksia teidän kanssanne ja ampuu
minut täyteen kuulia, niin ettei nahkani ole enää sopusoinnussa
periaatteitteni kanssa; te menette syömään päivällistä ja Jones
tulee nahkapiiskoineen; Gillespie heittää minut ulos akkunasta,
Thompson repii siekaleiksi kaikki vaatteeni ja muuan aivan tuntematon
ihminen kiskoo minua tukasta aivan kursailematta, niinkuin olisimme
vanhoja tuttuja; ja ennenkuin viisi minuuttia on ehtinyt kulua
saapuvat seudun kaikki rosvot täysissä sotatamineissa ja säikäyttävät
tomahavkoillaan senkin lopun mitä minusta enää oli jälellä. Kun
kaikki nämä lasketaan yhteen, niin enpä totisesti ole koskaan vielä
elänyt niin vilkasta päivää kuin tänään. En, mutta minä pidän
teistä ja minä pidän teidän tyynestä, kursailemattomasta tavastanne
selitellä asioita ja tapahtumia vieraillenne, mutta niinkuin näette,
en minä ole siihen tottunut. Etelämaalaisten sydämet ovat syttyviä,
etelämaalaisten vierasvaraisuus on liian hurja outoja kohtaan. Ne
rivit, jotka minä tänään kirjoitin ja joiden kylmään sisältöön
mestarinkäsi valoi Tennesseen sanomalehdistön tulista henkeä,
synnyttävät kyllä vielä uuden ampiaispesän. Koko tuo toimittajaliuta
on tuleva tänne -- ja ne tulevat päälle päätteeksi nälkäisinä ja
tahtovat jonkin aamiaisekseen. Minun täytyy sanoa teille jäähyväiset.
Minä kieltäydyn olemasta mukana niissä kesteissä. Minä matkustin
tänne etelään terveyteni takia, nyt matkustan takaisin samasta syystä
ja aivan heti. Olla sanomalehtimiehenä Tennesseessä on minusta liian
hermostuttavaa.

Jonkajälkeen me erosimme, tuntien kaipausta molemmin puolin, ja minä
kirjotutin itseni muutamaan sairashuoneeseen.




IHMISSYÖJÄ


Minä matkustin äskettäin eräänä päivänä St. Louis'iin, ja matkalla
länteenpäin, muutettuani junaa Terr--e Hautessa, Indianassa, astui
muuan neli- tahi viisikymmenvuotias, lempeä ja hyväntahtoisen
näköinen herra eräällä väliasemalla vaunuun ja istuutui minun
viereeni. Kenties tunnin ajan juttelimme me sangen hauskasti
keskenämme kaikellaisista aineista, ja minusta tuntui siltä
että hän oli tavattoman lahjakas ja huvittava. Saatuaan tietää
että olin Washingtonista, alkoi hän kysellä minulta erityisistä
julkisista henkilöistä ja kongressin kuulumisista, ja minä huomasin
heti puhuvani miehen kanssa, joka tunsi tarkalleen pääkaupungin
valtiollisen elämän sekä samaten senaattorien ja kamarinjäsenten --
siis maan lakiasäätäväin piirien -- kesken vallitsevat tavat. Nyt
pysähtyi meidän viereemme kaksi miestä hetkiseksi ja toinen sanoi
toiselle:

-- Harris, jos teet minulle sen palveluksen, niin en sitä milloinkaan
unohda, poikaseni.

Matkatoverini silmissä välähti. Sanat olivat herättäneet hänessä
jonkin mieluisan muiston, ajattelin minä. Sitte näyttivät hänen
kasvonsa ajattelevilta, miltei synkiltä. Hän kääntyi puoleeni ja
sanoi:

-- Tahdonpa kertoa teille tarinan, salaisen kappaleen elämästäni --
kappaleen, josta en ole koskaan maininnut kenellekään senperästä kun
ne tapahtumat tulivat tunnetuiksi. Kuulkaa minua kärsivällisesti ja
luvatkaa, että ette minua keskeytä.

Minä sanoin sen tekeväni, ja hän kertoi seuraavan omituisen
seikkailun: väliin puhui hän innokkaasti, väliin surumielisesti,
mutta aina tunteellisesti ja vakuuttavasti:

_Tuntemattoman kertomus_.

Joulukuun 9 päivänä 1853 matkustin minä iltajunalla St. Louisista
Chicagoon. Meitä oli kaikkiaan ainoastaan kaksikymmentäneljä
matkustajaa. Ei ollut ollenkaan naisia eikä lapsia. Olimme mitä
parhaimmalla tuulella, ja pian tehtiin miellyttäviä tuttavuuksia.
Matka tuntui tulevan erittäin hupaiseksi, enkä luule, että
kenelläkään seuraan kuuluvalla oli pienintäkään aavistusta niistä
kauhuista, joita oli meillä vastassa.

Kello yksitoista illalla alkoi sataa lunta rajusti. Heti kun olimme
jättäneet taaksemme Weldenin pikku kylän tulimme kauhean autiolle
tasangolle, joka penikulmittain asumattomana erämaana laajenee
Jubilee Settlemetsiin päin. Tuuli, jota eivät puut eikä mäet eikä
edes yksinäiset kalliontörmänteet olleet estämässä, ulvoi hirveästi
aukeassa erämaassa ja juoksutti satavaa lunta edellään niinkuin
vaahtoa myrskyisen meren aaltojen harjalle. Pian oli lunta paksulti
ja junan vähenevästä vauhdista voimme me älytä, että veturin oli yhä
vaikeampi puskea nietosten läpi. Väliin täytyi sen melkein pysähtyä
keskelle suuria kinoksia, joita suurten hautakumpujen kaltaisina
muodostui radalle. Keskustelu alkoi pysähtyä. Hilpeyden sijaan
tuli vakava huoli. Mahdollisuus tulla haudatuksi lumeen tuolla
kolkolla tasangolla, viidenkymmenen penikulman päässä lähimmästä
ihmisasunnosta, oli kaikille selvillä ja se teki mielet raskaiksi.

Kello kaksi aamulla heräsin minä levottomasta unenhorroksesta siihen
että kaikki liike ympärilläni taukosi. Heti pisti päähäni kauhea
totuus -- me olimme vankeina lumikinoksessa!

-- Joka mies auttamaan!

Kaikki riensivät noudattamaan kehotusta. Ulos raivoavaan yöhön,
pikimustaan pimeyteen, lumituiskuun ja ulvovaan myrskyyn kiiruhti
jokainen hyvin tietäen, että hukkaanmennyt silmänräpäys voisi nyt
syöstä meidät kaikki turmioon. Lapioita, lautoja -- kaikki, mitä
voitiin käyttää lumen luomisessa, haalittiin heti kokoon. Siinä oli
harvinainen näky: pieni joukko epätoivoisia miehiä taistelemassa
lumivallien kanssa, puoli ruumista mitä synkimmän pimeyden peitossa,
toinen puoli mitä voimakkaimmassa valaistuksessa, mikä tuli veturin
valonheittäjistä.

Jo tunnin kuluttua havaitsimme, että ponnistuksemme olivat aivan
turhat. Myrsky ajoi tusinan kinoksia radalle sill'aikaa kun me saimme
lapioiduksi yhden. Ja kaikkein pahinta: huomattiin että viimeisessä
hyökkäyksessä nietoksia vastaan oli veturin akseli katkennut!
Vaikkakin rata olisi ollut vapaa, olisimme kuitenkin olleet
avuttomia. Me nousimme vaunuihin väsyneinä työstä ja sangen allapäin.
Keräännyimme lämmityslaitosten ympärille ja keskustelimme vakavasti
asemasta. Meillä ei ollut ollenkaan ruokaa -- se oli suurin vaikeus.
Palella meidän ei tarvinnut, sillä poltinaineita oli riittävästi
etuvaunussa. Se oli ainoa etumme. Neuvottelun päätökseksi yhdyttiin
yleisesti veturinkuljettajan väitteeseen, että se olisi samaa kuin
kuolla, jos koetettaisin kävellä jalkaisin viisikymmentä penikulmaa
sellaisessa lumituiskussa. Emme voineet lähettää ketään noutamaan
apua, ja vaikka olisimme voineetkin, ei sitä olisi tullut. Meidän
täytyi alistua ja niin kärsivällisesti kuin voimme odottaa apua tahi
nälkäkuolemaa! Minä luulen, että rohkeintakin sydäntä pöyristytti
noita sanoja lausuttaessa.

Tunnin kuluttua hiljeni keskustelu vienoksi supatukseksi vaunussa,
jota tuuli tuontuostakin heilutteli; lamput valaisivat heikosti
ja useimmat onnettomat heittäytyivät pitkäkseen ajatellakseen --
unohtaakseen nykyhetken, jos voisivat -- nukkuakseen, jos saisivat
unta silmiinsä.

Iankaikkinen yö -- meistä tuntui se tosiaankin iankaikkiselta -- oli
viimeinkin ohitse hitaasti kuluneine tunteineen, ja kylmä, harmaa
aamu kajasti idässä. Kun alkoi tulla yhä valoisammaksi, alkoivat
matkustajat liikutella jäseniään yksi toisensa perästä ja kukin
kohotti otsalle painunutta hattuaan, oikoi kankeita jäseniään ja
katseli akkunasta kolkkoa ympäristöä. Se oli tosiaankin kolkkoa:
Ei missään näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, ei ihmisasuntoa,
ei mitään muuta kuin tavattoman suuri valkonen erämaa; lumipilviä
kierteli sinne tänne tuulen mukana; lentelevät lumihiutaleet
peittivät koko taivaan.

Koko päivän me istuimme vaunuissa ja torkuimme, puhelimme vähä ja
ajattelimme paljo. Vielä pitkä, ikävä yö -- ja nälkä.

Uusi aamu sarasti -- uusi äänettömyyden, synkkyyden, purevan nälän
päivä, jolloin toivottomina odotettiin apua, jota ei voinut tulla.
Yö levottomassa uinailussa, jolloin nähtiin unta herkullisista
aterioista -- herättyämme katkera mieli kalvavan nälän vuoksi.

Neljäs päivä tuli ja meni -- ja viides! Viiden päivän kauhea vankeus!
Raivoisa nälkä väreili kaikkien silmistä. Katseessa kuvastui jotain
kauheata -- se oli merkki siitä mitä kaikkien sydämmissä liikkui --
jotain, jota ei kenenkään kieli vielä rohjennut lausua.

Kuudes päivä oli kulunut -- seitsemäs sarasti kuihtuneille,
kalmankalpeille ja toivottomille miehille, jotka eivät ennen olleet
katsoneet kuolemaa silmiin. Nyt oli se sanottava! Se sana, jota
kaikki olivat ajatelleet, oli nyt viimeinkin valmis tulemaan esiin
jokaisen huulilta. Oli ponnisteltu viimeiseen asti luonnonlakeja
vastaan -- nyt oli taivuttava. _Rickhard H. Gaston_ Minnesotasta
nousi ylös pitkänä, kummituksen näköisenä ja kalpeana. Kaikki
tiesivät, mitä tuleman piti. Kaikki valmistautuivat -- ei tehty
mitään liikettä, ei osotettu mitään mielenilmausta -- tyyni,
punnitseva vakavuus näkyi nyt kaikkien silmissä, joiden ilme juuri
äsken oli ollut niin raivokas.

-- Hyvät herrat -- sitä ei enää voida lykätä tuonnemmaksi! Aika on
tullut! Meidän täytyy päättää, kenen meistä on kuoleminen toisten
ravinnoksi!

Herra _John J. Williams_ Illinoisista nousi ja sanoi:

-- Hyvät herrat -- minä ehdotan pastori James Sawyeriä Tennesseestä.

Herra Wm _R. Adams_ Indianasta sanoi:

-- Minä ehdotan herra Daniel Slotea Newyorkista.

Herra _Charles J. Langdon_:

-- Minä ehdotan herra Samuel A. Bowenia St. Louisista.

Herra _Slote_:

-- Minä pyydän saada kieltäytyä herra John A. Van Nastrand nuoremman,
New Jerseystä, eduksi.

Herra _Gaston_:

-- Ellei kellään ole vastaan, voitaneen tämän herran ehdotus katsoa
hyväksytyksi.

Herra _Van Nastrand_ pani vastalauseen, ja herra Sloten
kieltäytymistä ei hyväksytty. Herrain Sawyerin ja Bowenin
kieltäytymiset hylättiin samoilla perusteilla.

Herra _A. L. Bascom_ Ohiosta:

-- Minä ehdotan, että me tyydymme niihin ehdokkaihin, joita meillä
nyt on, ja että kamari ryhtyy äänestykseen suletuilla lipuilla.

Herra _Sawyer_:

-- Hyvät herrat, minä panen vakavan vastalauseen tätä menettelytapaa
vastaan. Se on kaikin puolin muodoton ja sopimaton. Minä pyydän
saada ehdottaa, että tapa heti hylätään ja että me valitsemme
puheenjohtajan asianmukaisine valiokuntineen ja sitte käsittelemme
esilläolevaa kysymystä asianmukaisessa järjestyksessä.

Herra _Belknap_ Iowasta:

-- Hyvät herrat, minä panen vastalauseeni. Meillä ei ole nyt
tilaisuutta pitää kiinni muodoista ja turhanpäiväisistä säännöistä.
Yli seitsemän päivää olemme me olleet ilman ruokaa. Jokainen
silmänräpäys, jonka me hukkaamme turhaan lörpötykseen, pahentaa
yhä meidän hädänalaista asemaamme. Minä tyydyn niihin ehdokkaihin,
joita jo on esitetty -- ja heihin varmaankin tyydymme kaikki -- enkä
ymmärrä, miks'emme heti voisi valita heistä yhtä tahi useampia. Minä
ehdotan, että me teemme välipäätöksen...

Herra _Gaston_:

-- Se aiheuttaisi vastalauseen ja tulisi pannuksi pöydälle huomiseen
asti ja siis saisi aikaan juuri sen lykkäyksen, jota te haluatte
välttää. New Jerseystä oleva herra:

Herra _Van Nastrand_:

-- Hyvät herrat, minä olen vieras teidän joukossanne, minä en ole
halunnut sitä huomaavaisuutta, mikä on tullut minun osakseni, ja
minun hienotunteisuuteni...

Herra _Morgan_ Alabamasta (keskeyttäen):

-- Minä ehdotan, ettei tätä kysymystä oteta ratkaistavaksi.

Tähän ehdotukseen suostuttiin ja sen kautta keskeytyivät
luonnollisesti enemmät keskustelut. Ehdotus virkailijain
valitsemisesta hyväksyttiin, herra Gaston valittiin puheenjohtajaksi,
herra Blake sihteeriksi, herrat Holcomb. Dyer ja Balewin
valiokunnanjäseniksi sekä hra R. M. Howtand neuvottelevaksi jäseneksi.

Sitte otettiin puolen tunnin loma, joka käytettiin valmistelevaan
keskusteluun. Kun puheenjohtajannuija antoi merkin, avattiin taas
kokous, ja valiokunta ilmotti ehdokkaikseen herrat George Fergusonin
Kentuckystä, Lucien Hermannin Louisinasta ja Messickin Goloradosta.

Herra _Rogers_ Missourista:

-- Herra puheenjohtaja! Kun nyt ehdokaslista on asianmukaisesti
kamarille esitetty, pyydän saada ehdottaa siihen sen muutoksen,
että herra Hermannin nimi vaihdetaan herra Lucius Harris'iin St.
Louisista, jonka me kaikki hyvin tunnemme. Minä en tahdo ehdotustani
siten käsiteltävän, että olisin halunnut heittää pienintäkään
varjoa louisianalaisherran ylevään luonteeseen ja arvoon -- kaukana
siitä. Minä kunnioitan ja pidän häntä arvossa yhtä paljon kuin
muutkin läsnäolijat, mutta ei kukaan meistä voi olla huomaamatta
sitä asianhaaraa, että hän on tämän viikon kuluessa kadottanut
painostaan enemmän kuin kukaan muu teistä, -- ei kukaan meistä voi
olla huomaamatta, että valiokunta on laiminlyönyt velvollisuutensa,
olkoompa sitte huomaamattomuudesta tahi painavimmista syistä,
ehdottaessaan äänestettäväksi henkilöstä, jolla -- miten puhtaita
hänen omat motiivinsa lienevätkin -- tosiaankin on vähemmän
ravintoainetta tarjottavana...

_Puheenjohtaja_:

-- Missourin edustaja suvaitsee olla hyvä ja istua alas. Valiokunnan
rehellisyyttä vastaan ei sallita tehtävän mitään viittauksia;
sellaisesta täytyy tapahtua sääntöjenmukainen ilmotus ja tutkimus.
Mitä sanoo kokous nyt tehdystä ehdotuksesta?

Herra _Halliday_ Virginiasta:

-- Minä pyydän vieläkin ehdottaa sellaista muutosta ehdokaslistaan,
että herra Messickin sijalle asetetaan herra Harvey Davis Oregonista.
Voidaan ehkä väittää, että ulkoilman rasitukset ja kieltäymykset
ovat tehneet herra Davisin sitkeäksi, mutta, hyvät herrat, onko nyt
aika tehdä rikkiviisaita huomautuksia ja osottautua turhantarkaksi
pikku asioissa? Onko nyt aika keskustella noin vähän merkitsevistä
seikoista? Ei, hyvät herrat, laajuutta me haluamme -- kokoa, painoa,
tilavuutta -- siinä ovat tärkeimmät ehdot -- emme kykyä, emme
nerokkuutta, emme sivistystä. Minä pysyn ehdotuksessani.

Herra _Morgan_ (kiivaasti): -- Herra puheenjohtaja! Minä panen jyrkän
vastalauseen tätä muodosehdotusta vastaan. Oregonin edustaja on vanha
ja sitäpaitsi painava ainoastaan luihinsa nähden, ei lihaan. Minä
tahdon kysyä Virginian edustajalta, onko se soppaa vai särvintä,
jota me haluamme? Tahtooko hän pilkata meitä varjokuvilla! Tahtooko
hän lahjoa meidän kärsimyksemme Oregonin kummituksella? Minä kysyn
häneltä, voiko hän nähdä tuskan ahdistamia kasvoja ympärillään, voiko
hän katsoa meidän synkkiin silmiimme, voiko hän kuunnella meidän
odottavien sydäntemme lyöntiä ja kuitenkin harjottaa tätä petosta
meidän nälkäämme vastaan? Minä kysyn häneltä, voiko hän ajatella
meidän surullista tilaamme, meidän kestettyjä kärsimyksiämme,
synkkää tulevaisuuttamme, ja kuitenkin armotta tyrkyttää meille
tuota hylkyrähjää, tuota ränsistynyttä, kaatumaisillaan olevaa
raukkaa, tuota luisevaa, turmeltunutta, mehutonta kulkuria Oregonin
vihamielisiltä rannoilta? Ei koskaan! (Kättentaputusta.)

Muutosehdotus tuli äänestyksen alaiseksi kiivaan keskustelun perästä,
ja se hylättiin. Herra Harris tuli ensimmäisen muutosehdotuksen
mukaisesti otetuksi ehdokaslistalle. Sitte ryhdyttiin valitsemaan.
Viisi ensimäistä äänestystä meni myttyyn. Kuudennen kerran
äänestettäessä tuli Harris valituksi, koska kaikki äänestivät
häntä paitsi hän itse. Nyt esitettiin vaalin vahvistamisia
huutoäänestyksellä, mutta siitä ei tullut mitään senvuoksi että
Harris äänesti taas itseään vastaan.

Herra _Radway_ ehdotti, että kamari nyt siirtyisi toisiin
ehdokkaisiin ja toimittaisi vaalin aamiaista varten. Ehdotus
hyväksyttiin. Ensimäisessä äänestyksessä oli yhtä monta ääntä
kummallakin puolen syystä että toinen puoli puolusti erästä ehdokasta
hänen nuoruutensa vuoksi ja toinen puoli äänesti erästä toista
senvuoksi kun hän oli suurempi. Tämä päätös herätti paheksumista
niiden kesken, jotka puolustivat herra Fergusonia, ehdokasta, joka
sai vähemmistön, ja aijottiin juuri pyytää uutta äänestystä, kun
kesken kaiken hyväksyttiinkin lykkäysehdotus ja kokous hajotettiin.

Illallisvalmistukset kiinnittivät kauvan aikaa Fergusonin puolueen
huomiota ja kun he taas aikovat ottaa kysymyksen esille, hämmentyi se
siihen iloiseen sanomaan, että Harris oli valmis.

Me järjestimme tilapäisen pöydän kääntämällä tuoleja ylösalasin
ja ryhdyimme kiitollisin mielin nauttimaan ihaninta ateriaa,
mitä koskaan näinä seitsemänä piinapäivänä olimme mielissämme
kuvitelleet. Miten olimmekaan toisellaisia kuin muutama tunti
sitten! Silloin toivottomuutta, synkkää kurjuutta, nälkää, kuumeista
tuskaa, epätoivoa -- nyt kiitollisuutta, autuaallista rauhaa, iloa
suurempaa kuin mitä sanoin voi selittää. Se oli onnellisin hetki
koko minun vaiherikkaassa elämässäni. Tuuli ulvoi ja lumi tuiskusi
rajusti vankilamme ympärillä, mutta nyt ei mikään saattanut meitä
levottomiksi. Minä pidin Harrisista. Hän olisi ehkä voinut olla
hiukan paremmaksi paistettu, mutta minä voin sanoa, ettei ainoakaan
ihminen ole ollut niin minun makuni mukainen kuin Harris tahi
saattanut minua niin jakamattoman tyytyväiseksi. Messick oli sangen
hyvä, vaikka vähän ulonmakuinen, mutta todelliseen ravintoarvoon ja
maukkuuteen nähden oli Harris numero yksi. Messickillä oli hänelläkin
hyvät puolensa -- sitä minä en tahdo enkä voikaan kieltää -- mutta
hän oli yhtä vähän sopiva aamiaiseksi kuin muumio -- vai niin.
Laihako? Kyllä, se minun täytyy myöntää!

-- Entä sitkeä?

-- Oi, hän oli niin kauhean sitkeä! En voi koskaan teille kuvitella,
miten sitkeä hän oli!

-- Ette kai tahtone väittää, että se tosiaankin...

-- Suvaitkaa olla keskeyttämättä minua. Aamiaisen jälkeen valitsimme
me päivälliseksi erään Warker nimisen miehen Detroitista. Hän oli
sangen hyvä. Minä kirjoitin siitä sittemmin hänen vaimolleen. Hän
oli mitä suurimman kiitoksen arvoinen. Minä tulen aina muistamaan
Warkeria. Hän oli vähän raaka mutta kovin hyvä. Ja seuraavana
aamuna oli meillä aamiaiseksi Morgan Alabamasta. Hän oli hienompia
miehiä, joiden kanssa koskaan olen ollut tekemisissä -- kaunis,
sivistynyt, siloutunut, puhui sujuvasti useita kieliä -- täydellinen
gentlemanni -- niin, hän oli täydellinen gentlemanni ja tavattoman
mehevä. Päivälliseksi oli meillä se Oregonin patriarkka, ja hän _oli_
tosiaankin kaiken arvostelun ulkopuolella -- vanha luiseva, sitkeä,
oi, te ette voi ajatella toista senkaltaista! Lopuksi sanoin minä:

-- Hyvät herrat, voitte tehdä niinkuin haluatte, _mutta_ minä odotan
ensi vaalia.

Ja Grimes, Illinoisista sanoi:

-- Hyvät herrat, _minä_ odotan myös. Kun valitsette miehen, jolla on
_jotakin_ edellytyksiä meitä tyydyttääksemme, niin olen minä jälleen
mukana.

Pian ilmeni, että oltiin tyytymättömiä Oregonin Davidiin, ja sen
vilpoisan mielialan ylläpitämiseksi, joka oli vallinnut sen jälkeen
kun meillä oli ollut Harris, toimitettiin uusi vaali, ja tulos oli
se että Barker Georgiasta tuli valituksi. Hän oli ihana! Niin...
niin... sitte oli meillä Doolitle ja Hawkis ja Mc Elroy (sitä vähän
valitettiin, että Mc Elroy oli tavattoman pieni ja hintelä) ja
Benrad ja kaksi Smithiä ja Bailey (Baileyllä oli puujalat ja se
oli vahinko, mutta muuten oli hän hyvä) ja muuan intialainen poika
ja muuan posetiivinsoittaja ja eräs Buckminster niminen herra --
irtolaisraukka, joka ei ollut erittäin kehuttava aamiaiseksi eikä
juuri seuralaiseksikaan. Olimme iloisia siitä että hänet oli ehditty
valita ennenkuin apu saapui.

-- Vai niin, _tuliko_ siis apua tosiaankin lopuksi?

-- Tuli, apu tuli eräänä kauniina, aurinkoisena aamuna juuri vaalin
jälkeen. John Murphy tuli valituksi, eikä arvokkaampaa olisi
koskaan voitu valita, sen vakuutan, mutta John Murphy tuli kotiinsa
meidän mukanamme junalla, joka tuli meitä auttamaan. Sitte meni hän
naimisiin rouva Harrisin kanssa...

-- Leskenkö...

-- Ensiksi valitun lesken. Hän meni naimisiin lesken kanssa ja elää
vielä tänäkin päivänä onnellisena ja arvossa pidettynä ja voiden
erittäin hyvin. Niin, se on oikea romaani, herra, -- oikea romaani.
Tässä on minun asemani, herra, nyt täytyy minun sanoa teille
hyvästi. Jos teillä on tilaisuus tulla tervehtimään minua päiväksi
tahi pariksi, niin olette sydämmellisesti tervetullut. Minä pidän
teistä, herra; minä tunnen oikein mieltymystä teihin. Luulen voivani
pitää teistä yhtä paljon kuin pidin Harrisista. Hyvästi, herrani!
Onnellista matkaa!

Hän oli poissa. En koskaan elämässäni ollut tuntenut itseäni niin
hämmästyneeksi, niin pelästyneeksi, niin puusta pudonneeksi, Mutta
muuten olin iloissani siitä että hän oli mennyt tiehensä. Miten hieno
olikaan ollut hänen käytöstapansa ja miten herttainen hänen äänensä.
Minua värisytti, kun hän iski nälkäiset silmänsä minuun; ja kun
kuulin saavuttaneeni hänen isällisen mieltymyksensä ja olevani hänen
silmissään melkein yhtä suuressa kunniassa kuin Harris, niin oli
sydämeni lakata sykkimästä!

Minä olin hämilläni niin ettei sitä voi kuvailla. Minä en epäillyt
hänen sanojaan; minä en voinut epäillä kertomuksen ainoatakaan
yksityiskohtaa, joilla oli mitä juhlallisimman totuuden leima, mutta
tarinan kauhistuttavat puolet saattoivat minut ihan pois suunniltaan.
Minä huomasin, että konduktööri katsoi minuun: Minä kysyin:

-- Kuka tuo mies oli?

-- Hän oli kongressin jäsen entisaikaan ja kaikkein huomatuimpia.
Mutta sitte sattui kerran hänen junansa tarttumaan kiinni
lumikinoksiin ja hän oli kuolla nälkään. Hän oli melkein kokonaan
paleltunut ja nälän näännyttämä ja hän oli sairaana ja mielipuolena
pari kolme kuukautta sen perästä. Nyt hän on taas terve, mutta
hänellä on omat päähänpistonsa, ja kun hän pääsee puhumaan siitä
tapahtumasta, ei hän hellitä ennenkuin on syönyt suuhunsa kaikki ne
matkustajat, joista hän puhuu. Hänellä on heidän nimensä muistissaan
yhtä selvänä kuin se että kaksi kertaa kaksi on neljä. Kun hän on
saanut syöneeksi kaikki muut paitsi itseään, sanoo hän aina:

-- Sitte tuli tavallinen aamiaisvaalin toimittamisen aika, ja koska
mitään vastalauseita ei tehty, tulin minä asianmukaisesti valituksi,
ja siinä loppu.

Tuntui tavattoman helpottavalta tietää, että olin kuullut ainoastaan
höperön viattomia mielikuvituksia sen sijaan että ne olisivat olleet
verenjanoisen ihmissyöjän todellisia kokemuksia.




VILUSTUMISTA VASTAAN


On ehkä hyvä kirjottaa yleisön huviksikin, mutta paljon ylevämpää
ja jalompaa on kirjottaa sen valistamiseksi, sen hyödyksi. Tällä
kirjotuksella on ainoastaan viimeksi mainittu tarkotus. Jos se voi
parantaa jonkin kärsivän yksilön terveyden kanssaihmisteni seassa,
sytyttää toivon ja iloisuuden tulen hänen sammuviin silmiinsä ja
jälleen henkiin herättää menneitten päiväin reippaat, jalot tunnelmat
hänen kuolleessa sydämessään, niin tulevat vaivani kyllin palkituiksi
ja minun sieluni täyttää se onnellinen autuus, jota kristitty tuntee
tehtyään hyvän ja omaa etua pyytämättömän työn.

Koska minä olen elänyt puhdasta ja tahratonta elämää, on minulla
oikeus uskoa, ettei kukaan, joka minut tuntee, tule hylkäämään niitä
neuvoja, joita nyt aijon antaa, pelosta että minä muka koettaisin
pettää häntä. Lukekoon yleisö seuraavassa esittämäni kokemukset
vilustumisen parantamisessa ja seuratkoon sitte minun esimerkkiäni.

Eräässä Virginiassa sattuneessa tulipalossa kadotin minä kotini,
onneni, terveyteni ja kapsäkkini. Kahdesta ensinmainitusta
vahingosta ei nyt maksa puhua, sillä kodin ilman äitiä tahi sisarta
tahi jotain kaukaista naissukulaista, joka korjaamalla talteen
likaiset liinavaatteet tahi edes noutamalla saappaat uuninkomerosta
muistuttaisi siitä että on edes joku, joka ajattelee ja rakastaa --
sellaisen kodinhan voi helposti hankkia sijaan. Enkä minä paljon
piitannut onneni kadottamisestakaan, sillä koska kerran en ollut
mikään runoilija, ei alakuloisuus olisi kauvan mieltäni painanut.

Mutta hyvän terveyden ja paremmanpuoleisen kapsäkin menettäminen oli
tuntuvampi kolaus.

Sinä päivänä, jolloin tulipalo sattui, vilustuin minä ankarasti
ylenmäärin ponnisteltuani pelastaakseni jotakin. Päälle päätteeksi ei
minulla ollut mitään hyötyä suunnitelmastani tulen sammuttamiseksi,
sillä se suunnitelma oli niin monimutkainen, etten saanut edes sitä
valmiiksi ennenkuin puoli viikkoa perästäpäin.

Kun ensi kerran aloin ryhtyä varokeinoihin vilustumista vastaan,
kehotti minua muuan ystäväni pesemään jalkani lämpimällä vedellä ja
sitte menemään maata. Minä tein sen. Kohta sen perästä neuvoi minulle
eräs toinen ystävä kylmää suihkua. Minä otin senkin. Tunnin perästä
sanoi minulle muuan toinen sääntönä olevan, että vilustuessa on
syötävä ja kuumeessa sulatettava. Minulla oli kumpaakin. Minä katsoin
senvuoksi parhaaksi ahmia vatsani täyteen vilustumisen vuoksi ja olla
siitä mitään mainitsematta kuumeelle ja antaa sen sitte sulaa jonkin
aikaa.

Sellaisessa tapauksessa kuin tämä en minä tee tavallisesti
mitään puolinaista; minä söin oikein vahvasti, tein tuttavuutta
erään tuntemattoman herran kanssa, joka juuri samana aamuna
oli avannut uuden ravintolansa; hän seisoi hiukan loitompana
ja odotti kunnioittavan äänettömänä, kunnes olin lopettanut
vilustumissyömiseni, ja kysyi sitte, tokko ihmiset täällä Virginiassa
olivat paljon vilustumisen vaarassa? Minä vastasin, että niin luulin
olevan.

Hän meni ulos ja irrotti sylttinsä seinältä sulkeakseen koko
ravintolaliikkeensä.

Minä läksin konttoriini ja tapasin tiellä muutaman tuttuni, joka
selitti, että _jos_ yleensä tahdottiin parantaa vilustumista, niin
oli juotava neljänneskannua lämmintä suolavettä. Minä luulin, että
sisälleni tuskin enää olisi sopinut, mutta koetin kumminkin. Tulos
oli hämmästyttävä. Luulin melkein, että kuolematoin sieluni purkautuu
ulos.

Kun minä nyt kerron kokemuksiani ainoastaan niiden hyödyksi,
jotka potevat nyt mainitsemaani tautia, niin toivon minä, että
he ymmärtävät varotukseni käyttämästä sellaisia parannuskeinoja,
jotka minusta tuntuivat tehottomilta, ja sitä näkökohtaa silmällä
pitäen varotan minä heitä juomasta lämmintä suolavettä. Se on
kenties hyvinkin hyvä lääke, mutta minusta se on ehdottomasti
liian voimakasta. Jos kaulani vielä kerran vilustuisi ja minulla
olisi valittavana joko maanjäristys tahi neljänneskannua lämmintä
suolavettä, niin koettaisin ensiksimainittua.

Sitte kun vatsassani raivonnut myrsky oli asettunut eikä enää ketään
laupeita samarialaisia ollut teillä eikä kujilla, lainailin minä
edelleenkin nenäliinoja niistääkseni ne rikki pieniksi palasiksi,
niinkuin olin tehnyt vilustumisen ensi kautena. Silloin tapasin
minä erään naisen, joka juuri oli tullut sisämaasta ja joka sanoi
asuneensa sellaisella seudulla, missä lääkäreitä oli harvassa.
Välttämättömyyden pakottamana oli hän tottunut parantelemaan
yksinkertaisia pikkutauteja. Minä arvelin, että hänellä oli
äärettömän suuri kokemus alallaan, sillä hän näytti ainakin
sadanviidenkymmenen vuoden vanhalta.

Hän valmisti sekotuksen siirapista, sievedestä, tärpätistä ja
muutamista muista aineksista ja kehotti minua juomaan lääkettä
viinilasin verran joka viidestoista minuutti. Minä otin sitä vaan
yhden annoksen, se riitti; se poisti minulta kaikki moraaliset
käsitteet ja sai hereille luontoni huonoimmat taipumukset. Sen
huonosta vaikutuksesta hiipi aivoihini kaikenmoisia alentavia
ajatuksia, mutta käteni olivat liian heikot voidakseni ryhtyä niitä
toteuttamaan; elleivät minun voimani olisi uupuneet vilustumisen
vuoksi käyttämistäni luotettavista parannuskeinoista, olen varma
siitä että samalla hetkellä olisin voinut ryöstää vaikka kirkkomaan.

Niinkuin useimmilla muillakin ihmisillä, on minullakin usein ollut
alhaisia vaikuttimia, mutta en koskaan ennenkun nautin nuo lääkkeet
ollut tuntenut nahkassani sellaista yliluonnollista roistomaisuutta
ja ollut vielä ylpeä siitä. Parin päivän kuluttua olin taas valmis
alottamaan laastaroimisen itseni kanssa. Otin muutamia vaarattomampia
lääkkeitä ja onnistuin viimein ajamaan vilustuksen päästä
keuhkoihin.

Aloin yskiä lakkaamatta ja ääneni laski nolla-asteen alapuolelle;
minä puhuin ukkosen kaltaisella bassoäänellä, kahta oktaavia
alemmassa äänilajissa kuin tavallisesti. Unta sain ainoastaan
rykimällä itseni lopen väsyksiin, mutta heti kun aloin puhella
unissani, heräsin rämisevään ääneeni.

Minun tilani kävi vakavammaksi päivä päivältä. Minulle annettiin
puhdasta paloviinaa, join sitä. Sitte paloviinaa ja siirappia;
sitä nautin myöskin. Sitte paloviinaa ja valkosipulia; minä panin
siirappia joukkoon ja nautin kaikkia kolmea sekasin. En huomannut
mitään erityistä tulosta.

Minä katsoin parhaaksi matkustaa terveyteni hoitamista varten.
Matkustin Tahoe-järvelle sanomalehtimiestoverini Wilsonin kanssa. On
ihan hupaista muistella, miten komeasti me matkustimme. Me ajoimme
samoissa kyytivaunuissa kullankaivajain kanssa, ja ystävälläni oli
kaikki matkakapineet mukanaan, nimittäin kaksi hienoa, silkkistä
nenäliinaa ja äidinäitinsä valokuva. Me purjehdimme ja metsästimme
ja kalastimme ja tanssimme kaiket päivät ja minä lääkitsin yskääni
kaiket yöt. Mutta sairauteni tuli yhä pahemmaksi ja pahemmaksi.

Minulle suositettiin kylmiä kääreitä. En ollut vielä
koskaan vastustanut mitään parantamiskeinoa ja minusta tuntui
epäjohdonmukaiselta vastustaa nytkään; päätin senvuoksi koettaa
kylmiä kääreitä, vaikkei minulla ollut aavistustakaan siitä
minkälaista se mahtoi olla.

Niitä annettiin minulle keskiyön aikaan ja ulkona oli hyvin
kylmä. Rinta ja selkä riisuttiin paljaaksi ja jääkylmässä vedessä
liotettu lakana (se näytti tuhat metriä pitkältä) käärittiin minun
ympärilleni, kunnes minä olin sellaisen rasuluudan näköinen, jolla
tykkejä puhdistetaan.

Se on julma keino. Kun kylmä lakana sattuu lämpimään ihoon,
silloin hypähtää rajusti ylös ja pidättää henkeään, aivan kuin
kuolinkamppailussa. Ytimet säärissäni jäätyivät ja sydämeni lakkasi
sykkimästä. Luulin viimeisen hetkeni tulleen.

Älkää koskaan suvaitko kylmiä kääreitä, -- älkää koskaan. Lähinnä
sitä seikkaa, että tapaat tutun naisen, joka -- syistä, jotka hän
itse parhaiten tietää -- ei näe sinua, vaikka katsoo sinuun, eikä
tunne sinua vaikka näkee sinun, on tämä kaikkein kauheinta maailmassa.

Mutta kun kylmät kääreet eivät voineet parantaa minun yskääni,
kehotti muuan ystävätär panemaan sinappilaastarin rinnan päälle.
Minä luulen, että se tosiaankin olisi minut parantanut, jos nuorta
Wilsonia ei olisi ollut. Sänkyyn mennessäni asetin sinappilaastarin
-- joka oli tavattoman suuri, kahdeksantoista neliötuumaa -- viereeni
tuolille, niin että voisin sen ottaa silloin kuin haluaisin. Mutta
nuorelle Wilsonille tuli yöllä nälkä ja...

Oltuani viikon verran Tahoe-järven rannalla matkustin
Steamboat-Springsiin, ja paitsi höyrykylpyjä nautin inhottavinta
lääkettä mitä milloinkaan on valmistettu. Se olisi kyllä parantanut
minut, mutta minun täytyi palata Virginiaan, jossa minun, huolimatta
päivittäin nauttimistani monista lääkkeistä, onnistui lisätä
sairauttani senkautta että en ollenkaan pelännyt ja kävin liian
ohuesti puettuna.

Lopuksi päätin matkustaa San Franciskoon ja ensi päivänä siellä
ollessani neuvoi eräs nainen minua juomaan tuopin whiskyä
vuorokaudessa ja muuan ystäväni neuvoi sitä samaa. Jok'ainoa kehotti
minua juomaan tuopin; siitä tuli yhteensä kannu. Minä join sen, mutta
vieläkin elän.

Mitä ystävällisimmässä tarkotuksessa olen nyt kertonut kaikille
sairaille ja kärsiville niistä monista parannuskeinoista, joita minä
viime aikoina olen käyttänyt. Koetelkoot hekin niitä; ellei niistä
ole heille apua, niin eihän se muuta haittaa kuin ottaa heistä
korkeintaan hengen.




SIIVOOJATTARET


Kaikkiin siivoojattariin, olkootpa minkä ikäisiä tahi minkä maalaisia
tahansa, kohdistan minä kaikkien poikamiesten kirouksen! Senvuoksi
että:

He asettavat aina päänaluksen väärään päähän, niin että kun tupakoi
ja lukee ennen nukkumistaan (mikä on poikamiesten vanha, kunniallinen
tapa), täytyy pitää kirjaa ylhäällä epämukavassa asennossa, niin
ettei kaasuvalo loista suoraan silmiin.

Kun he aamulla näkevät, että päänalus on muutettu sängyn toiseen
päähän, eivät he huomaa sitä pieneksi, ystävälliseksi viittaukseksi,
vaan ylpeillen rajattomasta vallastaan ja tuntematta vähääkään
sääliväisyyttä meitä kohtaan laittavat he vuoteen aivan samalla
tavalla kuin ennenkin ja salaa nauttivat siitä kiusasta, jota heidän
tyranniutensa meille tuottaa.

Vaikka he taaskin näkevät, että tyyny on muutettu, tekevät he vanhan
tapansa mukaan ja koettavat siten katkeroittaa sitä elämää, jonka
herramme on meille antanut.

Elleivät he voi muulla tavalla saada valoa epäedulliseen asemaan,
niin muuttavat he sängyn.

Jos sinä vedät matka-arkkusi hiukan ulommas seinästä, niin että arkun
kansi voi pysyä auki: niin työntävät he aina arkkusi seinään kiinni.
Sitä tekevät he vallan innolla.

Jos tahdot saada sylkilaatikon johonkin määrättyyn paikkaan, panevat
he sen aina aivan toisaalle.

He panevat aina tohvelisi sopimattomiin paikkoihin. Etenkin on heille
nautintoa työntää ne niin kauvas sängyn alle kuin seinä sallii. He
tekevät sen siitä syystä että sinä olisit pakotettu kumartumaan
vähemmän miellyttävään asentoon ja onkimaan niitä pimeässä
saappaillasi ja kiroilemaan.

He asettavat aina tulitikkulaatikon väärään paikkaan. He miettivät
sille jokaista päivää varten uuden paikan ja panevat pullon tahi
jonkun muun helposti särkyvän lasiastian siihen missä tikkulaatikko
ennen oli ollut. He tahtovat siten narrata sinua särkemään
lasiesineen pimeässä kuleksiessasi ja tuottaa senkautta sinulle
harmia.

He muuttelevat alituiseen huonekaluja. Kun tulet yöllä huoneeseesi,
voit olla varma siitä että löydät kirjotuspöydän siitä missä
vaatekaappi oli aamulla. Ja jos aamulla ulosmennessäsi näet
likaämpärin ovella ja keinutuolin akkunan luona, niin tullessasi
kotiin keskiyön seudussa kompastut yli keinutuolin ja akkunan luo
tultuasi istuudut likaämpäriin. Sinä suutut. Heistä se on hauskaa.

Panetpa mihin tahansa jonkin esineen, eivät he anna sen olla
siinä. He muuttavat sen toiseen paikkaan heti kun tulevat. Se on
jo mennyt heidän veriinsä. Heitä huvittaa ilkeyden tekeminen ja
niskotteleminen. He kuolisivat, jos eivät saisi olla häijyjä.

He keräilevät aina kaikki vanhat sanomalehtipalaset, jotka sinä olet
heittänyt lattialle, ja järjestävät ne huolellisesti pöydällesi,
mutta sytyttävät tulen takkaan arvokkailla käsikirjoituksillasi.
Jos sinulla on jokin vanha arvoton paperilappu, josta välttämättä
tahdot päästä erillesi, niin heitäppä se mihin nurkkaan tahansa, ovat
kuitenkin kaikki ponnistuksesi turhia, sillä he aina nuuskivat sen
lapun käsiinsä ja panevat sen joka päivä pöydällesi samaan paikkaan.
Se tekee hyvää heidän sieluilleen.

Ja he käyttävät hiusöljyä enemmän kuin kuusi miestä. Jos heitä
syytetään siitä että he ovat sitä varastaneet, valehtelevat he
itsensä vapaiksi. Ajattelevatko he jotain toista elämää tämän elämän
jälkeen? Eivät pennin edestä.

Jos sinä jätät avaimen ovelle mukavuuden vuoksi, vievät he sen
konttoriin ja antavat portinvartijalle. Syynä siihen on heillä muka
olevinaan se että tahtovat suojella omaisuuttasi varkailta; mutta
itse asiassa tekevät he sen pakottaakseen sinun juoksemaan rappuja
edestakaisin, tultuasi väsyksissä kotiin, tahi lähettävät palvelijan
sitä tuomaan, ja tuo palvelija tietysti odottaa, että sinä antaisit
hänelle juomarahoja. Ja minä otaksun, että tässä tapauksessa jakavat
nuo syvälle vajonneet lurjukset rahat keskenään.

He haluavat laittaa sänkysi kuntoon ennenkuin olet noussut ylös,
häiritäkseen siten sinun untasi ja saattaakseen sinut raivostumaan;
mutta kun olet noussut ylös, palaavat he vasta seuraavana päivänä.

He tekevät kaikkia konnantöitä mitä voi ajatella, ja sen he tekevät
ainoastaan ilkeydestä.

Siivoojattaret ovat kylmiä kaikille inhimillisille tunteille.

Jos saisin valtiopäivillä hyväksytyksi sellaisen ehdotuksen, joka
tarkottaisi siivoojattarien hävittämistä, niin ehdottomasti sen
tekisin.




PARTURIT


Kaikki muu voi muuttua, mutta ei parturit, ei heidän käytöstapansa
eikä heidän ympäristönsä. Ne eivät muutu koskaan. Mitä kokee
käydessään ensimäistä kertaa parturituvassa, sitä samaa kokee aina
kaikissa parturituvissa elämänsä viimeiseen päivään asti. Minä
ajatin partani tänäkin aamuna tavallisuuden mukaan. Eräs herra
lähestyi parturin ovea Jones Streetiltä juuri samaan aikaan kuin minä
lähestyin sitä Main Streetiltä -- sehän on niin tavallista. Minä
koetin kiiruhtaa, mutta se ei auttanut; hän pujahti ovesta sisälle
muutamaa askelta ennen minua, minä seurasin hänen kintereillään
ja näin hänen istuvan sille ainoalle vapaalle tuolille, joka oli
parhaan parturin hoidossa. Niinhän se aina käy. Minä istahdin toivoen
saavani sen tuolin, jota hoiti etevämpi niistä toisista partureista,
sillä hän oli jo alkanut kammata kerittävänsä tukkaa, kun hänen
toverinsa ei vielä ollut ehtinyt edes öljytä oman miehensä hiuksia.
Minä odottelin jännityksellä. Kun näin, että numero 2 alkoi voittaa
numero 1:htä, muuttui jännitykseni levottomuudeksi. Kun n:o 1
keskeytti hetkeksi työnsä ottaakseen eräältä äsken tulleelta maksua
päänpuhdistuspiletistä ja päästi siten toverinsa menemään edelle,
muuttui levottomuuteni tuskaksi. Kun n:o 1 ryhtyi jälleen työhönsä
ja kun he molemmat yht'aikaa ottivat pois liinan ja puhdistivat
pois liian puuderin ajelluilta poskilta, niin riippui hiuskarvasta,
kumpiko ehtisi ennemmin sanoa: "Olkaa niin hyvä!" ja sydämeni ihan
sytkytti jännityksestä. Mutta kun n:o 1 viimeisessä silmänräpäyksessä
pysähtyi suoriakseen pari kertaa kundinsa kulmakarvoja, näin minä,
että hän oli hävinnyt, ja minä nousin ylös harmistuneena ja läksin
ulos pelastuakseni joutumasta n:o 2:den käsiin, sillä minulla ei ole
niin suurta luonnonlujuutta, että tyynesti voisin katsella odottavaa
parturia silmiin ja sanoa hänelle odottavansa niin kauvan kuin hänen
toverinsa tuoli joutuu vapaaksi.

Olin neljännestunnin ulkona ja tulin sitte takaisin toivoen
onnistuvani paremmin. Nyt olivat tietysti kaikki tuolit ylösotetut
ja lisäksi istui neljä miestä vuoroaan odottamassa äänettöminä,
miettiväisinä, tuskastuneina, ilman seuraa, niinkuin tavallisesti
aina odotellessaan vuoroaan parturituvassa. Minä istahdin
muutamalle vanhalle rautaselkäiselle sohvalle ja kulutin aikaani
tutkimalla seinille kiinnitettyjä ilmotuksia kaikemmoisista
hiustenvärjäysvoiteista. Sitte luin rasvaiset nimet yksityisten
henkilöiden hiuskonjakkipulloista; luin yksityisten parranajokuppien
nimet ja numerot; tutkin seinillä olevia, kärpästen tahrimia
ja rikkinäisiä painokuvia, jotka esittivät tappeluita, entisiä
presidenttejä, huolettomasti loikoilevia sultaanin vaimoja ja tuota
ijankaiken inhottavaa nuorta tyttöä, joka panee nenälleen isoisänsä
silmälasit; vannoin sydämessäni kirousta ja kuolemaa isoisälle
kanarialinnulle ja inhottavan äreälle papukaijalle, joita on melkein
kaikissa parturituvissa. Viimein sain käsiini erään eheämmän
viimevuotisen kuvalehden, joka oli muutamalla likaisella pöydällä
keskellä huonetta, ja katselin sen vääristettyjä esityksiä vanhoista,
jo unohtuneista tapahtumista.

Lopuksi tuli minun vuoroni. Muuan ääni lausui: "olkaa niin hyvä!" ja
minä istahdin tuolille -- tietysti numero 2. Sanoin kohteliaasti,
että minulla oli kiire, ja se teki häneen niin syvän vaikutuksen
kuin olisi hän kuullut ensi kerran elämässään. Hän tuuppasi pääni
syrjään ja kiersi liinan kaulaani. Hän kopeloi hiuksiani kynsillään
ja selitti, että ne olisivat leikattavat. Minä sanoin, etten sitä
halunnut. Hän pöyhötteli uudelleen ja sanoi, että ne olivat liian
pitkät nykyisen muodin mukaisiksi -- sopisi niitä hiukan lyhentää,
varsinkin takapuolelta. Minä sanoin, että olin ne leikkuuttanut vasta
viikko sitten. Hän seisoi hetkisen vaiti ja katseli luultavasti
tukkaani ja kysyi sitte ylenkatseellisella äänellä, kuka ne oli
leikannut. Minä riensin vastaamaan:

-- Te itse!

Olin saanut hänet kiinni. Hän alkoi nyt sotkea saippuakuohustaan ja
katsella peiliin, silloin tällöin kokonaan pysähtyen ja asettuen ihan
peilin eteen tarkasti tutkimaan leukaansa tahi pusertamaan poskestaan
jotain näppylää. Sitte saippuoi hän toisen puolen kasvojani
perinpohjin ja aikoi juuri ryhtyä saippuoimaan toista puolta, kun
kadulla tappelevat koirat kiinnittivät hänen huomiotaan, ja hän
juoksi akkunan luo ja seisoi siinä ja katseli niin kauvan kun tappelu
oli loppunut ja hän menettänyt tappelun tuloksesta lyömässään vedossa
kaksi shillinkiä tovereilleen -- seikka, joka minua suuresti huvitti.
Hän lopetti saippuoimisen eikä pistänyt saippuaharjaa suuhuni kuin
kaksi kertaa. Sitte alkoi hän hieroa saippuoitua leukaani kädellään
ja puhellessaan samalla toisten parturien kanssa koirain tappelusta
ajoi tietysti suuhuni koko joukon saippuakuohusta tietämättään, mutta
minä sen tiesin.

Nyt alkoi hän hangata partaveistään vanhaan remmiin ja viivähti
kotvasen keskustellessaan eräistä naamiohuveista, joissa hän
edellisenä iltana oli ollut punaseen kaapuun ja kärpännahkalta
näyttävään viittaan puettuna -- esittäen jonkillaista kuningasta.
Hän ihastui siitä että toverinsa laskivat leikkiä hänestä ja eräästä
neitosesta, jota hän oli mielistellyt. Hän halusi kaikin keinoin
jatkaa keskustelua teeskennellen suuttuvansa toisten pilasta.
Tuosta tarinasta sai hän aiheen katsella uudestaan peiliin: hän
pani pois partaveitsen ja suki hiuksiaan sangen huolellisesti, veti
pienen kiehkuran otsalle ja suori sivuilta tukkansa korvilleen
turhantarkasti. Sillävälin kuivui kuohus kasvoilleni ja imeytyi
nähtävästi hikihuokosiin.

Nyt alkoi hän parranajamisen, iski sormensa minun kasvoihini, piteli
nenästäni kuin ovenrivasta, tyrkki ja tuuppi päätäni sinne tänne,
aina sen mukaan kuin mukavuutensa sitä vaati, ja koko ajan ryki ja
syleksi sydämensä pohjasta. Niin kauvan kun hän ajeli kasvojeni
karkeampia osia, en tuntenut mitään, mutta kun hän alkoi nypistellä
ja raappia kaulanahkaani, tuli minulle kyyneleet silmiin. Minä en
välittänyt siitä että hän tuli minua kovin lähelle, en välittänyt
hänen valkosipulinhajustaankaan, sillä luulen kaikkien parturien
syövän valkosipulia, mutta eräs muu seikka saattoi minut luulemaan,
että hän oli ruvennut happanemaan sisäpuolelta jo elossa ollessaan,
ja se teki minut ylen levottomaksi. Nyt työnsi hän sormensa minun
suuhuni, saadakseen ylähuulen paremmin ajelluksi ja silloin tein
minä sen havainnon, että hänen toimenaan parturituvassa oli
fotogeenilamppujen täyttäminen. Olen usein ajatellut, mahtoiko se
olla parturien tehtävä vaiko siivoojattaren.

Nyt koetin minä huvikseni arvailla, mistä paikasta hän mahtaisi
sillä kertaa leikata, mutta hän ehtikin raapaista leukaani ennenkuin
arveluni oli johtanut mihinkään tulokseen. Heti terotti hän
partaveistään -- sen olisi voinut tehdä jo ennemmin. Minä en halua
tulla ajelluksi liian sileäksi ja sanoin senvuoksi, ettei tarvitse
ajella toistamiseen. Koetin saada hänen panemaan pois veitsensä,
sillä pelkäsin, että hän iskee sen kaulaani juuri siihen missä on
kaikkein arin kohta ja jota partaveitsi ei voi kahta kertaa sivellä
saamatta aikaan onnettomuutta. Mutta hän selitti silittävänsä vaan
pienen epätasaisen jäljen, ja samassa hipasi partaveitsi kiellettyä
paikkaa ja verenvuoto oli itsestään selvä. Hän kastoi pyyhinliinansa
kulman rohdosliuokseen ja hosui sillä kasvojani ylen kummallisesti,
niin ettei kukaan muu ihminen tee samalla tavalla pestessään toisen
kasvoja. Sitte kuivasi hän kaulani ja kasvoni hosuen pyyhinliinan
kuivalla osalla, ikäänkuin sillä tavalla ei koskaan kuivattaisi;
mutta parturi ei juuri koskaan kohtele kundiaan niinkuin kristittyä
ihmistä. Sitte pani hän pyyheliinallaan haavaan rohdosliuosta,
senperästä jotain pulveria, sitte taaskin liuosta ja olisi kai
jatkanut sitä peliä iankaikkisesti ellen minä olisi pyytänyt hänen
lopettamaan... Nyt puuteroi hän koko kasvoni ja alkoi miettiväisenä
sukia minun tukkaani ja tutkia sormiaan. Sitte sanoi hän, että
hiukseni olisivat välttämättä pestävät. Minä huomautin, että olin
pessyt ne perinpohjin kylpiessäni eilen. Olin taas saanut hänet
kiinni. Sitte suositteli hän Smithin hiusvoidetta ja tahtoi myydä
sitä minulle yhden pullon. Minä kieltäysin ostamasta. Hän ylisteli
uutta "Jonesin hajuvettä" ja pyysi minun ostamaan sitä. En siihenkään
suostunut. Hän tarjosi jotain keksimäänsä hammaspulveria, ja kun minä
en siitä huolinut, halusi hän myydä minulle partaveitsiä.

Kun nämä kaupanhieromiset olivat menneet myttyyn, ryhtyi hän
taas työhönsä, kasteli minut aivan märäksi, yksin jalkanikin,
öljysi hiukseni vasten tahtoani, hieroi ja hankasi siitä harjalla
ison tukon irti ja kampasi sen, mitä jäi jälelle, pystyyn,
pyöräytti ikimuistettavan rakkaussuortuvan otsalle, ja suoriessaan
harvoja kulmakarvojani ja tahriessaan niitä voiteilla piti hän
pitkän esitelmän kaikista niistä tempuista, joita oli opettanut
foxterrier-koirilleen; silloin kuulin minä kellon lyövän kahtatoista
ja tiesin, että junani oli lähtenyt viisi minuuttia sitte. Silloin
irrotti hän liinan, pyyhki sillä kasvojani, suori vielä kerran
kulmakarvoja ja huusi iloisena vuoroaan odottavalle vieraalle vanhan
tunnussanansa: "Olkaa niin hyvä!"

Se sama parturi kompastui ja kuoli halvaukseen pari tuntia
senjälkeen. Minä jään tänne yhdeksi päiväksi saadakseni kostaa --
aijon pitää puheen hänen hautajaisissaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51795 ***