path: root/51529-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51529 ***

KUN NUKKUJA HERÄÄ

Romaani


Kirj.

H. G. WELLS


Suomentanut Jalmari Finne





Otava, Helsinki, 1907.

Kirjapaino Osakeyhtiö Sana.




SISÄLLYS:

     I. Unettomuus.
    II. Valekuolema.
   III. Herääminen.
    IV. Kaiku kapinasta.
     V. Liikkuvat kadut.
    VI. Atlaksen sali.
   VII. Hiljaisissa huoneissa.
  VIII. Kaupungin katoilla.
    IX. Kansa marssii.
     X. Taistelu pimeässä.
    XI. Kaikkitietävä vanhus.
   XII. Ostrog.
  XIII. Vanhan järjestelmän loppu.
   XIV. Näkötorni.
    XV. Arvokkaita henkilöitä.
   XVI. Aeropiili.
  XVII. Kolme päivää.
 XVIII. Graham muistaa.
   XIX. Ostrogin katsantokanta.
    XX. Kaupungin kaduilla.
   XXI. Alhaalla.
  XXII. Taistelu Neuvoston palatsissa.
 XXIII. Kun aeroplaanit ovat tulossa.
  XXIV. Aeroplaanien tulo.




I LUKU.

Unettomuus.


Eräänä iltapäivänä, luodeveden aikana, lähti mr. Isbister, nuori
Boscastlen kylässä asuva maalari Pentargen kauniisen lahteen päin
katselemaan siellä löytyviä luolia. Kuljettuaan puolet matkasta
tapasi hän äkkiä kallionkielekkeellä istuvan miehen, joka näytti
vaipuneen mitä syvimpään epätoivoon. Miehen kädet lepäsivät
hervottomina hänen polvillaan, silmänsä olivat punaiset ja hän
tuijotti eteenpäin kyynelten valuessa pitkin poskiaan.

Hän kääntyi katsomaan kuullessaan Isbisterin tulevan. Isbister
oli ehkä enemmän hämillään kuin toinen ja päästäkseen vapaaksi
siitä kiusallisesta tunteesta, jonka äkillinen seisahtuminen oli
hänessä synnyttänyt, lausui hän, että ilma oli katsoen vuodenaikaan
odottamattoman kuuma.

"Hyvin kuuma", vastasi tuntematon lyhyesti. Sitten, oltuaan hetkisen
vaiti, lisäsi hän soinnuttomalla äänellä: "Minä en voi nukkua".

Isbister säpsähti. "Ettekö?" sanoi hän vaan, mutta hänen äänensä
ilmaisi säälivää osanottoa.

"Se saattaa kuulua uskomattomalta", sanoi tuntematon, luoden
väsyneen katseensa Isbisteriin ja kuvaten sanojaan väsyneellä käden
liikkeellä, "mutta minä en ole nukkunut -- en ole nukkunut kuuteen
yöhön".

"Oletteko neuvotellut lääkärin kanssa?"

"Olen kyllä. Heidän neuvonsa ovat suurimmaksi osaksi hyödyttömiä.
Rohtoja. Mutta minun hermostoni. Rohdot auttavat tavallisia ihmisiä.
Minun tilaani on vaikea selittää. Minä en uskalla nauttia kyllin
voimakkaita lääkkeitä".

"Se on vaikea asia", sanoi Isbister.

Hän seisoi avutonna kaidalla polulla, tietämättä, mitä tulisi tehdä.
Tällaisissa olosuhteissa sangen luonnollinen ajatus saattoi häntä
jatkamaan keskustelua. "Minua ei ole koskaan unettomuus vaivannut",
sanoi hän, "mutta minä olen tuntenut samanlaatuisia sairaita, ja he
ovat aina jollain tavoin parantuneet --"

"Minä en uskalla enää koettaa mitään keinoa".

Hän puhui verkalleen, teki epätoivoisen liikkeen, ja hetkisen olivat
molemmat miehet vaiti.

"Ruumiillinen liikunto?" sanoi Isbister arasti luoden katseensa
tuntemattoman kasvoista hänen matkailijapukuunsa.

"Olenhan minä sitäkin koettanut. Ehkä kaikista eniten. Minä olen
kulkenut pitkin rannikkoa, päivän toisensa jälkeen, -- New Quaystä
tänne asti. Se on vaan lisännyt ruumiillisen uupumuksen henkiseen
uupumiseen. Tämä tauti on seurauksena liiallisesta työstä. surusta.
Eräs asia --"

Hän vaikeni aivan uupuneena, pyyhki laihalla kädellään otsaansa, ja
jatkoi aivan kun haastaen itsekseen.

"Minä olen villi susi, yksinäinen mies, kulkien halki maailman, jossa
minulla ei ole mitään tehtävää. Minulla ei ole vaimoa, ei lapsia --
joku on sanonut että lapseton mies on kuin kuiva oksa elämän puussa.
Minulla ei ole vaimoa, ei lapsia -- minulla ei ole ollut mitään
elämäntehtävää, ei mitään kaipuuta sielussani. Lopulta oli olemassa
vaan yksi ainoa asia, jonka päätin tehdä."

"Minä sanoin itselleni, minun täytyy se tehdä, ja voittaakseni
tämän sieluttoman ruumiin velttouden turvauduin rohtoihin. Hyvä
Jumala, kuinka paljon minä olen niitä nauttinut. Minä en tiedä,
tunnetteko te ruumiimme raskaan taakan, joka saattaa epätoivoon,
kaikki ne huolet, jotka sielu tuottaa. Aika -- elämä! Elää! Me elämme
ainoastaan pienissä erissä. Me syömme ja sitä seuraa ruuansulatuksen
ikävä toiminta -- tai vaivat. Meidän täytyy hengittää ilmaa, muuten
ajatuksemme tylstyy ja harhailee sinne ja tänne. Tuhannet huvitukset
odottavat edessä ja takana, ja niitä seuraa kyllästyminen ja uni. Me
näytämme elävän nukkuaksemme. Kuinka pieni osa päivästä oikeastaan
kuuluu meille -- paraimmassakin tapauksessa! Ja sitten tulevat
nuo huonot ystävät, petolliset auttajat, huumaavat aineet, jotka
tukahuttavat ruumiillisen uupumuksen ja _surmaavat levon_ -- musta
kahvi, kokaiini --"

"Minä ymmärrän", sanoi Isbister.

"Minä sain lopulta työni valmiiksi", sanoi uneton mies kärsivällä
äänellä.

"Ja tämä on sen palkka?"

"Niin".

Hetkisen olivat molemmat vaiti.

"Te ette voi kuvitellakaan kuinka minä kaipaan lepoa -- minä isoan
ja janoan sitä. Näinä kuutena päivänä työni valmistumisen jälkeen on
sieluni ollut huimaava, taukoamaton ja muuttumaton pyörre, loputon
ajatusten virta, joka yhtäpäätä säännöllisesti kiitää eteenpäin".

"Loppukuilua kohden".

Hän vaikeni.

"Teidän täytyy saada nukkua", sanoi Isbister päättäväisesti,
ikäänkuin hän olisi keksinyt jonkun parannuskeinon. "Teidän täytyy
ehdottomasti saada nukkua".

"Ajatukseni ovat aivan selvät. Ne eivät koskaan ole olleet sen
selvemmät kuin nyt. Mutta minä tunnen kiitäväni loppukuilua kohden.
Heti kohta --"

"Niinkö?"

"Te olette kai joskus nähnyt esineiden katoavan pyörteesen? Jättävän
päivän valon, raikkaan elämän kauneuden -- alas --"

"Mutta", vastusti Isbister.

Mies levitti kätensä, katseensa oli hurja ja äänensä äkkiä kimakka.
"Minä tapan itseni, jollei muu auta -- minä pääsisin silloin tuon
tumman kuilun pohjalle, jossa vesi on viheriätä, jossa valkoinen
vaahto nousee ja laskee ja pienet vesikuplat kohoavat. Siellä minä
vihdoinkin saisin nukkua".

"Se on järjetöntä", sanoi Isbister kauhistuen miehen hermostunutta
kiihkoa. "Rohdot auttavat paremmin kuin se".

"Siellä minä vihdoinkin saisin nukkua", vastasi tuntematon
kuuntelematta häntä.

Isbister katsoi häneen ajatellen, mikä salaperäinen sallimus oli tänä
iltapäivänä tuonut heidät yhteen. "Se ei ole laisinkaan varmaa",
huomautti hän. "Lulworthin luona on samallainen kallio kuin tämä --
melkein yhtä korkea -- eräs pieni tyttö putosi sieltä alas. Ja hän
elää vielä tänään -- on terve ja reipas".

"Mutta nämät kalliot?"

"Vaikeata olisi teidän pysytellä koko yötä täällä väsyneen ruumiinne
väristessä ja kylmän veden valellessa ruumistanne. Häh?"

Heidän katseensa yhtyivät. "Minä en tahtoisi hävittää teidän
ihanteitanne", sanoi Isbister ylpeillen omista sanoistaan. "Mutta
itsemurha syöksymällä alas tältä kalliolta -- tai miltä kalliolta
tahansa -- se tuntuu minusta taiteilijasta --" Hän nauroi. "Niin
suurelta hutiloimiselta".

"Mutta tuo toinen keino", sanoi uneton mies kiihkeästi, "tuo toinen
keino. Ei kukaan voi pysyä järkevänä, kun yö toisensa jälkeen --"

"Oletteko kulkenut täällä yksinänne?"

"Olen".

"Sekin on järjetöntä. Suokaa anteeksi, kun niin sanon. Yksinänne!
Itsehän sanoitte: ruumiillinen uupumus ei paranna henkistä uupumista.
Kuka sitä on teille neuvonut? Onko se ihmeellistä; yhä vaan kuljette?
Ja päivä polttaa päähänne koko päivän, ja sitten te menette vuoteesen
ja koetatte kaikin keinoin -- häh?"

Isbister vaikeni äkkiä ja tarkasti kärsivää miestä.

"Katsokaa näitä kallioita!" huudahti mies tehden äkkinäisen
voimakkaan liikkeen. "Katsokaa merta, joka yhäti kimaltelee ja
kuvastaa taivaan. Ja tuota sinikupua, jonka laelta heloittava päivä
paistaa. Se on teidän maailmanne. Te elätte siinä ja iloitsette
siitä. Se lämmittää, ylläpitää ja hurmaa teidät. Mutta minä --"

Hän käänsi päänsä ja verettömät kasvonsa, jonka silmät olivat
punaiset ja huulet kelmeät, häneen päin. Hän lausui melkein
kuiskaamalla: "Se on minun kurjuuteni puku. Koko maailma on minun
kurjuuteni puku".

Isbister loi katseensa ensin auringon valaisemiin kallioröykkiöihin
ja sitten noihin epätoivoa kuvastaviin kasvoihin. Hän oli hetkisen
vaiti.

Hän vavahti ja teki liikkeen aivan kuin lykätäkseen luotaan
tuskallisen tunteen. "Teidän täytyy saada nukkua yksi yö rauhassa",
sanoi hän, "niin ette te näe enää tässä mitään kurjuutta. Luottakaa
minun sanaani".

Nyt oli hän aivan varma siitä, että hän toimi kohtalon määräyksestä.
Puoli tuntia sitten tunsi hän kauheata inhoa. Nyt tiesi hän voivansa
jollain auttaa, ja se ajatus teki hänet onnelliseksi. Hän ryhtyi heti
toimeen. Hänen mielestään tarvitsi tämä uupunut olento ensi sijassa
seuraa. Hän istahti nurmikolle liikkumattoman olennon viereen ja
alkoi tiedustella häneltä yhä lisää.

Kuulijansa näytti vaipuneen täydelliseen tylsyyteen; hän tuijotti
suoraan merelle, eikä avannut suutansa muuta kuin suoraan
vastatakseen Isbisterin kysymyksiin -- eikä edes kaikkiin niihinkään.
Mutta hän ei mitenkään osottanut haluavansa päästä vapaaksi näistä
hyväntahtoisista kysymyksistä, jotka etsivät syytä hänen epätoivoonsa.

Hän näytti koko avuttomuudessaan olevan kiitollinenkin, ja kun
Isbister, joka huomasi keskustelun laimenevan, ehdotti, että he
palaisivat Boscastleen katsellakseen näköalaa Blackapitiin päin,
suostui hän siihen tyynesti. Matkalla hän äkkiä alkoi puhua itsekseen
ja kääntäen kelmeät kasvonsa auttajaansa päin, hän kysyi: "Mitähän
tästä lopulta tulee?" tehden laihalla kädellään epätoivoisen
liikkeen. "Mitähän tästä lopulta tulee? Ympäri, ympäri, ympäri. Se
yhä ja yhä kiertää ja kiertää".

Hän seisahtui tehden kädellään kiertävän liikkeen.

"Hyvin se päättyy, ystäväni", vakuutti Isbister vanhan toverin
tavoin. "Elkää olko levoton. Luottakaa minuun".

Tuntematon antoi kätensä vaipua alas ja astui eteenpäin. He kulkivat
pitkin rantakallioita ylängölle Penallyn yläpuolelle; uneton mies
huitoi käsiään taukoamatta, ja puhui katkonaisesti huimaavista
aivoistaan. Ylängöllä he istahtivat hetkiseksi penkille, josta näkyy
Blackapit koko tummuudessaan. Isbister jatkoi puhettaan joka kerta
kun polku tuli niin leveäksi, että he saattoivat kulkea rinnatusten.
Hän selitti miten vaikeata oli laivoilla myrskysäällä päästä
Boscastlen satamaan. Äkkiä hänen seuralaisensa keskeytti puheen
odottamattomalla lauseella.

"Minun pääni ei ole enää sellainen kuin ennen", hän sanoi koettaen
liikkeillä lisätä selitystä.

"Se ei ole enää sellainen kuin ennen. Minä tunnen siinä ahdistusta,
painoa. Ei -- ei se ole unta, Jumala suokoon, että se olisi sitä! Se
on kuin varjo, synkkä varjo, joka äkkiä herpaisee toimintakykyni. Se
kiertää ympäri, ympäri pimeydessä. Ajatusten tulva, humina, jota yhä
ja yhä jatkuu. Minä en voi sitä selittää. Minä en pysty kokoamaan
ajatuksiani selittääkseni sen teille selvästi."

Hän vaikeni uupuneena.

"Elkää väsyttäkö itseänne, hyvä ystävä", sanoi Isbister. "Minä
ymmärrän varsin hyvin. Joka tapauksessa on se yhdentekevää,
selitättekö te sen nyt tai joskus toiste".

Uneton mies hieroi nyrkillään silmiään. Isbister puheli vielä jonkun
aikaa, sitten heräsi hänessä uusi ajatus. "Tulkaa minun huoneeseni",
sanoi hän, "ja koettakaa tupakoida. Minä voin näyttää teille muutamia
luonnoksia tästä Blackapitista. Ehkä se miellyttää teitä?" Toinen
nousi nöyränä ja seurasi häntä.

Usean kerran kuuli Isbister hänen kompastuvan laskeutuessaan
ylängöltä, ja hänen liikkeensä olivat hitaita ja arkoja.

"Minä en juo", sanoi hän hitaasti, kulkiessaan puutarhan halki, ja
lyhyen äänettömyyden jälkeen hän lausui uudelleen tylsällä tavalla:
"Ei -- minä en juo. Se menee ympäri. Ympäri, se kiertää -- ympäri --"

Hän kompastui kynnykseen ja astui huoneesen aivan kuin näkemättä
mitään.

Sitten hän istahti varovaisesti nojatuoliin ja näytti aivan kuin
vaipuvan siihen. Hän nojautui eteenpäin, pää käsien varassa ja jäi
liikkumattomana siihen asentoon.

Äkkiä kuului korahtava ääni hänen suustaan. Isbister kulki
hermostuneena huoneessa kuten kokematon isäntä ainakin, tehden tuon
tuostakin huomautuksen, joka ei kaivannut vastausta. Hän meni huoneen
toiselle puolelle, otti piirustussalkkunsa, asetti sen pöydälle ja
katsoi kelloa.

"Minä en tiedä, haluatteko syödä illallista minun kanssani", sanoi
hän sytyttämätön sigaretti kädessään, samalla kun sielussaan heräsi
ajatus koettaa antaa salavihkaa toverilleen annoksen kloraalia. "Minä
voin tarjota vaan kylmää paistia, mutta se on mainion maukasta.
Ja luullakseni torttua." Hän sanoi saman asian kerta vielä hetken
äänettömyyden jälkeen.

Istuva mies ei vastannut. Isbister vaikeni pitäen sytytettyä
tulitikkua kädessään.

Äänettömyys jatkui. Tulitikku sammui, sigaretti putosi hänen
kädestään. Mies pysyi hyvin rauhallisena. Isbister otti salkun, avasi
sen, asetti sen jälleen pöydälle, arkaeli, näytti aikovan puhua.
"Ehkä", hän sanoi epäilevästi itsekseen. Äkkiä loi hän katseen oveen
ja sitten vieraasensa. Sitten poistui hän varpaillaan huoneesta ja
joka askeleella kääntyi katsomaan seuralaiseensa.

Hän sulki oven varovaisesti. Ulko-ovi oli auki, hän astui
porraskatoksen suojaan ja pysähtyi ukonhattuja kasvavan kukkamaan
viereen. Tältä paikalta saattoi hän nähdä avoimen ikkunan kautta
vieraansa istuvan liikkumattomana ja synkkänä pää käsien varassa. Hän
ei ollut hievahtanutkaan paikaltaan.

Tiellä kulki joukko lapsia, ne pysähtyivät uteliaina katselemaan
maalaria. Hän vastasi ohikulkevan soutomiehen tervehdykseen. Äkkiä
heräsi hänessä ajatus, että tämä hänen vartioiva seisoskelemisensa
saattoi näyttää omituiselta ja epäilyttävältä, jos hän tupakoitsisi,
niin näyttäisi se ehkä luonnollisemmalta. Hän otti piipun ja
tupakkisäiliön taskustaan ja täytti hitaasti piippunsa.

"Minun mielestäni." sanoi hän, tuntien hiukkasen itsetyydytystä.
"Joka tapauksessa täytyy jonkun pitää hänestä huolta".

Miehekkäästi raapaisi hän tulta ja aikoi sytyttää piippunsa.

Äkkiä kuuli hän takanaan, miten emännöitsijänsä lamppu kädessään tuli
kyökistä. Hän kääntyi, viittoi piipullaan ja sai hänet pysähtymään
asuinhuoneen ovelle. Hänen oli hiukan vaikea kuiskaamalla selittää
asia, sillä eihän emännöitsijä tietänyt vieraan tulleen taloon.
Emännöitsijä poistui vieden lampun muassaan, mutta hän näytti
käytöksestään päättäen hiukan epäluuloiselta. Isbister palasi
paikalleen katoksen alle, hän punastui ja oli hiukan hermostunut.

Hän oli jo aikoja sitten lopettanut piippunsa, katsellut lepakkojen
lentoa, kun uteliaisuus voitti arkuuden ja hän hiipi hämärään
asuinhuoneesen. Hän seisahtui ovensuuhun. Vieras ei ollut
liikahtanutkaan ja hän kuvastui tummana varjona ikkunaa vastaan.
Kaikki oli hiljaista, ei kuulunut muuta kuin muutamien merimiesten
laulua satamasta. Puutarhassa törröttivät ukonhatut ja delfiniumit
odottaen yön tuloa. Outo ajatus heräsi äkkiä Isbisterissä; hän
vavahti, kumartui pöydän yli ja kuunteli. Kamala luulo heräsi hänessä
ja muuttui varmuudeksi. Hänet valtasi kummastus joka vaihtui --
kauhuksi.

Istuva mies ei hengähtänytkään.

Hän kiersi hitaasti ja varovaisesti pöydän ohi pysähtyen kaksi
kertaa kuuntelemaan. Vihdoinkin hän saattoi laskea kätensä tuolin
selkänojalle. Sitten kumartui hän alas kunnes molempain päät olivat
aivan lähitysten. Hän painui alemmaksi katsoakseen vieraansa
kasvoihin. Hän alkoi vavista ja kiljahti. Silmät olivat aivan
valkoiset.

Hän katsoi tarkemmin ja näki että ne olivat auki ja että silmäterät
olivat siirtyneet luomien alle. Kauhu valtasi hänet. Pelästyen miehen
tilaa tarttui hän tämän olkapäihin ravistaen häntä. "Nukutteko?"
sanoi hän kimakalla äänellä. Hän kysyi uudelleen: "Nukutteko?"

Hänessä heräsi varmuus siitä, että mies oli kuollut. Äkkiä tunsi hän
täytyvänsä saada toimia, puuhata, hän riensi huoneen poikki, töytäsi
pöytään ohi kulkiessaan, ja soitti kelloa.

"Tuokaa heti valoa", huusi hän eteiseen. "Minun ystäväni on alkanut
voida pahoin".

Sitten palasi hän liikkumattoman miehen luo, ravisti häntä olkapäistä
ja huudahti. Huone tuli valoisaksi, sillä emännöitsijä astui lamppu
kädessään sisään. Isbister oli kalman kalpea kääntyessään silmiään
siristäen emännöitsijän puoleen. "Täällä tarvitaan ehdottomasti
lääkäriä", sanoi hän. "Hän on joko kuollut tai saanut halvauksen.
Onko täällä kylässä lääkäri? Mistä löydämme lääkärin?"




II LUKU.

Valekuolema.


Valekuoleman jäykkyys kesti tässä miehessä odottamattoman kauvan,
sitten herpaantui koko ruumis ja jäsenten velttoudesta päättäen olisi
luullut hänen vaipuneen syvään uneen. Silloin voitiin ummistaa hänen
silmänsä.

Hän vietiin hotellista Boscastlen sairaalaan ja muutaman viikon
kuluttua sairaalasta Lontoosen. Mutta kaikki keinot hänen
herättämisekseen olivat turhia. Jonkun ajan kuluttua, myöhemmin
mainittavien syiden perustuksella, luovuttiin näistä kokeista. Pitkän
aikaa virui hän tässä omituisessa tilassa, hän oli liikkumaton,
eloton -- ei kuollut eikä elävä, mutta aivan kuin väliasteella,
riippuen katoamisen ja olemassaolon keskivälillä. Tätä pimeää
olemassaoloa ei valaissut mikään ajatuksen tai tunteen säde, se
oli unetonta olemattomuutta, ikirauhallista jatkumista. Sielunsa
levottomuus oli ärtynyt siksi, kunnes se saavutti hiljaisuuden, jota
ei mikään voinut häiritä. Missä oli itse ihminen? Missä on jokainen
ihminen silloin kun elottomuus saa hänessä vallan?

"Muistan sen aivan kuin eilen tapahtuneeksi", sanoi Isbister.
"Muistan aivan kuin se olisi juuri nyt tapahtunut -- vielä selvemmin,
kuin jos se olisi tapahtunut eilen".

Näin puhui edellisessä luvussa toiminut Isbister, mutta nyt hän ei
enää ollut nuori mies. Tukkansa, joka ennen oli ruskea ja tavallista
pitempi, oli nyt harmaa ja lyhyeksi leikattu. Hänellä oli harmahtava
suippoparta. Hän puhui vanhemmanpuoleiselle miehelle, joka oli
puettu kesäpukuun (kesä oli silloin hyvin kuuma). Tämä oli Warming,
lontoolainen asianajaja ja Grahamin, tuon valekuolemaan vaipuneen
miehen lähin sukulainen. Nämät molemmat miehet seisoivat vieretysten
eräässä huoneessa Lontoossa katsellen jäykkänä lepäävää ruumista.

Kellertävä ruumis, verhottuna avaraan paitaan makasi vedellä
täytetyllä gummipatjalla. Kasvot olivat ryppyiset, parta hoitamaton,
jäsenet laihtuneet ja kynnet pitkät ja häntä ympäröi lasinen
laatikko. Tämä lasi näytti eroittavan nukkujan todellisesta elämästä,
hän oli aivan kuin muualle kuuluva, vieras, eristetty, epänormaali
esine. Molemmat miehet seisoivat lasilaatikon ääressä taukoamatta
tarkastellen häntä.

"Minä pelästyin kovasti", sanoi Isbister. "Minä muistan vieläkin sen
kauhun, millä katselin noita valkoisia silmiä. Ne olivat valkoiset,
ymmärrättehän, kääntyneet nurin. Tullessani tänne johtui koko tapaus
jälleen mieleeni".

"Ettekö ole nähnyt häntä sen koommin?" kysyi Warming.

"Minä aijoin useinkin tulla", sanoi Isbister; "mutta toimialani vie
nykyään niin kaiken aikani, etten ole voinut vapautua hetkeksikään.
Minä olen oleskellut suurimman osan ajastani Amerikassa".

"Jos muistan oikein", sanoi Warming, "niin te olette maalari?"

"Niin, minä olin. Ja sitten menin naimisiin. Minä huomasin, että
maalailemisesta ei ollut mitään hyötyä -- keskinkertaiselle
taiteilijalle, ja minä ryhdyin toimimaan. Nuo ilmoituskuvat Doverin
kallioissa ovat minun keksimiäni".

"Ne ovat mainioita", myönsi asianajaja, "vaikka ei niitä mielellään
näkisikään siellä".

"Ne kestävät yhtä kauvan kuin kalliot", huudahti Isbister
tyytyväisenä. "Maailma muuttuu. Kun hän vaipui uneen, 20 vuotta
sitten, olin Boscastlessa vesivärilaatikko kainalossa ja
vanhanaikuinen kunnianhimo sielussa. Minä en voinut otaksuakaan,
että jonain kauniina päivänä minun maalaukseni koristaisivat vanhan
Englannin rannikoita Land's Endistä Lizardiin asti. Onni tulee usein
luoksemme silloin kun vähimmin aavistammekaan".

Warming näytti epäilevän tällaista onnea. "Minä muistuttelen jo
kerran ennen nähneeni teidät".

"Te tulitte Camefordin rautatien asemalta samalla kuin minä saavuin
sinne. Se oli päivää ennen jubileumia, Victorian jubileumia, sillä
minä muistan katsojalavat ja koristukset Westminsterin luota ja
kuinka minä riitelin ajurin kanssa Chelsean luona".

"Se oli timanttijubileumi", sanoi Warming, "toinen jubileumi".

"Niin olikin! Edellisen jubileumin aikana -- hänen täyttäessään 50
vuotta -- olin Wookeyssa -- ja olin pieni poika. Minä en nähnyt koko
juhlaa. Mutta mitä huolia nukkuja tuottikaan meille! Emännöitsijäni
ei tahtonut ottaa häntä hoitoonsa, eikä pitää häntä luonaan -- hän
näytti niin kummalliselta istuessaan jäykkänä ja liikkumattomana. Me
kannoimme hänet tuolissa hotelliin. Ja Boscastlen lääkäri -- se ei
ollut tämä nykyinen, mutta hänen edeltäjänsä -- oli hänen luonaan
kello kahteen asti aamulla minun seurassani, hotellin omistajan
pitäessä kynttilää valaistessaan ja auttaessaan meitä".

"Se oli ensi alussa jäykkäkouristusta, eikö niin?"

"Hän oli aivan jäykkä! -- taivutti häntä miten tahansa, niin jäi hän
siihen asentoon. Te olisitte voinut panna hänet päälleen seisomaan,
ja hän olisi pysynyt siinä. Minä en ole koskaan nähnyt sellaista
jäykkyyttä. Se on selvää, että tuolla" -- hän osoitti pään liikkeellä
makaavaa olentoa -- "hän on aivan toisellainen. Ja koko ajan tuo
lyhyt tohtori -- mikä hänen nimensä olikaan?"

"Smithers?"

"Smithers, juuri niin -- teki väärin koettaessaan herättää hänet
liian varhain, se oli yleinen mielipide. Mitä kaikkia keinoja hän
koettikaan. Vielä nytkin pöyristyttää se minua -- uh! Sinappia,
nuuskaa, pistoksia. Ja vieläpä tuollaista kamalaa pientä laitosta, ei
dynamoa --"

"Induktioonikonetta".

"Niin. Olisittepa nähnyt miten hänen jäntereensä paisuivat ja
tempoilivat; hän riuhtoi joka taholle, kahden kynttilän väräjävässä
valossa. Ja lyhyt hermostunut lääkäri puuhaili, ja _hän_ -- tempoi ja
vääntelehti niin luonnottomalla tavalla. Minä luulin näkeväni pahaa
unta".

Äänettömyys.

"Mikä omituinen valekuolema", sanoi Warming.

"Elämä on täydellisesti kadonnut", sanoi Isbister. "Tässä on eloton
ruumis. Se ei ole kuollut, mutta ei eläväkään. Se on kuin tyhjä
tuoli, jolle on kirjoitettu 'varattu'. Hän ei tunne, ei syö, ei sydän
syki -- eikä hengitys liiku. Tämän nähdessäni en mitenkään tunne
seisovani ihmisen edessä. Hän on tavallaan kuolleempi kuin kuollut,
sillä lääkärit väittävät, että hiuksetkin ovat lakanneet kasvamasta.
Tavallisenhan kuoleman jälkeen hiusten kasvua vielä jatkuu --"

"Minä tiedän", sanoi Warming alakuloinen väre äänessään.

He katselivat jälleen lasin läpi. Graham oli todellakin omituisessa
tilassa, hän oli valekuollut, mutta tavalla, jollaista ei lääketiede
tunne. Valekuolema on voinut kestää vuodenkin ajan -- mutta silloin
on tapahtunut herääminen tai kuolema; useimmin ensin toinen, jota
toinen on heti seurannut. Isbister tarkasteli niitä merkkiä, jotka
olivat ilmaantuneet lääkärien ruiskuttaessa nukkujaan ravintoa, sillä
he olivat turvautuneet tähän keinoon, jatkaakseen valekuolemaa. Hän
osoitti niitä Warmingille, joka koetti olla katsomatta niihin.

"Ja sillä aikaa kun hän on virunut tässä", sanoi Isbister,
ajatellessaan miten onnellinen hän oli ollut saadessaan vapaasti
elää elämäänsä, "olen minä muuttanut elämäni suunnan; minä menin
naimisiin, perustin perheen, vanhin poikani -- minä en ajatellutkaan
tulla isäksi -- on Amerikan kansalainen ja lopettaa kohta lukunsa
Howardin yliopistossa. Tukkani on harmaantunut. Mutta tämä mies
ei ole vanhentunut päivääkään eikä viisastunut (käytännöllisesti)
hiukkaakaan siitä asti kuin minä olin hänen ikäisensä. Tuntuu
omituiselta ajatella sitä".

Warming kääntyi häneen päin. "Minäkin olen vanhentunut. Minä pelasin
krikettiä hänen kanssaan poikana ollessani. Hän on yhä vielä nuoren
näköinen. Ehkä hiukan keltainen. Mutta hän on pysynyt nuorena".

"Ja sitten näimme sodan", sanoi Isbister.

"Alusta loppuun asti".

"Ja Marstähden asukkaiden hyökkäyksen".

"Minä olen kuullut", jatkoi Isbister hetken päästä, "että hänellä oli
omaisuutta jossain määrin?"

"Oli kyllä", sanoi Warming. Hän yskähti. "Ja velvollisuuteni mukaan
-- olen minä hoitanut sitä".

"Ah!" Isbister mietti, arkaili ja sanoi: "Ei ole epäilemistäkään
siitä -- sillä eihän hänen olonsa täällä tule kalliiksi -- ei ole
epäilemistäkään siitä, että hänen omaisuutensa on karttunut --
lisääntynyt?"

"Niin onkin. Hän herää paljoa varakkaampana -- jos hän herää -- kuin
vaipuessaan uneen".

"Minä olen tottunut hoitamaan raha-asioita, ja siksi tämä ajatus
heräsi minussa. Minä olen, toden totta, ajatellut usein, että,
käytännöllisesti puhuen, hänen unensa on hänelle sangen edullinen
asia. Että hän tietää, mitä tekee, jos niin voi sanoa, nukkuessaan
niin kauvan. Jos hän olisi elänyt --"

"En minä usko, että hän olisi edellyttänyt sitä", sanoi Warming. "Hän
ei ollut mies, joka rakentelee tulevaisuutta varten. Päinvastoin --"

"Niinkö?"

"Me olimme siinä suhteessa eri mieltä. Minä olin tavallaan hänen
holhoojansa. Te olette kai kyllin suuressa määrässä afääri-ihminen
käsittääksenne, että joskus voi tulla kysymykseen kireitäkin asioita.
-- Mutta vaikka otaksuukin, että hän olisi aavistanut tulevan
tilansa, niin en voi uskoa hänen heräävän. Tällainen uni kuluttaa
voimat hitaasti, mutta se kuluttaa ne loppuun ajan pitkään. Hän näkyy
hitaasti hyvin hitaasti ja vaivaloisesti liukuvan alas loivaa pintaa,
jos ymmärrätte tarkoitukseni?"

"Ikävää olisi, jollen saisi nähdä hänen hämmästystään. Paljon on
muuttunut näinä kahtenakymmenenä vuotena. Tämä on Rip van Winklen
satu toteutuneena".

"Tämä on Bellamytä", sanoi Warming. "On toden teolla tapahtunut
muutoksia. Ja yksi näistä muutoksista on se, että minä olen
muuttunut. Minusta on tullut vanhus".

Isbister oli hetkisen vaiti ja sanoi teeskennellen hämmästystä: "Minä
en olisi sitä uskonut".

"Minä olin neljänkymmenen kolmen vuotias silloin kun hänen
pankkiirinsa -- muistattehan, että te telegrafeerasitte hänen
pankkiirillensa -- lähettivät minulle tiedon tapauksesta".

"Minä otin osoitteen pankkiosoituskirjasta, joka oli hänen
taskussaan", sanoi Isbister.

"No niin, yhteenlasku ei ole vaikea", sanoi Warming.

Syntyi jälleen äänettömyys, jonka jälkeen Isbister sanoi: "Hän voi
pysyä tuollaisena useita vuosia". Hän jatkoi hetkisen vaiettuaan:
"Meidän tulee ottaa se seikka varteen. Hänen omaisuutensa voi jonain
kauniina päivänä joutua -- jonkun toisen käsiin, ymmärrättehän".

"Se juuri, jos uskotte minua, mr. Isbister, vaivaakin eniten minun
ajatuksiani. Me otaksumme -- että meillä ei ole omaisia, joihin
voisimme täydellisesti luottaa. Tämä on erikoinen ja ennen kuulumaton
tapaus".

"Niin onkin", sanoi Isbister. "Loogillisesti ajatellen, olisi se
virallisen valvojan asia, jos meillä vaan olisi sellainen virkamies".

"Minun mielestäni olisi se pikemmin yleisen hoitokomitean, yhä
uusiintuvan vartiolaitoksen tehtävä. Jos hän todellakin jatkaa
eloaan -- kuten ainakin muutamat lääkärit väittävät. Minä olenkin jo
neuvotellut tästä parin ylhäisen virkamiehen kanssa. Mutta tähän asti
ei vielä ole ryhdytty mihinkään toimiin".

"Ei olisi laisinkaan tyhmää uskoa hänet jonkin yleisen laitoksen --
British Museumin johtokunnan tai kuninkaallisen lääketieteellisen
akatemian huostaan. Tuntuuhan se hiukan oudolta, mutta onhan itse
asiakin outo".

"Vaikeata on saada heidät suostumaan siihen toimeen".

"Virkavaltamuodollisuudet estäisivät, arvelen minä".

"Juuri niin".

Äänettömyys. "Tämä on merkillinen asia, se on totta", sanoi Isbister.
"Ja yhä jatkuvat korot voivat nousta arvaamattomiin summiin asti".

"Niin voivatkin", sanoi Warming. "Ja nyt kun kultavarat alkavat
tyhjentyä -- kasvaa korko".

"Minä olen sen huomannut", sanoi Isbister. "Mutta sitä parempihan se
on _hänelle_".

"_Jos_ hän herää".

"Jos hän herää", uusi Isbister. "Oletteko huomannut, miten hänen
nenänsä on tullut suipemmaksi, ja miten hänen silmäluomensa painuvat
syvemmälle".

Warming katseli nukkuvaa ja vaipui mietteisiinsä. "Minä epäilen,
herääkö hän", sanoi hän vihdoin.

"Minä en ole koskaan oikein käsittänyt", sanoi Isbister, "mikä
saattoi hänet tähän tilaan. Hän puhui jostain liiallisesta työstä.
Minä olen usein miettinyt tätä asiaa".

"Hän oli hyvin lahjakas mies, mutta hetken lapsi ja oikullinen.
Hänellä oli perheikävyyksiä, erosi vaimostaan, ja luultavasti juuri
nämät seikat saivat hänet heittäytymään mitä hurjimpaan politiikkaan.
Hän oli kiihkeä radikaali -- sosialisti -- tyypillinen liberaali,
kuten nuo äärimmäiset intoilijat kutsuvat itseään. Tarmokas --
epätasainen -- hillitön. Äärimmäinen politiikka vei hänet tähän. Minä
muistan hänen kirjoittamansa lentokirjasen -- se oli merkillinen
teos. Hurja, hillitön, riehuva. Siinä oli pari ennustusta. Muutamat
niistä ovat osottautuneet vääriksi, muutamat ovat toteutuneet.
Mutta lukiessaan sellaista kirjaa, tulee huomaamaan, kuinka paljon
odottamatonta maailma tarjoo meille. Hänellä olisi paljon opittavaa,
ja paljon muutettavaa ajatuksissaan, jos hän heräisi. Jos hän kerran
herää".

"Minä antaisin vaikka mitä", sanoi Isbister, "ollakseni kuulemassa
mitä hän kaikesta sanoo".

"Niin minäkin", sanoi Warming. "Niin, niin minäkin", sanoi hän äkkiä
alkaen surkutella omaa vanhuuttaan. "Mutta minä en saa koskaan nähdä
hänen heräävän".

Hän katseli miettiväisenä nukkujan vahankelmeitä kasvoja. "Hän ei
herää koskaan", sanoi hän vihdoin. "Hän ei herää enää koskaan".




III LUKU.

Herääminen.


Mutta Warming erehtyi. Herääminen tapahtui.

Kuinka kummallisen monipuolinen on se yhteys, joka näyttää niin
yksinkertaiselta -- ihmisolemus! Kuka voi selittää sen uudistumisen,
kun me aamu aamulta heräämme, tuon lukemattomien eri osien tulvan ja
liittymisen, jotka sulautuvat toisiinsa ja täydentävät toisiaan? Kuka
voi selittää ensimmäiset sielun hämärät ilmaisut, miten kasvaa ja
kehittyy tiedottomuus tajunnaksi, tajunta itsetietoisuudeksi, kunnes
vihdoin tunnemme oman itsemme. Ja samoin kuin me tunnemme aamulla
herätessämme, niin tunsi Graham herätessään pitkästä unestaan.
Tajunnan hämärä pilvi sai muodon, hän tunsi synkän alakuloisen
tunteen ja hän huomasi lepäävänsä jossain, heikkona, mutta elossa.

Vaellus hänen omaa olemustaan kohden kulki suurten kuilujen yli
ja vuosikausien läpi. Jättiläissuuret unet, jotka ennen olivat
vastanneet peloittavaa todellisuutta, jättivät hänen sieluunsa
epävarman ja ahdistavan tunteen. Hän näki vieraita seutuja, jotka
kuuluivat aivan kuin toiseen tähteen. Hän muisti myöskin selvästi
erään tärkeän keskustelun, nimen -- mutta hän ei voinut sanoa, mikä
nimi se oli -- nimen, joka myöhemmin tuli esiin. Hän muisti muutamia
jo kauvan sitten unohtuneita tunteita jäsenissään, suonissaan, muisti
toivottomasti ponnistaneensa, kuten mies joka on hukkumaisillaan
pimeyteen. Sitten seurasi sarja häikäiseviä näkyjä, jotka kaikki
katosivat.

Graham huomasi, että hänen silmänsä olivat auki ja että hän katseli
hänelle ventovieraita esineitä.

Hän näki jotain valkoista, jonkin pinnan edessään, puisen kehyksen.
Hän liikutti hiukan päätään seuratakseen tämän muodon rajoja. Ne
ulottuivat pitemmälle kuin mitä hän voi nähdä. Hän koetti arvata,
missä hän oli? Mutta mitä se auttoi, hän tunsi itsensä niin
uupuneeksi. Jos hänen ajatuksillaan olisi ollut väri, niin olisi se
ollut mustaa mustempi. Hän tunsi tuon määräämättömän alakuloisuuden
tunteen, joka ihmisellä on herätessään aamun koittaessa. Epäselvästi
kuuli hän etäistä puhetta ja nopeasti poistuvien askeleiden ääntä.

Koettaessaan kääntää päätään huomasi hän olevansa ruumiillisesti
aivan uupunut. Hän otaksui makaavansa rannikkokylän hotellissa, mutta
hän ei mitenkään muistanut tuota valkoista pintaa. Hän oli varmaankin
vaipunut uneen. Hän muisti todellakin kaivanneensa unta. Hän muisti
kalliorannikon ja laineiden loiskeen ja sitten hän hämärästi muisti
puhelleensa jonkun ohikulkijan kanssa.

Kuinka kauvan hän oli nukkunut? Mitä tuo hälinä tiesi? tuo askelten
ääni? Ja tuo kasvava ja hiljenevä kohina joka muistutti meren
aaltojen ääntä? Hän ojensi kätensä ikäänkuin ottaakseen kellonsa
tuolilta, jolle hänen tapansa oli se laskea, ja kosketti kovaa ja
liukasta pintaa, se oli aivan kuin lasia. Se oli niin odottamatonta,
että hän kovasti pelästyi. Hän kääntyi äkkiä, tuijotti eteensä
hetkisen ja nousi istualleen. Mutta tämä liike oli hänelle
odottamattoman vaivaloinen, ja häntä huimasi ja pyörrytti ja
kummastutti.

Hän hieroi silmiään. Hänen ympäristönsä oli hänelle salaperäisen
outoa, mutta ajatuksenjuoksunsa oli selvä -- hän tunsi, että uni
oli ehdottomasti ollut hänelle terveellinen. Hän ei maannut millään
vuoteella, katsoen siihen, mitä hän vuoteella käsitti, vaan hän
huomasi lepäävänsä melkein alasti pehmeällä ja hienolla patjalla, ja
hänen ympärillään oli tuskin läpikuultava lasikehys. Patjakin oli
osaksi läpikuultava, joka huomio teki hänet hieman rauhattomaksi, ja
alapuolellaan näki hän peilin, joka kuvasti hänet selvästi. Ranteensa
ympärille -- ja hän pelästyi huomatessaan ihonsa niin keltaiseksi ja
kuivaksi -- oli sidottu kummallinen gummista valmistettu kone niin
taitavasti, että se tuntui painuvan hänen ihonsa alle sekä ranteen
ylä- että alapuolelta. Ja tämä omituinen vuode oli sijoitettu hänen
mielestään viheriäisestä lasista tehtyyn laatikkoon; ja sen valkoinen
kehys oli ensiksi vetänyt hänen huomionsa puoleensa. Laatikon
kulmassa oli kiiltävä ja sirotekoinen kone, joka hänelle oli aivan
vieras, vaikka hän näkikin siinä maximum- ja minimum-lämpömittarin.

Tämä hiukan viheriäksi värjätty lasinkaltainen aine, joka joka
puolelta ympäröi häntä, esti näkemästä, mitä oli sen ulkopuolella,
yhtäkaikki huomasi hän loistavan salin, jolla oli valkoinen aivan
sileä holvikatto. Lasilaatikon vieressä oli muutamia huonekaluja,
pöytä, joka oli peitetty hopeakankaalla kimallellen kuin kalansuomus,
pari siromuotoista tuolia, ja pöydällä joukko tarjottimia, joilla
oli erilaisia ruokia, pullon ja kaksi lasia. Hän tunsi olevansa
tavattoman nälissään.

Hän ei nähnyt ainoatakaan ihmisolentoa, ja hetken arkailtuaan hän
tahtoi jättää läpikuultavan patjansa ja nousi seisomaan pienen
asuntonsa valkoisella ja puhtaalla permannolla. Hän oli luullut
itseään voimakkaammaksi, hän horjahti ja nojasi kädellään lasin
kaltaiseen ainekseen pysyäkseen pystyssä. Jonkun aikaa kesti se hänen
painoaan, antaen myöten kuin kautshukki, mutta sitten se heikosti
paukahtaen halkesi ja katosi aivan kuin saippuakupla. Nukkuja, aivan
pyörällä päästään, putosi saliin. Hän takertui pöytään, kaatoi
lasin, joka putosi kilahtaen mutta ei särkynyt, ja istahti toiseen
nojatuoliin.

Hiukan toinnuttuaan, otti hän pullon, täytti toisen lasin ja joi. Se
oli väritöntä ainetta, ei vettä, jolla oli vieno tuoksu ja maku, ja
joka heti virkisti ja voimistutti häntä. Hän laski lasin pöydälle ja
katsoi ympärilleen.

Sali ei kadottanut mitään suuruudestaan ja loistostaan, kun hän
katseli sitä suoraan, eikä vihertävän lasin läpi. Holvi, jonka hän
oli huomannut, johti alaspäin vieville portaille, jotka ilman välillä
olevaa ovea veivät laajaan käytävään. Tämän käytävän sivut muodosti
pylväistö, joka oli tehty jostain valkojuovaisesta merensinisestä
aineesta. Käytävän kautta kuului sekavia ihmisääniä ja yhtämittaista
kohinaa. Nyt, täysin herättyään, istui hän kuunnellen unohtaen
edessään olevat ruuat.

Äkkiä muisti hän olevansa vaatteitta ja etsiessään jotain, jolla hän
voisi verhota itsensä, näki hän vieressään tuolilla mustan pitkän
vaipan. Hän verhosi sillä ruumiinsa ja istahti vavisten jälleen
tuoliin.

Ajatuksensa tulivat yhä enemmän ja enemmän sekaviksi. Hän oli
selvillä nukkumisestaan ja että hänet oli uneen vaivuttuaan siirretty
toiseen paikkaan. Mutta minne? Ja mitä oli tuo kansa, tuolla etäällä
sinisten pylväiden takana? Boscastlen asukkaitako? Hän kaatoi
lasiinsa tuota väritöntä ainetta ja joi muutaman siemauksen.

Mikä oli tämä paikka? -- jossa hänen aistimensa huomasivat
vallitsevan elämää ja liikettä? Hän katseli ympärilleen ja näki kovin
kauniita ja sopusuhtaisia muotoja, joita eivät mitkään ornamentit
koristaneet. Hän näki että salin kupukatossa oli pyöreä aukko, josta
valo virtasi sisään, ja katsellessaan ylöspäin näki hän aukon ohi
liikkuvan varjon ja taas katoavan, palaavan uudestaan ja katoavan
taas. Joka kerta kuului kohahtava ääni, joka liittyi ilmaa täyttävään
kohinaan.

Hän tahtoi huutaa, mutta kurkustaan tuli vaan heikko ääni. Sitten hän
nousi ja horjuen kuin humalainen lähti kulkemaan pylväistöön päin.
Hän kompuroi portaita alas, kompastui yllään olevan mustan vaipan
laskoksiin ja tarttui kiinni siniseen pilariin pysyäkseen pystyssä.

Käytävä jatkui eteenpäin sinisen ja purppuran väreissä ja päättyi
etäällä parvekkeen tapaiseen puolikehään, joka oli kirkkaasti
valaistu. Sen takana näkyi epäselvästi aivan kuin laajan rakennuksen
sisusta. Taempana, etäällä näkyi mahtavia rakennusmuotoja.

Äänien kohina kuului nyt selvemmin ja kovemmin ja parvekkeella
kääntyneenä selin häneen ja kiihkeästi puhuen ja liikehtien oli kolme
henkilöä. He olivat puetut avariin kirkasvärisiin viittoihin. Suuren
kansanjoukon puheen kohina lainehti parvekkeen yli, ja kerran oli
hän näkevinään lipun liehuvan ilmassa ja himmeän sinisen esineen,
päähineen tai pukukappaleen heitettävän ilmaan, kohoavan parvekkeen
yläpuolelle ja putoavan jälleen alas. Hän oli myöskin kuulevinaan
selvän huudahduksen, joka uusiutui tuon tuostakin, sanan: "herää!"
Hän kuuli kimeän, epäselvän huudahduksen, ja äkkiä nuo kolme olentoa
alkoivat nauraa.

"Ha, ha, ha!" ilkkui eräs heistä -- punatukkainen lyhyeen
purppurapunaiseen takkiin puettu mies. "Kun nukkuja herää -- _Kun_!"

Pilkallisesti katsahtaen kääntyi hän käytävään päin. Ilme
kasvoissaan muuttui, koko miehen olemus muuttui ja hän jäykistyi.
Hänen seuralaisensa kääntyivät hänen huudahtaessaan ja jäivät
liikkumattomina paikalleen seisomaan. Heidän kasvonsa ilmaisivat
hämmästystä, joka muuttui kauhuksi.

Äkkiä Grahamin polvet horjuivat, pylvääsen nojautuva kätensä putosi
velttona alas, hän aikoi astua eteenpäin ja kaatui suulleen maahan.




IV LUKU.

Kaiku kapinasta.


Ennen pyörtymistään kuuli Graham pauhaavaa kellojen soittoa.
Myöhemmin sai hän kuulla olleensa aivan tiedottomana, häilyen elämän
ja kuoleman välillä melkein koko tunnin ajan. Tointuessaan makasi
hän jälleen läpikuultavalla patjallaan, hän tunsi polttavaa tuskaa
rinnassaan ja sydämessään. Tumma, käsivartensa ympärillä ollut
laitos oli kadonnut ja sijaan tullut side. Valkoinen kehys oli vielä
ympärillään, mutta vihertävä läpikuultava aines, joka oli särkynyt,
oli poissa. Sinipunervaan pukuun puettu mies, eräs niistä joka oli
ollut parvekkeella, kumartui huolestuneena hänen puoleensa.

Kaukaa kuuli hän pauhaavaa kellojen soittoa ja samalla sekavaa
kohinaa, joka syntyy suuren kansanjoukon huutaessa yht'aikaa samaa.
Tämä pauhina keskeytyi, joku ovi sulkeutui.

Graham liikutti päätään. "Mitä tämä tietää?" sanoi hän hitaasti.
"Missä olen?"

Hän näki punatukkaisen miehen, joka ensimmäisenä oli huomannut hänet.
Ääni tuntui kysyvän häneltä, mitä hän tarkoitti, mutta vaikeni kesken
lausetta.

Sinipunervapukuinen mies vastasi hellästi, puhuen hiukan ulkomaisella
murteella, ainakin Nukkujan mielestä: "Te olette aivan terve. Teidät
on tuotu tänne sieltä, missä vaivuitte uneen. Olkaa rauhassa. Te
olette jo jonkun aikaa -- nukkunut. Ollut valekuollut".

Hän sanoi vielä jotain, jota Graham ei kuullut, ja otti käteensä
pienen pullon. Graham tunsi, miten vilvoittavalla, tuoksuvalla
nesteellä hierottiin hänen otsaansa ja hän tunsi suuresti
virkistyvänsä. Hän sulki tyytyväisenä silmänsä.

"Voitteko paremmin?" kysyi sinipunervapukuinen mies, kun Graham
avasi silmänsä. Kysyjä oli miellyttävä, noin kolmenkymmenen vuotias
mies, jolla oli vaalea suippoparta ja kaulassaan pukua kiinnipitävä
kultainen solki.

"Voin", vastasi Graham.

"Te olette ollut vaipuneena uneen pitkän aikaa. Valekuoleman uneen.
Ymmärrättehän? Valekuollut? Se kai ensiksi kummastuttaa teitä, mutta
minä vakuutan, että kaikki nyt on hyvin".

Graham ei vastannut, mutta nämät sanat rauhoittivat häntä. Hän
katseli vuoroin kutakin häntä ympäröivää miestä. Nämät tuijottivat
uteliaina häneen. Hän arveli olevansa jossain Cornwallissa, mutta hän
ei voinut yhdistää nykyisiä vaikuttimiaan tähän luuloonsa.

Asia, joka oli ollut hänen mielessään hiukkaista ennen kuin hän
nukahti Boscastlessa, johtui jälleen hänen mieleensä, päätös, joka
oli ollut varma, mutta jota hän ei ollut pannut toimeen.

"Oletteko sähköittänyt serkulleni?" kysyi hän. "E. Warming, 27,
Chancery Lane?"

Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti. Mutta hänen täytyi kysyä
uudelleen. "Mikä omituinen tapa käyttää kurkkuääniä!" kuiskasi
punatukkainen mies. "Sähköittänyt, sire?" kysyi vaaleapartainen mies
hyvin kummastuneena.

"Hän tarkoittaa sähkötelegrammia", selitti kolmas miellyttävän
näköinen, noin kahdenkymmenen vuotias nuori mies. Vaaleapartainen
mies huudahti. "Olenpa minä typerä! Olkaa huoleti, sire, kyllä kaikki
toimitetaan", sanoi hän Grahamille. "Vaikeata on ehkä sähköittää
serkullenne. Hän ei ole nyt Lontoossa. Mutta elkää huolehtiko
siitä; te olette nukkunut hyvin kauvan ja pääasia on nyt tointua
täydellisesti, sire".

"Oh!" sanoi Graham, ja rauhottui. Tämä kaikki tuntui suurelta
arvoitukselta, mutta kai nuo kolme oudoissa pukimissa olevaa miestä
tiesivät, mitä tekivät. He kyllä näyttivät omituisilta ja sali oli
omituinen. Hänet oli varmaankin viety johonkin vasta perustettuun
laitokseen. Hän epäili hetkisen. Tämä oli varmaankin joku yleinen
näyttelysali. Hän olisi tahtonut lausua ajatuksensa siitä
Warmingille. Mutta sali ei näyttänyt oikein sellaiselta. Eikä häntä
olisi alasti jätetty yleiseen näyttelysaliin.

Sitten äkkiä, yhdessä silmänräpäyksessä selvisi hänelle, mitä
oli tapahtunut. Ei ollut mitään väliastetta epäilyksensä ja
vakaumuksensa välillä. Äkkiä tiesi hän nukkuneensa hyvin kauvan;
ikäänkuin hän olisi lukenut toisten ajatukset ymmärsi hän kaiken
katsoessaan ympärillään olijoiden kasvoihin. Hän katsoi tavattoman
mielenliikutuksen vallassa terävästi heihin. Oli aivan kuin toiset
olisivat lukeneet kaiken hänen silmistään. Hän liikutti huuliaan
puhuakseen, mutta ei voinut sanaakaan sanoa. Selittämätön halu salata
ajatuksensa heräsi hänessä samalla kun hän oli päässyt totuuden
perille. Hän katseli paljaita jalkojaan sanomatta sanaakaan. Hänellä
ei ollut enää halua puhella. Hän vapisi kovasti.

Hänelle annettiin punertavaa vihertävään vivahtavaa juomaa, jolla oli
lihan maku, ja hän tunsi, miten voimansa kasvoivat.

"Tämä -- tämä virkistää minua", sanoi hän käheällä äänellä ja
ympärillä olijat osoittivat kunnioittavilla sanoilla iloaan. Nyt hän
oli kaikesta aivan selvillä. Hän aikoi puhua ja taas uudelleen puhua,
mutta ei hän nytkään voinut.

Hän hengitti syvään ja koetti kolmannen kerran puhua. "Kuinka
kauvan?" kysyi hän soinnuttomalla äänellä. "Kuinka kauvan minä olen
nukkunut?"

"Jokseenkin kauvan", vastasi vaaleapartainen mies luoden silmäyksen
toisiin.

"Kuinka kauvan?"

"Hyvin kauvan".

"Niin -- niin", sanoi Graham äkkiä kärttyisesti. "Mutta minä
tahtoisin -- onko se -- onko se useampia vuosia? Hyvin monta vuotta?
Jotain on tapahtunut -- mutta minä olen sen unohtanut. Ajatukseni
ovat sekaisin. Mutta te --" Hän nyyhkytti. "Elkää salatko mitään
minulta. Kuinka kauvan --?"

Hän vaikeni hengittäen epäsäännöllisesti. Hän hieroi silmiään ja
odotti vastausta.

Miehet keskustelivat puolikovaa.

"Viisi vai kuusi?" kysyi hän arasti. "Kauvemminko?"

"Paljoa kauvemmin".

"Vielä kauvemmin!"

"Vielä kauvemmin".

Hän katsoi heihin, olisi voinut luulla paholaisten kiusaavan häntä ja
nykivän hänen kasvolihaksiaan. Hänen katseensa näytti kysyvän.

"Monta vuotta", sanoi vaaleapartainen mies.

Graham koetti nousta istualleen. Laihalla kädellään pyyhki hän
kyyneleitä poskiltaan. "Monta vuotta!" kertasi hän. Hän sykersi
silmänsä umpeen, avasi ne, ja loi katseen toisesta hänelle oudosta
esineestä toiseen.

"Kuinka monta vuotta?" kysyi hän.

"Teidän täytyy valmistautua kuulemaan hämmästyttäviä asioita".

"No niin?"

"Yli grossi vuotta".

Tuo outo sana ärsytti häntä. "Yli _mitä_?"

Kaksi miehistä vaihtoi pari sanaa keskenään. Hän ei heidän nopeasta
puhelustaan eroittanut muuta kuin sanan "desimaali".

"Kuinka monta vuotta te sanoitte?" kysyi Graham. "Kuinka kauvan?
Elkää katsoko minuun noin. Sanokaa".

He alkoivat uudelleen puhella puolikovaa, jolloin hän erotti sanat:
"Yli kaksi vuosisataa".

"_Mitä_?" huudahti hän kääntyen nuorimman puoleen, joka oli ne sanat
lausunut. "Mitä sanotte? Mitä se oli? Kaksi _vuosisataa_!"

"Niin", sanoi vaaleapartainen mies. "Kaksi sataa vuotta".

Graham kertasi sanat. Hän oli valmistautunut kuulemaan, että hän
oli nukkunut hyvin kauvan, mutta sittenkin tämä suora vastaus aivan
huimasi häntä.

"Kaksi sataa vuotta", sanoi hän taas tuntien sielussaan aukenevan
aivan kuin suunnattoman syvyyden; ja sitten: "Oh, mutta --!"

Toiset eivät vastanneet.

"Te -- sanoitteko --?"

"Kaksi sataa vuotta. Kaksi vuosisataa", sanoi vaaleapartainen mies.

Syntyi äänettömyys. Graham katsoi heihin ja näki heidän puhuvan totta.

"Mutta sehän on mahdotonta", sanoi hän valittavalla äänellä. "Minä
näen unta. Olin valekuollut. Eihän valekuolema kestä niin kauvaa. Se
ei ole totta -- te ilveilette vaan kanssani! Sanokaahan -- enkö minä
muutama päivä sitten kävellyt pitkin Cornwallin kallioita?"

Äänensä sortui.

Vaaleapartainen mies alkoi epäröiden puhua. "Minä en tunne perin
tarkoin niitä asioita, sire", sanoi hän arasti luoden katseen toisiin.

"Aivan oikein, sire", sanoi nuorin heistä. "Boscastle, vanhassa
Cornwallin herttuakunnassa -- sijaitsi maan lounaisosassa suurten
laitumien takana. Siitä on vielä yksi talo jälellä. Minä olen käynyt
siellä".

"Boscastle!" Graham loi katseensa nuorimpaan. "Juuri niin --
Boscastle. Pieni Boscastle. Minä vaivuin uneen jossain siinä kylässä.
Minä en muista paikkaa aivan tarkoin. Minä en muista paikkaa aivan
tarkoin".

Hän painoi molemmat kätensä otsalleen ja sopersi: "Yli _kaksi sataa
vuotta_!"

Hän alkoi puhua nopeasti, kasvonsa olivat vääntyneet, mutta sydäntään
kouristi. "Mutta jos se on kaksisataa vuotta, niin jokainen olento,
jonka tunsin, jolle puhuin ennen nukkumistani, on kuollut".

Toiset eivät vastanneet.

"Kuningatar ja kuninkaallinen perhe, ministerit, kirkko ja valtio.
Ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät kaikki kuolleet --"

"Löytyykö vielä Englantia?"

"Tämä sali, missä nyt olen, onko se Lontoossa?"

"Onhan tämä Lontoo, onhan? Ja te olette minun hoitaja-vartijani;
hoitaja-vartijani. Ja nämät --? Mitä? Ovatko hekin
hoitaja-vartijoitani!"

Hän tuijotti heihin. "Mutta miksi minä olen täällä? Ei! Elkää puhuko.
Olkaa vaiti. Antakaa minun --"

Hän vaikeni, hieroi silmiään ja kun hän avasi ne, näki hän
itselleen ojennettavan juomaa. Hän joi annoksen. Hän voimistui
taas heti paikalla. Nautittuaan sen alkoi hän itkeä, ja se tuntui
helpoittavalta.

Äkkiä hän katsoi toisiin, nauroi houkkamaisesti kyynelten valuessa
silmistään. "Mutta -- kaksi -- sataa -- vuotta!" sanoi hän. Hänen
kasvonsa vääristyivät suonenvedontapaisesti ja hän peitti uudelleen
kasvonsa.

Jonkun ajan kuluttua hän rauhottui. Hän nousi istualleen kädet
polvillaan ollen melkein samassa asennossa kuin missä Isbister löysi
hänet Pentargenin rantakallioilta. Hetkisen päästä herätti hänen
huomiotaan voimakas, komentava ääni, ja hän kuuli jonkun henkilön
lähestyvän.

"Mitä te teette? Miksei minulle ole annettu tietoa? Olisihan
teidän pitänyt tietää se jo ennakolta? Syyllinen tulee saamaan
rangaistuksensa. Jättäkää tuo mies rauhaan. Ovatko ovet suljetut?
Kaikki ovet? Hänet täytyy jättää aivan rauhaan. Hänelle ei saa puhua
mitään. Onko hänelle puhuttu jotain?"

Vaaleapartainen mies sanoi jotain puolikovaa, ja Graham, katsoessaan
hänen olkapäänsä yli näki tulijan. Tämä oli lyhyt, lihava ja aivan
parraton mies; hänellä oli kotkan nenä, paksu kaula ja voimakas
leuka. Paksut, mustat, hiukan viistot silmäkulmat melkein yhtyivät
verhoten teräsharmaita silmiä. Koko hänen ulkomuotonsa teki erikoisen
ja peloittavan vaikutuksen. Hän loi ensin Grahamiin uhkaavan katseen,
sitten kääntyi hän äkkiä vaaleapartaisen miehen puoleen. "Te toiset",
sanoi hän tavattoman ärtyneesti, "saatte lähteä pois".

"Poisko?" sanoi vaaleapartainen mies.

"Ehdottomasti -- menkää. Mutta katsokaa lähtiessänne, että ovet
suljetaan".

Molemmat puhutellut miehet kääntyivät nöyrinä lähtemään luotuaan
ikävöivän katseen Grahamiin. Tämä odotti heidän poistuvan
holvikäytävän kautta, mutta he menivätkin päinvastaiselle puolelle
suoraan sileätä seinää kohden. Ja silloin tapahtui jotain omituista;
pitkä osa jykevää seinää nousi suhahtaen ylös, pysyi molempien
miesten yläpuolella ja putosi alas heidän mentyään. Grahamin seuraan
jäi siten uusi tulija ja sinipunervapukuinen, vaaleapartainen mies.

Ensi aluksi ei lihava mies välittänyt vähääkään Grahamista, vaan
kyseli toiselta -- joka nähtävästi oli hänen käskyläisensä -- siitä,
mitä oli tapahtunut. Hän puhui selvästi, mutta Graham ymmärsi
ainoastaan osan hänen lauseistaan. Odottamaton herääminen näytti ei
ainoastaan hämmästyttäneen, vaan jopa suututtaneen ja kauhistaneen
häntä. Hän oli nähtävästi hyvin kiihoittunut.

"Te ette saa hämmentää hänen ajatuksiaan kertoen hänelle liian
paljon", sanoi hän useamman kerran. "Te ette saa hämmentää hänen
ajatuksiaan".

Saatuaan kuulla vastaukset kysymyksiinsä, kääntyi hän äkkiä ja loi
heränneesen nukkujaan epäluuloisen katseen.

"Hiukan ymmällä?" kysyi hän.

"Kokonaan".

"Se mitä maailmasta näette, tuntuu oudolta?"

"Minä arvelen, että minun täytyy elää siinä, olkoon se kuinka outo
tahansa".

"Sitä minäkin, nyt".

"Ensiksi, eikö teidän mielestänne minulla pitäisi olla jotain
vaatteita yllä?"

"He ovat --" sanoi lihava mies ja vaikeni. Vaaleapartainen mies
loi häneen kysyvän katseen ja poistui. "Te saatte heti paikalla
vaatteet", sanoi lihava mies.

"Onko se totta, että minä olen nukkunut kaksi sataa vuotta --?" kysyi
Graham.

"He ovat kertoneet sen teille, eikö niin? Kaksi sataa kolme vuotta
sanoaksemme aivan tarkkaan".

Graham kuunteli tätä peittämätöntä tosiasiaa kohottaen silmäkulmiaan.
Hän istui hetkisen vaiti ja kysyi sitten: "Onko täällä lähellä
mylly tai sähkökone?" Hän ei odottanut vastausta. "Ajat ovat kai
tavattomasti muuttuneet, luulisin minä?" sanoi hän.

"Mitä nuo huudot tietävät?" kysyi hän äkkiä.

"Ei mitään", sanoi lihava mies kärsimättömästi. "Se on vaan kansa.
Te ymmärrätte sen paremmin sitten myöhemmin -- luultavasti. Kuten
itse sanoitte, paljon on muuttunut". Hän puhui lyhyesti rypistäen
silmäkulmiaan ja katsellen ympärilleen kuten etsien selitystä
pulmalliseen kysymykseen. "Teidän täytyy saada vaatteita niin pian
kuin mahdollista. Sitä ennen on teidän viisainta pysytellä täällä. Ei
kukaan tule häiritsemään teitä. Teidän partanne täytyy ajella".

Graham kosketti leukaansa.

Vaaleapartainen mies lähestyi jälleen heitä, pysähtyi, kuunteli,
kohottaen silmäkulmiaan katsoi hän esimieheensä ja riensi portaita
alas ja käytävän kautta parvekkeelle. Huutava melu kasvoi ja lihava
mies kääntyi myöskin kuulostamaan. Äkkiä hän lausui kirouksen ja
loi vihamielisen katseen Grahamiin. Kiihkeä melu kiihtyi ja talttui
vuorotellen, kuului voimakkaita huutoja, vihellyksiä ja solvauksia;
äkkiä kuului aivan kuin lyöntejä ja kiljahduksia ja sitten rätinää
aivan kuin kuivaa puuta olisi katkaistu. Graham kuunteli koettaen
tästä melusta eroittaa jonkun äänen, jonka hän olisi ymmärtänyt.

Sitten erottautui, uudistuen tuon tuostakin, melusta määrätty lause.
Ensiksi hän ei ollut uskoa omia korviaan. Mutta sanat kuuluivat aivan
selvästi: "Näyttäkää meille Nukkuja! Näyttäkää meille Nukkuja!"

Lihava mies riensi äkkiä käytävään.

"Mielettömät!" huusi hän. "Mistä he ovat saaneet sen tietää? Mistä he
tietävät sen? Vai arvaavatko he sen?"

Vastaus hukkui meluun.

"Minä en voi tulla", huusi lihava mies "minun täytyy vartioida
_häntä_. Mutta puhukaa heille parvekkeelta".

Vastauksesta ei nytkään saanut selvää.

"Sanokaa ettei hän ole herännyt. Mitä tahansa. Minä annan teidän
vapaasti toimia".

Hän palasi nopeasti Grahamin luo. "Teidän täytyy ensiksi saada
vaatteet yllenne", sanoi hän. "Te ette voi jäädä tänne -- ja
mahdotonta on --"

Hän riensi pois Grahamin huutaessa kysymyksiä hänen jälkeensä. Hetken
kuluttua hän palasi.

"Minä en voi kertoa teille, mitä on tapahtunut. Se on liian
monimutkaista. Heti kohta saatte vaatteenne. Niin -- heti kohta. Ja
silloin voin viedä teidät täältä pois. Pian te saatte tietää, mitä
vaikeuksia meillä on olemassa".

"Mutta nuo huudot. Minä kuulin ammuntaa --?"

"Ne puhuivat Nukkujasta -- teistä. He ovat saaneet päähänsä
kaikellaisia houreita. Minä en tiedä mitä houreita. Minä en tiedä
mitään".

Räikeä kellon ääni sekaantui äkkiä kiihkeään hälinään. Heti lihava
mies riensi salin nurkassa olevien pienien koneiden luo. Hän kuunteli
hetkisen, katseli erästä kristallipalloa, kumarsi ja lausui muutamia
epäselviä sanoja; sitten meni hän sitä seinää kohden, jonka kautta
molemmat edelliset miehet olivat kadonneet. Se nousi kuin esirippu
ylös ja hän pysähtyi odottamaan.

Graham nosti käsivarttaan kummastellen, miten paljon juoma oli
antanut hänelle voimia. Hän laski ensin toisen jalkansa vuoteeltaan
permannolle ja sitten toisen. Päätään ei enää huimannut. Hän tuskin
saattoi uskoa voimistuneensa niin sukkelaan. Hän istui vuoteella
tunnustellen jäseniään.

Vaaleapartainen mies palasi käytävästä ja samassa nousi hissilaitos
lihavan miehen eteen. Siitä tuli laiha, harmaapartainen,
tummanviheriään ruumiinmukaiseen pukuun puettu mies kantaen
kainalossaan kääröä.

"Tämä on räätäli", sanoi lihava mies esitellen tulijan. "Tuo musta
puku ei ollut suinkaan teille aijottu. Minä en ymmärrä, miten se on
tänne joutunut. Mutta minä otan siitä selvän. Sen minä teen. Toimikaa
niin nopeasti kuin suinkin?" sanoi hän räätälille.

Viheriäpukuinen mies kumarsi, lähestyi ja istahti vuoteelle Grahamin
viereen. Hän esiintyi hyvin rauhallisesti mutta silmistään vilkkui
tavaton uteliaisuus.

"Te tulette huomaamaan, että muodit ovat kovasti muuttuneet, sire",
sanoi hän. Hän vilkaisi silmäkulmiensa alta lihavaan mieheen.

Hän avasi nopeasti käärönsä ja levitti polvilleen näytekokoelman
häikäiseviä kankaita. "Te elitte sire, aikakautena, jolloin
ympyrämuoto oli määräävä. Hatuissa tuli joskus esiin puoliympyrän
muoto. Kaikkialla esiintyi pyöreitä kulmia. Mutta nyt --" Hän
otti esiin pienen esineen, joka muistutti taskukelloa, hän painoi
nappulaa, ja äkkiä ilmestyi taululle, kuten kinematograafissa, pieni
valkoiseen puetun olennon kuva, joka kävi edes ja takaisin. Hän otti
esiin kappaleen hieman sinertävää valkoista silkkiä. "Minä ehdoitan
teitä pukeutumaan tällä tavoin", sanoi hän.

Lihava mies lähestyi ja tuli aivan Grahamin viereen.

"Meillä on kiire", sanoi hän.

"Luottakaa vaan minuun", sanoi räätäli. "Koneeni tuodaan kohta tänne.
Mitä sanotte tästä?"

"Mitä tämä on?" kysyi Graham.

"Teidän aikananne näytettiin teille muotikuvia", sanoi räätäli,
"mutta tämä on tulos nykyajan kehityksestä. Katsokaahan". Pieni
olento alkoi taas liikkua, mutta nyt aivan toisissa pukimissa. "Tai
tämä", kuului pieni napsahdus ja uusi olento puettuna avarampaan
pukuun ilmestyi taululle. Räätäli oli nopea liikkeissään ja vilkaisi
puhellessaan hissiin päin.

Kuului heikko kohahdus ja hissistä astui esiin lyhyttukkainen,
kalpea, kiinalaisen näköinen, vaaleansiniseen pukuun puettu
nuorukainen. Hän lykkäsi pyörillä kulkevan monimutkaisen koneen
huoneesen. Heti räätäli pysäytti näytekoneensa ja pyysi Grahamia
asettumaan koneen eteen. Räätäli antoi muutamia määräyksiä
lyhyttukkaiselle miehelle, joka vastasi kurkkuäänellä. Graham ei
ymmärtänyt hänen sanojaan. Nuori mies meni sitten huoneen nurkassa
olevien koneiden luo puhellen niihin, ja räätäli veti koneesta esiin
joukon pieneen pyöreään levyyn päättyviä haarukoita, painaen ne
Grahamin ruumista vasten, yhden kummallekin olkapäälle, kyynärpäihin,
yhden niskaan ja niin edespäin, niin että lopulta oli Grahamin
ruumiin päällä yli neljäkymmentä tuollaista levyä. Samassa saapui
useita henkilöitä hissillä huoneesen. Räätäli pani liikkeesen erään
koneiston, joka synnytti rytmillisen rätisevän liikkeen, sitten
hän yhdellä liikkeellä siirsi levyt Grahamin päältä pois ja päästi
hänet vapaaksi. Räätäli auttoi hänen ylleen jälleen mustan viitan ja
vaaleapartainen mies tarjosi hänelle lasillisen virkistävää juomaa.
Graham näki juodessaan erään kalpeakasvoisen nuorukaisen kummallisen
terävästi katsovan häneen.

Lihava mies käveli tällä välin levottomana salissa. Sitten meni hän
portaita alas käytävän kautta parvekkeelle, josta kuului etäistä
katkonaista hälinää. Lyhyttukkainen nuorukainen antoi räätälille
kappaleen sinertävää silkkiä, jonka he yhdessä kiinnittivät koneesen
tavalla, joka muistutti paperin kiinnittämistä yhdeksännentoista
vuosisadan kirjapainokoneesen. Sitten he lykkäsivät pyörien päällä
seisovan koneen huoneen nurkkaan, josta useita johtolankoja tuli
seinästä esiin. He yhdistivät johtolangat koneesen, joka heti alkoi
nopeasti liikkua.

"Mitä he nyt tekevät?" kysyi Graham osottaen tyhjällä lasillaan
puuhaavia räätäleitä ja koettaen olla huomaamatta viimeistä tulijaa,
joka yhä katsoi terävästi häneen. "Käyttääkö sitäkin voima -- joka
tulee johtolangoista?"

"Käyttää", sanoi vaaleapartainen mies.

"Kuka _tuo_ on?" Hän osoitti taakseen käytävään päin.

Purppurapukuinen mies epäröi, siveli partaansa ja vastasi puolikovaa:
"Hän on Howard, teidän ylin vartijanne. Katsokaahan, sir -- sitä on
hiukan vaikea selittää. Neuvosto valitsee ylimmän vartijan ja hänen
apulaisensa. Tämä sali on, muutamia rajoituksia lukuunottamatta,
yleinen, jotta kansa voi käydä täällä milloin tahtoo. Ensi kertaa me
olemme sulkeneet ovet. Mutta minä luulen -- että on parasta antaa
hänen itse selittää se teille".

"Kummallista!" sanoi Graham. "Vartija? Neuvosto?" Sitten kääntäen
selkänsä viimeksi tulleesen päin kysyi hän puolikovaa. "Kuka tuo mies
on, joka töllistelee minuun? Onko hän magnetiseeraaja?"

"Magnetiseeraajako! Hän on kapitollomisti".

"Kapitollomisti!"

"Niin -- etevin heistä. Hänen tulonsa nousevat kuuteen tusinaan
leijonaan".

Nämät viimeiset sanat olivat Grahamin mielestä kerrassaan
järjettömiä. Hän koetti käsittää viimeisen lauseen tarkoituksen.
"Kuusi tusinaa leijonaa?" sanoi hän.

"Teidän aikananne ei kai ollut leijonia? Ei luullakseni. Te käytitte
vanhaa puntaa. Leijonat ovat nyt rahayksikkönä kaikkialla".

"Mutta mitä merkitsee tuo -- kuusi tusinaa?"

"Niin, kuusi tusinaa, sir. Olojen muuttuessa nämätkin pikkuasiat
ovat muuttuneet. Teidän aikananne käytettiin arabialaista
kymmenjärjestelmää, satoja ja tuhansia. Meillä on nyt yksitoista
eri numeroa. Meillä on yksinkertainen laskumerkki kymmenelle ja
yhdelletoista, ja kaksi kahdelletoista, ja tusina tusinaa tekee
grossin, joka on hiukan enemmän kuin sata teidän laskusanoissanne,
tusina grossia on dozand ja dozand dozandia on myriaadi. Se on hyvin
yksinkertaista?"

"Eiköhän", sanoi Graham. "Mutta tuo kap -- miksi te häntä
kutsuittekaan?"

Vaaleapartainen mies katsoi hänen olkapäänsä yli.

"Pukunne on valmis!" sanoi hän. Graham kääntyi äkkiä ja näki edessään
hymyilevän räätälin, jolla oli aivan uusia vaatteita käsivarrellaan.
Lyhyttukkainen nuorukainen lykkäsi yhdellä sormellaan tuon
monimutkaisen koneen hissiin, josta hän oli tullut. Graham tuijotti
valmiiseen pukuun. "Ettehän toki tarkoita, että --!"

"Ne valmistettiin juuri nyt", sanoi räätäli. Hän laski vaatteet
Grahamin eteen, meni vuoteelle, jossa Graham vielä äsken oli
levännyt, heitti läpikuultavan patjan syrjään ja veti peilin esiin.
Hurja kellonsoitto kutsui lihavaa miestä nurkkaan. Vaaleapartainen
riensi hänen luokseen ja juoksi sitten ulos käytävään.

Tällä välin auttoi räätäli Grahamin päälle tumman purppuraisen puvun,
jossa oli yhdessä liivit ja housut. Lihava mies palasi nurkasta
ja riensi käytävästä tulevaa vaaleapartaista miestä vastaan. He
alkoivat nopeasti puhella puolikovaa, kaikesta huomasi heidän olevan
tavattoman peloissaan. Purppuraisen aluspuvun päälle tuli hyvin
erikoinen mutta siro vaaleansininen puku, ja Graham oli taas kerran
puettuna muodin mukaan. Hän katseli kuvaansa peilissä, kalpeita
kasvojaan, pitkää tukkaansa ja hoitamatonta partaansa. Hän ei ollut
enää alasti, vaan päinvastoin esiintyi hän hienona miehenä.

"Minun täytyy ajella partani", sanoi hän katsellen kuvaansa peilissä.

"Heti paikalla", sanoi Howard.

Grahamiin tuijottava nuori mies astui esiin. Hän sulki silmänsä,
avasi ne jälleen, ja laiha kätensä ojolla lähestyi hän Grahamia.
Sitten pysähtyi hän tehden kädellään hitaita liikkeitä ja katsoen
häneen.

"Tuoli", sanoi Howard kärsimättömänä, ja heti toi vaaleapartainen
mies tuolin Grahamin taakse. "Olkaa niin hyvä ja istukaa", sanoi
Howard.

Graham epäröi nähdessään teräväkatseisen miehen kädessä kiiltävän
teräaseen.

"Ettekö ymmärrä, sire?" sanoi vaaleapartainen mies hätäilevän
kohteliaasti. "Hän on tullut leikkaamaan tukkaanne".

"Oh!" huudahti Graham helpoituksesta. "Mutta tehän kutsuitte häntä --"

"Kapitollotomistiksi -- juuri niin. Hän on yksi maailman hienoimpia
taiteilijoita".

Graham istahti äkkiä tuoliin. Vaaleapartainen mies poistui.
Kapitollotomisti lähestyi siroin liikkein. Hän tarkasti Grahamin
korvia ja tutki hänen päätään, kosketti hänen takaraivoaan ja olisi
jälleen ruvennut häntä katselemaan, jollei Howard olisi selvästi
osottanut kärsimättömyyttään. Sukkelaan, tehden nopeita liikkeitä ja
käytellen taitavasti erilaisia teräskaluja ajeli hän Grahamin leuvan,
kähersi hänen viiksensä ja järjesti hänen tukkansa. Kaiken tämän teki
hän sanomatta sanaakaan hurmaantuneena kuten innostunut runoilija.
Heti kun hän oli lopettanut, tuotiin Grahamille jalkineet.

Äkkiä kuului voimakas ääni -- se tuntui tulevan nurkassa olevasta
koneesta --"Heti paikalla -- heti paikalla. Koko kaupungin kansa
tietää sen. Työt ovat seisauksissa. Työt ovat seisauksissa. Elkää
odottako mitään, vaan tulkaa".

Tämä ääni teki Howardiin tavattoman vaikutuksen. Hänen liikkeistään
päättäen huomasi Graham hänen häilyvän kahden ajatuksen välillä.
Äkkiä meni hän nurkkaan, jossa kone oli ja pysähtyi pienen
kristallipallon eteen. Samassa hälinä ja melu, jota oli kuulunut
koko ajan, paisui mahtavaksi myrskyksi aivan kuin tullen lähemmäksi,
hiljentyen jälleen aivan kuin huutajat olisivat paenneet. Tämä
huuto vaikutti Grahamiin lumoavasti. Hän vilkaisi lihavaan mieheen
ja noudatti sitten mielenjohdettaan. Parilla harppauksella oli hän
mennyt rappusista käytävään ja pian oli hän parvekkeella, jolla nuo
kolme miestä olivat seisoneet.




V LUKU.

Liikkuvat kadut.


Hän tuli parvekkeen kaidepuun luo ja katsoi ylöspäin. Hämmästyksen
huudahdus kuului hänen ilmestyessään ja suuri liike syntyi alhaalla
olevalla areenalla.

Ensiksi huomasi hän suunnattomia rakennusmuotoja. Edessään oleva
paikka oli keskus jättiläismäisille rakennuksille, jotka suuressa
kaaressa jatkuivat oikealle ja vasemmalle. Hänen päänsä yläpuolella
kulki rautakaarroksia laajan aukeaman yli, ja näiden kaarroksien
päällä oli jostain läpikuultavasta aineesta tehty katos, jonka
läpi näkyi taivas. Jättiläissuuret valaistuspallot loivat kylmää
valkoista valoaan voittaen päivän säteet, jotka paistoivat ylhäältä
metallikaarrosten välitse. Siellä täällä oli aukeaman yli rakennettu
kepeitä käytäviä, joilla näkyi kulkijoita ja ilma oli täynnä
metallijohtolankoja. Kääntäen päänsä näki hän että rakennus, jonka
edustalla hän seisoi, jatkui ylöspäin, ja vastapäätä oleva rakennus
oli harmaa ja synkkä. Sen seinässä oli suuria kaaria, pyöreitä
aukkoja, parvekkeita, holvia, tornia, myriaadia suuria akkunoita ja
suuri joukko hänelle outoja rakennuskoristeita. Tämän rakennuksen
seinällä oli pystypäin ja poikkipäin hänelle oudoista kirjaimista
laadittuja kirjoituksia. Siellä täällä oli aukkoihin kiinnitetty
harvinaisen paksuja kaapeleja, jotka muodostaen kaaren johtivat
aukeaman vastaiselle puolelle; samassa kun Graham näki tämän veti
eräs tumman siniseen pukuun puettu mies hänen huomionsa puoleensa.
Tämä pieni ihmismuoto, näkyen hyvin ylhäällä vastaisella puolella
aivan kattokaarroksien kiinnikepaikan vieressä, kumartui erään
rakennuskoristeen takaa esiin käsitellen johtolankoja, joita tuskin
eroittikaan. Äkkinäisellä liikkeellä, joka sai Grahamin sydämen
melkein taukoamaan, katosi tämä mies kaapelia pitkin vastaisella
puolella olevan pyöreän aukon kautta. Tultuaan parvekkeelle
oli Graham ensin katsonut ylöspäin, ja se mitä hän näki päänsä
päällä ja vastapäätä itseään herätti niin suuressa määrässä hänen
uteliaisuuttaan, ettei hän huomannut muuta. Sitten hän äkkiä näki
kadun! Se ei ollut mikään katu sellaisena kuin Graham sen käsitti,
sillä yhdeksännellätoista vuosisadalla olivat kaikki kadut tehty
kiinteästä aineesta, ja ajoneuvoja täyteen sullottu ajotie oli kahden
jalkatien välissä. Mutta tämä katu oli kolmesataa jalkaa leveä ja se
liikkui; kaikki muu paitsi alin keskiosa liikkui. Tämä yhä jatkuva
liikkuminen hämmensi hetkiseksi hänen ajatuksensa. Sitten ymmärsi
hän, mitä se oli.

Parvekkeen alapuolella tämä omituinen katu kulki oikealle päin
Grahamista katsottuna, yhtenä loputtomana ketjuna yhdeksännentoista
vuosisadan pikajunan nopeudella. Se oli tehty kapeista poikittaisista
listoista, joiden välillä oli niin suuri rako, että kääntyminen
kadun kulmauksissa sujui helposti. Sen päällä oli istuimia ja siellä
täällä kioskia, mutta se kiisi niin nopeasti hänen ohitseen, ettei
hän selvästi voinut kaikkea eroittaa. Tästä häntä lähinnä olevasta
katukäytävästä laskeutui toisia kadun keskustaa kohden. Jokainen
liikkui oikealle päin, toinen aina toistaan hitaammin, mutta nopeuden
ero oli niin pieni että helposti saattoi siirtyä viereiselle ja
siten esteettömästi kulkea nopeimmalta katukäytävältä keskimmäiselle
liikkumattomalle katukäytävälle. Tämän keskiosan toisella puolen oli
uusi sarja katukäytäviä, jotka liikkuivat vasempaan päin. Tavattoman
suuri, mitä erilaisin kansanjoukko oli kokoontunut äärimmäisille,
leveimmille katukäytäville, tai laskeutui toiselta toiselle, tai
kokoontui keskimmäiselle.

"Te ette saa jäädä tänne", sanoi äkkiä Howard hänen vieressään.
"Teidän täytyy heti poistua täältä".

Graham ei vastannut. Hän kuuli tajuamatta sanoja. Katukäytävät
kiisivät jyristen eteenpäin ja kansa huusi. Hän eroitti hajahapsisia
kaunispukuisia naisia ja tyttöjä, joilla oli sidottu nauhat ristiin
rinnan yli. Sen hän ensiksi huomasi kansanjoukosta. Sitten huomasi
hän, että päävärinä tämän kirjavan joukon puvuissa oli vaalean
sininen, joka räätälin apulaisellakin oli ollut. Hän alkoi eroittaa
huudon: "Nukkuja. Mitä on tapahtunut Nukkujalle?" Ja hänestä tuntui,
että liikkuville katukäytäville hänen edessään kokoontui yhä enemmän
ihmisten kaltaisia kalpeita olentoja. Hän huomasi miten sormella
osoitettiin häntä. Parvekkeen vastapäätä olevalle liikkumattomalle
katukäytävälle keräytyi yhä tiheämpi parvi sinipukuista kansaa. Äkkiä
syntyi aivan kuin tungos. Ihmisiä lykättiin vastoin heidän tahtoaan
molemmin puolin liikkuville katukäytäville, jotka veivät heidät
eteenpäin. Päästyään jonkun matkan päähän tungoksesta palasivat
ihmiset juoksujalkaa sinne takaisin.

"Hän on Nukkuja. Hän on todellakin Nukkuja", huusivat jotkut. "Hän
ei voi olla Nukkuja", huusivat toiset. Yhä useampia kasvoja kääntyi
häneen päin. Graham näki vähäisen välimatkan päässä toisistaan
keskiosassa aukkoja, vieden porraskäytäviin, joista tuli ja jonne
meni kansaa tulvillaan. Tungos keskittyi sen porraskäytävän luo,
joka oli lähinnä parveketta. Kansaa riensi alas katukäytäviltä sitä
kohden juosten viistoon katukäytävältä katukäytävälle. Ja ne, jotka
olivat ylimmillä katukäytävillä näyttivät vuoroin katselevan tätä
ja parveketta. Joukko lyhytkasvuisia tulipunaiseen pukuun puettuja
miehiä, toimien yhdessä ja johdonmukaisesti, näytti puolustavan
tämän porraskäytävän suuta. Heidän ympärilleen näytti syntyvän
suurin tungos. Heidän loistavanpunaiset pukunsa erosivat selvästi
vastustajien vaaleansinisistä puvuista -- selvään näki heidän
taistelevan keskenään.

Katsellessaan tätä kaikkea huusi Howard hänen korvaansa ja ravisti
häntä käsivarresta. Äkkiä Howard poistui ja Graham jäi yksikseen.

Hän huomasi, että tuo huuto: "Nukkuja!" kasvamistaan kasvoi ja että
lähimmillä katukäytävillä olevat ihmiset seisoivat. Hänen oikealla
puolellaan oleva nopein katukäytävä oli tyhjä ja vastapäätä olevat
toiseen suuntaan liikkuvat katukäytävät tulivat tulvillaan kansaa,
joka poistui niiltä ja katukäytävä jatkoi tyhjänä matkaansa.
Uskomattoman nopeasti kerääntyi keskiosaan aivan hänen silmiensä
eteen suunnaton kansanjoukko, se yhä taajeni ja huudot, jotka alussa
olivat olleet epäselviä, yhdistyivät tavattomaksi, taukoamattomaksi
huudoksi: "Nukkuja! Nukkuja!" kuului kättentaputuksia ja ilohuutoja,
päähineitä heilutettiin ja huudettiin: "Seisauttakaa kadut!" Sitten
kuului Grahamille aivan outo sana. Se oli "Ostrog". Hitaimmalle
katukäytävälle kokoontui taaja parvi, joka juoksi vastaiseen suuntaan
kuin liikunta oli, pysyäkseen parvekkeen kohdalla.

"Seisauttakaa kadut", huusi kansa. Vikkelimmät juoksivat nopeasti
keskikäytävältä nopeakulkuisimmalle hänen eteensä. Se vei sukkelaan
hänen ohitseen nuo miehet, jotka huusivat hänelle outoja sanoja, ja
miehet palasivat takaisin juosten viistoon keskikäytävälle. Yhden
lauseen eroitti hän aivan selvästi: "Hän on todellakin Nukkuja! Hän
on todellakin Nukkuja!"

Jonkun aikaa seisoi Graham aivan liikkumattomana. Sitten heräsi
hänessä itsetietoisuus siitä, että tämä kaikki kohdistui häneen.
Hän oli mielissään tästä suuresta kansansuosiosta, hän nyökkäsi ja
haluten kuvaavammin osoittaa tyytyväisyyttään viittoi kädellään. Hän
aivan hämmästyi kuullessaan minkä suosionosoitusten myrskyn tämä
liike synnytti. Hälinä portaiden luona kasvoi suunnattomasti. Hän
huomasi miten kansaa tulvi parvekkeille, miten miehet laskeutuivat
köysiä myöten alas, ja miten toiset taas istuen köysistä riippuvalla
tangolla häilyivät ilmassa. Hän kuuli ääniä takanaan, ja huomasi
suuren joukon tulevan käytävän kautta; äkkiä näki hän vartijansa
Howardin, joka kovaa puristi hänen käsivarttaan ja huusi hänen
korvaansa hänelle outoja sanoja.

Hän kääntyi. Howard oli kalman kalpea. "Tulkaa pois", sanoi tämä. "He
pysäyttävät katukäytävät. Koko kaupunki joutuu kuohuksiin".

Hän näki joukon miehiä rientävän sinipylväistä käytävää myöten
Howardin jälestä, punatukkaisen miehen, vaaleapartaisen miehen,
erään pitkän tulipunaisessa puvussa olevan miehen ja joukon muita
punapukuisia patukoita heiluttavia miehiä. Kaikkien kasvoissa ilmeni
kiihkeä, levoton pelko.

"Viekää hänet pois", huusi Howard.

"Mutta miksi?" sanoi Graham. "Minä en näe --"

"Teidän täytyy tulla pois!" sanoi punapukuinen mies käskeväisesti.
Hänen kasvonsa ja katseensa ilmaisivat päättäväisyyttä. Graham katsoi
toisesta toiseen ja hän tunsi miten vastenmielistä on elämässä joutua
väkivallan alaiseksi. Joku tarttui hänen käsivarteensa. Miehet
laahasivat häntä pois. Melu näytti äkkiä kasvavan kaksinkertaiseksi,
ikäänkuin puolet tuolta kummalliselta torilta kuuluvista huudoista
olisi tunkeutunut hänen jälestään suuren rakennuksen käytävään.
Kummastellen ja pyörällä päästään, tuntien valtaavan halun jäädä
parvekkeelle, näki Graham miten häntä puoliksi talutettiin, puoliksi
lykättiin sinipylväistä käytävää myöten. Äkkiä oli hän kahden
Howardin kanssa hississä, joka vei heitä nopeasti ylöspäin.




VI LUKU.

Atlaksen sali.


Siitä hetkestä, jona räätäli kumarrellen lähti Grahamin luota,
siihen hetkeen, jona hän joutui hissiin, oli tuskin kulunut
viittä minuuttia. Hänen pitkän unensa varjo hämmensi vielä hänen
ajatuksiaan; hämmästyksensä, löytäessään itsensä elossa tässä
kaukaisessa ajassa, loi kaikkeen salaperäisen epätodellisen valon
ja sekoitti todellisuuden ja unen. Hän oli kuin hämmästynyt katsoja
keskellä tätä elämää, johon hän vasta puoliksi kuului. Kaikki se,
mitä hän oli nähnyt, erittäinkin kansantungoksen parvekkeelta,
tuntui suuremmoiselta näytännöltä, jota hän katseli kuten teatterin
aitiosta. "Minä en ymmärrä tästä mitään", sanoi hän. "Mitä tuo melu
merkitsi? Ajatukseni ovat aivan sekaisin, Mitä he huusivat? Mikä
vaara on kysymyksessä?"

"Meillä on ollut vaikeuksia", sanoi Howard. Hänen silmänsä loivat
tutkivan katseen Grahamiin. "Nyt on levoton aika. Ja teidän
ilmestymisenne, heräämisenne juuri nyt, on tavallaan yhteydessä sen
kanssa --"

Hän puhui katkonaisesti aivan kuin hän ei täydelleen hallitsisi
hengitystään. Äkkiä hän vaikeni.

"Minä en ymmärrä mitään", sanoi Graham.

"Minä selitän sen myöhemmin selvemmin", sanoi Howard. Hän katsoi
levottomana ylöspäin aivan kuin hissi hänen mielestään nousisi liian
hitaasti.

"Minä kai ymmärrän kaikki selvemmin, kun ensin olen hiukan tottunut
olooni", sanoi Graham ällistyneenä. "Kaikki on kai -- on hyvin
kummallista. Nyt tuntuu kaikki niin oudolta. Ei mikään tunnu
mahdolliselta. Ei mikään. Täytyy tottua yksityiskohtiin ensin. Teidän
laskutapanne, ymmärsin minä, on muuttunut".

Hissi pysähtyi ja he astuivat kapeaan, mutta hyvin pitkään, kahden
muurin välissä kulkevaan käytävään, jossa oli suunnaton määrä torvia
ja johtolankoja.

"Kuinka kaikki täällä on laajaa!" sanoi Graham. "Onko tämä kaikki
yhtä ainoata rakennusta? Mikä paikka tämä on?"

"Tämä on kaupungin katu, jota käytetään yleisiin tarkoituksiin kuten
valaistuksen ynnä muun sellaisen johtamiseen".

"Oliko se sosiaalinen kapina -- se -- se siellä suurella torilla?
Millainen hallitus teillä on? Onko teillä poliisilaitosta?"

"Useitakin", sanoi Howard.

"Useita?"

"Noin neljätoista".

"Minä en ymmärrä".

"Se on hyvin luultavaa. Meidän sosiaalinen järjestelmämme taitaa
tuntua teistä hyvin monimutkaiselta. Puhuakseni suoraan, en minäkään
sitä täydellisesti ymmärrä. Ei kukaan muukaan. Ehkä te sen ymmärrätte
-- vähitellen. Meidän täytyy mennä Neuvoston luo".

Grahamin huomio kiintyi osaksi kaikkiin niihin odottamattomiin
seikkoihin, jotka osuivat hänen tielleen ja joiden johdosta hän
kyseli seuraajaltaan, osaksi niihin ihmisiin, joita hän tapasi
matkallaan käytävissä ja saleissa. Jonkun aikaa hänen koko huomionsa
kohdistui Howardiin ja hänen niukkoihin vastauksiinsa, sitten kadotti
hän kokonaan ajatustensa johtolangan muutamien aivan odottamattomien
seikkojen vaikutuksesta. Käytävissä ja saleissa näkyi puolet kansasta
olevan punapukuisia. Vaaleansinistä väriä, joka oli esiintynyt niin
runsaana liikkuvilla katukäytävillä, ei näkynytkään. Kaikki nämät
miehet katsoivat häneen ja kumarsivat hänelle ja Howardille.

Howardia seuratessaan tuli hän pitkään käytävään, jossa tyttöjä istui
matalilla raheilla aivan kuin koulussa. Hän ei nähnyt opettajaa,
hän näki vaan uuden koneen, josta hän kuvitteli tulevan äänen.
Tytöt katsoivat hänen mielestään häneen ja hänen seuralaiseensa
uteliaina ja kummastuneina. Mutta häntä joudutettiin eteenpäin
ennenkuin hän ennätti muodostaa itselleen selvää käsitystä koulusta.
Hänen mielestään tunsivat tytöt Howardin, mutta eivät häntä ja
ihmettelivät, kuka hän oli. Tämä Howard näytti olevan joku arvokas
henkilö. Eikä hän kuitenkaan ollut muuta kuin Grahamin vartija. Se
oli kummallista.

Sitten tulivat he käytävään, jossa oli puolihämärää ja käytävässä
oli sellainen jalkatie, että hän näki ainoastaan ohikulkijoiden
jalat ja nilkat, ei sen enempää. Graham muisti hämärästi kulkeneensa
käytävissä, joissa siellä olevat muutamat henkilöt kääntyivät
ällistyneinä katsomaan näitä molempia miehiä ja heidän punapukuista
vartiostoaan ja seurasivat heitä katseillaan.

Virkistävän juoman vaikutus oli ohimenevää laatua. Tämä tavattoman
kiivas kulku alkoi uuvuttaa häntä. Hän pyysi Howardin astumaan
hitaammin. Äkkiä tulivat he hissiin, jonka ikkuna oli kadulle päin,
mutta sitä ei saanut auki, ja he olivat liian korkealla nähdäkseen
liikkuvat katukäytävät. Hän näki vaan ihmisten kulkevan kaapelien
avulla tai astuvan omituisia, hentoja siltoja myöten.

Sitten menivät he kadun yli, mutta tavattoman korkealla ilmassa.
He kulkivat kapeata siltaa myöten, joka oli kokonaan lasista, ja
niin läpikuultava, että häntä huimasi sitä ajatellessaankin. Sen
permantokin oli lasista. Ajatellessaan New-Quayn kallioita Boscastlen
luona, jotka olivat hänen muistossaan niin lähellä ja kuitenkin
samalla niin kaukana, laski hän sillan olevan noin neljäsataa jalkaa
liikkuvien katukäytävien yläpuolella. Hän seisahtui ja katseli
jalkojensa välitse tuota sini- ja punapukuisten kihisevää parvea,
joka näytti niin pieneltä ja vähäpätöiseltä, ja joka yhä pyrki
taistellen tuota pientä, tuota pienen pientä parveketta kohden, jolla
hän vielä äsken oli seisonut. Ohut usva ja suurten valopallojen
loisto verhosi kaiken muun. Eräs mies istuen pienellä kehdon
tapaisella avoimella istuimella kiisi kapeata siltaa korkeammalta
kaapelia pitkin niin nopeasti kuin jos hän olisi pudonnut. Graham
seisahtui ehdottomasti katselemaan miten tuo kummallinen kulkija
katosi paljoa alempana olevaan suureen aukkoon, ja sitten hänen
katseensa taas kiintyi väentungokseen.

Ylintä, nopeakulkuisinta katukäytävää myöten saapui äkkiä tiuha
joukko punapukuisia miehiä. Se lähti liikkeelle lähestyessään
parveketta ja riensi alas keskimmäiselle katukäytävälle
kiihoittunutta kansanjoukkoa kohden. Heillä näkyi olevan kädessään
kepit tai pamput, joilla he löivät ja iskivät. Syntyi suunnaton
huuto, kuului suuttumuksen ja tuskan huutoja ylös sillalle asti ja
Grahamia huimasi ja pyörrytti. "Tulkaa pois", huusi Howard vetäen
häntä käsivarresta eteenpäin.

Toinen mies kiisi kaapelia myöten alas. Graham katsoi äkkiä ylös
nähdäkseen, mistä he tulivat, ja näki lasikaton ja johtolankojen
ja kaapelien verkon lomitse säännöllisesti ohikulkevia muotoja,
aivan kuin myllynsiipiä, ja niiden lomitse näkyi etäällä palanen
sameaa taivasta. Howard veti häntä yhä eteenpäin pitkin siltaa ja
he saapuivat kapeaan käytävään, joka oli koristettu geometrisillä
kuvioilla.

"Minä tahdon vielä katsella", huusi Graham tehden vastarintaa.

"Ei, ei", huusi Howard päästämättä hänen käsivarttaan vapaaksi.
"Tätä tietä, teidän täytyy tulla tätä tietä". Ja heitä seuraavat
punapukuiset miehet näyttivät olevan valmiina toteuttamaan hänen
määräyksiään.

Käytävän päässä näkyi joukko neekeriä, jotka olivat puetut omituiseen
keltaiseen ja mustaan univormuun näyttäen sen kautta suurilta
vapsahaisilta. Yksi heistä riensi kohottamaan suuren seinälaatan,
joka Grahamin mielestä oli näyttänyt ovelta, ja astui heidän
edellään. Graham tuli galleriaan, joka oli suuren salin perällä.
Musta- ja keltapukuinen palvelija astui sen läpi, avasi uuden oven ja
jäi sen viereen odottamaan.

Tämä huone näytti odotushuoneelta. Keskellä oli joukko henkilöitä ja
vastaisella puolella oli suuri ja mahtava aukko, jolle johti portaat.
Aukossa oli raskas verho, jonka yksi kulma oli nostettu ylös, niin
että takana näkyi vieläkin suurempi sali. Graham näki valkoverisiä,
punapukuisia miehiä ja musta- ja keltapukuisia neekereitä seisovan
tämän porttaalin luona.

Kulkiessaan gallerian läpi kuuli hän kuiskattavan: "Nukkuja", ja
huomasi miten päät ja katseet uteliaina kääntyivät häneen. He
astuivat sisään toisesta odotushuoneessa olevasta ovesta ja joutuivat
rauta-aitauksella varustettuun galleriaan, joka kulki isosta aukosta
näkemänsä salin sivulla. He astuivat saliin nurkasta, joten he
paraiten näkivät salin suuremmoiset muodot. Vapsahaisunivormuinen
mies seisoi vieressä kuten hyvin opetettu palvelija ainakin ja sulki
aukon heidän jälestään.

Verrattuina muihin ennen näkemiinsä saleihin näytti tämä sali olevan
koristettu mitä komeimmin. Salin perällä ja loistavammin valaistuna
kuin mikään muu oli jalustalla jättiläiskokoinen, valkoinen, mahtava
ja jäntereikäs Atlaksen veistokuva, kantaen harteillaan maanpalloa.
Se ensiksi herätti hänen huomiotaan, sillä se oli niin kookas, niin
tarkalleen ja taitavasti tehty, niin valkoinen ja yksinkertainen.
Lukuunottamatta kuvapatsasta ja keskellä olevaa koroitusta oli koko
salin permanto yhtä ainoata loistavaa pintaa. Koroitus aivan katosi
avarassa salissa ja olisi näyttänyt sileältä metallilevyltä, ellei
sen päällä olisi ollut seitsemän miestä, jotka seisoivat pöydän
ympärillä. Verraten salia heihin tuli huomaamaan salin äärettömän
suuruuden. He olivat puetut valkoiseen pukuun, he näyttivät juuri
nousseen seisomaan ja katsoivat terävästi Grahamiin. Pöydän päässä
näki Nukkuja kiiltäviä koneita.

Howard johti häntä galleriaa myöten aivan Atlaksen eteen. Sitten hän
seisahtui. Ne kaksi punapukuista miestä, jotka olivat seuranneet
heitä galleriaan jäivät seisomaan Grahamin kummallekin puolelle.

"Teidän täytyy jäädä tähän", kuiskasi Howard, "vähäksi aikaa", ja
odottamatta vastausta juoksi hän galleriaa pitkin.

"Mutta, _miksi_--?" kysyi Graham.

Hän aikoi seurata Howardia, mutta punapukuinen mies asettui hänen
tielleen. "Te saatte odottaa täällä, sire", sanoi punapukuinen.

"Miksi?"

"Niin on määrätty, sire".

"Määrättyä?"

"Niin, meille".

Grahamin epätoivo kuvastui hänen kasvoillaan.

"Missä minä olen?" kysyi hän äkkiä. "Keitä nuo miehet ovat?"

"Ne ovat Neuvoston jäseniä, sire".

"Minkä Neuvoston?"

"Neuvoston".

"Oh!" sanoi Graham, ja koetettuaan turhaan päästä poistumaan toiselle
puolelle, lähestyi hän koroitusta ja katsoi valkopukuisiin miehiin,
jotka seisaallaan etäältä tuijottivat häneen ja kuiskailivat
keskenään.

Neuvosto? Hän huomasi heitä nyt olevan kahdeksan, mistä viimeinen
oli saapunut, ei hän tietänyt. He eivät tervehtineet; he seisoivat
katsellen häntä samoin kuin yhdeksännellätoista vuosisadalla
talonpoikaisryhmä olisi maantiellä katsellut äkkiä etäälle
ilmestynyttä ilmapalloa. Mikä mahtoi olla tuo täällä toimiva
neuvosto, tuo pieni valkoisen Atlaksen eteen kokoontunut pieni ryhmä
miehiä, rauhassa kaikilta urkkijoilta tämän juhlallisen ympäristön
keskellä? Ja miksi hän oli tuotu tänne näiden miesten eteen,
jotka taukoamatta katsoivat häneen ja puhuivat hiljaa keskenään?
Howard ilmestyi jälleen tullen kiiltävää permantoa pitkin heitä
kohden. Koroituksen edessä hän kumarsi ja teki muutamia omituisia,
luultavasti kunnioitusta osoittavia liikkeitä. Sitten nousi hän
portaita ylös koroitukselle ja jäi pöydän päässä olevien koneiden
ääreen.

Graham huomasi heidän keskustelevan, mutta ei kuullut sanaakaan. Tuon
tuostakin joku valkopukuinen vilkaisi häneen. Graham turhaan höristi
korviaan. Kahden keskustelevan miehen liikkeet kävivät kiivaiksi.
Hän katseli heitä hetkisen, loi sitten katseensa vartijainsa
liikkumattomiin kasvoihin... Kääntäessään päänsä näki hän Howardin
ojentavan kätensä ja pudistavan päätään. Hänet keskeytti eräs
valkopukuisista miehistä naputtaen pöytään.

Grahamin mielestä kesti keskustelu hyvin kauvan. Hän loi silmänsä
kohden liikkumatonta jättiläistä, jonka juurella Neuvosto oli
koolla. Sitten loi hän silmänsä salin seiniin. Niillä oli
puolijaappanilaiseen tyyliin tehtyjä seinämaalauksia, useat
niistä olivat hyvinkin kauniita. Näiden maalausten kehys oli
komeata, taidehikasta, tummaa metallia, joka liittyi gallerian
metallipäätyihin ja salin suuriin rakennustaiteellisiin piirteihin.
Näiden maalausten siro kauneus oli vastakohtana ja kohottamassa salin
valkoisen keskuskuvan voimakasta vaikutusta. Graham loi taas silmänsä
Neuvostoon ja näki Howardin tulevan portaita alas. Heti kun hän
eroitti hänen piirteensä huomasi hän Howardin olevan hyvin punaisen
ja mutisevan itsekseen. Hän oli vielä kiihoittunut kun hän vähän ajan
kuluttua tuli galleriaan.

"Tätä tietä", sanoi hän lyhyesti, ja he menivät vaiti pientä ovea
kohden, joka aukeni heidän lähestyessään. Molemmat punapukuiset
miehet jäivät oven kummallekin puolen. Howard ja Graham astuivat
sisään, ja Graham, katsoessaan taakseen, näki valkopukuisen neuvoston
seisovan liikkumattomana katsellen hänen jälkeensä. Sitten ovi
raskaasti sulkeutui hänen takanaan ja ensi kerran heräämisensä
jälkeen oli Graham keskellä hiljaisuutta. Astuessaankaan ei kuulunut
ääntä.

Howard avasi erään oven, he astuivat etummaiseen kahdesta yhteen
kuuluvasta huoneesta. Huone oli sisustettu valkoisella ja viheriällä.
"Mikä Neuvosto se oli?" kysyi Graham. "Mistä he väittelivät? Mitä
tekemistä heillä on minun kanssani?" Howard sulki huolellisesti
oven, huokasi syvään ja sanoi jotain puolikovaa. Hän kulki viistoon
huoneen poikki ja kääntyi huokaillen uudelleen. "Uh!" huokasi hän
helpoituksesta.

Graham seisoi katsellen häneen.

"Teille täytyy minun selittää", sanoi Howard äkkiä katsomatta
Grahamia silmiin, "että meidän sosiaalinen järjestelmämme on hyvin
monimutkainen. Puolinainen selitys, vaillinainen kuvaus antaisi
teille aivan väärän käsityksen siitä. Todellisuudessa on pääkysymys
yksinomaan suurista yhtyneistä eduista -- teidän varanne ja siihen
myöhemmin lisäksi tullut serkkunne Warmingin rikkaus -- ja muutamat
muut tulot -- muodostavat hyvin suuren omaisuuden. Ja syistä, joita
teidän on vaikea ymmärtää, on teistä tullut tärkeä -- hyvin tärkeä
henkilö -- joka vaikuttaa koko maailman asioihin".

Hän vaikeni.

"Niinkö?" sanoi Graham.

"Nykyään on olemassa suuria sosiaalisia häiriöitä".

"Niinkö?"

"Asiat ovat menneet niin pitkälle, että viisainta on sulkea teidät
tänne".

"Pitää minua vankina!" huudahti Graham.

"Niin -- meidän täytyy pitää teitä syrjässä".

Graham kääntyi häneen päin. "Tämäpä on omituista!" sanoi hän.

"Teille ei tehdä mitään pahaa".

"Eikö pahaa!"

"Mutta teidän täytyy pysyä täällä --"

"Luultavasti siksi, kunnes olen päässyt selville omasta asemastani".

"Juuri niin".

"Hyvä on. Alkakaa siis. Mitä merkitsee tuo: _ei mitään pahaa_?"

"Sitä en voi nyt selittää".

"Miksi ette?"

"Se kävisi liian pitkäksi, sire".

"Sitä suurempi syy alkaa nyt heti. Te sanoitte, että minä olen
tärkeä henkilö. Mitä tiesivät ne huudot, jotka kuulin? Miksi suuri
kansanjoukko joutuu intoihinsa kuullessaan uneni loppuneen, ja mitä
olivat nuo valkopukuiset miehet suuressa Neuvostosalissa?"

"Kaikki selitetään teille, sire", sanoi Howard. "Mutta ei noin
yht'äkkiä, ei noin yht'äkkiä. Nykyään on sellainen rauhaton aika,
jolloin kaikki ovat kiihottuneita. Teidän heräämisenne. Ei kukaan
odottanut teidän heräävän. Neuvosto miettii ja punnitsee asiaa".

"Mikä Neuvosto?"

"Se Neuvosto, jonka näette".

Graham kävi kärsimättömäksi. "Te teette väärin", sanoi hän. "Minun
pitää saada tietää, mitä tapahtuu".

"Teidän täytyy odottaa. Teidän täytyy todellakin odottaa".

Graham istahti äkkiä. "Minä arvelen, että kun minä olen näin kauvan
odottanut henkiin heräämistäni, niin voin vielä jonkun aikaa odottaa".

"Sitä parempi", sanoi Howard. "Niin, se on parempi. Ja minun täytyy
jättää teidät yksin. Vähäksi aikaa. Minun täytyy ottaa osaa Neuvoston
keskusteluun... Pyydän anteeksi".

Hän meni kohden ovea, epäröi hetkisen, ja katosi sitten.

Graham meni ovelle, koetti avata sitä, mutta huomasi sen olevan
suljetun tavalla, jota hän ei ymmärtänyt; kääntyi takaisin, käveli
hermostuneesti huoneessa ja istui lopulta. Hän istui jonkun aikaa
liikkumattomana, käsivarret ristissä ja silmäkulmat rypyssä,
pureskellen kynsiään ja koetti selvitellä itselleen niitä vaihtelevia
kuvia, jotka hän oli nähnyt ylösnousemisensa ensimmäisen tunnin
kuluessa; hän muisteli laajaa liikkuvaa katua, lukemattomia huoneita
ja käytäviä, kansanjoukkoa, joka tungeksi ja huusi noilla oudoilla
kaduilla, tuota pientä vastenmielisten miesten ryhmää, joka oli
kokoontunut Atlaksen kuvapatsaan eteen, Howardin kummallista
käytöstä. Hän alkoi ajatella suunnatonta perintöä -- perintöä, jota
ehkä oli väärin käytetty -- joka antoi hänelle ennen kuulumattoman
vallan ja etuoikeudet. Mitä hänen tulisi tehdä? Ja tämä hiljainen
huone todisti kyllinkin selvästi hänelle, että hän oli vankina.

Grahamin sielussa heräsi voittamaton vakuutus siitä, että tämä
suuremmoisten vaikutelmien sarja olikin unta. Hän koetti sulkea
silmänsä ja jatkaa unta, mutta kun hän avasi ne jälleen niin ei hän
tämän keinon kautta ollutkaan herännyt. Sitten alkoi hän tunnustella
toista omituista huonekalua toisensa jälkeen näissä molemmissa
huoneissa.

Pitkässä soikeassa peilissä näki hän oman kuvansa suureksi
hämmästyksekseen. Hän oli puettu komeaan purppuranpunaiseen ja
sinertävänvalkoiseen pukuun, hänellä oli pieni, suippo, hiukan
harmahtava parta, ja hänen musta tukkansa, jossa oli valkoisia
suortuvia, oli kammattu otsalle oudolla mutta sirolla tavalla. Hän
näytti noin neljänkymmenen viiden vuotiaalta mieheltä. Ensi hetkessä
ei hän voinut käsittää, että se oli hänen oma kuvansa.

Tuntiessaan itsensä purskahti hän nauruun. "Minun pitäisi tällaisena
mennä Warmingin luo!" huudahti hän, "ja mennä ravintolaan hänen
kanssaan syömään aamiaista!"

Sitten teki hänen mielensä nähdä toisen henkilön toisensa jälkeen,
joiden kanssa hän oli seurustellut nuoruudessaan, mutta keskellä
tätä iloista ajatusta muistikin hän, että kaikki ne, jotka hän olisi
tahtonut tavata, olivatkin kuolleet jo monta, monta vuotta sitten.
Tämä ajatus synnytti hänessä tuskallisen tunteen; hän seisahtui ja
kalpeni kauhusta.

Tulvimalla tulivat muistoonsa nuo liikkuvat katukäytävät ja
tuon ihmeellisen kadun rakennusten päädyt. Hän muisti huutavan
kansanjoukon, ja nuo ynseät, valkopukuiset, mykät neuvostonjäsenet.
Hän tunsi itsensä niin pieneksi, niin vähäpätöiseksi ja
voimattomaksi, surkean huomattavaksi henkilöksi. Ja kaikki hänen
ympärillään, koko maailma oli niin -- _vieras_.




VII LUKU.

Hiljaisissa huoneissa.


Graham oli alkanut tutkia huonetta. Uteliaisuus voitti väsymyksen
ja piti häntä pirteänä. Hän huomasi että sisähuone oli korkea; sen
kupukatossa oli soikea aukko johtaen suppilon muotoiseen torveen,
jossa pyöri suuri ilmanvaihtokone. Tämän käynnistä syntyvä suhahdus
oli ainoa ääni, minkä kuuli tässä rauhallisessa huoneessa. Koneen
siipien vaihtuessa näki Graham vilauksen taivasta. Hän hämmästyi
nähdessään tähden.

Tämä seikka sai hänet huomaamaan, että huoneen kirkas valo tuli
suuresta joukosta heikkoja hehkulamppuja, jotka paloivat pitkin
katonreunaa. Huoneessa ei ollut ikkunoita. Ja hän alkoi muistaa,
ettei hän missään niistä monista huoneista, joiden läpi hän oli
tullut Howardin seurassa ollut huomannut ikkunoita. Vai löytyikö
niitä? Olihan olemassa suuria kadulle johtavia aukkoja, mutta
olivatko ne valon saamista varten? Vai valaistiinko kaupunkia yöt ja
päivät, niin ettei siellä vallinnut koskaan pimeys?

Toinenkin arvoitus tuli hänen eteensä. Missään huoneessa ei ollut
tulisijaa. Oliko nyt kesä, ja olivatko nämät vaan kesäasuntoja, vai
lämmitettiinkö ja jäähdytettiinkö koko kaupunkia? Nämät kysymykset
herättivät hänen mielenkiintoaan, hän alkoi tutkia seinillä
olevia siroja kirjoituksia, yksinkertaisesti laadittua vuodetta,
miten nerokkaan keksinnön kautta palvelijan työt olivat tehdyt
tarpeettomiksi. Ja kaikkialla näki hän ihmeekseen koristusten
puuttuvan, pääpaino oli pantu muodoille ja väreille, jotka hivelivät
hänen silmiään. Tuolit olivat mukavia, kepeällä, pienien pyörien
avulla liikkuvalla pöydällä oli useita pulloja ja laseja ja kaksi
lautasta, joilla oli kiiselin tapaista kirkasta ainetta? Sitten
huomasi hän, että huoneessa ei löytynyt kirjoja, ei sanomalehtiä,
eikä kirjoitusneuvoja. "Maailma on paljon muuttunut", sanoi hän.

Hän huomasi että ulomman huoneen yhdellä seinällä oli omituisia riviä
kaksinkertaisia silinteriä, joiden yläpuolella oli viheriäisillä
kirjaimilla valkoiselle pohjalle laaditut kirjoitukset. Tämä
väriyhteys oli sopusoinnussa huoneen muun sisustuksen kanssa.
Keskellä oli pieni valkoinen, alaltaan noin neliöjalan suuruinen
pinta. Sen eteen oli asetettu tuoli. Ohimennen tuli hän ajatelleeksi,
että nämät silinterit mahtoivat olla kirjoja, tai uusi, kirjoja
korvaava keksintö, vaikka eivät ne ensi alussa näyttäneet siltä.

Hän luki seuraavan nimen:

"Mies, joka tahtoi olla kuningas".

Hän muisti lukeneensa ennen sen kertomuksen, joka hänen mielestään
oli maailman kauneimpia kertomuksia. Mutta tämä ei ollut kirja siinä
merkityksessä kuin hän sen käsitti. Hän oudoksui kahden seuraavan
silinterin nimeä: "Pimeyden sydän", sitä hän ei ollut koskaan ennen
lukenut eikä "Tulevaisuuden madonnaa --" mutta epäilemättä ne olivat
kertomuksia, jotka olivat syntyneet jälkeen Victoria kuningattaren
hallituksen.

Hän tuumaili jonkun aikaa tämän silinterin edessä, jätti sen ja
kääntyi tarkastamaan neliskulmaista laitosta. Hän avasi kannen
tapaisen ja löysi sen alta parittaiset silinterit. Sen yläpäässä oli
pieni sähkönappulan tapainen laitos. Hän painoi sitä, kuului nopeaa
ratinaa, sitten se taukosi. Hän kuuli ääniä ja soittoa ja huomasi
valkoisella pinnalla eläviä värillisiä kuvia. Hän äkkiä älysi, mitä
tämä oli, ja vetäytyi taaksepäin katselemaan.

Valkoisella pinnalla näkyi nyt kirkkailla väreillä tehty maisema,
ja keskellä tätä maisemaa liikkui henkilöitä; ne eivät ainoastaan
liikkuneet vaan puhuivatkin kirkkaalla äänellä. Oli aivan kuin
olisi katsellut oikeita ihmisiä kiikarin läpi ja kuunnellut puhetta
pitkän torven avulla. Häntä huvitti heti toiminta. Mies käveli edes
ja takaisin äkeästi puhellen kauniille mutta nenäkkäälle naiselle.
Molemmat olivat puetut niihin siroihin pukuihin, jotka Grahamista
näyttivät niin oudoilta. "Minä teen työtä", sanoi mies, "mutta mitä
te teette?"

"Aha!" sanoi Graham. Hän unohti kaiken muun ja istahti tuoliin.
Vähän myöhemmin kuuli hän nimensä mainittavan, kuuli lauseen "kun
Nukkuja herää" käytettävän sananlaskuna asiasta, joka aina lykätään
tuonnemmaksi, ja hän tunsi oman itsensäkin niin kaukaiseksi ja
uskomattomaksi. Mutta vähän ajan kuluttua tunsi hän nuo molemmat
henkilöt yhtä hyvin kuin läheisimmät ystävänsä.

Vihdoin loppui tämä pienoisdraama ja valkoinen kalteva pinta oli
jälleen valkoinen.

Hän oli saanut katsahtaa omituiseen maailmaan. Se oli epäilevä,
nautinnonhimoinen, tarmokas, viekas, samalla myöskin kamalan,
ekonoomisen taistelun maailma. Tässä draamassa oli viittauksia,
joita hän ei voinut ymmärtää, nopeita tapauksia, jotka viittasivat
omituisiin muutoksiin moraalisessa mielipiteessä ja tavoissa. Sininen
puku, jonka ensiksi kaupungin nähdessään oli ollut niin valtaavana
värinä, näyttäytyi yhä selvemmin ja selvemmin olevan alhaiston
pukuna. Hän oli varma siitä, että tämä realistisen voimakas kertomus
kuvasi nykyaikaa. Se päättyi murhenäytelmään, joka teki tärisyttävän
vaikutuksen. Hän seisoi tuijottaen valkoiseen pintaan.

Vihdoin hän vavahti ja hieroi silmiään. Tämä entisajan novellia
korvaava kertomus oli niin perinpohjin lumonnut hänet, että, kun hän
huomasi olevansa valkoisella ja viheriäisellä verhotussa huoneessa,
säikähti hän melkein yhtä paljon kuin ensi kertaa herätessään.

Hän nousi ja ajatuksensa palasivat hänen omaan ihmemaahansa. Esitetty
kertomus haihtui mielestä ja hän muisti selvästi jälleen tungoksen
kadulla, salaperäisen Neuvoston, eri tapaukset heräämisensä jälkeen.
Nuo kertomuksen ihmiset olivat puhuneet Neuvostosta ikäänkuin jostain
maailmaa hallitsevasta voimasta. Ja he olivat puhuneet Nukkujasta;
hän ei silloin ollut päässyt täyteen selvyyteen siitä, että juuri
hän oli tuo Nukkuja. Hän koetti tarkkaan muistella, mitä he olivat
sanoneet...

Hän palasi makuuhuoneesen ja koetti nähdä jotain ilmanvaihtokoneen
liikkuvien siipien lomitse. Sen liikkuessa kuului tasaista, koneen
tapaista kohinaa. Muuten vallitsi syvä hiljaisuus. Vaikka hänen
huoneessaan vallitsi täydellinen päivä, näki hän pienen viilekkeen
tumman sinistä -- melkein mustaa -- taivasta, jolla kiilui pieniä
tähtiä.

Hän alkoi jälleen tutkia huonettaan. Hän ei millään keinoin saanut
auki ovea, ei löytänyt kelloa tai muuta keinoa, jolla hän olisi
voinut kutsua palvelijoita luokseen. Ei hän enää kummastellut mitään,
mutta hän oli utelias ottamaan selvää kaikesta. Hän halusi saada
tarkan tiedon siitä, missä suhteessa hän oli näihin kaikkiin uusiin
keksintöihin. Ensiksi päätti hän rauhallisesti odottaa, kunnes joku
tulisi hänen luokseen. Mutta pian tuli hän rauhattomaksi, hän halusi
saada tietoja, huvituksia, tuoreita vaikutelmia.

Hän palasi toisessa huoneessa olevan koneen luo, ja pian oli hän
keksinyt keinon, miten hän voi vaihtaa koneesen uusia silinteriä.
Tätä tehdessään tuli hän ajatelleeksi, että näiden pienien koneiden
avulla oli puhekieli saanut niin varman muodon, että se kahden sadan
vuoden jälkeen oli niin perin selvää ja helppoa ymmärtää. Sattumalta
valitsemansa silinterit esittivät musikaalista näytelmää. Alussa
oli se suuremmoisen kaunis, muuttui sitten aistilliseksi. Sanoista
selvisi hänelle, että se oli muunnos Tannhäuser-tarinasta. Musiikki
oli hänelle vierasta, mutta esitys oli realistista ja siinä oli tuota
omituisuutta, joka ilmeni kaikessa tämän uuden ajan keksinnöissä,
Tannhäuser ei mennytkään Venusvuoreen, vaan Nautinnon kaupunkiin.
Mikä oli Nautinnon kaupunki? Luultavasti unelma, mielikuvitusrikkaan,
nautinnonhaluisen kirjailijan keksintö.

Tämä herätti hänen mielenkiintoaan ja uteliaisuuttaan. Tarina
kehittyi kuvaten suurella kiihkolla erikoista, rikasta tunne-elämää.
Äkkiä tarina tuntui hänestä vastenmieliseltä, ja tämä tunne kasvoi
hänessä sitä myöten kun tarina kehittyi.

Hänen tunteensa nousivat kapinaan. Esitys ei ollut mitään
maalauksia tai ihannoituja kuvia, vaan valokuvattua tosielämää.
Kahdennenkymmenennen toisen vuosisadan Venusvuori inhoitti häntä, ja
unohtaen, mikä asema oli alastomalla taiteella 19:llä vuosisadalla,
heräsi hänessä arkaistinen suuttumus. Hän nousi, tyytymättömänä
ja puoleksi häveten katselleensa tällaista yksinäänkin. Hän
iski nyrkillään koneesen koettaen väkivalloin saada sitä äkkiä
seisahtumaan. Jotain kuului särkyvän. Sininen välähdys iski koneesta
häntä käsivarteen koukistaen sen, ja kone pysähtyi. Kun hän
seuraavana päivänä tahtoi panna Tannhäuser silinterin sijaan toisen,
huomasi hän koneen menneen rikki...

Hän käveli pitkin huonetta nurkasta nurkkaan sietämättömän,
suunnattoman levottomuuden vallassa. Kaikki se, mitä hän oli kuullut
koneesta ja omin silmin nähnyt, hämmensi ja kiihoitti häntä. Eniten
hämmästytti häntä se, että 30 vuotisen elämänsä aikana ei hän
koskaan ollut koettanut luoda kuvaa tulevaisuudesta. "Me valmistamme
tulevaisuutta", sanoi hän, "mutta ei ainoakaan meistä viitsi
ajatella, mitä tulevaisuutta me valmistamme. Ja tässä se nyt on!"

"Missä he ovat, mitä on tehty? Miten minä olen joutunut keskelle tätä
kaikkea?" Hän odotti kyllä näkevänsä suuria katuja sekä taloja ja
paljon kansaa. Mutta nuo taistelut kadulla! Ja tuo rikkaiden miesten
luokan systemaattinen aistillisuus!

Hän ajatteli Bellamytä, jonka Sosialistinen Utopia nimisen romaanin
sankari oli niin omituisen tarkkaan ennustanut, mitä tulee
tapahtumaan. Mutta tämä ei ollut mitään utopiaa, tämä ei ollut
sosialistinen valtio. Hän oli jo kylliksi nähnyt huomatakseen, että
nuo entiset vastakohdat, ylellisyys, tuhlaus ja nautinto toisella
puolen ja äärimmäinen köyhyys toisella puolen, yhä olivat olemassa.
Hän tunsi kyllin tarkoin elämän pääkysymykset voidakseen tehdä tämän
johtopäätöksen. Eivät ainoastaan kaupungin jättiläisrakennukset ja
tungos kaduilla, vaan tiellä kuulemansa huudot, Howardin levottomuus,
koko ympäristö ilmaisi, että suuri tyytymättömyys oli vallalla. Missä
maassa hän oli? Englannissa varmaankin, mutta nyt se tuntui niin
"epäenglantilaiselta". Hän koetti kuvitella, millainen muu maailma
olisi, mutta salaperäinen verho esti hänen ajatuksiaan.

Hän liikkui huoneessaan, tarkastaen kaikkea kuten häkkiin suljettu
villipeto. Hän oli hyvin uupunut, mutta se oli tuota hermostunutta
väsymystä, joka ei salli ihmisen lepäävän. Hän kuunteli pitkän aikaa
ilmanvaihtokoneen alla kuullakseen jonkun heikon kaiun kapinasta,
jonka hän tiesi kaupungissa jatkuvan.

Hän alkoi puhua itsekseen. "Kaksi sataa kolme vuotta!" sanoi hän
itsekseen useamman kerran, naurahtaen typerästi. "Minä olen siis
kahden sadan kolmenkymmenen kolmen vuotias! Maailman vanhin mies!
Tämä aika ei näytä pysyneen siinä mielipiteessä, kuten minun
nuoruudessani, että hallitus on uskottava vanhimmalle. Minulla on
suurimmat oikeudet. Minä höpisen turhia! Minä muistan turkkilaisten
väkivaltaisuudet aivan kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Todellakin
pitkä ikä! Hahaha!" Hän ensiksi hämmästyi kuullessaan oman naurunsa,
ja sitten alkoi hän nauraa vapaammin ja kovemmin. Sitten huomasi hän
käyttäytyvänsä narrimaisesti. "Rauhoitu", sanoi hän. "Rauhoitu!"

Hän alkoi kävellä rauhallisemmin. "Minä en ymmärrä tätä uutta
maailmaa", sanoi hän. "_Miksi_?... Yhä vaan sama kysymys: _miksi_!"

"Minä otaksun, että he osaavat lentää ilmassa ja tehdä kaikellaisia
ihmeellisiä temppuja. Koetelkaamme nyt muistella menneisyyttä".

Hän ensiksi hämmästyi huomatessaan miten hämärästi hän muisti nuo
ensimäiset kolmekymmentä vuotta. Hän muisti vaan yksityiskohtia,
nekin suuremmaksi osaksi vähäpätöisiä, tapauksia, jotka olivat
aivan arvottomia. Lapsuutensa aika tuntui ensin selvimmältä,
hän muisti koulukirjansa ja muutamia laskuoppituntia. Sitten
johtui hänen mieleensä elämänsä onnettomimmat ajat; hän muisteli
vaimovainajaansa, joka oli niin turmiokkaasti vaikuttanut häneen,
ja nyt oli maatunut, muisteli ystäviään, kilpailijoitaan ja niitä,
jotka olivat pettäneet häntä; muisteli viimeisiä onnettomia vuosiaan,
vaihtelevia päätöksiään, ja viimeiseksi tutkimuksiaan ja kiihkeitä
töitään. Jonkun ajan kuluttua huomasi hän kaiken tämän jääneen
mieleen; ehkä himmeänä, kuten kauvan maassa maannut metalliesine,
mutta ei mitenkään särkyneenä tai pilaantuneena, kaivaten vaan
kiilloittamista. Ja menneisyys sai yhä tummemman onnettomuuden värin.
Kannattaisiko sitä kiilloittaa? Ihmeen kautta hän oli siirtynyt pois
elämästä, joka oli tullut hänelle sietämättömäksi.

Ajatuksensa palasivat hänen nykyisiin olosuhteihinsa. Hän taisteli
turhaan tosiseikkojen kanssa. Kaikki muuttui yhdeksi ainoaksi
sekavaksi vyyhdeksi. Ilmanvaihtokoneen kautta näki hän taivaan,
joka alkoi punertua aamun valossa. Vanha tottumus pilkisti esiin
hänen ajatuksistaan. "Minun täytyy nukkua", sanoi hän. Uni
tuntui suloiselta helpoitukselta levottomille ajatuksilleen ja
voimattomille, uupuneille jäsenilleen. Hän meni omituisen pienen
vuoteen luo, laskeutui levolle ja vaipui heti uneen.

Hänen täytyi tottua tähän huoneustoonsa, sillä hän oli siellä vankina
kolme vuorokautta. Tänä aikana ei kukaan muu kuin Howard käynyt hänen
vankilassaan. Hänen kohtalonsa omituisuus liittyi hänen elossaoloonsa
ja tavallaan pienensi sen arvoa. Hän näytti heränneen eloon vaan
joutuakseen tähän yksinäiseen paikkaan. Howard toi säännöllisesti
virkistävää ja ravitsevaa juomaa, ja helposti sulavia ja maukkaita,
Grahamille ventovieraita ruokia. Joka kerta tullessaan sulki hän
huolellisesti oven. Hän oli hyvin valmis selittämään eri asioita,
mutta niistä siteistä, jotka olivat Grahamin ja niiden suurien
tapausten välillä, mitkä niin salaperäisesti kehittyivät huoneen
muurien ulkopuolella, ei hän antanut mitään selitystä. Hän vältti
mahdollisimman kohteliaasti kaikkia kysymyksiä, jotka koskivat
ulkopuolella olevaa maailmaa.

Ja näinä kolmena päivänä harhailivat Grahamin ajatukset kiihkeinä
sinne ja tänne. Se mitä hän oli nähnyt, ja kaikki se huoli, jolla
koetettiin häntä estää enempää näkemästä, vaikuttivat voimakkaasti
hänen ajatuksiinsa. Hän koetti monella eri tavalla selittää omaa
asemaansa -- ja sattumalta löysikin hän oikean selityksen. Kaikki,
mitä hänelle nyt tapahtui, muodostui tekemiensä johtopäätöksien
perustuksella uskottavaksi. Kun vapautuksen hetki vihdoin koitti, oli
hän valmistunut kaiken varalta.

Se tapa, jolla Howard käyttäytyi hänen seurassaan, vakuutti
Grahamille, miten tärkeä henkilö hän oli; oven auetessa näytti
tulevan sisään hänen kanssaan kokonainen tulva tapahtumia. Hänen
kysymyksensä tulivat yhä varmemmiksi ja kiihkeämmiksi. Howard
vastusteli ja teki estelyjä. "Herääminen tapahtui odottamatta", sanoi
hän aina; "se näytti sattuneen yhteen suuren sosiaalisen liikkeen
kanssa. Voidakseni selittää sen täytyisi minun kertoa puolen toista
grossin vuoden tapahtumat", sanoi hän.

"Asian laita on tämä", sanoi Graham. "Te pelkäätte minun tekevän
jotain. Minä olen mielestäni jollain tavoin ylin määrääjä -- siksi
minä tahtoisinkin tulla".

"Ei se ole juuri niin. Mutta teillä on -- voinhan minä sanoa sen
teille -- omaisuutenne säännöllinen kasvaminen antaa teille suuren
mahdollisuuden sekaantua asioihin. Ja sitäpaitsi te käyttäisitte
vaikutusvaltaanne kahdeksannentoista vuosisadan mielipiteiden mukaan".

"Yhdeksännentoista", oikaisi Graham.

"Teillä olisi vanhan ajan mielipiteet, joka suhteessa, ettekä
tietäisi meidän valtiomme oloista".

"Olenko minä niin typerä?"

"Ette suinkaan".

"Pelkäättekö, että minä toimisin ajattelemattomasti".

"Me emme odottaneet teidän koskaan toimivan millään tavoin. Ei kukaan
otaksunutkaan teidän heräävän. Neuvosto suojeli ruumistanne kaikin
tavoin. Mutta me uskoimme teidän kuolleen -- mätänemisen pysähtyneen.
Ja -- mutta kaikki tämä on niin monimutkaista. Me emme uskalla
yht'äkkiä -- sillä te olette vasta puoliksi herännyt!"

"Se on huono puolustus", sanoi Graham. "Otaksukaamme, että asian
laita on niin kuin te sanotte -- miksi ette silloin syötä minulle
yöt päivät tietoja ja selityksiä ja miksei minua opasteta voidakseni
paremmin olla edesvastuunalainen uudesta asemastani? Olenko minä
nyt hituistakaan viisaampi kuin kaksi päivää sitten, sillä minun
heräämisestänihän on kulunut kaksi päivää?" Howard puri huuleensa.

"Minä alan tuntea -- minä alan hetki hetkeltä yhä selvemmin tuntea --
että on olemassa monimutkainen salaisuus, jonka te voisitte minulle
selittää. Onko tuo Neuvosto, tai komitea, tai miksi te suvaitsette
sitä kutsua, väärentänyt omaisuuttani koskevat tilikirjat? Sekö on
tässä kysymyksessä?"

"Tuo teidän epäluulonne --" sanoi Howard.

"Uh!" sanoi Graham. "Nyt, tarkatkaa minun sanojani, ne, jotka ovat
minut teljenneet tänne, saavat sen kalliisti maksaa. He saavat sen
kalliisti maksaa. Minä olen elossa. Elkää epäilkökään sitä, minä
olen elossa. Päivä päivältä sykkii vereni voimakkaammin, ajatukseni
selvenee ja voimistuu. Valekuolema on loppunut. Minä olen herännyt
jälleen henkiin. Ja minä tahdon _elää_ --"

"_Elää_!"

Howardin kasvot kirkastuivat, uusi ajatus heräsi hänessä. Hän
lähestyi Grahamia ja puheli hyvin tuttavallisella äänellä.

"Neuvosto on katsonut teidän omaa parastanne sulkiessaan teidät
tänne. Te olette rauhaton. Onhan se luonnollista terveelle miehelle!
Teidän aikanne käy täällä pitkäksi. Mutta me tahdomme toteuttaa, mitä
haluatte, kaiken mitä haluatte -- olkoon se sitten mitä tahansa. Te
haluatte jotain. Haluatteko seuraa?"

Hän vaikeni hymyillen kaksimielisesti.

"Niin", sanoi Graham miettiväisenä. "Minä haluan jotain".

"Ah! _Nyt_ huomaan! Me olemme lyöneet paljon laimin teidän suhteenne".

"Mitä merkitsi tuo tungos kadulla".

"Sitä", sanoi Howard, "minä en voi --. Mutta --"

Graham alkoi kävellä pitkin huonetta. Howard seisoi oven luona
tarkastaen häntä. Graham ei voinut täydellisesti ymmärtää Howardin
tarjoumusta. Seuraa? Otaksuen että hän suostuu tarjoumukseen, että
hän pyytää itselleen _seuraa_. Olisiko ehkä mahdollista käyttää
hyväkseen keskustelua tuon seurahenkilön kanssa ja saada tietää edes
jotain tuosta kapinasta, joka oli syntynyt hänen herätessään? Hän
mietti asiaa ja yht'äkkiä näyttäytyi asia hänelle oikeassa valossaan.
Hän kääntyi äkkiä Howardin puoleen.

"Mitä te tarkoitatte tuolla seuralla?" Howard loi katseensa taivaasen
päin ja kohotti olkapäitään. "Ihmisolentoja", sanoi hän omituisen
hymyn levitessä hänen lihaville kasvoilleen.

"Meidän sosiaaliset ajatuksemme", sanoi hän, "ovat varmaankin
vapaamielisempiä kuin teidän aikananne. Jos mies haluaa poistaa tämän
kaltaisen ikävän -- esimerkiksi naisen seurassa, niin emme me näe
siinä mitään skandaalia. Me olemme vapautuneet muodollisuuksista.
Tässä kaupungissa on erityinen luokka, tarpeellinen luokka, jota ei
enää halveksita -- hienotunteinen --" Graham ällistyi.

"Siten saatte aikanne kulumaan", sanoi Howard. "Minun olisi pitänyt
ajatella sitä jo aikaisemmin, mutta, totta puhuen, on tapahtunut niin
paljon --" Hän osotti ulkomaailmaa.

Graham epäröi. Hetkisen hurmasi häntä ajatus naisesta, jonka hänen
mielikuvituksensa oli äkkiä luonut. Sitten suuttui hän.

"Ei!" huusi hän.

Hän käveli kiivaasti edes ja takaisin huoneessa. "Kaikki mitä
sanotte, kaikki mitä teette, vakuuttaa minulle -- että on tekeillä
jotain suurta, johon minäkin olen sekaantunut. Minä en tahdo kuluttaa
aikaani niinkuin te tahdotte. Niin, minä tiedän sen, nautinto ja
tyydytys täyttävät elämän, omalla tavallaan -- samoin kuolema!
Maatuminen! Siinä elämässä, jonka elin ennen nukkumistani, sain
kärsiä tuon saman surkean tunteen tähden. Minä en tahdo alkaa sitä
uudestaan. Ympärilläni on kaupunki, suuri kansan paljous --. Ja sillä
välin olen minä täällä kuin jänis satimessa".

Hänen raivonsa kasvoi. Hän oli tukehtumaisillaan ja pui nyrkkiään.
Hän sai oikean raivokohtauksen ja kiroili. Hän huitoi aivan kuin
uhaten jotakuta.

"Minä en tiedä, mihin puolueesen te kuulutte. Minä en tiedä mitään
ja te pidätte minua tietämättömyydessä. Mutta minä tiedän, että te
olette vanginneet minut jossain pahassa tarkoituksessa. Jossain
pahassa tarkoituksessa. Minä varoitan teitä, minä varoitan teitä
seurauksista. Kun minä kerran pääsen valtaan --"

Heti huomasi hän, että uhkaukset voisivat tulla hänelle itselleen
vaarallisiksi. Hän vaikeni. Howard katsoi häneen uteliaana ja
jännitettynä.

"Minä käsitän tämän uhkaukseksi Neuvostolle", sanoi Howard.

Graham tunsi äkillisen halun syöksyä tuon miehen kimppuun, lyödä
hänet kuoliaaksi tai kuristaa hänet. Tämä tunne kuvastui varmaankin
hänen kasvoillaan, sillä Howard poistui nopeasti. Sukkelaan
sulkeutui ovi hänen jälestään ja yhdeksännentoista vuosisadan
mies oli yksinään. Hetkisen seisoi hän liikkumattomana, nyrkit
puoliksi koholla. Sitten antoi hän niiden äkkiä vaipua alas. "Mikä
hullu minä olen ollut!" sanoi hän, ja ilmaisi taas suuttumustaan
kävellen kiivaasti huoneessa ja kiroillen. Pitkän aikaa hän puheli
itsekseen tämän raivopuuskan vallassa, kiroillen kohtaloaan, omaa
typeryyttään, ja houkkioita, jotka olivat vanginneet hänet. Tämän
hän teki päästäkseen tyynesti punnitsemasta asemaansa. Hän turvautui
suuttumukseen -- peläten joutuvansa pelon valtaan.

Pian hän kuitenkin huomasi alkaneensa miettiä asioita. Tätä
vangitsemista ei voinut millään selittää, mutta ehkä lakimuodot --
uuden ajan uudet lakimuodot -- sallivat sen. Hänen vangitsemisensa
oli siis laillinen. Nämät ihmiset olivat kaksi sataa vuotta
pitemmällä sivistyksessä kuin hänen aikalaisensa. Mutta luultavaa
oli, että he olivat vähemmän -- inhimillisiä. Olivathan he
vapautuneet muodollisuuksista! Olikohan inhimillisyys vaan
muodollisuutta kuten siveyskin?

Mielikuvituksensa alkoi tuumia mikä kohtalo häntä odottaa. Vaikka
hän mietti ja mietti päästäkseen selvyyteen, vaikka hän aivan
johdonmukaisesti otaksui yhtä ja toista, niin ei hän kuitenkaan
päässyt lopputulokseen. "Minkätähden he voisivat tehdä minulle
jotain?"

"Jos asiat kääntyvät pahoin päin", sanoi hän viimein, "niin voinhan
minä suostua heidän vaatimuksiinsa. Mutta mitä he vaativat? Ja miksi
he eivät kysy sitä minulta, vaan vangitsevat minut?"

Hän alkoi jälleen miettiä, mitä Neuvosto mahdollisesti tulisi
tekemään. Sitten muisteli hän Howardin käytöstä, hänen synkkiä
katseitaan ja selittämätöntä epäröimistään. Jonkun aikaa tuumaili
hän, miten hän voisi päästä täältä pakoon; mutta minne hän pakenisi
tässä avarassa, ihmisrikkaassa maailmassa? Hän olisi avuttomampi
kuin keskiajan talonpoika, joka äkkiä joutuisi yhdeksännentoista
vuosisadan Lontoosen. Ja sitäpaitsi, miten kukaan pääsisi pakenemaan
näistä huoneista?

"Mitä hyötyä kenellekään olisi siitä, jos minulle tapahtuu jotain
pahaa?"

Hän ajatteli kapinaa, suurta sosiaalista taistelua, jonka keskustaksi
hän niin odottamatta oli joutunut. Hän muisti erään lauseen jolla ei
mitenkään ollut yhteyttä hänen ajatustensa kanssa, mutta joka yhä
uudelleen palautui hänen mieleensä, ikäänkuin uiden hänen synkkien
ajatustensa pinnalla. Ennen muinoin oli eräs toinen Neuvosto sanonut:

"Parempi on meille, että yksi mies kuolee koko kansan puolesta".




VIII LUKU.

Kaupungin katot.


Ilmanvaihtajan pyöriessä sisemmän huoneen pyöreässä kattoaukossa,
josta silloin tällöin välähti öinen taivas, kuului sieltä heikkoa
puheensupinaa. Graham, joka seisoi kupukaton alla ajatuksissaan
taistellen niiden synkkien voimien kanssa, jotka olivat vanginneet
hänet, ja joita hän nyt uhkarohkeasti uhmaili, vavahti kuullessaan
ihmisäänen.

Hän katsoi ylös ja näki ilmanvaihtokoneen siipien lomitse tummana ja
epäselvänä miehen pään ja hartiat. Tämä mies katsoi häneen. Tumma
käsi ojentautui alas, koneen siipi löi siihen, seisahtui hetkiseksi
ja jatkoi pyörimistään, jolloin sen kaidalla lehdellä näkyi
ruskehtava pilkku ja jotain alkoi siitä pudota pisaroina lattialle,
kuten hiljainen sade.

Graham katsahti alas ja näki veripilkkuja jalkojensa edessä. Hän
katsoi jälleen ylös hyvin kiihoittuneena. Olento oli kadonnut.

Hän seisoi paikallaan liikkumattomana -- kaikki aistimensa
suunnattuina tuota tummaa aukkoa kohden, sillä sieltä näkyi synkkä
yö. Hän luuli näkevänsä heikkojen, etäisten valkoisten pilkkujen
kiitävän pimeän ilman halki. Ne laskeutuivat alas, lentäen sinne
tänne ristiin ja katoavan ilmanvaihtokoneen ajamina. Valosäde
välähti ilman halki valaisten valkoisella valollaan kirkkaasti nuo
pilkut, sitten palasi taas entinen pimeys. Lämpimästä ja valoisasta
huoneestaan huomasi hän lunta satavan muutaman askeleen päässä
hänestä.

Graham poistui huoneen toiseen ääreen ja palasi jälleen
ilmanvaihtokoneen alle. Hän näki miehen pään pistäytyvän esiin. Hän
kuuli kuiskailtavan, kuuli miten metalli kilahti ja ilmanvaihtokone
seisahtui. Lumihiuteita satoi huoneesen ja ne sulivat ennenkuin
ennättivät päästä lattialle. "Elkää pelätkö", sanoi ääni.

Graham seisoi ilmanvaihtokoneen alla. "Keitä te olette?" kuiskasi
hän.

Jonkun aikaa ei kuullut muuta kuin ilmanvaihtokoneen nytkähdyksiä,
sitten pistäytyi miehen pää varovaisesti aukosta sisään. Hänen päänsä
painui melkein suoraan alaspäin; musta tukkansa oli sulaneesta
lumesta märkänä. Kätensä ojentautui ylöspäin pimeään pidellen
jostain kiinni. Hän oli nuoren näköinen, silmänsä olivat kirkkaat ja
otsasuonensa olivat paisuneet. Hän näytti ponnistelevan pysyäkseen
tasapainossa.

Useamman sekunnin ajan ei hän eikä Graham hiiskuneet sanaakaan.

"Oletteko Nukkuja?" kysyi uusi tulokas vihdoin.

"Olen", sanoi Graham. "Mitä te minusta tahdotte?"

"Ostrog lähetti minut, sire".

"Ostrog?"

Aukossa oleva mies kääntyi niin että Graham näki hänen kasvonsa
sivuttain. Hän näytti kuuntelevan. Äkkiä kuului varottava huudahdus
ja mies heittäytyi taapäin ennättäen töintuskin välttää käyntiin
päässeen ilmanvaihtokoneen siipiä. Ja katsoessaan ylös ei Graham
nähnyt muuta kuin hitaasti satavaa lunta.

Kesti noin neljännestunnin ajan ennenkuin kukaan palasi
ilmanvaihtokoneen luo. Mutta uudelleen kuului sama metallinen
kilahdus; siivet seisahtuivat ja mies tuli näkyviin. Graham oli koko
ajan seisonut paikallaan toimettomana ja tavattoman jännityksen
vallassa.

"Kuka te olette? Mitä te tahdotte?" kysyi hän.

"Me haluamme puhella kanssanne, sire", sanoi tulija. "Me tahdomme --
minä en voi pidättää konetta. Me olemme koettaneet päästä luoksenne
-- näinä kolmena päivänä".

"Minä pääsen siis vapaaksi?" kuiskasi Graham. "Pakoon?"

"Niin, sire. Jos vaan tahdotte".

"Te kuulutte minun puolueeseni -- Nukkujan puolueesen?"

"Niin, sire".

"Mitä minun pitää tehdä?" sanoi Graham.

Kuului liikettä. Tulijan käsi tuli esiin -- se vuosi verta. Polvensa
tulivat näkyviin. "Seisokaa loitommalla", sanoi hän, ja hän hyppäsi
raskaasti alas käsilleen ja toiselle olalleen Grahamin eteen.
Ilmanvaihtokone alkoi kohisten pyöriä. Tulokas kaatui maahan, nousi
melkein heti paikalla ja katsoi, painaen kädellään loukkaantunutta
olkapäätään, säihkyvin silmin Grahamiin.

"Te olette todellakin Nukkuja", sanoi hän. "Minä näin teidät
nukkuneena. Salliihan laki jokaisen käydä teitä katsomassa".

"Minä olen se mies, joka olin valekuolleena", sanoi Graham. "Minua on
pidetty täällä vankina. Minä olen ollut täällä heräämisestäni asti --
nämät viimeiset kolme päivää".

Tulija näytti aikovan vastata, samassa kuuli hän jotain kolinaa,
katsahti ovelle päin, äkkiä poistui hän Grahamin vierestä juosten
ovea kohden huutaen käsittämättömiä sanoja. Pieni teräspuukko välkkyi
hänen kädessään ja hän alkoi nopeasti iskeä sillä oven sarantoihin.
"Varokaa!" kuului ääni. "Oh!" Ääni tuli ylhäältä.

Graham katsoi ylös, näki miehen jalat riippuvan kattoaukosta, hän
väisti, putoava mies töytäisi häntä olkapäähän ja miehen raskas paino
heitti hänet maahan. Hän putosi polvilleen ja sitten suulleen, ja
mies lensi hänen ylitseen. Graham nousi polvilleen ja näki toisen
ylhäältä tulleen miehen istuvan edessään.

"Minä en huomannut teitä, sire", läähätti mies. Hän nousi ja auttoi
Grahamia nousemaan. "Loukkasitteko itseänne, sire?" läähätti hän.
Joku alkoi taajaan iskeä ilmanvaihtokoneen siipiin, jotain putosi
Grahamin kasvoille, ja kimalteleva, valkoinen metallilevy putosi
pyörähdellen ilmassa lappeelleen huoneen permannolle.

"Mitä tämä tietää?" huusi Graham aivan ymmällä, katsahtaen
ilmanvaihtokoneesen päin. "Keitä te olette? Mitä te teette?
Muistakaa, että minä en ymmärrä tästä vähääkään".

"Taapäin", sanoi ensiksi tullut lykäten hänet ilmanvaihtokoneen alta
pois samassa kuin toinen pala valkoista metallia putosi alas.

"Me tulimme noutamaan teitä, sire", läähätti viimeksi tullut, ja
Graham huomasi kääntyessään häneen päin hänen otsallaan haavan, josta
veri tiuhkui. "Kansanne kutsuu teitä".

"Minne? Kansaniko?"

"Suureen saliin kauppahallien luo. Täällä on henkenne vaarassa.
Meillä on urkkijoita. Me saimme sen juuri äsken tietää. Neuvosto
on juuri tänään päättänyt joko myrkyttää tai surmata teidät. Ja
kaikki on valmiina. Kansaa on harjoitettu, tuulimoottori-poliisit,
insinöörit ja puolet katukäytävien virkamiehistä ovat meidän
puolellamme. Kokoussalit ovat täynnä innostunutta kansaa. Koko
kaupunki on noussut kapinaan Neuvostoa vastaan. Meillä on aseita".
Hän pyyhkäisi kädellään veren pois kasvoiltaan. "Täällä on henkenne
vaarassa --"

"Mutta miksi aseita?"

"Kansa on noussut puolustamaan teitä, sire. Mitä tämä on?"

Hän kääntyi sukkelaan kuullessaan ensiksi tulleen miehen viheltävän
hampaittensa lomitse. Tämä väistyi nopeasti syrjään, viittasi heitä
kätkeytymään ja piiloutui itse aukenevan oven taakse. Samassa astui
Howard sisään, kasvonsa olivat huolestuneen näköiset. Hänellä oli
pieni tarjotin kädessään. Hän vavahti, katsahti ympärilleen, ovi
paukahti kiinni hänen takanaan, tarjotin viskattiin syrjään ja puukko
pisti häntä korvan taakse. Hän kaatui maahan kuin kaadettu puu jääden
makaamaan poikittain ulompaan huoneesen johtavan oven eteen. Mies,
joka puukollaan oli iskenyt häneen, kumartui nopeasti tarkastamaan
ruumiin kasvoja, nousi ja meni jatkamaan oven luona aloittamaansa
työtä.

"Teidän myrkkynne!" sanoi ääni Grahamin korvaan.

Äkkiä sammui valo huoneessa. Lukemattomat katon rajassa olevat lamput
olivat sammuneet. Graham näki, miten ilmanvaihtokoneen aukosta
tuiskusi sisään lunta ja ylhäällä liikkui nopeasti tummia olentoja.
Kolme heistä laskeutui polvilleen. Jokin esine -- nuoraportaat --
laskettiin aukosta alas ja näkyi käsi, joka piti kädessään tuulessa
liehuvaa keltaista valoa.

Hän epäröi hetkisen. Mutta näiden miesten esiintymistapa, heidän
nopea toimintansa, sanansa, kaikki sopi niin hyvin yhteen sen pelon
kanssa, jota hän tunsi Neuvostoa kohtaan. Kaikki näytti lupaavan
hänelle vapauden ja pelastuksen, siksi hän heitti kaikki epäilykset
syrjään. Ja hänen oma kansansahan odotti häntä!

"Minä en ymmärrä mitään", sanoi hän, "mutta minä luotan teihin.
Sanokaa, mitä minun tulee tehdä".

Veriotsainen mies tarttui Grahamin käsivarteen. "Kavutkaa ylös
portaita", kuiskasin hän. "Sukkelaan. He ovat varmaankin kuulleet
kaiken --"

Graham etsi käsi ojolla tikapuita; laskiessaan jalkansa alimmalle
pienalle ja kääntäessään päänsä näki hän, lähinnä seisovan miehen
olan yli, ensiksi tulleen seisovan hajareisin Howardin ruumiin yli
ja jatkavan työtään oven luona. Graham kääntyi taas tikapuihin
päin, oppaansa auttoi häntä ylöspäin ja ylhäällä olijat vetivät
häntä, kunnes hän seisoi kylmällä, kovalla ja liukkaalla pinnalla
ilmanvaihtoaukon vieressä.

Hän värisi tultuaan äkkiä lämpimästä huoneesta kylmään ulkoilmaan.
Puoli tusinaa miehiä seisoi hänen ympärillään ja lumihiuteet lensivät
käsille ja kasvoille, sulaen niille. Oli hetkisen pilkkopimeätä,
sitten välähti valkoinen sinipunervaan hohtava valo läpi ilman, sen
kadottua palasi entinen pimeys jälleen.

Hän huomasi tulleensa sen suuren kaupunkirakenteen katolle, joka oli
astunut entisajan Lontoon eri talojen, katujen ja torien sijaan.
Pinta, jonka päällä hän seisoi, oli tasainen, ja sitä myöten kulki
paksuja johtolankoja joka taholle eri suuntiin. Tuulimoottorien
pyöreät tuulikehät näkyivät epäselvinä ja suunnattoman suurina yön
pimeässä lumisateen läpi, ne liikkuivat ratisten sen mukaan kuin
tuuli heikkeni tai kasvoi. Etäämpänä leimahti valkoinen voimakas valo
alhaaltapäin, se valaisi hohtavalla valollaan lumihiuteet ja loi
katoavan valojuovan yöhön. Siellä täällä, matalalla, liikkui jokin
tuulen käyttämä koneisto, josta sinkosi kirkkaita kipinöitä.

Kaiken tämän näki hän vaan ylimalkaisesti odottaessaan auttajiensa
nousevan portaita ylös. Joku heistä heitti hänen harteilleen
turkiksien kaltaisen kudotun vaipan kiinnittäen sen soijilla
vyötäisille ja olkapäille. He puhuivat lyhyesti ja päättäväisesti.
Joku vei häntä eteenpäin.

Hän huomasi tumman varjon tarttuneen hänen käsivarteensa. "Tätä
tietä", sanoi tämä varjo jouduttaen häntä eteenpäin ja osottaen
Grahamille pitkin tasaista aluetta sinne päin, jossa näkyi
puolipyöreä himmeästi valaistu aukko. Graham totteli.

"Varokaa!" sanoi ääni, kun Graham oli kompastumaisillaan erääsen
johtolankaan. "Astukaa niiden väliin, mutta elkää niiden päälle",
sanoi ääni. "Meidän täytyy kiirehtiä".

"Missä kansa on?" kysyi Graham. "Kansa, jonka sanoitte minua
odottavan?"

Opas ei vastannut. Hän päästi Grahamin käsivarren vapaaksi, sillä tie
tuli kapeammaksi, ja riensi tietään nopein askelin eteenpäin. Graham
seurasi sokeasti. Vähän ajan päästä he juoksivat. "Tulevatko toiset?"
kysyi hän läähättäen, mutta ei saanut vastausta. Seuralaisensa
vilkaisi taakseen ja juoksi eteenpäin. He saapuivat metallista
tehdylle tielle, joka poikkesi suoraan sivulle päin. He kääntyivät
sille tielle. Graham katsoi taakseen, mutta toiset olivat hävinneet
lumituiskuun.

"Eteenpäin!" sanoi opas. Juostessaan tulivat he aivan lähelle
korkealla ilmassa pyörivää tuulimoottoria. "Seis", sanoi Grahamin
opas, ja he väistivät hihnaa, joka kierti siipien akselin ympäri.
"Tätä tietä", ja he vaipuivat syvälle sulavaan lumeen astuessaan
kahden metalliseinän väliseen kujaan, jonka sivut äkkiä kohosivat
hyvin korkealle. "Minä astun edellä", sanoi opas. Graham kietoi
viitan lujemmin ympärilleen ja seurasi. Äkkiä tuli heidän tielleen
pieni aukko, jonka yli kuja vei kadoten pimeyteen. Graham katsahti
reunalta pimeään aukkoon. Hetkisen katui hän pakoaan. Hän ei
uskaltanut katsoa minnekään ja päätään huimasi kulkiessaan puoliksi
sulaneessa lumessa.

Kujasta päästyään riensivät he laajan alueen yli, jolla oli sulavaa
lunta, siellä täällä näkyi valoa, se tuli alhaaltapäin. Hän arkaili
astua tälle näennäisesti heikolle pinnalle, mutta hänen oppaansa
juoksi aivan huoletonna eteenpäin; he astuivat liukkaita portaita
alas ja saapuivat rautaisen kupukaton luo. He kulkivat sen ympäri.
Etäällä, alhaalla näytti paraillaan tanssittavan ja soitto kaikui
kupukaarroksen läpi. Graham oli kuulevinaan huutoa lumituiskusta, ja
hänen oppaansa joudutti häntä yhä suuremmalla vauhdilla eteenpäin.
Kavuten pääsivät he paikalle, jossa oli suunnattoman suuria
tuulimoottoreja, yksi niistä oli niin suuri, että sen siiven alapää
ainoastaan näkyi, pyöri ja katosi yöhön ja lumituiskuun. He juoksivat
tuulimoottorien suunnattoman suurien kannatustelineiden lomitse
ja saapuivat lopulta paikalle, josta näkyi liikkuvat kadut, kuten
sillä paikalla, jonka Graham ensiksi oli nähnyt parvekkeeltaan. He
kapusivat tätä katua peittävän lasikaton päällä niin hyvin kuin
voivat, sillä katto oli lumisateesta tullut liukkaaksi.

Melkein kaikkialla oli lasikatto alapuolella hiessä, niin että hän
näki kadun ainoastaan usvan läpi, mutta kaarikaton ylimmät ruudut
olivat kirkkaita ja niiden läpi saattoi hän nähdä, mitä alhaalla
tapahtui. Oppaansa kiirehti häntä eteenpäin, mutta Graham ei
jaksanut, häntä pyörrytti ja hän vaipui hetkiseksi suulleen. Alhaalla
liikkuvien pilkkujen ja pisteiden tavoin kulki unettoman kaupungin
väestö ainaisessa päivänvalossaan, ja liikkuvat kadut jatkoivat
taukoamatonta kulkuaan. Lähettiä ja tuntemattomaan työhön rientäviä
miehiä kiisi pitkin kulkuköysiä ja katujen yli vievät hennot
sillat olivat täynnä väkeä. Graham oli katsovinaan suunnattoman
suureen mehiläispesään, joka aukeni hänen allaan, eikä häntä
erottanut siitä muu kuin lasi, jonka hänelle tuntematon kestävyys
esti häntä putoamasta alas. Alhaalla oleva katu näytti valoisalta
ja lämpöiseltä, mutta Graham oli läpimärkä sulaneesta lumesta ja
jalkansa olivat jääkylmät. Hän ei tahtonut jaksaa liikkua paikaltaan.
"Eteenpäin!" huusi hänen oppaansa äkkiä kauhun valtaamana.
"Eteenpäin!"

Graham pääsi vaivoin katoksen harjan yli. Toisella puolella seurasi
hän oppaansa esimerkkiä ja liukui takaperin alaspäin, pienen
lumikasan kerääntyessä hänen jalkojensa tielle. Liukuessaan alas
ajatteli hän, mitähän tapahtuisi, jos äkkiä osuisi tielleen ammottava
aukko. Päästyään katoksen alareunaan vaipui hän syvälle lumihyhmään,
mutta kiitti luojaansa seisoessaan taas vaakasuoralla pinnalla.
Hänen oppaansa kiipesi jo metallista, loivaa pintaa myöten jonnekin
ylemmäksi.

Heikkenevän lumipyryn läpi näkyi suunnattomien tuulimoottorien
uusi rivi. Äkkiä kuului kimakka ääni tuulimoottorien kohinan läpi.
Ääni oli koneen voimakas, viheltävä ääni, joka näytti tulevan joka
suunnalta.

"He ovat huomanneet pakomme!" huusi Grahamin opas kauhuissaan.
Äkkiä loisti läpi yön häikäisevä valo. Lumipyryn yläpuolella,
tuulimoottorien yläpuolella oli suunnattoman korkeita mastoja,
joiden päästä loisti suuria valopalloja. Ne loivat valosäteitä joka
suuntaan. Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli lumipyry valaistu.

"Nouskaa tuonne", huusi Grahamin opas lykäten häntä lumettomalle
rautaristikkotielle, joka mustana juovana kulki molemmin puolin
ulottuvan lumikentän halki. Heikko höyry nousi siitä ja Graham tunsi
lämpimän ilmavirran kohmettuneiden jalkojensa alla.

"Eteenpäin!" huusi hänen oppaansa päästyään kymmenen metriä
pitemmälle, ja viipymättä riensi hän kirkkaasti valaistun paikan
yli uuden tuulimoottoririvin kannatustelineitä kohden. Graham
toinnuttuaan hämmästyksestään seurasi häntä, varmasti vakuutettuna
siitä että kohta joutuisi kiinni...

Muutaman sekunnin päästä olivat he valoisalla paikalla, jossa oli
tummia varjoja ja vielä tummempia paksuja liikkuvia rautaparruja,
suunnattoman suurien pyörien alla. Opas juoksi jonkun aikaa
eteenpäin, kääntyi äkkiä sivullepäin ja katosi pimeään paikkaan
korkean kannatustelineen alle. Hetkisen kuluttua seisoi Graham hänen
rinnallaan. Hän piiloutui läähättäen sinne tuijottaen eteensä.

Se näky, joka kohtasi Grahamia oli omituinen ja vieras. Lumipyry
oli vähitellen tauonnut; muutamia lumihiuteita lensi vielä siellä
täällä. Mutta edessään näkivät he valkoisen alueen, jolla näkyi
suunnattoman suuria koneistoja, liikkuvia muotoja ja pitkiä, tumman
tummia juovia. Kaikkialla näkyi korkeita metallirakenteita, Grahamin
mielestä ylenluonnollisen suuria ristikkoja, ja tuulimoottorien
siivet liikkuivat hitaasti myrskyä seuranneessa tyvenessä, kulkivat
loistavassa kaaressa ohitse yhä ylemmäksi ja ylemmäksi kohti
valaistua usvaa. Kaikkialla, missä lumesta kimalteleva valo osui
maahan, kannatustelineet, ristikkokäytävät ja loppumattomat johdot
näkyivät selvästi jatkuen ja kadoten pimeään. Ja vaikka kaikkialla
ilmeni suunnatonta toimintaa, vaikka kaikki todisti ihmistahdon ja
tarkoituksen vallitsevan tätä kaikkea, niin koko tämä suunnattomaan
lumivaippaansa puetun koneiston keskellä ei näkynyt ainoatakaan
ihmisolentoa, kaikki näytti yhtä autiolta ja asumattomalta kuin
Alppien suunnaton jäätikkö.

"Meitä on lähdetty takaa-ajamaan", huusi opas. "Me emme ole kulkeneet
vielä puoltakaan matkasta. Vaikka onkin niin kylmä, täytyy meidän
piiloutua tänne hetkiseksi -- ainakin siksi, kunnes lumipyry alkaa
uudestaan".

Hampaansa kalisivat.

"Missä kauppahallit ovat?" kysyi Graham katsellen ympärilleen.

Toinen ei vastannut.

"_Katsokaa_!" kuiskasi Graham, kyyristyi eikä enää liikahtanut
paikaltaan.

Oli alkanut jälleen äkkiä pyryttää, tummalta taivaalta laskeutui
nopeasti siipipyörien avulla liikkuva suuri epämääräinen esine. Se
laskeutui alas jyrkässä kaaressa, lensi suuressa kehässä ympäri
suurten siipien halkaistessa ilmaa. Sen takaosasta hulmusi höyry,
joka haihtui ilmaan. Sitten kohosi se tavattoman helposti ylöspäin,
nousi hitaasti ilmaan, leijaili vaakasuorassa asennossa suuressa
kehässä ja katosi jälleen lumipyryyn. Tämän suuren ilmalaivan sivujen
lomitse näki Graham kaksi pientä, hentoa, toimeliasta miestä, jotka
tutkistelivat alapuolellaan olevaa lumikenttää kuten näytti kiikarien
avulla. Lyhyen ajan näki hän heidät selvästi, sitten epäselvästi
lumituiskun läpi, sitten pieninä etäisyydessä, kadoten lopulta
näkyvistä.

"_Nyt_!" huusi hänen oppaansa. "Tulkaa!"

Hän tarttui Grahamin ranteesen ja heti paikalla juoksivat molemmat
miehet tuulimoottorien alla olevan rautapylväistön läpi. Graham
juoksi sokeana eteenpäin ja töytäsi opastaan vastaan, kun tämä äkkiä
pysähtyi ja kääntyi häneen päin. Noin kymmenen metrin päässä heistä
oli musta aukko. Se ulottui niin kauvaksi kuin hän voi nähdä sekä
oikealle että vasemmalle. Se näytti täydellisesti estävän heidän
pakoaan.

"Tehkää niinkuin minäkin", kuiskasi hänen oppaansa. Hän ryömi kuilun
reunalle asti, kääntyi ja kömpi taaksepäin siksi kunnes jalkansa
olivat kuilun reunan sisäpuolella. Hän näytti tunnustelevan jotain
jalallaan, löysi sen, ja liukui reunan yli syvyyteen. Päänsä pujahti
jälleen näkyviin. "Tämä on uoma", kuiskasi hän. "Se on pitkin
pituuttaan varjossa. Tehkää niinkuin minäkin".

Graham epäröi, ryömi eteenpäin, tuli uoman reunalle ja tuijotti
pimeään syvyyteen. Hänellä ei ollut rohkeutta edetä eikä kääntyä
takaisin, sitten istahti hän reunalle ja antoi jalkojensa riippua
alas, tunsi oppaansa vetävän häntä jaloista, tunsi kauhuksensa
liukuvansa reunan yli tuntemattomaan syvyyteen, putosi alas ja tunsi
seisovansa pilkkopimeässä sulavassa lumiuomassa.

"Tätä tietä", kuiskasi ääni ja hän alkoi rämpiä ryhmäisessä uomassa
eteenpäin painautuen seinää vastaan. He kulkivat jonkun aikaa
eteenpäin. Hän tunsi miten hän kulkiessaan minuutti minuutilta
kylmässä ja kosteudessa sai kokea sadat vaivat kunnes hän aivan
uupui. Lopulta katosi kaikki tunto hänen käsistään ja jaloistaan.

Uoma painui alaspäin. Hän huomasi nyt olevansa monta jalkaa alempana
rakennuksen kattoa. Alhaalla näkyi valkoisia haamumaisia aukkoja
aivan kuin säleverkon rakoja. He saapuivat erään kaapelin luo, joka
oli kiinnitetty yhden tällaisen suuren ikkunan yläpuolelle. Sitä
tuskin saattoi erottaa ja se katosi synkeään pimeyteen. Äkkiä tunsi
hän oppaan tarttuvan käteensä. "_Seis_!" kuiskasi tämä hyvin hiljaa.

Hän katsoi ylöspäin ja vavahti, ja näki päänsä päällä suunnattoman
suuren lentolaivan, joka hitaasti lensi harmaalla taivaalla keskellä
lumipyryä. Pian oli se jälleen kadonnut näkyvistä.

"Pysykää alallanne; se palaa takaisin".

Molemmat pysyivät hetken liikahtamatta paikaltaan, sitten Grahamin
opas nousi ja ojentaen kätensä kaapelin kiinnikekohtaa kohden alkoi
hän selvitellä jotain epäselvästi näkyvää nuoraryhmää.

"Mitä tuo on?" kysyi Graham.

Ainoa vastaus, minkä hän sai, oli heikko kirahdus. Mies seisoi
kyyryllään. Graham kumartui katsomaan häntä kasvoihin. Mies tuijotti
taivasta kohden ja Graham näki seuratessaan hänen katsettaan
lentokoneen etäällä pienenä pilkkuna. Sitten näki hän, miten se
levitti molemmin puolin siipensä, lensi heitä kohden, tullen hetki
hetkeltä suuremmaksi. Se kulki uoman suuntaan heitä kohden.

Miehen liikkeet kävivät tempoileviksi. Hän heitti kaksi ristiin
liitettyä rautaa Grahamin käteen. Graham ei voinut nähdä niitä,
hän huomasi niiden muodon tunnustelemalla käsillään. Ne olivat
ohuilla nuorilla yhdistetyt kaapeliin. Nuoriin oli liitetty jostain
joustavasta aineesta tehdyt kädensijat. "Istukaa hajareisin ristin
päälle", kuiskasi opas hermostuneesti, "ja tarttukaa kädensijoihin.
Pitäkää lujasti kiinni!"

Graham noudatti käskyä.

"Hypätkää", sanoi ääni. "Jumalan nimessä, hypätkää!"

Kauhu valtasi Grahamin, hän ei voinut hiiskua sanaakaan. Jälestäpäin
iloitsi hän siitä, että pimeys peitti hänen kasvonsa. Hän ei sanonut
sanaakaan, vaan alkoi kovasti vavista. Hän vilkaisi ilmalaivaan, joka
näkyi taivaalla ja kiisi heitä kohden.

"Hypätkää! Hypätkää -- Jumalan nimessä! Tai he saavat meidät kiinni",
huusi Grahamin opas ja voimatta hillitä kiihkoaan lykkäsi häntä
eteenpäin.

Graham horjahti suonenvedontapaisesti, hän ei voinut hillitä itseään,
vaan kiljaisi hurjasti ja samassa hetkessä kun lentokone laskeutui
alas tavottaakseen heidät, kiisi hän eteenpäin pimeään onkaloon
istuen rautaristin päällä ja pidellen nuorista epätoivon tuskalla.
Jotain meni poikki ja löi paukahtaen seinää vasten. Hän kuuli miten
liikkuvan istuimensa kannatepyörä ponnahti. Hän kuuli lentokoneen
miesten nauravan. Hän tunsi miten oppaansa polvet painuivat hänen
selkäänsä. Hän kiisi suinpäin eteenpäin vaipuen hurjaa vauhtia alas
läpi ilman. Koko hänen voimansa oli nyt hänen käsissään. Hän olisi
tahtonut kiljaista, mutta ei saanut ääntä suustaan.

Hän kiisi niin huikaisevan valon läpi, että se sai hänet yhä lujemmin
tarttumaan kiinni. Hän tunsi torin ja liikkuvat kadut, ilmasta
riippuvat valopallot ja kadun yli johtavat sillat. Kaikki tämä tuntui
kiitävän häntä kohden. Hän tunsi vaipuvansa kuiluun, joka oli valmis
hänet nielemään.

Taas oli hän pimeässä, laskeutuen, laskeutuen yhä alemmaksi, verisin
käsin pidellen kiinni. Äkkiä kuului huutoja, välähti valo, hän on
loistavasti valaistussa salissa ja alapuolellaan oli suunnaton
kansanpaljous. Kansa! Hänen kansansa! Lava, näyttämö kiisi häntä
kohden ja kaapelinsa laskeutui pyöreään aukkoon näyttämön oikealle
puolelle. Hän tunsi putoavansa hitaammin, yhä hitaammin. Hän erotti
ääniä: "Pelastettu! Mestari! Hän on pelastettu!" Lava tuli häntä
kohden yhä hitaammin ja hitaammin. Sitten --

Hän kuuli takanaan olevan miehen kauhistuneena kiljaisevan ja
alhaalta vastasi kaiku tähän huudahdukseen.

Hän tunsi, ettei hän enää kiitänyt kaapelia pitkin vaan putosi sen
mukana. Kuului kiljaisuja, huutoja ja hälinää. Hän tapasi jotain
pehmeätä ojennetun kätensä alla ja tunsi putoavansa jollekin
pehmeälle...

Hän ei jaksanut liikkua ja ihmiset nostivat hänet ylös. Hänestä
tuntui, että hänet nostettiin lavalle ja hänelle juotettiin jotain,
mutta hän ei ollut siitä aivan varma. Hän ei saanut tietää, miten
oppaansa oli käynyt. Selviytyessään seisoi hän jälleen jaloillaan;
monta kättä oli tukemassa häntä. Hän oli suuressa alkovissa, joka
hänen entisten kokemustensa mukaan muistutti teatterin aitiota. Ehkä
tämä olikin teatteri.

Huumaava melu kuului hänen korviinsa, jyriseviä huutoja, lukematon
kansanjoukko huusi: "Hän on Nukkuja! Nukkuja on meidän kanssamme!"

"Nukkuja on meidän kanssamme! Mestari -- kaiken omistaja! Mestari on
meidän kanssamme! Hän on pelastettu".

Graham näki edessään suunnattoman suuren salin täynnä huutavaa
kansaa. Hän ei nähnyt mitään yksityistä, hän näki vaan lainehtivan
ihmisjoukon, käsiä ja päähineitä heiluttavan, hän tunsi salaperäisen
vaikutuksen siitä, miten kansanjoukko riensi häntä kohden nostaen
hänet ylös. Hän näki parvekkeita ja riviä, suuria holvikäytäviä,
joista aukeni laaja perspektiivi, ja kaikkialla oli kansaa, areena
tungokseen asti täynnä ja kaikki ne huusivat. Lähellä häntä oli
katkaistu kaapeli maassa aivan kuin käärme. Lentokoneen miehet olivat
katkaisseet sen yläpäästä ja se oli valunut alas saliin. Miehet
näkyivät kuljettavan sitä syrjään. Mutta kokonaisvaikutus oli hänelle
hämärä, koko rakennus vapisi ja tärisi huudoista.

Hän seisoi horjahdellen ja katseli edessään olevaan joukkoon.
Joku kannatti häntä toisesta käsivarresta. "Viekää minut johonkin
syrjähuoneeseen", sanoi hän itkien, "syrjähuoneeseen", eikä jaksanut
sanoa sen enempää. Mustapukuinen mies lähestyi ja tarttui hänen
toiseen käsivarteensa. Hän huomasi miten useat riensivät avaamaan
hänelle ovea. Joku talutti hänet istumaan. Hän horjahti, istahti
raskaasti tuoliin ja peitti käsillään kasvonsa; hän vapisi kovasti,
hermojensa vastustusvoima oli loppunut. Häneltä riisuttiin viitta,
mutta hän ei sitä huomannutkaan; hänen purppuraiset housunsa olivat
mustat ja märät. Ihmisiä juoksi hänen ympärillään, tapahtui yhtä ja
toista, mutta hänen huomionsa ei kiintynyt mihinkään.

Hän oli päässyt pakoon. Myriaadit äänet kertoivat sen hänelle. Hän
oli pelastettu. Tämä kansa oli se, joka oli hänen puolellaan. Jonkun
aikaa hän hengitti vaivalloisesti, sitten istui hän rauhallisena
kädet kasvoillaan. Ilmassa kaikui lukemattomien miesten huudot.




IX LUKU.

Kansa marssii.


Hän huomasi jonkun kiihkeästi tarjoovan hänelle lasissa kirkasta
juomaa, hän katsahti ylös ja huomasi, että tarjooja oli
keltapukuinen, tummaverinen mies. Hän joi juoman ja tunsi heti
suloista lämpöä ruumiissaan. Kookas mustapukuinen mies seisoi
hänen vieressään viitaten saliin johtavaan, puoliksi avonaiseen
oveen. Tämä mies huusi aivan hänen korvaansa, mutta hän ei kuullut
sanoja suuresta teatterista kaikuvan melun tähden. Tämän miehen
takana oli hopeanharmaapukuinen tyttö, jonka Graham, vaikka olikin
aivan huumaannuksissa, huomasi olevan hyvin kauniin. Hänen tummat,
salaperäiset, uteliaisuutta ilmaisevat silmänsä olivat suunnattuina
häneen ja hänen huulensa vavahtelivat. Puoliksi avoinna olevasta
ovesta näkyi väkeä tulvillaan oleva sali, ja kuului epätasaista
kovaa melua, jalkojen töminää, kätten taputusta ja huutoja, jotka
heikkenivät, kasvoivat jälleen uudelleen jyriseväksi myrskyksi
jatkuen siten koko sen ajan kun Graham oli sivuhuoneessa. Graham,
seuratessaan mustapukuisen miehen suun liikkeitä, huomasi tämän
antavan hänelle ylimalkaisen selityksen kaikesta.

Hän katseli hölmistyneenä jonkun aikaa kaikkea tätä, nousi sitten
äkkiä, tarttuen tuon huutavan miehen käsivarteen.

"Sanokaa minulle!" huusi hän. "Missä minä olen? Missä minä olen?"

Toiset lähestyivät kuullakseen hänen sanojaan. "Missä minä olen?"
Silmänsä tutkistelivat toisten kasvoja.

"He eivät ole kertoneet hänelle mitään", huudahti nuori tyttö.

"Sanokaa minulle, sanokaa minulle!" huusi Graham.

"Te olette maailman valtias. Te omistatte puolet maailmasta".

Hän luuli kuulonsa pettävän. Hän ei tahtonutkaan tulla vakuutetuksi
siitä, hän ei ollut kuulevinaan eikä ymmärtävinään mitään. Hän
korotti jälleen ääntään. "Minä olen ollut kolme päivää hereillä --
kolme päivää vankina. Minä luulen, että kaupungin asukkaiden välillä
on rauhattomuuksia -- onko tämä Lontoo?"

"On", vastasi nuori mies.

"Ja nuo, jotka näin tuossa suuressa Atlaan kuvapatsaalla koristetussa
salissa? Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan? Se kai kohdistuu
jollain tavalla minuun. _Miten_, sitä en tiedä. Minun mielestäni on
maailma nukkumiseni aikana tullut hulluksi, tai minä olen sitä. Mitä
nuo neuvosherrat Atlaan patsaan juurella ovat? Miksi koettivat he
myrkyttää minua?"

"Saadakseen teidät vaipumaan tainnuksiin", vastasi keltapukuinen
mies. "Estääkseen teitä sekaantumasta asioihin".

"Mutta _miksi_?"

"Siksi että _te_ olette Atlas, sire", sanoi keltapukuinen mies.
"Maailma lepää teidän harteillanne. He hallitsevat sitä teidän
nimessänne".

Salissa oli melu vaiennut ja kuului vaan yksi ainoa yksitoikkoinen
ääni. Äkkiä syntyi siellä pauhaava melu; kuului jyriseviä huutoja
ja eläköönhuutoja ja töminää, tuhannet riemunhuudot kuuluivat,
korkeat ja kimeät äänet yhtyivät yhdeksi ainoaksi meluksi, niin että
syrjähuoneessa olevat eivät kuulleet toistensa huutojakaan.

Graham seisoi ja koetti epätoivon kiihkolla päästä selvyyteen
kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut. "Neuvosto", mutisi hän, sitten
johtui hänen mieleensä nimi, joka oli herättänyt hänen huomiotaan.
"Mutta kuka on Ostrog?" kysyi hän.

"Hän on järjestäjä -- kapinan järjestäjä. Meidän johtajamme -- teidän
nimessänne".

"Minunko nimessäni? -- Ja te? Miksei hän ole täällä?"

"Hän -- on valinnut meidät. Minä olen hänen veljensä -- hänen
velipuolensa, Lincoln. Hän tahtoo että te ensin näyttäytyisitte
täällä kansalle ja sitten tulisitte hänen luokseen. Sen vuoksi
lähetti hän meidät. Hän on tuulimoottorien päävirastossa, hän on sen
johtaja. Kansa on liikkeellä".

"Teidän nimessänne", huusi nuorempi mies. "Kansaa on hallittu,
sorrettu, poljettu. Mutta vihdoinkin --"

"Minunko nimessäni! Minun nimessäni! Valtias?"

Samalla hiljeni hälinä salissa ja nuori mies voi saada äänensä
kuuluviin; hän oli kiihoittunut, suuttunut ja punaisen kotkannokan
ja pienten viiksiensä alta kuului kova, terävä ääni. "Ei kukaan
odottanutkaan teidän heräävän. Nuo tyrannit olivat ovelia. Mutta
te yllätitte heidät. He eivät tietäneet, pitikö heidän myrkyttää,
hypnotiseerata vai surmata teidät".

Salista kuuluva huuto keskeytti taas kaiken.

"Ostrog on tuulimoottorien toimistossa valmiina. -- Taistelu on jo
alkanut".

Mies, joka oli kutsunut itseään Lincolniksi lähestyi nyt häntä.
"Ostrogilla on omat aikeensa. Luottakaa häneen. Me olemme
järjestyneet, kaikki on valmiina. Me otamme lentokoneiden lähtöasemat
haltuumme --. Ehkä se jo on tehtykin. Sitten --"

"Tässä yleisessä amfiteaatterissa", sanoi keltapukuinen mies
kerskaillen, "ei ole kuin pieni osa meitä. Meillä on viisi myriaadia
harjoitettua väkeä --"

"Meillä on aseita", huusi Lincoln. "Meillä on suunnitelmat valmiina,
meillä on johtomies. Heidän poliisinsa ovat jo peräytyneet kaduilta
ja sulkeutuneet --" Lauseen loppu hukkui hälinään. "Nyt tai ei
koskaan. Neuvosto vapisee -- se ei voi luottaa edes harjoitettuun
väkeensä --"

"Kuulkaa, miten kansa kutsuu teitä!"

Grahamin sielu oli kuin kuutamoyö, vuoroin liikkui siellä synkkiä ja
toivottomia pilviä, vuoroin valaisi sen kirkas ja loistava valo. Hän
oli maailman herra, mutta sulava lumi oli myöskin kastellut hänet
likomäräksi. Saamiensa vaikutelmien joukossa oli kaksi, jotka olivat
hänen mielestään aivan toistensa vastakohtia; toiselta puolelta oli
olemassa Valkoinen Neuvosto, voimakas, järjestynyt, harvalukuinen,
tuo sama Valkoinen Neuvosto, jonka käsistä hän juuri äsken oli
päässyt pakenemaan, toiselta puolelta taas rajaton kansajoukko,
ihmispaljous, jonka kasvoja ei hän edes voinut erottaa ja joka huusi
hänen nimeään ja kutsui häntä valtijaaksi. Edellinen oli ottanut
hänet vangiksi ja tuominnut hänet kuolemaan, jälkimmäinen, joka
pienen oven toisella puolella riemuitsi, oli hänet vapauttanut. Mutta
miksi kaikki oli juuri näin, sitä hän ei voinut käsittää.

Ovi aukeni. Lincolnin ääni hukkui huutoihin ja niiden ohella ryntäsi
huoneesen joukko ihmisiä, jotka kiihkein liikkein tulivat häntä
ja Lincolnia kohden. Ulkoa kuuluvat huudot selittivät, mitä he
tahtoivat. "Näyttäkää meille Nukkuja! Näyttäkää meille Nukkuja!"
kuului tavan takaa keskeltä melun. Toiset äänet huusivat: "Hiljaa!
Alallanne!"

Graham katsoi avoimesta ovesta ja hän näki pitkän, kaidan osan
salista, jossa lainehti loputon määrä huutavia olentoja, miehiä ja
naisia, heiluttaen käsissään sinisiä vaatteita. Useat seisoivat, eräs
ruskeihin ryysyihin verhottu laiha mies seisoi penkillä heiluttaen
mustaa vaatetta. Graham näki innostuksen ja odotuksen kuvastuvan
nuoren tytön silmiin. Mitähän tuo kansa odotti häneltä. Hän oli
huomaavinaan, että hälinän luonne oli muuttunut, että sen keskeltä
kuului rytmikästä kohinaa. Grahamin oma mielialakin muuttui. Ensi
hetkessä ei hän voinut selvitellä itselleen, minkä vaikutuksen hän
tunsi. Se oli ensiksi kyllä pakokauhua, mutta se haihtui. Hän koetti
saada puhettaan kuuluviin, tietääkseen, mitä häneltä vaadittiin.

Lincoln huusi hänen korvaansa, mutta hän ei saanut sanoista selvää.
Kaikki, paitsi tuo tyttö, viittoivat saliin päin. Nyt hänelle
selvisi, mikä muutos oli hälinässä tapahtunut. Tuo suuri kansanjoukko
lauloi. Se ei ollut yksinomaan laulua, ääniä yhdisti ja kannatti
voimakas soitto, joka muistutti urkujen ääntä, ja siihen yhdistyi
torvien räikeä ääni, lippujen liehunta ja mahtavan sotamarssin vauhti
ja lento. Ja kansa polki jalallaan tahtia -- tram, tram.

Toiset lykkäsivät häntä ovea kohden ja hän totteli koneellisesti.
Tuon laulun voima tuki, rohkaisi ja innostutti häntä. Sali avautui
hänen eteensä ja kaikkialla liehui kankaita laulun rytmin mukaan.

"Viittokaa heille", sanoi Lincoln. "Viittokaa heille".

"Hänen täytyy", sanoi ääni hänen toisella puolellaan, "saada tämä".
Ja kynnyksellä heitettiin hänen harteilleen ja kiinnitettiin hänen
kaulaansa pehmeille laskoksille laskeutuva musta viitta. Hän
vapautui heistä ja seurasi Lincolnia. Aivan vieressään näki hän
tuon harmaapukuisen tytön, joka innostuneen näköisenä oli valmis
häntä seuraamaan. Sillä hetkellä oli tuo punastuva, innostuva tyttö
Grahamille koko kansan laulusydän. Hän astui alkovista esiin. Heti
hänen ilmestyttyään vaikeni laulu ja puhkesi suunnattomaan huutoon.
Lincolnin taluttamana kulki hän viistoon näyttämön poikitse yleisöön
päin.

Sali oli avara ja monipuolinen -- parvekkeita, riviä, kohoavia
amfiteaatteri-istuimia ja suuria holvikaarroksia. Etäällä, ylhäällä
oli suunnattoman suuren valtauoman aukko täynnä huutavaa kansaa.
Koko tuo kansanpaljous muodosti yhden kokonaisuuden. Muutamat
olennot erottautuivat joukosta, vetivät Grahamin huomion hetkiseksi
puoleensa ja katosivat jälleen joukkoon. Lavan edessä, kolmen miehen
olkapäillä, istui komea hajahapsinen nainen heiluttaen viheriäistä
sauvaa. Tämän ryhmän vieressä eräs ryppyinen sinipukuinen vanhus
pysyttelihe vaivoin paikallaan ja taaempana huusi eräs aivan kalju
mies hampaaton suunsa ammollaan. Eräs ääni lausui tuon loihtusanan:
"Ostrog". Kaikki muu vaikutti himmeästi Grahamin mieleen paitsi tuo
rytmikäs laulu. Kansa säesti sitä poljennollaan -- astuen tahdissa
tram, tram, tram, tram, tram. Viheriäiset aseet heiluivat, välkkyivät
ja painuivat alas. Sitten hän näki, että lähinnä lavaa olevat
alkoivat liikkua suurta holviaukkoa kohden huutaen: "Neuvostoon!"
Tram, tram, tram, tram. Hän viittoi kädellään ja huuto tuli kahta
kertaa voimakkaammaksi. Hän muisti huutaneensa: "eteenpäin!" Suunsa
lausui sankarillisia sanoja, joita ei kukaan kuullut. Hän viittoi
vielä kerran holvia kohden huutaen: "eteenpäin!" Nyt ei enää poljettu
laulun tahtia, vaan astuttiin eteenpäin; tram, tram, tram, tram.
Joukossa oli täysi-ikäisiä miehiä, vanhuksia, nuoria, liehuvapukuisia
naisia käsivarret paljaina. Uuden ajan miehiä ja naisia! Ylelliset
puvut, risaiset ryysyt liehuivat yhdessä vallitsevan sinisen
värin keskellä. Suuri musta lippu vietiin oikealle. Hän näki
sinipukuisen neekerin, ryppyisen keltapukuisen vaimon; sitten ryhmä
kookkaita vaaleatukkaisia, valkoihoisia sinipukuisia miehiä kulki
teatraalisesti hänen ohitseen. Hän huomasi myöskin kaksi kiinalaista.
Kookas, kellertävä ihoinen, tummatukkainen, kirkassilmäinen,
kiireestä kantapäähän valkoiseen puettu nuori mies hyppäsi lavalle
innostuneena huutaen, ja hyppäsi jälleen alas, liittyi joukkoon
katsahtaen taakseen. Päät, hartiat, käsissä olevat aseet aaltoilivat
eteenpäin marssin tahdissa.

Useat kasvot erottautuivat joukosta, katseet yhtyivät ja he katosivat
jälleen. Miehet viittoivat hänelle huutaen yksityisiä lauseita, joita
hän ei kuullut. Useimpien kasvot olivat punaisia, mutta kalpeitakin
näkyi joukossa. Tauditkin ilmenivät heidän joukossaan, ja moni häntä
kohden ojennettu käsi oli laiha ja voimaton. Uuden ajan miehiä ja
naisia! Omituinen ja outo kansanjoukko! Kun kansan virta kulki hänen
ohitseen oikealle päin, saapui ylempää salista uusia, jotka täyttivät
edellisten paikat; tram, tram, tram, tram. Holvien ja käytävien kaiku
vahvisti ja monisti yksiäänistä laulua. Sekaisin miehet ja naiset
kulkivat rivissä; tram, tram, tram, tram. Koko avara maailma tuntui
marssivan. Tram, tram, tram, tram; Graham tunsi suonien ohimoillaan
takovan tahdissa. Joukko lainehti eteenpäin, uusia kasvoja esiintyi
yhä runsaammin.

Tram, tram, tram, tram; Lincoln viittasi hänelle ja hän kääntyi
holvia kohden astuen vaistomaisesti laulun tahdissa. Hän tuskin
tiesi mitä liikkeitä hän teki, hän oli kokonaan laulun lumoissa.
Joukko, liikkeet ja laulu, kaikki kulki samaan suuntaan, kansanvirta
kulki alaspäin, kunnes taakseen katsovien kasvot olivat hänen
jalkojensa tasalla. Hän huomasi, että hänelle tehtiin tilaa, että
hänen ympärilleen muodostui kunniavartiosto ja että Lincoln kulki
hänen oikealla puolellaan. Uudet tulokkaat liittyivät vartiostoon
ja yhä enemmän estivät häntä näkemästä kansaa. Hänen edellään kulki
mustapukuinen vartiosto, kolme miestä rivissä. Kulkue kulki avonaista
tietä myöten, pitkin pylväistöä, jonka alapuolella kansanjoukko
riemuiten tervehti häntä. Hän ei tietänyt minne häntä vietiin,
eikä hän sitä halunnutkaan tietää. Hän katsahti taakseen suureen
valoloistavaan saliin päin. Tram, tram, tram, tram.




X LUKU.

Taistelu pimeässä.


Hän ei enää ollut suuressa amfiteatterissa, vaan kulki pitkin
pylväistöä, jonka alapuolella oli suuri tie liikkuvine katuineen,
jotka ulottuivat kaupungin läpi. Vartiosto kulki hänen edellään ja
hänen jälestään. Liikkuvien katujen kupera pinta oli täynnä marssivaa
kansaa, se huusi, heilutti käsiään ja aseita, muodostaen yhden
ainoan loputtoman ihmisvirran; se huusi tullessaan näkyviin, huusi
kulkiessaan ohi, huusi poistuessaan näkyvistä, kunnes sähköpallojen
pitkä rivi etäällä näytti painuvan alas ja sekaantuvan yhteen
ihmispäiden kanssa. Tram, tram, tram, tram.

Laulu kohosi Grahamin luo korkeana ja meluisana, sillä soitto ei enää
pitänyt sitä koossa, ja jalkojen rytmilliseen töminään tram, tram,
tram, tram, yhtyi harjottamattomien joukkojen pauhaava askelten ääni
niiden kulkiessa ylempiä katuja myöten.

Äkkiä huomasi hän jyrkän eroituksen kadun viereisissä rakennuksissa.
Vastaisella puolella olevat rakennukset näyttivät autioilta, kaapelit
ja sinne johtavat sillat olivat autioita ja peittyivät pimeään.
Grahamin mieleen juolahti, että näilläkin oli ollut tulvillaan kansaa.

Hän tunsi omituisen tunteen -- se oli ohimenevä -- mutta hyvin
voimakas! Hän seisahtui taas. Edellään kulkevat vartijat jatkoivat
matkaansa; hänen takanaan olevat pysähtyivät. He katsoivat kaikki
yhtäänne päin. Kaikkien huomio oli kääntynyt valopalloihin. Hänkin
katsahti sinne.

Ensi aluksi luuli hän jonkin häiriön tapahtuneen lampuille,
yksityisen tapauksen, jolla ei ollut mitään yhteyttä muiden asioiden
kanssa. Jokainen näistä häikäisevistä palloista sammui, leimahti
jälleen, sammui taas, valo ja pimeys vaihtelivat nopeasti.

Graham huomasi, että tämä omituinen lamppujen välkähtely kiinnitti
alhaalla olevien huomiota suuresti puoleensa. Talot ja kadut
muuttivat muotoaan, taaja kansanjoukko muutti muotoaan valon ja
varjojen vaihdellessa. Hän näki miten varjot alkoivat liikkua, miten
ne hyökkäsivät eteenpäin, laajenivat, kasvoivat, nousivat nopeasti
-- peräytyen äkkiä ja hyökäten voimistuneina uudelleen. Laulu ja
poljenta oli vaiennut. Innostunut marssi taukosi, ihmiset juoksivat
ja peräytyivät joka suuntaan huutaen: "Valot!" Äänet yhtyivät
yhdeksi ainoaksi huudoksi. "Valot!" huusivat kaikki. "Valot!"
Hän katsoi alaspäin. Värähtelevässä valossa oli kadulle syntynyt
täydellinen sekasorto. Suuret valopallot muuttuivat purppuraisiksi
valon vaihtuessa punaiseen, värähtelivät yhä nopeammin, häilyivät
valon ja sammumisen välillä, lakkasivat värähtelemästä ja muuttuivat
heikoiksi, hehkuviksi pilkuiksi keskellä pimeyttä. Kymmenessä
sekunnissa oli kaikki sammunut, eikä pimeydestä kuulunut muuta
kuin kumeaa hälinää. Musta kuilu oli äkkiä niellyt nämät myriaadit
intoilevat ihmiset.

Hän tunsi henkilöiden seisovan luonaan; joku tarttui hänen
käsivarteensa. Hän tunsi iskun osuvan leukaansa jättäen jälkeensä
pakoittavan tunteen. Äkkiä karjui joku hänen korvaansa: "Se on hyvä
-- se on hyvä".

Graham heräsi ensi hämmästyksen aiheuttamasta huumauksesta.
Liikkuessaan löi hän otsansa Lincolnin otsaan ja huusi; "Mitä tämä
pimeys tietää?"

"Neuvosto on katkaissut kaupungin valaistusjohdot. Meidän täytyy
odottaa -- seisahtua. Kansa saa rynnätä eteenpäin. Se saa --"

Lauseen loppua ei kuulunut. Huudettiin: "Pelastakaa Nukkuja.
Suojelkaa Nukkujaa". Eräs vartijoista horjahti Grahamia vastaan ja
varomattomuudessaan haavoitti häntä aseellaan käteen. Hurja melu
puhkesi esiin, se kasvoi kovemmaksi, pauhaavammaksi, raivoisammaksi
hetki hetkeltä. Kaikellaisia lauseita kuului hänen ympärillään, mutta
ne hukkuivat meluun ennenkuin hän pääsi niistä selville. Annettiin
mitä vastaisimpia määräyksiä, toiset äänet vastasivat niihin. Äkkiä
kuului kimeitä huutoja aivan läheltä, heidän alapuoleltaan.

Joku huusi hänen korvaansa: "Punainen poliisi", poistuen selittämättä
sen enempää.

Aivan kuin pyssyjen pauke läheni ja samalla näkyi ulommalta
katukäytävältä lentelevän pieniä tulia. Niiden valossa näki
Graham joukon miehiä, joilla oli samallaiset aseet kuin hänen
vartioillaankin. Tuon tuostakin he välähtivät näkyviin. Koko laajalta
alueelta alkoi kuulua pauketta, pienet lukuisat tulet välkähtelivät
ja pimeys haihtui kuin syrjään vedetty verho.

Häikäisevä valo osui hänen silmiinsä. Hän oli aivan huumaantunut
taistelusta. Kadulta kuului kirkunaa ja riemuhuutoja. Hän katsoi
ylöspäin nähdäkseen, mistä tuo valo sai alkunsa. Eräs mies riippui
aivan ylhäällä erään kaapelin päällä pidellen nuorista riippuvaa
valotähteä, se oli haihduttanut pimeyden. Hän oli punaiseen
univormuun puettu.

Graham katsoi taas alaspäin. Vähäisen matkan päässä oleva
punapukuinen ryhmä herätti hänen huomiotaan. Tiheä joukkio
punapukuisia miehiä oli kokoontunut kadun ylemmälle osalle selin
rakennuksen seinään vastustajiensa ahdistaessa heitä. He taistelivat
keskenään. Aseet välkkyivät, kohosivat ja laskeutuivat, päitä painui
taistelurintamassa alas mutta uusia tuli sijaan, valon tauottua
muuttuivat viheriäisistä aseista leimahtavat liekit harmaaksi
höyrypilveksi.

Äkkiä sammui valo ja katu oli taas pilkkopimeä ja taistelu jatkui.

Hän tunsi jonkun lykkäävän häntä. Hän juoksi toisten tyrkkäämänä
pitkin pylväistöä. Joku huusi jotain -- ehkä hänelle. Hän oli niin
huumaantunut, ettei kuullut mitä sanottiin. Häntä lykättiin seinää
vasten ja suuri kansanjoukko kiisi hänen ohitseen. Hänen mielestään
taisteli hänen vartiostonsa keskenään.

Äkkiä kaapelista riippuva valotähden pitäjä ilmestyi uudelleen
ja koko seudun täytti häikäisevä valo. Punapukuisten pitkä rivi
laajeni ja läheni; he muodostivat kolmion, jonka kärki ulottui
ylimmältä tieltä kadun keskelle. Ja katsoessaan ylemmäksi näki Graham
joukon näitä miehiä ilmestyvän vastaisen rakennuksen alemmille
parvekkeille ja ampuvan toveriensa päiden yli alemmalla kadulla
oleviin vastustajiin. Nyt alkoi hän käsittää kaiken. Marssiva kansa
oli lähtiessään joutunut saarroksiin. Valon äkkinäinen sammuminen
oli saanut kapinoitsijoissa hämmingin aikaan, ja punainen poliisi
hyökkäsi nyt heihin. Sitten huomasi hän olevansa yksin ja että
vartijansa ja Lincoln riensivät galleriaa pitkin siihen suuntaan
kuin he olivat kulkeneet ennen valon sammumista. He huusivat hänelle
hurjasti viittoen käsillään ja juoksivat häntä kohden. Suuri huuto
kuului alhaalta. Vastaisella puolella olevan pimeän rakennuksen
parvekkeet olivat täpö täynnä punapukuisia miehiä. He osoittivat
häntä ja huusivat: "Nukkuja! Pelastakaa Nukkuja!" huusi alhaalla
oleva kansa.

Jotain osui seinään hänen päänsä yläpuolelle. Hän katsahti ylös ja
näki hopeanhohtavan metallitähden särkyvän seinään. Lincoln seisoi
hänen vieressään, tarttui hänen käsivarteensa. Sitten paukahti kaksi
kertaa, kuula oli taas mennyt ohitse.

Ensi hetkessä ei hän sitä ymmärtänyt. Katu oli pimeä, kaikki oli
pimeätä katsoessaan ympärilleen. Toinen kerta oli valo sammunut.

Lincoln oli tarttunut Grahamin käsivarteen ja veti häntä mukanaan
pylväistöä pitkin. "Ennenkuin valo taas syttyy!" huusi hän. Hänen
kiihkonsa tarttui Grahamiin. Itsensä varjelemisen vaisto voitti
kauhun aiheuttaman velttouden. Tällä hetkellä oli hän vaan sokean
kuolemanpelon alainen olento. Hän juoksi, kompastui pimeässä,
töytäsi vartijoihinsa, jotka pakenivat hänen edellään. Hänen ainoa
ajatuksensa oli päästä niin pian kuin mahdollista vaarallisesta
pylväistöstä pois. Kolmas valo syttyi melkein samassa. Samassa kuului
riemuhuutoja ylemmiltä kaduilta, joihin vastasi melu alemmilta
kaduilta. Punapukuiset olivat päässeet jo keskitielle asti. Heidän
lukemattomat kasvonsa kääntyivät häneen päin, ja he huusivat.
Vastapäisen valkoisen talon parvet olivat täynnä punapukuisia. Kaikki
tämä kohdistui häneen, hän oli kaiken tämän keskustana. Nuo olivat
Neuvoston vartijoita, jotka koettivat saada hänet vangikseen.

Kaikeksi onneksi hänelle olivat nämät laukaukset ensimmäisiä,
mitä ammuttiin sitten sataan viiteenkymmeneen vuoteen. Hän kuuli
kuulien vinkuvan päänsä yli, tunsi kuulan sirun osuvan korvaansa ja
huomasi, että vastapäinen rakennus oli yhtenä ainoana piilopaikkana
punapukuisille poliiseille, jotka sieltä ampuivat häntä kohden.

Yksi hänen vartijoistaan kaatui ja Graham, voimatta pysäyttää
juoksuaan, hyppäsi kuolinkamppailussa vääntelehtivän ruumiin yli.

Vähän sen jälkeen pujahti hän vahingoittumattomana pimeään käytävään,
ja joku, joka juoksi käytävän poikitse töytäsi pimeässä häntä
vastaan. Hän riensi aivan mielettömänä pilkkopimeässä portaita alas.
Joku töytäsi taas häneen, hän horjahti ja lensi käsiään vastaan
seinään. Hän tunsi joutuneensa väenahdinkoon, kääntyi ympäri ja
koetti raivata itselleen tietä oikealle päin. Mutta väentungos
naulitsi hänet paikoilleen. Hän voi tuskin hengittää, rintaluunsa
tuntuivat murskaantuvan. Hän pääsi hetkiseksi vapaammaksi ja koko
väen paljous vei hänet mukanaan suurta amfiteaatteria kohden, josta
hän juuri äsken oli lähtenyt. Toisinaan hänen jalkansa eivät edes
ottaneet maahan. Hän hapuili ja kansa lykkäsi häntä eteenpäin. Hän
kuuli huudettavan: "Tuolla he ovat!" Hän kuuli aivan vieressään
huudahduksen. Hän töytäsi jotain pehmeätä vastaan ja kuuli jalkojensa
juuresta kirouksen. Hän kuuli huudettavan: "Nukkuja!" mutta hän
oli liian hätääntynyt voidakseen vastata. Hän kuuli viheriäisten
aseiden paukkuvan. Silloin kadotti hän kokonaan oman tahtonsa ja
muuttui atoomiksi keskellä pakokauhua, hän toimi sokeasti, mitään
ajattelematta, koneellisesti. Hän tyrkki kyynärpäillään ja koetti
saada ahdingossa tilaa itselleen, kompastui portaisiin ja tunsi
nousevansa kaltevaa pintaa myöten. Äkkiä näkyivät kaikki kasvot,
ne olivat kalpeita, kauhistuneita, hikisiä, häikäisevän valon
valaistessa niitä. Erään nuoren miehen kasvot olivat aivan hänen
lähellään, noin parin askeleen päässä. Tapaus itsessään ei merkinnyt
sen enempää, mutta nuo kasvot johtuivat aina sittemmin hänen
mieleensä. Sillä tämä nuori mies, joka tungoksessa pysyi pystyssä,
oli saanut kuulan rintaansa ja oli jo kuollut.

Kaapelin päällä oleva mies oli varmaankin sytyttänyt neljännen
tähden. Valo tunkeutui suurien ikkunoiden ja holvien kautta ja
Graham näki nyt olevansa keskellä tiheää väentungosta, joka pyrki
amfiteatterin alinta osaa kohden. Tällä kertaa näki hän kaiken
harmaana, siellä täällä näkyi tummia varjoja. Hän näki, miten aivan
hänen lähellään punapukuiset poliisit raivasivat itselleen tietä
tungoksen läpi. Hän ei voinut sanoa, näkivätkö ne hänet. Hän etsi
Lincolnia ja vartiostoaan. Hän näki Lincolnin seisovan lähellä
näyttämön lavaa mustamerkkisten vartioiden ympäröimänä, jotka
nostivat hänet ylös voidakseen katsella yli kansanjoukon etsiessään
Grahamia. Graham oli vastaisella puolella salia, hänen takanaan
aitauksen eroittamana alkoivat istuimien kaltevasti nousevat rivit.
Hänessä heräsi äkkiä päätös, hän koetti raivata itselleen tietä
aitauksen luo. Päästyään siihen sammui valo.

Nopeasti avasi hän harteillaan riippuvan viitan, joka ei ainoastaan
estänyt hänen liikkumistaan, vaan samalla ilmaisi hänet kaikille ja
antoi sen valua maahan. Hän kuuli jonkun polkevan sen jalkoihinsa.
Samassa kapusi hän aitauksen yli ja pakeni eteenpäin. Hapuillessaan
eteenpäin joutui hän ylöspäin nousevan käytävän suuhun. Ammunta
taukosi ja jalkojen töminä hiljeni. Äkkiä hän tapasi portaan,
kompastui ja kaatui. Samassa valaisi pimeyden voimakkaat valosäteet,
pauhina kasvoi ja viidennen tähden kirkas valo paistoi laajan
teatterin suurien aukkojen kautta sisään.

Hän kaatui muutaman tuolin yli, kuuli huutoja ja pyssyjen pauketta,
koetti nousta ja kaatui taas. Hän huomasi ympärillään joukon
mustamerkkisiä miehiä, jotka ampuivat alempana oleviin punapukuisiin
poliiseihin, hyppäsivät tuolien yli, kumartuivat niiden taakse
ladatakseen aseensa. Vaistomaisesti kyyristyi hänkin tuolien taakse,
sillä kuulat osuivat tuolien pneumaatisiin selkänojiin ja niiden ohut
metallipäällys särkyi kiiltävänä sateena. Vaistomaisesti huomasi hän
myöskin, mistä hän pääsisi ulos ja mitä tietä olisi turvallisinta
paeta, kun pimeys taas verhoo teatterin.

Sinisessä puvussa oleva nuori mies riensi eteenpäin harpaten tuolien
yli. "Varokaa!" huusi hän jalkansa melkein osuessa kyyristyvän
Nukkujan kasvoihin.

Hän ei näyttänyt tuntevan Grahamia, ojensi pyssynsä, ampui ja
huutaen: "Kuolema Neuvostolle!" aikoi ampua uudelleen. Samassa näki
Graham, miten puolet miehen niskasta katosi. Lämmintä nestettä tippui
Grahamin poskelle. Viheriäinen ase vaipui alas. Hetkisen seisoi mies
ilmeettömin kasvoin paikallaan ja alkoi sitten painua eteenpäin.
Polvensa lyyhistyivät. Mies kaatui samassa kun pimeys peitti kaiken.
Kuullessaan hänen kaatuvan juoksi Graham henkensä edestä kunnes
hän kohtasi portaat. Hän kompastui, nousi ylös ja lähti kulkemaan
portaita pitkin.

Kuudennen tähden syttyessä oli hän jo käytävän suussa. Valon tultua
juoksi hän nopeammin, astui käytävän aukosta sisään, kääntyi
kulmauksesta ja oli jälleen keskellä pimeyttä. Joku lykkäsi hänet
kumoon, mutta hän nousi nopeasti ylös. Hän huomasi olevansa keskellä
samaan suuntaan pakenevia miehiä. Hänellä oli nyt sama ajatus kuin
heilläkin; päästä pakoon tästä taistelusta. Hän tyrkki ja löi,
horjui, juoksi, joutui aivan likistyksiin, kompastui ja nousi taas
ylös.

Muutaman minuutin ajan hän juoksi kapeata, pimeää solaa myöten,
joutui sitten jollekin suurelle, avoimelle paikalle, laskeutui
pitkää, loivaa pintaa alaspäin ja joutui vihdoin laskeuduttuaan
portaita alas, tasaiselle paikalle. Useat huusivat: "He tulevat!
Vartijat tulevat. He ampuvat. Pakoon. Vartijat ampuvat.
Seitsemännellä kadulla olemme turvassa! Lähtekäämme sinne!" Joukossa
oli vaimoja ja lapsia yhtä paljon kuin miehiäkin. Kulkiessaan
Grahamin ohitse huusivat he hänelle kaikellaisia solvaisevia
lauseita. Joukko riensi holvattuun käytävään, saapui lyhyen käytävän
kuljettuaan heikosti valaistulle avoimelle paikalle. Mustapukuiset
miehet erkaantuivat ja nousivat juoksujalkaa jättiläiskorkeita
portaita ylös. Hän seurasi heitä. Kansa hajaantui oikealle ja
vasemmalle. Hän huomasi tungoksen ympärillään loppuneen. Hän
seisahtui ylimmälle portaalle. Hänen edessään oli istuimia ja pieni
kioski. Hän lähestyi sitä ja piiloutuen sen varjoon katseli hän
läähättäen ympärilleen.

Kaikki oli hämärää ja harmaata, mutta hän huomasi että nämät portaat
olivatkin "katuja", jotka nyt olivat liikkumattomia. Molemmin puolin
muodostivat ne kaltevan pinnan, niiden vieressä kohosivat rakennukset
suurina ja haamumaisen pimeinä, niiden seinissä olevat kirjoitukset
näkyivät hyvin hämärästi ja ylhäällä näkyi katon kannattimien lomitse
vaalea taivas. Joukko kansaa riensi ohitse. Heidän huudoistaan
päättäen riensivät he taisteluun. Toisia hiljaisia olentoja hiipieli
arasti ja nopeasti varjojen suojassa.

Alhaalta kadulta hyvin kaukaa kuuli hän taistelun pauhinan. Mutta
selvää oli, ettei tämä ollut se katu, jonka varrella teatteri oli.
Edellinen taistelu näytti kokonaan tauonneen. Ja -- mikä hullu
ajatus! -- kaikki nuo taistelivat hänen tähtensä!

Jonkun aikaa oli hän aivan kuin mies, joka hetkiseksi lopettaa
jännittävän kirjan lukemisen, ja alkaa epäillä onkohan kaikki se,
minkä hän on todeksi otaksunut, laisinkaan totta. Hänen ajatuksensa
eivät kiintyneet tällä haavaa yksityiskohtiin, hän ajatteli
kokonaisuutta, ja se herätti hänessä suurta kummastusta. Kummallista
kyllä, vaikka hän selvästi muisti pakonsa Neuvoston vankilasta,
kansankokouksen teatterissa, punaisen poliisin hyökkäyksen kansan
kimppuun, niin saattoi hän vaivalloisesti muistaa heräämisensä ja
pitkät mietiskelynsä Hiljaisissa Huoneissa. Ensiksi unohti hän tämän
kaiken ja muisteli Pentargen vesiputouksia ja päivän valaisemia
loistavia Cornwallin kallioita. Nämät vastakohdat tekivät kaiken
niin epäoleelliseksi. Sitten selveni kaikki ja hän alkoi käsittää
asemansa. Se ei ollut enää mikään arvoitus, kuten se oli ollut
Hiljaisissa Huoneissa ollessaan. Kaikki sai nyt oudon, mutta
selvän muodon. Hän oli jollain tavalla joutunut omistamaan puolet
maailmasta, ja suuret valtiolliset puolueet taistelivat hänen
omistamisestaan. Toisella puolella Valkoinen Neuvosto punaisen
poliisin avulla päätti rohkeasti kaapata hänen omaisuutensa ja ehkä
murhatakin hänet; toisella puolella oli vallankumous, joka oli
hänet vapauttanut, ja sen näkymätön johtaja "Ostrog". Ja koko tässä
suunnattomassa kaupungissa riehui taistelu tämän tähden. Koko tämä
kummallinen maailma oli raivon vallassa! "Minä en ymmärrä tätä",
huudahti hän. "Minä en ymmärrä tätä!"

Hän oli pujahtanut taistelevien puolueiden lomitse ja oli nyt
yksinään tässä hämärässä paikassa. Mitähän nyt tulee tapahtumaan?
Mitähän nyt tapahtuu? Hän oli näkevinään punapukuisten poliisien
vimmoissaan ajavan häntä takaa syytäen tieltään mustamerkkisiä
vallankumouksellisia.

Joka tapauksessa sai hän nyt ainakin hiukan hengittää. Hän saattoi
kenenkään huomaamatta piiloutua ja seurata asioiden kulkua. Hän
silmäili pimeiden rakennusten kummallisen suurta kokoa; ja hänestä
tuntui ihmeelliseltä, että tämän kaiken yläpuolella aurinko nousi ja
että maailma loisti päivän tutussa valossa. Hän alkoi pian hengittää
rauhallisemmin. Lumen kastelemat vaatteensa olivat jo kuivuneet hänen
yllään.

Hän kulki muutaman penikulman katua pitkin, hämärässä, puhumatta
kenellekään, kenenkään häiritsemättä, synkkänä varjona varjojen
keskellä -- hän, tuo menneen ajan ihailtu mies, joka tietämättään
oli saanut omakseen puolet maailmasta. Kaikkialla, missä vaan oli
valoisaa tai kansaa koolla, tai erikoinen kiihtymys vallitsi, pelkäsi
hän ihmisten tuntevan hänet; hän väisti, käänsi heille selkänsä,
laskeutui tai nousi keskellä olevia portaita, joutui ylemmälle tai
alemmalle kadulle. Vaikka hän ei huomannutkaan mitään taistelua, niin
koko kaupunki oli kiihkoissaan. Kerran sai hän paeta juoksujalkaa
väistääkseen koko kadun täyttävää, hyökkäävää joukkoa. Kaikki
näyttivät ottavan osaa taisteluun. Taistelijat olivat suurimmaksi
osaksi miehiä ja heillä oli kiväärin tapaisia aseita. Hänen
huomatakseen oli taistelu nyt kohdistunut siihen kaupunginosaan,
josta hän juuri tuli. Tavan takaa osui hänen korviinsa etäistä
pauhinaa ilmaisten taistelun yhä vielä jatkuvan. Hän sai taistella
varovaisuuden ja uteliaisuuden välillä. Mutta varovaisuutensa voitti
ja hän kulki poispäin taistelusta -- niin kauvaksi kuin hän vaan voi.
Hän asteli kenenkään tuntematta tai epäilemättä hämärässä eteenpäin.
Jonkun ajan kuluttua ei hän kuullut enää kaikuakaan taistelusta, yhä
vähemmän kulki hänen ohitseen väkeä, kunnes vihdoin leveä katu tuli
autioksi. Rakennusten seinät olivat rumia ja karkeatekoisia; hän
huomasi tulleensa kaupunginosaan, jossa oli tyhjiä tavaravarastoja.
Yksinäisyyden tunne sai hänessä vallan. Hän alkoi astua hitaasti.

Väsymyksensä lisääntyi. Joskus teki hänen mielensä pysähtyä ja
istua yhdelle noista ylemmän kadun lukemattomista istuimista. Mutta
kuumeentapainen levottomuus, itsetietoisuus siitä, että hän oli
kaiken tämän taistelun aiheena, esti häntä jäämästä kauvemmaksi aikaa
samaan paikkaan. Oliko hän sitten tämän kapinan ainoana aiheena?

Eräällä yksinäisellä paikalla ollessaan tunsi hän maan tärähtävän
-- sitä seurasi kamala räjähdys ja jyrinä, kylmä ilmanviima kulki
halki kaupungin, kuului, miten suuret ikkunat särkyivät, rakennukset
sortuivat -- joukko suunnattomia jyrähdyksiä. Joukko lasia ja
rautatelineitä putosi ylhäältä alas noin sadan metrin päähän hänestä
keskelle katua, ja etäältä kuului juoksua ja huutoja. Hän juoksi
ensin mielettömänä yhtäänne, ja palasi sitten takaisin tietämättä
miksi.

Eräs mies juoksi häntä kohden. Graham tuli taas täysiin tajuihinsa.
"Mikä on räjähtänyt?" kysyi mies hengästyneenä, "sillä räjähdys se
oli". Ja ennenkuin Graham ennätti puhua hänen kanssaan, oli hän jo
juossut tiehensä.

Suuret rakennukset kohosivat hämärinä usvaisessa aamuilmassa, vaikka
ylhäällä oleva taivas näytti jo päivän nousseen. Hän huomasi monta
seikkaa, jota hän ei käsittänyt; hän sai selvän monesta foneettisesti
kirjoitetusta kirjoituksesta. Mutta mitä hyötyä oli ottaa selvää
kummallisista kirjaimista, kun pinnistettyään silmiään ja järkeään,
tapaa tällaisia lauseita: "Tässä on Eadhamite" tai; "Työtoimisto --
Pienipuoli?" Kummallinen ajatus: ehkä muutamat tai kaikki noista
suurista huonevuorista kuuluivat hänelle.

Hänelle selvisi täydellisesti, miten paljon tässä kaikessa oli
vakavaa. Todellisuudessa oli hän tehnyt tuollaisen hyppäyksen ajassa,
jota romaanin kirjoittajat niin usein ovat kuvitelleet. Kerran
tämän hyppäyksen tehtyään odotti hän, tai ainakin hänen ajatuksensa
odottivat saada nähdä jonkun loistavan näytelmän. Mutta ei mikään
näytelmä, vaan suuri vaara, vihamieliset varjot ja pimeys ympäröi
häntä. Jossain, pitkin hämäriä solia etsi kuolema häntä. Täytyisikö
hänen kuolla, ennenkuin hän oli saanut kaikki tietää? Ehkä jo
lähimmän kulmauksen varjossa oli turmio odottamassa häntä. Hänessä
heräsi palava halu saada nähdä, saada tietää jotain. Hän alkoi pelätä
kulmauksia ja hän uskoi että turvallisuutensa riippui siitä, miten
taitavasti hän osasi piilottautua. Minnekähän hän voisi kätkeytyä,
jotta häntä ei nähtäisi silloin kun valot taas syttyivät? Lopulta
istahti hän ylemmän kadun penkille erääsen syvennykseen huomatessaan,
että siellä hän oli rauhassa.

Hän hieroi väsyneitä silmiään. Ehkä hän, avatessaan ne jälleen,
näkeekin pitkän hämärän kadun ja sietämättömän korkeiden rakennusten
kadonneen? Ehkä hän huomaakin, että näiden muutaman päivän tapaukset,
heräämisensä, huutava kansa, pimeys ja taistelu, olivatkin vaan
mielikuvituksen luomia, uutta ja tavallista vilkkaampaa unta.
Sen täytyi olla unta, sillä olihan se niin järjetöntä niin
epäjohdonmukaista. Miksi kansa taisteli hänen puolestaan? Miksi tämä
järkiviisas maailma pitäisi häntä Valtijaana ja Mestarina?

Näin hän ajatteli silmät ummessa, kun hän ne jälleen avasi, toivoi
hän näkevänsä jotain tuttua yhdeksänneltätoista vuosisadalta,
näkevänsä ehkä Boscastlen pienen sataman, Pentargen kalliot, tai
makuuhuoneen omassa asunnossaan. Mutta tositapaukset välittävät vähät
ihmisten toiveista. Joukko miehiä astui varjosta esiin seuraten
rientoaskelin mustaa lippua aikeissa taisteluun, ja heidän takanaan
näkyi talojen huimaavan korkeat, suuret ja pimeät seinät, joilla
näkyi hämäriä, outoja sanoja, joita hän ei ymmärtänyt.

"Tämä ei ole unta", sanoi hän, "ei ole unta". Hän peitti käsillään
kasvonsa.




XI LUKU.

Kaikkitietävä vanhus.


Hän säpsähti kuullessaan jonkun vieressään yskivän.

Hän kääntyi nopeasti ja tarkasteltuaan näki varjossa kyyryllään
istuvan pienen ihmisolennon.

"Mitä uutta tiedätte?" kysyi kimakka, hengästynyt, hyvin vanhan
miehen ääni.

Graham epäröi. "En mitään", sanoi hän.

"Minä jään tänne siksi, kunnes valo syttyy jälleen", sanoi vanhus.
"Nuo siniset heittiöt ovat kaikkialla -- kaikkialla".

Graham mutisi vastaukseksi. Hän koetti nähdä vanhuksen, mutta varjo
peitti hänen kasvonsa. Hänen teki mielensä kysellä, puhella, mutta ei
tietänyt, millä aloittaisi.

"Voi kurjuutta ja kirousta", sanoi vanhus äkkiä.

"Kurjuutta ja kirousta! Ajettu pois huoneestani keskelle näitä
kauhuja".

"Se on kovaa", säälitteli Graham. "Se on kovaa".

"Mikä pimeys. Vanha mies keskellä pimeyttä. Ja koko maailma on tullut
hulluksi. Sotaa ja taistelua! Poliisi on saanut selkäänsä ja roistoja
on kaikkialla. Miksi he eivät tuota neekereitä meitä suojelemaan?
Minä en mene enää pimeisiin käytäviin. Minä kompastuin siellä miehen
ruumiisen. Toisen seurassa tuntee itsensä turvallisemmaksi ... jos
seura vaan on oikeata laatua". Hän katsoi terävästi Grahamiin, nousi
äkkiä ja astui hänen luokseen.

Hän oli luultavasti tyytyväinen tarkastukseensa. Vanhus istahti ja
näytti iloitsevan saadessaan seuraa. "Eh!" sanoi hän, "tämä on kamala
aika! Sotaa ja tappelua, ja kuolema kaikkialla vaanimassa -- miehet,
terveet miehet, sortuvat pimeässä. Minun poikani! Minulla on kolme
poikaa. Jumala tietää, missä he ovat tänä yönä".

Hän vaikeni. Sitten jatkoi hän valittaen: "Jumala tietää, missä he
ovat tänä yönä".

Graham mietti, miten hän kyselisi ilmaisematta tietämättömyyttään.
Vanhus katkaisi jälleen äänettömyyden.

"Tuo Ostrog saa voiton", sanoi hän. "Hän saa voiton. Ja miten
maailman käy hänen johtonsa alla, ei tiedä kukaan. Minun poikani ovat
kaikin kolmisin tuulimoottorien hoidossa. Yksi minun miniöistäni oli
jonkun aikaa hänen jalkavaimonaan. Hänen jalkavaimonaan! Me emme
olekaan mitään tavallista väkeä. Ja yhtäkaikki ajoivat he minut tänä
yönä ulos tupertumaan jollain tavoin. Minä tiesin mitä oli tekeillä.
Jo ennen kuin monet muut. Mutta tämä pimeys! Ja äkkiä sitten
kompastuu pimeässä ruumiisen!"

Graham kuuli hänen vaivalloisesti hengittävän.

"Ostrog!" sanoi Graham.

"Maailman etevin päällysmies", sanoi ääni.

Graham mietti, mitä hän kysyisi. "Neuvostolla on kai hyvin vähän
ystäviä kansan joukossa".

"Hyvin vähän ja nekin kurjia raukkoja. Nyt heidän aikansa on tullut.
Eh! Heidän olisi pitänyt olla varuillaan. Mutta kaksi kertaa he
estivät vaalit. Ja Ostrog -- Ja nyt se on puhjennut ilmi, eikä mikään
voi sitä ehkäistä, ei mikään. He hylkäsivät kaksi kertaa Ostrogin
-- Ostrogin, suuren työnjohtajan. Minä kuulin hänen raivoavan
siihen aikaan -- se oli kamalaa. Taivas heitä varjelkoon! Sillä ei
mikään maan päällä voi heitä pelastaa nyt, kun hän on nostattanut
Työkomppaniat heitä vastaan. Kukaan muu ei olisi uskaltanut sitä
tehdä. Kaikki sinipukuiset ovat aseissa ja liikkeessä! Hän ajaa
asiansa loppuun asti -- loppuun asti".

Syntyi lyhyt äänettömyys. "Tuo Nukkuja", sanoi hän ja vaikeni.

"Niin", kysyi Graham. "Mitä hänestä?"

Ukon ääni painui tuttavalliseksi kuiskaukseksi ja kalpeat ja
ryppyiset kasvot tulivat lähemmäksi. "Tuo oikea Nukkuja --"

"Niin", sanoi Graham.

"Kuoli jo aikoja sitten".

"Mitä?" sanoi Graham nopeasti.

"Jo aikoja sitten. Kuoli. Jo aikoja sitten".

"Se ei voi olla mahdollista!" sanoi Graham.

"On kyllä. On kyllä mahdollista. Hän on kuollut. Tuo Nukkuja, joka
heräsi -- vaihdettiin yöllä. Joku lääkkeillä huumattu miesparka.
Mutta minä en uskalla sanoa kaikkea, mitä minä tiedän. Minä en
uskalla sanoa kaikkea, mitä minä tiedän".

Hän löpisi hetken sekavia lauseita. Hänen salaisuutensa kävi liian
raskaaksi kantaa. "Minä en tunne laisinkaan niitä, jotka vaivuttivat
hänet uneen -- se tapahtui paljo ennen minun aikaani -- mutta minä
tunsin miehen, joka ruiskutti häneen virkistäviä aineita ja herätti
hänet. Oli kymmenen mahdollisuutta yhtä vastaan -- herättää tai
tappaa. Herättää tai tappaa. Niin tekee Ostrog".

Graham oli niin hämmästynyt tästä kaikesta, että hän keskeytti
puheen ja pyysi vanhusta uudelleen kertomaan kaiken, kyseli häneltä,
ennenkuin hän tuli täysin vakuutetuksi siitä, että ukko puhui
järjettömiä. Hänen heräämisensä ei siis ollutkaan luonnollinen! Oliko
tuo kaikki vanhuksen höperöä lavertelua, vai oliko siinä jotain
perää? Etsiessään muistonsa pimeistä sokkeloista löysi hän äkkiä
jotain, jota voi pitää tuollaisena valveuttamisvaikutuksena. Hän
tuli ajatelleeksi, että kohtalo oli valmistanut hänelle onnellisen
sattuman, että hän ehkä sittenkin sai oppia jotain uudelta ajalta.
Vanhus ähki hetkisen, sylkäisi ja jatkoi sitten piipittävällä
äänirähjällään:

"Kun he ensi kerran hylkäsivät hänet, niin seurasin minä koko asiaa
tarkoin".

"Hylkäsivät, kenet?" kysyi Graham. "Nukkujanko?"

"Nukkujan? _Ei_. Ostrogin. Hän oli aivan kamalankamala! Ja silloin
luvattiin valta hänelle, luvattiin varmasti seuraavaksi kerraksi.
Niitä hulluja -- eivät pelänneet häntä sen enempää. Nyt on koko
kaupunki jalkeella, ja me muut olemme vaan tomua hänen jalkojensa
alla. Tomua jalkojensa alla. Ennenkuin hän sekaantui asiaan -- niin
työmiehet leikkasivat toisiensa kurkkuja poikki, murhasivat jonkun
kiinalaisen tai työnjohtajan, mutta jättivät kaiken muun rauhaan.
Murhia! Ryöväyksiä! Pimeyttä! Sellaista ei ole nähty grossiin
vuoteen. Eh! -- hullusti käy pienien, kun suuret tappelevat! Huonosti
käy!"

"Mitä sanoitte -- mitä ei ole ollut -- mitä? grossiin vuoteen?"

"Häh?" sanoi vanhus.

Vanhus puhui jotakin hänen puheensa katkaisemisesta ja antoi
Grahamin kysyä samaa kolme eri kertaa. "Taisteluja ja aseellisia
murhia, ja hullujen vapauden rähinää ja muuta sellaista", sanoi
vanhus. "Sellaista ei ole tapahtunut minun eläissäni. Nyt on aivan
samallaista kuin entisaikaan -- aivan varmaan -- kun Pariisin kansa
ryhtyi taisteluun -- kolme grossia vuotta sitten. Sellaista ei ole
nähty sen jälkeen. Mutta sellaista on maailman meno. Kaikki palaa
takaisin. Minä tiedän sen. Minä tiedän sen. Ostrog on nyt toiminut
viisi vuotta, ja sinä aikana on ollut kapina kapinan jälkeen, ja
nälänhätä ja uhkauksia ja suuria sanoja ja aseita. Sinipukuisia ja
mutinaa. Ja rangaistuksia. Kaikki kiehuu ja kuohuu. Ja tässä sitä nyt
ollaan! Kapina ja taistelu ja Neuvosto on menettänyt kaikki".

"Te näytätte tarkoin tietävän nämät asiat", sanoi Graham.

"Minä tiedän, mitä minä näen. En minä kuuntele yksinomaan
puhekoneita".

"Ette kai", sanoi Graham ihmetellen mitähän nuo puhekoneet olivat.
"Ja oletteko siis varma siitä, että Ostrog -- oletteko varma,
että Ostrog on järjestänyt tämän kapinan ja herättänyt Nukkujan?
Näyttääkseen vaan omaa voimaansa -- kun häntä ei valittu Neuvostoon?"

"Tietäähän sen koko maailma, luulisin minä", sanoi vanhus.
"Lukuunottamatta -- tyhmeliiniä. Hän tahtoi päästä herraksi millä
tavalla tahansa. Neuvoston kautta tai ilman sitä. Jokainen, joka
tietää jotain, tietää sen. Ja tässä sitä nyt on ruumiita kaikkialla
keskellä pimeyttä! Mutta mistä te olette tullut, kun ette ole kuullut
Ostrogin ja Verney'den välisestä riidasta? Ja mistä syystä luulette
tämän taistelun alkaneen? Nukkujan tähden? Häh? Te luulette kai
Nukkujan olevan olemassa ja heräävän omin voimin -- häh?"

"Minä olen rauhallinen mies, vanhempi kuin miltä näytän, ja unohdan
niin helposti", sanoi Graham. "Minä olen unohtanut paljon --
erittäinkin viime vuosien tapahtumista --. Jos minä olisin Nukkuja,
niin, totta puhuen, en voisi olla tietämättömämpi näistä asioista".

"Eh!" sanoi ääni. "Vanha, tekö vanha? Ettepä te juuri vanhalta
näytä. Mutta onhan se totta, etteivät kaikki säilytä minun ijälläni
muistiaan niin tuoreena kuin minä. Mutta ovathan nämät asiat niin
yleisesti tunnettuja! Ettehän te ole niin vanha kuin minä -- ette
läheskään niin vanha. Minun ei ehkä pitäisi arvostella toisia oman
itseni mukaan. Minä olen nuori -- ollakseni näin vanha mies. Te
mahdatte olla vanha, niin nuori kuin olettekin".

"Se on totta", sanoi Graham. "Minun elämäni on ollut hyvin
merkillinen. Minä tiedän hyvin vähän! Ja historia! Siitä minä en
suorastaan tiedä mitään. Nukkuja ja Julius Caesar ovat minulle aivan
samoja. Hauskaa on kuulla teidän puhuvan tästä kaikesta".

"Minä tiedän yhtä ja toista", sanoi vanhus. "Minä tiedän muutamia
asioita. Mutta --. Kuulkaa!"

Molemmat miehet vaikenivat ja kuuntelivat. Kuului kumea jyräys, niin
voimakas, että heidän istuimensa vavahtivat. Ohikulkijat seisahtuivat
huutaen jotain toisilleen. Graham rohkaistui heidän esimerkistään,
nousi ja liittyi toisiin. Kukaan ei tietänyt, mitä oli tapahtunut.

Hän palasi istumaan ja kuuli vanhuksen mutisevan heikolla äänellä
epämääräisiä kysymyksiä. Vähään aikaan he eivät sanoneet sanaakaan
toisilleen.

Tietoisuus tästä jättiläistaistelusta, joka oli niin lähellä
ja kuitenkin niin etäällä, vaikutti voimakkaasti Grahamin
mielikuvitukseen. Oliko tuo vanhus oikeassa, olivatko nuo tiedot
kansasta todenmukaisia, ja olivatko vallankumoukselliset voitolla?
Vai erehtyivätkö he, ja ajoiko punainen poliisi kaikkia edellään?
Mikä hetki tahansa voi taistelun hyökylaine ulottua tähän kaupungin
rauhalliseen kolkkaan ja riistää hänet jälleen mukaansa. Hänen täytyi
saada tietoa asioista niinkauvan kuin hänellä vielä oli siihen aikaa.
Hän kääntyi äkkiä vanhuksen puoleen aikoen tehdä hänelle kysymyksen,
joka kuitenkin jäi sanomatta. Mutta tämä liike sai vanhuksen jälleen
jatkamaan puhettaan.

"Eh! Kuinka kaikki tässä maailmassa kehittyy!" sanoi vanhus. "Minä
tunnen tuon Nukkujan elämäntarinan, johon kaikki tyhmeliinit nyt
panevat toivonsa -- minä olen aina pitänyt historiasta. Kun minä
olin lapsi -- minä olen nyt niin kovin vanha -- osasin minä lukea
painettuja kirjoja. Te ette kai usko sitä. Te ette kai koskaan
ole nähnyt niitä -- niin ne kuluvat ja muuttuvat tuhaksi -- ja
terveyskomitea polttaa ne ja tekee niistä valkaisuainetta. Mutta
niistä oli hyötyä, vaikka ne olivatkin niin likaisia. Niistä oppi
aina jotain. Mitä tulee noihin uudenaikaisiin puhekoneisiin -- teidän
mielestänne eivät ne kai ole uudenaikaisia -- niin käsittää niiden
puheen helposti, mutta unhottaa myöskin helposti. Mutta minä olen
seurannut Nukkujan tarinaa aivan alusta alkaen".

"Te ette taida uskoa", sanoi Graham hitaasti, "mutta minä olen niin
tietämätön kaikesta -- minä olen niin ollut kiinni omissa hommissani,
koko elämäni on ollut niin perin omituinen -- että minä en tiedä
mitään Nukkujan historiasta. Kuka hän oli?"

"Eh!" sanoi vanhus. "Kyllä minä tiedän. Kyllä minä tiedän. Hän oli
eräs olento parka, jota hänen ilkeä vaimonsa kiusasi! Hän vaipui
valekuolemaan. Nuo vanhat ruskeat kuvat, joita ennen muinoin
käytettiin -- valokuvat -- esittävät häntä makaamassa. Siitä on nyt
puolitoista grossia vuotta -- puolitoista grossia vuotta?"

"Vai kiusasi häntä ilkeä vaimo, mies parka", sanoi Graham puolikovaa
ja jatkoi sitten ääneen: "Niin -- hyvä on! jatkakaa".

"Hänellä oli Warming niminen serkku, jolla ei ollut lapsia ja joka
tuli hyvin rikkaaksi keksiessään tiet -- kadut -- ensimmäiset
eadhamititiet. Mutta sen te kai tiedätte? Ettekö? Kuinka se voi olla
mahdollista? Hän hankki itselleen patentin ja perusti suuren yhtiön.
Siihen aikaan oli olemassa monen monta yhtiötä ja kauppaliittoa.
Monen monta! Hänen keksintönsä syrjäytti rautatiet -- nuo entiset
kulkuneuvot -- kahdessa tusinassa vuotta. Hän osti kaikki rautatiet
ja muutti ne eadhamiteiksi. Ja kun hän ei tahtonut hajottaa
omaisuuttaan eikä luovuttaa rikkauksiaan, eikä huolinut osakkaista,
jätti hän kaiken Nukkujalle ja uskoi sen hoitoneuvostolle, jonka
hän itse oli valinnut ja järjestänyt. Hän tiesi, ettei Nukkuja
herää ja että hän nukkuu nukkumistaan kunnes kuolee. Hän tiesi
sen varsin hyvin. Ja sitten, loiskis! eräs yhdysvaltalainen, joka
kadotti molemmat poikansa haaksirikossa, heitti siihen lisäksi suuren
omaisuuden. Tämä neuvosto sai heti alussa käsiinsä tusinan myriadin
leijonan omaisuuden".

"Mikä oli hänen nimensä?"

"Graham".

"Ei -- minä tarkotan tuota amerikalaista".

"Isbister".

"Isbister!" huudahti Graham. "Enhän minä tunne tuota nimeä".

"Ette kai", sanoi vanhus. "Ette kai. Ei nykyaikaan opita koulussa
paljoakaan. Mutta minä tiedän kaikki, mitä hänestä voi tietää. Hän
oli rikas amerikalainen, joka alkujaan oli englantilainen, ja joka
jätti Nukkujalle vielä suuremman omaisuuden kuin Warming. Miten hän
oli sen koonnut? Sitä en tiedä. Hän oli keksinyt keinon maalata
tauluja koneen avulla. Mutta hän kokosi rahat ja testamenttasi ne,
ja niillä sai Neuvosto alkaa toimintansa. Se oli ensi alussa vaan
hoitoneuvosto".

"Ja miten tuo omaisuus kasvoi?"

"Eh! -- ettehän te tiedä mitään. Raha tekee rahaa -- ja kaksitoista
päätä toimii paremmin kuin yksi. He käyttivät rahoja taitavasti.
He käyttivät rahaa valtiollisiin tarkoituksiin, kartuttivat rahoja
korkojen ja monopoolien kautta. Omaisuus kasvoi kasvamistaan. Ja
pitkän aikaa nuo kaksitoista hoitoneuvoston jäsentä pitivät Nukkujan
omaisuutta salassa, käyttämällä kaksinkertaisia nimiä ja yhtiönimiä
ja muuta sellaista. Neuvosto otti haltuunsa kaikki rahat, osakkeet
ja lainat, osti kaikki valtiolliset puolueet itselleen ja lahjoi
kaikki sanomalehdet. Jos seuraatte näitä vanhoja kertomuksia, niin
huomaatte, miten Neuvoston valta kasvamistaan kasvoi. Nukkujan
omaisuus oli lopulta biljonan biljonaa leijonaa. Ja kaikki tämä
johtui oikusta -- Warmingin testamentista ja Isbisterin poikien
satunnaisesta kuolemasta".

"Ihmiset ovat kummallisia", sanoi vanhus. "Mikä minusta on
kummallista, on se, että Neuvosto saattoi niin kauvan toimia
yksimielisesti. Olihan heitä kokonaista kaksitoista. Mutta he
toimivat jo alusta alkaen puolueryhmissä. Ja sitten he luopuivat
siitä. Kun minun nuoruudessani puhuttiin Neuvostosta, niin puhuttiin
aivan kuin Jumalasta. Me emme voineet ajatellakaan heidän voivan
toimia väärin. Me emme tietäneet heidän vaimoistaan emmekä muusta!
Minä olen nyt tullut viisaammaksi".

"Ihmiset ovat kummallisia", sanoi vanhus. "Tässä te, nuori mies, ette
tiedä mitään, ja minä -- seitsemänkymmenen vuotias näen ja kuulen
kaiken ja selitän teille järkevästi ja selvästi näitä asioita".

"Seitsemänkymmenen vuotias", sanoi hän, "seitsemänkymmenen, ja minä
kuulen ja näen -- kuulen paremmin kuin näen. Ja punnitsen selvästi
kaikkea ja seuraan kaikkia tapahtumia. Seitsemänkymmenen vuotias!"

"Elämä on kummallinen. Minä olin kahdenkymmenen vuotias Ostrogin
syntyessä. Minä muistan hänet jo aikoja ennen kuin hän potkaisi
itsensä tuulimoottorien ylihoitajaksi. Minä olen nähnyt paljon
muutoksia. Minäkin olen kantanut sinistä pukua. Ja kaiken lopuksi
olen saanut nähdä tämän taistelun ja pimeyden ja tappelun ja
ruumiiden makaavan tielläni. Ja kaikki tämä on hänen työtään! Hänen
työtään!"

Hänen puheensa painui epäselväksi hyminäksi ylistellessään Ostrogia.

Graham kävi miettiväksi. "Kuulkaahan", sanoi hän, "olenko minä
oikeassa".

Hän ojensi kätensä ja alkoi laskea sormillaan. "Nukkuja on ollut
unessa --"

"Hän on vaihdettu", sanoi vanhus.

"Ehkä. Ja sillävälin kasvoi Nukkujan omaisuus kahdentoista
neuvosmiehen käsissä, kunnes se vihdoin sai haltuunsa melkein kaiken
maailman omaisuuden. Nuo kaksitoista hoitaessaan tätä omaisuutta ovat
tavallaan tulleet oikeiksi maailman haltijoiksi, siksi että he ovat
maksavana mahtina, kuten Englannin parlamentti oli ennen --"

"Eh!" sanoi vanhus. "Juuri niin -- se on hyvä vertaus. Te ette
olekaan niin --"

"Ja nyt tuo Ostrog -- on äkkiä nostattanut vallankumouksen
herättäessään Nukkujan -- jonka heräämistä ei kukaan muu kuin
taikauskoinen roskaväki ole uneksinutkaan -- herättäen, jotta hän
vaatisi takaisin Neuvostolta omaisuutensa näin monen vuoden jälkeen".

Vanhus yskäisi vakuudeksi. "Kummallista on", sanoi hän, "tavata mies,
joka ensi kertaa kuulee tästä tänä iltana".

"Niin", sanoi Graham, "kummaa se on".

"Oletteko te käynyt Nautinnon kaupungissa?" kysyi vanhus. "Minä olen
koko elinikäni toivonut sinne --". Hän naurahti. "Vielä nytkin",
sanoi hän, "tekisi mieleni hiukan huvitella. Hauskaa olisi edes saada
se nähdä". Hän höpisi lauseen, jota Graham ei käsittänyt.

"Nukkuja -- milloin hän heräsi?" kysyi Graham äkkiä.

"Kolme päivää sitten".

"Missä hän on?"

"Ostrog on ottanut hänet huostaansa. Hän pääsi Neuvoston vankilasta
tuskin neljä tuntia sitten. Hyvä herra, missä te olitte silloin? Hän
oli suuressa salissa hallien luona -- jossa sitten taistelukin alkoi.
Koko kaupunki puhui siitä. Kaikki puhekoneet. Kaikkialla huudettiin
ja kiljuttiin hänen nimeään. Neuvostoa kannattavat idiootitkin
sallivat sen. Kaikki ryntäsivät katsomaan häntä -- kaikki tarttuivat
aseihin. Olitteko te juovuksissa vai nukuitteko? Ja vielä nytkin!
Mutta tehän laskette leikkiä! Te vaan teeskentelette! Estääkseen
puhekoneita toimimasta ja kansaa kokoontumasta sammuttivat he
sähkövalon -- ja vaivuttivat meidät tähän kirottuun pimeyteen. Mitä
aijoitte sanoa --?"

"Minä kuulin Nukkujan vapauttamisesta", sanoi Graham. "Mutta -- kerta
vielä, oletteko varma siitä, että hän on Ostrogin luona?"

"Ei hän päästä Nukkujaa käsistään", sanoi vanhus.

"Ja Nukkuja. Oletteko varma siitä, että hän ei ole se oikea. Minä en
ole koskaan kuullut --"

"Niin kaikki tyhmeliinit uskovat. Niin ne ajattelevat. Ikäänkuin
ei olisi olemassa tuhansia asioita, joista ei koskaan puhuta. Minä
tunnen Ostrogin siksi hyvin. Enkö sitä sanonut teille? Minä olen
Ostrogin kanssa tavallaan läheisissä väleissä. Läheisissä väleissä.
Miniäni kautta".

"Minä otaksun --"

"Mitä?"

"Minä otaksun, ettei tuo Nukkuja mitenkään voi käyttää oikeuksiaan.
Minä luulen, että hän tulee olemaan vaan leikkikalu -- Ostrogin tai
Neuvoston käsissä heti taistelun loputtua".

"Ostrogin käsissä -- aivan varmaan. Miksei hän olisi nukkena?
Ajatelkaa hänen asemaansa. Kaikki on tehty häntä varten, kaikki
mahdolliset nautinnot. Miksi hän ei tahtoisi käyttää oikeuksiaan?"

"Mikä tuo Nautinnon kaupunki on?" kysyi Graham äkkiä.

Vanhus antoi hänen kysyä uudelleen. Kun hän vihdoinkin oli varma
Grahamin sanoista, töytäisi hän tätä kovasti kylkeen. "Tämä on jo
liikaa", sanoi hän. "Tehän pidätte vanhusta pilananne. Minä jo
epäilin teidän tietävän enemmän kuin väitättekään".

"Ehkä", sanoi Graham. "Mutta ei! miksi minä teeskentelisin? Ei, minä
en tiedä, mitä Nautinnon kaupunki on".

Vanhus rähähti tuttavalliseen nauruun.

"On paljon muuta, mitä en tiedä, minä en osaa lukea kirjaimianne, en
tiedä, mitä rahaa käytätte, en tiedä, mitä maita löytyy tämän maan
ulkopuolella. Minä en tiedä missä olen. En osaa laskea. En tiedä
mistä saan ruokaa tai juomaa tai yösijaa".

"Jopa nyt jotakin", sanoi vanhus, "jos saisitte lasillisen juotavaa,
niin kaataisitteko sen korvaanne tai silmäänne?"

"Teidän pitää selittää minulle kaikki".

"Hehe! Kyllähän silkkipukuinen herra saa huvitella". Kuihtunut
kätensä siveli Grahamin käsivartta. "Silkkiä. Niin on! Mutta olkoon
kuinka tahansa, minä haluaisin olla se mies, joka pantiin Nukkujan
sijaan. Hän saa viettää hauskoja päiviä. Loistossa ja nautinnoissa.
Hän oli niin hullunkurisen näköinen. Kun kaikki saivat käydä häntä
katsomassa, otin minäkin pääsylipun ja menin sinne. Tuo sijainen
oli aivan sen oikean Nukkujan näköinen, jommoiseksi valokuvat hänet
esittävät. Keltainen. Mutta kyllä ne hänet syöttävät. Tämä on
hullunkurinen maailma. Ajatelkaahan sellaista onnenpotkausta. Minä
odotan että hänet lähetetään Capriin. Se on paras paikka toipuville".

Hän sai taas yskänpuuskan ja alkoi valitella, ettei hän saa osakseen
nautintoja ja iloja. "Mikä onnenpotkaus! Minä olen koko elinikäni
oleskellut Lontoossa toivoen, että minunkin aikani kerran tulee".

"Mutta kuinka voitte olla varma Nukkujan kuolemasta?" sanoi Graham
äkkiä.

Vanhus antoi hänen kysyä uudestaan.

"Ihmiset eivät elä kymmentä tusinaa vuotta kauvempaa. Se ei ole
luonnollista", sanoi vanhus. "Minä en ole hassu. Hassut sitä
uskokoot, mutta en minä".

Vanhuksen varmuus suututti Grahamia. "Olette hassu tai ette", sanoi
hän, "mutta Nukkujan suhteen ainakin olette väärässä".

"Mistä sen tiedätte? Minähän luulin, ettette tiedä mitään -- ette
edes mikä Nautinnon kaupunki on".

Graham vaikeni.

"Sitä te ette tiedä", sanoi vanhus. "Mistä sen tietäisitte? Hyvin
harvat --"

"_Minä_ olen Nukkuja".

Hän sai sanoa sen toistamiseen.

Syntyi äänettömyys. "Tuopa on paljasta leikinlaskua, kaikella
kunnioituksella sanoen. Teillä voisi tällaisina aikoina olla siitä
paljon ikävyyksiä", sanoi vanhus.

Graham, vaikkakin hiukan epävarmasti, vakuutti olevansa Nukkuja.

"Minä olen Nukkuja. Minä vaivuin monen monta monta vuotta sitten
uneen eräässä kivestä rakennetussa kylässä, siihen aikaan, jolloin
vielä löytyi lehtoja, kyliä ja majataloja ja koko maaseutu oli
jaettu pieniin alueihin ja lohkoihin. Ettekö te koskaan ole kuullut
puhuttavan niistä ajoista? Ja minä se olen -- minä joka puhun teille
-- joka heräsin neljä päivää sitten".

"Neljä päivää sitten! -- Nukkuja! Mutta Nukkujahan _on_ heidän
huostassaan. He ovat saaneet hänet käsiinsä eivätkä luovu hänestä.
Loruja! Tehän puhuitte tähän asti jokseenkin järkevästi. Kyllä minä
arvaan, miten kaikki käy. Lincoln kulkee aina hänen kintereillään;
eivät he päästä häntä yksinään kuljeksimaan. Olkaa siitä varma.
Te olette hullunkurinen mies. Tuollainen leikinlaskija. Nyt minä
ymmärrän miksi te nielette niin mukavasti sanojanne, mutta --"

Hän vaikeni äkkiä ja Graham näki hänen tekevän liikkeen kädellään.

"Ikäänkuin Ostrog päästäisi Nukkujan juoksentelemaan yksinään! Te
satuitte kertomaan tuon kaiken väärälle miehelle. Eh! niinkuin
minä sitä uskoisin. Mistä se ajatus teissä heräsi? Mehän puhelimme
Nukkujasta".

Graham nousi. "Kuulkaahan", sanoi hän. "Minä olen Nukkuja".

"Leikinlaskija te olette", sanoi vanhus, "istutte täällä pimeässä,
pureskelette sanojanne ja valehtelette mokomia. Mutta --"

Grahamin epätoivo puhkesi nauruun. "Tämähän on järjetöntä", huudahti
hän. "Järjetöntä. Unen täytyy loppua. Tämä käy yhä hurjemmaksi.
Tässä minä seison -- tässä kirotussa hämärässä -- minä en ennen ole
tietänyt, että puolihämärässä voi nähdä unta -- minä elän kaksisataa
vuotta myöhemmin ja koetan typerälle vanhukselle uskottaa olevani oma
itseni ja kuitenkin -- Uh!"

Hänen mielensä oli ärtynyt ja hän juoksi pois. Vanhus juoksi hänen
jälestään. "Eh! elkää menkö!" huusi vanhus. "Minä olen vanha höperö,
tiedättehän. Elkää menkö. Elkää jättäkö minua tähän pimeään".

Graham epäröi, seisahtui. Äkkiä käsitti hän, miten mielettömästi hän
oli tehnyt kertoessaan salaisuudestaan.

"En minä tahtonut loukata teitä -- epäillä sanojanne", sanoi vanhus
lähestyessään. "Eihän siinä ole mitään pahaa. Kutsukaa vaan itseänne
Nukkujaksi, jos tahdotte. Tosin se on järjetöntä --"

Graham käänsi hänelle tuotapikaa selkänsä ja jatkoi kulkuaan.

Jonkun aikaa koetti vanhus seurata häntä läähättäen juostessaan.
Mutta lopulta pimeys peitti hänet, eikä Graham häntä enää nähnyt.




XII LUKU.

Ostrog.


Graham käsitti nyt asemansa paljoa selvemmin. Hän harhaili
vielä pitkän aikaa. Puheltuaan vanhuksen kanssa oli hän päässyt
täydellisesti selville tuosta Ostrogista ja tiesi mitä hänen
nyt tuli tehdä. Yksi asia oli päivän selvää, se nimittäin, että
kapinoitsijoiden pääosaston oli onnistunut mainiosti salata hänen
katoomisensa. Mutta joka hetki odotti hän saavansa kuulla, että hän
oli kuollut tai että Neuvosto oli jälleen saanut hänet vangiksi.

Eräs mies seisahtui hänen eteensä. "Oletteko kuullut?" kysyi hän.

"En!" vastasi Graham vavisten.

"Melkein dozandi", sanoi mies, "melkein dozandi miestä!" ja juoksi
edelleen.

Joukko miehiä ja tyttöjä juoksi pimeässä huutaen ja tehden kiihkeitä
liikkeitä: "Antautunut! Antautunut!" "Dozandi miestä!" "Kaksi
dozandia". "Ostrog eläköön! Ostrog eläköön!" Äänet loittonivat ja
kävivät epäselviksi.

Toinen huutava parvi seurasi. Jonkun aikaa kuunteli hän vaan
noita ohitseen kiitäviä huutoja. Hän epäili, puhuivatko kaikki
englanninkieltä. Hän kuuli lauseita, jotka tuntuivat englanninkielen
murteelta, neekerien puhetavalta, niin sekavaa ja puutteellista
kieltä se oli. Hän ei uskaltanut kysellä keneltäkään. Hänessä varmeni
se ajatus, mikä hänellä oli jo ennen ollut kansasta ja taistelusta,
ja minkä hän vanhuksen puheiden kautta oli saanut Ostrogista.
Vähitellen vasta hän ymmärsi, että kaikki nämät ihmiset iloitsivat
Neuvoston sortumisesta, ja että Neuvosto, joka oli niin voimakkaasti
ajanut häntä takaa, olikin heikompi näistä kahdesta puolueesta. Ja
jos niin oli asian laita, mitä seurauksia se tuottaisi hänelle?
Monta kertaa hän arkaili ottaa tarkkaa selvää asioista. Kerran
hän jo kääntyi ja seurasi pitkän matkaa erästä pyylevää, lyhyttä,
ystävällisen näköistä miestä, mutta hän ei uskaltanut kysellä häneltä.

Hänelle johtui mieleen, että hän voisi tiedustella, missä on
"tuulimoottorien" toimisto, olkoon tuo "tuulimoottorien toimisto"
sitten mitä tahansa. Ensi kertaa kysyttyään kehoitettiin häntä
jatkamaan matkaansa Westminsteriin päin. Seuraavalla kerralla
neuvottiin häntä kulkemaan erästä kujaa myöten. Häntä käskettiin
sitten kulkemaan aivan toista tietä kuin tähän asti -- sillä eihän
hän ollut tuntenut mitään muuta kulkutietä -- ja laskeutumaan
keskikadun portaita alas pimeälle kadulle. Siellä koki hän muutamia
seikkailuja; ensiksi kohtasi hän epäilyttävän olennon, jota hän ei
voinut nähdä ja joka karkealla äänellään puhui kummallista vieraalta
kieleltä kuulostavaa murretta; se oli sanatulva, jossa siellä täällä
vilahti englanninkielisiä sanoja, luultavasti oli se sen ajan
roskaväen puheenpartta. Sitten läheni toinen, laulava tytön ääni,
"tralala tralala". Hän puhutteli Grahamia ja puheensa muistutti
hiukan edellisen murretta. Hän väitti kadottaneensa sisarensa, hän
painautui häneen päin, aikoi syleillä ja alkoi nauraa. Mutta Graham
vastasi hänelle töykeästi ja tyttö katosi jälleen.

Melu alkoi lähetä. Kiihkeästi puhelevia ihmisiä kulki hänen ohitseen.
"He ovat joutuneet saarroksiin!" "Neuvosto! Eihän vaan Neuvosto!"
"Niin kaduilla kerrottiin". Katu tuntui laajenevan. Äkkiä osui seinä
eteen. Hänen edessään oli avonainen paikka, jolle oli kokoontunut
kiihtyneitä ihmisiä. Hän kyseli taas tietä eräältä vähäpätöiseltä
henkilöltä. "Kääntykää oikealle", sanoi naisen ääni. Hän lähti seinän
luota ja töytäsi pientä pöytää vasten, jolla oli lasiesineitä.
Grahamin pimeyteen tottuneet silmät huomasivat pitkän pöytärivin. Hän
meni niitä kohden. Parin pöydän luota kuuli hän lasien kilinää ja
kuuli syötävän. Löytyi siis niin rauhallisia ihmisiä, että he voivat
syödä tai ehkäpä varastaa ruokaa itselleen keskellä valtiollista
taistelua ja pimeyttä. Ylhäältä, korkealta näki hän äkkiä valon
tunkeutuvan puolipyöreästä aukosta. Lähestyessään tätä löysi hän
portaat ja joutui galleriaan. Hän kuuli nyyhkytyksiä ja tapasi kaksi
pientä tyttöä kyyryllään eräällä kaidepuulla. Tytöt vaikenivat hänen
lähestyessään. Hän koetti lohduttaa, mutta he eivät hiiskuneet
sanaakaan. Jatkaessaan matkaansa kuuli hän heidän alkaneen uudelleen
nyyhkyttää.

Äkkiä osui taas portaat hänen tielleen, ne johtivat suurelle
aukolle, ja hän näki valon hohtavan ylhäältä ja astui pimeydestä
taas liikkuvalle kadulle. Tätä pitkin kulki huutava kansanlauma. He
lauloivat osia vallankumouslaulusta, useimmat heistä aivan väärin.
Siellä täällä leimahteli soihtuja luoden väräjäviä varjoja. Hän kysyi
taas tietä ja hänelle vastattiin samalla epäselvällä murteella. Vasta
kolmannen vastauksen hän ymmärsi. Hän oli kahden penikulman päässä
Westminsterista, mutta tietä sinne ei ollut vaikea löytää.

Lähestyessään vihdoin tuulimoottorien toimistoa päätti hän
riemuitsevista kulkueista, joita hän kohtasi kaduilla, ilonhuudoista
ja lopulta sähkövalon palaamisesta, että Neuvosto oli lopullisesti
kukistettu. Eikä missään puhuttu hänen katoamisestaan.

Kaupungin sähkövalon syttyminen vaikutti häikäisevästi. Ensi alussa
hän oli soaistu, kaikki hänen ympärillään seisahtuivat ja koko
maailma näytti hehkuvan. Valon syttyessä oli hän aivan sen väkijoukon
laidassa, joka kiihoittuneina ryhminä täytti tuulimoottorien
toimiston läheiset kadut ja tietäessään nyt olevansa kaikkien
nähtävänä, tunnettavissa muuttui hänen halunsa päästä Ostrogin luo
täydelliseksi kauhuksi.

Häntä tyrkki ja lykki miesjoukko, joiden ääni oli tullut aivan
käheäksi hänen nimensä huutamisesta, muutamat olivat saaneet haavoja
taistellessaan hänen asiansa puolesta. Tuulimoottorien toimiston
ulkoseinällä oli eläviä kuvia, mutta hän ei voinut nähdä niitä,
sillä huolimatta kaikista ponnistuksistaan esti kansanjoukko
häntä lähestymästä. Sieltä täältä kuulemistaan lauseista päättäen
arveli hän niiden esittävän uutisia Neuvoston palatsin edustalla
tapahtuvasta taistelusta. Tietämättömyytensä ja epävarmuutensa
tekivät hänen liikkeensä hitaiksi ja aroiksi. Hän tuumiskeli, miten
hän voisi päästä tämän kansanjoukon läpi. Hän raivasi itselleen tien
askel askeleelta tungoksen läpi, kunnes hän huomasi, että keskitieltä
lähtevät portaat johtivat rakennuksen sisään. Hän painalti eteenpäin,
mutta tungos oli portaiden luona niin taaja, että kesti kauvan
ennenkuin hän pääsi perille. Ja sielläkin asettui hänen tielleen
kaikellaisia esteitä, ja koko tunti kului kiivaisiin neuvotteluihin
ensiksi vartiosalissa ja sitten muissa saleissa, kunnes hän sai erään
henkilön viemään kirjelapun sille miehelle, jonka kiihkeimmin olisi
luullut haluavan tavata häntä. Ensiksi naurettiin ja pilkattiin
häntä; viisastuttuaan tästä kokemuksesta selitti hän vihdoin tuovansa
Ostrogille hyvin tärkeitä uutisia. Mitä ne olivat, ei hän tahtonut
sanoa. Hänen kirjeensä lähetettiin halveksivaisesti eteenpäin. Pitkän
aikaa odotti hän pienessä huoneessa hissin vieressä, kunnes vihdoin
Lincoln ilmestyi levottomana, anteeksi pyynnellen ja hämmästyneenä.
Hän seisahtui ovensuuhun tarkastamaan Grahamia ja syöksyi sitten
hyvin ystävällisesti hänen luokseen.

"Niin", huudahti hän. "Te se olette. Ettekä olekaan kuollut!"

Graham selitti kaikki lyhyesti.

"Veljeni odottaa teitä", selitti Lincoln. "Hän on yksinään
tuulimoottorien toimistossa. Me pelkäsimme teidän kaatuneen
taistelussa teatterissa. Hän oli aivan onneton -- asiat ovat hyvin
vaarallisella kannalla, vaikka me kansalle ilmoitammekin toisin --
muussa tapauksessa olisi hän rientänyt teidän luoksenne".

He nousivat hissin avulla ylös, tulivat kapeaan käytävään, kulkivat
suuren salin läpi väistäen kahta juoksevaa lähettiä, ja tulivat
suhteellisesti pieneen huoneesen, jonka ainoana kalustona oli
leposohva ja soikea, harmahtava, väriä vaihtava lasilevy, joka
riippui alas seinään kiinnitettyjen kannattimien varassa. Lincoln
jätti tänne Grahamin, joka alkoi katsella lasilevyllä liikkuvia
usvamaisia varjoja, ymmärtämättä niistä mitään.

Hänen huomionsa kiintyi äkkiä kuuluvaan meluun. Kuului huutoja,
suunnattoman kansanjoukon riemua, mutta hyvin kaukaa. Se taukosi yhtä
äkkiä kuin oli alkanutkin aivan kuin ovi olisi avattu ja suljettu.
Viereisestä huoneesta kuului nopeita askeleita ja kalisevaa ääntä,
kuten rautaketju olisi kiertänyt pyörän ympäri.

Sitten kuului naispuvun kahinaa ja naisääni sanoi: "Se on Ostrog!"
Pieni kello kilahti, ja sitten oli kaikki taas hiljaista.

Samassa kuului ääniä, askeleita ja liikuntaa ulkoa. Yhden henkilön
askeleet erottautuivat muusta kohinasta ja lähestyivät varmoina
ja tasaisina. Verho kohosi hitaasti. Kookas, valkotukkainen mies
puettuna kellervään silkkipukuun katseli Grahamia kohotetun
käsivartensa alatse.

Hän piteli lyhyen hetken verhoa ylhäällä, antoi sen laskeutua alas
ja seisoi sen edessä. Graham huomasi aivan ensiksi hänen leveän
otsansa, hyvin vaaleat silmänsä, jotka välkkyivät syvältä valkoisten
silmäkulmien alta, kotkannokkansa ja varmapiirteisen, tarmokkaan
suunsa. Lihapussit silmien ympärillä, alaspäin kääntyneet suupielet
rikkoivat kauniin ulkomuodon ilmaisten, että mies olikin vanha.
Graham nousi aivan vaistomaisesti, ja hetkisen seisoivat molemmat
miehet vastatusten katsoen toisiinsa.

"Te olette Ostrog?" sanoi Graham.

"Minä olen Ostrog".

"Johtaja?"

"Niin minua kutsutaan".

Vaitiolo alkoi vaivata Grahamia.

"Minä tiedän, että minä saan pääasiassa kiittää teitä
pelastuksestani", sanoi hän.

"Me pelkäsimme teidän kaatuneen", sanoi Ostrog. "Tai vaipuneen
-- ikuiseen uneen. Me olemme kaikin tavoin salanneet -- teidän
katoamistanne. Missä te olette ollut? Miten tulitte tänne?"

Graham kertoi kaiken lyhyesti.

Ostrog kuunteli sanaakaan sanomatta.

Hän hymähti. "Tiedättekö, mitä minä paraillaan tein, kun minulle
ilmotettiin teidän saapuneen?"

"Sitä en voi arvata".

"Valmistin sijaista teille".

"Minun sijaistani?"

"Me valitsimme teidän näköisenne miehen. Me aijoimme hypnotiseerata
hänet, jotta hänen olisi helpompi näytellä osaansa. Meidän täytyi
se tehdä. Tämän kapinan menestys riippui siitä, että te olitte
herännyt, elossa ja kuuluitte meihin. Juuri nyt on suuri kansanjoukko
keräytynyt teatteriin vaatien teitä sinne. He eivät luota. Kai te
tiedätte -- jotain asemastanne?"

"Hyvin vähän", sanoi Graham.

"Teidän asemanne on seuraava". Ostrog astui pari askelta ja kääntyi.
"Te omistatte täydellisesti", sanoi hän, "yli puolet maailmasta.
Seurauksena siitä on se, että te olette tavallaan kuningas. Teidän
valtanne on rajoitettu tuhannella eri tavalla, mutta te olette
kuitenkin kaikista korkein, hallituksen populäärisin symbooli. Tuo
Valkoinen Neuvosto, Hoitoneuvosto niinkuin sitä kutsuttiin --"

"Minä olen saanut siitä kuulla pääasiat".

"Millähän tapaa".

"Minä tapasin erään lavertelevan vanhuksen".

"Minä ymmärrän... Massat -- se sana on saanut alkunsa teidän
ajaltanne -- ja arvaattehan että meillä on massoja -- pitävät
teitä todellisena hallitsijana. Samoin teidänkin aikananne monet
sekoittivat kruunun ja vallan. Yli koko maapallon ovat massat
tyytymättömiä hoitoneuvoston toimintaan. Pääasiassa on se tuo
ijänikuinen sota, joka työväellä on kurjuutta, kurinpitoa ja
kykenemättömyyttä vastaan. Mutta teidän Neuvostonne on toden totta
menetellyt väärin. Muutamissa asioissa, nimittäinkin Työkomppanian
järjestämisessä ovat ne menetelleet kaikkea muuta kuin viisaasti.
He ovat tuoneet lukemattomia tekosyitä esiin. Ja me toisetkin
kansalliseen puolueesen kuuluvat hommasimme uudistuksia -- kun te
heräsitte. Jos se olisi ollut järjestetty, niin ei se olisi voinut
tulla sopivammalla hetkellä". Hän hymyili: "Yleinen mielipide,
ajattelematta pitkää untanne, oli jo ajatellut herättää teidät ja
pyytää teidän apuanne ja -- silloin!"

Hän kuvasi liikkeellä kapinan puhkeamista ja Graham nyökäytti
osottaakseen ymmärtävänsä.

"Neuvosto hätääntyi -- riitaantui keskenään. Sitä he ovatkin aina
tehneet. He eivät voineet päättää, mitä he tekisivät teille.
Tiedättehän, miten he sulkivat teidät vankilaan?"

"Tiedän. Tiedän. Ja nyt -- olemmeko voittaneet?"

"Olemme. Me olemme todellakin voittaneet. Tänä yönä, viidessä
nopeassa tunnissa. Me iskimme äkkiä joka taholta. Tuulimoottorien
väki, työkomppania ja sen miljoonat katkaisivat kahleensa. Me olimme
ottaneet haltuumme aeropiilit".

Hän vaikeni. "Niin", sanoi Graham, arvaten että aeropiilit olivat
ilmalaivoja.

"Se oli välttämätön varokeino. Muuten he olisivat paenneet. Koko
kaupunki nousi kapinaan, melkein kaksi kolmannesta otti siihen osaa!
Kaikki siniset, kaikki yleiset palvelijat, paitsi viittä aeronautia
ja noin puolta punaisesta poliisistosta. Teidät pelastettiin,
ja heidän omat katupoliisinsa -- noin puolet heistä saarrettiin
Neuvoston palatsiin -- hajoitettiin, vangittiin tai surmattiin. Koko
Lontoo on teidän -- nyt. Kaikki muu paitsi Neuvoston palatsi."

"Puolet heidän puolelleen jääneistä punaisista poliiseista kaatui
koettaessaan mielettöminä saada teidät uudelleen vangiksi. He
kadottivat järkensä kadottaessaan teidät. He ryntäsivät täysin voimin
teatteriin. Silloin me katkaisimme heiltä paluutien palatsiin. Tämä
yö on todellakin ollut voiton yö. Kaikkialla loistaa teidän tähtenne.
Vielä eilen --, hallitsi Valkoinen Neuvosto niinkuin se on grossin
vuotta, puolitoista sataa vuotta, hallinnut, ja sitten kuiskataan
pari sanaa, miehet tarttuvat kaikkialla aseihin, ja äkkiä -- näin!"

"Minä tiedän hyvin vähän", sanoi Graham. "Minä otaksun --. Minä en
aivan selvästi käsitä taistelun menoa. Selittäkäähän minulle. Missä
on Neuvosto? Missä tapahtuu taistelu?"

Ostrog astui huoneen halki, kuului napsahdus ja äkkiä oli koko huone,
paitsi tuo soikea lasilevy, pimeänä. Ensi alussa Graham säikähti.

Sitten näki hän, että tuo harmaa lasilevy kuvasti väriä ja muotoja,
se oli kuin suuri ikkuna, josta näkyy outo maisema.

Ensiksi oli hänen aivan mahdotonta arvata, mitä tämä maisema oli.
Näkyi harmaan talvipäivän valaisema maisema. Kuvan yli ja kuten
näytti puolimatkassa katsojan ja etäisimmän kohdan välillä oli
vaakasuorassa paksu kiiltävästä metallilangasta punottu paksu
johtoköysi. Suurien tuulimoottorien rivit, suuret välimatkat, siellä
täällä olevat pimeät aukot muisti hän nähneensä paetessaan Neuvoston
palatsilta. Hän näki järjestyneen rivin punapukuisia miehiä marssivan
mustapukuisten miesten vartioimana, ja hän ymmärsi jo ennenkuin
Ostrog oli hänelle selittänytkään, että hän näki Lontoon laajan
katon. Yöllinen lumi oli kadonnut. Hän arveli, että tämä peili oli
jonkimmoinen uusi muodostus entisajan camera obscurasta, mutta
hänelle ei tätä selitetty. Vaikka punaisten miesten rivi kulkikin
vasemmalta oikealle, niin katosi se kuvasta pois vasemmalla. Hän
ensiksi ihmetteli sitä, mutta sitten huomasikin hän, että koko kuva
liikkui panoraaman tavoin soikean peilin yli.

"Kohta näette taistelun", sanoi Ostrog hänen vieressään. "Nuo
punapukuiset ovat vankia. Tämä on Lontoon katto -- kaikki talot
muodostavat nykyään yhden ainoan kokonaisuuden. Kadut ja avonaiset
paikat ovat nyt katetut. Teidän aikanne tyhjiä, tarpeettomia paikkoja
ei löydy enää".

Joku peilin polttopisteen ulkopuolella oleva varjosi puoleksi peilin.
Se näytti mieheltä. Kuului metallin helähdys, varjo peitti hetkiseksi
koko soikean peilin, aivan kuin linnun silmäluomi peittää sen silmän,
ja sitten kuva taas selveni. Ja nyt näki Graham miesten juoksevan
tuulimoottorien alitse, käyttäen aseita, joista välähti kirkas
valo ja sauhua. He riensivät yhä taajempana joukkueena oikealle
päin, huitoen käsiään -- he näyttivät huutavan, mutta kuva pysyi
äänettömänä. He ja tuulimoottorit kulkivat hitaasti ja tasaisesti
peilin pinnan yli.

"Nyt", sanoi Ostrog, "näette Neuvoston palatsin", ja hitaasti
tuli musta kuilu näkyviin kiinnittäen Grahamin huomion puoleensa.
Kohta huomasi hän, että se ei ollutkaan mikään tavallinen kuilu,
vaan mustunut ammottava aukko, rakennusten välillä, josta pieniä
sauhupatsaita nousi harmaata talvitaivasta kohden. Suuren rakennuksen
rauniot, pilarit ja särkyneet koristeet kohosivat peloittavina tästä
pimeästä, ammottavasta aukosta. Ja tämän palatsin jätteillä kiipeili,
hyppieli ja kiehui lukematon miesparvi.

"Tämä on Neuvoston palatsi", sanoi Ostrog. "Heidän viimeinen
linnoituksensa. Ja nuo mielettömät tuhlasivat ampumavaroja, joilla he
olisivat voineet vastustaa meitä koko kuukauden ajan, räjäyttääkseen
ympärillä olevat rakennukset, siten muka -- estääksensä meidän
hyökkäystämme. Kuulittehan räjähdyksen? Se särki puolet kaupungin
ruuduista".

Ostrogin puhellessa huomasi Graham raunioiden lomitse kohoten
niitä korkeammalle valkoisen suunnattoman suuren rakennuksen. Tämä
rakennus oli eristetty ympäristöstään säälimättömästi hävittämällä
kaikki sen lähellä olevat talot. Mustat aukot näyttivät, missä
hävitys oli kulkenut tietään; suurten salien katot olivat pudonneet
alas ja niiden loistava sisustus näkyi talvipäivän hämärässä, ja
pitkin särkyneitä seiniä riippui katkenneita johtoja ja vääntyneitä
metalliköysien ja lankojen päitä. Tämän hävityksen keskellä liikkui
pieniä punaisia pilkkuja, punapukuisia Neuvoston puolustajia.
Tavan takaa heikot, haihtuvat tulet valaisivat näitä varjoja. Ensi
hetkellä näytti Grahamista siltä, että hyökkäys oli tekeillä tätä
yksinäistä valkoista rakennusta vastaan, mutta sitten huomasi hän,
että hyökkääjien puolue ei lähestynytkään, vaan kätkeytyen niiden
raunioiden taakse, jotka ympäröivät tätä punapukuisten viimeistä
suojusvarustusta, ampuivat taukoamatta heitä kohden.

Ja tuskin kymmenen tuntia sitten oli hän seisonut ilmavaihtokoneen
alla pienessä huoneessa tässä palatsissa ajatellen, mitähän
maailmassa tapahtuu!

Tarkemmin katsoessaan tätä sotakohtausta, joka hiljaa kuvastui
peilin keskustaan, huomasi Graham, että tuon valkoisen rakennuksen
joka puolella oli raunioita, ja Ostrog alkoi lyhyin lausein
selittää, miten palatsin puolustajat olivat panneet tämän hävityksen
toimeen suojellakseen itseään hyökkäyksen tapahtuessa. Hän puhui
välinpitämättömällä äänellä siitä suunnattomasta mieshukasta, jonka
tämä hyökkäys oli maksanut. Hän näytti väliaikaisen ruumishuoneen
laaditun sinne, missä kuhisi haavureita kuten muurahaisia pitkin
sitä paikkaa, jossa ennen oli ollut liikkuva katu. Hän oli paljoa
innostuneempi selittäessään Neuvoston palatsin eri osia, ja
hyökkääjien asemia. Muutamassa hetkessä pääsi Graham täydellisesti
selville siitä kansalaissodasta, joka riehui Lontoossa. Eilen
puhjennut taistelu ei ollut mikään meluisa kapina, ei taistelu
erivoimaisten vastustajien välillä, vaan mainiosti järjestetty
valtakaappaus. Ostrog oli hämmästyttävän tarkoin arvannut kuinka
kaikki päättyisi; hän näytti tuntevan jokaisen niiden mustan tai
punaisen pilkun tehtävän, jotka kapuilivat raunioiden keskellä.

Hän ojensi kätensä valoisan kuvan yli ja osotti Grahamille huonetta,
josta hän oli paennut, ja näytti kesken raunioita tietä, mitä
myöten hän oli paetessaan kulkenut. Graham tunsi onkalon, jossa
sadeuoma oli, ja tuulimoottorit, joiden alla hän oli ollut piilossa
välttääkseen ilmalaivaa. Muu osa hänen pakotiestään oli räjähdyksen
sattuessa kadonnut. Hän katseli kerta vielä Neuvoston palatsia, joka
jo puoliksi oli siirtynyt peilistä pois, ja näki oikealla puolella
kohoavan kukkulan, jolla olevat kirkot ja tornit hämärinä ja etäisinä
liukuivat esiin.

"Ja Neuvosto on todellakin kukistettu?" sanoi hän.

"On", vastasi Ostrog.

"Ja minä --. Onko se totta, että minä --?"

"Te olette maailman herra".

"Mutta tuo valkoinen lippu --"

"Se on Neuvoston lippu -- maailman hallituksen lippu. Se laskeutuu.
Taistelu on päättynyt. Hyökkäys teatteria vastaan oli heidän
äärimmäinen voimanponnistuksensa. Heillä on ainoastaan tuhatkunta
miestä ja niistäkin osa aikoo tulla meidän puolellemme. Heillä on
vähän ampumavaroja. Ja me uudistamme entiset keksinnöt. Me valamme
kanuunoita".

"Mutta -- sanokaahan. Onko tämä kaupunki koko maailma?"

"Oikeastaan on tässä kaikki se, mitä heillä on vallastaan jälellä.
Toiset kaupungit ovat joko meidän kanssamme nousseet kapinaan tai
valmistelevat hyökkäystä. Teidän heräämisenne teki ne epävarmoiksi ja
lamautti voimat".

"Mutta onhan Neuvostolla lentokoneita? Miksei se ole paennut niiden
avulla?"

"Heillä oli. Mutta suuri osa aeronauteista oli kapinan syttyessä
meidän puolellamme. He eivät tahtoneet antautua vaaraan taistelemalla
yhdessä meidän kanssamme, mutta he eivät tahtoneet taistella
meitä vastaankaan. Yli puolet heistä oli meidän puolellamme ja
toiset tiesivät sen. Neuvostolla oli yksi ainoa käytettävänään
teidän paetessanne. Tunti sitten -- me tapoimme miehen, joka ajoi
teitä takaa. Heti alussa otimme me haltuumme kaikki ilmalaivojen
lähtöasemat kaikissa kaupungeissa ja siten olemme seisauttaneet ja
valloittaneet kaikki aeroplaanit, ja mitä tulee muutamiin pienempiin
lentokoneisiin, jotka lähestyivät -- sillä muutamat uskalsivat sen
tehdä -- niin suuntasimme niitä kohden taajan ja voimakkaan tulen,
joka esti niitä lähestymästä Neuvoston palatsia. Jos ne olisivat
laskeutuneet alas, eivät ne enää olisi voineet kohota ilmaan,
sillä maanlaatu teki sen mahdottomaksi. Me hävitimme useita, useat
antautuivat; muutamat lensivät mannermaalle päin etsien ystävällistä
kaupunkia, jos vaan voivat ennättää sinne ennen kuin koneen voima
loppuu. Useat näistä miehistä joutuivat mielellään vankeuteen, sillä
siten olivat he turvassa. Ei ole erittäin hauskaa pudota lentokoneen
kanssa alas. Tältä puolelta ei Neuvosto saa mitään apua. Sen päivät
ovat luetut".

Hän kääntyi taas soikean peilin puoleen näyttääkseen Grahamille, mitä
hän tarkotti lentoasemilla. Neljä lähinnä olevaa näkyivät etäältä
epäselvästi aamun usvassa. Mutta Graham huomasi, että ne olivat
suunnattoman suuria verrattuina alhaalla oleviin rakennuksiin.

Ja kun peilikuva taas siirtyi, saattoi Graham jälleen nähdä sen
aukeaman, jonka yli punapukuiset äsken olivat marssineet, sitten
mustat rauniot, ja vielä kerran piiritetyn palatsin valkoiset
seinät. Se ei enää näyttänyt synkältä rakennukselta, vaan loisti
päivänvalossa, sillä aamu-usva oli haihtunut. Piirittäjät olivat
hetkeksi tauonneet taistelusta, eivätkä punapukuiset enää ampuneet.

Siten näki yhdeksännentoista vuosisadan mies tuossa kuvastavassa
peilissä suuren kapinan viimeisen kohtauksen, näki asemansa
vahvistettavan väkivallan avulla. Häntä vapisutti ajastellessaan,
että tämä oli nyt hänen maailmansa, eikä se toinen, joka oli
hänen takanaan; että tämä ei ollut vaan näytelmää, joka saavuttaa
huippukohtauksensa ja katoo sitten; että tässä maailmassa se osa
olemassaoloa, mikä hänellä vielä oli jälellä, kuului hänelle
velvollisuuksineen, vaaroineen ja tehtävineen. Hän kääntyi alkaen
jälleen kysellä. Ostrog vastasi, mutta sanoi sitten äkkiä. "Nämät
asiat selitän minä teille sitten myöhemmin. Tällä hetkellä on meillä
-- velvollisuuksia. Kansa on kerääntynyt kaupungin joka puolelta
liikkuvia katuja myöten tälle taistelupaikalle, hallit ja teatterit
ovat tungokseen asti täynnä. Te saavuitte juuri oikeaan aikaan.
He huutavat haluavansa nähdä teitä. Kaikkialla tahdotaan teitä
nähdä. Pariisissa, New-Yorkissa, Chikagossa, Denverissä, Caprissa
-- tuhannet kaupungit ovat nousseet kapinaan, ovat epävarmoja ja
vaatimalla vaativat saada nähdä teitä. Jo useita vuosia on vaadittu
herättämään teidät ja nyt, kun se on tapahtunut, ei kukaan tahdo sitä
uskoa."

"Mutta enhän minä voi lähteä."

Ostrog vastasi huoneen toiselta puolen ja soikeaan lasiin syntyvä
kuva himmeni valon äkkiä syttyessä huoneessa. "Onhan meillä
kinetotele-fotografia", sanoi hän. "Kun te täällä kumarratte kansalle
-- niin yli maanpallon myriadit ja taas myriadit ihmiset istuen
koolla pimeissä saleissa näkevät teidän sen tekevän. Kuva esiintyy
mustana ja valkoisena -- ei tällaisena kuin tämä. Ja te kuulette
heidän huutonsa yhtyvän näiden huutoon täällä."

"Meillä on tätä varten eräs optillinen keksintö", sanoi Ostrog,
"jota käyttävät muutamat näyttelijät ja tanssijattaret hyväkseen.
Se on oleva teille uutta. Kirkas valo osuu teihin, he eivät näe
teitä itseään vaan suurennetun kuvanne, joka kuvastetaan valkoiselle
pinnalle -- niin että etäimmällä parvekkeella oleva henkilö voi
laskea, jos tahtoo, silmäripsenne".

Graham teki äkkiä kysymyksen, jota hän epätoivoisena oli tuuminut.
"Paljoko Lontoossa on asukkaita?" sanoi hän.

"Kaksikymmentä kahdeksan myriadia?"

"Mitä?"

"Yli kolmekymmentä kolme miljoonaa".

Tämä määrä oli suurempi kuin Graham saattoi kuvitellakaan.

"Teidän täytyy puhua heille jotain", sanoi Ostrog. "Teidän ei
tarvitse pitää puhetta, joksi te sitä kutsutte, vaan sanoa sana,
joksi me sitä kutsumme -- joku lause, kuusi tai seitsemän sanaa.
Jotain hyvin varmaa ja selvää. Esimerkiksi -- 'Minä heräsin ja
sydämeni kuuluu teille'. Sellaista kansa kaipaa".

"Kuinka tuo lause kuului?" kysyi Graham.

"'Minä heräsin ja sydämeni kuuluu teille'. Sitten kumarratte --
kumarratte kuninkaan tavoin. Mutta ensin täytyy teidän saada
itsellenne musta puku -- musta on teidän värinne. Muistattehan
lauseen? Sitten poistuvat he kyllä kotiaan".

Graham epäröi. "Minä olen vallassanne", sanoi hän.

Ostrog oli ehdottomasti samaa mieltä. Hän mietti hetken,
kääntyi verhoon päin ja antoi lyhyitä määräyksiä näkymättömille
palvelijoille. Melkein heti tuotiin musta puku, se oli aivan
samallainen kuin teatterissa saamansa puku. Heittäessään sen
harteilleen kuuli hän viereisestä huoneesta kimakkaa kellon soittoa.
Ostrog kääntyi kysyvän näköisenä palvelijan puoleen, näytti sitten
äkkiä muuttavan mielipidettä, siirsi verhoa syrjään ja poistui.

Hetkisen seisoi Graham nöyrän palvelijan seurassa kuunnellen Ostrogin
poistuvien askelten ääntä. Kuului nopeita kysymyksiä ja vastauksia ja
nähtiin miesten juoksevan pois. Verho siirrettiin syrjään ja Ostrog
palasi hyvin kiihottunut ilme kasvoillaan. Hän astui nopeasti huoneen
poikki, sammutti valon, tarttui Grahamin käsivarteen ja osotti
hänelle peiliä.

"Juuri samassa, kun me käänsimme sille selkämme", sanoi hän.

Graham näki hänen etusormensa suurena ja mustana osottavan Neuvoston
palatsia. Ensi aluksi ei hän ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Sitten
huomasi hän, että lipputanko, jossa oli liehunut valkoinen lippu,
olikin tyhjä.

"Mitä tarkotatte --?" kysyi hän.

"Neuvosto on antautunut. Heidän valtansa on ainiaaksi loppunut".

"Katsokaa!" sanoi Ostrog ja osotti mustaa vaatetta, joka nytkähdellen
nousi pitkin tyhjää lipputankoa ja alkoi liehua ilmassa.

Soikea kuva hämärtyi, kun Lincoln siirsi verhon syrjään ja astui
huoneesen.

"Kansa käy levottomaksi", sanoi hän.

Ostrog piteli yhä kiinni Grahamin käsivarresta.

"Me olemme nostattaneet kansan kapinaan", sanoi hän. "Me annoimme
heille aseita. Ainakin tänään on heidän tahtonsa meille laki".

Lincoln piti verhoa ylhäällä, jotta Graham ja Ostrog pääsivät sen
alitse kulkemaan.

Mennessään halliin päin näki Graham ohikulkiessaan pitkän rivin
valkoisia huoneita, jonne sinipukuiset miehet veivät arkun tapaisia
laatikoita ja jossa lääkärin punaisiin pukuihin verhotut miehet
riensivät paikasta toiseen. Tästä huoneesta kuului huutoa ja
valitusta. Hän näki tyhjän, verisen vuoteen ja toisia vuoteita,
joilla virui verisiä, siteillä sidottuja miehiä. Tämän kaiken näki
hän ainoastaan vilahdukselta kulkiessaan erästä parveketta myöten,
sitten astuivat he holvin kautta ja he jatkoivat matkaansa hallia
kohden.

Kansan kohina läheni, se kuului ukkosen jyrinältä. Mustia lippuja
liehui, sinisiä vaatteita ja ruskeita ryysyjä häilyi ilmassa ja hän
näki hallien lähellä olevan teatterin aukenevan pitkän käytävän
päässä. He tulivat yhä lähemmäksi. Hän tunsi teatterin, se oli sama,
jonne hän ensiksi oli tullut, jossa hän viimeksi oli nähnyt valomeren
ja pimeyden paetessaan punaisen poliisin tieltä. Tällä kertaa tuli
hän saliin pitkin parveketta, joka kulki hyvin ylhäällä näyttämön
yläpuolella. Teatteri oli taas kirkkaasti valaistu. Hän etsi
käytävää, jonka kautta hän oli paennut, mutta hän ei voinut sanoa,
mikä se oli noista monesta samallaisesta aukosta; ei hän myöskään
nähnyt kumoon kaadettuja tuolia, eikä rikkiammuttuja istuimia,
sillä tungos oli niin tavattoman suuri. Lukuun ottamatta näyttämöä
täytti kansa teatterin ääriään myöten. Ylhäältä katsottuna näytti
teatteri alueelta, joka oli täynnä vaaleanpunaisia pilkkuja, sillä
kaikki katsoivat ylöspäin häntä kohden. Tullessaan Ostrogin seurassa
syntyi hiljaisuus, laulu vaikeni, yhteinen jännitys lopetti kaiken
sekasorron. Joka ainoa näistä myriadista olennosta näytti katsovan
häneen.




XIII Luku.

Vanhan järjestelmän loppu.


Grahamin laskujen mukaan oli juuri keskipäivä silloin, kun Neuvoston
valkoinen lippu laskettiin alas. Mutta muutamia tuntia kului,
ennenkuin antautuminen muodollisesti oli ennättänyt tapahtua,
ja lausuttuaan nuo "sanansa", vetäytyi hän uuteen huoneustoonsa
tuulimoottorien toimistoon. Viimeisten kahdentoista tunnin
taukoamaton jännitys oli tavattomasti uuvuttanut häntä, hän ei ollut
enää edes uteliaskaan; hetkisen istui hän paikallaan toimettomana
ja velttona tuijottaen eteensä, ja vaipui piankin uneen. Kaksi
lääkärinapulaista herätti hänet tuoden hänelle virkistäviä aineita,
jotta hän jaksaisi kestää uusia ponnistuksia. Juotuaan heidän
rohtojaan ja kylvettyään heidän neuvostaan kylmässä vedessä, tunsi
hän mielenkiintonsa ja tarmonsa palautuvan, ja oli hän heti valmis ja
halukas seuraamaan Ostrogia useita penikulmia kulkien pitkin käytäviä
ja hisseissä ollakseen läsnä kohtauksessa, jossa Valkoisen Neuvoston
valta lopullisesti päättyi.

Heidän tiensä kulki monen monituisen rakennuksen läpi. Lopulta
saapuivat he tielle, jonka päässä avautui heidän eteensä soikea
paikka; päivän valaisemien pilvien alla kohosi Neuvoston palatsin
rauniot. Suunnaton riemunhuuto kuului Grahamin korviin. Sen
jälkeen kulki Graham seurueineen pitkin rakennuksien kattoja
raunioiden vieritse. Avara arena näkyi Grahamin edessä, se näytti
vielä omituisemmalta ja ihmeellisemmältä kuin soikeasta peilistä
katsoessaan.

Tämä melkein amfiteatterin muotoinen alue oli yli penikulman
levyinen. Auringon säteet kultasivat sen vasemman puolen ja oikean
puolen muodot näkyivät kylmän selvinä varjossa. Neuvoston harmaana
muista eroavan palatsin katolla liehui antautumisen musta lippu
hitaasti heleää päivää vastaan. Huoneet, salit, käytävät ammottivat
niin outoina, katkenneita metallijohtoja riippui sikinsokin
raunioiden keskellä. Suuret määrät poikkinaisia, kiemurtelevia
johtoja riippui vesiheinän tavoin kaikkialla ja alhaalta kuului
lukemattoman kansanjoukon huuto, kumeaa jyrinää ja torvien räikeää
pauhinaa. Suunnaton hävitys ympäröi tuota suurta valkoista
rakennusta, näkyi särkyneitä ja mustuneita massoja, Neuvoston
käskystä perustuksiaan myöten räjäytetyn tehtaan rauniot, kasottain
rautaisia rakennuskannattimia, jättiläismäisiä tiilikasoja ja
kokonaisia metsiä katkenneita pilareita. Siellä täällä, tämän kamalan
hävityksen keskellä kuohui ja kimalteli vesi, ja etäällä näkyi
raunioiden välitse, miten kahdensadan jalan korkeudelta pulppusi
erään laajan rakennuksen raunioista vettä paksusta vesijohtotorvesta,
syöksyen kimaltelevana koskena alas. Ja kaikkialla tungeksi kansaa.

Missä vaan oli hiukankaan jalansijaa, liikkui lyhytkasvuista kansaa,
ne näkyivät niin perin tarkoin kaikkialla paitsi siellä, missä
päivän paiste muutti ne häikäisevällä kullallaan epäselviksi. He
kapuilivat pitkin luhistuneita seiniä, he liittyivät parviksi ja
ryhmiksi pystyssä olevien pilarien ympärille. He kulkivat pitkin
kehänmuotoista rauniorengasta. Ilma oli täynnä heidän huutojaan, kun
he tungeksivat keskustaa kohden.

Neuvoston palatsin ylimmät kerrokset näyttivät autioilta, sieltä
ei näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa. Valloittajien musta lippu
ainoastaan riippui auringon valaisemana tangossaan. Neuvoston
palatsin ympärillä ei näkynyt ruumiita, ne oli joko kansa vienyt pois
tai tungos peitti ne. Graham näki muutamia harvoja raunioiden ja
virtaavan veden keskellä.

"Suvaitsetteko näyttää itsenne heille, sire?" sanoi Ostrog. "He
haluavat niin kiihkeästi nähdä teidät".

Graham epäröi, astui sitten eteenpäin aivan rakennuksen katon
reunalle. Hän katsoi alaspäin ja hänen yksinäinen pitkä vartalonsa
kuvastui taivasta vastaan.

Vähitellen alkoi raunioille kerääntynyt kansanjoukko nähdä hänet.
Pieni ryhmä mustaunivormuisia miehiä kulki esteiden yli Neuvoston
palatsia kohden. Pienet mustat päät muuttuivat vaaleanpunaisiksi
kääntyessään häneen päin, ja nähdessään aaltoilemisen syntyvän tässä
joukossa, arvasi hän niiden huomanneen hänet. Hän arveli täytyvänsä
antaa heille jotain elonmerkkiä. Hän kohotti kätensä, viittasi
Neuvoston palatsiin päin. Alhaalla äänet yhtyivät, kasvoivat, ja
nousivat häntä kohden lukemattomina riemuhuudon aaltoina.

Lännen pilvet olivat muuttuneet sinertävän vihreiksi ja vaalenneet,
ja Jupitertähti loisti etelässä, eikä antautuminen ollut vielä
loppuunsa suoritettu. Ylhäällä taivaalla tapahtui hitaasti muutos, yö
läheni kirkkaana ja kauniina; alhaalla vallitsi tungos, kiihkoilu,
kuului vastakkaisia käskyjä, kansa seisahtui, koetettiin saada
järjestystä aikaan, ihmiset huusivat keskellä suurta epäjärjestystä.
Ennenkuin Neuvosto astui palatsista veivät kantajat sadottain niiden
ruumiita, jotka olivat taistelussa kaatuneet palatsin pitkiin
käytäviin ja saleihin.

Mustapukuiset vartijat seisoivat molemmin puolin tietä, jota myöten
Neuvoston piti tulla, ja niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi
kaikkialla kansaa, se kiipeili palatsin ulkoneville rakennusosille
ja ympärillä oleville rakennusten raunioille illan sinertävässä
valossa. Vaikka kansa ei huutanutkaan, niin kuului kuitenkin aivan
kuin meren pauhinaa sen loiskuessa rantakallioita vastaan. Ostrog oli
valinnut erään suunnattoman rauniokasan ja käskenyt kiireimmän kautta
laatimaan sille kannattimista ja metalliparruista lavan. Se oli jo
pääasiassa valmiina, mutta alhaalla kohisi ja jyskyi suuri joukko
koneita luoden valovälähdyksiä illan hämärään.

Lavalla oli korkeampi osa, sille asettui Graham Ostrogin ja
Lincolnin seurassa, hiukan taempana seisoi joukko alempia upseeria.
Tämän ylemmän lavan ympäri kulki toinen lava hiukan alempana ja
sille asettui aseellisen kapinan mustapukuiset vartijat viheriöine
aseineen, joiden nimeä Graham ei vielä tietänyt. Hänen ympärillään
seisovat huomasivat, miten hän katsoi vuoroin hämärässä raunioille
seisovaan kansaan, vuoroin Valkoisen Neuvoston palatsiin päin, josta
neuvoston jäsenten piti tulla, sitten ympärillä oleviin raunioihin
ja uudelleen taas kansaan. Kansanjoukon huuto paisui pauhaavaksi
nieluksi.

Hän näki Neuvoston jäsenten ensi aluksi räpyttävän silmiään tielleen
asetettujen sähkölamppujen häikäisevän valon osuessa heihin. He
seisoivat pienenä valkoisena ryhmänä palatsin portailla. Neuvoston
palatsi oli aivan pimeä. Hän näki heidän lähestyvän ja tuo heidän
sata viisikymmentä vuotta sortamansa kansa mutisi uhkaavasti
heille. Jota lähemmäksi he tulivat sitä selvemmin näki, miten
väsyneitä, kalpeita ja arkoja he olivat. Hän näki heidän sähkövalon
häikäisevässä loistossa katsovan häneen ja Ostrogiin. Ja samassa
hän muisti miten tylyn kylmästi he olivat katsoneet häneen Atlaksen
salissa. Nyt tunsi hän jo muutamia heistä; hänet, joka oli lyönyt
kättään pöytään Howardin edessä, kookkaan punapartaisen miehen ja
toisen hennon, lyhyen, tumman miehen, jolla oli harvinaisen soikea
pääkallo. Hän huomasi kahden kuiskaavan keskenään ja katsovan häneen
ja Ostrogiin päin. Heitä seurasi kookas, tumma, komean näköinen
mies kulkien alakuloisena eteenpäin. Äkkiä katsahti hän ylöspäin,
silmänsä osuivat Grahamiin ja siirtyivät siitä Ostrogiin. Tie, jota
myöten he saivat kulkea, oli niin järjestetty, että heidän täytyi
tehdä suuri kierros ennenkuin pääsivät niille puuportaille, jotka
johtivat lavalle, missä heidän lopullinen vallastaluopumisensa tuli
tapahtumaan.

"Mestari! Mestari! Jumala ja mestari!" huusi kansa. "Kuolema
neuvostolle!" Graham katsoi tuohon suunnattomaan kansanlaumaan, joka
huutaen ulottui hämärässä näkymättömän kauvaksi, sitten siirtyi
hänen katseensa vieressään seisovaan, kalpeaan, liikkumattomaan ja
vaikenevaan Ostrogiin. Silmänsä osuivat taas Valkoiseen Neuvostoon.
Sitten loi hän katseensa jälleen tuttuihin tähtiin, jotka kiiluivat
päänsä päällä. Hänen omituinen kohtalonsa selveni niin voimakkaana
hänelle. Olikohan tuo elämä kuulunut hänelle, joka vielä oli hänen
muistossaan, ja josta oli kulunut kaksi sataa vuotta -- ja kuuluiko
tämä hänelle?




XIV Luku.

Näkötorni.


Pitkän odotuksen jälkeen ja epäilyksien ja taistelujen kautta oli
tämä yhdeksännentoista vuosisadan mies joutunut tämän monimuotoisen
maailman herraksi.

Kun hän vapautuksensa ja Neuvoston antautumisen jälkeen heräsi
pitkästä unestaan, niin ei hän ensi aluksi tuntenut ympäristöään.
Ponnistaen ajatuksiaan löysi hän lopulta muistostaan punaisen
langan, ja sen avulla johtuivat kaikki tapahtumat jälleen mieleensä,
ensi alussa tosin aivan kuin hän olisi kuullut jonkun uskomattoman
tarinan tai lukenut sen jostain kirjasta. Ja ennenkuin ajatuksensa
selvenivät, huumasi häntä ilo siitä, että hän oli päässyt pakoon
ja hän oli saanut sellaisen loistavan aseman. Hän omisti puolet
maailmasta; hän oli maailman herra. Tämä uusi aikakausi oli tavallaan
hänen aikakautensa. Hän ei enää udellut itseltään, oliko kaikki
näkemänsä vaan unta; hän oli vaan levoton siitä, miten hän pääsee
varmuuteen siitä, että kaikki todella oli olevaa.

Nöyrä palvelija auttoi häntä pukeutumaan, ylemmän valvojan johtaessa,
joka oli hyvin arvokas, pieni jaapanilaisen näköinen mies, vaikka hän
puhuikin englannin kieltä kuten englantilainen. Tämä kertoi hänelle
yhtä ja toista asioiden kulusta. Vallankumous oli päättynyt; läpi
koko kaupungin oli jo ryhdytty jälleen toimiin ja työhön. Muualla oli
Neuvoston kutistuminen otettu ilolla vastaan. Neuvostoa ei suosittu
missään ja tuhannet Länsi-Amerikan kaupungit, jotka vielä kahden
vuosisadan päästä olivat kateellisia New-Yorkille, Lontoolle ja koko
Itä-Amerikalle, olivat nousseet melkein yksimielisesti kapinaan jo
kaksi päivää aikaisemmin, heti kun olivat saaneet tiedon Grahamin
vangitsemisesta. Pariisissa jatkui vielä taistelua. Koko muu osa
maailmaa odotti asiain kehitystä.

Syödessään aamiaista kuului huoneen nurkasta telefoonikellon
soitto ja hänen ylin palvelijansa ilmoitti, että Ostrog tiedusteli
hyvin levottomana Grahamin vointia. Graham heitti aterioimisen
sikseen vastatakseen. Kohta saapui Lincoln ja Graham lausui hänelle
toivovansa saada puhua kansalle ja päästä hiukan enemmän selville
tästä hänelle niin oudonuudesta elämästä. Lincoln ilmoitti, että
kolmen tunnin päästä saapuvat edustavat viralliset henkilöt rouvineen
tuulimoottorien johtajan suureen huoneustoon. Mitä tuli Grahamin
toivomukseen päästä kulkemaan pitkin kaupungin katuja, niin oli se
tällä haavaa kansan kiihkeän mielialan vuoksi mahdotonta. Mutta
hän voisi helposti saada kokonaiskuvan kaupungista nousemalla
tuulimoottorien tarkastajan näkötorniin. Lincolnin apulainen kyllä
oli valmis seuraamaan Grahamia sinne. Lincoln ylisteli apulaisensa
kykyä ja pyysi anteeksi sitä, että hän ei voinut lähteä matkaan,
sillä kiireelliset hallinnolliset työt kutsuivat häntä.

Tämä näkötorni oli korkeammalla kuin suurimmat tuulimoottorit, se
oli ainakin tuhannen jalkaa kattoja korkeammalla ja sen muodosti
pieni rautatelineiden ja rautaköysien tukema lava. Graham nostettiin
sinne pienessä hississä. Puolimatkassa oli pieni galleria, josta
uloni joukko -- alhaalta katsottuna hyvin pienen näköisiä -- tuubia,
liikkuen hitaasti kehässä parvekkeen ulointa reunaa myöten. Nämät
olivat _speculoita_, jotka olivat yhteydessä tuulimoottorien hoitajan
peilin kanssa ja jommoisesta Ostrog oli näyttänyt Grahamille hänen
uutta valtakuntaansa. Jaapanilainen apulainen astui edeltä ja hän
vietti melkein tunnin siellä kysellen ja saaden vastauksia.

Ilmassa tuntui jo kevään tulo. Tuuli tuntui lämpimältä. Taivas oli
heleän sininen ja avaran Lontoon päällys kimalteli aamuauringon
valossa. Ilma oli puhdas sauhusta ja usvasta ja oli leuto kuten
vuoristoilma.

Lukuunottamatta Neuvoston palatsin ympärillä olevaa epäsäännöllisen
soikeaa aukkoa ja antautumisen liehuvaa mustaa lippua, niin ei
avarassa kaupungissa mikään muistuttanut kapinaa, joka yhden yön
ja päivän kuluessa oli muuttanut koko maailman kohtalon. Kansaa
kokoontui yhä vielä raunioille ja korkea areena paljaan taivaan
alla, josta rauhanaikoina aeroplaanit lähtivät Europan ja Amerikan
kaupunkeihin, oli mustanaan ihmisiä. Kaidalla sillalla, joka oli
laadittu raunioille, liikkui työmiehiä koittaen yhdistää palatsin
kaabelia ja johtolankoja muun kaupungin kanssa, jotta Ostrogin
pääkortteeri voitaisiin toistaiseksi siirtää tuulimoottorien
toimistosta palatsiin.

Muuten oli päivän valaisema alue aivan autio. Niin suuri oli
sen rauha verrattuna sen alla oleviin sekasortoisiin alueihin,
että katsellessaan sitä Graham unohti ne tuhannet ihmiset, jotka
näkymättöminä tuon lasikaton alla tuossa melkein maanalaisessa
sokkelossa, viruivat kuolleina tai kuolemaisillaan yöllä saamistaan
haavoista, unohti tilapäiset sairashuoneet, lääkärit, haavurit,
rammat, nopeasti liikkuvat kantajat, unohti kaikki uutuudet, ihmeet
ja kummat, jotka olivat hänelle näyttäytyneet sähkövalossa. Hän
tiesi, että tuolla alhaalla noilla lukemattomilla muurahaisten teillä
oli vallankumous saanut voiton, että musta oli kaikkialla saavuttanut
ylivallan, mustat koristeet, mustat liput, mustat nauhat kaikkialla
joka kadulla. Ja täällä vapaan päivän valossa taisteluhyörinän
yläpuolella, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, pyörivät monet
Neuvoston hallituksen aikana laaditut tuulimoottorit rauhallisesti,
tehden taukoamatonta työtään.

Kauvempana, jokaisella kukkulalla ja mäellä, joilla ennen lehtoja,
huviloita, kirkkoja, hotellia ja maalaiskartanoita näkyi puiden
lomitse, oli nyt samallaisia tuulimoottoria kuin muuallakin ja niiden
sivuissa ilmoituksia, noita uuden ajan jättiläismäisiä tunnusmerkkiä.
Ja tuulimoottorit pyörivät ja hankkivat taukoamatta sitä voimaa, joka
virtasi kaikissa kaupungin suonissa. Ja niiden juurella kulkivat
ruokatrustin lukemattomat karjalaumat yksinäisten paimentensa ja
vahtiensa vartioimina.

Ei missään tuttua muotoa, joka olisi eronnut tuosta jättiläismäisestä
yhtenäisestä rakenteesta. Paavalin katedraali oli vielä olemassa ja
useimmat Westminsterin rakennuksista, mutta ne olivat näkymättömissä,
sillä tämän suuren aikakauden kupukaarrokset peittivät ne. Thames
virta ei enää hopeanhohtavana virraten tuottanut vaihetusta tähän
laajan laajaan kaupunkiin; janoisat vesijohdot nielivät jokaisen
pisaran, ennenkuin ne pääsivät uomaansa. Virran entinen uoma oli
jaoitettu ja syvennetty, merivesi täytti sen nyt, ja venheet
kuljettivat tehtaisiin raaka-aineita aivan työmiesten eteen.
Etäämpänä välkkyi hämärästi taivaan ja maan välillä laaja mastometsä,
sillä kaikki liikenne, joka ei vaatinut suurempaa nopeutta,
toimitettiin purjelaivoilla pitkin maanpalloa, ja se kauppatavara,
jolla oli kiire, toimitettiin perille pienillä nopeakulkuisilla,
voimakkaiden moottorien käyttämillä laivoilla.

Kukkuloiden yli johti laaja vesijohto merivettä likaviemäreihin.
Kolmeen eri suuntaan johti teitä, joilla liikkui harmaita pilkkuja.
Ensi näkemältä päätti Graham mennä niitä katsomaan. Mutta
sitten päätti hän sen tehdä ensin purjehdittuaan ilmalaivoilla.
Seuralaisensa selitti, että nämät tiet muodosti kaksi eri sadan
metrin levyistä pintaa, joita kumpaakin käytettiin tavaran
kuljettamiseksi samaan suuntaan. Näiden uusien teiden pinta oli
tehty uudesta keinotekoisesta aineesta, nimeltä _eadhamite_ ja sen
mukaan kuin hän voi arvostella oli se läpikuultavaa, karaistua lasia.
Pitkin näitä teitä kiisi oudon hurjaa vauhtia pieniä gummipyöräisiä
ajoneuvoja: jotkut olivat yksipyöräisiä, toisissa taas oli kaksi tai
neljä pyörää, ja ne kulkivat yhden ja kymmenen kilometrin nopeudella
tunnissa. Rautatiet olivat kadonneet, muutamia penkereitä oli vielä
olemassa siellä täällä vanhanaikuisine kiskoineen. Usein olivat ne
vaan perustuksena eadhamiteille.

Eräs erikoinen asia herätti hänen huomiotaan. Niin pitkälle kuin
silmä kantoi pohjoiseen ja etelään näkyi suuria ilmapalloja
ilmoitustauluineen muodostaen sekavan sarjan pitkin aeroplaanien
kulkuteitä. Ainoatakaan aeroplaania ei näkynyt. Yksi ainoa aeropiili
leijaili korkealla sinitaivaalla pienenä pilkkuna liidellen suurissa
kaarissa kukkuloiden ympäri.

Graham oli jo kuullut erään asian, jota hänen oli hyvin vaikea
kuvitella, sen nimittäin, että melkein kaikki pienet kaupungit ja
kylät olivat kadonneet. Siellä täällä ainoastaan, hänen ymmärryksensä
mukaan, oli hotellia muistuttava jättiläisrakennus, joka peitti
useamman kilometrin suuruisen alueen ja oli säilyttänyt sen kaupungin
nimen, jonka sijalle se oli tullut. Hänen seuralaisensa selitti,
että sellainen muutos oli tullut aivan välttämättömäksi. Entinen
järjestelmä oli siroittanut pitkin maata lukuisia maatiloja ja
aina neljän viiden kilometrin päässä oli jonkun ylhäisen herran
tilus; siellä missä oli majatalo, suutarin mökki, kauppapuoti ja
kirkko oli samalla kylä. Noin kahdentoista kilometrin etäisyydellä
oli huvilakaupunki, jossa asui lainvalvoja, viljan-, kankaan-,
rihkamankauppiaat, satulasepät, eläinlääkärit, lääkärit, verhoilijat,
kankurit y.m. Mutta ei mitenkään kymmentä, kahtatoista kilometria
kauvempana, sillä sen matkan voi helposti suorittaa päästäkseen
kaupunkiin asioille, puolet matkasta sinne ja puolet takaisin. Mutta
kun rautatiet joutuivat pois käytännöstä ja niiden sijaan tuli
kepeät junat ja kaikki uudet automoottori-ajoneuvot, jotka olivat
astuneet junien ja hevosten sijaan, ja kun myöhemmin alettiin laatia
teitä puusta, kautsukista, eadhamitesta ja muista kestävistä mutta
elastisista aineista, niin katosi kokonaan tarve käydä niin usein
kaupungissa. Ja suuret kaupungit kasvoivat. Ne vetivät puoleensa
työmiehiä tarjoten yhtämittaista työtä ja työnantajia saadakseen
helposti ja taukoamatta työvoimia käytettäväkseen.

Kun mukavuuden vaatimus lisääntyi sen mukaan kuin elämän mekaaninen
moninaisuus kasvoi, niin maalla oleskelu tuli yhä kalliimmaksi,
ihmiset luopuivat siitä, osaksi tuli se melkein mahdottomaksi. Kun
papisto ja virkamiehet poistuivat, ja kylälääkärin sijaan astuivat
kaupungin erikoislääkärit, niin maalaiskylät kadottivat viimeisenkin
sivistyksellisen leimansa. Kun telefooni, kinematoragrafi ja
fonograafi astuivat sanomalehtien, kirjojen, opettajien ja aakkosten
sijaan -- niin oleskelu sähkölankaverkon ulkopuolella olisi tuntunut
melkein raakalaiselämältä. Maalla puuttui keinoja pukea ylleen ja
syödä (ajan hienostuneen maun mukaisesti), siellä ei ollut lääkäriä
tarpeen tullen, ei seuraa, ei mitään hyödyllistä ajanviettoa. Sen
lisäksi oli mekanismin sovittaminen maanviljelykseen tehnyt yhden
koneenkäyttäjän kolmenkymmenen työmiehen veroiseksi.

Päinvastoin kuin kaupungin virkailijat tekivät siihen aikaan, jolloin
Lontoossa vallitsi ainainen sumu, tulivat nykyään työmiehet teitä
myöten tai ilman halki katsomaan kaupunkia ja sen yöllisiä iloja
lähteäkseen taas aamulla pois. Kaupunki oli niellyt koko ihmiskunnan
itseensä; ihminen oli saavuttanut uuden kehitysaskeleen. Ensin
oli olemassa alkuasukas, metsästäjä, sitä seurasi maanviljelyksen
aikakauden asukas, joille kaupungit eivät olleet muuta kuin maja- tai
kauppapaikkana. Ja nyt oli keksintöjen aikakauden luonnollisena
seurauksena se, että ihmiset olivat kokoontuneet yhteen. Lontoon
ulkopuolella löytyi vaan neljä muuta kaupunkia Englannissa --
Edinburgh, Portsmouth, Manchester ja Shrewsbury. Grahamin oli hyvin
vaivalloista kuvitella tätä kaikkea, joka näille ihmisille oli
itsestään selvä asia. Ja kun hän ajatteli "ulompana olevia oloja",
jotka vallitsivat mannermaalla, niin joutui hänen päänsä aivan
pyörälle.

Hän oli näkevinään loputtoman määrän kaupunkeja -- kaupunkeja,
jotka sijaitsivat tasangoilla, suurien virtojen varrella, laajoja
meren rannalla sijaitsevia kaupunkeja, lumen ympäröimiä kaupunkeja.
Suurimmalla osalla maanpalloa puhuttiin englannin kieltä; jos
otti lukuun espanjalaisamerikalaisen murteen, neekerien kielen ja
englantilaishindulaisen ja englantilaiskiinalaisen murteen, niin
käytti kaksikolmannesta maailman asukkaista sitä. Mannermaalla,
lukuunottamatta muutamia antiikkisia kielijätteitä, vallitsi
kolme eri kieltä: saksa, joka ulottui Antiokiaan ja Genuaan
asti ja kosketti englantilaisespanialaiseen kieleen Cadixissa;
gallialaistunut venäjän kieli, joka ulottui englantilais-hindulaiseen
Persiassa ja Kurdistanissa ja englantilais-kiinalaiseen
Pekingissä; ja ranskankieli, joka oli säilyttänyt selvyytensä,
loistavuutensa ja kirkkautensa, valliten Välimeren rantoja yhdessä
saksan ja englantilais-hindulaisen murteen kanssa ja ulottuen
ranskalaisneekerimurteen avulla Congoon asti.

Kaikkialla, kautta koko kaupungeista runsaan maanpallon,
lukuunottamatta päiväntasaajan "mustia seutuja", vallitsi nyt
sama kansainvälinen sosiaalinen järjestelmä, ja kaikkialle,
pohjoisnavasta päiväntasaajaan asti, ulottui Grahamin valta ja
edesvastaus. Koko maailma oli sivistynyt, koko maailma asui
kaupungeissa, koko maailma oli yksityisomaisuutta. Yli koko Englannin
valtakunnan ja Amerikan oli Grahamin omistusoikeus melkein rajaton;
kongressia ja parlamenttia pidettiin käytännössä vanhanaikuisina.
Venäjän ja Saksankin valtakunnassa oli hänen rikkautensa vaikutus
tuntuva. Siellä esiintyi kyllä kaikellaisia vaikeuksia -- ja uusia
edistysmahdollisuuksia -- mutta, huumaantunut vallastaan kun hän
oli, niin olivat Venäjä ja Saksa hänen mielestään niin etäällä.
Mitä tuli mustan alueen hallitsemiseen, sen mukaan kuin hän käsitti
tuon alueen ulottuvan, niin hän edellisessä elämässä saavuttaneensa
tavan mukaan ei välittänyt siitä vähääkään. Että jokin vaara voisi
uhata tätä edessään olevaa loistavaa elämää, ei juolahtanutkaan
hänen ajatuksiinsa. Sitä vastoin siirtyivät hänen ajatuksensa
kauhistuttavaan vaaraan, joka ennen oli ollut niin uhkaava. "Miten
nyt on keltaisen vaaran laita?" kysyi hän ja Asano selitti sen
hänelle. Tuo keltainen kummitus oli kadonnut. Kiinalaiset ja
Eurooppalaiset elivät sovussa keskenään. Kahdeskymmenes vuosisata
oli vasten tahtoaan tullut huomaamaan, että keskimäärin oli
kiinalainen sivistyneempi, siveellisempi ja intelligentimpi kuin
keskimäärin Eurooppalainen, ja englantilaisten ja skotlantilaisten
yhteensulautuminen, joka oli alkanut jo yhdeksännellätoista
vuosisadalla, oli nyt täydellisesti tapahtunut, Asano sanoikin: "Kun
oikein asiaa aprikoitiin, niin huomattiin, että me itse asiassa
olimmekin valkoisia". Graham kääntyi jälleen katselemaan näköalaa ja
ajatuksensa saivat uuden suunnan.

Kaukana koillisessa kimalteli hurmaavina, samalla lumoavina ja
samalla peloittavina Nautinnon kaupungit, joista kinematograafi
ja vanhus olivat hänelle kertoneet. Ne olivat omituisia paikkoja,
ne muistuttivat sadun Sybarista nuo taiteen ja kauneuden
kaupungit, joissa sekä taide että kauneus olivat kaupan. Ne olivat
hedelmättömiä, loistavia kaupunkia, täynnä vilkasta elämää ja
musiikkia, ja jonne kokoontuivat kaikki ne, jotka olivat rikastuneet
julmassa ja inhoittavassa ekonoomisessa taistelussa tuolla hänen
allaan olevissa sokkeloissa.

Tuo taistelu oli julma, sen hän tiesi. Hän huomasi sen jo siitäkin,
että tämä kansa piti yhdeksännentoista vuosisadan Englantia
ihanteellisena ja rauhallisena. Hän katseli kerta vielä edessään
olevaa aluetta ja ajatteli, mikä ääretön määrä työtä tehtiin tässä
monimutkaisessa ihmispesässä.

Hän tiesi, että kaupungin pohjoispuolella asuivat ruukuntekijät,
jotka eivät ainoastaan valmistaneet esineitä savesta ja posliinista,
vaan myöskin muista aineista, joita hienompi kivennäistieteellinen
kemia oli keksinyt; siellä asuivat kuvapatsaiden, seinäkoristeiden ja
hienojen huonekalujen tekijät; siellä asuivat myöskin kirjailijat,
jotka alituisen kuumeisen kiihkon vallassa valmistivat runojaan
ja fonograafireklaamiaan, ryhmittivät henkilöitä ja kehittivät
kinematograafidraamojensa toiminnan yhä jännittävämmäksi. Sieltä
myöskin lähtivät salaman tavoin uutiset koko maailmaan, sieltä
uutistenkertojat levittelivät kaikkia valheitaan, sieltä lähtivät
johdot telefoonikoneihin, jotka olivat astuneet entisajan
sanomalehtien sijaan.

Neuvoston palatsin raunioiden takana oli kaupungin kontrollin
ja hallinnon rakennukset. Lähellä satamaa oli kauppapaikat,
suunnattomat hallit, teatterit, yhdistysten kokoussalit, pelihuoneet,
biljardisalongit, potku- ja lyöntipallopelihuoneet, villipetojen
näyttelyt, ja lukemattomat kristittyjen ja puolikristittyjen kirkot,
muhamettilaisten, buddalaisten, gnostilaisten, haamujenpalvelijoiden,
esineiden palvelijoiden y.m., y.m. temppelit; ja etelässä päin oli
avattu tehtaita kankaiden, säilykkeiden, viinien ja höysteiden
valmistamista varten. Ja näitä eri paikkoja yhdisti toisiinsa suuri
määrä liikkuvia katuja. Mikä suunnaton mehiläispesä, jota tuuli
palveli taukoamatta ja jonka symboolina olivat nuo aina liikkuvat
tuulimoottorit.

Hän ajatteli tuota huimaavan suurta kansanlaumaa, joka oli ahdettu
kaikkiin noihin saleihin ja gallerioihin -- noita kolmeakymmentä
kolmea miljoonaa asukasta, jotka kukin elivät omaa lyhyttä,
jokapäiväistä, surkeata elämäänsä tuolla hänen jalkojensa alla, ja
kaikki se ilo, minkä auringon loiste ja suuremmoinen näköala ja hänen
oman valtansa rajaton suuruus oli tuottanut hänelle, alkoi vähetä
ja kadota. Katsellessaan täältä ylhäältä kaupunkia alkoi hänelle
selvitä, mitä merkitsi nuo kolmekymmentä kolme miljoonaa ihmistä,
ja mikä edesvastaus oli hänellä, ja kuinka suunnattoman suuri oli
se ihmisolentojen pyörre, jonka yläpuolella liehui hänen häipyvä
kuningaskuntansa.

Hän koetti kuvitella aikalaistensa sielunelämää. Hämmästyksekseen
huomasi hän miten vähän kansanmies oli muuttunut, vaikka olosuhteet
olivat niin huomattavalla tavalla muuttuneet. Ihmisen henki ja
omaisuus oli todellakin turvattu yli koko maanpiirin; kaikellaiset
tarttuvat taudit ja bakteriatartunnat olivat kadonneet; kaikilla oli
kylliksi ruokaa ja vaatetta, kaupungin kaduilla oli lämmin olla ja
he olivat suojassa kaikkia ilmanmuutoksia vastaan; tieteen melkein
koneellinen kehitys ja yhteiskunnan materiellinen järjestys oli
saanut kaiken tämän edistyksen aikaan. Mutta hän huomasi nyt jo,
että kansa pysyi kansana, että se oli villitsijöiden ja järjestäjien
ehdottoman vallan alaisena, että yksilöinä oli kansa pelkuri,
yksilöinä ruokahalunsa orja, laumana taas häilyväinen. Mieleensä
johtui tuo lukematon määrä sinipukuisia olentoja. Hän tiesi, että
tuolla hänen alapuolellaan oli miljoonia ihmisolentoja, miehiä ja
naisia, jotka eivät koskaan olleet käyneet kaupungin ulkopuolella,
eivät olleet nähneet mitään ulkopuolella tuota pientä, ikävää
työkehää, johon maailman työjärjestelmä oli heidät kahlehtinut,
ulkopuolella noita hapuilevia ja vääriä nautintoja, jotka eivät
tuottaneet tyydytystä. Hän muisteli aikalaistensa toiveita, ja
William Morris'en kertoma ihannemaa ja Hudsonin kuvailema valtio
tuntuivat hänestä särkyneiltä unelmilta. Ja hän muisteli omiakin
toiveitaan.

Eläessään viimeisiä päiviään tuota entistä kiihkeätä elämäänsä, joka
nyt tuntui niin etäiseltä, oli hän pitänyt ihmiskunnan vapauden ja
yhdenvertaisuuden kehittämistä mahdollisena. Hän oli toivonut kuten
koko hänen silloinen aikakautensakin toivoi, että kerran koittaa
päivä, jolloin enemmistön ei tarvitse uhrautua muutamille harvoille;
että se aika oli lähellä, jolloin jokaisella naisesta syntyneellä
oli samat oikeudet tasa-arvoisuuteen ja onneen. Kahdensadan vuoden
päästä sama pettynyt toive kaikui epätoivoisena huutona läpi koko
laajan kaupungin. Kahdensadan vuoden kuluessa huomasi hän köyhyyden,
toivottoman työn, kaiken kurjuuden kasvaneen entistään suuremmaksi ja
saavuttaneen aivan jättiläismäisen muodon.

Vähitellen pääsi hän selville kaikista niistä tapahtumista, jotka
olivat sattuneet hänen unensa aikana. Hän näki nyt mikä moraalinen
taantumus oli syntynyt yliluonnollisen uskonnon hävittyä kansasta,
miten kunniantunto oli heikentynyt, ja mikä vaikutusvalta oli
rikkaudella. Sillä ihmiset, jotka olivat kadottaneet uskonsa
Jumalaan, olivat kuitenkin säilyttäneet uskonsa omaisuuden voimaan,
ja rikkaus vallitsi yli uskonnollisesti suvaitsevaisen maailman.

Jaapanilainen seuralaisensa, Asano, joka selitti hänelle kuluneiden
kahden vuosisadan valtiollista historiaa, käytti puheessaan hyvin
sattuvaa ajatuskuvaa, verraten sosiaalista järjestelmää hyönteisten
tyhjäksi syöneesen siemeneen. Ensi alussa kypsyi siemen voimakkaasti.
Sitten ilmestyy hyönteinen, joka laskee siihen munansa, ja hyvin pian
on siemenestä jälellä vaan kuori, sillä toukka syö sen sisustan.
Ilmestyy sitten joku alempi hyönteinen, joku ichneumonkärpänen ja
laskee munansa tähän toukkaan, ja tämä muuttuu taas vuorostaan
piankin paljaaksi kuoreksi, ja uusi tulokas kehittyy edeltäjänsä
nahan alla, jonka suojana on vuorostaan taas siemenen kuori. Siemenen
kuori säilyttää aina muotonsa; koko maailma uskoo sen siemeneksi,
eikä mikään estä sitä itseään kuvittelemasta olevansa terve ja
elinvoimainen siemen. "Teidän kuningasvaltanne Victorian aikana",
sanoi Asano, "oli samallainen -- onttosydäminen kuningasvalta".
Maanomistajat, paroonit ja pikkuaatelisto astui ensin esiin
kuningas Johanin aikaan; kului pitkä aika, sitten mestasivat he
Charles kuninkaansa ja kadottivat valtansa kuningas Georgen aikana,
jolloin valta todellisuudessa joutui parlamentin käsiin. Mutta
parlamentti, maataomistavan pikkuaateliston edustaja, ei saanut
pitää valtaa. Se muodostui jo yhdeksännellätoista vuosisadalla.
Valtarajat laajennettiin niin, että sen sisälle mahtuivat kaikki
asioita ymmärtämättömätkin "myriaadit kaupungin asukkaita", jotka
sekavana laumana tulivat äänestämään. Luonnollisena seurauksena tästä
valitsijoiden suunnattomasta lukumäärästä oli eri puolueryhmien
muodostuminen. Jo Victorian aikana oli valta kuulunut salaisesti
järjestetyille, ryhmittyneille ja turmeltuneille yhdistyksille. Hyvin
pian joutui se rahamiesten käsiin, jotka antoivat tarpeelliset varat
puolueen järjestämiseksi. Jonkun aikaa oli koko valta ja valtakunnan
menestys kahden ryhmän käsissä, jotka hallitsivat sanomalehtien ja
vaalitaistelujen avulla -- kahden, rikkaiden ja taitavien miesten
ryhmän käsissä, jotka ensiksi toimivat toisiaan vastaan, mutta
sittemmin yksinneuvoin.

Syntyi kyllä reaktiooni, mutta se oli heikko, eikä saanut mitään
aikaan. Useat teokset kertoivat siitä, mainitsi Asano, -- joista
muutamat olivat ilmestyneet siihen aikaan kun Graham vaipui uneen --
oli olemassa kokonainen kirjallisuus, joka kosketteli reaktioonia.
Reaktioonipuolue näyttää sulkeutuneen huoneesensa ja tehneen
rohkeita päätöksiä -- paperilla. Välttämättömintä näytti olevan
ottaa molempain ryhmien johtomiehet vangiksi ja siten riistää heiltä
heidän valtansa, ja tämä ajatus näkyy olevan vallalla kaikissa
yhdeksännentoista vuosisadan teoksissa, sekä Amerikassa että
Englannissa. Useimmissa asioissa toimi Amerika aikaisemmin kuin
Englanti, mutta molemmat kulkivat samaa tietä.

Vasta-vallankumousta ei tapahtunut koskaan. Sitä ei voitu koskaan
järjestää niin, että se pysyisi puhtaana. Maailmassa ei löytynyt enää
kylliksi tuota vanhanaikuista tunneherkkyyttä eikä uskoa oikeuteen,
joka ennen oli vallinnut. Jokainen järjestetty puolue, joka pääsi
niin suureen valtaan, että se voi vaikuttaa vaaleihin, joutui etevien
rikkaiden miesten houkutusten, hävittämisen ja lahjomisen esineeksi.
Sosialistien, kansanvaltaisten, reaktionäärien, oikeamielisten
puolueet olivat lopulta vaan rahanvaihtopaikkoja, jotka myivät
vakuutuksensa voidakseen maksaa vaalimenot. Ja rikkaiden päätoimena
oli turvata omaisuus ja valmistaa tilaa kauppakeinottelulle, kuten
entisajan läänityslaitos oli tehnyt säilyttääkseensä metsästys- ja
sotaoikeutensa. Koko maailma oli tehty kaupan esineeksi; kaikkialla
vallitsi kauppataistelu, rahalliset keikaukset, kurssien aleneminen
ja yleneminen, tariffisota saivat enemmän kurjuutta aikaan
kahdennellakymmenellä vuosisadalla -- sillä kurjuus oli toivottomassa
elämässä eikä äkillisessä kuolemassa -- kuin sota, rutto ja nälkä
olivat saaneet aikaan historian synkimpinä aikoina.

Graham huomasi nyt selvästi, mikä vaikutus hänellä oli ollut asioiden
kehitykseen. Tämän mekaanillisen sivilisatioonin asteettaisen
kehityksen aikana oli syntynyt uusi voima -- joka ensin auttoi ja
sitten kokonaan ohjasi sen kehitystä -- nimittäin Neuvosto, joka
hoiti hänen omaisuuttaan. Ensi alussa oli se vaan satunnainen
Isbisterin ja Warmingin miljoonien yhtyminen, rahavaltainen yhtiö,
joka oli syntynyt kahden lapsettoman lahjoittajan oikun kautta,
mutta sen hoitajien monipuolinen johtokyky nosti sen hyvinkin pian
vaikutusvaltaiseen asemaan, kunnes se hypoteekkien, lainojen ja
osakkeiden oston kautta, käyttämällä satoja eri liikenimiä oli
syöpynyt läpi koko Englannin ja Amerikan valtion.

Käyttämällä suunnatonta vaikutusvaltaansa ja suosikkijärjestelmää
tuli Neuvostosta hyvinkin pian valtiollinen puolue; ja omaisuuden
kasvaessa taukoamatta tuhlasi se varojaan vaikuttaakseen
valtiollisiin päätöksiin ja käytti hyväkseen näitä valtiollisia
etuja kootakseen yhä suurempia ja suurempia rikkauksia. Lopulla oli
molempien pallonpuoliskojen valtiollisten puolueiden muodostuminen
sen käsissä; siitä muodostui sisäasioita valvova, valtiollinen
Neuvosto. Viimeisen taistelunsa kävi se suurien juutalaisperheiden
liittoa vastaan. Mutta nämät perheet olivat liittyneet toisiinsa
heikkojen siteiden kautta, mikä hetki tahansa voi perinnön kautta
joutua iso osa heidän rikkauksistaan jollekin kaivostyömiehelle,
naiselle tai narrille, avioliitot ja jälkisäädökset siirsivät
suunnattomia summia vieraisiin käsiin. Neuvostolla ei ollut näitä
vaaroja. Sen omaisuus kasvoi kasvamistaan.

Neuvosto, vaikka siihen alkujaan kuuluikin kaksitoista erinomaisen
taitavaa miestä, muodosti yhdessä yhden ainoan nerokkaan
persoonallisuuden. Se tavoitteli rohkeasti rikkautta ja valtiollista
vaikutusvaltaa ja nämät molemmat auttoivat toinen toistaan.
Hämmästyttävällä nerokkaisuudella tuhlasi se suunnattomia summia
lentokoneiden kehittämiseen odottaen vaan sopivaa aikaa, jolloin
se panisi tämän keksintönsä käytäntöön. Se käytti patenttilakia ja
muita puolilaillisia keinoja tuhotakseen kaikki ne keksijät, jotka
eivät suostuneet toimimaan yhdessä sen kanssa. Alkuaikoina otti
se palvelukseensa kaikki etevät henkilöt ja maksoi niille suuret
palkat. Neuvosto noudatti niinä aikoina erehtymätöntä, voimakasta
politiikkaa ja sen vaikutus kasvoi kasvamistaan tapaamatta muita
esteitä kuin satunnaisesti rikastuneiden miesten hapuilevat,
itsekkäät ponnistukset. Sadan vuoden sisällä omisti Graham Afrikan,
Etelä-Amerikan, Ranskan, Lontoon, Englannin, ja sen vaikutus ulottui
-- kaikissa käytännöllisissä asioissa -- Pohjois-Amerikaankin --
joka siihen asti oli vallinnut koko maata. Neuvosto osti ja järjesti
Kiinan, valloitti Aasian rikkaudet, herpaisi vanhan maailman valtiot,
otti niiden raha-asiat haltuunsa, ryhtyi taisteluun niiden kanssa ja
kukisti ne.

Ja se ahmi itselleen maailman niin ovelasti -- satojen pankkien,
yhtiöiden, syndikaattien kautta, jotka peittivät Neuvoston toimintaa
-- että se oli jo päässyt hyvin pitkälle, ennenkuin ihmiset yleensä
arvasivatkaan, minkä hirmuvallan alaiseksi he olivat joutuneet.
Neuvosto ei koskaan arkaillut eikä vavissut. Liikenneneuvot, maat,
tilukset, rakennukset, kunnallishallitukset, lämpimien maiden
tuotantoyhtiöt -- kaikki inhimilliset yritykset joutuivat sen käsiin.
Ja se ohjasi ja järjesti miehistönsä, rautatiepoliisit, liikkuvien
katujen poliisit, talojensa vartijat, vesi- ja sähköjohtojensa
hoitajat ja maatilojensa viljelijäarmeijan. Se ei osottanut mitään
suoranaista vihamielisyyttä palkkalaisiensa järjestämiä yhdistyksiä
vastaan, mutta se taittoi niiden vallan, petti ne ja osti ne
lahjomalla puolelleen. Se osti lopulta koko maailman itselleen. Ja
sen paras temppu oli lentokoneiden ottaminen käytäntöön.

Kun Neuvosto joutui riitaan työväkensä kanssa eräässä suuremmassa
monopoolilaitoksessaan ja teki tekoja, joiden laittomuus oli aivan
liian selvää -- eikä se sitä ennen ollut edes tapansa mukaan lahjonut
haitallisia henkilöitä -- niin vanha laki, nähdessään etujensa
hupenevan, etsi aseita taistellakseen. Mutta sillä ei ollut enää
armeijaa eikä laivastoa; rauhan aikakausi oli tullut. Ainoat sotaan
kelpaavat laivat kuuluivat Neuvoston meriyhtiölle. Poliisivoima oli
heidän hallussaan; rautateiden, laivojen ja maatilojen poliisi,
kaikellaiset vartijat, joiden lukumäärä oli kymmentä kertaa suurempi
kuin vanhan hallituksen käytettävänä olevat voimat. Silloin
laskettiin lentokoneet liikkeesen. Vielä on elossa vanhuksia, jotka
muistavat viimeisen suuren taistelun edushuoneessa -- lakipuolue oli
vähemmistönä, mutta se taisteli epätoivoisena vastaan -- väliaikoina
edushuoneen jäsenet katselivat terrassilta noita suurisiipisiä
koneita, jotka tyynesti leijailivat heidän päänsä päällä. Neuvosto
oli saavuttanut täyden vallan. Viimeinen demokraatinen hallitus,
joka oli hyväksynyt rajattoman, edesvastuusta vapaan omaisuuden, oli
loppunut.

Sata viisikymmentä vuotta Grahamin nukkumisen jälkeen saattoi
Neuvosto riisua naamionsa ja hallita, vaatien itselleen ylivallan.
Vaalit olivat tulleet vaan naurettavaksi muodollisuudeksi, joka
seitsemäs vuosi uusiutuvaksi narrinpeliksi, se oli vaan enää
merkityksetön vanha tapa. Sosiaalinen parlamentti, joka oli yhtä
tarpeeton kuin kansallisen kirkon neuvosto Victorian aikana,
kokoontui silloin tällöin; ja Englannin laillinen kuningas,
kadotettuaan perintönsä, esiintyi humalaisena ja typeränä eräässä
toisen luokan varieteessa. Siten tuo 19:nen vuosisadan suuremmoinen
unelma, jalo tarkoitus taata kaikille yksilöllinen vapaus ja
yleinen onni, oli nyt, kun epärehellisyyden ruttotaudit olivat sen
saastuttaneet, absoluuttisen omistusoikeuden taikausko sen pilannut,
kun uskonnolliset lahkokunnat kiistelivät kansan kasvatuksesta,
riistivät ihmisiltä kaikki käyttäytymisen säännöt ja saivat
halveksimaan kaikkia moraalisääntöjä -- tuo unelma oli muodostunut
keksintöjen ja rikollisten yritysten kautta ensin taistelevaksi
rahavallaksi ja sitten hirmuvaltaiseksi rahavallaksi. Lopulta ei
Neuvosto pitänyt edes tarpeellisena hankkia perustuslaillisten
viranomaisten hyväksymistäkään päätöksilleen. Ja sinä aikana lepäsi
Graham liikkumattomana, ryppyisenä, kelmeänä, olematta kuollut
tai elävä, hän, maapallon täydellinen omistaja. Ja kun hän sitten
heräsi, näki hän olevansa tuollaisen perinnön omistaja! Ja kun hän
sitten heräsi, seisoi hän täällä pilvettömän taivaan alla katsellen
suunnattoman suurta valtakuntaansa.

Mitä tarkoitusta varten hän oli herännyt? Oliko tämä kaupunki,
tämä toivottomien raatajien lauma siis lopputulos hänen vanhoista
toiveistaan? Tai elikö tuo vapauden liekki, tuo liekki, joka oli
hänen kuluneen elämänsä aikana leimahtanut ja sammunut, elikö se
vielä kaiken tuon alla. Hän muisteli vallankumouslaulun lentoisaa
voimaa. Oliko tuo laulu vaan jonkun kansanyllyttäjän huumekeksintöä,
joka unohtui heti tarkoituksen saavutettua? Oliko hänessä yhä vielä
elävä toivo vain hyljättyjen aatteiden, vain kuolleen uskon-varjoa?
Vai oliko sillä laajempi tarkoituksensa, joka vaikuttaisi koko
ihmiskohtaloon? Mitä varten hän oli herännyt, mitä tulisi hänen
tehdä? Ihmiskunta oli hänen jalkojensa juuressa aivan kuin kartta.
Hän ajatteli miljoonia ja taas miljoonia olentoja, jotka yhtenä
virtana seurasivat toisiaan olemattomuuden pimeydestä kuolon
pimeyteen. Mitä varten? Joku tarkoitus täytyi hänellä olla, mutta
tuo tarkoitus meni yli hänen ymmärryksensä. Ensi kerran näki hän
aivan selvästi oman äärettömän pienuutensa, näki mikä traagillinen
vastakohta oli ihmisvoiman ja ihmissydämen sykinnän välillä. Tänä
lyhyenä aikana tunsi hän, mikä pieni sattuman luoma olento hän
oli, ja kuinka suuria olivat hänen toiveensa. Äkkiä tuli hänen oma
pienuutensa ja pyrkimyksensä niin sietämättömiksi hänelle itselleen,
että vastustamaton voima pakotti hänet rukoilemaan. Ja hän rukoili.
Rukouksensa oli sekavaa, epäjohdonmukaista, hapuilevaa, hänen
sielunsa pyrki ajan ja paikan yli ja yli olemassa-olon moninaisen ja
sekavan hämmingin kohden jotain -- hän ei edes tiennyt mitä kohden --
kohden jotain, joka ymmärtäisi hänen tuskansa ja armahtaisi häntä.

Etäällä, alhaalla, nautti mies ja vaimo eräällä parvekkeella
aamun raikkaasta ilmasta. Mies oli tuonut kiikarin katsellakseen
Neuvoston palatsia ja neuvoi naista sitä käyttämään. Pian oli heidän
uteliaisuutensa tyydytetty, kun he eivät voineet sinne asti nähdä
mitään veriläiskäleitä. Katseltuaan pilvetöntä taivasta, suuntasi
nainen kaukoputkensa näkötornia kohden. Ja he näkivät kaksi mustaa
pilkkua, niin pientä, että töin tuskin erotti ne ihmisiksi, toinen
tarkasteli ympärilleen, toinen kohotti kätensä hiljaista taivasta
kohden.

Hän ojensi kaukoputken miehelle. Tämä katsoi ja huudahti:

"Se on kai Mestari. Niin. Minä olen siitä varma. Hän _on_ Mestari!"

Hän laski kaukoputken alas ja jatkoi. "Hän liikuttaa käsiään aivan
kuin rukoilisi. Mitähän hän oikeastaan on. Auringonpalvelijako? Hänen
aikanaan ei löytynyt tulenpalvelijoita, eihän?"

Hän katsoi taas. "Nyt hän lopetti. Ehkä se olikin vaan satunnainen
asento". Hän antoi kaukoputken vaipua ja kävi miettiväksi. "Hänen
ei tarvitse tehdä muuta kuin nauttia elämästä -- nauttia elämästä.
Ostrog kyllä ohjaa purtta. Ostrogilla onkin täysi työ pitääkseen
kurissa koko tuon työväkilauman. Heidät ja heidän laulunsa! Ja kaiken
tuon on hän saanut omakseen nukkuessaan, nukkuessaan. Kyllä tämä
maailma on merkillinen".




XV Luku.

Arvokkaita henkilöitä.


Tuulimoottorien johtajan asunto olisi tuntunut Grahamista
hämmästyttävän monimutkaiselta, jos hän olisi tullut sinne suorastaan
19:nen vuosisadan elämästä, mutta hän oli jo ennättänyt tottua uuden
ajan rakennussuhteisiin. Vaikeata oli erottaa mitään eri salia
tai huoneita, sillä monimutkainen systeemi siltoja, kaarroksia
ja käytäviä jakoi ja yhdisti tämän avaran rakennuksen eri osat.
Hän saapui tuollaisen, hänelle jo tutun siirtyvän seinän kautta
lavalle, josta leveät ja matalat astimet johtivat alaspäin, ja
joilla liikuskeli miehiä ja naisia loistavammissa puvuissa kuin
mitä hän tähän asti oli nähnyt. Tältä paikalta katsoessaan näki
hän pylväistön, jonka omituiset koristeet oli laadittu himmeän
valkoisesta, keltaisesta ja purppuranpunaisesta marmorista.
Kaikkialla oli parvekkeita, jotka näyttivät olevan tehdyn posliinista
ja filigraanista.

Katsoessaan ylöspäin näki hän lukemattoman määrän parvekkeita, joilta
kansa katsoi häneen. Ilmassa aaltoili puheen kohina ja soitto, joka
kuului ylhäältä, iloinen ja pirteä soitto, mutta jonka alkulähdettä
hän ei voinut löytää.

Keskusta oli täynnä väkeä, mutta siellä ei vallinnut tungos;
useampia tuhansia näytti olevan koolla. Pukunsa olivat komeita,
jopa fantastisiakin, miehet olivat yhtä erikoisesti puettuja kuin
naisetkin, sillä oli luovuttu tuosta puritaanisesta miespuvun
kuosista, jolla ennen oli ollut niin suuri vaikutus. Miesten
tukka, vaikka se ainoastaan harvoilla oli pitkä, oli huolellisesti
käherretty laineille ja kaljupäisyys oli kadonnut maailmasta.
Runsaasti oli niitä joiden tukka oli käherretty tapaan, joka olisi
Rossettiakin hurmannut, ja eräällä omituiselta henkilöllä, jota
kutsuttiin Grahamille oudolla nimellä "amoristiksi" oli kaksi
palmikkoa. Miesten palmikkoja näki useita, näytti siltä, että
syntyjään kiinalaisia kaupungin asukkaita ei enää halveksittu rotunsa
tähden. Miesten puvut olivat hyvin vähän yhdenkaltaisia. Komeimmat
miehet verhosivat vartalonsa leveihin housuihin, siellä täällä näki
puhvi- ja kaistahousuja, viittoja ja mekkoja. Leo X:n aikuiset
puvun kuosit olivat kyllä vallalla, mutta itämaiden kaunoaistin
määräämät muodot olivat myöskin runsaasti edustettuina. Lihavuus,
jota Victorian aikana olisi koetettu supistaa kiristämällä takkia ja
verhoamalla ruumis säälimättömän ahtaisiin housuihin ja takkeihin,
antoi nyt vaan aihetta runsaihin laskoksiin, jotka ylevinä valuivat
maahan asti. Eniten näkyi hentoja ja siroja muotoja. Grahamin
mielestä, joka oli jäykkä jäykän aikakauden lapsi, olivat nämät
ihmiset liian siroja olennossaan ja liian vilkkaita käytöksessään
ja ilmerikkaissa eleissään. He tekivät liikkeitä, kuvasivat
hämmästystään, mielenkiintoaan, iloaan, ja ennen kaikkea ilmaisivat
hämmästyttävän avomielisesti, minkä vaikutuksen ympärillään olevat
naiset tekivät heihin. Heti ensi silmäykseltä huomasi, että naisia
oli eniten koolla.

Näiden miesten seurassa olevat naiset olivat puvussaan, liikkeissään
ja eleissään hillitympiä, mutta paljoa teennäisempiä. Muutamat
matkivat puvuissaan kreikkalaisten pukujen yksinkertaisuutta ja
eleissään Ranskan empireajan siroutta, ja Graham näki ohikulkiessaan
hohtavan kauniita olkapäitä ja käsivarsia. Muutamilla oli suoria
pukuja vailla saumoja tai vyötä, toisilla taas laskeutui suuria
laskoksia olkapäiltä alas. Juhlapukujen suloja paljastava muoto ei
ollut kadonnut näiden kahdensadan vuoden kuluessa.

Kaikkien liikkeet olivat tavattoman siroja. Graham huomautti
Lincolnille, että useat miehet liikkuessaan muistuttivat Raphaelin
maalauksia, ja Lincoln sanoi hänelle, että määrättyjen sirojen
liikkeiden omaksuminen kuului jokaisen rikkaan henkilön kasvatukseen.
Mestari otettiin tullessaan vastaan pienellä naurutervehdyksellä,
mutta nämät henkilöt ilmaisivat sivistystään sillä, etteivät juosseet
hänen luokseen eivätkä kiusanneet häntä alituisella katselemisellaan
hänen astuessaan portaita alas salin keskustaa kohden.

Hän oli jo aikaisemmin kuullut Lincolnilta, että nämät olivat
Lontoon seurapiirin arvokkaimpia jäseniä. Melkein jokainen oli
mahtava virkamies tai sellaisen virkailijan läheinen sukulainen.
Useat olivat palanneet Euroopan Nautinnon kaupungeista tervehtimään
häntä. Ilmalaivojen toimimiehet, joilla oli Neuvoston kukistamisessa
ollut melkein yhtä tärkeä osa kuin Grahamilla, olivat lukuisasti
saapuneet, samoin tuulimoottorien virkailijat. Saapuvilla oli
myöskin ruokintatrustin etevämpiä jäseniä; eurooppalaisen
sianteurastuslaitoksen tarkastaja oli alakuloisen ja intressantin
näköinen, tavoissaan hienostellun kyynillinen. Juhlapukuinen piispa
kulki Grahamin ohitse, puhellen erään henkilön kanssa, joka oli
puettu aivan kuin Chaucer, päässään laakeriseppele.

"Kuka tuo on?" kysäsi hän ehdottomasti.

"Lontoon piispa", sanoi Lincoln.

"Ei -- minä tarkotan tuota toista".

"Poeta laureatus".

"Vieläkö sellainen --?"

"Tosin ei hän runoile. Hän on Wottonin -- erään neuvoston jäsenen
serkku. Mutta hän kuuluu äärimmäisten kuningasmielisten klubiin --
hauska klubi -- ja he ylläpitävät noita vanhoja tapoja."

"Asano kertoi jonkun kuninkaan elävän".

"Kuningas ei kuulu klubiin. He ajoivat hänet sieltä pois. Hän on
Stuartin sukua luullakseni; mutta toden totta --"

"Liian paljon?"

"Aivan liian paljon".

Graham ei ymmärtänyt täydellisesti tätä, mutta se näytti
koskettelevan jotain tämän uuden ajan yleistä hairahdusta. Hän
kumarsi ensimmäiselle esiteltävälle henkilölle. Selvästi näki hän
hienon luokkarajan vielä olevan olemassa tässäkin seurassa, koska
Lincoln piti ainoastaan pienen seuran sen arvoisena, että heidät
esiteltiin hänelle. Ensimmäinen oli ilmalaivojen ylipäällikkö, jonka
päivän rusketuttamat kasvot erosivat ympäristönsä hienovärisistä
kasvoista. Hän kun oli luopunut Neuvostosta ratkaisevalla hetkellä,
niin oli hän nyt hyvinkin huomattava henkilö.

Hänen esiintymisensä erosi Grahamille sangen mieluisella tavalla
kaikista muista. Hän laversi muutamia jokapäiväisiä lauseita,
vannoi uskollisuuttaan ja tiedusteli Mestarin vointia. Puheensa oli
reipasta eikä hänen kielessään ollut tuota lyhyttä, huolimatonta
puhetapaa. Hän mainitsi Grahamille hyvin selvästi, että hän oli vanha
"ilmakarhu" -- hän käytti sitä sanaa -- ettei hän lörpötellyt tyhjiä,
että hän oli kiireestä kantapäähän asti jykevä ukko ja vanhanajan
mies, ettei hän tahtonut paljoa tietää, ja että se, mitä hän ei
tietänyt, ei ollut tietämisen arvoistakaan. Hän kumarsi miehekkäästi
aivan kuin tahtoen olla vapaa kaikesta matelemisesta, ja astui
syrjään.

"Hauskaa on nähdä tuon ihmislajin vielä olevan jälellä". sanoi Graham.

"Fonograafin ja kinematograafin ansioita", sanoi Lincoln hiukan
pilkallisesti. "Hän on matkinut luontoa". Graham vilkaisi kookkaaseen
mieheen. Kaikki olikin vaan kopiota.

"Me ostimme hänet", sanoi Lincoln. "Osaksi. Ja osaksi pelkäsi hän
Ostrogia. Kaikki riippui hänestä".

Hän kääntyi nopeasti esitelläkseen koulutrustin ylivalvojan. Tämä oli
mielistelevä, sinisen-harmaasen akademian vaippaan puettu henkilö,
hän katsoi Grahamiin entisaikaisten silmälasien läpi ja valaisi
sanojaan huolellisesti hoidetun kätensä liikkeillä. Graham oli
intresseerattu tämän henkilön toiminnasta ja teki hänelle koko joukon
kysymyksiä. Ylivalvoja näytti olevan huvitettu Mestarin suuresta
suoruudesta. Hän puhui vaan ohimennen kasvatusmonopoolista, joka
hänen yhdistyksellään oli, hän oli tehnyt kontrahdin Lontoon monien
kunnallishallitusten kanssa, mutta hän puhui sitä innokkaammin niistä
edistysaskeleista, jotka kasvatus oli tehnyt Victorian ajasta asti.
"Me olemme poistaneet liiallisen rasituksen", sanoi hän, "poistaneet
sen kokonaan -- maailmassa ei löydy enää ainoatakaan tutkintoa.
Ettekö ole tyytyväinen?"

"Mitenkä te sitten saatte ne tekemään työtä?" kysyi Graham.

"Me teemme työn mieluiseksi -- niin mieluiseksi kuin mahdollista. Ja
jos se ei miellytä jotakuta -- saa hän mennä. Meidän toiminta-alamme
on ääretön".

Hän selitteli muutamia yksityiskohtia ja keskustelua jatkui.
Ylivalvoja mainitsi Pestalozzin ja Froebelin nimet suurella
kunnioituksella, vaikka hän ei salannut, että hän ei täydellisesti
tuntenut heidän käänteentekeviä teoksiaan. Graham sai kuulla, että
yliopisto oli vielä olemassa vaikka toisessa muodossa. "Löytyy
esimerkiksi joukko tyttöjä", sanoi Ylivalvoja ylpeillen omasta
arvokkaisuudestaan, "joilla on aivan tavaton vimma vakaviin
tutkimuksiin -- jolleivät ne ole liian vaikeita, ymmärrättehän. Me
pidämme siitäkin huolen. Tällä hetkellä" sanoi hän arvokkaasti kuin
Napoleon, "melkein viisisataa fonograafia luennoitsee Lontoon eri
osissa Platonin ja Swiftin vaikutuksesta Shelleyn, Haylittin ja
Burnsin rakkaudentarinoihin. Jälestäpäin kirjoittavat he aineita
tämän johdosta ja heidän nimensä julkaistaan paremmuuden mukaisessa
järjestyksessä. Näettehän, miten tuo pieni siemen on kasvanut? Tuo
teidän aikakautenne typerä välikoulu on kadonnut".

"Ja kansakoulut", sanoi Graham. "Tarkastatteko te niitäkin?"

Ylivalvoja vastasi: "täydellisesti". Graham oli entisinä
demokraatisina aikoina ollut niistä hyvin intresseerattu ja hän
alkoi yhä innokkaammin kysellä. Hän muisti eräitä lauseita, joita
tuo vanhus hämärässä oli hänelle lausunut. Ylivalvoja vakuuttikin
vanhuksen lauseet tosiksi. "Me olemme poistaneet rasituksen", sanoi
hän, ja Graham kysyi eikö olisi poistettava kaikenlainen kuolettava
ja yksitoikkoinen työ. "Me koetamme tehdä alkeiskoulut pikkulapsille
mahdollisimman hauskoiksi. Heidänhän täytyy ryhtyä työhön niin perin
varhain. Heille opetetaan vaan pääprinsiippiä - tottelevaisuutta,
työntekoa."

"Te opetatte heille siis sangen vähän".

"Miksi suotta? Sehän johtaa vaan kapinaan ja tyytymättömyyteen. Me
huvitamme heitä. Onhan tälläkin hetkellä -- kapinoita ja kiihkoilua.
Mistä työväki saa nuo ideansa, sitä on vaikea sanoa. He kertovat
niitä toinentoisilleen. Heillä on sosialistisia unelmia -- jopa
anarkistisiakin! Heidän joukossaan löytyy varmaan agitaattoreja. Minä
olen arvellut -- minä olen aina arvellut -- että minun päätehtäväni
on taistella kansan tyytymättömyyttä vastaan. Miksi tekisimme kansan
onnettomaksi?"

"Niin juuri", sanoi Graham miettiväisenä. "Mutta on olemassa paljon
asioita, joista minä tahtoisin päästä selville".

Lincoln, joka koko keskustelun ajan oli tarkastanut Grahamia, ehätti
väliin. "Täällä on useita muitakin", sanoi hän puolikovaa.

Ylivalvoja teki kauniin kumarruksen ja väistyi syrjään. "Ehkä", sanoi
Lincoln seuraten Grahamin katsetta, "haluatte tutustua muutamiin
naisiin?"

Eurooppalaisen sianteurastustrustin johtajan tytär oli suloinen,
pieni, punatukkainen ja kirkas-sinisilmäinen olento. Lincoln antoi
Grahamin keskustella hetkisen hänen kanssaan, ja hän näytti ihailevan
suuresti "tuota vanhaa hyvää aikaa", jonka loppupuolella Mestari oli
vaipunut uneen. Hän hymyili puhuessaan ja hänen silmänsä hymyilivät
tartuttavalla tavalla.

"Minä olen koettanut", sanoi hän, "monta monituista kertaa kuvitella,
millainen oli tuo vanha romantinen aika. Ja te -- muistatte sen.
Kuinka omituiselta ja sekavalta mahtaakaan nykyaika tuntua teistä!
Minä olen nähnyt valokuvia ja tauluja noilta vanhoilta ajoilta,
pieniä yksinäisiä, poltetuista tiilistä tehtyjä rakennuksia,
jotka olivat aivan mustia hiilenpolton tähden, rautatiensiltoja,
yksinkertaisia ilmoitustauluja, juhlallisia puritaanisia miehiä,
joilla on mustat puvut ja tuollaiset korkeat hatut, rautatien junia
kulkien siltoja pitkin päänne yläpuolella, hevosia ja ajoneuvoja, ja
koiria, jotka hurjina juoksevat pitkin katua. Ja sitten te yht'äkkiä
joudutte tänne!"

"Tänne", sanoi Graham.

"Erilleen omasta elämästä -- kaikesta, mihin olitte tottunut".

"Tuo entinen elämä ei ollut mitään onnellista elämää", sanoi Graham,
"minä en kaipaa sitä".

Neiti katsahti häneen. Syntyi lyhyt äänettömyys. Hän huokasi
pettyneenä. "Ettekö?"

"En", sanoi Graham. "Elämä oli niin pikkumaista -- vailla tarkotusta.
Mutta tämä --. Me pidimme maailmaamme kyllin järjestyneenä,
väkirikkaana ja sivistyneenä. Nyt näen -- vaikka olenkin tässä
maailmassa ollut vaan neljä päivää -- ajatellessani entistä aikaa --
että se oli raaka, vanhentunut -- ainoastaan alkuna tälle nykyiselle
järjestelmälle. Teidän on vaikea uskoa, kuinka vähän minä vielä
tiedän kaikesta".

"Kysykää minulta, mitä vaan haluatte", sanoi hän hymyillen.

"Sanokaa sitten, keitä nämät ihmiset ovat. Minulla on hyvin hämärät
tiedot heistä. Olen aivan ymmällä. Ovatko nuo kenraalia?"

"Nuoko sulkahattuiset miehet?"

"Eivät suinkaan. Ei. Minä otaksun, että he ovat suurten yleisten
toimien tarkastajia. Kuka on tuo hienon näköinen mies?"

"Tuoko? Hän on hyvin ylhäinen virkailija. Hän on Morden. Hän on
sappitautipilleri-tehtaan johtaja. Minä olen kuullut, että hänen
miehensä valmistavat vuorokaudessa myriadin myriadia pilleriä.
Ajatelkaahan, myriadin myriadia!"

"Myriadin myriadia. Eipä ihme, että hän on ylpeän näköinen", sanoi
Graham. "Pilleriä! Mikä merkillinen aika. Ja tuo purppurapukuinen
mies?"

"Hän ei oikeastaan kuulu hienompaan seurapiiriin. Mutta me pidämme
hänestä. Hän on todellakin hyvin viisas ja hauska mies. Hän on
Lontoon yliopiston lääketieteellisen osaston johtomiehiä. Kaikki
lääkärit, ymmärrättehän, kuuluvat lääketieteellisen osaston
komppaniaan, ja kantavat purppuranpunaista pukua. Jokaisen pitäisi
-- kyetä tehtäväänsä. Mutta onhan se selvää, että kun ihmiset saavat
vakituisen palkan _tehdäkseen_ jotain --" Hän hymyili ivallisesti
sellaisten ihmisten sosiaalisille vaatimuksille.

"Onko täällä ketään aikanne suurta taiteilijaa tai kirjailijaa?"

"Ei kirjailijaa. Ne ovat yleensä niin hassuja olentoja -- ovat vaan
intresseerattuja omasta itsestään. Ja he ovat niin kovia riitelemään!
Muutamat heistä voivat tapella siitäkin, kenellä on oikeus kulkea
portailla toisen edellä. Eikö se ole kamalaa? Mutta minä luulen, että
Wraysbury muoti-capillotomisti on täällä. Hän tulee Caprista".

"Capillotomisti", sanoi Graham. "Ah! Nyt muistan. Taiteilija!
Miksikäpä ei?"

"Meidän täytyy palvella häntä", sanoi neiti puolustuksekseen. "Onhan
meidän päämme hänen käsissään". Hän hymyili.

Graham arkaili lausua neidin odottamaa kohteliaisuutta, mutta
hänen katseensa oli sitä puhuvampi. "Onko taide kehittynyt samaan
suuntaan kuin kaikki muu?" kysyi hän. "Ketkä ovat teidän suurimpia
maalarianne?"

Neiti katsoi ensin kummastuneena häneen. Alkoi sitten nauraa.
"Ensi aluksi", sanoi hän, "luulin minä teidän tarkottavan --" Hän
nauroi taas. "Te tarkotitte varmaankin noita kunnon miehiä, joista
te piditte sellaista melua siksi, että he osasivat peittää suuria
pinta-aloja öljyvärillä. Suuria neliöitä. Ja ihmiset panivat niitä
kultakehyksiin ja ripustivat niitä pitkiin riviin seinilleen. Ei
meillä ole sellaisia. Ihmiset ovat väsyneet sellaisiin".

"Mutta mitä te luulitte minun tarkottaneen?"

Merkitsevällä liikkeellä laski hän sormensa poskelleen, jonka
helakkaa väriä ei olisi voinut kukaan epäillä, ja hymyili
veitikkamaisesti, somasti ja yllyttävästi. "Ja nämät", ja hän osotti
silmäkulmiaan.

Graham oli joutumaisillaan kiusauksen valtaan. Sitten juolahti
mieleensä kuva, jonka hän joskus oli nähnyt, ja joka kuvasi setä
Topiasta ja leskeä. Ja entisajan häpeän tunne sai vallan hänessä.
Hänestä tuntui tuskalliselta olla suuren ihmisparven uteliaiden
katseiden esineenä. "Minä ymmärrän", sanoi hän kuten sattumalta.
Hämillään kääntyi hän viekottelevan ja hauskan seuralaisensa luota
pois. Hän katsahti ympärilleen ja näki miten kaikkien silmät
kääntyivät katselemaan jotain muuta. Hän tunsi hieman punastuvansa.
"Kuka on tuo mies, joka puhelee saframipukuisen naisen kanssa?" kysyi
hän välttäen neidin katsetta.

Kysymyksessä oleva henkilö oli suurten amerikalaisten teatterien
organiseeraaja ja hän oli juuri palannut suurelta näytäntöretkeltä
Mexikosta. Hänen kasvonsa muistuttivat Caligulan kasvoja. Toinen
arvokas henkilö oli neekerien työnjohtaja. Se lause ei sillä
hetkellä tehnyt häneen mitään syvempää vaikutusta, mutta hän muisti
sen sitten myöhemmin; -- neekerien työnjohtaja? Pikku neiti sanoi
sitten, joutumatta lainkaan hämilleen, erään ohikulkevan kauniin
naisen olevan Lontoon piispan apupuolison. Hän alkoi ylistellä
piispan rohkeutta -- tähän asti oli yksiavioisuus ollut tavallista
kirkollisissa piireissä -- "joka ei ollut luonnollista eikä
edullista. Miksi tunteiden luonnollista kehittymistä rajoitetaan tai
estetään sen vuoksi, että mies on pappi?"

"Ja, sanokaahan", kysyi hän, "oletteko te anglikaani?" Graham arkaili
kysyä, mitä tuo apupuoliso oikeastaan oli, sillä se lause tuntui niin
erikoiselta, kun samassa Lincolnin tulo keskeytti tämän hupaisan ja
intressantin keskustelun. He menivät salin halki erään kookkaan,
tulipunaisessa puvussa olevan henkilön luo, joka kahden suloisen,
(hänen mielestään) birmalaiseen pukuun puetun naisen kanssa odotti
heitä. Heidät esiteltyä esiteltiin Grahamille vielä useita muita.

Pian nämät moninaiset vaikutelmat muodostuivat hänessä yhdeksi
kokonaisuudeksi. Ensiksi tämä kokoontunut seura herätti hänessä
demokratian; hän kävi vihamieliseksi ja ivalliseksi. Mutta
ihmisluonne ei voi vastustaa kohteliaiden katseiden vaikutusta.
Soitto, valo, värien välke, välkkyvät käsivarret ja olkapäät hänen
ympärillään, käsien kosketus, hymyilevien kasvojen ilme, taidolla
laadittujen lauseiden helinä, kohteliaisuuksien määrä, kunnioitus
ja ihailu, tuotti hänelle lopulta suurta nautintoa. Hän unohti
hetkiseksi kokonaan suuret tuumansa. Hän antautui huomaamattaan uuden
asemansa huumaavan vaikutuksen alaiseksi. Hän tuli käytöksessään
vapaammaksi, itsetietoisemmaksi kuninkuudestaan, hän astui varmemmin,
musta puku laskeutui rohkeammille laskoksille ja ylpeys antoi
äänelleen jalomman soinnun. Olihan tämä kuitenkin niin loistava ja
mieltä kiinnittävä maailma.

Hyväksyvällä katseella silmäili hän ympäristönsä pukujen vaihtelevia
väriä. Äkkiä juolahti hänen mieleensä, että hänen jollain
tavoin täytyi pyytää anteeksi tuolta pieneltä, punatukkaiselta
ja kirkassilmäiseltä neidiltä. Hän tunsi menetelleensä hiukan
kömpelösti. Ruhtinaan ei sopinut olla huomaamatta tuollaisia
lähentelyjä, vaikka hänen poliittisena henkilönä täytyikin ne
hyljätä. Hän ajatteli miten hän löytäisi tuon neidin uudestaan. Äkkiä
pieni asia riisti kaiken loiston tältä seurueelta ja muutti sen arvon
toiseksi.

Hän katsoi ylöspäin ja näki posliiniparveketta myöten kulkevan
olennon, joka katsoi häneen, kadoten melkein samalla, hän oli
se sama nuori tyttö, jota hän toissayönä oli ihaillut teatterin
takaisessa pienessä huoneessa paettuaan Neuvoston vankilasta. Hänen
katseessaan oli tuo sama hillityn toivon ilme, joka epävarmana,
mutta jännityksellä odotti hänen toimintaansa. Ensi hetkessä ei
hän muistanut, missä he olivat tavanneet toisensa, mutta heti
muistettuaan heräsi hänessä tuo sama loihtuisa tunne kuin silloinkin.
Mutta ilmassa kaikuva tanssisävel esti häntä muistamasta marssin
säveltä.

Nainen, jonka kanssa hän puheli sai uusia kysymyksensä ja Graham
palasi tuohon puolikuninkaalliseen lemmenleikkiin, johon hän oli
joutunut.

Mutta tästä hetkestä alkaen sai hänessä vallan outo tunne, joka
kasvoi melkein vastenmielisyydeksi. Hän tunsi ikäänkuin moitteen
siitä, että hän oli lyönyt laimin velvollisuutensa, että tärkeät
asiat liukuivat pois keskellä tätä valoa ja loistoa. Hänen
ympärillään olevat hurmaavat naiset eivät enää vaikuttaneet
häneen. Hän antoi vaan epämääräisiä ja sekavia vastauksia kaikkiin
lemmekkäisiin ehdoituksiin, joita hän huomasi hänelle tehtävän,
ja silmänsä etsivät noita kasvoja, jotka olivat niin mieluisasti
vaikuttaneet hänen kauneudenaistiinsa. Mutta hän ei nähnyt häntä
uudelleen, odottaessaan Lincolnia, lähteäkseen pois tästä seurasta.
Vastaukseksi hänen kysymyksiinsä oli Lincoln luvannut, että
iltapäivällä he lähtevät lentämään, jos ilma vaan on suotuisa. Hän
oli mennyt tekemään valmistuksia.

Graham seisoi ylemmällä parvekkeella puhellen erään kirkassilmäisen
naisen kanssa eadhamitista -- hän oli itse valinnut tämän
keskusteluaiheen eikä nainen. Hän oli keskeyttänyt kaikki
persoonalliset alamaisuuden osoitukset tekemällä kysymyksiä. Hän
huomasi, kuten hän jo oli huomannut useista muista tämän ajan
naisista, että ne olivat vähemmän sivistyneitä kuin hurmaavia.
Äkkiä, taistellen lähempää kaikuvan soiton säveliä vastaan kuului
kapinanlaulu saliin karkeana ja mahtavana hänen korviinsa.

Hän katsahti kummastuneena ylös ja näki soikean aukon, josta laulu
kuului ja hän näki kaapelia, sinisen usvan ja katujen lamppurivit.
Hän kuuli laulun hukkuvan meluun ja vaikenevan. Mutta nyt erotti hän
selvästi liikkuvien katujen kohinan ja kansanjoukon melun. Hän oli
vakuutettu, miksi, sitä hän ei tietänyt, mutta tunteensa sen sanoi,
että tuolla ulkona taaja kansanjoukko ympäröi sitä paikkaa, missä
heidän Mestarinsa oli huvittelemassa.

Vaikka laulu oli niin äkkiä vaiennut, vaikka salissa kaikuva soitto
hukutti jälleen kaikki muut äänet, niin marssin sävel kerran
alettuaan soi yhä hänen sielussaan.

Kirkassilmäinen nainen selitteli vaivalloisesti vielä eadhamitin
salaisuuksia, kun Graham taas näki teatterissa tavanneensa tytön. Hän
tuli nyt parveketta myöten häntä kohden; Graham huomasi hänet ennen
kuin hän Grahamin. Hänen pukunsa oli hohtavaa harmaata kangasta,
tumma tukkansa kaarsi kepeästi hänen otsaansa, ja kun Graham huomasi
hänet laskeutui kadulle johtavasta aukosta kylmä valo hänen alaspäin
painuneille kasvoilleen.

Nainen, joka oli joutunut pulaan keskustellessaan eadhamitista,
huomasi ilmeen vaihteen hänen kasvoissaan ja käytti tilaisuutta
hyväkseen päästäkseen hänestä vapaaksi. "Tahdotteko tutustua tuohon
tyttöön, sire?" kysäsi hän rohkeasti. "Hän on Helen Wotton --
Ostrogin sisarentytär. Hän tietää ja tuntee paljon vakavia asioita.
Hän on sivistynein kaikista naisista. Minä olen siitä varma, että hän
miellyttää teitä".

Vähän sen jälkeen keskusteli Graham tytön kanssa, ja kirkassilmäinen
nainen oli kadonnut.

"Minä muistan teidät varsin hyvin", sanoi Graham. "Te olitte tuossa
pienessä huoneessa silloin kun kansa lauloi ja polki jaloillaan
tahtia. Ennenkuin astuin saliin sisään".

Hänen arkuutensa katosi. Hän katsahti vakavasti Grahamiin. "Se oli
ihanaa", sanoi hän, epäröi, ja jatkoi sitten hiukan vaivalloisesti.
"Kaikki he olisivat kuolleet teidän puolestanne, sire. Tuona yönä
kuoli lukematon määrä miehiä teidän puolestanne".

Hänen kasvonsa säteilivät. Hän vilkaisi sivuilleen nähdäkseen kuuliko
kukaan heitä.

Lincoln näkyi matkan päässä parvekkeella astuvan joukon läpi heitä
kohden. Tyttö huomasi hänet, kääntyi äkkiä omituisen kiihkeänä
Grahamin puoleen ja puhui hänelle tuttavallisesti. "Sire", sanoi hän
nopeasti, "minä en voi nyt täällä selittää kaikkea. Mutta kansa on
onneton; sitä sorretaan -- hallitaan huonosti. Elkää unohtako kansaa,
joka uhmaili kuolemaa -- kuolemaa, jotta te saisitte elää".

"Minä en tiedä mitään" -- sanoi Graham.

"Minä en voi nyt selittää".

Lincoln oli aivan lähellä. Hän kumarsi anteeksipyytääkseen tytölle.

"Miellyttääkö uusi maailma teitä, sire?" kysyi Lincoln
kunnioittavasti hymyillen ja osottaen käden liikkeellä koolla olevaa
loistavaa seuraa. "Joka tapauksessa, on se mielestänne kai muuttunut".

"Niin on", sanoi Graham, "muuttunut. Eikä kuitenkaan muutos ole ollut
niin perin suuri".

"Odottakaahan, kunnes pääsette ilmaan", sanoi Lincoln. "Tuuli on
tyyntynyt; aeropiili odottaa teitä".

Nuori tyttö odotti Grahamin tervehdystä poistuakseen.

Graham katsahti häneen, oli tekemäisillään kysymyksen, näki
varottavan ilmeen hänen kasvoissaan, kumarsi hänelle ja poistui
Lincolnin seurassa.




XVI Luku.

Aeropiili.


Kulkiessaan Lincolnin seurassa Tuulimoottorien toimiston käytävien
läpi oli Graham mietteisiinsä vaipuneena. Mutta hän pinnisti
ajatuksiaan kuullakseen Lincolnin selityksiä. Ja pian hänen synkät
mietteensä haihtuivat. Lincoln puheli hänelle lentomatkasta.
Grahamissa heräsi kiihkeä halu tutustua lähemmin tähän uuteen
keksintöön. Hän alkoi ahdistaa Lincolnia kysymyksillään. Hän oli
tarkoin seurannut ilmapurjehduksen hapuilevia kokeiluja edellisen
elämänsä aikana; hän kuunteli ihastuksella hänelle tuttuja nimiä
sellaisia kuin Pilcher, Langley ja Chanute ja ennenkaikkea
ilmapurjehduksen marttyyri Lilienthal, joka oli säilynyt ihmisten
kunnioittavassa muistossa.

Edellisen elämänsä aikana olivat kokeilut pitäneet mahdollisena
kaksi eri vastakkaista muotoa, ja nyt ne molemmat olivat toteutetut.
Toisella puolella oli suuri koneellakäypä aeroplaani, jossa oli
kaksinkertainen rivi vaakasuoria siipiä ja takana oli paksu
ilmapropelli, toisella puolella oli kepeämpi aeropiili. Aeroplaanit
kulkivat turvallisesti ainoastaan leudossa tai tasaisessa tuulessa,
ja äkilliset myrskyt, häiriöt ilmapiirissä, jotka nyt voitiin
aivan tarkoin tietää jo edeltäpäin, tekivät ne kelpaamattomiksi
kaikkea kiireellisempää käytäntöä varten. Ne tehtiin suunnattoman
suuriksi -- siipien väli oli tavallisesti kuusisataa jalkaa tai
enemmänkin ja pituus tuhannen jalkaa. Niitä käytettiin yksinomaan
matkustajien kuljetukseen. Niiden alla riippuva kepeä vaunu oli sata
ja sataviisikymmentä jalkaa. Se oli kiinnitetty niin, että voitiin
niin pieneksi kuin mahdollista supistaa häilyminen, jonka leutokin
tuuli voi saada aikaan, ja samoin vaunussa olevat pienet istuimetkin
-- jokainen matkustaja istui matkalla ollessaan -- keinui vapaasti
joka puolelle. Kone voitiin heittää liikkeesen vaan vaunun avulla,
joka kulki kiskoilla erittäin sitä varten rakennetulla lavalla,
Graham oli nähnyt näitä suuria lavoja, lentolavoja näkötornista. Oli
olemassa yhteensä kuusi sellaista suurta areenaa, ja jokaisella oli
suunnattoman suuri "lähetysvaunu-lava".

Laskeutumispaikka oli myöskin rajoitettu, tarvittiin aivan vaakasuora
pinta ennenkuin laskeutuminen saattoi tapahtua turvallisesti. Jos
tämä suuri määrä kangasta ja köysiä olisi laskeutunut alas tai sen
olisi pitänyt nousta joltain epätasaiselta pinnalta, esimerkiksi mäen
rinteeltä, niin olisivat siivet voineet puhjeta tai vioittua, tai
köydet katketa, ehkä matkustajatkin kuolla.

Ensi alussa tunsi Graham itsensä pettyneeksi nähdessään nämät
monimutkaiset laitokset, mutta pian huomasi hän, että pienempiä
koneita ei olisi kannattanut laittaa, siitä syystä, että niiden
kantavuuskyky olisi ko'on pienetessä tullut mitättömäksi. Sitäpaitsi
voivat ne tavattoman kokonsa kautta -- ja se olikin pääehto --
kulkea ilman halki hyvin nopeasti ja siten välttää odottamattomia
ilmanmuutoksia. Lyhin matka, Lontoosta Pariisiin, kesti noin kolme
neljännestä, jolloin nopeus ei vielä ollut erikoisen suuri; matka
New-Yorkiin kesti noin kaksi tuntia ja jos kiiruhti eri pysäkeillä
niin voi lentää maapallon ympäri yhdessä päivässä.

Pienet aeropiilit (ne olivat ilman mitään erikoista syytä saaneet
tämän nimen) olivat aivan toisen muotoisia. Useita sellaisia
näkyi juuri ilmassa. Ne oli laskettu kantavan vaan yhden tai
kaksi henkilöä, ja niiden rakenne ja hoito tuli niin kalliiksi,
että ne jäivät vaan rikkaimpien yksinomaiseksi oikeudeksi. Niiden
kirkasväriset purjeet olivat tehdyt kahdesta vaakasuorasta siivestä
ja takana oli propelli. Pienen muotonsa tähden saattoi niillä
laskeutua helposti mille avonaiselle paikalle tahansa, ja niihin voi
helposti kiinnittää gummipyöriä tai tavallisia moottoria ja kuljettaa
niitä siten pitkin maata, kunnes sopiva nousupaikka ilmaantui. Löytyi
erityisiä nopealiikkeisiä vaunuja, jotka heittivät aeropiilin ilmaan,
mutta ne voivat toimia millä puista ja korkeista rakennuksista
vapaalla paikalla tahansa. Inhimilliset lentokoneet olivat kuitenkin
Grahamin mielestä hyvin kaukana kalalokkien ja pääskysten nopeudesta.
Puuttui suuri vaikutin, joka nopeasti olisi kehittänyt aeropiilit
viimeiseen täydennykseensä asti; tätä keksintöä ei ollut nimittäin
vielä koskaan käytetty sodassa. Viimeinen suuri kansainvälinen
taistelu oli tapahtunut ennen Neuvoston vallananastusta.

Lontoon kuusi lentokonelaivaa oli sijoitettu epätasaiseen kaareen
Thames virran eteläpuolelle. Ne muodostivat parittain kolme eri
ryhmää ja niillä oli entiset etukaupunkien nimet. Niillä oli
seuraavat nimet: Roehampton, Wimbleton Park, Streatham, Norwood,
Blackheath ja Shooter's Hill. Ne olivat korkeita kaavamaisesti
laadittuja rakennuksia, jotka kohosivat paljon yleisen katon
yläpuolelle. Jokainen niistä oli noin neljä tuhatta jalkaa pitkä
ja tuhannen jalkaa leveä ja ne olivat laaditut tuosta raudan ja
aluminiumin yhdistyksestä, joka oli astunut entisajan rakennusraudan
sijaan. Ne muodostivat avonaisia ristikkoja, joiden kautta hissit ja
portaat nousivat, ja ylhäällä oli tasainen pinta, jolla heittovaunut
voivat loivia kiskoja myöten liukua lavan reunaan asti. Jollei joku
aeroplaani tai aeropiili ollut juuri lähtemässä, niin näitä lavoja
pidettiin vapaina tulevia aeroplaania varten.

Sillä aikaa kun aeroplaania pantiin kuntoon, odottivat matkustajat
teattereissa, ravintoloissa, uutishuoneissa tai lukuisissa
huvittelupaikoissa, joita löytyi alhaalla suuremmoisten makasiinien
rinnalla. Tämä osa Lontoota olikin sen vuoksi kaupungin iloisin
osa, jossa vallitsi merisataman tai hotellikaupungin vilkas elämä.
Ja niitä varten, jotka ottivat ilmapurjehduksen vakavammalta
kannalta, olivat eri uskonlahkot perustaneen houkuttelevan
määrän hartauskappelia, joiden kanssa kilpaili suuremmoiset
lääketieteelliset laitokset, jotka valmistivat rohtoja matkaa varten.
Ja eri korkeudella, läpi huoneiden ja käytävien, kulki, liittyen
kaupungin liikkuviin katuihin, järjestetty joukko portaita, hissiä
ja vaunuja, joiden avulla voitiin helposti kuljettaa matkustavia ja
tavaroita toiselta lavalta toiselle. Kuvaavaa tämän kaupunginosan
rakenteelle olivat monet raskaat rautapilarit ja kannikkeet,
jotka kaikkialla estivät näköalaa ja yhdistivät saleja ja hallia
toisiinsa, risteillen ja liittyen toisiinsa kannattaakseen lavoja ja
aeroplaanien raskasta rakennetta.

Graham lähti lentoasemalle yleistä katua myöten. Häntä seurasi
Asano, hänen jaapanilainen seuralaisensa. Lincoln oli saanut kutsun
saapua Ostrogin luo, joka oli kokonaan vaipunut hallitustoimiin.
Tuulimoottorien poliisien vahva vartiosto odotti Mestaria
Tuulimoottori-viraston ulkopuolella ja raivasivat hänelle tietä
ylemmälle katukäytävälle. Hänen lähtönsä lentoasemalle tapahtui
aivan odottamatta ja kuitenkin kokoontui suuri kansanjoukko hänen
ympärilleen ja seurasi häntä määräpaikkaansa. Kulkiessaan kadulla
kuuli hän kansan huutavan hänen nimeään ja näki lukemattoman määrän
sinipukuisia naisia ja lapsia nousevan keskikäytävän portaita ylös
huitoen käsiään ja huutaen. Hän ei kuullut, mitä ne huusivat. Hän
huomasi taas, että kansan alemmilla kerroksilla oli erikoinen
murre. Poistuessaan liikkuvalta kadulta ympäröi tiheä ja kiihkeä
kansanparvi heti hänen vartijansa. Jälestäpäin tuli hän ajatelleeksi,
että useat tahtoivat ojentaa hänelle anomuksia. Vartijat raivasivat
vaivalloisesti hänelle tietä.

Aeropiili ja sitä hoitava aeronauti oli häntä odottamassa. Läheltä
katsottuna näytti kone hyvin pieneltä. Kun sen aluminiumirunko
asetettiin heittovaunuihin, niin ei se ollut sen pitempi kuin
20 tonnin jahdin runko. Sivusiivet oli kiinnitetty runkoon
metallikannattimilla, jotka muistuttivat suonia mehiläisen
siivissä, ja niiden päälle pingoitettu kalvo loi varjoaan monen
sadan metrin suuruisen alueen yli. Kaksi tuolia, toinen käyttäjää
toinen matkustajaa varten, riippui vapaasti metalliköysistä siipien
alapuolella melkein lentokoneen takaosassa. Matkustajan tuolia
suojasi tuulivarjostin ja sitä ympäröi metallikehä, joissa oli
gummityynyt. Se voitiin, jos niin halusi, kokonaan sulkea umpeen,
mutta Graham, joka tahtoi jälleen nähdä jotain uutta, antoi sen olla
avoinna. Aeronauti istui lasin takana, joka suojasi hänen kasvojaan.
Matkustaja voi sitoa itsensä tuoliin kiinni, joka olikin melkein
välttämätöntä maahan laskeutuessa, tai saattoi hän pienien kiskojen
ja ohjaustangon avulla liikkua koneen vieressä olevalle laatikolle
asti, jonne matkatavarat ja matkalla tarvittavat virvoitusaineet
pantiin, ja joka yhdessä tuolien kanssa muodosti vastapainon
koneelle, joka aeropiilin keskellä ulottui toisaalla propelliin ja
toisaalla kärkeen asti.

Kone näytti hyvin yksinkertaiselta. Asano näytti hänelle sen eri osia
ja selitti, että se muistutti Victorian aikaisia kaasumoottoria,
joka pisaroittain kulutti "fomile" nimistä ainetta. Koneessa oli
vaan reservoaari ja pitkä terästanko, joka oli yhdistetty propellin
pitkään veiviin. Niin paljon pääsi Graham koneesta selville.

Lentoasemalle ei päästetty muita kuin Graham, Asano ja hänen
seurueensa. Aeronautin avulla asettui Graham tuoliin istumaan. Sitten
joi hän erotinin sekaista juomaa, jota ainetta hän kuuli annettavan
kaikille lentokoneesen lähtijöille, sillä se esti vähenevän
ilmanpaineen vaikuttamasta vahingollisesti ihmisen elimistöön.
Juotuaan sanoi hän olevansa valmis lähtemään. Asano otti tyhjän lasin
hänen kädestään, kiipesi kannikerautojen yli ja heilutti lavalle
päästyään kättään. Äkkiä näytti hän liukuvan lavaa pitkin oikealle ja
katoavan.

Kone kohisi, propelli pyöri ja samassa alkoi lava ja alapuolella
olevat rakennukset liukua nopeasti ja vaakasuoraan Grahamin
silmien ohi; sitten näyttivät ne äkkiä aivan katoavan. Hän tarttui
vaistomaisesti istuimensa kaidepuihin. Hän tunsi nousevansa ylöspäin,
ilma kohisi tuulisuojuksen yli. Propelli pyöri tahdissa kovaa ympäri
-- yksi, kaksi, kolme, sitten paussi; yksi, kaksi, kolme -- jota
liikettä koneenkäyttäjä tarkalleen seurasi. Kone alkoi vavahdella, ja
sitä sitten jatkui koko matkan, ja katot ja talot katosivat huimaavan
nopeasti pieneten yhä enemmän ja enemmän. Graham tahtoi katsoa koneen
rautakannattimien lomitse. Sivullepäin katsoessaan ei hän kauhistunut
laisinkaan -- pikajunasta katsoessaan olisi hän tuntenut saman
tunteen. Hän tunsi Neuvoston palatsin ja Highgaten tuomiokirkon.
Sitten katsahti hän oikealle puolelleen alaspäin.

Silloin valtasi hänet fyysillinen kauhu, kamala epävarmuuden tunne.
Hän aivan jähmettyi. Vähään aikaan ei hän voinut lainkaan avata
silmiään. Noin sadan jalan päässä hänestä, aivan suoraan hänen
alapuolellaan oli tuollainen suuri Lontoon tuulimoottori ja sen
vieressä näkyi lentolaiva, joka oli aivan täynnä mustilta pilkuilta
näyttäviä ihmisolentoja. Kaikki tämä näytti aivan kuin putoavan yhä
alemmaksi. Hetkisen tunsi hän vastustamattoman halun heittäytyä alas.
Hän puri hampaansa yhteen, kohotti voimiaan ponnistaen katseensa
ylöspäin, ja tuo kauhu katosi.

Hän puri hetkisen hampaitaan yhteen ja silmät selällään tuijotti
sinistä taivasta kohden. Trop, trop, trop -- pani kone; trop, trop,
trop -- yhä uudelleen. Hän puristi lujasti kaidepuita, katsahti
aeronautiin ja näki hymyn hänen ruskettuneilla kasvoillaan. Hän
hymyili vastaukseksi -- vaikka hiukan pakollisesti. "Ensi alussa se
tuntuu hyvin omituiselta", huusi hän unohtaen koko arvokkaisuutensa.
Mutta hän ei pitkään aikaan uskaltanut katsoa alaspäin. Hän tuijotti
aeronautin pään yli sinertävää taivasta kohden, joka näkyi pilvien
lomitse. Pitkään aikaan ei hän voinut olla ajattelematta, että jokin
onnettomuus voisi helposti tapahtua. Trop, trop, trop -- pani kone;
entä jos jokin pieni osa koneesta menisi rikki. Entä jos menisi --!
Hän koetti kaikin voimin karkottaa senlaatuisia ajatuksia. Ja hän
kohosi yhä, yhä ylemmäksi ja ylemmäksi kirkkaasen ilmaan.

Kun hän oli päässyt vapaaksi siitä vastenmielisestä tunteesta, jonka
ilmaan nousu oli hänessä herättänyt, niin katosi koko ilkeä tunne,
ja matka muuttui hänelle hyvinkin mieluisaksi. Hänelle oli puhuttu
ilmakivusta. Mutta hänen mielestään oli aeropiilin vavahteleva liike
yhdessä leudon lounastuulen kanssa paljoa pienempi kuin laivan
keinuminen aallokossa tuulessa, ja hän oli hyvä purjehtija. Ja
harveneva ilma, johon he nousivat, herätti hänessä helpoituksen ja
iloisuuden tunteen. Hän katsoi ylös ja näki taivaan olevan täynnä
pieniä pilvenhattaroita. Hän katseli sitten koneen kannatusosien
läpi alemmaksi ja näki ryhmän hohtavanvalkoisia lintuja lentävän
hänen alapuolellaan. Sitten katsoessaan varovaisesti alemmaksi näki
hän tuulimoottorien vartijan siron, auringon valaiseman näkötornin
pienenevän pienenemistään. Kun hän nyt huolettomammin katsoi alas,
näki hän sinertäviä kukkuloita ja tuulen alla Lontoon ja sen
jättiläiskaton. Sen ulkorajat erottautuivat selvinä ja terävinä,
ja hänen viimeinen vastenmielisyyden tunteensa haihtui jättäen
sijaa kummastukselle. Sillä tämä Lontoon raja oli kuin muuri tai
kallioseinä, kolmen tai neljänsadan jalan korkuinen pystysuora
seinä, jossa vaan siellä täällä näkyi joku parveke tai omituisesti
koristettu pääty.

Tuo kaupungin vähittäinen muuttuminen etukaupungin kautta
maaseuduksi, joka oli ollut niin kuvaavaa yhdeksännentoista
vuosisadan kaupungille, oli nyt kokonaan kadonnut. Lontoon
ympäristöstä ei ollut jälellä muuta kuin rauniot erilaisten
pensaiden peitossa, jotka ennen olivat koristaneet esikaupunkien
puutarhoja, siellä täällä oli kivitettyjä katuja ja pensasaitoja.
Nämät olivat alkaneet jo ulottua rakennusten sisällekin. Mutta
suureksi osaksi nämät raunioiden kasat olivat entisten katujen ja
teiden varsilla, aivan kuin yksinäiset saaret keskellä vihantaa.
Asukkaat olivat lähteneet niistä jo aikoja sitten, mutta ne näyttivät
liian jykeviltä, jotta ne olisi voitu raivata tämän uuden ajan
maanviljelyksen tieltä pois.

Tämän erämaan vihanta kasvullisuus lainehti ja rehoitti lukemattomien
sortuvien muurien keskellä, ja ulottui aivan kaupungin ulkoseinään
asti, jossa kasvoi köynnöksiä, tiuhaa pensaikkoa ja pitkää ruohoa.
Siellä täällä kohosi loistavia nautinnon palatsia keskellä Victorian
ajan rakennusten raunioita, ja kaapelitiet johtivat kaupungista
sinne. Tällaisina talvipäivinä näyttivät palatsit olevan autioina.
Autioita olivat myöskin komeat, raunioiden keskellä olevat puutarhat.
Kaupungin rajat olivat yhtä selvästi määrätyt kuin keskiajalla,
jolloin portit suljettiin yönaikaan ja vihamies hiipi aivan muurin
luo. Puolikaaressa kulkeva eadhamititie vei kansaa suunnattomassa
määrässä Bathiin päin. Hänen iloinen tunnelmansa kasvoi nopeasti ja
muuttui melkein huumaukseksi. Hän hengitti syvään raitista ilmaa,
nauroi ääneen ja hänen teki mielensä huutaa. Jonkun ajan päästä tämä
halu tulikin liian voimakkaaksi ja hän huusi.

Kone oli nyt noussut niin korkealle kuin aeropiili voi kohota, ja
he alkoivat kaaressa laskeutua etelään päin. Tarkastaessaan huomasi
Graham mitä saatiin aikaan avaamalla pari kapeaa kaistaa toisessa
tai toisessa muuten liikkumatta pysyvässä siivessä tai panemalla
kone kulkemaan eteen tai taaksepäin pitkin kannatusrautojaan.
Aeronauti antoi käyntikoneen hiljaa liukua kiskojaan myöten
eteenpäin ja avasi tuulen alla olevan siiven aukon, kunnes
aeropiilin keskirunko oli aivan vaakasuorassa asennossa ja osotti
eteläänpäin. Ja tähän suuntaan kiisivät he myötätuuleen, vaihtaen
silloin tällöin lentotapaa, ensin nousivat he jyrkkään ylöspäin ja
sitten laskeutuivat loivasti alaspäin, ja tämä lento tuntui hyvin
suloiselta. Tämän laskeutumisen aikana ei propelli ollut käynnissä.
Noustessa tunsi Graham onnellisen voimantunteen, laskeutuminen läpi
puhtaan ilman tuotti hänelle aivan selittämätöntä iloa. Hän olisi
tahtonut ainiaaksi jäädä ilmaan.

Hän tarkasteli seutua, joka hänen alapuolellaan kiisi pohjoista
kohden. Sen pienet selvästi näkyvät muodot miellyttivät häntä
suuresti. Hän näki raunioina talot, jotka ennen olivat peittäneet
maan, näki puuttomia suunnattomia alueita, joista talot ja kylät
olivat kadonneet jättäen vaan raunioita jälelle. Hän tiesi, että niin
oli käynyt, mutta se tuntui kuitenkin toiselta nähdessään sen omin
silmin. Hän koetti löytää paikkoja, jotka hän ennen oli tuntenut tuon
kuperan laakson pohjalla, mutta jätettyään Thames-virran laakson
taakseen ei hän tuntenut ainoatakaan seutua. Mutta kun he kulkivat
korkean kalkkivuoren yli, niin tunsi hän sen Guildfordin aasin
seläksi, sillä sen itäisin puoli oli hänelle tuttu omituisen muotonsa
vuoksi ja hän tunsi molempien kaupunkien rauniot, jotka olivat tuon
laakson kummallakin puolen. Ja siitä voi hän johtaa muutkin paikat
mieleensä, tuolla oli Leith Hill, Aldershotin hiekkaiset särkät ja
paljon muita tuttuja paikkoja. Hiekkasärkällä oli jättiläissuuria,
hitaasti liikkuvia tuulimoottoreja. Lukuunottamatta leveätä
Portsmouthiin johtavaa eadhamititietä, joka oli entisen rautatien
paikalla, oli koko Weyn laakso yhtenä ainoana tiheikkönä.

Koko särkkäranta, niin pitkälle kuin silmä kantoi usvan läpi,
oli täynnä suuria tuulimoottoreja, joiden rinnalla kaupungin
tuulimoottorit näyttivät niiden nuoremmilta veljiltä. Ne liikkuivat
majesteetillisesti tuulessa. Siellä täällä oli alueita täynnä
englantilaisen ruokayhtiön lampaita, joita paimensi hevosen selässä
istuva pieneltä pilkulta näyttävä mies. Sitten näytti kiitävän
aeropiilin alle Wealdenin kukkulat, Hindheadin ylängöt, Pitch Hill
ja Leith Hill, jolla oli uusi rivi tuulimoottoria, jotka näyttivät
kiistelevän särkkien tuulimoottoreilta itselleen osaa tuulesta.
Punertavan usvan läpi näkyi keltakukkaisia niittyjä, ja etempänä
kulki suuri musta härkälauma ratsastavien miesten paimentamana.
Kaikki tämä kiisi nopeasti aeropiilin alatse ja pian se himmeni,
kadotti värinsä ja oli vaan liikkuva varjo, joka katoo usvaan.

Ja kun tämä kaikki oli haihtunut etäisyyteen, kuuli Graham aivan
vierestään kalalokkien kirkunaa. Hän huomasi nyt olevansa eteläisten
särkkien kohdalla, ja katsoessaan olkansa yli näki hän Portsmouthin
ilmalaivat, jotka kohosivat Portsdownin kukkulaa korkeammalle. Heti
sen jälkeen näki hän uivaa kaupunkia muistuttavan laivajoukon,
Needlesin matalat, valkoiset auringon valaisemat kalliot ja meren
lahdelman harmaat, kimaltelevat laineet. He kulkivat Solentin yli,
ja pian oli Wightin saari heidän takanaan ja hänen alapuolellaan
avautui meri yhä laajempana ja laajempana, milloin se punersi usvan
alla, milloin oli se harmaa tai ruskehtavan kimalteleva, milloin
taas lainehtien sinivihreänä. Wightin saari pieneni pienenemistään.
Vähän ajan päästä erkani harmaa usvaharso toisista, jotka olivatkin
pilviä, painautui alaspäin ja näytti rannikon -- houkuttelevan alueen
auringon valossa -- Pohjois-Ranskan rannikon. Se selveni, sai väriä,
tuli selväpiirteisemmäksi ja Englannin vastainen särkkämaa aukeni
hänen eteensä.

Äkkiä Pariisi näkyi taivaan rannalla, ja katosi jälleen näkyvistä,
kun aeropiili teki suuren kaaren kääntyäkseen jälleen pohjoiseen
päin. Graham näki Eiffeltornin vielä seisovan paikallaan ja sen
vieressä korkean kupukaton, jonka päässä oli neulannupilta näyttävä
kuvapatsas. Ja hän huomasi myöskin, vaikka hän ei sitä silloin
ymmärtänyt, pitkän kiemurtelevan savupilven. Aeronauti puhui jostain
"häiriöistä sisemmillä teillä", mutta Graham ei silloin pannut siihen
mitään huomiota. Mutta hän näki tornia, kupoolia, siroja rakennuksia,
jotka lukemattomina kohosivat ilmaan yläpuolelle kaupungin
tuulimyllyjä, ja hän huomasi, että siroudessa ja komeudessa voitti
Pariisi aina Lontoon, tuon avaran ja väkirikkaamman kilpailijansa.
Katsellessaan tätä kiisi harmaansininen esine kuten tuulessa
ajelehtiva kuiva lehti kaupungista. Se lensi monessa kaaressa ja
kiisi heitä kohden kasvaen nopeasti yhä suuremmaksi. Aeronauti sanoi
jotain. "Mitä?" kysyi Graham, vastenmielisesti kääntäen katseensa
pois tästä suuremmoisesta näystä. "Aeroplaani, sire", huusi aeronauti
viitaten kädellään.

Se läheni ja kääntyi pohjoiseen päin tullessaan lähemmäksi. Jota
enemmän se läheni sitä suuremmaksi se kasvoi. Aeropiilin koneen
vauhti, joka oli tuntunut niin voimakkaalta ja nopealta tuntui
äkkiä hitaalta verrattuna tuohon hurjaan lentoon. Mikä suunnaton
jättiläinen! Kuinka nopea ja tasakulkuinen! Se kulki aivan heidän
alitseen, hiljaa eteenpäin rautakehyksineen ja läpikuultavine
siipineen, aivan kuin elävä olento. Graham näki vilahdukselta
monta riviä matkustajia, jotka istuivat pienissä tuoleissaan
ilmanhalkasijan takana, valkopukuisen kuljettajan, joka huolimatta
kovasta ilmavirrasta kulki pitkin tikapuusiltaa, kohisevat koneet,
jotka puhkuivat höyryä, pyörivän propellin ja äärettömän laajat
siivet. Hän joutui aivan intoihinsa tämän nähdessään. Pian oli se
kadonnut näkyvistä.

Se nousi hiukan ylemmäksi ja aeropiilin siivet uivat sen
siipien ilmavirrassa. Se laskeutui ja pieneni. He olivat tuskin
liikahtaneetkaan, ennenkuin se näytti olevan vaan pieni sinervä
pilkku pilvissä. Se oli Lontoon ja Pariisin välillä kulkeva
aeroplaani. Kauniilla ja tyynellä ilmalla teki se tämän matkan
neljään kertaan kumpaankin suuntaan.

He kulkivat nyt Kanaalin yli, hitaasti, kuten Graham nyt näki
liioittelevassa mielessään, ja Beachy Head kohosi harmaana heidän
oikealla puolellaan.

"Maa!" huusi aeronauti ja hänen äänensä kuului heikosti tuulessa.

"Ei vielä", vastusti Graham nauraen. "Ei vielä maihin. Minä tahdon
lähemmin tutustua tähän koneesen".

"Minä luulin --" sanoi aeronauti.

"Minä tahdon lähemmin tutustua tähän koneesen", sanoi Graham
uudestaan.

"Minä tulen teidän luoksenne", sanoi hän, nousi tuoliltaan ja astui
askeleen heitä erottavalle raiteelle. Hän seisahtui, kalpeni ja
kätensä kouristuivat. Uusi askel ja hän tarttui kiinni aeronautiin.
Hän tunsi ilmanpainon painavan kuin taakan olkapäitään. Tukkansa
liehui pörröisenä. Hattu lensi kauvaksi. Ilmavirta kohisi jakajan
yli ja löi hänen kutrinsa poskille. Aeronauti teki nopeasti muutaman
liikkeen saadakseen tasapainon kuntoon ja suojatakseen hänet
ilmanpainolta.

"Selittäkää minulle", sanoi Graham. "Mitä seuraa siitä, kun lykkäätte
koneen eteenpäin".

Aeronauti epäröi. Vastasi sitten. "Sitä on hyvin vaikea selittää,
sire".

"Vaikkakin", huusi Graham. "Vaikkakin".

Syntyi hetken äänettömyys. "Lentotaito on salaisuus --"

"Minä tiedän. Mutta minähän olen Mestari ja haluan sen tietää". Hän
nauroi tietäessään mikä valta hänellä oli ilmassakin.

Aeropiili teki kaarroksen alaspäin ja tuuli puhalsi Grahamin
kasvoihin ja pukunsa liehui koneen kärjen kääntyessä länteenpäin.
Molemmat miehet katsoivat toisiaan silmästä silmään.

"Sire, on olemassa _laki_."

"Joka ei kuulu minuun", sanoi Graham. "Te näytätte sen unohtavan".

Aeronauti tarkasti hänen kasvojaan. "En", sanoi hän. "Minä en
sitä unohda, Sire. Mutta koko maan päällä -- ei ole muilla kuin
valantehneillä aeronauteilla -- oikeutta hoitaa konetta. Muut ovat
vaan matkustajia --"

"Minä olen kyllä kuullut siitä. Mutta minä en aijo ruveta
väittelemään tästä teidän kanssanne. Tiedättekö, miksi olen nukkunut
kaksisataa vuotta? Saadakseni lentää ilmassa!"

"Sire", sanoi aeronauti, "laki -- jos minä rikon lain --"

Graham teki rauhoittavan liikkeen.

"Jos siis tahdotte seurata minun liikkeitäni --"

"En", sanoi Graham, joka äkkiä horjahti ja tarrasi kiinni, sillä
kone nosti taas kärkensä noustakseen. "Se ei riitä minulle. Minä
tahdon itse hoitaa konetta. Itse hoitaa, vaikka murskautuisinkin!
Ei! Minä tahdon. Ymmärrättekö? Minä kiipeän tänne -- ja istun
viereenne. Varokaa! Minä tahdon itse lentää oman lentoni, vaikka
lopulta syöksyisinkin alas. Minä tahdon saada jonkun korvauksen
nukkumisestani. Ja kaikesta muustakin --. Menneessä elämässäni
uneksin saavani lentää. Nyt -- pysykää nyt tasapainossa".

"Tusina vakoojia vaanii minua, sire!"

Grahamin kärsivällisyys oli loppunut. Ehkä hän hiukan liioittelikin
ärtymystään. Hän kirosi. Hän hyppäsi välillä olevien kannattamien yli
ja aeropiili heilahti.

"Olenko minä maailman herra?" sanoi hän. "Vai onko se teidän
yhtiönne? No. Ottakaa kätenne pois noista viputangoista ja tarttukaa
ranteisiini. Niin -- noin. Ja nyt, ja miten nyt käännetään sen kärki,
jos haluan laskeutua alaspäin?"

"Sire", sanoi aeronauti.

"Mitä nyt?"

"Suojelettehan minua?"

"Hyvä Jumala! Suojelen! Vaikka minun täytyisi sytyttää koko Lontoo
tuleen. Nyt!"

Ja tällä lupauksella maksoi Graham ensimäisen opetuksensa
ilmapurjehduksessa. "Sitä edullisempaa vaan teille", sanoi hän
leveästi nauraen, sillä ilma vaikutti häneen huumaavan viinin tavoin
--, "jos tänään opetatte minulle kaiken niin pian kuin mahdollista.
Pitääkö minun vetää tästä? Ah! Näinkö? Hei vaan!"

"Taapäin, sire! Taapäin!"

"Taapäin -- hyvä on. Yksi, kaksi, kolme -- hyvä Jumala! Ah! Kas,
kuinka se nousee! Mutta tämähän on kuin elävä olento!"

Ja kone alkoi kaarrella mitä omituisimmin ilmassa. Toisinaan kiisi
se sata metriä leveässä kierteessä ylöspäin, toisinaan nousi se
hurjaa vauhtia, laskeutui jälleen melkein pystysuoraan alaspäin,
nopeasti, kiitäen kuin haukka, noustakseen taas huimaavaa kyytiä
yläilmoihin. Kerran nopeasti laskeutuessaan näytti se kiitävän
suoraan ilmoituspalloja kohden, mutta lensikin niiden alitse ja
väisti ne sukkelalla käänteellä. Liikkeen tavaton nopeus ja sulous,
puhtaan ilman vaikutus sai Grahamin aivan huolettoman raivon valtaan.

Mutta eräs omituinen tapaus rauhotti jälleen häntä ja palautti hänet
tuohon kummalliseen arvoituksista rikkaasen allaan olevaan maailmaan.
Kiitäessään alaspäin töytäsi hän jotain vastaan, tuntui pieni
tärähdys ja muutama pisara putosi hänen päälleen. Laskeutuessaan
alemmaksi käänsi hän päänsä ja näki jotain valkoista putoavan koneen
jälestä. "Mitä se oli?" kysyi hän. "Minä en sitä huomannut".

Aeronauti katsoi, tarttui sitten koneesen saadakseen aeropiilin
nousemaan, sillä he painaltivat hurjaa vauhtia alaspäin. Kun
aeropiili jälleen kohosi ylöspäin, hengähti hän syvään: "Se oli",
sanoi hän osottaen alaspäin putoavaa valkoista esinettä, "joutsen".

"Minä en huomannut sitä", sanoi Graham. Aeronauti ei vastannut ja
Graham huomasi hänen otsallaan veripilkkuja.

He kiisivät vaakasuoraan eteenpäin ja Graham kapusi tuoliinsa
koettaen välttää ilmavirtaa. Sitten laskeutuivat he huimaa vauhtia
eteenpäin, propelli pyöri vastaiseen suuntaan helpoittaakseen
alaslaskeutumista, lentolava läheni enemmän ja enemmän. Aurinko
painui lännen kalkkivuorien taakse ja kultasi pilvet.

Ihmiset erottautuivat jo pieninä mustina pilkkuina. Hän kuuli
huutojen kohoavan häntä kohden, huutojen, jotka muistuttivat aaltojen
loisketta rantakallioita vastaan. Lentolavan ympärillä olevat katot
olivat mustanaan kansaa, jotka iloitsivat nähdessään hänen terveenä
palaavan takaisin. Lavan alapuolella oli suunnaton kansan paljous,
josta erottautui lukemattomia kasvoja, liehuvia nenäliinoja ja
liikehtiviä käsiä.




XVII Luku.

Kolme päivää.


Lincoln odotti Grahamia lentolavan lähellä olevassa huoneustossa. Hän
näytti olevan utelias saamaan lähempiä tietoja matkasta, ja iloitsi
nähdessään, millä ilolla ja innolla Graham oli ottanut retkeen osaa.
Graham oli aivan haltioissaan. "Minun täytyy saada oppia lentämään",
huudahti hän. "Minun täytyy osata hoitaa konetta. Minä säälin kaikkia
olentoja, jotka ovat kuolleet saamatta tuntea tätä nautintoa. Kuinka
suloista on tuollainen huima ilmamatka! Se on ihmeellisin keksintö,
minkä maailma on luonut".

"Te saatte nähdä, että tämä uusi aika on täynnä ihmeellisiä
keksintöjä", sanoi Lincoln. "Minä en tiedä, mitä te nyt mielellänne
haluaisitte. Meidän musiikkimme tulee olemaan teille jotain aivan
uutta".

"Tällä hetkellä", sanoi Graham, "olen eniten innostunut lentämiseen.
Antakaa minun oppia se täydellisemmin. Aeronautinne sanoi, että jokin
säädös estää oppimasta".

"Niin estääkin", sanoi Lincoln. "Mutta eihän se koske teitä! Jos te
itse tahdotte hoitaa konetta, niin voimmehan me huomenna tehdä teidät
valantehneeksi aeronautiksi".

Graham sanoi kiihkeästi haluavansa sitä ja puheli laajasti, minkä
vaikutuksen lento oli tehnyt. "Ja valtioasiat", kysyi hän äkkiä.
"Millä kannalla ne ovat?"

Lincoln lykkäsi valtioasiat syrjään. "Ostrog kertoo kyllä niistä
huomenna", sanoi hän. "Kaikki alkaa jo tasaantua. Vallankumous
ulottuu yli koko maailman. Siellä täällä tapaa kyllä vastustusta,
mutta teidän valtanne on varma. Te voitte olla aivan rauhassa, kun
Ostrog hoitaa asioita".

"Käykö se laatuun, että minut nimitetään valantehneeksi aeronautiksi,
joksi te sitä kutsutte, heti -- ennen levolle menoa?" kysyi Graham
astuen hitaasti eteenpäin. "Silloin voisin minä heti huomisaamuna
ryhtyä siihen."

"Kyllä se käy laatuun", sanoi Lincoln miettiväisenä. "Varsin hyvin.
Kyllä se toimitetaan". Hän nauroi. "Minä tulin juuri ehdottamaan
teille huvituksia, mutta te olettekin itse pitänyt siitä huolen. Minä
telefoneeraan täältä aeronautikaaliselle asemalle ja me palaamme
tuulimoottorien johtajan toimistossa olevaan asuntoonne. Te syötte
päivällistä ja sillä välin on aeronauteilla aikaa saapua. Ettekö
sitten syötyänne haluaisi --?" Hän vaikeni.

"Mitä", kysyi Graham.

"Me olemme järjestäneet tanssiohjelman. Tanssijattaret ovat saapuneet
Caprin teatterista".

"Minä vihaan balettia", sanoi Graham lyhyesti. "Minä olen aina niin
tehnyt. Mutta tuo toinen asia --. En minä tanssia halua nähdä.
Meillä oli entisaikaan tanssijattaria. Niitä oli jo muinaisessa
Egyptissäkin. Mutta saada lentää --"

"Se on totta", sanoi Lincoln. "Mutta meidän tanssijattaremme --"

"He voivat odottaa", sanoi Graham, "he voivat odottaa. Kyllä minä
tiedän. Minä en ole mikään latinalainen. Minä tahtoisin kysellä
muutamia seikkoja joltain asiantuntevalta -- koskien mekaanisia
asioita. Siihen minä olen innostunut. En minä kaipaa huvituksia".

"Teillä on koko maailma valittavananne", sanoi Lincoln; "kaikki mitä
vaan haluatte, kuuluu teille".

Asano saapui ja mahtavan vartioston seuraamana kulkivat he kaupungin
katuja pitkin Grahamin asuntoon. Hänen palatessaan oli kokoontunut
paljoa suurempi joukko katsomaan häntä kuin lähtiessään, ja kansan
ilo ja riemuhuudot peittivät usein ne vastaukset, jotka Lincoln
antoi Grahamin lukuisiin lentoa koskeviin kysymyksiin. Ensi aluksi
otti Graham tervehdyshuudot vastaan nyökkäämällä ja viittomalla
kädellään, mutta Lincoln huomautti hänelle, että sellaista menettelyä
voitaisiin pitää sopimattomana. Graham, joka oli jo väsynyt noihin
yhtämittaisiin tervehdyksiin, luopui niistä matkansa loppupuolella.

Heti kun he olivat saapuneet hänen huoneustoonsa, lähti Asano
etsimään kinematograafisia kuvia koneista, ja Lincoln lähetti
Grahamin pyynnöstä hakemaan konemallia ja pieniä koneita, jotka
voisivat selittää koneiden kehitystä näinä viimeisinä kahtenasatana
vuotena. Pieni ryhmä koneita, joilla telegrafeerattiin pitkien
matkojen päähän, miellyttivät Mestaria niin suuressa määrässä, että
hänen maukas päivällisateriansa, jota tarjoilemassa oli miellyttäviä,
kohteliaita palvelijattaria, sai odottaa. Tupakoimisen tapa oli
jo kadonnut maan päältä, mutta kun hän halusi nauttia siitä, niin
alettiin etsiä ja löydettiin Floridasta mainioita sikaaria, jotka
tuotettiin hänelle erikoisella pneumaattisella tavalla sillä aikaa
kun hän oli aterioimassa. Sitten saapuivat aeronautit, ja heidän
insinöörinsä näytteli Mestarille useita nerokkaita keksintöjä. Tällä
hetkellä olivat lasku- ja mittauskoneiden komeus ja täydellisyys,
rakennuskoneet, kehruukoneet, patenttiovet, räjähdysmoottorit,
vilja- ja vesielevaattorit, teurastuskoneet ja niittokoneet Grahamille
mieluisampia kuin tanssijattaret. "Me olimme villiä", sanoi hän tavan
takaa, "me olimme villiä. Me elimme kiviajassa -- verrattuna tähän.
Ja mitä muuta teillä on?"

Psykologistit tulivat selittämään hänelle, mitä mieltäkiinnittäviä
edistysaskeleita oli tehty hypnotismin alalla. Milne, Bramwell,
Fechner, Liebault, William James, Myers ja Gurney olivat tulleet
niin kuuluisiksi, että heidän aikalaisensa olisivat hämmästyneet.
Useat käytäntöön sovitetut kohdat psykologiaa olivat nyt yleiseen
tunnettuja; niitä käytettiin suuressa määrässä rohtojen,
antiseptisten ja anestetisten lääkekeinojen sijasta; niitä
käyttivät melkein kaikki, joilla oli jotain tekemistä ajatusten
ponnistusten kanssa. Inhimilliset henkiset avut näkyvät tässä
suhteessa kehittyneen hyvin paljon. Lukujen laskijoiden ihmeet, joita
Graham ennen oli pitänyt hypnotiseeraajan suurimpana voittona, voi
nyt tehdä kuka tahansa, jolla vaan oli varoja maksaa erikoiselle
hypnotiseeraajalle. Jo aikoja sitten oli vanha tutkintosysteemi
saanut väistyä tämän järjestelmän tieltä. Opiskelevien ei tarvinnut
lueskella vuosikausia, he makasivat muutaman viikon hypnotillisessa
unessa, ja tänä aikana taitavat opettajat saivat painaa heidän
mieliinsä kaikki ne tiedot, jotka vastasivat määrättyihin
kysymyksiin, lisäten vielä senkin, että he kauvan aikaa voivat
säilyttää nämät tiedot. Erittäinkin matematiikassa oli tämä apu hyvin
tärkeä, ja kaikki ne henkilöt, jotka pelasivat shakkia tai muita
suurta ajattelemista vaativia peliä, käyttivät tätä hyväkseen. Tällä
tavoin myöskin kaikki leikkaukset toimitettiin ankarien sääntöjen
mukaan, se on, melkein koneellisesti, ja päästiin siten vapaaksi
mielikuvituksen tai levottomuuden aikaansaamista hairahduksista ja
voitiin kaikki toimittaa hämmästyttävän tarkkaan. Työväenluokan
lapset, heti kun pääsivät tarpeelliseen ikään, hypnotiseerattiin, ja
muuttuivat siten ajatteleviksi koneiksi, jotka tekivät tehtävänsä
täsmällisesti ja kuuliaisesti ja pääsivät vapaaksi pitkän pitkistä
opinnoista. Aeronautien oppilaat, joiden päätä huimasi, vapautettiin
hypnotismin avulla tästä pelosta. Joka kadulla näki hypnotiseeraajia,
jotka olivat valmiit painamaan pysyväisiä ajatuksia ihmisten mieleen.
Jos joku tahtoi muistaa jonkun nimen, summan, laulun tai puheen,
niin turvaantui hän tähän keinoon, sen avulla voitiin myös poistaa
ikäviä muistoja, pahoja tapoja hävittää ja intohimoja karkoittaa.
Tällaista psyykillistä leikkausta käytettiin hyvin usein. Siten voi
unohtaa halpamaisuudet, loukkaukset, nöyryytykset, rakastavat lesket
poistivat mielestään miesvainajansa kuvan, onnettomasti rakastuneet
pääsivät vapaaksi tunteestaan. Mutta haluja ei vielä voitu hävittää
ja ajatusten siirtämistä ei vielä oltu systemaattisesti järjestetty.
Psykoloogit todistivat taitoaan antaen sinipukuisten kalpeiden lasten
suorittaa mitä vaikeimpia muistitemppuja.

Graham, samoin kuin suurin osa hänen aikalaisistaan, halveksi
hypnotiseeraajia; jollei hän olisi sitä tehnyt, olisi hän heti
voinut päästä vapaaksi monesta tuskallisesta tunteesta. Mutta
vaikka Lincoln kuinkakin vakuutteli, niin pysyi hän vanhassa
teoriiassaan, jonka mukaan vaipumalla hypnoottiseen uneen ihminen
luopui omasta persoonallisuudestaan, omasta tahdostaan. Katsellessaan
hypnootillisia kokeiluja päätti hän pysyä järkähtymättömästi omana
itsenään.

Kolmena seuraavana päivänä katseli Graham tällaisia kokeiluja,
välillä käyttäen useita tuntia ilmapurjehdusmatkoihin. Kolmantena
päivänä leijaili hän Ranskan yläpuolella ja näki lumipeitteiset
alpit. Nämät matkat tuottivat hänelle rauhallisen unen ja pian
katosi se heikkous, joka herätessään oli häntä vaivannut. Ja aina
kun Graham vaan ei ollut lentomatkoilla, niin Lincoln koetti kaikin
tavoin huvittaa häntä. Hänelle näytettiin kaikki uuden ajan keksinnöt
ja erikoisuudet, siksi kunnes hänen uteliaisuutensa alkoi olla
tyydytetty. Voisi kirjoittaa tusinan paksuja kirjoja kuvatakseen
kaikkia hänelle näytettyjä keksintöjä. Joka iltapäivä oli hänellä
noin tunnin kestävä vastaanotto. Hän iloitsi nähdessään, miten
aikalaisensa tulivat yhä tutummiksi ja persoonallisemmiksi. Ensi
alussa kiintyi hänen huomionsa siihen, mikä heissä oli erikoista
ja odottamatonta, kaikki teennäisyys heidän puvuissaan, kaikki
heidän tapansa, jotka sotivat hyvää makua vastaan, loukkasivat ensi
alussa häntä. Mutta hän itsekin hämmästyi, miten siitä syntyvä
vastenmielisyys alkoi kadota, ja miten pian hän tottui uuteen
asemaansa ja piti entistä aikaansa, yhdeksättätoista vuosisataa, niin
perin etäisenä ja omituisena. Eurooppalaisen sianteurastuslaitoksen
johtajan punatukkainen tytär miellytti häntä aivan erikoisesti.
Seuraavana päivänä, päivällisen jälkeen tutustui hän erääsen uuden
ajan tanssijattareen ja ihmetteli hänen suurta taituruuttaan. Ja
sen jälkeen katseli hän taas hypnotiseeraajien ihmeellisiä kokeita.
Kolmantena päivänä koetti Lincoln houkutella Grahamia lähtemään
Nautinnon kaupunkiin, mutta Graham kieltäytyi eikä suostunut
ottamaan hypnotiseeraajilta mitään apua lähtiessään lentoretkilleen.
Paikallisuuden side pidätti häntä Lontoossa; hän nautti tuntiessaan
eri paikat kaupungissa, ja tätä nautintoa hän ei olisi saanut missään
muualla osakseen. "Täällä -- tai sata jalkaa alempana", saattoi hän
sanoa, "söin minä ateriani oleskellessani Lontoon yliopistossa.
Tuolla kauempana oli rautatienasema ja lukematon määrä junia.
Kuinka usein seisoinkaan tuolla, matkalaukku kädessäni, katsellen
merkkilyhtyjen lomitse taivasta kohden ajattelemattakaan, että minä
kerta vielä saisin matkustaa tuolla korkealla ilmassa. Ja nyt kiidän
minä aeropiilillä ilmassa, joka ennen oli yhtenä harmaana usvana".

Näinä kolmena päivänä oli Graham niin kiintynyt tällaisiin
huvituksiin, että hän hyvin vähän tiesi niistä valtiollisista
liikkeistä, jotka tapahtuivat hänen asuntonsa ulkopuolella. Hänen
ympäristönsä ei maininnut hänelle siitä mitään. Joka päivä tulivat
Ostrog, johtaja, hänen suuri visiirinsä, hänen palatsinhoitajansa
kertomaan, että maassa vallitsi rauha ja hänen valtansa oli
lujitettu; joku "pieni kapina" oli kukistettu jossain kaupungissa,
"vähäpätöinen häiriö" jossain toisessa. Sosiaalisen kapinan laulu
ei enää kaikunut Grahamin korvissa; hän ei koskaan saanut tietää,
että kunnallinen hallitus oli kieltänyt sen; ja kaikki ne suuret
vaikutelmat, jotka hän oli tuntenut näkötornissa, olivat haihtuneet
hänen mielestään.

Mutta toisena ja kolmantena päivänä, vaikka teurastuslaitoksen
johtajan tytär miellyttikin häntä, ja ehkä juuri hänen puhelujensa
vaikutuksesta, alkoi hän muistella Helen Wottonia, tuota tyttöä,
joka oli puhellut hänelle niin omituisesti tuulimoottorien johtajan
palatsissa pidetyssä juhlassa. Hän oli tehnyt hyvin syvän vaikutuksen
Grahamiin, vaikka monet, uudet, hämmästyttävät seikat estivät
häntä pitempää aikaa ajattelemasta häntä. Mutta nyt tuo muisto sai
hänessä vallan. Hän mietiskeli, mitähän hän oli tarkottanut noilla
katkonaisilla, jo puoliksi unohtuneilla sanoillaan, hän alkoi yhä
enemmän muistella hänen silmiään, kasvojensa vakavan kiihkeätä
ilmettä, ja hänen innostuksensa kaikkiin uusiin keksintöihin alkoi
vähetä. Helenen kauneus asettui hänen ja eräiden äkkiä puhjenneiden,
huonojen nautinnon halujen väliin. Mutta Graham ei nähnyt häntä
kertaakaan näinä kolmena päivänä.




XVIII Luku.

Graham muistaa.


Graham tapasi hänet eräässä pienessä galleriassa, joka johti
tuulimoottoritoimistosta hänen juhlahuoneustoonsa. Galleria oli
pitkä ja kaita, siinä oli joukko syvennyksiä ja niissä suuria
kaari-ikkunoita, joista näkyi palmuja kasvava pihamaa. Graham
näki hänet istuvan eräässä syvennyksessä. Kuullessaan hänen
askeleensa käänsi hän päänsä, tunsi hänet ja vavahti. Hän tuli
aivan kalmankalpeaksi. Hän nousi heti, astui askeleen häntä kohden,
ikäänkuin aikoen puhua hänelle, mutta epäröi. Graham seisahtui ja
odotti. Sitten, nähdessään että suuri levottomuus esti nuorta tyttöä
puhumasta, ymmärsi hän hänen tulleen tänne nimenomaan tavatakseen
hänet.

Kuninkaallinen tunne vaati häntä rohkaisemaan häntä. "Minä olen
kaivannut teitä", sanoi hän. "Muutama päivä sitten halusitte te
sanoa minulle jotain -- halusitte puhua kansasta. Mitä teillä on
sanottavaa?"

Tyttö katsahti levottomana häneen.

"Te väititte, että kansa on onneton".

Tyttö vaikeni hetkisen.

"Se tuntui teistä kai oudolta", sanoi hän äkkiä.

"Tuntui kyllä. Mutta kuitenkin --"

"Minä tein sen vaistomaisesti".

"Todellako?"

"Niin".

Tyttö katsahti epäröiden häneen. Hän jatkoi vaivalloisesti. "Te
unohdatte", sanoi hän huokaisten syvään.

"Mitä?"

"Kansan --"

"Mitä tarkoitatte --?"

"Te unohdatte kansan".

Graham katsahti kysyvästi häneen.

"Niin. Te hämmästytte. Sillä te ette ymmärrä, kuka te olette. Te ette
tiedä, mitä on tapahtunut".

"Mitä?"

"Te ette ymmärrä".

"En ehkä aivan selvästi. Mutta selittäkää minulle".

Helen teki äkkinäisen päätöksen ja kääntyi hänen puoleensa. "Sitä on
niin vaikea selittää. Minä olen toivonut ja tahtonut sen tehdä. Ja
nyt -- en voikaan sitä tehdä. Minä en osaa sovittaa sanojani. Mutta
kaikki, mikä teitä koskee -- on niin kummallista. Teidän unenne --
heräämisenne -- on aivan kuin ihme. Ainakin minulle -- ja kansalle.
Te, joka kärsitte ja kuolitte, kuten tavallinen kansalainen, te
heräätte jälleen eloon ja olette silloin koko maailman herra".

"Maailman herra", sanoi Graham. "Niin he sanovat minulle. Mutta te
ette voi tietää, kuinka vähän minä tiedän itse asiassa".

"Kaupungit -- trustit -- työkomppania --"

"Ruhtinaskunnat, hallitukset, valtiot -- valta ja loisto. Niin
minä olen heidän kuullut sitä huutavan. Minä tiedän sen. Minä olen
Mestari. Kuningas, jos niin tahdotte. Yhdessä Ostrogin kanssa --"

Hän vaikeni.

Helen kääntyi häneen päin ja katsoi uteliaana ja jännitettynä häntä
kasvoihin. "No niin?"

Graham hymyili. "Joka kantaa edesvastauksen".

"Sitä me olemmekin alkaneet pelätä". Hän vaikeni hetkiseksi. "Ei",
sanoi hän hitaasti. "_Teidän_ täytyy ottaa edesvastaus niskoillenne.
Teidän täytyy ottaa edesvastaus niskoillenne. Kansa luottaa teihin".

Helen puhui hitaasti. "Kuulkaa! Puolet unenne ajasta -- sukupolvet
toisensa jälkeen -- monet ihmiset, yhä useammat ihmiset ovat
rukoilleet, että te heräisitte -- _rukoilleet_".

Graham aikoi puhua, mutta ei voinutkaan.

Helen epäröi ja vieno puna kohosi hänen poskilleen. "Tiedättekö,
että te olette ollut myriadeille -- kuningas Arthur, Barbarossa
-- kuningas, joka saapuu otollisena aikana ja palauttaa maailman
tolalleen".

"Minä luulen, että kansan mielikuvitus --"

"Ettekö ole kuullut puheenpartta: 'Kun nukkuja herää?' Teidän
maatessa elottomana ja liikkumattomana -- tuli luoksenne tuhansia.
Tuhansia. Joka kuun ensimmäisenä päivänä makasitte te valkoisessa
juhlapuvussanne ja kansa tulvehti teitä katsomaan. Pikku tyttönä näin
teidät tuollaisena, niin kalpeana ja tyynenä".

Helen loi katseensa hänestä ja tuijotti edessään olevaan seinään.
Hän puhui hiljaa. "Pikku tyttönä katselin kasvojanne ... minusta
olivat ne niin liikkumattomat ja odottavaiset, aivan kuin Jumalan
pitkämielisyys".

"Sitä me ajattelimme teistä", sanoi hän. "Sellaisena, näimme me
teidät".

Hän kääntyi säihkyvin silmin Grahamiin päin, äänensä soi kirkkaana
ja voimakkaana. "Kaupungissa, koko maailmassa odottavat myriaadin
myriaadit miehet ja naiset, mitä te teette, ja tämä odotus on täynnä
satunnaisia, uskomattomia toiveita".

"Niinkö?"

"Ei Ostrog -- eikä kukaan muu -- voi ottaa tätä edesvastausta
niskoilleen".

Graham katsahti hänen innostuksesta hehkuviin kasvoihinsa. Hän oli
vaivalloisesti alkanut puhua ja oli lämmennyt omista sanoistaan.

"Uskotteko", sanoi hän, "että te, joka elitte pienissä olosuhteissa
niin kaukana menneisyydessä, te joka vaivuitte uneen ja heräsitte
aivan kuin ihmeen kautta -- uskotteko, että koko maailman ihailu,
kunnioitus ja toiveet olisivat ympäröineet teitä, jotta te
taas saisitte elää uutta, omaa, pientä elämäänne?... Jotta te
vapautuisitte edesvastauksesta siirtämällä sen toisen harteille?"

"Minä arvaan, mikä edesvastaus minulla on tästä kuninkuudestani",
sanoi Graham epäröiden. "Minä tiedän, kuinka suurelta se näyttää.
Mutta onko se todellinen? Se on niin uskomatonta -- aivan kuin unta.
Onko se todellista, vai onko se vaan suuri hairahdus?"

"Se on todellinen", sanoi Helen, "jos te vaan uskallatte".

"Siis perustuu, kaikesta päättäen, minun kuninkuuteni ainoastaan
uskoon. Se on ihmisten sieluissa syntynyt hairahdus".

"Jos te uskallatte!" sanoi hän.

"Mutta --"

"Lukemattomat ihmiset uskovat siihen", sanoi Helen, "ja niin kauvan
kuin tämä ajatus pysyy heidän sielussaan -- tottelevat he".

"Mutta minä en tiedä mitään. Vaikka koetankin parastani. Minä
en tiedä mitään. Ja nuo toiset -- Neuvosherrat, Ostrog. He ovat
viisaampia, kylmäverisempiä, he tuntevat asiat aivan tarkoin. Ja
mistä onnettomuudesta te puhutte? Mitä minun tulee tietää? Mitä
tarkoitatte --"

Hän vaikeni äkkiä.

"Minä en ole muuta kuin lapsi", vastasi Helen. "Mutta minun
mielestäni on maailma täynnä kurjuutta. Maailma on teidän ajastanne
muuttunut ja muuttunut hyvin omituisella tavalla. Minä olen rukoillut
saavani sanoa tämän kaiken teille. Maailma on muuttunut. Ikäänkuin
syöpä olisi saanut siinä vallan -- ja se riistää elämän kaikelta,
millä vaan on jotain arvoa".

Helen katsahti häneen punastuen yht'äkkiä. "Teidän aikanne oli
vapauden aika. Niin -- niin minä olen uskonut. Minä olen saanut
paljon ajatella, sillä minun elämäni -- ei ole ollut onnellinen.
Ihmiset eivät ole vapaampia, suurempia eikä parempia kuin teidän
aikananne. Eikä siinä kaikki. Tämä kaupunki -- on vankila. Jokainen
kaupunki on nyt vankila. Mammona pitää sen avaimet hallussaan.
Myriaadit, lukemattomat myriaadit kärsivät kehdosta hautaan asti.
Onko se oikein? Täytyykö tätä kestää -- ijankaikkisesti? Niin, olot
ovat paljoa pahemmat kuin teidän aikananne. Ympärillämme, allamme
vallitsee vaan hätä ja tuska. Kaikki ne väärät nautinnot, joilla
teidät ympäröidään koskettelevat aivan läheltä mitä kurjinta elämää.
Niin, köyhä sen tietää -- se tietää kärsivänsä. Nuo lukemattomat
olennot, jotka kaksi yötä sitten uhmailivat kuolemaa teidän tähtenne
--! Te olette velvollinen uhraamaan heille elämänne".

"Niin", sanoi Graham hitaasti. "Niin. Niin, minä olen velvollinen
uhraamaan heille elämäni".

"Te elitte sinä aikana", sanoi Helen, "jona suurten kaupunkien
hirmuvalta oli vasta alulla. Niin, se on hirmuvaltaa -- hirmuvaltaa.
Teidän aikananne oli läänitysherrojen valta kadonnut ja uusi
rahavalta oli alulla. Puolet maapallon asukkaista eli vapaana maalla.
Kaupungit eivät vielä olleet nielleet heitä. Minä olen lukenut sen
vanhoista kirjoista -- silloin oli olemassa aatelismiehiä. Kansa
eli elämää, joka oli täynnä rakkautta ja uskollisuutta -- he saivat
vapaasti toimia. Ja te -- te tulette tuosta ajasta".

"Niin eivät olot olleet --. Mutta vähät siitä. Millaista on elämä nyt
--?"

"Taistelua rahasta ja Nautinnon kaupungit! Tai orjuus -- säälitön,
häpeällinen orjuus".

"Orjuus!" sanoi Graham.

"Orjuus".

"Ettehän toki väitä, että ihmisolentoja kohdellaan kuin kuolleita
kappaleita".

"Vielä pahemmin. Juuri se täytyy teidän tietää, nähdä se. Minä
tiedän, että te ette sitä tiedä. He tahtovat salata sen teiltä
ja viedä teidät Nautinnon kaupunkiin. Mutta olettehan nähnyt
sinipukuisia miehiä, naisia ja lapsia, nähnyt heidän kalpeat kasvonsa
ja elottomat silmänsä?"

"Olen, kaikkialla".

"Puhuen kamalaa, raakaa, köyhää murrettaan".

"Minä olen kuullut sen".

"Ne ovat orjia -- teidän orjianne. Ne ovat Työkomppanian, teidän
omaisuutenne orjia".

"Työkomppanian! Mutta sehän sana kuuluu tutulta. Ah! nyt muistan.
Minä näin sen kävellessäni pitkin kaupunkia, silloin kun sähkövalo
syttyi uudelleen ... harmaan sinisiä suunnattomia rakennuksia.
Tarkoitatteko te siis todellakin --?"

"Tarkoitan. Miten voisin selittää sen teille? Tietysti on sininen
puku pistänyt silmäänne? Kolmas osa kansaanne saa kantaa sitä -- ja
uusia tulee joka päivä. Työkomppania on kasvanut taukoamatta".

"Mitä _on_ tuo Työkomppania?" kysyi Graham.

"Mitä te ennen teitte nälkää kärsiville?"

"He joutuivat köyhäinhuoneisiin, jotka olivat seurakuntien valvonnan
alaisina".

"Köyhäinhuoneet! Niin -- minä tiedän. Niistä puhuttiin
historiantunnilla. Nyt minä muistan. Työkomppania hävitti
köyhäinhuoneet. Se muodostui -- osaksi -- erään yhdistyksen
perustalle -- muistatte kai uskonnollisen järjestetyn yhdistyksen,
jonka nimi oli Pelastusarmeija, -- ja siitä muodostui
afäärikomppania. Alussa oli se yksinomaan hyväntekeväisyyslaitos.
Se pelasti ihmiset köyhäinhuoneen kurjuudesta. Nyt minä muistan,
että se oli teidän yhtiönne ensimmäisiä valtauksia. He ostivat
Pelastusarmeijan ja muodostivat sen täksi. Perusajatus oli ollut
antaa työtä kodittomille ihmisille".

"Niin".

"Nykyään ei löydy köyhäinhuoneita, ei hyväntekeväisyyslaitoksia,
ei muuta kuin Työkomppania. Sen toimistoja on kaikkialla. Sen
väri on sininen. Ja jokaisen miehen, naisen tai lapsen, joka on
nälkäännääntymäisillään ja epätoivoissaan, koditon ja vailla ystäviä,
täytyy lopulta kääntyä komppanian puoleen -- tai etsiä jotain tapaa
kuollakseen. Euthanasia ei ole heidän vallassaan, heitä odottaa vaan
tuskallinen kuolema. Ja joka aika vuorokaudesta saavat he ruokaa,
suojaa ja kaikille samallaisen sinisen puvun -- se on komppanian
ensimmäinen pääehto -- ja yhden päivän suojasta saavat he tehdä
komppanialle yhden päivän työtä, joka antaa sitten työmiehelle
pukunsa takaisin ja ajaa hänet pois".

"Todellako?"

"Ehkä se ei tunnukaan teistä niin kamalalta? Teidän aikananne
kuolivat ihmiset kadulle nälkään. Se oli kyllä kamala kuolema, mutta
he kuolivat ainakin ihmisinä. Jotavastoin nämät sinipukuiset --. On
olemassa sananlasku: 'Sininen puku kerran, sininen puku ainiaaksi!'
Komppania käyttää hyväkseen heidän työtään ja takaa heille ainaista
työtä. Ihmiset tulevat sen käsiin puutetta kärsien ja avuttomina --
he saavat yhden päivän ruoan ja nukkuvat yhden yön ja lähtevät taas
pois. Jos he ovat tehneet hyvin työtä, saavat he pennin tai pari --
jolloin he menevät teatteriin tai tanssipaikalle, kinematograafiin,
syövät tai pelaavat. He harhailevat sinne tänne tuhlattuaan rahansa.
Kerjääminen on ankarasti kielletty. Eikä kukaan antaisikaan
mitään. He palaavat seuraavana tai sitä seuraavana päivänä --
saman toivottomuuden ajamana kuin ensi kerrallakin. Lopulta heidän
vaatteensa kuluvat, tai ryysynsä käyvät niin kurjiksi, että heitä
hävettää. Silloin täytyy heidän tehdä monta kuukautta työtä ennenkuin
voivat hankkia itselleen uusia. Jos he haluavat saada uusia.
Suuri määrä lapsia syntyy komppanian valvonnan alaisena. Palkaksi
saamastaan hoidosta täytyy äidin tehdä koko kuukauden työtä, sitten
kasvatetaan ja kehitetään lapsia neljänteentoista ikävuoteensa asti,
jonka jälkeen heidän täytyy tehdä kaksi vuotta työtä. Ymmärrättehän,
että nämät lapset ovat syntyneet kantamaan sinistä pukua. Siten
toimii komppania".

"Tässä kaupungissa ei löydy irtolaisia?"

"Ei. He joko kantavat sinistä pukua tai ovat vankilassa".

"Jolleivät tahdo tehdä työtä?"

"Useimmat suostuvat siihen tilaan jouduttuaan tekemään työtä, ja
komppanialla on omat keinonsa. He käyttävät omaa rangaistustapaa
-- he riistävät heiltä ruoan -- ja jos joku mies tai nainen
kieltäytyy tekemästä työtä, niin hänen tuntomerkkinsä ja kuva hänen
peukaloistaan lähetetään kaikille työkomppanioille yli koko maailman.
Ja sitäpaitsi, millä tuollainen miesparka lähtee pois kaupungista?
Matka Pariisiin maksaa kaksi leijonaa. Ja tottelemattomuuden
seurauksena on vankila,-- pimeät, kamalat tyrmät -- tuolla alhaalla
näkymättömissä. Ihminen voi monesta syystä joutua vankilaan".

"Ja kolmas osa kansasta saa kantaa sinistä pukua".

"Enemmän kuin kolmas osa. Nuo työjuhdat saavat elää vailla
ylpeyttä, iloa tai toivoa. Tarinat Nautinnon kaupungeista kaikuu
heidän korvissaan ilkkuen heidän surkeaa elämäänsä, puutettaan ja
rasitustaan. He ovat liian köyhiä hankkiakseen edes euthanasian,
tuon rikkaan miehen keinon päästä elämästä vapaaksi. Nuo mykät,
sorretut miljoonat, lukemattomat miljoonat, yli koko maailman, jotka
eivät tiedä muuta kuin että elämänsä on rajoitettu ja toiveensa
täyttämättä. He syntyvät, kärsivät ja kuolevat. Siihen tilaan olemme
me tulleet".

Graham istahti pää alas painuneena.

"Mutta sittenhän tuli vallankumous", sanoi hän. "Kaikki tämä muuttuu.
Ostrog --"

"Sitä me toivoimmekin. Sitä toivoi koko maailma. Mutta Ostrog ei sitä
tee. Hän on valtiomies. Hän tahtoo säilyttää olot sellaisinaan. Vähät
hän kaikesta muusta. Hänestä on se niin luonnollista. Kaikki rikkaat,
vaikutusvaltaiset, kaikki onnelliset pitävät lopulta kurjuutta
luonnollisena. He käyttävät ihmisiä politiikkaansa varten ja elävät
oman mielensä mukaan turmeltuneitten pyyteittensä orjina. Mutta te --
te tulette onnellisemmasta ajasta ja teihin katsoo kansa. Teihin".

Graham katsoi häneen. Helenen silmät uivat kyynelissä. Graham tunsi
omituisen tunteen. Hän unohti hetkeksi koko kaupungin, hän unohti
ihmisrodun ja epäselvät äänet tämän kauniin naisen suoranaisen
ihmisyyden edessä.

"Mutta mitä minun tulee tehdä?" kysyi hän katsoen häntä suoraan
silmiin.

"Hallitkaa", vastasi hän hiljaa kumartuen häntä kohden. "Hallitkaa
maailmaa niinkuin sitä vielä ei koskaan ole hallittu, ihmisten
onneksi ja hyväksi. Sillä teillä on valta -- te osaatte hallita.
Kansa on rauhaton. Yli koko maailman on kansa rauhaton. Yksi sana,
yksi sana teidän suustanne, ja ne liittyvät yhteen. Keskisäätykin on
levoton -- onneton. Teille ei kerrota, mitä on tapahtunut. Kansa ei
tahdo palata orjuuteen, se ei tahdo luopua aseista. Ostrog herätti
enemmän kuin hän tahtoikaan -- hän herätti toivon".

Graham tunsi sydämensä vinhaan sykkivän. Hän koetti olla juhlallisen,
punnitsevan näköinen.

"Heiltä puuttuu vaan johtaja", sanoi Helen.

"Ja sitten?"

"Te teette mitä tahdotte; -- maailma kuuluu teille".

Graham ei uskaltanut enää katsoa häneen. Äkkiä alkoi hän puhua. "Nuo
vanhat unelmat, kaikki se mitä uneksin, vapaus, onni. Ovatko ne vaan
unelmaa? Voisiko yksi mies -- _yksi mies_ --?" Äänensä hiljeni ja hän
vaikeni.

"Ei yksi mies, vaan kaikki yhdessä -- antakaa heille vaan johtaja,
joka antaa muodon heidän sydämensä toiveille".

Graham pudisti päätään ja vaikeni hetkisen.

Hän katsoi äkkiä ylös ja heidän katseensa yhtyivät. "Minä en usko
niinkuin te", sanoi hän. "Minä en ole niin nuori. Minulla on täällä
vaan otaksuttu valta. Ei -- antakaa minun puhua. Minä en voi perustaa
oikeuden valtakuntaa -- siihen minulla ei ole voimaa -- mutta
jotain, joka enemmän lähenee oikeutta kuin vääryyttä. Minä en voi
luoda tuhatvuotista valtakuntaa, mutta minä olen päättänyt hallita.
Puheenne on herättänyt minut. Te olette oikeassa. Ostrog saa tietää,
missä hänen valtansa loppuu. Ja minä opetan hänelle. Yhden minä
lupaan teille. Tämä työorjuus loppuu".

"Ja te tahdotte hallita?"

"Niin. Sillä ehdolla, että --. Yhdellä ehdolla".

"Millä?"

"Sillä, että te autatte minua".

"_Minä!_ -- nuori tyttö!"

"Niin. Ettekö te näe, että minä olen ypöyksin".

Helen vavahti ja silmissään näkyi säälin ilme. "Tarvitseeko teidän
kysyä, tahdonko auttaa teitä?" sanoi hän.

Helen seisoi hänen edessään kauniina, lumoavana, ja hänen
innostuksensa, heidän aikeittensa suuruus loi aivan kuin vahvan
virran heidän välilleen. Koskea häneen, tarttua hänen käteensä oli
se ilo mitä hän eniten toivoi. "Minä tahdon siis hallita", sanoi hän
hitaasti. "Minä tahdon hallita --" Hän vaikeni. "Teidän kanssanne".

Syntyi syvä äänettömyys. Sitten kuului kellon lyönti. Helen ei
vastannut mitään. Graham nousi.

"Juuri nyt", sanoi hän, "odottaa Ostrog minua". Hän epäröi katsoen
häntä suoraan silmiin. "Kun minä olen kysynyt häneltä muutamia
asioita --. On paljon, mitä minun täytyy saada tietää. Minä menen
ehkä omin silmin katsomaan kaikkea tuota, josta te puhuitte. Ja kun
sitten palaan --?"

"Minä saan kyllä tietää, milloin menette ja tulette. Minä tahdon
odottaa teitä täällä".

Graham loi häneen syvän katseen.

"Minä saan sitten tietää", sanoi Helen ja vaikeni.

Graham odotti, mutta hän ei sanonut enää mitään. He katsoivat
toisiinsa hetkisen suoraan, kysyvästi. Sitten lähti Graham
tuulimoottorien toimistoa kohden.




XIX Luku.

Ostrogin katsantokanta.


Ostrog odotti Grahamia antaakseen hänelle muodollisen selonteon
päivän hallinnosta. Tätä ennen oli Graham toimittanut tämän
tehtävänsä niin nopeasti kuin mahdollista päästäkseen jatkamaan
ilmapurjehduskokeilujaan, mutta nyt alkoi hän tehdä laajoja ja selviä
kysymyksiä. Hän halusi heti tarttua vallan ohjaksiin. Ostrog antoi
hänelle hyvin edullisia tietoja ulkomaanasioiden kehittymisestä.
Pariisissa ja Berliinissä kuuli Graham olleen häiriöitä, ei mitään
järjestettyä kapinaa, mutta tyytymättömyyden ilmauksia. "Monien
vuosien päästä", vastasi Ostrog Grahamin kiihkeisiin kysymyksiin,
"oli kommunismi taas nostanut päätään. Jos suoraan puhui, niin
taistelun oikea luonne oli anarkistinen". Mutta järjestys oli
palautettu näissä kaupungeissa. Mutta Graham alkoi aavistaa pahaa
ja kyseli sen vuoksi tarkemmin, oliko ollut mitään taistelua. "Oli
hiukan", vastasi Ostrog. "Mutta ainoastaan yhdessä kaupunginosassa.
Mutta meidän afrikalainen maanviljelyspoliisimme senegalilainen
osasto -- yhdistyneillä afrikalaisilla yhtiöillä oli mainiosti
harjoitettu poliisilaitos -- oli valmiina, samoin aeroplaanit. Me
odotimme pieniä kapinoita mannermaan kaupungeissa ja Amerikassa.
Mutta Amerikassa on kaikki rauhallista. He ovat tyytyväisiä Neuvoston
kukistamiseen. Ainakin joksikin aikaa".

"Minkä vuoksi te odotitte kapinaa?" kysyi Graham äkkiä.

"On olemassa paljon tyytymättömyyttä -- sosiaalista tyytymättömyyttä".

"Työkomppania?"

"Te olette ottanut asioista selvää", sanoi Ostrog hiukan
hämmästyneenä. "Niin. Pääasiassa ollaan tyytymättömiä Työkomppaniaan.
Se sai aikaan tarpeellisen kiihoituksen kukistaaksemme Neuvoston --
se sekä heräämisenne".

"Niinkö?"

Ostrog hymyili. Hän alkoi selvitellä. "Meidän täytyi yllyttää
tyytymättömyyttä, herättää nuo entiset yleisen onnen unelmat --
tasa-arvoisuudesta -- yleisestä onnesta -- ylellisyyden estämisestä
tulemasta muutamien harvojen osaksi -- nuo unelmat, jotka olivat
olleet kaksisataa vuotta haudattuina. Kyllähän te ne tunnette? Meidän
täytyi herättää nuo unelmat, niin mahdottomia kuin ne olivatkin --
voidaksemme kukistaa Neuvoston. Ja nyt --"

"No niin?"

"Vallankumous on tapahtunut, Neuvosto on kukistettu, ja tuo
herättämämme kansa -- pysyy levottomana. Me emme taistelleet
kyllin kauvaa. Teimmehän me lupauksia. Kummallista on nähdä, miten
voimakkaasti ja nopeasti tuo epämääräinen, vanhentunut humanitarismi
heräsi ja levisi. Se on hämmästyttänyt meitäkin, jotka sen panimme
alkuun. Pariisissa, kuten jo sanoin -- saimme turvautua ulkoapäin
tulevaan apuun".

"Ja täällä".

"Täällä on rauhatonta. Monet eivät halua palata töihinsä. Yleinen
lakko on olemassa. Puolet tehtaista ovat tyhjinä ja kansa kuljeksii
kaduilla. He puhelevat kommunismista. Silkki ja samettipukuisia
miehiä solvaistaan kadulla. Sinipukuiset odottavat teiltä
vaikka mitä. Mutta teillä ei ole mitään syytä olla levoton. Me
panemme puhekoneet käymään, ne saavat olla vastapainona kaikille
vahingollisille vaikutuksille ja vedota lakiin ja järjestykseen.
Meidän täytyy tarttua lujasti kiinni; siinä kaikki".

Graham mietti. Hän huomasi millä keinoin hän voisi saada vallan
käsiinsä. Mutta hän jatkoi hilliten itseään.

"Vaikka täytyisikin tuottaa neekeripoliisit", sanoi hän.

"Se on välttämätöntä", sanoi Ostrog. "Ne ovat mainion uskollisia
olentoja, joilla ei ole mitään omia ajatuksia -- jotka turmelevat
meidän rotumme. Jos Neuvostolla olisi ollut niitä katupoliiseina
niin asiat olisivat kääntyneet toisin. Joka tapauksessa ei tarvitse
pelätä muuta kuin pieniä häiriöitä ja väentungoksia. Te voitte
lähteä lentoretkillenne ja voitte pujahtaa Capriin, jos täällä
aletaan ampua tai polttaa. Meillä on kaikkien suurien yhtiöiden
langat käsissämme; aeronauteilla on etuoikeuksia ja he ovat rikkaita
miehiä, se on maailman suljetuin yhtiö, samoin on tuulimoottorien
insinöörienkin laita. Meillä on ilma vallassamme, ja silloin me
vallitsemme maankin. Ei löydä ainoatakaan elävää olentoa, joka voisi
ohjata niitä meitä vastaan. Heillä ei ole johtajia -- lukuunottamatta
niiden paikallisten salaisten seurojen johtomiehiä, jotka me
järjestimme ennen teidän heräämistänne. He ovat vaan villitsijöitä
ja kiihoittajia, jotka ovat hirveän kateellisia toisilleen. Kukaan
heistä ei kelpaa ylimmäksi johtajaksi. Jos kapina syttyy, niin se ei
ole järjestetty. Ollakseni suora -- niin minä toivon sitä. Mutta se
ei tule häiritsemään teidän lentoretkiänne. Ne ajat, jolloin kansa
pystyy tekemään vallankumouksen, ovat olleet ja menneet".

"Kyllä minä uskon", sanoi Graham. "Kyllä minä uskon". Hän
vaipui mietteisiinsä. "Tämä teidän maailmanne on hämmästyttänyt
minua monessa suhteessa. Minun aikanani uneksimme ihmeellisestä
kansanvaltaisesta elämästä, jolloin jokainen olisi yhdenarvoinen ja
onnellinen".

Ostrog katsoi häneen terävästi. "Kansanvaltaisuuden ajat ovat
jo menneet", sanoi hän. "Menneet ainiaaksi. Ne alkoivat Crecyn
jousimiesten taistelulla, ja päättyivät, kun hyökkäävä jalkaväki,
mieslaumat lakkasivat saavuttamasta maailmanvoittoja, kun kalliit
kanuunat, suuret sotalaivat ja sotilaalliset rautatiet tulivat vallan
apukeinoiksi. Nyt on rahavallan aika. Rahalla on nyt suurempi valta
kuin koskaan ennen -- se hallitsee maata, merta ja pilviä. Valta
kuuluu sille, joka osaa rikkautta käyttää. Teidän täytyy alistua
tosiasioiden alle, ja nämät ovat tosiasioita. Maailma kansalle! Kansa
hallitsemaan! Teidänkin aikananne tuo oppi hyljättiin ja tuomittiin.
Nykyään sillä ei ole muuta kuin yksi kannattaja -- tosin monipäinen,
mutta typerä -- yksityinen kansaan kuuluva mies".

Graham ei heti vastannut. Hän oli vaipunut synkkiin ajatuksiinsa.

"Ei", sanoi Ostrog. "Kansanmiehen aikakausi on ollut ja mennyt.
Vapaudessaan on mies yhtä hyvä kuin toinenkin, tai melkein yhtä hyvä.
Aikaisempi aatelisto perustui tuohon hiukan häilyvään perustaan,
voimaan ja rohkeuteen. Heidän valtaansa rajoitettiin -- rajoitettiin.
Syntyi kapinoita, kaksintaisteluja, sotia. Ensimmäinen, todellinen
aatelisto syntyi linnojen ja peitsien turvassa, ja sortui kiväärien
ja kaaripyssyjen edessä. Mutta nyt on olemassa toinen aatelisto. Se
oikea. Tuo kanuunain ja kansanvallan aika oli vaan pyörre virrassa.
Kansanmies kuuluu nyt avuttomasti yhteen suureen kokonaisuuteen. Nyt
meillä on tuo suuri koneisto, jonka nimi on kaupunki, ja täydellinen
järjestelmä, jota kansanmies ei voi hävittää".

"Mutta", sanoi Graham, "jotainhan vastustusta löytyy -- jotain, jota
teidän täytyy tukahuttaa -- mutta joka ponnistelee ja vastustaa".

"Saattepa nähdä", sanoi Ostrog hymyillen pakollisesti ikäänkuin
lykätäkseen nämät vaikeudet syrjään. "Minä en ole herättänyt tuota
voimaa omaksi turmiokseni -- luottakaa siihen".

"Kukapa tietää", sanoi Graham. Ostrog katsoi hämmästyneenä häneen.
"_Täytyykö_ maailman mennä tätä tietä eteenpäin?" sanoi Graham, joka
ei enää voinut hillitä itseään. "Täytyykö sen kulkea tätä tietä
eteenpäin? Onko meidän kaikki toiveemme olleet turhia?"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Ostrog. "Toiveemme?"

"Minä tulen kansanvaltaisesta ajasta. Ja minä löydän aateliston
hirmuvallan!"

"Niin, -- mutta tehän olette tämän hirmuvallan päämies".

Graham katsahti ylös.

"No niin", sanoi Ostrog, "katsokaahan kaikkea yleisemmältä kannalta.
Tätä tietä on muutos aina kulkenut. Toisella puolella aatelisto,
etevämpien ylivalta -- toisella puolella kykenemättömien kärsimys ja
sorrettu tila, siten kuljetaan edistystä kohden".

"Aatelisto! nuo ihmiset, jotka tapasin --"

"Oh! eivät _he_!" sanoi Ostrog. "Useimmat heistä kulkevat kohti
kuolemaansa. Pahe ja nautinto! Heillä ei ole lapsia. Se ihmislaji
kuolee sukupuuttoon, jos maailma kulkee tietään eikä käänny takaisin.
Irstailun rauhallinen tie, jonka lopulla on nautinnon karreksi
polttamille olennoille euthanasia, on keino, jonka avulla tuo rotu
tuhotaan!"

"Hyvinkin hauska keino", sanoi Graham. "Kuitenkin --". Hän mietti
hetkisen. "Mutta onhan olemassa muutakin -- tuo köyhien suuri lauma.
Kuoleeko sekin? Se ei kuole. Se kärsii, ja sen kärsimys on voima,
jota ette tekään --"

Ostrog teki kärsimättömän liikkeen ja hän alkoi puhua rauhattomammin
kuin äsken.

"Elkää olko levoton näiden asioiden, suhteen", sanoi hän. "Kaikki
tämä tasaantuu muutamassa päivässä. Kansa on suuri, typerä eläin.
Mitä siitä, vaikka se ei kuolekaan? Ja vaikka se ei kuolekaan, niin
sitä voidaan kesyttää ja ohjata. Minulla ei ole mitään hellyyttä
orjia kohtaan. Te kuulitte tuon kansan huutavan ja laulavan kaksi
yötä sitten. Heille oli opetettu tuo laulu. Jos te olisitte
sattumalta valinnut jonkun ja kylmäverisesti kysynyt, miksi hän
huusi, niin ei hän olisi voinut vastata siihen. He luulivat teidän
ihastuvan heidän huudoistaan, he uskoivat siten osottavansa
uskollisuuttaan ja alamaisuuttaan. Sillä hetkellä olivat he valmiita
tuhoamaan Neuvoston. Tänään -- alkavat he jo suuttua niille, jotka
kukistivat Neuvoston".

"Ei, ei", sanoi Graham. "He huusivat siksi, että heidän elämänsä oli
kamala, iloton ja toivoton ja siksi että he toivoivat minun -- minun
--".

"Ja mitä he toivoivat? Mitä he toivoivat? Mikä oikeus heillä oli
toivoa? He tekivät huonosti työtä ja kadehtivat niitä, jotka tekevät
hyvin. Ihmiskunnan toive -- mikä se on? Että jonain päivänä ilmestyy
yli-ihminen, että jonain päivänä kaikki huono, heikko ja raaka
vähenee ja katoo. Vähenee, jollei aivan katoa. Maailmassa ei ole
tilaa huonoille, typerille ja hermostuneille. Heidän velvollisuutensa
-- sillä onhan se velvollisuus -- on kuolla. Kuolema sovittaa
heikkenemisen! Tätä tietä kulkien raaka peto saavuttaa korkeamman
maalin".

Ostrog astui muutaman askeleen, näytti miettivän ja kääntyi Grahamin
puoleen. "Minä voin kuvitella, miten oudolta tämä meidän aikamme
näyttää Victorian aikuiselle englantilaiselle. Te kaipaatte kaikkia
vanhoja eduslaitosmuotoja -- muutamissa ihmisissä kummittelee
vielä ajatus äänestävästä neuvostosta, parlamentista ja muista
yhdeksännentoista vuosisadan hullutuksista. Te olette valmis
inhoamaan Nautinnon kaupunkeja. Olisihan minun pitänyt ajatella sitä,
jollen olisi ollut niin toimiin kiintynyt. Mutta kyllä te vielä
muutatte mielipiteitänne. Kansa on aivan mieletön kateudesta --
heillä on sama kanta kuin teilläkin. Kaduilla huudetaan paraillaan,
että Nautinnon kaupungit olisi hävitettävät. Mutta Nautinnon
kaupungit ovat valtion puhdistuskeinoja, sinne kokoontuu vuosittain
kaikki, mikä on heikkoa ja turmeltunutta, mikä on irstasta ja
laiskaa, kaikki maailman konnamaisuus, joka kulkee hienoa häviötään
kohden. He menevät sinne, oleksivat siellä, kuolevat lapsettomina,
ja ihmiskunta parantuu. Jos kansa punnitsisi järkevästi, niin eivät
he kadehtisi rikkaiden kuolintapaa. Ja te tahtoisitte parantaa
typerät ja tyhmät työmiehet, jotka me olemme tehneet orjiksi, ja
koettaa tehdä heidän elämänsä rauhalliseksi ja hauskaksi. Juuri kun
he ovat vaipuneet siihen, mihin he kelpaavat." Hän hymyili tavalla,
joka ärsytti Grahamia. "Kyllä te muutatte mielipiteitä. Kyllä minä
nuo ajatukset tunnen; nuoruudessani minä luin Shelleytä ja uneksin
vapaudesta. Vapautta ei löydy viisauden ja itsensähillitsemisen
ulkopuolella. Vapaus on meissä -- eikä ulkopuolellamme. Se on
jokaisen oma asia. Otaksukaahan -- vaikka se on mahdotonta -- että
tuo haukkuva, typerä, sinipukuinen joukkio saisi ylivallan, mitä
sitten? He joutuisivat vaan toisten vallitsijoiden käsiin. Niin
kauvan kuin lampaita on olemassa, niin luonto ehdottomasti tuottaa
susia. Jos he saisivat voiton, niin merkitsisi se vaan monen sadan
vuoden taantumista. Aateliston muodostuminen on kohtalon horjumaton
tahto. Lopputuloksena on yli-ihminen -- huolimatta ihmiskunnan
hulluista vastustuksista. Tehkööt kapinoita, voittakoot ja surmatkoot
minut ja kaltaiseni. Uusia nousee -- uusia johtajia. Lopputulos on
aina sama".

"Kukapa tietää", sanoi Graham itsepäisesti.

Hän seisoi hetken katse maahan painuneena.

"Mutta minun täytyy itse saada nähdä kaikki", sanoi hän äkkiä
varmalla ja käskevällä äänellä. "Vasta silloin voin ymmärtää. Minun
täytyy nähdä. Sen minä tahdoin sanoa teille, Ostrog. Minä en tahdo
tulla Nautinnon kaupungin kuninkaaksi; se ei ole mieleeni. Minä olen
kuluttanut kylliksi aikaa ilmapurjehduksiin -- ja moneen muuhun.
Minun täytyy oppia näkemään, miten kansa nyt elää, miten kansan elämä
on kehittynyt. Sillä minun täytyy päästä tästä kaikesta selville.
Minun täytyy nähdä, miten elää -- varsinkin työkansa -- miten he
tekevät työtä, menevät naimisiin, saavat lapsia, kuolevat --"

"Näettehän sen meidän realistisista kertomuksistamme", vakuutti
Ostrog käyden äkkiä hätäiseksi.

"Minä tahdon nähdä todellisuuden", sanoi Graham.

"Se käy vaikeaksi", sanoi Ostrog vaipuen mietteisiinsä. "Kaikkialla
ehkä --"

"Sitä en odottanut --"

"Minä vaan arvelin --. Mutta kuitenkin, ehkä --. Te sanoitte
haluavanne kulkea pitkin kaupungin katuja katsomassa kansan elämää".

Äkkiä näytti hän tekevän päätöksen. "Teidän täytyy pukeutua
valepukuun", sanoi hän. "Kaupunki on kiihkoissaan ja tieto teidän
läsnäolostanne voisi saada vaarallisen mellakan aikaan. Mutta koska
te haluatte lähteä katselemaan kaupunkia --. Niin, nyt se kyllä
näyttää mahdolliselta --. Me löydämme kyllä keinon. Jos se todellakin
huvittaa teitä! Olettehan te valtijas. Te voitte mennä, minne vaan
haluatte. Asano hankkii teille valepuvun tätä matkaa varten. Hän
lähtee kanssanne. Tuo ajatus ei ole sittenkään mikään huono ajatus".

"Ettekö te tahdo neuvotella mistään minun kanssani?" kysyi äkkiä
Graham, jossa paha epäluulo oli herännyt.

"Oh, hyvä Jumala, en lainkaan! En! Minä luulen, että te voitte uskoa
asioiden hoidon minun käsiini ainakin joksikin aikaa", sanoi Ostrog
hymyillen. "Vaikka me olisimmekin eri mieltä --"

Graham loi häneen terävän katseen.

"Luuletteko, että verinen taistelu puhkee kohta?" kysyi hän äkkiä.

"En suinkaan".

"Minä ajattelen noita neekerejä. Minä en usko, että kansa ryhtyy
mihinkään vihamielisyyksiin minua kohtaan, sillä olenhan minä
kuitenkin mestari. Minä en tahdo, että noita neekerejä tuotetaan
Lontoosen. Ehkä se on vanhanaikuinen ennakkoluulo, mutta minä tunnen
jotain osanottoa europpalaisia ja heidän heimoisia rotujaan kohtaan.
Ja mitä Pariisiinkin tulee, niin --"

Ostrog katsoi häneen rypistyneiden silmäkulmiensa alta. "Minä en
tuota neekereitä Lontoosen", sanoi hän hitaasti. "Mutta jos --"

"Te ette saa tuoda aseellisia neekeriä Lontoosen, tapahtukoon mitä
tahansa", sanoi Graham. "Tässä suhteessa on päätökseni järkähtymätön".

Ostrog, oltuaan hetken vaiti, päätti olla vastaamatta ja kumarsi
kunnioittavasti.




XX Luku.

Kaupungin kaduilla.


Samana yönä lähti Graham kenenkään tuntematta tai aavistamatta,
puettuna kuten tuulimoottoritoimiston alempi palvelija, joka oli
saanut lomapäivän, seurassaan Työkomppanian siniseen pukuun puettu
Asano, tarkastamaan kaupunkia, jonka läpi hän oli harhaillut pimeän
vallitessa. Mutta nyt näki hän sen valaistuna, kansaa oli liikkeellä
ja kaikkialla vallitsi elämän hyörinää. Välittämättä vallankumouksen
kuohuvasta pauhusta, välittämättä tavattomasta tyytymättömyydestä,
valmistuksista uuteen taisteluun, jolle edellinen kapina oli
ollut vaan alkusäveleenä, kulkivat kaupan monenlaiset virtaukset
laajoina ja voimakkaina. Hän oli jo päässyt selville uuden ajan
yleispiirteistä ja yleissuhteista, mutta hän ei ollut valmistautunut
niiden odottamattomien hämmästysten varalta, jotka monenlaiset värit
ja vaikutelmat herättivät hänessä.

Nyt hän ensi kertaa joutui suoranaisiin tekemisiin tämän uuden
kansan kanssa. Hän huomasi, että kaikki se, mikä tätä ennen oli
tapahtunut, lukuunottamatta huomioitaan suuressa teatterissa ja
halleissa, oli ollut jotain erikoista, oli ollut rajoitettua
toimintaa valtiollisessa kaupunginosassa ja siis suhteellisen
supistettua, ja että kaikki hänen aikaisemmat vaikutelmansa olivat
kohdistuneet hänen omaan asemaansa. Mutta nyt näki hän kaupungin yön
toimeliaimpien tuntien aikana, näki kansan suurin joukoin palanneen
omiin välittömiin puuhiinsa, näki todellisen elämän eikä virallista,
näki tämän uuden ajan olot ja tavat.

Ensiksi tulivat he kadulle, jonka vastakkaisiin suuntiin liikkuvat
katukäytävät olivat täynnä sinipukuista kansaa. Tämä joukkue oli
osa kulkueesta, joka -- kummaa kyllä katsella -- kiersi kaupunkia
_istuen_. Miehillä oli karkeasta punaisesta kankaasta tehtyjä
lippuja, joihin oli maalattu kirjoituksia. "Ei luovuta aseista",
seisoi lipuissa, useimmin olivat kirjaimet kömpelöitä ja sama asia
lausuttiin eri sanoilla, kuten: "Miksi me luopuisimme aseista?"
"Ei heitetä aseita". "Ei luovuta aseista". Lippu toisensa jälkeen
kiisi ohitse yhtenä virtana ja lopulta kaikui vallankumouksen laulu
omituisten räikeiden soittimien säestämänä. "Heidän pitäisi kaikkien
olla työssä", sanoi Asano. "Heillä ei ole ollut ruokaa näinä kahtena
päivänä, tai ovat he sen sitten varastaneet".

Äkkiä teki Asano kierroksen karttaakseen tungosta, joka oli syntynyt
ruumiita kannettaessa sairashuoneesta hautuumaalle, noita ensimmäisen
kapinan kuoleman viikatteen tähkiä.

Tänä yönä nukkuivat hyvin harvat, kaikki olivat liikkeellä.
Suunnaton levottomuus, loppumattomien joukkojen ääretön määrä
ympäröi taukoamatta Grahamia; taukoamaton hälinä, huudot ja alkavan
sosiaalisen taistelun oudot välähdykset huumasivat hänet kokonaan.
Kaikkialla liehui mustia nauhoja ja lippuja ja omituisia koristuksia,
jotka selvästi osoittivat, kuinka suuressa kansan suosiossa hän
oli. Kaikkialla kuuli hän palasia tuosta karkeasta ja lyhyestä
murteesta, jota käytti kirjallisesti sivistymätön kansa, se on se
luokka, joka ei voinut kustantaa itselleen fonograafillista opetusta.
Kaikkialla puhuttiin aseiden luovuttamisesta niin kiihkeästi, että
hän ei voinut sitä otaksuakaan tuulimoottoritoimistossa ollessaan.
Hän käsitti täytyvänsä heti palattuaan keskustella tästä Ostrogin
kanssa paljoa pontevammin kuin tähän asti, ja samalla myöskin kapinan
seurauksista, jotka niin selvästi ilmenivät. Taukoamatta tänä yönä,
heti matkan alussa kiinnitti tämä levottomuus ja kapinallisuus niin
hänen huomionsa, että hän ei joutunut ottamaan varteen lukuisia
yksityiskohtia, jotka muuten eivät olisi jääneet huomaamatta.

Näiden ajatusten vaikutuksesta sai hän vaan puolinaisen
kuvan kaikesta. Vaikka hän näkikin näin paljon omituisia ja
mieltäkiinnittäviä seikkoja, niin ei ainoakaan esine tai seikka,
oli se sitten kuinka persoonallinen tai hämmästyttävä tahansa,
voinut kokonaan kiinnittää hänen ajatuksiaan. Toisinaan muisto
vallankumouksesta katosi kokonaan hänen mielestään, ikäänkuin verho
olisi vedetty syrjään jonkun ihmeellisen näyn edestä. Helen oli
hänessä herättänyt tuon kiihkeän tutkimishalun, mutta toisinaan
katosi hänkin hänen ajatuksistaan. Kerran esimerkiksi huomasi
hän kulkevansa uskonnollisen kaupunginosan läpi, sillä nopeiden
liikeneuvojen tähden ei kirkkoja ja kappelia tarvinnut enää siroittaa
sinne tänne kaupunkia -- ja hänen huomionsa kiintyi erään kristityn
uskonlahkon rakennuksen päätyyn.

He kulkivat istuen ylemmällä liikkuvalla katukäytävällä. Eräässä
kadun käänteessä välähti rakennus heidän näkyviinsä ja näytti
lähestyvän täyttä vauhtia. Ylhäältä alas asti oli rakennuksen seinä
täynnä valkoisia ja punaisia kirjoituksia, vapaana oli vaan se osa
seinää, jossa avaralla läpikuultavalla pinnalla esitettiin hyvin
realistisesti kohtausta uudesta testamentista, ja kirjoitusten
edessä liehui suuri musta lippu osottaen, että uskontokin seurasi
valtiollisia virtauksia. Graham oli jo tottunut lukemaan näitä
foneettisia kirjoituksia ja nämät kirjoitukset näyttivät hänen
mielestään solvaisevan uskontoa. Vähemmän loukkaavien joukossa
oli seuraavia: "Pelastus ensi kerroksessa oikealla". "Sijoittakaa
rahanne Vapahtajaanne", "Nopein kääntäminen Lontoossa, taitavat
ohjaajat! Avatkaa silmänne!" "Mitä Kristus sanoisi Nukkujalle".
"Turvatkaa uusimpiin pyhimyksiin!" "Tulkaa kristityiksi -- huolimatta
nykyisestä toimialastanne". "Taitavimmat piispat tänä iltana ja
palkinnot tavallisuuden mukaan". "Nopein ja käytännöllisin armo
afääri-ihmisille".

"Tämähän on ilettävää!" sanoi Graham tämän jättiläisrakennuksen
edessä, jossa uskontoa kaupattiin.

"Mikä on ilettävää?" kysyi hänen seuralaisensa koettaen turhaan etsiä
jotain odottamatonta näiden huutavien kirjoitusten joukosta.

"_Tämä!_ Uskonnon perusajatus onhan kunnioitus".

"Oh! _tämäkö!_" Asano katsahti Grahamiin. "Sekö teitä loukkaa?"
sanoi hän aivan kuin tehden odottamattoman löydön. "Totta kyllä,
sen myönnän. Minä aivan unohdin. Nykyään on kilpailu huomion
herättämisessä niin suuri, eikä ihmisillä ole nykyään niin paljoa
aikaa pitää huolta sielustaan kuin ennen". Hän hymyili. "Teidän
aikananne oli teillä sunnuntai, jolloin lähdettiin maalle. Vaikka
minä muistan jostain lukeneeni, että sunnuntai-iltapäivällä --"

"Mutta, _tuo_", sanoi Graham vilkaisten taakseen kirjavaan
rakennukseen. "Tuo ei liene ainoa --"

"Löytyy satamäärä eri tapoja. Mutta jollei uskonlahko turvaudu
reklaamiin, niin ei se kannata. Uskonto on kehittynyt ajan mukana.
Löytyy ylhäisöä varten eri uskonlahkoja, jotka käyttävät hienompia
keinoja -- kalliita suitsutuksia, yksityisiä jumalanpalveluksia.
Mutta nämät lahkokunnat ovat hyvin suosittuja ja menestyvät
mainiosti. He maksavat monta tusinaa leijonaa näistä lokaaleistaan
Neuvostolle -- teille, aijoin sanoa".

Rahayksikkö oli jo aikaisemmin tuntunut Grahamista oudolta ja tuo
lause "tusinasta leijonaa" pakoitti hänet ottamaan selvää siitä.
Tämä uusi ajatus poisti heti hänen mielestään kaikki kirkot ja
niiden ilmoitukset. Hän kysyi ja sai tietää, että kulta ja hopea
olivat kadonneet ja että myntätty raha, jota foinikialaiset
kauppiaat ensin olivat alkaneet käyttää, oli kokonaan poistettu.
Muutos oli tapahtunut vähitellen mutta nopeasti, sen oli saanut
aikaan shekkijärjestelmä, joka jo hänen eläissään oli esiintynyt
kaikissa suuremmissa kauppa-asioissa. Koko kaupungin asioissa ja
koko maailman liikkeessä käytettiin Neuvoston pienille summille
osoitettuja ruskeita, viheriäisiä ja punertavia shekkiä. Asanolla oli
muutamia muassaan ja ensi tilaisuudessa täydensi hän kokoelmaansa.
Ne eivät olleet painetut kestävälle paperille vaan läpikuultavalle
silkkikudonnalle. Jokaisessa oli Grahamin nimikirjoitus, ja ensi
kerran kahdensadan kolmen vuoden päästä näki hän nuo tutut kirjaimet
ja käänteet.

Nämät tekemänsä huomiot eivät vaikuttaneet kyllin voimakkaasti
häneen voidakseen estää ajatusta "aseiden riisumisesta" uudelleen
pujahtamasta sieluunsa. Erään teosoofisen temppelin sekavat
seinämaalaukset ja tuikkivista valoista muodostetut suunnattoman
korkeat kirjaimet, jotka lupasivat _Ihmeitä_, eivät ehkä
kokonaan haihtuneet hänen muistostaan. Northumberland kadun
jättiläisruokasalit herättivät suurta mielenkiintoa hänessä. Asanon
pontevan ja itsepäisen esiintymisen kautta pääsi hän katsomaan salia
pieneltä parvekkeelta, jota palvelusväki käytti. Koko suuren salin
täytti äärestä toiseen kaukainen kohina, se oli kuin vihellystä,
tukahutettua huutoa, josta hän ei ensi aluksi ymmärtänyt mitään,
mutta se muistutti sitä omituista, karkeata ääntä, jonka hän oli
kuullut yöllisellä matkallaan silloin, kun valo yht'äkkiä jälleen
syttyi.

Hän oli jo tottunut suuriin rakennusmuotoihin ja taajalukuisiin
kansanjoukkoihin, mutta yhtä kaikki jäi hän pitkäksi aikaa
katselemaan tätä. Katsellessaan aivan alapuolellaan olevan pöydän
luona tapahtuvaa tarjoilua ja kysellessään ja saadessaan vastauksia
tiedusteluihinsa alkoi hän saada täydellisen käsityksen tästä
ateriasta, johon useampia tuhansia ihmisiä otti osaa.

Hän oli tavan takaa tullut huomaamaan, että ne muutokset, joiden
olisi pitänyt herättää hänen erikoista huomiotaan, liukuivat hänen
ohitseen, jos niihin ei vaan liittynyt jokin häiritsevä kohta, joka
veti hänen huomionsa puoleensa. Siten ei ollut juolahtanutkaan hänen
mieleensä, että tämä kaupungin rajoitettu alue, joka oli suojattu
kaikkia ilmanmuutoksia vastaan, nämät suuret salit ja kadut, olivat
hävittäneet entisajan asunnot; että tuo Victorian ajalle niin
ominainen "koti", tuo pieni erikoinen rakennus, johon kuului kyökki
ja tarjoiluhuone, asuinhuoneet ja makuuhuoneet, oli, lukuunottamatta
maalla olevia raunioita, kadonnut aivan kokonaan. Mutta nyt hän
huomasi sen, joka jo alussa oli esiintynyt niin selvänä, että Lontoo,
katsottuna elävien olentojen asuinpaikaksi, ei enää ollutkaan
koottu lukuisista eri rakennuksista, vaan oli yksi ainoa hotelli,
hotelli, jossa oli tuhansia eri mukavuuksia, tuhansia ruokasaleja,
kappeleita, teattereja, toreja ja kokoontumispaikkoja, erilaisimpien
toimialojen yhdistys, ja hän, Graham, omisti tämän kaiken. Kansalla
oli makuuhuoneensa, ja niiden yhteydessä ehkä asuinhuonekin, jotka
olivat ainakin terveellisiä, oli ne sitten kuinka vähä mukavia tai
eristettyjä tahansa; mitä muihin asukkaihin tulee, niin elivät he
kuten useimmat olivat eläneet jo Victorian aikana uudenaikaisissa
jättiläishotelleissa, syöden, lukien, ajatellen, huvitellen,
puhellen, yhä vaan yleisillä paikoilla, lähtien sitten työhönsä joko
kaupungin tehdasosastoon tai kauppaosastossa oleviin toimistoihinsa.

Hän käsitti, että tämän kaiken oli ehdottomasti täytynyt kehittyä
Victorian aikuisesta kaupungista. Uudenaikuisen kaupungin toiminnan
periajatuksena oli aina ollut yhteistoiminnan kautta saavutettu
säästäväisyys. Pääsyynä siihen, että hänen aikanaan eivät vielä
asukkaat olleet sulautuneet yhteen, oli kansan vaillinainen sivistys,
raa'an ylpeyden synnyttämä vastustushalu, intohimot ja ennakkoluulot,
kateus, ja väkivaltaisuus, joka vallitsi keski- ja alaluokissa; se
oli pakoittanut eroittamaan asunnot täydellisesti toisistaan. Mutta
kansan muodostaminen ja kehittäminen oli jo silloin kulkenut hyvää
vauhtia eteenpäin. Kolmenkymmenen elinvuotensa kuluessa oli hän
huomannut, miten ihmiset yhä enemmän ja enemmän tottuivat aterioimaan
ulkopuolella kotiaan, yleiset ravintolahuoneet olivat laajenneet,
naisklupeja oli perustettu, ja lukusalien ja kirjastojen nopea
kasvaminen todisti, että sosiaaliselta kannalta katsottuna ihmiset
alkoivat yhä enemmän luottaa toisiinsa. Tämä alku oli nyt kehittynyt
täydellisyyteensä. Lukittua, eristettyä taloutta ei enää ollut
olemassa.

Tämän ruokasalin vieraat kuuluivat, kuten hänelle sanottiin, ylempään
aliluokkaan, ne olivat juuri sinipukuisten työmiesten yläpuolella,
luokkaan, joka Victorian aikana oli siihen määrään tottunut
nauttimaan ateriansa erillään, yksityisesti, että jos heidän pakosta
täytyi aterioida yhdessä, niin he salasivat hämillä olonsa karkean
leikinlaskun taakse tai käyttäytyivät jäykän juhlallisesti. Mutta
nämät kirkkaan värisiin, kepeisiin ja yksinkertaisiin pukuihin puetut
ihmiset, vaikka toimivatkin nopeasti, kiireesti, puhellen vähän
toisilleen, olivat koko esiintymisessään luonnollisia ja viihtyivät
varmaankin siinä suhteessa, missä he olivat toisiinsa.

Eräs seikka herätti Grahamin erikoista huomiota; pöytä, niin pitkälle
kuin hän saattoi nähdä, oli miellyttävän puhdas, ei missään näkynyt
epäsiisteyden merkkiäkään, ei leivänsiruja, ei lihan tai vihannesten
jätteitä, ei pöydälle kaatuneita juomia tai sikin sokin heitettyjä
ruoka-astioita, joka kaikki oli niin silmiinpistävää Victorian ajan
kansan tavoissa. Koko ruokapöydän järjestelmä erosi hyvin paljon
entisajan pöydistä. Pöydällä ei ollut mitään koristuksia tai kukkia,
pöydällä ei ollut liinaa, se oli valmistettu jostain aineesta, joka
värinsä ja kuvioittensa puolesta muistutti liinakudontaa. Hän huomasi
myös, että pöydän kuviot muodostivat samalla siroja liikemiesten
ilmoituksia.

Jokaisen aterioivan edessä oli eräänlaatuisessa syvennyksessä
posliinista ja metallista tehty erikoinen koneisto. Jokaisella oli
valkoinen posliinivati ja eri ruokalajien välillä huuhteli jokainen
itse vatinsa kuumassa ja kylmässä vedessä, joita hän sai eri
torvista; samoin huuhteli hän valkoisesta metallista tehdyt komeat
veitsensä, kahvelinsa ja lusikkansa.

Soppa ja kemiallinen viini, jota tavallisesti juotiin, tuli
samallaisista torvista, ja muut ruokalajit tulivat aistikkaasti
järjestetyissä vadeissa automaattisesti hopearaiteita myöten, jotka
kulkivat pitkin pöytää. Aterioiva seisautti ne ja otti itselleen
sen, minkä halusi. Ne ilmestyivät pienestä ovesta salin toisesta
päästä ja katosivat toiseen. Tässä kansassa ilmeni niin selvänä
tuo pilaantuneen kansanvaltaisuuden piirre, tuo alhaisten sielujen
ylpeys, joka estää heitä palvelemasta yhdenvertaisiaan. Grahamin
huomio oli niin kiintynyt tähän kaikkeen, että vasta poistuessaan
huomasi hän suuret dioramailmoitukset, jotka kulkivat juhlallisesti
pitkin salin seinien yläpuolta ja ylistelivät eri kauppatavaroiden
verrattomia ominaisuuksia.

Sieltä joutuivat he saliin, joka oli täpötäynnä väkeä, ja nyt hän
myöskin tajusi, mistä se ääni lähti, joka oli herättänyt hänen
huomiotaan. He maksoivat sisäänpääsymaksun käänneportin luona.

Grahamin huomio kiintyi heti kovaan, karjuvaan huutoon, jota
seurasi voimakas, karkea ääni. "Mestari nukkuu rauhassa", huusi se.
"Hänen terveytensä on mainio. Hän aikoo uhrata lopun elämästään
ilmapurjehdukselle. Hän sanoo, että naiset ovat kauniimmat nyt
kuin ennen. Klup-klup-vov! Meidän ihmeellinen sivistyksemme
hämmästyttää häntä rajattomasti. Aivan rajattomasti. Klup-klup.
Hän luottaa Ostrogiin, luottaa aivan täydellisesti. Ostrogista
tulee hänen pääministerinsä; hän voi eroittaa ja asettaa kaikki
yleiset virkailijat -- kaikki järjestys on hänen käsissään. Kaikki
järjestys Ostrogin käsissä! Neuvoston jäsenet on viety takaisin omaan
vankilaansa, jonka he rakensivat Neuvosto-palatsin päälle".

Graham seisahti ensi lauseen kuulleessaan, ja katsoessaan ylöspäin
huomasi hän äänen tulevan naurettavasta torvesta, joka oli ihmisen
kasvojen näköinen. Se oli Yleisten Uutisten kone. Se näytti
hengähtävän hetkisen, kuului vaan säännöllistä napsutusta sen
koneistosta. Sitten huusi se jälleen "Klup-klup", ja alkoi taas.

"Pariisi on nyt rauhoitettu. Kaikki vastustus on loppunut. Klup-klup!
Mustat poliisit pitävät kaikki kaupungin tärkeimmät paikat
hallussaan. He taistelivat urhoollisesti laulaen sotalauluja, joita
heidän esi-isiensä kunniaksi kirjoitti muinoin runoilija Kipling.
Pari kertaa pääsivät he karkaamaan johtajiensa valvonnan alta, ja
kiduttivat ja rääkkäsivät haavottuneita ja vangituita kapinallisia,
miehiä ja naisia. Moraali -- ei pidä ryhtyä kapinaan! Haha!
Klup-klup! Ne ovat vilkkaita poikia. Rohkeita ja voimakkaita. Olkoon
tämä varoituksena tämän kaupungin järjestymättömille rosvojoukoille.
Niin! Rosvojoukoille! Maailman saastalle! Klup, klup!"

Ääni vaikeni. Joukosta kuului tyytymättömyyden mutinaa. "Kirotut
neekerit". Eräs mies alkoi puhua hänen lähellään. "Onko Mestari niin
käskenyt, veljet? Onko Mestari niin käskenyt?"

"Mustat poliisit!" sanoi Graham. "Mitä ne ovat? Enkö minä ole --"

Asano kosketti hänen käsivarteensa ja loi häneen varoittavan katseen.
Samassa alkoi eräs toinen kone käydä pitäen hirveätä ääntä ja kimakka
ääni alkoi huutaa. "Jahah, jaha, jap! Kuulkaa elävän sanomalehden
puhetta! Elävän sanomalehden. Jaha! Kauheita murhia Pariisissa!
Jahaha! Pariisilaiset ovat joutuneet mustien poliisien menettelyn
kautta epätoivoon ja ovat tehneet monta murhaa. Kauhea kosto. Raa'at
ajat palaavat jälleen. Verta! Verta! Jaha!" Lähempänä oleva puhekone
alkoi äkkiä huutaa, "Klup, klup!" Lauseen loppu ei kuulunut, ja kone
jatkoi alkaen äskeistä lempeämmällä äänellä selitellä kapinan kauhuja.

"Lakia ja järjestystä on ylläpidettävä", sanoi lähempi puhekone.

"Mutta", alkoi Graham.

"Elkää kyselkö täällä mitään", sanoi Asano, "jollette tahdo joutua
keskusteluihin ihmisten kanssa".

"Menkäämme siis pois", sanoi Graham, "sillä minä tahdon saada näistä
asioista lähempiä tietoja."

Kun hän seuralaisineen sai kyynärpäillään raivata itselleen tietä
kansanjoukon läpi, joka tiheänä laumana kuunteli näitä koneita,
päästäkseen ulko-ovelle, niin joutui Graham lähemmin tarkastamaan
tämän salin laajuutta ja muotoa. Se oli pitkä ja kapea, ja siellä oli
kai tuhannen tuollaista vinkuvaa, huutavaa, karjuvaa ja löpisevää
konetta, ja jokaisen edessä oli kuulijaparvi, joista suurimmalla
osalla oli sininen puku. Siellä oli kaikenlaisia koneita, pienistä
löpisevistä koneistoista asti, jotka lausuivat purevia lauseitaan
jossain syrjäisessä nurkassa, jättiläiskokoisiin viisikymmentä jalkaa
korkeisiin asti, jommoisen huutavan äänen Graham ensiksi oli kuullut.

Sali oli tavallista täydempi, sillä kaikkien huomio oli nyt siirtynyt
Pariisin tapahtumiin. Nähtävästi oli taistelu ollut paljoa verisempi
kuin miksi Ostrog oli sen kuvannut. Kaikki koneet puhuivat vaan tästä
samasta asiasta ja kansan kertoessa erikoisia lauseita syntyi tavaton
melu, jonka keskeltä erotti sanoja, kuten "Poliiseja tapettu",
"Naisia poltettu elävältä". "Mutta salliiko Mestari sellaista
tapahtuvan?" kysyi eräs mies hänen lähellään. "_Tämäkö_ on alku
Mestarin valtakunnalle?"

_Tämäkö_ on alku Mestarin valtakunnalle? Vielä kauvan aikaa sen
jälkeen, kun hän jo oli salista poistunut, kaikui koneiden huuto,
vihellys ja ulvonta hänen korvissaan: "klup, klup", "Jahaha, jaha,
jap! jaha!" _Tämäkö_ on alku Mestarin valtakunnalle?

Heti kun olivat päässeet kadulle, alkoi hän kysellä Asanolta lähempiä
tietoja Pariisin kapinasta. "Tuo aseiden riisuminen! Mitä vastustusta
he tekivät? Mitä tämä kaikki tietää?" Asano näytti etupäässä haluavan
vakuuttaa hänelle, että kaikki oli hyvin siten kuin oli. "Mutta nuo
väkivaltaisuudet!"

"Ei munapaistikasta synny", sanoi Asano, "jollei särje munia. Se
on vain roskaväkeä. Vain yhdessä kaupungin osassa. Kaikki muu on
järjestynyt. Pariisilaiset työmiehet ovat hurjimpia koko maailmassa,
lukuunottamatta meikäläisiä".

"Mitä! Lontoolaisiako?"

"Ei, jaapanilaisia. Heitä täytyy pitää järjestyksessä".

"Mutta elävältä poltettuja naisia!"

"Kommunismia!" sanoi Asano. "He tahtoivat ryöstää itselleen teidän
omaisuuttanne. He tahtoivat hävittää kaiken omaisuuden ja antaa
maailman roskaväen haltuun. Te olette Mestari, maailma kuuluu teille.
Mutta täällä ei synny kommunismia. Täällä ei tarvita mustia poliisia."

"Koetettiin olla mitä hienotunteisimpia heitä kohtaan. Ne ovat heidän
omia neekereitään -- ranskaa puhuvia neekereitä. Senegalin, Nigerin
ja Timbuktun rykmentit".

"Rykmentit?" sanoi Graham, "minä luulin, että niitä oli vaan yksi --"

"Ei", sanoi Asano luoden katseen häneen. "Niitä on useampia kuin
yksi".

Graham tunsi itsensä niin toivottoman voimattomaksi.

"Minä en voinut ajatellakaan", alkoi hän ja vaikeni äkkiä. Hän oli
jatkavinaan lausettaan ja alkoi kysellä yhtä ja toista puhekoneiden
johdosta. Suurimmaksi osaksi oli salissa koolla ollut joukko
köyhästi, melkeinpä kurjasti puettua kansaa, mutta Graham sai kuulla
että varakkaita varten löytyi jokaisessa vähänkin mukavammassa
yksityisessä asunnossa kaupungissa puhekoneita, jotka alkoivat heti
toimia kun vaan painoi erästä nappulaa. Asukas voi yhdistää koneensa
jokaiseen Uuden Yhtiön johtoon, aivan mielensä mukaan. Kuullessaan
tämän kysyi hän, miksei niitä ollut laisinkaan hänen huoneissaan.
Asano tuijotti häneen. "Sitä en tullut ajatelleeksi", sanoi hän.
"Ostrog on ne varmaankin poistanut".

Graham tuijotti häneen. "Kuinka minä siis saisin mitään tietääkään?"
huudahti hän.

"Ehkä hän luuli sen häiritsevän teitä", sanoi Asano.

"Ne ovat pantavat paikoilleen heti kotia tultuani", sanoi Graham
lyhyen äänettömyyden jälkeen.

Hänen oli vaikea ymmärtää, että tuo uutisten sali ja ruokasali eivät
olleetkaan ainoita sellaisia paikkoja, vaan että niitä oli kaikkialla
pitkin koko kaupunkia. Mutta tavan takaa, kulkiessaan yön aikaan
pitkin kaupunkia, kuuli hän keskeltä liikkuvien katujen kohinaa
Ostrogin oman äänenkannattajan "Klup, klup!" Tai kimakan "Jahaha,
jaha, jap! -- Kuulkaa elävän sanomalehden puhetta!" joka oli sen
vaarallisin kilpailija.

Kaikkialla oli myöskin sellaisia _seimiä_ kuin se, johon he nyt
tulivat. Sinne tultiin hissin avulla ja pitkin lasisiltaa, joka
kulki ruokahallin ylitse ja johti kadun poikki. Päästäkseen
ensimmäiseen osastoon täytyi hänen Asanon kehoituksesta näyttää
nimikirjoituksensa. Mies, jolla oli sinipunerva puku ja kultainen
solki, käytännöllisen lääkärin tunnusmerkit, liittyi heti heitä
seuraamaan. Hän huomasi tuon miehen käytöksestä, että hän tiesi, kuka
hän oli, ja sen vuoksi uskalsi hän vapaasti kysellä kaikkea tässä
omituisessa laitoksessa.

Kummallakin puolen käytävää, joka oli hiljainen ja kankaalla
vuorattu, jotta kaikki kolina katoaisi, oli pieniä ovia, jotka
muotonsa puolesta muistuttivat Victorian aikuisia vankityrmän ovia.
Mutta kunkin oven yläosa oli tehty tuosta samasta vihertävästä,
läpikuultavasta aineesta, joka oli häntäkin verhonnut hänen
herätessään, ja jonka takana hämärästi näki jokaisessa osastossa
makaavan pienen lapsen pienessä pumpulipesässä. Hyvin täydellinen
kone näytti millaista ilma kussakin osastossa oli ja pani kellon
soimaan hyvin kaukana keskustoimistossa, jos ilman lämpö tai kosteus
hiukankaan muuttui. Tämä seimi järjestelmä oli melkein kokonaan
astunut entisen epävarman imettämisen sijaan. Grahamin seurassa
oleva lääkäri kiinnitti hänen huomiotaan imettäjiin, koneellisiin
nukkeihin, joiden käsivarret, olkapäät ja rinta oli erehdyttävän
hyvin muovailtuja, mutta jotka olivat vaan kolmijalalla seisovia
rintakuvia ja kasvojen sijassa oli sileä levy, jossa oli äitien
huomiota kiinnittäviä ilmoituksia.

Kaikesta siitä oudosta, minkä Graham tänä yönä oli nähnyt, ei mikään
niin suuressa määrässä sotinut hänen tapojaan ja ajatuksiaan vastaan
kuin juuri tämä. Hänestä tuntui vastenmieliseltä nähdä noita pieniä
olentoja, joiden jäsenet tekivät ensimmäisiä epävarmoja liikkeitä,
noin yksinään, vailla hyväilyjä ja hellyyttä. Lääkäri oli aivan
toista mieltä. Hän todisti statistiikan avulla aivan epäämättömästi,
että Victorian aikana oli vaarallisin osa elämää se, joka kului
äidin sylissä, että sillä ijällä oli kuolemismäärä suurin. Sitä
vastoin tämä kansainvälinen seimi-yhdistys ei kadottanut kuoleman
kautta muuta kuin puoli prosenttia niistä miljoonista lapsista, jotka
uskottiin sen hoidettavaksi. Mutta Grahamissa oleva ennakkoluulo ei
voinut hävitä näiden numeroidenkaan vaikutuksesta.

Kulkiessaan pitkin erästä käytävää tapasivat he äkkiä sinisiin
pukuihin verhotun nuoren parin, joka hermostuneesti nauraen katseli
lasin läpi esikoisensa kaljua päätä. Grahamin kasvoissa näkyi
varmaankin se lämmin tunne, jota hän tunsi heitä kohtaan, sillä he
vaikenivat äkkiä ja olivat hämillään. Mutta tämä pieni tapaus todisti
hänelle niin selvästi, mikä ammottava kuilu oli hänen ja tämän
uuden ajan ajatusten välillä. Hämillään ja hajamielisenä tuli hän
leikkihuoneeseen ja lastenpuistoon. Hän näki nämät laajat huoneet
tyhjinä! Tämän uuden ajan lapset edes nukkuivat kuitenkin yönsä.
Kulkiessaan näissä saleissa osoitti oppaansa hänelle leikkikaluja,
jotka olivat kehittyneet etevän sentimentalistin Froebelin
keksinnöistä. Löytyi kyllä lapsenhoitajia täällä, mutta ne olivat
koneellisia ja käyntiin pantua lauloivat, tanssivat ja liekuttivat.

Monesta seikasta ei Graham vielä ollut selvillä. "Mutta näin paljon
orpoja", sanoi hän kummastuneena, sillä hän teki taas väärän
johtopäätöksen, ja hänelle täytyi selittää, että ne eivät lainkaan
olleet orpoja.

Heti kun olivat seimen jättäneet alkoi hän puhua siitä kauhusta,
jonka nuo lapset hautomakaapeissaan olivat hänelle tuottaneet. "Onko
äidintunne kadonnut?" kysyi hän. "Oliko se vaan jotain oletettua?
Se oli ehdottomasti vaisto. Tämä tuntuu luonnottomalta -- melkein
hirvittävältä".

"Me tulemme kohta tanssipaikalle", sanoi Asano vastauksen sijasta.
"Se on tietysti tungokseen asti täynnä. Huolimatta kaikista
valtiollisista rauhattomuuksista on siellä tulvillaan väkeä.
Naiset eivät yleensä ota osaa politiikkaan -- harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta siellä ja täällä. Te saatte nähdä äitejä -- suurin
osa Lontoon nuorista naisista on äitejä. Tämä kansanluokka pitää
kunnianasiana saada yhden lapsen -- se on elinvoimaisuuden merkki.
Mutta harvoilla alemman luokan jäsenillä on useampaa kuin yksi
lapsi. Työkomppanian laita on aivan toisin. Mikä äidintunne heissä!
He ylpeilevät kovasti lapsistaan. He käyvät usein täällä katsomassa
niitä".

"Tarkoitatteko siis, että maailman väkiluku --?"

"Pienenee? Tarkoitan. Paitsi Työkomppanian vallan alle kuuluvissa
joukoissa. Ne ovat huolettomia --".

Äkkiä alkoi ilmassa kuulua tanssisoittoa, ja pitkin käytävää, jota he
sivultapäin lähestyivät, ja jota koristi kimaltelevat, kuten näytti
kirkkaasta ametistista tehdyt pilarit, tulvehti iloinen ihmisparvi ja
huutoja ja naurua kaikui kaikkialla. Hän näki käherrettyjä hiuksia ja
seppelöityjä otsia ja riemuitseva joukko kulki heidän ohitseen.

"Nyt saatte nähdä", sanoi Asano hymähtäen. "Maailma on muuttunut.
Hetken kuluttua saatte nähdä uuden ajan äidit. Tulkaa tätä tietä.
Kohta saamme nähdä tuommoisia nuoria pareja kuin seimessä näimme".

He nousivat jonkun matkaa nopeakulkuisella hissillä ja siirtyivät
siitä hitaampaan. Noustessaan kuului soitto yhä selvemmin, kunnes
se kaikui täyteläisenä ja kirkkaana, ja sen heleiden sävelien
keskeltä eroittivat he tanssivien jalkojen kopinan. He maksoivat
sisäänpääsymaksun ja nousivat parvekkeelle, joka kiersi tanssisalia
ja josta täydellisesti voi nähdä ja kuulla kaiken.

"Tuossa näette", sanoi Asano, "noiden pienokaisten isät ja äidit".

Halli ei ollut yhtä rikkaasti koristettu kuin Atlaksen sali,
mutta sitä lukuunottamatta oli se komein mitä Graham oli nähnyt.
Kauniit valkomuotoiset kuvapatsaat, jotka kannattivat parveketta,
muistuttivat hänelle jälleen kuvanveistotaiteen suuremmoista
kehitystä; ne näyttivät ottavan lumoavia asentoja ja hymyilevän.
Soitto tuli jostain näkymättömästä lähteestä ja loistava permanto
oli täynnä tanssivia pareja. "Katsokaa heitä", sanoi hänen oppaansa,
"katsokaa miten paljon he välittävät äidintunteesta".

Se parveke, jolla he seisoivat, oli rakennettu suuren holviaukon
päälle, joka toiselta puolelta katkaisi tanssisalin ja eroitti sen
ulkosalista, josta taas näkyi suurien aukkojen kautta kaupungin
taukoamatta liikkeessä olevat kadut. Tässä ulkosalissa oli kansaa,
joka oli yksinkertaisemmin puettua kuin se joka tanssi, suurimmalla
osalla oli Työkomppanian sininen puku, joka Grahamille oli jo käynyt
niin tutuksi. He olivat liian köyhiä maksaakseen sisäänpääsymaksun,
mutta he eivät voineet olla katselematta tanssin pyörrettä ja salin
loistoa. Muutamat olivat hankkineet itselleen hiukan tilaa ja
tanssivat ryysyjään liehuttaen. Muutamat huusivat tanssiessaan ja
singahuttelivat sanasutkauksia, joita Graham ei ymmärtänyt. Äkkiä
alkoi eräs viheltää vallankumouksen laulua, ja Graham oli kuulevinaan
miten äkkiä laulu saatiin vaikenemaan. Nurkka, jossa tämä tapahtui,
oli niin pimeä, että Graham ei nähnyt, mitä oli tekeillä. Hän loi
jälleen katseensa saliin päin. Parveketta kannattavien kuvapatsaiden
yläpuolella oli niiden miesten kuvapatsaita, joita tämä uusi aika
piti suurina moraalin uudistajina ja esitaistelijoina; useat nimet
olivat Grahamille outoja, mutta tuttuja sellaiset kuin Grant Allen,
Gallienus, Nietzsche, Shelley ja Goodwin. Suuret mustat liput ja
kaunopuheliaat kirjoitukset täyttivät sen koristuksen, joka rumensi
tanssisalin yläosaa ja ilmoitti, että "Heräämisjuhlaa" paraillaan
jatkui.

"Myriaadit ovat jättäneet paikkansa tai ottaneet lomaa viettääkseen
sitä, lukuunottamatta niitä työmiehiä, jotka ovat kieltäytyneet
palaamasta työhön", sanoi Asano. "Ne ovat aina valmiita pitämään
juhlapäivää".

Graham lähestyi kaidepuuta ja nojautui siihen katsellen tanssivia.
Lukuunottamatta pari kolme paria jotka olivat erottautuneet muista
saadakseen rauhassa kuiskailla, olivat hän ja oppaansa kahden
parvekkeella. Lämmin hajuveden ja hien sekainen ilma nousi heitä
kohden. Salissa olevat miehet ja naiset olivat kepeästi puetut,
käsivarret ja kaula paljaina, sillä kaupungin yhäti lauhkeassa
ilmassa kävi se laatuun. Miesten hiukset olivat useimmin naismaisesti
käherretyt, leuka oli parraton ja posket useimmin rasvatut tai
maalatut. Useat naiset olivat somia ja kaikki olivat keikailevan
aistikkaasti puettuja. Kun tanssivat parit alhaalla kulkivat hänen
ohitseen niin näki hän kasvoissa huumaantuneen ilmeen ja silmät
olivat nautinnosta puoliksi ummessa.

"Mitä lajia kansaa nämät ovat?" kysyi hän äkkiä.

"Työväkeä -- varakasta työväkeä. Sitä, mitä teidän aikananne
kutsuttiin keskiluokaksi. Vapaat kauppiaat ja niiden pienet erikoiset
liikkeet ovat jo aikoja sitten kadonneet. Nyt löytyy makasiinien ja
varastojen palvelijoita, johtajia ja insinööriä jos jonkinlaisia.
Tänään on lepopäivä ja senvuoksi kaikki kaupungin tanssisalit ovat
luonnollisesti ahdinkoon asti täynnä, samoin kaikki uskonnolliset
paikat".

"Mutta -- naiset?"

"Ovat samallaisia. Nykyään löytyy tuhansia eri työaloja naisille.
Mutta naisen työn kautta saavutettu riippumattomuus on saanut alkunsa
teidän aikananne. Suurin osa naisista on nyt riippumattomia. Useimmat
näistä naisista ovat enemmän tai vähemmän naimisissa -- löytyy niin
monenmoisia avioliittosopimuksen muotoja -- ja sen kautta naiset
kartuttavat tulojaan ja voivat enemmän huvitella".

"Minä ymmärrän", sanoi Graham katsellen kiihoittuneita kasvoja,
liikkeiden hyörinää ja ajatellen kuin unennäköä noita avuttomia
pienokaisia. "Ja nämät ovat -- äitejä".

"Suurin osa".

"Jota enemmän katselen tätä, sitä monimutkaisemmalta teidän
probleeminne tuntuu. Vanhat totutut ajatukseni eivät tahdo
haihtua -- ajatukset, jotka luullakseni perustuvat jo olleihin ja
menneihin oloihin. Meidän aikanamme oli naisen velvollisuus ei
ainoastaan synnyttää lapsia, vaan rakastaa niitä, uhrautua niille,
kasvattaa niitä -- lapsi sai kiittää äitiään moraalisen ja henkisen
kasvatuksensa perustuksesta. Useimmilla sitä kyllä ei ollut. Nykyään
eivät lapset näytä tarvitsevan sitä, ne eivät ole sen enempää kuin
perhoset. Minä ymmärrän sen! Mutta meillä oli olemassa ihanne --
se oli vakava, kärsivällinen nainen, kodin hiljainen ja vakaa
johtaja, äiti ja ihmisen luoja -- hänen ihailemisensa oli tavallaan
jumalanpalvelusta --"

Hän vaikeni ja sanoi uudelleen, "tavallaan jumalanpalvelusta".

"Ihanteet muuttuvat", sanoi tuo pieni mies, "sen mukaan kuin olot
muuttuvat".

Graham näytti vaipuneen syviin unelmiin, ja Asanon täytyy toistaa
sanansa. Grahamin ajatukset palasivat jälleen näihin asioihin.

"Minä näin kyllä kaiken järjellisen johdannaisuuden tässä.
Esteet, vakavuus, kypsyneet ajatukset, epäitsekkäät teot kuuluvat
välttämättöminä ehtoina raakalaisvaltioon, vaararikkaasen elämään.
Rauhattomuus ja epäluottamus on ihmisen vero valloittamattomalle
luonnolle. Mutta nyt on ihminen saanut luonnon valtaansa kaikissa
käytännöllisissä kysymyksissä -- valtiolliset olot järjestää johtaja
mustan poliisin avulla -- ja elämä on iloista".

Hän loi jälleen katseensa tanssijoihin. "Iloista", sanoi hän.

"Löytyy sitä väsymyksenkin hetkiä", sanoi pieni opas mietteisiinsä
vaipuneena.

"He näyttävät kaikki nuorilta. Heidän joukossaan olisin minä kai
vanhimman näköinen. Omana aikanani olisin ollut keski-ikäisen
näköinen".

"He ovatkin nuoria. Tämän kansanluokan joukossa löytyy hyvin vähän
vanhoja".

"Kuinka niin?"

"Vanhusten elämä ei ole nyt niin hauskaa kuin ennen, jolleivät he ole
rikkaita ja voi palkata itselleen niitä, jotka heitä rakastavat ja
auttavat. Ja meillä on laitos, jonka nimi on Euthanasia".

"Aha! Euthanasia!" sanoi Graham. "Helppo ja mieluinen kuolema?"

"Helppo kuolema. Se on viimeinen nautinto. Euthanasia-yhtiö on hyvin
suosittu. Ihmiset maksavat maksun -- se on hyvin suuri -- jo aikoja
ennen, menevät johonkin nautinnon kaupunkiin ja palaavat sieltä
köyhtyneinä ja väsyneinä, hyvin väsyneinä".

"Paljon on vielä asioita, joita minä en ymmärrä", sanoi Graham
hetkisen äänettömyyden jälkeen. "Nyt minä näen loogillisuuden tässä
kaikessa. Meidän aikanamme löytyi surun hyve ja taistelun ilo ja ne
olivat seurauksena vaaroista ja rauhattomasta elämästä. Stoalainen,
puritaani, ne alkoivat jo minunkin aikanani kadota. Entisaikaan
valmistautui ihminen taistelemaan tuskaa vastaan, nyt voi hän uhrata
kaiken nautinnolle. Siinä on koko eroitus. Sivistys on karkoittanut
tuskan ja vaaran kauvaksi rikkaista. Ja rikkaat ainoastaan
merkitsevät nykyään jotain. Minä olen nukkunut kaksi sataa vuotta".

Hän nojasi hetkisen kaidepuuta vastaan seuraten tanssin vaihtelevia
käänteitä. Tämä näky oli todella suuremmoinen.

"Suoraan sanoen", jatkoi Graham äkkiä, "niin olisin mieluimmin
haavoitettu vartija, joka tuiskussa värisee kuin joku noista
houkkioista!"

"Tuiskussa oleva", sanoi Asano, "ajattelee kai toisin".

"Minä olen sivistymätön", sanoi Graham välittämättä hänen
lauseestaan. "Siitä kaikki syntyy. Minä olen alkuasukas --
muinaisaikuinen. _Heidän_ raivonsa, vihansa ja pelkonsa lähde
on teiltä suljettu, elämänne tavat tekevät teidät iloisiksi,
kepeämielisiksi, säteileviksi. Koettakaa käsittää, että minulla on
yhdeksännentoista vuosisadan inho ja kyllästyminen tätä kaikkea
kohtaan. Te sanoitte että nämät ovat taitavia työntekijöitä ja
ammattilaisia. Ja heidän tanssiessaan taistelevat toiset -- toiset
kuolevat Pariisissa, jotta maailma pysyisi samallaisena ja he
saisivat tanssia".

Asano hymähti. "Samaa tarkoitusta varten kuolee ihmisiä
Lontoossakin", sanoi hän.

Syntyi hetken äänettömyys.

"Missä he nukkuvat?" kysyi Graham.

"Ylhäällä ja alhaalla -- erikoisissa makuusaleissa"

"Ja missä he tekevät työtä? Tämähän on -- joutoelämää".

"Te näette tänä yönä hyvin vähän tehtävän työtä. Puolet työväestä on
aseissa tai poissa työstä. Puolet näistä viettivät lomapäivää. Mutta
me voimme mennä työpaikalle, jos niin tahdotte".

Hetkisen katseli Graham tanssivia, sitten hän äkkiä kääntyi. "Minä
tahdon nähdä työmiehiä. Minä olen jo kylliksi katsellut näitä", sanoi
hän.

Asano vei hänet parveketta myöten tanssisalin toiselle puolelle.
Äkkiä tulivat he käytävään, josta puhalsi raittiimpi, viileämpi ilma.

Asano loi sinne katseen, pysähtyi, palasi varpaillaan ja kääntyi
hymyillen Grahamin puoleen. "Täällä, sir", sanoi hän, "on jotain,
jota olette tottunut näkemään -- ja kuitenkin. Mutta minä en sano
mitään edeltäkäsin. Tulkaa!"

Hän vei Grahamia pitkin suljettua käytävää, jossa yht'äkkiä tuntui
kylmältä. Jalan kaiku ilmaisi, että he kulkivat pitkin siltaa.
Kuljettuaan pyöreää galleriaa myöten, jossa ruudut eroittivat heidät
ulkoilmasta saapuivat he pyöreään huoneesen, joka Grahamista tuntui
tutulta, vaikk'ei hän varmaan voinut muistaa, milloin hän siinä oli
ollut. Tässä huoneessa oli tikapuut -- ensimmäiset, jotka Graham
näki heräämisensä jälkeen -- joita myöten he kapusivat ja saapuivat
korkeaan, pimeään, kylmään huoneesen, jossa oli toiset tikapuut.
Grahamin hämmästykseksi he nousivat näitäkin ylös.

Mutta päästyään ylös tunsi hän ne rautakannattimet, joihin hän
nojasi. Hän oli siinä häkissä, joka peitti Pyhän Paavalin katedraalin
kupua. Tuomiokirkon kärki kohosi vain hiukkasen yläpuolelle muun
kaupungin yön hämärässä ja katosi loistavana ja kuten etäisen valon
verhoomana pimeyteen.

Kannattimien välitse suuntasi hän katseensa pilvettömälle pohjoiselle
taivaalle ja näki tähtisikermät kirkkaina ja muuttumattomina
kuten aina. Capella näkyi lännessä, Vega oli nousemassa ja Otavan
seitsemän kiiltävää pistettä loisti hänen päänsä päällä suunnaten
majesteetillista kaartaan pohjoista kohden.

Hän näki nämät tähdet pilvettömällä taivaalla. Etelässä ja idässä
valittaen liikkuvat suuret tuulimoottorit peittivät Neuvoston
palatsin kohdalla siivillään suuren osan taivasta. Lounaisessa
kimalteli Orionin kalpea valo rautakannattimien välistä. Rämeä huuto
keskeytti hiljaisuuden ja ilmoitti ilmalavalta maailmalle, että
aeroplaani oli lentoon lähdössä. Grahamin katse kiintyi hetkiseksi
tuohon valaistuun lähtöasemaan. Sitten käänsi hän jälleen silmänsä
pohjoista taivasta kohden.

Pitkän aikaa oli hän vaiti. "Tämä" sanoi hän vihdoin hymyillen
pimeässä, "näyttää kuitenkin merkillisimmältä kaikesta. Seisoa Pyhän
Paavalin tuomiokirkossa ja katsella jälleen näitä tuttuja, hiljaisia
tähtiä!"

Sitten Asano vei hänet mutkikkaita teitä myöten siihen suureen
peli- ja afäärikaupunginosaan, jossa kaupungin suuret omaisuudet
kadotettiin ja voitettiin. Hän näki melkein loppumattoman sarjan
hyvin suuria hallia, joissa oli parveke toisensa päällä ja näillä
tuhansia eri konttooreita, ja hallien läpi kulki suuri joukko
siltoja, kävelyteitä, ilmamoottorikiskoja, johtoja ja rautaköysiä. Ja
täällä, jos missään, ilmeni tuo tavaton elinvoimaisuus, suunnaton,
kiihkeä toiminta. Kaikkialla oli räikeitä ilmoituksia, kunnes hänen
silmiään huumasi tuo tavaton värien ja valon sekoitus. Ja erittäin
kimakkaääniset puhekoneet, joita oli kaikkialla, täyttivät ilman
loppumattomalla löpinällään ja järjettömillä lauseillaan. "Sulkekaa
silmänne ja antakaa luistaa", "Hei vaan, Bonanze", "Lörpöttäjät,
tulkaa ja kuulkaa!"

Suunnattoman laaja alue näytti hänestä olevan täynnä kiihkeitä
ihmisiä tai niitä ilmestyi kaikkialta kuin salaperäisen loihdun
voimasta. Mutta hän sai kuulla, että täällä nyt oli suhteellisesti
tyhjää, että viimeisten päivien suuret valtiolliset mullistukset
olivat kauppaliikenteen tehneet mahdollisimman pieneksi. Eräällä
avaralla paikalla näkyi suunnaton rivi pelipöytiä, joiden jokaisen
ympärillä tungeskeli kiihoittunut, alhainen ihmisjoukko; toisaalla
oli laverteleva Babel, jossa kalpeakasvoiset naiset ja punakaulaiset,
suurikeuhkoiset miehet myivät jonkun tekaistun yhtiön osakkeita,
jotka joka viides minuutti maksoivat kymmenen prosenttia ja erään
arpapyörän avulla arvottiin kelpaamattomiksi osa osakkeista.

Tämä afääritoiminta oli niin kiihkeätä, että se helposti muuttui
väkivaltaiseksi, ja kun Graham läheni erästä tiheää joukkoa, näki
hän keskellä kaksi kauppiasta kiivaasti väittelevän kynsin hampain
jostain arkaluontoisesta kauppakysymyksestä. Jotain siis oli
vielä maailmassa, jonka edestä kannatti tapella. Hänen huomiotaan
herätti eräs kaikkialla esiintyvä ilmoitus, jossa foneettisilla
loistavilla kirjaimilla, jotka olivat kaksi kertaa miestä korkeammat
ilmoitettiin: "Me vakuutamme omistajan. Me vakuutamme omistajan".

"Minkä omistajan?" kysyi hän.

"Teidät".

"Mutta miksi he minut vakuuttavat?" kysyi hän. "Miksi he minut
vakuuttavat?"

"Eikö teillä ollut vakuutuksia?"

Graham mietti. "Henkivakuutuksia?"

"Niin -- henkivakuutuksia. Niinhän sitä entisaikaan kutsuttiin. He
vakuuttavat teidän henkenne. Dozandit ihmiset ovat ottaneet itselleen
osuuksia, myriadia leijonia on maksettu teistä. Ja tuonnempana
maksavat muut vuosikorkoja. Siten tehdään jokaiselle vähänkin
huomatulle henkilölle! Katsokaa tuonne!"

Suuri kansanjoukko riehui ja mutisi, ja Graham näki mustalle pohjalle
äkkiä ilmestyvän purppuraiset hohtavat kirjaimet. "Omistajan
kuoletus -- x 5 pr. G." Kansa alkoi karjua lukiessaan sen, joukko
hengästyneitä miehiä, silmät tuijottaen päässä ja kädet heiluen
ilmassa juoksi eteenpäin. Erään pienen oven luona syntyi mieletön
tungos.

Asano laski nopeasti. "Seitsemäntoista prosenttia vuodessa on heidän
vuosikorkonsa. Eivät he maksaisi niin paljoa, jos tietäisivät teidän
olevan täällä, sire. Mutta he eivät sitä tiedä. Tätä ennen oli
teidän vuosikorkonne varma, mutta nyt se on vaihtelun alaista. Tämä
viimeinen teko on kai vaan epätoivoinen toimenpide. Tuskimpa ihmiset
enää sijoittavat siihen rahojaan".

Vuosikoron ottajien lukumäärä kasvoi äkkiä niin suureksi heidän
ympärillään, että he eivät päässeet eteen eikä taaksepäin. Graham
huomasi, mikä suuri määrä naisia oli keinottelijoiden joukossa, ja
muisti miten ekonoomisesti riippumattomia heidän sukupuolensa nykyään
oli. Ne näyttivät varsin hyvin tulevan tungoksessa toimeen käyttäen
kyynärpäitään erinomaisen taitavasti, ainakin mitä ne häneen itseensä
kohdistuivat. Eräs nuori, käherrettytukkainen mies, joka äkkiä joutui
tähän tungokseen, katsoi pitkään häneen useamman kerran, aivan kuin
hän olisi hänet tuntenut, sitten, lähestyen häntä tahallaan, kosketti
hänen käteensä käsivarrellaan tavalla, jota ei voinut otaksua
satunnaiseksi ja ilmaisi katseellaan, joka oli yhtä vanha kuin
Chaldea, että Graham oli löytänyt suosion hänen silmissään. Mutta
eräs laiha, harmaapartainen mies, hikoillen kovasti tuossa jalossa
rikastumisen taistelussa, ollen sokea kaikelle muulle maalliselle,
tunkeutui heidän väliinsä rynnätessään vimmalla tuota loistavaa "x 5
pr G" kohden.

"Minä tahdon päästä täältä pois", sanoi Graham Asanolle. "Tätä minä
en tahdo nähdä. Näyttäkää minulle työmiehiä. Minä tahdon nähdä
sinipukuisia. En näitä mielettömiä loisia --"

Hän huomasi joutuneensa keskelle raivoisaa parvea ja viimeinen
toiverikas lauseensa jäi kesken.




XXI Luku.

Alhaalla.


Kauppaliikkeen kaupunginosasta tulivat he liikkuvia katuja myöten
pian siihen kaupunginosaan, jossa tehdastavaraa summittain
valmistetaan. Matkallaan kulki katu kahdesti Thames-virran yli,
ja he tulivat leveää kohotietä myöten sille laajalle tielle, joka
pohjoisesta saapui kaupunkiin. Molemmissa tapauksissa oli saamansa
vaikutelma hyvin nopea, mutta syvä. Virta, leveä, kimalteleva,
tummalla merivedellä täytetty uoma, kulki rakennuksien alitse ja
katosi kummallekin puolen pimeään, josta välkkyi vaan valoja. Sarja
mustia pursia, joita ohjasi sinipukuiset miehet, kulki merta kohden.
Pohjoisesta tuleva tie oli hyvin pitkä, leveä ja korkea tunneli,
jota pitkin koneelliset ajoneuvot kulkivat täyttä vauhtia mutta
äänettöminä. Täälläkin näkyi pääasiassa Työkomppanian sinipukuista
väkeä. Tuo kaksiraiteinen tie ja paksujen, ilmalla täytettyjen
gummipyörien korkeus ja kepeys verrattuina ajoneuvoihin, herättivät
Grahamin erikoista huomiota. Kapeat ja hyvin korkeat ajoneuvot,
joissa oli pitkittäin rautatankoja ja joista riippui monta sataa
teurastettua lammasta, olivat hänen erikoisen huomionsa esineenä.
Mutta äkkiä tien käänne esti häntä näkemästä sen enempää.

Kohta lähtivät he kadulta ja laskeutuivat alas hissin avulla,
kulkivat loivaa käytävää pitkin ja joutuivat jälleen alaspäin
laskeutuvaan hissiin. Täällä kaikki alkoi muuttua toisellaiseksi.
Kaikki, mikä oli rakennustaiteellisen koristeen näköistä, katosi,
sähkövalot pienenivät voimansa ja lukumääränsä suhteen, rakennukset
tulivat yhä kookkaimmiksi sen mukaan, jota lähemmäksi saavuttiin
tehdaskaupunginosastoa. Ja kaikkialla, ruukunvalajain tomuisissa
kaupunginosissa, joissa posliinia valmistettiin, kalkkimyllyissä,
metallisorvarien osastoissa, keskellä eadhamitin valmistussammioita,
kaikkialla näki vain sinisiä pukuja miehillä, naisilla ja lapsilla.

Monet näistä tomuisista Gallerioista olivat vain autioita konerivejä,
loputtomia sammuneita sulatusuuneja, jotka kertoivat vallankumouksen
aikaansaamista häiriöistä. Mutta siellä missä työtä tehtiin, tekivät
sitä siniseen pukuun puetut miehet hitaasti. Ainoat, joilla ei ollut
sinistä pukua, olivat työpaikan tarkastusmiehet ja työpoliisit
keltaisissa univormuissaan. Ja nähtyään tanssipaikan säteilevät
kasvot, kauppaosaston tahdonlujat ja toiverikkaat ilmeet, näki hän
täällä väsyneitä kasvoja, heikkoja lihaksia ja työmiesten toivottoman
väsyneitä katseita. Kaikki ne, jotka hän näki työssä olivat
silminnähtävästi ruumiillisesti heikompia kuin iloisiin väreihin
puetut tarkastusmiehensä tai tarkastusnaiset, jotka johtivat heidän
töitään. Yhdeksännentoista vuosisadan voimakkaat työmiehet olivat
kadonneet samaa tietä kuin vetohevoset ja kaikki muut elävän voiman
tuottajat; heidän liian kalliiden lihaksiensa sijaan oli tullut
taitavia ja täydennettyjä koneita. Työntekijän, sekä miehen että
naisen tehtävänä oli hoitaa, syöttää konetta, hän oli palvelija ja
apulainen, tai taiteilija, joka noudatti määräyksiä.

Naiset, verrattuina niihin, joita Graham muisti, olivat rumia ja
laihoja. Kaksisataa vuotta ulkopuolella moraalin ja puritaanisen
uskonnon, kaksisataa vuotta kaupunkielämää oli tehnyt tehtävänsä
ja riistänyt kaiken naisellisen kauneuden ja joustavuuden noilta
myriadeilta sinipukuisilta. Loistaa ruumiillisesti tai sielullisesti,
olla jollain tavalla huomiota herättävä tai erikoinen, oli ollut
ja oli vieläkin ainoa keino, jolla voi päästä orjuudesta vapaaksi,
paeta Nautinnon kaupunkiin, loistoon ja komeuteen ja lopulta
euthanasian kautta lepoon. Se kurja henkinen ruoka, jota näille
raukoille tarjottiin ei voinut pitää heitä lujina tällaista kiusausta
vastaan. Grahamin entisen elämän aikana oli nuorissa kaupungeissa
juuri muodostunut työläiskansa ollut hyvin toisistaan eroavaa, mutta
kaikilla oli samat persoonalliset ajatukset kunniasta ja korkeammasta
moraalista; nyt se muodosti oman erikoisen luokkansa, jolla oli
moraalisesti ja ruumiillisesti toisista eroava kanta -- ja jolla oli
oma murteensakin.

He laskeutuivat yhä ja yhä alaspäin kohden vakituisia työsaleja.
Matkallaan kulkivat he liikkuvan kadun alitse ja näkivät miten ne
kiskojen päällä kiisivät eteenpäin ja miten poikittaisten liisteiden
lomitse välkkyi valkoista valoa. Niissä tehtaissa, joissa työ oli
tauonnut, oli vain heikko valaistus; ja niiden korkeat kaarrokset ja
jättiläismäiset koneet näyttivät hukkuvan puolihämärään, ja niissäkin
osastoissa, joissa työ oli käynnissä, oli valaistus köyhempi kuin
kaduilla.

Kuljettuaan häikäisevien eadhamitisammioiden ohi saapuivat
he kultaseppien osastoon, ja vasta kun hän oli näyttänyt
nimikirjoituksensa, pääsi Graham näihin saleihin. Ne olivat korkeita
ja hämäriä, melkein kylmiä. Ensimmäisessä työmiehet valmistelivat
kultafiligraani-töitä, kukin työskenteli oman pienen työpöytänsä
ääressä ja pienen verhotun lampun valossa. Pitkä rivi valoisia
pilkkuja, nuo monet taitavat, voimakkaasti valaistut sormet, jotka
käsittelivät kultaista, hohtavaa lankaa, ja haamumaiset, näivettyneet
kasvot jokaisen valopilkun edessä, vaikuttivat omituisesti katsojaan.

Työtä tehtiin huolellisesti, mutta kuosista puuttui voima ja aisti,
pääasiassa olivat ne monimutkaisia koukeroita tai muunnoskuosia
geometrisen kuvion ympärillä. Näillä työmiehillä oli erityiset
univormut, joissa ei ollut taskuja eikä hihoja. He pukivat tullessaan
sen ylleen ja riisuivat lähtiessään, ja ennen lähtöään tarkastettiin
heidät huolellisesti. Kaikista varokeinoista huolimatta, kertoi
hiljaa eräs työpoliisi, varastetaan yhtiöltä hyvinkin usein. Etempänä
oli pitkä galleria, jossa naiset valmistivat ja kiinnittivät
juotoksiin keinotekoisia rubiinia, ja seuraavassa valmistivat
miehet ja naiset kuparilankaa koruissa käytettävien ristikkojen
tekemistä varten. Useiden näiden työmiesten huulet ja sieramet olivat
lumivalkeita, se oli tunnusmerkkinä eräästä purppuranpunaisesta
emaljista, joka siihen aikaan oli kovasti muodissa. Asano pyyteli
anteeksi Grahamilta sitä, että oli tuonut hänet näkemään näin
vastenmielisiä olentoja, ja ylisteli tämän retken muita hyviä puolia.
"Tätähän minä tahdoin nähdä", sanoi Graham, "tätähän minä tahdoin
nähdä", koettaen hillitä väristystä, joka hänessä syntyi, kun eräs
erikoisen muodottomaksi mennyt nainen loi heihin tylsän katseensa.

"Olisi hän voinut tehdä muuta parempaa kuin tämän", sanoi Asano.

Graham ilmaisi inhonsa tämän nähdessään.

"Mutta, sire, mahdotontahan on pitää koristuksia ilman
purppuraemaljia", sanoi Asano. "Teidän aikananne ihmiset kyllä
suvaitsivat tällaista julmuutta, olivathan he kaksisataa vuotta
lähempänä raakalaisuutta".

He jatkoivat matkaansa ja kulkivat pitkin tämän koristeosaston
sivugalleriaa, ja joutuivat pienelle sillalle, joka kulki erään
holvin yli. Katsoessaan kaidepuun yli näki hän alhaalla suuren
varvin, jonka kattokaarrokset olivat laajimmat mitä hän tähän asti
oli nähnyt. Kolmea parkkilaivaa, joita tuskin näkyi tomuisen ilman
läpi, purettiin paraillaan. Niissä oli survottua kalkkia ja sitä
kuljetti joukko yskiviä miehiä pienien kärryjen avulla. Tomu täytti
ilman niin, että sähkölamput tuikkivat sen läpi keltaisina. Sarja
purkajien varjoja läheni ja eteni pitkin valkoiseksi rapatun seinän
sivua. Tuon tuostakin pysähtyi joku yskimään.

Korkea tiilirakenne, joka kohosi mustan vedenpinnan ylitse muistutti
Grahamille, mikä suuri määrä katuja, käytäviä ja hissejä, kerros
toisensa päällä oli hänen ja pilvien välillä. Miehet tekivät vaiti
työtä kahden työpoliisin valvonnan alaisina; astuntansa kaikui
kumeasti kulkiessaan lautoja pitkin. Mutta äkkiä joku ääni pimeässä
alkoi laulaa.

"Hiljaa!" huusi toinen poliisi, mutta käsky jäi tottelematta, ja
ensin toinen ja sitten toinen näistä valkotomuisista miehistä,
jotka täällä alhaalla työskentelivät, alkoivat uhallakin laulaa
vallankumouksen laulua. Ja laudat heidän jalkojensa alla kumisivat
heidän tahtia poikiessaan. Poliisi, joka äsken oli huutanut, loi
katseen toveriinsa ja Graham näki tämän vain kohottavan olkapäitään.
Hän ei koettanutkaan enää vaientaa laulua.

Näin jatkoivat he matkaansa tehtaiden ja työpajojen läpi, ja näkivät
paljon kamalaa ja pöyristyttävää. Grahamin muistoon jäi kuva
lukemattomista holvikattoisista saleista, holvista, joissa ihmiset
työskentelivät keskellä paksua tomupilveä, monimutkaisista koneista,
töistä, joissa metallilangat kaartelivat eri kuoseissa, maanalaisista
huonosti valaistuista saleista, kansan makuuhuoneista, ja pitkistä
rivistä pieniä nuppineulan kärjen tapaisia valopilkkuja; kauvan kuuli
hän korvissaan koneiden jyskettä, vaunujen ja nostokoneiden vinkunaa
ja pauketta. Täällä oli parkin hajua, leipomon hajua, tuntemattomia
höyryjä. Ja kaikkialla näki pylväitä ja kaarroksia niin suuria, ettei
Graham sellaisia ollut koskaan nähnyt, suuria tiilistä muurattuja,
kiiltäviä jättiläisiä, jotka makasivat tämän suuren kaupungin
alla. Ja kaikkialla näki myös kalpeita kasvoja, heikkoja jäseniä,
muodottomia ja huonontuneita ihmisolentoja.

Kolme kertaa vielä kuuli Graham vallankumouksen laulun pitkän ja
vastenmielisen kulkunsa aikana, ja kerran näki hän tappelun eräässä
käytävässä ja kuuli, että joukko työmiehiä oli anastanut itselleen
leipää ennenkuin päivätyönsä oli päättynyt. Graham nousi katuja
kohden, kun hän näki joukon sinipukuisia lapsia juoksevan erästä
käytävää pitkin ja äkkiä huomasi hän syynkin tähän pakoon, joukko
työpoliisia juoksi pamput käsissä jotain tuntematonta kahakkaa
kohden. Sitten kuuli hän etäältä melua. Mutta suurimmaksi osaksi
ne, jotka olivat alhaalla, tekivät toivottomina työtään. Kaikki se
innostus ja tuli, mitä tässä huonontuneessa ihmiskunnassa vielä oli
jälellä, oli kaduilla, kutsuen Mestaria ja taistellen urhoollisesti
ja kiihkeästi hänen puolestaan.

He nousivat näistä alemmista kerroksista ylös ja seisoivat jälleen
kadun keskikäytävän häikäisevässä valossa. Etäältä kuulivat he
uutistoimiston puhekoneen löpinää, ja äkkiä juoksi miehiä heidän
ohitseen, ja pitkin katuja ja käytäviä kuului huutoja. Heidän
ohitseen juoksi eräs nainen tuijottaen eteensä aivan kalpeana
kauhusta, sitten toinen, joka juostessaan päästi sydäntäsärkeviä
hätähuutoja.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Graham hämmästyneenä, sillä hän ei ollut
ymmärtänyt ihmisten murteellista puhetta. Sitten kuuli hän sen omalla
kielellään ja tajusi, että se asia, jota jokainen huusi, jota miehet
kertoivat toisilleen, jonka vaimot kiraisten kuulivat, joka puhalsi
kuin rajuilman ensimmäinen tuulenpuuska läpi kaupungin, kylmänä ja
hävittävänä, oli tämä: "Ostrog on kutsunut mustat poliisit Lontoosen.
Mustat poliisit tulevat Etelä-Afrikasta. Mustat poliisit. Mustat
poliisit".

Asano kalpeni ja hänen kasvoissaan kuvastui kummastus; hän hidasteli,
katsahti Grahamiin ja kertoi hänelle sen, minkä tämä jo tiesi. "Mutta
mistä he ovat sen saaneet tietää?" kysyi Asano.

Graham kuuli jonkun huutavan. "Pysäyttäkää työt. Pysäyttäkää työt!"
ja tummanverinen kyttyräselkäinen mies, joka oli puettu naurettavaan
viheriän ja kullan kirjavaan pukuun, juoksi katuja alas heitä kohden
huutaen: "Tämä on Ostrogin työtä! Ostrog, senkin konna! Mestaria
on petetty". Äänensä oli rämeä ja valkoinen vaahto juoksi hänen
suustaan. Hän kertoi, mitä hirmutekoja mustat poliisit olivat tehneet
Pariisissa ja riensi pois huutaen: "Ostrog, konna!"

Hetkisen seisoi Graham liikkumattomana, sillä uudelleen heräsi
hänessä se ajatus, että tämä kaikki olikin vain unta. Hän loi
katseensa korkeisiin rakennuksiin kadun kummallakin puolen, jotka
katosivat sinervään usvaan sähkölamppujen yläpuolelle, ja sitten
liikkuville katukäytäville, joilla huutava, huitova kansa juoksi
hänen ohitseen. "Mestaria on petetty!" huusivat ne. "Mestaria on
petetty!"

Äkkiä asian tila selveni hänelle kirkkaana, vaatien häntä toimimaan.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä taajemmin ja voimakkaammin.

"Se on tapahtunut", sanoi hän. "Olisihan minun pitänyt se aavistaa.
Hetki on tullut".

Hän ajatteli nopeaan. "Mitä minun nyt tulee tehdä?"

"Palata Neuvoston palatsiin", sanoi Asano.

"Miksi en turvautuisi näihin --? Täällä on kansa".

"Te menetätte sen kautta aikaa. He voisivat epäillä teitä. Mutta
he kokoontuvat Neuvoston palatsin eteen. Siellä te tapaatte heidän
johtajansa. Siellä on teidän voimanne -- heidän kanssaan".

"Mutta ehkä se onkin vaan paljasta huhua?"

"Se kuuluu todenmukaiselta", sanoi Asano.

"Ottakaamme siitä selvä", sanoi Graham.

Asano kohotti olkapäitään. "Parasta olisi mennä Neuvoston palatsiin",
huusi hän. "Sinne kaikki rientävät. Tuskin taitaa enää päästä
raunioiden yli".

Graham loi häneen epäröivän katseen ja seurasi häntä.

He nousivat nopeimmin kulkevalle katukäytävälle, ja siellä puhutteli
Asano erästä työmiestä. Hän vastasi epäselvällä kansan murteella.

"Mitä hän sanoo?" kysyi Graham.

"Hän tietää hyvin vähän, mutta hän sanoo, että mustat poliisit
olisivat saapuneet tänne kansan tietämättä -- jollei joku
tuulimoottorien toimistosta olisi sitä ilmaissut. Se kuuluu olleen
eräs tyttö".

"Tyttökö? Ei vaan --?"

"Tyttö, sanoi hän -- mutta ei tiedä kuka hän oli. Hän tuli
Neuvoston palatsista huutaen ääneen ja kertoi asian sen raunioilla
työskenteleville miehille".

Tällä hetkellä kuului uusi huuto ja heti sekava melu muuttui
järjestyneeksi. Huuto kulki kuin vihuri pitkin katuja. "Osastoihinne,
osastoihinne. Joka mies aseisiin. Joka mies paikoilleen!"




XXII Luku.

Taistelu Neuvoston palatsissa.


Kun Asano ja Graham juoksivat Neuvoston palatsia ympäröiviä raunioita
kohden, huomasivat he miten kaikkialla kansaa yhä enemmän kokoontui.
"Osastoihin! Osastoihin!" Kaikkialla juoksi sinipukuisia miehiä ja
naisia tuntemattomista pohjakerroksista keskikadun portaita myöten
ylös; eräällä paikalla näki Graham vallankumouksellisen komitean
asevaraston, jonka ympärillä oli suuri joukko huutavia miehiä, ja
toisaalla taas ajoi kansanjoukko takaa keltapukuisia työpoliiseja
pitkin vastaiseen suuntaan nopeasti liikkuvaa katua.

"Osastoihin!" kaikui yhä useammin jota lähemmäksi he tulivat
Neuvoston palatsia. Muutamista huudoista ei saanut laisinkaan selvää.
"Ostrog on pettänyt meidät", huusi eräs mies karkealla äänellä
taukoamatta karjuen tätä lausetta Grahamin korviin siksi että hän
ei enää muuta kuullutkaan. Tämä mies seisoi aivan Grahamin ja
Asanon vieressä nopeakulkuisella katukäytävällä heittäen lauseensa
niille ohimennessään, jotka seisoivat alempana hitaampikulkuisilla
katukäytävillä. Hän vuoroin syytti Ostrogia, vuoroin antoi epäselviä
määräyksiä. Kohta hyppäsi hän alemmaksi ja katosi.

Melu huumasi Grahamin ajatukset. Hän oli hyvin epävarma siitä, mitä
hänen tulisi tehdä. Milloin oli hän seisovinaan jollain korkealla
parvekkeella puhuen kansalle, milloin astuvinaan suoraan Ostrogin
eteen. Hän oli raivoissaan, hän tunsi vastustamatonta halua käyttää
voimiaan, kätensä puristautuivat nyrkkiin ja huulensa olivat lujaan
yhteen puristetut.

Neuvoston palatsiin ei voinut päästä raunioiden yli, mutta
Asano aavisti tämän vaikeuden tulevan eteen ja vei hänet
pääpostitoimistoon. Postilaitos toimi säännöllisesti, mutta
sinipukuiset palvelijat liikkuivat vastahakoisesti tai seisahtuivat
katselemaan galleriansa holviakkunoista ulkona liikkuvia huutavia
miehiä. "Joka mies osastoonsa! Joka mies osastoonsa!" Täällä, Asanon
kehoituksesta, ilmaisi Graham kuka hän oli.

He tulivat Neuvoston palatsiin kuljetuskaapelia myöten. Nyt jo, niin
vähän palatsin antautumisen jälkeen, oli raunioissa tapahtunut suuri
muutos. Ryöppynä syöksyvä vesijohto oli tukittu ja uusia johtoja oli
laiteltu, pitkät väliaikaiset heikon näköiset telineet kannattivat
niitä. Ilma oli täynnä Neuvoston palatsiin vieviä johtoja ja uudet
rakennustelineet, joilla oli nostokoneita ja muita käynnissä olevia
laitoksia, kohosivat valkoisen rakennuksen vasemmalla puolella.

Liikkuvat kadut oli täällä pantu kuntoon ja kulkivat jonkun osan
matkaansa paljaan taivaan alla. Nämät kadut oli Graham nähnyt
herättyään pieneltä parvekkeelta, siitä oli nyt tuskin yhdeksän
päivää ja toisella puolen oli nukkumissalinsa, jossa nyt näkyi suuria
alaspudonneita lohkareita ja särkynyttä rappausta.

Oli jo selvä päivä ja aurinko paistoi kirkkaasti. Pitkistä
sähkövalolla valaistuista holveistaan tulivat liikkuvat kadut,
joilla oli tungokseen asti kansaa, se riensi heitä kohden ja
asettui raunioille ja röykkiöille. Heidän huutonsa täytti ilman,
ja kansa tungeksi rakennuksen keskiosaa kohden. Yleensä oli tämä
joukko hajanaista mutta siellä täällä näki Graham koetettavan
saada järjestystä toimeen. Ja kaikki äänet huusivat järjestymään.
"Osastoihin! Joka mies osastoonsa!"

Kaapeli vei heidät huoneesen, jonka Graham tunsi Atlas-salin
etuhuoneeksi, lähelle sitä parveketta, jota myöten hän muutama
päivä sitten kulki Howardin seurassa näyttääkseen itseään nykyään
kukistetulle Neuvostolle. Nyt oli sali tyhjä, siellä oli vaan kaksi
kaapelin hoitajaa. Nämät miehet näyttivät kovasti hämmästyvän
tuntiessaan Nukkujaksi sen miehen, joka risti-istuimelta hyppäsi alas.

"Missä on Helen Wotton?" kysyi hän. "Missä on Helen Wotton?"

Kukaan ei tiennyt.

"Missä sitten on Ostrog. Minun täytyy heti tavata Ostrog. Hän on
rikkonut määräykseni. Minä olen palannut ottaakseni vallan pois hänen
käsistään". Odottamatta Asanoa riensi hän salin halki, nousi sen
päässä olevia portaita ylös, veti verhon syrjään ja seisoi titaanin
edessä, joka yhä kantoi raskasta taakkaansa.

Sali oli tyhjä. Se oli paljon muuttunut siitä, kun hän sen
ensi kertaa näki. Se oli kärsinyt suuria vaurioita ensimmäisen
taistelun aikana. Kuvapatsaan oikealla puolen oli seinän yläosa
noin kahdensadan jalan pituudelta särkynyt ja suuri levy sitä
samaa joustavaa ainetta, jonka alla Grahamkin oli herännyt, peitti
aukon ja hiljensi, mutta ei kokonaan tukahuttanut ulkoa kuuluvia
ääniä. "Osastoihin! Osastoihin! Osastoihin!" kuuli hän huudettavan.
Tämän kuultavan aineen läpi näkyi metallinen rakennusteline, joka
nousi ja laski sen mukaan kuin työ vaati. Erään rakennuskoneen
pitkät, punaiseksi maalatut ulottimet, jotka hiljalleen ottivat
kivennäisaineista tehdyt rakennuskoristeet ja asetti ne halutulle
paikalle, kuulsi outona tämän viheriäiseksi maalatun seinän läpi.
Telineillä näkyi joukko työmiehiä kummastuneina katselevan alhaalla
liikkuvaa kansaa. Hetkisen seisoi hän katsellen tätä kaikkea, kunnes
Asano tuli hänen luokseen.

"Ostrog", sanoi Asano, "on kai tuolla taempana olevissa pienissä
virkahuoneissa". Tuo pieni mies oli nyt kalmankalpea ja hänen
katseensa kiintyi Grahamin kasvoihin.

He olivat astuneet tuskin kymmentä askelta verhon luota eteenpäin,
kun pieni ovi Atlaksen vasemmalla puolella nousi, ja Ostrog Lincolnin
ja kahden musta ja keltapukuisen neekerin seurassa ilmestyi ja kulki
salin nurkan poikki toista aukkoa kohden, joka oli auki. "Ostrog"
huusi Graham ja hänen äänensä kuullessaan seisahti tuo pieni ryhmä
hämmästyneenä.

Ostrog sanoi jotain Lincolnille ja lähestyi yksinään.

Graham puhui ensiksi. Hänen äänensä oli voimakas ja käskevä. "Mitä
minä kuulen?" kysyi hän. "Aijotteko te tuottaa tänne neekereitä --
pitääksenne kansaa kurissa?"

"Jo on aikakin", sanoi Ostrog. "Tämä kansa on kapinan jälkeen käynyt
yhä hillittömämmäksi. Minä arvasin, että te --"

"Siis nuo kirotut neekerit ovat tulossa?"

"Ovat. Näittehän millainen kansa on -- tuolla ulkona?"

"Ei ole ihmekään. Mutta -- sen jälkeen mitä minä määräsin. Te olette
ollut liian omavaltainen, Ostrog".

Ostrog ei sanonut mitään, vaan lähestyi.

"Nämät neekerit eivät saa tulla Lontoosen," sanoi Graham. "Minä olen
Mestari ja kiellän heitä tulemasta".

Ostrog katsahti Lincolniin, joka heti lähestyi heitä molempien
seuralaistensa kanssa. "Miksi ei?" kysyi Ostrog.

"Valkoisia miehiä on hillittävä valkoisilla miehillä. Muuten --"

"Neekerit ovat vain välikappale".

"Siitä ei nyt ole kysymys. Minä olen Mestari. Minä aijon olla
Mestari. Ja minä sanon, että nuo neekerit eivät tule".

"Kansa --"

"Minä luotan kansaan".

"Siksi että te olette anakronismi. Te tulette tänne menneisyydestä --
sattumalta. Te omistatte ehkä puolet maailmasta. Mutta te ette ole
Mestari. Teillä ei ole kylliksi tietoja ollaksenne Mestari".

Hän loi jälleen katseen Lincolniin. "Minä tiedän nyt, mitä te
ajattelette. Minä arvaan kyllä, mitä te aijotte tehdä. Vielä
ei ole kyllin myöhäistä varoittaa teitä. Te uneksitte ihmisten
yhdenvertaisuutta -- sosialistista järjestystä -- teillä on kaikki
nuo yhdeksännentoista vuosisadan unelmat elävinä ja virkeinä
mielessänne, ja te aijotte hallita tätä aikakautta, jota ette
laisinkaan ymmärrä".

"Kuulkaa!" sanoi Graham. "Te kuulette sen -- kuten meren pauhinan. Ei
eri ääniä -- yhden ainoan laulun. Ymmärrättekö _te_ sitä?"

"Me sen heille opetimmekin", sanoi Ostrog.

"Ehkä. Voitteko pakoittaa heitä se unohtamaankin? Mutta kylliksi
tästä! Nuo neekerit eivät saa tulla".

Syntyi äänettömyys ja Ostrog katsoi häntä suoraan silmiin.

"Ne tulevat", sanoi hän.

"Minä kiellän sen", sanoi Graham.

"Ne ovat jo matkalla".

"Minä en sitä salli".

"Ette", sanoi Ostrog. "Ikävä kyllä täytyy minun noudattaa Neuvoston
tapaa --. Teidän omaksi eduksenne -- te ette saa olla kapinan
puolella. Ja nyt kun te olette täällä --. Te olitte ystävällinen kun
tulitte tänne".

Lincoln laski kätensä Grahamin olalle. Samassa huomasi Graham
minkä suunnattoman tyhmyyden hän oli tehnyt tullessaan tänne
Neuvoston palatsiin. Hän kääntyi verhoa kohden, joka eroitti salin
etuhuoneesta. Asanon käsi oli tiellä. Ja samassa hetkessä tarttui
Lincoln Grahamin viittaan. Hän kääntyi ja löi Lincolnia vasten
kasvoja, mutta samassa toinen neekeri oli tarttunut hänen kurkkuunsa
ja käsivarteensa. Hän riuhtaisi itsensä vapaaksi, hihansa repesi, hän
horjahti taaksepäin, ja toinen neekeri pisti jalkansa hänen tielleen.
Hän kaatui raskaasti maahan ja oli hetken liikkumatta tuijottaen
kaukaiseen kattoon.

Sitten hän huudahti, kääntyi suulleen, taisteli vimmalla, tarttui
toisen neekerin jalkaan ja kaatoi hänet maahan ja nousi itse
jaloilleen.

Lincoln tuli jälleen häntä kohden, mutta sai nyrkiniskun leukaansa,
kaatui ja jäi liikkumattomana makaamaan. Graham astui pari askelta
ja horjahti. Ostrogin käsivarsi kietoutui hänen kaulaansa ja heitti
hänet selälleen maahan, ja hänen käsivartensa painettiin lujaan
lattiaa vastaan. Ponnistettuaan muutaman kerran epätoivoissaan luopui
hän taistelusta ja jäi selälleen makaamaan tuijottaen läähättävään
Ostrogiin.

"Te -- olette -- nyt vankina", läähätti Ostrog riemuiten. "Te --
olette hullu -- kun tulitte takaisin".

Graham käänsi päänsä vasemmalle ja näki salin epätasaisen viheriän
ikkunan läpi, miten rakennustelineillä olevat miehet kiihkeästi
viittoivat alhaalla olevalle kansalle. Ne olivat nähneet kaiken!

Ostrog seurasi hänen katsettaan ja säpsähti. Hän huusi jotain
Lincolnille, mutta Lincoln ei liikahtanutkaan. Kuula lensi seinään
Atlaksen yläpuolelle. Molempiin kuultavasta aineesta tehtyihin
levyihin, jotka peittivät aukkoa, syntyi reikä, niiden reunat
mustenivat, käpristyivät, levenivät nopeasti reunoja kohden, ja
silmänräpäyksessä oli Neuvoston sali avoinna ulkoilmaan. Kylmä
viima tulvehti sisään, ja sen mukana kuului raunioilta huutoja ja
uhkauksia: "Pelastakaa Mestari!" "Mitä he tekevät Mestarille?"
"Mestaria on petetty!"

Graham äkkäsi, että Ostrogin huomio siirtyi sinne, että hänen
otteensa höltyi, ja lykäten hänen käsivartensa syrjään nousi hän
äkkiä polvilleen. Sitten töytäisi hän Ostrogia taapäin, ja polvistuen
toiselle jalalleen tarttui hän Ostrogin kurkkuun ja puristi lujaa
hänen kaulassaan olevaa silkkihuivia.

Mutta nyt riensi heitä kohden miehiä salin perällä olevasta ovesta
-- ja joiden aikeet Graham ymmärsi väärin. Hän näki jonkun juoksevan
etuhuoneen verhoa kohden, ja samassa pääsi Ostrog hänen käsistään
ja vastatulleet hyökkäsivät Grahamin kimppuun. Hänen suureksi
hämmästyksekseen tarttuivat ne häneen. He tottelivat Ostrogin
huutamia käskyjä.

Ne veivät häntä jo kymmenkunta metriä eteenpäin, kun hän vasta
huomasi, että ne eivät olleetkaan mitään ystäviä -- että ne vetivät
häntä avoinna olevaa oviaukkoa kohden. Tämän huomatessaan hän
heittäytyi taapäin, koetti painua istualleen alas ja huusi apua niin
kovaa kuin jaksoi. Tällä hetkellä kuului huutoja vastaukseksi hänelle.

Hänen kurkkuaan kuristava käsi hellitti ja katso! muurin repeämän
sisimmän puoleiseen kulmaan ilmestyi ensin yksi ja sitten useampia
pieniä tummia olentoja, jotka huusivat ja huitoivat käsiään. He
hyppäsivät sille parvekkeelle, joka vei hiljaisiin huoneisiin. He
juoksivat niin läheltä, että Graham näki aseita heidän käsissään.
Ostrog hänen vieressään huusi kehoitushuutoja häntä ympäröiville
miehille ja jälleen taisteli Graham kaikin voimin niitä miehiä
vastaan, jotka koettivat viedä häntä oviaukkoa kohden. "He eivät
pääse alas", läähätti Ostrog. "He eivät uskalla ampua. Hyvä on. Vielä
he eivät saa häntä käsiinsä".

Muutaman minuutin ajan, jotka Grahamista tuntuivat pitkiltä, kesti
tätä vimmattua taistelua. Pukunsa oli siekaleina, hän oli aivan
tomuinen, toinen kätensä oli ruhjoutunut. Hän kuuli puoluelaistensa
huudot ja kuuli laukauksiakin. Voimansa raukesivat, hän tunsi
tekevänsä mieletöntä, turhaa vastarintaa. Mutta apua ei tullut ja
varmasti, väistämättä, läheni tuo ammottava aukko yhä enemmän.

Äkkiä tunsi hän käsien päästävän hänet irti ja hän nousi seisaalleen.
Hän näki Ostrogin harmaan pään äkkiä horjahtavan ja hän tunsi
olevansa vapaa. Hän kääntyi ja seisoi mustapukuisen miehen edessä.
Viheriäinen pyssy laukesi aivan hänen vieressään, kirpeä sauhu
tulvehti hänen kasvoilleen, teräase välähti. Koko sali musteni hänen
silmissään.

Hän näki sinipukuisen miehen lävistävän musta- ja keltapukuisen
vartijan kolmen askeleen päässä hänestä. Sitten käsiä tarttui taas
häneen.

Häntä vedettiin nyt kahteen eri suuntaan. Hänen mielestään huudettiin
hänelle jotain. Hän koetti ymmärtää, mutta ei voinut. Jotkut
tarttuivat hänen jalkoihinsa ja nostivat hänet ylös kaikista hänen
ponnistuksistaan huolimatta. Äkkiä hän ymmärsi tarkoituksen ja
lakkasi taistelemasta vastaan. Miehet nostivat hänet olkapäilleen ja
veivät hänet kauvas vaarallisesta oviaukosta. Kymmenen tuhatta miestä
huusi voitonriemusta.

Hän näki sini- ja mustapukuisten juoksevan peräytyvien Ostrogilaisten
jälestä ja ampuvan. Istuessaan miesten olkapäillä näki hän nyt koko
salin Atlaksen kuvan luota, näki että häntä vietiin keskellä olevaa
koroitusta kohden. Salin toinen pää oli jo täynnä kansaa, joka juoksi
häntä kohden. Ne katsoivat häneen ja hurrasivat.

Hän huomasi että jonkimmoinen henkivartiosto muodostui hänen
ympärilleen. Toimeliaat miehet hänen ympärillään jakoivat
epämääräisiä käskyjä. Hän näki aivan vierellään sen mustaviiksisen,
keltapukuisen miehen, joka yleisessä teatterissa jo oli häntä
tervehtinyt, johtavan ja komentavan. Sali oli jo aivan täynnä
kiihoittunutta kansaa, pieni metalliparveke notkui huutavan joukon
alla, perällä oleva verho oli vedetty syrjään ja etuhuone oli
tungokseen asti täynnä väkeä. Melu oli niin suuri, että häntä
lähinnä oleva mies tuskin kuuli hänen kysymystään. "Missä on Ostrog"
tiedusteli hän.

Mies osoitti kädellään ihmisten päiden yli pienempää ovea, joka oli
salin päässä vastapäätä muurinaukeamaa. Se oli auki ja sinipukuiset
kapinalliset, joilla oli mustat vyöt, juoksivat siitä sisään ja
katosivat takana oleviin huoneisiin ja käytäviin. Laukauksien rätinä
kuului melun läpi. Grahamia kannettiin kaaressa salin läpi pientä
ovea kohden, joka oli muurinaukeaman alapuolella.

Hän näki miesten tylyn käskevästi koettavan raivata hänelle tietä
joukon läpi, jotta hän pääsisi eteenpäin. Salista poistuttuaan näki
hän uuden, juuri valmistetun, valkoisen muurin, jonka yläpuolella
kuulsi sininen taivas, kohoavan eteensä. Hänet laskettiin jaloilleen
ja joku tarttui hänen käsivarteensa opastaakseen häntä. Hän näki
keltapukuisen miehen kulkevan vierellään. Hän nousi kapeita
portaita ylös ja pian näki hän edessään rakennuskoneen punaiset
nostolaitokset, vivut ja tangot.

Hän pääsi portaiden päähän. Hän kulki kaitaa, sivuilta verhottua
käytävää myöten, ja äkkiä huumaavan huudon kaikuessa aukeni
raunioinen amfiteatteri jälleen hänen eteensä. "Mestari on meidän
kanssamme! Mestari! Mestari! Mestari!" Huuto kulki kuin laine
kasvoista kasvoihin tuossa häntä kohden kääntyneessä ihmismeressä,
löi raunioiden kareja vastaan ja palasi suurena riemunhuutona.
"Mestari on meidän puolellamme!"

Graham huomasi, että kansaa ei enää ollut hänen ympärillään,
että hän seisoi valkoisesta metallista tehdyllä väliaikaisella
parvekkeella, joka kuului Neuvoston palatsia ympäröiviin heikon
näköisiin telineihin. Kaikkialla, pitkin laajoja raunioita lainehti
huutava kansa; siellä täällä liehui kapinallisten mustia lippuja
muodostaen harvoja järjestyneitä kohtia tässä tungoksessa. Muureilla
ja telineillä, joiden kautta pelastajat olivat tunkeutuneet Atlaksen
saliin, oli tiheä joukko kansaa, ja pienet, jäntevät, tummat
olennot takertuivat pilareihin ja rakennuksen ulkonevan osiin ja
koettivat kaikin tavoin saada tuota tiheää ja paikallaan seisovaa
kansanjoukkoa liikkeelle. Hänen takanaan rakennustelineiden huipulla
kapusi joukko miehiä ylöspäin kuljettaen mukanaan liehuvaa mustaa
lippua. Ammottavasta seinän aukeamasta saattoi hän nähdä Atlaksen
salissa ahdinkoon asti pakkautuneen odottavan kansanjoukon. Etelän
puolella olevat lentoasemat näkyivät selvinä ja loistavina aivan
kuin odottamattoman kuulakka ilma olisi tuonut ne lähemmäksi.
Keskiasemalta lähti äkkiä yksinäinen aeropiili aivan kuin tulevia
aeroplaaneja vastaan.

"Miten Ostrogin on käynyt?" kysyi Graham, ja juuri tätä sanoessaan
näki hän kaikkien katseiden kääntyvän hänestä Neuvoston palatsin
katolle päin. Hänkin katsoi samaan suuntaan. Ensiksi ei hän nähnyt
muuta kuin muurin särkyneen kulmauksen, joka selvänä erottautui
sinistä taivasta vastaan. Sitten näki hän varjon keskeltä huoneen
sisustan, ja vavahtaen tunsi hän sen valkoisista ja viheriäisistä
koristuksista vankilakseen. Ja tämän avonaisen huoneen läpi tuli
aivan raunion ääreen asti nopeasti pieni valkopukuinen mies ja hänen
jälessään kaksi mustaan ja keltaiseen puettua olentoa. Hän kuuli
viereisensä miehen huudahtavan "Ostrog", ja kääntyi häneen päin
kysyäkseen. Mutta hän ei ennättänyt sitä tehdä, sillä samassa toinen
hänen vieressään oleva mies huudahti ja osoitti sormellaan. Hän
katsoi sinnepäin ja näki, että aeropiili, joka äsken oli lähtenyt
lentoasemalta, lähestyikin heitä. Sen nopea ja säännöllinen lento
oli hänelle vielä siksi uutta, että se voi kokonaan kiinnittää hänen
huomionsa puoleensa.

Se läheni, tuli yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, kulki etäisimmän
raunion yli ja joutui siten koko kansan näkyviin. Se sukelsi paikan
halki, nousi ja kulki ihmisten päiden yli ja välttääkseen Neuvoston
palatsin seiniä nousi tuo kuultava kone, jonka kannattimien lomitse
näkyi yksinäinen aeronauti, yhä ylemmäksi. Se katosi raunioiden
yläpuolelle.

Graham käänsi huomionsa Ostrogiin. Tämä viittoi kädellään samalla
kun hänen seuralaisensa riensivät nousemaan edessään olevalle seinän
rauniolle. Vähän ajan päästä palasi aeropiili, ensin näkyen pienenä
pilkkuna, lensi suuressa kaaressa ja hidastutti kulkuaan.

Sitten keltapukuinen mies äkkiä huusi: "Mitä he tekevät? Mitä kansa
tekee? Miksi jättävät he Ostrogin tuonne? Miksi eivät ota häntä
vangiksi. Hän pääsee pakoon -- hän pääsee aeropiilillä pakoon! Ah!"

Suunnaton huuto vastasi kaikuna näihin sanoihin. Viheriäisten
aseiden pauke kuului ylös Grahamin luo asti, ja katsoessaan alas
näki hän musta- ja keltapukuisia miehiä juoksevan pitkin avointa
käytävää, joka oli aivan sen paikan alapuolella, missä Ostrog
seisoi. He ampuivat juostessaan miehiin, joita ei näkynyt, sitten
näkyi joukko kalpeita sinipukuisia miehiä ajavan heitä takaa. Tämä
taistelu näiden pienien ryhmien välillä teki mitä omituisimman
vaikutuksen. Ne näyttivät juoksevilta tinasotilailta. Tämä taistelu
avonaisessa, särkyneessä talossa keskellä huoneita ja käytäviä
näytti niin epätodelliselta. Se tapahtui kai noin kahdensadan metrin
päässä hänestä ja noin viisikymmentä jalkaa raunioilla seisovan
joukon yläpuolella. Musta ja keltapukuiset miehet asettuivat
erääsen holviin, kääntyivät ja laukaisivat yhteislaukauksen. Eräs
takaa-ajajista harppasi raunioiden reunalle, heilutti käsiään,
horjahti sivullepäin, näytti Grahamin mielestä hetkisen riippuvan
raunion yli, ja putosi sitten pää edellä alas. Graham näki hänen
lentävän erästä esiinpistävää kulmaa vastaan, ponnahtavan ulommaksi,
pyörähtävän ympäri ja katoavan rakennuskoneen punaisten telineiden
taakse.

Sitten varjo osui Grahamin ja auringon väliin. Hän katsahti ylös,
taivas oli kirkas, mutta hän tajusi aeropiilin lentäneen ohitse.
Ostrog oli kadonnut. Keltapukuinen mies hänen vieressään syöksyi
eteenpäin ja osoitti hiki otsassa ja vimmasta karjuen kädellään.

"Ne laskeutuvat alas!" huusi keltapukuinen mies. "Ne laskeutuvat
alas. Käskekää kansaa ampumaan. Käskekää ampumaan!"

Graham ei ymmärtänyt tästä mitään. Hän kuuli jyrisevien äänien
uusivan tätä käskyä.

Äkkiä näki hän raunioiden yläreunan yli saapuvan aeropiilin ja äkkiä
pysähtävän. Heti ymmärsi hän, että kone oli tullut auttamaan Ostrogia
pakoon. Hän näki alhaalta nousevan sinisen sauhun ja ymmärsi, että
alhaalla oleva kansa ampui nyt sitä kohden.

Vieressään oleva mies huudahti ilosta, ja hän näki että sinipukuiset
miehet olivat valloittaneet musta ja keltapukuisten miehittämän
holvin ja juoksivat nyt loputtomana virtana avonaista käytävää myöten.

Äkkiä aeropiili liukui Neuvoston palatsin katonrajan ohi ja laskeutui
alaspäin. Se painui neljänkymmenen viiden asteen kulmassa alaspäin,
niin jyrkästi että Grahamin samoin kuin kaikkien muiden katsojien
mielestä sen oli enää mahdotonta nousta ylös.

Se laskeutui niin läheltä häntä, että hän näki Ostrogin pitelevän
tuolin nojapuista kiinni ja valkoisen tukkansa liehuvan ilmassa; hän
näki aeronautin aivan kalpeana kaikin voimin painavan sitä vipua,
jonka avulla moottori kulki raiteitaan myöten. Hän kuuli pelokkaita
huutoja alhaalta lukuisan kansan joukosta.

Graham nojasi edessään olevaan kaidepuuhun ja tuijotti aeropiiliin.
Tämä sekunti tuntui hänestä ijankaikkisuudelta. Aeropiilin alaosa
melkein hipaisi alhaalla olevaa kansaa, joka kiljuen ja parkuen
tyrkki ja murskasi toisiaan.

Ja sitten se nousi ylöspäin.

Hetkisen näytti siltä, kuin ei se voisi päästä vastakkaisen muurin
yli, ja sitten, ettei se voisi väistää lähellä olevan tuulimoottorin
siipiä.

Mutta äkkiä oli se vapaa liikkumaan mielin määrin, lensi yhä vielä
sivuttain ja kohosi sinertävää taivasta kohden.

Hetken jännitystä seurasi epätoivoinen raivo, sillä kansa tajusi
Ostrogin päässeen pakoon. He alkoivat, mutta liian myöhään, kiivaasti
ampua, laukausten pauke muuttui loputtomaksi pauhuksi, koko arenan
peitti sininen sauhu ja ilma muuttui kirpeäksi ja pistäväksi.

Liian myöhään! Aeropiili pieneni pienenemistään, lensi kaaressa ja
laskeutui sirossa käänteessä samaa lavaa kohden, josta se hetki
sitten oli lähtenyt. Ostrog oli päässyt pakoon.

Jonkun aikaa kuului raunioiden keskeltä epäselvää mutinaa,
sitten kaikkein huomio palasi Grahamiin, joka seisoi ylhäällä
rakennustelineellä. Hän näki ihmisten kasvojen kääntyvän häneen päin,
kuuli heidän iloitsevan hänen pelastuksestaan. Kaukaa liikkuvilta
kaduilta kaikui vallankumouksen laulu, se levisi kuin vihuri tämän
lainehtivan ihmismeren yli.

Hänen ympärillään oleva pieni ryhmä miehiä onnitteli häntä
pelastumisensa johdosta. Keltapukuinen mies seisoi aivan hänen
vieressään ja hänen liikkumattomissa kasvoissaan säihkyi silmät. Ja
laulu kasvoi, paisui ja laajeni.

Hitaasti alkoi hän käsittää kaikkien näiden tapausten merkityksen, ja
ymmärsi mikä nopea muutos oli tapahtunut hänen asemassaan. Ostrog,
joka aina oli ollut hänen rinnallaan, kun hän seisoi tämän kansan
edessä, pakeni nyt tuolla -- vastustajanaan. Kukaan ei enää hallinnut
Mestarin sijasta. Ympärillään oleva kansakin, joukon johtajat ja
päälliköt odottivat häneltä määräyksiä toimiakseen, odottivat hänen
käskyjään. Nyt oli hän todella kuningas. Hänen valehallituksensa oli
loppunut.

Hän halusi nyt tehdä sen, mitä häneltä odotettiin. Hänen hermonsa
ja jäntereensä olivat jännityksessä, hänen ajatuksensa olivat ehkä
hiukan sekavia, mutta hän ei tuntenut pelkoa eikä vihaa. Kätensä,
jota oli puristettu, vavahti ja oli kuuma. Ajatellessaan, mitä hänen
tuli tehdä, hermostui hän hiukan. Hän tiesi, ettei hän pelännyt,
mutta hän oli arka siitä, että luultaisiin hänen pelkäävän. Entisessä
elämässään oli hän ollut kiihoittuneempi pelatessaan valppautta
kysyviä peliä. Hän halusi heti toimia, hän tiesi, ettei hän saisi
liian yksityiskohtaisesti ajatella edessään olevaa taistelua, sillä
hän pelkäsi sen monipuolisuuden vaikuttavan häneen lamauttavasti.
Tuolla toisella puolella nuo neliskulmaiset siniset lavat, nuo
lentolavat merkitsivät Ostrogia. Hän taisteli nyt Ostrogin kanssa
maailmasta.




XXIII Luku.

Kun aeroplaanit ovat tulossa.


Maailman herra ei alussa ollut omien ajatustensa herra. Hänen
tahtonsakaan ei näyttänyt enää kuuluvan hänelle itselleen, hänen
omat tekonsa kummastuttivat häntä, eivätkä ne olleet muuta kuin
osa siitä omituisten kokemusten sarjasta, joka tulvehti hänen
ylitseen. Seuraavat seikat olivat aivan varmat, aeroplaanit tulevat,
Helen Wotton ilmoitti kansalle niiden tulosta, ja hän oli maailman
Mestari. Jokainen näistä ajatuksista taisteli saadakseen hänen
sielunsa valtaansa. Ne pilkistivät esiin suurista saleista, korkeilta
parvekkeilta, huoneista, joissa osastojen päälliköt kokoontuivat,
kinematograafi- ja telefoonihuoneista ja ikkunoista, joista näkyi
marssivien miesten loputon virta. Keltapukuinen mies, ja ne, joita
hän kutsui osastojen päälliköiksi, lykkäsivätkö häntä eteenpäin vai
tottelivatko häntä nöyrästi; sitä oli vaikea sanoa. Ehkä he tekivät
kumpaakin. Ehkä jokin näkymätön ja aavistamaton voima ajoi heitä
kaikkia eteenpäin. Mutta hän tiesi aivan varmaan aikovansa antaa
julistuksen maailman kansoille ja hänen mielessään liikkui muutamia
suuria lauseita, yhtä epäselviä ja määräämättömiä kuin sekin, mitä
hän aikoi sanoa. Muutamien pienten tapausten jälkeen astui hän
keltapukuisen miehen kanssa pieneen huoneesen, jossa hänen tuli
lausua julistuksensa.

Tämä huone oli hänen mielestään hyvin omituisesti kalustettu.
Keskellä oli kirkas soikea pinta, jota heijastajilla varustetut
sähkölamput valaisivat ylhäältäpäin. Kaikki muu oli pimeää ja
kaksinkertaiset, huolellisesti valmistetut ovet, joiden kautta hän
saapui Atlaksen meluavasta salista tänne, eroittivat kaikki vieraat
äänet pois. Ovien kumea kaiku sulkeutuessaan, ja kaiken sen melun
äkillinen katoaminen, jossa hän pitkän aikaa oli elänyt, häikäisevä
valo, varjossa hämärästi näkyvien palvelijoiden kuiskaukset ja nopeat
liikkeet, tekivät Grahamiin omituisen vaikutuksen. Koneellisen
fonograafin suuret korvat odottivat hänen sanojaan, suurten
valokuvauskoneiden mustat silmät vuottivat hänen liikkeitään, etäällä
metalliset tangot ja langat kuulsivat himmeästi ja jotain pyörien
kohisi taukoamatta hänen takanaan. Hän astui keskelle valoa, ja hänen
varjonsa supistui pieneksi, mustaksi kehäksi hänen jalkojensa juureen.

Se, mitä hän aikoi sanoa, alkoi jo saada epämääräisiä muotoja hänen
sielussaan. Mutta tämä hiljaisuus, tämä yksinäisyys, äkkinäinen
erottautuminen kansan tarttuvasta innostuksesta, nuo hiljaiset,
kiiltävät, ammottavat, kuuntelevat koneet olivat hänelle jotain aivan
odottamatonta. Tuntui siltä kuin kaikki se, mikä häntä kannatti
olisi kadonnut; hän tunsi pudonneensa tänne aivan odottamatta, tunsi
löytäneensä itsensä täältä kuten sattumalta. Samassa kaikki hänessä
muuttui. Hän pelkäsi nyt olevansa heikompi, kuin mitä asemansa vaati,
pelkäsi olevansa teatraalinen, pelkäsi äänensä pettävän, puheensa
tulevan epäselväksi; anteeksipyytävällä liikkeellä kääntyi hän
keltapukuisen miehen puoleen. "Hetkisen", sanoi hän, "täytyy minun
odottaa. Minä en luullut tätä tällaiseksi. Minun täytyy miettiä
sanottavaani".

Hänen arkaillessaan saapui lähetti kiireesti ilmoittamaan, että
ensimmäiset aeroplaanit olivat jo kulkeneet Arawanin yli.

"Arawan?" kysyi hän. "Missä se on? Mutta olkoon kuinka tahansa, he
tulevat. He ovat kohta täällä. Milloin?"

"Iltahämärässä".

"Suuri Jumala! Muutaman tunnin päästä. Mitä uutta lähtöasemilta?"
kysyi hän.

"Lounaisen osaston miehet ovat valmiina".

"Valmiina!"

Hän kääntyi kärsimättömänä jälleen linssien kehää kohden.

"Minun mielestäni pitäisi puheeni olla jonkimmoinen kehoituspuhe.
Jumala suokoon, että tietäisin, mitä minun tulee sanoa! Aeroplaanit
ja Arawan! Nämät ovat varmaankin lähteneet ennen suurta laivastoa. Ja
kansa ei ole muuta kuin valmiina! Ehdottomasti..."

"Samahan se on, puhunko hyvin vai huonosti!" sanoi hän ja näki valon
tulevan voimakkaammaksi.

Hän oli jo ajatuksissaan muodostellut muutamia kansanvaltaisia
lauseita, kun epäilys äkkiä heräsi hänessä. Hän huomasi, että
hänen luottamuksensa sankaritehtäväänsä ja suureen kutsumukseensa
oli alkanut horjua. Hän tunsi olevansa pieni häilyvä korsi
käsittämättömän kohtalon hurjassa myrskyssä. Äkkiä selveni hänelle
totuus: tämä kapina Ostrogia vastaan oli ennenaikuinen, jo
edeltäkäsin tuomittu epäonnistumaan, ajattelematon tunnepurkaus
muuttamattomia oloja vastaan. Aeroplaanien nopea lento oli hänen
mielestään kuva kohtalosta, joka kiisi tuhotakseen hänet. Hän
ihmetteli sitä, että hän ennen oli nähnyt asiat toisin. Näin
punnitessaan asioita päätti hän, heittäen syrjään kaikki arvelut,
käyköön kuinka tahansa, suorittaa alkamansa työ loppuun asti. Mutta
alkaakseen ei hän löytänyt sanaakaan. Seisoessaan siinä arkana,
hidastellen, kömpelöt anteeksipyynnön sanat huulillaan, kuuli hän
hämmästyksen huudahduksia ja ihmisten juoksevan sinne ja tänne.
"Odottakaa", huusi joku ja ovi aukeni. "Hän on tullut", sanoi ääni.
Graham kääntyi ja häikäisevä valo himmeni.

Avoimesta ovesta näki hän harmaapukuisen olennon kepeästi kulkevan
laajan salin läpi. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Se
oli Helen Wotton. Meluava riemastus seurasi ja ympäröi häntä.
Keltapukuinen mies astui varjosta valokehän sisään.

"Tämä tyttö ilmaisi meille Ostrogin aikeet", sanoi hän.

Helenin kasvot säteilivät ja muutamat irtaantuneet tummat kiharat
laskeutuivat hänen olalleen. Pehmeän silkkipukunsa laskokset
aaltoilivat astuntansa tahdissa. Hän yhä läheni ja läheni ja Grahamin
sydän sykki kiivaammin. Nyt hänen kaikki epäilyksensä olivat
kadonneet. Kynnyksellä varjo verhosi Helenin vartalon ja kasvot ja
hän seisoi Grahamin edessä. "Te ette ole pettänyt meitä?" huudahti
hän. "Te olette meidän puolellamme?"

"Missä te olitte?" kysyi Graham.

"Lounaisten osastojen toimistossa. Kymmenen minuuttia sitten en
vielä tietänyt paluustanne. Minä menin lounaiseen osastoon etsimään
osastopäälliköitä, jotta nämät kutsuisivat kansan koolle".

"Minä palasin heti kun kuulin --"

"Minä tiesin sen", huudahti hän. "Tiesin, että te tahdoitte olla
meidän puolellamme. Ja minä se olin -- minä, joka kerroin uutisen
kansalle. Ne ovat nousseet aseisiin. Koko maailma on noussut
aseisiin. Kansa on herännyt. Suokoon Jumala, etten ole turhaan
toiminut! Te olette vielä Mestari".

"Te ilmaisitte sen kansalle", sanoi hän hitaasti, ja hän näki, että
rauhallisesta katseestaan huolimatta nuoren tytön huulet vapisivat ja
rinta nousi ja laski kiihkeästi.

"Minä ilmaisin sen. Minä kuulin käskyn. Minä olin täällä. Minä
kuulin, että neekerit tulevat Lontoosen suojelemaan teitä ja
kukistamaan kansan -- ja vangitsemaan teidät. Ja minä sen estin. Minä
riensin ulos ja kerroin sen kansalle. Te olette vielä Mestari".

Graham loi katseen valokuvauskoneiden mustiin linsseihin, koneiden
suuriin, kuunteleviin korviin ja sitten jälleen Heleniin. "Minä olen
vielä Mestari", sanoi hän hitaasti ja hän muisti aeroplaanien pitkää,
lentävää laivastoa.

"Ja te tämän teitte? Te, Ostrogin sisarentytär".

"Teidän tähtenne", huudahti hän. "Teidän tähtenne! Jotta te, jota
maailma on odottanut, ette tuntisi valtaanne rajoitetuksi".

Graham seisoi hetkisen sanatonna, katsellen häntä. Hänen epäilynsä
ja arvelunsa olivat Helenin läsnäollessa kadonneet. Hän muisti, mitä
kaikkea hän oli aikonut sanoa. Hän astui jälleen koneiden kehään ja
valo tuli kirkkaammaksi. Hän kääntyi kerta vielä häneen päin.

"Te pelastitte minut", sanoi hän, "te pelastitte valtani. Ja taistelu
on alkanut. Jumala tietää, miten se päättyy -- ei ainakaan häpeällä".

Hän vaikeni. Sitten alkoi hän puhua noille näkymättömille joukoille,
jotka noiden omituisten silmien kautta katsoivat häneen. Aluksi puhui
hän hitaasti.

"Te uuden ajan miehet ja naiset", sanoi hän, "te olette nousseet
taistelemaan ihmisyyden puolesta! Ja tässä taistelussa ei voittoa ole
helppo saavuttaa".

Hän vaikeni etsiäkseen sanoja. Ne ajatukset, jotka olivat ilmenneet
ennen Helenin tuloa, palasivat jälleen, mutta muuttuneina ja vailla
mahdollisen epäilyksen varjoja. "Tänä yönä se alkaa", huusi hän.
"Tämä taistelu, joka on tullut, joka leimahdellen saapuu tänä iltana,
se on vaan alkua. Koko elämänne ajan täytyy teidän ehkä taistella.
Elkää lannistuko, vaikka minä sortuisin, kokonaan katoaisin".

Hän huomasi, että sielussaan oleva ajatus oli liian epämääräinen
sanoihin puettavaksi. Hän oli hetkisen vaiti, puheensa kohdistui
kehoituksiin ja rohkaisuihin, mutta sitten sanojen virta puhkesi
taas esiin. Paljon siitä, mitä hän puhui, oli vaan menneen ajan
humanitaarisia suuria sanoja, mutta äänensä vakuuttava voima teki ne
eläviksi. Hän kertoi vieressään olevalle naiselle, mitä entisajan
päivät olivat nykyajan ihmiselle. "Minä tulen menneisyydestä
luoksenne", sanoi hän, "ja minulla on muisto aikakaudesta, joka
toivoi paljon. Minun aikani oli unelmien aika -- alun aika, jalojen
toiveiden aika; koko maailmassa me olimme herättäneet kaipuun saada
sodat loppumaan, jotta kaikki miehet ja naiset saisivat elää jalosti
nauttien vapautta ja rauhaa. Niin me toivoimme menneinä aikoina. Ja
miten on näiden toiveiden käynyt? Minne on ihminen joutunut näinä
kahtena satana vuotena?"

"Suunnattoman suuria kaupunkeja, laajoja valtoja, kollektiivinen
suuruus, jota emme voineet uneksiakaan. Sitä varten me emme
työskennelleet, ja se oli seurauksena. Mutta miten on käynyt niiden
yksityisten olentojen, jotka muodostavat tämän suuren kokonaisuuden?
Millaista on yksilön elämä? Se on pysynyt samallaisena -- puutetta ja
työtä, elämää, joka on särkynyttä ja pettymyksistä rikasta, elämää
sitoo valta, sitoo voima ja se päättyy särkyneenä tai hulluuteen.
Vanha uskonto on hävitetty tai muutettu ja uusi uskonto --. Löytyykö
uutta uskontoa?"

Monta seikkaa, joita hän ennen oli toivonut voivansa uskoa, hän
tunsi nyt uskovansa. Hän puhui uskosta, selvitteli sitä, takertui
siihen joksikin aikaa. Hän puhui innokkaasti, katkonaisin ja
epäjohdonmukaisin lausein, mutta sydämen lämmöllä ja koko voimallaan
tuosta uudesta uskostaan, joka hänellä oli. Hän puhui kieltäytymisen
suuruudesta, uskostaan ihmiskunnan elämän kuolemattomuuteen,
elämän, jossa me olemme ja liikumme ja josta saamme alkumme. Hänen
äänensä nousi ja laski, ja mittauskoneet merkitsivät voimakkaita
suosionosoituksia, pimeässä hänen rinnallaan kuuntelijat odottivat
hänen sanojaan. Ja tällä epäilyksen ja häilyväisyyden hetkellä
sai hän varmuutta ja suoruutta tietäessään vierellään olevan
kuulijoita. Innostuksensa sai hänessä vallan; hän ei epäillyt
sankarikutsumustaan, ei sankarillisia sanojaan, ne tulivat
luonnollisesti ja vaivatta. Kaunopuheliaisuutensa ei enää ollut
ontuvaa. Vihdoin lopetti hän puheensa. "Tässä ja nyt", huusi hän,
"teen minä testamenttini. Kaikki, mitä minun on tässä maailmassa,
annan minä maailman kansalle. Sen minä annan teille, ja itseni minä
annan teille. Ja, jos Jumala sen tahtoo, elän puolestanne tai kuolen
puolestanne".

Suurella liikkeellä lopetti hän puheensa ja kääntyi poispäin. Hän
näki äskeisen innostuksensa kuvastuvan nuoren tytön kasvoilla. Heidän
katseensa kohtasivat toisensa; ne olivat tulvillaan innostuksen
kyyneleitä. Näkymätön voima vei heitä toisiaan kohden. He tarttuivat
toistensa käsiin ja seisoivat siten kauvan vaiti. Helen kuiskasi.
"Minä tiesin sen", kuiskasi hän. "Minä tiesin sen". Graham ei
löytänyt sanoja, hän vaan puristi hänen kättään omassaan. Hänen
sielussaan taisteli suuret tunteet.

Keltapukuinen mies astui heidän viereensä. Ei kumpikaan heistä
huomannut hänen tuloaan. Hän ilmoitti, että lounainen osasto marssi
palatsia kohden. "Minä en odottanut niiden niin pian valmistuvan",
huudahti hän. "He ovat tehneet ihmeitä. Teidän täytyy lähettää heille
joku sana rohkaistakseen heitä matkallaan".

Graham laski Helenen käden vapaaksi ja katsoi keltapukuiseen mieheen
vaipuneena omiin ajatuksiinsa. Sitten vavahti hän ja mieleensä
juolahti aikaisempi ajatuksensa lentoasemista.

"Niin", sanoi hän. "Se on hyvä, se on hyvä". Hän mietti sopivaa
tervehdystä. "Sanokaa heille: -- oivasti tehty, lounaislaiset".

Hän loi jälleen katseensa Helen Wottoniin. Hänen kasvoistaan voi
Helen lukea, miten eri ajatukset taistelivat hänen sielussaan.
"Meidän täytyy valloittaa lentoasemat", selitti hän. "Jos emme sitä
onnistu tekemään, niin voivat he tuoda neekerit kaupunkiin. Ennen
kaikkea täytyy meidän saada ne valtaamme".

Puhuessaan tunsi hän, ettei tämä ollut sitä, mitä hänen mielessään
liikkui ennenkuin hänet keskeytettiin. Hän näki pettymyksen ilmeen
Helenin silmissä. Hän aikoi jotain sanoa, kun kimeä kellonsoitto
peitti hänen sanansa. Graham aavisti Helenin odottavan siitä, että
hänen piti astua johtamaan marssivaa kansaa, että se oli hänen
tehtävänsä. Hän ehdoitti sitä yht'äkkiä. Hän puhui keltapukuiselle
miehelle, mutta Helenille hän oikeastaan sen sanoi. Helenen kasvoissa
välähti ilo. "Täällä minä en tee mitään", sanoi Graham.

"Se on mahdotonta", vastusteli keltapukuinen mies. "Taistelu on
käsirysyä. Teidän paikkanne on täällä".

Hän selitteli laveasti. Hän näytti, missä huoneessa Grahamin tuli
odottaa, ja väitti, ettei mikään muu ollut mahdollista. "Meidän
täytyy tietää, missä te olette", sanoi hän. "Joka hetki voi syntyä
odottamattomia seikkoja, jotka vaativat teidän läsnäoloanne ja
päätöstänne". Huone oli komea ja siellä oli runsaasti uutiskoneita ja
särkynyt peili, joka ennen oli ollut yhteydessä vahtitornin kanssa.
Grahamin mielestä oli aivan luonnollista, että Helen jäi hänen
luokseen.

Suunnattomat rauniot olivat herättäneet hänessä kuvan voimakkaasta
taistelusta, taajoista joukoista, jotka taistelivat vimmoissaan.
Mutta täällä ei ollutkaan uneksimaansa taistelukenttää. Sen sijaan
täytyi hänen olla erillään -- ja joutilaana. Vasta iltapäivällä sai
hän vähitellen tarkan tiedon taistelusta, joka sinne kuulumatta ja
näkymättä raivosi neljän kilometrin päässä hänestä Roehamptonin
lentoaseman alapuolella. Se oli omituinen ja ennen tuntematon
kamppailu, taistelu, joka muodostui sadasta tuhannesta pienestä
ottelusta teiden risteyksissä ja käytävissä, kaukana auringon
valosta, sähkövalon loistossa, suunnaton taistelu, kun monet aseihin
tottumattomat huutojen ohjaamina kävivät sotaa, monet, joiden voimat
olivat heikontuneet koneellisessa työssä ja veltostuneet kaksisataa
vuotta kestäneen orjuustunteen vaikutuksesta, koettaen voittaa
toisia, jotka olivat huonontuneet aistillisen ja etuoikeuksien luoman
turmeluksen kautta. Ei heillä ollut kanuunoita kummallakaan puolella,
eikä mikään univormu eroittanut heitä; ainoana aseena kummallakin
puolen oli tuo viheriäinen pyssy, joiden salainen valmistaminen ja
äkkinäinen jakaminen runsain määrin oli ollut Ostrogin taitavin
voimannäyte taistelussaan Neuvostoa vastaan. Harvat osasivat näitä
aseita käyttää, useat eivät olleet niitä koskaan ladanneet, moni
sellaisen saatuaan lähti ilman ampumavaroja taisteluun; sodan
historia ei tunne hurjempaa taistelua. Se oli harjottelijain sotaa,
hirveätä koetaistelua, aseelliset kapinoitsijat taistellen toinen
toistaan vastaan, aseelliset kapinalliset rientäen huutojen ja laulun
vimman johtamina eteenpäin, luottaen omaan lukumääräänsä, juosten
myriadittain pitkin kapeita käytäviä, hävitettyjä hissejä, verestä
liukkaita gallerioja, salit ja käytävät täynnä sauhua, lentoasemien
alapuolella, oppien siellä, missä kaikki peräytyminen oli mahdotonta,
entisen sodankäynnin salaisuudet. Taivas oli aivan kirkas, ja
lukuunottamatta pieniä rusohohtavia usvia, jotka illan tullen
lisääntyivät, ei taivaalla näkynyt ainoatakaan pilveä. Ostrogilla
ei näyttänyt olevan pommia ja taistelun alkupuolella ei siis
aeroplaaneilla ollut mitään tehtävää. Taivas oli kirkas, se näytti
pysyvän selvänä odottaessaan aeroplaanien tuloa.

Tavan takaa tuli uusia viestejä ilmoittaen aeroplaanien
lähestyvän, viestejä ensin Välimeren etelärannalta ja sitten äkkiä
Etelä-Ranskasta. Mutta Grahamin käskyistä huolimatta ei löydetty
niitä uusia kanuunoita, jotka Ostrog oli antanut valaa ja jotka
löytyivät jossain kaupungin sisällä; ei myöskään tiedetty, millä
tuloksella vimmattu kansa taisteli lentoasemien valloittamisesta.
Toinen Työkomppanian osasto toisensa jälkeen ilmoitti olevansa
valmiina ja lähtevänsä liikkeelle, sitten katosivat ne sokkeloihin,
joissa sota riehui, eikä niistä kuulunut enää sen enempää. Mitä
siellä tapahtui? Toimeliaimmat osastopäällikötkään eivät sitä
tietäneet. Vaikka ovia taukoamatta avattiin ja suljettiin,
vaikka kiireellisiä viestejä tuotiin, ja sähkökellot soivat ja
tiedonantokoneet yhtäpäätä naksuttivat, niin tunsi Graham olevansa
niin erillään kaikesta, niin kumman toimeton ja tarpeeton.

Tämä erillään olo tuntui hänestä omituisemmalta, odottamattomimmalta
mitä oli tapahtunut heräämisensä jälkeen. Tämä muistutti tuota
pakollista toimettomuutta, jota ihminen joskus tuntee unissaan.
Ensiksi kapina, odottamaton taistelu hänen ja Ostrogin välillä
maailman vallasta, ja sitten tämä oleskelu rauhallisessa pienessä
huoneessa, jossa oli torvet, kellot ja särkynyt peili!

Toisinaan ovi sulkeutui ja he olivat aivan kahdenkesken; he olivat
aivan erillään tästä suuren suuresta taistelusta, joka raivosi
ulkona, jonka he tarkalleen tiesivät ollessaan kahden kesken
tässä yksinäisyydessä. Sitten ovi taas aukeni, lähetit riensivät
sisään, tai kimeä kellonääni keskeytti heidän rauhansa, ja tuntui
kuin rajumyrsky äkkiä olisi lentänyt ikkunasta sisään loistavasti
valaistuun taloon. Tuima ja pauhaava kiihko, taistelun vimma ja
väkivaltaisuus tunkeutui tänne aivan heidän luokseen huumaten
heidät. He eivät enää olleet toimivia henkilöitä, vaan katselijoita,
peloittavan hirmukouristuksen näkijöitä. He tuntuivat toinen
toisilleenkin epätodellisilta, pienoisolennoilta, sanomattoman
vähäpätöisiltä ja ainoat todelliset vastavoimat, todelliset olemassa
olevat seikat olivat, ensiksi kaupunki, joka tuolla etäällä riehui ja
toimi puolustuksen yhä jatkuvassa vimmassa, ja toiseksi aeroplaanit,
jotka varmasti saapuivat heitä kohden maapallon pyöreän olan yli.

Ensiksi oli heidät vallannut innostunut luottamus ja turvantunne
toisiinsa, suuri ylpeys oli saanut heissä vallan, molemminpuolinen
ylpeys ajatellessaan, mitkä suuret tapaukset he olivat saaneet
aikaan. Graham oli alkanut kävellä pitkin huonetta puhellen
innoissaan ja ollen vakuutettu suunnattoman suuresta kohtalostaan.
Mutta hitaasti oli epämääräiset ja levottomat ajatukset lähestyvästä
tappiosta alkaneet kalvaa hänen innostustaan. Kului pitkä aika,
jolloin he olivat kahden. Hän vaihtoi silloin puheenainetta, muuttui
itsekkääksi, puhui merkillisestä unestaan, entisestä pienestä
elämästään ja kaukaisista mutta selvistä muistoistaan, kuten
katsoen ison suurennuslasin läpi, ja kaikista niistä intohimon ja
hairahdusten lyhyistä leikeistä, jotka olivat muodostaneet hänen
entisen elämänsä. Helen puhui vähän, mutta kasvojensa ilme seurasi
Mestarin ääntä ja sen sävyä, ja Graham oli onnellinen löydettyään
vihdoinkin jonkun, joka häntä täydellisesti ymmärsi. Jättäen syrjään
kaikki vanhat muistot palasi hän siihen suuruuden tunteesen, jonka
Helen herätti hänessä. "Ja keskellä kaikkea sitä odotti tämä
kohtalo minua", sanoi hän; "tämä suunnaton perintö, josta en voinut
uneksiakaan".

Vähitellen heidän sankarilliset ajatuksensa vallankumouksen
taistelusta siirtyivät heidän keskinäisiin asioihinsa. Graham alkoi
kysellä häneltä. Helen kertoi elämästään ennen hänen heräämistään,
puhui hyvin vilkkaasti tyttöunelmistaan, jotka olivat määränneet
hänen elämänsä suunnan ja siitä uskomattomasta vaikutuksesta, joka
Grahamin heräämisellä oli ollut. Hän puhui myöskin nuoruutensa
traagillisesta kohtalosta, joka oli synkistänyt hänen mielensä,
kasvattanut hänessä vihan vääryyttä vastaan, ja jo varhain avannut
hänen sydämensä tuntemaan laajemmin ihmiskunnan kärsimyksiä. Muutaman
hetken ajan oli Grahamin mielestä tuo ulkona riehuva sota vain
suuremmoisena taustana heidän yksilöllisille asioilleen.

Samassa heidän avomielinen keskustelunsa keskeytyi. Lähetit
tulivat ilmoittamaan, että suuri laivasto aeroplaaneja kiisi jo
Avignonin yli. Graham meni huoneen nurkassa olevan kristallilevyn
eteen ottaakseen asiasta tarkan selon. Hän meni karttahuoneesen
ja tutki erästä karttaa mittaillen Avignonin, Arawanin ja Lontoon
väliä. Hän teki nopeasti laskelmansa. Hän palasi osastopäälliköiden
huoneesen saadakseen kuulla uutisia lentoasemien valloittamisesta
-- mutta mitään tietoja ei ollut heillä. Hetken kuluttua palasi hän
huoneesensa.

Kasvojensa ilme oli muuttunut. Hänen mielessään hämärti ajatus,
että taistelu oli jo puoliksi käyty, että Ostrog pysyi kannallaan,
että aeroplaanien tulo voi saada aikaan pakokauhun, josta voi olla
turmiokkaita seurauksia. Erään lähettilään viestissä oleva lause sai
hänet ajattelemaan, mitä oli tulossa. Jokainen näistä lentävistä
jättiläisistä toi tuhannen puolivilliä neekeriä tuhoamaan kaupungin.
Äkkiä hänen humaaninen innostuksensa lauhtui. Kaksi osastopäällikköä
ainoastaan oli salissa, kun hän vähän ajan kuluttua sinne palasi,
Atlaksen sali näytti tyhjältä. Hän huomasi muutoksen tapahtuneen
ympärillään olevissa ihmisissä. Synkkä pettymyksen tunne valtasi
hänet. Helen katsoi levottomana häneen, kun Graham jälleen palasi
hänen luokseen.

"Ei mitään uutta", sanoi hän teeskennellyn väliäpitämättömästi
nähdessään hänen kysyvän katseensa.

Sitten hän puhui suoraan. "Tai pikemmin -- huonoja uutisia. Me
olemme tappiolla. Me emme valloita asemaa itsellemme, ja aeroplaanit
lähestyvät yhä enemmän".

Hän käveli huoneen perälle ja kääntyi.

"Jollemme aivan kohta saa lentoasemia valtaamme -- niin jotain
kauheata tapahtuu. Me joudumme tuhon omiksi".

"Ei!" sanoi Helen. "Meillä on oikeus ja kansa puolellamme. Meillä on
Jumala puolellamme".

"Ostrogilla on sotakuri -- hänellä on suunnitelmansa. Tiedättekö,
mitä juuri äsken tunsin --. Kun kuulin noiden aeroplaanien yhä
lähenevän. Minä tunsin taistelevani kohtalon sotavoimaa vastaan".

Helen ei vastannut pitkään aikaan. "Me olemme tehneet oikein", sanoi
hän vihdoin.

Graham loi häneen epäilevän katseen. "Me teimme, mitä meidän täytyi.
Mutta riippuiko tämä meistä? Eikö tämä ole vanha synti, vanhan synnin
palkka?"

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Helen.

"Nuo neekerit ovat villiä, voiman avulla on heitä hallittu, ja
voimana heitä on käytetty. Ja he ovat olleet valkoisten vallan
alaisena kaksisataa vuotta. Eikö se ole rotujen keskinäistä
taistelua? Toinen rotu rikkoo -- toinen kostaa".

"Mutta nämät työmiehet, tämä onneton Lontoon kansa --!"

"Näennäistä sovintoa. Nousemalla kapinaan kostavat he tehtyjä
vääryyksiä".

Helen katsoi häneen kummastuen sitä uutta puolta, jonka hän näki
asioista.

Samassa kuului kellon kimeä ääni, askelten ääntä ja fonograafisen
koneen puhetta. Keltapukuinen mies tuli huoneesen. "Mitä?" kysyi
Graham.

"He ovat Vichyssä".

"Missä ovat ne kaikki, jotka odottivat Atlaksen salissa?" kysyi
Graham äkkiä.

Samassa kuului taas puhekoneen ääni. "Me saisimme nyt voiton", sanoi
keltapukuinen mies mennessään pois, "jos vaan tietäisimme, minne
Ostrog on kätkenyt kanuunat. Kaikki riippuu nyt siitä. Ehkä tämä --"
Graham seurasi häntä. Kaikki tiedot koskivat vain aeroplaania. Ne
olivat ennättäneet jo Orleansiin.

Graham palasi Helenin luo. "Ei mitään uutisia", sanoi hän. "Ei mitään
uutisia".

"Emmekö me voi mitään tehdä?"

"Emme mitään".

Hän käveli kärsimättömänä edes ja takaisin huoneessa. Äkkiä hänen
luonteensa mukainen suuttumus sai hänessä vallan. "Kirottu olkoon
tämä sekava maailma!" huusi hän, "ja kaikki ihmisten keksinnöt! Että
ihminen kuolee kuin hiiri satimeen koskaan näkemättä vihamiestään!
Oh, kun saisi purkaa kiukkuaan!..."

Hän kääntyi, ja koko esiintymisessään oli tapahtunut muutos. "Tämähän
on järjetöntä", sanoi hän. "Minä olen villi-ihminen".

Hän käveli ja sitten seisahtui. "Ovathan Lontoo ja Pariisi vain
kaksi kaupunkia. Koko lauhkea vyöhyke on noussut kapinaan. Mitä
siitä, vaikka Lontoo on tuomittu turmioon ja Pariisi häviöön? Nehän
ovat vain satunnaisia tapauksia". Jälleen ajoi uutisten kuulemisen
nälkä hänet tiedustelemaan. Hän palasi vakavamman näköisenä ja istui
Helenin viereen.

"Loppu on jo lähellä", sanoi hän. "Kansa näyttää kymmentuhansin
joukoin taistelleen ja kaatuneen, kadut Roehamptonin tienoilla
mahtavat näyttää palaneelta mehiläiskeolta. Ja he ovat turhaan
kaatuneet. He hyökkäävät vain alinta kerrosta vastaan. Aeroplaanit
ovat Pariisin lähellä. Vaikka voitto leimahtaisikin nyt esiin, niin
ei mitään voitaisi tehdä, ei olisi aikaa tehdä mitään, ennenkuin ne
ovat hyökänneet meihin. Kanuunat, jotka olisivat voineet pelastaa
meidät, ovat kadonneet! Kadonneet! Ajatelkaa tätä epäjärjestystä!
Katsokaa tätä järjetöntä taistelua, jossa ei löydetä edes omia
aseita! Oh, olisi minulla nyt aeropiili -- edes yksi ainoa! Ilman
sitä olen voitettu. Ihmiskunta on voitettu ja asiamme kadotettu!
Minun kuningaskuntani, minun järjetön ja typerä kuningaskuntani on
kestänyt yhden yön. Ja minä yllytin tätä kansaa taisteluun --"

"He olisivat muutenkin taistelleet".

"Sitä epäilen. Minä olen tullut heidän keskelleen --"

"Ei", huudahti Helen, "se ei ole totta. Jos tappio tulee -- jos te
kuolette --. Mutta se ei voi tapahtua, ei voi tapahtua näin monen
vuoden kärsimysten jälkeen".

"Ah! Me tarkoitimme hyvää. Mutta -- uskotteko todellakin?"

"Jos joudutte tappiolle", huudahti hän, "niin te olette kuitenkin
puhunut. Sananne kiisivät tuulen viimana läpi maailman, ja puhalsivat
vapaudentulen ilmiliekkiin. Mitä siitä, jos tuo liekki hiukan
leiskahteleekin. Ei mikään voi puhuttua sanaa muuttaa. Tehtävänne on
onnistunut."

"Mitä varten? Olkoon niin. Olkoon niin. Muistattehan, mitä tästä
kaikesta sanoin, kun te siitä minulle puhuitte -- hyvä Jumala! Siitä
on nyt tuskin vuorokausi kulunut! -- Minä sanoin, ettei minulla ollut
teidän uskoanne. Olkoon kuinka tahansa -- nyt ei missään tapauksessa
voi tehdä enää mitään."

"Teillä ei ole minun uskoani! Tarkoitatteko sillä --? _Kadutteko_?"

"En", vastasi Graham nopeasti, "en! Nimessä Jumalan -- _en_!" Äänensä
värähti. "_Mutta_ --. Minä olen hätäillyt. Minä tiesin liian vähän --
ja toimin liian nopeasti..."

Hän vaikeni. Hän häpesi omaa tunnustustaan.

"Mutta yksi onni korvaa kaiken. Minä löysin teidät. Tämän vuosien
kuilun yli tulin luoksenne. Kaikki muu on täytetty -- loppunut.
Teillekin on tämä ehkä ollut hiukan enemmän -- tai hiukan vähemmän --"

Graham vaikeni ja katsoi suoraan häneen, ja ulkona huusi lähetti,
että aeroplaanit olivat jo Amiensin kohdalla.

Helen nosti kätensä kaulaansa, huulensa olivat kelmeät. Hän
tuijotti eteensä aivan kuin nähden jonkun kamalan mahdollisuuden
uhkaavan. Äkkiä kasvojensa ilme muuttui. "Oh! kunhan vaan olen ollut
rehellinen!" huudahti hän, ja sitten, "_olenko_ ollut rehellinen?
Minä rakastin maailmaa ja vapautta, minä vihasin julmuutta ja sortoa.
Niin, sitä se oli".

"Niin", sanoi Graham, "niin. Ja me teimme, mitä me voimme tehdä.
Me julistimme oppimme, meidän oppimme. Mutta nyt --. Mutta nyt kai
viimeinen hetkemme on tullut, kun nämät suuret asiat ovat täyttyneet."

Hän vaikeni. Helen istui vaiti. Kasvonsa olivat kalman kalpeat.

He eivät kuulleet äkillistä melua ulkoa, edes ja takaisin
juoksemista, huutoja. Sitten äkkiä Helen vavahti ja kuunteli. "Se
on --", kiljaisi hän ja nousi, voimatta puhua, voimatta uskoa,
riemuiten. Ja Grahamkin kuunteli. Kirkkaat äänet huusivat "Voitto!"
Niin, he huusivat "Voitto!" Hänkin vuorostaan nousi ja tavaton toivon
välke loisti kasvoissaan.

Keltapukuinen mies veti verhot syrjään ja astui sisään vavisten,
suuren mielenliikutuksen vallassa. "Voitto", huusi hän, "voitto!
Kansa voittaa. Ostrogin miehet ovat joutuneet tappiolle".

"Voittoko?", huudahti Helen ja hänen äänensä sointui käheältä ja
heikolta.

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Graham. "Kertokaa minulle! _Mitä_?"

"Me olemme karkoittaneet heidät Norwoodin alemmista gallerioista,
Streatham sytytettiin ja palaa ilmiliekissä, ja Roehampton en meidän
hallussamme. _Meidän!_ -- ja me olemme anastaneet sinne jääneen
aeropiilin".

Hetkisen Graham ja Helen olivat vaiti, heidän sydämensä sykkivät
kiihkeästi, he katsoivat toinen toisiinsa. Viimeisen kerran välähti
Grahamin mieleen ajatus valtakunnasta, kuningasvallasta yhdessä
Helenin kanssa. Se välähti ja katosi.

Kimeä kello soi. Kiihoittunut, harmaatukkainen mies tuli
osastopäällikköjen huoneesta. "Kaikki on hukassa", huusi hän.

"Mitä hyötyä meillä nyt on Roehamptonin valloituksesta? Aeroplaanit
nähtiin jo Boulognen luona!"

"Siis kanaali enää jälellä!" sanoi keltapukuinen mies.

Hän teki nopeasti laskelman. "Puolen tunnin päästä".

"Heillä on kolme lentoasemaa hallussaan", sanoi vanhus.

"Ja kanuunat?" sanoi Graham.

"Me emme voi saada niitä kuntoon -- puolessa tunnissa".

"Onko ne siis löydetty?"

"Liian myöhään", sanoi vanhus.

"Jos me voisimme heitä pidättää tunnin ajan!" huusi keltapukuinen
mies.

"Ei mikään heitä nyt voi pidättää", sanoi vanhus. "Heillä on
ensimmäisessä laivastossaan lähes sata aeroplaania".

"Tunninko ajan?" kysyi Graham.

"Niin lähellä voittoa!" sanoi osastopäällikkö. "Nyt kun olemme
löytäneet nuo kanuunat. Niin lähellä voittoa --. Jos saisimme ne edes
nostetuiksi kaupungin katolle".

"Pitkänkö ajan se veisi?" kysyi Graham äkkiä.

"Tunnin ajan -- varmasti".

"Liian myöhään", huudahti osastopäällikkö, "liian myöhään".

"_Onko_ se liian myöhäistä?" kysyi Graham. "Juuri nyt --. Tunnin
päästä!"

Hän keksi äkkiä pelastuksen mahdollisuuden. Hän koetti puhua
tyynesti, mutta kasvonsa olivat kalmankalpeat. "Yksi mahdollisuus
löytyy. Te sanoitte, että yksi aeropiili löytyy --?"

"Roehamptonin lentoasemalla, sir".

"Särjettynäkö?"

"Ei. Se makaa selällään vaunuissa. Sen voi nostaa raiteille -- hyvin
helposti. Mutta meillä ei ole aeronautia --".

Graham katsahti molempiin miehiin ja sitten Heleniin. Hän puhui
pitkän äänettömyyden jälkeen. "_Meilläkö_ ei ole aeronautia?"

"Ei ainoatakaan".

"Aeroplaanit ovat kömpelöitä", sanoi hän mietteissään, "verrattuina
aeropiileihin".

Hän kääntyi äkkiä Helenin puoleen. Hän oli päätöksensä tehnyt. "Minun
täytyy se tehdä".

"Tehdä, mitä?"

"Mennä lentoasemalle -- tuon aeropiilin luo".

"Mitä te tarkoitatte?"

"Minähän olen aeronauti. Ja siis --. Nämät päivät, joista te minua
moititte, eivät siis ole kuluneet hukkaan".

Hän kääntyi keltapukuisen ja vanhuksen puoleen. "Käskekää heitä
nostamaan aeropiili raiteille".

Keltapukuinen hidasteli.

"Mitä te aijotte tehdä?" huudahti Helen.

"Tuo aeropiili -- se on kohtalon suoma --".

"Te aijotte --?"

"Taistella -- niin. Taistella ilmassa. Minä olen sitä jo ajatellut
--. Aeroplaani on kömpelö. Tarmokas mies --!"

"Mutta -- siitä asti kuin lentokoneet keksittiin --" huudahti
keltapukuinen mies.

"Sitä ei ole tarvittu. Mutta nyt on aika tullut. Sanokaa heille nyt
-- käskekää heitä nyt -- nostamaan se raiteille".

Vanhus loi kysyvän katseen keltapukuiseen mieheen, kohotti päätään,
ja riensi pois.

Helen astui askeleen Grahamia kohden. Hänen kasvonsa olivat kalpeat.
"Mutta -- miten yksi voi taistella? Te saatte surmanne".

"Ehkä. Mutta, jollen tee sitä itse -- tai annan jonkun toisen sen
uskaltaa --".

Hän vaikeni, hän ei enää voinut puhua, yhdellä liikkeellä hän
syrjäytti muut mahdollisuudet, ja he seisoivat katsoen toisiinsa.

"Te olette oikeassa", sanoi Helen vihdoin hiljaa. "Te olette
oikeassa. Jos se on tehtävä. Niin teidän täytyy mennä".

Graham astui askeleen häntä kohden, Helen peräytyi, käänsi kalpeat
kasvonsa poispäin ja esti häntä lähestymästä. "Ei", sanoi hän
vaivalloisesti hengittäen. "Minä en voisi --. Menkää nyt".

Graham ojensi kätensä. Helen puristi sitä. "Menkää nyt", huudahti
hän. "Menkää nyt".

Graham hidasteli ja tajusi. Hän nosti kätensä ylöspäin
puoliteatraalisella tavalla. Hän ei voinut sanoa sanaakaan. Hän
poistui.

Keltapukuinen mies kääntyi hienotunteisena ovea kohden. Mutta Graham
meni hänen ohitseen. Hän riensi salin läpi, jossa osastopäällikkö
telefoonin kautta käski nostamaan aeropiilin raiteille.

Keltapukuinen mies loi katseen liikkumattomaan Heleniin, hidasteli
ja riensi Grahamin jälestä. Graham ei katsahtanut taakseen, hän ei
sanonut sanaakaan ennenkuin etuhuoneen suureen saliin johtava verho
sulkeutui hänen takanaan. Sitten käänsi hän päänsä ja verettömiltä
huuliltaan kuului lyhyt, nopea käsky.




XXIV Luku.

Aeroplaanien tulo.


Kaksi sinipukuista miestä makasi suullaan rautasillalla, joka
kulki Roehamptonin lentoaseman reunaa myöten, pyssyt ojolla
tähystellen Wimbleton-Parkin lentoasemalle päin. Tuon tuostakin
nämät miehet vaihtoivat sanan keskenään. He puhuivat sitä sotkuista
englanninkieltä, jota heidän kansanluokkansa ja aikakautensa käytti.
Ostrogilaisten tuli oli harventunut ja lopulta tauonnut, eikä vähään
aikaan ollut näkynyt muuta kuin joitakuita yksityisiä vihollisia.
Mutta kaiku siitä taistelusta, jota yhä vielä käytiin alemmissa
gallerioissa, kuului joskus kansan huutojen tauottua. Muutaman
metrin päässä heidän takanaan virui kuollut taistelija selällään,
ja hänen sininen pukunsa kyti hiljaa sen aukon ympärillä, josta
kuula oli osunut hänen rintaansa. Aivan ruumiin vieressä istui eräs
haavoittunut, jonka jalka oli ammuttu, elottomin kasvoin tuijottaen
vammaansa. Heidän takanaan lepäsi jättiläiskoossaan valloitettu
aeropiili kärryjensä päällä selällään. Toinen miehistä kertoi miten
hän nähdessään erään vihollisen koettavan pujahtaa rautapylvään
taakse suojaan, oli umpimähkään ampunut ja osunut toiseen juuri kun
tämä vauhdin vaikutuksesta olikin juossut pylvään ohitse.

"Minä en näe häntä lainkaan", sanoi toinen mies kiusalla.

Ampuja alkoi räyhätä ja haukkua kiihoittuneena selittäen tehneensä
tuon teon. Mutta äkkiä, keskellä hänen puhettaan kuului alhaalta
voimakasta huutoa.

"Mitä nyt on tapahtunut", sanoi hän ja nousi toiselle kyynärpäälleen
ja katsoi portaiden päästä keskikerrokseen. Joukko sinipukuisia
riensi portaita ylös ja kiisi lentoaseman halki aeropiilin luo.

"Emme me tarvitse noita houkkioita", sanoi hänen toverinsa. "Ne vaan
häiritsevät ja estävät ampumasta. Mitä he nyt aikovat?"

"Ssh! -- he huutavat jotain".

Molemmat miehet kuuntelivat. Äsken tullut joukko oli kokoontunut
aeropiilin luo. Kolme osastopäällikköä, jotka tunsi heidän mustista
viitoistaan ja arvonmerkeistään, ryömi aeropiilin sisään ja nousi
sen päälle. Koko joukko tarttui koneesen, pari kolme miestä
kuhunkin siivenkannattajaan, kunnes koko lentokoneen ympärillä oli
nostajia. Toinen ampujista nousi polvilleen. "He aikovat kääntää sen
vaunuilleen -- sitä he tekevät".

Hän nousi seisomaan, samoin toverinsa. "Mitä varten?" sanoi hänen
toverinsa. "Eihän meillä ole aeronautia".

"He panevat sen ainakin kuntoon". Hän loi katseen pyssyynsä, sitten
puuhaavaan parveen, ja äkkiä kääntyen haavoittuneen puoleen sanoi
hän: "Pidä sinä tätä", antaen hänelle pyssynsä ja patruunalaukkunsa;
ja kiireesti juoksi hän aeropiilin luo. Neljännestunnin ajan oli hän
hikoileva, vetävä, lykkäävä, huutava ja käskyjä noudattava titaani,
ja kun se oli saatu paikoilleen oli hän toisten titaanien joukossa
huutamassa hurraata omalle työlleen. Silloin vasta sai hän kuulla
sen, minkä jokainen jo kaupungissa tiesi, että Mestari, vaikka olikin
vasta-alkaja, aikoi itse käyttää lentokonetta, ja saapui kohta
tarkastamaan sitä, eikä sallinut kenenkään muun antautuvan vaaraan.
"Se, joka uskaltaa suurimpaan vaaraan, joka kantaa raskaimman taakan,
se mies on kuningas", siten kerrottiin Mestarin sanoneen. Ampuja
huusi vielä hurraata ja hiki tippui hänen pörröisestä tukastaan, kun
hän kuuli yhtämittaista kohinaa, vallankumouksen laulun poljennan
ja säveleen. Joukon keskelle auennutta tietä myöten näki hän sankan
parven nousevan portaita ylös. "Mestari tulee", huudettiin, "Mestari
tulee", ja joukko hänen ympärillään taajeni taajenemistaan. Ampuja
koetti päästä lähemmäksi keskiportaita. "Mestari tulee!" "Nukkuja,
Mestari!" "Jumala ja Mestari", huusivat äänet.

Äkkiä nousi hänen eteensä vallankumouksen kaarti mustissa
univormuissaan ja ensimäisen ja viimeisen kerran elämässään näki
hän Grahamin aivan läheltä. Hän oli kookas mies, yllään liehuva,
musta viitta, kasvonsa kalpeat mutta päättäväiset ja katsoen suoraan
eteenpäin; mies, joka ei kuullut, ei nähnyt, ei ajatellut ympärillään
olevia pikkuseikkoja. Koko elinaikansa hän oli muistava Grahamin
kalpeat kasvot. Hetkisen kuluttua oli hän mennyt ohitse ja ampuja
koetti raivata itselleen tietä taajassa joukossa. Kauhusta itkevä
sotilas tyrkkäsi häntä, juosten portaita kohden huutaen: "Tilaa
aeropiilille!" Lähtökello soi äkkiä raskaasti ja soinnuttomasti.

Kellon äänen kaikuessa korvissaan astui Graham lähemmäksi aeropiiliä
ja kulki sen siipien alitse. Hän huomasi, että monet vieressään
seisovat tarjoutuivat seuraamaan häntä, mutta hän hylkäsi käden
liikkeellä heidän tarjoumuksensa. Hänen täytyi miettiä, miten hän
saa koneen käyntiin. Kello soi yhä nopeammin ja tahdissa astuvan
kansan käynti kuului yhä voimakkaammin ja selvemmin. Keltapukuinen
mies auttoi häntä nousemaan siipien kannikerautojen yli. Hän
asettui aeronautin paikalle ja istui huolellisesti ja varmasti
tuoliin. Mitä se oli? Keltapukuinen mies osotti kahta aeropiiliä,
jotka näkyivät etelän taivaalla. Ei epäilemistäkään, ne odottivat
aeroplaanien tuloa. Pääasia -- tällä hetkellä -- oli päästä
lähtemään. Hänelle huudettiin jotain, kysymyksiä, varoituksia. Nuo
ihmiset ikävystyttivät häntä. Hän tahtoi miettiä, muistella kaikkea,
mitä hän edellisillä kokeiluillaan oli oppinut. Graham viittasi
kansaa väistymään ja hän näki keltapukuisen miehen astuvan siipien
kannattimien yli, näki kansan viittauksestaan poistuvan edessään
olevilta kiskoilta.

Hetkisen oli hän liikkumattomana, katsoi vipuun, josta kone pantiin
käyntiin, ja hentoihin koneenosiin, jotka hän niin puutteellisesti
tunsi. Silmiinsä osui pieni kaltevuuden mittaaja, jonka ilmarakkula
oli hänen puolellaan, ja hän muisti äkkiä jotain, kuljetti
kymmenkunta sekuntia konetta eteenpäin, kunnes vesirakkula oli
mittaajan torven keskellä. Kansa oli vaiti, tarkastellen hänen
jokaista liikettään. Kuula osui erääsen rautaan hänen päänsä päällä.
Kuka ampui? Oliko tie vapaa? Hän nousi katsomaan ja istui jälleen
alas.

Sekunti sen jälkeen alkoi propelli pyöriä ja hän kiisi raidetta
myöten eteenpäin. Hän tarttui ohjausvipuun ja siirsi koneen taapäin
saadakseen aeropiilin keulan nousemaan. Silloin alkoi kansa hurrata.
Hetkisen sykki sydämensä kilpaa koneen tykytyksen kanssa, sitten
huudot hiljenivät ja lopulta kaikki oli hiljaista. Ilma vinkui
tuulisuojustimen yli ja maa näytti painuvan yhä alemmaksi.

Ylöspäin hän kiisi. Hän tunsi itsensä niin kaikesta levottomuudesta
vapaaksi, niin tyyneksi ja varmaksi. Hän nosti keulan vielä hiukan
korkeammalle, avasi vasemman siiven aukon, pyöri ympäri ja kohosi.
Hän katsoi päätään huimaamatta alas ja sitten ylös. Toinen Ostrogin
aeropiileistä riensi estämään hänen kulkuaan. Graham lähestyi sitä
viistoon aikoen äkkinäisellä käänteellä lentää sen alitse. Sen pienet
aeronautit pitivät häntä silmällä. Mitähän he aikoivat tehdä? Hänen
toimintahalunsa kasvoi. Toisen näki hän tähtäävän pyssyllä valmistuen
laukaisemaan. Mitähän ne luulivat hänen aikovan tehdä? Samassa
ymmärsi hän heidän aikeensa, ja hänen päätöksensä oli tehty. Hänen
hetkellinen toimettomuutensa oli kadonnut. Hän avasi kaksi aukkoa
lisää vasemmanpuolisesta siivestä, pyöri ympäri, lensi vihamielistä
aeropiiliä kohden, sulki siiven aukot ja iski suoraan sitä kohden,
keulan ja tuulisuojustimen varjellessa häntä pyssyn kuulalta. Se
taipui hiukan ikäänkuin väistääkseen. Graham käänsi keulan ylöspäin.

Hän puri hampaansa yhteen, kasvonsa vääntyivät tahtomattaan, ja
krats! Hän iski vastustajaan! Hän iski alhaalta ylöspäin lähinnä
olevaan siipeen.

Hyvin hitaasti näytti vastustajan siipi palaavan entiseen asentoon
hyökkäyksen jälkeen. Hän näki sen koko leveydessään, sitten se liiti
alas hänen näkyvistään.

Hän huomasi keulansa painuvan alaspäin, kätensä takertui vipuun
kiinni, veti ja sai koneen siirtymään taapäin. Hän tunsi pienen
täräyksen, koneen keula kääntyi äkkiä ylöspäin ja hetkisen aikaa
tunsi hän makaavansa melkein selällään. Kone kieppui ja heilui, se
näytti tanssivan paikallaan. Hän ponnisti kovasti voimiaan, painautui
vipua vastaan ja sai koneen hitaasti taas kulkemaan eteenpäin.
Hän nousi, mutta ei enää niin jyrkästi pystysuoraan. Hän läähätti
hetkisen, ja tarttui jälleen vipuihin. Ilma vinkui hänen ympärillään.
Uusi ponnistus ja hän lensi melkein vaakasuorassa. Hän saattoi
jälleen hengittää. Ensi kerran käänsi hän päänsä nähdäkseen, miten
vastustajiensa oli käynyt. Hän tarkasti vielä vipua, katsoi uudestaan
alaspäin. Ensi hetkessä luuli hän niiden kadonneen. Kuten kupariraha
pyörii rahapeliä pelattaessa, niin näki hän etelänpuoleisten
lentoasemien välillä jotain pientä, litteää, kepeää ja särkyvää
putoavan.

Ensiksi ei hän ymmärtänyt, mitä se oli, mutta sitten hurja ilo
sai hänessä vallan. Hän huusi täyttä kurkkua ja hänen äänensä
kuului villiltä, ja kiisi yhä ylemmäksi taivaalla. "Missä on
toinen aeropiili", ajatteli hän. "Nyt on sen vuoro --" Katsoessaan
ympärilleen avaruuteen pelkäsi hän ensi hetkessä, että se oli
lentänyt hänen yläpuolelleen, mutta sitten näki hän sen laskeutuvan
Norwoodin lentoasemalle. He olivat aikoneet ampua. Mutta kun olisivat
voineet pudota suinpäin pari tuhatta jalkaa alaspäin, niin heidän
rohkeutensa ei riittänyt siihen. Taistelu oli päättynyt.

Hetkisen liiteli hän kehässä ja sitten lensi hän jyrkästi alaspäin
lounaisia lentoasemia kohden. Hämärä alkoi jo tulla; sauhu palavasta
Streathamin lentoasemasta, joka oli ollut niin paksu ja musta,
oli nyt vaan tulipylväänä. Kaikki liikkuvien katujen täyttämät
aukeamat, kadut ja läpikuultavat kupukatot, kuilut rakennusten
välillä välkkyivät nyt sähkövalon loistossa, jota pehmensi laskevan
auringon säteet. Niillä kolmella lentoasemalla, jotka vielä
olivat Ostrogilaisten hallussa -- sillä Wimbledon-Parkin asemaa
ei voitu käyttää, -- se oli niin lähellä palavaa Roehamptonia,
ja Streatham oli yhtenä pätsinä -- paloi rovioita opastaakseen
tulevia aeroplaaneja. Kun hän lensi Roehamptonin ylitse näki hän
siellä tiheän väkijoukon. Hän kuuli innokkaita hurraahuutoja, kuuli
Wimbleton-Parkista ammutun kuulan suhahtavan ilman läpi ja lentävän
Surreyn kenttien yli. Hän tunsi tuulen viiman ja käänsi lentokoneensa
niin, että se nosti hänet yhä ylemmäksi.

Hän kohosi ja kohosi, pitäen silmällä koneen tasaista käyntiä, kunnes
koko seutu näytti siniseltä ja epäselvältä, ja koko Lontoo oli
kuin pieni valojuovainen kartta, leikkikalukaupunki etäisyydessä.
Taivaanrannan pilvireunan alapuolella oli taivas safiirinvärinen ja
noustessaan ylöspäin tuli yhä enemmän tähtiä näkyviin.

Ja kas! Etelässä alhaalla ja nopeasti lähestyen näkyi kaksi pientä
valopilkkua, sitten useampia ja lopulta kokonainen valosikermä
kiitäen nopeasti eteenpäin. Kohta hän saattoi ne laskea. Niitä oli
kaksikymmentä neljä. Aeroplaanien ensimmäinen laivasto saapui!
Kauempana näkyi vielä suurempi lauma.

Hän lensi puolikehässä päästämättä tätä lähestyvää laivastoa
näkyvistään. Ne lensivät kolmion muodossa, ja nuo jättiläiskokoiset
loistavat muodot lähestyivät täyttä lentoa ilmassa Grahamin
alapuolella. Hän laski sukkelaan heidän nopeutensa ja lykäten koneen
eteenpäin alkoi hän laskeutua yhä suuremmalla vauhdilla. Hän veti
vivusta ja kone lakkasi käymästä. Hän alkoi laskeutua alaspäin
yhä nopeammin ja nopeammin. Hän suuntasi kolmion kärkeä kohden.
Hän putosi kuin kivi vinkuvan ilman halki. Hänen mielestään kului
tuskin sekunti tämän hetken ja sen hetken välillä, jolloin hän iskee
etummaiseen aeroplaaniin.

Ei kukaan tuossa lähenevässä suuressa neekerilaumassa aavistanut
uhkaavaa kohtaloaan, ei kukaan uneksinutkaan haukasta, joka taivaalta
siten iski heitä kohden. Ne, jotka eivät olleet ilmataudista
heikkoja, kurottivat mustia kaulojaan ja silmät selällään katselivat
usvaista kaupunkia, joka yhä läheni, rikasta ja loistavaa kaupunkia,
jonne heidän tottelevia käsivarsiaan tuotettiin. Hampaat kiiluivat
ja mustat kasvot loistivat. He olivat kuulleet puhuttavan Pariisiin
tuotettujen toveriensa urotöistä, ja he tiesivät, että heilläkin
olisi ihanat hetkensä Lontoon köyhälistön keskellä. Ja äkkiä Graham
iski heihin.

Hän oli suunnannut aeroplaanin runkoa kohden, mutta aivan viime
hetkessä heräsi parempi ajatus hänen mielessään. Hän kierrähti hiukan
ja lensi koko painollaan vasempaan siipeen. Töytäys lennätti hänet
taapäin. Keula lensi aeroplaanin joustavan siiven läpi keskustaa
kohden. Hän tunsi miten suuren aeroplaanin vauhti vei häntä ja
aeropiiliään eteenpäin, ja kului sekunti, jona hän ajatteli, miten
tämä päättynee. Hän kuuli tuhannen ihmisen hätähuudot ja huomasi,
että koneensa pysyi tasapainossa, mutta kiinni jättiläislaivassa,
joka vei häntä mukanaan alaspäin. Hän katsoi sivulle ja näki
aeroplaanin keskisiiven ja vastaisen siiven läpättävän. Hän näki
siipien kannatteiden läpi kaatuneita tuolia, tuijottavia silmiä ja
taipuneihin kannatteihin takertuvia käsiä. Vastaisen siiven aukot
aukenivat, kun aeronauti koetti saada laivaansa tasapainoon! Ylhäällä
seisahtui toinen aeroplaani äkkiä välttääkseen joutuvansa putoavan
toverinsa pyörteesen. Leveiden siipien lainehtiva pinta tuntui
ratkeavan. Hän tunsi aeropiilinsä päässeen irti. Ja tuo vioittunut
hirviö hänen allaan kääntyi aivan nurin kuin kaatuva muuri.

Graham ei ollut aivan selvillä siitä, että hän oli iskenyt
aeroplaanin sivusiipeen ja päässyt irti, ennenkuin hän huomasi
lentävänsä vapaasti ja alaspäin nopeasti lähestyen maata. Mitä oli
hän tehnyt? Sydämensä sykki rinnassaan kuten hurjasti käypä kone,
ja vähään aikaan, joka oli vaarallinen hetki hänelle, ei hän voinut
liikuttaa vipuja, sillä hänen kätensä olivat aivan herpaantuneet.
Vihdoin saattoi hän sen kuitenkin tehdä ja veti voimakkaasti konetta
taapäin, taisteli pari sekuntia häilymistä vastaan, tunsi koneen
pääsevän paikoilleen, asettuvan vaakasuoraan, ja sai vihdoin sen
jälleen liikkeesen.

Hän katsoi ylöspäin ja näki kaksi aeroplaania kiitävän aivan hänen
ylitseen, niiden matkustajat huusivat. Hän katsoi taaksepäin ja
näki laivaston pääosan hajaantuvan ja pakenevan joka taholle;
hävittämänsä aeropiili, ja joka ei ollut voinut kääntyä oikeinpäin,
sipaisi kuin jättiläissuuren veitsen terä aivan alapuolellaan olevan
tuulimoottorin siipiä.

Hän painoi koneen taapäin ja katsoi vielä. Hänen koko huomionsa
kohdistui allaan olevaan näkyyn ja hän nousi ylöspäin tarkastamatta
aeropiilinsä suuntaa. Suuri aeroplaani putosi maahan, ja oma painonsa
särki koneen sisustan; sitten kone heilahti, murskaantui suulleen
siipiensä päälle. Äkkiä sen kyljestä nousi valkoinen tulen kieleke
taivasta kohden. Tällä hetkellä huomasi Graham toisen aeroplaanin
kiitävän suoraan häntä kohden, ja käänsi koneensa ylöspäin ja
vältti siten hyökkäyksen -- jos se oli hyökkäys. Se kaarteli hänen
vieressään, veti hänet metrin verran alaspäin ja melkein kaasi hänet
nurin hurjaa vauhtia kiitäessään.

Hän näki kolme muuta aeroplaania syöksyvän häntä kohden ja hän
huomasi, että hänen välttämättä täytyi päästä niiden yläpuolelle.
Aeroplaaneja oli hänen ympärillään ja ne kaartelivat hurjaa kyytiä
koettaen väistää häntä, kuten hän luuli. Niitä oli hänen vieressään
ylä- ja alapuolella, idän ja lännen puolella. Hyvin etäältä kuuli
hän yhteentörmäyksen ja kaksi aeroplaania syöksyi syvyyteen. Etäällä
näkyi uusi laivasto saapuvan. Graham nousi tasaisesti ylöspäin.
Kohta olivat kaikki aeroplaanit hänen alapuolellaan, mutta vähään
aikaan ei hän uskaltanut tehdä hyökkäystä, kun ei tietänyt välimatkan
suuruutta. Ja sitten syöksyi hän toisen uhrinsa kimppuun, ja kaikki
siinä olevat sotilaat näkivät hänen tulevan. Raskas kone kieppui ja
heilahteli, sillä kaikki kauhistuneet miehet kapusivat aeroplaanin
peräosaan ottamaan aseitaan. Joukko kuulia vinkui ilmassa ja
tulikipinä välähti häntä suojaavan tuulisuojuksen lasissa. Aeroplaani
hidasti kulkuaan ja laskeutui alemmaksi, mutta laskeutuikin liian
paljon. Samassa hetkessä näki Graham Bromleykukkulan tuulimoottorien
kiitävän lähemmäksi, käänsi koneensa syrjään ja aeroplaani, jota
hän oli kiidättänyt eteenpäin paiskautui sitä vastaan. Kaikki äänet
yhtyivät kamalaksi hätähuudoksi. Suuri aeroplaani näytti sekunnin
ajan seisahtuvan pystyyn moottorien siipien sirpaleiden keskelle,
ja sitten se särkyi. Suuria kappaleita lensi ilman halki ja sen
koneet pirstaantuivat kuin simpukan kuoret. Kirkas liekki leimahti
iltahämäräiselle taivaalle.

"_Kaksi_!" huusi Graham, samalla kun ylhäältä heitetty pommi räjähti
pudotessaan, ja kiisi täyttä vauhtia jälleen ylöspäin. Ylpeä iloisuus
sai hänessä vallan ja hän tunsi jättiläissuurta toimintahalua.
Kaikki hänen levottomuutensa ihmiskunnan kohtalosta ja omasta
kykenemättömyydestään olivat kokonaan kadonneet. Hän oli nyt vaan
taistelija, joka iloitsi omasta voimastaan. Aeroplaanit näyttivät
kiitävän joka taholle, koettaen vaan päästä häntä pakoon, neekerien
hätähuudot kuuluivat lyhyeinä parahduksina aina kun hän lensi niiden
lähitse. Hän valitsi kolmannen uhrinsa, iski siihen nopeasti, mutta
ei saanut sitä kaatumaan. Se pääsi pakoon ja murskaantui Lontoon
korkeita ulkoseiniä vastaan. Tästä yhteentörmäyksestä päästyään liiti
hän niin alas, että näki jäniksen peloissaan kiitävän erään kummun
yli. Äkkinäisellä käänteellä nousi hän ylöspäin ja huomasi kulkevansa
Lontoon keskiosan yli ja että ilma hänen ympärillään oli aivan vapaa.
Hänen oikealla puolellaan lennättivät Ostrogilaiset ilmaan tavattoman
määrän varoitusrakettia, jotka paukkuivat hämärässä. Etelässä
sauhusi puoli tusinaa aeroplaanin raunioita, ja idässä, lännessä ja
pohjoisessa pakeni niitä hurjaa kyytiä. Ne liitelivät pohjoiseen ja
länteen ja palasivat sitten etelään, sillä ne eivät voineet pysähtyä
ilmassa. Nykyisen hämmennyksen aikana olisi jokaista hyökkäysyritystä
seurannut kamalia yhteentörmäyksiä. Grahamin oli vaikea täydelleen
arvostella, mitä hän oli tehnyt. Joka taholla poistui aeroplaaneja.
Ne poistuivat. Ne tulivat yhä pienemmiksi. Ne pakenivat!

Hän kulki noin parisataa jalkaa Roehamptonin lentoaseman yläpuolitse.
Se oli aivan mustanaan kansaa, joka innoissaan huusi. Mutta
miksi Wimbleton-Parkin asema oli myöskin mustanaan riemuitsevaa
kansaa? Streathamin lentoaseman liekit peittivät kolme etäämpänä
olevaa asemaa. Hän kiersi ja nousi ylemmäksi nähdäkseen pohjoiset
kaupunginosat. Ensiksi näkyi sauhun takaa Shooters' Hill'in valaistu
lentoasema, jolla eräs aeroplaani, jonka oli onnistunut päästä
maihin, purki neekereitään. Sitten näkyi Blackheath, ja viimeisten
sauhupilvien alla Norwoodin lentoasema. Blackheathille ei ollut
tullut aeroplaania, mutta eräs aeropiili oli lentovalmiina raiteilla.
Norwood oli aivan täynnä kansaa, joka juoksi sinne ja tänne hurjan
sekasorron vallitessa. Miksi? Äkkiä hän ymmärsi syyn. Lentoasemien
itsepintainen puolustus oli loppunut, kansa tunkeutui Ostrogin
viimeisen turvapaikan alakerrokseen. Ja sitten, kaukaa kaupungin
pohjoiselta puolelta kuului kumea jyrähdys, iloinen viesti hänelle,
voiton merkki ja ääni, kanuunan raskas paukahdus. Suunsa aukeni
puoliksi, mielenliikutus kuvastui kasvoissaan.

Hän hengitti syvään. "He voittavat", huusi hän vapaasen ilmaan;
"kansa voittaa!" Toinen kanuunan paukahdus kuului aivan kuin
vastaukseksi. Ja sitten näki hän Blackheathin aeropiilin kiitävän
pitkin raiteitaan lentääkseen. Se kiisi eteenpäin ja kohosi. Se lensi
ilmaan kuin kuula suunnaten kulkuaan etelään, häntä pakoon.

Heti ymmärsi hän, mitä oli tekeillä. Ostrog pakeni varmaankin sillä.
Hän huusi ja kiisi sitä kohden. Jouduttamalla laskeutumistaan
lensi hän nopeasti viistoon alaspäin. Pakolainen nousi äkkiä hänen
lähestyessään. Graham lisäsi vauhtia ja syöksyi suoraan sitä kohden.

Mutta aeropiili väisti äkkiä, ja Graham meni ohitse kiitäen suinpäin
hyödyttömällä vauhdillaan maata kohden.

Graham oli raivoissaan. Hän veti koneen taapäin ja kiisi kaarissa
ylöspäin. Hän näki edessään Ostrogin aeropiilin kierteenmuotoisesti
pakenevan. Graham nousi suoraan ylöspäin ja sai sen kiinni
suuremmalla vauhdillaan ja aeropiilinsä kepeydellä, hänellä kun
oli siinä yksi mies vähemmän. Hän syöksyi suinpäin ja epäonnistui
jälleen! Kiitäessään ohitse näki hän Ostrogin aeronautin tyynet ja
itseensä luottavat kasvot, ja Ostrogin horjumattoman päättäväisen
ryhdin. Ostrog näytti katsovan suoraan toisaanne -- etelään. Graham
käsitti kuinka kömpelöltä hänen lentonsa mahtoi näyttää, ja se
suututti häntä. Alapuolellaan näki hän Croydonin kalliot. Hän nousi
äkkiä jälleen ylöspäin ja sai uudelleen vihollisensa kiinni.

Hän katsoi olkansa yli, outo näky kiinnitti hänen huomiotaan.
Shooter's Hill'in lentoasema näytti nousevan; tulipylväs, joka
muuttui harmaaksi muodoksi, kuten savu ja rautahatuksi, lensi ilmaan.
Silmänräpäyksen tämä hatun muoto pysyi pudottaen päältään suuret
määrät metallia, sitten tiheä sauhu alkoi tulvia siitä. Kansa oli
räjäyttänyt sen ilmaan aeroplaanineen ja kaikkineen! Ja äkkiä toinen
samallainen harmaa sauhupylväs nousi Norwoodin lentoasemalta. Ja
juuri kun hän tätä katseli, kuului kumea jyrähdys, ja ensimmäisen
räjähdyksen ilmalaine osui häneen. Hän lensi ylös ja sivulle.

Ensiksi aeropiili putosi melkein pystysuoraan keula edellä ja
oli menemäisillään aivan nurin. Graham nojasi tuulensuojustimeen
välttäen pyörää, joka kieppui hänen päänsä päällä. Ja sitten toisen
räjähdyksen laine iski aeropiilin sivuun.

Graham takertui erääsen kannaterautaan ja ilma vinkui hänen ohitseen
ja _ylöspäin_. Hän tunsi olevansa paikallaan, liikkumatta ilmassa,
viiman kulkiessa hänen ohitseen. Hän otaksui putoavansa. Sitten oli
hän putoamisestaan varma. Hän ei voinut katsoa alaspäin.

Hän muisti uskomattoman nopeasti kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut
heräämisestään asti, epäilyksen hetkiä, vallan päiviä, ja lopulta
Ostrogin suunnitellun petoksen myrskyisää ilmitulemista. Hän
oli joutunut tappiolle, mutta Lontoo oli pelastettu. Lontoo oli
pelastettu.

Kaikki se oli hänen mielestään niin epätodellista. Kuka oli hän?
Miksi takertui hän niin epätoivoisesti kiinni? Miksi hän ei voinut
irroittautua? Tällähän tavoin lukemattomat unet olivat päättyneet.
Mutta hetken päästä hän varmaan herää.

Ajatuksensa kiisivät yhä nopeammin. Hän kysyi itseltään, näkeneekö
hän enää Heleniä. Hänestä olisi se järjetöntä, ellei hän enää tapaisi
häntä. Tämän _täytyi_ olla unta! Nyt hän varmaankin kohtaa hänet. Hän
ainakin oli todellinen. Hän oli todellinen. Hän herää ja tapaa hänet.

Vaikka hän ei sitä voinutkaan nähdä, niin äkkiä huomasi hän tulleensa
aivan lähelle maata.

LOPPU.








End of the Project Gutenberg EBook of Kun nukkuja herää, by H. G. Wells

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51529 ***